As captured February 10, 2025

1 files changed, 7801 insertions, 7801 deletions

diff --git a/59701-8.txt b/59701-8.txt
index ca0b8ac..52262ad 100644
--- a/59701-8.txt
+++ b/59701-8.txt
@@ -1,7801 +1,7801 @@
-The Project Gutenberg EBook of Israelin tyttäret, by Hilja Haahti

-

-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and

-most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions

-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms

-of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at

-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll

-have to check the laws of the country where you are located before using

-this ebook.

-

-

-

-Title: Israelin tyttäret

-

-Author: Hilja Haahti

-

-Release Date: June 7, 2019 [EBook #59701]

-

-Language: Finnish

-

-Character set encoding: ISO-8859-1

-

-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ISRAELIN TYTTÄRET ***

-

-

-

-

-Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

-

-

-

-

-

-

-

-

-ISRAELIN TYTTÄRET

-

-Kirj.

-

-Hilja Haahti

-

-

-

-

-

-Helsingissä,

-Kustannusosakeyhtiö Otava,

-1903.

-

-

-

-

-ESITOIMINTA

-

-

-Piha oli varsin hauska mättäisine nurmikkoineen ja tuuheine

-vaahteroineen, jotka komeilivat kirjavassa syyspuvussaan, toiset

-lehdet vihreinä, toiset jo punakellervinä. Melkein olisi luullut

-maalla olevansa; ja missäpä sitä juuri muualla olikaan, talo kun

-sijaitsi aivan pikkukaupungin laidassa. Kuitenkin näytti kadunpuolinen

-puurakennus yhtä pulskalta kuin mikä tahansa keskikaupungin

-asumuksista, eikä pihanperäinenkään huonoimpia ollut; mutta sivukujaan

-kääntyvän hökkelin ei paljon sietänyt kerskailla edes kylämökkien

-rinnalla.

-

-Iltapäivän aurinko heitti vinoja säteitänsä kolmeen poikaan, jotka

-seisoivat keskellä pihaa.

-

--- Tämä on mainiota! -- huudahti Toimi vilkkaasti. -- Joka päivä voimme

-lyödä palloa tuossa nurmella.

-

--- Niin, kyllä meidän piha on tämän kaupungin parhaita, -- selitti

-Pentti, talonomistajan poika, pistäen itsetietoisesti kädet housujensa

-taskuihin.

-

--- Mutta teillä ei ole yhtään hevosta eikä koiraa,-- virkkoi huoahtaen

-Esko, hentoisin joukosta. Hän muisti pappilan oivia juoksijoita, joiden

-selässä hän monasti oli riemulla hakaan ratsastanut, ja suurta Hallia,

-koko perheen suosikkia.

-

--- Onhan tädillä kissa, -- nauroi Toimi.

-

--- Sitä minä pitkin kesää huvikseni kivittelin, -- kehui Pentti.

-

-Esko katsoi häntä pitkään, ja Toimi arveli, ettei se ollut hyvin tehty,

-mutta Pentti vähän nolostuneena puolusti itseänsä sillä, ettei hänellä

-ollut muutakaan ajanvietettä.

-

--- Koettakaahan vaan olla kaupungissa koko pitkä kesä! Sinä, Esko, saat

-pappilassa huvitella elukkoinesi niin paljon kuin tahdot, ja sinunhan

-isälläsi, -- lisäsi hän Toimeen päin kääntyen, -- taitaa olla oikein

-hirmuisen iso kartano Helsingin puolessa. Orkamo vai mikä se onkaan

--- Itkosen piika siitä kertoi. Kyllä kelpaa! Minäkin niin mielelläni

-joskus tahtoisin päästä maalle, sillä täällä on hirveän ikävää. Misse

-on sittekin hupaisempi kuin vanha neiti Itkonen itse. Ja muitahan ei

-koko kesänä ole katurakennuksessa asunut.

-

--- Eikö lähelläkään ole keitään poikia? -- kysyi Toimi oikein

-sääliväisenä.

-

--- Eipä juuri, ei muita kuin katunalkkeja. Kaikki lähtevät kesäksi

-pois. Tuolla naapuritalossa asuu kyllä Ruuben Rain, mutta Rainit ovat

-juutalaisia ja pitävät kauppaa narinkassa.

-

-Pentti sylkäisi ylenkatseellisesti, astui muutaman askeleen eteenpäin

-ja asettui hajasäärin keinulaudalle istumaan. Esko heittäytyi

-nurmikolle, ja Toimi keikkui piha-aidalla heidän takanansa.

-

--- Vai juutalaisia!

-

--- Ettekö nähneet Ruubenia aamupäivällä sisäänpääsytutkinnossa?

-Sellainen iso musta lonkeri. Mutta hyvä pää hänellä on, sillä hän

-luki kesällä yli toisen luokan. Haijele tuolla, -- Pentti nyökkäsi

-päätään kujarakennukseen päin, -- sanoi hänen nyt todellakin päässeen

-kolmannelle.

-

--- Niin, muistatkos Toimi, -- virkkoi Esko, -- se oli se poika, joka

-osasi parhaiten kaikista. Hän näytti niin pitkältä ja uljaalta, että

-minä ihmettelin, miten hän saattoi tulla samalle luokalle kuin me.

-

--- Onhan Pentti yhtä pitkä ja puolta paksumpi, vaikka on

-toisluokkalainen, -- ivaili Toimi.

-

-Pentin nyrkki kohosi, mutta hän hillitsi itsensä. Oli tosiaan

-kiusallista, kun oli täytynyt istua kaksi vuotta ensi luokalla, ja

-nyt taas ne ilkeät opettajat jättivät toisellekin. Paras oli vaihtaa

-puheainetta asiain näin ollen.

-

--- Juutalaisväkeä tuossakin asuu, -- virkkoi hän sentähden hetken

-kuluttua, nousten laudalta ja osottaen kujarakennusta. -- Äijä, ämmä

-ja kaksi tyttöä. Isä ja äiti eivät ollenkaan kärsi juutalaisia, mutta

-teurastaja Poll on rikas mies, eikä meikäläisistä kukaan viitsisi asua

-tuossa vanhassa kopissa, ellei olisi köyhä kuin rotta. Köyhiä isä ja

-äiti vielä vähemmän kärsivät. Niiltä ei saa koskaan vuokraa.

-

-Toimi näytti vallattomalta kysäistessään: -- Sinun vanhempasi kai

-ovatkin oikein pohatoita?

-

-Niin, sitä olisi ehkä voinut uskotella tuolle pienelle sydänmaalta

-tulleelle papinpojalle, mutta ei tälle toiselle veitikalle. Pentti

-keikahti ympäri korollaan ja vastasi: -- No elleivät ole sellaisia kuin

-sinun, niin osa vähemmässäkin.

-

-Syntyi hetken äänettömyys. Sitte Esko ehdotteli, että ruvettaisiin

-jotakin leikkimään.

-

--- Haetaan Tuulikki ja Sointu mukaan, niin on useampia!

-

--- Kuinka monta teitä asuukaan siellä neiti Itkosella? Ovatko ne

-tyttöjä vai mitä?

-

--- Ei meitä siellä oikeastaan asu enempää kuin kolme, me molemmat ja

-Tuulikki siskoni, -- kertoi Toimi.

-

--- Sointu ei vielä tule tänne kouluun, sillä hän on vasta kahdeksan

-vuoden vanha, -- lisäsi Esko. -- Hän pääsi vaan isän ja äidin kanssa

-minua saattamaan, ja täti tahtoi niin mielellään pitää hänet vähän

-kauvemmin luonansa.

-

-Pojat aikoivat juuri juosta sisariansa noutamaan, kun Pentti pysähdytti

-heidät huudahtamalla: -- Kas tuossa nyt ovat ne juutit!

-

-Rappeutuneen rakennuksen ovi oli hiljaa auennut, ja auringon väistyvät

-säteet muodostivat kultakehän kahden kynnyksellä seisovan tyttösen

-pään ympärille. Ensi katsannolta he olivat hyvin toistensa näköiset.

-Kummallakin oli mustat säteilevät silmät, ja heidän kiiltävät,

-kiharaiset hiuksensa olivat tummat kuin yö.

-

--- Ne ovat Haijele ja Mirjam, -- selitti Pentti puoliääneen. -- Tuota

-vanhempaa minä nimitän Hai-kalaksi ja pienempää Mirriksi.

-

--- Minun isäni sanoo, että juutalaiset pitäisi ajaa pois Suomesta, --

-virkkoi Toimi, luoden syrjäsilmäyksen tyttöihin.

-

--- Mutta... Esko epäröi eikä sanonut enempää. _Hänen_ isänsä oli niin

-kauniisti puhunut siitä, mihin surkeuteen juutalaiset olivat saattaneet

-itsensä, kun he hylkäsivät Jeesuksen. Ja hän oli sanonut, että heitä

-piti oikein sydämellisesti sääliä, ja heitä piti rakastaakin, tietysti

-niinkuin kaikkia ihmisiä, mutta vielä erityisesti sentähden, että he

-olivat samaa kansaa kuin Jeesus kerran oli ollut. Kaikki tämä johtui

-Eskon mieleen, mutta samassa hänestä tuntui, ettei sitä kuitenkaan

-kehdannut sanoa Pentille ja Toimelle.

-

-Olipa sentään hauska kerran nähdä juutalaisia! Ei niitä maalla

-ollut. Toimen mielestä tämä oli melkein samaa, kuin jos olisi tullut

-tekemisiin vinosilmäisten kiinalaisten kanssa; mutta Esko tähysti

-kuin jotakin ilmestystä noita tyttöjä, jotka olivat niin häikäisevän

-kauniit, varsinkin nuorempi kirkkaine ja samalla ihmeellisen

-kaihomielisine katseineen.

-

-Tytöt seisoivat käsitysten, aivan hiljaa, ikäänkuin varta vasten

-näytteillä. Penttiä se alkoi harmittaa.

-

--- Mitä te siinä töllistelette? -- huusi hän pihan toiselta puolelta.

-

-Pieni Mirjam säpsähti kuten otus, joka odottamatta kuulee

-metsästystorven törähdyksen, mutta Haijele vastasi varmasti, vaikka

-vähän murteelliseen vivahtavalla suomenkielellä: -- Me kuuntelemme

-soittoa.

-

-Nyt sen vasta pojatkin huomasivat. Ison rakennuksen viimeinen ikkuna

-oli auki, ja sieltä kuului vienoja, suloisia säveleitä.

-

--- Sointu soittaa kitaraa, -- kertoi Esko.

-

--- Täti Itkonen sanoi aamupäivällä, että hänestä varmaan tulee jotakin

-erityistä, kun hän jo noin pienenä soittaa ja laulaa kuin enkeli, --

-virkkoi Toimi puoleksi leikillisesti, puoleksi tosissaan.

-

--- Etkö kutsuisi noita juutalaistyttöjä lähemmäksi kuuntelemaan? --

-kuiskasi Esko Pentille.

-

--- Hei juutit, tulkaa likemmäksi, tämä nuori herra pyytää!

-

-Kehoitus ei ollut juuri kohtelias, ja Eskoa ihmetytti, että tytöt sitä

-noudattivat. He mahtoivat hyvin paljon pitää soitosta, sillä selvään

-voi nähdä, ettei heitä muuten haluttanut lähestyä poikia. Mirjam

-seurasi rohkeampaa sisartansa arkana kuin pieni lintu, joka on valmis

-kohta vaaran uhatessa pyrähtämään lentoon.

-

-Mutta hän ei ehtinytkään, pikku lintu raukka. Pentti, jonka mielestä

-oli yhtä luonnollista tehdä kiusaa juutalaislapsille kuin neiti

-Itkosen harmaalle Misselle, sieppasi sukkelaan tyttöä käsivarresta ja

-pyörähytti ympäri.

-

--- Nyt tanssitaan, Mirri, musiikin mukaan!

-

-Toimea huvitti pieni pila, Esko kielsi, mutta ei liikkunut paikaltaan,

-ja Mirjam huusi ja rimpuili vastaan, pääsemättä irti Pentistä, joka

-häntä pyöritteli. Haijele heittäysi väliin, mutta suuri poika oli

-väkevämpi kuin molemmat tytöt yhteensä.

-

-Silloin yhtäkkiä Pentti kiroten kiljahti ja heitti irti Mirjamin, joka

-nuolena pakeni. Pojan ranteesta tippui verta. Muiden aseiden puutteessa

-oli Haijele iskenyt siihen terävät valkoiset hampaansa.

-

-Pentin ei tarvinnut kostaa puolestaan, sillä toinen henkilö oli jo

-ennättänyt joukkoon. Se oli tuikea matami Viljakka, hänen äitinsä.

-

--- Vai sinä täällä hampaitasi käytät kuin koira! -- tiuskasi matami

-vimmastuneena, upottaen sormensa Haijelen tuuheaan tukkaan. Pentti

-oli hänen ainokaisensa, jossa ei koskaan voinut vikaa olla. Mutta nuo

-Pollin kakarat!

-

-Se oli tukkapölly, joka tuntui, ja sitä seurasi vielä muutama oikein

-reima korvapuusti. Tyttö puri hammastaan, silmät vettyivät ja

-kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän ei itkenyt eikä huutanut.

-Irtauduttuaan hän vaan puristi kovaksi nyrkiksi pienen kätensä ja

-huudahti säihkyvin silmin:

-

--- Minä vihaan kristittyjä!

-

-Kääntyessään pois hän vielä sattui nostamaan silmänsä avonaiseen

-ikkunaan, josta soitto äsken kuului. Se oli nyt vaiennut. Kaksi

-tytönpäätä kallistui ulos, ja kaksi silmäparia oli nähtävästi

-jännityksellä seurannut tapahtumia pihalla. Ruskeatukkainen tyttö

-nauroi, mutta pienen vaaleakutrisen sinisilmissä oli suuria kyyneleitä

-ja suun ympärillä tuskallinen ilme. Kun Haijele astui ohitse, laski

-pienoinen sormen huulillensa ja sitte ujosti hiukan ojensi sitä

-Haijelea kohti. Oliko se sormisuukkonen? Haijele ei sitä tietänyt,

-mutta hän painoi äkkiä ylpeän päänsä alaspäin ja lähti kiireesti

-juoksemaan Mirjamin jäljessä sisälle.

-

-Mirjam oli ääneensä itkien syöksähtänyt keittiöön ja sieltä kamariin

-vanhempainsa luo. Haijele tuli hiljaisempana, hehkuvin poskin.

-

-Huone oli pitkä ja kapea, seinäpaperit haaltuneet ja tahraiset,

-katto nokinen. Tavaraa sinne oli sullottu enemmänkin kuin hyvin

-olisi mahtunut, sekä suuria huonekaluja että kaikenlaista pientä

-sälyä. Koristuksiakin oli runsaasti: seinillä heleitä väripainokuvia,

-hyllyillä pieniä posliiniolentoja, joiden silmät olivat hivuneet

-pois tai nenät taittuneet, ja piirongilla kukkamaljakoissa kirjavia,

-pölyisiä paperiruusuja. Siinä oli omituinen sekasotku hyvinvointia

-ja kurjuutta, sievistämishalua ja aistittomuutta, sovittelutaitoa ja

-epäjärjestystä.

-

-Kun Haijele saapui, oli Mirjam jo täydessä kertomisvauhdissa, niin

-paljon kuin itkultansa kykeni. Näkyi, että hänkin kyllä osasi olla

-vilkas, sillä juutalaissaksa kumpusi koskena hänen huuliltansa kilpaa

-silmistä vuotavan kyynelvirran kanssa. Laiha, kalpea Rebekka äiti

-kuunteli häntä väsyneen ja tuskastuneen näköisenä, mutta Israel Pollin

-katse oli terävä ja otsalla tumma pilvi.

-

--- Sinun kasvosihan ovat ajettuneet, Haijele.

-

-Tyttö kääntyi pois.

-

--- Vähät siitä, ei se mitään uutta ole. Mirjamin ei olisi tarvinnut

-kannella.

-

-Rebekka alkoi nyyhkyttää: -- Niin, niin, ei se uutta olekaan. Lapsi

-parat, mikä tästä lopuksi tulee? He pitävät meitä koiria huonompina. Ei

-sitä jaksa kestää.

-

-Samassa tuokiossa oli synkkä säihky palannut Haijelen silmiin. Hän

-heittäysi kiihkeästi äitinsä kaulaan ja huudahti:

-

--- Minä kostan heille, kostan, kostan!

-

-Mutta isä keskeytti hänet.

-

--- Et sinä mitään kosta. Pysykää Gojimista [Gojim = "kansat", nimitys,

-jota juutalaiset halveksivasti käyttävät muista kansoista.] erillänne,

-lapset, ja älkää saastaiseen ruvetko! Se on meidän ainoa keinomme.

-

--- Helpompi sanoa kuin tehdä, -- huoahti Rebekka.

-

--- Äidillä ja minulla on tärkeätä keskusteltavaa, -- jatkoi isä Israel.

--- Te ette nyt saa häiritä meitä. Menkää Rainille, lapset.

-

-Lakkaamatta isällä ja äidillä oli keskustelemista näihin aikoihin. Isä

-oli aina niin vakava ja äiti alakuloinen; eivät he enää hymyilleet

-milloinkaan. Tytöt lähetettiin tuon tuostakin pois naapuriin, ja se nyt

-tässä sentään olikin hyvä puoli. Sillä Rainilla oli aina hauskaa. Eihän

-koko kaupungissa löytynytkään paljon juutalaisia, ja varsinkin nämä

-naapurukset olivat hartaasti toisiinsa kiintyneet.

-

-Lasten mentyä Israel Poll kulki pari kierrosta huoneessa kiivain

-askelin. Sitte kävi astunta yhä raskaammaksi, mutta hän jatkoi sitä

-äänettömänä, kunnes äkkiä pysähtyi vaimonsa eteen.

-

--- Rebekka, -- hän sanoi, -- tänään on juhlan aatto. Pitäisi mennä

-synagoogaan, mutta ei siitä nyt tule mitään.

-

-Vaimo katsahti häneen säikähtyneenä.

-

--- Niin, -- jatkoi Israel, -- meidän täytyy joutuisasti päättää ja

-toimia. Asiat ovat, niinkuin jo sanoin sinulle. Ei ole muuta neuvoa

-kuin panna pillit pussiin ja lähteä ensi laivalla Amerikkaan.

-

-Rebekka väänteli käsiään.

-

--- Mutta mihin me joudumme, lapset ja minä? He kivittävät meidät, he

-syövät meidät! Ehkä panevat linnaan sinun sijastasi. Sinun täytyy ottaa

-meidät mukaasi!

-

--- Ymmärräthän, etten voi. Jos me kaikki lähtisimme, herättäisi se

-heti huomiota ja koko yritys menisi pilalle. Kuinka teidät voitaisiin

-vangita, kun ette mitään ole tehneet? Ottakoot tavaramme, jos tahtovat.

-Minä olen kaikesta suostunut Joosef Rainin kanssa. Hänelle jätän rahaa

-tarpeeksi teitä varten, ja heillä on niin monta huonetta, että yksi

-liikenee sinulle ja tytöille.

-

--- Ajattele sentään lapsi raukkoja! Nyt jo kristityt heitä sylkevät ja

-lyövät, ja kuinka sitte käy?

-

--- Niin, Haijele täytynee ottaa pois kansakoulusta... Isä näytti

-miettiväiseltä. Se oli tosiaankin vahinko, sillä hän oli viisas

-tyttö, oikein viisas, kerrassaan toista maata kuin Mirjam, tuo pieni

-sydänkäpynen.

-

--- Te muutatte jonkun ajan kuluttua Helsinkiin, -- sanoi hän hetken

-ajateltuansa. -- Ehkä minä sitte piankin pääsen sellaiseen asemaan,

-että saatan kutsua teidät luokseni. Olosuhteethan ovat harvinaisen

-suotuisat. Efraim veli on neljä kertaa käynyt Amerikassa ja tuntee

-pohjoisvaltiot kuin viisi sormeansa. Siellä hänellä on monta

-vaikutusvaltaista tuttavaakin. Totta hän löytänee minulle sopivan

-paikan.

-

--- Oletko varma, että vielä tapaat hänet New-Yorkissa?

-

--- Vastahan hän viikko takaperin lähti kotoa Leipzigistä. Minä voin

-sitäpaitsi sähköttää ja pyytää häntä odottamaan. Tai näytelköön

-tavaramallejansa lähitienoilla ja palatkoon takaisin ottamaan minua

-vastaan. Ei hän nyt liene niin ylpeäksi käynyt, ettei omaa veljeänsä

-sen vertaa auta.

-

--- Vaan jos sinut saadaan matkalla kiinni...

-

--- Ei kukaan voi aavistaa, miten asioitteni on laita. Pitävät minua

-rikkaana saiturina. Vasta kuukauden perästä suuret sitoumukseni

-lankeavat maksettaviksi, eikä vekselinväärennystänikään voitane ennen

-huomata. Jos minua kysytään, ole kekseliäs! Tietysti sanot, että sain

-odottamatta kirjeen veljeltäni Leipzigistä ja minun täytyi lähteä hänen

-luoksensa. Sehän on aivan tosi. Tarvitseeko sinun lisätä, että minun

-on pakko tällä kertaa pötkiä Amerikkaan asti, saadakseni hänet tavata?

-Kukaan ei voi oikeudessa syyttää sinua sanoistasi.

-

--- Minä kuitenkin niin pelkään... Mutta enhän minä ymmärrä...

-

--- Et, et ymmärräkään. Turha on selittää naisväelle miesten asioita.

-

-Israel Poll oli ärtyisellä tuulella. Kaikki oli kyllä viisaasti

-harkittu, mutta hän ei voinut itseltään salata sitä rauhattomuutta,

-joka väkisin pyrki häntäkin ahdistamaan. Ikävä juttu, ikävä juttu. --

-Ja taas hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, silmät synkeinä,

-otsa rypyssä. Kun hän vihdoin heittäysi sohvalle, helmeilivät suuret

-hikikarpalot hänen otsallaan. Vaimo askaroi äänettömänä, mies oli

-samaten vaiti. Tuskallinen ja painostava hiljaisuus vallitsi. Tuntui

-kuin ilma olisi ollut sähköä täynnä ja mustat ukkospilvet joka taholla

-uhkaamassa.

-

-Sellaista tilaa oli kodissa kestänyt jo monta päivää. Eipä ihme, että

-lapset näin ollen paremmin viihtyivät naapurissa, missä muutenkin oli

-valoisampaa ja kauniimpaa suurissa, hyvin kalustetuissa huoneissa, sekä

-lisäksi iloista, samanikäistä seuraa tarjona.

-

-Mirjam oli jo täydellisesti unohtanut surunsa ihaillessaan koreata

-hametta, johon Rachelin ja Safiran lempinukke oli puettu. Mutta

-yksitoistavuotias Haijele halveksi nukkeja. Hän istui ikkunanpielessä

-Ruubenin kanssa keskustellen.

-

--- Voi niin, Ruuben, sitä minäkin tahtoisin! Pois täältä, oikein kauvas!

-

--- Minä menenkin, kunhan tulen vähän vanhemmaksi. Enoni Leipzigissä --

-hän joka tämän kultakellon lähetti minulle -- on siitä kirjoittanut

-äidille. Hän on ylhäinen ja kuuluisa, oikein etevä asianajaja.

-Sellainen minustakin täytyy tulla!

-

--- Etkö sinä enää tahdokaan lääkäriksi?

-

--- Lääkäriksi kyllä, mutta yhtä mainioksi mieheksi kuin Mooses eno. En

-voi sietää sitä, että minua halveksitaan! Minä tahdon näyttää, enkö

-kykene nousemaan noiden toisten rinnalle ja ylemmäksikin. Jos sinä

-ymmärtäisit, miltä tuntuu, kun aina painetaan alas, vaikka mieli tekisi

-ylöspäin ja eteenpäin!

-

--- Kyllä minä ymmärrän! -- huudahti Haijele. Sitte hän lisäsi

-miettiväisenä: -- Minullakin on setä siellä Leipzigissä, mutta ei hän

-koskaan ole kutsunut minua luoksensa.

-

--- Se on vahinko, sillä tässä maassa ei pitkälle pääse. Vaikka eihän

-se sinulle niin tärkeätä olekaan, kun olet tyttö. Toista on minun.

-Saksanmaalaiseksi minä rupean. Siellä juutalaistenkin on hyvä olla,

-niin on isä kertonut. Ja sitte minä kerran noudan sinutkin sinne,

-Haidi; älä pelkää, en minä jätä sinua ainiaaksi.

-

-Tytön silmät loistivat riemusta. Yksi ainoa pieni oas kuitenkin pisti.

-

--- Älä sano minua Haidiksi, -- hän pyysi hiljaa.

-

--- Minusta se on kauniimpi nimi kuin Haijele.

-

--- Mutta se ei ole oikein juutalainen. Koulussa sanoivat "Haidi", mutta

-sitte minä kielsin. Minä tahdon olla Haijele enkä mitään muuta.

-

--- Aina sinä olet itsepäinen, -- nauroi Ruuben. -- Minä taas soisin

-paljon mieluummin, että nimeni olisi Ruudolf tai Ruprecht. Ei minusta

-ole niin erittäin hauskaa olla juutalainen.

-

--- Me olemme valittua kansaa! -- huudahti tyttö nousten seisomaan.

-

--- Voimme olla, -- vastasi Ruuben välinpitämättömän näköisenä.

-

--- Ruuben, minä en tulekaan sinun kanssasi Leipzigiin! -- huusi Haijele

-kiihkosta vapisten.

-

--- Vaan jäät tänne kristittyjen tukistettavaksi!

-

-Tyttö purskahti itkemään. Nyt Ruuben vuorostaan joutui ihan

-hämmästyksiinsä. Tämä oli niin uutta, sillä hän ei muistanut koskaan

-nähneensä Haijelen itkevän.

-

--- Haijele rakas, sinä et saa itkeä, -- hän lohdutteli hätääntyneenä.

--- En enää koskaan nimitä sinua Haidiksi. Ja minä tappelen niiden

-poikien kanssa, jotka tekevät sinulle pahaa!

-

-Pieni kiitollinen säde välähti tummasta silmästä, mutta kyyneleet eivät

-kuivuneet.

-

--- Sinä et tahtoisi olla juutalainen, -- hän nyyhkytti.

-

--- Mutta minä nyt kumminkin olen, ja sinä myös. Pääasia on, että me

-molemmat olemme samaa kansaa. Enhän minä muuten voisi naida sinua.

-

-Haijele nauroi kyynelten lomasta, he löivät kättä ja olivat ystäviä

-jälleen. Olipa ikäänkuin tuo pikku kiista olisi vienyt heidät vielä

-lähemmäksi toisiansa, sillä vähän ajan perästä Haijele jo täyttä

-vauhtia kertoi Ruubenille sydämensä syvintä salaisuutta, jota hän tähän

-asti ei ollut kenellekään uskonut.

-

--- En minä välitä Helsingistä enkä Leipzigistä, mutta minä sanon

-sinulle, mihin minä toivoisin: Jerusalemiin!

-

--- Sinne et voi koskaan päästä.

-

-Tyttö huokasi syvään.

-

--- Tiedätkö, kun me koulussa luimme Salomon temppelistä, joka oli tehty

-seetripuusta ja kalliista kivistä, niin minä olisin tahtonut siivet,

-että olisin voinut lentää sitä katsomaan.

-

--- Mutta sehän hävitettiin jo Zidechian aikana.

-

-Haijele oli häpeillään. Sitä hän ei ensinkään ollut ajatellut.

-

--- Ja se toinenkin temppeli on jo aikoja sitte hävitetty.

-Muhamettilainen moskea siellä on nyt, eikä mitään muuta.

-

-Hetkisen oli Haijele neuvottoman näköinen, mutta sitte uusi ajatus

-salamana iski hänen mieleensä, ja hän kohotti katseensa, josta innon

-tuli säihkyi:

-

--- Meidän täytyy taas kukistaa se moskea -- kaikkien juutalaisten koko

-maailmassa! Onpa ihme, ellemme voita noita turkkilaisia. Ja sitte me

-rakennamme temppelin kullasta ja hopeasta, niin kauniin, että sitä

-ihmetellään maan äärestä toiseen!

-

--- Kylläpä sinä olet rohkea tuumissasi, -- arveli Ruuben hymyillen.

-Hän ihaili tulista ystäväänsä, mutta kuunteli hänen mielikuvituksiansa

-kuin lastensatua. Ei, toista oli asettua Saksaan ja tulla hienoksi

-lääkäriksi. Se oli päämäärä, johon kannatti pyrkiä, ja sillä oli vielä

-sekin etu, ettei ollut mahdotonta sitä saavuttaa.

-

-Vaan aika riensi, ja hauskimmankin keskustelun täytyi päättyä.

-Tänäänhän oli sitäpaitsi suuren juhlan, uudenvuodenpäivän

-valmistusilta. Kellon lyödessä seitsemän Rainin perhe alkoi hankkiutua

-synagoogaan. Haijele huusi Mirjamia, heitettiin hyvästit, ja tytöt

-juoksivat käsikkäin ulos kadulle.

-

-Kotiportilla piti varovaisesti kurkistaa säleitten välistä, ennenkuin

-uskalsi astua pihaan. Hyvä oli, ei näkynyt poikia. Mutta oi, kuinka

-selvään taas kuului se kaunis soitto, ja nyt vielä laulettiinkin!

-Hiljaa he hiipivät ääntä kohti ja pysähtyivät vaahteran varjoon. Siinä

-oli heidän edessään näky, yhtä suloinen kuin ne sävelet, jotka heitä

-olivat luoksensa houkutelleet.

-

-Pieni kulma taulusta olisi sentään ensin ollut syrjäytettävä, nimittäin

-vanha neiti Itkonen, joka myssy päässä ja Misse sylissä istui

-porraspenkillä. Mutta oikeastaan ei hänkään kokonaisuutta häirinnyt,

-sillä keskiryhmä saattoi katsojan unohtamaan kaiken muun.

-

-Ruskeatukkainen soma Tuulikki istui hiukan ylempänä portailla ja

-hänen polveensa nojautui pieni kultakutri, silmissä uneksiva katse.

-Sointu oli puettu vaaleaan kesäpukuun, joka vienossa hämärässä hohti

-lumivalkoiselta, ja kun hän kitaraa liikutti, välkähtivät kielet

-taivaalla hehkuvan ruskon heijastimina. Hän lauloi ja säesti:

-

-    "Karitsana Jeesuksen

-    lakkaamatta riemuitsen.

-    Rakas Paimeneni hellä

-    mua kaitsee hyvyydellä,

-    tuntee mun ja varjelee,

-    nimeltäni mainitsee.

-

-    Onnellinen karitsa,

-    eikö syytä riemuita?

-    Täällä aika ihanainen,

-    siellä koti taivahainen,

-    Paimeneni, luonasi:

-    Aamen, suur' on onneni!"

-

-Juutalaistytöt katsoivat toisiinsa, Haijele tarttui Mirjamin käteen, ja

-he hiipivät hiljaa pois. Mutta mitä heidän mielessänsä liikkui, sitä he

-eivät itsekään ymmärtäneet.

-

-Ilta-ateria oli pöydällä, kun he tulivat sisälle.

-

--- Menkää syömään, -- sanoi Israel. -- Minä paastoan tänä iltana.

-

--- Ei minullekaan ruoka maita, -- virkkoi Rebekka.

-

-Lapset näyttivät kummastuneilta, mutta asettuivat sanaakaan puhumatta

-pöydän ääreen. Haijele vaan liikutti huuliansa. Hän lausui äänettä

-sanoja, joita hän oli kuullut isän rukouksessa käyttävän ennen ruoalle

-rupeamista.

-

-Tyttöjen syödessä äiti tuon tuostakin vilkui heihin levottomana.

-Eiväthän he vaan olleet naapurissa kuulleet mitään isän aiotusta

-pakoretkestä? Lakkaamatta täytyi elää vapistuksessa näinä pelottavina

-aikoina. Niin pian kuin isä oli vetäytynyt vähän edemmäksi, kääntyi

-Rebekka kohta heidän puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä: -- Mitä

-te Rainilla teitte?

-

--- Me leikimme nukilla, -- vastasi Mirjam.

-

--- Ruuben ja minä puhuimme siitä, että tahtoisimme pois tästä maasta,

--- lisäsi Haijele.

-

-Äiti katsoi häneen säikähtyneenä, ja isä teroitti kuuloansa.

-

--- Mitä ihmettä sinä tuumaat, tyttö?

-

--- Minä haluan kunniaa! -- vastasi Haijele totisesti.

-

--- Ole vaiti, -- sanoi äiti. Mutta isä purskahti nauramaan. Kuinka

-hullunkurista, niin, kuinka katkeran hullunkurista! Tyttölapsi,

-vekselinväärentäjän ja petkuttajan tytär, köyhyyteen ja pilkkaan

-tuomittu Gojimin keskellä -- hän uneksi kunniasta! -- Ja Israelista

-tuntui siinä nauraessaan ikäänkuin puukko olisi viiltänyt hänen

-sydäntänsä.

-

-Haijele oli syvästi loukkaantunut, mutta ei uskaltanut mitään sanoa.

-Hän kääntyi pois ja meni keittiöön, jossa hänen ja Mirjamin vuoteet

-olivat. Silloin isä odottamatta huusi hänet takaisin.

-

--- Kuuleppas, Haijele, -- virkkoi hän tavallista lempeämmin, tarttuen

-tytön molempiin käsiin, -- tulisitko hyvin iloiseksi, jos saisit

-matkustaa pois Suomesta?

-

-Nyreys ja harmi katosi kuin pyyhkäistynä tytön kasvoilta, ja silmät

-säteilivät tähtinä.

-

--- Isä kulta, isä kulta, saanko minä?

-

--- No, no, eihän sitä nyt tiedä. Mutta kerrohan, millä tavalla sinä

-aikoisit kunniaan päästä?

-

-Haijele mietti vähän aikaa. Sitte hän loi isään tummat, kirkkaat

-silmänsä, lausuen:

-

--- Opettaja sanoi näin: Ole rehellinen ja tee oikein, sillä sellaiset

-viimein menestyvät.

-

-Isä heitti irti tytön kädet. Hän muisti kyllä itsekin kuulleensa tai

-lukeneensa jotakin siihen tapaan, mutta kuitenkin hän melkein tunsi

-sisäistä raivoa, kun hänen lapsensa nuo sanat lausui. Vaivoin hilliten

-itsensä hän vastasi:

-

--- Sanat ovat hyvät, kun ne oikein ymmärtää. Mutta sinun

-kouluopettajasi on vääräuskoinen, eikä sinun pidä panna mieleesi, mitä

-hän latelee.

-

-Kummallista, Haijele ei koskaan ollut ajatellut, että hänen oikeastaan

-olisi pitänyt vihata opettajaansakin. Mutta niinhän se oli tietysti,

-kristitty kuin kristitty. Ja sitte hänen mieleensä johtui tuo pieni

-kultakutrinen tyttö, joka oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä ja

-äsken laulanut ja soittanut niin ihanasti. Haijele pudisti päätänsä,

-ikäänkuin hän ei olisi osannut tätä pulmaa ratkaista.

-

--- Eikö Talmudissakin sanota --, -- alkoi hän miettivästi, mutta

-vaikeni kohta pelästyneenä ja peräytyi askeleen, sillä isä nousi,

-kohottaen kätensä niin vihaisen näköisenä, kuin olisi hän aikonut lyödä.

-

--- Mitä sinä Talmudista tiedät? Tietysti Ruuben taas on jotakin pannut

-päähäsi. Hävetköön, suuri poika, joka ei osaa pitää suutansa kiinni.

-Talmudin oppi on liian korkea vaimoväelle, saati tuommoiselle lapselle

-kuin sinä. Synti on sekoittaa itseänsä siihen, minkä Haschêm [Haschêm =

-"nimi"; tarkoittaa Jumalaa] on lukinnut. Ole ääneti ja mene maata!

-

-Haijele totteli, mutta pää oli pystyssä, eikä hän voinut käsittää,

-miksi hän nyt oli syntiä tehnyt. Jos Ruubenin tuli olla rehellinen ja

-menetellä oikein, niin miksei hänenkin? Ja rukoilisipa hän vaan tänäkin

-iltana rukouksensa, sen, joka Ruubenille oli opetettu, kun hän oli

-pieni. Entäpä sitte, vaikka se oli äidin mielestä turhaa, ja vaikka

-hänen ei edes mieleensäkään johtunut tehdä sitä isän kuullen. Eikö hän

-saanut puhutella enkeleitä yhtä hyvin kuin pojat?

-

-Sillaikaa Rebekka oli vetänyt Mirjamin esiin nurkasta, jonne tyttönen

-muiden keskustellessa oli nukahtanut, ja lähetti hänetkin keittiöön

-riisuutumaan. -- Tämä lapsi edes oli tavallinen, boruch Haschêm [=

-Jumalan kiitos], vaan tuo toinen, paratkoon, mikä siitäkin tulisi?

-

-Mirjam vaipui unen helmoihin kohta kun pääsi sänkyyn, mutta Haijele

-rukoili vakavasti ja juhlallisesti:

-

--- Israelin Jumalan nimessä seisokoon oikealla puolellani Miikael,

-vasemmalla Gaabriel, edessäni Uuriel, takanani Raafael ja pääni

-puolessa Jumalan Schechina! [Schechina = läsnäolo.]

-

-Sitte hänkin pian nukkui suloiseen uneen.

-

-Vaan toisessa huoneessa ei vielä levolle laskeuduttu. Isä Israel oli

-nyt päättänyt, että hän kolmen päivän perästä lähtisi. Siitä ei ollut

-enää mitään sanottavaa. Mutta uusi tuuma oli äsken herännyt hänen

-mielessään.

-

--- Rebekka, -- virkkoi hän vaimollensa, -- mitä arvelisit, jos ottaisin

-Haijelen mukaani?

-

--- Miksi et sitte yhtä hyvin meitä kaikkia?

-

--- Teistä minulla olisi pelkkää vastusta, ja niinkuin sanottu, se

-nostaisi liiaksi huomiota. Mutta Haijele ei ole sellainen kuin muut;

-kyllä hän itsensä hoitaa. Onhan minulla sitte joku, joka edes keittää

-ruokani. Juhlan mentyä ohi ilmoitan opettajalle, että Haijele ei enää

-saa käydä vääräuskoisten koulua. Siitä ei voi mitään epäilystä herätä.

-

-Rebekka huokasi. Hän tunsi jäävänsä äärettömän turvattomaksi

-kahdenkesken hentoisen Mirjaminsa kanssa, mutta toisaalta väheni

-huolten taakka suuresti, jos Haijele oli poissa, tuo kummallinen lapsi,

-jonka päähänpistoista ei koskaan ollut takeita.

-

--- Ota hänet siis, -- lausui hän hiljaa. Ja sitte hän teki, mitä hän ei

-muistanut tehneensä vuosikausiin: meni tyttöjen vuoteen luo, katseli

-heitä, siinä kun he makasivat niin kauniina ja viattomina, painoi

-kumpaisenkin peitteelle suudelman, kyynelten kiihkeästi vuotaessa.

-

-Mutta Israelin korvissa kaikuivat Haijelen sanat: ole rehellinen ja tee

-oikein! Ja eikö Talmudissakin sanota...? Mitä sitte? Eihän hän, Israel

-parka, ollut paljon Talmudia tutkinut, ja sekin oli unohtunut, mitä

-hän joskus oli osannut. Joosef Rain kyllä tiesi koko joukon ja hänen

-poikansa ehkä vielä enemmän, vaikka tuo kelvoton nulikka, joka lyseossa

-oli luokkansa parhain, ei isien säädyistä varsin välittänytkään. Israel

-oli naapurille puhunut asiansa, eikä Joosef hänelle silloin moitteen

-sanaa lausunut, säälitteli vaan ja lupasi auttaa, vaikka tietysti

-salassa. Ei suinkaan tämä synti siis mahtanut olla niin suuri. Omaa

-kansalaista hän ei ollut pettänyt, ainoastaan Gojim roistoja. Varmaan

-sen saattoi sovittaa helposti, ehkä pelkällä Thoran [Thora = laki]

-lukemisella. Mutta ellei se riittänyt, niin olihan Jom Kippur [Jom

-Kippur = suuri sovintopäivä] jo kymmenen päivän perästä.

-

-Ei, kyllä nyt oli aika mennä levolle. Missä se Rebekkakin viipyi?

-Israel avasi keittiöön vievän oven ja näki vaimonsa itkemässä

-polvillaan lasten vuoteen vieressä. Outo liikutus valtasi hänen

-mielensä. Hän tunsi äkkiä kummallisen halun oikein puhutella omasta

-puolestaan Israelin Jumalaa, sanoa hänelle jotakin ihan erityistä

-näistä rakkaistaan ja itsestänsä myöskin. Vaan samassa hän kauhistui

-sellaista rohkeutta. Olihan ankarasti kielletty sekoittamasta

-mitään omaa niihin pyhiin rukouksiin, joita viisaat miehet olivat

-kirjoittaneet. Ja sitäpaitsi -- miten hän, _hän_ uskaltaisi sillä

-tavalla lähestyä suurta Jehovaa?

-

-Kuinka häntä kauhistutti...

-

-Tämähän oli uudenvuoden yö, tuo pelottava, juhlallinen, jolloin

-ylhäällä kirjat avataan ja kirjoitetaan niihin tulevia asioita.

-Määrätään, kuinka monta lähtee maailmasta ensi vuoden aikana ja kuinka

-monta tänne syntyy, kuka elää ja kuka kuolee, kuka kuolee luonnollisen

-kuoleman ja kuka luonnottoman, veden tai tulen kautta, miekan tai

-petojen, janon tai nälän, maanjäristyksen tai ruton, hirttämisen

-tai kivittämisen kautta, kuka saa nauttia rauhaa ja kuka joutuu

-kodittomaksi, kuka saa olla terveenä ja ketä kärsimyksillä rangaistaan,

-kuka tulee rikkaaksi ja kuka köyhäksi, kuka alennetaan ja kuka

-ylennetään...

-

-Mutta eihän sitä vielä tänä yönä Jumalan sinetillä vahvisteta. Vasta

-Jom Kippurina...

-

-Täytyy rukoilla, täytyy paastota. Taisi hullusti olla, kun jäi käymättä

-synagoogassa. Huomenna ja ylihuomenna se on korjattava. Ja joku erä

-noista kavalletuista rahoista täytynee antaa almuiksi...

-

-Israel kiirehti takaisin makuuhuoneeseen, kietoi tavallista

-huolellisemmin tefillinin [tefilliiniin kuuluu kaksi nauhoista

-riippuvaa koteloa, joiden sisällä on neljä määrättyä kohtaa Thorasta]

-hihnat paljaan käsivartensa ja päänsä ympärille ja koetti mutista

-opittuja sanoja. Mutta äskeinen kauhistus ei jättänyt häntä. Tuntui

-kuin hän olisi nähnyt Jehovan tulisilmän jossakin lähellä, ja tuskasta

-hikoillen hän kiiruhti rukousta loppuun. Sinä yönä ei uni tullut hänen

-silmiinsä, ja Rebekan huokaukset säestivät Israelin sydämen levotonta

-tykytystä. -- Mutta Mirjam nukkui lapsuuden rauhassa, ja Jumalan

-Schechina suojasi Haijelen unta.

-

-       *       *       *       *       *

-

-Pari viikkoa myöhemmin tiesivät koko maan sanomalehdet ja

-pikkukaupungissa jokainen katupoikakin, että teurastaja Poll oli

-kadonnut kotoansa vieden mukanaan joukon eri henkilöiltä, jopa

-pankistakin petkutettuja rahoja, sekä yksitoistavuotiaan tyttärensä.

-Pollin vaimo oli kertonut, että miehellä oli veli Leipzigissä, ja

-väittänyt, että hän oli muka tämän luo lähtenyt. Sähkösanomilla

-tiedusteltiin asiaa ja kuultiin veljen olevan matkoilla. Siten aika

-kului, karanneen jäljet sotkeutuivat, ja pian tutkimus ja etsintä

-huomattiin turhaksi.

-

-Mutta pikkukaupungin torilla kaupusteltiin arkkiviisua, joka oli

-suunnattoman hupainen. Toinen lennätti sitä toiselle, matamit

-tutkivat sitä päät yhdessä, lapset tirskuivat, ja myymäpoikien taskut

-pullistuivat kymmenpennisistä. Pentti sen kohta hankki ja toi mainiona

-saaliina kotiin. Toimi ja Tuulikki opettelivat sen ulkoa, ja Eskokin jo

-osasi nauraa mukana melkein yhtä makeasti kuin toverit. Nimen alla oli

-ilmoitettu, että viisu oli laulettava kuin "Tukkipoika se lautallansa",

-eikä muuta säveltä niinä päivinä kuultukaan pikkukaupungin pihoilla ja

-keittiöissä.

-

-    "Polle äijä se juutalainen,

-    se musta Israeli,

-    härkiä tappoi, herroja petti

-    ja muhkeasti eli..."

-

-Hei, kuinka oli hauska laulaa sitä vallankin noin puoliääneen ja

-tarkoittavin katsein, kun Rebekka Poll hätäisenä näyttäytyi kadulla,

-tai täysin äänin ilkkuvalla riemulla, jos sattui näkemään Mirjamin,

-"Polle äijän mustan Mirrin", joka aina oli valmis maukumaan. Eivätkä

-Rainilaiset ja kaupungin muutkaan juutalaiset siitä hyvästä jääneet

-osattomiksi.

-

-Viljakka ajoi harmissaan Rebekan ja Mirjamin kadulle. Nuo kirotut

-juutit, joiden vuokra kumminkin jäi maksamatta! Ja millä heidän vanhaan

-hökkeliinsä nyt toisenkaan asukkaan saisi?

-

-Kyllä heidän oli Rainilla hyvä olla, mutta hartaasti Rebekka kuitenkin

-toivoi pian voivansa siirtyä Helsinkiin. Ja Ruuben yhä vakavammin

-hautoi matkasuunnitelmiansa. Sietämätöntä oli tämä elämä, oli

-kerrassaan. Ja mikä harmi, että Haijelen isä oli antanut vettä myllyyn

-niille, jotka juutalaisia alensivat! -- Väliin hänet valtasi halu

-musertaa ivailevat toverinsa, mutta asia päättyi tavallisesti siihen,

-että hän arvokkaasti käänsi heille selkänsä. Hän oli liian hyvä heidän

-kanssaan riitelemään. Saisivatpa nähdä vielä! Oli sekin aika tuleva,

-jolloin he häntä vertaisenansa pitäisivät, jopa korkeampanakin kuin

-monia muita. -- Yhden ainoan kerran hän purki kiehuvan harminsa. Se

-tapahtui silloin, kun Pentti pihalla rallatteli:

-

-    "Pollen Haijele, poikain likka,

-    juutin koria lapsi --"

-

-Sitä ei hänen olisi pitänyt laulaa. Sillä samassa tuokiossa Ruuben oli

-hänen niskassaan ja mukiloi häntä niin pahanpäiväisesti, että Pentti

-antautui armoille ja lupasi pysyä vaiti Haijelesta. --

-

-Kaikki asiat vanhenevat, ja ennen pitkää pieni yhteiskunta, petettyjä

-rahamiehiä lukuunottamatta, oli jälleen entiseen lepoonsa vaipunut.

-Silloin eräänä aamuna kulovalkean tavoin levisi tieto, että Israel Poll

-oli kuollut New-Yorkissa ja setä tuonut tytön Leipzigiin. Olikohan

-se totta? Kuka sen ensin kertoi? Eikö mitä -- juutalaiset vaan

-uskottelivat päästäksensä helpommin rauhaan!

-

-Mutta Rainilla oli sinä päivänä vuoroin kolkkoa äänettömyyttä, vuoroin

-itkua ja haikeata valitusta. Joosef Rain luki Jobin kirjaa; hänen

-puolisonsa toimi hiljaisesti ja välillä vaienteli vilkkaita tyttäriänsä

-tai koetti surevaa leskeä ja orpoa lohduttaa; Ruuben näytti synkältä;

-Mirjam piilotteli nurkassa; mutta revityin vaattein ja kyynelissä

-kylpien Rebekka tuijotti paperipalasta, joka oli Efraim Pollin

-kirjeestä pudonnut. Siihen oli Haijele kirjoittanut:

-

-"Isä horjahti portaalta veteen, kun meidän piti astua laivasta. Se

-oli niin kauheata, enkä minä ymmärtänyt, mistä Jumala sillä tavalla

-rankaisi. Nyt tiedän, mitä isä on tehnyt. Ja kirjassa sanotaan, että

-sitä ei voi sovittaa katumus eikä Jom Kippur, ei mikään muu kuin

-kuolema."

-

-

-

-

-

-KYMMENEN VUOTTA MYÖHEMMIN

-

-

-

-

-I

-

-AARONIN SAUVA

-

-

-Gottschedin kadun varrella Leipzigissä seisoi maurilaistyylinen

-rakennus hebreankielisine kirjoituksineen, ikkunattomine katuseinineen,

-yksin ja erikoisena uudenaikaisten asumusten keskellä, aivan

-kuin salaperäinen, umpimielinen vanhus avokatseisessa, keveässä

-lapsijoukossa. Kuten aallot kallion kylkeen loiskivat, niin pauhasi

-suurkaupungin melu noiden jäykkien muurien ympärillä. Ihmisiä tuli

-ja meni, mutta harvat edes katsettansakaan kohottivat harmaaseen

-vanhukseen. Päivä päivältä he olivat sen siinä nähneet ja tottuneet

-siihen. Joskus korkeintaan joku matkustavainen pysähtyi omituista

-rakennustapaa ihmettelemään ja kysyi toveriltansa: -- Mikä tuo on? --

-Ja toinen vastasi kuivasti: -- Se on juutalaisten synagooga. -- Sitte

-he jälleen astuivat eteenpäin. Vanhuksen sydämen salaisuuksista tuskin

-kukaan muu välitti, kuin se pieni tumma parvi, joka uskollisesti vaelsi

-tänne sabbatin aamuina.

-

-Tänään he jo kaikki olivat jykevien ovien taakse kadonneet. Kuinka

-masentavan vähän heitä olikaan! Tilava, korkea sali näytti monille

-sadoille aiotulta, mutta saapuvilla oli ainoastaan kourallinen

-väkeä. Naiset hukkuivat laajoille sivuparville kuin pisarat mereen,

-ja permanto alhaalla salissa, missä miehet valkoisiin taliseihinsa

-[talis = rukousliina] verhottuina hartauttaan harjoittivat, muistutti

-ruskeata maata, josta kaikki lumilaikat eivät vielä ole sulaneet pois.

-Ainoastaan laululehterillä oli kuoro lukuisa ja täysiääninen.

-

-Sävelet olivat juuri vaienneet, ja rabbiini nousi saarnatuoliin.

-Kahisten nuottilehdet sulkeutuivat, laulajain nojautuessa mukavaan

-lepoasentoon. Sitte oli kaikki hiljaista.

-

-Jos ken olisi tällä hetkellä sattunut katsahtamaan laulajajoukkoon,

-olisi hänen huomionsa epäilemättä kiintynyt nuoreen tyttöön, joka istui

-keskikohdalla eturivissä. Päinvastoin kuin toverinsa hän kumartui

-hiukan eteenpäin, painaen kyynärpäänsä kaidetta vastaan. Hänen kasvonsa

-olivat harvinaisen kaunispiirteiset ja sielukkaat; ne eivät ilmaisseet

-kevään puhkeavaa suloutta, vaan keskikesän kuumaa hehkua, joka aikaisin

-kypsyttää. Tytön koko olento oli pelkkää jännitettyä odotusta. Silmät

-päilyivät syvinä ja tutkimattomina kuin meri, ja niissä kuvastui

-kysymysten määrättömyys, joka vastausta janoaa.

-

-Se oli Haijele Poll.

-

-Rabbiini alkoi saarnansa, jonka tekstinä oli: "Kenen minä heistä

-valitsen, sen sauvan pitää viheriöitsemän." Hän kertoi, kuinka Israelin

-kahdentoista sukukunnan edustajat toivat sauvansa Moosekselle, ja

-Mooses pani ne todistuksen majaan. Toisena päivänä Aaronin sauva

-viheriöitsi, kukat puhkesivat ja mantelit kypsyivät siinä.

-

-Puhe oli kulkenut tyynesti kuin juokseva joki, mutta jänteret rabbiinin

-laihoissa kasvoissa pingoittuivat yhä enemmän ja silmät alkoivat

-sinkahuttaa kipinöitä. Yhä vuolaampana virtana sanat tulvivat, lopulta

-kiihtyen kosken kuohuiksi.

-

--- Jokainen uskonto on vaellussauva, tuki matkalla, -- hän lausui.

--- Mutta ainoastaan se on Jumalan valitsema, joka kantaa kukkia

-ja hedelmiä, luonteenlujuuden kukkia ja siveyden ja hurskauden

-hedelmiä. Mikä uskonto on sellainen? Kristittyjen uskonto? Ei, sillä

-se puhuu rauhasta, mutta heiluttaa riidan ja sodan soihtua, eivätkä

-sen tunnustajat elä oppinsa mukaan. Israel on valittu sauva. Se on

-tunnettava ja tunnustettava! Kunnianimi velvoittaa, ja Israel on oleva

-kansojen siveydenopettaja. Sen tehtävä on täytetty vasta silloin, kun

-maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin meri vedellä peitetty. Pysyköön

-vaan kansamme aina elävänä puuna, jossa ei ole kuivia oksia! Silloin

-meille kerran kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän

-Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi!

-

-Kuin käskystä nousi pieni seurakunta intomielin seisomaan, ja kuoro

-lauloi riemuisan aamenen.

-

-Haijelenkin silmät sinä hetkenä leimahtivat, mutta sitte niissä koko

-jumalanpalveluksen loppuajan oli omituisen verhottu ilme, ja kun hän

-nousi lähteäkseen, huokasi hän ikäänkuin pettymyksestä.

-

-Seurasta erottuansa hän kulki syviin mietteisiin vaipuneena. Kolea

-syystuuli hiveli hänen polttavia poskiansa. Taivaalla ajelehtivien

-levottomien pilvien välistä aurinko silloin tällöin vilahti esiin,

-mutta sen katse oli terävä ja kylmä. Ilmassa oli kuin vaimenevaa

-taistelua, ja jotakin samankaltaista liikkui tytönkin povessa. Tuntui

-kuin talven jäätävä viima olisi voittoisasti uhannut sitä, mikä hänessä

-oli lämminnä elänyt ja sykkinyt.

-

-Ihmislauma liikkui hänen ympärillänsä, mutta se ei häneen kuulunut.

-Oh, kuinka häntä kyllästyttivät nuo vaaleat hiukset ja värittömät

-naamat. Ei tosiaankaan kannattanut katsoa ylös, lukeakseen ilmeitä

-eri kasvoista. Mitä niissä olisi muuta nähnyt kuin tyhmänylpeyttä,

-teeskentelyä tai matelevaa surkeutta, vetelehtijän laiskuutta

-tai työjuhdan hoppuista kiirettä? Niin, sen hän tiesi rabbiinin

-sanomattakin -- noiden hallussa ei Aaronin kukoistava sauva ollut.

-Kyllä se oli Israelille uskottu omaisuus, mutta yhtä varma oli, että se

-nyt oli kadoksissa.

-

-Häntä huvitti kääntyä Brühlille [Brühl on juutalaisten kauppakatu

-Leipzigissä], vaikka se ei oikein matkaan soveltunutkaan. -- Niin,

-tuossa ne olivat, ne joiden paikka synagoogassa oli tyhjänä! He

-seisoskelivat pitkiin viittoihinsa puettuina puotiensa ovilla tai

-tekivät kauppaa sisällä turkiskasojen ääressä. Olihan talvi tulossa,

-täytyi takoa raudan kuumana ollessa. Ivallinen hymy värehti Haijelen

-suupielissä. Entäpä sitte, vaikka laissa kaksitoista kertaa oli

-kielletty työn tekeminen sabbattina ja kuusi kertaa ankarasti

-varoitettu kieltoa rikkomasta! "Israel kansojen siveydenopettaja", --

-niinhän rabbiini vakuutti, ja sitähän itsekin oli uskonut. Mutta minkä

-hän sille voi, että oli saanut kehittyvän järjen ja avoimet silmät?

-

-Hän kulki setänsä kaupan ohi. Se oli kiinni kuten tavallisesti

-sabbattina. Samoin pieni kirjakauppa tuolla kadun toisella puolella.

-Tietysti, kuuluivathan he synagoogan johtokuntaan, setä ja

-kirjakauppias. Mutta ei yhtään muuta suljettua ovea, ei ainoaakaan koko

-pitkällä kadulla!

-

-Haijelen sydämessä suuttumus ja suru taistelivat. Hän oli niin väsynyt

-ja rauhaton tänään -- muuten kenties ei suru olisikaan voittoa vienyt.

-Mutta nyt se laskeusi kuin kivipaino rinnalle, ja hän tunsi sellaista

-yksinäisyyden tarvetta, että hänen oli mahdoton vielä palata kotiin.

-

-Kadun päässä oli tuuhea puistikko kaivettuine joutsenlampineen. Sinne

-hän istuutui kirjavalehtisten lehmusten varjoon.

-

-Saattoiko Ruuben kumminkin olla oikeassa? Siinäkö oli Israelin

-tulevaisuus ja elämä, että se valistuisi, irtaantuisi entisyydestään

-ja sulautuisi ympäristöönsä? -- Ei, tuhannesti ei! Sillä sulautuminen

-kristittyihin vasta olisi syvintä alennusta, vaikkapa uskonto jäisikin

-kunkin yksityisasiaksi. Tuli ja vesi eivät sovellu yhteen, ei ikinä! Ja

-kansa menisi pirstaleiksi, hukkuisi vieraaseen lokaan...

-

-Oi, miksi juuri Ruubenin piti ajatella tuolla tavalla? Ruubenin, hänen

-armaansa, hänen lapsuutensa uskollisen ystävän ja nuoruutensa lemmityn?

-

-Haijele muisti niin hyvin sen päivän, jona Ruuben yhdeksän vuotta

-takaperin ensi kerran saapui Leipzigiin. Minkä riemun oli yhtyminen

-tuottanut heille kummallekin! Ja sitte he olivat tovereina pysyneet

-vuodesta vuoteen. Milloin he olivat toisillensa antaneet vielä

-suuremman lahjan, nuoren rakkautensa, sitä he tuskin itsekään tiesivät,

-mutta että se oli annettu, se oli heille molemmille yhtä varma ja selvä

-asia kuin että aurinko maata valaisi.

-

-Käsi kädessä he olivat totuuttakin etsineet. Haijele oli oppinut

-hebreaa ja tutustunut Thoraan ja Talmudiin yhtä syvästi kuin kuka

-juutalainen mies tahansa. Ennakkoluulojen panemien esteiden läpi hän

-oli Ruubenin rinnalla tunkeutunut, eivätkä setä ja täti, hänen vanhat

-kasvattivanhempansa, kovin jyrkkään vastarintaan asettuneetkaan. Hän

-oli valistunut nainen, sen hän itsekin tiesi ja oli siitä ylpeä.

-Ruubenkin hänestä ylpeili. Kuinka ihana se aika oli ollut!

-

-Haijele hymyili itsekseen. Ne olivat niin rakkaita, nuo muistot.

-

-Vaan sitte heidän henkiensä tiet alkoivat yhä selvemmin haaraantua

-eri suuntiin. Arvattavasti siihen paljon vaikutti se ilmapiiri, jossa

-Ruuben eli: hänen enonsa, joka täysin koetti sulautua saksalaisiin,

-ja vierashenkinen toverijoukko. Sitäpaitsi Ruubenilla jo lapsuudesta

-oli ollut taipumusta arvostella ankarasti isiensä kansaa. -- Ei tosin

-tämä erimielisyyskään niin vaarallista ollut, ei ainakaan alussa.

-Olihan Israelin paras heille molemmille omaa elämääkin kalliimpi, siitä

-Haijele oli vakuutettu, ja mielipiteiden ristiriita koski vaan keinoja,

-jotka tehokkaimmin veisivät perille. He väittelivät, kiihtyivätkin --

-ja taas sopivat, aivan kuin ennen lapsena. Ikävää se oli, taistelua

-se tuotti, että syntyi tuollainen juopa, joka viikko viikolta tuntui

-levenevän; mutta Haijele ei ollut sitä pelännyt, sillä vakaumuksensa

-hehkuvalla tulella hän uskoi ajan pitkään taivuttavansa kovempiakin

-rautoja kuin rakastavan sydämen.

-

-Mutta nyt, nyt, kun hänen omatkin tukensa horjuivat...

-

-Uskollisuus isien säädyille, lähetystoimi Gojimin keskellä -- se oli

-hänen ohjelmansa ollut. Mutta kansa ei tahtonut enää isien säädyistä

-mitään tietää: ne olivat vanhentuneet, käyneet kuristavaksi puvuksi,

-jota oli mahdoton kantaa... Ja olihan hän itsekin jo monessa suhteessa

-luopunut niistä. Niin, luisuvaa rinnettä alaspäin yhä vaan, huimaa

-vauhtia... Haijele naurahti katkerasti. Ei tosiaankaan sellaisesta

-väestä "lähetystyöhön" ollut. Mitä tarjota toisille, kun ei itsekään

-omistanut mitään?

-

-Minne, oi minne Israel oli hukannut Aaronin kukoistavan sauvan? Ainakin

-hän oli sitä väärältä taholta etsinyt. Se oli suuri ja katkera pettymys.

-

-Entä Ruuben? Rohkeniko Haijele toivoa, että hänkin omalla tavallaan

-alkoi huomata erehtyneensä? Hän oli ollut hyvin omituinen viime

-aikoina, hermostunut ja epäselvä puheissaan. Jos Israelin

-etevämmyydestä ja kristittyjen tyhmästä uskosta nousi kysymys, käänsi

-hän heti keskustelun toisaalle. Haijele oli nauranut ja sanonut

-että hänellä oli tutkintokuumetta. Kohtahan Ruubenin piti valmistua

-lääkäriksi. Mutta sydämessään Haijele oli levoton, sillä hänestä tuntui

-kuin Ruubeniin olisi tullut jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt.

-Oi, hän ei enää tietänyt mitään, ei ymmärtänyt ystäväänsä eikä omaa

-itseänsä, ei edes kansaansakaan. Mitä tästä vihdoin tulisi?...

-Kylmä tuulenpuuska puistatti häntä, ja lehmuksesta taittunut kuiva

-oksa riipaisi hänen hattuansa. Hän heräsi mietteistään ja katsoi

-kelloa. Todellakin, jo oli aika mennä kotiin. Ruubenhan oli luvannut

-aamupäivällä tulla kertomaan jotakin oikein hauskaa. Kerrankin hän taas

-oli näyttänyt iloiselta, jopa oikein veitikkamaiseltakin. Mitä hän nyt

-lienee keksinyt? --

-

-Äkkiä Haijele nousi reippaasti ja päättäväisesti.

-

-No niin, tässä sitä siis oltiin -- tyhjin tuumin he kumpikin, sekä

-hän että Ruuben. Mutta ei saanut masentua, ei! Ehkä tämä olikin

-parasta, ehkä onneksi heillekin molemmille. Käsi kädessä he alkaisivat

-uudestaan. Ja heidän täytyisi löytää. He löytäisivät sen tien, joka oli

-Israelin johtava kadotetun Aaroninsauvan kätkölle, ja he taistelisivat

-ja tekisivät työtä, kunnes suuri päämäärä oli saavutettu -- se

-josta rabbiini niin hehkuvalla innolla oli puhunut: "Silloin meille

-kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi,

-totisen Jumalan palvelijoiksi! Ja meidän kauttamme on maa kerran

-täyttyvä Herran tunnolla kuin vetten peittämä meri..."

-

-Siinä työssä he myöskin löytäisivät toinen toisensa, siinä heidän

-henkiensä tiet ijäiseksi yhtyisivät.

-

-Kun Haijele kääntyi puistotieltä kotiin päin, oli hänen mielensä

-jälleen keventynyt ja raitis. Hän pyyhki syrjään kiharoitansa, joita

-tuuli lennätteli, ja asteli oikein ripeästi, korvataksensa menetetyn

-ajan. Muuten voisi Ruuben ehtiä ennen häntä.

-

-Mutta eikö hän tullutkin tuolla -- tuli varmaan! Mistä päin sieltä?

-Ah, niin -- eihän Haijele taas sitä muistanut. Tietysti Augustinumista

-[Leipzigin yliopisto]. Ruubenhan ei voinut sabbattia viettää -- eikä

-kenties tahtonutkaan. -- Jälleen kohosi huokaus Haijelen rinnasta, ja

-hänen heräävä ilonsa peittihe piiloon kuin linnunpoika siiven alle. Ei

-hän itsekään tietänyt miksi, sillä ei hän muuta menettelyä saattanut

-odottaakaan Ruubenilta.

-

-Tulijakin jo huomasi Haijelen ja nosti lakkiansa, samalla hiukan

-heilahuttaen sitä, ikäänkuin iloisemmaksi tervehdykseksi kaukaa.

-

-Kuinka hänellä oli suuri kantamus kirjoja -- näin sabbattina...

-

-Siinä hän jo olikin. Hän oli solakka nuori mies, miellyttävä

-muodoltaan, vaikka jokseenkin karkearakenteinen -- päästä kantapäähän

-hienossa, kuosikkaassa asussa. Nenälle, joka oli ehkä vähän liian

-iso, oli nipistetty pincenez, ja ruskeissa silmissä oli likinäköisen

-tähystävä ilme. Mutta ne pienet puutteet unohti helposti, varsinkin

-sellaisena hetkenä kuin tämä, jolloin nuo silmät ikäänkuin näyttivät

-suurenevan ja riemusta välähtelevän siellä lasiensa takana.

-

-Hän puristi Haijelen kättä melkein vallattoman sydämellisesti.

-

--- No, tyttöseni, sano, oletko utelias?

-

--- Tietysti, kuinkas muuten! -- Haijeleenkin vastustamattomasti tarttui

-tämä uhkuva hilpeys, ja hän loi kysyjään katseen, josta onnellinen

-rakkaus säihkyi.

-

--- Etkö arvaa? Koetappa! Edes puolet sinun pitää arvata itse. Minulla

-on kaksinkertainen salaisuus!

-

--- Olet tehnyt onnistuneen leikkauksen...

-

--- Enemmän, enemmän.

-

--- Sitte sinä olet jostakin keksinyt aistikkaan turkinkauluksen, joka

-vaatettaa sinua paremmin kuin --

-

--- Häijy tyttö! -- Ruuben heristi sormeansa nauravalle Haijelelle.

--- Kuulehan, kyllä minäkin osaan loukkaantua, jos tahdon. Mutta sinä

-veitikka tiedät, että minä en tahdo -- niinkö? Taidatpa olla oikeassa.

-

--- Ei, vaan totta puhuen, kerro nyt, Ruuben.

-

--- Huono arvaaja! Etkö käsitä, että tulen tutkinnosta, nyt juuri

-suoraan. Loistavasti sen suoritin; sain paremmat arvosanat kuin

-rohkenin toivoakaan. Mitä sanot siihen, Haijele?

-

-Tytön silmiin tuli kostea kiilto, ja hän tarttui hellästi molemmin

-käsin Ruubenin käteen, liikutettuna lausuen:

-

--- Ylistetty olkoon Israelin Jumala! Sinä tuotat kunniaa kansallemme ja

-hänen nimellensä...

-

-Vaan samassa varjo kulki yli Haijelen kasvojen ja hänen kätensä

-vaipuivat alas. Ruuben katsoi häntä tutkivasti, hämmästyneenä. Hän oli

-tottunut tarkastamaan tuota lakkaamatonta ilmevaihtelua kuin avointa

-kirjaa, joka yhäti tarjoo uusia yllätyksiä ja selvästä kielestään

-huolimatta kuitenkin pohjaltaan jää arvoitukseksi.

-

--- Mikä sinulle nyt tuli? -- hän kysyi.

-

--- Minä en pääse irti siitä... en voi... Täytyikö tämän juuri

-sabbattina tapahtua? Se on huono enne tiesi onnelle...

-

-Suonet Ruubenin otsalla kohosivat. Näytti kuin hän todellakin olisi

-äsken sanonut oikein: hänkin osasi pahastua.

-

--- Ja tuon sinä minulle sanot, sinä viisas Haijele, valistunut tyttö!

-Minäkö tutkintoajan määrään?

-

--- Anna anteeksi, -- kuiskasi Haijele värähtävin huulin. -- Niin, minä

-ymmärrän sen... Vaan ethän olisi tahtonut, sinä itse... sano, ethän?

-

-Ruuben käänsi päänsä pois. Hetken vaiettuaan hän vastasi: -- Miksi

-kysyt ja raskautat mieltäni? Kyllähän sinä kantani tiedät.

-

--- Niin, tiedänhän.

-

-Voi häntä houkkiota, joka oli kuvitellut Ruubenin mielipiteitten

-horjuvan! Ja hän itse oli niin avuton, niin epävarma ja pohjaa vailla.

-Kuinka hän nyt jaksaisi yksin pimeässä hapuillen kurottautua tuota

-uneksittua uutta kohti?...

-

-Ääneti kulkien he olivat saapuneet Humboldt-kadulle, Efraim Pollin

-talon luo. Siinä Haijele kääntyi Ruubenin puoleen, kysyen: -- Tottahan

-tulet sisälle? -- Mutta ääni oli väsynyt, melkein välinpitämätön.

-

-Ruuben katsoi häntä terävästi silmiin.

-

--- Se riippuu siitä, aiotko tehdä tämän juhlapäiväni iloiseksi vai

-katkeraksi.

-

-Kyyneleet rupesivat äkkiä pirahtelemaan pitkien silmäripsien alta, ja

-tyttö lähti juoksemaan ylös portaita.

-

--- Sinä ihmeellinen Haijele, täytyyhän minun tulla, -- huudahti Ruuben,

-rientäen hänen jäljissään.

-

-Kodissa, johon he astuivat, oli jotakin tyyntä ja patriarkaalista,

-joka heti vaikutti hilliten ja rauhoittaen. Yleinen sävy oli tumma,

-huonekalut kalliit ja raskaat. Raamatullisia tauluja, joiden kullatut

-kehykset näyttivät ijästä mustuneilta, riippui runsaasti seinillä.

-Yksinkertaisen arvokkaisuuden leima lepäsi yli kaiken.

-

-Tätä vaikutusta ei suinkaan vähentänyt ijäkäs pariskunta, joka

-seurusteluhuoneessa otti nuoret tulijat vastaan. Efraim Poll oli oikea

-Aabrahamin tyyppi tuuheine harmaine hiuksineen ja täyspartoineen,

-ja hänen Saaransa olisi varsin hyvin soveltunut Vanhan Testamentin

-aikaisen kaimansa malliksi jollekulle raamatun kuvittajalle.

-

-Emäntä soitti palvelijatarta, joka toi sisälle teetarjottimen. Haijele

-leikkasi veteenleivottua leipää ja nouti kaapista suuren hopeisen

-sokeriastian. Täytyi kieltäytyä kahvista, koska se vaati kermaa, eikä

-vielä ollut kuutta tuntia kulunut siitä kuin aamulla syötiin lihaa

-leivän mukana. Saara Poll kyllä piti huolen, ettei ruokasääntöjä hänen

-kodissaan rikottu. --

-

--- Luuvaloni ei tänään ole antanut minulle rauhaa, -- puheli ukko,

-ottaessaan teetä. -- En jaksanut mennä edes synagoogaan.

-

--- Vanhoiksi tullaan, -- säesti hänen vaimonsa. -- Niin se on, me

-jätämme vähitellen sijan teille nuorille.

-

--- Jumala suokoon, että Israelin nuoriso olisi kuin istutettu puu

-vesiojan tykönä, jonka lehdet eivät varise ja joka hedelmän kantaa

-ajallansa, -- lausui vanhus juhlallisesti. -- Kerro nyt, Haijele, mitä

-rabbiini puhui.

-

--- Hänkin puhui lehdistä ja hedelmistä, -- vastasi tyttö, kohottaen

-katseensa, joka itsepäisesti oli pysynyt teetarjottimessa. -- Aaronin

-viheröitsevä sauva oli hänen tekstinänsä.

-

--- Se on ihana kertomus, lapseni, ja se toteutuu kerran meidän

-kansallemme. Silloin autio maa on iloinen oleva ja niinkuin kukkanen

-kukoistava. Jospa jo apu tulisi Siionista! Messias viipyy, viipyy...

-

-Ruuben istui äänettömänä, liikutellen itseään tuolilla sinne ja tänne.

-Tietysti hänen olisi pitänyt ilmoittaa valmistumisensa lääkäriksi,

-mutta ei tullut tilaisuutta. Lisäksi tässä talossa, jos missä, tuntui

-vastenmieliseltä kertoa sabbattitutkinnosta. Miksi hän olisi loukannut

-noita vanhuksia, joita hän niin syvästi kunnioitti? Varmaan oli paras

-tulla varta vasten jonakin päivänä seuraavalla viikolla.

-

-Mutta Haijelen sydämeen sedän sanat omituisesti pistivät.

-

-Teenjuonnin jälkeen vanhukset vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Silloin

-Ruuben pyysi, että hekin siirtyisivät Haijelen kamariin, saadaksensa

-olla häiritsemättä kahdenkesken.

-

-Tämä huone poikkesi kokonaan toisista. Värit olivat kirkkaat ja

-lämpimät, kalustus uudenaikainen, verhot keveissä poimuissa ikkunan

-ja ovien ympärillä. Uusia olivat siellä taideteoksetkin, ja korkeassa

-kaapissa kauniskantiset kirjat seisoivat pitkissä riveissä. Nuori

-asukas oli luonut henkensä leiman lähimpään ympäristöönsä. Olihan hän

-tässä oleillut jo kymmenen vuotta, siitä asti kuin lapseton setä isän

-kuoleman jälkeen otti orvon omaksi tyttäreksensä.

-

--- Haijele, -- sanoi Ruuben hetken vaitiolon jälkeen.

-

-Yksi sana vaan, mutta siinä väreili niin paljon, että tyttö

-ehdottomasti loi häneen kysyvän, odottavan katseen.

-

--- Tule tänne, istu viereeni! -- hän pyysi hellällä äänellä.

-

-Haijele tuli.

-

--- Nyt tahtoisin ilmaista sinulle sen toisen asian.

-

-Ruuben otti povitaskustansa pienen rasian, avasi kannen ja nosti

-pumpulin sisältä kiiltävän kultasormuksen. Tarttuen Haijelen käteen hän

-kysyi: -- Saanko?

-

-Ruusunpuna peitti tytön posket. Hän antoi sormuksen luistaa sormeensa,

-kietoi käsivartensa Ruubenin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen

-olallensa. Onnellisena Ruuben suuteli hänen kiharoitansa.

-

--- Sinä olet siis minun, nyt ja aina, ihmistenkin edessä, niinkuin jo

-kauvan sydämessäni.

-

--- Niin, Ruuben, me kuulumme toisillemme -- ja Israelin tulevaisuudelle.

-

--- Me perustamme hyvän kodin. Minun työhuoneestani virtaa apua ja

-tuskien lievitystä ulos kärsivään ihmiskuntaan, ja sinä olet minun ja

-sairaitteni hyvä enkeli. Siten me täytämme tehtävämme ihmisinä. Ja se

-on jotakin vielä ylevämpää kuin määrätyn kansan jäsenenä toimiminen --

-vai kuinka, Haijeleni?

-

--- Voimme olla jaloja ihmisiä ja palavasydämisiä kansalaisia samalla

-kertaa...

-

--- Niinpä yhdistä sinä ne ominaisuudet! Tiedäthän, kuinka kallis olet

-minulle. Ei se koskaan ole rakkauttamme häiritsevä, että totuutta

-etsiessä joudumme eri johtopäätöksiin. Milloin kaksi itsenäistä ihmistä

-ajattelisi ihan samalla tavalla? Vaan jätetään nyt tämä. Toiste,

-rakkaani, ei tänään!

-

--- Voi Ruuben, jos tietäisit, kuinka nämä kysymykset juuri tänään ovat

-mielessäni liikkuneet! Minusta tuntuu, että meidän nyt jos koskaan on

-selvitettävä toisillemme, mihin pyrimme. -- Haijele pysähtyi, viivähti,

-tarttui sitte kiihkeästi sulhasensa käteen. -- Katso, minä annan käteni

-sinulle ja sinä minulle. Me lähdemme pitkälle taipaleelle. Meidän

-täytyy tietää, minne se vie!

-

--- Se vie onneen, -- vastasi Ruuben, painaen ensi suudelman tytön

-punaisille huulille. Haijele ei ehtinyt sitä vastata eikä myöskään

-vastustaa. Mutta hän peräytyi askeleen, posket kuumina, mieli

-myrskyisenä.

-

--- Ei, Ruuben, ei sillä lailla! Minä en ole tavallinen tyttö, sen olet

-monasti sanonut ja siis kaiketi kokenutkin. Suutele minua vaan! Mutta

-ei se riitä meidän, saatikka Israelin onnen perustaksi!

-

-Hänen silmänsä leimusivat, ja Ruuben tunsi, että täytyi väistyä sen

-tulen voimaa.

-

--- Mitä siis vaadit minulta? -- hän kysyi.

-

--- Rakkautta Israeliin!

-

-Syntyi äänettömyys, syvä kuin kuolema. Vihdoin Ruuben lausui värähtävin

-äänin:

-

--- Rehellisyys on miehen korkein hyve. Tuomitse minua sen mukaan...

-

--- Ja rehellisyys on naisenkin korkein hyve, -- virkkoi Haijele, käyden

-kalpeaksi kuin valkea vaate. Hän tarttui sohvan laitaan; hetkeksi

-maailma näytti mustenevan hänen ympärillänsä. Hetkeksi vain. Sitte hän

-äkkinäisellä liikkeellä tempasi sormuksen sormestansa ja ojensi sen

-Ruubenille.

-

--- Ota se takaisin...

-

--- Haijele, Haijele, mitä sinä aiot?

-

--- Aion käydä totuuden ja velvollisuuden tietä! Aion etsiä ja löytää

-Aaronin sauvan...

-

-Hän koetti riistäytyä irti Ruubenista, joka piteli hänen kättänsä,

-mutta tämä pysähdytti hänet tuskallisella ponnistuksella.

-

--- Mutta ajattele, punnitse toki, ennenkuin murskaat tulevaisuutemme

-onnen! Voitko vaatia minulta, kahdennenkymmenennen vuosisadan

-sivistyneeltä nuorukaiselta, että uskoisin noita Messias-unelmia, joita

-setäsi tänään selitti meille?

-

-Haijele hymyili surullisesti.

-

--- Onnellinen setä, joka odottaa ja toivoo -- niin ajattelin hänen

-puhuessansa. Kuinka voisin pyytää sinulta sellaista, jota en usko

-itsekään? Israelin kansa kokonaisuudessaan on oma Messiaansa -- siinä

-oli minun uskoni. Eikä minulla ole enää sitäkään.

-

--- Mitä siis tarkoitat?

-

--- Sitä mitä jo sanoin. Joku filosoofi on lausunut: "Nyt pysyvät usko,

-toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä." Kun en

-tiedä, mihin uskoa, mitä toivoa, on minulla kuitenkin selvänä, mitä

-minun ijäti tulee rakastaa. Ja silloin saan uskoni ja toivonikin vielä

-takaisin. Mutta sinä et rakasta kansaasi enää, ja silloin on kaikki

-hukassa. Meidän henkemme eivät voi yhtyä.

-

-Hän oli nyt tyyni ainakin näennäisesti. Vaan Ruuben huudahti

-voimakkaassa mielenkuohussa:

-

--- Mikä arvo on kansallisrakkaudella, jos se tappaa läheisemmän lemmen?

-

-Oli jotakin pohjatonta, kertomatonta siinä katseessa, jonka Haijele loi

-Ruubeniin. Hiljaa hän lausui:

-

--- Ja sinä saatat siis luulla, että koskaan lakkaisin sinua

-rakastamasta?

-

-Samassa hän liukui ovesta ulos keveästi kuin hengähdys. Minne hän

-katosikaan?

-

--- Haijele, Haijele, sinä teet minut hulluksi! -- huudahti Ruuben,

-yrittäen syöksyä hänen jälkeensä. Mutta hän pysähtyi kynnykselle, sillä

-Saara emäntä pisti päänsä vastakkaisesta ovesta.

-

--- Mikä teillä nyt on, lapset?

-

-Ruuben malttoi mielensä silmänräpäyksessä. Hän teki kohteliaan

-kumarruksen ja virkkoi: -- Pyydän anteeksi. Me nuoret emme aina huomaa

-hillitä vilkkauttamme. Olemmeko paljon häirinneet?

-

--- Ette suinkaan -- mutta minä luulin kuulleeni... Saara täti vaikeni

-ja katsoi kysyvästi ympärillensä. Mutta Ruuben ei antanut hänen kauvan

-aprikoida.

-

--- Olen lähdössä juuri. Pyydän tätiä sanomaan kunnioittavan

-tervehdykseni sedälle.

-

--- Etkö jää päivälliselle luoksemme?

-

--- Kiitän sulimmasti. Mutta enoni odottaa minua. Anteeksi, kyllä minun

-on aika mennä.

-

-Hän kumarsi jälleen, poistui eteiseen ja lähti.

-

--- Mikä häntä vaivasi? -- kysyi täti Haijelelta, joka tuli esille vasta

-pitkän hetken jälkeen, silmät suurina ja posket yhä kalpeina.

-

-Silloin sulku purkautui, ja tyttö heittäysi nyyhkyttäen tätinsä syliin.

-

--- Meidän tiemme ovat eronneet, minä olen niin tahtonut...

-

-Täti silitti lempeästi Haijelen hienoja hiuksia. Hän ei mitään puhunut,

-antoi vaan tytön itkeä povellansa pienen lapsen lailla.

-

--- Minä luulin, että häntä rakastit, -- virkkoi hän viimein.

-

--- Mutta hän ei rakastanut minun kansaani, -- kuiskasi Haijele.

-

-Tädin silmät kyyneltyivät. Sitte hän huokasi, suuteli tyttöä,

-irroittihe hellästi hänen syleilystään ja vetäytyi miehensä huoneeseen.

-Haijelekin palasi omaan kamariinsa, ja kauvan, kauvan hän siellä itki,

-kasvot käsiin kätkettyinä. --

-

-Sinä iltana ajoi pitkä vaunujono Connewitzia [Leipzigin esikaupunki,

-jonka ympärillä on laaja metsä ulkoravintoloineen] kohti. Kaikissa

-ajoneuvoissa oli nuoria, iloisia herroja, jotka lähtivät ulos juhlimaan

-toveriensa, muutamien aamupäivällä valmistuneitten lääkärien kanssa.

-Siinä oli rajua hilpeyttä runsain määrin, niin että elähtyneet,

-välinpitämättömät suurkaupunkilaisetkin päätänsä käänsivät, ja lapset

-töllistelivät porttien pielissä, ihmetellen, mitä nyt oli tekeillä.

-

-Eteläkadun päässä vielä yhdet vaunut liittyivät seurueeseen. Niissä

-istui yksinäinen tumma nuorukainen.

-

--- Katsoppas, Niemann, -- virkkoi eräs herroista sivutoverilleen, --

-tuossahan on Ruuben Rain, jos silmäni totta puhuvat.

-

--- Mikä mieheen on tullut? Eihän hän tahtonut kuulla mainittavankaan

-koko kekkereitä.

-

--- Juutalaisen saituutta... Mutta kävi katumoiksi, kuinkas muuten.

-Täytyyhän tällaisena päivänä vähän lystiä pitää.

-

--- Lyönpä vetoa, että hänen päänsä nuokkuu jo kolmannen seidelin

-jälkeen! Ei hän saita ole, mutta oikea maitosuu. Hyvä että tuli, niin

-vähän miehistyy.

-

-Vaunut pysähtyivät puiden varjostamalle ravintolapihalle. Sorjana ja

-notkeana Ruuben hyppäsi alas ja maksoi ajurinsa.

-

--- Näetkös noita jalkoja! -- sanoi yksi joukosta puoliääneen toiselle.

--- Niin ne ovat kuin leipälapiot. Kyllä huomaa, että esi-isät ovat

-neljäkymmentä vuotta korpea marssineet!

-

-He vilkaisivat Ruubeniin, nauraa hekotellen. Puheen esine käänsi päänsä

-heitä kohden, ja paikalla he vaikenivat.

-

--- Saan toivottaa onnea, tohtori Rain, -- lausui toinen kohteliaalla,

-hiukan ivallisella äänellä. -- Sehän oli loistava kaappaus.

-

-Mutta toinen käänsi selkänsä ja heitti vielä mennessäänkin

-vastenmielisyyttä sinkovan syrjäsilmäyksen juutalalaisnuorukaiseen.

-

-Raivo kuohui Ruubenin povessa. Ne kadehtivat häntä, nuo herrasmiehet,

-joita hän tovereiksensa nimitti. Taas juutalainen kilpailija lisää!

-Olihan siinä muka oikeutetun harmin syytä. Ah, jospa hän olisi voinut

-pestä pois kasvojensa piirteet ja sukuperänsä! Taikka... taikka...

-olivatko puhuneet totta ne mustat silmät, joiden tuomio hänet tänne

-karkoitti? Oliko hän hyvän hylännyt ja valinnut väärin?

-

-Kuinka onneton hän oli, kuinka pohjattoman onneton! Niin juuri,

-pohjattoman. Haijele oli kuohujen keskellä ollut hänen ainoa

-ankkuriköytensä, ainoa kestävä ja luotettava -- ja nyt...

-

-Miksi sen täytyi tapahtua?

-

-Koska hän ei rakastanut kansaansa.

-

-Oliko se niin varma? Ah, ken lie kaikki syvyydet tutkinut! Mitä hän

-siis rakasti? Näitäkö ihmisiä, joiden sydän oli haljeta ylenkatseesta

-häntä kohtaan, koska hän oli juutalainen, ja kateudesta, koska hän oli

-heitä etevämpi? Kaukana, kaukana siitä.

-

-Niin, mitä siis? Eikö hän mitään rakastanut?

-

-Sitä yhtä, omaa armastansa, jonka katse yhä tuntui polttavan sydämen

-pohjaan asti. Ja jotain muuta vieläkin enemmän: totuutta...

-

-Mikä on totuus?

-

-Niin, ken sen tietäisi.

-

-Kansansa aatepiiristä hän ei ollut tyydytystä löytänyt. Pelkkä se

-tosiasia, että hän tähän kansaan kuului, näytti sulkevan häneltä

-totuuden etsimisenkin. Ahtautta kaikkialla, epäilystä sydämessä, hengen

-siipiin kiinnitetty kivipaino, joka vapaata lentoa ehkäisi... Ja sitte

-lisäksi tuo ulkonaisen alennuksen kurjuus, joka oli niin vastenmielistä

-ylöspäin pyrkivälle. Mutta se olikin vain välitön seuraus sisäisestä.

-

-Hän oli heittäytynyt tieteen helmaan ja aluksi tyytynyt. Vaan se

-oli ainoastaan ajan kysymys. Pian oli tiedekin hänelle pelkkiä

-totuuden pirstaleita, ja henki janosi eheyttä, elämää. Haijele, hänen

-rakkaimpansa, viittasi aina uskontoon. Ja mitä kummallisia kysymyksiä

-olikaan hänen omassa mielessään viime aikoina herännyt...

-

-Kaikki oli niin epätoivoisen sekavaa. -- Oi Haijele, Haijele, miksi

-hylkäsit? -- huokasi hänen sydämensä. -- Sinä olisit ollut yhdyssiteenä

-minun ja kansani -- ja Jumalani välillä. Nyt on kaikki lopussa.

-Rehellisyys, totuus vaati minulta raskaimman uhrin.

-

-Totuus -- niin, mikä on totuus?

-

-Ei, tätä oli mahdoton kestää enää. Hänen täytyi tappaa ajatukset. Hänen

-täytyi tukahuttaa rintansa kirvelevä, vihlova tuska ja päästä pakoon

-mustilta silmiltä, jotka seurasivat ja ajoivat takaa...

-

-Hän hämmästytti tovereitaan sinä iltana. Lasi heilui hänen kädessään

-kuten toistenkin, hän puhui, nauroi ja yltyi viimein sihisevällä

-juutalaiskielellä laulamaan:

-

-    "Mir wellen damals gar nischt haben zu sorgen,

-    mir wellen nischt dürfen leihen un borgen,

-    was Chasidim wellen darfen, wellen sie bekummen,

-    wenn Maschiach werd kummen!

-

-    Mit Wein un Branntwein werd gehn der Regen,

-    un nur vun die Chasidims wegen -- --"

-

-["Silloin ei ole huolia meillä eikä enää tarvitse lainailla; hurskaat

-juutalaiset saavat mitä tahtovat, kun Messias tulee. Sataa viiniä ja

-paloviinaa, ja ainoastaan hurskaitten tähden -- --".]

-

-Naurunremakka ja kättentaputukset säestivät laulua, Niemann keikkui

-käsi kaulalla Ruubenin kanssa, ja oli hauskaa, hauskaa... Laulaja

-riehui kuin poissa suunniltaan; -- mutta kesken riemun hän yhtäkkiä

-syöksyi ulos yöhön, viskautui vaunuihin ja hoputti ajuria rientämään

-pois, pian, pian... Tähdet tanssivat ympärillä, mustat silmät

-muuttuivat tulikipunoiksi... Laupias Jumala...

-

-Efraim Pollin kodissa pidettiin tällä välin vakavaa neuvottelua.

-Haijele oli kasvattivanhemmillensa luottamuksella kertonut kaikki, ja

-setä oli uljaasta tytöstänsä iloinnut. Ei hän koskaan ollut täysin

-voinut hyväksyä sellaista "epikoresta" [= vapaa-ajattelija] kuin

-Ruuben. Mutta tämä hänen oma Haijelensa, kas hän oli kuin olikin oikea

-Israelin tytär!

-

--- Kyllä sinun jo olisi aika mennä naimisiin, -- oli täti sanonut. --

-En minä ymmärrä teidän korkeita tuumianne; onhan Ruuben kelpo poika.

-Itse Haijele kuitenkin tietää, mitä tekee. Lapsi raukka, Jumala sinua

-siunatkoon ja korvatkoon uhrauksesi tuhatkertaisesti!

-

-Sitte tuli toinen kysymys. Se oli vastustamattomalla voimalla Haijelen

-mielessä herännyt, kun hän yksin itki sortuneita tuulentupiansa.

-Kasvattivanhemmat olivat aina katsoneet luonnolliseksi, että hän

-joskus kävisi syntymämaassaan tervehtimässä äitiänsä ja sisartansa --

-ja milloin olisi parempi tehdä tuumasta tosi kuin juuri nyt? Haijele

-tunsi tarvitsevansa nopeata paikanmuutosta, uutta ympäristöä, uusia

-vaikutelmia. Ja niin ollen ei hän omasta puolestaan kauvan miettinyt.

-

-Setä tuumi, että sopisihan kirjoittaa ja kysyä, mitä kotona Helsingissä

-tästä arveltiin. Ei suinkaan Rebekka-kälyllä juuri mukavuuksia ollut

-tarjottavana -- mutta tietysti hän ikävöi vuosikausia poissa ollutta

-lastansa, ja varmaankin Haijele saattoi asettua olojen mukaan. Voisihan

-ottaa runsaammin rahaa myötä, niin oli helpompi sovitella.

-

--- Ikävä meidän vanhusten tulee sinua. Mutta kyllä minä kuitenkin olen

-hyvin myöntyväinen matkaasi, -- hän lisäsi hymyillen. -- Pitäähän oman

-äitisikin kerran saada nähdä komea tyttärensä.

-

--- Minulle ei ole kohdun hedelmää suotu, -- virkkoi Saara täti

-alakuloisesti, -- ja sinä olet sentähden tullut kuin omakseni.

-

--- Haijele on meille lahja ja laina, -- sanoi setä, taputtaen vaimonsa

-polvea. -- Sallikaamme hänen siis mennä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin

-Jumalan nimessä. Kyllä enkeli, joka Tobiasta saattoi, tuo hänet meille

-takaisin. --

-

-Myöhään yön suussa, samaan aikaan, jolloin Ruuben esitti pilalaulua

-Israelin Messiaasta, istui Haijele kamarissaan uneksivana, pää käden

-varassa, hyräillen surunvoittoista säveltä. Se kierteli yhden ainoan

-sanan ympärillä:

-

-    "Aheem, aheem..." [Aheem = kotiin.]

-

-Sielläkö siis hänen kotinsa oikeastaan olikin, tuolla kaukaisessa

-Suomessa? Vai oliko hän kuin häälyvä lehti, oksasta irrallaan, yhtä

-vieras, yhtä tuttu siellä kuin täälläkin?

-

-Hänen mieleensä johtui eräs juutalaissaksalainen laulu, mistä lie

-tullutkaan:

-

-    "Ich muss noch wandern

-    vun ein Land zum andern,

-    ich bin bald da, bald dort.

-         Jeruschalajim,

-         Jeruschalajim,

-    mein teuerer, heiliger Ort!"

-

-["Minun täytyy vielä vaeltaa maasta toiseen; olen milloin siellä,

-milloin täällä. Jerusalem, Jerusalem, kallis pyhä paikkani!"]

-

-Kuin salama iski uusi ajatus hänen mieleensä. Hän kohotti päänsä,

-itseksensä hämmästyen, miten ei hän ennen ollut sitä huomannut.

-

-Sionistit!

-

-He olivat toimineet hänen ympärillänsä, nuo israelilaiset, joiden

-ohjelmana oli kansan kokoaminen takaisin entiseen isänmaahan, kotiin

-Jerusalemiin -- mutta hän oli pysynyt liikkeelle vieraana. Setä ja

-täti, vanhan polven ihmiset, katselivat epäillen koko uutta puuhaa,

-Ruuben oli kylmä sille, ja hän itse oli haaveillen rakentanut

-toisenlaisia suunnitelmia. Mutta juuri heidän, heidänhän täytyi olla

-oikeassa!

-

-Gojimiin sulautuminen oli onnettomuus, isien säädyissä pysyminen

-hajoituksen maissa mahdoton, lähetystoimi muukalaisten keskellä turha.

-Ainoa pelastus oli Israelin täysi erkaneminen muista.

-

-Oma maa, oma koti! --

-

-Haijelen sydämen valtasi palava toivo ja innostus. Hän oli jälleen

-saanut tien päästä kiinni. Sinä autuaana silmänräpäyksenä hän unohti

-Ruubenin, unohti kotimatkan, ja koko hänen olentonsa riemuitsi:

-

--- Minä tiedän, mistä lähden hakemaan Aaronin kukkivaa sauvaa!

-

-

-

-

-II

-

-VANHOJA TUTTUJA

-

-

--- Äiti, Haijelelta tuli kirje!

-

-Juutalaisvaimo, joka seisoi myymäpöydän takana ahtaassa, vanhoja

-vaatteita täyteen sullotussa puoti pahasessaan, oli selin kamarin

-oveen päin ja hieroi paraikaa kauppoja. Eräs nainen tinki itsellensä

-likaantunutta, kukillista musliinipuseroa, mutta myyjä ei luvannut

-halventaa, sillä olihan vaate aivan eheä.

-

-Kyllästyneet, terävät piirteet lientyivät, hän käänsi päätänsä, mutta

-virkkoi sentään jokseenkin tylysti:

-

--- Älä nyt, Mirjam, sitä tänne tuo! En minä jouda, näethän sen.

-

-Ovesta kurkistava tyttö oli ihana kuin häikäisevä aamurusko. Hän

-olisi kerrassaan hurmannut sulollaan, ellei hänen kirjava, huoleton

-pukunsa olisi vaikutusta häirinnyt. Nuttu oli keltajuovainen, hame

-vihreäraitainen, ylin nappi oli poissa ja pari hakasta riippui auki.

-

-Vaan hän ei poistunutkaan, seisoi yhä siinä ja alotti uudelleen:

-

--- Haijele kirjoittaa, että hän aikoo tulla tänne...

-

-Rebekka Poll säpsähti, pusero alkoi vapista hänen käsissään, ja hän

-heitti sen ostajalle.

-

--- No ottakaa se nyt sitte kolmesta markasta.

-

-Rahat maksettiin, ja nainen meni tyytyväisenä matkoihinsa. Tuskin hän

-oli sulkenut oven jälkeensä, kun jo Rebekka tempasi kirjeen Mirjamin

-kädestä ja istuutui korkealle rahille sitä tutkimaan. Mutta pian hän

-antoi sen takaisin.

-

--- En minä osaa sitä lukea, sehän on taas saksaa. Lue sinä!

-

-Mirjam änkkäsi, tavaili ja pudisti päätänsä.

-

--- En minäkään osaa lukea sitä, mutta kyllä minä ymmärrän. Haijele saa

-rahaa sedältä ja tahtoisi tulla katsomaan meitä.

-

-Rebekka rupesi itkeä nyyhkyttämään. Tämä oli niin suuri ja odottamaton

-ilo, että hän tuskin jaksoi sitä käsittää. Mutta samalla tuli jotain

-muutakin mieleen. Mikä olikaan tullut pikku Haijelesta? Ei noista

-kirjeistä paljoakaan selvää saanut, ja aina hän jo lapsenakin oli

-ihmeellinen. Nyt sitte vielä ulkomailla koulutettu ja rikkaan sedän

-kasvatti... Ei Rebekka sitä niin oikein harkinnut, mutta vaistomaisesti

-hän melkein pelkäsi.

-

-Uteliaana Mirjam katsoi äitiänsä. Mitä hän nyt suotta itki? Oliko

-hänestä ikävää, että Haijele saapuisi kotiin?

-

--- Koska hän tulee? -- kysyi Rebekka viimein.

-

--- En minä tiedä, -- vastasi Mirjam. Hetken perästä hän kumminkin

-huomasi, että se saattoi olla kirjeen lopussa sanottu, ja otti

-uudestaan paperin esille.

-

--- Telegramm... Telegramm... Voi toki, eikö hän osaa juudiskaa tai

-suomea? Minä luulen, että hän lupaa sähköttää. Tai ehkä hän käskee

-meitä sähköttämään...

-

--- Juokse Slimanille, että kääntävät sen sinulle! Taikka ei -- annappas

-tänne, minä menen itse. Pidä vaaria puodista, joku voisi tulla

-sill'aikaa. --

-

-Rebekka heitti huivin hartioillensa ja laapusti ulos. Simonkadun

-kulmassa hän sivuutti kolme nuorta herraa. Hän ei sitä merkille pannut,

-tuskin huomasikaan, mutta yksi herroista sitävastoin näkyi hänet

-tunteneen. Se oli pitkä, lihavanläntä ylioppilas, joka katsoi häneen

-hiukan sivusilmällä ja kääntyi vilkkaasti toveriensa puoleen, heti kun

-Rebekka oli poikennut Heikinkadulta pois.

-

--- Tuossa akka meni, -- hän sanoi. -- Hyvä lykky! Joudutaan nyt,

-ennenkuin hän palaa.

-

--- Mutta kuule, Pentti, -- virkkoi vaaleanverinen, hoikka nuorukainen,

--- miten me sentään saatamme näin joukolla lähteä tyttöä tapaamaan, kun

-hän on yksin? Ehkä me pelästytämme hänet.

-

-Pentti Viljakka löi nauraen toveriansa olalle.

-

--- Kylläpä sinä Esko yhä olet oikea polvihousu! Ei luulisi, että mies

-on viidettä vuotta ylioppilaana!

-

--- Ja Pentti, joka on toista syksyä Helsingissä, ehti jo keksiä näin

-oivan otuksen, -- virkkoi kolmas joukosta, pieni pirteä Toimi Marjamaa.

-

--- Älä pilkkaa, vaan kiitä! En minä juutin Mirristä huoli, vaikka se

-kauniskin on. Saatte sen minun puolestani kumpainen hyvänsä, kyllä

-minulla on parempia.

-

-Eskoon teki puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän jo päätti erota

-seurasta, kun Pentti samassa sanoi:

-

--- No tuossa heidän puotinsa on.

-

--- Mitä me nyt sitte keksimme asiaa?

-

--- Kysykää paidannappeja, -- ehdotteli Toimi virnistellen.

-

--- Tai kravattineuloja...

-

-Heidän oli astuminen pari porrasta kadunpintaa alemmaksi, ja ovi oli

-niin matala, että Pentin täytyi kumartua.

-

-Toimi loi peittämättömän uteliaan katseen rahilta nousevaan tyttöön,

-Esko vilkaisi häneen salavihkaa, ja Pentti katseli hyvin huvitettuna,

-minkä vaikutuksen hänen näytettävänsä tekisi toisiin. Kukaan heistä ei

-huomannut kohta ryhtyä puheisiin -- tyttö oli liian kaunis.

-

-Mirjam punastui ja näytti kahta viehättävämmältä, kun hän ruotsinkieltä

-murtaen kysyi: -- Mitä saisi luvan olla?

-

--- No mutta eikö se olekin neiti Mirjam Poll? -- kysyi Pentti suomeksi,

-hämmästystä teeskennellen.

-

-Tyttö loi häneen suuret ihanat silmänsä, joissa oli arka ja kysyvä ilme.

-

--- Kyllä --

-

--- Vieläkö tunnette meitä? Nimeni on Viljakka, ja tässä ovat ylioppilas

-Kaisla, ylioppilas Marjamaa... Pentti, Esko ja Toimi, muistatteko niitä

-paremmin?

-

-Nyt vasta Mirjam näytti pelästyvän. Hän katseli ympärilleen kuin lintu,

-joka on joutunut ansaan eikä mistään pääse pakenemaan. Nuo nimet eivät

-juuri hauskoja muistoja herättäneet.

-

--- Suokaa anteeksi, neiti, emme aikoneet häiritä, -- sanoi Esko

-hämillään. -- Me tulimme ostokselle... Mutta samassa hän punehtui,

-sillä hän tunsi vain osaksi puhuvansa totta. Vielä tuo Toimikin näytti

-niin ivalliselta, kun hän puolittain tovereihinsa kääntyen sanoi

-Mirjamille:

-

--- Niin, nämä herrat ovat kyllästyneet kultaseppien kravattineuloihin

-ja hakevat jotakin kauniimpaa, jotakin tummaa ja säihkyvää...

-

--- Meillä on ainoastaan käytettyjä vaatteita, -- vastasi tyttö

-yksinkertaisesti.

-

--- Vai niin -- tulkaa, pojat, me lähdemme siis, -- sanoi Toimi

-päättävästi, kumarsi hyvästiksi ja melkein pakotti ankaralla

-katseellaan toisetkin tulemaan mukanansa.

-

-Ovessa he olivat törmäämäisillänsä vasten Rebekkaa, joka

-hengästyksissään palasi kirje kädessä.

-

--- Mitä he tahtoivat? -- kysyi hän levottomana Mirjamilta.

-

--- Kravattineuloista he puhuivat... En minä oikein ymmärtänyt. He

-olivat niitä entisiä poikia Viljakan talosta. Hyvä että tulit, äiti,

-minä ihan pelkäsin heitä.

-

--- Ole varoillasi! Muista karttaa kristittyjä herroja kuin käärmeitä,

-sen minä sanon sinulle. Ne ovat kaikki pahasta. Vai neuloja he täältä

-hakisivat! Silmien himo heidät toi sinun luoksesi...

-

-Rebekka oli synkkä kuin ukkospilvi, mutta Mirjamin silmät suurenivat

-suurenemistaan. Silmien himo? Käärmeitä? Hyvänen aika, hänen tähtensäkö

-he olivat todellakin käyneet puodissa? Sehän oli vallan kauheata...

-

-Sillä välin nuo kolme ylioppilasta mittelivät katua, kaikki jokseenkin

-tyytymättömän ja huonotuulisen näköisinä.

-

--- No, mitä sanotte, esteetikko ja luonnontutkija? -- kysyi Pentti,

-koettaen karistaa pois nolouttansa.

-

--- Meidän ei olisi pitänyt mennä, -- vastasi Esko.

-

--- Häpeisit vähän, Pentti, viedä meitä säikyttämään lasta, joka ei osaa

-edes keikailla, -- sanoi Toimi.

-

--- Etkö siis ole myöntävinäsi, että hän oli kaunis?

-

--- Kaunis juutalainen -- soma kissanpoika -- yhdentekevää! -- Toimi

-napsahutti sormiansa. -- Mutta ihmisiksi minä tahdon olla kumpaistenkin

-parissa, varsinkin niiden, jotka eivät itse rupea leikkisille. --

-Hyvästi! Minä menen talolle nyt.

-

-Hän poikkesi puistikkoon, Pentti myöskin erosi Aleksanterinkadulle

-päin, ja Esko jatkoi yksin matkaansa Heikinkatua pitkin.

-

-Niin, hän oli todellakin esteetikko, ja Mirjam oli tehnyt häneen

-syvemmän vaikutuksen kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kuinka verraton

-hän oli ollut viattomassa suloudessaan! Siinä oli luontoa, ja se oli

-sentään toista kuin Helsingin tavallisen neitomaailman puristettu

-hienous. Niin hurmaavia kasvoja hän varmaan ei ollut koko ijässään

-nähnyt -- ellei juuri oman pikku siskonsa. Mutta Sointu oli aivan

-toisenlainen, sellainen pieni vaalea enkeli...

-

-Ei olisi kuitenkaan pitänyt mennä sinne juutalaisen puotiin... Mitä se

-ihana tyttö olikaan ajatellut heistä?

-

-Esko käveli ja käveli, teki pitkän kaaren ja oli yhtäkkiä Heikinkadulla

-jälleen. Entä jos sentään vielä kulkisi tuon kaupan ohi, kun kerran

-oli aamupäivänsä näin pitkälle tuhlannut... Se nyt ei ainakaan voinut

-tyttöä loukata.

-

-Hän oli jo melkein kohdalla, kun hän huomasi sisarensa Soinnun, joka

-nuottilaukku käsivarrellaan tuli toiselta suunnalta. Esko ei itsekään

-ymmärtänyt, miksi hän siitä säpsähti ja joutui hämilleen. Sointu

-sitävastoin nähtävästi ilostui ja kiirehti askeleitansa.

-

-Keveästi kuin keijunen hän asteli veljensä luo, pyörähti hänen

-sivullensa ja pyysi pehmeällä, herttaisella äänellä:

-

--- Nythän sinä autat minua, Esko kulta? Minä tulen neiti Telénin tyköä

-ja lupasin käydä hänen asiallansa. Kuinka hauska, että tapasin sinut!

-

-Esko katsoi häntä hymyillen. Kyllä hän tosiaankin oli yhtä kaunis kuin

-Mirjam Poll, vaikka niin hieno ja hento kuin hengähdys. Ja luonnon

-lapsi hänkin oli. Ei hänelle varmaan mieleenkään johtunut, että noiden

-silmien syvä sini ja kutrien kulta oli kyllin erikoista herättääkseen

-huomiota pääkaupunginkin kaduilla.

-

--- Mielelläni autan, -- vastasi Esko, taputtaen hänen käsivarttansa

-kuin lapsukaisen. -- Minne minut lähetetään? Vai haluatko ainoastaan

-tiennäyttäjää?

-

--- Katsos, asia on niin, että kun kävin uusia nuottejani noutamassa,

-kysyi neiti Telén, olisiko minusta ikävä laulaa duettoja. Minä oikein

-ihastuin. Sanoin hänelle, etten tunne juuri ketään täällä, kun vasta

-äsken tulinkin, ja nythän saisin toverin.

-

--- Ja minunko pitää tulla esittelemään sinut hänelle? -- naurahti Esko.

--- Onko se joku ylioppilas?

-

-He olivat nyt saapuneet juuri Pollin kaupan luo. Siihen Sointu pysähtyi.

-

--- Ei se ylioppilas ole. Tässä hän asuu. Se on eräs juutalainen neiti

-Poll.

-

-Esko hämmästyi sanattomaksi. Vihdoin hän sai huuliltansa: -- Mitä...

-mitä sinä sanot? -- Sitte hän teki nopean kokokäännöksen: -- Tule pois,

-Sointu, kävellään vielä, niin selität tarkemmin.

-

--- Niin, -- virkkoi Sointu, katsoen kummastuneena veljeänsä, --

-neiti Telén sanoi, että hänen oppilaittensa joukossa on tämä neiti

-Poll, jolla on hyvin kaunis alttoääni; mutta hänen pitäisi korvansa

-varmistamiseksi saada silloin tällöin laulaa jonkun sopraanon kanssa.

-Neiti Telén on kysynyt monelta oppilaistansa, mutta kukaan ei tahdo

-laulaa duettoja.

-

--- Nimittäin neiti Pollin kanssa -- niinkö? Sen minä kyllä arvaan...

-

--- Mitä sinä tarkoitat? -- Kuule, tunnetko hänet? Mikä häntä vaivaa?

-

--- Pikku Sointu, etkö ymmärrä, että hän on juutalainen, vieläpä sen

-Israel Pollin tytär, joka meidän koulukaupungistamme karkasi! Muistatko

-vielä? Mutta sinähän olit niin pieni...

-

--- Oi, hänkö? Se mustasilmäinen tyttö, joka puri Penttiä?

-

--- Ei, vaan hänen sisarensa.

-

--- Esko kulta, kuinka minä olen iloinen! Etkö usko, että Jumala on

-näin johdattanut? Tule nyt, joudutaan pian! Minua niin ujostutti mennä

-vieraan neidin luo ihan yksin, mutta nyt on aivan kuin tuntisin hänet

-jo ennakolta.

-

-Hän kääntyi takaisin, kulki ripein, kiireisin askelin, ja Eskon täytyi

-seurata. Kaupan ovella he vielä kerran pysähtyivät.

-

--- Mene yksin, Sointu, -- pyysi Esko. -- Minä odotan sinua. Katso,

-onhan se sentään sopivampaa...

-

-Mutta jäätyään yksin kadulle, valtasi hänet palava halu rientää

-sisarensa jälkeen. Mikä häntä olikin suotta estänyt? Nuo ikkunatkin

-vielä olivat niin pienet ja tavaraa täynnä, ettei voinut vilahdustakaan

-nähdä sisälläolijoista... Aika tuntui hänestä koko ijäisyydeltä, kunnes

-Sointu vihdoinkin palasi.

-

--- Nyt olen antanut hänelle neiti Telénin nuotit, -- kertoi hän

-iloisesti, -- ja iltapäivällä hän tulee minun tunnilleni. Ei hän oikein

-hyvin osannut suomea, mutta kyllä me tulemme toimeen. Tiedätkö, Esko,

-hän oli niin herttaisen näköinen. Mutta hänen äitinsä oli aivan kuin

-pahoillansa. Mitähän varten?

-

--- Ehkä hän pelkäsi, että sinä teet Mirjamin kristityksi, -- sanoi

-Esko piloillaan. Vaan ne sanat sattuivat syvästi tytön tuntehikkaaseen

-sydämeen.

-

--- Oi jos saisinkin joskus puhua hänelle Jeesuksesta! Eikö ole

-hirmuista, että on ihmisiä, jotka eivät tunne häntä? En minä ymmärrä,

-kuinka he jaksavat elää. Onkohan kukaan oikein kertonut heille?

-

-Esko ei heti vastannut. Mitäpä hän sumentaisi tuon viattoman

-sydämen kuulasta kuvastinta? Kyllä Sointu vielä ennätti liiaksikin

-hyvin tutustua tämän maailman epäuskoon, tylyyteen ja rakkauden

-puutteeseen... Mutta varoittava sana hänen kuitenkin täytyi sanoa.

-

--- Älä sekaannu heidän uskontonsa asioihin, rakas sisko. He saattavat

-vihastua ja tehdä pahaa sinulle. Etkä sinä voi väitellä heidän

-kanssansa.

-

--- Voinhan ainakin rakastaa heitä, -- vastasi Sointu, valoisin hymy

-huulillansa.

-

-Mutta Rebekka puodissansa ei hymyillyt. Hän oli todellakin hyvin

-rauhaton ja onneton -- siinä Sointu oli oikein nähnyt. Mirjam oli

-saanut monenkertaiset varoitukset, eikä äidin mielestä sittenkään

-ollut kyllin takeita tytön turvallisuudesta, kun hänen yhä enemmän

-täytyi joutua Gojimin kanssa tekemisiin. Vaan eihän häneltä hennonut

-kieltääkään noita laulutunteja, koska hänellä kerran oli niin kaunis

-ääni. Jotain hänen piti oppia, kun koulunkäyntikin oli jäänyt. --

-Voi voi, jospa olisi edes isä elossa -- olow hascholom [= "levätköön

-rauhassa!"] -- tai kun saisi tytön pian naimisiin!

-

-Samassa hän kuin helpotuksesta huokasi. Haijelehan kohta tulisi,

-jo puolentoista viikon päästä olisi heidän luonansa, elleivät he

-lähettäisi kieltävää sähkösanomaa. Mikä kumma hänet sellaisella

-kiireellä tänne toi? Mutta hyvä se oli, sillä hän, joka oli niin

-oppinut ja paljon maailmaa nähnyt, varmaankin voi neuvoa ja auttaa.

-Kiitos Jumalan! Hän piti kuitenkin huolta leskien ja orpojen kohtalosta.

-

-Rebekka olisi hyvin mielellänsä kiittänyt Haschemia oikein rukouksella

-ja samalla pyytänyt varjelusta ja hyvää sulhasta Mirjamille, mutta

-eihän hän osannut. Ennen nuorempana hän ei siitä ollut välittänyt eikä

-luullut koko rukoilemisen itsellensä, vaimoihmiselle, kuuluvankaan. Nyt

-hän kyllä täällä Helsingissä oli tullut toisiin ajatuksiin, varsinkin

-kun Gietel Sliman, hänen rikkaampi ystävänsä, aina ahkerasti rukoili;

-ja olisihan se senkin tähden tarpeen ollut, kun ei enää Israel elänyt

--- olow hascholom -- eikä siis ollut ketään, joka heidän perhettänsä

-edusti Jumalan edessä. Hänen kai olisi pitänyt. Mutta ei nyt enää

-vanhana jaksanut ruveta opettelemaan niin vaikeita asioita.

-

-Taas heräsi iloinen ajatus hänen mielessään. Haijelehan se jo

-lapsenakin rukoili ihan kuin olisi ollut poika. Kyllä hän oli puhuva

-Jumalalle kaikki heidän tarpeensa. Eivät suinkaan ne viisaat miehet,

-jotka rukouskirjan ennenmuinoin kirjoittivat, olleet tietäneet

-juuri niitä asioita panna siihen, mutta totta Haschêm ymmärsi

-lausumattomatkin ajatukset, kun vaan rukouskirjan sanoilla puhui...

-Näkyihän se usein pyytämättäkin auttavan...

-

-Kyllä joka tapauksessa oli hyvä, että Haijele aikoi tulla.

-Slimanillakin saisi näytellä häntä... Entäpä, jos Slimanin Hesekiel...

-Tai ehkä Haijelella oli vielä ylhäisempi katsottuna siellä

-Saksanmaalla. Kas kun ei hän jo ollutkin naimisissa. Rainin Ruubenin

-kanssahan hän lapsena oli niin hyvä ystävä, ja samassa kaupungissa

-he nytkin olivat ulkomailla asuneet. Kuka tietää? Ai, ai, tohtori

-sanottiin siitä pojasta tulevan...

-

-Rebekka naurahteli hyvillään. Hänen tyttärensä tohtorin rouvana -- no

-voi toki! Mutta tämä toinen?

-

-Jos Hesekiel naisi Mirjamin? Se olisi melkein liian suuri onni,

-jotta sitä oikein uskaltaisi toivoakaan. Tosin Gietel piti Mirjamia

-silmäteränänsä ja antoi hänen kodissaan harjoittaa lauluakin, heillä

-kun oli piano; mutta isällä kumminkin näissä asioissa oli sananvalta ja

-pojalla myös. Ja he olivat ylpeitä kumpainenkin. Isoisempia varmaankin

-hakisivat...

-

-Hyvänen aika, tuossa olikin Gietel itse! Mielissään Rebekka riensi

-vastaan. Hetkeksi hänen kuitenkin täytyi pyytää vierastansa istumaan ja

-odottamaan, sillä samassa tuli ostajia.

-

--- Käy kamariin, -- hän kehoitti, -- on siellä Mirjam. -- Vaan

-rouva Sliman tupsahti rahille kuin pehmeä vaatepallo ja viittasi

-merkitsevästi: -- Ei, ei, minä vartoan tässä, en nyt edemmäksi aio.

-Kun en sattunut olemaan kotona, käydessäsi ukolle Haijelen kirjettä

-näyttämässä...

-

-Mirjam ei äitinsä vieraasta tietänyt; Haijelea muistaen hän järjesteli

-kamaria sellaisella kiireellä, kuin olisi luullut sisarensa jo samana

-iltana saapuvan. -- Nuo paperit saattoi polttaa, nämä tilkut sitoa

-myttyyn ja työntää kauvas sängyn alle. -- Entä mihin Haijele pantaisiin

-maata? Ehkä äiti saisi sängyn lainaksi jostakin, sillä eihän Haijelen

-sopinut tulla kolmanneksi heidän vuoteeseensa, vaikka se leveäkin oli...

-

-Mutta kesken puuhiensa hän myhähti ja pysähtyi peilin eteen. Pitkin

-aamua ne ajatukset olivat tulleet ja menneet, ja siinä ne taas

-olivat... Täytyi kerrankin oikein katsoa. Oliko hän todellakin hyvin

-kaunis?

-

-Kuvastin oli vanha ja himmeä, mutta siitä säteili kumminkin kaksi

-tähtisilmää häntä vastaan ja pieni mansikkasuu hymyili omistajallensa.

-Mirjamista alkoi tuntua oikein hupaiselta. Hän nyökäytti päätänsä, niin

-että kullatut messinkikorvarenkaat heilahtivat, silmäsi äkkiä pukuansa

-ja painoi hakaset kiinni, etsi vielä nuppineulankin pudonneen napin

-paikalle ja palasi sitte jälleen peilin ääreen.

-

-Oli se kauheata, että ne herrat olivat tulleet häntä katsomaan...

-Mutta... mutta... oli se vähän hauskaakin sentään. Eivät ne suinkaan

-olisi viitsineet vaivata itseänsä Eeva Peritzin tai Afifa Junkerin

-takia... Kohta varmaankin hänelle oikea sulhanenkin ilmaantuisi...

-Sillä kyllä se oli totta, että hän oli kaunis!

-

-Ja tänäänhän hänen piti päästä laulamaan herra Kaislan sisaren kanssa,

-oikein hienon ja niin ystävällisen herrasneidin kanssa! Hauskaa sekin

-oli. Mutta se ajatus teki hänet samalla miettiväiseksi. Kaukaa sukelsi

-esiin kuva: pieni valkoinen tyttö, joka soitti kitaraa ja lauloi

-jotakin Jeschu-laulua... Mirjam käänsi selkänsä peilille ja kulki

-levottomana oveen päin, tietämättä itsekään, mitä hän tahtoi. Kyllä

-äiti sentään taisi olla oikeassa: täytyi pelätä ja varoa...

-

-Kas, mikä siellä puodissa puhui? Ihan kuin täti Slimanin ääni.

-

-Mirjam unohti tuokiossa laulutunnin ja kurkisti avaimenreiästä, mutta

-kun ei siitä mitään nähnyt, avasi hän oven. Täti Sliman oli aina niin

-ystävällinen ja kiltti -- ja vielä Hesekielin äiti. Pitihän mennä häntä

-katsomaan.

-

-Mutta Rebekka karkoitti hänet paikalla. -- Mene sinä vaan päivällistä

-toimittamaan, meillä on keskenämme puhuttavia.

-

--- Vielä minulla on sinullekin asiaa, nuppuseni, -- nyökkäsi rouva

-Sliman Mirjamille.

-

-Voi kumminkin, hän oli aivan unohtanut koko päivällisen. Jospa täti

-Sliman viipyisi hyvin kauvan, että vielä ehtisi lihan keittää, muuten

-äiti toruu. -- Vaan samalla hän oli hirmuisen utelias. Vuorotellen hän

-kurkisti pataansa ja hiipi puodin oven taakse kuuntelemaan.

-

-Ensin molemmat naiset vaan kuiskailivat, mutta vähitellen innostuivat

-äänekkäämmiksi. He olivat niin lähellä, että jotain voi saada onkeensa,

-kun oikein koetti.

-

-Hesekiel naimamatkalla... kuullut, että Rachel Rain oli kaunis ja

-rikas... tytön isä kirjoittanut, että Hesekiel sai tulla näyttämään

-itseänsä... Ensi schabesina [schabbes = sabbatti] kihlajaiset, jos

-kaupoista sovittiin...

-

-Hyvä ihme! Se makupala oli siis luistanut ohi Mirjamilta. Tyttö seisoi

-siinä ällistyksissään eikä kuullut enää, miten rouva Sliman valitti

-ikäväänsä, kun luultavasti saisi ihan oudon kotiminiän. Hesekielin piti

-näet jäädä isää auttamaan lakkitehtaaseen, ja alussa oli mukavinta

-pysyä samassa särpimessä. Gietel oli aina niin kuvitellut, että tyttö

-tuotaisiin likempää, täältä naapurista. Mutta kuka miesväen mielen

-ymmärsi...

-

-Mirjam seisoi siinä yhä, kun Rebekka työnsi oven auki, käskeäksensä

-häntä sisälle. Melkein hän oli lentää selällensä, mutta pääsi

-väistymään.

-

-Rebekalla oli nuhde huulillaan, vaikka se rouva Slimanin tähden jäi

-sanomatta. Eikä tuo nyt sitäpaitsi niin ihme ollutkaan, että lapsi

-tahtoi selkoa uutisista... Koskivathan ne tällä kertaa tavallaan

-hänenkin kohtaloansa.

-

-Häpeillään Mirjam astui rouva Slimanin eteen, mutta tämä vaan

-herttaisesti taputteli häntä ja katsoi niin rakkaasti, että tyttö oli

-vähällä hyrähtää itkemään.

-

--- Kuulehan, nuppuseni, -- puheli rouva, -- minä olen

-hyväntekeväisyysseuramme iltamatoimikunnassa ehdottanut, että sinut

-valittaisiin yön keijukaisten kuningattareksi suureen balettiin. Nyt

-minä tulin pyytämään sinua.

-

-Rouva Sliman tarkkasi mielihyvällä tytön hämmästyneitä silmiä, jotka

-kohta alkoivat säihkyä ja heittää ilonsalamoita.

-

--- Kas juuri noin, tuommoiselta sinun silloinkin pitää näyttää. Me

-hankimme sinulle valkoisen harsopuvun ja paljon kiiltokoristeita, ja

-oikea tanssinopettajatar ohjaa harjoituksia.

-

--- Äiti, saanko minä? -- kysyi Mirjam henkeänsä pidättäen.

-

-Rebekka aina epäili ja pelkäsi, kun tytön piti jonnekin mennä. Mutta

-olihan tämä juutalaisten oma iltama, ja ihan harvinainen oli se kunnia,

-joka tarjouksen kautta tuli Mirjamin osaksi.

-

--- No tietysti hän saa, -- nauroi Gietel, keskeyttäen Rebekan

-tuumailut. -- Lupaa pian, taikka minä vien väkisin nuppuseni!

-

-Eikä äidin auttanut muuta kuin suostua ja kiittää. Toiselta puolen asia

-oli hyvin hänen mieleisensäkin, kun sitä oikein ajatteli. Siellähän

-sitte Mirjam olisi nähtävänä -- jos onnistuisi...

-

-Mirjamin täytyi heittäytyä naapurin tädin kaulaan. Hän oli niin

-äärettömän onnellinen. Tämä oli aivan yhtä hauskaa, hauskempaakin,

-kuin jos rouva Sliman olisi kertonut, että hänen poikansa aikoi tulla

-kosimaan. Ei Mirjam enää ollenkaan sitä surrut, että Hesekiel oli

-päättänyt naida Rachel Rainin. Saada kaunis valkoinen puku ja tanssia

-iltamassa ylinnä muita -- olihan se vielä paljon erinomaisempaa!

-

-Rouva Sliman lähti keventynein sydämin, kun oli edes jollakin tavalla

-voinut poikansa kepposen korvata lemmikillensä. Ja Mirjam pyörähteli

-riemusta, unohtaen koko maailman. Vasta hän heräsi, kun Rebekka

-epätoivoisena huudahti:

-

--- Mutta tyttö, tyttö, mitä tämä on? Eihän ole päivällinen alullakaan,

-ja aikaa olisi pitänyt syödä, jos ei Gietel Sliman olisi tullut.

-Valkea sammuksissa, vesi kylmänä! Kyllä käskee paimentaa tuollaisia

-tyttöhattaroita!...

-

-

-

-

-III

-

-ALENNUKSEN KESKELLÄ

-

-

-Haijele oli lähtenyt Leipzigistä, viivähtänyt Berlinissä, saapunut

-Stettinin laivalla Suomeen, ja nyt hän oli päivän viettänyt kodissansa.

-

-Mikä omituinen päivä! Se oli melkein kuin tarina lapsuuden ajoilta.

-Haijele ei tosin koskaan ollut Helsingissä käynyt, mutta kuitenkin

-kaikki oli kuin muistojen maailmaa; ensinnä äiti ja Mirjam, sitte leveä

-sänky ja vanha peili, jotka Joosef Rain oli huutokaupassa pelastanut

-Rebekalle; ahdas asunto epämukavuuksineen, epäjärjestyksineen; --

-niin, jopa pohjolan varhainen talvikin, lumiräntä, likaiset kadut ja

-puuhkalakit...

-

-Ehkä olikin unta kaikki, mikä sillä välillä oli hänen ohitsensa

-kulkenut elämän taipaleella. Liekö hän koskaan komeissa huoneissa

-astellut, oliko hänen henkensä milloinkaan liitänyt aatteiden

-avaruuksia? Ehkä hän olikin vain pikku Haijele, jonka tarun haltijatar

-taikasauvallaan oli nukuttanut kymmeneksi vuodeksi, ja nyt hän neitona

-heräsi...

-

-Ei, ei. Ympäristö muistutti entisyyttä, mutta hän itse oli toinen,

-kasvanut pois tästä kaikesta, tullut kuin eri maailmasta.

-

-Niin, omituinen päivä tosiaankin! Hän ei tietänyt, pitikö tämän

-surkeuden ja alennuksen keskellä itkeä vai nauraa. Ulkonaisesti ei

-kumpaakaan, sydämessä vuoroin molempia.

-

-Hän oli ollut koko ajan suuren uteliaisuuden ja kunnioituksen esineenä.

-Kaikki Slimanit, Peritzit, Junkerit ja mitä lienevätkään olleet,

-ennättivät jo käydä häntä katsomassa, ja äänekkäästi mieliteltiin

-Rebekkaa, jonka tytär oli niin "betuäch" ja "bekohwed" [betuäch =

-hieno, ylhäinen; bekohwed = arvokas]. Haijelelle itselleen jokainen

-järjestään selitti, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan hän oli

-sattunut tulemaan, kun näet juuri odotettiin vuoden merkkitapausta,

-hyväntekeväisyysyhdistyksen suuria tanssiaisia. -- Kun hän sitte oli

-jäänyt äidin kanssa kahdenkesken, oli tämä hiukan arastellen kysynyt,

-joko Haijelella oli sulhanen. Junkerin vaimo oli näet kuiskannut hyviä

-sanoja Naftalinsa puolesta...

-

-Vihdoinkin hän oli päässyt matka-arkkuansa purkamaan, ja silloin

-repäisi Mirjam silmänsä selälleen. Voi ihme ja kumma, oliko Haijele

-lukenut noin monta kirjaa? Saksaako ne olivat kaikki tyyni?

-Hebreankielinen raamattu? -- Mirjam oikein peräytyi muutamia askelia

-syvässä kunnioituksessansa.

-

-Mutta arkun toiselta puolelta tulivat vaatteet esiin, ja se vasta oli

-hauskaa. Täytyi jokaista kappaletta silittää ja hypistellä. Kuinka

-kauniita kirjaimia ja pitsejä liinavaatteissa! Ja viisi pukua, joista

-yksi oli kokonansa tummanpunaisesta sametista! -- Entä mikä tuo?

-Hyvänen aika, voi kuinka sievä silkkipusero! -- Ja kun Mirjam kuuli,

-että se oli tuliaislahja, aiottu hänelle ihan omaksi, silloin hän

-jäi sanattomaksi onnesta, ja sisar kohosi hänen silmissänsä melkein

-puolijumalaksi.

-

-Sitte he olivat lähteneet kävelylle. Mirjam tahtoi viedä hänet

-esplanaatia ihailemaan, mutta Haijele halusi juutalaiskaduille. He

-tulivat narinkan luo. Kurjannäköinen rakennus täynnä moninaisinta

-sälyä, mitä ajatella voi, viheliäiset myymäkojut, joihin lumiräntä

-paikoittain satoi sisälle, likaisen ruskeisiin viittoihin puetut tai

-kirjaviin liinoihin ryysätyt myyjät, jotka torailivat keskenänsä --

-ah, Haijelea värisytti tätä nähdessä. Vie minut synagoogaan, -- hän

-pyysi. -- Haetaan isännöitsijä, minä tahdon sinne oikein sisälle! --

-Mutta Mirjam töllisti häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. -- Sinäkö

-sisälle synagoogaan? Eihän sinne naisia pääse. Minäkin olen vaan

-muutamia kertoja ullakkoruudusta kurkistanut sinne. Emmekä me nyt enää

-niin kauvas ehdi, se on Siltasaarella asti.

-

-He olivat siis palanneet kotiin. Ilta oli ollut pitkä, ilma tukala,

-yksinäisyyden rauhaa ei hetkeksikään. Haijele oli koettanut syventyä

-omaistensa ajatuspiiriin, mutta lopulta huoahtaen heittänyt sen

-yrityksen, sillä hänestä tuntui, kuin olisi pinnan alta löytynyt

-pelkkää tyhjää. Ei tietoja, ei pyrkimystä, ei elämää. Isien säädyt

-ulkokuorta, rukouksen tie tuntematon, suuret aatteet ventovieraita,

-käsittämättömiä... Sulhaset, vaatteet ja raha -- siinä kaikki.

-

-Kun hän tänä aamuna näitä ajatteli, jäätyänsä vihdoinkin yksin,

-silloin oudot tunteet valtasivat hänen mielensä. Oi Israel, Israel,

-kuinka syvään alennukseen se olikaan vaipunut! -- Sinä hetkenä hän

-ymmärsi, miltä Ruubenista usein oli mahtanut tuntua -- Ruubenista, joka

-verrattain kehittyneenä poikana oli Suomesta lähtenyt, vieden katkeria

-muistoja mukanaan uuteen kotimaahansa. Olihan siellä monin verroin

-parempaa -- mutta sittekin! Paljon hän nyt saattoi antaa anteeksi

-Ruubenille. Sillä, hänen täytyi tunnustaa itsellensä jotakin kauheata:

-oli ollut hetkiä eilen, joina hän itse, Haijele, oli tuntenut melkein

-vastenmielisyyttä oman kansansa jäseniä kohtaan...

-

-Hän häpesi ja katui noita tunteita koko hehkuvan sydämensä

-kiihkeydellä, hän rukoili, hän lupasi entistä palavammin rakastaa,

-panna voimansa ja henkensä alttiiksi, tehdä työtä, taistella ja

-ponnistella Israelin kohottamiseksi. -- Ja jälleen ajatukset lensivät

-Ruubenin luo. Eikö hänkin katunut?

-

-Haijele otti lasista kuihtuneen kukkavihon, katseli sitä kauvan, painoi

-ruusun lehdille suudelman ja nosti sen sitte hellin, varovaisin käsin

-paikallensa takaisin.

-

-Hän muisteli sen sabbatin jälkeistä viikkoa, jona hän oli Ruubenin

-sormuksen hylännyt -- viimeistä viikkoa, jonka hän vietti Leipzigissä.

-He olivat ylpeitä molemmat, eikä kumpikaan lähtenyt toista tapaamaan.

-Vihdoin torstaina Ruuben tuli, mutta Haijele ei ottanut vastaan...

-Seuraavana päivänä, sabbatin valmistuspäivänä, hän paljon taisteltuansa

-haki valkoisen kortin ja kirjoitti siihen muutamia sanoja Ruubenille:

-"Maanantaina lähden Suomeen. Jumalan siunaus sinulle! Jää hyvästi,

-Ruuben, ja muista, että olet israelilainen!" -- Ruuben oli tullut

-junalle vakavana, kalpeana. Heillä ei ollut monta sekuntia selityksiin.

-Hän vaan ojensi Haijelelle kukkavihon, kuiskaten: -- Anna anteeksi!

-Minä käsitän nyt, Haijele, että Israelin tyttären tulee olla sellainen

-kuin sinä...

-

-Oi jospa hän kirjoittaisi, jospa Ruuben sen tekisi! Haijele ei tahtonut

-eikä voinut. Mutta hän oli ottanut kukkavihon, ja siinä oli sanoja

-kyllin Ruubenille...

-

-Vaan samassa Haijele ikäänkuin unelmista heräten naurahti katkerasti.

-Vai niin -- hän ei siis tässä suhteessa ollutkaan ympäristöänsä

-ylempänä. Sulhasista täällä puhuttiin lakkaamatta, ja juuri niissä

-ajatuksissa hänkin oli istunut. Erotus oli ainoastaan siinä, ettei

-hänen mielitiettynsä osunut olemaan joku tuntematon Naftali Junker

-tai Hesekiel Sliman, vaan eräs toinen kaukaisempi ja kuitenkin niin

-läheinen...

-

-Oh, tämä oli sietämätöntä! Haijele oikein suuttui itsellensä.

-

-Hänen täytyi paikalla ryhtyä johonkin. Jos hän syventyisi

-sionistikirjoihin, joita hän oli koko tukun tuonut mukanansa? Ehkei

-sentään vielä tänäpäivänä; se voisi omaisista tuntua loukkaavalta ja

-epäystävälliseltä. Ei ollut hauska mennä puotiinkaan äidin luo, sillä

-juutalaiset häntä siellä töllistelisivät, ja täkäläisten kristittyjen

-kielen hän oli unohtanut -- jos hän muutenkaan olisi viitsinyt heitä

-kuunnella. Sitäpaitsi hänestä oli ihan tuskallisen vastenmielistä nähdä

-oman äitinsä seisovan myyskentelijänä likaisessa hameessansa vanhojen

-rääsykasojen keskellä. -- Missä Mirjam olikaan? Ah niin, hän oli

-mennyt laulutunnille. Mitä jos lähtisi häntä vastaan? Paistoihan nyt

-aurinko jäätyneelle maalle ja puiden lumikukkasille. Tänään oli parempi

-kävelyilma kuin eilen.

-

-Haijele puki nopeasti yllensä turkissyrjäisen lyhyen päällystakin ja

-leveäreunaisen hatun, jota niskassa lierin alla kaksi tummanpunaista

-ruusua koristi. Rebekka tiesi sanoa kadun ja numeron, ja lähimmästä

-kirjakaupasta Haijele osti Helsingin kartan oppaaksensa. Hän toivoi

-ehtivänsä perille ennen tunnin loppua, jottei Mirjam häntä missään

-sivuuttaisi. Nythän heidän sopisi yhdessä lähteä synagoogaan. Haijele

-ei itsekään oikein tietänyt, miksi hän halusi sinne niin hartaasti,

-ettei malttanut edes ensi sabbattiin odottaa. Ehkäpä sydän hiljaisesti

-toivoi sieltä löytävänsä jotakin lohdutusta, valotähtösen alennuksen

-pimeään yöhön...

-

-Tuskin oli Haijele ehtinyt määräpaikkaan, kun jo suuren kivimuurin

-katuovi aukesi ja Mirjam astui ulos nuotteinensa. Mutta hän ei

-ollutkaan yksin; vaaleakiharainen tyttö kulki hänen vieressänsä. He

-pitelivät toisiansa kädestä ja olivat niin innokkaassa keskustelussa,

-että Mirjam ei Haijelea huomannut, ennenkuin tämä lausui hänen nimensä.

-

--- Kas, Haijele! -- huudahti hän hämmästyneenä. -- Kuinka sinä tänne

-osasit? -- Saanko esitellä: Fräulein Kaisla...

-

-Sointu aikoi kätellä, mutta Haijele esti sen kylmän kohteliaalla

-kumarruksella. Samassa häntä kuitenkin nauratti. Vai oli Mirjamille

-jotakin tapoja opetettu, koska hän tiesi esitellä. Olisi vaan sopinut

-myöskin tietää, kelle osotti huomaavaisuutta.

-

--- Tulin hakemaan sinua kanssani synagoogaan, -- virkkoi hän lyhyeen.

-

--- En minä jouda. Äiti käski oikein pian rientämään kotiin, että hän

-sitte pääsee ulos.

-

-Mutta Haijelea ei huvittanut käveleminen tuon kalpeanaamaisen

-suomalaistytön kanssa.

-

--- Menen siis yksin, -- hän sanoi, kumartaen kevyesti Soinnulle ja

-nyökäten päätään siskollensa.

-

--- Älä suotta mene! -- huusi Mirjam hänen jälkeensä. -- Sinne on vaikea

-löytää.

-

--- Ole huoletta, en minä eksy, -- vastasi Haijele levollisesti, jatkaen

-matkaansa suorana ja varmana kuin ruhtinatar.

-

-Mirjam ja Sointu myöskin kääntyivät omaan suuntaansa. He astuivat

-kepeästi ja kiireisesti, mutta puhelemaan he kumminkin joutuivat.

-Laulutunneilla heistä oli tullut hyvät ystävät, he jo sinuttelivatkin

-toisiansa, ja tavallisesti heillä oli paljo juttelemista kotimatkalla.

-Nyt olikin asetettu siten, että heillä aina oli yhteiset tunnit.

-Milloin he eivät laulaneet yhdessä, he kuuntelivat toistensa

-harjoituksia. Täten Sointu, joka muuten helposti rasittui, sai levätä

-laulujen välillä; ja kumpaisenkin tytön mielestä oli paljon hauskempaa,

-kun ei tarvinnut yksin olla.

-

--- Minäpä luulen, että olisin hänet tuntenut, -- virkkoi Sointu

-Haijelen kadottua näkyvistä. -- En koskaan ole voinut unohtaa hänen

-silmiänsä. Muistatko vielä, kuinka Viljakan matami tukisti häntä?

-Minä katselin ikkunasta ja kuulin sisaresi huutavan: "Minä vihaan

-kristittyjä!" Se tapaus on jäänyt mieleeni aivan kuin eilisestä.

-

--- Sinä soitit ja lauloit silloin...

-

--- Mitä lienenkään laulanut? Ehkä jotakin leikkilaulua.

-

--- Ei, kyllä minä muistan.

-

--- Mitä sitte?

-

-Mirjam viivytteli vastausta; sitte hän kiertäen sanoi:

-

--- Me kuuntelimme ensin, mutta juoksimme kesken pois...

-

-Samassa Sointu ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän loi vakavat, kirkkaat

-silmänsä Mirjamiin, lausuen:

-

--- Lauloinko Jeesuksesta?

-

-Mirjam katsoi poispäin ja kiirehti askeleitansa.

-

--- Vihaatko sinäkin häntä? -- kysyi Sointu silloin hiljaa, surullisesti.

-

-Ei vastausta.

-

--- Ja vihaatko minua myös?

-

--- En, en, -- pääsi Mirjamin huulilta. -- Kuinka minä sinua vihaisin?

-

--- Sentähden, että minä rakastan häntä. Mutta sano, Mirjam, tiedätkö

-ensinkään, kuka hän on? Sinä luulet varmaan jotakin ihan väärää hänestä.

-

--- Kyllä minä tiedän! -- Ja Mirjamin ääni kävi melkein uhkaavaksi. --

-Hän on se hirtetty mies, joka on tehnyt meille pahaa.

-

--- Voi Mirjam, hän teki ainoastaan hyvää. Hän rakasti sinua ja minua,

-ja hän kuoli, että me pääsisimme Jumalan luo. -- Soinnun silmät

-säteilivät, ja hän jatkoi yhä kasvavalla innolla: -- En minä tiedä

-ketään, joka on niin hyvä. Enkä minä ollenkaan voisi iloita elämästä

-enkä uskaltaisi kuolemaa ajatella, jos hän ei olisi luonani.

-

-Mirjam näytti hämmästyneeltä eikä voinut olla kysymättä: -- Missä hän

-on? Eikö hän kuollut?

-

--- Hän nousi haudasta ja elää jälleen.

-

--- Eipä!

-

--- Minä tiedän, että hän elää.

-

--- Oletko nähnyt hänet?

-

-Soinnun ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: -- Olen, Mirjam.

-

-Oli jotakin niin kirkasta ja varmaa noissa suloisissa kasvoissa, että

-Mirjam tuskin rohkeni kysyä:

-

--- Missä?

-

--- En tiedä, en voi sanoa. Mutta nytkin hän kulkee meidän rinnallamme.

-

-Mirjam katsoi äkkiä pelästyneenä ympärilleen. Ja vaikkei mitään

-näkynyt, ei hän sittekään päässyt kauhistuksestansa. Hän kulki puoli

-juoksussa, mutta Sointukin liiti mukana kuin lentävä lehti, ja silloin

-Mirjamista yhä tuntui, ikäänkuin tuo kolmas myös olisi perässä tullut.

-

--- Älä puhu mitään hänestä! -- huudahti hän viimein. -- Mene pois,

-Sointu, minä en tahdo!

-

-Silloin Sointu pysähtyi. Mutta Mirjam kuuli hänen sanovan: -- Minä

-rukoilen puolestasi. --

-

-Sillävälin Haijele kierteli katuja ilman mitään päämäärää. Hän oli

-unohtanut kysyä, missä synagoogan isännöitsijä asui, eikä siis

-voinutkaan aikomustansa toteuttaa. Sillä mitäpä hän paljaitten

-ulkoseinien tähden lähtisi Siltasaarta etsimään? Olihan tämä oikeastaan

-lapsellistakin, kun sitä paremmin ajatteli, koska jo kahden päivän

-perästä tuli sabbatti, jolloin synagoogan ovet itsestänsä aukenivat.

-

-Hän oli joutunut esplanaadille, tuolle Mirjamin ihailemalle kadulle.

-No, eipä tämä juuri erityistä ollut! Ainoastaan jonkun verran enemmän

-liikettä kuin muualla.

-

-Haijele sattui heittämään silmäyksen toiselle puolelle katua. Silloin

-hän näki siinä tungoksessa juutalaisnaisen, joka käveli laapustavin

-askelin, paksu villaliina päässä, pysähtyi, nykäsi ohikulkevaa herraa

-nutusta ja kysyi niin ääneensä, että Haijele voi sen kuulla: -- Finns

-dä gamla kläder? -- Haijele ymmärsi viimeisen sanan. Hän näki, että

-herra sylkäsi eikä ollut kuulevinaan, mutta nainen ei hellittänyt, vaan

-uudisti kysymyksensä. Silloin herra työnsi hänet tylysti syrjään, hän

-luiskahti liukkaalla katukäytävän reunalla ja kompastui kumoon.

-

-Se oli Haijelen äiti.

-

-Yli kadun rientäessään Haijele ehti huomata, miten herra käveli

-taakseen katsomatta tyynenä eteenpäin ja muutamat jäljessäkulkijat

-nauraa hohottivat. Missä hän oli tuon muodon ennen nähnyt? Kuin salama

-iski hänen mieleensä eräs kohtaus Viljakan pihalla kymmenen vuotta

-takaperin. Se herra ei voinut olla kukaan muu kuin Pentti Viljakka.

-

-Haijele auttoi äitinsä jalkeille, mutta ei viipynyt kauvemmin. Häpeä,

-tuska, raivo sydämessä hän kiirehti pois. Äitinsä, koko kansansa

-alennusta hän häpesi ja suri, Gojimia hän tunsi vihaavansa tulisemmin

-kuin milloinkaan. Kotona hänen täytyi purkaa sydämensä edes Mirjamille,

-kun ei muitakaan ollut.

-

--- Sinäkin kuljit käsikkäin Gojen kanssa! Älä rupea liian likeiseksi!

-Kun kissaa silittää, niin se raapii.

-

-Mirjam tuskin kuulikaan, mitä Haijele sanoi. Yksi ainoa ajatus pyöri

-hänen aivoissansa. Ehkä Haijele sen tietäisi, hän joka oli niin paljon

-lukenut.

-

--- Elääkö hän vielä -- se Jeschu? -- kysyi hän muitta selityksittä,

-levottomuus kasvoillansa.

-

--- Mitä? -- Kotvan aikaa viipyi, ennenkuin Haijele oikein käsitti

-tarkoituksen. Mutta sitte hän suuttumuksesta punehtuen huudahti: --

-Rohkenetko mainita kirotun nimen? Jimach schemo! [= "Hävitköön hänen

-nimensä!"] Vai sellaisia tuo tekopyhä valkonaama sinulle puhuu! Minä

-toimitan, että sinä et enää milloinkaan saa laulaa hänen kanssansa...

-

-Haijelen kiivaus säikähdytti Mirjamin ensin aivan äänettömäksi. Kohta

-hän kuitenkin toipui, asettuen puoltansa pitämään.

-

--- Sinä et olekaan hyvä, sinä olet häijy! En minä tahdo lakata

-laulamasta.

-

--- Tuki siis toverisi huulet, sulje omakin suusi, silmäsi, korvasi ja

-sydämesi! -- virkkoi Haijele, joka jo hiukan lauhtui. -- Otho haisch

-["Tuo mies" -- tarkoittaa Jeesusta.] oli roisto ja petturi; älä salli

-ajatustesi viipyä hänessä. --

-

-Haijele väistyi puodista pois, kun näki jonkun ostajan tulevan. Kyllä

-hänen kuitenkin täytyi jo ottaa esille kirjansa, muuten hän varmaan

-ei jaksaisi kuluttaa tätä päivää loppuun. Hänen henkensä janosi kuin

-erämaata kulkevan, janosi lohtua omalle sydämellensä ja päivänpilkettä

-kansallensa.

-

-Kiihkeästi hän sieppasi laatikosta sionistikokousten pöytäkirjoja

-ja sitomattoman pakan sanomalehtiä, raivasi pois aamiaisen jäljiltä

-vielä pesemättömät astiat ja istui pöydän ääreen, valmiina ahmimaan.

-Kiireisen sivusilmäyksen hän kuitenkin heitti noihin astioihin. Ehkä

-hänen asiansa olisi ollut auttaa äitiä ja Mirjamia. Mutta ei hän tänne

-ollut tullut vanhoja lautasia pesemään... Hänen täytyi nyt saada

-lukea. Voisipa hän sitte vaikka palkata jonkun aputytön, sillä rahaa

-tarvitsevista juutalaisista ei tässä kaupungissa tosiaankaan mahtanut

-puutetta olla...

-

-Umpimähkään Haijele tempasi erään lehden ja silmäsi sitä. Mitä... mitä

-tämä oli?

-

-"Nasarealainen kohotti juutalaisen siveysopin korkealle, tehden sen

-iloiseksi sanomaksi Jumalan valtakunnasta. Hän tahtoi puhdistaa

-juutalaisten uskonnon valtiollisten ja kansallisten lisäysten kuonasta

-ja säilyttää ainoastaan uskon kirkkaan kullan. Valistunut juutalainen

-pitää Nasarealaista yhtenä Israelin suurimmista opettajista."

-

-Näkikö hän oikein? Juutalainen sionistiko tällä tavalla kirjoitti?

-

-Ensin Haijele suuttui niin, että oli vähällä repiä koko lehden. Mutta

-hämmästys ja uteliaisuus voitti. Ja samalla hän äkkiä tunsi kuin häpeän

-pistoksen äskeisestä kiivaasta vastauksesta, jonka hän oli Mirjamille

-antanut.

-

-Tutkia hänen piti, etsiä ja syventyä. Suuret, oudot alat aukenivat

-hänen tähyävälle katseellensa. Mitä ne sisälsivätkään? Hän olisi

-toivonut voivansa tänä silmänräpäyksenä lentää niiden läpi, ehtiä

-äärestä ääreen ja yhtaikaa profeetallisin silmin tunkea niiden

-sisimpään. Ja ensi hetkessä hän oli niin malttamaton, että hänen

-oli aivan mahdotonta lukea järjestänsä, tyynesti harkiten. Hän vaan

-käänteli lehtiä, selaili kirjaa toisensa jälkeen ja luki sanan sieltä,

-toisen täältä, poskien hehkuessa innon kuumetulta.

-

-Näin hän istui, kunnes Mirjam arasti pyysi tilaa päivällisruoalle.

-Haijele tuskin oli huomannut hänen tulevan sisällekään.

-

-Ja koko iltapäivän ja molemmat seuraavatkin päivät Haijele yhä viipyi

-kirjojensa ääressä. Joskus hänen tuli kuuma ja hän lähti ulos yksin

-kävelemään, mutta äidillensä ja sisarellensa hän ei monta sanaa

-lausunut. Poissa he paljon olivatkin, äiti puodissa, Mirjam laulamassa

-tai tanssiharjoituksissa. Mutta pari kertaa he kuitenkin puhelivat

-keskenänsä Haijelesta:

-

--- Mitä hän tänne tulikaan, koska hän aina vaan lukee?

-

--- Niin, niin, ei hän meistä huoli, -- huokasi Rebekka. -- Ylpeä hän on

-ja liian ylhäinen.

-

-Silloin hän muisti, kuinka Haijele esplanaadilla oli rientänyt häntä

-auttamaan, ja äidin sydän suli. Ehkä hän ei sentään ylpeä ollutkaan;

-ainoastaan sellainen kummallinen ja käsittämätön kuin jo ennen

-lapsena...

-

-Vihdoin sabbatin valmistuspäivän iltana, ennenkuin kolmitähti taivaalle

-ilmaantui, Haijele syvään hengähtäen löi kirjat kiinni, pani ne

-laatikkoon takaisin ja katseli ympärillensä kuin unesta heräten. Puoti

-oli jo varhemmin suljettu, äiti paraikaa otti sabbattileipiä kaapista,

-ja Mirjam järjesteli huonetta hiljakseen. Kumpainenkin oli muuttanut

-vaatteita. Välimmiten he loivat silmänsä Haijeleen, ikäänkuin jotakin

-odottavina.

-

-Haijele käsitti kohta aseman ja riensi laiminlyötyä korvaamaan. Hän

-otti rahaa kukkarostansa ja ojensi sen Mirjamille. -- Joudu, -- hän

-kehoitti, -- vielä ennätät noutaa kynttilöitä ja viiniä.

-

-Ilostuen Mirjam kiirehti ulos, ja sillä välin Haijele valitsi kaapista

-juhlapuvun. Kiirettä pidettiin, mutta niinpä oltiinkin ajoissa

-valmiit. Täsmälleen kolmetoista ja puoli minuuttia ennen määräaikaa,

-jona tähtien piti syttyä, paloi katetulla pöydällä kaksi kirkasta

-kynttilää, ja äiti ja Mirjam hartaina kuuntelivat, miten Haijele ne

-siunasi rukouskirjan sanoilla. Sitte hän kaatoi viiniä laseihin,

-lausui tavallisen viinisiunauksen ja vielä toisen erityisen, joka

-valmistuspäivän menoihin kuului. Kaikki ruokarukouksetkin hän tänä

-iltana esitti täsmällisesti, täydellisesti alusta loppuun, sekä ennen

-ilta-ateriaa että sen jälkeen. Mirjam kuunteli ihmetellen, suurella

-kunnioituksella, ja Rebekka itki ilosta. Tällaista hän oli uneksinut

-jo ennen Haijelen tuloa, mutta sitte pelännyt pettyneensä. Nyt hänestä

-tuntui aivan kuin Israel -- olow hascholom -- vielä olisi elänyt ja

-siunannut valmistuspäivän ateriaa, vaikka hän ei koskaan ollutkaan sitä

-niin kauniisti tehnyt kuin Haijele tänään. Ei Rebekka tosin voinut

-oikein seurata, eikä hän kaikkea ymmärtänytkään, mutta juhlatunnelma

-valtasi hänet, ja hänen tyhjäksi jätetty, kärsinyt sydänparkansa oli

-onnellisempi kuin vuosikymmeneen.

-

-Vaan kun illallinen oli korjattu pois, ei Haijele vielä sallinutkaan

-ryhtyä vuoteita valmistamaan. Hän istui pöydän päähän, pyysi äitiä

-viereensä ja viittasi Mirjamia jakkaralle jalkojensa juureen. Tänä

-iltana hän tahtoi puhua heille.

-

--- Soisin että kuuntelisitte, -- hän lausui hellemmin ja

-sydämellisemmin kuin koko kotonaolonsa aikana, -- minä haluaisin kertoa

-jotakin, mitä Hesekiel kirjoittaa...

-

--- Hesekiel! -- huudahti Rebekka, -- onko hän kirjoittanut sinulle?

-

--- Täti Sliman kun juuri sanoi, että hänen ylihuomenna pitäisi tuoda

-nuori rouvansa kotiin, -- lisäsi Mirjam yhtä hämmästyksissään.

-

-Asema oli niin surullisen naurettava, että Haijele ei edes tullut

-kärsimättömäksi -- joka muuten helposti olisi voinut tapahtua. Nyt hän

-vain taputti Mirjamin mustaa päätä ja hymyili äidillensä.

-

--- En tarkoita Hesekiel Slimania, vaan profeetta Hesekieliä. Oletteko

-milloinkaan kuulleet hänestä?

-

-Mirjam pudisti päätänsä; Rebekka tunsi nimen, vaan ei muistanut enempää.

-

--- No niin, hän oli yksi Israelin suurimmista miehistä, näkijä, jolle

-itse Jumala ilmestyksissä osotti tulevia asioita. Kerran Haschêm häntä

-talutti ja vei hänet hengessä aukealle kedolle, ja se keto oli täynnä

-kuolleita, kuivettuneita luita.

-

--- Huh, -- sanoi Mirjam. Mutta sekä hänen että Rebekan silmät osottivat

-harrasta, jännitettyä mielenkiintoa.

-

--- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Luuletko näitten luitten tulevan

-eläviksi?" Hän vastasi: "Sinä sen tiedät." Silloin Haschêm sanoi:

-"Katso, minä annan niihin hengen." Ja samassa kuului salaperäinen,

-hiljainen hyminä, luut rupesivat liikkumaan, ne yhtyivät, tuli suonet

-ja liha niiden ympärille ja iho päälle; mutta ei niissä vielä henkeä

-ollut. Silloin Haschêm käski Hesekielin huutaa: "Näin sanoo Adonai,

-Adonai [Jumalan nimi lausutaan kiertäen sanalla Adonai]: sinä henki,

-tule tähän neljästä tuulesta ja puhalla näihin kuolleisiin, että he

-tulisivat jälleen eläviksi!" Ja Hesekiel huusi Haschêmin sanat, ja

-henki tuli. Kuolleet heräsivät elämään ja seisoivat jaloillansa, ja

-heitä oli sangen suuri joukko.

-

-Haijelen silmät säihkyivät, mutta hän näytti kuin uneksivalta. Hänelle

-sarasti kaukaa se näky, josta hän kertoi, ja povi aaltoili valtavista

-tunteista. Kuuntelijoista ei kumpikaan uskaltanut mitään sanoa; he vaan

-kiihkeästi odottivat jatkoa.

-

--- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Sinä ihmisen poika, nämä luut ovat

-koko Israelin huone. Te sanotte näin: meidän luumme ovat kuivuneet,

-meidän toivomme on kadonnut ja me olemme hukassa. Mutta minä avaan

-teidän hautanne ja tuon teidät, oman kansani, ulos sieltä ja saatan

-teidät Israelin maalle. Ja minä tahdon antaa henkeni teihin, että te

-virkootte jälleen. Silloin teidän pitää ymmärtämän, että minä olen

-Adonai. Minä sen puhun ja minä sen teen, sanoo Adonai."

-

-Rebekka ja Mirjam katsoivat ensin toisiinsa, sitte Haijeleen, voimatta

-oikein käsittää, mistä oli kysymys.

-

--- Katsokaa, se on nyt tekeillä, -- alkoi Haijele selittää. -- Juuri

-siitä minä olen näinä päivinä lukenut. Löytyy liike nimeltä sionismi,

-suuri, mahtava liike, joka tahtoo koota Israelin kaikista maailman

-ääristä isien maahan takaisin. Rauhallisesti me valloitamme Kanaanin

-maan ja omistamme perinnön, joka meille kuuluu, sillä Jumala kulkee

-edellämme ja antaa sen meille. Silloin kuolleet luut yhtyvät, niinkuin

-profeetan näyssä. Ennustukset toteutuvat, aika on läsnä.

-

--- Ja mistä tulee henki? -- kysyi Mirjam, joka oli tarkasti kuunnellut

-ja rupesi hämärästi tajuamaan jotakin.

-

--- Henki -- niin...

-

-Haijele ei tietänyt, pitikö hänen vastata. Hän oli aikonut tähän

-lopettaa kertomuksensa, sillä pitemmälle hän ei olettanut kuulijaansa

-käsityskyvyn riittävän. Siinä oli kyllin miettimistä ja punnitsemista

-hänelle itselleenkin. Mutta Mirjamin silmät olivat itsepäisesti häneen

-luotuina, niin että jotakin täytyi sanoa.

-

--- Emme tiedä sitä vielä, sen Jumala lähettää. Meidän tehtävämme on

-koota kansa ja valmistaa hengen tietä. Siihen minäkin tahdon elämäni

-uhrata. Ja nyt -- rukoilkaamme yhdessä...

-

-Se oli ihmeellinen rukous. Kuta pitemmälle Haijele ehti, sitä

-hämmästyneempinä Rebekka ja Mirjam kuuntelivat. Löytyikö sellaista

-todellakin rukouskirjassa? Heille melkein tuli pelko, sillä tuntui kuin

-pyhä, voimakas Adonai, josta Haijele oli puhunut äsken, olisi ollut

-aivan lähellä kuuntelemassa ja katsellut heitä.

-

-Pois olikin Haijele joutunut rukouskirjan sanoista. Palavasti hän pyysi

-vapautusta vankeuden maasta ja henkeä ylhäältä...

-

--- Adonai, Adonai, auta kansaasi! Käännä vankeutemme kuin virrat

-etelässä! Lähetä henkesi kaiken lihan yli! Adonai, Adonai, kokoa

-kuolleet luut ja tee ne eläviksi! Omein w'omein! ["Aamen, niin

-tapahtukoon!"]

-

-Mutta yöllä hän kauvan valvoi vuoteellansa, miettien kysymystä,

-jonka Mirjam lapsellisen uteliaana oli lausunut, mutta joka hänelle

-itsellensä oli elinkysymys. Miten tuli valmistaa hengen tietä -- niin,

-mitä oli tuo henki?

-

--- Se on samaa kuin kansallishenki, vapaus ja suuruus, -- vastasivat

-monet sionistit. -- Ei, se on kuuliaisuuden henki, -- väittivät

-toiset. -- Se on uusi lainmukaisuus ja täydellinen Thoran ja Talmudin

-pienimpäinkin sääntöjen noudattaminen. -- Jumalan Henki se on, --

-sanoivat taas toiset, -- uskonnollisuus, vaan ei orjuuden painava ies.

-Se on puhdistus noista lain lisäyksistä, jotka meitä raskauttavat. Se

-on palaaminen uskoon, siihen opinmuotoon, jota Nasarealainen esitti.

--- Ei se ole oppi, vaan persoona, -- vakuuttivat vihdoin muutamat. --

-Messias tulee ja hänen kanssansa Hengen vuodatus määrää vailla. Silloin

-maa on täynnä Herran tuntoa kuin vetten peittämä meri...

-

--- Niin, ja silloin Aaronin kukoistava sauva on löytynyt, -- jatkoi

-Haijele ajatuksiansa.

-

-Mutta mikä noista monista luuloista oli oikea?

-

-Uusi lainkuuliaisuus -- se vastasi kokonaan hänen entisiä unelmiansa.

-Eikä se kuitenkaan nyt häntä tyydyttänyt. Tutkia hänen täytyi yhä,

-verrata avoimin mielin kaikkia eri mahdollisuuksia. Paitsi tuota yhtä

-järjetöntä, joka Nasarealaisesta houraili...

-

-Sehän se häntä ensin niin suunnattomasti oli hämmästyttänyt. Mutta

-tarkemmin ajatellen ei ollut mikään kumma, että juutalaistenkin

-joukossa löytyi haaveilevia houkkioita. Se oli vaan luonnollinen

-seuraus liian läheisestä yhteydestä Gojimin kanssa. Ei ollut ihme, että

-heidän vaikutuksensa hiipi uskonnonkin alalle kuin salainen myrkky.

-Mitä ulkokullatun kaunista otho haisch lieneekään opettanut -- petturi

-hän kuitenkin oli, koska teki itsensä Israelin Messiaaksi. Ja silloin

-ei kannattanut vaivata itseänsä ottamalla hänen puheistansakaan selkoa.

-

-Vihdoin Haijele ei jaksanut enää. -- Niin, jääköön kaikki hänen

-haltuunsa, joka voimakkaalla käsivarrella toi Israelin Egyptin maalta

-ja Baabelin vankeudesta... Adonai, Adonai, muista kansaasi...

-

-Se rukous sydämessä hän nukkui, kun keskiyö jo aikaa oli ohitse.

-

-Mutta toisena aamuna hän kuitenkin ensimmäisenä oli jälleen liikkeellä.

-Tänäänhän oli Jumalan päivä, synagoogan päivä. Vihdoinkin hän nyt saisi

-hartaan halunsa toteuttaa.

-

-Hyvissä ajoin ennen yhdeksää Haijele jo käveli Mirjamin kanssa pitkän

-sillan yli. Hän oli ajatuksiin vaipunut eikä kiinnittänyt huomiota

-vastaantulijoihin. Mirjam sitävastoin kyllä näki, että vaaleaverinen,

-hoikka nuorukainen sillalla kulki ohitse ja nosti lakkia. Punastuen hän

-vastasi tervehdykseen ujolla kumarruksella ja kaikkein viehättävimmällä

-hymyllänsä.

-

-Herra Kaisla se oli. Ei Mirjam häntä enää pelännyt, koska hän oli

-Soinnun veli ja niin kohtelias ja hyvän näköinen. Kaksi kertaa hän oli

-nähnyt hänet ensi kohtaamisen jälkeen. Toisella kertaa herra Kaisla

-ainoastaan tervehti niinkuin nytkin, mutta olihan sekin jo hyvin

-ystävällistä... Vaan eilen hän liittyi seuraan, kun Mirjam Soinnun

-kanssa palasi laulamasta. Koko tien he puhelivat, ja Mirjamin oli kovin

-hauska, eikä vaaraa mitään, sillä nyt ei ollenkaan mainittu tuota pahaa

-nimeä, josta Haijele ja kaikki muut varoittivat.

-

-Kummallista sentään, että Sointu rakasti semmoista huonoa ihmistä kuin

-se Nasarealainen -- Sointu, joka oli niin hyvä kuin enkeli ja jolla oli

-niin herttainen velikin! Tietysti se oli suuri synti, koska Haijele

-niin sanoi -- mutta Mirjam ei voinut sitä estää, että hänen teki

-kovasti mieli kuitenkin vielä kerran kysyä Soinnulta tuosta miehestä...

-

-Mutta jopa oltiin matkan perillä, vanhan lauta-aidan luona, johon

-oli avattu kapea, matala portti. Nousten muutamia porrasaskelia he

-tulivat suljetulle, epäsäännölliselle ja maanlaadun puolesta hyvin

-epätasaiselle kentälle tai pihalle. Eräällä törmällä lapsiparvi

-isoäänisenä koetteli kelkkojansa; toista vieremää pitkin likavesi

-puroina valui alas, arvatenkin vaatteiden pesun jäljiltä, koska pitkä

-nuorallinen paitoja riippui sivullapäin.

-

-Haijele katseli kummastuneena ympärilleen. Minne Mirjam häntä veikään?

-

-Kuin vastaukseksi tämä lausui: -- Siinä se nyt on. Taisimme tulla liian

-varhain.

-

--- Mi... missä? Ethän tarkoita --?

-

-Haijelen sydän tuntui tuskasta seisattuvan. Hän tuijotti pihan perällä

-olevaa puurakennusta, joka oli kuin rappeutunut vaunuvaja tai jotain

-senkaltaista. Sen edessä oli luminen töyräs, joka liukkaasti vietti

-vasemmalle, mutta polkua ei nimeksikään.

-

--- Niin, kyllä se on synagooga.

-

-Eteinen tuskin ansaitsi nimeänsä. Siitä kapeat, jyrkät portaat johtivat

-ylös.

-

--- Tänne meidän tulee mennä, -- opasti Mirjam. Ja hänen sanansa

-vahvisti mustapartainen mies, nähtävästi isännöitsijä, joka pisti

-päänsä "isosta" ovesta ja viittasi neitosia siitä pois, "yläkerran"

-portaita kohti.

-

--- Eikö tämä ole erehdys? -- kysyi Haijele vielä kerran, nähdessään

-ylhäällä oven vieressä pitkän luudan ja kumolleen kaadetun saavin.

-

--- Ei -- katsos, seurakunnan vaivaiset oleskelevat täällä ylhäällä --

-kaksi köyhää vaimoa, jotka saavat asua ilmaiseen.

-

-Mirjamin mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Hän avasi oven, ja he

-astuivat kapeaan, hämärään ullakkohuoneeseen. Haijelen katse kiersi

-silmänräpäyksessä koko tämän vähäisen alan. Kahdessa nurkassa oli

-makuuvaatteita, yhdessä ruoka-astioita. Muuten siellä oli ainoastaan

-kaappi, pöytä, pari maalaamatonta penkkiä -- tai lienevätkö olleet

-niin vanhat, että maali oli kulunut pois -- sekä kaikenlaista

-järjestämätöntä sälyä, likaisia rättejä ynnä muuta. Muutama pieni

-lasiruutu oli tämän huoneen ja synagoogan salin väliseinässä, ja niiden

-luona seisoi kaksi ijäkästä, kehnosti puettua naista. He käänsivät

-päätänsä, kun kuulivat oven käyvän, tervehtivät ja siirtyivät pois

-penkin edestä, joka oli asetettu ruutujen kohdalle.

-

-Haijele vapisi mielenliikutuksesta. Tämä oli siis naisten paikka! Tämä

-oli osa juutalaisten synagoogasta!

-

-Alhaalla ei vielä ollut kuin pari henkeä. Hänellä oli hyvää aikaa

-katsella sinne. Tahraiset seinäpaperit, vanhat penkit, likainen

-käsiliina oven suussa... Mutta lakikäärön säilytyspaikka näytti

-kuitenkin juhlalliselta salaperäisine verhoineen, ja rukoilijat

-seisoivat hartaina paikoillansa.

-

-Oi heitä raukkoja... Kyllä he varmaan olisivat parempaa tahtoneet,

-mutta mistä ottaa köyhyydessä ja kurjuudessa...

-

-Pitkän odotuksen jälkeen menot vihdoinkin voivat alkaa, kun kymmenen

-miestä oli saapunut. Ainakin puoli tuntia oli kulunut yli määräajan.

-Mutta sitte kertyikin väkeä runsaasti, jotta pieni sali kokonaan

-täyttyi. Naisia ei tullut lisäksi ullakkohuoneeseen muita kuin rouva

-Sliman, joka oli hyvin uskollinen kirkonkävijä.

-

--- Täällä on niin huonoa, -- sanoi hän Haijelelle kuin anteeksi

-pyytäen. -- Ajatelkaa, kun Jom Kippurina täytyy koko päivä istua täällä

-kuumuudessa ilman ruokaa! Viime kerralla minä jouduin sängyn omaksi.

-Kyllä me jo keräämme rahaa uutta kirkkoa varten -- mutta tiesi koska se

-saadaan...

-

-Haijele vaan huokasi vastaukseksi.

-

-Ei kuorolaulua, ei mitään saarnaa... Ja niin heikosti ääni kuului

-tänne ylös, että Haijele vaivoin saattoi seurata. Kerran hän vilkaisi

-Mirjamiin, jolla oli isävainajan vanha rukouskirja avoinna helmassansa.

-Tyttö katseli sitä vakavan näköisenä, mutta, se oli nurinpäin.

-

-Haijele ei voinut yhtyä kiitosrukouksiin; ne tuntuivat vihlovalta

-ivalta. Alennuksen tuskanmalja läikkyi jo yli reunojensa. Hän purskahti

-haikeaan, hillittömään itkuun.

-

-Vihdoin hän hiukan tyyntyi, avasi kirjansa ja alkoi kiihkeästi

-rukoilla, huolimatta siitä, mihin asti alhaalla salissa oli ehditty:

-

---"Katso kurjuutemme puoleen, aja asiaamme, vapahda meidät pian,

-kunniasi tähden! Paranna meitä, niin olemme parannetut, auta, niin

-olemme autetut! Sillä sinä olet armahtava lääkäri. Ole siunattu,

-Adonai, sinä, joka teet Israelin terveeksi jälleen!"

-

-"Anna vapautemme suuren pasuunan soida! Nosta lippu ja yhdistä

-hajoitetut! Tuo meidät maan neljältä kulmalta kokoon! Ole siunattu,

-Adonai, sinä, joka ahdistetun kansasi Israelin yhdistät jälleen!"

-

-Sitte hän nousi, sanoen Mirjamille: -- Tule, me lähdemme kotiin.

-

-Tuska oli raivonnut hänen rinnassansa, mutta nyt hän oli

-rauhallinen. Kasvoilla ei enää kuvastunut muuta kuin lujaa tahtoa ja

-päättäväisyyttä. Hän tiesi nyt ohjelmansa. Yksi oli nykyhetken tehtävä,

-miten sitte muodostuikin lopullinen pelastustie: kansa oli nostettava,

-herätettävä palavaan koti-ikävään, koottava hartaaseen työhön yhteisen

-suuren päämäärän, isien maahan palaamisen toteuttamiseksi. Se oli

-ensimmäinen askel ylös alennuksesta.

-

-Haijele muisti, miten hän ennen lapsena oli unelmoinut Jerusalemin

-valloittamista. Ehkä siitä tulisi todellisuus, ehkä hän saisikin vielä

-juhlajoukossa kulkea sisään Siioniin...

-

-Kun he saapuivat kotiin, oli Rebekka vastassa, ojentaen Haijelelle

-kirjeen.

-

--- Se on varmaan sedältäsi, -- arveli Mirjam. -- Eikös ollut harmi, kun

-se sattui schabesina tulemaan! Nyt et saa avata sitä.

-

--- Viedään talonmiehelle, -- ehdotteli Rebekka. -- Hän on Goi, kyllä

-hän avaa.

-

-Mutta Haijele ei heidän tuumiansa kuunnellut. Hänen sydämensä alkoi

-kiivaasti sykkiä, kun hän näki päällekirjoituksen. Käsiala oli Ruubenin.

-

-Kyllä Haijele sabbattisääntöihin pani arvoa, mutta liika on liikaa.

-Kuitenkin hän pisti kalliin kirjeen koskematta taskuunsa. Ei hän

-avaamista arkaillut, vaan uteliaita katseita.

-

-Vihdoin jäätyänsä yksin hän kuumeisella kiireellä riisti kuoren rikki

-ja luki silmin, jotka janoisina imivät sisällyksen:

-

--- "Haijele, rakkaimpani! Luulin ymmärtäneeni sinut siten, että

-rohkenen tämän kirjeen lähettää. Jos erehdyn, niin anna anteeksi!

-

-"Kun karkoitit minut luotasi, aleni aurinkoni; kun lähdit, olisi se

-yöhön laskeutunut, ellei silmiesi katse erohetkellä olisi jättänyt

-toivon hohdetta taivaalleni. Haijele -- saanko vielä nähdä aurinkoni

-täydessä kirkkaudessansa?

-

-"Minä tahdon tunnustaa sinulle sen, mitä jo aioin sanoa silloin, kun

-turhaan pyrin luoksesi. En ollut mies, sillä juomingeista etsin

-epätoivooni lohdutusta. Sen kauhean yön muisto avasi silmäni. Minun

-täytyi inhota sekä itseäni että seuraa, jossa olin ollut. Se kansa,

-jota sinä vihasit, kävi vastenmieliseksi minullekin, ja se piiri, johon

-sinä et tahtonut kuulua, muuttui tyhjäksi sydämelleni.

-

-"Kaikki näyttää ihan toiselta, kun aurinko alenee...

-

-"Ensimmäisenä sabbattina lähtösi jälkeen menin synagoogaan, jonka ovia

-en ollut avannut sitte kuin poikana. Mutta muodolliset menot eivät

-minua miellyttäneet enempää kuin ennenkään -- muuta en voi sanoa, sillä

-tahdon olla rehellinen. Kuulin sitte sedältäsi, että olit ruvennut

-sionismia tutkimaan, ja minä lähdin kuulemaan sionistipuheita, joille

-tähän asti olin olkapäitäni kohottanut. Siellä sydämeni lämpeni --

-mistä syystä, en tiedä.

-

-"Aateko sen teki, vaiko esittäjän kaunopuheisuus, vai tieto, että

-sinä kenties paraikaa mietit samoja asioita -- päätä itse, minun

-arvostelukykyni on poissa. En tiedä enää mitään -- mutta anna minulle

-lupa, ja ensi laivalla olen luonasi!"

-

-Riemusta värähtäen Haijele painoi kirjeen sydäntänsä vasten. Mutta

-samassa kirkas kyynel vierähti poskelle.

-

--- Ei niin, ei niin, rakkaani, -- hän kuiskasi. -- Meidän täytyy vielä

-odottaa. Sinä et tule, vaan minä palaan. Rakkautesi Israeliin on vasta

-silmikolla; sen täytyy kukkaan puhjeta. Silloin on hetki tullut, ja me

-käymme yhtyneinä kypsyttämään hedelmää kansallemme.

-

-

-

-

-IV

-

-TÄHTI-ILTOJA

-

-

-Pakkanen paukkui nurkissa ja taivas loisti ja leimahteli lukemattomin

-tähtivalkein, kun Mirjam issikalla ajoi palokunnantalolle. Äidin ja

-Haijelen piti myöhemmin tulla, mutta yön keijukaisten kuningatar ei

-voinut heitä odottaa.

-

-Sykkivin sydämin hän sivuhuoneessa pukeutui kiiltoharsoihinsa. Tummat

-kiharat laskettiin valloillensa ja tähtikoriste kiinnitettiin otsalle.

-Kainona ja ihanana hän siinä seisoi keveäverhoisten lasten keskellä,

-jotka muodostivat hänen keijukaisparvensa.

-

-Vähitellen sali täyttyi. Juutalaisia oli enin osa, se kohta ilmeni

-kasvonpiirteistä, mutta sieltä täältä vilkkui joku vaaleampikin pää.

-Mikä lieneekin helsinkiläisiä houkutellut -- uteliaisuusko vai kaunis

-ohjelma. -- Herroilla oli hännystakit, kiiltävät rintamukset ja

-valkoiset kaulahuivit; juutalainen naismaailma loisti kuin kukkatarha

-mitä kirjavimmissa ja heleimmissä väreissä. Vaan kun Haijele ohjelman

-jo aljettua uljasryhtisenä ilmaantui käytävälle tummanpunaisessa

-samettipuvussaan, säkenöivin kaulakoristein ja hiusneuloin, silloin

-kaikki muu koreus vaipui varjoon, suhina kävi yli salin, ja laulajatar

-parka sai hetken aikaa kuuroille korville tulkita sävelten salaisuuksia.

-

-Eräässä nurkassa istui Esko Kaisla puolittain pylvään varjostamana.

-Ensin hän huvitettuna katseli ympärillensä, sitte muuttui

-välinpitämättömäksi ja hajamieliseksi, haukotteli ja katsoi kelloansa.

-Eikö tuo laulu ja soitto jo loppunutkaan?

-

-Vihdoinkin!

-

-Ihmiset alkoivat nousta paikoiltansa, tuoleja työnnettiin syrjään,

-ja soristen koko yleisö tunkeusi eteenpäin, päästäksensä niin

-lähelle lavaa kuin suinkin. Lamput sammuivat; ainoastaan eriväriset,

-haaveelliset valojuovat värehtivät taustalla. Jo aukeni ovi, ja

-keijukaisten parvi liiteli sisälle.

-

-Esko katsoi viehättävää näkyä kuin lumouksen vallassa. Oi tuota yön

-ihanaa kuningatarta! Joka ilme oli sanoin selittämätöntä suloa, joka

-liike hienointa runoutta. Tämän vuoksi kyllä kannatti ikävystyneenä

-odottaa kokonainen pitkä ilta.

-

-Kolmeen kertaan oli baletti esitettävä yleisön myrskyisestä pyynnöstä.

-Haijelekin oli ihastunut, ja Rebekka, joka tänään oli oikein rouvan

-asussa, tunsi sydämensä paisuvan äidillisestä ylpeydestä. Tässähän

-istui hänen rinnallansa toinen tytär, jonka komeus oli vetänyt kaikkien

-huomion puoleensa, ja tuossa toinen kiepsahteli niin kauniisti, että

-ihmiset olivat vallan hulluina hurmauksesta.

-

-Rebekka ei hennonut lähteä pois vielä ohjelman loputtuakaan, yleisen

-tanssin alkaessa. Nythän paraiten sopi nähdä, kuinka hänen tyttärensä

-kelpasivat nuorille miehille.

-

-Naftali Junker, lyhyt, paksu, rasvaviiksinen kauppapalvelija, kumarsi

-heti Haijelelle, mutta sai kieltävän vastauksen, samoin kuin kolme

-seuraavaakin, jotka tulivat häntä pyytämään tanssiin. Vähät hän välitti

-heidän loukkaantumisestansa ja äidin mielipahasta. Hän vetäytyi

-pois uudistamaan tuttavuutta Ruubenin sisaren Rachelin kanssa, joka

-sievänä ja tyytyväisenä istui Hesekielinsä rinnalla, nyt ensi kertaa

-näyttäytyen uudelle seurapiirillensä. Mutta pian vietiin pikku rouvakin

-tanssin pyörteeseen. Silloin Haijele siirtyi vielä syrjemmälle, yksin

-erilleen.

-

-Miksi hän ei tanssinut? Niin, olihan siinä oikkua ja ylimielisyyttäkin

-mukana; tuntui hauskalta näin asettua ikäänkuin muita korkeammalle.

-Mutta ei tanssi häntä nyt todella huvittanutkaan. Kenties, jos Ruuben

-olisi astunut yli lattian...

-

-Oh, taaskin! Vielä kerran hänen siis täytyi huomata itsensä

-nöyryyttävällä tavalla ympäristönsä veroiseksi, kun pohjemmalle

-mentiin...

-

-Ei, ei, ei.

-

-Hän ei tahtonut, hän ei voinut alentua noiden ajattelemattomien,

-lepertelevien ihmisten kannalle, jotka meluavan soiton tahdissa

-pyörivät ympäri salia. Tämänkin he olivat Gojimilta oppineet. Sillä

-toista oli tanssi muinoin, kun Israelin immet karkeloin ja kantelein

-lähtivät voittoisaa Daavid kuningasta kunnioittamaan...

-

-Unohdettu, unohdettu oli isien mieliala: "Baabelin virtain luona

-me istuimme ja itkimme, koska Siionia muistelimme." Ei kukaan

-täällä Siionia ikävöinnyt... Ei muut kuin hän, joka tunsi sydämensä

-polttavasta kaihosta ja tuskasta nääntyvän...

-

--- Voi minua, ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni! --

-

-Juuri samassa Mirjam pyörähti hänen ohitsensa. Kenen käsivarrella

-hän lepäsi? Valkotukkaisen nuorukaisen, joka ei voinut olla mikään

-juutalainen. Ilmetty Goi! Ja Mirjamin silmät säteilivät ja posket

-hehkuivat, ja keltaisen silkkipuseron leveät pitsit löyhyivät pilvenä

-ympärillä.

-

-Haijelen katse synkistyi. Onneksi Goi oli tanssinut loppuun, ja nuori

-juutalaispoika tuli viemään Mirjamia lattialle jälleen.

-

-Kotiin Haijele halusi. Mitäpä hän täällä? -- Rebekka myös olisi jo

-ollut valmis tulemaan, mutta vaikea oli jättää Mirjamia yksin ja yhtä

-vaikea keskeyttää hänen iloansa.

-

--- Lähtekää vaan rauhassa, -- nyökkäsi rouva Sliman hyväntahtoisesti.

--- Minä kumminkin viivyn täällä loppuun asti, koska olen

-toimikuntalainen. Kyllä minä hänestä huolen pidän. --

-

-Ja yön tunnit kuluivat, ja yhä nuoriso tanssi. Soitettiin valssin

-säveltä. Jälleen liiteli Mirjam Eskon käsivarrella.

-

--- Oi, kun tämän jo täytyy loppua, -- hän kuiskasi. -- Rouva Sliman

-sanoi äsken, että nyt soi viimeinen valssi.

-

--- Saanko sitte saattaa teidät kotiin?

-

--- En tiedä... Mirjam oli hätäyksissään ja kuitenkin niin onnellinen.

-Nopeasti hän teki päätöksen, rohkeampana kuin milloinkaan ennen. --

-Tulkaa... mutta mennään heti, pujahdetaan nyt tästä... Muuten rouva

-Sliman tulee!

-

-He olivat juuri eteisen oven kohdalla. Esko kumarsi, laski hänen

-kätensä irti, ja he katosivat salista.

-

-Yhä loisti ja leimusi taivas, kun he ulos ennättivät.

-

--- Niin kirkkaita tähtiä! -- sanoi Mirjam.

-

--- Minä tiedän kaksi tähteä, joiden valo on vielä kirkkaampi, --

-vastasi Esko, katsoen hänen silmiinsä.

-

-Sitte he kulkivat pitkän aikaa äänettöminä. Yhtäkkiä Mirjam löi kätensä

-yhteen.

-

--- Voi, voi, koko vaatemyttyni jäi ottamatta korjuun!

-

--- Ottakoon rouva Sliman sen, kun ei hän teitä saanut, -- hymyili Esko.

-Ja Mirjamkin rauhoittui, nauraen omalle pelästyksellensä. Nyt rupesi

-puhelu luonnollisemmin sujumaan. Mutta matka oli liian lyhyt; oltiin jo

-perillä.

-

--- Milloin saan tavata teidät jälleen? -- kysyi Esko portilla.

-

--- Ei ole tanssiaisia enää, -- huokasi Mirjam.

-

--- Minä lähden ehkä jo viikon lopulla pois. Ystäväni ylioppilas

-Marjamaa on pyytänyt minua kotiinsa. Näettekö, maalla on helpompi lukea

-tenttiä, ja minä aion keväällä valmistua...

-

-Mirjam kävi alakuloiseksi, mutta ei rohjennut mitään puhua. Vihdoin

-hän kumminkin kysyi, jotakin sanoaksensa: -- Ettekö tekin ole maalta

-kotoisin?

-

--- Olen kyllä, mutta sinne on pitkä junamatka ja vielä penikulmittain

-ajettavaa. Koetan ennen joulua saada estetiikan suoritetuksi, ja

-sentähden on pysytteleminen lähempänä Helsinkiä.

-

-Mirjam ei tietänyt, mitä estetiikka olikaan. Taas he vaikenivat,

-seisoen yhä paikallansa.

-

--- Neiti Mirjam, -- virkkoi Esko vihdoin, tarttuen hänen käteensä, --

-olenko liian rohkea, jos pyydän, että huomisiltana kello kahdeksan

-kohtaisitte minut Heikin esplanaadin päässä?

-

--- En tiedä voinko, -- kuiskasi Mirjam, sydämen sykkiessä melkein

-kuuluvasti.

-

--- Mutta enhän minä saata teidän kodissanne käydä...

-

--- Minä tulen, -- vastasi tyttö silloin kiireisesti, ikäänkuin omaa

-ääntänsä pelästyen. -- Hyvää yötä!

-

-Rebekka heräsi hänen astuessaan sisälle. -- Miten pääsit kotiin? -- hän

-kysyi. -- Tulitko Gietel Slimanin kanssa?

-

-Mirjam oli pulassa, mutta hänen aivonsa toimivat tavattoman sukkelasti

-tänä iltana.

-

--- Kyllä hän sinne vielä jäi, -- hän vastasi. -- Minä lähdin yksin

-issikalla.

-

-Siihen Rebekka tyytyi, ja pian oli huoneessa hiljaista jälleen.

-

-Mutta koko toisen päivän Mirjam oli kuin huumeessa. Eilinen menestys,

-valvottu yö, kävely tähtien loistossa ja vihdoin täksi illaksi annettu

-lupaus -- kaikki pyöri hänen päässänsä järjestämättömänä sekamelskana.

-Hetkittäin hän tunsi hirveätä rauhattomuutta. Mitä sanoisivat äiti

-ja varsinkin Haijele, jos he tietäisivät --? Ehkä hän olikin tehnyt

-suuren synnin, kun antautui Goin kanssa asioihin... Vaan tämä oli niin

-ihmeellistä, niin kiehtovaa ja autuasta, ettei sitä jaksanut vastustaa

--- eikä tahtonutkaan...

-

-Mitä sitte oikeastaan oli tapahtunut? Kuinka se oli käynyt? Ei hän

-käsittänyt mitään, mutta tuntui ihan kuin jotain uutta olisi herännyt

-hänen sielussaan, niinkuin olisi puhjennut jotain keväistä, joka

-olemassaolostaan riemuitsi, mutta samalla janosi ja pyysi kasvamista.

-Ja kaikki se ihana ja ihmeellinen liittyi häneen -- tuohon vieraaseen,

-jonka näkemistä Mirjam pelkäsi ja odotti ja ikävöi...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Taas he kulkivat tähtien tuikkeessa, illan hiljaisuudessa. Töölön

-tiellä ei ollut pelkoa tuttavain tapaamisesta, vaikka vielä olikin

-ihmisten liikkumisaika.

-

--- Mirjam, sinä yön ihana keijunen, sinä minun tähtivaloni...

-

--- Oi Esko, onko se ihan totta? Kuinka voin ymmärtää, että sinä minua

-rakastat?

-

--- Kuinka voisin olla rakastamatta, kun olen silmiisi katsonut?

-

--- Mutta minä pelkään, Esko! Sinä olet kristitty.

-

--- Emme sitä ajattele. Me olemme yhtä rakkaudessa.

-

--- En uskalla puhua äidille ja Haijele sisarelleni. Mitä he

-tekisivätkään minulle...

-

--- Eihän heidän sitä tarvitse tietää.

-

--- Kuinka me muuten menemme naimisiin?

-

-Kysymys sai Eskon säpsähtämään. -- Älä huolehdi, -- hän sanoi

-hätäisesti, itsekin levottomana, -- se kyllä aikanaan selvenee. Nyt

-emme muista muuta kuin nuoren lempemme onnea!...

-

-Vielä toisenakin iltana Mirjam pääsi epäilystä herättämättä pujahtamaan

-kadulle. Kolmas oli perjantai, valmistuspäivä. Kun hän silloin vasta

-myöhäiseen palasi, oli Rebekka levottoman näköinen ja Haijelen muoto

-tuhoa ennustava.

-

--- Missä olit? -- hän kysyi ankarin katsein.

-

--- Ulkona vaan... Oli niin kaunis ilta.

-

--- Mirjam, tahdotko sanoa, että kävelit kaksi tuntia yksinäsi pitkin

-katuja?

-

--- Eeva Peritz oli kanssani, -- vastasi hän vikkelästi.

-

-Silloin Haijele asettui hänen eteensä synkkänä ja uhkaavana.

-

--- Sinä valehtelet! Eeva Peritz kävi äsken asialla luonamme.

-

-Mirjam säikähti. Voi hirmuista, mikä tässä tulisikaan neuvoksi?

-

--- Sano, missä olit ja kenen kanssa!

-

--- Minä... minä tapasin sattumalta Sointu Kaislan ja unohduin hänen

-kanssaan puhelemaan... Antakaa anteeksi! Minä niin pelkäsin kertoa

-sitä, kun Haijele ei pidä hänestä... Mutta emme me sanallakaan

-maininneet Nasarealaista...

-

-Mirjam ei itsekään ymmärtänyt, kuinka hän sen niin pian keksi. Selitys

-tuntui luonnolliselta, ja hän huomasi heti, että hänen oli onnistunut

-pettää sisarensa, niin viisas kuin tämä olikin.

-

--- Vai niin. Sinulla näkyy olevan ihmeellinen taipumus Gojimin puoleen,

-mutta se on juurrutettava pois, sen minä sanon sinulle. Ja tiedätkö,

-kuinka suuren synnin sinä teit äsken? Tiedätkö, että isien pahat teot

-tulevat lasten päälle? Jumalan kostava käsi kohtasi meidän isäämme --

-

--- Olow hascholom, -- mumisi Rebekka, joka kauhistuneena kuunteli

-Haijelen saarnaa. Hän muisti, kuinka hän itsekin usein oli ostajia

-puijannut.

-

--- ... sentähden, että hän oli petoksen ja valheen pauloihin

-kietoutunut. Mirjam, varo itseäsi!

-

-Mirjam itki ja vapisi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei

-Haijele asian todellista laitaa tietänyt. Mitä olisikaan siitä

-seurannut? Voi kauheata! -- Jospa Haijele pian menisi matkoihinsa.

-Äidin kanssa kyllä sentään jollakin tavoin tulisi toimeen.

-

-Ikäänkuin Mirjamin toiveiden toteuttamiseksi tapahtuikin, että Haijele

-toisena päivänä, sabbattina, alkoi puhua lähtöhankkeistansa. Hän

-oli äsken saapuneesta lehdestä lukenut, että noin kuukauden perästä

-sionistit aikoivat pitää kongressin Baaselissa. Kysymys oli hänelle nyt

-niin tärkeä, että kaikki muut näkökohdat saivat sen tieltä väistyä. Jos

-hän parin viikon kuluttua matkustaisi, ehtisi hän pikimältään käväistä

-kotonakin Leipzigissä.

-

--- Ehkä saan sieltä Ruubenin mukaani, -- hän ajatteli itsekseen.

-

--- Hyvä, hyvä, että hän menee! -- riemuitsi Mirjam sydämessänsä. Vaan

-samassa hän syvään huokasi. Oikeastaan tämä lähtö tuli liian myöhään;

-silloinhan Eskokin jo aikaa oli mennyt, eikä enää ollut mahdollisuutta

-ihaniin iltakävelyihin.

-

-Eskon matka oli siirtynyt tiistaihin. Sabbattina heidän ei pitänyt

-kohdata toisiansa, niin oli varovaisuuden vuoksi päätetty. Vaan

-sunnuntai-iltana Mirjam tuskallisen rauhattomuuden vallassa vahti

-ulospääsyn tilaisuutta. Ei mitään toivoa! Äiti kärsi hampaankolotusta

-ja Haijele kirjoitti kirjettä; päiviksi hankittu aputyttö, muuan pieni

-Ester, oli jo lähtenyt kotiinsa. Jos Mirjam olisi liikahtanutkaan

-padan äärestä, olisi neljä silmää heti iskeytynyt häneen. Kerran hän

-kuitenkin pääsi päällysvaatteitta portille saakka. Siinä hän värjyi

-pakkasessa, toivoen Eskon kulkevan ohi, mutta häntä ei kuulunut.

-Varmaan hän vuotteli kadun päässä, kuten oli määrä. Ja Mirjamin täytyi

-palata tyhjin toimin, ikävissään ja huolissaan siitä, mitä Esko hänestä

-nyt ajatteli, kun turhaan sai odottaa.

-

-Onneksi Mirjamilla oli hyvä toivo seuraavan illan suhteen -- viimeisen,

-jonka Esko vietti kaupungissa. Hänellä oli laulutunti iltapäivällä, ja

-sen jälkeen sopi jättäytyä ulos. Voi, voi, kunpa vaan tuo ilkeä Haijele

-ei mitään esteitä laittaisi...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Soinnun mieleen oli juolahtanut tulla laulutoveriansa noutamaan, ja

-Haijele loi heihin tyytymättömän katseen, jota seurasi vakava muistutus

-Mirjamille.

-

--- Tule täsmällisesti kotiin! Sinua tarvitaan, sillä Rachel Sliman

-lupasi illalla käydä luonamme.

-

-Mirjam oli ollut suuressa mielenjännityksessä, ja Haijelen käskevä ääni

-kiihotti häntä vielä enemmän. Sanoilla hän ei kuitenkaan uskaltanut

-vastustaa, mutta mielessään hän ei tällä kertaa epäillyt. Hänen täytyi

-tavata Esko, hänen täytyi saada vielä muutama onnen hetki ennen eron

-ikävää. Kävi sitte kuinka kävi!

-

--- Kylläpä tänään on kylmä, -- sanoi Sointu, kun he tulivat kadulle, ja

-nosti kauluksen korvillensa.

-

--- Talvi on aikainen, -- virkkoi Mirjam koneellisesti, ajatukset muissa

-maailmoissa.

-

--- Minäpä näin viime yönä unta kesästä ja kukkasista, -- kertoi Sointu.

--- Mutta kesä ei ollut Suomen kesä, ja kukat olivat kauniimpia kuin

-täällä.

-

-Mirjam piti saduista ja alkoi kiinnittää huomiota Soinnun puheeseen. --

-Juttele koko unesi, -- hän pyysi.

-

--- Ei siinä juuri enempää ollutkaan. Näin vaan kedon, joka oli täynnä

-korkeita valkoisia liljoja. Minä kuljin niiden keskellä yhtä valkeassa

-puvussa kuin nekin ja soitin pientä hopeaharppua. Ympärilläni kuului

-vieno laulu -- siihen heräsin.

-

--- Missä se keto oli?

-

--- Taivaan tarhoissa, -- vastasi Sointu kyyneltyvin silmin.

-

-Mirjam katsoi häneen aralla hämmästyksellä.

-

--- Miksi sinä itket? -- hän kysyi niin hiljaa, kuin olisi pelännyt

-häiritsevänsä.

-

--- Enhän minä itke... mutta minun tuli jälleen niin ikävä sinne ylös...

-

--- Mitä sinä tarkoitat?

-

--- Niin, näetkö Mirjam, kyllä täällä maan päälläkin on ihanaa, mutta

-minusta tuntuu toisinaan, ikäänkuin kulkisin vieraassa metsässä

-ja kaipaisin kotiin. Enkä minä oikein sovi tänne; kaikkeen olen

-liian heikko. Koulussa en voinut käydä vuottakaan. Sitte olen vaan

-hyvin hitaasti lukenut kotona isän tai opettajattaren johdolla ja

-aina välimmiten ottanut laulutunteja. Musiikkiopistoon olisin niin

-mielelläni mennyt, mutta lääkäri sanoi, että se rasittaisi liikaa.

-Nyt olen taas vähän aikaa saanut koetteeksi laulaa, ja kaikki jo heti

-väittävät, että olen käynyt siitä heikoksi ja kalpeaksi...

-

--- Kalpea sinä oletkin tavallisesti, mutta nyt poskesi punoittavat.

-

--- Sen tekee pakkanen, -- virkkoi Sointu. Ääni soi pirteältä, mutta

-kaihoisa katse viipyi yhä silmissä.

-

-Hetken he olivat ääneti. Sitte Mirjam rohkaisi mielensä.

-

--- En tiedä, ymmärsinkö oikein. Ethän sinä voinut tarkoittaa, että...

-että tahtoisit kuolla?

-

-Sointu painoi päänsä alas.

-

--- Isän ja äidin tulisi ikävä... En minä tahdo ennenkuin Jumala tahtoo.

-

--- Kuolemahan on jotain niin kauheata, -- sanoi Mirjam, ja väristys

-kävi läpi hänen ruumiinsa.

-

-Silloin Sointu kohotti katseensa.

-

--- Ei, Mirjam, Jeesus tekee sen suloiseksi! Hän on voittanut kuoleman.

-

-Taas oli Mirjam vaiti, mutta aallot kävivät hänen rinnassansa. Kuinka

-kummallista ja outoa olikaan tuo, mitä hän kuuli! Hänen täytyi ottaa

-nyt siitä tarkempi selko.

-

--- Kerro minulle kaikki! -- hän pyysi, tarttuen kovasti Soinnun

-käsivarteen. -- Mitä hän tekee? Kuinka hän voittaa?

-

--- Hän kantaa yli synkän virran, vaatettaa puhtaaseen pukuun ja

-taluttaa portista Jumalan kaupunkiin. Siellä on ijankaikkinen ilo,

-sillä hän kuivaa kyyneleet...

-

--- Ja kuka pääsee sinne? -- kysyi Mirjam, tuskin uskaltaen hengittää

-kiihkeässä odotuksessansa. -- Tekö kristityt?

-

--- Jeesus veisi niin mielellänsä kaikki ihmiset Isän majoihin, mutta

-he eivät huoli hänestä, -- vastasi Sointu surumielisesti. -- Oi kuinka

-hän ikävöi sinua, Mirjam, ja kaikkia Israelin lapsia. Minä olen

-varma siitä, että moni teistä vielä tulee sinne. Vaan ei kaikille

-kristityille portti aukene...

-

--- Minkätähden? -- kysyi Mirjam yhä enemmän hämmästyneenä.

-

--- Ei mitään saastaista pääse sinne sisälle, eikä mitään kauhistuttavaa

-ja valheellista; ne ainoastaan, jotka Karitsan elämänkirjaan ovat

-kirjoitetut...

-

-Suuri tuska valtasi Mirjamin. Kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna

-välkkyi hänen silmäinsä edessä: "Sinä olet valehdellut!"

-

--- Mutta ei kenenkään nimi tulisi elämänkirjaan, ellei Jeesus antaisi

-syntejä anteeksi, -- jatkoi Sointu.

-

-Mirjam ei kuunnellut enempää, hän palasi nykyhetkeen jälleen. Tänä

-iltanakin piti taas keksiä jokin valhe... Ja samassa hän huomasi, että

-he puhuessaan olivat kulkeneet kauvas ohi opettajansa asunnon ja nyt

-varmaankin myöhästyisivät tunnilta.

-

-Neiti Telén oli kiltti eikä torunut, korvasipa vielä senkin, mitä tytöt

-olivat laiminlyöneet, pitämällä heitä pitkälle yli määräajan. Mirjam

-oli levoton ja seurasi huonosti. Äskeinen keskustelukaan ei tahtonut

-jättää häntä rauhaan, mutta vielä enemmän hän tuskaili ajan kulumista.

-Esko odottaa... Ehkä hän pitkästyy ja luulee, ettei Mirjam taas

-tulekaan. Ja tämä on viimeinen ilta! Jokainen minuutti, joka kuluu,

-vähentää yhdessäolon toivottuja hetkiä...

-

-Kun he vihdoin pääsivät pois, syöksyi Mirjam sellaisella vauhdilla

-portaita alas, että Sointu tuskin saattoi pysyä rinnalla. Katuovella

-hän hätäisesti puristi toverinsa kättä, sanoen: -- Nyt en tulekaan

-kanssasi, Sointu; minun on kiire. Toiste kerrot enemmän...

-

--- Saanko kertoa Jeesuksesta? -- huudahti Sointu riemusta loistavin

-silmin, pidellen ystävän kättä lujasti omassansa. -- Rakas Mirjam, ihan

-varmaan sinusta vielä tulee kristitty.

-

-Mutta Mirjam riuhtaisi kätensä irti ja kiiti vastaamatta pois. Hän ei

-katsonut oikealle eikä vasemmalle, kiirehti vaan eteenpäin. Oli kuin

-kaksi voimaa olisi hänen askeleitansa siivittänyt. Rakkaus veti häntä

-siihen paikkaan, jossa hän arveli Eskon odottavan, ja Soinnun sanat

-tuntuivat ajavan takaa.

-

-"Ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty."

-

-Niin, niin, kuka tiesikään... Olihan eräs juutalainen laulajatarkin

-kääntynyt ja kastettu ja mennyt kristityn kanssa naimisiin. Mirjam oli

-lapsi silloin, mutta siitä oli puhuttu paljon. Hän muisti erityisesti

-ihmetelleensä, mitä se kastaminen oli, mutta äiti ei osannut muuta

-selittää, kuin että se on jotain salaperäistä, joka tekee ihmisen

-kristityksi. Hän oli sitte kerran kadulla nähnyt tuon laulajattaren ja

-peläten ja kammoten väistänyt häntä suuressa kaaressa. Myöhemminkin

-hän oli kuullut kasteesta puhuttavan, ja aina hän silloin oli tuntenut

-pelonsekaista uteliaisuutta. Kerran hän kysyi Soinnulta, mutta ei

-tullut hänen vastauksestaan viisaammaksi. Siltä hänestä kumminkin

-tuntui, ettei se mahtanut semmoista ensinkään olla, kuin hän oli

-kuvitellut. Ehkä hänenkin vielä täytyisi siihen uskaltaa, jos ei muuten

-voinut Eskon vaimoksi tulla...

-

-Minkätähden kaikki oikeastaan olivatkin niin vihaisia kristityille ja

-heidän kasteillensa ja menoillensa? Eihän Sointu puhunut muuta kuin

-kaunista tuosta merkillisestä Nasarealaisesta. Ja kaikki muutenkin oli

-niin kaunista, mitä Sointu puhui. Niin, ei sitä ensinkään tietänyt, jos

-ehkä Eskon tähden --

-

-Hän säikähti kesken ajatustansa. Oliko hän hullu? Haijele varmaan

-tappaisi hänet, jos sellaista tapahtuisi...

-

-Eikä hän kelvannutkaan kristittyjen taivaaseen. Hän oli valehdellut ja

-aikoi sitä tehdä vieläkin...

-

--- Mirjam, rakas tyttöni, tulithan kuitenkin! -- kuuli hän samassa

-äänen sivultansa.

-

--- Esko, Esko! -- hän huudahti riemuiten. Ja rinnakkain he kiiruhtivat

-rauhaan syrjäisille teillensä, joiden valona oli vain tähtien tuike ja

-lemmen hehku.

-

-Juuri kun jo luulivat turvassa olevansa, tuli vastaan joku, joka

-tervehti. Säpsähtäen he katsoivat ylös ja kohtasivat Pentti Viljakan

-katseen. Siinä oli merkitsevää naurua, melkeinpä vahingoniloa, joka

-puhui paremmin kuin sanat.

-

--- Tuo yöhuuhkaja, -- sanoi Esko äkeissään, kun he olivat ohitse

-ehtineet, -- mikä hänen nyt tänne toi?

-

--- Hyvä, ettei ollut kukaan meikäläisistä, -- virkkoi Mirjam

-helpotuksesta huoahtaen. -- Et usko, millaisessa vapistuksessa minä

-aina saan olla. Mutta en tahdo sitä nyt ajatella. Koko iloni menisi

-pilalle, jos kuvittelisin, mikä seuraa, kun tulen kotiin. Esko, puhu

-minulle, puhu lakkaamatta! Minä tahtoisin unohtaa pelkoni...

-

--- Sinä rakas lapsi, kuinka paljon panetkaan alttiiksi minun tähteni,

--- lausui Esko hellästi. -- En tiedä, mitä sanoisin. Kaikkihan sinä jo

-kuulit, kun tiedät, että minä lemmin, ihailen, jumaloin sinua...

-

--- Sano se uudestaan ja uudestaan!

-

--- Sanon sen tällä tavalla, -- vastasi Esko, pitäen kädessään jotakin

-taskusta otettua esinettä. Hänen kasvonsa hymyilivät, ikäänkuin sen,

-joka tietää ostaneensa mieluisan joululahjan lapselle, mutta ei heti

-avaa kääröä, saattaaksensa pienokaisen oikein uteliaaksi ja ilon vielä

-suuremmaksi.

-

--- Mikä se on? Näytä, näytä!

-

-Hän kuori esille pienen sormuksen, jota värillinen kivi koristi. Mirjam

-huudahti riemusta.

-

--- Onko se kihlasormus?

-

-Esko joutui vähän hämillensä.

-

--- Emme vielä voi ihmisten tieten kuulua toisillemme... Mutta pidä tämä

-muistona minulta, kun olen poissa.

-

--- Oi kiitos, kiitos! Kuinka onnellinen minä olen, Esko -- niin

-onnellinen, että en enää mitään pelkää!...

-

-Mutta hetket kuluivat ja ero läheni. Se tuli kuin musta hirviö -- ja

-Mirjam tunsi jälleen sydämensä ahdistuvan. Suuret kyyneleet alkoivat

-tipahdella hänen silmistänsä, ja hän painautui Eskon turviin kuin armoa

-anoen.

-

--- Täytyykö sinun lähteä?

-

--- Olen jo aikaa sopinut siitä toverini kanssa, ja minua odotetaan.

-Matkamme jo siirrettiinkin lauvantaista. Mutta palaanhan takaisin,

-Mirjam -- älä itke!

-

--- Kuinka tulee pimeä... Tähdet sammuvat...

-

--- Niin, Mirjam, meidän täytyy lähteä kotiin. Ole luja ja rohkea! Pian

-minä kirjoitan sinulle.

-

--- Jos he saavat kirjeesi käsiinsä...

-

--- Sinä noudat sen postista. Sinun on vaikeampi kirjoittaa minulle;

-siitä ilosta minun täytynee kieltäytyä. Sitä enemmän odotan näkeväni

-sinut jälleen. Pyyhi nyt kyyneleesi, armas! Vielä kerran tahdon nähdä

-silmäsi kirkkaina.

-

-Mirjam koetti hymyillä.

-

--- Oi Esko... minä tahtoisin olla iloinen... mutta anna anteeksi... Ja

-hymy kuoli ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin.

-

--- Sinä pelkäät, pieni kyyhkyni. Jumala sinua suojelkoon!

-

-Esko katsoi äkkiä ympärillensä. Ei ketään näkynyt. Hän kumartui tytön

-puoleen ja suuteli hänen vapisevia huuliansa.

-

--- Nyt hyvästi!...

-

-Vasta kotiovella Mirjam täysin käsitti, kuinka vaarallinen hänen

-asemansa oli. Mitä tehdä? Millä puolustautua? Hänen aivonsa tuntuivat

-lakkaavan toimimasta; sormus poltti hänen taskussaan ja Eskon suutelo

-huulilla. Käsi vapisi lukon vääntimellä, mutta hän ei uskaltanut avata.

-

-Vaan eihän tässä viipyminenkään auttanut. Täytyi vihdoinkin...

-

-Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rachel Sliman oli jo

-mennyt. Rebekka seisoi takan ääressä itkettynein silmin, ja Haijelen

-poskilla paloi kaksi punaista pilkkua, jotka eivät hyvää tietäneet. Ei

-sanaakaan Mirjam saanut suustansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin

-palttina, ja mustat silmät tuijottivat tuskaisina. Hän oli odottanut

-nuhdemyrskyä, mutta äänettömyys, joka häntä kohtasi, tuntui vieläkin

-uhkaavammalta, aivan kuin kuolon tyyneys hirveän rajuilman edellä.

-

--- Mirjam, -- sanoi Haijele vihdoin vakavalla, hillityllä tuomarin

-äänellä, -- huomenna menen neiti Telénille ilmoittamaan, että

-laulutuntisi ovat loppuneet.

-

--- Ethän! -- rukoili Mirjam, joka sai nyt puhekykynsä takaisin. --

-Voi älkää vihastuko minuun, äiti ja Haijele! En minä ole mitään pahaa

-tehnyt...

-

--- Vai et! -- kuohahti Haijele, joka ei enää voinut suuttumustansa

-pidättää. -- Tiedätkö, mitä sinusta kerrotaan? Rachel ei ole kauvan

-ollut Helsingissä, ja hänkin sitä jo levittää. Minäpä sanon sen

-sinulle: kristityt ovat heittäneet koukkunsa, onkiakseen sinut omalle

-puolellensa! Kaikki ihmettelevät, että sinä olet niin mainioissa

-väleissä heidän kanssansa. Minä itse olen nähnyt sinun yhden rinnalla

-tanssivan, ja neiti Kaislan käsikynässä riipuit kuin hyvänkin ystävän...

-

--- Mutta Haijele, kyllähän muutkin --

-

--- Älä keskeytä! Tässä ei ole kysymys muista, vaan sinusta. Gojimin

-kanssa voi monella tavalla seurustella, mutta näenhän minä, mihin

-se sinut vie. Kohta kai tulet kotiin, kirouksen kirja käsissäsi.

-Toissapäivänä valehtelit minulle, tänään teit vastoin suoraa käskyäni --

-

--- Sinäpä et olekaan minun käskijäni! -- huudahti Mirjam, joka kävi

-rohkeaksi sitä myöten kuin hänen mielensä kiihtyi.

-

--- Vaiti, Mirjam, vaiti, -- pyysi Rebekka tuskassa, rientäen

-tyttöjen väliin. Jo olikin aika, sillä Haijelen silmät salamoivat

-ja käsi kohosi, aivan kuin hän olisi aikonut nutistaa maahan tuon

-kapinoitsijan, joka uskalsi päästää moiset sanat huuliltansa.

-

-Rebekan edessä Haijelen käsi vaipui alas, mutta hän lausui nuhtelevin

-katsein: -- Puolustatko häntä, äiti?

-

--- En, -- huokasi Rebekka. -- Mihin tässä joutuisinkaan ilman sinua?

-Mutta en minä soisi...

-

-Hän purskahti itkuun. Mirjam, jonka sydän heti heltyi, alkoi

-nyyhkyttää, mutta Haijele pysyi kylmänä kuin jää.

-

--- Äiti on antanut minulle vallan, ja minä käytän sitä kotini ja

-kansani kunnian tähden, -- hän lausui Mirjamille. -- Tällä kertaa

-riittäköön rangaistukseksi, että et enää pääse laulamaan. Samalla minä

-kiellän sinua nyt kerta kaikkiaan: neiti Kaislan ja muiden kristittyjen

-kanssa et saa tästedes olla missään tekemisissä. Ellet tottele, niin

-tiedä, että minulla on voimakas käsi ja tarpeeksi lujuutta. Ensi

-kerralla minä en sinua pehmeästi pitele!

-

-Rebekka oli ääneti, ja Mirjamin tahto taipui kuin ruohonkorsi tuulen

-kourissa. Mutta vielä vuoteellansa hän nyyhkytyksistä vapisi.

-

-Yö levitti sysimustat siipensä. Viimeisetkin tähdet olivat sammuneet.

-

-

-

-

-V

-

-ORKAMOSSA

-

-

-Juna jyskytti tasaisessa tahdissa ja lumiset maisemat vilahtivat

-ohitse, viipyen matkustajain nähtävinä vaan sen verran, että ehtivät

-kutsuen kuiskata: Tulkaa, tulkaa suuren maailman hyörinästä! Luonnon

-povella on unhotusta ja uutta elämää...

-

-Vaunut olivat jokseenkin tyhjät, sillä vielä ei ollut alkanut se

-ristivirtaus, joka vie iloiset, vapautuneet joukot koululaisia

-ja ylioppilaita odottavien omaisten luo jälleen, mutta toisaalta

-tuo melkein yhtä sankat parvet jouluvieraita ja huvimatkailijoita

-pääkaupunkiin. -- Toimi ja Esko olivat saaneet mukavan, yksinäisen

-paikan, jossa kelpasi loikoilla, lukea tai keskustella -- mitä

-vaan mieli teki. Ei ollut pelkoa tyytymättömistä silmistä eikä

-tarpeettomista korvista, sillä paitsi heitä ei koko vaunussa istunut

-muita kuin vanha mummo ja pari lasta.

-

-Toimi käyttikin heti tilaisuutta, ottaen Eskon vakavan tutkinnon

-alaiseksi.

-

--- Sinä et ollut eilen osakunnassa,-- hän lausui terävästi.

-

--- En... minä... minä unhotin... Esko oli hyvin hämillään ja katseli

-vuoroin vaunun kattoon, vuoroin ulos ikkunasta.

-

--- Vai niin, sepä oli omituista! Minun mielestäni yhdeksän lukukautta

-pitäisi riittää painamaan mieleen, minä viikonpäivänä osakunta

-kokoontuu.

-

--- Oletpa sinä äkeällä tuulella, -- sanoi Esko, koettaen laskea

-leikkiä. -- Aiotko jatkaa sitä Orkamoon asti?

-

--- Eipä tosiaan olisi ihme. Me raittiusmieliset ponnistimme kaikki

-voimamme, saadaksemme kerrankin jotain toimeen. Ei ole ensinkään

-yhdentekevää, mille kannalle osakunta asettuu talon ravintola-asiassa.

-Vaikka mitäpä tätä sinulle selitän. Tiedäthän sen itse yhtä hyvin,

-koska juuri eilisen kokouksen tähden lykkäsimme matkamme.

-

-Toimen ääni oli niin pureva, että Eskoa alkoi hermostuttaa. Samalla hän

-oli koko lailla häpeillänsä.

-

--- Paha se oli, -- hän yritti puolustautua, -- mutta usko minua,

-unohdin sen todellakin juuri sinä hetkenä. Ja jos olisin muistanutkin,

-en olisi voinut tulla. Eikä yksi lintu kevättä tee...

-

--- Entä kun tekee toisinaan. Tahdotko tietää tuloksen? Yhden äänen

-enemmistöllä päätettiin, että väkijuomat saavat meidän puolestamme

-edelleenkin talolla isännöidä. Mitä siitä sanot?

-

--- Ikävä juttu, -- sopersi Esko. Hänen olisi tehnyt mieli vajota penkin

-alle.

-

--- Kaksi kertaa soitin sinulle, -- jatkoi Toimi, -- mutta et ollut

-kotona. Pentti sen huomasi ja ilkkui vastaan, että turha vaiva on sitä

-poikaa nyt pyydystellä, sillä itse hän on pyydyksillä paraikaa.

-

-Pelästyen ja punehtuen Esko nosti katseensa lattiasta. Se Pentti

-roisto! Varmaan hän julisti tätä hupaista sanomaa ympäri Helsinkiä. Ja

-tuon Toimenkin piti ennättää kuulemaan...

-

--- Sinä et vastaa, ja se on siis totta, -- virkkoi Toimi painavasti. --

-Hakkailet kaunista juutalaistyttöä. Ja kuinka pitkällä jo ollaan?

-

--- Mitä tarkoitat?

-

--- Pentti viittasi jotakin sinnepäin, että syvässä vedessä kalat

-kutevat. Esko on olevinaan siveä kuin karitsa, mutta perästä kuuluu...

-

--- Hävytön! -- huudahti Esko, lyöden nyrkkiänsä penkkiin niin kovasti,

-että mummo ja lapset vaunun toisessa päässä kääntyivät katsomaan

-taaksensa. -- Että kehtaatkin, Toimi! Sinun pitäisi tuntea minut

-paremmin!

-

--- No no, hyvä on, -- rauhoitti Toimi, nähtävästi tyytyväisenä. -- Onhan

-sinussa edes itsetuntoa ja kunnon pojan ylpeyttä. Mutta totta puhuen,

-luulin tuntevani sinut niin hyvin, ettei minun olisi tarvinnut kuulla

-sinusta tällaisen tyhmän jutun alkuakaan.

-

--- Salaisuus se kyllä on, mutta ei mikään tyhmyys, -- sanoi Esko

-kiivaasti.

-

--- Ymmärrä minua oikein! Olen antisemiitti jos joku, mutta tahdon

-kuitenkin muistuttaa sinulle, että juutalaisen lapsellakin on sydän.

-Hän näkyi olevan aivan kokematon ja tietämätön. Panisinpa vetoa,

-että hän jo on rakastunut sinuun, sillä juuri sellaiset tytöt ovat

-helpoimmin saatua tavaraa. Ja silloin --

-

--- Entä sitte? Silloin asia tietysti on, niinkuin olla pitää.

-

--- Vai niin, -- sanoi Toimi, katsoen ystäväänsä vakavasti silmiin. --

-Onko asia, niinkuin olla pitää, jos sinä sytytät tulen nuoren tytön

-rintaan ja jätät sen riehumaan, huolimatta siitä sen enempää? Vastaatko

-niistä haavoista, joita se polttaa? Esko, sellaista kevytmielisyyttä en

-olisi odottanut sinulta.

-

--- Lakkaa jo loukkaamasta minua! -- huudahti Esko kärsimättömästä

--- Kuka sen on sanonut, että minä olen kevytmielinen? Silloin vasta

-kevytmielinen olisin, jos ottaisin morsiamen ilman molemminpuolista

-rakkautta...

-

--- Morsiamen? -- Nyt oli Toimen vuoro katsoa häntä pitkään. Mutta sitte

-hän helähti nauramaan ja löi Eskoa polvelle. -- En minä sinua olisi

-noin lapselliseksi luullut! Suo anteeksi, hyvä veikko, myönnän täydestä

-sydämestäni, että loukkasin sinua. Et ole ollut tiedoin tahdoin

-kevytmielinen, vaan yhtä kokematon ja ymmärtämätön kuin tyttösikin.

-Hyvä että ajoissa kuulin tämän kauniin historian!

-

--- Miksi se niin hyvä oli? Pilkkaako tehdäksesi? -- mutisi Esko

-nyreästi.

-

--- Kuuleppas nyt, Esko, ja ole järkevä! Mitä pikemmin teet asiasta

-lopun, sitä parempi. Ethän sinä juutalaista voi naida, ymmärrät sen

-toki itsekin, jos vähänkin ajattelet. Aikoisitko ruveta apostoliksi vai

-kääntyä Mooseksen uskoon? Ja lisäksi tyttö, joka parhaassa tapauksessa

-tuntee kirjaimet... Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi?

-

--- Se on minun asiani. Anna minun olla rauhassa äläkä syyttömästi

-alenna Mirjamia! Muuten --

-

--- Muuten jyryytät eteenpäin ja annat minun jäädä yksin Hyvinkäälle --

-niinkö? Älä huolikaan! Tule pois, tässä meidän pitää muuttaa junaa.

-

-Hangon radalla vaunut olivat täynnä siirtolaisia, ja Eskon mieliksi

-Toimi ei enää saadut tilaisuutta häntä ahdistella. Kohta oltiinkin

-matkan päässä. Viheltäen ja puhkuen juna saapui asemalle, josta oli

-neljä kilometriä Orkamon kartanoon.

-

--- Hyvää päivää, tervetultua! -- huusi heleä ääni heitä vastaan.

-Sillalla seisoi punaposkinen tyttö, valkoinen karvalakki päässä,

-nahkalapaset käsissä.

-

--- Terve, terve, Tuulikki, -- sanoi Toimi iloisesti, lyöden kättä. --

-Katso, Esko, eikö hän ole kasvanut? Vieläkö tuntisit?

-

--- Tuskinpa vaan, -- arveli Esko, antaen katseensa viipyä tytön

-sorjassa vartalossa ja iloisilla kasvoilla. Ei hän oikeastaan kaunis

-ollut, sillä piirteet olivat ihan säännöttömät, mutta vaistomaisesti

-Esko, esteetikko, heti keksi hänen pitkät palmikkonsa ja ruskeitten

-silmien pirteyden.

-

-Tuulikki keskeytti Eskon tutkimuksen heleällä naurulla.

-

--- Kylläpä sinä minua katselet, aivan kuin näkisit ensi kerran

-eläissäsi. Muistatko vielä, kuinka viisi vuotta takaperin yhdessä

-laskimme mäkeä ja kävimme lumisotaa? Ja minä aina sinut voitin! Mutta

-tulkaa nyt, taikka Huima käy levottomaksi! Tuolla ovat tavaranne.

-Tiedäthän, Toimi, missä Huima seisoo. Minä menen edellä.

-

-Pian he olivat kaikki reessä. Toimi vaati Tuulikin ajajanpaikalta

-Eskon viereen, väittäen, ettei hän tahtonut kylän läpi ajaa amatsoonin

-kyydissä. Nauraen Tuulikki sipaisi häntä kintaalla korvalle, mutta

-totteli kumminkin; ja niin kiidettiin läpi lumisen, päivänpaisteisen

-metsän mitä parhaalla tuulella ja vilkkaasti puhellen. Jo meni

-kirkonkyläkin, ja tuossa jo alkoi Orkamon kaunis kuusikuja, joka

-talvella oli yhtä hauska kuin kesälläkin. Koira haukkui, häntäänsä

-heilutellen ja ilosta hyppien suurella portilla, ja kaksikerroksisen,

-vanhan päärakennuksen portaille isä ja äiti ilmaantuivat ottamaan

-vastaan rakasta tulijaa ja hänen vierastansa, jonka he lasten

-kouluajoilta hyvin tunsivat.

-

-Kodikkaassa ruokasalissa oli kahvi kuumana. Tuulikki hyöri pöydän

-ympärillä kaataen kahvia, tarjoten leipää, jutellen ja ilakoiden.

-Avaimet helisivät vyöllä ja ruskeat palmikot heilahtivat. Lakkaamatta

-hänen suunsa oli käynnissä: Kuinka oli hauskaa, hauskaa, kun Toimi

-ja Esko olivat tulleet! Aamuisin saattoi jo hiihtää, ja jäälle oli

-lakaistu luistinrata. Isä oli ostanut uuden pienen reen, mutta siihen

-ei mahtunut kuin kaksi. Mentäisiinkö iltapäivällä koettelemaan, he

-yhdessä, Tuulikki ja Esko? Tai kyllä hän oli valmis kotiinkin jäämään,

-jos Toimi tahtoisi...

-

--- Älä meistä paljon huvia odota, sisko hyvä, -- virkkoi Toimi, luoden

-kuitenkin epäilevän silmäyksen Eskoon, jonka lujuuteen hän ei suuresti

-luottanut. -- Mehän olemme tulleet lukemaan.

-

--- Lukemaan! Niin kai. Kyllä te sitäkin ehditte. Täytyyhän minunkin

-joutua leipomaan ja ompelemaan ja kanakoppiin ja talliin...

-

--- Valitettavasti estetiikan kurssi on pitkä kuin nälkävuosi, -- ivaili

-Toimi, -- ja eläintiede taas on hauskempaa kuin sinun hiihtoretkesi.

-

--- Kuulkaa, kuinka hän lörpöttelee, -- nauroi Tuulikki. -- Tuo

-inhottava eläintiede! Isä ja äiti tietävät, onko hupaista silloin,

-kun Toimi kuljettaa tänne vanhoja raatoja... Ei kiitoksia! Mieluummin

-minä sentään kuuntelen suurten kirjailijain elämäkertoja, ja kaikkein

-mieluimmin luen heidän romaanejansa, jos kerran jotakin pitää lukea.

-Eikö niin, Esko, me hiihdämme yhdessä? Ja silloin kertaat minulle mitä

-olet lukenut. Saanhan siten minäkin vähän viisautta tyhmään päähäni!

-

--- Houkuttelevaa se on, -- arveli Esko. Mutta sitte kääntyi puhe muihin

-asioihin. Patruuna Marjamaa tahtoi kuulla valtiollisia uutisia, ja

-hänen rouvansa kyseli teatterista ja kansallismielisten viimeisistä

-arpajaisista. Tuota pikaa aika lensi päivällisiin. Senjälkeen täytyi

-lähteä talontarkastukselle ulos, niin kauvan kuin vähänkin hämärää

-riitti, ja illaksi tuli kirkonkylästä vieraita.

-

-Oli jo puoliyö, kun nuoret herrat kiipesivät yläkertaan, jossa heillä

-kummallakin oli oma huoneensa -- rauhallista lukemista varten, tietysti.

-

--- Älkää kompastuko! -- huusi Tuulikki, nostaen korkealle kädessänsä

-olevan kynttilän.

-

-Toimi oli jo harpannut ylös saakka ja sinkahutti sieltä vastauksen

-siskollensa, mutta Esko kääntyi äkkiä takaisin, ikäänkuin

-jotakin muistaen, laskeusi Tuulikin luo ja kysyi mahdollisimman

-välinpitämättömällä äänellä:

-

--- Milloin täältä posti menee?

-

--- Tavallisesti jätämme kirjeet samalla kuin käydään postia hakemassa

-Helsingin junalta. Mutta ehkä on kiireisempää? -- lisäsi hän

-veitikkamaisesti.

-

--- Eikö mitä. Hyvää yötä nyt!

-

-Oivallista, ettei tarvinnut Toimen kuullen postiaikaa kysyä. Kunpa

-vaan saisi kirjeen menemään siten, ettei kukaan päällekirjoitusta

-tarkastelisi...

-

-Esko oli väsynyt ja vaihtelevien mielialojen vallassa. Kuitenkin hän

-veti matkalaukustansa postipaperia ja istuutui vielä kirjoittamaan.

-Kun hiljaisuus sai vallan, sukelsivat Mirjamin mustat silmät kaikkien

-muiden kuvien alta esiin. Yön taivaalla tähdet tuikkivat, pilkistäen

-ikkunastakin sisälle ja muistuttaen viimeisiä iltoja Helsingissä.

-Esko tunsi mielensä liikutetuksi, kun hän ajatteli, mitä soimauksia

-tyttö rukka lienee saanutkaan kärsiä eilisillan takia. Nyt hän varmaan

-paraikaa valvoi vuoteellansa ja ikävöiden muisteli lähtenyttä ystävää...

-

-Ja Esko kirjoitti ja kirjoitti, kaksi arkkia täyteen. Ei hän matkasta

-kertonut, ei Orkamosta, ei työaikeista eikä tulevaisuustuumistansa.

-Ainoastaan Mirjamin suloisuus ja lemmen autuus soi joka riviltä

-lakkaamatta uudistuvin sävelin.

-

-Hän kääri kolmannen arkin verhoksi ympärille, ettei vaan näkyisi läpi,

-sulki kuoren ja heittäysi vihdoin levolle. Koko yön hän näki unta

-sekaisin mustista, kyyneleisistä silmistä ja ruskeista palmikoista,

-jotka heiluivat aina hänen tiellänsä.

-

-Kummallista, kuinka kaikki tuntuu toisenlaiselta illan salaperäisessä

-tähtituikkeessa ja päivän kirkkaassa valossa! Aamulla Esko katseli

-suljettua kirjekuortansa sillä mielellä, kuin olisi hän halunnut

-avata sen jälleen ja tutkia, mitä tyhmyyksiä se mahtoikaan sisältää.

-Hänen muistiinsa johtui selvästi ja tarkasti kaikki, mitä Toimi oli

-matkalla sanonut hänelle. Mutta omasta puolestansa hän ei ehtinyt

-mitään miettiä, sillä juuri kun hän pöytänsä ääressä kirjoitti osotetta

-kirjeeseen, lensi lumipallo ikkunaan, säpsähyttäen hänet ylös. Mitä se

-olikaan?

-

-Oh, Tuulikki vaan. Hän seisoi alhaalla aamunraittiina ja hymyhuulin,

-sukset olallansa, pieni nahkalaukku vyöllä. Esko puisti pois

-hermostumisensa, avasi ruudun ja kysyi nauraen, miksi hän oli sellaisen

-huomentervehdyksen saanut.

-

--- Minä aion hiihtää asemalle, sillä isä lähettäisi mielellänsä

-maitolaskut jo aamujunassa. Jos sinulla on kirje postiin, niin --

-

--- Odota, minä tulen mukaan! -- huudahti Esko, upottaen kirjeen

-povitaskuunsa ja rientäen alas portaita.

-

-Ilma oli kirkas, mutta vähän suojainen. Puut olivat saaneet yöllä

-helmikoristeita ja seisoivat kuin juhlapuvussa, auringon pujottautuessa

-kultasätein niiden oksien lomitse. Harvinaisen keväinen ilma näin ennen

-joulua! Suksi luisti hyvin, Eskon mieli kävi raikkaaksi, ja puhelu

-sujui vapaasti ja iloisesti.

-

-Hän osasi olla aika hauska, tuo vallaton Tuulikki. Ja viisaskin hän

-oli, vastoin omaa väitettänsä. Hän ymmärsi esimerkiksi erittäin hyvin,

-ettei ollut terveellistä koko päivää lukea. Lyhyemmässä ajassa ehti

-tehdä työtä kaksin verroin, kun oli virkeät voimat... Niin, kyllä hän

-oli oikeassa Eskonkin mielestä.

-

--- Annappas nyt kirjeesi, -- sanoi Tuulikki, kun he asemaa lähenivät.

-

--- Anna sinä maitolaskut, -- sanoi Esko.

-

--- Ei, näetkös, minähän täällä tavat tunnen. Kello on paljon ja

-laatikko on tyhjennetty. Ne täytyy viedä sisälle.

-

--- Totta minäkin sinne löydän. Tai odotetaan junaa!

-

--- Aamiainen jäähtyy kotona, -- arveli Tuulikki veitikkamaisena. --

-Oletpa sinä itsepäinen. Koska et usko minulle aarrettasi, niin tule

-itse mukaan!

-

-Eskosta tuntui tavattoman kiusalliselta. Täältä ei usein käynyt

-kirjoittaminen Mirjamille -- se ainakin oli selvää.

-

-Konttoristi otti ensiksi vastaan Tuulikin laukun sisällyksen, ja sitte

-Esko hätäisesti ojensi hänelle kirjeensä, kääntäen nurjan puolen

-ylöspäin.

-

--- Tämä on raskas, -- sanoi konttoristi, punniten sitä kädessään.

--- Tokko se meneekään kahdellakymmenellä pennillä? -- Ja Eskon

-kauhistukseksi hän heitti sen vaakaan ihan Tuulikin nenän eteen. --

-Näkyy menevän sentään, -- lisäsi herra levollisesti, laskien sen muiden

-kirjeiden joukkoon. Mutta Esko näki, että Tuulikki ennätti lukea

-osotteen: "Neiti Mirjam Poll, Helsinki, Poste restante."

-

-Hän punastui harmista. Tuommoinen epähieno, nenäkäs tyttö! Ja hänkin

-tyhmä! Miksei hän pistänyt kirjettä laatikkoon? Entäpä sitte, jos se

-olisikin mennyt vasta iltajunassa. Kuinka hänen nyt pitikin joutua niin

-ymmälle tuon tytön takia?

-

-Myös Tuulikki näytti aluksi olevan vähän hämillään, ja silmissä piili

-jotakin epämääräistä, melkein levotonta. Mutta paluumatkalla ne

-säteilivät entisellään, ja iloisesti hän kiusoitteli Eskoa:

-

--- Olipa sen kirjeen sittekin kiire! Mielitietty sen sai -- vai mitä?

-Niin, niin, anna anteeksi, jos se oli salaisuus, mutta mitä minä sille

-voin, että näin päällekirjoituksen? Kuule, kuka se onkaan, se Mirjam

-Poll? Minusta on aivan kuin olisin ennen kuullut sellaisen nimen...

-

--- Kaiketi oletkin. Se on muuan juutalainen, niitä jotka asuivat

-Viljakan talossa, -- vastasi Esko, koettaen tekeytyä niin

-välinpitämättömäksi kuin suinkin. Mutta kun hän lausui sanat "muuan

-juutalainen", tuntui kuin ne olisivat kirvelleet hänen kielellänsä.

-

--- "Polle äijän musta Mirri!" -- huusi Tuulikki riemuiten. -- Voi, voi,

-minä osaan varmaan koko runon vielä, sen joka alkoi:

-

-    "Polle äijä se juutalainen,

-    se musta Israeli..."

-

-Eskon täytyi purra huultansa, jottei hän sanoisi mitään. Hän tiesi

-olevansa kurja raukka, kun vaikeni -- eikä hän kuitenkaan mistään

-hinnasta olisi tahtonut ilmaista salaisuuttansa.

-

--- Mutta miten sinä hänen kanssansa olet kirjevaihdossa? -- huomautti

-Tuulikki äkkiä, kasvot suurena kysymysmerkkinä.

-

--- Voihan olla asioita... Oletpa sinä utelias!

-

--- Niin, hyvänen aika, vieläkö sitä ihmettelet? En tiedä mitään

-inhottavampaa kuin paksut, vaappuilevat juutalaisämmät ja

-korearyysyiset tytönreuhkanat. Uh sentään! Viitsitkö todellakin käydä

-kauppaa niitten kanssa?

-

--- En ole koettanut, -- vastasi Esko lyhyesti.

-

-Taisi olla parasta heittää kysely sikseen, koska Esko oli huonolla

-tuulella. Itse asiassa Tuulikki ei enää kovin utelias ollutkaan.

-Seteleitä kai tuo paksu kirje sisälsi, sillä mitäpä muuta juutalaiselle

-olisi voinut lähettää. Esko parka häpesi velkojansa. Mutta Tuulikki

-niistä viis! Kaikki hyvä, kunhan se vaan ei ollut rakkauskirje eikä

-häirinnyt näitten viikkojen iloa, jotka Esko Orkamossa vietti.

-Sillä kihlatut tai muuten kaipailevat miehet -- ne vasta olivat

-sietämättömiä! Ja hän kun juuri oli ajatellut saavansa niin paljon

-hauskuutta tästä vierailusta. Toivottavasti hänen nyt ei tarvinnutkaan

-pettyä.

-

-Kun he saapuivat kotiin, oli aamiainen kauvan odottanut. Patruuna ja

-hänen rouvansa eivät sitä ensinkään pahoitelleet, vaan tervehtivät

-mielihyvällä sisäänastuvia punaposkisia hiihtäjiä. Toimi sitävastoin

-heristi sormeansa Eskolle ja sanoi lukeneensa jo neljäkymmentä sivua

-tänä aamuna.

-

-Se oli ensimmäinen muistutus, ja joka päivä seurasi toisia. Eskon

-mielipaha kirjesalaisuuden ilmi tulemisesta oli pian haihtunut,

-kun Tuulikki ei asiasta puhunut enää, ja he hiihtelivät kaikessa

-ystävyydessä jälleen. Mutta Toimi katseli syrjäsilmin heidän iloansa.

--- Et sinä Esko lue tenttiäsi ennen joulua, -- hän vakuutti päätänsä

-pudistaen. --

-

-Eräänä päivänä, kun Esko kerrankin oli innolla tarttunut työhönsä,

-kuuli hän Tuulikin nauravan ja huhuilevan oven takana.

-

--- Esko hoi! Täällä on kirje "härra yliopilas Esko Kaisslalle!"

-

-Esko aavisti heti, että se oli Mirjamilta, ja samassa hänet valtasi

-kummallinen levottomuus ja jonkinlainen painostava, epämääräinen

-tunne, jota hän ei itselleen osannut selittää. Se ei mitään uutta

-ollut, mutta se tuli nyt entistä voimakkaampana, saaden hänen sormensa

-vapisemaan, kun hän kuorta aukaisi. Jo edellisinä päivinä, milloin hän

-Mirjamia muisteli, se oli pyrkinyt hänen mieleensä. Hän oli silloin

-ryhtynyt kirjoihinsa, mutta ajatusten oli mahdoton pysyä koossa.

-Vihdoin hän turhien ponnistusten jälkeen oli heittänyt Volkeltit ja

-Viehoffit ja juossut vajaan, jossa sukset seisoivat, tai siepannut

-jonkun runoteoksen kouraansa ja istuutunut ruokasaliin, missä Tuulikki

-ompeli. Ei mikään niin hyvin karkoittanut huolia, kuin hänen hilpeä

-lavertelunsa. -- Mutta nyt, nyt ei päässyt pakoon. Mirjamin kirje oli

-jo ulkona kuoresta, pöydällä hänen edessänsä.

-

-Kuinka harmillista, että juuri Tuulikki sai sen käsiinsä! Miksi ei

-Mirjam noudattanut neuvoa ja ollut kirjoittamatta?

-

-Mutta ei, ei -- liian ikäväähän se olisi ollut heille kummallekin --

-tietysti...

-

-Nopeasti Esko kääri paperin auki.

-

-Siitä ei ollut helppo ottaa selvää. Kirjaimet olivat kyllä lapsellisen

-selvät, mutta välimerkkejä ei ollut kuin siellä täällä, oikeinkirjoitus

-oli kovin virheellinen ja sisällys sotkuinen.

-

-"Tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet! Mitä meidän

-tuleva maisterimme sellaisella tekisi?" -- ne Toimen sanat muistuivat

-välittömästi hänen mieleensä. Hän oli suuttunut silloin. Olihan Mirjam

-Soinnun laulutoveri ja tunsi nuotitkin, saati kirjaimet; ja miksei

-sitäpaitsi juutalaistyttö olisi yhtä sivistynyt kuin joku toinen?

-Muuten tämä puoli asiasta ei kertaakaan ollut hänelle päänvaivaa

-tuottanut. Mitä moisista turhuuksista, kun on nuori ja rakastunut?

-Mirjamin ihanuus ja sulo hänet kokonaan häikäisi. Hän ei silloin

-kysynyt muuta, ei ajatellut enempää.

-

-Mistä nyt tuli tämä tavaton selväjärkisyys?

-

-Esko tunsi häpeää ja katumusta, peitti kirjeen suuteloilla ja rupesi

-uudestaan lukemaan. Olihan hän kerrassaan sydämetön! Kuinka saattoi

-vaatia, että tyttö osaisi kirjoittaa suomea enemmän kuin Esko

-juutalaissaksaa?

-

-Mirjam kertoi, että hän ikävöi joka päivä, mutta uskalsi itkeä vain

-öisin. Äiti ja Haijele olivat niin hirveän ankarat. Kuinka he löisivät

-häntä, jos tietäisivät... Eskon kirje oli hänen aarteensa ja onnensa.

-Sitä hän aina piti povellansa, ettei kukaan löytäisi. -- Hän ei saanut

-enää laulaa eikä nähdä edes Sointua, sillä Haijele pelkäsi hänen

-tulevan kristityksi. Kyllä hän tahtoi tulla vaikka miksi, jos vaan

-Esko pian naisi hänet. Hän ei voinut kestää yksinäisyyttä. Oli niin

-äärettömän ikävä!

-

-Kyllä hän osasi jotain ajatella, Mirjam poloinen, kun vaan toinen otti

-vaivaksensa solmia yhteen hajanaiset langat...

-

--- Lapsi raukka, -- ajatteli Esko, ja kipeä pistos tuntui sydämessä.

--- Enhän minä vielä pitkään aikaan voi vaimoa elättää. He löisivät

-Mirjamia, jos tietäisivät! Onko se mahdollista? Mitä minä,

-ajattelematon poika, olenkaan tehnyt, syöstessäni tytön tällaiseen

-asemaan! Sillä ilmihän asia tulee, jos se jatkuu.

-

-Hänet valtasi suuri tuska, ja omatunto syytti ankarasti. Hänen täytyi

-jotakin tehdä, mutta mitä? Jospa olisi yksikin uskottu ja neuvonantaja!

-Setä ja täti Marjamaa olivat liian vieraat, ja Tuulikki -- jopa nyt

-jotakin! Nauraisi vasten silmiä. Toimen ohjeet hän oli jo saanut.

-Ne olivat häntä loukanneet, kuten luonnollista olikin. Konnamainen

-hän ei toki tahtonut olla. Mutta, mutta... Entä jos se tytöllekin

-olisi paras? Niin, yksinomaan hänen tähtensä Esko tietysti punnitsi

-näitä asioita. Sillä vielä hän Mirjamia rakasti yhtä palavasti, yhtä

-ihanteellisesti kuin noina unohtumattomina tähti-iltoina... Ei, ei hän

-omasta puolestaan olisi eroa pannut kysymykseenkään. Jos hän taas tytön

-hyväksi luopui periaatteistansa, niin --

-

-Mitä jos kirjoittaisi kotiin, vanhalle isälle ja äidille?

-

-Yhtäkkiä tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta. Hän oli näkevinänsä

-isän harmaan pään kumartuneena saarnapaperien yli, ja äidin istuvan

-kiikkutuolissa sukkakudin kädessänsä. Tuli takassa hiipui hiillokselle,

-ja vanha seinäkello naksutteli. Nyt se lyö. Isä työntää paperit kokoon

-ja nyökkää päätänsä äidille. -- Kyllä minä olen valmis. Joko kutsumme

-palvelijat iltarukoukseen? -- Kohta kutsun, -- vastaa äiti. -- Ja sitte

-rukoilemme lastenkin puolesta, pikku Soinnun ja Esko poikamme! Jumala

-heitä siunatkoon ja suojelkoon ulkona maailmassa...

-

-Esko oli painanut päänsä käsiinsä, ja hän tunsi kyynelen pyrkivän esiin

-ripsien alta. Silloin hän kuin heräten nopeasti pyyhkäisi silmiänsä ja

-ojentihe suoraksi. Oliko hän mies, hän, joka itki ja uneksi keskellä

-valoisaa päivää? Ei hän voinut kirjoittaa kotiin, se oli mahdotonta. He

-elivät siellä omassa rauhallisessa sopessansa, jonne kuohuva elämä ehti

-vain kaukaisena huminana. Miksi hän häiritsisi heitä? Heidän oli jo

-aika saada levätä.

-

-Entä Sointu sisko? Taivas varjelkoon, ettei hän kuulisi mitään huhuja

-Helsingissä! Oli tosiaankin onnellista, että Mirjamia oli kielletty

-hänen kanssansa seurustelemasta. Siellä hän eli, Sointu pieni, keskellä

-pääkaupungin hälinää, ja kuitenkin hänen maailmansa oli ehkä vielä

-suljetumpi ja rauhaisempi kuin isän ja äidin kotona pappilassa... Ei,

-ei hänelle sanaakaan näistä asioista!

-

-Ja niin Eskolle lopuksikin jäi vain Toimi ja oma sydämensä

-neuvonantajiksi. Ne puhuivat ristiriitaista kieltä. Hän oli tottumaton

-tällaisiin taisteluihin, hän tuskaili avuttomana eikä nähnyt tietä.

-

-Silloin kajahti hänen korvissansa lause, mistä lie tullutkaan: "Minä

-neuvon sinulle tien, jota vaellat; minä johdatan sinua silmilläni."

-

-Äiti oli sen opettanut hänelle joskus. Mutta hän oli ollut niin paljon

-muualla, niin vähän kotona, että moni vanhempain oppi oli ehtinyt

-muuttua vain korvakaiuksi...

-

-Arasti hän katsahti ympärilleen. Jos koettaisi rukoilla... Siinä oli

-kumminkin yksi tie -- niin, varmaan paras tie, sillä isä ja äiti ja

-Sointu sitä kulkivat turvallisesti...

-

--- Esko, minnekkä jäit? -- kuului samassa heleä ääni portaista. --

-Huima on valjaissa pikku reen edessä. Tule pian, metsä on niin kaunis!

-

-Siinä oli toinen tie... unhotuksen ja nuoren, vapaana uhkuvan ilon,

-joka kukkasilla peitti mustat syvyydet...

-

-Hän tunsi voimainsa pettävän. Vielä katse kirjeeseen, joka hautautui

-pöytälaatikkoon, vielä hiljainen huokaus. Sitte hän tempasi lakkinsa ja

-huusi tytölle vastaan:

-

--- Tulen, tulen, Tuulikki Tapion neiti!

-

-

-

-

-VI

-

-"KIROUKSEN KIRJA"

-

-

-Sointu kulki katua pitkin, kokonainen kantamus joulukääröjä

-käsivarrellansa. Isälle ja äidille hän oli ommellut pieniä töitä, jotka

-jo olivat valmiina matkakorissa. Nyt hän oli hankkinut joululehtiä

-kylän lapsille, kirjasia palvelijoille sekä Eskon tilaamat lahjat

-Orkamoon. Kuinka oli suloista päästä kotiin, oman isän ja äiti kullan

-luo! Yksi vaan oli kaihon pisara tässä ilossa. Esko ei tullutkaan.

-Sointu oli viipynyt näin kauvan Helsingissä varta vasten saadakseen

-veljestänsä toverin pitkälle kotimatkalle, mutta eilen olikin saapunut

-kirje, jossa Esko ilmoitti jäävänsä Orkamoon joulua viettämään. Hän

-ei ollut ehtinyt lukea estetiikan kurssia loppuun eikä siis saattanut

-tentteerata, ennenkuin joulun jälkeen. Ajan ja rahojen säästämiseksi

-hän nyt kertoi tehneensä tällaisen päätöksen joulunvieton suhteen,

-varsinkin kun häntä niin ystävällisesti oli pyydetty jäämään. Ikävää

-se tietysti oli, mutta isä ja äiti eivät kieltäneet, ja täytyihän olla

-järkevä...

-

-Sointu huokasi. Niin, kyllä kaiketi Esko oli oikeassa. Hänen vain

-oli niin vaikea ajatella, että rakas veli puuttui kodin piiristä

-jouluiltana, ja suuri oli varmaan uhraus vanhemmillekin.

-

-Siinä kulkiessaan hän oli jo joutunut lähelle asuntoansa, kun hän

-huomasi edempää Mirjamin. Tämäkin oli Soinnun nähnyt, sillä hän riensi

-melkein juosten entistä laulutoveriansa vastaan.

-

-Iloisena, vaikka samalla huolestuneenakin Sointu häntä tervehti.

-

--- Sinä et ole tullut tunneille enää. Missä olet piilotellut, Mirjam?

-

-Tyttö katsoi hätäisesti joka taholle ja pyysi kiirehtien: -- Saanko

-tulla huoneeseesi kertomaan? Asuthan lähellä? Täällä joku voisi nähdä...

-

-Vasta kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, hän heittäytyi

-hillittömästi Soinnun kaulaan ja purskahti itkemään.

-

--- Mikä sinun on? -- kysyi Sointu hämmästyneenä ja levottomana.

-

--- Minä tiedän, että kahdesti kävit meillä, mutta sinua ei laskettu

-luokseni. Mitä lienevätkään sanoneet...

-

--- Ei mitään pahaa, ole rauhassa. Ymmärsin vaan, että sisaresi ei

-pitänyt minun käynneistäni. Siksi en enää koettanutkaan.

-

--- Minun on ollut niin ikävä...

-

--- Minäpä olen siitä iloinen. Eikö se ole hullunkurista? Niin, näetkö,

-siitä huomaan, että sinä et tahallasi välttänyt minua. Enhän sitä

-oikein luullutkaan, mutta vähän pelkäsin sentään.

-

-Sointu oli vetänyt Mirjamin sohvalle viereensä ja kietonut kätensä

-hänen vyötäisillensä. Mirjam nojasi tummakutrisen päänsä Soinnun

-olkapäähän. Hänen silmänsä saivat haaveksivan, surumielisen ilmeen.

-

--- Minä lähden iltajunassa, -- sanoi Sointu, kun Mirjam yhä pysyi

-vaiti. -- Oli niin hauska, että sain vielä nähdä sinut.

-

-Säpsähtäen Mirjam hypähti pystyyn.

-

--- Lähdet tänään? Ja Esko --?

-

-Samassa hän huomasi sanoneensa liikaa. Tumma puna peitti hänen

-poskensa, eikä hän uskaltanut katsoa ylös. Vaan Sointu ei siitäkään

-ymmärtänyt. Tosin hän kummastuneena loi silmänsä Mirjamiin, mutta

-vastasi aivan viattomasti:

-

--- Esko ei tule kotiin. Hän jää maalle, kunnes saa tutkintonsa

-luetuksi, ja palajaa suoraan Helsinkiin. Hänellä on kovin paljo työtä.

-

-Mirjam hengähti syvään. Siitä syystä hän siis turhaan oli kirjettä

-odottanut. Se oli jäänyt hänen ainoaksensa, tuo ensimmäinen,

-tuo kallis, joka nytkin hänen povellansa lepäsi. Esko ei jouda

-kirjoittamaan, mutta hän tulee, tulee ehkä piankin...

-

-Mirjamin silmät säteilivät jälleen, ja hän istuutui Soinnun viereen.

-

--- Kuule, -- hän kuiskasi arasti, -- sinä lupasit kertoa...

-

--- Jeesuksesta! -- täydensi Sointu. -- Oi, niin mielelläni. Mutta

-saatko sinä kuulla?

-

--- Haijele on matkustanut pois, äiti on puodissa... Ei kukaan tiedä.

-

-Sointu tuli surulliseksi ja epäili hetkisen. Sitte hän vakavasti sanoi:

-

--- Älä jää tänne, koska sinua on kielletty. Eihän se paljon

-hyödyttäisikään, tämä yksi kerta, ja useamminhan et voisi tulla, kun

-minä jo lähden kotiin.

-

-Mirjam painoi päänsä alas. Mutta Sointu jatkoi lämpimästi:

-

--- Rukoilla me kuitenkin saamme, ennenkuin eroamme! Ei se voi olla

-vastoin Jumalan tahtoa. Tule, Mirjam!

-

-Melkein tahdottomana hän antoi Soinnun tarttua käteensä, ja itkien hän

-vaipui polvistuvan ystävän viereen. Hän ei aluksi paljon ajatellut,

-mitä Sointu sanoi, sillä outo pelko häntä värisytti. Jeesus nimen

-hän kuuli, ja se herätti jälleen tuon käsittämättömän kammon, joka

-hänet oli vallannut ensi kerralla Soinnun sitä mainitessa. Nyt tuntui

-vieläkin kauheammalta, sillä Mirjam oli jo vakuutettu siitä, että tuo

-ihmeellinen mies todellakin eli. Sointu puhui hänelle, ja näkymättömänä

-hän tietysti jossakin kuunteli. Mirjaminkin hän näki ihan varmaan,

-tuo Jeschu tai Jeesus tai mikä hänen nimensä olikaan. Voi hirmuista

-kumminkin, kun hän oli valehdellut ja pettänyt ja sitä salaperäistä

-ihmistä vihannut niin kovasti! Ja nyt se kaikki tiesi. Ei Soinnun olisi

-pitänyt ruveta häntä tänne huutamaan. Olisi vaan muuten kertonut...

-

-Vaan mitä... mitä Sointu nyt sanoikaan?

-

--- Kallis Jeesus, sinä rakastat Mirjamia. Varjele häntä vaaroista

-ja kaikesta pahasta! Opeta häntä tuntemaan, kuinka hyvä sinä olet!

-Tahdothan sinä tehdä hänet niin onnelliseksi ja avata hänelle taivaan.

-Tee se, ota hänet omaksesi! Kuule meitä, Jeesus, sillä rakastathan sinä

-häntä...

-

--- Rakastaako hän minua? -- täytyi Mirjamin huudahtaa.

-

--- Oi rakastaa, -- kuiskasi Sointu. Sitte hän suuteli Mirjamia. --

-Hyvästi nyt, et voi viipyä kauvempaa. Mutta ota tämä, -- ja hän riensi

-nopeasti pöytänsä luo ja ojensi Mirjamille Uuden Testamenttinsa. --

-Osaathan lukea suomea? Siinä kerrotaan hänestä.

-

-Tyttö hätääntyi, seisoi empivänä, melkein taikauskoisen pelon vallassa,

-eikä vielä tarttunut kirjaan, vaikka hän toisaalta oli hyvinkin

-utelias. Sitäpaitsi -- minne hän sen kotona kätkisi?

-

--- En minä paljon osaa lukea muuta kuin juudiskaa, -- hän sanoi

-epäröiden.

-

--- Sinä opit, -- rohkaisi Sointu iloisesti. -- Ota se nyt kumminkin

-muistoksi minulta! Jeesuksen Henki puhuu sinulle ja ohjaa totuuteen.

-

-Mirjamin mieleen juolahti samassa, että tätä kirjaa kai Eskokin luki.

-Hän ei voinut enää muuta, vaan ojensi kätensä sitä ottamaan ja pudotti

-sen hätäisesti takkinsa suureen taskuun. Kyllähän sitte joku neuvo

-löytyisi.

-

-Kuuluvasti sykki hänen sydämensä, kun hän kulki kotiin päin. Hän sanoi

-itsellensä lakkaamatta: -- Esko lukee tätä myös, ja siinä kerrotaan

-Jeesuksesta, hänestä, joka rakastaa minua...

-

-Mutta yksi ajatus sai hänet aivan kauhistumaan: Mitä jos Haijele

-tietäisi! Vaan hän ei tiedä mitään. Kuinka ihanaa sentään, että hän on

-kaukana poissa eikä aavista, että "kirouksen kirja" tuodaan taloon...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Niin, Haijele ei sitä aavistanut. Mutta Mirjam ei myöskään olisi voinut

-uneksia, että Haijele juuri paraikaa piti samanlaista kirjaa kädessään.

-

-Hän oli matkustanut Pietarin kautta ja viettänyt junassa jo kaksi

-yötä ja toista päivää. Seuraa hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä

-kaivannutkaan. Päinvastoin hän nautti siitä, että kerrankin sai olla

-häiritsemättä rauhassa. Hän oli kärsinyt kotinsa ahtaudesta enemmän

-kuin hän ennakolta olisi uskonutkaan, ja nyt hän oli kuin häkistä

-päässyt vapaa lintunen. Ensin häntä melkein lapsellisesti huvitti

-kaikki sekin, mitä hän näki ympärillään: maisemat, kaupungit ja

-vaihtuva, kirjava ihmisjoukko, jossa tapasi niin erilaisia muotoja

-ja olentoja. Mutta tämä oli kuitenkin vierasta hänen hengellensä, ja

-pian hänen mielenkiintonsa kääntyi sisäänpäin, siirtyi oman sydämen

-rikkaaseen maailmaan, ajatusten monimutkaisille teille. Siinä oli

-seuraa ja ajanviettoa yllin kyllin.

-

-Niin, Helsinki oli nyt jäänyt, ja Haijele käsitti, ettei hän sinne

-moniin aikoihin palaisi, ellei jokin odottamaton velvollisuus vaatisi

-tällaista uhrausta. Sillä uhraus se oli. Ei hän siellä ollut tavannut

-ketään, johon hän oikein olisi saattanut sisäisesti liittyä. Sääli vaan

-tuli kaikkia heitä, noita Israelin poljettuja lapsia, joiden päällä

-Jumalan käsi niin raskaana lepäsi Golassa. [Gola = muukalaisuuden

-maa.] Ja Haijelen oma äiti ja sisar olivat alhaisista alhaisimmassa

-tilassa. Kuinka äärettömästi se olikaan häneen koskenut! Eivät he

-aavistaneet, mikä palava sydän ankaran pinnan alla sykki, kun hän heitä

-koetti opettaa tai kun hän Mirjamia nuhteli -- pikku sisar raukkaa.

-Tällä hetkellä Haijelen olisi tehnyt mieli itkeä, kun hän sitä kaikkea

-muisteli. Mirjam oli ollut alakuloinen, mutta niin liikuttavan nöyrä

-ja kuuliainen aina siitä illasta saakka, jolloin Haijele hänelle

-antoi kiivaat nuhteet ja kovan uhkauksensa. Hiljaa hän hyräili

-askaroidessaan, mutta ei edes valittanut rakkaitten laulutuntiensa

-lopettamista. Ehkä siitä lapsi raukasta sentään olisi voinut tehdä

-jotakin... Mutta eihän Haijele sinne voinut jäädä. Suuremmat, laajemmat

-tehtävät häntä odottivat.

-

-Hän oli siis nyt matkalla hengenheimolaisten luo. Ja ennenkuin hän

-tapaisi heitä tuhatmäärin, oli hän kohtaava yhden -- sen, joka oli

-hänelle rakkahin maan päällä.

-

-Haijele oli tahtonut, että eronaika koettelisi ja kypsyttäisi heitä

-kumpaakin ilman toisen vaikutusta, ja siitä syystä he eivät usein

-olleet kirjeitä vaihtaneet. Sen verran vaan, että hän nyt sykkivin

-sydämin ja riemuisaa toivoa täynnä voi ajatella yhtymähetkeä... Ruuben

-aikoi tulla hänen mukaansa Baaseliin, ja se merkitsi paljon, sillä

-siten hän julkisesti oli tunnustautuva tosi israelilaiseksi. Muuta ei

-Haijele toistaiseksi pyytänytkään. Jos Israelin tulevaisuus yhdisti

-heidät, oli kaikki muu kyllä selvenevä, ja hän uskalsi ja sai antaa

-kätensä sille, jota hän niin syvästi rakasti ja jonka uskollisuus aina

-oli kestänyt muuttumatta.

-

-Oi, kyllä elämä oli sentään ihanaa! Mitä siitä, vaikka moni kysymys

-vielä vaatikin vastausta. Nämä kolme pysyvät: usko, toivo, rakkaus...

-Ja hän omisti kaikki nuo aarteet jälleen. --

-

-Juna saapui jollekin suurelle asemalle, ja Haijele heräsi mietteistään.

-Rautatiepalvelija avasi vaunuosastojen ovet, matkustajat riensivät

-jaloittelemaan, virvokkeita tarjoilevat pojat tungeksivat junan

-ympärillä, ja kaikkialla oli liikettä ja hälinää. Haijele silmäsi

-aikataulua ja havaitsi, että tässä oli neljännestunnin odotusaika.

-Ovesta hän näki mustan, vieraan ihmisvirran lyhtyjen valossa liikkuvan.

-Ei häntä haluttanut mennä ulos. Mitä jos hän käyttäisi hiljaisuutta

-lukeaksensa jonkun lauseen? Hän otti laukusta hebreankielisen

-raamattunsa ja avasi sen. Hesekielin kirja oli hänelle rakkain; siitä

-hän aikoi etsiä jotakin. Mutta ensin hän ummisti silmänsä, nojautui

-syvemmälle penkin nurkkaan ja vaipui äänettömään rukoukseen. -- Adonai,

-anna hyvä lause minulle! -- hän pyysi.

-

-Jokin rapsahdus kuului aivan hänen läheltänsä, katkaisten hänen

-ajatuksensa ja rukouksensa. Ovella seisoi mustapartainen,

-juutalaispiirteinen mies, joka katseli häntä hievahtamatta. Se tuntui

-niin omituiselta, että Haijele melkein pelästyi. Mutta samassa mies

-läheni, lausuen:

-

--- Olette israelilainen?

-

--- Olen.

-

--- Näen kirjan sylissänne. Sanokaa, ymmärrättekö sitä?

-

-Haijelen mielestä mies kävi tunkeilevaiseksi, mutta hänessä oli

-kuitenkin jotain niin vakavaa ja hallitsevaa, että Haijelen täytyi

-vastata.

-

--- Osittain ymmärrän, osittain en, -- hän sanoi.

-

-Silloin kello soi, ja matkustajat rupesivat rientämään paikoillensa.

-Mies ei siitä hätääntynyt. Rauhallisesti hän veti taskustaan kirjan ja

-ojensi sen Haijelelle.

-

--- Tässä tarjoan teille selityksen siihen, mitä ette ymmärrä, -- hän

-virkkoi; ja ennenkuin Haijele ehti punnita, mitä tapahtui, oli mies

-kadonnut asemasillalle, ja kirja lepäsi Haijelen helmassa toisen päällä.

-

--- Se oli juutalaislähetyssaarnaaja N. Leipzigistä, -- kuiskaili pari

-matkustajaa keskenään, luoden sivusilmäyksen penkin kulmassa istuvaan

-Haijeleen, jonka ulkomuoto hyvin ilmaisi hänen kansallisuutensa.

-

-Mutta Haijele oli kuin salaman iskemä. Mitä tämä saattoi merkitä?

-

-Hän ei voinut olla avaamatta kirjaa, uteliaisuus oli liian

-suuri. Umpimähkään hän sai eteensä erään sivun ja luki puhtaalla

-hebreankielellä: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan

-rakkaus on suurin niistä."

-

-Mitä tämä oli? Se lause, jota hän oli ihaillut niin suuresti,

-tietämättä kuka filosoofi sen oli kirjoittanut! Valtava mielenliikutus

-järkytti koko hänen olentoansa. Hän oli pyytänyt Jumalalta hyvää

-lausetta, ja ikäänkuin ihmeen kautta tämä hänelle lähetettiin.

-

-Vaan kuka oli tekijä? Mikä oli tämä kirja?

-

-Haijele katsoi kiireesti kansilehteä, ja samassa hän pudotti kirjan

-penkille, aivan kuin käärme olisi hänen käteensä purrut.

-

-Uusi Testamentti! Kirouksen kirja!

-

-Hetkiseksi hän kadotti kokonaan ajatusvoimansa ja toimintakykynsä.

-Mutta toisena hetkenä hän jo tempasi kuin kuumeessa molemmat kirjat,

-Vanhan ja Uuden Testamentin, ja kätki ne laukkuunsa. Sitte hän

-vetäytyi takaisin nurkkaansa, jääden istumaan liikkumattomana kuin

-kuvapatsas, huolimatta matkatoveriensa katseista ja supatuksesta,

-tuskin huomatenkaan mitään ympärillänsä. Hänen oli niin kummallinen

-olla. Tuntui kuin kaikki olisi mullistettuna ja sekasorrossa hänen

-ajatuskammioissaan, mutta hän oli aivan hervonnut siihen paikkaan eikä

-voinut mitään tehdä, päästäkseen entisellensä.

-

-Vähitellen hän kuitenkin toipui, ja silloin nousi ajatusmyrsky, jossa

-aalto aaltoa ajeli, keskeytymättä, rajulla vauhdilla. Mitä siinä

-taisteltiin, sen näki yksin Israelin Jumala.

-

-       *       *       *       *       *

-

-Seuraavana iltana Haijele saapui Leipzigiin. Asemalla vanhat

-kasvattivanhemmat häntä odottivat ja liikuttavalla hellyydellä sulkivat

-hänet syliinsä kuin oman lapsen. Ruuben ei tietänyt tulla, sillä

-Haijele tahtoi häntä hämmästyttää eikä ollut siitä syystä ilmoittanut

-hänelle saapumisensa aikaa.

-

-Yöllä Haijele nukkui levottomasti, heräsi tuon tuostakin ja nousi

-vuoteeltansa varhain, kun toiset vielä olivat sikeän unen helmoissa.

-Hän ei tuntenut mitään väsymystä matkan jälkeen, vaikka hän paljon oli

-valvonut. Sydän vaan sykki rauhattomasta odotuksesta. Hän laski hetkiä:

-nyt Ruuben lähtee ulos; nyt hän tekee kierroksensa sairashuoneessa; nyt

-se on suoritettu; -- ja nyt minun on aika mennä!

-

-Ruuben asui yhä vieläkin enonsa luona. Tämä koti oli aivan toisenlainen

-kuin se, missä Haijele oli kasvanut. Mooses Löwe oli hieno, muodikas

-asianajaja, niin vähän juutalainen kuin mahdollista. Hän oli elänyt

-poikamiehenä kauvemmin kuin Talmudin mukaan oli suotavaa, sillä vasta

-viisi vuotta takaperin hän oli kirjoittanut nimensä kontrahdin alle ja

-ilman kansallisia juhlamenoja tuonut kotiinsa nuoren, vaaleatukkaisen

-Bertha Birkmannin, jota pikemmin olisi voinut luulla saksalaiseksi

-kuin juutalaiseksi. Kodissa ei ollut mitään, joka olisi eronnut

-saksalaismallista. Palvelusväkikin oli saksalaista, ja lapsille oli

-annettu nimeksi Fritz ja Gretchen. Ruokasäännöt, sabbattikäsky ja

-muut juutalaistavat oli kokonaan hylätty; ainoastaan uutta vuotta,

-sovintopäivää ja pääsiäistä vielä muistettiin ulkonaisesti. Kansallisin

-tässä ympäristössä oli sittekin Ruuben -- hän, jota lievätkin

-Talmudjuutalaiset empimättä nimittivät epikoresiksi.

-

-Niin, epikores hän olikin ollut, ja Haijele lain orja. Mutta kaikki oli

-vihdoinkin muuttuva. Uusi kansallinen liike, Israelin kohottaminen ja

-kokoaminen, yhdisti jo heidät, ja kummankin mieli oli nyt yhtä vapaa

-ja avoin, kun oli kysymyksessä sen hengen etsintä, joka kuolleet luut

-tekee eläviksi. Tähän jälkimmäiseen tehtävään Ruuben oli helposti

-antautuva, sitte kuin hän kerran edellisessä suhteessa oli itsensä

-voittanut -- siitä Haijele oli vakuutettu, mikäli hän tunsi ystävänsä.

-Häneltä itseltään taaskin oli viimeisenä unettomana matkayönä

-ennakkoluulojen lujin kahle katkennut. Hän oli nyt valmis etsimään

-vaikka mistä, vaikka mistä... Ehkä löytyisi totuuden sirpaleita

-siltäkin taholta, jota hän tähän asti oli pitänyt aivan mahdottomana.

-

-Haijele oli saapunut asianajaja Löwen ovelle. Jos Ruuben oli yksin

-kotona, aikoi Haijele pyytää häntä kävelemään; muussa tapauksessa

-he voivat sisälläkin selvittää asiansa. -- Hän soitti kelloa, ja

-palvelusneiti tuli avaamaan. Salin kynnyksellä seisoi Bertha rouva,

-joka huudahti hämmästyksestä hänet nähdessään.

-

--- Mistä sinä ilmestyt, Haijele? Suomen noidatko ovat sinut ilman läpi

-lähettäneet?

-

--- Kyllä minä junassa matkustin, -- hymyili Haijele.

-

--- Tule nyt kertomaan kaikesta! Mooseskin on toimistossa ja lapset

-ulkona. Minä olen ihan yksin.

-

--- Eikö Ruuben ole kotona? -- kysyi Haijele.

-

--- Niin, Ruuben -- onhan hän. Pitääkö häntä kutsua? -- Bertha rouva

-hymyili ja iski merkitsevästi silmäänsä. Mutta Haijele pidätti hänet,

-laskien kätensä hänen käsivarrelleen.

-

--- Ei, älä huoli, -- hän sanoi. -- Suo minun mennä! Juuri Ruubenia

-tulin tapaamaan, ja haluaisin olla ensi hetkenä kahdenkesken...

-

-Bertha tuijotti Haijelea, ikäänkuin hän ei olisi uskonut korviansa.

-Oliko hän järkensä kadottanut siellä villien maassa?

-

--- Kuinka se kävisi päinsä? -- hän sopersi.

-

--- Ruuben on sulhaseni, -- vastasi Haijele, nostaen päänsä pystymmäksi.

--- Suvaitsethan siis? -- Ja suorana, varmana hän astui Berthan ohi

-mennäkseen koputtamaan Ruubenin työhuoneen ovea.

-

-Mutta Ruuben oli jo kuullut äänen, joka sai hänet säpsähtäen nousemaan

-pöytänsä äärestä. Hän ei voinut erehtyä. Noin puhui vain yksi --

-yksi ainoa! Hän syöksähti ovelle, tempasi sen auki ja katsoi samassa

-Haijelea silmistä silmiin.

-

--- Ruuben, sulhaseni! -- huudahti tyttö, ojentaen hänelle kätensä.

-

--- Oi, Haijele, Haijele, se on siis totta! -- riemuitsi Ruuben ja sulki

-hänet syliinsä ällistyneen Bertha rouvan silmien edessä.

-

--- No johan minä tuota odotinkin aikoja sitte, -- sai Bertha vihdoin

-suustansa. -- Koska se nyt on tapahtunut? Toivotan onnea --

-

--- Kiitos, kiitos, -- sanoivat Haijele ja Ruuben; mutta enempää

-he eivät tosiaankaan voineet tällä hetkellä välittää Berthasta,

-se oli ihan mahdotonta. Ja kun hän ei ymmärtänyt salista poistua,

-siirtyivät he käsi kädessä Ruubenin sohvalle istumaan. Heillä oli

-niin paljo, paljo sanomista toisillensa. Bertha rouva piti vakavana

-velvollisuutenaan jäädä edelleenkin saliin ja asettua virkkauksinensa

-sellaiseen paikkaan, josta hän voi heitä silmin seurata. Mitäpä

-he siitä? He olivat niin onnelliset, että heitä vain nauratti, ei

-edes harmittanut. Bertha sai niin mielellään nähdä heidän loistavat

-silmänsä, kunhan ei sydänten salaisuuksia kuullut; ja siitä he kyllä

-kuiskaamalla pitivät huolen.

-

-Puolen tuntia kului. Nuori rouva alkoi jo pitkästyä

-paimentajavirkaansa, varsinkin kun hän hartaasti odotti hupaisia

-juttuja Haijelen matkalta. Ei hän kuitenkaan rohjennut astua

-vierihuoneen kynnyksen yli, sillä kun Haijele oli ylpeällä tuulella, ei

-ollut hauska häntä lähestyä, ei edes omassa kodissaan. Mutta jollakin

-tavalla täytyi keskeyttää tuo loppumaton kaksinpuhelu. Hän nousi

-paikaltaan, liikkui, askaroi kukkiensa luona ihan oven pielessä -- eikä

-mikään auttanut.

-

-Silloin ilmestyi pelastava enkeli pikku Gretchenin muodossa, joka

-täyttä kurkkua itkien tulla tylleröi saliin kertomaan, että Fritz oli

-lyönyt häntä. Poika juoksi kohta jäljessä, huutaen, että Gretchen oli

-syönyt hänen karamellinsa.

-

-Se konsertti tepsi. Hieroessaan sovintoa lasten kesken Bertha toisella

-silmällä huomasi Haijelen ja Ruubenin nousevan sohvasta. Mutta saliinko

-he aikoivat? Turha toivo!

-

--- Mitä sinä luet tätä nykyä? -- kuuli Bertha Haijelen kysyvän ihan

-ääneensä. Mutta Ruubenin vastausta hän ei kuullut.

-

-Se tulikin hiljaa, viipyen, ja nuorukaisen muoto muuttui tavattoman

-vakavaksi, kun he astuivat hänen pöytänsä ääreen.

-

--- Haijele, miksi sinun jo tänään piti sitä kysyä? Velvollisuuteni on

-puhua suoraan. Mutta jos tietäisit... Sano, voinko sinut kadottaa vielä

-kerran, nyt juuri saatuani sinut omakseni?

-

--- Mitä tarkoitat? Mistä tämä juhlallinen esipuhe?

-

--- Ymmärrä minua, Haijele! Onhan sinullakin janoava, etsivä henki!

-Katso, en minä tähän kirjaan usko, mutta minä ostin sen tutkiakseni...

-

-Uusi Testamentti lepäsi pöydällä heidän edessään. Ruubenin sydämessä

-riehui ankara tuska, ja hän koetti lukea Haijelen silmistä hänen

-ajatuksiansa. Mutta tytön ilmeessä oli jotakin niin ihmeellistä, ettei

-hän voinut sitä ymmärtää.

-

--- Kaksi päivää takaperin olisin tämän nähdessäni työntänyt kätesi

-pois, -- kuiskasi Haijele vihdoin kovassa mielenliikutuksessa. -- Vaan

-nyt... oi Ruuben... Minullakin on tuo kirja!...

-

-Turhaan Bertha rouva odotti matkakertomusta. Kun vielä oli puoli tuntia

-kulunut, tuli Haijele Ruubenin seuraamana saliin, mutta ainoastaan

-hyvästi sanoaksensa.

-

--- Suo anteeksi, Bertha, -- hän lausui niin ystävällisesti, että pikku

-rouvan heti täytyi leppyä. -- Huomenna tulen yksinomaan sinun luoksesi.

-Silloin kerron, mitä vaan tahdot, ja sinä annat neuvoja, kuinka

-järjestäisimme hauskat kihlajaiset. Näkemiin asti! Sano terveisiä

-puolisollesi! Toivon, ettet käy levottomaksi tästä suojatistasi, jos

-minä vien hänet koko päiväksi.

-

-Nauraen Ruuben oikaisi kookasta vartaloansa, he kättelivät Berthaa

-ja lähtivät. Kun he joutuivat kadulle, otti hän Haijelen käsivarren

-kainaloonsa. Tyttö loi häneen mustat, säihkyvät silmänsä ja lausui

-syvään hengähtäen:

-

--- Kirouksen kirjasta sen luin, mutta sittekin se on valtava ajatus:

-"Rakkaus on suurin niistä..." Se on totta, Ruuben. Kuinka ihanaa, kun

-tunnemme rinnoissamme sen kaikki voittavan voiman!

-

-

-

-

-VII

-

-JOULUYÖ

-

-

-_Ensimmäinen taulu_.

-

-Pyhä yö, kirkas yö!

-

-Luoja oli sytyttänyt taivaan tähtivalot, ja ihmisten ikkunoista

-kynttilät lukemattomina loistivat. Kristikunta vietti kuninkaansa

-syntymäjuhlaa.

-

-Kirottu yö, pimeä yö!

-

-Hartaimpien juutalaisten asunnoista ei näkynyt valon tuikettakaan.

-Missä joku himmeä kynttilä paloi, siinä oli huolellisesti laskettu

-verhot ikkunan eteen. Eihän heillä, hajoitetuilla raukoilla, kuningasta

-ollut. Otho haîschin juhla oli heidän murhejuhlansa.

-

-"Hän tuli omillensa, mutta hänen omansa eivät häntä ottaneet vastaan."

-

-Efraim Pollin talo Humboldt-kadun varrella oli myöskin aivan pimeä,

-kun sitä kadulta katseli. Ruokasali, joka sijaitsi pihan puolella, oli

-kuitenkin heikosti valaistu, ja siellä vanhukset olivat istuneet koko

-illan Haijelen ja Ruubenin kanssa. Nuorten piti seuraavana päivänä

-matkustaa Baaseliin, ja kihlajaiset oli päätetty viettää heti heidän

-palattuansa. Saara täti iloitsi suuresti, kun hänen toivonsa nyt

-kumminkin toteutui, ja vanhalle sedälle oli pääasia, että hänen rakas

-tyttönsä näytti onnelliselta. Hän luotti täydellisesti Haijeleen.

-Ei se tyttö suotta eronnut sulhasestaan eikä myöskään suotta häneen

-yhtynyt jälleen -- siitä sai olla varma. Myöhemmällä saapui Mooses

-Löwe rouvineen ynnä muutamia muita tuttavia, etupäässä "vanhoillisten"

-piiristä. Heidät oli kutsuttu vieraiksi, jotta ilta kuluisi nopeammin.

-Tänäänhän ei tarkkatuntoinen juutalainen voinut mitään tehdä, ei

-työskennellä eikä lukea, kaikkein vähimmin tutkia Thoraa tai sen

-selityksiä. Klabriasta [Klabrias = eräs korttipeli] näki pelata

-hämärässäkin, keskustelu kyllä sujui myöskin, eivätkä hurskaat vieraat

-"pimeänä yönä" enempää pyytäneetkään.

-

--- Myöntäkää toki, että tämän yön viettämistapa on hullutusta, --

-virkkoi Löwe, heilutellen jalkojansa nojatuolissa. Hän ei kuulunut

-noihin hurskaisiin -- vaikka hän tosin ei huolinut kertoa, että hän

-pienokaistensa huviksi oli hankkinut joulukuusen lastenkamariin. --

-Miksi on parempi istua sokkosilla kuin täydessä valossa?

-

--- Minusta täällä on valoa liiaksikin, -- tokaisi vastaan

-teräväsilmäinen Zebi Knauf, tehtailija. -- Olisin kiitollinen, jos

-isäntä sallisi sammuttaa kynttilän, joka on tuolla ikkunapöydällä.

-Tällä yhdellä tulemme aivan hyvin toimeen.

-

--- Rauhoitu, hyvä ystävä, -- hymyili Efraim Poll, taputtaen häntä

-olalle. -- Ei se kuulu meille vanhoille, se on Haijelen ja Ruubenin

-ilokynttilä. Antakaamme sen loistaa!

-

--- Se oli kauniisti sanottu, arvoisa veli, -- virkkoi Löwe. -- Herra

-Knauf, suvaitsetteko nyt, että jatkan? Tahtoisin kertoa, että minulle

-oli todellinen pelastus, kun pääsin tänne lähtemään. Seinäni takana

-asuu kansalaisiamme, jotka ulvoivat hämäristä alkaen yhteen jaksoon

-kuin villipedot metsässä. Onko sekin sivistyneen ihmisen arvon mukaista?

-

--- Se oli tietysti mielenosotusta, -- vastasi Knauf. -- Ehkä heillä on

-joku Goje kotiopettajattarena.

-

--- Mainiota! -- ivaili Löwe. -- Sitä hienompaa käytöstä heidän

-puoleltaan!

-

--- Älkäämme tuomitko, -- lausui Efraim Poll jälleen tyynellä,

-sovinnollisella äänellänsä. -- Uskokaamme, että he itkivät Israelin

-kovaa kohtaloa. Muiden iloitessa oma suru astuu vielä selvemmin

-silmien eteen. Pimeä yö on minulle vertauskuva. Silloin kysyy sydämeni

-tuskallisessa odotuksessa: "Vartija, mitä yö kuluu -- Israelin pitkä

-yö?"

-

--- Oi setä, etkö näe, että idän rannalla jo ruskottaa! -- huudahti

-Haijele intohimoisella lämmöllä. Se tuli aivan odottamatta. Kaikki

-kääntyivät kysyvinä häneen, rouvatkin, jotka omassa nurkassaan

-supattivat, ja klabriasta pelaavat herrat.

-

--- Nouse, ole kirkas! -- jatkoi Haijele hehkuvin poskin. -- Israelin

-valkeus koittaa! Sinun poikasi tulevat kaukaa ja tyttäresi --

-

--- Vaiti, vaiti! -- keskeytti Knauf tukiten korviansa. -- Neiti,

-soveltuuko tuo puhe teille, vieläpä pimeänä yönä?

-

--- Hän on sionisti, -- sanoi joku joukosta.

-

-Suuttumuksen salama iski ristiin innon tulen kanssa. Haijele oli

-joutua pois suunniltaan, mutta setä laski rauhoittaen kätensä hänen

-olkapäällensä, ja Ruuben otti puolustuksen huoleksensa.

-

--- Herra Knauf, luuletteko todellakin Israelin tyttären huulten

-saastuttavan pyhiä sanoja? Vai jouluyökö sen tekee? Huonot sanat, jos

-niiden pyhyys niin helposti haihtuu!

-

--- Älkää pilkatko, herra! -- varoitti eräs pelaajista, pitkä, laiha

-Hirsch Goldreich. Ja Knauf nousi paikaltaan uhkaavan näköisenä.

-

--- Hyvät ystävät, -- puhui harmaapäinen isäntä, saaden heti muut

-vaikenemaan arvokkaisuudellansa. -- Pyydän teitä, älkää kiihtykö

-vähäpätöisyyksistä. Me vanhat emme jaksa seurata uutta aikaa. Nuorten

-on tulevaisuus, ja minä iloitsen, kun näen heissä innostusta ja

-kansallishenkeä. Jättäkäämme heidät rauhaan. Heidän työnsä kyllä

-aikanaan puhuvat heidän puolestaan tai vastustavat heitä.

-

-Syntyi tuokioksi äänettömyys. Knauf istuutui, murahtaen jotakin

-itsekseen, ja Goldreich kiintyi peliinsä jälleen. Haijele ja Ruuben

-siirtyivät syrjään, sen pöydän luo, jolla yksinäinen kynttilä paloi.

-

--- Kuunteleppas, -- sanoi Ruuben hetken kuluttua. Puheen sorina oli

-alkanut uudestaan. Herrat väittelivät siitä, kumpi synagooga oli

-sisustuksen puolesta pantava etusijaan, Berlinin vai Leipzigin.

-

--- Berlinin on maksanut kaksi miljoonaa, -- selitti Goldreich.

-

--- Meidän on yksinkertaisempi, mutta juhlallisempi, -- vakuutti hänen

-pelitoverinsa.

-

--- Älähän nyt! Berlinin synagooga kimaltaa ja loistaa, aivan kuin

-näkisi jalokivet Aadamin kolmentoista teltan huipulla. [Talmudin mukaan

-Aadam paratiisissa asui jalokiviteltoissa.]

-

--- Tahdotko sinä sanoa, että Aadamin teltoissa oli jalokiviä ainoastaan

-huipulla?

-

--- Tietysti.

-

--- Vai niin? Eipä. Sanhedrinin [Sanhedrin = vanhimmat; tarkoittaa tässä

-erästä selityskirjaa] mukaan ne olivat kokonaan jalokivillä peitetyt.

-

--- Se ei ole totta!

-

--- Vaiti, te häpäisijät! -- huusi Knauf, pistäen jälleen sormet

-korviinsa. -- Sanhedrin on pyhempi kuin Thora ja profeetat, ja te

-uskallatte pimeänä yönä sen opeista keskustella! Voi, voi näitä

-turmeltuneita aikoja...

-

-Ruuben ei voinut olla lausumatta joukkoon:

-

--- Sanokaa, miksi sallitte Jerusalemin hävityksenkin vuosipäivänä lukea

-pyhiä asioita, vaan ette tänään?

-

--- Eikö tohtori sitä tiedä? -- kysyi Knauf purevasti. -- Silloin me

-sitäpaitsi luemme ainoastaan Jeremian kirjan selityksiä.

-

--- Otho haîsch on vahingoittanut meitä paljon enemmän kuin Jerusalemin

-hävitys! -- huusi Goldreich.

-

--- Minä vaan arvelin, että sopisi yhtä hyvin lukea tai olla lukematta,

--- virkkoi Ruuben tyynen ivallisesti; -- käsketäänhän meitä jakamaan

-sydämemme kahteen kammioon, joista toiseen pannaan Schammain opetukset

-ja toiseen Hillelin. Se on erittäin mukavaa. Kun toinen kieltää, niin

-toinen käskee, ja silloin saa kukin menetellä niinkuin tahtoo. Vai

-kuinka, arvoisa herrasväki?

-

-Mutta siitä vasta melu nousi. Taas täytyi Efraim Pollin sekaantua

-keskusteluun; ja tällä kertaa mielet olivat sellaisessa kuohussa, että

-hän ainoastaan vaivoin sai rauhan palautetuksi.

-

--- Hävytön suurisuu, -- mutisi Knauf, mulkoillen Ruubenia. Mutta

-nuorukainen ei viitsinyt kuunnella heitä enää. Hän kääntyi Haijelen

-puoleen ja lausui niin, että yksin hän sen kuuli:

-

--- Jos on synti puhua pyhistä kysymyksistä tänä yönä, lienee hyvin

-otollista tutkistella epäpyhää. Ymmärrätkö tarkoitukseni?

-

-Haijele nyökkäsi päätänsä miettiväisenä.

-

--- No niin, ystäväni. Minä vaan halusin sanoa, että nuo ihmiset ovat

-narreja. Rauhaa ja rakkautta he eivät tunne. Sinun setäsi kohoaa kuin

-lehtevä tammipuu pistelevän genistapensaikon yli. -- Vaan tiedätkö,

-mistä minä olen löytänyt jalon mielen ja toiminnan selvimmät ohjeet?

-Kirjasta, joka on meille kaikkein epäpyhin, mutta pyhin kristityille.

-

-Taas Haijele nyökkäsi päätänsä, vaan ei vastannut mitään.

-

--- Muistan sen omituisen lausunnon, josta huomautit minua, --

-jatkoi Ruuben. -- Tarkoitan tuota, missä muuan meikäläinen nimittää

-Nasarealaista yhdeksi Israelin suurimmista opettajista. Hän on

-oikeassa; tahtoisin vaan sanoa "suurin" eikä "yksi suurimmista".

-

--- Ruuben, minä en tätä kestä! -- huudahti Haijele silloin puoliääneen,

-tuskallisesti, sävähtäen ylös hiljaisesta mietinnästään. -- Tule,

-siirtykäämme hetkiseksi minun huoneeseeni. Ei meitä kukaan huomaa

-kaivata.

-

-Siellä hän tarttui Ruubenin käsiin kuin apua anoen.

-

--- Niin, niin, Ruuben, minä olen lukenut myöskin, tunti tunnilta,

-milloin et ole luonani ollut. Minua kauhistuttaa yhä enemmän. Älkäämme

-enää puhuko noista asioista! Tahdon ajatella Baaselin kokousta,

-sionismia, isien maata, kansamme tulevaa onnea... Yksi kysymys

-vain, Ruuben... Kuule, sano, eikö totta, hän oli kumminkin suurin

-pettureista, vaikka hän kuinka kauniisti olisi opettanut? Eikö ollut

-sinunkin mielestäsi? Messiaaksi hän itsensä teki, meidän kansamme

-kuninkaaksi...

-

--- Se seikka ei minua paljon liikuta. Emmehän me kumpikaan noita

-kuninkuusunelmia ole uskoneet. Ehkä hän olikin Messias.

-

--- Ruuben! -- kirkaisi Haijele, ikäänkuin puukko olisi syösty hänen

-sydämeensä.

-

--- Rakkaani, hiljaa, hiljaa, -- tyynnytteli Ruuben huolestuneena. --

-Älä nyt taas käsitä minua väärin. Jos hän oli suurin opettajistamme,

-saattoi hän täydellä syyllä omistaa tuon nimen -- en minä muuta

-tarkoita.

-

--- Mutta hän teki itsensä Jumalan Pojaksi!

-

--- En minä oikeastaan ole näitä ajatellut, puhuin vaan hänen opistaan,

--- sanoi Ruuben vältellen. Sinä tartut eri asioihin kuin minä. Olisin

-valmis vaikka heti tunnustamaan Nasarealaisen oppia, ellei yksi seikka

-työntäisi takaisin. Kristinuskon kannattajat eivät ensinkään noudata

-sitä, mitä sanovat elämänsä ohjeeksi. Tiedäthän, että minussa aina

-on ollut jokin veto heidän puoleensa. Mihin se muuhun olisi johtanut

-kuin täydelliseen yhtymiseen -- jos olisin voinut heitä ihailla. Mutta

-kaukana siitä! Inho heidän käytöstänsä kohtaan auttoi minua palaamaan

-kansani luo.

-

--- Kuinka minäkin inhoan heitä! -- huudahti Haijele. -- Muistan jo

-lapsuudestani sen ilkeän poikanulikan, joka aina teki meille kiusaa.

-Pienet kiusaavat pieniä, suuret sortavat täysikasvaneita...

-

--- He saarnaavat rakkautta, -- jatkoi Ruuben, -- mutta meitä ja

-toisiaankin he vihaavat ja kadehtivat.

-

--- Niin, niin, juuri niin! -- riemuitsi Haijele kuin helpotuksesta.

--- Sellaisia he ovat! Tuo on aivan samaa kuin rabbiinin saarna kerran

-synagoogassa. Aaronin kukoistava sauva ei voi olla heidän hallussaan,

-sillä he eivät tosiaankaan elä oppinsa mukaan, eivät --

-

-Samassa Haijele pysähtyi kuin naulaan. -- Mikä nyt? -- ihmetteli Ruuben.

-

--- Emmehän mekään... Ja tyttö kätki kasvot käsiinsä.

-

--- Emme suinkaan -- se ei muuta asiaa. Talmud on joutavaa

-sanasaivarrusta, sen olen aina sanonut. Ei ole ihmisarvon mukaista

-askaroita sellaisten tyhmyyksien tarkkaamisessa. Tämä on jotakin

-toista, korkeaa ja kaunista. Mutta jos se on liian korkeata, mahdotonta

-noudattaa -- no niin, olkoon menneeksi! Silloin olen ja pysyn

-epikoresina. Ei kannata tavoitella saavuttamattomia. Mieluummin heitän

-opit sikseen ja ryhdyn suorastaan käytännölliseen toimeen, kuten

-sionistit, niin teen edes jotain hyötyä.

-

-Kadulta kuuluva melu keskeytti heidän puhelunsa. Kun huone oli pimeä,

-saattoi lyhtyjen ja tähtien valossa selvään nähdä, mitä siellä oli.

-Ei sen kummempaa kuin pari päihtynyttä miestä naistovereineen, jotka

-eivät tahtoneet antautua poliisille. Pian oli häiriö vihellyspillin ja

-lisäpoliisien avulla selvitetty ja katu tyhjänä jälleen.

-

--- Nuo olivat kristityitä, Haijele, -- sanoi Ruuben painavasti. --

-Näetkö, kuinka tuolla vastapäätä kynttilät loistavat? Siellä on kuuset

-saleissa ja ilo ylimmillään. Mutta pimeällä kadulla... Ajatteleppa,

-tänään he viettävät _hänen_ syntymäjuhlaansa. Ulkokuorta, valhevaloa!

-

--- Sinä puhut niin tyynesti, Ruuben. Minusta tuntuu kuin päätäni

-pyörryttäisi. Meidän oppimme on tyhmyyttä, sanoit sinä, ja heidän

-valhetta. Missä siis on totuus?

-

-Se oli kuin hätähuuto -- sama hätähuuto, joka oli Ruubenin sydämestä

-niin usein kohonnut.

-

--- Jätetään nämä asiat, -- sanoi Ruuben. Jos Haijele olisi oikein

-tarkannut, olisi hän kyllä huomannut, että tuo ääni ei niin tyyni

-ollutkaan. Melkein hätäisesti hän puhui edelleen: -- Meidän täytyy

-varmaan mennä jo toisten pariin, muuten he alkavat ihmetellä, mihin

-jouduimme. Itsehän ehdottelit, ettemme keskustelisi opin kysymyksistä,

-ja niihin takerruimme kumminkin. Tule nyt pois, Haijele.

-

--- Minä en voi.

-

--- Sinäkö? Kaikki sinä voit, mitä tahdot. Otetaan asia ihan

-käytännöllisesti. Eihän sionismi ole uskonnollinen, vaan kansallinen

-liike. Kuinka uljas ja ihana sinä olit äsken, kun innostuneena puhuit

-Israelin kirkkaasta tulevaisuudesta! Koeta unohtaa kaikki muu...

-

--- En voi, en voi! -- toisti Haijele rajussa mielenliikutuksessa. --

-Mene, Ruuben, sinä onnellinen, jolla on kylmä järki! Minä kohoan ja

-vaivun kuin aalloilla. Kaikki on tunnetta minulle. Suo anteeksi, minä

-en voi...

-

-Mutta Ruuben ei mennyt. Silloin Haijele kietoi kätensä hänen kaulansa

-ympäri ja kuiskasi hellästi hymyillen, värähtävin äänin:

-

--- Älä huolehdi, rakas ystävä, jätä minut vaan. Huomenna kyllä aurinko

-paistaa jälleen. Eihän ole ihme, että sydän käy synkäksi, kun on vuoden

-pimein yö...

-

-       *       *       *       *       *

-

-_Toinen taulu_.

-

-Pilkkosen pimeä huone Heikinkadun varrella Helsingissä. Rebekka on

-jo vuoteessa, mutta ikkunan luona istuu Mirjam puoleksi riisuttuna,

-hiukset hajallaan, käsi poskella. Hän laulaa hyräilee hiljaa,

-surumielisesti:

-

-    -- "Die Veigel die heben die Flügelech auf

-    un nehmen auch mit meine Thränen arauf..."

-

-["Linnut nostavat siipensä lentoon ja ottavat mukaansa kyyneleeni."]

-

--- Tule jo sieltä nukkumaan! -- huutaa Rebekka.

-

--- Äiti, salli minun vielä hetkinen katsella tähtiä! -- hän vastaa.

-

-Hän pyyhkäisee silmiänsä ja jää yhä haaveksivaisena tähystämään ulos

-yöhön. Pienen kultasormuksen hän painaa huuliansa vasten. Nythän ei

-äiti voi nähdä. Oi kuinka aika on pitkä -- eikä hän palaa, joka sen

-sormuksen antoi...

-

--- Joudu nyt jo, Mirjam! -- muistuttaa Rebekka jälleen.

-

--- Äiti, salli minun vielä vähän katsella kynttilöitä! -- hän pyytää.

-

-Ne loistavat niin kauniisti onnellisten ihmisten ikkunoista. Nythän on

-jouluyö.

-

-Mirjamin helmassa on joulukortti, joka on tullut Soinnulta

-tervehdykseksi. Sen taakse on hieno kynä piirtänyt nuotteja ja sanoja.

-Ei sitä nyt näe lukea, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hän osaa sen

-jo ulkoa, vaikka se onkin suomea:

-

-    "Ja tähtönen Betlehemistä loi

-    valon kirkkahan halki yön,

-    ja vienot enkelilaulut soi

-    ylistykseksi armotyön.

-

-    On koittanut maailman valkeus,

-    nyt syntynyt Kristus on,

-    sun turvasi, huoltesi huojennus,

-    sydänparkani rauhaton..."

-

-Kolmannen kerran äiti kutsuu häntä. Silloin hän nousee syvään huoahtaen

-ja alkaa hankkiutua levolle.

-

-       *       *       *       *       *

-

-_Kolmas taulu_.

-

-Suuren, tuuhean kuusen ympärillä Orkamon valaistussa salissa

-joululahjat lentelivät. Siellä oli iloa ja riemua, puhetta, naurua ja

-hälinää. Sukulaisia oli saapunut pariltakin taholta, ja nuoria oli

-runsaasti.

-

-Esko oli aivan tottumaton tällaiseen meluavaan joulunviettoon. Koko

-illan oli häntä ilon kesken ahdistanut salainen paino sydänalassa.

-Varsinkin sitä lisäsi omaisten hellä, kaipaava kirje, jossa

-toivotettiin seimen lasta hänen sydämensä vieraaksi. Mutta kukapa

-täällä ehti muistamaan häntä, jonka kunniaksi paraikaa juhlittiin...

-

-Toinenkin asia Eskoa vaivasi. Oi, nuo syyttävät, surulliset mustat

-silmät!

-

-Siinä hän nyt istui vähän erillään kuusen takana, hajamielisesti

-selaillen äsken saamaansa runovihkoa. Käsialasta hän tunsi, että lahja

-oli Tuulikilta.

-

-Tyttö oli pukeutunut aivan kesäiseksi, siniseen Aino-pukuun, joka

-vapaasti verhosi hänen sorjaa vartaloansa. Rikas tukka aaltoili

-hajallaan, kirjava nauha oli otsasiteenä, ja helmet kaulalla helisivät.

-

--- Oikea sinipiika ja metsän velho, -- ajatteli Esko, kun Tuulikki

-ilmestyi vihreän puun viereen.

-

--- Mitä sinä siellä yksin mietit? -- kysyi hän iloisesti, taivuttaen

-syrjään kaihtavan oksan.

-

--- Enpä juuri mitään. Ihmettelen vaan, kuinka oikeastaan jäin tänne

-Orkamoon.

-

--- Sinä vasta olet syvällinen filosoofi! -- pilaili Tuulikki. --

-Estetiikkasi tähden tietysti jäit.

-

--- Niinkö arvelet? Sitähän minäkin kuvittelin. Mutta luvut eivät ota

-edistyäkseen, ja nyt minä alan luulla olevani lumottu.

-

-He katsoivat toisiaan veitikkamaisin silmin. Sitte tyttö pyörähti

-ympäri korollaan, jotta pitkät hiukset pilvenä hulmahtivat, kääntyi

-jälleen Eskoon ja sanoi nauraen:

-

--- Uskotko sinä taikoja?

-

--- Uskon tarinoita metsän neitosista.

-

--- Tuosta kirjastako niitä luet?

-

--- Vaikkapa siitäkin:

-

-    "Ken metsän neitosen nähnyt on,

-    sen viepi metsän hukka..."

-

--- Voihan sulkea silmänsä, niin ei näe.

-

--- Minä muutin ensi säettä. Tahdotko tietää, mitä tässä oikeastaan

-sanotaan:

-

-    "Ken metsän neitosta _rakastaa_..."

-

-Tuulikki punastui.

-

--- Kuuleppa vielä, -- jatkoi Esko lukuansa:

-

-    -- "En, en minä niitä ymmärrä,

-    Sun taikojas, tyttönen sorja,

-    sen tiedän vaan, että ijäti mä

-    olen Tapion immen orja!"

-

-Tuulikki tempasi äkkiä kirjan hänen kädestänsä, selaili hetken ja alkoi

-lausua:

-

-    -- "Tapion talot on hongista

-    ja kammiot kalevanpuista."

-

-Hän jätti kesken ja heitti kirjan avoimena Eskon helmaan. Tuulikki

-oli sanoja hiukan sommitellut, mutta helposti Esko löysi paikan. Hän

-täydensi ajatuksen:

-

-    "Tapion talot on hongista

-    ja kammiot kalevanpuista.

-    Ja jos metsän tyttöä rakastat,

-    niin ethän sä huoli muista?"

-

-Nyt punastui Esko vuorostaan. Vaan kun hän katsoi ylös, oli tyttö

-lehahtanut pois. Näkyi ainoastaan vilahdukselta liehuvat suortuvat ja

-kuului naurun helähdys, Tuulikin kadotessa kuusen ohi toisten parveen.

-

-Jos he olisivat olleet kahden huoneessa, olisi Esko varmaankin

-rientänyt hänen jälkeensä, sulkenut hänet syliinsä tunteiden kuohussa

-ja vakuuttanut: -- En, en, Tuulikki -- muista en huoli kuin sinusta

-vain! -- Mutta nyt hänen täytyi jäädä paikalleen, sydämen rajusti

-sykkiessä.

-

-Kirja oli yhä avoimena hänen polvillaan, mutta lehti oli kääntynyt.

-Eskon silmä sattui siihen, ja hän luki, samalla kuin hänen kasvonsa

-joka riviltä totistuivat:

-

-    "Minä katselen kahta lehteä

-    ja kahta kielon kukkaa,

-    minä muistelen mustia silmiä

-    ja muistelen mustaa tukkaa.

-

-    Miss' on hän nyt, mitä miettiikään --"

-

-Hän ei voinut lukea pitemmälle. Tuskassa hän löi kirjan kiinni, äänettä

-valittaen:

-

--- Voi, voi minua kurjaa!

-

-       *       *       *       *       *

-

-_Neljäs taulu_.

-

-Eskon kodissa, hiljaisessa pappilassa kaukana salomaalla, istui myöskin

-perhe vieraineen koossa joulupuun ympärillä, palvelijat ja muutamia

-yksinäisiä köyhiä yhdessä isäntäväen kanssa. Tuttu virsi soi hartaista

-sydämistä:

-

-    "Ah Herrani mun Jeesuksen',

-    tee asunnokses sydämen'!"

-

--- Niin sopusointuinen, siunattu ilta, josta Jumalalle kiitos, -- sanoi

-vanha rovasti, puristaen puolisonsa kättä, siinä kun he vieretysten

-istuivat.

-

--- Eskon tyhjä paikka vaan on tuottanut äidin sydämeenkin tyhjyyttä, --

-vastasi tämä hiljaa huoaten.

-

--- Niin, niin, se on maailman meno, -- virkkoi isä, hänkin huoahtaen.

--- Mutta me saamme iloita siitä, että poikamme on ahkera ja

-tunnollinen. Jumala olkoon hänen kanssansa! --

-

-Ilta oli jo kulunut loppuun. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisillensa,

-herätäkseen virkeinä joulukirkkoon. Mutta muun väen mentyä Sointu vielä

-hetkeksi pidätti vanhempansa.

-

--- Minä olen pitkin iltaa muistellut juutalaista ystävääni --

-tiedättehän, Mirjamia, josta olen kertonut. Olen rukoillut, että hän

-ymmärtäisi edes jotakin Jeesuksen syntymän merkityksestä...

-

--- Jumala on kyllä kuullut rukouksesi, rakas lapsi, -- sanoi äiti.

-

--- Ja sitte olen ajatellut erästä asiaa. Minä olen vaan Sointu -- mutta

-jos olisin Esko, en lukisi maisteriksi. Niitähän on niin monta! Enkä

-luule, että Helsingissä on yhtään ainoata, joka uhraa koko elämänsä,

-opettaakseen juutalaisille, mitä Jeesus on käskenyt. Ne raukat eivät

-tunne häntä. Jos tuntisivat, eivät he häntä vihaisi.

-

--- Ei se työ ole niin yksinkertaista ja helposti menestyvää kuin

-arvelet, -- sanoi rovasti miettiväisenä. -- Kerran he huusivat, että

-Jeesuksen veri tulisi heidän ja heidän lastensa päälle, ja paatumuksen

-tuomio painaa nyt raskaana tätä kansaa. Mutta totta kyllä on, että

-kivinen pelto on jätetty hyvin harvojen työntekijäin haltuun.

-

--- Helsingissä ei ole ketään, -- toisti Sointu, kyynelten pyrkiessä

-silmiin.

-

--- Me tarvitsemme enemmän Henkeä, -- sanoi rovasti.

-

--- Ja rakkautta, -- lisäsi hänen vaimonsa.

-

--- Oi äiti ja isä, emmekö nyt viimeiseksi rukoilisi juutalaisten

-puolesta? -- pyysi Sointu. -- Heiltähän me saimme kaiken sen, mikä on

-kalleinta meille. Jeesus oli heidän, ennenkuin me tiesimme hänestä

-mitään. Tahtoisin pyytää Jumalalta, että me nyt saisimme antaa jotakin

-takaisin.

-

--- Rukoillaan, lapseni, -- vastasi isä liikutettuna.

-

-Ja pyhänä, kirkkaana jouluyönä kohosi harras rukous Israelin

-pelastuksesta hänen luokseen, joka lähetti Poikansa valkeudeksi pimeään

-yöhön.

-

-

-

-

-VIII

-

-SIONISTIT

-

-

-Vanha Baaselin kaupunki, joka jo kaksi vuosituhatta oli rauhaisana

-katsellut kuvaansa Rheinin vierivässä virrassa, joka oli nähnyt

-asukaslukunsa ja laajuutensa vuosien mukana kasvavan, kaupan ja

-teollisuuden kukoistuvan, ihmisrakkauden herättämien laitosten, tieteen

-suojapaikkojen ja kauniitten taideluomien syntyvän piirissänsä, joka

-oli valtojen vaihteluja tuntenut, seisonut kerran tärkeän rauhanteon

-todistajana ja kerran pitänyt suurta kirkolliskokousta vieraanansa --

-tämä paljon ja monenmoista kokenut vanha kaupunki oli viime vuosina

-saanut hämmästykseksensä havaita, että vielä on uutuuksia auringon alla

-ja yhä riittää pitkän elämän varrella katselemista ja ihmettelemistä.

-Jo neljännen kerran verrattain lyhyen ajan kuluessa se näki omituisen,

-vilkkaan väentulvan leviävän yli katujensa ja siltojensa. Siinä oli

-miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, eurooppalaisesti ja itämaisesti

-puettuja, sekä onnellisten että kärsineitten näköisiä muotoja, sekä

-epäluuloisia ja arkoja että voitonvarmoja, innosta säihkyviä katseita.

-Mutta jotakin heillä kaikilla oli yhteistä: kasvonpiirteet, jotka eivät

-häviä milloinkaan sukupolven seuratessa sukupolvea, leima, jota kantaa

-yksi ainoa kansa koko maailmassa -- Israel, ikuinen kansa.

-

-Valtavana tuntui jälleen sen sydämen sykintä, jota muut kansat olivat

-kauvan pitäneet kohmettuneena ja voimattomana kuin puolikuolleelle

-kuuluvaa -- jopa tunteettomanakin, sillä siihen oli kyllä lupa

-pistää, sitä haavoittaa ja loukata mielin määrin. Se oli vastannut

-vain huokauksilla, jotka hukkuivat maailman meluun. Vaan nyt oli

-toinen aika tullut. "Kuolleet luut" jo todellakin liikkuivat. Veri

-kierteli kuumana, sydän eli -- vaikka tosin ainoastaan luonnollista,

-kansallista elämää. Vielä puuttui henki ylhäältä. Mutta virkeän elämän

-alhaisempikin muoto on verrattomasti arvokkaampi kuin uni ja kuolema,

-sillä siinä piilee korkeamman elämän edellytys.

-

--- Mitä tekevät nuo juutalaiset täällä? -- saattoi kysyä joku

-ällistelevä Baaselilainen, joka vasta äskettäin oli muuttanut

-kaupunkiin.

-

--- Sionistit pitävät suurta vuosikongressiansa.

-

--- Mitä ne sionistit ovat?

-

--- Ne ovat niitä juutalaisia, joiden päämääränä on kansansa

-kohottaminen joka suhteessa ja sen saattaminen takaisin Palestiinaan.

-

--- Siitäkö he keskustelevat täällä?

-

--- Niin, siitä.

-

--- Mutta miten heidän sallitaan tänne tulla? Kuinka meidän kaupunkimme

-viitsii majoittaa tuota joukkoa?

-

-Vastaus voi kuulua eri lailla aina puhutellun henkilön kannan mukaan.

-Esimerkiksi näin:

-

--- Etkö ymmärrä, että mekin hyödymme, jos he tarkoitusperänsä

-saavuttavat? Pääsemmehän sitte kerrassaan noista loiskasveista, jotka

-imevät kansojen elämänmehua. Menkööt niin pitkälle kuin pippuri kasvaa,

-mitä pikemmin sitä parempi. Sietää suosia liikettä, joka edistää tämän

-toivon toteutumista.

-

-Tai myöskin olkapäitten kohautus ja välinpitämätön hymy:

-

--- Oh, täytyyhän ihmisellä olla suvaitsevaisuutta. Rakennelkoot

-tuulentupiansa, jos se heitä lohduttaa!

-

-Mutta saattaa tulla toisenlainenkin vastaus:

-

--- Herran tiet ovat ihmeelliset, ja suurimpia hänen ihmeistänsä on

-Israel. Sionismi on vaan rengas tapausten sarjassa.

-

-Israel hylkäsi Messiaansa ja hajoitettiin kaikkeen maailmaan. Lähes

-kaksituhatta vuotta se jo on kärsinyt tuomion tuskaa. Vaan ei Herra

-pidä vihaa ijankaikkisesti. "Haahdet meressä odottavat, että ne

-toisivat lapsesi kaukaa." He saavat palata kerran, ja kerran he

-myös näkevät, ketä he ovat pistäneet. Silloin he häntä murehtivat

-kuin äiti esikoistansa, mutta silloin myöskin Herran kunnia koittaa

-heidän ylitsensä. Kumaroissansa ne kansat tulevat heidän tykönsä,

-jotka heitä ovat sortaneet, ja he hallitsevat maata vanhurskaudessa.

-"Eikä aurinkosi enää laske eikä kuusi kadota valoansa, sillä Herra

-on ijankaikkinen valkeutesi, ja murhepäiväsi ovat loppuneet."

-Tuhatvuotisen valtakunnan rauha alkaa silloin.

-

--- Vaan miksi tämä pitkä esitelmä? Eihän se ole vastaus kysymykseen.

-

--- Juuri sitä se on. Emmekö jokainen iloitsisi, kun näemme kevään

-merkkejä, enteitä lupausten toteutumisesta? Emmekö olisi kiitollisia

-siitä, että meidän kaupunkimme saa katsella valmistustyötä? Olkoonpa

-niin, että sionismi tarvitsee sulatusta Herran ahjossa. Olkoonpa,

-että se on vain tästä maailmasta, vieras Jumalan Hengelle ja Israelin

-Messiaalle. Mutta Herran ja hänen voideltunsa käsi on heidän

-tahtomattansakin mukana, vieden kansansa voittojen tai ehkäpä syvimpien

-pettymysten teitä ijankaikkiseen päämäärään. Jotakin tässä on tekeillä,

-se on varma, ja me emme saa välinpitämättöminä ummistaa siltä silmiämme.

-

-Miettiväisenä kumpikin puhuja lähtee omalle tahollensa. Mutta

-sionistit, joita laumoissa on kaduilla vilissyt, katoavat vähitellen

-suureen, lehtereillä varustettuun kokoussaliin, joka on varattu heitä

-varten.

-

-Kello kymmeneltä aamulla on kokous alkava, mutta jo puolta tuntia

-aikaisemmin sali on täyttynyt.

-

-Haijele seisoo Ruubenin vieressä ovella. Hän on haltioissaan

-ihastuksesta.

-

--- Oi Ruuben, Ruuben, katso, kuinka heitä on paljo! "Ketkä ne ovat,

-jotka lentävät kuin pilvet, niinkuin kyyhkyset pesäänsä?" Tässä he

-ovat! Tule, niin käymme lähemmäksi. Minä tahdon nähdä, minä tahdon

-kuulla! Oi, Ruuben, kuinka tämä on suurenmoista!...

-

-Puhe käy salissa kosken kohinana.

-

-Tuossa istuu mies, joka on matkustanut 21 päivää, tullaksensa

-kokoukseen Mandschurian rajoilta asti. Hän kertoo vieritoverillensa,

-että vielä kolmetuhatta virstaa edempänäkin idässä on sionisteja, jotka

-hänen kauttansa ovat tänne lähettäneet tervehdyksen.

-

--- Heitä on jo kaikkialla yli maanpiirin! -- huudahtaa toinen

-riemuiten vastaan. -- Indiassa, Persiassa, Amerikassa, Afrikassa,

-Austraaliassa... Liittomme on voima, joka kerran vielä järkyttää

-maailmaa!

-

-Takaa kurottautuu heidän keskusteluansa kuuntelemaan pitkään, likaiseen

-viittaan puettu mies, jonka posket ovat kuopalla ja silmät kiiluvat

-kuin kuumeessa.

-

-"Voima, joka järkyttää maailmaa"... Mitä se häneen koskee? Hänelle on

-olemassa yksi ainoa sana: -- Leipää! -- Oi, hän tietää hyvin, mitä

-nälkä merkitsee. Ja lukemattomat veljet ja sisaret sen tietävät tuolla

-idässä, mistä hän on tullut. Kuin hukkuva oljenkorteen hän tarttuu

-sionismiin. Mutta epäilys kalvaa sydäntä, jolle elämä tähän asti on

-tuottanut vaan yhtämittaista toiveitten pettymistä.

-

-Hän kääntyy naapuriinsa, joka on, jos mahdollista, vielä kurjemman

-näköinen kuin hän itse, ja kysyy, saadaksensa keskustelun alkuun:

-

--- Mistä olette?

-

--- Olen Rumaanian karkoitettuja. Kotia ei missään.

-

--- Aa, minä olen kuullut. Teitähän on ajettu ulos kymmentuhansittain.

-Milloin tulee meidänkin Galitsialaisten vuoro? Silloin -- kurjuuden

-kurjuus...

-

-Toinen tuijotti eteensä tylsässä tuskassa. Vaan kun Galitsiaa

-mainittiin, kohotti hän päänsä.

-

--- Siellä on pieni poikani. Laupias kansalainen otti hänet, kun

-vaelsimme läpi. Tyttö kuoli jo alkumatkalla, ja sitte nääntyi vaimoni

-myöskin.

-

--- Jumala armahtakoon!

-

--- Miksi minä valittaisin? Sadat kärsivät samaa...

-

--- Kirotut, kirotut kristityt, jotka antavat meidän nuolla tomua, sillä

-välin kuin he --

-

--- Kokoovat miljoonia käännyttääksensä meitä! -- huudahti

-pilkallinen ääni puhujan toiselta sivulta. Siinä istui nuori mies,

-hänkin kuluneeseen nuttuun puettu, mutta hienompi näöltänsä. -- Te

-pyydätte leipää ja asuinpaikkaa, minä oppia. Jos tahdon tulla kunnon

-ammattilaiseksi ja pyrin mestarin luo, potkaisee hän minut ulos,

-koska olen juutalainen. Jos haen apurahaa, voidakseni lukea, annetaan

-se minua huonolahjaisemmalle, koska hän on kristitty. Minä vaadin

-juutalaisia ammattikouluja, juutalaista yliopistoa! Lahjoittakoot

-siihen ne käännytysmiljoonat!

-

--- Niin, niin, niin! -- melusivat toiset ympärillä.

-

--- Onhan meillä juutalaisillakin rahoja, -- huomautti muuan länsimainen

-sionisti, joka sekaantui syrjästä keskusteluun. -- Paroni Hirsch

-on jättänyt jälkeensä yli kaksisataa miljoonaa, jotka hän määräsi

-käytettäväksi kansansa hyväksi. Testamentin toimeenpanijat vaan eivät

-tahdo meille niitä varoja antaa.

-

--- Hävyttömät! -- Miksei? -- Me otamme ne! -- Huutoja sateli, kiihko

-yhä yltyi.

-

--- Onpa muitakin meikäläisiä, joilla on miljoonia!

-

--- He ovat hukassa meiltä. Egyptin lihapadat ovat heille mieluisammat

-kuin korpivaellus Kanaaniin.

-

--- Tohtori Herzl antaa meille rahaa!

-

--- Hullujako te olette? Mistä hän sitä saisi? Hän antaa taitonsa ja

-viisautensa ja ohjaa meidän asiaamme. Hän huutaa koko maailmalle, että

-me tarvitsemme rahaa, mutta ei sitä hänellä itsellänsä ole.

-

-Syvästi huoaten, maahan masentuneena Galitsialainen lyhmistyi

-paikallensa. Arvasihan hän sen jo ennakolta. Kun ei ollut rahaa, ei

-ollut leivänkään toivoa.

-

--- Rohkaiskaa mielenne! -- kuiskattiin hänen korvaansa. -- Me teemme

-minkä voimme. Kestäkää vielä vähän aikaa! Kyllä apu varmasti tulee. --

-

-Rahasta keskustelivat muutamat liikkeen johtomiehetkin, jotka ryhmässä

-istuivat tuumivaisen näköisinä. Ennen perustetun kansallispankin

-lisäksi oli saatava kokoon kansallispääoma, josta osa käytettäisiin

-maan ostamiseen Palestiinasta. Tämä asia oli käytännöllisesti tärkein,

-mikä kokouksessa oli tuleva esille. -- Toiset taas kävelivät parvittain

-pirteinä ja toimekkaina puhujalavan lähistöllä. He juttelivat

-vaikuttamisesta Turkin sulttaaniin, jotta siirtyminen kotimaahan

-voisi tulla lailliseksi ja säännölliseksi. -- Kolmas joukko huolehti

-kaikkein lähimmistä tehtävistä, mietti vaaliehdotuksia, sopivia

-jäseniä komiteoihin ja muuta mitä kokouksen ulkonaiseen järjestelyyn

-kuului. -- Muutamat jalokatsantoiset miehet, jotka varmoina pitivät

-päänsä pystyssä, keskustelivat hebreankielellä. -- Pois lainakielet!

-Omakielinen sivistys itsenäisyyteen nousevalle kansalle! -- Jotkut

-erityisesti intoilivat juutalaisen taiteen elvyttämistä, ja he

-tiesivät kertoa, että kokouksen yhteyteen oli järjestetty kansallinen

-taulunäyttely, joka seuraavana päivänä avattaisiin.

-

-Eräällä penkillä aivan Haijelen ja Ruubenin vieressä istui kaksi

-rabbiinia, jotka kiihkeästi väittelivät.

-

--- Tämä liike on pakanallinen, sanottakoon mitä tahansa, -- vakuutti

-toinen, joka oli etelä-Venäjältä tullut.

-

--- Miksi veli siis tänne lähtikään? -- kysyi hänen toverinsa,

-länsieurooppalainen.

-

--- Katsomaan omin silmin. Ja minä olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi

-jo ennenkuin kokous on alkanutkaan. Kulttuuri, kulttuuri soi täällä

-joka haaralta, missä ei ole rahasta kysymys. Raha on tarpeellinen

-elääksemme, mutta kulttuuri on kansamme onnettomuus. Se hävittää

-uskonnon.

-

--- Sionistinen liike sellaisenaan ei tahdo sekaantua uskonnon asioihin.

-Meidän tehtävämme on teroittaa uskonnon tarpeellisuutta, ja sitä minä

-aion kyllä tehdäkin täällä niinkuin kotona.

-

--- Mitä se hyödyttää tämmöisessä piirissä? Täällä on ilmettyjä Jumalan

-kieltäjiä. Tuokin oppinut herra tuossa, joka tulee pitämään esitelmän,

-ja tuo -- ja tiesi kuinka monta.

-

--- Niin, se on surkeata... Mutta puhun minä kuitenkin.

-

--- Entäpä vielä muuta! Katso ympärillesi, niin näet, mihin on jouduttu!

-Naisia sekaisin miesten joukossa, aivan kuin yhdenvertaisina! Tuolla

-istuu kaksi vaimoihmistä sanomalehtien kirjeenvaihtajain paikalla.

-Kuulin, että heitä Lontoon kokouksessa oli ollut valtuutettuina

-edustajina, jopa puhujinakin. Sinä olit siellä. Voitko todistaa, ettei

-niin ollut laita?

-

--- Hm... niin... olihan heitä. Ja hyvin he puhuivat, se on myönnettävä.

-

--- Hyvinkö? Miksikä ei? Monessa paikassahan heille annetaan opetusta

-niinkuin pojille. Mutta se on synti, kauhistuttava synti. Eihän Thora

-kuulu naisille, ja siksi heidän sielunsa vaara on aina suuri. Vietit

-hallitsevat, missä ei ole Thoraa. Täytyy varjelukseksi olla ulkonaisia

-aitauksia, jotka --

-

--- Teidän luvallanne, minun sieluni on yhtä puhdas kuin teidänkin,

--- keskeytti hänet sointuva, kiihkeä naisen ääni. Haijelen silmät

-leimusivat, kun rabbiinin hämmästyneet katseet niihin sattuivat. --

-Pyydän teitä, -- hän jatkoi, -- lakatkaa lausumasta häpäiseviä sanoja

-sukupuolestani!

-

-Idästä saapunut rabbiini oli niin ällistyksissään, ettei hän heti

-voinut vastata. Toinen oli myöskin hämillään, sillä hänen valistuneempi

-mielensä olisi kyllä suvainnut naisten läsnäoloa ja toimintaa

-kokouksessa, mutta ei hän sitä kuitenkaan rohjennut sanoilla puolustaa,

-se kun tosiaankin aivan soti Talmudin henkeä vastaan.

-

-Vihdoin kumminkin edellinen sai tarmonsa takaisin, ja silloin hän syyti

-sanatulvaa:

-

--- Te häpäisette, juuri te, vaan en minä. Saastainen teidän sielunne

-on. Teidän paikkanne ei ole miesten kokouksissa. Te --

-

--- Vaietkaa jo toki! -- huudahti Ruuben. Mutta se kehoitus tuskin olisi

-auttanut, ellei pakko olisi sulkenut rabbiinin huulia. Hän olisi saanut

-huutaa, eikä sanoista sittekään olisi selkoa tullut -- niin voimakas,

-raju kättenpauke kajahti nyt äkkiä salissa, seinästä seinään, lattiasta

-kattoon. Heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja, noustiin seisomaan,

-riemuittiin kuten kansa kuninkaallensa. Ja siinäpä astuikin lavalle

-kokouksen puheenjohtaja, siionilaisen Israelin kruunaamaton kuningas,

-tohtori Herzl.

-

-Hän sulki koko salin katseeseensa, josta tyyni tarmo ja tulinen rakkaus

-loisti. Tervehdittyään hän alkoi:

-

--- "Arvoisat kongressin jäsenet! -- --"

-

-Hänen oli vaikea päästä pitemmälle, sillä tuskin olivat

-kättentaputukset hiljenneet, ennenkuin ne jo remahtivat uudelleen.

-Ja kun hän muutaman lauseen sai sanotuksi, seurasi taas keskeyttävä

-suosiomyrsky. Synkissä, kärsineissä katseissakin näkyi toivonvälähdys.

-Nuo repaleiset raukat pauhasivat ehkä kaikkein kiihkeimmin, ikäänkuin

-vaientaaksensa kalvavaa huolta. Se oli kiitollisin, innosta hehkuvin

-kuulijakunta, mitä puhuja konsaan voi itsellensä toivoa.

-

-Haijelen tempasi ihastuksen virta heti mukaansa. Ruubenkin jonkun

-verran osotti mieltymystä, mutta oli kyllin tyyni hymyilläkseen samalla

-ivallisesti rabbiinille, joka äsken oli pakanallista kongressia

-soimannut ja nyt istui kuin puusta pudonneena, osaamatta muuta tehdä

-kuin lopuksi itsekin heikosti yhtyä kättentaputuksiin.

-

-Puhe oli vakava, selvä ja asiallinen. Todellisuuksia se kosketteli, ei

-tuulentupia. Siinä esitettiin epäkohdat ja ehdotettiin parannuksia; se

-oli käytännöllinen, ja kuitenkin ihanteellisuuden läpitunkema. Pontta

-ja lentoa siinä oli, vaan ei mitään, joka itsessään olisi antanut

-aihetta hetkelliseen tunteitten kuohuun.

-

-Mutta se kuohu oli jo valmiina ennestään. Ei tarvittu muuta kuin

-ihaillun johtajan näkeminen, jotta se tulvehtisi yli ääriensä.

-

-Uudestaan ja uudestaan käsientaputus ja hyväksymishuudot katkaisivat

-puheen.

-

-Omituista, kuinka jokainen siitä sai juuri sen mitä halusi!

-

--- "Kokoonnumme jo neljännen kerran Baaseliin ja kiitämme vilpittömästi

-siitä hyväntahtoisuudesta, jota täällä on osotettu meille. Rohkenen

-lausua, että vieraanvaraisuus liikettä kohtaan, joka tahtoo hätää

-lieventää, on vaan lisännyt tämän kaupungin vanhaa kunniaa -- --"

-

-Lehterillä ja salin perällä istuvat kaupunkilaiset, joiden joukossa oli

-paljo kristittyjäkin, hymyilivät hyvillänsä.

-

--- -- "Meillä on aivan yksinkertaisesti siveellinen velvollisuus

-täytettävänä. Heikoilla on oikeus vaatia voimakkaampien apua -- --"

-

--- Hyvä, hyvä! -- huusi Galitsialainen tovereinensa.

-

--- -- "Ei ole tehtävänämme epämääräisin saarnoin viitata muka pian

-lähestyvään kansojen veljestymiseen. Emme myöskään tahdo toisen

-kansallisuuden naamaria kantaa -- --"

-

-Haijele puristi merkitsevästi Ruubenin kättä. Sehän oli aina ollut

-hänen ajatuksensa, ja sen Ruubenkin vihdoin oli ymmärtänyt.

-

--- -- "Jumalan avulla saavutamme päämäärämme -- --"

-

--- Kuuletko! -- kuiskasi länsimaalainen rabbiini, tuupaten toista

-kylkeen.

-

--- -- "Entiset siirtolaisuusyritykset eivät ole onnistuneet. Miksi ei?

-Koska ne ovat lähteneet väärästä periaatteesta. Arveltiin: alussa on

-raha. Ei! Alussa on aate. Rahalla saadaan palkkalaisia, mutta kansaa

-ei se nosta liikkeelle. Sen saa aikaan yksin aate. Se on jo saanut sen

-aikaan!"

-

-Ihanteellisempi osa yleisöstä riemuitsi. Kyllä hän oli mainio, tuo

-johtaja, kerrassaan voittamaton! Itse hän palkatta toimi vuodesta

-vuoteen, uhraten kaikki kansallensa. Samaa mieltä olivat hänen

-auttajansakin, ja sellaiseen jaloon käsitykseen oli koko kansa

-kohotettava.

-

-Mutta käytännöllisempikin väki sai osansa täysin määrin.

-

-Hän puhui maanostoista, käynnistänsä sulttaanin puheilla, juutalaisten

-koulujen, jopa yliopistonkin perustamisesta, ammattiyhdistyksistä,

-hyväntekeväisyyslaitoksista, voimistelu- ja lauluseuroista -- kaikesta,

-mitä pyytää voitiin. Ja lopuksi tuli pankin ja yleensä raha-asiain

-vuoro. Näkyi kyllä, että puhuja ei suinkaan niitä halveksinut, vaan

-omisti niille täyden huomion ja huolenpidon.

-

-Silloin tärisivät seinät mieltymyksenosotuksista ehkä kovemmin kuin

-koko aikana puheen kestäessä. Tähän puoleen kumminkin enimpien

-harrastus oli kääntynyt.

-

-Puhuja ehti loppulauseeseensa:

-

--- "Kuinka nopeasti tai hitaasti kaikki käy, sitä emme voi määrätä.

-Se ei riipu meistä täällä. Me saatamme suunnitella, vaan emme luoda

-voimaa. Voiman on antava juutalaiskansa kokonaisuudessaan -- jos se

-tahtoo!"

-

-Taas hyväksymismyrsky rajoja vailla. Kyllä he tahtoivat! Ja ken ei

-vielä tahtonut, se oli temmattava mukaan, niinkuin tuulenpyörre riistää

-puutkin juurinensa. -- Liinat liehuivat, hatut heiluivat, ja kauvan

-kesti, ennenkuin yleisö tyyntyi sen verran, että päästiin vaaleihin

-käsiksi.

-

-Vaalien jälkeen puheenjohtaja lausui lyhyitä muistosanoja jokaisesta

-sionistista, jonka kuolema vuoden kuluessa oli korjannut. Meluava

-yleisö muuttui kuin taikaiskusta. Kaikki nousivat seisomaan ja

-kuuntelivat hartaina, hiljaisina. Manalle menneiden joukossa oli nuori

-neitonenkin. Kauniisti, lämpimästi mainittiin hänen rakastavaa työtänsä

-yhteisen aatteen hyväksi.

-

-Haijelen sydän sykki taajaan ja silmät kostuivat. Ah, jospa hän olisi

-ollut tuo tyttö! Hänestä tuntui, että olisi kannattanut kuolla nuorena,

-jos lyhyt elämä olisi ollut niin kaunis ja sisältörikas kuin hänen, ja

-sitte olisi saanut osaksensa tuollaiset muistosanat ja koko kansansa

-edustajien kunnioituksen.

-

-Mutta toisena hetkenä hänen tunteensa vaihtuivat. Miksikä hän toivoisi

-sellaista kuolemaa? Ei, elämää! Niin, elää hän tahtoi, elää juuri

-tälle kalliille kansallensa. Ja elävänä hän tahtoi ottaa vastaan sen

-kunnioituksenkin, jonka tuo toinen sai vasta kuoltuansa. Ah, mitä

-huumaavia korkeuksia ja kiehtovia näköaloja! Nyt, nyt hän ensi kerran

-tunsi suuren elämän suonissansa tykkivän. Mikä autuus olla nuori,

-lahjakas, täynnä tunnetta ja voimaa! Vaan ihaninta kaikesta olla

-Israelin tytär!

-

-Kun he aamupäiväistunnon päätyttyä kulkivat asuntoonsa, oli Haijele

-kuin päihtynyt kaikesta uudesta ja innostuttavasta, joka häntä näinä

-tunteina oli ympäröinnyt.

-

--- Muistatko, Ruuben, -- hän kuiskasi, -- sinä kehoitit minua pimeänä

-yönä unohtamaan opit, haaveet ja mietelmät ja ajattelemaan yksin

-sionismia. En voinut silloin. Nyt se on tapahtunut tahtomattanikin.

-Kaikki, kaikki olen unohtanut -- jopa tuon inhottavan rabbiininkin,

-joka sanoi sieluani saastaiseksi!

-

-Ruuben hymyili hänelle.

-

--- Sinä hehkuva, lämminsydäminen tyttöni!

-

--- Entä sinä? -- kysyi Haijele kuin heräten. Eihän hänen mieleensä

-ensinkään ollut johtunut, että Ruuben mahdollisesti voi saada

-toisenlaisia vaikutelmia kuin hän.

-

--- Olihan se -- jos ei muuta niin uutta... Kun hän näki Haijelen muodon

-muuttuvan, jatkoi hän nopeasti:

-

--- Näetkö, en minä sano tätä välinpitämättömyydestä. Tohtori Herzlin

-puhe oli hyvä, ja aate on oikea, suurenmoinen. Mutta minusta tuntui

-kuin olisin istunut villien meluisessa juhlassa.

-

-Haijele katsahti ylös melkein näpeillänsä.

-

--- Olinko minäkin villi?

-

--- Se on sinun veressäsi, joka virtaa niin kuumana ja kiihkeänä. Mutta

-mitä enemmän innostut, sitä kauniimpi sinä olet.

-

--- Kauniimpi, kauniimpi... Voi teitä miehiä! Etkö tiedä, että voin

-raivostua, kun sinä puhut tuolla tavalla? Olin siis liian raju ja

-hillitön, ja toiset samoin. Niinkö? Muuten olit kaikkeen tyytyväinen?

-

--- Olin kaiketi... Sitä se oli kuin odotinkin.

-

-Ruuben puhui vältellen, ja Haijele sen kyllä huomasi. Äkkiä hän loi

-silmänsä läpitunkevina sulhaseensa.

-

--- Sinä et ole tyydytetty. Sinä ajattelet sitä, mitä minun piti unohtaa!

-

-Ruuben hämmästyi.

-

--- Haijele, oletko tietäjä? Niin -- kenties...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Hotellissa Haijele löysi pöydältänsä kirjeen, joka oli tullut

-Leipzigiin ja sieltä lähetetty hänen jälkeensä. Hän otti sen mukaansa

-seurusteluhuoneeseen, missä Ruuben istui sanomalehtiä silmäilemässä.

-

-Kirje oli kotoa hänen äidiltänsä. Haijele kalpeni, kun hän sitä luki.

-Vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän pääsi loppuun. Sitte hän

-ojensi sen Ruubenille ja sanoi vapisevin huulin:

-

--- Minun täytyy matkustaa takaisin Suomeen.

-

--- Mitä? Onko joku kuollut siellä? Sinä olet aivan vaalea, Haijele!

-

--- Ei kuollut vielä, vaan kuolemaisillaan. Sisareni Mirjam...

-

--- Jos hän oli kuolemaisillaan, kun tämä kirje lähetettiin, et ajoissa

-ehdi perille. Rakas, rakas Haijele, anna minun nyt olla lohduttajasi!

-Sinä jäät luokseni --

-

-Päivälliskello soi.

-

--- Hyvä on, -- kuiskasi Haijele. -- Pääsemme noista vieraista

-ihmisistä. Kuinka hitaasti he taittavat kokoon lehtensä! Vihdoinkin. En

-varmaankaan olisi kestänyt kauvempaa.

-

-Huone tyhjeni, he jäivät kahdenkesken.

-

-Silloin hän tarttui Ruubenin käteen kuin kuumeessa; puna palasi

-poskille, kohosi otsaan saakka; silmät iskivät uhkaavaa tulta.

-

--- Se tauti ei tapa niin nopeaan, sillä se on henkinen eikä

-ruumiillinen. Minulta hän on kuolemaisillaan, ja kansaltamme. Hän

-rakastaa kristittyä miestä ja on valmis rupeamaan hänen vaimoksensa!

-

-Ruuben ei voinut olla hymyilemättä tälle odottamattomalle asian

-käänteelle. Mutta silloin Haijele vihastui.

-

--- Voitko sinä nauraa? Tiedä siis, että hän on minut häpeällisesti

-pettänyt. Jo Helsingissä ollessani hän oli uppiniskainen ja juoksenteli

-ulkona vastoin kieltoani. Kun häntä tutkin, sanoi hän olleensa yhdessä

-erään nuoren kristityn tytön kanssa, joka oli hänen laulutoverinsa.

-Minä häntä uskoin, luulinpa voineeni häneen vaikuttaakin, sillä pari

-viimeistä viikkoa hän oli muka niin nöyrä ja kiltti. Se käärme, se

-teeskentelijä! Äiti on löytänyt häneltä kihlasormuksen ja erään

-ylioppilaan kirjoittaman rakkauskirjeen, jossa puhutaan ihanista

-illoista, joita he ovat yhdessä viettäneet. Siinä se oli! Ylioppilas

-matkusti pois, ja silloin Mirjamilla tietysti ei enää ollut halua

-ulos; kirjevaihto tuli kuhertelun sijaan -- ja nyt oli helppo tekeytyä

-tottelevaiseksi. Äidin viimeinen löytö on Uusi Testamentti. _Me_ voimme

-sitä lukea, vaan ei Mirjam. Minun täytyy lähteä, heti, heti...

-

--- Mitä aiot tähän tehdä? Ovathan nämä ikäviä asioita, mutta en minä

-kuitenkaan ymmärrä... Eikö olisi viisainta, Haijele, että malttaisit

-mielesi, jäisit tänne ja kirjoittaisit vain kirjeen, jossa ilmaisisit

-ajatuksesi?

-

--- Sepä nyt olisi! Huoliiko Mirjam minun "ajatuksestani" nyt enempää

-kuin muutama viikko takaperin? Pakottaa häntä täytyy, tavalla millä

-tahansa. Vielä on asia onneksi salassa. Äiti kirjoittaa, että eräs

-nuorukainen, Naftali Junker, on ilmoittautunut Mirjamin kosijaksi.

-Eihän tuo niin miellyttävä otus ole, mutta --

-

-Haijelen piti naurahtaa kesken suuttumustansa, vaikka hän äsken oli

-Ruubenin hymystä kiivastunut. Hän muisti pyöreän, kiiltävän naaman

-ja rasvatut viikset. Sehän oli sama kauppapalvelija, joka oli ensin

-kurottanut hiukan korkeammalle ja pyrkinyt _hänen_ kosijaksensa.

-No niin, se tietysti oli tyhmyyttä pojalta ja oikein hävytöntä

-itserakkautta muijan puolelta, joka asiaa toimitti. Hän, Haijele,

-sellaisen vaimoksi! Vaan Mirjamin ei tällä kertaa ollut vara valita.

-

-Ruuben oli vaiti.

-

--- Minä menen Helsinkiin ja naitan hänet Junkerille. Eihän ole tapana,

-että nuorempi sisar naidaan ennen vanhempaa, mutta kyllä he mukautuvat.

-Tuskin he ovat muutenkaan panneet minua tässä kysymykseen, kun kerran

-olen kihloissa ja sitäpaitsi oikeastaan kuulun toiseen kotiin.

-

--- Jos hänellä olisikin enemmän tarmoa kuin luulet? Entäpä jos hän ei

-huolisi tuosta Junkerista?

-

--- Silloin minä... silloin... Ei, ei, hänen täytyy. Minä vaadin! En

-voi sallia sellaista häpeää! Mistä minä tiedän, mitä on tapahtunut?

-Kristitty ylioppilas! _Mirjam_ oppineen miehen vaimoksi! Minä sanon

-sinulle, hän on houkutellut kauniin tytön pauloihinsa, mutta ei nai

-häntä. Ja jos hän nai, joudumme tuhasta tuleen. _Minun_ sisareni

-kansansa hylkynä, kristittynä! Hulluksi minä tulisin, jos sellaista

-tapahtuisi -- toista tai toista. Ei, ei -- minä riennän estämään! Ja

-jos hän uskaltaa vastustaa, silloin varokoon! Minä kuritan häntä, lyön

-häntä, kunnes hän taipuu... Se on oikeuteni! Se on velvollisuuteni!

-"Sinun kätesi pitää ensimmäisenä hänen päällänsä oleman"...

-

-Ruuben ei vastannut mitään, antoi vaan Haijelen purkaa koko kiihkonsa,

-kunnes hän lopuksi hervahtui nojatuoliin, jaksamatta sen enempää.

-Silloin Ruuben siirsi oman tuolinsa hänen viereensä ja alkoi puhua

-hellästi ja tyynnyttävästi:

-

--- Minä näen sen, Haijele, sinun täytyy saada lähteä. Mutta niinkuin

-jo sanoit, eihän tämä päivistä riipu, varsinkaan koska tuo ylioppilas

-ei nyt ole Helsingissä. Ainahan sinä olet asettanut kansaasi koskevat

-kysymykset etusijaan. Kyllä me viivymme täällä kongressin loppuun asti,

-eikö niin?

-

-Haijele taisteli. Sitte hän vastasi:

-

--- Kiitos, että muistutit minua.

-

--- Ja nyt, rakkaani, saanko muistuttaa sinulle vielä muutakin?

-

--- Tee se, -- kuiskasi Haijele.

-

--- "Rakkaus on suurin niistä..."

-

--- Mitä tarkoitat? Miksi toistat minun lauseeni tässä yhteydessä?

-

--- Tahdon vaan sanoa, että kun ajattelet Mirjamia ja lähtöäsi hänen

-luoksensa, niin lausu nämä sanat sydämellesi.

-

-Haijele katsoi häneen kummastuneena. Sitte hän huudahti:

-

--- Oi Ruuben!

-

-Hän oli ymmärtänyt, ja enempää hän ei saanut sanotuksi. Hiljaa pitkät

-ripset painuivat silmiä varjostamaan.

-

-Hetken he olivat vaiti. Vaan Haijele kohotti päänsä uudestaan. Niin

-pian hän ei voinut antautua.

-

--- Mutta minä olen Israelin tytär!

-

--- Niin olet. Minä muistutin sinua ainoastaan siitä, että olet

-valistunut ja jalo Israelin tytär.

-

-Taas painui hänen katseensa alas. Kova taistelu riehui hänen

-rinnassaan. Mutta sitte silmien musta syvyys kirkastui, ja hän ojensi

-molemmat kätensä Ruubenille.

-

--- Tule kanssani ja muistuta minua joka päivä!

-

--- Kiitos, oma Haijeleni! Tunsinhan sinut. Niin, lähtekäämme yhdessä.

-

-Kongressi teki työtä viisi päivää, jopa yötäkin. Sisällysrikkaita,

-kaunopuheisia esitelmiä pidettiin, keskusteltiin ja päätettiin tärkeitä

-asioita. Toisinaan sattui eri mielipiteitten yhteentörmäyksiä ja

-kiivaitakin sanakahakoita; mutta kun, viimeisenä aamuna valvotun yön

-jälkeen jäähyväiset lausuttiin, silloin tuntui kaikki olevan unohdettu,

-mikä oli erottanut, ja kansallisuuden yhdistävä henki lämmitti ja

-lähensi sydämiä valtavalla voimalla.

-

-"Siionin pojat ja tyttäret, olkaa väkevät, olkaa vahvat -- niin,

-olkaamme vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme

-asuinsijan puolesta!"

-

-Se soi viimeisenä kehoitushuutona.

-

-Sitte he hajosivat kukin tahollensa, uusin innoin, uusin toivein

-tekemään työtä ja taistelemaan aatteensa toteuttamiseksi.

-

-

-

-

-IX

-

-VASTATUSTEN

-

-

-Ankara lumimyrsky riehui ulkona. Hiuteet tanssivat hurjasti, ilma

-sakeni sakenemistaan, ja nurkissa vinkui ja ryski.

-

-Mirjam, joka oli seisonut pihalla paljain päin ja hameisillaan, tuli

-sisälle kylmästä hutisten, ravisteli lunta hiuksistaan ja pyyhkäisi

-käsillään puseron märkiä hihoja.

-

--- Nyt minä tiedän, äiti, -- huusi hän puotiin, -- mitä ne ovat siellä

-seinän takana kolanneet. Melidulla Hami, se tattari, on ajettu ulos

-tavaroineen, koska hän ei ole maksanut vuokraa.

-

-Rebekka kuunteli hörössä korvin.

-

--- Eivätkös ne ole julmia, -- jatkoi Mirjam. -- Tuommoinen ilma -- ja

-minne hän nyt menee? Kuului olleen vielä kipeäkin.

-

--- No kun ei maksanut, niin oikeinhan se oli, -- arveli Rebekka.

-

--- Kukahan siihen nyt tulee asumaan?

-

-Rebekan päähän pisti eräs tuuma. Huone oli hänen puotinsa kanssa

-seinitysten, ja ovikin oli välillä, vaikka se oli pidetty suljettuna.

-Entäpä jos hän kuukaudeksi vuokraisi tuon huoneen? Saattoihan Haijele

-tulla minä hetkenä tahansa, ja hän kyllä mielellänsä maksaisi

-vuokrarahat, jos saisi oman kamarin. Viime kerralla olikin oikein

-vaikea asua semmoisessa ahtaudessa. Parahiksi ajoivat pois sen

-Melidullan.

-

--- Tule tänne puotiin istumaan, niin minä käväisen kurkistamassa, miltä

-tattarin huone näyttää, -- sanoi hän Mirjamille.

-

--- Ai, minäkin tahtoisin nähdä...

-

--- Ole vaiti, jää nyt sinne vaan, -- huusi Rebekka jo mennessään.

-

-Pari tuntia myöhemmin jyryytettiin auki puodin ja Melidullan kamarin

-välistä ovea. Innokkaan tinkimisen jälkeen Rebekka lopuksi oli

-vuokrannut huoneen, vaikka se olikin kovin pieni ja mitä kurjimmassa

-kunnossa. Kaiken rappeutumisen lisäksi oli siellä pölyä ja likaakin

-ihan paksulta. Ei siitä taitanut syntyä kunnon kalua. Mutta voihan

-ainakin Mirjam siinä maata, niin tuli parempi tila heidän omaan

-huoneeseensa.

-

--- Miksi äiti nyt tämän meni vuokraamaan? -- kysyi Mirjam nyrpeillänsä,

-siinä seisoessaan ovella hihat ylös käärittyinä, sanko ja riepu

-käsissään. Kyllä hän äsken oli utelias näkemään "tattarin" asuntoa,

-mutta ei tuntunutkaan yhtä hauskalta käydä kaikkeen tuohon likaan

-käsiksi.

-

--- Älä siinä turhia kysele, vaan ryhdy työhön, -- sanoi Rebekka

-äreästi. -- Ethän sitte nurkissa juokse ja kirjoita kirjeitä herroille.

-

-Tyttö punastui ja meni. Oi kuinka paljon hän oli näinä viikkoina

-saanut kuulla! Vuoroin oli äiti torunut, vuoroin itkenyt. Olisi sen

-vielä voinut kestää, jos ei olisi tahdottu häntä toisen vaimoksi --

-ja jos olisi saanut Eskolta ainoankaan rohkaisevan sanan, yhdenkään

-hellän rivin. Vaan ei mitään kuulunut. Itse hän oli monta kertaa kynään

-tarttunut, mutta taas pannut sen pois ja jäänyt odottamaan. Ehkä Esko

-ei pitänyt siitä, että hän kirjoitti. Sanoihan hän jo mennessään,

-että se luultavasti kävisi vaikeaksi. Eikä Mirjam tahtonut Eskolle

-ikävyyksiä toimittaa. Ei, mieluummin hän kärsi vaikka mitä ja kesti

-lujana tämän vähäisen ajan. Täytyihän Eskon jo pian palata. Soinnulta

-oli saapunut kirjekortti, jossa hän kertoi tulevansa tammikuun

-puolivälissä. Nyt oli se aika; ehkä Sointu jo oli saapunutkin. Silloin

-ei kaiketi Eskokaan enää kauvan viipynyt poissa. Ainakin Mirjam toivoi

-saavansa tietoja hänestä Soinnun kautta.

-

-Hän hankasi ja hieroi lattiaa, ja ajatukset lensivät edelleen.

-

-Mikä onni, että Haijele ennätti pois, ennenkuin salaisuus tuli ilmi!

-Eikä äidin vieläkään olisi tarvinnut mitään tietää, ellei hän itse,

-Mirjam, olisi ollut huolimaton. Äiti oli poissa silloin, ja hän

-istui aarteitansa katselemassa. Puodin ovi kuului käyvän, hän heitti

-kiireesti kirjeen ja sormuksen lukitsemattomaan kirstuun ja riensi

-myymäpöydän ääreen. Saattoiko hän arvata, että äiti kääntyisi tieltä

-takaisin paksumpaa huivia hakemaan? Ennenkuin Mirjam ehti paikalle, oli

-äiti jo siepannut hänen kalleutensa, eikä antanut pois, vaikka hän itki

-ja rukoili ja koetti väkisinkin ne riistää, aivan hurjana tuskasta ja

-kauhusta...

-

-Sitte hänellä ei enää ollut muuta kuin Uusi Testamentti ja Soinnun

-joulukortti.

-

-Hän oli ruvennut ahkerammin lukemaan tuota kirjaa, aina kun hän vain

-oli yksin. Ei hän sitä paljon ymmärtänyt, mutta se oli niin suloista

-sentään. Silloin hän mielestään oli ikäänkuin lähempänä Eskoa ja

-Sointua. Eikä siinä mitään rumaa ja pahaa sanottu, niinkuin hän oli

-luullut, vaan ihmeellisiä, kauniita asioita.

-

-Kerran sitte äiti tapasi hänet lukemasta ja otti pois hänen

-viimeisenkin ilonsa. Siinä samassa meni Soinnun korttikin, joka oli

-ollut kirjanmerkkinä.

-

-Eikä vieläkään ollut mitta täysi. Kaiken kukkuraksi rouva Junker tuli

-kosimaan häntä pojallensa.

-

-Oikeastaan se olisi voinut olla hauskaa... Eeva Peritz kyllä olisi

-avosylin ottanut Naftalin, ja moni muu tyttö samoin. Mirjam olisi

-voinut kehua heille, että semmoinen poika häntä pyysi, eikä hän

-huolinut. Mutta pahin seikka tässä oli, että äiti tahtoi häntä

-huolimaan. Ja kun hän sitä ajatteli, inhotti häntä Naftali ja rouva

-Junker ja kaikki muut paitsi hänen oma Eskonsa.

-

-Eikös vaan nytkin kuulunut rouva Junkerin ääni puodista?

-

-Ovi työnnettiin auki, ja siitä pisti päänsä ensin Rebekka, sitte

-lihava, terhakan näköinen akka.

-

--- Ahaa, vai tämä huone se on. Päivää, Mirjam! Siellähän meidän miniä

-siivoilee ja hommaa. Se on oikein se! Mutta ei sinun kauvan tarvitse

-tässä kopissa olla, me juuri puhuimme, että vaihdatte kohta kihloja, ja

-sitte pidetään häät samaan menoon...

-

-Kalveten Mirjam kohosi pystyyn lattiaa huuhtomasta, päästeli suoraksi

-hameensa, joka oli vyötäisille kiinnitetty, ja veti alas hihansa. Hän

-tuijotti vuoroin äitiänsä, vuoroin rouva Junkeria, käsittämättä, oliko

-tuo puhe leikkiä vai totta.

-

--- Niin, niin, -- jatkoi rouva Junker nauraen. -- Tyttö hämmästyy,

-mutta eihän se ihme olekaan. Vaikka minä sen itsekin sanon, niin ei ole

-toista semmoista poikaa kuin Naftali. Aina hän on ollut hyvä, ja minä

-olen saanut määrätä kaikki. Kyllä Mirjamin kelpaa, se on varma. Koska

-tässä nyt on Rebekan kanssa asiat sovittu, niin minä lähetän Naftalin

-iltapäivällä --

-

-Nyt vasta Mirjam käsitti, että tosi oli kysymyksessä. Ja nyt hänen

-täytyi turvautua viimeiseen keinoon, maksoi mitä maksoi.

-

-Joka verenpisara pakeni hänen poskiltansa, mutta hän puhui kuitenkin,

-varmasti, kiireisesti kuin henkensä edestä:

-

--- Ei, ei, se on turhaa, rouva Junker. Minulla... minulla on jo

-sulhanen!

-

-Rebekka ei ollut uskoa korviansa. Oliko tuo tyttö Mirjam -- tuo joka

-seisoi siinä suorana ja pelottomana ja uskalsi päästää sellaiset

-sanat huuliltansa? Ja rouva Junker töllisti häntä, luullen että hän

-vähintäänkin oli tullut hourupäiseksi.

-

--- Suus kiinni! -- huusi Rebekka vihdoin toinnuttuansa. Tämähän oli

-vallan hirmuista. Jos joutuisi tiedoksi, että Mirjam oli Goin henttuna

-ollut, ei hänestä kukaan juutalainen enää huolisi. -- Älä kuuntele

-hänen löpinäänsä, -- jatkoi Rebekka hädissään rouva Junkerille. --

-Tuommoinen letukka -- suotta olevinaan, ja kuvittelee, että häntä niin

-kilvan hapotellaan! Kiitä ja niiaa, sinä tyhmä tyttö! Niin, Jemina,

-lähetä vaan Naftali tänne. Iltapäivälläkö? Kyllä se onkin parempi.

-Ehtiihän Mirjam siksi puhdistaa tuon huoneen ja sitte vähän itseänsäkin

-siistiä, ennenkuin sulhanen tulee...

-

--- Ei, ei! -- huusi Mirjam, tarrautuen epätoivoisena kiinni rouva

-Junkerin nuttuun, kun hän yritti lähteä. -- Minä rukoilen teitä, älkää

-lähettäkö häntä! En tahdo -- voi, minä en tahdo!

-

-Mutta silloin kuohahti Jemina Junkerinkin veri. Se oli toki liikaa,

-niin, todellakin ihan kuulumatonta itsepäisyyttä ja röyhkeyttä, että

-tuo tytöntynkä kehtasi halveksia Naftalin tarjousta.

-

--- Vai semmoinen vesako tämä onkin? -- virkkoi hän vihaisesti. --

-Luulin löytäväni nöyrän tytön, ja nyt se käyttäytyykin kuin vikuri

-hevonen. Piiskaa tarvitsisi!

-

--- Ja saakin, jos ei tottele, -- vakuutti Rebekka.

-

-Tyttö peräytyi askeleen.

-

--- Te ette koske minuun, ette...

-

--- Jos en minä, niin Haijele!

-

--- Haijele?

-

-Mirjam katsoi säikähtyneenä äitiinsä. Mitä tämä merkitsi?

-

-Juuri samassa issikka ajoi puodin eteen. Rebekka juoksi ikkunaan ja

-huudahti:

-

--- Tuossa hän on!

-

-Mirjamin silmissä maailma mustui. Vapisten hän vetäytyi huoneen

-viimeiseen nurkkaan, tavoitellen seinää kädellänsä. Laupias Jumala,

-mitä tästä oli tuleva?

-

--- Älkää kertoko Haijelelle! Armahtakaa minua! -- yritti hän huutaa,

-mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin.

-

--- Iltapäivällä siis, -- kuiskasi Rebekka, puristaen Jeminan kättä.

-Toinen iski silmäänsä ja meni.

-

--- Boruch Haschêm, -- huokasi Rebekka, syleillessään Haijelea

-tervetuliaisiksi. -- Kyllä oli hyvä, että tulit. En minä tiedä, mihin

-olisin joutunut sen tytön kanssa. Mutta kuule, älä nyt sentään ole

-sille vallan kova. Jemina Junkerkin käski piiskaa antamaan, ja oikein

-se onkin, mutta kas, Mirjam on semmoinen hento raukka...

-

-Kuinka Haijele häpesi! Tuo puhe kuului niin raa'alta, että oikein

-sydäntä karmi -- ja hän itse oli siihen sentään aihetta antanut.

-Mikä raivotar hän olikaan ollut, kun äiti, joka oli hänet avuksensa

-kutsunut, peläten anoi sääliä hänen lähestyessään!

-

-Toinenkin ajatus lensi siinä silmänräpäyksessä läpi hänen aivojensa.

-Tuommoiseltakohan hänen kiivas puheensa Baaselissa oli Ruubenin korviin

-soinut?

-

-Tuomarimielellä Haijele oli astunut alas issikan reestä. Sisälle hän

-tuli ikäänkuin se, joka itse oli tavattu pahanteosta.

-

-Riisuessansa päällysvaatteita ja olkahihnasta riippuvaa pientä

-matkalaukkua hän kertoi, että Ruubenkin oli mukana, vaikka oli asemalta

-suoraan ajanut sisarensa luo.

-

--- Niin, niin, sinähän olet nyt kihloissa. Näytäppä sormuksesi! Ai

-kuinka kaunis! Ja Ruuben on oikein tohtori. Koska te häitä pidätte?

-

--- Luultavasti kohta palattuamme Leipzigiin. Saa nyt nähdä.

-

--- Juu, juu, niin se poika on tullut oppineeksi ja ylhäiseksi. Kuka

-senkään olisi arvannut, kun sinä pienenä Viljakan pihalla leikit

-hänen kanssaan, että kerran vielä pääsisit tohtorinnaksi. Olisi nyt

-Israelinkin -- olow hascholom -- pitänyt olla näkemässä sukunsa

-kunniaa...

-

-Haijele hymyili.

-

--- Ei tässä ole kysymys kunniasta, vaan onnesta. Mutta äiti, missä

-Mirjam on?

-

--- Mihin lienee mennyt. Kuules, Haijele, kai me taas haemme Esterin

-tänne apulaiseksi? Nyt on avarampaakin meillä, niin että saat rauhassa

-lukea ja kirjoittaa. Juuri äsken vuokrasin huoneen lisää. Se on sinulle

-liian huono, mutta Mirjamille se kyllä kelpaa...

-

--- Mirjamin asia on nyt ensiksi saatava selville, -- sanoi Haijele

-vakavasti. -- Ei pidä pelätä, en minä hänelle mitään pahaa tee. Hän ei

-siis ole vielä suostunut Junkeriin?

-

--- Ei, paratkoon. Mutta iltapäivällä Naftali tulee tänne. Jos tyttö nyt

-vaan ei ilmoittaisi julkisesti koko sitä entistä... Äsken jo yritti,

-mutta sain sekoitetuksi...

-

--- Onko hän nyt ulkona?

-

-Samassa joku astui puotiin.

-

--- Ei, kas, kyllä hän tuonne tattarin kamariin jäi. Odota, minun

-täytyy mennä... Mirjam hoi, jo se siivous vähemmälläkin riittää! Tule

-toimittamaan kahvia ja ruokaa Haijelelle!

-

-Ei vastausta, ei liikahdusta.

-

-Haijele astui silloin puodin läpi huoneeseen, jota Mirjam oli

-siivonnut. Se oli aivan tyhjä, ainoastaan huono ilma löi vastaan. Hän

-avasi pihalle vievän oven, ja siellä kylmän porstuan nurkassa Mirjam

-kyyrötti, sinisenä vilusta, väristen kuin haavan lehti.

-

--- Mirjam, mitä sinä täällä teet? -- huudahti Haijele. -- Minuako

-pakenit?

-

-Tyttö ei vastannut, loi vain tuskaiset silmänsä Haijeleen ja painautui

-likemmäksi seinää. Mutta kun sisar tarttui hänen käteensä, antoi hän

-tahdottomana kuin pieni lapsi taluttaa itsensä puodintakaiseen kamariin.

-

--- Älä pelkää, -- sanoi Haijele melkein hellästi. -- Onko se nyt

-viisasta, että juokset ulos kylmettymään, päästäksesi puhumasta

-kanssani? Sisaresihan minä olen ja tarkoitan parastasi. Kaikki kääntyy

-vielä hyväksi, kun vaan rauhoitut ja seuraat neuvojani.

-

-Kuuliko hän oikein? Eikö Haijele tullutkaan pelottavana ja vihaisena

-häntä musertamaan? Suuret silmät saivat kysyvän, kummastelevan ilmeen,

-jähmettynyt sydän suli, ja hän vaipui maahan Haijelen eteen, peitti

-kasvonsa hänen helmaansa ja purskahti kiihkeään, huojentavaan itkuun.

-

-Haijelekin sai kyyneleitä silmiinsä ja silitteli hiljaa Mirjamin mustia

-kiharoita. Kuinka toisenlaiseksi tämä kohtaus oli tullut, kuin hän

-ennakolta oli ajatellut!

-

-Mutta eihän asia säälillä ja kyyneleillä selvinnyt. Tässä oli paljo

-vakavaa keskustelemista.

-

--- Nouse ylös, Mirjam, -- sanoi Haijele lempeästi, mutta päättäväisesti.

-

-Hän totteli kohta.

-

--- Istu tähän viereeni. Noin. Ja nyt puhelemme. Sanohan minulle, mitä

-sinulla on Naftali Junkeria vastaan?

-

--- Ei mitään...

-

--- Se on oikein, arvasinhan sen. Minä, vanhempi siskosi, olen morsian,

-ja nyt tulee sinusta myöskin, pikku Mirjam. Minä laitan sinulle kaikki

-kauniisti kuntoon, ja noista entisistä asioista emme hiisku mitään

-enää. Olethan sitte tyytyväinen, eikö niin?

-

--- En voi, en rakasta häntä, -- kuiskasi Mirjam.

-

--- Sinä et ymmärrä, mitä puhut. Kyllä sinä tulet varsin onnelliseksi,

-jos vaan tahdot. Juurihan vakuutit, ettei sinulla ole mitään häntä

-vastaan.

-

-Tuli jotain ylevää noihin kalpeisiin kasvoihin, kun hän ne kohotti,

-katsoakseen Haijelea silmiin.

-

--- Jos sinä rakastat Ruubeniasi, voisitko naida toisen?

-

-Haijele hämmästyi. Hän oli puhunut kuin lapselle, ja siinä olikin

-nainen hänen edessänsä. Milloin hän oli kasvanut? Milloin kehittynyt?

-

-Mutta jos Mirjam oli nainen, oli Haijelenkin oikeus muuttaa kieltänsä.

-

--- Minä tiedän, -- hän lausui, -- sinä rakastat kristittyä nuorukaista.

-Mikä on hänen nimensä?

-

--- Esko Kaisla, -- vastasi Mirjam silmää räpäyttämättä.

-

--- Sointu Kaislan veli?

-

--- Niin.

-

-Nuo tyynet vastaukset ärsyttivät Haijelea enemmän kuin mikään muu.

-Vaivoin hilliten ääntänsä hän lausui:

-

--- Joka muukalaista rakastaa, on kuollut kansaltansa. Sinun täytyy

-hänet unohtaa.

-

--- Joka unohtaa, se on uskoton. Minä olen luvannut olla hänen omansa.

-

-Haijele joutui pois suunniltansa. Näin sitkeätä vastarintaa hän ei

-ollut valmistunut kohtaamaan. Kaikki haihtui mielestä, omat päätökset

-ja Ruubenille annetut lupaukset. Kavahtaen pystyyn hän työnsi

-huuliltansa:

-

--- Sinä kristityn luuska, sinä...

-

-Mutta silloin sävähti Mirjamkin ylös. Hänen poskensa punoittivat, ja

-hän näytti sinä hetkenä yhtä uljaalta kuin Haijele konsanaan. Hetkisen

-sisarukset seisoivat vastatusten, katsoen toisiansa silmistä silmiin.

-

--- Minäkin olen Israelin tytär, -- sanoi Mirjam värähtävin huulin. --

-Kunniaani ei kukaan saa koskea!

-

-Uudelleen Haijele hämmästyi. Hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä tuon

-tyttösen kaulaan ja riemuita: -- Hyvin, pikku siskoni, bravo, bravo! --

-Vaan se jäi tekemättä. Sen sijaan hän käänsi päänsä pois, sanoen:

-

--- Ken tahtoo olla Israelin tytär, olkoon sitä kokonaan. Ja siitä

-syystä minä vielä tänä aamupäivänä toimitan sormuksesi takaisin sille,

-joka sen antoi.

-

--- Missä hän on? Tiedätkö sen? -- huudahti Mirjam kiihkeästi.

-

--- Kuinka? Etkö sinä muka tiedä sitä?

-

-Hän pudisti surullisena päätänsä: -- En, en.

-

-Haijele katsoi häntä, ja katsoi yhä. Oliko hän sittekin lapsi -- lapsi

-joka herkkänä uskoi kauniita satuja, mutta elämän todellisuudesta ei

-tietänyt mitään? Vai yhäkö hän petti ja teeskenteli?

-

-Hän oli ottava selon siitä. Mitä matkan väsymyksestä? Sitä ei saanut

-tuntea, kun velvollisuus voimia kysyi.

-

--- Minä lähden ulos, -- sanoi hän Mirjamille.

-

--- Oi Haijele, jos hituistakaan minusta välität, niin sano, missä hän

-on! -- rukoili Mirjam, riippuen kiinni sisaressaan.

-

--- En tiedä sitä, mutta menen ottamaan selvää.

-

--- Minä tulen mukaasi! Haijele empi, mutta vastasi sitte:

-

--- Tule!

-

-Kun he päällysvaatteisiin puettuina astuivat puotiin, kysyi Rebekka

-ihmeissään, mihin he nyt olivat matkalla. Haijele vei hänet kamariin,

-puhui hiljaa jotakin hänen kanssansa ja sai pienen käärön, jonka pisti

-taskuunsa.

-

--- Mutta ethän sinä ole vielä mitään syönytkään! -- huudahti Rebekka

-äkkiä, lyöden kätensä yhteen. -- Ei Mirjam voi päästä mihinkään, kuka

-päivällistä laittaisi?

-

--- Noutakaa Ester, me syömme mitä tahansa, kun palaamme. Eikä sekään

-haittaa, jos puoti on suljettuna jonkun silmänräpäyksen.

-

-Niin he menivät.

-

-Myrsky oli tauonnut, pyry laannut. Kaduilla lumilapiot ahkerasti

-heiluivat, ja taajat joukot ihmisiä liikkuivat kävelyllä tai

-ostoksilla, päästyänsä irti vankeudesta, johon ilma heidät oli sulkenut.

-

-Aleksanterinkadulla Mirjam äkkiä pysähtyi. Haijele näki hänen

-punastuvan ja kalpenevan, lopuksi niin, että huuletkin kadottivat

-värinsä. Hän ei ehtinyt kysyä mitään. Samassa hetkessä kulki heidän

-ohitsensa ihmistungoksessa se vaaleaverinen nuorukainen, jonka kanssa

-Haijele kerran oli nähnyt Mirjamin tanssivan, ja hänen rinnallaan,

-käsi kainalossa, asteli sorja, vilkassilmäinen tyttö. He eivät

-juutalaisneitosia huomanneet innokkaasti puhellessaan. Vasta kun he

-olivat ihan kohdalle ehtineet, sattui nuorukainen katsahtamaan ylös,

-ja silloin hänen silmänsä kohtasivat Mirjamin katseen. Vain lyhyt

-silmänräpäys, ja ijäisyys tuntui siinä lepäävän. Sitte he kadottivat

-toisensa näkyvistä.

-

--- Se oli siis hän? -- kuiskasi Haijele.

-

-Mirjam liikutti huuliansa, mutta Haijele ei kuullut, mitä hän sanoi.

-Eikä hän vastausta tarvinnutkaan.

-

--- Saatanko sinut takaisin kotiin? -- kysyi Haijele. Mutta samassa hän

-huomasi, että Mirjam oli pyörtymäisillään eikä varmaan olisi niinkään

-pitkälle jaksanut. Hän otti ajurin, he istuivat rekeen ja olivat

-parissa minuutissa kotona.

-

--- Mirjam voi pahoin, pankaa hänet lepäämään! -- huusi Haijele puodin

-ovelta. -- Minä en ole vielä toimittanut tehtävääni, minun täytyy

-mennä. -- Ja nuolena hän oli kadulla jälleen.

-

-Haijele tiesi entuudesta, missä Sointu asui. Sieltä hän kai löytäisi

-Eskonkin -- ja tuon vieraan tytön, joka oli Mirjamin syrjäyttänyt.

-Sinnepäin he olivat kävelleet, ja nyt heidän jo täytyi olla kotona.

-

-Raivo kuohui Haijelen rinnassa, ei enää Mirjamia, vaan hänen

-pettäjäänsä kohtaan. Pikku raukka, kuinka uljaasti hän olikaan kärsinyt

-tuon hylkiön tähden! Niin, niin, se oli sitä tavallista: juutalainen

-ei ollut parempi kuin vaateriepu, jonka voi heittää nurkkaan, milloin

-halusi... Ah, kuinka hänen sydämensä oli täynnä! Ja hän oli sen purkava

-säälimättä, säästämättä...

-

-Hyvä tosin, että Mirjam nyt oli Goista vapaa. Mutta ei se toisen

-rikosta vähentänyt.

-

-Kimakasti kello soi, kun Haijele veti nuoraa. Avaamaan tuli Sointu,

-jonka silmät kävivät suuriksi, kun hän näki Haijelen.

-

--- Neiti on hyvä ja astuu sisälle, -- hän pyysi ujosti.

-

--- Minä etsin veljeänne, -- sanoi Haijele saksaksi. -- Onko hän kotona?

-

--- Ei ole. Mutta ehkä minä voisin...

-

--- Voitte kyllä. Voitte sanoa hänelle, että hän on roisto!

-

-Sointu katsoi häntä pitkään. Ehkä hän ei oikein ymmärtänyt saksaa.

-

--- Tavattoman yksinkertainen tyttö, joka ei edes kykene suuttumaan, --

-ajatteli Haijele.

-

--- Mitä neiti tarkoittaa? -- kysyi Sointu vihdoin, luoden häneen

-rehelliset sinisilmänsä.

-

-Haijele veti esiin sormuksen taskustansa.

-

--- Sitä minä tarkoitan, että veljenne antoi tämän sormuksen Mirjamille

-ja lupasi ottaa hänet vaimoksensa. Tyttö on laihtunut ja surrut,

-odottanut tuota veijaria ja hylännyt kunnon juutalaisen tarjouksen

-hänen tähtensä. Jumalan kiitos, että juttu nyt on lopussa. Emme me

-koskaan olisi Mirjamia muukalaiselle antaneet, tietäkää se -- minä

-en siis puhu niinkuin sellainen, joka jotakin on menettänyt veljenne

-petollisuuden kautta. Mutta yhden asian minä tahdon sanoa teille: älkää

-yrittäkö rajan yli! Veriviha on teidän ja meidän välillämme. Mirjam saa

-syyttää itseänsä -- mutta syyttäkää tekin itseänne, jos --

-

-Haijele pysähtyi. Hän oli unohtanut, kelle puhui. Mitä hän tässä sanoja

-tuhlasi tuolle tytölle, joka arvattavasti ei mitään ymmärtänyt siitä

-kaikesta.

-

--- Hyvästi, -- sanoi hän sentähden lyhyeen, katkaisten oman lauseensa

-ja ojentaen sormuksen Soinnulle. -- Antakaa se veljellenne.

-

-Sitte hän poistui, ennenkuin Sointu ehti sen verran tointua

-hämmästyksestään ja säikähdyksestään, että olisi saanut sanankaan

-huuliltansa.

-

-Portaissa Haijele itseksensä harmitteli, ettei hän ollut vihansa

-oikeata esinettä tavannut. Mutta hän ei vielä ehtinyt kadulla kulkea

-kymmentä askelta, ennenkuin äskeinen toivo jo toteutui. Siinä tulikin

-Esko, ei kuitenkaan Tuulikin, vaan Pentti Viljakan seurassa. He olivat

-sattumalta yhtyneet, kun Esko palasi saattamasta morsiantansa tämän

-asuinpaikkaan.

-

-Haijele ei joutunut pitkältä tuumailemaan. Hän suorastaan riemastui.

-Siinä hän oli vastatusten noiden molempien kanssa -- vanhan

-vihollisensa, saman joka äskettäin tuoreutti entiset muistot

-tuuppaamalla hänen äitinsä kumoon -- ja tämän, joka Mirjamin oli

-pettänyt. Yhdellä iskulla hän saattoi antaa heille kummallekin

-osansa. Hienotunteisuuttako? Oh, se oli tarpeetonta. Näitä kohtaan,

-jos milloinkaan, oli paikallansa: silmä silmästä, hammas hampaasta.

-He olivat häpäisseet hänen omaisiansa, ja hän oli saattava heidät

-häpeämään vaikkapa keskellä katua.

-

--- Anteeksi, -- lausui hän, asettuen molempien nuorukaisten eteen. --

-Tehkää hyvin ja pysähtykää hiukan!

-

-Pentti oli häntä lähinnä ja hätääntyi aika tavalla, sillä ihmisiä

-liikkui yltympäri joka suunnalla. Hän ei ehtinyt huomata enempää kuin

-palavat juutalaissilmät, mutta ne sanoivat tarpeeksi selvään, ettei

-tämä neitonen vanhoja vaatteita pyytänyt. Korea katutyttö siis -- mitä

-muuta? -- Illalla, illalla -- menkää tiehenne nyt! -- kuiskasi hän

-kiireisesti, pyrkien ohi.

-

-Esko oli aivan punainen ja nykäisi Penttiä. Mutta Haijele raivostui

-niin, että hän unohti maailman ympärillänsä.

-

--- Hävetkää, saastainen Goi! -- huudahti hän kiihkoisesti. -- Minä

-kyllä ilmoitan teille nimeni: olen Haijele Poll. Ja te olette Pentti

-Viljakka, vai kuinka?

-

--- Mitä saamaria... En minä voi muistaa...

-

-Pentin täytyi pysähtyä, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin,

-sillä Esko myös oli seisattunut, ja tuo juutalaisneitonen oli käskevä

-kuin valtijatar. Niin, tosiaan, kuinka hän oli erehtynytkin... Ei

-katutyttö tuommoiselta koskaan voinut näyttää.

-

--- Herra Viljakka, ettekö muista pientä juutalaistyttöä, jota te

-nimititte Hai-kalaksi? Hän puri teitä kerran, mutta sen te hyvin

-ansaitsitte. Teidän sananne ja tekonne iskivät monta kymmentä kertaa

-hänen lapsensydämeensä haavoja, jotka ijäksi jäivät kirvelemään. Se

-tyttö olen minä. -- Ja ettekö pikku "Mirriä" muista? Kuinka monta

-kertaa hän itki teidän tähtenne! Hän on sisareni. -- Odottakaa,

-vieläkin yksi muistutus. Mitäpä olisittekaan pannut mieleenne

-juutalaisvaimoa, jonka esplanaadilla ihmisjoukon nähden tuonaan

-työnsitte katuojaan! Hän on äitini. -- Ja nyt tiedätte, kuka on Haijele

-Poll.

-

--- Se tieto ei tosiaan kannata noin pitkää saarnaa, -- sanoi Pentti,

-kääntäen selkänsä. -- Tule pois, Esko!

-

--- Ei, herra Kaisla, -- lausui Haijele määräävästi, pysähdyttäen

-Eskon siihen paikkaan. -- Menköön hän -- teille olen vielä sanan

-velkaa. Teitä minä oikeastaan hain, vaikka sattumus toi tuon toisenkin

-tielleni. Ja te tiedätte kyllä asiani -- vai kuinka?

-

--- Tiedän, neiti -- mutta suokaa anteeksi... Tämä ei ole sopiva paikka

-siitä puhuaksemme. -- Eskon ääni oli hädistynyt ja katse melkein

-rukoileva.

-

--- Tulkaa siis, -- sanoi Haijele, silmissä katse kuin ruhtinattaren,

-joka ylpeästi heittää armopalan kerjääjälle.

-

-Pentti harppaili jo pitkän matkan päässä. Haijele ja Esko kulkivat

-rinnakkain ja astuivat sisälle Eskon asunnon porraskäytävään.

-

--- Mitä nyt siis aiotte vastata? -- kysyi Haijele pysähtyen ja

-kiinnittäen Eskoon läpitunkevat silmänsä.

-

-Esko oli kuin pihdeissä. Paha omatunto ja tukala asema ahdistivat

-häntä, niin että tuskanhiki helmeili otsalla.

-

--- Olin aikonut tulla Mirjamin luo... Salliiko hän? Sanokaa, milloin --

-

--- Mirjaminko luo? Ja missä tarkoituksessa? -- Haijele näytti melkein

-hurjalta säihkyvine silmineen. -- Ei, sanon minä! Te ette tule hänen

-silmäinsä eteen. Eikä minullakaan enää ole muuta sanomista teille, kuin

-että vihaan, vihaan teitä ja kaikkia kristittyjä! Jakakaa vaan Uusia

-Testamenttejanne, saarnatkaa vaan rakkautta, joka on suurin kaikesta

--- ja repikää sitte töillänne palasiksi kaikki tyyni! Hyvä on. Ja nyt

-voin teitä kiittääkin. Voin kiittää siitä, että olen saanut nähdä tämän

-selvemmin kuin milloinkaan. Kentiesi valheellinen virvatuli muuten

-olisi voinut huikaista silmäni...

-

-Hän kumarsi ja poistui.

-

-Mutta Esko riensi ylös asuntonsa portaita tuskasta ihan epätoivoisena.

-Miksi, miksi hän ei ollut ajoissa kirjoittanut Mirjamille? Joka päivä

-hän oli syyttänyt itseänsä, vaan se oli ollut sittekin mahdotonta.

-Eilen hän oli kaikkien Orkamolaisten kanssa saapunut kaupunkiin.

-Tuulikki oli hänen, sormukset oli vaihdettu, kihlaus vastikään

-julkaistu. Mutta Mirjam ei tietänyt Tuulikista mitään eikä Tuulikki

-Mirjamista -- siinä oli Eskon jokapäiväinen kalvava huoli ollut

-keskellä nuoren lemmen onnea. -- Ole suora! -- oli Toimi kehoittanut.

-Mutta hän ei voinut... Ja nyt oli myöhäistä...

-

-Eteisessä Sointu tuli häntä vastaan silmät kyynelissä.

-

--- Voi Esko, Esko, mitä kauheata sinä olet tehnyt? -- virkkoi hän, syvä

-tuska kuvastuneena kasvoihin.

-

--- Mitä? Ethän --

-

-Samassa Esko näki pienen kultasormuksen, jota Sointu piteli.

-

--- Oi sisko! -- huudahti hän. Ja kun Soinnun huoneen ovi oli heidän

-jälkeensä sulkeutunut, purskahti nuorukainen itkemään kuin pieni lapsi.

-Ei mikään olisi voinut häneen niin koskea, kuin tuo viaton, haikea

-katse. Kaikkein vähimmin hän olisi suonut kenenkään kertovan Soinnulle

-näistä asioista, ei edes hienoimmallakaan tavalla -- ja nyt -- miten se

-olikaan mahtanut tapahtua!

-

-Sointu oli aivan hiljaa. Hänelle oli selvennyt kaikki, vaikka hitaasti,

-vähitellen. Se oli liian uutta maailmaa -- ja liian katkeraa.

-

--- Emmekö mene hänen luoksensa? -- kuiskasi hän vihdoin.

-

--- Hän ei tahdo minua nähdä...

-

--- Minä menen.

-

-Esko veti Soinnun viereensä ja suuteli liikutettuna häntä otsalle.

-

--- Niin mene, mene, sinä puhdas enkeli! Sinä saatat puhua hänelle

-paremmin kuin minä. Sano, että pyydän häneltä anteeksi, pyydän koko

-sielullani ja sydämelläni... Sano, että minä olen ollut kehno ja kurja,

-mutta kerro myös, etten aikonut pettää, että minä rakastin häntä...

-

--- Minä koetan sanoa sen. Lähde sinä vaan Tuulikin luo! Mutta jos

-Mirjam toivoisi...?

-

--- Niin tule minulle kertomaan. Kiitos, rakas pikku sisko! Niin -- minä

-lähden Tuulikin luo...

-

-Esko nousi seisomaan ja ojentihe suoraksi. Nyt hänen täytyi olla mies

-ja tehdä velvollisuutensa. Juuri Tuulikin luo -- niin, niin. Sointu

-sanoi siinä enemmän kuin hän aikoi ja aavistikaan.

-

-Yhdessä he lähtivät ulos ja kadunkulmassa erkanivat. --

-

-Pollilla oli paraikaa suuri sekasorto. Rebekka oli laahannut Mirjamin

-makuuvaatteet Melidullan entiseen kamariin, ja tyttö makasi nyt siellä

-aivan kalpeana ja voimattomana. Sillä välin Esterin tuli keittää

-lihaa päivälliseksi. Mutta se onneton olikin huomaamatta ottanut

-maitokattilan, pannut siihen vettä ja lihan ja asettanut tulelle. Sepä

-nyt oli! Hyvä toki, ettei sattunut savinen eikä posliininen astia; se

-olisi ollut ijäksi saastutettu ja kelvoton. Mutta voi mitä vaivoja

-tulikaan Rebekalle, ennenkuin kattila saatiin "koscheriksi"! [koscher =

-lainmukainen.] Liha oli mennyttä, siihen ei mitään voinut, ja muutenkin

-myöhästynyt päivällinen uhkasi kokonaan tipahtaa lieteen. Haijele

-saapui kuin pelastava enkeli antamaan rahaa ja määräämään, että Esterin

-piti noutaa ruokaa ravintolasta. Kyllähän Rebekka itsekseen ajatteli,

-että kuka tiesi millaisella kattilalla siellä oli keitetty; mutta koska

-Haijele näin käski, niin totta hän mahtoi sen synnittömäksi ymmärtää.

-

-Ruoka oli juuri ehditty korjata pois. Mirjamkin oli juonut vähän

-lihalientä, mutta heittäytynyt sitte kohta vuoteelle jälleen. Hänen

-päätänsä niin kummallisesti pyörrytti ja särki. Ei hän edes saattanut

-itkeä, ei oikein ajatella eikä käsittää mitään.

-

-Silloin Ruuben ja Sointu saapuivat melkein samalla kertaa. Ester

-pantiin puotia vartioimaan, ja Haijele otti vastaan Ruubenin,

-esittääkseen hänet ihastuneelle äidillensä. Kukaan ei kieltänyt Sointua

-menemästä Melidullan huoneeseen Mirjamin luo.

-

-Molemmat tytöt huudahtivat ääneensä nähdessään toisensa.

-

--- Sointu, Sointu rakas!

-

--- Oi Mirjam!

-

-Kuinka hän oli kalvennut ja käynyt huonon näköiseksi! Koski niin

-kipeästi Soinnun sydämeen, kun hän näin tapasi ystävänsä, vieläpä

-lisäksi tyhjässä, kurjassa huoneessa, lattialle heitetyillä

-vuodevaatteilla makaamassa.

-

-Mirjam joutui hämilleen, silitti kädellään tukkaansa, kääräisi huivin

-hartioillensa ja pyrki ylös. Seinälle naulaan oli ripustettu hänen

-paras hameensa Junkerin tuloa varten. Olisi edes sen saanut yllensä

-pistetyksi...

-

--- Ei, Mirjam, lepää vaan, jos olet väsyksissä, -- sanoi Sointu,

-lempeästi pakottaen hänet vuoteelle takaisin. -- Minä istun tähän

-patjan reunalle viereesi, ja sitte puhelemme. Jaksatko hetkisen?

-

--- Sinua jaksan kyllä kuunnella.

-

--- Minä tulin pyytämään Eskon puolesta anteeksi. Hän on niin pahoin

-tehnyt...

-

--- Ei minulla ole mitään, ei mitään enää jäljellä, -- kuiskasi Mirjam.

-Kyyneleet puhkesivat kumpaisenkin tytön silmiin, ja he vaipuivat

-nyyhkyttäen toistensa syliin. Sanoitta he ymmärsivät, mitä sydän tunsi.

-

--- Hän ei edes tahtonut tulla, -- sanoi Mirjam vihdoin haikeasti

-huoahtaen.

-

--- Hän tulee, jos annat luvan.

-

-Tyttö alkoi vapista sen kuullessaan.

-

--- Onko se sinulle liian vaikeata?

-

--- Vaikka kuolisin, niin, Sointu -- oi, minä tahdon, jos hän vaan

-tahtoo! Mutta tänne... Pitääkö hänen nähdä tämä ruma huone? Ei, toiset

-saavat mennä mihin tahansa. Minä vien hänet kamariin, minä pukeudun

-juhlavaatteisiin... Sointu rakas, tuo hänet pian!

-

-Sointu katsoi Mirjamia oudoksuen. Hänen silmissään oli niin kummallinen

-kiilto ja polte poskilla. Hourailiko hän? Mikä hänen oli?

-

--- Hyvästi siis. Saanko toiste tulla luoksesi uudestaan?

-

--- Milloin tahansa! Minä kuiskaan sinulle jotakin, ennenkuin menet.

-Kuule: äiti otti sinun kirjasi... En minä sitä hävittänyt, se oli rakas

-minulle. Kaikki on otettu pois... Ei minulla ole mitään, ei mitään

-enää...

-

-Tuo sama toivoton huokaus, ja taas ääni hiljeni nyyhkytyksiin.

-

--- Jeesus on aina luonasi, -- kuiskasi Sointu. -- Sano hänelle näin:

-"Rakas Jeesus, anna minun tuntea, että sinä olet täällä!" Sitte et ole

-yksin.

-

-Mirjamin huulet liikkuivat hiljaa, Sointu suuteli häntä ja lähti.

-

-Puodissa hän sattui vastuksiin kiiltäväposkisen, hienoksi siistityn

-juutalaisnuorukaisen kanssa. Se oli Naftali Junker, joka saapui

-kosimaan.

-

-Rebekka otti vieraan kohteliaasti vastaan, mairitteleva hymy

-huulillansa. Junker tervehti tulevaa anoppiansa ja Haijelea, muhoillen

-hänkin hämillään ja hyvillään, ja sitte hänet esiteltiin Ruubenille.

-

--- Minun asiani kai on tunnettu, -- alkoi hän, rykäisten kainoudessaan

-ja katsellen etsivästi ympärillensä.

-

--- On niinkin, -- kiirehti Rebekka vastaamaan. -- Istukaa, olkaa niin

-hyvä. Tämä on meille suuri kunnia... Kyllä Mirjam --

-

--- Suokaa anteeksi, herra Junker, -- keskeytti Haijele tyynesti ja

-arvokkaasti. -- Mirjam ei voi hyvin, ette valitettavasti tällä kertaa

-saata häntä tavata. Kysymyshän koskee yksin teitä ja sisartani. Me

-lähetämme teille sanan, jos Mirjam sitä toivoo terveeksi tultuansa.

-

-Junker avasi silmänsä selälleen, ja Rebekka vilkui Haijeleen

-hämmästyneenä ja levottomana. Mistä tämä muutos johtui?

-

-Mutta Ruuben puristi morsiamensa kättä voitonriemusta säteillen, ja

-Haijele kiitti sydämessään Jumalaa siitä, ettei enää ollut mitään syytä

-pakottaa Mirjamia, kun liitto muukalaisen kanssa itsestään oli rauennut.

-

-Hätäisenä Rebekka puhui:

-

--- Niin, mikä häneen nyt tulikaan, siihen Mirjamiin. Jos herra Junker

-ei pane pahaksi, niin ehkä täytyy tehdä, niinkuin Haijele sanoo. Kyllä

-Mirjam tietysti mielelläänkin... vaikka mitä semmoinen lapsi itse

-ymmärtää, mehän sen paremmin tiedämme päättää. Mutta jos nyt herra

-Junker sentään odottaisi --

-

--- Ei ole tarvis odottaa, -- kuului ääni ovelta heidän takaansa.

-

-He kääntyivät kaikki katsomaan. Siinä seisoi Mirjam parhaissa

-pukeissansa, kuumeinen hehku poskilla, silmissä katse kuin

-unissakävijän. Mutta ihana hän oli kuin ilmestys toisilta mailta.

-

--- En minä mene naimisiin, -- hän jatkoi.

-

-Toiset eivät vielä ehtineet sanaakaan lausua, kun Mirjam huudahti

-melkein kirkaisten.

-

-Pari silmänräpäystä Mirjamin tulon jälkeen oli puodin ovi käynyt.

-Mirjam oli jättänyt kamariin vievän oven sepo selällensä, ja kun hän

-päätänsä käänsi, seisoi hän Eskon ja ruskea tukkaisen tytön kanssa

-vastatusten.

-

-Esko oli "ollut mies" ja kertonut kaikki Tuulikille. Tyttö oli

-hämmästynyt aivan sanattomaksi. Olihan hän vaan juutalainen, tuo

-toinen -- mutta kuitenkin Tuulikki tunsi kuin syyllisyyden piston

-sydämessänsä. Hän oli tietämättänsä melkein pyrkinyt anastamaan

-Mirjamin sijaa, ja hänen siis myöskin oli syy -- jos Eskonkin. -- Tule,

--- oli Tuulikki vihdoin päättävästi lausunut, -- me menemme hänen

-luoksensa. Minä tahdon olla kanssasi. Ajakoon meidät pois, jos tahtoo,

-mutta pilvi varjostaa meidän onneamme, ellemme yritä. -- Silloin oli

-Esko luonut häneen ihailevan katseen, syvemmän kuin ennen milloinkaan.

--- Sinä olet enemmän kuin osasin aavistaa, -- oli hän sanonut, --

-luulin sinua metsän sinipiiaksi, ja sinä oletkin jalo nainen! --

-Soinnun he kohtasivat lähellä Pollin asuntoa, ja keveämmin sydämin he

-astuivat sisälle, kun tiesivät Mirjamin odottavan.

-

-Vaan tuo vihlaiseva huudahdus sai Eskon aivan pois suunniltansa.

-

--- Mirjam, Mirjam, voitko antaa anteeksi minulle? -- pyysi hän

-tuskassa, välittämättä ympäröivistä ihmisistä.

-

--- Ja voitteko minulle antaa anteeksi, että olen hänen omansa? --

-lausui Tuulikki kostuvin silmin.

-

--- Anteeksi -- oi annan, annan, -- kuiskasi Mirjam. Mutta samassa hehku

-pakeni hänen poskiltaan, hän horjahti ja vaipui pyörtyneenä Eskon ja

-Tuulikin käsiin.

-

--- Chas wescholom! [varjelkoon] -- sanoi Naftali Junker ja luikki

-tiehensä pelästyksissään.

-

-

-

-

-X

-

-RAKKAUS SUURIN

-

-

-Sointu oli turhaan temponut puodin ovea; se oli nähtävästi lukittu,

-koskapa ei auennut. Hän kiersi pihan kautta ja astui estämättä sisälle.

-

--- Onko Mirjam kotona? -- kysyi hän ystävällisesti, pelästymättä siitä,

-että Rebekka ja Haijele vetäytyivät kiireesti peremmälle.

-

--- Älkää lähestykö meitä! -- huudahti Haijele. -- Mirjam on

-vaarallisesti sairaana, hän on saanut isonrokon. Sulhaseni, joka on

-lääkäri, lähti juuri luotamme, ja kohta kuomi tulee noutamaan Mirjamia

-sairashuoneeseen.

-

--- Isoarokkoa! Oi, sehän on niin vaikea tauti...

-

--- Niin on -- rientäkää siis pois, neiti! Meidänkin täytyy mennä

-puhdistettaviksi sairashuoneeseen, ja kaikki savustetaan täällä

-asunnossamme.

-

--- Jumala meitä rankaisee Mirjamin tähden, -- valitti Rebekka.

-

--- Sanokaa, puhuiko lääkäri hengenvaarasta? -- kysyi Sointu, viipyen

-vielä paikallansa.

-

--- Hän pelkää, että Mirjamilla ei ole monta päivää jäljellä, -- lausui

-Haijele hiljaa. -- Hänen voimansa ovat niin heikot.

-

-Rebekka hyrähti katkerasti itkemään.

-

--- Onko hän aivan yksin? -- kysyi Sointu kalpein huulin.

-

--- Kuinka hänen luoksensa voisi mennä?... Vielä tunti sitte olimme

-siellä, mutta nyt, kun tiedämme --

-

-Sointu seisoi äänettömänä hetkisen. Sitte hän nopeaan kuin nuoli riensi

-huoneen läpi ja avasi puotiin vievän oven.

-

--- Sallikaa minun mennä Mirjamia katsomaan! -- sanoi hän. -- Ehkä hän

-tarvitsee jotakin, ehkä voisin auttaa.

-

-Molemmat naiset hämmästyivät.

-

--- Ei, ei, -- ehätti Haijele estämään. -- Sulhaseni on jyrkästi

-kieltänyt. Neiti, te olette lapsi, te ette ymmärrä... Kiiruhtakaa pian

-täältä!

-

-Vaan samassa kuului heikko ääni Melidullan: huoneesta:

-

--- Sointu, Sointu!...

-

--- Älkää minua kieltäkö, kun rakkaus käskee, -- sanoi Sointu,

-kiinnittäen Haijeleen syvät, siniset silmänsä. Samassa hän jo oli

-kadonnut ovesta.

-

-"Rakkaus käskee"... Haijele oli aivan tyrmistynyt. Hän vaipui tuolille,

-ymmärtämättä mitä ajatella. Rakastiko tuo vieras tyttö enemmän kuin

-hän, Mirjamin oma sisar? Vai oliko hän niin peräti tyhmä -- eikö

-hän käsittänyt, eikö hän tietänyt syöksyvänsä surman suuhun? Kuinka

-Mirjamkin saattoi huutaa, kun kerran oli kuullut Ruubenilta...

-

-Ei hän sinä hetkenä muistanut, pikku Mirjam parka. Kurkku kuivui, vesi

-oli lasista loppunut. Mutta enemmän kuin kipu ja jano ahdisti häntä

-hirmuinen pelko. Yksinkö sairashuoneeseen, jota hän aina oli niin

-kammottavaksi kuvitellut? Ja sitte jotain vielä kamalampaa: kuolema...

-

-Oli kuin pelastus ajatella, että Sointu oli tuolla seinän takana...

-

-Vaan kun kultakutrinen pää ilmestyi ovelle, silloin kyllä Mirjam jo

-muisti.

-

--- Sointu, tämä tarttuu... Älä tule! -- virkkoi hän, vaikka silmät

-haikeasti rukoilivat päinvastaista.

-

--- Jos Jumala tahtoo varjella minua, niin hän kyllä tekee sen. Jos ei

--- niin en minä pelkää...

-

-Hän kumartui hellästi Mirjamin puoleen. Heti hän huomasi tyhjän

-vesilasin ja kiiruhti jo samassa pois sitä täyttämään.

-

-Haijele päätti käyttää tilaisuutta vielä viimeisen kerran.

-

--- Tiedättekö, että isorokko on tarttuvaa, ja useimmiten se tappaa?

-

--- Tiedän, -- nyökkäsi Sointu päätänsä ja riensi takaisin.

-

--- Kiitos, -- kuiskasi Mirjam. -- Oi kuinka hyvä sinä olet, Sointu...

-Viivytkö todellakin? Mutta ne tulevat kohta ja vievät minut... Voi,

-minä pelkään...

-

--- Eivät he pahaa tee. Sinua hoidetaan hellästi, kun pääset

-sairashuoneeseen.

-

--- Tiedätkö, että minun pitää kuolla?

-

--- En tiedä minä etkä sinäkään. Rakas Mirjam, yksi vaan tietää, mitä

-hän aikoo tehdä. Taivaallinen Isä tietää.

-

-Mirjam viivähti.

-

--- Minä kadotin kaikki... Miksi minä eläisinkään? Mutta on niin

-kauheata kuolla!

-

--- Oi Mirjam, Jeesushan tahtoo viedä sinut taivaaseen, jos kuolet.

-

--- Ei, ei, sinne minä en voi päästä. Muistan kyllä, mitä sinä kerran

-sanoit. Joka valehtelee, sille ei avata porttia. Minä olen paljon

-valehdellut... Enkä minä ole kristittykään...

-

--- Kristitty on se, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Hän tuli

-antamaan syntejä anteeksi. Hän kuoli sinun valheittesi tähden, Mirjam,

-eikä Jumala syytä sinua niistä enää, jos turvaat Jeesuksen armoon.

-

--- Onko se totta? -- kuiskasi Mirjam levottomassa odotuksessa. Ääni

-tuntui väsymyksestä heikkenevän, mutta jännitys piti häntä yllä.

-

--- On aivan varmaan.

-

--- Kuinka minä sen tiedän? Ja kuule, Sointu -- eikö aina tapahdu

-jotain, ennenkuin tullaan kristityksi... eikö kasteta?

-

-Sointu jäi miettimään. Tätä hän ei ollut ajatellut. Mutta sitte hänen

-katseensa kirkastui.

-

--- Kyllä Jeesus sanoi näin: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee

-autuaaksi." Me kristityt olemme kastettuja. Mutta hän sanoo myöskin

-ihan ilman ehtoja: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos."

-Minä tiedän varmaan, että hän vie sinut taivaaseen, vaikka et ole

-kastettu.

-

--- Minua niin pelottaa...

-

--- Menisinkö hakemaan jonkun papin luoksesi?

-

--- Ei, ei. Kukaan ei saa tulla, Ruuben kielsi. Haijelekin ajaisi pois.

-Etkä sinä ennätä...

-

--- Ei se olekaan tarpeellista. Tahdothan saada anteeksi -- eikö niin,

-Mirjam? Uskothan Jeesukseen?

-

--- Kyllä...

-

--- Muuta ei kysytä portilla. Ole vaan rauhassa! Jeesus vie sinut

-sisälle.

-

-Soinnun ääni oli niin varma ja katse niin valoisa, että Mirjam tyyntyi.

-Hän vaipui vuoteellensa, huulet hymyssä.

-

--- Minä laulan sinulle, -- sanoi Sointu. Heleänä, suloisena soi hänen

-äänensä:

-

-    "Jeesus ottaa vastahan,

-    sana kallis kaikukoon,

-    kauvimpana kulkevan

-    sydämeen se painukoon.

-    Laula, laula riemuiten,

-    Kristus korjaa syntisen..."

-

--- Laula vielä! -- kuiskasi Mirjam, kun Sointu aikoi lopettaa.

-

-Hän alotti uuden laulun:

-

-    "Onnellinen karitsa,

-    eikö syytä riemuita..."

-

-Silloin kohotti Mirjam päänsä, ja toisessa huoneessa Haijele kuunteli

-kuin kaukaista kaikua menneiltä ajoilta. He olivat hyvin musikaalisia

-kumpainenkin. Sanoja he eivät olleet ymmärtäneet, mutta sävelmä oli

-jäänyt poistumattomasti mieleen. Sen tarvitsi vain herätä eloon. Ja nyt

-samana silmänräpäyksenä astui molempien sisarusten silmäin eteen pikku

-Sointu, joka lauloi Viljakan pihalla iltaruskon heijastuksessa, kitara

-helmassaan.

-

-Haijelen silmistä tipahti kyyneleitä. Mikä hänen olikaan? Hän ei sitä

-tietänyt, tuli vaan niin kummallinen oltava...

-

-Mutta Mirjam riemuitsi:

-

--- Tuo laulu se oli! Sitä sinä lauloit, kun näin sinut ensi kerran!

-

-    "Täällä aika ihanainen,

-    siellä koti taivahainen,

-    Paimeneni, luonasi:

-    Aamen, suur' on onneni!"

-

--- Ihana aika oli niin lyhyt, -- sanoi Mirjam tuskin kuuluvasti. Sitte

-hän jatkoi kuin samaa ajatusta: -- Vie terveisiä Eskolle!

-

--- Ihana aika vasta alkaa, -- kuiskasi Sointu.

-

-Silloin kuului kadulta kolinaa. Raskaat ajoneuvot pysähtyivät oven

-eteen. Kauhistuen Mirjam tarttui Soinnun käsivarteen.

-

--- He tulevat, he tulevat!

-

--- Älä pelkää!

-

--- Voi Sointu, jos minä olisin kristitty!

-

--- Olethan sinä.

-

--- En ole, en uskalla uskoa...

-

-Sointu laski kätensä ristiin kuin neuvoa rukoillen. Se oli vaan

-silmänräpäys -- sitte hän huudahti:

-

--- Minä kastan sinut!

-

-He katsoivat toisiansa hämmästyen, Sointu itse yhtä paljon kuin Mirjam.

-Ovea kolkutettiin.

-

-Sointu pisti päänsä ulos.

-

--- Minä tuon hänet kohta. Tehkää hyvin ja odottakaa hetkinen! Ei Mirjam

-ole edes puettukaan vielä.

-

-Siinä seisoi oven takana tumma, hienoasuinen nuorukainen. Sointu

-arvasi, että hän oli juutalainen lääkäri, Haijelen sulhanen. Ruuben

-kumarsi myönnytykseksi pyyntöön, ja Sointu vetäytyi takaisin.

-Mutta sitte vakava ääni kuului puhuvan kuin nuhdellen Rebekalle ja

-Haijelelle, vaikka Sointu ei sanoja erottanut.

-

--- Se koskee minua, -- ajatteli hän, auttaessaan vaatteita Mirjamin

-ylle. Täytyi kiiruhtaa. Kumpikaan ei puhunut mitään, Mirjam vaan

-huokaili hiljaa.

-

--- Nyt sinä olet valmis.

-

--- En ole...

-

-Hän putosi vuoteelle istumaan. Sointu seisoi äänetönnä, mutta sydän löi

-ihan haljetakseen.

-

-Uusi koputus ovelle.

-

--- Kohta! -- huusi Sointu.

-

-Tässä ei ollut viivytyksen varaa.

-

--- Sinä siis toivoisit? -- hän kysyi.

-

--- Oi niin! Kyllä se varmaan on jotain tärkeätä, koska teidät kaikki

-kastetaan. Minä kuolisin turvallisemmin. Se olisi merkki, että saan

-tulla kristityksi, että teidän Jeesuksenne huolii minusta...

-

-Silloin astui Sointu Mirjamin eteen, mielessä syvä, pyhä juhlallisuus,

-joka sai hänen hennon olentonsa värisemään. Lasista hän otti vettä,

-pudotti helmeileviä pisaroita Mirjamin mustille kiharoille ja lausui

-vakavin, helkähtävin äänin:

-

--- Minä kastan sinut, Mirjam, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

-

-Sitte hän vaipui polvillensa, liikutuksesta aivan vapisten.

-

--- Jeesus, rakas Vapahtaja! -- rukoili hän, -- ota Mirjam nyt omaksesi!

-Kiitos, että hän nyt on vihitty sinulle -- elämään tai kuolemaan!

-

-Ja äänettä sydämessään hän lisäsi: -- Kiitos, että sain voimaa

-tehdä sen! Jos väärin tein -- anna anteeksi, oi anna anteeksi, sinä

-pyhä Herrani! Mutta minä luulin, että käskit minua... Teinhän sen

-rakkaudesta sinuun ja häneen...

-

--- Nyt olen valmis, Sointu! -- kuiski Mirjam, autuas loiste

-silmissänsä. -- Minä jaksan kävellä, ei tarvitse taluttaa. Kiitos,

-Sointu, kiitos! Minä olen siis kristitty...

-

-Kun he tulivat ulos huoneesta, viittasi Ruuben itkevää Rebekkaa

-ja Haijelea pysymään loitommalla ja vei Soinnun avulla Mirjamin

-sairashuoneen kuomirekeen. Sieltä hän vielä viimeiseksi hymyillen

-nyökkäsi päätänsä Soinnulle.

-

--- Kuinka hän noin rauhalliseksi tuli? -- mietti Ruuben ihmetellen

-itsekseen. Juurihan Mirjam vähän aikaa sitte kauhistuneena oli

-valittanut, saadessaan tietää taudin todellisen laadun. Nyt ei

-kuitenkaan ollut aikaa tätä aprikoida; Ruubenilla oli toinen

-vastenmielisempi tehtävä.

-

--- Neiti, -- sanoi hän, kääntyen Soinnun puoleen, -- olen syvästi

-pahoillani siitä, että teidän sallittiin olla sairaan luona...

-

--- Minun yksin oli syy, -- vastasi Sointu. -- He tahtoivat estää, mutta

-minä menin. Älkää huolehtiko, en kadu sitä ensinkään.

-

--- Hm, niin... Hyvä neiti, en tunne määräyksiä, jotka ovat voimassa

-täällä Helsingissä. Mutta lääkärinä luulen velvollisuudekseni pyytää

-teitä seuraamaan mukanamme sairaalaan. Siellä saamme täkäläisiltä

-lääkäreiltä kuulla, voitteko suorastaan palata kotiinne vai täytyykö

-ensin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen tartunnan ehkäisemiseksi.

-Morsiameni ja hänen äitinsä jäävät toistaiseksi sairashuoneelle.

-

-Sointu näytti hiukan hämmästyvän.

-

--- Minua odotetaan asunnossani... Mutta ehkäpä lääkäri ei minua

-pidätäkään. Kyllä minä tulen.

-

--- Ettekö ensinkään pelkää? -- kysyi Haijele. Se kysymys oli niin

-kiihkeä, että selvästi kuuli siinä piilevän jotakin aivan erikoista,

-mikä läheltä koski tiedustajaa itseään.

-

--- Sairastumistako?

-

--- Niin, tietysti...

-

--- En tiedä -- ehkä vähän. Tuntuu niin kummalliselta mennä täältä

-sairashuoneeseen... Mutta minä olen sentään niin iloinen, kun sain olla

-Mirjamin kanssa. Se kyllä korvaa kaikki.

-

--- Sanokaa, miksi tahdoitte mennä hänen tykönsä?

-

-Haijele tarttui hänen käteensä, silmät syvinä ja palavina.

-

--- Ajattelin, että hän oli niin yksin. Rakastanhan minä häntä! Ja sitte

--- neiti, te ehkä suututte -- minä myöskin halusin sanoa hänelle, että

-Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ei Mirjam enää pelkääkään.

-

-Hän odotti raivon puuskaa tuolta mustasilmäiseltä tytöltä, joka jo

-kerran ennen oli hänelle riehunut, mutta tällä kertaa hän erehtyi.

-Haijelen katse vaipui alas, Ruubenin samoin. He mahtoivat tuntea

-ihan samaa, sillä yhtaikaa he jälleen nostivat silmänsä ja katsoivat

-toisiinsa. Täytyihän sen hetken muistua heidän mieleensä, jona Ruuben

-kauhulla käsitti, mikä uhkasi Mirjamia ja samassa kenties koko

-perhettä. Silloin oli voimakkaan nuorukaisen itsensähillitsemiskyky

-pettänyt. Mirjamin valitus vihloi hänen korviansa, ja hän itse seisoi

-toisessa huoneessa tuskan valtaamana, käsivarret intohimoisesti

-kiertyneinä Haijelen ympäri. Hänen rakkaimpansa häilyi vaarassa --

-ja hän oli ollut synnyinkaupungissaan käymässä omaistensa luona eikä

-tietänyt mistään, ennenkuin nyt, jolloin ehkä oli liian myöhäistä. Ja

-kauhu valtasi Haijelenkin. Sairastua... kenties kuolla... Nytkö, kun

-juuri elämä hymyili, kukkaset puhkesivat polulle, ja suuret näköalat,

-ihanat työtanteret aukenivat eteen? Ei, se oli mahdotonta, liian

-kamalaa -- pahaa unta vaan... Vaivoin he olivat tyyntyneet sen verran,

-että Ruuben voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin.

-

-Ja nyt tuo nuori hentonen tyttö kertoi, että kuolema ei ollut mitään

-pelottavaa hänelle -- eikä Mirjamillekaan... Jeesuksen tähden!

-Sairaus häntä vielä vähän pelotti, mutta rakkaudesta Mirjamiin

-hän oli siihenkin valmis! Kuinka ihmeellistä tämä kaikki... aivan

-käsittämätöntä.

-

-Silloin oli kuin Ruuben äkkiä olisi löytänyt salaisuuden avaimen.

-

--- Rakkaus on suurin niistä, -- sanoi hän itsekseen.

-

-Mutta Haijele sen kuuli.

-

--- Onko se siis kuitenkin totta? -- hän huudahti äänellä, jossa koko

-hänen sielunsa väreili.

-

-Sointu ja Rebekka eivät heitä ymmärtäneet. Äiti parka oli aivan onneton

-taikauskoisessa taivaan rangaistuksen pelossaan ja surussaan tyttären

-tähden, ja Sointu taas kysyi viattomasti:

-

--- Miksi emme jo mene?

-

-Soinnun suhteen ryhdyttiin tarkkoihin varokeinoihin, mutta hän sai

-kyllä palata heti kotiinsa takaisin. Vaan täsmälleen kahden viikon

-kuluttua hän tuotiin uudestaan sairashuoneeseen. Tarttumus oli

-kuitenkin tullut.

-

-Silloin hän näki vielä Mirjamin, vaikka hän tuskin tunsi taudin

-muuttamaa ystäväänsä.

-

--- Oi Sointu, -- kuiskasi Mirjam heikolla äänellä, -- minunko

-tähteni?...

-

--- Älä sitä ajattele!

-

--- Tämä on ollut niin vaikeata... Mutta minä uskon... Jeesus vie

-portista sinne, missä ne valkoiset liljat kasvoivat... Kastoithan sinä

-minut hänelle... Rakastaahan hän minua... niinkuin sinäkin...

-

--- Oi paljon, paljon enemmän! Ehkä minäkin jo pääsen kotiin -- ehkä

-pian. Sinä tulet vastaan.

-

--- Tulen, tulen!... Kiitos, Sointu...

-

-Seuraavana yönä Mirjam nukkui pois. Hoitajatar kuunteli ihmetellen,

-kuinka juutalaistyttö viimeiseen hetkeen asti toisteli Jeesus-nimeä.

-

--- Melkein hän sietäisi kristityn hautauksen, -- tuumi neiti.

-

-Sitä ei kuitenkaan kukaan pannut edes kysymykseen. Mutta ei hän oikein

-juhlallista hautausta juutalaiseenkaan tapaan saanut. Rebekkaa kyllä

-naapurit kävivät lohduttamassa ja lähettivät hänelle murheruokaa

-runsain määrin, mutta hurskasta saattamisvelvollisuutta he eivät

-täyttäneet. Kuiskailtiin nimittäin korvasta korvaan, että tässä

-kuolemantapauksessa piili jotakin salaperäistä ja kauheata. Mistä

-lieneekään se huhu alkanut -- Junkerilta ainakin Peritzit sen kuulivat.

-Nyt oli näet Eeva Naftalin morsian ja tiesi kaikki mitä sulhasen kotona

-tiedettiin. -- Vainaja ei muka ollut oikea Israelin tytär. Gojimin

-kanssa oli liehunut ja salassa saastuttanut itsensä väärällä opilla.

-Jumala oli häntä siitä rangaissut kuolemalla, ja hänen syynsä oli

-niin suuri, ettei voinut tietää, riittikö kuoleman sovitus mihinkään

-muuhun kuin siihen yhteen ainoaan syntiin. Ehkä hän vei kaikki muut

-rikokset mukanansa ja joutui Gehinnomiin. [Gehinnom = Talmudin mukaan

-paikka, jossa kuolleet Israelilaiset puhdistuvat tulen kautta ja Gojim

-hävitetään.] Kuka sellaista uskalsi hautaan saattaa?

-

-Hautapuheen rabbiini kuitenkin piti, ja rouva Sliman, joka aina oli

-Mirjamia hellinyt, oli Rachelin kanssa tullut surevien mukaan, toisten

-jupinasta välittämättä. Rebekka vaikeroi täyteen ääneen, Ruuben oli

-hyvin vakava, ja Haijele seisoi kalpeana kuin marmorikuva. Hän tiesi

-jo, mistä Mirjam oli taudin saanut. Ei minkään salaperäisen tuomion

-kautta, kuten ihmiset huhusivat, vaan ihan yksinkertaisesti Melidulla

-Hamin huoneesta. Tutkimus oli pantu toimeen, ja tuloksena oli tieto,

-että Melidulla makasi isorokkosairaana Viipurissa, jonne hän oli

-matkustanut heti karkoituspäivänä, vietyään tavaransa panttiin. --

-Toisin sanoen, Haijele itse oli epäsuorana syynä sisarensa kuolemaan.

-Hänen tähtensä Mirjam sysättiin tuohon huoneeseen, eikä hän mitään

-tehnyt, asettaaksensa toisin. Se tunto raskautti kuin kivi sydämellä.

-

-Muutenkin koko hänen tasapainonsa oli järkkynyt näiden kahden viikon

-kuluessa. Oikeastaan Ruubenin ja hänen jo olisi pitänyt palata

-Leipzigiin, mutta hän ei voinut. Tahtoihan hän odottaa, kuinka Mirjamin

-kävisi... ja hänen itsensä. Joka aamu herätessään hän ajatteli: vieläkö

-olen terve? Hän, uljas ja rohkea! Ja silloin hänen eteensä kuvautui

-keltakiharainen tyttö, joka lausui: "Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä

-kuolemaa..." Ja sitte Ruubenin huomautus: "Rakkaus on suurin niistä."

-

-Se ahdisti häntä ja teki niin oudon rauhattomaksi. Paljon hän näinä

-päivinä mietti ja keskusteli Ruubenin kanssa. Hän piteli kiinni kuin

-oljenkorresta: tuo nuori tyttö ehkä kuitenkaan ei ymmärtänyt, mitä

-hän puhui; yksinkertainen ja typerä hänen täytyi olla. Jos tulisi

-kysymykseen, pelkäisi hänkin ja katuisi "rakkauttaan".

-

-Joka päivä Haijele oli telefoonissa kysynyt tietoja Mirjamista, ja aina

-hän kuin sisäisestä pakosta lisäsi: -- Eihän sinne vaan ole tuotu sitä

-neitiä, joka Mirjamin sairastuessa oli meillä? -- Joka kerta hän sai

-kieltävän vastauksen. Kummallista! Hän hengitti helpommin, ja kuitenkin

-se samalla oli kuin pettymys.

-

-Ruuben pysyi epäilevänä Soinnun säilymisen suhteen. Tyttö oli

-niin nuori ja siksi vastaanottavaisempi, ja muutenkin hän näytti

-sellaiselta, kuin pelkkä hengähdys voisi hänet puhaltaa pois. -- Tämä

-tauti ei puhkea niin nopeaan, -- hän sanoi pudistaen päätänsä.

-

-Ja nyt eilen, kun Haijele Mirjamin kuoleman johdosta kävi

-sairashuoneella, kerrottiin, että edellisenä päivänä oli se odotettu ja

-pelätty asia tapahtunut...

-

-Silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä kysyvä ahdistus olisi

-käynyt pelkoa voimakkaammaksi. -- Laskekaa minut puhuttelemaan neiti

-Kaislaa! -- oli hän pyytänyt. Mutta sitä ei sallittu.

-

-Hän kertoi kaiken Ruubenille, ja tämä oikein kauhistui: -- Ei, ei --

-Jumalan kiitos, että he olivat kyllin viisaita kieltääksensä. Juuri kun

-alan olla vakuutettu, että sinä olet vaarasta pelastunut, heittäytyisit

-siihen uudestaan.

-

-Mutta hänen täytyi... tänään vielä hänen täytyi jotakin saada tietää.

-Mirjamistakin hän halusi kysellä. Eihän hän eilen mitään voinut.

-

-Kun he olivat saattaneet Rebekan kotiin ja huone taas oli

-surunvalittajista täyttynyt, silloin Haijele kuiskasi Ruubenille:

-

--- Tule kanssani!

-

--- Mihin? -- kysyi Ruuben vasta kadulla.

-

--- Sairashuoneelle!

-

-Ruuben ei vastustanut. Olihan hän itse mukana suojelemassa armastansa.

-

-Hoitaja ei ollut tavattavissa; eihän hän muiden ihmisten ilmoille

-päässyt. Se vaan tiedettiin kertoa, että neiti Kaisla heti oli

-saanut tavattoman korkean kuumeen, pelastuksen toivoa ei ollut, ja

-sähkösanomalla kutsuttujen vanhempain piti saapua niin pian kuin matka

-myönsi.

-

-Aivan kuin huumautuneena Haijele kulki Ruubenin rinnalla alas portaita.

-Se oli siis totta. Soinnun piti kuolla Mirjamin tähden.

-

-Nuo vanhemmat -- kuinka he mahtoivatkaan kirota heitä, syyllisiä!

-Kirottiinhan juutalaisia jo muutenkin. Kukapa käsittäisi, että tyttö

-itse oli surmaan syöksynyt? Ja kuinka hyvänsä -- Mirjamilta tarttumus

-oli tullut, heidän oli syy ainakin välillisesti.

-

--- Meidän täytyy lähteä Saksaan jo tällä viikolla, -- sanoi Ruuben

-päättävästi, katsellessaan Haijelen alakuloisia kasvoja. -- Sinä et näy

-kestävän näitä mielenliikutuksia.

-

--- Vielä vähemmin kestän, että lähdemme. Ei, Ruuben -- täällä

-aivoissani lyö se vasara, joka huumaa minua iskuillansa, ja sen

-kuljetan mukanani, minne menenkin. Rauhaa ja selvyyttä minä kaipaan.

-Tiedäthän mikä minun on. En voi lähteä, ennenkuin olen hänestä

-kuullut... ennenkuin saan selville, hänkö omistaa Aaronin vihannoivan

-sauvan, jota koko sielullani olen etsinyt. Toinen tai toinen meistä

-on voittava. Elämä riippuu siitä... työni kansamme hyväksi... kaikki,

-kaikki. Eikä yksin minun, vaan sinunkin. Enkö minä ole ymmärtänyt

-oikein?

-

--- Meidänhän piti ryhtyä sionismin asiaa ajamaan täällä Helsingissä, --

-sanoi Ruuben, vastaamatta kysymykseen.

-

-Haijele hymyili katkerasti.

-

--- Niin, niinhän meidän piti...

-

-       *       *       *       *       *

-

-Oli ihana sunnuntai-iltapäivä helmikuun loppupuolella. Haijele ja

-Ruuben istuivat ikkunan ääressä, äänettöminä ihaillen lumen puhtautta

-ja taivaan värejä, kun aurinko meni mailleen. He olivat äsken

-keskustelleet Rebekan kanssa tärkeästä asiasta ja päässeet päätökseen.

-Äidin piti seurata heitä Leipzigiin ja jäädä uuteen kotiin, jonka he

-aikoivat perustaa. Se päätös oli maksanut paljon heille kumpaisellekin,

-sillä Ruuben rakasti hienoutta ja Haijele oli ylpeä. Mutta eiväthän

-he muutakaan voineet, kun Rebekka oli niin yksinäinen ja lohduton.

-Haijele oli sanonut Ruubenille: -- Näin on isien säädyissä vakuutettu:

-"Jos ihmiset kunnioittavat vanhempiansa, sanoo Jumala, että hän sen

-lukee heidän hyväksensä, aivan kuin hän itse olisi näkyväisenä heidän

-keskellänsä ja he häntä kunnioittaisivat." Vanhempien kunnioittaminen

-on perusehtona kansamme ijäiseen pysymiseen. -- Olkoon toivosi mukaan,

--- oli Ruuben vastannut.

-

-Ja nyt tuntui niin hyvältä ja rauhaiselta. He olivat kahden kotona,

-sillä Rebekka oli rientänyt Slimanille suurta uutista kertomaan. Eivät

-he pitkään hetkeen olleet sanaa vaihtaneet, mutta he tunsivat, kuinka

-heidän sydämensä yhteistykytyksin sykähtelivät.

-

-Silloin ovea koputettiin.

-

--- Sisään! -- huusi Haijele.

-

-Hän hämmästyi, kun näki ventovieraan henkilön, vanhuksen, joka oli

-puettu suuriin lammasnahkaisiin turkkeihin.

-

--- Oletteko neiti Poll? -- kysyi hän saksaksi, niin ystävällisen

-arvokkaalla tavalla, että huonosta ääntämisestä ja maalaisesta puvusta

-huolimatta heti huomasi syvästi sivistyneen miehen puhuvan.

-

--- Olen. Kenen kanssa minulla on kunnia --?

-

--- Nimeni on Kaisla. Rovasti Kaisla.

-

--- Oi, tehkää hyvin, astukaa peremmälle...

-

-Hän riisui turkkinsa, ja papinpuku tuli näkyviin. Hapset hohtivat

-hopealta, ja varsi oli hiukan kumara, kun hän astui yli lattian.

-Haijele esitteli Ruubenin ja veti sitte keinutuolin vieraalle ikkunan

-ääreen.

-

--- Molemmat lapseni ovat teille tutut, -- hän alkoi. -- Tulen juuri

-heidän tähtensä. Tuon tervehdyksen pikku Soinnultani.

-

--- Kuinka hän voi? -- kysyi Haijele hätäisesti.

-

--- Eilen, iltaruskon hehkuessa noin kauniisti kuin nytkin, hän meni

-Isän majoihin.

-

--- Onko hän kuollut? -- huudahtivat Ruuben ja Haijele yhtaikaa.

-

-Rovasti pyyhkäisi kyyneleen, joka kierähti poskelle.

-

--- Jumalan tahto tapahtukoon, vaikka se äidin ja isän sydäntä vihloo.

-Ja nyt täytän kalliin velvollisuuden, hänen viimeisen toivonsa. Hän

-pyysi minua tulemaan luoksenne.

-

--- Mitä hän tahtoi minulle sanoa? -- kysyi Haijele henkeänsä pidättäen.

-

--- Hän pyysi kertomaan, että sisarenne kuoli turvallisesti, Herran

-Jeesuksen omana. Mirjam neiti oli hartaasti halunnut kastetta, ja

-Sointu, ainoa kristitty, joka oli hänen luonansa, täytti hänen

-pyyntönsä. Hän ei sitä tietänyt tehdä sääntöjen mukaan -- hän pelkäsi,

-ettei hänellä ollut siihen oikeutta ensinkään -- mutta heidän sydämensä

-oli oikea Jumalan edessä, niin kastajan kuin kastettavan, ja Jumala

-katsoo yksin sydämeen. En tiedä, mitä sisarenne opistamme ymmärsi --

-tuskin paljoakaan -- mutta lapseni sanoista tiedän, että hän kuoli

-kristittynä.

-

-Seurasi syvä äänettömyys. Ruuben ja Haijele olivat kuin salaman

-iskeminä.

-

--- Jouluna, kun olimme yhdessä, koski viimeinen rukouksemme

-Israelia, -- jatkoi rovasti, jälleen pyyhkäisten pois kyyneleen. --

-Silloin Sointu murehti sitä, ettei ollut juutalaislähetyssaarnaajaa

-Helsingissä. Eilen hän sanoi meille, kun itkimme: "Enhän pahoittanut

-mieltänne? Minä sain kumminkin vähän olla lähetyssaarnaajana!" Raskasta

-se meille oli, mutta kuitenkin meidän täytyi syvimmässä sydämessämme

-kiittää Herraa. Poikamme on suuresti rikkonut perhettänne vastaan --

-minä tiedän kaikki, hän on sitä surrut ja kertonut sen meille -- mutta

-nyt sai tyttösemme sen sijaan todistaa Mirjamille siitä rakkaudesta,

-joka on pysyvämpi ja ihanampi kuin Eskon milloinkaan olisi voinut olla.

-Herran tiet ovat ihmeelliset.

-

--- Herra rovasti... ettekö todellakaan ole meille suutuksissa? -- kysyi

-Haijele arasti, hämmästyneenä.

-

--- Kuinka sitä voitte ajatella? Herra hänet antoi, Herra otti.

-

--- Mutta tottahan mieluummin olisitte suonut, että hän olisi pysynyt

-meiltä poissa?

-

-Haijelen silmät päilyivät niin mustina ja tutkimattomina kuin pohjaton

-syvyys. Ne kysyivät kiihkeästi, ne näyttivät tunkevan isänsydämeen

-asti. Eikä rovasti sitä katsetta väistänyt.

-

--- Olisimme hänet tahtoneet pitää, rakas neiti -- oi niin mielellämme.

-Sydämemme on taistellut, sekä äidin että minun, mutta meillä on nyt

-rauha, vaikka haavoista verta vuotaa. Jeesus Kristus kuoli meidän

-syntiemme tähden. Ylistetty olkoon hänen nimensä siitä, että lapsemme

-sai kuolla, ollaksensa rauhan saattajana yhdelle hänen karitsoistaan.

-

-Haijele hengitti nopeasti. Aallot kävivät voimakkaina hänen rinnassaan.

-

--- Ja hän itse -- eikö hän katunut käyntiänsä Mirjamin luona? -- hän

-kysyi.

-

--- Ei, ei hetkeäkään. Rakkaus häntä vaati, ja kuolema oli hänelle

-suloinen.

-

-Ruuben oli äänetön ja hyvin totinen, Haijele kätki kasvot käsiinsä.

-Nyyhkytykset puistattivat koko hänen ruumistansa. Hänen huuliltansa

-tunki kuiskaus:

-

--- Hän on voittanut!

-

--- Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Luoja, että olet kätkenyt

-sen viisailta ja toimellisilta ja olet sen ilmoittanut pienille, --

-sanoi rovasti.

-

-Haijele kohotti kyyneleiset silmänsä, joiden katse oli avuton ja

-rukoileva:

-

--- Mitä minun pitää tekemän?

-

-Rovasti laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui syvällä, lempeällä

-vakavuudella:

-

--- Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin tulet autuaaksi.

-

-

-

-

-XI

-

-ISRAELIN HYVÄKSI

-

-

--- Nyt on kaikki kunnossa minun puolestani, -- sanoi Ruuben, laskien

-hattunsa tuolille ja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.

-

-Haijele loi häneen kauniin katseen, josta rakkaus ja onni säteili.

-

--- Mitä oletkaan puuhaillut? -- hän kysyi.

-

--- Ensin kävin uudessa pikku kodissa tutkimassa, oliko se valmis

-valtiattarellensa. Aurinko paistoi sinne sisälle, se oli täynnä

-kevätilmaa ja valoisaa odotusta. Sitte menin synagoogaan. Punainen

-verka peittää käytävää ovelta perälle asti, vuottaen sinun jalkaisi

-askeleita. Palmut ja laakerit vihannoivat, ja ruusuista ja liljoista

-leviää tuoksu yli koko salin. Oi Haijele, minä soisin hetkien

-rientävän! Eikö jo pian tulla sinua pukemaan?

-

-Haijele katsoi kelloa.

-

--- Tunnin kuluttua.

-

--- Saanko olla siksi luonasi? Vai onko sinulla vielä jotain tehtävää?

-

--- Ei mitään. Olen jo kylpenytkin.

-

--- Kylpenyt! Niin, se on totta, onhan se jokin tapa tai määräys. Aina

-sinä niistä pidät huolta.

-

--- Kuinka en sitä tekisi, kun olen Israelin tytär! Istu tähän, Ruuben,

-anna minun pitää käteni kädessäsi. Kiitos kaikesta, mitä uhraat minun

-tähteni tänään. Oi, kyllä minäkin odotan sitä hetkeä, jona seisomme

-katoksen alla ja ijäksi yhdistymme...

-

-Ruuben oli hetken vaiti. Hänen katseensa loisto tummeni aivan kuin

-päivän silmä, milloin pilvi sen ylitse kulkee.

-

--- Oletko antanut liian paljon? -- kuiskasi Haijele. -- Tuntuuko

-sinusta vaikealta tovereittesi vuoksi?

-

--- Ei, ei. He ja minä olemme aivan välinpitämättömät toistemme suhteen.

-Tiedäthän, milloin sisäisesti erkanin heistä. Kyllä he ivailevat, ehkä

-joku pujahtaa meidän outoja häämenojamme katsomaankin -- mutta jo

-aikaa sitte opetit minulle, ettei kannata vaihtaa sydämensä valitsemaa

-Israelin impeä juutalaisvihollisiin "ystäviin"...

-

--- Vaan jokin sinua vaivaa, Ruuben, -- lausui Haijele hellän

-huolekkaana. -- Äänesi ei ole iloinen, mielesi ei ole kirkas. Tänään

-sen täytyy sitä olla! Sinähän rakastat minua -- niin kerro siis, mikä

-sydäntäsi painaa, että minä pyyhkisin huolesi pois kuin lehdeltä

-kastekyyneleen!

-

--- En olisi murehduttanut sinua, varsinkaan kun jo on liian myöhäistä,

--- vastasi Ruuben hiljaa. -- Mutta koska tahdot, niin... Olet

-oikeassa, Haijele, nuo menot ne rasittavat -- vaan ei toverieni ivan,

-ei oman "selvän järkeni" tähden, josta sinun on tapa puhua... Eikö

-siis kertaakaan ole mieleesi johtunut, että omaisemme, vieraamme,

-koko ympäristömme on pian pitävä meitä julkeina teeskentelijöinä? Ja

-olemmeko itse asiassa rehelliset?

-

--- Rehelliset? Mitä tarkoitat?

-

--- Muistele vaan niitä iltapäiviä, jotka Helsingissä vietimme rovasti

-Kaislan hiljaisessa huoneessa! Ajattele viimeviikkoista käyntiämme

-lähetyssaarnaaja N:n luona! Puuttuuko meiltä muuta kuin ratkaiseva

-askel, ruvetaksemme hänen säännöllisiksi oppilaiksensa? Ja nyt

-lähdemme synagoogaan, annamme vihkiä itsemme juutalaisilla menoilla ja

-uskottelemme kaikille olevamme kunnon israelilaisia!

-

--- Me olemmekin kunnon israelilaisia! -- huudahti Haijele tulisesti.

--- Näissä menoissa ei ole mitään, joka omaatuntoamme loukkaisi.

-Kristittyjä emme vielä ole, mutta kerran niin pitkälle päästyämme

-pysymme yhäkin israelilaisina. Muukalaisiksi emme voi emmekä tahdo

-milloinkaan tulla, sen käsität sinä yhtä hyvin kuin minäkin. Hän, jonka

-opetuslapsiksi mielemme palaa, oli kansamme jäsen, kun hän maan päällä

-vaelsi. Siinä maassa hän syntyi ja kuoli, johon me sionistit pyrimme

-Israelia kokoamaan. Kansani on minulle yhtä rakas kuin ennen, sionismia

-harrastan yhtä paljon, vanhoja tapoja tahdon yhtä uskollisesti

-noudattaa. Ja sinä seisot rinnallani, sinä ymmärrät minua -- eikö niin,

-Ruuben?

-

--- Kansasi työntää sinut ulos ja minut samoin. Suvaitsevainen

-sionismikaan ei tahdo meistä tietää, jos kristityiksi tulemme. Se

-kärsii kyllä puhuttavan Nasarealaisesta, joka on profeettain joukossa

-"yksi suurimmista" -- vaan ei myöskään enempää. Mitä taas kristittyihin

-tulee, vierovat he varmasti meitä, jos pysymme juutalaisina. Siinä se

-tulevaisuus, jonka sinun ohjelmasi asettaa eteemme.

-

-Ruubenin ääni oli surullinen, melkein katkera. Haijelen silmistä säihky

-sammui.

-

--- Niin, niin se lienee... Minä olen kyllä hämärästi sitä aavistanut,

-vaikka en ole tahtonut itselleni myöntää. Mutta sittekin! Parhaat kyllä

-ymmärtävät meitä. Kansamme jaloimmat eivät tuomitse, ja todelliset,

-rakastavat kristityt eivät hylkää.

-

--- Sinä olet kansamme parhaita, oma Haijeleni. Etkö muista, mitä

-kristinuskosta ja kristityistä olet ajatellut?

-

-Hän painoi alas päänsä.

-

--- Luin äskettäin Uudesta Testamentista lauseen, jota ihmettelin ja

-mietin, -- virkkoi hän. -- Nyt se tulee kuin leimuavin kirjaimin

-eteeni: "Millä tuomiolla te tuomitsette, pitää teitä jälleen

-tuomittaman." Ajattelin, että sehän ei voi koskea Jumalaa, koska saman

-kirjan mukaan Kristus tuli tuomiota poistamaan. Nyt sen ymmärrän:

-ihmiset tuomitsevat, ja minä olen sen ansainnut...

-

--- Pelottaako se sinua? -- kysyi Ruuben, käyden hyvin totiseksi.

-

-Vaan se kysymys sai Haijelen silmät jälleen säihkymään.

-

--- Ei, ei, ei! Arpa on heitetty. Silloin ei ole enää muuta tehtävää

-kuin astua eteenpäin, tuli mitä tahansa. Jos koko maailma hylkäisi

-meidät, ei unohda Israelin Jumala omiansa. Hän taistelee rinnallamme,

-hän ja hänen voideltunsa -- Jumalan Poika, jota me niin vähän tunnemme

-ja johon kumminkin kaukaa uskomme hänen sanojensa tähden.

-

--- Intoisa, hehkuva Haijeleni, -- sanoi Ruuben hymyillen kuten usein

-ennen. -- Jospa he aavistaisivat tuon kaiken! Ei silloin riemuitseva

-joukko meitä saattaisi juhlahetkenämme.

-

--- He saavat sen tietää vielä tänään! -- huudahti Haijele. -- Niin,

-Ruuben, minä ilmoitan sen heille! Astukaamme _nyt_ se ratkaiseva askel,

-niin sinun ei tarvitse omantunnon syyttein heittää huntua pääni yli ja

-panna sormusta sormeeni. Heti kun olemme saapuneet kotiin ja vieraat

-ovat koossa --

-

--- Ei suinkaan, rakkaani, semmoista en pyydä sinulta, -- keskeytti

-Ruuben oikein säikähtyneenä. -- Kyllä on paras, että kantamme jää

-salaan, kunnes olemme omassa kodissamme. Minä olen vihkimisen

-suhteen jo varsin rauhallinen, rauhoitu nyt vaan sinäkin. Katsoppas,

-kellonnäyttäjä on jo kohta kulkenut kierroksensa. Nyt lähden

-pukeutumaan. Hyvästi, kunnes näen tumman tyttöni valkoliljana kukkasten

-keskellä!

-

-Ruuben kumartui häntä suutelemaan, ja Haijele kiersi kätensä hänen

-kaulansa ympäri.

-

--- Israelin Jumalan nimeen! -- hän kuiskasi. Silmissä oli salaperäinen

-hohde, ja Ruuben katsoi niihin syvään, syvään, pääsemättä kuitenkaan

-pohjaan asti.

-

-Ehkä se hohde oli onnen väräjävää aavistusta -- tai ehkä keväisen

-auringon välkettä vain. Vai Isän Henkikö liikkui hänen ympärillänsä, ja

-ylhäistä valoako silmä heijasti?

-

-Ruuben ei sitä malttanutkaan aprikoida. Kiihkeässä syleilyssä hän

-riemuitsi:

-

--- Sinä olet minun, minun, minun!

-

--- Vaan en _yksin_ sinun, -- lisäsi Haijele hiljaa.

-

-       *       *       *       *       *

-

-He ajoivat pois synagoogasta päivän herttaisessa paisteessa, lempeitten

-tuulien löyhytellessä Haijelen huntua.

-

-Uljas pari se oli, joka tänään oli liitetty yhteen, elämän matkaa

-rinnatusten kulkemaan: morsian loistava kuin Saaronin lilja, sulhanen

-sorja ja jalo muodoltaan kuin Libanonin nuori seetripuu. Ilolla ja

-ylpeydellä omaisten ja tuttavain piiri oli heitä ympäröinnyt --

-sirottanut vehnäjyviä heidän päänsä päälle, toivottaen lisääntymistä

-tuhannen tuhanteen -- kantanut palavia kynttilöitä ja rukoillut heille

-Adonain siunausta. Ja Ruubenkin oli tuntenut juhlamieltä. Nuo temput,

-joita hän ennakolta oli vieronut, eivät naurattaneetkaan, kun Haijele

-vakavana seisoi hänen rinnallansa ja pyhät rukoukset kohosivat Ijäisen

-istuimen eteen.

-

-Mutta suloisinta oli kumminkin nyt, kun kaikki oli ohitse. Vielä

-juhla-ateria vieraitten parissa -- ja sitte kotiin, omaan kotiin!

-

-Saara täti oli oivallisten keittäjien avulla pannut parastansa, ja

-Rebekka, jolle kaikki täällä suuressa maailmassa oli perin outoa ja

-ihmeellistä, oli myöskin keittiössä tohistanut, ellei apuna, niin

-tiellä. Näiden puuhien tuloksena nyt pöytä notkui ruokien ja juomien

-painosta, ja vieraitten riemu oli äänekäs ja yltäkylläinen.

-

-Aterian päätyttyä Efraim Poll nousi puhetta pitämään. Vierasten melu

-hiljeni, ja kaikki kerääntyivät lähitteille.

-

-Hän puhui siitä, kuinka Haijele aina oli ollut heidän kotinsa

-päivänpaiste ja kasvattivanhempien kunnia. Ruubenkin oli jo kauvan

-ollut kuin poika perheessä, ja tuntui turvalliselta ajatella, että

-juuri hän se oli, joka Haijelen vei ulos elämään. Erityisesti hän

-oli tänään tuntenut vanhan sydämensä onnelliseksi, kun hän näki nämä

-molemmat lapsensa niin hartaina Jumalan huoneessa Ijäisen kasvojen

-edessä.

-

--- Hän onkin ollut epikores, -- kuiskasi Goldreich Knaufille, nyökäten

-päätään Ruubenia kohti.

-

--- Ja muistatko sitä riivattua tyttöä jouluyönä? -- supisi Knauf.

-

--- Jos Adonai ei huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät,

-jotka sitä rakentavat, -- jatkoi setä. -- Pysykää aina totisina,

-hurskaina israelilaisina, sinä Haijeleni, kuten tähänkin asti, ja

-sinä myös, poikani Ruuben! Silloin Israelin Jumala siunaa teitä ja

-jälkeentulevaisianne.

-

-Hänen silmänsä olivat niin tutkivasti Ruubeniin kiinnitetyt, että

-nuorukaisen täytyi painaa katseensa alas.

-

--- Rauha tulkoon teidän huoneeseenne ja onni seinienne sisälle!

-Siunattu olkoon uloskäymisenne ja sisällekäymisenne hamasta nyt ja

-ijankaikkiseen!

-

-Ruuben vastasi puheeseen kauniin ja valituin, vaikka hyvin ylimalkaisin

-sanoin. Koko ajan väri vaihteli hänen kasvoillansa.

-

-Mutta kun hän oli istuutunut, nousi Haijele.

-

--- Nyt on minun vuoroni lausua muutama sana.

-

-Yleinen hämmästys ja kohina. Ruuben kalpeni.

-

--- Kiitos, setä ja täti, kaikesta rakkaudestanne ja hoivastanne!

-Kiitos, arvoisat vieraat, myötäilosta juhlapäivänämme! Minusta tuntuu,

-että olemme velkaa teille erään tunnustuksen. Te iloitsette kanssamme,

-te tiedätte, että me olemme onnelliset, ja tiedätte myös, että korkein

-onnemme aina on oleva Israelin menestys. Mutta jotain te ette tiedä: me

-tahdomme...

-

-Ääni värähti. Silmänräpäys vaan, sitte hän jatkoi varmana:

-

--- Me pyrimme Israelin suurimman profeetan opetuslapsiksi, hänen, joka

-on puhunut, niinkuin ei kukaan ennemmin eikä myöhemmin...

-

-Oli vallinnut hiiskumaton hiljaisuus hänen päästyänsä puheen alkuun,

-mutta nyt syntyi sorina vielä kovempi kuin äskeinen. Yksi ääni

-erottautui selvään sen keskeltä. Setä se oli, joka astui Haijelen eteen.

-

--- Lapsi, mitä sinä haastat?

-

--- Anteeksi, rakas setä! -- huudahti tyttö, heittäytyen kiihkeässä

-mielenkuohussa hänen syliinsä.

-

--- Tyynny, lapsi, sinä olet kiihottunut. Minä saatan sinut lepäämään

-ja selitän vieraille tämän häiriön. Miksi rupesitkaan puhumaan, -- hän

-jatkoi kuiskaten, -- ei se ollut sinun asiasi. Onko ihme, jos et enää

-tietänyt, mitä sanoit.

-

-Silloin hän irroittihe syleilystä ja ojentautui suoraksi.

-

--- Ei, ei, minä en puhu huumauksessa enkä hermostuneena!

-

-Kuului vieraitten parvesta ääniä, jotka vaativat selitystä. Kohina

-kasvoi, aivan kuin meren raskas pauhu rajuilman edellä.

-

-Ruuben ehti siihen ennen Haijelea.

-

--- Olen valmis selittämään, -- hän sanoi, yhä hyvin kalpeana, mutta

-päättäväisenä ja vakaana. -- Voin vastata meidän kumpaisenkin puolesta

-koska kantamme on sama -- jos yleensä mistään kannasta voimme puhua.

-Haijelen tunnustus oli tosi, vaikka ennenaikainen. Me emme vielä ole

-mitään, mutta me tiedämme päämäärämme.

-

--- Ja se päämäärä? -- huusi joku ääni, kun Ruuben pysähtyi.

-

--- Se on oman sydämemme tyydytys ja kansamme onni.

-

--- Selittäkää tarkemmin! -- huusi Knauf kiiluvin silmin ja työntyi

-parven läpi lähemmäksi.

-

--- Minä sanon sen teille, -- riensi Haijele vastaamaan. -- Kuulin

-kerran saarnan, jossa rabbiini puhui Aaronin kukoistavasta sauvasta. En

-tiedä, painuiko se teidän mieleenne niinkuin minun. Ymmärsin silloin,

-että kansani oli sen kadottanut, ja koko elämäni tahdoin omistaa sen

-etsimiseen. Kaikkialta tahdoin etsiä -- paitsi yhtäältä. Silloin tuli

-nuori tyttö ja näytti minulle, että juuri _siellä_ olikin kaivattuni.

-Aaronin sauvaa, kukkien ja hedelmäin verhoamaa, kantaa kädessään

-hän, jonka korkein oppi on rakkaus -- Jeesus Kristus, jota minä olen

-vihannut...

-

-Syntyi melu kuin myrskyn ulvona. Huudettiin ja hälistiin sekaisin.

-

--- Ulos, ulos! -- kirkuivat Knauf ja Goldreich kädet kohollaan.

-

--- Laupias Jumala, onko hän järjiltänsä? -- vaikeroi Saara.

-

-Rebekka itki ääneensä. Pitikö tästä tulla sama surkeus kuin Mirjamin

-suhteen? Hän kun oli niin ylpeillyt ylhäisestä tyttärestänsä, ja nyt

-tietysti sillekin taivaan kirous oli putoava kuin myllynkivi kaulaan.

-

-Neitoset vetäytyivät pitkin seiniä, Löwe kohotti ivallisesti

-olkapäitään, nuoret herrat supattelivat, ja vanhoista moni repeli

-partaansa tai riisti vaatteensa rikki.

-

-Mutta setä, joka oli jäänyt hurjimpien kiivastelijain taakse, halkaisi

-voimakkain käsivarsin heidän parvensa ja pääsi jälleen Haijelen luo.

-

--- Eksynyt, onneton lapsi parka, -- sanoi hän väräjävin äänin. -- Oi,

-sinä josta toivoin vanhuutemme iloa...

-

-Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen harmaaseen partaansa, eikä hän

-kyennyt enempää puhumaan.

-

--- Setä, setä! -- huudahti Haijele, yrittäen uudestaan kätkeä päänsä

-hänen rinnalleen.

-

-Vaan vanha käsi oli vielä kyllin jäntevä työntääkseen hänet hiljaa pois.

-

--- Ei niin, lapsi. Ei ennenkuin katuvaisena palaat isäisi Jumalan tykö.

-

--- Minä uskon, setä, minä uskon isieni Jumalaan! Setä, kuule minua!

-Messiaan tulo on toivosi ollut, ja nyt minäkin sen ymmärrän, sillä

-_hän_ on Messias...

-

--- Hän häpäisee! -- kirkui Knauf.

-

--- Vaiti! -- pauhasi Goldreich.

-

--- Ulos, ulos! -- säestivät toiset äänet.

-

-Vaan setä seisoi suorana ja juhlallisena ja ojensi taivasta kohti

-molemmat käsivartensa.

-

---"Minä tunnustan täysin vilpittömänä, että Messias, jota vielä

-odotamme, varmasti on tuleva, ja vaikka hän kauvankin viipyisi, vartoan

-kumminkin joka päivä hänen tuloansa."

-

-Kädet vaipuivat alas, mutta hänen katseensa kiintyi terävänä Haijeleen.

-

--- Tunnethan ne sanat, kahdennentoista uskonkappaleen. Sinä olet ne

-julkisesti kieltänyt.

-

--- Se on kuolemansynti! -- huusi Goldreich.

-

--- Sinä olit lapseni, lähinnä puolisoa rakkaimpani maan päällä. Nyt --

-

-Näkyi, että se maksoi hänelle ankaran, tuskallisen ponnistuksen. Mutta

-varmana viittasi käsi ovea kohti.

-

-Haijele sävähti, vaan kokosi voimansa nopeasti. Samassa jo Ruuben oli

-tunkeutunut hänen viereensä ja tarttunut hänen käteensä.

-

--- Niin jääkää hyvästi, -- sanoi nuorukainen. -- Me lähdemme ja käymme

-omaa tietämme.

-

-Melu heidän ympärillään oli käynyt yhä rajummaksi ja raivoisammaksi.

-Kun setä oli käskynsä antanut, pitivät vieraat oikeutenansa laskea

-kaikki siteet valloilleen. Töin tuskin nuori pariskunta pääsi ovelle;

-Ruuben oli saanut Knaufilta sinelmän ja Haijelen huntu oli repaleina.

-Yli metelin kuului joukon takaa Saaran ja Rebekan parku; Bertha Löwe

-pyörtyi, ja palvelijat juoksentelivat säikähtyneinä sinne tänne.

-Sekasorto oli suunnaton.

-

-Mutta ovella Haijele kuitenkin vielä pysähtyi, kääntyi ja sulki

-katseeseensa hääjoukon. Siinä oli jotain ylevää ja hillitsevää, joka

-vaiensi hälinän sen verran, että hänen äänensä voi kuulua.

-

--- Näin siis piti häittemme päättyä, -- hän lausui syvästi

-liikutettuna. -- Voi meitä, voi minun kansaani!

-

-Sitte Ruuben veti hänet mukanansa ulos.

-

-Vaunuissa he katsoivat toisiinsa, ikäänkuin kysyen: -- Kuinka se oikein

-tapahtui? Untako se oli vai totta?

-

-Mutta totta se oli. Ja tuska ja onni yhtaikaa väreili Haijelen äänessä,

-kun hän kuiskasi:

-

--- Nyt meillä koko maailmassa ei ole muita kuin toinen toisemme.

-

--- Minä jo kyllä tiesin ennakolta, että niin kävisi.

-

--- Setäkin... Oi Ruuben, sitä en olisi uskonut. Emmekä nyt voine

-äitiä pyytää luoksemme. Mutta me hankimme hänelle asunnon ja pidämme

-kuitenkin hänestä huolta.

-

-Hetken he istuivat ihan vaiti. Silloin kuului heidän korviinsa kimakka

-lapsen ääni:

-

--- Katso, katso, mamma! Niin risainen morsian.

-

--- Se on juutalainen, -- vastasi puhuteltu sanomattoman

-ylenkatseellisesti.

-

-Haijele silmäsi repaleista harsoansa, ja samalla vieraan rouvan sanat

-vihlaisivat sydämeen asti.

-

--- Omani ovat tämän repineet -- ja noin puhuvat vieraat,-- hän sanoi

-äänellä, josta onnen väre oli kadonnut ja tuska yksin jäänyt jäljelle.

--- Koko elämäni ajan olen kunniaa janonnut, ja nyt minun täytyykin

-häpeän tietä kulkea!

-

--- Niin, Haijele. Ja minunkin hartain toivoni oli vain haave. Halusin

-palvella kärsivää ihmiskuntaa -- mutta kukapa nyt tarvitsisi minua?

-Saksalaisilla on saksalaisia lääkäreitä, juutalaisille en enää kelpaa.

-

--- Me olisimme taistelleet suuren aatteen puolesta, -- jatkoi Haijele

-unelmoiden. -- Me olisimme taistelleet ja voittaneet. Nyt meidät

-ajetaan ulos, kun kansamme riemujoukot kerran virtailevat sisälle

-Jerusalemin porteista...

-

--- Ja minkätähden? Siksi, että tunnustimme totuuden, jota emme edes

-omista vielä.

-

--- Kadutko, Ruuben? -- kysyi Haijele äkkiä.

-

--- En, sillä totuus on kuitenkin voittamaton voima. Ja sinä, Haijele --

-kadutko sinä?

-

--- En, sillä minä uskon rakkauteen, joka on kaikista suurin.

-

-Vaunut pysähtyivät heidän uuden kotinsa portaiden eteen. Ovi oli

-lukossa, sillä palvelijakaan ei ollut häätalosta vielä ehtinyt. Ruuben

-otti oman avaimensa taskustaan, ja he astuivat sisälle.

-

-Siellä oli niin puhdasta ja nuorta, niin tyyntä ja kirkasta.

-

-Onnen tunne täytti jälleen heidän sydämensä. Se syleily, jolla he

-lausuivat toisensa tervetulleiksi, uhkui syvän lemmen suloisuutta. Ja

-uusi toivo puhkesi heidän rinnassansa, niinkuin kevään vehreys, kun

-ensimmäisen ukkosilman jälkeen lämmin päivä luontoa suutelee.

-

--- Onhan siinä kyllin, kun meitä on kaksi, ja Jumala ja Messias

-kanssamme, -- huudahti Haijele.

-

-Ruuben näytti miettiväiseltä.

-

--- Johtuu mieleeni jotakin. _Hän_ on sanonut, että ken luopuu

-omaisista tai jostakin muusta rakkaasta hänen tähtensä, se saa

-tuhatkertaisesti takaisin. Varmaan mekin kristittyjen joukossa tapaamme

-hengenheimolaisia. Löytyyhän kääntyneitä juutalaisia ennen meitä.

-

--- Ja me voitamme uusia Kristukselle! -- sanoi Haijele loistavin

-silmin. -- Me rakastamme kansaamme, me emme luovu siitä kuitenkaan,

-vaikka se meidät hylkää. Ruuben, siinähän meillä on tulevaisuuden

-tehtävä!

-

--- Kentiesi... Kunhan itse ensin olemme tulleet täyteen totuuteen.

-Suurta olisi julistaa totuutta ja rakkautta...

-

-Hän vaipui ajatuksiinsa, ja Haijelekin vaikeni. Vaan sitte Ruuben

-hellästi lausui:

-

--- Minulla olisi ehkä kyllin... Mutta mikä korvaisi sinulle Siionin ja

-isien maan?

-

--- Varmaankin se toinen maa, se, jonne Mirjam ja Sointu ovat menneet...

-

-Mutta hän huokasi syvään sitä sanoessaan.

-

--- Ei, Haijele, se _ei_ korvaisi. Sinun sydämesi pyytää jotakin

-erityistä kansallemme jo täällä.

-

--- He voittavatkin Jerusalemin omaksensa. _Meistä_ vaan he eivät huoli,

-me jäämme ulkopuolelle.

-

--- Mistä tiedät niin varmaan, että se tapahtuu?

-

--- Oh, Ruuben -- etkö muista Hesekielin ennustuksia? Ja niin monta

-muuta lupausta: "Herran lunastetut palajavat riemulla Siioniin..."

-

--- "Herran lunastetut?" Keitä ne ovat, Haijele?

-

-He katsoivat toisiansa hämmästyneinä.

-

--- "_Hän_ lunastaa kansansa heidän synneistänsä", -- kuiskasi Haijele.

-

-Sitte riemun kyyneleet alkoivat virrata hänen silmistänsä, ja hän

-heittäytyi Ruubenin rinnoille.

-

--- Oi, se on liian suurta ja suloista! Ruuben, Ruuben, juuri mehän

-olemme Herran lunastettuja!

-

--- Ja eivätkö ne toiset pääsisikään sinne? Niinkö tarkoitat?

-

-Haijele seisoi suorana ja säteilevänä. Koko hänen olentonsa väreili

-korkeata innostusta.

-

--- He kokoavat kuolleet luut, he muodostavat ruumiin ja panevat veren

-liikkeelle. Me tuomme hengen, Jumalan Hengen, joka on Kristuksessa. Oi,

-minä näen, minä ymmärrän kaikki! Minä olen löytänyt, Ruuben, se on nyt

-selvänä minulle, mitä koko elämäni ajan olen haparoinnut. Ylistetty

-olkoon Adonai, siunattu hänen nimensä ijankaikkisesti! Se oli ihanin

-häälahja, minkä olisin saattanut saada.

-

--- Alan käsittää ajatustesi kulkua, -- sanoi Ruuben miettiväisenä. --

-Ehkä tämä oli häälahja meille molemmille.

-

--- Tule, Ruuben, menkäämme nyt heti, vielä häävaatteissamme,

-lähetyssaarnaaja N:n luo! Me pyydämme, että hän siunaa meitä, ja sitte

-ilmoittaudumme hänen kasteoppilaiksensa.

-

--- Niinkuin tahdot, rakkaani.

-

--- Mutta harsoni otamme pois.

-

--- Miksi niin? Anna sen olla, Haijele, se on ensimmäisen vainon

-kunniamerkki. Jumala sen tietää, että tahtoisin kukkasin kylvää polkusi

--- mutta emme saa salata itseltämme, että orjantappuraiset tiheiköt

-ovat vastassamme. Moni piikki on vielä raastava sydäntämme. Olethan

-siihen valmis, Haijeleni?

-

--- Olen, -- hän vastasi säteilevin silmin. -- Muistatko kehoitusta,

-joka sionistikokouksen lopettajaisissa painettiin mieleemme: "Olkaa

-väkevät, olkaa vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja

-Jumalamme asuinsijan puolesta." Me lähdemme nyt ihanalla tavalla siihen

-taisteluun. Tule, Ruuben, anna kätesi! Minä uskon, minä toivon, minä

-tiedän, että voitto on meidän!

-

--- _Hänen_ totuutensa ja rakkautensa nimessä, -- sanoi Ruuben, laskien

-kätensä Haijelen käteen.

-

-

-

-

-

-

-

-

-End of the Project Gutenberg EBook of Israelin tyttäret, by Hilja Haahti

-

-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ISRAELIN TYTTÄRET ***

-

-***** This file should be named 59701-8.txt or 59701-8.zip *****

-This and all associated files of various formats will be found in:

-        http://www.gutenberg.org/5/9/7/0/59701/

-

-Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

-

-Updated editions will replace the previous one--the old editions will

-be renamed.

-

-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright

-law means that no one owns a United States copyright in these works,

-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United

-States without permission and without paying copyright

-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part

-of this license, apply to copying and distributing Project

-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm

-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,

-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive

-specific permission. If you do not charge anything for copies of this

-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook

-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,

-performances and research. They may be modified and printed and given

-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks

-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the

-trademark license, especially commercial redistribution.

-

-START: FULL LICENSE

-

-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

-

-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free

-distribution of electronic works, by using or distributing this work

-(or any other work associated in any way with the phrase "Project

-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full

-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at

-www.gutenberg.org/license.

-

-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project

-Gutenberg-tm electronic works

-

-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm

-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to

-and accept all the terms of this license and intellectual property

-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all

-the terms of this agreement, you must cease using and return or

-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your

-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a

-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound

-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the

-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph

-1.E.8.

-

-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be

-used on or associated in any way with an electronic work by people who

-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few

-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works

-even without complying with the full terms of this agreement. See

-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project

-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this

-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm

-electronic works. See paragraph 1.E below.

-

-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the

-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection

-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual

-works in the collection are in the public domain in the United

-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the

-United States and you are located in the United States, we do not

-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,

-displaying or creating derivative works based on the work as long as

-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope

-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting

-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm

-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the

-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily

-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the

-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when

-you share it without charge with others.

-

-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern

-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are

-in a constant state of change. If you are outside the United States,

-check the laws of your country in addition to the terms of this

-agreement before downloading, copying, displaying, performing,

-distributing or creating derivative works based on this work or any

-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no

-representations concerning the copyright status of any work in any

-country outside the United States.

-

-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

-

-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other

-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear

-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work

-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the

-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,

-performed, viewed, copied or distributed:

-

-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and

-  most other parts of the world at no cost and with almost no

-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it

-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this

-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the

-  United States, you'll have to check the laws of the country where you

-  are located before using this ebook.

-

-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is

-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not

-contain a notice indicating that it is posted with permission of the

-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in

-the United States without paying any fees or charges. If you are

-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project

-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply

-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or

-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm

-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

-

-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted

-with the permission of the copyright holder, your use and distribution

-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any

-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms

-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works

-posted with the permission of the copyright holder found at the

-beginning of this work.

-

-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm

-License terms from this work, or any files containing a part of this

-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

-

-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this

-electronic work, or any part of this electronic work, without

-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with

-active links or immediate access to the full terms of the Project

-Gutenberg-tm License.

-

-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,

-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including

-any word processing or hypertext form. However, if you provide access

-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format

-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official

-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site

-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense

-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means

-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain

-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the

-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

-

-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,

-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works

-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

-

-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing

-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works

-provided that

-

-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from

-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method

-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed

-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has

-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project

-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid

-  within 60 days following each date on which you prepare (or are

-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty

-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project

-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in

-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg

-  Literary Archive Foundation."

-

-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies

-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he

-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm

-  License. You must require such a user to return or destroy all

-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue

-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm

-  works.

-

-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of

-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the

-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of

-  receipt of the work.

-

-* You comply with all other terms of this agreement for free

-  distribution of Project Gutenberg-tm works.

-

-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project

-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than

-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing

-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The

-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm

-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

-

-1.F.

-

-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable

-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread

-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project

-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm

-electronic works, and the medium on which they may be stored, may

-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate

-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other

-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or

-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or

-cannot be read by your equipment.

-

-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right

-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project

-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project

-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project

-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all

-liability to you for damages, costs and expenses, including legal

-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT

-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE

-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE

-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE

-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR

-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH

-DAMAGE.

-

-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a

-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can

-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a

-written explanation to the person you received the work from. If you

-received the work on a physical medium, you must return the medium

-with your written explanation. The person or entity that provided you

-with the defective work may elect to provide a replacement copy in

-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person

-or entity providing it to you may choose to give you a second

-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If

-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing

-without further opportunities to fix the problem.

-

-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth

-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO

-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT

-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

-

-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied

-warranties or the exclusion or limitation of certain types of

-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement

-violates the law of the state applicable to this agreement, the

-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or

-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or

-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the

-remaining provisions.

-

-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the

-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone

-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in

-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the

-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm

-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,

-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of

-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this

-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or

-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any

-Defect you cause.

-

-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

-

-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of

-electronic works in formats readable by the widest variety of

-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It

-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations

-from people in all walks of life.

-

-Volunteers and financial support to provide volunteers with the

-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's

-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will

-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project

-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure

-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future

-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary

-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see

-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at

-www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg

-Literary Archive Foundation

-

-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit

-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the

-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal

-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification

-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary

-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by

-U.S. federal laws and your state's laws.

-

-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the

-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its

-volunteers and employees are scattered throughout numerous

-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt

-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to

-date contact information can be found at the Foundation's web site and

-official page at www.gutenberg.org/contact

-

-For additional contact information:

-

-    Dr. Gregory B. Newby

-    Chief Executive and Director

-    gbnewby@pglaf.org

-

-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg

-Literary Archive Foundation

-

-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide

-spread public support and donations to carry out its mission of

-increasing the number of public domain and licensed works that can be

-freely distributed in machine readable form accessible by the widest

-array of equipment including outdated equipment. Many small donations

-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt

-status with the IRS.

-

-The Foundation is committed to complying with the laws regulating

-charities and charitable donations in all 50 states of the United

-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a

-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up

-with these requirements. We do not solicit donations in locations

-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND

-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular

-state visit www.gutenberg.org/donate

-

-While we cannot and do not solicit contributions from states where we

-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition

-against accepting unsolicited donations from donors in such states who

-approach us with offers to donate.

-

-International donations are gratefully accepted, but we cannot make

-any statements concerning tax treatment of donations received from

-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

-

-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation

-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other

-ways including checks, online payments and credit card donations. To

-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

-

-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

-

-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project

-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be

-freely shared with anyone. For forty years, he produced and

-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of

-volunteer support.

-

-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed

-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in

-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not

-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper

-edition.

-

-Most people start at our Web site which has the main PG search

-facility: www.gutenberg.org

-

-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,

-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary

-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to

-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

-

+The Project Gutenberg EBook of Israelin tyttäret, by Hilja Haahti
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
+most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
+whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms
+of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
+www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll
+have to check the laws of the country where you are located before using
+this ebook.
+
+
+
+Title: Israelin tyttäret
+
+Author: Hilja Haahti
+
+Release Date: June 7, 2019 [EBook #59701]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ISRAELIN TYTTÄRET ***
+
+
+
+
+Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+
+
+ISRAELIN TYTTÄRET
+
+Kirj.
+
+Hilja Haahti
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1903.
+
+
+
+
+ESITOIMINTA
+
+
+Piha oli varsin hauska mättäisine nurmikkoineen ja tuuheine
+vaahteroineen, jotka komeilivat kirjavassa syyspuvussaan, toiset
+lehdet vihreinä, toiset jo punakellervinä. Melkein olisi luullut
+maalla olevansa; ja missäpä sitä juuri muualla olikaan, talo kun
+sijaitsi aivan pikkukaupungin laidassa. Kuitenkin näytti kadunpuolinen
+puurakennus yhtä pulskalta kuin mikä tahansa keskikaupungin
+asumuksista, eikä pihanperäinenkään huonoimpia ollut; mutta sivukujaan
+kääntyvän hökkelin ei paljon sietänyt kerskailla edes kylämökkien
+rinnalla.
+
+Iltapäivän aurinko heitti vinoja säteitänsä kolmeen poikaan, jotka
+seisoivat keskellä pihaa.
+
+-- Tämä on mainiota! -- huudahti Toimi vilkkaasti. -- Joka päivä voimme
+lyödä palloa tuossa nurmella.
+
+-- Niin, kyllä meidän piha on tämän kaupungin parhaita, -- selitti
+Pentti, talonomistajan poika, pistäen itsetietoisesti kädet housujensa
+taskuihin.
+
+-- Mutta teillä ei ole yhtään hevosta eikä koiraa,-- virkkoi huoahtaen
+Esko, hentoisin joukosta. Hän muisti pappilan oivia juoksijoita, joiden
+selässä hän monasti oli riemulla hakaan ratsastanut, ja suurta Hallia,
+koko perheen suosikkia.
+
+-- Onhan tädillä kissa, -- nauroi Toimi.
+
+-- Sitä minä pitkin kesää huvikseni kivittelin, -- kehui Pentti.
+
+Esko katsoi häntä pitkään, ja Toimi arveli, ettei se ollut hyvin tehty,
+mutta Pentti vähän nolostuneena puolusti itseänsä sillä, ettei hänellä
+ollut muutakaan ajanvietettä.
+
+-- Koettakaahan vaan olla kaupungissa koko pitkä kesä! Sinä, Esko, saat
+pappilassa huvitella elukkoinesi niin paljon kuin tahdot, ja sinunhan
+isälläsi, -- lisäsi hän Toimeen päin kääntyen, -- taitaa olla oikein
+hirmuisen iso kartano Helsingin puolessa. Orkamo vai mikä se onkaan
+-- Itkosen piika siitä kertoi. Kyllä kelpaa! Minäkin niin mielelläni
+joskus tahtoisin päästä maalle, sillä täällä on hirveän ikävää. Misse
+on sittekin hupaisempi kuin vanha neiti Itkonen itse. Ja muitahan ei
+koko kesänä ole katurakennuksessa asunut.
+
+-- Eikö lähelläkään ole keitään poikia? -- kysyi Toimi oikein
+sääliväisenä.
+
+-- Eipä juuri, ei muita kuin katunalkkeja. Kaikki lähtevät kesäksi
+pois. Tuolla naapuritalossa asuu kyllä Ruuben Rain, mutta Rainit ovat
+juutalaisia ja pitävät kauppaa narinkassa.
+
+Pentti sylkäisi ylenkatseellisesti, astui muutaman askeleen eteenpäin
+ja asettui hajasäärin keinulaudalle istumaan. Esko heittäytyi
+nurmikolle, ja Toimi keikkui piha-aidalla heidän takanansa.
+
+-- Vai juutalaisia!
+
+-- Ettekö nähneet Ruubenia aamupäivällä sisäänpääsytutkinnossa?
+Sellainen iso musta lonkeri. Mutta hyvä pää hänellä on, sillä hän
+luki kesällä yli toisen luokan. Haijele tuolla, -- Pentti nyökkäsi
+päätään kujarakennukseen päin, -- sanoi hänen nyt todellakin päässeen
+kolmannelle.
+
+-- Niin, muistatkos Toimi, -- virkkoi Esko, -- se oli se poika, joka
+osasi parhaiten kaikista. Hän näytti niin pitkältä ja uljaalta, että
+minä ihmettelin, miten hän saattoi tulla samalle luokalle kuin me.
+
+-- Onhan Pentti yhtä pitkä ja puolta paksumpi, vaikka on
+toisluokkalainen, -- ivaili Toimi.
+
+Pentin nyrkki kohosi, mutta hän hillitsi itsensä. Oli tosiaan
+kiusallista, kun oli täytynyt istua kaksi vuotta ensi luokalla, ja
+nyt taas ne ilkeät opettajat jättivät toisellekin. Paras oli vaihtaa
+puheainetta asiain näin ollen.
+
+-- Juutalaisväkeä tuossakin asuu, -- virkkoi hän sentähden hetken
+kuluttua, nousten laudalta ja osottaen kujarakennusta. -- Äijä, ämmä
+ja kaksi tyttöä. Isä ja äiti eivät ollenkaan kärsi juutalaisia, mutta
+teurastaja Poll on rikas mies, eikä meikäläisistä kukaan viitsisi asua
+tuossa vanhassa kopissa, ellei olisi köyhä kuin rotta. Köyhiä isä ja
+äiti vielä vähemmän kärsivät. Niiltä ei saa koskaan vuokraa.
+
+Toimi näytti vallattomalta kysäistessään: -- Sinun vanhempasi kai
+ovatkin oikein pohatoita?
+
+Niin, sitä olisi ehkä voinut uskotella tuolle pienelle sydänmaalta
+tulleelle papinpojalle, mutta ei tälle toiselle veitikalle. Pentti
+keikahti ympäri korollaan ja vastasi: -- No elleivät ole sellaisia kuin
+sinun, niin osa vähemmässäkin.
+
+Syntyi hetken äänettömyys. Sitte Esko ehdotteli, että ruvettaisiin
+jotakin leikkimään.
+
+-- Haetaan Tuulikki ja Sointu mukaan, niin on useampia!
+
+-- Kuinka monta teitä asuukaan siellä neiti Itkosella? Ovatko ne
+tyttöjä vai mitä?
+
+-- Ei meitä siellä oikeastaan asu enempää kuin kolme, me molemmat ja
+Tuulikki siskoni, -- kertoi Toimi.
+
+-- Sointu ei vielä tule tänne kouluun, sillä hän on vasta kahdeksan
+vuoden vanha, -- lisäsi Esko. -- Hän pääsi vaan isän ja äidin kanssa
+minua saattamaan, ja täti tahtoi niin mielellään pitää hänet vähän
+kauvemmin luonansa.
+
+Pojat aikoivat juuri juosta sisariansa noutamaan, kun Pentti pysähdytti
+heidät huudahtamalla: -- Kas tuossa nyt ovat ne juutit!
+
+Rappeutuneen rakennuksen ovi oli hiljaa auennut, ja auringon väistyvät
+säteet muodostivat kultakehän kahden kynnyksellä seisovan tyttösen
+pään ympärille. Ensi katsannolta he olivat hyvin toistensa näköiset.
+Kummallakin oli mustat säteilevät silmät, ja heidän kiiltävät,
+kiharaiset hiuksensa olivat tummat kuin yö.
+
+-- Ne ovat Haijele ja Mirjam, -- selitti Pentti puoliääneen. -- Tuota
+vanhempaa minä nimitän Hai-kalaksi ja pienempää Mirriksi.
+
+-- Minun isäni sanoo, että juutalaiset pitäisi ajaa pois Suomesta, --
+virkkoi Toimi, luoden syrjäsilmäyksen tyttöihin.
+
+-- Mutta... Esko epäröi eikä sanonut enempää. _Hänen_ isänsä oli niin
+kauniisti puhunut siitä, mihin surkeuteen juutalaiset olivat saattaneet
+itsensä, kun he hylkäsivät Jeesuksen. Ja hän oli sanonut, että heitä
+piti oikein sydämellisesti sääliä, ja heitä piti rakastaakin, tietysti
+niinkuin kaikkia ihmisiä, mutta vielä erityisesti sentähden, että he
+olivat samaa kansaa kuin Jeesus kerran oli ollut. Kaikki tämä johtui
+Eskon mieleen, mutta samassa hänestä tuntui, ettei sitä kuitenkaan
+kehdannut sanoa Pentille ja Toimelle.
+
+Olipa sentään hauska kerran nähdä juutalaisia! Ei niitä maalla
+ollut. Toimen mielestä tämä oli melkein samaa, kuin jos olisi tullut
+tekemisiin vinosilmäisten kiinalaisten kanssa; mutta Esko tähysti
+kuin jotakin ilmestystä noita tyttöjä, jotka olivat niin häikäisevän
+kauniit, varsinkin nuorempi kirkkaine ja samalla ihmeellisen
+kaihomielisine katseineen.
+
+Tytöt seisoivat käsitysten, aivan hiljaa, ikäänkuin varta vasten
+näytteillä. Penttiä se alkoi harmittaa.
+
+-- Mitä te siinä töllistelette? -- huusi hän pihan toiselta puolelta.
+
+Pieni Mirjam säpsähti kuten otus, joka odottamatta kuulee
+metsästystorven törähdyksen, mutta Haijele vastasi varmasti, vaikka
+vähän murteelliseen vivahtavalla suomenkielellä: -- Me kuuntelemme
+soittoa.
+
+Nyt sen vasta pojatkin huomasivat. Ison rakennuksen viimeinen ikkuna
+oli auki, ja sieltä kuului vienoja, suloisia säveleitä.
+
+-- Sointu soittaa kitaraa, -- kertoi Esko.
+
+-- Täti Itkonen sanoi aamupäivällä, että hänestä varmaan tulee jotakin
+erityistä, kun hän jo noin pienenä soittaa ja laulaa kuin enkeli, --
+virkkoi Toimi puoleksi leikillisesti, puoleksi tosissaan.
+
+-- Etkö kutsuisi noita juutalaistyttöjä lähemmäksi kuuntelemaan? --
+kuiskasi Esko Pentille.
+
+-- Hei juutit, tulkaa likemmäksi, tämä nuori herra pyytää!
+
+Kehoitus ei ollut juuri kohtelias, ja Eskoa ihmetytti, että tytöt sitä
+noudattivat. He mahtoivat hyvin paljon pitää soitosta, sillä selvään
+voi nähdä, ettei heitä muuten haluttanut lähestyä poikia. Mirjam
+seurasi rohkeampaa sisartansa arkana kuin pieni lintu, joka on valmis
+kohta vaaran uhatessa pyrähtämään lentoon.
+
+Mutta hän ei ehtinytkään, pikku lintu raukka. Pentti, jonka mielestä
+oli yhtä luonnollista tehdä kiusaa juutalaislapsille kuin neiti
+Itkosen harmaalle Misselle, sieppasi sukkelaan tyttöä käsivarresta ja
+pyörähytti ympäri.
+
+-- Nyt tanssitaan, Mirri, musiikin mukaan!
+
+Toimea huvitti pieni pila, Esko kielsi, mutta ei liikkunut paikaltaan,
+ja Mirjam huusi ja rimpuili vastaan, pääsemättä irti Pentistä, joka
+häntä pyöritteli. Haijele heittäysi väliin, mutta suuri poika oli
+väkevämpi kuin molemmat tytöt yhteensä.
+
+Silloin yhtäkkiä Pentti kiroten kiljahti ja heitti irti Mirjamin, joka
+nuolena pakeni. Pojan ranteesta tippui verta. Muiden aseiden puutteessa
+oli Haijele iskenyt siihen terävät valkoiset hampaansa.
+
+Pentin ei tarvinnut kostaa puolestaan, sillä toinen henkilö oli jo
+ennättänyt joukkoon. Se oli tuikea matami Viljakka, hänen äitinsä.
+
+-- Vai sinä täällä hampaitasi käytät kuin koira! -- tiuskasi matami
+vimmastuneena, upottaen sormensa Haijelen tuuheaan tukkaan. Pentti
+oli hänen ainokaisensa, jossa ei koskaan voinut vikaa olla. Mutta nuo
+Pollin kakarat!
+
+Se oli tukkapölly, joka tuntui, ja sitä seurasi vielä muutama oikein
+reima korvapuusti. Tyttö puri hammastaan, silmät vettyivät ja
+kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän ei itkenyt eikä huutanut.
+Irtauduttuaan hän vaan puristi kovaksi nyrkiksi pienen kätensä ja
+huudahti säihkyvin silmin:
+
+-- Minä vihaan kristittyjä!
+
+Kääntyessään pois hän vielä sattui nostamaan silmänsä avonaiseen
+ikkunaan, josta soitto äsken kuului. Se oli nyt vaiennut. Kaksi
+tytönpäätä kallistui ulos, ja kaksi silmäparia oli nähtävästi
+jännityksellä seurannut tapahtumia pihalla. Ruskeatukkainen tyttö
+nauroi, mutta pienen vaaleakutrisen sinisilmissä oli suuria kyyneleitä
+ja suun ympärillä tuskallinen ilme. Kun Haijele astui ohitse, laski
+pienoinen sormen huulillensa ja sitte ujosti hiukan ojensi sitä
+Haijelea kohti. Oliko se sormisuukkonen? Haijele ei sitä tietänyt,
+mutta hän painoi äkkiä ylpeän päänsä alaspäin ja lähti kiireesti
+juoksemaan Mirjamin jäljessä sisälle.
+
+Mirjam oli ääneensä itkien syöksähtänyt keittiöön ja sieltä kamariin
+vanhempainsa luo. Haijele tuli hiljaisempana, hehkuvin poskin.
+
+Huone oli pitkä ja kapea, seinäpaperit haaltuneet ja tahraiset,
+katto nokinen. Tavaraa sinne oli sullottu enemmänkin kuin hyvin
+olisi mahtunut, sekä suuria huonekaluja että kaikenlaista pientä
+sälyä. Koristuksiakin oli runsaasti: seinillä heleitä väripainokuvia,
+hyllyillä pieniä posliiniolentoja, joiden silmät olivat hivuneet
+pois tai nenät taittuneet, ja piirongilla kukkamaljakoissa kirjavia,
+pölyisiä paperiruusuja. Siinä oli omituinen sekasotku hyvinvointia
+ja kurjuutta, sievistämishalua ja aistittomuutta, sovittelutaitoa ja
+epäjärjestystä.
+
+Kun Haijele saapui, oli Mirjam jo täydessä kertomisvauhdissa, niin
+paljon kuin itkultansa kykeni. Näkyi, että hänkin kyllä osasi olla
+vilkas, sillä juutalaissaksa kumpusi koskena hänen huuliltansa kilpaa
+silmistä vuotavan kyynelvirran kanssa. Laiha, kalpea Rebekka äiti
+kuunteli häntä väsyneen ja tuskastuneen näköisenä, mutta Israel Pollin
+katse oli terävä ja otsalla tumma pilvi.
+
+-- Sinun kasvosihan ovat ajettuneet, Haijele.
+
+Tyttö kääntyi pois.
+
+-- Vähät siitä, ei se mitään uutta ole. Mirjamin ei olisi tarvinnut
+kannella.
+
+Rebekka alkoi nyyhkyttää: -- Niin, niin, ei se uutta olekaan. Lapsi
+parat, mikä tästä lopuksi tulee? He pitävät meitä koiria huonompina. Ei
+sitä jaksa kestää.
+
+Samassa tuokiossa oli synkkä säihky palannut Haijelen silmiin. Hän
+heittäysi kiihkeästi äitinsä kaulaan ja huudahti:
+
+-- Minä kostan heille, kostan, kostan!
+
+Mutta isä keskeytti hänet.
+
+-- Et sinä mitään kosta. Pysykää Gojimista [Gojim = "kansat", nimitys,
+jota juutalaiset halveksivasti käyttävät muista kansoista.] erillänne,
+lapset, ja älkää saastaiseen ruvetko! Se on meidän ainoa keinomme.
+
+-- Helpompi sanoa kuin tehdä, -- huoahti Rebekka.
+
+-- Äidillä ja minulla on tärkeätä keskusteltavaa, -- jatkoi isä Israel.
+-- Te ette nyt saa häiritä meitä. Menkää Rainille, lapset.
+
+Lakkaamatta isällä ja äidillä oli keskustelemista näihin aikoihin. Isä
+oli aina niin vakava ja äiti alakuloinen; eivät he enää hymyilleet
+milloinkaan. Tytöt lähetettiin tuon tuostakin pois naapuriin, ja se nyt
+tässä sentään olikin hyvä puoli. Sillä Rainilla oli aina hauskaa. Eihän
+koko kaupungissa löytynytkään paljon juutalaisia, ja varsinkin nämä
+naapurukset olivat hartaasti toisiinsa kiintyneet.
+
+Lasten mentyä Israel Poll kulki pari kierrosta huoneessa kiivain
+askelin. Sitte kävi astunta yhä raskaammaksi, mutta hän jatkoi sitä
+äänettömänä, kunnes äkkiä pysähtyi vaimonsa eteen.
+
+-- Rebekka, -- hän sanoi, -- tänään on juhlan aatto. Pitäisi mennä
+synagoogaan, mutta ei siitä nyt tule mitään.
+
+Vaimo katsahti häneen säikähtyneenä.
+
+-- Niin, -- jatkoi Israel, -- meidän täytyy joutuisasti päättää ja
+toimia. Asiat ovat, niinkuin jo sanoin sinulle. Ei ole muuta neuvoa
+kuin panna pillit pussiin ja lähteä ensi laivalla Amerikkaan.
+
+Rebekka väänteli käsiään.
+
+-- Mutta mihin me joudumme, lapset ja minä? He kivittävät meidät, he
+syövät meidät! Ehkä panevat linnaan sinun sijastasi. Sinun täytyy ottaa
+meidät mukaasi!
+
+-- Ymmärräthän, etten voi. Jos me kaikki lähtisimme, herättäisi se
+heti huomiota ja koko yritys menisi pilalle. Kuinka teidät voitaisiin
+vangita, kun ette mitään ole tehneet? Ottakoot tavaramme, jos tahtovat.
+Minä olen kaikesta suostunut Joosef Rainin kanssa. Hänelle jätän rahaa
+tarpeeksi teitä varten, ja heillä on niin monta huonetta, että yksi
+liikenee sinulle ja tytöille.
+
+-- Ajattele sentään lapsi raukkoja! Nyt jo kristityt heitä sylkevät ja
+lyövät, ja kuinka sitte käy?
+
+-- Niin, Haijele täytynee ottaa pois kansakoulusta... Isä näytti
+miettiväiseltä. Se oli tosiaankin vahinko, sillä hän oli viisas
+tyttö, oikein viisas, kerrassaan toista maata kuin Mirjam, tuo pieni
+sydänkäpynen.
+
+-- Te muutatte jonkun ajan kuluttua Helsinkiin, -- sanoi hän hetken
+ajateltuansa. -- Ehkä minä sitte piankin pääsen sellaiseen asemaan,
+että saatan kutsua teidät luokseni. Olosuhteethan ovat harvinaisen
+suotuisat. Efraim veli on neljä kertaa käynyt Amerikassa ja tuntee
+pohjoisvaltiot kuin viisi sormeansa. Siellä hänellä on monta
+vaikutusvaltaista tuttavaakin. Totta hän löytänee minulle sopivan
+paikan.
+
+-- Oletko varma, että vielä tapaat hänet New-Yorkissa?
+
+-- Vastahan hän viikko takaperin lähti kotoa Leipzigistä. Minä voin
+sitäpaitsi sähköttää ja pyytää häntä odottamaan. Tai näytelköön
+tavaramallejansa lähitienoilla ja palatkoon takaisin ottamaan minua
+vastaan. Ei hän nyt liene niin ylpeäksi käynyt, ettei omaa veljeänsä
+sen vertaa auta.
+
+-- Vaan jos sinut saadaan matkalla kiinni...
+
+-- Ei kukaan voi aavistaa, miten asioitteni on laita. Pitävät minua
+rikkaana saiturina. Vasta kuukauden perästä suuret sitoumukseni
+lankeavat maksettaviksi, eikä vekselinväärennystänikään voitane ennen
+huomata. Jos minua kysytään, ole kekseliäs! Tietysti sanot, että sain
+odottamatta kirjeen veljeltäni Leipzigistä ja minun täytyi lähteä hänen
+luoksensa. Sehän on aivan tosi. Tarvitseeko sinun lisätä, että minun
+on pakko tällä kertaa pötkiä Amerikkaan asti, saadakseni hänet tavata?
+Kukaan ei voi oikeudessa syyttää sinua sanoistasi.
+
+-- Minä kuitenkin niin pelkään... Mutta enhän minä ymmärrä...
+
+-- Et, et ymmärräkään. Turha on selittää naisväelle miesten asioita.
+
+Israel Poll oli ärtyisellä tuulella. Kaikki oli kyllä viisaasti
+harkittu, mutta hän ei voinut itseltään salata sitä rauhattomuutta,
+joka väkisin pyrki häntäkin ahdistamaan. Ikävä juttu, ikävä juttu. --
+Ja taas hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, silmät synkeinä,
+otsa rypyssä. Kun hän vihdoin heittäysi sohvalle, helmeilivät suuret
+hikikarpalot hänen otsallaan. Vaimo askaroi äänettömänä, mies oli
+samaten vaiti. Tuskallinen ja painostava hiljaisuus vallitsi. Tuntui
+kuin ilma olisi ollut sähköä täynnä ja mustat ukkospilvet joka taholla
+uhkaamassa.
+
+Sellaista tilaa oli kodissa kestänyt jo monta päivää. Eipä ihme, että
+lapset näin ollen paremmin viihtyivät naapurissa, missä muutenkin oli
+valoisampaa ja kauniimpaa suurissa, hyvin kalustetuissa huoneissa, sekä
+lisäksi iloista, samanikäistä seuraa tarjona.
+
+Mirjam oli jo täydellisesti unohtanut surunsa ihaillessaan koreata
+hametta, johon Rachelin ja Safiran lempinukke oli puettu. Mutta
+yksitoistavuotias Haijele halveksi nukkeja. Hän istui ikkunanpielessä
+Ruubenin kanssa keskustellen.
+
+-- Voi niin, Ruuben, sitä minäkin tahtoisin! Pois täältä, oikein kauvas!
+
+-- Minä menenkin, kunhan tulen vähän vanhemmaksi. Enoni Leipzigissä --
+hän joka tämän kultakellon lähetti minulle -- on siitä kirjoittanut
+äidille. Hän on ylhäinen ja kuuluisa, oikein etevä asianajaja.
+Sellainen minustakin täytyy tulla!
+
+-- Etkö sinä enää tahdokaan lääkäriksi?
+
+-- Lääkäriksi kyllä, mutta yhtä mainioksi mieheksi kuin Mooses eno. En
+voi sietää sitä, että minua halveksitaan! Minä tahdon näyttää, enkö
+kykene nousemaan noiden toisten rinnalle ja ylemmäksikin. Jos sinä
+ymmärtäisit, miltä tuntuu, kun aina painetaan alas, vaikka mieli tekisi
+ylöspäin ja eteenpäin!
+
+-- Kyllä minä ymmärrän! -- huudahti Haijele. Sitte hän lisäsi
+miettiväisenä: -- Minullakin on setä siellä Leipzigissä, mutta ei hän
+koskaan ole kutsunut minua luoksensa.
+
+-- Se on vahinko, sillä tässä maassa ei pitkälle pääse. Vaikka eihän
+se sinulle niin tärkeätä olekaan, kun olet tyttö. Toista on minun.
+Saksanmaalaiseksi minä rupean. Siellä juutalaistenkin on hyvä olla,
+niin on isä kertonut. Ja sitte minä kerran noudan sinutkin sinne,
+Haidi; älä pelkää, en minä jätä sinua ainiaaksi.
+
+Tytön silmät loistivat riemusta. Yksi ainoa pieni oas kuitenkin pisti.
+
+-- Älä sano minua Haidiksi, -- hän pyysi hiljaa.
+
+-- Minusta se on kauniimpi nimi kuin Haijele.
+
+-- Mutta se ei ole oikein juutalainen. Koulussa sanoivat "Haidi", mutta
+sitte minä kielsin. Minä tahdon olla Haijele enkä mitään muuta.
+
+-- Aina sinä olet itsepäinen, -- nauroi Ruuben. -- Minä taas soisin
+paljon mieluummin, että nimeni olisi Ruudolf tai Ruprecht. Ei minusta
+ole niin erittäin hauskaa olla juutalainen.
+
+-- Me olemme valittua kansaa! -- huudahti tyttö nousten seisomaan.
+
+-- Voimme olla, -- vastasi Ruuben välinpitämättömän näköisenä.
+
+-- Ruuben, minä en tulekaan sinun kanssasi Leipzigiin! -- huusi Haijele
+kiihkosta vapisten.
+
+-- Vaan jäät tänne kristittyjen tukistettavaksi!
+
+Tyttö purskahti itkemään. Nyt Ruuben vuorostaan joutui ihan
+hämmästyksiinsä. Tämä oli niin uutta, sillä hän ei muistanut koskaan
+nähneensä Haijelen itkevän.
+
+-- Haijele rakas, sinä et saa itkeä, -- hän lohdutteli hätääntyneenä.
+-- En enää koskaan nimitä sinua Haidiksi. Ja minä tappelen niiden
+poikien kanssa, jotka tekevät sinulle pahaa!
+
+Pieni kiitollinen säde välähti tummasta silmästä, mutta kyyneleet eivät
+kuivuneet.
+
+-- Sinä et tahtoisi olla juutalainen, -- hän nyyhkytti.
+
+-- Mutta minä nyt kumminkin olen, ja sinä myös. Pääasia on, että me
+molemmat olemme samaa kansaa. Enhän minä muuten voisi naida sinua.
+
+Haijele nauroi kyynelten lomasta, he löivät kättä ja olivat ystäviä
+jälleen. Olipa ikäänkuin tuo pikku kiista olisi vienyt heidät vielä
+lähemmäksi toisiansa, sillä vähän ajan perästä Haijele jo täyttä
+vauhtia kertoi Ruubenille sydämensä syvintä salaisuutta, jota hän tähän
+asti ei ollut kenellekään uskonut.
+
+-- En minä välitä Helsingistä enkä Leipzigistä, mutta minä sanon
+sinulle, mihin minä toivoisin: Jerusalemiin!
+
+-- Sinne et voi koskaan päästä.
+
+Tyttö huokasi syvään.
+
+-- Tiedätkö, kun me koulussa luimme Salomon temppelistä, joka oli tehty
+seetripuusta ja kalliista kivistä, niin minä olisin tahtonut siivet,
+että olisin voinut lentää sitä katsomaan.
+
+-- Mutta sehän hävitettiin jo Zidechian aikana.
+
+Haijele oli häpeillään. Sitä hän ei ensinkään ollut ajatellut.
+
+-- Ja se toinenkin temppeli on jo aikoja sitte hävitetty.
+Muhamettilainen moskea siellä on nyt, eikä mitään muuta.
+
+Hetkisen oli Haijele neuvottoman näköinen, mutta sitte uusi ajatus
+salamana iski hänen mieleensä, ja hän kohotti katseensa, josta innon
+tuli säihkyi:
+
+-- Meidän täytyy taas kukistaa se moskea -- kaikkien juutalaisten koko
+maailmassa! Onpa ihme, ellemme voita noita turkkilaisia. Ja sitte me
+rakennamme temppelin kullasta ja hopeasta, niin kauniin, että sitä
+ihmetellään maan äärestä toiseen!
+
+-- Kylläpä sinä olet rohkea tuumissasi, -- arveli Ruuben hymyillen.
+Hän ihaili tulista ystäväänsä, mutta kuunteli hänen mielikuvituksiansa
+kuin lastensatua. Ei, toista oli asettua Saksaan ja tulla hienoksi
+lääkäriksi. Se oli päämäärä, johon kannatti pyrkiä, ja sillä oli vielä
+sekin etu, ettei ollut mahdotonta sitä saavuttaa.
+
+Vaan aika riensi, ja hauskimmankin keskustelun täytyi päättyä.
+Tänäänhän oli sitäpaitsi suuren juhlan, uudenvuodenpäivän
+valmistusilta. Kellon lyödessä seitsemän Rainin perhe alkoi hankkiutua
+synagoogaan. Haijele huusi Mirjamia, heitettiin hyvästit, ja tytöt
+juoksivat käsikkäin ulos kadulle.
+
+Kotiportilla piti varovaisesti kurkistaa säleitten välistä, ennenkuin
+uskalsi astua pihaan. Hyvä oli, ei näkynyt poikia. Mutta oi, kuinka
+selvään taas kuului se kaunis soitto, ja nyt vielä laulettiinkin!
+Hiljaa he hiipivät ääntä kohti ja pysähtyivät vaahteran varjoon. Siinä
+oli heidän edessään näky, yhtä suloinen kuin ne sävelet, jotka heitä
+olivat luoksensa houkutelleet.
+
+Pieni kulma taulusta olisi sentään ensin ollut syrjäytettävä, nimittäin
+vanha neiti Itkonen, joka myssy päässä ja Misse sylissä istui
+porraspenkillä. Mutta oikeastaan ei hänkään kokonaisuutta häirinnyt,
+sillä keskiryhmä saattoi katsojan unohtamaan kaiken muun.
+
+Ruskeatukkainen soma Tuulikki istui hiukan ylempänä portailla ja
+hänen polveensa nojautui pieni kultakutri, silmissä uneksiva katse.
+Sointu oli puettu vaaleaan kesäpukuun, joka vienossa hämärässä hohti
+lumivalkoiselta, ja kun hän kitaraa liikutti, välkähtivät kielet
+taivaalla hehkuvan ruskon heijastimina. Hän lauloi ja säesti:
+
+    "Karitsana Jeesuksen
+    lakkaamatta riemuitsen.
+    Rakas Paimeneni hellä
+    mua kaitsee hyvyydellä,
+    tuntee mun ja varjelee,
+    nimeltäni mainitsee.
+
+    Onnellinen karitsa,
+    eikö syytä riemuita?
+    Täällä aika ihanainen,
+    siellä koti taivahainen,
+    Paimeneni, luonasi:
+    Aamen, suur' on onneni!"
+
+Juutalaistytöt katsoivat toisiinsa, Haijele tarttui Mirjamin käteen, ja
+he hiipivät hiljaa pois. Mutta mitä heidän mielessänsä liikkui, sitä he
+eivät itsekään ymmärtäneet.
+
+Ilta-ateria oli pöydällä, kun he tulivat sisälle.
+
+-- Menkää syömään, -- sanoi Israel. -- Minä paastoan tänä iltana.
+
+-- Ei minullekaan ruoka maita, -- virkkoi Rebekka.
+
+Lapset näyttivät kummastuneilta, mutta asettuivat sanaakaan puhumatta
+pöydän ääreen. Haijele vaan liikutti huuliansa. Hän lausui äänettä
+sanoja, joita hän oli kuullut isän rukouksessa käyttävän ennen ruoalle
+rupeamista.
+
+Tyttöjen syödessä äiti tuon tuostakin vilkui heihin levottomana.
+Eiväthän he vaan olleet naapurissa kuulleet mitään isän aiotusta
+pakoretkestä? Lakkaamatta täytyi elää vapistuksessa näinä pelottavina
+aikoina. Niin pian kuin isä oli vetäytynyt vähän edemmäksi, kääntyi
+Rebekka kohta heidän puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä: -- Mitä
+te Rainilla teitte?
+
+-- Me leikimme nukilla, -- vastasi Mirjam.
+
+-- Ruuben ja minä puhuimme siitä, että tahtoisimme pois tästä maasta,
+-- lisäsi Haijele.
+
+Äiti katsoi häneen säikähtyneenä, ja isä teroitti kuuloansa.
+
+-- Mitä ihmettä sinä tuumaat, tyttö?
+
+-- Minä haluan kunniaa! -- vastasi Haijele totisesti.
+
+-- Ole vaiti, -- sanoi äiti. Mutta isä purskahti nauramaan. Kuinka
+hullunkurista, niin, kuinka katkeran hullunkurista! Tyttölapsi,
+vekselinväärentäjän ja petkuttajan tytär, köyhyyteen ja pilkkaan
+tuomittu Gojimin keskellä -- hän uneksi kunniasta! -- Ja Israelista
+tuntui siinä nauraessaan ikäänkuin puukko olisi viiltänyt hänen
+sydäntänsä.
+
+Haijele oli syvästi loukkaantunut, mutta ei uskaltanut mitään sanoa.
+Hän kääntyi pois ja meni keittiöön, jossa hänen ja Mirjamin vuoteet
+olivat. Silloin isä odottamatta huusi hänet takaisin.
+
+-- Kuuleppas, Haijele, -- virkkoi hän tavallista lempeämmin, tarttuen
+tytön molempiin käsiin, -- tulisitko hyvin iloiseksi, jos saisit
+matkustaa pois Suomesta?
+
+Nyreys ja harmi katosi kuin pyyhkäistynä tytön kasvoilta, ja silmät
+säteilivät tähtinä.
+
+-- Isä kulta, isä kulta, saanko minä?
+
+-- No, no, eihän sitä nyt tiedä. Mutta kerrohan, millä tavalla sinä
+aikoisit kunniaan päästä?
+
+Haijele mietti vähän aikaa. Sitte hän loi isään tummat, kirkkaat
+silmänsä, lausuen:
+
+-- Opettaja sanoi näin: Ole rehellinen ja tee oikein, sillä sellaiset
+viimein menestyvät.
+
+Isä heitti irti tytön kädet. Hän muisti kyllä itsekin kuulleensa tai
+lukeneensa jotakin siihen tapaan, mutta kuitenkin hän melkein tunsi
+sisäistä raivoa, kun hänen lapsensa nuo sanat lausui. Vaivoin hilliten
+itsensä hän vastasi:
+
+-- Sanat ovat hyvät, kun ne oikein ymmärtää. Mutta sinun
+kouluopettajasi on vääräuskoinen, eikä sinun pidä panna mieleesi, mitä
+hän latelee.
+
+Kummallista, Haijele ei koskaan ollut ajatellut, että hänen oikeastaan
+olisi pitänyt vihata opettajaansakin. Mutta niinhän se oli tietysti,
+kristitty kuin kristitty. Ja sitte hänen mieleensä johtui tuo pieni
+kultakutrinen tyttö, joka oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä ja
+äsken laulanut ja soittanut niin ihanasti. Haijele pudisti päätänsä,
+ikäänkuin hän ei olisi osannut tätä pulmaa ratkaista.
+
+-- Eikö Talmudissakin sanota --, -- alkoi hän miettivästi, mutta
+vaikeni kohta pelästyneenä ja peräytyi askeleen, sillä isä nousi,
+kohottaen kätensä niin vihaisen näköisenä, kuin olisi hän aikonut lyödä.
+
+-- Mitä sinä Talmudista tiedät? Tietysti Ruuben taas on jotakin pannut
+päähäsi. Hävetköön, suuri poika, joka ei osaa pitää suutansa kiinni.
+Talmudin oppi on liian korkea vaimoväelle, saati tuommoiselle lapselle
+kuin sinä. Synti on sekoittaa itseänsä siihen, minkä Haschêm [Haschêm =
+"nimi"; tarkoittaa Jumalaa] on lukinnut. Ole ääneti ja mene maata!
+
+Haijele totteli, mutta pää oli pystyssä, eikä hän voinut käsittää,
+miksi hän nyt oli syntiä tehnyt. Jos Ruubenin tuli olla rehellinen ja
+menetellä oikein, niin miksei hänenkin? Ja rukoilisipa hän vaan tänäkin
+iltana rukouksensa, sen, joka Ruubenille oli opetettu, kun hän oli
+pieni. Entäpä sitte, vaikka se oli äidin mielestä turhaa, ja vaikka
+hänen ei edes mieleensäkään johtunut tehdä sitä isän kuullen. Eikö hän
+saanut puhutella enkeleitä yhtä hyvin kuin pojat?
+
+Sillaikaa Rebekka oli vetänyt Mirjamin esiin nurkasta, jonne tyttönen
+muiden keskustellessa oli nukahtanut, ja lähetti hänetkin keittiöön
+riisuutumaan. -- Tämä lapsi edes oli tavallinen, boruch Haschêm [=
+Jumalan kiitos], vaan tuo toinen, paratkoon, mikä siitäkin tulisi?
+
+Mirjam vaipui unen helmoihin kohta kun pääsi sänkyyn, mutta Haijele
+rukoili vakavasti ja juhlallisesti:
+
+-- Israelin Jumalan nimessä seisokoon oikealla puolellani Miikael,
+vasemmalla Gaabriel, edessäni Uuriel, takanani Raafael ja pääni
+puolessa Jumalan Schechina! [Schechina = läsnäolo.]
+
+Sitte hänkin pian nukkui suloiseen uneen.
+
+Vaan toisessa huoneessa ei vielä levolle laskeuduttu. Isä Israel oli
+nyt päättänyt, että hän kolmen päivän perästä lähtisi. Siitä ei ollut
+enää mitään sanottavaa. Mutta uusi tuuma oli äsken herännyt hänen
+mielessään.
+
+-- Rebekka, -- virkkoi hän vaimollensa, -- mitä arvelisit, jos ottaisin
+Haijelen mukaani?
+
+-- Miksi et sitte yhtä hyvin meitä kaikkia?
+
+-- Teistä minulla olisi pelkkää vastusta, ja niinkuin sanottu, se
+nostaisi liiaksi huomiota. Mutta Haijele ei ole sellainen kuin muut;
+kyllä hän itsensä hoitaa. Onhan minulla sitte joku, joka edes keittää
+ruokani. Juhlan mentyä ohi ilmoitan opettajalle, että Haijele ei enää
+saa käydä vääräuskoisten koulua. Siitä ei voi mitään epäilystä herätä.
+
+Rebekka huokasi. Hän tunsi jäävänsä äärettömän turvattomaksi
+kahdenkesken hentoisen Mirjaminsa kanssa, mutta toisaalta väheni
+huolten taakka suuresti, jos Haijele oli poissa, tuo kummallinen lapsi,
+jonka päähänpistoista ei koskaan ollut takeita.
+
+-- Ota hänet siis, -- lausui hän hiljaa. Ja sitte hän teki, mitä hän ei
+muistanut tehneensä vuosikausiin: meni tyttöjen vuoteen luo, katseli
+heitä, siinä kun he makasivat niin kauniina ja viattomina, painoi
+kumpaisenkin peitteelle suudelman, kyynelten kiihkeästi vuotaessa.
+
+Mutta Israelin korvissa kaikuivat Haijelen sanat: ole rehellinen ja tee
+oikein! Ja eikö Talmudissakin sanota...? Mitä sitte? Eihän hän, Israel
+parka, ollut paljon Talmudia tutkinut, ja sekin oli unohtunut, mitä
+hän joskus oli osannut. Joosef Rain kyllä tiesi koko joukon ja hänen
+poikansa ehkä vielä enemmän, vaikka tuo kelvoton nulikka, joka lyseossa
+oli luokkansa parhain, ei isien säädyistä varsin välittänytkään. Israel
+oli naapurille puhunut asiansa, eikä Joosef hänelle silloin moitteen
+sanaa lausunut, säälitteli vaan ja lupasi auttaa, vaikka tietysti
+salassa. Ei suinkaan tämä synti siis mahtanut olla niin suuri. Omaa
+kansalaista hän ei ollut pettänyt, ainoastaan Gojim roistoja. Varmaan
+sen saattoi sovittaa helposti, ehkä pelkällä Thoran [Thora = laki]
+lukemisella. Mutta ellei se riittänyt, niin olihan Jom Kippur [Jom
+Kippur = suuri sovintopäivä] jo kymmenen päivän perästä.
+
+Ei, kyllä nyt oli aika mennä levolle. Missä se Rebekkakin viipyi?
+Israel avasi keittiöön vievän oven ja näki vaimonsa itkemässä
+polvillaan lasten vuoteen vieressä. Outo liikutus valtasi hänen
+mielensä. Hän tunsi äkkiä kummallisen halun oikein puhutella omasta
+puolestaan Israelin Jumalaa, sanoa hänelle jotakin ihan erityistä
+näistä rakkaistaan ja itsestänsä myöskin. Vaan samassa hän kauhistui
+sellaista rohkeutta. Olihan ankarasti kielletty sekoittamasta
+mitään omaa niihin pyhiin rukouksiin, joita viisaat miehet olivat
+kirjoittaneet. Ja sitäpaitsi -- miten hän, _hän_ uskaltaisi sillä
+tavalla lähestyä suurta Jehovaa?
+
+Kuinka häntä kauhistutti...
+
+Tämähän oli uudenvuoden yö, tuo pelottava, juhlallinen, jolloin
+ylhäällä kirjat avataan ja kirjoitetaan niihin tulevia asioita.
+Määrätään, kuinka monta lähtee maailmasta ensi vuoden aikana ja kuinka
+monta tänne syntyy, kuka elää ja kuka kuolee, kuka kuolee luonnollisen
+kuoleman ja kuka luonnottoman, veden tai tulen kautta, miekan tai
+petojen, janon tai nälän, maanjäristyksen tai ruton, hirttämisen
+tai kivittämisen kautta, kuka saa nauttia rauhaa ja kuka joutuu
+kodittomaksi, kuka saa olla terveenä ja ketä kärsimyksillä rangaistaan,
+kuka tulee rikkaaksi ja kuka köyhäksi, kuka alennetaan ja kuka
+ylennetään...
+
+Mutta eihän sitä vielä tänä yönä Jumalan sinetillä vahvisteta. Vasta
+Jom Kippurina...
+
+Täytyy rukoilla, täytyy paastota. Taisi hullusti olla, kun jäi käymättä
+synagoogassa. Huomenna ja ylihuomenna se on korjattava. Ja joku erä
+noista kavalletuista rahoista täytynee antaa almuiksi...
+
+Israel kiirehti takaisin makuuhuoneeseen, kietoi tavallista
+huolellisemmin tefillinin [tefilliiniin kuuluu kaksi nauhoista
+riippuvaa koteloa, joiden sisällä on neljä määrättyä kohtaa Thorasta]
+hihnat paljaan käsivartensa ja päänsä ympärille ja koetti mutista
+opittuja sanoja. Mutta äskeinen kauhistus ei jättänyt häntä. Tuntui
+kuin hän olisi nähnyt Jehovan tulisilmän jossakin lähellä, ja tuskasta
+hikoillen hän kiiruhti rukousta loppuun. Sinä yönä ei uni tullut hänen
+silmiinsä, ja Rebekan huokaukset säestivät Israelin sydämen levotonta
+tykytystä. -- Mutta Mirjam nukkui lapsuuden rauhassa, ja Jumalan
+Schechina suojasi Haijelen unta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pari viikkoa myöhemmin tiesivät koko maan sanomalehdet ja
+pikkukaupungissa jokainen katupoikakin, että teurastaja Poll oli
+kadonnut kotoansa vieden mukanaan joukon eri henkilöiltä, jopa
+pankistakin petkutettuja rahoja, sekä yksitoistavuotiaan tyttärensä.
+Pollin vaimo oli kertonut, että miehellä oli veli Leipzigissä, ja
+väittänyt, että hän oli muka tämän luo lähtenyt. Sähkösanomilla
+tiedusteltiin asiaa ja kuultiin veljen olevan matkoilla. Siten aika
+kului, karanneen jäljet sotkeutuivat, ja pian tutkimus ja etsintä
+huomattiin turhaksi.
+
+Mutta pikkukaupungin torilla kaupusteltiin arkkiviisua, joka oli
+suunnattoman hupainen. Toinen lennätti sitä toiselle, matamit
+tutkivat sitä päät yhdessä, lapset tirskuivat, ja myymäpoikien taskut
+pullistuivat kymmenpennisistä. Pentti sen kohta hankki ja toi mainiona
+saaliina kotiin. Toimi ja Tuulikki opettelivat sen ulkoa, ja Eskokin jo
+osasi nauraa mukana melkein yhtä makeasti kuin toverit. Nimen alla oli
+ilmoitettu, että viisu oli laulettava kuin "Tukkipoika se lautallansa",
+eikä muuta säveltä niinä päivinä kuultukaan pikkukaupungin pihoilla ja
+keittiöissä.
+
+    "Polle äijä se juutalainen,
+    se musta Israeli,
+    härkiä tappoi, herroja petti
+    ja muhkeasti eli..."
+
+Hei, kuinka oli hauska laulaa sitä vallankin noin puoliääneen ja
+tarkoittavin katsein, kun Rebekka Poll hätäisenä näyttäytyi kadulla,
+tai täysin äänin ilkkuvalla riemulla, jos sattui näkemään Mirjamin,
+"Polle äijän mustan Mirrin", joka aina oli valmis maukumaan. Eivätkä
+Rainilaiset ja kaupungin muutkaan juutalaiset siitä hyvästä jääneet
+osattomiksi.
+
+Viljakka ajoi harmissaan Rebekan ja Mirjamin kadulle. Nuo kirotut
+juutit, joiden vuokra kumminkin jäi maksamatta! Ja millä heidän vanhaan
+hökkeliinsä nyt toisenkaan asukkaan saisi?
+
+Kyllä heidän oli Rainilla hyvä olla, mutta hartaasti Rebekka kuitenkin
+toivoi pian voivansa siirtyä Helsinkiin. Ja Ruuben yhä vakavammin
+hautoi matkasuunnitelmiansa. Sietämätöntä oli tämä elämä, oli
+kerrassaan. Ja mikä harmi, että Haijelen isä oli antanut vettä myllyyn
+niille, jotka juutalaisia alensivat! -- Väliin hänet valtasi halu
+musertaa ivailevat toverinsa, mutta asia päättyi tavallisesti siihen,
+että hän arvokkaasti käänsi heille selkänsä. Hän oli liian hyvä heidän
+kanssaan riitelemään. Saisivatpa nähdä vielä! Oli sekin aika tuleva,
+jolloin he häntä vertaisenansa pitäisivät, jopa korkeampanakin kuin
+monia muita. -- Yhden ainoan kerran hän purki kiehuvan harminsa. Se
+tapahtui silloin, kun Pentti pihalla rallatteli:
+
+    "Pollen Haijele, poikain likka,
+    juutin koria lapsi --"
+
+Sitä ei hänen olisi pitänyt laulaa. Sillä samassa tuokiossa Ruuben oli
+hänen niskassaan ja mukiloi häntä niin pahanpäiväisesti, että Pentti
+antautui armoille ja lupasi pysyä vaiti Haijelesta. --
+
+Kaikki asiat vanhenevat, ja ennen pitkää pieni yhteiskunta, petettyjä
+rahamiehiä lukuunottamatta, oli jälleen entiseen lepoonsa vaipunut.
+Silloin eräänä aamuna kulovalkean tavoin levisi tieto, että Israel Poll
+oli kuollut New-Yorkissa ja setä tuonut tytön Leipzigiin. Olikohan
+se totta? Kuka sen ensin kertoi? Eikö mitä -- juutalaiset vaan
+uskottelivat päästäksensä helpommin rauhaan!
+
+Mutta Rainilla oli sinä päivänä vuoroin kolkkoa äänettömyyttä, vuoroin
+itkua ja haikeata valitusta. Joosef Rain luki Jobin kirjaa; hänen
+puolisonsa toimi hiljaisesti ja välillä vaienteli vilkkaita tyttäriänsä
+tai koetti surevaa leskeä ja orpoa lohduttaa; Ruuben näytti synkältä;
+Mirjam piilotteli nurkassa; mutta revityin vaattein ja kyynelissä
+kylpien Rebekka tuijotti paperipalasta, joka oli Efraim Pollin
+kirjeestä pudonnut. Siihen oli Haijele kirjoittanut:
+
+"Isä horjahti portaalta veteen, kun meidän piti astua laivasta. Se
+oli niin kauheata, enkä minä ymmärtänyt, mistä Jumala sillä tavalla
+rankaisi. Nyt tiedän, mitä isä on tehnyt. Ja kirjassa sanotaan, että
+sitä ei voi sovittaa katumus eikä Jom Kippur, ei mikään muu kuin
+kuolema."
+
+
+
+
+
+KYMMENEN VUOTTA MYÖHEMMIN
+
+
+
+
+I
+
+AARONIN SAUVA
+
+
+Gottschedin kadun varrella Leipzigissä seisoi maurilaistyylinen
+rakennus hebreankielisine kirjoituksineen, ikkunattomine katuseinineen,
+yksin ja erikoisena uudenaikaisten asumusten keskellä, aivan
+kuin salaperäinen, umpimielinen vanhus avokatseisessa, keveässä
+lapsijoukossa. Kuten aallot kallion kylkeen loiskivat, niin pauhasi
+suurkaupungin melu noiden jäykkien muurien ympärillä. Ihmisiä tuli
+ja meni, mutta harvat edes katsettansakaan kohottivat harmaaseen
+vanhukseen. Päivä päivältä he olivat sen siinä nähneet ja tottuneet
+siihen. Joskus korkeintaan joku matkustavainen pysähtyi omituista
+rakennustapaa ihmettelemään ja kysyi toveriltansa: -- Mikä tuo on? --
+Ja toinen vastasi kuivasti: -- Se on juutalaisten synagooga. -- Sitte
+he jälleen astuivat eteenpäin. Vanhuksen sydämen salaisuuksista tuskin
+kukaan muu välitti, kuin se pieni tumma parvi, joka uskollisesti vaelsi
+tänne sabbatin aamuina.
+
+Tänään he jo kaikki olivat jykevien ovien taakse kadonneet. Kuinka
+masentavan vähän heitä olikaan! Tilava, korkea sali näytti monille
+sadoille aiotulta, mutta saapuvilla oli ainoastaan kourallinen
+väkeä. Naiset hukkuivat laajoille sivuparville kuin pisarat mereen,
+ja permanto alhaalla salissa, missä miehet valkoisiin taliseihinsa
+[talis = rukousliina] verhottuina hartauttaan harjoittivat, muistutti
+ruskeata maata, josta kaikki lumilaikat eivät vielä ole sulaneet pois.
+Ainoastaan laululehterillä oli kuoro lukuisa ja täysiääninen.
+
+Sävelet olivat juuri vaienneet, ja rabbiini nousi saarnatuoliin.
+Kahisten nuottilehdet sulkeutuivat, laulajain nojautuessa mukavaan
+lepoasentoon. Sitte oli kaikki hiljaista.
+
+Jos ken olisi tällä hetkellä sattunut katsahtamaan laulajajoukkoon,
+olisi hänen huomionsa epäilemättä kiintynyt nuoreen tyttöön, joka istui
+keskikohdalla eturivissä. Päinvastoin kuin toverinsa hän kumartui
+hiukan eteenpäin, painaen kyynärpäänsä kaidetta vastaan. Hänen kasvonsa
+olivat harvinaisen kaunispiirteiset ja sielukkaat; ne eivät ilmaisseet
+kevään puhkeavaa suloutta, vaan keskikesän kuumaa hehkua, joka aikaisin
+kypsyttää. Tytön koko olento oli pelkkää jännitettyä odotusta. Silmät
+päilyivät syvinä ja tutkimattomina kuin meri, ja niissä kuvastui
+kysymysten määrättömyys, joka vastausta janoaa.
+
+Se oli Haijele Poll.
+
+Rabbiini alkoi saarnansa, jonka tekstinä oli: "Kenen minä heistä
+valitsen, sen sauvan pitää viheriöitsemän." Hän kertoi, kuinka Israelin
+kahdentoista sukukunnan edustajat toivat sauvansa Moosekselle, ja
+Mooses pani ne todistuksen majaan. Toisena päivänä Aaronin sauva
+viheriöitsi, kukat puhkesivat ja mantelit kypsyivät siinä.
+
+Puhe oli kulkenut tyynesti kuin juokseva joki, mutta jänteret rabbiinin
+laihoissa kasvoissa pingoittuivat yhä enemmän ja silmät alkoivat
+sinkahuttaa kipinöitä. Yhä vuolaampana virtana sanat tulvivat, lopulta
+kiihtyen kosken kuohuiksi.
+
+-- Jokainen uskonto on vaellussauva, tuki matkalla, -- hän lausui.
+-- Mutta ainoastaan se on Jumalan valitsema, joka kantaa kukkia
+ja hedelmiä, luonteenlujuuden kukkia ja siveyden ja hurskauden
+hedelmiä. Mikä uskonto on sellainen? Kristittyjen uskonto? Ei, sillä
+se puhuu rauhasta, mutta heiluttaa riidan ja sodan soihtua, eivätkä
+sen tunnustajat elä oppinsa mukaan. Israel on valittu sauva. Se on
+tunnettava ja tunnustettava! Kunnianimi velvoittaa, ja Israel on oleva
+kansojen siveydenopettaja. Sen tehtävä on täytetty vasta silloin, kun
+maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin meri vedellä peitetty. Pysyköön
+vaan kansamme aina elävänä puuna, jossa ei ole kuivia oksia! Silloin
+meille kerran kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän
+Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi!
+
+Kuin käskystä nousi pieni seurakunta intomielin seisomaan, ja kuoro
+lauloi riemuisan aamenen.
+
+Haijelenkin silmät sinä hetkenä leimahtivat, mutta sitte niissä koko
+jumalanpalveluksen loppuajan oli omituisen verhottu ilme, ja kun hän
+nousi lähteäkseen, huokasi hän ikäänkuin pettymyksestä.
+
+Seurasta erottuansa hän kulki syviin mietteisiin vaipuneena. Kolea
+syystuuli hiveli hänen polttavia poskiansa. Taivaalla ajelehtivien
+levottomien pilvien välistä aurinko silloin tällöin vilahti esiin,
+mutta sen katse oli terävä ja kylmä. Ilmassa oli kuin vaimenevaa
+taistelua, ja jotakin samankaltaista liikkui tytönkin povessa. Tuntui
+kuin talven jäätävä viima olisi voittoisasti uhannut sitä, mikä hänessä
+oli lämminnä elänyt ja sykkinyt.
+
+Ihmislauma liikkui hänen ympärillänsä, mutta se ei häneen kuulunut.
+Oh, kuinka häntä kyllästyttivät nuo vaaleat hiukset ja värittömät
+naamat. Ei tosiaankaan kannattanut katsoa ylös, lukeakseen ilmeitä
+eri kasvoista. Mitä niissä olisi muuta nähnyt kuin tyhmänylpeyttä,
+teeskentelyä tai matelevaa surkeutta, vetelehtijän laiskuutta
+tai työjuhdan hoppuista kiirettä? Niin, sen hän tiesi rabbiinin
+sanomattakin -- noiden hallussa ei Aaronin kukoistava sauva ollut.
+Kyllä se oli Israelille uskottu omaisuus, mutta yhtä varma oli, että se
+nyt oli kadoksissa.
+
+Häntä huvitti kääntyä Brühlille [Brühl on juutalaisten kauppakatu
+Leipzigissä], vaikka se ei oikein matkaan soveltunutkaan. -- Niin,
+tuossa ne olivat, ne joiden paikka synagoogassa oli tyhjänä! He
+seisoskelivat pitkiin viittoihinsa puettuina puotiensa ovilla tai
+tekivät kauppaa sisällä turkiskasojen ääressä. Olihan talvi tulossa,
+täytyi takoa raudan kuumana ollessa. Ivallinen hymy värehti Haijelen
+suupielissä. Entäpä sitte, vaikka laissa kaksitoista kertaa oli
+kielletty työn tekeminen sabbattina ja kuusi kertaa ankarasti
+varoitettu kieltoa rikkomasta! "Israel kansojen siveydenopettaja", --
+niinhän rabbiini vakuutti, ja sitähän itsekin oli uskonut. Mutta minkä
+hän sille voi, että oli saanut kehittyvän järjen ja avoimet silmät?
+
+Hän kulki setänsä kaupan ohi. Se oli kiinni kuten tavallisesti
+sabbattina. Samoin pieni kirjakauppa tuolla kadun toisella puolella.
+Tietysti, kuuluivathan he synagoogan johtokuntaan, setä ja
+kirjakauppias. Mutta ei yhtään muuta suljettua ovea, ei ainoaakaan koko
+pitkällä kadulla!
+
+Haijelen sydämessä suuttumus ja suru taistelivat. Hän oli niin väsynyt
+ja rauhaton tänään -- muuten kenties ei suru olisikaan voittoa vienyt.
+Mutta nyt se laskeusi kuin kivipaino rinnalle, ja hän tunsi sellaista
+yksinäisyyden tarvetta, että hänen oli mahdoton vielä palata kotiin.
+
+Kadun päässä oli tuuhea puistikko kaivettuine joutsenlampineen. Sinne
+hän istuutui kirjavalehtisten lehmusten varjoon.
+
+Saattoiko Ruuben kumminkin olla oikeassa? Siinäkö oli Israelin
+tulevaisuus ja elämä, että se valistuisi, irtaantuisi entisyydestään
+ja sulautuisi ympäristöönsä? -- Ei, tuhannesti ei! Sillä sulautuminen
+kristittyihin vasta olisi syvintä alennusta, vaikkapa uskonto jäisikin
+kunkin yksityisasiaksi. Tuli ja vesi eivät sovellu yhteen, ei ikinä! Ja
+kansa menisi pirstaleiksi, hukkuisi vieraaseen lokaan...
+
+Oi, miksi juuri Ruubenin piti ajatella tuolla tavalla? Ruubenin, hänen
+armaansa, hänen lapsuutensa uskollisen ystävän ja nuoruutensa lemmityn?
+
+Haijele muisti niin hyvin sen päivän, jona Ruuben yhdeksän vuotta
+takaperin ensi kerran saapui Leipzigiin. Minkä riemun oli yhtyminen
+tuottanut heille kummallekin! Ja sitte he olivat tovereina pysyneet
+vuodesta vuoteen. Milloin he olivat toisillensa antaneet vielä
+suuremman lahjan, nuoren rakkautensa, sitä he tuskin itsekään tiesivät,
+mutta että se oli annettu, se oli heille molemmille yhtä varma ja selvä
+asia kuin että aurinko maata valaisi.
+
+Käsi kädessä he olivat totuuttakin etsineet. Haijele oli oppinut
+hebreaa ja tutustunut Thoraan ja Talmudiin yhtä syvästi kuin kuka
+juutalainen mies tahansa. Ennakkoluulojen panemien esteiden läpi hän
+oli Ruubenin rinnalla tunkeutunut, eivätkä setä ja täti, hänen vanhat
+kasvattivanhempansa, kovin jyrkkään vastarintaan asettuneetkaan. Hän
+oli valistunut nainen, sen hän itsekin tiesi ja oli siitä ylpeä.
+Ruubenkin hänestä ylpeili. Kuinka ihana se aika oli ollut!
+
+Haijele hymyili itsekseen. Ne olivat niin rakkaita, nuo muistot.
+
+Vaan sitte heidän henkiensä tiet alkoivat yhä selvemmin haaraantua
+eri suuntiin. Arvattavasti siihen paljon vaikutti se ilmapiiri, jossa
+Ruuben eli: hänen enonsa, joka täysin koetti sulautua saksalaisiin,
+ja vierashenkinen toverijoukko. Sitäpaitsi Ruubenilla jo lapsuudesta
+oli ollut taipumusta arvostella ankarasti isiensä kansaa. -- Ei tosin
+tämä erimielisyyskään niin vaarallista ollut, ei ainakaan alussa.
+Olihan Israelin paras heille molemmille omaa elämääkin kalliimpi, siitä
+Haijele oli vakuutettu, ja mielipiteiden ristiriita koski vaan keinoja,
+jotka tehokkaimmin veisivät perille. He väittelivät, kiihtyivätkin --
+ja taas sopivat, aivan kuin ennen lapsena. Ikävää se oli, taistelua
+se tuotti, että syntyi tuollainen juopa, joka viikko viikolta tuntui
+levenevän; mutta Haijele ei ollut sitä pelännyt, sillä vakaumuksensa
+hehkuvalla tulella hän uskoi ajan pitkään taivuttavansa kovempiakin
+rautoja kuin rakastavan sydämen.
+
+Mutta nyt, nyt, kun hänen omatkin tukensa horjuivat...
+
+Uskollisuus isien säädyille, lähetystoimi Gojimin keskellä -- se oli
+hänen ohjelmansa ollut. Mutta kansa ei tahtonut enää isien säädyistä
+mitään tietää: ne olivat vanhentuneet, käyneet kuristavaksi puvuksi,
+jota oli mahdoton kantaa... Ja olihan hän itsekin jo monessa suhteessa
+luopunut niistä. Niin, luisuvaa rinnettä alaspäin yhä vaan, huimaa
+vauhtia... Haijele naurahti katkerasti. Ei tosiaankaan sellaisesta
+väestä "lähetystyöhön" ollut. Mitä tarjota toisille, kun ei itsekään
+omistanut mitään?
+
+Minne, oi minne Israel oli hukannut Aaronin kukoistavan sauvan? Ainakin
+hän oli sitä väärältä taholta etsinyt. Se oli suuri ja katkera pettymys.
+
+Entä Ruuben? Rohkeniko Haijele toivoa, että hänkin omalla tavallaan
+alkoi huomata erehtyneensä? Hän oli ollut hyvin omituinen viime
+aikoina, hermostunut ja epäselvä puheissaan. Jos Israelin
+etevämmyydestä ja kristittyjen tyhmästä uskosta nousi kysymys, käänsi
+hän heti keskustelun toisaalle. Haijele oli nauranut ja sanonut
+että hänellä oli tutkintokuumetta. Kohtahan Ruubenin piti valmistua
+lääkäriksi. Mutta sydämessään Haijele oli levoton, sillä hänestä tuntui
+kuin Ruubeniin olisi tullut jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt.
+Oi, hän ei enää tietänyt mitään, ei ymmärtänyt ystäväänsä eikä omaa
+itseänsä, ei edes kansaansakaan. Mitä tästä vihdoin tulisi?...
+Kylmä tuulenpuuska puistatti häntä, ja lehmuksesta taittunut kuiva
+oksa riipaisi hänen hattuansa. Hän heräsi mietteistään ja katsoi
+kelloa. Todellakin, jo oli aika mennä kotiin. Ruubenhan oli luvannut
+aamupäivällä tulla kertomaan jotakin oikein hauskaa. Kerrankin hän taas
+oli näyttänyt iloiselta, jopa oikein veitikkamaiseltakin. Mitä hän nyt
+lienee keksinyt? --
+
+Äkkiä Haijele nousi reippaasti ja päättäväisesti.
+
+No niin, tässä sitä siis oltiin -- tyhjin tuumin he kumpikin, sekä
+hän että Ruuben. Mutta ei saanut masentua, ei! Ehkä tämä olikin
+parasta, ehkä onneksi heillekin molemmille. Käsi kädessä he alkaisivat
+uudestaan. Ja heidän täytyisi löytää. He löytäisivät sen tien, joka oli
+Israelin johtava kadotetun Aaroninsauvan kätkölle, ja he taistelisivat
+ja tekisivät työtä, kunnes suuri päämäärä oli saavutettu -- se
+josta rabbiini niin hehkuvalla innolla oli puhunut: "Silloin meille
+kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi,
+totisen Jumalan palvelijoiksi! Ja meidän kauttamme on maa kerran
+täyttyvä Herran tunnolla kuin vetten peittämä meri..."
+
+Siinä työssä he myöskin löytäisivät toinen toisensa, siinä heidän
+henkiensä tiet ijäiseksi yhtyisivät.
+
+Kun Haijele kääntyi puistotieltä kotiin päin, oli hänen mielensä
+jälleen keventynyt ja raitis. Hän pyyhki syrjään kiharoitansa, joita
+tuuli lennätteli, ja asteli oikein ripeästi, korvataksensa menetetyn
+ajan. Muuten voisi Ruuben ehtiä ennen häntä.
+
+Mutta eikö hän tullutkin tuolla -- tuli varmaan! Mistä päin sieltä?
+Ah, niin -- eihän Haijele taas sitä muistanut. Tietysti Augustinumista
+[Leipzigin yliopisto]. Ruubenhan ei voinut sabbattia viettää -- eikä
+kenties tahtonutkaan. -- Jälleen kohosi huokaus Haijelen rinnasta, ja
+hänen heräävä ilonsa peittihe piiloon kuin linnunpoika siiven alle. Ei
+hän itsekään tietänyt miksi, sillä ei hän muuta menettelyä saattanut
+odottaakaan Ruubenilta.
+
+Tulijakin jo huomasi Haijelen ja nosti lakkiansa, samalla hiukan
+heilahuttaen sitä, ikäänkuin iloisemmaksi tervehdykseksi kaukaa.
+
+Kuinka hänellä oli suuri kantamus kirjoja -- näin sabbattina...
+
+Siinä hän jo olikin. Hän oli solakka nuori mies, miellyttävä
+muodoltaan, vaikka jokseenkin karkearakenteinen -- päästä kantapäähän
+hienossa, kuosikkaassa asussa. Nenälle, joka oli ehkä vähän liian
+iso, oli nipistetty pincenez, ja ruskeissa silmissä oli likinäköisen
+tähystävä ilme. Mutta ne pienet puutteet unohti helposti, varsinkin
+sellaisena hetkenä kuin tämä, jolloin nuo silmät ikäänkuin näyttivät
+suurenevan ja riemusta välähtelevän siellä lasiensa takana.
+
+Hän puristi Haijelen kättä melkein vallattoman sydämellisesti.
+
+-- No, tyttöseni, sano, oletko utelias?
+
+-- Tietysti, kuinkas muuten! -- Haijeleenkin vastustamattomasti tarttui
+tämä uhkuva hilpeys, ja hän loi kysyjään katseen, josta onnellinen
+rakkaus säihkyi.
+
+-- Etkö arvaa? Koetappa! Edes puolet sinun pitää arvata itse. Minulla
+on kaksinkertainen salaisuus!
+
+-- Olet tehnyt onnistuneen leikkauksen...
+
+-- Enemmän, enemmän.
+
+-- Sitte sinä olet jostakin keksinyt aistikkaan turkinkauluksen, joka
+vaatettaa sinua paremmin kuin --
+
+-- Häijy tyttö! -- Ruuben heristi sormeansa nauravalle Haijelelle.
+-- Kuulehan, kyllä minäkin osaan loukkaantua, jos tahdon. Mutta sinä
+veitikka tiedät, että minä en tahdo -- niinkö? Taidatpa olla oikeassa.
+
+-- Ei, vaan totta puhuen, kerro nyt, Ruuben.
+
+-- Huono arvaaja! Etkö käsitä, että tulen tutkinnosta, nyt juuri
+suoraan. Loistavasti sen suoritin; sain paremmat arvosanat kuin
+rohkenin toivoakaan. Mitä sanot siihen, Haijele?
+
+Tytön silmiin tuli kostea kiilto, ja hän tarttui hellästi molemmin
+käsin Ruubenin käteen, liikutettuna lausuen:
+
+-- Ylistetty olkoon Israelin Jumala! Sinä tuotat kunniaa kansallemme ja
+hänen nimellensä...
+
+Vaan samassa varjo kulki yli Haijelen kasvojen ja hänen kätensä
+vaipuivat alas. Ruuben katsoi häntä tutkivasti, hämmästyneenä. Hän oli
+tottunut tarkastamaan tuota lakkaamatonta ilmevaihtelua kuin avointa
+kirjaa, joka yhäti tarjoo uusia yllätyksiä ja selvästä kielestään
+huolimatta kuitenkin pohjaltaan jää arvoitukseksi.
+
+-- Mikä sinulle nyt tuli? -- hän kysyi.
+
+-- Minä en pääse irti siitä... en voi... Täytyikö tämän juuri
+sabbattina tapahtua? Se on huono enne tiesi onnelle...
+
+Suonet Ruubenin otsalla kohosivat. Näytti kuin hän todellakin olisi
+äsken sanonut oikein: hänkin osasi pahastua.
+
+-- Ja tuon sinä minulle sanot, sinä viisas Haijele, valistunut tyttö!
+Minäkö tutkintoajan määrään?
+
+-- Anna anteeksi, -- kuiskasi Haijele värähtävin huulin. -- Niin, minä
+ymmärrän sen... Vaan ethän olisi tahtonut, sinä itse... sano, ethän?
+
+Ruuben käänsi päänsä pois. Hetken vaiettuaan hän vastasi: -- Miksi
+kysyt ja raskautat mieltäni? Kyllähän sinä kantani tiedät.
+
+-- Niin, tiedänhän.
+
+Voi häntä houkkiota, joka oli kuvitellut Ruubenin mielipiteitten
+horjuvan! Ja hän itse oli niin avuton, niin epävarma ja pohjaa vailla.
+Kuinka hän nyt jaksaisi yksin pimeässä hapuillen kurottautua tuota
+uneksittua uutta kohti?...
+
+Ääneti kulkien he olivat saapuneet Humboldt-kadulle, Efraim Pollin
+talon luo. Siinä Haijele kääntyi Ruubenin puoleen, kysyen: -- Tottahan
+tulet sisälle? -- Mutta ääni oli väsynyt, melkein välinpitämätön.
+
+Ruuben katsoi häntä terävästi silmiin.
+
+-- Se riippuu siitä, aiotko tehdä tämän juhlapäiväni iloiseksi vai
+katkeraksi.
+
+Kyyneleet rupesivat äkkiä pirahtelemaan pitkien silmäripsien alta, ja
+tyttö lähti juoksemaan ylös portaita.
+
+-- Sinä ihmeellinen Haijele, täytyyhän minun tulla, -- huudahti Ruuben,
+rientäen hänen jäljissään.
+
+Kodissa, johon he astuivat, oli jotakin tyyntä ja patriarkaalista,
+joka heti vaikutti hilliten ja rauhoittaen. Yleinen sävy oli tumma,
+huonekalut kalliit ja raskaat. Raamatullisia tauluja, joiden kullatut
+kehykset näyttivät ijästä mustuneilta, riippui runsaasti seinillä.
+Yksinkertaisen arvokkaisuuden leima lepäsi yli kaiken.
+
+Tätä vaikutusta ei suinkaan vähentänyt ijäkäs pariskunta, joka
+seurusteluhuoneessa otti nuoret tulijat vastaan. Efraim Poll oli oikea
+Aabrahamin tyyppi tuuheine harmaine hiuksineen ja täyspartoineen,
+ja hänen Saaransa olisi varsin hyvin soveltunut Vanhan Testamentin
+aikaisen kaimansa malliksi jollekulle raamatun kuvittajalle.
+
+Emäntä soitti palvelijatarta, joka toi sisälle teetarjottimen. Haijele
+leikkasi veteenleivottua leipää ja nouti kaapista suuren hopeisen
+sokeriastian. Täytyi kieltäytyä kahvista, koska se vaati kermaa, eikä
+vielä ollut kuutta tuntia kulunut siitä kuin aamulla syötiin lihaa
+leivän mukana. Saara Poll kyllä piti huolen, ettei ruokasääntöjä hänen
+kodissaan rikottu. --
+
+-- Luuvaloni ei tänään ole antanut minulle rauhaa, -- puheli ukko,
+ottaessaan teetä. -- En jaksanut mennä edes synagoogaan.
+
+-- Vanhoiksi tullaan, -- säesti hänen vaimonsa. -- Niin se on, me
+jätämme vähitellen sijan teille nuorille.
+
+-- Jumala suokoon, että Israelin nuoriso olisi kuin istutettu puu
+vesiojan tykönä, jonka lehdet eivät varise ja joka hedelmän kantaa
+ajallansa, -- lausui vanhus juhlallisesti. -- Kerro nyt, Haijele, mitä
+rabbiini puhui.
+
+-- Hänkin puhui lehdistä ja hedelmistä, -- vastasi tyttö, kohottaen
+katseensa, joka itsepäisesti oli pysynyt teetarjottimessa. -- Aaronin
+viheröitsevä sauva oli hänen tekstinänsä.
+
+-- Se on ihana kertomus, lapseni, ja se toteutuu kerran meidän
+kansallemme. Silloin autio maa on iloinen oleva ja niinkuin kukkanen
+kukoistava. Jospa jo apu tulisi Siionista! Messias viipyy, viipyy...
+
+Ruuben istui äänettömänä, liikutellen itseään tuolilla sinne ja tänne.
+Tietysti hänen olisi pitänyt ilmoittaa valmistumisensa lääkäriksi,
+mutta ei tullut tilaisuutta. Lisäksi tässä talossa, jos missä, tuntui
+vastenmieliseltä kertoa sabbattitutkinnosta. Miksi hän olisi loukannut
+noita vanhuksia, joita hän niin syvästi kunnioitti? Varmaan oli paras
+tulla varta vasten jonakin päivänä seuraavalla viikolla.
+
+Mutta Haijelen sydämeen sedän sanat omituisesti pistivät.
+
+Teenjuonnin jälkeen vanhukset vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Silloin
+Ruuben pyysi, että hekin siirtyisivät Haijelen kamariin, saadaksensa
+olla häiritsemättä kahdenkesken.
+
+Tämä huone poikkesi kokonaan toisista. Värit olivat kirkkaat ja
+lämpimät, kalustus uudenaikainen, verhot keveissä poimuissa ikkunan
+ja ovien ympärillä. Uusia olivat siellä taideteoksetkin, ja korkeassa
+kaapissa kauniskantiset kirjat seisoivat pitkissä riveissä. Nuori
+asukas oli luonut henkensä leiman lähimpään ympäristöönsä. Olihan hän
+tässä oleillut jo kymmenen vuotta, siitä asti kuin lapseton setä isän
+kuoleman jälkeen otti orvon omaksi tyttäreksensä.
+
+-- Haijele, -- sanoi Ruuben hetken vaitiolon jälkeen.
+
+Yksi sana vaan, mutta siinä väreili niin paljon, että tyttö
+ehdottomasti loi häneen kysyvän, odottavan katseen.
+
+-- Tule tänne, istu viereeni! -- hän pyysi hellällä äänellä.
+
+Haijele tuli.
+
+-- Nyt tahtoisin ilmaista sinulle sen toisen asian.
+
+Ruuben otti povitaskustansa pienen rasian, avasi kannen ja nosti
+pumpulin sisältä kiiltävän kultasormuksen. Tarttuen Haijelen käteen hän
+kysyi: -- Saanko?
+
+Ruusunpuna peitti tytön posket. Hän antoi sormuksen luistaa sormeensa,
+kietoi käsivartensa Ruubenin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen
+olallensa. Onnellisena Ruuben suuteli hänen kiharoitansa.
+
+-- Sinä olet siis minun, nyt ja aina, ihmistenkin edessä, niinkuin jo
+kauvan sydämessäni.
+
+-- Niin, Ruuben, me kuulumme toisillemme -- ja Israelin tulevaisuudelle.
+
+-- Me perustamme hyvän kodin. Minun työhuoneestani virtaa apua ja
+tuskien lievitystä ulos kärsivään ihmiskuntaan, ja sinä olet minun ja
+sairaitteni hyvä enkeli. Siten me täytämme tehtävämme ihmisinä. Ja se
+on jotakin vielä ylevämpää kuin määrätyn kansan jäsenenä toimiminen --
+vai kuinka, Haijeleni?
+
+-- Voimme olla jaloja ihmisiä ja palavasydämisiä kansalaisia samalla
+kertaa...
+
+-- Niinpä yhdistä sinä ne ominaisuudet! Tiedäthän, kuinka kallis olet
+minulle. Ei se koskaan ole rakkauttamme häiritsevä, että totuutta
+etsiessä joudumme eri johtopäätöksiin. Milloin kaksi itsenäistä ihmistä
+ajattelisi ihan samalla tavalla? Vaan jätetään nyt tämä. Toiste,
+rakkaani, ei tänään!
+
+-- Voi Ruuben, jos tietäisit, kuinka nämä kysymykset juuri tänään ovat
+mielessäni liikkuneet! Minusta tuntuu, että meidän nyt jos koskaan on
+selvitettävä toisillemme, mihin pyrimme. -- Haijele pysähtyi, viivähti,
+tarttui sitte kiihkeästi sulhasensa käteen. -- Katso, minä annan käteni
+sinulle ja sinä minulle. Me lähdemme pitkälle taipaleelle. Meidän
+täytyy tietää, minne se vie!
+
+-- Se vie onneen, -- vastasi Ruuben, painaen ensi suudelman tytön
+punaisille huulille. Haijele ei ehtinyt sitä vastata eikä myöskään
+vastustaa. Mutta hän peräytyi askeleen, posket kuumina, mieli
+myrskyisenä.
+
+-- Ei, Ruuben, ei sillä lailla! Minä en ole tavallinen tyttö, sen olet
+monasti sanonut ja siis kaiketi kokenutkin. Suutele minua vaan! Mutta
+ei se riitä meidän, saatikka Israelin onnen perustaksi!
+
+Hänen silmänsä leimusivat, ja Ruuben tunsi, että täytyi väistyä sen
+tulen voimaa.
+
+-- Mitä siis vaadit minulta? -- hän kysyi.
+
+-- Rakkautta Israeliin!
+
+Syntyi äänettömyys, syvä kuin kuolema. Vihdoin Ruuben lausui värähtävin
+äänin:
+
+-- Rehellisyys on miehen korkein hyve. Tuomitse minua sen mukaan...
+
+-- Ja rehellisyys on naisenkin korkein hyve, -- virkkoi Haijele, käyden
+kalpeaksi kuin valkea vaate. Hän tarttui sohvan laitaan; hetkeksi
+maailma näytti mustenevan hänen ympärillänsä. Hetkeksi vain. Sitte hän
+äkkinäisellä liikkeellä tempasi sormuksen sormestansa ja ojensi sen
+Ruubenille.
+
+-- Ota se takaisin...
+
+-- Haijele, Haijele, mitä sinä aiot?
+
+-- Aion käydä totuuden ja velvollisuuden tietä! Aion etsiä ja löytää
+Aaronin sauvan...
+
+Hän koetti riistäytyä irti Ruubenista, joka piteli hänen kättänsä,
+mutta tämä pysähdytti hänet tuskallisella ponnistuksella.
+
+-- Mutta ajattele, punnitse toki, ennenkuin murskaat tulevaisuutemme
+onnen! Voitko vaatia minulta, kahdennenkymmenennen vuosisadan
+sivistyneeltä nuorukaiselta, että uskoisin noita Messias-unelmia, joita
+setäsi tänään selitti meille?
+
+Haijele hymyili surullisesti.
+
+-- Onnellinen setä, joka odottaa ja toivoo -- niin ajattelin hänen
+puhuessansa. Kuinka voisin pyytää sinulta sellaista, jota en usko
+itsekään? Israelin kansa kokonaisuudessaan on oma Messiaansa -- siinä
+oli minun uskoni. Eikä minulla ole enää sitäkään.
+
+-- Mitä siis tarkoitat?
+
+-- Sitä mitä jo sanoin. Joku filosoofi on lausunut: "Nyt pysyvät usko,
+toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä." Kun en
+tiedä, mihin uskoa, mitä toivoa, on minulla kuitenkin selvänä, mitä
+minun ijäti tulee rakastaa. Ja silloin saan uskoni ja toivonikin vielä
+takaisin. Mutta sinä et rakasta kansaasi enää, ja silloin on kaikki
+hukassa. Meidän henkemme eivät voi yhtyä.
+
+Hän oli nyt tyyni ainakin näennäisesti. Vaan Ruuben huudahti
+voimakkaassa mielenkuohussa:
+
+-- Mikä arvo on kansallisrakkaudella, jos se tappaa läheisemmän lemmen?
+
+Oli jotakin pohjatonta, kertomatonta siinä katseessa, jonka Haijele loi
+Ruubeniin. Hiljaa hän lausui:
+
+-- Ja sinä saatat siis luulla, että koskaan lakkaisin sinua
+rakastamasta?
+
+Samassa hän liukui ovesta ulos keveästi kuin hengähdys. Minne hän
+katosikaan?
+
+-- Haijele, Haijele, sinä teet minut hulluksi! -- huudahti Ruuben,
+yrittäen syöksyä hänen jälkeensä. Mutta hän pysähtyi kynnykselle, sillä
+Saara emäntä pisti päänsä vastakkaisesta ovesta.
+
+-- Mikä teillä nyt on, lapset?
+
+Ruuben malttoi mielensä silmänräpäyksessä. Hän teki kohteliaan
+kumarruksen ja virkkoi: -- Pyydän anteeksi. Me nuoret emme aina huomaa
+hillitä vilkkauttamme. Olemmeko paljon häirinneet?
+
+-- Ette suinkaan -- mutta minä luulin kuulleeni... Saara täti vaikeni
+ja katsoi kysyvästi ympärillensä. Mutta Ruuben ei antanut hänen kauvan
+aprikoida.
+
+-- Olen lähdössä juuri. Pyydän tätiä sanomaan kunnioittavan
+tervehdykseni sedälle.
+
+-- Etkö jää päivälliselle luoksemme?
+
+-- Kiitän sulimmasti. Mutta enoni odottaa minua. Anteeksi, kyllä minun
+on aika mennä.
+
+Hän kumarsi jälleen, poistui eteiseen ja lähti.
+
+-- Mikä häntä vaivasi? -- kysyi täti Haijelelta, joka tuli esille vasta
+pitkän hetken jälkeen, silmät suurina ja posket yhä kalpeina.
+
+Silloin sulku purkautui, ja tyttö heittäysi nyyhkyttäen tätinsä syliin.
+
+-- Meidän tiemme ovat eronneet, minä olen niin tahtonut...
+
+Täti silitti lempeästi Haijelen hienoja hiuksia. Hän ei mitään puhunut,
+antoi vaan tytön itkeä povellansa pienen lapsen lailla.
+
+-- Minä luulin, että häntä rakastit, -- virkkoi hän viimein.
+
+-- Mutta hän ei rakastanut minun kansaani, -- kuiskasi Haijele.
+
+Tädin silmät kyyneltyivät. Sitte hän huokasi, suuteli tyttöä,
+irroittihe hellästi hänen syleilystään ja vetäytyi miehensä huoneeseen.
+Haijelekin palasi omaan kamariinsa, ja kauvan, kauvan hän siellä itki,
+kasvot käsiin kätkettyinä. --
+
+Sinä iltana ajoi pitkä vaunujono Connewitzia [Leipzigin esikaupunki,
+jonka ympärillä on laaja metsä ulkoravintoloineen] kohti. Kaikissa
+ajoneuvoissa oli nuoria, iloisia herroja, jotka lähtivät ulos juhlimaan
+toveriensa, muutamien aamupäivällä valmistuneitten lääkärien kanssa.
+Siinä oli rajua hilpeyttä runsain määrin, niin että elähtyneet,
+välinpitämättömät suurkaupunkilaisetkin päätänsä käänsivät, ja lapset
+töllistelivät porttien pielissä, ihmetellen, mitä nyt oli tekeillä.
+
+Eteläkadun päässä vielä yhdet vaunut liittyivät seurueeseen. Niissä
+istui yksinäinen tumma nuorukainen.
+
+-- Katsoppas, Niemann, -- virkkoi eräs herroista sivutoverilleen, --
+tuossahan on Ruuben Rain, jos silmäni totta puhuvat.
+
+-- Mikä mieheen on tullut? Eihän hän tahtonut kuulla mainittavankaan
+koko kekkereitä.
+
+-- Juutalaisen saituutta... Mutta kävi katumoiksi, kuinkas muuten.
+Täytyyhän tällaisena päivänä vähän lystiä pitää.
+
+-- Lyönpä vetoa, että hänen päänsä nuokkuu jo kolmannen seidelin
+jälkeen! Ei hän saita ole, mutta oikea maitosuu. Hyvä että tuli, niin
+vähän miehistyy.
+
+Vaunut pysähtyivät puiden varjostamalle ravintolapihalle. Sorjana ja
+notkeana Ruuben hyppäsi alas ja maksoi ajurinsa.
+
+-- Näetkös noita jalkoja! -- sanoi yksi joukosta puoliääneen toiselle.
+-- Niin ne ovat kuin leipälapiot. Kyllä huomaa, että esi-isät ovat
+neljäkymmentä vuotta korpea marssineet!
+
+He vilkaisivat Ruubeniin, nauraa hekotellen. Puheen esine käänsi päänsä
+heitä kohden, ja paikalla he vaikenivat.
+
+-- Saan toivottaa onnea, tohtori Rain, -- lausui toinen kohteliaalla,
+hiukan ivallisella äänellä. -- Sehän oli loistava kaappaus.
+
+Mutta toinen käänsi selkänsä ja heitti vielä mennessäänkin
+vastenmielisyyttä sinkovan syrjäsilmäyksen juutalalaisnuorukaiseen.
+
+Raivo kuohui Ruubenin povessa. Ne kadehtivat häntä, nuo herrasmiehet,
+joita hän tovereiksensa nimitti. Taas juutalainen kilpailija lisää!
+Olihan siinä muka oikeutetun harmin syytä. Ah, jospa hän olisi voinut
+pestä pois kasvojensa piirteet ja sukuperänsä! Taikka... taikka...
+olivatko puhuneet totta ne mustat silmät, joiden tuomio hänet tänne
+karkoitti? Oliko hän hyvän hylännyt ja valinnut väärin?
+
+Kuinka onneton hän oli, kuinka pohjattoman onneton! Niin juuri,
+pohjattoman. Haijele oli kuohujen keskellä ollut hänen ainoa
+ankkuriköytensä, ainoa kestävä ja luotettava -- ja nyt...
+
+Miksi sen täytyi tapahtua?
+
+Koska hän ei rakastanut kansaansa.
+
+Oliko se niin varma? Ah, ken lie kaikki syvyydet tutkinut! Mitä hän
+siis rakasti? Näitäkö ihmisiä, joiden sydän oli haljeta ylenkatseesta
+häntä kohtaan, koska hän oli juutalainen, ja kateudesta, koska hän oli
+heitä etevämpi? Kaukana, kaukana siitä.
+
+Niin, mitä siis? Eikö hän mitään rakastanut?
+
+Sitä yhtä, omaa armastansa, jonka katse yhä tuntui polttavan sydämen
+pohjaan asti. Ja jotain muuta vieläkin enemmän: totuutta...
+
+Mikä on totuus?
+
+Niin, ken sen tietäisi.
+
+Kansansa aatepiiristä hän ei ollut tyydytystä löytänyt. Pelkkä se
+tosiasia, että hän tähän kansaan kuului, näytti sulkevan häneltä
+totuuden etsimisenkin. Ahtautta kaikkialla, epäilystä sydämessä, hengen
+siipiin kiinnitetty kivipaino, joka vapaata lentoa ehkäisi... Ja sitte
+lisäksi tuo ulkonaisen alennuksen kurjuus, joka oli niin vastenmielistä
+ylöspäin pyrkivälle. Mutta se olikin vain välitön seuraus sisäisestä.
+
+Hän oli heittäytynyt tieteen helmaan ja aluksi tyytynyt. Vaan se
+oli ainoastaan ajan kysymys. Pian oli tiedekin hänelle pelkkiä
+totuuden pirstaleita, ja henki janosi eheyttä, elämää. Haijele, hänen
+rakkaimpansa, viittasi aina uskontoon. Ja mitä kummallisia kysymyksiä
+olikaan hänen omassa mielessään viime aikoina herännyt...
+
+Kaikki oli niin epätoivoisen sekavaa. -- Oi Haijele, Haijele, miksi
+hylkäsit? -- huokasi hänen sydämensä. -- Sinä olisit ollut yhdyssiteenä
+minun ja kansani -- ja Jumalani välillä. Nyt on kaikki lopussa.
+Rehellisyys, totuus vaati minulta raskaimman uhrin.
+
+Totuus -- niin, mikä on totuus?
+
+Ei, tätä oli mahdoton kestää enää. Hänen täytyi tappaa ajatukset. Hänen
+täytyi tukahuttaa rintansa kirvelevä, vihlova tuska ja päästä pakoon
+mustilta silmiltä, jotka seurasivat ja ajoivat takaa...
+
+Hän hämmästytti tovereitaan sinä iltana. Lasi heilui hänen kädessään
+kuten toistenkin, hän puhui, nauroi ja yltyi viimein sihisevällä
+juutalaiskielellä laulamaan:
+
+    "Mir wellen damals gar nischt haben zu sorgen,
+    mir wellen nischt dürfen leihen un borgen,
+    was Chasidim wellen darfen, wellen sie bekummen,
+    wenn Maschiach werd kummen!
+
+    Mit Wein un Branntwein werd gehn der Regen,
+    un nur vun die Chasidims wegen -- --"
+
+["Silloin ei ole huolia meillä eikä enää tarvitse lainailla; hurskaat
+juutalaiset saavat mitä tahtovat, kun Messias tulee. Sataa viiniä ja
+paloviinaa, ja ainoastaan hurskaitten tähden -- --".]
+
+Naurunremakka ja kättentaputukset säestivät laulua, Niemann keikkui
+käsi kaulalla Ruubenin kanssa, ja oli hauskaa, hauskaa... Laulaja
+riehui kuin poissa suunniltaan; -- mutta kesken riemun hän yhtäkkiä
+syöksyi ulos yöhön, viskautui vaunuihin ja hoputti ajuria rientämään
+pois, pian, pian... Tähdet tanssivat ympärillä, mustat silmät
+muuttuivat tulikipunoiksi... Laupias Jumala...
+
+Efraim Pollin kodissa pidettiin tällä välin vakavaa neuvottelua.
+Haijele oli kasvattivanhemmillensa luottamuksella kertonut kaikki, ja
+setä oli uljaasta tytöstänsä iloinnut. Ei hän koskaan ollut täysin
+voinut hyväksyä sellaista "epikoresta" [= vapaa-ajattelija] kuin
+Ruuben. Mutta tämä hänen oma Haijelensa, kas hän oli kuin olikin oikea
+Israelin tytär!
+
+-- Kyllä sinun jo olisi aika mennä naimisiin, -- oli täti sanonut. --
+En minä ymmärrä teidän korkeita tuumianne; onhan Ruuben kelpo poika.
+Itse Haijele kuitenkin tietää, mitä tekee. Lapsi raukka, Jumala sinua
+siunatkoon ja korvatkoon uhrauksesi tuhatkertaisesti!
+
+Sitte tuli toinen kysymys. Se oli vastustamattomalla voimalla Haijelen
+mielessä herännyt, kun hän yksin itki sortuneita tuulentupiansa.
+Kasvattivanhemmat olivat aina katsoneet luonnolliseksi, että hän
+joskus kävisi syntymämaassaan tervehtimässä äitiänsä ja sisartansa --
+ja milloin olisi parempi tehdä tuumasta tosi kuin juuri nyt? Haijele
+tunsi tarvitsevansa nopeata paikanmuutosta, uutta ympäristöä, uusia
+vaikutelmia. Ja niin ollen ei hän omasta puolestaan kauvan miettinyt.
+
+Setä tuumi, että sopisihan kirjoittaa ja kysyä, mitä kotona Helsingissä
+tästä arveltiin. Ei suinkaan Rebekka-kälyllä juuri mukavuuksia ollut
+tarjottavana -- mutta tietysti hän ikävöi vuosikausia poissa ollutta
+lastansa, ja varmaankin Haijele saattoi asettua olojen mukaan. Voisihan
+ottaa runsaammin rahaa myötä, niin oli helpompi sovitella.
+
+-- Ikävä meidän vanhusten tulee sinua. Mutta kyllä minä kuitenkin olen
+hyvin myöntyväinen matkaasi, -- hän lisäsi hymyillen. -- Pitäähän oman
+äitisikin kerran saada nähdä komea tyttärensä.
+
+-- Minulle ei ole kohdun hedelmää suotu, -- virkkoi Saara täti
+alakuloisesti, -- ja sinä olet sentähden tullut kuin omakseni.
+
+-- Haijele on meille lahja ja laina, -- sanoi setä, taputtaen vaimonsa
+polvea. -- Sallikaamme hänen siis mennä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin
+Jumalan nimessä. Kyllä enkeli, joka Tobiasta saattoi, tuo hänet meille
+takaisin. --
+
+Myöhään yön suussa, samaan aikaan, jolloin Ruuben esitti pilalaulua
+Israelin Messiaasta, istui Haijele kamarissaan uneksivana, pää käden
+varassa, hyräillen surunvoittoista säveltä. Se kierteli yhden ainoan
+sanan ympärillä:
+
+    "Aheem, aheem..." [Aheem = kotiin.]
+
+Sielläkö siis hänen kotinsa oikeastaan olikin, tuolla kaukaisessa
+Suomessa? Vai oliko hän kuin häälyvä lehti, oksasta irrallaan, yhtä
+vieras, yhtä tuttu siellä kuin täälläkin?
+
+Hänen mieleensä johtui eräs juutalaissaksalainen laulu, mistä lie
+tullutkaan:
+
+    "Ich muss noch wandern
+    vun ein Land zum andern,
+    ich bin bald da, bald dort.
+         Jeruschalajim,
+         Jeruschalajim,
+    mein teuerer, heiliger Ort!"
+
+["Minun täytyy vielä vaeltaa maasta toiseen; olen milloin siellä,
+milloin täällä. Jerusalem, Jerusalem, kallis pyhä paikkani!"]
+
+Kuin salama iski uusi ajatus hänen mieleensä. Hän kohotti päänsä,
+itseksensä hämmästyen, miten ei hän ennen ollut sitä huomannut.
+
+Sionistit!
+
+He olivat toimineet hänen ympärillänsä, nuo israelilaiset, joiden
+ohjelmana oli kansan kokoaminen takaisin entiseen isänmaahan, kotiin
+Jerusalemiin -- mutta hän oli pysynyt liikkeelle vieraana. Setä ja
+täti, vanhan polven ihmiset, katselivat epäillen koko uutta puuhaa,
+Ruuben oli kylmä sille, ja hän itse oli haaveillen rakentanut
+toisenlaisia suunnitelmia. Mutta juuri heidän, heidänhän täytyi olla
+oikeassa!
+
+Gojimiin sulautuminen oli onnettomuus, isien säädyissä pysyminen
+hajoituksen maissa mahdoton, lähetystoimi muukalaisten keskellä turha.
+Ainoa pelastus oli Israelin täysi erkaneminen muista.
+
+Oma maa, oma koti! --
+
+Haijelen sydämen valtasi palava toivo ja innostus. Hän oli jälleen
+saanut tien päästä kiinni. Sinä autuaana silmänräpäyksenä hän unohti
+Ruubenin, unohti kotimatkan, ja koko hänen olentonsa riemuitsi:
+
+-- Minä tiedän, mistä lähden hakemaan Aaronin kukkivaa sauvaa!
+
+
+
+
+II
+
+VANHOJA TUTTUJA
+
+
+-- Äiti, Haijelelta tuli kirje!
+
+Juutalaisvaimo, joka seisoi myymäpöydän takana ahtaassa, vanhoja
+vaatteita täyteen sullotussa puoti pahasessaan, oli selin kamarin
+oveen päin ja hieroi paraikaa kauppoja. Eräs nainen tinki itsellensä
+likaantunutta, kukillista musliinipuseroa, mutta myyjä ei luvannut
+halventaa, sillä olihan vaate aivan eheä.
+
+Kyllästyneet, terävät piirteet lientyivät, hän käänsi päätänsä, mutta
+virkkoi sentään jokseenkin tylysti:
+
+-- Älä nyt, Mirjam, sitä tänne tuo! En minä jouda, näethän sen.
+
+Ovesta kurkistava tyttö oli ihana kuin häikäisevä aamurusko. Hän
+olisi kerrassaan hurmannut sulollaan, ellei hänen kirjava, huoleton
+pukunsa olisi vaikutusta häirinnyt. Nuttu oli keltajuovainen, hame
+vihreäraitainen, ylin nappi oli poissa ja pari hakasta riippui auki.
+
+Vaan hän ei poistunutkaan, seisoi yhä siinä ja alotti uudelleen:
+
+-- Haijele kirjoittaa, että hän aikoo tulla tänne...
+
+Rebekka Poll säpsähti, pusero alkoi vapista hänen käsissään, ja hän
+heitti sen ostajalle.
+
+-- No ottakaa se nyt sitte kolmesta markasta.
+
+Rahat maksettiin, ja nainen meni tyytyväisenä matkoihinsa. Tuskin hän
+oli sulkenut oven jälkeensä, kun jo Rebekka tempasi kirjeen Mirjamin
+kädestä ja istuutui korkealle rahille sitä tutkimaan. Mutta pian hän
+antoi sen takaisin.
+
+-- En minä osaa sitä lukea, sehän on taas saksaa. Lue sinä!
+
+Mirjam änkkäsi, tavaili ja pudisti päätänsä.
+
+-- En minäkään osaa lukea sitä, mutta kyllä minä ymmärrän. Haijele saa
+rahaa sedältä ja tahtoisi tulla katsomaan meitä.
+
+Rebekka rupesi itkeä nyyhkyttämään. Tämä oli niin suuri ja odottamaton
+ilo, että hän tuskin jaksoi sitä käsittää. Mutta samalla tuli jotain
+muutakin mieleen. Mikä olikaan tullut pikku Haijelesta? Ei noista
+kirjeistä paljoakaan selvää saanut, ja aina hän jo lapsenakin oli
+ihmeellinen. Nyt sitte vielä ulkomailla koulutettu ja rikkaan sedän
+kasvatti... Ei Rebekka sitä niin oikein harkinnut, mutta vaistomaisesti
+hän melkein pelkäsi.
+
+Uteliaana Mirjam katsoi äitiänsä. Mitä hän nyt suotta itki? Oliko
+hänestä ikävää, että Haijele saapuisi kotiin?
+
+-- Koska hän tulee? -- kysyi Rebekka viimein.
+
+-- En minä tiedä, -- vastasi Mirjam. Hetken perästä hän kumminkin
+huomasi, että se saattoi olla kirjeen lopussa sanottu, ja otti
+uudestaan paperin esille.
+
+-- Telegramm... Telegramm... Voi toki, eikö hän osaa juudiskaa tai
+suomea? Minä luulen, että hän lupaa sähköttää. Tai ehkä hän käskee
+meitä sähköttämään...
+
+-- Juokse Slimanille, että kääntävät sen sinulle! Taikka ei -- annappas
+tänne, minä menen itse. Pidä vaaria puodista, joku voisi tulla
+sill'aikaa. --
+
+Rebekka heitti huivin hartioillensa ja laapusti ulos. Simonkadun
+kulmassa hän sivuutti kolme nuorta herraa. Hän ei sitä merkille pannut,
+tuskin huomasikaan, mutta yksi herroista sitävastoin näkyi hänet
+tunteneen. Se oli pitkä, lihavanläntä ylioppilas, joka katsoi häneen
+hiukan sivusilmällä ja kääntyi vilkkaasti toveriensa puoleen, heti kun
+Rebekka oli poikennut Heikinkadulta pois.
+
+-- Tuossa akka meni, -- hän sanoi. -- Hyvä lykky! Joudutaan nyt,
+ennenkuin hän palaa.
+
+-- Mutta kuule, Pentti, -- virkkoi vaaleanverinen, hoikka nuorukainen,
+-- miten me sentään saatamme näin joukolla lähteä tyttöä tapaamaan, kun
+hän on yksin? Ehkä me pelästytämme hänet.
+
+Pentti Viljakka löi nauraen toveriansa olalle.
+
+-- Kylläpä sinä Esko yhä olet oikea polvihousu! Ei luulisi, että mies
+on viidettä vuotta ylioppilaana!
+
+-- Ja Pentti, joka on toista syksyä Helsingissä, ehti jo keksiä näin
+oivan otuksen, -- virkkoi kolmas joukosta, pieni pirteä Toimi Marjamaa.
+
+-- Älä pilkkaa, vaan kiitä! En minä juutin Mirristä huoli, vaikka se
+kauniskin on. Saatte sen minun puolestani kumpainen hyvänsä, kyllä
+minulla on parempia.
+
+Eskoon teki puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän jo päätti erota
+seurasta, kun Pentti samassa sanoi:
+
+-- No tuossa heidän puotinsa on.
+
+-- Mitä me nyt sitte keksimme asiaa?
+
+-- Kysykää paidannappeja, -- ehdotteli Toimi virnistellen.
+
+-- Tai kravattineuloja...
+
+Heidän oli astuminen pari porrasta kadunpintaa alemmaksi, ja ovi oli
+niin matala, että Pentin täytyi kumartua.
+
+Toimi loi peittämättömän uteliaan katseen rahilta nousevaan tyttöön,
+Esko vilkaisi häneen salavihkaa, ja Pentti katseli hyvin huvitettuna,
+minkä vaikutuksen hänen näytettävänsä tekisi toisiin. Kukaan heistä ei
+huomannut kohta ryhtyä puheisiin -- tyttö oli liian kaunis.
+
+Mirjam punastui ja näytti kahta viehättävämmältä, kun hän ruotsinkieltä
+murtaen kysyi: -- Mitä saisi luvan olla?
+
+-- No mutta eikö se olekin neiti Mirjam Poll? -- kysyi Pentti suomeksi,
+hämmästystä teeskennellen.
+
+Tyttö loi häneen suuret ihanat silmänsä, joissa oli arka ja kysyvä ilme.
+
+-- Kyllä --
+
+-- Vieläkö tunnette meitä? Nimeni on Viljakka, ja tässä ovat ylioppilas
+Kaisla, ylioppilas Marjamaa... Pentti, Esko ja Toimi, muistatteko niitä
+paremmin?
+
+Nyt vasta Mirjam näytti pelästyvän. Hän katseli ympärilleen kuin lintu,
+joka on joutunut ansaan eikä mistään pääse pakenemaan. Nuo nimet eivät
+juuri hauskoja muistoja herättäneet.
+
+-- Suokaa anteeksi, neiti, emme aikoneet häiritä, -- sanoi Esko
+hämillään. -- Me tulimme ostokselle... Mutta samassa hän punehtui,
+sillä hän tunsi vain osaksi puhuvansa totta. Vielä tuo Toimikin näytti
+niin ivalliselta, kun hän puolittain tovereihinsa kääntyen sanoi
+Mirjamille:
+
+-- Niin, nämä herrat ovat kyllästyneet kultaseppien kravattineuloihin
+ja hakevat jotakin kauniimpaa, jotakin tummaa ja säihkyvää...
+
+-- Meillä on ainoastaan käytettyjä vaatteita, -- vastasi tyttö
+yksinkertaisesti.
+
+-- Vai niin -- tulkaa, pojat, me lähdemme siis, -- sanoi Toimi
+päättävästi, kumarsi hyvästiksi ja melkein pakotti ankaralla
+katseellaan toisetkin tulemaan mukanansa.
+
+Ovessa he olivat törmäämäisillänsä vasten Rebekkaa, joka
+hengästyksissään palasi kirje kädessä.
+
+-- Mitä he tahtoivat? -- kysyi hän levottomana Mirjamilta.
+
+-- Kravattineuloista he puhuivat... En minä oikein ymmärtänyt. He
+olivat niitä entisiä poikia Viljakan talosta. Hyvä että tulit, äiti,
+minä ihan pelkäsin heitä.
+
+-- Ole varoillasi! Muista karttaa kristittyjä herroja kuin käärmeitä,
+sen minä sanon sinulle. Ne ovat kaikki pahasta. Vai neuloja he täältä
+hakisivat! Silmien himo heidät toi sinun luoksesi...
+
+Rebekka oli synkkä kuin ukkospilvi, mutta Mirjamin silmät suurenivat
+suurenemistaan. Silmien himo? Käärmeitä? Hyvänen aika, hänen tähtensäkö
+he olivat todellakin käyneet puodissa? Sehän oli vallan kauheata...
+
+Sillä välin nuo kolme ylioppilasta mittelivät katua, kaikki jokseenkin
+tyytymättömän ja huonotuulisen näköisinä.
+
+-- No, mitä sanotte, esteetikko ja luonnontutkija? -- kysyi Pentti,
+koettaen karistaa pois nolouttansa.
+
+-- Meidän ei olisi pitänyt mennä, -- vastasi Esko.
+
+-- Häpeisit vähän, Pentti, viedä meitä säikyttämään lasta, joka ei osaa
+edes keikailla, -- sanoi Toimi.
+
+-- Etkö siis ole myöntävinäsi, että hän oli kaunis?
+
+-- Kaunis juutalainen -- soma kissanpoika -- yhdentekevää! -- Toimi
+napsahutti sormiansa. -- Mutta ihmisiksi minä tahdon olla kumpaistenkin
+parissa, varsinkin niiden, jotka eivät itse rupea leikkisille. --
+Hyvästi! Minä menen talolle nyt.
+
+Hän poikkesi puistikkoon, Pentti myöskin erosi Aleksanterinkadulle
+päin, ja Esko jatkoi yksin matkaansa Heikinkatua pitkin.
+
+Niin, hän oli todellakin esteetikko, ja Mirjam oli tehnyt häneen
+syvemmän vaikutuksen kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kuinka verraton
+hän oli ollut viattomassa suloudessaan! Siinä oli luontoa, ja se oli
+sentään toista kuin Helsingin tavallisen neitomaailman puristettu
+hienous. Niin hurmaavia kasvoja hän varmaan ei ollut koko ijässään
+nähnyt -- ellei juuri oman pikku siskonsa. Mutta Sointu oli aivan
+toisenlainen, sellainen pieni vaalea enkeli...
+
+Ei olisi kuitenkaan pitänyt mennä sinne juutalaisen puotiin... Mitä se
+ihana tyttö olikaan ajatellut heistä?
+
+Esko käveli ja käveli, teki pitkän kaaren ja oli yhtäkkiä Heikinkadulla
+jälleen. Entä jos sentään vielä kulkisi tuon kaupan ohi, kun kerran
+oli aamupäivänsä näin pitkälle tuhlannut... Se nyt ei ainakaan voinut
+tyttöä loukata.
+
+Hän oli jo melkein kohdalla, kun hän huomasi sisarensa Soinnun, joka
+nuottilaukku käsivarrellaan tuli toiselta suunnalta. Esko ei itsekään
+ymmärtänyt, miksi hän siitä säpsähti ja joutui hämilleen. Sointu
+sitävastoin nähtävästi ilostui ja kiirehti askeleitansa.
+
+Keveästi kuin keijunen hän asteli veljensä luo, pyörähti hänen
+sivullensa ja pyysi pehmeällä, herttaisella äänellä:
+
+-- Nythän sinä autat minua, Esko kulta? Minä tulen neiti Telénin tyköä
+ja lupasin käydä hänen asiallansa. Kuinka hauska, että tapasin sinut!
+
+Esko katsoi häntä hymyillen. Kyllä hän tosiaankin oli yhtä kaunis kuin
+Mirjam Poll, vaikka niin hieno ja hento kuin hengähdys. Ja luonnon
+lapsi hänkin oli. Ei hänelle varmaan mieleenkään johtunut, että noiden
+silmien syvä sini ja kutrien kulta oli kyllin erikoista herättääkseen
+huomiota pääkaupunginkin kaduilla.
+
+-- Mielelläni autan, -- vastasi Esko, taputtaen hänen käsivarttansa
+kuin lapsukaisen. -- Minne minut lähetetään? Vai haluatko ainoastaan
+tiennäyttäjää?
+
+-- Katsos, asia on niin, että kun kävin uusia nuottejani noutamassa,
+kysyi neiti Telén, olisiko minusta ikävä laulaa duettoja. Minä oikein
+ihastuin. Sanoin hänelle, etten tunne juuri ketään täällä, kun vasta
+äsken tulinkin, ja nythän saisin toverin.
+
+-- Ja minunko pitää tulla esittelemään sinut hänelle? -- naurahti Esko.
+-- Onko se joku ylioppilas?
+
+He olivat nyt saapuneet juuri Pollin kaupan luo. Siihen Sointu pysähtyi.
+
+-- Ei se ylioppilas ole. Tässä hän asuu. Se on eräs juutalainen neiti
+Poll.
+
+Esko hämmästyi sanattomaksi. Vihdoin hän sai huuliltansa: -- Mitä...
+mitä sinä sanot? -- Sitte hän teki nopean kokokäännöksen: -- Tule pois,
+Sointu, kävellään vielä, niin selität tarkemmin.
+
+-- Niin, -- virkkoi Sointu, katsoen kummastuneena veljeänsä, --
+neiti Telén sanoi, että hänen oppilaittensa joukossa on tämä neiti
+Poll, jolla on hyvin kaunis alttoääni; mutta hänen pitäisi korvansa
+varmistamiseksi saada silloin tällöin laulaa jonkun sopraanon kanssa.
+Neiti Telén on kysynyt monelta oppilaistansa, mutta kukaan ei tahdo
+laulaa duettoja.
+
+-- Nimittäin neiti Pollin kanssa -- niinkö? Sen minä kyllä arvaan...
+
+-- Mitä sinä tarkoitat? -- Kuule, tunnetko hänet? Mikä häntä vaivaa?
+
+-- Pikku Sointu, etkö ymmärrä, että hän on juutalainen, vieläpä sen
+Israel Pollin tytär, joka meidän koulukaupungistamme karkasi! Muistatko
+vielä? Mutta sinähän olit niin pieni...
+
+-- Oi, hänkö? Se mustasilmäinen tyttö, joka puri Penttiä?
+
+-- Ei, vaan hänen sisarensa.
+
+-- Esko kulta, kuinka minä olen iloinen! Etkö usko, että Jumala on
+näin johdattanut? Tule nyt, joudutaan pian! Minua niin ujostutti mennä
+vieraan neidin luo ihan yksin, mutta nyt on aivan kuin tuntisin hänet
+jo ennakolta.
+
+Hän kääntyi takaisin, kulki ripein, kiireisin askelin, ja Eskon täytyi
+seurata. Kaupan ovella he vielä kerran pysähtyivät.
+
+-- Mene yksin, Sointu, -- pyysi Esko. -- Minä odotan sinua. Katso,
+onhan se sentään sopivampaa...
+
+Mutta jäätyään yksin kadulle, valtasi hänet palava halu rientää
+sisarensa jälkeen. Mikä häntä olikin suotta estänyt? Nuo ikkunatkin
+vielä olivat niin pienet ja tavaraa täynnä, ettei voinut vilahdustakaan
+nähdä sisälläolijoista... Aika tuntui hänestä koko ijäisyydeltä, kunnes
+Sointu vihdoinkin palasi.
+
+-- Nyt olen antanut hänelle neiti Telénin nuotit, -- kertoi hän
+iloisesti, -- ja iltapäivällä hän tulee minun tunnilleni. Ei hän oikein
+hyvin osannut suomea, mutta kyllä me tulemme toimeen. Tiedätkö, Esko,
+hän oli niin herttaisen näköinen. Mutta hänen äitinsä oli aivan kuin
+pahoillansa. Mitähän varten?
+
+-- Ehkä hän pelkäsi, että sinä teet Mirjamin kristityksi, -- sanoi
+Esko piloillaan. Vaan ne sanat sattuivat syvästi tytön tuntehikkaaseen
+sydämeen.
+
+-- Oi jos saisinkin joskus puhua hänelle Jeesuksesta! Eikö ole
+hirmuista, että on ihmisiä, jotka eivät tunne häntä? En minä ymmärrä,
+kuinka he jaksavat elää. Onkohan kukaan oikein kertonut heille?
+
+Esko ei heti vastannut. Mitäpä hän sumentaisi tuon viattoman
+sydämen kuulasta kuvastinta? Kyllä Sointu vielä ennätti liiaksikin
+hyvin tutustua tämän maailman epäuskoon, tylyyteen ja rakkauden
+puutteeseen... Mutta varoittava sana hänen kuitenkin täytyi sanoa.
+
+-- Älä sekaannu heidän uskontonsa asioihin, rakas sisko. He saattavat
+vihastua ja tehdä pahaa sinulle. Etkä sinä voi väitellä heidän
+kanssansa.
+
+-- Voinhan ainakin rakastaa heitä, -- vastasi Sointu, valoisin hymy
+huulillansa.
+
+Mutta Rebekka puodissansa ei hymyillyt. Hän oli todellakin hyvin
+rauhaton ja onneton -- siinä Sointu oli oikein nähnyt. Mirjam oli
+saanut monenkertaiset varoitukset, eikä äidin mielestä sittenkään
+ollut kyllin takeita tytön turvallisuudesta, kun hänen yhä enemmän
+täytyi joutua Gojimin kanssa tekemisiin. Vaan eihän häneltä hennonut
+kieltääkään noita laulutunteja, koska hänellä kerran oli niin kaunis
+ääni. Jotain hänen piti oppia, kun koulunkäyntikin oli jäänyt. --
+Voi voi, jospa olisi edes isä elossa -- olow hascholom [= "levätköön
+rauhassa!"] -- tai kun saisi tytön pian naimisiin!
+
+Samassa hän kuin helpotuksesta huokasi. Haijelehan kohta tulisi,
+jo puolentoista viikon päästä olisi heidän luonansa, elleivät he
+lähettäisi kieltävää sähkösanomaa. Mikä kumma hänet sellaisella
+kiireellä tänne toi? Mutta hyvä se oli, sillä hän, joka oli niin
+oppinut ja paljon maailmaa nähnyt, varmaankin voi neuvoa ja auttaa.
+Kiitos Jumalan! Hän piti kuitenkin huolta leskien ja orpojen kohtalosta.
+
+Rebekka olisi hyvin mielellänsä kiittänyt Haschemia oikein rukouksella
+ja samalla pyytänyt varjelusta ja hyvää sulhasta Mirjamille, mutta
+eihän hän osannut. Ennen nuorempana hän ei siitä ollut välittänyt eikä
+luullut koko rukoilemisen itsellensä, vaimoihmiselle, kuuluvankaan. Nyt
+hän kyllä täällä Helsingissä oli tullut toisiin ajatuksiin, varsinkin
+kun Gietel Sliman, hänen rikkaampi ystävänsä, aina ahkerasti rukoili;
+ja olisihan se senkin tähden tarpeen ollut, kun ei enää Israel elänyt
+-- olow hascholom -- eikä siis ollut ketään, joka heidän perhettänsä
+edusti Jumalan edessä. Hänen kai olisi pitänyt. Mutta ei nyt enää
+vanhana jaksanut ruveta opettelemaan niin vaikeita asioita.
+
+Taas heräsi iloinen ajatus hänen mielessään. Haijelehan se jo
+lapsenakin rukoili ihan kuin olisi ollut poika. Kyllä hän oli puhuva
+Jumalalle kaikki heidän tarpeensa. Eivät suinkaan ne viisaat miehet,
+jotka rukouskirjan ennenmuinoin kirjoittivat, olleet tietäneet
+juuri niitä asioita panna siihen, mutta totta Haschêm ymmärsi
+lausumattomatkin ajatukset, kun vaan rukouskirjan sanoilla puhui...
+Näkyihän se usein pyytämättäkin auttavan...
+
+Kyllä joka tapauksessa oli hyvä, että Haijele aikoi tulla.
+Slimanillakin saisi näytellä häntä... Entäpä, jos Slimanin Hesekiel...
+Tai ehkä Haijelella oli vielä ylhäisempi katsottuna siellä
+Saksanmaalla. Kas kun ei hän jo ollutkin naimisissa. Rainin Ruubenin
+kanssahan hän lapsena oli niin hyvä ystävä, ja samassa kaupungissa
+he nytkin olivat ulkomailla asuneet. Kuka tietää? Ai, ai, tohtori
+sanottiin siitä pojasta tulevan...
+
+Rebekka naurahteli hyvillään. Hänen tyttärensä tohtorin rouvana -- no
+voi toki! Mutta tämä toinen?
+
+Jos Hesekiel naisi Mirjamin? Se olisi melkein liian suuri onni,
+jotta sitä oikein uskaltaisi toivoakaan. Tosin Gietel piti Mirjamia
+silmäteränänsä ja antoi hänen kodissaan harjoittaa lauluakin, heillä
+kun oli piano; mutta isällä kumminkin näissä asioissa oli sananvalta ja
+pojalla myös. Ja he olivat ylpeitä kumpainenkin. Isoisempia varmaankin
+hakisivat...
+
+Hyvänen aika, tuossa olikin Gietel itse! Mielissään Rebekka riensi
+vastaan. Hetkeksi hänen kuitenkin täytyi pyytää vierastansa istumaan ja
+odottamaan, sillä samassa tuli ostajia.
+
+-- Käy kamariin, -- hän kehoitti, -- on siellä Mirjam. -- Vaan
+rouva Sliman tupsahti rahille kuin pehmeä vaatepallo ja viittasi
+merkitsevästi: -- Ei, ei, minä vartoan tässä, en nyt edemmäksi aio.
+Kun en sattunut olemaan kotona, käydessäsi ukolle Haijelen kirjettä
+näyttämässä...
+
+Mirjam ei äitinsä vieraasta tietänyt; Haijelea muistaen hän järjesteli
+kamaria sellaisella kiireellä, kuin olisi luullut sisarensa jo samana
+iltana saapuvan. -- Nuo paperit saattoi polttaa, nämä tilkut sitoa
+myttyyn ja työntää kauvas sängyn alle. -- Entä mihin Haijele pantaisiin
+maata? Ehkä äiti saisi sängyn lainaksi jostakin, sillä eihän Haijelen
+sopinut tulla kolmanneksi heidän vuoteeseensa, vaikka se leveäkin oli...
+
+Mutta kesken puuhiensa hän myhähti ja pysähtyi peilin eteen. Pitkin
+aamua ne ajatukset olivat tulleet ja menneet, ja siinä ne taas
+olivat... Täytyi kerrankin oikein katsoa. Oliko hän todellakin hyvin
+kaunis?
+
+Kuvastin oli vanha ja himmeä, mutta siitä säteili kumminkin kaksi
+tähtisilmää häntä vastaan ja pieni mansikkasuu hymyili omistajallensa.
+Mirjamista alkoi tuntua oikein hupaiselta. Hän nyökäytti päätänsä, niin
+että kullatut messinkikorvarenkaat heilahtivat, silmäsi äkkiä pukuansa
+ja painoi hakaset kiinni, etsi vielä nuppineulankin pudonneen napin
+paikalle ja palasi sitte jälleen peilin ääreen.
+
+Oli se kauheata, että ne herrat olivat tulleet häntä katsomaan...
+Mutta... mutta... oli se vähän hauskaakin sentään. Eivät ne suinkaan
+olisi viitsineet vaivata itseänsä Eeva Peritzin tai Afifa Junkerin
+takia... Kohta varmaankin hänelle oikea sulhanenkin ilmaantuisi...
+Sillä kyllä se oli totta, että hän oli kaunis!
+
+Ja tänäänhän hänen piti päästä laulamaan herra Kaislan sisaren kanssa,
+oikein hienon ja niin ystävällisen herrasneidin kanssa! Hauskaa sekin
+oli. Mutta se ajatus teki hänet samalla miettiväiseksi. Kaukaa sukelsi
+esiin kuva: pieni valkoinen tyttö, joka soitti kitaraa ja lauloi
+jotakin Jeschu-laulua... Mirjam käänsi selkänsä peilille ja kulki
+levottomana oveen päin, tietämättä itsekään, mitä hän tahtoi. Kyllä
+äiti sentään taisi olla oikeassa: täytyi pelätä ja varoa...
+
+Kas, mikä siellä puodissa puhui? Ihan kuin täti Slimanin ääni.
+
+Mirjam unohti tuokiossa laulutunnin ja kurkisti avaimenreiästä, mutta
+kun ei siitä mitään nähnyt, avasi hän oven. Täti Sliman oli aina niin
+ystävällinen ja kiltti -- ja vielä Hesekielin äiti. Pitihän mennä häntä
+katsomaan.
+
+Mutta Rebekka karkoitti hänet paikalla. -- Mene sinä vaan päivällistä
+toimittamaan, meillä on keskenämme puhuttavia.
+
+-- Vielä minulla on sinullekin asiaa, nuppuseni, -- nyökkäsi rouva
+Sliman Mirjamille.
+
+Voi kumminkin, hän oli aivan unohtanut koko päivällisen. Jospa täti
+Sliman viipyisi hyvin kauvan, että vielä ehtisi lihan keittää, muuten
+äiti toruu. -- Vaan samalla hän oli hirmuisen utelias. Vuorotellen hän
+kurkisti pataansa ja hiipi puodin oven taakse kuuntelemaan.
+
+Ensin molemmat naiset vaan kuiskailivat, mutta vähitellen innostuivat
+äänekkäämmiksi. He olivat niin lähellä, että jotain voi saada onkeensa,
+kun oikein koetti.
+
+Hesekiel naimamatkalla... kuullut, että Rachel Rain oli kaunis ja
+rikas... tytön isä kirjoittanut, että Hesekiel sai tulla näyttämään
+itseänsä... Ensi schabesina [schabbes = sabbatti] kihlajaiset, jos
+kaupoista sovittiin...
+
+Hyvä ihme! Se makupala oli siis luistanut ohi Mirjamilta. Tyttö seisoi
+siinä ällistyksissään eikä kuullut enää, miten rouva Sliman valitti
+ikäväänsä, kun luultavasti saisi ihan oudon kotiminiän. Hesekielin piti
+näet jäädä isää auttamaan lakkitehtaaseen, ja alussa oli mukavinta
+pysyä samassa särpimessä. Gietel oli aina niin kuvitellut, että tyttö
+tuotaisiin likempää, täältä naapurista. Mutta kuka miesväen mielen
+ymmärsi...
+
+Mirjam seisoi siinä yhä, kun Rebekka työnsi oven auki, käskeäksensä
+häntä sisälle. Melkein hän oli lentää selällensä, mutta pääsi
+väistymään.
+
+Rebekalla oli nuhde huulillaan, vaikka se rouva Slimanin tähden jäi
+sanomatta. Eikä tuo nyt sitäpaitsi niin ihme ollutkaan, että lapsi
+tahtoi selkoa uutisista... Koskivathan ne tällä kertaa tavallaan
+hänenkin kohtaloansa.
+
+Häpeillään Mirjam astui rouva Slimanin eteen, mutta tämä vaan
+herttaisesti taputteli häntä ja katsoi niin rakkaasti, että tyttö oli
+vähällä hyrähtää itkemään.
+
+-- Kuulehan, nuppuseni, -- puheli rouva, -- minä olen
+hyväntekeväisyysseuramme iltamatoimikunnassa ehdottanut, että sinut
+valittaisiin yön keijukaisten kuningattareksi suureen balettiin. Nyt
+minä tulin pyytämään sinua.
+
+Rouva Sliman tarkkasi mielihyvällä tytön hämmästyneitä silmiä, jotka
+kohta alkoivat säihkyä ja heittää ilonsalamoita.
+
+-- Kas juuri noin, tuommoiselta sinun silloinkin pitää näyttää. Me
+hankimme sinulle valkoisen harsopuvun ja paljon kiiltokoristeita, ja
+oikea tanssinopettajatar ohjaa harjoituksia.
+
+-- Äiti, saanko minä? -- kysyi Mirjam henkeänsä pidättäen.
+
+Rebekka aina epäili ja pelkäsi, kun tytön piti jonnekin mennä. Mutta
+olihan tämä juutalaisten oma iltama, ja ihan harvinainen oli se kunnia,
+joka tarjouksen kautta tuli Mirjamin osaksi.
+
+-- No tietysti hän saa, -- nauroi Gietel, keskeyttäen Rebekan
+tuumailut. -- Lupaa pian, taikka minä vien väkisin nuppuseni!
+
+Eikä äidin auttanut muuta kuin suostua ja kiittää. Toiselta puolen asia
+oli hyvin hänen mieleisensäkin, kun sitä oikein ajatteli. Siellähän
+sitte Mirjam olisi nähtävänä -- jos onnistuisi...
+
+Mirjamin täytyi heittäytyä naapurin tädin kaulaan. Hän oli niin
+äärettömän onnellinen. Tämä oli aivan yhtä hauskaa, hauskempaakin,
+kuin jos rouva Sliman olisi kertonut, että hänen poikansa aikoi tulla
+kosimaan. Ei Mirjam enää ollenkaan sitä surrut, että Hesekiel oli
+päättänyt naida Rachel Rainin. Saada kaunis valkoinen puku ja tanssia
+iltamassa ylinnä muita -- olihan se vielä paljon erinomaisempaa!
+
+Rouva Sliman lähti keventynein sydämin, kun oli edes jollakin tavalla
+voinut poikansa kepposen korvata lemmikillensä. Ja Mirjam pyörähteli
+riemusta, unohtaen koko maailman. Vasta hän heräsi, kun Rebekka
+epätoivoisena huudahti:
+
+-- Mutta tyttö, tyttö, mitä tämä on? Eihän ole päivällinen alullakaan,
+ja aikaa olisi pitänyt syödä, jos ei Gietel Sliman olisi tullut.
+Valkea sammuksissa, vesi kylmänä! Kyllä käskee paimentaa tuollaisia
+tyttöhattaroita!...
+
+
+
+
+III
+
+ALENNUKSEN KESKELLÄ
+
+
+Haijele oli lähtenyt Leipzigistä, viivähtänyt Berlinissä, saapunut
+Stettinin laivalla Suomeen, ja nyt hän oli päivän viettänyt kodissansa.
+
+Mikä omituinen päivä! Se oli melkein kuin tarina lapsuuden ajoilta.
+Haijele ei tosin koskaan ollut Helsingissä käynyt, mutta kuitenkin
+kaikki oli kuin muistojen maailmaa; ensinnä äiti ja Mirjam, sitte leveä
+sänky ja vanha peili, jotka Joosef Rain oli huutokaupassa pelastanut
+Rebekalle; ahdas asunto epämukavuuksineen, epäjärjestyksineen; --
+niin, jopa pohjolan varhainen talvikin, lumiräntä, likaiset kadut ja
+puuhkalakit...
+
+Ehkä olikin unta kaikki, mikä sillä välillä oli hänen ohitsensa
+kulkenut elämän taipaleella. Liekö hän koskaan komeissa huoneissa
+astellut, oliko hänen henkensä milloinkaan liitänyt aatteiden
+avaruuksia? Ehkä hän olikin vain pikku Haijele, jonka tarun haltijatar
+taikasauvallaan oli nukuttanut kymmeneksi vuodeksi, ja nyt hän neitona
+heräsi...
+
+Ei, ei. Ympäristö muistutti entisyyttä, mutta hän itse oli toinen,
+kasvanut pois tästä kaikesta, tullut kuin eri maailmasta.
+
+Niin, omituinen päivä tosiaankin! Hän ei tietänyt, pitikö tämän
+surkeuden ja alennuksen keskellä itkeä vai nauraa. Ulkonaisesti ei
+kumpaakaan, sydämessä vuoroin molempia.
+
+Hän oli ollut koko ajan suuren uteliaisuuden ja kunnioituksen esineenä.
+Kaikki Slimanit, Peritzit, Junkerit ja mitä lienevätkään olleet,
+ennättivät jo käydä häntä katsomassa, ja äänekkäästi mieliteltiin
+Rebekkaa, jonka tytär oli niin "betuäch" ja "bekohwed" [betuäch =
+hieno, ylhäinen; bekohwed = arvokas]. Haijelelle itselleen jokainen
+järjestään selitti, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan hän oli
+sattunut tulemaan, kun näet juuri odotettiin vuoden merkkitapausta,
+hyväntekeväisyysyhdistyksen suuria tanssiaisia. -- Kun hän sitte oli
+jäänyt äidin kanssa kahdenkesken, oli tämä hiukan arastellen kysynyt,
+joko Haijelella oli sulhanen. Junkerin vaimo oli näet kuiskannut hyviä
+sanoja Naftalinsa puolesta...
+
+Vihdoinkin hän oli päässyt matka-arkkuansa purkamaan, ja silloin
+repäisi Mirjam silmänsä selälleen. Voi ihme ja kumma, oliko Haijele
+lukenut noin monta kirjaa? Saksaako ne olivat kaikki tyyni?
+Hebreankielinen raamattu? -- Mirjam oikein peräytyi muutamia askelia
+syvässä kunnioituksessansa.
+
+Mutta arkun toiselta puolelta tulivat vaatteet esiin, ja se vasta oli
+hauskaa. Täytyi jokaista kappaletta silittää ja hypistellä. Kuinka
+kauniita kirjaimia ja pitsejä liinavaatteissa! Ja viisi pukua, joista
+yksi oli kokonansa tummanpunaisesta sametista! -- Entä mikä tuo?
+Hyvänen aika, voi kuinka sievä silkkipusero! -- Ja kun Mirjam kuuli,
+että se oli tuliaislahja, aiottu hänelle ihan omaksi, silloin hän
+jäi sanattomaksi onnesta, ja sisar kohosi hänen silmissänsä melkein
+puolijumalaksi.
+
+Sitte he olivat lähteneet kävelylle. Mirjam tahtoi viedä hänet
+esplanaatia ihailemaan, mutta Haijele halusi juutalaiskaduille. He
+tulivat narinkan luo. Kurjannäköinen rakennus täynnä moninaisinta
+sälyä, mitä ajatella voi, viheliäiset myymäkojut, joihin lumiräntä
+paikoittain satoi sisälle, likaisen ruskeisiin viittoihin puetut tai
+kirjaviin liinoihin ryysätyt myyjät, jotka torailivat keskenänsä --
+ah, Haijelea värisytti tätä nähdessä. Vie minut synagoogaan, -- hän
+pyysi. -- Haetaan isännöitsijä, minä tahdon sinne oikein sisälle! --
+Mutta Mirjam töllisti häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. -- Sinäkö
+sisälle synagoogaan? Eihän sinne naisia pääse. Minäkin olen vaan
+muutamia kertoja ullakkoruudusta kurkistanut sinne. Emmekä me nyt enää
+niin kauvas ehdi, se on Siltasaarella asti.
+
+He olivat siis palanneet kotiin. Ilta oli ollut pitkä, ilma tukala,
+yksinäisyyden rauhaa ei hetkeksikään. Haijele oli koettanut syventyä
+omaistensa ajatuspiiriin, mutta lopulta huoahtaen heittänyt sen
+yrityksen, sillä hänestä tuntui, kuin olisi pinnan alta löytynyt
+pelkkää tyhjää. Ei tietoja, ei pyrkimystä, ei elämää. Isien säädyt
+ulkokuorta, rukouksen tie tuntematon, suuret aatteet ventovieraita,
+käsittämättömiä... Sulhaset, vaatteet ja raha -- siinä kaikki.
+
+Kun hän tänä aamuna näitä ajatteli, jäätyänsä vihdoinkin yksin,
+silloin oudot tunteet valtasivat hänen mielensä. Oi Israel, Israel,
+kuinka syvään alennukseen se olikaan vaipunut! -- Sinä hetkenä hän
+ymmärsi, miltä Ruubenista usein oli mahtanut tuntua -- Ruubenista, joka
+verrattain kehittyneenä poikana oli Suomesta lähtenyt, vieden katkeria
+muistoja mukanaan uuteen kotimaahansa. Olihan siellä monin verroin
+parempaa -- mutta sittekin! Paljon hän nyt saattoi antaa anteeksi
+Ruubenille. Sillä, hänen täytyi tunnustaa itsellensä jotakin kauheata:
+oli ollut hetkiä eilen, joina hän itse, Haijele, oli tuntenut melkein
+vastenmielisyyttä oman kansansa jäseniä kohtaan...
+
+Hän häpesi ja katui noita tunteita koko hehkuvan sydämensä
+kiihkeydellä, hän rukoili, hän lupasi entistä palavammin rakastaa,
+panna voimansa ja henkensä alttiiksi, tehdä työtä, taistella ja
+ponnistella Israelin kohottamiseksi. -- Ja jälleen ajatukset lensivät
+Ruubenin luo. Eikö hänkin katunut?
+
+Haijele otti lasista kuihtuneen kukkavihon, katseli sitä kauvan, painoi
+ruusun lehdille suudelman ja nosti sen sitte hellin, varovaisin käsin
+paikallensa takaisin.
+
+Hän muisteli sen sabbatin jälkeistä viikkoa, jona hän oli Ruubenin
+sormuksen hylännyt -- viimeistä viikkoa, jonka hän vietti Leipzigissä.
+He olivat ylpeitä molemmat, eikä kumpikaan lähtenyt toista tapaamaan.
+Vihdoin torstaina Ruuben tuli, mutta Haijele ei ottanut vastaan...
+Seuraavana päivänä, sabbatin valmistuspäivänä, hän paljon taisteltuansa
+haki valkoisen kortin ja kirjoitti siihen muutamia sanoja Ruubenille:
+"Maanantaina lähden Suomeen. Jumalan siunaus sinulle! Jää hyvästi,
+Ruuben, ja muista, että olet israelilainen!" -- Ruuben oli tullut
+junalle vakavana, kalpeana. Heillä ei ollut monta sekuntia selityksiin.
+Hän vaan ojensi Haijelelle kukkavihon, kuiskaten: -- Anna anteeksi!
+Minä käsitän nyt, Haijele, että Israelin tyttären tulee olla sellainen
+kuin sinä...
+
+Oi jospa hän kirjoittaisi, jospa Ruuben sen tekisi! Haijele ei tahtonut
+eikä voinut. Mutta hän oli ottanut kukkavihon, ja siinä oli sanoja
+kyllin Ruubenille...
+
+Vaan samassa Haijele ikäänkuin unelmista heräten naurahti katkerasti.
+Vai niin -- hän ei siis tässä suhteessa ollutkaan ympäristöänsä
+ylempänä. Sulhasista täällä puhuttiin lakkaamatta, ja juuri niissä
+ajatuksissa hänkin oli istunut. Erotus oli ainoastaan siinä, ettei
+hänen mielitiettynsä osunut olemaan joku tuntematon Naftali Junker
+tai Hesekiel Sliman, vaan eräs toinen kaukaisempi ja kuitenkin niin
+läheinen...
+
+Oh, tämä oli sietämätöntä! Haijele oikein suuttui itsellensä.
+
+Hänen täytyi paikalla ryhtyä johonkin. Jos hän syventyisi
+sionistikirjoihin, joita hän oli koko tukun tuonut mukanansa? Ehkei
+sentään vielä tänäpäivänä; se voisi omaisista tuntua loukkaavalta ja
+epäystävälliseltä. Ei ollut hauska mennä puotiinkaan äidin luo, sillä
+juutalaiset häntä siellä töllistelisivät, ja täkäläisten kristittyjen
+kielen hän oli unohtanut -- jos hän muutenkaan olisi viitsinyt heitä
+kuunnella. Sitäpaitsi hänestä oli ihan tuskallisen vastenmielistä nähdä
+oman äitinsä seisovan myyskentelijänä likaisessa hameessansa vanhojen
+rääsykasojen keskellä. -- Missä Mirjam olikaan? Ah niin, hän oli
+mennyt laulutunnille. Mitä jos lähtisi häntä vastaan? Paistoihan nyt
+aurinko jäätyneelle maalle ja puiden lumikukkasille. Tänään oli parempi
+kävelyilma kuin eilen.
+
+Haijele puki nopeasti yllensä turkissyrjäisen lyhyen päällystakin ja
+leveäreunaisen hatun, jota niskassa lierin alla kaksi tummanpunaista
+ruusua koristi. Rebekka tiesi sanoa kadun ja numeron, ja lähimmästä
+kirjakaupasta Haijele osti Helsingin kartan oppaaksensa. Hän toivoi
+ehtivänsä perille ennen tunnin loppua, jottei Mirjam häntä missään
+sivuuttaisi. Nythän heidän sopisi yhdessä lähteä synagoogaan. Haijele
+ei itsekään oikein tietänyt, miksi hän halusi sinne niin hartaasti,
+ettei malttanut edes ensi sabbattiin odottaa. Ehkäpä sydän hiljaisesti
+toivoi sieltä löytävänsä jotakin lohdutusta, valotähtösen alennuksen
+pimeään yöhön...
+
+Tuskin oli Haijele ehtinyt määräpaikkaan, kun jo suuren kivimuurin
+katuovi aukesi ja Mirjam astui ulos nuotteinensa. Mutta hän ei
+ollutkaan yksin; vaaleakiharainen tyttö kulki hänen vieressänsä. He
+pitelivät toisiansa kädestä ja olivat niin innokkaassa keskustelussa,
+että Mirjam ei Haijelea huomannut, ennenkuin tämä lausui hänen nimensä.
+
+-- Kas, Haijele! -- huudahti hän hämmästyneenä. -- Kuinka sinä tänne
+osasit? -- Saanko esitellä: Fräulein Kaisla...
+
+Sointu aikoi kätellä, mutta Haijele esti sen kylmän kohteliaalla
+kumarruksella. Samassa häntä kuitenkin nauratti. Vai oli Mirjamille
+jotakin tapoja opetettu, koska hän tiesi esitellä. Olisi vaan sopinut
+myöskin tietää, kelle osotti huomaavaisuutta.
+
+-- Tulin hakemaan sinua kanssani synagoogaan, -- virkkoi hän lyhyeen.
+
+-- En minä jouda. Äiti käski oikein pian rientämään kotiin, että hän
+sitte pääsee ulos.
+
+Mutta Haijelea ei huvittanut käveleminen tuon kalpeanaamaisen
+suomalaistytön kanssa.
+
+-- Menen siis yksin, -- hän sanoi, kumartaen kevyesti Soinnulle ja
+nyökäten päätään siskollensa.
+
+-- Älä suotta mene! -- huusi Mirjam hänen jälkeensä. -- Sinne on vaikea
+löytää.
+
+-- Ole huoletta, en minä eksy, -- vastasi Haijele levollisesti, jatkaen
+matkaansa suorana ja varmana kuin ruhtinatar.
+
+Mirjam ja Sointu myöskin kääntyivät omaan suuntaansa. He astuivat
+kepeästi ja kiireisesti, mutta puhelemaan he kumminkin joutuivat.
+Laulutunneilla heistä oli tullut hyvät ystävät, he jo sinuttelivatkin
+toisiansa, ja tavallisesti heillä oli paljo juttelemista kotimatkalla.
+Nyt olikin asetettu siten, että heillä aina oli yhteiset tunnit.
+Milloin he eivät laulaneet yhdessä, he kuuntelivat toistensa
+harjoituksia. Täten Sointu, joka muuten helposti rasittui, sai levätä
+laulujen välillä; ja kumpaisenkin tytön mielestä oli paljon hauskempaa,
+kun ei tarvinnut yksin olla.
+
+-- Minäpä luulen, että olisin hänet tuntenut, -- virkkoi Sointu
+Haijelen kadottua näkyvistä. -- En koskaan ole voinut unohtaa hänen
+silmiänsä. Muistatko vielä, kuinka Viljakan matami tukisti häntä?
+Minä katselin ikkunasta ja kuulin sisaresi huutavan: "Minä vihaan
+kristittyjä!" Se tapaus on jäänyt mieleeni aivan kuin eilisestä.
+
+-- Sinä soitit ja lauloit silloin...
+
+-- Mitä lienenkään laulanut? Ehkä jotakin leikkilaulua.
+
+-- Ei, kyllä minä muistan.
+
+-- Mitä sitte?
+
+Mirjam viivytteli vastausta; sitte hän kiertäen sanoi:
+
+-- Me kuuntelimme ensin, mutta juoksimme kesken pois...
+
+Samassa Sointu ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän loi vakavat, kirkkaat
+silmänsä Mirjamiin, lausuen:
+
+-- Lauloinko Jeesuksesta?
+
+Mirjam katsoi poispäin ja kiirehti askeleitansa.
+
+-- Vihaatko sinäkin häntä? -- kysyi Sointu silloin hiljaa, surullisesti.
+
+Ei vastausta.
+
+-- Ja vihaatko minua myös?
+
+-- En, en, -- pääsi Mirjamin huulilta. -- Kuinka minä sinua vihaisin?
+
+-- Sentähden, että minä rakastan häntä. Mutta sano, Mirjam, tiedätkö
+ensinkään, kuka hän on? Sinä luulet varmaan jotakin ihan väärää hänestä.
+
+-- Kyllä minä tiedän! -- Ja Mirjamin ääni kävi melkein uhkaavaksi. --
+Hän on se hirtetty mies, joka on tehnyt meille pahaa.
+
+-- Voi Mirjam, hän teki ainoastaan hyvää. Hän rakasti sinua ja minua,
+ja hän kuoli, että me pääsisimme Jumalan luo. -- Soinnun silmät
+säteilivät, ja hän jatkoi yhä kasvavalla innolla: -- En minä tiedä
+ketään, joka on niin hyvä. Enkä minä ollenkaan voisi iloita elämästä
+enkä uskaltaisi kuolemaa ajatella, jos hän ei olisi luonani.
+
+Mirjam näytti hämmästyneeltä eikä voinut olla kysymättä: -- Missä hän
+on? Eikö hän kuollut?
+
+-- Hän nousi haudasta ja elää jälleen.
+
+-- Eipä!
+
+-- Minä tiedän, että hän elää.
+
+-- Oletko nähnyt hänet?
+
+Soinnun ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: -- Olen, Mirjam.
+
+Oli jotakin niin kirkasta ja varmaa noissa suloisissa kasvoissa, että
+Mirjam tuskin rohkeni kysyä:
+
+-- Missä?
+
+-- En tiedä, en voi sanoa. Mutta nytkin hän kulkee meidän rinnallamme.
+
+Mirjam katsoi äkkiä pelästyneenä ympärilleen. Ja vaikkei mitään
+näkynyt, ei hän sittekään päässyt kauhistuksestansa. Hän kulki puoli
+juoksussa, mutta Sointukin liiti mukana kuin lentävä lehti, ja silloin
+Mirjamista yhä tuntui, ikäänkuin tuo kolmas myös olisi perässä tullut.
+
+-- Älä puhu mitään hänestä! -- huudahti hän viimein. -- Mene pois,
+Sointu, minä en tahdo!
+
+Silloin Sointu pysähtyi. Mutta Mirjam kuuli hänen sanovan: -- Minä
+rukoilen puolestasi. --
+
+Sillävälin Haijele kierteli katuja ilman mitään päämäärää. Hän oli
+unohtanut kysyä, missä synagoogan isännöitsijä asui, eikä siis
+voinutkaan aikomustansa toteuttaa. Sillä mitäpä hän paljaitten
+ulkoseinien tähden lähtisi Siltasaarta etsimään? Olihan tämä oikeastaan
+lapsellistakin, kun sitä paremmin ajatteli, koska jo kahden päivän
+perästä tuli sabbatti, jolloin synagoogan ovet itsestänsä aukenivat.
+
+Hän oli joutunut esplanaadille, tuolle Mirjamin ihailemalle kadulle.
+No, eipä tämä juuri erityistä ollut! Ainoastaan jonkun verran enemmän
+liikettä kuin muualla.
+
+Haijele sattui heittämään silmäyksen toiselle puolelle katua. Silloin
+hän näki siinä tungoksessa juutalaisnaisen, joka käveli laapustavin
+askelin, paksu villaliina päässä, pysähtyi, nykäsi ohikulkevaa herraa
+nutusta ja kysyi niin ääneensä, että Haijele voi sen kuulla: -- Finns
+dä gamla kläder? -- Haijele ymmärsi viimeisen sanan. Hän näki, että
+herra sylkäsi eikä ollut kuulevinaan, mutta nainen ei hellittänyt, vaan
+uudisti kysymyksensä. Silloin herra työnsi hänet tylysti syrjään, hän
+luiskahti liukkaalla katukäytävän reunalla ja kompastui kumoon.
+
+Se oli Haijelen äiti.
+
+Yli kadun rientäessään Haijele ehti huomata, miten herra käveli
+taakseen katsomatta tyynenä eteenpäin ja muutamat jäljessäkulkijat
+nauraa hohottivat. Missä hän oli tuon muodon ennen nähnyt? Kuin salama
+iski hänen mieleensä eräs kohtaus Viljakan pihalla kymmenen vuotta
+takaperin. Se herra ei voinut olla kukaan muu kuin Pentti Viljakka.
+
+Haijele auttoi äitinsä jalkeille, mutta ei viipynyt kauvemmin. Häpeä,
+tuska, raivo sydämessä hän kiirehti pois. Äitinsä, koko kansansa
+alennusta hän häpesi ja suri, Gojimia hän tunsi vihaavansa tulisemmin
+kuin milloinkaan. Kotona hänen täytyi purkaa sydämensä edes Mirjamille,
+kun ei muitakaan ollut.
+
+-- Sinäkin kuljit käsikkäin Gojen kanssa! Älä rupea liian likeiseksi!
+Kun kissaa silittää, niin se raapii.
+
+Mirjam tuskin kuulikaan, mitä Haijele sanoi. Yksi ainoa ajatus pyöri
+hänen aivoissansa. Ehkä Haijele sen tietäisi, hän joka oli niin paljon
+lukenut.
+
+-- Elääkö hän vielä -- se Jeschu? -- kysyi hän muitta selityksittä,
+levottomuus kasvoillansa.
+
+-- Mitä? -- Kotvan aikaa viipyi, ennenkuin Haijele oikein käsitti
+tarkoituksen. Mutta sitte hän suuttumuksesta punehtuen huudahti: --
+Rohkenetko mainita kirotun nimen? Jimach schemo! [= "Hävitköön hänen
+nimensä!"] Vai sellaisia tuo tekopyhä valkonaama sinulle puhuu! Minä
+toimitan, että sinä et enää milloinkaan saa laulaa hänen kanssansa...
+
+Haijelen kiivaus säikähdytti Mirjamin ensin aivan äänettömäksi. Kohta
+hän kuitenkin toipui, asettuen puoltansa pitämään.
+
+-- Sinä et olekaan hyvä, sinä olet häijy! En minä tahdo lakata
+laulamasta.
+
+-- Tuki siis toverisi huulet, sulje omakin suusi, silmäsi, korvasi ja
+sydämesi! -- virkkoi Haijele, joka jo hiukan lauhtui. -- Otho haisch
+["Tuo mies" -- tarkoittaa Jeesusta.] oli roisto ja petturi; älä salli
+ajatustesi viipyä hänessä. --
+
+Haijele väistyi puodista pois, kun näki jonkun ostajan tulevan. Kyllä
+hänen kuitenkin täytyi jo ottaa esille kirjansa, muuten hän varmaan
+ei jaksaisi kuluttaa tätä päivää loppuun. Hänen henkensä janosi kuin
+erämaata kulkevan, janosi lohtua omalle sydämellensä ja päivänpilkettä
+kansallensa.
+
+Kiihkeästi hän sieppasi laatikosta sionistikokousten pöytäkirjoja
+ja sitomattoman pakan sanomalehtiä, raivasi pois aamiaisen jäljiltä
+vielä pesemättömät astiat ja istui pöydän ääreen, valmiina ahmimaan.
+Kiireisen sivusilmäyksen hän kuitenkin heitti noihin astioihin. Ehkä
+hänen asiansa olisi ollut auttaa äitiä ja Mirjamia. Mutta ei hän tänne
+ollut tullut vanhoja lautasia pesemään... Hänen täytyi nyt saada
+lukea. Voisipa hän sitte vaikka palkata jonkun aputytön, sillä rahaa
+tarvitsevista juutalaisista ei tässä kaupungissa tosiaankaan mahtanut
+puutetta olla...
+
+Umpimähkään Haijele tempasi erään lehden ja silmäsi sitä. Mitä... mitä
+tämä oli?
+
+"Nasarealainen kohotti juutalaisen siveysopin korkealle, tehden sen
+iloiseksi sanomaksi Jumalan valtakunnasta. Hän tahtoi puhdistaa
+juutalaisten uskonnon valtiollisten ja kansallisten lisäysten kuonasta
+ja säilyttää ainoastaan uskon kirkkaan kullan. Valistunut juutalainen
+pitää Nasarealaista yhtenä Israelin suurimmista opettajista."
+
+Näkikö hän oikein? Juutalainen sionistiko tällä tavalla kirjoitti?
+
+Ensin Haijele suuttui niin, että oli vähällä repiä koko lehden. Mutta
+hämmästys ja uteliaisuus voitti. Ja samalla hän äkkiä tunsi kuin häpeän
+pistoksen äskeisestä kiivaasta vastauksesta, jonka hän oli Mirjamille
+antanut.
+
+Tutkia hänen piti, etsiä ja syventyä. Suuret, oudot alat aukenivat
+hänen tähyävälle katseellensa. Mitä ne sisälsivätkään? Hän olisi
+toivonut voivansa tänä silmänräpäyksenä lentää niiden läpi, ehtiä
+äärestä ääreen ja yhtaikaa profeetallisin silmin tunkea niiden
+sisimpään. Ja ensi hetkessä hän oli niin malttamaton, että hänen
+oli aivan mahdotonta lukea järjestänsä, tyynesti harkiten. Hän vaan
+käänteli lehtiä, selaili kirjaa toisensa jälkeen ja luki sanan sieltä,
+toisen täältä, poskien hehkuessa innon kuumetulta.
+
+Näin hän istui, kunnes Mirjam arasti pyysi tilaa päivällisruoalle.
+Haijele tuskin oli huomannut hänen tulevan sisällekään.
+
+Ja koko iltapäivän ja molemmat seuraavatkin päivät Haijele yhä viipyi
+kirjojensa ääressä. Joskus hänen tuli kuuma ja hän lähti ulos yksin
+kävelemään, mutta äidillensä ja sisarellensa hän ei monta sanaa
+lausunut. Poissa he paljon olivatkin, äiti puodissa, Mirjam laulamassa
+tai tanssiharjoituksissa. Mutta pari kertaa he kuitenkin puhelivat
+keskenänsä Haijelesta:
+
+-- Mitä hän tänne tulikaan, koska hän aina vaan lukee?
+
+-- Niin, niin, ei hän meistä huoli, -- huokasi Rebekka. -- Ylpeä hän on
+ja liian ylhäinen.
+
+Silloin hän muisti, kuinka Haijele esplanaadilla oli rientänyt häntä
+auttamaan, ja äidin sydän suli. Ehkä hän ei sentään ylpeä ollutkaan;
+ainoastaan sellainen kummallinen ja käsittämätön kuin jo ennen
+lapsena...
+
+Vihdoin sabbatin valmistuspäivän iltana, ennenkuin kolmitähti taivaalle
+ilmaantui, Haijele syvään hengähtäen löi kirjat kiinni, pani ne
+laatikkoon takaisin ja katseli ympärillensä kuin unesta heräten. Puoti
+oli jo varhemmin suljettu, äiti paraikaa otti sabbattileipiä kaapista,
+ja Mirjam järjesteli huonetta hiljakseen. Kumpainenkin oli muuttanut
+vaatteita. Välimmiten he loivat silmänsä Haijeleen, ikäänkuin jotakin
+odottavina.
+
+Haijele käsitti kohta aseman ja riensi laiminlyötyä korvaamaan. Hän
+otti rahaa kukkarostansa ja ojensi sen Mirjamille. -- Joudu, -- hän
+kehoitti, -- vielä ennätät noutaa kynttilöitä ja viiniä.
+
+Ilostuen Mirjam kiirehti ulos, ja sillä välin Haijele valitsi kaapista
+juhlapuvun. Kiirettä pidettiin, mutta niinpä oltiinkin ajoissa
+valmiit. Täsmälleen kolmetoista ja puoli minuuttia ennen määräaikaa,
+jona tähtien piti syttyä, paloi katetulla pöydällä kaksi kirkasta
+kynttilää, ja äiti ja Mirjam hartaina kuuntelivat, miten Haijele ne
+siunasi rukouskirjan sanoilla. Sitte hän kaatoi viiniä laseihin,
+lausui tavallisen viinisiunauksen ja vielä toisen erityisen, joka
+valmistuspäivän menoihin kuului. Kaikki ruokarukouksetkin hän tänä
+iltana esitti täsmällisesti, täydellisesti alusta loppuun, sekä ennen
+ilta-ateriaa että sen jälkeen. Mirjam kuunteli ihmetellen, suurella
+kunnioituksella, ja Rebekka itki ilosta. Tällaista hän oli uneksinut
+jo ennen Haijelen tuloa, mutta sitte pelännyt pettyneensä. Nyt hänestä
+tuntui aivan kuin Israel -- olow hascholom -- vielä olisi elänyt ja
+siunannut valmistuspäivän ateriaa, vaikka hän ei koskaan ollutkaan sitä
+niin kauniisti tehnyt kuin Haijele tänään. Ei Rebekka tosin voinut
+oikein seurata, eikä hän kaikkea ymmärtänytkään, mutta juhlatunnelma
+valtasi hänet, ja hänen tyhjäksi jätetty, kärsinyt sydänparkansa oli
+onnellisempi kuin vuosikymmeneen.
+
+Vaan kun illallinen oli korjattu pois, ei Haijele vielä sallinutkaan
+ryhtyä vuoteita valmistamaan. Hän istui pöydän päähän, pyysi äitiä
+viereensä ja viittasi Mirjamia jakkaralle jalkojensa juureen. Tänä
+iltana hän tahtoi puhua heille.
+
+-- Soisin että kuuntelisitte, -- hän lausui hellemmin ja
+sydämellisemmin kuin koko kotonaolonsa aikana, -- minä haluaisin kertoa
+jotakin, mitä Hesekiel kirjoittaa...
+
+-- Hesekiel! -- huudahti Rebekka, -- onko hän kirjoittanut sinulle?
+
+-- Täti Sliman kun juuri sanoi, että hänen ylihuomenna pitäisi tuoda
+nuori rouvansa kotiin, -- lisäsi Mirjam yhtä hämmästyksissään.
+
+Asema oli niin surullisen naurettava, että Haijele ei edes tullut
+kärsimättömäksi -- joka muuten helposti olisi voinut tapahtua. Nyt hän
+vain taputti Mirjamin mustaa päätä ja hymyili äidillensä.
+
+-- En tarkoita Hesekiel Slimania, vaan profeetta Hesekieliä. Oletteko
+milloinkaan kuulleet hänestä?
+
+Mirjam pudisti päätänsä; Rebekka tunsi nimen, vaan ei muistanut enempää.
+
+-- No niin, hän oli yksi Israelin suurimmista miehistä, näkijä, jolle
+itse Jumala ilmestyksissä osotti tulevia asioita. Kerran Haschêm häntä
+talutti ja vei hänet hengessä aukealle kedolle, ja se keto oli täynnä
+kuolleita, kuivettuneita luita.
+
+-- Huh, -- sanoi Mirjam. Mutta sekä hänen että Rebekan silmät osottivat
+harrasta, jännitettyä mielenkiintoa.
+
+-- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Luuletko näitten luitten tulevan
+eläviksi?" Hän vastasi: "Sinä sen tiedät." Silloin Haschêm sanoi:
+"Katso, minä annan niihin hengen." Ja samassa kuului salaperäinen,
+hiljainen hyminä, luut rupesivat liikkumaan, ne yhtyivät, tuli suonet
+ja liha niiden ympärille ja iho päälle; mutta ei niissä vielä henkeä
+ollut. Silloin Haschêm käski Hesekielin huutaa: "Näin sanoo Adonai,
+Adonai [Jumalan nimi lausutaan kiertäen sanalla Adonai]: sinä henki,
+tule tähän neljästä tuulesta ja puhalla näihin kuolleisiin, että he
+tulisivat jälleen eläviksi!" Ja Hesekiel huusi Haschêmin sanat, ja
+henki tuli. Kuolleet heräsivät elämään ja seisoivat jaloillansa, ja
+heitä oli sangen suuri joukko.
+
+Haijelen silmät säihkyivät, mutta hän näytti kuin uneksivalta. Hänelle
+sarasti kaukaa se näky, josta hän kertoi, ja povi aaltoili valtavista
+tunteista. Kuuntelijoista ei kumpikaan uskaltanut mitään sanoa; he vaan
+kiihkeästi odottivat jatkoa.
+
+-- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Sinä ihmisen poika, nämä luut ovat
+koko Israelin huone. Te sanotte näin: meidän luumme ovat kuivuneet,
+meidän toivomme on kadonnut ja me olemme hukassa. Mutta minä avaan
+teidän hautanne ja tuon teidät, oman kansani, ulos sieltä ja saatan
+teidät Israelin maalle. Ja minä tahdon antaa henkeni teihin, että te
+virkootte jälleen. Silloin teidän pitää ymmärtämän, että minä olen
+Adonai. Minä sen puhun ja minä sen teen, sanoo Adonai."
+
+Rebekka ja Mirjam katsoivat ensin toisiinsa, sitte Haijeleen, voimatta
+oikein käsittää, mistä oli kysymys.
+
+-- Katsokaa, se on nyt tekeillä, -- alkoi Haijele selittää. -- Juuri
+siitä minä olen näinä päivinä lukenut. Löytyy liike nimeltä sionismi,
+suuri, mahtava liike, joka tahtoo koota Israelin kaikista maailman
+ääristä isien maahan takaisin. Rauhallisesti me valloitamme Kanaanin
+maan ja omistamme perinnön, joka meille kuuluu, sillä Jumala kulkee
+edellämme ja antaa sen meille. Silloin kuolleet luut yhtyvät, niinkuin
+profeetan näyssä. Ennustukset toteutuvat, aika on läsnä.
+
+-- Ja mistä tulee henki? -- kysyi Mirjam, joka oli tarkasti kuunnellut
+ja rupesi hämärästi tajuamaan jotakin.
+
+-- Henki -- niin...
+
+Haijele ei tietänyt, pitikö hänen vastata. Hän oli aikonut tähän
+lopettaa kertomuksensa, sillä pitemmälle hän ei olettanut kuulijaansa
+käsityskyvyn riittävän. Siinä oli kyllin miettimistä ja punnitsemista
+hänelle itselleenkin. Mutta Mirjamin silmät olivat itsepäisesti häneen
+luotuina, niin että jotakin täytyi sanoa.
+
+-- Emme tiedä sitä vielä, sen Jumala lähettää. Meidän tehtävämme on
+koota kansa ja valmistaa hengen tietä. Siihen minäkin tahdon elämäni
+uhrata. Ja nyt -- rukoilkaamme yhdessä...
+
+Se oli ihmeellinen rukous. Kuta pitemmälle Haijele ehti, sitä
+hämmästyneempinä Rebekka ja Mirjam kuuntelivat. Löytyikö sellaista
+todellakin rukouskirjassa? Heille melkein tuli pelko, sillä tuntui kuin
+pyhä, voimakas Adonai, josta Haijele oli puhunut äsken, olisi ollut
+aivan lähellä kuuntelemassa ja katsellut heitä.
+
+Pois olikin Haijele joutunut rukouskirjan sanoista. Palavasti hän pyysi
+vapautusta vankeuden maasta ja henkeä ylhäältä...
+
+-- Adonai, Adonai, auta kansaasi! Käännä vankeutemme kuin virrat
+etelässä! Lähetä henkesi kaiken lihan yli! Adonai, Adonai, kokoa
+kuolleet luut ja tee ne eläviksi! Omein w'omein! ["Aamen, niin
+tapahtukoon!"]
+
+Mutta yöllä hän kauvan valvoi vuoteellansa, miettien kysymystä,
+jonka Mirjam lapsellisen uteliaana oli lausunut, mutta joka hänelle
+itsellensä oli elinkysymys. Miten tuli valmistaa hengen tietä -- niin,
+mitä oli tuo henki?
+
+-- Se on samaa kuin kansallishenki, vapaus ja suuruus, -- vastasivat
+monet sionistit. -- Ei, se on kuuliaisuuden henki, -- väittivät
+toiset. -- Se on uusi lainmukaisuus ja täydellinen Thoran ja Talmudin
+pienimpäinkin sääntöjen noudattaminen. -- Jumalan Henki se on, --
+sanoivat taas toiset, -- uskonnollisuus, vaan ei orjuuden painava ies.
+Se on puhdistus noista lain lisäyksistä, jotka meitä raskauttavat. Se
+on palaaminen uskoon, siihen opinmuotoon, jota Nasarealainen esitti.
+-- Ei se ole oppi, vaan persoona, -- vakuuttivat vihdoin muutamat. --
+Messias tulee ja hänen kanssansa Hengen vuodatus määrää vailla. Silloin
+maa on täynnä Herran tuntoa kuin vetten peittämä meri...
+
+-- Niin, ja silloin Aaronin kukoistava sauva on löytynyt, -- jatkoi
+Haijele ajatuksiansa.
+
+Mutta mikä noista monista luuloista oli oikea?
+
+Uusi lainkuuliaisuus -- se vastasi kokonaan hänen entisiä unelmiansa.
+Eikä se kuitenkaan nyt häntä tyydyttänyt. Tutkia hänen täytyi yhä,
+verrata avoimin mielin kaikkia eri mahdollisuuksia. Paitsi tuota yhtä
+järjetöntä, joka Nasarealaisesta houraili...
+
+Sehän se häntä ensin niin suunnattomasti oli hämmästyttänyt. Mutta
+tarkemmin ajatellen ei ollut mikään kumma, että juutalaistenkin
+joukossa löytyi haaveilevia houkkioita. Se oli vaan luonnollinen
+seuraus liian läheisestä yhteydestä Gojimin kanssa. Ei ollut ihme, että
+heidän vaikutuksensa hiipi uskonnonkin alalle kuin salainen myrkky.
+Mitä ulkokullatun kaunista otho haisch lieneekään opettanut -- petturi
+hän kuitenkin oli, koska teki itsensä Israelin Messiaaksi. Ja silloin
+ei kannattanut vaivata itseänsä ottamalla hänen puheistansakaan selkoa.
+
+Vihdoin Haijele ei jaksanut enää. -- Niin, jääköön kaikki hänen
+haltuunsa, joka voimakkaalla käsivarrella toi Israelin Egyptin maalta
+ja Baabelin vankeudesta... Adonai, Adonai, muista kansaasi...
+
+Se rukous sydämessä hän nukkui, kun keskiyö jo aikaa oli ohitse.
+
+Mutta toisena aamuna hän kuitenkin ensimmäisenä oli jälleen liikkeellä.
+Tänäänhän oli Jumalan päivä, synagoogan päivä. Vihdoinkin hän nyt saisi
+hartaan halunsa toteuttaa.
+
+Hyvissä ajoin ennen yhdeksää Haijele jo käveli Mirjamin kanssa pitkän
+sillan yli. Hän oli ajatuksiin vaipunut eikä kiinnittänyt huomiota
+vastaantulijoihin. Mirjam sitävastoin kyllä näki, että vaaleaverinen,
+hoikka nuorukainen sillalla kulki ohitse ja nosti lakkia. Punastuen hän
+vastasi tervehdykseen ujolla kumarruksella ja kaikkein viehättävimmällä
+hymyllänsä.
+
+Herra Kaisla se oli. Ei Mirjam häntä enää pelännyt, koska hän oli
+Soinnun veli ja niin kohtelias ja hyvän näköinen. Kaksi kertaa hän oli
+nähnyt hänet ensi kohtaamisen jälkeen. Toisella kertaa herra Kaisla
+ainoastaan tervehti niinkuin nytkin, mutta olihan sekin jo hyvin
+ystävällistä... Vaan eilen hän liittyi seuraan, kun Mirjam Soinnun
+kanssa palasi laulamasta. Koko tien he puhelivat, ja Mirjamin oli kovin
+hauska, eikä vaaraa mitään, sillä nyt ei ollenkaan mainittu tuota pahaa
+nimeä, josta Haijele ja kaikki muut varoittivat.
+
+Kummallista sentään, että Sointu rakasti semmoista huonoa ihmistä kuin
+se Nasarealainen -- Sointu, joka oli niin hyvä kuin enkeli ja jolla oli
+niin herttainen velikin! Tietysti se oli suuri synti, koska Haijele
+niin sanoi -- mutta Mirjam ei voinut sitä estää, että hänen teki
+kovasti mieli kuitenkin vielä kerran kysyä Soinnulta tuosta miehestä...
+
+Mutta jopa oltiin matkan perillä, vanhan lauta-aidan luona, johon
+oli avattu kapea, matala portti. Nousten muutamia porrasaskelia he
+tulivat suljetulle, epäsäännölliselle ja maanlaadun puolesta hyvin
+epätasaiselle kentälle tai pihalle. Eräällä törmällä lapsiparvi
+isoäänisenä koetteli kelkkojansa; toista vieremää pitkin likavesi
+puroina valui alas, arvatenkin vaatteiden pesun jäljiltä, koska pitkä
+nuorallinen paitoja riippui sivullapäin.
+
+Haijele katseli kummastuneena ympärilleen. Minne Mirjam häntä veikään?
+
+Kuin vastaukseksi tämä lausui: -- Siinä se nyt on. Taisimme tulla liian
+varhain.
+
+-- Mi... missä? Ethän tarkoita --?
+
+Haijelen sydän tuntui tuskasta seisattuvan. Hän tuijotti pihan perällä
+olevaa puurakennusta, joka oli kuin rappeutunut vaunuvaja tai jotain
+senkaltaista. Sen edessä oli luminen töyräs, joka liukkaasti vietti
+vasemmalle, mutta polkua ei nimeksikään.
+
+-- Niin, kyllä se on synagooga.
+
+Eteinen tuskin ansaitsi nimeänsä. Siitä kapeat, jyrkät portaat johtivat
+ylös.
+
+-- Tänne meidän tulee mennä, -- opasti Mirjam. Ja hänen sanansa
+vahvisti mustapartainen mies, nähtävästi isännöitsijä, joka pisti
+päänsä "isosta" ovesta ja viittasi neitosia siitä pois, "yläkerran"
+portaita kohti.
+
+-- Eikö tämä ole erehdys? -- kysyi Haijele vielä kerran, nähdessään
+ylhäällä oven vieressä pitkän luudan ja kumolleen kaadetun saavin.
+
+-- Ei -- katsos, seurakunnan vaivaiset oleskelevat täällä ylhäällä --
+kaksi köyhää vaimoa, jotka saavat asua ilmaiseen.
+
+Mirjamin mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Hän avasi oven, ja he
+astuivat kapeaan, hämärään ullakkohuoneeseen. Haijelen katse kiersi
+silmänräpäyksessä koko tämän vähäisen alan. Kahdessa nurkassa oli
+makuuvaatteita, yhdessä ruoka-astioita. Muuten siellä oli ainoastaan
+kaappi, pöytä, pari maalaamatonta penkkiä -- tai lienevätkö olleet
+niin vanhat, että maali oli kulunut pois -- sekä kaikenlaista
+järjestämätöntä sälyä, likaisia rättejä ynnä muuta. Muutama pieni
+lasiruutu oli tämän huoneen ja synagoogan salin väliseinässä, ja niiden
+luona seisoi kaksi ijäkästä, kehnosti puettua naista. He käänsivät
+päätänsä, kun kuulivat oven käyvän, tervehtivät ja siirtyivät pois
+penkin edestä, joka oli asetettu ruutujen kohdalle.
+
+Haijele vapisi mielenliikutuksesta. Tämä oli siis naisten paikka! Tämä
+oli osa juutalaisten synagoogasta!
+
+Alhaalla ei vielä ollut kuin pari henkeä. Hänellä oli hyvää aikaa
+katsella sinne. Tahraiset seinäpaperit, vanhat penkit, likainen
+käsiliina oven suussa... Mutta lakikäärön säilytyspaikka näytti
+kuitenkin juhlalliselta salaperäisine verhoineen, ja rukoilijat
+seisoivat hartaina paikoillansa.
+
+Oi heitä raukkoja... Kyllä he varmaan olisivat parempaa tahtoneet,
+mutta mistä ottaa köyhyydessä ja kurjuudessa...
+
+Pitkän odotuksen jälkeen menot vihdoinkin voivat alkaa, kun kymmenen
+miestä oli saapunut. Ainakin puoli tuntia oli kulunut yli määräajan.
+Mutta sitte kertyikin väkeä runsaasti, jotta pieni sali kokonaan
+täyttyi. Naisia ei tullut lisäksi ullakkohuoneeseen muita kuin rouva
+Sliman, joka oli hyvin uskollinen kirkonkävijä.
+
+-- Täällä on niin huonoa, -- sanoi hän Haijelelle kuin anteeksi
+pyytäen. -- Ajatelkaa, kun Jom Kippurina täytyy koko päivä istua täällä
+kuumuudessa ilman ruokaa! Viime kerralla minä jouduin sängyn omaksi.
+Kyllä me jo keräämme rahaa uutta kirkkoa varten -- mutta tiesi koska se
+saadaan...
+
+Haijele vaan huokasi vastaukseksi.
+
+Ei kuorolaulua, ei mitään saarnaa... Ja niin heikosti ääni kuului
+tänne ylös, että Haijele vaivoin saattoi seurata. Kerran hän vilkaisi
+Mirjamiin, jolla oli isävainajan vanha rukouskirja avoinna helmassansa.
+Tyttö katseli sitä vakavan näköisenä, mutta, se oli nurinpäin.
+
+Haijele ei voinut yhtyä kiitosrukouksiin; ne tuntuivat vihlovalta
+ivalta. Alennuksen tuskanmalja läikkyi jo yli reunojensa. Hän purskahti
+haikeaan, hillittömään itkuun.
+
+Vihdoin hän hiukan tyyntyi, avasi kirjansa ja alkoi kiihkeästi
+rukoilla, huolimatta siitä, mihin asti alhaalla salissa oli ehditty:
+
+--"Katso kurjuutemme puoleen, aja asiaamme, vapahda meidät pian,
+kunniasi tähden! Paranna meitä, niin olemme parannetut, auta, niin
+olemme autetut! Sillä sinä olet armahtava lääkäri. Ole siunattu,
+Adonai, sinä, joka teet Israelin terveeksi jälleen!"
+
+"Anna vapautemme suuren pasuunan soida! Nosta lippu ja yhdistä
+hajoitetut! Tuo meidät maan neljältä kulmalta kokoon! Ole siunattu,
+Adonai, sinä, joka ahdistetun kansasi Israelin yhdistät jälleen!"
+
+Sitte hän nousi, sanoen Mirjamille: -- Tule, me lähdemme kotiin.
+
+Tuska oli raivonnut hänen rinnassansa, mutta nyt hän oli
+rauhallinen. Kasvoilla ei enää kuvastunut muuta kuin lujaa tahtoa ja
+päättäväisyyttä. Hän tiesi nyt ohjelmansa. Yksi oli nykyhetken tehtävä,
+miten sitte muodostuikin lopullinen pelastustie: kansa oli nostettava,
+herätettävä palavaan koti-ikävään, koottava hartaaseen työhön yhteisen
+suuren päämäärän, isien maahan palaamisen toteuttamiseksi. Se oli
+ensimmäinen askel ylös alennuksesta.
+
+Haijele muisti, miten hän ennen lapsena oli unelmoinut Jerusalemin
+valloittamista. Ehkä siitä tulisi todellisuus, ehkä hän saisikin vielä
+juhlajoukossa kulkea sisään Siioniin...
+
+Kun he saapuivat kotiin, oli Rebekka vastassa, ojentaen Haijelelle
+kirjeen.
+
+-- Se on varmaan sedältäsi, -- arveli Mirjam. -- Eikös ollut harmi, kun
+se sattui schabesina tulemaan! Nyt et saa avata sitä.
+
+-- Viedään talonmiehelle, -- ehdotteli Rebekka. -- Hän on Goi, kyllä
+hän avaa.
+
+Mutta Haijele ei heidän tuumiansa kuunnellut. Hänen sydämensä alkoi
+kiivaasti sykkiä, kun hän näki päällekirjoituksen. Käsiala oli Ruubenin.
+
+Kyllä Haijele sabbattisääntöihin pani arvoa, mutta liika on liikaa.
+Kuitenkin hän pisti kalliin kirjeen koskematta taskuunsa. Ei hän
+avaamista arkaillut, vaan uteliaita katseita.
+
+Vihdoin jäätyänsä yksin hän kuumeisella kiireellä riisti kuoren rikki
+ja luki silmin, jotka janoisina imivät sisällyksen:
+
+-- "Haijele, rakkaimpani! Luulin ymmärtäneeni sinut siten, että
+rohkenen tämän kirjeen lähettää. Jos erehdyn, niin anna anteeksi!
+
+"Kun karkoitit minut luotasi, aleni aurinkoni; kun lähdit, olisi se
+yöhön laskeutunut, ellei silmiesi katse erohetkellä olisi jättänyt
+toivon hohdetta taivaalleni. Haijele -- saanko vielä nähdä aurinkoni
+täydessä kirkkaudessansa?
+
+"Minä tahdon tunnustaa sinulle sen, mitä jo aioin sanoa silloin, kun
+turhaan pyrin luoksesi. En ollut mies, sillä juomingeista etsin
+epätoivooni lohdutusta. Sen kauhean yön muisto avasi silmäni. Minun
+täytyi inhota sekä itseäni että seuraa, jossa olin ollut. Se kansa,
+jota sinä vihasit, kävi vastenmieliseksi minullekin, ja se piiri, johon
+sinä et tahtonut kuulua, muuttui tyhjäksi sydämelleni.
+
+"Kaikki näyttää ihan toiselta, kun aurinko alenee...
+
+"Ensimmäisenä sabbattina lähtösi jälkeen menin synagoogaan, jonka ovia
+en ollut avannut sitte kuin poikana. Mutta muodolliset menot eivät
+minua miellyttäneet enempää kuin ennenkään -- muuta en voi sanoa, sillä
+tahdon olla rehellinen. Kuulin sitte sedältäsi, että olit ruvennut
+sionismia tutkimaan, ja minä lähdin kuulemaan sionistipuheita, joille
+tähän asti olin olkapäitäni kohottanut. Siellä sydämeni lämpeni --
+mistä syystä, en tiedä.
+
+"Aateko sen teki, vaiko esittäjän kaunopuheisuus, vai tieto, että
+sinä kenties paraikaa mietit samoja asioita -- päätä itse, minun
+arvostelukykyni on poissa. En tiedä enää mitään -- mutta anna minulle
+lupa, ja ensi laivalla olen luonasi!"
+
+Riemusta värähtäen Haijele painoi kirjeen sydäntänsä vasten. Mutta
+samassa kirkas kyynel vierähti poskelle.
+
+-- Ei niin, ei niin, rakkaani, -- hän kuiskasi. -- Meidän täytyy vielä
+odottaa. Sinä et tule, vaan minä palaan. Rakkautesi Israeliin on vasta
+silmikolla; sen täytyy kukkaan puhjeta. Silloin on hetki tullut, ja me
+käymme yhtyneinä kypsyttämään hedelmää kansallemme.
+
+
+
+
+IV
+
+TÄHTI-ILTOJA
+
+
+Pakkanen paukkui nurkissa ja taivas loisti ja leimahteli lukemattomin
+tähtivalkein, kun Mirjam issikalla ajoi palokunnantalolle. Äidin ja
+Haijelen piti myöhemmin tulla, mutta yön keijukaisten kuningatar ei
+voinut heitä odottaa.
+
+Sykkivin sydämin hän sivuhuoneessa pukeutui kiiltoharsoihinsa. Tummat
+kiharat laskettiin valloillensa ja tähtikoriste kiinnitettiin otsalle.
+Kainona ja ihanana hän siinä seisoi keveäverhoisten lasten keskellä,
+jotka muodostivat hänen keijukaisparvensa.
+
+Vähitellen sali täyttyi. Juutalaisia oli enin osa, se kohta ilmeni
+kasvonpiirteistä, mutta sieltä täältä vilkkui joku vaaleampikin pää.
+Mikä lieneekin helsinkiläisiä houkutellut -- uteliaisuusko vai kaunis
+ohjelma. -- Herroilla oli hännystakit, kiiltävät rintamukset ja
+valkoiset kaulahuivit; juutalainen naismaailma loisti kuin kukkatarha
+mitä kirjavimmissa ja heleimmissä väreissä. Vaan kun Haijele ohjelman
+jo aljettua uljasryhtisenä ilmaantui käytävälle tummanpunaisessa
+samettipuvussaan, säkenöivin kaulakoristein ja hiusneuloin, silloin
+kaikki muu koreus vaipui varjoon, suhina kävi yli salin, ja laulajatar
+parka sai hetken aikaa kuuroille korville tulkita sävelten salaisuuksia.
+
+Eräässä nurkassa istui Esko Kaisla puolittain pylvään varjostamana.
+Ensin hän huvitettuna katseli ympärillensä, sitte muuttui
+välinpitämättömäksi ja hajamieliseksi, haukotteli ja katsoi kelloansa.
+Eikö tuo laulu ja soitto jo loppunutkaan?
+
+Vihdoinkin!
+
+Ihmiset alkoivat nousta paikoiltansa, tuoleja työnnettiin syrjään,
+ja soristen koko yleisö tunkeusi eteenpäin, päästäksensä niin
+lähelle lavaa kuin suinkin. Lamput sammuivat; ainoastaan eriväriset,
+haaveelliset valojuovat värehtivät taustalla. Jo aukeni ovi, ja
+keijukaisten parvi liiteli sisälle.
+
+Esko katsoi viehättävää näkyä kuin lumouksen vallassa. Oi tuota yön
+ihanaa kuningatarta! Joka ilme oli sanoin selittämätöntä suloa, joka
+liike hienointa runoutta. Tämän vuoksi kyllä kannatti ikävystyneenä
+odottaa kokonainen pitkä ilta.
+
+Kolmeen kertaan oli baletti esitettävä yleisön myrskyisestä pyynnöstä.
+Haijelekin oli ihastunut, ja Rebekka, joka tänään oli oikein rouvan
+asussa, tunsi sydämensä paisuvan äidillisestä ylpeydestä. Tässähän
+istui hänen rinnallansa toinen tytär, jonka komeus oli vetänyt kaikkien
+huomion puoleensa, ja tuossa toinen kiepsahteli niin kauniisti, että
+ihmiset olivat vallan hulluina hurmauksesta.
+
+Rebekka ei hennonut lähteä pois vielä ohjelman loputtuakaan, yleisen
+tanssin alkaessa. Nythän paraiten sopi nähdä, kuinka hänen tyttärensä
+kelpasivat nuorille miehille.
+
+Naftali Junker, lyhyt, paksu, rasvaviiksinen kauppapalvelija, kumarsi
+heti Haijelelle, mutta sai kieltävän vastauksen, samoin kuin kolme
+seuraavaakin, jotka tulivat häntä pyytämään tanssiin. Vähät hän välitti
+heidän loukkaantumisestansa ja äidin mielipahasta. Hän vetäytyi
+pois uudistamaan tuttavuutta Ruubenin sisaren Rachelin kanssa, joka
+sievänä ja tyytyväisenä istui Hesekielinsä rinnalla, nyt ensi kertaa
+näyttäytyen uudelle seurapiirillensä. Mutta pian vietiin pikku rouvakin
+tanssin pyörteeseen. Silloin Haijele siirtyi vielä syrjemmälle, yksin
+erilleen.
+
+Miksi hän ei tanssinut? Niin, olihan siinä oikkua ja ylimielisyyttäkin
+mukana; tuntui hauskalta näin asettua ikäänkuin muita korkeammalle.
+Mutta ei tanssi häntä nyt todella huvittanutkaan. Kenties, jos Ruuben
+olisi astunut yli lattian...
+
+Oh, taaskin! Vielä kerran hänen siis täytyi huomata itsensä
+nöyryyttävällä tavalla ympäristönsä veroiseksi, kun pohjemmalle
+mentiin...
+
+Ei, ei, ei.
+
+Hän ei tahtonut, hän ei voinut alentua noiden ajattelemattomien,
+lepertelevien ihmisten kannalle, jotka meluavan soiton tahdissa
+pyörivät ympäri salia. Tämänkin he olivat Gojimilta oppineet. Sillä
+toista oli tanssi muinoin, kun Israelin immet karkeloin ja kantelein
+lähtivät voittoisaa Daavid kuningasta kunnioittamaan...
+
+Unohdettu, unohdettu oli isien mieliala: "Baabelin virtain luona
+me istuimme ja itkimme, koska Siionia muistelimme." Ei kukaan
+täällä Siionia ikävöinnyt... Ei muut kuin hän, joka tunsi sydämensä
+polttavasta kaihosta ja tuskasta nääntyvän...
+
+-- Voi minua, ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni! --
+
+Juuri samassa Mirjam pyörähti hänen ohitsensa. Kenen käsivarrella
+hän lepäsi? Valkotukkaisen nuorukaisen, joka ei voinut olla mikään
+juutalainen. Ilmetty Goi! Ja Mirjamin silmät säteilivät ja posket
+hehkuivat, ja keltaisen silkkipuseron leveät pitsit löyhyivät pilvenä
+ympärillä.
+
+Haijelen katse synkistyi. Onneksi Goi oli tanssinut loppuun, ja nuori
+juutalaispoika tuli viemään Mirjamia lattialle jälleen.
+
+Kotiin Haijele halusi. Mitäpä hän täällä? -- Rebekka myös olisi jo
+ollut valmis tulemaan, mutta vaikea oli jättää Mirjamia yksin ja yhtä
+vaikea keskeyttää hänen iloansa.
+
+-- Lähtekää vaan rauhassa, -- nyökkäsi rouva Sliman hyväntahtoisesti.
+-- Minä kumminkin viivyn täällä loppuun asti, koska olen
+toimikuntalainen. Kyllä minä hänestä huolen pidän. --
+
+Ja yön tunnit kuluivat, ja yhä nuoriso tanssi. Soitettiin valssin
+säveltä. Jälleen liiteli Mirjam Eskon käsivarrella.
+
+-- Oi, kun tämän jo täytyy loppua, -- hän kuiskasi. -- Rouva Sliman
+sanoi äsken, että nyt soi viimeinen valssi.
+
+-- Saanko sitte saattaa teidät kotiin?
+
+-- En tiedä... Mirjam oli hätäyksissään ja kuitenkin niin onnellinen.
+Nopeasti hän teki päätöksen, rohkeampana kuin milloinkaan ennen. --
+Tulkaa... mutta mennään heti, pujahdetaan nyt tästä... Muuten rouva
+Sliman tulee!
+
+He olivat juuri eteisen oven kohdalla. Esko kumarsi, laski hänen
+kätensä irti, ja he katosivat salista.
+
+Yhä loisti ja leimusi taivas, kun he ulos ennättivät.
+
+-- Niin kirkkaita tähtiä! -- sanoi Mirjam.
+
+-- Minä tiedän kaksi tähteä, joiden valo on vielä kirkkaampi, --
+vastasi Esko, katsoen hänen silmiinsä.
+
+Sitte he kulkivat pitkän aikaa äänettöminä. Yhtäkkiä Mirjam löi kätensä
+yhteen.
+
+-- Voi, voi, koko vaatemyttyni jäi ottamatta korjuun!
+
+-- Ottakoon rouva Sliman sen, kun ei hän teitä saanut, -- hymyili Esko.
+Ja Mirjamkin rauhoittui, nauraen omalle pelästyksellensä. Nyt rupesi
+puhelu luonnollisemmin sujumaan. Mutta matka oli liian lyhyt; oltiin jo
+perillä.
+
+-- Milloin saan tavata teidät jälleen? -- kysyi Esko portilla.
+
+-- Ei ole tanssiaisia enää, -- huokasi Mirjam.
+
+-- Minä lähden ehkä jo viikon lopulla pois. Ystäväni ylioppilas
+Marjamaa on pyytänyt minua kotiinsa. Näettekö, maalla on helpompi lukea
+tenttiä, ja minä aion keväällä valmistua...
+
+Mirjam kävi alakuloiseksi, mutta ei rohjennut mitään puhua. Vihdoin
+hän kumminkin kysyi, jotakin sanoaksensa: -- Ettekö tekin ole maalta
+kotoisin?
+
+-- Olen kyllä, mutta sinne on pitkä junamatka ja vielä penikulmittain
+ajettavaa. Koetan ennen joulua saada estetiikan suoritetuksi, ja
+sentähden on pysytteleminen lähempänä Helsinkiä.
+
+Mirjam ei tietänyt, mitä estetiikka olikaan. Taas he vaikenivat,
+seisoen yhä paikallansa.
+
+-- Neiti Mirjam, -- virkkoi Esko vihdoin, tarttuen hänen käteensä, --
+olenko liian rohkea, jos pyydän, että huomisiltana kello kahdeksan
+kohtaisitte minut Heikin esplanaadin päässä?
+
+-- En tiedä voinko, -- kuiskasi Mirjam, sydämen sykkiessä melkein
+kuuluvasti.
+
+-- Mutta enhän minä saata teidän kodissanne käydä...
+
+-- Minä tulen, -- vastasi tyttö silloin kiireisesti, ikäänkuin omaa
+ääntänsä pelästyen. -- Hyvää yötä!
+
+Rebekka heräsi hänen astuessaan sisälle. -- Miten pääsit kotiin? -- hän
+kysyi. -- Tulitko Gietel Slimanin kanssa?
+
+Mirjam oli pulassa, mutta hänen aivonsa toimivat tavattoman sukkelasti
+tänä iltana.
+
+-- Kyllä hän sinne vielä jäi, -- hän vastasi. -- Minä lähdin yksin
+issikalla.
+
+Siihen Rebekka tyytyi, ja pian oli huoneessa hiljaista jälleen.
+
+Mutta koko toisen päivän Mirjam oli kuin huumeessa. Eilinen menestys,
+valvottu yö, kävely tähtien loistossa ja vihdoin täksi illaksi annettu
+lupaus -- kaikki pyöri hänen päässänsä järjestämättömänä sekamelskana.
+Hetkittäin hän tunsi hirveätä rauhattomuutta. Mitä sanoisivat äiti
+ja varsinkin Haijele, jos he tietäisivät --? Ehkä hän olikin tehnyt
+suuren synnin, kun antautui Goin kanssa asioihin... Vaan tämä oli niin
+ihmeellistä, niin kiehtovaa ja autuasta, ettei sitä jaksanut vastustaa
+-- eikä tahtonutkaan...
+
+Mitä sitte oikeastaan oli tapahtunut? Kuinka se oli käynyt? Ei hän
+käsittänyt mitään, mutta tuntui ihan kuin jotain uutta olisi herännyt
+hänen sielussaan, niinkuin olisi puhjennut jotain keväistä, joka
+olemassaolostaan riemuitsi, mutta samalla janosi ja pyysi kasvamista.
+Ja kaikki se ihana ja ihmeellinen liittyi häneen -- tuohon vieraaseen,
+jonka näkemistä Mirjam pelkäsi ja odotti ja ikävöi...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Taas he kulkivat tähtien tuikkeessa, illan hiljaisuudessa. Töölön
+tiellä ei ollut pelkoa tuttavain tapaamisesta, vaikka vielä olikin
+ihmisten liikkumisaika.
+
+-- Mirjam, sinä yön ihana keijunen, sinä minun tähtivaloni...
+
+-- Oi Esko, onko se ihan totta? Kuinka voin ymmärtää, että sinä minua
+rakastat?
+
+-- Kuinka voisin olla rakastamatta, kun olen silmiisi katsonut?
+
+-- Mutta minä pelkään, Esko! Sinä olet kristitty.
+
+-- Emme sitä ajattele. Me olemme yhtä rakkaudessa.
+
+-- En uskalla puhua äidille ja Haijele sisarelleni. Mitä he
+tekisivätkään minulle...
+
+-- Eihän heidän sitä tarvitse tietää.
+
+-- Kuinka me muuten menemme naimisiin?
+
+Kysymys sai Eskon säpsähtämään. -- Älä huolehdi, -- hän sanoi
+hätäisesti, itsekin levottomana, -- se kyllä aikanaan selvenee. Nyt
+emme muista muuta kuin nuoren lempemme onnea!...
+
+Vielä toisenakin iltana Mirjam pääsi epäilystä herättämättä pujahtamaan
+kadulle. Kolmas oli perjantai, valmistuspäivä. Kun hän silloin vasta
+myöhäiseen palasi, oli Rebekka levottoman näköinen ja Haijelen muoto
+tuhoa ennustava.
+
+-- Missä olit? -- hän kysyi ankarin katsein.
+
+-- Ulkona vaan... Oli niin kaunis ilta.
+
+-- Mirjam, tahdotko sanoa, että kävelit kaksi tuntia yksinäsi pitkin
+katuja?
+
+-- Eeva Peritz oli kanssani, -- vastasi hän vikkelästi.
+
+Silloin Haijele asettui hänen eteensä synkkänä ja uhkaavana.
+
+-- Sinä valehtelet! Eeva Peritz kävi äsken asialla luonamme.
+
+Mirjam säikähti. Voi hirmuista, mikä tässä tulisikaan neuvoksi?
+
+-- Sano, missä olit ja kenen kanssa!
+
+-- Minä... minä tapasin sattumalta Sointu Kaislan ja unohduin hänen
+kanssaan puhelemaan... Antakaa anteeksi! Minä niin pelkäsin kertoa
+sitä, kun Haijele ei pidä hänestä... Mutta emme me sanallakaan
+maininneet Nasarealaista...
+
+Mirjam ei itsekään ymmärtänyt, kuinka hän sen niin pian keksi. Selitys
+tuntui luonnolliselta, ja hän huomasi heti, että hänen oli onnistunut
+pettää sisarensa, niin viisas kuin tämä olikin.
+
+-- Vai niin. Sinulla näkyy olevan ihmeellinen taipumus Gojimin puoleen,
+mutta se on juurrutettava pois, sen minä sanon sinulle. Ja tiedätkö,
+kuinka suuren synnin sinä teit äsken? Tiedätkö, että isien pahat teot
+tulevat lasten päälle? Jumalan kostava käsi kohtasi meidän isäämme --
+
+-- Olow hascholom, -- mumisi Rebekka, joka kauhistuneena kuunteli
+Haijelen saarnaa. Hän muisti, kuinka hän itsekin usein oli ostajia
+puijannut.
+
+-- ... sentähden, että hän oli petoksen ja valheen pauloihin
+kietoutunut. Mirjam, varo itseäsi!
+
+Mirjam itki ja vapisi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei
+Haijele asian todellista laitaa tietänyt. Mitä olisikaan siitä
+seurannut? Voi kauheata! -- Jospa Haijele pian menisi matkoihinsa.
+Äidin kanssa kyllä sentään jollakin tavoin tulisi toimeen.
+
+Ikäänkuin Mirjamin toiveiden toteuttamiseksi tapahtuikin, että Haijele
+toisena päivänä, sabbattina, alkoi puhua lähtöhankkeistansa. Hän
+oli äsken saapuneesta lehdestä lukenut, että noin kuukauden perästä
+sionistit aikoivat pitää kongressin Baaselissa. Kysymys oli hänelle nyt
+niin tärkeä, että kaikki muut näkökohdat saivat sen tieltä väistyä. Jos
+hän parin viikon kuluttua matkustaisi, ehtisi hän pikimältään käväistä
+kotonakin Leipzigissä.
+
+-- Ehkä saan sieltä Ruubenin mukaani, -- hän ajatteli itsekseen.
+
+-- Hyvä, hyvä, että hän menee! -- riemuitsi Mirjam sydämessänsä. Vaan
+samassa hän syvään huokasi. Oikeastaan tämä lähtö tuli liian myöhään;
+silloinhan Eskokin jo aikaa oli mennyt, eikä enää ollut mahdollisuutta
+ihaniin iltakävelyihin.
+
+Eskon matka oli siirtynyt tiistaihin. Sabbattina heidän ei pitänyt
+kohdata toisiansa, niin oli varovaisuuden vuoksi päätetty. Vaan
+sunnuntai-iltana Mirjam tuskallisen rauhattomuuden vallassa vahti
+ulospääsyn tilaisuutta. Ei mitään toivoa! Äiti kärsi hampaankolotusta
+ja Haijele kirjoitti kirjettä; päiviksi hankittu aputyttö, muuan pieni
+Ester, oli jo lähtenyt kotiinsa. Jos Mirjam olisi liikahtanutkaan
+padan äärestä, olisi neljä silmää heti iskeytynyt häneen. Kerran hän
+kuitenkin pääsi päällysvaatteitta portille saakka. Siinä hän värjyi
+pakkasessa, toivoen Eskon kulkevan ohi, mutta häntä ei kuulunut.
+Varmaan hän vuotteli kadun päässä, kuten oli määrä. Ja Mirjamin täytyi
+palata tyhjin toimin, ikävissään ja huolissaan siitä, mitä Esko hänestä
+nyt ajatteli, kun turhaan sai odottaa.
+
+Onneksi Mirjamilla oli hyvä toivo seuraavan illan suhteen -- viimeisen,
+jonka Esko vietti kaupungissa. Hänellä oli laulutunti iltapäivällä, ja
+sen jälkeen sopi jättäytyä ulos. Voi, voi, kunpa vaan tuo ilkeä Haijele
+ei mitään esteitä laittaisi...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Soinnun mieleen oli juolahtanut tulla laulutoveriansa noutamaan, ja
+Haijele loi heihin tyytymättömän katseen, jota seurasi vakava muistutus
+Mirjamille.
+
+-- Tule täsmällisesti kotiin! Sinua tarvitaan, sillä Rachel Sliman
+lupasi illalla käydä luonamme.
+
+Mirjam oli ollut suuressa mielenjännityksessä, ja Haijelen käskevä ääni
+kiihotti häntä vielä enemmän. Sanoilla hän ei kuitenkaan uskaltanut
+vastustaa, mutta mielessään hän ei tällä kertaa epäillyt. Hänen täytyi
+tavata Esko, hänen täytyi saada vielä muutama onnen hetki ennen eron
+ikävää. Kävi sitte kuinka kävi!
+
+-- Kylläpä tänään on kylmä, -- sanoi Sointu, kun he tulivat kadulle, ja
+nosti kauluksen korvillensa.
+
+-- Talvi on aikainen, -- virkkoi Mirjam koneellisesti, ajatukset muissa
+maailmoissa.
+
+-- Minäpä näin viime yönä unta kesästä ja kukkasista, -- kertoi Sointu.
+-- Mutta kesä ei ollut Suomen kesä, ja kukat olivat kauniimpia kuin
+täällä.
+
+Mirjam piti saduista ja alkoi kiinnittää huomiota Soinnun puheeseen. --
+Juttele koko unesi, -- hän pyysi.
+
+-- Ei siinä juuri enempää ollutkaan. Näin vaan kedon, joka oli täynnä
+korkeita valkoisia liljoja. Minä kuljin niiden keskellä yhtä valkeassa
+puvussa kuin nekin ja soitin pientä hopeaharppua. Ympärilläni kuului
+vieno laulu -- siihen heräsin.
+
+-- Missä se keto oli?
+
+-- Taivaan tarhoissa, -- vastasi Sointu kyyneltyvin silmin.
+
+Mirjam katsoi häneen aralla hämmästyksellä.
+
+-- Miksi sinä itket? -- hän kysyi niin hiljaa, kuin olisi pelännyt
+häiritsevänsä.
+
+-- Enhän minä itke... mutta minun tuli jälleen niin ikävä sinne ylös...
+
+-- Mitä sinä tarkoitat?
+
+-- Niin, näetkö Mirjam, kyllä täällä maan päälläkin on ihanaa, mutta
+minusta tuntuu toisinaan, ikäänkuin kulkisin vieraassa metsässä
+ja kaipaisin kotiin. Enkä minä oikein sovi tänne; kaikkeen olen
+liian heikko. Koulussa en voinut käydä vuottakaan. Sitte olen vaan
+hyvin hitaasti lukenut kotona isän tai opettajattaren johdolla ja
+aina välimmiten ottanut laulutunteja. Musiikkiopistoon olisin niin
+mielelläni mennyt, mutta lääkäri sanoi, että se rasittaisi liikaa.
+Nyt olen taas vähän aikaa saanut koetteeksi laulaa, ja kaikki jo heti
+väittävät, että olen käynyt siitä heikoksi ja kalpeaksi...
+
+-- Kalpea sinä oletkin tavallisesti, mutta nyt poskesi punoittavat.
+
+-- Sen tekee pakkanen, -- virkkoi Sointu. Ääni soi pirteältä, mutta
+kaihoisa katse viipyi yhä silmissä.
+
+Hetken he olivat ääneti. Sitte Mirjam rohkaisi mielensä.
+
+-- En tiedä, ymmärsinkö oikein. Ethän sinä voinut tarkoittaa, että...
+että tahtoisit kuolla?
+
+Sointu painoi päänsä alas.
+
+-- Isän ja äidin tulisi ikävä... En minä tahdo ennenkuin Jumala tahtoo.
+
+-- Kuolemahan on jotain niin kauheata, -- sanoi Mirjam, ja väristys
+kävi läpi hänen ruumiinsa.
+
+Silloin Sointu kohotti katseensa.
+
+-- Ei, Mirjam, Jeesus tekee sen suloiseksi! Hän on voittanut kuoleman.
+
+Taas oli Mirjam vaiti, mutta aallot kävivät hänen rinnassansa. Kuinka
+kummallista ja outoa olikaan tuo, mitä hän kuuli! Hänen täytyi ottaa
+nyt siitä tarkempi selko.
+
+-- Kerro minulle kaikki! -- hän pyysi, tarttuen kovasti Soinnun
+käsivarteen. -- Mitä hän tekee? Kuinka hän voittaa?
+
+-- Hän kantaa yli synkän virran, vaatettaa puhtaaseen pukuun ja
+taluttaa portista Jumalan kaupunkiin. Siellä on ijankaikkinen ilo,
+sillä hän kuivaa kyyneleet...
+
+-- Ja kuka pääsee sinne? -- kysyi Mirjam, tuskin uskaltaen hengittää
+kiihkeässä odotuksessansa. -- Tekö kristityt?
+
+-- Jeesus veisi niin mielellänsä kaikki ihmiset Isän majoihin, mutta
+he eivät huoli hänestä, -- vastasi Sointu surumielisesti. -- Oi kuinka
+hän ikävöi sinua, Mirjam, ja kaikkia Israelin lapsia. Minä olen
+varma siitä, että moni teistä vielä tulee sinne. Vaan ei kaikille
+kristityille portti aukene...
+
+-- Minkätähden? -- kysyi Mirjam yhä enemmän hämmästyneenä.
+
+-- Ei mitään saastaista pääse sinne sisälle, eikä mitään kauhistuttavaa
+ja valheellista; ne ainoastaan, jotka Karitsan elämänkirjaan ovat
+kirjoitetut...
+
+Suuri tuska valtasi Mirjamin. Kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna
+välkkyi hänen silmäinsä edessä: "Sinä olet valehdellut!"
+
+-- Mutta ei kenenkään nimi tulisi elämänkirjaan, ellei Jeesus antaisi
+syntejä anteeksi, -- jatkoi Sointu.
+
+Mirjam ei kuunnellut enempää, hän palasi nykyhetkeen jälleen. Tänä
+iltanakin piti taas keksiä jokin valhe... Ja samassa hän huomasi, että
+he puhuessaan olivat kulkeneet kauvas ohi opettajansa asunnon ja nyt
+varmaankin myöhästyisivät tunnilta.
+
+Neiti Telén oli kiltti eikä torunut, korvasipa vielä senkin, mitä tytöt
+olivat laiminlyöneet, pitämällä heitä pitkälle yli määräajan. Mirjam
+oli levoton ja seurasi huonosti. Äskeinen keskustelukaan ei tahtonut
+jättää häntä rauhaan, mutta vielä enemmän hän tuskaili ajan kulumista.
+Esko odottaa... Ehkä hän pitkästyy ja luulee, ettei Mirjam taas
+tulekaan. Ja tämä on viimeinen ilta! Jokainen minuutti, joka kuluu,
+vähentää yhdessäolon toivottuja hetkiä...
+
+Kun he vihdoin pääsivät pois, syöksyi Mirjam sellaisella vauhdilla
+portaita alas, että Sointu tuskin saattoi pysyä rinnalla. Katuovella
+hän hätäisesti puristi toverinsa kättä, sanoen: -- Nyt en tulekaan
+kanssasi, Sointu; minun on kiire. Toiste kerrot enemmän...
+
+-- Saanko kertoa Jeesuksesta? -- huudahti Sointu riemusta loistavin
+silmin, pidellen ystävän kättä lujasti omassansa. -- Rakas Mirjam, ihan
+varmaan sinusta vielä tulee kristitty.
+
+Mutta Mirjam riuhtaisi kätensä irti ja kiiti vastaamatta pois. Hän ei
+katsonut oikealle eikä vasemmalle, kiirehti vaan eteenpäin. Oli kuin
+kaksi voimaa olisi hänen askeleitansa siivittänyt. Rakkaus veti häntä
+siihen paikkaan, jossa hän arveli Eskon odottavan, ja Soinnun sanat
+tuntuivat ajavan takaa.
+
+"Ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty."
+
+Niin, niin, kuka tiesikään... Olihan eräs juutalainen laulajatarkin
+kääntynyt ja kastettu ja mennyt kristityn kanssa naimisiin. Mirjam oli
+lapsi silloin, mutta siitä oli puhuttu paljon. Hän muisti erityisesti
+ihmetelleensä, mitä se kastaminen oli, mutta äiti ei osannut muuta
+selittää, kuin että se on jotain salaperäistä, joka tekee ihmisen
+kristityksi. Hän oli sitte kerran kadulla nähnyt tuon laulajattaren ja
+peläten ja kammoten väistänyt häntä suuressa kaaressa. Myöhemminkin
+hän oli kuullut kasteesta puhuttavan, ja aina hän silloin oli tuntenut
+pelonsekaista uteliaisuutta. Kerran hän kysyi Soinnulta, mutta ei
+tullut hänen vastauksestaan viisaammaksi. Siltä hänestä kumminkin
+tuntui, ettei se mahtanut semmoista ensinkään olla, kuin hän oli
+kuvitellut. Ehkä hänenkin vielä täytyisi siihen uskaltaa, jos ei muuten
+voinut Eskon vaimoksi tulla...
+
+Minkätähden kaikki oikeastaan olivatkin niin vihaisia kristityille ja
+heidän kasteillensa ja menoillensa? Eihän Sointu puhunut muuta kuin
+kaunista tuosta merkillisestä Nasarealaisesta. Ja kaikki muutenkin oli
+niin kaunista, mitä Sointu puhui. Niin, ei sitä ensinkään tietänyt, jos
+ehkä Eskon tähden --
+
+Hän säikähti kesken ajatustansa. Oliko hän hullu? Haijele varmaan
+tappaisi hänet, jos sellaista tapahtuisi...
+
+Eikä hän kelvannutkaan kristittyjen taivaaseen. Hän oli valehdellut ja
+aikoi sitä tehdä vieläkin...
+
+-- Mirjam, rakas tyttöni, tulithan kuitenkin! -- kuuli hän samassa
+äänen sivultansa.
+
+-- Esko, Esko! -- hän huudahti riemuiten. Ja rinnakkain he kiiruhtivat
+rauhaan syrjäisille teillensä, joiden valona oli vain tähtien tuike ja
+lemmen hehku.
+
+Juuri kun jo luulivat turvassa olevansa, tuli vastaan joku, joka
+tervehti. Säpsähtäen he katsoivat ylös ja kohtasivat Pentti Viljakan
+katseen. Siinä oli merkitsevää naurua, melkeinpä vahingoniloa, joka
+puhui paremmin kuin sanat.
+
+-- Tuo yöhuuhkaja, -- sanoi Esko äkeissään, kun he olivat ohitse
+ehtineet, -- mikä hänen nyt tänne toi?
+
+-- Hyvä, ettei ollut kukaan meikäläisistä, -- virkkoi Mirjam
+helpotuksesta huoahtaen. -- Et usko, millaisessa vapistuksessa minä
+aina saan olla. Mutta en tahdo sitä nyt ajatella. Koko iloni menisi
+pilalle, jos kuvittelisin, mikä seuraa, kun tulen kotiin. Esko, puhu
+minulle, puhu lakkaamatta! Minä tahtoisin unohtaa pelkoni...
+
+-- Sinä rakas lapsi, kuinka paljon panetkaan alttiiksi minun tähteni,
+-- lausui Esko hellästi. -- En tiedä, mitä sanoisin. Kaikkihan sinä jo
+kuulit, kun tiedät, että minä lemmin, ihailen, jumaloin sinua...
+
+-- Sano se uudestaan ja uudestaan!
+
+-- Sanon sen tällä tavalla, -- vastasi Esko, pitäen kädessään jotakin
+taskusta otettua esinettä. Hänen kasvonsa hymyilivät, ikäänkuin sen,
+joka tietää ostaneensa mieluisan joululahjan lapselle, mutta ei heti
+avaa kääröä, saattaaksensa pienokaisen oikein uteliaaksi ja ilon vielä
+suuremmaksi.
+
+-- Mikä se on? Näytä, näytä!
+
+Hän kuori esille pienen sormuksen, jota värillinen kivi koristi. Mirjam
+huudahti riemusta.
+
+-- Onko se kihlasormus?
+
+Esko joutui vähän hämillensä.
+
+-- Emme vielä voi ihmisten tieten kuulua toisillemme... Mutta pidä tämä
+muistona minulta, kun olen poissa.
+
+-- Oi kiitos, kiitos! Kuinka onnellinen minä olen, Esko -- niin
+onnellinen, että en enää mitään pelkää!...
+
+Mutta hetket kuluivat ja ero läheni. Se tuli kuin musta hirviö -- ja
+Mirjam tunsi jälleen sydämensä ahdistuvan. Suuret kyyneleet alkoivat
+tipahdella hänen silmistänsä, ja hän painautui Eskon turviin kuin armoa
+anoen.
+
+-- Täytyykö sinun lähteä?
+
+-- Olen jo aikaa sopinut siitä toverini kanssa, ja minua odotetaan.
+Matkamme jo siirrettiinkin lauvantaista. Mutta palaanhan takaisin,
+Mirjam -- älä itke!
+
+-- Kuinka tulee pimeä... Tähdet sammuvat...
+
+-- Niin, Mirjam, meidän täytyy lähteä kotiin. Ole luja ja rohkea! Pian
+minä kirjoitan sinulle.
+
+-- Jos he saavat kirjeesi käsiinsä...
+
+-- Sinä noudat sen postista. Sinun on vaikeampi kirjoittaa minulle;
+siitä ilosta minun täytynee kieltäytyä. Sitä enemmän odotan näkeväni
+sinut jälleen. Pyyhi nyt kyyneleesi, armas! Vielä kerran tahdon nähdä
+silmäsi kirkkaina.
+
+Mirjam koetti hymyillä.
+
+-- Oi Esko... minä tahtoisin olla iloinen... mutta anna anteeksi... Ja
+hymy kuoli ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin.
+
+-- Sinä pelkäät, pieni kyyhkyni. Jumala sinua suojelkoon!
+
+Esko katsoi äkkiä ympärillensä. Ei ketään näkynyt. Hän kumartui tytön
+puoleen ja suuteli hänen vapisevia huuliansa.
+
+-- Nyt hyvästi!...
+
+Vasta kotiovella Mirjam täysin käsitti, kuinka vaarallinen hänen
+asemansa oli. Mitä tehdä? Millä puolustautua? Hänen aivonsa tuntuivat
+lakkaavan toimimasta; sormus poltti hänen taskussaan ja Eskon suutelo
+huulilla. Käsi vapisi lukon vääntimellä, mutta hän ei uskaltanut avata.
+
+Vaan eihän tässä viipyminenkään auttanut. Täytyi vihdoinkin...
+
+Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rachel Sliman oli jo
+mennyt. Rebekka seisoi takan ääressä itkettynein silmin, ja Haijelen
+poskilla paloi kaksi punaista pilkkua, jotka eivät hyvää tietäneet. Ei
+sanaakaan Mirjam saanut suustansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin
+palttina, ja mustat silmät tuijottivat tuskaisina. Hän oli odottanut
+nuhdemyrskyä, mutta äänettömyys, joka häntä kohtasi, tuntui vieläkin
+uhkaavammalta, aivan kuin kuolon tyyneys hirveän rajuilman edellä.
+
+-- Mirjam, -- sanoi Haijele vihdoin vakavalla, hillityllä tuomarin
+äänellä, -- huomenna menen neiti Telénille ilmoittamaan, että
+laulutuntisi ovat loppuneet.
+
+-- Ethän! -- rukoili Mirjam, joka sai nyt puhekykynsä takaisin. --
+Voi älkää vihastuko minuun, äiti ja Haijele! En minä ole mitään pahaa
+tehnyt...
+
+-- Vai et! -- kuohahti Haijele, joka ei enää voinut suuttumustansa
+pidättää. -- Tiedätkö, mitä sinusta kerrotaan? Rachel ei ole kauvan
+ollut Helsingissä, ja hänkin sitä jo levittää. Minäpä sanon sen
+sinulle: kristityt ovat heittäneet koukkunsa, onkiakseen sinut omalle
+puolellensa! Kaikki ihmettelevät, että sinä olet niin mainioissa
+väleissä heidän kanssansa. Minä itse olen nähnyt sinun yhden rinnalla
+tanssivan, ja neiti Kaislan käsikynässä riipuit kuin hyvänkin ystävän...
+
+-- Mutta Haijele, kyllähän muutkin --
+
+-- Älä keskeytä! Tässä ei ole kysymys muista, vaan sinusta. Gojimin
+kanssa voi monella tavalla seurustella, mutta näenhän minä, mihin
+se sinut vie. Kohta kai tulet kotiin, kirouksen kirja käsissäsi.
+Toissapäivänä valehtelit minulle, tänään teit vastoin suoraa käskyäni --
+
+-- Sinäpä et olekaan minun käskijäni! -- huudahti Mirjam, joka kävi
+rohkeaksi sitä myöten kuin hänen mielensä kiihtyi.
+
+-- Vaiti, Mirjam, vaiti, -- pyysi Rebekka tuskassa, rientäen
+tyttöjen väliin. Jo olikin aika, sillä Haijelen silmät salamoivat
+ja käsi kohosi, aivan kuin hän olisi aikonut nutistaa maahan tuon
+kapinoitsijan, joka uskalsi päästää moiset sanat huuliltansa.
+
+Rebekan edessä Haijelen käsi vaipui alas, mutta hän lausui nuhtelevin
+katsein: -- Puolustatko häntä, äiti?
+
+-- En, -- huokasi Rebekka. -- Mihin tässä joutuisinkaan ilman sinua?
+Mutta en minä soisi...
+
+Hän purskahti itkuun. Mirjam, jonka sydän heti heltyi, alkoi
+nyyhkyttää, mutta Haijele pysyi kylmänä kuin jää.
+
+-- Äiti on antanut minulle vallan, ja minä käytän sitä kotini ja
+kansani kunnian tähden, -- hän lausui Mirjamille. -- Tällä kertaa
+riittäköön rangaistukseksi, että et enää pääse laulamaan. Samalla minä
+kiellän sinua nyt kerta kaikkiaan: neiti Kaislan ja muiden kristittyjen
+kanssa et saa tästedes olla missään tekemisissä. Ellet tottele, niin
+tiedä, että minulla on voimakas käsi ja tarpeeksi lujuutta. Ensi
+kerralla minä en sinua pehmeästi pitele!
+
+Rebekka oli ääneti, ja Mirjamin tahto taipui kuin ruohonkorsi tuulen
+kourissa. Mutta vielä vuoteellansa hän nyyhkytyksistä vapisi.
+
+Yö levitti sysimustat siipensä. Viimeisetkin tähdet olivat sammuneet.
+
+
+
+
+V
+
+ORKAMOSSA
+
+
+Juna jyskytti tasaisessa tahdissa ja lumiset maisemat vilahtivat
+ohitse, viipyen matkustajain nähtävinä vaan sen verran, että ehtivät
+kutsuen kuiskata: Tulkaa, tulkaa suuren maailman hyörinästä! Luonnon
+povella on unhotusta ja uutta elämää...
+
+Vaunut olivat jokseenkin tyhjät, sillä vielä ei ollut alkanut se
+ristivirtaus, joka vie iloiset, vapautuneet joukot koululaisia
+ja ylioppilaita odottavien omaisten luo jälleen, mutta toisaalta
+tuo melkein yhtä sankat parvet jouluvieraita ja huvimatkailijoita
+pääkaupunkiin. -- Toimi ja Esko olivat saaneet mukavan, yksinäisen
+paikan, jossa kelpasi loikoilla, lukea tai keskustella -- mitä
+vaan mieli teki. Ei ollut pelkoa tyytymättömistä silmistä eikä
+tarpeettomista korvista, sillä paitsi heitä ei koko vaunussa istunut
+muita kuin vanha mummo ja pari lasta.
+
+Toimi käyttikin heti tilaisuutta, ottaen Eskon vakavan tutkinnon
+alaiseksi.
+
+-- Sinä et ollut eilen osakunnassa,-- hän lausui terävästi.
+
+-- En... minä... minä unhotin... Esko oli hyvin hämillään ja katseli
+vuoroin vaunun kattoon, vuoroin ulos ikkunasta.
+
+-- Vai niin, sepä oli omituista! Minun mielestäni yhdeksän lukukautta
+pitäisi riittää painamaan mieleen, minä viikonpäivänä osakunta
+kokoontuu.
+
+-- Oletpa sinä äkeällä tuulella, -- sanoi Esko, koettaen laskea
+leikkiä. -- Aiotko jatkaa sitä Orkamoon asti?
+
+-- Eipä tosiaan olisi ihme. Me raittiusmieliset ponnistimme kaikki
+voimamme, saadaksemme kerrankin jotain toimeen. Ei ole ensinkään
+yhdentekevää, mille kannalle osakunta asettuu talon ravintola-asiassa.
+Vaikka mitäpä tätä sinulle selitän. Tiedäthän sen itse yhtä hyvin,
+koska juuri eilisen kokouksen tähden lykkäsimme matkamme.
+
+Toimen ääni oli niin pureva, että Eskoa alkoi hermostuttaa. Samalla hän
+oli koko lailla häpeillänsä.
+
+-- Paha se oli, -- hän yritti puolustautua, -- mutta usko minua,
+unohdin sen todellakin juuri sinä hetkenä. Ja jos olisin muistanutkin,
+en olisi voinut tulla. Eikä yksi lintu kevättä tee...
+
+-- Entä kun tekee toisinaan. Tahdotko tietää tuloksen? Yhden äänen
+enemmistöllä päätettiin, että väkijuomat saavat meidän puolestamme
+edelleenkin talolla isännöidä. Mitä siitä sanot?
+
+-- Ikävä juttu, -- sopersi Esko. Hänen olisi tehnyt mieli vajota penkin
+alle.
+
+-- Kaksi kertaa soitin sinulle, -- jatkoi Toimi, -- mutta et ollut
+kotona. Pentti sen huomasi ja ilkkui vastaan, että turha vaiva on sitä
+poikaa nyt pyydystellä, sillä itse hän on pyydyksillä paraikaa.
+
+Pelästyen ja punehtuen Esko nosti katseensa lattiasta. Se Pentti
+roisto! Varmaan hän julisti tätä hupaista sanomaa ympäri Helsinkiä. Ja
+tuon Toimenkin piti ennättää kuulemaan...
+
+-- Sinä et vastaa, ja se on siis totta, -- virkkoi Toimi painavasti. --
+Hakkailet kaunista juutalaistyttöä. Ja kuinka pitkällä jo ollaan?
+
+-- Mitä tarkoitat?
+
+-- Pentti viittasi jotakin sinnepäin, että syvässä vedessä kalat
+kutevat. Esko on olevinaan siveä kuin karitsa, mutta perästä kuuluu...
+
+-- Hävytön! -- huudahti Esko, lyöden nyrkkiänsä penkkiin niin kovasti,
+että mummo ja lapset vaunun toisessa päässä kääntyivät katsomaan
+taaksensa. -- Että kehtaatkin, Toimi! Sinun pitäisi tuntea minut
+paremmin!
+
+-- No no, hyvä on, -- rauhoitti Toimi, nähtävästi tyytyväisenä. -- Onhan
+sinussa edes itsetuntoa ja kunnon pojan ylpeyttä. Mutta totta puhuen,
+luulin tuntevani sinut niin hyvin, ettei minun olisi tarvinnut kuulla
+sinusta tällaisen tyhmän jutun alkuakaan.
+
+-- Salaisuus se kyllä on, mutta ei mikään tyhmyys, -- sanoi Esko
+kiivaasti.
+
+-- Ymmärrä minua oikein! Olen antisemiitti jos joku, mutta tahdon
+kuitenkin muistuttaa sinulle, että juutalaisen lapsellakin on sydän.
+Hän näkyi olevan aivan kokematon ja tietämätön. Panisinpa vetoa,
+että hän jo on rakastunut sinuun, sillä juuri sellaiset tytöt ovat
+helpoimmin saatua tavaraa. Ja silloin --
+
+-- Entä sitte? Silloin asia tietysti on, niinkuin olla pitää.
+
+-- Vai niin, -- sanoi Toimi, katsoen ystäväänsä vakavasti silmiin. --
+Onko asia, niinkuin olla pitää, jos sinä sytytät tulen nuoren tytön
+rintaan ja jätät sen riehumaan, huolimatta siitä sen enempää? Vastaatko
+niistä haavoista, joita se polttaa? Esko, sellaista kevytmielisyyttä en
+olisi odottanut sinulta.
+
+-- Lakkaa jo loukkaamasta minua! -- huudahti Esko kärsimättömästä
+-- Kuka sen on sanonut, että minä olen kevytmielinen? Silloin vasta
+kevytmielinen olisin, jos ottaisin morsiamen ilman molemminpuolista
+rakkautta...
+
+-- Morsiamen? -- Nyt oli Toimen vuoro katsoa häntä pitkään. Mutta sitte
+hän helähti nauramaan ja löi Eskoa polvelle. -- En minä sinua olisi
+noin lapselliseksi luullut! Suo anteeksi, hyvä veikko, myönnän täydestä
+sydämestäni, että loukkasin sinua. Et ole ollut tiedoin tahdoin
+kevytmielinen, vaan yhtä kokematon ja ymmärtämätön kuin tyttösikin.
+Hyvä että ajoissa kuulin tämän kauniin historian!
+
+-- Miksi se niin hyvä oli? Pilkkaako tehdäksesi? -- mutisi Esko
+nyreästi.
+
+-- Kuuleppas nyt, Esko, ja ole järkevä! Mitä pikemmin teet asiasta
+lopun, sitä parempi. Ethän sinä juutalaista voi naida, ymmärrät sen
+toki itsekin, jos vähänkin ajattelet. Aikoisitko ruveta apostoliksi vai
+kääntyä Mooseksen uskoon? Ja lisäksi tyttö, joka parhaassa tapauksessa
+tuntee kirjaimet... Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi?
+
+-- Se on minun asiani. Anna minun olla rauhassa äläkä syyttömästi
+alenna Mirjamia! Muuten --
+
+-- Muuten jyryytät eteenpäin ja annat minun jäädä yksin Hyvinkäälle --
+niinkö? Älä huolikaan! Tule pois, tässä meidän pitää muuttaa junaa.
+
+Hangon radalla vaunut olivat täynnä siirtolaisia, ja Eskon mieliksi
+Toimi ei enää saadut tilaisuutta häntä ahdistella. Kohta oltiinkin
+matkan päässä. Viheltäen ja puhkuen juna saapui asemalle, josta oli
+neljä kilometriä Orkamon kartanoon.
+
+-- Hyvää päivää, tervetultua! -- huusi heleä ääni heitä vastaan.
+Sillalla seisoi punaposkinen tyttö, valkoinen karvalakki päässä,
+nahkalapaset käsissä.
+
+-- Terve, terve, Tuulikki, -- sanoi Toimi iloisesti, lyöden kättä. --
+Katso, Esko, eikö hän ole kasvanut? Vieläkö tuntisit?
+
+-- Tuskinpa vaan, -- arveli Esko, antaen katseensa viipyä tytön
+sorjassa vartalossa ja iloisilla kasvoilla. Ei hän oikeastaan kaunis
+ollut, sillä piirteet olivat ihan säännöttömät, mutta vaistomaisesti
+Esko, esteetikko, heti keksi hänen pitkät palmikkonsa ja ruskeitten
+silmien pirteyden.
+
+Tuulikki keskeytti Eskon tutkimuksen heleällä naurulla.
+
+-- Kylläpä sinä minua katselet, aivan kuin näkisit ensi kerran
+eläissäsi. Muistatko vielä, kuinka viisi vuotta takaperin yhdessä
+laskimme mäkeä ja kävimme lumisotaa? Ja minä aina sinut voitin! Mutta
+tulkaa nyt, taikka Huima käy levottomaksi! Tuolla ovat tavaranne.
+Tiedäthän, Toimi, missä Huima seisoo. Minä menen edellä.
+
+Pian he olivat kaikki reessä. Toimi vaati Tuulikin ajajanpaikalta
+Eskon viereen, väittäen, ettei hän tahtonut kylän läpi ajaa amatsoonin
+kyydissä. Nauraen Tuulikki sipaisi häntä kintaalla korvalle, mutta
+totteli kumminkin; ja niin kiidettiin läpi lumisen, päivänpaisteisen
+metsän mitä parhaalla tuulella ja vilkkaasti puhellen. Jo meni
+kirkonkyläkin, ja tuossa jo alkoi Orkamon kaunis kuusikuja, joka
+talvella oli yhtä hauska kuin kesälläkin. Koira haukkui, häntäänsä
+heilutellen ja ilosta hyppien suurella portilla, ja kaksikerroksisen,
+vanhan päärakennuksen portaille isä ja äiti ilmaantuivat ottamaan
+vastaan rakasta tulijaa ja hänen vierastansa, jonka he lasten
+kouluajoilta hyvin tunsivat.
+
+Kodikkaassa ruokasalissa oli kahvi kuumana. Tuulikki hyöri pöydän
+ympärillä kaataen kahvia, tarjoten leipää, jutellen ja ilakoiden.
+Avaimet helisivät vyöllä ja ruskeat palmikot heilahtivat. Lakkaamatta
+hänen suunsa oli käynnissä: Kuinka oli hauskaa, hauskaa, kun Toimi
+ja Esko olivat tulleet! Aamuisin saattoi jo hiihtää, ja jäälle oli
+lakaistu luistinrata. Isä oli ostanut uuden pienen reen, mutta siihen
+ei mahtunut kuin kaksi. Mentäisiinkö iltapäivällä koettelemaan, he
+yhdessä, Tuulikki ja Esko? Tai kyllä hän oli valmis kotiinkin jäämään,
+jos Toimi tahtoisi...
+
+-- Älä meistä paljon huvia odota, sisko hyvä, -- virkkoi Toimi, luoden
+kuitenkin epäilevän silmäyksen Eskoon, jonka lujuuteen hän ei suuresti
+luottanut. -- Mehän olemme tulleet lukemaan.
+
+-- Lukemaan! Niin kai. Kyllä te sitäkin ehditte. Täytyyhän minunkin
+joutua leipomaan ja ompelemaan ja kanakoppiin ja talliin...
+
+-- Valitettavasti estetiikan kurssi on pitkä kuin nälkävuosi, -- ivaili
+Toimi, -- ja eläintiede taas on hauskempaa kuin sinun hiihtoretkesi.
+
+-- Kuulkaa, kuinka hän lörpöttelee, -- nauroi Tuulikki. -- Tuo
+inhottava eläintiede! Isä ja äiti tietävät, onko hupaista silloin,
+kun Toimi kuljettaa tänne vanhoja raatoja... Ei kiitoksia! Mieluummin
+minä sentään kuuntelen suurten kirjailijain elämäkertoja, ja kaikkein
+mieluimmin luen heidän romaanejansa, jos kerran jotakin pitää lukea.
+Eikö niin, Esko, me hiihdämme yhdessä? Ja silloin kertaat minulle mitä
+olet lukenut. Saanhan siten minäkin vähän viisautta tyhmään päähäni!
+
+-- Houkuttelevaa se on, -- arveli Esko. Mutta sitte kääntyi puhe muihin
+asioihin. Patruuna Marjamaa tahtoi kuulla valtiollisia uutisia, ja
+hänen rouvansa kyseli teatterista ja kansallismielisten viimeisistä
+arpajaisista. Tuota pikaa aika lensi päivällisiin. Senjälkeen täytyi
+lähteä talontarkastukselle ulos, niin kauvan kuin vähänkin hämärää
+riitti, ja illaksi tuli kirkonkylästä vieraita.
+
+Oli jo puoliyö, kun nuoret herrat kiipesivät yläkertaan, jossa heillä
+kummallakin oli oma huoneensa -- rauhallista lukemista varten, tietysti.
+
+-- Älkää kompastuko! -- huusi Tuulikki, nostaen korkealle kädessänsä
+olevan kynttilän.
+
+Toimi oli jo harpannut ylös saakka ja sinkahutti sieltä vastauksen
+siskollensa, mutta Esko kääntyi äkkiä takaisin, ikäänkuin
+jotakin muistaen, laskeusi Tuulikin luo ja kysyi mahdollisimman
+välinpitämättömällä äänellä:
+
+-- Milloin täältä posti menee?
+
+-- Tavallisesti jätämme kirjeet samalla kuin käydään postia hakemassa
+Helsingin junalta. Mutta ehkä on kiireisempää? -- lisäsi hän
+veitikkamaisesti.
+
+-- Eikö mitä. Hyvää yötä nyt!
+
+Oivallista, ettei tarvinnut Toimen kuullen postiaikaa kysyä. Kunpa
+vaan saisi kirjeen menemään siten, ettei kukaan päällekirjoitusta
+tarkastelisi...
+
+Esko oli väsynyt ja vaihtelevien mielialojen vallassa. Kuitenkin hän
+veti matkalaukustansa postipaperia ja istuutui vielä kirjoittamaan.
+Kun hiljaisuus sai vallan, sukelsivat Mirjamin mustat silmät kaikkien
+muiden kuvien alta esiin. Yön taivaalla tähdet tuikkivat, pilkistäen
+ikkunastakin sisälle ja muistuttaen viimeisiä iltoja Helsingissä.
+Esko tunsi mielensä liikutetuksi, kun hän ajatteli, mitä soimauksia
+tyttö rukka lienee saanutkaan kärsiä eilisillan takia. Nyt hän varmaan
+paraikaa valvoi vuoteellansa ja ikävöiden muisteli lähtenyttä ystävää...
+
+Ja Esko kirjoitti ja kirjoitti, kaksi arkkia täyteen. Ei hän matkasta
+kertonut, ei Orkamosta, ei työaikeista eikä tulevaisuustuumistansa.
+Ainoastaan Mirjamin suloisuus ja lemmen autuus soi joka riviltä
+lakkaamatta uudistuvin sävelin.
+
+Hän kääri kolmannen arkin verhoksi ympärille, ettei vaan näkyisi läpi,
+sulki kuoren ja heittäysi vihdoin levolle. Koko yön hän näki unta
+sekaisin mustista, kyyneleisistä silmistä ja ruskeista palmikoista,
+jotka heiluivat aina hänen tiellänsä.
+
+Kummallista, kuinka kaikki tuntuu toisenlaiselta illan salaperäisessä
+tähtituikkeessa ja päivän kirkkaassa valossa! Aamulla Esko katseli
+suljettua kirjekuortansa sillä mielellä, kuin olisi hän halunnut
+avata sen jälleen ja tutkia, mitä tyhmyyksiä se mahtoikaan sisältää.
+Hänen muistiinsa johtui selvästi ja tarkasti kaikki, mitä Toimi oli
+matkalla sanonut hänelle. Mutta omasta puolestansa hän ei ehtinyt
+mitään miettiä, sillä juuri kun hän pöytänsä ääressä kirjoitti osotetta
+kirjeeseen, lensi lumipallo ikkunaan, säpsähyttäen hänet ylös. Mitä se
+olikaan?
+
+Oh, Tuulikki vaan. Hän seisoi alhaalla aamunraittiina ja hymyhuulin,
+sukset olallansa, pieni nahkalaukku vyöllä. Esko puisti pois
+hermostumisensa, avasi ruudun ja kysyi nauraen, miksi hän oli sellaisen
+huomentervehdyksen saanut.
+
+-- Minä aion hiihtää asemalle, sillä isä lähettäisi mielellänsä
+maitolaskut jo aamujunassa. Jos sinulla on kirje postiin, niin --
+
+-- Odota, minä tulen mukaan! -- huudahti Esko, upottaen kirjeen
+povitaskuunsa ja rientäen alas portaita.
+
+Ilma oli kirkas, mutta vähän suojainen. Puut olivat saaneet yöllä
+helmikoristeita ja seisoivat kuin juhlapuvussa, auringon pujottautuessa
+kultasätein niiden oksien lomitse. Harvinaisen keväinen ilma näin ennen
+joulua! Suksi luisti hyvin, Eskon mieli kävi raikkaaksi, ja puhelu
+sujui vapaasti ja iloisesti.
+
+Hän osasi olla aika hauska, tuo vallaton Tuulikki. Ja viisaskin hän
+oli, vastoin omaa väitettänsä. Hän ymmärsi esimerkiksi erittäin hyvin,
+ettei ollut terveellistä koko päivää lukea. Lyhyemmässä ajassa ehti
+tehdä työtä kaksin verroin, kun oli virkeät voimat... Niin, kyllä hän
+oli oikeassa Eskonkin mielestä.
+
+-- Annappas nyt kirjeesi, -- sanoi Tuulikki, kun he asemaa lähenivät.
+
+-- Anna sinä maitolaskut, -- sanoi Esko.
+
+-- Ei, näetkös, minähän täällä tavat tunnen. Kello on paljon ja
+laatikko on tyhjennetty. Ne täytyy viedä sisälle.
+
+-- Totta minäkin sinne löydän. Tai odotetaan junaa!
+
+-- Aamiainen jäähtyy kotona, -- arveli Tuulikki veitikkamaisena. --
+Oletpa sinä itsepäinen. Koska et usko minulle aarrettasi, niin tule
+itse mukaan!
+
+Eskosta tuntui tavattoman kiusalliselta. Täältä ei usein käynyt
+kirjoittaminen Mirjamille -- se ainakin oli selvää.
+
+Konttoristi otti ensiksi vastaan Tuulikin laukun sisällyksen, ja sitte
+Esko hätäisesti ojensi hänelle kirjeensä, kääntäen nurjan puolen
+ylöspäin.
+
+-- Tämä on raskas, -- sanoi konttoristi, punniten sitä kädessään.
+-- Tokko se meneekään kahdellakymmenellä pennillä? -- Ja Eskon
+kauhistukseksi hän heitti sen vaakaan ihan Tuulikin nenän eteen. --
+Näkyy menevän sentään, -- lisäsi herra levollisesti, laskien sen muiden
+kirjeiden joukkoon. Mutta Esko näki, että Tuulikki ennätti lukea
+osotteen: "Neiti Mirjam Poll, Helsinki, Poste restante."
+
+Hän punastui harmista. Tuommoinen epähieno, nenäkäs tyttö! Ja hänkin
+tyhmä! Miksei hän pistänyt kirjettä laatikkoon? Entäpä sitte, jos se
+olisikin mennyt vasta iltajunassa. Kuinka hänen nyt pitikin joutua niin
+ymmälle tuon tytön takia?
+
+Myös Tuulikki näytti aluksi olevan vähän hämillään, ja silmissä piili
+jotakin epämääräistä, melkein levotonta. Mutta paluumatkalla ne
+säteilivät entisellään, ja iloisesti hän kiusoitteli Eskoa:
+
+-- Olipa sen kirjeen sittekin kiire! Mielitietty sen sai -- vai mitä?
+Niin, niin, anna anteeksi, jos se oli salaisuus, mutta mitä minä sille
+voin, että näin päällekirjoituksen? Kuule, kuka se onkaan, se Mirjam
+Poll? Minusta on aivan kuin olisin ennen kuullut sellaisen nimen...
+
+-- Kaiketi oletkin. Se on muuan juutalainen, niitä jotka asuivat
+Viljakan talossa, -- vastasi Esko, koettaen tekeytyä niin
+välinpitämättömäksi kuin suinkin. Mutta kun hän lausui sanat "muuan
+juutalainen", tuntui kuin ne olisivat kirvelleet hänen kielellänsä.
+
+-- "Polle äijän musta Mirri!" -- huusi Tuulikki riemuiten. -- Voi, voi,
+minä osaan varmaan koko runon vielä, sen joka alkoi:
+
+    "Polle äijä se juutalainen,
+    se musta Israeli..."
+
+Eskon täytyi purra huultansa, jottei hän sanoisi mitään. Hän tiesi
+olevansa kurja raukka, kun vaikeni -- eikä hän kuitenkaan mistään
+hinnasta olisi tahtonut ilmaista salaisuuttansa.
+
+-- Mutta miten sinä hänen kanssansa olet kirjevaihdossa? -- huomautti
+Tuulikki äkkiä, kasvot suurena kysymysmerkkinä.
+
+-- Voihan olla asioita... Oletpa sinä utelias!
+
+-- Niin, hyvänen aika, vieläkö sitä ihmettelet? En tiedä mitään
+inhottavampaa kuin paksut, vaappuilevat juutalaisämmät ja
+korearyysyiset tytönreuhkanat. Uh sentään! Viitsitkö todellakin käydä
+kauppaa niitten kanssa?
+
+-- En ole koettanut, -- vastasi Esko lyhyesti.
+
+Taisi olla parasta heittää kysely sikseen, koska Esko oli huonolla
+tuulella. Itse asiassa Tuulikki ei enää kovin utelias ollutkaan.
+Seteleitä kai tuo paksu kirje sisälsi, sillä mitäpä muuta juutalaiselle
+olisi voinut lähettää. Esko parka häpesi velkojansa. Mutta Tuulikki
+niistä viis! Kaikki hyvä, kunhan se vaan ei ollut rakkauskirje eikä
+häirinnyt näitten viikkojen iloa, jotka Esko Orkamossa vietti.
+Sillä kihlatut tai muuten kaipailevat miehet -- ne vasta olivat
+sietämättömiä! Ja hän kun juuri oli ajatellut saavansa niin paljon
+hauskuutta tästä vierailusta. Toivottavasti hänen nyt ei tarvinnutkaan
+pettyä.
+
+Kun he saapuivat kotiin, oli aamiainen kauvan odottanut. Patruuna ja
+hänen rouvansa eivät sitä ensinkään pahoitelleet, vaan tervehtivät
+mielihyvällä sisäänastuvia punaposkisia hiihtäjiä. Toimi sitävastoin
+heristi sormeansa Eskolle ja sanoi lukeneensa jo neljäkymmentä sivua
+tänä aamuna.
+
+Se oli ensimmäinen muistutus, ja joka päivä seurasi toisia. Eskon
+mielipaha kirjesalaisuuden ilmi tulemisesta oli pian haihtunut,
+kun Tuulikki ei asiasta puhunut enää, ja he hiihtelivät kaikessa
+ystävyydessä jälleen. Mutta Toimi katseli syrjäsilmin heidän iloansa.
+-- Et sinä Esko lue tenttiäsi ennen joulua, -- hän vakuutti päätänsä
+pudistaen. --
+
+Eräänä päivänä, kun Esko kerrankin oli innolla tarttunut työhönsä,
+kuuli hän Tuulikin nauravan ja huhuilevan oven takana.
+
+-- Esko hoi! Täällä on kirje "härra yliopilas Esko Kaisslalle!"
+
+Esko aavisti heti, että se oli Mirjamilta, ja samassa hänet valtasi
+kummallinen levottomuus ja jonkinlainen painostava, epämääräinen
+tunne, jota hän ei itselleen osannut selittää. Se ei mitään uutta
+ollut, mutta se tuli nyt entistä voimakkaampana, saaden hänen sormensa
+vapisemaan, kun hän kuorta aukaisi. Jo edellisinä päivinä, milloin hän
+Mirjamia muisteli, se oli pyrkinyt hänen mieleensä. Hän oli silloin
+ryhtynyt kirjoihinsa, mutta ajatusten oli mahdoton pysyä koossa.
+Vihdoin hän turhien ponnistusten jälkeen oli heittänyt Volkeltit ja
+Viehoffit ja juossut vajaan, jossa sukset seisoivat, tai siepannut
+jonkun runoteoksen kouraansa ja istuutunut ruokasaliin, missä Tuulikki
+ompeli. Ei mikään niin hyvin karkoittanut huolia, kuin hänen hilpeä
+lavertelunsa. -- Mutta nyt, nyt ei päässyt pakoon. Mirjamin kirje oli
+jo ulkona kuoresta, pöydällä hänen edessänsä.
+
+Kuinka harmillista, että juuri Tuulikki sai sen käsiinsä! Miksi ei
+Mirjam noudattanut neuvoa ja ollut kirjoittamatta?
+
+Mutta ei, ei -- liian ikäväähän se olisi ollut heille kummallekin --
+tietysti...
+
+Nopeasti Esko kääri paperin auki.
+
+Siitä ei ollut helppo ottaa selvää. Kirjaimet olivat kyllä lapsellisen
+selvät, mutta välimerkkejä ei ollut kuin siellä täällä, oikeinkirjoitus
+oli kovin virheellinen ja sisällys sotkuinen.
+
+"Tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet! Mitä meidän
+tuleva maisterimme sellaisella tekisi?" -- ne Toimen sanat muistuivat
+välittömästi hänen mieleensä. Hän oli suuttunut silloin. Olihan Mirjam
+Soinnun laulutoveri ja tunsi nuotitkin, saati kirjaimet; ja miksei
+sitäpaitsi juutalaistyttö olisi yhtä sivistynyt kuin joku toinen?
+Muuten tämä puoli asiasta ei kertaakaan ollut hänelle päänvaivaa
+tuottanut. Mitä moisista turhuuksista, kun on nuori ja rakastunut?
+Mirjamin ihanuus ja sulo hänet kokonaan häikäisi. Hän ei silloin
+kysynyt muuta, ei ajatellut enempää.
+
+Mistä nyt tuli tämä tavaton selväjärkisyys?
+
+Esko tunsi häpeää ja katumusta, peitti kirjeen suuteloilla ja rupesi
+uudestaan lukemaan. Olihan hän kerrassaan sydämetön! Kuinka saattoi
+vaatia, että tyttö osaisi kirjoittaa suomea enemmän kuin Esko
+juutalaissaksaa?
+
+Mirjam kertoi, että hän ikävöi joka päivä, mutta uskalsi itkeä vain
+öisin. Äiti ja Haijele olivat niin hirveän ankarat. Kuinka he löisivät
+häntä, jos tietäisivät... Eskon kirje oli hänen aarteensa ja onnensa.
+Sitä hän aina piti povellansa, ettei kukaan löytäisi. -- Hän ei saanut
+enää laulaa eikä nähdä edes Sointua, sillä Haijele pelkäsi hänen
+tulevan kristityksi. Kyllä hän tahtoi tulla vaikka miksi, jos vaan
+Esko pian naisi hänet. Hän ei voinut kestää yksinäisyyttä. Oli niin
+äärettömän ikävä!
+
+Kyllä hän osasi jotain ajatella, Mirjam poloinen, kun vaan toinen otti
+vaivaksensa solmia yhteen hajanaiset langat...
+
+-- Lapsi raukka, -- ajatteli Esko, ja kipeä pistos tuntui sydämessä.
+-- Enhän minä vielä pitkään aikaan voi vaimoa elättää. He löisivät
+Mirjamia, jos tietäisivät! Onko se mahdollista? Mitä minä,
+ajattelematon poika, olenkaan tehnyt, syöstessäni tytön tällaiseen
+asemaan! Sillä ilmihän asia tulee, jos se jatkuu.
+
+Hänet valtasi suuri tuska, ja omatunto syytti ankarasti. Hänen täytyi
+jotakin tehdä, mutta mitä? Jospa olisi yksikin uskottu ja neuvonantaja!
+Setä ja täti Marjamaa olivat liian vieraat, ja Tuulikki -- jopa nyt
+jotakin! Nauraisi vasten silmiä. Toimen ohjeet hän oli jo saanut.
+Ne olivat häntä loukanneet, kuten luonnollista olikin. Konnamainen
+hän ei toki tahtonut olla. Mutta, mutta... Entä jos se tytöllekin
+olisi paras? Niin, yksinomaan hänen tähtensä Esko tietysti punnitsi
+näitä asioita. Sillä vielä hän Mirjamia rakasti yhtä palavasti, yhtä
+ihanteellisesti kuin noina unohtumattomina tähti-iltoina... Ei, ei hän
+omasta puolestaan olisi eroa pannut kysymykseenkään. Jos hän taas tytön
+hyväksi luopui periaatteistansa, niin --
+
+Mitä jos kirjoittaisi kotiin, vanhalle isälle ja äidille?
+
+Yhtäkkiä tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta. Hän oli näkevinänsä
+isän harmaan pään kumartuneena saarnapaperien yli, ja äidin istuvan
+kiikkutuolissa sukkakudin kädessänsä. Tuli takassa hiipui hiillokselle,
+ja vanha seinäkello naksutteli. Nyt se lyö. Isä työntää paperit kokoon
+ja nyökkää päätänsä äidille. -- Kyllä minä olen valmis. Joko kutsumme
+palvelijat iltarukoukseen? -- Kohta kutsun, -- vastaa äiti. -- Ja sitte
+rukoilemme lastenkin puolesta, pikku Soinnun ja Esko poikamme! Jumala
+heitä siunatkoon ja suojelkoon ulkona maailmassa...
+
+Esko oli painanut päänsä käsiinsä, ja hän tunsi kyynelen pyrkivän esiin
+ripsien alta. Silloin hän kuin heräten nopeasti pyyhkäisi silmiänsä ja
+ojentihe suoraksi. Oliko hän mies, hän, joka itki ja uneksi keskellä
+valoisaa päivää? Ei hän voinut kirjoittaa kotiin, se oli mahdotonta. He
+elivät siellä omassa rauhallisessa sopessansa, jonne kuohuva elämä ehti
+vain kaukaisena huminana. Miksi hän häiritsisi heitä? Heidän oli jo
+aika saada levätä.
+
+Entä Sointu sisko? Taivas varjelkoon, ettei hän kuulisi mitään huhuja
+Helsingissä! Oli tosiaankin onnellista, että Mirjamia oli kielletty
+hänen kanssansa seurustelemasta. Siellä hän eli, Sointu pieni, keskellä
+pääkaupungin hälinää, ja kuitenkin hänen maailmansa oli ehkä vielä
+suljetumpi ja rauhaisempi kuin isän ja äidin kotona pappilassa... Ei,
+ei hänelle sanaakaan näistä asioista!
+
+Ja niin Eskolle lopuksikin jäi vain Toimi ja oma sydämensä
+neuvonantajiksi. Ne puhuivat ristiriitaista kieltä. Hän oli tottumaton
+tällaisiin taisteluihin, hän tuskaili avuttomana eikä nähnyt tietä.
+
+Silloin kajahti hänen korvissansa lause, mistä lie tullutkaan: "Minä
+neuvon sinulle tien, jota vaellat; minä johdatan sinua silmilläni."
+
+Äiti oli sen opettanut hänelle joskus. Mutta hän oli ollut niin paljon
+muualla, niin vähän kotona, että moni vanhempain oppi oli ehtinyt
+muuttua vain korvakaiuksi...
+
+Arasti hän katsahti ympärilleen. Jos koettaisi rukoilla... Siinä oli
+kumminkin yksi tie -- niin, varmaan paras tie, sillä isä ja äiti ja
+Sointu sitä kulkivat turvallisesti...
+
+-- Esko, minnekkä jäit? -- kuului samassa heleä ääni portaista. --
+Huima on valjaissa pikku reen edessä. Tule pian, metsä on niin kaunis!
+
+Siinä oli toinen tie... unhotuksen ja nuoren, vapaana uhkuvan ilon,
+joka kukkasilla peitti mustat syvyydet...
+
+Hän tunsi voimainsa pettävän. Vielä katse kirjeeseen, joka hautautui
+pöytälaatikkoon, vielä hiljainen huokaus. Sitte hän tempasi lakkinsa ja
+huusi tytölle vastaan:
+
+-- Tulen, tulen, Tuulikki Tapion neiti!
+
+
+
+
+VI
+
+"KIROUKSEN KIRJA"
+
+
+Sointu kulki katua pitkin, kokonainen kantamus joulukääröjä
+käsivarrellansa. Isälle ja äidille hän oli ommellut pieniä töitä, jotka
+jo olivat valmiina matkakorissa. Nyt hän oli hankkinut joululehtiä
+kylän lapsille, kirjasia palvelijoille sekä Eskon tilaamat lahjat
+Orkamoon. Kuinka oli suloista päästä kotiin, oman isän ja äiti kullan
+luo! Yksi vaan oli kaihon pisara tässä ilossa. Esko ei tullutkaan.
+Sointu oli viipynyt näin kauvan Helsingissä varta vasten saadakseen
+veljestänsä toverin pitkälle kotimatkalle, mutta eilen olikin saapunut
+kirje, jossa Esko ilmoitti jäävänsä Orkamoon joulua viettämään. Hän
+ei ollut ehtinyt lukea estetiikan kurssia loppuun eikä siis saattanut
+tentteerata, ennenkuin joulun jälkeen. Ajan ja rahojen säästämiseksi
+hän nyt kertoi tehneensä tällaisen päätöksen joulunvieton suhteen,
+varsinkin kun häntä niin ystävällisesti oli pyydetty jäämään. Ikävää
+se tietysti oli, mutta isä ja äiti eivät kieltäneet, ja täytyihän olla
+järkevä...
+
+Sointu huokasi. Niin, kyllä kaiketi Esko oli oikeassa. Hänen vain
+oli niin vaikea ajatella, että rakas veli puuttui kodin piiristä
+jouluiltana, ja suuri oli varmaan uhraus vanhemmillekin.
+
+Siinä kulkiessaan hän oli jo joutunut lähelle asuntoansa, kun hän
+huomasi edempää Mirjamin. Tämäkin oli Soinnun nähnyt, sillä hän riensi
+melkein juosten entistä laulutoveriansa vastaan.
+
+Iloisena, vaikka samalla huolestuneenakin Sointu häntä tervehti.
+
+-- Sinä et ole tullut tunneille enää. Missä olet piilotellut, Mirjam?
+
+Tyttö katsoi hätäisesti joka taholle ja pyysi kiirehtien: -- Saanko
+tulla huoneeseesi kertomaan? Asuthan lähellä? Täällä joku voisi nähdä...
+
+Vasta kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, hän heittäytyi
+hillittömästi Soinnun kaulaan ja purskahti itkemään.
+
+-- Mikä sinun on? -- kysyi Sointu hämmästyneenä ja levottomana.
+
+-- Minä tiedän, että kahdesti kävit meillä, mutta sinua ei laskettu
+luokseni. Mitä lienevätkään sanoneet...
+
+-- Ei mitään pahaa, ole rauhassa. Ymmärsin vaan, että sisaresi ei
+pitänyt minun käynneistäni. Siksi en enää koettanutkaan.
+
+-- Minun on ollut niin ikävä...
+
+-- Minäpä olen siitä iloinen. Eikö se ole hullunkurista? Niin, näetkö,
+siitä huomaan, että sinä et tahallasi välttänyt minua. Enhän sitä
+oikein luullutkaan, mutta vähän pelkäsin sentään.
+
+Sointu oli vetänyt Mirjamin sohvalle viereensä ja kietonut kätensä
+hänen vyötäisillensä. Mirjam nojasi tummakutrisen päänsä Soinnun
+olkapäähän. Hänen silmänsä saivat haaveksivan, surumielisen ilmeen.
+
+-- Minä lähden iltajunassa, -- sanoi Sointu, kun Mirjam yhä pysyi
+vaiti. -- Oli niin hauska, että sain vielä nähdä sinut.
+
+Säpsähtäen Mirjam hypähti pystyyn.
+
+-- Lähdet tänään? Ja Esko --?
+
+Samassa hän huomasi sanoneensa liikaa. Tumma puna peitti hänen
+poskensa, eikä hän uskaltanut katsoa ylös. Vaan Sointu ei siitäkään
+ymmärtänyt. Tosin hän kummastuneena loi silmänsä Mirjamiin, mutta
+vastasi aivan viattomasti:
+
+-- Esko ei tule kotiin. Hän jää maalle, kunnes saa tutkintonsa
+luetuksi, ja palajaa suoraan Helsinkiin. Hänellä on kovin paljo työtä.
+
+Mirjam hengähti syvään. Siitä syystä hän siis turhaan oli kirjettä
+odottanut. Se oli jäänyt hänen ainoaksensa, tuo ensimmäinen,
+tuo kallis, joka nytkin hänen povellansa lepäsi. Esko ei jouda
+kirjoittamaan, mutta hän tulee, tulee ehkä piankin...
+
+Mirjamin silmät säteilivät jälleen, ja hän istuutui Soinnun viereen.
+
+-- Kuule, -- hän kuiskasi arasti, -- sinä lupasit kertoa...
+
+-- Jeesuksesta! -- täydensi Sointu. -- Oi, niin mielelläni. Mutta
+saatko sinä kuulla?
+
+-- Haijele on matkustanut pois, äiti on puodissa... Ei kukaan tiedä.
+
+Sointu tuli surulliseksi ja epäili hetkisen. Sitte hän vakavasti sanoi:
+
+-- Älä jää tänne, koska sinua on kielletty. Eihän se paljon
+hyödyttäisikään, tämä yksi kerta, ja useamminhan et voisi tulla, kun
+minä jo lähden kotiin.
+
+Mirjam painoi päänsä alas. Mutta Sointu jatkoi lämpimästi:
+
+-- Rukoilla me kuitenkin saamme, ennenkuin eroamme! Ei se voi olla
+vastoin Jumalan tahtoa. Tule, Mirjam!
+
+Melkein tahdottomana hän antoi Soinnun tarttua käteensä, ja itkien hän
+vaipui polvistuvan ystävän viereen. Hän ei aluksi paljon ajatellut,
+mitä Sointu sanoi, sillä outo pelko häntä värisytti. Jeesus nimen
+hän kuuli, ja se herätti jälleen tuon käsittämättömän kammon, joka
+hänet oli vallannut ensi kerralla Soinnun sitä mainitessa. Nyt tuntui
+vieläkin kauheammalta, sillä Mirjam oli jo vakuutettu siitä, että tuo
+ihmeellinen mies todellakin eli. Sointu puhui hänelle, ja näkymättömänä
+hän tietysti jossakin kuunteli. Mirjaminkin hän näki ihan varmaan,
+tuo Jeschu tai Jeesus tai mikä hänen nimensä olikaan. Voi hirmuista
+kumminkin, kun hän oli valehdellut ja pettänyt ja sitä salaperäistä
+ihmistä vihannut niin kovasti! Ja nyt se kaikki tiesi. Ei Soinnun olisi
+pitänyt ruveta häntä tänne huutamaan. Olisi vaan muuten kertonut...
+
+Vaan mitä... mitä Sointu nyt sanoikaan?
+
+-- Kallis Jeesus, sinä rakastat Mirjamia. Varjele häntä vaaroista
+ja kaikesta pahasta! Opeta häntä tuntemaan, kuinka hyvä sinä olet!
+Tahdothan sinä tehdä hänet niin onnelliseksi ja avata hänelle taivaan.
+Tee se, ota hänet omaksesi! Kuule meitä, Jeesus, sillä rakastathan sinä
+häntä...
+
+-- Rakastaako hän minua? -- täytyi Mirjamin huudahtaa.
+
+-- Oi rakastaa, -- kuiskasi Sointu. Sitte hän suuteli Mirjamia. --
+Hyvästi nyt, et voi viipyä kauvempaa. Mutta ota tämä, -- ja hän riensi
+nopeasti pöytänsä luo ja ojensi Mirjamille Uuden Testamenttinsa. --
+Osaathan lukea suomea? Siinä kerrotaan hänestä.
+
+Tyttö hätääntyi, seisoi empivänä, melkein taikauskoisen pelon vallassa,
+eikä vielä tarttunut kirjaan, vaikka hän toisaalta oli hyvinkin
+utelias. Sitäpaitsi -- minne hän sen kotona kätkisi?
+
+-- En minä paljon osaa lukea muuta kuin juudiskaa, -- hän sanoi
+epäröiden.
+
+-- Sinä opit, -- rohkaisi Sointu iloisesti. -- Ota se nyt kumminkin
+muistoksi minulta! Jeesuksen Henki puhuu sinulle ja ohjaa totuuteen.
+
+Mirjamin mieleen juolahti samassa, että tätä kirjaa kai Eskokin luki.
+Hän ei voinut enää muuta, vaan ojensi kätensä sitä ottamaan ja pudotti
+sen hätäisesti takkinsa suureen taskuun. Kyllähän sitte joku neuvo
+löytyisi.
+
+Kuuluvasti sykki hänen sydämensä, kun hän kulki kotiin päin. Hän sanoi
+itsellensä lakkaamatta: -- Esko lukee tätä myös, ja siinä kerrotaan
+Jeesuksesta, hänestä, joka rakastaa minua...
+
+Mutta yksi ajatus sai hänet aivan kauhistumaan: Mitä jos Haijele
+tietäisi! Vaan hän ei tiedä mitään. Kuinka ihanaa sentään, että hän on
+kaukana poissa eikä aavista, että "kirouksen kirja" tuodaan taloon...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niin, Haijele ei sitä aavistanut. Mutta Mirjam ei myöskään olisi voinut
+uneksia, että Haijele juuri paraikaa piti samanlaista kirjaa kädessään.
+
+Hän oli matkustanut Pietarin kautta ja viettänyt junassa jo kaksi
+yötä ja toista päivää. Seuraa hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä
+kaivannutkaan. Päinvastoin hän nautti siitä, että kerrankin sai olla
+häiritsemättä rauhassa. Hän oli kärsinyt kotinsa ahtaudesta enemmän
+kuin hän ennakolta olisi uskonutkaan, ja nyt hän oli kuin häkistä
+päässyt vapaa lintunen. Ensin häntä melkein lapsellisesti huvitti
+kaikki sekin, mitä hän näki ympärillään: maisemat, kaupungit ja
+vaihtuva, kirjava ihmisjoukko, jossa tapasi niin erilaisia muotoja
+ja olentoja. Mutta tämä oli kuitenkin vierasta hänen hengellensä, ja
+pian hänen mielenkiintonsa kääntyi sisäänpäin, siirtyi oman sydämen
+rikkaaseen maailmaan, ajatusten monimutkaisille teille. Siinä oli
+seuraa ja ajanviettoa yllin kyllin.
+
+Niin, Helsinki oli nyt jäänyt, ja Haijele käsitti, ettei hän sinne
+moniin aikoihin palaisi, ellei jokin odottamaton velvollisuus vaatisi
+tällaista uhrausta. Sillä uhraus se oli. Ei hän siellä ollut tavannut
+ketään, johon hän oikein olisi saattanut sisäisesti liittyä. Sääli vaan
+tuli kaikkia heitä, noita Israelin poljettuja lapsia, joiden päällä
+Jumalan käsi niin raskaana lepäsi Golassa. [Gola = muukalaisuuden
+maa.] Ja Haijelen oma äiti ja sisar olivat alhaisista alhaisimmassa
+tilassa. Kuinka äärettömästi se olikaan häneen koskenut! Eivät he
+aavistaneet, mikä palava sydän ankaran pinnan alla sykki, kun hän heitä
+koetti opettaa tai kun hän Mirjamia nuhteli -- pikku sisar raukkaa.
+Tällä hetkellä Haijelen olisi tehnyt mieli itkeä, kun hän sitä kaikkea
+muisteli. Mirjam oli ollut alakuloinen, mutta niin liikuttavan nöyrä
+ja kuuliainen aina siitä illasta saakka, jolloin Haijele hänelle
+antoi kiivaat nuhteet ja kovan uhkauksensa. Hiljaa hän hyräili
+askaroidessaan, mutta ei edes valittanut rakkaitten laulutuntiensa
+lopettamista. Ehkä siitä lapsi raukasta sentään olisi voinut tehdä
+jotakin... Mutta eihän Haijele sinne voinut jäädä. Suuremmat, laajemmat
+tehtävät häntä odottivat.
+
+Hän oli siis nyt matkalla hengenheimolaisten luo. Ja ennenkuin hän
+tapaisi heitä tuhatmäärin, oli hän kohtaava yhden -- sen, joka oli
+hänelle rakkahin maan päällä.
+
+Haijele oli tahtonut, että eronaika koettelisi ja kypsyttäisi heitä
+kumpaakin ilman toisen vaikutusta, ja siitä syystä he eivät usein
+olleet kirjeitä vaihtaneet. Sen verran vaan, että hän nyt sykkivin
+sydämin ja riemuisaa toivoa täynnä voi ajatella yhtymähetkeä... Ruuben
+aikoi tulla hänen mukaansa Baaseliin, ja se merkitsi paljon, sillä
+siten hän julkisesti oli tunnustautuva tosi israelilaiseksi. Muuta ei
+Haijele toistaiseksi pyytänytkään. Jos Israelin tulevaisuus yhdisti
+heidät, oli kaikki muu kyllä selvenevä, ja hän uskalsi ja sai antaa
+kätensä sille, jota hän niin syvästi rakasti ja jonka uskollisuus aina
+oli kestänyt muuttumatta.
+
+Oi, kyllä elämä oli sentään ihanaa! Mitä siitä, vaikka moni kysymys
+vielä vaatikin vastausta. Nämä kolme pysyvät: usko, toivo, rakkaus...
+Ja hän omisti kaikki nuo aarteet jälleen. --
+
+Juna saapui jollekin suurelle asemalle, ja Haijele heräsi mietteistään.
+Rautatiepalvelija avasi vaunuosastojen ovet, matkustajat riensivät
+jaloittelemaan, virvokkeita tarjoilevat pojat tungeksivat junan
+ympärillä, ja kaikkialla oli liikettä ja hälinää. Haijele silmäsi
+aikataulua ja havaitsi, että tässä oli neljännestunnin odotusaika.
+Ovesta hän näki mustan, vieraan ihmisvirran lyhtyjen valossa liikkuvan.
+Ei häntä haluttanut mennä ulos. Mitä jos hän käyttäisi hiljaisuutta
+lukeaksensa jonkun lauseen? Hän otti laukusta hebreankielisen
+raamattunsa ja avasi sen. Hesekielin kirja oli hänelle rakkain; siitä
+hän aikoi etsiä jotakin. Mutta ensin hän ummisti silmänsä, nojautui
+syvemmälle penkin nurkkaan ja vaipui äänettömään rukoukseen. -- Adonai,
+anna hyvä lause minulle! -- hän pyysi.
+
+Jokin rapsahdus kuului aivan hänen läheltänsä, katkaisten hänen
+ajatuksensa ja rukouksensa. Ovella seisoi mustapartainen,
+juutalaispiirteinen mies, joka katseli häntä hievahtamatta. Se tuntui
+niin omituiselta, että Haijele melkein pelästyi. Mutta samassa mies
+läheni, lausuen:
+
+-- Olette israelilainen?
+
+-- Olen.
+
+-- Näen kirjan sylissänne. Sanokaa, ymmärrättekö sitä?
+
+Haijelen mielestä mies kävi tunkeilevaiseksi, mutta hänessä oli
+kuitenkin jotain niin vakavaa ja hallitsevaa, että Haijelen täytyi
+vastata.
+
+-- Osittain ymmärrän, osittain en, -- hän sanoi.
+
+Silloin kello soi, ja matkustajat rupesivat rientämään paikoillensa.
+Mies ei siitä hätääntynyt. Rauhallisesti hän veti taskustaan kirjan ja
+ojensi sen Haijelelle.
+
+-- Tässä tarjoan teille selityksen siihen, mitä ette ymmärrä, -- hän
+virkkoi; ja ennenkuin Haijele ehti punnita, mitä tapahtui, oli mies
+kadonnut asemasillalle, ja kirja lepäsi Haijelen helmassa toisen päällä.
+
+-- Se oli juutalaislähetyssaarnaaja N. Leipzigistä, -- kuiskaili pari
+matkustajaa keskenään, luoden sivusilmäyksen penkin kulmassa istuvaan
+Haijeleen, jonka ulkomuoto hyvin ilmaisi hänen kansallisuutensa.
+
+Mutta Haijele oli kuin salaman iskemä. Mitä tämä saattoi merkitä?
+
+Hän ei voinut olla avaamatta kirjaa, uteliaisuus oli liian
+suuri. Umpimähkään hän sai eteensä erään sivun ja luki puhtaalla
+hebreankielellä: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan
+rakkaus on suurin niistä."
+
+Mitä tämä oli? Se lause, jota hän oli ihaillut niin suuresti,
+tietämättä kuka filosoofi sen oli kirjoittanut! Valtava mielenliikutus
+järkytti koko hänen olentoansa. Hän oli pyytänyt Jumalalta hyvää
+lausetta, ja ikäänkuin ihmeen kautta tämä hänelle lähetettiin.
+
+Vaan kuka oli tekijä? Mikä oli tämä kirja?
+
+Haijele katsoi kiireesti kansilehteä, ja samassa hän pudotti kirjan
+penkille, aivan kuin käärme olisi hänen käteensä purrut.
+
+Uusi Testamentti! Kirouksen kirja!
+
+Hetkiseksi hän kadotti kokonaan ajatusvoimansa ja toimintakykynsä.
+Mutta toisena hetkenä hän jo tempasi kuin kuumeessa molemmat kirjat,
+Vanhan ja Uuden Testamentin, ja kätki ne laukkuunsa. Sitte hän
+vetäytyi takaisin nurkkaansa, jääden istumaan liikkumattomana kuin
+kuvapatsas, huolimatta matkatoveriensa katseista ja supatuksesta,
+tuskin huomatenkaan mitään ympärillänsä. Hänen oli niin kummallinen
+olla. Tuntui kuin kaikki olisi mullistettuna ja sekasorrossa hänen
+ajatuskammioissaan, mutta hän oli aivan hervonnut siihen paikkaan eikä
+voinut mitään tehdä, päästäkseen entisellensä.
+
+Vähitellen hän kuitenkin toipui, ja silloin nousi ajatusmyrsky, jossa
+aalto aaltoa ajeli, keskeytymättä, rajulla vauhdilla. Mitä siinä
+taisteltiin, sen näki yksin Israelin Jumala.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana iltana Haijele saapui Leipzigiin. Asemalla vanhat
+kasvattivanhemmat häntä odottivat ja liikuttavalla hellyydellä sulkivat
+hänet syliinsä kuin oman lapsen. Ruuben ei tietänyt tulla, sillä
+Haijele tahtoi häntä hämmästyttää eikä ollut siitä syystä ilmoittanut
+hänelle saapumisensa aikaa.
+
+Yöllä Haijele nukkui levottomasti, heräsi tuon tuostakin ja nousi
+vuoteeltansa varhain, kun toiset vielä olivat sikeän unen helmoissa.
+Hän ei tuntenut mitään väsymystä matkan jälkeen, vaikka hän paljon oli
+valvonut. Sydän vaan sykki rauhattomasta odotuksesta. Hän laski hetkiä:
+nyt Ruuben lähtee ulos; nyt hän tekee kierroksensa sairashuoneessa; nyt
+se on suoritettu; -- ja nyt minun on aika mennä!
+
+Ruuben asui yhä vieläkin enonsa luona. Tämä koti oli aivan toisenlainen
+kuin se, missä Haijele oli kasvanut. Mooses Löwe oli hieno, muodikas
+asianajaja, niin vähän juutalainen kuin mahdollista. Hän oli elänyt
+poikamiehenä kauvemmin kuin Talmudin mukaan oli suotavaa, sillä vasta
+viisi vuotta takaperin hän oli kirjoittanut nimensä kontrahdin alle ja
+ilman kansallisia juhlamenoja tuonut kotiinsa nuoren, vaaleatukkaisen
+Bertha Birkmannin, jota pikemmin olisi voinut luulla saksalaiseksi
+kuin juutalaiseksi. Kodissa ei ollut mitään, joka olisi eronnut
+saksalaismallista. Palvelusväkikin oli saksalaista, ja lapsille oli
+annettu nimeksi Fritz ja Gretchen. Ruokasäännöt, sabbattikäsky ja
+muut juutalaistavat oli kokonaan hylätty; ainoastaan uutta vuotta,
+sovintopäivää ja pääsiäistä vielä muistettiin ulkonaisesti. Kansallisin
+tässä ympäristössä oli sittekin Ruuben -- hän, jota lievätkin
+Talmudjuutalaiset empimättä nimittivät epikoresiksi.
+
+Niin, epikores hän olikin ollut, ja Haijele lain orja. Mutta kaikki oli
+vihdoinkin muuttuva. Uusi kansallinen liike, Israelin kohottaminen ja
+kokoaminen, yhdisti jo heidät, ja kummankin mieli oli nyt yhtä vapaa
+ja avoin, kun oli kysymyksessä sen hengen etsintä, joka kuolleet luut
+tekee eläviksi. Tähän jälkimmäiseen tehtävään Ruuben oli helposti
+antautuva, sitte kuin hän kerran edellisessä suhteessa oli itsensä
+voittanut -- siitä Haijele oli vakuutettu, mikäli hän tunsi ystävänsä.
+Häneltä itseltään taaskin oli viimeisenä unettomana matkayönä
+ennakkoluulojen lujin kahle katkennut. Hän oli nyt valmis etsimään
+vaikka mistä, vaikka mistä... Ehkä löytyisi totuuden sirpaleita
+siltäkin taholta, jota hän tähän asti oli pitänyt aivan mahdottomana.
+
+Haijele oli saapunut asianajaja Löwen ovelle. Jos Ruuben oli yksin
+kotona, aikoi Haijele pyytää häntä kävelemään; muussa tapauksessa
+he voivat sisälläkin selvittää asiansa. -- Hän soitti kelloa, ja
+palvelusneiti tuli avaamaan. Salin kynnyksellä seisoi Bertha rouva,
+joka huudahti hämmästyksestä hänet nähdessään.
+
+-- Mistä sinä ilmestyt, Haijele? Suomen noidatko ovat sinut ilman läpi
+lähettäneet?
+
+-- Kyllä minä junassa matkustin, -- hymyili Haijele.
+
+-- Tule nyt kertomaan kaikesta! Mooseskin on toimistossa ja lapset
+ulkona. Minä olen ihan yksin.
+
+-- Eikö Ruuben ole kotona? -- kysyi Haijele.
+
+-- Niin, Ruuben -- onhan hän. Pitääkö häntä kutsua? -- Bertha rouva
+hymyili ja iski merkitsevästi silmäänsä. Mutta Haijele pidätti hänet,
+laskien kätensä hänen käsivarrelleen.
+
+-- Ei, älä huoli, -- hän sanoi. -- Suo minun mennä! Juuri Ruubenia
+tulin tapaamaan, ja haluaisin olla ensi hetkenä kahdenkesken...
+
+Bertha tuijotti Haijelea, ikäänkuin hän ei olisi uskonut korviansa.
+Oliko hän järkensä kadottanut siellä villien maassa?
+
+-- Kuinka se kävisi päinsä? -- hän sopersi.
+
+-- Ruuben on sulhaseni, -- vastasi Haijele, nostaen päänsä pystymmäksi.
+-- Suvaitsethan siis? -- Ja suorana, varmana hän astui Berthan ohi
+mennäkseen koputtamaan Ruubenin työhuoneen ovea.
+
+Mutta Ruuben oli jo kuullut äänen, joka sai hänet säpsähtäen nousemaan
+pöytänsä äärestä. Hän ei voinut erehtyä. Noin puhui vain yksi --
+yksi ainoa! Hän syöksähti ovelle, tempasi sen auki ja katsoi samassa
+Haijelea silmistä silmiin.
+
+-- Ruuben, sulhaseni! -- huudahti tyttö, ojentaen hänelle kätensä.
+
+-- Oi, Haijele, Haijele, se on siis totta! -- riemuitsi Ruuben ja sulki
+hänet syliinsä ällistyneen Bertha rouvan silmien edessä.
+
+-- No johan minä tuota odotinkin aikoja sitte, -- sai Bertha vihdoin
+suustansa. -- Koska se nyt on tapahtunut? Toivotan onnea --
+
+-- Kiitos, kiitos, -- sanoivat Haijele ja Ruuben; mutta enempää
+he eivät tosiaankaan voineet tällä hetkellä välittää Berthasta,
+se oli ihan mahdotonta. Ja kun hän ei ymmärtänyt salista poistua,
+siirtyivät he käsi kädessä Ruubenin sohvalle istumaan. Heillä oli
+niin paljo, paljo sanomista toisillensa. Bertha rouva piti vakavana
+velvollisuutenaan jäädä edelleenkin saliin ja asettua virkkauksinensa
+sellaiseen paikkaan, josta hän voi heitä silmin seurata. Mitäpä
+he siitä? He olivat niin onnelliset, että heitä vain nauratti, ei
+edes harmittanut. Bertha sai niin mielellään nähdä heidän loistavat
+silmänsä, kunhan ei sydänten salaisuuksia kuullut; ja siitä he kyllä
+kuiskaamalla pitivät huolen.
+
+Puolen tuntia kului. Nuori rouva alkoi jo pitkästyä
+paimentajavirkaansa, varsinkin kun hän hartaasti odotti hupaisia
+juttuja Haijelen matkalta. Ei hän kuitenkaan rohjennut astua
+vierihuoneen kynnyksen yli, sillä kun Haijele oli ylpeällä tuulella, ei
+ollut hauska häntä lähestyä, ei edes omassa kodissaan. Mutta jollakin
+tavalla täytyi keskeyttää tuo loppumaton kaksinpuhelu. Hän nousi
+paikaltaan, liikkui, askaroi kukkiensa luona ihan oven pielessä -- eikä
+mikään auttanut.
+
+Silloin ilmestyi pelastava enkeli pikku Gretchenin muodossa, joka
+täyttä kurkkua itkien tulla tylleröi saliin kertomaan, että Fritz oli
+lyönyt häntä. Poika juoksi kohta jäljessä, huutaen, että Gretchen oli
+syönyt hänen karamellinsa.
+
+Se konsertti tepsi. Hieroessaan sovintoa lasten kesken Bertha toisella
+silmällä huomasi Haijelen ja Ruubenin nousevan sohvasta. Mutta saliinko
+he aikoivat? Turha toivo!
+
+-- Mitä sinä luet tätä nykyä? -- kuuli Bertha Haijelen kysyvän ihan
+ääneensä. Mutta Ruubenin vastausta hän ei kuullut.
+
+Se tulikin hiljaa, viipyen, ja nuorukaisen muoto muuttui tavattoman
+vakavaksi, kun he astuivat hänen pöytänsä ääreen.
+
+-- Haijele, miksi sinun jo tänään piti sitä kysyä? Velvollisuuteni on
+puhua suoraan. Mutta jos tietäisit... Sano, voinko sinut kadottaa vielä
+kerran, nyt juuri saatuani sinut omakseni?
+
+-- Mitä tarkoitat? Mistä tämä juhlallinen esipuhe?
+
+-- Ymmärrä minua, Haijele! Onhan sinullakin janoava, etsivä henki!
+Katso, en minä tähän kirjaan usko, mutta minä ostin sen tutkiakseni...
+
+Uusi Testamentti lepäsi pöydällä heidän edessään. Ruubenin sydämessä
+riehui ankara tuska, ja hän koetti lukea Haijelen silmistä hänen
+ajatuksiansa. Mutta tytön ilmeessä oli jotakin niin ihmeellistä, ettei
+hän voinut sitä ymmärtää.
+
+-- Kaksi päivää takaperin olisin tämän nähdessäni työntänyt kätesi
+pois, -- kuiskasi Haijele vihdoin kovassa mielenliikutuksessa. -- Vaan
+nyt... oi Ruuben... Minullakin on tuo kirja!...
+
+Turhaan Bertha rouva odotti matkakertomusta. Kun vielä oli puoli tuntia
+kulunut, tuli Haijele Ruubenin seuraamana saliin, mutta ainoastaan
+hyvästi sanoaksensa.
+
+-- Suo anteeksi, Bertha, -- hän lausui niin ystävällisesti, että pikku
+rouvan heti täytyi leppyä. -- Huomenna tulen yksinomaan sinun luoksesi.
+Silloin kerron, mitä vaan tahdot, ja sinä annat neuvoja, kuinka
+järjestäisimme hauskat kihlajaiset. Näkemiin asti! Sano terveisiä
+puolisollesi! Toivon, ettet käy levottomaksi tästä suojatistasi, jos
+minä vien hänet koko päiväksi.
+
+Nauraen Ruuben oikaisi kookasta vartaloansa, he kättelivät Berthaa
+ja lähtivät. Kun he joutuivat kadulle, otti hän Haijelen käsivarren
+kainaloonsa. Tyttö loi häneen mustat, säihkyvät silmänsä ja lausui
+syvään hengähtäen:
+
+-- Kirouksen kirjasta sen luin, mutta sittekin se on valtava ajatus:
+"Rakkaus on suurin niistä..." Se on totta, Ruuben. Kuinka ihanaa, kun
+tunnemme rinnoissamme sen kaikki voittavan voiman!
+
+
+
+
+VII
+
+JOULUYÖ
+
+
+_Ensimmäinen taulu_.
+
+Pyhä yö, kirkas yö!
+
+Luoja oli sytyttänyt taivaan tähtivalot, ja ihmisten ikkunoista
+kynttilät lukemattomina loistivat. Kristikunta vietti kuninkaansa
+syntymäjuhlaa.
+
+Kirottu yö, pimeä yö!
+
+Hartaimpien juutalaisten asunnoista ei näkynyt valon tuikettakaan.
+Missä joku himmeä kynttilä paloi, siinä oli huolellisesti laskettu
+verhot ikkunan eteen. Eihän heillä, hajoitetuilla raukoilla, kuningasta
+ollut. Otho haîschin juhla oli heidän murhejuhlansa.
+
+"Hän tuli omillensa, mutta hänen omansa eivät häntä ottaneet vastaan."
+
+Efraim Pollin talo Humboldt-kadun varrella oli myöskin aivan pimeä,
+kun sitä kadulta katseli. Ruokasali, joka sijaitsi pihan puolella, oli
+kuitenkin heikosti valaistu, ja siellä vanhukset olivat istuneet koko
+illan Haijelen ja Ruubenin kanssa. Nuorten piti seuraavana päivänä
+matkustaa Baaseliin, ja kihlajaiset oli päätetty viettää heti heidän
+palattuansa. Saara täti iloitsi suuresti, kun hänen toivonsa nyt
+kumminkin toteutui, ja vanhalle sedälle oli pääasia, että hänen rakas
+tyttönsä näytti onnelliselta. Hän luotti täydellisesti Haijeleen.
+Ei se tyttö suotta eronnut sulhasestaan eikä myöskään suotta häneen
+yhtynyt jälleen -- siitä sai olla varma. Myöhemmällä saapui Mooses
+Löwe rouvineen ynnä muutamia muita tuttavia, etupäässä "vanhoillisten"
+piiristä. Heidät oli kutsuttu vieraiksi, jotta ilta kuluisi nopeammin.
+Tänäänhän ei tarkkatuntoinen juutalainen voinut mitään tehdä, ei
+työskennellä eikä lukea, kaikkein vähimmin tutkia Thoraa tai sen
+selityksiä. Klabriasta [Klabrias = eräs korttipeli] näki pelata
+hämärässäkin, keskustelu kyllä sujui myöskin, eivätkä hurskaat vieraat
+"pimeänä yönä" enempää pyytäneetkään.
+
+-- Myöntäkää toki, että tämän yön viettämistapa on hullutusta, --
+virkkoi Löwe, heilutellen jalkojansa nojatuolissa. Hän ei kuulunut
+noihin hurskaisiin -- vaikka hän tosin ei huolinut kertoa, että hän
+pienokaistensa huviksi oli hankkinut joulukuusen lastenkamariin. --
+Miksi on parempi istua sokkosilla kuin täydessä valossa?
+
+-- Minusta täällä on valoa liiaksikin, -- tokaisi vastaan
+teräväsilmäinen Zebi Knauf, tehtailija. -- Olisin kiitollinen, jos
+isäntä sallisi sammuttaa kynttilän, joka on tuolla ikkunapöydällä.
+Tällä yhdellä tulemme aivan hyvin toimeen.
+
+-- Rauhoitu, hyvä ystävä, -- hymyili Efraim Poll, taputtaen häntä
+olalle. -- Ei se kuulu meille vanhoille, se on Haijelen ja Ruubenin
+ilokynttilä. Antakaamme sen loistaa!
+
+-- Se oli kauniisti sanottu, arvoisa veli, -- virkkoi Löwe. -- Herra
+Knauf, suvaitsetteko nyt, että jatkan? Tahtoisin kertoa, että minulle
+oli todellinen pelastus, kun pääsin tänne lähtemään. Seinäni takana
+asuu kansalaisiamme, jotka ulvoivat hämäristä alkaen yhteen jaksoon
+kuin villipedot metsässä. Onko sekin sivistyneen ihmisen arvon mukaista?
+
+-- Se oli tietysti mielenosotusta, -- vastasi Knauf. -- Ehkä heillä on
+joku Goje kotiopettajattarena.
+
+-- Mainiota! -- ivaili Löwe. -- Sitä hienompaa käytöstä heidän
+puoleltaan!
+
+-- Älkäämme tuomitko, -- lausui Efraim Poll jälleen tyynellä,
+sovinnollisella äänellänsä. -- Uskokaamme, että he itkivät Israelin
+kovaa kohtaloa. Muiden iloitessa oma suru astuu vielä selvemmin
+silmien eteen. Pimeä yö on minulle vertauskuva. Silloin kysyy sydämeni
+tuskallisessa odotuksessa: "Vartija, mitä yö kuluu -- Israelin pitkä
+yö?"
+
+-- Oi setä, etkö näe, että idän rannalla jo ruskottaa! -- huudahti
+Haijele intohimoisella lämmöllä. Se tuli aivan odottamatta. Kaikki
+kääntyivät kysyvinä häneen, rouvatkin, jotka omassa nurkassaan
+supattivat, ja klabriasta pelaavat herrat.
+
+-- Nouse, ole kirkas! -- jatkoi Haijele hehkuvin poskin. -- Israelin
+valkeus koittaa! Sinun poikasi tulevat kaukaa ja tyttäresi --
+
+-- Vaiti, vaiti! -- keskeytti Knauf tukiten korviansa. -- Neiti,
+soveltuuko tuo puhe teille, vieläpä pimeänä yönä?
+
+-- Hän on sionisti, -- sanoi joku joukosta.
+
+Suuttumuksen salama iski ristiin innon tulen kanssa. Haijele oli
+joutua pois suunniltaan, mutta setä laski rauhoittaen kätensä hänen
+olkapäällensä, ja Ruuben otti puolustuksen huoleksensa.
+
+-- Herra Knauf, luuletteko todellakin Israelin tyttären huulten
+saastuttavan pyhiä sanoja? Vai jouluyökö sen tekee? Huonot sanat, jos
+niiden pyhyys niin helposti haihtuu!
+
+-- Älkää pilkatko, herra! -- varoitti eräs pelaajista, pitkä, laiha
+Hirsch Goldreich. Ja Knauf nousi paikaltaan uhkaavan näköisenä.
+
+-- Hyvät ystävät, -- puhui harmaapäinen isäntä, saaden heti muut
+vaikenemaan arvokkaisuudellansa. -- Pyydän teitä, älkää kiihtykö
+vähäpätöisyyksistä. Me vanhat emme jaksa seurata uutta aikaa. Nuorten
+on tulevaisuus, ja minä iloitsen, kun näen heissä innostusta ja
+kansallishenkeä. Jättäkäämme heidät rauhaan. Heidän työnsä kyllä
+aikanaan puhuvat heidän puolestaan tai vastustavat heitä.
+
+Syntyi tuokioksi äänettömyys. Knauf istuutui, murahtaen jotakin
+itsekseen, ja Goldreich kiintyi peliinsä jälleen. Haijele ja Ruuben
+siirtyivät syrjään, sen pöydän luo, jolla yksinäinen kynttilä paloi.
+
+-- Kuunteleppas, -- sanoi Ruuben hetken kuluttua. Puheen sorina oli
+alkanut uudestaan. Herrat väittelivät siitä, kumpi synagooga oli
+sisustuksen puolesta pantava etusijaan, Berlinin vai Leipzigin.
+
+-- Berlinin on maksanut kaksi miljoonaa, -- selitti Goldreich.
+
+-- Meidän on yksinkertaisempi, mutta juhlallisempi, -- vakuutti hänen
+pelitoverinsa.
+
+-- Älähän nyt! Berlinin synagooga kimaltaa ja loistaa, aivan kuin
+näkisi jalokivet Aadamin kolmentoista teltan huipulla. [Talmudin mukaan
+Aadam paratiisissa asui jalokiviteltoissa.]
+
+-- Tahdotko sinä sanoa, että Aadamin teltoissa oli jalokiviä ainoastaan
+huipulla?
+
+-- Tietysti.
+
+-- Vai niin? Eipä. Sanhedrinin [Sanhedrin = vanhimmat; tarkoittaa tässä
+erästä selityskirjaa] mukaan ne olivat kokonaan jalokivillä peitetyt.
+
+-- Se ei ole totta!
+
+-- Vaiti, te häpäisijät! -- huusi Knauf, pistäen jälleen sormet
+korviinsa. -- Sanhedrin on pyhempi kuin Thora ja profeetat, ja te
+uskallatte pimeänä yönä sen opeista keskustella! Voi, voi näitä
+turmeltuneita aikoja...
+
+Ruuben ei voinut olla lausumatta joukkoon:
+
+-- Sanokaa, miksi sallitte Jerusalemin hävityksenkin vuosipäivänä lukea
+pyhiä asioita, vaan ette tänään?
+
+-- Eikö tohtori sitä tiedä? -- kysyi Knauf purevasti. -- Silloin me
+sitäpaitsi luemme ainoastaan Jeremian kirjan selityksiä.
+
+-- Otho haîsch on vahingoittanut meitä paljon enemmän kuin Jerusalemin
+hävitys! -- huusi Goldreich.
+
+-- Minä vaan arvelin, että sopisi yhtä hyvin lukea tai olla lukematta,
+-- virkkoi Ruuben tyynen ivallisesti; -- käsketäänhän meitä jakamaan
+sydämemme kahteen kammioon, joista toiseen pannaan Schammain opetukset
+ja toiseen Hillelin. Se on erittäin mukavaa. Kun toinen kieltää, niin
+toinen käskee, ja silloin saa kukin menetellä niinkuin tahtoo. Vai
+kuinka, arvoisa herrasväki?
+
+Mutta siitä vasta melu nousi. Taas täytyi Efraim Pollin sekaantua
+keskusteluun; ja tällä kertaa mielet olivat sellaisessa kuohussa, että
+hän ainoastaan vaivoin sai rauhan palautetuksi.
+
+-- Hävytön suurisuu, -- mutisi Knauf, mulkoillen Ruubenia. Mutta
+nuorukainen ei viitsinyt kuunnella heitä enää. Hän kääntyi Haijelen
+puoleen ja lausui niin, että yksin hän sen kuuli:
+
+-- Jos on synti puhua pyhistä kysymyksistä tänä yönä, lienee hyvin
+otollista tutkistella epäpyhää. Ymmärrätkö tarkoitukseni?
+
+Haijele nyökkäsi päätänsä miettiväisenä.
+
+-- No niin, ystäväni. Minä vaan halusin sanoa, että nuo ihmiset ovat
+narreja. Rauhaa ja rakkautta he eivät tunne. Sinun setäsi kohoaa kuin
+lehtevä tammipuu pistelevän genistapensaikon yli. -- Vaan tiedätkö,
+mistä minä olen löytänyt jalon mielen ja toiminnan selvimmät ohjeet?
+Kirjasta, joka on meille kaikkein epäpyhin, mutta pyhin kristityille.
+
+Taas Haijele nyökkäsi päätänsä, vaan ei vastannut mitään.
+
+-- Muistan sen omituisen lausunnon, josta huomautit minua, --
+jatkoi Ruuben. -- Tarkoitan tuota, missä muuan meikäläinen nimittää
+Nasarealaista yhdeksi Israelin suurimmista opettajista. Hän on
+oikeassa; tahtoisin vaan sanoa "suurin" eikä "yksi suurimmista".
+
+-- Ruuben, minä en tätä kestä! -- huudahti Haijele silloin puoliääneen,
+tuskallisesti, sävähtäen ylös hiljaisesta mietinnästään. -- Tule,
+siirtykäämme hetkiseksi minun huoneeseeni. Ei meitä kukaan huomaa
+kaivata.
+
+Siellä hän tarttui Ruubenin käsiin kuin apua anoen.
+
+-- Niin, niin, Ruuben, minä olen lukenut myöskin, tunti tunnilta,
+milloin et ole luonani ollut. Minua kauhistuttaa yhä enemmän. Älkäämme
+enää puhuko noista asioista! Tahdon ajatella Baaselin kokousta,
+sionismia, isien maata, kansamme tulevaa onnea... Yksi kysymys
+vain, Ruuben... Kuule, sano, eikö totta, hän oli kumminkin suurin
+pettureista, vaikka hän kuinka kauniisti olisi opettanut? Eikö ollut
+sinunkin mielestäsi? Messiaaksi hän itsensä teki, meidän kansamme
+kuninkaaksi...
+
+-- Se seikka ei minua paljon liikuta. Emmehän me kumpikaan noita
+kuninkuusunelmia ole uskoneet. Ehkä hän olikin Messias.
+
+-- Ruuben! -- kirkaisi Haijele, ikäänkuin puukko olisi syösty hänen
+sydämeensä.
+
+-- Rakkaani, hiljaa, hiljaa, -- tyynnytteli Ruuben huolestuneena. --
+Älä nyt taas käsitä minua väärin. Jos hän oli suurin opettajistamme,
+saattoi hän täydellä syyllä omistaa tuon nimen -- en minä muuta
+tarkoita.
+
+-- Mutta hän teki itsensä Jumalan Pojaksi!
+
+-- En minä oikeastaan ole näitä ajatellut, puhuin vaan hänen opistaan,
+-- sanoi Ruuben vältellen. Sinä tartut eri asioihin kuin minä. Olisin
+valmis vaikka heti tunnustamaan Nasarealaisen oppia, ellei yksi seikka
+työntäisi takaisin. Kristinuskon kannattajat eivät ensinkään noudata
+sitä, mitä sanovat elämänsä ohjeeksi. Tiedäthän, että minussa aina
+on ollut jokin veto heidän puoleensa. Mihin se muuhun olisi johtanut
+kuin täydelliseen yhtymiseen -- jos olisin voinut heitä ihailla. Mutta
+kaukana siitä! Inho heidän käytöstänsä kohtaan auttoi minua palaamaan
+kansani luo.
+
+-- Kuinka minäkin inhoan heitä! -- huudahti Haijele. -- Muistan jo
+lapsuudestani sen ilkeän poikanulikan, joka aina teki meille kiusaa.
+Pienet kiusaavat pieniä, suuret sortavat täysikasvaneita...
+
+-- He saarnaavat rakkautta, -- jatkoi Ruuben, -- mutta meitä ja
+toisiaankin he vihaavat ja kadehtivat.
+
+-- Niin, niin, juuri niin! -- riemuitsi Haijele kuin helpotuksesta.
+-- Sellaisia he ovat! Tuo on aivan samaa kuin rabbiinin saarna kerran
+synagoogassa. Aaronin kukoistava sauva ei voi olla heidän hallussaan,
+sillä he eivät tosiaankaan elä oppinsa mukaan, eivät --
+
+Samassa Haijele pysähtyi kuin naulaan. -- Mikä nyt? -- ihmetteli Ruuben.
+
+-- Emmehän mekään... Ja tyttö kätki kasvot käsiinsä.
+
+-- Emme suinkaan -- se ei muuta asiaa. Talmud on joutavaa
+sanasaivarrusta, sen olen aina sanonut. Ei ole ihmisarvon mukaista
+askaroita sellaisten tyhmyyksien tarkkaamisessa. Tämä on jotakin
+toista, korkeaa ja kaunista. Mutta jos se on liian korkeata, mahdotonta
+noudattaa -- no niin, olkoon menneeksi! Silloin olen ja pysyn
+epikoresina. Ei kannata tavoitella saavuttamattomia. Mieluummin heitän
+opit sikseen ja ryhdyn suorastaan käytännölliseen toimeen, kuten
+sionistit, niin teen edes jotain hyötyä.
+
+Kadulta kuuluva melu keskeytti heidän puhelunsa. Kun huone oli pimeä,
+saattoi lyhtyjen ja tähtien valossa selvään nähdä, mitä siellä oli.
+Ei sen kummempaa kuin pari päihtynyttä miestä naistovereineen, jotka
+eivät tahtoneet antautua poliisille. Pian oli häiriö vihellyspillin ja
+lisäpoliisien avulla selvitetty ja katu tyhjänä jälleen.
+
+-- Nuo olivat kristityitä, Haijele, -- sanoi Ruuben painavasti. --
+Näetkö, kuinka tuolla vastapäätä kynttilät loistavat? Siellä on kuuset
+saleissa ja ilo ylimmillään. Mutta pimeällä kadulla... Ajatteleppa,
+tänään he viettävät _hänen_ syntymäjuhlaansa. Ulkokuorta, valhevaloa!
+
+-- Sinä puhut niin tyynesti, Ruuben. Minusta tuntuu kuin päätäni
+pyörryttäisi. Meidän oppimme on tyhmyyttä, sanoit sinä, ja heidän
+valhetta. Missä siis on totuus?
+
+Se oli kuin hätähuuto -- sama hätähuuto, joka oli Ruubenin sydämestä
+niin usein kohonnut.
+
+-- Jätetään nämä asiat, -- sanoi Ruuben. Jos Haijele olisi oikein
+tarkannut, olisi hän kyllä huomannut, että tuo ääni ei niin tyyni
+ollutkaan. Melkein hätäisesti hän puhui edelleen: -- Meidän täytyy
+varmaan mennä jo toisten pariin, muuten he alkavat ihmetellä, mihin
+jouduimme. Itsehän ehdottelit, ettemme keskustelisi opin kysymyksistä,
+ja niihin takerruimme kumminkin. Tule nyt pois, Haijele.
+
+-- Minä en voi.
+
+-- Sinäkö? Kaikki sinä voit, mitä tahdot. Otetaan asia ihan
+käytännöllisesti. Eihän sionismi ole uskonnollinen, vaan kansallinen
+liike. Kuinka uljas ja ihana sinä olit äsken, kun innostuneena puhuit
+Israelin kirkkaasta tulevaisuudesta! Koeta unohtaa kaikki muu...
+
+-- En voi, en voi! -- toisti Haijele rajussa mielenliikutuksessa. --
+Mene, Ruuben, sinä onnellinen, jolla on kylmä järki! Minä kohoan ja
+vaivun kuin aalloilla. Kaikki on tunnetta minulle. Suo anteeksi, minä
+en voi...
+
+Mutta Ruuben ei mennyt. Silloin Haijele kietoi kätensä hänen kaulansa
+ympäri ja kuiskasi hellästi hymyillen, värähtävin äänin:
+
+-- Älä huolehdi, rakas ystävä, jätä minut vaan. Huomenna kyllä aurinko
+paistaa jälleen. Eihän ole ihme, että sydän käy synkäksi, kun on vuoden
+pimein yö...
+
+       *       *       *       *       *
+
+_Toinen taulu_.
+
+Pilkkosen pimeä huone Heikinkadun varrella Helsingissä. Rebekka on
+jo vuoteessa, mutta ikkunan luona istuu Mirjam puoleksi riisuttuna,
+hiukset hajallaan, käsi poskella. Hän laulaa hyräilee hiljaa,
+surumielisesti:
+
+    -- "Die Veigel die heben die Flügelech auf
+    un nehmen auch mit meine Thränen arauf..."
+
+["Linnut nostavat siipensä lentoon ja ottavat mukaansa kyyneleeni."]
+
+-- Tule jo sieltä nukkumaan! -- huutaa Rebekka.
+
+-- Äiti, salli minun vielä hetkinen katsella tähtiä! -- hän vastaa.
+
+Hän pyyhkäisee silmiänsä ja jää yhä haaveksivaisena tähystämään ulos
+yöhön. Pienen kultasormuksen hän painaa huuliansa vasten. Nythän ei
+äiti voi nähdä. Oi kuinka aika on pitkä -- eikä hän palaa, joka sen
+sormuksen antoi...
+
+-- Joudu nyt jo, Mirjam! -- muistuttaa Rebekka jälleen.
+
+-- Äiti, salli minun vielä vähän katsella kynttilöitä! -- hän pyytää.
+
+Ne loistavat niin kauniisti onnellisten ihmisten ikkunoista. Nythän on
+jouluyö.
+
+Mirjamin helmassa on joulukortti, joka on tullut Soinnulta
+tervehdykseksi. Sen taakse on hieno kynä piirtänyt nuotteja ja sanoja.
+Ei sitä nyt näe lukea, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hän osaa sen
+jo ulkoa, vaikka se onkin suomea:
+
+    "Ja tähtönen Betlehemistä loi
+    valon kirkkahan halki yön,
+    ja vienot enkelilaulut soi
+    ylistykseksi armotyön.
+
+    On koittanut maailman valkeus,
+    nyt syntynyt Kristus on,
+    sun turvasi, huoltesi huojennus,
+    sydänparkani rauhaton..."
+
+Kolmannen kerran äiti kutsuu häntä. Silloin hän nousee syvään huoahtaen
+ja alkaa hankkiutua levolle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+_Kolmas taulu_.
+
+Suuren, tuuhean kuusen ympärillä Orkamon valaistussa salissa
+joululahjat lentelivät. Siellä oli iloa ja riemua, puhetta, naurua ja
+hälinää. Sukulaisia oli saapunut pariltakin taholta, ja nuoria oli
+runsaasti.
+
+Esko oli aivan tottumaton tällaiseen meluavaan joulunviettoon. Koko
+illan oli häntä ilon kesken ahdistanut salainen paino sydänalassa.
+Varsinkin sitä lisäsi omaisten hellä, kaipaava kirje, jossa
+toivotettiin seimen lasta hänen sydämensä vieraaksi. Mutta kukapa
+täällä ehti muistamaan häntä, jonka kunniaksi paraikaa juhlittiin...
+
+Toinenkin asia Eskoa vaivasi. Oi, nuo syyttävät, surulliset mustat
+silmät!
+
+Siinä hän nyt istui vähän erillään kuusen takana, hajamielisesti
+selaillen äsken saamaansa runovihkoa. Käsialasta hän tunsi, että lahja
+oli Tuulikilta.
+
+Tyttö oli pukeutunut aivan kesäiseksi, siniseen Aino-pukuun, joka
+vapaasti verhosi hänen sorjaa vartaloansa. Rikas tukka aaltoili
+hajallaan, kirjava nauha oli otsasiteenä, ja helmet kaulalla helisivät.
+
+-- Oikea sinipiika ja metsän velho, -- ajatteli Esko, kun Tuulikki
+ilmestyi vihreän puun viereen.
+
+-- Mitä sinä siellä yksin mietit? -- kysyi hän iloisesti, taivuttaen
+syrjään kaihtavan oksan.
+
+-- Enpä juuri mitään. Ihmettelen vaan, kuinka oikeastaan jäin tänne
+Orkamoon.
+
+-- Sinä vasta olet syvällinen filosoofi! -- pilaili Tuulikki. --
+Estetiikkasi tähden tietysti jäit.
+
+-- Niinkö arvelet? Sitähän minäkin kuvittelin. Mutta luvut eivät ota
+edistyäkseen, ja nyt minä alan luulla olevani lumottu.
+
+He katsoivat toisiaan veitikkamaisin silmin. Sitte tyttö pyörähti
+ympäri korollaan, jotta pitkät hiukset pilvenä hulmahtivat, kääntyi
+jälleen Eskoon ja sanoi nauraen:
+
+-- Uskotko sinä taikoja?
+
+-- Uskon tarinoita metsän neitosista.
+
+-- Tuosta kirjastako niitä luet?
+
+-- Vaikkapa siitäkin:
+
+    "Ken metsän neitosen nähnyt on,
+    sen viepi metsän hukka..."
+
+-- Voihan sulkea silmänsä, niin ei näe.
+
+-- Minä muutin ensi säettä. Tahdotko tietää, mitä tässä oikeastaan
+sanotaan:
+
+    "Ken metsän neitosta _rakastaa_..."
+
+Tuulikki punastui.
+
+-- Kuuleppa vielä, -- jatkoi Esko lukuansa:
+
+    -- "En, en minä niitä ymmärrä,
+    Sun taikojas, tyttönen sorja,
+    sen tiedän vaan, että ijäti mä
+    olen Tapion immen orja!"
+
+Tuulikki tempasi äkkiä kirjan hänen kädestänsä, selaili hetken ja alkoi
+lausua:
+
+    -- "Tapion talot on hongista
+    ja kammiot kalevanpuista."
+
+Hän jätti kesken ja heitti kirjan avoimena Eskon helmaan. Tuulikki
+oli sanoja hiukan sommitellut, mutta helposti Esko löysi paikan. Hän
+täydensi ajatuksen:
+
+    "Tapion talot on hongista
+    ja kammiot kalevanpuista.
+    Ja jos metsän tyttöä rakastat,
+    niin ethän sä huoli muista?"
+
+Nyt punastui Esko vuorostaan. Vaan kun hän katsoi ylös, oli tyttö
+lehahtanut pois. Näkyi ainoastaan vilahdukselta liehuvat suortuvat ja
+kuului naurun helähdys, Tuulikin kadotessa kuusen ohi toisten parveen.
+
+Jos he olisivat olleet kahden huoneessa, olisi Esko varmaankin
+rientänyt hänen jälkeensä, sulkenut hänet syliinsä tunteiden kuohussa
+ja vakuuttanut: -- En, en, Tuulikki -- muista en huoli kuin sinusta
+vain! -- Mutta nyt hänen täytyi jäädä paikalleen, sydämen rajusti
+sykkiessä.
+
+Kirja oli yhä avoimena hänen polvillaan, mutta lehti oli kääntynyt.
+Eskon silmä sattui siihen, ja hän luki, samalla kuin hänen kasvonsa
+joka riviltä totistuivat:
+
+    "Minä katselen kahta lehteä
+    ja kahta kielon kukkaa,
+    minä muistelen mustia silmiä
+    ja muistelen mustaa tukkaa.
+
+    Miss' on hän nyt, mitä miettiikään --"
+
+Hän ei voinut lukea pitemmälle. Tuskassa hän löi kirjan kiinni, äänettä
+valittaen:
+
+-- Voi, voi minua kurjaa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+_Neljäs taulu_.
+
+Eskon kodissa, hiljaisessa pappilassa kaukana salomaalla, istui myöskin
+perhe vieraineen koossa joulupuun ympärillä, palvelijat ja muutamia
+yksinäisiä köyhiä yhdessä isäntäväen kanssa. Tuttu virsi soi hartaista
+sydämistä:
+
+    "Ah Herrani mun Jeesuksen',
+    tee asunnokses sydämen'!"
+
+-- Niin sopusointuinen, siunattu ilta, josta Jumalalle kiitos, -- sanoi
+vanha rovasti, puristaen puolisonsa kättä, siinä kun he vieretysten
+istuivat.
+
+-- Eskon tyhjä paikka vaan on tuottanut äidin sydämeenkin tyhjyyttä, --
+vastasi tämä hiljaa huoaten.
+
+-- Niin, niin, se on maailman meno, -- virkkoi isä, hänkin huoahtaen.
+-- Mutta me saamme iloita siitä, että poikamme on ahkera ja
+tunnollinen. Jumala olkoon hänen kanssansa! --
+
+Ilta oli jo kulunut loppuun. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisillensa,
+herätäkseen virkeinä joulukirkkoon. Mutta muun väen mentyä Sointu vielä
+hetkeksi pidätti vanhempansa.
+
+-- Minä olen pitkin iltaa muistellut juutalaista ystävääni --
+tiedättehän, Mirjamia, josta olen kertonut. Olen rukoillut, että hän
+ymmärtäisi edes jotakin Jeesuksen syntymän merkityksestä...
+
+-- Jumala on kyllä kuullut rukouksesi, rakas lapsi, -- sanoi äiti.
+
+-- Ja sitte olen ajatellut erästä asiaa. Minä olen vaan Sointu -- mutta
+jos olisin Esko, en lukisi maisteriksi. Niitähän on niin monta! Enkä
+luule, että Helsingissä on yhtään ainoata, joka uhraa koko elämänsä,
+opettaakseen juutalaisille, mitä Jeesus on käskenyt. Ne raukat eivät
+tunne häntä. Jos tuntisivat, eivät he häntä vihaisi.
+
+-- Ei se työ ole niin yksinkertaista ja helposti menestyvää kuin
+arvelet, -- sanoi rovasti miettiväisenä. -- Kerran he huusivat, että
+Jeesuksen veri tulisi heidän ja heidän lastensa päälle, ja paatumuksen
+tuomio painaa nyt raskaana tätä kansaa. Mutta totta kyllä on, että
+kivinen pelto on jätetty hyvin harvojen työntekijäin haltuun.
+
+-- Helsingissä ei ole ketään, -- toisti Sointu, kyynelten pyrkiessä
+silmiin.
+
+-- Me tarvitsemme enemmän Henkeä, -- sanoi rovasti.
+
+-- Ja rakkautta, -- lisäsi hänen vaimonsa.
+
+-- Oi äiti ja isä, emmekö nyt viimeiseksi rukoilisi juutalaisten
+puolesta? -- pyysi Sointu. -- Heiltähän me saimme kaiken sen, mikä on
+kalleinta meille. Jeesus oli heidän, ennenkuin me tiesimme hänestä
+mitään. Tahtoisin pyytää Jumalalta, että me nyt saisimme antaa jotakin
+takaisin.
+
+-- Rukoillaan, lapseni, -- vastasi isä liikutettuna.
+
+Ja pyhänä, kirkkaana jouluyönä kohosi harras rukous Israelin
+pelastuksesta hänen luokseen, joka lähetti Poikansa valkeudeksi pimeään
+yöhön.
+
+
+
+
+VIII
+
+SIONISTIT
+
+
+Vanha Baaselin kaupunki, joka jo kaksi vuosituhatta oli rauhaisana
+katsellut kuvaansa Rheinin vierivässä virrassa, joka oli nähnyt
+asukaslukunsa ja laajuutensa vuosien mukana kasvavan, kaupan ja
+teollisuuden kukoistuvan, ihmisrakkauden herättämien laitosten, tieteen
+suojapaikkojen ja kauniitten taideluomien syntyvän piirissänsä, joka
+oli valtojen vaihteluja tuntenut, seisonut kerran tärkeän rauhanteon
+todistajana ja kerran pitänyt suurta kirkolliskokousta vieraanansa --
+tämä paljon ja monenmoista kokenut vanha kaupunki oli viime vuosina
+saanut hämmästykseksensä havaita, että vielä on uutuuksia auringon alla
+ja yhä riittää pitkän elämän varrella katselemista ja ihmettelemistä.
+Jo neljännen kerran verrattain lyhyen ajan kuluessa se näki omituisen,
+vilkkaan väentulvan leviävän yli katujensa ja siltojensa. Siinä oli
+miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, eurooppalaisesti ja itämaisesti
+puettuja, sekä onnellisten että kärsineitten näköisiä muotoja, sekä
+epäluuloisia ja arkoja että voitonvarmoja, innosta säihkyviä katseita.
+Mutta jotakin heillä kaikilla oli yhteistä: kasvonpiirteet, jotka eivät
+häviä milloinkaan sukupolven seuratessa sukupolvea, leima, jota kantaa
+yksi ainoa kansa koko maailmassa -- Israel, ikuinen kansa.
+
+Valtavana tuntui jälleen sen sydämen sykintä, jota muut kansat olivat
+kauvan pitäneet kohmettuneena ja voimattomana kuin puolikuolleelle
+kuuluvaa -- jopa tunteettomanakin, sillä siihen oli kyllä lupa
+pistää, sitä haavoittaa ja loukata mielin määrin. Se oli vastannut
+vain huokauksilla, jotka hukkuivat maailman meluun. Vaan nyt oli
+toinen aika tullut. "Kuolleet luut" jo todellakin liikkuivat. Veri
+kierteli kuumana, sydän eli -- vaikka tosin ainoastaan luonnollista,
+kansallista elämää. Vielä puuttui henki ylhäältä. Mutta virkeän elämän
+alhaisempikin muoto on verrattomasti arvokkaampi kuin uni ja kuolema,
+sillä siinä piilee korkeamman elämän edellytys.
+
+-- Mitä tekevät nuo juutalaiset täällä? -- saattoi kysyä joku
+ällistelevä Baaselilainen, joka vasta äskettäin oli muuttanut
+kaupunkiin.
+
+-- Sionistit pitävät suurta vuosikongressiansa.
+
+-- Mitä ne sionistit ovat?
+
+-- Ne ovat niitä juutalaisia, joiden päämääränä on kansansa
+kohottaminen joka suhteessa ja sen saattaminen takaisin Palestiinaan.
+
+-- Siitäkö he keskustelevat täällä?
+
+-- Niin, siitä.
+
+-- Mutta miten heidän sallitaan tänne tulla? Kuinka meidän kaupunkimme
+viitsii majoittaa tuota joukkoa?
+
+Vastaus voi kuulua eri lailla aina puhutellun henkilön kannan mukaan.
+Esimerkiksi näin:
+
+-- Etkö ymmärrä, että mekin hyödymme, jos he tarkoitusperänsä
+saavuttavat? Pääsemmehän sitte kerrassaan noista loiskasveista, jotka
+imevät kansojen elämänmehua. Menkööt niin pitkälle kuin pippuri kasvaa,
+mitä pikemmin sitä parempi. Sietää suosia liikettä, joka edistää tämän
+toivon toteutumista.
+
+Tai myöskin olkapäitten kohautus ja välinpitämätön hymy:
+
+-- Oh, täytyyhän ihmisellä olla suvaitsevaisuutta. Rakennelkoot
+tuulentupiansa, jos se heitä lohduttaa!
+
+Mutta saattaa tulla toisenlainenkin vastaus:
+
+-- Herran tiet ovat ihmeelliset, ja suurimpia hänen ihmeistänsä on
+Israel. Sionismi on vaan rengas tapausten sarjassa.
+
+Israel hylkäsi Messiaansa ja hajoitettiin kaikkeen maailmaan. Lähes
+kaksituhatta vuotta se jo on kärsinyt tuomion tuskaa. Vaan ei Herra
+pidä vihaa ijankaikkisesti. "Haahdet meressä odottavat, että ne
+toisivat lapsesi kaukaa." He saavat palata kerran, ja kerran he
+myös näkevät, ketä he ovat pistäneet. Silloin he häntä murehtivat
+kuin äiti esikoistansa, mutta silloin myöskin Herran kunnia koittaa
+heidän ylitsensä. Kumaroissansa ne kansat tulevat heidän tykönsä,
+jotka heitä ovat sortaneet, ja he hallitsevat maata vanhurskaudessa.
+"Eikä aurinkosi enää laske eikä kuusi kadota valoansa, sillä Herra
+on ijankaikkinen valkeutesi, ja murhepäiväsi ovat loppuneet."
+Tuhatvuotisen valtakunnan rauha alkaa silloin.
+
+-- Vaan miksi tämä pitkä esitelmä? Eihän se ole vastaus kysymykseen.
+
+-- Juuri sitä se on. Emmekö jokainen iloitsisi, kun näemme kevään
+merkkejä, enteitä lupausten toteutumisesta? Emmekö olisi kiitollisia
+siitä, että meidän kaupunkimme saa katsella valmistustyötä? Olkoonpa
+niin, että sionismi tarvitsee sulatusta Herran ahjossa. Olkoonpa,
+että se on vain tästä maailmasta, vieras Jumalan Hengelle ja Israelin
+Messiaalle. Mutta Herran ja hänen voideltunsa käsi on heidän
+tahtomattansakin mukana, vieden kansansa voittojen tai ehkäpä syvimpien
+pettymysten teitä ijankaikkiseen päämäärään. Jotakin tässä on tekeillä,
+se on varma, ja me emme saa välinpitämättöminä ummistaa siltä silmiämme.
+
+Miettiväisenä kumpikin puhuja lähtee omalle tahollensa. Mutta
+sionistit, joita laumoissa on kaduilla vilissyt, katoavat vähitellen
+suureen, lehtereillä varustettuun kokoussaliin, joka on varattu heitä
+varten.
+
+Kello kymmeneltä aamulla on kokous alkava, mutta jo puolta tuntia
+aikaisemmin sali on täyttynyt.
+
+Haijele seisoo Ruubenin vieressä ovella. Hän on haltioissaan
+ihastuksesta.
+
+-- Oi Ruuben, Ruuben, katso, kuinka heitä on paljo! "Ketkä ne ovat,
+jotka lentävät kuin pilvet, niinkuin kyyhkyset pesäänsä?" Tässä he
+ovat! Tule, niin käymme lähemmäksi. Minä tahdon nähdä, minä tahdon
+kuulla! Oi, Ruuben, kuinka tämä on suurenmoista!...
+
+Puhe käy salissa kosken kohinana.
+
+Tuossa istuu mies, joka on matkustanut 21 päivää, tullaksensa
+kokoukseen Mandschurian rajoilta asti. Hän kertoo vieritoverillensa,
+että vielä kolmetuhatta virstaa edempänäkin idässä on sionisteja, jotka
+hänen kauttansa ovat tänne lähettäneet tervehdyksen.
+
+-- Heitä on jo kaikkialla yli maanpiirin! -- huudahtaa toinen
+riemuiten vastaan. -- Indiassa, Persiassa, Amerikassa, Afrikassa,
+Austraaliassa... Liittomme on voima, joka kerran vielä järkyttää
+maailmaa!
+
+Takaa kurottautuu heidän keskusteluansa kuuntelemaan pitkään, likaiseen
+viittaan puettu mies, jonka posket ovat kuopalla ja silmät kiiluvat
+kuin kuumeessa.
+
+"Voima, joka järkyttää maailmaa"... Mitä se häneen koskee? Hänelle on
+olemassa yksi ainoa sana: -- Leipää! -- Oi, hän tietää hyvin, mitä
+nälkä merkitsee. Ja lukemattomat veljet ja sisaret sen tietävät tuolla
+idässä, mistä hän on tullut. Kuin hukkuva oljenkorteen hän tarttuu
+sionismiin. Mutta epäilys kalvaa sydäntä, jolle elämä tähän asti on
+tuottanut vaan yhtämittaista toiveitten pettymistä.
+
+Hän kääntyy naapuriinsa, joka on, jos mahdollista, vielä kurjemman
+näköinen kuin hän itse, ja kysyy, saadaksensa keskustelun alkuun:
+
+-- Mistä olette?
+
+-- Olen Rumaanian karkoitettuja. Kotia ei missään.
+
+-- Aa, minä olen kuullut. Teitähän on ajettu ulos kymmentuhansittain.
+Milloin tulee meidänkin Galitsialaisten vuoro? Silloin -- kurjuuden
+kurjuus...
+
+Toinen tuijotti eteensä tylsässä tuskassa. Vaan kun Galitsiaa
+mainittiin, kohotti hän päänsä.
+
+-- Siellä on pieni poikani. Laupias kansalainen otti hänet, kun
+vaelsimme läpi. Tyttö kuoli jo alkumatkalla, ja sitte nääntyi vaimoni
+myöskin.
+
+-- Jumala armahtakoon!
+
+-- Miksi minä valittaisin? Sadat kärsivät samaa...
+
+-- Kirotut, kirotut kristityt, jotka antavat meidän nuolla tomua, sillä
+välin kuin he --
+
+-- Kokoovat miljoonia käännyttääksensä meitä! -- huudahti
+pilkallinen ääni puhujan toiselta sivulta. Siinä istui nuori mies,
+hänkin kuluneeseen nuttuun puettu, mutta hienompi näöltänsä. -- Te
+pyydätte leipää ja asuinpaikkaa, minä oppia. Jos tahdon tulla kunnon
+ammattilaiseksi ja pyrin mestarin luo, potkaisee hän minut ulos,
+koska olen juutalainen. Jos haen apurahaa, voidakseni lukea, annetaan
+se minua huonolahjaisemmalle, koska hän on kristitty. Minä vaadin
+juutalaisia ammattikouluja, juutalaista yliopistoa! Lahjoittakoot
+siihen ne käännytysmiljoonat!
+
+-- Niin, niin, niin! -- melusivat toiset ympärillä.
+
+-- Onhan meillä juutalaisillakin rahoja, -- huomautti muuan länsimainen
+sionisti, joka sekaantui syrjästä keskusteluun. -- Paroni Hirsch
+on jättänyt jälkeensä yli kaksisataa miljoonaa, jotka hän määräsi
+käytettäväksi kansansa hyväksi. Testamentin toimeenpanijat vaan eivät
+tahdo meille niitä varoja antaa.
+
+-- Hävyttömät! -- Miksei? -- Me otamme ne! -- Huutoja sateli, kiihko
+yhä yltyi.
+
+-- Onpa muitakin meikäläisiä, joilla on miljoonia!
+
+-- He ovat hukassa meiltä. Egyptin lihapadat ovat heille mieluisammat
+kuin korpivaellus Kanaaniin.
+
+-- Tohtori Herzl antaa meille rahaa!
+
+-- Hullujako te olette? Mistä hän sitä saisi? Hän antaa taitonsa ja
+viisautensa ja ohjaa meidän asiaamme. Hän huutaa koko maailmalle, että
+me tarvitsemme rahaa, mutta ei sitä hänellä itsellänsä ole.
+
+Syvästi huoaten, maahan masentuneena Galitsialainen lyhmistyi
+paikallensa. Arvasihan hän sen jo ennakolta. Kun ei ollut rahaa, ei
+ollut leivänkään toivoa.
+
+-- Rohkaiskaa mielenne! -- kuiskattiin hänen korvaansa. -- Me teemme
+minkä voimme. Kestäkää vielä vähän aikaa! Kyllä apu varmasti tulee. --
+
+Rahasta keskustelivat muutamat liikkeen johtomiehetkin, jotka ryhmässä
+istuivat tuumivaisen näköisinä. Ennen perustetun kansallispankin
+lisäksi oli saatava kokoon kansallispääoma, josta osa käytettäisiin
+maan ostamiseen Palestiinasta. Tämä asia oli käytännöllisesti tärkein,
+mikä kokouksessa oli tuleva esille. -- Toiset taas kävelivät parvittain
+pirteinä ja toimekkaina puhujalavan lähistöllä. He juttelivat
+vaikuttamisesta Turkin sulttaaniin, jotta siirtyminen kotimaahan
+voisi tulla lailliseksi ja säännölliseksi. -- Kolmas joukko huolehti
+kaikkein lähimmistä tehtävistä, mietti vaaliehdotuksia, sopivia
+jäseniä komiteoihin ja muuta mitä kokouksen ulkonaiseen järjestelyyn
+kuului. -- Muutamat jalokatsantoiset miehet, jotka varmoina pitivät
+päänsä pystyssä, keskustelivat hebreankielellä. -- Pois lainakielet!
+Omakielinen sivistys itsenäisyyteen nousevalle kansalle! -- Jotkut
+erityisesti intoilivat juutalaisen taiteen elvyttämistä, ja he
+tiesivät kertoa, että kokouksen yhteyteen oli järjestetty kansallinen
+taulunäyttely, joka seuraavana päivänä avattaisiin.
+
+Eräällä penkillä aivan Haijelen ja Ruubenin vieressä istui kaksi
+rabbiinia, jotka kiihkeästi väittelivät.
+
+-- Tämä liike on pakanallinen, sanottakoon mitä tahansa, -- vakuutti
+toinen, joka oli etelä-Venäjältä tullut.
+
+-- Miksi veli siis tänne lähtikään? -- kysyi hänen toverinsa,
+länsieurooppalainen.
+
+-- Katsomaan omin silmin. Ja minä olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi
+jo ennenkuin kokous on alkanutkaan. Kulttuuri, kulttuuri soi täällä
+joka haaralta, missä ei ole rahasta kysymys. Raha on tarpeellinen
+elääksemme, mutta kulttuuri on kansamme onnettomuus. Se hävittää
+uskonnon.
+
+-- Sionistinen liike sellaisenaan ei tahdo sekaantua uskonnon asioihin.
+Meidän tehtävämme on teroittaa uskonnon tarpeellisuutta, ja sitä minä
+aion kyllä tehdäkin täällä niinkuin kotona.
+
+-- Mitä se hyödyttää tämmöisessä piirissä? Täällä on ilmettyjä Jumalan
+kieltäjiä. Tuokin oppinut herra tuossa, joka tulee pitämään esitelmän,
+ja tuo -- ja tiesi kuinka monta.
+
+-- Niin, se on surkeata... Mutta puhun minä kuitenkin.
+
+-- Entäpä vielä muuta! Katso ympärillesi, niin näet, mihin on jouduttu!
+Naisia sekaisin miesten joukossa, aivan kuin yhdenvertaisina! Tuolla
+istuu kaksi vaimoihmistä sanomalehtien kirjeenvaihtajain paikalla.
+Kuulin, että heitä Lontoon kokouksessa oli ollut valtuutettuina
+edustajina, jopa puhujinakin. Sinä olit siellä. Voitko todistaa, ettei
+niin ollut laita?
+
+-- Hm... niin... olihan heitä. Ja hyvin he puhuivat, se on myönnettävä.
+
+-- Hyvinkö? Miksikä ei? Monessa paikassahan heille annetaan opetusta
+niinkuin pojille. Mutta se on synti, kauhistuttava synti. Eihän Thora
+kuulu naisille, ja siksi heidän sielunsa vaara on aina suuri. Vietit
+hallitsevat, missä ei ole Thoraa. Täytyy varjelukseksi olla ulkonaisia
+aitauksia, jotka --
+
+-- Teidän luvallanne, minun sieluni on yhtä puhdas kuin teidänkin,
+-- keskeytti hänet sointuva, kiihkeä naisen ääni. Haijelen silmät
+leimusivat, kun rabbiinin hämmästyneet katseet niihin sattuivat. --
+Pyydän teitä, -- hän jatkoi, -- lakatkaa lausumasta häpäiseviä sanoja
+sukupuolestani!
+
+Idästä saapunut rabbiini oli niin ällistyksissään, ettei hän heti
+voinut vastata. Toinen oli myöskin hämillään, sillä hänen valistuneempi
+mielensä olisi kyllä suvainnut naisten läsnäoloa ja toimintaa
+kokouksessa, mutta ei hän sitä kuitenkaan rohjennut sanoilla puolustaa,
+se kun tosiaankin aivan soti Talmudin henkeä vastaan.
+
+Vihdoin kumminkin edellinen sai tarmonsa takaisin, ja silloin hän syyti
+sanatulvaa:
+
+-- Te häpäisette, juuri te, vaan en minä. Saastainen teidän sielunne
+on. Teidän paikkanne ei ole miesten kokouksissa. Te --
+
+-- Vaietkaa jo toki! -- huudahti Ruuben. Mutta se kehoitus tuskin olisi
+auttanut, ellei pakko olisi sulkenut rabbiinin huulia. Hän olisi saanut
+huutaa, eikä sanoista sittekään olisi selkoa tullut -- niin voimakas,
+raju kättenpauke kajahti nyt äkkiä salissa, seinästä seinään, lattiasta
+kattoon. Heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja, noustiin seisomaan,
+riemuittiin kuten kansa kuninkaallensa. Ja siinäpä astuikin lavalle
+kokouksen puheenjohtaja, siionilaisen Israelin kruunaamaton kuningas,
+tohtori Herzl.
+
+Hän sulki koko salin katseeseensa, josta tyyni tarmo ja tulinen rakkaus
+loisti. Tervehdittyään hän alkoi:
+
+-- "Arvoisat kongressin jäsenet! -- --"
+
+Hänen oli vaikea päästä pitemmälle, sillä tuskin olivat
+kättentaputukset hiljenneet, ennenkuin ne jo remahtivat uudelleen.
+Ja kun hän muutaman lauseen sai sanotuksi, seurasi taas keskeyttävä
+suosiomyrsky. Synkissä, kärsineissä katseissakin näkyi toivonvälähdys.
+Nuo repaleiset raukat pauhasivat ehkä kaikkein kiihkeimmin, ikäänkuin
+vaientaaksensa kalvavaa huolta. Se oli kiitollisin, innosta hehkuvin
+kuulijakunta, mitä puhuja konsaan voi itsellensä toivoa.
+
+Haijelen tempasi ihastuksen virta heti mukaansa. Ruubenkin jonkun
+verran osotti mieltymystä, mutta oli kyllin tyyni hymyilläkseen samalla
+ivallisesti rabbiinille, joka äsken oli pakanallista kongressia
+soimannut ja nyt istui kuin puusta pudonneena, osaamatta muuta tehdä
+kuin lopuksi itsekin heikosti yhtyä kättentaputuksiin.
+
+Puhe oli vakava, selvä ja asiallinen. Todellisuuksia se kosketteli, ei
+tuulentupia. Siinä esitettiin epäkohdat ja ehdotettiin parannuksia; se
+oli käytännöllinen, ja kuitenkin ihanteellisuuden läpitunkema. Pontta
+ja lentoa siinä oli, vaan ei mitään, joka itsessään olisi antanut
+aihetta hetkelliseen tunteitten kuohuun.
+
+Mutta se kuohu oli jo valmiina ennestään. Ei tarvittu muuta kuin
+ihaillun johtajan näkeminen, jotta se tulvehtisi yli ääriensä.
+
+Uudestaan ja uudestaan käsientaputus ja hyväksymishuudot katkaisivat
+puheen.
+
+Omituista, kuinka jokainen siitä sai juuri sen mitä halusi!
+
+-- "Kokoonnumme jo neljännen kerran Baaseliin ja kiitämme vilpittömästi
+siitä hyväntahtoisuudesta, jota täällä on osotettu meille. Rohkenen
+lausua, että vieraanvaraisuus liikettä kohtaan, joka tahtoo hätää
+lieventää, on vaan lisännyt tämän kaupungin vanhaa kunniaa -- --"
+
+Lehterillä ja salin perällä istuvat kaupunkilaiset, joiden joukossa oli
+paljo kristittyjäkin, hymyilivät hyvillänsä.
+
+-- -- "Meillä on aivan yksinkertaisesti siveellinen velvollisuus
+täytettävänä. Heikoilla on oikeus vaatia voimakkaampien apua -- --"
+
+-- Hyvä, hyvä! -- huusi Galitsialainen tovereinensa.
+
+-- -- "Ei ole tehtävänämme epämääräisin saarnoin viitata muka pian
+lähestyvään kansojen veljestymiseen. Emme myöskään tahdo toisen
+kansallisuuden naamaria kantaa -- --"
+
+Haijele puristi merkitsevästi Ruubenin kättä. Sehän oli aina ollut
+hänen ajatuksensa, ja sen Ruubenkin vihdoin oli ymmärtänyt.
+
+-- -- "Jumalan avulla saavutamme päämäärämme -- --"
+
+-- Kuuletko! -- kuiskasi länsimaalainen rabbiini, tuupaten toista
+kylkeen.
+
+-- -- "Entiset siirtolaisuusyritykset eivät ole onnistuneet. Miksi ei?
+Koska ne ovat lähteneet väärästä periaatteesta. Arveltiin: alussa on
+raha. Ei! Alussa on aate. Rahalla saadaan palkkalaisia, mutta kansaa
+ei se nosta liikkeelle. Sen saa aikaan yksin aate. Se on jo saanut sen
+aikaan!"
+
+Ihanteellisempi osa yleisöstä riemuitsi. Kyllä hän oli mainio, tuo
+johtaja, kerrassaan voittamaton! Itse hän palkatta toimi vuodesta
+vuoteen, uhraten kaikki kansallensa. Samaa mieltä olivat hänen
+auttajansakin, ja sellaiseen jaloon käsitykseen oli koko kansa
+kohotettava.
+
+Mutta käytännöllisempikin väki sai osansa täysin määrin.
+
+Hän puhui maanostoista, käynnistänsä sulttaanin puheilla, juutalaisten
+koulujen, jopa yliopistonkin perustamisesta, ammattiyhdistyksistä,
+hyväntekeväisyyslaitoksista, voimistelu- ja lauluseuroista -- kaikesta,
+mitä pyytää voitiin. Ja lopuksi tuli pankin ja yleensä raha-asiain
+vuoro. Näkyi kyllä, että puhuja ei suinkaan niitä halveksinut, vaan
+omisti niille täyden huomion ja huolenpidon.
+
+Silloin tärisivät seinät mieltymyksenosotuksista ehkä kovemmin kuin
+koko aikana puheen kestäessä. Tähän puoleen kumminkin enimpien
+harrastus oli kääntynyt.
+
+Puhuja ehti loppulauseeseensa:
+
+-- "Kuinka nopeasti tai hitaasti kaikki käy, sitä emme voi määrätä.
+Se ei riipu meistä täällä. Me saatamme suunnitella, vaan emme luoda
+voimaa. Voiman on antava juutalaiskansa kokonaisuudessaan -- jos se
+tahtoo!"
+
+Taas hyväksymismyrsky rajoja vailla. Kyllä he tahtoivat! Ja ken ei
+vielä tahtonut, se oli temmattava mukaan, niinkuin tuulenpyörre riistää
+puutkin juurinensa. -- Liinat liehuivat, hatut heiluivat, ja kauvan
+kesti, ennenkuin yleisö tyyntyi sen verran, että päästiin vaaleihin
+käsiksi.
+
+Vaalien jälkeen puheenjohtaja lausui lyhyitä muistosanoja jokaisesta
+sionistista, jonka kuolema vuoden kuluessa oli korjannut. Meluava
+yleisö muuttui kuin taikaiskusta. Kaikki nousivat seisomaan ja
+kuuntelivat hartaina, hiljaisina. Manalle menneiden joukossa oli nuori
+neitonenkin. Kauniisti, lämpimästi mainittiin hänen rakastavaa työtänsä
+yhteisen aatteen hyväksi.
+
+Haijelen sydän sykki taajaan ja silmät kostuivat. Ah, jospa hän olisi
+ollut tuo tyttö! Hänestä tuntui, että olisi kannattanut kuolla nuorena,
+jos lyhyt elämä olisi ollut niin kaunis ja sisältörikas kuin hänen, ja
+sitte olisi saanut osaksensa tuollaiset muistosanat ja koko kansansa
+edustajien kunnioituksen.
+
+Mutta toisena hetkenä hänen tunteensa vaihtuivat. Miksikä hän toivoisi
+sellaista kuolemaa? Ei, elämää! Niin, elää hän tahtoi, elää juuri
+tälle kalliille kansallensa. Ja elävänä hän tahtoi ottaa vastaan sen
+kunnioituksenkin, jonka tuo toinen sai vasta kuoltuansa. Ah, mitä
+huumaavia korkeuksia ja kiehtovia näköaloja! Nyt, nyt hän ensi kerran
+tunsi suuren elämän suonissansa tykkivän. Mikä autuus olla nuori,
+lahjakas, täynnä tunnetta ja voimaa! Vaan ihaninta kaikesta olla
+Israelin tytär!
+
+Kun he aamupäiväistunnon päätyttyä kulkivat asuntoonsa, oli Haijele
+kuin päihtynyt kaikesta uudesta ja innostuttavasta, joka häntä näinä
+tunteina oli ympäröinnyt.
+
+-- Muistatko, Ruuben, -- hän kuiskasi, -- sinä kehoitit minua pimeänä
+yönä unohtamaan opit, haaveet ja mietelmät ja ajattelemaan yksin
+sionismia. En voinut silloin. Nyt se on tapahtunut tahtomattanikin.
+Kaikki, kaikki olen unohtanut -- jopa tuon inhottavan rabbiininkin,
+joka sanoi sieluani saastaiseksi!
+
+Ruuben hymyili hänelle.
+
+-- Sinä hehkuva, lämminsydäminen tyttöni!
+
+-- Entä sinä? -- kysyi Haijele kuin heräten. Eihän hänen mieleensä
+ensinkään ollut johtunut, että Ruuben mahdollisesti voi saada
+toisenlaisia vaikutelmia kuin hän.
+
+-- Olihan se -- jos ei muuta niin uutta... Kun hän näki Haijelen muodon
+muuttuvan, jatkoi hän nopeasti:
+
+-- Näetkö, en minä sano tätä välinpitämättömyydestä. Tohtori Herzlin
+puhe oli hyvä, ja aate on oikea, suurenmoinen. Mutta minusta tuntui
+kuin olisin istunut villien meluisessa juhlassa.
+
+Haijele katsahti ylös melkein näpeillänsä.
+
+-- Olinko minäkin villi?
+
+-- Se on sinun veressäsi, joka virtaa niin kuumana ja kiihkeänä. Mutta
+mitä enemmän innostut, sitä kauniimpi sinä olet.
+
+-- Kauniimpi, kauniimpi... Voi teitä miehiä! Etkö tiedä, että voin
+raivostua, kun sinä puhut tuolla tavalla? Olin siis liian raju ja
+hillitön, ja toiset samoin. Niinkö? Muuten olit kaikkeen tyytyväinen?
+
+-- Olin kaiketi... Sitä se oli kuin odotinkin.
+
+Ruuben puhui vältellen, ja Haijele sen kyllä huomasi. Äkkiä hän loi
+silmänsä läpitunkevina sulhaseensa.
+
+-- Sinä et ole tyydytetty. Sinä ajattelet sitä, mitä minun piti unohtaa!
+
+Ruuben hämmästyi.
+
+-- Haijele, oletko tietäjä? Niin -- kenties...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hotellissa Haijele löysi pöydältänsä kirjeen, joka oli tullut
+Leipzigiin ja sieltä lähetetty hänen jälkeensä. Hän otti sen mukaansa
+seurusteluhuoneeseen, missä Ruuben istui sanomalehtiä silmäilemässä.
+
+Kirje oli kotoa hänen äidiltänsä. Haijele kalpeni, kun hän sitä luki.
+Vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän pääsi loppuun. Sitte hän
+ojensi sen Ruubenille ja sanoi vapisevin huulin:
+
+-- Minun täytyy matkustaa takaisin Suomeen.
+
+-- Mitä? Onko joku kuollut siellä? Sinä olet aivan vaalea, Haijele!
+
+-- Ei kuollut vielä, vaan kuolemaisillaan. Sisareni Mirjam...
+
+-- Jos hän oli kuolemaisillaan, kun tämä kirje lähetettiin, et ajoissa
+ehdi perille. Rakas, rakas Haijele, anna minun nyt olla lohduttajasi!
+Sinä jäät luokseni --
+
+Päivälliskello soi.
+
+-- Hyvä on, -- kuiskasi Haijele. -- Pääsemme noista vieraista
+ihmisistä. Kuinka hitaasti he taittavat kokoon lehtensä! Vihdoinkin. En
+varmaankaan olisi kestänyt kauvempaa.
+
+Huone tyhjeni, he jäivät kahdenkesken.
+
+Silloin hän tarttui Ruubenin käteen kuin kuumeessa; puna palasi
+poskille, kohosi otsaan saakka; silmät iskivät uhkaavaa tulta.
+
+-- Se tauti ei tapa niin nopeaan, sillä se on henkinen eikä
+ruumiillinen. Minulta hän on kuolemaisillaan, ja kansaltamme. Hän
+rakastaa kristittyä miestä ja on valmis rupeamaan hänen vaimoksensa!
+
+Ruuben ei voinut olla hymyilemättä tälle odottamattomalle asian
+käänteelle. Mutta silloin Haijele vihastui.
+
+-- Voitko sinä nauraa? Tiedä siis, että hän on minut häpeällisesti
+pettänyt. Jo Helsingissä ollessani hän oli uppiniskainen ja juoksenteli
+ulkona vastoin kieltoani. Kun häntä tutkin, sanoi hän olleensa yhdessä
+erään nuoren kristityn tytön kanssa, joka oli hänen laulutoverinsa.
+Minä häntä uskoin, luulinpa voineeni häneen vaikuttaakin, sillä pari
+viimeistä viikkoa hän oli muka niin nöyrä ja kiltti. Se käärme, se
+teeskentelijä! Äiti on löytänyt häneltä kihlasormuksen ja erään
+ylioppilaan kirjoittaman rakkauskirjeen, jossa puhutaan ihanista
+illoista, joita he ovat yhdessä viettäneet. Siinä se oli! Ylioppilas
+matkusti pois, ja silloin Mirjamilla tietysti ei enää ollut halua
+ulos; kirjevaihto tuli kuhertelun sijaan -- ja nyt oli helppo tekeytyä
+tottelevaiseksi. Äidin viimeinen löytö on Uusi Testamentti. _Me_ voimme
+sitä lukea, vaan ei Mirjam. Minun täytyy lähteä, heti, heti...
+
+-- Mitä aiot tähän tehdä? Ovathan nämä ikäviä asioita, mutta en minä
+kuitenkaan ymmärrä... Eikö olisi viisainta, Haijele, että malttaisit
+mielesi, jäisit tänne ja kirjoittaisit vain kirjeen, jossa ilmaisisit
+ajatuksesi?
+
+-- Sepä nyt olisi! Huoliiko Mirjam minun "ajatuksestani" nyt enempää
+kuin muutama viikko takaperin? Pakottaa häntä täytyy, tavalla millä
+tahansa. Vielä on asia onneksi salassa. Äiti kirjoittaa, että eräs
+nuorukainen, Naftali Junker, on ilmoittautunut Mirjamin kosijaksi.
+Eihän tuo niin miellyttävä otus ole, mutta --
+
+Haijelen piti naurahtaa kesken suuttumustansa, vaikka hän äsken oli
+Ruubenin hymystä kiivastunut. Hän muisti pyöreän, kiiltävän naaman
+ja rasvatut viikset. Sehän oli sama kauppapalvelija, joka oli ensin
+kurottanut hiukan korkeammalle ja pyrkinyt _hänen_ kosijaksensa.
+No niin, se tietysti oli tyhmyyttä pojalta ja oikein hävytöntä
+itserakkautta muijan puolelta, joka asiaa toimitti. Hän, Haijele,
+sellaisen vaimoksi! Vaan Mirjamin ei tällä kertaa ollut vara valita.
+
+Ruuben oli vaiti.
+
+-- Minä menen Helsinkiin ja naitan hänet Junkerille. Eihän ole tapana,
+että nuorempi sisar naidaan ennen vanhempaa, mutta kyllä he mukautuvat.
+Tuskin he ovat muutenkaan panneet minua tässä kysymykseen, kun kerran
+olen kihloissa ja sitäpaitsi oikeastaan kuulun toiseen kotiin.
+
+-- Jos hänellä olisikin enemmän tarmoa kuin luulet? Entäpä jos hän ei
+huolisi tuosta Junkerista?
+
+-- Silloin minä... silloin... Ei, ei, hänen täytyy. Minä vaadin! En
+voi sallia sellaista häpeää! Mistä minä tiedän, mitä on tapahtunut?
+Kristitty ylioppilas! _Mirjam_ oppineen miehen vaimoksi! Minä sanon
+sinulle, hän on houkutellut kauniin tytön pauloihinsa, mutta ei nai
+häntä. Ja jos hän nai, joudumme tuhasta tuleen. _Minun_ sisareni
+kansansa hylkynä, kristittynä! Hulluksi minä tulisin, jos sellaista
+tapahtuisi -- toista tai toista. Ei, ei -- minä riennän estämään! Ja
+jos hän uskaltaa vastustaa, silloin varokoon! Minä kuritan häntä, lyön
+häntä, kunnes hän taipuu... Se on oikeuteni! Se on velvollisuuteni!
+"Sinun kätesi pitää ensimmäisenä hänen päällänsä oleman"...
+
+Ruuben ei vastannut mitään, antoi vaan Haijelen purkaa koko kiihkonsa,
+kunnes hän lopuksi hervahtui nojatuoliin, jaksamatta sen enempää.
+Silloin Ruuben siirsi oman tuolinsa hänen viereensä ja alkoi puhua
+hellästi ja tyynnyttävästi:
+
+-- Minä näen sen, Haijele, sinun täytyy saada lähteä. Mutta niinkuin
+jo sanoit, eihän tämä päivistä riipu, varsinkaan koska tuo ylioppilas
+ei nyt ole Helsingissä. Ainahan sinä olet asettanut kansaasi koskevat
+kysymykset etusijaan. Kyllä me viivymme täällä kongressin loppuun asti,
+eikö niin?
+
+Haijele taisteli. Sitte hän vastasi:
+
+-- Kiitos, että muistutit minua.
+
+-- Ja nyt, rakkaani, saanko muistuttaa sinulle vielä muutakin?
+
+-- Tee se, -- kuiskasi Haijele.
+
+-- "Rakkaus on suurin niistä..."
+
+-- Mitä tarkoitat? Miksi toistat minun lauseeni tässä yhteydessä?
+
+-- Tahdon vaan sanoa, että kun ajattelet Mirjamia ja lähtöäsi hänen
+luoksensa, niin lausu nämä sanat sydämellesi.
+
+Haijele katsoi häneen kummastuneena. Sitte hän huudahti:
+
+-- Oi Ruuben!
+
+Hän oli ymmärtänyt, ja enempää hän ei saanut sanotuksi. Hiljaa pitkät
+ripset painuivat silmiä varjostamaan.
+
+Hetken he olivat vaiti. Vaan Haijele kohotti päänsä uudestaan. Niin
+pian hän ei voinut antautua.
+
+-- Mutta minä olen Israelin tytär!
+
+-- Niin olet. Minä muistutin sinua ainoastaan siitä, että olet
+valistunut ja jalo Israelin tytär.
+
+Taas painui hänen katseensa alas. Kova taistelu riehui hänen
+rinnassaan. Mutta sitte silmien musta syvyys kirkastui, ja hän ojensi
+molemmat kätensä Ruubenille.
+
+-- Tule kanssani ja muistuta minua joka päivä!
+
+-- Kiitos, oma Haijeleni! Tunsinhan sinut. Niin, lähtekäämme yhdessä.
+
+Kongressi teki työtä viisi päivää, jopa yötäkin. Sisällysrikkaita,
+kaunopuheisia esitelmiä pidettiin, keskusteltiin ja päätettiin tärkeitä
+asioita. Toisinaan sattui eri mielipiteitten yhteentörmäyksiä ja
+kiivaitakin sanakahakoita; mutta kun, viimeisenä aamuna valvotun yön
+jälkeen jäähyväiset lausuttiin, silloin tuntui kaikki olevan unohdettu,
+mikä oli erottanut, ja kansallisuuden yhdistävä henki lämmitti ja
+lähensi sydämiä valtavalla voimalla.
+
+"Siionin pojat ja tyttäret, olkaa väkevät, olkaa vahvat -- niin,
+olkaamme vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme
+asuinsijan puolesta!"
+
+Se soi viimeisenä kehoitushuutona.
+
+Sitte he hajosivat kukin tahollensa, uusin innoin, uusin toivein
+tekemään työtä ja taistelemaan aatteensa toteuttamiseksi.
+
+
+
+
+IX
+
+VASTATUSTEN
+
+
+Ankara lumimyrsky riehui ulkona. Hiuteet tanssivat hurjasti, ilma
+sakeni sakenemistaan, ja nurkissa vinkui ja ryski.
+
+Mirjam, joka oli seisonut pihalla paljain päin ja hameisillaan, tuli
+sisälle kylmästä hutisten, ravisteli lunta hiuksistaan ja pyyhkäisi
+käsillään puseron märkiä hihoja.
+
+-- Nyt minä tiedän, äiti, -- huusi hän puotiin, -- mitä ne ovat siellä
+seinän takana kolanneet. Melidulla Hami, se tattari, on ajettu ulos
+tavaroineen, koska hän ei ole maksanut vuokraa.
+
+Rebekka kuunteli hörössä korvin.
+
+-- Eivätkös ne ole julmia, -- jatkoi Mirjam. -- Tuommoinen ilma -- ja
+minne hän nyt menee? Kuului olleen vielä kipeäkin.
+
+-- No kun ei maksanut, niin oikeinhan se oli, -- arveli Rebekka.
+
+-- Kukahan siihen nyt tulee asumaan?
+
+Rebekan päähän pisti eräs tuuma. Huone oli hänen puotinsa kanssa
+seinitysten, ja ovikin oli välillä, vaikka se oli pidetty suljettuna.
+Entäpä jos hän kuukaudeksi vuokraisi tuon huoneen? Saattoihan Haijele
+tulla minä hetkenä tahansa, ja hän kyllä mielellänsä maksaisi
+vuokrarahat, jos saisi oman kamarin. Viime kerralla olikin oikein
+vaikea asua semmoisessa ahtaudessa. Parahiksi ajoivat pois sen
+Melidullan.
+
+-- Tule tänne puotiin istumaan, niin minä käväisen kurkistamassa, miltä
+tattarin huone näyttää, -- sanoi hän Mirjamille.
+
+-- Ai, minäkin tahtoisin nähdä...
+
+-- Ole vaiti, jää nyt sinne vaan, -- huusi Rebekka jo mennessään.
+
+Pari tuntia myöhemmin jyryytettiin auki puodin ja Melidullan kamarin
+välistä ovea. Innokkaan tinkimisen jälkeen Rebekka lopuksi oli
+vuokrannut huoneen, vaikka se olikin kovin pieni ja mitä kurjimmassa
+kunnossa. Kaiken rappeutumisen lisäksi oli siellä pölyä ja likaakin
+ihan paksulta. Ei siitä taitanut syntyä kunnon kalua. Mutta voihan
+ainakin Mirjam siinä maata, niin tuli parempi tila heidän omaan
+huoneeseensa.
+
+-- Miksi äiti nyt tämän meni vuokraamaan? -- kysyi Mirjam nyrpeillänsä,
+siinä seisoessaan ovella hihat ylös käärittyinä, sanko ja riepu
+käsissään. Kyllä hän äsken oli utelias näkemään "tattarin" asuntoa,
+mutta ei tuntunutkaan yhtä hauskalta käydä kaikkeen tuohon likaan
+käsiksi.
+
+-- Älä siinä turhia kysele, vaan ryhdy työhön, -- sanoi Rebekka
+äreästi. -- Ethän sitte nurkissa juokse ja kirjoita kirjeitä herroille.
+
+Tyttö punastui ja meni. Oi kuinka paljon hän oli näinä viikkoina
+saanut kuulla! Vuoroin oli äiti torunut, vuoroin itkenyt. Olisi sen
+vielä voinut kestää, jos ei olisi tahdottu häntä toisen vaimoksi --
+ja jos olisi saanut Eskolta ainoankaan rohkaisevan sanan, yhdenkään
+hellän rivin. Vaan ei mitään kuulunut. Itse hän oli monta kertaa kynään
+tarttunut, mutta taas pannut sen pois ja jäänyt odottamaan. Ehkä Esko
+ei pitänyt siitä, että hän kirjoitti. Sanoihan hän jo mennessään,
+että se luultavasti kävisi vaikeaksi. Eikä Mirjam tahtonut Eskolle
+ikävyyksiä toimittaa. Ei, mieluummin hän kärsi vaikka mitä ja kesti
+lujana tämän vähäisen ajan. Täytyihän Eskon jo pian palata. Soinnulta
+oli saapunut kirjekortti, jossa hän kertoi tulevansa tammikuun
+puolivälissä. Nyt oli se aika; ehkä Sointu jo oli saapunutkin. Silloin
+ei kaiketi Eskokaan enää kauvan viipynyt poissa. Ainakin Mirjam toivoi
+saavansa tietoja hänestä Soinnun kautta.
+
+Hän hankasi ja hieroi lattiaa, ja ajatukset lensivät edelleen.
+
+Mikä onni, että Haijele ennätti pois, ennenkuin salaisuus tuli ilmi!
+Eikä äidin vieläkään olisi tarvinnut mitään tietää, ellei hän itse,
+Mirjam, olisi ollut huolimaton. Äiti oli poissa silloin, ja hän
+istui aarteitansa katselemassa. Puodin ovi kuului käyvän, hän heitti
+kiireesti kirjeen ja sormuksen lukitsemattomaan kirstuun ja riensi
+myymäpöydän ääreen. Saattoiko hän arvata, että äiti kääntyisi tieltä
+takaisin paksumpaa huivia hakemaan? Ennenkuin Mirjam ehti paikalle, oli
+äiti jo siepannut hänen kalleutensa, eikä antanut pois, vaikka hän itki
+ja rukoili ja koetti väkisinkin ne riistää, aivan hurjana tuskasta ja
+kauhusta...
+
+Sitte hänellä ei enää ollut muuta kuin Uusi Testamentti ja Soinnun
+joulukortti.
+
+Hän oli ruvennut ahkerammin lukemaan tuota kirjaa, aina kun hän vain
+oli yksin. Ei hän sitä paljon ymmärtänyt, mutta se oli niin suloista
+sentään. Silloin hän mielestään oli ikäänkuin lähempänä Eskoa ja
+Sointua. Eikä siinä mitään rumaa ja pahaa sanottu, niinkuin hän oli
+luullut, vaan ihmeellisiä, kauniita asioita.
+
+Kerran sitte äiti tapasi hänet lukemasta ja otti pois hänen
+viimeisenkin ilonsa. Siinä samassa meni Soinnun korttikin, joka oli
+ollut kirjanmerkkinä.
+
+Eikä vieläkään ollut mitta täysi. Kaiken kukkuraksi rouva Junker tuli
+kosimaan häntä pojallensa.
+
+Oikeastaan se olisi voinut olla hauskaa... Eeva Peritz kyllä olisi
+avosylin ottanut Naftalin, ja moni muu tyttö samoin. Mirjam olisi
+voinut kehua heille, että semmoinen poika häntä pyysi, eikä hän
+huolinut. Mutta pahin seikka tässä oli, että äiti tahtoi häntä
+huolimaan. Ja kun hän sitä ajatteli, inhotti häntä Naftali ja rouva
+Junker ja kaikki muut paitsi hänen oma Eskonsa.
+
+Eikös vaan nytkin kuulunut rouva Junkerin ääni puodista?
+
+Ovi työnnettiin auki, ja siitä pisti päänsä ensin Rebekka, sitte
+lihava, terhakan näköinen akka.
+
+-- Ahaa, vai tämä huone se on. Päivää, Mirjam! Siellähän meidän miniä
+siivoilee ja hommaa. Se on oikein se! Mutta ei sinun kauvan tarvitse
+tässä kopissa olla, me juuri puhuimme, että vaihdatte kohta kihloja, ja
+sitte pidetään häät samaan menoon...
+
+Kalveten Mirjam kohosi pystyyn lattiaa huuhtomasta, päästeli suoraksi
+hameensa, joka oli vyötäisille kiinnitetty, ja veti alas hihansa. Hän
+tuijotti vuoroin äitiänsä, vuoroin rouva Junkeria, käsittämättä, oliko
+tuo puhe leikkiä vai totta.
+
+-- Niin, niin, -- jatkoi rouva Junker nauraen. -- Tyttö hämmästyy,
+mutta eihän se ihme olekaan. Vaikka minä sen itsekin sanon, niin ei ole
+toista semmoista poikaa kuin Naftali. Aina hän on ollut hyvä, ja minä
+olen saanut määrätä kaikki. Kyllä Mirjamin kelpaa, se on varma. Koska
+tässä nyt on Rebekan kanssa asiat sovittu, niin minä lähetän Naftalin
+iltapäivällä --
+
+Nyt vasta Mirjam käsitti, että tosi oli kysymyksessä. Ja nyt hänen
+täytyi turvautua viimeiseen keinoon, maksoi mitä maksoi.
+
+Joka verenpisara pakeni hänen poskiltansa, mutta hän puhui kuitenkin,
+varmasti, kiireisesti kuin henkensä edestä:
+
+-- Ei, ei, se on turhaa, rouva Junker. Minulla... minulla on jo
+sulhanen!
+
+Rebekka ei ollut uskoa korviansa. Oliko tuo tyttö Mirjam -- tuo joka
+seisoi siinä suorana ja pelottomana ja uskalsi päästää sellaiset
+sanat huuliltansa? Ja rouva Junker töllisti häntä, luullen että hän
+vähintäänkin oli tullut hourupäiseksi.
+
+-- Suus kiinni! -- huusi Rebekka vihdoin toinnuttuansa. Tämähän oli
+vallan hirmuista. Jos joutuisi tiedoksi, että Mirjam oli Goin henttuna
+ollut, ei hänestä kukaan juutalainen enää huolisi. -- Älä kuuntele
+hänen löpinäänsä, -- jatkoi Rebekka hädissään rouva Junkerille. --
+Tuommoinen letukka -- suotta olevinaan, ja kuvittelee, että häntä niin
+kilvan hapotellaan! Kiitä ja niiaa, sinä tyhmä tyttö! Niin, Jemina,
+lähetä vaan Naftali tänne. Iltapäivälläkö? Kyllä se onkin parempi.
+Ehtiihän Mirjam siksi puhdistaa tuon huoneen ja sitte vähän itseänsäkin
+siistiä, ennenkuin sulhanen tulee...
+
+-- Ei, ei! -- huusi Mirjam, tarrautuen epätoivoisena kiinni rouva
+Junkerin nuttuun, kun hän yritti lähteä. -- Minä rukoilen teitä, älkää
+lähettäkö häntä! En tahdo -- voi, minä en tahdo!
+
+Mutta silloin kuohahti Jemina Junkerinkin veri. Se oli toki liikaa,
+niin, todellakin ihan kuulumatonta itsepäisyyttä ja röyhkeyttä, että
+tuo tytöntynkä kehtasi halveksia Naftalin tarjousta.
+
+-- Vai semmoinen vesako tämä onkin? -- virkkoi hän vihaisesti. --
+Luulin löytäväni nöyrän tytön, ja nyt se käyttäytyykin kuin vikuri
+hevonen. Piiskaa tarvitsisi!
+
+-- Ja saakin, jos ei tottele, -- vakuutti Rebekka.
+
+Tyttö peräytyi askeleen.
+
+-- Te ette koske minuun, ette...
+
+-- Jos en minä, niin Haijele!
+
+-- Haijele?
+
+Mirjam katsoi säikähtyneenä äitiinsä. Mitä tämä merkitsi?
+
+Juuri samassa issikka ajoi puodin eteen. Rebekka juoksi ikkunaan ja
+huudahti:
+
+-- Tuossa hän on!
+
+Mirjamin silmissä maailma mustui. Vapisten hän vetäytyi huoneen
+viimeiseen nurkkaan, tavoitellen seinää kädellänsä. Laupias Jumala,
+mitä tästä oli tuleva?
+
+-- Älkää kertoko Haijelelle! Armahtakaa minua! -- yritti hän huutaa,
+mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin.
+
+-- Iltapäivällä siis, -- kuiskasi Rebekka, puristaen Jeminan kättä.
+Toinen iski silmäänsä ja meni.
+
+-- Boruch Haschêm, -- huokasi Rebekka, syleillessään Haijelea
+tervetuliaisiksi. -- Kyllä oli hyvä, että tulit. En minä tiedä, mihin
+olisin joutunut sen tytön kanssa. Mutta kuule, älä nyt sentään ole
+sille vallan kova. Jemina Junkerkin käski piiskaa antamaan, ja oikein
+se onkin, mutta kas, Mirjam on semmoinen hento raukka...
+
+Kuinka Haijele häpesi! Tuo puhe kuului niin raa'alta, että oikein
+sydäntä karmi -- ja hän itse oli siihen sentään aihetta antanut.
+Mikä raivotar hän olikaan ollut, kun äiti, joka oli hänet avuksensa
+kutsunut, peläten anoi sääliä hänen lähestyessään!
+
+Toinenkin ajatus lensi siinä silmänräpäyksessä läpi hänen aivojensa.
+Tuommoiseltakohan hänen kiivas puheensa Baaselissa oli Ruubenin korviin
+soinut?
+
+Tuomarimielellä Haijele oli astunut alas issikan reestä. Sisälle hän
+tuli ikäänkuin se, joka itse oli tavattu pahanteosta.
+
+Riisuessansa päällysvaatteita ja olkahihnasta riippuvaa pientä
+matkalaukkua hän kertoi, että Ruubenkin oli mukana, vaikka oli asemalta
+suoraan ajanut sisarensa luo.
+
+-- Niin, niin, sinähän olet nyt kihloissa. Näytäppä sormuksesi! Ai
+kuinka kaunis! Ja Ruuben on oikein tohtori. Koska te häitä pidätte?
+
+-- Luultavasti kohta palattuamme Leipzigiin. Saa nyt nähdä.
+
+-- Juu, juu, niin se poika on tullut oppineeksi ja ylhäiseksi. Kuka
+senkään olisi arvannut, kun sinä pienenä Viljakan pihalla leikit
+hänen kanssaan, että kerran vielä pääsisit tohtorinnaksi. Olisi nyt
+Israelinkin -- olow hascholom -- pitänyt olla näkemässä sukunsa
+kunniaa...
+
+Haijele hymyili.
+
+-- Ei tässä ole kysymys kunniasta, vaan onnesta. Mutta äiti, missä
+Mirjam on?
+
+-- Mihin lienee mennyt. Kuules, Haijele, kai me taas haemme Esterin
+tänne apulaiseksi? Nyt on avarampaakin meillä, niin että saat rauhassa
+lukea ja kirjoittaa. Juuri äsken vuokrasin huoneen lisää. Se on sinulle
+liian huono, mutta Mirjamille se kyllä kelpaa...
+
+-- Mirjamin asia on nyt ensiksi saatava selville, -- sanoi Haijele
+vakavasti. -- Ei pidä pelätä, en minä hänelle mitään pahaa tee. Hän ei
+siis ole vielä suostunut Junkeriin?
+
+-- Ei, paratkoon. Mutta iltapäivällä Naftali tulee tänne. Jos tyttö nyt
+vaan ei ilmoittaisi julkisesti koko sitä entistä... Äsken jo yritti,
+mutta sain sekoitetuksi...
+
+-- Onko hän nyt ulkona?
+
+Samassa joku astui puotiin.
+
+-- Ei, kas, kyllä hän tuonne tattarin kamariin jäi. Odota, minun
+täytyy mennä... Mirjam hoi, jo se siivous vähemmälläkin riittää! Tule
+toimittamaan kahvia ja ruokaa Haijelelle!
+
+Ei vastausta, ei liikahdusta.
+
+Haijele astui silloin puodin läpi huoneeseen, jota Mirjam oli
+siivonnut. Se oli aivan tyhjä, ainoastaan huono ilma löi vastaan. Hän
+avasi pihalle vievän oven, ja siellä kylmän porstuan nurkassa Mirjam
+kyyrötti, sinisenä vilusta, väristen kuin haavan lehti.
+
+-- Mirjam, mitä sinä täällä teet? -- huudahti Haijele. -- Minuako
+pakenit?
+
+Tyttö ei vastannut, loi vain tuskaiset silmänsä Haijeleen ja painautui
+likemmäksi seinää. Mutta kun sisar tarttui hänen käteensä, antoi hän
+tahdottomana kuin pieni lapsi taluttaa itsensä puodintakaiseen kamariin.
+
+-- Älä pelkää, -- sanoi Haijele melkein hellästi. -- Onko se nyt
+viisasta, että juokset ulos kylmettymään, päästäksesi puhumasta
+kanssani? Sisaresihan minä olen ja tarkoitan parastasi. Kaikki kääntyy
+vielä hyväksi, kun vaan rauhoitut ja seuraat neuvojani.
+
+Kuuliko hän oikein? Eikö Haijele tullutkaan pelottavana ja vihaisena
+häntä musertamaan? Suuret silmät saivat kysyvän, kummastelevan ilmeen,
+jähmettynyt sydän suli, ja hän vaipui maahan Haijelen eteen, peitti
+kasvonsa hänen helmaansa ja purskahti kiihkeään, huojentavaan itkuun.
+
+Haijelekin sai kyyneleitä silmiinsä ja silitteli hiljaa Mirjamin mustia
+kiharoita. Kuinka toisenlaiseksi tämä kohtaus oli tullut, kuin hän
+ennakolta oli ajatellut!
+
+Mutta eihän asia säälillä ja kyyneleillä selvinnyt. Tässä oli paljo
+vakavaa keskustelemista.
+
+-- Nouse ylös, Mirjam, -- sanoi Haijele lempeästi, mutta päättäväisesti.
+
+Hän totteli kohta.
+
+-- Istu tähän viereeni. Noin. Ja nyt puhelemme. Sanohan minulle, mitä
+sinulla on Naftali Junkeria vastaan?
+
+-- Ei mitään...
+
+-- Se on oikein, arvasinhan sen. Minä, vanhempi siskosi, olen morsian,
+ja nyt tulee sinusta myöskin, pikku Mirjam. Minä laitan sinulle kaikki
+kauniisti kuntoon, ja noista entisistä asioista emme hiisku mitään
+enää. Olethan sitte tyytyväinen, eikö niin?
+
+-- En voi, en rakasta häntä, -- kuiskasi Mirjam.
+
+-- Sinä et ymmärrä, mitä puhut. Kyllä sinä tulet varsin onnelliseksi,
+jos vaan tahdot. Juurihan vakuutit, ettei sinulla ole mitään häntä
+vastaan.
+
+Tuli jotain ylevää noihin kalpeisiin kasvoihin, kun hän ne kohotti,
+katsoakseen Haijelea silmiin.
+
+-- Jos sinä rakastat Ruubeniasi, voisitko naida toisen?
+
+Haijele hämmästyi. Hän oli puhunut kuin lapselle, ja siinä olikin
+nainen hänen edessänsä. Milloin hän oli kasvanut? Milloin kehittynyt?
+
+Mutta jos Mirjam oli nainen, oli Haijelenkin oikeus muuttaa kieltänsä.
+
+-- Minä tiedän, -- hän lausui, -- sinä rakastat kristittyä nuorukaista.
+Mikä on hänen nimensä?
+
+-- Esko Kaisla, -- vastasi Mirjam silmää räpäyttämättä.
+
+-- Sointu Kaislan veli?
+
+-- Niin.
+
+Nuo tyynet vastaukset ärsyttivät Haijelea enemmän kuin mikään muu.
+Vaivoin hilliten ääntänsä hän lausui:
+
+-- Joka muukalaista rakastaa, on kuollut kansaltansa. Sinun täytyy
+hänet unohtaa.
+
+-- Joka unohtaa, se on uskoton. Minä olen luvannut olla hänen omansa.
+
+Haijele joutui pois suunniltansa. Näin sitkeätä vastarintaa hän ei
+ollut valmistunut kohtaamaan. Kaikki haihtui mielestä, omat päätökset
+ja Ruubenille annetut lupaukset. Kavahtaen pystyyn hän työnsi
+huuliltansa:
+
+-- Sinä kristityn luuska, sinä...
+
+Mutta silloin sävähti Mirjamkin ylös. Hänen poskensa punoittivat, ja
+hän näytti sinä hetkenä yhtä uljaalta kuin Haijele konsanaan. Hetkisen
+sisarukset seisoivat vastatusten, katsoen toisiansa silmistä silmiin.
+
+-- Minäkin olen Israelin tytär, -- sanoi Mirjam värähtävin huulin. --
+Kunniaani ei kukaan saa koskea!
+
+Uudelleen Haijele hämmästyi. Hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä tuon
+tyttösen kaulaan ja riemuita: -- Hyvin, pikku siskoni, bravo, bravo! --
+Vaan se jäi tekemättä. Sen sijaan hän käänsi päänsä pois, sanoen:
+
+-- Ken tahtoo olla Israelin tytär, olkoon sitä kokonaan. Ja siitä
+syystä minä vielä tänä aamupäivänä toimitan sormuksesi takaisin sille,
+joka sen antoi.
+
+-- Missä hän on? Tiedätkö sen? -- huudahti Mirjam kiihkeästi.
+
+-- Kuinka? Etkö sinä muka tiedä sitä?
+
+Hän pudisti surullisena päätänsä: -- En, en.
+
+Haijele katsoi häntä, ja katsoi yhä. Oliko hän sittekin lapsi -- lapsi
+joka herkkänä uskoi kauniita satuja, mutta elämän todellisuudesta ei
+tietänyt mitään? Vai yhäkö hän petti ja teeskenteli?
+
+Hän oli ottava selon siitä. Mitä matkan väsymyksestä? Sitä ei saanut
+tuntea, kun velvollisuus voimia kysyi.
+
+-- Minä lähden ulos, -- sanoi hän Mirjamille.
+
+-- Oi Haijele, jos hituistakaan minusta välität, niin sano, missä hän
+on! -- rukoili Mirjam, riippuen kiinni sisaressaan.
+
+-- En tiedä sitä, mutta menen ottamaan selvää.
+
+-- Minä tulen mukaasi! Haijele empi, mutta vastasi sitte:
+
+-- Tule!
+
+Kun he päällysvaatteisiin puettuina astuivat puotiin, kysyi Rebekka
+ihmeissään, mihin he nyt olivat matkalla. Haijele vei hänet kamariin,
+puhui hiljaa jotakin hänen kanssansa ja sai pienen käärön, jonka pisti
+taskuunsa.
+
+-- Mutta ethän sinä ole vielä mitään syönytkään! -- huudahti Rebekka
+äkkiä, lyöden kätensä yhteen. -- Ei Mirjam voi päästä mihinkään, kuka
+päivällistä laittaisi?
+
+-- Noutakaa Ester, me syömme mitä tahansa, kun palaamme. Eikä sekään
+haittaa, jos puoti on suljettuna jonkun silmänräpäyksen.
+
+Niin he menivät.
+
+Myrsky oli tauonnut, pyry laannut. Kaduilla lumilapiot ahkerasti
+heiluivat, ja taajat joukot ihmisiä liikkuivat kävelyllä tai
+ostoksilla, päästyänsä irti vankeudesta, johon ilma heidät oli sulkenut.
+
+Aleksanterinkadulla Mirjam äkkiä pysähtyi. Haijele näki hänen
+punastuvan ja kalpenevan, lopuksi niin, että huuletkin kadottivat
+värinsä. Hän ei ehtinyt kysyä mitään. Samassa hetkessä kulki heidän
+ohitsensa ihmistungoksessa se vaaleaverinen nuorukainen, jonka kanssa
+Haijele kerran oli nähnyt Mirjamin tanssivan, ja hänen rinnallaan,
+käsi kainalossa, asteli sorja, vilkassilmäinen tyttö. He eivät
+juutalaisneitosia huomanneet innokkaasti puhellessaan. Vasta kun he
+olivat ihan kohdalle ehtineet, sattui nuorukainen katsahtamaan ylös,
+ja silloin hänen silmänsä kohtasivat Mirjamin katseen. Vain lyhyt
+silmänräpäys, ja ijäisyys tuntui siinä lepäävän. Sitte he kadottivat
+toisensa näkyvistä.
+
+-- Se oli siis hän? -- kuiskasi Haijele.
+
+Mirjam liikutti huuliansa, mutta Haijele ei kuullut, mitä hän sanoi.
+Eikä hän vastausta tarvinnutkaan.
+
+-- Saatanko sinut takaisin kotiin? -- kysyi Haijele. Mutta samassa hän
+huomasi, että Mirjam oli pyörtymäisillään eikä varmaan olisi niinkään
+pitkälle jaksanut. Hän otti ajurin, he istuivat rekeen ja olivat
+parissa minuutissa kotona.
+
+-- Mirjam voi pahoin, pankaa hänet lepäämään! -- huusi Haijele puodin
+ovelta. -- Minä en ole vielä toimittanut tehtävääni, minun täytyy
+mennä. -- Ja nuolena hän oli kadulla jälleen.
+
+Haijele tiesi entuudesta, missä Sointu asui. Sieltä hän kai löytäisi
+Eskonkin -- ja tuon vieraan tytön, joka oli Mirjamin syrjäyttänyt.
+Sinnepäin he olivat kävelleet, ja nyt heidän jo täytyi olla kotona.
+
+Raivo kuohui Haijelen rinnassa, ei enää Mirjamia, vaan hänen
+pettäjäänsä kohtaan. Pikku raukka, kuinka uljaasti hän olikaan kärsinyt
+tuon hylkiön tähden! Niin, niin, se oli sitä tavallista: juutalainen
+ei ollut parempi kuin vaateriepu, jonka voi heittää nurkkaan, milloin
+halusi... Ah, kuinka hänen sydämensä oli täynnä! Ja hän oli sen purkava
+säälimättä, säästämättä...
+
+Hyvä tosin, että Mirjam nyt oli Goista vapaa. Mutta ei se toisen
+rikosta vähentänyt.
+
+Kimakasti kello soi, kun Haijele veti nuoraa. Avaamaan tuli Sointu,
+jonka silmät kävivät suuriksi, kun hän näki Haijelen.
+
+-- Neiti on hyvä ja astuu sisälle, -- hän pyysi ujosti.
+
+-- Minä etsin veljeänne, -- sanoi Haijele saksaksi. -- Onko hän kotona?
+
+-- Ei ole. Mutta ehkä minä voisin...
+
+-- Voitte kyllä. Voitte sanoa hänelle, että hän on roisto!
+
+Sointu katsoi häntä pitkään. Ehkä hän ei oikein ymmärtänyt saksaa.
+
+-- Tavattoman yksinkertainen tyttö, joka ei edes kykene suuttumaan, --
+ajatteli Haijele.
+
+-- Mitä neiti tarkoittaa? -- kysyi Sointu vihdoin, luoden häneen
+rehelliset sinisilmänsä.
+
+Haijele veti esiin sormuksen taskustansa.
+
+-- Sitä minä tarkoitan, että veljenne antoi tämän sormuksen Mirjamille
+ja lupasi ottaa hänet vaimoksensa. Tyttö on laihtunut ja surrut,
+odottanut tuota veijaria ja hylännyt kunnon juutalaisen tarjouksen
+hänen tähtensä. Jumalan kiitos, että juttu nyt on lopussa. Emme me
+koskaan olisi Mirjamia muukalaiselle antaneet, tietäkää se -- minä
+en siis puhu niinkuin sellainen, joka jotakin on menettänyt veljenne
+petollisuuden kautta. Mutta yhden asian minä tahdon sanoa teille: älkää
+yrittäkö rajan yli! Veriviha on teidän ja meidän välillämme. Mirjam saa
+syyttää itseänsä -- mutta syyttäkää tekin itseänne, jos --
+
+Haijele pysähtyi. Hän oli unohtanut, kelle puhui. Mitä hän tässä sanoja
+tuhlasi tuolle tytölle, joka arvattavasti ei mitään ymmärtänyt siitä
+kaikesta.
+
+-- Hyvästi, -- sanoi hän sentähden lyhyeen, katkaisten oman lauseensa
+ja ojentaen sormuksen Soinnulle. -- Antakaa se veljellenne.
+
+Sitte hän poistui, ennenkuin Sointu ehti sen verran tointua
+hämmästyksestään ja säikähdyksestään, että olisi saanut sanankaan
+huuliltansa.
+
+Portaissa Haijele itseksensä harmitteli, ettei hän ollut vihansa
+oikeata esinettä tavannut. Mutta hän ei vielä ehtinyt kadulla kulkea
+kymmentä askelta, ennenkuin äskeinen toivo jo toteutui. Siinä tulikin
+Esko, ei kuitenkaan Tuulikin, vaan Pentti Viljakan seurassa. He olivat
+sattumalta yhtyneet, kun Esko palasi saattamasta morsiantansa tämän
+asuinpaikkaan.
+
+Haijele ei joutunut pitkältä tuumailemaan. Hän suorastaan riemastui.
+Siinä hän oli vastatusten noiden molempien kanssa -- vanhan
+vihollisensa, saman joka äskettäin tuoreutti entiset muistot
+tuuppaamalla hänen äitinsä kumoon -- ja tämän, joka Mirjamin oli
+pettänyt. Yhdellä iskulla hän saattoi antaa heille kummallekin
+osansa. Hienotunteisuuttako? Oh, se oli tarpeetonta. Näitä kohtaan,
+jos milloinkaan, oli paikallansa: silmä silmästä, hammas hampaasta.
+He olivat häpäisseet hänen omaisiansa, ja hän oli saattava heidät
+häpeämään vaikkapa keskellä katua.
+
+-- Anteeksi, -- lausui hän, asettuen molempien nuorukaisten eteen. --
+Tehkää hyvin ja pysähtykää hiukan!
+
+Pentti oli häntä lähinnä ja hätääntyi aika tavalla, sillä ihmisiä
+liikkui yltympäri joka suunnalla. Hän ei ehtinyt huomata enempää kuin
+palavat juutalaissilmät, mutta ne sanoivat tarpeeksi selvään, ettei
+tämä neitonen vanhoja vaatteita pyytänyt. Korea katutyttö siis -- mitä
+muuta? -- Illalla, illalla -- menkää tiehenne nyt! -- kuiskasi hän
+kiireisesti, pyrkien ohi.
+
+Esko oli aivan punainen ja nykäisi Penttiä. Mutta Haijele raivostui
+niin, että hän unohti maailman ympärillänsä.
+
+-- Hävetkää, saastainen Goi! -- huudahti hän kiihkoisesti. -- Minä
+kyllä ilmoitan teille nimeni: olen Haijele Poll. Ja te olette Pentti
+Viljakka, vai kuinka?
+
+-- Mitä saamaria... En minä voi muistaa...
+
+Pentin täytyi pysähtyä, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin,
+sillä Esko myös oli seisattunut, ja tuo juutalaisneitonen oli käskevä
+kuin valtijatar. Niin, tosiaan, kuinka hän oli erehtynytkin... Ei
+katutyttö tuommoiselta koskaan voinut näyttää.
+
+-- Herra Viljakka, ettekö muista pientä juutalaistyttöä, jota te
+nimititte Hai-kalaksi? Hän puri teitä kerran, mutta sen te hyvin
+ansaitsitte. Teidän sananne ja tekonne iskivät monta kymmentä kertaa
+hänen lapsensydämeensä haavoja, jotka ijäksi jäivät kirvelemään. Se
+tyttö olen minä. -- Ja ettekö pikku "Mirriä" muista? Kuinka monta
+kertaa hän itki teidän tähtenne! Hän on sisareni. -- Odottakaa,
+vieläkin yksi muistutus. Mitäpä olisittekaan pannut mieleenne
+juutalaisvaimoa, jonka esplanaadilla ihmisjoukon nähden tuonaan
+työnsitte katuojaan! Hän on äitini. -- Ja nyt tiedätte, kuka on Haijele
+Poll.
+
+-- Se tieto ei tosiaan kannata noin pitkää saarnaa, -- sanoi Pentti,
+kääntäen selkänsä. -- Tule pois, Esko!
+
+-- Ei, herra Kaisla, -- lausui Haijele määräävästi, pysähdyttäen
+Eskon siihen paikkaan. -- Menköön hän -- teille olen vielä sanan
+velkaa. Teitä minä oikeastaan hain, vaikka sattumus toi tuon toisenkin
+tielleni. Ja te tiedätte kyllä asiani -- vai kuinka?
+
+-- Tiedän, neiti -- mutta suokaa anteeksi... Tämä ei ole sopiva paikka
+siitä puhuaksemme. -- Eskon ääni oli hädistynyt ja katse melkein
+rukoileva.
+
+-- Tulkaa siis, -- sanoi Haijele, silmissä katse kuin ruhtinattaren,
+joka ylpeästi heittää armopalan kerjääjälle.
+
+Pentti harppaili jo pitkän matkan päässä. Haijele ja Esko kulkivat
+rinnakkain ja astuivat sisälle Eskon asunnon porraskäytävään.
+
+-- Mitä nyt siis aiotte vastata? -- kysyi Haijele pysähtyen ja
+kiinnittäen Eskoon läpitunkevat silmänsä.
+
+Esko oli kuin pihdeissä. Paha omatunto ja tukala asema ahdistivat
+häntä, niin että tuskanhiki helmeili otsalla.
+
+-- Olin aikonut tulla Mirjamin luo... Salliiko hän? Sanokaa, milloin --
+
+-- Mirjaminko luo? Ja missä tarkoituksessa? -- Haijele näytti melkein
+hurjalta säihkyvine silmineen. -- Ei, sanon minä! Te ette tule hänen
+silmäinsä eteen. Eikä minullakaan enää ole muuta sanomista teille, kuin
+että vihaan, vihaan teitä ja kaikkia kristittyjä! Jakakaa vaan Uusia
+Testamenttejanne, saarnatkaa vaan rakkautta, joka on suurin kaikesta
+-- ja repikää sitte töillänne palasiksi kaikki tyyni! Hyvä on. Ja nyt
+voin teitä kiittääkin. Voin kiittää siitä, että olen saanut nähdä tämän
+selvemmin kuin milloinkaan. Kentiesi valheellinen virvatuli muuten
+olisi voinut huikaista silmäni...
+
+Hän kumarsi ja poistui.
+
+Mutta Esko riensi ylös asuntonsa portaita tuskasta ihan epätoivoisena.
+Miksi, miksi hän ei ollut ajoissa kirjoittanut Mirjamille? Joka päivä
+hän oli syyttänyt itseänsä, vaan se oli ollut sittekin mahdotonta.
+Eilen hän oli kaikkien Orkamolaisten kanssa saapunut kaupunkiin.
+Tuulikki oli hänen, sormukset oli vaihdettu, kihlaus vastikään
+julkaistu. Mutta Mirjam ei tietänyt Tuulikista mitään eikä Tuulikki
+Mirjamista -- siinä oli Eskon jokapäiväinen kalvava huoli ollut
+keskellä nuoren lemmen onnea. -- Ole suora! -- oli Toimi kehoittanut.
+Mutta hän ei voinut... Ja nyt oli myöhäistä...
+
+Eteisessä Sointu tuli häntä vastaan silmät kyynelissä.
+
+-- Voi Esko, Esko, mitä kauheata sinä olet tehnyt? -- virkkoi hän, syvä
+tuska kuvastuneena kasvoihin.
+
+-- Mitä? Ethän --
+
+Samassa Esko näki pienen kultasormuksen, jota Sointu piteli.
+
+-- Oi sisko! -- huudahti hän. Ja kun Soinnun huoneen ovi oli heidän
+jälkeensä sulkeutunut, purskahti nuorukainen itkemään kuin pieni lapsi.
+Ei mikään olisi voinut häneen niin koskea, kuin tuo viaton, haikea
+katse. Kaikkein vähimmin hän olisi suonut kenenkään kertovan Soinnulle
+näistä asioista, ei edes hienoimmallakaan tavalla -- ja nyt -- miten se
+olikaan mahtanut tapahtua!
+
+Sointu oli aivan hiljaa. Hänelle oli selvennyt kaikki, vaikka hitaasti,
+vähitellen. Se oli liian uutta maailmaa -- ja liian katkeraa.
+
+-- Emmekö mene hänen luoksensa? -- kuiskasi hän vihdoin.
+
+-- Hän ei tahdo minua nähdä...
+
+-- Minä menen.
+
+Esko veti Soinnun viereensä ja suuteli liikutettuna häntä otsalle.
+
+-- Niin mene, mene, sinä puhdas enkeli! Sinä saatat puhua hänelle
+paremmin kuin minä. Sano, että pyydän häneltä anteeksi, pyydän koko
+sielullani ja sydämelläni... Sano, että minä olen ollut kehno ja kurja,
+mutta kerro myös, etten aikonut pettää, että minä rakastin häntä...
+
+-- Minä koetan sanoa sen. Lähde sinä vaan Tuulikin luo! Mutta jos
+Mirjam toivoisi...?
+
+-- Niin tule minulle kertomaan. Kiitos, rakas pikku sisko! Niin -- minä
+lähden Tuulikin luo...
+
+Esko nousi seisomaan ja ojentihe suoraksi. Nyt hänen täytyi olla mies
+ja tehdä velvollisuutensa. Juuri Tuulikin luo -- niin, niin. Sointu
+sanoi siinä enemmän kuin hän aikoi ja aavistikaan.
+
+Yhdessä he lähtivät ulos ja kadunkulmassa erkanivat. --
+
+Pollilla oli paraikaa suuri sekasorto. Rebekka oli laahannut Mirjamin
+makuuvaatteet Melidullan entiseen kamariin, ja tyttö makasi nyt siellä
+aivan kalpeana ja voimattomana. Sillä välin Esterin tuli keittää
+lihaa päivälliseksi. Mutta se onneton olikin huomaamatta ottanut
+maitokattilan, pannut siihen vettä ja lihan ja asettanut tulelle. Sepä
+nyt oli! Hyvä toki, ettei sattunut savinen eikä posliininen astia; se
+olisi ollut ijäksi saastutettu ja kelvoton. Mutta voi mitä vaivoja
+tulikaan Rebekalle, ennenkuin kattila saatiin "koscheriksi"! [koscher =
+lainmukainen.] Liha oli mennyttä, siihen ei mitään voinut, ja muutenkin
+myöhästynyt päivällinen uhkasi kokonaan tipahtaa lieteen. Haijele
+saapui kuin pelastava enkeli antamaan rahaa ja määräämään, että Esterin
+piti noutaa ruokaa ravintolasta. Kyllähän Rebekka itsekseen ajatteli,
+että kuka tiesi millaisella kattilalla siellä oli keitetty; mutta koska
+Haijele näin käski, niin totta hän mahtoi sen synnittömäksi ymmärtää.
+
+Ruoka oli juuri ehditty korjata pois. Mirjamkin oli juonut vähän
+lihalientä, mutta heittäytynyt sitte kohta vuoteelle jälleen. Hänen
+päätänsä niin kummallisesti pyörrytti ja särki. Ei hän edes saattanut
+itkeä, ei oikein ajatella eikä käsittää mitään.
+
+Silloin Ruuben ja Sointu saapuivat melkein samalla kertaa. Ester
+pantiin puotia vartioimaan, ja Haijele otti vastaan Ruubenin,
+esittääkseen hänet ihastuneelle äidillensä. Kukaan ei kieltänyt Sointua
+menemästä Melidullan huoneeseen Mirjamin luo.
+
+Molemmat tytöt huudahtivat ääneensä nähdessään toisensa.
+
+-- Sointu, Sointu rakas!
+
+-- Oi Mirjam!
+
+Kuinka hän oli kalvennut ja käynyt huonon näköiseksi! Koski niin
+kipeästi Soinnun sydämeen, kun hän näin tapasi ystävänsä, vieläpä
+lisäksi tyhjässä, kurjassa huoneessa, lattialle heitetyillä
+vuodevaatteilla makaamassa.
+
+Mirjam joutui hämilleen, silitti kädellään tukkaansa, kääräisi huivin
+hartioillensa ja pyrki ylös. Seinälle naulaan oli ripustettu hänen
+paras hameensa Junkerin tuloa varten. Olisi edes sen saanut yllensä
+pistetyksi...
+
+-- Ei, Mirjam, lepää vaan, jos olet väsyksissä, -- sanoi Sointu,
+lempeästi pakottaen hänet vuoteelle takaisin. -- Minä istun tähän
+patjan reunalle viereesi, ja sitte puhelemme. Jaksatko hetkisen?
+
+-- Sinua jaksan kyllä kuunnella.
+
+-- Minä tulin pyytämään Eskon puolesta anteeksi. Hän on niin pahoin
+tehnyt...
+
+-- Ei minulla ole mitään, ei mitään enää jäljellä, -- kuiskasi Mirjam.
+Kyyneleet puhkesivat kumpaisenkin tytön silmiin, ja he vaipuivat
+nyyhkyttäen toistensa syliin. Sanoitta he ymmärsivät, mitä sydän tunsi.
+
+-- Hän ei edes tahtonut tulla, -- sanoi Mirjam vihdoin haikeasti
+huoahtaen.
+
+-- Hän tulee, jos annat luvan.
+
+Tyttö alkoi vapista sen kuullessaan.
+
+-- Onko se sinulle liian vaikeata?
+
+-- Vaikka kuolisin, niin, Sointu -- oi, minä tahdon, jos hän vaan
+tahtoo! Mutta tänne... Pitääkö hänen nähdä tämä ruma huone? Ei, toiset
+saavat mennä mihin tahansa. Minä vien hänet kamariin, minä pukeudun
+juhlavaatteisiin... Sointu rakas, tuo hänet pian!
+
+Sointu katsoi Mirjamia oudoksuen. Hänen silmissään oli niin kummallinen
+kiilto ja polte poskilla. Hourailiko hän? Mikä hänen oli?
+
+-- Hyvästi siis. Saanko toiste tulla luoksesi uudestaan?
+
+-- Milloin tahansa! Minä kuiskaan sinulle jotakin, ennenkuin menet.
+Kuule: äiti otti sinun kirjasi... En minä sitä hävittänyt, se oli rakas
+minulle. Kaikki on otettu pois... Ei minulla ole mitään, ei mitään
+enää...
+
+Tuo sama toivoton huokaus, ja taas ääni hiljeni nyyhkytyksiin.
+
+-- Jeesus on aina luonasi, -- kuiskasi Sointu. -- Sano hänelle näin:
+"Rakas Jeesus, anna minun tuntea, että sinä olet täällä!" Sitte et ole
+yksin.
+
+Mirjamin huulet liikkuivat hiljaa, Sointu suuteli häntä ja lähti.
+
+Puodissa hän sattui vastuksiin kiiltäväposkisen, hienoksi siistityn
+juutalaisnuorukaisen kanssa. Se oli Naftali Junker, joka saapui
+kosimaan.
+
+Rebekka otti vieraan kohteliaasti vastaan, mairitteleva hymy
+huulillansa. Junker tervehti tulevaa anoppiansa ja Haijelea, muhoillen
+hänkin hämillään ja hyvillään, ja sitte hänet esiteltiin Ruubenille.
+
+-- Minun asiani kai on tunnettu, -- alkoi hän, rykäisten kainoudessaan
+ja katsellen etsivästi ympärillensä.
+
+-- On niinkin, -- kiirehti Rebekka vastaamaan. -- Istukaa, olkaa niin
+hyvä. Tämä on meille suuri kunnia... Kyllä Mirjam --
+
+-- Suokaa anteeksi, herra Junker, -- keskeytti Haijele tyynesti ja
+arvokkaasti. -- Mirjam ei voi hyvin, ette valitettavasti tällä kertaa
+saata häntä tavata. Kysymyshän koskee yksin teitä ja sisartani. Me
+lähetämme teille sanan, jos Mirjam sitä toivoo terveeksi tultuansa.
+
+Junker avasi silmänsä selälleen, ja Rebekka vilkui Haijeleen
+hämmästyneenä ja levottomana. Mistä tämä muutos johtui?
+
+Mutta Ruuben puristi morsiamensa kättä voitonriemusta säteillen, ja
+Haijele kiitti sydämessään Jumalaa siitä, ettei enää ollut mitään syytä
+pakottaa Mirjamia, kun liitto muukalaisen kanssa itsestään oli rauennut.
+
+Hätäisenä Rebekka puhui:
+
+-- Niin, mikä häneen nyt tulikaan, siihen Mirjamiin. Jos herra Junker
+ei pane pahaksi, niin ehkä täytyy tehdä, niinkuin Haijele sanoo. Kyllä
+Mirjam tietysti mielelläänkin... vaikka mitä semmoinen lapsi itse
+ymmärtää, mehän sen paremmin tiedämme päättää. Mutta jos nyt herra
+Junker sentään odottaisi --
+
+-- Ei ole tarvis odottaa, -- kuului ääni ovelta heidän takaansa.
+
+He kääntyivät kaikki katsomaan. Siinä seisoi Mirjam parhaissa
+pukeissansa, kuumeinen hehku poskilla, silmissä katse kuin
+unissakävijän. Mutta ihana hän oli kuin ilmestys toisilta mailta.
+
+-- En minä mene naimisiin, -- hän jatkoi.
+
+Toiset eivät vielä ehtineet sanaakaan lausua, kun Mirjam huudahti
+melkein kirkaisten.
+
+Pari silmänräpäystä Mirjamin tulon jälkeen oli puodin ovi käynyt.
+Mirjam oli jättänyt kamariin vievän oven sepo selällensä, ja kun hän
+päätänsä käänsi, seisoi hän Eskon ja ruskea tukkaisen tytön kanssa
+vastatusten.
+
+Esko oli "ollut mies" ja kertonut kaikki Tuulikille. Tyttö oli
+hämmästynyt aivan sanattomaksi. Olihan hän vaan juutalainen, tuo
+toinen -- mutta kuitenkin Tuulikki tunsi kuin syyllisyyden piston
+sydämessänsä. Hän oli tietämättänsä melkein pyrkinyt anastamaan
+Mirjamin sijaa, ja hänen siis myöskin oli syy -- jos Eskonkin. -- Tule,
+-- oli Tuulikki vihdoin päättävästi lausunut, -- me menemme hänen
+luoksensa. Minä tahdon olla kanssasi. Ajakoon meidät pois, jos tahtoo,
+mutta pilvi varjostaa meidän onneamme, ellemme yritä. -- Silloin oli
+Esko luonut häneen ihailevan katseen, syvemmän kuin ennen milloinkaan.
+-- Sinä olet enemmän kuin osasin aavistaa, -- oli hän sanonut, --
+luulin sinua metsän sinipiiaksi, ja sinä oletkin jalo nainen! --
+Soinnun he kohtasivat lähellä Pollin asuntoa, ja keveämmin sydämin he
+astuivat sisälle, kun tiesivät Mirjamin odottavan.
+
+Vaan tuo vihlaiseva huudahdus sai Eskon aivan pois suunniltansa.
+
+-- Mirjam, Mirjam, voitko antaa anteeksi minulle? -- pyysi hän
+tuskassa, välittämättä ympäröivistä ihmisistä.
+
+-- Ja voitteko minulle antaa anteeksi, että olen hänen omansa? --
+lausui Tuulikki kostuvin silmin.
+
+-- Anteeksi -- oi annan, annan, -- kuiskasi Mirjam. Mutta samassa hehku
+pakeni hänen poskiltaan, hän horjahti ja vaipui pyörtyneenä Eskon ja
+Tuulikin käsiin.
+
+-- Chas wescholom! [varjelkoon] -- sanoi Naftali Junker ja luikki
+tiehensä pelästyksissään.
+
+
+
+
+X
+
+RAKKAUS SUURIN
+
+
+Sointu oli turhaan temponut puodin ovea; se oli nähtävästi lukittu,
+koskapa ei auennut. Hän kiersi pihan kautta ja astui estämättä sisälle.
+
+-- Onko Mirjam kotona? -- kysyi hän ystävällisesti, pelästymättä siitä,
+että Rebekka ja Haijele vetäytyivät kiireesti peremmälle.
+
+-- Älkää lähestykö meitä! -- huudahti Haijele. -- Mirjam on
+vaarallisesti sairaana, hän on saanut isonrokon. Sulhaseni, joka on
+lääkäri, lähti juuri luotamme, ja kohta kuomi tulee noutamaan Mirjamia
+sairashuoneeseen.
+
+-- Isoarokkoa! Oi, sehän on niin vaikea tauti...
+
+-- Niin on -- rientäkää siis pois, neiti! Meidänkin täytyy mennä
+puhdistettaviksi sairashuoneeseen, ja kaikki savustetaan täällä
+asunnossamme.
+
+-- Jumala meitä rankaisee Mirjamin tähden, -- valitti Rebekka.
+
+-- Sanokaa, puhuiko lääkäri hengenvaarasta? -- kysyi Sointu, viipyen
+vielä paikallansa.
+
+-- Hän pelkää, että Mirjamilla ei ole monta päivää jäljellä, -- lausui
+Haijele hiljaa. -- Hänen voimansa ovat niin heikot.
+
+Rebekka hyrähti katkerasti itkemään.
+
+-- Onko hän aivan yksin? -- kysyi Sointu kalpein huulin.
+
+-- Kuinka hänen luoksensa voisi mennä?... Vielä tunti sitte olimme
+siellä, mutta nyt, kun tiedämme --
+
+Sointu seisoi äänettömänä hetkisen. Sitte hän nopeaan kuin nuoli riensi
+huoneen läpi ja avasi puotiin vievän oven.
+
+-- Sallikaa minun mennä Mirjamia katsomaan! -- sanoi hän. -- Ehkä hän
+tarvitsee jotakin, ehkä voisin auttaa.
+
+Molemmat naiset hämmästyivät.
+
+-- Ei, ei, -- ehätti Haijele estämään. -- Sulhaseni on jyrkästi
+kieltänyt. Neiti, te olette lapsi, te ette ymmärrä... Kiiruhtakaa pian
+täältä!
+
+Vaan samassa kuului heikko ääni Melidullan: huoneesta:
+
+-- Sointu, Sointu!...
+
+-- Älkää minua kieltäkö, kun rakkaus käskee, -- sanoi Sointu,
+kiinnittäen Haijeleen syvät, siniset silmänsä. Samassa hän jo oli
+kadonnut ovesta.
+
+"Rakkaus käskee"... Haijele oli aivan tyrmistynyt. Hän vaipui tuolille,
+ymmärtämättä mitä ajatella. Rakastiko tuo vieras tyttö enemmän kuin
+hän, Mirjamin oma sisar? Vai oliko hän niin peräti tyhmä -- eikö
+hän käsittänyt, eikö hän tietänyt syöksyvänsä surman suuhun? Kuinka
+Mirjamkin saattoi huutaa, kun kerran oli kuullut Ruubenilta...
+
+Ei hän sinä hetkenä muistanut, pikku Mirjam parka. Kurkku kuivui, vesi
+oli lasista loppunut. Mutta enemmän kuin kipu ja jano ahdisti häntä
+hirmuinen pelko. Yksinkö sairashuoneeseen, jota hän aina oli niin
+kammottavaksi kuvitellut? Ja sitte jotain vielä kamalampaa: kuolema...
+
+Oli kuin pelastus ajatella, että Sointu oli tuolla seinän takana...
+
+Vaan kun kultakutrinen pää ilmestyi ovelle, silloin kyllä Mirjam jo
+muisti.
+
+-- Sointu, tämä tarttuu... Älä tule! -- virkkoi hän, vaikka silmät
+haikeasti rukoilivat päinvastaista.
+
+-- Jos Jumala tahtoo varjella minua, niin hän kyllä tekee sen. Jos ei
+-- niin en minä pelkää...
+
+Hän kumartui hellästi Mirjamin puoleen. Heti hän huomasi tyhjän
+vesilasin ja kiiruhti jo samassa pois sitä täyttämään.
+
+Haijele päätti käyttää tilaisuutta vielä viimeisen kerran.
+
+-- Tiedättekö, että isorokko on tarttuvaa, ja useimmiten se tappaa?
+
+-- Tiedän, -- nyökkäsi Sointu päätänsä ja riensi takaisin.
+
+-- Kiitos, -- kuiskasi Mirjam. -- Oi kuinka hyvä sinä olet, Sointu...
+Viivytkö todellakin? Mutta ne tulevat kohta ja vievät minut... Voi,
+minä pelkään...
+
+-- Eivät he pahaa tee. Sinua hoidetaan hellästi, kun pääset
+sairashuoneeseen.
+
+-- Tiedätkö, että minun pitää kuolla?
+
+-- En tiedä minä etkä sinäkään. Rakas Mirjam, yksi vaan tietää, mitä
+hän aikoo tehdä. Taivaallinen Isä tietää.
+
+Mirjam viivähti.
+
+-- Minä kadotin kaikki... Miksi minä eläisinkään? Mutta on niin
+kauheata kuolla!
+
+-- Oi Mirjam, Jeesushan tahtoo viedä sinut taivaaseen, jos kuolet.
+
+-- Ei, ei, sinne minä en voi päästä. Muistan kyllä, mitä sinä kerran
+sanoit. Joka valehtelee, sille ei avata porttia. Minä olen paljon
+valehdellut... Enkä minä ole kristittykään...
+
+-- Kristitty on se, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Hän tuli
+antamaan syntejä anteeksi. Hän kuoli sinun valheittesi tähden, Mirjam,
+eikä Jumala syytä sinua niistä enää, jos turvaat Jeesuksen armoon.
+
+-- Onko se totta? -- kuiskasi Mirjam levottomassa odotuksessa. Ääni
+tuntui väsymyksestä heikkenevän, mutta jännitys piti häntä yllä.
+
+-- On aivan varmaan.
+
+-- Kuinka minä sen tiedän? Ja kuule, Sointu -- eikö aina tapahdu
+jotain, ennenkuin tullaan kristityksi... eikö kasteta?
+
+Sointu jäi miettimään. Tätä hän ei ollut ajatellut. Mutta sitte hänen
+katseensa kirkastui.
+
+-- Kyllä Jeesus sanoi näin: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee
+autuaaksi." Me kristityt olemme kastettuja. Mutta hän sanoo myöskin
+ihan ilman ehtoja: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos."
+Minä tiedän varmaan, että hän vie sinut taivaaseen, vaikka et ole
+kastettu.
+
+-- Minua niin pelottaa...
+
+-- Menisinkö hakemaan jonkun papin luoksesi?
+
+-- Ei, ei. Kukaan ei saa tulla, Ruuben kielsi. Haijelekin ajaisi pois.
+Etkä sinä ennätä...
+
+-- Ei se olekaan tarpeellista. Tahdothan saada anteeksi -- eikö niin,
+Mirjam? Uskothan Jeesukseen?
+
+-- Kyllä...
+
+-- Muuta ei kysytä portilla. Ole vaan rauhassa! Jeesus vie sinut
+sisälle.
+
+Soinnun ääni oli niin varma ja katse niin valoisa, että Mirjam tyyntyi.
+Hän vaipui vuoteellensa, huulet hymyssä.
+
+-- Minä laulan sinulle, -- sanoi Sointu. Heleänä, suloisena soi hänen
+äänensä:
+
+    "Jeesus ottaa vastahan,
+    sana kallis kaikukoon,
+    kauvimpana kulkevan
+    sydämeen se painukoon.
+    Laula, laula riemuiten,
+    Kristus korjaa syntisen..."
+
+-- Laula vielä! -- kuiskasi Mirjam, kun Sointu aikoi lopettaa.
+
+Hän alotti uuden laulun:
+
+    "Onnellinen karitsa,
+    eikö syytä riemuita..."
+
+Silloin kohotti Mirjam päänsä, ja toisessa huoneessa Haijele kuunteli
+kuin kaukaista kaikua menneiltä ajoilta. He olivat hyvin musikaalisia
+kumpainenkin. Sanoja he eivät olleet ymmärtäneet, mutta sävelmä oli
+jäänyt poistumattomasti mieleen. Sen tarvitsi vain herätä eloon. Ja nyt
+samana silmänräpäyksenä astui molempien sisarusten silmäin eteen pikku
+Sointu, joka lauloi Viljakan pihalla iltaruskon heijastuksessa, kitara
+helmassaan.
+
+Haijelen silmistä tipahti kyyneleitä. Mikä hänen olikaan? Hän ei sitä
+tietänyt, tuli vaan niin kummallinen oltava...
+
+Mutta Mirjam riemuitsi:
+
+-- Tuo laulu se oli! Sitä sinä lauloit, kun näin sinut ensi kerran!
+
+    "Täällä aika ihanainen,
+    siellä koti taivahainen,
+    Paimeneni, luonasi:
+    Aamen, suur' on onneni!"
+
+-- Ihana aika oli niin lyhyt, -- sanoi Mirjam tuskin kuuluvasti. Sitte
+hän jatkoi kuin samaa ajatusta: -- Vie terveisiä Eskolle!
+
+-- Ihana aika vasta alkaa, -- kuiskasi Sointu.
+
+Silloin kuului kadulta kolinaa. Raskaat ajoneuvot pysähtyivät oven
+eteen. Kauhistuen Mirjam tarttui Soinnun käsivarteen.
+
+-- He tulevat, he tulevat!
+
+-- Älä pelkää!
+
+-- Voi Sointu, jos minä olisin kristitty!
+
+-- Olethan sinä.
+
+-- En ole, en uskalla uskoa...
+
+Sointu laski kätensä ristiin kuin neuvoa rukoillen. Se oli vaan
+silmänräpäys -- sitte hän huudahti:
+
+-- Minä kastan sinut!
+
+He katsoivat toisiansa hämmästyen, Sointu itse yhtä paljon kuin Mirjam.
+Ovea kolkutettiin.
+
+Sointu pisti päänsä ulos.
+
+-- Minä tuon hänet kohta. Tehkää hyvin ja odottakaa hetkinen! Ei Mirjam
+ole edes puettukaan vielä.
+
+Siinä seisoi oven takana tumma, hienoasuinen nuorukainen. Sointu
+arvasi, että hän oli juutalainen lääkäri, Haijelen sulhanen. Ruuben
+kumarsi myönnytykseksi pyyntöön, ja Sointu vetäytyi takaisin.
+Mutta sitte vakava ääni kuului puhuvan kuin nuhdellen Rebekalle ja
+Haijelelle, vaikka Sointu ei sanoja erottanut.
+
+-- Se koskee minua, -- ajatteli hän, auttaessaan vaatteita Mirjamin
+ylle. Täytyi kiiruhtaa. Kumpikaan ei puhunut mitään, Mirjam vaan
+huokaili hiljaa.
+
+-- Nyt sinä olet valmis.
+
+-- En ole...
+
+Hän putosi vuoteelle istumaan. Sointu seisoi äänetönnä, mutta sydän löi
+ihan haljetakseen.
+
+Uusi koputus ovelle.
+
+-- Kohta! -- huusi Sointu.
+
+Tässä ei ollut viivytyksen varaa.
+
+-- Sinä siis toivoisit? -- hän kysyi.
+
+-- Oi niin! Kyllä se varmaan on jotain tärkeätä, koska teidät kaikki
+kastetaan. Minä kuolisin turvallisemmin. Se olisi merkki, että saan
+tulla kristityksi, että teidän Jeesuksenne huolii minusta...
+
+Silloin astui Sointu Mirjamin eteen, mielessä syvä, pyhä juhlallisuus,
+joka sai hänen hennon olentonsa värisemään. Lasista hän otti vettä,
+pudotti helmeileviä pisaroita Mirjamin mustille kiharoille ja lausui
+vakavin, helkähtävin äänin:
+
+-- Minä kastan sinut, Mirjam, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!
+
+Sitte hän vaipui polvillensa, liikutuksesta aivan vapisten.
+
+-- Jeesus, rakas Vapahtaja! -- rukoili hän, -- ota Mirjam nyt omaksesi!
+Kiitos, että hän nyt on vihitty sinulle -- elämään tai kuolemaan!
+
+Ja äänettä sydämessään hän lisäsi: -- Kiitos, että sain voimaa
+tehdä sen! Jos väärin tein -- anna anteeksi, oi anna anteeksi, sinä
+pyhä Herrani! Mutta minä luulin, että käskit minua... Teinhän sen
+rakkaudesta sinuun ja häneen...
+
+-- Nyt olen valmis, Sointu! -- kuiski Mirjam, autuas loiste
+silmissänsä. -- Minä jaksan kävellä, ei tarvitse taluttaa. Kiitos,
+Sointu, kiitos! Minä olen siis kristitty...
+
+Kun he tulivat ulos huoneesta, viittasi Ruuben itkevää Rebekkaa
+ja Haijelea pysymään loitommalla ja vei Soinnun avulla Mirjamin
+sairashuoneen kuomirekeen. Sieltä hän vielä viimeiseksi hymyillen
+nyökkäsi päätänsä Soinnulle.
+
+-- Kuinka hän noin rauhalliseksi tuli? -- mietti Ruuben ihmetellen
+itsekseen. Juurihan Mirjam vähän aikaa sitte kauhistuneena oli
+valittanut, saadessaan tietää taudin todellisen laadun. Nyt ei
+kuitenkaan ollut aikaa tätä aprikoida; Ruubenilla oli toinen
+vastenmielisempi tehtävä.
+
+-- Neiti, -- sanoi hän, kääntyen Soinnun puoleen, -- olen syvästi
+pahoillani siitä, että teidän sallittiin olla sairaan luona...
+
+-- Minun yksin oli syy, -- vastasi Sointu. -- He tahtoivat estää, mutta
+minä menin. Älkää huolehtiko, en kadu sitä ensinkään.
+
+-- Hm, niin... Hyvä neiti, en tunne määräyksiä, jotka ovat voimassa
+täällä Helsingissä. Mutta lääkärinä luulen velvollisuudekseni pyytää
+teitä seuraamaan mukanamme sairaalaan. Siellä saamme täkäläisiltä
+lääkäreiltä kuulla, voitteko suorastaan palata kotiinne vai täytyykö
+ensin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen tartunnan ehkäisemiseksi.
+Morsiameni ja hänen äitinsä jäävät toistaiseksi sairashuoneelle.
+
+Sointu näytti hiukan hämmästyvän.
+
+-- Minua odotetaan asunnossani... Mutta ehkäpä lääkäri ei minua
+pidätäkään. Kyllä minä tulen.
+
+-- Ettekö ensinkään pelkää? -- kysyi Haijele. Se kysymys oli niin
+kiihkeä, että selvästi kuuli siinä piilevän jotakin aivan erikoista,
+mikä läheltä koski tiedustajaa itseään.
+
+-- Sairastumistako?
+
+-- Niin, tietysti...
+
+-- En tiedä -- ehkä vähän. Tuntuu niin kummalliselta mennä täältä
+sairashuoneeseen... Mutta minä olen sentään niin iloinen, kun sain olla
+Mirjamin kanssa. Se kyllä korvaa kaikki.
+
+-- Sanokaa, miksi tahdoitte mennä hänen tykönsä?
+
+Haijele tarttui hänen käteensä, silmät syvinä ja palavina.
+
+-- Ajattelin, että hän oli niin yksin. Rakastanhan minä häntä! Ja sitte
+-- neiti, te ehkä suututte -- minä myöskin halusin sanoa hänelle, että
+Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ei Mirjam enää pelkääkään.
+
+Hän odotti raivon puuskaa tuolta mustasilmäiseltä tytöltä, joka jo
+kerran ennen oli hänelle riehunut, mutta tällä kertaa hän erehtyi.
+Haijelen katse vaipui alas, Ruubenin samoin. He mahtoivat tuntea
+ihan samaa, sillä yhtaikaa he jälleen nostivat silmänsä ja katsoivat
+toisiinsa. Täytyihän sen hetken muistua heidän mieleensä, jona Ruuben
+kauhulla käsitti, mikä uhkasi Mirjamia ja samassa kenties koko
+perhettä. Silloin oli voimakkaan nuorukaisen itsensähillitsemiskyky
+pettänyt. Mirjamin valitus vihloi hänen korviansa, ja hän itse seisoi
+toisessa huoneessa tuskan valtaamana, käsivarret intohimoisesti
+kiertyneinä Haijelen ympäri. Hänen rakkaimpansa häilyi vaarassa --
+ja hän oli ollut synnyinkaupungissaan käymässä omaistensa luona eikä
+tietänyt mistään, ennenkuin nyt, jolloin ehkä oli liian myöhäistä. Ja
+kauhu valtasi Haijelenkin. Sairastua... kenties kuolla... Nytkö, kun
+juuri elämä hymyili, kukkaset puhkesivat polulle, ja suuret näköalat,
+ihanat työtanteret aukenivat eteen? Ei, se oli mahdotonta, liian
+kamalaa -- pahaa unta vaan... Vaivoin he olivat tyyntyneet sen verran,
+että Ruuben voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin.
+
+Ja nyt tuo nuori hentonen tyttö kertoi, että kuolema ei ollut mitään
+pelottavaa hänelle -- eikä Mirjamillekaan... Jeesuksen tähden!
+Sairaus häntä vielä vähän pelotti, mutta rakkaudesta Mirjamiin
+hän oli siihenkin valmis! Kuinka ihmeellistä tämä kaikki... aivan
+käsittämätöntä.
+
+Silloin oli kuin Ruuben äkkiä olisi löytänyt salaisuuden avaimen.
+
+-- Rakkaus on suurin niistä, -- sanoi hän itsekseen.
+
+Mutta Haijele sen kuuli.
+
+-- Onko se siis kuitenkin totta? -- hän huudahti äänellä, jossa koko
+hänen sielunsa väreili.
+
+Sointu ja Rebekka eivät heitä ymmärtäneet. Äiti parka oli aivan onneton
+taikauskoisessa taivaan rangaistuksen pelossaan ja surussaan tyttären
+tähden, ja Sointu taas kysyi viattomasti:
+
+-- Miksi emme jo mene?
+
+Soinnun suhteen ryhdyttiin tarkkoihin varokeinoihin, mutta hän sai
+kyllä palata heti kotiinsa takaisin. Vaan täsmälleen kahden viikon
+kuluttua hän tuotiin uudestaan sairashuoneeseen. Tarttumus oli
+kuitenkin tullut.
+
+Silloin hän näki vielä Mirjamin, vaikka hän tuskin tunsi taudin
+muuttamaa ystäväänsä.
+
+-- Oi Sointu, -- kuiskasi Mirjam heikolla äänellä, -- minunko
+tähteni?...
+
+-- Älä sitä ajattele!
+
+-- Tämä on ollut niin vaikeata... Mutta minä uskon... Jeesus vie
+portista sinne, missä ne valkoiset liljat kasvoivat... Kastoithan sinä
+minut hänelle... Rakastaahan hän minua... niinkuin sinäkin...
+
+-- Oi paljon, paljon enemmän! Ehkä minäkin jo pääsen kotiin -- ehkä
+pian. Sinä tulet vastaan.
+
+-- Tulen, tulen!... Kiitos, Sointu...
+
+Seuraavana yönä Mirjam nukkui pois. Hoitajatar kuunteli ihmetellen,
+kuinka juutalaistyttö viimeiseen hetkeen asti toisteli Jeesus-nimeä.
+
+-- Melkein hän sietäisi kristityn hautauksen, -- tuumi neiti.
+
+Sitä ei kuitenkaan kukaan pannut edes kysymykseen. Mutta ei hän oikein
+juhlallista hautausta juutalaiseenkaan tapaan saanut. Rebekkaa kyllä
+naapurit kävivät lohduttamassa ja lähettivät hänelle murheruokaa
+runsain määrin, mutta hurskasta saattamisvelvollisuutta he eivät
+täyttäneet. Kuiskailtiin nimittäin korvasta korvaan, että tässä
+kuolemantapauksessa piili jotakin salaperäistä ja kauheata. Mistä
+lieneekään se huhu alkanut -- Junkerilta ainakin Peritzit sen kuulivat.
+Nyt oli näet Eeva Naftalin morsian ja tiesi kaikki mitä sulhasen kotona
+tiedettiin. -- Vainaja ei muka ollut oikea Israelin tytär. Gojimin
+kanssa oli liehunut ja salassa saastuttanut itsensä väärällä opilla.
+Jumala oli häntä siitä rangaissut kuolemalla, ja hänen syynsä oli
+niin suuri, ettei voinut tietää, riittikö kuoleman sovitus mihinkään
+muuhun kuin siihen yhteen ainoaan syntiin. Ehkä hän vei kaikki muut
+rikokset mukanansa ja joutui Gehinnomiin. [Gehinnom = Talmudin mukaan
+paikka, jossa kuolleet Israelilaiset puhdistuvat tulen kautta ja Gojim
+hävitetään.] Kuka sellaista uskalsi hautaan saattaa?
+
+Hautapuheen rabbiini kuitenkin piti, ja rouva Sliman, joka aina oli
+Mirjamia hellinyt, oli Rachelin kanssa tullut surevien mukaan, toisten
+jupinasta välittämättä. Rebekka vaikeroi täyteen ääneen, Ruuben oli
+hyvin vakava, ja Haijele seisoi kalpeana kuin marmorikuva. Hän tiesi
+jo, mistä Mirjam oli taudin saanut. Ei minkään salaperäisen tuomion
+kautta, kuten ihmiset huhusivat, vaan ihan yksinkertaisesti Melidulla
+Hamin huoneesta. Tutkimus oli pantu toimeen, ja tuloksena oli tieto,
+että Melidulla makasi isorokkosairaana Viipurissa, jonne hän oli
+matkustanut heti karkoituspäivänä, vietyään tavaransa panttiin. --
+Toisin sanoen, Haijele itse oli epäsuorana syynä sisarensa kuolemaan.
+Hänen tähtensä Mirjam sysättiin tuohon huoneeseen, eikä hän mitään
+tehnyt, asettaaksensa toisin. Se tunto raskautti kuin kivi sydämellä.
+
+Muutenkin koko hänen tasapainonsa oli järkkynyt näiden kahden viikon
+kuluessa. Oikeastaan Ruubenin ja hänen jo olisi pitänyt palata
+Leipzigiin, mutta hän ei voinut. Tahtoihan hän odottaa, kuinka Mirjamin
+kävisi... ja hänen itsensä. Joka aamu herätessään hän ajatteli: vieläkö
+olen terve? Hän, uljas ja rohkea! Ja silloin hänen eteensä kuvautui
+keltakiharainen tyttö, joka lausui: "Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä
+kuolemaa..." Ja sitte Ruubenin huomautus: "Rakkaus on suurin niistä."
+
+Se ahdisti häntä ja teki niin oudon rauhattomaksi. Paljon hän näinä
+päivinä mietti ja keskusteli Ruubenin kanssa. Hän piteli kiinni kuin
+oljenkorresta: tuo nuori tyttö ehkä kuitenkaan ei ymmärtänyt, mitä
+hän puhui; yksinkertainen ja typerä hänen täytyi olla. Jos tulisi
+kysymykseen, pelkäisi hänkin ja katuisi "rakkauttaan".
+
+Joka päivä Haijele oli telefoonissa kysynyt tietoja Mirjamista, ja aina
+hän kuin sisäisestä pakosta lisäsi: -- Eihän sinne vaan ole tuotu sitä
+neitiä, joka Mirjamin sairastuessa oli meillä? -- Joka kerta hän sai
+kieltävän vastauksen. Kummallista! Hän hengitti helpommin, ja kuitenkin
+se samalla oli kuin pettymys.
+
+Ruuben pysyi epäilevänä Soinnun säilymisen suhteen. Tyttö oli
+niin nuori ja siksi vastaanottavaisempi, ja muutenkin hän näytti
+sellaiselta, kuin pelkkä hengähdys voisi hänet puhaltaa pois. -- Tämä
+tauti ei puhkea niin nopeaan, -- hän sanoi pudistaen päätänsä.
+
+Ja nyt eilen, kun Haijele Mirjamin kuoleman johdosta kävi
+sairashuoneella, kerrottiin, että edellisenä päivänä oli se odotettu ja
+pelätty asia tapahtunut...
+
+Silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä kysyvä ahdistus olisi
+käynyt pelkoa voimakkaammaksi. -- Laskekaa minut puhuttelemaan neiti
+Kaislaa! -- oli hän pyytänyt. Mutta sitä ei sallittu.
+
+Hän kertoi kaiken Ruubenille, ja tämä oikein kauhistui: -- Ei, ei --
+Jumalan kiitos, että he olivat kyllin viisaita kieltääksensä. Juuri kun
+alan olla vakuutettu, että sinä olet vaarasta pelastunut, heittäytyisit
+siihen uudestaan.
+
+Mutta hänen täytyi... tänään vielä hänen täytyi jotakin saada tietää.
+Mirjamistakin hän halusi kysellä. Eihän hän eilen mitään voinut.
+
+Kun he olivat saattaneet Rebekan kotiin ja huone taas oli
+surunvalittajista täyttynyt, silloin Haijele kuiskasi Ruubenille:
+
+-- Tule kanssani!
+
+-- Mihin? -- kysyi Ruuben vasta kadulla.
+
+-- Sairashuoneelle!
+
+Ruuben ei vastustanut. Olihan hän itse mukana suojelemassa armastansa.
+
+Hoitaja ei ollut tavattavissa; eihän hän muiden ihmisten ilmoille
+päässyt. Se vaan tiedettiin kertoa, että neiti Kaisla heti oli
+saanut tavattoman korkean kuumeen, pelastuksen toivoa ei ollut, ja
+sähkösanomalla kutsuttujen vanhempain piti saapua niin pian kuin matka
+myönsi.
+
+Aivan kuin huumautuneena Haijele kulki Ruubenin rinnalla alas portaita.
+Se oli siis totta. Soinnun piti kuolla Mirjamin tähden.
+
+Nuo vanhemmat -- kuinka he mahtoivatkaan kirota heitä, syyllisiä!
+Kirottiinhan juutalaisia jo muutenkin. Kukapa käsittäisi, että tyttö
+itse oli surmaan syöksynyt? Ja kuinka hyvänsä -- Mirjamilta tarttumus
+oli tullut, heidän oli syy ainakin välillisesti.
+
+-- Meidän täytyy lähteä Saksaan jo tällä viikolla, -- sanoi Ruuben
+päättävästi, katsellessaan Haijelen alakuloisia kasvoja. -- Sinä et näy
+kestävän näitä mielenliikutuksia.
+
+-- Vielä vähemmin kestän, että lähdemme. Ei, Ruuben -- täällä
+aivoissani lyö se vasara, joka huumaa minua iskuillansa, ja sen
+kuljetan mukanani, minne menenkin. Rauhaa ja selvyyttä minä kaipaan.
+Tiedäthän mikä minun on. En voi lähteä, ennenkuin olen hänestä
+kuullut... ennenkuin saan selville, hänkö omistaa Aaronin vihannoivan
+sauvan, jota koko sielullani olen etsinyt. Toinen tai toinen meistä
+on voittava. Elämä riippuu siitä... työni kansamme hyväksi... kaikki,
+kaikki. Eikä yksin minun, vaan sinunkin. Enkö minä ole ymmärtänyt
+oikein?
+
+-- Meidänhän piti ryhtyä sionismin asiaa ajamaan täällä Helsingissä, --
+sanoi Ruuben, vastaamatta kysymykseen.
+
+Haijele hymyili katkerasti.
+
+-- Niin, niinhän meidän piti...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli ihana sunnuntai-iltapäivä helmikuun loppupuolella. Haijele ja
+Ruuben istuivat ikkunan ääressä, äänettöminä ihaillen lumen puhtautta
+ja taivaan värejä, kun aurinko meni mailleen. He olivat äsken
+keskustelleet Rebekan kanssa tärkeästä asiasta ja päässeet päätökseen.
+Äidin piti seurata heitä Leipzigiin ja jäädä uuteen kotiin, jonka he
+aikoivat perustaa. Se päätös oli maksanut paljon heille kumpaisellekin,
+sillä Ruuben rakasti hienoutta ja Haijele oli ylpeä. Mutta eiväthän
+he muutakaan voineet, kun Rebekka oli niin yksinäinen ja lohduton.
+Haijele oli sanonut Ruubenille: -- Näin on isien säädyissä vakuutettu:
+"Jos ihmiset kunnioittavat vanhempiansa, sanoo Jumala, että hän sen
+lukee heidän hyväksensä, aivan kuin hän itse olisi näkyväisenä heidän
+keskellänsä ja he häntä kunnioittaisivat." Vanhempien kunnioittaminen
+on perusehtona kansamme ijäiseen pysymiseen. -- Olkoon toivosi mukaan,
+-- oli Ruuben vastannut.
+
+Ja nyt tuntui niin hyvältä ja rauhaiselta. He olivat kahden kotona,
+sillä Rebekka oli rientänyt Slimanille suurta uutista kertomaan. Eivät
+he pitkään hetkeen olleet sanaa vaihtaneet, mutta he tunsivat, kuinka
+heidän sydämensä yhteistykytyksin sykähtelivät.
+
+Silloin ovea koputettiin.
+
+-- Sisään! -- huusi Haijele.
+
+Hän hämmästyi, kun näki ventovieraan henkilön, vanhuksen, joka oli
+puettu suuriin lammasnahkaisiin turkkeihin.
+
+-- Oletteko neiti Poll? -- kysyi hän saksaksi, niin ystävällisen
+arvokkaalla tavalla, että huonosta ääntämisestä ja maalaisesta puvusta
+huolimatta heti huomasi syvästi sivistyneen miehen puhuvan.
+
+-- Olen. Kenen kanssa minulla on kunnia --?
+
+-- Nimeni on Kaisla. Rovasti Kaisla.
+
+-- Oi, tehkää hyvin, astukaa peremmälle...
+
+Hän riisui turkkinsa, ja papinpuku tuli näkyviin. Hapset hohtivat
+hopealta, ja varsi oli hiukan kumara, kun hän astui yli lattian.
+Haijele esitteli Ruubenin ja veti sitte keinutuolin vieraalle ikkunan
+ääreen.
+
+-- Molemmat lapseni ovat teille tutut, -- hän alkoi. -- Tulen juuri
+heidän tähtensä. Tuon tervehdyksen pikku Soinnultani.
+
+-- Kuinka hän voi? -- kysyi Haijele hätäisesti.
+
+-- Eilen, iltaruskon hehkuessa noin kauniisti kuin nytkin, hän meni
+Isän majoihin.
+
+-- Onko hän kuollut? -- huudahtivat Ruuben ja Haijele yhtaikaa.
+
+Rovasti pyyhkäisi kyyneleen, joka kierähti poskelle.
+
+-- Jumalan tahto tapahtukoon, vaikka se äidin ja isän sydäntä vihloo.
+Ja nyt täytän kalliin velvollisuuden, hänen viimeisen toivonsa. Hän
+pyysi minua tulemaan luoksenne.
+
+-- Mitä hän tahtoi minulle sanoa? -- kysyi Haijele henkeänsä pidättäen.
+
+-- Hän pyysi kertomaan, että sisarenne kuoli turvallisesti, Herran
+Jeesuksen omana. Mirjam neiti oli hartaasti halunnut kastetta, ja
+Sointu, ainoa kristitty, joka oli hänen luonansa, täytti hänen
+pyyntönsä. Hän ei sitä tietänyt tehdä sääntöjen mukaan -- hän pelkäsi,
+ettei hänellä ollut siihen oikeutta ensinkään -- mutta heidän sydämensä
+oli oikea Jumalan edessä, niin kastajan kuin kastettavan, ja Jumala
+katsoo yksin sydämeen. En tiedä, mitä sisarenne opistamme ymmärsi --
+tuskin paljoakaan -- mutta lapseni sanoista tiedän, että hän kuoli
+kristittynä.
+
+Seurasi syvä äänettömyys. Ruuben ja Haijele olivat kuin salaman
+iskeminä.
+
+-- Jouluna, kun olimme yhdessä, koski viimeinen rukouksemme
+Israelia, -- jatkoi rovasti, jälleen pyyhkäisten pois kyyneleen. --
+Silloin Sointu murehti sitä, ettei ollut juutalaislähetyssaarnaajaa
+Helsingissä. Eilen hän sanoi meille, kun itkimme: "Enhän pahoittanut
+mieltänne? Minä sain kumminkin vähän olla lähetyssaarnaajana!" Raskasta
+se meille oli, mutta kuitenkin meidän täytyi syvimmässä sydämessämme
+kiittää Herraa. Poikamme on suuresti rikkonut perhettänne vastaan --
+minä tiedän kaikki, hän on sitä surrut ja kertonut sen meille -- mutta
+nyt sai tyttösemme sen sijaan todistaa Mirjamille siitä rakkaudesta,
+joka on pysyvämpi ja ihanampi kuin Eskon milloinkaan olisi voinut olla.
+Herran tiet ovat ihmeelliset.
+
+-- Herra rovasti... ettekö todellakaan ole meille suutuksissa? -- kysyi
+Haijele arasti, hämmästyneenä.
+
+-- Kuinka sitä voitte ajatella? Herra hänet antoi, Herra otti.
+
+-- Mutta tottahan mieluummin olisitte suonut, että hän olisi pysynyt
+meiltä poissa?
+
+Haijelen silmät päilyivät niin mustina ja tutkimattomina kuin pohjaton
+syvyys. Ne kysyivät kiihkeästi, ne näyttivät tunkevan isänsydämeen
+asti. Eikä rovasti sitä katsetta väistänyt.
+
+-- Olisimme hänet tahtoneet pitää, rakas neiti -- oi niin mielellämme.
+Sydämemme on taistellut, sekä äidin että minun, mutta meillä on nyt
+rauha, vaikka haavoista verta vuotaa. Jeesus Kristus kuoli meidän
+syntiemme tähden. Ylistetty olkoon hänen nimensä siitä, että lapsemme
+sai kuolla, ollaksensa rauhan saattajana yhdelle hänen karitsoistaan.
+
+Haijele hengitti nopeasti. Aallot kävivät voimakkaina hänen rinnassaan.
+
+-- Ja hän itse -- eikö hän katunut käyntiänsä Mirjamin luona? -- hän
+kysyi.
+
+-- Ei, ei hetkeäkään. Rakkaus häntä vaati, ja kuolema oli hänelle
+suloinen.
+
+Ruuben oli äänetön ja hyvin totinen, Haijele kätki kasvot käsiinsä.
+Nyyhkytykset puistattivat koko hänen ruumistansa. Hänen huuliltansa
+tunki kuiskaus:
+
+-- Hän on voittanut!
+
+-- Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Luoja, että olet kätkenyt
+sen viisailta ja toimellisilta ja olet sen ilmoittanut pienille, --
+sanoi rovasti.
+
+Haijele kohotti kyyneleiset silmänsä, joiden katse oli avuton ja
+rukoileva:
+
+-- Mitä minun pitää tekemän?
+
+Rovasti laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui syvällä, lempeällä
+vakavuudella:
+
+-- Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin tulet autuaaksi.
+
+
+
+
+XI
+
+ISRAELIN HYVÄKSI
+
+
+-- Nyt on kaikki kunnossa minun puolestani, -- sanoi Ruuben, laskien
+hattunsa tuolille ja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.
+
+Haijele loi häneen kauniin katseen, josta rakkaus ja onni säteili.
+
+-- Mitä oletkaan puuhaillut? -- hän kysyi.
+
+-- Ensin kävin uudessa pikku kodissa tutkimassa, oliko se valmis
+valtiattarellensa. Aurinko paistoi sinne sisälle, se oli täynnä
+kevätilmaa ja valoisaa odotusta. Sitte menin synagoogaan. Punainen
+verka peittää käytävää ovelta perälle asti, vuottaen sinun jalkaisi
+askeleita. Palmut ja laakerit vihannoivat, ja ruusuista ja liljoista
+leviää tuoksu yli koko salin. Oi Haijele, minä soisin hetkien
+rientävän! Eikö jo pian tulla sinua pukemaan?
+
+Haijele katsoi kelloa.
+
+-- Tunnin kuluttua.
+
+-- Saanko olla siksi luonasi? Vai onko sinulla vielä jotain tehtävää?
+
+-- Ei mitään. Olen jo kylpenytkin.
+
+-- Kylpenyt! Niin, se on totta, onhan se jokin tapa tai määräys. Aina
+sinä niistä pidät huolta.
+
+-- Kuinka en sitä tekisi, kun olen Israelin tytär! Istu tähän, Ruuben,
+anna minun pitää käteni kädessäsi. Kiitos kaikesta, mitä uhraat minun
+tähteni tänään. Oi, kyllä minäkin odotan sitä hetkeä, jona seisomme
+katoksen alla ja ijäksi yhdistymme...
+
+Ruuben oli hetken vaiti. Hänen katseensa loisto tummeni aivan kuin
+päivän silmä, milloin pilvi sen ylitse kulkee.
+
+-- Oletko antanut liian paljon? -- kuiskasi Haijele. -- Tuntuuko
+sinusta vaikealta tovereittesi vuoksi?
+
+-- Ei, ei. He ja minä olemme aivan välinpitämättömät toistemme suhteen.
+Tiedäthän, milloin sisäisesti erkanin heistä. Kyllä he ivailevat, ehkä
+joku pujahtaa meidän outoja häämenojamme katsomaankin -- mutta jo
+aikaa sitte opetit minulle, ettei kannata vaihtaa sydämensä valitsemaa
+Israelin impeä juutalaisvihollisiin "ystäviin"...
+
+-- Vaan jokin sinua vaivaa, Ruuben, -- lausui Haijele hellän
+huolekkaana. -- Äänesi ei ole iloinen, mielesi ei ole kirkas. Tänään
+sen täytyy sitä olla! Sinähän rakastat minua -- niin kerro siis, mikä
+sydäntäsi painaa, että minä pyyhkisin huolesi pois kuin lehdeltä
+kastekyyneleen!
+
+-- En olisi murehduttanut sinua, varsinkaan kun jo on liian myöhäistä,
+-- vastasi Ruuben hiljaa. -- Mutta koska tahdot, niin... Olet
+oikeassa, Haijele, nuo menot ne rasittavat -- vaan ei toverieni ivan,
+ei oman "selvän järkeni" tähden, josta sinun on tapa puhua... Eikö
+siis kertaakaan ole mieleesi johtunut, että omaisemme, vieraamme,
+koko ympäristömme on pian pitävä meitä julkeina teeskentelijöinä? Ja
+olemmeko itse asiassa rehelliset?
+
+-- Rehelliset? Mitä tarkoitat?
+
+-- Muistele vaan niitä iltapäiviä, jotka Helsingissä vietimme rovasti
+Kaislan hiljaisessa huoneessa! Ajattele viimeviikkoista käyntiämme
+lähetyssaarnaaja N:n luona! Puuttuuko meiltä muuta kuin ratkaiseva
+askel, ruvetaksemme hänen säännöllisiksi oppilaiksensa? Ja nyt
+lähdemme synagoogaan, annamme vihkiä itsemme juutalaisilla menoilla ja
+uskottelemme kaikille olevamme kunnon israelilaisia!
+
+-- Me olemmekin kunnon israelilaisia! -- huudahti Haijele tulisesti.
+-- Näissä menoissa ei ole mitään, joka omaatuntoamme loukkaisi.
+Kristittyjä emme vielä ole, mutta kerran niin pitkälle päästyämme
+pysymme yhäkin israelilaisina. Muukalaisiksi emme voi emmekä tahdo
+milloinkaan tulla, sen käsität sinä yhtä hyvin kuin minäkin. Hän, jonka
+opetuslapsiksi mielemme palaa, oli kansamme jäsen, kun hän maan päällä
+vaelsi. Siinä maassa hän syntyi ja kuoli, johon me sionistit pyrimme
+Israelia kokoamaan. Kansani on minulle yhtä rakas kuin ennen, sionismia
+harrastan yhtä paljon, vanhoja tapoja tahdon yhtä uskollisesti
+noudattaa. Ja sinä seisot rinnallani, sinä ymmärrät minua -- eikö niin,
+Ruuben?
+
+-- Kansasi työntää sinut ulos ja minut samoin. Suvaitsevainen
+sionismikaan ei tahdo meistä tietää, jos kristityiksi tulemme. Se
+kärsii kyllä puhuttavan Nasarealaisesta, joka on profeettain joukossa
+"yksi suurimmista" -- vaan ei myöskään enempää. Mitä taas kristittyihin
+tulee, vierovat he varmasti meitä, jos pysymme juutalaisina. Siinä se
+tulevaisuus, jonka sinun ohjelmasi asettaa eteemme.
+
+Ruubenin ääni oli surullinen, melkein katkera. Haijelen silmistä säihky
+sammui.
+
+-- Niin, niin se lienee... Minä olen kyllä hämärästi sitä aavistanut,
+vaikka en ole tahtonut itselleni myöntää. Mutta sittekin! Parhaat kyllä
+ymmärtävät meitä. Kansamme jaloimmat eivät tuomitse, ja todelliset,
+rakastavat kristityt eivät hylkää.
+
+-- Sinä olet kansamme parhaita, oma Haijeleni. Etkö muista, mitä
+kristinuskosta ja kristityistä olet ajatellut?
+
+Hän painoi alas päänsä.
+
+-- Luin äskettäin Uudesta Testamentista lauseen, jota ihmettelin ja
+mietin, -- virkkoi hän. -- Nyt se tulee kuin leimuavin kirjaimin
+eteeni: "Millä tuomiolla te tuomitsette, pitää teitä jälleen
+tuomittaman." Ajattelin, että sehän ei voi koskea Jumalaa, koska saman
+kirjan mukaan Kristus tuli tuomiota poistamaan. Nyt sen ymmärrän:
+ihmiset tuomitsevat, ja minä olen sen ansainnut...
+
+-- Pelottaako se sinua? -- kysyi Ruuben, käyden hyvin totiseksi.
+
+Vaan se kysymys sai Haijelen silmät jälleen säihkymään.
+
+-- Ei, ei, ei! Arpa on heitetty. Silloin ei ole enää muuta tehtävää
+kuin astua eteenpäin, tuli mitä tahansa. Jos koko maailma hylkäisi
+meidät, ei unohda Israelin Jumala omiansa. Hän taistelee rinnallamme,
+hän ja hänen voideltunsa -- Jumalan Poika, jota me niin vähän tunnemme
+ja johon kumminkin kaukaa uskomme hänen sanojensa tähden.
+
+-- Intoisa, hehkuva Haijeleni, -- sanoi Ruuben hymyillen kuten usein
+ennen. -- Jospa he aavistaisivat tuon kaiken! Ei silloin riemuitseva
+joukko meitä saattaisi juhlahetkenämme.
+
+-- He saavat sen tietää vielä tänään! -- huudahti Haijele. -- Niin,
+Ruuben, minä ilmoitan sen heille! Astukaamme _nyt_ se ratkaiseva askel,
+niin sinun ei tarvitse omantunnon syyttein heittää huntua pääni yli ja
+panna sormusta sormeeni. Heti kun olemme saapuneet kotiin ja vieraat
+ovat koossa --
+
+-- Ei suinkaan, rakkaani, semmoista en pyydä sinulta, -- keskeytti
+Ruuben oikein säikähtyneenä. -- Kyllä on paras, että kantamme jää
+salaan, kunnes olemme omassa kodissamme. Minä olen vihkimisen
+suhteen jo varsin rauhallinen, rauhoitu nyt vaan sinäkin. Katsoppas,
+kellonnäyttäjä on jo kohta kulkenut kierroksensa. Nyt lähden
+pukeutumaan. Hyvästi, kunnes näen tumman tyttöni valkoliljana kukkasten
+keskellä!
+
+Ruuben kumartui häntä suutelemaan, ja Haijele kiersi kätensä hänen
+kaulansa ympäri.
+
+-- Israelin Jumalan nimeen! -- hän kuiskasi. Silmissä oli salaperäinen
+hohde, ja Ruuben katsoi niihin syvään, syvään, pääsemättä kuitenkaan
+pohjaan asti.
+
+Ehkä se hohde oli onnen väräjävää aavistusta -- tai ehkä keväisen
+auringon välkettä vain. Vai Isän Henkikö liikkui hänen ympärillänsä, ja
+ylhäistä valoako silmä heijasti?
+
+Ruuben ei sitä malttanutkaan aprikoida. Kiihkeässä syleilyssä hän
+riemuitsi:
+
+-- Sinä olet minun, minun, minun!
+
+-- Vaan en _yksin_ sinun, -- lisäsi Haijele hiljaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He ajoivat pois synagoogasta päivän herttaisessa paisteessa, lempeitten
+tuulien löyhytellessä Haijelen huntua.
+
+Uljas pari se oli, joka tänään oli liitetty yhteen, elämän matkaa
+rinnatusten kulkemaan: morsian loistava kuin Saaronin lilja, sulhanen
+sorja ja jalo muodoltaan kuin Libanonin nuori seetripuu. Ilolla ja
+ylpeydellä omaisten ja tuttavain piiri oli heitä ympäröinnyt --
+sirottanut vehnäjyviä heidän päänsä päälle, toivottaen lisääntymistä
+tuhannen tuhanteen -- kantanut palavia kynttilöitä ja rukoillut heille
+Adonain siunausta. Ja Ruubenkin oli tuntenut juhlamieltä. Nuo temput,
+joita hän ennakolta oli vieronut, eivät naurattaneetkaan, kun Haijele
+vakavana seisoi hänen rinnallansa ja pyhät rukoukset kohosivat Ijäisen
+istuimen eteen.
+
+Mutta suloisinta oli kumminkin nyt, kun kaikki oli ohitse. Vielä
+juhla-ateria vieraitten parissa -- ja sitte kotiin, omaan kotiin!
+
+Saara täti oli oivallisten keittäjien avulla pannut parastansa, ja
+Rebekka, jolle kaikki täällä suuressa maailmassa oli perin outoa ja
+ihmeellistä, oli myöskin keittiössä tohistanut, ellei apuna, niin
+tiellä. Näiden puuhien tuloksena nyt pöytä notkui ruokien ja juomien
+painosta, ja vieraitten riemu oli äänekäs ja yltäkylläinen.
+
+Aterian päätyttyä Efraim Poll nousi puhetta pitämään. Vierasten melu
+hiljeni, ja kaikki kerääntyivät lähitteille.
+
+Hän puhui siitä, kuinka Haijele aina oli ollut heidän kotinsa
+päivänpaiste ja kasvattivanhempien kunnia. Ruubenkin oli jo kauvan
+ollut kuin poika perheessä, ja tuntui turvalliselta ajatella, että
+juuri hän se oli, joka Haijelen vei ulos elämään. Erityisesti hän
+oli tänään tuntenut vanhan sydämensä onnelliseksi, kun hän näki nämä
+molemmat lapsensa niin hartaina Jumalan huoneessa Ijäisen kasvojen
+edessä.
+
+-- Hän onkin ollut epikores, -- kuiskasi Goldreich Knaufille, nyökäten
+päätään Ruubenia kohti.
+
+-- Ja muistatko sitä riivattua tyttöä jouluyönä? -- supisi Knauf.
+
+-- Jos Adonai ei huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät,
+jotka sitä rakentavat, -- jatkoi setä. -- Pysykää aina totisina,
+hurskaina israelilaisina, sinä Haijeleni, kuten tähänkin asti, ja
+sinä myös, poikani Ruuben! Silloin Israelin Jumala siunaa teitä ja
+jälkeentulevaisianne.
+
+Hänen silmänsä olivat niin tutkivasti Ruubeniin kiinnitetyt, että
+nuorukaisen täytyi painaa katseensa alas.
+
+-- Rauha tulkoon teidän huoneeseenne ja onni seinienne sisälle!
+Siunattu olkoon uloskäymisenne ja sisällekäymisenne hamasta nyt ja
+ijankaikkiseen!
+
+Ruuben vastasi puheeseen kauniin ja valituin, vaikka hyvin ylimalkaisin
+sanoin. Koko ajan väri vaihteli hänen kasvoillansa.
+
+Mutta kun hän oli istuutunut, nousi Haijele.
+
+-- Nyt on minun vuoroni lausua muutama sana.
+
+Yleinen hämmästys ja kohina. Ruuben kalpeni.
+
+-- Kiitos, setä ja täti, kaikesta rakkaudestanne ja hoivastanne!
+Kiitos, arvoisat vieraat, myötäilosta juhlapäivänämme! Minusta tuntuu,
+että olemme velkaa teille erään tunnustuksen. Te iloitsette kanssamme,
+te tiedätte, että me olemme onnelliset, ja tiedätte myös, että korkein
+onnemme aina on oleva Israelin menestys. Mutta jotain te ette tiedä: me
+tahdomme...
+
+Ääni värähti. Silmänräpäys vaan, sitte hän jatkoi varmana:
+
+-- Me pyrimme Israelin suurimman profeetan opetuslapsiksi, hänen, joka
+on puhunut, niinkuin ei kukaan ennemmin eikä myöhemmin...
+
+Oli vallinnut hiiskumaton hiljaisuus hänen päästyänsä puheen alkuun,
+mutta nyt syntyi sorina vielä kovempi kuin äskeinen. Yksi ääni
+erottautui selvään sen keskeltä. Setä se oli, joka astui Haijelen eteen.
+
+-- Lapsi, mitä sinä haastat?
+
+-- Anteeksi, rakas setä! -- huudahti tyttö, heittäytyen kiihkeässä
+mielenkuohussa hänen syliinsä.
+
+-- Tyynny, lapsi, sinä olet kiihottunut. Minä saatan sinut lepäämään
+ja selitän vieraille tämän häiriön. Miksi rupesitkaan puhumaan, -- hän
+jatkoi kuiskaten, -- ei se ollut sinun asiasi. Onko ihme, jos et enää
+tietänyt, mitä sanoit.
+
+Silloin hän irroittihe syleilystä ja ojentautui suoraksi.
+
+-- Ei, ei, minä en puhu huumauksessa enkä hermostuneena!
+
+Kuului vieraitten parvesta ääniä, jotka vaativat selitystä. Kohina
+kasvoi, aivan kuin meren raskas pauhu rajuilman edellä.
+
+Ruuben ehti siihen ennen Haijelea.
+
+-- Olen valmis selittämään, -- hän sanoi, yhä hyvin kalpeana, mutta
+päättäväisenä ja vakaana. -- Voin vastata meidän kumpaisenkin puolesta
+koska kantamme on sama -- jos yleensä mistään kannasta voimme puhua.
+Haijelen tunnustus oli tosi, vaikka ennenaikainen. Me emme vielä ole
+mitään, mutta me tiedämme päämäärämme.
+
+-- Ja se päämäärä? -- huusi joku ääni, kun Ruuben pysähtyi.
+
+-- Se on oman sydämemme tyydytys ja kansamme onni.
+
+-- Selittäkää tarkemmin! -- huusi Knauf kiiluvin silmin ja työntyi
+parven läpi lähemmäksi.
+
+-- Minä sanon sen teille, -- riensi Haijele vastaamaan. -- Kuulin
+kerran saarnan, jossa rabbiini puhui Aaronin kukoistavasta sauvasta. En
+tiedä, painuiko se teidän mieleenne niinkuin minun. Ymmärsin silloin,
+että kansani oli sen kadottanut, ja koko elämäni tahdoin omistaa sen
+etsimiseen. Kaikkialta tahdoin etsiä -- paitsi yhtäältä. Silloin tuli
+nuori tyttö ja näytti minulle, että juuri _siellä_ olikin kaivattuni.
+Aaronin sauvaa, kukkien ja hedelmäin verhoamaa, kantaa kädessään
+hän, jonka korkein oppi on rakkaus -- Jeesus Kristus, jota minä olen
+vihannut...
+
+Syntyi melu kuin myrskyn ulvona. Huudettiin ja hälistiin sekaisin.
+
+-- Ulos, ulos! -- kirkuivat Knauf ja Goldreich kädet kohollaan.
+
+-- Laupias Jumala, onko hän järjiltänsä? -- vaikeroi Saara.
+
+Rebekka itki ääneensä. Pitikö tästä tulla sama surkeus kuin Mirjamin
+suhteen? Hän kun oli niin ylpeillyt ylhäisestä tyttärestänsä, ja nyt
+tietysti sillekin taivaan kirous oli putoava kuin myllynkivi kaulaan.
+
+Neitoset vetäytyivät pitkin seiniä, Löwe kohotti ivallisesti
+olkapäitään, nuoret herrat supattelivat, ja vanhoista moni repeli
+partaansa tai riisti vaatteensa rikki.
+
+Mutta setä, joka oli jäänyt hurjimpien kiivastelijain taakse, halkaisi
+voimakkain käsivarsin heidän parvensa ja pääsi jälleen Haijelen luo.
+
+-- Eksynyt, onneton lapsi parka, -- sanoi hän väräjävin äänin. -- Oi,
+sinä josta toivoin vanhuutemme iloa...
+
+Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen harmaaseen partaansa, eikä hän
+kyennyt enempää puhumaan.
+
+-- Setä, setä! -- huudahti Haijele, yrittäen uudestaan kätkeä päänsä
+hänen rinnalleen.
+
+Vaan vanha käsi oli vielä kyllin jäntevä työntääkseen hänet hiljaa pois.
+
+-- Ei niin, lapsi. Ei ennenkuin katuvaisena palaat isäisi Jumalan tykö.
+
+-- Minä uskon, setä, minä uskon isieni Jumalaan! Setä, kuule minua!
+Messiaan tulo on toivosi ollut, ja nyt minäkin sen ymmärrän, sillä
+_hän_ on Messias...
+
+-- Hän häpäisee! -- kirkui Knauf.
+
+-- Vaiti! -- pauhasi Goldreich.
+
+-- Ulos, ulos! -- säestivät toiset äänet.
+
+Vaan setä seisoi suorana ja juhlallisena ja ojensi taivasta kohti
+molemmat käsivartensa.
+
+--"Minä tunnustan täysin vilpittömänä, että Messias, jota vielä
+odotamme, varmasti on tuleva, ja vaikka hän kauvankin viipyisi, vartoan
+kumminkin joka päivä hänen tuloansa."
+
+Kädet vaipuivat alas, mutta hänen katseensa kiintyi terävänä Haijeleen.
+
+-- Tunnethan ne sanat, kahdennentoista uskonkappaleen. Sinä olet ne
+julkisesti kieltänyt.
+
+-- Se on kuolemansynti! -- huusi Goldreich.
+
+-- Sinä olit lapseni, lähinnä puolisoa rakkaimpani maan päällä. Nyt --
+
+Näkyi, että se maksoi hänelle ankaran, tuskallisen ponnistuksen. Mutta
+varmana viittasi käsi ovea kohti.
+
+Haijele sävähti, vaan kokosi voimansa nopeasti. Samassa jo Ruuben oli
+tunkeutunut hänen viereensä ja tarttunut hänen käteensä.
+
+-- Niin jääkää hyvästi, -- sanoi nuorukainen. -- Me lähdemme ja käymme
+omaa tietämme.
+
+Melu heidän ympärillään oli käynyt yhä rajummaksi ja raivoisammaksi.
+Kun setä oli käskynsä antanut, pitivät vieraat oikeutenansa laskea
+kaikki siteet valloilleen. Töin tuskin nuori pariskunta pääsi ovelle;
+Ruuben oli saanut Knaufilta sinelmän ja Haijelen huntu oli repaleina.
+Yli metelin kuului joukon takaa Saaran ja Rebekan parku; Bertha Löwe
+pyörtyi, ja palvelijat juoksentelivat säikähtyneinä sinne tänne.
+Sekasorto oli suunnaton.
+
+Mutta ovella Haijele kuitenkin vielä pysähtyi, kääntyi ja sulki
+katseeseensa hääjoukon. Siinä oli jotain ylevää ja hillitsevää, joka
+vaiensi hälinän sen verran, että hänen äänensä voi kuulua.
+
+-- Näin siis piti häittemme päättyä, -- hän lausui syvästi
+liikutettuna. -- Voi meitä, voi minun kansaani!
+
+Sitte Ruuben veti hänet mukanansa ulos.
+
+Vaunuissa he katsoivat toisiinsa, ikäänkuin kysyen: -- Kuinka se oikein
+tapahtui? Untako se oli vai totta?
+
+Mutta totta se oli. Ja tuska ja onni yhtaikaa väreili Haijelen äänessä,
+kun hän kuiskasi:
+
+-- Nyt meillä koko maailmassa ei ole muita kuin toinen toisemme.
+
+-- Minä jo kyllä tiesin ennakolta, että niin kävisi.
+
+-- Setäkin... Oi Ruuben, sitä en olisi uskonut. Emmekä nyt voine
+äitiä pyytää luoksemme. Mutta me hankimme hänelle asunnon ja pidämme
+kuitenkin hänestä huolta.
+
+Hetken he istuivat ihan vaiti. Silloin kuului heidän korviinsa kimakka
+lapsen ääni:
+
+-- Katso, katso, mamma! Niin risainen morsian.
+
+-- Se on juutalainen, -- vastasi puhuteltu sanomattoman
+ylenkatseellisesti.
+
+Haijele silmäsi repaleista harsoansa, ja samalla vieraan rouvan sanat
+vihlaisivat sydämeen asti.
+
+-- Omani ovat tämän repineet -- ja noin puhuvat vieraat,-- hän sanoi
+äänellä, josta onnen väre oli kadonnut ja tuska yksin jäänyt jäljelle.
+-- Koko elämäni ajan olen kunniaa janonnut, ja nyt minun täytyykin
+häpeän tietä kulkea!
+
+-- Niin, Haijele. Ja minunkin hartain toivoni oli vain haave. Halusin
+palvella kärsivää ihmiskuntaa -- mutta kukapa nyt tarvitsisi minua?
+Saksalaisilla on saksalaisia lääkäreitä, juutalaisille en enää kelpaa.
+
+-- Me olisimme taistelleet suuren aatteen puolesta, -- jatkoi Haijele
+unelmoiden. -- Me olisimme taistelleet ja voittaneet. Nyt meidät
+ajetaan ulos, kun kansamme riemujoukot kerran virtailevat sisälle
+Jerusalemin porteista...
+
+-- Ja minkätähden? Siksi, että tunnustimme totuuden, jota emme edes
+omista vielä.
+
+-- Kadutko, Ruuben? -- kysyi Haijele äkkiä.
+
+-- En, sillä totuus on kuitenkin voittamaton voima. Ja sinä, Haijele --
+kadutko sinä?
+
+-- En, sillä minä uskon rakkauteen, joka on kaikista suurin.
+
+Vaunut pysähtyivät heidän uuden kotinsa portaiden eteen. Ovi oli
+lukossa, sillä palvelijakaan ei ollut häätalosta vielä ehtinyt. Ruuben
+otti oman avaimensa taskustaan, ja he astuivat sisälle.
+
+Siellä oli niin puhdasta ja nuorta, niin tyyntä ja kirkasta.
+
+Onnen tunne täytti jälleen heidän sydämensä. Se syleily, jolla he
+lausuivat toisensa tervetulleiksi, uhkui syvän lemmen suloisuutta. Ja
+uusi toivo puhkesi heidän rinnassansa, niinkuin kevään vehreys, kun
+ensimmäisen ukkosilman jälkeen lämmin päivä luontoa suutelee.
+
+-- Onhan siinä kyllin, kun meitä on kaksi, ja Jumala ja Messias
+kanssamme, -- huudahti Haijele.
+
+Ruuben näytti miettiväiseltä.
+
+-- Johtuu mieleeni jotakin. _Hän_ on sanonut, että ken luopuu
+omaisista tai jostakin muusta rakkaasta hänen tähtensä, se saa
+tuhatkertaisesti takaisin. Varmaan mekin kristittyjen joukossa tapaamme
+hengenheimolaisia. Löytyyhän kääntyneitä juutalaisia ennen meitä.
+
+-- Ja me voitamme uusia Kristukselle! -- sanoi Haijele loistavin
+silmin. -- Me rakastamme kansaamme, me emme luovu siitä kuitenkaan,
+vaikka se meidät hylkää. Ruuben, siinähän meillä on tulevaisuuden
+tehtävä!
+
+-- Kentiesi... Kunhan itse ensin olemme tulleet täyteen totuuteen.
+Suurta olisi julistaa totuutta ja rakkautta...
+
+Hän vaipui ajatuksiinsa, ja Haijelekin vaikeni. Vaan sitte Ruuben
+hellästi lausui:
+
+-- Minulla olisi ehkä kyllin... Mutta mikä korvaisi sinulle Siionin ja
+isien maan?
+
+-- Varmaankin se toinen maa, se, jonne Mirjam ja Sointu ovat menneet...
+
+Mutta hän huokasi syvään sitä sanoessaan.
+
+-- Ei, Haijele, se _ei_ korvaisi. Sinun sydämesi pyytää jotakin
+erityistä kansallemme jo täällä.
+
+-- He voittavatkin Jerusalemin omaksensa. _Meistä_ vaan he eivät huoli,
+me jäämme ulkopuolelle.
+
+-- Mistä tiedät niin varmaan, että se tapahtuu?
+
+-- Oh, Ruuben -- etkö muista Hesekielin ennustuksia? Ja niin monta
+muuta lupausta: "Herran lunastetut palajavat riemulla Siioniin..."
+
+-- "Herran lunastetut?" Keitä ne ovat, Haijele?
+
+He katsoivat toisiansa hämmästyneinä.
+
+-- "_Hän_ lunastaa kansansa heidän synneistänsä", -- kuiskasi Haijele.
+
+Sitte riemun kyyneleet alkoivat virrata hänen silmistänsä, ja hän
+heittäytyi Ruubenin rinnoille.
+
+-- Oi, se on liian suurta ja suloista! Ruuben, Ruuben, juuri mehän
+olemme Herran lunastettuja!
+
+-- Ja eivätkö ne toiset pääsisikään sinne? Niinkö tarkoitat?
+
+Haijele seisoi suorana ja säteilevänä. Koko hänen olentonsa väreili
+korkeata innostusta.
+
+-- He kokoavat kuolleet luut, he muodostavat ruumiin ja panevat veren
+liikkeelle. Me tuomme hengen, Jumalan Hengen, joka on Kristuksessa. Oi,
+minä näen, minä ymmärrän kaikki! Minä olen löytänyt, Ruuben, se on nyt
+selvänä minulle, mitä koko elämäni ajan olen haparoinnut. Ylistetty
+olkoon Adonai, siunattu hänen nimensä ijankaikkisesti! Se oli ihanin
+häälahja, minkä olisin saattanut saada.
+
+-- Alan käsittää ajatustesi kulkua, -- sanoi Ruuben miettiväisenä. --
+Ehkä tämä oli häälahja meille molemmille.
+
+-- Tule, Ruuben, menkäämme nyt heti, vielä häävaatteissamme,
+lähetyssaarnaaja N:n luo! Me pyydämme, että hän siunaa meitä, ja sitte
+ilmoittaudumme hänen kasteoppilaiksensa.
+
+-- Niinkuin tahdot, rakkaani.
+
+-- Mutta harsoni otamme pois.
+
+-- Miksi niin? Anna sen olla, Haijele, se on ensimmäisen vainon
+kunniamerkki. Jumala sen tietää, että tahtoisin kukkasin kylvää polkusi
+-- mutta emme saa salata itseltämme, että orjantappuraiset tiheiköt
+ovat vastassamme. Moni piikki on vielä raastava sydäntämme. Olethan
+siihen valmis, Haijeleni?
+
+-- Olen, -- hän vastasi säteilevin silmin. -- Muistatko kehoitusta,
+joka sionistikokouksen lopettajaisissa painettiin mieleemme: "Olkaa
+väkevät, olkaa vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja
+Jumalamme asuinsijan puolesta." Me lähdemme nyt ihanalla tavalla siihen
+taisteluun. Tule, Ruuben, anna kätesi! Minä uskon, minä toivon, minä
+tiedän, että voitto on meidän!
+
+-- _Hänen_ totuutensa ja rakkautensa nimessä, -- sanoi Ruuben, laskien
+kätensä Haijelen käteen.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Israelin tyttäret, by Hilja Haahti
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ISRAELIN TYTTÄRET ***
+
+***** This file should be named 59701-8.txt or 59701-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/5/9/7/0/59701/
+
+Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions will
+be renamed.
+
+Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
+law means that no one owns a United States copyright in these works,
+so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
+States without permission and without paying copyright
+royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
+of this license, apply to copying and distributing Project
+Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
+concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
+and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
+specific permission. If you do not charge anything for copies of this
+eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
+for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
+performances and research. They may be modified and printed and given
+away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
+not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
+trademark license, especially commercial redistribution.
+
+START: FULL LICENSE
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
+Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
+www.gutenberg.org/license.
+
+Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
+Gutenberg-tm electronic works
+
+1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or
+destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
+possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
+Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
+by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
+person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
+1.E.8.
+
+1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement. See
+paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
+agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
+electronic works. See paragraph 1.E below.
+
+1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
+Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
+of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
+works in the collection are in the public domain in the United
+States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
+United States and you are located in the United States, we do not
+claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
+displaying or creating derivative works based on the work as long as
+all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
+that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
+free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
+works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
+Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
+comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
+same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
+you share it without charge with others.
+
+1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
+in a constant state of change. If you are outside the United States,
+check the laws of your country in addition to the terms of this
+agreement before downloading, copying, displaying, performing,
+distributing or creating derivative works based on this work or any
+other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
+representations concerning the copyright status of any work in any
+country outside the United States.
+
+1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
+immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
+prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
+on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
+phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
+performed, viewed, copied or distributed:
+
+  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
+  most other parts of the world at no cost and with almost no
+  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
+  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
+  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
+  United States, you'll have to check the laws of the country where you
+  are located before using this ebook.
+
+1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
+derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
+contain a notice indicating that it is posted with permission of the
+copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
+the United States without paying any fees or charges. If you are
+redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
+Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
+either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
+obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
+trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
+additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
+will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
+posted with the permission of the copyright holder found at the
+beginning of this work.
+
+1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
+any word processing or hypertext form. However, if you provide access
+to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
+other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
+version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
+(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
+to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
+of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
+Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
+full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
+provided that
+
+* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
+  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
+  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
+  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
+  within 60 days following each date on which you prepare (or are
+  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
+  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
+  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
+  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
+  Literary Archive Foundation."
+
+* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+  License. You must require such a user to return or destroy all
+  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
+  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
+  works.
+
+* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
+  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
+  receipt of the work.
+
+* You comply with all other terms of this agreement for free
+  distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
+Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
+are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
+from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
+Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
+trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
+Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
+electronic works, and the medium on which they may be stored, may
+contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
+or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
+intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
+other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
+cannot be read by your equipment.
+
+1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from. If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium
+with your written explanation. The person or entity that provided you
+with the defective work may elect to provide a replacement copy in
+lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
+or entity providing it to you may choose to give you a second
+opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
+the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
+without further opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
+OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
+LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of
+damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
+violates the law of the state applicable to this agreement, the
+agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
+limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
+unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
+remaining provisions.
+
+1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
+accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
+production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
+electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
+including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
+the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
+or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
+additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
+Defect you cause.
+
+Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of
+computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
+exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
+from people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
+generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
+Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
+www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
+U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
+mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
+volunteers and employees are scattered throughout numerous
+locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
+Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
+date contact information can be found at the Foundation's web site and
+official page at www.gutenberg.org/contact
+
+For additional contact information:
+
+    Dr. Gregory B. Newby
+    Chief Executive and Director
+    gbnewby@pglaf.org
+
+Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment. Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements. We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
+DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
+state visit www.gutenberg.org/donate
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations. To
+donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
+
+Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
+Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
+freely shared with anyone. For forty years, he produced and
+distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
+volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
+the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
+necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
+edition.
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search
+facility: www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
+