diff options
| -rw-r--r-- | 59701-0.txt | 7420 | ||||
| -rw-r--r-- | 59701-8.txt | 7801 |
2 files changed, 7420 insertions, 7801 deletions
diff --git a/59701-0.txt b/59701-0.txt new file mode 100644 index 0000000..da00d19 --- /dev/null +++ b/59701-0.txt @@ -0,0 +1,7420 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59701 *** + + + + + + + + + + + +ISRAELIN TYTTÄRET + +Kirj. + +Hilja Haahti + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1903. + + + + +ESITOIMINTA + + +Piha oli varsin hauska mättäisine nurmikkoineen ja tuuheine +vaahteroineen, jotka komeilivat kirjavassa syyspuvussaan, toiset +lehdet vihreinä, toiset jo punakellervinä. Melkein olisi luullut +maalla olevansa; ja missäpä sitä juuri muualla olikaan, talo kun +sijaitsi aivan pikkukaupungin laidassa. Kuitenkin näytti kadunpuolinen +puurakennus yhtä pulskalta kuin mikä tahansa keskikaupungin +asumuksista, eikä pihanperäinenkään huonoimpia ollut; mutta sivukujaan +kääntyvän hökkelin ei paljon sietänyt kerskailla edes kylämökkien +rinnalla. + +Iltapäivän aurinko heitti vinoja säteitänsä kolmeen poikaan, jotka +seisoivat keskellä pihaa. + +-- Tämä on mainiota! -- huudahti Toimi vilkkaasti. -- Joka päivä voimme +lyödä palloa tuossa nurmella. + +-- Niin, kyllä meidän piha on tämän kaupungin parhaita, -- selitti +Pentti, talonomistajan poika, pistäen itsetietoisesti kädet housujensa +taskuihin. + +-- Mutta teillä ei ole yhtään hevosta eikä koiraa,-- virkkoi huoahtaen +Esko, hentoisin joukosta. Hän muisti pappilan oivia juoksijoita, joiden +selässä hän monasti oli riemulla hakaan ratsastanut, ja suurta Hallia, +koko perheen suosikkia. + +-- Onhan tädillä kissa, -- nauroi Toimi. + +-- Sitä minä pitkin kesää huvikseni kivittelin, -- kehui Pentti. + +Esko katsoi häntä pitkään, ja Toimi arveli, ettei se ollut hyvin tehty, +mutta Pentti vähän nolostuneena puolusti itseänsä sillä, ettei hänellä +ollut muutakaan ajanvietettä. + +-- Koettakaahan vaan olla kaupungissa koko pitkä kesä! Sinä, Esko, saat +pappilassa huvitella elukkoinesi niin paljon kuin tahdot, ja sinunhan +isälläsi, -- lisäsi hän Toimeen päin kääntyen, -- taitaa olla oikein +hirmuisen iso kartano Helsingin puolessa. Orkamo vai mikä se onkaan +-- Itkosen piika siitä kertoi. Kyllä kelpaa! Minäkin niin mielelläni +joskus tahtoisin päästä maalle, sillä täällä on hirveän ikävää. Misse +on sittekin hupaisempi kuin vanha neiti Itkonen itse. Ja muitahan ei +koko kesänä ole katurakennuksessa asunut. + +-- Eikö lähelläkään ole keitään poikia? -- kysyi Toimi oikein +sääliväisenä. + +-- Eipä juuri, ei muita kuin katunalkkeja. Kaikki lähtevät kesäksi +pois. Tuolla naapuritalossa asuu kyllä Ruuben Rain, mutta Rainit ovat +juutalaisia ja pitävät kauppaa narinkassa. + +Pentti sylkäisi ylenkatseellisesti, astui muutaman askeleen eteenpäin +ja asettui hajasäärin keinulaudalle istumaan. Esko heittäytyi +nurmikolle, ja Toimi keikkui piha-aidalla heidän takanansa. + +-- Vai juutalaisia! + +-- Ettekö nähneet Ruubenia aamupäivällä sisäänpääsytutkinnossa? +Sellainen iso musta lonkeri. Mutta hyvä pää hänellä on, sillä hän +luki kesällä yli toisen luokan. Haijele tuolla, -- Pentti nyökkäsi +päätään kujarakennukseen päin, -- sanoi hänen nyt todellakin päässeen +kolmannelle. + +-- Niin, muistatkos Toimi, -- virkkoi Esko, -- se oli se poika, joka +osasi parhaiten kaikista. Hän näytti niin pitkältä ja uljaalta, että +minä ihmettelin, miten hän saattoi tulla samalle luokalle kuin me. + +-- Onhan Pentti yhtä pitkä ja puolta paksumpi, vaikka on +toisluokkalainen, -- ivaili Toimi. + +Pentin nyrkki kohosi, mutta hän hillitsi itsensä. Oli tosiaan +kiusallista, kun oli täytynyt istua kaksi vuotta ensi luokalla, ja +nyt taas ne ilkeät opettajat jättivät toisellekin. Paras oli vaihtaa +puheainetta asiain näin ollen. + +-- Juutalaisväkeä tuossakin asuu, -- virkkoi hän sentähden hetken +kuluttua, nousten laudalta ja osottaen kujarakennusta. -- Äijä, ämmä +ja kaksi tyttöä. Isä ja äiti eivät ollenkaan kärsi juutalaisia, mutta +teurastaja Poll on rikas mies, eikä meikäläisistä kukaan viitsisi asua +tuossa vanhassa kopissa, ellei olisi köyhä kuin rotta. Köyhiä isä ja +äiti vielä vähemmän kärsivät. Niiltä ei saa koskaan vuokraa. + +Toimi näytti vallattomalta kysäistessään: -- Sinun vanhempasi kai +ovatkin oikein pohatoita? + +Niin, sitä olisi ehkä voinut uskotella tuolle pienelle sydänmaalta +tulleelle papinpojalle, mutta ei tälle toiselle veitikalle. Pentti +keikahti ympäri korollaan ja vastasi: -- No elleivät ole sellaisia kuin +sinun, niin osa vähemmässäkin. + +Syntyi hetken äänettömyys. Sitte Esko ehdotteli, että ruvettaisiin +jotakin leikkimään. + +-- Haetaan Tuulikki ja Sointu mukaan, niin on useampia! + +-- Kuinka monta teitä asuukaan siellä neiti Itkosella? Ovatko ne +tyttöjä vai mitä? + +-- Ei meitä siellä oikeastaan asu enempää kuin kolme, me molemmat ja +Tuulikki siskoni, -- kertoi Toimi. + +-- Sointu ei vielä tule tänne kouluun, sillä hän on vasta kahdeksan +vuoden vanha, -- lisäsi Esko. -- Hän pääsi vaan isän ja äidin kanssa +minua saattamaan, ja täti tahtoi niin mielellään pitää hänet vähän +kauvemmin luonansa. + +Pojat aikoivat juuri juosta sisariansa noutamaan, kun Pentti pysähdytti +heidät huudahtamalla: -- Kas tuossa nyt ovat ne juutit! + +Rappeutuneen rakennuksen ovi oli hiljaa auennut, ja auringon väistyvät +säteet muodostivat kultakehän kahden kynnyksellä seisovan tyttösen +pään ympärille. Ensi katsannolta he olivat hyvin toistensa näköiset. +Kummallakin oli mustat säteilevät silmät, ja heidän kiiltävät, +kiharaiset hiuksensa olivat tummat kuin yö. + +-- Ne ovat Haijele ja Mirjam, -- selitti Pentti puoliääneen. -- Tuota +vanhempaa minä nimitän Hai-kalaksi ja pienempää Mirriksi. + +-- Minun isäni sanoo, että juutalaiset pitäisi ajaa pois Suomesta, -- +virkkoi Toimi, luoden syrjäsilmäyksen tyttöihin. + +-- Mutta... Esko epäröi eikä sanonut enempää. _Hänen_ isänsä oli niin +kauniisti puhunut siitä, mihin surkeuteen juutalaiset olivat saattaneet +itsensä, kun he hylkäsivät Jeesuksen. Ja hän oli sanonut, että heitä +piti oikein sydämellisesti sääliä, ja heitä piti rakastaakin, tietysti +niinkuin kaikkia ihmisiä, mutta vielä erityisesti sentähden, että he +olivat samaa kansaa kuin Jeesus kerran oli ollut. Kaikki tämä johtui +Eskon mieleen, mutta samassa hänestä tuntui, ettei sitä kuitenkaan +kehdannut sanoa Pentille ja Toimelle. + +Olipa sentään hauska kerran nähdä juutalaisia! Ei niitä maalla +ollut. Toimen mielestä tämä oli melkein samaa, kuin jos olisi tullut +tekemisiin vinosilmäisten kiinalaisten kanssa; mutta Esko tähysti +kuin jotakin ilmestystä noita tyttöjä, jotka olivat niin häikäisevän +kauniit, varsinkin nuorempi kirkkaine ja samalla ihmeellisen +kaihomielisine katseineen. + +Tytöt seisoivat käsitysten, aivan hiljaa, ikäänkuin varta vasten +näytteillä. Penttiä se alkoi harmittaa. + +-- Mitä te siinä töllistelette? -- huusi hän pihan toiselta puolelta. + +Pieni Mirjam säpsähti kuten otus, joka odottamatta kuulee +metsästystorven törähdyksen, mutta Haijele vastasi varmasti, vaikka +vähän murteelliseen vivahtavalla suomenkielellä: -- Me kuuntelemme +soittoa. + +Nyt sen vasta pojatkin huomasivat. Ison rakennuksen viimeinen ikkuna +oli auki, ja sieltä kuului vienoja, suloisia säveleitä. + +-- Sointu soittaa kitaraa, -- kertoi Esko. + +-- Täti Itkonen sanoi aamupäivällä, että hänestä varmaan tulee jotakin +erityistä, kun hän jo noin pienenä soittaa ja laulaa kuin enkeli, -- +virkkoi Toimi puoleksi leikillisesti, puoleksi tosissaan. + +-- Etkö kutsuisi noita juutalaistyttöjä lähemmäksi kuuntelemaan? -- +kuiskasi Esko Pentille. + +-- Hei juutit, tulkaa likemmäksi, tämä nuori herra pyytää! + +Kehoitus ei ollut juuri kohtelias, ja Eskoa ihmetytti, että tytöt sitä +noudattivat. He mahtoivat hyvin paljon pitää soitosta, sillä selvään +voi nähdä, ettei heitä muuten haluttanut lähestyä poikia. Mirjam +seurasi rohkeampaa sisartansa arkana kuin pieni lintu, joka on valmis +kohta vaaran uhatessa pyrähtämään lentoon. + +Mutta hän ei ehtinytkään, pikku lintu raukka. Pentti, jonka mielestä +oli yhtä luonnollista tehdä kiusaa juutalaislapsille kuin neiti +Itkosen harmaalle Misselle, sieppasi sukkelaan tyttöä käsivarresta ja +pyörähytti ympäri. + +-- Nyt tanssitaan, Mirri, musiikin mukaan! + +Toimea huvitti pieni pila, Esko kielsi, mutta ei liikkunut paikaltaan, +ja Mirjam huusi ja rimpuili vastaan, pääsemättä irti Pentistä, joka +häntä pyöritteli. Haijele heittäysi väliin, mutta suuri poika oli +väkevämpi kuin molemmat tytöt yhteensä. + +Silloin yhtäkkiä Pentti kiroten kiljahti ja heitti irti Mirjamin, joka +nuolena pakeni. Pojan ranteesta tippui verta. Muiden aseiden puutteessa +oli Haijele iskenyt siihen terävät valkoiset hampaansa. + +Pentin ei tarvinnut kostaa puolestaan, sillä toinen henkilö oli jo +ennättänyt joukkoon. Se oli tuikea matami Viljakka, hänen äitinsä. + +-- Vai sinä täällä hampaitasi käytät kuin koira! -- tiuskasi matami +vimmastuneena, upottaen sormensa Haijelen tuuheaan tukkaan. Pentti +oli hänen ainokaisensa, jossa ei koskaan voinut vikaa olla. Mutta nuo +Pollin kakarat! + +Se oli tukkapölly, joka tuntui, ja sitä seurasi vielä muutama oikein +reima korvapuusti. Tyttö puri hammastaan, silmät vettyivät ja +kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän ei itkenyt eikä huutanut. +Irtauduttuaan hän vaan puristi kovaksi nyrkiksi pienen kätensä ja +huudahti säihkyvin silmin: + +-- Minä vihaan kristittyjä! + +Kääntyessään pois hän vielä sattui nostamaan silmänsä avonaiseen +ikkunaan, josta soitto äsken kuului. Se oli nyt vaiennut. Kaksi +tytönpäätä kallistui ulos, ja kaksi silmäparia oli nähtävästi +jännityksellä seurannut tapahtumia pihalla. Ruskeatukkainen tyttö +nauroi, mutta pienen vaaleakutrisen sinisilmissä oli suuria kyyneleitä +ja suun ympärillä tuskallinen ilme. Kun Haijele astui ohitse, laski +pienoinen sormen huulillensa ja sitte ujosti hiukan ojensi sitä +Haijelea kohti. Oliko se sormisuukkonen? Haijele ei sitä tietänyt, +mutta hän painoi äkkiä ylpeän päänsä alaspäin ja lähti kiireesti +juoksemaan Mirjamin jäljessä sisälle. + +Mirjam oli ääneensä itkien syöksähtänyt keittiöön ja sieltä kamariin +vanhempainsa luo. Haijele tuli hiljaisempana, hehkuvin poskin. + +Huone oli pitkä ja kapea, seinäpaperit haaltuneet ja tahraiset, +katto nokinen. Tavaraa sinne oli sullottu enemmänkin kuin hyvin +olisi mahtunut, sekä suuria huonekaluja että kaikenlaista pientä +sälyä. Koristuksiakin oli runsaasti: seinillä heleitä väripainokuvia, +hyllyillä pieniä posliiniolentoja, joiden silmät olivat hivuneet +pois tai nenät taittuneet, ja piirongilla kukkamaljakoissa kirjavia, +pölyisiä paperiruusuja. Siinä oli omituinen sekasotku hyvinvointia +ja kurjuutta, sievistämishalua ja aistittomuutta, sovittelutaitoa ja +epäjärjestystä. + +Kun Haijele saapui, oli Mirjam jo täydessä kertomisvauhdissa, niin +paljon kuin itkultansa kykeni. Näkyi, että hänkin kyllä osasi olla +vilkas, sillä juutalaissaksa kumpusi koskena hänen huuliltansa kilpaa +silmistä vuotavan kyynelvirran kanssa. Laiha, kalpea Rebekka äiti +kuunteli häntä väsyneen ja tuskastuneen näköisenä, mutta Israel Pollin +katse oli terävä ja otsalla tumma pilvi. + +-- Sinun kasvosihan ovat ajettuneet, Haijele. + +Tyttö kääntyi pois. + +-- Vähät siitä, ei se mitään uutta ole. Mirjamin ei olisi tarvinnut +kannella. + +Rebekka alkoi nyyhkyttää: -- Niin, niin, ei se uutta olekaan. Lapsi +parat, mikä tästä lopuksi tulee? He pitävät meitä koiria huonompina. Ei +sitä jaksa kestää. + +Samassa tuokiossa oli synkkä säihky palannut Haijelen silmiin. Hän +heittäysi kiihkeästi äitinsä kaulaan ja huudahti: + +-- Minä kostan heille, kostan, kostan! + +Mutta isä keskeytti hänet. + +-- Et sinä mitään kosta. Pysykää Gojimista [Gojim = "kansat", nimitys, +jota juutalaiset halveksivasti käyttävät muista kansoista.] erillänne, +lapset, ja älkää saastaiseen ruvetko! Se on meidän ainoa keinomme. + +-- Helpompi sanoa kuin tehdä, -- huoahti Rebekka. + +-- Äidillä ja minulla on tärkeätä keskusteltavaa, -- jatkoi isä Israel. +-- Te ette nyt saa häiritä meitä. Menkää Rainille, lapset. + +Lakkaamatta isällä ja äidillä oli keskustelemista näihin aikoihin. Isä +oli aina niin vakava ja äiti alakuloinen; eivät he enää hymyilleet +milloinkaan. Tytöt lähetettiin tuon tuostakin pois naapuriin, ja se nyt +tässä sentään olikin hyvä puoli. Sillä Rainilla oli aina hauskaa. Eihän +koko kaupungissa löytynytkään paljon juutalaisia, ja varsinkin nämä +naapurukset olivat hartaasti toisiinsa kiintyneet. + +Lasten mentyä Israel Poll kulki pari kierrosta huoneessa kiivain +askelin. Sitte kävi astunta yhä raskaammaksi, mutta hän jatkoi sitä +äänettömänä, kunnes äkkiä pysähtyi vaimonsa eteen. + +-- Rebekka, -- hän sanoi, -- tänään on juhlan aatto. Pitäisi mennä +synagoogaan, mutta ei siitä nyt tule mitään. + +Vaimo katsahti häneen säikähtyneenä. + +-- Niin, -- jatkoi Israel, -- meidän täytyy joutuisasti päättää ja +toimia. Asiat ovat, niinkuin jo sanoin sinulle. Ei ole muuta neuvoa +kuin panna pillit pussiin ja lähteä ensi laivalla Amerikkaan. + +Rebekka väänteli käsiään. + +-- Mutta mihin me joudumme, lapset ja minä? He kivittävät meidät, he +syövät meidät! Ehkä panevat linnaan sinun sijastasi. Sinun täytyy ottaa +meidät mukaasi! + +-- Ymmärräthän, etten voi. Jos me kaikki lähtisimme, herättäisi se +heti huomiota ja koko yritys menisi pilalle. Kuinka teidät voitaisiin +vangita, kun ette mitään ole tehneet? Ottakoot tavaramme, jos tahtovat. +Minä olen kaikesta suostunut Joosef Rainin kanssa. Hänelle jätän rahaa +tarpeeksi teitä varten, ja heillä on niin monta huonetta, että yksi +liikenee sinulle ja tytöille. + +-- Ajattele sentään lapsi raukkoja! Nyt jo kristityt heitä sylkevät ja +lyövät, ja kuinka sitte käy? + +-- Niin, Haijele täytynee ottaa pois kansakoulusta... Isä näytti +miettiväiseltä. Se oli tosiaankin vahinko, sillä hän oli viisas +tyttö, oikein viisas, kerrassaan toista maata kuin Mirjam, tuo pieni +sydänkäpynen. + +-- Te muutatte jonkun ajan kuluttua Helsinkiin, -- sanoi hän hetken +ajateltuansa. -- Ehkä minä sitte piankin pääsen sellaiseen asemaan, +että saatan kutsua teidät luokseni. Olosuhteethan ovat harvinaisen +suotuisat. Efraim veli on neljä kertaa käynyt Amerikassa ja tuntee +pohjoisvaltiot kuin viisi sormeansa. Siellä hänellä on monta +vaikutusvaltaista tuttavaakin. Totta hän löytänee minulle sopivan +paikan. + +-- Oletko varma, että vielä tapaat hänet New-Yorkissa? + +-- Vastahan hän viikko takaperin lähti kotoa Leipzigistä. Minä voin +sitäpaitsi sähköttää ja pyytää häntä odottamaan. Tai näytelköön +tavaramallejansa lähitienoilla ja palatkoon takaisin ottamaan minua +vastaan. Ei hän nyt liene niin ylpeäksi käynyt, ettei omaa veljeänsä +sen vertaa auta. + +-- Vaan jos sinut saadaan matkalla kiinni... + +-- Ei kukaan voi aavistaa, miten asioitteni on laita. Pitävät minua +rikkaana saiturina. Vasta kuukauden perästä suuret sitoumukseni +lankeavat maksettaviksi, eikä vekselinväärennystänikään voitane ennen +huomata. Jos minua kysytään, ole kekseliäs! Tietysti sanot, että sain +odottamatta kirjeen veljeltäni Leipzigistä ja minun täytyi lähteä hänen +luoksensa. Sehän on aivan tosi. Tarvitseeko sinun lisätä, että minun +on pakko tällä kertaa pötkiä Amerikkaan asti, saadakseni hänet tavata? +Kukaan ei voi oikeudessa syyttää sinua sanoistasi. + +-- Minä kuitenkin niin pelkään... Mutta enhän minä ymmärrä... + +-- Et, et ymmärräkään. Turha on selittää naisväelle miesten asioita. + +Israel Poll oli ärtyisellä tuulella. Kaikki oli kyllä viisaasti +harkittu, mutta hän ei voinut itseltään salata sitä rauhattomuutta, +joka väkisin pyrki häntäkin ahdistamaan. Ikävä juttu, ikävä juttu. -- +Ja taas hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, silmät synkeinä, +otsa rypyssä. Kun hän vihdoin heittäysi sohvalle, helmeilivät suuret +hikikarpalot hänen otsallaan. Vaimo askaroi äänettömänä, mies oli +samaten vaiti. Tuskallinen ja painostava hiljaisuus vallitsi. Tuntui +kuin ilma olisi ollut sähköä täynnä ja mustat ukkospilvet joka taholla +uhkaamassa. + +Sellaista tilaa oli kodissa kestänyt jo monta päivää. Eipä ihme, että +lapset näin ollen paremmin viihtyivät naapurissa, missä muutenkin oli +valoisampaa ja kauniimpaa suurissa, hyvin kalustetuissa huoneissa, sekä +lisäksi iloista, samanikäistä seuraa tarjona. + +Mirjam oli jo täydellisesti unohtanut surunsa ihaillessaan koreata +hametta, johon Rachelin ja Safiran lempinukke oli puettu. Mutta +yksitoistavuotias Haijele halveksi nukkeja. Hän istui ikkunanpielessä +Ruubenin kanssa keskustellen. + +-- Voi niin, Ruuben, sitä minäkin tahtoisin! Pois täältä, oikein kauvas! + +-- Minä menenkin, kunhan tulen vähän vanhemmaksi. Enoni Leipzigissä -- +hän joka tämän kultakellon lähetti minulle -- on siitä kirjoittanut +äidille. Hän on ylhäinen ja kuuluisa, oikein etevä asianajaja. +Sellainen minustakin täytyy tulla! + +-- Etkö sinä enää tahdokaan lääkäriksi? + +-- Lääkäriksi kyllä, mutta yhtä mainioksi mieheksi kuin Mooses eno. En +voi sietää sitä, että minua halveksitaan! Minä tahdon näyttää, enkö +kykene nousemaan noiden toisten rinnalle ja ylemmäksikin. Jos sinä +ymmärtäisit, miltä tuntuu, kun aina painetaan alas, vaikka mieli tekisi +ylöspäin ja eteenpäin! + +-- Kyllä minä ymmärrän! -- huudahti Haijele. Sitte hän lisäsi +miettiväisenä: -- Minullakin on setä siellä Leipzigissä, mutta ei hän +koskaan ole kutsunut minua luoksensa. + +-- Se on vahinko, sillä tässä maassa ei pitkälle pääse. Vaikka eihän +se sinulle niin tärkeätä olekaan, kun olet tyttö. Toista on minun. +Saksanmaalaiseksi minä rupean. Siellä juutalaistenkin on hyvä olla, +niin on isä kertonut. Ja sitte minä kerran noudan sinutkin sinne, +Haidi; älä pelkää, en minä jätä sinua ainiaaksi. + +Tytön silmät loistivat riemusta. Yksi ainoa pieni oas kuitenkin pisti. + +-- Älä sano minua Haidiksi, -- hän pyysi hiljaa. + +-- Minusta se on kauniimpi nimi kuin Haijele. + +-- Mutta se ei ole oikein juutalainen. Koulussa sanoivat "Haidi", mutta +sitte minä kielsin. Minä tahdon olla Haijele enkä mitään muuta. + +-- Aina sinä olet itsepäinen, -- nauroi Ruuben. -- Minä taas soisin +paljon mieluummin, että nimeni olisi Ruudolf tai Ruprecht. Ei minusta +ole niin erittäin hauskaa olla juutalainen. + +-- Me olemme valittua kansaa! -- huudahti tyttö nousten seisomaan. + +-- Voimme olla, -- vastasi Ruuben välinpitämättömän näköisenä. + +-- Ruuben, minä en tulekaan sinun kanssasi Leipzigiin! -- huusi Haijele +kiihkosta vapisten. + +-- Vaan jäät tänne kristittyjen tukistettavaksi! + +Tyttö purskahti itkemään. Nyt Ruuben vuorostaan joutui ihan +hämmästyksiinsä. Tämä oli niin uutta, sillä hän ei muistanut koskaan +nähneensä Haijelen itkevän. + +-- Haijele rakas, sinä et saa itkeä, -- hän lohdutteli hätääntyneenä. +-- En enää koskaan nimitä sinua Haidiksi. Ja minä tappelen niiden +poikien kanssa, jotka tekevät sinulle pahaa! + +Pieni kiitollinen säde välähti tummasta silmästä, mutta kyyneleet eivät +kuivuneet. + +-- Sinä et tahtoisi olla juutalainen, -- hän nyyhkytti. + +-- Mutta minä nyt kumminkin olen, ja sinä myös. Pääasia on, että me +molemmat olemme samaa kansaa. Enhän minä muuten voisi naida sinua. + +Haijele nauroi kyynelten lomasta, he löivät kättä ja olivat ystäviä +jälleen. Olipa ikäänkuin tuo pikku kiista olisi vienyt heidät vielä +lähemmäksi toisiansa, sillä vähän ajan perästä Haijele jo täyttä +vauhtia kertoi Ruubenille sydämensä syvintä salaisuutta, jota hän tähän +asti ei ollut kenellekään uskonut. + +-- En minä välitä Helsingistä enkä Leipzigistä, mutta minä sanon +sinulle, mihin minä toivoisin: Jerusalemiin! + +-- Sinne et voi koskaan päästä. + +Tyttö huokasi syvään. + +-- Tiedätkö, kun me koulussa luimme Salomon temppelistä, joka oli tehty +seetripuusta ja kalliista kivistä, niin minä olisin tahtonut siivet, +että olisin voinut lentää sitä katsomaan. + +-- Mutta sehän hävitettiin jo Zidechian aikana. + +Haijele oli häpeillään. Sitä hän ei ensinkään ollut ajatellut. + +-- Ja se toinenkin temppeli on jo aikoja sitte hävitetty. +Muhamettilainen moskea siellä on nyt, eikä mitään muuta. + +Hetkisen oli Haijele neuvottoman näköinen, mutta sitte uusi ajatus +salamana iski hänen mieleensä, ja hän kohotti katseensa, josta innon +tuli säihkyi: + +-- Meidän täytyy taas kukistaa se moskea -- kaikkien juutalaisten koko +maailmassa! Onpa ihme, ellemme voita noita turkkilaisia. Ja sitte me +rakennamme temppelin kullasta ja hopeasta, niin kauniin, että sitä +ihmetellään maan äärestä toiseen! + +-- Kylläpä sinä olet rohkea tuumissasi, -- arveli Ruuben hymyillen. +Hän ihaili tulista ystäväänsä, mutta kuunteli hänen mielikuvituksiansa +kuin lastensatua. Ei, toista oli asettua Saksaan ja tulla hienoksi +lääkäriksi. Se oli päämäärä, johon kannatti pyrkiä, ja sillä oli vielä +sekin etu, ettei ollut mahdotonta sitä saavuttaa. + +Vaan aika riensi, ja hauskimmankin keskustelun täytyi päättyä. +Tänäänhän oli sitäpaitsi suuren juhlan, uudenvuodenpäivän +valmistusilta. Kellon lyödessä seitsemän Rainin perhe alkoi hankkiutua +synagoogaan. Haijele huusi Mirjamia, heitettiin hyvästit, ja tytöt +juoksivat käsikkäin ulos kadulle. + +Kotiportilla piti varovaisesti kurkistaa säleitten välistä, ennenkuin +uskalsi astua pihaan. Hyvä oli, ei näkynyt poikia. Mutta oi, kuinka +selvään taas kuului se kaunis soitto, ja nyt vielä laulettiinkin! +Hiljaa he hiipivät ääntä kohti ja pysähtyivät vaahteran varjoon. Siinä +oli heidän edessään näky, yhtä suloinen kuin ne sävelet, jotka heitä +olivat luoksensa houkutelleet. + +Pieni kulma taulusta olisi sentään ensin ollut syrjäytettävä, nimittäin +vanha neiti Itkonen, joka myssy päässä ja Misse sylissä istui +porraspenkillä. Mutta oikeastaan ei hänkään kokonaisuutta häirinnyt, +sillä keskiryhmä saattoi katsojan unohtamaan kaiken muun. + +Ruskeatukkainen soma Tuulikki istui hiukan ylempänä portailla ja +hänen polveensa nojautui pieni kultakutri, silmissä uneksiva katse. +Sointu oli puettu vaaleaan kesäpukuun, joka vienossa hämärässä hohti +lumivalkoiselta, ja kun hän kitaraa liikutti, välkähtivät kielet +taivaalla hehkuvan ruskon heijastimina. Hän lauloi ja säesti: + + "Karitsana Jeesuksen + lakkaamatta riemuitsen. + Rakas Paimeneni hellä + mua kaitsee hyvyydellä, + tuntee mun ja varjelee, + nimeltäni mainitsee. + + Onnellinen karitsa, + eikö syytä riemuita? + Täällä aika ihanainen, + siellä koti taivahainen, + Paimeneni, luonasi: + Aamen, suur' on onneni!" + +Juutalaistytöt katsoivat toisiinsa, Haijele tarttui Mirjamin käteen, ja +he hiipivät hiljaa pois. Mutta mitä heidän mielessänsä liikkui, sitä he +eivät itsekään ymmärtäneet. + +Ilta-ateria oli pöydällä, kun he tulivat sisälle. + +-- Menkää syömään, -- sanoi Israel. -- Minä paastoan tänä iltana. + +-- Ei minullekaan ruoka maita, -- virkkoi Rebekka. + +Lapset näyttivät kummastuneilta, mutta asettuivat sanaakaan puhumatta +pöydän ääreen. Haijele vaan liikutti huuliansa. Hän lausui äänettä +sanoja, joita hän oli kuullut isän rukouksessa käyttävän ennen ruoalle +rupeamista. + +Tyttöjen syödessä äiti tuon tuostakin vilkui heihin levottomana. +Eiväthän he vaan olleet naapurissa kuulleet mitään isän aiotusta +pakoretkestä? Lakkaamatta täytyi elää vapistuksessa näinä pelottavina +aikoina. Niin pian kuin isä oli vetäytynyt vähän edemmäksi, kääntyi +Rebekka kohta heidän puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä: -- Mitä +te Rainilla teitte? + +-- Me leikimme nukilla, -- vastasi Mirjam. + +-- Ruuben ja minä puhuimme siitä, että tahtoisimme pois tästä maasta, +-- lisäsi Haijele. + +Äiti katsoi häneen säikähtyneenä, ja isä teroitti kuuloansa. + +-- Mitä ihmettä sinä tuumaat, tyttö? + +-- Minä haluan kunniaa! -- vastasi Haijele totisesti. + +-- Ole vaiti, -- sanoi äiti. Mutta isä purskahti nauramaan. Kuinka +hullunkurista, niin, kuinka katkeran hullunkurista! Tyttölapsi, +vekselinväärentäjän ja petkuttajan tytär, köyhyyteen ja pilkkaan +tuomittu Gojimin keskellä -- hän uneksi kunniasta! -- Ja Israelista +tuntui siinä nauraessaan ikäänkuin puukko olisi viiltänyt hänen +sydäntänsä. + +Haijele oli syvästi loukkaantunut, mutta ei uskaltanut mitään sanoa. +Hän kääntyi pois ja meni keittiöön, jossa hänen ja Mirjamin vuoteet +olivat. Silloin isä odottamatta huusi hänet takaisin. + +-- Kuuleppas, Haijele, -- virkkoi hän tavallista lempeämmin, tarttuen +tytön molempiin käsiin, -- tulisitko hyvin iloiseksi, jos saisit +matkustaa pois Suomesta? + +Nyreys ja harmi katosi kuin pyyhkäistynä tytön kasvoilta, ja silmät +säteilivät tähtinä. + +-- Isä kulta, isä kulta, saanko minä? + +-- No, no, eihän sitä nyt tiedä. Mutta kerrohan, millä tavalla sinä +aikoisit kunniaan päästä? + +Haijele mietti vähän aikaa. Sitte hän loi isään tummat, kirkkaat +silmänsä, lausuen: + +-- Opettaja sanoi näin: Ole rehellinen ja tee oikein, sillä sellaiset +viimein menestyvät. + +Isä heitti irti tytön kädet. Hän muisti kyllä itsekin kuulleensa tai +lukeneensa jotakin siihen tapaan, mutta kuitenkin hän melkein tunsi +sisäistä raivoa, kun hänen lapsensa nuo sanat lausui. Vaivoin hilliten +itsensä hän vastasi: + +-- Sanat ovat hyvät, kun ne oikein ymmärtää. Mutta sinun +kouluopettajasi on vääräuskoinen, eikä sinun pidä panna mieleesi, mitä +hän latelee. + +Kummallista, Haijele ei koskaan ollut ajatellut, että hänen oikeastaan +olisi pitänyt vihata opettajaansakin. Mutta niinhän se oli tietysti, +kristitty kuin kristitty. Ja sitte hänen mieleensä johtui tuo pieni +kultakutrinen tyttö, joka oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä ja +äsken laulanut ja soittanut niin ihanasti. Haijele pudisti päätänsä, +ikäänkuin hän ei olisi osannut tätä pulmaa ratkaista. + +-- Eikö Talmudissakin sanota --, -- alkoi hän miettivästi, mutta +vaikeni kohta pelästyneenä ja peräytyi askeleen, sillä isä nousi, +kohottaen kätensä niin vihaisen näköisenä, kuin olisi hän aikonut lyödä. + +-- Mitä sinä Talmudista tiedät? Tietysti Ruuben taas on jotakin pannut +päähäsi. Hävetköön, suuri poika, joka ei osaa pitää suutansa kiinni. +Talmudin oppi on liian korkea vaimoväelle, saati tuommoiselle lapselle +kuin sinä. Synti on sekoittaa itseänsä siihen, minkä Haschêm [Haschêm = +"nimi"; tarkoittaa Jumalaa] on lukinnut. Ole ääneti ja mene maata! + +Haijele totteli, mutta pää oli pystyssä, eikä hän voinut käsittää, +miksi hän nyt oli syntiä tehnyt. Jos Ruubenin tuli olla rehellinen ja +menetellä oikein, niin miksei hänenkin? Ja rukoilisipa hän vaan tänäkin +iltana rukouksensa, sen, joka Ruubenille oli opetettu, kun hän oli +pieni. Entäpä sitte, vaikka se oli äidin mielestä turhaa, ja vaikka +hänen ei edes mieleensäkään johtunut tehdä sitä isän kuullen. Eikö hän +saanut puhutella enkeleitä yhtä hyvin kuin pojat? + +Sillaikaa Rebekka oli vetänyt Mirjamin esiin nurkasta, jonne tyttönen +muiden keskustellessa oli nukahtanut, ja lähetti hänetkin keittiöön +riisuutumaan. -- Tämä lapsi edes oli tavallinen, boruch Haschêm [= +Jumalan kiitos], vaan tuo toinen, paratkoon, mikä siitäkin tulisi? + +Mirjam vaipui unen helmoihin kohta kun pääsi sänkyyn, mutta Haijele +rukoili vakavasti ja juhlallisesti: + +-- Israelin Jumalan nimessä seisokoon oikealla puolellani Miikael, +vasemmalla Gaabriel, edessäni Uuriel, takanani Raafael ja pääni +puolessa Jumalan Schechina! [Schechina = läsnäolo.] + +Sitte hänkin pian nukkui suloiseen uneen. + +Vaan toisessa huoneessa ei vielä levolle laskeuduttu. Isä Israel oli +nyt päättänyt, että hän kolmen päivän perästä lähtisi. Siitä ei ollut +enää mitään sanottavaa. Mutta uusi tuuma oli äsken herännyt hänen +mielessään. + +-- Rebekka, -- virkkoi hän vaimollensa, -- mitä arvelisit, jos ottaisin +Haijelen mukaani? + +-- Miksi et sitte yhtä hyvin meitä kaikkia? + +-- Teistä minulla olisi pelkkää vastusta, ja niinkuin sanottu, se +nostaisi liiaksi huomiota. Mutta Haijele ei ole sellainen kuin muut; +kyllä hän itsensä hoitaa. Onhan minulla sitte joku, joka edes keittää +ruokani. Juhlan mentyä ohi ilmoitan opettajalle, että Haijele ei enää +saa käydä vääräuskoisten koulua. Siitä ei voi mitään epäilystä herätä. + +Rebekka huokasi. Hän tunsi jäävänsä äärettömän turvattomaksi +kahdenkesken hentoisen Mirjaminsa kanssa, mutta toisaalta väheni +huolten taakka suuresti, jos Haijele oli poissa, tuo kummallinen lapsi, +jonka päähänpistoista ei koskaan ollut takeita. + +-- Ota hänet siis, -- lausui hän hiljaa. Ja sitte hän teki, mitä hän ei +muistanut tehneensä vuosikausiin: meni tyttöjen vuoteen luo, katseli +heitä, siinä kun he makasivat niin kauniina ja viattomina, painoi +kumpaisenkin peitteelle suudelman, kyynelten kiihkeästi vuotaessa. + +Mutta Israelin korvissa kaikuivat Haijelen sanat: ole rehellinen ja tee +oikein! Ja eikö Talmudissakin sanota...? Mitä sitte? Eihän hän, Israel +parka, ollut paljon Talmudia tutkinut, ja sekin oli unohtunut, mitä +hän joskus oli osannut. Joosef Rain kyllä tiesi koko joukon ja hänen +poikansa ehkä vielä enemmän, vaikka tuo kelvoton nulikka, joka lyseossa +oli luokkansa parhain, ei isien säädyistä varsin välittänytkään. Israel +oli naapurille puhunut asiansa, eikä Joosef hänelle silloin moitteen +sanaa lausunut, säälitteli vaan ja lupasi auttaa, vaikka tietysti +salassa. Ei suinkaan tämä synti siis mahtanut olla niin suuri. Omaa +kansalaista hän ei ollut pettänyt, ainoastaan Gojim roistoja. Varmaan +sen saattoi sovittaa helposti, ehkä pelkällä Thoran [Thora = laki] +lukemisella. Mutta ellei se riittänyt, niin olihan Jom Kippur [Jom +Kippur = suuri sovintopäivä] jo kymmenen päivän perästä. + +Ei, kyllä nyt oli aika mennä levolle. Missä se Rebekkakin viipyi? +Israel avasi keittiöön vievän oven ja näki vaimonsa itkemässä +polvillaan lasten vuoteen vieressä. Outo liikutus valtasi hänen +mielensä. Hän tunsi äkkiä kummallisen halun oikein puhutella omasta +puolestaan Israelin Jumalaa, sanoa hänelle jotakin ihan erityistä +näistä rakkaistaan ja itsestänsä myöskin. Vaan samassa hän kauhistui +sellaista rohkeutta. Olihan ankarasti kielletty sekoittamasta +mitään omaa niihin pyhiin rukouksiin, joita viisaat miehet olivat +kirjoittaneet. Ja sitäpaitsi -- miten hän, _hän_ uskaltaisi sillä +tavalla lähestyä suurta Jehovaa? + +Kuinka häntä kauhistutti... + +Tämähän oli uudenvuoden yö, tuo pelottava, juhlallinen, jolloin +ylhäällä kirjat avataan ja kirjoitetaan niihin tulevia asioita. +Määrätään, kuinka monta lähtee maailmasta ensi vuoden aikana ja kuinka +monta tänne syntyy, kuka elää ja kuka kuolee, kuka kuolee luonnollisen +kuoleman ja kuka luonnottoman, veden tai tulen kautta, miekan tai +petojen, janon tai nälän, maanjäristyksen tai ruton, hirttämisen +tai kivittämisen kautta, kuka saa nauttia rauhaa ja kuka joutuu +kodittomaksi, kuka saa olla terveenä ja ketä kärsimyksillä rangaistaan, +kuka tulee rikkaaksi ja kuka köyhäksi, kuka alennetaan ja kuka +ylennetään... + +Mutta eihän sitä vielä tänä yönä Jumalan sinetillä vahvisteta. Vasta +Jom Kippurina... + +Täytyy rukoilla, täytyy paastota. Taisi hullusti olla, kun jäi käymättä +synagoogassa. Huomenna ja ylihuomenna se on korjattava. Ja joku erä +noista kavalletuista rahoista täytynee antaa almuiksi... + +Israel kiirehti takaisin makuuhuoneeseen, kietoi tavallista +huolellisemmin tefillinin [tefilliiniin kuuluu kaksi nauhoista +riippuvaa koteloa, joiden sisällä on neljä määrättyä kohtaa Thorasta] +hihnat paljaan käsivartensa ja päänsä ympärille ja koetti mutista +opittuja sanoja. Mutta äskeinen kauhistus ei jättänyt häntä. Tuntui +kuin hän olisi nähnyt Jehovan tulisilmän jossakin lähellä, ja tuskasta +hikoillen hän kiiruhti rukousta loppuun. Sinä yönä ei uni tullut hänen +silmiinsä, ja Rebekan huokaukset säestivät Israelin sydämen levotonta +tykytystä. -- Mutta Mirjam nukkui lapsuuden rauhassa, ja Jumalan +Schechina suojasi Haijelen unta. + + * * * * * + +Pari viikkoa myöhemmin tiesivät koko maan sanomalehdet ja +pikkukaupungissa jokainen katupoikakin, että teurastaja Poll oli +kadonnut kotoansa vieden mukanaan joukon eri henkilöiltä, jopa +pankistakin petkutettuja rahoja, sekä yksitoistavuotiaan tyttärensä. +Pollin vaimo oli kertonut, että miehellä oli veli Leipzigissä, ja +väittänyt, että hän oli muka tämän luo lähtenyt. Sähkösanomilla +tiedusteltiin asiaa ja kuultiin veljen olevan matkoilla. Siten aika +kului, karanneen jäljet sotkeutuivat, ja pian tutkimus ja etsintä +huomattiin turhaksi. + +Mutta pikkukaupungin torilla kaupusteltiin arkkiviisua, joka oli +suunnattoman hupainen. Toinen lennätti sitä toiselle, matamit +tutkivat sitä päät yhdessä, lapset tirskuivat, ja myymäpoikien taskut +pullistuivat kymmenpennisistä. Pentti sen kohta hankki ja toi mainiona +saaliina kotiin. Toimi ja Tuulikki opettelivat sen ulkoa, ja Eskokin jo +osasi nauraa mukana melkein yhtä makeasti kuin toverit. Nimen alla oli +ilmoitettu, että viisu oli laulettava kuin "Tukkipoika se lautallansa", +eikä muuta säveltä niinä päivinä kuultukaan pikkukaupungin pihoilla ja +keittiöissä. + + "Polle äijä se juutalainen, + se musta Israeli, + härkiä tappoi, herroja petti + ja muhkeasti eli..." + +Hei, kuinka oli hauska laulaa sitä vallankin noin puoliääneen ja +tarkoittavin katsein, kun Rebekka Poll hätäisenä näyttäytyi kadulla, +tai täysin äänin ilkkuvalla riemulla, jos sattui näkemään Mirjamin, +"Polle äijän mustan Mirrin", joka aina oli valmis maukumaan. Eivätkä +Rainilaiset ja kaupungin muutkaan juutalaiset siitä hyvästä jääneet +osattomiksi. + +Viljakka ajoi harmissaan Rebekan ja Mirjamin kadulle. Nuo kirotut +juutit, joiden vuokra kumminkin jäi maksamatta! Ja millä heidän vanhaan +hökkeliinsä nyt toisenkaan asukkaan saisi? + +Kyllä heidän oli Rainilla hyvä olla, mutta hartaasti Rebekka kuitenkin +toivoi pian voivansa siirtyä Helsinkiin. Ja Ruuben yhä vakavammin +hautoi matkasuunnitelmiansa. Sietämätöntä oli tämä elämä, oli +kerrassaan. Ja mikä harmi, että Haijelen isä oli antanut vettä myllyyn +niille, jotka juutalaisia alensivat! -- Väliin hänet valtasi halu +musertaa ivailevat toverinsa, mutta asia päättyi tavallisesti siihen, +että hän arvokkaasti käänsi heille selkänsä. Hän oli liian hyvä heidän +kanssaan riitelemään. Saisivatpa nähdä vielä! Oli sekin aika tuleva, +jolloin he häntä vertaisenansa pitäisivät, jopa korkeampanakin kuin +monia muita. -- Yhden ainoan kerran hän purki kiehuvan harminsa. Se +tapahtui silloin, kun Pentti pihalla rallatteli: + + "Pollen Haijele, poikain likka, + juutin koria lapsi --" + +Sitä ei hänen olisi pitänyt laulaa. Sillä samassa tuokiossa Ruuben oli +hänen niskassaan ja mukiloi häntä niin pahanpäiväisesti, että Pentti +antautui armoille ja lupasi pysyä vaiti Haijelesta. -- + +Kaikki asiat vanhenevat, ja ennen pitkää pieni yhteiskunta, petettyjä +rahamiehiä lukuunottamatta, oli jälleen entiseen lepoonsa vaipunut. +Silloin eräänä aamuna kulovalkean tavoin levisi tieto, että Israel Poll +oli kuollut New-Yorkissa ja setä tuonut tytön Leipzigiin. Olikohan +se totta? Kuka sen ensin kertoi? Eikö mitä -- juutalaiset vaan +uskottelivat päästäksensä helpommin rauhaan! + +Mutta Rainilla oli sinä päivänä vuoroin kolkkoa äänettömyyttä, vuoroin +itkua ja haikeata valitusta. Joosef Rain luki Jobin kirjaa; hänen +puolisonsa toimi hiljaisesti ja välillä vaienteli vilkkaita tyttäriänsä +tai koetti surevaa leskeä ja orpoa lohduttaa; Ruuben näytti synkältä; +Mirjam piilotteli nurkassa; mutta revityin vaattein ja kyynelissä +kylpien Rebekka tuijotti paperipalasta, joka oli Efraim Pollin +kirjeestä pudonnut. Siihen oli Haijele kirjoittanut: + +"Isä horjahti portaalta veteen, kun meidän piti astua laivasta. Se +oli niin kauheata, enkä minä ymmärtänyt, mistä Jumala sillä tavalla +rankaisi. Nyt tiedän, mitä isä on tehnyt. Ja kirjassa sanotaan, että +sitä ei voi sovittaa katumus eikä Jom Kippur, ei mikään muu kuin +kuolema." + + + + + +KYMMENEN VUOTTA MYÖHEMMIN + + + + +I + +AARONIN SAUVA + + +Gottschedin kadun varrella Leipzigissä seisoi maurilaistyylinen +rakennus hebreankielisine kirjoituksineen, ikkunattomine katuseinineen, +yksin ja erikoisena uudenaikaisten asumusten keskellä, aivan +kuin salaperäinen, umpimielinen vanhus avokatseisessa, keveässä +lapsijoukossa. Kuten aallot kallion kylkeen loiskivat, niin pauhasi +suurkaupungin melu noiden jäykkien muurien ympärillä. Ihmisiä tuli +ja meni, mutta harvat edes katsettansakaan kohottivat harmaaseen +vanhukseen. Päivä päivältä he olivat sen siinä nähneet ja tottuneet +siihen. Joskus korkeintaan joku matkustavainen pysähtyi omituista +rakennustapaa ihmettelemään ja kysyi toveriltansa: -- Mikä tuo on? -- +Ja toinen vastasi kuivasti: -- Se on juutalaisten synagooga. -- Sitte +he jälleen astuivat eteenpäin. Vanhuksen sydämen salaisuuksista tuskin +kukaan muu välitti, kuin se pieni tumma parvi, joka uskollisesti vaelsi +tänne sabbatin aamuina. + +Tänään he jo kaikki olivat jykevien ovien taakse kadonneet. Kuinka +masentavan vähän heitä olikaan! Tilava, korkea sali näytti monille +sadoille aiotulta, mutta saapuvilla oli ainoastaan kourallinen +väkeä. Naiset hukkuivat laajoille sivuparville kuin pisarat mereen, +ja permanto alhaalla salissa, missä miehet valkoisiin taliseihinsa +[talis = rukousliina] verhottuina hartauttaan harjoittivat, muistutti +ruskeata maata, josta kaikki lumilaikat eivät vielä ole sulaneet pois. +Ainoastaan laululehterillä oli kuoro lukuisa ja täysiääninen. + +Sävelet olivat juuri vaienneet, ja rabbiini nousi saarnatuoliin. +Kahisten nuottilehdet sulkeutuivat, laulajain nojautuessa mukavaan +lepoasentoon. Sitte oli kaikki hiljaista. + +Jos ken olisi tällä hetkellä sattunut katsahtamaan laulajajoukkoon, +olisi hänen huomionsa epäilemättä kiintynyt nuoreen tyttöön, joka istui +keskikohdalla eturivissä. Päinvastoin kuin toverinsa hän kumartui +hiukan eteenpäin, painaen kyynärpäänsä kaidetta vastaan. Hänen kasvonsa +olivat harvinaisen kaunispiirteiset ja sielukkaat; ne eivät ilmaisseet +kevään puhkeavaa suloutta, vaan keskikesän kuumaa hehkua, joka aikaisin +kypsyttää. Tytön koko olento oli pelkkää jännitettyä odotusta. Silmät +päilyivät syvinä ja tutkimattomina kuin meri, ja niissä kuvastui +kysymysten määrättömyys, joka vastausta janoaa. + +Se oli Haijele Poll. + +Rabbiini alkoi saarnansa, jonka tekstinä oli: "Kenen minä heistä +valitsen, sen sauvan pitää viheriöitsemän." Hän kertoi, kuinka Israelin +kahdentoista sukukunnan edustajat toivat sauvansa Moosekselle, ja +Mooses pani ne todistuksen majaan. Toisena päivänä Aaronin sauva +viheriöitsi, kukat puhkesivat ja mantelit kypsyivät siinä. + +Puhe oli kulkenut tyynesti kuin juokseva joki, mutta jänteret rabbiinin +laihoissa kasvoissa pingoittuivat yhä enemmän ja silmät alkoivat +sinkahuttaa kipinöitä. Yhä vuolaampana virtana sanat tulvivat, lopulta +kiihtyen kosken kuohuiksi. + +-- Jokainen uskonto on vaellussauva, tuki matkalla, -- hän lausui. +-- Mutta ainoastaan se on Jumalan valitsema, joka kantaa kukkia +ja hedelmiä, luonteenlujuuden kukkia ja siveyden ja hurskauden +hedelmiä. Mikä uskonto on sellainen? Kristittyjen uskonto? Ei, sillä +se puhuu rauhasta, mutta heiluttaa riidan ja sodan soihtua, eivätkä +sen tunnustajat elä oppinsa mukaan. Israel on valittu sauva. Se on +tunnettava ja tunnustettava! Kunnianimi velvoittaa, ja Israel on oleva +kansojen siveydenopettaja. Sen tehtävä on täytetty vasta silloin, kun +maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin meri vedellä peitetty. Pysyköön +vaan kansamme aina elävänä puuna, jossa ei ole kuivia oksia! Silloin +meille kerran kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän +Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi! + +Kuin käskystä nousi pieni seurakunta intomielin seisomaan, ja kuoro +lauloi riemuisan aamenen. + +Haijelenkin silmät sinä hetkenä leimahtivat, mutta sitte niissä koko +jumalanpalveluksen loppuajan oli omituisen verhottu ilme, ja kun hän +nousi lähteäkseen, huokasi hän ikäänkuin pettymyksestä. + +Seurasta erottuansa hän kulki syviin mietteisiin vaipuneena. Kolea +syystuuli hiveli hänen polttavia poskiansa. Taivaalla ajelehtivien +levottomien pilvien välistä aurinko silloin tällöin vilahti esiin, +mutta sen katse oli terävä ja kylmä. Ilmassa oli kuin vaimenevaa +taistelua, ja jotakin samankaltaista liikkui tytönkin povessa. Tuntui +kuin talven jäätävä viima olisi voittoisasti uhannut sitä, mikä hänessä +oli lämminnä elänyt ja sykkinyt. + +Ihmislauma liikkui hänen ympärillänsä, mutta se ei häneen kuulunut. +Oh, kuinka häntä kyllästyttivät nuo vaaleat hiukset ja värittömät +naamat. Ei tosiaankaan kannattanut katsoa ylös, lukeakseen ilmeitä +eri kasvoista. Mitä niissä olisi muuta nähnyt kuin tyhmänylpeyttä, +teeskentelyä tai matelevaa surkeutta, vetelehtijän laiskuutta +tai työjuhdan hoppuista kiirettä? Niin, sen hän tiesi rabbiinin +sanomattakin -- noiden hallussa ei Aaronin kukoistava sauva ollut. +Kyllä se oli Israelille uskottu omaisuus, mutta yhtä varma oli, että se +nyt oli kadoksissa. + +Häntä huvitti kääntyä Brühlille [Brühl on juutalaisten kauppakatu +Leipzigissä], vaikka se ei oikein matkaan soveltunutkaan. -- Niin, +tuossa ne olivat, ne joiden paikka synagoogassa oli tyhjänä! He +seisoskelivat pitkiin viittoihinsa puettuina puotiensa ovilla tai +tekivät kauppaa sisällä turkiskasojen ääressä. Olihan talvi tulossa, +täytyi takoa raudan kuumana ollessa. Ivallinen hymy värehti Haijelen +suupielissä. Entäpä sitte, vaikka laissa kaksitoista kertaa oli +kielletty työn tekeminen sabbattina ja kuusi kertaa ankarasti +varoitettu kieltoa rikkomasta! "Israel kansojen siveydenopettaja", -- +niinhän rabbiini vakuutti, ja sitähän itsekin oli uskonut. Mutta minkä +hän sille voi, että oli saanut kehittyvän järjen ja avoimet silmät? + +Hän kulki setänsä kaupan ohi. Se oli kiinni kuten tavallisesti +sabbattina. Samoin pieni kirjakauppa tuolla kadun toisella puolella. +Tietysti, kuuluivathan he synagoogan johtokuntaan, setä ja +kirjakauppias. Mutta ei yhtään muuta suljettua ovea, ei ainoaakaan koko +pitkällä kadulla! + +Haijelen sydämessä suuttumus ja suru taistelivat. Hän oli niin väsynyt +ja rauhaton tänään -- muuten kenties ei suru olisikaan voittoa vienyt. +Mutta nyt se laskeusi kuin kivipaino rinnalle, ja hän tunsi sellaista +yksinäisyyden tarvetta, että hänen oli mahdoton vielä palata kotiin. + +Kadun päässä oli tuuhea puistikko kaivettuine joutsenlampineen. Sinne +hän istuutui kirjavalehtisten lehmusten varjoon. + +Saattoiko Ruuben kumminkin olla oikeassa? Siinäkö oli Israelin +tulevaisuus ja elämä, että se valistuisi, irtaantuisi entisyydestään +ja sulautuisi ympäristöönsä? -- Ei, tuhannesti ei! Sillä sulautuminen +kristittyihin vasta olisi syvintä alennusta, vaikkapa uskonto jäisikin +kunkin yksityisasiaksi. Tuli ja vesi eivät sovellu yhteen, ei ikinä! Ja +kansa menisi pirstaleiksi, hukkuisi vieraaseen lokaan... + +Oi, miksi juuri Ruubenin piti ajatella tuolla tavalla? Ruubenin, hänen +armaansa, hänen lapsuutensa uskollisen ystävän ja nuoruutensa lemmityn? + +Haijele muisti niin hyvin sen päivän, jona Ruuben yhdeksän vuotta +takaperin ensi kerran saapui Leipzigiin. Minkä riemun oli yhtyminen +tuottanut heille kummallekin! Ja sitte he olivat tovereina pysyneet +vuodesta vuoteen. Milloin he olivat toisillensa antaneet vielä +suuremman lahjan, nuoren rakkautensa, sitä he tuskin itsekään tiesivät, +mutta että se oli annettu, se oli heille molemmille yhtä varma ja selvä +asia kuin että aurinko maata valaisi. + +Käsi kädessä he olivat totuuttakin etsineet. Haijele oli oppinut +hebreaa ja tutustunut Thoraan ja Talmudiin yhtä syvästi kuin kuka +juutalainen mies tahansa. Ennakkoluulojen panemien esteiden läpi hän +oli Ruubenin rinnalla tunkeutunut, eivätkä setä ja täti, hänen vanhat +kasvattivanhempansa, kovin jyrkkään vastarintaan asettuneetkaan. Hän +oli valistunut nainen, sen hän itsekin tiesi ja oli siitä ylpeä. +Ruubenkin hänestä ylpeili. Kuinka ihana se aika oli ollut! + +Haijele hymyili itsekseen. Ne olivat niin rakkaita, nuo muistot. + +Vaan sitte heidän henkiensä tiet alkoivat yhä selvemmin haaraantua +eri suuntiin. Arvattavasti siihen paljon vaikutti se ilmapiiri, jossa +Ruuben eli: hänen enonsa, joka täysin koetti sulautua saksalaisiin, +ja vierashenkinen toverijoukko. Sitäpaitsi Ruubenilla jo lapsuudesta +oli ollut taipumusta arvostella ankarasti isiensä kansaa. -- Ei tosin +tämä erimielisyyskään niin vaarallista ollut, ei ainakaan alussa. +Olihan Israelin paras heille molemmille omaa elämääkin kalliimpi, siitä +Haijele oli vakuutettu, ja mielipiteiden ristiriita koski vaan keinoja, +jotka tehokkaimmin veisivät perille. He väittelivät, kiihtyivätkin -- +ja taas sopivat, aivan kuin ennen lapsena. Ikävää se oli, taistelua +se tuotti, että syntyi tuollainen juopa, joka viikko viikolta tuntui +levenevän; mutta Haijele ei ollut sitä pelännyt, sillä vakaumuksensa +hehkuvalla tulella hän uskoi ajan pitkään taivuttavansa kovempiakin +rautoja kuin rakastavan sydämen. + +Mutta nyt, nyt, kun hänen omatkin tukensa horjuivat... + +Uskollisuus isien säädyille, lähetystoimi Gojimin keskellä -- se oli +hänen ohjelmansa ollut. Mutta kansa ei tahtonut enää isien säädyistä +mitään tietää: ne olivat vanhentuneet, käyneet kuristavaksi puvuksi, +jota oli mahdoton kantaa... Ja olihan hän itsekin jo monessa suhteessa +luopunut niistä. Niin, luisuvaa rinnettä alaspäin yhä vaan, huimaa +vauhtia... Haijele naurahti katkerasti. Ei tosiaankaan sellaisesta +väestä "lähetystyöhön" ollut. Mitä tarjota toisille, kun ei itsekään +omistanut mitään? + +Minne, oi minne Israel oli hukannut Aaronin kukoistavan sauvan? Ainakin +hän oli sitä väärältä taholta etsinyt. Se oli suuri ja katkera pettymys. + +Entä Ruuben? Rohkeniko Haijele toivoa, että hänkin omalla tavallaan +alkoi huomata erehtyneensä? Hän oli ollut hyvin omituinen viime +aikoina, hermostunut ja epäselvä puheissaan. Jos Israelin +etevämmyydestä ja kristittyjen tyhmästä uskosta nousi kysymys, käänsi +hän heti keskustelun toisaalle. Haijele oli nauranut ja sanonut +että hänellä oli tutkintokuumetta. Kohtahan Ruubenin piti valmistua +lääkäriksi. Mutta sydämessään Haijele oli levoton, sillä hänestä tuntui +kuin Ruubeniin olisi tullut jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt. +Oi, hän ei enää tietänyt mitään, ei ymmärtänyt ystäväänsä eikä omaa +itseänsä, ei edes kansaansakaan. Mitä tästä vihdoin tulisi?... +Kylmä tuulenpuuska puistatti häntä, ja lehmuksesta taittunut kuiva +oksa riipaisi hänen hattuansa. Hän heräsi mietteistään ja katsoi +kelloa. Todellakin, jo oli aika mennä kotiin. Ruubenhan oli luvannut +aamupäivällä tulla kertomaan jotakin oikein hauskaa. Kerrankin hän taas +oli näyttänyt iloiselta, jopa oikein veitikkamaiseltakin. Mitä hän nyt +lienee keksinyt? -- + +Äkkiä Haijele nousi reippaasti ja päättäväisesti. + +No niin, tässä sitä siis oltiin -- tyhjin tuumin he kumpikin, sekä +hän että Ruuben. Mutta ei saanut masentua, ei! Ehkä tämä olikin +parasta, ehkä onneksi heillekin molemmille. Käsi kädessä he alkaisivat +uudestaan. Ja heidän täytyisi löytää. He löytäisivät sen tien, joka oli +Israelin johtava kadotetun Aaroninsauvan kätkölle, ja he taistelisivat +ja tekisivät työtä, kunnes suuri päämäärä oli saavutettu -- se +josta rabbiini niin hehkuvalla innolla oli puhunut: "Silloin meille +kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi, +totisen Jumalan palvelijoiksi! Ja meidän kauttamme on maa kerran +täyttyvä Herran tunnolla kuin vetten peittämä meri..." + +Siinä työssä he myöskin löytäisivät toinen toisensa, siinä heidän +henkiensä tiet ijäiseksi yhtyisivät. + +Kun Haijele kääntyi puistotieltä kotiin päin, oli hänen mielensä +jälleen keventynyt ja raitis. Hän pyyhki syrjään kiharoitansa, joita +tuuli lennätteli, ja asteli oikein ripeästi, korvataksensa menetetyn +ajan. Muuten voisi Ruuben ehtiä ennen häntä. + +Mutta eikö hän tullutkin tuolla -- tuli varmaan! Mistä päin sieltä? +Ah, niin -- eihän Haijele taas sitä muistanut. Tietysti Augustinumista +[Leipzigin yliopisto]. Ruubenhan ei voinut sabbattia viettää -- eikä +kenties tahtonutkaan. -- Jälleen kohosi huokaus Haijelen rinnasta, ja +hänen heräävä ilonsa peittihe piiloon kuin linnunpoika siiven alle. Ei +hän itsekään tietänyt miksi, sillä ei hän muuta menettelyä saattanut +odottaakaan Ruubenilta. + +Tulijakin jo huomasi Haijelen ja nosti lakkiansa, samalla hiukan +heilahuttaen sitä, ikäänkuin iloisemmaksi tervehdykseksi kaukaa. + +Kuinka hänellä oli suuri kantamus kirjoja -- näin sabbattina... + +Siinä hän jo olikin. Hän oli solakka nuori mies, miellyttävä +muodoltaan, vaikka jokseenkin karkearakenteinen -- päästä kantapäähän +hienossa, kuosikkaassa asussa. Nenälle, joka oli ehkä vähän liian +iso, oli nipistetty pincenez, ja ruskeissa silmissä oli likinäköisen +tähystävä ilme. Mutta ne pienet puutteet unohti helposti, varsinkin +sellaisena hetkenä kuin tämä, jolloin nuo silmät ikäänkuin näyttivät +suurenevan ja riemusta välähtelevän siellä lasiensa takana. + +Hän puristi Haijelen kättä melkein vallattoman sydämellisesti. + +-- No, tyttöseni, sano, oletko utelias? + +-- Tietysti, kuinkas muuten! -- Haijeleenkin vastustamattomasti tarttui +tämä uhkuva hilpeys, ja hän loi kysyjään katseen, josta onnellinen +rakkaus säihkyi. + +-- Etkö arvaa? Koetappa! Edes puolet sinun pitää arvata itse. Minulla +on kaksinkertainen salaisuus! + +-- Olet tehnyt onnistuneen leikkauksen... + +-- Enemmän, enemmän. + +-- Sitte sinä olet jostakin keksinyt aistikkaan turkinkauluksen, joka +vaatettaa sinua paremmin kuin -- + +-- Häijy tyttö! -- Ruuben heristi sormeansa nauravalle Haijelelle. +-- Kuulehan, kyllä minäkin osaan loukkaantua, jos tahdon. Mutta sinä +veitikka tiedät, että minä en tahdo -- niinkö? Taidatpa olla oikeassa. + +-- Ei, vaan totta puhuen, kerro nyt, Ruuben. + +-- Huono arvaaja! Etkö käsitä, että tulen tutkinnosta, nyt juuri +suoraan. Loistavasti sen suoritin; sain paremmat arvosanat kuin +rohkenin toivoakaan. Mitä sanot siihen, Haijele? + +Tytön silmiin tuli kostea kiilto, ja hän tarttui hellästi molemmin +käsin Ruubenin käteen, liikutettuna lausuen: + +-- Ylistetty olkoon Israelin Jumala! Sinä tuotat kunniaa kansallemme ja +hänen nimellensä... + +Vaan samassa varjo kulki yli Haijelen kasvojen ja hänen kätensä +vaipuivat alas. Ruuben katsoi häntä tutkivasti, hämmästyneenä. Hän oli +tottunut tarkastamaan tuota lakkaamatonta ilmevaihtelua kuin avointa +kirjaa, joka yhäti tarjoo uusia yllätyksiä ja selvästä kielestään +huolimatta kuitenkin pohjaltaan jää arvoitukseksi. + +-- Mikä sinulle nyt tuli? -- hän kysyi. + +-- Minä en pääse irti siitä... en voi... Täytyikö tämän juuri +sabbattina tapahtua? Se on huono enne tiesi onnelle... + +Suonet Ruubenin otsalla kohosivat. Näytti kuin hän todellakin olisi +äsken sanonut oikein: hänkin osasi pahastua. + +-- Ja tuon sinä minulle sanot, sinä viisas Haijele, valistunut tyttö! +Minäkö tutkintoajan määrään? + +-- Anna anteeksi, -- kuiskasi Haijele värähtävin huulin. -- Niin, minä +ymmärrän sen... Vaan ethän olisi tahtonut, sinä itse... sano, ethän? + +Ruuben käänsi päänsä pois. Hetken vaiettuaan hän vastasi: -- Miksi +kysyt ja raskautat mieltäni? Kyllähän sinä kantani tiedät. + +-- Niin, tiedänhän. + +Voi häntä houkkiota, joka oli kuvitellut Ruubenin mielipiteitten +horjuvan! Ja hän itse oli niin avuton, niin epävarma ja pohjaa vailla. +Kuinka hän nyt jaksaisi yksin pimeässä hapuillen kurottautua tuota +uneksittua uutta kohti?... + +Ääneti kulkien he olivat saapuneet Humboldt-kadulle, Efraim Pollin +talon luo. Siinä Haijele kääntyi Ruubenin puoleen, kysyen: -- Tottahan +tulet sisälle? -- Mutta ääni oli väsynyt, melkein välinpitämätön. + +Ruuben katsoi häntä terävästi silmiin. + +-- Se riippuu siitä, aiotko tehdä tämän juhlapäiväni iloiseksi vai +katkeraksi. + +Kyyneleet rupesivat äkkiä pirahtelemaan pitkien silmäripsien alta, ja +tyttö lähti juoksemaan ylös portaita. + +-- Sinä ihmeellinen Haijele, täytyyhän minun tulla, -- huudahti Ruuben, +rientäen hänen jäljissään. + +Kodissa, johon he astuivat, oli jotakin tyyntä ja patriarkaalista, +joka heti vaikutti hilliten ja rauhoittaen. Yleinen sävy oli tumma, +huonekalut kalliit ja raskaat. Raamatullisia tauluja, joiden kullatut +kehykset näyttivät ijästä mustuneilta, riippui runsaasti seinillä. +Yksinkertaisen arvokkaisuuden leima lepäsi yli kaiken. + +Tätä vaikutusta ei suinkaan vähentänyt ijäkäs pariskunta, joka +seurusteluhuoneessa otti nuoret tulijat vastaan. Efraim Poll oli oikea +Aabrahamin tyyppi tuuheine harmaine hiuksineen ja täyspartoineen, +ja hänen Saaransa olisi varsin hyvin soveltunut Vanhan Testamentin +aikaisen kaimansa malliksi jollekulle raamatun kuvittajalle. + +Emäntä soitti palvelijatarta, joka toi sisälle teetarjottimen. Haijele +leikkasi veteenleivottua leipää ja nouti kaapista suuren hopeisen +sokeriastian. Täytyi kieltäytyä kahvista, koska se vaati kermaa, eikä +vielä ollut kuutta tuntia kulunut siitä kuin aamulla syötiin lihaa +leivän mukana. Saara Poll kyllä piti huolen, ettei ruokasääntöjä hänen +kodissaan rikottu. -- + +-- Luuvaloni ei tänään ole antanut minulle rauhaa, -- puheli ukko, +ottaessaan teetä. -- En jaksanut mennä edes synagoogaan. + +-- Vanhoiksi tullaan, -- säesti hänen vaimonsa. -- Niin se on, me +jätämme vähitellen sijan teille nuorille. + +-- Jumala suokoon, että Israelin nuoriso olisi kuin istutettu puu +vesiojan tykönä, jonka lehdet eivät varise ja joka hedelmän kantaa +ajallansa, -- lausui vanhus juhlallisesti. -- Kerro nyt, Haijele, mitä +rabbiini puhui. + +-- Hänkin puhui lehdistä ja hedelmistä, -- vastasi tyttö, kohottaen +katseensa, joka itsepäisesti oli pysynyt teetarjottimessa. -- Aaronin +viheröitsevä sauva oli hänen tekstinänsä. + +-- Se on ihana kertomus, lapseni, ja se toteutuu kerran meidän +kansallemme. Silloin autio maa on iloinen oleva ja niinkuin kukkanen +kukoistava. Jospa jo apu tulisi Siionista! Messias viipyy, viipyy... + +Ruuben istui äänettömänä, liikutellen itseään tuolilla sinne ja tänne. +Tietysti hänen olisi pitänyt ilmoittaa valmistumisensa lääkäriksi, +mutta ei tullut tilaisuutta. Lisäksi tässä talossa, jos missä, tuntui +vastenmieliseltä kertoa sabbattitutkinnosta. Miksi hän olisi loukannut +noita vanhuksia, joita hän niin syvästi kunnioitti? Varmaan oli paras +tulla varta vasten jonakin päivänä seuraavalla viikolla. + +Mutta Haijelen sydämeen sedän sanat omituisesti pistivät. + +Teenjuonnin jälkeen vanhukset vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Silloin +Ruuben pyysi, että hekin siirtyisivät Haijelen kamariin, saadaksensa +olla häiritsemättä kahdenkesken. + +Tämä huone poikkesi kokonaan toisista. Värit olivat kirkkaat ja +lämpimät, kalustus uudenaikainen, verhot keveissä poimuissa ikkunan +ja ovien ympärillä. Uusia olivat siellä taideteoksetkin, ja korkeassa +kaapissa kauniskantiset kirjat seisoivat pitkissä riveissä. Nuori +asukas oli luonut henkensä leiman lähimpään ympäristöönsä. Olihan hän +tässä oleillut jo kymmenen vuotta, siitä asti kuin lapseton setä isän +kuoleman jälkeen otti orvon omaksi tyttäreksensä. + +-- Haijele, -- sanoi Ruuben hetken vaitiolon jälkeen. + +Yksi sana vaan, mutta siinä väreili niin paljon, että tyttö +ehdottomasti loi häneen kysyvän, odottavan katseen. + +-- Tule tänne, istu viereeni! -- hän pyysi hellällä äänellä. + +Haijele tuli. + +-- Nyt tahtoisin ilmaista sinulle sen toisen asian. + +Ruuben otti povitaskustansa pienen rasian, avasi kannen ja nosti +pumpulin sisältä kiiltävän kultasormuksen. Tarttuen Haijelen käteen hän +kysyi: -- Saanko? + +Ruusunpuna peitti tytön posket. Hän antoi sormuksen luistaa sormeensa, +kietoi käsivartensa Ruubenin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen +olallensa. Onnellisena Ruuben suuteli hänen kiharoitansa. + +-- Sinä olet siis minun, nyt ja aina, ihmistenkin edessä, niinkuin jo +kauvan sydämessäni. + +-- Niin, Ruuben, me kuulumme toisillemme -- ja Israelin tulevaisuudelle. + +-- Me perustamme hyvän kodin. Minun työhuoneestani virtaa apua ja +tuskien lievitystä ulos kärsivään ihmiskuntaan, ja sinä olet minun ja +sairaitteni hyvä enkeli. Siten me täytämme tehtävämme ihmisinä. Ja se +on jotakin vielä ylevämpää kuin määrätyn kansan jäsenenä toimiminen -- +vai kuinka, Haijeleni? + +-- Voimme olla jaloja ihmisiä ja palavasydämisiä kansalaisia samalla +kertaa... + +-- Niinpä yhdistä sinä ne ominaisuudet! Tiedäthän, kuinka kallis olet +minulle. Ei se koskaan ole rakkauttamme häiritsevä, että totuutta +etsiessä joudumme eri johtopäätöksiin. Milloin kaksi itsenäistä ihmistä +ajattelisi ihan samalla tavalla? Vaan jätetään nyt tämä. Toiste, +rakkaani, ei tänään! + +-- Voi Ruuben, jos tietäisit, kuinka nämä kysymykset juuri tänään ovat +mielessäni liikkuneet! Minusta tuntuu, että meidän nyt jos koskaan on +selvitettävä toisillemme, mihin pyrimme. -- Haijele pysähtyi, viivähti, +tarttui sitte kiihkeästi sulhasensa käteen. -- Katso, minä annan käteni +sinulle ja sinä minulle. Me lähdemme pitkälle taipaleelle. Meidän +täytyy tietää, minne se vie! + +-- Se vie onneen, -- vastasi Ruuben, painaen ensi suudelman tytön +punaisille huulille. Haijele ei ehtinyt sitä vastata eikä myöskään +vastustaa. Mutta hän peräytyi askeleen, posket kuumina, mieli +myrskyisenä. + +-- Ei, Ruuben, ei sillä lailla! Minä en ole tavallinen tyttö, sen olet +monasti sanonut ja siis kaiketi kokenutkin. Suutele minua vaan! Mutta +ei se riitä meidän, saatikka Israelin onnen perustaksi! + +Hänen silmänsä leimusivat, ja Ruuben tunsi, että täytyi väistyä sen +tulen voimaa. + +-- Mitä siis vaadit minulta? -- hän kysyi. + +-- Rakkautta Israeliin! + +Syntyi äänettömyys, syvä kuin kuolema. Vihdoin Ruuben lausui värähtävin +äänin: + +-- Rehellisyys on miehen korkein hyve. Tuomitse minua sen mukaan... + +-- Ja rehellisyys on naisenkin korkein hyve, -- virkkoi Haijele, käyden +kalpeaksi kuin valkea vaate. Hän tarttui sohvan laitaan; hetkeksi +maailma näytti mustenevan hänen ympärillänsä. Hetkeksi vain. Sitte hän +äkkinäisellä liikkeellä tempasi sormuksen sormestansa ja ojensi sen +Ruubenille. + +-- Ota se takaisin... + +-- Haijele, Haijele, mitä sinä aiot? + +-- Aion käydä totuuden ja velvollisuuden tietä! Aion etsiä ja löytää +Aaronin sauvan... + +Hän koetti riistäytyä irti Ruubenista, joka piteli hänen kättänsä, +mutta tämä pysähdytti hänet tuskallisella ponnistuksella. + +-- Mutta ajattele, punnitse toki, ennenkuin murskaat tulevaisuutemme +onnen! Voitko vaatia minulta, kahdennenkymmenennen vuosisadan +sivistyneeltä nuorukaiselta, että uskoisin noita Messias-unelmia, joita +setäsi tänään selitti meille? + +Haijele hymyili surullisesti. + +-- Onnellinen setä, joka odottaa ja toivoo -- niin ajattelin hänen +puhuessansa. Kuinka voisin pyytää sinulta sellaista, jota en usko +itsekään? Israelin kansa kokonaisuudessaan on oma Messiaansa -- siinä +oli minun uskoni. Eikä minulla ole enää sitäkään. + +-- Mitä siis tarkoitat? + +-- Sitä mitä jo sanoin. Joku filosoofi on lausunut: "Nyt pysyvät usko, +toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä." Kun en +tiedä, mihin uskoa, mitä toivoa, on minulla kuitenkin selvänä, mitä +minun ijäti tulee rakastaa. Ja silloin saan uskoni ja toivonikin vielä +takaisin. Mutta sinä et rakasta kansaasi enää, ja silloin on kaikki +hukassa. Meidän henkemme eivät voi yhtyä. + +Hän oli nyt tyyni ainakin näennäisesti. Vaan Ruuben huudahti +voimakkaassa mielenkuohussa: + +-- Mikä arvo on kansallisrakkaudella, jos se tappaa läheisemmän lemmen? + +Oli jotakin pohjatonta, kertomatonta siinä katseessa, jonka Haijele loi +Ruubeniin. Hiljaa hän lausui: + +-- Ja sinä saatat siis luulla, että koskaan lakkaisin sinua +rakastamasta? + +Samassa hän liukui ovesta ulos keveästi kuin hengähdys. Minne hän +katosikaan? + +-- Haijele, Haijele, sinä teet minut hulluksi! -- huudahti Ruuben, +yrittäen syöksyä hänen jälkeensä. Mutta hän pysähtyi kynnykselle, sillä +Saara emäntä pisti päänsä vastakkaisesta ovesta. + +-- Mikä teillä nyt on, lapset? + +Ruuben malttoi mielensä silmänräpäyksessä. Hän teki kohteliaan +kumarruksen ja virkkoi: -- Pyydän anteeksi. Me nuoret emme aina huomaa +hillitä vilkkauttamme. Olemmeko paljon häirinneet? + +-- Ette suinkaan -- mutta minä luulin kuulleeni... Saara täti vaikeni +ja katsoi kysyvästi ympärillensä. Mutta Ruuben ei antanut hänen kauvan +aprikoida. + +-- Olen lähdössä juuri. Pyydän tätiä sanomaan kunnioittavan +tervehdykseni sedälle. + +-- Etkö jää päivälliselle luoksemme? + +-- Kiitän sulimmasti. Mutta enoni odottaa minua. Anteeksi, kyllä minun +on aika mennä. + +Hän kumarsi jälleen, poistui eteiseen ja lähti. + +-- Mikä häntä vaivasi? -- kysyi täti Haijelelta, joka tuli esille vasta +pitkän hetken jälkeen, silmät suurina ja posket yhä kalpeina. + +Silloin sulku purkautui, ja tyttö heittäysi nyyhkyttäen tätinsä syliin. + +-- Meidän tiemme ovat eronneet, minä olen niin tahtonut... + +Täti silitti lempeästi Haijelen hienoja hiuksia. Hän ei mitään puhunut, +antoi vaan tytön itkeä povellansa pienen lapsen lailla. + +-- Minä luulin, että häntä rakastit, -- virkkoi hän viimein. + +-- Mutta hän ei rakastanut minun kansaani, -- kuiskasi Haijele. + +Tädin silmät kyyneltyivät. Sitte hän huokasi, suuteli tyttöä, +irroittihe hellästi hänen syleilystään ja vetäytyi miehensä huoneeseen. +Haijelekin palasi omaan kamariinsa, ja kauvan, kauvan hän siellä itki, +kasvot käsiin kätkettyinä. -- + +Sinä iltana ajoi pitkä vaunujono Connewitzia [Leipzigin esikaupunki, +jonka ympärillä on laaja metsä ulkoravintoloineen] kohti. Kaikissa +ajoneuvoissa oli nuoria, iloisia herroja, jotka lähtivät ulos juhlimaan +toveriensa, muutamien aamupäivällä valmistuneitten lääkärien kanssa. +Siinä oli rajua hilpeyttä runsain määrin, niin että elähtyneet, +välinpitämättömät suurkaupunkilaisetkin päätänsä käänsivät, ja lapset +töllistelivät porttien pielissä, ihmetellen, mitä nyt oli tekeillä. + +Eteläkadun päässä vielä yhdet vaunut liittyivät seurueeseen. Niissä +istui yksinäinen tumma nuorukainen. + +-- Katsoppas, Niemann, -- virkkoi eräs herroista sivutoverilleen, -- +tuossahan on Ruuben Rain, jos silmäni totta puhuvat. + +-- Mikä mieheen on tullut? Eihän hän tahtonut kuulla mainittavankaan +koko kekkereitä. + +-- Juutalaisen saituutta... Mutta kävi katumoiksi, kuinkas muuten. +Täytyyhän tällaisena päivänä vähän lystiä pitää. + +-- Lyönpä vetoa, että hänen päänsä nuokkuu jo kolmannen seidelin +jälkeen! Ei hän saita ole, mutta oikea maitosuu. Hyvä että tuli, niin +vähän miehistyy. + +Vaunut pysähtyivät puiden varjostamalle ravintolapihalle. Sorjana ja +notkeana Ruuben hyppäsi alas ja maksoi ajurinsa. + +-- Näetkös noita jalkoja! -- sanoi yksi joukosta puoliääneen toiselle. +-- Niin ne ovat kuin leipälapiot. Kyllä huomaa, että esi-isät ovat +neljäkymmentä vuotta korpea marssineet! + +He vilkaisivat Ruubeniin, nauraa hekotellen. Puheen esine käänsi päänsä +heitä kohden, ja paikalla he vaikenivat. + +-- Saan toivottaa onnea, tohtori Rain, -- lausui toinen kohteliaalla, +hiukan ivallisella äänellä. -- Sehän oli loistava kaappaus. + +Mutta toinen käänsi selkänsä ja heitti vielä mennessäänkin +vastenmielisyyttä sinkovan syrjäsilmäyksen juutalalaisnuorukaiseen. + +Raivo kuohui Ruubenin povessa. Ne kadehtivat häntä, nuo herrasmiehet, +joita hän tovereiksensa nimitti. Taas juutalainen kilpailija lisää! +Olihan siinä muka oikeutetun harmin syytä. Ah, jospa hän olisi voinut +pestä pois kasvojensa piirteet ja sukuperänsä! Taikka... taikka... +olivatko puhuneet totta ne mustat silmät, joiden tuomio hänet tänne +karkoitti? Oliko hän hyvän hylännyt ja valinnut väärin? + +Kuinka onneton hän oli, kuinka pohjattoman onneton! Niin juuri, +pohjattoman. Haijele oli kuohujen keskellä ollut hänen ainoa +ankkuriköytensä, ainoa kestävä ja luotettava -- ja nyt... + +Miksi sen täytyi tapahtua? + +Koska hän ei rakastanut kansaansa. + +Oliko se niin varma? Ah, ken lie kaikki syvyydet tutkinut! Mitä hän +siis rakasti? Näitäkö ihmisiä, joiden sydän oli haljeta ylenkatseesta +häntä kohtaan, koska hän oli juutalainen, ja kateudesta, koska hän oli +heitä etevämpi? Kaukana, kaukana siitä. + +Niin, mitä siis? Eikö hän mitään rakastanut? + +Sitä yhtä, omaa armastansa, jonka katse yhä tuntui polttavan sydämen +pohjaan asti. Ja jotain muuta vieläkin enemmän: totuutta... + +Mikä on totuus? + +Niin, ken sen tietäisi. + +Kansansa aatepiiristä hän ei ollut tyydytystä löytänyt. Pelkkä se +tosiasia, että hän tähän kansaan kuului, näytti sulkevan häneltä +totuuden etsimisenkin. Ahtautta kaikkialla, epäilystä sydämessä, hengen +siipiin kiinnitetty kivipaino, joka vapaata lentoa ehkäisi... Ja sitte +lisäksi tuo ulkonaisen alennuksen kurjuus, joka oli niin vastenmielistä +ylöspäin pyrkivälle. Mutta se olikin vain välitön seuraus sisäisestä. + +Hän oli heittäytynyt tieteen helmaan ja aluksi tyytynyt. Vaan se +oli ainoastaan ajan kysymys. Pian oli tiedekin hänelle pelkkiä +totuuden pirstaleita, ja henki janosi eheyttä, elämää. Haijele, hänen +rakkaimpansa, viittasi aina uskontoon. Ja mitä kummallisia kysymyksiä +olikaan hänen omassa mielessään viime aikoina herännyt... + +Kaikki oli niin epätoivoisen sekavaa. -- Oi Haijele, Haijele, miksi +hylkäsit? -- huokasi hänen sydämensä. -- Sinä olisit ollut yhdyssiteenä +minun ja kansani -- ja Jumalani välillä. Nyt on kaikki lopussa. +Rehellisyys, totuus vaati minulta raskaimman uhrin. + +Totuus -- niin, mikä on totuus? + +Ei, tätä oli mahdoton kestää enää. Hänen täytyi tappaa ajatukset. Hänen +täytyi tukahuttaa rintansa kirvelevä, vihlova tuska ja päästä pakoon +mustilta silmiltä, jotka seurasivat ja ajoivat takaa... + +Hän hämmästytti tovereitaan sinä iltana. Lasi heilui hänen kädessään +kuten toistenkin, hän puhui, nauroi ja yltyi viimein sihisevällä +juutalaiskielellä laulamaan: + + "Mir wellen damals gar nischt haben zu sorgen, + mir wellen nischt dürfen leihen un borgen, + was Chasidim wellen darfen, wellen sie bekummen, + wenn Maschiach werd kummen! + + Mit Wein un Branntwein werd gehn der Regen, + un nur vun die Chasidims wegen -- --" + +["Silloin ei ole huolia meillä eikä enää tarvitse lainailla; hurskaat +juutalaiset saavat mitä tahtovat, kun Messias tulee. Sataa viiniä ja +paloviinaa, ja ainoastaan hurskaitten tähden -- --".] + +Naurunremakka ja kättentaputukset säestivät laulua, Niemann keikkui +käsi kaulalla Ruubenin kanssa, ja oli hauskaa, hauskaa... Laulaja +riehui kuin poissa suunniltaan; -- mutta kesken riemun hän yhtäkkiä +syöksyi ulos yöhön, viskautui vaunuihin ja hoputti ajuria rientämään +pois, pian, pian... Tähdet tanssivat ympärillä, mustat silmät +muuttuivat tulikipunoiksi... Laupias Jumala... + +Efraim Pollin kodissa pidettiin tällä välin vakavaa neuvottelua. +Haijele oli kasvattivanhemmillensa luottamuksella kertonut kaikki, ja +setä oli uljaasta tytöstänsä iloinnut. Ei hän koskaan ollut täysin +voinut hyväksyä sellaista "epikoresta" [= vapaa-ajattelija] kuin +Ruuben. Mutta tämä hänen oma Haijelensa, kas hän oli kuin olikin oikea +Israelin tytär! + +-- Kyllä sinun jo olisi aika mennä naimisiin, -- oli täti sanonut. -- +En minä ymmärrä teidän korkeita tuumianne; onhan Ruuben kelpo poika. +Itse Haijele kuitenkin tietää, mitä tekee. Lapsi raukka, Jumala sinua +siunatkoon ja korvatkoon uhrauksesi tuhatkertaisesti! + +Sitte tuli toinen kysymys. Se oli vastustamattomalla voimalla Haijelen +mielessä herännyt, kun hän yksin itki sortuneita tuulentupiansa. +Kasvattivanhemmat olivat aina katsoneet luonnolliseksi, että hän +joskus kävisi syntymämaassaan tervehtimässä äitiänsä ja sisartansa -- +ja milloin olisi parempi tehdä tuumasta tosi kuin juuri nyt? Haijele +tunsi tarvitsevansa nopeata paikanmuutosta, uutta ympäristöä, uusia +vaikutelmia. Ja niin ollen ei hän omasta puolestaan kauvan miettinyt. + +Setä tuumi, että sopisihan kirjoittaa ja kysyä, mitä kotona Helsingissä +tästä arveltiin. Ei suinkaan Rebekka-kälyllä juuri mukavuuksia ollut +tarjottavana -- mutta tietysti hän ikävöi vuosikausia poissa ollutta +lastansa, ja varmaankin Haijele saattoi asettua olojen mukaan. Voisihan +ottaa runsaammin rahaa myötä, niin oli helpompi sovitella. + +-- Ikävä meidän vanhusten tulee sinua. Mutta kyllä minä kuitenkin olen +hyvin myöntyväinen matkaasi, -- hän lisäsi hymyillen. -- Pitäähän oman +äitisikin kerran saada nähdä komea tyttärensä. + +-- Minulle ei ole kohdun hedelmää suotu, -- virkkoi Saara täti +alakuloisesti, -- ja sinä olet sentähden tullut kuin omakseni. + +-- Haijele on meille lahja ja laina, -- sanoi setä, taputtaen vaimonsa +polvea. -- Sallikaamme hänen siis mennä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin +Jumalan nimessä. Kyllä enkeli, joka Tobiasta saattoi, tuo hänet meille +takaisin. -- + +Myöhään yön suussa, samaan aikaan, jolloin Ruuben esitti pilalaulua +Israelin Messiaasta, istui Haijele kamarissaan uneksivana, pää käden +varassa, hyräillen surunvoittoista säveltä. Se kierteli yhden ainoan +sanan ympärillä: + + "Aheem, aheem..." [Aheem = kotiin.] + +Sielläkö siis hänen kotinsa oikeastaan olikin, tuolla kaukaisessa +Suomessa? Vai oliko hän kuin häälyvä lehti, oksasta irrallaan, yhtä +vieras, yhtä tuttu siellä kuin täälläkin? + +Hänen mieleensä johtui eräs juutalaissaksalainen laulu, mistä lie +tullutkaan: + + "Ich muss noch wandern + vun ein Land zum andern, + ich bin bald da, bald dort. + Jeruschalajim, + Jeruschalajim, + mein teuerer, heiliger Ort!" + +["Minun täytyy vielä vaeltaa maasta toiseen; olen milloin siellä, +milloin täällä. Jerusalem, Jerusalem, kallis pyhä paikkani!"] + +Kuin salama iski uusi ajatus hänen mieleensä. Hän kohotti päänsä, +itseksensä hämmästyen, miten ei hän ennen ollut sitä huomannut. + +Sionistit! + +He olivat toimineet hänen ympärillänsä, nuo israelilaiset, joiden +ohjelmana oli kansan kokoaminen takaisin entiseen isänmaahan, kotiin +Jerusalemiin -- mutta hän oli pysynyt liikkeelle vieraana. Setä ja +täti, vanhan polven ihmiset, katselivat epäillen koko uutta puuhaa, +Ruuben oli kylmä sille, ja hän itse oli haaveillen rakentanut +toisenlaisia suunnitelmia. Mutta juuri heidän, heidänhän täytyi olla +oikeassa! + +Gojimiin sulautuminen oli onnettomuus, isien säädyissä pysyminen +hajoituksen maissa mahdoton, lähetystoimi muukalaisten keskellä turha. +Ainoa pelastus oli Israelin täysi erkaneminen muista. + +Oma maa, oma koti! -- + +Haijelen sydämen valtasi palava toivo ja innostus. Hän oli jälleen +saanut tien päästä kiinni. Sinä autuaana silmänräpäyksenä hän unohti +Ruubenin, unohti kotimatkan, ja koko hänen olentonsa riemuitsi: + +-- Minä tiedän, mistä lähden hakemaan Aaronin kukkivaa sauvaa! + + + + +II + +VANHOJA TUTTUJA + + +-- Äiti, Haijelelta tuli kirje! + +Juutalaisvaimo, joka seisoi myymäpöydän takana ahtaassa, vanhoja +vaatteita täyteen sullotussa puoti pahasessaan, oli selin kamarin +oveen päin ja hieroi paraikaa kauppoja. Eräs nainen tinki itsellensä +likaantunutta, kukillista musliinipuseroa, mutta myyjä ei luvannut +halventaa, sillä olihan vaate aivan eheä. + +Kyllästyneet, terävät piirteet lientyivät, hän käänsi päätänsä, mutta +virkkoi sentään jokseenkin tylysti: + +-- Älä nyt, Mirjam, sitä tänne tuo! En minä jouda, näethän sen. + +Ovesta kurkistava tyttö oli ihana kuin häikäisevä aamurusko. Hän +olisi kerrassaan hurmannut sulollaan, ellei hänen kirjava, huoleton +pukunsa olisi vaikutusta häirinnyt. Nuttu oli keltajuovainen, hame +vihreäraitainen, ylin nappi oli poissa ja pari hakasta riippui auki. + +Vaan hän ei poistunutkaan, seisoi yhä siinä ja alotti uudelleen: + +-- Haijele kirjoittaa, että hän aikoo tulla tänne... + +Rebekka Poll säpsähti, pusero alkoi vapista hänen käsissään, ja hän +heitti sen ostajalle. + +-- No ottakaa se nyt sitte kolmesta markasta. + +Rahat maksettiin, ja nainen meni tyytyväisenä matkoihinsa. Tuskin hän +oli sulkenut oven jälkeensä, kun jo Rebekka tempasi kirjeen Mirjamin +kädestä ja istuutui korkealle rahille sitä tutkimaan. Mutta pian hän +antoi sen takaisin. + +-- En minä osaa sitä lukea, sehän on taas saksaa. Lue sinä! + +Mirjam änkkäsi, tavaili ja pudisti päätänsä. + +-- En minäkään osaa lukea sitä, mutta kyllä minä ymmärrän. Haijele saa +rahaa sedältä ja tahtoisi tulla katsomaan meitä. + +Rebekka rupesi itkeä nyyhkyttämään. Tämä oli niin suuri ja odottamaton +ilo, että hän tuskin jaksoi sitä käsittää. Mutta samalla tuli jotain +muutakin mieleen. Mikä olikaan tullut pikku Haijelesta? Ei noista +kirjeistä paljoakaan selvää saanut, ja aina hän jo lapsenakin oli +ihmeellinen. Nyt sitte vielä ulkomailla koulutettu ja rikkaan sedän +kasvatti... Ei Rebekka sitä niin oikein harkinnut, mutta vaistomaisesti +hän melkein pelkäsi. + +Uteliaana Mirjam katsoi äitiänsä. Mitä hän nyt suotta itki? Oliko +hänestä ikävää, että Haijele saapuisi kotiin? + +-- Koska hän tulee? -- kysyi Rebekka viimein. + +-- En minä tiedä, -- vastasi Mirjam. Hetken perästä hän kumminkin +huomasi, että se saattoi olla kirjeen lopussa sanottu, ja otti +uudestaan paperin esille. + +-- Telegramm... Telegramm... Voi toki, eikö hän osaa juudiskaa tai +suomea? Minä luulen, että hän lupaa sähköttää. Tai ehkä hän käskee +meitä sähköttämään... + +-- Juokse Slimanille, että kääntävät sen sinulle! Taikka ei -- annappas +tänne, minä menen itse. Pidä vaaria puodista, joku voisi tulla +sill'aikaa. -- + +Rebekka heitti huivin hartioillensa ja laapusti ulos. Simonkadun +kulmassa hän sivuutti kolme nuorta herraa. Hän ei sitä merkille pannut, +tuskin huomasikaan, mutta yksi herroista sitävastoin näkyi hänet +tunteneen. Se oli pitkä, lihavanläntä ylioppilas, joka katsoi häneen +hiukan sivusilmällä ja kääntyi vilkkaasti toveriensa puoleen, heti kun +Rebekka oli poikennut Heikinkadulta pois. + +-- Tuossa akka meni, -- hän sanoi. -- Hyvä lykky! Joudutaan nyt, +ennenkuin hän palaa. + +-- Mutta kuule, Pentti, -- virkkoi vaaleanverinen, hoikka nuorukainen, +-- miten me sentään saatamme näin joukolla lähteä tyttöä tapaamaan, kun +hän on yksin? Ehkä me pelästytämme hänet. + +Pentti Viljakka löi nauraen toveriansa olalle. + +-- Kylläpä sinä Esko yhä olet oikea polvihousu! Ei luulisi, että mies +on viidettä vuotta ylioppilaana! + +-- Ja Pentti, joka on toista syksyä Helsingissä, ehti jo keksiä näin +oivan otuksen, -- virkkoi kolmas joukosta, pieni pirteä Toimi Marjamaa. + +-- Älä pilkkaa, vaan kiitä! En minä juutin Mirristä huoli, vaikka se +kauniskin on. Saatte sen minun puolestani kumpainen hyvänsä, kyllä +minulla on parempia. + +Eskoon teki puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän jo päätti erota +seurasta, kun Pentti samassa sanoi: + +-- No tuossa heidän puotinsa on. + +-- Mitä me nyt sitte keksimme asiaa? + +-- Kysykää paidannappeja, -- ehdotteli Toimi virnistellen. + +-- Tai kravattineuloja... + +Heidän oli astuminen pari porrasta kadunpintaa alemmaksi, ja ovi oli +niin matala, että Pentin täytyi kumartua. + +Toimi loi peittämättömän uteliaan katseen rahilta nousevaan tyttöön, +Esko vilkaisi häneen salavihkaa, ja Pentti katseli hyvin huvitettuna, +minkä vaikutuksen hänen näytettävänsä tekisi toisiin. Kukaan heistä ei +huomannut kohta ryhtyä puheisiin -- tyttö oli liian kaunis. + +Mirjam punastui ja näytti kahta viehättävämmältä, kun hän ruotsinkieltä +murtaen kysyi: -- Mitä saisi luvan olla? + +-- No mutta eikö se olekin neiti Mirjam Poll? -- kysyi Pentti suomeksi, +hämmästystä teeskennellen. + +Tyttö loi häneen suuret ihanat silmänsä, joissa oli arka ja kysyvä ilme. + +-- Kyllä -- + +-- Vieläkö tunnette meitä? Nimeni on Viljakka, ja tässä ovat ylioppilas +Kaisla, ylioppilas Marjamaa... Pentti, Esko ja Toimi, muistatteko niitä +paremmin? + +Nyt vasta Mirjam näytti pelästyvän. Hän katseli ympärilleen kuin lintu, +joka on joutunut ansaan eikä mistään pääse pakenemaan. Nuo nimet eivät +juuri hauskoja muistoja herättäneet. + +-- Suokaa anteeksi, neiti, emme aikoneet häiritä, -- sanoi Esko +hämillään. -- Me tulimme ostokselle... Mutta samassa hän punehtui, +sillä hän tunsi vain osaksi puhuvansa totta. Vielä tuo Toimikin näytti +niin ivalliselta, kun hän puolittain tovereihinsa kääntyen sanoi +Mirjamille: + +-- Niin, nämä herrat ovat kyllästyneet kultaseppien kravattineuloihin +ja hakevat jotakin kauniimpaa, jotakin tummaa ja säihkyvää... + +-- Meillä on ainoastaan käytettyjä vaatteita, -- vastasi tyttö +yksinkertaisesti. + +-- Vai niin -- tulkaa, pojat, me lähdemme siis, -- sanoi Toimi +päättävästi, kumarsi hyvästiksi ja melkein pakotti ankaralla +katseellaan toisetkin tulemaan mukanansa. + +Ovessa he olivat törmäämäisillänsä vasten Rebekkaa, joka +hengästyksissään palasi kirje kädessä. + +-- Mitä he tahtoivat? -- kysyi hän levottomana Mirjamilta. + +-- Kravattineuloista he puhuivat... En minä oikein ymmärtänyt. He +olivat niitä entisiä poikia Viljakan talosta. Hyvä että tulit, äiti, +minä ihan pelkäsin heitä. + +-- Ole varoillasi! Muista karttaa kristittyjä herroja kuin käärmeitä, +sen minä sanon sinulle. Ne ovat kaikki pahasta. Vai neuloja he täältä +hakisivat! Silmien himo heidät toi sinun luoksesi... + +Rebekka oli synkkä kuin ukkospilvi, mutta Mirjamin silmät suurenivat +suurenemistaan. Silmien himo? Käärmeitä? Hyvänen aika, hänen tähtensäkö +he olivat todellakin käyneet puodissa? Sehän oli vallan kauheata... + +Sillä välin nuo kolme ylioppilasta mittelivät katua, kaikki jokseenkin +tyytymättömän ja huonotuulisen näköisinä. + +-- No, mitä sanotte, esteetikko ja luonnontutkija? -- kysyi Pentti, +koettaen karistaa pois nolouttansa. + +-- Meidän ei olisi pitänyt mennä, -- vastasi Esko. + +-- Häpeisit vähän, Pentti, viedä meitä säikyttämään lasta, joka ei osaa +edes keikailla, -- sanoi Toimi. + +-- Etkö siis ole myöntävinäsi, että hän oli kaunis? + +-- Kaunis juutalainen -- soma kissanpoika -- yhdentekevää! -- Toimi +napsahutti sormiansa. -- Mutta ihmisiksi minä tahdon olla kumpaistenkin +parissa, varsinkin niiden, jotka eivät itse rupea leikkisille. -- +Hyvästi! Minä menen talolle nyt. + +Hän poikkesi puistikkoon, Pentti myöskin erosi Aleksanterinkadulle +päin, ja Esko jatkoi yksin matkaansa Heikinkatua pitkin. + +Niin, hän oli todellakin esteetikko, ja Mirjam oli tehnyt häneen +syvemmän vaikutuksen kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kuinka verraton +hän oli ollut viattomassa suloudessaan! Siinä oli luontoa, ja se oli +sentään toista kuin Helsingin tavallisen neitomaailman puristettu +hienous. Niin hurmaavia kasvoja hän varmaan ei ollut koko ijässään +nähnyt -- ellei juuri oman pikku siskonsa. Mutta Sointu oli aivan +toisenlainen, sellainen pieni vaalea enkeli... + +Ei olisi kuitenkaan pitänyt mennä sinne juutalaisen puotiin... Mitä se +ihana tyttö olikaan ajatellut heistä? + +Esko käveli ja käveli, teki pitkän kaaren ja oli yhtäkkiä Heikinkadulla +jälleen. Entä jos sentään vielä kulkisi tuon kaupan ohi, kun kerran +oli aamupäivänsä näin pitkälle tuhlannut... Se nyt ei ainakaan voinut +tyttöä loukata. + +Hän oli jo melkein kohdalla, kun hän huomasi sisarensa Soinnun, joka +nuottilaukku käsivarrellaan tuli toiselta suunnalta. Esko ei itsekään +ymmärtänyt, miksi hän siitä säpsähti ja joutui hämilleen. Sointu +sitävastoin nähtävästi ilostui ja kiirehti askeleitansa. + +Keveästi kuin keijunen hän asteli veljensä luo, pyörähti hänen +sivullensa ja pyysi pehmeällä, herttaisella äänellä: + +-- Nythän sinä autat minua, Esko kulta? Minä tulen neiti Telénin tyköä +ja lupasin käydä hänen asiallansa. Kuinka hauska, että tapasin sinut! + +Esko katsoi häntä hymyillen. Kyllä hän tosiaankin oli yhtä kaunis kuin +Mirjam Poll, vaikka niin hieno ja hento kuin hengähdys. Ja luonnon +lapsi hänkin oli. Ei hänelle varmaan mieleenkään johtunut, että noiden +silmien syvä sini ja kutrien kulta oli kyllin erikoista herättääkseen +huomiota pääkaupunginkin kaduilla. + +-- Mielelläni autan, -- vastasi Esko, taputtaen hänen käsivarttansa +kuin lapsukaisen. -- Minne minut lähetetään? Vai haluatko ainoastaan +tiennäyttäjää? + +-- Katsos, asia on niin, että kun kävin uusia nuottejani noutamassa, +kysyi neiti Telén, olisiko minusta ikävä laulaa duettoja. Minä oikein +ihastuin. Sanoin hänelle, etten tunne juuri ketään täällä, kun vasta +äsken tulinkin, ja nythän saisin toverin. + +-- Ja minunko pitää tulla esittelemään sinut hänelle? -- naurahti Esko. +-- Onko se joku ylioppilas? + +He olivat nyt saapuneet juuri Pollin kaupan luo. Siihen Sointu pysähtyi. + +-- Ei se ylioppilas ole. Tässä hän asuu. Se on eräs juutalainen neiti +Poll. + +Esko hämmästyi sanattomaksi. Vihdoin hän sai huuliltansa: -- Mitä... +mitä sinä sanot? -- Sitte hän teki nopean kokokäännöksen: -- Tule pois, +Sointu, kävellään vielä, niin selität tarkemmin. + +-- Niin, -- virkkoi Sointu, katsoen kummastuneena veljeänsä, -- +neiti Telén sanoi, että hänen oppilaittensa joukossa on tämä neiti +Poll, jolla on hyvin kaunis alttoääni; mutta hänen pitäisi korvansa +varmistamiseksi saada silloin tällöin laulaa jonkun sopraanon kanssa. +Neiti Telén on kysynyt monelta oppilaistansa, mutta kukaan ei tahdo +laulaa duettoja. + +-- Nimittäin neiti Pollin kanssa -- niinkö? Sen minä kyllä arvaan... + +-- Mitä sinä tarkoitat? -- Kuule, tunnetko hänet? Mikä häntä vaivaa? + +-- Pikku Sointu, etkö ymmärrä, että hän on juutalainen, vieläpä sen +Israel Pollin tytär, joka meidän koulukaupungistamme karkasi! Muistatko +vielä? Mutta sinähän olit niin pieni... + +-- Oi, hänkö? Se mustasilmäinen tyttö, joka puri Penttiä? + +-- Ei, vaan hänen sisarensa. + +-- Esko kulta, kuinka minä olen iloinen! Etkö usko, että Jumala on +näin johdattanut? Tule nyt, joudutaan pian! Minua niin ujostutti mennä +vieraan neidin luo ihan yksin, mutta nyt on aivan kuin tuntisin hänet +jo ennakolta. + +Hän kääntyi takaisin, kulki ripein, kiireisin askelin, ja Eskon täytyi +seurata. Kaupan ovella he vielä kerran pysähtyivät. + +-- Mene yksin, Sointu, -- pyysi Esko. -- Minä odotan sinua. Katso, +onhan se sentään sopivampaa... + +Mutta jäätyään yksin kadulle, valtasi hänet palava halu rientää +sisarensa jälkeen. Mikä häntä olikin suotta estänyt? Nuo ikkunatkin +vielä olivat niin pienet ja tavaraa täynnä, ettei voinut vilahdustakaan +nähdä sisälläolijoista... Aika tuntui hänestä koko ijäisyydeltä, kunnes +Sointu vihdoinkin palasi. + +-- Nyt olen antanut hänelle neiti Telénin nuotit, -- kertoi hän +iloisesti, -- ja iltapäivällä hän tulee minun tunnilleni. Ei hän oikein +hyvin osannut suomea, mutta kyllä me tulemme toimeen. Tiedätkö, Esko, +hän oli niin herttaisen näköinen. Mutta hänen äitinsä oli aivan kuin +pahoillansa. Mitähän varten? + +-- Ehkä hän pelkäsi, että sinä teet Mirjamin kristityksi, -- sanoi +Esko piloillaan. Vaan ne sanat sattuivat syvästi tytön tuntehikkaaseen +sydämeen. + +-- Oi jos saisinkin joskus puhua hänelle Jeesuksesta! Eikö ole +hirmuista, että on ihmisiä, jotka eivät tunne häntä? En minä ymmärrä, +kuinka he jaksavat elää. Onkohan kukaan oikein kertonut heille? + +Esko ei heti vastannut. Mitäpä hän sumentaisi tuon viattoman +sydämen kuulasta kuvastinta? Kyllä Sointu vielä ennätti liiaksikin +hyvin tutustua tämän maailman epäuskoon, tylyyteen ja rakkauden +puutteeseen... Mutta varoittava sana hänen kuitenkin täytyi sanoa. + +-- Älä sekaannu heidän uskontonsa asioihin, rakas sisko. He saattavat +vihastua ja tehdä pahaa sinulle. Etkä sinä voi väitellä heidän +kanssansa. + +-- Voinhan ainakin rakastaa heitä, -- vastasi Sointu, valoisin hymy +huulillansa. + +Mutta Rebekka puodissansa ei hymyillyt. Hän oli todellakin hyvin +rauhaton ja onneton -- siinä Sointu oli oikein nähnyt. Mirjam oli +saanut monenkertaiset varoitukset, eikä äidin mielestä sittenkään +ollut kyllin takeita tytön turvallisuudesta, kun hänen yhä enemmän +täytyi joutua Gojimin kanssa tekemisiin. Vaan eihän häneltä hennonut +kieltääkään noita laulutunteja, koska hänellä kerran oli niin kaunis +ääni. Jotain hänen piti oppia, kun koulunkäyntikin oli jäänyt. -- +Voi voi, jospa olisi edes isä elossa -- olow hascholom [= "levätköön +rauhassa!"] -- tai kun saisi tytön pian naimisiin! + +Samassa hän kuin helpotuksesta huokasi. Haijelehan kohta tulisi, +jo puolentoista viikon päästä olisi heidän luonansa, elleivät he +lähettäisi kieltävää sähkösanomaa. Mikä kumma hänet sellaisella +kiireellä tänne toi? Mutta hyvä se oli, sillä hän, joka oli niin +oppinut ja paljon maailmaa nähnyt, varmaankin voi neuvoa ja auttaa. +Kiitos Jumalan! Hän piti kuitenkin huolta leskien ja orpojen kohtalosta. + +Rebekka olisi hyvin mielellänsä kiittänyt Haschemia oikein rukouksella +ja samalla pyytänyt varjelusta ja hyvää sulhasta Mirjamille, mutta +eihän hän osannut. Ennen nuorempana hän ei siitä ollut välittänyt eikä +luullut koko rukoilemisen itsellensä, vaimoihmiselle, kuuluvankaan. Nyt +hän kyllä täällä Helsingissä oli tullut toisiin ajatuksiin, varsinkin +kun Gietel Sliman, hänen rikkaampi ystävänsä, aina ahkerasti rukoili; +ja olisihan se senkin tähden tarpeen ollut, kun ei enää Israel elänyt +-- olow hascholom -- eikä siis ollut ketään, joka heidän perhettänsä +edusti Jumalan edessä. Hänen kai olisi pitänyt. Mutta ei nyt enää +vanhana jaksanut ruveta opettelemaan niin vaikeita asioita. + +Taas heräsi iloinen ajatus hänen mielessään. Haijelehan se jo +lapsenakin rukoili ihan kuin olisi ollut poika. Kyllä hän oli puhuva +Jumalalle kaikki heidän tarpeensa. Eivät suinkaan ne viisaat miehet, +jotka rukouskirjan ennenmuinoin kirjoittivat, olleet tietäneet +juuri niitä asioita panna siihen, mutta totta Haschêm ymmärsi +lausumattomatkin ajatukset, kun vaan rukouskirjan sanoilla puhui... +Näkyihän se usein pyytämättäkin auttavan... + +Kyllä joka tapauksessa oli hyvä, että Haijele aikoi tulla. +Slimanillakin saisi näytellä häntä... Entäpä, jos Slimanin Hesekiel... +Tai ehkä Haijelella oli vielä ylhäisempi katsottuna siellä +Saksanmaalla. Kas kun ei hän jo ollutkin naimisissa. Rainin Ruubenin +kanssahan hän lapsena oli niin hyvä ystävä, ja samassa kaupungissa +he nytkin olivat ulkomailla asuneet. Kuka tietää? Ai, ai, tohtori +sanottiin siitä pojasta tulevan... + +Rebekka naurahteli hyvillään. Hänen tyttärensä tohtorin rouvana -- no +voi toki! Mutta tämä toinen? + +Jos Hesekiel naisi Mirjamin? Se olisi melkein liian suuri onni, +jotta sitä oikein uskaltaisi toivoakaan. Tosin Gietel piti Mirjamia +silmäteränänsä ja antoi hänen kodissaan harjoittaa lauluakin, heillä +kun oli piano; mutta isällä kumminkin näissä asioissa oli sananvalta ja +pojalla myös. Ja he olivat ylpeitä kumpainenkin. Isoisempia varmaankin +hakisivat... + +Hyvänen aika, tuossa olikin Gietel itse! Mielissään Rebekka riensi +vastaan. Hetkeksi hänen kuitenkin täytyi pyytää vierastansa istumaan ja +odottamaan, sillä samassa tuli ostajia. + +-- Käy kamariin, -- hän kehoitti, -- on siellä Mirjam. -- Vaan +rouva Sliman tupsahti rahille kuin pehmeä vaatepallo ja viittasi +merkitsevästi: -- Ei, ei, minä vartoan tässä, en nyt edemmäksi aio. +Kun en sattunut olemaan kotona, käydessäsi ukolle Haijelen kirjettä +näyttämässä... + +Mirjam ei äitinsä vieraasta tietänyt; Haijelea muistaen hän järjesteli +kamaria sellaisella kiireellä, kuin olisi luullut sisarensa jo samana +iltana saapuvan. -- Nuo paperit saattoi polttaa, nämä tilkut sitoa +myttyyn ja työntää kauvas sängyn alle. -- Entä mihin Haijele pantaisiin +maata? Ehkä äiti saisi sängyn lainaksi jostakin, sillä eihän Haijelen +sopinut tulla kolmanneksi heidän vuoteeseensa, vaikka se leveäkin oli... + +Mutta kesken puuhiensa hän myhähti ja pysähtyi peilin eteen. Pitkin +aamua ne ajatukset olivat tulleet ja menneet, ja siinä ne taas +olivat... Täytyi kerrankin oikein katsoa. Oliko hän todellakin hyvin +kaunis? + +Kuvastin oli vanha ja himmeä, mutta siitä säteili kumminkin kaksi +tähtisilmää häntä vastaan ja pieni mansikkasuu hymyili omistajallensa. +Mirjamista alkoi tuntua oikein hupaiselta. Hän nyökäytti päätänsä, niin +että kullatut messinkikorvarenkaat heilahtivat, silmäsi äkkiä pukuansa +ja painoi hakaset kiinni, etsi vielä nuppineulankin pudonneen napin +paikalle ja palasi sitte jälleen peilin ääreen. + +Oli se kauheata, että ne herrat olivat tulleet häntä katsomaan... +Mutta... mutta... oli se vähän hauskaakin sentään. Eivät ne suinkaan +olisi viitsineet vaivata itseänsä Eeva Peritzin tai Afifa Junkerin +takia... Kohta varmaankin hänelle oikea sulhanenkin ilmaantuisi... +Sillä kyllä se oli totta, että hän oli kaunis! + +Ja tänäänhän hänen piti päästä laulamaan herra Kaislan sisaren kanssa, +oikein hienon ja niin ystävällisen herrasneidin kanssa! Hauskaa sekin +oli. Mutta se ajatus teki hänet samalla miettiväiseksi. Kaukaa sukelsi +esiin kuva: pieni valkoinen tyttö, joka soitti kitaraa ja lauloi +jotakin Jeschu-laulua... Mirjam käänsi selkänsä peilille ja kulki +levottomana oveen päin, tietämättä itsekään, mitä hän tahtoi. Kyllä +äiti sentään taisi olla oikeassa: täytyi pelätä ja varoa... + +Kas, mikä siellä puodissa puhui? Ihan kuin täti Slimanin ääni. + +Mirjam unohti tuokiossa laulutunnin ja kurkisti avaimenreiästä, mutta +kun ei siitä mitään nähnyt, avasi hän oven. Täti Sliman oli aina niin +ystävällinen ja kiltti -- ja vielä Hesekielin äiti. Pitihän mennä häntä +katsomaan. + +Mutta Rebekka karkoitti hänet paikalla. -- Mene sinä vaan päivällistä +toimittamaan, meillä on keskenämme puhuttavia. + +-- Vielä minulla on sinullekin asiaa, nuppuseni, -- nyökkäsi rouva +Sliman Mirjamille. + +Voi kumminkin, hän oli aivan unohtanut koko päivällisen. Jospa täti +Sliman viipyisi hyvin kauvan, että vielä ehtisi lihan keittää, muuten +äiti toruu. -- Vaan samalla hän oli hirmuisen utelias. Vuorotellen hän +kurkisti pataansa ja hiipi puodin oven taakse kuuntelemaan. + +Ensin molemmat naiset vaan kuiskailivat, mutta vähitellen innostuivat +äänekkäämmiksi. He olivat niin lähellä, että jotain voi saada onkeensa, +kun oikein koetti. + +Hesekiel naimamatkalla... kuullut, että Rachel Rain oli kaunis ja +rikas... tytön isä kirjoittanut, että Hesekiel sai tulla näyttämään +itseänsä... Ensi schabesina [schabbes = sabbatti] kihlajaiset, jos +kaupoista sovittiin... + +Hyvä ihme! Se makupala oli siis luistanut ohi Mirjamilta. Tyttö seisoi +siinä ällistyksissään eikä kuullut enää, miten rouva Sliman valitti +ikäväänsä, kun luultavasti saisi ihan oudon kotiminiän. Hesekielin piti +näet jäädä isää auttamaan lakkitehtaaseen, ja alussa oli mukavinta +pysyä samassa särpimessä. Gietel oli aina niin kuvitellut, että tyttö +tuotaisiin likempää, täältä naapurista. Mutta kuka miesväen mielen +ymmärsi... + +Mirjam seisoi siinä yhä, kun Rebekka työnsi oven auki, käskeäksensä +häntä sisälle. Melkein hän oli lentää selällensä, mutta pääsi +väistymään. + +Rebekalla oli nuhde huulillaan, vaikka se rouva Slimanin tähden jäi +sanomatta. Eikä tuo nyt sitäpaitsi niin ihme ollutkaan, että lapsi +tahtoi selkoa uutisista... Koskivathan ne tällä kertaa tavallaan +hänenkin kohtaloansa. + +Häpeillään Mirjam astui rouva Slimanin eteen, mutta tämä vaan +herttaisesti taputteli häntä ja katsoi niin rakkaasti, että tyttö oli +vähällä hyrähtää itkemään. + +-- Kuulehan, nuppuseni, -- puheli rouva, -- minä olen +hyväntekeväisyysseuramme iltamatoimikunnassa ehdottanut, että sinut +valittaisiin yön keijukaisten kuningattareksi suureen balettiin. Nyt +minä tulin pyytämään sinua. + +Rouva Sliman tarkkasi mielihyvällä tytön hämmästyneitä silmiä, jotka +kohta alkoivat säihkyä ja heittää ilonsalamoita. + +-- Kas juuri noin, tuommoiselta sinun silloinkin pitää näyttää. Me +hankimme sinulle valkoisen harsopuvun ja paljon kiiltokoristeita, ja +oikea tanssinopettajatar ohjaa harjoituksia. + +-- Äiti, saanko minä? -- kysyi Mirjam henkeänsä pidättäen. + +Rebekka aina epäili ja pelkäsi, kun tytön piti jonnekin mennä. Mutta +olihan tämä juutalaisten oma iltama, ja ihan harvinainen oli se kunnia, +joka tarjouksen kautta tuli Mirjamin osaksi. + +-- No tietysti hän saa, -- nauroi Gietel, keskeyttäen Rebekan +tuumailut. -- Lupaa pian, taikka minä vien väkisin nuppuseni! + +Eikä äidin auttanut muuta kuin suostua ja kiittää. Toiselta puolen asia +oli hyvin hänen mieleisensäkin, kun sitä oikein ajatteli. Siellähän +sitte Mirjam olisi nähtävänä -- jos onnistuisi... + +Mirjamin täytyi heittäytyä naapurin tädin kaulaan. Hän oli niin +äärettömän onnellinen. Tämä oli aivan yhtä hauskaa, hauskempaakin, +kuin jos rouva Sliman olisi kertonut, että hänen poikansa aikoi tulla +kosimaan. Ei Mirjam enää ollenkaan sitä surrut, että Hesekiel oli +päättänyt naida Rachel Rainin. Saada kaunis valkoinen puku ja tanssia +iltamassa ylinnä muita -- olihan se vielä paljon erinomaisempaa! + +Rouva Sliman lähti keventynein sydämin, kun oli edes jollakin tavalla +voinut poikansa kepposen korvata lemmikillensä. Ja Mirjam pyörähteli +riemusta, unohtaen koko maailman. Vasta hän heräsi, kun Rebekka +epätoivoisena huudahti: + +-- Mutta tyttö, tyttö, mitä tämä on? Eihän ole päivällinen alullakaan, +ja aikaa olisi pitänyt syödä, jos ei Gietel Sliman olisi tullut. +Valkea sammuksissa, vesi kylmänä! Kyllä käskee paimentaa tuollaisia +tyttöhattaroita!... + + + + +III + +ALENNUKSEN KESKELLÄ + + +Haijele oli lähtenyt Leipzigistä, viivähtänyt Berlinissä, saapunut +Stettinin laivalla Suomeen, ja nyt hän oli päivän viettänyt kodissansa. + +Mikä omituinen päivä! Se oli melkein kuin tarina lapsuuden ajoilta. +Haijele ei tosin koskaan ollut Helsingissä käynyt, mutta kuitenkin +kaikki oli kuin muistojen maailmaa; ensinnä äiti ja Mirjam, sitte leveä +sänky ja vanha peili, jotka Joosef Rain oli huutokaupassa pelastanut +Rebekalle; ahdas asunto epämukavuuksineen, epäjärjestyksineen; -- +niin, jopa pohjolan varhainen talvikin, lumiräntä, likaiset kadut ja +puuhkalakit... + +Ehkä olikin unta kaikki, mikä sillä välillä oli hänen ohitsensa +kulkenut elämän taipaleella. Liekö hän koskaan komeissa huoneissa +astellut, oliko hänen henkensä milloinkaan liitänyt aatteiden +avaruuksia? Ehkä hän olikin vain pikku Haijele, jonka tarun haltijatar +taikasauvallaan oli nukuttanut kymmeneksi vuodeksi, ja nyt hän neitona +heräsi... + +Ei, ei. Ympäristö muistutti entisyyttä, mutta hän itse oli toinen, +kasvanut pois tästä kaikesta, tullut kuin eri maailmasta. + +Niin, omituinen päivä tosiaankin! Hän ei tietänyt, pitikö tämän +surkeuden ja alennuksen keskellä itkeä vai nauraa. Ulkonaisesti ei +kumpaakaan, sydämessä vuoroin molempia. + +Hän oli ollut koko ajan suuren uteliaisuuden ja kunnioituksen esineenä. +Kaikki Slimanit, Peritzit, Junkerit ja mitä lienevätkään olleet, +ennättivät jo käydä häntä katsomassa, ja äänekkäästi mieliteltiin +Rebekkaa, jonka tytär oli niin "betuäch" ja "bekohwed" [betuäch = +hieno, ylhäinen; bekohwed = arvokas]. Haijelelle itselleen jokainen +järjestään selitti, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan hän oli +sattunut tulemaan, kun näet juuri odotettiin vuoden merkkitapausta, +hyväntekeväisyysyhdistyksen suuria tanssiaisia. -- Kun hän sitte oli +jäänyt äidin kanssa kahdenkesken, oli tämä hiukan arastellen kysynyt, +joko Haijelella oli sulhanen. Junkerin vaimo oli näet kuiskannut hyviä +sanoja Naftalinsa puolesta... + +Vihdoinkin hän oli päässyt matka-arkkuansa purkamaan, ja silloin +repäisi Mirjam silmänsä selälleen. Voi ihme ja kumma, oliko Haijele +lukenut noin monta kirjaa? Saksaako ne olivat kaikki tyyni? +Hebreankielinen raamattu? -- Mirjam oikein peräytyi muutamia askelia +syvässä kunnioituksessansa. + +Mutta arkun toiselta puolelta tulivat vaatteet esiin, ja se vasta oli +hauskaa. Täytyi jokaista kappaletta silittää ja hypistellä. Kuinka +kauniita kirjaimia ja pitsejä liinavaatteissa! Ja viisi pukua, joista +yksi oli kokonansa tummanpunaisesta sametista! -- Entä mikä tuo? +Hyvänen aika, voi kuinka sievä silkkipusero! -- Ja kun Mirjam kuuli, +että se oli tuliaislahja, aiottu hänelle ihan omaksi, silloin hän +jäi sanattomaksi onnesta, ja sisar kohosi hänen silmissänsä melkein +puolijumalaksi. + +Sitte he olivat lähteneet kävelylle. Mirjam tahtoi viedä hänet +esplanaatia ihailemaan, mutta Haijele halusi juutalaiskaduille. He +tulivat narinkan luo. Kurjannäköinen rakennus täynnä moninaisinta +sälyä, mitä ajatella voi, viheliäiset myymäkojut, joihin lumiräntä +paikoittain satoi sisälle, likaisen ruskeisiin viittoihin puetut tai +kirjaviin liinoihin ryysätyt myyjät, jotka torailivat keskenänsä -- +ah, Haijelea värisytti tätä nähdessä. Vie minut synagoogaan, -- hän +pyysi. -- Haetaan isännöitsijä, minä tahdon sinne oikein sisälle! -- +Mutta Mirjam töllisti häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. -- Sinäkö +sisälle synagoogaan? Eihän sinne naisia pääse. Minäkin olen vaan +muutamia kertoja ullakkoruudusta kurkistanut sinne. Emmekä me nyt enää +niin kauvas ehdi, se on Siltasaarella asti. + +He olivat siis palanneet kotiin. Ilta oli ollut pitkä, ilma tukala, +yksinäisyyden rauhaa ei hetkeksikään. Haijele oli koettanut syventyä +omaistensa ajatuspiiriin, mutta lopulta huoahtaen heittänyt sen +yrityksen, sillä hänestä tuntui, kuin olisi pinnan alta löytynyt +pelkkää tyhjää. Ei tietoja, ei pyrkimystä, ei elämää. Isien säädyt +ulkokuorta, rukouksen tie tuntematon, suuret aatteet ventovieraita, +käsittämättömiä... Sulhaset, vaatteet ja raha -- siinä kaikki. + +Kun hän tänä aamuna näitä ajatteli, jäätyänsä vihdoinkin yksin, +silloin oudot tunteet valtasivat hänen mielensä. Oi Israel, Israel, +kuinka syvään alennukseen se olikaan vaipunut! -- Sinä hetkenä hän +ymmärsi, miltä Ruubenista usein oli mahtanut tuntua -- Ruubenista, joka +verrattain kehittyneenä poikana oli Suomesta lähtenyt, vieden katkeria +muistoja mukanaan uuteen kotimaahansa. Olihan siellä monin verroin +parempaa -- mutta sittekin! Paljon hän nyt saattoi antaa anteeksi +Ruubenille. Sillä, hänen täytyi tunnustaa itsellensä jotakin kauheata: +oli ollut hetkiä eilen, joina hän itse, Haijele, oli tuntenut melkein +vastenmielisyyttä oman kansansa jäseniä kohtaan... + +Hän häpesi ja katui noita tunteita koko hehkuvan sydämensä +kiihkeydellä, hän rukoili, hän lupasi entistä palavammin rakastaa, +panna voimansa ja henkensä alttiiksi, tehdä työtä, taistella ja +ponnistella Israelin kohottamiseksi. -- Ja jälleen ajatukset lensivät +Ruubenin luo. Eikö hänkin katunut? + +Haijele otti lasista kuihtuneen kukkavihon, katseli sitä kauvan, painoi +ruusun lehdille suudelman ja nosti sen sitte hellin, varovaisin käsin +paikallensa takaisin. + +Hän muisteli sen sabbatin jälkeistä viikkoa, jona hän oli Ruubenin +sormuksen hylännyt -- viimeistä viikkoa, jonka hän vietti Leipzigissä. +He olivat ylpeitä molemmat, eikä kumpikaan lähtenyt toista tapaamaan. +Vihdoin torstaina Ruuben tuli, mutta Haijele ei ottanut vastaan... +Seuraavana päivänä, sabbatin valmistuspäivänä, hän paljon taisteltuansa +haki valkoisen kortin ja kirjoitti siihen muutamia sanoja Ruubenille: +"Maanantaina lähden Suomeen. Jumalan siunaus sinulle! Jää hyvästi, +Ruuben, ja muista, että olet israelilainen!" -- Ruuben oli tullut +junalle vakavana, kalpeana. Heillä ei ollut monta sekuntia selityksiin. +Hän vaan ojensi Haijelelle kukkavihon, kuiskaten: -- Anna anteeksi! +Minä käsitän nyt, Haijele, että Israelin tyttären tulee olla sellainen +kuin sinä... + +Oi jospa hän kirjoittaisi, jospa Ruuben sen tekisi! Haijele ei tahtonut +eikä voinut. Mutta hän oli ottanut kukkavihon, ja siinä oli sanoja +kyllin Ruubenille... + +Vaan samassa Haijele ikäänkuin unelmista heräten naurahti katkerasti. +Vai niin -- hän ei siis tässä suhteessa ollutkaan ympäristöänsä +ylempänä. Sulhasista täällä puhuttiin lakkaamatta, ja juuri niissä +ajatuksissa hänkin oli istunut. Erotus oli ainoastaan siinä, ettei +hänen mielitiettynsä osunut olemaan joku tuntematon Naftali Junker +tai Hesekiel Sliman, vaan eräs toinen kaukaisempi ja kuitenkin niin +läheinen... + +Oh, tämä oli sietämätöntä! Haijele oikein suuttui itsellensä. + +Hänen täytyi paikalla ryhtyä johonkin. Jos hän syventyisi +sionistikirjoihin, joita hän oli koko tukun tuonut mukanansa? Ehkei +sentään vielä tänäpäivänä; se voisi omaisista tuntua loukkaavalta ja +epäystävälliseltä. Ei ollut hauska mennä puotiinkaan äidin luo, sillä +juutalaiset häntä siellä töllistelisivät, ja täkäläisten kristittyjen +kielen hän oli unohtanut -- jos hän muutenkaan olisi viitsinyt heitä +kuunnella. Sitäpaitsi hänestä oli ihan tuskallisen vastenmielistä nähdä +oman äitinsä seisovan myyskentelijänä likaisessa hameessansa vanhojen +rääsykasojen keskellä. -- Missä Mirjam olikaan? Ah niin, hän oli +mennyt laulutunnille. Mitä jos lähtisi häntä vastaan? Paistoihan nyt +aurinko jäätyneelle maalle ja puiden lumikukkasille. Tänään oli parempi +kävelyilma kuin eilen. + +Haijele puki nopeasti yllensä turkissyrjäisen lyhyen päällystakin ja +leveäreunaisen hatun, jota niskassa lierin alla kaksi tummanpunaista +ruusua koristi. Rebekka tiesi sanoa kadun ja numeron, ja lähimmästä +kirjakaupasta Haijele osti Helsingin kartan oppaaksensa. Hän toivoi +ehtivänsä perille ennen tunnin loppua, jottei Mirjam häntä missään +sivuuttaisi. Nythän heidän sopisi yhdessä lähteä synagoogaan. Haijele +ei itsekään oikein tietänyt, miksi hän halusi sinne niin hartaasti, +ettei malttanut edes ensi sabbattiin odottaa. Ehkäpä sydän hiljaisesti +toivoi sieltä löytävänsä jotakin lohdutusta, valotähtösen alennuksen +pimeään yöhön... + +Tuskin oli Haijele ehtinyt määräpaikkaan, kun jo suuren kivimuurin +katuovi aukesi ja Mirjam astui ulos nuotteinensa. Mutta hän ei +ollutkaan yksin; vaaleakiharainen tyttö kulki hänen vieressänsä. He +pitelivät toisiansa kädestä ja olivat niin innokkaassa keskustelussa, +että Mirjam ei Haijelea huomannut, ennenkuin tämä lausui hänen nimensä. + +-- Kas, Haijele! -- huudahti hän hämmästyneenä. -- Kuinka sinä tänne +osasit? -- Saanko esitellä: Fräulein Kaisla... + +Sointu aikoi kätellä, mutta Haijele esti sen kylmän kohteliaalla +kumarruksella. Samassa häntä kuitenkin nauratti. Vai oli Mirjamille +jotakin tapoja opetettu, koska hän tiesi esitellä. Olisi vaan sopinut +myöskin tietää, kelle osotti huomaavaisuutta. + +-- Tulin hakemaan sinua kanssani synagoogaan, -- virkkoi hän lyhyeen. + +-- En minä jouda. Äiti käski oikein pian rientämään kotiin, että hän +sitte pääsee ulos. + +Mutta Haijelea ei huvittanut käveleminen tuon kalpeanaamaisen +suomalaistytön kanssa. + +-- Menen siis yksin, -- hän sanoi, kumartaen kevyesti Soinnulle ja +nyökäten päätään siskollensa. + +-- Älä suotta mene! -- huusi Mirjam hänen jälkeensä. -- Sinne on vaikea +löytää. + +-- Ole huoletta, en minä eksy, -- vastasi Haijele levollisesti, jatkaen +matkaansa suorana ja varmana kuin ruhtinatar. + +Mirjam ja Sointu myöskin kääntyivät omaan suuntaansa. He astuivat +kepeästi ja kiireisesti, mutta puhelemaan he kumminkin joutuivat. +Laulutunneilla heistä oli tullut hyvät ystävät, he jo sinuttelivatkin +toisiansa, ja tavallisesti heillä oli paljo juttelemista kotimatkalla. +Nyt olikin asetettu siten, että heillä aina oli yhteiset tunnit. +Milloin he eivät laulaneet yhdessä, he kuuntelivat toistensa +harjoituksia. Täten Sointu, joka muuten helposti rasittui, sai levätä +laulujen välillä; ja kumpaisenkin tytön mielestä oli paljon hauskempaa, +kun ei tarvinnut yksin olla. + +-- Minäpä luulen, että olisin hänet tuntenut, -- virkkoi Sointu +Haijelen kadottua näkyvistä. -- En koskaan ole voinut unohtaa hänen +silmiänsä. Muistatko vielä, kuinka Viljakan matami tukisti häntä? +Minä katselin ikkunasta ja kuulin sisaresi huutavan: "Minä vihaan +kristittyjä!" Se tapaus on jäänyt mieleeni aivan kuin eilisestä. + +-- Sinä soitit ja lauloit silloin... + +-- Mitä lienenkään laulanut? Ehkä jotakin leikkilaulua. + +-- Ei, kyllä minä muistan. + +-- Mitä sitte? + +Mirjam viivytteli vastausta; sitte hän kiertäen sanoi: + +-- Me kuuntelimme ensin, mutta juoksimme kesken pois... + +Samassa Sointu ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän loi vakavat, kirkkaat +silmänsä Mirjamiin, lausuen: + +-- Lauloinko Jeesuksesta? + +Mirjam katsoi poispäin ja kiirehti askeleitansa. + +-- Vihaatko sinäkin häntä? -- kysyi Sointu silloin hiljaa, surullisesti. + +Ei vastausta. + +-- Ja vihaatko minua myös? + +-- En, en, -- pääsi Mirjamin huulilta. -- Kuinka minä sinua vihaisin? + +-- Sentähden, että minä rakastan häntä. Mutta sano, Mirjam, tiedätkö +ensinkään, kuka hän on? Sinä luulet varmaan jotakin ihan väärää hänestä. + +-- Kyllä minä tiedän! -- Ja Mirjamin ääni kävi melkein uhkaavaksi. -- +Hän on se hirtetty mies, joka on tehnyt meille pahaa. + +-- Voi Mirjam, hän teki ainoastaan hyvää. Hän rakasti sinua ja minua, +ja hän kuoli, että me pääsisimme Jumalan luo. -- Soinnun silmät +säteilivät, ja hän jatkoi yhä kasvavalla innolla: -- En minä tiedä +ketään, joka on niin hyvä. Enkä minä ollenkaan voisi iloita elämästä +enkä uskaltaisi kuolemaa ajatella, jos hän ei olisi luonani. + +Mirjam näytti hämmästyneeltä eikä voinut olla kysymättä: -- Missä hän +on? Eikö hän kuollut? + +-- Hän nousi haudasta ja elää jälleen. + +-- Eipä! + +-- Minä tiedän, että hän elää. + +-- Oletko nähnyt hänet? + +Soinnun ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: -- Olen, Mirjam. + +Oli jotakin niin kirkasta ja varmaa noissa suloisissa kasvoissa, että +Mirjam tuskin rohkeni kysyä: + +-- Missä? + +-- En tiedä, en voi sanoa. Mutta nytkin hän kulkee meidän rinnallamme. + +Mirjam katsoi äkkiä pelästyneenä ympärilleen. Ja vaikkei mitään +näkynyt, ei hän sittekään päässyt kauhistuksestansa. Hän kulki puoli +juoksussa, mutta Sointukin liiti mukana kuin lentävä lehti, ja silloin +Mirjamista yhä tuntui, ikäänkuin tuo kolmas myös olisi perässä tullut. + +-- Älä puhu mitään hänestä! -- huudahti hän viimein. -- Mene pois, +Sointu, minä en tahdo! + +Silloin Sointu pysähtyi. Mutta Mirjam kuuli hänen sanovan: -- Minä +rukoilen puolestasi. -- + +Sillävälin Haijele kierteli katuja ilman mitään päämäärää. Hän oli +unohtanut kysyä, missä synagoogan isännöitsijä asui, eikä siis +voinutkaan aikomustansa toteuttaa. Sillä mitäpä hän paljaitten +ulkoseinien tähden lähtisi Siltasaarta etsimään? Olihan tämä oikeastaan +lapsellistakin, kun sitä paremmin ajatteli, koska jo kahden päivän +perästä tuli sabbatti, jolloin synagoogan ovet itsestänsä aukenivat. + +Hän oli joutunut esplanaadille, tuolle Mirjamin ihailemalle kadulle. +No, eipä tämä juuri erityistä ollut! Ainoastaan jonkun verran enemmän +liikettä kuin muualla. + +Haijele sattui heittämään silmäyksen toiselle puolelle katua. Silloin +hän näki siinä tungoksessa juutalaisnaisen, joka käveli laapustavin +askelin, paksu villaliina päässä, pysähtyi, nykäsi ohikulkevaa herraa +nutusta ja kysyi niin ääneensä, että Haijele voi sen kuulla: -- Finns +dä gamla kläder? -- Haijele ymmärsi viimeisen sanan. Hän näki, että +herra sylkäsi eikä ollut kuulevinaan, mutta nainen ei hellittänyt, vaan +uudisti kysymyksensä. Silloin herra työnsi hänet tylysti syrjään, hän +luiskahti liukkaalla katukäytävän reunalla ja kompastui kumoon. + +Se oli Haijelen äiti. + +Yli kadun rientäessään Haijele ehti huomata, miten herra käveli +taakseen katsomatta tyynenä eteenpäin ja muutamat jäljessäkulkijat +nauraa hohottivat. Missä hän oli tuon muodon ennen nähnyt? Kuin salama +iski hänen mieleensä eräs kohtaus Viljakan pihalla kymmenen vuotta +takaperin. Se herra ei voinut olla kukaan muu kuin Pentti Viljakka. + +Haijele auttoi äitinsä jalkeille, mutta ei viipynyt kauvemmin. Häpeä, +tuska, raivo sydämessä hän kiirehti pois. Äitinsä, koko kansansa +alennusta hän häpesi ja suri, Gojimia hän tunsi vihaavansa tulisemmin +kuin milloinkaan. Kotona hänen täytyi purkaa sydämensä edes Mirjamille, +kun ei muitakaan ollut. + +-- Sinäkin kuljit käsikkäin Gojen kanssa! Älä rupea liian likeiseksi! +Kun kissaa silittää, niin se raapii. + +Mirjam tuskin kuulikaan, mitä Haijele sanoi. Yksi ainoa ajatus pyöri +hänen aivoissansa. Ehkä Haijele sen tietäisi, hän joka oli niin paljon +lukenut. + +-- Elääkö hän vielä -- se Jeschu? -- kysyi hän muitta selityksittä, +levottomuus kasvoillansa. + +-- Mitä? -- Kotvan aikaa viipyi, ennenkuin Haijele oikein käsitti +tarkoituksen. Mutta sitte hän suuttumuksesta punehtuen huudahti: -- +Rohkenetko mainita kirotun nimen? Jimach schemo! [= "Hävitköön hänen +nimensä!"] Vai sellaisia tuo tekopyhä valkonaama sinulle puhuu! Minä +toimitan, että sinä et enää milloinkaan saa laulaa hänen kanssansa... + +Haijelen kiivaus säikähdytti Mirjamin ensin aivan äänettömäksi. Kohta +hän kuitenkin toipui, asettuen puoltansa pitämään. + +-- Sinä et olekaan hyvä, sinä olet häijy! En minä tahdo lakata +laulamasta. + +-- Tuki siis toverisi huulet, sulje omakin suusi, silmäsi, korvasi ja +sydämesi! -- virkkoi Haijele, joka jo hiukan lauhtui. -- Otho haisch +["Tuo mies" -- tarkoittaa Jeesusta.] oli roisto ja petturi; älä salli +ajatustesi viipyä hänessä. -- + +Haijele väistyi puodista pois, kun näki jonkun ostajan tulevan. Kyllä +hänen kuitenkin täytyi jo ottaa esille kirjansa, muuten hän varmaan +ei jaksaisi kuluttaa tätä päivää loppuun. Hänen henkensä janosi kuin +erämaata kulkevan, janosi lohtua omalle sydämellensä ja päivänpilkettä +kansallensa. + +Kiihkeästi hän sieppasi laatikosta sionistikokousten pöytäkirjoja +ja sitomattoman pakan sanomalehtiä, raivasi pois aamiaisen jäljiltä +vielä pesemättömät astiat ja istui pöydän ääreen, valmiina ahmimaan. +Kiireisen sivusilmäyksen hän kuitenkin heitti noihin astioihin. Ehkä +hänen asiansa olisi ollut auttaa äitiä ja Mirjamia. Mutta ei hän tänne +ollut tullut vanhoja lautasia pesemään... Hänen täytyi nyt saada +lukea. Voisipa hän sitte vaikka palkata jonkun aputytön, sillä rahaa +tarvitsevista juutalaisista ei tässä kaupungissa tosiaankaan mahtanut +puutetta olla... + +Umpimähkään Haijele tempasi erään lehden ja silmäsi sitä. Mitä... mitä +tämä oli? + +"Nasarealainen kohotti juutalaisen siveysopin korkealle, tehden sen +iloiseksi sanomaksi Jumalan valtakunnasta. Hän tahtoi puhdistaa +juutalaisten uskonnon valtiollisten ja kansallisten lisäysten kuonasta +ja säilyttää ainoastaan uskon kirkkaan kullan. Valistunut juutalainen +pitää Nasarealaista yhtenä Israelin suurimmista opettajista." + +Näkikö hän oikein? Juutalainen sionistiko tällä tavalla kirjoitti? + +Ensin Haijele suuttui niin, että oli vähällä repiä koko lehden. Mutta +hämmästys ja uteliaisuus voitti. Ja samalla hän äkkiä tunsi kuin häpeän +pistoksen äskeisestä kiivaasta vastauksesta, jonka hän oli Mirjamille +antanut. + +Tutkia hänen piti, etsiä ja syventyä. Suuret, oudot alat aukenivat +hänen tähyävälle katseellensa. Mitä ne sisälsivätkään? Hän olisi +toivonut voivansa tänä silmänräpäyksenä lentää niiden läpi, ehtiä +äärestä ääreen ja yhtaikaa profeetallisin silmin tunkea niiden +sisimpään. Ja ensi hetkessä hän oli niin malttamaton, että hänen +oli aivan mahdotonta lukea järjestänsä, tyynesti harkiten. Hän vaan +käänteli lehtiä, selaili kirjaa toisensa jälkeen ja luki sanan sieltä, +toisen täältä, poskien hehkuessa innon kuumetulta. + +Näin hän istui, kunnes Mirjam arasti pyysi tilaa päivällisruoalle. +Haijele tuskin oli huomannut hänen tulevan sisällekään. + +Ja koko iltapäivän ja molemmat seuraavatkin päivät Haijele yhä viipyi +kirjojensa ääressä. Joskus hänen tuli kuuma ja hän lähti ulos yksin +kävelemään, mutta äidillensä ja sisarellensa hän ei monta sanaa +lausunut. Poissa he paljon olivatkin, äiti puodissa, Mirjam laulamassa +tai tanssiharjoituksissa. Mutta pari kertaa he kuitenkin puhelivat +keskenänsä Haijelesta: + +-- Mitä hän tänne tulikaan, koska hän aina vaan lukee? + +-- Niin, niin, ei hän meistä huoli, -- huokasi Rebekka. -- Ylpeä hän on +ja liian ylhäinen. + +Silloin hän muisti, kuinka Haijele esplanaadilla oli rientänyt häntä +auttamaan, ja äidin sydän suli. Ehkä hän ei sentään ylpeä ollutkaan; +ainoastaan sellainen kummallinen ja käsittämätön kuin jo ennen +lapsena... + +Vihdoin sabbatin valmistuspäivän iltana, ennenkuin kolmitähti taivaalle +ilmaantui, Haijele syvään hengähtäen löi kirjat kiinni, pani ne +laatikkoon takaisin ja katseli ympärillensä kuin unesta heräten. Puoti +oli jo varhemmin suljettu, äiti paraikaa otti sabbattileipiä kaapista, +ja Mirjam järjesteli huonetta hiljakseen. Kumpainenkin oli muuttanut +vaatteita. Välimmiten he loivat silmänsä Haijeleen, ikäänkuin jotakin +odottavina. + +Haijele käsitti kohta aseman ja riensi laiminlyötyä korvaamaan. Hän +otti rahaa kukkarostansa ja ojensi sen Mirjamille. -- Joudu, -- hän +kehoitti, -- vielä ennätät noutaa kynttilöitä ja viiniä. + +Ilostuen Mirjam kiirehti ulos, ja sillä välin Haijele valitsi kaapista +juhlapuvun. Kiirettä pidettiin, mutta niinpä oltiinkin ajoissa +valmiit. Täsmälleen kolmetoista ja puoli minuuttia ennen määräaikaa, +jona tähtien piti syttyä, paloi katetulla pöydällä kaksi kirkasta +kynttilää, ja äiti ja Mirjam hartaina kuuntelivat, miten Haijele ne +siunasi rukouskirjan sanoilla. Sitte hän kaatoi viiniä laseihin, +lausui tavallisen viinisiunauksen ja vielä toisen erityisen, joka +valmistuspäivän menoihin kuului. Kaikki ruokarukouksetkin hän tänä +iltana esitti täsmällisesti, täydellisesti alusta loppuun, sekä ennen +ilta-ateriaa että sen jälkeen. Mirjam kuunteli ihmetellen, suurella +kunnioituksella, ja Rebekka itki ilosta. Tällaista hän oli uneksinut +jo ennen Haijelen tuloa, mutta sitte pelännyt pettyneensä. Nyt hänestä +tuntui aivan kuin Israel -- olow hascholom -- vielä olisi elänyt ja +siunannut valmistuspäivän ateriaa, vaikka hän ei koskaan ollutkaan sitä +niin kauniisti tehnyt kuin Haijele tänään. Ei Rebekka tosin voinut +oikein seurata, eikä hän kaikkea ymmärtänytkään, mutta juhlatunnelma +valtasi hänet, ja hänen tyhjäksi jätetty, kärsinyt sydänparkansa oli +onnellisempi kuin vuosikymmeneen. + +Vaan kun illallinen oli korjattu pois, ei Haijele vielä sallinutkaan +ryhtyä vuoteita valmistamaan. Hän istui pöydän päähän, pyysi äitiä +viereensä ja viittasi Mirjamia jakkaralle jalkojensa juureen. Tänä +iltana hän tahtoi puhua heille. + +-- Soisin että kuuntelisitte, -- hän lausui hellemmin ja +sydämellisemmin kuin koko kotonaolonsa aikana, -- minä haluaisin kertoa +jotakin, mitä Hesekiel kirjoittaa... + +-- Hesekiel! -- huudahti Rebekka, -- onko hän kirjoittanut sinulle? + +-- Täti Sliman kun juuri sanoi, että hänen ylihuomenna pitäisi tuoda +nuori rouvansa kotiin, -- lisäsi Mirjam yhtä hämmästyksissään. + +Asema oli niin surullisen naurettava, että Haijele ei edes tullut +kärsimättömäksi -- joka muuten helposti olisi voinut tapahtua. Nyt hän +vain taputti Mirjamin mustaa päätä ja hymyili äidillensä. + +-- En tarkoita Hesekiel Slimania, vaan profeetta Hesekieliä. Oletteko +milloinkaan kuulleet hänestä? + +Mirjam pudisti päätänsä; Rebekka tunsi nimen, vaan ei muistanut enempää. + +-- No niin, hän oli yksi Israelin suurimmista miehistä, näkijä, jolle +itse Jumala ilmestyksissä osotti tulevia asioita. Kerran Haschêm häntä +talutti ja vei hänet hengessä aukealle kedolle, ja se keto oli täynnä +kuolleita, kuivettuneita luita. + +-- Huh, -- sanoi Mirjam. Mutta sekä hänen että Rebekan silmät osottivat +harrasta, jännitettyä mielenkiintoa. + +-- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Luuletko näitten luitten tulevan +eläviksi?" Hän vastasi: "Sinä sen tiedät." Silloin Haschêm sanoi: +"Katso, minä annan niihin hengen." Ja samassa kuului salaperäinen, +hiljainen hyminä, luut rupesivat liikkumaan, ne yhtyivät, tuli suonet +ja liha niiden ympärille ja iho päälle; mutta ei niissä vielä henkeä +ollut. Silloin Haschêm käski Hesekielin huutaa: "Näin sanoo Adonai, +Adonai [Jumalan nimi lausutaan kiertäen sanalla Adonai]: sinä henki, +tule tähän neljästä tuulesta ja puhalla näihin kuolleisiin, että he +tulisivat jälleen eläviksi!" Ja Hesekiel huusi Haschêmin sanat, ja +henki tuli. Kuolleet heräsivät elämään ja seisoivat jaloillansa, ja +heitä oli sangen suuri joukko. + +Haijelen silmät säihkyivät, mutta hän näytti kuin uneksivalta. Hänelle +sarasti kaukaa se näky, josta hän kertoi, ja povi aaltoili valtavista +tunteista. Kuuntelijoista ei kumpikaan uskaltanut mitään sanoa; he vaan +kiihkeästi odottivat jatkoa. + +-- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Sinä ihmisen poika, nämä luut ovat +koko Israelin huone. Te sanotte näin: meidän luumme ovat kuivuneet, +meidän toivomme on kadonnut ja me olemme hukassa. Mutta minä avaan +teidän hautanne ja tuon teidät, oman kansani, ulos sieltä ja saatan +teidät Israelin maalle. Ja minä tahdon antaa henkeni teihin, että te +virkootte jälleen. Silloin teidän pitää ymmärtämän, että minä olen +Adonai. Minä sen puhun ja minä sen teen, sanoo Adonai." + +Rebekka ja Mirjam katsoivat ensin toisiinsa, sitte Haijeleen, voimatta +oikein käsittää, mistä oli kysymys. + +-- Katsokaa, se on nyt tekeillä, -- alkoi Haijele selittää. -- Juuri +siitä minä olen näinä päivinä lukenut. Löytyy liike nimeltä sionismi, +suuri, mahtava liike, joka tahtoo koota Israelin kaikista maailman +ääristä isien maahan takaisin. Rauhallisesti me valloitamme Kanaanin +maan ja omistamme perinnön, joka meille kuuluu, sillä Jumala kulkee +edellämme ja antaa sen meille. Silloin kuolleet luut yhtyvät, niinkuin +profeetan näyssä. Ennustukset toteutuvat, aika on läsnä. + +-- Ja mistä tulee henki? -- kysyi Mirjam, joka oli tarkasti kuunnellut +ja rupesi hämärästi tajuamaan jotakin. + +-- Henki -- niin... + +Haijele ei tietänyt, pitikö hänen vastata. Hän oli aikonut tähän +lopettaa kertomuksensa, sillä pitemmälle hän ei olettanut kuulijaansa +käsityskyvyn riittävän. Siinä oli kyllin miettimistä ja punnitsemista +hänelle itselleenkin. Mutta Mirjamin silmät olivat itsepäisesti häneen +luotuina, niin että jotakin täytyi sanoa. + +-- Emme tiedä sitä vielä, sen Jumala lähettää. Meidän tehtävämme on +koota kansa ja valmistaa hengen tietä. Siihen minäkin tahdon elämäni +uhrata. Ja nyt -- rukoilkaamme yhdessä... + +Se oli ihmeellinen rukous. Kuta pitemmälle Haijele ehti, sitä +hämmästyneempinä Rebekka ja Mirjam kuuntelivat. Löytyikö sellaista +todellakin rukouskirjassa? Heille melkein tuli pelko, sillä tuntui kuin +pyhä, voimakas Adonai, josta Haijele oli puhunut äsken, olisi ollut +aivan lähellä kuuntelemassa ja katsellut heitä. + +Pois olikin Haijele joutunut rukouskirjan sanoista. Palavasti hän pyysi +vapautusta vankeuden maasta ja henkeä ylhäältä... + +-- Adonai, Adonai, auta kansaasi! Käännä vankeutemme kuin virrat +etelässä! Lähetä henkesi kaiken lihan yli! Adonai, Adonai, kokoa +kuolleet luut ja tee ne eläviksi! Omein w'omein! ["Aamen, niin +tapahtukoon!"] + +Mutta yöllä hän kauvan valvoi vuoteellansa, miettien kysymystä, +jonka Mirjam lapsellisen uteliaana oli lausunut, mutta joka hänelle +itsellensä oli elinkysymys. Miten tuli valmistaa hengen tietä -- niin, +mitä oli tuo henki? + +-- Se on samaa kuin kansallishenki, vapaus ja suuruus, -- vastasivat +monet sionistit. -- Ei, se on kuuliaisuuden henki, -- väittivät +toiset. -- Se on uusi lainmukaisuus ja täydellinen Thoran ja Talmudin +pienimpäinkin sääntöjen noudattaminen. -- Jumalan Henki se on, -- +sanoivat taas toiset, -- uskonnollisuus, vaan ei orjuuden painava ies. +Se on puhdistus noista lain lisäyksistä, jotka meitä raskauttavat. Se +on palaaminen uskoon, siihen opinmuotoon, jota Nasarealainen esitti. +-- Ei se ole oppi, vaan persoona, -- vakuuttivat vihdoin muutamat. -- +Messias tulee ja hänen kanssansa Hengen vuodatus määrää vailla. Silloin +maa on täynnä Herran tuntoa kuin vetten peittämä meri... + +-- Niin, ja silloin Aaronin kukoistava sauva on löytynyt, -- jatkoi +Haijele ajatuksiansa. + +Mutta mikä noista monista luuloista oli oikea? + +Uusi lainkuuliaisuus -- se vastasi kokonaan hänen entisiä unelmiansa. +Eikä se kuitenkaan nyt häntä tyydyttänyt. Tutkia hänen täytyi yhä, +verrata avoimin mielin kaikkia eri mahdollisuuksia. Paitsi tuota yhtä +järjetöntä, joka Nasarealaisesta houraili... + +Sehän se häntä ensin niin suunnattomasti oli hämmästyttänyt. Mutta +tarkemmin ajatellen ei ollut mikään kumma, että juutalaistenkin +joukossa löytyi haaveilevia houkkioita. Se oli vaan luonnollinen +seuraus liian läheisestä yhteydestä Gojimin kanssa. Ei ollut ihme, että +heidän vaikutuksensa hiipi uskonnonkin alalle kuin salainen myrkky. +Mitä ulkokullatun kaunista otho haisch lieneekään opettanut -- petturi +hän kuitenkin oli, koska teki itsensä Israelin Messiaaksi. Ja silloin +ei kannattanut vaivata itseänsä ottamalla hänen puheistansakaan selkoa. + +Vihdoin Haijele ei jaksanut enää. -- Niin, jääköön kaikki hänen +haltuunsa, joka voimakkaalla käsivarrella toi Israelin Egyptin maalta +ja Baabelin vankeudesta... Adonai, Adonai, muista kansaasi... + +Se rukous sydämessä hän nukkui, kun keskiyö jo aikaa oli ohitse. + +Mutta toisena aamuna hän kuitenkin ensimmäisenä oli jälleen liikkeellä. +Tänäänhän oli Jumalan päivä, synagoogan päivä. Vihdoinkin hän nyt saisi +hartaan halunsa toteuttaa. + +Hyvissä ajoin ennen yhdeksää Haijele jo käveli Mirjamin kanssa pitkän +sillan yli. Hän oli ajatuksiin vaipunut eikä kiinnittänyt huomiota +vastaantulijoihin. Mirjam sitävastoin kyllä näki, että vaaleaverinen, +hoikka nuorukainen sillalla kulki ohitse ja nosti lakkia. Punastuen hän +vastasi tervehdykseen ujolla kumarruksella ja kaikkein viehättävimmällä +hymyllänsä. + +Herra Kaisla se oli. Ei Mirjam häntä enää pelännyt, koska hän oli +Soinnun veli ja niin kohtelias ja hyvän näköinen. Kaksi kertaa hän oli +nähnyt hänet ensi kohtaamisen jälkeen. Toisella kertaa herra Kaisla +ainoastaan tervehti niinkuin nytkin, mutta olihan sekin jo hyvin +ystävällistä... Vaan eilen hän liittyi seuraan, kun Mirjam Soinnun +kanssa palasi laulamasta. Koko tien he puhelivat, ja Mirjamin oli kovin +hauska, eikä vaaraa mitään, sillä nyt ei ollenkaan mainittu tuota pahaa +nimeä, josta Haijele ja kaikki muut varoittivat. + +Kummallista sentään, että Sointu rakasti semmoista huonoa ihmistä kuin +se Nasarealainen -- Sointu, joka oli niin hyvä kuin enkeli ja jolla oli +niin herttainen velikin! Tietysti se oli suuri synti, koska Haijele +niin sanoi -- mutta Mirjam ei voinut sitä estää, että hänen teki +kovasti mieli kuitenkin vielä kerran kysyä Soinnulta tuosta miehestä... + +Mutta jopa oltiin matkan perillä, vanhan lauta-aidan luona, johon +oli avattu kapea, matala portti. Nousten muutamia porrasaskelia he +tulivat suljetulle, epäsäännölliselle ja maanlaadun puolesta hyvin +epätasaiselle kentälle tai pihalle. Eräällä törmällä lapsiparvi +isoäänisenä koetteli kelkkojansa; toista vieremää pitkin likavesi +puroina valui alas, arvatenkin vaatteiden pesun jäljiltä, koska pitkä +nuorallinen paitoja riippui sivullapäin. + +Haijele katseli kummastuneena ympärilleen. Minne Mirjam häntä veikään? + +Kuin vastaukseksi tämä lausui: -- Siinä se nyt on. Taisimme tulla liian +varhain. + +-- Mi... missä? Ethän tarkoita --? + +Haijelen sydän tuntui tuskasta seisattuvan. Hän tuijotti pihan perällä +olevaa puurakennusta, joka oli kuin rappeutunut vaunuvaja tai jotain +senkaltaista. Sen edessä oli luminen töyräs, joka liukkaasti vietti +vasemmalle, mutta polkua ei nimeksikään. + +-- Niin, kyllä se on synagooga. + +Eteinen tuskin ansaitsi nimeänsä. Siitä kapeat, jyrkät portaat johtivat +ylös. + +-- Tänne meidän tulee mennä, -- opasti Mirjam. Ja hänen sanansa +vahvisti mustapartainen mies, nähtävästi isännöitsijä, joka pisti +päänsä "isosta" ovesta ja viittasi neitosia siitä pois, "yläkerran" +portaita kohti. + +-- Eikö tämä ole erehdys? -- kysyi Haijele vielä kerran, nähdessään +ylhäällä oven vieressä pitkän luudan ja kumolleen kaadetun saavin. + +-- Ei -- katsos, seurakunnan vaivaiset oleskelevat täällä ylhäällä -- +kaksi köyhää vaimoa, jotka saavat asua ilmaiseen. + +Mirjamin mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Hän avasi oven, ja he +astuivat kapeaan, hämärään ullakkohuoneeseen. Haijelen katse kiersi +silmänräpäyksessä koko tämän vähäisen alan. Kahdessa nurkassa oli +makuuvaatteita, yhdessä ruoka-astioita. Muuten siellä oli ainoastaan +kaappi, pöytä, pari maalaamatonta penkkiä -- tai lienevätkö olleet +niin vanhat, että maali oli kulunut pois -- sekä kaikenlaista +järjestämätöntä sälyä, likaisia rättejä ynnä muuta. Muutama pieni +lasiruutu oli tämän huoneen ja synagoogan salin väliseinässä, ja niiden +luona seisoi kaksi ijäkästä, kehnosti puettua naista. He käänsivät +päätänsä, kun kuulivat oven käyvän, tervehtivät ja siirtyivät pois +penkin edestä, joka oli asetettu ruutujen kohdalle. + +Haijele vapisi mielenliikutuksesta. Tämä oli siis naisten paikka! Tämä +oli osa juutalaisten synagoogasta! + +Alhaalla ei vielä ollut kuin pari henkeä. Hänellä oli hyvää aikaa +katsella sinne. Tahraiset seinäpaperit, vanhat penkit, likainen +käsiliina oven suussa... Mutta lakikäärön säilytyspaikka näytti +kuitenkin juhlalliselta salaperäisine verhoineen, ja rukoilijat +seisoivat hartaina paikoillansa. + +Oi heitä raukkoja... Kyllä he varmaan olisivat parempaa tahtoneet, +mutta mistä ottaa köyhyydessä ja kurjuudessa... + +Pitkän odotuksen jälkeen menot vihdoinkin voivat alkaa, kun kymmenen +miestä oli saapunut. Ainakin puoli tuntia oli kulunut yli määräajan. +Mutta sitte kertyikin väkeä runsaasti, jotta pieni sali kokonaan +täyttyi. Naisia ei tullut lisäksi ullakkohuoneeseen muita kuin rouva +Sliman, joka oli hyvin uskollinen kirkonkävijä. + +-- Täällä on niin huonoa, -- sanoi hän Haijelelle kuin anteeksi +pyytäen. -- Ajatelkaa, kun Jom Kippurina täytyy koko päivä istua täällä +kuumuudessa ilman ruokaa! Viime kerralla minä jouduin sängyn omaksi. +Kyllä me jo keräämme rahaa uutta kirkkoa varten -- mutta tiesi koska se +saadaan... + +Haijele vaan huokasi vastaukseksi. + +Ei kuorolaulua, ei mitään saarnaa... Ja niin heikosti ääni kuului +tänne ylös, että Haijele vaivoin saattoi seurata. Kerran hän vilkaisi +Mirjamiin, jolla oli isävainajan vanha rukouskirja avoinna helmassansa. +Tyttö katseli sitä vakavan näköisenä, mutta, se oli nurinpäin. + +Haijele ei voinut yhtyä kiitosrukouksiin; ne tuntuivat vihlovalta +ivalta. Alennuksen tuskanmalja läikkyi jo yli reunojensa. Hän purskahti +haikeaan, hillittömään itkuun. + +Vihdoin hän hiukan tyyntyi, avasi kirjansa ja alkoi kiihkeästi +rukoilla, huolimatta siitä, mihin asti alhaalla salissa oli ehditty: + +--"Katso kurjuutemme puoleen, aja asiaamme, vapahda meidät pian, +kunniasi tähden! Paranna meitä, niin olemme parannetut, auta, niin +olemme autetut! Sillä sinä olet armahtava lääkäri. Ole siunattu, +Adonai, sinä, joka teet Israelin terveeksi jälleen!" + +"Anna vapautemme suuren pasuunan soida! Nosta lippu ja yhdistä +hajoitetut! Tuo meidät maan neljältä kulmalta kokoon! Ole siunattu, +Adonai, sinä, joka ahdistetun kansasi Israelin yhdistät jälleen!" + +Sitte hän nousi, sanoen Mirjamille: -- Tule, me lähdemme kotiin. + +Tuska oli raivonnut hänen rinnassansa, mutta nyt hän oli +rauhallinen. Kasvoilla ei enää kuvastunut muuta kuin lujaa tahtoa ja +päättäväisyyttä. Hän tiesi nyt ohjelmansa. Yksi oli nykyhetken tehtävä, +miten sitte muodostuikin lopullinen pelastustie: kansa oli nostettava, +herätettävä palavaan koti-ikävään, koottava hartaaseen työhön yhteisen +suuren päämäärän, isien maahan palaamisen toteuttamiseksi. Se oli +ensimmäinen askel ylös alennuksesta. + +Haijele muisti, miten hän ennen lapsena oli unelmoinut Jerusalemin +valloittamista. Ehkä siitä tulisi todellisuus, ehkä hän saisikin vielä +juhlajoukossa kulkea sisään Siioniin... + +Kun he saapuivat kotiin, oli Rebekka vastassa, ojentaen Haijelelle +kirjeen. + +-- Se on varmaan sedältäsi, -- arveli Mirjam. -- Eikös ollut harmi, kun +se sattui schabesina tulemaan! Nyt et saa avata sitä. + +-- Viedään talonmiehelle, -- ehdotteli Rebekka. -- Hän on Goi, kyllä +hän avaa. + +Mutta Haijele ei heidän tuumiansa kuunnellut. Hänen sydämensä alkoi +kiivaasti sykkiä, kun hän näki päällekirjoituksen. Käsiala oli Ruubenin. + +Kyllä Haijele sabbattisääntöihin pani arvoa, mutta liika on liikaa. +Kuitenkin hän pisti kalliin kirjeen koskematta taskuunsa. Ei hän +avaamista arkaillut, vaan uteliaita katseita. + +Vihdoin jäätyänsä yksin hän kuumeisella kiireellä riisti kuoren rikki +ja luki silmin, jotka janoisina imivät sisällyksen: + +-- "Haijele, rakkaimpani! Luulin ymmärtäneeni sinut siten, että +rohkenen tämän kirjeen lähettää. Jos erehdyn, niin anna anteeksi! + +"Kun karkoitit minut luotasi, aleni aurinkoni; kun lähdit, olisi se +yöhön laskeutunut, ellei silmiesi katse erohetkellä olisi jättänyt +toivon hohdetta taivaalleni. Haijele -- saanko vielä nähdä aurinkoni +täydessä kirkkaudessansa? + +"Minä tahdon tunnustaa sinulle sen, mitä jo aioin sanoa silloin, kun +turhaan pyrin luoksesi. En ollut mies, sillä juomingeista etsin +epätoivooni lohdutusta. Sen kauhean yön muisto avasi silmäni. Minun +täytyi inhota sekä itseäni että seuraa, jossa olin ollut. Se kansa, +jota sinä vihasit, kävi vastenmieliseksi minullekin, ja se piiri, johon +sinä et tahtonut kuulua, muuttui tyhjäksi sydämelleni. + +"Kaikki näyttää ihan toiselta, kun aurinko alenee... + +"Ensimmäisenä sabbattina lähtösi jälkeen menin synagoogaan, jonka ovia +en ollut avannut sitte kuin poikana. Mutta muodolliset menot eivät +minua miellyttäneet enempää kuin ennenkään -- muuta en voi sanoa, sillä +tahdon olla rehellinen. Kuulin sitte sedältäsi, että olit ruvennut +sionismia tutkimaan, ja minä lähdin kuulemaan sionistipuheita, joille +tähän asti olin olkapäitäni kohottanut. Siellä sydämeni lämpeni -- +mistä syystä, en tiedä. + +"Aateko sen teki, vaiko esittäjän kaunopuheisuus, vai tieto, että +sinä kenties paraikaa mietit samoja asioita -- päätä itse, minun +arvostelukykyni on poissa. En tiedä enää mitään -- mutta anna minulle +lupa, ja ensi laivalla olen luonasi!" + +Riemusta värähtäen Haijele painoi kirjeen sydäntänsä vasten. Mutta +samassa kirkas kyynel vierähti poskelle. + +-- Ei niin, ei niin, rakkaani, -- hän kuiskasi. -- Meidän täytyy vielä +odottaa. Sinä et tule, vaan minä palaan. Rakkautesi Israeliin on vasta +silmikolla; sen täytyy kukkaan puhjeta. Silloin on hetki tullut, ja me +käymme yhtyneinä kypsyttämään hedelmää kansallemme. + + + + +IV + +TÄHTI-ILTOJA + + +Pakkanen paukkui nurkissa ja taivas loisti ja leimahteli lukemattomin +tähtivalkein, kun Mirjam issikalla ajoi palokunnantalolle. Äidin ja +Haijelen piti myöhemmin tulla, mutta yön keijukaisten kuningatar ei +voinut heitä odottaa. + +Sykkivin sydämin hän sivuhuoneessa pukeutui kiiltoharsoihinsa. Tummat +kiharat laskettiin valloillensa ja tähtikoriste kiinnitettiin otsalle. +Kainona ja ihanana hän siinä seisoi keveäverhoisten lasten keskellä, +jotka muodostivat hänen keijukaisparvensa. + +Vähitellen sali täyttyi. Juutalaisia oli enin osa, se kohta ilmeni +kasvonpiirteistä, mutta sieltä täältä vilkkui joku vaaleampikin pää. +Mikä lieneekin helsinkiläisiä houkutellut -- uteliaisuusko vai kaunis +ohjelma. -- Herroilla oli hännystakit, kiiltävät rintamukset ja +valkoiset kaulahuivit; juutalainen naismaailma loisti kuin kukkatarha +mitä kirjavimmissa ja heleimmissä väreissä. Vaan kun Haijele ohjelman +jo aljettua uljasryhtisenä ilmaantui käytävälle tummanpunaisessa +samettipuvussaan, säkenöivin kaulakoristein ja hiusneuloin, silloin +kaikki muu koreus vaipui varjoon, suhina kävi yli salin, ja laulajatar +parka sai hetken aikaa kuuroille korville tulkita sävelten salaisuuksia. + +Eräässä nurkassa istui Esko Kaisla puolittain pylvään varjostamana. +Ensin hän huvitettuna katseli ympärillensä, sitte muuttui +välinpitämättömäksi ja hajamieliseksi, haukotteli ja katsoi kelloansa. +Eikö tuo laulu ja soitto jo loppunutkaan? + +Vihdoinkin! + +Ihmiset alkoivat nousta paikoiltansa, tuoleja työnnettiin syrjään, +ja soristen koko yleisö tunkeusi eteenpäin, päästäksensä niin +lähelle lavaa kuin suinkin. Lamput sammuivat; ainoastaan eriväriset, +haaveelliset valojuovat värehtivät taustalla. Jo aukeni ovi, ja +keijukaisten parvi liiteli sisälle. + +Esko katsoi viehättävää näkyä kuin lumouksen vallassa. Oi tuota yön +ihanaa kuningatarta! Joka ilme oli sanoin selittämätöntä suloa, joka +liike hienointa runoutta. Tämän vuoksi kyllä kannatti ikävystyneenä +odottaa kokonainen pitkä ilta. + +Kolmeen kertaan oli baletti esitettävä yleisön myrskyisestä pyynnöstä. +Haijelekin oli ihastunut, ja Rebekka, joka tänään oli oikein rouvan +asussa, tunsi sydämensä paisuvan äidillisestä ylpeydestä. Tässähän +istui hänen rinnallansa toinen tytär, jonka komeus oli vetänyt kaikkien +huomion puoleensa, ja tuossa toinen kiepsahteli niin kauniisti, että +ihmiset olivat vallan hulluina hurmauksesta. + +Rebekka ei hennonut lähteä pois vielä ohjelman loputtuakaan, yleisen +tanssin alkaessa. Nythän paraiten sopi nähdä, kuinka hänen tyttärensä +kelpasivat nuorille miehille. + +Naftali Junker, lyhyt, paksu, rasvaviiksinen kauppapalvelija, kumarsi +heti Haijelelle, mutta sai kieltävän vastauksen, samoin kuin kolme +seuraavaakin, jotka tulivat häntä pyytämään tanssiin. Vähät hän välitti +heidän loukkaantumisestansa ja äidin mielipahasta. Hän vetäytyi +pois uudistamaan tuttavuutta Ruubenin sisaren Rachelin kanssa, joka +sievänä ja tyytyväisenä istui Hesekielinsä rinnalla, nyt ensi kertaa +näyttäytyen uudelle seurapiirillensä. Mutta pian vietiin pikku rouvakin +tanssin pyörteeseen. Silloin Haijele siirtyi vielä syrjemmälle, yksin +erilleen. + +Miksi hän ei tanssinut? Niin, olihan siinä oikkua ja ylimielisyyttäkin +mukana; tuntui hauskalta näin asettua ikäänkuin muita korkeammalle. +Mutta ei tanssi häntä nyt todella huvittanutkaan. Kenties, jos Ruuben +olisi astunut yli lattian... + +Oh, taaskin! Vielä kerran hänen siis täytyi huomata itsensä +nöyryyttävällä tavalla ympäristönsä veroiseksi, kun pohjemmalle +mentiin... + +Ei, ei, ei. + +Hän ei tahtonut, hän ei voinut alentua noiden ajattelemattomien, +lepertelevien ihmisten kannalle, jotka meluavan soiton tahdissa +pyörivät ympäri salia. Tämänkin he olivat Gojimilta oppineet. Sillä +toista oli tanssi muinoin, kun Israelin immet karkeloin ja kantelein +lähtivät voittoisaa Daavid kuningasta kunnioittamaan... + +Unohdettu, unohdettu oli isien mieliala: "Baabelin virtain luona +me istuimme ja itkimme, koska Siionia muistelimme." Ei kukaan +täällä Siionia ikävöinnyt... Ei muut kuin hän, joka tunsi sydämensä +polttavasta kaihosta ja tuskasta nääntyvän... + +-- Voi minua, ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni! -- + +Juuri samassa Mirjam pyörähti hänen ohitsensa. Kenen käsivarrella +hän lepäsi? Valkotukkaisen nuorukaisen, joka ei voinut olla mikään +juutalainen. Ilmetty Goi! Ja Mirjamin silmät säteilivät ja posket +hehkuivat, ja keltaisen silkkipuseron leveät pitsit löyhyivät pilvenä +ympärillä. + +Haijelen katse synkistyi. Onneksi Goi oli tanssinut loppuun, ja nuori +juutalaispoika tuli viemään Mirjamia lattialle jälleen. + +Kotiin Haijele halusi. Mitäpä hän täällä? -- Rebekka myös olisi jo +ollut valmis tulemaan, mutta vaikea oli jättää Mirjamia yksin ja yhtä +vaikea keskeyttää hänen iloansa. + +-- Lähtekää vaan rauhassa, -- nyökkäsi rouva Sliman hyväntahtoisesti. +-- Minä kumminkin viivyn täällä loppuun asti, koska olen +toimikuntalainen. Kyllä minä hänestä huolen pidän. -- + +Ja yön tunnit kuluivat, ja yhä nuoriso tanssi. Soitettiin valssin +säveltä. Jälleen liiteli Mirjam Eskon käsivarrella. + +-- Oi, kun tämän jo täytyy loppua, -- hän kuiskasi. -- Rouva Sliman +sanoi äsken, että nyt soi viimeinen valssi. + +-- Saanko sitte saattaa teidät kotiin? + +-- En tiedä... Mirjam oli hätäyksissään ja kuitenkin niin onnellinen. +Nopeasti hän teki päätöksen, rohkeampana kuin milloinkaan ennen. -- +Tulkaa... mutta mennään heti, pujahdetaan nyt tästä... Muuten rouva +Sliman tulee! + +He olivat juuri eteisen oven kohdalla. Esko kumarsi, laski hänen +kätensä irti, ja he katosivat salista. + +Yhä loisti ja leimusi taivas, kun he ulos ennättivät. + +-- Niin kirkkaita tähtiä! -- sanoi Mirjam. + +-- Minä tiedän kaksi tähteä, joiden valo on vielä kirkkaampi, -- +vastasi Esko, katsoen hänen silmiinsä. + +Sitte he kulkivat pitkän aikaa äänettöminä. Yhtäkkiä Mirjam löi kätensä +yhteen. + +-- Voi, voi, koko vaatemyttyni jäi ottamatta korjuun! + +-- Ottakoon rouva Sliman sen, kun ei hän teitä saanut, -- hymyili Esko. +Ja Mirjamkin rauhoittui, nauraen omalle pelästyksellensä. Nyt rupesi +puhelu luonnollisemmin sujumaan. Mutta matka oli liian lyhyt; oltiin jo +perillä. + +-- Milloin saan tavata teidät jälleen? -- kysyi Esko portilla. + +-- Ei ole tanssiaisia enää, -- huokasi Mirjam. + +-- Minä lähden ehkä jo viikon lopulla pois. Ystäväni ylioppilas +Marjamaa on pyytänyt minua kotiinsa. Näettekö, maalla on helpompi lukea +tenttiä, ja minä aion keväällä valmistua... + +Mirjam kävi alakuloiseksi, mutta ei rohjennut mitään puhua. Vihdoin +hän kumminkin kysyi, jotakin sanoaksensa: -- Ettekö tekin ole maalta +kotoisin? + +-- Olen kyllä, mutta sinne on pitkä junamatka ja vielä penikulmittain +ajettavaa. Koetan ennen joulua saada estetiikan suoritetuksi, ja +sentähden on pysytteleminen lähempänä Helsinkiä. + +Mirjam ei tietänyt, mitä estetiikka olikaan. Taas he vaikenivat, +seisoen yhä paikallansa. + +-- Neiti Mirjam, -- virkkoi Esko vihdoin, tarttuen hänen käteensä, -- +olenko liian rohkea, jos pyydän, että huomisiltana kello kahdeksan +kohtaisitte minut Heikin esplanaadin päässä? + +-- En tiedä voinko, -- kuiskasi Mirjam, sydämen sykkiessä melkein +kuuluvasti. + +-- Mutta enhän minä saata teidän kodissanne käydä... + +-- Minä tulen, -- vastasi tyttö silloin kiireisesti, ikäänkuin omaa +ääntänsä pelästyen. -- Hyvää yötä! + +Rebekka heräsi hänen astuessaan sisälle. -- Miten pääsit kotiin? -- hän +kysyi. -- Tulitko Gietel Slimanin kanssa? + +Mirjam oli pulassa, mutta hänen aivonsa toimivat tavattoman sukkelasti +tänä iltana. + +-- Kyllä hän sinne vielä jäi, -- hän vastasi. -- Minä lähdin yksin +issikalla. + +Siihen Rebekka tyytyi, ja pian oli huoneessa hiljaista jälleen. + +Mutta koko toisen päivän Mirjam oli kuin huumeessa. Eilinen menestys, +valvottu yö, kävely tähtien loistossa ja vihdoin täksi illaksi annettu +lupaus -- kaikki pyöri hänen päässänsä järjestämättömänä sekamelskana. +Hetkittäin hän tunsi hirveätä rauhattomuutta. Mitä sanoisivat äiti +ja varsinkin Haijele, jos he tietäisivät --? Ehkä hän olikin tehnyt +suuren synnin, kun antautui Goin kanssa asioihin... Vaan tämä oli niin +ihmeellistä, niin kiehtovaa ja autuasta, ettei sitä jaksanut vastustaa +-- eikä tahtonutkaan... + +Mitä sitte oikeastaan oli tapahtunut? Kuinka se oli käynyt? Ei hän +käsittänyt mitään, mutta tuntui ihan kuin jotain uutta olisi herännyt +hänen sielussaan, niinkuin olisi puhjennut jotain keväistä, joka +olemassaolostaan riemuitsi, mutta samalla janosi ja pyysi kasvamista. +Ja kaikki se ihana ja ihmeellinen liittyi häneen -- tuohon vieraaseen, +jonka näkemistä Mirjam pelkäsi ja odotti ja ikävöi... + + * * * * * + +Taas he kulkivat tähtien tuikkeessa, illan hiljaisuudessa. Töölön +tiellä ei ollut pelkoa tuttavain tapaamisesta, vaikka vielä olikin +ihmisten liikkumisaika. + +-- Mirjam, sinä yön ihana keijunen, sinä minun tähtivaloni... + +-- Oi Esko, onko se ihan totta? Kuinka voin ymmärtää, että sinä minua +rakastat? + +-- Kuinka voisin olla rakastamatta, kun olen silmiisi katsonut? + +-- Mutta minä pelkään, Esko! Sinä olet kristitty. + +-- Emme sitä ajattele. Me olemme yhtä rakkaudessa. + +-- En uskalla puhua äidille ja Haijele sisarelleni. Mitä he +tekisivätkään minulle... + +-- Eihän heidän sitä tarvitse tietää. + +-- Kuinka me muuten menemme naimisiin? + +Kysymys sai Eskon säpsähtämään. -- Älä huolehdi, -- hän sanoi +hätäisesti, itsekin levottomana, -- se kyllä aikanaan selvenee. Nyt +emme muista muuta kuin nuoren lempemme onnea!... + +Vielä toisenakin iltana Mirjam pääsi epäilystä herättämättä pujahtamaan +kadulle. Kolmas oli perjantai, valmistuspäivä. Kun hän silloin vasta +myöhäiseen palasi, oli Rebekka levottoman näköinen ja Haijelen muoto +tuhoa ennustava. + +-- Missä olit? -- hän kysyi ankarin katsein. + +-- Ulkona vaan... Oli niin kaunis ilta. + +-- Mirjam, tahdotko sanoa, että kävelit kaksi tuntia yksinäsi pitkin +katuja? + +-- Eeva Peritz oli kanssani, -- vastasi hän vikkelästi. + +Silloin Haijele asettui hänen eteensä synkkänä ja uhkaavana. + +-- Sinä valehtelet! Eeva Peritz kävi äsken asialla luonamme. + +Mirjam säikähti. Voi hirmuista, mikä tässä tulisikaan neuvoksi? + +-- Sano, missä olit ja kenen kanssa! + +-- Minä... minä tapasin sattumalta Sointu Kaislan ja unohduin hänen +kanssaan puhelemaan... Antakaa anteeksi! Minä niin pelkäsin kertoa +sitä, kun Haijele ei pidä hänestä... Mutta emme me sanallakaan +maininneet Nasarealaista... + +Mirjam ei itsekään ymmärtänyt, kuinka hän sen niin pian keksi. Selitys +tuntui luonnolliselta, ja hän huomasi heti, että hänen oli onnistunut +pettää sisarensa, niin viisas kuin tämä olikin. + +-- Vai niin. Sinulla näkyy olevan ihmeellinen taipumus Gojimin puoleen, +mutta se on juurrutettava pois, sen minä sanon sinulle. Ja tiedätkö, +kuinka suuren synnin sinä teit äsken? Tiedätkö, että isien pahat teot +tulevat lasten päälle? Jumalan kostava käsi kohtasi meidän isäämme -- + +-- Olow hascholom, -- mumisi Rebekka, joka kauhistuneena kuunteli +Haijelen saarnaa. Hän muisti, kuinka hän itsekin usein oli ostajia +puijannut. + +-- ... sentähden, että hän oli petoksen ja valheen pauloihin +kietoutunut. Mirjam, varo itseäsi! + +Mirjam itki ja vapisi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei +Haijele asian todellista laitaa tietänyt. Mitä olisikaan siitä +seurannut? Voi kauheata! -- Jospa Haijele pian menisi matkoihinsa. +Äidin kanssa kyllä sentään jollakin tavoin tulisi toimeen. + +Ikäänkuin Mirjamin toiveiden toteuttamiseksi tapahtuikin, että Haijele +toisena päivänä, sabbattina, alkoi puhua lähtöhankkeistansa. Hän +oli äsken saapuneesta lehdestä lukenut, että noin kuukauden perästä +sionistit aikoivat pitää kongressin Baaselissa. Kysymys oli hänelle nyt +niin tärkeä, että kaikki muut näkökohdat saivat sen tieltä väistyä. Jos +hän parin viikon kuluttua matkustaisi, ehtisi hän pikimältään käväistä +kotonakin Leipzigissä. + +-- Ehkä saan sieltä Ruubenin mukaani, -- hän ajatteli itsekseen. + +-- Hyvä, hyvä, että hän menee! -- riemuitsi Mirjam sydämessänsä. Vaan +samassa hän syvään huokasi. Oikeastaan tämä lähtö tuli liian myöhään; +silloinhan Eskokin jo aikaa oli mennyt, eikä enää ollut mahdollisuutta +ihaniin iltakävelyihin. + +Eskon matka oli siirtynyt tiistaihin. Sabbattina heidän ei pitänyt +kohdata toisiansa, niin oli varovaisuuden vuoksi päätetty. Vaan +sunnuntai-iltana Mirjam tuskallisen rauhattomuuden vallassa vahti +ulospääsyn tilaisuutta. Ei mitään toivoa! Äiti kärsi hampaankolotusta +ja Haijele kirjoitti kirjettä; päiviksi hankittu aputyttö, muuan pieni +Ester, oli jo lähtenyt kotiinsa. Jos Mirjam olisi liikahtanutkaan +padan äärestä, olisi neljä silmää heti iskeytynyt häneen. Kerran hän +kuitenkin pääsi päällysvaatteitta portille saakka. Siinä hän värjyi +pakkasessa, toivoen Eskon kulkevan ohi, mutta häntä ei kuulunut. +Varmaan hän vuotteli kadun päässä, kuten oli määrä. Ja Mirjamin täytyi +palata tyhjin toimin, ikävissään ja huolissaan siitä, mitä Esko hänestä +nyt ajatteli, kun turhaan sai odottaa. + +Onneksi Mirjamilla oli hyvä toivo seuraavan illan suhteen -- viimeisen, +jonka Esko vietti kaupungissa. Hänellä oli laulutunti iltapäivällä, ja +sen jälkeen sopi jättäytyä ulos. Voi, voi, kunpa vaan tuo ilkeä Haijele +ei mitään esteitä laittaisi... + + * * * * * + +Soinnun mieleen oli juolahtanut tulla laulutoveriansa noutamaan, ja +Haijele loi heihin tyytymättömän katseen, jota seurasi vakava muistutus +Mirjamille. + +-- Tule täsmällisesti kotiin! Sinua tarvitaan, sillä Rachel Sliman +lupasi illalla käydä luonamme. + +Mirjam oli ollut suuressa mielenjännityksessä, ja Haijelen käskevä ääni +kiihotti häntä vielä enemmän. Sanoilla hän ei kuitenkaan uskaltanut +vastustaa, mutta mielessään hän ei tällä kertaa epäillyt. Hänen täytyi +tavata Esko, hänen täytyi saada vielä muutama onnen hetki ennen eron +ikävää. Kävi sitte kuinka kävi! + +-- Kylläpä tänään on kylmä, -- sanoi Sointu, kun he tulivat kadulle, ja +nosti kauluksen korvillensa. + +-- Talvi on aikainen, -- virkkoi Mirjam koneellisesti, ajatukset muissa +maailmoissa. + +-- Minäpä näin viime yönä unta kesästä ja kukkasista, -- kertoi Sointu. +-- Mutta kesä ei ollut Suomen kesä, ja kukat olivat kauniimpia kuin +täällä. + +Mirjam piti saduista ja alkoi kiinnittää huomiota Soinnun puheeseen. -- +Juttele koko unesi, -- hän pyysi. + +-- Ei siinä juuri enempää ollutkaan. Näin vaan kedon, joka oli täynnä +korkeita valkoisia liljoja. Minä kuljin niiden keskellä yhtä valkeassa +puvussa kuin nekin ja soitin pientä hopeaharppua. Ympärilläni kuului +vieno laulu -- siihen heräsin. + +-- Missä se keto oli? + +-- Taivaan tarhoissa, -- vastasi Sointu kyyneltyvin silmin. + +Mirjam katsoi häneen aralla hämmästyksellä. + +-- Miksi sinä itket? -- hän kysyi niin hiljaa, kuin olisi pelännyt +häiritsevänsä. + +-- Enhän minä itke... mutta minun tuli jälleen niin ikävä sinne ylös... + +-- Mitä sinä tarkoitat? + +-- Niin, näetkö Mirjam, kyllä täällä maan päälläkin on ihanaa, mutta +minusta tuntuu toisinaan, ikäänkuin kulkisin vieraassa metsässä +ja kaipaisin kotiin. Enkä minä oikein sovi tänne; kaikkeen olen +liian heikko. Koulussa en voinut käydä vuottakaan. Sitte olen vaan +hyvin hitaasti lukenut kotona isän tai opettajattaren johdolla ja +aina välimmiten ottanut laulutunteja. Musiikkiopistoon olisin niin +mielelläni mennyt, mutta lääkäri sanoi, että se rasittaisi liikaa. +Nyt olen taas vähän aikaa saanut koetteeksi laulaa, ja kaikki jo heti +väittävät, että olen käynyt siitä heikoksi ja kalpeaksi... + +-- Kalpea sinä oletkin tavallisesti, mutta nyt poskesi punoittavat. + +-- Sen tekee pakkanen, -- virkkoi Sointu. Ääni soi pirteältä, mutta +kaihoisa katse viipyi yhä silmissä. + +Hetken he olivat ääneti. Sitte Mirjam rohkaisi mielensä. + +-- En tiedä, ymmärsinkö oikein. Ethän sinä voinut tarkoittaa, että... +että tahtoisit kuolla? + +Sointu painoi päänsä alas. + +-- Isän ja äidin tulisi ikävä... En minä tahdo ennenkuin Jumala tahtoo. + +-- Kuolemahan on jotain niin kauheata, -- sanoi Mirjam, ja väristys +kävi läpi hänen ruumiinsa. + +Silloin Sointu kohotti katseensa. + +-- Ei, Mirjam, Jeesus tekee sen suloiseksi! Hän on voittanut kuoleman. + +Taas oli Mirjam vaiti, mutta aallot kävivät hänen rinnassansa. Kuinka +kummallista ja outoa olikaan tuo, mitä hän kuuli! Hänen täytyi ottaa +nyt siitä tarkempi selko. + +-- Kerro minulle kaikki! -- hän pyysi, tarttuen kovasti Soinnun +käsivarteen. -- Mitä hän tekee? Kuinka hän voittaa? + +-- Hän kantaa yli synkän virran, vaatettaa puhtaaseen pukuun ja +taluttaa portista Jumalan kaupunkiin. Siellä on ijankaikkinen ilo, +sillä hän kuivaa kyyneleet... + +-- Ja kuka pääsee sinne? -- kysyi Mirjam, tuskin uskaltaen hengittää +kiihkeässä odotuksessansa. -- Tekö kristityt? + +-- Jeesus veisi niin mielellänsä kaikki ihmiset Isän majoihin, mutta +he eivät huoli hänestä, -- vastasi Sointu surumielisesti. -- Oi kuinka +hän ikävöi sinua, Mirjam, ja kaikkia Israelin lapsia. Minä olen +varma siitä, että moni teistä vielä tulee sinne. Vaan ei kaikille +kristityille portti aukene... + +-- Minkätähden? -- kysyi Mirjam yhä enemmän hämmästyneenä. + +-- Ei mitään saastaista pääse sinne sisälle, eikä mitään kauhistuttavaa +ja valheellista; ne ainoastaan, jotka Karitsan elämänkirjaan ovat +kirjoitetut... + +Suuri tuska valtasi Mirjamin. Kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna +välkkyi hänen silmäinsä edessä: "Sinä olet valehdellut!" + +-- Mutta ei kenenkään nimi tulisi elämänkirjaan, ellei Jeesus antaisi +syntejä anteeksi, -- jatkoi Sointu. + +Mirjam ei kuunnellut enempää, hän palasi nykyhetkeen jälleen. Tänä +iltanakin piti taas keksiä jokin valhe... Ja samassa hän huomasi, että +he puhuessaan olivat kulkeneet kauvas ohi opettajansa asunnon ja nyt +varmaankin myöhästyisivät tunnilta. + +Neiti Telén oli kiltti eikä torunut, korvasipa vielä senkin, mitä tytöt +olivat laiminlyöneet, pitämällä heitä pitkälle yli määräajan. Mirjam +oli levoton ja seurasi huonosti. Äskeinen keskustelukaan ei tahtonut +jättää häntä rauhaan, mutta vielä enemmän hän tuskaili ajan kulumista. +Esko odottaa... Ehkä hän pitkästyy ja luulee, ettei Mirjam taas +tulekaan. Ja tämä on viimeinen ilta! Jokainen minuutti, joka kuluu, +vähentää yhdessäolon toivottuja hetkiä... + +Kun he vihdoin pääsivät pois, syöksyi Mirjam sellaisella vauhdilla +portaita alas, että Sointu tuskin saattoi pysyä rinnalla. Katuovella +hän hätäisesti puristi toverinsa kättä, sanoen: -- Nyt en tulekaan +kanssasi, Sointu; minun on kiire. Toiste kerrot enemmän... + +-- Saanko kertoa Jeesuksesta? -- huudahti Sointu riemusta loistavin +silmin, pidellen ystävän kättä lujasti omassansa. -- Rakas Mirjam, ihan +varmaan sinusta vielä tulee kristitty. + +Mutta Mirjam riuhtaisi kätensä irti ja kiiti vastaamatta pois. Hän ei +katsonut oikealle eikä vasemmalle, kiirehti vaan eteenpäin. Oli kuin +kaksi voimaa olisi hänen askeleitansa siivittänyt. Rakkaus veti häntä +siihen paikkaan, jossa hän arveli Eskon odottavan, ja Soinnun sanat +tuntuivat ajavan takaa. + +"Ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty." + +Niin, niin, kuka tiesikään... Olihan eräs juutalainen laulajatarkin +kääntynyt ja kastettu ja mennyt kristityn kanssa naimisiin. Mirjam oli +lapsi silloin, mutta siitä oli puhuttu paljon. Hän muisti erityisesti +ihmetelleensä, mitä se kastaminen oli, mutta äiti ei osannut muuta +selittää, kuin että se on jotain salaperäistä, joka tekee ihmisen +kristityksi. Hän oli sitte kerran kadulla nähnyt tuon laulajattaren ja +peläten ja kammoten väistänyt häntä suuressa kaaressa. Myöhemminkin +hän oli kuullut kasteesta puhuttavan, ja aina hän silloin oli tuntenut +pelonsekaista uteliaisuutta. Kerran hän kysyi Soinnulta, mutta ei +tullut hänen vastauksestaan viisaammaksi. Siltä hänestä kumminkin +tuntui, ettei se mahtanut semmoista ensinkään olla, kuin hän oli +kuvitellut. Ehkä hänenkin vielä täytyisi siihen uskaltaa, jos ei muuten +voinut Eskon vaimoksi tulla... + +Minkätähden kaikki oikeastaan olivatkin niin vihaisia kristityille ja +heidän kasteillensa ja menoillensa? Eihän Sointu puhunut muuta kuin +kaunista tuosta merkillisestä Nasarealaisesta. Ja kaikki muutenkin oli +niin kaunista, mitä Sointu puhui. Niin, ei sitä ensinkään tietänyt, jos +ehkä Eskon tähden -- + +Hän säikähti kesken ajatustansa. Oliko hän hullu? Haijele varmaan +tappaisi hänet, jos sellaista tapahtuisi... + +Eikä hän kelvannutkaan kristittyjen taivaaseen. Hän oli valehdellut ja +aikoi sitä tehdä vieläkin... + +-- Mirjam, rakas tyttöni, tulithan kuitenkin! -- kuuli hän samassa +äänen sivultansa. + +-- Esko, Esko! -- hän huudahti riemuiten. Ja rinnakkain he kiiruhtivat +rauhaan syrjäisille teillensä, joiden valona oli vain tähtien tuike ja +lemmen hehku. + +Juuri kun jo luulivat turvassa olevansa, tuli vastaan joku, joka +tervehti. Säpsähtäen he katsoivat ylös ja kohtasivat Pentti Viljakan +katseen. Siinä oli merkitsevää naurua, melkeinpä vahingoniloa, joka +puhui paremmin kuin sanat. + +-- Tuo yöhuuhkaja, -- sanoi Esko äkeissään, kun he olivat ohitse +ehtineet, -- mikä hänen nyt tänne toi? + +-- Hyvä, ettei ollut kukaan meikäläisistä, -- virkkoi Mirjam +helpotuksesta huoahtaen. -- Et usko, millaisessa vapistuksessa minä +aina saan olla. Mutta en tahdo sitä nyt ajatella. Koko iloni menisi +pilalle, jos kuvittelisin, mikä seuraa, kun tulen kotiin. Esko, puhu +minulle, puhu lakkaamatta! Minä tahtoisin unohtaa pelkoni... + +-- Sinä rakas lapsi, kuinka paljon panetkaan alttiiksi minun tähteni, +-- lausui Esko hellästi. -- En tiedä, mitä sanoisin. Kaikkihan sinä jo +kuulit, kun tiedät, että minä lemmin, ihailen, jumaloin sinua... + +-- Sano se uudestaan ja uudestaan! + +-- Sanon sen tällä tavalla, -- vastasi Esko, pitäen kädessään jotakin +taskusta otettua esinettä. Hänen kasvonsa hymyilivät, ikäänkuin sen, +joka tietää ostaneensa mieluisan joululahjan lapselle, mutta ei heti +avaa kääröä, saattaaksensa pienokaisen oikein uteliaaksi ja ilon vielä +suuremmaksi. + +-- Mikä se on? Näytä, näytä! + +Hän kuori esille pienen sormuksen, jota värillinen kivi koristi. Mirjam +huudahti riemusta. + +-- Onko se kihlasormus? + +Esko joutui vähän hämillensä. + +-- Emme vielä voi ihmisten tieten kuulua toisillemme... Mutta pidä tämä +muistona minulta, kun olen poissa. + +-- Oi kiitos, kiitos! Kuinka onnellinen minä olen, Esko -- niin +onnellinen, että en enää mitään pelkää!... + +Mutta hetket kuluivat ja ero läheni. Se tuli kuin musta hirviö -- ja +Mirjam tunsi jälleen sydämensä ahdistuvan. Suuret kyyneleet alkoivat +tipahdella hänen silmistänsä, ja hän painautui Eskon turviin kuin armoa +anoen. + +-- Täytyykö sinun lähteä? + +-- Olen jo aikaa sopinut siitä toverini kanssa, ja minua odotetaan. +Matkamme jo siirrettiinkin lauvantaista. Mutta palaanhan takaisin, +Mirjam -- älä itke! + +-- Kuinka tulee pimeä... Tähdet sammuvat... + +-- Niin, Mirjam, meidän täytyy lähteä kotiin. Ole luja ja rohkea! Pian +minä kirjoitan sinulle. + +-- Jos he saavat kirjeesi käsiinsä... + +-- Sinä noudat sen postista. Sinun on vaikeampi kirjoittaa minulle; +siitä ilosta minun täytynee kieltäytyä. Sitä enemmän odotan näkeväni +sinut jälleen. Pyyhi nyt kyyneleesi, armas! Vielä kerran tahdon nähdä +silmäsi kirkkaina. + +Mirjam koetti hymyillä. + +-- Oi Esko... minä tahtoisin olla iloinen... mutta anna anteeksi... Ja +hymy kuoli ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin. + +-- Sinä pelkäät, pieni kyyhkyni. Jumala sinua suojelkoon! + +Esko katsoi äkkiä ympärillensä. Ei ketään näkynyt. Hän kumartui tytön +puoleen ja suuteli hänen vapisevia huuliansa. + +-- Nyt hyvästi!... + +Vasta kotiovella Mirjam täysin käsitti, kuinka vaarallinen hänen +asemansa oli. Mitä tehdä? Millä puolustautua? Hänen aivonsa tuntuivat +lakkaavan toimimasta; sormus poltti hänen taskussaan ja Eskon suutelo +huulilla. Käsi vapisi lukon vääntimellä, mutta hän ei uskaltanut avata. + +Vaan eihän tässä viipyminenkään auttanut. Täytyi vihdoinkin... + +Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rachel Sliman oli jo +mennyt. Rebekka seisoi takan ääressä itkettynein silmin, ja Haijelen +poskilla paloi kaksi punaista pilkkua, jotka eivät hyvää tietäneet. Ei +sanaakaan Mirjam saanut suustansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin +palttina, ja mustat silmät tuijottivat tuskaisina. Hän oli odottanut +nuhdemyrskyä, mutta äänettömyys, joka häntä kohtasi, tuntui vieläkin +uhkaavammalta, aivan kuin kuolon tyyneys hirveän rajuilman edellä. + +-- Mirjam, -- sanoi Haijele vihdoin vakavalla, hillityllä tuomarin +äänellä, -- huomenna menen neiti Telénille ilmoittamaan, että +laulutuntisi ovat loppuneet. + +-- Ethän! -- rukoili Mirjam, joka sai nyt puhekykynsä takaisin. -- +Voi älkää vihastuko minuun, äiti ja Haijele! En minä ole mitään pahaa +tehnyt... + +-- Vai et! -- kuohahti Haijele, joka ei enää voinut suuttumustansa +pidättää. -- Tiedätkö, mitä sinusta kerrotaan? Rachel ei ole kauvan +ollut Helsingissä, ja hänkin sitä jo levittää. Minäpä sanon sen +sinulle: kristityt ovat heittäneet koukkunsa, onkiakseen sinut omalle +puolellensa! Kaikki ihmettelevät, että sinä olet niin mainioissa +väleissä heidän kanssansa. Minä itse olen nähnyt sinun yhden rinnalla +tanssivan, ja neiti Kaislan käsikynässä riipuit kuin hyvänkin ystävän... + +-- Mutta Haijele, kyllähän muutkin -- + +-- Älä keskeytä! Tässä ei ole kysymys muista, vaan sinusta. Gojimin +kanssa voi monella tavalla seurustella, mutta näenhän minä, mihin +se sinut vie. Kohta kai tulet kotiin, kirouksen kirja käsissäsi. +Toissapäivänä valehtelit minulle, tänään teit vastoin suoraa käskyäni -- + +-- Sinäpä et olekaan minun käskijäni! -- huudahti Mirjam, joka kävi +rohkeaksi sitä myöten kuin hänen mielensä kiihtyi. + +-- Vaiti, Mirjam, vaiti, -- pyysi Rebekka tuskassa, rientäen +tyttöjen väliin. Jo olikin aika, sillä Haijelen silmät salamoivat +ja käsi kohosi, aivan kuin hän olisi aikonut nutistaa maahan tuon +kapinoitsijan, joka uskalsi päästää moiset sanat huuliltansa. + +Rebekan edessä Haijelen käsi vaipui alas, mutta hän lausui nuhtelevin +katsein: -- Puolustatko häntä, äiti? + +-- En, -- huokasi Rebekka. -- Mihin tässä joutuisinkaan ilman sinua? +Mutta en minä soisi... + +Hän purskahti itkuun. Mirjam, jonka sydän heti heltyi, alkoi +nyyhkyttää, mutta Haijele pysyi kylmänä kuin jää. + +-- Äiti on antanut minulle vallan, ja minä käytän sitä kotini ja +kansani kunnian tähden, -- hän lausui Mirjamille. -- Tällä kertaa +riittäköön rangaistukseksi, että et enää pääse laulamaan. Samalla minä +kiellän sinua nyt kerta kaikkiaan: neiti Kaislan ja muiden kristittyjen +kanssa et saa tästedes olla missään tekemisissä. Ellet tottele, niin +tiedä, että minulla on voimakas käsi ja tarpeeksi lujuutta. Ensi +kerralla minä en sinua pehmeästi pitele! + +Rebekka oli ääneti, ja Mirjamin tahto taipui kuin ruohonkorsi tuulen +kourissa. Mutta vielä vuoteellansa hän nyyhkytyksistä vapisi. + +Yö levitti sysimustat siipensä. Viimeisetkin tähdet olivat sammuneet. + + + + +V + +ORKAMOSSA + + +Juna jyskytti tasaisessa tahdissa ja lumiset maisemat vilahtivat +ohitse, viipyen matkustajain nähtävinä vaan sen verran, että ehtivät +kutsuen kuiskata: Tulkaa, tulkaa suuren maailman hyörinästä! Luonnon +povella on unhotusta ja uutta elämää... + +Vaunut olivat jokseenkin tyhjät, sillä vielä ei ollut alkanut se +ristivirtaus, joka vie iloiset, vapautuneet joukot koululaisia +ja ylioppilaita odottavien omaisten luo jälleen, mutta toisaalta +tuo melkein yhtä sankat parvet jouluvieraita ja huvimatkailijoita +pääkaupunkiin. -- Toimi ja Esko olivat saaneet mukavan, yksinäisen +paikan, jossa kelpasi loikoilla, lukea tai keskustella -- mitä +vaan mieli teki. Ei ollut pelkoa tyytymättömistä silmistä eikä +tarpeettomista korvista, sillä paitsi heitä ei koko vaunussa istunut +muita kuin vanha mummo ja pari lasta. + +Toimi käyttikin heti tilaisuutta, ottaen Eskon vakavan tutkinnon +alaiseksi. + +-- Sinä et ollut eilen osakunnassa,-- hän lausui terävästi. + +-- En... minä... minä unhotin... Esko oli hyvin hämillään ja katseli +vuoroin vaunun kattoon, vuoroin ulos ikkunasta. + +-- Vai niin, sepä oli omituista! Minun mielestäni yhdeksän lukukautta +pitäisi riittää painamaan mieleen, minä viikonpäivänä osakunta +kokoontuu. + +-- Oletpa sinä äkeällä tuulella, -- sanoi Esko, koettaen laskea +leikkiä. -- Aiotko jatkaa sitä Orkamoon asti? + +-- Eipä tosiaan olisi ihme. Me raittiusmieliset ponnistimme kaikki +voimamme, saadaksemme kerrankin jotain toimeen. Ei ole ensinkään +yhdentekevää, mille kannalle osakunta asettuu talon ravintola-asiassa. +Vaikka mitäpä tätä sinulle selitän. Tiedäthän sen itse yhtä hyvin, +koska juuri eilisen kokouksen tähden lykkäsimme matkamme. + +Toimen ääni oli niin pureva, että Eskoa alkoi hermostuttaa. Samalla hän +oli koko lailla häpeillänsä. + +-- Paha se oli, -- hän yritti puolustautua, -- mutta usko minua, +unohdin sen todellakin juuri sinä hetkenä. Ja jos olisin muistanutkin, +en olisi voinut tulla. Eikä yksi lintu kevättä tee... + +-- Entä kun tekee toisinaan. Tahdotko tietää tuloksen? Yhden äänen +enemmistöllä päätettiin, että väkijuomat saavat meidän puolestamme +edelleenkin talolla isännöidä. Mitä siitä sanot? + +-- Ikävä juttu, -- sopersi Esko. Hänen olisi tehnyt mieli vajota penkin +alle. + +-- Kaksi kertaa soitin sinulle, -- jatkoi Toimi, -- mutta et ollut +kotona. Pentti sen huomasi ja ilkkui vastaan, että turha vaiva on sitä +poikaa nyt pyydystellä, sillä itse hän on pyydyksillä paraikaa. + +Pelästyen ja punehtuen Esko nosti katseensa lattiasta. Se Pentti +roisto! Varmaan hän julisti tätä hupaista sanomaa ympäri Helsinkiä. Ja +tuon Toimenkin piti ennättää kuulemaan... + +-- Sinä et vastaa, ja se on siis totta, -- virkkoi Toimi painavasti. -- +Hakkailet kaunista juutalaistyttöä. Ja kuinka pitkällä jo ollaan? + +-- Mitä tarkoitat? + +-- Pentti viittasi jotakin sinnepäin, että syvässä vedessä kalat +kutevat. Esko on olevinaan siveä kuin karitsa, mutta perästä kuuluu... + +-- Hävytön! -- huudahti Esko, lyöden nyrkkiänsä penkkiin niin kovasti, +että mummo ja lapset vaunun toisessa päässä kääntyivät katsomaan +taaksensa. -- Että kehtaatkin, Toimi! Sinun pitäisi tuntea minut +paremmin! + +-- No no, hyvä on, -- rauhoitti Toimi, nähtävästi tyytyväisenä. -- Onhan +sinussa edes itsetuntoa ja kunnon pojan ylpeyttä. Mutta totta puhuen, +luulin tuntevani sinut niin hyvin, ettei minun olisi tarvinnut kuulla +sinusta tällaisen tyhmän jutun alkuakaan. + +-- Salaisuus se kyllä on, mutta ei mikään tyhmyys, -- sanoi Esko +kiivaasti. + +-- Ymmärrä minua oikein! Olen antisemiitti jos joku, mutta tahdon +kuitenkin muistuttaa sinulle, että juutalaisen lapsellakin on sydän. +Hän näkyi olevan aivan kokematon ja tietämätön. Panisinpa vetoa, +että hän jo on rakastunut sinuun, sillä juuri sellaiset tytöt ovat +helpoimmin saatua tavaraa. Ja silloin -- + +-- Entä sitte? Silloin asia tietysti on, niinkuin olla pitää. + +-- Vai niin, -- sanoi Toimi, katsoen ystäväänsä vakavasti silmiin. -- +Onko asia, niinkuin olla pitää, jos sinä sytytät tulen nuoren tytön +rintaan ja jätät sen riehumaan, huolimatta siitä sen enempää? Vastaatko +niistä haavoista, joita se polttaa? Esko, sellaista kevytmielisyyttä en +olisi odottanut sinulta. + +-- Lakkaa jo loukkaamasta minua! -- huudahti Esko kärsimättömästä +-- Kuka sen on sanonut, että minä olen kevytmielinen? Silloin vasta +kevytmielinen olisin, jos ottaisin morsiamen ilman molemminpuolista +rakkautta... + +-- Morsiamen? -- Nyt oli Toimen vuoro katsoa häntä pitkään. Mutta sitte +hän helähti nauramaan ja löi Eskoa polvelle. -- En minä sinua olisi +noin lapselliseksi luullut! Suo anteeksi, hyvä veikko, myönnän täydestä +sydämestäni, että loukkasin sinua. Et ole ollut tiedoin tahdoin +kevytmielinen, vaan yhtä kokematon ja ymmärtämätön kuin tyttösikin. +Hyvä että ajoissa kuulin tämän kauniin historian! + +-- Miksi se niin hyvä oli? Pilkkaako tehdäksesi? -- mutisi Esko +nyreästi. + +-- Kuuleppas nyt, Esko, ja ole järkevä! Mitä pikemmin teet asiasta +lopun, sitä parempi. Ethän sinä juutalaista voi naida, ymmärrät sen +toki itsekin, jos vähänkin ajattelet. Aikoisitko ruveta apostoliksi vai +kääntyä Mooseksen uskoon? Ja lisäksi tyttö, joka parhaassa tapauksessa +tuntee kirjaimet... Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi? + +-- Se on minun asiani. Anna minun olla rauhassa äläkä syyttömästi +alenna Mirjamia! Muuten -- + +-- Muuten jyryytät eteenpäin ja annat minun jäädä yksin Hyvinkäälle -- +niinkö? Älä huolikaan! Tule pois, tässä meidän pitää muuttaa junaa. + +Hangon radalla vaunut olivat täynnä siirtolaisia, ja Eskon mieliksi +Toimi ei enää saadut tilaisuutta häntä ahdistella. Kohta oltiinkin +matkan päässä. Viheltäen ja puhkuen juna saapui asemalle, josta oli +neljä kilometriä Orkamon kartanoon. + +-- Hyvää päivää, tervetultua! -- huusi heleä ääni heitä vastaan. +Sillalla seisoi punaposkinen tyttö, valkoinen karvalakki päässä, +nahkalapaset käsissä. + +-- Terve, terve, Tuulikki, -- sanoi Toimi iloisesti, lyöden kättä. -- +Katso, Esko, eikö hän ole kasvanut? Vieläkö tuntisit? + +-- Tuskinpa vaan, -- arveli Esko, antaen katseensa viipyä tytön +sorjassa vartalossa ja iloisilla kasvoilla. Ei hän oikeastaan kaunis +ollut, sillä piirteet olivat ihan säännöttömät, mutta vaistomaisesti +Esko, esteetikko, heti keksi hänen pitkät palmikkonsa ja ruskeitten +silmien pirteyden. + +Tuulikki keskeytti Eskon tutkimuksen heleällä naurulla. + +-- Kylläpä sinä minua katselet, aivan kuin näkisit ensi kerran +eläissäsi. Muistatko vielä, kuinka viisi vuotta takaperin yhdessä +laskimme mäkeä ja kävimme lumisotaa? Ja minä aina sinut voitin! Mutta +tulkaa nyt, taikka Huima käy levottomaksi! Tuolla ovat tavaranne. +Tiedäthän, Toimi, missä Huima seisoo. Minä menen edellä. + +Pian he olivat kaikki reessä. Toimi vaati Tuulikin ajajanpaikalta +Eskon viereen, väittäen, ettei hän tahtonut kylän läpi ajaa amatsoonin +kyydissä. Nauraen Tuulikki sipaisi häntä kintaalla korvalle, mutta +totteli kumminkin; ja niin kiidettiin läpi lumisen, päivänpaisteisen +metsän mitä parhaalla tuulella ja vilkkaasti puhellen. Jo meni +kirkonkyläkin, ja tuossa jo alkoi Orkamon kaunis kuusikuja, joka +talvella oli yhtä hauska kuin kesälläkin. Koira haukkui, häntäänsä +heilutellen ja ilosta hyppien suurella portilla, ja kaksikerroksisen, +vanhan päärakennuksen portaille isä ja äiti ilmaantuivat ottamaan +vastaan rakasta tulijaa ja hänen vierastansa, jonka he lasten +kouluajoilta hyvin tunsivat. + +Kodikkaassa ruokasalissa oli kahvi kuumana. Tuulikki hyöri pöydän +ympärillä kaataen kahvia, tarjoten leipää, jutellen ja ilakoiden. +Avaimet helisivät vyöllä ja ruskeat palmikot heilahtivat. Lakkaamatta +hänen suunsa oli käynnissä: Kuinka oli hauskaa, hauskaa, kun Toimi +ja Esko olivat tulleet! Aamuisin saattoi jo hiihtää, ja jäälle oli +lakaistu luistinrata. Isä oli ostanut uuden pienen reen, mutta siihen +ei mahtunut kuin kaksi. Mentäisiinkö iltapäivällä koettelemaan, he +yhdessä, Tuulikki ja Esko? Tai kyllä hän oli valmis kotiinkin jäämään, +jos Toimi tahtoisi... + +-- Älä meistä paljon huvia odota, sisko hyvä, -- virkkoi Toimi, luoden +kuitenkin epäilevän silmäyksen Eskoon, jonka lujuuteen hän ei suuresti +luottanut. -- Mehän olemme tulleet lukemaan. + +-- Lukemaan! Niin kai. Kyllä te sitäkin ehditte. Täytyyhän minunkin +joutua leipomaan ja ompelemaan ja kanakoppiin ja talliin... + +-- Valitettavasti estetiikan kurssi on pitkä kuin nälkävuosi, -- ivaili +Toimi, -- ja eläintiede taas on hauskempaa kuin sinun hiihtoretkesi. + +-- Kuulkaa, kuinka hän lörpöttelee, -- nauroi Tuulikki. -- Tuo +inhottava eläintiede! Isä ja äiti tietävät, onko hupaista silloin, +kun Toimi kuljettaa tänne vanhoja raatoja... Ei kiitoksia! Mieluummin +minä sentään kuuntelen suurten kirjailijain elämäkertoja, ja kaikkein +mieluimmin luen heidän romaanejansa, jos kerran jotakin pitää lukea. +Eikö niin, Esko, me hiihdämme yhdessä? Ja silloin kertaat minulle mitä +olet lukenut. Saanhan siten minäkin vähän viisautta tyhmään päähäni! + +-- Houkuttelevaa se on, -- arveli Esko. Mutta sitte kääntyi puhe muihin +asioihin. Patruuna Marjamaa tahtoi kuulla valtiollisia uutisia, ja +hänen rouvansa kyseli teatterista ja kansallismielisten viimeisistä +arpajaisista. Tuota pikaa aika lensi päivällisiin. Senjälkeen täytyi +lähteä talontarkastukselle ulos, niin kauvan kuin vähänkin hämärää +riitti, ja illaksi tuli kirkonkylästä vieraita. + +Oli jo puoliyö, kun nuoret herrat kiipesivät yläkertaan, jossa heillä +kummallakin oli oma huoneensa -- rauhallista lukemista varten, tietysti. + +-- Älkää kompastuko! -- huusi Tuulikki, nostaen korkealle kädessänsä +olevan kynttilän. + +Toimi oli jo harpannut ylös saakka ja sinkahutti sieltä vastauksen +siskollensa, mutta Esko kääntyi äkkiä takaisin, ikäänkuin +jotakin muistaen, laskeusi Tuulikin luo ja kysyi mahdollisimman +välinpitämättömällä äänellä: + +-- Milloin täältä posti menee? + +-- Tavallisesti jätämme kirjeet samalla kuin käydään postia hakemassa +Helsingin junalta. Mutta ehkä on kiireisempää? -- lisäsi hän +veitikkamaisesti. + +-- Eikö mitä. Hyvää yötä nyt! + +Oivallista, ettei tarvinnut Toimen kuullen postiaikaa kysyä. Kunpa +vaan saisi kirjeen menemään siten, ettei kukaan päällekirjoitusta +tarkastelisi... + +Esko oli väsynyt ja vaihtelevien mielialojen vallassa. Kuitenkin hän +veti matkalaukustansa postipaperia ja istuutui vielä kirjoittamaan. +Kun hiljaisuus sai vallan, sukelsivat Mirjamin mustat silmät kaikkien +muiden kuvien alta esiin. Yön taivaalla tähdet tuikkivat, pilkistäen +ikkunastakin sisälle ja muistuttaen viimeisiä iltoja Helsingissä. +Esko tunsi mielensä liikutetuksi, kun hän ajatteli, mitä soimauksia +tyttö rukka lienee saanutkaan kärsiä eilisillan takia. Nyt hän varmaan +paraikaa valvoi vuoteellansa ja ikävöiden muisteli lähtenyttä ystävää... + +Ja Esko kirjoitti ja kirjoitti, kaksi arkkia täyteen. Ei hän matkasta +kertonut, ei Orkamosta, ei työaikeista eikä tulevaisuustuumistansa. +Ainoastaan Mirjamin suloisuus ja lemmen autuus soi joka riviltä +lakkaamatta uudistuvin sävelin. + +Hän kääri kolmannen arkin verhoksi ympärille, ettei vaan näkyisi läpi, +sulki kuoren ja heittäysi vihdoin levolle. Koko yön hän näki unta +sekaisin mustista, kyyneleisistä silmistä ja ruskeista palmikoista, +jotka heiluivat aina hänen tiellänsä. + +Kummallista, kuinka kaikki tuntuu toisenlaiselta illan salaperäisessä +tähtituikkeessa ja päivän kirkkaassa valossa! Aamulla Esko katseli +suljettua kirjekuortansa sillä mielellä, kuin olisi hän halunnut +avata sen jälleen ja tutkia, mitä tyhmyyksiä se mahtoikaan sisältää. +Hänen muistiinsa johtui selvästi ja tarkasti kaikki, mitä Toimi oli +matkalla sanonut hänelle. Mutta omasta puolestansa hän ei ehtinyt +mitään miettiä, sillä juuri kun hän pöytänsä ääressä kirjoitti osotetta +kirjeeseen, lensi lumipallo ikkunaan, säpsähyttäen hänet ylös. Mitä se +olikaan? + +Oh, Tuulikki vaan. Hän seisoi alhaalla aamunraittiina ja hymyhuulin, +sukset olallansa, pieni nahkalaukku vyöllä. Esko puisti pois +hermostumisensa, avasi ruudun ja kysyi nauraen, miksi hän oli sellaisen +huomentervehdyksen saanut. + +-- Minä aion hiihtää asemalle, sillä isä lähettäisi mielellänsä +maitolaskut jo aamujunassa. Jos sinulla on kirje postiin, niin -- + +-- Odota, minä tulen mukaan! -- huudahti Esko, upottaen kirjeen +povitaskuunsa ja rientäen alas portaita. + +Ilma oli kirkas, mutta vähän suojainen. Puut olivat saaneet yöllä +helmikoristeita ja seisoivat kuin juhlapuvussa, auringon pujottautuessa +kultasätein niiden oksien lomitse. Harvinaisen keväinen ilma näin ennen +joulua! Suksi luisti hyvin, Eskon mieli kävi raikkaaksi, ja puhelu +sujui vapaasti ja iloisesti. + +Hän osasi olla aika hauska, tuo vallaton Tuulikki. Ja viisaskin hän +oli, vastoin omaa väitettänsä. Hän ymmärsi esimerkiksi erittäin hyvin, +ettei ollut terveellistä koko päivää lukea. Lyhyemmässä ajassa ehti +tehdä työtä kaksin verroin, kun oli virkeät voimat... Niin, kyllä hän +oli oikeassa Eskonkin mielestä. + +-- Annappas nyt kirjeesi, -- sanoi Tuulikki, kun he asemaa lähenivät. + +-- Anna sinä maitolaskut, -- sanoi Esko. + +-- Ei, näetkös, minähän täällä tavat tunnen. Kello on paljon ja +laatikko on tyhjennetty. Ne täytyy viedä sisälle. + +-- Totta minäkin sinne löydän. Tai odotetaan junaa! + +-- Aamiainen jäähtyy kotona, -- arveli Tuulikki veitikkamaisena. -- +Oletpa sinä itsepäinen. Koska et usko minulle aarrettasi, niin tule +itse mukaan! + +Eskosta tuntui tavattoman kiusalliselta. Täältä ei usein käynyt +kirjoittaminen Mirjamille -- se ainakin oli selvää. + +Konttoristi otti ensiksi vastaan Tuulikin laukun sisällyksen, ja sitte +Esko hätäisesti ojensi hänelle kirjeensä, kääntäen nurjan puolen +ylöspäin. + +-- Tämä on raskas, -- sanoi konttoristi, punniten sitä kädessään. +-- Tokko se meneekään kahdellakymmenellä pennillä? -- Ja Eskon +kauhistukseksi hän heitti sen vaakaan ihan Tuulikin nenän eteen. -- +Näkyy menevän sentään, -- lisäsi herra levollisesti, laskien sen muiden +kirjeiden joukkoon. Mutta Esko näki, että Tuulikki ennätti lukea +osotteen: "Neiti Mirjam Poll, Helsinki, Poste restante." + +Hän punastui harmista. Tuommoinen epähieno, nenäkäs tyttö! Ja hänkin +tyhmä! Miksei hän pistänyt kirjettä laatikkoon? Entäpä sitte, jos se +olisikin mennyt vasta iltajunassa. Kuinka hänen nyt pitikin joutua niin +ymmälle tuon tytön takia? + +Myös Tuulikki näytti aluksi olevan vähän hämillään, ja silmissä piili +jotakin epämääräistä, melkein levotonta. Mutta paluumatkalla ne +säteilivät entisellään, ja iloisesti hän kiusoitteli Eskoa: + +-- Olipa sen kirjeen sittekin kiire! Mielitietty sen sai -- vai mitä? +Niin, niin, anna anteeksi, jos se oli salaisuus, mutta mitä minä sille +voin, että näin päällekirjoituksen? Kuule, kuka se onkaan, se Mirjam +Poll? Minusta on aivan kuin olisin ennen kuullut sellaisen nimen... + +-- Kaiketi oletkin. Se on muuan juutalainen, niitä jotka asuivat +Viljakan talossa, -- vastasi Esko, koettaen tekeytyä niin +välinpitämättömäksi kuin suinkin. Mutta kun hän lausui sanat "muuan +juutalainen", tuntui kuin ne olisivat kirvelleet hänen kielellänsä. + +-- "Polle äijän musta Mirri!" -- huusi Tuulikki riemuiten. -- Voi, voi, +minä osaan varmaan koko runon vielä, sen joka alkoi: + + "Polle äijä se juutalainen, + se musta Israeli..." + +Eskon täytyi purra huultansa, jottei hän sanoisi mitään. Hän tiesi +olevansa kurja raukka, kun vaikeni -- eikä hän kuitenkaan mistään +hinnasta olisi tahtonut ilmaista salaisuuttansa. + +-- Mutta miten sinä hänen kanssansa olet kirjevaihdossa? -- huomautti +Tuulikki äkkiä, kasvot suurena kysymysmerkkinä. + +-- Voihan olla asioita... Oletpa sinä utelias! + +-- Niin, hyvänen aika, vieläkö sitä ihmettelet? En tiedä mitään +inhottavampaa kuin paksut, vaappuilevat juutalaisämmät ja +korearyysyiset tytönreuhkanat. Uh sentään! Viitsitkö todellakin käydä +kauppaa niitten kanssa? + +-- En ole koettanut, -- vastasi Esko lyhyesti. + +Taisi olla parasta heittää kysely sikseen, koska Esko oli huonolla +tuulella. Itse asiassa Tuulikki ei enää kovin utelias ollutkaan. +Seteleitä kai tuo paksu kirje sisälsi, sillä mitäpä muuta juutalaiselle +olisi voinut lähettää. Esko parka häpesi velkojansa. Mutta Tuulikki +niistä viis! Kaikki hyvä, kunhan se vaan ei ollut rakkauskirje eikä +häirinnyt näitten viikkojen iloa, jotka Esko Orkamossa vietti. +Sillä kihlatut tai muuten kaipailevat miehet -- ne vasta olivat +sietämättömiä! Ja hän kun juuri oli ajatellut saavansa niin paljon +hauskuutta tästä vierailusta. Toivottavasti hänen nyt ei tarvinnutkaan +pettyä. + +Kun he saapuivat kotiin, oli aamiainen kauvan odottanut. Patruuna ja +hänen rouvansa eivät sitä ensinkään pahoitelleet, vaan tervehtivät +mielihyvällä sisäänastuvia punaposkisia hiihtäjiä. Toimi sitävastoin +heristi sormeansa Eskolle ja sanoi lukeneensa jo neljäkymmentä sivua +tänä aamuna. + +Se oli ensimmäinen muistutus, ja joka päivä seurasi toisia. Eskon +mielipaha kirjesalaisuuden ilmi tulemisesta oli pian haihtunut, +kun Tuulikki ei asiasta puhunut enää, ja he hiihtelivät kaikessa +ystävyydessä jälleen. Mutta Toimi katseli syrjäsilmin heidän iloansa. +-- Et sinä Esko lue tenttiäsi ennen joulua, -- hän vakuutti päätänsä +pudistaen. -- + +Eräänä päivänä, kun Esko kerrankin oli innolla tarttunut työhönsä, +kuuli hän Tuulikin nauravan ja huhuilevan oven takana. + +-- Esko hoi! Täällä on kirje "härra yliopilas Esko Kaisslalle!" + +Esko aavisti heti, että se oli Mirjamilta, ja samassa hänet valtasi +kummallinen levottomuus ja jonkinlainen painostava, epämääräinen +tunne, jota hän ei itselleen osannut selittää. Se ei mitään uutta +ollut, mutta se tuli nyt entistä voimakkaampana, saaden hänen sormensa +vapisemaan, kun hän kuorta aukaisi. Jo edellisinä päivinä, milloin hän +Mirjamia muisteli, se oli pyrkinyt hänen mieleensä. Hän oli silloin +ryhtynyt kirjoihinsa, mutta ajatusten oli mahdoton pysyä koossa. +Vihdoin hän turhien ponnistusten jälkeen oli heittänyt Volkeltit ja +Viehoffit ja juossut vajaan, jossa sukset seisoivat, tai siepannut +jonkun runoteoksen kouraansa ja istuutunut ruokasaliin, missä Tuulikki +ompeli. Ei mikään niin hyvin karkoittanut huolia, kuin hänen hilpeä +lavertelunsa. -- Mutta nyt, nyt ei päässyt pakoon. Mirjamin kirje oli +jo ulkona kuoresta, pöydällä hänen edessänsä. + +Kuinka harmillista, että juuri Tuulikki sai sen käsiinsä! Miksi ei +Mirjam noudattanut neuvoa ja ollut kirjoittamatta? + +Mutta ei, ei -- liian ikäväähän se olisi ollut heille kummallekin -- +tietysti... + +Nopeasti Esko kääri paperin auki. + +Siitä ei ollut helppo ottaa selvää. Kirjaimet olivat kyllä lapsellisen +selvät, mutta välimerkkejä ei ollut kuin siellä täällä, oikeinkirjoitus +oli kovin virheellinen ja sisällys sotkuinen. + +"Tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet! Mitä meidän +tuleva maisterimme sellaisella tekisi?" -- ne Toimen sanat muistuivat +välittömästi hänen mieleensä. Hän oli suuttunut silloin. Olihan Mirjam +Soinnun laulutoveri ja tunsi nuotitkin, saati kirjaimet; ja miksei +sitäpaitsi juutalaistyttö olisi yhtä sivistynyt kuin joku toinen? +Muuten tämä puoli asiasta ei kertaakaan ollut hänelle päänvaivaa +tuottanut. Mitä moisista turhuuksista, kun on nuori ja rakastunut? +Mirjamin ihanuus ja sulo hänet kokonaan häikäisi. Hän ei silloin +kysynyt muuta, ei ajatellut enempää. + +Mistä nyt tuli tämä tavaton selväjärkisyys? + +Esko tunsi häpeää ja katumusta, peitti kirjeen suuteloilla ja rupesi +uudestaan lukemaan. Olihan hän kerrassaan sydämetön! Kuinka saattoi +vaatia, että tyttö osaisi kirjoittaa suomea enemmän kuin Esko +juutalaissaksaa? + +Mirjam kertoi, että hän ikävöi joka päivä, mutta uskalsi itkeä vain +öisin. Äiti ja Haijele olivat niin hirveän ankarat. Kuinka he löisivät +häntä, jos tietäisivät... Eskon kirje oli hänen aarteensa ja onnensa. +Sitä hän aina piti povellansa, ettei kukaan löytäisi. -- Hän ei saanut +enää laulaa eikä nähdä edes Sointua, sillä Haijele pelkäsi hänen +tulevan kristityksi. Kyllä hän tahtoi tulla vaikka miksi, jos vaan +Esko pian naisi hänet. Hän ei voinut kestää yksinäisyyttä. Oli niin +äärettömän ikävä! + +Kyllä hän osasi jotain ajatella, Mirjam poloinen, kun vaan toinen otti +vaivaksensa solmia yhteen hajanaiset langat... + +-- Lapsi raukka, -- ajatteli Esko, ja kipeä pistos tuntui sydämessä. +-- Enhän minä vielä pitkään aikaan voi vaimoa elättää. He löisivät +Mirjamia, jos tietäisivät! Onko se mahdollista? Mitä minä, +ajattelematon poika, olenkaan tehnyt, syöstessäni tytön tällaiseen +asemaan! Sillä ilmihän asia tulee, jos se jatkuu. + +Hänet valtasi suuri tuska, ja omatunto syytti ankarasti. Hänen täytyi +jotakin tehdä, mutta mitä? Jospa olisi yksikin uskottu ja neuvonantaja! +Setä ja täti Marjamaa olivat liian vieraat, ja Tuulikki -- jopa nyt +jotakin! Nauraisi vasten silmiä. Toimen ohjeet hän oli jo saanut. +Ne olivat häntä loukanneet, kuten luonnollista olikin. Konnamainen +hän ei toki tahtonut olla. Mutta, mutta... Entä jos se tytöllekin +olisi paras? Niin, yksinomaan hänen tähtensä Esko tietysti punnitsi +näitä asioita. Sillä vielä hän Mirjamia rakasti yhtä palavasti, yhtä +ihanteellisesti kuin noina unohtumattomina tähti-iltoina... Ei, ei hän +omasta puolestaan olisi eroa pannut kysymykseenkään. Jos hän taas tytön +hyväksi luopui periaatteistansa, niin -- + +Mitä jos kirjoittaisi kotiin, vanhalle isälle ja äidille? + +Yhtäkkiä tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta. Hän oli näkevinänsä +isän harmaan pään kumartuneena saarnapaperien yli, ja äidin istuvan +kiikkutuolissa sukkakudin kädessänsä. Tuli takassa hiipui hiillokselle, +ja vanha seinäkello naksutteli. Nyt se lyö. Isä työntää paperit kokoon +ja nyökkää päätänsä äidille. -- Kyllä minä olen valmis. Joko kutsumme +palvelijat iltarukoukseen? -- Kohta kutsun, -- vastaa äiti. -- Ja sitte +rukoilemme lastenkin puolesta, pikku Soinnun ja Esko poikamme! Jumala +heitä siunatkoon ja suojelkoon ulkona maailmassa... + +Esko oli painanut päänsä käsiinsä, ja hän tunsi kyynelen pyrkivän esiin +ripsien alta. Silloin hän kuin heräten nopeasti pyyhkäisi silmiänsä ja +ojentihe suoraksi. Oliko hän mies, hän, joka itki ja uneksi keskellä +valoisaa päivää? Ei hän voinut kirjoittaa kotiin, se oli mahdotonta. He +elivät siellä omassa rauhallisessa sopessansa, jonne kuohuva elämä ehti +vain kaukaisena huminana. Miksi hän häiritsisi heitä? Heidän oli jo +aika saada levätä. + +Entä Sointu sisko? Taivas varjelkoon, ettei hän kuulisi mitään huhuja +Helsingissä! Oli tosiaankin onnellista, että Mirjamia oli kielletty +hänen kanssansa seurustelemasta. Siellä hän eli, Sointu pieni, keskellä +pääkaupungin hälinää, ja kuitenkin hänen maailmansa oli ehkä vielä +suljetumpi ja rauhaisempi kuin isän ja äidin kotona pappilassa... Ei, +ei hänelle sanaakaan näistä asioista! + +Ja niin Eskolle lopuksikin jäi vain Toimi ja oma sydämensä +neuvonantajiksi. Ne puhuivat ristiriitaista kieltä. Hän oli tottumaton +tällaisiin taisteluihin, hän tuskaili avuttomana eikä nähnyt tietä. + +Silloin kajahti hänen korvissansa lause, mistä lie tullutkaan: "Minä +neuvon sinulle tien, jota vaellat; minä johdatan sinua silmilläni." + +Äiti oli sen opettanut hänelle joskus. Mutta hän oli ollut niin paljon +muualla, niin vähän kotona, että moni vanhempain oppi oli ehtinyt +muuttua vain korvakaiuksi... + +Arasti hän katsahti ympärilleen. Jos koettaisi rukoilla... Siinä oli +kumminkin yksi tie -- niin, varmaan paras tie, sillä isä ja äiti ja +Sointu sitä kulkivat turvallisesti... + +-- Esko, minnekkä jäit? -- kuului samassa heleä ääni portaista. -- +Huima on valjaissa pikku reen edessä. Tule pian, metsä on niin kaunis! + +Siinä oli toinen tie... unhotuksen ja nuoren, vapaana uhkuvan ilon, +joka kukkasilla peitti mustat syvyydet... + +Hän tunsi voimainsa pettävän. Vielä katse kirjeeseen, joka hautautui +pöytälaatikkoon, vielä hiljainen huokaus. Sitte hän tempasi lakkinsa ja +huusi tytölle vastaan: + +-- Tulen, tulen, Tuulikki Tapion neiti! + + + + +VI + +"KIROUKSEN KIRJA" + + +Sointu kulki katua pitkin, kokonainen kantamus joulukääröjä +käsivarrellansa. Isälle ja äidille hän oli ommellut pieniä töitä, jotka +jo olivat valmiina matkakorissa. Nyt hän oli hankkinut joululehtiä +kylän lapsille, kirjasia palvelijoille sekä Eskon tilaamat lahjat +Orkamoon. Kuinka oli suloista päästä kotiin, oman isän ja äiti kullan +luo! Yksi vaan oli kaihon pisara tässä ilossa. Esko ei tullutkaan. +Sointu oli viipynyt näin kauvan Helsingissä varta vasten saadakseen +veljestänsä toverin pitkälle kotimatkalle, mutta eilen olikin saapunut +kirje, jossa Esko ilmoitti jäävänsä Orkamoon joulua viettämään. Hän +ei ollut ehtinyt lukea estetiikan kurssia loppuun eikä siis saattanut +tentteerata, ennenkuin joulun jälkeen. Ajan ja rahojen säästämiseksi +hän nyt kertoi tehneensä tällaisen päätöksen joulunvieton suhteen, +varsinkin kun häntä niin ystävällisesti oli pyydetty jäämään. Ikävää +se tietysti oli, mutta isä ja äiti eivät kieltäneet, ja täytyihän olla +järkevä... + +Sointu huokasi. Niin, kyllä kaiketi Esko oli oikeassa. Hänen vain +oli niin vaikea ajatella, että rakas veli puuttui kodin piiristä +jouluiltana, ja suuri oli varmaan uhraus vanhemmillekin. + +Siinä kulkiessaan hän oli jo joutunut lähelle asuntoansa, kun hän +huomasi edempää Mirjamin. Tämäkin oli Soinnun nähnyt, sillä hän riensi +melkein juosten entistä laulutoveriansa vastaan. + +Iloisena, vaikka samalla huolestuneenakin Sointu häntä tervehti. + +-- Sinä et ole tullut tunneille enää. Missä olet piilotellut, Mirjam? + +Tyttö katsoi hätäisesti joka taholle ja pyysi kiirehtien: -- Saanko +tulla huoneeseesi kertomaan? Asuthan lähellä? Täällä joku voisi nähdä... + +Vasta kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, hän heittäytyi +hillittömästi Soinnun kaulaan ja purskahti itkemään. + +-- Mikä sinun on? -- kysyi Sointu hämmästyneenä ja levottomana. + +-- Minä tiedän, että kahdesti kävit meillä, mutta sinua ei laskettu +luokseni. Mitä lienevätkään sanoneet... + +-- Ei mitään pahaa, ole rauhassa. Ymmärsin vaan, että sisaresi ei +pitänyt minun käynneistäni. Siksi en enää koettanutkaan. + +-- Minun on ollut niin ikävä... + +-- Minäpä olen siitä iloinen. Eikö se ole hullunkurista? Niin, näetkö, +siitä huomaan, että sinä et tahallasi välttänyt minua. Enhän sitä +oikein luullutkaan, mutta vähän pelkäsin sentään. + +Sointu oli vetänyt Mirjamin sohvalle viereensä ja kietonut kätensä +hänen vyötäisillensä. Mirjam nojasi tummakutrisen päänsä Soinnun +olkapäähän. Hänen silmänsä saivat haaveksivan, surumielisen ilmeen. + +-- Minä lähden iltajunassa, -- sanoi Sointu, kun Mirjam yhä pysyi +vaiti. -- Oli niin hauska, että sain vielä nähdä sinut. + +Säpsähtäen Mirjam hypähti pystyyn. + +-- Lähdet tänään? Ja Esko --? + +Samassa hän huomasi sanoneensa liikaa. Tumma puna peitti hänen +poskensa, eikä hän uskaltanut katsoa ylös. Vaan Sointu ei siitäkään +ymmärtänyt. Tosin hän kummastuneena loi silmänsä Mirjamiin, mutta +vastasi aivan viattomasti: + +-- Esko ei tule kotiin. Hän jää maalle, kunnes saa tutkintonsa +luetuksi, ja palajaa suoraan Helsinkiin. Hänellä on kovin paljo työtä. + +Mirjam hengähti syvään. Siitä syystä hän siis turhaan oli kirjettä +odottanut. Se oli jäänyt hänen ainoaksensa, tuo ensimmäinen, +tuo kallis, joka nytkin hänen povellansa lepäsi. Esko ei jouda +kirjoittamaan, mutta hän tulee, tulee ehkä piankin... + +Mirjamin silmät säteilivät jälleen, ja hän istuutui Soinnun viereen. + +-- Kuule, -- hän kuiskasi arasti, -- sinä lupasit kertoa... + +-- Jeesuksesta! -- täydensi Sointu. -- Oi, niin mielelläni. Mutta +saatko sinä kuulla? + +-- Haijele on matkustanut pois, äiti on puodissa... Ei kukaan tiedä. + +Sointu tuli surulliseksi ja epäili hetkisen. Sitte hän vakavasti sanoi: + +-- Älä jää tänne, koska sinua on kielletty. Eihän se paljon +hyödyttäisikään, tämä yksi kerta, ja useamminhan et voisi tulla, kun +minä jo lähden kotiin. + +Mirjam painoi päänsä alas. Mutta Sointu jatkoi lämpimästi: + +-- Rukoilla me kuitenkin saamme, ennenkuin eroamme! Ei se voi olla +vastoin Jumalan tahtoa. Tule, Mirjam! + +Melkein tahdottomana hän antoi Soinnun tarttua käteensä, ja itkien hän +vaipui polvistuvan ystävän viereen. Hän ei aluksi paljon ajatellut, +mitä Sointu sanoi, sillä outo pelko häntä värisytti. Jeesus nimen +hän kuuli, ja se herätti jälleen tuon käsittämättömän kammon, joka +hänet oli vallannut ensi kerralla Soinnun sitä mainitessa. Nyt tuntui +vieläkin kauheammalta, sillä Mirjam oli jo vakuutettu siitä, että tuo +ihmeellinen mies todellakin eli. Sointu puhui hänelle, ja näkymättömänä +hän tietysti jossakin kuunteli. Mirjaminkin hän näki ihan varmaan, +tuo Jeschu tai Jeesus tai mikä hänen nimensä olikaan. Voi hirmuista +kumminkin, kun hän oli valehdellut ja pettänyt ja sitä salaperäistä +ihmistä vihannut niin kovasti! Ja nyt se kaikki tiesi. Ei Soinnun olisi +pitänyt ruveta häntä tänne huutamaan. Olisi vaan muuten kertonut... + +Vaan mitä... mitä Sointu nyt sanoikaan? + +-- Kallis Jeesus, sinä rakastat Mirjamia. Varjele häntä vaaroista +ja kaikesta pahasta! Opeta häntä tuntemaan, kuinka hyvä sinä olet! +Tahdothan sinä tehdä hänet niin onnelliseksi ja avata hänelle taivaan. +Tee se, ota hänet omaksesi! Kuule meitä, Jeesus, sillä rakastathan sinä +häntä... + +-- Rakastaako hän minua? -- täytyi Mirjamin huudahtaa. + +-- Oi rakastaa, -- kuiskasi Sointu. Sitte hän suuteli Mirjamia. -- +Hyvästi nyt, et voi viipyä kauvempaa. Mutta ota tämä, -- ja hän riensi +nopeasti pöytänsä luo ja ojensi Mirjamille Uuden Testamenttinsa. -- +Osaathan lukea suomea? Siinä kerrotaan hänestä. + +Tyttö hätääntyi, seisoi empivänä, melkein taikauskoisen pelon vallassa, +eikä vielä tarttunut kirjaan, vaikka hän toisaalta oli hyvinkin +utelias. Sitäpaitsi -- minne hän sen kotona kätkisi? + +-- En minä paljon osaa lukea muuta kuin juudiskaa, -- hän sanoi +epäröiden. + +-- Sinä opit, -- rohkaisi Sointu iloisesti. -- Ota se nyt kumminkin +muistoksi minulta! Jeesuksen Henki puhuu sinulle ja ohjaa totuuteen. + +Mirjamin mieleen juolahti samassa, että tätä kirjaa kai Eskokin luki. +Hän ei voinut enää muuta, vaan ojensi kätensä sitä ottamaan ja pudotti +sen hätäisesti takkinsa suureen taskuun. Kyllähän sitte joku neuvo +löytyisi. + +Kuuluvasti sykki hänen sydämensä, kun hän kulki kotiin päin. Hän sanoi +itsellensä lakkaamatta: -- Esko lukee tätä myös, ja siinä kerrotaan +Jeesuksesta, hänestä, joka rakastaa minua... + +Mutta yksi ajatus sai hänet aivan kauhistumaan: Mitä jos Haijele +tietäisi! Vaan hän ei tiedä mitään. Kuinka ihanaa sentään, että hän on +kaukana poissa eikä aavista, että "kirouksen kirja" tuodaan taloon... + + * * * * * + +Niin, Haijele ei sitä aavistanut. Mutta Mirjam ei myöskään olisi voinut +uneksia, että Haijele juuri paraikaa piti samanlaista kirjaa kädessään. + +Hän oli matkustanut Pietarin kautta ja viettänyt junassa jo kaksi +yötä ja toista päivää. Seuraa hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä +kaivannutkaan. Päinvastoin hän nautti siitä, että kerrankin sai olla +häiritsemättä rauhassa. Hän oli kärsinyt kotinsa ahtaudesta enemmän +kuin hän ennakolta olisi uskonutkaan, ja nyt hän oli kuin häkistä +päässyt vapaa lintunen. Ensin häntä melkein lapsellisesti huvitti +kaikki sekin, mitä hän näki ympärillään: maisemat, kaupungit ja +vaihtuva, kirjava ihmisjoukko, jossa tapasi niin erilaisia muotoja +ja olentoja. Mutta tämä oli kuitenkin vierasta hänen hengellensä, ja +pian hänen mielenkiintonsa kääntyi sisäänpäin, siirtyi oman sydämen +rikkaaseen maailmaan, ajatusten monimutkaisille teille. Siinä oli +seuraa ja ajanviettoa yllin kyllin. + +Niin, Helsinki oli nyt jäänyt, ja Haijele käsitti, ettei hän sinne +moniin aikoihin palaisi, ellei jokin odottamaton velvollisuus vaatisi +tällaista uhrausta. Sillä uhraus se oli. Ei hän siellä ollut tavannut +ketään, johon hän oikein olisi saattanut sisäisesti liittyä. Sääli vaan +tuli kaikkia heitä, noita Israelin poljettuja lapsia, joiden päällä +Jumalan käsi niin raskaana lepäsi Golassa. [Gola = muukalaisuuden +maa.] Ja Haijelen oma äiti ja sisar olivat alhaisista alhaisimmassa +tilassa. Kuinka äärettömästi se olikaan häneen koskenut! Eivät he +aavistaneet, mikä palava sydän ankaran pinnan alla sykki, kun hän heitä +koetti opettaa tai kun hän Mirjamia nuhteli -- pikku sisar raukkaa. +Tällä hetkellä Haijelen olisi tehnyt mieli itkeä, kun hän sitä kaikkea +muisteli. Mirjam oli ollut alakuloinen, mutta niin liikuttavan nöyrä +ja kuuliainen aina siitä illasta saakka, jolloin Haijele hänelle +antoi kiivaat nuhteet ja kovan uhkauksensa. Hiljaa hän hyräili +askaroidessaan, mutta ei edes valittanut rakkaitten laulutuntiensa +lopettamista. Ehkä siitä lapsi raukasta sentään olisi voinut tehdä +jotakin... Mutta eihän Haijele sinne voinut jäädä. Suuremmat, laajemmat +tehtävät häntä odottivat. + +Hän oli siis nyt matkalla hengenheimolaisten luo. Ja ennenkuin hän +tapaisi heitä tuhatmäärin, oli hän kohtaava yhden -- sen, joka oli +hänelle rakkahin maan päällä. + +Haijele oli tahtonut, että eronaika koettelisi ja kypsyttäisi heitä +kumpaakin ilman toisen vaikutusta, ja siitä syystä he eivät usein +olleet kirjeitä vaihtaneet. Sen verran vaan, että hän nyt sykkivin +sydämin ja riemuisaa toivoa täynnä voi ajatella yhtymähetkeä... Ruuben +aikoi tulla hänen mukaansa Baaseliin, ja se merkitsi paljon, sillä +siten hän julkisesti oli tunnustautuva tosi israelilaiseksi. Muuta ei +Haijele toistaiseksi pyytänytkään. Jos Israelin tulevaisuus yhdisti +heidät, oli kaikki muu kyllä selvenevä, ja hän uskalsi ja sai antaa +kätensä sille, jota hän niin syvästi rakasti ja jonka uskollisuus aina +oli kestänyt muuttumatta. + +Oi, kyllä elämä oli sentään ihanaa! Mitä siitä, vaikka moni kysymys +vielä vaatikin vastausta. Nämä kolme pysyvät: usko, toivo, rakkaus... +Ja hän omisti kaikki nuo aarteet jälleen. -- + +Juna saapui jollekin suurelle asemalle, ja Haijele heräsi mietteistään. +Rautatiepalvelija avasi vaunuosastojen ovet, matkustajat riensivät +jaloittelemaan, virvokkeita tarjoilevat pojat tungeksivat junan +ympärillä, ja kaikkialla oli liikettä ja hälinää. Haijele silmäsi +aikataulua ja havaitsi, että tässä oli neljännestunnin odotusaika. +Ovesta hän näki mustan, vieraan ihmisvirran lyhtyjen valossa liikkuvan. +Ei häntä haluttanut mennä ulos. Mitä jos hän käyttäisi hiljaisuutta +lukeaksensa jonkun lauseen? Hän otti laukusta hebreankielisen +raamattunsa ja avasi sen. Hesekielin kirja oli hänelle rakkain; siitä +hän aikoi etsiä jotakin. Mutta ensin hän ummisti silmänsä, nojautui +syvemmälle penkin nurkkaan ja vaipui äänettömään rukoukseen. -- Adonai, +anna hyvä lause minulle! -- hän pyysi. + +Jokin rapsahdus kuului aivan hänen läheltänsä, katkaisten hänen +ajatuksensa ja rukouksensa. Ovella seisoi mustapartainen, +juutalaispiirteinen mies, joka katseli häntä hievahtamatta. Se tuntui +niin omituiselta, että Haijele melkein pelästyi. Mutta samassa mies +läheni, lausuen: + +-- Olette israelilainen? + +-- Olen. + +-- Näen kirjan sylissänne. Sanokaa, ymmärrättekö sitä? + +Haijelen mielestä mies kävi tunkeilevaiseksi, mutta hänessä oli +kuitenkin jotain niin vakavaa ja hallitsevaa, että Haijelen täytyi +vastata. + +-- Osittain ymmärrän, osittain en, -- hän sanoi. + +Silloin kello soi, ja matkustajat rupesivat rientämään paikoillensa. +Mies ei siitä hätääntynyt. Rauhallisesti hän veti taskustaan kirjan ja +ojensi sen Haijelelle. + +-- Tässä tarjoan teille selityksen siihen, mitä ette ymmärrä, -- hän +virkkoi; ja ennenkuin Haijele ehti punnita, mitä tapahtui, oli mies +kadonnut asemasillalle, ja kirja lepäsi Haijelen helmassa toisen päällä. + +-- Se oli juutalaislähetyssaarnaaja N. Leipzigistä, -- kuiskaili pari +matkustajaa keskenään, luoden sivusilmäyksen penkin kulmassa istuvaan +Haijeleen, jonka ulkomuoto hyvin ilmaisi hänen kansallisuutensa. + +Mutta Haijele oli kuin salaman iskemä. Mitä tämä saattoi merkitä? + +Hän ei voinut olla avaamatta kirjaa, uteliaisuus oli liian +suuri. Umpimähkään hän sai eteensä erään sivun ja luki puhtaalla +hebreankielellä: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan +rakkaus on suurin niistä." + +Mitä tämä oli? Se lause, jota hän oli ihaillut niin suuresti, +tietämättä kuka filosoofi sen oli kirjoittanut! Valtava mielenliikutus +järkytti koko hänen olentoansa. Hän oli pyytänyt Jumalalta hyvää +lausetta, ja ikäänkuin ihmeen kautta tämä hänelle lähetettiin. + +Vaan kuka oli tekijä? Mikä oli tämä kirja? + +Haijele katsoi kiireesti kansilehteä, ja samassa hän pudotti kirjan +penkille, aivan kuin käärme olisi hänen käteensä purrut. + +Uusi Testamentti! Kirouksen kirja! + +Hetkiseksi hän kadotti kokonaan ajatusvoimansa ja toimintakykynsä. +Mutta toisena hetkenä hän jo tempasi kuin kuumeessa molemmat kirjat, +Vanhan ja Uuden Testamentin, ja kätki ne laukkuunsa. Sitte hän +vetäytyi takaisin nurkkaansa, jääden istumaan liikkumattomana kuin +kuvapatsas, huolimatta matkatoveriensa katseista ja supatuksesta, +tuskin huomatenkaan mitään ympärillänsä. Hänen oli niin kummallinen +olla. Tuntui kuin kaikki olisi mullistettuna ja sekasorrossa hänen +ajatuskammioissaan, mutta hän oli aivan hervonnut siihen paikkaan eikä +voinut mitään tehdä, päästäkseen entisellensä. + +Vähitellen hän kuitenkin toipui, ja silloin nousi ajatusmyrsky, jossa +aalto aaltoa ajeli, keskeytymättä, rajulla vauhdilla. Mitä siinä +taisteltiin, sen näki yksin Israelin Jumala. + + * * * * * + +Seuraavana iltana Haijele saapui Leipzigiin. Asemalla vanhat +kasvattivanhemmat häntä odottivat ja liikuttavalla hellyydellä sulkivat +hänet syliinsä kuin oman lapsen. Ruuben ei tietänyt tulla, sillä +Haijele tahtoi häntä hämmästyttää eikä ollut siitä syystä ilmoittanut +hänelle saapumisensa aikaa. + +Yöllä Haijele nukkui levottomasti, heräsi tuon tuostakin ja nousi +vuoteeltansa varhain, kun toiset vielä olivat sikeän unen helmoissa. +Hän ei tuntenut mitään väsymystä matkan jälkeen, vaikka hän paljon oli +valvonut. Sydän vaan sykki rauhattomasta odotuksesta. Hän laski hetkiä: +nyt Ruuben lähtee ulos; nyt hän tekee kierroksensa sairashuoneessa; nyt +se on suoritettu; -- ja nyt minun on aika mennä! + +Ruuben asui yhä vieläkin enonsa luona. Tämä koti oli aivan toisenlainen +kuin se, missä Haijele oli kasvanut. Mooses Löwe oli hieno, muodikas +asianajaja, niin vähän juutalainen kuin mahdollista. Hän oli elänyt +poikamiehenä kauvemmin kuin Talmudin mukaan oli suotavaa, sillä vasta +viisi vuotta takaperin hän oli kirjoittanut nimensä kontrahdin alle ja +ilman kansallisia juhlamenoja tuonut kotiinsa nuoren, vaaleatukkaisen +Bertha Birkmannin, jota pikemmin olisi voinut luulla saksalaiseksi +kuin juutalaiseksi. Kodissa ei ollut mitään, joka olisi eronnut +saksalaismallista. Palvelusväkikin oli saksalaista, ja lapsille oli +annettu nimeksi Fritz ja Gretchen. Ruokasäännöt, sabbattikäsky ja +muut juutalaistavat oli kokonaan hylätty; ainoastaan uutta vuotta, +sovintopäivää ja pääsiäistä vielä muistettiin ulkonaisesti. Kansallisin +tässä ympäristössä oli sittekin Ruuben -- hän, jota lievätkin +Talmudjuutalaiset empimättä nimittivät epikoresiksi. + +Niin, epikores hän olikin ollut, ja Haijele lain orja. Mutta kaikki oli +vihdoinkin muuttuva. Uusi kansallinen liike, Israelin kohottaminen ja +kokoaminen, yhdisti jo heidät, ja kummankin mieli oli nyt yhtä vapaa +ja avoin, kun oli kysymyksessä sen hengen etsintä, joka kuolleet luut +tekee eläviksi. Tähän jälkimmäiseen tehtävään Ruuben oli helposti +antautuva, sitte kuin hän kerran edellisessä suhteessa oli itsensä +voittanut -- siitä Haijele oli vakuutettu, mikäli hän tunsi ystävänsä. +Häneltä itseltään taaskin oli viimeisenä unettomana matkayönä +ennakkoluulojen lujin kahle katkennut. Hän oli nyt valmis etsimään +vaikka mistä, vaikka mistä... Ehkä löytyisi totuuden sirpaleita +siltäkin taholta, jota hän tähän asti oli pitänyt aivan mahdottomana. + +Haijele oli saapunut asianajaja Löwen ovelle. Jos Ruuben oli yksin +kotona, aikoi Haijele pyytää häntä kävelemään; muussa tapauksessa +he voivat sisälläkin selvittää asiansa. -- Hän soitti kelloa, ja +palvelusneiti tuli avaamaan. Salin kynnyksellä seisoi Bertha rouva, +joka huudahti hämmästyksestä hänet nähdessään. + +-- Mistä sinä ilmestyt, Haijele? Suomen noidatko ovat sinut ilman läpi +lähettäneet? + +-- Kyllä minä junassa matkustin, -- hymyili Haijele. + +-- Tule nyt kertomaan kaikesta! Mooseskin on toimistossa ja lapset +ulkona. Minä olen ihan yksin. + +-- Eikö Ruuben ole kotona? -- kysyi Haijele. + +-- Niin, Ruuben -- onhan hän. Pitääkö häntä kutsua? -- Bertha rouva +hymyili ja iski merkitsevästi silmäänsä. Mutta Haijele pidätti hänet, +laskien kätensä hänen käsivarrelleen. + +-- Ei, älä huoli, -- hän sanoi. -- Suo minun mennä! Juuri Ruubenia +tulin tapaamaan, ja haluaisin olla ensi hetkenä kahdenkesken... + +Bertha tuijotti Haijelea, ikäänkuin hän ei olisi uskonut korviansa. +Oliko hän järkensä kadottanut siellä villien maassa? + +-- Kuinka se kävisi päinsä? -- hän sopersi. + +-- Ruuben on sulhaseni, -- vastasi Haijele, nostaen päänsä pystymmäksi. +-- Suvaitsethan siis? -- Ja suorana, varmana hän astui Berthan ohi +mennäkseen koputtamaan Ruubenin työhuoneen ovea. + +Mutta Ruuben oli jo kuullut äänen, joka sai hänet säpsähtäen nousemaan +pöytänsä äärestä. Hän ei voinut erehtyä. Noin puhui vain yksi -- +yksi ainoa! Hän syöksähti ovelle, tempasi sen auki ja katsoi samassa +Haijelea silmistä silmiin. + +-- Ruuben, sulhaseni! -- huudahti tyttö, ojentaen hänelle kätensä. + +-- Oi, Haijele, Haijele, se on siis totta! -- riemuitsi Ruuben ja sulki +hänet syliinsä ällistyneen Bertha rouvan silmien edessä. + +-- No johan minä tuota odotinkin aikoja sitte, -- sai Bertha vihdoin +suustansa. -- Koska se nyt on tapahtunut? Toivotan onnea -- + +-- Kiitos, kiitos, -- sanoivat Haijele ja Ruuben; mutta enempää +he eivät tosiaankaan voineet tällä hetkellä välittää Berthasta, +se oli ihan mahdotonta. Ja kun hän ei ymmärtänyt salista poistua, +siirtyivät he käsi kädessä Ruubenin sohvalle istumaan. Heillä oli +niin paljo, paljo sanomista toisillensa. Bertha rouva piti vakavana +velvollisuutenaan jäädä edelleenkin saliin ja asettua virkkauksinensa +sellaiseen paikkaan, josta hän voi heitä silmin seurata. Mitäpä +he siitä? He olivat niin onnelliset, että heitä vain nauratti, ei +edes harmittanut. Bertha sai niin mielellään nähdä heidän loistavat +silmänsä, kunhan ei sydänten salaisuuksia kuullut; ja siitä he kyllä +kuiskaamalla pitivät huolen. + +Puolen tuntia kului. Nuori rouva alkoi jo pitkästyä +paimentajavirkaansa, varsinkin kun hän hartaasti odotti hupaisia +juttuja Haijelen matkalta. Ei hän kuitenkaan rohjennut astua +vierihuoneen kynnyksen yli, sillä kun Haijele oli ylpeällä tuulella, ei +ollut hauska häntä lähestyä, ei edes omassa kodissaan. Mutta jollakin +tavalla täytyi keskeyttää tuo loppumaton kaksinpuhelu. Hän nousi +paikaltaan, liikkui, askaroi kukkiensa luona ihan oven pielessä -- eikä +mikään auttanut. + +Silloin ilmestyi pelastava enkeli pikku Gretchenin muodossa, joka +täyttä kurkkua itkien tulla tylleröi saliin kertomaan, että Fritz oli +lyönyt häntä. Poika juoksi kohta jäljessä, huutaen, että Gretchen oli +syönyt hänen karamellinsa. + +Se konsertti tepsi. Hieroessaan sovintoa lasten kesken Bertha toisella +silmällä huomasi Haijelen ja Ruubenin nousevan sohvasta. Mutta saliinko +he aikoivat? Turha toivo! + +-- Mitä sinä luet tätä nykyä? -- kuuli Bertha Haijelen kysyvän ihan +ääneensä. Mutta Ruubenin vastausta hän ei kuullut. + +Se tulikin hiljaa, viipyen, ja nuorukaisen muoto muuttui tavattoman +vakavaksi, kun he astuivat hänen pöytänsä ääreen. + +-- Haijele, miksi sinun jo tänään piti sitä kysyä? Velvollisuuteni on +puhua suoraan. Mutta jos tietäisit... Sano, voinko sinut kadottaa vielä +kerran, nyt juuri saatuani sinut omakseni? + +-- Mitä tarkoitat? Mistä tämä juhlallinen esipuhe? + +-- Ymmärrä minua, Haijele! Onhan sinullakin janoava, etsivä henki! +Katso, en minä tähän kirjaan usko, mutta minä ostin sen tutkiakseni... + +Uusi Testamentti lepäsi pöydällä heidän edessään. Ruubenin sydämessä +riehui ankara tuska, ja hän koetti lukea Haijelen silmistä hänen +ajatuksiansa. Mutta tytön ilmeessä oli jotakin niin ihmeellistä, ettei +hän voinut sitä ymmärtää. + +-- Kaksi päivää takaperin olisin tämän nähdessäni työntänyt kätesi +pois, -- kuiskasi Haijele vihdoin kovassa mielenliikutuksessa. -- Vaan +nyt... oi Ruuben... Minullakin on tuo kirja!... + +Turhaan Bertha rouva odotti matkakertomusta. Kun vielä oli puoli tuntia +kulunut, tuli Haijele Ruubenin seuraamana saliin, mutta ainoastaan +hyvästi sanoaksensa. + +-- Suo anteeksi, Bertha, -- hän lausui niin ystävällisesti, että pikku +rouvan heti täytyi leppyä. -- Huomenna tulen yksinomaan sinun luoksesi. +Silloin kerron, mitä vaan tahdot, ja sinä annat neuvoja, kuinka +järjestäisimme hauskat kihlajaiset. Näkemiin asti! Sano terveisiä +puolisollesi! Toivon, ettet käy levottomaksi tästä suojatistasi, jos +minä vien hänet koko päiväksi. + +Nauraen Ruuben oikaisi kookasta vartaloansa, he kättelivät Berthaa +ja lähtivät. Kun he joutuivat kadulle, otti hän Haijelen käsivarren +kainaloonsa. Tyttö loi häneen mustat, säihkyvät silmänsä ja lausui +syvään hengähtäen: + +-- Kirouksen kirjasta sen luin, mutta sittekin se on valtava ajatus: +"Rakkaus on suurin niistä..." Se on totta, Ruuben. Kuinka ihanaa, kun +tunnemme rinnoissamme sen kaikki voittavan voiman! + + + + +VII + +JOULUYÖ + + +_Ensimmäinen taulu_. + +Pyhä yö, kirkas yö! + +Luoja oli sytyttänyt taivaan tähtivalot, ja ihmisten ikkunoista +kynttilät lukemattomina loistivat. Kristikunta vietti kuninkaansa +syntymäjuhlaa. + +Kirottu yö, pimeä yö! + +Hartaimpien juutalaisten asunnoista ei näkynyt valon tuikettakaan. +Missä joku himmeä kynttilä paloi, siinä oli huolellisesti laskettu +verhot ikkunan eteen. Eihän heillä, hajoitetuilla raukoilla, kuningasta +ollut. Otho haîschin juhla oli heidän murhejuhlansa. + +"Hän tuli omillensa, mutta hänen omansa eivät häntä ottaneet vastaan." + +Efraim Pollin talo Humboldt-kadun varrella oli myöskin aivan pimeä, +kun sitä kadulta katseli. Ruokasali, joka sijaitsi pihan puolella, oli +kuitenkin heikosti valaistu, ja siellä vanhukset olivat istuneet koko +illan Haijelen ja Ruubenin kanssa. Nuorten piti seuraavana päivänä +matkustaa Baaseliin, ja kihlajaiset oli päätetty viettää heti heidän +palattuansa. Saara täti iloitsi suuresti, kun hänen toivonsa nyt +kumminkin toteutui, ja vanhalle sedälle oli pääasia, että hänen rakas +tyttönsä näytti onnelliselta. Hän luotti täydellisesti Haijeleen. +Ei se tyttö suotta eronnut sulhasestaan eikä myöskään suotta häneen +yhtynyt jälleen -- siitä sai olla varma. Myöhemmällä saapui Mooses +Löwe rouvineen ynnä muutamia muita tuttavia, etupäässä "vanhoillisten" +piiristä. Heidät oli kutsuttu vieraiksi, jotta ilta kuluisi nopeammin. +Tänäänhän ei tarkkatuntoinen juutalainen voinut mitään tehdä, ei +työskennellä eikä lukea, kaikkein vähimmin tutkia Thoraa tai sen +selityksiä. Klabriasta [Klabrias = eräs korttipeli] näki pelata +hämärässäkin, keskustelu kyllä sujui myöskin, eivätkä hurskaat vieraat +"pimeänä yönä" enempää pyytäneetkään. + +-- Myöntäkää toki, että tämän yön viettämistapa on hullutusta, -- +virkkoi Löwe, heilutellen jalkojansa nojatuolissa. Hän ei kuulunut +noihin hurskaisiin -- vaikka hän tosin ei huolinut kertoa, että hän +pienokaistensa huviksi oli hankkinut joulukuusen lastenkamariin. -- +Miksi on parempi istua sokkosilla kuin täydessä valossa? + +-- Minusta täällä on valoa liiaksikin, -- tokaisi vastaan +teräväsilmäinen Zebi Knauf, tehtailija. -- Olisin kiitollinen, jos +isäntä sallisi sammuttaa kynttilän, joka on tuolla ikkunapöydällä. +Tällä yhdellä tulemme aivan hyvin toimeen. + +-- Rauhoitu, hyvä ystävä, -- hymyili Efraim Poll, taputtaen häntä +olalle. -- Ei se kuulu meille vanhoille, se on Haijelen ja Ruubenin +ilokynttilä. Antakaamme sen loistaa! + +-- Se oli kauniisti sanottu, arvoisa veli, -- virkkoi Löwe. -- Herra +Knauf, suvaitsetteko nyt, että jatkan? Tahtoisin kertoa, että minulle +oli todellinen pelastus, kun pääsin tänne lähtemään. Seinäni takana +asuu kansalaisiamme, jotka ulvoivat hämäristä alkaen yhteen jaksoon +kuin villipedot metsässä. Onko sekin sivistyneen ihmisen arvon mukaista? + +-- Se oli tietysti mielenosotusta, -- vastasi Knauf. -- Ehkä heillä on +joku Goje kotiopettajattarena. + +-- Mainiota! -- ivaili Löwe. -- Sitä hienompaa käytöstä heidän +puoleltaan! + +-- Älkäämme tuomitko, -- lausui Efraim Poll jälleen tyynellä, +sovinnollisella äänellänsä. -- Uskokaamme, että he itkivät Israelin +kovaa kohtaloa. Muiden iloitessa oma suru astuu vielä selvemmin +silmien eteen. Pimeä yö on minulle vertauskuva. Silloin kysyy sydämeni +tuskallisessa odotuksessa: "Vartija, mitä yö kuluu -- Israelin pitkä +yö?" + +-- Oi setä, etkö näe, että idän rannalla jo ruskottaa! -- huudahti +Haijele intohimoisella lämmöllä. Se tuli aivan odottamatta. Kaikki +kääntyivät kysyvinä häneen, rouvatkin, jotka omassa nurkassaan +supattivat, ja klabriasta pelaavat herrat. + +-- Nouse, ole kirkas! -- jatkoi Haijele hehkuvin poskin. -- Israelin +valkeus koittaa! Sinun poikasi tulevat kaukaa ja tyttäresi -- + +-- Vaiti, vaiti! -- keskeytti Knauf tukiten korviansa. -- Neiti, +soveltuuko tuo puhe teille, vieläpä pimeänä yönä? + +-- Hän on sionisti, -- sanoi joku joukosta. + +Suuttumuksen salama iski ristiin innon tulen kanssa. Haijele oli +joutua pois suunniltaan, mutta setä laski rauhoittaen kätensä hänen +olkapäällensä, ja Ruuben otti puolustuksen huoleksensa. + +-- Herra Knauf, luuletteko todellakin Israelin tyttären huulten +saastuttavan pyhiä sanoja? Vai jouluyökö sen tekee? Huonot sanat, jos +niiden pyhyys niin helposti haihtuu! + +-- Älkää pilkatko, herra! -- varoitti eräs pelaajista, pitkä, laiha +Hirsch Goldreich. Ja Knauf nousi paikaltaan uhkaavan näköisenä. + +-- Hyvät ystävät, -- puhui harmaapäinen isäntä, saaden heti muut +vaikenemaan arvokkaisuudellansa. -- Pyydän teitä, älkää kiihtykö +vähäpätöisyyksistä. Me vanhat emme jaksa seurata uutta aikaa. Nuorten +on tulevaisuus, ja minä iloitsen, kun näen heissä innostusta ja +kansallishenkeä. Jättäkäämme heidät rauhaan. Heidän työnsä kyllä +aikanaan puhuvat heidän puolestaan tai vastustavat heitä. + +Syntyi tuokioksi äänettömyys. Knauf istuutui, murahtaen jotakin +itsekseen, ja Goldreich kiintyi peliinsä jälleen. Haijele ja Ruuben +siirtyivät syrjään, sen pöydän luo, jolla yksinäinen kynttilä paloi. + +-- Kuunteleppas, -- sanoi Ruuben hetken kuluttua. Puheen sorina oli +alkanut uudestaan. Herrat väittelivät siitä, kumpi synagooga oli +sisustuksen puolesta pantava etusijaan, Berlinin vai Leipzigin. + +-- Berlinin on maksanut kaksi miljoonaa, -- selitti Goldreich. + +-- Meidän on yksinkertaisempi, mutta juhlallisempi, -- vakuutti hänen +pelitoverinsa. + +-- Älähän nyt! Berlinin synagooga kimaltaa ja loistaa, aivan kuin +näkisi jalokivet Aadamin kolmentoista teltan huipulla. [Talmudin mukaan +Aadam paratiisissa asui jalokiviteltoissa.] + +-- Tahdotko sinä sanoa, että Aadamin teltoissa oli jalokiviä ainoastaan +huipulla? + +-- Tietysti. + +-- Vai niin? Eipä. Sanhedrinin [Sanhedrin = vanhimmat; tarkoittaa tässä +erästä selityskirjaa] mukaan ne olivat kokonaan jalokivillä peitetyt. + +-- Se ei ole totta! + +-- Vaiti, te häpäisijät! -- huusi Knauf, pistäen jälleen sormet +korviinsa. -- Sanhedrin on pyhempi kuin Thora ja profeetat, ja te +uskallatte pimeänä yönä sen opeista keskustella! Voi, voi näitä +turmeltuneita aikoja... + +Ruuben ei voinut olla lausumatta joukkoon: + +-- Sanokaa, miksi sallitte Jerusalemin hävityksenkin vuosipäivänä lukea +pyhiä asioita, vaan ette tänään? + +-- Eikö tohtori sitä tiedä? -- kysyi Knauf purevasti. -- Silloin me +sitäpaitsi luemme ainoastaan Jeremian kirjan selityksiä. + +-- Otho haîsch on vahingoittanut meitä paljon enemmän kuin Jerusalemin +hävitys! -- huusi Goldreich. + +-- Minä vaan arvelin, että sopisi yhtä hyvin lukea tai olla lukematta, +-- virkkoi Ruuben tyynen ivallisesti; -- käsketäänhän meitä jakamaan +sydämemme kahteen kammioon, joista toiseen pannaan Schammain opetukset +ja toiseen Hillelin. Se on erittäin mukavaa. Kun toinen kieltää, niin +toinen käskee, ja silloin saa kukin menetellä niinkuin tahtoo. Vai +kuinka, arvoisa herrasväki? + +Mutta siitä vasta melu nousi. Taas täytyi Efraim Pollin sekaantua +keskusteluun; ja tällä kertaa mielet olivat sellaisessa kuohussa, että +hän ainoastaan vaivoin sai rauhan palautetuksi. + +-- Hävytön suurisuu, -- mutisi Knauf, mulkoillen Ruubenia. Mutta +nuorukainen ei viitsinyt kuunnella heitä enää. Hän kääntyi Haijelen +puoleen ja lausui niin, että yksin hän sen kuuli: + +-- Jos on synti puhua pyhistä kysymyksistä tänä yönä, lienee hyvin +otollista tutkistella epäpyhää. Ymmärrätkö tarkoitukseni? + +Haijele nyökkäsi päätänsä miettiväisenä. + +-- No niin, ystäväni. Minä vaan halusin sanoa, että nuo ihmiset ovat +narreja. Rauhaa ja rakkautta he eivät tunne. Sinun setäsi kohoaa kuin +lehtevä tammipuu pistelevän genistapensaikon yli. -- Vaan tiedätkö, +mistä minä olen löytänyt jalon mielen ja toiminnan selvimmät ohjeet? +Kirjasta, joka on meille kaikkein epäpyhin, mutta pyhin kristityille. + +Taas Haijele nyökkäsi päätänsä, vaan ei vastannut mitään. + +-- Muistan sen omituisen lausunnon, josta huomautit minua, -- +jatkoi Ruuben. -- Tarkoitan tuota, missä muuan meikäläinen nimittää +Nasarealaista yhdeksi Israelin suurimmista opettajista. Hän on +oikeassa; tahtoisin vaan sanoa "suurin" eikä "yksi suurimmista". + +-- Ruuben, minä en tätä kestä! -- huudahti Haijele silloin puoliääneen, +tuskallisesti, sävähtäen ylös hiljaisesta mietinnästään. -- Tule, +siirtykäämme hetkiseksi minun huoneeseeni. Ei meitä kukaan huomaa +kaivata. + +Siellä hän tarttui Ruubenin käsiin kuin apua anoen. + +-- Niin, niin, Ruuben, minä olen lukenut myöskin, tunti tunnilta, +milloin et ole luonani ollut. Minua kauhistuttaa yhä enemmän. Älkäämme +enää puhuko noista asioista! Tahdon ajatella Baaselin kokousta, +sionismia, isien maata, kansamme tulevaa onnea... Yksi kysymys +vain, Ruuben... Kuule, sano, eikö totta, hän oli kumminkin suurin +pettureista, vaikka hän kuinka kauniisti olisi opettanut? Eikö ollut +sinunkin mielestäsi? Messiaaksi hän itsensä teki, meidän kansamme +kuninkaaksi... + +-- Se seikka ei minua paljon liikuta. Emmehän me kumpikaan noita +kuninkuusunelmia ole uskoneet. Ehkä hän olikin Messias. + +-- Ruuben! -- kirkaisi Haijele, ikäänkuin puukko olisi syösty hänen +sydämeensä. + +-- Rakkaani, hiljaa, hiljaa, -- tyynnytteli Ruuben huolestuneena. -- +Älä nyt taas käsitä minua väärin. Jos hän oli suurin opettajistamme, +saattoi hän täydellä syyllä omistaa tuon nimen -- en minä muuta +tarkoita. + +-- Mutta hän teki itsensä Jumalan Pojaksi! + +-- En minä oikeastaan ole näitä ajatellut, puhuin vaan hänen opistaan, +-- sanoi Ruuben vältellen. Sinä tartut eri asioihin kuin minä. Olisin +valmis vaikka heti tunnustamaan Nasarealaisen oppia, ellei yksi seikka +työntäisi takaisin. Kristinuskon kannattajat eivät ensinkään noudata +sitä, mitä sanovat elämänsä ohjeeksi. Tiedäthän, että minussa aina +on ollut jokin veto heidän puoleensa. Mihin se muuhun olisi johtanut +kuin täydelliseen yhtymiseen -- jos olisin voinut heitä ihailla. Mutta +kaukana siitä! Inho heidän käytöstänsä kohtaan auttoi minua palaamaan +kansani luo. + +-- Kuinka minäkin inhoan heitä! -- huudahti Haijele. -- Muistan jo +lapsuudestani sen ilkeän poikanulikan, joka aina teki meille kiusaa. +Pienet kiusaavat pieniä, suuret sortavat täysikasvaneita... + +-- He saarnaavat rakkautta, -- jatkoi Ruuben, -- mutta meitä ja +toisiaankin he vihaavat ja kadehtivat. + +-- Niin, niin, juuri niin! -- riemuitsi Haijele kuin helpotuksesta. +-- Sellaisia he ovat! Tuo on aivan samaa kuin rabbiinin saarna kerran +synagoogassa. Aaronin kukoistava sauva ei voi olla heidän hallussaan, +sillä he eivät tosiaankaan elä oppinsa mukaan, eivät -- + +Samassa Haijele pysähtyi kuin naulaan. -- Mikä nyt? -- ihmetteli Ruuben. + +-- Emmehän mekään... Ja tyttö kätki kasvot käsiinsä. + +-- Emme suinkaan -- se ei muuta asiaa. Talmud on joutavaa +sanasaivarrusta, sen olen aina sanonut. Ei ole ihmisarvon mukaista +askaroita sellaisten tyhmyyksien tarkkaamisessa. Tämä on jotakin +toista, korkeaa ja kaunista. Mutta jos se on liian korkeata, mahdotonta +noudattaa -- no niin, olkoon menneeksi! Silloin olen ja pysyn +epikoresina. Ei kannata tavoitella saavuttamattomia. Mieluummin heitän +opit sikseen ja ryhdyn suorastaan käytännölliseen toimeen, kuten +sionistit, niin teen edes jotain hyötyä. + +Kadulta kuuluva melu keskeytti heidän puhelunsa. Kun huone oli pimeä, +saattoi lyhtyjen ja tähtien valossa selvään nähdä, mitä siellä oli. +Ei sen kummempaa kuin pari päihtynyttä miestä naistovereineen, jotka +eivät tahtoneet antautua poliisille. Pian oli häiriö vihellyspillin ja +lisäpoliisien avulla selvitetty ja katu tyhjänä jälleen. + +-- Nuo olivat kristityitä, Haijele, -- sanoi Ruuben painavasti. -- +Näetkö, kuinka tuolla vastapäätä kynttilät loistavat? Siellä on kuuset +saleissa ja ilo ylimmillään. Mutta pimeällä kadulla... Ajatteleppa, +tänään he viettävät _hänen_ syntymäjuhlaansa. Ulkokuorta, valhevaloa! + +-- Sinä puhut niin tyynesti, Ruuben. Minusta tuntuu kuin päätäni +pyörryttäisi. Meidän oppimme on tyhmyyttä, sanoit sinä, ja heidän +valhetta. Missä siis on totuus? + +Se oli kuin hätähuuto -- sama hätähuuto, joka oli Ruubenin sydämestä +niin usein kohonnut. + +-- Jätetään nämä asiat, -- sanoi Ruuben. Jos Haijele olisi oikein +tarkannut, olisi hän kyllä huomannut, että tuo ääni ei niin tyyni +ollutkaan. Melkein hätäisesti hän puhui edelleen: -- Meidän täytyy +varmaan mennä jo toisten pariin, muuten he alkavat ihmetellä, mihin +jouduimme. Itsehän ehdottelit, ettemme keskustelisi opin kysymyksistä, +ja niihin takerruimme kumminkin. Tule nyt pois, Haijele. + +-- Minä en voi. + +-- Sinäkö? Kaikki sinä voit, mitä tahdot. Otetaan asia ihan +käytännöllisesti. Eihän sionismi ole uskonnollinen, vaan kansallinen +liike. Kuinka uljas ja ihana sinä olit äsken, kun innostuneena puhuit +Israelin kirkkaasta tulevaisuudesta! Koeta unohtaa kaikki muu... + +-- En voi, en voi! -- toisti Haijele rajussa mielenliikutuksessa. -- +Mene, Ruuben, sinä onnellinen, jolla on kylmä järki! Minä kohoan ja +vaivun kuin aalloilla. Kaikki on tunnetta minulle. Suo anteeksi, minä +en voi... + +Mutta Ruuben ei mennyt. Silloin Haijele kietoi kätensä hänen kaulansa +ympäri ja kuiskasi hellästi hymyillen, värähtävin äänin: + +-- Älä huolehdi, rakas ystävä, jätä minut vaan. Huomenna kyllä aurinko +paistaa jälleen. Eihän ole ihme, että sydän käy synkäksi, kun on vuoden +pimein yö... + + * * * * * + +_Toinen taulu_. + +Pilkkosen pimeä huone Heikinkadun varrella Helsingissä. Rebekka on +jo vuoteessa, mutta ikkunan luona istuu Mirjam puoleksi riisuttuna, +hiukset hajallaan, käsi poskella. Hän laulaa hyräilee hiljaa, +surumielisesti: + + -- "Die Veigel die heben die Flügelech auf + un nehmen auch mit meine Thränen arauf..." + +["Linnut nostavat siipensä lentoon ja ottavat mukaansa kyyneleeni."] + +-- Tule jo sieltä nukkumaan! -- huutaa Rebekka. + +-- Äiti, salli minun vielä hetkinen katsella tähtiä! -- hän vastaa. + +Hän pyyhkäisee silmiänsä ja jää yhä haaveksivaisena tähystämään ulos +yöhön. Pienen kultasormuksen hän painaa huuliansa vasten. Nythän ei +äiti voi nähdä. Oi kuinka aika on pitkä -- eikä hän palaa, joka sen +sormuksen antoi... + +-- Joudu nyt jo, Mirjam! -- muistuttaa Rebekka jälleen. + +-- Äiti, salli minun vielä vähän katsella kynttilöitä! -- hän pyytää. + +Ne loistavat niin kauniisti onnellisten ihmisten ikkunoista. Nythän on +jouluyö. + +Mirjamin helmassa on joulukortti, joka on tullut Soinnulta +tervehdykseksi. Sen taakse on hieno kynä piirtänyt nuotteja ja sanoja. +Ei sitä nyt näe lukea, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hän osaa sen +jo ulkoa, vaikka se onkin suomea: + + "Ja tähtönen Betlehemistä loi + valon kirkkahan halki yön, + ja vienot enkelilaulut soi + ylistykseksi armotyön. + + On koittanut maailman valkeus, + nyt syntynyt Kristus on, + sun turvasi, huoltesi huojennus, + sydänparkani rauhaton..." + +Kolmannen kerran äiti kutsuu häntä. Silloin hän nousee syvään huoahtaen +ja alkaa hankkiutua levolle. + + * * * * * + +_Kolmas taulu_. + +Suuren, tuuhean kuusen ympärillä Orkamon valaistussa salissa +joululahjat lentelivät. Siellä oli iloa ja riemua, puhetta, naurua ja +hälinää. Sukulaisia oli saapunut pariltakin taholta, ja nuoria oli +runsaasti. + +Esko oli aivan tottumaton tällaiseen meluavaan joulunviettoon. Koko +illan oli häntä ilon kesken ahdistanut salainen paino sydänalassa. +Varsinkin sitä lisäsi omaisten hellä, kaipaava kirje, jossa +toivotettiin seimen lasta hänen sydämensä vieraaksi. Mutta kukapa +täällä ehti muistamaan häntä, jonka kunniaksi paraikaa juhlittiin... + +Toinenkin asia Eskoa vaivasi. Oi, nuo syyttävät, surulliset mustat +silmät! + +Siinä hän nyt istui vähän erillään kuusen takana, hajamielisesti +selaillen äsken saamaansa runovihkoa. Käsialasta hän tunsi, että lahja +oli Tuulikilta. + +Tyttö oli pukeutunut aivan kesäiseksi, siniseen Aino-pukuun, joka +vapaasti verhosi hänen sorjaa vartaloansa. Rikas tukka aaltoili +hajallaan, kirjava nauha oli otsasiteenä, ja helmet kaulalla helisivät. + +-- Oikea sinipiika ja metsän velho, -- ajatteli Esko, kun Tuulikki +ilmestyi vihreän puun viereen. + +-- Mitä sinä siellä yksin mietit? -- kysyi hän iloisesti, taivuttaen +syrjään kaihtavan oksan. + +-- Enpä juuri mitään. Ihmettelen vaan, kuinka oikeastaan jäin tänne +Orkamoon. + +-- Sinä vasta olet syvällinen filosoofi! -- pilaili Tuulikki. -- +Estetiikkasi tähden tietysti jäit. + +-- Niinkö arvelet? Sitähän minäkin kuvittelin. Mutta luvut eivät ota +edistyäkseen, ja nyt minä alan luulla olevani lumottu. + +He katsoivat toisiaan veitikkamaisin silmin. Sitte tyttö pyörähti +ympäri korollaan, jotta pitkät hiukset pilvenä hulmahtivat, kääntyi +jälleen Eskoon ja sanoi nauraen: + +-- Uskotko sinä taikoja? + +-- Uskon tarinoita metsän neitosista. + +-- Tuosta kirjastako niitä luet? + +-- Vaikkapa siitäkin: + + "Ken metsän neitosen nähnyt on, + sen viepi metsän hukka..." + +-- Voihan sulkea silmänsä, niin ei näe. + +-- Minä muutin ensi säettä. Tahdotko tietää, mitä tässä oikeastaan +sanotaan: + + "Ken metsän neitosta _rakastaa_..." + +Tuulikki punastui. + +-- Kuuleppa vielä, -- jatkoi Esko lukuansa: + + -- "En, en minä niitä ymmärrä, + Sun taikojas, tyttönen sorja, + sen tiedän vaan, että ijäti mä + olen Tapion immen orja!" + +Tuulikki tempasi äkkiä kirjan hänen kädestänsä, selaili hetken ja alkoi +lausua: + + -- "Tapion talot on hongista + ja kammiot kalevanpuista." + +Hän jätti kesken ja heitti kirjan avoimena Eskon helmaan. Tuulikki +oli sanoja hiukan sommitellut, mutta helposti Esko löysi paikan. Hän +täydensi ajatuksen: + + "Tapion talot on hongista + ja kammiot kalevanpuista. + Ja jos metsän tyttöä rakastat, + niin ethän sä huoli muista?" + +Nyt punastui Esko vuorostaan. Vaan kun hän katsoi ylös, oli tyttö +lehahtanut pois. Näkyi ainoastaan vilahdukselta liehuvat suortuvat ja +kuului naurun helähdys, Tuulikin kadotessa kuusen ohi toisten parveen. + +Jos he olisivat olleet kahden huoneessa, olisi Esko varmaankin +rientänyt hänen jälkeensä, sulkenut hänet syliinsä tunteiden kuohussa +ja vakuuttanut: -- En, en, Tuulikki -- muista en huoli kuin sinusta +vain! -- Mutta nyt hänen täytyi jäädä paikalleen, sydämen rajusti +sykkiessä. + +Kirja oli yhä avoimena hänen polvillaan, mutta lehti oli kääntynyt. +Eskon silmä sattui siihen, ja hän luki, samalla kuin hänen kasvonsa +joka riviltä totistuivat: + + "Minä katselen kahta lehteä + ja kahta kielon kukkaa, + minä muistelen mustia silmiä + ja muistelen mustaa tukkaa. + + Miss' on hän nyt, mitä miettiikään --" + +Hän ei voinut lukea pitemmälle. Tuskassa hän löi kirjan kiinni, äänettä +valittaen: + +-- Voi, voi minua kurjaa! + + * * * * * + +_Neljäs taulu_. + +Eskon kodissa, hiljaisessa pappilassa kaukana salomaalla, istui myöskin +perhe vieraineen koossa joulupuun ympärillä, palvelijat ja muutamia +yksinäisiä köyhiä yhdessä isäntäväen kanssa. Tuttu virsi soi hartaista +sydämistä: + + "Ah Herrani mun Jeesuksen', + tee asunnokses sydämen'!" + +-- Niin sopusointuinen, siunattu ilta, josta Jumalalle kiitos, -- sanoi +vanha rovasti, puristaen puolisonsa kättä, siinä kun he vieretysten +istuivat. + +-- Eskon tyhjä paikka vaan on tuottanut äidin sydämeenkin tyhjyyttä, -- +vastasi tämä hiljaa huoaten. + +-- Niin, niin, se on maailman meno, -- virkkoi isä, hänkin huoahtaen. +-- Mutta me saamme iloita siitä, että poikamme on ahkera ja +tunnollinen. Jumala olkoon hänen kanssansa! -- + +Ilta oli jo kulunut loppuun. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisillensa, +herätäkseen virkeinä joulukirkkoon. Mutta muun väen mentyä Sointu vielä +hetkeksi pidätti vanhempansa. + +-- Minä olen pitkin iltaa muistellut juutalaista ystävääni -- +tiedättehän, Mirjamia, josta olen kertonut. Olen rukoillut, että hän +ymmärtäisi edes jotakin Jeesuksen syntymän merkityksestä... + +-- Jumala on kyllä kuullut rukouksesi, rakas lapsi, -- sanoi äiti. + +-- Ja sitte olen ajatellut erästä asiaa. Minä olen vaan Sointu -- mutta +jos olisin Esko, en lukisi maisteriksi. Niitähän on niin monta! Enkä +luule, että Helsingissä on yhtään ainoata, joka uhraa koko elämänsä, +opettaakseen juutalaisille, mitä Jeesus on käskenyt. Ne raukat eivät +tunne häntä. Jos tuntisivat, eivät he häntä vihaisi. + +-- Ei se työ ole niin yksinkertaista ja helposti menestyvää kuin +arvelet, -- sanoi rovasti miettiväisenä. -- Kerran he huusivat, että +Jeesuksen veri tulisi heidän ja heidän lastensa päälle, ja paatumuksen +tuomio painaa nyt raskaana tätä kansaa. Mutta totta kyllä on, että +kivinen pelto on jätetty hyvin harvojen työntekijäin haltuun. + +-- Helsingissä ei ole ketään, -- toisti Sointu, kyynelten pyrkiessä +silmiin. + +-- Me tarvitsemme enemmän Henkeä, -- sanoi rovasti. + +-- Ja rakkautta, -- lisäsi hänen vaimonsa. + +-- Oi äiti ja isä, emmekö nyt viimeiseksi rukoilisi juutalaisten +puolesta? -- pyysi Sointu. -- Heiltähän me saimme kaiken sen, mikä on +kalleinta meille. Jeesus oli heidän, ennenkuin me tiesimme hänestä +mitään. Tahtoisin pyytää Jumalalta, että me nyt saisimme antaa jotakin +takaisin. + +-- Rukoillaan, lapseni, -- vastasi isä liikutettuna. + +Ja pyhänä, kirkkaana jouluyönä kohosi harras rukous Israelin +pelastuksesta hänen luokseen, joka lähetti Poikansa valkeudeksi pimeään +yöhön. + + + + +VIII + +SIONISTIT + + +Vanha Baaselin kaupunki, joka jo kaksi vuosituhatta oli rauhaisana +katsellut kuvaansa Rheinin vierivässä virrassa, joka oli nähnyt +asukaslukunsa ja laajuutensa vuosien mukana kasvavan, kaupan ja +teollisuuden kukoistuvan, ihmisrakkauden herättämien laitosten, tieteen +suojapaikkojen ja kauniitten taideluomien syntyvän piirissänsä, joka +oli valtojen vaihteluja tuntenut, seisonut kerran tärkeän rauhanteon +todistajana ja kerran pitänyt suurta kirkolliskokousta vieraanansa -- +tämä paljon ja monenmoista kokenut vanha kaupunki oli viime vuosina +saanut hämmästykseksensä havaita, että vielä on uutuuksia auringon alla +ja yhä riittää pitkän elämän varrella katselemista ja ihmettelemistä. +Jo neljännen kerran verrattain lyhyen ajan kuluessa se näki omituisen, +vilkkaan väentulvan leviävän yli katujensa ja siltojensa. Siinä oli +miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, eurooppalaisesti ja itämaisesti +puettuja, sekä onnellisten että kärsineitten näköisiä muotoja, sekä +epäluuloisia ja arkoja että voitonvarmoja, innosta säihkyviä katseita. +Mutta jotakin heillä kaikilla oli yhteistä: kasvonpiirteet, jotka eivät +häviä milloinkaan sukupolven seuratessa sukupolvea, leima, jota kantaa +yksi ainoa kansa koko maailmassa -- Israel, ikuinen kansa. + +Valtavana tuntui jälleen sen sydämen sykintä, jota muut kansat olivat +kauvan pitäneet kohmettuneena ja voimattomana kuin puolikuolleelle +kuuluvaa -- jopa tunteettomanakin, sillä siihen oli kyllä lupa +pistää, sitä haavoittaa ja loukata mielin määrin. Se oli vastannut +vain huokauksilla, jotka hukkuivat maailman meluun. Vaan nyt oli +toinen aika tullut. "Kuolleet luut" jo todellakin liikkuivat. Veri +kierteli kuumana, sydän eli -- vaikka tosin ainoastaan luonnollista, +kansallista elämää. Vielä puuttui henki ylhäältä. Mutta virkeän elämän +alhaisempikin muoto on verrattomasti arvokkaampi kuin uni ja kuolema, +sillä siinä piilee korkeamman elämän edellytys. + +-- Mitä tekevät nuo juutalaiset täällä? -- saattoi kysyä joku +ällistelevä Baaselilainen, joka vasta äskettäin oli muuttanut +kaupunkiin. + +-- Sionistit pitävät suurta vuosikongressiansa. + +-- Mitä ne sionistit ovat? + +-- Ne ovat niitä juutalaisia, joiden päämääränä on kansansa +kohottaminen joka suhteessa ja sen saattaminen takaisin Palestiinaan. + +-- Siitäkö he keskustelevat täällä? + +-- Niin, siitä. + +-- Mutta miten heidän sallitaan tänne tulla? Kuinka meidän kaupunkimme +viitsii majoittaa tuota joukkoa? + +Vastaus voi kuulua eri lailla aina puhutellun henkilön kannan mukaan. +Esimerkiksi näin: + +-- Etkö ymmärrä, että mekin hyödymme, jos he tarkoitusperänsä +saavuttavat? Pääsemmehän sitte kerrassaan noista loiskasveista, jotka +imevät kansojen elämänmehua. Menkööt niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, +mitä pikemmin sitä parempi. Sietää suosia liikettä, joka edistää tämän +toivon toteutumista. + +Tai myöskin olkapäitten kohautus ja välinpitämätön hymy: + +-- Oh, täytyyhän ihmisellä olla suvaitsevaisuutta. Rakennelkoot +tuulentupiansa, jos se heitä lohduttaa! + +Mutta saattaa tulla toisenlainenkin vastaus: + +-- Herran tiet ovat ihmeelliset, ja suurimpia hänen ihmeistänsä on +Israel. Sionismi on vaan rengas tapausten sarjassa. + +Israel hylkäsi Messiaansa ja hajoitettiin kaikkeen maailmaan. Lähes +kaksituhatta vuotta se jo on kärsinyt tuomion tuskaa. Vaan ei Herra +pidä vihaa ijankaikkisesti. "Haahdet meressä odottavat, että ne +toisivat lapsesi kaukaa." He saavat palata kerran, ja kerran he +myös näkevät, ketä he ovat pistäneet. Silloin he häntä murehtivat +kuin äiti esikoistansa, mutta silloin myöskin Herran kunnia koittaa +heidän ylitsensä. Kumaroissansa ne kansat tulevat heidän tykönsä, +jotka heitä ovat sortaneet, ja he hallitsevat maata vanhurskaudessa. +"Eikä aurinkosi enää laske eikä kuusi kadota valoansa, sillä Herra +on ijankaikkinen valkeutesi, ja murhepäiväsi ovat loppuneet." +Tuhatvuotisen valtakunnan rauha alkaa silloin. + +-- Vaan miksi tämä pitkä esitelmä? Eihän se ole vastaus kysymykseen. + +-- Juuri sitä se on. Emmekö jokainen iloitsisi, kun näemme kevään +merkkejä, enteitä lupausten toteutumisesta? Emmekö olisi kiitollisia +siitä, että meidän kaupunkimme saa katsella valmistustyötä? Olkoonpa +niin, että sionismi tarvitsee sulatusta Herran ahjossa. Olkoonpa, +että se on vain tästä maailmasta, vieras Jumalan Hengelle ja Israelin +Messiaalle. Mutta Herran ja hänen voideltunsa käsi on heidän +tahtomattansakin mukana, vieden kansansa voittojen tai ehkäpä syvimpien +pettymysten teitä ijankaikkiseen päämäärään. Jotakin tässä on tekeillä, +se on varma, ja me emme saa välinpitämättöminä ummistaa siltä silmiämme. + +Miettiväisenä kumpikin puhuja lähtee omalle tahollensa. Mutta +sionistit, joita laumoissa on kaduilla vilissyt, katoavat vähitellen +suureen, lehtereillä varustettuun kokoussaliin, joka on varattu heitä +varten. + +Kello kymmeneltä aamulla on kokous alkava, mutta jo puolta tuntia +aikaisemmin sali on täyttynyt. + +Haijele seisoo Ruubenin vieressä ovella. Hän on haltioissaan +ihastuksesta. + +-- Oi Ruuben, Ruuben, katso, kuinka heitä on paljo! "Ketkä ne ovat, +jotka lentävät kuin pilvet, niinkuin kyyhkyset pesäänsä?" Tässä he +ovat! Tule, niin käymme lähemmäksi. Minä tahdon nähdä, minä tahdon +kuulla! Oi, Ruuben, kuinka tämä on suurenmoista!... + +Puhe käy salissa kosken kohinana. + +Tuossa istuu mies, joka on matkustanut 21 päivää, tullaksensa +kokoukseen Mandschurian rajoilta asti. Hän kertoo vieritoverillensa, +että vielä kolmetuhatta virstaa edempänäkin idässä on sionisteja, jotka +hänen kauttansa ovat tänne lähettäneet tervehdyksen. + +-- Heitä on jo kaikkialla yli maanpiirin! -- huudahtaa toinen +riemuiten vastaan. -- Indiassa, Persiassa, Amerikassa, Afrikassa, +Austraaliassa... Liittomme on voima, joka kerran vielä järkyttää +maailmaa! + +Takaa kurottautuu heidän keskusteluansa kuuntelemaan pitkään, likaiseen +viittaan puettu mies, jonka posket ovat kuopalla ja silmät kiiluvat +kuin kuumeessa. + +"Voima, joka järkyttää maailmaa"... Mitä se häneen koskee? Hänelle on +olemassa yksi ainoa sana: -- Leipää! -- Oi, hän tietää hyvin, mitä +nälkä merkitsee. Ja lukemattomat veljet ja sisaret sen tietävät tuolla +idässä, mistä hän on tullut. Kuin hukkuva oljenkorteen hän tarttuu +sionismiin. Mutta epäilys kalvaa sydäntä, jolle elämä tähän asti on +tuottanut vaan yhtämittaista toiveitten pettymistä. + +Hän kääntyy naapuriinsa, joka on, jos mahdollista, vielä kurjemman +näköinen kuin hän itse, ja kysyy, saadaksensa keskustelun alkuun: + +-- Mistä olette? + +-- Olen Rumaanian karkoitettuja. Kotia ei missään. + +-- Aa, minä olen kuullut. Teitähän on ajettu ulos kymmentuhansittain. +Milloin tulee meidänkin Galitsialaisten vuoro? Silloin -- kurjuuden +kurjuus... + +Toinen tuijotti eteensä tylsässä tuskassa. Vaan kun Galitsiaa +mainittiin, kohotti hän päänsä. + +-- Siellä on pieni poikani. Laupias kansalainen otti hänet, kun +vaelsimme läpi. Tyttö kuoli jo alkumatkalla, ja sitte nääntyi vaimoni +myöskin. + +-- Jumala armahtakoon! + +-- Miksi minä valittaisin? Sadat kärsivät samaa... + +-- Kirotut, kirotut kristityt, jotka antavat meidän nuolla tomua, sillä +välin kuin he -- + +-- Kokoovat miljoonia käännyttääksensä meitä! -- huudahti +pilkallinen ääni puhujan toiselta sivulta. Siinä istui nuori mies, +hänkin kuluneeseen nuttuun puettu, mutta hienompi näöltänsä. -- Te +pyydätte leipää ja asuinpaikkaa, minä oppia. Jos tahdon tulla kunnon +ammattilaiseksi ja pyrin mestarin luo, potkaisee hän minut ulos, +koska olen juutalainen. Jos haen apurahaa, voidakseni lukea, annetaan +se minua huonolahjaisemmalle, koska hän on kristitty. Minä vaadin +juutalaisia ammattikouluja, juutalaista yliopistoa! Lahjoittakoot +siihen ne käännytysmiljoonat! + +-- Niin, niin, niin! -- melusivat toiset ympärillä. + +-- Onhan meillä juutalaisillakin rahoja, -- huomautti muuan länsimainen +sionisti, joka sekaantui syrjästä keskusteluun. -- Paroni Hirsch +on jättänyt jälkeensä yli kaksisataa miljoonaa, jotka hän määräsi +käytettäväksi kansansa hyväksi. Testamentin toimeenpanijat vaan eivät +tahdo meille niitä varoja antaa. + +-- Hävyttömät! -- Miksei? -- Me otamme ne! -- Huutoja sateli, kiihko +yhä yltyi. + +-- Onpa muitakin meikäläisiä, joilla on miljoonia! + +-- He ovat hukassa meiltä. Egyptin lihapadat ovat heille mieluisammat +kuin korpivaellus Kanaaniin. + +-- Tohtori Herzl antaa meille rahaa! + +-- Hullujako te olette? Mistä hän sitä saisi? Hän antaa taitonsa ja +viisautensa ja ohjaa meidän asiaamme. Hän huutaa koko maailmalle, että +me tarvitsemme rahaa, mutta ei sitä hänellä itsellänsä ole. + +Syvästi huoaten, maahan masentuneena Galitsialainen lyhmistyi +paikallensa. Arvasihan hän sen jo ennakolta. Kun ei ollut rahaa, ei +ollut leivänkään toivoa. + +-- Rohkaiskaa mielenne! -- kuiskattiin hänen korvaansa. -- Me teemme +minkä voimme. Kestäkää vielä vähän aikaa! Kyllä apu varmasti tulee. -- + +Rahasta keskustelivat muutamat liikkeen johtomiehetkin, jotka ryhmässä +istuivat tuumivaisen näköisinä. Ennen perustetun kansallispankin +lisäksi oli saatava kokoon kansallispääoma, josta osa käytettäisiin +maan ostamiseen Palestiinasta. Tämä asia oli käytännöllisesti tärkein, +mikä kokouksessa oli tuleva esille. -- Toiset taas kävelivät parvittain +pirteinä ja toimekkaina puhujalavan lähistöllä. He juttelivat +vaikuttamisesta Turkin sulttaaniin, jotta siirtyminen kotimaahan +voisi tulla lailliseksi ja säännölliseksi. -- Kolmas joukko huolehti +kaikkein lähimmistä tehtävistä, mietti vaaliehdotuksia, sopivia +jäseniä komiteoihin ja muuta mitä kokouksen ulkonaiseen järjestelyyn +kuului. -- Muutamat jalokatsantoiset miehet, jotka varmoina pitivät +päänsä pystyssä, keskustelivat hebreankielellä. -- Pois lainakielet! +Omakielinen sivistys itsenäisyyteen nousevalle kansalle! -- Jotkut +erityisesti intoilivat juutalaisen taiteen elvyttämistä, ja he +tiesivät kertoa, että kokouksen yhteyteen oli järjestetty kansallinen +taulunäyttely, joka seuraavana päivänä avattaisiin. + +Eräällä penkillä aivan Haijelen ja Ruubenin vieressä istui kaksi +rabbiinia, jotka kiihkeästi väittelivät. + +-- Tämä liike on pakanallinen, sanottakoon mitä tahansa, -- vakuutti +toinen, joka oli etelä-Venäjältä tullut. + +-- Miksi veli siis tänne lähtikään? -- kysyi hänen toverinsa, +länsieurooppalainen. + +-- Katsomaan omin silmin. Ja minä olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi +jo ennenkuin kokous on alkanutkaan. Kulttuuri, kulttuuri soi täällä +joka haaralta, missä ei ole rahasta kysymys. Raha on tarpeellinen +elääksemme, mutta kulttuuri on kansamme onnettomuus. Se hävittää +uskonnon. + +-- Sionistinen liike sellaisenaan ei tahdo sekaantua uskonnon asioihin. +Meidän tehtävämme on teroittaa uskonnon tarpeellisuutta, ja sitä minä +aion kyllä tehdäkin täällä niinkuin kotona. + +-- Mitä se hyödyttää tämmöisessä piirissä? Täällä on ilmettyjä Jumalan +kieltäjiä. Tuokin oppinut herra tuossa, joka tulee pitämään esitelmän, +ja tuo -- ja tiesi kuinka monta. + +-- Niin, se on surkeata... Mutta puhun minä kuitenkin. + +-- Entäpä vielä muuta! Katso ympärillesi, niin näet, mihin on jouduttu! +Naisia sekaisin miesten joukossa, aivan kuin yhdenvertaisina! Tuolla +istuu kaksi vaimoihmistä sanomalehtien kirjeenvaihtajain paikalla. +Kuulin, että heitä Lontoon kokouksessa oli ollut valtuutettuina +edustajina, jopa puhujinakin. Sinä olit siellä. Voitko todistaa, ettei +niin ollut laita? + +-- Hm... niin... olihan heitä. Ja hyvin he puhuivat, se on myönnettävä. + +-- Hyvinkö? Miksikä ei? Monessa paikassahan heille annetaan opetusta +niinkuin pojille. Mutta se on synti, kauhistuttava synti. Eihän Thora +kuulu naisille, ja siksi heidän sielunsa vaara on aina suuri. Vietit +hallitsevat, missä ei ole Thoraa. Täytyy varjelukseksi olla ulkonaisia +aitauksia, jotka -- + +-- Teidän luvallanne, minun sieluni on yhtä puhdas kuin teidänkin, +-- keskeytti hänet sointuva, kiihkeä naisen ääni. Haijelen silmät +leimusivat, kun rabbiinin hämmästyneet katseet niihin sattuivat. -- +Pyydän teitä, -- hän jatkoi, -- lakatkaa lausumasta häpäiseviä sanoja +sukupuolestani! + +Idästä saapunut rabbiini oli niin ällistyksissään, ettei hän heti +voinut vastata. Toinen oli myöskin hämillään, sillä hänen valistuneempi +mielensä olisi kyllä suvainnut naisten läsnäoloa ja toimintaa +kokouksessa, mutta ei hän sitä kuitenkaan rohjennut sanoilla puolustaa, +se kun tosiaankin aivan soti Talmudin henkeä vastaan. + +Vihdoin kumminkin edellinen sai tarmonsa takaisin, ja silloin hän syyti +sanatulvaa: + +-- Te häpäisette, juuri te, vaan en minä. Saastainen teidän sielunne +on. Teidän paikkanne ei ole miesten kokouksissa. Te -- + +-- Vaietkaa jo toki! -- huudahti Ruuben. Mutta se kehoitus tuskin olisi +auttanut, ellei pakko olisi sulkenut rabbiinin huulia. Hän olisi saanut +huutaa, eikä sanoista sittekään olisi selkoa tullut -- niin voimakas, +raju kättenpauke kajahti nyt äkkiä salissa, seinästä seinään, lattiasta +kattoon. Heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja, noustiin seisomaan, +riemuittiin kuten kansa kuninkaallensa. Ja siinäpä astuikin lavalle +kokouksen puheenjohtaja, siionilaisen Israelin kruunaamaton kuningas, +tohtori Herzl. + +Hän sulki koko salin katseeseensa, josta tyyni tarmo ja tulinen rakkaus +loisti. Tervehdittyään hän alkoi: + +-- "Arvoisat kongressin jäsenet! -- --" + +Hänen oli vaikea päästä pitemmälle, sillä tuskin olivat +kättentaputukset hiljenneet, ennenkuin ne jo remahtivat uudelleen. +Ja kun hän muutaman lauseen sai sanotuksi, seurasi taas keskeyttävä +suosiomyrsky. Synkissä, kärsineissä katseissakin näkyi toivonvälähdys. +Nuo repaleiset raukat pauhasivat ehkä kaikkein kiihkeimmin, ikäänkuin +vaientaaksensa kalvavaa huolta. Se oli kiitollisin, innosta hehkuvin +kuulijakunta, mitä puhuja konsaan voi itsellensä toivoa. + +Haijelen tempasi ihastuksen virta heti mukaansa. Ruubenkin jonkun +verran osotti mieltymystä, mutta oli kyllin tyyni hymyilläkseen samalla +ivallisesti rabbiinille, joka äsken oli pakanallista kongressia +soimannut ja nyt istui kuin puusta pudonneena, osaamatta muuta tehdä +kuin lopuksi itsekin heikosti yhtyä kättentaputuksiin. + +Puhe oli vakava, selvä ja asiallinen. Todellisuuksia se kosketteli, ei +tuulentupia. Siinä esitettiin epäkohdat ja ehdotettiin parannuksia; se +oli käytännöllinen, ja kuitenkin ihanteellisuuden läpitunkema. Pontta +ja lentoa siinä oli, vaan ei mitään, joka itsessään olisi antanut +aihetta hetkelliseen tunteitten kuohuun. + +Mutta se kuohu oli jo valmiina ennestään. Ei tarvittu muuta kuin +ihaillun johtajan näkeminen, jotta se tulvehtisi yli ääriensä. + +Uudestaan ja uudestaan käsientaputus ja hyväksymishuudot katkaisivat +puheen. + +Omituista, kuinka jokainen siitä sai juuri sen mitä halusi! + +-- "Kokoonnumme jo neljännen kerran Baaseliin ja kiitämme vilpittömästi +siitä hyväntahtoisuudesta, jota täällä on osotettu meille. Rohkenen +lausua, että vieraanvaraisuus liikettä kohtaan, joka tahtoo hätää +lieventää, on vaan lisännyt tämän kaupungin vanhaa kunniaa -- --" + +Lehterillä ja salin perällä istuvat kaupunkilaiset, joiden joukossa oli +paljo kristittyjäkin, hymyilivät hyvillänsä. + +-- -- "Meillä on aivan yksinkertaisesti siveellinen velvollisuus +täytettävänä. Heikoilla on oikeus vaatia voimakkaampien apua -- --" + +-- Hyvä, hyvä! -- huusi Galitsialainen tovereinensa. + +-- -- "Ei ole tehtävänämme epämääräisin saarnoin viitata muka pian +lähestyvään kansojen veljestymiseen. Emme myöskään tahdo toisen +kansallisuuden naamaria kantaa -- --" + +Haijele puristi merkitsevästi Ruubenin kättä. Sehän oli aina ollut +hänen ajatuksensa, ja sen Ruubenkin vihdoin oli ymmärtänyt. + +-- -- "Jumalan avulla saavutamme päämäärämme -- --" + +-- Kuuletko! -- kuiskasi länsimaalainen rabbiini, tuupaten toista +kylkeen. + +-- -- "Entiset siirtolaisuusyritykset eivät ole onnistuneet. Miksi ei? +Koska ne ovat lähteneet väärästä periaatteesta. Arveltiin: alussa on +raha. Ei! Alussa on aate. Rahalla saadaan palkkalaisia, mutta kansaa +ei se nosta liikkeelle. Sen saa aikaan yksin aate. Se on jo saanut sen +aikaan!" + +Ihanteellisempi osa yleisöstä riemuitsi. Kyllä hän oli mainio, tuo +johtaja, kerrassaan voittamaton! Itse hän palkatta toimi vuodesta +vuoteen, uhraten kaikki kansallensa. Samaa mieltä olivat hänen +auttajansakin, ja sellaiseen jaloon käsitykseen oli koko kansa +kohotettava. + +Mutta käytännöllisempikin väki sai osansa täysin määrin. + +Hän puhui maanostoista, käynnistänsä sulttaanin puheilla, juutalaisten +koulujen, jopa yliopistonkin perustamisesta, ammattiyhdistyksistä, +hyväntekeväisyyslaitoksista, voimistelu- ja lauluseuroista -- kaikesta, +mitä pyytää voitiin. Ja lopuksi tuli pankin ja yleensä raha-asiain +vuoro. Näkyi kyllä, että puhuja ei suinkaan niitä halveksinut, vaan +omisti niille täyden huomion ja huolenpidon. + +Silloin tärisivät seinät mieltymyksenosotuksista ehkä kovemmin kuin +koko aikana puheen kestäessä. Tähän puoleen kumminkin enimpien +harrastus oli kääntynyt. + +Puhuja ehti loppulauseeseensa: + +-- "Kuinka nopeasti tai hitaasti kaikki käy, sitä emme voi määrätä. +Se ei riipu meistä täällä. Me saatamme suunnitella, vaan emme luoda +voimaa. Voiman on antava juutalaiskansa kokonaisuudessaan -- jos se +tahtoo!" + +Taas hyväksymismyrsky rajoja vailla. Kyllä he tahtoivat! Ja ken ei +vielä tahtonut, se oli temmattava mukaan, niinkuin tuulenpyörre riistää +puutkin juurinensa. -- Liinat liehuivat, hatut heiluivat, ja kauvan +kesti, ennenkuin yleisö tyyntyi sen verran, että päästiin vaaleihin +käsiksi. + +Vaalien jälkeen puheenjohtaja lausui lyhyitä muistosanoja jokaisesta +sionistista, jonka kuolema vuoden kuluessa oli korjannut. Meluava +yleisö muuttui kuin taikaiskusta. Kaikki nousivat seisomaan ja +kuuntelivat hartaina, hiljaisina. Manalle menneiden joukossa oli nuori +neitonenkin. Kauniisti, lämpimästi mainittiin hänen rakastavaa työtänsä +yhteisen aatteen hyväksi. + +Haijelen sydän sykki taajaan ja silmät kostuivat. Ah, jospa hän olisi +ollut tuo tyttö! Hänestä tuntui, että olisi kannattanut kuolla nuorena, +jos lyhyt elämä olisi ollut niin kaunis ja sisältörikas kuin hänen, ja +sitte olisi saanut osaksensa tuollaiset muistosanat ja koko kansansa +edustajien kunnioituksen. + +Mutta toisena hetkenä hänen tunteensa vaihtuivat. Miksikä hän toivoisi +sellaista kuolemaa? Ei, elämää! Niin, elää hän tahtoi, elää juuri +tälle kalliille kansallensa. Ja elävänä hän tahtoi ottaa vastaan sen +kunnioituksenkin, jonka tuo toinen sai vasta kuoltuansa. Ah, mitä +huumaavia korkeuksia ja kiehtovia näköaloja! Nyt, nyt hän ensi kerran +tunsi suuren elämän suonissansa tykkivän. Mikä autuus olla nuori, +lahjakas, täynnä tunnetta ja voimaa! Vaan ihaninta kaikesta olla +Israelin tytär! + +Kun he aamupäiväistunnon päätyttyä kulkivat asuntoonsa, oli Haijele +kuin päihtynyt kaikesta uudesta ja innostuttavasta, joka häntä näinä +tunteina oli ympäröinnyt. + +-- Muistatko, Ruuben, -- hän kuiskasi, -- sinä kehoitit minua pimeänä +yönä unohtamaan opit, haaveet ja mietelmät ja ajattelemaan yksin +sionismia. En voinut silloin. Nyt se on tapahtunut tahtomattanikin. +Kaikki, kaikki olen unohtanut -- jopa tuon inhottavan rabbiininkin, +joka sanoi sieluani saastaiseksi! + +Ruuben hymyili hänelle. + +-- Sinä hehkuva, lämminsydäminen tyttöni! + +-- Entä sinä? -- kysyi Haijele kuin heräten. Eihän hänen mieleensä +ensinkään ollut johtunut, että Ruuben mahdollisesti voi saada +toisenlaisia vaikutelmia kuin hän. + +-- Olihan se -- jos ei muuta niin uutta... Kun hän näki Haijelen muodon +muuttuvan, jatkoi hän nopeasti: + +-- Näetkö, en minä sano tätä välinpitämättömyydestä. Tohtori Herzlin +puhe oli hyvä, ja aate on oikea, suurenmoinen. Mutta minusta tuntui +kuin olisin istunut villien meluisessa juhlassa. + +Haijele katsahti ylös melkein näpeillänsä. + +-- Olinko minäkin villi? + +-- Se on sinun veressäsi, joka virtaa niin kuumana ja kiihkeänä. Mutta +mitä enemmän innostut, sitä kauniimpi sinä olet. + +-- Kauniimpi, kauniimpi... Voi teitä miehiä! Etkö tiedä, että voin +raivostua, kun sinä puhut tuolla tavalla? Olin siis liian raju ja +hillitön, ja toiset samoin. Niinkö? Muuten olit kaikkeen tyytyväinen? + +-- Olin kaiketi... Sitä se oli kuin odotinkin. + +Ruuben puhui vältellen, ja Haijele sen kyllä huomasi. Äkkiä hän loi +silmänsä läpitunkevina sulhaseensa. + +-- Sinä et ole tyydytetty. Sinä ajattelet sitä, mitä minun piti unohtaa! + +Ruuben hämmästyi. + +-- Haijele, oletko tietäjä? Niin -- kenties... + + * * * * * + +Hotellissa Haijele löysi pöydältänsä kirjeen, joka oli tullut +Leipzigiin ja sieltä lähetetty hänen jälkeensä. Hän otti sen mukaansa +seurusteluhuoneeseen, missä Ruuben istui sanomalehtiä silmäilemässä. + +Kirje oli kotoa hänen äidiltänsä. Haijele kalpeni, kun hän sitä luki. +Vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän pääsi loppuun. Sitte hän +ojensi sen Ruubenille ja sanoi vapisevin huulin: + +-- Minun täytyy matkustaa takaisin Suomeen. + +-- Mitä? Onko joku kuollut siellä? Sinä olet aivan vaalea, Haijele! + +-- Ei kuollut vielä, vaan kuolemaisillaan. Sisareni Mirjam... + +-- Jos hän oli kuolemaisillaan, kun tämä kirje lähetettiin, et ajoissa +ehdi perille. Rakas, rakas Haijele, anna minun nyt olla lohduttajasi! +Sinä jäät luokseni -- + +Päivälliskello soi. + +-- Hyvä on, -- kuiskasi Haijele. -- Pääsemme noista vieraista +ihmisistä. Kuinka hitaasti he taittavat kokoon lehtensä! Vihdoinkin. En +varmaankaan olisi kestänyt kauvempaa. + +Huone tyhjeni, he jäivät kahdenkesken. + +Silloin hän tarttui Ruubenin käteen kuin kuumeessa; puna palasi +poskille, kohosi otsaan saakka; silmät iskivät uhkaavaa tulta. + +-- Se tauti ei tapa niin nopeaan, sillä se on henkinen eikä +ruumiillinen. Minulta hän on kuolemaisillaan, ja kansaltamme. Hän +rakastaa kristittyä miestä ja on valmis rupeamaan hänen vaimoksensa! + +Ruuben ei voinut olla hymyilemättä tälle odottamattomalle asian +käänteelle. Mutta silloin Haijele vihastui. + +-- Voitko sinä nauraa? Tiedä siis, että hän on minut häpeällisesti +pettänyt. Jo Helsingissä ollessani hän oli uppiniskainen ja juoksenteli +ulkona vastoin kieltoani. Kun häntä tutkin, sanoi hän olleensa yhdessä +erään nuoren kristityn tytön kanssa, joka oli hänen laulutoverinsa. +Minä häntä uskoin, luulinpa voineeni häneen vaikuttaakin, sillä pari +viimeistä viikkoa hän oli muka niin nöyrä ja kiltti. Se käärme, se +teeskentelijä! Äiti on löytänyt häneltä kihlasormuksen ja erään +ylioppilaan kirjoittaman rakkauskirjeen, jossa puhutaan ihanista +illoista, joita he ovat yhdessä viettäneet. Siinä se oli! Ylioppilas +matkusti pois, ja silloin Mirjamilla tietysti ei enää ollut halua +ulos; kirjevaihto tuli kuhertelun sijaan -- ja nyt oli helppo tekeytyä +tottelevaiseksi. Äidin viimeinen löytö on Uusi Testamentti. _Me_ voimme +sitä lukea, vaan ei Mirjam. Minun täytyy lähteä, heti, heti... + +-- Mitä aiot tähän tehdä? Ovathan nämä ikäviä asioita, mutta en minä +kuitenkaan ymmärrä... Eikö olisi viisainta, Haijele, että malttaisit +mielesi, jäisit tänne ja kirjoittaisit vain kirjeen, jossa ilmaisisit +ajatuksesi? + +-- Sepä nyt olisi! Huoliiko Mirjam minun "ajatuksestani" nyt enempää +kuin muutama viikko takaperin? Pakottaa häntä täytyy, tavalla millä +tahansa. Vielä on asia onneksi salassa. Äiti kirjoittaa, että eräs +nuorukainen, Naftali Junker, on ilmoittautunut Mirjamin kosijaksi. +Eihän tuo niin miellyttävä otus ole, mutta -- + +Haijelen piti naurahtaa kesken suuttumustansa, vaikka hän äsken oli +Ruubenin hymystä kiivastunut. Hän muisti pyöreän, kiiltävän naaman +ja rasvatut viikset. Sehän oli sama kauppapalvelija, joka oli ensin +kurottanut hiukan korkeammalle ja pyrkinyt _hänen_ kosijaksensa. +No niin, se tietysti oli tyhmyyttä pojalta ja oikein hävytöntä +itserakkautta muijan puolelta, joka asiaa toimitti. Hän, Haijele, +sellaisen vaimoksi! Vaan Mirjamin ei tällä kertaa ollut vara valita. + +Ruuben oli vaiti. + +-- Minä menen Helsinkiin ja naitan hänet Junkerille. Eihän ole tapana, +että nuorempi sisar naidaan ennen vanhempaa, mutta kyllä he mukautuvat. +Tuskin he ovat muutenkaan panneet minua tässä kysymykseen, kun kerran +olen kihloissa ja sitäpaitsi oikeastaan kuulun toiseen kotiin. + +-- Jos hänellä olisikin enemmän tarmoa kuin luulet? Entäpä jos hän ei +huolisi tuosta Junkerista? + +-- Silloin minä... silloin... Ei, ei, hänen täytyy. Minä vaadin! En +voi sallia sellaista häpeää! Mistä minä tiedän, mitä on tapahtunut? +Kristitty ylioppilas! _Mirjam_ oppineen miehen vaimoksi! Minä sanon +sinulle, hän on houkutellut kauniin tytön pauloihinsa, mutta ei nai +häntä. Ja jos hän nai, joudumme tuhasta tuleen. _Minun_ sisareni +kansansa hylkynä, kristittynä! Hulluksi minä tulisin, jos sellaista +tapahtuisi -- toista tai toista. Ei, ei -- minä riennän estämään! Ja +jos hän uskaltaa vastustaa, silloin varokoon! Minä kuritan häntä, lyön +häntä, kunnes hän taipuu... Se on oikeuteni! Se on velvollisuuteni! +"Sinun kätesi pitää ensimmäisenä hänen päällänsä oleman"... + +Ruuben ei vastannut mitään, antoi vaan Haijelen purkaa koko kiihkonsa, +kunnes hän lopuksi hervahtui nojatuoliin, jaksamatta sen enempää. +Silloin Ruuben siirsi oman tuolinsa hänen viereensä ja alkoi puhua +hellästi ja tyynnyttävästi: + +-- Minä näen sen, Haijele, sinun täytyy saada lähteä. Mutta niinkuin +jo sanoit, eihän tämä päivistä riipu, varsinkaan koska tuo ylioppilas +ei nyt ole Helsingissä. Ainahan sinä olet asettanut kansaasi koskevat +kysymykset etusijaan. Kyllä me viivymme täällä kongressin loppuun asti, +eikö niin? + +Haijele taisteli. Sitte hän vastasi: + +-- Kiitos, että muistutit minua. + +-- Ja nyt, rakkaani, saanko muistuttaa sinulle vielä muutakin? + +-- Tee se, -- kuiskasi Haijele. + +-- "Rakkaus on suurin niistä..." + +-- Mitä tarkoitat? Miksi toistat minun lauseeni tässä yhteydessä? + +-- Tahdon vaan sanoa, että kun ajattelet Mirjamia ja lähtöäsi hänen +luoksensa, niin lausu nämä sanat sydämellesi. + +Haijele katsoi häneen kummastuneena. Sitte hän huudahti: + +-- Oi Ruuben! + +Hän oli ymmärtänyt, ja enempää hän ei saanut sanotuksi. Hiljaa pitkät +ripset painuivat silmiä varjostamaan. + +Hetken he olivat vaiti. Vaan Haijele kohotti päänsä uudestaan. Niin +pian hän ei voinut antautua. + +-- Mutta minä olen Israelin tytär! + +-- Niin olet. Minä muistutin sinua ainoastaan siitä, että olet +valistunut ja jalo Israelin tytär. + +Taas painui hänen katseensa alas. Kova taistelu riehui hänen +rinnassaan. Mutta sitte silmien musta syvyys kirkastui, ja hän ojensi +molemmat kätensä Ruubenille. + +-- Tule kanssani ja muistuta minua joka päivä! + +-- Kiitos, oma Haijeleni! Tunsinhan sinut. Niin, lähtekäämme yhdessä. + +Kongressi teki työtä viisi päivää, jopa yötäkin. Sisällysrikkaita, +kaunopuheisia esitelmiä pidettiin, keskusteltiin ja päätettiin tärkeitä +asioita. Toisinaan sattui eri mielipiteitten yhteentörmäyksiä ja +kiivaitakin sanakahakoita; mutta kun, viimeisenä aamuna valvotun yön +jälkeen jäähyväiset lausuttiin, silloin tuntui kaikki olevan unohdettu, +mikä oli erottanut, ja kansallisuuden yhdistävä henki lämmitti ja +lähensi sydämiä valtavalla voimalla. + +"Siionin pojat ja tyttäret, olkaa väkevät, olkaa vahvat -- niin, +olkaamme vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme +asuinsijan puolesta!" + +Se soi viimeisenä kehoitushuutona. + +Sitte he hajosivat kukin tahollensa, uusin innoin, uusin toivein +tekemään työtä ja taistelemaan aatteensa toteuttamiseksi. + + + + +IX + +VASTATUSTEN + + +Ankara lumimyrsky riehui ulkona. Hiuteet tanssivat hurjasti, ilma +sakeni sakenemistaan, ja nurkissa vinkui ja ryski. + +Mirjam, joka oli seisonut pihalla paljain päin ja hameisillaan, tuli +sisälle kylmästä hutisten, ravisteli lunta hiuksistaan ja pyyhkäisi +käsillään puseron märkiä hihoja. + +-- Nyt minä tiedän, äiti, -- huusi hän puotiin, -- mitä ne ovat siellä +seinän takana kolanneet. Melidulla Hami, se tattari, on ajettu ulos +tavaroineen, koska hän ei ole maksanut vuokraa. + +Rebekka kuunteli hörössä korvin. + +-- Eivätkös ne ole julmia, -- jatkoi Mirjam. -- Tuommoinen ilma -- ja +minne hän nyt menee? Kuului olleen vielä kipeäkin. + +-- No kun ei maksanut, niin oikeinhan se oli, -- arveli Rebekka. + +-- Kukahan siihen nyt tulee asumaan? + +Rebekan päähän pisti eräs tuuma. Huone oli hänen puotinsa kanssa +seinitysten, ja ovikin oli välillä, vaikka se oli pidetty suljettuna. +Entäpä jos hän kuukaudeksi vuokraisi tuon huoneen? Saattoihan Haijele +tulla minä hetkenä tahansa, ja hän kyllä mielellänsä maksaisi +vuokrarahat, jos saisi oman kamarin. Viime kerralla olikin oikein +vaikea asua semmoisessa ahtaudessa. Parahiksi ajoivat pois sen +Melidullan. + +-- Tule tänne puotiin istumaan, niin minä käväisen kurkistamassa, miltä +tattarin huone näyttää, -- sanoi hän Mirjamille. + +-- Ai, minäkin tahtoisin nähdä... + +-- Ole vaiti, jää nyt sinne vaan, -- huusi Rebekka jo mennessään. + +Pari tuntia myöhemmin jyryytettiin auki puodin ja Melidullan kamarin +välistä ovea. Innokkaan tinkimisen jälkeen Rebekka lopuksi oli +vuokrannut huoneen, vaikka se olikin kovin pieni ja mitä kurjimmassa +kunnossa. Kaiken rappeutumisen lisäksi oli siellä pölyä ja likaakin +ihan paksulta. Ei siitä taitanut syntyä kunnon kalua. Mutta voihan +ainakin Mirjam siinä maata, niin tuli parempi tila heidän omaan +huoneeseensa. + +-- Miksi äiti nyt tämän meni vuokraamaan? -- kysyi Mirjam nyrpeillänsä, +siinä seisoessaan ovella hihat ylös käärittyinä, sanko ja riepu +käsissään. Kyllä hän äsken oli utelias näkemään "tattarin" asuntoa, +mutta ei tuntunutkaan yhtä hauskalta käydä kaikkeen tuohon likaan +käsiksi. + +-- Älä siinä turhia kysele, vaan ryhdy työhön, -- sanoi Rebekka +äreästi. -- Ethän sitte nurkissa juokse ja kirjoita kirjeitä herroille. + +Tyttö punastui ja meni. Oi kuinka paljon hän oli näinä viikkoina +saanut kuulla! Vuoroin oli äiti torunut, vuoroin itkenyt. Olisi sen +vielä voinut kestää, jos ei olisi tahdottu häntä toisen vaimoksi -- +ja jos olisi saanut Eskolta ainoankaan rohkaisevan sanan, yhdenkään +hellän rivin. Vaan ei mitään kuulunut. Itse hän oli monta kertaa kynään +tarttunut, mutta taas pannut sen pois ja jäänyt odottamaan. Ehkä Esko +ei pitänyt siitä, että hän kirjoitti. Sanoihan hän jo mennessään, +että se luultavasti kävisi vaikeaksi. Eikä Mirjam tahtonut Eskolle +ikävyyksiä toimittaa. Ei, mieluummin hän kärsi vaikka mitä ja kesti +lujana tämän vähäisen ajan. Täytyihän Eskon jo pian palata. Soinnulta +oli saapunut kirjekortti, jossa hän kertoi tulevansa tammikuun +puolivälissä. Nyt oli se aika; ehkä Sointu jo oli saapunutkin. Silloin +ei kaiketi Eskokaan enää kauvan viipynyt poissa. Ainakin Mirjam toivoi +saavansa tietoja hänestä Soinnun kautta. + +Hän hankasi ja hieroi lattiaa, ja ajatukset lensivät edelleen. + +Mikä onni, että Haijele ennätti pois, ennenkuin salaisuus tuli ilmi! +Eikä äidin vieläkään olisi tarvinnut mitään tietää, ellei hän itse, +Mirjam, olisi ollut huolimaton. Äiti oli poissa silloin, ja hän +istui aarteitansa katselemassa. Puodin ovi kuului käyvän, hän heitti +kiireesti kirjeen ja sormuksen lukitsemattomaan kirstuun ja riensi +myymäpöydän ääreen. Saattoiko hän arvata, että äiti kääntyisi tieltä +takaisin paksumpaa huivia hakemaan? Ennenkuin Mirjam ehti paikalle, oli +äiti jo siepannut hänen kalleutensa, eikä antanut pois, vaikka hän itki +ja rukoili ja koetti väkisinkin ne riistää, aivan hurjana tuskasta ja +kauhusta... + +Sitte hänellä ei enää ollut muuta kuin Uusi Testamentti ja Soinnun +joulukortti. + +Hän oli ruvennut ahkerammin lukemaan tuota kirjaa, aina kun hän vain +oli yksin. Ei hän sitä paljon ymmärtänyt, mutta se oli niin suloista +sentään. Silloin hän mielestään oli ikäänkuin lähempänä Eskoa ja +Sointua. Eikä siinä mitään rumaa ja pahaa sanottu, niinkuin hän oli +luullut, vaan ihmeellisiä, kauniita asioita. + +Kerran sitte äiti tapasi hänet lukemasta ja otti pois hänen +viimeisenkin ilonsa. Siinä samassa meni Soinnun korttikin, joka oli +ollut kirjanmerkkinä. + +Eikä vieläkään ollut mitta täysi. Kaiken kukkuraksi rouva Junker tuli +kosimaan häntä pojallensa. + +Oikeastaan se olisi voinut olla hauskaa... Eeva Peritz kyllä olisi +avosylin ottanut Naftalin, ja moni muu tyttö samoin. Mirjam olisi +voinut kehua heille, että semmoinen poika häntä pyysi, eikä hän +huolinut. Mutta pahin seikka tässä oli, että äiti tahtoi häntä +huolimaan. Ja kun hän sitä ajatteli, inhotti häntä Naftali ja rouva +Junker ja kaikki muut paitsi hänen oma Eskonsa. + +Eikös vaan nytkin kuulunut rouva Junkerin ääni puodista? + +Ovi työnnettiin auki, ja siitä pisti päänsä ensin Rebekka, sitte +lihava, terhakan näköinen akka. + +-- Ahaa, vai tämä huone se on. Päivää, Mirjam! Siellähän meidän miniä +siivoilee ja hommaa. Se on oikein se! Mutta ei sinun kauvan tarvitse +tässä kopissa olla, me juuri puhuimme, että vaihdatte kohta kihloja, ja +sitte pidetään häät samaan menoon... + +Kalveten Mirjam kohosi pystyyn lattiaa huuhtomasta, päästeli suoraksi +hameensa, joka oli vyötäisille kiinnitetty, ja veti alas hihansa. Hän +tuijotti vuoroin äitiänsä, vuoroin rouva Junkeria, käsittämättä, oliko +tuo puhe leikkiä vai totta. + +-- Niin, niin, -- jatkoi rouva Junker nauraen. -- Tyttö hämmästyy, +mutta eihän se ihme olekaan. Vaikka minä sen itsekin sanon, niin ei ole +toista semmoista poikaa kuin Naftali. Aina hän on ollut hyvä, ja minä +olen saanut määrätä kaikki. Kyllä Mirjamin kelpaa, se on varma. Koska +tässä nyt on Rebekan kanssa asiat sovittu, niin minä lähetän Naftalin +iltapäivällä -- + +Nyt vasta Mirjam käsitti, että tosi oli kysymyksessä. Ja nyt hänen +täytyi turvautua viimeiseen keinoon, maksoi mitä maksoi. + +Joka verenpisara pakeni hänen poskiltansa, mutta hän puhui kuitenkin, +varmasti, kiireisesti kuin henkensä edestä: + +-- Ei, ei, se on turhaa, rouva Junker. Minulla... minulla on jo +sulhanen! + +Rebekka ei ollut uskoa korviansa. Oliko tuo tyttö Mirjam -- tuo joka +seisoi siinä suorana ja pelottomana ja uskalsi päästää sellaiset +sanat huuliltansa? Ja rouva Junker töllisti häntä, luullen että hän +vähintäänkin oli tullut hourupäiseksi. + +-- Suus kiinni! -- huusi Rebekka vihdoin toinnuttuansa. Tämähän oli +vallan hirmuista. Jos joutuisi tiedoksi, että Mirjam oli Goin henttuna +ollut, ei hänestä kukaan juutalainen enää huolisi. -- Älä kuuntele +hänen löpinäänsä, -- jatkoi Rebekka hädissään rouva Junkerille. -- +Tuommoinen letukka -- suotta olevinaan, ja kuvittelee, että häntä niin +kilvan hapotellaan! Kiitä ja niiaa, sinä tyhmä tyttö! Niin, Jemina, +lähetä vaan Naftali tänne. Iltapäivälläkö? Kyllä se onkin parempi. +Ehtiihän Mirjam siksi puhdistaa tuon huoneen ja sitte vähän itseänsäkin +siistiä, ennenkuin sulhanen tulee... + +-- Ei, ei! -- huusi Mirjam, tarrautuen epätoivoisena kiinni rouva +Junkerin nuttuun, kun hän yritti lähteä. -- Minä rukoilen teitä, älkää +lähettäkö häntä! En tahdo -- voi, minä en tahdo! + +Mutta silloin kuohahti Jemina Junkerinkin veri. Se oli toki liikaa, +niin, todellakin ihan kuulumatonta itsepäisyyttä ja röyhkeyttä, että +tuo tytöntynkä kehtasi halveksia Naftalin tarjousta. + +-- Vai semmoinen vesako tämä onkin? -- virkkoi hän vihaisesti. -- +Luulin löytäväni nöyrän tytön, ja nyt se käyttäytyykin kuin vikuri +hevonen. Piiskaa tarvitsisi! + +-- Ja saakin, jos ei tottele, -- vakuutti Rebekka. + +Tyttö peräytyi askeleen. + +-- Te ette koske minuun, ette... + +-- Jos en minä, niin Haijele! + +-- Haijele? + +Mirjam katsoi säikähtyneenä äitiinsä. Mitä tämä merkitsi? + +Juuri samassa issikka ajoi puodin eteen. Rebekka juoksi ikkunaan ja +huudahti: + +-- Tuossa hän on! + +Mirjamin silmissä maailma mustui. Vapisten hän vetäytyi huoneen +viimeiseen nurkkaan, tavoitellen seinää kädellänsä. Laupias Jumala, +mitä tästä oli tuleva? + +-- Älkää kertoko Haijelelle! Armahtakaa minua! -- yritti hän huutaa, +mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin. + +-- Iltapäivällä siis, -- kuiskasi Rebekka, puristaen Jeminan kättä. +Toinen iski silmäänsä ja meni. + +-- Boruch Haschêm, -- huokasi Rebekka, syleillessään Haijelea +tervetuliaisiksi. -- Kyllä oli hyvä, että tulit. En minä tiedä, mihin +olisin joutunut sen tytön kanssa. Mutta kuule, älä nyt sentään ole +sille vallan kova. Jemina Junkerkin käski piiskaa antamaan, ja oikein +se onkin, mutta kas, Mirjam on semmoinen hento raukka... + +Kuinka Haijele häpesi! Tuo puhe kuului niin raa'alta, että oikein +sydäntä karmi -- ja hän itse oli siihen sentään aihetta antanut. +Mikä raivotar hän olikaan ollut, kun äiti, joka oli hänet avuksensa +kutsunut, peläten anoi sääliä hänen lähestyessään! + +Toinenkin ajatus lensi siinä silmänräpäyksessä läpi hänen aivojensa. +Tuommoiseltakohan hänen kiivas puheensa Baaselissa oli Ruubenin korviin +soinut? + +Tuomarimielellä Haijele oli astunut alas issikan reestä. Sisälle hän +tuli ikäänkuin se, joka itse oli tavattu pahanteosta. + +Riisuessansa päällysvaatteita ja olkahihnasta riippuvaa pientä +matkalaukkua hän kertoi, että Ruubenkin oli mukana, vaikka oli asemalta +suoraan ajanut sisarensa luo. + +-- Niin, niin, sinähän olet nyt kihloissa. Näytäppä sormuksesi! Ai +kuinka kaunis! Ja Ruuben on oikein tohtori. Koska te häitä pidätte? + +-- Luultavasti kohta palattuamme Leipzigiin. Saa nyt nähdä. + +-- Juu, juu, niin se poika on tullut oppineeksi ja ylhäiseksi. Kuka +senkään olisi arvannut, kun sinä pienenä Viljakan pihalla leikit +hänen kanssaan, että kerran vielä pääsisit tohtorinnaksi. Olisi nyt +Israelinkin -- olow hascholom -- pitänyt olla näkemässä sukunsa +kunniaa... + +Haijele hymyili. + +-- Ei tässä ole kysymys kunniasta, vaan onnesta. Mutta äiti, missä +Mirjam on? + +-- Mihin lienee mennyt. Kuules, Haijele, kai me taas haemme Esterin +tänne apulaiseksi? Nyt on avarampaakin meillä, niin että saat rauhassa +lukea ja kirjoittaa. Juuri äsken vuokrasin huoneen lisää. Se on sinulle +liian huono, mutta Mirjamille se kyllä kelpaa... + +-- Mirjamin asia on nyt ensiksi saatava selville, -- sanoi Haijele +vakavasti. -- Ei pidä pelätä, en minä hänelle mitään pahaa tee. Hän ei +siis ole vielä suostunut Junkeriin? + +-- Ei, paratkoon. Mutta iltapäivällä Naftali tulee tänne. Jos tyttö nyt +vaan ei ilmoittaisi julkisesti koko sitä entistä... Äsken jo yritti, +mutta sain sekoitetuksi... + +-- Onko hän nyt ulkona? + +Samassa joku astui puotiin. + +-- Ei, kas, kyllä hän tuonne tattarin kamariin jäi. Odota, minun +täytyy mennä... Mirjam hoi, jo se siivous vähemmälläkin riittää! Tule +toimittamaan kahvia ja ruokaa Haijelelle! + +Ei vastausta, ei liikahdusta. + +Haijele astui silloin puodin läpi huoneeseen, jota Mirjam oli +siivonnut. Se oli aivan tyhjä, ainoastaan huono ilma löi vastaan. Hän +avasi pihalle vievän oven, ja siellä kylmän porstuan nurkassa Mirjam +kyyrötti, sinisenä vilusta, väristen kuin haavan lehti. + +-- Mirjam, mitä sinä täällä teet? -- huudahti Haijele. -- Minuako +pakenit? + +Tyttö ei vastannut, loi vain tuskaiset silmänsä Haijeleen ja painautui +likemmäksi seinää. Mutta kun sisar tarttui hänen käteensä, antoi hän +tahdottomana kuin pieni lapsi taluttaa itsensä puodintakaiseen kamariin. + +-- Älä pelkää, -- sanoi Haijele melkein hellästi. -- Onko se nyt +viisasta, että juokset ulos kylmettymään, päästäksesi puhumasta +kanssani? Sisaresihan minä olen ja tarkoitan parastasi. Kaikki kääntyy +vielä hyväksi, kun vaan rauhoitut ja seuraat neuvojani. + +Kuuliko hän oikein? Eikö Haijele tullutkaan pelottavana ja vihaisena +häntä musertamaan? Suuret silmät saivat kysyvän, kummastelevan ilmeen, +jähmettynyt sydän suli, ja hän vaipui maahan Haijelen eteen, peitti +kasvonsa hänen helmaansa ja purskahti kiihkeään, huojentavaan itkuun. + +Haijelekin sai kyyneleitä silmiinsä ja silitteli hiljaa Mirjamin mustia +kiharoita. Kuinka toisenlaiseksi tämä kohtaus oli tullut, kuin hän +ennakolta oli ajatellut! + +Mutta eihän asia säälillä ja kyyneleillä selvinnyt. Tässä oli paljo +vakavaa keskustelemista. + +-- Nouse ylös, Mirjam, -- sanoi Haijele lempeästi, mutta päättäväisesti. + +Hän totteli kohta. + +-- Istu tähän viereeni. Noin. Ja nyt puhelemme. Sanohan minulle, mitä +sinulla on Naftali Junkeria vastaan? + +-- Ei mitään... + +-- Se on oikein, arvasinhan sen. Minä, vanhempi siskosi, olen morsian, +ja nyt tulee sinusta myöskin, pikku Mirjam. Minä laitan sinulle kaikki +kauniisti kuntoon, ja noista entisistä asioista emme hiisku mitään +enää. Olethan sitte tyytyväinen, eikö niin? + +-- En voi, en rakasta häntä, -- kuiskasi Mirjam. + +-- Sinä et ymmärrä, mitä puhut. Kyllä sinä tulet varsin onnelliseksi, +jos vaan tahdot. Juurihan vakuutit, ettei sinulla ole mitään häntä +vastaan. + +Tuli jotain ylevää noihin kalpeisiin kasvoihin, kun hän ne kohotti, +katsoakseen Haijelea silmiin. + +-- Jos sinä rakastat Ruubeniasi, voisitko naida toisen? + +Haijele hämmästyi. Hän oli puhunut kuin lapselle, ja siinä olikin +nainen hänen edessänsä. Milloin hän oli kasvanut? Milloin kehittynyt? + +Mutta jos Mirjam oli nainen, oli Haijelenkin oikeus muuttaa kieltänsä. + +-- Minä tiedän, -- hän lausui, -- sinä rakastat kristittyä nuorukaista. +Mikä on hänen nimensä? + +-- Esko Kaisla, -- vastasi Mirjam silmää räpäyttämättä. + +-- Sointu Kaislan veli? + +-- Niin. + +Nuo tyynet vastaukset ärsyttivät Haijelea enemmän kuin mikään muu. +Vaivoin hilliten ääntänsä hän lausui: + +-- Joka muukalaista rakastaa, on kuollut kansaltansa. Sinun täytyy +hänet unohtaa. + +-- Joka unohtaa, se on uskoton. Minä olen luvannut olla hänen omansa. + +Haijele joutui pois suunniltansa. Näin sitkeätä vastarintaa hän ei +ollut valmistunut kohtaamaan. Kaikki haihtui mielestä, omat päätökset +ja Ruubenille annetut lupaukset. Kavahtaen pystyyn hän työnsi +huuliltansa: + +-- Sinä kristityn luuska, sinä... + +Mutta silloin sävähti Mirjamkin ylös. Hänen poskensa punoittivat, ja +hän näytti sinä hetkenä yhtä uljaalta kuin Haijele konsanaan. Hetkisen +sisarukset seisoivat vastatusten, katsoen toisiansa silmistä silmiin. + +-- Minäkin olen Israelin tytär, -- sanoi Mirjam värähtävin huulin. -- +Kunniaani ei kukaan saa koskea! + +Uudelleen Haijele hämmästyi. Hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä tuon +tyttösen kaulaan ja riemuita: -- Hyvin, pikku siskoni, bravo, bravo! -- +Vaan se jäi tekemättä. Sen sijaan hän käänsi päänsä pois, sanoen: + +-- Ken tahtoo olla Israelin tytär, olkoon sitä kokonaan. Ja siitä +syystä minä vielä tänä aamupäivänä toimitan sormuksesi takaisin sille, +joka sen antoi. + +-- Missä hän on? Tiedätkö sen? -- huudahti Mirjam kiihkeästi. + +-- Kuinka? Etkö sinä muka tiedä sitä? + +Hän pudisti surullisena päätänsä: -- En, en. + +Haijele katsoi häntä, ja katsoi yhä. Oliko hän sittekin lapsi -- lapsi +joka herkkänä uskoi kauniita satuja, mutta elämän todellisuudesta ei +tietänyt mitään? Vai yhäkö hän petti ja teeskenteli? + +Hän oli ottava selon siitä. Mitä matkan väsymyksestä? Sitä ei saanut +tuntea, kun velvollisuus voimia kysyi. + +-- Minä lähden ulos, -- sanoi hän Mirjamille. + +-- Oi Haijele, jos hituistakaan minusta välität, niin sano, missä hän +on! -- rukoili Mirjam, riippuen kiinni sisaressaan. + +-- En tiedä sitä, mutta menen ottamaan selvää. + +-- Minä tulen mukaasi! Haijele empi, mutta vastasi sitte: + +-- Tule! + +Kun he päällysvaatteisiin puettuina astuivat puotiin, kysyi Rebekka +ihmeissään, mihin he nyt olivat matkalla. Haijele vei hänet kamariin, +puhui hiljaa jotakin hänen kanssansa ja sai pienen käärön, jonka pisti +taskuunsa. + +-- Mutta ethän sinä ole vielä mitään syönytkään! -- huudahti Rebekka +äkkiä, lyöden kätensä yhteen. -- Ei Mirjam voi päästä mihinkään, kuka +päivällistä laittaisi? + +-- Noutakaa Ester, me syömme mitä tahansa, kun palaamme. Eikä sekään +haittaa, jos puoti on suljettuna jonkun silmänräpäyksen. + +Niin he menivät. + +Myrsky oli tauonnut, pyry laannut. Kaduilla lumilapiot ahkerasti +heiluivat, ja taajat joukot ihmisiä liikkuivat kävelyllä tai +ostoksilla, päästyänsä irti vankeudesta, johon ilma heidät oli sulkenut. + +Aleksanterinkadulla Mirjam äkkiä pysähtyi. Haijele näki hänen +punastuvan ja kalpenevan, lopuksi niin, että huuletkin kadottivat +värinsä. Hän ei ehtinyt kysyä mitään. Samassa hetkessä kulki heidän +ohitsensa ihmistungoksessa se vaaleaverinen nuorukainen, jonka kanssa +Haijele kerran oli nähnyt Mirjamin tanssivan, ja hänen rinnallaan, +käsi kainalossa, asteli sorja, vilkassilmäinen tyttö. He eivät +juutalaisneitosia huomanneet innokkaasti puhellessaan. Vasta kun he +olivat ihan kohdalle ehtineet, sattui nuorukainen katsahtamaan ylös, +ja silloin hänen silmänsä kohtasivat Mirjamin katseen. Vain lyhyt +silmänräpäys, ja ijäisyys tuntui siinä lepäävän. Sitte he kadottivat +toisensa näkyvistä. + +-- Se oli siis hän? -- kuiskasi Haijele. + +Mirjam liikutti huuliansa, mutta Haijele ei kuullut, mitä hän sanoi. +Eikä hän vastausta tarvinnutkaan. + +-- Saatanko sinut takaisin kotiin? -- kysyi Haijele. Mutta samassa hän +huomasi, että Mirjam oli pyörtymäisillään eikä varmaan olisi niinkään +pitkälle jaksanut. Hän otti ajurin, he istuivat rekeen ja olivat +parissa minuutissa kotona. + +-- Mirjam voi pahoin, pankaa hänet lepäämään! -- huusi Haijele puodin +ovelta. -- Minä en ole vielä toimittanut tehtävääni, minun täytyy +mennä. -- Ja nuolena hän oli kadulla jälleen. + +Haijele tiesi entuudesta, missä Sointu asui. Sieltä hän kai löytäisi +Eskonkin -- ja tuon vieraan tytön, joka oli Mirjamin syrjäyttänyt. +Sinnepäin he olivat kävelleet, ja nyt heidän jo täytyi olla kotona. + +Raivo kuohui Haijelen rinnassa, ei enää Mirjamia, vaan hänen +pettäjäänsä kohtaan. Pikku raukka, kuinka uljaasti hän olikaan kärsinyt +tuon hylkiön tähden! Niin, niin, se oli sitä tavallista: juutalainen +ei ollut parempi kuin vaateriepu, jonka voi heittää nurkkaan, milloin +halusi... Ah, kuinka hänen sydämensä oli täynnä! Ja hän oli sen purkava +säälimättä, säästämättä... + +Hyvä tosin, että Mirjam nyt oli Goista vapaa. Mutta ei se toisen +rikosta vähentänyt. + +Kimakasti kello soi, kun Haijele veti nuoraa. Avaamaan tuli Sointu, +jonka silmät kävivät suuriksi, kun hän näki Haijelen. + +-- Neiti on hyvä ja astuu sisälle, -- hän pyysi ujosti. + +-- Minä etsin veljeänne, -- sanoi Haijele saksaksi. -- Onko hän kotona? + +-- Ei ole. Mutta ehkä minä voisin... + +-- Voitte kyllä. Voitte sanoa hänelle, että hän on roisto! + +Sointu katsoi häntä pitkään. Ehkä hän ei oikein ymmärtänyt saksaa. + +-- Tavattoman yksinkertainen tyttö, joka ei edes kykene suuttumaan, -- +ajatteli Haijele. + +-- Mitä neiti tarkoittaa? -- kysyi Sointu vihdoin, luoden häneen +rehelliset sinisilmänsä. + +Haijele veti esiin sormuksen taskustansa. + +-- Sitä minä tarkoitan, että veljenne antoi tämän sormuksen Mirjamille +ja lupasi ottaa hänet vaimoksensa. Tyttö on laihtunut ja surrut, +odottanut tuota veijaria ja hylännyt kunnon juutalaisen tarjouksen +hänen tähtensä. Jumalan kiitos, että juttu nyt on lopussa. Emme me +koskaan olisi Mirjamia muukalaiselle antaneet, tietäkää se -- minä +en siis puhu niinkuin sellainen, joka jotakin on menettänyt veljenne +petollisuuden kautta. Mutta yhden asian minä tahdon sanoa teille: älkää +yrittäkö rajan yli! Veriviha on teidän ja meidän välillämme. Mirjam saa +syyttää itseänsä -- mutta syyttäkää tekin itseänne, jos -- + +Haijele pysähtyi. Hän oli unohtanut, kelle puhui. Mitä hän tässä sanoja +tuhlasi tuolle tytölle, joka arvattavasti ei mitään ymmärtänyt siitä +kaikesta. + +-- Hyvästi, -- sanoi hän sentähden lyhyeen, katkaisten oman lauseensa +ja ojentaen sormuksen Soinnulle. -- Antakaa se veljellenne. + +Sitte hän poistui, ennenkuin Sointu ehti sen verran tointua +hämmästyksestään ja säikähdyksestään, että olisi saanut sanankaan +huuliltansa. + +Portaissa Haijele itseksensä harmitteli, ettei hän ollut vihansa +oikeata esinettä tavannut. Mutta hän ei vielä ehtinyt kadulla kulkea +kymmentä askelta, ennenkuin äskeinen toivo jo toteutui. Siinä tulikin +Esko, ei kuitenkaan Tuulikin, vaan Pentti Viljakan seurassa. He olivat +sattumalta yhtyneet, kun Esko palasi saattamasta morsiantansa tämän +asuinpaikkaan. + +Haijele ei joutunut pitkältä tuumailemaan. Hän suorastaan riemastui. +Siinä hän oli vastatusten noiden molempien kanssa -- vanhan +vihollisensa, saman joka äskettäin tuoreutti entiset muistot +tuuppaamalla hänen äitinsä kumoon -- ja tämän, joka Mirjamin oli +pettänyt. Yhdellä iskulla hän saattoi antaa heille kummallekin +osansa. Hienotunteisuuttako? Oh, se oli tarpeetonta. Näitä kohtaan, +jos milloinkaan, oli paikallansa: silmä silmästä, hammas hampaasta. +He olivat häpäisseet hänen omaisiansa, ja hän oli saattava heidät +häpeämään vaikkapa keskellä katua. + +-- Anteeksi, -- lausui hän, asettuen molempien nuorukaisten eteen. -- +Tehkää hyvin ja pysähtykää hiukan! + +Pentti oli häntä lähinnä ja hätääntyi aika tavalla, sillä ihmisiä +liikkui yltympäri joka suunnalla. Hän ei ehtinyt huomata enempää kuin +palavat juutalaissilmät, mutta ne sanoivat tarpeeksi selvään, ettei +tämä neitonen vanhoja vaatteita pyytänyt. Korea katutyttö siis -- mitä +muuta? -- Illalla, illalla -- menkää tiehenne nyt! -- kuiskasi hän +kiireisesti, pyrkien ohi. + +Esko oli aivan punainen ja nykäisi Penttiä. Mutta Haijele raivostui +niin, että hän unohti maailman ympärillänsä. + +-- Hävetkää, saastainen Goi! -- huudahti hän kiihkoisesti. -- Minä +kyllä ilmoitan teille nimeni: olen Haijele Poll. Ja te olette Pentti +Viljakka, vai kuinka? + +-- Mitä saamaria... En minä voi muistaa... + +Pentin täytyi pysähtyä, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin, +sillä Esko myös oli seisattunut, ja tuo juutalaisneitonen oli käskevä +kuin valtijatar. Niin, tosiaan, kuinka hän oli erehtynytkin... Ei +katutyttö tuommoiselta koskaan voinut näyttää. + +-- Herra Viljakka, ettekö muista pientä juutalaistyttöä, jota te +nimititte Hai-kalaksi? Hän puri teitä kerran, mutta sen te hyvin +ansaitsitte. Teidän sananne ja tekonne iskivät monta kymmentä kertaa +hänen lapsensydämeensä haavoja, jotka ijäksi jäivät kirvelemään. Se +tyttö olen minä. -- Ja ettekö pikku "Mirriä" muista? Kuinka monta +kertaa hän itki teidän tähtenne! Hän on sisareni. -- Odottakaa, +vieläkin yksi muistutus. Mitäpä olisittekaan pannut mieleenne +juutalaisvaimoa, jonka esplanaadilla ihmisjoukon nähden tuonaan +työnsitte katuojaan! Hän on äitini. -- Ja nyt tiedätte, kuka on Haijele +Poll. + +-- Se tieto ei tosiaan kannata noin pitkää saarnaa, -- sanoi Pentti, +kääntäen selkänsä. -- Tule pois, Esko! + +-- Ei, herra Kaisla, -- lausui Haijele määräävästi, pysähdyttäen +Eskon siihen paikkaan. -- Menköön hän -- teille olen vielä sanan +velkaa. Teitä minä oikeastaan hain, vaikka sattumus toi tuon toisenkin +tielleni. Ja te tiedätte kyllä asiani -- vai kuinka? + +-- Tiedän, neiti -- mutta suokaa anteeksi... Tämä ei ole sopiva paikka +siitä puhuaksemme. -- Eskon ääni oli hädistynyt ja katse melkein +rukoileva. + +-- Tulkaa siis, -- sanoi Haijele, silmissä katse kuin ruhtinattaren, +joka ylpeästi heittää armopalan kerjääjälle. + +Pentti harppaili jo pitkän matkan päässä. Haijele ja Esko kulkivat +rinnakkain ja astuivat sisälle Eskon asunnon porraskäytävään. + +-- Mitä nyt siis aiotte vastata? -- kysyi Haijele pysähtyen ja +kiinnittäen Eskoon läpitunkevat silmänsä. + +Esko oli kuin pihdeissä. Paha omatunto ja tukala asema ahdistivat +häntä, niin että tuskanhiki helmeili otsalla. + +-- Olin aikonut tulla Mirjamin luo... Salliiko hän? Sanokaa, milloin -- + +-- Mirjaminko luo? Ja missä tarkoituksessa? -- Haijele näytti melkein +hurjalta säihkyvine silmineen. -- Ei, sanon minä! Te ette tule hänen +silmäinsä eteen. Eikä minullakaan enää ole muuta sanomista teille, kuin +että vihaan, vihaan teitä ja kaikkia kristittyjä! Jakakaa vaan Uusia +Testamenttejanne, saarnatkaa vaan rakkautta, joka on suurin kaikesta +-- ja repikää sitte töillänne palasiksi kaikki tyyni! Hyvä on. Ja nyt +voin teitä kiittääkin. Voin kiittää siitä, että olen saanut nähdä tämän +selvemmin kuin milloinkaan. Kentiesi valheellinen virvatuli muuten +olisi voinut huikaista silmäni... + +Hän kumarsi ja poistui. + +Mutta Esko riensi ylös asuntonsa portaita tuskasta ihan epätoivoisena. +Miksi, miksi hän ei ollut ajoissa kirjoittanut Mirjamille? Joka päivä +hän oli syyttänyt itseänsä, vaan se oli ollut sittekin mahdotonta. +Eilen hän oli kaikkien Orkamolaisten kanssa saapunut kaupunkiin. +Tuulikki oli hänen, sormukset oli vaihdettu, kihlaus vastikään +julkaistu. Mutta Mirjam ei tietänyt Tuulikista mitään eikä Tuulikki +Mirjamista -- siinä oli Eskon jokapäiväinen kalvava huoli ollut +keskellä nuoren lemmen onnea. -- Ole suora! -- oli Toimi kehoittanut. +Mutta hän ei voinut... Ja nyt oli myöhäistä... + +Eteisessä Sointu tuli häntä vastaan silmät kyynelissä. + +-- Voi Esko, Esko, mitä kauheata sinä olet tehnyt? -- virkkoi hän, syvä +tuska kuvastuneena kasvoihin. + +-- Mitä? Ethän -- + +Samassa Esko näki pienen kultasormuksen, jota Sointu piteli. + +-- Oi sisko! -- huudahti hän. Ja kun Soinnun huoneen ovi oli heidän +jälkeensä sulkeutunut, purskahti nuorukainen itkemään kuin pieni lapsi. +Ei mikään olisi voinut häneen niin koskea, kuin tuo viaton, haikea +katse. Kaikkein vähimmin hän olisi suonut kenenkään kertovan Soinnulle +näistä asioista, ei edes hienoimmallakaan tavalla -- ja nyt -- miten se +olikaan mahtanut tapahtua! + +Sointu oli aivan hiljaa. Hänelle oli selvennyt kaikki, vaikka hitaasti, +vähitellen. Se oli liian uutta maailmaa -- ja liian katkeraa. + +-- Emmekö mene hänen luoksensa? -- kuiskasi hän vihdoin. + +-- Hän ei tahdo minua nähdä... + +-- Minä menen. + +Esko veti Soinnun viereensä ja suuteli liikutettuna häntä otsalle. + +-- Niin mene, mene, sinä puhdas enkeli! Sinä saatat puhua hänelle +paremmin kuin minä. Sano, että pyydän häneltä anteeksi, pyydän koko +sielullani ja sydämelläni... Sano, että minä olen ollut kehno ja kurja, +mutta kerro myös, etten aikonut pettää, että minä rakastin häntä... + +-- Minä koetan sanoa sen. Lähde sinä vaan Tuulikin luo! Mutta jos +Mirjam toivoisi...? + +-- Niin tule minulle kertomaan. Kiitos, rakas pikku sisko! Niin -- minä +lähden Tuulikin luo... + +Esko nousi seisomaan ja ojentihe suoraksi. Nyt hänen täytyi olla mies +ja tehdä velvollisuutensa. Juuri Tuulikin luo -- niin, niin. Sointu +sanoi siinä enemmän kuin hän aikoi ja aavistikaan. + +Yhdessä he lähtivät ulos ja kadunkulmassa erkanivat. -- + +Pollilla oli paraikaa suuri sekasorto. Rebekka oli laahannut Mirjamin +makuuvaatteet Melidullan entiseen kamariin, ja tyttö makasi nyt siellä +aivan kalpeana ja voimattomana. Sillä välin Esterin tuli keittää +lihaa päivälliseksi. Mutta se onneton olikin huomaamatta ottanut +maitokattilan, pannut siihen vettä ja lihan ja asettanut tulelle. Sepä +nyt oli! Hyvä toki, ettei sattunut savinen eikä posliininen astia; se +olisi ollut ijäksi saastutettu ja kelvoton. Mutta voi mitä vaivoja +tulikaan Rebekalle, ennenkuin kattila saatiin "koscheriksi"! [koscher = +lainmukainen.] Liha oli mennyttä, siihen ei mitään voinut, ja muutenkin +myöhästynyt päivällinen uhkasi kokonaan tipahtaa lieteen. Haijele +saapui kuin pelastava enkeli antamaan rahaa ja määräämään, että Esterin +piti noutaa ruokaa ravintolasta. Kyllähän Rebekka itsekseen ajatteli, +että kuka tiesi millaisella kattilalla siellä oli keitetty; mutta koska +Haijele näin käski, niin totta hän mahtoi sen synnittömäksi ymmärtää. + +Ruoka oli juuri ehditty korjata pois. Mirjamkin oli juonut vähän +lihalientä, mutta heittäytynyt sitte kohta vuoteelle jälleen. Hänen +päätänsä niin kummallisesti pyörrytti ja särki. Ei hän edes saattanut +itkeä, ei oikein ajatella eikä käsittää mitään. + +Silloin Ruuben ja Sointu saapuivat melkein samalla kertaa. Ester +pantiin puotia vartioimaan, ja Haijele otti vastaan Ruubenin, +esittääkseen hänet ihastuneelle äidillensä. Kukaan ei kieltänyt Sointua +menemästä Melidullan huoneeseen Mirjamin luo. + +Molemmat tytöt huudahtivat ääneensä nähdessään toisensa. + +-- Sointu, Sointu rakas! + +-- Oi Mirjam! + +Kuinka hän oli kalvennut ja käynyt huonon näköiseksi! Koski niin +kipeästi Soinnun sydämeen, kun hän näin tapasi ystävänsä, vieläpä +lisäksi tyhjässä, kurjassa huoneessa, lattialle heitetyillä +vuodevaatteilla makaamassa. + +Mirjam joutui hämilleen, silitti kädellään tukkaansa, kääräisi huivin +hartioillensa ja pyrki ylös. Seinälle naulaan oli ripustettu hänen +paras hameensa Junkerin tuloa varten. Olisi edes sen saanut yllensä +pistetyksi... + +-- Ei, Mirjam, lepää vaan, jos olet väsyksissä, -- sanoi Sointu, +lempeästi pakottaen hänet vuoteelle takaisin. -- Minä istun tähän +patjan reunalle viereesi, ja sitte puhelemme. Jaksatko hetkisen? + +-- Sinua jaksan kyllä kuunnella. + +-- Minä tulin pyytämään Eskon puolesta anteeksi. Hän on niin pahoin +tehnyt... + +-- Ei minulla ole mitään, ei mitään enää jäljellä, -- kuiskasi Mirjam. +Kyyneleet puhkesivat kumpaisenkin tytön silmiin, ja he vaipuivat +nyyhkyttäen toistensa syliin. Sanoitta he ymmärsivät, mitä sydän tunsi. + +-- Hän ei edes tahtonut tulla, -- sanoi Mirjam vihdoin haikeasti +huoahtaen. + +-- Hän tulee, jos annat luvan. + +Tyttö alkoi vapista sen kuullessaan. + +-- Onko se sinulle liian vaikeata? + +-- Vaikka kuolisin, niin, Sointu -- oi, minä tahdon, jos hän vaan +tahtoo! Mutta tänne... Pitääkö hänen nähdä tämä ruma huone? Ei, toiset +saavat mennä mihin tahansa. Minä vien hänet kamariin, minä pukeudun +juhlavaatteisiin... Sointu rakas, tuo hänet pian! + +Sointu katsoi Mirjamia oudoksuen. Hänen silmissään oli niin kummallinen +kiilto ja polte poskilla. Hourailiko hän? Mikä hänen oli? + +-- Hyvästi siis. Saanko toiste tulla luoksesi uudestaan? + +-- Milloin tahansa! Minä kuiskaan sinulle jotakin, ennenkuin menet. +Kuule: äiti otti sinun kirjasi... En minä sitä hävittänyt, se oli rakas +minulle. Kaikki on otettu pois... Ei minulla ole mitään, ei mitään +enää... + +Tuo sama toivoton huokaus, ja taas ääni hiljeni nyyhkytyksiin. + +-- Jeesus on aina luonasi, -- kuiskasi Sointu. -- Sano hänelle näin: +"Rakas Jeesus, anna minun tuntea, että sinä olet täällä!" Sitte et ole +yksin. + +Mirjamin huulet liikkuivat hiljaa, Sointu suuteli häntä ja lähti. + +Puodissa hän sattui vastuksiin kiiltäväposkisen, hienoksi siistityn +juutalaisnuorukaisen kanssa. Se oli Naftali Junker, joka saapui +kosimaan. + +Rebekka otti vieraan kohteliaasti vastaan, mairitteleva hymy +huulillansa. Junker tervehti tulevaa anoppiansa ja Haijelea, muhoillen +hänkin hämillään ja hyvillään, ja sitte hänet esiteltiin Ruubenille. + +-- Minun asiani kai on tunnettu, -- alkoi hän, rykäisten kainoudessaan +ja katsellen etsivästi ympärillensä. + +-- On niinkin, -- kiirehti Rebekka vastaamaan. -- Istukaa, olkaa niin +hyvä. Tämä on meille suuri kunnia... Kyllä Mirjam -- + +-- Suokaa anteeksi, herra Junker, -- keskeytti Haijele tyynesti ja +arvokkaasti. -- Mirjam ei voi hyvin, ette valitettavasti tällä kertaa +saata häntä tavata. Kysymyshän koskee yksin teitä ja sisartani. Me +lähetämme teille sanan, jos Mirjam sitä toivoo terveeksi tultuansa. + +Junker avasi silmänsä selälleen, ja Rebekka vilkui Haijeleen +hämmästyneenä ja levottomana. Mistä tämä muutos johtui? + +Mutta Ruuben puristi morsiamensa kättä voitonriemusta säteillen, ja +Haijele kiitti sydämessään Jumalaa siitä, ettei enää ollut mitään syytä +pakottaa Mirjamia, kun liitto muukalaisen kanssa itsestään oli rauennut. + +Hätäisenä Rebekka puhui: + +-- Niin, mikä häneen nyt tulikaan, siihen Mirjamiin. Jos herra Junker +ei pane pahaksi, niin ehkä täytyy tehdä, niinkuin Haijele sanoo. Kyllä +Mirjam tietysti mielelläänkin... vaikka mitä semmoinen lapsi itse +ymmärtää, mehän sen paremmin tiedämme päättää. Mutta jos nyt herra +Junker sentään odottaisi -- + +-- Ei ole tarvis odottaa, -- kuului ääni ovelta heidän takaansa. + +He kääntyivät kaikki katsomaan. Siinä seisoi Mirjam parhaissa +pukeissansa, kuumeinen hehku poskilla, silmissä katse kuin +unissakävijän. Mutta ihana hän oli kuin ilmestys toisilta mailta. + +-- En minä mene naimisiin, -- hän jatkoi. + +Toiset eivät vielä ehtineet sanaakaan lausua, kun Mirjam huudahti +melkein kirkaisten. + +Pari silmänräpäystä Mirjamin tulon jälkeen oli puodin ovi käynyt. +Mirjam oli jättänyt kamariin vievän oven sepo selällensä, ja kun hän +päätänsä käänsi, seisoi hän Eskon ja ruskea tukkaisen tytön kanssa +vastatusten. + +Esko oli "ollut mies" ja kertonut kaikki Tuulikille. Tyttö oli +hämmästynyt aivan sanattomaksi. Olihan hän vaan juutalainen, tuo +toinen -- mutta kuitenkin Tuulikki tunsi kuin syyllisyyden piston +sydämessänsä. Hän oli tietämättänsä melkein pyrkinyt anastamaan +Mirjamin sijaa, ja hänen siis myöskin oli syy -- jos Eskonkin. -- Tule, +-- oli Tuulikki vihdoin päättävästi lausunut, -- me menemme hänen +luoksensa. Minä tahdon olla kanssasi. Ajakoon meidät pois, jos tahtoo, +mutta pilvi varjostaa meidän onneamme, ellemme yritä. -- Silloin oli +Esko luonut häneen ihailevan katseen, syvemmän kuin ennen milloinkaan. +-- Sinä olet enemmän kuin osasin aavistaa, -- oli hän sanonut, -- +luulin sinua metsän sinipiiaksi, ja sinä oletkin jalo nainen! -- +Soinnun he kohtasivat lähellä Pollin asuntoa, ja keveämmin sydämin he +astuivat sisälle, kun tiesivät Mirjamin odottavan. + +Vaan tuo vihlaiseva huudahdus sai Eskon aivan pois suunniltansa. + +-- Mirjam, Mirjam, voitko antaa anteeksi minulle? -- pyysi hän +tuskassa, välittämättä ympäröivistä ihmisistä. + +-- Ja voitteko minulle antaa anteeksi, että olen hänen omansa? -- +lausui Tuulikki kostuvin silmin. + +-- Anteeksi -- oi annan, annan, -- kuiskasi Mirjam. Mutta samassa hehku +pakeni hänen poskiltaan, hän horjahti ja vaipui pyörtyneenä Eskon ja +Tuulikin käsiin. + +-- Chas wescholom! [varjelkoon] -- sanoi Naftali Junker ja luikki +tiehensä pelästyksissään. + + + + +X + +RAKKAUS SUURIN + + +Sointu oli turhaan temponut puodin ovea; se oli nähtävästi lukittu, +koskapa ei auennut. Hän kiersi pihan kautta ja astui estämättä sisälle. + +-- Onko Mirjam kotona? -- kysyi hän ystävällisesti, pelästymättä siitä, +että Rebekka ja Haijele vetäytyivät kiireesti peremmälle. + +-- Älkää lähestykö meitä! -- huudahti Haijele. -- Mirjam on +vaarallisesti sairaana, hän on saanut isonrokon. Sulhaseni, joka on +lääkäri, lähti juuri luotamme, ja kohta kuomi tulee noutamaan Mirjamia +sairashuoneeseen. + +-- Isoarokkoa! Oi, sehän on niin vaikea tauti... + +-- Niin on -- rientäkää siis pois, neiti! Meidänkin täytyy mennä +puhdistettaviksi sairashuoneeseen, ja kaikki savustetaan täällä +asunnossamme. + +-- Jumala meitä rankaisee Mirjamin tähden, -- valitti Rebekka. + +-- Sanokaa, puhuiko lääkäri hengenvaarasta? -- kysyi Sointu, viipyen +vielä paikallansa. + +-- Hän pelkää, että Mirjamilla ei ole monta päivää jäljellä, -- lausui +Haijele hiljaa. -- Hänen voimansa ovat niin heikot. + +Rebekka hyrähti katkerasti itkemään. + +-- Onko hän aivan yksin? -- kysyi Sointu kalpein huulin. + +-- Kuinka hänen luoksensa voisi mennä?... Vielä tunti sitte olimme +siellä, mutta nyt, kun tiedämme -- + +Sointu seisoi äänettömänä hetkisen. Sitte hän nopeaan kuin nuoli riensi +huoneen läpi ja avasi puotiin vievän oven. + +-- Sallikaa minun mennä Mirjamia katsomaan! -- sanoi hän. -- Ehkä hän +tarvitsee jotakin, ehkä voisin auttaa. + +Molemmat naiset hämmästyivät. + +-- Ei, ei, -- ehätti Haijele estämään. -- Sulhaseni on jyrkästi +kieltänyt. Neiti, te olette lapsi, te ette ymmärrä... Kiiruhtakaa pian +täältä! + +Vaan samassa kuului heikko ääni Melidullan: huoneesta: + +-- Sointu, Sointu!... + +-- Älkää minua kieltäkö, kun rakkaus käskee, -- sanoi Sointu, +kiinnittäen Haijeleen syvät, siniset silmänsä. Samassa hän jo oli +kadonnut ovesta. + +"Rakkaus käskee"... Haijele oli aivan tyrmistynyt. Hän vaipui tuolille, +ymmärtämättä mitä ajatella. Rakastiko tuo vieras tyttö enemmän kuin +hän, Mirjamin oma sisar? Vai oliko hän niin peräti tyhmä -- eikö +hän käsittänyt, eikö hän tietänyt syöksyvänsä surman suuhun? Kuinka +Mirjamkin saattoi huutaa, kun kerran oli kuullut Ruubenilta... + +Ei hän sinä hetkenä muistanut, pikku Mirjam parka. Kurkku kuivui, vesi +oli lasista loppunut. Mutta enemmän kuin kipu ja jano ahdisti häntä +hirmuinen pelko. Yksinkö sairashuoneeseen, jota hän aina oli niin +kammottavaksi kuvitellut? Ja sitte jotain vielä kamalampaa: kuolema... + +Oli kuin pelastus ajatella, että Sointu oli tuolla seinän takana... + +Vaan kun kultakutrinen pää ilmestyi ovelle, silloin kyllä Mirjam jo +muisti. + +-- Sointu, tämä tarttuu... Älä tule! -- virkkoi hän, vaikka silmät +haikeasti rukoilivat päinvastaista. + +-- Jos Jumala tahtoo varjella minua, niin hän kyllä tekee sen. Jos ei +-- niin en minä pelkää... + +Hän kumartui hellästi Mirjamin puoleen. Heti hän huomasi tyhjän +vesilasin ja kiiruhti jo samassa pois sitä täyttämään. + +Haijele päätti käyttää tilaisuutta vielä viimeisen kerran. + +-- Tiedättekö, että isorokko on tarttuvaa, ja useimmiten se tappaa? + +-- Tiedän, -- nyökkäsi Sointu päätänsä ja riensi takaisin. + +-- Kiitos, -- kuiskasi Mirjam. -- Oi kuinka hyvä sinä olet, Sointu... +Viivytkö todellakin? Mutta ne tulevat kohta ja vievät minut... Voi, +minä pelkään... + +-- Eivät he pahaa tee. Sinua hoidetaan hellästi, kun pääset +sairashuoneeseen. + +-- Tiedätkö, että minun pitää kuolla? + +-- En tiedä minä etkä sinäkään. Rakas Mirjam, yksi vaan tietää, mitä +hän aikoo tehdä. Taivaallinen Isä tietää. + +Mirjam viivähti. + +-- Minä kadotin kaikki... Miksi minä eläisinkään? Mutta on niin +kauheata kuolla! + +-- Oi Mirjam, Jeesushan tahtoo viedä sinut taivaaseen, jos kuolet. + +-- Ei, ei, sinne minä en voi päästä. Muistan kyllä, mitä sinä kerran +sanoit. Joka valehtelee, sille ei avata porttia. Minä olen paljon +valehdellut... Enkä minä ole kristittykään... + +-- Kristitty on se, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Hän tuli +antamaan syntejä anteeksi. Hän kuoli sinun valheittesi tähden, Mirjam, +eikä Jumala syytä sinua niistä enää, jos turvaat Jeesuksen armoon. + +-- Onko se totta? -- kuiskasi Mirjam levottomassa odotuksessa. Ääni +tuntui väsymyksestä heikkenevän, mutta jännitys piti häntä yllä. + +-- On aivan varmaan. + +-- Kuinka minä sen tiedän? Ja kuule, Sointu -- eikö aina tapahdu +jotain, ennenkuin tullaan kristityksi... eikö kasteta? + +Sointu jäi miettimään. Tätä hän ei ollut ajatellut. Mutta sitte hänen +katseensa kirkastui. + +-- Kyllä Jeesus sanoi näin: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee +autuaaksi." Me kristityt olemme kastettuja. Mutta hän sanoo myöskin +ihan ilman ehtoja: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos." +Minä tiedän varmaan, että hän vie sinut taivaaseen, vaikka et ole +kastettu. + +-- Minua niin pelottaa... + +-- Menisinkö hakemaan jonkun papin luoksesi? + +-- Ei, ei. Kukaan ei saa tulla, Ruuben kielsi. Haijelekin ajaisi pois. +Etkä sinä ennätä... + +-- Ei se olekaan tarpeellista. Tahdothan saada anteeksi -- eikö niin, +Mirjam? Uskothan Jeesukseen? + +-- Kyllä... + +-- Muuta ei kysytä portilla. Ole vaan rauhassa! Jeesus vie sinut +sisälle. + +Soinnun ääni oli niin varma ja katse niin valoisa, että Mirjam tyyntyi. +Hän vaipui vuoteellensa, huulet hymyssä. + +-- Minä laulan sinulle, -- sanoi Sointu. Heleänä, suloisena soi hänen +äänensä: + + "Jeesus ottaa vastahan, + sana kallis kaikukoon, + kauvimpana kulkevan + sydämeen se painukoon. + Laula, laula riemuiten, + Kristus korjaa syntisen..." + +-- Laula vielä! -- kuiskasi Mirjam, kun Sointu aikoi lopettaa. + +Hän alotti uuden laulun: + + "Onnellinen karitsa, + eikö syytä riemuita..." + +Silloin kohotti Mirjam päänsä, ja toisessa huoneessa Haijele kuunteli +kuin kaukaista kaikua menneiltä ajoilta. He olivat hyvin musikaalisia +kumpainenkin. Sanoja he eivät olleet ymmärtäneet, mutta sävelmä oli +jäänyt poistumattomasti mieleen. Sen tarvitsi vain herätä eloon. Ja nyt +samana silmänräpäyksenä astui molempien sisarusten silmäin eteen pikku +Sointu, joka lauloi Viljakan pihalla iltaruskon heijastuksessa, kitara +helmassaan. + +Haijelen silmistä tipahti kyyneleitä. Mikä hänen olikaan? Hän ei sitä +tietänyt, tuli vaan niin kummallinen oltava... + +Mutta Mirjam riemuitsi: + +-- Tuo laulu se oli! Sitä sinä lauloit, kun näin sinut ensi kerran! + + "Täällä aika ihanainen, + siellä koti taivahainen, + Paimeneni, luonasi: + Aamen, suur' on onneni!" + +-- Ihana aika oli niin lyhyt, -- sanoi Mirjam tuskin kuuluvasti. Sitte +hän jatkoi kuin samaa ajatusta: -- Vie terveisiä Eskolle! + +-- Ihana aika vasta alkaa, -- kuiskasi Sointu. + +Silloin kuului kadulta kolinaa. Raskaat ajoneuvot pysähtyivät oven +eteen. Kauhistuen Mirjam tarttui Soinnun käsivarteen. + +-- He tulevat, he tulevat! + +-- Älä pelkää! + +-- Voi Sointu, jos minä olisin kristitty! + +-- Olethan sinä. + +-- En ole, en uskalla uskoa... + +Sointu laski kätensä ristiin kuin neuvoa rukoillen. Se oli vaan +silmänräpäys -- sitte hän huudahti: + +-- Minä kastan sinut! + +He katsoivat toisiansa hämmästyen, Sointu itse yhtä paljon kuin Mirjam. +Ovea kolkutettiin. + +Sointu pisti päänsä ulos. + +-- Minä tuon hänet kohta. Tehkää hyvin ja odottakaa hetkinen! Ei Mirjam +ole edes puettukaan vielä. + +Siinä seisoi oven takana tumma, hienoasuinen nuorukainen. Sointu +arvasi, että hän oli juutalainen lääkäri, Haijelen sulhanen. Ruuben +kumarsi myönnytykseksi pyyntöön, ja Sointu vetäytyi takaisin. +Mutta sitte vakava ääni kuului puhuvan kuin nuhdellen Rebekalle ja +Haijelelle, vaikka Sointu ei sanoja erottanut. + +-- Se koskee minua, -- ajatteli hän, auttaessaan vaatteita Mirjamin +ylle. Täytyi kiiruhtaa. Kumpikaan ei puhunut mitään, Mirjam vaan +huokaili hiljaa. + +-- Nyt sinä olet valmis. + +-- En ole... + +Hän putosi vuoteelle istumaan. Sointu seisoi äänetönnä, mutta sydän löi +ihan haljetakseen. + +Uusi koputus ovelle. + +-- Kohta! -- huusi Sointu. + +Tässä ei ollut viivytyksen varaa. + +-- Sinä siis toivoisit? -- hän kysyi. + +-- Oi niin! Kyllä se varmaan on jotain tärkeätä, koska teidät kaikki +kastetaan. Minä kuolisin turvallisemmin. Se olisi merkki, että saan +tulla kristityksi, että teidän Jeesuksenne huolii minusta... + +Silloin astui Sointu Mirjamin eteen, mielessä syvä, pyhä juhlallisuus, +joka sai hänen hennon olentonsa värisemään. Lasista hän otti vettä, +pudotti helmeileviä pisaroita Mirjamin mustille kiharoille ja lausui +vakavin, helkähtävin äänin: + +-- Minä kastan sinut, Mirjam, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen! + +Sitte hän vaipui polvillensa, liikutuksesta aivan vapisten. + +-- Jeesus, rakas Vapahtaja! -- rukoili hän, -- ota Mirjam nyt omaksesi! +Kiitos, että hän nyt on vihitty sinulle -- elämään tai kuolemaan! + +Ja äänettä sydämessään hän lisäsi: -- Kiitos, että sain voimaa +tehdä sen! Jos väärin tein -- anna anteeksi, oi anna anteeksi, sinä +pyhä Herrani! Mutta minä luulin, että käskit minua... Teinhän sen +rakkaudesta sinuun ja häneen... + +-- Nyt olen valmis, Sointu! -- kuiski Mirjam, autuas loiste +silmissänsä. -- Minä jaksan kävellä, ei tarvitse taluttaa. Kiitos, +Sointu, kiitos! Minä olen siis kristitty... + +Kun he tulivat ulos huoneesta, viittasi Ruuben itkevää Rebekkaa +ja Haijelea pysymään loitommalla ja vei Soinnun avulla Mirjamin +sairashuoneen kuomirekeen. Sieltä hän vielä viimeiseksi hymyillen +nyökkäsi päätänsä Soinnulle. + +-- Kuinka hän noin rauhalliseksi tuli? -- mietti Ruuben ihmetellen +itsekseen. Juurihan Mirjam vähän aikaa sitte kauhistuneena oli +valittanut, saadessaan tietää taudin todellisen laadun. Nyt ei +kuitenkaan ollut aikaa tätä aprikoida; Ruubenilla oli toinen +vastenmielisempi tehtävä. + +-- Neiti, -- sanoi hän, kääntyen Soinnun puoleen, -- olen syvästi +pahoillani siitä, että teidän sallittiin olla sairaan luona... + +-- Minun yksin oli syy, -- vastasi Sointu. -- He tahtoivat estää, mutta +minä menin. Älkää huolehtiko, en kadu sitä ensinkään. + +-- Hm, niin... Hyvä neiti, en tunne määräyksiä, jotka ovat voimassa +täällä Helsingissä. Mutta lääkärinä luulen velvollisuudekseni pyytää +teitä seuraamaan mukanamme sairaalaan. Siellä saamme täkäläisiltä +lääkäreiltä kuulla, voitteko suorastaan palata kotiinne vai täytyykö +ensin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen tartunnan ehkäisemiseksi. +Morsiameni ja hänen äitinsä jäävät toistaiseksi sairashuoneelle. + +Sointu näytti hiukan hämmästyvän. + +-- Minua odotetaan asunnossani... Mutta ehkäpä lääkäri ei minua +pidätäkään. Kyllä minä tulen. + +-- Ettekö ensinkään pelkää? -- kysyi Haijele. Se kysymys oli niin +kiihkeä, että selvästi kuuli siinä piilevän jotakin aivan erikoista, +mikä läheltä koski tiedustajaa itseään. + +-- Sairastumistako? + +-- Niin, tietysti... + +-- En tiedä -- ehkä vähän. Tuntuu niin kummalliselta mennä täältä +sairashuoneeseen... Mutta minä olen sentään niin iloinen, kun sain olla +Mirjamin kanssa. Se kyllä korvaa kaikki. + +-- Sanokaa, miksi tahdoitte mennä hänen tykönsä? + +Haijele tarttui hänen käteensä, silmät syvinä ja palavina. + +-- Ajattelin, että hän oli niin yksin. Rakastanhan minä häntä! Ja sitte +-- neiti, te ehkä suututte -- minä myöskin halusin sanoa hänelle, että +Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ei Mirjam enää pelkääkään. + +Hän odotti raivon puuskaa tuolta mustasilmäiseltä tytöltä, joka jo +kerran ennen oli hänelle riehunut, mutta tällä kertaa hän erehtyi. +Haijelen katse vaipui alas, Ruubenin samoin. He mahtoivat tuntea +ihan samaa, sillä yhtaikaa he jälleen nostivat silmänsä ja katsoivat +toisiinsa. Täytyihän sen hetken muistua heidän mieleensä, jona Ruuben +kauhulla käsitti, mikä uhkasi Mirjamia ja samassa kenties koko +perhettä. Silloin oli voimakkaan nuorukaisen itsensähillitsemiskyky +pettänyt. Mirjamin valitus vihloi hänen korviansa, ja hän itse seisoi +toisessa huoneessa tuskan valtaamana, käsivarret intohimoisesti +kiertyneinä Haijelen ympäri. Hänen rakkaimpansa häilyi vaarassa -- +ja hän oli ollut synnyinkaupungissaan käymässä omaistensa luona eikä +tietänyt mistään, ennenkuin nyt, jolloin ehkä oli liian myöhäistä. Ja +kauhu valtasi Haijelenkin. Sairastua... kenties kuolla... Nytkö, kun +juuri elämä hymyili, kukkaset puhkesivat polulle, ja suuret näköalat, +ihanat työtanteret aukenivat eteen? Ei, se oli mahdotonta, liian +kamalaa -- pahaa unta vaan... Vaivoin he olivat tyyntyneet sen verran, +että Ruuben voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin. + +Ja nyt tuo nuori hentonen tyttö kertoi, että kuolema ei ollut mitään +pelottavaa hänelle -- eikä Mirjamillekaan... Jeesuksen tähden! +Sairaus häntä vielä vähän pelotti, mutta rakkaudesta Mirjamiin +hän oli siihenkin valmis! Kuinka ihmeellistä tämä kaikki... aivan +käsittämätöntä. + +Silloin oli kuin Ruuben äkkiä olisi löytänyt salaisuuden avaimen. + +-- Rakkaus on suurin niistä, -- sanoi hän itsekseen. + +Mutta Haijele sen kuuli. + +-- Onko se siis kuitenkin totta? -- hän huudahti äänellä, jossa koko +hänen sielunsa väreili. + +Sointu ja Rebekka eivät heitä ymmärtäneet. Äiti parka oli aivan onneton +taikauskoisessa taivaan rangaistuksen pelossaan ja surussaan tyttären +tähden, ja Sointu taas kysyi viattomasti: + +-- Miksi emme jo mene? + +Soinnun suhteen ryhdyttiin tarkkoihin varokeinoihin, mutta hän sai +kyllä palata heti kotiinsa takaisin. Vaan täsmälleen kahden viikon +kuluttua hän tuotiin uudestaan sairashuoneeseen. Tarttumus oli +kuitenkin tullut. + +Silloin hän näki vielä Mirjamin, vaikka hän tuskin tunsi taudin +muuttamaa ystäväänsä. + +-- Oi Sointu, -- kuiskasi Mirjam heikolla äänellä, -- minunko +tähteni?... + +-- Älä sitä ajattele! + +-- Tämä on ollut niin vaikeata... Mutta minä uskon... Jeesus vie +portista sinne, missä ne valkoiset liljat kasvoivat... Kastoithan sinä +minut hänelle... Rakastaahan hän minua... niinkuin sinäkin... + +-- Oi paljon, paljon enemmän! Ehkä minäkin jo pääsen kotiin -- ehkä +pian. Sinä tulet vastaan. + +-- Tulen, tulen!... Kiitos, Sointu... + +Seuraavana yönä Mirjam nukkui pois. Hoitajatar kuunteli ihmetellen, +kuinka juutalaistyttö viimeiseen hetkeen asti toisteli Jeesus-nimeä. + +-- Melkein hän sietäisi kristityn hautauksen, -- tuumi neiti. + +Sitä ei kuitenkaan kukaan pannut edes kysymykseen. Mutta ei hän oikein +juhlallista hautausta juutalaiseenkaan tapaan saanut. Rebekkaa kyllä +naapurit kävivät lohduttamassa ja lähettivät hänelle murheruokaa +runsain määrin, mutta hurskasta saattamisvelvollisuutta he eivät +täyttäneet. Kuiskailtiin nimittäin korvasta korvaan, että tässä +kuolemantapauksessa piili jotakin salaperäistä ja kauheata. Mistä +lieneekään se huhu alkanut -- Junkerilta ainakin Peritzit sen kuulivat. +Nyt oli näet Eeva Naftalin morsian ja tiesi kaikki mitä sulhasen kotona +tiedettiin. -- Vainaja ei muka ollut oikea Israelin tytär. Gojimin +kanssa oli liehunut ja salassa saastuttanut itsensä väärällä opilla. +Jumala oli häntä siitä rangaissut kuolemalla, ja hänen syynsä oli +niin suuri, ettei voinut tietää, riittikö kuoleman sovitus mihinkään +muuhun kuin siihen yhteen ainoaan syntiin. Ehkä hän vei kaikki muut +rikokset mukanansa ja joutui Gehinnomiin. [Gehinnom = Talmudin mukaan +paikka, jossa kuolleet Israelilaiset puhdistuvat tulen kautta ja Gojim +hävitetään.] Kuka sellaista uskalsi hautaan saattaa? + +Hautapuheen rabbiini kuitenkin piti, ja rouva Sliman, joka aina oli +Mirjamia hellinyt, oli Rachelin kanssa tullut surevien mukaan, toisten +jupinasta välittämättä. Rebekka vaikeroi täyteen ääneen, Ruuben oli +hyvin vakava, ja Haijele seisoi kalpeana kuin marmorikuva. Hän tiesi +jo, mistä Mirjam oli taudin saanut. Ei minkään salaperäisen tuomion +kautta, kuten ihmiset huhusivat, vaan ihan yksinkertaisesti Melidulla +Hamin huoneesta. Tutkimus oli pantu toimeen, ja tuloksena oli tieto, +että Melidulla makasi isorokkosairaana Viipurissa, jonne hän oli +matkustanut heti karkoituspäivänä, vietyään tavaransa panttiin. -- +Toisin sanoen, Haijele itse oli epäsuorana syynä sisarensa kuolemaan. +Hänen tähtensä Mirjam sysättiin tuohon huoneeseen, eikä hän mitään +tehnyt, asettaaksensa toisin. Se tunto raskautti kuin kivi sydämellä. + +Muutenkin koko hänen tasapainonsa oli järkkynyt näiden kahden viikon +kuluessa. Oikeastaan Ruubenin ja hänen jo olisi pitänyt palata +Leipzigiin, mutta hän ei voinut. Tahtoihan hän odottaa, kuinka Mirjamin +kävisi... ja hänen itsensä. Joka aamu herätessään hän ajatteli: vieläkö +olen terve? Hän, uljas ja rohkea! Ja silloin hänen eteensä kuvautui +keltakiharainen tyttö, joka lausui: "Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä +kuolemaa..." Ja sitte Ruubenin huomautus: "Rakkaus on suurin niistä." + +Se ahdisti häntä ja teki niin oudon rauhattomaksi. Paljon hän näinä +päivinä mietti ja keskusteli Ruubenin kanssa. Hän piteli kiinni kuin +oljenkorresta: tuo nuori tyttö ehkä kuitenkaan ei ymmärtänyt, mitä +hän puhui; yksinkertainen ja typerä hänen täytyi olla. Jos tulisi +kysymykseen, pelkäisi hänkin ja katuisi "rakkauttaan". + +Joka päivä Haijele oli telefoonissa kysynyt tietoja Mirjamista, ja aina +hän kuin sisäisestä pakosta lisäsi: -- Eihän sinne vaan ole tuotu sitä +neitiä, joka Mirjamin sairastuessa oli meillä? -- Joka kerta hän sai +kieltävän vastauksen. Kummallista! Hän hengitti helpommin, ja kuitenkin +se samalla oli kuin pettymys. + +Ruuben pysyi epäilevänä Soinnun säilymisen suhteen. Tyttö oli +niin nuori ja siksi vastaanottavaisempi, ja muutenkin hän näytti +sellaiselta, kuin pelkkä hengähdys voisi hänet puhaltaa pois. -- Tämä +tauti ei puhkea niin nopeaan, -- hän sanoi pudistaen päätänsä. + +Ja nyt eilen, kun Haijele Mirjamin kuoleman johdosta kävi +sairashuoneella, kerrottiin, että edellisenä päivänä oli se odotettu ja +pelätty asia tapahtunut... + +Silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä kysyvä ahdistus olisi +käynyt pelkoa voimakkaammaksi. -- Laskekaa minut puhuttelemaan neiti +Kaislaa! -- oli hän pyytänyt. Mutta sitä ei sallittu. + +Hän kertoi kaiken Ruubenille, ja tämä oikein kauhistui: -- Ei, ei -- +Jumalan kiitos, että he olivat kyllin viisaita kieltääksensä. Juuri kun +alan olla vakuutettu, että sinä olet vaarasta pelastunut, heittäytyisit +siihen uudestaan. + +Mutta hänen täytyi... tänään vielä hänen täytyi jotakin saada tietää. +Mirjamistakin hän halusi kysellä. Eihän hän eilen mitään voinut. + +Kun he olivat saattaneet Rebekan kotiin ja huone taas oli +surunvalittajista täyttynyt, silloin Haijele kuiskasi Ruubenille: + +-- Tule kanssani! + +-- Mihin? -- kysyi Ruuben vasta kadulla. + +-- Sairashuoneelle! + +Ruuben ei vastustanut. Olihan hän itse mukana suojelemassa armastansa. + +Hoitaja ei ollut tavattavissa; eihän hän muiden ihmisten ilmoille +päässyt. Se vaan tiedettiin kertoa, että neiti Kaisla heti oli +saanut tavattoman korkean kuumeen, pelastuksen toivoa ei ollut, ja +sähkösanomalla kutsuttujen vanhempain piti saapua niin pian kuin matka +myönsi. + +Aivan kuin huumautuneena Haijele kulki Ruubenin rinnalla alas portaita. +Se oli siis totta. Soinnun piti kuolla Mirjamin tähden. + +Nuo vanhemmat -- kuinka he mahtoivatkaan kirota heitä, syyllisiä! +Kirottiinhan juutalaisia jo muutenkin. Kukapa käsittäisi, että tyttö +itse oli surmaan syöksynyt? Ja kuinka hyvänsä -- Mirjamilta tarttumus +oli tullut, heidän oli syy ainakin välillisesti. + +-- Meidän täytyy lähteä Saksaan jo tällä viikolla, -- sanoi Ruuben +päättävästi, katsellessaan Haijelen alakuloisia kasvoja. -- Sinä et näy +kestävän näitä mielenliikutuksia. + +-- Vielä vähemmin kestän, että lähdemme. Ei, Ruuben -- täällä +aivoissani lyö se vasara, joka huumaa minua iskuillansa, ja sen +kuljetan mukanani, minne menenkin. Rauhaa ja selvyyttä minä kaipaan. +Tiedäthän mikä minun on. En voi lähteä, ennenkuin olen hänestä +kuullut... ennenkuin saan selville, hänkö omistaa Aaronin vihannoivan +sauvan, jota koko sielullani olen etsinyt. Toinen tai toinen meistä +on voittava. Elämä riippuu siitä... työni kansamme hyväksi... kaikki, +kaikki. Eikä yksin minun, vaan sinunkin. Enkö minä ole ymmärtänyt +oikein? + +-- Meidänhän piti ryhtyä sionismin asiaa ajamaan täällä Helsingissä, -- +sanoi Ruuben, vastaamatta kysymykseen. + +Haijele hymyili katkerasti. + +-- Niin, niinhän meidän piti... + + * * * * * + +Oli ihana sunnuntai-iltapäivä helmikuun loppupuolella. Haijele ja +Ruuben istuivat ikkunan ääressä, äänettöminä ihaillen lumen puhtautta +ja taivaan värejä, kun aurinko meni mailleen. He olivat äsken +keskustelleet Rebekan kanssa tärkeästä asiasta ja päässeet päätökseen. +Äidin piti seurata heitä Leipzigiin ja jäädä uuteen kotiin, jonka he +aikoivat perustaa. Se päätös oli maksanut paljon heille kumpaisellekin, +sillä Ruuben rakasti hienoutta ja Haijele oli ylpeä. Mutta eiväthän +he muutakaan voineet, kun Rebekka oli niin yksinäinen ja lohduton. +Haijele oli sanonut Ruubenille: -- Näin on isien säädyissä vakuutettu: +"Jos ihmiset kunnioittavat vanhempiansa, sanoo Jumala, että hän sen +lukee heidän hyväksensä, aivan kuin hän itse olisi näkyväisenä heidän +keskellänsä ja he häntä kunnioittaisivat." Vanhempien kunnioittaminen +on perusehtona kansamme ijäiseen pysymiseen. -- Olkoon toivosi mukaan, +-- oli Ruuben vastannut. + +Ja nyt tuntui niin hyvältä ja rauhaiselta. He olivat kahden kotona, +sillä Rebekka oli rientänyt Slimanille suurta uutista kertomaan. Eivät +he pitkään hetkeen olleet sanaa vaihtaneet, mutta he tunsivat, kuinka +heidän sydämensä yhteistykytyksin sykähtelivät. + +Silloin ovea koputettiin. + +-- Sisään! -- huusi Haijele. + +Hän hämmästyi, kun näki ventovieraan henkilön, vanhuksen, joka oli +puettu suuriin lammasnahkaisiin turkkeihin. + +-- Oletteko neiti Poll? -- kysyi hän saksaksi, niin ystävällisen +arvokkaalla tavalla, että huonosta ääntämisestä ja maalaisesta puvusta +huolimatta heti huomasi syvästi sivistyneen miehen puhuvan. + +-- Olen. Kenen kanssa minulla on kunnia --? + +-- Nimeni on Kaisla. Rovasti Kaisla. + +-- Oi, tehkää hyvin, astukaa peremmälle... + +Hän riisui turkkinsa, ja papinpuku tuli näkyviin. Hapset hohtivat +hopealta, ja varsi oli hiukan kumara, kun hän astui yli lattian. +Haijele esitteli Ruubenin ja veti sitte keinutuolin vieraalle ikkunan +ääreen. + +-- Molemmat lapseni ovat teille tutut, -- hän alkoi. -- Tulen juuri +heidän tähtensä. Tuon tervehdyksen pikku Soinnultani. + +-- Kuinka hän voi? -- kysyi Haijele hätäisesti. + +-- Eilen, iltaruskon hehkuessa noin kauniisti kuin nytkin, hän meni +Isän majoihin. + +-- Onko hän kuollut? -- huudahtivat Ruuben ja Haijele yhtaikaa. + +Rovasti pyyhkäisi kyyneleen, joka kierähti poskelle. + +-- Jumalan tahto tapahtukoon, vaikka se äidin ja isän sydäntä vihloo. +Ja nyt täytän kalliin velvollisuuden, hänen viimeisen toivonsa. Hän +pyysi minua tulemaan luoksenne. + +-- Mitä hän tahtoi minulle sanoa? -- kysyi Haijele henkeänsä pidättäen. + +-- Hän pyysi kertomaan, että sisarenne kuoli turvallisesti, Herran +Jeesuksen omana. Mirjam neiti oli hartaasti halunnut kastetta, ja +Sointu, ainoa kristitty, joka oli hänen luonansa, täytti hänen +pyyntönsä. Hän ei sitä tietänyt tehdä sääntöjen mukaan -- hän pelkäsi, +ettei hänellä ollut siihen oikeutta ensinkään -- mutta heidän sydämensä +oli oikea Jumalan edessä, niin kastajan kuin kastettavan, ja Jumala +katsoo yksin sydämeen. En tiedä, mitä sisarenne opistamme ymmärsi -- +tuskin paljoakaan -- mutta lapseni sanoista tiedän, että hän kuoli +kristittynä. + +Seurasi syvä äänettömyys. Ruuben ja Haijele olivat kuin salaman +iskeminä. + +-- Jouluna, kun olimme yhdessä, koski viimeinen rukouksemme +Israelia, -- jatkoi rovasti, jälleen pyyhkäisten pois kyyneleen. -- +Silloin Sointu murehti sitä, ettei ollut juutalaislähetyssaarnaajaa +Helsingissä. Eilen hän sanoi meille, kun itkimme: "Enhän pahoittanut +mieltänne? Minä sain kumminkin vähän olla lähetyssaarnaajana!" Raskasta +se meille oli, mutta kuitenkin meidän täytyi syvimmässä sydämessämme +kiittää Herraa. Poikamme on suuresti rikkonut perhettänne vastaan -- +minä tiedän kaikki, hän on sitä surrut ja kertonut sen meille -- mutta +nyt sai tyttösemme sen sijaan todistaa Mirjamille siitä rakkaudesta, +joka on pysyvämpi ja ihanampi kuin Eskon milloinkaan olisi voinut olla. +Herran tiet ovat ihmeelliset. + +-- Herra rovasti... ettekö todellakaan ole meille suutuksissa? -- kysyi +Haijele arasti, hämmästyneenä. + +-- Kuinka sitä voitte ajatella? Herra hänet antoi, Herra otti. + +-- Mutta tottahan mieluummin olisitte suonut, että hän olisi pysynyt +meiltä poissa? + +Haijelen silmät päilyivät niin mustina ja tutkimattomina kuin pohjaton +syvyys. Ne kysyivät kiihkeästi, ne näyttivät tunkevan isänsydämeen +asti. Eikä rovasti sitä katsetta väistänyt. + +-- Olisimme hänet tahtoneet pitää, rakas neiti -- oi niin mielellämme. +Sydämemme on taistellut, sekä äidin että minun, mutta meillä on nyt +rauha, vaikka haavoista verta vuotaa. Jeesus Kristus kuoli meidän +syntiemme tähden. Ylistetty olkoon hänen nimensä siitä, että lapsemme +sai kuolla, ollaksensa rauhan saattajana yhdelle hänen karitsoistaan. + +Haijele hengitti nopeasti. Aallot kävivät voimakkaina hänen rinnassaan. + +-- Ja hän itse -- eikö hän katunut käyntiänsä Mirjamin luona? -- hän +kysyi. + +-- Ei, ei hetkeäkään. Rakkaus häntä vaati, ja kuolema oli hänelle +suloinen. + +Ruuben oli äänetön ja hyvin totinen, Haijele kätki kasvot käsiinsä. +Nyyhkytykset puistattivat koko hänen ruumistansa. Hänen huuliltansa +tunki kuiskaus: + +-- Hän on voittanut! + +-- Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Luoja, että olet kätkenyt +sen viisailta ja toimellisilta ja olet sen ilmoittanut pienille, -- +sanoi rovasti. + +Haijele kohotti kyyneleiset silmänsä, joiden katse oli avuton ja +rukoileva: + +-- Mitä minun pitää tekemän? + +Rovasti laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui syvällä, lempeällä +vakavuudella: + +-- Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin tulet autuaaksi. + + + + +XI + +ISRAELIN HYVÄKSI + + +-- Nyt on kaikki kunnossa minun puolestani, -- sanoi Ruuben, laskien +hattunsa tuolille ja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa. + +Haijele loi häneen kauniin katseen, josta rakkaus ja onni säteili. + +-- Mitä oletkaan puuhaillut? -- hän kysyi. + +-- Ensin kävin uudessa pikku kodissa tutkimassa, oliko se valmis +valtiattarellensa. Aurinko paistoi sinne sisälle, se oli täynnä +kevätilmaa ja valoisaa odotusta. Sitte menin synagoogaan. Punainen +verka peittää käytävää ovelta perälle asti, vuottaen sinun jalkaisi +askeleita. Palmut ja laakerit vihannoivat, ja ruusuista ja liljoista +leviää tuoksu yli koko salin. Oi Haijele, minä soisin hetkien +rientävän! Eikö jo pian tulla sinua pukemaan? + +Haijele katsoi kelloa. + +-- Tunnin kuluttua. + +-- Saanko olla siksi luonasi? Vai onko sinulla vielä jotain tehtävää? + +-- Ei mitään. Olen jo kylpenytkin. + +-- Kylpenyt! Niin, se on totta, onhan se jokin tapa tai määräys. Aina +sinä niistä pidät huolta. + +-- Kuinka en sitä tekisi, kun olen Israelin tytär! Istu tähän, Ruuben, +anna minun pitää käteni kädessäsi. Kiitos kaikesta, mitä uhraat minun +tähteni tänään. Oi, kyllä minäkin odotan sitä hetkeä, jona seisomme +katoksen alla ja ijäksi yhdistymme... + +Ruuben oli hetken vaiti. Hänen katseensa loisto tummeni aivan kuin +päivän silmä, milloin pilvi sen ylitse kulkee. + +-- Oletko antanut liian paljon? -- kuiskasi Haijele. -- Tuntuuko +sinusta vaikealta tovereittesi vuoksi? + +-- Ei, ei. He ja minä olemme aivan välinpitämättömät toistemme suhteen. +Tiedäthän, milloin sisäisesti erkanin heistä. Kyllä he ivailevat, ehkä +joku pujahtaa meidän outoja häämenojamme katsomaankin -- mutta jo +aikaa sitte opetit minulle, ettei kannata vaihtaa sydämensä valitsemaa +Israelin impeä juutalaisvihollisiin "ystäviin"... + +-- Vaan jokin sinua vaivaa, Ruuben, -- lausui Haijele hellän +huolekkaana. -- Äänesi ei ole iloinen, mielesi ei ole kirkas. Tänään +sen täytyy sitä olla! Sinähän rakastat minua -- niin kerro siis, mikä +sydäntäsi painaa, että minä pyyhkisin huolesi pois kuin lehdeltä +kastekyyneleen! + +-- En olisi murehduttanut sinua, varsinkaan kun jo on liian myöhäistä, +-- vastasi Ruuben hiljaa. -- Mutta koska tahdot, niin... Olet +oikeassa, Haijele, nuo menot ne rasittavat -- vaan ei toverieni ivan, +ei oman "selvän järkeni" tähden, josta sinun on tapa puhua... Eikö +siis kertaakaan ole mieleesi johtunut, että omaisemme, vieraamme, +koko ympäristömme on pian pitävä meitä julkeina teeskentelijöinä? Ja +olemmeko itse asiassa rehelliset? + +-- Rehelliset? Mitä tarkoitat? + +-- Muistele vaan niitä iltapäiviä, jotka Helsingissä vietimme rovasti +Kaislan hiljaisessa huoneessa! Ajattele viimeviikkoista käyntiämme +lähetyssaarnaaja N:n luona! Puuttuuko meiltä muuta kuin ratkaiseva +askel, ruvetaksemme hänen säännöllisiksi oppilaiksensa? Ja nyt +lähdemme synagoogaan, annamme vihkiä itsemme juutalaisilla menoilla ja +uskottelemme kaikille olevamme kunnon israelilaisia! + +-- Me olemmekin kunnon israelilaisia! -- huudahti Haijele tulisesti. +-- Näissä menoissa ei ole mitään, joka omaatuntoamme loukkaisi. +Kristittyjä emme vielä ole, mutta kerran niin pitkälle päästyämme +pysymme yhäkin israelilaisina. Muukalaisiksi emme voi emmekä tahdo +milloinkaan tulla, sen käsität sinä yhtä hyvin kuin minäkin. Hän, jonka +opetuslapsiksi mielemme palaa, oli kansamme jäsen, kun hän maan päällä +vaelsi. Siinä maassa hän syntyi ja kuoli, johon me sionistit pyrimme +Israelia kokoamaan. Kansani on minulle yhtä rakas kuin ennen, sionismia +harrastan yhtä paljon, vanhoja tapoja tahdon yhtä uskollisesti +noudattaa. Ja sinä seisot rinnallani, sinä ymmärrät minua -- eikö niin, +Ruuben? + +-- Kansasi työntää sinut ulos ja minut samoin. Suvaitsevainen +sionismikaan ei tahdo meistä tietää, jos kristityiksi tulemme. Se +kärsii kyllä puhuttavan Nasarealaisesta, joka on profeettain joukossa +"yksi suurimmista" -- vaan ei myöskään enempää. Mitä taas kristittyihin +tulee, vierovat he varmasti meitä, jos pysymme juutalaisina. Siinä se +tulevaisuus, jonka sinun ohjelmasi asettaa eteemme. + +Ruubenin ääni oli surullinen, melkein katkera. Haijelen silmistä säihky +sammui. + +-- Niin, niin se lienee... Minä olen kyllä hämärästi sitä aavistanut, +vaikka en ole tahtonut itselleni myöntää. Mutta sittekin! Parhaat kyllä +ymmärtävät meitä. Kansamme jaloimmat eivät tuomitse, ja todelliset, +rakastavat kristityt eivät hylkää. + +-- Sinä olet kansamme parhaita, oma Haijeleni. Etkö muista, mitä +kristinuskosta ja kristityistä olet ajatellut? + +Hän painoi alas päänsä. + +-- Luin äskettäin Uudesta Testamentista lauseen, jota ihmettelin ja +mietin, -- virkkoi hän. -- Nyt se tulee kuin leimuavin kirjaimin +eteeni: "Millä tuomiolla te tuomitsette, pitää teitä jälleen +tuomittaman." Ajattelin, että sehän ei voi koskea Jumalaa, koska saman +kirjan mukaan Kristus tuli tuomiota poistamaan. Nyt sen ymmärrän: +ihmiset tuomitsevat, ja minä olen sen ansainnut... + +-- Pelottaako se sinua? -- kysyi Ruuben, käyden hyvin totiseksi. + +Vaan se kysymys sai Haijelen silmät jälleen säihkymään. + +-- Ei, ei, ei! Arpa on heitetty. Silloin ei ole enää muuta tehtävää +kuin astua eteenpäin, tuli mitä tahansa. Jos koko maailma hylkäisi +meidät, ei unohda Israelin Jumala omiansa. Hän taistelee rinnallamme, +hän ja hänen voideltunsa -- Jumalan Poika, jota me niin vähän tunnemme +ja johon kumminkin kaukaa uskomme hänen sanojensa tähden. + +-- Intoisa, hehkuva Haijeleni, -- sanoi Ruuben hymyillen kuten usein +ennen. -- Jospa he aavistaisivat tuon kaiken! Ei silloin riemuitseva +joukko meitä saattaisi juhlahetkenämme. + +-- He saavat sen tietää vielä tänään! -- huudahti Haijele. -- Niin, +Ruuben, minä ilmoitan sen heille! Astukaamme _nyt_ se ratkaiseva askel, +niin sinun ei tarvitse omantunnon syyttein heittää huntua pääni yli ja +panna sormusta sormeeni. Heti kun olemme saapuneet kotiin ja vieraat +ovat koossa -- + +-- Ei suinkaan, rakkaani, semmoista en pyydä sinulta, -- keskeytti +Ruuben oikein säikähtyneenä. -- Kyllä on paras, että kantamme jää +salaan, kunnes olemme omassa kodissamme. Minä olen vihkimisen +suhteen jo varsin rauhallinen, rauhoitu nyt vaan sinäkin. Katsoppas, +kellonnäyttäjä on jo kohta kulkenut kierroksensa. Nyt lähden +pukeutumaan. Hyvästi, kunnes näen tumman tyttöni valkoliljana kukkasten +keskellä! + +Ruuben kumartui häntä suutelemaan, ja Haijele kiersi kätensä hänen +kaulansa ympäri. + +-- Israelin Jumalan nimeen! -- hän kuiskasi. Silmissä oli salaperäinen +hohde, ja Ruuben katsoi niihin syvään, syvään, pääsemättä kuitenkaan +pohjaan asti. + +Ehkä se hohde oli onnen väräjävää aavistusta -- tai ehkä keväisen +auringon välkettä vain. Vai Isän Henkikö liikkui hänen ympärillänsä, ja +ylhäistä valoako silmä heijasti? + +Ruuben ei sitä malttanutkaan aprikoida. Kiihkeässä syleilyssä hän +riemuitsi: + +-- Sinä olet minun, minun, minun! + +-- Vaan en _yksin_ sinun, -- lisäsi Haijele hiljaa. + + * * * * * + +He ajoivat pois synagoogasta päivän herttaisessa paisteessa, lempeitten +tuulien löyhytellessä Haijelen huntua. + +Uljas pari se oli, joka tänään oli liitetty yhteen, elämän matkaa +rinnatusten kulkemaan: morsian loistava kuin Saaronin lilja, sulhanen +sorja ja jalo muodoltaan kuin Libanonin nuori seetripuu. Ilolla ja +ylpeydellä omaisten ja tuttavain piiri oli heitä ympäröinnyt -- +sirottanut vehnäjyviä heidän päänsä päälle, toivottaen lisääntymistä +tuhannen tuhanteen -- kantanut palavia kynttilöitä ja rukoillut heille +Adonain siunausta. Ja Ruubenkin oli tuntenut juhlamieltä. Nuo temput, +joita hän ennakolta oli vieronut, eivät naurattaneetkaan, kun Haijele +vakavana seisoi hänen rinnallansa ja pyhät rukoukset kohosivat Ijäisen +istuimen eteen. + +Mutta suloisinta oli kumminkin nyt, kun kaikki oli ohitse. Vielä +juhla-ateria vieraitten parissa -- ja sitte kotiin, omaan kotiin! + +Saara täti oli oivallisten keittäjien avulla pannut parastansa, ja +Rebekka, jolle kaikki täällä suuressa maailmassa oli perin outoa ja +ihmeellistä, oli myöskin keittiössä tohistanut, ellei apuna, niin +tiellä. Näiden puuhien tuloksena nyt pöytä notkui ruokien ja juomien +painosta, ja vieraitten riemu oli äänekäs ja yltäkylläinen. + +Aterian päätyttyä Efraim Poll nousi puhetta pitämään. Vierasten melu +hiljeni, ja kaikki kerääntyivät lähitteille. + +Hän puhui siitä, kuinka Haijele aina oli ollut heidän kotinsa +päivänpaiste ja kasvattivanhempien kunnia. Ruubenkin oli jo kauvan +ollut kuin poika perheessä, ja tuntui turvalliselta ajatella, että +juuri hän se oli, joka Haijelen vei ulos elämään. Erityisesti hän +oli tänään tuntenut vanhan sydämensä onnelliseksi, kun hän näki nämä +molemmat lapsensa niin hartaina Jumalan huoneessa Ijäisen kasvojen +edessä. + +-- Hän onkin ollut epikores, -- kuiskasi Goldreich Knaufille, nyökäten +päätään Ruubenia kohti. + +-- Ja muistatko sitä riivattua tyttöä jouluyönä? -- supisi Knauf. + +-- Jos Adonai ei huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, +jotka sitä rakentavat, -- jatkoi setä. -- Pysykää aina totisina, +hurskaina israelilaisina, sinä Haijeleni, kuten tähänkin asti, ja +sinä myös, poikani Ruuben! Silloin Israelin Jumala siunaa teitä ja +jälkeentulevaisianne. + +Hänen silmänsä olivat niin tutkivasti Ruubeniin kiinnitetyt, että +nuorukaisen täytyi painaa katseensa alas. + +-- Rauha tulkoon teidän huoneeseenne ja onni seinienne sisälle! +Siunattu olkoon uloskäymisenne ja sisällekäymisenne hamasta nyt ja +ijankaikkiseen! + +Ruuben vastasi puheeseen kauniin ja valituin, vaikka hyvin ylimalkaisin +sanoin. Koko ajan väri vaihteli hänen kasvoillansa. + +Mutta kun hän oli istuutunut, nousi Haijele. + +-- Nyt on minun vuoroni lausua muutama sana. + +Yleinen hämmästys ja kohina. Ruuben kalpeni. + +-- Kiitos, setä ja täti, kaikesta rakkaudestanne ja hoivastanne! +Kiitos, arvoisat vieraat, myötäilosta juhlapäivänämme! Minusta tuntuu, +että olemme velkaa teille erään tunnustuksen. Te iloitsette kanssamme, +te tiedätte, että me olemme onnelliset, ja tiedätte myös, että korkein +onnemme aina on oleva Israelin menestys. Mutta jotain te ette tiedä: me +tahdomme... + +Ääni värähti. Silmänräpäys vaan, sitte hän jatkoi varmana: + +-- Me pyrimme Israelin suurimman profeetan opetuslapsiksi, hänen, joka +on puhunut, niinkuin ei kukaan ennemmin eikä myöhemmin... + +Oli vallinnut hiiskumaton hiljaisuus hänen päästyänsä puheen alkuun, +mutta nyt syntyi sorina vielä kovempi kuin äskeinen. Yksi ääni +erottautui selvään sen keskeltä. Setä se oli, joka astui Haijelen eteen. + +-- Lapsi, mitä sinä haastat? + +-- Anteeksi, rakas setä! -- huudahti tyttö, heittäytyen kiihkeässä +mielenkuohussa hänen syliinsä. + +-- Tyynny, lapsi, sinä olet kiihottunut. Minä saatan sinut lepäämään +ja selitän vieraille tämän häiriön. Miksi rupesitkaan puhumaan, -- hän +jatkoi kuiskaten, -- ei se ollut sinun asiasi. Onko ihme, jos et enää +tietänyt, mitä sanoit. + +Silloin hän irroittihe syleilystä ja ojentautui suoraksi. + +-- Ei, ei, minä en puhu huumauksessa enkä hermostuneena! + +Kuului vieraitten parvesta ääniä, jotka vaativat selitystä. Kohina +kasvoi, aivan kuin meren raskas pauhu rajuilman edellä. + +Ruuben ehti siihen ennen Haijelea. + +-- Olen valmis selittämään, -- hän sanoi, yhä hyvin kalpeana, mutta +päättäväisenä ja vakaana. -- Voin vastata meidän kumpaisenkin puolesta +koska kantamme on sama -- jos yleensä mistään kannasta voimme puhua. +Haijelen tunnustus oli tosi, vaikka ennenaikainen. Me emme vielä ole +mitään, mutta me tiedämme päämäärämme. + +-- Ja se päämäärä? -- huusi joku ääni, kun Ruuben pysähtyi. + +-- Se on oman sydämemme tyydytys ja kansamme onni. + +-- Selittäkää tarkemmin! -- huusi Knauf kiiluvin silmin ja työntyi +parven läpi lähemmäksi. + +-- Minä sanon sen teille, -- riensi Haijele vastaamaan. -- Kuulin +kerran saarnan, jossa rabbiini puhui Aaronin kukoistavasta sauvasta. En +tiedä, painuiko se teidän mieleenne niinkuin minun. Ymmärsin silloin, +että kansani oli sen kadottanut, ja koko elämäni tahdoin omistaa sen +etsimiseen. Kaikkialta tahdoin etsiä -- paitsi yhtäältä. Silloin tuli +nuori tyttö ja näytti minulle, että juuri _siellä_ olikin kaivattuni. +Aaronin sauvaa, kukkien ja hedelmäin verhoamaa, kantaa kädessään +hän, jonka korkein oppi on rakkaus -- Jeesus Kristus, jota minä olen +vihannut... + +Syntyi melu kuin myrskyn ulvona. Huudettiin ja hälistiin sekaisin. + +-- Ulos, ulos! -- kirkuivat Knauf ja Goldreich kädet kohollaan. + +-- Laupias Jumala, onko hän järjiltänsä? -- vaikeroi Saara. + +Rebekka itki ääneensä. Pitikö tästä tulla sama surkeus kuin Mirjamin +suhteen? Hän kun oli niin ylpeillyt ylhäisestä tyttärestänsä, ja nyt +tietysti sillekin taivaan kirous oli putoava kuin myllynkivi kaulaan. + +Neitoset vetäytyivät pitkin seiniä, Löwe kohotti ivallisesti +olkapäitään, nuoret herrat supattelivat, ja vanhoista moni repeli +partaansa tai riisti vaatteensa rikki. + +Mutta setä, joka oli jäänyt hurjimpien kiivastelijain taakse, halkaisi +voimakkain käsivarsin heidän parvensa ja pääsi jälleen Haijelen luo. + +-- Eksynyt, onneton lapsi parka, -- sanoi hän väräjävin äänin. -- Oi, +sinä josta toivoin vanhuutemme iloa... + +Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen harmaaseen partaansa, eikä hän +kyennyt enempää puhumaan. + +-- Setä, setä! -- huudahti Haijele, yrittäen uudestaan kätkeä päänsä +hänen rinnalleen. + +Vaan vanha käsi oli vielä kyllin jäntevä työntääkseen hänet hiljaa pois. + +-- Ei niin, lapsi. Ei ennenkuin katuvaisena palaat isäisi Jumalan tykö. + +-- Minä uskon, setä, minä uskon isieni Jumalaan! Setä, kuule minua! +Messiaan tulo on toivosi ollut, ja nyt minäkin sen ymmärrän, sillä +_hän_ on Messias... + +-- Hän häpäisee! -- kirkui Knauf. + +-- Vaiti! -- pauhasi Goldreich. + +-- Ulos, ulos! -- säestivät toiset äänet. + +Vaan setä seisoi suorana ja juhlallisena ja ojensi taivasta kohti +molemmat käsivartensa. + +--"Minä tunnustan täysin vilpittömänä, että Messias, jota vielä +odotamme, varmasti on tuleva, ja vaikka hän kauvankin viipyisi, vartoan +kumminkin joka päivä hänen tuloansa." + +Kädet vaipuivat alas, mutta hänen katseensa kiintyi terävänä Haijeleen. + +-- Tunnethan ne sanat, kahdennentoista uskonkappaleen. Sinä olet ne +julkisesti kieltänyt. + +-- Se on kuolemansynti! -- huusi Goldreich. + +-- Sinä olit lapseni, lähinnä puolisoa rakkaimpani maan päällä. Nyt -- + +Näkyi, että se maksoi hänelle ankaran, tuskallisen ponnistuksen. Mutta +varmana viittasi käsi ovea kohti. + +Haijele sävähti, vaan kokosi voimansa nopeasti. Samassa jo Ruuben oli +tunkeutunut hänen viereensä ja tarttunut hänen käteensä. + +-- Niin jääkää hyvästi, -- sanoi nuorukainen. -- Me lähdemme ja käymme +omaa tietämme. + +Melu heidän ympärillään oli käynyt yhä rajummaksi ja raivoisammaksi. +Kun setä oli käskynsä antanut, pitivät vieraat oikeutenansa laskea +kaikki siteet valloilleen. Töin tuskin nuori pariskunta pääsi ovelle; +Ruuben oli saanut Knaufilta sinelmän ja Haijelen huntu oli repaleina. +Yli metelin kuului joukon takaa Saaran ja Rebekan parku; Bertha Löwe +pyörtyi, ja palvelijat juoksentelivat säikähtyneinä sinne tänne. +Sekasorto oli suunnaton. + +Mutta ovella Haijele kuitenkin vielä pysähtyi, kääntyi ja sulki +katseeseensa hääjoukon. Siinä oli jotain ylevää ja hillitsevää, joka +vaiensi hälinän sen verran, että hänen äänensä voi kuulua. + +-- Näin siis piti häittemme päättyä, -- hän lausui syvästi +liikutettuna. -- Voi meitä, voi minun kansaani! + +Sitte Ruuben veti hänet mukanansa ulos. + +Vaunuissa he katsoivat toisiinsa, ikäänkuin kysyen: -- Kuinka se oikein +tapahtui? Untako se oli vai totta? + +Mutta totta se oli. Ja tuska ja onni yhtaikaa väreili Haijelen äänessä, +kun hän kuiskasi: + +-- Nyt meillä koko maailmassa ei ole muita kuin toinen toisemme. + +-- Minä jo kyllä tiesin ennakolta, että niin kävisi. + +-- Setäkin... Oi Ruuben, sitä en olisi uskonut. Emmekä nyt voine +äitiä pyytää luoksemme. Mutta me hankimme hänelle asunnon ja pidämme +kuitenkin hänestä huolta. + +Hetken he istuivat ihan vaiti. Silloin kuului heidän korviinsa kimakka +lapsen ääni: + +-- Katso, katso, mamma! Niin risainen morsian. + +-- Se on juutalainen, -- vastasi puhuteltu sanomattoman +ylenkatseellisesti. + +Haijele silmäsi repaleista harsoansa, ja samalla vieraan rouvan sanat +vihlaisivat sydämeen asti. + +-- Omani ovat tämän repineet -- ja noin puhuvat vieraat,-- hän sanoi +äänellä, josta onnen väre oli kadonnut ja tuska yksin jäänyt jäljelle. +-- Koko elämäni ajan olen kunniaa janonnut, ja nyt minun täytyykin +häpeän tietä kulkea! + +-- Niin, Haijele. Ja minunkin hartain toivoni oli vain haave. Halusin +palvella kärsivää ihmiskuntaa -- mutta kukapa nyt tarvitsisi minua? +Saksalaisilla on saksalaisia lääkäreitä, juutalaisille en enää kelpaa. + +-- Me olisimme taistelleet suuren aatteen puolesta, -- jatkoi Haijele +unelmoiden. -- Me olisimme taistelleet ja voittaneet. Nyt meidät +ajetaan ulos, kun kansamme riemujoukot kerran virtailevat sisälle +Jerusalemin porteista... + +-- Ja minkätähden? Siksi, että tunnustimme totuuden, jota emme edes +omista vielä. + +-- Kadutko, Ruuben? -- kysyi Haijele äkkiä. + +-- En, sillä totuus on kuitenkin voittamaton voima. Ja sinä, Haijele -- +kadutko sinä? + +-- En, sillä minä uskon rakkauteen, joka on kaikista suurin. + +Vaunut pysähtyivät heidän uuden kotinsa portaiden eteen. Ovi oli +lukossa, sillä palvelijakaan ei ollut häätalosta vielä ehtinyt. Ruuben +otti oman avaimensa taskustaan, ja he astuivat sisälle. + +Siellä oli niin puhdasta ja nuorta, niin tyyntä ja kirkasta. + +Onnen tunne täytti jälleen heidän sydämensä. Se syleily, jolla he +lausuivat toisensa tervetulleiksi, uhkui syvän lemmen suloisuutta. Ja +uusi toivo puhkesi heidän rinnassansa, niinkuin kevään vehreys, kun +ensimmäisen ukkosilman jälkeen lämmin päivä luontoa suutelee. + +-- Onhan siinä kyllin, kun meitä on kaksi, ja Jumala ja Messias +kanssamme, -- huudahti Haijele. + +Ruuben näytti miettiväiseltä. + +-- Johtuu mieleeni jotakin. _Hän_ on sanonut, että ken luopuu +omaisista tai jostakin muusta rakkaasta hänen tähtensä, se saa +tuhatkertaisesti takaisin. Varmaan mekin kristittyjen joukossa tapaamme +hengenheimolaisia. Löytyyhän kääntyneitä juutalaisia ennen meitä. + +-- Ja me voitamme uusia Kristukselle! -- sanoi Haijele loistavin +silmin. -- Me rakastamme kansaamme, me emme luovu siitä kuitenkaan, +vaikka se meidät hylkää. Ruuben, siinähän meillä on tulevaisuuden +tehtävä! + +-- Kentiesi... Kunhan itse ensin olemme tulleet täyteen totuuteen. +Suurta olisi julistaa totuutta ja rakkautta... + +Hän vaipui ajatuksiinsa, ja Haijelekin vaikeni. Vaan sitte Ruuben +hellästi lausui: + +-- Minulla olisi ehkä kyllin... Mutta mikä korvaisi sinulle Siionin ja +isien maan? + +-- Varmaankin se toinen maa, se, jonne Mirjam ja Sointu ovat menneet... + +Mutta hän huokasi syvään sitä sanoessaan. + +-- Ei, Haijele, se _ei_ korvaisi. Sinun sydämesi pyytää jotakin +erityistä kansallemme jo täällä. + +-- He voittavatkin Jerusalemin omaksensa. _Meistä_ vaan he eivät huoli, +me jäämme ulkopuolelle. + +-- Mistä tiedät niin varmaan, että se tapahtuu? + +-- Oh, Ruuben -- etkö muista Hesekielin ennustuksia? Ja niin monta +muuta lupausta: "Herran lunastetut palajavat riemulla Siioniin..." + +-- "Herran lunastetut?" Keitä ne ovat, Haijele? + +He katsoivat toisiansa hämmästyneinä. + +-- "_Hän_ lunastaa kansansa heidän synneistänsä", -- kuiskasi Haijele. + +Sitte riemun kyyneleet alkoivat virrata hänen silmistänsä, ja hän +heittäytyi Ruubenin rinnoille. + +-- Oi, se on liian suurta ja suloista! Ruuben, Ruuben, juuri mehän +olemme Herran lunastettuja! + +-- Ja eivätkö ne toiset pääsisikään sinne? Niinkö tarkoitat? + +Haijele seisoi suorana ja säteilevänä. Koko hänen olentonsa väreili +korkeata innostusta. + +-- He kokoavat kuolleet luut, he muodostavat ruumiin ja panevat veren +liikkeelle. Me tuomme hengen, Jumalan Hengen, joka on Kristuksessa. Oi, +minä näen, minä ymmärrän kaikki! Minä olen löytänyt, Ruuben, se on nyt +selvänä minulle, mitä koko elämäni ajan olen haparoinnut. Ylistetty +olkoon Adonai, siunattu hänen nimensä ijankaikkisesti! Se oli ihanin +häälahja, minkä olisin saattanut saada. + +-- Alan käsittää ajatustesi kulkua, -- sanoi Ruuben miettiväisenä. -- +Ehkä tämä oli häälahja meille molemmille. + +-- Tule, Ruuben, menkäämme nyt heti, vielä häävaatteissamme, +lähetyssaarnaaja N:n luo! Me pyydämme, että hän siunaa meitä, ja sitte +ilmoittaudumme hänen kasteoppilaiksensa. + +-- Niinkuin tahdot, rakkaani. + +-- Mutta harsoni otamme pois. + +-- Miksi niin? Anna sen olla, Haijele, se on ensimmäisen vainon +kunniamerkki. Jumala sen tietää, että tahtoisin kukkasin kylvää polkusi +-- mutta emme saa salata itseltämme, että orjantappuraiset tiheiköt +ovat vastassamme. Moni piikki on vielä raastava sydäntämme. Olethan +siihen valmis, Haijeleni? + +-- Olen, -- hän vastasi säteilevin silmin. -- Muistatko kehoitusta, +joka sionistikokouksen lopettajaisissa painettiin mieleemme: "Olkaa +väkevät, olkaa vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja +Jumalamme asuinsijan puolesta." Me lähdemme nyt ihanalla tavalla siihen +taisteluun. Tule, Ruuben, anna kätesi! Minä uskon, minä toivon, minä +tiedän, että voitto on meidän! + +-- _Hänen_ totuutensa ja rakkautensa nimessä, -- sanoi Ruuben, laskien +kätensä Haijelen käteen. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Israelin tyttäret, by Hilja Haahti + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 59701 *** diff --git a/59701-8.txt b/59701-8.txt deleted file mode 100644 index 52262ad..0000000 --- a/59701-8.txt +++ /dev/null @@ -1,7801 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Israelin tyttäret, by Hilja Haahti - -This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and -most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions -whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms -of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at -www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll -have to check the laws of the country where you are located before using -this ebook. - - - -Title: Israelin tyttäret - -Author: Hilja Haahti - -Release Date: June 7, 2019 [EBook #59701] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ISRAELIN TYTTÄRET *** - - - - -Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen - - - - - - - - -ISRAELIN TYTTÄRET - -Kirj. - -Hilja Haahti - - - - - -Helsingissä, -Kustannusosakeyhtiö Otava, -1903. - - - - -ESITOIMINTA - - -Piha oli varsin hauska mättäisine nurmikkoineen ja tuuheine -vaahteroineen, jotka komeilivat kirjavassa syyspuvussaan, toiset -lehdet vihreinä, toiset jo punakellervinä. Melkein olisi luullut -maalla olevansa; ja missäpä sitä juuri muualla olikaan, talo kun -sijaitsi aivan pikkukaupungin laidassa. Kuitenkin näytti kadunpuolinen -puurakennus yhtä pulskalta kuin mikä tahansa keskikaupungin -asumuksista, eikä pihanperäinenkään huonoimpia ollut; mutta sivukujaan -kääntyvän hökkelin ei paljon sietänyt kerskailla edes kylämökkien -rinnalla. - -Iltapäivän aurinko heitti vinoja säteitänsä kolmeen poikaan, jotka -seisoivat keskellä pihaa. - --- Tämä on mainiota! -- huudahti Toimi vilkkaasti. -- Joka päivä voimme -lyödä palloa tuossa nurmella. - --- Niin, kyllä meidän piha on tämän kaupungin parhaita, -- selitti -Pentti, talonomistajan poika, pistäen itsetietoisesti kädet housujensa -taskuihin. - --- Mutta teillä ei ole yhtään hevosta eikä koiraa,-- virkkoi huoahtaen -Esko, hentoisin joukosta. Hän muisti pappilan oivia juoksijoita, joiden -selässä hän monasti oli riemulla hakaan ratsastanut, ja suurta Hallia, -koko perheen suosikkia. - --- Onhan tädillä kissa, -- nauroi Toimi. - --- Sitä minä pitkin kesää huvikseni kivittelin, -- kehui Pentti. - -Esko katsoi häntä pitkään, ja Toimi arveli, ettei se ollut hyvin tehty, -mutta Pentti vähän nolostuneena puolusti itseänsä sillä, ettei hänellä -ollut muutakaan ajanvietettä. - --- Koettakaahan vaan olla kaupungissa koko pitkä kesä! Sinä, Esko, saat -pappilassa huvitella elukkoinesi niin paljon kuin tahdot, ja sinunhan -isälläsi, -- lisäsi hän Toimeen päin kääntyen, -- taitaa olla oikein -hirmuisen iso kartano Helsingin puolessa. Orkamo vai mikä se onkaan --- Itkosen piika siitä kertoi. Kyllä kelpaa! Minäkin niin mielelläni -joskus tahtoisin päästä maalle, sillä täällä on hirveän ikävää. Misse -on sittekin hupaisempi kuin vanha neiti Itkonen itse. Ja muitahan ei -koko kesänä ole katurakennuksessa asunut. - --- Eikö lähelläkään ole keitään poikia? -- kysyi Toimi oikein -sääliväisenä. - --- Eipä juuri, ei muita kuin katunalkkeja. Kaikki lähtevät kesäksi -pois. Tuolla naapuritalossa asuu kyllä Ruuben Rain, mutta Rainit ovat -juutalaisia ja pitävät kauppaa narinkassa. - -Pentti sylkäisi ylenkatseellisesti, astui muutaman askeleen eteenpäin -ja asettui hajasäärin keinulaudalle istumaan. Esko heittäytyi -nurmikolle, ja Toimi keikkui piha-aidalla heidän takanansa. - --- Vai juutalaisia! - --- Ettekö nähneet Ruubenia aamupäivällä sisäänpääsytutkinnossa? -Sellainen iso musta lonkeri. Mutta hyvä pää hänellä on, sillä hän -luki kesällä yli toisen luokan. Haijele tuolla, -- Pentti nyökkäsi -päätään kujarakennukseen päin, -- sanoi hänen nyt todellakin päässeen -kolmannelle. - --- Niin, muistatkos Toimi, -- virkkoi Esko, -- se oli se poika, joka -osasi parhaiten kaikista. Hän näytti niin pitkältä ja uljaalta, että -minä ihmettelin, miten hän saattoi tulla samalle luokalle kuin me. - --- Onhan Pentti yhtä pitkä ja puolta paksumpi, vaikka on -toisluokkalainen, -- ivaili Toimi. - -Pentin nyrkki kohosi, mutta hän hillitsi itsensä. Oli tosiaan -kiusallista, kun oli täytynyt istua kaksi vuotta ensi luokalla, ja -nyt taas ne ilkeät opettajat jättivät toisellekin. Paras oli vaihtaa -puheainetta asiain näin ollen. - --- Juutalaisväkeä tuossakin asuu, -- virkkoi hän sentähden hetken -kuluttua, nousten laudalta ja osottaen kujarakennusta. -- Äijä, ämmä -ja kaksi tyttöä. Isä ja äiti eivät ollenkaan kärsi juutalaisia, mutta -teurastaja Poll on rikas mies, eikä meikäläisistä kukaan viitsisi asua -tuossa vanhassa kopissa, ellei olisi köyhä kuin rotta. Köyhiä isä ja -äiti vielä vähemmän kärsivät. Niiltä ei saa koskaan vuokraa. - -Toimi näytti vallattomalta kysäistessään: -- Sinun vanhempasi kai -ovatkin oikein pohatoita? - -Niin, sitä olisi ehkä voinut uskotella tuolle pienelle sydänmaalta -tulleelle papinpojalle, mutta ei tälle toiselle veitikalle. Pentti -keikahti ympäri korollaan ja vastasi: -- No elleivät ole sellaisia kuin -sinun, niin osa vähemmässäkin. - -Syntyi hetken äänettömyys. Sitte Esko ehdotteli, että ruvettaisiin -jotakin leikkimään. - --- Haetaan Tuulikki ja Sointu mukaan, niin on useampia! - --- Kuinka monta teitä asuukaan siellä neiti Itkosella? Ovatko ne -tyttöjä vai mitä? - --- Ei meitä siellä oikeastaan asu enempää kuin kolme, me molemmat ja -Tuulikki siskoni, -- kertoi Toimi. - --- Sointu ei vielä tule tänne kouluun, sillä hän on vasta kahdeksan -vuoden vanha, -- lisäsi Esko. -- Hän pääsi vaan isän ja äidin kanssa -minua saattamaan, ja täti tahtoi niin mielellään pitää hänet vähän -kauvemmin luonansa. - -Pojat aikoivat juuri juosta sisariansa noutamaan, kun Pentti pysähdytti -heidät huudahtamalla: -- Kas tuossa nyt ovat ne juutit! - -Rappeutuneen rakennuksen ovi oli hiljaa auennut, ja auringon väistyvät -säteet muodostivat kultakehän kahden kynnyksellä seisovan tyttösen -pään ympärille. Ensi katsannolta he olivat hyvin toistensa näköiset. -Kummallakin oli mustat säteilevät silmät, ja heidän kiiltävät, -kiharaiset hiuksensa olivat tummat kuin yö. - --- Ne ovat Haijele ja Mirjam, -- selitti Pentti puoliääneen. -- Tuota -vanhempaa minä nimitän Hai-kalaksi ja pienempää Mirriksi. - --- Minun isäni sanoo, että juutalaiset pitäisi ajaa pois Suomesta, -- -virkkoi Toimi, luoden syrjäsilmäyksen tyttöihin. - --- Mutta... Esko epäröi eikä sanonut enempää. _Hänen_ isänsä oli niin -kauniisti puhunut siitä, mihin surkeuteen juutalaiset olivat saattaneet -itsensä, kun he hylkäsivät Jeesuksen. Ja hän oli sanonut, että heitä -piti oikein sydämellisesti sääliä, ja heitä piti rakastaakin, tietysti -niinkuin kaikkia ihmisiä, mutta vielä erityisesti sentähden, että he -olivat samaa kansaa kuin Jeesus kerran oli ollut. Kaikki tämä johtui -Eskon mieleen, mutta samassa hänestä tuntui, ettei sitä kuitenkaan -kehdannut sanoa Pentille ja Toimelle. - -Olipa sentään hauska kerran nähdä juutalaisia! Ei niitä maalla -ollut. Toimen mielestä tämä oli melkein samaa, kuin jos olisi tullut -tekemisiin vinosilmäisten kiinalaisten kanssa; mutta Esko tähysti -kuin jotakin ilmestystä noita tyttöjä, jotka olivat niin häikäisevän -kauniit, varsinkin nuorempi kirkkaine ja samalla ihmeellisen -kaihomielisine katseineen. - -Tytöt seisoivat käsitysten, aivan hiljaa, ikäänkuin varta vasten -näytteillä. Penttiä se alkoi harmittaa. - --- Mitä te siinä töllistelette? -- huusi hän pihan toiselta puolelta. - -Pieni Mirjam säpsähti kuten otus, joka odottamatta kuulee -metsästystorven törähdyksen, mutta Haijele vastasi varmasti, vaikka -vähän murteelliseen vivahtavalla suomenkielellä: -- Me kuuntelemme -soittoa. - -Nyt sen vasta pojatkin huomasivat. Ison rakennuksen viimeinen ikkuna -oli auki, ja sieltä kuului vienoja, suloisia säveleitä. - --- Sointu soittaa kitaraa, -- kertoi Esko. - --- Täti Itkonen sanoi aamupäivällä, että hänestä varmaan tulee jotakin -erityistä, kun hän jo noin pienenä soittaa ja laulaa kuin enkeli, -- -virkkoi Toimi puoleksi leikillisesti, puoleksi tosissaan. - --- Etkö kutsuisi noita juutalaistyttöjä lähemmäksi kuuntelemaan? -- -kuiskasi Esko Pentille. - --- Hei juutit, tulkaa likemmäksi, tämä nuori herra pyytää! - -Kehoitus ei ollut juuri kohtelias, ja Eskoa ihmetytti, että tytöt sitä -noudattivat. He mahtoivat hyvin paljon pitää soitosta, sillä selvään -voi nähdä, ettei heitä muuten haluttanut lähestyä poikia. Mirjam -seurasi rohkeampaa sisartansa arkana kuin pieni lintu, joka on valmis -kohta vaaran uhatessa pyrähtämään lentoon. - -Mutta hän ei ehtinytkään, pikku lintu raukka. Pentti, jonka mielestä -oli yhtä luonnollista tehdä kiusaa juutalaislapsille kuin neiti -Itkosen harmaalle Misselle, sieppasi sukkelaan tyttöä käsivarresta ja -pyörähytti ympäri. - --- Nyt tanssitaan, Mirri, musiikin mukaan! - -Toimea huvitti pieni pila, Esko kielsi, mutta ei liikkunut paikaltaan, -ja Mirjam huusi ja rimpuili vastaan, pääsemättä irti Pentistä, joka -häntä pyöritteli. Haijele heittäysi väliin, mutta suuri poika oli -väkevämpi kuin molemmat tytöt yhteensä. - -Silloin yhtäkkiä Pentti kiroten kiljahti ja heitti irti Mirjamin, joka -nuolena pakeni. Pojan ranteesta tippui verta. Muiden aseiden puutteessa -oli Haijele iskenyt siihen terävät valkoiset hampaansa. - -Pentin ei tarvinnut kostaa puolestaan, sillä toinen henkilö oli jo -ennättänyt joukkoon. Se oli tuikea matami Viljakka, hänen äitinsä. - --- Vai sinä täällä hampaitasi käytät kuin koira! -- tiuskasi matami -vimmastuneena, upottaen sormensa Haijelen tuuheaan tukkaan. Pentti -oli hänen ainokaisensa, jossa ei koskaan voinut vikaa olla. Mutta nuo -Pollin kakarat! - -Se oli tukkapölly, joka tuntui, ja sitä seurasi vielä muutama oikein -reima korvapuusti. Tyttö puri hammastaan, silmät vettyivät ja -kasvot lensivät tulipunaisiksi, mutta hän ei itkenyt eikä huutanut. -Irtauduttuaan hän vaan puristi kovaksi nyrkiksi pienen kätensä ja -huudahti säihkyvin silmin: - --- Minä vihaan kristittyjä! - -Kääntyessään pois hän vielä sattui nostamaan silmänsä avonaiseen -ikkunaan, josta soitto äsken kuului. Se oli nyt vaiennut. Kaksi -tytönpäätä kallistui ulos, ja kaksi silmäparia oli nähtävästi -jännityksellä seurannut tapahtumia pihalla. Ruskeatukkainen tyttö -nauroi, mutta pienen vaaleakutrisen sinisilmissä oli suuria kyyneleitä -ja suun ympärillä tuskallinen ilme. Kun Haijele astui ohitse, laski -pienoinen sormen huulillensa ja sitte ujosti hiukan ojensi sitä -Haijelea kohti. Oliko se sormisuukkonen? Haijele ei sitä tietänyt, -mutta hän painoi äkkiä ylpeän päänsä alaspäin ja lähti kiireesti -juoksemaan Mirjamin jäljessä sisälle. - -Mirjam oli ääneensä itkien syöksähtänyt keittiöön ja sieltä kamariin -vanhempainsa luo. Haijele tuli hiljaisempana, hehkuvin poskin. - -Huone oli pitkä ja kapea, seinäpaperit haaltuneet ja tahraiset, -katto nokinen. Tavaraa sinne oli sullottu enemmänkin kuin hyvin -olisi mahtunut, sekä suuria huonekaluja että kaikenlaista pientä -sälyä. Koristuksiakin oli runsaasti: seinillä heleitä väripainokuvia, -hyllyillä pieniä posliiniolentoja, joiden silmät olivat hivuneet -pois tai nenät taittuneet, ja piirongilla kukkamaljakoissa kirjavia, -pölyisiä paperiruusuja. Siinä oli omituinen sekasotku hyvinvointia -ja kurjuutta, sievistämishalua ja aistittomuutta, sovittelutaitoa ja -epäjärjestystä. - -Kun Haijele saapui, oli Mirjam jo täydessä kertomisvauhdissa, niin -paljon kuin itkultansa kykeni. Näkyi, että hänkin kyllä osasi olla -vilkas, sillä juutalaissaksa kumpusi koskena hänen huuliltansa kilpaa -silmistä vuotavan kyynelvirran kanssa. Laiha, kalpea Rebekka äiti -kuunteli häntä väsyneen ja tuskastuneen näköisenä, mutta Israel Pollin -katse oli terävä ja otsalla tumma pilvi. - --- Sinun kasvosihan ovat ajettuneet, Haijele. - -Tyttö kääntyi pois. - --- Vähät siitä, ei se mitään uutta ole. Mirjamin ei olisi tarvinnut -kannella. - -Rebekka alkoi nyyhkyttää: -- Niin, niin, ei se uutta olekaan. Lapsi -parat, mikä tästä lopuksi tulee? He pitävät meitä koiria huonompina. Ei -sitä jaksa kestää. - -Samassa tuokiossa oli synkkä säihky palannut Haijelen silmiin. Hän -heittäysi kiihkeästi äitinsä kaulaan ja huudahti: - --- Minä kostan heille, kostan, kostan! - -Mutta isä keskeytti hänet. - --- Et sinä mitään kosta. Pysykää Gojimista [Gojim = "kansat", nimitys, -jota juutalaiset halveksivasti käyttävät muista kansoista.] erillänne, -lapset, ja älkää saastaiseen ruvetko! Se on meidän ainoa keinomme. - --- Helpompi sanoa kuin tehdä, -- huoahti Rebekka. - --- Äidillä ja minulla on tärkeätä keskusteltavaa, -- jatkoi isä Israel. --- Te ette nyt saa häiritä meitä. Menkää Rainille, lapset. - -Lakkaamatta isällä ja äidillä oli keskustelemista näihin aikoihin. Isä -oli aina niin vakava ja äiti alakuloinen; eivät he enää hymyilleet -milloinkaan. Tytöt lähetettiin tuon tuostakin pois naapuriin, ja se nyt -tässä sentään olikin hyvä puoli. Sillä Rainilla oli aina hauskaa. Eihän -koko kaupungissa löytynytkään paljon juutalaisia, ja varsinkin nämä -naapurukset olivat hartaasti toisiinsa kiintyneet. - -Lasten mentyä Israel Poll kulki pari kierrosta huoneessa kiivain -askelin. Sitte kävi astunta yhä raskaammaksi, mutta hän jatkoi sitä -äänettömänä, kunnes äkkiä pysähtyi vaimonsa eteen. - --- Rebekka, -- hän sanoi, -- tänään on juhlan aatto. Pitäisi mennä -synagoogaan, mutta ei siitä nyt tule mitään. - -Vaimo katsahti häneen säikähtyneenä. - --- Niin, -- jatkoi Israel, -- meidän täytyy joutuisasti päättää ja -toimia. Asiat ovat, niinkuin jo sanoin sinulle. Ei ole muuta neuvoa -kuin panna pillit pussiin ja lähteä ensi laivalla Amerikkaan. - -Rebekka väänteli käsiään. - --- Mutta mihin me joudumme, lapset ja minä? He kivittävät meidät, he -syövät meidät! Ehkä panevat linnaan sinun sijastasi. Sinun täytyy ottaa -meidät mukaasi! - --- Ymmärräthän, etten voi. Jos me kaikki lähtisimme, herättäisi se -heti huomiota ja koko yritys menisi pilalle. Kuinka teidät voitaisiin -vangita, kun ette mitään ole tehneet? Ottakoot tavaramme, jos tahtovat. -Minä olen kaikesta suostunut Joosef Rainin kanssa. Hänelle jätän rahaa -tarpeeksi teitä varten, ja heillä on niin monta huonetta, että yksi -liikenee sinulle ja tytöille. - --- Ajattele sentään lapsi raukkoja! Nyt jo kristityt heitä sylkevät ja -lyövät, ja kuinka sitte käy? - --- Niin, Haijele täytynee ottaa pois kansakoulusta... Isä näytti -miettiväiseltä. Se oli tosiaankin vahinko, sillä hän oli viisas -tyttö, oikein viisas, kerrassaan toista maata kuin Mirjam, tuo pieni -sydänkäpynen. - --- Te muutatte jonkun ajan kuluttua Helsinkiin, -- sanoi hän hetken -ajateltuansa. -- Ehkä minä sitte piankin pääsen sellaiseen asemaan, -että saatan kutsua teidät luokseni. Olosuhteethan ovat harvinaisen -suotuisat. Efraim veli on neljä kertaa käynyt Amerikassa ja tuntee -pohjoisvaltiot kuin viisi sormeansa. Siellä hänellä on monta -vaikutusvaltaista tuttavaakin. Totta hän löytänee minulle sopivan -paikan. - --- Oletko varma, että vielä tapaat hänet New-Yorkissa? - --- Vastahan hän viikko takaperin lähti kotoa Leipzigistä. Minä voin -sitäpaitsi sähköttää ja pyytää häntä odottamaan. Tai näytelköön -tavaramallejansa lähitienoilla ja palatkoon takaisin ottamaan minua -vastaan. Ei hän nyt liene niin ylpeäksi käynyt, ettei omaa veljeänsä -sen vertaa auta. - --- Vaan jos sinut saadaan matkalla kiinni... - --- Ei kukaan voi aavistaa, miten asioitteni on laita. Pitävät minua -rikkaana saiturina. Vasta kuukauden perästä suuret sitoumukseni -lankeavat maksettaviksi, eikä vekselinväärennystänikään voitane ennen -huomata. Jos minua kysytään, ole kekseliäs! Tietysti sanot, että sain -odottamatta kirjeen veljeltäni Leipzigistä ja minun täytyi lähteä hänen -luoksensa. Sehän on aivan tosi. Tarvitseeko sinun lisätä, että minun -on pakko tällä kertaa pötkiä Amerikkaan asti, saadakseni hänet tavata? -Kukaan ei voi oikeudessa syyttää sinua sanoistasi. - --- Minä kuitenkin niin pelkään... Mutta enhän minä ymmärrä... - --- Et, et ymmärräkään. Turha on selittää naisväelle miesten asioita. - -Israel Poll oli ärtyisellä tuulella. Kaikki oli kyllä viisaasti -harkittu, mutta hän ei voinut itseltään salata sitä rauhattomuutta, -joka väkisin pyrki häntäkin ahdistamaan. Ikävä juttu, ikävä juttu. -- -Ja taas hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, silmät synkeinä, -otsa rypyssä. Kun hän vihdoin heittäysi sohvalle, helmeilivät suuret -hikikarpalot hänen otsallaan. Vaimo askaroi äänettömänä, mies oli -samaten vaiti. Tuskallinen ja painostava hiljaisuus vallitsi. Tuntui -kuin ilma olisi ollut sähköä täynnä ja mustat ukkospilvet joka taholla -uhkaamassa. - -Sellaista tilaa oli kodissa kestänyt jo monta päivää. Eipä ihme, että -lapset näin ollen paremmin viihtyivät naapurissa, missä muutenkin oli -valoisampaa ja kauniimpaa suurissa, hyvin kalustetuissa huoneissa, sekä -lisäksi iloista, samanikäistä seuraa tarjona. - -Mirjam oli jo täydellisesti unohtanut surunsa ihaillessaan koreata -hametta, johon Rachelin ja Safiran lempinukke oli puettu. Mutta -yksitoistavuotias Haijele halveksi nukkeja. Hän istui ikkunanpielessä -Ruubenin kanssa keskustellen. - --- Voi niin, Ruuben, sitä minäkin tahtoisin! Pois täältä, oikein kauvas! - --- Minä menenkin, kunhan tulen vähän vanhemmaksi. Enoni Leipzigissä -- -hän joka tämän kultakellon lähetti minulle -- on siitä kirjoittanut -äidille. Hän on ylhäinen ja kuuluisa, oikein etevä asianajaja. -Sellainen minustakin täytyy tulla! - --- Etkö sinä enää tahdokaan lääkäriksi? - --- Lääkäriksi kyllä, mutta yhtä mainioksi mieheksi kuin Mooses eno. En -voi sietää sitä, että minua halveksitaan! Minä tahdon näyttää, enkö -kykene nousemaan noiden toisten rinnalle ja ylemmäksikin. Jos sinä -ymmärtäisit, miltä tuntuu, kun aina painetaan alas, vaikka mieli tekisi -ylöspäin ja eteenpäin! - --- Kyllä minä ymmärrän! -- huudahti Haijele. Sitte hän lisäsi -miettiväisenä: -- Minullakin on setä siellä Leipzigissä, mutta ei hän -koskaan ole kutsunut minua luoksensa. - --- Se on vahinko, sillä tässä maassa ei pitkälle pääse. Vaikka eihän -se sinulle niin tärkeätä olekaan, kun olet tyttö. Toista on minun. -Saksanmaalaiseksi minä rupean. Siellä juutalaistenkin on hyvä olla, -niin on isä kertonut. Ja sitte minä kerran noudan sinutkin sinne, -Haidi; älä pelkää, en minä jätä sinua ainiaaksi. - -Tytön silmät loistivat riemusta. Yksi ainoa pieni oas kuitenkin pisti. - --- Älä sano minua Haidiksi, -- hän pyysi hiljaa. - --- Minusta se on kauniimpi nimi kuin Haijele. - --- Mutta se ei ole oikein juutalainen. Koulussa sanoivat "Haidi", mutta -sitte minä kielsin. Minä tahdon olla Haijele enkä mitään muuta. - --- Aina sinä olet itsepäinen, -- nauroi Ruuben. -- Minä taas soisin -paljon mieluummin, että nimeni olisi Ruudolf tai Ruprecht. Ei minusta -ole niin erittäin hauskaa olla juutalainen. - --- Me olemme valittua kansaa! -- huudahti tyttö nousten seisomaan. - --- Voimme olla, -- vastasi Ruuben välinpitämättömän näköisenä. - --- Ruuben, minä en tulekaan sinun kanssasi Leipzigiin! -- huusi Haijele -kiihkosta vapisten. - --- Vaan jäät tänne kristittyjen tukistettavaksi! - -Tyttö purskahti itkemään. Nyt Ruuben vuorostaan joutui ihan -hämmästyksiinsä. Tämä oli niin uutta, sillä hän ei muistanut koskaan -nähneensä Haijelen itkevän. - --- Haijele rakas, sinä et saa itkeä, -- hän lohdutteli hätääntyneenä. --- En enää koskaan nimitä sinua Haidiksi. Ja minä tappelen niiden -poikien kanssa, jotka tekevät sinulle pahaa! - -Pieni kiitollinen säde välähti tummasta silmästä, mutta kyyneleet eivät -kuivuneet. - --- Sinä et tahtoisi olla juutalainen, -- hän nyyhkytti. - --- Mutta minä nyt kumminkin olen, ja sinä myös. Pääasia on, että me -molemmat olemme samaa kansaa. Enhän minä muuten voisi naida sinua. - -Haijele nauroi kyynelten lomasta, he löivät kättä ja olivat ystäviä -jälleen. Olipa ikäänkuin tuo pikku kiista olisi vienyt heidät vielä -lähemmäksi toisiansa, sillä vähän ajan perästä Haijele jo täyttä -vauhtia kertoi Ruubenille sydämensä syvintä salaisuutta, jota hän tähän -asti ei ollut kenellekään uskonut. - --- En minä välitä Helsingistä enkä Leipzigistä, mutta minä sanon -sinulle, mihin minä toivoisin: Jerusalemiin! - --- Sinne et voi koskaan päästä. - -Tyttö huokasi syvään. - --- Tiedätkö, kun me koulussa luimme Salomon temppelistä, joka oli tehty -seetripuusta ja kalliista kivistä, niin minä olisin tahtonut siivet, -että olisin voinut lentää sitä katsomaan. - --- Mutta sehän hävitettiin jo Zidechian aikana. - -Haijele oli häpeillään. Sitä hän ei ensinkään ollut ajatellut. - --- Ja se toinenkin temppeli on jo aikoja sitte hävitetty. -Muhamettilainen moskea siellä on nyt, eikä mitään muuta. - -Hetkisen oli Haijele neuvottoman näköinen, mutta sitte uusi ajatus -salamana iski hänen mieleensä, ja hän kohotti katseensa, josta innon -tuli säihkyi: - --- Meidän täytyy taas kukistaa se moskea -- kaikkien juutalaisten koko -maailmassa! Onpa ihme, ellemme voita noita turkkilaisia. Ja sitte me -rakennamme temppelin kullasta ja hopeasta, niin kauniin, että sitä -ihmetellään maan äärestä toiseen! - --- Kylläpä sinä olet rohkea tuumissasi, -- arveli Ruuben hymyillen. -Hän ihaili tulista ystäväänsä, mutta kuunteli hänen mielikuvituksiansa -kuin lastensatua. Ei, toista oli asettua Saksaan ja tulla hienoksi -lääkäriksi. Se oli päämäärä, johon kannatti pyrkiä, ja sillä oli vielä -sekin etu, ettei ollut mahdotonta sitä saavuttaa. - -Vaan aika riensi, ja hauskimmankin keskustelun täytyi päättyä. -Tänäänhän oli sitäpaitsi suuren juhlan, uudenvuodenpäivän -valmistusilta. Kellon lyödessä seitsemän Rainin perhe alkoi hankkiutua -synagoogaan. Haijele huusi Mirjamia, heitettiin hyvästit, ja tytöt -juoksivat käsikkäin ulos kadulle. - -Kotiportilla piti varovaisesti kurkistaa säleitten välistä, ennenkuin -uskalsi astua pihaan. Hyvä oli, ei näkynyt poikia. Mutta oi, kuinka -selvään taas kuului se kaunis soitto, ja nyt vielä laulettiinkin! -Hiljaa he hiipivät ääntä kohti ja pysähtyivät vaahteran varjoon. Siinä -oli heidän edessään näky, yhtä suloinen kuin ne sävelet, jotka heitä -olivat luoksensa houkutelleet. - -Pieni kulma taulusta olisi sentään ensin ollut syrjäytettävä, nimittäin -vanha neiti Itkonen, joka myssy päässä ja Misse sylissä istui -porraspenkillä. Mutta oikeastaan ei hänkään kokonaisuutta häirinnyt, -sillä keskiryhmä saattoi katsojan unohtamaan kaiken muun. - -Ruskeatukkainen soma Tuulikki istui hiukan ylempänä portailla ja -hänen polveensa nojautui pieni kultakutri, silmissä uneksiva katse. -Sointu oli puettu vaaleaan kesäpukuun, joka vienossa hämärässä hohti -lumivalkoiselta, ja kun hän kitaraa liikutti, välkähtivät kielet -taivaalla hehkuvan ruskon heijastimina. Hän lauloi ja säesti: - - "Karitsana Jeesuksen - lakkaamatta riemuitsen. - Rakas Paimeneni hellä - mua kaitsee hyvyydellä, - tuntee mun ja varjelee, - nimeltäni mainitsee. - - Onnellinen karitsa, - eikö syytä riemuita? - Täällä aika ihanainen, - siellä koti taivahainen, - Paimeneni, luonasi: - Aamen, suur' on onneni!" - -Juutalaistytöt katsoivat toisiinsa, Haijele tarttui Mirjamin käteen, ja -he hiipivät hiljaa pois. Mutta mitä heidän mielessänsä liikkui, sitä he -eivät itsekään ymmärtäneet. - -Ilta-ateria oli pöydällä, kun he tulivat sisälle. - --- Menkää syömään, -- sanoi Israel. -- Minä paastoan tänä iltana. - --- Ei minullekaan ruoka maita, -- virkkoi Rebekka. - -Lapset näyttivät kummastuneilta, mutta asettuivat sanaakaan puhumatta -pöydän ääreen. Haijele vaan liikutti huuliansa. Hän lausui äänettä -sanoja, joita hän oli kuullut isän rukouksessa käyttävän ennen ruoalle -rupeamista. - -Tyttöjen syödessä äiti tuon tuostakin vilkui heihin levottomana. -Eiväthän he vaan olleet naapurissa kuulleet mitään isän aiotusta -pakoretkestä? Lakkaamatta täytyi elää vapistuksessa näinä pelottavina -aikoina. Niin pian kuin isä oli vetäytynyt vähän edemmäksi, kääntyi -Rebekka kohta heidän puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä: -- Mitä -te Rainilla teitte? - --- Me leikimme nukilla, -- vastasi Mirjam. - --- Ruuben ja minä puhuimme siitä, että tahtoisimme pois tästä maasta, --- lisäsi Haijele. - -Äiti katsoi häneen säikähtyneenä, ja isä teroitti kuuloansa. - --- Mitä ihmettä sinä tuumaat, tyttö? - --- Minä haluan kunniaa! -- vastasi Haijele totisesti. - --- Ole vaiti, -- sanoi äiti. Mutta isä purskahti nauramaan. Kuinka -hullunkurista, niin, kuinka katkeran hullunkurista! Tyttölapsi, -vekselinväärentäjän ja petkuttajan tytär, köyhyyteen ja pilkkaan -tuomittu Gojimin keskellä -- hän uneksi kunniasta! -- Ja Israelista -tuntui siinä nauraessaan ikäänkuin puukko olisi viiltänyt hänen -sydäntänsä. - -Haijele oli syvästi loukkaantunut, mutta ei uskaltanut mitään sanoa. -Hän kääntyi pois ja meni keittiöön, jossa hänen ja Mirjamin vuoteet -olivat. Silloin isä odottamatta huusi hänet takaisin. - --- Kuuleppas, Haijele, -- virkkoi hän tavallista lempeämmin, tarttuen -tytön molempiin käsiin, -- tulisitko hyvin iloiseksi, jos saisit -matkustaa pois Suomesta? - -Nyreys ja harmi katosi kuin pyyhkäistynä tytön kasvoilta, ja silmät -säteilivät tähtinä. - --- Isä kulta, isä kulta, saanko minä? - --- No, no, eihän sitä nyt tiedä. Mutta kerrohan, millä tavalla sinä -aikoisit kunniaan päästä? - -Haijele mietti vähän aikaa. Sitte hän loi isään tummat, kirkkaat -silmänsä, lausuen: - --- Opettaja sanoi näin: Ole rehellinen ja tee oikein, sillä sellaiset -viimein menestyvät. - -Isä heitti irti tytön kädet. Hän muisti kyllä itsekin kuulleensa tai -lukeneensa jotakin siihen tapaan, mutta kuitenkin hän melkein tunsi -sisäistä raivoa, kun hänen lapsensa nuo sanat lausui. Vaivoin hilliten -itsensä hän vastasi: - --- Sanat ovat hyvät, kun ne oikein ymmärtää. Mutta sinun -kouluopettajasi on vääräuskoinen, eikä sinun pidä panna mieleesi, mitä -hän latelee. - -Kummallista, Haijele ei koskaan ollut ajatellut, että hänen oikeastaan -olisi pitänyt vihata opettajaansakin. Mutta niinhän se oli tietysti, -kristitty kuin kristitty. Ja sitte hänen mieleensä johtui tuo pieni -kultakutrinen tyttö, joka oli hänen tähtensä vuodattanut kyyneleitä ja -äsken laulanut ja soittanut niin ihanasti. Haijele pudisti päätänsä, -ikäänkuin hän ei olisi osannut tätä pulmaa ratkaista. - --- Eikö Talmudissakin sanota --, -- alkoi hän miettivästi, mutta -vaikeni kohta pelästyneenä ja peräytyi askeleen, sillä isä nousi, -kohottaen kätensä niin vihaisen näköisenä, kuin olisi hän aikonut lyödä. - --- Mitä sinä Talmudista tiedät? Tietysti Ruuben taas on jotakin pannut -päähäsi. Hävetköön, suuri poika, joka ei osaa pitää suutansa kiinni. -Talmudin oppi on liian korkea vaimoväelle, saati tuommoiselle lapselle -kuin sinä. Synti on sekoittaa itseänsä siihen, minkä Haschêm [Haschêm = -"nimi"; tarkoittaa Jumalaa] on lukinnut. Ole ääneti ja mene maata! - -Haijele totteli, mutta pää oli pystyssä, eikä hän voinut käsittää, -miksi hän nyt oli syntiä tehnyt. Jos Ruubenin tuli olla rehellinen ja -menetellä oikein, niin miksei hänenkin? Ja rukoilisipa hän vaan tänäkin -iltana rukouksensa, sen, joka Ruubenille oli opetettu, kun hän oli -pieni. Entäpä sitte, vaikka se oli äidin mielestä turhaa, ja vaikka -hänen ei edes mieleensäkään johtunut tehdä sitä isän kuullen. Eikö hän -saanut puhutella enkeleitä yhtä hyvin kuin pojat? - -Sillaikaa Rebekka oli vetänyt Mirjamin esiin nurkasta, jonne tyttönen -muiden keskustellessa oli nukahtanut, ja lähetti hänetkin keittiöön -riisuutumaan. -- Tämä lapsi edes oli tavallinen, boruch Haschêm [= -Jumalan kiitos], vaan tuo toinen, paratkoon, mikä siitäkin tulisi? - -Mirjam vaipui unen helmoihin kohta kun pääsi sänkyyn, mutta Haijele -rukoili vakavasti ja juhlallisesti: - --- Israelin Jumalan nimessä seisokoon oikealla puolellani Miikael, -vasemmalla Gaabriel, edessäni Uuriel, takanani Raafael ja pääni -puolessa Jumalan Schechina! [Schechina = läsnäolo.] - -Sitte hänkin pian nukkui suloiseen uneen. - -Vaan toisessa huoneessa ei vielä levolle laskeuduttu. Isä Israel oli -nyt päättänyt, että hän kolmen päivän perästä lähtisi. Siitä ei ollut -enää mitään sanottavaa. Mutta uusi tuuma oli äsken herännyt hänen -mielessään. - --- Rebekka, -- virkkoi hän vaimollensa, -- mitä arvelisit, jos ottaisin -Haijelen mukaani? - --- Miksi et sitte yhtä hyvin meitä kaikkia? - --- Teistä minulla olisi pelkkää vastusta, ja niinkuin sanottu, se -nostaisi liiaksi huomiota. Mutta Haijele ei ole sellainen kuin muut; -kyllä hän itsensä hoitaa. Onhan minulla sitte joku, joka edes keittää -ruokani. Juhlan mentyä ohi ilmoitan opettajalle, että Haijele ei enää -saa käydä vääräuskoisten koulua. Siitä ei voi mitään epäilystä herätä. - -Rebekka huokasi. Hän tunsi jäävänsä äärettömän turvattomaksi -kahdenkesken hentoisen Mirjaminsa kanssa, mutta toisaalta väheni -huolten taakka suuresti, jos Haijele oli poissa, tuo kummallinen lapsi, -jonka päähänpistoista ei koskaan ollut takeita. - --- Ota hänet siis, -- lausui hän hiljaa. Ja sitte hän teki, mitä hän ei -muistanut tehneensä vuosikausiin: meni tyttöjen vuoteen luo, katseli -heitä, siinä kun he makasivat niin kauniina ja viattomina, painoi -kumpaisenkin peitteelle suudelman, kyynelten kiihkeästi vuotaessa. - -Mutta Israelin korvissa kaikuivat Haijelen sanat: ole rehellinen ja tee -oikein! Ja eikö Talmudissakin sanota...? Mitä sitte? Eihän hän, Israel -parka, ollut paljon Talmudia tutkinut, ja sekin oli unohtunut, mitä -hän joskus oli osannut. Joosef Rain kyllä tiesi koko joukon ja hänen -poikansa ehkä vielä enemmän, vaikka tuo kelvoton nulikka, joka lyseossa -oli luokkansa parhain, ei isien säädyistä varsin välittänytkään. Israel -oli naapurille puhunut asiansa, eikä Joosef hänelle silloin moitteen -sanaa lausunut, säälitteli vaan ja lupasi auttaa, vaikka tietysti -salassa. Ei suinkaan tämä synti siis mahtanut olla niin suuri. Omaa -kansalaista hän ei ollut pettänyt, ainoastaan Gojim roistoja. Varmaan -sen saattoi sovittaa helposti, ehkä pelkällä Thoran [Thora = laki] -lukemisella. Mutta ellei se riittänyt, niin olihan Jom Kippur [Jom -Kippur = suuri sovintopäivä] jo kymmenen päivän perästä. - -Ei, kyllä nyt oli aika mennä levolle. Missä se Rebekkakin viipyi? -Israel avasi keittiöön vievän oven ja näki vaimonsa itkemässä -polvillaan lasten vuoteen vieressä. Outo liikutus valtasi hänen -mielensä. Hän tunsi äkkiä kummallisen halun oikein puhutella omasta -puolestaan Israelin Jumalaa, sanoa hänelle jotakin ihan erityistä -näistä rakkaistaan ja itsestänsä myöskin. Vaan samassa hän kauhistui -sellaista rohkeutta. Olihan ankarasti kielletty sekoittamasta -mitään omaa niihin pyhiin rukouksiin, joita viisaat miehet olivat -kirjoittaneet. Ja sitäpaitsi -- miten hän, _hän_ uskaltaisi sillä -tavalla lähestyä suurta Jehovaa? - -Kuinka häntä kauhistutti... - -Tämähän oli uudenvuoden yö, tuo pelottava, juhlallinen, jolloin -ylhäällä kirjat avataan ja kirjoitetaan niihin tulevia asioita. -Määrätään, kuinka monta lähtee maailmasta ensi vuoden aikana ja kuinka -monta tänne syntyy, kuka elää ja kuka kuolee, kuka kuolee luonnollisen -kuoleman ja kuka luonnottoman, veden tai tulen kautta, miekan tai -petojen, janon tai nälän, maanjäristyksen tai ruton, hirttämisen -tai kivittämisen kautta, kuka saa nauttia rauhaa ja kuka joutuu -kodittomaksi, kuka saa olla terveenä ja ketä kärsimyksillä rangaistaan, -kuka tulee rikkaaksi ja kuka köyhäksi, kuka alennetaan ja kuka -ylennetään... - -Mutta eihän sitä vielä tänä yönä Jumalan sinetillä vahvisteta. Vasta -Jom Kippurina... - -Täytyy rukoilla, täytyy paastota. Taisi hullusti olla, kun jäi käymättä -synagoogassa. Huomenna ja ylihuomenna se on korjattava. Ja joku erä -noista kavalletuista rahoista täytynee antaa almuiksi... - -Israel kiirehti takaisin makuuhuoneeseen, kietoi tavallista -huolellisemmin tefillinin [tefilliiniin kuuluu kaksi nauhoista -riippuvaa koteloa, joiden sisällä on neljä määrättyä kohtaa Thorasta] -hihnat paljaan käsivartensa ja päänsä ympärille ja koetti mutista -opittuja sanoja. Mutta äskeinen kauhistus ei jättänyt häntä. Tuntui -kuin hän olisi nähnyt Jehovan tulisilmän jossakin lähellä, ja tuskasta -hikoillen hän kiiruhti rukousta loppuun. Sinä yönä ei uni tullut hänen -silmiinsä, ja Rebekan huokaukset säestivät Israelin sydämen levotonta -tykytystä. -- Mutta Mirjam nukkui lapsuuden rauhassa, ja Jumalan -Schechina suojasi Haijelen unta. - - * * * * * - -Pari viikkoa myöhemmin tiesivät koko maan sanomalehdet ja -pikkukaupungissa jokainen katupoikakin, että teurastaja Poll oli -kadonnut kotoansa vieden mukanaan joukon eri henkilöiltä, jopa -pankistakin petkutettuja rahoja, sekä yksitoistavuotiaan tyttärensä. -Pollin vaimo oli kertonut, että miehellä oli veli Leipzigissä, ja -väittänyt, että hän oli muka tämän luo lähtenyt. Sähkösanomilla -tiedusteltiin asiaa ja kuultiin veljen olevan matkoilla. Siten aika -kului, karanneen jäljet sotkeutuivat, ja pian tutkimus ja etsintä -huomattiin turhaksi. - -Mutta pikkukaupungin torilla kaupusteltiin arkkiviisua, joka oli -suunnattoman hupainen. Toinen lennätti sitä toiselle, matamit -tutkivat sitä päät yhdessä, lapset tirskuivat, ja myymäpoikien taskut -pullistuivat kymmenpennisistä. Pentti sen kohta hankki ja toi mainiona -saaliina kotiin. Toimi ja Tuulikki opettelivat sen ulkoa, ja Eskokin jo -osasi nauraa mukana melkein yhtä makeasti kuin toverit. Nimen alla oli -ilmoitettu, että viisu oli laulettava kuin "Tukkipoika se lautallansa", -eikä muuta säveltä niinä päivinä kuultukaan pikkukaupungin pihoilla ja -keittiöissä. - - "Polle äijä se juutalainen, - se musta Israeli, - härkiä tappoi, herroja petti - ja muhkeasti eli..." - -Hei, kuinka oli hauska laulaa sitä vallankin noin puoliääneen ja -tarkoittavin katsein, kun Rebekka Poll hätäisenä näyttäytyi kadulla, -tai täysin äänin ilkkuvalla riemulla, jos sattui näkemään Mirjamin, -"Polle äijän mustan Mirrin", joka aina oli valmis maukumaan. Eivätkä -Rainilaiset ja kaupungin muutkaan juutalaiset siitä hyvästä jääneet -osattomiksi. - -Viljakka ajoi harmissaan Rebekan ja Mirjamin kadulle. Nuo kirotut -juutit, joiden vuokra kumminkin jäi maksamatta! Ja millä heidän vanhaan -hökkeliinsä nyt toisenkaan asukkaan saisi? - -Kyllä heidän oli Rainilla hyvä olla, mutta hartaasti Rebekka kuitenkin -toivoi pian voivansa siirtyä Helsinkiin. Ja Ruuben yhä vakavammin -hautoi matkasuunnitelmiansa. Sietämätöntä oli tämä elämä, oli -kerrassaan. Ja mikä harmi, että Haijelen isä oli antanut vettä myllyyn -niille, jotka juutalaisia alensivat! -- Väliin hänet valtasi halu -musertaa ivailevat toverinsa, mutta asia päättyi tavallisesti siihen, -että hän arvokkaasti käänsi heille selkänsä. Hän oli liian hyvä heidän -kanssaan riitelemään. Saisivatpa nähdä vielä! Oli sekin aika tuleva, -jolloin he häntä vertaisenansa pitäisivät, jopa korkeampanakin kuin -monia muita. -- Yhden ainoan kerran hän purki kiehuvan harminsa. Se -tapahtui silloin, kun Pentti pihalla rallatteli: - - "Pollen Haijele, poikain likka, - juutin koria lapsi --" - -Sitä ei hänen olisi pitänyt laulaa. Sillä samassa tuokiossa Ruuben oli -hänen niskassaan ja mukiloi häntä niin pahanpäiväisesti, että Pentti -antautui armoille ja lupasi pysyä vaiti Haijelesta. -- - -Kaikki asiat vanhenevat, ja ennen pitkää pieni yhteiskunta, petettyjä -rahamiehiä lukuunottamatta, oli jälleen entiseen lepoonsa vaipunut. -Silloin eräänä aamuna kulovalkean tavoin levisi tieto, että Israel Poll -oli kuollut New-Yorkissa ja setä tuonut tytön Leipzigiin. Olikohan -se totta? Kuka sen ensin kertoi? Eikö mitä -- juutalaiset vaan -uskottelivat päästäksensä helpommin rauhaan! - -Mutta Rainilla oli sinä päivänä vuoroin kolkkoa äänettömyyttä, vuoroin -itkua ja haikeata valitusta. Joosef Rain luki Jobin kirjaa; hänen -puolisonsa toimi hiljaisesti ja välillä vaienteli vilkkaita tyttäriänsä -tai koetti surevaa leskeä ja orpoa lohduttaa; Ruuben näytti synkältä; -Mirjam piilotteli nurkassa; mutta revityin vaattein ja kyynelissä -kylpien Rebekka tuijotti paperipalasta, joka oli Efraim Pollin -kirjeestä pudonnut. Siihen oli Haijele kirjoittanut: - -"Isä horjahti portaalta veteen, kun meidän piti astua laivasta. Se -oli niin kauheata, enkä minä ymmärtänyt, mistä Jumala sillä tavalla -rankaisi. Nyt tiedän, mitä isä on tehnyt. Ja kirjassa sanotaan, että -sitä ei voi sovittaa katumus eikä Jom Kippur, ei mikään muu kuin -kuolema." - - - - - -KYMMENEN VUOTTA MYÖHEMMIN - - - - -I - -AARONIN SAUVA - - -Gottschedin kadun varrella Leipzigissä seisoi maurilaistyylinen -rakennus hebreankielisine kirjoituksineen, ikkunattomine katuseinineen, -yksin ja erikoisena uudenaikaisten asumusten keskellä, aivan -kuin salaperäinen, umpimielinen vanhus avokatseisessa, keveässä -lapsijoukossa. Kuten aallot kallion kylkeen loiskivat, niin pauhasi -suurkaupungin melu noiden jäykkien muurien ympärillä. Ihmisiä tuli -ja meni, mutta harvat edes katsettansakaan kohottivat harmaaseen -vanhukseen. Päivä päivältä he olivat sen siinä nähneet ja tottuneet -siihen. Joskus korkeintaan joku matkustavainen pysähtyi omituista -rakennustapaa ihmettelemään ja kysyi toveriltansa: -- Mikä tuo on? -- -Ja toinen vastasi kuivasti: -- Se on juutalaisten synagooga. -- Sitte -he jälleen astuivat eteenpäin. Vanhuksen sydämen salaisuuksista tuskin -kukaan muu välitti, kuin se pieni tumma parvi, joka uskollisesti vaelsi -tänne sabbatin aamuina. - -Tänään he jo kaikki olivat jykevien ovien taakse kadonneet. Kuinka -masentavan vähän heitä olikaan! Tilava, korkea sali näytti monille -sadoille aiotulta, mutta saapuvilla oli ainoastaan kourallinen -väkeä. Naiset hukkuivat laajoille sivuparville kuin pisarat mereen, -ja permanto alhaalla salissa, missä miehet valkoisiin taliseihinsa -[talis = rukousliina] verhottuina hartauttaan harjoittivat, muistutti -ruskeata maata, josta kaikki lumilaikat eivät vielä ole sulaneet pois. -Ainoastaan laululehterillä oli kuoro lukuisa ja täysiääninen. - -Sävelet olivat juuri vaienneet, ja rabbiini nousi saarnatuoliin. -Kahisten nuottilehdet sulkeutuivat, laulajain nojautuessa mukavaan -lepoasentoon. Sitte oli kaikki hiljaista. - -Jos ken olisi tällä hetkellä sattunut katsahtamaan laulajajoukkoon, -olisi hänen huomionsa epäilemättä kiintynyt nuoreen tyttöön, joka istui -keskikohdalla eturivissä. Päinvastoin kuin toverinsa hän kumartui -hiukan eteenpäin, painaen kyynärpäänsä kaidetta vastaan. Hänen kasvonsa -olivat harvinaisen kaunispiirteiset ja sielukkaat; ne eivät ilmaisseet -kevään puhkeavaa suloutta, vaan keskikesän kuumaa hehkua, joka aikaisin -kypsyttää. Tytön koko olento oli pelkkää jännitettyä odotusta. Silmät -päilyivät syvinä ja tutkimattomina kuin meri, ja niissä kuvastui -kysymysten määrättömyys, joka vastausta janoaa. - -Se oli Haijele Poll. - -Rabbiini alkoi saarnansa, jonka tekstinä oli: "Kenen minä heistä -valitsen, sen sauvan pitää viheriöitsemän." Hän kertoi, kuinka Israelin -kahdentoista sukukunnan edustajat toivat sauvansa Moosekselle, ja -Mooses pani ne todistuksen majaan. Toisena päivänä Aaronin sauva -viheriöitsi, kukat puhkesivat ja mantelit kypsyivät siinä. - -Puhe oli kulkenut tyynesti kuin juokseva joki, mutta jänteret rabbiinin -laihoissa kasvoissa pingoittuivat yhä enemmän ja silmät alkoivat -sinkahuttaa kipinöitä. Yhä vuolaampana virtana sanat tulvivat, lopulta -kiihtyen kosken kuohuiksi. - --- Jokainen uskonto on vaellussauva, tuki matkalla, -- hän lausui. --- Mutta ainoastaan se on Jumalan valitsema, joka kantaa kukkia -ja hedelmiä, luonteenlujuuden kukkia ja siveyden ja hurskauden -hedelmiä. Mikä uskonto on sellainen? Kristittyjen uskonto? Ei, sillä -se puhuu rauhasta, mutta heiluttaa riidan ja sodan soihtua, eivätkä -sen tunnustajat elä oppinsa mukaan. Israel on valittu sauva. Se on -tunnettava ja tunnustettava! Kunnianimi velvoittaa, ja Israel on oleva -kansojen siveydenopettaja. Sen tehtävä on täytetty vasta silloin, kun -maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin meri vedellä peitetty. Pysyköön -vaan kansamme aina elävänä puuna, jossa ei ole kuivia oksia! Silloin -meille kerran kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän -Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi! - -Kuin käskystä nousi pieni seurakunta intomielin seisomaan, ja kuoro -lauloi riemuisan aamenen. - -Haijelenkin silmät sinä hetkenä leimahtivat, mutta sitte niissä koko -jumalanpalveluksen loppuajan oli omituisen verhottu ilme, ja kun hän -nousi lähteäkseen, huokasi hän ikäänkuin pettymyksestä. - -Seurasta erottuansa hän kulki syviin mietteisiin vaipuneena. Kolea -syystuuli hiveli hänen polttavia poskiansa. Taivaalla ajelehtivien -levottomien pilvien välistä aurinko silloin tällöin vilahti esiin, -mutta sen katse oli terävä ja kylmä. Ilmassa oli kuin vaimenevaa -taistelua, ja jotakin samankaltaista liikkui tytönkin povessa. Tuntui -kuin talven jäätävä viima olisi voittoisasti uhannut sitä, mikä hänessä -oli lämminnä elänyt ja sykkinyt. - -Ihmislauma liikkui hänen ympärillänsä, mutta se ei häneen kuulunut. -Oh, kuinka häntä kyllästyttivät nuo vaaleat hiukset ja värittömät -naamat. Ei tosiaankaan kannattanut katsoa ylös, lukeakseen ilmeitä -eri kasvoista. Mitä niissä olisi muuta nähnyt kuin tyhmänylpeyttä, -teeskentelyä tai matelevaa surkeutta, vetelehtijän laiskuutta -tai työjuhdan hoppuista kiirettä? Niin, sen hän tiesi rabbiinin -sanomattakin -- noiden hallussa ei Aaronin kukoistava sauva ollut. -Kyllä se oli Israelille uskottu omaisuus, mutta yhtä varma oli, että se -nyt oli kadoksissa. - -Häntä huvitti kääntyä Brühlille [Brühl on juutalaisten kauppakatu -Leipzigissä], vaikka se ei oikein matkaan soveltunutkaan. -- Niin, -tuossa ne olivat, ne joiden paikka synagoogassa oli tyhjänä! He -seisoskelivat pitkiin viittoihinsa puettuina puotiensa ovilla tai -tekivät kauppaa sisällä turkiskasojen ääressä. Olihan talvi tulossa, -täytyi takoa raudan kuumana ollessa. Ivallinen hymy värehti Haijelen -suupielissä. Entäpä sitte, vaikka laissa kaksitoista kertaa oli -kielletty työn tekeminen sabbattina ja kuusi kertaa ankarasti -varoitettu kieltoa rikkomasta! "Israel kansojen siveydenopettaja", -- -niinhän rabbiini vakuutti, ja sitähän itsekin oli uskonut. Mutta minkä -hän sille voi, että oli saanut kehittyvän järjen ja avoimet silmät? - -Hän kulki setänsä kaupan ohi. Se oli kiinni kuten tavallisesti -sabbattina. Samoin pieni kirjakauppa tuolla kadun toisella puolella. -Tietysti, kuuluivathan he synagoogan johtokuntaan, setä ja -kirjakauppias. Mutta ei yhtään muuta suljettua ovea, ei ainoaakaan koko -pitkällä kadulla! - -Haijelen sydämessä suuttumus ja suru taistelivat. Hän oli niin väsynyt -ja rauhaton tänään -- muuten kenties ei suru olisikaan voittoa vienyt. -Mutta nyt se laskeusi kuin kivipaino rinnalle, ja hän tunsi sellaista -yksinäisyyden tarvetta, että hänen oli mahdoton vielä palata kotiin. - -Kadun päässä oli tuuhea puistikko kaivettuine joutsenlampineen. Sinne -hän istuutui kirjavalehtisten lehmusten varjoon. - -Saattoiko Ruuben kumminkin olla oikeassa? Siinäkö oli Israelin -tulevaisuus ja elämä, että se valistuisi, irtaantuisi entisyydestään -ja sulautuisi ympäristöönsä? -- Ei, tuhannesti ei! Sillä sulautuminen -kristittyihin vasta olisi syvintä alennusta, vaikkapa uskonto jäisikin -kunkin yksityisasiaksi. Tuli ja vesi eivät sovellu yhteen, ei ikinä! Ja -kansa menisi pirstaleiksi, hukkuisi vieraaseen lokaan... - -Oi, miksi juuri Ruubenin piti ajatella tuolla tavalla? Ruubenin, hänen -armaansa, hänen lapsuutensa uskollisen ystävän ja nuoruutensa lemmityn? - -Haijele muisti niin hyvin sen päivän, jona Ruuben yhdeksän vuotta -takaperin ensi kerran saapui Leipzigiin. Minkä riemun oli yhtyminen -tuottanut heille kummallekin! Ja sitte he olivat tovereina pysyneet -vuodesta vuoteen. Milloin he olivat toisillensa antaneet vielä -suuremman lahjan, nuoren rakkautensa, sitä he tuskin itsekään tiesivät, -mutta että se oli annettu, se oli heille molemmille yhtä varma ja selvä -asia kuin että aurinko maata valaisi. - -Käsi kädessä he olivat totuuttakin etsineet. Haijele oli oppinut -hebreaa ja tutustunut Thoraan ja Talmudiin yhtä syvästi kuin kuka -juutalainen mies tahansa. Ennakkoluulojen panemien esteiden läpi hän -oli Ruubenin rinnalla tunkeutunut, eivätkä setä ja täti, hänen vanhat -kasvattivanhempansa, kovin jyrkkään vastarintaan asettuneetkaan. Hän -oli valistunut nainen, sen hän itsekin tiesi ja oli siitä ylpeä. -Ruubenkin hänestä ylpeili. Kuinka ihana se aika oli ollut! - -Haijele hymyili itsekseen. Ne olivat niin rakkaita, nuo muistot. - -Vaan sitte heidän henkiensä tiet alkoivat yhä selvemmin haaraantua -eri suuntiin. Arvattavasti siihen paljon vaikutti se ilmapiiri, jossa -Ruuben eli: hänen enonsa, joka täysin koetti sulautua saksalaisiin, -ja vierashenkinen toverijoukko. Sitäpaitsi Ruubenilla jo lapsuudesta -oli ollut taipumusta arvostella ankarasti isiensä kansaa. -- Ei tosin -tämä erimielisyyskään niin vaarallista ollut, ei ainakaan alussa. -Olihan Israelin paras heille molemmille omaa elämääkin kalliimpi, siitä -Haijele oli vakuutettu, ja mielipiteiden ristiriita koski vaan keinoja, -jotka tehokkaimmin veisivät perille. He väittelivät, kiihtyivätkin -- -ja taas sopivat, aivan kuin ennen lapsena. Ikävää se oli, taistelua -se tuotti, että syntyi tuollainen juopa, joka viikko viikolta tuntui -levenevän; mutta Haijele ei ollut sitä pelännyt, sillä vakaumuksensa -hehkuvalla tulella hän uskoi ajan pitkään taivuttavansa kovempiakin -rautoja kuin rakastavan sydämen. - -Mutta nyt, nyt, kun hänen omatkin tukensa horjuivat... - -Uskollisuus isien säädyille, lähetystoimi Gojimin keskellä -- se oli -hänen ohjelmansa ollut. Mutta kansa ei tahtonut enää isien säädyistä -mitään tietää: ne olivat vanhentuneet, käyneet kuristavaksi puvuksi, -jota oli mahdoton kantaa... Ja olihan hän itsekin jo monessa suhteessa -luopunut niistä. Niin, luisuvaa rinnettä alaspäin yhä vaan, huimaa -vauhtia... Haijele naurahti katkerasti. Ei tosiaankaan sellaisesta -väestä "lähetystyöhön" ollut. Mitä tarjota toisille, kun ei itsekään -omistanut mitään? - -Minne, oi minne Israel oli hukannut Aaronin kukoistavan sauvan? Ainakin -hän oli sitä väärältä taholta etsinyt. Se oli suuri ja katkera pettymys. - -Entä Ruuben? Rohkeniko Haijele toivoa, että hänkin omalla tavallaan -alkoi huomata erehtyneensä? Hän oli ollut hyvin omituinen viime -aikoina, hermostunut ja epäselvä puheissaan. Jos Israelin -etevämmyydestä ja kristittyjen tyhmästä uskosta nousi kysymys, käänsi -hän heti keskustelun toisaalle. Haijele oli nauranut ja sanonut -että hänellä oli tutkintokuumetta. Kohtahan Ruubenin piti valmistua -lääkäriksi. Mutta sydämessään Haijele oli levoton, sillä hänestä tuntui -kuin Ruubeniin olisi tullut jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt. -Oi, hän ei enää tietänyt mitään, ei ymmärtänyt ystäväänsä eikä omaa -itseänsä, ei edes kansaansakaan. Mitä tästä vihdoin tulisi?... -Kylmä tuulenpuuska puistatti häntä, ja lehmuksesta taittunut kuiva -oksa riipaisi hänen hattuansa. Hän heräsi mietteistään ja katsoi -kelloa. Todellakin, jo oli aika mennä kotiin. Ruubenhan oli luvannut -aamupäivällä tulla kertomaan jotakin oikein hauskaa. Kerrankin hän taas -oli näyttänyt iloiselta, jopa oikein veitikkamaiseltakin. Mitä hän nyt -lienee keksinyt? -- - -Äkkiä Haijele nousi reippaasti ja päättäväisesti. - -No niin, tässä sitä siis oltiin -- tyhjin tuumin he kumpikin, sekä -hän että Ruuben. Mutta ei saanut masentua, ei! Ehkä tämä olikin -parasta, ehkä onneksi heillekin molemmille. Käsi kädessä he alkaisivat -uudestaan. Ja heidän täytyisi löytää. He löytäisivät sen tien, joka oli -Israelin johtava kadotetun Aaroninsauvan kätkölle, ja he taistelisivat -ja tekisivät työtä, kunnes suuri päämäärä oli saavutettu -- se -josta rabbiini niin hehkuvalla innolla oli puhunut: "Silloin meille -kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi, -totisen Jumalan palvelijoiksi! Ja meidän kauttamme on maa kerran -täyttyvä Herran tunnolla kuin vetten peittämä meri..." - -Siinä työssä he myöskin löytäisivät toinen toisensa, siinä heidän -henkiensä tiet ijäiseksi yhtyisivät. - -Kun Haijele kääntyi puistotieltä kotiin päin, oli hänen mielensä -jälleen keventynyt ja raitis. Hän pyyhki syrjään kiharoitansa, joita -tuuli lennätteli, ja asteli oikein ripeästi, korvataksensa menetetyn -ajan. Muuten voisi Ruuben ehtiä ennen häntä. - -Mutta eikö hän tullutkin tuolla -- tuli varmaan! Mistä päin sieltä? -Ah, niin -- eihän Haijele taas sitä muistanut. Tietysti Augustinumista -[Leipzigin yliopisto]. Ruubenhan ei voinut sabbattia viettää -- eikä -kenties tahtonutkaan. -- Jälleen kohosi huokaus Haijelen rinnasta, ja -hänen heräävä ilonsa peittihe piiloon kuin linnunpoika siiven alle. Ei -hän itsekään tietänyt miksi, sillä ei hän muuta menettelyä saattanut -odottaakaan Ruubenilta. - -Tulijakin jo huomasi Haijelen ja nosti lakkiansa, samalla hiukan -heilahuttaen sitä, ikäänkuin iloisemmaksi tervehdykseksi kaukaa. - -Kuinka hänellä oli suuri kantamus kirjoja -- näin sabbattina... - -Siinä hän jo olikin. Hän oli solakka nuori mies, miellyttävä -muodoltaan, vaikka jokseenkin karkearakenteinen -- päästä kantapäähän -hienossa, kuosikkaassa asussa. Nenälle, joka oli ehkä vähän liian -iso, oli nipistetty pincenez, ja ruskeissa silmissä oli likinäköisen -tähystävä ilme. Mutta ne pienet puutteet unohti helposti, varsinkin -sellaisena hetkenä kuin tämä, jolloin nuo silmät ikäänkuin näyttivät -suurenevan ja riemusta välähtelevän siellä lasiensa takana. - -Hän puristi Haijelen kättä melkein vallattoman sydämellisesti. - --- No, tyttöseni, sano, oletko utelias? - --- Tietysti, kuinkas muuten! -- Haijeleenkin vastustamattomasti tarttui -tämä uhkuva hilpeys, ja hän loi kysyjään katseen, josta onnellinen -rakkaus säihkyi. - --- Etkö arvaa? Koetappa! Edes puolet sinun pitää arvata itse. Minulla -on kaksinkertainen salaisuus! - --- Olet tehnyt onnistuneen leikkauksen... - --- Enemmän, enemmän. - --- Sitte sinä olet jostakin keksinyt aistikkaan turkinkauluksen, joka -vaatettaa sinua paremmin kuin -- - --- Häijy tyttö! -- Ruuben heristi sormeansa nauravalle Haijelelle. --- Kuulehan, kyllä minäkin osaan loukkaantua, jos tahdon. Mutta sinä -veitikka tiedät, että minä en tahdo -- niinkö? Taidatpa olla oikeassa. - --- Ei, vaan totta puhuen, kerro nyt, Ruuben. - --- Huono arvaaja! Etkö käsitä, että tulen tutkinnosta, nyt juuri -suoraan. Loistavasti sen suoritin; sain paremmat arvosanat kuin -rohkenin toivoakaan. Mitä sanot siihen, Haijele? - -Tytön silmiin tuli kostea kiilto, ja hän tarttui hellästi molemmin -käsin Ruubenin käteen, liikutettuna lausuen: - --- Ylistetty olkoon Israelin Jumala! Sinä tuotat kunniaa kansallemme ja -hänen nimellensä... - -Vaan samassa varjo kulki yli Haijelen kasvojen ja hänen kätensä -vaipuivat alas. Ruuben katsoi häntä tutkivasti, hämmästyneenä. Hän oli -tottunut tarkastamaan tuota lakkaamatonta ilmevaihtelua kuin avointa -kirjaa, joka yhäti tarjoo uusia yllätyksiä ja selvästä kielestään -huolimatta kuitenkin pohjaltaan jää arvoitukseksi. - --- Mikä sinulle nyt tuli? -- hän kysyi. - --- Minä en pääse irti siitä... en voi... Täytyikö tämän juuri -sabbattina tapahtua? Se on huono enne tiesi onnelle... - -Suonet Ruubenin otsalla kohosivat. Näytti kuin hän todellakin olisi -äsken sanonut oikein: hänkin osasi pahastua. - --- Ja tuon sinä minulle sanot, sinä viisas Haijele, valistunut tyttö! -Minäkö tutkintoajan määrään? - --- Anna anteeksi, -- kuiskasi Haijele värähtävin huulin. -- Niin, minä -ymmärrän sen... Vaan ethän olisi tahtonut, sinä itse... sano, ethän? - -Ruuben käänsi päänsä pois. Hetken vaiettuaan hän vastasi: -- Miksi -kysyt ja raskautat mieltäni? Kyllähän sinä kantani tiedät. - --- Niin, tiedänhän. - -Voi häntä houkkiota, joka oli kuvitellut Ruubenin mielipiteitten -horjuvan! Ja hän itse oli niin avuton, niin epävarma ja pohjaa vailla. -Kuinka hän nyt jaksaisi yksin pimeässä hapuillen kurottautua tuota -uneksittua uutta kohti?... - -Ääneti kulkien he olivat saapuneet Humboldt-kadulle, Efraim Pollin -talon luo. Siinä Haijele kääntyi Ruubenin puoleen, kysyen: -- Tottahan -tulet sisälle? -- Mutta ääni oli väsynyt, melkein välinpitämätön. - -Ruuben katsoi häntä terävästi silmiin. - --- Se riippuu siitä, aiotko tehdä tämän juhlapäiväni iloiseksi vai -katkeraksi. - -Kyyneleet rupesivat äkkiä pirahtelemaan pitkien silmäripsien alta, ja -tyttö lähti juoksemaan ylös portaita. - --- Sinä ihmeellinen Haijele, täytyyhän minun tulla, -- huudahti Ruuben, -rientäen hänen jäljissään. - -Kodissa, johon he astuivat, oli jotakin tyyntä ja patriarkaalista, -joka heti vaikutti hilliten ja rauhoittaen. Yleinen sävy oli tumma, -huonekalut kalliit ja raskaat. Raamatullisia tauluja, joiden kullatut -kehykset näyttivät ijästä mustuneilta, riippui runsaasti seinillä. -Yksinkertaisen arvokkaisuuden leima lepäsi yli kaiken. - -Tätä vaikutusta ei suinkaan vähentänyt ijäkäs pariskunta, joka -seurusteluhuoneessa otti nuoret tulijat vastaan. Efraim Poll oli oikea -Aabrahamin tyyppi tuuheine harmaine hiuksineen ja täyspartoineen, -ja hänen Saaransa olisi varsin hyvin soveltunut Vanhan Testamentin -aikaisen kaimansa malliksi jollekulle raamatun kuvittajalle. - -Emäntä soitti palvelijatarta, joka toi sisälle teetarjottimen. Haijele -leikkasi veteenleivottua leipää ja nouti kaapista suuren hopeisen -sokeriastian. Täytyi kieltäytyä kahvista, koska se vaati kermaa, eikä -vielä ollut kuutta tuntia kulunut siitä kuin aamulla syötiin lihaa -leivän mukana. Saara Poll kyllä piti huolen, ettei ruokasääntöjä hänen -kodissaan rikottu. -- - --- Luuvaloni ei tänään ole antanut minulle rauhaa, -- puheli ukko, -ottaessaan teetä. -- En jaksanut mennä edes synagoogaan. - --- Vanhoiksi tullaan, -- säesti hänen vaimonsa. -- Niin se on, me -jätämme vähitellen sijan teille nuorille. - --- Jumala suokoon, että Israelin nuoriso olisi kuin istutettu puu -vesiojan tykönä, jonka lehdet eivät varise ja joka hedelmän kantaa -ajallansa, -- lausui vanhus juhlallisesti. -- Kerro nyt, Haijele, mitä -rabbiini puhui. - --- Hänkin puhui lehdistä ja hedelmistä, -- vastasi tyttö, kohottaen -katseensa, joka itsepäisesti oli pysynyt teetarjottimessa. -- Aaronin -viheröitsevä sauva oli hänen tekstinänsä. - --- Se on ihana kertomus, lapseni, ja se toteutuu kerran meidän -kansallemme. Silloin autio maa on iloinen oleva ja niinkuin kukkanen -kukoistava. Jospa jo apu tulisi Siionista! Messias viipyy, viipyy... - -Ruuben istui äänettömänä, liikutellen itseään tuolilla sinne ja tänne. -Tietysti hänen olisi pitänyt ilmoittaa valmistumisensa lääkäriksi, -mutta ei tullut tilaisuutta. Lisäksi tässä talossa, jos missä, tuntui -vastenmieliseltä kertoa sabbattitutkinnosta. Miksi hän olisi loukannut -noita vanhuksia, joita hän niin syvästi kunnioitti? Varmaan oli paras -tulla varta vasten jonakin päivänä seuraavalla viikolla. - -Mutta Haijelen sydämeen sedän sanat omituisesti pistivät. - -Teenjuonnin jälkeen vanhukset vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Silloin -Ruuben pyysi, että hekin siirtyisivät Haijelen kamariin, saadaksensa -olla häiritsemättä kahdenkesken. - -Tämä huone poikkesi kokonaan toisista. Värit olivat kirkkaat ja -lämpimät, kalustus uudenaikainen, verhot keveissä poimuissa ikkunan -ja ovien ympärillä. Uusia olivat siellä taideteoksetkin, ja korkeassa -kaapissa kauniskantiset kirjat seisoivat pitkissä riveissä. Nuori -asukas oli luonut henkensä leiman lähimpään ympäristöönsä. Olihan hän -tässä oleillut jo kymmenen vuotta, siitä asti kuin lapseton setä isän -kuoleman jälkeen otti orvon omaksi tyttäreksensä. - --- Haijele, -- sanoi Ruuben hetken vaitiolon jälkeen. - -Yksi sana vaan, mutta siinä väreili niin paljon, että tyttö -ehdottomasti loi häneen kysyvän, odottavan katseen. - --- Tule tänne, istu viereeni! -- hän pyysi hellällä äänellä. - -Haijele tuli. - --- Nyt tahtoisin ilmaista sinulle sen toisen asian. - -Ruuben otti povitaskustansa pienen rasian, avasi kannen ja nosti -pumpulin sisältä kiiltävän kultasormuksen. Tarttuen Haijelen käteen hän -kysyi: -- Saanko? - -Ruusunpuna peitti tytön posket. Hän antoi sormuksen luistaa sormeensa, -kietoi käsivartensa Ruubenin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen -olallensa. Onnellisena Ruuben suuteli hänen kiharoitansa. - --- Sinä olet siis minun, nyt ja aina, ihmistenkin edessä, niinkuin jo -kauvan sydämessäni. - --- Niin, Ruuben, me kuulumme toisillemme -- ja Israelin tulevaisuudelle. - --- Me perustamme hyvän kodin. Minun työhuoneestani virtaa apua ja -tuskien lievitystä ulos kärsivään ihmiskuntaan, ja sinä olet minun ja -sairaitteni hyvä enkeli. Siten me täytämme tehtävämme ihmisinä. Ja se -on jotakin vielä ylevämpää kuin määrätyn kansan jäsenenä toimiminen -- -vai kuinka, Haijeleni? - --- Voimme olla jaloja ihmisiä ja palavasydämisiä kansalaisia samalla -kertaa... - --- Niinpä yhdistä sinä ne ominaisuudet! Tiedäthän, kuinka kallis olet -minulle. Ei se koskaan ole rakkauttamme häiritsevä, että totuutta -etsiessä joudumme eri johtopäätöksiin. Milloin kaksi itsenäistä ihmistä -ajattelisi ihan samalla tavalla? Vaan jätetään nyt tämä. Toiste, -rakkaani, ei tänään! - --- Voi Ruuben, jos tietäisit, kuinka nämä kysymykset juuri tänään ovat -mielessäni liikkuneet! Minusta tuntuu, että meidän nyt jos koskaan on -selvitettävä toisillemme, mihin pyrimme. -- Haijele pysähtyi, viivähti, -tarttui sitte kiihkeästi sulhasensa käteen. -- Katso, minä annan käteni -sinulle ja sinä minulle. Me lähdemme pitkälle taipaleelle. Meidän -täytyy tietää, minne se vie! - --- Se vie onneen, -- vastasi Ruuben, painaen ensi suudelman tytön -punaisille huulille. Haijele ei ehtinyt sitä vastata eikä myöskään -vastustaa. Mutta hän peräytyi askeleen, posket kuumina, mieli -myrskyisenä. - --- Ei, Ruuben, ei sillä lailla! Minä en ole tavallinen tyttö, sen olet -monasti sanonut ja siis kaiketi kokenutkin. Suutele minua vaan! Mutta -ei se riitä meidän, saatikka Israelin onnen perustaksi! - -Hänen silmänsä leimusivat, ja Ruuben tunsi, että täytyi väistyä sen -tulen voimaa. - --- Mitä siis vaadit minulta? -- hän kysyi. - --- Rakkautta Israeliin! - -Syntyi äänettömyys, syvä kuin kuolema. Vihdoin Ruuben lausui värähtävin -äänin: - --- Rehellisyys on miehen korkein hyve. Tuomitse minua sen mukaan... - --- Ja rehellisyys on naisenkin korkein hyve, -- virkkoi Haijele, käyden -kalpeaksi kuin valkea vaate. Hän tarttui sohvan laitaan; hetkeksi -maailma näytti mustenevan hänen ympärillänsä. Hetkeksi vain. Sitte hän -äkkinäisellä liikkeellä tempasi sormuksen sormestansa ja ojensi sen -Ruubenille. - --- Ota se takaisin... - --- Haijele, Haijele, mitä sinä aiot? - --- Aion käydä totuuden ja velvollisuuden tietä! Aion etsiä ja löytää -Aaronin sauvan... - -Hän koetti riistäytyä irti Ruubenista, joka piteli hänen kättänsä, -mutta tämä pysähdytti hänet tuskallisella ponnistuksella. - --- Mutta ajattele, punnitse toki, ennenkuin murskaat tulevaisuutemme -onnen! Voitko vaatia minulta, kahdennenkymmenennen vuosisadan -sivistyneeltä nuorukaiselta, että uskoisin noita Messias-unelmia, joita -setäsi tänään selitti meille? - -Haijele hymyili surullisesti. - --- Onnellinen setä, joka odottaa ja toivoo -- niin ajattelin hänen -puhuessansa. Kuinka voisin pyytää sinulta sellaista, jota en usko -itsekään? Israelin kansa kokonaisuudessaan on oma Messiaansa -- siinä -oli minun uskoni. Eikä minulla ole enää sitäkään. - --- Mitä siis tarkoitat? - --- Sitä mitä jo sanoin. Joku filosoofi on lausunut: "Nyt pysyvät usko, -toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä." Kun en -tiedä, mihin uskoa, mitä toivoa, on minulla kuitenkin selvänä, mitä -minun ijäti tulee rakastaa. Ja silloin saan uskoni ja toivonikin vielä -takaisin. Mutta sinä et rakasta kansaasi enää, ja silloin on kaikki -hukassa. Meidän henkemme eivät voi yhtyä. - -Hän oli nyt tyyni ainakin näennäisesti. Vaan Ruuben huudahti -voimakkaassa mielenkuohussa: - --- Mikä arvo on kansallisrakkaudella, jos se tappaa läheisemmän lemmen? - -Oli jotakin pohjatonta, kertomatonta siinä katseessa, jonka Haijele loi -Ruubeniin. Hiljaa hän lausui: - --- Ja sinä saatat siis luulla, että koskaan lakkaisin sinua -rakastamasta? - -Samassa hän liukui ovesta ulos keveästi kuin hengähdys. Minne hän -katosikaan? - --- Haijele, Haijele, sinä teet minut hulluksi! -- huudahti Ruuben, -yrittäen syöksyä hänen jälkeensä. Mutta hän pysähtyi kynnykselle, sillä -Saara emäntä pisti päänsä vastakkaisesta ovesta. - --- Mikä teillä nyt on, lapset? - -Ruuben malttoi mielensä silmänräpäyksessä. Hän teki kohteliaan -kumarruksen ja virkkoi: -- Pyydän anteeksi. Me nuoret emme aina huomaa -hillitä vilkkauttamme. Olemmeko paljon häirinneet? - --- Ette suinkaan -- mutta minä luulin kuulleeni... Saara täti vaikeni -ja katsoi kysyvästi ympärillensä. Mutta Ruuben ei antanut hänen kauvan -aprikoida. - --- Olen lähdössä juuri. Pyydän tätiä sanomaan kunnioittavan -tervehdykseni sedälle. - --- Etkö jää päivälliselle luoksemme? - --- Kiitän sulimmasti. Mutta enoni odottaa minua. Anteeksi, kyllä minun -on aika mennä. - -Hän kumarsi jälleen, poistui eteiseen ja lähti. - --- Mikä häntä vaivasi? -- kysyi täti Haijelelta, joka tuli esille vasta -pitkän hetken jälkeen, silmät suurina ja posket yhä kalpeina. - -Silloin sulku purkautui, ja tyttö heittäysi nyyhkyttäen tätinsä syliin. - --- Meidän tiemme ovat eronneet, minä olen niin tahtonut... - -Täti silitti lempeästi Haijelen hienoja hiuksia. Hän ei mitään puhunut, -antoi vaan tytön itkeä povellansa pienen lapsen lailla. - --- Minä luulin, että häntä rakastit, -- virkkoi hän viimein. - --- Mutta hän ei rakastanut minun kansaani, -- kuiskasi Haijele. - -Tädin silmät kyyneltyivät. Sitte hän huokasi, suuteli tyttöä, -irroittihe hellästi hänen syleilystään ja vetäytyi miehensä huoneeseen. -Haijelekin palasi omaan kamariinsa, ja kauvan, kauvan hän siellä itki, -kasvot käsiin kätkettyinä. -- - -Sinä iltana ajoi pitkä vaunujono Connewitzia [Leipzigin esikaupunki, -jonka ympärillä on laaja metsä ulkoravintoloineen] kohti. Kaikissa -ajoneuvoissa oli nuoria, iloisia herroja, jotka lähtivät ulos juhlimaan -toveriensa, muutamien aamupäivällä valmistuneitten lääkärien kanssa. -Siinä oli rajua hilpeyttä runsain määrin, niin että elähtyneet, -välinpitämättömät suurkaupunkilaisetkin päätänsä käänsivät, ja lapset -töllistelivät porttien pielissä, ihmetellen, mitä nyt oli tekeillä. - -Eteläkadun päässä vielä yhdet vaunut liittyivät seurueeseen. Niissä -istui yksinäinen tumma nuorukainen. - --- Katsoppas, Niemann, -- virkkoi eräs herroista sivutoverilleen, -- -tuossahan on Ruuben Rain, jos silmäni totta puhuvat. - --- Mikä mieheen on tullut? Eihän hän tahtonut kuulla mainittavankaan -koko kekkereitä. - --- Juutalaisen saituutta... Mutta kävi katumoiksi, kuinkas muuten. -Täytyyhän tällaisena päivänä vähän lystiä pitää. - --- Lyönpä vetoa, että hänen päänsä nuokkuu jo kolmannen seidelin -jälkeen! Ei hän saita ole, mutta oikea maitosuu. Hyvä että tuli, niin -vähän miehistyy. - -Vaunut pysähtyivät puiden varjostamalle ravintolapihalle. Sorjana ja -notkeana Ruuben hyppäsi alas ja maksoi ajurinsa. - --- Näetkös noita jalkoja! -- sanoi yksi joukosta puoliääneen toiselle. --- Niin ne ovat kuin leipälapiot. Kyllä huomaa, että esi-isät ovat -neljäkymmentä vuotta korpea marssineet! - -He vilkaisivat Ruubeniin, nauraa hekotellen. Puheen esine käänsi päänsä -heitä kohden, ja paikalla he vaikenivat. - --- Saan toivottaa onnea, tohtori Rain, -- lausui toinen kohteliaalla, -hiukan ivallisella äänellä. -- Sehän oli loistava kaappaus. - -Mutta toinen käänsi selkänsä ja heitti vielä mennessäänkin -vastenmielisyyttä sinkovan syrjäsilmäyksen juutalalaisnuorukaiseen. - -Raivo kuohui Ruubenin povessa. Ne kadehtivat häntä, nuo herrasmiehet, -joita hän tovereiksensa nimitti. Taas juutalainen kilpailija lisää! -Olihan siinä muka oikeutetun harmin syytä. Ah, jospa hän olisi voinut -pestä pois kasvojensa piirteet ja sukuperänsä! Taikka... taikka... -olivatko puhuneet totta ne mustat silmät, joiden tuomio hänet tänne -karkoitti? Oliko hän hyvän hylännyt ja valinnut väärin? - -Kuinka onneton hän oli, kuinka pohjattoman onneton! Niin juuri, -pohjattoman. Haijele oli kuohujen keskellä ollut hänen ainoa -ankkuriköytensä, ainoa kestävä ja luotettava -- ja nyt... - -Miksi sen täytyi tapahtua? - -Koska hän ei rakastanut kansaansa. - -Oliko se niin varma? Ah, ken lie kaikki syvyydet tutkinut! Mitä hän -siis rakasti? Näitäkö ihmisiä, joiden sydän oli haljeta ylenkatseesta -häntä kohtaan, koska hän oli juutalainen, ja kateudesta, koska hän oli -heitä etevämpi? Kaukana, kaukana siitä. - -Niin, mitä siis? Eikö hän mitään rakastanut? - -Sitä yhtä, omaa armastansa, jonka katse yhä tuntui polttavan sydämen -pohjaan asti. Ja jotain muuta vieläkin enemmän: totuutta... - -Mikä on totuus? - -Niin, ken sen tietäisi. - -Kansansa aatepiiristä hän ei ollut tyydytystä löytänyt. Pelkkä se -tosiasia, että hän tähän kansaan kuului, näytti sulkevan häneltä -totuuden etsimisenkin. Ahtautta kaikkialla, epäilystä sydämessä, hengen -siipiin kiinnitetty kivipaino, joka vapaata lentoa ehkäisi... Ja sitte -lisäksi tuo ulkonaisen alennuksen kurjuus, joka oli niin vastenmielistä -ylöspäin pyrkivälle. Mutta se olikin vain välitön seuraus sisäisestä. - -Hän oli heittäytynyt tieteen helmaan ja aluksi tyytynyt. Vaan se -oli ainoastaan ajan kysymys. Pian oli tiedekin hänelle pelkkiä -totuuden pirstaleita, ja henki janosi eheyttä, elämää. Haijele, hänen -rakkaimpansa, viittasi aina uskontoon. Ja mitä kummallisia kysymyksiä -olikaan hänen omassa mielessään viime aikoina herännyt... - -Kaikki oli niin epätoivoisen sekavaa. -- Oi Haijele, Haijele, miksi -hylkäsit? -- huokasi hänen sydämensä. -- Sinä olisit ollut yhdyssiteenä -minun ja kansani -- ja Jumalani välillä. Nyt on kaikki lopussa. -Rehellisyys, totuus vaati minulta raskaimman uhrin. - -Totuus -- niin, mikä on totuus? - -Ei, tätä oli mahdoton kestää enää. Hänen täytyi tappaa ajatukset. Hänen -täytyi tukahuttaa rintansa kirvelevä, vihlova tuska ja päästä pakoon -mustilta silmiltä, jotka seurasivat ja ajoivat takaa... - -Hän hämmästytti tovereitaan sinä iltana. Lasi heilui hänen kädessään -kuten toistenkin, hän puhui, nauroi ja yltyi viimein sihisevällä -juutalaiskielellä laulamaan: - - "Mir wellen damals gar nischt haben zu sorgen, - mir wellen nischt dürfen leihen un borgen, - was Chasidim wellen darfen, wellen sie bekummen, - wenn Maschiach werd kummen! - - Mit Wein un Branntwein werd gehn der Regen, - un nur vun die Chasidims wegen -- --" - -["Silloin ei ole huolia meillä eikä enää tarvitse lainailla; hurskaat -juutalaiset saavat mitä tahtovat, kun Messias tulee. Sataa viiniä ja -paloviinaa, ja ainoastaan hurskaitten tähden -- --".] - -Naurunremakka ja kättentaputukset säestivät laulua, Niemann keikkui -käsi kaulalla Ruubenin kanssa, ja oli hauskaa, hauskaa... Laulaja -riehui kuin poissa suunniltaan; -- mutta kesken riemun hän yhtäkkiä -syöksyi ulos yöhön, viskautui vaunuihin ja hoputti ajuria rientämään -pois, pian, pian... Tähdet tanssivat ympärillä, mustat silmät -muuttuivat tulikipunoiksi... Laupias Jumala... - -Efraim Pollin kodissa pidettiin tällä välin vakavaa neuvottelua. -Haijele oli kasvattivanhemmillensa luottamuksella kertonut kaikki, ja -setä oli uljaasta tytöstänsä iloinnut. Ei hän koskaan ollut täysin -voinut hyväksyä sellaista "epikoresta" [= vapaa-ajattelija] kuin -Ruuben. Mutta tämä hänen oma Haijelensa, kas hän oli kuin olikin oikea -Israelin tytär! - --- Kyllä sinun jo olisi aika mennä naimisiin, -- oli täti sanonut. -- -En minä ymmärrä teidän korkeita tuumianne; onhan Ruuben kelpo poika. -Itse Haijele kuitenkin tietää, mitä tekee. Lapsi raukka, Jumala sinua -siunatkoon ja korvatkoon uhrauksesi tuhatkertaisesti! - -Sitte tuli toinen kysymys. Se oli vastustamattomalla voimalla Haijelen -mielessä herännyt, kun hän yksin itki sortuneita tuulentupiansa. -Kasvattivanhemmat olivat aina katsoneet luonnolliseksi, että hän -joskus kävisi syntymämaassaan tervehtimässä äitiänsä ja sisartansa -- -ja milloin olisi parempi tehdä tuumasta tosi kuin juuri nyt? Haijele -tunsi tarvitsevansa nopeata paikanmuutosta, uutta ympäristöä, uusia -vaikutelmia. Ja niin ollen ei hän omasta puolestaan kauvan miettinyt. - -Setä tuumi, että sopisihan kirjoittaa ja kysyä, mitä kotona Helsingissä -tästä arveltiin. Ei suinkaan Rebekka-kälyllä juuri mukavuuksia ollut -tarjottavana -- mutta tietysti hän ikävöi vuosikausia poissa ollutta -lastansa, ja varmaankin Haijele saattoi asettua olojen mukaan. Voisihan -ottaa runsaammin rahaa myötä, niin oli helpompi sovitella. - --- Ikävä meidän vanhusten tulee sinua. Mutta kyllä minä kuitenkin olen -hyvin myöntyväinen matkaasi, -- hän lisäsi hymyillen. -- Pitäähän oman -äitisikin kerran saada nähdä komea tyttärensä. - --- Minulle ei ole kohdun hedelmää suotu, -- virkkoi Saara täti -alakuloisesti, -- ja sinä olet sentähden tullut kuin omakseni. - --- Haijele on meille lahja ja laina, -- sanoi setä, taputtaen vaimonsa -polvea. -- Sallikaamme hänen siis mennä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin -Jumalan nimessä. Kyllä enkeli, joka Tobiasta saattoi, tuo hänet meille -takaisin. -- - -Myöhään yön suussa, samaan aikaan, jolloin Ruuben esitti pilalaulua -Israelin Messiaasta, istui Haijele kamarissaan uneksivana, pää käden -varassa, hyräillen surunvoittoista säveltä. Se kierteli yhden ainoan -sanan ympärillä: - - "Aheem, aheem..." [Aheem = kotiin.] - -Sielläkö siis hänen kotinsa oikeastaan olikin, tuolla kaukaisessa -Suomessa? Vai oliko hän kuin häälyvä lehti, oksasta irrallaan, yhtä -vieras, yhtä tuttu siellä kuin täälläkin? - -Hänen mieleensä johtui eräs juutalaissaksalainen laulu, mistä lie -tullutkaan: - - "Ich muss noch wandern - vun ein Land zum andern, - ich bin bald da, bald dort. - Jeruschalajim, - Jeruschalajim, - mein teuerer, heiliger Ort!" - -["Minun täytyy vielä vaeltaa maasta toiseen; olen milloin siellä, -milloin täällä. Jerusalem, Jerusalem, kallis pyhä paikkani!"] - -Kuin salama iski uusi ajatus hänen mieleensä. Hän kohotti päänsä, -itseksensä hämmästyen, miten ei hän ennen ollut sitä huomannut. - -Sionistit! - -He olivat toimineet hänen ympärillänsä, nuo israelilaiset, joiden -ohjelmana oli kansan kokoaminen takaisin entiseen isänmaahan, kotiin -Jerusalemiin -- mutta hän oli pysynyt liikkeelle vieraana. Setä ja -täti, vanhan polven ihmiset, katselivat epäillen koko uutta puuhaa, -Ruuben oli kylmä sille, ja hän itse oli haaveillen rakentanut -toisenlaisia suunnitelmia. Mutta juuri heidän, heidänhän täytyi olla -oikeassa! - -Gojimiin sulautuminen oli onnettomuus, isien säädyissä pysyminen -hajoituksen maissa mahdoton, lähetystoimi muukalaisten keskellä turha. -Ainoa pelastus oli Israelin täysi erkaneminen muista. - -Oma maa, oma koti! -- - -Haijelen sydämen valtasi palava toivo ja innostus. Hän oli jälleen -saanut tien päästä kiinni. Sinä autuaana silmänräpäyksenä hän unohti -Ruubenin, unohti kotimatkan, ja koko hänen olentonsa riemuitsi: - --- Minä tiedän, mistä lähden hakemaan Aaronin kukkivaa sauvaa! - - - - -II - -VANHOJA TUTTUJA - - --- Äiti, Haijelelta tuli kirje! - -Juutalaisvaimo, joka seisoi myymäpöydän takana ahtaassa, vanhoja -vaatteita täyteen sullotussa puoti pahasessaan, oli selin kamarin -oveen päin ja hieroi paraikaa kauppoja. Eräs nainen tinki itsellensä -likaantunutta, kukillista musliinipuseroa, mutta myyjä ei luvannut -halventaa, sillä olihan vaate aivan eheä. - -Kyllästyneet, terävät piirteet lientyivät, hän käänsi päätänsä, mutta -virkkoi sentään jokseenkin tylysti: - --- Älä nyt, Mirjam, sitä tänne tuo! En minä jouda, näethän sen. - -Ovesta kurkistava tyttö oli ihana kuin häikäisevä aamurusko. Hän -olisi kerrassaan hurmannut sulollaan, ellei hänen kirjava, huoleton -pukunsa olisi vaikutusta häirinnyt. Nuttu oli keltajuovainen, hame -vihreäraitainen, ylin nappi oli poissa ja pari hakasta riippui auki. - -Vaan hän ei poistunutkaan, seisoi yhä siinä ja alotti uudelleen: - --- Haijele kirjoittaa, että hän aikoo tulla tänne... - -Rebekka Poll säpsähti, pusero alkoi vapista hänen käsissään, ja hän -heitti sen ostajalle. - --- No ottakaa se nyt sitte kolmesta markasta. - -Rahat maksettiin, ja nainen meni tyytyväisenä matkoihinsa. Tuskin hän -oli sulkenut oven jälkeensä, kun jo Rebekka tempasi kirjeen Mirjamin -kädestä ja istuutui korkealle rahille sitä tutkimaan. Mutta pian hän -antoi sen takaisin. - --- En minä osaa sitä lukea, sehän on taas saksaa. Lue sinä! - -Mirjam änkkäsi, tavaili ja pudisti päätänsä. - --- En minäkään osaa lukea sitä, mutta kyllä minä ymmärrän. Haijele saa -rahaa sedältä ja tahtoisi tulla katsomaan meitä. - -Rebekka rupesi itkeä nyyhkyttämään. Tämä oli niin suuri ja odottamaton -ilo, että hän tuskin jaksoi sitä käsittää. Mutta samalla tuli jotain -muutakin mieleen. Mikä olikaan tullut pikku Haijelesta? Ei noista -kirjeistä paljoakaan selvää saanut, ja aina hän jo lapsenakin oli -ihmeellinen. Nyt sitte vielä ulkomailla koulutettu ja rikkaan sedän -kasvatti... Ei Rebekka sitä niin oikein harkinnut, mutta vaistomaisesti -hän melkein pelkäsi. - -Uteliaana Mirjam katsoi äitiänsä. Mitä hän nyt suotta itki? Oliko -hänestä ikävää, että Haijele saapuisi kotiin? - --- Koska hän tulee? -- kysyi Rebekka viimein. - --- En minä tiedä, -- vastasi Mirjam. Hetken perästä hän kumminkin -huomasi, että se saattoi olla kirjeen lopussa sanottu, ja otti -uudestaan paperin esille. - --- Telegramm... Telegramm... Voi toki, eikö hän osaa juudiskaa tai -suomea? Minä luulen, että hän lupaa sähköttää. Tai ehkä hän käskee -meitä sähköttämään... - --- Juokse Slimanille, että kääntävät sen sinulle! Taikka ei -- annappas -tänne, minä menen itse. Pidä vaaria puodista, joku voisi tulla -sill'aikaa. -- - -Rebekka heitti huivin hartioillensa ja laapusti ulos. Simonkadun -kulmassa hän sivuutti kolme nuorta herraa. Hän ei sitä merkille pannut, -tuskin huomasikaan, mutta yksi herroista sitävastoin näkyi hänet -tunteneen. Se oli pitkä, lihavanläntä ylioppilas, joka katsoi häneen -hiukan sivusilmällä ja kääntyi vilkkaasti toveriensa puoleen, heti kun -Rebekka oli poikennut Heikinkadulta pois. - --- Tuossa akka meni, -- hän sanoi. -- Hyvä lykky! Joudutaan nyt, -ennenkuin hän palaa. - --- Mutta kuule, Pentti, -- virkkoi vaaleanverinen, hoikka nuorukainen, --- miten me sentään saatamme näin joukolla lähteä tyttöä tapaamaan, kun -hän on yksin? Ehkä me pelästytämme hänet. - -Pentti Viljakka löi nauraen toveriansa olalle. - --- Kylläpä sinä Esko yhä olet oikea polvihousu! Ei luulisi, että mies -on viidettä vuotta ylioppilaana! - --- Ja Pentti, joka on toista syksyä Helsingissä, ehti jo keksiä näin -oivan otuksen, -- virkkoi kolmas joukosta, pieni pirteä Toimi Marjamaa. - --- Älä pilkkaa, vaan kiitä! En minä juutin Mirristä huoli, vaikka se -kauniskin on. Saatte sen minun puolestani kumpainen hyvänsä, kyllä -minulla on parempia. - -Eskoon teki puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän jo päätti erota -seurasta, kun Pentti samassa sanoi: - --- No tuossa heidän puotinsa on. - --- Mitä me nyt sitte keksimme asiaa? - --- Kysykää paidannappeja, -- ehdotteli Toimi virnistellen. - --- Tai kravattineuloja... - -Heidän oli astuminen pari porrasta kadunpintaa alemmaksi, ja ovi oli -niin matala, että Pentin täytyi kumartua. - -Toimi loi peittämättömän uteliaan katseen rahilta nousevaan tyttöön, -Esko vilkaisi häneen salavihkaa, ja Pentti katseli hyvin huvitettuna, -minkä vaikutuksen hänen näytettävänsä tekisi toisiin. Kukaan heistä ei -huomannut kohta ryhtyä puheisiin -- tyttö oli liian kaunis. - -Mirjam punastui ja näytti kahta viehättävämmältä, kun hän ruotsinkieltä -murtaen kysyi: -- Mitä saisi luvan olla? - --- No mutta eikö se olekin neiti Mirjam Poll? -- kysyi Pentti suomeksi, -hämmästystä teeskennellen. - -Tyttö loi häneen suuret ihanat silmänsä, joissa oli arka ja kysyvä ilme. - --- Kyllä -- - --- Vieläkö tunnette meitä? Nimeni on Viljakka, ja tässä ovat ylioppilas -Kaisla, ylioppilas Marjamaa... Pentti, Esko ja Toimi, muistatteko niitä -paremmin? - -Nyt vasta Mirjam näytti pelästyvän. Hän katseli ympärilleen kuin lintu, -joka on joutunut ansaan eikä mistään pääse pakenemaan. Nuo nimet eivät -juuri hauskoja muistoja herättäneet. - --- Suokaa anteeksi, neiti, emme aikoneet häiritä, -- sanoi Esko -hämillään. -- Me tulimme ostokselle... Mutta samassa hän punehtui, -sillä hän tunsi vain osaksi puhuvansa totta. Vielä tuo Toimikin näytti -niin ivalliselta, kun hän puolittain tovereihinsa kääntyen sanoi -Mirjamille: - --- Niin, nämä herrat ovat kyllästyneet kultaseppien kravattineuloihin -ja hakevat jotakin kauniimpaa, jotakin tummaa ja säihkyvää... - --- Meillä on ainoastaan käytettyjä vaatteita, -- vastasi tyttö -yksinkertaisesti. - --- Vai niin -- tulkaa, pojat, me lähdemme siis, -- sanoi Toimi -päättävästi, kumarsi hyvästiksi ja melkein pakotti ankaralla -katseellaan toisetkin tulemaan mukanansa. - -Ovessa he olivat törmäämäisillänsä vasten Rebekkaa, joka -hengästyksissään palasi kirje kädessä. - --- Mitä he tahtoivat? -- kysyi hän levottomana Mirjamilta. - --- Kravattineuloista he puhuivat... En minä oikein ymmärtänyt. He -olivat niitä entisiä poikia Viljakan talosta. Hyvä että tulit, äiti, -minä ihan pelkäsin heitä. - --- Ole varoillasi! Muista karttaa kristittyjä herroja kuin käärmeitä, -sen minä sanon sinulle. Ne ovat kaikki pahasta. Vai neuloja he täältä -hakisivat! Silmien himo heidät toi sinun luoksesi... - -Rebekka oli synkkä kuin ukkospilvi, mutta Mirjamin silmät suurenivat -suurenemistaan. Silmien himo? Käärmeitä? Hyvänen aika, hänen tähtensäkö -he olivat todellakin käyneet puodissa? Sehän oli vallan kauheata... - -Sillä välin nuo kolme ylioppilasta mittelivät katua, kaikki jokseenkin -tyytymättömän ja huonotuulisen näköisinä. - --- No, mitä sanotte, esteetikko ja luonnontutkija? -- kysyi Pentti, -koettaen karistaa pois nolouttansa. - --- Meidän ei olisi pitänyt mennä, -- vastasi Esko. - --- Häpeisit vähän, Pentti, viedä meitä säikyttämään lasta, joka ei osaa -edes keikailla, -- sanoi Toimi. - --- Etkö siis ole myöntävinäsi, että hän oli kaunis? - --- Kaunis juutalainen -- soma kissanpoika -- yhdentekevää! -- Toimi -napsahutti sormiansa. -- Mutta ihmisiksi minä tahdon olla kumpaistenkin -parissa, varsinkin niiden, jotka eivät itse rupea leikkisille. -- -Hyvästi! Minä menen talolle nyt. - -Hän poikkesi puistikkoon, Pentti myöskin erosi Aleksanterinkadulle -päin, ja Esko jatkoi yksin matkaansa Heikinkatua pitkin. - -Niin, hän oli todellakin esteetikko, ja Mirjam oli tehnyt häneen -syvemmän vaikutuksen kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kuinka verraton -hän oli ollut viattomassa suloudessaan! Siinä oli luontoa, ja se oli -sentään toista kuin Helsingin tavallisen neitomaailman puristettu -hienous. Niin hurmaavia kasvoja hän varmaan ei ollut koko ijässään -nähnyt -- ellei juuri oman pikku siskonsa. Mutta Sointu oli aivan -toisenlainen, sellainen pieni vaalea enkeli... - -Ei olisi kuitenkaan pitänyt mennä sinne juutalaisen puotiin... Mitä se -ihana tyttö olikaan ajatellut heistä? - -Esko käveli ja käveli, teki pitkän kaaren ja oli yhtäkkiä Heikinkadulla -jälleen. Entä jos sentään vielä kulkisi tuon kaupan ohi, kun kerran -oli aamupäivänsä näin pitkälle tuhlannut... Se nyt ei ainakaan voinut -tyttöä loukata. - -Hän oli jo melkein kohdalla, kun hän huomasi sisarensa Soinnun, joka -nuottilaukku käsivarrellaan tuli toiselta suunnalta. Esko ei itsekään -ymmärtänyt, miksi hän siitä säpsähti ja joutui hämilleen. Sointu -sitävastoin nähtävästi ilostui ja kiirehti askeleitansa. - -Keveästi kuin keijunen hän asteli veljensä luo, pyörähti hänen -sivullensa ja pyysi pehmeällä, herttaisella äänellä: - --- Nythän sinä autat minua, Esko kulta? Minä tulen neiti Telénin tyköä -ja lupasin käydä hänen asiallansa. Kuinka hauska, että tapasin sinut! - -Esko katsoi häntä hymyillen. Kyllä hän tosiaankin oli yhtä kaunis kuin -Mirjam Poll, vaikka niin hieno ja hento kuin hengähdys. Ja luonnon -lapsi hänkin oli. Ei hänelle varmaan mieleenkään johtunut, että noiden -silmien syvä sini ja kutrien kulta oli kyllin erikoista herättääkseen -huomiota pääkaupunginkin kaduilla. - --- Mielelläni autan, -- vastasi Esko, taputtaen hänen käsivarttansa -kuin lapsukaisen. -- Minne minut lähetetään? Vai haluatko ainoastaan -tiennäyttäjää? - --- Katsos, asia on niin, että kun kävin uusia nuottejani noutamassa, -kysyi neiti Telén, olisiko minusta ikävä laulaa duettoja. Minä oikein -ihastuin. Sanoin hänelle, etten tunne juuri ketään täällä, kun vasta -äsken tulinkin, ja nythän saisin toverin. - --- Ja minunko pitää tulla esittelemään sinut hänelle? -- naurahti Esko. --- Onko se joku ylioppilas? - -He olivat nyt saapuneet juuri Pollin kaupan luo. Siihen Sointu pysähtyi. - --- Ei se ylioppilas ole. Tässä hän asuu. Se on eräs juutalainen neiti -Poll. - -Esko hämmästyi sanattomaksi. Vihdoin hän sai huuliltansa: -- Mitä... -mitä sinä sanot? -- Sitte hän teki nopean kokokäännöksen: -- Tule pois, -Sointu, kävellään vielä, niin selität tarkemmin. - --- Niin, -- virkkoi Sointu, katsoen kummastuneena veljeänsä, -- -neiti Telén sanoi, että hänen oppilaittensa joukossa on tämä neiti -Poll, jolla on hyvin kaunis alttoääni; mutta hänen pitäisi korvansa -varmistamiseksi saada silloin tällöin laulaa jonkun sopraanon kanssa. -Neiti Telén on kysynyt monelta oppilaistansa, mutta kukaan ei tahdo -laulaa duettoja. - --- Nimittäin neiti Pollin kanssa -- niinkö? Sen minä kyllä arvaan... - --- Mitä sinä tarkoitat? -- Kuule, tunnetko hänet? Mikä häntä vaivaa? - --- Pikku Sointu, etkö ymmärrä, että hän on juutalainen, vieläpä sen -Israel Pollin tytär, joka meidän koulukaupungistamme karkasi! Muistatko -vielä? Mutta sinähän olit niin pieni... - --- Oi, hänkö? Se mustasilmäinen tyttö, joka puri Penttiä? - --- Ei, vaan hänen sisarensa. - --- Esko kulta, kuinka minä olen iloinen! Etkö usko, että Jumala on -näin johdattanut? Tule nyt, joudutaan pian! Minua niin ujostutti mennä -vieraan neidin luo ihan yksin, mutta nyt on aivan kuin tuntisin hänet -jo ennakolta. - -Hän kääntyi takaisin, kulki ripein, kiireisin askelin, ja Eskon täytyi -seurata. Kaupan ovella he vielä kerran pysähtyivät. - --- Mene yksin, Sointu, -- pyysi Esko. -- Minä odotan sinua. Katso, -onhan se sentään sopivampaa... - -Mutta jäätyään yksin kadulle, valtasi hänet palava halu rientää -sisarensa jälkeen. Mikä häntä olikin suotta estänyt? Nuo ikkunatkin -vielä olivat niin pienet ja tavaraa täynnä, ettei voinut vilahdustakaan -nähdä sisälläolijoista... Aika tuntui hänestä koko ijäisyydeltä, kunnes -Sointu vihdoinkin palasi. - --- Nyt olen antanut hänelle neiti Telénin nuotit, -- kertoi hän -iloisesti, -- ja iltapäivällä hän tulee minun tunnilleni. Ei hän oikein -hyvin osannut suomea, mutta kyllä me tulemme toimeen. Tiedätkö, Esko, -hän oli niin herttaisen näköinen. Mutta hänen äitinsä oli aivan kuin -pahoillansa. Mitähän varten? - --- Ehkä hän pelkäsi, että sinä teet Mirjamin kristityksi, -- sanoi -Esko piloillaan. Vaan ne sanat sattuivat syvästi tytön tuntehikkaaseen -sydämeen. - --- Oi jos saisinkin joskus puhua hänelle Jeesuksesta! Eikö ole -hirmuista, että on ihmisiä, jotka eivät tunne häntä? En minä ymmärrä, -kuinka he jaksavat elää. Onkohan kukaan oikein kertonut heille? - -Esko ei heti vastannut. Mitäpä hän sumentaisi tuon viattoman -sydämen kuulasta kuvastinta? Kyllä Sointu vielä ennätti liiaksikin -hyvin tutustua tämän maailman epäuskoon, tylyyteen ja rakkauden -puutteeseen... Mutta varoittava sana hänen kuitenkin täytyi sanoa. - --- Älä sekaannu heidän uskontonsa asioihin, rakas sisko. He saattavat -vihastua ja tehdä pahaa sinulle. Etkä sinä voi väitellä heidän -kanssansa. - --- Voinhan ainakin rakastaa heitä, -- vastasi Sointu, valoisin hymy -huulillansa. - -Mutta Rebekka puodissansa ei hymyillyt. Hän oli todellakin hyvin -rauhaton ja onneton -- siinä Sointu oli oikein nähnyt. Mirjam oli -saanut monenkertaiset varoitukset, eikä äidin mielestä sittenkään -ollut kyllin takeita tytön turvallisuudesta, kun hänen yhä enemmän -täytyi joutua Gojimin kanssa tekemisiin. Vaan eihän häneltä hennonut -kieltääkään noita laulutunteja, koska hänellä kerran oli niin kaunis -ääni. Jotain hänen piti oppia, kun koulunkäyntikin oli jäänyt. -- -Voi voi, jospa olisi edes isä elossa -- olow hascholom [= "levätköön -rauhassa!"] -- tai kun saisi tytön pian naimisiin! - -Samassa hän kuin helpotuksesta huokasi. Haijelehan kohta tulisi, -jo puolentoista viikon päästä olisi heidän luonansa, elleivät he -lähettäisi kieltävää sähkösanomaa. Mikä kumma hänet sellaisella -kiireellä tänne toi? Mutta hyvä se oli, sillä hän, joka oli niin -oppinut ja paljon maailmaa nähnyt, varmaankin voi neuvoa ja auttaa. -Kiitos Jumalan! Hän piti kuitenkin huolta leskien ja orpojen kohtalosta. - -Rebekka olisi hyvin mielellänsä kiittänyt Haschemia oikein rukouksella -ja samalla pyytänyt varjelusta ja hyvää sulhasta Mirjamille, mutta -eihän hän osannut. Ennen nuorempana hän ei siitä ollut välittänyt eikä -luullut koko rukoilemisen itsellensä, vaimoihmiselle, kuuluvankaan. Nyt -hän kyllä täällä Helsingissä oli tullut toisiin ajatuksiin, varsinkin -kun Gietel Sliman, hänen rikkaampi ystävänsä, aina ahkerasti rukoili; -ja olisihan se senkin tähden tarpeen ollut, kun ei enää Israel elänyt --- olow hascholom -- eikä siis ollut ketään, joka heidän perhettänsä -edusti Jumalan edessä. Hänen kai olisi pitänyt. Mutta ei nyt enää -vanhana jaksanut ruveta opettelemaan niin vaikeita asioita. - -Taas heräsi iloinen ajatus hänen mielessään. Haijelehan se jo -lapsenakin rukoili ihan kuin olisi ollut poika. Kyllä hän oli puhuva -Jumalalle kaikki heidän tarpeensa. Eivät suinkaan ne viisaat miehet, -jotka rukouskirjan ennenmuinoin kirjoittivat, olleet tietäneet -juuri niitä asioita panna siihen, mutta totta Haschêm ymmärsi -lausumattomatkin ajatukset, kun vaan rukouskirjan sanoilla puhui... -Näkyihän se usein pyytämättäkin auttavan... - -Kyllä joka tapauksessa oli hyvä, että Haijele aikoi tulla. -Slimanillakin saisi näytellä häntä... Entäpä, jos Slimanin Hesekiel... -Tai ehkä Haijelella oli vielä ylhäisempi katsottuna siellä -Saksanmaalla. Kas kun ei hän jo ollutkin naimisissa. Rainin Ruubenin -kanssahan hän lapsena oli niin hyvä ystävä, ja samassa kaupungissa -he nytkin olivat ulkomailla asuneet. Kuka tietää? Ai, ai, tohtori -sanottiin siitä pojasta tulevan... - -Rebekka naurahteli hyvillään. Hänen tyttärensä tohtorin rouvana -- no -voi toki! Mutta tämä toinen? - -Jos Hesekiel naisi Mirjamin? Se olisi melkein liian suuri onni, -jotta sitä oikein uskaltaisi toivoakaan. Tosin Gietel piti Mirjamia -silmäteränänsä ja antoi hänen kodissaan harjoittaa lauluakin, heillä -kun oli piano; mutta isällä kumminkin näissä asioissa oli sananvalta ja -pojalla myös. Ja he olivat ylpeitä kumpainenkin. Isoisempia varmaankin -hakisivat... - -Hyvänen aika, tuossa olikin Gietel itse! Mielissään Rebekka riensi -vastaan. Hetkeksi hänen kuitenkin täytyi pyytää vierastansa istumaan ja -odottamaan, sillä samassa tuli ostajia. - --- Käy kamariin, -- hän kehoitti, -- on siellä Mirjam. -- Vaan -rouva Sliman tupsahti rahille kuin pehmeä vaatepallo ja viittasi -merkitsevästi: -- Ei, ei, minä vartoan tässä, en nyt edemmäksi aio. -Kun en sattunut olemaan kotona, käydessäsi ukolle Haijelen kirjettä -näyttämässä... - -Mirjam ei äitinsä vieraasta tietänyt; Haijelea muistaen hän järjesteli -kamaria sellaisella kiireellä, kuin olisi luullut sisarensa jo samana -iltana saapuvan. -- Nuo paperit saattoi polttaa, nämä tilkut sitoa -myttyyn ja työntää kauvas sängyn alle. -- Entä mihin Haijele pantaisiin -maata? Ehkä äiti saisi sängyn lainaksi jostakin, sillä eihän Haijelen -sopinut tulla kolmanneksi heidän vuoteeseensa, vaikka se leveäkin oli... - -Mutta kesken puuhiensa hän myhähti ja pysähtyi peilin eteen. Pitkin -aamua ne ajatukset olivat tulleet ja menneet, ja siinä ne taas -olivat... Täytyi kerrankin oikein katsoa. Oliko hän todellakin hyvin -kaunis? - -Kuvastin oli vanha ja himmeä, mutta siitä säteili kumminkin kaksi -tähtisilmää häntä vastaan ja pieni mansikkasuu hymyili omistajallensa. -Mirjamista alkoi tuntua oikein hupaiselta. Hän nyökäytti päätänsä, niin -että kullatut messinkikorvarenkaat heilahtivat, silmäsi äkkiä pukuansa -ja painoi hakaset kiinni, etsi vielä nuppineulankin pudonneen napin -paikalle ja palasi sitte jälleen peilin ääreen. - -Oli se kauheata, että ne herrat olivat tulleet häntä katsomaan... -Mutta... mutta... oli se vähän hauskaakin sentään. Eivät ne suinkaan -olisi viitsineet vaivata itseänsä Eeva Peritzin tai Afifa Junkerin -takia... Kohta varmaankin hänelle oikea sulhanenkin ilmaantuisi... -Sillä kyllä se oli totta, että hän oli kaunis! - -Ja tänäänhän hänen piti päästä laulamaan herra Kaislan sisaren kanssa, -oikein hienon ja niin ystävällisen herrasneidin kanssa! Hauskaa sekin -oli. Mutta se ajatus teki hänet samalla miettiväiseksi. Kaukaa sukelsi -esiin kuva: pieni valkoinen tyttö, joka soitti kitaraa ja lauloi -jotakin Jeschu-laulua... Mirjam käänsi selkänsä peilille ja kulki -levottomana oveen päin, tietämättä itsekään, mitä hän tahtoi. Kyllä -äiti sentään taisi olla oikeassa: täytyi pelätä ja varoa... - -Kas, mikä siellä puodissa puhui? Ihan kuin täti Slimanin ääni. - -Mirjam unohti tuokiossa laulutunnin ja kurkisti avaimenreiästä, mutta -kun ei siitä mitään nähnyt, avasi hän oven. Täti Sliman oli aina niin -ystävällinen ja kiltti -- ja vielä Hesekielin äiti. Pitihän mennä häntä -katsomaan. - -Mutta Rebekka karkoitti hänet paikalla. -- Mene sinä vaan päivällistä -toimittamaan, meillä on keskenämme puhuttavia. - --- Vielä minulla on sinullekin asiaa, nuppuseni, -- nyökkäsi rouva -Sliman Mirjamille. - -Voi kumminkin, hän oli aivan unohtanut koko päivällisen. Jospa täti -Sliman viipyisi hyvin kauvan, että vielä ehtisi lihan keittää, muuten -äiti toruu. -- Vaan samalla hän oli hirmuisen utelias. Vuorotellen hän -kurkisti pataansa ja hiipi puodin oven taakse kuuntelemaan. - -Ensin molemmat naiset vaan kuiskailivat, mutta vähitellen innostuivat -äänekkäämmiksi. He olivat niin lähellä, että jotain voi saada onkeensa, -kun oikein koetti. - -Hesekiel naimamatkalla... kuullut, että Rachel Rain oli kaunis ja -rikas... tytön isä kirjoittanut, että Hesekiel sai tulla näyttämään -itseänsä... Ensi schabesina [schabbes = sabbatti] kihlajaiset, jos -kaupoista sovittiin... - -Hyvä ihme! Se makupala oli siis luistanut ohi Mirjamilta. Tyttö seisoi -siinä ällistyksissään eikä kuullut enää, miten rouva Sliman valitti -ikäväänsä, kun luultavasti saisi ihan oudon kotiminiän. Hesekielin piti -näet jäädä isää auttamaan lakkitehtaaseen, ja alussa oli mukavinta -pysyä samassa särpimessä. Gietel oli aina niin kuvitellut, että tyttö -tuotaisiin likempää, täältä naapurista. Mutta kuka miesväen mielen -ymmärsi... - -Mirjam seisoi siinä yhä, kun Rebekka työnsi oven auki, käskeäksensä -häntä sisälle. Melkein hän oli lentää selällensä, mutta pääsi -väistymään. - -Rebekalla oli nuhde huulillaan, vaikka se rouva Slimanin tähden jäi -sanomatta. Eikä tuo nyt sitäpaitsi niin ihme ollutkaan, että lapsi -tahtoi selkoa uutisista... Koskivathan ne tällä kertaa tavallaan -hänenkin kohtaloansa. - -Häpeillään Mirjam astui rouva Slimanin eteen, mutta tämä vaan -herttaisesti taputteli häntä ja katsoi niin rakkaasti, että tyttö oli -vähällä hyrähtää itkemään. - --- Kuulehan, nuppuseni, -- puheli rouva, -- minä olen -hyväntekeväisyysseuramme iltamatoimikunnassa ehdottanut, että sinut -valittaisiin yön keijukaisten kuningattareksi suureen balettiin. Nyt -minä tulin pyytämään sinua. - -Rouva Sliman tarkkasi mielihyvällä tytön hämmästyneitä silmiä, jotka -kohta alkoivat säihkyä ja heittää ilonsalamoita. - --- Kas juuri noin, tuommoiselta sinun silloinkin pitää näyttää. Me -hankimme sinulle valkoisen harsopuvun ja paljon kiiltokoristeita, ja -oikea tanssinopettajatar ohjaa harjoituksia. - --- Äiti, saanko minä? -- kysyi Mirjam henkeänsä pidättäen. - -Rebekka aina epäili ja pelkäsi, kun tytön piti jonnekin mennä. Mutta -olihan tämä juutalaisten oma iltama, ja ihan harvinainen oli se kunnia, -joka tarjouksen kautta tuli Mirjamin osaksi. - --- No tietysti hän saa, -- nauroi Gietel, keskeyttäen Rebekan -tuumailut. -- Lupaa pian, taikka minä vien väkisin nuppuseni! - -Eikä äidin auttanut muuta kuin suostua ja kiittää. Toiselta puolen asia -oli hyvin hänen mieleisensäkin, kun sitä oikein ajatteli. Siellähän -sitte Mirjam olisi nähtävänä -- jos onnistuisi... - -Mirjamin täytyi heittäytyä naapurin tädin kaulaan. Hän oli niin -äärettömän onnellinen. Tämä oli aivan yhtä hauskaa, hauskempaakin, -kuin jos rouva Sliman olisi kertonut, että hänen poikansa aikoi tulla -kosimaan. Ei Mirjam enää ollenkaan sitä surrut, että Hesekiel oli -päättänyt naida Rachel Rainin. Saada kaunis valkoinen puku ja tanssia -iltamassa ylinnä muita -- olihan se vielä paljon erinomaisempaa! - -Rouva Sliman lähti keventynein sydämin, kun oli edes jollakin tavalla -voinut poikansa kepposen korvata lemmikillensä. Ja Mirjam pyörähteli -riemusta, unohtaen koko maailman. Vasta hän heräsi, kun Rebekka -epätoivoisena huudahti: - --- Mutta tyttö, tyttö, mitä tämä on? Eihän ole päivällinen alullakaan, -ja aikaa olisi pitänyt syödä, jos ei Gietel Sliman olisi tullut. -Valkea sammuksissa, vesi kylmänä! Kyllä käskee paimentaa tuollaisia -tyttöhattaroita!... - - - - -III - -ALENNUKSEN KESKELLÄ - - -Haijele oli lähtenyt Leipzigistä, viivähtänyt Berlinissä, saapunut -Stettinin laivalla Suomeen, ja nyt hän oli päivän viettänyt kodissansa. - -Mikä omituinen päivä! Se oli melkein kuin tarina lapsuuden ajoilta. -Haijele ei tosin koskaan ollut Helsingissä käynyt, mutta kuitenkin -kaikki oli kuin muistojen maailmaa; ensinnä äiti ja Mirjam, sitte leveä -sänky ja vanha peili, jotka Joosef Rain oli huutokaupassa pelastanut -Rebekalle; ahdas asunto epämukavuuksineen, epäjärjestyksineen; -- -niin, jopa pohjolan varhainen talvikin, lumiräntä, likaiset kadut ja -puuhkalakit... - -Ehkä olikin unta kaikki, mikä sillä välillä oli hänen ohitsensa -kulkenut elämän taipaleella. Liekö hän koskaan komeissa huoneissa -astellut, oliko hänen henkensä milloinkaan liitänyt aatteiden -avaruuksia? Ehkä hän olikin vain pikku Haijele, jonka tarun haltijatar -taikasauvallaan oli nukuttanut kymmeneksi vuodeksi, ja nyt hän neitona -heräsi... - -Ei, ei. Ympäristö muistutti entisyyttä, mutta hän itse oli toinen, -kasvanut pois tästä kaikesta, tullut kuin eri maailmasta. - -Niin, omituinen päivä tosiaankin! Hän ei tietänyt, pitikö tämän -surkeuden ja alennuksen keskellä itkeä vai nauraa. Ulkonaisesti ei -kumpaakaan, sydämessä vuoroin molempia. - -Hän oli ollut koko ajan suuren uteliaisuuden ja kunnioituksen esineenä. -Kaikki Slimanit, Peritzit, Junkerit ja mitä lienevätkään olleet, -ennättivät jo käydä häntä katsomassa, ja äänekkäästi mieliteltiin -Rebekkaa, jonka tytär oli niin "betuäch" ja "bekohwed" [betuäch = -hieno, ylhäinen; bekohwed = arvokas]. Haijelelle itselleen jokainen -järjestään selitti, kuinka erinomaisen sopivaan aikaan hän oli -sattunut tulemaan, kun näet juuri odotettiin vuoden merkkitapausta, -hyväntekeväisyysyhdistyksen suuria tanssiaisia. -- Kun hän sitte oli -jäänyt äidin kanssa kahdenkesken, oli tämä hiukan arastellen kysynyt, -joko Haijelella oli sulhanen. Junkerin vaimo oli näet kuiskannut hyviä -sanoja Naftalinsa puolesta... - -Vihdoinkin hän oli päässyt matka-arkkuansa purkamaan, ja silloin -repäisi Mirjam silmänsä selälleen. Voi ihme ja kumma, oliko Haijele -lukenut noin monta kirjaa? Saksaako ne olivat kaikki tyyni? -Hebreankielinen raamattu? -- Mirjam oikein peräytyi muutamia askelia -syvässä kunnioituksessansa. - -Mutta arkun toiselta puolelta tulivat vaatteet esiin, ja se vasta oli -hauskaa. Täytyi jokaista kappaletta silittää ja hypistellä. Kuinka -kauniita kirjaimia ja pitsejä liinavaatteissa! Ja viisi pukua, joista -yksi oli kokonansa tummanpunaisesta sametista! -- Entä mikä tuo? -Hyvänen aika, voi kuinka sievä silkkipusero! -- Ja kun Mirjam kuuli, -että se oli tuliaislahja, aiottu hänelle ihan omaksi, silloin hän -jäi sanattomaksi onnesta, ja sisar kohosi hänen silmissänsä melkein -puolijumalaksi. - -Sitte he olivat lähteneet kävelylle. Mirjam tahtoi viedä hänet -esplanaatia ihailemaan, mutta Haijele halusi juutalaiskaduille. He -tulivat narinkan luo. Kurjannäköinen rakennus täynnä moninaisinta -sälyä, mitä ajatella voi, viheliäiset myymäkojut, joihin lumiräntä -paikoittain satoi sisälle, likaisen ruskeisiin viittoihin puetut tai -kirjaviin liinoihin ryysätyt myyjät, jotka torailivat keskenänsä -- -ah, Haijelea värisytti tätä nähdessä. Vie minut synagoogaan, -- hän -pyysi. -- Haetaan isännöitsijä, minä tahdon sinne oikein sisälle! -- -Mutta Mirjam töllisti häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. -- Sinäkö -sisälle synagoogaan? Eihän sinne naisia pääse. Minäkin olen vaan -muutamia kertoja ullakkoruudusta kurkistanut sinne. Emmekä me nyt enää -niin kauvas ehdi, se on Siltasaarella asti. - -He olivat siis palanneet kotiin. Ilta oli ollut pitkä, ilma tukala, -yksinäisyyden rauhaa ei hetkeksikään. Haijele oli koettanut syventyä -omaistensa ajatuspiiriin, mutta lopulta huoahtaen heittänyt sen -yrityksen, sillä hänestä tuntui, kuin olisi pinnan alta löytynyt -pelkkää tyhjää. Ei tietoja, ei pyrkimystä, ei elämää. Isien säädyt -ulkokuorta, rukouksen tie tuntematon, suuret aatteet ventovieraita, -käsittämättömiä... Sulhaset, vaatteet ja raha -- siinä kaikki. - -Kun hän tänä aamuna näitä ajatteli, jäätyänsä vihdoinkin yksin, -silloin oudot tunteet valtasivat hänen mielensä. Oi Israel, Israel, -kuinka syvään alennukseen se olikaan vaipunut! -- Sinä hetkenä hän -ymmärsi, miltä Ruubenista usein oli mahtanut tuntua -- Ruubenista, joka -verrattain kehittyneenä poikana oli Suomesta lähtenyt, vieden katkeria -muistoja mukanaan uuteen kotimaahansa. Olihan siellä monin verroin -parempaa -- mutta sittekin! Paljon hän nyt saattoi antaa anteeksi -Ruubenille. Sillä, hänen täytyi tunnustaa itsellensä jotakin kauheata: -oli ollut hetkiä eilen, joina hän itse, Haijele, oli tuntenut melkein -vastenmielisyyttä oman kansansa jäseniä kohtaan... - -Hän häpesi ja katui noita tunteita koko hehkuvan sydämensä -kiihkeydellä, hän rukoili, hän lupasi entistä palavammin rakastaa, -panna voimansa ja henkensä alttiiksi, tehdä työtä, taistella ja -ponnistella Israelin kohottamiseksi. -- Ja jälleen ajatukset lensivät -Ruubenin luo. Eikö hänkin katunut? - -Haijele otti lasista kuihtuneen kukkavihon, katseli sitä kauvan, painoi -ruusun lehdille suudelman ja nosti sen sitte hellin, varovaisin käsin -paikallensa takaisin. - -Hän muisteli sen sabbatin jälkeistä viikkoa, jona hän oli Ruubenin -sormuksen hylännyt -- viimeistä viikkoa, jonka hän vietti Leipzigissä. -He olivat ylpeitä molemmat, eikä kumpikaan lähtenyt toista tapaamaan. -Vihdoin torstaina Ruuben tuli, mutta Haijele ei ottanut vastaan... -Seuraavana päivänä, sabbatin valmistuspäivänä, hän paljon taisteltuansa -haki valkoisen kortin ja kirjoitti siihen muutamia sanoja Ruubenille: -"Maanantaina lähden Suomeen. Jumalan siunaus sinulle! Jää hyvästi, -Ruuben, ja muista, että olet israelilainen!" -- Ruuben oli tullut -junalle vakavana, kalpeana. Heillä ei ollut monta sekuntia selityksiin. -Hän vaan ojensi Haijelelle kukkavihon, kuiskaten: -- Anna anteeksi! -Minä käsitän nyt, Haijele, että Israelin tyttären tulee olla sellainen -kuin sinä... - -Oi jospa hän kirjoittaisi, jospa Ruuben sen tekisi! Haijele ei tahtonut -eikä voinut. Mutta hän oli ottanut kukkavihon, ja siinä oli sanoja -kyllin Ruubenille... - -Vaan samassa Haijele ikäänkuin unelmista heräten naurahti katkerasti. -Vai niin -- hän ei siis tässä suhteessa ollutkaan ympäristöänsä -ylempänä. Sulhasista täällä puhuttiin lakkaamatta, ja juuri niissä -ajatuksissa hänkin oli istunut. Erotus oli ainoastaan siinä, ettei -hänen mielitiettynsä osunut olemaan joku tuntematon Naftali Junker -tai Hesekiel Sliman, vaan eräs toinen kaukaisempi ja kuitenkin niin -läheinen... - -Oh, tämä oli sietämätöntä! Haijele oikein suuttui itsellensä. - -Hänen täytyi paikalla ryhtyä johonkin. Jos hän syventyisi -sionistikirjoihin, joita hän oli koko tukun tuonut mukanansa? Ehkei -sentään vielä tänäpäivänä; se voisi omaisista tuntua loukkaavalta ja -epäystävälliseltä. Ei ollut hauska mennä puotiinkaan äidin luo, sillä -juutalaiset häntä siellä töllistelisivät, ja täkäläisten kristittyjen -kielen hän oli unohtanut -- jos hän muutenkaan olisi viitsinyt heitä -kuunnella. Sitäpaitsi hänestä oli ihan tuskallisen vastenmielistä nähdä -oman äitinsä seisovan myyskentelijänä likaisessa hameessansa vanhojen -rääsykasojen keskellä. -- Missä Mirjam olikaan? Ah niin, hän oli -mennyt laulutunnille. Mitä jos lähtisi häntä vastaan? Paistoihan nyt -aurinko jäätyneelle maalle ja puiden lumikukkasille. Tänään oli parempi -kävelyilma kuin eilen. - -Haijele puki nopeasti yllensä turkissyrjäisen lyhyen päällystakin ja -leveäreunaisen hatun, jota niskassa lierin alla kaksi tummanpunaista -ruusua koristi. Rebekka tiesi sanoa kadun ja numeron, ja lähimmästä -kirjakaupasta Haijele osti Helsingin kartan oppaaksensa. Hän toivoi -ehtivänsä perille ennen tunnin loppua, jottei Mirjam häntä missään -sivuuttaisi. Nythän heidän sopisi yhdessä lähteä synagoogaan. Haijele -ei itsekään oikein tietänyt, miksi hän halusi sinne niin hartaasti, -ettei malttanut edes ensi sabbattiin odottaa. Ehkäpä sydän hiljaisesti -toivoi sieltä löytävänsä jotakin lohdutusta, valotähtösen alennuksen -pimeään yöhön... - -Tuskin oli Haijele ehtinyt määräpaikkaan, kun jo suuren kivimuurin -katuovi aukesi ja Mirjam astui ulos nuotteinensa. Mutta hän ei -ollutkaan yksin; vaaleakiharainen tyttö kulki hänen vieressänsä. He -pitelivät toisiansa kädestä ja olivat niin innokkaassa keskustelussa, -että Mirjam ei Haijelea huomannut, ennenkuin tämä lausui hänen nimensä. - --- Kas, Haijele! -- huudahti hän hämmästyneenä. -- Kuinka sinä tänne -osasit? -- Saanko esitellä: Fräulein Kaisla... - -Sointu aikoi kätellä, mutta Haijele esti sen kylmän kohteliaalla -kumarruksella. Samassa häntä kuitenkin nauratti. Vai oli Mirjamille -jotakin tapoja opetettu, koska hän tiesi esitellä. Olisi vaan sopinut -myöskin tietää, kelle osotti huomaavaisuutta. - --- Tulin hakemaan sinua kanssani synagoogaan, -- virkkoi hän lyhyeen. - --- En minä jouda. Äiti käski oikein pian rientämään kotiin, että hän -sitte pääsee ulos. - -Mutta Haijelea ei huvittanut käveleminen tuon kalpeanaamaisen -suomalaistytön kanssa. - --- Menen siis yksin, -- hän sanoi, kumartaen kevyesti Soinnulle ja -nyökäten päätään siskollensa. - --- Älä suotta mene! -- huusi Mirjam hänen jälkeensä. -- Sinne on vaikea -löytää. - --- Ole huoletta, en minä eksy, -- vastasi Haijele levollisesti, jatkaen -matkaansa suorana ja varmana kuin ruhtinatar. - -Mirjam ja Sointu myöskin kääntyivät omaan suuntaansa. He astuivat -kepeästi ja kiireisesti, mutta puhelemaan he kumminkin joutuivat. -Laulutunneilla heistä oli tullut hyvät ystävät, he jo sinuttelivatkin -toisiansa, ja tavallisesti heillä oli paljo juttelemista kotimatkalla. -Nyt olikin asetettu siten, että heillä aina oli yhteiset tunnit. -Milloin he eivät laulaneet yhdessä, he kuuntelivat toistensa -harjoituksia. Täten Sointu, joka muuten helposti rasittui, sai levätä -laulujen välillä; ja kumpaisenkin tytön mielestä oli paljon hauskempaa, -kun ei tarvinnut yksin olla. - --- Minäpä luulen, että olisin hänet tuntenut, -- virkkoi Sointu -Haijelen kadottua näkyvistä. -- En koskaan ole voinut unohtaa hänen -silmiänsä. Muistatko vielä, kuinka Viljakan matami tukisti häntä? -Minä katselin ikkunasta ja kuulin sisaresi huutavan: "Minä vihaan -kristittyjä!" Se tapaus on jäänyt mieleeni aivan kuin eilisestä. - --- Sinä soitit ja lauloit silloin... - --- Mitä lienenkään laulanut? Ehkä jotakin leikkilaulua. - --- Ei, kyllä minä muistan. - --- Mitä sitte? - -Mirjam viivytteli vastausta; sitte hän kiertäen sanoi: - --- Me kuuntelimme ensin, mutta juoksimme kesken pois... - -Samassa Sointu ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän loi vakavat, kirkkaat -silmänsä Mirjamiin, lausuen: - --- Lauloinko Jeesuksesta? - -Mirjam katsoi poispäin ja kiirehti askeleitansa. - --- Vihaatko sinäkin häntä? -- kysyi Sointu silloin hiljaa, surullisesti. - -Ei vastausta. - --- Ja vihaatko minua myös? - --- En, en, -- pääsi Mirjamin huulilta. -- Kuinka minä sinua vihaisin? - --- Sentähden, että minä rakastan häntä. Mutta sano, Mirjam, tiedätkö -ensinkään, kuka hän on? Sinä luulet varmaan jotakin ihan väärää hänestä. - --- Kyllä minä tiedän! -- Ja Mirjamin ääni kävi melkein uhkaavaksi. -- -Hän on se hirtetty mies, joka on tehnyt meille pahaa. - --- Voi Mirjam, hän teki ainoastaan hyvää. Hän rakasti sinua ja minua, -ja hän kuoli, että me pääsisimme Jumalan luo. -- Soinnun silmät -säteilivät, ja hän jatkoi yhä kasvavalla innolla: -- En minä tiedä -ketään, joka on niin hyvä. Enkä minä ollenkaan voisi iloita elämästä -enkä uskaltaisi kuolemaa ajatella, jos hän ei olisi luonani. - -Mirjam näytti hämmästyneeltä eikä voinut olla kysymättä: -- Missä hän -on? Eikö hän kuollut? - --- Hän nousi haudasta ja elää jälleen. - --- Eipä! - --- Minä tiedän, että hän elää. - --- Oletko nähnyt hänet? - -Soinnun ääni hiljeni melkein kuiskaukseksi: -- Olen, Mirjam. - -Oli jotakin niin kirkasta ja varmaa noissa suloisissa kasvoissa, että -Mirjam tuskin rohkeni kysyä: - --- Missä? - --- En tiedä, en voi sanoa. Mutta nytkin hän kulkee meidän rinnallamme. - -Mirjam katsoi äkkiä pelästyneenä ympärilleen. Ja vaikkei mitään -näkynyt, ei hän sittekään päässyt kauhistuksestansa. Hän kulki puoli -juoksussa, mutta Sointukin liiti mukana kuin lentävä lehti, ja silloin -Mirjamista yhä tuntui, ikäänkuin tuo kolmas myös olisi perässä tullut. - --- Älä puhu mitään hänestä! -- huudahti hän viimein. -- Mene pois, -Sointu, minä en tahdo! - -Silloin Sointu pysähtyi. Mutta Mirjam kuuli hänen sanovan: -- Minä -rukoilen puolestasi. -- - -Sillävälin Haijele kierteli katuja ilman mitään päämäärää. Hän oli -unohtanut kysyä, missä synagoogan isännöitsijä asui, eikä siis -voinutkaan aikomustansa toteuttaa. Sillä mitäpä hän paljaitten -ulkoseinien tähden lähtisi Siltasaarta etsimään? Olihan tämä oikeastaan -lapsellistakin, kun sitä paremmin ajatteli, koska jo kahden päivän -perästä tuli sabbatti, jolloin synagoogan ovet itsestänsä aukenivat. - -Hän oli joutunut esplanaadille, tuolle Mirjamin ihailemalle kadulle. -No, eipä tämä juuri erityistä ollut! Ainoastaan jonkun verran enemmän -liikettä kuin muualla. - -Haijele sattui heittämään silmäyksen toiselle puolelle katua. Silloin -hän näki siinä tungoksessa juutalaisnaisen, joka käveli laapustavin -askelin, paksu villaliina päässä, pysähtyi, nykäsi ohikulkevaa herraa -nutusta ja kysyi niin ääneensä, että Haijele voi sen kuulla: -- Finns -dä gamla kläder? -- Haijele ymmärsi viimeisen sanan. Hän näki, että -herra sylkäsi eikä ollut kuulevinaan, mutta nainen ei hellittänyt, vaan -uudisti kysymyksensä. Silloin herra työnsi hänet tylysti syrjään, hän -luiskahti liukkaalla katukäytävän reunalla ja kompastui kumoon. - -Se oli Haijelen äiti. - -Yli kadun rientäessään Haijele ehti huomata, miten herra käveli -taakseen katsomatta tyynenä eteenpäin ja muutamat jäljessäkulkijat -nauraa hohottivat. Missä hän oli tuon muodon ennen nähnyt? Kuin salama -iski hänen mieleensä eräs kohtaus Viljakan pihalla kymmenen vuotta -takaperin. Se herra ei voinut olla kukaan muu kuin Pentti Viljakka. - -Haijele auttoi äitinsä jalkeille, mutta ei viipynyt kauvemmin. Häpeä, -tuska, raivo sydämessä hän kiirehti pois. Äitinsä, koko kansansa -alennusta hän häpesi ja suri, Gojimia hän tunsi vihaavansa tulisemmin -kuin milloinkaan. Kotona hänen täytyi purkaa sydämensä edes Mirjamille, -kun ei muitakaan ollut. - --- Sinäkin kuljit käsikkäin Gojen kanssa! Älä rupea liian likeiseksi! -Kun kissaa silittää, niin se raapii. - -Mirjam tuskin kuulikaan, mitä Haijele sanoi. Yksi ainoa ajatus pyöri -hänen aivoissansa. Ehkä Haijele sen tietäisi, hän joka oli niin paljon -lukenut. - --- Elääkö hän vielä -- se Jeschu? -- kysyi hän muitta selityksittä, -levottomuus kasvoillansa. - --- Mitä? -- Kotvan aikaa viipyi, ennenkuin Haijele oikein käsitti -tarkoituksen. Mutta sitte hän suuttumuksesta punehtuen huudahti: -- -Rohkenetko mainita kirotun nimen? Jimach schemo! [= "Hävitköön hänen -nimensä!"] Vai sellaisia tuo tekopyhä valkonaama sinulle puhuu! Minä -toimitan, että sinä et enää milloinkaan saa laulaa hänen kanssansa... - -Haijelen kiivaus säikähdytti Mirjamin ensin aivan äänettömäksi. Kohta -hän kuitenkin toipui, asettuen puoltansa pitämään. - --- Sinä et olekaan hyvä, sinä olet häijy! En minä tahdo lakata -laulamasta. - --- Tuki siis toverisi huulet, sulje omakin suusi, silmäsi, korvasi ja -sydämesi! -- virkkoi Haijele, joka jo hiukan lauhtui. -- Otho haisch -["Tuo mies" -- tarkoittaa Jeesusta.] oli roisto ja petturi; älä salli -ajatustesi viipyä hänessä. -- - -Haijele väistyi puodista pois, kun näki jonkun ostajan tulevan. Kyllä -hänen kuitenkin täytyi jo ottaa esille kirjansa, muuten hän varmaan -ei jaksaisi kuluttaa tätä päivää loppuun. Hänen henkensä janosi kuin -erämaata kulkevan, janosi lohtua omalle sydämellensä ja päivänpilkettä -kansallensa. - -Kiihkeästi hän sieppasi laatikosta sionistikokousten pöytäkirjoja -ja sitomattoman pakan sanomalehtiä, raivasi pois aamiaisen jäljiltä -vielä pesemättömät astiat ja istui pöydän ääreen, valmiina ahmimaan. -Kiireisen sivusilmäyksen hän kuitenkin heitti noihin astioihin. Ehkä -hänen asiansa olisi ollut auttaa äitiä ja Mirjamia. Mutta ei hän tänne -ollut tullut vanhoja lautasia pesemään... Hänen täytyi nyt saada -lukea. Voisipa hän sitte vaikka palkata jonkun aputytön, sillä rahaa -tarvitsevista juutalaisista ei tässä kaupungissa tosiaankaan mahtanut -puutetta olla... - -Umpimähkään Haijele tempasi erään lehden ja silmäsi sitä. Mitä... mitä -tämä oli? - -"Nasarealainen kohotti juutalaisen siveysopin korkealle, tehden sen -iloiseksi sanomaksi Jumalan valtakunnasta. Hän tahtoi puhdistaa -juutalaisten uskonnon valtiollisten ja kansallisten lisäysten kuonasta -ja säilyttää ainoastaan uskon kirkkaan kullan. Valistunut juutalainen -pitää Nasarealaista yhtenä Israelin suurimmista opettajista." - -Näkikö hän oikein? Juutalainen sionistiko tällä tavalla kirjoitti? - -Ensin Haijele suuttui niin, että oli vähällä repiä koko lehden. Mutta -hämmästys ja uteliaisuus voitti. Ja samalla hän äkkiä tunsi kuin häpeän -pistoksen äskeisestä kiivaasta vastauksesta, jonka hän oli Mirjamille -antanut. - -Tutkia hänen piti, etsiä ja syventyä. Suuret, oudot alat aukenivat -hänen tähyävälle katseellensa. Mitä ne sisälsivätkään? Hän olisi -toivonut voivansa tänä silmänräpäyksenä lentää niiden läpi, ehtiä -äärestä ääreen ja yhtaikaa profeetallisin silmin tunkea niiden -sisimpään. Ja ensi hetkessä hän oli niin malttamaton, että hänen -oli aivan mahdotonta lukea järjestänsä, tyynesti harkiten. Hän vaan -käänteli lehtiä, selaili kirjaa toisensa jälkeen ja luki sanan sieltä, -toisen täältä, poskien hehkuessa innon kuumetulta. - -Näin hän istui, kunnes Mirjam arasti pyysi tilaa päivällisruoalle. -Haijele tuskin oli huomannut hänen tulevan sisällekään. - -Ja koko iltapäivän ja molemmat seuraavatkin päivät Haijele yhä viipyi -kirjojensa ääressä. Joskus hänen tuli kuuma ja hän lähti ulos yksin -kävelemään, mutta äidillensä ja sisarellensa hän ei monta sanaa -lausunut. Poissa he paljon olivatkin, äiti puodissa, Mirjam laulamassa -tai tanssiharjoituksissa. Mutta pari kertaa he kuitenkin puhelivat -keskenänsä Haijelesta: - --- Mitä hän tänne tulikaan, koska hän aina vaan lukee? - --- Niin, niin, ei hän meistä huoli, -- huokasi Rebekka. -- Ylpeä hän on -ja liian ylhäinen. - -Silloin hän muisti, kuinka Haijele esplanaadilla oli rientänyt häntä -auttamaan, ja äidin sydän suli. Ehkä hän ei sentään ylpeä ollutkaan; -ainoastaan sellainen kummallinen ja käsittämätön kuin jo ennen -lapsena... - -Vihdoin sabbatin valmistuspäivän iltana, ennenkuin kolmitähti taivaalle -ilmaantui, Haijele syvään hengähtäen löi kirjat kiinni, pani ne -laatikkoon takaisin ja katseli ympärillensä kuin unesta heräten. Puoti -oli jo varhemmin suljettu, äiti paraikaa otti sabbattileipiä kaapista, -ja Mirjam järjesteli huonetta hiljakseen. Kumpainenkin oli muuttanut -vaatteita. Välimmiten he loivat silmänsä Haijeleen, ikäänkuin jotakin -odottavina. - -Haijele käsitti kohta aseman ja riensi laiminlyötyä korvaamaan. Hän -otti rahaa kukkarostansa ja ojensi sen Mirjamille. -- Joudu, -- hän -kehoitti, -- vielä ennätät noutaa kynttilöitä ja viiniä. - -Ilostuen Mirjam kiirehti ulos, ja sillä välin Haijele valitsi kaapista -juhlapuvun. Kiirettä pidettiin, mutta niinpä oltiinkin ajoissa -valmiit. Täsmälleen kolmetoista ja puoli minuuttia ennen määräaikaa, -jona tähtien piti syttyä, paloi katetulla pöydällä kaksi kirkasta -kynttilää, ja äiti ja Mirjam hartaina kuuntelivat, miten Haijele ne -siunasi rukouskirjan sanoilla. Sitte hän kaatoi viiniä laseihin, -lausui tavallisen viinisiunauksen ja vielä toisen erityisen, joka -valmistuspäivän menoihin kuului. Kaikki ruokarukouksetkin hän tänä -iltana esitti täsmällisesti, täydellisesti alusta loppuun, sekä ennen -ilta-ateriaa että sen jälkeen. Mirjam kuunteli ihmetellen, suurella -kunnioituksella, ja Rebekka itki ilosta. Tällaista hän oli uneksinut -jo ennen Haijelen tuloa, mutta sitte pelännyt pettyneensä. Nyt hänestä -tuntui aivan kuin Israel -- olow hascholom -- vielä olisi elänyt ja -siunannut valmistuspäivän ateriaa, vaikka hän ei koskaan ollutkaan sitä -niin kauniisti tehnyt kuin Haijele tänään. Ei Rebekka tosin voinut -oikein seurata, eikä hän kaikkea ymmärtänytkään, mutta juhlatunnelma -valtasi hänet, ja hänen tyhjäksi jätetty, kärsinyt sydänparkansa oli -onnellisempi kuin vuosikymmeneen. - -Vaan kun illallinen oli korjattu pois, ei Haijele vielä sallinutkaan -ryhtyä vuoteita valmistamaan. Hän istui pöydän päähän, pyysi äitiä -viereensä ja viittasi Mirjamia jakkaralle jalkojensa juureen. Tänä -iltana hän tahtoi puhua heille. - --- Soisin että kuuntelisitte, -- hän lausui hellemmin ja -sydämellisemmin kuin koko kotonaolonsa aikana, -- minä haluaisin kertoa -jotakin, mitä Hesekiel kirjoittaa... - --- Hesekiel! -- huudahti Rebekka, -- onko hän kirjoittanut sinulle? - --- Täti Sliman kun juuri sanoi, että hänen ylihuomenna pitäisi tuoda -nuori rouvansa kotiin, -- lisäsi Mirjam yhtä hämmästyksissään. - -Asema oli niin surullisen naurettava, että Haijele ei edes tullut -kärsimättömäksi -- joka muuten helposti olisi voinut tapahtua. Nyt hän -vain taputti Mirjamin mustaa päätä ja hymyili äidillensä. - --- En tarkoita Hesekiel Slimania, vaan profeetta Hesekieliä. Oletteko -milloinkaan kuulleet hänestä? - -Mirjam pudisti päätänsä; Rebekka tunsi nimen, vaan ei muistanut enempää. - --- No niin, hän oli yksi Israelin suurimmista miehistä, näkijä, jolle -itse Jumala ilmestyksissä osotti tulevia asioita. Kerran Haschêm häntä -talutti ja vei hänet hengessä aukealle kedolle, ja se keto oli täynnä -kuolleita, kuivettuneita luita. - --- Huh, -- sanoi Mirjam. Mutta sekä hänen että Rebekan silmät osottivat -harrasta, jännitettyä mielenkiintoa. - --- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Luuletko näitten luitten tulevan -eläviksi?" Hän vastasi: "Sinä sen tiedät." Silloin Haschêm sanoi: -"Katso, minä annan niihin hengen." Ja samassa kuului salaperäinen, -hiljainen hyminä, luut rupesivat liikkumaan, ne yhtyivät, tuli suonet -ja liha niiden ympärille ja iho päälle; mutta ei niissä vielä henkeä -ollut. Silloin Haschêm käski Hesekielin huutaa: "Näin sanoo Adonai, -Adonai [Jumalan nimi lausutaan kiertäen sanalla Adonai]: sinä henki, -tule tähän neljästä tuulesta ja puhalla näihin kuolleisiin, että he -tulisivat jälleen eläviksi!" Ja Hesekiel huusi Haschêmin sanat, ja -henki tuli. Kuolleet heräsivät elämään ja seisoivat jaloillansa, ja -heitä oli sangen suuri joukko. - -Haijelen silmät säihkyivät, mutta hän näytti kuin uneksivalta. Hänelle -sarasti kaukaa se näky, josta hän kertoi, ja povi aaltoili valtavista -tunteista. Kuuntelijoista ei kumpikaan uskaltanut mitään sanoa; he vaan -kiihkeästi odottivat jatkoa. - --- Ja Haschêm sanoi Hesekielille: "Sinä ihmisen poika, nämä luut ovat -koko Israelin huone. Te sanotte näin: meidän luumme ovat kuivuneet, -meidän toivomme on kadonnut ja me olemme hukassa. Mutta minä avaan -teidän hautanne ja tuon teidät, oman kansani, ulos sieltä ja saatan -teidät Israelin maalle. Ja minä tahdon antaa henkeni teihin, että te -virkootte jälleen. Silloin teidän pitää ymmärtämän, että minä olen -Adonai. Minä sen puhun ja minä sen teen, sanoo Adonai." - -Rebekka ja Mirjam katsoivat ensin toisiinsa, sitte Haijeleen, voimatta -oikein käsittää, mistä oli kysymys. - --- Katsokaa, se on nyt tekeillä, -- alkoi Haijele selittää. -- Juuri -siitä minä olen näinä päivinä lukenut. Löytyy liike nimeltä sionismi, -suuri, mahtava liike, joka tahtoo koota Israelin kaikista maailman -ääristä isien maahan takaisin. Rauhallisesti me valloitamme Kanaanin -maan ja omistamme perinnön, joka meille kuuluu, sillä Jumala kulkee -edellämme ja antaa sen meille. Silloin kuolleet luut yhtyvät, niinkuin -profeetan näyssä. Ennustukset toteutuvat, aika on läsnä. - --- Ja mistä tulee henki? -- kysyi Mirjam, joka oli tarkasti kuunnellut -ja rupesi hämärästi tajuamaan jotakin. - --- Henki -- niin... - -Haijele ei tietänyt, pitikö hänen vastata. Hän oli aikonut tähän -lopettaa kertomuksensa, sillä pitemmälle hän ei olettanut kuulijaansa -käsityskyvyn riittävän. Siinä oli kyllin miettimistä ja punnitsemista -hänelle itselleenkin. Mutta Mirjamin silmät olivat itsepäisesti häneen -luotuina, niin että jotakin täytyi sanoa. - --- Emme tiedä sitä vielä, sen Jumala lähettää. Meidän tehtävämme on -koota kansa ja valmistaa hengen tietä. Siihen minäkin tahdon elämäni -uhrata. Ja nyt -- rukoilkaamme yhdessä... - -Se oli ihmeellinen rukous. Kuta pitemmälle Haijele ehti, sitä -hämmästyneempinä Rebekka ja Mirjam kuuntelivat. Löytyikö sellaista -todellakin rukouskirjassa? Heille melkein tuli pelko, sillä tuntui kuin -pyhä, voimakas Adonai, josta Haijele oli puhunut äsken, olisi ollut -aivan lähellä kuuntelemassa ja katsellut heitä. - -Pois olikin Haijele joutunut rukouskirjan sanoista. Palavasti hän pyysi -vapautusta vankeuden maasta ja henkeä ylhäältä... - --- Adonai, Adonai, auta kansaasi! Käännä vankeutemme kuin virrat -etelässä! Lähetä henkesi kaiken lihan yli! Adonai, Adonai, kokoa -kuolleet luut ja tee ne eläviksi! Omein w'omein! ["Aamen, niin -tapahtukoon!"] - -Mutta yöllä hän kauvan valvoi vuoteellansa, miettien kysymystä, -jonka Mirjam lapsellisen uteliaana oli lausunut, mutta joka hänelle -itsellensä oli elinkysymys. Miten tuli valmistaa hengen tietä -- niin, -mitä oli tuo henki? - --- Se on samaa kuin kansallishenki, vapaus ja suuruus, -- vastasivat -monet sionistit. -- Ei, se on kuuliaisuuden henki, -- väittivät -toiset. -- Se on uusi lainmukaisuus ja täydellinen Thoran ja Talmudin -pienimpäinkin sääntöjen noudattaminen. -- Jumalan Henki se on, -- -sanoivat taas toiset, -- uskonnollisuus, vaan ei orjuuden painava ies. -Se on puhdistus noista lain lisäyksistä, jotka meitä raskauttavat. Se -on palaaminen uskoon, siihen opinmuotoon, jota Nasarealainen esitti. --- Ei se ole oppi, vaan persoona, -- vakuuttivat vihdoin muutamat. -- -Messias tulee ja hänen kanssansa Hengen vuodatus määrää vailla. Silloin -maa on täynnä Herran tuntoa kuin vetten peittämä meri... - --- Niin, ja silloin Aaronin kukoistava sauva on löytynyt, -- jatkoi -Haijele ajatuksiansa. - -Mutta mikä noista monista luuloista oli oikea? - -Uusi lainkuuliaisuus -- se vastasi kokonaan hänen entisiä unelmiansa. -Eikä se kuitenkaan nyt häntä tyydyttänyt. Tutkia hänen täytyi yhä, -verrata avoimin mielin kaikkia eri mahdollisuuksia. Paitsi tuota yhtä -järjetöntä, joka Nasarealaisesta houraili... - -Sehän se häntä ensin niin suunnattomasti oli hämmästyttänyt. Mutta -tarkemmin ajatellen ei ollut mikään kumma, että juutalaistenkin -joukossa löytyi haaveilevia houkkioita. Se oli vaan luonnollinen -seuraus liian läheisestä yhteydestä Gojimin kanssa. Ei ollut ihme, että -heidän vaikutuksensa hiipi uskonnonkin alalle kuin salainen myrkky. -Mitä ulkokullatun kaunista otho haisch lieneekään opettanut -- petturi -hän kuitenkin oli, koska teki itsensä Israelin Messiaaksi. Ja silloin -ei kannattanut vaivata itseänsä ottamalla hänen puheistansakaan selkoa. - -Vihdoin Haijele ei jaksanut enää. -- Niin, jääköön kaikki hänen -haltuunsa, joka voimakkaalla käsivarrella toi Israelin Egyptin maalta -ja Baabelin vankeudesta... Adonai, Adonai, muista kansaasi... - -Se rukous sydämessä hän nukkui, kun keskiyö jo aikaa oli ohitse. - -Mutta toisena aamuna hän kuitenkin ensimmäisenä oli jälleen liikkeellä. -Tänäänhän oli Jumalan päivä, synagoogan päivä. Vihdoinkin hän nyt saisi -hartaan halunsa toteuttaa. - -Hyvissä ajoin ennen yhdeksää Haijele jo käveli Mirjamin kanssa pitkän -sillan yli. Hän oli ajatuksiin vaipunut eikä kiinnittänyt huomiota -vastaantulijoihin. Mirjam sitävastoin kyllä näki, että vaaleaverinen, -hoikka nuorukainen sillalla kulki ohitse ja nosti lakkia. Punastuen hän -vastasi tervehdykseen ujolla kumarruksella ja kaikkein viehättävimmällä -hymyllänsä. - -Herra Kaisla se oli. Ei Mirjam häntä enää pelännyt, koska hän oli -Soinnun veli ja niin kohtelias ja hyvän näköinen. Kaksi kertaa hän oli -nähnyt hänet ensi kohtaamisen jälkeen. Toisella kertaa herra Kaisla -ainoastaan tervehti niinkuin nytkin, mutta olihan sekin jo hyvin -ystävällistä... Vaan eilen hän liittyi seuraan, kun Mirjam Soinnun -kanssa palasi laulamasta. Koko tien he puhelivat, ja Mirjamin oli kovin -hauska, eikä vaaraa mitään, sillä nyt ei ollenkaan mainittu tuota pahaa -nimeä, josta Haijele ja kaikki muut varoittivat. - -Kummallista sentään, että Sointu rakasti semmoista huonoa ihmistä kuin -se Nasarealainen -- Sointu, joka oli niin hyvä kuin enkeli ja jolla oli -niin herttainen velikin! Tietysti se oli suuri synti, koska Haijele -niin sanoi -- mutta Mirjam ei voinut sitä estää, että hänen teki -kovasti mieli kuitenkin vielä kerran kysyä Soinnulta tuosta miehestä... - -Mutta jopa oltiin matkan perillä, vanhan lauta-aidan luona, johon -oli avattu kapea, matala portti. Nousten muutamia porrasaskelia he -tulivat suljetulle, epäsäännölliselle ja maanlaadun puolesta hyvin -epätasaiselle kentälle tai pihalle. Eräällä törmällä lapsiparvi -isoäänisenä koetteli kelkkojansa; toista vieremää pitkin likavesi -puroina valui alas, arvatenkin vaatteiden pesun jäljiltä, koska pitkä -nuorallinen paitoja riippui sivullapäin. - -Haijele katseli kummastuneena ympärilleen. Minne Mirjam häntä veikään? - -Kuin vastaukseksi tämä lausui: -- Siinä se nyt on. Taisimme tulla liian -varhain. - --- Mi... missä? Ethän tarkoita --? - -Haijelen sydän tuntui tuskasta seisattuvan. Hän tuijotti pihan perällä -olevaa puurakennusta, joka oli kuin rappeutunut vaunuvaja tai jotain -senkaltaista. Sen edessä oli luminen töyräs, joka liukkaasti vietti -vasemmalle, mutta polkua ei nimeksikään. - --- Niin, kyllä se on synagooga. - -Eteinen tuskin ansaitsi nimeänsä. Siitä kapeat, jyrkät portaat johtivat -ylös. - --- Tänne meidän tulee mennä, -- opasti Mirjam. Ja hänen sanansa -vahvisti mustapartainen mies, nähtävästi isännöitsijä, joka pisti -päänsä "isosta" ovesta ja viittasi neitosia siitä pois, "yläkerran" -portaita kohti. - --- Eikö tämä ole erehdys? -- kysyi Haijele vielä kerran, nähdessään -ylhäällä oven vieressä pitkän luudan ja kumolleen kaadetun saavin. - --- Ei -- katsos, seurakunnan vaivaiset oleskelevat täällä ylhäällä -- -kaksi köyhää vaimoa, jotka saavat asua ilmaiseen. - -Mirjamin mielestä siinä ei ollut mitään outoa. Hän avasi oven, ja he -astuivat kapeaan, hämärään ullakkohuoneeseen. Haijelen katse kiersi -silmänräpäyksessä koko tämän vähäisen alan. Kahdessa nurkassa oli -makuuvaatteita, yhdessä ruoka-astioita. Muuten siellä oli ainoastaan -kaappi, pöytä, pari maalaamatonta penkkiä -- tai lienevätkö olleet -niin vanhat, että maali oli kulunut pois -- sekä kaikenlaista -järjestämätöntä sälyä, likaisia rättejä ynnä muuta. Muutama pieni -lasiruutu oli tämän huoneen ja synagoogan salin väliseinässä, ja niiden -luona seisoi kaksi ijäkästä, kehnosti puettua naista. He käänsivät -päätänsä, kun kuulivat oven käyvän, tervehtivät ja siirtyivät pois -penkin edestä, joka oli asetettu ruutujen kohdalle. - -Haijele vapisi mielenliikutuksesta. Tämä oli siis naisten paikka! Tämä -oli osa juutalaisten synagoogasta! - -Alhaalla ei vielä ollut kuin pari henkeä. Hänellä oli hyvää aikaa -katsella sinne. Tahraiset seinäpaperit, vanhat penkit, likainen -käsiliina oven suussa... Mutta lakikäärön säilytyspaikka näytti -kuitenkin juhlalliselta salaperäisine verhoineen, ja rukoilijat -seisoivat hartaina paikoillansa. - -Oi heitä raukkoja... Kyllä he varmaan olisivat parempaa tahtoneet, -mutta mistä ottaa köyhyydessä ja kurjuudessa... - -Pitkän odotuksen jälkeen menot vihdoinkin voivat alkaa, kun kymmenen -miestä oli saapunut. Ainakin puoli tuntia oli kulunut yli määräajan. -Mutta sitte kertyikin väkeä runsaasti, jotta pieni sali kokonaan -täyttyi. Naisia ei tullut lisäksi ullakkohuoneeseen muita kuin rouva -Sliman, joka oli hyvin uskollinen kirkonkävijä. - --- Täällä on niin huonoa, -- sanoi hän Haijelelle kuin anteeksi -pyytäen. -- Ajatelkaa, kun Jom Kippurina täytyy koko päivä istua täällä -kuumuudessa ilman ruokaa! Viime kerralla minä jouduin sängyn omaksi. -Kyllä me jo keräämme rahaa uutta kirkkoa varten -- mutta tiesi koska se -saadaan... - -Haijele vaan huokasi vastaukseksi. - -Ei kuorolaulua, ei mitään saarnaa... Ja niin heikosti ääni kuului -tänne ylös, että Haijele vaivoin saattoi seurata. Kerran hän vilkaisi -Mirjamiin, jolla oli isävainajan vanha rukouskirja avoinna helmassansa. -Tyttö katseli sitä vakavan näköisenä, mutta, se oli nurinpäin. - -Haijele ei voinut yhtyä kiitosrukouksiin; ne tuntuivat vihlovalta -ivalta. Alennuksen tuskanmalja läikkyi jo yli reunojensa. Hän purskahti -haikeaan, hillittömään itkuun. - -Vihdoin hän hiukan tyyntyi, avasi kirjansa ja alkoi kiihkeästi -rukoilla, huolimatta siitä, mihin asti alhaalla salissa oli ehditty: - ---"Katso kurjuutemme puoleen, aja asiaamme, vapahda meidät pian, -kunniasi tähden! Paranna meitä, niin olemme parannetut, auta, niin -olemme autetut! Sillä sinä olet armahtava lääkäri. Ole siunattu, -Adonai, sinä, joka teet Israelin terveeksi jälleen!" - -"Anna vapautemme suuren pasuunan soida! Nosta lippu ja yhdistä -hajoitetut! Tuo meidät maan neljältä kulmalta kokoon! Ole siunattu, -Adonai, sinä, joka ahdistetun kansasi Israelin yhdistät jälleen!" - -Sitte hän nousi, sanoen Mirjamille: -- Tule, me lähdemme kotiin. - -Tuska oli raivonnut hänen rinnassansa, mutta nyt hän oli -rauhallinen. Kasvoilla ei enää kuvastunut muuta kuin lujaa tahtoa ja -päättäväisyyttä. Hän tiesi nyt ohjelmansa. Yksi oli nykyhetken tehtävä, -miten sitte muodostuikin lopullinen pelastustie: kansa oli nostettava, -herätettävä palavaan koti-ikävään, koottava hartaaseen työhön yhteisen -suuren päämäärän, isien maahan palaamisen toteuttamiseksi. Se oli -ensimmäinen askel ylös alennuksesta. - -Haijele muisti, miten hän ennen lapsena oli unelmoinut Jerusalemin -valloittamista. Ehkä siitä tulisi todellisuus, ehkä hän saisikin vielä -juhlajoukossa kulkea sisään Siioniin... - -Kun he saapuivat kotiin, oli Rebekka vastassa, ojentaen Haijelelle -kirjeen. - --- Se on varmaan sedältäsi, -- arveli Mirjam. -- Eikös ollut harmi, kun -se sattui schabesina tulemaan! Nyt et saa avata sitä. - --- Viedään talonmiehelle, -- ehdotteli Rebekka. -- Hän on Goi, kyllä -hän avaa. - -Mutta Haijele ei heidän tuumiansa kuunnellut. Hänen sydämensä alkoi -kiivaasti sykkiä, kun hän näki päällekirjoituksen. Käsiala oli Ruubenin. - -Kyllä Haijele sabbattisääntöihin pani arvoa, mutta liika on liikaa. -Kuitenkin hän pisti kalliin kirjeen koskematta taskuunsa. Ei hän -avaamista arkaillut, vaan uteliaita katseita. - -Vihdoin jäätyänsä yksin hän kuumeisella kiireellä riisti kuoren rikki -ja luki silmin, jotka janoisina imivät sisällyksen: - --- "Haijele, rakkaimpani! Luulin ymmärtäneeni sinut siten, että -rohkenen tämän kirjeen lähettää. Jos erehdyn, niin anna anteeksi! - -"Kun karkoitit minut luotasi, aleni aurinkoni; kun lähdit, olisi se -yöhön laskeutunut, ellei silmiesi katse erohetkellä olisi jättänyt -toivon hohdetta taivaalleni. Haijele -- saanko vielä nähdä aurinkoni -täydessä kirkkaudessansa? - -"Minä tahdon tunnustaa sinulle sen, mitä jo aioin sanoa silloin, kun -turhaan pyrin luoksesi. En ollut mies, sillä juomingeista etsin -epätoivooni lohdutusta. Sen kauhean yön muisto avasi silmäni. Minun -täytyi inhota sekä itseäni että seuraa, jossa olin ollut. Se kansa, -jota sinä vihasit, kävi vastenmieliseksi minullekin, ja se piiri, johon -sinä et tahtonut kuulua, muuttui tyhjäksi sydämelleni. - -"Kaikki näyttää ihan toiselta, kun aurinko alenee... - -"Ensimmäisenä sabbattina lähtösi jälkeen menin synagoogaan, jonka ovia -en ollut avannut sitte kuin poikana. Mutta muodolliset menot eivät -minua miellyttäneet enempää kuin ennenkään -- muuta en voi sanoa, sillä -tahdon olla rehellinen. Kuulin sitte sedältäsi, että olit ruvennut -sionismia tutkimaan, ja minä lähdin kuulemaan sionistipuheita, joille -tähän asti olin olkapäitäni kohottanut. Siellä sydämeni lämpeni -- -mistä syystä, en tiedä. - -"Aateko sen teki, vaiko esittäjän kaunopuheisuus, vai tieto, että -sinä kenties paraikaa mietit samoja asioita -- päätä itse, minun -arvostelukykyni on poissa. En tiedä enää mitään -- mutta anna minulle -lupa, ja ensi laivalla olen luonasi!" - -Riemusta värähtäen Haijele painoi kirjeen sydäntänsä vasten. Mutta -samassa kirkas kyynel vierähti poskelle. - --- Ei niin, ei niin, rakkaani, -- hän kuiskasi. -- Meidän täytyy vielä -odottaa. Sinä et tule, vaan minä palaan. Rakkautesi Israeliin on vasta -silmikolla; sen täytyy kukkaan puhjeta. Silloin on hetki tullut, ja me -käymme yhtyneinä kypsyttämään hedelmää kansallemme. - - - - -IV - -TÄHTI-ILTOJA - - -Pakkanen paukkui nurkissa ja taivas loisti ja leimahteli lukemattomin -tähtivalkein, kun Mirjam issikalla ajoi palokunnantalolle. Äidin ja -Haijelen piti myöhemmin tulla, mutta yön keijukaisten kuningatar ei -voinut heitä odottaa. - -Sykkivin sydämin hän sivuhuoneessa pukeutui kiiltoharsoihinsa. Tummat -kiharat laskettiin valloillensa ja tähtikoriste kiinnitettiin otsalle. -Kainona ja ihanana hän siinä seisoi keveäverhoisten lasten keskellä, -jotka muodostivat hänen keijukaisparvensa. - -Vähitellen sali täyttyi. Juutalaisia oli enin osa, se kohta ilmeni -kasvonpiirteistä, mutta sieltä täältä vilkkui joku vaaleampikin pää. -Mikä lieneekin helsinkiläisiä houkutellut -- uteliaisuusko vai kaunis -ohjelma. -- Herroilla oli hännystakit, kiiltävät rintamukset ja -valkoiset kaulahuivit; juutalainen naismaailma loisti kuin kukkatarha -mitä kirjavimmissa ja heleimmissä väreissä. Vaan kun Haijele ohjelman -jo aljettua uljasryhtisenä ilmaantui käytävälle tummanpunaisessa -samettipuvussaan, säkenöivin kaulakoristein ja hiusneuloin, silloin -kaikki muu koreus vaipui varjoon, suhina kävi yli salin, ja laulajatar -parka sai hetken aikaa kuuroille korville tulkita sävelten salaisuuksia. - -Eräässä nurkassa istui Esko Kaisla puolittain pylvään varjostamana. -Ensin hän huvitettuna katseli ympärillensä, sitte muuttui -välinpitämättömäksi ja hajamieliseksi, haukotteli ja katsoi kelloansa. -Eikö tuo laulu ja soitto jo loppunutkaan? - -Vihdoinkin! - -Ihmiset alkoivat nousta paikoiltansa, tuoleja työnnettiin syrjään, -ja soristen koko yleisö tunkeusi eteenpäin, päästäksensä niin -lähelle lavaa kuin suinkin. Lamput sammuivat; ainoastaan eriväriset, -haaveelliset valojuovat värehtivät taustalla. Jo aukeni ovi, ja -keijukaisten parvi liiteli sisälle. - -Esko katsoi viehättävää näkyä kuin lumouksen vallassa. Oi tuota yön -ihanaa kuningatarta! Joka ilme oli sanoin selittämätöntä suloa, joka -liike hienointa runoutta. Tämän vuoksi kyllä kannatti ikävystyneenä -odottaa kokonainen pitkä ilta. - -Kolmeen kertaan oli baletti esitettävä yleisön myrskyisestä pyynnöstä. -Haijelekin oli ihastunut, ja Rebekka, joka tänään oli oikein rouvan -asussa, tunsi sydämensä paisuvan äidillisestä ylpeydestä. Tässähän -istui hänen rinnallansa toinen tytär, jonka komeus oli vetänyt kaikkien -huomion puoleensa, ja tuossa toinen kiepsahteli niin kauniisti, että -ihmiset olivat vallan hulluina hurmauksesta. - -Rebekka ei hennonut lähteä pois vielä ohjelman loputtuakaan, yleisen -tanssin alkaessa. Nythän paraiten sopi nähdä, kuinka hänen tyttärensä -kelpasivat nuorille miehille. - -Naftali Junker, lyhyt, paksu, rasvaviiksinen kauppapalvelija, kumarsi -heti Haijelelle, mutta sai kieltävän vastauksen, samoin kuin kolme -seuraavaakin, jotka tulivat häntä pyytämään tanssiin. Vähät hän välitti -heidän loukkaantumisestansa ja äidin mielipahasta. Hän vetäytyi -pois uudistamaan tuttavuutta Ruubenin sisaren Rachelin kanssa, joka -sievänä ja tyytyväisenä istui Hesekielinsä rinnalla, nyt ensi kertaa -näyttäytyen uudelle seurapiirillensä. Mutta pian vietiin pikku rouvakin -tanssin pyörteeseen. Silloin Haijele siirtyi vielä syrjemmälle, yksin -erilleen. - -Miksi hän ei tanssinut? Niin, olihan siinä oikkua ja ylimielisyyttäkin -mukana; tuntui hauskalta näin asettua ikäänkuin muita korkeammalle. -Mutta ei tanssi häntä nyt todella huvittanutkaan. Kenties, jos Ruuben -olisi astunut yli lattian... - -Oh, taaskin! Vielä kerran hänen siis täytyi huomata itsensä -nöyryyttävällä tavalla ympäristönsä veroiseksi, kun pohjemmalle -mentiin... - -Ei, ei, ei. - -Hän ei tahtonut, hän ei voinut alentua noiden ajattelemattomien, -lepertelevien ihmisten kannalle, jotka meluavan soiton tahdissa -pyörivät ympäri salia. Tämänkin he olivat Gojimilta oppineet. Sillä -toista oli tanssi muinoin, kun Israelin immet karkeloin ja kantelein -lähtivät voittoisaa Daavid kuningasta kunnioittamaan... - -Unohdettu, unohdettu oli isien mieliala: "Baabelin virtain luona -me istuimme ja itkimme, koska Siionia muistelimme." Ei kukaan -täällä Siionia ikävöinnyt... Ei muut kuin hän, joka tunsi sydämensä -polttavasta kaihosta ja tuskasta nääntyvän... - --- Voi minua, ellen tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni! -- - -Juuri samassa Mirjam pyörähti hänen ohitsensa. Kenen käsivarrella -hän lepäsi? Valkotukkaisen nuorukaisen, joka ei voinut olla mikään -juutalainen. Ilmetty Goi! Ja Mirjamin silmät säteilivät ja posket -hehkuivat, ja keltaisen silkkipuseron leveät pitsit löyhyivät pilvenä -ympärillä. - -Haijelen katse synkistyi. Onneksi Goi oli tanssinut loppuun, ja nuori -juutalaispoika tuli viemään Mirjamia lattialle jälleen. - -Kotiin Haijele halusi. Mitäpä hän täällä? -- Rebekka myös olisi jo -ollut valmis tulemaan, mutta vaikea oli jättää Mirjamia yksin ja yhtä -vaikea keskeyttää hänen iloansa. - --- Lähtekää vaan rauhassa, -- nyökkäsi rouva Sliman hyväntahtoisesti. --- Minä kumminkin viivyn täällä loppuun asti, koska olen -toimikuntalainen. Kyllä minä hänestä huolen pidän. -- - -Ja yön tunnit kuluivat, ja yhä nuoriso tanssi. Soitettiin valssin -säveltä. Jälleen liiteli Mirjam Eskon käsivarrella. - --- Oi, kun tämän jo täytyy loppua, -- hän kuiskasi. -- Rouva Sliman -sanoi äsken, että nyt soi viimeinen valssi. - --- Saanko sitte saattaa teidät kotiin? - --- En tiedä... Mirjam oli hätäyksissään ja kuitenkin niin onnellinen. -Nopeasti hän teki päätöksen, rohkeampana kuin milloinkaan ennen. -- -Tulkaa... mutta mennään heti, pujahdetaan nyt tästä... Muuten rouva -Sliman tulee! - -He olivat juuri eteisen oven kohdalla. Esko kumarsi, laski hänen -kätensä irti, ja he katosivat salista. - -Yhä loisti ja leimusi taivas, kun he ulos ennättivät. - --- Niin kirkkaita tähtiä! -- sanoi Mirjam. - --- Minä tiedän kaksi tähteä, joiden valo on vielä kirkkaampi, -- -vastasi Esko, katsoen hänen silmiinsä. - -Sitte he kulkivat pitkän aikaa äänettöminä. Yhtäkkiä Mirjam löi kätensä -yhteen. - --- Voi, voi, koko vaatemyttyni jäi ottamatta korjuun! - --- Ottakoon rouva Sliman sen, kun ei hän teitä saanut, -- hymyili Esko. -Ja Mirjamkin rauhoittui, nauraen omalle pelästyksellensä. Nyt rupesi -puhelu luonnollisemmin sujumaan. Mutta matka oli liian lyhyt; oltiin jo -perillä. - --- Milloin saan tavata teidät jälleen? -- kysyi Esko portilla. - --- Ei ole tanssiaisia enää, -- huokasi Mirjam. - --- Minä lähden ehkä jo viikon lopulla pois. Ystäväni ylioppilas -Marjamaa on pyytänyt minua kotiinsa. Näettekö, maalla on helpompi lukea -tenttiä, ja minä aion keväällä valmistua... - -Mirjam kävi alakuloiseksi, mutta ei rohjennut mitään puhua. Vihdoin -hän kumminkin kysyi, jotakin sanoaksensa: -- Ettekö tekin ole maalta -kotoisin? - --- Olen kyllä, mutta sinne on pitkä junamatka ja vielä penikulmittain -ajettavaa. Koetan ennen joulua saada estetiikan suoritetuksi, ja -sentähden on pysytteleminen lähempänä Helsinkiä. - -Mirjam ei tietänyt, mitä estetiikka olikaan. Taas he vaikenivat, -seisoen yhä paikallansa. - --- Neiti Mirjam, -- virkkoi Esko vihdoin, tarttuen hänen käteensä, -- -olenko liian rohkea, jos pyydän, että huomisiltana kello kahdeksan -kohtaisitte minut Heikin esplanaadin päässä? - --- En tiedä voinko, -- kuiskasi Mirjam, sydämen sykkiessä melkein -kuuluvasti. - --- Mutta enhän minä saata teidän kodissanne käydä... - --- Minä tulen, -- vastasi tyttö silloin kiireisesti, ikäänkuin omaa -ääntänsä pelästyen. -- Hyvää yötä! - -Rebekka heräsi hänen astuessaan sisälle. -- Miten pääsit kotiin? -- hän -kysyi. -- Tulitko Gietel Slimanin kanssa? - -Mirjam oli pulassa, mutta hänen aivonsa toimivat tavattoman sukkelasti -tänä iltana. - --- Kyllä hän sinne vielä jäi, -- hän vastasi. -- Minä lähdin yksin -issikalla. - -Siihen Rebekka tyytyi, ja pian oli huoneessa hiljaista jälleen. - -Mutta koko toisen päivän Mirjam oli kuin huumeessa. Eilinen menestys, -valvottu yö, kävely tähtien loistossa ja vihdoin täksi illaksi annettu -lupaus -- kaikki pyöri hänen päässänsä järjestämättömänä sekamelskana. -Hetkittäin hän tunsi hirveätä rauhattomuutta. Mitä sanoisivat äiti -ja varsinkin Haijele, jos he tietäisivät --? Ehkä hän olikin tehnyt -suuren synnin, kun antautui Goin kanssa asioihin... Vaan tämä oli niin -ihmeellistä, niin kiehtovaa ja autuasta, ettei sitä jaksanut vastustaa --- eikä tahtonutkaan... - -Mitä sitte oikeastaan oli tapahtunut? Kuinka se oli käynyt? Ei hän -käsittänyt mitään, mutta tuntui ihan kuin jotain uutta olisi herännyt -hänen sielussaan, niinkuin olisi puhjennut jotain keväistä, joka -olemassaolostaan riemuitsi, mutta samalla janosi ja pyysi kasvamista. -Ja kaikki se ihana ja ihmeellinen liittyi häneen -- tuohon vieraaseen, -jonka näkemistä Mirjam pelkäsi ja odotti ja ikävöi... - - * * * * * - -Taas he kulkivat tähtien tuikkeessa, illan hiljaisuudessa. Töölön -tiellä ei ollut pelkoa tuttavain tapaamisesta, vaikka vielä olikin -ihmisten liikkumisaika. - --- Mirjam, sinä yön ihana keijunen, sinä minun tähtivaloni... - --- Oi Esko, onko se ihan totta? Kuinka voin ymmärtää, että sinä minua -rakastat? - --- Kuinka voisin olla rakastamatta, kun olen silmiisi katsonut? - --- Mutta minä pelkään, Esko! Sinä olet kristitty. - --- Emme sitä ajattele. Me olemme yhtä rakkaudessa. - --- En uskalla puhua äidille ja Haijele sisarelleni. Mitä he -tekisivätkään minulle... - --- Eihän heidän sitä tarvitse tietää. - --- Kuinka me muuten menemme naimisiin? - -Kysymys sai Eskon säpsähtämään. -- Älä huolehdi, -- hän sanoi -hätäisesti, itsekin levottomana, -- se kyllä aikanaan selvenee. Nyt -emme muista muuta kuin nuoren lempemme onnea!... - -Vielä toisenakin iltana Mirjam pääsi epäilystä herättämättä pujahtamaan -kadulle. Kolmas oli perjantai, valmistuspäivä. Kun hän silloin vasta -myöhäiseen palasi, oli Rebekka levottoman näköinen ja Haijelen muoto -tuhoa ennustava. - --- Missä olit? -- hän kysyi ankarin katsein. - --- Ulkona vaan... Oli niin kaunis ilta. - --- Mirjam, tahdotko sanoa, että kävelit kaksi tuntia yksinäsi pitkin -katuja? - --- Eeva Peritz oli kanssani, -- vastasi hän vikkelästi. - -Silloin Haijele asettui hänen eteensä synkkänä ja uhkaavana. - --- Sinä valehtelet! Eeva Peritz kävi äsken asialla luonamme. - -Mirjam säikähti. Voi hirmuista, mikä tässä tulisikaan neuvoksi? - --- Sano, missä olit ja kenen kanssa! - --- Minä... minä tapasin sattumalta Sointu Kaislan ja unohduin hänen -kanssaan puhelemaan... Antakaa anteeksi! Minä niin pelkäsin kertoa -sitä, kun Haijele ei pidä hänestä... Mutta emme me sanallakaan -maininneet Nasarealaista... - -Mirjam ei itsekään ymmärtänyt, kuinka hän sen niin pian keksi. Selitys -tuntui luonnolliselta, ja hän huomasi heti, että hänen oli onnistunut -pettää sisarensa, niin viisas kuin tämä olikin. - --- Vai niin. Sinulla näkyy olevan ihmeellinen taipumus Gojimin puoleen, -mutta se on juurrutettava pois, sen minä sanon sinulle. Ja tiedätkö, -kuinka suuren synnin sinä teit äsken? Tiedätkö, että isien pahat teot -tulevat lasten päälle? Jumalan kostava käsi kohtasi meidän isäämme -- - --- Olow hascholom, -- mumisi Rebekka, joka kauhistuneena kuunteli -Haijelen saarnaa. Hän muisti, kuinka hän itsekin usein oli ostajia -puijannut. - --- ... sentähden, että hän oli petoksen ja valheen pauloihin -kietoutunut. Mirjam, varo itseäsi! - -Mirjam itki ja vapisi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei -Haijele asian todellista laitaa tietänyt. Mitä olisikaan siitä -seurannut? Voi kauheata! -- Jospa Haijele pian menisi matkoihinsa. -Äidin kanssa kyllä sentään jollakin tavoin tulisi toimeen. - -Ikäänkuin Mirjamin toiveiden toteuttamiseksi tapahtuikin, että Haijele -toisena päivänä, sabbattina, alkoi puhua lähtöhankkeistansa. Hän -oli äsken saapuneesta lehdestä lukenut, että noin kuukauden perästä -sionistit aikoivat pitää kongressin Baaselissa. Kysymys oli hänelle nyt -niin tärkeä, että kaikki muut näkökohdat saivat sen tieltä väistyä. Jos -hän parin viikon kuluttua matkustaisi, ehtisi hän pikimältään käväistä -kotonakin Leipzigissä. - --- Ehkä saan sieltä Ruubenin mukaani, -- hän ajatteli itsekseen. - --- Hyvä, hyvä, että hän menee! -- riemuitsi Mirjam sydämessänsä. Vaan -samassa hän syvään huokasi. Oikeastaan tämä lähtö tuli liian myöhään; -silloinhan Eskokin jo aikaa oli mennyt, eikä enää ollut mahdollisuutta -ihaniin iltakävelyihin. - -Eskon matka oli siirtynyt tiistaihin. Sabbattina heidän ei pitänyt -kohdata toisiansa, niin oli varovaisuuden vuoksi päätetty. Vaan -sunnuntai-iltana Mirjam tuskallisen rauhattomuuden vallassa vahti -ulospääsyn tilaisuutta. Ei mitään toivoa! Äiti kärsi hampaankolotusta -ja Haijele kirjoitti kirjettä; päiviksi hankittu aputyttö, muuan pieni -Ester, oli jo lähtenyt kotiinsa. Jos Mirjam olisi liikahtanutkaan -padan äärestä, olisi neljä silmää heti iskeytynyt häneen. Kerran hän -kuitenkin pääsi päällysvaatteitta portille saakka. Siinä hän värjyi -pakkasessa, toivoen Eskon kulkevan ohi, mutta häntä ei kuulunut. -Varmaan hän vuotteli kadun päässä, kuten oli määrä. Ja Mirjamin täytyi -palata tyhjin toimin, ikävissään ja huolissaan siitä, mitä Esko hänestä -nyt ajatteli, kun turhaan sai odottaa. - -Onneksi Mirjamilla oli hyvä toivo seuraavan illan suhteen -- viimeisen, -jonka Esko vietti kaupungissa. Hänellä oli laulutunti iltapäivällä, ja -sen jälkeen sopi jättäytyä ulos. Voi, voi, kunpa vaan tuo ilkeä Haijele -ei mitään esteitä laittaisi... - - * * * * * - -Soinnun mieleen oli juolahtanut tulla laulutoveriansa noutamaan, ja -Haijele loi heihin tyytymättömän katseen, jota seurasi vakava muistutus -Mirjamille. - --- Tule täsmällisesti kotiin! Sinua tarvitaan, sillä Rachel Sliman -lupasi illalla käydä luonamme. - -Mirjam oli ollut suuressa mielenjännityksessä, ja Haijelen käskevä ääni -kiihotti häntä vielä enemmän. Sanoilla hän ei kuitenkaan uskaltanut -vastustaa, mutta mielessään hän ei tällä kertaa epäillyt. Hänen täytyi -tavata Esko, hänen täytyi saada vielä muutama onnen hetki ennen eron -ikävää. Kävi sitte kuinka kävi! - --- Kylläpä tänään on kylmä, -- sanoi Sointu, kun he tulivat kadulle, ja -nosti kauluksen korvillensa. - --- Talvi on aikainen, -- virkkoi Mirjam koneellisesti, ajatukset muissa -maailmoissa. - --- Minäpä näin viime yönä unta kesästä ja kukkasista, -- kertoi Sointu. --- Mutta kesä ei ollut Suomen kesä, ja kukat olivat kauniimpia kuin -täällä. - -Mirjam piti saduista ja alkoi kiinnittää huomiota Soinnun puheeseen. -- -Juttele koko unesi, -- hän pyysi. - --- Ei siinä juuri enempää ollutkaan. Näin vaan kedon, joka oli täynnä -korkeita valkoisia liljoja. Minä kuljin niiden keskellä yhtä valkeassa -puvussa kuin nekin ja soitin pientä hopeaharppua. Ympärilläni kuului -vieno laulu -- siihen heräsin. - --- Missä se keto oli? - --- Taivaan tarhoissa, -- vastasi Sointu kyyneltyvin silmin. - -Mirjam katsoi häneen aralla hämmästyksellä. - --- Miksi sinä itket? -- hän kysyi niin hiljaa, kuin olisi pelännyt -häiritsevänsä. - --- Enhän minä itke... mutta minun tuli jälleen niin ikävä sinne ylös... - --- Mitä sinä tarkoitat? - --- Niin, näetkö Mirjam, kyllä täällä maan päälläkin on ihanaa, mutta -minusta tuntuu toisinaan, ikäänkuin kulkisin vieraassa metsässä -ja kaipaisin kotiin. Enkä minä oikein sovi tänne; kaikkeen olen -liian heikko. Koulussa en voinut käydä vuottakaan. Sitte olen vaan -hyvin hitaasti lukenut kotona isän tai opettajattaren johdolla ja -aina välimmiten ottanut laulutunteja. Musiikkiopistoon olisin niin -mielelläni mennyt, mutta lääkäri sanoi, että se rasittaisi liikaa. -Nyt olen taas vähän aikaa saanut koetteeksi laulaa, ja kaikki jo heti -väittävät, että olen käynyt siitä heikoksi ja kalpeaksi... - --- Kalpea sinä oletkin tavallisesti, mutta nyt poskesi punoittavat. - --- Sen tekee pakkanen, -- virkkoi Sointu. Ääni soi pirteältä, mutta -kaihoisa katse viipyi yhä silmissä. - -Hetken he olivat ääneti. Sitte Mirjam rohkaisi mielensä. - --- En tiedä, ymmärsinkö oikein. Ethän sinä voinut tarkoittaa, että... -että tahtoisit kuolla? - -Sointu painoi päänsä alas. - --- Isän ja äidin tulisi ikävä... En minä tahdo ennenkuin Jumala tahtoo. - --- Kuolemahan on jotain niin kauheata, -- sanoi Mirjam, ja väristys -kävi läpi hänen ruumiinsa. - -Silloin Sointu kohotti katseensa. - --- Ei, Mirjam, Jeesus tekee sen suloiseksi! Hän on voittanut kuoleman. - -Taas oli Mirjam vaiti, mutta aallot kävivät hänen rinnassansa. Kuinka -kummallista ja outoa olikaan tuo, mitä hän kuuli! Hänen täytyi ottaa -nyt siitä tarkempi selko. - --- Kerro minulle kaikki! -- hän pyysi, tarttuen kovasti Soinnun -käsivarteen. -- Mitä hän tekee? Kuinka hän voittaa? - --- Hän kantaa yli synkän virran, vaatettaa puhtaaseen pukuun ja -taluttaa portista Jumalan kaupunkiin. Siellä on ijankaikkinen ilo, -sillä hän kuivaa kyyneleet... - --- Ja kuka pääsee sinne? -- kysyi Mirjam, tuskin uskaltaen hengittää -kiihkeässä odotuksessansa. -- Tekö kristityt? - --- Jeesus veisi niin mielellänsä kaikki ihmiset Isän majoihin, mutta -he eivät huoli hänestä, -- vastasi Sointu surumielisesti. -- Oi kuinka -hän ikävöi sinua, Mirjam, ja kaikkia Israelin lapsia. Minä olen -varma siitä, että moni teistä vielä tulee sinne. Vaan ei kaikille -kristityille portti aukene... - --- Minkätähden? -- kysyi Mirjam yhä enemmän hämmästyneenä. - --- Ei mitään saastaista pääse sinne sisälle, eikä mitään kauhistuttavaa -ja valheellista; ne ainoastaan, jotka Karitsan elämänkirjaan ovat -kirjoitetut... - -Suuri tuska valtasi Mirjamin. Kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna -välkkyi hänen silmäinsä edessä: "Sinä olet valehdellut!" - --- Mutta ei kenenkään nimi tulisi elämänkirjaan, ellei Jeesus antaisi -syntejä anteeksi, -- jatkoi Sointu. - -Mirjam ei kuunnellut enempää, hän palasi nykyhetkeen jälleen. Tänä -iltanakin piti taas keksiä jokin valhe... Ja samassa hän huomasi, että -he puhuessaan olivat kulkeneet kauvas ohi opettajansa asunnon ja nyt -varmaankin myöhästyisivät tunnilta. - -Neiti Telén oli kiltti eikä torunut, korvasipa vielä senkin, mitä tytöt -olivat laiminlyöneet, pitämällä heitä pitkälle yli määräajan. Mirjam -oli levoton ja seurasi huonosti. Äskeinen keskustelukaan ei tahtonut -jättää häntä rauhaan, mutta vielä enemmän hän tuskaili ajan kulumista. -Esko odottaa... Ehkä hän pitkästyy ja luulee, ettei Mirjam taas -tulekaan. Ja tämä on viimeinen ilta! Jokainen minuutti, joka kuluu, -vähentää yhdessäolon toivottuja hetkiä... - -Kun he vihdoin pääsivät pois, syöksyi Mirjam sellaisella vauhdilla -portaita alas, että Sointu tuskin saattoi pysyä rinnalla. Katuovella -hän hätäisesti puristi toverinsa kättä, sanoen: -- Nyt en tulekaan -kanssasi, Sointu; minun on kiire. Toiste kerrot enemmän... - --- Saanko kertoa Jeesuksesta? -- huudahti Sointu riemusta loistavin -silmin, pidellen ystävän kättä lujasti omassansa. -- Rakas Mirjam, ihan -varmaan sinusta vielä tulee kristitty. - -Mutta Mirjam riuhtaisi kätensä irti ja kiiti vastaamatta pois. Hän ei -katsonut oikealle eikä vasemmalle, kiirehti vaan eteenpäin. Oli kuin -kaksi voimaa olisi hänen askeleitansa siivittänyt. Rakkaus veti häntä -siihen paikkaan, jossa hän arveli Eskon odottavan, ja Soinnun sanat -tuntuivat ajavan takaa. - -"Ihan varmaan sinusta vielä tulee kristitty." - -Niin, niin, kuka tiesikään... Olihan eräs juutalainen laulajatarkin -kääntynyt ja kastettu ja mennyt kristityn kanssa naimisiin. Mirjam oli -lapsi silloin, mutta siitä oli puhuttu paljon. Hän muisti erityisesti -ihmetelleensä, mitä se kastaminen oli, mutta äiti ei osannut muuta -selittää, kuin että se on jotain salaperäistä, joka tekee ihmisen -kristityksi. Hän oli sitte kerran kadulla nähnyt tuon laulajattaren ja -peläten ja kammoten väistänyt häntä suuressa kaaressa. Myöhemminkin -hän oli kuullut kasteesta puhuttavan, ja aina hän silloin oli tuntenut -pelonsekaista uteliaisuutta. Kerran hän kysyi Soinnulta, mutta ei -tullut hänen vastauksestaan viisaammaksi. Siltä hänestä kumminkin -tuntui, ettei se mahtanut semmoista ensinkään olla, kuin hän oli -kuvitellut. Ehkä hänenkin vielä täytyisi siihen uskaltaa, jos ei muuten -voinut Eskon vaimoksi tulla... - -Minkätähden kaikki oikeastaan olivatkin niin vihaisia kristityille ja -heidän kasteillensa ja menoillensa? Eihän Sointu puhunut muuta kuin -kaunista tuosta merkillisestä Nasarealaisesta. Ja kaikki muutenkin oli -niin kaunista, mitä Sointu puhui. Niin, ei sitä ensinkään tietänyt, jos -ehkä Eskon tähden -- - -Hän säikähti kesken ajatustansa. Oliko hän hullu? Haijele varmaan -tappaisi hänet, jos sellaista tapahtuisi... - -Eikä hän kelvannutkaan kristittyjen taivaaseen. Hän oli valehdellut ja -aikoi sitä tehdä vieläkin... - --- Mirjam, rakas tyttöni, tulithan kuitenkin! -- kuuli hän samassa -äänen sivultansa. - --- Esko, Esko! -- hän huudahti riemuiten. Ja rinnakkain he kiiruhtivat -rauhaan syrjäisille teillensä, joiden valona oli vain tähtien tuike ja -lemmen hehku. - -Juuri kun jo luulivat turvassa olevansa, tuli vastaan joku, joka -tervehti. Säpsähtäen he katsoivat ylös ja kohtasivat Pentti Viljakan -katseen. Siinä oli merkitsevää naurua, melkeinpä vahingoniloa, joka -puhui paremmin kuin sanat. - --- Tuo yöhuuhkaja, -- sanoi Esko äkeissään, kun he olivat ohitse -ehtineet, -- mikä hänen nyt tänne toi? - --- Hyvä, ettei ollut kukaan meikäläisistä, -- virkkoi Mirjam -helpotuksesta huoahtaen. -- Et usko, millaisessa vapistuksessa minä -aina saan olla. Mutta en tahdo sitä nyt ajatella. Koko iloni menisi -pilalle, jos kuvittelisin, mikä seuraa, kun tulen kotiin. Esko, puhu -minulle, puhu lakkaamatta! Minä tahtoisin unohtaa pelkoni... - --- Sinä rakas lapsi, kuinka paljon panetkaan alttiiksi minun tähteni, --- lausui Esko hellästi. -- En tiedä, mitä sanoisin. Kaikkihan sinä jo -kuulit, kun tiedät, että minä lemmin, ihailen, jumaloin sinua... - --- Sano se uudestaan ja uudestaan! - --- Sanon sen tällä tavalla, -- vastasi Esko, pitäen kädessään jotakin -taskusta otettua esinettä. Hänen kasvonsa hymyilivät, ikäänkuin sen, -joka tietää ostaneensa mieluisan joululahjan lapselle, mutta ei heti -avaa kääröä, saattaaksensa pienokaisen oikein uteliaaksi ja ilon vielä -suuremmaksi. - --- Mikä se on? Näytä, näytä! - -Hän kuori esille pienen sormuksen, jota värillinen kivi koristi. Mirjam -huudahti riemusta. - --- Onko se kihlasormus? - -Esko joutui vähän hämillensä. - --- Emme vielä voi ihmisten tieten kuulua toisillemme... Mutta pidä tämä -muistona minulta, kun olen poissa. - --- Oi kiitos, kiitos! Kuinka onnellinen minä olen, Esko -- niin -onnellinen, että en enää mitään pelkää!... - -Mutta hetket kuluivat ja ero läheni. Se tuli kuin musta hirviö -- ja -Mirjam tunsi jälleen sydämensä ahdistuvan. Suuret kyyneleet alkoivat -tipahdella hänen silmistänsä, ja hän painautui Eskon turviin kuin armoa -anoen. - --- Täytyykö sinun lähteä? - --- Olen jo aikaa sopinut siitä toverini kanssa, ja minua odotetaan. -Matkamme jo siirrettiinkin lauvantaista. Mutta palaanhan takaisin, -Mirjam -- älä itke! - --- Kuinka tulee pimeä... Tähdet sammuvat... - --- Niin, Mirjam, meidän täytyy lähteä kotiin. Ole luja ja rohkea! Pian -minä kirjoitan sinulle. - --- Jos he saavat kirjeesi käsiinsä... - --- Sinä noudat sen postista. Sinun on vaikeampi kirjoittaa minulle; -siitä ilosta minun täytynee kieltäytyä. Sitä enemmän odotan näkeväni -sinut jälleen. Pyyhi nyt kyyneleesi, armas! Vielä kerran tahdon nähdä -silmäsi kirkkaina. - -Mirjam koetti hymyillä. - --- Oi Esko... minä tahtoisin olla iloinen... mutta anna anteeksi... Ja -hymy kuoli ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin. - --- Sinä pelkäät, pieni kyyhkyni. Jumala sinua suojelkoon! - -Esko katsoi äkkiä ympärillensä. Ei ketään näkynyt. Hän kumartui tytön -puoleen ja suuteli hänen vapisevia huuliansa. - --- Nyt hyvästi!... - -Vasta kotiovella Mirjam täysin käsitti, kuinka vaarallinen hänen -asemansa oli. Mitä tehdä? Millä puolustautua? Hänen aivonsa tuntuivat -lakkaavan toimimasta; sormus poltti hänen taskussaan ja Eskon suutelo -huulilla. Käsi vapisi lukon vääntimellä, mutta hän ei uskaltanut avata. - -Vaan eihän tässä viipyminenkään auttanut. Täytyi vihdoinkin... - -Huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Rachel Sliman oli jo -mennyt. Rebekka seisoi takan ääressä itkettynein silmin, ja Haijelen -poskilla paloi kaksi punaista pilkkua, jotka eivät hyvää tietäneet. Ei -sanaakaan Mirjam saanut suustansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin -palttina, ja mustat silmät tuijottivat tuskaisina. Hän oli odottanut -nuhdemyrskyä, mutta äänettömyys, joka häntä kohtasi, tuntui vieläkin -uhkaavammalta, aivan kuin kuolon tyyneys hirveän rajuilman edellä. - --- Mirjam, -- sanoi Haijele vihdoin vakavalla, hillityllä tuomarin -äänellä, -- huomenna menen neiti Telénille ilmoittamaan, että -laulutuntisi ovat loppuneet. - --- Ethän! -- rukoili Mirjam, joka sai nyt puhekykynsä takaisin. -- -Voi älkää vihastuko minuun, äiti ja Haijele! En minä ole mitään pahaa -tehnyt... - --- Vai et! -- kuohahti Haijele, joka ei enää voinut suuttumustansa -pidättää. -- Tiedätkö, mitä sinusta kerrotaan? Rachel ei ole kauvan -ollut Helsingissä, ja hänkin sitä jo levittää. Minäpä sanon sen -sinulle: kristityt ovat heittäneet koukkunsa, onkiakseen sinut omalle -puolellensa! Kaikki ihmettelevät, että sinä olet niin mainioissa -väleissä heidän kanssansa. Minä itse olen nähnyt sinun yhden rinnalla -tanssivan, ja neiti Kaislan käsikynässä riipuit kuin hyvänkin ystävän... - --- Mutta Haijele, kyllähän muutkin -- - --- Älä keskeytä! Tässä ei ole kysymys muista, vaan sinusta. Gojimin -kanssa voi monella tavalla seurustella, mutta näenhän minä, mihin -se sinut vie. Kohta kai tulet kotiin, kirouksen kirja käsissäsi. -Toissapäivänä valehtelit minulle, tänään teit vastoin suoraa käskyäni -- - --- Sinäpä et olekaan minun käskijäni! -- huudahti Mirjam, joka kävi -rohkeaksi sitä myöten kuin hänen mielensä kiihtyi. - --- Vaiti, Mirjam, vaiti, -- pyysi Rebekka tuskassa, rientäen -tyttöjen väliin. Jo olikin aika, sillä Haijelen silmät salamoivat -ja käsi kohosi, aivan kuin hän olisi aikonut nutistaa maahan tuon -kapinoitsijan, joka uskalsi päästää moiset sanat huuliltansa. - -Rebekan edessä Haijelen käsi vaipui alas, mutta hän lausui nuhtelevin -katsein: -- Puolustatko häntä, äiti? - --- En, -- huokasi Rebekka. -- Mihin tässä joutuisinkaan ilman sinua? -Mutta en minä soisi... - -Hän purskahti itkuun. Mirjam, jonka sydän heti heltyi, alkoi -nyyhkyttää, mutta Haijele pysyi kylmänä kuin jää. - --- Äiti on antanut minulle vallan, ja minä käytän sitä kotini ja -kansani kunnian tähden, -- hän lausui Mirjamille. -- Tällä kertaa -riittäköön rangaistukseksi, että et enää pääse laulamaan. Samalla minä -kiellän sinua nyt kerta kaikkiaan: neiti Kaislan ja muiden kristittyjen -kanssa et saa tästedes olla missään tekemisissä. Ellet tottele, niin -tiedä, että minulla on voimakas käsi ja tarpeeksi lujuutta. Ensi -kerralla minä en sinua pehmeästi pitele! - -Rebekka oli ääneti, ja Mirjamin tahto taipui kuin ruohonkorsi tuulen -kourissa. Mutta vielä vuoteellansa hän nyyhkytyksistä vapisi. - -Yö levitti sysimustat siipensä. Viimeisetkin tähdet olivat sammuneet. - - - - -V - -ORKAMOSSA - - -Juna jyskytti tasaisessa tahdissa ja lumiset maisemat vilahtivat -ohitse, viipyen matkustajain nähtävinä vaan sen verran, että ehtivät -kutsuen kuiskata: Tulkaa, tulkaa suuren maailman hyörinästä! Luonnon -povella on unhotusta ja uutta elämää... - -Vaunut olivat jokseenkin tyhjät, sillä vielä ei ollut alkanut se -ristivirtaus, joka vie iloiset, vapautuneet joukot koululaisia -ja ylioppilaita odottavien omaisten luo jälleen, mutta toisaalta -tuo melkein yhtä sankat parvet jouluvieraita ja huvimatkailijoita -pääkaupunkiin. -- Toimi ja Esko olivat saaneet mukavan, yksinäisen -paikan, jossa kelpasi loikoilla, lukea tai keskustella -- mitä -vaan mieli teki. Ei ollut pelkoa tyytymättömistä silmistä eikä -tarpeettomista korvista, sillä paitsi heitä ei koko vaunussa istunut -muita kuin vanha mummo ja pari lasta. - -Toimi käyttikin heti tilaisuutta, ottaen Eskon vakavan tutkinnon -alaiseksi. - --- Sinä et ollut eilen osakunnassa,-- hän lausui terävästi. - --- En... minä... minä unhotin... Esko oli hyvin hämillään ja katseli -vuoroin vaunun kattoon, vuoroin ulos ikkunasta. - --- Vai niin, sepä oli omituista! Minun mielestäni yhdeksän lukukautta -pitäisi riittää painamaan mieleen, minä viikonpäivänä osakunta -kokoontuu. - --- Oletpa sinä äkeällä tuulella, -- sanoi Esko, koettaen laskea -leikkiä. -- Aiotko jatkaa sitä Orkamoon asti? - --- Eipä tosiaan olisi ihme. Me raittiusmieliset ponnistimme kaikki -voimamme, saadaksemme kerrankin jotain toimeen. Ei ole ensinkään -yhdentekevää, mille kannalle osakunta asettuu talon ravintola-asiassa. -Vaikka mitäpä tätä sinulle selitän. Tiedäthän sen itse yhtä hyvin, -koska juuri eilisen kokouksen tähden lykkäsimme matkamme. - -Toimen ääni oli niin pureva, että Eskoa alkoi hermostuttaa. Samalla hän -oli koko lailla häpeillänsä. - --- Paha se oli, -- hän yritti puolustautua, -- mutta usko minua, -unohdin sen todellakin juuri sinä hetkenä. Ja jos olisin muistanutkin, -en olisi voinut tulla. Eikä yksi lintu kevättä tee... - --- Entä kun tekee toisinaan. Tahdotko tietää tuloksen? Yhden äänen -enemmistöllä päätettiin, että väkijuomat saavat meidän puolestamme -edelleenkin talolla isännöidä. Mitä siitä sanot? - --- Ikävä juttu, -- sopersi Esko. Hänen olisi tehnyt mieli vajota penkin -alle. - --- Kaksi kertaa soitin sinulle, -- jatkoi Toimi, -- mutta et ollut -kotona. Pentti sen huomasi ja ilkkui vastaan, että turha vaiva on sitä -poikaa nyt pyydystellä, sillä itse hän on pyydyksillä paraikaa. - -Pelästyen ja punehtuen Esko nosti katseensa lattiasta. Se Pentti -roisto! Varmaan hän julisti tätä hupaista sanomaa ympäri Helsinkiä. Ja -tuon Toimenkin piti ennättää kuulemaan... - --- Sinä et vastaa, ja se on siis totta, -- virkkoi Toimi painavasti. -- -Hakkailet kaunista juutalaistyttöä. Ja kuinka pitkällä jo ollaan? - --- Mitä tarkoitat? - --- Pentti viittasi jotakin sinnepäin, että syvässä vedessä kalat -kutevat. Esko on olevinaan siveä kuin karitsa, mutta perästä kuuluu... - --- Hävytön! -- huudahti Esko, lyöden nyrkkiänsä penkkiin niin kovasti, -että mummo ja lapset vaunun toisessa päässä kääntyivät katsomaan -taaksensa. -- Että kehtaatkin, Toimi! Sinun pitäisi tuntea minut -paremmin! - --- No no, hyvä on, -- rauhoitti Toimi, nähtävästi tyytyväisenä. -- Onhan -sinussa edes itsetuntoa ja kunnon pojan ylpeyttä. Mutta totta puhuen, -luulin tuntevani sinut niin hyvin, ettei minun olisi tarvinnut kuulla -sinusta tällaisen tyhmän jutun alkuakaan. - --- Salaisuus se kyllä on, mutta ei mikään tyhmyys, -- sanoi Esko -kiivaasti. - --- Ymmärrä minua oikein! Olen antisemiitti jos joku, mutta tahdon -kuitenkin muistuttaa sinulle, että juutalaisen lapsellakin on sydän. -Hän näkyi olevan aivan kokematon ja tietämätön. Panisinpa vetoa, -että hän jo on rakastunut sinuun, sillä juuri sellaiset tytöt ovat -helpoimmin saatua tavaraa. Ja silloin -- - --- Entä sitte? Silloin asia tietysti on, niinkuin olla pitää. - --- Vai niin, -- sanoi Toimi, katsoen ystäväänsä vakavasti silmiin. -- -Onko asia, niinkuin olla pitää, jos sinä sytytät tulen nuoren tytön -rintaan ja jätät sen riehumaan, huolimatta siitä sen enempää? Vastaatko -niistä haavoista, joita se polttaa? Esko, sellaista kevytmielisyyttä en -olisi odottanut sinulta. - --- Lakkaa jo loukkaamasta minua! -- huudahti Esko kärsimättömästä --- Kuka sen on sanonut, että minä olen kevytmielinen? Silloin vasta -kevytmielinen olisin, jos ottaisin morsiamen ilman molemminpuolista -rakkautta... - --- Morsiamen? -- Nyt oli Toimen vuoro katsoa häntä pitkään. Mutta sitte -hän helähti nauramaan ja löi Eskoa polvelle. -- En minä sinua olisi -noin lapselliseksi luullut! Suo anteeksi, hyvä veikko, myönnän täydestä -sydämestäni, että loukkasin sinua. Et ole ollut tiedoin tahdoin -kevytmielinen, vaan yhtä kokematon ja ymmärtämätön kuin tyttösikin. -Hyvä että ajoissa kuulin tämän kauniin historian! - --- Miksi se niin hyvä oli? Pilkkaako tehdäksesi? -- mutisi Esko -nyreästi. - --- Kuuleppas nyt, Esko, ja ole järkevä! Mitä pikemmin teet asiasta -lopun, sitä parempi. Ethän sinä juutalaista voi naida, ymmärrät sen -toki itsekin, jos vähänkin ajattelet. Aikoisitko ruveta apostoliksi vai -kääntyä Mooseksen uskoon? Ja lisäksi tyttö, joka parhaassa tapauksessa -tuntee kirjaimet... Mitä meidän tuleva maisterimme sellaisella tekisi? - --- Se on minun asiani. Anna minun olla rauhassa äläkä syyttömästi -alenna Mirjamia! Muuten -- - --- Muuten jyryytät eteenpäin ja annat minun jäädä yksin Hyvinkäälle -- -niinkö? Älä huolikaan! Tule pois, tässä meidän pitää muuttaa junaa. - -Hangon radalla vaunut olivat täynnä siirtolaisia, ja Eskon mieliksi -Toimi ei enää saadut tilaisuutta häntä ahdistella. Kohta oltiinkin -matkan päässä. Viheltäen ja puhkuen juna saapui asemalle, josta oli -neljä kilometriä Orkamon kartanoon. - --- Hyvää päivää, tervetultua! -- huusi heleä ääni heitä vastaan. -Sillalla seisoi punaposkinen tyttö, valkoinen karvalakki päässä, -nahkalapaset käsissä. - --- Terve, terve, Tuulikki, -- sanoi Toimi iloisesti, lyöden kättä. -- -Katso, Esko, eikö hän ole kasvanut? Vieläkö tuntisit? - --- Tuskinpa vaan, -- arveli Esko, antaen katseensa viipyä tytön -sorjassa vartalossa ja iloisilla kasvoilla. Ei hän oikeastaan kaunis -ollut, sillä piirteet olivat ihan säännöttömät, mutta vaistomaisesti -Esko, esteetikko, heti keksi hänen pitkät palmikkonsa ja ruskeitten -silmien pirteyden. - -Tuulikki keskeytti Eskon tutkimuksen heleällä naurulla. - --- Kylläpä sinä minua katselet, aivan kuin näkisit ensi kerran -eläissäsi. Muistatko vielä, kuinka viisi vuotta takaperin yhdessä -laskimme mäkeä ja kävimme lumisotaa? Ja minä aina sinut voitin! Mutta -tulkaa nyt, taikka Huima käy levottomaksi! Tuolla ovat tavaranne. -Tiedäthän, Toimi, missä Huima seisoo. Minä menen edellä. - -Pian he olivat kaikki reessä. Toimi vaati Tuulikin ajajanpaikalta -Eskon viereen, väittäen, ettei hän tahtonut kylän läpi ajaa amatsoonin -kyydissä. Nauraen Tuulikki sipaisi häntä kintaalla korvalle, mutta -totteli kumminkin; ja niin kiidettiin läpi lumisen, päivänpaisteisen -metsän mitä parhaalla tuulella ja vilkkaasti puhellen. Jo meni -kirkonkyläkin, ja tuossa jo alkoi Orkamon kaunis kuusikuja, joka -talvella oli yhtä hauska kuin kesälläkin. Koira haukkui, häntäänsä -heilutellen ja ilosta hyppien suurella portilla, ja kaksikerroksisen, -vanhan päärakennuksen portaille isä ja äiti ilmaantuivat ottamaan -vastaan rakasta tulijaa ja hänen vierastansa, jonka he lasten -kouluajoilta hyvin tunsivat. - -Kodikkaassa ruokasalissa oli kahvi kuumana. Tuulikki hyöri pöydän -ympärillä kaataen kahvia, tarjoten leipää, jutellen ja ilakoiden. -Avaimet helisivät vyöllä ja ruskeat palmikot heilahtivat. Lakkaamatta -hänen suunsa oli käynnissä: Kuinka oli hauskaa, hauskaa, kun Toimi -ja Esko olivat tulleet! Aamuisin saattoi jo hiihtää, ja jäälle oli -lakaistu luistinrata. Isä oli ostanut uuden pienen reen, mutta siihen -ei mahtunut kuin kaksi. Mentäisiinkö iltapäivällä koettelemaan, he -yhdessä, Tuulikki ja Esko? Tai kyllä hän oli valmis kotiinkin jäämään, -jos Toimi tahtoisi... - --- Älä meistä paljon huvia odota, sisko hyvä, -- virkkoi Toimi, luoden -kuitenkin epäilevän silmäyksen Eskoon, jonka lujuuteen hän ei suuresti -luottanut. -- Mehän olemme tulleet lukemaan. - --- Lukemaan! Niin kai. Kyllä te sitäkin ehditte. Täytyyhän minunkin -joutua leipomaan ja ompelemaan ja kanakoppiin ja talliin... - --- Valitettavasti estetiikan kurssi on pitkä kuin nälkävuosi, -- ivaili -Toimi, -- ja eläintiede taas on hauskempaa kuin sinun hiihtoretkesi. - --- Kuulkaa, kuinka hän lörpöttelee, -- nauroi Tuulikki. -- Tuo -inhottava eläintiede! Isä ja äiti tietävät, onko hupaista silloin, -kun Toimi kuljettaa tänne vanhoja raatoja... Ei kiitoksia! Mieluummin -minä sentään kuuntelen suurten kirjailijain elämäkertoja, ja kaikkein -mieluimmin luen heidän romaanejansa, jos kerran jotakin pitää lukea. -Eikö niin, Esko, me hiihdämme yhdessä? Ja silloin kertaat minulle mitä -olet lukenut. Saanhan siten minäkin vähän viisautta tyhmään päähäni! - --- Houkuttelevaa se on, -- arveli Esko. Mutta sitte kääntyi puhe muihin -asioihin. Patruuna Marjamaa tahtoi kuulla valtiollisia uutisia, ja -hänen rouvansa kyseli teatterista ja kansallismielisten viimeisistä -arpajaisista. Tuota pikaa aika lensi päivällisiin. Senjälkeen täytyi -lähteä talontarkastukselle ulos, niin kauvan kuin vähänkin hämärää -riitti, ja illaksi tuli kirkonkylästä vieraita. - -Oli jo puoliyö, kun nuoret herrat kiipesivät yläkertaan, jossa heillä -kummallakin oli oma huoneensa -- rauhallista lukemista varten, tietysti. - --- Älkää kompastuko! -- huusi Tuulikki, nostaen korkealle kädessänsä -olevan kynttilän. - -Toimi oli jo harpannut ylös saakka ja sinkahutti sieltä vastauksen -siskollensa, mutta Esko kääntyi äkkiä takaisin, ikäänkuin -jotakin muistaen, laskeusi Tuulikin luo ja kysyi mahdollisimman -välinpitämättömällä äänellä: - --- Milloin täältä posti menee? - --- Tavallisesti jätämme kirjeet samalla kuin käydään postia hakemassa -Helsingin junalta. Mutta ehkä on kiireisempää? -- lisäsi hän -veitikkamaisesti. - --- Eikö mitä. Hyvää yötä nyt! - -Oivallista, ettei tarvinnut Toimen kuullen postiaikaa kysyä. Kunpa -vaan saisi kirjeen menemään siten, ettei kukaan päällekirjoitusta -tarkastelisi... - -Esko oli väsynyt ja vaihtelevien mielialojen vallassa. Kuitenkin hän -veti matkalaukustansa postipaperia ja istuutui vielä kirjoittamaan. -Kun hiljaisuus sai vallan, sukelsivat Mirjamin mustat silmät kaikkien -muiden kuvien alta esiin. Yön taivaalla tähdet tuikkivat, pilkistäen -ikkunastakin sisälle ja muistuttaen viimeisiä iltoja Helsingissä. -Esko tunsi mielensä liikutetuksi, kun hän ajatteli, mitä soimauksia -tyttö rukka lienee saanutkaan kärsiä eilisillan takia. Nyt hän varmaan -paraikaa valvoi vuoteellansa ja ikävöiden muisteli lähtenyttä ystävää... - -Ja Esko kirjoitti ja kirjoitti, kaksi arkkia täyteen. Ei hän matkasta -kertonut, ei Orkamosta, ei työaikeista eikä tulevaisuustuumistansa. -Ainoastaan Mirjamin suloisuus ja lemmen autuus soi joka riviltä -lakkaamatta uudistuvin sävelin. - -Hän kääri kolmannen arkin verhoksi ympärille, ettei vaan näkyisi läpi, -sulki kuoren ja heittäysi vihdoin levolle. Koko yön hän näki unta -sekaisin mustista, kyyneleisistä silmistä ja ruskeista palmikoista, -jotka heiluivat aina hänen tiellänsä. - -Kummallista, kuinka kaikki tuntuu toisenlaiselta illan salaperäisessä -tähtituikkeessa ja päivän kirkkaassa valossa! Aamulla Esko katseli -suljettua kirjekuortansa sillä mielellä, kuin olisi hän halunnut -avata sen jälleen ja tutkia, mitä tyhmyyksiä se mahtoikaan sisältää. -Hänen muistiinsa johtui selvästi ja tarkasti kaikki, mitä Toimi oli -matkalla sanonut hänelle. Mutta omasta puolestansa hän ei ehtinyt -mitään miettiä, sillä juuri kun hän pöytänsä ääressä kirjoitti osotetta -kirjeeseen, lensi lumipallo ikkunaan, säpsähyttäen hänet ylös. Mitä se -olikaan? - -Oh, Tuulikki vaan. Hän seisoi alhaalla aamunraittiina ja hymyhuulin, -sukset olallansa, pieni nahkalaukku vyöllä. Esko puisti pois -hermostumisensa, avasi ruudun ja kysyi nauraen, miksi hän oli sellaisen -huomentervehdyksen saanut. - --- Minä aion hiihtää asemalle, sillä isä lähettäisi mielellänsä -maitolaskut jo aamujunassa. Jos sinulla on kirje postiin, niin -- - --- Odota, minä tulen mukaan! -- huudahti Esko, upottaen kirjeen -povitaskuunsa ja rientäen alas portaita. - -Ilma oli kirkas, mutta vähän suojainen. Puut olivat saaneet yöllä -helmikoristeita ja seisoivat kuin juhlapuvussa, auringon pujottautuessa -kultasätein niiden oksien lomitse. Harvinaisen keväinen ilma näin ennen -joulua! Suksi luisti hyvin, Eskon mieli kävi raikkaaksi, ja puhelu -sujui vapaasti ja iloisesti. - -Hän osasi olla aika hauska, tuo vallaton Tuulikki. Ja viisaskin hän -oli, vastoin omaa väitettänsä. Hän ymmärsi esimerkiksi erittäin hyvin, -ettei ollut terveellistä koko päivää lukea. Lyhyemmässä ajassa ehti -tehdä työtä kaksin verroin, kun oli virkeät voimat... Niin, kyllä hän -oli oikeassa Eskonkin mielestä. - --- Annappas nyt kirjeesi, -- sanoi Tuulikki, kun he asemaa lähenivät. - --- Anna sinä maitolaskut, -- sanoi Esko. - --- Ei, näetkös, minähän täällä tavat tunnen. Kello on paljon ja -laatikko on tyhjennetty. Ne täytyy viedä sisälle. - --- Totta minäkin sinne löydän. Tai odotetaan junaa! - --- Aamiainen jäähtyy kotona, -- arveli Tuulikki veitikkamaisena. -- -Oletpa sinä itsepäinen. Koska et usko minulle aarrettasi, niin tule -itse mukaan! - -Eskosta tuntui tavattoman kiusalliselta. Täältä ei usein käynyt -kirjoittaminen Mirjamille -- se ainakin oli selvää. - -Konttoristi otti ensiksi vastaan Tuulikin laukun sisällyksen, ja sitte -Esko hätäisesti ojensi hänelle kirjeensä, kääntäen nurjan puolen -ylöspäin. - --- Tämä on raskas, -- sanoi konttoristi, punniten sitä kädessään. --- Tokko se meneekään kahdellakymmenellä pennillä? -- Ja Eskon -kauhistukseksi hän heitti sen vaakaan ihan Tuulikin nenän eteen. -- -Näkyy menevän sentään, -- lisäsi herra levollisesti, laskien sen muiden -kirjeiden joukkoon. Mutta Esko näki, että Tuulikki ennätti lukea -osotteen: "Neiti Mirjam Poll, Helsinki, Poste restante." - -Hän punastui harmista. Tuommoinen epähieno, nenäkäs tyttö! Ja hänkin -tyhmä! Miksei hän pistänyt kirjettä laatikkoon? Entäpä sitte, jos se -olisikin mennyt vasta iltajunassa. Kuinka hänen nyt pitikin joutua niin -ymmälle tuon tytön takia? - -Myös Tuulikki näytti aluksi olevan vähän hämillään, ja silmissä piili -jotakin epämääräistä, melkein levotonta. Mutta paluumatkalla ne -säteilivät entisellään, ja iloisesti hän kiusoitteli Eskoa: - --- Olipa sen kirjeen sittekin kiire! Mielitietty sen sai -- vai mitä? -Niin, niin, anna anteeksi, jos se oli salaisuus, mutta mitä minä sille -voin, että näin päällekirjoituksen? Kuule, kuka se onkaan, se Mirjam -Poll? Minusta on aivan kuin olisin ennen kuullut sellaisen nimen... - --- Kaiketi oletkin. Se on muuan juutalainen, niitä jotka asuivat -Viljakan talossa, -- vastasi Esko, koettaen tekeytyä niin -välinpitämättömäksi kuin suinkin. Mutta kun hän lausui sanat "muuan -juutalainen", tuntui kuin ne olisivat kirvelleet hänen kielellänsä. - --- "Polle äijän musta Mirri!" -- huusi Tuulikki riemuiten. -- Voi, voi, -minä osaan varmaan koko runon vielä, sen joka alkoi: - - "Polle äijä se juutalainen, - se musta Israeli..." - -Eskon täytyi purra huultansa, jottei hän sanoisi mitään. Hän tiesi -olevansa kurja raukka, kun vaikeni -- eikä hän kuitenkaan mistään -hinnasta olisi tahtonut ilmaista salaisuuttansa. - --- Mutta miten sinä hänen kanssansa olet kirjevaihdossa? -- huomautti -Tuulikki äkkiä, kasvot suurena kysymysmerkkinä. - --- Voihan olla asioita... Oletpa sinä utelias! - --- Niin, hyvänen aika, vieläkö sitä ihmettelet? En tiedä mitään -inhottavampaa kuin paksut, vaappuilevat juutalaisämmät ja -korearyysyiset tytönreuhkanat. Uh sentään! Viitsitkö todellakin käydä -kauppaa niitten kanssa? - --- En ole koettanut, -- vastasi Esko lyhyesti. - -Taisi olla parasta heittää kysely sikseen, koska Esko oli huonolla -tuulella. Itse asiassa Tuulikki ei enää kovin utelias ollutkaan. -Seteleitä kai tuo paksu kirje sisälsi, sillä mitäpä muuta juutalaiselle -olisi voinut lähettää. Esko parka häpesi velkojansa. Mutta Tuulikki -niistä viis! Kaikki hyvä, kunhan se vaan ei ollut rakkauskirje eikä -häirinnyt näitten viikkojen iloa, jotka Esko Orkamossa vietti. -Sillä kihlatut tai muuten kaipailevat miehet -- ne vasta olivat -sietämättömiä! Ja hän kun juuri oli ajatellut saavansa niin paljon -hauskuutta tästä vierailusta. Toivottavasti hänen nyt ei tarvinnutkaan -pettyä. - -Kun he saapuivat kotiin, oli aamiainen kauvan odottanut. Patruuna ja -hänen rouvansa eivät sitä ensinkään pahoitelleet, vaan tervehtivät -mielihyvällä sisäänastuvia punaposkisia hiihtäjiä. Toimi sitävastoin -heristi sormeansa Eskolle ja sanoi lukeneensa jo neljäkymmentä sivua -tänä aamuna. - -Se oli ensimmäinen muistutus, ja joka päivä seurasi toisia. Eskon -mielipaha kirjesalaisuuden ilmi tulemisesta oli pian haihtunut, -kun Tuulikki ei asiasta puhunut enää, ja he hiihtelivät kaikessa -ystävyydessä jälleen. Mutta Toimi katseli syrjäsilmin heidän iloansa. --- Et sinä Esko lue tenttiäsi ennen joulua, -- hän vakuutti päätänsä -pudistaen. -- - -Eräänä päivänä, kun Esko kerrankin oli innolla tarttunut työhönsä, -kuuli hän Tuulikin nauravan ja huhuilevan oven takana. - --- Esko hoi! Täällä on kirje "härra yliopilas Esko Kaisslalle!" - -Esko aavisti heti, että se oli Mirjamilta, ja samassa hänet valtasi -kummallinen levottomuus ja jonkinlainen painostava, epämääräinen -tunne, jota hän ei itselleen osannut selittää. Se ei mitään uutta -ollut, mutta se tuli nyt entistä voimakkaampana, saaden hänen sormensa -vapisemaan, kun hän kuorta aukaisi. Jo edellisinä päivinä, milloin hän -Mirjamia muisteli, se oli pyrkinyt hänen mieleensä. Hän oli silloin -ryhtynyt kirjoihinsa, mutta ajatusten oli mahdoton pysyä koossa. -Vihdoin hän turhien ponnistusten jälkeen oli heittänyt Volkeltit ja -Viehoffit ja juossut vajaan, jossa sukset seisoivat, tai siepannut -jonkun runoteoksen kouraansa ja istuutunut ruokasaliin, missä Tuulikki -ompeli. Ei mikään niin hyvin karkoittanut huolia, kuin hänen hilpeä -lavertelunsa. -- Mutta nyt, nyt ei päässyt pakoon. Mirjamin kirje oli -jo ulkona kuoresta, pöydällä hänen edessänsä. - -Kuinka harmillista, että juuri Tuulikki sai sen käsiinsä! Miksi ei -Mirjam noudattanut neuvoa ja ollut kirjoittamatta? - -Mutta ei, ei -- liian ikäväähän se olisi ollut heille kummallekin -- -tietysti... - -Nopeasti Esko kääri paperin auki. - -Siitä ei ollut helppo ottaa selvää. Kirjaimet olivat kyllä lapsellisen -selvät, mutta välimerkkejä ei ollut kuin siellä täällä, oikeinkirjoitus -oli kovin virheellinen ja sisällys sotkuinen. - -"Tyttö, joka parhaassa tapauksessa tuntee kirjaimet! Mitä meidän -tuleva maisterimme sellaisella tekisi?" -- ne Toimen sanat muistuivat -välittömästi hänen mieleensä. Hän oli suuttunut silloin. Olihan Mirjam -Soinnun laulutoveri ja tunsi nuotitkin, saati kirjaimet; ja miksei -sitäpaitsi juutalaistyttö olisi yhtä sivistynyt kuin joku toinen? -Muuten tämä puoli asiasta ei kertaakaan ollut hänelle päänvaivaa -tuottanut. Mitä moisista turhuuksista, kun on nuori ja rakastunut? -Mirjamin ihanuus ja sulo hänet kokonaan häikäisi. Hän ei silloin -kysynyt muuta, ei ajatellut enempää. - -Mistä nyt tuli tämä tavaton selväjärkisyys? - -Esko tunsi häpeää ja katumusta, peitti kirjeen suuteloilla ja rupesi -uudestaan lukemaan. Olihan hän kerrassaan sydämetön! Kuinka saattoi -vaatia, että tyttö osaisi kirjoittaa suomea enemmän kuin Esko -juutalaissaksaa? - -Mirjam kertoi, että hän ikävöi joka päivä, mutta uskalsi itkeä vain -öisin. Äiti ja Haijele olivat niin hirveän ankarat. Kuinka he löisivät -häntä, jos tietäisivät... Eskon kirje oli hänen aarteensa ja onnensa. -Sitä hän aina piti povellansa, ettei kukaan löytäisi. -- Hän ei saanut -enää laulaa eikä nähdä edes Sointua, sillä Haijele pelkäsi hänen -tulevan kristityksi. Kyllä hän tahtoi tulla vaikka miksi, jos vaan -Esko pian naisi hänet. Hän ei voinut kestää yksinäisyyttä. Oli niin -äärettömän ikävä! - -Kyllä hän osasi jotain ajatella, Mirjam poloinen, kun vaan toinen otti -vaivaksensa solmia yhteen hajanaiset langat... - --- Lapsi raukka, -- ajatteli Esko, ja kipeä pistos tuntui sydämessä. --- Enhän minä vielä pitkään aikaan voi vaimoa elättää. He löisivät -Mirjamia, jos tietäisivät! Onko se mahdollista? Mitä minä, -ajattelematon poika, olenkaan tehnyt, syöstessäni tytön tällaiseen -asemaan! Sillä ilmihän asia tulee, jos se jatkuu. - -Hänet valtasi suuri tuska, ja omatunto syytti ankarasti. Hänen täytyi -jotakin tehdä, mutta mitä? Jospa olisi yksikin uskottu ja neuvonantaja! -Setä ja täti Marjamaa olivat liian vieraat, ja Tuulikki -- jopa nyt -jotakin! Nauraisi vasten silmiä. Toimen ohjeet hän oli jo saanut. -Ne olivat häntä loukanneet, kuten luonnollista olikin. Konnamainen -hän ei toki tahtonut olla. Mutta, mutta... Entä jos se tytöllekin -olisi paras? Niin, yksinomaan hänen tähtensä Esko tietysti punnitsi -näitä asioita. Sillä vielä hän Mirjamia rakasti yhtä palavasti, yhtä -ihanteellisesti kuin noina unohtumattomina tähti-iltoina... Ei, ei hän -omasta puolestaan olisi eroa pannut kysymykseenkään. Jos hän taas tytön -hyväksi luopui periaatteistansa, niin -- - -Mitä jos kirjoittaisi kotiin, vanhalle isälle ja äidille? - -Yhtäkkiä tuntui niin lämpimältä ja turvalliselta. Hän oli näkevinänsä -isän harmaan pään kumartuneena saarnapaperien yli, ja äidin istuvan -kiikkutuolissa sukkakudin kädessänsä. Tuli takassa hiipui hiillokselle, -ja vanha seinäkello naksutteli. Nyt se lyö. Isä työntää paperit kokoon -ja nyökkää päätänsä äidille. -- Kyllä minä olen valmis. Joko kutsumme -palvelijat iltarukoukseen? -- Kohta kutsun, -- vastaa äiti. -- Ja sitte -rukoilemme lastenkin puolesta, pikku Soinnun ja Esko poikamme! Jumala -heitä siunatkoon ja suojelkoon ulkona maailmassa... - -Esko oli painanut päänsä käsiinsä, ja hän tunsi kyynelen pyrkivän esiin -ripsien alta. Silloin hän kuin heräten nopeasti pyyhkäisi silmiänsä ja -ojentihe suoraksi. Oliko hän mies, hän, joka itki ja uneksi keskellä -valoisaa päivää? Ei hän voinut kirjoittaa kotiin, se oli mahdotonta. He -elivät siellä omassa rauhallisessa sopessansa, jonne kuohuva elämä ehti -vain kaukaisena huminana. Miksi hän häiritsisi heitä? Heidän oli jo -aika saada levätä. - -Entä Sointu sisko? Taivas varjelkoon, ettei hän kuulisi mitään huhuja -Helsingissä! Oli tosiaankin onnellista, että Mirjamia oli kielletty -hänen kanssansa seurustelemasta. Siellä hän eli, Sointu pieni, keskellä -pääkaupungin hälinää, ja kuitenkin hänen maailmansa oli ehkä vielä -suljetumpi ja rauhaisempi kuin isän ja äidin kotona pappilassa... Ei, -ei hänelle sanaakaan näistä asioista! - -Ja niin Eskolle lopuksikin jäi vain Toimi ja oma sydämensä -neuvonantajiksi. Ne puhuivat ristiriitaista kieltä. Hän oli tottumaton -tällaisiin taisteluihin, hän tuskaili avuttomana eikä nähnyt tietä. - -Silloin kajahti hänen korvissansa lause, mistä lie tullutkaan: "Minä -neuvon sinulle tien, jota vaellat; minä johdatan sinua silmilläni." - -Äiti oli sen opettanut hänelle joskus. Mutta hän oli ollut niin paljon -muualla, niin vähän kotona, että moni vanhempain oppi oli ehtinyt -muuttua vain korvakaiuksi... - -Arasti hän katsahti ympärilleen. Jos koettaisi rukoilla... Siinä oli -kumminkin yksi tie -- niin, varmaan paras tie, sillä isä ja äiti ja -Sointu sitä kulkivat turvallisesti... - --- Esko, minnekkä jäit? -- kuului samassa heleä ääni portaista. -- -Huima on valjaissa pikku reen edessä. Tule pian, metsä on niin kaunis! - -Siinä oli toinen tie... unhotuksen ja nuoren, vapaana uhkuvan ilon, -joka kukkasilla peitti mustat syvyydet... - -Hän tunsi voimainsa pettävän. Vielä katse kirjeeseen, joka hautautui -pöytälaatikkoon, vielä hiljainen huokaus. Sitte hän tempasi lakkinsa ja -huusi tytölle vastaan: - --- Tulen, tulen, Tuulikki Tapion neiti! - - - - -VI - -"KIROUKSEN KIRJA" - - -Sointu kulki katua pitkin, kokonainen kantamus joulukääröjä -käsivarrellansa. Isälle ja äidille hän oli ommellut pieniä töitä, jotka -jo olivat valmiina matkakorissa. Nyt hän oli hankkinut joululehtiä -kylän lapsille, kirjasia palvelijoille sekä Eskon tilaamat lahjat -Orkamoon. Kuinka oli suloista päästä kotiin, oman isän ja äiti kullan -luo! Yksi vaan oli kaihon pisara tässä ilossa. Esko ei tullutkaan. -Sointu oli viipynyt näin kauvan Helsingissä varta vasten saadakseen -veljestänsä toverin pitkälle kotimatkalle, mutta eilen olikin saapunut -kirje, jossa Esko ilmoitti jäävänsä Orkamoon joulua viettämään. Hän -ei ollut ehtinyt lukea estetiikan kurssia loppuun eikä siis saattanut -tentteerata, ennenkuin joulun jälkeen. Ajan ja rahojen säästämiseksi -hän nyt kertoi tehneensä tällaisen päätöksen joulunvieton suhteen, -varsinkin kun häntä niin ystävällisesti oli pyydetty jäämään. Ikävää -se tietysti oli, mutta isä ja äiti eivät kieltäneet, ja täytyihän olla -järkevä... - -Sointu huokasi. Niin, kyllä kaiketi Esko oli oikeassa. Hänen vain -oli niin vaikea ajatella, että rakas veli puuttui kodin piiristä -jouluiltana, ja suuri oli varmaan uhraus vanhemmillekin. - -Siinä kulkiessaan hän oli jo joutunut lähelle asuntoansa, kun hän -huomasi edempää Mirjamin. Tämäkin oli Soinnun nähnyt, sillä hän riensi -melkein juosten entistä laulutoveriansa vastaan. - -Iloisena, vaikka samalla huolestuneenakin Sointu häntä tervehti. - --- Sinä et ole tullut tunneille enää. Missä olet piilotellut, Mirjam? - -Tyttö katsoi hätäisesti joka taholle ja pyysi kiirehtien: -- Saanko -tulla huoneeseesi kertomaan? Asuthan lähellä? Täällä joku voisi nähdä... - -Vasta kun ovi oli heidän jälkeensä sulkeutunut, hän heittäytyi -hillittömästi Soinnun kaulaan ja purskahti itkemään. - --- Mikä sinun on? -- kysyi Sointu hämmästyneenä ja levottomana. - --- Minä tiedän, että kahdesti kävit meillä, mutta sinua ei laskettu -luokseni. Mitä lienevätkään sanoneet... - --- Ei mitään pahaa, ole rauhassa. Ymmärsin vaan, että sisaresi ei -pitänyt minun käynneistäni. Siksi en enää koettanutkaan. - --- Minun on ollut niin ikävä... - --- Minäpä olen siitä iloinen. Eikö se ole hullunkurista? Niin, näetkö, -siitä huomaan, että sinä et tahallasi välttänyt minua. Enhän sitä -oikein luullutkaan, mutta vähän pelkäsin sentään. - -Sointu oli vetänyt Mirjamin sohvalle viereensä ja kietonut kätensä -hänen vyötäisillensä. Mirjam nojasi tummakutrisen päänsä Soinnun -olkapäähän. Hänen silmänsä saivat haaveksivan, surumielisen ilmeen. - --- Minä lähden iltajunassa, -- sanoi Sointu, kun Mirjam yhä pysyi -vaiti. -- Oli niin hauska, että sain vielä nähdä sinut. - -Säpsähtäen Mirjam hypähti pystyyn. - --- Lähdet tänään? Ja Esko --? - -Samassa hän huomasi sanoneensa liikaa. Tumma puna peitti hänen -poskensa, eikä hän uskaltanut katsoa ylös. Vaan Sointu ei siitäkään -ymmärtänyt. Tosin hän kummastuneena loi silmänsä Mirjamiin, mutta -vastasi aivan viattomasti: - --- Esko ei tule kotiin. Hän jää maalle, kunnes saa tutkintonsa -luetuksi, ja palajaa suoraan Helsinkiin. Hänellä on kovin paljo työtä. - -Mirjam hengähti syvään. Siitä syystä hän siis turhaan oli kirjettä -odottanut. Se oli jäänyt hänen ainoaksensa, tuo ensimmäinen, -tuo kallis, joka nytkin hänen povellansa lepäsi. Esko ei jouda -kirjoittamaan, mutta hän tulee, tulee ehkä piankin... - -Mirjamin silmät säteilivät jälleen, ja hän istuutui Soinnun viereen. - --- Kuule, -- hän kuiskasi arasti, -- sinä lupasit kertoa... - --- Jeesuksesta! -- täydensi Sointu. -- Oi, niin mielelläni. Mutta -saatko sinä kuulla? - --- Haijele on matkustanut pois, äiti on puodissa... Ei kukaan tiedä. - -Sointu tuli surulliseksi ja epäili hetkisen. Sitte hän vakavasti sanoi: - --- Älä jää tänne, koska sinua on kielletty. Eihän se paljon -hyödyttäisikään, tämä yksi kerta, ja useamminhan et voisi tulla, kun -minä jo lähden kotiin. - -Mirjam painoi päänsä alas. Mutta Sointu jatkoi lämpimästi: - --- Rukoilla me kuitenkin saamme, ennenkuin eroamme! Ei se voi olla -vastoin Jumalan tahtoa. Tule, Mirjam! - -Melkein tahdottomana hän antoi Soinnun tarttua käteensä, ja itkien hän -vaipui polvistuvan ystävän viereen. Hän ei aluksi paljon ajatellut, -mitä Sointu sanoi, sillä outo pelko häntä värisytti. Jeesus nimen -hän kuuli, ja se herätti jälleen tuon käsittämättömän kammon, joka -hänet oli vallannut ensi kerralla Soinnun sitä mainitessa. Nyt tuntui -vieläkin kauheammalta, sillä Mirjam oli jo vakuutettu siitä, että tuo -ihmeellinen mies todellakin eli. Sointu puhui hänelle, ja näkymättömänä -hän tietysti jossakin kuunteli. Mirjaminkin hän näki ihan varmaan, -tuo Jeschu tai Jeesus tai mikä hänen nimensä olikaan. Voi hirmuista -kumminkin, kun hän oli valehdellut ja pettänyt ja sitä salaperäistä -ihmistä vihannut niin kovasti! Ja nyt se kaikki tiesi. Ei Soinnun olisi -pitänyt ruveta häntä tänne huutamaan. Olisi vaan muuten kertonut... - -Vaan mitä... mitä Sointu nyt sanoikaan? - --- Kallis Jeesus, sinä rakastat Mirjamia. Varjele häntä vaaroista -ja kaikesta pahasta! Opeta häntä tuntemaan, kuinka hyvä sinä olet! -Tahdothan sinä tehdä hänet niin onnelliseksi ja avata hänelle taivaan. -Tee se, ota hänet omaksesi! Kuule meitä, Jeesus, sillä rakastathan sinä -häntä... - --- Rakastaako hän minua? -- täytyi Mirjamin huudahtaa. - --- Oi rakastaa, -- kuiskasi Sointu. Sitte hän suuteli Mirjamia. -- -Hyvästi nyt, et voi viipyä kauvempaa. Mutta ota tämä, -- ja hän riensi -nopeasti pöytänsä luo ja ojensi Mirjamille Uuden Testamenttinsa. -- -Osaathan lukea suomea? Siinä kerrotaan hänestä. - -Tyttö hätääntyi, seisoi empivänä, melkein taikauskoisen pelon vallassa, -eikä vielä tarttunut kirjaan, vaikka hän toisaalta oli hyvinkin -utelias. Sitäpaitsi -- minne hän sen kotona kätkisi? - --- En minä paljon osaa lukea muuta kuin juudiskaa, -- hän sanoi -epäröiden. - --- Sinä opit, -- rohkaisi Sointu iloisesti. -- Ota se nyt kumminkin -muistoksi minulta! Jeesuksen Henki puhuu sinulle ja ohjaa totuuteen. - -Mirjamin mieleen juolahti samassa, että tätä kirjaa kai Eskokin luki. -Hän ei voinut enää muuta, vaan ojensi kätensä sitä ottamaan ja pudotti -sen hätäisesti takkinsa suureen taskuun. Kyllähän sitte joku neuvo -löytyisi. - -Kuuluvasti sykki hänen sydämensä, kun hän kulki kotiin päin. Hän sanoi -itsellensä lakkaamatta: -- Esko lukee tätä myös, ja siinä kerrotaan -Jeesuksesta, hänestä, joka rakastaa minua... - -Mutta yksi ajatus sai hänet aivan kauhistumaan: Mitä jos Haijele -tietäisi! Vaan hän ei tiedä mitään. Kuinka ihanaa sentään, että hän on -kaukana poissa eikä aavista, että "kirouksen kirja" tuodaan taloon... - - * * * * * - -Niin, Haijele ei sitä aavistanut. Mutta Mirjam ei myöskään olisi voinut -uneksia, että Haijele juuri paraikaa piti samanlaista kirjaa kädessään. - -Hän oli matkustanut Pietarin kautta ja viettänyt junassa jo kaksi -yötä ja toista päivää. Seuraa hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä -kaivannutkaan. Päinvastoin hän nautti siitä, että kerrankin sai olla -häiritsemättä rauhassa. Hän oli kärsinyt kotinsa ahtaudesta enemmän -kuin hän ennakolta olisi uskonutkaan, ja nyt hän oli kuin häkistä -päässyt vapaa lintunen. Ensin häntä melkein lapsellisesti huvitti -kaikki sekin, mitä hän näki ympärillään: maisemat, kaupungit ja -vaihtuva, kirjava ihmisjoukko, jossa tapasi niin erilaisia muotoja -ja olentoja. Mutta tämä oli kuitenkin vierasta hänen hengellensä, ja -pian hänen mielenkiintonsa kääntyi sisäänpäin, siirtyi oman sydämen -rikkaaseen maailmaan, ajatusten monimutkaisille teille. Siinä oli -seuraa ja ajanviettoa yllin kyllin. - -Niin, Helsinki oli nyt jäänyt, ja Haijele käsitti, ettei hän sinne -moniin aikoihin palaisi, ellei jokin odottamaton velvollisuus vaatisi -tällaista uhrausta. Sillä uhraus se oli. Ei hän siellä ollut tavannut -ketään, johon hän oikein olisi saattanut sisäisesti liittyä. Sääli vaan -tuli kaikkia heitä, noita Israelin poljettuja lapsia, joiden päällä -Jumalan käsi niin raskaana lepäsi Golassa. [Gola = muukalaisuuden -maa.] Ja Haijelen oma äiti ja sisar olivat alhaisista alhaisimmassa -tilassa. Kuinka äärettömästi se olikaan häneen koskenut! Eivät he -aavistaneet, mikä palava sydän ankaran pinnan alla sykki, kun hän heitä -koetti opettaa tai kun hän Mirjamia nuhteli -- pikku sisar raukkaa. -Tällä hetkellä Haijelen olisi tehnyt mieli itkeä, kun hän sitä kaikkea -muisteli. Mirjam oli ollut alakuloinen, mutta niin liikuttavan nöyrä -ja kuuliainen aina siitä illasta saakka, jolloin Haijele hänelle -antoi kiivaat nuhteet ja kovan uhkauksensa. Hiljaa hän hyräili -askaroidessaan, mutta ei edes valittanut rakkaitten laulutuntiensa -lopettamista. Ehkä siitä lapsi raukasta sentään olisi voinut tehdä -jotakin... Mutta eihän Haijele sinne voinut jäädä. Suuremmat, laajemmat -tehtävät häntä odottivat. - -Hän oli siis nyt matkalla hengenheimolaisten luo. Ja ennenkuin hän -tapaisi heitä tuhatmäärin, oli hän kohtaava yhden -- sen, joka oli -hänelle rakkahin maan päällä. - -Haijele oli tahtonut, että eronaika koettelisi ja kypsyttäisi heitä -kumpaakin ilman toisen vaikutusta, ja siitä syystä he eivät usein -olleet kirjeitä vaihtaneet. Sen verran vaan, että hän nyt sykkivin -sydämin ja riemuisaa toivoa täynnä voi ajatella yhtymähetkeä... Ruuben -aikoi tulla hänen mukaansa Baaseliin, ja se merkitsi paljon, sillä -siten hän julkisesti oli tunnustautuva tosi israelilaiseksi. Muuta ei -Haijele toistaiseksi pyytänytkään. Jos Israelin tulevaisuus yhdisti -heidät, oli kaikki muu kyllä selvenevä, ja hän uskalsi ja sai antaa -kätensä sille, jota hän niin syvästi rakasti ja jonka uskollisuus aina -oli kestänyt muuttumatta. - -Oi, kyllä elämä oli sentään ihanaa! Mitä siitä, vaikka moni kysymys -vielä vaatikin vastausta. Nämä kolme pysyvät: usko, toivo, rakkaus... -Ja hän omisti kaikki nuo aarteet jälleen. -- - -Juna saapui jollekin suurelle asemalle, ja Haijele heräsi mietteistään. -Rautatiepalvelija avasi vaunuosastojen ovet, matkustajat riensivät -jaloittelemaan, virvokkeita tarjoilevat pojat tungeksivat junan -ympärillä, ja kaikkialla oli liikettä ja hälinää. Haijele silmäsi -aikataulua ja havaitsi, että tässä oli neljännestunnin odotusaika. -Ovesta hän näki mustan, vieraan ihmisvirran lyhtyjen valossa liikkuvan. -Ei häntä haluttanut mennä ulos. Mitä jos hän käyttäisi hiljaisuutta -lukeaksensa jonkun lauseen? Hän otti laukusta hebreankielisen -raamattunsa ja avasi sen. Hesekielin kirja oli hänelle rakkain; siitä -hän aikoi etsiä jotakin. Mutta ensin hän ummisti silmänsä, nojautui -syvemmälle penkin nurkkaan ja vaipui äänettömään rukoukseen. -- Adonai, -anna hyvä lause minulle! -- hän pyysi. - -Jokin rapsahdus kuului aivan hänen läheltänsä, katkaisten hänen -ajatuksensa ja rukouksensa. Ovella seisoi mustapartainen, -juutalaispiirteinen mies, joka katseli häntä hievahtamatta. Se tuntui -niin omituiselta, että Haijele melkein pelästyi. Mutta samassa mies -läheni, lausuen: - --- Olette israelilainen? - --- Olen. - --- Näen kirjan sylissänne. Sanokaa, ymmärrättekö sitä? - -Haijelen mielestä mies kävi tunkeilevaiseksi, mutta hänessä oli -kuitenkin jotain niin vakavaa ja hallitsevaa, että Haijelen täytyi -vastata. - --- Osittain ymmärrän, osittain en, -- hän sanoi. - -Silloin kello soi, ja matkustajat rupesivat rientämään paikoillensa. -Mies ei siitä hätääntynyt. Rauhallisesti hän veti taskustaan kirjan ja -ojensi sen Haijelelle. - --- Tässä tarjoan teille selityksen siihen, mitä ette ymmärrä, -- hän -virkkoi; ja ennenkuin Haijele ehti punnita, mitä tapahtui, oli mies -kadonnut asemasillalle, ja kirja lepäsi Haijelen helmassa toisen päällä. - --- Se oli juutalaislähetyssaarnaaja N. Leipzigistä, -- kuiskaili pari -matkustajaa keskenään, luoden sivusilmäyksen penkin kulmassa istuvaan -Haijeleen, jonka ulkomuoto hyvin ilmaisi hänen kansallisuutensa. - -Mutta Haijele oli kuin salaman iskemä. Mitä tämä saattoi merkitä? - -Hän ei voinut olla avaamatta kirjaa, uteliaisuus oli liian -suuri. Umpimähkään hän sai eteensä erään sivun ja luki puhtaalla -hebreankielellä: "Nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan -rakkaus on suurin niistä." - -Mitä tämä oli? Se lause, jota hän oli ihaillut niin suuresti, -tietämättä kuka filosoofi sen oli kirjoittanut! Valtava mielenliikutus -järkytti koko hänen olentoansa. Hän oli pyytänyt Jumalalta hyvää -lausetta, ja ikäänkuin ihmeen kautta tämä hänelle lähetettiin. - -Vaan kuka oli tekijä? Mikä oli tämä kirja? - -Haijele katsoi kiireesti kansilehteä, ja samassa hän pudotti kirjan -penkille, aivan kuin käärme olisi hänen käteensä purrut. - -Uusi Testamentti! Kirouksen kirja! - -Hetkiseksi hän kadotti kokonaan ajatusvoimansa ja toimintakykynsä. -Mutta toisena hetkenä hän jo tempasi kuin kuumeessa molemmat kirjat, -Vanhan ja Uuden Testamentin, ja kätki ne laukkuunsa. Sitte hän -vetäytyi takaisin nurkkaansa, jääden istumaan liikkumattomana kuin -kuvapatsas, huolimatta matkatoveriensa katseista ja supatuksesta, -tuskin huomatenkaan mitään ympärillänsä. Hänen oli niin kummallinen -olla. Tuntui kuin kaikki olisi mullistettuna ja sekasorrossa hänen -ajatuskammioissaan, mutta hän oli aivan hervonnut siihen paikkaan eikä -voinut mitään tehdä, päästäkseen entisellensä. - -Vähitellen hän kuitenkin toipui, ja silloin nousi ajatusmyrsky, jossa -aalto aaltoa ajeli, keskeytymättä, rajulla vauhdilla. Mitä siinä -taisteltiin, sen näki yksin Israelin Jumala. - - * * * * * - -Seuraavana iltana Haijele saapui Leipzigiin. Asemalla vanhat -kasvattivanhemmat häntä odottivat ja liikuttavalla hellyydellä sulkivat -hänet syliinsä kuin oman lapsen. Ruuben ei tietänyt tulla, sillä -Haijele tahtoi häntä hämmästyttää eikä ollut siitä syystä ilmoittanut -hänelle saapumisensa aikaa. - -Yöllä Haijele nukkui levottomasti, heräsi tuon tuostakin ja nousi -vuoteeltansa varhain, kun toiset vielä olivat sikeän unen helmoissa. -Hän ei tuntenut mitään väsymystä matkan jälkeen, vaikka hän paljon oli -valvonut. Sydän vaan sykki rauhattomasta odotuksesta. Hän laski hetkiä: -nyt Ruuben lähtee ulos; nyt hän tekee kierroksensa sairashuoneessa; nyt -se on suoritettu; -- ja nyt minun on aika mennä! - -Ruuben asui yhä vieläkin enonsa luona. Tämä koti oli aivan toisenlainen -kuin se, missä Haijele oli kasvanut. Mooses Löwe oli hieno, muodikas -asianajaja, niin vähän juutalainen kuin mahdollista. Hän oli elänyt -poikamiehenä kauvemmin kuin Talmudin mukaan oli suotavaa, sillä vasta -viisi vuotta takaperin hän oli kirjoittanut nimensä kontrahdin alle ja -ilman kansallisia juhlamenoja tuonut kotiinsa nuoren, vaaleatukkaisen -Bertha Birkmannin, jota pikemmin olisi voinut luulla saksalaiseksi -kuin juutalaiseksi. Kodissa ei ollut mitään, joka olisi eronnut -saksalaismallista. Palvelusväkikin oli saksalaista, ja lapsille oli -annettu nimeksi Fritz ja Gretchen. Ruokasäännöt, sabbattikäsky ja -muut juutalaistavat oli kokonaan hylätty; ainoastaan uutta vuotta, -sovintopäivää ja pääsiäistä vielä muistettiin ulkonaisesti. Kansallisin -tässä ympäristössä oli sittekin Ruuben -- hän, jota lievätkin -Talmudjuutalaiset empimättä nimittivät epikoresiksi. - -Niin, epikores hän olikin ollut, ja Haijele lain orja. Mutta kaikki oli -vihdoinkin muuttuva. Uusi kansallinen liike, Israelin kohottaminen ja -kokoaminen, yhdisti jo heidät, ja kummankin mieli oli nyt yhtä vapaa -ja avoin, kun oli kysymyksessä sen hengen etsintä, joka kuolleet luut -tekee eläviksi. Tähän jälkimmäiseen tehtävään Ruuben oli helposti -antautuva, sitte kuin hän kerran edellisessä suhteessa oli itsensä -voittanut -- siitä Haijele oli vakuutettu, mikäli hän tunsi ystävänsä. -Häneltä itseltään taaskin oli viimeisenä unettomana matkayönä -ennakkoluulojen lujin kahle katkennut. Hän oli nyt valmis etsimään -vaikka mistä, vaikka mistä... Ehkä löytyisi totuuden sirpaleita -siltäkin taholta, jota hän tähän asti oli pitänyt aivan mahdottomana. - -Haijele oli saapunut asianajaja Löwen ovelle. Jos Ruuben oli yksin -kotona, aikoi Haijele pyytää häntä kävelemään; muussa tapauksessa -he voivat sisälläkin selvittää asiansa. -- Hän soitti kelloa, ja -palvelusneiti tuli avaamaan. Salin kynnyksellä seisoi Bertha rouva, -joka huudahti hämmästyksestä hänet nähdessään. - --- Mistä sinä ilmestyt, Haijele? Suomen noidatko ovat sinut ilman läpi -lähettäneet? - --- Kyllä minä junassa matkustin, -- hymyili Haijele. - --- Tule nyt kertomaan kaikesta! Mooseskin on toimistossa ja lapset -ulkona. Minä olen ihan yksin. - --- Eikö Ruuben ole kotona? -- kysyi Haijele. - --- Niin, Ruuben -- onhan hän. Pitääkö häntä kutsua? -- Bertha rouva -hymyili ja iski merkitsevästi silmäänsä. Mutta Haijele pidätti hänet, -laskien kätensä hänen käsivarrelleen. - --- Ei, älä huoli, -- hän sanoi. -- Suo minun mennä! Juuri Ruubenia -tulin tapaamaan, ja haluaisin olla ensi hetkenä kahdenkesken... - -Bertha tuijotti Haijelea, ikäänkuin hän ei olisi uskonut korviansa. -Oliko hän järkensä kadottanut siellä villien maassa? - --- Kuinka se kävisi päinsä? -- hän sopersi. - --- Ruuben on sulhaseni, -- vastasi Haijele, nostaen päänsä pystymmäksi. --- Suvaitsethan siis? -- Ja suorana, varmana hän astui Berthan ohi -mennäkseen koputtamaan Ruubenin työhuoneen ovea. - -Mutta Ruuben oli jo kuullut äänen, joka sai hänet säpsähtäen nousemaan -pöytänsä äärestä. Hän ei voinut erehtyä. Noin puhui vain yksi -- -yksi ainoa! Hän syöksähti ovelle, tempasi sen auki ja katsoi samassa -Haijelea silmistä silmiin. - --- Ruuben, sulhaseni! -- huudahti tyttö, ojentaen hänelle kätensä. - --- Oi, Haijele, Haijele, se on siis totta! -- riemuitsi Ruuben ja sulki -hänet syliinsä ällistyneen Bertha rouvan silmien edessä. - --- No johan minä tuota odotinkin aikoja sitte, -- sai Bertha vihdoin -suustansa. -- Koska se nyt on tapahtunut? Toivotan onnea -- - --- Kiitos, kiitos, -- sanoivat Haijele ja Ruuben; mutta enempää -he eivät tosiaankaan voineet tällä hetkellä välittää Berthasta, -se oli ihan mahdotonta. Ja kun hän ei ymmärtänyt salista poistua, -siirtyivät he käsi kädessä Ruubenin sohvalle istumaan. Heillä oli -niin paljo, paljo sanomista toisillensa. Bertha rouva piti vakavana -velvollisuutenaan jäädä edelleenkin saliin ja asettua virkkauksinensa -sellaiseen paikkaan, josta hän voi heitä silmin seurata. Mitäpä -he siitä? He olivat niin onnelliset, että heitä vain nauratti, ei -edes harmittanut. Bertha sai niin mielellään nähdä heidän loistavat -silmänsä, kunhan ei sydänten salaisuuksia kuullut; ja siitä he kyllä -kuiskaamalla pitivät huolen. - -Puolen tuntia kului. Nuori rouva alkoi jo pitkästyä -paimentajavirkaansa, varsinkin kun hän hartaasti odotti hupaisia -juttuja Haijelen matkalta. Ei hän kuitenkaan rohjennut astua -vierihuoneen kynnyksen yli, sillä kun Haijele oli ylpeällä tuulella, ei -ollut hauska häntä lähestyä, ei edes omassa kodissaan. Mutta jollakin -tavalla täytyi keskeyttää tuo loppumaton kaksinpuhelu. Hän nousi -paikaltaan, liikkui, askaroi kukkiensa luona ihan oven pielessä -- eikä -mikään auttanut. - -Silloin ilmestyi pelastava enkeli pikku Gretchenin muodossa, joka -täyttä kurkkua itkien tulla tylleröi saliin kertomaan, että Fritz oli -lyönyt häntä. Poika juoksi kohta jäljessä, huutaen, että Gretchen oli -syönyt hänen karamellinsa. - -Se konsertti tepsi. Hieroessaan sovintoa lasten kesken Bertha toisella -silmällä huomasi Haijelen ja Ruubenin nousevan sohvasta. Mutta saliinko -he aikoivat? Turha toivo! - --- Mitä sinä luet tätä nykyä? -- kuuli Bertha Haijelen kysyvän ihan -ääneensä. Mutta Ruubenin vastausta hän ei kuullut. - -Se tulikin hiljaa, viipyen, ja nuorukaisen muoto muuttui tavattoman -vakavaksi, kun he astuivat hänen pöytänsä ääreen. - --- Haijele, miksi sinun jo tänään piti sitä kysyä? Velvollisuuteni on -puhua suoraan. Mutta jos tietäisit... Sano, voinko sinut kadottaa vielä -kerran, nyt juuri saatuani sinut omakseni? - --- Mitä tarkoitat? Mistä tämä juhlallinen esipuhe? - --- Ymmärrä minua, Haijele! Onhan sinullakin janoava, etsivä henki! -Katso, en minä tähän kirjaan usko, mutta minä ostin sen tutkiakseni... - -Uusi Testamentti lepäsi pöydällä heidän edessään. Ruubenin sydämessä -riehui ankara tuska, ja hän koetti lukea Haijelen silmistä hänen -ajatuksiansa. Mutta tytön ilmeessä oli jotakin niin ihmeellistä, ettei -hän voinut sitä ymmärtää. - --- Kaksi päivää takaperin olisin tämän nähdessäni työntänyt kätesi -pois, -- kuiskasi Haijele vihdoin kovassa mielenliikutuksessa. -- Vaan -nyt... oi Ruuben... Minullakin on tuo kirja!... - -Turhaan Bertha rouva odotti matkakertomusta. Kun vielä oli puoli tuntia -kulunut, tuli Haijele Ruubenin seuraamana saliin, mutta ainoastaan -hyvästi sanoaksensa. - --- Suo anteeksi, Bertha, -- hän lausui niin ystävällisesti, että pikku -rouvan heti täytyi leppyä. -- Huomenna tulen yksinomaan sinun luoksesi. -Silloin kerron, mitä vaan tahdot, ja sinä annat neuvoja, kuinka -järjestäisimme hauskat kihlajaiset. Näkemiin asti! Sano terveisiä -puolisollesi! Toivon, ettet käy levottomaksi tästä suojatistasi, jos -minä vien hänet koko päiväksi. - -Nauraen Ruuben oikaisi kookasta vartaloansa, he kättelivät Berthaa -ja lähtivät. Kun he joutuivat kadulle, otti hän Haijelen käsivarren -kainaloonsa. Tyttö loi häneen mustat, säihkyvät silmänsä ja lausui -syvään hengähtäen: - --- Kirouksen kirjasta sen luin, mutta sittekin se on valtava ajatus: -"Rakkaus on suurin niistä..." Se on totta, Ruuben. Kuinka ihanaa, kun -tunnemme rinnoissamme sen kaikki voittavan voiman! - - - - -VII - -JOULUYÖ - - -_Ensimmäinen taulu_. - -Pyhä yö, kirkas yö! - -Luoja oli sytyttänyt taivaan tähtivalot, ja ihmisten ikkunoista -kynttilät lukemattomina loistivat. Kristikunta vietti kuninkaansa -syntymäjuhlaa. - -Kirottu yö, pimeä yö! - -Hartaimpien juutalaisten asunnoista ei näkynyt valon tuikettakaan. -Missä joku himmeä kynttilä paloi, siinä oli huolellisesti laskettu -verhot ikkunan eteen. Eihän heillä, hajoitetuilla raukoilla, kuningasta -ollut. Otho haîschin juhla oli heidän murhejuhlansa. - -"Hän tuli omillensa, mutta hänen omansa eivät häntä ottaneet vastaan." - -Efraim Pollin talo Humboldt-kadun varrella oli myöskin aivan pimeä, -kun sitä kadulta katseli. Ruokasali, joka sijaitsi pihan puolella, oli -kuitenkin heikosti valaistu, ja siellä vanhukset olivat istuneet koko -illan Haijelen ja Ruubenin kanssa. Nuorten piti seuraavana päivänä -matkustaa Baaseliin, ja kihlajaiset oli päätetty viettää heti heidän -palattuansa. Saara täti iloitsi suuresti, kun hänen toivonsa nyt -kumminkin toteutui, ja vanhalle sedälle oli pääasia, että hänen rakas -tyttönsä näytti onnelliselta. Hän luotti täydellisesti Haijeleen. -Ei se tyttö suotta eronnut sulhasestaan eikä myöskään suotta häneen -yhtynyt jälleen -- siitä sai olla varma. Myöhemmällä saapui Mooses -Löwe rouvineen ynnä muutamia muita tuttavia, etupäässä "vanhoillisten" -piiristä. Heidät oli kutsuttu vieraiksi, jotta ilta kuluisi nopeammin. -Tänäänhän ei tarkkatuntoinen juutalainen voinut mitään tehdä, ei -työskennellä eikä lukea, kaikkein vähimmin tutkia Thoraa tai sen -selityksiä. Klabriasta [Klabrias = eräs korttipeli] näki pelata -hämärässäkin, keskustelu kyllä sujui myöskin, eivätkä hurskaat vieraat -"pimeänä yönä" enempää pyytäneetkään. - --- Myöntäkää toki, että tämän yön viettämistapa on hullutusta, -- -virkkoi Löwe, heilutellen jalkojansa nojatuolissa. Hän ei kuulunut -noihin hurskaisiin -- vaikka hän tosin ei huolinut kertoa, että hän -pienokaistensa huviksi oli hankkinut joulukuusen lastenkamariin. -- -Miksi on parempi istua sokkosilla kuin täydessä valossa? - --- Minusta täällä on valoa liiaksikin, -- tokaisi vastaan -teräväsilmäinen Zebi Knauf, tehtailija. -- Olisin kiitollinen, jos -isäntä sallisi sammuttaa kynttilän, joka on tuolla ikkunapöydällä. -Tällä yhdellä tulemme aivan hyvin toimeen. - --- Rauhoitu, hyvä ystävä, -- hymyili Efraim Poll, taputtaen häntä -olalle. -- Ei se kuulu meille vanhoille, se on Haijelen ja Ruubenin -ilokynttilä. Antakaamme sen loistaa! - --- Se oli kauniisti sanottu, arvoisa veli, -- virkkoi Löwe. -- Herra -Knauf, suvaitsetteko nyt, että jatkan? Tahtoisin kertoa, että minulle -oli todellinen pelastus, kun pääsin tänne lähtemään. Seinäni takana -asuu kansalaisiamme, jotka ulvoivat hämäristä alkaen yhteen jaksoon -kuin villipedot metsässä. Onko sekin sivistyneen ihmisen arvon mukaista? - --- Se oli tietysti mielenosotusta, -- vastasi Knauf. -- Ehkä heillä on -joku Goje kotiopettajattarena. - --- Mainiota! -- ivaili Löwe. -- Sitä hienompaa käytöstä heidän -puoleltaan! - --- Älkäämme tuomitko, -- lausui Efraim Poll jälleen tyynellä, -sovinnollisella äänellänsä. -- Uskokaamme, että he itkivät Israelin -kovaa kohtaloa. Muiden iloitessa oma suru astuu vielä selvemmin -silmien eteen. Pimeä yö on minulle vertauskuva. Silloin kysyy sydämeni -tuskallisessa odotuksessa: "Vartija, mitä yö kuluu -- Israelin pitkä -yö?" - --- Oi setä, etkö näe, että idän rannalla jo ruskottaa! -- huudahti -Haijele intohimoisella lämmöllä. Se tuli aivan odottamatta. Kaikki -kääntyivät kysyvinä häneen, rouvatkin, jotka omassa nurkassaan -supattivat, ja klabriasta pelaavat herrat. - --- Nouse, ole kirkas! -- jatkoi Haijele hehkuvin poskin. -- Israelin -valkeus koittaa! Sinun poikasi tulevat kaukaa ja tyttäresi -- - --- Vaiti, vaiti! -- keskeytti Knauf tukiten korviansa. -- Neiti, -soveltuuko tuo puhe teille, vieläpä pimeänä yönä? - --- Hän on sionisti, -- sanoi joku joukosta. - -Suuttumuksen salama iski ristiin innon tulen kanssa. Haijele oli -joutua pois suunniltaan, mutta setä laski rauhoittaen kätensä hänen -olkapäällensä, ja Ruuben otti puolustuksen huoleksensa. - --- Herra Knauf, luuletteko todellakin Israelin tyttären huulten -saastuttavan pyhiä sanoja? Vai jouluyökö sen tekee? Huonot sanat, jos -niiden pyhyys niin helposti haihtuu! - --- Älkää pilkatko, herra! -- varoitti eräs pelaajista, pitkä, laiha -Hirsch Goldreich. Ja Knauf nousi paikaltaan uhkaavan näköisenä. - --- Hyvät ystävät, -- puhui harmaapäinen isäntä, saaden heti muut -vaikenemaan arvokkaisuudellansa. -- Pyydän teitä, älkää kiihtykö -vähäpätöisyyksistä. Me vanhat emme jaksa seurata uutta aikaa. Nuorten -on tulevaisuus, ja minä iloitsen, kun näen heissä innostusta ja -kansallishenkeä. Jättäkäämme heidät rauhaan. Heidän työnsä kyllä -aikanaan puhuvat heidän puolestaan tai vastustavat heitä. - -Syntyi tuokioksi äänettömyys. Knauf istuutui, murahtaen jotakin -itsekseen, ja Goldreich kiintyi peliinsä jälleen. Haijele ja Ruuben -siirtyivät syrjään, sen pöydän luo, jolla yksinäinen kynttilä paloi. - --- Kuunteleppas, -- sanoi Ruuben hetken kuluttua. Puheen sorina oli -alkanut uudestaan. Herrat väittelivät siitä, kumpi synagooga oli -sisustuksen puolesta pantava etusijaan, Berlinin vai Leipzigin. - --- Berlinin on maksanut kaksi miljoonaa, -- selitti Goldreich. - --- Meidän on yksinkertaisempi, mutta juhlallisempi, -- vakuutti hänen -pelitoverinsa. - --- Älähän nyt! Berlinin synagooga kimaltaa ja loistaa, aivan kuin -näkisi jalokivet Aadamin kolmentoista teltan huipulla. [Talmudin mukaan -Aadam paratiisissa asui jalokiviteltoissa.] - --- Tahdotko sinä sanoa, että Aadamin teltoissa oli jalokiviä ainoastaan -huipulla? - --- Tietysti. - --- Vai niin? Eipä. Sanhedrinin [Sanhedrin = vanhimmat; tarkoittaa tässä -erästä selityskirjaa] mukaan ne olivat kokonaan jalokivillä peitetyt. - --- Se ei ole totta! - --- Vaiti, te häpäisijät! -- huusi Knauf, pistäen jälleen sormet -korviinsa. -- Sanhedrin on pyhempi kuin Thora ja profeetat, ja te -uskallatte pimeänä yönä sen opeista keskustella! Voi, voi näitä -turmeltuneita aikoja... - -Ruuben ei voinut olla lausumatta joukkoon: - --- Sanokaa, miksi sallitte Jerusalemin hävityksenkin vuosipäivänä lukea -pyhiä asioita, vaan ette tänään? - --- Eikö tohtori sitä tiedä? -- kysyi Knauf purevasti. -- Silloin me -sitäpaitsi luemme ainoastaan Jeremian kirjan selityksiä. - --- Otho haîsch on vahingoittanut meitä paljon enemmän kuin Jerusalemin -hävitys! -- huusi Goldreich. - --- Minä vaan arvelin, että sopisi yhtä hyvin lukea tai olla lukematta, --- virkkoi Ruuben tyynen ivallisesti; -- käsketäänhän meitä jakamaan -sydämemme kahteen kammioon, joista toiseen pannaan Schammain opetukset -ja toiseen Hillelin. Se on erittäin mukavaa. Kun toinen kieltää, niin -toinen käskee, ja silloin saa kukin menetellä niinkuin tahtoo. Vai -kuinka, arvoisa herrasväki? - -Mutta siitä vasta melu nousi. Taas täytyi Efraim Pollin sekaantua -keskusteluun; ja tällä kertaa mielet olivat sellaisessa kuohussa, että -hän ainoastaan vaivoin sai rauhan palautetuksi. - --- Hävytön suurisuu, -- mutisi Knauf, mulkoillen Ruubenia. Mutta -nuorukainen ei viitsinyt kuunnella heitä enää. Hän kääntyi Haijelen -puoleen ja lausui niin, että yksin hän sen kuuli: - --- Jos on synti puhua pyhistä kysymyksistä tänä yönä, lienee hyvin -otollista tutkistella epäpyhää. Ymmärrätkö tarkoitukseni? - -Haijele nyökkäsi päätänsä miettiväisenä. - --- No niin, ystäväni. Minä vaan halusin sanoa, että nuo ihmiset ovat -narreja. Rauhaa ja rakkautta he eivät tunne. Sinun setäsi kohoaa kuin -lehtevä tammipuu pistelevän genistapensaikon yli. -- Vaan tiedätkö, -mistä minä olen löytänyt jalon mielen ja toiminnan selvimmät ohjeet? -Kirjasta, joka on meille kaikkein epäpyhin, mutta pyhin kristityille. - -Taas Haijele nyökkäsi päätänsä, vaan ei vastannut mitään. - --- Muistan sen omituisen lausunnon, josta huomautit minua, -- -jatkoi Ruuben. -- Tarkoitan tuota, missä muuan meikäläinen nimittää -Nasarealaista yhdeksi Israelin suurimmista opettajista. Hän on -oikeassa; tahtoisin vaan sanoa "suurin" eikä "yksi suurimmista". - --- Ruuben, minä en tätä kestä! -- huudahti Haijele silloin puoliääneen, -tuskallisesti, sävähtäen ylös hiljaisesta mietinnästään. -- Tule, -siirtykäämme hetkiseksi minun huoneeseeni. Ei meitä kukaan huomaa -kaivata. - -Siellä hän tarttui Ruubenin käsiin kuin apua anoen. - --- Niin, niin, Ruuben, minä olen lukenut myöskin, tunti tunnilta, -milloin et ole luonani ollut. Minua kauhistuttaa yhä enemmän. Älkäämme -enää puhuko noista asioista! Tahdon ajatella Baaselin kokousta, -sionismia, isien maata, kansamme tulevaa onnea... Yksi kysymys -vain, Ruuben... Kuule, sano, eikö totta, hän oli kumminkin suurin -pettureista, vaikka hän kuinka kauniisti olisi opettanut? Eikö ollut -sinunkin mielestäsi? Messiaaksi hän itsensä teki, meidän kansamme -kuninkaaksi... - --- Se seikka ei minua paljon liikuta. Emmehän me kumpikaan noita -kuninkuusunelmia ole uskoneet. Ehkä hän olikin Messias. - --- Ruuben! -- kirkaisi Haijele, ikäänkuin puukko olisi syösty hänen -sydämeensä. - --- Rakkaani, hiljaa, hiljaa, -- tyynnytteli Ruuben huolestuneena. -- -Älä nyt taas käsitä minua väärin. Jos hän oli suurin opettajistamme, -saattoi hän täydellä syyllä omistaa tuon nimen -- en minä muuta -tarkoita. - --- Mutta hän teki itsensä Jumalan Pojaksi! - --- En minä oikeastaan ole näitä ajatellut, puhuin vaan hänen opistaan, --- sanoi Ruuben vältellen. Sinä tartut eri asioihin kuin minä. Olisin -valmis vaikka heti tunnustamaan Nasarealaisen oppia, ellei yksi seikka -työntäisi takaisin. Kristinuskon kannattajat eivät ensinkään noudata -sitä, mitä sanovat elämänsä ohjeeksi. Tiedäthän, että minussa aina -on ollut jokin veto heidän puoleensa. Mihin se muuhun olisi johtanut -kuin täydelliseen yhtymiseen -- jos olisin voinut heitä ihailla. Mutta -kaukana siitä! Inho heidän käytöstänsä kohtaan auttoi minua palaamaan -kansani luo. - --- Kuinka minäkin inhoan heitä! -- huudahti Haijele. -- Muistan jo -lapsuudestani sen ilkeän poikanulikan, joka aina teki meille kiusaa. -Pienet kiusaavat pieniä, suuret sortavat täysikasvaneita... - --- He saarnaavat rakkautta, -- jatkoi Ruuben, -- mutta meitä ja -toisiaankin he vihaavat ja kadehtivat. - --- Niin, niin, juuri niin! -- riemuitsi Haijele kuin helpotuksesta. --- Sellaisia he ovat! Tuo on aivan samaa kuin rabbiinin saarna kerran -synagoogassa. Aaronin kukoistava sauva ei voi olla heidän hallussaan, -sillä he eivät tosiaankaan elä oppinsa mukaan, eivät -- - -Samassa Haijele pysähtyi kuin naulaan. -- Mikä nyt? -- ihmetteli Ruuben. - --- Emmehän mekään... Ja tyttö kätki kasvot käsiinsä. - --- Emme suinkaan -- se ei muuta asiaa. Talmud on joutavaa -sanasaivarrusta, sen olen aina sanonut. Ei ole ihmisarvon mukaista -askaroita sellaisten tyhmyyksien tarkkaamisessa. Tämä on jotakin -toista, korkeaa ja kaunista. Mutta jos se on liian korkeata, mahdotonta -noudattaa -- no niin, olkoon menneeksi! Silloin olen ja pysyn -epikoresina. Ei kannata tavoitella saavuttamattomia. Mieluummin heitän -opit sikseen ja ryhdyn suorastaan käytännölliseen toimeen, kuten -sionistit, niin teen edes jotain hyötyä. - -Kadulta kuuluva melu keskeytti heidän puhelunsa. Kun huone oli pimeä, -saattoi lyhtyjen ja tähtien valossa selvään nähdä, mitä siellä oli. -Ei sen kummempaa kuin pari päihtynyttä miestä naistovereineen, jotka -eivät tahtoneet antautua poliisille. Pian oli häiriö vihellyspillin ja -lisäpoliisien avulla selvitetty ja katu tyhjänä jälleen. - --- Nuo olivat kristityitä, Haijele, -- sanoi Ruuben painavasti. -- -Näetkö, kuinka tuolla vastapäätä kynttilät loistavat? Siellä on kuuset -saleissa ja ilo ylimmillään. Mutta pimeällä kadulla... Ajatteleppa, -tänään he viettävät _hänen_ syntymäjuhlaansa. Ulkokuorta, valhevaloa! - --- Sinä puhut niin tyynesti, Ruuben. Minusta tuntuu kuin päätäni -pyörryttäisi. Meidän oppimme on tyhmyyttä, sanoit sinä, ja heidän -valhetta. Missä siis on totuus? - -Se oli kuin hätähuuto -- sama hätähuuto, joka oli Ruubenin sydämestä -niin usein kohonnut. - --- Jätetään nämä asiat, -- sanoi Ruuben. Jos Haijele olisi oikein -tarkannut, olisi hän kyllä huomannut, että tuo ääni ei niin tyyni -ollutkaan. Melkein hätäisesti hän puhui edelleen: -- Meidän täytyy -varmaan mennä jo toisten pariin, muuten he alkavat ihmetellä, mihin -jouduimme. Itsehän ehdottelit, ettemme keskustelisi opin kysymyksistä, -ja niihin takerruimme kumminkin. Tule nyt pois, Haijele. - --- Minä en voi. - --- Sinäkö? Kaikki sinä voit, mitä tahdot. Otetaan asia ihan -käytännöllisesti. Eihän sionismi ole uskonnollinen, vaan kansallinen -liike. Kuinka uljas ja ihana sinä olit äsken, kun innostuneena puhuit -Israelin kirkkaasta tulevaisuudesta! Koeta unohtaa kaikki muu... - --- En voi, en voi! -- toisti Haijele rajussa mielenliikutuksessa. -- -Mene, Ruuben, sinä onnellinen, jolla on kylmä järki! Minä kohoan ja -vaivun kuin aalloilla. Kaikki on tunnetta minulle. Suo anteeksi, minä -en voi... - -Mutta Ruuben ei mennyt. Silloin Haijele kietoi kätensä hänen kaulansa -ympäri ja kuiskasi hellästi hymyillen, värähtävin äänin: - --- Älä huolehdi, rakas ystävä, jätä minut vaan. Huomenna kyllä aurinko -paistaa jälleen. Eihän ole ihme, että sydän käy synkäksi, kun on vuoden -pimein yö... - - * * * * * - -_Toinen taulu_. - -Pilkkosen pimeä huone Heikinkadun varrella Helsingissä. Rebekka on -jo vuoteessa, mutta ikkunan luona istuu Mirjam puoleksi riisuttuna, -hiukset hajallaan, käsi poskella. Hän laulaa hyräilee hiljaa, -surumielisesti: - - -- "Die Veigel die heben die Flügelech auf - un nehmen auch mit meine Thränen arauf..." - -["Linnut nostavat siipensä lentoon ja ottavat mukaansa kyyneleeni."] - --- Tule jo sieltä nukkumaan! -- huutaa Rebekka. - --- Äiti, salli minun vielä hetkinen katsella tähtiä! -- hän vastaa. - -Hän pyyhkäisee silmiänsä ja jää yhä haaveksivaisena tähystämään ulos -yöhön. Pienen kultasormuksen hän painaa huuliansa vasten. Nythän ei -äiti voi nähdä. Oi kuinka aika on pitkä -- eikä hän palaa, joka sen -sormuksen antoi... - --- Joudu nyt jo, Mirjam! -- muistuttaa Rebekka jälleen. - --- Äiti, salli minun vielä vähän katsella kynttilöitä! -- hän pyytää. - -Ne loistavat niin kauniisti onnellisten ihmisten ikkunoista. Nythän on -jouluyö. - -Mirjamin helmassa on joulukortti, joka on tullut Soinnulta -tervehdykseksi. Sen taakse on hieno kynä piirtänyt nuotteja ja sanoja. -Ei sitä nyt näe lukea, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hän osaa sen -jo ulkoa, vaikka se onkin suomea: - - "Ja tähtönen Betlehemistä loi - valon kirkkahan halki yön, - ja vienot enkelilaulut soi - ylistykseksi armotyön. - - On koittanut maailman valkeus, - nyt syntynyt Kristus on, - sun turvasi, huoltesi huojennus, - sydänparkani rauhaton..." - -Kolmannen kerran äiti kutsuu häntä. Silloin hän nousee syvään huoahtaen -ja alkaa hankkiutua levolle. - - * * * * * - -_Kolmas taulu_. - -Suuren, tuuhean kuusen ympärillä Orkamon valaistussa salissa -joululahjat lentelivät. Siellä oli iloa ja riemua, puhetta, naurua ja -hälinää. Sukulaisia oli saapunut pariltakin taholta, ja nuoria oli -runsaasti. - -Esko oli aivan tottumaton tällaiseen meluavaan joulunviettoon. Koko -illan oli häntä ilon kesken ahdistanut salainen paino sydänalassa. -Varsinkin sitä lisäsi omaisten hellä, kaipaava kirje, jossa -toivotettiin seimen lasta hänen sydämensä vieraaksi. Mutta kukapa -täällä ehti muistamaan häntä, jonka kunniaksi paraikaa juhlittiin... - -Toinenkin asia Eskoa vaivasi. Oi, nuo syyttävät, surulliset mustat -silmät! - -Siinä hän nyt istui vähän erillään kuusen takana, hajamielisesti -selaillen äsken saamaansa runovihkoa. Käsialasta hän tunsi, että lahja -oli Tuulikilta. - -Tyttö oli pukeutunut aivan kesäiseksi, siniseen Aino-pukuun, joka -vapaasti verhosi hänen sorjaa vartaloansa. Rikas tukka aaltoili -hajallaan, kirjava nauha oli otsasiteenä, ja helmet kaulalla helisivät. - --- Oikea sinipiika ja metsän velho, -- ajatteli Esko, kun Tuulikki -ilmestyi vihreän puun viereen. - --- Mitä sinä siellä yksin mietit? -- kysyi hän iloisesti, taivuttaen -syrjään kaihtavan oksan. - --- Enpä juuri mitään. Ihmettelen vaan, kuinka oikeastaan jäin tänne -Orkamoon. - --- Sinä vasta olet syvällinen filosoofi! -- pilaili Tuulikki. -- -Estetiikkasi tähden tietysti jäit. - --- Niinkö arvelet? Sitähän minäkin kuvittelin. Mutta luvut eivät ota -edistyäkseen, ja nyt minä alan luulla olevani lumottu. - -He katsoivat toisiaan veitikkamaisin silmin. Sitte tyttö pyörähti -ympäri korollaan, jotta pitkät hiukset pilvenä hulmahtivat, kääntyi -jälleen Eskoon ja sanoi nauraen: - --- Uskotko sinä taikoja? - --- Uskon tarinoita metsän neitosista. - --- Tuosta kirjastako niitä luet? - --- Vaikkapa siitäkin: - - "Ken metsän neitosen nähnyt on, - sen viepi metsän hukka..." - --- Voihan sulkea silmänsä, niin ei näe. - --- Minä muutin ensi säettä. Tahdotko tietää, mitä tässä oikeastaan -sanotaan: - - "Ken metsän neitosta _rakastaa_..." - -Tuulikki punastui. - --- Kuuleppa vielä, -- jatkoi Esko lukuansa: - - -- "En, en minä niitä ymmärrä, - Sun taikojas, tyttönen sorja, - sen tiedän vaan, että ijäti mä - olen Tapion immen orja!" - -Tuulikki tempasi äkkiä kirjan hänen kädestänsä, selaili hetken ja alkoi -lausua: - - -- "Tapion talot on hongista - ja kammiot kalevanpuista." - -Hän jätti kesken ja heitti kirjan avoimena Eskon helmaan. Tuulikki -oli sanoja hiukan sommitellut, mutta helposti Esko löysi paikan. Hän -täydensi ajatuksen: - - "Tapion talot on hongista - ja kammiot kalevanpuista. - Ja jos metsän tyttöä rakastat, - niin ethän sä huoli muista?" - -Nyt punastui Esko vuorostaan. Vaan kun hän katsoi ylös, oli tyttö -lehahtanut pois. Näkyi ainoastaan vilahdukselta liehuvat suortuvat ja -kuului naurun helähdys, Tuulikin kadotessa kuusen ohi toisten parveen. - -Jos he olisivat olleet kahden huoneessa, olisi Esko varmaankin -rientänyt hänen jälkeensä, sulkenut hänet syliinsä tunteiden kuohussa -ja vakuuttanut: -- En, en, Tuulikki -- muista en huoli kuin sinusta -vain! -- Mutta nyt hänen täytyi jäädä paikalleen, sydämen rajusti -sykkiessä. - -Kirja oli yhä avoimena hänen polvillaan, mutta lehti oli kääntynyt. -Eskon silmä sattui siihen, ja hän luki, samalla kuin hänen kasvonsa -joka riviltä totistuivat: - - "Minä katselen kahta lehteä - ja kahta kielon kukkaa, - minä muistelen mustia silmiä - ja muistelen mustaa tukkaa. - - Miss' on hän nyt, mitä miettiikään --" - -Hän ei voinut lukea pitemmälle. Tuskassa hän löi kirjan kiinni, äänettä -valittaen: - --- Voi, voi minua kurjaa! - - * * * * * - -_Neljäs taulu_. - -Eskon kodissa, hiljaisessa pappilassa kaukana salomaalla, istui myöskin -perhe vieraineen koossa joulupuun ympärillä, palvelijat ja muutamia -yksinäisiä köyhiä yhdessä isäntäväen kanssa. Tuttu virsi soi hartaista -sydämistä: - - "Ah Herrani mun Jeesuksen', - tee asunnokses sydämen'!" - --- Niin sopusointuinen, siunattu ilta, josta Jumalalle kiitos, -- sanoi -vanha rovasti, puristaen puolisonsa kättä, siinä kun he vieretysten -istuivat. - --- Eskon tyhjä paikka vaan on tuottanut äidin sydämeenkin tyhjyyttä, -- -vastasi tämä hiljaa huoaten. - --- Niin, niin, se on maailman meno, -- virkkoi isä, hänkin huoahtaen. --- Mutta me saamme iloita siitä, että poikamme on ahkera ja -tunnollinen. Jumala olkoon hänen kanssansa! -- - -Ilta oli jo kulunut loppuun. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisillensa, -herätäkseen virkeinä joulukirkkoon. Mutta muun väen mentyä Sointu vielä -hetkeksi pidätti vanhempansa. - --- Minä olen pitkin iltaa muistellut juutalaista ystävääni -- -tiedättehän, Mirjamia, josta olen kertonut. Olen rukoillut, että hän -ymmärtäisi edes jotakin Jeesuksen syntymän merkityksestä... - --- Jumala on kyllä kuullut rukouksesi, rakas lapsi, -- sanoi äiti. - --- Ja sitte olen ajatellut erästä asiaa. Minä olen vaan Sointu -- mutta -jos olisin Esko, en lukisi maisteriksi. Niitähän on niin monta! Enkä -luule, että Helsingissä on yhtään ainoata, joka uhraa koko elämänsä, -opettaakseen juutalaisille, mitä Jeesus on käskenyt. Ne raukat eivät -tunne häntä. Jos tuntisivat, eivät he häntä vihaisi. - --- Ei se työ ole niin yksinkertaista ja helposti menestyvää kuin -arvelet, -- sanoi rovasti miettiväisenä. -- Kerran he huusivat, että -Jeesuksen veri tulisi heidän ja heidän lastensa päälle, ja paatumuksen -tuomio painaa nyt raskaana tätä kansaa. Mutta totta kyllä on, että -kivinen pelto on jätetty hyvin harvojen työntekijäin haltuun. - --- Helsingissä ei ole ketään, -- toisti Sointu, kyynelten pyrkiessä -silmiin. - --- Me tarvitsemme enemmän Henkeä, -- sanoi rovasti. - --- Ja rakkautta, -- lisäsi hänen vaimonsa. - --- Oi äiti ja isä, emmekö nyt viimeiseksi rukoilisi juutalaisten -puolesta? -- pyysi Sointu. -- Heiltähän me saimme kaiken sen, mikä on -kalleinta meille. Jeesus oli heidän, ennenkuin me tiesimme hänestä -mitään. Tahtoisin pyytää Jumalalta, että me nyt saisimme antaa jotakin -takaisin. - --- Rukoillaan, lapseni, -- vastasi isä liikutettuna. - -Ja pyhänä, kirkkaana jouluyönä kohosi harras rukous Israelin -pelastuksesta hänen luokseen, joka lähetti Poikansa valkeudeksi pimeään -yöhön. - - - - -VIII - -SIONISTIT - - -Vanha Baaselin kaupunki, joka jo kaksi vuosituhatta oli rauhaisana -katsellut kuvaansa Rheinin vierivässä virrassa, joka oli nähnyt -asukaslukunsa ja laajuutensa vuosien mukana kasvavan, kaupan ja -teollisuuden kukoistuvan, ihmisrakkauden herättämien laitosten, tieteen -suojapaikkojen ja kauniitten taideluomien syntyvän piirissänsä, joka -oli valtojen vaihteluja tuntenut, seisonut kerran tärkeän rauhanteon -todistajana ja kerran pitänyt suurta kirkolliskokousta vieraanansa -- -tämä paljon ja monenmoista kokenut vanha kaupunki oli viime vuosina -saanut hämmästykseksensä havaita, että vielä on uutuuksia auringon alla -ja yhä riittää pitkän elämän varrella katselemista ja ihmettelemistä. -Jo neljännen kerran verrattain lyhyen ajan kuluessa se näki omituisen, -vilkkaan väentulvan leviävän yli katujensa ja siltojensa. Siinä oli -miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, eurooppalaisesti ja itämaisesti -puettuja, sekä onnellisten että kärsineitten näköisiä muotoja, sekä -epäluuloisia ja arkoja että voitonvarmoja, innosta säihkyviä katseita. -Mutta jotakin heillä kaikilla oli yhteistä: kasvonpiirteet, jotka eivät -häviä milloinkaan sukupolven seuratessa sukupolvea, leima, jota kantaa -yksi ainoa kansa koko maailmassa -- Israel, ikuinen kansa. - -Valtavana tuntui jälleen sen sydämen sykintä, jota muut kansat olivat -kauvan pitäneet kohmettuneena ja voimattomana kuin puolikuolleelle -kuuluvaa -- jopa tunteettomanakin, sillä siihen oli kyllä lupa -pistää, sitä haavoittaa ja loukata mielin määrin. Se oli vastannut -vain huokauksilla, jotka hukkuivat maailman meluun. Vaan nyt oli -toinen aika tullut. "Kuolleet luut" jo todellakin liikkuivat. Veri -kierteli kuumana, sydän eli -- vaikka tosin ainoastaan luonnollista, -kansallista elämää. Vielä puuttui henki ylhäältä. Mutta virkeän elämän -alhaisempikin muoto on verrattomasti arvokkaampi kuin uni ja kuolema, -sillä siinä piilee korkeamman elämän edellytys. - --- Mitä tekevät nuo juutalaiset täällä? -- saattoi kysyä joku -ällistelevä Baaselilainen, joka vasta äskettäin oli muuttanut -kaupunkiin. - --- Sionistit pitävät suurta vuosikongressiansa. - --- Mitä ne sionistit ovat? - --- Ne ovat niitä juutalaisia, joiden päämääränä on kansansa -kohottaminen joka suhteessa ja sen saattaminen takaisin Palestiinaan. - --- Siitäkö he keskustelevat täällä? - --- Niin, siitä. - --- Mutta miten heidän sallitaan tänne tulla? Kuinka meidän kaupunkimme -viitsii majoittaa tuota joukkoa? - -Vastaus voi kuulua eri lailla aina puhutellun henkilön kannan mukaan. -Esimerkiksi näin: - --- Etkö ymmärrä, että mekin hyödymme, jos he tarkoitusperänsä -saavuttavat? Pääsemmehän sitte kerrassaan noista loiskasveista, jotka -imevät kansojen elämänmehua. Menkööt niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, -mitä pikemmin sitä parempi. Sietää suosia liikettä, joka edistää tämän -toivon toteutumista. - -Tai myöskin olkapäitten kohautus ja välinpitämätön hymy: - --- Oh, täytyyhän ihmisellä olla suvaitsevaisuutta. Rakennelkoot -tuulentupiansa, jos se heitä lohduttaa! - -Mutta saattaa tulla toisenlainenkin vastaus: - --- Herran tiet ovat ihmeelliset, ja suurimpia hänen ihmeistänsä on -Israel. Sionismi on vaan rengas tapausten sarjassa. - -Israel hylkäsi Messiaansa ja hajoitettiin kaikkeen maailmaan. Lähes -kaksituhatta vuotta se jo on kärsinyt tuomion tuskaa. Vaan ei Herra -pidä vihaa ijankaikkisesti. "Haahdet meressä odottavat, että ne -toisivat lapsesi kaukaa." He saavat palata kerran, ja kerran he -myös näkevät, ketä he ovat pistäneet. Silloin he häntä murehtivat -kuin äiti esikoistansa, mutta silloin myöskin Herran kunnia koittaa -heidän ylitsensä. Kumaroissansa ne kansat tulevat heidän tykönsä, -jotka heitä ovat sortaneet, ja he hallitsevat maata vanhurskaudessa. -"Eikä aurinkosi enää laske eikä kuusi kadota valoansa, sillä Herra -on ijankaikkinen valkeutesi, ja murhepäiväsi ovat loppuneet." -Tuhatvuotisen valtakunnan rauha alkaa silloin. - --- Vaan miksi tämä pitkä esitelmä? Eihän se ole vastaus kysymykseen. - --- Juuri sitä se on. Emmekö jokainen iloitsisi, kun näemme kevään -merkkejä, enteitä lupausten toteutumisesta? Emmekö olisi kiitollisia -siitä, että meidän kaupunkimme saa katsella valmistustyötä? Olkoonpa -niin, että sionismi tarvitsee sulatusta Herran ahjossa. Olkoonpa, -että se on vain tästä maailmasta, vieras Jumalan Hengelle ja Israelin -Messiaalle. Mutta Herran ja hänen voideltunsa käsi on heidän -tahtomattansakin mukana, vieden kansansa voittojen tai ehkäpä syvimpien -pettymysten teitä ijankaikkiseen päämäärään. Jotakin tässä on tekeillä, -se on varma, ja me emme saa välinpitämättöminä ummistaa siltä silmiämme. - -Miettiväisenä kumpikin puhuja lähtee omalle tahollensa. Mutta -sionistit, joita laumoissa on kaduilla vilissyt, katoavat vähitellen -suureen, lehtereillä varustettuun kokoussaliin, joka on varattu heitä -varten. - -Kello kymmeneltä aamulla on kokous alkava, mutta jo puolta tuntia -aikaisemmin sali on täyttynyt. - -Haijele seisoo Ruubenin vieressä ovella. Hän on haltioissaan -ihastuksesta. - --- Oi Ruuben, Ruuben, katso, kuinka heitä on paljo! "Ketkä ne ovat, -jotka lentävät kuin pilvet, niinkuin kyyhkyset pesäänsä?" Tässä he -ovat! Tule, niin käymme lähemmäksi. Minä tahdon nähdä, minä tahdon -kuulla! Oi, Ruuben, kuinka tämä on suurenmoista!... - -Puhe käy salissa kosken kohinana. - -Tuossa istuu mies, joka on matkustanut 21 päivää, tullaksensa -kokoukseen Mandschurian rajoilta asti. Hän kertoo vieritoverillensa, -että vielä kolmetuhatta virstaa edempänäkin idässä on sionisteja, jotka -hänen kauttansa ovat tänne lähettäneet tervehdyksen. - --- Heitä on jo kaikkialla yli maanpiirin! -- huudahtaa toinen -riemuiten vastaan. -- Indiassa, Persiassa, Amerikassa, Afrikassa, -Austraaliassa... Liittomme on voima, joka kerran vielä järkyttää -maailmaa! - -Takaa kurottautuu heidän keskusteluansa kuuntelemaan pitkään, likaiseen -viittaan puettu mies, jonka posket ovat kuopalla ja silmät kiiluvat -kuin kuumeessa. - -"Voima, joka järkyttää maailmaa"... Mitä se häneen koskee? Hänelle on -olemassa yksi ainoa sana: -- Leipää! -- Oi, hän tietää hyvin, mitä -nälkä merkitsee. Ja lukemattomat veljet ja sisaret sen tietävät tuolla -idässä, mistä hän on tullut. Kuin hukkuva oljenkorteen hän tarttuu -sionismiin. Mutta epäilys kalvaa sydäntä, jolle elämä tähän asti on -tuottanut vaan yhtämittaista toiveitten pettymistä. - -Hän kääntyy naapuriinsa, joka on, jos mahdollista, vielä kurjemman -näköinen kuin hän itse, ja kysyy, saadaksensa keskustelun alkuun: - --- Mistä olette? - --- Olen Rumaanian karkoitettuja. Kotia ei missään. - --- Aa, minä olen kuullut. Teitähän on ajettu ulos kymmentuhansittain. -Milloin tulee meidänkin Galitsialaisten vuoro? Silloin -- kurjuuden -kurjuus... - -Toinen tuijotti eteensä tylsässä tuskassa. Vaan kun Galitsiaa -mainittiin, kohotti hän päänsä. - --- Siellä on pieni poikani. Laupias kansalainen otti hänet, kun -vaelsimme läpi. Tyttö kuoli jo alkumatkalla, ja sitte nääntyi vaimoni -myöskin. - --- Jumala armahtakoon! - --- Miksi minä valittaisin? Sadat kärsivät samaa... - --- Kirotut, kirotut kristityt, jotka antavat meidän nuolla tomua, sillä -välin kuin he -- - --- Kokoovat miljoonia käännyttääksensä meitä! -- huudahti -pilkallinen ääni puhujan toiselta sivulta. Siinä istui nuori mies, -hänkin kuluneeseen nuttuun puettu, mutta hienompi näöltänsä. -- Te -pyydätte leipää ja asuinpaikkaa, minä oppia. Jos tahdon tulla kunnon -ammattilaiseksi ja pyrin mestarin luo, potkaisee hän minut ulos, -koska olen juutalainen. Jos haen apurahaa, voidakseni lukea, annetaan -se minua huonolahjaisemmalle, koska hän on kristitty. Minä vaadin -juutalaisia ammattikouluja, juutalaista yliopistoa! Lahjoittakoot -siihen ne käännytysmiljoonat! - --- Niin, niin, niin! -- melusivat toiset ympärillä. - --- Onhan meillä juutalaisillakin rahoja, -- huomautti muuan länsimainen -sionisti, joka sekaantui syrjästä keskusteluun. -- Paroni Hirsch -on jättänyt jälkeensä yli kaksisataa miljoonaa, jotka hän määräsi -käytettäväksi kansansa hyväksi. Testamentin toimeenpanijat vaan eivät -tahdo meille niitä varoja antaa. - --- Hävyttömät! -- Miksei? -- Me otamme ne! -- Huutoja sateli, kiihko -yhä yltyi. - --- Onpa muitakin meikäläisiä, joilla on miljoonia! - --- He ovat hukassa meiltä. Egyptin lihapadat ovat heille mieluisammat -kuin korpivaellus Kanaaniin. - --- Tohtori Herzl antaa meille rahaa! - --- Hullujako te olette? Mistä hän sitä saisi? Hän antaa taitonsa ja -viisautensa ja ohjaa meidän asiaamme. Hän huutaa koko maailmalle, että -me tarvitsemme rahaa, mutta ei sitä hänellä itsellänsä ole. - -Syvästi huoaten, maahan masentuneena Galitsialainen lyhmistyi -paikallensa. Arvasihan hän sen jo ennakolta. Kun ei ollut rahaa, ei -ollut leivänkään toivoa. - --- Rohkaiskaa mielenne! -- kuiskattiin hänen korvaansa. -- Me teemme -minkä voimme. Kestäkää vielä vähän aikaa! Kyllä apu varmasti tulee. -- - -Rahasta keskustelivat muutamat liikkeen johtomiehetkin, jotka ryhmässä -istuivat tuumivaisen näköisinä. Ennen perustetun kansallispankin -lisäksi oli saatava kokoon kansallispääoma, josta osa käytettäisiin -maan ostamiseen Palestiinasta. Tämä asia oli käytännöllisesti tärkein, -mikä kokouksessa oli tuleva esille. -- Toiset taas kävelivät parvittain -pirteinä ja toimekkaina puhujalavan lähistöllä. He juttelivat -vaikuttamisesta Turkin sulttaaniin, jotta siirtyminen kotimaahan -voisi tulla lailliseksi ja säännölliseksi. -- Kolmas joukko huolehti -kaikkein lähimmistä tehtävistä, mietti vaaliehdotuksia, sopivia -jäseniä komiteoihin ja muuta mitä kokouksen ulkonaiseen järjestelyyn -kuului. -- Muutamat jalokatsantoiset miehet, jotka varmoina pitivät -päänsä pystyssä, keskustelivat hebreankielellä. -- Pois lainakielet! -Omakielinen sivistys itsenäisyyteen nousevalle kansalle! -- Jotkut -erityisesti intoilivat juutalaisen taiteen elvyttämistä, ja he -tiesivät kertoa, että kokouksen yhteyteen oli järjestetty kansallinen -taulunäyttely, joka seuraavana päivänä avattaisiin. - -Eräällä penkillä aivan Haijelen ja Ruubenin vieressä istui kaksi -rabbiinia, jotka kiihkeästi väittelivät. - --- Tämä liike on pakanallinen, sanottakoon mitä tahansa, -- vakuutti -toinen, joka oli etelä-Venäjältä tullut. - --- Miksi veli siis tänne lähtikään? -- kysyi hänen toverinsa, -länsieurooppalainen. - --- Katsomaan omin silmin. Ja minä olen nähnyt ja kuullut tarpeeksi -jo ennenkuin kokous on alkanutkaan. Kulttuuri, kulttuuri soi täällä -joka haaralta, missä ei ole rahasta kysymys. Raha on tarpeellinen -elääksemme, mutta kulttuuri on kansamme onnettomuus. Se hävittää -uskonnon. - --- Sionistinen liike sellaisenaan ei tahdo sekaantua uskonnon asioihin. -Meidän tehtävämme on teroittaa uskonnon tarpeellisuutta, ja sitä minä -aion kyllä tehdäkin täällä niinkuin kotona. - --- Mitä se hyödyttää tämmöisessä piirissä? Täällä on ilmettyjä Jumalan -kieltäjiä. Tuokin oppinut herra tuossa, joka tulee pitämään esitelmän, -ja tuo -- ja tiesi kuinka monta. - --- Niin, se on surkeata... Mutta puhun minä kuitenkin. - --- Entäpä vielä muuta! Katso ympärillesi, niin näet, mihin on jouduttu! -Naisia sekaisin miesten joukossa, aivan kuin yhdenvertaisina! Tuolla -istuu kaksi vaimoihmistä sanomalehtien kirjeenvaihtajain paikalla. -Kuulin, että heitä Lontoon kokouksessa oli ollut valtuutettuina -edustajina, jopa puhujinakin. Sinä olit siellä. Voitko todistaa, ettei -niin ollut laita? - --- Hm... niin... olihan heitä. Ja hyvin he puhuivat, se on myönnettävä. - --- Hyvinkö? Miksikä ei? Monessa paikassahan heille annetaan opetusta -niinkuin pojille. Mutta se on synti, kauhistuttava synti. Eihän Thora -kuulu naisille, ja siksi heidän sielunsa vaara on aina suuri. Vietit -hallitsevat, missä ei ole Thoraa. Täytyy varjelukseksi olla ulkonaisia -aitauksia, jotka -- - --- Teidän luvallanne, minun sieluni on yhtä puhdas kuin teidänkin, --- keskeytti hänet sointuva, kiihkeä naisen ääni. Haijelen silmät -leimusivat, kun rabbiinin hämmästyneet katseet niihin sattuivat. -- -Pyydän teitä, -- hän jatkoi, -- lakatkaa lausumasta häpäiseviä sanoja -sukupuolestani! - -Idästä saapunut rabbiini oli niin ällistyksissään, ettei hän heti -voinut vastata. Toinen oli myöskin hämillään, sillä hänen valistuneempi -mielensä olisi kyllä suvainnut naisten läsnäoloa ja toimintaa -kokouksessa, mutta ei hän sitä kuitenkaan rohjennut sanoilla puolustaa, -se kun tosiaankin aivan soti Talmudin henkeä vastaan. - -Vihdoin kumminkin edellinen sai tarmonsa takaisin, ja silloin hän syyti -sanatulvaa: - --- Te häpäisette, juuri te, vaan en minä. Saastainen teidän sielunne -on. Teidän paikkanne ei ole miesten kokouksissa. Te -- - --- Vaietkaa jo toki! -- huudahti Ruuben. Mutta se kehoitus tuskin olisi -auttanut, ellei pakko olisi sulkenut rabbiinin huulia. Hän olisi saanut -huutaa, eikä sanoista sittekään olisi selkoa tullut -- niin voimakas, -raju kättenpauke kajahti nyt äkkiä salissa, seinästä seinään, lattiasta -kattoon. Heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja, noustiin seisomaan, -riemuittiin kuten kansa kuninkaallensa. Ja siinäpä astuikin lavalle -kokouksen puheenjohtaja, siionilaisen Israelin kruunaamaton kuningas, -tohtori Herzl. - -Hän sulki koko salin katseeseensa, josta tyyni tarmo ja tulinen rakkaus -loisti. Tervehdittyään hän alkoi: - --- "Arvoisat kongressin jäsenet! -- --" - -Hänen oli vaikea päästä pitemmälle, sillä tuskin olivat -kättentaputukset hiljenneet, ennenkuin ne jo remahtivat uudelleen. -Ja kun hän muutaman lauseen sai sanotuksi, seurasi taas keskeyttävä -suosiomyrsky. Synkissä, kärsineissä katseissakin näkyi toivonvälähdys. -Nuo repaleiset raukat pauhasivat ehkä kaikkein kiihkeimmin, ikäänkuin -vaientaaksensa kalvavaa huolta. Se oli kiitollisin, innosta hehkuvin -kuulijakunta, mitä puhuja konsaan voi itsellensä toivoa. - -Haijelen tempasi ihastuksen virta heti mukaansa. Ruubenkin jonkun -verran osotti mieltymystä, mutta oli kyllin tyyni hymyilläkseen samalla -ivallisesti rabbiinille, joka äsken oli pakanallista kongressia -soimannut ja nyt istui kuin puusta pudonneena, osaamatta muuta tehdä -kuin lopuksi itsekin heikosti yhtyä kättentaputuksiin. - -Puhe oli vakava, selvä ja asiallinen. Todellisuuksia se kosketteli, ei -tuulentupia. Siinä esitettiin epäkohdat ja ehdotettiin parannuksia; se -oli käytännöllinen, ja kuitenkin ihanteellisuuden läpitunkema. Pontta -ja lentoa siinä oli, vaan ei mitään, joka itsessään olisi antanut -aihetta hetkelliseen tunteitten kuohuun. - -Mutta se kuohu oli jo valmiina ennestään. Ei tarvittu muuta kuin -ihaillun johtajan näkeminen, jotta se tulvehtisi yli ääriensä. - -Uudestaan ja uudestaan käsientaputus ja hyväksymishuudot katkaisivat -puheen. - -Omituista, kuinka jokainen siitä sai juuri sen mitä halusi! - --- "Kokoonnumme jo neljännen kerran Baaseliin ja kiitämme vilpittömästi -siitä hyväntahtoisuudesta, jota täällä on osotettu meille. Rohkenen -lausua, että vieraanvaraisuus liikettä kohtaan, joka tahtoo hätää -lieventää, on vaan lisännyt tämän kaupungin vanhaa kunniaa -- --" - -Lehterillä ja salin perällä istuvat kaupunkilaiset, joiden joukossa oli -paljo kristittyjäkin, hymyilivät hyvillänsä. - --- -- "Meillä on aivan yksinkertaisesti siveellinen velvollisuus -täytettävänä. Heikoilla on oikeus vaatia voimakkaampien apua -- --" - --- Hyvä, hyvä! -- huusi Galitsialainen tovereinensa. - --- -- "Ei ole tehtävänämme epämääräisin saarnoin viitata muka pian -lähestyvään kansojen veljestymiseen. Emme myöskään tahdo toisen -kansallisuuden naamaria kantaa -- --" - -Haijele puristi merkitsevästi Ruubenin kättä. Sehän oli aina ollut -hänen ajatuksensa, ja sen Ruubenkin vihdoin oli ymmärtänyt. - --- -- "Jumalan avulla saavutamme päämäärämme -- --" - --- Kuuletko! -- kuiskasi länsimaalainen rabbiini, tuupaten toista -kylkeen. - --- -- "Entiset siirtolaisuusyritykset eivät ole onnistuneet. Miksi ei? -Koska ne ovat lähteneet väärästä periaatteesta. Arveltiin: alussa on -raha. Ei! Alussa on aate. Rahalla saadaan palkkalaisia, mutta kansaa -ei se nosta liikkeelle. Sen saa aikaan yksin aate. Se on jo saanut sen -aikaan!" - -Ihanteellisempi osa yleisöstä riemuitsi. Kyllä hän oli mainio, tuo -johtaja, kerrassaan voittamaton! Itse hän palkatta toimi vuodesta -vuoteen, uhraten kaikki kansallensa. Samaa mieltä olivat hänen -auttajansakin, ja sellaiseen jaloon käsitykseen oli koko kansa -kohotettava. - -Mutta käytännöllisempikin väki sai osansa täysin määrin. - -Hän puhui maanostoista, käynnistänsä sulttaanin puheilla, juutalaisten -koulujen, jopa yliopistonkin perustamisesta, ammattiyhdistyksistä, -hyväntekeväisyyslaitoksista, voimistelu- ja lauluseuroista -- kaikesta, -mitä pyytää voitiin. Ja lopuksi tuli pankin ja yleensä raha-asiain -vuoro. Näkyi kyllä, että puhuja ei suinkaan niitä halveksinut, vaan -omisti niille täyden huomion ja huolenpidon. - -Silloin tärisivät seinät mieltymyksenosotuksista ehkä kovemmin kuin -koko aikana puheen kestäessä. Tähän puoleen kumminkin enimpien -harrastus oli kääntynyt. - -Puhuja ehti loppulauseeseensa: - --- "Kuinka nopeasti tai hitaasti kaikki käy, sitä emme voi määrätä. -Se ei riipu meistä täällä. Me saatamme suunnitella, vaan emme luoda -voimaa. Voiman on antava juutalaiskansa kokonaisuudessaan -- jos se -tahtoo!" - -Taas hyväksymismyrsky rajoja vailla. Kyllä he tahtoivat! Ja ken ei -vielä tahtonut, se oli temmattava mukaan, niinkuin tuulenpyörre riistää -puutkin juurinensa. -- Liinat liehuivat, hatut heiluivat, ja kauvan -kesti, ennenkuin yleisö tyyntyi sen verran, että päästiin vaaleihin -käsiksi. - -Vaalien jälkeen puheenjohtaja lausui lyhyitä muistosanoja jokaisesta -sionistista, jonka kuolema vuoden kuluessa oli korjannut. Meluava -yleisö muuttui kuin taikaiskusta. Kaikki nousivat seisomaan ja -kuuntelivat hartaina, hiljaisina. Manalle menneiden joukossa oli nuori -neitonenkin. Kauniisti, lämpimästi mainittiin hänen rakastavaa työtänsä -yhteisen aatteen hyväksi. - -Haijelen sydän sykki taajaan ja silmät kostuivat. Ah, jospa hän olisi -ollut tuo tyttö! Hänestä tuntui, että olisi kannattanut kuolla nuorena, -jos lyhyt elämä olisi ollut niin kaunis ja sisältörikas kuin hänen, ja -sitte olisi saanut osaksensa tuollaiset muistosanat ja koko kansansa -edustajien kunnioituksen. - -Mutta toisena hetkenä hänen tunteensa vaihtuivat. Miksikä hän toivoisi -sellaista kuolemaa? Ei, elämää! Niin, elää hän tahtoi, elää juuri -tälle kalliille kansallensa. Ja elävänä hän tahtoi ottaa vastaan sen -kunnioituksenkin, jonka tuo toinen sai vasta kuoltuansa. Ah, mitä -huumaavia korkeuksia ja kiehtovia näköaloja! Nyt, nyt hän ensi kerran -tunsi suuren elämän suonissansa tykkivän. Mikä autuus olla nuori, -lahjakas, täynnä tunnetta ja voimaa! Vaan ihaninta kaikesta olla -Israelin tytär! - -Kun he aamupäiväistunnon päätyttyä kulkivat asuntoonsa, oli Haijele -kuin päihtynyt kaikesta uudesta ja innostuttavasta, joka häntä näinä -tunteina oli ympäröinnyt. - --- Muistatko, Ruuben, -- hän kuiskasi, -- sinä kehoitit minua pimeänä -yönä unohtamaan opit, haaveet ja mietelmät ja ajattelemaan yksin -sionismia. En voinut silloin. Nyt se on tapahtunut tahtomattanikin. -Kaikki, kaikki olen unohtanut -- jopa tuon inhottavan rabbiininkin, -joka sanoi sieluani saastaiseksi! - -Ruuben hymyili hänelle. - --- Sinä hehkuva, lämminsydäminen tyttöni! - --- Entä sinä? -- kysyi Haijele kuin heräten. Eihän hänen mieleensä -ensinkään ollut johtunut, että Ruuben mahdollisesti voi saada -toisenlaisia vaikutelmia kuin hän. - --- Olihan se -- jos ei muuta niin uutta... Kun hän näki Haijelen muodon -muuttuvan, jatkoi hän nopeasti: - --- Näetkö, en minä sano tätä välinpitämättömyydestä. Tohtori Herzlin -puhe oli hyvä, ja aate on oikea, suurenmoinen. Mutta minusta tuntui -kuin olisin istunut villien meluisessa juhlassa. - -Haijele katsahti ylös melkein näpeillänsä. - --- Olinko minäkin villi? - --- Se on sinun veressäsi, joka virtaa niin kuumana ja kiihkeänä. Mutta -mitä enemmän innostut, sitä kauniimpi sinä olet. - --- Kauniimpi, kauniimpi... Voi teitä miehiä! Etkö tiedä, että voin -raivostua, kun sinä puhut tuolla tavalla? Olin siis liian raju ja -hillitön, ja toiset samoin. Niinkö? Muuten olit kaikkeen tyytyväinen? - --- Olin kaiketi... Sitä se oli kuin odotinkin. - -Ruuben puhui vältellen, ja Haijele sen kyllä huomasi. Äkkiä hän loi -silmänsä läpitunkevina sulhaseensa. - --- Sinä et ole tyydytetty. Sinä ajattelet sitä, mitä minun piti unohtaa! - -Ruuben hämmästyi. - --- Haijele, oletko tietäjä? Niin -- kenties... - - * * * * * - -Hotellissa Haijele löysi pöydältänsä kirjeen, joka oli tullut -Leipzigiin ja sieltä lähetetty hänen jälkeensä. Hän otti sen mukaansa -seurusteluhuoneeseen, missä Ruuben istui sanomalehtiä silmäilemässä. - -Kirje oli kotoa hänen äidiltänsä. Haijele kalpeni, kun hän sitä luki. -Vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän pääsi loppuun. Sitte hän -ojensi sen Ruubenille ja sanoi vapisevin huulin: - --- Minun täytyy matkustaa takaisin Suomeen. - --- Mitä? Onko joku kuollut siellä? Sinä olet aivan vaalea, Haijele! - --- Ei kuollut vielä, vaan kuolemaisillaan. Sisareni Mirjam... - --- Jos hän oli kuolemaisillaan, kun tämä kirje lähetettiin, et ajoissa -ehdi perille. Rakas, rakas Haijele, anna minun nyt olla lohduttajasi! -Sinä jäät luokseni -- - -Päivälliskello soi. - --- Hyvä on, -- kuiskasi Haijele. -- Pääsemme noista vieraista -ihmisistä. Kuinka hitaasti he taittavat kokoon lehtensä! Vihdoinkin. En -varmaankaan olisi kestänyt kauvempaa. - -Huone tyhjeni, he jäivät kahdenkesken. - -Silloin hän tarttui Ruubenin käteen kuin kuumeessa; puna palasi -poskille, kohosi otsaan saakka; silmät iskivät uhkaavaa tulta. - --- Se tauti ei tapa niin nopeaan, sillä se on henkinen eikä -ruumiillinen. Minulta hän on kuolemaisillaan, ja kansaltamme. Hän -rakastaa kristittyä miestä ja on valmis rupeamaan hänen vaimoksensa! - -Ruuben ei voinut olla hymyilemättä tälle odottamattomalle asian -käänteelle. Mutta silloin Haijele vihastui. - --- Voitko sinä nauraa? Tiedä siis, että hän on minut häpeällisesti -pettänyt. Jo Helsingissä ollessani hän oli uppiniskainen ja juoksenteli -ulkona vastoin kieltoani. Kun häntä tutkin, sanoi hän olleensa yhdessä -erään nuoren kristityn tytön kanssa, joka oli hänen laulutoverinsa. -Minä häntä uskoin, luulinpa voineeni häneen vaikuttaakin, sillä pari -viimeistä viikkoa hän oli muka niin nöyrä ja kiltti. Se käärme, se -teeskentelijä! Äiti on löytänyt häneltä kihlasormuksen ja erään -ylioppilaan kirjoittaman rakkauskirjeen, jossa puhutaan ihanista -illoista, joita he ovat yhdessä viettäneet. Siinä se oli! Ylioppilas -matkusti pois, ja silloin Mirjamilla tietysti ei enää ollut halua -ulos; kirjevaihto tuli kuhertelun sijaan -- ja nyt oli helppo tekeytyä -tottelevaiseksi. Äidin viimeinen löytö on Uusi Testamentti. _Me_ voimme -sitä lukea, vaan ei Mirjam. Minun täytyy lähteä, heti, heti... - --- Mitä aiot tähän tehdä? Ovathan nämä ikäviä asioita, mutta en minä -kuitenkaan ymmärrä... Eikö olisi viisainta, Haijele, että malttaisit -mielesi, jäisit tänne ja kirjoittaisit vain kirjeen, jossa ilmaisisit -ajatuksesi? - --- Sepä nyt olisi! Huoliiko Mirjam minun "ajatuksestani" nyt enempää -kuin muutama viikko takaperin? Pakottaa häntä täytyy, tavalla millä -tahansa. Vielä on asia onneksi salassa. Äiti kirjoittaa, että eräs -nuorukainen, Naftali Junker, on ilmoittautunut Mirjamin kosijaksi. -Eihän tuo niin miellyttävä otus ole, mutta -- - -Haijelen piti naurahtaa kesken suuttumustansa, vaikka hän äsken oli -Ruubenin hymystä kiivastunut. Hän muisti pyöreän, kiiltävän naaman -ja rasvatut viikset. Sehän oli sama kauppapalvelija, joka oli ensin -kurottanut hiukan korkeammalle ja pyrkinyt _hänen_ kosijaksensa. -No niin, se tietysti oli tyhmyyttä pojalta ja oikein hävytöntä -itserakkautta muijan puolelta, joka asiaa toimitti. Hän, Haijele, -sellaisen vaimoksi! Vaan Mirjamin ei tällä kertaa ollut vara valita. - -Ruuben oli vaiti. - --- Minä menen Helsinkiin ja naitan hänet Junkerille. Eihän ole tapana, -että nuorempi sisar naidaan ennen vanhempaa, mutta kyllä he mukautuvat. -Tuskin he ovat muutenkaan panneet minua tässä kysymykseen, kun kerran -olen kihloissa ja sitäpaitsi oikeastaan kuulun toiseen kotiin. - --- Jos hänellä olisikin enemmän tarmoa kuin luulet? Entäpä jos hän ei -huolisi tuosta Junkerista? - --- Silloin minä... silloin... Ei, ei, hänen täytyy. Minä vaadin! En -voi sallia sellaista häpeää! Mistä minä tiedän, mitä on tapahtunut? -Kristitty ylioppilas! _Mirjam_ oppineen miehen vaimoksi! Minä sanon -sinulle, hän on houkutellut kauniin tytön pauloihinsa, mutta ei nai -häntä. Ja jos hän nai, joudumme tuhasta tuleen. _Minun_ sisareni -kansansa hylkynä, kristittynä! Hulluksi minä tulisin, jos sellaista -tapahtuisi -- toista tai toista. Ei, ei -- minä riennän estämään! Ja -jos hän uskaltaa vastustaa, silloin varokoon! Minä kuritan häntä, lyön -häntä, kunnes hän taipuu... Se on oikeuteni! Se on velvollisuuteni! -"Sinun kätesi pitää ensimmäisenä hänen päällänsä oleman"... - -Ruuben ei vastannut mitään, antoi vaan Haijelen purkaa koko kiihkonsa, -kunnes hän lopuksi hervahtui nojatuoliin, jaksamatta sen enempää. -Silloin Ruuben siirsi oman tuolinsa hänen viereensä ja alkoi puhua -hellästi ja tyynnyttävästi: - --- Minä näen sen, Haijele, sinun täytyy saada lähteä. Mutta niinkuin -jo sanoit, eihän tämä päivistä riipu, varsinkaan koska tuo ylioppilas -ei nyt ole Helsingissä. Ainahan sinä olet asettanut kansaasi koskevat -kysymykset etusijaan. Kyllä me viivymme täällä kongressin loppuun asti, -eikö niin? - -Haijele taisteli. Sitte hän vastasi: - --- Kiitos, että muistutit minua. - --- Ja nyt, rakkaani, saanko muistuttaa sinulle vielä muutakin? - --- Tee se, -- kuiskasi Haijele. - --- "Rakkaus on suurin niistä..." - --- Mitä tarkoitat? Miksi toistat minun lauseeni tässä yhteydessä? - --- Tahdon vaan sanoa, että kun ajattelet Mirjamia ja lähtöäsi hänen -luoksensa, niin lausu nämä sanat sydämellesi. - -Haijele katsoi häneen kummastuneena. Sitte hän huudahti: - --- Oi Ruuben! - -Hän oli ymmärtänyt, ja enempää hän ei saanut sanotuksi. Hiljaa pitkät -ripset painuivat silmiä varjostamaan. - -Hetken he olivat vaiti. Vaan Haijele kohotti päänsä uudestaan. Niin -pian hän ei voinut antautua. - --- Mutta minä olen Israelin tytär! - --- Niin olet. Minä muistutin sinua ainoastaan siitä, että olet -valistunut ja jalo Israelin tytär. - -Taas painui hänen katseensa alas. Kova taistelu riehui hänen -rinnassaan. Mutta sitte silmien musta syvyys kirkastui, ja hän ojensi -molemmat kätensä Ruubenille. - --- Tule kanssani ja muistuta minua joka päivä! - --- Kiitos, oma Haijeleni! Tunsinhan sinut. Niin, lähtekäämme yhdessä. - -Kongressi teki työtä viisi päivää, jopa yötäkin. Sisällysrikkaita, -kaunopuheisia esitelmiä pidettiin, keskusteltiin ja päätettiin tärkeitä -asioita. Toisinaan sattui eri mielipiteitten yhteentörmäyksiä ja -kiivaitakin sanakahakoita; mutta kun, viimeisenä aamuna valvotun yön -jälkeen jäähyväiset lausuttiin, silloin tuntui kaikki olevan unohdettu, -mikä oli erottanut, ja kansallisuuden yhdistävä henki lämmitti ja -lähensi sydämiä valtavalla voimalla. - -"Siionin pojat ja tyttäret, olkaa väkevät, olkaa vahvat -- niin, -olkaamme vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja Jumalamme -asuinsijan puolesta!" - -Se soi viimeisenä kehoitushuutona. - -Sitte he hajosivat kukin tahollensa, uusin innoin, uusin toivein -tekemään työtä ja taistelemaan aatteensa toteuttamiseksi. - - - - -IX - -VASTATUSTEN - - -Ankara lumimyrsky riehui ulkona. Hiuteet tanssivat hurjasti, ilma -sakeni sakenemistaan, ja nurkissa vinkui ja ryski. - -Mirjam, joka oli seisonut pihalla paljain päin ja hameisillaan, tuli -sisälle kylmästä hutisten, ravisteli lunta hiuksistaan ja pyyhkäisi -käsillään puseron märkiä hihoja. - --- Nyt minä tiedän, äiti, -- huusi hän puotiin, -- mitä ne ovat siellä -seinän takana kolanneet. Melidulla Hami, se tattari, on ajettu ulos -tavaroineen, koska hän ei ole maksanut vuokraa. - -Rebekka kuunteli hörössä korvin. - --- Eivätkös ne ole julmia, -- jatkoi Mirjam. -- Tuommoinen ilma -- ja -minne hän nyt menee? Kuului olleen vielä kipeäkin. - --- No kun ei maksanut, niin oikeinhan se oli, -- arveli Rebekka. - --- Kukahan siihen nyt tulee asumaan? - -Rebekan päähän pisti eräs tuuma. Huone oli hänen puotinsa kanssa -seinitysten, ja ovikin oli välillä, vaikka se oli pidetty suljettuna. -Entäpä jos hän kuukaudeksi vuokraisi tuon huoneen? Saattoihan Haijele -tulla minä hetkenä tahansa, ja hän kyllä mielellänsä maksaisi -vuokrarahat, jos saisi oman kamarin. Viime kerralla olikin oikein -vaikea asua semmoisessa ahtaudessa. Parahiksi ajoivat pois sen -Melidullan. - --- Tule tänne puotiin istumaan, niin minä käväisen kurkistamassa, miltä -tattarin huone näyttää, -- sanoi hän Mirjamille. - --- Ai, minäkin tahtoisin nähdä... - --- Ole vaiti, jää nyt sinne vaan, -- huusi Rebekka jo mennessään. - -Pari tuntia myöhemmin jyryytettiin auki puodin ja Melidullan kamarin -välistä ovea. Innokkaan tinkimisen jälkeen Rebekka lopuksi oli -vuokrannut huoneen, vaikka se olikin kovin pieni ja mitä kurjimmassa -kunnossa. Kaiken rappeutumisen lisäksi oli siellä pölyä ja likaakin -ihan paksulta. Ei siitä taitanut syntyä kunnon kalua. Mutta voihan -ainakin Mirjam siinä maata, niin tuli parempi tila heidän omaan -huoneeseensa. - --- Miksi äiti nyt tämän meni vuokraamaan? -- kysyi Mirjam nyrpeillänsä, -siinä seisoessaan ovella hihat ylös käärittyinä, sanko ja riepu -käsissään. Kyllä hän äsken oli utelias näkemään "tattarin" asuntoa, -mutta ei tuntunutkaan yhtä hauskalta käydä kaikkeen tuohon likaan -käsiksi. - --- Älä siinä turhia kysele, vaan ryhdy työhön, -- sanoi Rebekka -äreästi. -- Ethän sitte nurkissa juokse ja kirjoita kirjeitä herroille. - -Tyttö punastui ja meni. Oi kuinka paljon hän oli näinä viikkoina -saanut kuulla! Vuoroin oli äiti torunut, vuoroin itkenyt. Olisi sen -vielä voinut kestää, jos ei olisi tahdottu häntä toisen vaimoksi -- -ja jos olisi saanut Eskolta ainoankaan rohkaisevan sanan, yhdenkään -hellän rivin. Vaan ei mitään kuulunut. Itse hän oli monta kertaa kynään -tarttunut, mutta taas pannut sen pois ja jäänyt odottamaan. Ehkä Esko -ei pitänyt siitä, että hän kirjoitti. Sanoihan hän jo mennessään, -että se luultavasti kävisi vaikeaksi. Eikä Mirjam tahtonut Eskolle -ikävyyksiä toimittaa. Ei, mieluummin hän kärsi vaikka mitä ja kesti -lujana tämän vähäisen ajan. Täytyihän Eskon jo pian palata. Soinnulta -oli saapunut kirjekortti, jossa hän kertoi tulevansa tammikuun -puolivälissä. Nyt oli se aika; ehkä Sointu jo oli saapunutkin. Silloin -ei kaiketi Eskokaan enää kauvan viipynyt poissa. Ainakin Mirjam toivoi -saavansa tietoja hänestä Soinnun kautta. - -Hän hankasi ja hieroi lattiaa, ja ajatukset lensivät edelleen. - -Mikä onni, että Haijele ennätti pois, ennenkuin salaisuus tuli ilmi! -Eikä äidin vieläkään olisi tarvinnut mitään tietää, ellei hän itse, -Mirjam, olisi ollut huolimaton. Äiti oli poissa silloin, ja hän -istui aarteitansa katselemassa. Puodin ovi kuului käyvän, hän heitti -kiireesti kirjeen ja sormuksen lukitsemattomaan kirstuun ja riensi -myymäpöydän ääreen. Saattoiko hän arvata, että äiti kääntyisi tieltä -takaisin paksumpaa huivia hakemaan? Ennenkuin Mirjam ehti paikalle, oli -äiti jo siepannut hänen kalleutensa, eikä antanut pois, vaikka hän itki -ja rukoili ja koetti väkisinkin ne riistää, aivan hurjana tuskasta ja -kauhusta... - -Sitte hänellä ei enää ollut muuta kuin Uusi Testamentti ja Soinnun -joulukortti. - -Hän oli ruvennut ahkerammin lukemaan tuota kirjaa, aina kun hän vain -oli yksin. Ei hän sitä paljon ymmärtänyt, mutta se oli niin suloista -sentään. Silloin hän mielestään oli ikäänkuin lähempänä Eskoa ja -Sointua. Eikä siinä mitään rumaa ja pahaa sanottu, niinkuin hän oli -luullut, vaan ihmeellisiä, kauniita asioita. - -Kerran sitte äiti tapasi hänet lukemasta ja otti pois hänen -viimeisenkin ilonsa. Siinä samassa meni Soinnun korttikin, joka oli -ollut kirjanmerkkinä. - -Eikä vieläkään ollut mitta täysi. Kaiken kukkuraksi rouva Junker tuli -kosimaan häntä pojallensa. - -Oikeastaan se olisi voinut olla hauskaa... Eeva Peritz kyllä olisi -avosylin ottanut Naftalin, ja moni muu tyttö samoin. Mirjam olisi -voinut kehua heille, että semmoinen poika häntä pyysi, eikä hän -huolinut. Mutta pahin seikka tässä oli, että äiti tahtoi häntä -huolimaan. Ja kun hän sitä ajatteli, inhotti häntä Naftali ja rouva -Junker ja kaikki muut paitsi hänen oma Eskonsa. - -Eikös vaan nytkin kuulunut rouva Junkerin ääni puodista? - -Ovi työnnettiin auki, ja siitä pisti päänsä ensin Rebekka, sitte -lihava, terhakan näköinen akka. - --- Ahaa, vai tämä huone se on. Päivää, Mirjam! Siellähän meidän miniä -siivoilee ja hommaa. Se on oikein se! Mutta ei sinun kauvan tarvitse -tässä kopissa olla, me juuri puhuimme, että vaihdatte kohta kihloja, ja -sitte pidetään häät samaan menoon... - -Kalveten Mirjam kohosi pystyyn lattiaa huuhtomasta, päästeli suoraksi -hameensa, joka oli vyötäisille kiinnitetty, ja veti alas hihansa. Hän -tuijotti vuoroin äitiänsä, vuoroin rouva Junkeria, käsittämättä, oliko -tuo puhe leikkiä vai totta. - --- Niin, niin, -- jatkoi rouva Junker nauraen. -- Tyttö hämmästyy, -mutta eihän se ihme olekaan. Vaikka minä sen itsekin sanon, niin ei ole -toista semmoista poikaa kuin Naftali. Aina hän on ollut hyvä, ja minä -olen saanut määrätä kaikki. Kyllä Mirjamin kelpaa, se on varma. Koska -tässä nyt on Rebekan kanssa asiat sovittu, niin minä lähetän Naftalin -iltapäivällä -- - -Nyt vasta Mirjam käsitti, että tosi oli kysymyksessä. Ja nyt hänen -täytyi turvautua viimeiseen keinoon, maksoi mitä maksoi. - -Joka verenpisara pakeni hänen poskiltansa, mutta hän puhui kuitenkin, -varmasti, kiireisesti kuin henkensä edestä: - --- Ei, ei, se on turhaa, rouva Junker. Minulla... minulla on jo -sulhanen! - -Rebekka ei ollut uskoa korviansa. Oliko tuo tyttö Mirjam -- tuo joka -seisoi siinä suorana ja pelottomana ja uskalsi päästää sellaiset -sanat huuliltansa? Ja rouva Junker töllisti häntä, luullen että hän -vähintäänkin oli tullut hourupäiseksi. - --- Suus kiinni! -- huusi Rebekka vihdoin toinnuttuansa. Tämähän oli -vallan hirmuista. Jos joutuisi tiedoksi, että Mirjam oli Goin henttuna -ollut, ei hänestä kukaan juutalainen enää huolisi. -- Älä kuuntele -hänen löpinäänsä, -- jatkoi Rebekka hädissään rouva Junkerille. -- -Tuommoinen letukka -- suotta olevinaan, ja kuvittelee, että häntä niin -kilvan hapotellaan! Kiitä ja niiaa, sinä tyhmä tyttö! Niin, Jemina, -lähetä vaan Naftali tänne. Iltapäivälläkö? Kyllä se onkin parempi. -Ehtiihän Mirjam siksi puhdistaa tuon huoneen ja sitte vähän itseänsäkin -siistiä, ennenkuin sulhanen tulee... - --- Ei, ei! -- huusi Mirjam, tarrautuen epätoivoisena kiinni rouva -Junkerin nuttuun, kun hän yritti lähteä. -- Minä rukoilen teitä, älkää -lähettäkö häntä! En tahdo -- voi, minä en tahdo! - -Mutta silloin kuohahti Jemina Junkerinkin veri. Se oli toki liikaa, -niin, todellakin ihan kuulumatonta itsepäisyyttä ja röyhkeyttä, että -tuo tytöntynkä kehtasi halveksia Naftalin tarjousta. - --- Vai semmoinen vesako tämä onkin? -- virkkoi hän vihaisesti. -- -Luulin löytäväni nöyrän tytön, ja nyt se käyttäytyykin kuin vikuri -hevonen. Piiskaa tarvitsisi! - --- Ja saakin, jos ei tottele, -- vakuutti Rebekka. - -Tyttö peräytyi askeleen. - --- Te ette koske minuun, ette... - --- Jos en minä, niin Haijele! - --- Haijele? - -Mirjam katsoi säikähtyneenä äitiinsä. Mitä tämä merkitsi? - -Juuri samassa issikka ajoi puodin eteen. Rebekka juoksi ikkunaan ja -huudahti: - --- Tuossa hän on! - -Mirjamin silmissä maailma mustui. Vapisten hän vetäytyi huoneen -viimeiseen nurkkaan, tavoitellen seinää kädellänsä. Laupias Jumala, -mitä tästä oli tuleva? - --- Älkää kertoko Haijelelle! Armahtakaa minua! -- yritti hän huutaa, -mutta ei saanut ääntänsä kuuluviin. - --- Iltapäivällä siis, -- kuiskasi Rebekka, puristaen Jeminan kättä. -Toinen iski silmäänsä ja meni. - --- Boruch Haschêm, -- huokasi Rebekka, syleillessään Haijelea -tervetuliaisiksi. -- Kyllä oli hyvä, että tulit. En minä tiedä, mihin -olisin joutunut sen tytön kanssa. Mutta kuule, älä nyt sentään ole -sille vallan kova. Jemina Junkerkin käski piiskaa antamaan, ja oikein -se onkin, mutta kas, Mirjam on semmoinen hento raukka... - -Kuinka Haijele häpesi! Tuo puhe kuului niin raa'alta, että oikein -sydäntä karmi -- ja hän itse oli siihen sentään aihetta antanut. -Mikä raivotar hän olikaan ollut, kun äiti, joka oli hänet avuksensa -kutsunut, peläten anoi sääliä hänen lähestyessään! - -Toinenkin ajatus lensi siinä silmänräpäyksessä läpi hänen aivojensa. -Tuommoiseltakohan hänen kiivas puheensa Baaselissa oli Ruubenin korviin -soinut? - -Tuomarimielellä Haijele oli astunut alas issikan reestä. Sisälle hän -tuli ikäänkuin se, joka itse oli tavattu pahanteosta. - -Riisuessansa päällysvaatteita ja olkahihnasta riippuvaa pientä -matkalaukkua hän kertoi, että Ruubenkin oli mukana, vaikka oli asemalta -suoraan ajanut sisarensa luo. - --- Niin, niin, sinähän olet nyt kihloissa. Näytäppä sormuksesi! Ai -kuinka kaunis! Ja Ruuben on oikein tohtori. Koska te häitä pidätte? - --- Luultavasti kohta palattuamme Leipzigiin. Saa nyt nähdä. - --- Juu, juu, niin se poika on tullut oppineeksi ja ylhäiseksi. Kuka -senkään olisi arvannut, kun sinä pienenä Viljakan pihalla leikit -hänen kanssaan, että kerran vielä pääsisit tohtorinnaksi. Olisi nyt -Israelinkin -- olow hascholom -- pitänyt olla näkemässä sukunsa -kunniaa... - -Haijele hymyili. - --- Ei tässä ole kysymys kunniasta, vaan onnesta. Mutta äiti, missä -Mirjam on? - --- Mihin lienee mennyt. Kuules, Haijele, kai me taas haemme Esterin -tänne apulaiseksi? Nyt on avarampaakin meillä, niin että saat rauhassa -lukea ja kirjoittaa. Juuri äsken vuokrasin huoneen lisää. Se on sinulle -liian huono, mutta Mirjamille se kyllä kelpaa... - --- Mirjamin asia on nyt ensiksi saatava selville, -- sanoi Haijele -vakavasti. -- Ei pidä pelätä, en minä hänelle mitään pahaa tee. Hän ei -siis ole vielä suostunut Junkeriin? - --- Ei, paratkoon. Mutta iltapäivällä Naftali tulee tänne. Jos tyttö nyt -vaan ei ilmoittaisi julkisesti koko sitä entistä... Äsken jo yritti, -mutta sain sekoitetuksi... - --- Onko hän nyt ulkona? - -Samassa joku astui puotiin. - --- Ei, kas, kyllä hän tuonne tattarin kamariin jäi. Odota, minun -täytyy mennä... Mirjam hoi, jo se siivous vähemmälläkin riittää! Tule -toimittamaan kahvia ja ruokaa Haijelelle! - -Ei vastausta, ei liikahdusta. - -Haijele astui silloin puodin läpi huoneeseen, jota Mirjam oli -siivonnut. Se oli aivan tyhjä, ainoastaan huono ilma löi vastaan. Hän -avasi pihalle vievän oven, ja siellä kylmän porstuan nurkassa Mirjam -kyyrötti, sinisenä vilusta, väristen kuin haavan lehti. - --- Mirjam, mitä sinä täällä teet? -- huudahti Haijele. -- Minuako -pakenit? - -Tyttö ei vastannut, loi vain tuskaiset silmänsä Haijeleen ja painautui -likemmäksi seinää. Mutta kun sisar tarttui hänen käteensä, antoi hän -tahdottomana kuin pieni lapsi taluttaa itsensä puodintakaiseen kamariin. - --- Älä pelkää, -- sanoi Haijele melkein hellästi. -- Onko se nyt -viisasta, että juokset ulos kylmettymään, päästäksesi puhumasta -kanssani? Sisaresihan minä olen ja tarkoitan parastasi. Kaikki kääntyy -vielä hyväksi, kun vaan rauhoitut ja seuraat neuvojani. - -Kuuliko hän oikein? Eikö Haijele tullutkaan pelottavana ja vihaisena -häntä musertamaan? Suuret silmät saivat kysyvän, kummastelevan ilmeen, -jähmettynyt sydän suli, ja hän vaipui maahan Haijelen eteen, peitti -kasvonsa hänen helmaansa ja purskahti kiihkeään, huojentavaan itkuun. - -Haijelekin sai kyyneleitä silmiinsä ja silitteli hiljaa Mirjamin mustia -kiharoita. Kuinka toisenlaiseksi tämä kohtaus oli tullut, kuin hän -ennakolta oli ajatellut! - -Mutta eihän asia säälillä ja kyyneleillä selvinnyt. Tässä oli paljo -vakavaa keskustelemista. - --- Nouse ylös, Mirjam, -- sanoi Haijele lempeästi, mutta päättäväisesti. - -Hän totteli kohta. - --- Istu tähän viereeni. Noin. Ja nyt puhelemme. Sanohan minulle, mitä -sinulla on Naftali Junkeria vastaan? - --- Ei mitään... - --- Se on oikein, arvasinhan sen. Minä, vanhempi siskosi, olen morsian, -ja nyt tulee sinusta myöskin, pikku Mirjam. Minä laitan sinulle kaikki -kauniisti kuntoon, ja noista entisistä asioista emme hiisku mitään -enää. Olethan sitte tyytyväinen, eikö niin? - --- En voi, en rakasta häntä, -- kuiskasi Mirjam. - --- Sinä et ymmärrä, mitä puhut. Kyllä sinä tulet varsin onnelliseksi, -jos vaan tahdot. Juurihan vakuutit, ettei sinulla ole mitään häntä -vastaan. - -Tuli jotain ylevää noihin kalpeisiin kasvoihin, kun hän ne kohotti, -katsoakseen Haijelea silmiin. - --- Jos sinä rakastat Ruubeniasi, voisitko naida toisen? - -Haijele hämmästyi. Hän oli puhunut kuin lapselle, ja siinä olikin -nainen hänen edessänsä. Milloin hän oli kasvanut? Milloin kehittynyt? - -Mutta jos Mirjam oli nainen, oli Haijelenkin oikeus muuttaa kieltänsä. - --- Minä tiedän, -- hän lausui, -- sinä rakastat kristittyä nuorukaista. -Mikä on hänen nimensä? - --- Esko Kaisla, -- vastasi Mirjam silmää räpäyttämättä. - --- Sointu Kaislan veli? - --- Niin. - -Nuo tyynet vastaukset ärsyttivät Haijelea enemmän kuin mikään muu. -Vaivoin hilliten ääntänsä hän lausui: - --- Joka muukalaista rakastaa, on kuollut kansaltansa. Sinun täytyy -hänet unohtaa. - --- Joka unohtaa, se on uskoton. Minä olen luvannut olla hänen omansa. - -Haijele joutui pois suunniltansa. Näin sitkeätä vastarintaa hän ei -ollut valmistunut kohtaamaan. Kaikki haihtui mielestä, omat päätökset -ja Ruubenille annetut lupaukset. Kavahtaen pystyyn hän työnsi -huuliltansa: - --- Sinä kristityn luuska, sinä... - -Mutta silloin sävähti Mirjamkin ylös. Hänen poskensa punoittivat, ja -hän näytti sinä hetkenä yhtä uljaalta kuin Haijele konsanaan. Hetkisen -sisarukset seisoivat vastatusten, katsoen toisiansa silmistä silmiin. - --- Minäkin olen Israelin tytär, -- sanoi Mirjam värähtävin huulin. -- -Kunniaani ei kukaan saa koskea! - -Uudelleen Haijele hämmästyi. Hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä tuon -tyttösen kaulaan ja riemuita: -- Hyvin, pikku siskoni, bravo, bravo! -- -Vaan se jäi tekemättä. Sen sijaan hän käänsi päänsä pois, sanoen: - --- Ken tahtoo olla Israelin tytär, olkoon sitä kokonaan. Ja siitä -syystä minä vielä tänä aamupäivänä toimitan sormuksesi takaisin sille, -joka sen antoi. - --- Missä hän on? Tiedätkö sen? -- huudahti Mirjam kiihkeästi. - --- Kuinka? Etkö sinä muka tiedä sitä? - -Hän pudisti surullisena päätänsä: -- En, en. - -Haijele katsoi häntä, ja katsoi yhä. Oliko hän sittekin lapsi -- lapsi -joka herkkänä uskoi kauniita satuja, mutta elämän todellisuudesta ei -tietänyt mitään? Vai yhäkö hän petti ja teeskenteli? - -Hän oli ottava selon siitä. Mitä matkan väsymyksestä? Sitä ei saanut -tuntea, kun velvollisuus voimia kysyi. - --- Minä lähden ulos, -- sanoi hän Mirjamille. - --- Oi Haijele, jos hituistakaan minusta välität, niin sano, missä hän -on! -- rukoili Mirjam, riippuen kiinni sisaressaan. - --- En tiedä sitä, mutta menen ottamaan selvää. - --- Minä tulen mukaasi! Haijele empi, mutta vastasi sitte: - --- Tule! - -Kun he päällysvaatteisiin puettuina astuivat puotiin, kysyi Rebekka -ihmeissään, mihin he nyt olivat matkalla. Haijele vei hänet kamariin, -puhui hiljaa jotakin hänen kanssansa ja sai pienen käärön, jonka pisti -taskuunsa. - --- Mutta ethän sinä ole vielä mitään syönytkään! -- huudahti Rebekka -äkkiä, lyöden kätensä yhteen. -- Ei Mirjam voi päästä mihinkään, kuka -päivällistä laittaisi? - --- Noutakaa Ester, me syömme mitä tahansa, kun palaamme. Eikä sekään -haittaa, jos puoti on suljettuna jonkun silmänräpäyksen. - -Niin he menivät. - -Myrsky oli tauonnut, pyry laannut. Kaduilla lumilapiot ahkerasti -heiluivat, ja taajat joukot ihmisiä liikkuivat kävelyllä tai -ostoksilla, päästyänsä irti vankeudesta, johon ilma heidät oli sulkenut. - -Aleksanterinkadulla Mirjam äkkiä pysähtyi. Haijele näki hänen -punastuvan ja kalpenevan, lopuksi niin, että huuletkin kadottivat -värinsä. Hän ei ehtinyt kysyä mitään. Samassa hetkessä kulki heidän -ohitsensa ihmistungoksessa se vaaleaverinen nuorukainen, jonka kanssa -Haijele kerran oli nähnyt Mirjamin tanssivan, ja hänen rinnallaan, -käsi kainalossa, asteli sorja, vilkassilmäinen tyttö. He eivät -juutalaisneitosia huomanneet innokkaasti puhellessaan. Vasta kun he -olivat ihan kohdalle ehtineet, sattui nuorukainen katsahtamaan ylös, -ja silloin hänen silmänsä kohtasivat Mirjamin katseen. Vain lyhyt -silmänräpäys, ja ijäisyys tuntui siinä lepäävän. Sitte he kadottivat -toisensa näkyvistä. - --- Se oli siis hän? -- kuiskasi Haijele. - -Mirjam liikutti huuliansa, mutta Haijele ei kuullut, mitä hän sanoi. -Eikä hän vastausta tarvinnutkaan. - --- Saatanko sinut takaisin kotiin? -- kysyi Haijele. Mutta samassa hän -huomasi, että Mirjam oli pyörtymäisillään eikä varmaan olisi niinkään -pitkälle jaksanut. Hän otti ajurin, he istuivat rekeen ja olivat -parissa minuutissa kotona. - --- Mirjam voi pahoin, pankaa hänet lepäämään! -- huusi Haijele puodin -ovelta. -- Minä en ole vielä toimittanut tehtävääni, minun täytyy -mennä. -- Ja nuolena hän oli kadulla jälleen. - -Haijele tiesi entuudesta, missä Sointu asui. Sieltä hän kai löytäisi -Eskonkin -- ja tuon vieraan tytön, joka oli Mirjamin syrjäyttänyt. -Sinnepäin he olivat kävelleet, ja nyt heidän jo täytyi olla kotona. - -Raivo kuohui Haijelen rinnassa, ei enää Mirjamia, vaan hänen -pettäjäänsä kohtaan. Pikku raukka, kuinka uljaasti hän olikaan kärsinyt -tuon hylkiön tähden! Niin, niin, se oli sitä tavallista: juutalainen -ei ollut parempi kuin vaateriepu, jonka voi heittää nurkkaan, milloin -halusi... Ah, kuinka hänen sydämensä oli täynnä! Ja hän oli sen purkava -säälimättä, säästämättä... - -Hyvä tosin, että Mirjam nyt oli Goista vapaa. Mutta ei se toisen -rikosta vähentänyt. - -Kimakasti kello soi, kun Haijele veti nuoraa. Avaamaan tuli Sointu, -jonka silmät kävivät suuriksi, kun hän näki Haijelen. - --- Neiti on hyvä ja astuu sisälle, -- hän pyysi ujosti. - --- Minä etsin veljeänne, -- sanoi Haijele saksaksi. -- Onko hän kotona? - --- Ei ole. Mutta ehkä minä voisin... - --- Voitte kyllä. Voitte sanoa hänelle, että hän on roisto! - -Sointu katsoi häntä pitkään. Ehkä hän ei oikein ymmärtänyt saksaa. - --- Tavattoman yksinkertainen tyttö, joka ei edes kykene suuttumaan, -- -ajatteli Haijele. - --- Mitä neiti tarkoittaa? -- kysyi Sointu vihdoin, luoden häneen -rehelliset sinisilmänsä. - -Haijele veti esiin sormuksen taskustansa. - --- Sitä minä tarkoitan, että veljenne antoi tämän sormuksen Mirjamille -ja lupasi ottaa hänet vaimoksensa. Tyttö on laihtunut ja surrut, -odottanut tuota veijaria ja hylännyt kunnon juutalaisen tarjouksen -hänen tähtensä. Jumalan kiitos, että juttu nyt on lopussa. Emme me -koskaan olisi Mirjamia muukalaiselle antaneet, tietäkää se -- minä -en siis puhu niinkuin sellainen, joka jotakin on menettänyt veljenne -petollisuuden kautta. Mutta yhden asian minä tahdon sanoa teille: älkää -yrittäkö rajan yli! Veriviha on teidän ja meidän välillämme. Mirjam saa -syyttää itseänsä -- mutta syyttäkää tekin itseänne, jos -- - -Haijele pysähtyi. Hän oli unohtanut, kelle puhui. Mitä hän tässä sanoja -tuhlasi tuolle tytölle, joka arvattavasti ei mitään ymmärtänyt siitä -kaikesta. - --- Hyvästi, -- sanoi hän sentähden lyhyeen, katkaisten oman lauseensa -ja ojentaen sormuksen Soinnulle. -- Antakaa se veljellenne. - -Sitte hän poistui, ennenkuin Sointu ehti sen verran tointua -hämmästyksestään ja säikähdyksestään, että olisi saanut sanankaan -huuliltansa. - -Portaissa Haijele itseksensä harmitteli, ettei hän ollut vihansa -oikeata esinettä tavannut. Mutta hän ei vielä ehtinyt kadulla kulkea -kymmentä askelta, ennenkuin äskeinen toivo jo toteutui. Siinä tulikin -Esko, ei kuitenkaan Tuulikin, vaan Pentti Viljakan seurassa. He olivat -sattumalta yhtyneet, kun Esko palasi saattamasta morsiantansa tämän -asuinpaikkaan. - -Haijele ei joutunut pitkältä tuumailemaan. Hän suorastaan riemastui. -Siinä hän oli vastatusten noiden molempien kanssa -- vanhan -vihollisensa, saman joka äskettäin tuoreutti entiset muistot -tuuppaamalla hänen äitinsä kumoon -- ja tämän, joka Mirjamin oli -pettänyt. Yhdellä iskulla hän saattoi antaa heille kummallekin -osansa. Hienotunteisuuttako? Oh, se oli tarpeetonta. Näitä kohtaan, -jos milloinkaan, oli paikallansa: silmä silmästä, hammas hampaasta. -He olivat häpäisseet hänen omaisiansa, ja hän oli saattava heidät -häpeämään vaikkapa keskellä katua. - --- Anteeksi, -- lausui hän, asettuen molempien nuorukaisten eteen. -- -Tehkää hyvin ja pysähtykää hiukan! - -Pentti oli häntä lähinnä ja hätääntyi aika tavalla, sillä ihmisiä -liikkui yltympäri joka suunnalla. Hän ei ehtinyt huomata enempää kuin -palavat juutalaissilmät, mutta ne sanoivat tarpeeksi selvään, ettei -tämä neitonen vanhoja vaatteita pyytänyt. Korea katutyttö siis -- mitä -muuta? -- Illalla, illalla -- menkää tiehenne nyt! -- kuiskasi hän -kiireisesti, pyrkien ohi. - -Esko oli aivan punainen ja nykäisi Penttiä. Mutta Haijele raivostui -niin, että hän unohti maailman ympärillänsä. - --- Hävetkää, saastainen Goi! -- huudahti hän kiihkoisesti. -- Minä -kyllä ilmoitan teille nimeni: olen Haijele Poll. Ja te olette Pentti -Viljakka, vai kuinka? - --- Mitä saamaria... En minä voi muistaa... - -Pentin täytyi pysähtyä, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin, -sillä Esko myös oli seisattunut, ja tuo juutalaisneitonen oli käskevä -kuin valtijatar. Niin, tosiaan, kuinka hän oli erehtynytkin... Ei -katutyttö tuommoiselta koskaan voinut näyttää. - --- Herra Viljakka, ettekö muista pientä juutalaistyttöä, jota te -nimititte Hai-kalaksi? Hän puri teitä kerran, mutta sen te hyvin -ansaitsitte. Teidän sananne ja tekonne iskivät monta kymmentä kertaa -hänen lapsensydämeensä haavoja, jotka ijäksi jäivät kirvelemään. Se -tyttö olen minä. -- Ja ettekö pikku "Mirriä" muista? Kuinka monta -kertaa hän itki teidän tähtenne! Hän on sisareni. -- Odottakaa, -vieläkin yksi muistutus. Mitäpä olisittekaan pannut mieleenne -juutalaisvaimoa, jonka esplanaadilla ihmisjoukon nähden tuonaan -työnsitte katuojaan! Hän on äitini. -- Ja nyt tiedätte, kuka on Haijele -Poll. - --- Se tieto ei tosiaan kannata noin pitkää saarnaa, -- sanoi Pentti, -kääntäen selkänsä. -- Tule pois, Esko! - --- Ei, herra Kaisla, -- lausui Haijele määräävästi, pysähdyttäen -Eskon siihen paikkaan. -- Menköön hän -- teille olen vielä sanan -velkaa. Teitä minä oikeastaan hain, vaikka sattumus toi tuon toisenkin -tielleni. Ja te tiedätte kyllä asiani -- vai kuinka? - --- Tiedän, neiti -- mutta suokaa anteeksi... Tämä ei ole sopiva paikka -siitä puhuaksemme. -- Eskon ääni oli hädistynyt ja katse melkein -rukoileva. - --- Tulkaa siis, -- sanoi Haijele, silmissä katse kuin ruhtinattaren, -joka ylpeästi heittää armopalan kerjääjälle. - -Pentti harppaili jo pitkän matkan päässä. Haijele ja Esko kulkivat -rinnakkain ja astuivat sisälle Eskon asunnon porraskäytävään. - --- Mitä nyt siis aiotte vastata? -- kysyi Haijele pysähtyen ja -kiinnittäen Eskoon läpitunkevat silmänsä. - -Esko oli kuin pihdeissä. Paha omatunto ja tukala asema ahdistivat -häntä, niin että tuskanhiki helmeili otsalla. - --- Olin aikonut tulla Mirjamin luo... Salliiko hän? Sanokaa, milloin -- - --- Mirjaminko luo? Ja missä tarkoituksessa? -- Haijele näytti melkein -hurjalta säihkyvine silmineen. -- Ei, sanon minä! Te ette tule hänen -silmäinsä eteen. Eikä minullakaan enää ole muuta sanomista teille, kuin -että vihaan, vihaan teitä ja kaikkia kristittyjä! Jakakaa vaan Uusia -Testamenttejanne, saarnatkaa vaan rakkautta, joka on suurin kaikesta --- ja repikää sitte töillänne palasiksi kaikki tyyni! Hyvä on. Ja nyt -voin teitä kiittääkin. Voin kiittää siitä, että olen saanut nähdä tämän -selvemmin kuin milloinkaan. Kentiesi valheellinen virvatuli muuten -olisi voinut huikaista silmäni... - -Hän kumarsi ja poistui. - -Mutta Esko riensi ylös asuntonsa portaita tuskasta ihan epätoivoisena. -Miksi, miksi hän ei ollut ajoissa kirjoittanut Mirjamille? Joka päivä -hän oli syyttänyt itseänsä, vaan se oli ollut sittekin mahdotonta. -Eilen hän oli kaikkien Orkamolaisten kanssa saapunut kaupunkiin. -Tuulikki oli hänen, sormukset oli vaihdettu, kihlaus vastikään -julkaistu. Mutta Mirjam ei tietänyt Tuulikista mitään eikä Tuulikki -Mirjamista -- siinä oli Eskon jokapäiväinen kalvava huoli ollut -keskellä nuoren lemmen onnea. -- Ole suora! -- oli Toimi kehoittanut. -Mutta hän ei voinut... Ja nyt oli myöhäistä... - -Eteisessä Sointu tuli häntä vastaan silmät kyynelissä. - --- Voi Esko, Esko, mitä kauheata sinä olet tehnyt? -- virkkoi hän, syvä -tuska kuvastuneena kasvoihin. - --- Mitä? Ethän -- - -Samassa Esko näki pienen kultasormuksen, jota Sointu piteli. - --- Oi sisko! -- huudahti hän. Ja kun Soinnun huoneen ovi oli heidän -jälkeensä sulkeutunut, purskahti nuorukainen itkemään kuin pieni lapsi. -Ei mikään olisi voinut häneen niin koskea, kuin tuo viaton, haikea -katse. Kaikkein vähimmin hän olisi suonut kenenkään kertovan Soinnulle -näistä asioista, ei edes hienoimmallakaan tavalla -- ja nyt -- miten se -olikaan mahtanut tapahtua! - -Sointu oli aivan hiljaa. Hänelle oli selvennyt kaikki, vaikka hitaasti, -vähitellen. Se oli liian uutta maailmaa -- ja liian katkeraa. - --- Emmekö mene hänen luoksensa? -- kuiskasi hän vihdoin. - --- Hän ei tahdo minua nähdä... - --- Minä menen. - -Esko veti Soinnun viereensä ja suuteli liikutettuna häntä otsalle. - --- Niin mene, mene, sinä puhdas enkeli! Sinä saatat puhua hänelle -paremmin kuin minä. Sano, että pyydän häneltä anteeksi, pyydän koko -sielullani ja sydämelläni... Sano, että minä olen ollut kehno ja kurja, -mutta kerro myös, etten aikonut pettää, että minä rakastin häntä... - --- Minä koetan sanoa sen. Lähde sinä vaan Tuulikin luo! Mutta jos -Mirjam toivoisi...? - --- Niin tule minulle kertomaan. Kiitos, rakas pikku sisko! Niin -- minä -lähden Tuulikin luo... - -Esko nousi seisomaan ja ojentihe suoraksi. Nyt hänen täytyi olla mies -ja tehdä velvollisuutensa. Juuri Tuulikin luo -- niin, niin. Sointu -sanoi siinä enemmän kuin hän aikoi ja aavistikaan. - -Yhdessä he lähtivät ulos ja kadunkulmassa erkanivat. -- - -Pollilla oli paraikaa suuri sekasorto. Rebekka oli laahannut Mirjamin -makuuvaatteet Melidullan entiseen kamariin, ja tyttö makasi nyt siellä -aivan kalpeana ja voimattomana. Sillä välin Esterin tuli keittää -lihaa päivälliseksi. Mutta se onneton olikin huomaamatta ottanut -maitokattilan, pannut siihen vettä ja lihan ja asettanut tulelle. Sepä -nyt oli! Hyvä toki, ettei sattunut savinen eikä posliininen astia; se -olisi ollut ijäksi saastutettu ja kelvoton. Mutta voi mitä vaivoja -tulikaan Rebekalle, ennenkuin kattila saatiin "koscheriksi"! [koscher = -lainmukainen.] Liha oli mennyttä, siihen ei mitään voinut, ja muutenkin -myöhästynyt päivällinen uhkasi kokonaan tipahtaa lieteen. Haijele -saapui kuin pelastava enkeli antamaan rahaa ja määräämään, että Esterin -piti noutaa ruokaa ravintolasta. Kyllähän Rebekka itsekseen ajatteli, -että kuka tiesi millaisella kattilalla siellä oli keitetty; mutta koska -Haijele näin käski, niin totta hän mahtoi sen synnittömäksi ymmärtää. - -Ruoka oli juuri ehditty korjata pois. Mirjamkin oli juonut vähän -lihalientä, mutta heittäytynyt sitte kohta vuoteelle jälleen. Hänen -päätänsä niin kummallisesti pyörrytti ja särki. Ei hän edes saattanut -itkeä, ei oikein ajatella eikä käsittää mitään. - -Silloin Ruuben ja Sointu saapuivat melkein samalla kertaa. Ester -pantiin puotia vartioimaan, ja Haijele otti vastaan Ruubenin, -esittääkseen hänet ihastuneelle äidillensä. Kukaan ei kieltänyt Sointua -menemästä Melidullan huoneeseen Mirjamin luo. - -Molemmat tytöt huudahtivat ääneensä nähdessään toisensa. - --- Sointu, Sointu rakas! - --- Oi Mirjam! - -Kuinka hän oli kalvennut ja käynyt huonon näköiseksi! Koski niin -kipeästi Soinnun sydämeen, kun hän näin tapasi ystävänsä, vieläpä -lisäksi tyhjässä, kurjassa huoneessa, lattialle heitetyillä -vuodevaatteilla makaamassa. - -Mirjam joutui hämilleen, silitti kädellään tukkaansa, kääräisi huivin -hartioillensa ja pyrki ylös. Seinälle naulaan oli ripustettu hänen -paras hameensa Junkerin tuloa varten. Olisi edes sen saanut yllensä -pistetyksi... - --- Ei, Mirjam, lepää vaan, jos olet väsyksissä, -- sanoi Sointu, -lempeästi pakottaen hänet vuoteelle takaisin. -- Minä istun tähän -patjan reunalle viereesi, ja sitte puhelemme. Jaksatko hetkisen? - --- Sinua jaksan kyllä kuunnella. - --- Minä tulin pyytämään Eskon puolesta anteeksi. Hän on niin pahoin -tehnyt... - --- Ei minulla ole mitään, ei mitään enää jäljellä, -- kuiskasi Mirjam. -Kyyneleet puhkesivat kumpaisenkin tytön silmiin, ja he vaipuivat -nyyhkyttäen toistensa syliin. Sanoitta he ymmärsivät, mitä sydän tunsi. - --- Hän ei edes tahtonut tulla, -- sanoi Mirjam vihdoin haikeasti -huoahtaen. - --- Hän tulee, jos annat luvan. - -Tyttö alkoi vapista sen kuullessaan. - --- Onko se sinulle liian vaikeata? - --- Vaikka kuolisin, niin, Sointu -- oi, minä tahdon, jos hän vaan -tahtoo! Mutta tänne... Pitääkö hänen nähdä tämä ruma huone? Ei, toiset -saavat mennä mihin tahansa. Minä vien hänet kamariin, minä pukeudun -juhlavaatteisiin... Sointu rakas, tuo hänet pian! - -Sointu katsoi Mirjamia oudoksuen. Hänen silmissään oli niin kummallinen -kiilto ja polte poskilla. Hourailiko hän? Mikä hänen oli? - --- Hyvästi siis. Saanko toiste tulla luoksesi uudestaan? - --- Milloin tahansa! Minä kuiskaan sinulle jotakin, ennenkuin menet. -Kuule: äiti otti sinun kirjasi... En minä sitä hävittänyt, se oli rakas -minulle. Kaikki on otettu pois... Ei minulla ole mitään, ei mitään -enää... - -Tuo sama toivoton huokaus, ja taas ääni hiljeni nyyhkytyksiin. - --- Jeesus on aina luonasi, -- kuiskasi Sointu. -- Sano hänelle näin: -"Rakas Jeesus, anna minun tuntea, että sinä olet täällä!" Sitte et ole -yksin. - -Mirjamin huulet liikkuivat hiljaa, Sointu suuteli häntä ja lähti. - -Puodissa hän sattui vastuksiin kiiltäväposkisen, hienoksi siistityn -juutalaisnuorukaisen kanssa. Se oli Naftali Junker, joka saapui -kosimaan. - -Rebekka otti vieraan kohteliaasti vastaan, mairitteleva hymy -huulillansa. Junker tervehti tulevaa anoppiansa ja Haijelea, muhoillen -hänkin hämillään ja hyvillään, ja sitte hänet esiteltiin Ruubenille. - --- Minun asiani kai on tunnettu, -- alkoi hän, rykäisten kainoudessaan -ja katsellen etsivästi ympärillensä. - --- On niinkin, -- kiirehti Rebekka vastaamaan. -- Istukaa, olkaa niin -hyvä. Tämä on meille suuri kunnia... Kyllä Mirjam -- - --- Suokaa anteeksi, herra Junker, -- keskeytti Haijele tyynesti ja -arvokkaasti. -- Mirjam ei voi hyvin, ette valitettavasti tällä kertaa -saata häntä tavata. Kysymyshän koskee yksin teitä ja sisartani. Me -lähetämme teille sanan, jos Mirjam sitä toivoo terveeksi tultuansa. - -Junker avasi silmänsä selälleen, ja Rebekka vilkui Haijeleen -hämmästyneenä ja levottomana. Mistä tämä muutos johtui? - -Mutta Ruuben puristi morsiamensa kättä voitonriemusta säteillen, ja -Haijele kiitti sydämessään Jumalaa siitä, ettei enää ollut mitään syytä -pakottaa Mirjamia, kun liitto muukalaisen kanssa itsestään oli rauennut. - -Hätäisenä Rebekka puhui: - --- Niin, mikä häneen nyt tulikaan, siihen Mirjamiin. Jos herra Junker -ei pane pahaksi, niin ehkä täytyy tehdä, niinkuin Haijele sanoo. Kyllä -Mirjam tietysti mielelläänkin... vaikka mitä semmoinen lapsi itse -ymmärtää, mehän sen paremmin tiedämme päättää. Mutta jos nyt herra -Junker sentään odottaisi -- - --- Ei ole tarvis odottaa, -- kuului ääni ovelta heidän takaansa. - -He kääntyivät kaikki katsomaan. Siinä seisoi Mirjam parhaissa -pukeissansa, kuumeinen hehku poskilla, silmissä katse kuin -unissakävijän. Mutta ihana hän oli kuin ilmestys toisilta mailta. - --- En minä mene naimisiin, -- hän jatkoi. - -Toiset eivät vielä ehtineet sanaakaan lausua, kun Mirjam huudahti -melkein kirkaisten. - -Pari silmänräpäystä Mirjamin tulon jälkeen oli puodin ovi käynyt. -Mirjam oli jättänyt kamariin vievän oven sepo selällensä, ja kun hän -päätänsä käänsi, seisoi hän Eskon ja ruskea tukkaisen tytön kanssa -vastatusten. - -Esko oli "ollut mies" ja kertonut kaikki Tuulikille. Tyttö oli -hämmästynyt aivan sanattomaksi. Olihan hän vaan juutalainen, tuo -toinen -- mutta kuitenkin Tuulikki tunsi kuin syyllisyyden piston -sydämessänsä. Hän oli tietämättänsä melkein pyrkinyt anastamaan -Mirjamin sijaa, ja hänen siis myöskin oli syy -- jos Eskonkin. -- Tule, --- oli Tuulikki vihdoin päättävästi lausunut, -- me menemme hänen -luoksensa. Minä tahdon olla kanssasi. Ajakoon meidät pois, jos tahtoo, -mutta pilvi varjostaa meidän onneamme, ellemme yritä. -- Silloin oli -Esko luonut häneen ihailevan katseen, syvemmän kuin ennen milloinkaan. --- Sinä olet enemmän kuin osasin aavistaa, -- oli hän sanonut, -- -luulin sinua metsän sinipiiaksi, ja sinä oletkin jalo nainen! -- -Soinnun he kohtasivat lähellä Pollin asuntoa, ja keveämmin sydämin he -astuivat sisälle, kun tiesivät Mirjamin odottavan. - -Vaan tuo vihlaiseva huudahdus sai Eskon aivan pois suunniltansa. - --- Mirjam, Mirjam, voitko antaa anteeksi minulle? -- pyysi hän -tuskassa, välittämättä ympäröivistä ihmisistä. - --- Ja voitteko minulle antaa anteeksi, että olen hänen omansa? -- -lausui Tuulikki kostuvin silmin. - --- Anteeksi -- oi annan, annan, -- kuiskasi Mirjam. Mutta samassa hehku -pakeni hänen poskiltaan, hän horjahti ja vaipui pyörtyneenä Eskon ja -Tuulikin käsiin. - --- Chas wescholom! [varjelkoon] -- sanoi Naftali Junker ja luikki -tiehensä pelästyksissään. - - - - -X - -RAKKAUS SUURIN - - -Sointu oli turhaan temponut puodin ovea; se oli nähtävästi lukittu, -koskapa ei auennut. Hän kiersi pihan kautta ja astui estämättä sisälle. - --- Onko Mirjam kotona? -- kysyi hän ystävällisesti, pelästymättä siitä, -että Rebekka ja Haijele vetäytyivät kiireesti peremmälle. - --- Älkää lähestykö meitä! -- huudahti Haijele. -- Mirjam on -vaarallisesti sairaana, hän on saanut isonrokon. Sulhaseni, joka on -lääkäri, lähti juuri luotamme, ja kohta kuomi tulee noutamaan Mirjamia -sairashuoneeseen. - --- Isoarokkoa! Oi, sehän on niin vaikea tauti... - --- Niin on -- rientäkää siis pois, neiti! Meidänkin täytyy mennä -puhdistettaviksi sairashuoneeseen, ja kaikki savustetaan täällä -asunnossamme. - --- Jumala meitä rankaisee Mirjamin tähden, -- valitti Rebekka. - --- Sanokaa, puhuiko lääkäri hengenvaarasta? -- kysyi Sointu, viipyen -vielä paikallansa. - --- Hän pelkää, että Mirjamilla ei ole monta päivää jäljellä, -- lausui -Haijele hiljaa. -- Hänen voimansa ovat niin heikot. - -Rebekka hyrähti katkerasti itkemään. - --- Onko hän aivan yksin? -- kysyi Sointu kalpein huulin. - --- Kuinka hänen luoksensa voisi mennä?... Vielä tunti sitte olimme -siellä, mutta nyt, kun tiedämme -- - -Sointu seisoi äänettömänä hetkisen. Sitte hän nopeaan kuin nuoli riensi -huoneen läpi ja avasi puotiin vievän oven. - --- Sallikaa minun mennä Mirjamia katsomaan! -- sanoi hän. -- Ehkä hän -tarvitsee jotakin, ehkä voisin auttaa. - -Molemmat naiset hämmästyivät. - --- Ei, ei, -- ehätti Haijele estämään. -- Sulhaseni on jyrkästi -kieltänyt. Neiti, te olette lapsi, te ette ymmärrä... Kiiruhtakaa pian -täältä! - -Vaan samassa kuului heikko ääni Melidullan: huoneesta: - --- Sointu, Sointu!... - --- Älkää minua kieltäkö, kun rakkaus käskee, -- sanoi Sointu, -kiinnittäen Haijeleen syvät, siniset silmänsä. Samassa hän jo oli -kadonnut ovesta. - -"Rakkaus käskee"... Haijele oli aivan tyrmistynyt. Hän vaipui tuolille, -ymmärtämättä mitä ajatella. Rakastiko tuo vieras tyttö enemmän kuin -hän, Mirjamin oma sisar? Vai oliko hän niin peräti tyhmä -- eikö -hän käsittänyt, eikö hän tietänyt syöksyvänsä surman suuhun? Kuinka -Mirjamkin saattoi huutaa, kun kerran oli kuullut Ruubenilta... - -Ei hän sinä hetkenä muistanut, pikku Mirjam parka. Kurkku kuivui, vesi -oli lasista loppunut. Mutta enemmän kuin kipu ja jano ahdisti häntä -hirmuinen pelko. Yksinkö sairashuoneeseen, jota hän aina oli niin -kammottavaksi kuvitellut? Ja sitte jotain vielä kamalampaa: kuolema... - -Oli kuin pelastus ajatella, että Sointu oli tuolla seinän takana... - -Vaan kun kultakutrinen pää ilmestyi ovelle, silloin kyllä Mirjam jo -muisti. - --- Sointu, tämä tarttuu... Älä tule! -- virkkoi hän, vaikka silmät -haikeasti rukoilivat päinvastaista. - --- Jos Jumala tahtoo varjella minua, niin hän kyllä tekee sen. Jos ei --- niin en minä pelkää... - -Hän kumartui hellästi Mirjamin puoleen. Heti hän huomasi tyhjän -vesilasin ja kiiruhti jo samassa pois sitä täyttämään. - -Haijele päätti käyttää tilaisuutta vielä viimeisen kerran. - --- Tiedättekö, että isorokko on tarttuvaa, ja useimmiten se tappaa? - --- Tiedän, -- nyökkäsi Sointu päätänsä ja riensi takaisin. - --- Kiitos, -- kuiskasi Mirjam. -- Oi kuinka hyvä sinä olet, Sointu... -Viivytkö todellakin? Mutta ne tulevat kohta ja vievät minut... Voi, -minä pelkään... - --- Eivät he pahaa tee. Sinua hoidetaan hellästi, kun pääset -sairashuoneeseen. - --- Tiedätkö, että minun pitää kuolla? - --- En tiedä minä etkä sinäkään. Rakas Mirjam, yksi vaan tietää, mitä -hän aikoo tehdä. Taivaallinen Isä tietää. - -Mirjam viivähti. - --- Minä kadotin kaikki... Miksi minä eläisinkään? Mutta on niin -kauheata kuolla! - --- Oi Mirjam, Jeesushan tahtoo viedä sinut taivaaseen, jos kuolet. - --- Ei, ei, sinne minä en voi päästä. Muistan kyllä, mitä sinä kerran -sanoit. Joka valehtelee, sille ei avata porttia. Minä olen paljon -valehdellut... Enkä minä ole kristittykään... - --- Kristitty on se, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Hän tuli -antamaan syntejä anteeksi. Hän kuoli sinun valheittesi tähden, Mirjam, -eikä Jumala syytä sinua niistä enää, jos turvaat Jeesuksen armoon. - --- Onko se totta? -- kuiskasi Mirjam levottomassa odotuksessa. Ääni -tuntui väsymyksestä heikkenevän, mutta jännitys piti häntä yllä. - --- On aivan varmaan. - --- Kuinka minä sen tiedän? Ja kuule, Sointu -- eikö aina tapahdu -jotain, ennenkuin tullaan kristityksi... eikö kasteta? - -Sointu jäi miettimään. Tätä hän ei ollut ajatellut. Mutta sitte hänen -katseensa kirkastui. - --- Kyllä Jeesus sanoi näin: "Joka uskoo ja kastetaan, se tulee -autuaaksi." Me kristityt olemme kastettuja. Mutta hän sanoo myöskin -ihan ilman ehtoja: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos." -Minä tiedän varmaan, että hän vie sinut taivaaseen, vaikka et ole -kastettu. - --- Minua niin pelottaa... - --- Menisinkö hakemaan jonkun papin luoksesi? - --- Ei, ei. Kukaan ei saa tulla, Ruuben kielsi. Haijelekin ajaisi pois. -Etkä sinä ennätä... - --- Ei se olekaan tarpeellista. Tahdothan saada anteeksi -- eikö niin, -Mirjam? Uskothan Jeesukseen? - --- Kyllä... - --- Muuta ei kysytä portilla. Ole vaan rauhassa! Jeesus vie sinut -sisälle. - -Soinnun ääni oli niin varma ja katse niin valoisa, että Mirjam tyyntyi. -Hän vaipui vuoteellensa, huulet hymyssä. - --- Minä laulan sinulle, -- sanoi Sointu. Heleänä, suloisena soi hänen -äänensä: - - "Jeesus ottaa vastahan, - sana kallis kaikukoon, - kauvimpana kulkevan - sydämeen se painukoon. - Laula, laula riemuiten, - Kristus korjaa syntisen..." - --- Laula vielä! -- kuiskasi Mirjam, kun Sointu aikoi lopettaa. - -Hän alotti uuden laulun: - - "Onnellinen karitsa, - eikö syytä riemuita..." - -Silloin kohotti Mirjam päänsä, ja toisessa huoneessa Haijele kuunteli -kuin kaukaista kaikua menneiltä ajoilta. He olivat hyvin musikaalisia -kumpainenkin. Sanoja he eivät olleet ymmärtäneet, mutta sävelmä oli -jäänyt poistumattomasti mieleen. Sen tarvitsi vain herätä eloon. Ja nyt -samana silmänräpäyksenä astui molempien sisarusten silmäin eteen pikku -Sointu, joka lauloi Viljakan pihalla iltaruskon heijastuksessa, kitara -helmassaan. - -Haijelen silmistä tipahti kyyneleitä. Mikä hänen olikaan? Hän ei sitä -tietänyt, tuli vaan niin kummallinen oltava... - -Mutta Mirjam riemuitsi: - --- Tuo laulu se oli! Sitä sinä lauloit, kun näin sinut ensi kerran! - - "Täällä aika ihanainen, - siellä koti taivahainen, - Paimeneni, luonasi: - Aamen, suur' on onneni!" - --- Ihana aika oli niin lyhyt, -- sanoi Mirjam tuskin kuuluvasti. Sitte -hän jatkoi kuin samaa ajatusta: -- Vie terveisiä Eskolle! - --- Ihana aika vasta alkaa, -- kuiskasi Sointu. - -Silloin kuului kadulta kolinaa. Raskaat ajoneuvot pysähtyivät oven -eteen. Kauhistuen Mirjam tarttui Soinnun käsivarteen. - --- He tulevat, he tulevat! - --- Älä pelkää! - --- Voi Sointu, jos minä olisin kristitty! - --- Olethan sinä. - --- En ole, en uskalla uskoa... - -Sointu laski kätensä ristiin kuin neuvoa rukoillen. Se oli vaan -silmänräpäys -- sitte hän huudahti: - --- Minä kastan sinut! - -He katsoivat toisiansa hämmästyen, Sointu itse yhtä paljon kuin Mirjam. -Ovea kolkutettiin. - -Sointu pisti päänsä ulos. - --- Minä tuon hänet kohta. Tehkää hyvin ja odottakaa hetkinen! Ei Mirjam -ole edes puettukaan vielä. - -Siinä seisoi oven takana tumma, hienoasuinen nuorukainen. Sointu -arvasi, että hän oli juutalainen lääkäri, Haijelen sulhanen. Ruuben -kumarsi myönnytykseksi pyyntöön, ja Sointu vetäytyi takaisin. -Mutta sitte vakava ääni kuului puhuvan kuin nuhdellen Rebekalle ja -Haijelelle, vaikka Sointu ei sanoja erottanut. - --- Se koskee minua, -- ajatteli hän, auttaessaan vaatteita Mirjamin -ylle. Täytyi kiiruhtaa. Kumpikaan ei puhunut mitään, Mirjam vaan -huokaili hiljaa. - --- Nyt sinä olet valmis. - --- En ole... - -Hän putosi vuoteelle istumaan. Sointu seisoi äänetönnä, mutta sydän löi -ihan haljetakseen. - -Uusi koputus ovelle. - --- Kohta! -- huusi Sointu. - -Tässä ei ollut viivytyksen varaa. - --- Sinä siis toivoisit? -- hän kysyi. - --- Oi niin! Kyllä se varmaan on jotain tärkeätä, koska teidät kaikki -kastetaan. Minä kuolisin turvallisemmin. Se olisi merkki, että saan -tulla kristityksi, että teidän Jeesuksenne huolii minusta... - -Silloin astui Sointu Mirjamin eteen, mielessä syvä, pyhä juhlallisuus, -joka sai hänen hennon olentonsa värisemään. Lasista hän otti vettä, -pudotti helmeileviä pisaroita Mirjamin mustille kiharoille ja lausui -vakavin, helkähtävin äänin: - --- Minä kastan sinut, Mirjam, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen! - -Sitte hän vaipui polvillensa, liikutuksesta aivan vapisten. - --- Jeesus, rakas Vapahtaja! -- rukoili hän, -- ota Mirjam nyt omaksesi! -Kiitos, että hän nyt on vihitty sinulle -- elämään tai kuolemaan! - -Ja äänettä sydämessään hän lisäsi: -- Kiitos, että sain voimaa -tehdä sen! Jos väärin tein -- anna anteeksi, oi anna anteeksi, sinä -pyhä Herrani! Mutta minä luulin, että käskit minua... Teinhän sen -rakkaudesta sinuun ja häneen... - --- Nyt olen valmis, Sointu! -- kuiski Mirjam, autuas loiste -silmissänsä. -- Minä jaksan kävellä, ei tarvitse taluttaa. Kiitos, -Sointu, kiitos! Minä olen siis kristitty... - -Kun he tulivat ulos huoneesta, viittasi Ruuben itkevää Rebekkaa -ja Haijelea pysymään loitommalla ja vei Soinnun avulla Mirjamin -sairashuoneen kuomirekeen. Sieltä hän vielä viimeiseksi hymyillen -nyökkäsi päätänsä Soinnulle. - --- Kuinka hän noin rauhalliseksi tuli? -- mietti Ruuben ihmetellen -itsekseen. Juurihan Mirjam vähän aikaa sitte kauhistuneena oli -valittanut, saadessaan tietää taudin todellisen laadun. Nyt ei -kuitenkaan ollut aikaa tätä aprikoida; Ruubenilla oli toinen -vastenmielisempi tehtävä. - --- Neiti, -- sanoi hän, kääntyen Soinnun puoleen, -- olen syvästi -pahoillani siitä, että teidän sallittiin olla sairaan luona... - --- Minun yksin oli syy, -- vastasi Sointu. -- He tahtoivat estää, mutta -minä menin. Älkää huolehtiko, en kadu sitä ensinkään. - --- Hm, niin... Hyvä neiti, en tunne määräyksiä, jotka ovat voimassa -täällä Helsingissä. Mutta lääkärinä luulen velvollisuudekseni pyytää -teitä seuraamaan mukanamme sairaalaan. Siellä saamme täkäläisiltä -lääkäreiltä kuulla, voitteko suorastaan palata kotiinne vai täytyykö -ensin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen tartunnan ehkäisemiseksi. -Morsiameni ja hänen äitinsä jäävät toistaiseksi sairashuoneelle. - -Sointu näytti hiukan hämmästyvän. - --- Minua odotetaan asunnossani... Mutta ehkäpä lääkäri ei minua -pidätäkään. Kyllä minä tulen. - --- Ettekö ensinkään pelkää? -- kysyi Haijele. Se kysymys oli niin -kiihkeä, että selvästi kuuli siinä piilevän jotakin aivan erikoista, -mikä läheltä koski tiedustajaa itseään. - --- Sairastumistako? - --- Niin, tietysti... - --- En tiedä -- ehkä vähän. Tuntuu niin kummalliselta mennä täältä -sairashuoneeseen... Mutta minä olen sentään niin iloinen, kun sain olla -Mirjamin kanssa. Se kyllä korvaa kaikki. - --- Sanokaa, miksi tahdoitte mennä hänen tykönsä? - -Haijele tarttui hänen käteensä, silmät syvinä ja palavina. - --- Ajattelin, että hän oli niin yksin. Rakastanhan minä häntä! Ja sitte --- neiti, te ehkä suututte -- minä myöskin halusin sanoa hänelle, että -Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä kuolemaa. Ei Mirjam enää pelkääkään. - -Hän odotti raivon puuskaa tuolta mustasilmäiseltä tytöltä, joka jo -kerran ennen oli hänelle riehunut, mutta tällä kertaa hän erehtyi. -Haijelen katse vaipui alas, Ruubenin samoin. He mahtoivat tuntea -ihan samaa, sillä yhtaikaa he jälleen nostivat silmänsä ja katsoivat -toisiinsa. Täytyihän sen hetken muistua heidän mieleensä, jona Ruuben -kauhulla käsitti, mikä uhkasi Mirjamia ja samassa kenties koko -perhettä. Silloin oli voimakkaan nuorukaisen itsensähillitsemiskyky -pettänyt. Mirjamin valitus vihloi hänen korviansa, ja hän itse seisoi -toisessa huoneessa tuskan valtaamana, käsivarret intohimoisesti -kiertyneinä Haijelen ympäri. Hänen rakkaimpansa häilyi vaarassa -- -ja hän oli ollut synnyinkaupungissaan käymässä omaistensa luona eikä -tietänyt mistään, ennenkuin nyt, jolloin ehkä oli liian myöhäistä. Ja -kauhu valtasi Haijelenkin. Sairastua... kenties kuolla... Nytkö, kun -juuri elämä hymyili, kukkaset puhkesivat polulle, ja suuret näköalat, -ihanat työtanteret aukenivat eteen? Ei, se oli mahdotonta, liian -kamalaa -- pahaa unta vaan... Vaivoin he olivat tyyntyneet sen verran, -että Ruuben voi ryhtyä tarpeellisiin toimiin. - -Ja nyt tuo nuori hentonen tyttö kertoi, että kuolema ei ollut mitään -pelottavaa hänelle -- eikä Mirjamillekaan... Jeesuksen tähden! -Sairaus häntä vielä vähän pelotti, mutta rakkaudesta Mirjamiin -hän oli siihenkin valmis! Kuinka ihmeellistä tämä kaikki... aivan -käsittämätöntä. - -Silloin oli kuin Ruuben äkkiä olisi löytänyt salaisuuden avaimen. - --- Rakkaus on suurin niistä, -- sanoi hän itsekseen. - -Mutta Haijele sen kuuli. - --- Onko se siis kuitenkin totta? -- hän huudahti äänellä, jossa koko -hänen sielunsa väreili. - -Sointu ja Rebekka eivät heitä ymmärtäneet. Äiti parka oli aivan onneton -taikauskoisessa taivaan rangaistuksen pelossaan ja surussaan tyttären -tähden, ja Sointu taas kysyi viattomasti: - --- Miksi emme jo mene? - -Soinnun suhteen ryhdyttiin tarkkoihin varokeinoihin, mutta hän sai -kyllä palata heti kotiinsa takaisin. Vaan täsmälleen kahden viikon -kuluttua hän tuotiin uudestaan sairashuoneeseen. Tarttumus oli -kuitenkin tullut. - -Silloin hän näki vielä Mirjamin, vaikka hän tuskin tunsi taudin -muuttamaa ystäväänsä. - --- Oi Sointu, -- kuiskasi Mirjam heikolla äänellä, -- minunko -tähteni?... - --- Älä sitä ajattele! - --- Tämä on ollut niin vaikeata... Mutta minä uskon... Jeesus vie -portista sinne, missä ne valkoiset liljat kasvoivat... Kastoithan sinä -minut hänelle... Rakastaahan hän minua... niinkuin sinäkin... - --- Oi paljon, paljon enemmän! Ehkä minäkin jo pääsen kotiin -- ehkä -pian. Sinä tulet vastaan. - --- Tulen, tulen!... Kiitos, Sointu... - -Seuraavana yönä Mirjam nukkui pois. Hoitajatar kuunteli ihmetellen, -kuinka juutalaistyttö viimeiseen hetkeen asti toisteli Jeesus-nimeä. - --- Melkein hän sietäisi kristityn hautauksen, -- tuumi neiti. - -Sitä ei kuitenkaan kukaan pannut edes kysymykseen. Mutta ei hän oikein -juhlallista hautausta juutalaiseenkaan tapaan saanut. Rebekkaa kyllä -naapurit kävivät lohduttamassa ja lähettivät hänelle murheruokaa -runsain määrin, mutta hurskasta saattamisvelvollisuutta he eivät -täyttäneet. Kuiskailtiin nimittäin korvasta korvaan, että tässä -kuolemantapauksessa piili jotakin salaperäistä ja kauheata. Mistä -lieneekään se huhu alkanut -- Junkerilta ainakin Peritzit sen kuulivat. -Nyt oli näet Eeva Naftalin morsian ja tiesi kaikki mitä sulhasen kotona -tiedettiin. -- Vainaja ei muka ollut oikea Israelin tytär. Gojimin -kanssa oli liehunut ja salassa saastuttanut itsensä väärällä opilla. -Jumala oli häntä siitä rangaissut kuolemalla, ja hänen syynsä oli -niin suuri, ettei voinut tietää, riittikö kuoleman sovitus mihinkään -muuhun kuin siihen yhteen ainoaan syntiin. Ehkä hän vei kaikki muut -rikokset mukanansa ja joutui Gehinnomiin. [Gehinnom = Talmudin mukaan -paikka, jossa kuolleet Israelilaiset puhdistuvat tulen kautta ja Gojim -hävitetään.] Kuka sellaista uskalsi hautaan saattaa? - -Hautapuheen rabbiini kuitenkin piti, ja rouva Sliman, joka aina oli -Mirjamia hellinyt, oli Rachelin kanssa tullut surevien mukaan, toisten -jupinasta välittämättä. Rebekka vaikeroi täyteen ääneen, Ruuben oli -hyvin vakava, ja Haijele seisoi kalpeana kuin marmorikuva. Hän tiesi -jo, mistä Mirjam oli taudin saanut. Ei minkään salaperäisen tuomion -kautta, kuten ihmiset huhusivat, vaan ihan yksinkertaisesti Melidulla -Hamin huoneesta. Tutkimus oli pantu toimeen, ja tuloksena oli tieto, -että Melidulla makasi isorokkosairaana Viipurissa, jonne hän oli -matkustanut heti karkoituspäivänä, vietyään tavaransa panttiin. -- -Toisin sanoen, Haijele itse oli epäsuorana syynä sisarensa kuolemaan. -Hänen tähtensä Mirjam sysättiin tuohon huoneeseen, eikä hän mitään -tehnyt, asettaaksensa toisin. Se tunto raskautti kuin kivi sydämellä. - -Muutenkin koko hänen tasapainonsa oli järkkynyt näiden kahden viikon -kuluessa. Oikeastaan Ruubenin ja hänen jo olisi pitänyt palata -Leipzigiin, mutta hän ei voinut. Tahtoihan hän odottaa, kuinka Mirjamin -kävisi... ja hänen itsensä. Joka aamu herätessään hän ajatteli: vieläkö -olen terve? Hän, uljas ja rohkea! Ja silloin hänen eteensä kuvautui -keltakiharainen tyttö, joka lausui: "Jeesuksen omana ei tarvitse pelätä -kuolemaa..." Ja sitte Ruubenin huomautus: "Rakkaus on suurin niistä." - -Se ahdisti häntä ja teki niin oudon rauhattomaksi. Paljon hän näinä -päivinä mietti ja keskusteli Ruubenin kanssa. Hän piteli kiinni kuin -oljenkorresta: tuo nuori tyttö ehkä kuitenkaan ei ymmärtänyt, mitä -hän puhui; yksinkertainen ja typerä hänen täytyi olla. Jos tulisi -kysymykseen, pelkäisi hänkin ja katuisi "rakkauttaan". - -Joka päivä Haijele oli telefoonissa kysynyt tietoja Mirjamista, ja aina -hän kuin sisäisestä pakosta lisäsi: -- Eihän sinne vaan ole tuotu sitä -neitiä, joka Mirjamin sairastuessa oli meillä? -- Joka kerta hän sai -kieltävän vastauksen. Kummallista! Hän hengitti helpommin, ja kuitenkin -se samalla oli kuin pettymys. - -Ruuben pysyi epäilevänä Soinnun säilymisen suhteen. Tyttö oli -niin nuori ja siksi vastaanottavaisempi, ja muutenkin hän näytti -sellaiselta, kuin pelkkä hengähdys voisi hänet puhaltaa pois. -- Tämä -tauti ei puhkea niin nopeaan, -- hän sanoi pudistaen päätänsä. - -Ja nyt eilen, kun Haijele Mirjamin kuoleman johdosta kävi -sairashuoneella, kerrottiin, että edellisenä päivänä oli se odotettu ja -pelätty asia tapahtunut... - -Silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä kysyvä ahdistus olisi -käynyt pelkoa voimakkaammaksi. -- Laskekaa minut puhuttelemaan neiti -Kaislaa! -- oli hän pyytänyt. Mutta sitä ei sallittu. - -Hän kertoi kaiken Ruubenille, ja tämä oikein kauhistui: -- Ei, ei -- -Jumalan kiitos, että he olivat kyllin viisaita kieltääksensä. Juuri kun -alan olla vakuutettu, että sinä olet vaarasta pelastunut, heittäytyisit -siihen uudestaan. - -Mutta hänen täytyi... tänään vielä hänen täytyi jotakin saada tietää. -Mirjamistakin hän halusi kysellä. Eihän hän eilen mitään voinut. - -Kun he olivat saattaneet Rebekan kotiin ja huone taas oli -surunvalittajista täyttynyt, silloin Haijele kuiskasi Ruubenille: - --- Tule kanssani! - --- Mihin? -- kysyi Ruuben vasta kadulla. - --- Sairashuoneelle! - -Ruuben ei vastustanut. Olihan hän itse mukana suojelemassa armastansa. - -Hoitaja ei ollut tavattavissa; eihän hän muiden ihmisten ilmoille -päässyt. Se vaan tiedettiin kertoa, että neiti Kaisla heti oli -saanut tavattoman korkean kuumeen, pelastuksen toivoa ei ollut, ja -sähkösanomalla kutsuttujen vanhempain piti saapua niin pian kuin matka -myönsi. - -Aivan kuin huumautuneena Haijele kulki Ruubenin rinnalla alas portaita. -Se oli siis totta. Soinnun piti kuolla Mirjamin tähden. - -Nuo vanhemmat -- kuinka he mahtoivatkaan kirota heitä, syyllisiä! -Kirottiinhan juutalaisia jo muutenkin. Kukapa käsittäisi, että tyttö -itse oli surmaan syöksynyt? Ja kuinka hyvänsä -- Mirjamilta tarttumus -oli tullut, heidän oli syy ainakin välillisesti. - --- Meidän täytyy lähteä Saksaan jo tällä viikolla, -- sanoi Ruuben -päättävästi, katsellessaan Haijelen alakuloisia kasvoja. -- Sinä et näy -kestävän näitä mielenliikutuksia. - --- Vielä vähemmin kestän, että lähdemme. Ei, Ruuben -- täällä -aivoissani lyö se vasara, joka huumaa minua iskuillansa, ja sen -kuljetan mukanani, minne menenkin. Rauhaa ja selvyyttä minä kaipaan. -Tiedäthän mikä minun on. En voi lähteä, ennenkuin olen hänestä -kuullut... ennenkuin saan selville, hänkö omistaa Aaronin vihannoivan -sauvan, jota koko sielullani olen etsinyt. Toinen tai toinen meistä -on voittava. Elämä riippuu siitä... työni kansamme hyväksi... kaikki, -kaikki. Eikä yksin minun, vaan sinunkin. Enkö minä ole ymmärtänyt -oikein? - --- Meidänhän piti ryhtyä sionismin asiaa ajamaan täällä Helsingissä, -- -sanoi Ruuben, vastaamatta kysymykseen. - -Haijele hymyili katkerasti. - --- Niin, niinhän meidän piti... - - * * * * * - -Oli ihana sunnuntai-iltapäivä helmikuun loppupuolella. Haijele ja -Ruuben istuivat ikkunan ääressä, äänettöminä ihaillen lumen puhtautta -ja taivaan värejä, kun aurinko meni mailleen. He olivat äsken -keskustelleet Rebekan kanssa tärkeästä asiasta ja päässeet päätökseen. -Äidin piti seurata heitä Leipzigiin ja jäädä uuteen kotiin, jonka he -aikoivat perustaa. Se päätös oli maksanut paljon heille kumpaisellekin, -sillä Ruuben rakasti hienoutta ja Haijele oli ylpeä. Mutta eiväthän -he muutakaan voineet, kun Rebekka oli niin yksinäinen ja lohduton. -Haijele oli sanonut Ruubenille: -- Näin on isien säädyissä vakuutettu: -"Jos ihmiset kunnioittavat vanhempiansa, sanoo Jumala, että hän sen -lukee heidän hyväksensä, aivan kuin hän itse olisi näkyväisenä heidän -keskellänsä ja he häntä kunnioittaisivat." Vanhempien kunnioittaminen -on perusehtona kansamme ijäiseen pysymiseen. -- Olkoon toivosi mukaan, --- oli Ruuben vastannut. - -Ja nyt tuntui niin hyvältä ja rauhaiselta. He olivat kahden kotona, -sillä Rebekka oli rientänyt Slimanille suurta uutista kertomaan. Eivät -he pitkään hetkeen olleet sanaa vaihtaneet, mutta he tunsivat, kuinka -heidän sydämensä yhteistykytyksin sykähtelivät. - -Silloin ovea koputettiin. - --- Sisään! -- huusi Haijele. - -Hän hämmästyi, kun näki ventovieraan henkilön, vanhuksen, joka oli -puettu suuriin lammasnahkaisiin turkkeihin. - --- Oletteko neiti Poll? -- kysyi hän saksaksi, niin ystävällisen -arvokkaalla tavalla, että huonosta ääntämisestä ja maalaisesta puvusta -huolimatta heti huomasi syvästi sivistyneen miehen puhuvan. - --- Olen. Kenen kanssa minulla on kunnia --? - --- Nimeni on Kaisla. Rovasti Kaisla. - --- Oi, tehkää hyvin, astukaa peremmälle... - -Hän riisui turkkinsa, ja papinpuku tuli näkyviin. Hapset hohtivat -hopealta, ja varsi oli hiukan kumara, kun hän astui yli lattian. -Haijele esitteli Ruubenin ja veti sitte keinutuolin vieraalle ikkunan -ääreen. - --- Molemmat lapseni ovat teille tutut, -- hän alkoi. -- Tulen juuri -heidän tähtensä. Tuon tervehdyksen pikku Soinnultani. - --- Kuinka hän voi? -- kysyi Haijele hätäisesti. - --- Eilen, iltaruskon hehkuessa noin kauniisti kuin nytkin, hän meni -Isän majoihin. - --- Onko hän kuollut? -- huudahtivat Ruuben ja Haijele yhtaikaa. - -Rovasti pyyhkäisi kyyneleen, joka kierähti poskelle. - --- Jumalan tahto tapahtukoon, vaikka se äidin ja isän sydäntä vihloo. -Ja nyt täytän kalliin velvollisuuden, hänen viimeisen toivonsa. Hän -pyysi minua tulemaan luoksenne. - --- Mitä hän tahtoi minulle sanoa? -- kysyi Haijele henkeänsä pidättäen. - --- Hän pyysi kertomaan, että sisarenne kuoli turvallisesti, Herran -Jeesuksen omana. Mirjam neiti oli hartaasti halunnut kastetta, ja -Sointu, ainoa kristitty, joka oli hänen luonansa, täytti hänen -pyyntönsä. Hän ei sitä tietänyt tehdä sääntöjen mukaan -- hän pelkäsi, -ettei hänellä ollut siihen oikeutta ensinkään -- mutta heidän sydämensä -oli oikea Jumalan edessä, niin kastajan kuin kastettavan, ja Jumala -katsoo yksin sydämeen. En tiedä, mitä sisarenne opistamme ymmärsi -- -tuskin paljoakaan -- mutta lapseni sanoista tiedän, että hän kuoli -kristittynä. - -Seurasi syvä äänettömyys. Ruuben ja Haijele olivat kuin salaman -iskeminä. - --- Jouluna, kun olimme yhdessä, koski viimeinen rukouksemme -Israelia, -- jatkoi rovasti, jälleen pyyhkäisten pois kyyneleen. -- -Silloin Sointu murehti sitä, ettei ollut juutalaislähetyssaarnaajaa -Helsingissä. Eilen hän sanoi meille, kun itkimme: "Enhän pahoittanut -mieltänne? Minä sain kumminkin vähän olla lähetyssaarnaajana!" Raskasta -se meille oli, mutta kuitenkin meidän täytyi syvimmässä sydämessämme -kiittää Herraa. Poikamme on suuresti rikkonut perhettänne vastaan -- -minä tiedän kaikki, hän on sitä surrut ja kertonut sen meille -- mutta -nyt sai tyttösemme sen sijaan todistaa Mirjamille siitä rakkaudesta, -joka on pysyvämpi ja ihanampi kuin Eskon milloinkaan olisi voinut olla. -Herran tiet ovat ihmeelliset. - --- Herra rovasti... ettekö todellakaan ole meille suutuksissa? -- kysyi -Haijele arasti, hämmästyneenä. - --- Kuinka sitä voitte ajatella? Herra hänet antoi, Herra otti. - --- Mutta tottahan mieluummin olisitte suonut, että hän olisi pysynyt -meiltä poissa? - -Haijelen silmät päilyivät niin mustina ja tutkimattomina kuin pohjaton -syvyys. Ne kysyivät kiihkeästi, ne näyttivät tunkevan isänsydämeen -asti. Eikä rovasti sitä katsetta väistänyt. - --- Olisimme hänet tahtoneet pitää, rakas neiti -- oi niin mielellämme. -Sydämemme on taistellut, sekä äidin että minun, mutta meillä on nyt -rauha, vaikka haavoista verta vuotaa. Jeesus Kristus kuoli meidän -syntiemme tähden. Ylistetty olkoon hänen nimensä siitä, että lapsemme -sai kuolla, ollaksensa rauhan saattajana yhdelle hänen karitsoistaan. - -Haijele hengitti nopeasti. Aallot kävivät voimakkaina hänen rinnassaan. - --- Ja hän itse -- eikö hän katunut käyntiänsä Mirjamin luona? -- hän -kysyi. - --- Ei, ei hetkeäkään. Rakkaus häntä vaati, ja kuolema oli hänelle -suloinen. - -Ruuben oli äänetön ja hyvin totinen, Haijele kätki kasvot käsiinsä. -Nyyhkytykset puistattivat koko hänen ruumistansa. Hänen huuliltansa -tunki kuiskaus: - --- Hän on voittanut! - --- Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Luoja, että olet kätkenyt -sen viisailta ja toimellisilta ja olet sen ilmoittanut pienille, -- -sanoi rovasti. - -Haijele kohotti kyyneleiset silmänsä, joiden katse oli avuton ja -rukoileva: - --- Mitä minun pitää tekemän? - -Rovasti laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui syvällä, lempeällä -vakavuudella: - --- Usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, niin tulet autuaaksi. - - - - -XI - -ISRAELIN HYVÄKSI - - --- Nyt on kaikki kunnossa minun puolestani, -- sanoi Ruuben, laskien -hattunsa tuolille ja pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa. - -Haijele loi häneen kauniin katseen, josta rakkaus ja onni säteili. - --- Mitä oletkaan puuhaillut? -- hän kysyi. - --- Ensin kävin uudessa pikku kodissa tutkimassa, oliko se valmis -valtiattarellensa. Aurinko paistoi sinne sisälle, se oli täynnä -kevätilmaa ja valoisaa odotusta. Sitte menin synagoogaan. Punainen -verka peittää käytävää ovelta perälle asti, vuottaen sinun jalkaisi -askeleita. Palmut ja laakerit vihannoivat, ja ruusuista ja liljoista -leviää tuoksu yli koko salin. Oi Haijele, minä soisin hetkien -rientävän! Eikö jo pian tulla sinua pukemaan? - -Haijele katsoi kelloa. - --- Tunnin kuluttua. - --- Saanko olla siksi luonasi? Vai onko sinulla vielä jotain tehtävää? - --- Ei mitään. Olen jo kylpenytkin. - --- Kylpenyt! Niin, se on totta, onhan se jokin tapa tai määräys. Aina -sinä niistä pidät huolta. - --- Kuinka en sitä tekisi, kun olen Israelin tytär! Istu tähän, Ruuben, -anna minun pitää käteni kädessäsi. Kiitos kaikesta, mitä uhraat minun -tähteni tänään. Oi, kyllä minäkin odotan sitä hetkeä, jona seisomme -katoksen alla ja ijäksi yhdistymme... - -Ruuben oli hetken vaiti. Hänen katseensa loisto tummeni aivan kuin -päivän silmä, milloin pilvi sen ylitse kulkee. - --- Oletko antanut liian paljon? -- kuiskasi Haijele. -- Tuntuuko -sinusta vaikealta tovereittesi vuoksi? - --- Ei, ei. He ja minä olemme aivan välinpitämättömät toistemme suhteen. -Tiedäthän, milloin sisäisesti erkanin heistä. Kyllä he ivailevat, ehkä -joku pujahtaa meidän outoja häämenojamme katsomaankin -- mutta jo -aikaa sitte opetit minulle, ettei kannata vaihtaa sydämensä valitsemaa -Israelin impeä juutalaisvihollisiin "ystäviin"... - --- Vaan jokin sinua vaivaa, Ruuben, -- lausui Haijele hellän -huolekkaana. -- Äänesi ei ole iloinen, mielesi ei ole kirkas. Tänään -sen täytyy sitä olla! Sinähän rakastat minua -- niin kerro siis, mikä -sydäntäsi painaa, että minä pyyhkisin huolesi pois kuin lehdeltä -kastekyyneleen! - --- En olisi murehduttanut sinua, varsinkaan kun jo on liian myöhäistä, --- vastasi Ruuben hiljaa. -- Mutta koska tahdot, niin... Olet -oikeassa, Haijele, nuo menot ne rasittavat -- vaan ei toverieni ivan, -ei oman "selvän järkeni" tähden, josta sinun on tapa puhua... Eikö -siis kertaakaan ole mieleesi johtunut, että omaisemme, vieraamme, -koko ympäristömme on pian pitävä meitä julkeina teeskentelijöinä? Ja -olemmeko itse asiassa rehelliset? - --- Rehelliset? Mitä tarkoitat? - --- Muistele vaan niitä iltapäiviä, jotka Helsingissä vietimme rovasti -Kaislan hiljaisessa huoneessa! Ajattele viimeviikkoista käyntiämme -lähetyssaarnaaja N:n luona! Puuttuuko meiltä muuta kuin ratkaiseva -askel, ruvetaksemme hänen säännöllisiksi oppilaiksensa? Ja nyt -lähdemme synagoogaan, annamme vihkiä itsemme juutalaisilla menoilla ja -uskottelemme kaikille olevamme kunnon israelilaisia! - --- Me olemmekin kunnon israelilaisia! -- huudahti Haijele tulisesti. --- Näissä menoissa ei ole mitään, joka omaatuntoamme loukkaisi. -Kristittyjä emme vielä ole, mutta kerran niin pitkälle päästyämme -pysymme yhäkin israelilaisina. Muukalaisiksi emme voi emmekä tahdo -milloinkaan tulla, sen käsität sinä yhtä hyvin kuin minäkin. Hän, jonka -opetuslapsiksi mielemme palaa, oli kansamme jäsen, kun hän maan päällä -vaelsi. Siinä maassa hän syntyi ja kuoli, johon me sionistit pyrimme -Israelia kokoamaan. Kansani on minulle yhtä rakas kuin ennen, sionismia -harrastan yhtä paljon, vanhoja tapoja tahdon yhtä uskollisesti -noudattaa. Ja sinä seisot rinnallani, sinä ymmärrät minua -- eikö niin, -Ruuben? - --- Kansasi työntää sinut ulos ja minut samoin. Suvaitsevainen -sionismikaan ei tahdo meistä tietää, jos kristityiksi tulemme. Se -kärsii kyllä puhuttavan Nasarealaisesta, joka on profeettain joukossa -"yksi suurimmista" -- vaan ei myöskään enempää. Mitä taas kristittyihin -tulee, vierovat he varmasti meitä, jos pysymme juutalaisina. Siinä se -tulevaisuus, jonka sinun ohjelmasi asettaa eteemme. - -Ruubenin ääni oli surullinen, melkein katkera. Haijelen silmistä säihky -sammui. - --- Niin, niin se lienee... Minä olen kyllä hämärästi sitä aavistanut, -vaikka en ole tahtonut itselleni myöntää. Mutta sittekin! Parhaat kyllä -ymmärtävät meitä. Kansamme jaloimmat eivät tuomitse, ja todelliset, -rakastavat kristityt eivät hylkää. - --- Sinä olet kansamme parhaita, oma Haijeleni. Etkö muista, mitä -kristinuskosta ja kristityistä olet ajatellut? - -Hän painoi alas päänsä. - --- Luin äskettäin Uudesta Testamentista lauseen, jota ihmettelin ja -mietin, -- virkkoi hän. -- Nyt se tulee kuin leimuavin kirjaimin -eteeni: "Millä tuomiolla te tuomitsette, pitää teitä jälleen -tuomittaman." Ajattelin, että sehän ei voi koskea Jumalaa, koska saman -kirjan mukaan Kristus tuli tuomiota poistamaan. Nyt sen ymmärrän: -ihmiset tuomitsevat, ja minä olen sen ansainnut... - --- Pelottaako se sinua? -- kysyi Ruuben, käyden hyvin totiseksi. - -Vaan se kysymys sai Haijelen silmät jälleen säihkymään. - --- Ei, ei, ei! Arpa on heitetty. Silloin ei ole enää muuta tehtävää -kuin astua eteenpäin, tuli mitä tahansa. Jos koko maailma hylkäisi -meidät, ei unohda Israelin Jumala omiansa. Hän taistelee rinnallamme, -hän ja hänen voideltunsa -- Jumalan Poika, jota me niin vähän tunnemme -ja johon kumminkin kaukaa uskomme hänen sanojensa tähden. - --- Intoisa, hehkuva Haijeleni, -- sanoi Ruuben hymyillen kuten usein -ennen. -- Jospa he aavistaisivat tuon kaiken! Ei silloin riemuitseva -joukko meitä saattaisi juhlahetkenämme. - --- He saavat sen tietää vielä tänään! -- huudahti Haijele. -- Niin, -Ruuben, minä ilmoitan sen heille! Astukaamme _nyt_ se ratkaiseva askel, -niin sinun ei tarvitse omantunnon syyttein heittää huntua pääni yli ja -panna sormusta sormeeni. Heti kun olemme saapuneet kotiin ja vieraat -ovat koossa -- - --- Ei suinkaan, rakkaani, semmoista en pyydä sinulta, -- keskeytti -Ruuben oikein säikähtyneenä. -- Kyllä on paras, että kantamme jää -salaan, kunnes olemme omassa kodissamme. Minä olen vihkimisen -suhteen jo varsin rauhallinen, rauhoitu nyt vaan sinäkin. Katsoppas, -kellonnäyttäjä on jo kohta kulkenut kierroksensa. Nyt lähden -pukeutumaan. Hyvästi, kunnes näen tumman tyttöni valkoliljana kukkasten -keskellä! - -Ruuben kumartui häntä suutelemaan, ja Haijele kiersi kätensä hänen -kaulansa ympäri. - --- Israelin Jumalan nimeen! -- hän kuiskasi. Silmissä oli salaperäinen -hohde, ja Ruuben katsoi niihin syvään, syvään, pääsemättä kuitenkaan -pohjaan asti. - -Ehkä se hohde oli onnen väräjävää aavistusta -- tai ehkä keväisen -auringon välkettä vain. Vai Isän Henkikö liikkui hänen ympärillänsä, ja -ylhäistä valoako silmä heijasti? - -Ruuben ei sitä malttanutkaan aprikoida. Kiihkeässä syleilyssä hän -riemuitsi: - --- Sinä olet minun, minun, minun! - --- Vaan en _yksin_ sinun, -- lisäsi Haijele hiljaa. - - * * * * * - -He ajoivat pois synagoogasta päivän herttaisessa paisteessa, lempeitten -tuulien löyhytellessä Haijelen huntua. - -Uljas pari se oli, joka tänään oli liitetty yhteen, elämän matkaa -rinnatusten kulkemaan: morsian loistava kuin Saaronin lilja, sulhanen -sorja ja jalo muodoltaan kuin Libanonin nuori seetripuu. Ilolla ja -ylpeydellä omaisten ja tuttavain piiri oli heitä ympäröinnyt -- -sirottanut vehnäjyviä heidän päänsä päälle, toivottaen lisääntymistä -tuhannen tuhanteen -- kantanut palavia kynttilöitä ja rukoillut heille -Adonain siunausta. Ja Ruubenkin oli tuntenut juhlamieltä. Nuo temput, -joita hän ennakolta oli vieronut, eivät naurattaneetkaan, kun Haijele -vakavana seisoi hänen rinnallansa ja pyhät rukoukset kohosivat Ijäisen -istuimen eteen. - -Mutta suloisinta oli kumminkin nyt, kun kaikki oli ohitse. Vielä -juhla-ateria vieraitten parissa -- ja sitte kotiin, omaan kotiin! - -Saara täti oli oivallisten keittäjien avulla pannut parastansa, ja -Rebekka, jolle kaikki täällä suuressa maailmassa oli perin outoa ja -ihmeellistä, oli myöskin keittiössä tohistanut, ellei apuna, niin -tiellä. Näiden puuhien tuloksena nyt pöytä notkui ruokien ja juomien -painosta, ja vieraitten riemu oli äänekäs ja yltäkylläinen. - -Aterian päätyttyä Efraim Poll nousi puhetta pitämään. Vierasten melu -hiljeni, ja kaikki kerääntyivät lähitteille. - -Hän puhui siitä, kuinka Haijele aina oli ollut heidän kotinsa -päivänpaiste ja kasvattivanhempien kunnia. Ruubenkin oli jo kauvan -ollut kuin poika perheessä, ja tuntui turvalliselta ajatella, että -juuri hän se oli, joka Haijelen vei ulos elämään. Erityisesti hän -oli tänään tuntenut vanhan sydämensä onnelliseksi, kun hän näki nämä -molemmat lapsensa niin hartaina Jumalan huoneessa Ijäisen kasvojen -edessä. - --- Hän onkin ollut epikores, -- kuiskasi Goldreich Knaufille, nyökäten -päätään Ruubenia kohti. - --- Ja muistatko sitä riivattua tyttöä jouluyönä? -- supisi Knauf. - --- Jos Adonai ei huonetta rakenna, niin ne turhaan työtä tekevät, -jotka sitä rakentavat, -- jatkoi setä. -- Pysykää aina totisina, -hurskaina israelilaisina, sinä Haijeleni, kuten tähänkin asti, ja -sinä myös, poikani Ruuben! Silloin Israelin Jumala siunaa teitä ja -jälkeentulevaisianne. - -Hänen silmänsä olivat niin tutkivasti Ruubeniin kiinnitetyt, että -nuorukaisen täytyi painaa katseensa alas. - --- Rauha tulkoon teidän huoneeseenne ja onni seinienne sisälle! -Siunattu olkoon uloskäymisenne ja sisällekäymisenne hamasta nyt ja -ijankaikkiseen! - -Ruuben vastasi puheeseen kauniin ja valituin, vaikka hyvin ylimalkaisin -sanoin. Koko ajan väri vaihteli hänen kasvoillansa. - -Mutta kun hän oli istuutunut, nousi Haijele. - --- Nyt on minun vuoroni lausua muutama sana. - -Yleinen hämmästys ja kohina. Ruuben kalpeni. - --- Kiitos, setä ja täti, kaikesta rakkaudestanne ja hoivastanne! -Kiitos, arvoisat vieraat, myötäilosta juhlapäivänämme! Minusta tuntuu, -että olemme velkaa teille erään tunnustuksen. Te iloitsette kanssamme, -te tiedätte, että me olemme onnelliset, ja tiedätte myös, että korkein -onnemme aina on oleva Israelin menestys. Mutta jotain te ette tiedä: me -tahdomme... - -Ääni värähti. Silmänräpäys vaan, sitte hän jatkoi varmana: - --- Me pyrimme Israelin suurimman profeetan opetuslapsiksi, hänen, joka -on puhunut, niinkuin ei kukaan ennemmin eikä myöhemmin... - -Oli vallinnut hiiskumaton hiljaisuus hänen päästyänsä puheen alkuun, -mutta nyt syntyi sorina vielä kovempi kuin äskeinen. Yksi ääni -erottautui selvään sen keskeltä. Setä se oli, joka astui Haijelen eteen. - --- Lapsi, mitä sinä haastat? - --- Anteeksi, rakas setä! -- huudahti tyttö, heittäytyen kiihkeässä -mielenkuohussa hänen syliinsä. - --- Tyynny, lapsi, sinä olet kiihottunut. Minä saatan sinut lepäämään -ja selitän vieraille tämän häiriön. Miksi rupesitkaan puhumaan, -- hän -jatkoi kuiskaten, -- ei se ollut sinun asiasi. Onko ihme, jos et enää -tietänyt, mitä sanoit. - -Silloin hän irroittihe syleilystä ja ojentautui suoraksi. - --- Ei, ei, minä en puhu huumauksessa enkä hermostuneena! - -Kuului vieraitten parvesta ääniä, jotka vaativat selitystä. Kohina -kasvoi, aivan kuin meren raskas pauhu rajuilman edellä. - -Ruuben ehti siihen ennen Haijelea. - --- Olen valmis selittämään, -- hän sanoi, yhä hyvin kalpeana, mutta -päättäväisenä ja vakaana. -- Voin vastata meidän kumpaisenkin puolesta -koska kantamme on sama -- jos yleensä mistään kannasta voimme puhua. -Haijelen tunnustus oli tosi, vaikka ennenaikainen. Me emme vielä ole -mitään, mutta me tiedämme päämäärämme. - --- Ja se päämäärä? -- huusi joku ääni, kun Ruuben pysähtyi. - --- Se on oman sydämemme tyydytys ja kansamme onni. - --- Selittäkää tarkemmin! -- huusi Knauf kiiluvin silmin ja työntyi -parven läpi lähemmäksi. - --- Minä sanon sen teille, -- riensi Haijele vastaamaan. -- Kuulin -kerran saarnan, jossa rabbiini puhui Aaronin kukoistavasta sauvasta. En -tiedä, painuiko se teidän mieleenne niinkuin minun. Ymmärsin silloin, -että kansani oli sen kadottanut, ja koko elämäni tahdoin omistaa sen -etsimiseen. Kaikkialta tahdoin etsiä -- paitsi yhtäältä. Silloin tuli -nuori tyttö ja näytti minulle, että juuri _siellä_ olikin kaivattuni. -Aaronin sauvaa, kukkien ja hedelmäin verhoamaa, kantaa kädessään -hän, jonka korkein oppi on rakkaus -- Jeesus Kristus, jota minä olen -vihannut... - -Syntyi melu kuin myrskyn ulvona. Huudettiin ja hälistiin sekaisin. - --- Ulos, ulos! -- kirkuivat Knauf ja Goldreich kädet kohollaan. - --- Laupias Jumala, onko hän järjiltänsä? -- vaikeroi Saara. - -Rebekka itki ääneensä. Pitikö tästä tulla sama surkeus kuin Mirjamin -suhteen? Hän kun oli niin ylpeillyt ylhäisestä tyttärestänsä, ja nyt -tietysti sillekin taivaan kirous oli putoava kuin myllynkivi kaulaan. - -Neitoset vetäytyivät pitkin seiniä, Löwe kohotti ivallisesti -olkapäitään, nuoret herrat supattelivat, ja vanhoista moni repeli -partaansa tai riisti vaatteensa rikki. - -Mutta setä, joka oli jäänyt hurjimpien kiivastelijain taakse, halkaisi -voimakkain käsivarsin heidän parvensa ja pääsi jälleen Haijelen luo. - --- Eksynyt, onneton lapsi parka, -- sanoi hän väräjävin äänin. -- Oi, -sinä josta toivoin vanhuutemme iloa... - -Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen harmaaseen partaansa, eikä hän -kyennyt enempää puhumaan. - --- Setä, setä! -- huudahti Haijele, yrittäen uudestaan kätkeä päänsä -hänen rinnalleen. - -Vaan vanha käsi oli vielä kyllin jäntevä työntääkseen hänet hiljaa pois. - --- Ei niin, lapsi. Ei ennenkuin katuvaisena palaat isäisi Jumalan tykö. - --- Minä uskon, setä, minä uskon isieni Jumalaan! Setä, kuule minua! -Messiaan tulo on toivosi ollut, ja nyt minäkin sen ymmärrän, sillä -_hän_ on Messias... - --- Hän häpäisee! -- kirkui Knauf. - --- Vaiti! -- pauhasi Goldreich. - --- Ulos, ulos! -- säestivät toiset äänet. - -Vaan setä seisoi suorana ja juhlallisena ja ojensi taivasta kohti -molemmat käsivartensa. - ---"Minä tunnustan täysin vilpittömänä, että Messias, jota vielä -odotamme, varmasti on tuleva, ja vaikka hän kauvankin viipyisi, vartoan -kumminkin joka päivä hänen tuloansa." - -Kädet vaipuivat alas, mutta hänen katseensa kiintyi terävänä Haijeleen. - --- Tunnethan ne sanat, kahdennentoista uskonkappaleen. Sinä olet ne -julkisesti kieltänyt. - --- Se on kuolemansynti! -- huusi Goldreich. - --- Sinä olit lapseni, lähinnä puolisoa rakkaimpani maan päällä. Nyt -- - -Näkyi, että se maksoi hänelle ankaran, tuskallisen ponnistuksen. Mutta -varmana viittasi käsi ovea kohti. - -Haijele sävähti, vaan kokosi voimansa nopeasti. Samassa jo Ruuben oli -tunkeutunut hänen viereensä ja tarttunut hänen käteensä. - --- Niin jääkää hyvästi, -- sanoi nuorukainen. -- Me lähdemme ja käymme -omaa tietämme. - -Melu heidän ympärillään oli käynyt yhä rajummaksi ja raivoisammaksi. -Kun setä oli käskynsä antanut, pitivät vieraat oikeutenansa laskea -kaikki siteet valloilleen. Töin tuskin nuori pariskunta pääsi ovelle; -Ruuben oli saanut Knaufilta sinelmän ja Haijelen huntu oli repaleina. -Yli metelin kuului joukon takaa Saaran ja Rebekan parku; Bertha Löwe -pyörtyi, ja palvelijat juoksentelivat säikähtyneinä sinne tänne. -Sekasorto oli suunnaton. - -Mutta ovella Haijele kuitenkin vielä pysähtyi, kääntyi ja sulki -katseeseensa hääjoukon. Siinä oli jotain ylevää ja hillitsevää, joka -vaiensi hälinän sen verran, että hänen äänensä voi kuulua. - --- Näin siis piti häittemme päättyä, -- hän lausui syvästi -liikutettuna. -- Voi meitä, voi minun kansaani! - -Sitte Ruuben veti hänet mukanansa ulos. - -Vaunuissa he katsoivat toisiinsa, ikäänkuin kysyen: -- Kuinka se oikein -tapahtui? Untako se oli vai totta? - -Mutta totta se oli. Ja tuska ja onni yhtaikaa väreili Haijelen äänessä, -kun hän kuiskasi: - --- Nyt meillä koko maailmassa ei ole muita kuin toinen toisemme. - --- Minä jo kyllä tiesin ennakolta, että niin kävisi. - --- Setäkin... Oi Ruuben, sitä en olisi uskonut. Emmekä nyt voine -äitiä pyytää luoksemme. Mutta me hankimme hänelle asunnon ja pidämme -kuitenkin hänestä huolta. - -Hetken he istuivat ihan vaiti. Silloin kuului heidän korviinsa kimakka -lapsen ääni: - --- Katso, katso, mamma! Niin risainen morsian. - --- Se on juutalainen, -- vastasi puhuteltu sanomattoman -ylenkatseellisesti. - -Haijele silmäsi repaleista harsoansa, ja samalla vieraan rouvan sanat -vihlaisivat sydämeen asti. - --- Omani ovat tämän repineet -- ja noin puhuvat vieraat,-- hän sanoi -äänellä, josta onnen väre oli kadonnut ja tuska yksin jäänyt jäljelle. --- Koko elämäni ajan olen kunniaa janonnut, ja nyt minun täytyykin -häpeän tietä kulkea! - --- Niin, Haijele. Ja minunkin hartain toivoni oli vain haave. Halusin -palvella kärsivää ihmiskuntaa -- mutta kukapa nyt tarvitsisi minua? -Saksalaisilla on saksalaisia lääkäreitä, juutalaisille en enää kelpaa. - --- Me olisimme taistelleet suuren aatteen puolesta, -- jatkoi Haijele -unelmoiden. -- Me olisimme taistelleet ja voittaneet. Nyt meidät -ajetaan ulos, kun kansamme riemujoukot kerran virtailevat sisälle -Jerusalemin porteista... - --- Ja minkätähden? Siksi, että tunnustimme totuuden, jota emme edes -omista vielä. - --- Kadutko, Ruuben? -- kysyi Haijele äkkiä. - --- En, sillä totuus on kuitenkin voittamaton voima. Ja sinä, Haijele -- -kadutko sinä? - --- En, sillä minä uskon rakkauteen, joka on kaikista suurin. - -Vaunut pysähtyivät heidän uuden kotinsa portaiden eteen. Ovi oli -lukossa, sillä palvelijakaan ei ollut häätalosta vielä ehtinyt. Ruuben -otti oman avaimensa taskustaan, ja he astuivat sisälle. - -Siellä oli niin puhdasta ja nuorta, niin tyyntä ja kirkasta. - -Onnen tunne täytti jälleen heidän sydämensä. Se syleily, jolla he -lausuivat toisensa tervetulleiksi, uhkui syvän lemmen suloisuutta. Ja -uusi toivo puhkesi heidän rinnassansa, niinkuin kevään vehreys, kun -ensimmäisen ukkosilman jälkeen lämmin päivä luontoa suutelee. - --- Onhan siinä kyllin, kun meitä on kaksi, ja Jumala ja Messias -kanssamme, -- huudahti Haijele. - -Ruuben näytti miettiväiseltä. - --- Johtuu mieleeni jotakin. _Hän_ on sanonut, että ken luopuu -omaisista tai jostakin muusta rakkaasta hänen tähtensä, se saa -tuhatkertaisesti takaisin. Varmaan mekin kristittyjen joukossa tapaamme -hengenheimolaisia. Löytyyhän kääntyneitä juutalaisia ennen meitä. - --- Ja me voitamme uusia Kristukselle! -- sanoi Haijele loistavin -silmin. -- Me rakastamme kansaamme, me emme luovu siitä kuitenkaan, -vaikka se meidät hylkää. Ruuben, siinähän meillä on tulevaisuuden -tehtävä! - --- Kentiesi... Kunhan itse ensin olemme tulleet täyteen totuuteen. -Suurta olisi julistaa totuutta ja rakkautta... - -Hän vaipui ajatuksiinsa, ja Haijelekin vaikeni. Vaan sitte Ruuben -hellästi lausui: - --- Minulla olisi ehkä kyllin... Mutta mikä korvaisi sinulle Siionin ja -isien maan? - --- Varmaankin se toinen maa, se, jonne Mirjam ja Sointu ovat menneet... - -Mutta hän huokasi syvään sitä sanoessaan. - --- Ei, Haijele, se _ei_ korvaisi. Sinun sydämesi pyytää jotakin -erityistä kansallemme jo täällä. - --- He voittavatkin Jerusalemin omaksensa. _Meistä_ vaan he eivät huoli, -me jäämme ulkopuolelle. - --- Mistä tiedät niin varmaan, että se tapahtuu? - --- Oh, Ruuben -- etkö muista Hesekielin ennustuksia? Ja niin monta -muuta lupausta: "Herran lunastetut palajavat riemulla Siioniin..." - --- "Herran lunastetut?" Keitä ne ovat, Haijele? - -He katsoivat toisiansa hämmästyneinä. - --- "_Hän_ lunastaa kansansa heidän synneistänsä", -- kuiskasi Haijele. - -Sitte riemun kyyneleet alkoivat virrata hänen silmistänsä, ja hän -heittäytyi Ruubenin rinnoille. - --- Oi, se on liian suurta ja suloista! Ruuben, Ruuben, juuri mehän -olemme Herran lunastettuja! - --- Ja eivätkö ne toiset pääsisikään sinne? Niinkö tarkoitat? - -Haijele seisoi suorana ja säteilevänä. Koko hänen olentonsa väreili -korkeata innostusta. - --- He kokoavat kuolleet luut, he muodostavat ruumiin ja panevat veren -liikkeelle. Me tuomme hengen, Jumalan Hengen, joka on Kristuksessa. Oi, -minä näen, minä ymmärrän kaikki! Minä olen löytänyt, Ruuben, se on nyt -selvänä minulle, mitä koko elämäni ajan olen haparoinnut. Ylistetty -olkoon Adonai, siunattu hänen nimensä ijankaikkisesti! Se oli ihanin -häälahja, minkä olisin saattanut saada. - --- Alan käsittää ajatustesi kulkua, -- sanoi Ruuben miettiväisenä. -- -Ehkä tämä oli häälahja meille molemmille. - --- Tule, Ruuben, menkäämme nyt heti, vielä häävaatteissamme, -lähetyssaarnaaja N:n luo! Me pyydämme, että hän siunaa meitä, ja sitte -ilmoittaudumme hänen kasteoppilaiksensa. - --- Niinkuin tahdot, rakkaani. - --- Mutta harsoni otamme pois. - --- Miksi niin? Anna sen olla, Haijele, se on ensimmäisen vainon -kunniamerkki. Jumala sen tietää, että tahtoisin kukkasin kylvää polkusi --- mutta emme saa salata itseltämme, että orjantappuraiset tiheiköt -ovat vastassamme. Moni piikki on vielä raastava sydäntämme. Olethan -siihen valmis, Haijeleni? - --- Olen, -- hän vastasi säteilevin silmin. -- Muistatko kehoitusta, -joka sionistikokouksen lopettajaisissa painettiin mieleemme: "Olkaa -väkevät, olkaa vahvat taistelussa kansamme Israelin hyväksi ja -Jumalamme asuinsijan puolesta." Me lähdemme nyt ihanalla tavalla siihen -taisteluun. Tule, Ruuben, anna kätesi! Minä uskon, minä toivon, minä -tiedän, että voitto on meidän! - --- _Hänen_ totuutensa ja rakkautensa nimessä, -- sanoi Ruuben, laskien -kätensä Haijelen käteen. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Israelin tyttäret, by Hilja Haahti - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ISRAELIN TYTTÄRET *** - -***** This file should be named 59701-8.txt or 59701-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/5/9/7/0/59701/ - -Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions will -be renamed. - -Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright -law means that no one owns a United States copyright in these works, -so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United -States without permission and without paying copyright -royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part -of this license, apply to copying and distributing Project -Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm -concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, -and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive -specific permission. If you do not charge anything for copies of this -eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook -for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, -performances and research. They may be modified and printed and given -away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks -not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the -trademark license, especially commercial redistribution. - -START: FULL LICENSE - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full -Project Gutenberg-tm License available with this file or online at -www.gutenberg.org/license. - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project -Gutenberg-tm electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or -destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your -possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a -Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound -by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the -person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph -1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this -agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm -electronic works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the -Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection -of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual -works in the collection are in the public domain in the United -States. If an individual work is unprotected by copyright law in the -United States and you are located in the United States, we do not -claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, -displaying or creating derivative works based on the work as long as -all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope -that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting -free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm -works in compliance with the terms of this agreement for keeping the -Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily -comply with the terms of this agreement by keeping this work in the -same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when -you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are -in a constant state of change. If you are outside the United States, -check the laws of your country in addition to the terms of this -agreement before downloading, copying, displaying, performing, -distributing or creating derivative works based on this work or any -other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no -representations concerning the copyright status of any work in any -country outside the United States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other -immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear -prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work -on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the -phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, -performed, viewed, copied or distributed: - - This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and - most other parts of the world at no cost and with almost no - restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it - under the terms of the Project Gutenberg License included with this - eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the - United States, you'll have to check the laws of the country where you - are located before using this ebook. - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is -derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not -contain a notice indicating that it is posted with permission of the -copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in -the United States without paying any fees or charges. If you are -redistributing or providing access to a work with the phrase "Project -Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply -either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or -obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm -trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any -additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms -will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works -posted with the permission of the copyright holder found at the -beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including -any word processing or hypertext form. However, if you provide access -to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format -other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official -version posted on the official Project Gutenberg-tm web site -(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense -to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means -of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain -Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the -full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works -provided that - -* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed - to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has - agreed to donate royalties under this paragraph to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid - within 60 days following each date on which you prepare (or are - legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty - payments should be clearly marked as such and sent to the Project - Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in - Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg - Literary Archive Foundation." - -* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or destroy all - copies of the works possessed in a physical medium and discontinue - all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm - works. - -* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of - any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days of - receipt of the work. - -* You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project -Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than -are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing -from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The -Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm -trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -works not protected by U.S. copyright law in creating the Project -Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm -electronic works, and the medium on which they may be stored, may -contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate -or corrupt data, transcription errors, a copyright or other -intellectual property infringement, a defective or damaged disk or -other medium, a computer virus, or computer codes that damage or -cannot be read by your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium -with your written explanation. The person or entity that provided you -with the defective work may elect to provide a replacement copy in -lieu of a refund. If you received the work electronically, the person -or entity providing it to you may choose to give you a second -opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If -the second copy is also defective, you may demand a refund in writing -without further opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO -OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT -LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of -damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement -violates the law of the state applicable to this agreement, the -agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or -limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or -unenforceability of any provision of this agreement shall not void the -remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in -accordance with this agreement, and any volunteers associated with the -production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm -electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, -including legal fees, that arise directly or indirectly from any of -the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this -or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or -additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any -Defect you cause. - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of -computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It -exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations -from people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future -generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see -Sections 3 and 4 and the Foundation information page at -www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by -U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the -mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its -volunteers and employees are scattered throughout numerous -locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt -Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to -date contact information can be found at the Foundation's web site and -official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To SEND -DONATIONS or determine the status of compliance for any particular -state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. To -donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project -Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be -freely shared with anyone. For forty years, he produced and -distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of -volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in -the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not -necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper -edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search -facility: www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. - |