path: root/61067-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61067 ***

LÄNNEN TÄHTIEN ALLA

Kirj.

ZANE GREY

Suomentanut

A. J. Salonen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1920.




SISÄLLYS:

Laidunten herrasmies.
Matkustus auringonnoususta auringonlaskuun.
Karjantarkastus.
Eräs lahja ja kauppa.
Hänen Majesteettinsa karjatalo.
Uusi päällysmies.
Guerillajoukkio.
Ystäviä Idästä.
Rosvoja.
Kallionhuiput.
Don Carlos.
El Cajonin sheriffi.
Salaisuus.
Matkan päässä.




Laidunten herrasmies


Kun Madeline Hammond astui junasta El Cajonissa, Uudessa Meksikossa,
oli jo melkein puoliyö. Tällöin hän sai ensivaikutelmansa paikasta:
vaaleina vilkkuvien tähtien alla näkyi pimeästä vain kylmätuulinen ja
eloton seutu.

"Neiti, täällä ei ole ketään teitä vastassa", sanoi junailija
jokseenkin levottomasti.

"Minä sähkötin veljelleni", vastasi Madeline. "Kun juna myöhästyi tällä
tavoin, hän ehkä väsyi odottamiseen. Hän on täällä kohta. Mutta ellei
hän tulisi -- kai minä löydän hotellin?"

"Täällä on asuntoja saatavana. Hakekaa asemapäällikkö näyttämään
teille. Suonette anteeksi, mutta tämä ei ole teidän kaltaisellenne
naiselle sopiva paikka olla yöllä yksin. Tämä on alkeellinen pieni
kaupunki -- enimmäkseen meksikolaisia, kaivosmiehiä ja cowboyta. Ja he
pitävät kemuja koko lailla. Sen lisäksi on vallankumous rajan toisella
puolen herättänyt jonkin verran levottomuutta pitkin rajaviivaa. Neiti,
arvatakseni olette kyllin turvassa, jos..."

"Kiitos. En pelkää ollenkaan."

Kun juna lähti taas liikkeelle, käveli neiti Hammond niukasti valaistua
asemaa kohti. Kun hän oli aikeissa astua sisään, kohtasi hän
meksikolaisen, jonka kasvot olivat piilossa leveäreunaisen sombreron
alla ja jolla oli peite heitettynä hartioille.

"Onko täällä ketään ottamassa vastaan neiti Hammondia?" kysyi nuori
nainen.

"En tiedä", vastasi toinen peitteen alta ja laahusti varjojen sekaan.

Neiti Hammond astui tyhjään odotushuoneeseen. Öljylampusta virtasi
samea keltainen valo. Lippuluukku oli auki ja sen lävitse hän näki,
ettei pienessä huoneessa sen takana ollut asemapäällikköä eikä
sähköttäjää. Sähkölennätin naputteli heikosti.

Madeline Hammond seisoi koputtaen sievällä jalallaan lattiaa ja vertasi
huvikseen vastaanottoaan El Cajonissa siihen, mikä hänellä oli ollut
lähtiessään junasta Grand Centralissa. Ainoa kerta, jolloin hän saattoi
muistaa milloinkaan olleensa näin yksin, oli kerran, kun hän ei
kohdannut kamarineitoansa ja junaansa muutamassa paikassa Versailles'n
ulkopuolella -- seikkailu, joka oli muodostanut romaanin ja
miellyttävän keskeytyksen hänen tarkasti vartioidun elämänsä kulussa.
Hän meni odotussalin yli ikkunan luo ja katseli ulos pitäen huntuaan
sivulla. Alussa hän saattoi erottaa vain muutamia himmeitä valoja,
mutta kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, näki hän jalomuotoisen
hevosen seisovan lähellä ikkunaa. Toisella puolen oli autio tori. Tai
jos se oli katu, oli se laajin, minkä Madeline oli milloinkaan nähnyt.
Himmeät valot loistivat matalista laakeakattoisista rakennuksista. Hän
saattoi erottaa monen hevosen tummat hahmot, jotka seisoivat
liikkumattomina. Ikkunalasissa olevan aukon kautta tuli kylmä viima ja
sen mukana virtaili sisään ääni, joka tuntui törkeältä hänen korvissaan
-- se oli epäsointuinen sekoitus naurua ja huutoa sekä kenkien kopinaa
gramofonin äänekkään musiikin tahdissa.

"Lännen ilonpitoa", mietti neiti Hammond lähtiessään ikkunan luota.
"Mutta mitä tehdä? Minä odotan täällä. Ehkä asemapäällikkö palaa pian
tai Alfred tulee minua hakemaan."

Kun hän istuutui odottamaan, muisteli hän mielessään syitä, jotka
olivat aiheuttaneet tämän tilanteen. Että Madeline Hammond olisi yksin
myöhäisellä hetkellä pienellä, likaisella Lännen rautatieasemalla, oli
tosiaankin merkillistä.

Hänen tyttövuosiensa viimeisiä aikoja oli häirinnyt hänen elämänsä
ainoa onneton kokemus -- hänen veljensä joutui vanhempiensa epäsuosioon
ja lähti kotoa. Hän laski eräänlaisen mietiskelevän mielenlaadun
alkaneen tästä ajasta, samoin tyytymättömyytensä siihen loistavaan
elämään, jonka yhteiskunta tarjosi hänelle. Vaihdos oli ollut niin
asteittainen ja tasainen ennen kuin hän huomasi sen. Jonkin aikaa
toimelias ulkoilmaelämä -- golf-peli, tennis ja purjehtiminen -- esti
tätä huomiota tulemasta sairaalloiseksi itsetutkisteluksi. Tuli aika,
jolloin huvituksetkin kadottivat viehätyksensä ja silloin hän luuli
olevansa tosiaan henkisesti sairas. Matkustaminenkaan ei auttanut
häntä.

Seurasi kuukausimäärin levottomuutta ja uteliaan tuskallista
mietiskelyä siitä, ettei hänen asemansa, hänen rikkautensa, hänen
saavuttamansa suosio tyydyttänyt häntä. Hän luuli eläneensä kaikki
tytön haaveet tullakseen maailmannaiseksi. Ja hän oli jatkanut niin
kuin ennenkin kimaltelevaa näytelmää, mutta ei enää totuudelle sokeana
-- että nimittäin hänen ylellisessä elämässään ei ollut mitään, joka
olisi tehnyt sen merkittäväksi.

Kun näyttämö muuttui, kadotti hän tuon uuden epämääräisen rauhan
tunteen ja kääntyi ärtyneenä poispäin näyttämöltä. Hän katseli pitkää,
kaarevaa aitioriviä, joka edusti hänen maailmaansa. Se oli hienoa ja
loistavaa maailmaa -- sen muodosti rikkaus, hienostuneisuus, sivistys,
kauneus ja hyvä syntyperä. Hän, Madeline Hammond, oli osa siitä. Hän
hymyili, hän kuunteli, hän puhui miehille, jotka silloin tällöin
tulivat Hammondin aitioon, ja hän tunsi, ettei ollut hetkeäkään
itselleen luonnollinen ja uskollinen. Hän mietiskeli, miksi nämä
ihmiset eivät voineet olla jollakin tavoir toisenlaisia. Mutta hän ei
voinut sanoa, minkälaisia här tahtoi heidän olevan. Jos he olisivat
olleet erilaisia, eivät he olisi sopineet tähän paikkaan -- niin, he
eivät olisi olleet siellä ollenkaan. Mutta kuitenkin heiltä puuttui
jotakin.

Ja huomatessaan, että hän menisi jollekulle näistä miehistä, jos hän ei
nousisi kapinaan, oli hänet vallannut suuri väsymys, jäätävä ja
sairaaksi tekevä tunne, että elämä oli tullut hänelle vastenmieliseksi.
Hän oli väsynyt hienoon seurapiiriin. Hän oli väsynyt huolettomiin
miehiin, jotka vain halusivat miellyttää häntä. Hän oli väsynyt siihen,
että häntä juhlittiin, ihailtiin ja rakastettiin. Hän oli väsynyt
ihmisiin, meluun ja ylellisyyteen. Hän oli väsynyt itseensä!

Rohkeasti maalatun lavastuksen autiudessa ja kiihkottomissa tähdissä
hän oli väläykseltä nähnyt jotakin, joka vaikutti hänen sieluunsa.
Tunne ei ollut kestävä. Hän ei voinut uudistaa sitä. Hän kuvitteli,
että itse näyttämön rohkeus oli vedonnut häneen. Hän arvasi, että
maalari oli löytänyt innoitusta, iloa, voimaa ja tyyneyttä karussa
luonnossa. Ja vihdoinkin hän tiesi, mitä hän tarvitsi: olla yksin,
miettiä pitkiä tunteja, katsella yksinäisiin, hiljaisiin, pimeneviin
avaruuksiin, tarkastella tähtiä, tutkia sieluaan ja löytää todellinen
itsensä.

Vasta silloin hän oli ajatellut mennä katsomaan veljeään, joka oli
mennyt länteen koettamaan onneaan karjanhoitajana. Sattui siten, että
hänellä oli ystäviä, jotka aikoivat juuri lähteä Kaliforniaan, ja hän
teki nopean päätöksen mennä heidän mukanaan. Kun hän rauhallisesti
ilmoitti aikomuksensa, oli hänen äitinsä huudahtanut säikähdyksissään
ja hänen isänsä tuijottanut häneen jouduttuaan muistamaan perheen
mustaa lammasta.

"Mitä, Madeline! Sinä tahdot nähdä sen villin pojan!"

Sitten hän oli taas joutunut sen vihan valtaan, jota hän yhä tunsi
itsepäistä poikaansa kohtaan. Hän oli kieltänyt Madelinea menemästä.
Mutta Madeline oli osoittanut tahdonlujuutta, jota hänen ei koskaan
tiedetty omanneen. Hän pysyi kannallaan ja muistutti olevansa
kaksikymmentäneljä vuotta vanha ja oma määrääjänsä. Lopuksi hän oli
päässyt voitolle.

Hänen päätöksensä käydä tervehtimässä veljeä oli liian kiireisesti
tehty ja vaikutti sen, ettei hän voinut kirjoittaa veljelle. Niinpä hän
oli sähköttänyt tälle New Yorkista ja samaten päivää myöhemmin
Chicagosta. Ei mikään olisi saanut häntä kääntymään takaisin. Madeline
oli suunnitellut saapuvansa El Cajoniin kolmantena päivänä lokakuuta,
veljensä syntymäpäivänä, ja hän oli onnistunut aikeessaan, vaikka hän
tulikin viime hetkellä. Juna oli myöhästynyt useita tunteja. Oliko
hänen tiedonantonsa tullut Alfredille vai ei, sitä hän ei voinut sanoa.
Tosiasia oli se, että hän oli saapunut, mutta veli ei ollut ottamassa
vastaan.

Ei tarvittu pitkää aikaa, kun menneisyyden ajatukset väistyivät hetken
todellisuuden tieltä.

"Toivon ettei Alfredille ole tapahtunut mitään pahaa", sanoi hän
itsekseen. "Hän jaksaa hyvin ja menestyy loistavasti, kirjoitti hän.
Tosin se tapahtui kauan sitten, mutta hänhän ei kirjoita usein. Hänen
on hyvä olla. Pian hän tulee, ja miten iloiseksi minä silloin
tulenkaan! Onkohan hän mahtanut muuttua?"

Madelinen istuessa odottamassa keltaisessa hämärässä hän kuuli
lennätinkoneen heikon, ajoittain kuuluvan nakutuksen, lankojen matalan
surinan, rautakenkäisen kavion polkaisun ja etäistä naurua, joka nousi
tanssin äänten yli. Nämä jokapäiväiset asiat olivat hänelle uusia. Ja
tässä hän istui pienellä likaisella asemalla sähkölankojen valittaen
suristessa yksinäistä lauluaan tuulessa.

Heikko ääni, joka muistutti ohuiden ketjujen kilinää, veti puoleensa
Madelinen huomion. Sitten kuului astuntaa. Ovi lennähti auki ja sisään
astui suuri mies. Madeline huomasi, että kilinä tuli miehen
kannuksista. Mies oli cowboy.

"Olisitteko hyvä ja neuvoisitte minut hotelliin?" kysyi Madeline
nousten.

Cowboy otti sombreron päästään ja heilauksessa, jonka hän sillä teki,
sekä sitä seuraavassa kumarruksessa oli eräänlaista karkeata
kohteliaisuutta huolimatta niiden liioitellusta sävystä. Hän astui
kaksi pitkää harppausta tyttöä kohti.

"Lady, oletteko naimisissa?"

Menneinä aikoina oli neiti Hammondin huumorintaju auttanut häntä usein
pahastumasta arveluttavissa tilanteissa. Hän pysyi hiljaa ja kuvitteli,
miten hyvä oli että huntu peitti hänen kasvonsa. Häntä oli valmisteltu
siihen, että cowboyt olivat jokseenkin kummastuttavia, ja häntä oli
varoitettu nauramasta heille.

Tämä herrasmies kumartui varovasti ja nosti tytön vasemman käden. Ennen
kuin tämä tointui ällistyksestään, oli toinen vetänyt pois hänen
hansikkaansa.

"Hieno käsi, mutta ei vihkimäsormusta", puhui mies venytellen sanoja.
"Lady, olen iloinen huomatessani, ettette ole naimisissa."

Hän päästi tytön käden ja antoi käsineen takaisin.

"Ymmärrättehän, tämän kaupungin ainoa hotelli ei kernaasti ota vastaan
naimisissa olevia naisia."

"Todellakin?" sanoi Madeline koettaen älytä tilanteen.

"Varmasti", jatkoi mies. "Vaikeata hotellille pitää naimisissa olevia
naisia. Karkottaa pojat pois. Ymmärrättehän, tämä ei ole Reno."

Sitten hän nauroi poikamaisesti. Silloin huomasi Madeline, että hän oli
puolijuovuksissa. Kun tyttö vaistomaisesti perääntyi, ei hän ainoastaan
katsonut miestä terävämmin, vaan asettui niin, että valo loisti
paremmin tämän kasvoille. Ne olivat kuin punaista pronssia, lohkeat,
karkeat ja terävät. Mies nauroi taas kuin hyvillään ja nauru tuskin
muutti hänen piirteittensä kovaa ilmettä. Cowboy oli loukannut häntä,
mutta mitä miehen mielessä olikaan, ei tarkoituksena ollut kuitenkaan
häväistä.

"Olen hyvin kiitollinen, jos neuvotte minut hotelliin", sanoi tyttö.

"Lady, te odotatte täällä", vastasi toinen hitaasti. "Minä menen
hakemaan kantajaa."

Tyttö kiitti ja kun mies meni ulos sulkien oven, istuutui hän tuntien
helpotusta. Odottaessaan hän huomasi taas kuuntelevansa langoissa
valittavaa tuulta. Ulkopuolella seisova hevonen alkoi tömistellä ja
hirnahti. Sitten kuuli Madeline nopeata kopinaa, ensin matalana ja
sitten äänekkäämpänä, kunnes tunsi sen hevosten laukkaamiseksi. Hän
meni ikkunan luo toivoen että hänen veljensä oli tullut. Mutta kopina
kasvoi meluksi, varjoja lensi ohitse -- laihoja hevosia, liehuvia
harjoja ja häntiä, ratsastajilla sombrerot päässä, kaikki omituisen
villejä hänen silmissään. Muistaen junailijan sanat hän oli hieman
levoton. Tomupilvet varjostivat himmeät valot ikkunoista. Sitten tuli
hämäryydestä näkyviin kaksi olentoa, toinen suurikokoinen ja toinen
hoikka. Cowboy palasi kantajan kanssa.

Raskaita askelia kuului ja sitten ovi äkkiä avautui kirskuen. Cowboy
astui sisään vetäen mukanaan olentoa, jonka ulkoasu oli sekaisin --
pappia, jonka viitta oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon kiinniottajan
tempauksesta. Oli selvää että padre oli kauhistunut.

Madeline Hammond tuijotti pikku miestä, joka oli kalpea ja kauhuissaan,
ja vastalause värisi hänen huulillaan. Mutta sitä ei lausuttu, sillä
puolijuopunut cowboy näytti nyt kylmältä, julmasti hymyilevältä
paholaiselta ja ojentaen pitkän käsivartensa hän tarttui tyttöön
lennättäen hänet takaisin penkille.

"Te pysytte siinä!" määräsi hän.

Vaikka hänen äänensä ei ollut tyly, sai se tytön tuntemaan itsensä
voimattomaksi. Ei kukaan ollut milloinkaan puhutellut häntä sellaisella
äänellä. Nainen hänessä totteli -- ei ylpeä Madeline Hammond
semmoisenaan.

Padre kohotti ristissä olevat kätensä kuin rukoillen henkensä puolesta
ja alkoi kiireesti puhua espanjaa. Madeline ei ymmärtänyt. Cowboy veti
esiin suuren revolverin ja heilutteli sitä papin kasvojen edessä.
Sitten hän laski sen ilmeisesti tähdätäkseen papin jalkoihin. Näkyi
punainen leimahdus ja sitten kuului laukaus, joka tyrmistytti
Madelinen. Huone täyttyi savusta ja ruudinhajusta. Madeline ei
pyörtynyt eikä edes sulkenut silmiään, mutta hän tunsi olevansa kiinni
kylmissä pihdeissä. Kun hän saattoi nähdä selvästi savun lävitse, tunsi
hän helpotuksen tunnetta siitä, ettei cowboy ollut ampunut padrea.
Mutta mies heilutteli yhä asettaan ja laahasi uhriaan tytön luokse.
Mikä saattoikaan olla juopuneen tarkoitus? Sen täytyi olla -- varmasti
se oli kuje. Madelinella oli hämärä muisto Alfredin ensimmäisistä
kirjeistä, jotka kuvailivat cowboyien erikoisenlaatuisia huveja. Sitten
hän muisti erään elokuvan, jonka oli nähnyt: cowboyt tekemässä
eriskummallista pilaa yksinäiselle koulunopettajalle. Heti kun Madeline
ajatteli sitä, hän oli varma siitä, että Alfred valmisti hänelle
pienen, hurjan Lännen hauskutuksen. Hän saattoi tuskin uskoa siihen,
mutta sen täytyi olla totta. Alfred luultavasti seisoi nyt oven tai
ikkunan ulkopuolella nauraen sisaren hämmennystä.

Suuttumus hillitsi Madelinen kauhun. Hän nousi pystyyn ja lähti ovea
kohti. Mutta cowboy sulki hänen tiensä -- tarttui hänen käsivarsiinsa.
Silloin Madeline arvasi, ettei hänen veljellään voinut olla mitään
osuutta tässä. Tämä ei ollut mikään kuje. Tämä oli jotakin, joka
tosiaan tapahtui, joka oli todellista, joka uhkasi. Hän koetti
vääntäytyä irti tuntien tulistuneensa siitä, että juopunut lurjus koski
häneen. Tasapaino, arvokkuus, sivistys -- kaikki hankitut ominaisuudet
pakenivat taisteluhalua. Hän oli voimakas. Hän taisteli epätoivoisesti.
Mutta mies pakotti hänet takaisin. Madeline ei ollut milloinkaan
tiennyt, että ihminen saattaisi olla noin vahva. Ja sitten miehen
kylmästi hymyilevät kasvot heikonsivat Madelinea, kunnes hän vaipui
vavisten penkkiä vasten.

"Mitä -- te -- tarkoitatte?" läähätti hän.

"Kultaseni, hellitähän vähän suitsia", vastasi toinen rattoisasti.

Madeline luuli näkevänsä unta. Hän ei voinut ajatella selvästi. Kaikki
oli ollut liian nopeata, liian kauheata hänen ymmärtääkseen. Mutta hän
ei ainoastaan nähnyt miestä, vaan myös tunsi hänen voimakkaan
läsnäolonsa. Ja vapiseva pappi, sininen savuhattara, ruudinhaju -- ne
eivät olleet epätodellisia.

Sitten leimahti aivan hänen silmiensä edessä toinen sokaiseva liekki ja
hänen korvansa juurella jyrisi toinen laukaus. Kykenemättä seisomaan
liukui Madeline penkille. Hänen havaintokykynsä kieltäytyi tekemästä
selkoa siitä mitä tapahtui muutamien seuraavien hetkien aikana, mutta
kun hänen mielensä vähän tasaantui, kuuli hän kuin unessa padren
sanelevan kiireisesti vieraita sanoja. Se loppui ja sitten cowboyn ääni
herätti hänet.

"Lady, sanokaa 'kyllä'. Sanokaa se -- nopeaan! Sanokaa se -- kyllä."

Pelkän mielijohteen takia, vastustamattoman voiman takia hän lausui
sanan 'kyllä'.

"Ja nyt, lady -- voidaksemme lopettaa tämän sopivalla tavalla -- mikä
on nimenne?"

Yhä totellen konemaisesti hän sanoi sen miehelle.

Mies tuijotti hetken ikään kuin nimi olisi herättänyt mielikuvayhtymiä
hiukan sumentuneessa mielessä. Hän nojautui taaksepäin epävarmasti.
Madeline kuuli hänen hengityksensä aiheuttaman puhalluksen,
jonkinlaisen kovan puuskan.

"Mikä nimi?" kysyi mies.

"Madeline Hammond. Minä olen Alfred Hammondin sisar."

Mies nosti kätensä ja pyyhki pois jotakin kuviteltua silmiensä edestä.
Sitten hän kumartui Madelinen yli käsi vavisten ja tapaili hänen
huntuaan. Mutta ennen kuin hän saattoi koskettaa sitä, sysäisi tyttö
sen syrjään paljastaen kasvonsa.

"Ette kai -- ole -- Majesty Hammond?"

Miten ihmeellistä -- ihmeellisempää kuin mikään mitä Madelinelle oli
tapahtunut -- oli kuulla tuo nimi cowboyn huulilta! Sillä nimellä hän
oli tuttavapiireissä tunnettu, vaikka vain hänen läheisimmillään ja
rakkaimmillaan oli oikeus käyttää sitä. Nyt se sai eloon hänen
tylsyneen havaintokykynsä ja hän sai ponnistellen taas hallituksi
itsensä.

"Te olette Majesty Hammond", vastasi mies ja tällä kertaa hän pikemmin
vakuutti kuin kysyi.

Madeline nousi ja katseli toista kasvoihin.

"Niin olen."

Mies työnsi aseensa takaisin koteloon.

"No luulenpa ettemme jatka tätä sitten."

"Mitä? Ja miksi pakotitte minut sanomaan papille 'kyllä'."

"Se oli keino, johon turvauduin näyttääkseni hänelle, että te olitte
halukas menemään naimisiin."

"Oh! -- Te -- te ..!" Madelinelta puuttui sanoja.

Tämä sai cowboyn toimimaan. Hän tarttui padreen ja veti häntä ovea
kohti kiroillen ja uhaten, epäilemättä käskien häntä salaamaan jotakin.
Sitten hän tyrkkäsi papin kynnyksen yli ja jäi seisomaan.

"Tässä -- odottakaa -- odottakaa minuutti, neiti -- neiti Hammond",
sanoi hän käheästi. "Te voisitte joutua huonompaankin seuraan kuin
minun. -- Vaikka luulen, ettette varmasti ajattele niin. Odottakaahan
minuutti."

Madeline seisoi vavisten ja hehkuen vihasta. Ovesta hän näki valkoiset
tähdet tummansinisellä taivaalla. Ne näyttivät hänestä yhtä
epätodellisilta kuin kaikki muukin tänä merkillisenä yönä. Ne olivat
kylmiä, loistavia, korkealla ja kaukana, ja katsoessaan niihin hän
tunsi vihansa vähenevän ja tekevän hänet rauhalliseksi.

Cowboy kääntyi ja alkoi puhua:

"Tehän huomaatte -- minä olin kokolailla sekaisin. Täällä oli juhlat --
ja häät. Minä teen hulluja tekoja, kun olen päissäni. Löin vedon, että
menen naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, joka tulee kaupunkiin. Jos
teillä ei olisi ollut huntua -- toverit tekivät pilaa minusta..."

Hän ei voinut seisoa hiljaa: hiki nousi helminä hänen otsalleen; hän
pyyhki pyyhkimistään kasvojaan kaulaliinallaan ja hengitti niin kuin
mies, joka on kestänyt kovia ponnistuksia.

"Tehän huomaatte -- minä olin kelpo..." aloitti hän.

"Selitykset eivät ole tarpeellisia", keskeytti toinen. "Olen hyvin
väsynyt -- pulassa. Aika on myöhäinen. Onko teillä pienintäkään
aavistusta siitä, mitä tarkoittaa olla herrasmies?"

Miehen pronssiset kasvot hehkuivat liekehtivän punaisina.

"Onko veljeni täällä kaupungissa tänä yönä?" jatkoi Madeline.

"Ei, hän on karjatalollaan."

"Mutta minä sähkötin hänelle."

"Luultavasti on sanoma hänen laatikossaan postitoimistossa. Hän tulee
kaupunkiin huomenna. Hän laivaa karjaa Stillwellille."

"Sitten minun täytyy mennä hotelliin. Oletteko niin ystävällinen..."

Jos toinen kuuli hänen viimeiset sanansa, ei hän ainakaan näyttänyt
kuulleen niitä. Ulkopuolelta kuuluva melu oli saanut hänen huomionsa
puoleensa. Miesten ja naisen ääniä kuului avoimen oven lävitse. Sitten
naisen ääni, joka kiireisenä ja katkonaisena kohosi korkeammalle,
kuului kuin vetoaisi turhaan.

Cowboyn käytös sai Madelinen hätkähtäen odottamaan jotakin pelottavaa.
Hän ei pettynytkään. Ulkoa kuului meteliä -- tukahdutettu laukaus,
ähkinää, kaatuvan ruumiin jysähdys, naisen matala huudahdus ja askelia,
jotka menivät poispäin kuin paeten.

Madeline Hammond nojautui voimattomana taaksepäin istuimellaan, kylmänä
ja sairaana, ja hetken ajan hänen korvansa jyskyttivät toisella
puolella tietä olevain tanssijain poljennan sekä kehnon musiikin
tahdissa. Sitten ilmestyivät avonaiselle ovelle tytön kärsivät kasvot
mustien hiusten kehystäminä. Tyttö tarttui ruskealla kädellä
ovenpieleen ja piteli siitä kuin kannattaakseen itseään pystyssä.

"Señor -- Gene!" huudahti hän ja hämmästynyt, iloinen jälleentunteminen
karkotti äkkiä hänen kauhunsa.

"Bonita!" Cowboy juoksi tytön luo. "Oletko loukkaantunut?"

"En!"

Mies tarttui tyttöön:

"Minä kuulin -- jotakuta ammuttiin. Oliko se Danny?"

"Ei."

"Ampuiko Danny? Sano minulle."

"Ei."

"Olenpa sitten iloinen. Ajattelin, että Danny oli sekaantunut tähän.
Hänellä oli Stillwellin rahoja pojille -- pelkäsin... Sano, Bonita,
muuten joudut ikävyyksiin. Kuka oli kanssasi? Mitä te teitte?"

"Ne riitelivät minusta. Minä vain tanssin vähän, hymyilin vähän ja he
riitelivät. Minä pyysin niitä olemaan siivosti..."

"Ota minun hevoseni ja mene Peloncilloon päin. Bonita, lupaa pysyä
poissa El Cajonista."

Mies vei hänet ulos. Madeline kuuli hevosen korskuvan ja purevan
kuolaimiaan. Cowboy puhui matalalla äänellä. Vain muutamia sanoja
saattoi ymmärtää:

"Jalustimet -- odota -- pois kaupungista -- vuori -- polku -- nyt
ratsasta!"

Seurasi hetken hiljaisuus ja sen rikkoi kavioiden töminä ja hiekan
narskunta. Sitten Madeline näki vilaukselta tuulen liehuttaman
kaulaliinan ja tukan sekä pienen olennon satulassa. Hevonen erottautui
mustana himmeätä valojuovaa vasten. Sen juoksussa oli jotakin villiä ja
loistavaa.

Seuraavassa tuokiossa cowboy ilmestyi taas ovelle.

"Neiti Hammond, luulen että meidän täytyy lähteä nopeasti tiehemme
täältä. On sattunut huonoja asioita. Ja juna on tulossa."

Madeline kiiruhti ulos uskaltamatta katsoa taakseen tai sivullensa.
Hänen oppaansa astui nopeasti. Tytön oli miltei juostava pysyäkseen
rinnalla. Monet mielenliikutukset hämmensivät häntä.

Huomatessaan että hänet oli viety talorivin taakse sanoi hän:

"Mihin te viette minut?"

"Florence Kingsleyn luo", vastasi mies.

"Kuka hän on?"

"Luulenpa, että hän on veljenne paras ystävä täällä."

Madeline pysyi vielä muutamia hetkiä cowboyn rinnalla ja sitten hän
pysähtyi. Yhtäkkiä hän huomasi, kuinka vähän hyötyä hänellä oli ollut
kasvatuksestaan tämänlaisia kokemuksia varten. Cowboy, joka ei nähnyt
häntä, astui takaisin muutamat välillä olevat askelet. Sitten hän
odotti, yhä vaiteliaana.

"On niin pimeätä, niin yksinäistä", sopersi tyttö. "Miten minä
tiedän... Minkä vakuuden voitte antaa minulle, ettette -- ettei minulle
tapahdu mitään ikävyyksiä, jos menen eteenpäin."

"En mitään vakuutta, neiti Hammond, paitsi että olen nähnyt kasvonne."

Tästä omituisesta vastauksesta sai Madeline luottamusta mennäkseen
eteenpäin cowboyn kanssa. Mikä vastaus tahansa olisi kelvannut hänelle,
jos se olisi ollut ystävällinen. Hän värisi ajatellessaan, että pitäisi
palata asemalle, jossa hän luuli tapahtuneen murhan, eikä hän tuntenut
halua kuljeskella yksin pimeässä.

Opas kääntyi polulta ja koputti erään matalakattoisen talon ovelle.

"Halloo -- kuka siellä?" kuului syvä ääni.

"Gene Stewart", sanoi cowboy. "Kutsukaa Florence -- pian!"

Seurasi askelten kolinaa sekä ihmisten ääniä. Madeline kuuli naisen
huudahtavan:

"Gene täällä, vaikka kaupungissa on tanssit! Jokin on hullusti."

Valo leimahti ja loisti kirkkaasti. Ovi aukeni ja nainen piti lamppua.

"Gene! Al ei ole..."

"Alilla ei ole hätää", keskeytti cowboy.

Madelinella oli silloin kaksi tunnetta; toinen ihmetteli naisen äänessä
ilmenevän pelästyksen ja rakkauden sävyä ja toinen oli sanomaton
helpotus siitä että hän oli turvassa veljensä ystävän luona.

"Täällä on Alin sisar -- tuli tämäniltaisessa junassa", sanoi cowboy.
"Minä satuin olemaan asemalla ja toin hänet sinun luoksesi."

Madeline tuli esiin varjosta.

"Onko -- onko hän todellakin Majesty Hammond!" huudahti Florence
Kingsley.

Hän miltei pudotti lampun ja katsoi niin hämmästyneenä, ettei voinut
uskoa silmiään.

"Kyllä minä olen", vastasi Madeline. "Juna myöhästyi ja samasta syystä
ei Alfred tavannut minua. Mr Stewart katsoi sopivaksi tuoda minut
teidän luoksenne sen sijaan että olisi vienyt minut hotelliin."

"Olen iloinen saadessani tavata teidät", vastasi Florence lämpimästi.
"Tulkaa sisään. Olen niin hämmästynyt, että unohdan mitä minun pitäisi
tehdä. Al ei ole maininnut mitään teidän tulostanne."

"Hän ei varmaankaan saanut sähkösanomaani", sanoi Madeline sisään
astuessaan.

Florence pani lampun pöydälle. Madeline näki nuoren naisen, jolla oli
hymyilevät, ystävälliset kasvot ja ylenpalttisen tuuheat vaaleat
hiukset, jotka riippuivat hänen aamunuttunsa yli.

"Nyt Al tulee iloiseksi!" huudahti Florence. "Tehän olette valkoinen
kuin lakana. Olette varmasti väsynyt. Kuinka kauan teidän täytyi
odottaa asemalla? Minä kuulin junan tulevan tunteja sitten. Tämä asema
on yöllä yksinäinen. Jospa olisin tiennyt, että te olitte tulossa!
Tosiaan, te olette hyvin kalpea. Oletteko sairas?"

"En. Olen vain hyvin väsynyt. Matkustaminen oli raskaampaa kuin
kuvittelin. Minulla oli jokseenkin pitkä aika odottaa saavuttuani
asemalle, mutta en voi sanoa, että siellä olisi ollut yksinäistä."

Florence Kingsley tutki Madelinen kasvoja tarkoin ja katsoi sitten
vaikenevaa Stewartia pitkään ja merkitsevästi. Sitten hän sulki
huolellisesti ja rauhallisesti toiseen huoneeseen vievän oven.

"Neiti Hammond, mitä on tapahtunut?" hän kysyi hiljaa.

"En halua palauttaa mieleeni kaikkea, mitä on tapahtunut", vastasi
Madeline. "Mutta sen sanon Alfredille, että olisin mieluummin tahtonut
tavata apashin kuin cowboyn."

"Älkää sanoko Alille siten", huudahti Florence. Sitten hän tarttui
Stewartiin ja veti tämän lampun ääreen. "Gene, sinä olet juovuksissa!"

"Olin kelpo lailla päissäni", vastasi toinen ja painoi päänsä alas.

"Mitä sinä olet tehnyt?"

"No, katsohan, Flo, minä vain..."

"Minun ei tarvitse tietää. Minä voisin sanoa sen. Gene, etkö
milloinkaan opi säädyllisyyttä? Etkö milloinkaan lakkaa juomasta? Sinä
kadotat kaikki ystäväsi. Stillwell on kiintynyt sinuun. Al on ollut
paras ystäväsi. Molly ja minä olemme hartaasti pyytäneet sinua, ja nyt
sinä olet mennyt ja tehnyt -- Jumala ties mitä."

"Miksi naisten tarvitsee pitää huntuja?" murisi Stewart. "Minä olisin
tuntenut hänet, ellei olisi ollut tuota huntua."

"Ja sinä et olisi loukannut häntä. Mutta seuraavaa tyttöä olisit, joka
olisi tullut vastaan. Gene, sinusta ei ole toivoa. Nyt sinä menet ulos
täältä etkä tule milloinkaan takaisin!"

"Flo!" rukoili mies.

"Minä tarkoitan juuri sitä."

"Luulenpa sitten, että tulen huomenna takaisin ottamaan lääkkeeni",
vastasi toinen.

"Uskallapas vain!" huudahti Florence.

Stewart meni ulos ja sulki oven.

"Neiti Hammond, te -- te ette tiedä, miten tämä koskee minuun", sanoi
Florence. "Mitä te ajattelettekaan meistä! On niin onnetonta, että
teille sattui tämä. Nyt teillä ehkä ei ole rohkeutta jäädä. Neiti
Hammond, Gene Stewart on paholainen, kun on juovuksissa. Yhtä kaikki
tiedän, että hän ei tarkoittanut mitään pahaa. Tulkaa nyt, älkää
ajatelko sitä enää." Hän otti lampun ja vei Madelinen pieneen
huoneeseen. "Tämä on Lännen tapaan", jatkoi hän hymyillen osoittaessaan
harvoja huonekaluja, "mutta te voitte levätä. Olette aivan turvassa.
Ettekö antaisi minun auttaa itseänne riisuutumaan -- enkö voisi tehdä
jotakin hyväksenne?"

"Olette hyvin ystävällinen, kiitos siitä, mutta minä voin tulla
toimeen", vastasi Madeline.

"No hyvää yötä sitten. Mitä pikemmin menen, sitä pikemmin pääsette
levolle. Koettakaa unohtaa, mitä on tapahtunut. Ja ajatelkaa minkä
mainion yllätyksen valmistatte veljellenne huomenna."

Näin sanoen hän pujahti ulos ja sulki oven.

Kun Madeline pani kellonsa piirongille, huomasi hän, että se oli jo yli
kahden. Tuntui olevan pitkä aika siitä kun hän oli lähtenyt junasta.
Kun hän oli vääntänyt lampun sammuksiin ja ryöminyt väsyneenä
vuoteeseen, tunsi hän, mitä oli olla liian väsynyt. Hänen aivonsa
surisivat.

Tuhansia toisiaan pois tunkevia mielteitä tuli, meni ja palasi taas.
Siinä oli junan jyrinää, tömisevien kavioiden ääntä, hänen veljensä
kasvojen kuva sellaisena kuin hän oli ne viimeksi nähnyt viisi vuotta
sitten, pitkä himmeä valorivi, hopeakannuksien kilinä, yö, tuuli,
pimeys, tähdet, tukahdutettu laukaus, kuolemantuskaa osoittava
valittaminen, naisen korvia särkevä huuto.

Tämä muistojen vuorovesi vyöryi Madelinen yli uudestaan ja uudestaan
sekä menetti asteittain voimansa ja katosi. Kaikki tuska katosi ja hän
tunsi olevansa tuuliajolla. Kuinka pimeä huone olikaan, ja hiljaisuus
oli kuin vaippa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Hän oli tullut toiseen
maailmaan. Hän ajatteli vaaleatukkaista Florencea ja Alfredia ja heitä
ihmetellessään hän vaipui uneen.

Kun hän heräsi, oli huone auringonpaisteen valaisema. Viileä tuuli,
joka puhalsi vuoteen yli, pakotti hänet panemaan kätensä peitteen alle.
Hän tutkisteli laiskasti ja unisesti pienen huoneen saviseiniä, kun hän
äkkiä muisti, missä hän oli ja miten hän oli tullut sinne.

Hän ei hämmästynyt huomatessaan ajan myöhäiseksi ja oli juuri menossa
ulos kysyäkseen veljeään, kun muuan ääni pysähdytti hänet. Hän tunsi
neiti Kingsleyn äänen puhuttelevan jotakuta ja äänessä oli terävyyttä,
jota hän ei ollut huomannut ennen.

"Sinä siis tulit takaisin, niinkö? No etpä näytä kovin ylpeältä tänä
aamuna. Miksi olet tullut?"

"Sanoin, että tulin ottamaan lääkkeeni."

"Tarkoittaen, ettet mene pakoon Al Hammondilta? Gene, sinun kallosi on
yhtä paksu kuin vanhalla lehmällä. Al ei saa milloinkaan tietää mitään
siitä, mitä teit hänen sisarelleen, jollet sinä sano hänelle. Ja jos
sanot sen, ampuu hän sinut."

"Se olisi hyvä asia", vastasi cowboy alakuloisesti.

"Gene Stewart, niin olisi, jollet paranna elämääsi", vastasi Florence.
"Mutta älä ole mieletön." Ja tässä tyttö kävi vakavaksi ja pyytäväksi.
"Mene pois. Mene kapinallisten joukkoon rajan toiselle puolen -- sinä
aina uhkaat tehdä sen. Joka tapauksessa älä jää tänne äläkä anna Alille
aihetta kiivastua."

Madeline kuuli Florencen tulevan sisälle, seuraavalla hetkellä
koputtavan ovelle ja sanovan vienosti:

"Neiti Hammond! Oletteko hereillä?"

"Hereillä ja pukeutunut, neiti Kingsley. Tulkaa sisään."

"Te olette levännyt. Te näytätte niin -- niin erilaiselta. Olen
iloinen. Tulkaa ulos nyt. Me syömme ensin aamiaista ja sitten voitte
odottaa veljeänne tänne millä hetkellä hyvänsä."

"Odottakaa, olkaa hyvä. Minä kuulin teidän puhuvan Stewartille. Minun
täytyy nähdä hänet. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan hetkeksi
vierashuoneeseen?"

"Kyllä", vastasi Florence nopeasti. Kun hän kääntyi ovella, katsahti
hän Madelineen naisen merkitsevällä tavalla. "Pitäkää huolta, että hän
pitää suunsa kiinni!"

Samassa kuului hitaita empiviä askelia ulkopuolelta, sitten tuli
pysähdys ja ovi aukeni. Stewart seisoi auringonpaisteessa paljaspäin.
Madeline tunsi jonkinlaista väristystä nähdessään taas korkean
vartalon, kirjotut hirvennahkaliivit, kiiltävät nahkakalvosimet,
hopeahelaisen vyön ja housut. Hänen katseensa näytti kulkevan miehen
yli salaman nopeudella. Mutta kun hän nyt näki tämän kasvot, ei hän
tuntenut niitä enää.

"Tahdotteko ystävällisesti tulla sisään?" kysyi hän.

"En, luullakseni", sanoi mies.

Hänen äänensä toivottomuus merkitsi, että hän tiesi ettei sopinut astua
samaan huoneeseen tytön kanssa ja ettei hän ollut asiasta huolissaan
tai sitten oli siitä liiankin huolissaan.

Madeline meni ovelle. Miehen kasvot olivat kovat, mutta myös
surulliset. Ja se liikutti häntä.

"Minä en puhu veljelleni teidän karkeasta käytöksestänne minua
kohtaan", aloitti hän. Hänen oli mahdotonta saada kylmyys pois
äänestään, puhua toisin kuin luokkansa ylpeällä ja ylhäisellä tavalla.
Mutta kuitenkin, huolimatta hänen tuntemastaan vastenmielisyydestä,
näytti ystävällisyys ja sääli seuraavan pakosta. "Minä pidän parempana
olla välittämättä siitä mitä teitte, koska ette ollut täydelleen
vastuunalainen teoistanne ja koska ei saa olla mitään epäsopua Alfredin
ja teidän välillänne. Voinko luottaa siihen, että pysytte hiljaa ja
suljette sen papin huulet? Ja tehän tiedätte, että viime yönä siellä
tapettiin tai haavoitettiin joku mies. Minä haluan unohtaa sen
tapauksen. En tahdo että tulisi tietoon minun kuulleen..."

"Sekarotuinen ei kuollut", keskeytti Stewart.

"Niinkö! Sitten ei asia olekaan huonosti. Olen siitä iloissani
ystävättärenne takia -- sen pienen meksikkolaisen tytön."

Hidas tumma aalto levisi miehen kasvoille, ja hänen häpeäntuntoansa oli
kiusallista nähdä. Tämä juurrutti Madelinen mieleen vakaumuksen, että
vaikka tuo mies oli pakana, ei hän ollut kuitenkaan aivan kelvoton. Ja
se oli niin suuri ero asiassa, että hän hymyili miehelle.

"Te säästätte minut enemmiltä huolen aiheilta. Teettehän sen?"

Miehen käheä vastaus oli epäselvä, mutta hänen tarvitsi nähdä vain
kasvot huomatakseen hänen katumuksensa ja kiitollisuutensa.

Madeline meni takaisin huoneeseensa. Florence tuli hakemaan häntä ja he
istuutuivat heti aamiaiselle. Vaikutelma, jonka Madeline Hammond sai
veljensä ystävättärestä, oli muodostettava uudestaan aamun valossa. Hän
huomasi tytöllä olevan nuorekasta hehkua ja kiihkoa, ulkoilmassa saatu
heleä ihonväri, kasvot, joissa ei ollut Idän naisten pehmeitä
kaarroksia ja viivoja. Hänen silmänsä olivat vaaleanharmaat, vakavat,
miltei läpitunkevat ja hänen tukkansa levisi kauniina, vaaleana ja
aaltoilevana.

Florencen sisar oli vanhempi tanakka nainen, jolla oli ankarat kasvot
ja rauhalliset silmät. He tarjosivat vieraalleen yksinkertaista ruokaa
ja Madeline tunsi heidän yksinkertaisuutensa olevan rauhoittavaa. Hän
oli kyllästynyt arvonantoon ja väsynyt imarteluun. Tuntui hyvältä, kun
nuo Lännen naiset kohtelivat häntä niin kuin olisivat kohdelleet
jotakuta muutakin vierasta. He olivat miellyttäviä ja ystävällisiä. Ja
sen mitä Madeline oli ensin pitänyt ilmeikkyyden tai eloisuuden
puutteena, sen hän pian huomasi olevan sellaisten naisten luonnollista
pidättyväisyyttä, jotka eivät eläneet pintapuolista elämää. Florence
oli raikas ja suora, hänen sisarensa hiljainen. Madeline ajatteli, että
hän mielellään pitäisi nämä naiset lähellä itseään, jos hän olisi
sairas tai huolissaan.

"Osaatteko ratsastaa?" kysyi Florence. "Osaatteko ratsastaa niinkuin
miehet -- kahareisin, tarkoitan? Se on mainiota! Meillä on täällä
muutamia hienoja hevosia. Luulen, että Alin tultua menemme Bill
Stillwellin karjatalolle. Me saamme metsästää ja kiivetä ja eniten
saamme ratsastaa. Minä rakastan hevosia -- minä rakastan tuulta
kasvoillani sekä avaruutta, missä vuoret viittaavat ylöspäin. Teidän
pitää saada seudun parhain hevonen. Me emme ole kaikki yksimielisiä
hevosista paitsi mitä tulee Gene Stewartin raudikkoon."

"Onko herra Stewartilla paras hevonen?" kysyi Madeline.

"Kyllä, ja siinä on kaikki mitä hänellä on", vastasi Florence.

Tässä keskeytti keskustelun terävä naputus vierashuoneen ovelle.
Florencen sisar meni avaamaan. Hän palasi heti ja sanoi:

"Siellä on Gene. Hän naputti antaakseen meidän tietää, että neiti
Hammondin veli on tulossa."

Florence kiiruhti vierashuoneeseen Madelinen seuraamana. Ovi oli
avoinna, ja siitä näkyi Stewart kuistin portailla. Alhaalta tieltä
kuului kavioiden kopsetta. Madeline katseli Florencen olan yli ja näki
tomupilven lähestyvän ja siinä hän erotti hevosten sekä ratsastajain
hahmoja. Lämmin tunne levisi hänen ylitseen, pieni iloisuuden häive, ja
hän tunsi tyttömäisen rakkautensa veljeään kohtaan.

"Gene, onko Jack pitänyt suunsa kiinni?" kysyi Florence, ja Madeline
huomasi terävän soinnun tytön äänessä.

"Ei", vastasi Stewart.

"Gene! Ei kai asiasta synny tappelua?"

"Tappelua ei tule."

"Käytä nyt aivojasi", lisäsi Florence ja sitten hän kääntyi sysätäkseen
Madelinen lempeästi takaisin vierashuoneeseen.

Kavioiden kopse pysähtyi oven eteen. Katsoessaan ulos näki Madeline
joukon tomuisia, jänteviä hevosia kaaputtavan soraa ja nakkelevan
päätään. Hänen nopea katseensa liukui notkeiden hevosmiesten yli
koettaen etsiä veljeä. Sitten yksi ratsastaja heitti ohjaksensa,
hyppäsi alas satulasta ja tuli harpaten kuistin portaille. Florence
tuli häntä vastaan ovelle.

"Hei Flo! Missä hän on?" huusi hän kiihkeästi. Samaila hän katseli
Florencen olan yli. Hän hyppäsi sisarensa luo. Tämä tuskin tunsi
korkean vartalon ja pronssinväriset kasvot, mutta sinisten silmien
lämmin liekehtiminen oli tuttua. Veli kiersi kätensä hänen ympärilleen
lausuen katkonaisen tervehdyksen, sitten hän irtautui sisarestaan ja
katseli häntä tutkivasti.

"No, sisar", aloitti hän, kun Florence kääntyi ovelta kiireisesti ja
keskeytti hänet.

"Al, luulen että sinun olisi paras keskeyttää kiistely tuolla."

Alfred tuijotti puhujaan, kuuli kadulta tulevat kovat äänet ja sanoi
sitten päästäen Madelinen irti:

"Totta tosiaan! Minä unohdin, Flo. Siellä on pieni asia selvitettävänä.
Pidä sisartani täällä, äläkä hätiköi suotta."

Hän meni ulos kuistille ja huusi miehilleen:

"Lopeta, Jack! Ja sinä myös, Blaze! En halunnut, että olisitte tulleet
tänne. Mutta koska tahdoitte tulla, on teidän lopetettava nyt. Tämä on
minun asiani."

Sen jälkeen hän kääntyi Stewartin puoleen:

"Taas juonut viime yönä?"

"No jos tahdot tietää, niin minä olin kelpo lailla päissäni", vastasi
Stewart.

"Hitto vieköön! Tilanne on tällainen: koko kaupunki tietää, että sinä
kohtasit sisareni viime yönä asemalla -- ja solvasit häntä. Jack on
saanut tietää, niin myös nämä toiset pojat. Mutta se on minun asiani.
Ymmärrä, etten minä tuonut heitä tänne. Gene, sinä olet ollut jonkin
aikaa väärällä jäljellä, juopotellut ja tehnyt kaikkea sellaista. Sinä
menet pahaan päin. Mutta Bill luulee ja minäkin luulen, että sinä olet
vielä mies. Emme ole koskaan huomanneet sinun valehtelevan. Mitä
sinulla nyt on sanottavana puolustukseksesi?"

"Olin kelpo lailla päissäni. No, minä tapasin neiti Hammondin yksin
asemalla. Hänellä oli huntu, mutta minä tiesin, että hän oli
säätyläisnainen. Luulen että neiti Hammond huomasi minun
ritarillisuuteni jokseenkin yllättäväksi ja..."

Tässä kohdassa Madeline totteli äkillistä mielijohdetta, livahti
Florencen ohi ja meni kuistille. Sombrerot vilahtivat alas ja laihat
hevoset hypähtelivät.

"Herrat", sanoi Madeline jokseenkin hämillään, eikä hänen
rauhallisuuttaan lisännyt sekään, että hän tunsi kuuman punotuksen
poskillaan. "Minä en tunne Lännen tapoja, mutta luulen että te olette
käsittäneet väärin. Haluan oikaista tehdäkseni oikeutta Stewartille.
Niin, hän oli jokseenkin jyrkkä ja omituinen. Mutta olen rehellinen
sanoessani, ettei hän lausunut minulle yhtään sanaa, joka ei olisi
ollut kunnioittava. Ja hän saattoi minut turvaan tänne neiti Kingsleyn
kotiin."

Sitten Madeline palasi pieneen vierashuoneeseen mukanaan veli, jonka
hän tuskin oli tuntenut jälleen.

"Majesty!" huudahti tämä. "Ajatella että sinä olet täällä!"

Lämpö valui takaisin Madelinen suoniin.

"Miten sinun näkemisesi tuo mieleen kodin!" Alfred jatkoi. "Tuntuu
olevan sata vuotta siitä kun lähdin. Olen kaivannut sinua enemmän kuin
ketään muuta."

Madeline oli niin kummissaan veljessä tapahtuneesta muutoksesta, ettei
voinut uskoa silmiään. Hän näki pronssi-ihoisen, vahvaleukaisen,
kotkasilmäisen miehen. Madeline oli sanonut jäähyväiset epäsuosioon
joutuneelle, perinnöttömäksi tehdylle ja kevytmieliselle pojalle. Hän
muisti hyvin sievät, kalpeat kasvot, niiden huolettoman hymyn ja
ikuisen savukkeen, joka riippui huulten välissä. Vuodet olivat
kuluneet, ja nyt hän näki veljen miehenä -- Länsi oli tehnyt hänestä
miehen. Ja Madeline Hammond tunsi iloa ja kiitollisuutta.

"Majesty, sinä teit hyvin kun tulit! Miten tulit tehneeksi tämän
matkan?"

Veli syyti kysymyksiä ja sisar kertoi hänelle äidistään ja vanhoista
ystävistä, jotka olivat menneet naimisiin, hajaantuneet ja kadonneet.
Mutta hän ei kertonut isästä.

Aivan äkkiä kyseleminen pysähtyi. Kyselijä oli tukehtua, oli hetken
vaiti ja puhkesi sitten kyyneliin. Sisaresta näytti, että pitkällinen
katkeruus oli purkautumassa. Hänen sydämeensä koski nähdä veljeään.
Olivatko isä ja äiti tehneet oikein Alfredille? Madelinen valtimo sykki
nopeasti. Kohtaus tunkeutui syvälle Madeline Hammondin sydämeen. Hän
näki, mitä veli oli kadottanut ja voittanut.

"Alfred, miksi et vastannut viimeisiin kirjeisiini?" kysyi Madeline.
"Minä en ole kuullut sinusta kahteen vuoteen."

"Niin pitkään aikaan? No, asiani kävivät huonosti viime kerralla, kun
kuulin sinusta. Minä aioin kirjoittaa, mutta en tullut tehneeksi sitä."

"Asiat menivät huonosti? Kerro minulle!"

"Majesty, sinun ei pidä kiusata itseäsi minun huolillani. Haluan että
sinä nautit täällä olostasi etkä ole huolissasi minun vaikeuksistani."

"Ole hyvä ja kerro. Minä epäilin, että jokin oli mennyt huonosti. Sen
takia päätin tulla tänne."

"No niin, jos sinun täytyy tietää", aloitti toinen. Madelinesta näytti,
että hän iloitsi purkaessaan huoliansa. "Sinä muistat, mitä kerroin
pienestä karjatalostani? Minä kirjoitin sinulle kaikesta siitä.
Majesty, ihminen hankkii itselleen vihollisia kaikkialla. Joka
tapauksessa minä sain useita. Oli muuan karjanhoitaja, Ward nimeltään
-- hän on mennyt nyt -- ja hänellä sekä minulla oli kinaa karjasta. Pat
Hawe, täkäläinen sheriffi, on ollut myös vaikuttamassa asiaini
vahingoittamiseksi. Hän ei ole juuri mikään karjanhoitaja, mutta
hänellä on vaikutusta. Minä sain hänestä vihollisen. En tehnyt hänelle
milloinkaan mitään. Hän vihaa Gene Stewartia, ja erään kerran minä tein
tyhjäksi hänen pikku juonensa, jolla hän aikoi saada Genen kynsiinsä.
Todellisena syynä hänen vihaansa minua kohtaan on se, että hän rakastaa
Florencea ja Florence aikoo ottaa minut."

"Alfred!"

"Mikä hätänä? Eikö Florence vaikuttanut edullisesti?" kysyi toinen
katsoen terävästi.

"No -- kyllä. Minä pidän hänestä. Mutta en ajatellut hänen olevan
suhteissa sinuun -- tuolla tavoin. Olen hämmästynyt."

"No, minä jatkan kertomustani. Täällä on Don Carlos, meksikolainen
karjanomistaja ja hän on minun pahin viholliseni. Minä jouduin velkaan
Don Carlosille ennen kuin tiesin että hän oli niin halpamielinen. Don
Carlos on kurja sekarotuinen, hän tuntee maat, hänellä on kaivoja ja
hän on vailla kunniantuntoa. Siten hän sai minut pelistä pois. Ja nyt
minä olen itse asiassa hukassa. Hän ei ole saanut haltuunsa
karjataloani, mutta se on vain ajan kysymys. Nykyään minulla on
muutamia satoja päitä karjaa Stillwellin mailla ja minä olen hänellä
päällysmiehenä."

Madeline tunsi sisäistä palamista. Hänen tarvitsi ponnistella
pysyäkseen rauhallisena.

"Eikö sinun maatilaasi voi saada takaisin?" kysyi hän. "Paljonko olet
velkaa?"

"Kymmenentuhatta dollaria selvittäisi asiani ja päästäisi minut uuteen
alkuun. Mutta tässä maassa se on koko joukko rahaa enkä minä ole
kyennyt saamaan sitä. Stillwell on huonommassa asemassa kuin minä."

Madeline meni Alfredin luo ja pani kätensä hänen olkapäilleen.

"Me emme saa olla velassa."

Veli tuijotti häneen.

"Et kai aio pyytää minua ottamaan rahoja sinulta?"

"Aion."

"No, minä en tee sitä. En tehnyt sitä koskaan silloinkaan kun olin
yliopistossa. Ja silloin ei minulla ollut niitä liikaa."

"Kuule, Alfred", jatkoi sisar vakavasti. "Tämä on kokonaan eri asia.
Minulla oli vain määrärahani silloin. Sinä et tiedä, että sen jälkeen
kun viimeksi kirjoitin, olen saanut perintöni Grace-tädiltä. Se oli --
no, se ei merkitse mitään. Joka tapauksessa, en ole voinut kuluttaa
puoliakaan tulojani. Ne ovat minun. Ne eivät ole isän rahaa. Teet minut
onnelliseksi jos suostut. Alfred, minä olen niin -- niin kummastunut
muutoksestasi. Olen onnellinen! -- Mitä on kymmenentuhatta dollaria
minulle? Joskus kulutan sen verran yhdessä kuukaudessa. Minä syydän
rahaa menemään. Jos annat minun auttaa itseäsi, on se yhtä hyvin tehty
minua kuin itseäsikin kohtaan. Tee nyt niin, Alfred."

Veli suuteli häntä, ilmeisesti hämmästyneenä hänen vakavuudestaan. Ja
itse asiassa oli Madeline hämmästynyt itsekin.

"Jos todella huolit -- jos todella haluat auttaa minua, olen
sanomattoman iloinen. Tämä on hienoa! Florence tulee aivan villiksi. Ja
se sekarotuinen ei vaivaa minua enää. Majesty, aivan pian joku
arvonimellä varustettu veitikka tulee kuluttamaan rahojasi. Minä voin
yhtä hyvin ottaa vähän ennen kuin hän saa ne kaikki", lopetti hän
leikillisesti.

"Mitä sinä tiedät minusta?" kysyi sisar hilpeästi.

"Enemmän kuin luuletkaan! Vaikka olemmekin hukkuneet tänne
ihastuttavaan Länteen, saamme me sentään uutisia. Jokainen tietää
Anglesburyn asian. Ja sen Dagon herttuan, joka ajoi sinua takaa yli
Euroopan, ja että lordi Castleton on nyt liikkeellä ja näkyy lisäksi
olevan voiton puolella. Miten on asianlaita, Majesty?"

Madeline huomasi veljen iloisessa puheessa ivaa. Ja syvällä Alfredin
etsivässä katseessa hän näki liekin. Hän kävi miettiväiseksi. Hän oli
unohtanut Castletonin ja ylhäisöpiirit.

"Alfred", aloitti hän vakavasti. "En luule että kukaan arvonimellä
varustettu herrasmies milloinkaan kuluttaa minun rahaani niin kuin sinä
ilmaiset asian hienosti."

"Minä en välitä siitä. Vaan sinusta!" huudahti veli intohimoisesti ja
tarttui sisareen niin rajusti, että tämä hämmästyi.

"Sano minulle, miten tulit saaneeksi tietoja minusta täällä syrjässä?
Olin hämmästynyt huomatessani neiti Kingsleyn tuntevan minut Majesty
Hammondina."

"Luulen että se oli sinulle yllätys", vastasi veli naurahtaen. "Minä
kerroin Florencelle sinusta -- annoin hänelle sinun kuvasi. Ja
tietysti, koska hän oli nainen, näytteli hän kuvaa ja puhui sinusta.
Sitten, rakas sisareni, me saamme sanomalehtiä tänne silloin tällöin ja
me osaamme lukea. Sinä et ehkä tiedä, että sinä ja ylimystöystäväsi
olette tarkan huomion kohteina Yhdysvalloissa yleensä ja lännessä
erikoisesti. Sanomalehdet ovat täynnä tietoja sinusta ja mahdollisesti
niissä on koko joukko sellaista, mitä et ole milloinkaan tehnyt."

"Tuo Stewart tiesi myöskin minusta."

"Älä välitä hänen hävyttömyydestään!" huudahti Alfred. "Gene
on kelpo poika, kunhan vain olet oppinut tuntemaan hänet. Minä sanon
sinulle, mitä hän teki. Hän sai käsiinsä yhden noista sinun
sanomalehtikuvistasi. Se oli ratsastuspuvussa otettu kuva palkitun
hevosesi kanssa, Valkosukan -- muistathan? No, Stewart naulasi kuvan
majansa seinälle ja risti hevosensa Majestyksi. Cowboyt tiesivät sen.
He kävivät katsomassa kuvaa ja pilkkasivat häntä. Mutta hän ei
välittänyt. Eräänä päivänä minä satuin pistäytymään hänen luonaan ja
tapasin hänet juuri tointumasta kemujen jälkeen. Minäkin näin kuvan ja
sanoin hänelle: 'Gene, jos sisareni tietäisi, että sinä olet juomari,
ei hän ylpeilisi siitä että hänen kuvansa on ripustettu sinun
huoneeseesi.' Majesty, hän ei maistanut tippaakaan kuukauteen, ja kun
hän taas rupesi juomaan, otti hän kuvan pois eikä pannut sitä
paikoilleen."

Madeline hymyili nähdessään veljensä mielihyvän, mutta ei vastannut.
Madeline oli tuskin tuntematta vastenmielisyyttä. Tästä hänet kuitenkin
pelasti veljen luonnollinen ilo siitä, että Stewart oli sukkelan
otaksuman avulla saatu taivutetuksi olemaan kunnollisena kuukauden
ajan. Jokin loukkasi Madeline Hammondin ylpeyttä, kiihotti sitten hänen
älyään sekä sai hereille hänen mielenkiintonsa, vieläpä sai hänet
tekemään päätöksen oppia tuntemaan hieman tätä käsittämätöntä Länttä.

"Majesty, minun täytyy kiiruhtaa asemalle", sanoi veli katsoen
kelloaan. "Me lastaamme karjaa. Tulen takaisin illallisen aikaan ja
tuon Stillwellin mukanani. Sinä varmaan pidät hänestä. Anna minulle
kuitti matkatavaroistasi."

Sisar meni pieneen makuuhuoneeseen ja otti muutamia kuitteja.

"Kuusi! Kuusi matka-arkkua!" huudahti veli. "Olen iloissani siitä että
aiot pysyä täällä jonkin aikaa."

Hevonen hypähti, kun Alfred pani jalkansa jalustimeen, ja oli
juoksussa, kun ratsastaja heilautti jalkansa satulan yli. Madeline
katseli häntä ihaillen. Veli näytti liittyvän höllästi satulaan
liikkuen hevosen mukaan.

Sitten Madeline istuutui kustille ja syventyi tarkastamaan
ympäristöään. Käden ulottuvilla ei se tosiaan ollut puoleensavetävää.
Katu oli paksulti pölyssä ja viileä tuuli tuprutti pieniä tomupilviä.
Talot olivat mataloita, nelikulmaisia, laakeakattoisia rakennuksia,
jotka oli tehty jonkinlaisesta punaisesta sementistä. Ei ollut yhtään
ihmistä näkyvissä. Pitkällä kadulla ei näyttänyt olevan loppua, vaikka
talorivi ei ulottunut kauaksi. Kerran hän kuuli hevosen ravaavan jonkin
matkan päässä ja useita kertoja veturinkellon soivan. Missä olivat
vuoret? ihmetteli Madeline. Pian hän näki matalalla talojen kattojen
yläpuolella himmeän, tummansinisen, rosoisen rajaviivan. Se näytti
ihastuttavan hänen silmiään ja kiinnitti hänen katseensa. Hän oli
nähnyt Alpit ja hän oli seisonut Himalajan suuressa, mustassa,
valkohuippuisessa varjossa. Mutta ne eivät olleet vetäneet
häntä puoleensa niin kuin nämä syrjäiset kalliot. Tämä himmeä
taivaanrantaviiva, joka erottautui selvästi sinistä taivasta vasten,
lumosi hänet. Florence Kingsleyn lause "ylöspäin viittaavat vuoret"
palasi Madelinen mieleen.

Madeline meni huoneeseensa aikoen levätä hetken ja vaipui uneen. Hänet
herätti Florencen koputus.

"Neiti Hammond, teidän veljenne on tullut takaisin Stillwellin kanssa."

"Mitä, kuinka minä olen nukkunutkaan!" huudahti Madeline. "Kello on
melkein kuusi!"

"Olen iloinen että nukuitte. Olitte väsynyt. Ja täkäläinen ilma tekee
vieraat unisiksi. Tulkaa!"

Madeline seurasi Florencea kuistille. Hänen veljensä hypähti ylös ja
sanoi:

"Hei, Majesty!" Ja kun hän pani käsivartensa sisarensa vyötäisille,
kääntyi hän jykevää miestä kohti, jonka leveät, ryhmyiset kasvot
alkoivat väreillä ja rypistyä. "Minä haluan esitellä ystäväni
Stillwellin sinulle. Bill, tämä on minun sisareni, josta olen niin
usein puhunut sinulle -- Majesty."

"Niin, tämä on iloisin kohtaus elämässäni", vastasi Stillwell. Hän
ojensi suuren käden Madelinelle. "Neiti Majesty, teidän näkemisenne on
yhtä tervetullut kuin sade ja kukat vanhalle erämaan karjanhoitajalle."

Madeline tervehti ja saattoi töin tuskin pidättää huutoaan, kun toinen
rutisti kättä rautaotteella. Mies oli vanha, valkohapsinen ja
ahavoitunut, hänellä oli syvät juovat poskissa ja harmaat silmät olivat
melkein ryppyihin peittyneet. Jos hän hymyili, ajatteli Madeline, oli
hymy erikoista. Sitten miehen kasvot näyttivät lakkaavan värehtimästä,
valo katosi ja kasvot olivat kuin karkeasti hakattua kiveä.

"Neiti Majesty, on suorastaan nöyryyttävää kaikille meille, ettemme
olleet teitä vastassa", sanoi Stillwell. "Minä ja Al menimme
postitoimistoon ja sanoimme muutamia lempeitä sanoja. Niiden olisi
pitänyt lähettää tieto karjatalolle. Pelkään, että teillä oli jonkin
verran epämiellyttävää viime yönä asemalla."

"Minä olin jokseenkin huolissani alussa ja ehkä peloissani", vastasi
Madeline.

"No niin, olen hyvin iloinen saadessani sanoa teille, ettei näillä
seuduin ole ketään miestä, jonka olisin mieluummin halunnut olevan
teitä vastassa kuin Gene Stewartin."

"Todellakin?"

"Kyllä, ja silloin otan huomioon myöskin Genen heikkouden. Hän on
nuori, mutta hän on myöskin ritarillinen. Ihmiset ovat vihaisia
Stewartille. Ja minä sanon hyvän sanan hänen puolestaan, koska hän on
epäsuosiossa, ja viime yönä hän mahdollisesti saattoi pelotella teitä,
kun tulitte tuoreeltanne Idästä."

Madeline piti vanhasta miehestä, mutta kun hänellä ei tuntunut olevan
mitään sanottavana, pysyi hän vaiti.

"Neiti Majesty, karjanhoitajan työ on menemässä. Ei ole paikkaa
Genelle. Jos nyt ei olisi uudet ajat, olisi hänestä melkein tullut
pyssymies. Mutta hän ei voi sopia mihinkään nyt. Hän ei voi pitää
kiinni mistään hommasta ja hän on menossa alaspäin."

"Minua surettaa kuulla sitä", mutisi Madeline. "Mutta eivätkö nämä
uudet ajat ole täällä hieman villejä? Junailija kertoi minulle
kapinoista, rosvoista ja ryöstöretkistä."

"No, näinä päivinä on hieman miellyttävämpää ja innostavampaa kuin
moneen vuoteen", vastasi Stillwell. "Pojat ovat taas ryhtyneet
pyssyihinsä. Mutta siihen on syynä Meksikon vallankumous. Rajalla on
selkkauksia. Luulen, etteivät Idän ihmiset tiedä, että on vallankumous.
No, Madero tahtoo kukistaa Diazin ja sitten joku muu kapinallinen
tahtoo kukistaa Maderon. Se tietää levottomuuksia rajalla. Enpä
ihmettelisi, jos setä Samin olisi pistettävä kätensä peliin. Meillä on
ammuskeltu ja veitsi on heilunut ja hieman on karjaakin ryöstetty."

"Niin, todellakin, Majesty", puuttui Alfred puheeseen. "Sinä olet
osunut mielenkiintoiseen aikaan vierailulle meidän luoksemme."

"Niin, siten asia varmaan näyttää olevan", vastasi Stillwell. "Viime yö
ei ollut erikoisen kehno, kun ottaa lukuun muutamat muut yöt äskettäin.
Ei ollut paljon tehtävää. Mutta minulla oli kova kolaus. Kun eilen
tulimme, mukana joukko karjaa, lähetin minä erään cowboyni, Danny
Mainsin, edelläpäin tuomaan rahaa, joka minun oli maksettava
käteisellä, ja minä halusin saada rahan kaupunkiin ennen pimeän tuloa.
No, Danny ryöstettiin. Minä kyllä luotan poikaan. Kaupungissa on ollut
sekarotuisia ja he tiesivät mahdollisesti rahan tulosta.

"No, kun minä saavuin karjoineni, olin hieman pulassa saadakseni asiat
laidalleen. Ja tänään minä en ollut enkelimäisellä tuulella. Kun olin
saanut asiani toimitetuksi, lähdin liikkeelle koettaen saada hajua
rahasta. Ja minä satuin meillä olevaan taloon, joka käy vankilasta,
sairashuoneesta, vaalipaikasta ja mistä tahansa. No, juuri silloin se
oli sairashuoneena. Muuan sekarotuinen, joka oli pahasti loukkaantunut,
makasi salissa, jonne hänet oli tuotu asemalta. Joku oli lähettänyt
hakemaan tohtoria, mutta hän ei ollut vielä tullut. Minulla on ollut
vähän kokemusta ampumahaavoista ja minä tarkastin sitä kaveria.
Häneen ei ollut ammuttu pahasti, mutta minä ajattelin että oli
verenmyrkytyksen vaara. Joka tapauksessa minä tein kaiken minkä voin.

"Olin menemäisilläni tieheni, kun Pat Hawe tuli sisään. Hän on
sheriffi. Mutta Pat Hawe -- no, luulen ettei minun ole hyvä sanoa, mitä
ajattelen hänestä. Hän tuli saliin, kiljui ja aikoi pidättää Danny
Mainsin. Minä sanoin Patille kohteliaasti, että raha oli minun ja ettei
hänen tarvinnut olla huolissaan siitä. Ja jos minä halusin päästä
varkaan jäljille, saatoin tehdä sen yhtä hyvin kuin joku muukin. Pat
ulvoi, että laki on laki ja aikoi ruveta selittämään lakia. Minusta
näytti siltä, että Pat oli vahvasti päättänyt pidättää ensimmäisen
miehen, johon hän saattoi jollakin tekosyyllä käydä käsiksi.

"Sitten hän tyyntyi vähän ja rupesi juuri kyselemään haavoittuneen
sekarotuisen asiaa, kun Gene Stewart tuli sisään. Aina kun Pat ja Gene
sattuvat yhteen, muistuu minulle mieleen aikaisemmat ajat
seitsemänkymmenluvulla. Luonnollista oli että jokainen vaikeni. Sillä
Pat vihaa Geneä ja Gene ei ole oikein suopea Patille. He ovat
ensiksikin vihollisia ja tapausten kulku täällä El Cajonissa on
vahvistanut vihollisuutta.

"'Halloo, Stewart, sinä juuri olet se, jota minä haen', sanoi Pat.

"Stewart katseli häntä ja sanoi kylmästi ja pilkallisesti:

"'Hawe, sinä haet minua aika lailla, kun minä tallustelen aivan toisia
teitä.'

"Pat kävi punaiseksi, mutta hillitsi itsensä.

"'Kuulehan, Stewart, sinähän huolehdit siitä päistärikkö hevosestasi,
jolla on ylimyksellinen nimi?'

"'Luulenpa, että teen niin', vastasi Gene lyhyesti.

"'No, missä se on?'

"'Se ei ole sinun asiasi.'

"'Ohoo, eikö ole? Stewart, viime yönä oli muutamia omituisia
sattumuksia, joista sinä tiedät jotakin. Danny Mains ryöstetty --
Stillwellin raha mennyt -- sinun hevosesi mennyt -- tuo pieni homsu
Bonita mennyt -- ja tämä sekarotuinen miltei mennyt myöskin. Nyt,
ottaen huomioon että sinä olit myöhään ylhäällä ja maleksit asemalla,
mistä tämä sekarotuinen löydettiin, ei ole epätodenmukaista ajatella,
että sinä saattaisit tietää, miten hän sai köniinsä -- eikö niin?'

"Stewart nauroi ja pyöritti savukkeen katsellen Patia. Sitten hän
sanoi, että jos hän olisi antanut sekarotuiselle köniin, ei siitä olisi
milloinkaan tullut tällaista hutiluksen työtä.

"'Minä voin pidättää sinut epäluulon alaisena, Stewart. Mutta ennen
kuin menen niin pitkälle, tarvitsen vähän todistuksia. Minun täytyy
saada käsiini Danny Mains ja se pieni sekarotuinen tyttö. Minä haluan
saada selville, missä sinun hevosesi on. Sinä et ole milloinkaan
lainannut sitä eikä ole ryöstöretkeilijöitä tällä puolen rajaa
varastamassa sitä sinulta. On omituista että se hevonen on mennyt.'

"'Sinä olet varmaan mainio salapoliisi, Hawe, ja minä toivotan sinulle
onnea', vastasi Stewart.

"Se näytti ärsyttävän Patia ylenmäärin ja hän polki jalkaansa. Sitten
sai hän erään ajatuksen ja hän pudisti sormeaan Stewartin kasvojen
edessä.

"'Sinä olit päissäsi viime yönä?'

"Stewart ei räpäyttänyt silmäänsäkään.

"'Sinä tapasit jonkun naisen, eikö niin?' huusi Hawe.

"'Minä kohtasin ladyn', vastasi Stewart rauhallisena ja uhkaavan
näköisenä.

"'Sinä kohtasit Al Hammondin sisaren ja veit hänet Kingsleyn luo. Ja
huomaa tämä, herra ritari cowboy, minä aion mennä sinne ja tehdä sille
maailmannaiselle muutamia kysymyksiä. Ja jos hän on yhtä umpisuinen
kuin sinä, minä pidätän hänet.'

"Gene Stewart meni valkoiseksi. Minä melkein odotin hänen lentävän
toisen kimppuun, niin kuin hän tekee kun häntä ärsytetään. Mutta hän
oli rauhallinen ja ajatteli. Sitten hän sanoi:

"'Pat, jos teet sen tempun, saat miettiä sitä koko elämäsi loppuajan.
Ei ole mitään syytä pelottaa neiti Hammondia. Ja koettaa pidättää hänet
olisi semmoinen häväistys, jota ei siedettäisi El Cajonissa. Jos olet
vihainen minulle, lähetä minut vankilaan. Minä kyllä menen. Jos haluat
vahingoittaa Al Hammondia, tee se jollakin miesmäisemmällä tavalla. Älä
rupea purkamaan kiukkuasi meitä kohtaan häpäisemällä ladya, joka on
tullut tänne pienelle vierailulle. Me olemme kylliksi pahoja olematta
silti halpamaisia kuten sekarotuiset.'

"Se oli pitkä puhe Geneltä ja ajatella että Gene Stewart puhui hiljaa
ja lempeästi punasilmäiselle sheriffille. Ja Pat, hän näytti niin
pirullisen iloiselta, että jollei jokin seikka Genen esiintymisessä
pitänyt minua alallani, olisin minä itse ryhtynyt leikkiin. Oli selvää
että Pat Hawe oli unohtanut lain ja virkamiesasemansa kiukuissaan.

"'Minä menen juuri nyt', huusi hän.

"Ja tämän jälkeen olisi jokainen voinut kuulla kellon tikittävän mailin
päästä. Stewart näytti olevan tukehtumaisillaan ja lopuksi hän puhkesi
puhumaan:

"'Mutta mies, ajattelehan kuka hän on! Hän on neiti Hammond! Jos olisit
nähnyt hänet, niin vaikka olisit päästäsi sekaisin tai juovuksissa,
sinä et voisi tehdä sitä.'

"'Enkö voisi? No näytänpä sinulle hiivatin äkkiä! Mitä minä huolin
siitä, kuka hän on. Ne mainiot idän naiset -- minä olen kuullut niistä.
Se Hammondin naisihminen...'

"Äkkiä Hawe lopetti ja punainen naama muuttui vihreäksi kun hän meni
hakemaan revolveriaan."

Stillwell keskeytti kertomuksensa vetääkseen henkeä ja kuivasi kosteata
otsaansa. Nyt hänen kasvonsa alkoivat kadottaa karkeuttaan. Ne
muuttuivat, ne pehmenivät, värähtelivät, ja hän hymyili.

"Ja sitten, neiti Majesty, sitten tapahtui jotakin. Stewart otti Patin
revolverin ja heitti sen lattialle. Ja se mikä seurasi oli kaunista.
Varmaan se oli kaunein näky minkä olen ikinä nähnyt. Kun tohtori tuli,
hänellä oli toinenkin haavoittunut ja hän sanoi, että uusi potilas
tarvitsisi neljä kuukautta ennen kuin olisi ylhäällä ja taas reippaan
näköinen. Ja Gene Stewart lähti rajalle päin."




Matkustus auringonnoususta auringonlaskuun


Kun veli herätti Madelinen seuraavana aamuna, ei päivä ollut vielä
noussut. Kylmyys värisytti häntä ja hänen oli haparoitava tulitikkuja
ja lamppua.

"Majesty, nyt on edessä jotakin josta saat oppia tuntemaan
todellisuutta", ilmoitti Al iloisesti. "Me ajamme sinut heti
liikkeelle, sillä meidän täytyy kiiruhtaa takaisin karjatalolle.
Yleinen karjantarkastus alkaa huomenna. Sinä saat tulla vankkureissa
Stillwellin ja Florencen kanssa. Minä ratsastan edellä poikien kanssa
ja teen vähän valmista teitä varten karjatalossa. Teidän tavaranne
tulevat jäljessä, mutta eivät ehdi sinne ennen kuin huomenna. Siitä
tulee pitkä matka -- melkein viisikymmentä mailia. Flo, älä unohda
ottaa mukaan pari vaippaa. Kääri hänet hyvin vaippoihin. Ja koeta
kiiruhtaa valmiiksi. Me odotamme."

Vähän myöhemmin, kun Madeleine meni ulos Florencen kanssa, oli päivä
valkenemassa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja tömistelivät
hiekassa.

"Huomenta, neiti Majesty", sanoi Stillwell jurosti korkeiden
ajoneuvojensa etuistuimelta.

Alfred sijoitti Madelinen takaistuimelle ja Florencen hänen viereensä
sekä kääri heidät vaippoihin. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja
lähti. "Hei hevoset!" murisi Stillwell ja valjaikko lähti ravaamaan.
Florence kuiskasi Madelinen korvaan:

"Bill on äreä aikaisin aamulla. Hän sulaa pian kun tulee lämmin."

Oli vielä hämärä, eikä Madeline voinut nähdä, miltä kaupunki
todellisuudessa näytti. Hän oli iloinen että pääsi pois sieltä.

"Tuossa tulevat cowboyt", sanoi Florence.

Jono ratsumiehiä liittyi joukkoon Alfredin perään kadotakseen vihdoin
näkyvistä. Kun Madeline katseli heitä, valkeni harmaa hämärä
sarastukseksi. Kaikki oli hänen ympärillään paljasta ja mustaa.
Taivaanranta näytti olevan lähellä eikä yksikään kukkula tai puu
rikkonut yksitoikkoisuutta. Seutu näytti olevan laakeata, mutta tie
kulki ylös ja alas pienten harjanteitten yli. Madeline katsahti
taaksepäin edellisenä päivänä näkemiään vuoria kohti ja näki vain
paljasta ja mustaa maata, sellaista kuin sekin joka avautui edessä.

Kylmä tuulenhenkäys osui hänen kasvoihinsa ja hän värisi. Florence
huomasi sen ja veti esiin toisen vaipan sekä kääri sen tiukasti hänen
ympärilleen leukaan asti. Mutta tuuli tuntui tunkeutuvan vaippojen
lävitse. Ilma oli kylmää, puhdasta ja purevaa. Se oli niin ohutta, että
hänen oli hengitettävä nopeasti.

"Eikö teillä ole ky-kylmä?" kysyi Madeline.

"Minulla?" nauroi Florence. "Minä olen tottunut siihen. Minulle ei tule
milloinkaan kylmä."

Lännen tyttö istui kädet paljaina vaipan ulkopuolella, jota hänen ei
ilmeisesti tarvinnut vetää ympärillensä. Madeline ajatteli, ettei hän
ollut milloinkaan nähnyt niin kirkassilmäistä, tervettä ja mainiossa
kunnossa olevaa tyttöä.

"Pidättekö auringonnoususta?" kysyi Florence.

"Kyllä, luulen niin", vastasi Madeline epävarmasti. "Suoraan sanoen
minä en ole nähnyt sitä vuosiin."

"Meillä on kauniita auringonnousuja ja auringonlaskut ovat karjatalolta
katsoen ihania."

Pitkiä punertavia kuusirivejä kulki yhdensuuntaisina itäisen
taivaanrannan kanssa, joka näytti vetäytyvän poispäin. Taivaalla oli
joukko ohuita, untuvaisia pilviä. Etelään ja länteen päin oli taivas
tumma, mutta se muuttui joka hetki. Idän taivas kimalteli. Sitten
kokoontui yhteen paikkaan kultaista valoa ja se tiheni hitaasti, kunnes
oli kuin tulta. Ruusuinen pilvijoukko muuttui hopeiseksi ja
helmenväriseksi ja sen takaa pisti esiin suuri kultainen pyörä. Tumman
taivaanrannan yläpuolella loisti voimakkaan valoisana kehränä aurinko.
Se nousi nopeasti ajaen loistollaan pimeyden harjanteiden väliltä ja
antaen värien ja välimatkojen tulla näkyviin.

"Niin", sanoi Stillwell ja ojensi pitkät käsivartensa kuin olisi juuri
herännyt, "tämä joltakin tuntuu."

Florence tyrkkäsi Madelinea ja nyökäytti hänelle.

"Hieno aamu, tytöt", jatkoi Bill läiskäyttäen piiskaansa.
"Neiti  Majesty, koko aamun tulee matka olemaan jotenkin vähän
mielenkiintoista. Mutta kun pääsemme ylöspäin, pidätte te varmasti
siitä. Kas tuota! Katsokaa lounaaseen, juuri tuon kauimpana olevan
harjanteen yli."

Madeline antoi katseensa kulkea pitkin harmaata taivaanrantaa sinne
missä tummansiniset huiput nousivat harjanteen yläpuolelle.

"Peloncillo-vuoret", sanoi Stillwell. "Sitten olemme määränpäässä, kun
tulemme sinne. Emme näe niitä enää ollenkaan ennen iltapäivää, jolloin
ne kohoavat äkkiä."

Peloncillo! Madeline muisteli nimeä. Missä hän oli kuullut sen? Sitten
hän muisti. Cowboy Stewart oli käskenyt tuon pienen meksikolaistytön
Bonitan mennä Peloncilloon päin. Luultavasti oli tyttö ratsastanut
suurella tummalla hevosella juuri tätä tietä yksinään. Madeline tunsi
pienen väristyksen, jota ei aiheuttanut kylmä tuuli.

"Tuossa on kaniini!" huudahti Florence äkkiä.

Madeline näki koiraskaniinin. Se oli suuri kuin koira ja sen korvat
olivat suuret. Se näytti olevan hävyttömän kesy. Siitä lähtien vanha
Bill ja Florence kilpailivat saadakseen Madelinen huomion kiintymään
tien varrella näkyviin arosusiin, jotka hiipivät pensaikkoon,
hiirihaukkoihin, jotka leijailivat lietteeseen uupuneen lehmän raadon
yläpuolella, omituisiin pikku sisiliskoihin, jotka juoksivat nopeasti
tien poikki, karjaan, joka oli laitumella, meksikkolaisten
karjapaimenten mökkeihin, villeihin hevosiin, jotka pää korkealla
katselivat heitä harjanteilta. Kaikkia näitä Madeline katseli, alussa
välinpitämättömästi, koska välinpitämättömyys oli tullut hänen
tottumuksekseen, ja sitten mielenkiinnolla, joka kohosi ja kasvoi
vähitellen. Se kasvoi, kunnes hän näki pienen repaleisen
meksikkolaispojan kahareisin pikkuruisimman aasin selässä, minkä hän
oli ikinä nähnyt. Tämä herätti hänet. Hän tunsi kauan sitten kuolleiden
tunteiden heikon heräämisen -- innostuksen ja riemun tunteen. Kun hän
huomasi sen, hengitti hän syvään kylmää kirpeätä ilmaa ja tunsi
sisäistä iloa. Ja hän arvasi, vaikka ei tiennyt miksi, että tästälähin
hänen elämäänsä tulisi jotakin uutta, jotakin jota hän ei ollut
tuntenut milloinkaan ennen, jotakin hyvää tavallisessa, luonnollisessa
ja alkuperäisessä elämässä.

Sillä välin kun Madeline katseli ympärilleen ja kuunteli tovereitaan,
nousi aurinko korkeammalle ja tuli kuumaksi. Hevoset jatkoivat
väsymättä vakavaa ravaamistaan ja maili mailin perästä livahti ohitse.

Muutaman harjanteen huipulta katsoi Madeline alangolle, mihin eräät
cowboyt olivat pysähtyneet ja istuivat tulen ympärillä ilmeisesti
puuhaten puolipäiväateriaansa. Heidän hevosensa olivat laitumella
pitkässä harmaassa ruohossa.

"Niin, tuon palavan puun haju saa veden suuhuni", sanoi Stillwell.
"Olen tosiaan nälkäinen. Me olemme täällä puolipäivän ajan ja annamme
hevosten levätä. Niillä on vielä pitkä matka karjatalolle asti."

Hän pysähtyi lähellä leiritulta ja kivuten alas alkoi päästää hevosia
valjaista. Florence hypähti ulos vankkureista ja kääntyi auttamaan
Madelinea.

"Kävelkää hieman edestakaisin", sanoi hän. "Te olette varmasti
kangistunut pitkästä istumisesta. Minä valmistan murkinaa."

Madeline tuli alas iloissaan siitä että sai oikoa jäseniään ja
kuljeksia ympäri. Hän kuuli Stillwellin heittävän valjaat maahan ja
taputtavan hevosiaan.

Murkina-ajan kuluessa huomasi Madeline olevansa ilmeisesti suuren
mielenkiinnon kohteena kolmen cowboyn puolelta. Hän vastasi
kohteliaisuuteen ja näki huvikseen, että heihin samalla mitalla
tuijottaminen tuotti heille kiusallista huolestumista. He olivat
täysikasvuisia miehiä -- yhdellä heistä oli valkoiset hiukset -- mutta
näyttivät olevan kuin poikia, jotka on tavattu varkain luomassa
kielletyn katseen sievään tyttöön.

"Cowboyt ovat tosiaan mielistelijöitä", sanoi Florence.

Madeline huomasi iloisen vilkutuksen hänen kirkkaissa silmissään.
Cowboyt kuulivat sen ja vaikutus heihin oli tehoisa. He häpesivät ja
hämmentyivät. Madelinesta oli vaikeaa nähdä, missä suhteessa he olivat
julkeita, vaikka heidät oli ilmeisesti vallannut syyllisyydentietoinen
tunne. Hän muisteli vaateliaitten englantilaisten silmien arvostelevia
katseita, hävyttömiä ranskalaisia tuijotuksia, polttavia espanjalaisia
silmäyksiä -- kujanjuoksuja, joita kenellä tahansa amerikkalaisella
tytöllä oli kestettävänään ulkomailla. Verrattuna niihin silmiin olivat
näiden miesten silmät hymyilevien, innokasten poikasten silmiä.

"Hoo, hoo!" mylvi Stillwell. "Florence, sinä olet osunut juuri naulan
päähän. Cowboyt ovat suuria mielistelijöitä. Pojat pysähtyivät,
laskivat maahan kuormansa ja odottivat vain meitä. Se ei ole niin
hämmästyttävää Boolyn ja Nedin suhteen -- he ovat nuoria ja villejä --
mutta tuo Nels, hän on kyllin vanha ollakseen teidän kummankin tytön
kummi. Se on tosiaan omituista."

Seurasi hiljaisuus. Valkotukkainen cowboy Nels puuhasi
tarkoituksettomasti leiritulen ääressä ja nousi sitten pystyyn kasvot
punaisina.

"Bill, sinä olet hitonmoinen valehtelija!" sanoi hän. "Luulen etten
välitä tulla lasketuksi samaan luokkaan Boolyn ja Nedin kanssa. Näillä
mailla ei ole yhtään cowboyta, joka pitäisi naisia suuremmassa arvossa
kuin minä. No, Bill, jos sinulla on semmoiset silmät, niin olet ehkä
nähnyt jotakin tiellä?"

"En ole nähnyt mitään", vastasi toinen lyhyesti.

Hänen huolettomuutensa katosi ja punaiset rypyt kävivät kapeammiksi
hänen silmiensä ympärillä.

"Katsohan vähän näitä hevosen jälkiä", sanoi Nels, vei Stillwellin
muutamia askelia sivuun ja osoitti suuria kavionjälkiä maassa. "Luulen
että tunnet hevosen, joka on tehnyt ne?"

"Gene Stewartin päistärikkö!" huudahti Stillwell, lysähti polvilleen ja
alkoi tutkia jälkiä. "Silmäni ovat kyllä tarkkana, mutta jäljet eivät
ole enää tuoreita."

"Luulen että ne on tehty varhain eilen aamulla."

"No mitä sitten?" Stillwell katsoi cowboyhinsa. "On yhtä varmaa kuin
tuo sinun punainen nenäsi, ettei Gene ratsastanut päistäriköllä."

"Kuka sanoi että hän ratsasti? Muukin käy vanhaksi kuin sinun silmäsi.
Seuraahan vain jälkiä. Tule mukaan."

Stillwell käveli hitaasti pää painuneena ja mutisten itsekseen. Noin
kolmenkymmenen askelen päässä leiritulesta hän pysähtyi äkkiä ja
lysähti taas polvilleen. Sitten hän ryömi pitkin maata ilmeisesti
tutkien jälkiä.

"Nels, kuka tahansa olikin Stewartin hevosen selässä, hän tapasi
jonkun. Ja he menivät eteenpäin yhdessä, mutta eivät laskeutuneet alas
hevosiltaan."

"Jokseenkin hyvin päätelty", vastasi cowboy.

Stillwell nousi ylös ja käveli nopeasti vasempaan hakemaan muutamia
vitsoja, pysähtyi ja katseli lounaaseen ja tuli sitten takaisin. Hän
katseli järkkymätöntä cowboyta.

"Nels, en pidä tästä vähääkään", murisi hän. "Jäljet menevät suoraan
Peloncilloon päin."

"Varmasti", vastasi Nels.

"No?" jatkoi Stillwell kärsimättömästi.

"Luulen että tiedät, mikä hevonen on tehnyt toiset jäljet?"

"Minulla on vahvat epäilykset, mutta en ole varma."

"Se oli Danny Mainsin poni."

"Miten tiedät sen?" kysyi Stillwell terävästi.

"Bill, tuon pikku hevosen vasemmassa etujalassa on aina kenkä, joka
menee vinoon. Kuka tahansa pojista voi sanoa sen sinulle. Minä tuntisin
tuon jäljen vaikka olisin sokea."

Stillwellin punakka naama meni pilveen ja hän potkaisi kaktusta.

"Tuliko vai menikö Danny?" kysyi hän.

"Luulen että hän meni poikkimaisin Peloncilloa kohti. Mutta en ole
siitä varma seuraamatta hänen jälkiään taaksepäin jonkin matkaa. Minä
juuri odotin että tulisit tänne."

"Nels, et kai luule, että poika on paennut sen pikku veitikan Bonitan
kanssa?"

"Hän oli varmasti mieltynyt Bonitaan, samoin kuin Genekin oli ja Ed
Linton ennen kuin hän joutui naimisiin. Ja kaikki pojat. Hän on varmaan
aika elävä, se pieni mustasilmäinen paholainen. Danny on hyvin voinut
karata hänen kanssaan. Danny ryöstettiin tiellä kaupunkiin ja sitten
hän häpeissään joi itsensä juovuksiin. Mutta hän tulee pian näkösälle."

"No ehkä sinä ja pojat olette oikeassa. Luulen että olette. Nels, eihän
voi olla epäilystä siitä, kuka ratsasti Stewartin hevosella?"

"Se on yhtä selvää kuin hevosen jäljet."

"Se kaikki on hämmästyttävän omituista. Se ällistyttää minua. Toivon
että pojat vähentäisivät juomistaan. Minä pidin paljon Dannysta ja
Genestä. Pelkään että Gene on mennyttä. Jos hän menee rajan yli sinne,
missä tapellaan, ei kulu pitkää aikaa ennen kuin hän saa
lopputäräyksen."

"Bill, luulen, että minun olisi parempi mennä Peloncilloon päin. Ehkä
löydän Dannyn."

"Sinun olisi tehtävä niin, Nels", vastasi Stillwell. "Mutta älä kuluta
enempää kuin pari päivää. Me emme voi suoriutua karjantarkastuksesta
ilman sinua."

Tähän keskustelu loppui. Stillwell rupesi valjastamaan valjaikkoaan ja
cowboyt lähtivät hakemaan hajallaan olevia hevosiaan. Madeline oli
tuntenut uteliasta mielenkiintoa ja näki että Florence oli huomannut
sen.

"Kaikenlaisia asioita tapahtuu, neiti Hammond", sanoi hän vakavasti,
miltei surullisesti.

Madeline ajatteli. Ja sitten rupesi Florence hyräilemään sekä
askartelemaan murkinan jäännösten pakkaamisessa. Madeline tunsi äkkiä
voimakasta mieltymystä ja kunnioitusta tuota Lännen tyttöä kohtaan. Hän
ihaili sitä huomaavaisuutta, hienotunteisuutta tai viisautta -- mitä se
olikaan -- joka pidätti Florencea kysymästä, mitä hän tiesi, ajatteli
tai tunsi noista tapauksista.

Pian he vierivät taas tietä pitkin alas asteittaista vierua ja sitten
alkoivat kiivetä pitkin pitkää harjannetta, joka oli neljän tunnin ajan
kätkenyt sen, mitä oli takana. Tämä kiipeäminen oli väsyttävää
auringon, tomun ja rajoitetun näköalan takia.

Kun he saapuivat huipulle, pääsi Madelinelta pieni mielihyvän huokaus.
Syvä harmaa ja sileä laakso avautui alapuolella ja kohosi toisella
puolen pieninä harjanteina, jotka olivat kuin aaltoja, ja nämä veivät
kunnaille, missä oli siellä täällä pensas- tai puuryhmiä. Niiden
toisella puolen nousi tummia vuoria mäntyjen reunustamina ja
rosohuippuisina.

"No, neiti Majesty, nyt tulemme jommoiseenkin paikkaan", sanoi
Stillwell läiskäyttäen piiskaansa. "Miksi te sanoisitte noita mustia
esineitä tuolla rinteellä?"

"Hevosmiehiksi. Ei, karjaksi", vastasi Madeline epäillen.

"Eipäs. Ne ovat vain tavallisia kaktuksia. Ja tuolla toisella puolen --
katsokaa laaksoa alas. Sievää metsää ehkä, eikö niin?" kysyi hän
osoittaen sormellaan.

Madeline näki kauniin metsän laakson keskellä.

"No, neiti Majesty, sen vaikuttaa tämä pettävä ilma. Siellä ei ole
metsää. Se on kangastus."

"Todellakin. Miten kaunis se on!" Madeline jännitti katseensa mustaa
täplää kohti. Se näytti leijuvan ilmassa, sillä ei näyttänyt olevan
tarkoin määrättyjä reunoja, se värisi ja kimalteli, sitten se haihtui
ja hävisi.

Vuoret painuivat takaisin taivaanrannan taakse ja nyt tie alkoi taas
nousta. Hevoset hiljensivät kulkunsa kävelyksi. Aallokasta harjannetta
oli mailin matka ja sitten tulivat kunnaat. Tie nousi kiemurtelevien
laaksojen läpi. Puita, pensaita ja kiviä rupesi näkymään kuivilla
solateillä. Kuumuus ja tomu tukahutti Madelinea ja hän oli jo väsynyt.

Vanha karjanhoitaja puheli sill'aikaa kun Madeline kuunteli ja Florence
torkkui istuimellaan. Aurinko alkoi kadota ja hevoset kulkivat
tasaisesti eteenpäin. Pian astui Stillwell alas jyrkän mäen alla ja
käveli ohjaten valjaikkoa. Tämän pitkän kiipeämisen aikana Madeline
sulki unisena silmänsä. Kun hän ne taas avasi, oli hohtavanvalkoinen
taivas muuttunut teräksensiniseksi. Aurinko oli laskenut kunnaiden
taakse ja ilma kävi kylmäksi. Stillwell oli noussut ajajanistuimelle ja
maiskutteli hevosille. Varjoja hiipi esiin onkaloista.

"No, Flo", sanoi Stillwell, "minä luulen, että meidän on paras syödä
loppu murkinasta ennen pimeän tuloa."

"Te ette jättäneet siitä paljoa", nauroi Florence vetäessään korin
esiin istuimen alta.

Heidän syödessään lyhyt hämärä muuttui varjoisaksi ja pimeys täytti
onkalot. Madeline näki ensimmäisen tähden, heikon, vilkkuvan
valopilkun. Taivas oli muuttunut samean harmaaksi. Yö näytti tulevan
kylmän tuulen mukana. Madeline oli iloinen siitä, että hänellä oli
vaipat käärittyinä ympärilleen ja että hän saattoi nojata Florencea
vasten. Onkalot olivat nyt mustia, mutta kunnaiden huiput hohtivat
kalpeina vienossa valossa. Hevosten tasainen astunta jatkui, samoin
pyörien kitinä ja soran kirskuna. Madeline tuli niin uniseksi, ettei
voinut estää väsyneitä silmäluomiaan vaipumasta. Oli uneliaampia hetkiä
ja uinahduksista hänet herätti pyörien tärinä epätasaisella paikalla.
Sitten tuli sisällötön väliaika, pitkä tai lyhyt, joka päättyi
tavallista voimakkaampaan vankkurien kallistumiseen. Madeline heräsi
huomatakseen päänsä Florencen olkapäällä. Hän nousi nauraen istumaan ja
pyysi anteeksi velttouttaan. Florence vakuutti hänelle, että he pian
ehtisivät karjatalolle.

Madeline huomasi sitten, että hevoset vieläkin ravasivat. Tuuli oli
kylmempi, yö pimeämpi, kunnaat litteämpiä. Ja taivas oli nyt
ihmeellisen syvää sametinsineä ja loisti miljoonien tähtien valossa.
Taas Madeline tunsi tuttujen ja kuitenkin hämmästyttävien
mielikuvayhdislmien pyrkivän esiin. Nuo valkoiset tähdet kutsuivat
häntä omituisesti ja ahdistivat häntä.




Karjantarkastus


Tulen räiskynä herätti Madelinen seuraavana aamuna. Hän töintuskin
muisti hämärästi, että oli saapunut karjatalolle ja viety äärettömän
suureen taloon ja äärettömän suureen himmeästi valaistuun huoneeseen.
Ja hänestä tuntui, että hän oli mennyt heti nukkumaan ja herännyt
muistamatta, miten oli tullut vuoteeseen.

Mutta hän oli tuokiossa hereillä. Vuode oli suuren huoneen toisessa
päässä. Seinät muistuttivat vanhan läänityslaitoksen aikaisen linnan
salia, samoin kivilattiat ja seinät sekä suuret mustuneet orret, jotka
kulkivat poikki katon. Harvat huonekalut olivat kuluneet ja ränstyneet.
Valoa tulvi kahdesta ikkunasta. Katsellen makuupaikaltaan ulos
ikkunasta Madeline näki tumman vuoren, joka nousi loivasti ylöspäin.
Huone oli kylmä. Kun hän nosti paljaat jalkansa kivilattialle, veti hän
ne pian takaisin lämpimien peitteiden alle. Ja hän oli yhä vuoteessaan
koettaen koota rohkeuttaan, kun Florence astui sisään tervehtien
iloisesti. Hänellä oli mukanaan höyryävän kuumaa vettä.

"Hyvää huomenta, neiti Hammond! Toivon, että nukuitte hyvin. Eilen
illalla te olitte varmasti väsynyt. Tämä vanha karjatalo on kylmä kuin
lato. Se lämpiää heti. Al on mennyt poikien ja Billin kanssa. Meidän on
mentävä laitumelle hetken kuluttua, kun teidän matkatavaranne ovat
saapuneet."

Florencella oli villapusero, liina kaulansa ympärillä, lyhyt
halkonainen hame sekä saappaat. Puhuessaan hän kasasi tarmokkaasti
puita liedelle, pani Madelinen vaatteet vuoteen jalkapäähän, lämmitti
maton ja pani sen lattialle vuoteen viereen. Ja vihdoin hän sanoi
hymyillen:

"Al sanoi minulle -- ja tosiaan minä näin itsekin -- että te ette ole
tottunut olemaan ilman kamarineitsyttä. Sallitteko minun auttaa
itseänne?"

"Kiitos, minä aion olla oma kamarineitsyeni jonkin aikaa. Otaksun että
näytän hyvin avuttomalta ihmiseltä, mutta itse asiassa en tunne itseäni
sellaiseksi. Ehkä minua on palveltu liian kauan."

"Hyvä on. Aamiainen on heti valmiina ja sen jälkeen katselemme
paikkoja."

Madeline oli ihastunut vanhaan espanjalaiseen taloon. Ja mitä enemmän
hän katseli sitä, sitä enemmän hän ajatteli, minkä miellyttävän kodin
siitä saattaisi tehdä. Kaikki ovet avautuivat pihalle. Talo oli matala,
suorakaiteen muotoinen ja tilava. Monet huoneet olivat pimeitä ja ilman
ikkunoita, ne olivat tyhjiä. Toiset olivat täynnä karjapaimenten
työkaluja, jyväsäkkejä ja heinäpaaluja. Talo itse näytti vahvalta ja
hyvin säilyneeltä ja oli sievä. Mutta asuinhuoneissa oli vain
tärkeimmät tarvekalut ja ne olivat kuluneita ja ikävännäköisiä.

Mutta kun Madeline tuli ulos, unohti hän ilottoman ja paljaan
sisustuksen. Florence vei hänet kuistille ja viittasi kädellään laajan
värikkääseen autiuteen.

"Tästä Bill pitää", sanoi hän.

Alussa ei Madeline voinut sanoa, mikä oli taivasta ja mikä maata.
Näyttämön suunnattomuus herpaisi hänen käsityskykynsä. Hän istuutui
vanhaan keinutuoliin ja katsoi katsomistaan sekä tiesi, ettei hän
tajunnut sen todellisuutta, mikä avautui ihmeellisenä hänen edessään.

"Me olemme kunnaiden reunalla", sanoi Florence. "Te muistatte, että me
kuljimme vuorijonon pohjoisen pään ympäri? No, se on nyt meidän
takanamme ja te voitte nähdä yli rajaviivan Arizonaan ja Meksikoon. Tuo
pitkä harmaa rinne on San Bernardinon laakson pää. Suoraan toisella
puolella näette mustat Chiricahua-vuoret ja tuolla etelässä
Guadalupe-vuoret. Tuo kauhea välillä oleva punainen rotko on erämaa ja
kaukana himmeiden, sinisten huippujen takana on Sierra Madre
Meksikossa."

Madeline kuunteli, katseli jännittäen silmiään ja ihmetteli, oliko se
vain hämmästyttävä kangastus ja miksi se näytti niin erilaiselta kuin
kaikki muut, mitkä hän oli nähnyt, niin loputtomalta, niin
erehdyttävältä, niin suurenmoiselta.

"Teiltä varmaan kuluu aikaa tottuaksenne olemaan näin ylhäällä ja
näkemään näin paljon", selitti Florence. "Siinä on salaisuus -- me
olemme korkealla, ilma on kirkas ja koko tuo paljas maailma on allamme.
Eikö se tavallaan rauhoita teitä? No, se tekee sen vielä. Katsokaa nyt
noita pilkkuja laaksossa. Ne ovat asemia, pieniä kaupunkeja. Rautatie
menee tuota pitkin alas. Suurin pilkku on Chiricahua. Sinne on yli
neljäkymmentä mailia. Täällä toisella puolen, pohjoisessa, voitte nähdä
Don Carlosin karjatalon. Se on viidentoista mailin päässä. Ja minä
toivon että se olisi tuhannen päässä. Tuo pieni, vihreä neliö noin
puolitiessä tämän paikan ja Don Carlosin välillä -- se on Alin
karjatalo. Aivan meidän alapuolellamme ovat meksikolaisten talot.
Siellä on kirkkokin. Ja täällä vasempaan näette Stillwellin
karja-aitaukset, majat ja hänen tallinsa, kaikki hajoamassa palasiksi.
Karjatalo on mennyt raunioiksi. Kaikki karjatalot ovat menossa
raunioiksi. Mutta useimmat niistä ovat pieniä ja vähäpätöisiä
yrityksiä. Ja täällä -- näettekö tuon tomupilven laaksossa? Siellä on
karjantarkastus. Odottakaahan, minä haen kaukoputken."

Kaukoputken avulla Madeline näki etualalla suuren karjalauman, jossa
karjan muodostamat tummat vahvat virrat ja täplikkäät viivat kulkivat
joka taholle. Hän näki tomuviiruja ja -pilviä, juoksevia hevosia.

"Karjantarkastus! Haluan tietää kaikki siitä -- nähdä sen", selitti
Madeline. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä se merkitsee, mitä varten se on,
ja viekää minut sitten sinne alas."

"Se on mainio näky! Minä vien ilomielin teidät alas, mutta luulen
ettette halua mennä lähelle. Harvoilla Idän ihmisillä on käsitystä
avoimesta laitumesta ja taistelusta, joka karjalla on toimeentulossaan,
sekä cowboyn kovasta elämästä. Tämä varmaan avaa teidän silmänne, neiti
Hammond. Olen iloissani että haluatte oppia tuntemaan näitä asioita.
Teidän veljenne olisi saavuttanut suurta menestystä karjataloudessaan,
elleivät kilpailevat karjanhoitajat olisi menetelleet kehnosti. Mutta
hän onnistuu vielä heistä huolimatta."

"Totisesti hän tekee sen", vastasi Madeline. "Mutta kertokaa minulle
kaikki, mikä koskee karjantarkastusta."

"No, ensiksikin jokainen karjanomistaja merkitsee polttomerkillä oman
laumansa. Ilman sitä ei kukaan voi tuntea omaa karjaansa suuressa
laumassa. Meidän laitumillamme ei ole aitoja. Eri laumat ovat
laitumella yhdessä. Jokainen vasikka on mikäli mahdollista otettava
kiinni ja merkittävä emänsä polttomerkillä. Se ei ole helppo tehtävä.
Maverick on merkitön vasikka, joka on vieroitettu ja elää yksikseen.
Maverick kuuluu sitten sille miehelle, joka löytää sen ja varustaa
merkillään. Niillä pikkuvasikoilla, jotka kadottavat emänsä, on kova
aika jälkeenpäin. Monet niistä kuolevat. Meillä on joka vuosi kaksi
suurta karjantarkastusta, mutta pojat tekevät polttomerkkejä jokseenkin
koko vuoden. Vasikka pitäisi varustaa merkillä heti kun se löydetään.
Se on varokeino karjanvarkaita vastaan. Varkailla on monta kavalaa
temppua. He tappavat vasikan emän, he varastavat ja kätkevät vasikan ja
merkitsevät sen sitten.

"Meillä on suuri karjantarkastus syksyllä, kun on runsaasti ruohoa ja
vettä ja kun kaikki eläimet ovat hyvässä kunnossa. Laakson
karjanhoitajat ajavat yhteen kaiken karjansa, minkä voivat löytää.
Sitten he varustavat polttomerkillä ja leikkausmerkiliä jokaisen lauman
sekä ajavat sen kotiin. Siihen menee viikkoja. On niin monta
sekarotuista, joilla on pieni karjakanta, ja he ovat voimakkaita sekä
ahnaita. Bill sanoo, että hän tuntee sekarotuisia, joilla ei
milloinkaan ollut sonnia tai lehmää ja nyt heillä on yhä kasvavia
laumoja."

"Ja hevoset? Haluan tietää niistä", sanoi Madeline.

"Tulkaa, mennään tarhaan katsomaan harvoja jäljelle jätettyjä hevosia."

Madelinelta menivät aamutunnit kuistilla katsellessa aina
muuttuvaa näköalaa. Puolen päivän aikaan tuli ajomies tuoden hänen
matka-arkkujaan. Murkinan jälkeen hän vaihtoi vaatteensa
ratsastuspukuun ja mennessään ulos huomasi Florencen odottavan
hevosineen.

Lännen tytön kirkkaat silmät näyttivät tarkastavan Madelinen ulkomuodon
kauttaaltaan yhdellä ainoalla nopealla tutkivalla katseella ja sitten
ne loistivat mielihyvästä.

Madelinea hämmästytti se seikka, että vaikka hän ja Florence olivat
ratsastaneet jo melkoisen ajan, eivät he ilmeisesti tulleet yhtään
lähemmäksi karjantarkastuspaikkaa. Laakson loivenemisen saattoi huomata
vasta kun oli päästy muutamia maileja kauemmas. Katsoessaan eteenpäin
Madeline kuvitteli laaksoa vain muutaman mailin laajuiseksi. Hän olisi
ollut varma siitä, että saattoi kävelyttää hevosensa sen lävitse
tunnissa. Kuitenkin tuo Chiricahua-vuorten musta jyrkkäpiirteinen jono
oli pitkän päivämatkan päässä ratsastamaan tottuneelle cowboyllekin.
Vain taakseen katsomalla saattoi Madeline käsittää etäisyyksien oikean
suhteen.

Asteittaisesti mustat pilkut laajenivat sekä muodostuivat karjaksi ja
hevosiksi, jotka liikkuivat suuren tomuisen täplän ympäri. Seuraavan
puolen tunnin kuluessa Madeline ratsasti Florencen takana saapuen
toimintapaikan ulommaisille reunoille. Tytöt pysähdyttivät hevosensa
lähellä suuria vaunuja, joiden ympäristössä oli enemmän kuin sata
hevosta, jotka söivät, kiljuivat, ravasivat ympäri sekä nostelivat
päätään tarkastaakseen tulijoita. Neljä cowboyta oli ratsain
vartioimassa tätä hevosjoukkoa. Tömisevien kavioiden kopina täytti
Madelinen korvat. Liikkuvat karjajonot olivat sulaneet suureksi
liikkuvaksi laumaksi, jonka tomu teki puolittain näkymättömäksi.

"Minä en voi käsittää mitä tapahtuu", sanoi Madeline. "Haluan mennä
lähemmäksi."

He menivät puolet matkasta, ja kun Florence taas pysähtyi, ei Madeline
ollut vieläkään tyytyväinen vaan pyysi päästä lähemmäksi. Tällä kertaa
Al Hammond näki heidät, huusi jotakin, jota Madeline ei ymmärtänyt, ja
pysäytti heidät sitten.

"Kyllin lähellä ei ole turvallista. Villejä härkiä! Olen iloinen että
tulitte, tytöt. Majesty, mitä ajattelet tästä karjajoukosta?"

Madeline saattoi tuskin vastata mitä ajatteli, sillä melu, tomu ja
lakkaamaton liike hämmensi hänet.

Ammuminen ja mylviminen, sarvien ritinä ja kavioiden töminä, karjan
tomuinen tuoksina ja kiitävät cowboyt saivat Madelinen hämmentymään ja
pelottivat häntä vähän. Mutta hän tunsi innokasta mielenkiintoa ja
aikoi pysyä siinä, kunnes itse näkisi, mitä tämä sekasotku merkitsi.

"Aiotteko viipyä kauemmin?" kysyi Florence. Saatuaan myöntävän
vastauksen hän varoitti Madelinea: "Jos karannut härkä tai vihainen
lehmä tulee, antakaa hevosenne mennä. Se osaa mennä pakoon."

Tämä antoi tilanteelle lisäkiihdytystä ja Madeline syventyi näytelmään.
Suuri karjajoukko näytti kuohuvan kuin vesipyörre. Tapahtui niin monta
asiaa ja niin nopeasti, ettei Madeline voinut nähdä kymmenettä osaakaan
siitä mitä tehtiin. Näytti siltä että ratsastajat tunkeutuivat laumaan
ja ajoivat karjan hajalle. Madeline näki erään cowboyn, joka ratsasti
valkoisella hevosella ja ajoi takaa härkää. Hän pyöritti lassoa päänsä
ympäri ja viskasi sen menemään. Köysi lensi ja silmukka tarttui härän
jalkaan. Valkoinen hevonen pysähtyi äkkiä ja härkä kaatui tomuun.
Nopeasti kuin leimaus oli cowboy satulasta maassa ja tarttuen härän
jalkoihin hän sitoi ne köydellä. Kaikki oli tehty miltei ajatuksen
nopeudella. Toinen mies tuli mukanaan polttorauta. Hän sovitti sen
härän kupeeseen ja rauta kärvensi nahkaa. Madeline näki savun nousevan
ja näky sai hänet sävähtämään sekä tuntemaan halun kääntyä poispäin.

"Katsokaa, neiti Hammond, tuolla on Don Carlos!" sanoi Florence.
"Katsokaa tuota mustaa hevosta!"

Madeline näki tummakasvoisen meksikolaisen ratsastavan ohi. Tämä oli
liian kaukana hänestä, että olisi erottanut kasvonpiirteet, mutta mies
muistutti italialaista rosvoa. Hän ratsasti mainiolla hevosella.

Stillwell ratsasti tyttöjen luo ja tervehti heitä kovaäänisesti.

"Aivan keskellä tuoksinaa, mitä? No, tämä on tosiaan hienoa. Olen
iloinen, neiti Majesty, kun ette pelkää tomua tai palavan nahan hajua."

"Ettekö voisi merkitä vasikoita vahingoittamatta niitä?" kysyi
Madeline.

"Hohhoo! Eivät ne ole ollenkaan vahingoittuneet. Ne vain mölisevät
mammojaan."

Cowboyt osoittivat ihmeteltävää ratsastustaitoa ja vaikka he olivat
välinpitämättömiä, kuvitteli Madeline näkevänsä huolenpitoa ratsuista
ja karjasta. He vaihtoivat ratsuja usein. Vasta tehtyään tunnin ajan
huomioitaan Madeline rupesi näkemään, mikä vaivalloinen ja vaarallinen
työ cowboyilla oli suoritettavana. He olivat alituiseen villien,
pahankuristen ja suurisarvisten härkien joukossa. Monessa tapauksessa
he saivat kiittää hevostaan hengestään. Vaara uhkasi useimmiten, kun
cowboy hypähti maahan sitomaan ja merkitsemään vasikkaa, jonka hän oli
syössyt kumoon. Jotkut lehmät hyökkäsivät heidän päälleen. Aika ajoin
Madelinen sydän hypähti kurkkuun pelosta, että mies saisi surmansa
sarvien lävistämänä.

Koko ajan oltiin puuhassa lakkaamatta. Kuului meteliä, mylvinää ja
ammumista, tömähdyksiä, kun raskaat ruumiit iskivät toisiinsa ja
kaatuivat. Joku lauloi hupaista laulua, toinen vihelteli, muuan poltti
savuketta. Aurinko paistoi kuumasti ja hevoset tippuivat hikeä.
Madeline alkoi tuntea itsensä sairaaksi. Tomu tukahdutti häntä ja haju
miltei läkähdytti. Mutta tämä sai hänet vain päättäväisemmäksi pysymään
paikoillaan. Florence pyysi häntä tulemaan pois tai ainakin siirtymään
taaksepäin pahimmasta paikasta. Stillwell yhtyi Florenceen. Mutta
Madeline kieltäytyi hymyillen. Sitten hänen veljensä sanoi:

"Kuulehan, tämä tekee sinut sairaaksi. Sinä olet kalpea."

Mutta tyttö vastasi aikovansa pysyä siinä, kunnes päivän työ olisi
lopussa. Al katsoi häneen kummallisesti eikä sanonut mitään. Sitten
alkoi ystävällinen Stillwell puhua.

"Neiti Majesty, te näette karjanhoitajan ja cowboyn elämän aivan
sellaisenaan. Katsokaahan tuota Nelsiä. Huomatkaa, että ne vähät
hiukset, mitä hänellä on, ovat lumivalkoisia. Hän on punainen, laiha ja
kova -- palanut. Hän näyttää kuusikymmenvuotiaalta -- vanhalta
mieheltä. No, Nels ei ole nähnyt neljääkymmentä. Neiti Majesty, Arizona
se teki Nelsin siksi, mikä hän on, Arizonan erämaa ja lehmäpaimenen
työ. Hän oli ampunut pahoja valkoisia miehiä ja pahoja puoliverisiä
ennen kuin oli kahdenkymmenenyhden vanha. Hän on nähnyt jonkin verran
elämää, tuo Nels. Hän kuuluu erämaahan, voi sanoa että hän on kiveä,
tulta, hiljaisuutta, kaktusta ja voimaa. Hän on ihmeellinen mies. Hän
näyttää teistä karkealta. No, minä näytän teille kvartsipalasia
karjataloni takaosassa olevasta vuoristosta. Ne ovat niin karkeita,
että ne haavoittavat teidän käsiänne, mutta niissä on puhdasta kultaa.
Ja niin on Nelsin sekä monen muun cowboyn laita.

"Ja tuolla on Price, Monty Price. Hän on loukkaantunut luullakseni. Se
on syynä siihen, että hän on ilman hevosta ja köyttä ja ontuu noin. No,
hän on saanut pienen viilloksen."

Madeline näki hyvin lyhyen, kurtistuneen pikku miehen, hassunnäköisen
ja vääräsäärisen, jolla oli kasvoilla loppuunpalaneen tuhan väri ja
kovuus. Mies ontui vankkureita kohti.

"Hänessä ei ole paljon katseltavaa, vai mitä?" jatkoi Stillwell. "No,
Monty Price näyttää hitonmoiselta. Mutta ulkonäkö totisesti pettää.
Montylla on takanaan kokonaisten vuosien retkeilyt Missourin alangoilla
ja suurilla ruohoaavikoilla, missä on korkeata ruohoa ja joskus
tulipaloja. Montanassa on lumimyrskyjä, jotka jäädyttävät karjan
paikoilleen. Ja hevoset paleltuvat kuoliaiksi. Kertomus Montysta, mikä
tuli meidän korviimme, kuuluu näin: Hän oli joutunut ruohoaavikkotuleen
ja olisi voinut pelastautua helposti. Mutta siellä oli yksinäinen
karjatalo aivan tulilinjalla ja Monty tiesi, että sen omistaja oli
poissa ja vaimo sekä pikkulapsi kotona. Hän tiesi myöskin, että tuulen
puhaltaessa karjatalo joutuisi tulen uhriksi. Hän pani paljon
alttiiksi. Hän pani vaimon taaksensa, kietoi pikkulapsen ja hevosensa
peitteeseen sekä ratsasti pois. Se oli tosiaan ratsastusta, olen
kuullut! Mutta tuli saavutti Montyn lopulta. Vaimo putosi ja oli
hukassa ja sitten kaatui hänen hevosensa. Ja Monty juoksi, käveli ja
ryömi tulen lävitse sen pikkulapsen kanssa ja pelasti sen."




Eräs lahja ja kauppa


Viikon ajan oli karjantarkastusnäytelmä ratsastusmatkan päässä
karjatalosta ja Madeline vietti enimmän aikansa satulassa. Hän arvioi
voimansa liian suuriksi ja useammin kuin kerran oli hänet nostettava
hevosensa selästä. Stillwellin mieltymys Madelinen saattelemiseen
muuttui levottomuudeksi. Stillwell koetti taivuttaa häntä jäämään pois
tarkastuksesta ja Florence kävi vieläkin huolestunteemmaksi. Mutta
Madelinea eivät heidän pyyntönsä saaneet taipumaan.

Veli piti häntä silmällä niin paljon kuin tehtävät sallivat, mutta
moneen päivään hän ei sanallakaan maininnut sisaren väsymisestä ja
kiihotuksen tuomasta jännityksestä tai ehdottanut, että hänen oli
parempi mennä takaisin taloon. Monta kertaa Madeline tunsi hänen
terävien, sinisten silmiensä pakottavan voiman. Ja noina hetkinä hän
tunsi Alfredissa olevan enemmän kuin veljellistä huolenpitoa. Veli piti
häntä silmällä, tutki häntä ja punnitsi häntä. Madelinelle tuotti
rauhattomuutta ajatus, että Alfred ehkä oli arvannut hänen huolensa.
Aika ajoin hän toi cowboyt sisarensa luo ja esitteli, nauroi ja laski
leikkiä koettaen tehdä koettelemuksen vähemmän hämmentäväksi näille
miehille, jotka olivat niin vähän tottuneet naisiin.

Mutta ennen kuin viikko oli lopussa sai Alfred tilaisuuden sanoa
hänelle, että hänen olisi viisaampi antaa karjan tarkastuksen jatkua
kunnioittamatta sitä enää läsnäolollaan. Hän sanoi sen nauraen, mutta
siitä huolimatta oli vakava. Ja kun Madeline kääntyi häneen
hämmästyneenä, sanoi hän suoraan:

"En pidä siitä tavasta, jolla Don Carlos seuraa sinua kaikkialla. Bill
pelkää, että Nels tai Ambrose tai joku muu cowboy hyökkää meksikolaisen
kimppuun. He syyhyvät saadakseen tilaisuuden. Tietystikin se on sinusta
mieletöntä, mutta se on totta."

Mieletöntä se varmasti oli, mutta kuitenkin se saattoi osoittaa
Madelinelle, miten täydellisesti hänet oli vallanneet hänen omat
tunteensa, jotka karjantarkastuksen melu ja uurastus olivat nostaneet.
Hän muisteli, että Don Carlos oli esitetty hänelle ja että hän ei ollut
pitänyt miehen tummista, silmäänpistävistä kasvoista ja ulkonevista
silmistä, eikä hän ollut pitänyt miehen suloisesta, lempeästä ja
mielistelevästä äänestä tai hänen sirosta käyttäytymistavastaan. Hän
oli ajatellut, että Don Carlos näytti somalta ja hienolta mainion
mustan hevosen selässä. Kun Alfredin sanat saivat hänet ajattelemaan,
hän muisti, että missä tahansa hän oli ollut kentällä, oli jalo hevonen
hopeakoristeisine satuloineen ja tummine ratsastajineen aina ollut
hänen lähellään.

"Don Carlos on seurannut Florencea pitkän aikaa", sanoi Alfred. "Hän ei
ole suinkaan nuori mies. Hän on viidenkymmenen. Don Carlos on hyvin
kasvatettu ja lisäksi mies, josta tiedämme hyvin vähän. Hänenlaisensa
meksikolaiset eivät pidä naisia arvossa niin kuin me valkoiset miehet.
En halua että Nels tai Ambrose tekevät köydellään rajun heiton ja
vetävät Donin pois hevosensa selästä. Sen takia sinun on parempi
ratsastaa talolle ja pysyä siellä."

"Alfred, sinä lasket pilaa ja kiusoittelet minua", sanoi Madeline.

"En suinkaan", vastasi Alfred. "Miten asia on, Flo?"

Florence vastasi, että cowboyt kohtelisivat pienimmänkin aiheen
sattuessa Don Carlosia vähemmän kursailevasti ja lempeästi kuin
köysissä olevaa härkää. Vanha Bill Stillwell tuli paikalle ja hän ei
ainoastaan vahvistanut väitöstä todeksi, vaan myöskin tehosti asian
varmuutta omalta kohdaltaan.

"Neiti Majesty", päätti hän, "luulen että jos Gene Stewart ratsastaisi
minun sijastani, olisi tuo irvistelevä sekarotuinen saanut jo töksähtää
tomuun."

"Minä en ole varma asiasta, mutta minä antaudun", sanoi hän. "Teillä on
vain jokin syy ajaaksenne minut pois. Olen varma että sievää Don
Carlosta epäillään syyttä."

Sitten hän ratsasti Florencen kanssa pitkää harmaata rinnettä ylös
karjatalolle. Sinä yönä häntä vaivasi äärimmäinen väsymys, jonka hän
laski enemmän ajatustensa kuin ratsastamisen syyksi. Aamulla hän
ilmaisi halun käydä katsomassa meksikolaisten asuntoja, jotka olivat
kunnaiden juurella. Florence vastusti sanoen, ettei se ollut sopiva
paikka Madelinelle. Mutta Madeline piti päänsä ja tarvittiin vain
muutamia sanoja sekä miellyttävä hymy voittamaan toiset.

Kuistilta katsoen antoi adobe-talojen ryhmä kuvankauniin värien ja
vastakohdan piirteen laakson autiudelle. Lähellä ne kadottivat sen
viehätyksen, jonka etäisyys antoi. Ne olivat vanhoja, murenevia,
rappeutuneita ja likaisia. Muutamia vuohia kiipeili näiden ympärillä,
muutamat syyhyiset koirat ilmaisivat haukunnallaan vieraiden tulon ja
sitten juoksi ulos joukko puolialastomia, likaisia ja risaisia lapsia.
He olivat hyvin arkoja ja vetäytyivät takaisin. Mutta ystävälliset
sanat ja hymy herätti heidän luottamuksensa ja he seurasivat ryhmänä
kooten joukkoonsa uusia lapsia jokaisen talon luona. Madelinen mieleen
tuli heti ajatus tehdä jotakin niiiden meksikolaisraukkojen tilan
parantamiseksi ja tämä ajatus mielessään hän päätti katsahtaa sisälle.
Sillä aikaa kun Florence pani liikkeelle vähäisen espanjantaitonsa
koettaen saada naiset puhumaan, katseli Madeline kurjia pikku huoneita.
Hän rupesi tuntemaan pahoinvointia. Hän ei ollut uskonut, että
sellaista likaisuutta saattoi olla missään. Majat olivat tulvillaan
saastaa. Syöpäläisiä ryömi pitkin likaisia lattioita. Ei ollut
jälkeäkään vedestä ja hän uskoi mitä Florence hänelle sanoi, että nämä
ihmiset eivät milloinkaan kylpeneet. Vähän oli näkyvissä työn jälkiä.
Laiskat miehet ja naiset, jotka polttivat savukkeita, kuljeksivat
ympäri lörpötellen. He eivät olleet pahoillaan amerikkalaisnaisten
vierailusta eivätkä myöskään osoittaneet vieraanvaraisuutta. He
näyttivät tylsiltä.

Madeline nousi satulaan, ajoi takaisin karjataloon ja oli niin väsynyt
että Florencen oli miltei kannettava hänet sisälle. Hän voitti
heikkoutensa vain sortuakseen taas sen uhriksi, kun oli yksin
huoneessaan. Kuitenkin hän tointui pian, ettei tarvinnut apua. Aamulla
karjantarkastuksen jälkeen näyttivät hänen veljensä ja Stillwell
väittelevän eräästä hevosesta.

"No, luulen että se on vanha päistärikköni", sanoi Stillwell varjostaen
kädellään silmiään.

"Bill, ellei tuo ole Stewartin hevonen, on näköni huonontunut", vastasi
Al.

"Al, ehkä olet oikeassa. Mutta tuolla hevosella ei ole ketään
ratsastamassa. Flo, tuohan kaukoputkeni."

Florence palasi tuoden kaukoputken. Bill katseli pitkään, tarkasti
putken huolellisesti ja koetti uudestaan.

"Minua kiukuttaa sanoa, että silmäni tulevat heikoiksi. Mutta luulen,
että on jo aikakin. Se on Gene Stewartin hevonen, satuloituna ja tulee
nopeata vauhtia ilman ratsastajaa. Tämä on omituista."

"Anna minulle kaukoputki", sanoi Al. "Niin, olin oikeassa. Bill,
hevonen ei ole säikähtänyt. Se tulee vakavasti. Sillä on jotakin
mielessään."

"Se on harjoitettu hevonen, Al. Sillä on enemmän ymmärrystä kuin
muutamilla miehillä. Katsohan putkella alangosta ylöspäin. Näetkö
ketään?"

"En."

"Kohota putkesi kunnaiden yli -- missä tie kulkee. Korkeammalle --
pitkin tuota harjannetta, missä kalliot alkavat. Näetkö ketään?"

"Totta tosiaan! Kaksi hevosta! Mutta minä en voi erottaa paljon
tomulta. Ne kiipeävät nopeasti. Toinen hevonen on mennyt kallioiden
joukkoon. Noin -- nyt on toinen mennyt. Mitä sanot siitä?"

"Minä en osaa sanoa enempää kuin sinäkään. Mutta lyönpä vetoa, että
tiedämme pian jotakin, sillä Genen hevonen tulee nopeammin."

Laaja alanko, joka kohosi kunnaita kohti, näkyi esteettömästi, ja
vähemmän kuin puolen mailin päässä näki Madeline ratsastajaa vailla
olevan hevosen tulevan laukaten. Hän katseli sitä muistutellen
mieleensä olosuhteita, joiden vallitessa hän oli nähnyt sen, ja muisti
sitten sen villin paon El Cajonin himmeästi valaistujen katujen läpi
mustaan yöhön. Häntä värisytti ja hän luuli, ettei milloinkaan
ajattelisi värisemättä tähtiyön seikkailua. Hän katseli hevosta ja
tunsi jotakin, joka oli enemmän kuin uteliaisuutta. Kuului kimeä,
läpitunkeva vihellys.

"Se on nähnyt meidät, se on varma", sanoi Bill.

Hevonen läheni karja-aitauksia, katosi erääseen kujaan ja sitten
tömisti pihamaalle.

Cowboyn suuri ratsu oli sotaratsu, melkein pelottava rakenteeltaan, ja
sillä oli musta heikosti harmaanpilkukas nahka, joka loisti auringossa
kuin kiillotettu lasi.

"Tule tänne", sanoi Stillwell.

Hevonen laski päänsä, korskui ja tuli totteievasti. Se ei ollut vauhko
eikä raju. Se nuuski turvallaan ystävällisesti Stillwellia ja katseli
sitten Alia sekä naisia. Irrottaen jalustimet pitimestään Stillwell
antoi niiden pudota sekä rupesi tutkimaan satulasta jotakin. Pian hän
veti esiin jostakin satulaloimen välistä kokoon käärityn paperipalasen
ja tutkittuaan sitä ojensi sen Alille.

"Se on sinulle osoitettu. Ja lyönpä vetoa kaksi killinkiä, että tiedän
mitä siinä on."

Alfred avasi kirjeen, luki sen ja katsoi sitten Stillwelliin.

"Arvaat hyvin. Gene on lähtenyt rajalle. Hän lähetti hevosen jonkun
mukana. Mitään nimiä ei ole mainittu. Ja toivoo että sisareni ottaisi
sen jos haluaisi."

"Puhutaanko Danny Mainsista?" kysyi karjanhoitaja.

"Ei sanaakaan."

"Sepä paha. Gene tietäisi Dannysta jos kukaan. Mutta hän on umpisuinen
poika... Hän menee siis Meksikoon. Tuumailenpa, onko Dannykin menossa?
No, siinä on kaksi parasta lehmänhoitajaa menossa päin hiiteen."

Alfred nosti ohjakset hevosen pään yli ja vieden sen Madelinen luo
antoi ohjasvyyhden liukua hänen käsivarrelleen ja asetti kirjeen hänen
käteensä.

"Majesty, minä ottaisin hevosen vastaan", sanoi hän. "Stewart on vain
cowboy, mutta hän on hyvästä perheestä. Hän oli kerran yliopistossa ja
herrasmies. Hän kääntyi huonoon päin täällä niin kuin monet muutkin
miehet -- ja niin kuin melkein minäkin. Sitten on hän kertonut minulle
sisarestaan ja äidistään. Hän huolehti heistä hyvän joukon. Luulen että
hän on ollut onnettomuuden aiheena heille. Tavallisesti hän muisteli
asiaa juovuksissa. Olen aina pitänyt hänen puoltaan ja tekisin sen
vieläkin, jos olisi mahdollista. Sinä näet, miten Bill on pahoillaan
Danny Mainsista ja Stewartista. Luulen että hän toivoi saavansa hyviä
uutisia. Ei ole paljon toiveita heidän takaisintulemisestaan nyt,
ainakaan mitä Stewartiin tulee. Tämä hänen hevosestaan luopuminen
tarkoittaa, että hän aikoo liittyä kapinallisten joukkoon rajan
toisella puolen. Pidin hänestä paljon. Lue kirje ja ota hevonen
vastaan."

Madeline loi vaieten katseensa kirjeeseen.

    "Al-ystävä! Lähetän hevoseni sinulle, koska lähden pois eikä
    minulla ole rohkeutta ottaa sitä sinne, missä se joutuisi
    vieraisiin käsiin. Anna hevonen sisarellesi ja sano samalla
    terveiset minulta. Mutta jollei hän huoli siitä, silloin se
    on sinun. Hevoseni ei ole milloinkaan tuntenut piiskaa tai
    kannusta, ja tahtoisin ajatella ettet sinä milloinkaan tekisi
    sille pahaa.

    Sinun ja minun kesken sanottuna, Al, älä anna hänen tai Flon
    ratsastaa yksin Don Carlosin poluilla. Jos minulla olisi aikaa,
    voisin kertoa sinulle jotakin siitä liukkaasta sekarotuisesta.
    Ja sano sisarellesi, että jos hänellä on jokin syy päästä pakoon
    jotakuta, kun hän on päistärikön selässä, niin kumartukoon
    eteenpäin ja kiljaiskoon hevosen korvaan. Hän huomaa ratsastavansa
    tuulen nopeudella. -- Näkemiin!

                                                 Gene Stewart."

Madeline kääri miettiväisenä kirjeen kokoon ja mutisi:

"Miten hän rakastaakaan hevostaan!"

"Niin, minä sanoisin samoin", vastasi Alfred. "Flo kertoo sinulle
siitä. Hän on ainoa henkilö, jonka Gene ikinä on sallinut ratsastaa
tällä hevosella -- jollei pieni meksikolaistyttö Bonita ratsastanut
sillä El Cajonista. No, sisareni, miten asia on -- otatko hevosen?"

"Varmasti. Olen onnellinen saadessani sen. Sinä sanoit, että Stewart
antoi sille nimen minun mukaani -- nähtyään liikanimeni
newyorkilaisessa sanomalehdessä?"

"Niin."

"No minä en muuta sen nimeä. Mutta miten voin kiivetä sen selkään? Se
on jättiläishevonen! Katsohan sitä -- se nuuskii minun kättäni! Luulen
että se ymmärsi, mitä sanoin. Oletko milloinkaan nähnyt noin hienoa
päätä ja noin kauniita silmiä?"

"Sinun on noustava sen selkään kuistilta."

"Tule, Majesty -- meidän täytyy tulla tutuiksi. Sinulla on nyt uusi
omistaja, hyvin ankara nuori nainen, joka vaatii sinulta uskollisuutta
ja tottelevaisuutta."

Madeline kuljetti hevosta sinne tänne ja oli iloinen sen lauhkeudesta.
Hän huomasi, ettei sitä tarvinnut ohjata. Se tuli hänen kutsustaan,
seurasi häntä kuin koira, hieroi mustaa turpaansa häntä vasten. Joskus
heidän kävelymatkojensa käännepaikoissa se nosti päänsä ja katseli
korvat pystyssä tietä, jota oli tullut, sekä kunnaiden taakse. Se
katseli laitumen yli. Joku ehkä kutsui sitä vuorten toiselta puolen.

Eräänä iltapäivänä Alfred nosti Madelinen suuren päistärikön selkään.

"Me ratsastamme tuonne vuoren tasaiselle huipulle", sanoi hänen
veljensä hevosen selkään noustessaan. "Pidä sen ohjaksia kireällä ja
hellitä, kun tahdot sen kulkevan nopeammin. Mutta älä kiljaise sen
korvaan, ellet tahdo että Florence ja minä näemme sinun katoavan
taivaanrantaan."

Hän ravasi ulos pihasta, alas karja-aitauksien ohi harmaan, avonaisen
kentän keskelle, joka ulottui useita maileja rinteelle asti. Florence
oli johdossa. Alfred painalsi hänen sivulleen jättäen Madelinen
jälkeen. Sitten johdossa olevat hevoset rupesivat laukkaamaan. Ne
ehtivät melko pitkän matkan edelle. Madeline tunsi tuulen
muuttumattoman, tasaisen suhinan. Häntä kummastutti miten helposti ja
mukavasti hän pysyi satulassa. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut tuulta
kasvoillaan, hevosen harjan sipaisua, kilpajuoksun hilpeätä, tasaista
menoa. Se värisytti häntä, tuotti hänelle iloa, tulistutti hänen
verensä. Äkkiä hän huomasi huumautuvansa eikä tiennyt mikä hänet sai
hellittämään ohjaksia ja eteenpäin kumartuen huutamaan: "Sinä mainio
veitikka, juokse!"

Hän kuuli kavioiden nopean kopseen ja kallistui taaksepäin Majestyn
nopeuden lisääntyessä äkkiä. Tuuli pisti hänen kasvoihinsa, ulvoi hänen
korvissaan ja tempoi hänen tukkaansa. Harmaa tasanko lensi ohi
kummallakin puolen ja näytti edessäpäin viittovan häntä kohti. Hänen
sokaistuneissa silmissään näyttivät Florence ja Alfred tulevan
takaisin. Majesty tavoitti toiset hevoset, aikoi sivuuttaa ne. Tosiaan,
se sivuutti ne syöksyen ohi, juoksi eteenpäin ja saavutti jyrkän
rinteen.

"Ihanaa!" huudahti Madeline.

Hän oli innoissaan ja jokainen lihas ja hermo värisi hänen ruumiissaan.
Kun hän koetti koota irtautuneita hiussuortuviaan, vapisivat hänen
kätensä. Sitten hän katsoi ja odotti tovereitaan.

Alfred saavutti hänet nauraen mutta myös huolestuneena.

"Eikö se osaa juosta? Pääsikö se karkaamaan käsistäsi?"

"Ei, minä huusin sen korvaan", vastasi Madeline.

Alfred ohjasi jyrkkää kiemurtelevaa polkua pitkin huipulle. Madeline
näki kauniin tasaisen pinnan, joka kasvoi lyhyttä ruohoa. Hän päästi
ihmetyksen ja innostuksen huudon.

"Mikä paikka golfia varten! Tämä olisi hienoin kenttä maailmassa."

"Kerran, kun ensin tulin Länteen, olin aivan hukassa -- olin päättänyt
lopettaa kaiken", sanoi Alfred. "Ja minä satuin kiipeämään tänne
etsiessäni yksinäistä paikkaa kuollakseni. Kun näin tämän, muutin
mieleni heti."

Madeline oli vaiti. Hän pysyi mykkänä, kun ratsastettiin laakson ympäri
ja jyrkkää tietä alaspäin. Hän ennätti karjatalolle vasta pitkän aikaa
toveriensa jälkeen ja illallisen aikana oli miettiväinen. Myöhemmin,
kun he kokoontuivat kuistille katsomaan auringonlaskua, herättivät
Stillwellin leikilliset valitukset eloon erään ajatuksen, joka leimahti
hänen mielessään nopeana kuin salama. Ja kuuntelemalla hän innosti
Stillwelliä kertomaan karjanhoitajaparan vastuksista.

"Stillwell, voisiko täällä harjoittaa karjanhoitoa suuressa mitassa,
viimeisten menettelytapojen mukaan -- ei välttämättä voittoa tuottaen,
mutta siten että se maksaa itsensä -- että se menisi ilman tappiota?"
kysyi hän.

"Luulen että voisi", vastasi toinen. "Se olisi varmaan tuottoisaa.
Niin, huolimatta kaikesta huonosta onnestani ja kehnoista varusteistani
olen elänyt melko hyvin ja maksanut velkani."

"Tahtoisitteko myydä, jos joku maksaisi pyytämänne hinnan?"

"Ottaisin heti sellaisesta mahdollisuudesta vaarin. Mutta kuitenkaan en
mielelläni lähtisi tästä paikasta. Olisin tarpeeksi mieletön
sijoittaakseni rahan toiseen karjataloon."

"Myisivätkö Don Carlos ja nuo muut meksikkolaiset?"

"Varmasti myisivät. Don on vaivannut minua vuosikausia haluten myydä
vanhan karjatalonsa. Ja nämä laakson karjanhoitajat haluavat nähdä
rahaa."

"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle tarkalleen, mitä tekisitte, jos teillä
olisi rajattomat varat?" jatkoi Madeline.

"Hyvä Jumala!" huudahti karjanhoitaja ja hätkähti niin että pudotti
piippunsa.

Sitten hän täytti sen uudestaan kömpelöillä sormillaan, sytytti sen,
veti muutamia pitkiä savuja, kääntyi ympäri ja katseli Madelinea
tarkaten. Hänen kovat kasvonsa alkoivat lauhtua ja rypistyä hymyyn.

"Vanhaa sydäntäni lämmittää ajatella sellaista. Minä uneksin paljon,
kun ensin tulin tänne. Mitä minä tekisin, jos minulla olisi
rajattomasti rahaa? Kuulkaa! Ostaisin maat pois Don Carlosilta ja
sekarotuisilta. Antaisin työtä jokaiselle hyvälle lehmänhoitajalle.
Ostaisin kaikki hyvät hevoset laitumilta. Aitaisin parasta laidunmaata.
Poraisin vettä laaksosta. Johtaisin putkia myöten vettä alas vuorilta.
Patoaisin tuon joen. Mailia pitkä pato kukkulalta kukkulalle antaisi
minulle suuren järven. Istuttaisin puuvillapensaikkoja sen ympärille.
Täyttäisin sen järven täyteen kaloja. Istuttaisin hedelmäpuita ja
puutarhan. Tekisin tästä vanhasta karjatalosta mukavan ja hienon
olöpaikan. Laittaisin ruohoa ja kukkia ylt'ympäri sekä toisin nuoria
mäntypuita vuorilta. Ja kun kaikki se olisi tehty, istuisin tuolillani
ja tupakoisin ja katselisin karjaa, joka tulisi jonossa juomaan ja
hajautuisi sitten takaisin laaksoon."

Madeline kiitti karjanomistajaa ja vetäytyi sitten huoneeseensa, missä
hän ei tuntenut mitään pakkoa salata sen ihmeellisen ajatuksen voimaa,
ajatuksen, joka oli nyt täysin kehittynyt, sitkeä ja viekotteleva.

Seuraavana päivänä hän kysyi Alfredilta, oliko hänen turvallista
ratsastaa vuorelle.

"Minä tulen kanssasi", sanoi veli.

"Haluan mennä yksin", vastasi hän.

"Ah!" huudahti Alfred muuttuen vakavaksi. Hän katsahti sisareensa vain
kerran nopeasti ja kääntyi sitten poispäin. "Mene vain. Luulen että
on turvallista. Minä teen sen turvalliseksi istumalla täällä
kaukoputkineni ja pitämällä silmällä sinua. Ole varovainen tullessasi
alas. Anna hevosen valita suuntansa. Siinä kaikki."

Madeline ratsasti Majestylla laajan tasangon poikki, ylös mutkittelevaa
polkua, kauniin ruohoisen aukean halki ylös tasangolle ja vasta silloin
nosti silmänsä katsellakseen siniseen Sierra Madresiin, joka oli
kultahuippuinen laskevassa auringonpaisteessa. Kultainen leimu nosti
tummat, rosoiset vuoret teräväpiirteiseksi korkokuvaksi. Loputtomasta
avaruudesta, sen hiljaisuudesta ja autiudesta tuli esiin hitaasti
muuttuvia, värikkäitä varjoja.

Hän ratsasti takaisin alas tielle. Tuuli puhalsi hänen hiuksensa
hajalle. Kun ratsu tömisten pysähtyi kuistin portaille, laskeutui
Madeline hengästyneenä ja tukka epäjärjestyksessä sen selästä. Alfred
tuli vastaan ja hänen huudahduksensa sekä Florencen ihastuneet silmät
ja Stillwellin sanattomuus tekivät hänet itsetietoiseksi.

"Hattuni -- ja kampani -- menivät tuulessa. Luulin -- että hiuksenikin
menisivät... Tuolla on iltatähti... Luulen olevani hyvin nälkäinen."

Ja sitten hän luopui yrityksestään olla rauhallinen.

"Stillwell", aloitti hän. "Haluan ostaa karjatalonne -- ottaa teidät
ylipäällysmieheksi. Haluan ostaa Don Carlosin karjatalon ja muita
maatiloja. Haluan ostaa hevosenne ja karjanne -- lyhyesti, tehdä kaikki
ne parannukset, joista sanotte niin kauan uneksineenne. Sitten on
minulla omia suunnitelmia, joiden kehittämiseksi minun täytyy saada
teidän ja Alfredin neuvoja. Huomenna puhutaan siitä kaikesta ja
suunnitellaan kaupan yksityiskohdat."

Madeline kääntyi poispäin. Yhä leviävä hymy säteili häneen. Hän ojensi
kätensä veljeään kohti:

"Alfred, omituista, eikö olekin, tämä minun tuloni sinun luoksesi? Ei,
älä naura. Toivon löytäneeni itseni -- työni, onneni -- täällä Lännen
tähden valossa."




Hänen majesteettinsa karjatalo


Viidessä kuukaudessa tapahtui kaikki se, mistä Stillwell oli uneksinut,
tuli monta muutosta, parannusta ja uudistusta, tuntui siltä kuin
taikakosketus olisi muuttanut vanhan karjatalon. Madeline, Alfred ja
Florence olivat puhuneet sopivasta nimestä ja sopineet eräästä, jonka
Madeline oli valinnut. Mutta cowboyt nimittivät uutta karjataloa "Hänen
Majesteettinsa karjataloksi".

Huhtikuun aurinko paistoi hitaasti kohoavaan vihreään kumpuun, joka oli
pesiytynyt kunnaiden suojaan, ja näytti keskittävän kirkkaat säteensä
pitkään karjataloon, joka loisti lumivalkoisena tasaiselta huipulta.
Talon ympärillä olevat maat eivät millään tavoin muistuttaneet ketoja
tai puistoja, siinä ei ollut mitään maisemapuutarhanhoitoa; Stillwell
oli vain tuonut vettä, ruohoa, kukkia ja kasveja kummun huipulle ja
jättänyt ne sinne sellaisina kuin olivat noudattamaan luonnollista
kasvutapaansa. Hänen aatteensa oli ehkä ollut kypsymätön, mutta tulos
oli kaunis. Kuumassa auringonpaisteessa syntyi vihreä peite eloon ja
kaikkialla nousi kuin taian voimalla monia värikkäitä kukkia. Hauraat
sinikellot, valkoiset liljat, kultaiset unikot, väriltään tummaa
auringonlaskun kultaa, kaikki kukkivat onnellisessa epäjärjestyksessä.
Kalifornian ruusut, jotka olivat punaisia kuin veri, nyökyttivät
raskasta päätään ja värisivät mehiläisten painosta. Alhaalla
avonaisilla paikoilla loistivat yksinäisinä ja alttiina auringon koko
voimalle kaktuskasvien tulipunaiset ja magentapunaiset kukat.

Vihreitä rinteitä oli molemmin puolin tietä. Padotun alangon pohja
loisti kirkkaana hitaasti lisääntyvine vesialoineen, missä tuhannet
villit muuttolinnut lentelivät, loiskivat ja kirkuivat. Asuntoja --
mukavia ja tilavia taloja, joita kehnoinkaan cowboy ei uskaltanut sanoa
hökkeleiksi -- oli rivissä pitkällä maapenkereellä. Ja alhaalla laakson
reunalla meksikolaisten asumusten sikermä sekä pieni kirkko todistivat
saman uudistavan käden kosketuksen.

Kaikki, mikä oli jätetty vanhasta espanjalaisesta talosta, oli jykevä
rakennus, ja tästäkin oli vähän poistettu uusia ikkunoita ja ovia
varten. Kaikki uudenaikaiset mukavuudet oli hankittu ja koko sisäpuoli
maalattu sekä varustettu matoilla ja huonekaluilla.

Madeline Hammond ajatteli, että vaikkakin muutos, jonka hän oli saanut
aikaan vanhassa espanjalaisessa talossa sekä ihmisissä, olikin ollut
suuri, oli se tyhjänpäiväinen verrattuna siihen, mikä oli tapahtunut
hänessä itsessään. Hän oli löytänyt päämäärän elämässä. Hän oli
toimelias, työskenteli käsillään yhtä hyvin kuin ajatuksillaankin, ja
kuitenkin hänellä näytti olevan enemmän aikaa lukea, ajatella, tutkia,
laiskotella ja uneksia kuin koskaan ennen. Hän näki nyt veljensä
vaikeuksista päässeenä, tiellä kaikkeen siihen menestykseen ja
varallisuuteen, jolle Alfred antoi arvoa. Madeline oli ollut tarkka
karjanhoidon tutkija sekä Stillwellin hyvä oppilas. Hänen johtamanaan,
joskus Alfredin ja Florencen seuraamana Madeline oli ratsastanut
laitumet lävitse ja tutkinut elämää sekä työtä. Hän oli leiriytynyt
avoimelle laitumelle, nukkunut vilkkuvien tähtien alla, ratsastanut
neljäkymmentä mailia päivässä päin tomua ja tuulta.

Tämä harjaantuminen Lännen tapoihin oli vaatinut suurta ponnistusta ja
melkoista tuskaa. Hänellä oli hyvä terveys ja runsaasti uhkuva
elinvoima. Hän oli niin toimelias, että hänen täytyi totuttautua
alistumaan päivällislepoon, mikä oli maan tapa ja välttämättömän
tarpeellinen kuumina kesäkuukausina. Joskus hän katsoi peiliin ja
nauroi pelkästä ilosta nähdessään sen solakan, ruskeakasvoisen ja
loistavasilmäisen olennon, joka kuvastui siinä. Se ei ollut niin paljon
iloa, jota hän tunsi kauneudestaan, kuin pelkkää elämäniloa.

Joskus hän ajatteli vanhempiaan, sisartaan, ystäviään, miten he olivat
itsepintaisesti kieltäytyneet uskomasta, että hän voisi tai tahtoisi
pysyä Lännessä. He pyysivät häntä tulemaan kotiin. Ja kun hän
kirjoitti, mikä tapahtui velvollisuudentuntoisesti usein, oli viimeinen
asia auringon alla, jonka hän luultavasti mainitsisi, se miten hän oli
muuttunut. Hän kirjoitti, että palaisi tietysti joskus vierailemaan
vanhaan kotiinsa ja tällaiset kirjeet toivat vastauksia, jotka
huvittivat Madelinea ja joskus synkistyttivät häntä. Hän aikoi mennä
takaisin Itään joksikin aikaa ja sen jälkeen kerran tai pari joka
vuosi. Ja vihdoin Madeline päätteli, että todistuksen siitä, miten hän
katkaisi pysyvät siteet, tulisivat sukulaiset ja ystävät näkemään
paremmin vierailemalla täällä hänen luonaan ennen kuin hän menisi
takaisin Itään. Tämä mielessä hän kutsui Heleniä luokseen vierailulle
kesän aikana sekä käski sisarta tuomaan niin monta ystävää kuin häntä
miellytti.

Ei ollut todellakaan helppo pitää silmällä karjatalon monia
liiketointen yksityiskohtia sekä pitää laskua niistä. Madeline huomasi,
että se kurssi liikeharjoittelussa, johon hänen isänsä oli vaatinut
häntä ottamaan osaa, oli hänelle nyt korvaamaton. Se auttoi häntä
tekemään yhdenmukaiseksi ja järjestämään karjanhoidon käytännölliset
yksityiskohdat sitä mukaa kuin yksinkertainen Stillwell ne esitti. Hän
jakoi suuren karjakannan eri laumoiksi, ja kun jokin lauma oli
irrallaan avoimella laitumella, piti hän sitä tarkasti vartioituna. Osa
ajasta pidettiin jokainen lauma suljetulla laitumella ruokittuna ja
juotettuna sekä suuren cowboyjoukon huolellisesti hoitamana. Hänellä
oli palveluksessaan kolme cowboytähystäjää, joiden ainoana
velvollisuutena oli ratsastaa laitumilla etsimässä eksynyttä, sairasta
tai raajarikkoista karjaa sekä emottomia vasikoita ja tuoda ne
hoidettaviksi ja ruokittaviksi. Oli kaksi cowboyta, joiden tehtävänä
oli opettaa venäläistä hirvikoiraparvea ja ajaa niiden avulla takaa
susia ja kuguaareja, jotka raatelivat laumoja. Paremmat ja kesymmät
lypsylehmät erotettiin laidunkarjasta ja pidettiin syöttömaalla
maitohuoneen vieressä. Vasikat vieroitettiin emälehmistä
sopivaan aikaan kumpienkin hyödyksi. Vanhasta polttamis- ja
luokittelumenetelmästä oli luovuttu ja sijaan oli sovitettu toinen,
jonka avulla karja, cowboyt ja hevoset säästyivät raakuudesta ja
vääryydestä.

Madeline järjesti laajan vihannes viljelyksen ja istutti
hedelmätarhoja. Ilmasto oli parempi kuin Kaliforniassa, ja veden
ollessa runsas rehoittivat ja kukkivat puut, kasvit ja puutarhat.
Madeline käveli halki maa-alueiden, jotka kerran olivat paljaita,
nyt vihreitä, loistavia ja tuoksuvia. Siellä oli kanatarhoja,
sikaloita ja vesiperäisiä olinpaikkoja hanhille ja ankoille. Täällä
karjatalon maanviljelysosastossa Madeline löysi työtä pienelle
meksikolaissiirtokunnalle. Heidän elämänsä oli ollut kovaa ja köyhää
niin kuin kuiva laakso, jossa he olivat asuneet. Mutta niin kuin laakso
oli muuttunut rikkaan vesivirran kosketuksesta, siten oli heidän
elämänsä muuttunut avun, myötätunnon ja työn avulla.

Madeline katsoi laajalti tämän maan yli. Saattoi olla kuvittelua, mutta
aurinko näytti olevan kirkkaampi, taivas sinisempi, tuuli lempeämpi.
Varmaa oli, ettei ruohon ja puutarhan tumma vihreys ollut kuvittelua,
ei kukkien valkoinen ja puna, ei niiden tuoksu eikä järven kimallus ja
äsken puhjenneiden lehtien lepatus. Siinä missä oli ollut
yksitoikkoista harmaata, oli nyt eloisia ja vaihtelevia värejä. Ennen
oli hiljaisuus vallinnut sekä päivällä että yöllä, nyt oli aurinkoisten
tuntien aikana musiikkia. Pystyyn karkaavien oriiden hirnunta kuului
ruohoisilta harjanteilta. Lukemattomia lintuja oli tullut ja jäänyt
tänne. Leivosen, mustarastaan ja punarintasatakielen laulu, joka oli
Madelinelle tuttu lapsuudesta, sekoittui erämaan kotkan läpitunkevaan
huutoon ja turturikyyhkysen alakuloiseen valitukseen.

Eräänä huhtikuun aamuna istui Madeline toimistossaan taistellen
erään pulmallisen kysymyksen kanssa. Hänellä oli joka
päivä  ratkaistavanaan pulmia. Useimmat niistä koskivat
kahdenkymmenenseitsemän käsittämättömän cowboyn valvontaa. Tämä
erikoinen pulma koski Ambrose Millsiä, joka oli karannut Madelinen
ranskalaisen kamarineitsyen Christinen kanssa.

Stillwell katseli Madelinea hymyillen.

"No, neiti Majesty, me saimme heidät kiinni, mutta vasta sitten kun
padre Marcos oli vihkinyt heidät. Mutta toimme heidät takaisin ja he
ovat nyt siellä toisiinsa pihkaantuneina ja varmaan unohtavat
häpeällisen käytöksensä."

"Stillwell, mitä minä sanon Ambroselle? Miten rankaisen häntä? Hän on
tehnyt väärin pettäessään minut. Minun täytyy tehdä jotakin. Teidän
täytyy auttaa minua."

Milloin tahansa Madeline joutui pulaan, oli hänen kutsuttava vanha
karjanhoitaja avukseen. Ei kukaan ollut milloinkaan hoitanut virkaansa
ylpeämmin kuin hän. Mutta nyt hän raapi päätään hämillään.

"Hitto semmoista! Minä en ymmärrä mitään muuta kuin karjanhoitoa. Neiti
Majesty, on omituista, kuinka pitkälle cowboyt ovat menneet. Minä en
tunne heitä enää. He pukeutuvat komeasti ja lukevat kirjoja ja muutamat
ovat lakanneet kiroamasta ja juomasta. En sano, että kaikki tämä on
heitä vastaan. Mutta heidän hallitsemisensa on nyt yli minun voimieni.
Kun cowboyt rupeavat pelaamaan sitä kolohvipeliä ja karkaavat
ranskalaisten kamarineitien kanssa, luulen, että Bill Stillwellin on
luovuttava toimestaan."

"Stillwell! Ettehän aio jättää minua? Mitä maailmassa minä tekisin?"
huudahti Madeline.

"No, en minä jätä teitä, neiti Majesty. En milloinkaan tee sitä. Minä
hoidan teidän karjahommanne ja pidän silmällä hevosia sekä muuta
omaisuutta. Mutta minun on saatava päällysmies, joka voi käsitellä
omituista cowboy-joukkoa."

"Te olette koettanut puolta tusinaa päällysmiestä. Koettakaa edelleen,
kunnes löydätte", sanoi Madeline. "Älkää välittäkö siitä nyt. Sanokaa
minulle, miten on vaikutettava Ambroseen. Minun on saatava toinen
kamarineitsyt. Ja minä en halua, että uusikin vietäisiin pois muitta
mutkitta."

"No jos tuotte tänne sieviä tyttöjä, ette voi odottaa muuta. Tuo
mustasilmäinen pieni ranskalaistyttö pani cowboyt päästään pyörälle.
Seuraavan laita olisi vain pahempi."

"Voi hyvä mies", huokaisi Madeline. "Puhukaa Ambroselle asiat selviksi
ja sanokaa, että aiotte erottaa hänet. Se saa Ambrosen vakiintumaan ja
pelottaa ehkä vuorostaan muita poikia."

Madelinen näkyviin astuskeli sievä, ystävällinen, kirkassilmäinen
cowboy. Hän katsoi Madelinea suoraan kasvoihin kuin olisi odottanut
tämän toivottavan hänelle onnea. Ja Madeline huomasi tosiaan
tämänkaltaisen lauseen värisevän huulillaan. Hän pidätti sitä, kunnes
olisi vakava. Mutta hän pelkäsi, että häneltä puuttuisi paljon
vakavuudesta. Jotakin lämmintä oli tullut huoneeseen Ambrosen mukana.

"Ambrose, mitä te olette tehnyt?" kysyi Madeline.

"Neiti Hammond, olen juuri mennyt naimisiin", vastasi Ambrose. Hänen
silmänsä välähtelivät ja hänen puhtaaksi ajelluilla, ruskeilla
poskillaan oli hehkua. "Olen päässyt edelle muista pojista."

"Kuulin sen", sanoi Madeline hitaasti pitäessään silmällä toista.
"Ambrose -- rakastatteko häntä?"

Mies punastui hänen kirkkaan katseensa vaikutuksesta, laski päänsä,
hypisteli uutta sombreroaan ja hänen hengityksensä pysähtyi hetkeksi.
Madeline näki hänen voimakkaan, ruskean kätensä vapisevan. Häneen
vaikutti omituisesti se seikka, että tämä vankka cowboy, joka saattoi
sitoa villin härän, vapisi pelkästä kysymyksestä. Äkkiä hän kohotti
päänsä ja hänen silmiensä leimun edessä käänsi Madeline omat silmänsä
pois.

"Kyllä, neiti Hammond, minä rakastan häntä", sanoi cowboy. "Luulen,
että rakastan häntä sillä tavoin kuin kysytte."

"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?" kysyi Madeline.

"Olen pahoillani, ettei minulla ollut aikaa puhua asiasta teille. Mutta
oli vähän kiire."

"Mitä aioitte tehdä? Mihin olitte menossa, kun Stillwell löysi teidät?"

"Me olimme juuri menneet naimisiin. En ajatellut mitään sen jälkeen.
Otaksuttavasti olisin kiirehtinyt takaisin työhöni. Minun on varmasti
tehtävä nyt työtä ja säästettävä rahani."

"Olen iloinen, että huomaatte vastuunalaisuutenne. Ansaitsetteko
tarpeeksi -- riittääkö palkkanne elättääksenne vaimoa?"

"Varmasti. En ole aikaisemmin ansainnut puoltakaan siitä. On hauska
tehdä työtä teille. Minä aion karkottaa pojat pois majastani sekä
varustaa sen Christinelle ja itselleni. Kuulkaahan, eivätkö he tule
kateellisiksi?"

"Ambrose, minä -- minä onnittelen teitä", sanoi Madeline. "Minä annan
Christinelle pienen häälahjan. Haluan puhua hänen kanssaan muutamia
hetkiä. Voitte mennä nyt."

Madelinen olisi ollut mahdotonta sanoa yhtään ankaraa sanaa.
Uteliaisuutta ja mielenkiintoa sekaantui hänen mielihyväänsä, kun hän
kutsui Christineä.

"Mrs Ambrose Mills, ole hyvä ja tule sisään."

Toisesta huoneesta ei kuulunut ääntä.

"Haluaisin nähdä morsiamen", jatkoi Madeline.

Vieläkään ei kuulunut liikettä eikä vastausta.

"Christine!" kutsui Madeline.

Tämä vaikutti. Christine oli pieni, sievä, pyöreä ja hänellä oli
valkoinen iho sekä tumma tukka. Hän oli ollut Madelinen
suosikkikamarineitsyt jo vuosia ja heidän välillään oli vilpitön
kiintymys. Oli selvää, että pieni ranskalaistyttö oli lannistunut.
Vasta kun Madeline oli ottanut tytön syliinsä, antanut anteeksi hänelle
ja tyynnyttänyt häntä, tuli hänen osuutensa karkaukseen ilmi. Christine
oli hämmentynyt. Hän näytti sormusta vasemman kätensä kolmannessa
sormessa.

       *       *       *       *       *

Stillwellin mielenkiinto Meksikon vallankumoukseen oli ilmeisesti
kasvanut uutisesta, että Gene Stewart oli saavuttanut arvonantoa
kapinallisten joukkojen keskuudessa. Sen jälkeen vanha karjanhoitaja
lähetti hakemaan sanomalehtiä ja hänellä oli tapana puhua asiasta
jokaiselle joka tahtoi kuunnella. Cowboy oli suorittanut joitakin
uskaliaita urotekoja kapinallisten hyväksi. Madeline huomasi hänen
nimeään mainittavan useissa rajaseudun sanomalehdissä. Kun kapinalliset
valloittivat Juarezin kaupungin, taisteli Stewart tavalla, joka tuotti
hänelle El Capitanin nimen. Tämä taistelu ilmeisesti lopetti
vallankumouksen. Gene Stewartista ei kuultu mitään ennen huhtikuuta,
jolloin Stillwellille tuli tieto, että cowboy oli saapunut El Cajoniin
ilmeisesti etsien levottomuuden aihetta. Vanha karjanhoitaja satuloi
hevosen ja läksi kiireen kaupalla kaupunkiin. Kahden päivän kuluttua
hän palasi allapäin. Madeline sattui olemaan saapuvilla, kun Stillwell
puhui Alfredille.

"Minä tulin sinne liian myöhään", sanoi karjamies. "Gene oli mennyt. Ja
mitä luulet tästä? Danny Mains on lähtenyt juuri lastattuaan pari
aasia. En voinut saada selville, mitä tietä hän lähti, mutta lyönpä
vetoa että hän meni Peloncilloon päin."

"Danny tulee kyllä näkyviin jonakin päivänä", vastasi Alfred. "Mitä
sait tietää Stewartista? Ehkä hän läksi Dannyn mukaan?"

"En paljoa", sanoi Stillwell lyhyesti. "Gene on merkillinen! Hän ei
välitä mistään."

"No kerro minulle hänestä."

Stillwell pyyhki hikistä otsaansa ja sovittautui puhuma-asentoon.

"No, Genen laita on omituisesti. Asia on saattanut minut ymmälle. Hän
tuli El Cajoniin noin viikko sitten. Hänellä oli runsaasti rahaa --
Meksikon, sanottiin. Ja kaikki sekarotuiset olivat hulluja häneen.
Sanoivat häntä El Capitaniksi. Hän tuli juovuksiin ja kulki rähisten
ympäri, hakien Pat Hawea. Sinä muistat sen sekarotuisen, joka sai läven
itseensä viime lokakuussa -- sinä yönä, jolloin neiti Majesty saapui?
No, hän on kuollut. Hän on kuollut, ja ihmiset sanovat, että Pat aikoo
panna tapon Genen laskuun. Luulen, että semmoinen on vain turhaa
puhetta, vaikka Pat on kylliksi alhainen tehdäkseen sen. Joka
tapauksessa, jos hän oli El Cajonissa, pysytteli hän kovin tarkasti
itsekseen. Gene käveli ylös ja alas, ylös ja alas, koko päivän ja yön,
tähystäen Patia. Mutta hän ei löytänyt tätä. Ja tietystikin hän tuli
yhä enemmän juovuksiin. Hän sai aikaan koko joukon ikävyyksiä, mutta
ampuma-aseita ei käytetty. Ehkä se sai hänet ärtymään, joten hän meni
antamaan selkään Flon langolle. Se ei ollut niin pahasti. Jack tosiaan
tarvitsi kelpo saunan. No, sitten Gene kohtasi Dannyn ja koetti saada
Dannyn juovuksiin. Eikä hän voinut! Mitä ajattelette siitä? Danny ei
ollut sitä ennen ollut juomassa -- eikä tahtonut maistaa nyt
tippaakaan. Olen totisesti iloissani siitä, mutta se on omituista.
Arvaan, että hän ja Gene vaihtoivat joitakin kovia sanoja. Joka
tapauksessa Gene meni rautatielle ja nousi veturiin, kun se lähti
liikkeelle. Jos hän lähtee Arizonaan, menee hän Yuman karjatarhalle.
Minä sähkötin asemille pitkin rataa, että Stewartia pidettäisiin
silmällä ja sähkötettäisiin minulle, jos hänet on tavattu."

"Otaksutaan, että löydätte hänet."

Vanha mies nyökkäsi synkästi.

"Minä nostin hänet kerran alennuksestaan. Ehkä voin tehdä sen
uudestaan." Sitten hän kääntyi Madelinen puoleen tullen vähän
iloisemmaksi. "Minullapa on eräs aate, neiti Majesty. Jos vain voin
saada Gene Stewartin käsiini, on hän juuri se cowboy, jota tarvitsen
päällysmieheksi. Hän osaa käsitellä tätä joukkoa, joka on
tekemäisillään minut hulluksi. Ja mikä on vielä enemmän: koska hän on
taistellut kapinallisten puolesta ja saanut El Capitanin nimen,
polvistuvat maan kaikki sekarotuiset hänen edessään. Nyt me emme ole
päässeet vielä irti Don Carlosista. Tosin hän myi teille talonsa,
laitumensa ja karjansa. Mutta te muistatte, ettei ole pantu mustaa
valkoiselle siitä, milloin hänen pitäisi lähteä. Eikä Don Carlos aio
lähteä. Hän tietää jotakin minun kadottamastani karjasta ja siitä jota
te kadotatte yhtämittaa. Se sekarotuinen on yhtä poikaa kapinallisten
kanssa. Minä lyön vetoa, että kun hän lähtee, niin hän ja hänen
vaqueronsa muodostavat taas yhden niitä guerillajoukkoja, jotka
hävittävät rajalla olevia seutuja. Vallankumous ei ole vielä ohi.
Kaikki nämä lainsuojattomien joukot aikovat hyötyä siitä. No, minä
tarvitsen Gene Stewartia. Tarvitsen häntä kipeästi. Tahdotteko antaa
minun ottaa hänet palvelukseen?"

"Hakekaa Stewart ja tuokaa hänet karjatalolle", vastasi Madeline.

Stillwell kiitti ja vei hevosensa pois.

"Omituista, kuinka hän pitää siitä cowboysta!" mumisi Madeline.

"Ei niinkään omituista, Majesty", vastasi hänen veljensä. "Kun
nimittäin tiedät asian. Stewart on ollut Stillwellin kanssa kahden
muutamilla kovilla erämaan matkoilla. Ei ole mitään tunteen keskitietä
miehillä, jotka katsovat kuolemaa kasvoista kasvoihin. He joko vihaavat
toisiaan tai rakastavat toisiaan. En tiedä asiaa, mutta luulen, että
Stewart teki jotakin Stillwellin hyväksi. Pelasti ehkä hänen henkensä.
Sitä paitsi on Stewart miellyttävä poika, kun elää kunnollisesti.
Toivon, että Stillwell tuo hänet takaisin. Me tarvitsemme häntä. Hän on
syntynyt johtajaksi. Kerran näin hänen ratsastavan meksikolaisjoukkoon,
jota epäilimme varkaudesta. Oli hienoa nähdä hänet. Me olemme
kiusaantuneita Don Carlosin takia. En olisi milloinkaan uskonut
valkoista naista yksin heidän seuraansa. Mutta he ovat nyt rohkeampia.
Jotakin on tekeillä. He voivat ratsastaa pois jonakin yönä ja mennä
rajan yli."

Seuraavan viikon aikana Madeline huomasi, että osa siitä myötätunnosta,
joka hänellä oli Stillwelliä kohtaan tämän ajaessa takaa
välinpitämätöntä Stewartia, olikin huomaamatta muuttunut myötätunnoksi
cowboyta kohtaan. Oli kummallista, ajatteli hän, millaisen vastakohdan
alituisille sanomille Stewartin rajuudesta, kun tämä kulki reuhaten
kaupungista kaupunkiin, muodostivat ne hyväntahtoisuuden, luottamuksen
ja toivon ilmaukset, joita kuului kaikkien suusta. Madelinen
henkilökohtainen käsitys Stewartista ei ollut vähääkään muuttunut siitä
yöstä asti, jolloin se oli muodostunut. Mutta eräät cowboyn
ominaisuudet, jotka eivät olleet saaneet selvää ilmaisumuotoaan
Madelinen mielessä -- se seikka, että hän oli lahjoittanut kauniin
hevosensa, hänen urhoollisuutensa taistelevien kapinallisten keskellä
ja toisten kunnioitus häntä kohtaan -- saivat hänet erityisesti
valittamaan cowboyn nykyistä käyttäytymistä.

Sillä välin oli Stillwell niin vakava ja innoissaan, että olisi voinut
luulla hänen etsivän oikealle tielle oman poikansa. Hän käväisi useita
kertoja laakson pienillä asemilla ja palasi matkoiltaan synkin ilmein.
Madeline kuuli Alfredilta yksityiskohtia. Stewart oli menossa huonosta
pahempaan -- hän oli juoppo, epäsäännöllinen ja joutuisi varmasti
ojennuslaitokseen. Sitten tuli tieto, joka sai Stillwellin kiiruhtamaan
Rodeoon. Hän palasi kolmantena päivänä musertuneena miehenä. Hän oli
loukkaantunut niin katkerasti, ettei yksikään, ei edes Madeline, voinut
saada häneltä selville mitä oli tapahtunut. Hän myönsi löytäneensä
Stewartin, mutta hän ei vaikuttanut tähän mitään.

Madelinea kuohutti suuttumus cowboyta kohtaan, suuttumus, joka oli yhtä
voimakas kuin hänen surunsa rehellisen karjanhoitajan takia. Ja kun
Stillwell luopui yrityksestä, päätti hän ryhtyä asiaan. Stillwellin
järkähtämätön usko, hänen juhlalliset puolustelunsa huolimatta
kaikesta, mikä oli ollut Stewartin puolelta väkivaltaisuutta, ehkä
hävyttömyyttäkin, vaikutti häneen voimakkaasti ja sai hänet näkemään
ihmisluonnon uudelta puolen. Hän kunnioitti luottamusta, joka pysyi
järkähtämättömänä. Ja hänen mieleensä tuli ajatus, että Stewart varmaan
oli jollakin tavoin sellaisen luottamuksen arvoinen, muuten ei hän
olisi sitä ikinä kenessäkään herättänyt. Madeline huomasi haluavansa
uskoa, että maailman turmeltuneimmassa ja syntisimmässäkin heittiössä
oli syvällä sisällä jokin hyvän siemen.

Hän lähetti Nelsin Stewartin oman hevosen selässä Rodeoon hakemaan
Stewartia. Nels palasi aikanaan ohjaten ratsastajatonta päistärikköä.

"Juu, minä kyllä löysin hänet", vastasi Nels. "Minä löysin hänet
puoliksi selvinneenä. Hän oli ollut jossakin metakassa ja joku
oli pannut hänet nukkumaan, luullakseni. Kun hän näki tämän
päistärikköhevosen, päästi hän ulvonnan ja kavahti sen kaulaan. Hevonen
tunsi hänet varmasti. Sitten Gene tarttui hevoseen ja itki -- en ole
milloinkaan nähnyt ketään, joka olisi itkenyt niin kuin hän. Minä
odotin hetken ja olin juuri sanomaisillani jotakin, kun hän kääntyi
minuun päin punasilmäisenä ja pähkähulluna. 'Nels', sanoi hän, 'minä
pidän tuosta hevosesta hitonmoisesti ja minä pidin sinusta jokseenkin
paljon, mutta ellet vie sitä pois, ammun minä teidät kummankin.' No,
minä livistin tieheni. En huolinut sanoa edes hyvästiä."

"Nels, luuletteko, että on hyödytöntä -- yrittää tavata häntä --
taivuttaa häntä?" kysyi Madeline.

"Melkein luulen", vastasi Nels vakavasti. "Olen nähnyt joukon auringon
sokaisemia ja hulluja, käärmeen pistämiä ja haisunäädän puremia
lehmänpistäjiä aikanani, mutta Gene Stewart voittaa heidät kaikki."

Madeline päästi Nelsin menemään, mutta ennen kuin tämä pääsi korvain
kuuluvilta, erotti Madeline hänen puhuvan Stillwellille:

"Bill, huomaa tarkoin tämä asia -- ei mikään niistä rähinöistä, joihin
Gene on tehnyt itsensä syypääksi, ole tapahtunut naisen tähden!
Sitenhän oli tavallisesti asian laita, kun hän oli juovuksissa: hän
tappeli jokaisesta sievästä sekarotuisesta tytöstä. Sen takia luulee
Pat Hawe, että Gene antoi selkään vieraalle vaquerolle, joka oli pikku
Bonitan kanssa silloin viime syksynä. Gene mellastelee nyt tarkoittaen
päästä hengestään jostakin syystä, jonka vain kaikkivaltias Jumala
tietää."

Nelsin kertomus siitä, miten Stewart itki hevostaan, vaikutti
Madelineen voimakkaasti. Hänen seuraava toimenpiteensä oli kehoittaa
Alfredia koettamaan, eikö tämä voinut saada paremmin tolkkua
itsepäisestä cowboysta. Alfred tarvitsi vain kehoittavan sanan, sillä
hän sanoi ajatelleensa mennä Rodeoon omasta aloitteestaan. Hän meni
mutta palasi yksin.

"Majesty, en voi selittää Stewartin omituisia tekoja", sanoi Alfred.
"Näin hänet, puhuin hänen kanssaan. Hän tunsi minut, mutta ei mikään
näyttänyt tehoavan häneen. Hän on muuttunut kauheasti. Minä kuulin
hänestä kaiken, ja jollei hän ole suorastaan pois suunniltaan, on hän
helvetin halukas, niinkuin Bill sanoo, pääsemään päiviltään. Jotkut
hänen urotöistään eivät ole sopivia sinun korvillesi. Me olemme tehneet
parhaamme Stewartin puolesta. Jos sinulle olisi annettu tilaisuus,
olisit sinä ehkä pelastanut hänet. Mutta nyt on liian myöhäistä."

Madeline ei kuitenkaan unohtanut asiaa eikä luopunut siitä. Jos hän
olisi unohtanut tai mukautunut asioiden kulkuun, tunsi hän, että hän
olisi jättänyt sikseen paljon muutakin kuin toivon auttaa rappiolle
joutunutta miestä. Mutta hän oli epätietoinen siitä, mihin
toimenpiteisiin oli edelleen ryhdyttävä. Päiviä kului ja jokainen
toi lisää lörpötystä Stewartin suinpäisestä kulusta Yuman
ojennuslaitokseen. Hän oli näet mennyt rajan yli Arizonaan, missä
sheriffit pitivät tarkemmin laista kiinni. Lopuksi tuli kirje Nelsin
ystävältä, jossa mainittiin, että Stewart oli loukkaantunut eräässä
metelissä. Hänen vammansa ei ollut huolestuttava, mutta se pitäisi
hänet levossa kyllin pitkän ajan, jotta hän selviäisi. Ja tämä
tilaisuus olisi otollinen Stewartin ystäville hänen kotiin viemisekseen
ennen kuin hän joutuisi telkien taa. Tämän sepustuksen mukana oli kirje
Stewartille hänen sisareltaan. Se kertoi tarinan sairaudesta ja sisälsi
avun vetoomuksen. Nelsin ystävä toimitti tämän kirjeen eteenpäin
Stewartin tietämättä, ajatellen, että Stillwell tahtoisi auttaa
Stewartin perhettä. Stewnrtilla ei ollut rahaa, sanoi hän.

Sisaren kirje löysi tiensä Madelinen luo. Hän luki sen kyynelet
silmissään. Se sisälsi Madelinelle paljon enemmän kuin lyhyen tarinansa
sairaudesta ja köyhyydestä sekä ihmettelyn sen johdosta, ettei Gene
ollut kirjoittanut kotiin pitkään aikaan. Se kertoi äidinrakkaudesta,
sisarenrakkaudesta, veljenrakkaudesta -- kalleista perhesiteistä, jotka
eivät olleet murtuneet.

Hyvin luultavasti, mietiskeli Madeline mielessään, oli tämä kirje
yhtenä syynä Stewartin itsepintaiseen, pitkäaikaiseen alakuloisuuteen.
Se oli saatu liian myöhään sitten kun hän oli tuhlannut rahat, jotka
olisivat merkinneet niin paljon äidille ja sisarelle. Oli miten
tahansa, Madeline lähetti heti Stewartin sisarelle pankkiosoituksen
sekä kirjeen, jossa selitettiin, että raha oli otettu ennakolta
Stewartin palkasta. Kun tämä oli tehty, päätti hän itse mennä
Chiricahuaan.

Ne matkat hevosen selässä, jotka Madeline oli tehnyt tuohon pieneen
Arizonan kylään, olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään
äärimmilleen, mutta automatka oli mukava ja lisäksi se oli vain
muutaman tunnin asia. Nels, jota Madeline pyysi mukaansa, vastasi
epäröiden että hän tahtoi mieluummin seurata hevosellaan. Madeline
voitti kuitenkin hänen epäröimisensä ja he lähtivät matkaan, Florence
oli myös mukana. Maili mailin jälkeen oli laaksotie sileätä, kovaksi
tallattua ja heikosti viettävää. Ruohoinen tasanko liiteli taaksepäin
harmaina kaistoina. Nelsin silmät olivat villeinä ja kädet puristivat
istuinta. Kun vaunu meni hiekkaisten ja kallioisten paikkojen poikki
hiljaa, näytti Nels hengittävän keveämmin. Ja kun se pysähtyi
Chiricahuan tomuiselle kadulle, keikahti Nels iloisesti ulos.

"Me odotamme täällä autossa, kunnes haette Stewartin", sanoi Madeline.

"Luulen että Gene juoksee tiehensä, kun näkee meidät -- jos nimittäin
kykenee juoksemaan", vastasi Nels.

"No, minä menen hakemaan hänet ja mietin sitten, mitä olisi paras
tehdä."

Hän meni rautatiekiskojen poikki ja katosi matalien talojen taakse.
Pian hän ilmestyi jälleen ja kiiruhti vaunun luo.

"Neiti Hammond, minä löysin hänet. Hän oli nukkumassa. Minä herätin
hänet. Hän on selvä eikä pahoin loukkaantunut. Mutta en luule, että
teidän sopii nähdä häntä. Ehkä Florence..."

"Haluan itse nähdä hänet! -- Miksi ei! Mitä hän sanoi, kun kerroitte
että minä olen täällä?"

"En tosiaan sanonut sitä hänelle. Sanoin vain 'Halloo, Gene', ja hän
sanoi: 'Jumalani, Nels, ehkä en ole oikein iloinen nähdessäni
ihmisolennon.' Hän kysyi minulta, kuka oli mukanani, ja minä sanoin
hänelle muutamien ystävien olevan täällä. Jos todella haluatte nähdä
hänet, neiti Hammond, on siihen hyvä mahdollisuus. Mutta se on arka
asia ja te tulette ehkä kipeäksi nähdessänne hänet. Hän oleilee tuolla
toisella puolen sekarotuisten hökkelissä. Ehkä sekarotuiset ovat olleet
ystävällisiä hänelle. Mutta he ovat totisesti kurjaa joukkoa!"

Madeline ei epäröinyt hetkeäkään.

"Kiitoksia, Nels. Viekää minut heti. Tule, Florence."

He lähtivät autosta ja menivät tomuisen aukean poikki kapealle kujalle.
Kuljettuaan useiden talojen ohi Nels pysähtyi likaiselle ovelle.

"Hän on tuolla, tuon ensimmäisen kulman takana. Siinä on patio,
avonainen ja aurinkoinen. Ja, neiti Hammond, ellette pane pahaksenne,
odotan minä teitä täällä. Luulen, ettei Gene pidä siitä, että hänen
ympärillään on tovereita, silloin kun hän näkee teidät, tytöt."

Tämä sai Madelinen epäröimään ja kulkemaan hitaasti. Hän ei ollut
ajatellut, mitä Stewart tuntisi, kun hän ilmestyisi äkkiä tämän eteen.

"Florence, sinä odotat myöskin", sanoi Madeline käytävässä ja kääntyi
sisään yksinään.

Hän oli astunut rappeutuneelle patiolle. Penkillä istui selkä häneen
päin mies, joka katseli murtuneessa seinässä olevista halkeamista ulos.
Hän ei ollut kuullut Madelinen tuloa. Paikka ei ollut aivan niin
saastainen ja tukahduttava kuin käytävät. Sitä oli käytetty
karja-aitauksena. Rotta juoksi rohkeasti likaisen lattian poikki.
Ilmassa surisi kärpäsiä, joita mies huiski väsyneellä kädellään.
Madeline ei tuntenut Stewartia. Toinen puoli kasvoja oli musta,
naarmuinen ja partainen. Vaatteet olivat repaleiset ja tahraiset. Hänen
hiuksissaan oli oljenkorsia, hänen hartiansa olivat kyyryssä. Hän oli
kurjan ja toivottoman näköinen. Madeline arvasi, miksi Nels ei tahtonut
olla läsnä.

"Herra Stewart! Tässä olen minä, neiti Hammond. Olen tullut katsomaan
teitä", sanoi hän.

Toinen muuttui äkkiä liikkumattomaksi. Madeline toisti tervehdyksensä.

Stewartin ruumis nytkähti. Hän liikahti rajusti kuin kääntyäkseen ja
tarkastaakseen tunkeilijaa, mutta vieläkin nopeammin hän kääntyi
takaisin.

Madeline odotti. Omituista että tällä rappiolle joutuneella cowboylla
oli ylpeyttä, joka esti häntä näyttämästä kasvojaan! Vai oliko se
enemmän häpeätä kuin ylpeyttä?

"Olen tullut puhumaan kanssanne, jos sallitte sen."

"Menkää pois", mutisi mies.

"Stewart!" aloitti Madeline puhuen tahtomattaan ylpeästi.

Mutta hän korjasi sen ja kävi harkitsevaksi sekä kylmäksi, sillä hän
huomasi, että mies ei kuuntelisi häntä.

"Olen tullut auttamaan teitä. Sallitteko?"

"Jumalan tähden! Te -- te...!" kuuluivat sanat tukehtuneesti. "Menkää
pois!"

"Ehkä minä tulin tänne Jumalan tähden", sanoi Madeline lempeästi.
"Varmasti se on tapahtunut teidän tähtenne -- ja sisarenne..." Madeline
puri kieleensä, sillä hän ei ollut aikonut ilmaista tietävänsä
sisaresta mitään.

Stewart huokaisi raskaasti ja horjuen murtunutta seinää vasten nojasi
siihen kasvot piilossa. Madeline mietti, että varomaton huomautus oli
ehkä ollut hyväksi.

"Oletteko hyvä ja annatte minun sanoa, mitä minulla on sanottavana!"

Toinen oli vaiti. Ja Madeline kokosi rohkeutta ja innostusta.

"Stillwell on syvästi loukkaantunut, syvästi pahoillaan siitä, ettei
voinut saada teitä luopumaan tältä -- tältä vaaralliselta tieltä.
Veljeni on myöskin. He halusivat auttaa teitä. Samoin minäkin. Olen
tullut sen vuoksi että voisin ehkä menestyä siinä missä he ovat
epäonnistuneet. Nels toi sisarenne kirjeen. Minä luin sen. Tulin vain
päättäväisemmäksi auttaakseni teitä ja epäsuorasti auttaakseni äitiänne
ja Lettyä. Stewart, haluamme, että tulette karjataloon. Stillwell
tarvitsee teitä päällysmiehekseen. Paikka on avoinna ja te voitte
määrätä palkkanne. Sekä Al että Stillwell ovat kiusaantuneita Don
Carlosista, vaqueroista ja ryöstöretkistä pitkin rajaa. Minun cowboyni
ovat ilman kykenevää johtajaa. Tahdotteko tulla?"

"En", vastasi Stewart.

"Mutta Stillwell tarvitsee teitä kipeästi."

"Ei."

"Stewart, minä haluan, että tulette!"

"En!"

Hänen vastauksensa olivat käheitä ja raivokkaita. Ne saivat Madelinen
hämilleen ja hän pysähtyi koettaen ajatella keinoa miten jatkaa.
Stewart hoiperteli pois seinän äärestä ja lysähtäen penkille kätki
kasvot käsiinsä. Hänen liikkeensä niin kuin hänen puheensakin olivat
rajuja.

"Teettekö hyvin ja menette pois?" kysyi hän.

"Minä en voi jäädä tänne kauemmaksi, jos te yhä vaaditte minun
menemistäni. Mutta miksi ette kuuntele, kun haluan auttaa teitä?
Miksi?"

"Minä olen lurjus", puhkesi Stewart. "Mutta minä olin kerran
herrasmies, enkä minä ole niin alhaalla, että voin kestää sitä, kun
näette minut täällä."

"Kun päätin auttaa teitä, päätin nähdä teidät missä tahansa. Tulkaa
pois, tulkaa takaisin karjatalolle. Te olette huonossa asemassa nyt.
Kaikki näyttää teistä mustalta. Mutta se menee ohi. Kun olette taas
ystävien joukossa, tulette entisellenne. Tulette omaksi itseksenne.
Juuri se seikka, että kerran olitte herrasmies, että olette hyvästä
perheestä, antaa teille paljon suurempia velvollisuuksia itseänne
kohtaan! Niin! ajatelkaa kuinka nuori olette! On häpeä tuhlata elämää.
Tulkaa takaisin minun kanssani."

"Neiti Hammond, tämä oli lopullinen sortumiseni", vastasi toinen
nöyrästi. "On liian myöhäistä."

"Ei, niin huonosti ei ole."

"On liian myöhäistä."

"Tehkää ainakin yritys. Koettakaa!"

"Ei. Se ei hyödytä. Minä olen mennyttä. Olkaa hyvä ja jättäkää minut --
kiitän teitä..."

Cowboy oli ollut raju, sitten synkkä ja nyt vihainen. Madeline miltei
menetti voiman vastustaa hänen omituista kylmää päättäväisyyttään.
Epäilemättä mies tiesi olevansa hukassa. Mutta kuitenkin jokin pidätti
Madelinea -- pidätti häntä silloinkin kun hän astui askelen taaksepäin.
Hän, Madeline Hammond, oli tullut tähän saastaiseen loukkoon aivan
vakavana, aivan ystävällisenä, mutta hän oli tullut myös käskevänä
naisena, joka tavallisesti oli tottunut siihen että häntä toteltiin.
Hän arvasi, että kaikki ylpeys, rikkaus, sivistys, kaikki ylimalkainen
alentuva suostuttelu ja tyhmä ihmisrakkaus maan päällä ei olisi
hyödyksi tämän miehen kääntämiseksi hiuksenkaan vertaa turmioon
johtavalta uraltaan. Hänen tulonsa oli lisännyt Stewartin vihaa itseään
kohtaan. Madeline oli vaarassa epäonnistua hänen auttamisessaan. Hän
tunsi voimattomuuden tunnetta, joka kohosi miltei tuskaksi. Tilanne sai
murhenäytelmän kirpeyttä. Hän oli ryhtynyt kääntämään villin cowboyn
kohtalon kulkua, hän näki tämän elämän nopean tuhlauksen, hänen
sielunsa kadotuksen. Herkkä tietoisuus muutoksesta hänessä itsessään
oli sen uskon alkuna, jota hän oli kunnioittanut Stillwellissä. Ja
yht'äkkiä hänestä tuli vain nainen, urhoollinen, suloinen ja
kesyttämätön.

"Stewart, katsokaa minuun", sanoi hän.

Toinen värisi. Madeline lähestyi ja pani kätensä hänen olkapäälleen. Se
näytti vaipuvan kevyestä kosketuksesta.

"Katsokaa minuun", toisti Madeline.

Mutta Stewart ei voinut nostaa päätään. Hän oli murtunut. Hän ei
uskaltanut näyttää paisuneita kasvojaan. Hänen raju, kouristuksen
tapainen asentonsa ilmaisi enemmän kuin mitä hänen piirteensä olisivat
näyttäneet. Ne toivat ilmi ylpeän ja intohimoisen miehen kiduttavan
häpeän, miehen, joka oli joutunut alennustilassaan sen naisen
tarkastettavaksi, jonka kuvan hän oli uskaltanut kätkeä sydämeensä. Ne
toivat ilmi hänen rakkautensa.

"Kuulkaa sitten", jatkoi Madeline, ja hänen äänensä oli epävarma.
"Kuulkaa minua, Stewart. Suurimmat miehet ovat ne, jotka ovat vajonneet
syvimmälle liejuun, tehneet syntiä eniten, kärsineet eniten ja sitten
taistelleet pahaa luontoaan vastaan sekä voittaneet. Luulen että voitte
pudistaa päältänne tuon epätoivoisen mielialan ja olla mies."

"Ei!" huusi Stewart.

"Kuulkaa minua vielä. Minulla on jonkinlainen tieto siitä, että olette
Stillwellin arvoinen. Tahdotteko tulla takaisin kanssamme -- hänen
takiaan?"

"En. On liian myöhäistä, sanon sen teille."

"Stewart, parasta ihmiselämässä on usko ihmisluontoon. Minä uskon
teihin. Minä ajattelen että olette sen arvoinen."

"Te olette vain ystävällinen ja hyvä saneessanne siten. Te ette voi
tarkoittaa sitä."

"Tarkoitan sitä kaikesta sydämestäni", vastasi Madeline. Ja äkkiä hänen
ruumiiseensa tulvi rikas lämpö kun hän näki ensimmäisen merkin toisen
pehmenemisestä. "Tuletteko takaisin -- ellette itsenne takia tai
Stillwellin -- niin minun?"

"Mitä olen minä sellaiselle naiselle kuin te?"

"Ahdingossa oleva mies, Stewart. Mutta minä olen tullut auttamaan
teitä, näyttämään uskoani teihin."

"Jos minä uskoisin, että voisin koettaa", sanoi mies.

"Kuulkaa", alkoi Madeline kiirehtien. "Minun sanani pitää. Antakaa sen
todistaa uskoani teihin. Katsokaa minuun ja sanokaa että tulette."

Stewart kohotti mahtavan vartalonsa kuin koettaen pudistaa päältään
jättiläistaakkaa. Sitten hän kääntyi hitaasti Madelineen päin. Hänen
kasvonsa olivat tahraiset ja kauheat, mutta silmissä oli kaunis valo.

"Minä tulen", kuiskasi hän käheästi. "Antakaa minulle muutama päivä
kohotakseni tästä tilasta. Ja sitten minä tulen."




Uusi päällysmies


Viikon lopulla Stillwell ilmoitti Madelinelle, että Stewart oli
saapunut karjatalolle ja asettunut asumaan Nelsin kanssa.

"Gene on sairas. Hän näyttää huonolta", sanoi vanha karjanhoitaja. "Hän
on niin heikko ja vapiseva, ettei voi nostaa kuppiakaan. Nels sanoo,
että Gene on saanut taudinkohtauksen. 'Tilkka viinaa saisi hänet
kuntoon. Mutta Nels ei saa häntä juomaan tippaakaan ja hänen on varkain
pantava väkevää kahviin. No, luulen että saamme Genen ennalleen. Hän on
unohtanut koko joukon. Minä aioin kertoa hänelle, mitä hän teki minulle
Rodeossa. Mutta minä tiedän, että jos hän uskoisi sen, olisi hän
sairaampi kuin onkaan. Gene on joko menettämäisillään järkensä tai on
saanut siihen jotakin ihmeellistä."

Tästä lähtien Stillwell, joka ilmeisesti huomasi Madelinen
myötätuntoisimmaksi kuulijakseen, huojensi joka päivä mieltään.

Stewart oli todella sairas. Kävi välttämättömäksi lähettää hakemaan
lääkäriä. Sitten Stewart alkoi hitaasti parantua ja pian saattoi nousta
ylös ja kuljeskella ympäri. Stillwell sanoi, että cowboylta puuttui
harrastusta ja että hän näytti olevan murtunut mies. Tätä lausuntoa
vanha karjanhoitaja kuitenkin lievensi, kun Stewart yhä parantui.
Edelleen oli hyvänä ennemerkkinä Stewartin edistymisestä se, että
cowboyt taas omaksuivat suhteissaan häneen ne kiusoittelevat tavat,
jotka olivat olleet heillä ennen hänen sairauttaan. Cowboy oli tosiaan
pahalla tuulella, kun hän ei voinut purkaa omaa mieltään jotakuta tai
jotakin vastaan.

"No, pojat ovat totisesti Genen kiusana", sanoi Stillwell hymyillen
leveästi. "Pilkkaavat häntä koko ajan siitä, miten hän istuu pitkin ja
seisoskelee pitkin ja kuljeskelee pitkin päästäkseen katsahtamaan
teihin, neiti Majesty. Tosin pojat ovat pahassa pinteessä sievän
pomonsa takia, mutta heistä ei kukaan vedä vertoja Genelle. Hänen
laitansa on niin huonosti, neiti Majesty, ettei hän todellakaan tiedä,
että muut pistelevät häntä. No, Gene on aina ollut veitikka, jota on
voinut pistellä. Ja hän vain nauraa sekä antaa takaisin samalla
mitalla. Mutta hän ei ole milloinkaan ollut kuuro, ja on ollut määrätty
raja, jonka yli kukaan ei uskaltanut mennä. Nyt hän pitää hyvänään joka
sanan ja hymyilee uneksivasti ja vain katselemistaan katselee. No, hän
rupeaa väsyttämään minua. Hän ei voi milloinkaan hallita tuota
cowboy-joukkoa, ellei hän herää pian."

Madeline ei ollut huomaamatta Stewartin omituista käytöstä. Hän ei
mennyt milloinkaan tavallisille kävely- ja ratsastusmatkoilleen
näkemättä cowboyta jossakin etäällä. Hän oli tietoinen siitä, että
cowboy piti häntä silmällä ja varoi kohtaamasta häntä. Kun hän istui
kuistilla iltapäivällä tai auringon laskiessa, saattoi Stewartin
erottaa aina jossakin lähellä. Mies vetelehti huoletonna auringossa,
laiskotteli majansa kuistilla, istui veistelemässä, ja Madelinesta
näytti että cowboy piti silmällä häntä. Kerran tehdessään kierrostaan
puutarhurinsa kanssa hän kohtasi Stewartin ja tervehti häntä
ystävällisesti. Tämä puhui vähän, mutta ei ollut hämillään. Hän ei
tuntenut miehen kasvoissa yhtään piirrettä, jonka hän olisi muistanut.
Tämä oli nyt kalpea, laihtunut ja menehtynyt. Silmissä oli varjo, jonka
läpi loisti vieno, hillitty valo. Hän sanoi Stewartille toivovansa,
että tämä olisi pian jälleen satulassa, ja meni sitten matkoihinsa.

Madeline ei voinut olla näkemättä, että Stewart rakasti häntä. Hän
koetti ajatella tätä yhtenä niistä monista, joiden hän ilokseen tiesi
pitävän itsestään. Mutta hän ei voinut saada ajatuksiaan sopimaan
siihen järjestykseen, jonka hänen järkensä määräsi. Ajatus Stewartista
erosi ajatuksesta, joka hänellä oli muista cowboysta. Kun hän huomasi
tämän, tunsi hän hämmästystä ja mielipahaa. Sitten hän tutkisteli
itseään ja päätteli, ettei tämmöinen ollut tapahtunut siksi että
Stewart erosi niin paljon tovereistaan, vaan siksi että olosuhteet
tekivät hänet muita huomattavammaksi. Madeline muisti kohtauksensa
hänen kanssaan sinä yönä, jolloin Stewart oli koettanut pakottaa häntä
naimisiin kanssaan. Se ei unohtunut. Hän muisteli, milloin Stewartia
seuraavan kerran mainittiin, ja huomasi, että se oli ollut erikoisen
muistettava tapaus. Mies ja hänen tekonsa näyttivät riippuvan
tapauksista. Ja lopuksi oli se, että Stewart oli melkein perikatoon
joutunut, melkein hukassa ja että hän oli pelastanut miehen. Tämä yksin
riitti selittämään, miksi hän ajatteli cowboysta eri lailla. Hän oli
tullut ystäväksi muiden cowboyden kanssa ja nostanut heitä -- hän oli
pelastanut Stewartin elämän. Varmastikin oli mies ollut lurjus, mutta
nainen ei voinut pelastaa lurjuksenkaan elämää muistamatta tapausta
ilolla. Vihdoin päätti Madeline, että hänen mielenkiintonsa Stewartiin
oli luonnollinen ja että hänen syvempi tunteensa oli sääli. Ehkä
mielenkiinto oli saatu pakottamalla hänestä esiin -- joka tapauksessa
hän osoitti sääliä kuten hän osoitti kaikkea muutakin.

Stewart saavutti jälleen voimansa, vaikkakaan ei kyllin ajoissa
ratsastaakseen mukana kevään karjan tarkastuksessa. Stillwell pohti
Madelinen kanssa, sopiko cowboyta tehdä päällysmieheksi.

"No, Gene näyttää toipuvan", sanoi Stillwell. "Mutta hän ei ole entinen
itsensä. Minulla on parempi käsitys hänestä tässä suhteessa. Mutta
missä on hänen tavallinen minänsä? Pojat kohtelisivat kaikki häntä
röyhkeästi. Ehkä minun olisi paras odottaa kauemmin. Oli miten tahansa,
elleivät nuo Don Carlosin vaquerot pysy alallaan, lähetän minä Genen
sinne. Se saa hänet hereille."

Muutamia päiviä myöhemmin tuli Stillwell Madelinen luo hieroen
tyytyväisenä suuria käsiään ja kasvoillaan irvistys.

"Neiti Majesty, luulen sanoneeni ennenkin, että asiat ovat omituisesti!
Mutta nyt on Gene Stewart ottanut ja tehnyt sen! Kuulkaa minua!
Sekaveriset ovat ruvenneet menestymään. He kasvavat kuin rikkaruoho. Ja
he ovat saaneet uuden padren -- vanhan pikku veitikan El Cajonista,
padre Marcosin. No, se oli kaikki hyvin, ajattelivat pojat. Paitsi
Gene. Hän tuli mustemmaksi kuin ukkonen ja mylvi kuin härkä. Olin
tosiaan iloinen nähdessäni, että hän saattoi tulla jälleen hulluksi.
Sitten Gene meni rinnettä alas kirkkoa kohti. Nels ja minä seurasimme
ajatellen, että paha taudinpuuska tai jokin muu oli saanut hänet
valtaansa. No, me juoksimme päin häntä, kun hän tuli kirkosta. Emme ole
milloinkaan eläessämme olleet niin typerryksissä. Gene oli kylläkin
pyörällä päästään -- hän oli varmasti saanut taudinpuuskan. Mutta hänen
tautinsa laatu se meidät lamautti. Hän juoksi viivana ohitsemme ja me
seurasimme. Emme voineet saada häntä kiinni. Me kuulimme hänen nauravan
-- omituisinta naurua mitä ikinä olen kuullut! Olisi voinut ajatella,
että miehestä oli tehty kuningas. No, kun tulimme hänen majalleen, oli
hän mennyt. Hän ei tullut takaisin koko päivänä eikä koko yönä.

"No, tänä aamuna minä menin Nelsin majalle. Jotkut toverit olivat
siellä. Sitten tuli Gene pöyhkeillen kulman ympäri, mahtavana kuin itse
elämä. Hän ei ollut sama Gene. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen
silmänsä paloivat kuin tuli. Hänellä oli vanha pilkallinen hymy ja
lisäksi jotakin, jota en voinut ymmärtää. Frankie Slade nousi ja
huomautti jotakin -- ei sen pahempaa kuin mitä hän oli tehnyt monta
päivää -- ja Gene sysäisi hänet tuolistaan, survoi häntä, piteli häntä
aivan surkeilematta. Frankie ei ollut niin paljon loukkaantunut kuin
kummastuksissaan. 'Gene', sanoi hän, 'mikä hitto sinuun meni?' Ja Gene
sanoi tavallaan lempeästi: 'Frankie, sinä voit olla kelpo toveri, kun
olet yksinäsi, mutta sinun puheesi on herrasmiehelle loukkaavaa.'

"Tämän jälkeen kaikki se, mitä puhuttiin Genelle, sanottiin
miellyttävästi hymyillen. Nyt, neiti Majesty, minä en kykene sanomaan,
mikä on aiheuttanut Genen äkillisen muutoksen. Aluksi ajattelin, että
padre Marcos oli kääntänyt hänet. Mutta luulen että Gene Stewart on
vain tullut takaisin -- vanha Gene Stewart ja joku lisäksi. Siinä
kaikki, mistä minä välitän."

Madelinekaan ei voinut sanoa, mistä Gene Stewartin hulluttelu johtui.
Madeline otaksui, että cowboylle oli jokseenkin epätavallista kääntyä
uskonnolliseksi. Joka tapauksessa Madeline halusi nähdä cowboyn ja
tehdä omat johtopäätöksensä.

Lähes kahteen viikkoon ei ilmestynyt tilaisuutta. Stewart oli ryhtynyt
päällysmiestoimeensa ja hänen toimeliaisuutensa oli loppumaton. Hän oli
poissa enimmän ajan retkeillen Meksikon rajalla päin. Kun hän palasi,
lähetti Stillwell hakemaan häntä.

Tämä tapahtui myöhään iltapäivällä huhtikuun puolivälissä. Alfred ja
Florence olivat Madelinen kanssa kuistilla. He näkivät cowboyn jättävän
hevosensa eräälle meksikolaispojalle karja-aitauksen vieressä ja
tulevan sitten väsynein askelin taloon lyöden tomua käsineistään.
Harmaa hiekka varisi pieninä virtoina hänen sombrerostaan, kun hän
nosti sitä ja kumarsi naisille.

Madeline näki miehen, jonka hän muisti, mutta ulkonäkö oli
toisenlainen. Hänen ihonsa oli ruskea, hänen silmänsä olivat
läpitunkevat, tummat ja vakavat. Hän kulki pystyssä; hän näytti
kiintyneen johonkin tehtävään eikä hänen käyttäytymistavassaan ollut
merkkiäkään hämmennyksestä.

"No, Gene, olenpa iloinen nähdessäni sinut", puhui Stillwell.
"Mistäpäin tulet?"

"Guadalupe Canonista", vastasi cowboy, Stillwell vihelsi.

"Sieltä asti! Et kai tarkoita, että kuljit hevosten jälkiä niin kauas?"

"Koko matkan Don Carlosin karjatalolta Meksikon rajan poikki. Minä otin
Nick Steelen mukaani. Nick on paras polunlöytäjä koko joukossa. Polku
vei pitkin kunnaiden reunustamia laaksoja. Ensin ajattelimme, että
olipa kuka tahansa tehnyt sen, oli hän vettä hakemassa. Mutta he
kulkivat kahden karjatalon ohi ottamatta vettä. Seatonin lietteellä he
kaivoivat maata etsien vettä. Siellä he kohtasivat kuormastosaattueen
aaseja, jotka tulivat alas vuoristopolkua. Aasit olivat raskaasti
kuormitettuja. Hevosten ja aasien jälkiä tavattiin etelään Seatonista
vanhalle Kalifornian siirtolaistielle asti. Me kuljimme tietä Guadalupe
Canonin kautta ja rajan poikki. Takaisin tullessamme pysähdyimme
Teurastajan karjatalolle, missä Yhdysvaltain ratsuväki majailee. Siellä
tapasimme Peloncillon metsänhoitoalueelta tulleita salolaisia. Jos nämä
toverit tiesivät jotakin, pitivät he sen omina tietoinaan. Siten me
pääsimme kotipolulle."

"No luullakseni tiedät tarpeeksi?" kysyi Stillwell hitaasti.

"Luulen niin", vastasi Stewart.

"Anna kuulua sitten", sanoi Stillwell tylysti. "Neiti Hammondia ei voi
pitää kauempaa epätietoisuudessa. Ilmoita tietosi hänelle."

Cowboy siirsi tumman katseensa Madelineen. Hän oli kylmä ja hidas.

"Me menetämme hiukan karjaa avoimella laitumella. Vaquerot ajavat
elukoita yöllä. Jotkut näistä eläimistä on ajettu laakson poikki,
toiset kunnaille. Mikäli olen voinut saada selville, ei karjaa ole
ollenkaan ajettu etelään. Siksi tämä ryösteleminen on vain temppu
cowboyden peijaamiseksi. Don Carlos on meksikolainen kumouksellinen.
Hän sijoitti karjatalonsa tänne joitakin vuosia sitten ja oli
hoitavinaan karjaa. Koko sen ajan on hän kuljettanut salaa aseita ja
ammuksia rajan yli. Hän oli Maderon puolella Diazia vastaan. Nyt hän on
Maderoa vastaan, koska hän ja kaikki kapinalliset ovat sitä mieltä,
ettei Madero ole pitänyt lupauksiaan. Tulee toinen vallankumous. Ja
kaikki aseet menevät Valloista rajan yli. Aasit, joista kerroin, oli
lastattu kieltotavaralla."

"Se on Yhdysvaltain ratsuväen asia. Sehän retkeilee rajalla vartiossa",
sanoi Alfred.

"He eivät voi pysäyttää aseitten salakuljetusta, ei ainakaan tuolla
villillä kulmalla", vastasi Stewart.

"Mikä on minun -- minun velvollisuuteni? Mitä sillä on tekemistä minun
kanssani?" kysyi Madeline hämmentyneenä.

"No, neiti Majesty, luulen, ettei sillä ole mitään tekemistä teidän
kanssanne", puuttui puheeseen Stillwell. "Tämä on minun asiani ja
Stewartin. Mutta minä vain halusin että tietäisitte. Minun määräysteni
seuraamisesta saattaisi olla ikävyyksiä."

"Teidän määräystenne?"

"Minä haluan lähettää Stewartin karkottamaan Don Carlosin ja hänen
vaqueronsa pois karjatalolta. Heidän on mentävä. Don Carlos rikkoo
Yhdysvaltain lakia ja hän tekee sen meidän maatilallamme sekä meidän
hevosillamme. Onko minulla teidän lupanne, neiti Hammond."

"Kyllä, varmasti. Te tiedätte mitä on tehtävä. Alfred, mitä luulet
olevan parasta tehdä?"

"Se tuottaa ikävyyksiä, mutta se on tehtävä", vastasi Alfred. "Sinulle
tulee tänne koko joukko Idän ystäviä ensi kuussa. Me tarvitsemme maamme
itse silloin. Mutta, Stillwell, jos sinä ajat ne vaquerot pois, eivätkö
he rupea oleilemaan pitkin kunnaita? Sanonpa, että he ovat huonoa
joukkiota."

Stillwell ei ollut levollinen. Hän asteli kuistilla ja rypyt
varjostivat hänen otsaansa.

"Gene, luulen että sinä olet ajatellut tätä sekarotuisten juttua
paremmin kuin minä", sanoi Stillwell. "No mitä sanot?"

"Hänet on ajettava pois", vastasi Stewart rauhallisesti. "Don on hyvin
viekas, mutta hänen vaqueronsa ovat huonoja näyttelijöitä. Niin juuri
asia on. Nels sanoi muutamana päivänä minulle: 'Gene, minä en ole
tarttunut pyssyyni moneen vuoteen ennen kuin aivan äskettäin, ja
minusta tuntuu se asia hyvältä, kun kohtaan jonkun noista omituisista
sekarotuisista.' Huomaathan, Stillwell, että Don Carlosin vaquerot
tulevat ja menevät koko ajan. Ne ovat sissijoukkoja, siinä kaikki. Ja
ne tulevat yhä pahemmiksi. Äskettäin on useita kertoja ammuskeltu.
White-niminen karjanhoitaja, joka asuu laaksossa, haavoittui pahasti.
On vain ajan kysymys, milloin jokin seikka saa täällä pojat liikkeelle.
Stillwell, sinähän tunnet Nelsin, Montyn ja Nickin."

"Varmasti tunnen heidät. Ja kuitenkin jätät mainitsematta erään aivan
erikoisen cowboyn minun joukkueessani", sanoi Stillwell kuivasti
naurahtaen ja katsahtaen Stewartiin.

Madeline arvasi ajatuksen ja hieno väristys kulki hänen ylitseen ikään
kuin kylmä tuuli olisi puhaltanut kukkuloilta.

"Stewart, minä näen, että teillä on ase", sanoi hän osoittaen mustaa
pistoolin perää, joka pisti esiin kotelosta.

"Kyllä, armollinen neiti."

"Miksi pidätte sitä?"

"No", sanoi toinen, "se ei ole sievä ase -- ja se on raskas."

Madeline ymmärsi tehdä päätelmänsä. Ase ei ollut koristuksena.
Stillwellin terävä, vakava, tumma katse aiheutti hänessä epämääräistä
rauhattomuutta. Se, mikä kerran oli näyttänyt tässä cowboyssa viileältä
ja rohkealta, oli nyt kylmää, voimakasta ja salaperäistä. Hän vaistosi
ja näki miehen luonteessa piilevän teräksisen ponnen. Koska hän oli
miehen työnantaja, oli hänellä oikeus vaatia, ettei Stewart tekisi
sitä, minkä tämä niin puistattavan varmana olisi valmis tekemään. Mutta
Madeline ei voinut vaatia. Hän tunsi itsensä omituisen nuoreksi ja
heikoksi, ja viisi kuukautta Lännen elämää tuntui siltä kuin niitä ei
olisi koskaan ollutkaan. Nyt oli hänen selvitettävänään kysymys, joka
koski ihmiselämää. Ja se arvo, jonka hän antoi ihmiselämälle ja sen
merkitykselle, oli kaukana hänen cowboynsa ajatuksista. Omituinen aate
juolahti hänen mieleensä. Antoiko hän liian paljon arvoa kaikelle
ihmiselämälle? Hän hääti sellaisen ajatuksen ihmeissään ja miltei
kauhistuneena. Ja sitten hänen välitön havaintonsa sanoi, että hänellä
oli paljon suurempi voima saada nämä alkuperäiset miehet liikkeelle
muutenkin kuin ankarilla ohjeilla.

"Stewart, en ymmärrä täydelleen viittaustanne siitä, mitä Nels ja hänen
toverinsa saattavat tehdä. Olkaa suora minua kohtaan. Tarkoitatteko
että Nels ampuisi pienen ärsytyksen sattuessa?"

"Neiti Hammond, ampuminen on ainoa keino hänen kohdatessaan Don
Carlosin vaquerot. On ihmeteltävää, miten Nels on sietänyt heitä, kun
ottaa huomioon ne meksikolaiset, jotka hän on jo tappanut."

"Jo tappanut! Stewart -- ettehän tarkoita täyttä totta?" huudahti
Madeline kauhistuneena.

"Tarkoitan. Nels on kokenut kovaa elämää Arizonan rajalla. Hän pitää
rauhasta yhtä paljon kuin joku muukin. Mutta jotkut rauhan vuodet eivät
muuta sitä, miksi aikaisemmat ajat ovat tehneet hänet. Mitä tulee Nick
Steeleen ja Montyyn, he ovat pahoja miehiä ja hakevat selkkauksia."

"Miten on itsenne laita, Stewart?" kysyi Madeline uteliaana.

Stewart ei vastannut. Hän katseli Madelinea kunnioittavan vaiteliaana.
Oliko cowboyn silmissä pieni pilkallinen välähdys vai oliko kaikki vain
hänen mielikuvitustaan? Joka tapauksessa olivat cowboyn kasvot kovat
kuin piikivi.

"Stewart, minä olen ruvennut rakastamaan karjataloani", sanoi Madeline
hitaasti. "Ja minä olen huolestunut cowboystani. Olisi kauheata, jos he
tappaisivat jonkun, etenkin jos samalla joku heistä saisi surmansa."

"Neiti Hammond, te olette muuttanut täällä oloja melkoisesti, mutta te
ette voi muuttaa näitä miehiä. Kaikki, mikä tarvitaan heidän liikkeelle
saamisekseen, on ympäristön rauhattomuus. Me olemme taistelulinjalla,
siinä kaikki. Ja pojat rupeavat olemaan kuohuksissaan."

"No hyvä, minun täytyy mukautua välttämättömään. Olen kohtaamassa
rajuja aikoja. Mutta Stewart, mikä tahansa olittekin ennen te olette
muuttunut." Hän hymyili cowboylle. "Stillwell on niin usein viitannut
teihin, hänen mielestään viimeiseen hänen lajinsa cowboyhin. Minulla on
vain hämärä käsitys siitä, miten villiä elämää olette viettänyt. Ehkä
teille sopii olla sellaisten karkeiden miesten johtajana. Minä en osaa
arvostella, mitä johtajan pitäisi tehdä tässä ratkaisussa. Cowboyni
antautuvat vaaraan minun palveluksessani. Omaisuuteni ei ole turvassa,
ehkä henkenikin saattaa joutua vaaraan. Haluan luottaa teihin, koska
Stillwell uskoo ja minä myöskin, että te olette mies tällä paikalla.
Minä en anna teille mitään määräyksiä. Mutta onko liikaa pyytää, että
olisitte sellainen cowboy kuin minä haluan?"

"Neiti Hammond, millainen cowboy se on?" kysyi hän.

"Minä -- minä en tiedä tarkalleen. Se on sellainen, jollaisen tunnen
teidän _voivan_ olla. Mutta tässä pulmassa minä haluan, että tekojanne
ohjaisi järki eikä intohimo. Haluan välttää kaikkea väkivaltaisuutta.
Ja kun vieraani tulevat, haluan saada tunteen, että he ovat turvassa.
Enkö voi kokonaan luottaa teihin, Stewart? Uskoa siihen, että ohjaatte
näitä meluavia cowboyta, suojelette minun sekä Alfredin omaisuutta ja
pidätte huolta meistä -- minusta, kunnes vallankumous on lopussa?
Voinko luottaa teihin niin paljon?"

"Toivon siten, neiti Hammond", vastasi Stewart. Hän odotti hetken ja
sitten hän kumarsi ja kääntyi polkua alas pitkien kannusten helistessä.

"No no", huudahti Stillwell. "Eipä ollut pieni tehtävä, minkä annoitte
hänelle, neiti Majesty."

"Se oli naisen viekkautta, Stillwell", sanoi Alfred. "Sisareni oli
tavallisesti taitava saamaan oman tahtonsa perille, kun olimme lapsia.
Vain hymyily tai pari, muutamia suloisia sanoja, ja hän sai mitä
halusi."

"Al, millaisen arvostelun sinä annatkaan minusta!" vastusteli Madeline.
"Olin syvästi vakavissani puhuessani Stewartin kanssa. Minä luotan
häneen, vaikka en voi ymmärtää miksi. Hän näyttää raudalta ja
teräkseltä. Pelkäsin selkkauksia vaquerojen kanssa. Sinä ja Stillwell
olette saaneet minut pitämään Stewartia korvaamattomana. Ajattelin
parhaaksi tunnustaa täydellisen avuttomuuteni ja kääntyä hänen
puoleensa apua saadakseni."

"Mikä tahansa vaikuttikin sinuun, oli se valtioviisauden ilmaus",
vastasi hänen veljensä. "Stewartissa on hyvää ainesta. Hän oli aivan
hukassa. No, hän on suorittanut taistelun ja näyttää siltä, kuin hän
voittaisi. Kun uskoi häneen, antoi hänelle vastuunalaisuutta ja luotti
häneen, oli se varmin tapa vahvistaa hänen itseluottamustaan. Sitten
tuo pieni tunteen kosketus, että hän olisi sinunlaisesi cowboy ja
suojelisi sinua -- no, ellei Gene Stewartista kehity ritaria, niin
sanonpa, etten tunne cowboyeja. Mutta muista, Majesty, että hänessä on
tiikeriä ja salamaa, äläkä luule, että hän on pettänyt sinut, jos hän
joutuu taisteluun."

Varhain seuraavana aamuna lähti Stewart cowboyjoukon kanssa Don
Carlosin karjatalolle. Kun päivä kului eikä hänestä tullut mitään
tietoa, näytti Stillwell tulevan levollisemmaksi. Ja yön tullessa hän
sanoi Madelinelle, ettei ollut mitään syytä huoleen.

"No, vaikka se on totisesti omituista", jatkoi hän, "olen vaivannut
itseäni hyvin paljon sillä, miten saisimme Don Carlosin karkotetuksi.
Mutta Genellä on oma tapansa suorittaa asioita."

Seuraavana päivänä Stillwell ja Alfred päättivät ratsastaa Don Carlosin
maatilalle ottaen Madelinen ja Florencen mukaansa sekä sitten
tulomatkalla pysähtyä Alfredin karjatalolle. He lähtivät matkaan
viileässä aamunsarastuksessa ja kolmen tunnin ratsastuksen jälkeen, kun
aurinko alkoi tulla kirkkaaksi, tulivat he mesquitelehtoon, joka
ympäröi karja-aitauksia ja latoja sekä muutamia matalia rakennuksia.
Taloon päästiin laajan pihan kautta, joka oli paljas, kivinen ja
kovaksi tallattu. Pitkän kuistin edustalla oli hevosenvaljaita ja
juottokaukalolta. Useita tomuisia ja väsyneitä hevosia seisoi pää
roikkuen ja ohjakset alhaalla. Kosteat kyljet todistivat matkan juuri
päättyneen.

"No mikä hiton onni, Al! Ellei tuossa ole Pat Hawen hevonen, syön minä
sen", huudahti Stillwell.

"Mitä Pat haluaa täältä?" murisi Alfred.

Ei ketään ollut näkyvissä, mutta Madeline kuuli kovia ääniä. Stillwell
astui alas hevosen selästä ja astuskeli mahtavasti ovelle. Alfred
hyppäsi hevoseltaan, auttoi Florencea ja Madelinea alas, pyysi heitä
odottamaan kuistilla ja seurasi Stillwelliä.

"Minä vihaan näitä sekarotuisten paikkoja", sanoi Florence irvistäen.
"Ne ovat salaperäisiä ja värisyttäviä. Tarkkaahan nytkin! Tuolla nousee
mustaihoisia, helmisilmäisiä, kevytkenkäisiä sekarotuisia suoraan
maasta! Joka ovelle, ikkunaan ja loukkoon tulee rumat kasvot."

"Talo muistuttaa suurta latoa. En pidä kovinkaan suuressa arvossa tätä
taloa. Florence, eikö Don Carlosin musta hevonen ole tuolla
aitauksessa?"

"Varmasti. Sitten on Don vielä täällä. Toivon, ettemme olisi
kiirehtineet niin kovasti tuloamme. Noin, tuo ei kuulosta
rohkaisevalta."

Käytävästä kuului kannusten kilinää, saappaiden astuntaa ja miesten
kovia ääniä. Madeline huomasi Alfredin nopean äänensävyn. "Me lähdemme
sitten takaisin kotiin", sanoi veli. Vastaus oli: "Ei!" Madeline tunsi
Stewartin äänen, ja hän suoristui nopeasti. "En halua tavata heitä
täällä", jatkoi Alfred. "Ulkona tai sisällä, heidän on oltava mukana!"
vastasi Stewart terävästi.

"Kuulehan Al", kaikui Stillwellin ääni. "Nyt kun olemme tulleet tänne
tyttöjen kanssa, sinä annat Stewartin toimia."

Sitten asteli joukko miehiä sikin sokin kuistille. Stewart oli johdossa
synkkäotsaisena ja uhkaavana. Nels pysytteli aivan hänen likellään ja
Madelinen nopea katse näki, että Nelsissä oli tapahtunut jokin muutos.
Irvistelevä, loistavasilmäinen Don Carlos tuli toimien ulos laihan ja
teräväpiirteisen miehen sivulla, jolla oli hopeinen kilpi. Tämä oli
epäilemättä Pat Hawe. Taustalla Stillwellin ja Alfredin takana oli Nick
Steele.

"Neiti Hammond, olen pahoillani että tulitte", sanoi Stewart muitta
mutkitta. "Me olemme täällä aika liemessä. Olen vaatinut, että te ja
Flo olisitte lähellä meitä. Minä selitän asian myöhemmin. Ellette voi
tukkia korvianne, älkää välittäkö raa'asta puheesta." Hän kääntyi
takanaan olevien miesten puoleen: "Nick, ota Booly, mene takaisin
Montyn ja poikien luo. Tuokaa ulos nuo tavarat! Kaikki tyynni. Kiiruhda
nyt!"

Stillwell ja Alfred erosivat joukosta asettuakseen Madelinen ja
Florencen eteen. Pat Hawe nojasi ovenpieltä vasten ja vilkaisi
röyhkeästi Madelineen ja sitten Florenceen. Don Carlos tunkeutui
eteenpäin. Miehellä oli tiukat samettihousut, niissä syvä laskos
ulkosaumassa, joka oli koristettu hopeanapeilla. Hänen vyötäisillään
oli kangasvyö sekä nahkavyö ripsutettuine pistoolikoteloineen, josta
pisti esiin helmikoristeinen ase. Hänen tummilla kasvoillaan oli pinnan
alla lankoja muistuttavia tummia viivoja. Hänen pienet silmänsä olivat
ulkonevat ja kimaltelevat. Madelinesta hänen kasvonsa näyttivät
rohkealta, somalta naamiolta, jonka läpi silmät ilmaisivat miehen
huonon luonteen.

Hän kumarsi syvään ja huolellisesti. Hänen hymynsä paljasti loistavat
hampaat ja tehosti hänen silmiensä loistoa. Hän levitti kätensä
hitaasti ja anteeksipyytäen.

"Señoritas, pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän. "Don Carlosin
ystävällinen vieraanvaraisuus on mennyt hänen talonsa mukana."

Stewart astui eteenpäin ja huusi työntäen Don Carlosin sivulle:

"Väistykää syrjään siitä!"

Miesjoukko peräytyi raskaiden saappaiden töminää. Cowboyta näkyi
horjuvan ulos käytävästä mukanaan pitkiä laatikoita. Nämä he asettivat
vieri viereen kuistin lattialle.

"Nyt, Hawe, me jatkamme asiaamme", sanoi Stewart. "Sinä näet nämä
laatikot, eikö niin?"

"Luulen näkeväni hyvän joukon tavaraa täällä ympärilläni", vastasi Hawe
tarkoittavasti.

"No aiotko avata nämä laatikot, kun minä käsken?"

"En", sanoi Hawe. "Minun asemassani ei sovi koskea tavaraan, joka on
tullut pikatavarana ja joka on katsottu tavalliseksi tavaraksi."

"Sinä sanot itseäsi sheriffiksi!" huudahti Stewart halveksivasti.

"Ehkä saat pian kuulla sen", vastasi Hawe yrmeästi.

"Minä avaan ne. Tänne yksi pojista, lyökää pois näiden laatikoiden
päät", määräsi Stewart. "Ei, et sinä, Monty. Sinä käytät silmiäsi.
Booly käytelköön kirvestä. Joutukaa nyt!"

Monty Price oli hypähtänyt joukosta keskelle kuistia. Tapa, jolla hän
väisti Boolya ja katseli vaqueroja, ei ollut ystävällisyyden tai
luottamuksen merkki.

"Stewart, sinä olet vietävän väärässä murtaessasi laatikot auki. Se on
lainvastaista", väitti Hawe koettaen tulla väliin.

Stewart tyrkkäsi hänet takaisin. Sitten Don Carlos, jota laatikoitten
ilmestyminen oli tyrmistänyt, tuli toimeliaaksi puheessaan ja
liikkeissään. Stewart tyrkkäsi hänetkin pois. Meksikolaisen kiihtymys
kasvoi. Hän viittilöi rajusti, hän huudahteli kimeästi espanjaksi. Kun
kannet kuitenkin väännettiin auki ja täytteet reväistiin auki, muuttui
hän jäykäksi ja hiljaiseksi. Madeline kurottautui pystyyn Stillwellin
takana ja näki, että laatikot olivat täynnä aseita ja ammuksia.

"Sillä tavoin, Hawe! Mitä sanoinkaan sinulle?" kysyi Stewart. "Minä
tulin tänne ottamaan huostaani tämän karjatalon. Löysin nämä laatikot
kätkettynä käyttämättömään huoneeseen. Minä epäilin, mitä ne olivat.
Salakuljetustavaraa!"

"No, otaksutaan, että ne ovat! En huomaa mitään aihetta sellaiseen
tulimmaiseen hoppuun, mikä sinulla on. Stewart, luulen että uusi
hommasi on mennyt päähäsi ja että haluat näytellä suurta ennen
pitkää..."

"Hawe, jätä sikseen tuollaiset puheet", keskeytti Stewart. "Sinä olet
kerran ennenkin käynyt liian rohkeaksi suustasi! No, nyt minun
otaksutaan neuvottelevan lainpalvelijan kanssa. Tahdotko ottaa
huostaasi nämä salakuljetustavarat?"

"Kuulehan, sinä teeskentelet yhä suurta ja mahtavaa", vastasi Hawe.
"Mihin sinä tähtäät?"

Stewart mutisi kirouksen. Hän astui nopeita harppauksia kuistin poikki
ja ojensi kätensä Stillwelliä kohti kuin ilmaistakseen järjellisen
ratkaisun toivottomuuden. Hän katsoi Madelineen silmäyksellä, joka
ilmaisi hänen pahoittelunsa siitä, ettei voinut ohjata tilannetta tytön
mieliksi. Kun hän pyörähti ympäri, tuli hän kasvot vastatusten Nelsin
kanssa, joka oli pujahtanut joukosta esiin.

Madeline luki vakavan ajatuksen silmien teräksensinisestä
leimahduksesta. Pieni kädenliike sai Monty Pricen tulemaan hypäten
esiin. Sitten Nels ja Monty asettuivat vierekkäin Stewartin taakse. Se
oli harkittu teko Madelinenkin mielestä, niin kauhistava, ettei siitä
voinut erehtyä. Pat Hawen kasvot saivat ruman ilmeen, hänen silmissään
oli punertava välke. Don Carlosin kalpeat kasvot ja äärimmäinen
hermostuneisuus näkyivät selvästi. Cowboyt väistyivät vaquerojen luota,
samoin pronssinväriset parrakkaat ratsumiehet, jotka ilmeisesti olivat
Hawen apulaisia.

"Minä tähtään tähän", sanoi Stewart hitaasti ja purevasti. "Tässä on
sotakieltotavaraa! Hawe, ymmärrätkö sen? Aseita ja ammuksia
kapinallisille rajan toiselle puolen! Minä vaadin sinua virkamiehenä
takavarikoimaan nämä tavarat ja pidättämään salakuljettajan -- Don
Carlosin."

Stewartin sanat jouduttivat hälinän syntymistä Don Carlosin ja hänen
seuralaistensa keskuudessa ja he tungeskelivat rajusti sheriffin
ympärillä. Näkyi puristettujen käsien heristystä ja kuului
meksikolaisäänien kimeätä papattavaa sekasotkua. Don Carlosin ympärillä
oleva joukko kävi äänekkäämmäksi ja tiheämmäksi, kun siihen tuli
lisäksi aseistettuja vaqueroja, paljasjalkaisia tallipoikia,
tomusaappaisia karjamiehiä ja vaippaan verhoutuneita meksikolaisia --
näitä viimeksimainittuja liukui äkkiä ovista, ikkunoista ja kaikkialta
nurkista. Heistä syntyi kirjava seurakunta. Nauhoitetut, tupsutetut ja
koristellut vaquerot olivat jyrkkänä vastakohtana paljassäärisille,
sandaalijaikaisille pojille ja resuisille karjamiehille. Kimeät
huudahdukset -- ilmeisesti Don Carlosin -- rauhoittivat vähän hälinää.
Sitten saattoi kuulla Don Carlosin kääntyvän sheriffi Hawen puoleen ja
kehoittavan häntä sekaisin englanniksi ja espanjaksi. Hän kielsi, hän
vakuutti, hän vetosi, ja kaikki kävi nopeasti. Hän pudisteli mustaa
tukkaansa, heilutti nyrkkejään ja polki lattiaa, hän pyöritteli
silmiään, käänteli ohuita huuliaan sataan eri muotoon ja näytteli
pulaan joutuneen suden tavoin muristen valkoisia hampaitaan.

Madelinesta näytti siltä, että Don Carlos kielsi tietävänsä
laatikoista, ja lopuksi hän kielsi kaiken, paitsi että ne olivat siinä
näkyvissä, ja väitti vääräksi todistukset siitä, että joku oli
sekaantunut puolueettomuuden lakien rikkomiseen.

"Señor Stewart tappaa minun vaqueroni!" huusi Don Carlos. "Hänet täytyy
pidättää! Señor Stewart paha mies! Hän tappaa minun vaqueroni!"

"Kuuletteko?" ulvoi Hawe. "Don on saanut sinut kiinni pikku hommastasi
El Cajonissa viime syksynä."

Huuto puhkesi mylvinäksi. Hawe alkoi pudistaa sormeaan Stewartin
kasvojen edessä ja huutaa käheästi. Sitten liukui nuori solakka
vaquero, nopea kuin intiaani, Hawen kohotetun käsivarren alle. Mikä
olikaan hänen tarkoituksensa, oli hän liian hidas pannakseen sen
täytäntöön. Stewart syöksyi esiin, iski vaqueroa ja lennätti hänet pois
kuistilta. Kun hän kaatui, välähti tikari ja vieri helisten kivien yli.
Mies putosi raskaasti eikä liikkunut. Samalla halveksimista
osoittavalla tavalla Stewart työnsi Hawen pois kuistilta ja sitten Don
Carlosin, joka putosi raskaasti maahan. Sitten joukkio peräytyi
Stewartin tieltä, kunnes kaikki olivat alhaalla pihalla.

Jalkojen laahustava käynti lakkasi, samoin kannusten kilinä ja
huutaminen. Nels ja Monty, joihin nyt oli liittynyt Nick Steele, olivat
kuin Stewartin varjoja ja seurasivat häntä. Stewart viittasi heitä
menemään takaisin ja astui alas pihalle. Hän oli rohkea, mutta mikä
vaikutti Madelineen voimakkaasti, oli hänen suurenmoinen halveksiva
ilmeensä. Hän tunsi ilmeisesti niiden miesten luonteen, joiden kanssa
oli tekemisissä.

Don Carlos nousi asettuen Stewartia vastapäätä. Pitkällään oleva
vaquero liikahti ja ähkyi, mutta ei noussut.

"Sinun ei tarvitse papattaa espanjaa minulle", sanoi Stewart. "Sinä
osaat puhua Amerikan kieltä ja sinä ymmärrät sitä. Jos rupeat
rähisemään täällä, tehdään sinusta ja sekarotuisistasi puhdasta. Sinun
on jätettävä tämä karjatalo. Voit viedä karjan, joukkosi ja kampsusi
toiseen aitaukseen. Siellä on syötävää myöskin. Satuloi hevosesi ja
lähde matkaan. Don Carlos, minä menettelen kanssasi paremmin kuin
suorasti. Sinä valehtelet tässä ase- ja patruunalaatikkoasiassa. Sinä
rikot maan lakeja minun huostassani olevalla maatilalla. Jos antaisin
salakuljetuksen jatkua täällä, joutuisin itse selkkauksiin. Nyt sinä
menet pois karjatalolta. Jollet tee sitä, on minulla Yhdysvaltain
ratsuväki täällä kuudessa tunnissa ja lyön vetoa, että he saavat sen,
mitä minun cowboyni jättävät sinusta jäljelle."

Don Carlos oli joko mainio näyttelijä tai sitten hänet pelästytti
viittaus sotajoukkoihin.

"Kyllä, señor!" huudahti hän ja sitten hän kääntyi ja kutsui miehiään.
He kiiruhtivat hänen jälkeensä ja menivät vilauksessa jättäen Hawen
tovereineen jälkeensä.

Hawe sylkäisi pilkallisesti tupakkamällin suustaan ja kiroili
"jänistäviä sekarotuisia". Hän vilkutti punaisella silmällään
miettivästi Stewartiin.

"Kun olet niin helkatin halukas saamaan kaiken haltuusi, luulen että
sinä koetat ajaa minutkin karjatalosta pois?"

"Jos sen teen, Pat, on sinun lähdettävä pois", vastasi Stewart. "Juuri
nyt minä kehoitan kohteliaasti sinua ja apulaissheriffejäsi lähtemään."

"Me menemme, mutta me tulemme takaisin jonakin päivänä. Ja kun
palaamme, panemme sinut rautoihin."

"Hawe, jos aiot niin paljon pahaa minulle, niin tule tänne aitaukseen
ja tapelkaamme asia selväksi."

"Minä olen virkamies enkä tappele lakiheittojen ja muiden sellaisten
kanssa, paitsi kun minun on toimitettava pidätys."

"Virkamies! Sinä olet kauntin häpeä. Jos yleensä aiot saada minut
rautoihin, on sinun vietävä minut johonkin näkymättömään paikkaan,
ammuttava minut ja sitten vannottava, että tapoit minut
itsepuolustukseksi. Ei olisi ensimmäinen kerta kun tekisit sen tempun."

"Hohoo!" nauroi Hawe halveksivasti.

Sitten hän lähti hevosia kohti.

Stewartin pitkä käsivarsi syöksyi esiin, hänen kätensä läjähti Hawen
olkapäätä vasten pyörittäen miestä ympäri kuten hyrrää.

"Sinä lähdet, Pat! Mutta ennen lähtöäsi sinä selität pelisi tai saat
nähdä", sanoi Stewart. "Sinä olet nyt tekemisissä minun kanssani, mies
miestä vastaan. Puhu suusi puhtaaksi nyt ja osoita, ettet ole se
pelkuri, jona minä aina olen pitänyt sinua. Olen vaatinut sinua
näyttämään korttisi."

Pat Hawen kasvot muuttuivat purppuraisiksi.

"Sinä voit lyödä vetoa, että minä vielä näytän sinulle", huudahti hän
käheästi. "Sinä olet vain kurja lehmänpistäjä. Sinulla ei ollut
milloinkaan dollariakaan tai mitään säädyllistä työtä ennen kuin
jouduit tekemisiin tuon Hammondin naisen kanssa..."

Stewartin käsi heilahti ja läjähti Hawen kasvoihin. Sheriffin pää
nytkähti taaksepäin, hänen sombreronsa putosi maahan. Kun hän kumartui
tavoittamaan sitä, hänen kätensä vapisi, hänen koko ruumiinsa vapisi.

Monty Price hypähti eteenpäin ja kyyristyi. Stewart näytti jäykältä:

"Sano _neiti_ Hammond, jos on syytä käyttää hänen nimeään."

"Minä sanoin, että olit kurja, juovuksissa oleva lehmänpistäjä, niin
kelvoton, hitto vieköön, kuin kuka tahansa kurjimus."

Hänen puheensa näytti olevan osoitettu Stewartille, vaikka hän katsoi
Monty Priceen. "Tiedän, että sinä nutistit sen vaqueron viime syksynä.
Ja kun saan selvän asiastani, otan minä sinut kiinni."

"Se on kaikki aivan paikallaan, Hawe. Sinä voit sanoa minua miksi
haluat ja voit ottaa kiinni minut milloin mielit", vastasi Stewart.
"Mutta sinä tulet joutumaan huonoihin väleihin kanssani. Sinä olet nyt
huonoissa väleissä Montyn ja Nelsin kanssa. Pian joudut kommelluksiin
kaikkien cowboyden kanssa ja karjanomistajien kanssa myöskin. Jollet
saa järkeä päähäsi... No, kuulehan nyt. Sinä tiesit mitä näissä
laatikoissa oli. Sinä tiedät, että Don Carlos kuljettaa salaa aseita ja
ammuksia rajan poikki. Sinä tiedät, että hän on yhtä poikaa
kapinallisten kanssa. Sinä olet pitänyt kaihtimia silmilläsi, ja se on
ollut sinun etusi mukaista. Salli minun antaa pieni neuvo: lähde
tiehesi nyt ja mitä vähemmän näemme sievää naamaasi, sitä enemmän
pidämme sinusta!"

Kiroten ja kalpeana kasvoiltaan kiipesi Hawe hevosen selkään. Hänen
toverinsa seurasivat perässä. Näytti siltä, että sheriffi taisteli
muunkin kanssa kuin pelon ja vihan. Hänellä oli vastustamaton halu
singota lisää parjauksia ja uhkauksia Stewartia vastaan, mutta hän oli
sanaton. Hän kannusti hevostaan, ja kun se korskui ja hyppi, kääntyi
hän satulassaan heristäen nyrkkiään. Hänen toverinsa kulkivat edellä ja
he katosivat portista.

Kun Madeline ja Florence myöhemmin päivällä lähtivät Alfredin ja
Stillwellin seuraamina Don Carlosin karjatalolta, ei se tapahtunut
ollenkaan liian aikaisin Madelinelle. Meksikolaisen kodin sisäpuoli oli
vielä epämiellyttävämpi ja kolkompi kuin ulkopuoli. Eteissalit olivat
pimeitä, huoneet suuren suuria, tyhjiä ja homeisia. Niissä oli
hiljaisuuden, yksinäisyyden ja salaperäisyyden leima.

Alfredin karjatalo, johon seurue pysähtyi pitämään yötä, oli
kuvankauniilla paikalla, pieni ja miellyttävä, leirintapainen ja
Madelinesta aivan suloinen.

Päivän pitkät ratsastusmatkat ja mieltä kiihottavat tapaukset olivat
väsyttäneet häntä. Hän lepäsi sillä aikaa kun Florence ja miehet
hankkivat illallista. Aterian aikana lausui Stillwell tyytyväisyytensä
siitä, että oli päästy eroon vaqueroista. Ja tavallisessa
optimismissaan hän uskoi, että oli nähnyt viimeisen kerran heidät.
Alfredkin katseli suotuisalta kannalta päivän tapauksia. Kuitenkaan ei
Madelinelta jäänyt huomaamatta, että Florence näytti rauhalliselta ja
ajattelevaiselta. Madeline ihmetteli hieman, miksi. Hän muisti, että
Stewart oli halunnut tulla heidän mukaansa tai määrätä muutamia
cowboyta saattamaan heitä, mutta Alfred oli naurahtanut ajatukselle
eikä tahtonut tietää mitään semmoisesta.

Illallisen jälkeen Alfred otti puheeksi, mitä hän halusi tehdä kotinsa
parantamiseksi ennen kuin hän ja Florence menisivät naimisiin.

Sitten he vetäytyivät kaikki pois aikaisin. Madelinen syvää uinailua
häiritsi tömistys seinään.

"Nouskaa ylös! Heittäkää vähän vaatteita päällenne ja tulkaa ulos!"

Ääni oli Alfredin.

"Mikä on hätänä?" kysyi Florence soluessaan pois vuoteelta.

"Onko jokin hullusti?" lisäsi Madeline nousten istumaan.

Huone oli pikimusta, mutta heikko kajastus näytti joskus osoittavan
ikkunan paikan.

"Oh, eipä juuri mikään", vastasi Alfred. "Don Carlosin karjatalo vain
nousee savuna ilmaan."

"Tulta!" huudahti Florence terävästi. "Joutukaa ulos. Majesty, nyt
sinun ei tarvitse repiä alas tuota adoberöykkiötä, niin kuin uhkasit.
En luule että yksikään seinä pysyy pystyssä."

"No, olen iloinen siitä", sanoi Madeline. "Tuli puhdistaa täällä
ilmakehän ja säästää minulta kustannuksia. Hui, tuo kammottava
karjatalo on koskenut hermoihini! Florence, luulen että olet anastanut
itsellesi osan ratsastuspuvustani. Eikö Alfredilla ole kynttilöitä?"

Florence auttoi Madelinea pukeutumaan. Sitten he kompastelivat
kiireissään tuolien yli ja tulivat kuistille.

Lännessä, alhaalla taivaanrannalla, näki Madeline liehuvia punaisia
liekkejä ja tuulentuivertamia savupatsaita. Stillwell näytti
hämmästyneeltä.

"Al, minä luulen että ammukset lentävät ilmaan", sanoi hän. "Niitä oli
kylliksi paljon lennättämään talon tiehensä."

"Bill, varmaankin cowboyt korjaavat sellaiset aineet talteen ensi
töikseen", vastasi Alfred huolestuneena.

"Luulen niin. Mutta yhtä kaikki olen huolissani. Ehkäpä hakemiseen ei
ole aikaa. Otaksutaanpa, että ruuti räjähtää, kun pojat ovat sitä
hakemassa. Me saamme nähdä pian. Ellei räjähdys tule hetimiten, voimme
olla varmoja, että pojat ovat saaneet laatikot ulos."

Seuraavina hetkinä vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Madeline tunsi
ahdistuksen kurkussaan ja sydämensä nopean lyönnin. Vihdoin hän tunsi
helpotusta, kun Stillwell selitti, että räjähdyksen vaaraa ei tarvinnut
enää pelätä.

"Voitte varmasti luottaa Gene Stewartiin", lisäsi hän.

Yö sattui olemaan osittain pilvinen, kuu tuli näkyviin ja tuuli puhalsi
vahvana. Tulen kirkkaus näytti himmentyvän. Se muistutti suuren suurta
ilovalkeata, jota verhosi jokin suuri peite, minkä läpi erilaiset
tulikielekkeet tunkeutuivat. Nämä liekkikaistaleet lennähtivät ylös
kiemurrellen tuulessa ja haihtuivat sitten. Tuli hetki, jolloin
mustempi varjo levisi liekkien yli ja hävitti ne. Yö verhosi näyttämön.
Kuu pilkisti kaarevana, keltaisena reunana hajanaisten pilvien takaa.
Kaiken todennäköisyyden mukaan oli tuli palanut loppuun. Mutta äkkiä
näyttäytyi hieman valoa sieltä missä kaikki oli ollut sysimustaa. Se
kasvoi ja tuli pitkäksi ja teräväksi. Se liikkui. Siinä oli eloa. Se
lensi ylös. Sen väri lämpeni valkoisesta punaiseksi. Sitten sen
vierestä purkautui liekki jälleen noustakseen suureksi vaihtelevaksi
tulipatsaaksi, joka kiipesi korkeammalle ja korkeammalle. Äärettömiä
suppilomaisia savuröykkiöitä, keltaisia, mustia ja valkoisia, kaikissa
tulenvärinen vivahdus, nousi vinosti taivaalle ajautuen pois tuulen
mukana.

"Luulenpa, ettemme voi laskea hyväksemme niitä kahtatuhatta tonnia
alfalfaheinää niin kuin kuvittelimme", huomautti Stillwell.

"Tuo viimeinen purkaus johtui palavasta heinästä", sanoi Madeline.
"Minä en sure karjataloa. Mutta on vahinko menettää sellainen määrä
hyvää karjanrehua."

"Se on menetetty, siinä ei ole epäilemistä. Tuli sammuu yhtä nopeasti
kuin leimahtaakin. No, toivon ettei kukaan pojista pannut itseään
vaaraan pelastaakseen satulan tai peitteen. Montyhan on hitonmoinen
juoksemaan kujanjuoksua tulessa. Hän on kuin hevonen, joka juuri on
vedetty ulos palavasta tallista ja joka juoksee takaisin ihan hulluna.
Noin! Se riutuu nyt. Luulenpa, että voimme kaikki hyvällä syyllä lähteä
takaisin sisään. Kello on vasta kolme."

"Ihmettelen vain sitä, mistä tuli sai alkunsa", huomautti Alfred.
"Jonkun huolimattoman cowboyn savuke, lyönpä vetoa."

Stillwell nauroi:

"Sinä olet luottavainen toveri. Minä hieman epäilen savuketta. Mutta
jos se oli savuke, kuului se vaquerolle eikä pudonnut vahingossa."

"No, ethän tarkoita, että Don Carlos poltti karjatalon?" huudahti
Alfred.

Taas vanha karjanhoitaja nauroi.

"Tietysti Don Carlos sytytti tulen", puuttui puheeseen Florence
innokkaasti. "Al, vaikka eläisit sata vuotta, et opi ikinä sitä, että
sekarotuiset ovat petollisia. Tiedän, että Gene Stewart epäili jotakin
salakähmäisyyttä."

"Tulkaa, mennään takaisin sisälle. Joku ratsastaa aamulla varhain
tuonne ja kertoo meille, miten asiat ovat."

Madeline heräsi aikaisin, mutta ei niin aikaisin kuin toiset. Stillwell
ei ollut rakastettavalla tuulella, hän katsoi yhtä mittaa kelloonsa ja
murisi, koska cowboyt olivat niin hitaita tulemaan uutisineen. Hän
hotkaisi aamiaisensa ja ravasi kuistia ylös ja alas. Madeline huomasi,
että Alfred tuli levottomaksi. Vihdoin hän lähti pöydästä.

"He menevät Don Carlosin karjatalolle ja antavat meidän ratsastaa yksin
kotiin", huomautti Florence.

"Onko sinulla jotakin sitä vastaan?" kysyi Madeline.

"Ei, eipä juuri. Meillä on maan nopeimmat hevoset. Ei, minulla ei ole
mitään sitä vastaan. Mutta en halua ollenkaan tilannetta, josta Gene
Stewart ajattelee..."

Florence lopetti vältellen. Madeline ei tahtonut saada asiaa selville,
vaikka hänellä oli jonkinlaisia pahoja aavistuksia. Stillwell tallusti
sisälle tärisyttäen lattiaa suurilla saappaillaan. Alfred seurasi häntä
tuoden kaukoputken.

"Ei yhtään hevosta näkyvissä", valitti Stillwell. "Jokin on vinossa.
Neiti Majesty, teidän ja Flon on varmaan paras lähteä kotimatkalle. Me
voimme soittaa kotiin ja pitää huolta, että pojat tietävät tulostanne."

Alfred seisoi ovella ja tarkasteli kaukoputkellaan harmaata laaksoa.

"Bill, minä näen laumaan kuuluvia hevosia tai nautakarjaa. En voi
erottaa kumpia ne ovat. Luulen että meidän olisi parasta kiiruhtaa
sinne."

Kumpikin riensi ulos ja sill'aikaa kun hevoset tuotiin esiin ja
satuloitiin panivat Madeline ja Florence aamiaisastiat pois ja
varustautuivat nopeasti kannuksilla, sombreroilla ja käsineillä.

"Täällä ovat hevoset valmiina", huusi Alfred. "Flo, tämä musta
meksikolainen hevonen on mainio."

Tytöt tulivat ulos hyvissä ajoin kuullakseen Stillwellin hyvästit, kun
hän astui hevosen selkään ja kannusti. Alfred teki kaiken voitavansa
auttaakseen Madelinea ja Florencea hevosen selkään ja ponnahti sitten
itsekin ratsaille.

"Luullakseni kaikki on hyvin", sanoi hän hieman epäröiden. "Teidän ei
pidä mennä Don Carlosin alueelle. On vain muutamia maileja kotiin."

"Tosiaankin on kaikki hyvin. Me osaamme ratsastaa -- emmekö osaakin?"
vastasi Forence. "Parempi että pidätte huolta itsestänne."

Alfred kannusti hevostaan ja ratsasti pois.

"Kunhan Bill vain ei unohtaisi soittaa!" huudahti Florence. "Sanonpa,
että hän ja Al ovat tosiaan pahanpäiväisesti säikähtyneitä."

Florence laskeutui hevosen selästä ja meni sisälle. Hän jätti oven
auki. Madelinen oli vaikea hillitä Majestyä. Madelinea kummastutti,
että Florence viipyi kauan sisällä. Vihdoin tuli hän ulos kasvot
vakavina ja huulet tiukassa.

"En voinut saada ketään puhelimeen. Ei vastausta. Koetin tusinan
kertaa."

"Mitä, Florence!" Madeline oli huolissaan.

"Johdin on katkaistu", sanoi Florence. "En pidä tästä vähääkään. Tässä
olen saanut jotakin 'kuvitellakseni', niinkuin Bill sanoo."

Hän mietti hetken ja kiiruhti sitten sisälle palatakseen mukanaan
kaukoputki, jota Alfred oli käyttänyt. Hän tarkasteli laaksoa etenkin
Madelinen karjatalolle päin. Talon kätkivät matalat, epätasaiset
harjanteet.

"Ainakaan ei kukaan voi tuollapäin nähdä meidän lähtevän täältä",
mietiskeli hän. "Harjanteilla on mesquitea."

"Florence, mitä -- mitä sinä odotat?" kysyi Madeline hermostuneesti.

"En tiedä. Sekarotuisista ei voi koskaan sanoa mitään. Toivon etteivät
Bill ja Al olisi lähteneet luotamme. Kuitenkaan he eivät olisi voineet
auttaa meitä, jos tulisi kysymykseen takaa-ajo. Me juoksisimme suoraan
pois heidän luotaan. Sitä paitsi he ampuisivat. Olenpa tyytyväinen,
että olemme saaneet kotiinmenohomman omiin käsiimme. Emme uskalla
seurata Alia Don Carlosin karjatalolle päin. Siellä koituu ikävyyksiä.
Muuta neuvoa ei siis ole kuin lähteä kotimatkalle. Tule, lähdetään
ratsastamaan."

Tiheä mesquitekasvillisuus peitti ensimmäisen harjanteen huipun ja tie
kulki sen halki. Florence ajoi varovasti ja heti kun saattoi nähdä
huipun yli käytti hän kaukoputkeaan. Sitten hän jatkoi matkaansa.
Madeline seurasi kintereillä.

Kun noustiin kolmannelle harjanteelle oli Florence vieläkin
varovaisempi. Ennen kuin hän ehti tämän harjanteen huipulle, astui hän
hevosen selästä, kietoi ohjakset puunoksan ympärille ja viitaten
Madelinea odottamaan hiipi eteenpäin pois näkyvistä. Madeline odotti
levottomasti kuunnellen ja tarkaten. Mutta varmaa oli, ettei hän voinut
nähdä mitään levottomuutta aiheuttavaa. Aurinko paistoi jo kuumasti,
aamutuuli kahisutti ohutta mesquitelehvästöä, pitkäpyrstöinen,
julmanokkainen ruskea lintu liihotti niin likeltä, että hän olisi
voinut koskettaa sitä piiskallaan. Mutta hän oli vain epäselvästi
tietoinen näistä asioista. Yht'äkkiä Majestyn korvat olivat suoraan
pystyssä. Sitten näyttäytyivät polun käänteessä Florencen kasvot
omituisen valkoisina.

"S-s-sh!" kuiskasi Florence pitäen sormeaan varoittaen ylhäällä. Hän
ehti hevosen luo ja hyväili sitä rauhoittaakseen. "Nyt asia on
selvillä", jatkoi hän. "Joukko vaqueroja piileskelee mesquitessa
harjanteen yläpuolella! He eivät ole vielä nähneet eivätkä kuulleet
meitä. Olisi paras ratsastaa eteenpäin, poiketa tieltä ja ehtiä ennen
heitä karjatalolle. Madeline, sinä olet kalpea! Älä pyörry!"

"En pyörry. Mutta älä pelottele minua. Uhkaako vaara? Mitä meidän pitää
tehdä?"

"Ei ole vaaraa", jatkoi Florence kuiskaten. "Asiat ovat käyneet aivan
kuin Gene Stewart sanoi. Meidän olisi -- Alin olisi pitänyt kuunnella.
Luulen -- pelkään, että Gene tiesi!"

"Tiesi mitä?" kysyi Madeline.

"Älä välitä siitä nyt! Kuule. Emme uskalla lähteä takaisin. Me menemme
eteenpäin. Minulla on muuan suunnitelma petkuttaakseni sitä
irvistelevää Don Carlosta. Astu alas, Madeline -- joudu!"

Madeline astui alas satulasta.

"Anna minulle valkoinen villatakkisi. Ota se pois -- ja tuo valkoinen
hattu! Kiiruhda."

"Florence, mitä sinä tarkoitat?" huudahti Madeline.

"Ei niin äänekkäästi", kuiskasi toinen. Hänen harmaat silmänsä
välähtivät. Hän oli ottanut päältään sombreronsa ja takin, jotka hän
ojensi Madelinelle. "Tässä. Ota nämä. Anna minulle omasi. Nouse sitten
mustan hevosen selkään. Minä ratsastan Majestyllä. Nyt ei puhelemiseen
ole aikaa."

"Mutta miksi -- mitä tahdot...? Ah! Sinä aiot saada vaquerot pitämään
itseäsi minuna!"

"Olet arvannut oikein. Tahdotko...!"

"En anna tehdä mitään sellaista", vastasi Madeline.

Silloin Florencen kasvot muuttuivat ja saivat kovan, jäykän ilmeen,
joka on luonteenomainen cowboyeille. Madeline oli huomannut välähdyksiä
tästä ilmeestä Alfredin kasvoilla, samoin Stewartin ja Stillwellin
kasvoilla aina. Se oli rautaa ja tulta, muuttumatonta, hillitsemätöntä
tahtoa. Rajuuttakin oli siinä nopeassa liikkeessä, jolla Florence
pakotti Madelinen muuttamaan varusteitaan.

"Se olisi ollut minunkin ajatukseni, vaikka Stewart ei olisi käskenyt
minua tekemään siten", sanoi Florence. "Don Carlos tavoittelee sinua.
Hän ei väijyisi ketään muuta. Hän ei tapa cowboyeja näinä päivinä. Hän
haluaa sinua jostakin syystä. Siten ajatteli Gene ja nyt minä uskon
häntä. No, me saamme siitä selvän viidessä minuutissa. Sinä ratsastat
mustalla, minä ratsastan Majestyllä. Me hiivimme heidän ohitseen
pensaikon läpi, näkymättömiin ja kuulumattomiin, kunnes voimme
murtautua avoimelle paikalle. Sitten me erkanemme. Sinä menet suoraa
päätä karjataloon. Minä kiiruhdan laaksoon, missä Gene sanoi cowboyden
olevan karjoineen. Vaquerot pitävät minua sinuna. He tuntevat nuo
valkoiset vaatekappaleet, joita sinä pidät. He ajavat takaa minua.
Mutta he eivät pääse milloinkaan lähelle minua. Ja sinä olet nopean
hevosen selässä. Mutta sinua ei ajeta takaa. Minä uskallan kaikki sen
otaksuman varaan. Luota minuun, Madeline. Tämä on varmin keino pettää
Don Carlosia."

Madeline tunsi suostuvansa enemmän pakosta kuin omasta halustaan. Hän
nousi mustan hevosen selkään ja tarttui ohjaksiin. Florence lähti
toiseen suuntaan ja meni mesquiten läpi. Madeline etsi hiekkaisia
maatäpliä ja puiden välisiä avonaisia käytäviä ja varoi huolellisesti
taittamasta oksaakaan. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Tämä ehkä
puolen mailin kierros vei Madelinen paikalle, mistä hän saattoi nähdä
avoimen kentän, karjatalon vain muutaman mailin päässä ja karjalauman.
Hän ei ollut menettänyt rohkeuttaan, mutta varmaa oli, että nuo tutut
näyt huojensivat jonkin verran mieltä. Pian Madeline näki pensaikon
reunan, harmaaksi vaalenneen ruohon ja tasaisen maan.

Florence odotti aukeamalla matalien puiden välissä. Hän katsahti
Madelineen kirkkain silmin.

"Kaikki on ohi paitsi ratsastus! Se tulee varmaan helpoksi. Kiireesti
matkaan nyt ja pysy kylmäverisenä!"

Kun Florence käänsi tulisen päistärikön ja huudahti sen korvaan, näytti
Madeline käyvän veltoksi ja avuttomaksi. Suuri hevonen rupesi
juoksemaan tömistäen. Tämä toi mieleen Bonitan, liehuvan, tumman tukan
ja villin yöllisen ratsastuksen. Florencen hiukset aaltoilivat tuulessa
ja loistivat kullalta auringonvalossa.

Hevonen halusi juosta ja se oli nopea. Madeline hellitti ohjaksia,
laski ne valloilleen hevosen kaulalle. Eläin meni ryskyen pienten
mesquite-tiheikköjen läpi ja harppasi halkeamien sekä vesiperäisten
paikkojen yli. Madeline kuulosteli jäljessään kajahtelevien kavioiden
töminää. Hän katsahti vasten tahtoaan taaksensa. Noin mailin
mittaisella harmaalla lakeudella ei ollut yhtään hevosta, miestä eikä
mitään elävää olentoa. Hän kääntyi katsoakseen taaksensa toiselle
puolelle, alas laakson rinnettä.

Sieltä avautuva näky -- Florence ratsastaen Majestyllä ja koettaen
mutkia tehden paeta kokonaista vaquero-joukkoa -- sai Madelinen posket
vaalenemaan ja sai hänet tarttumaan kauhuissaan satulannuppiin.
Madeline näki erään vaqueron tulevan lähemmäksi heiluttaen lassoaan
päänsä ympäri, mutta hän ei ollut kyllin lähellä heittääkseen sen.
Toinen vaquero kiiti poikittain toisen eteen. Sitten, Madelinen
läähättäessä äänettömässä odotuksessaan, päistärikkö käännähti sivulle
väistääkseen hyökkäyksen. Välimatka kasvoi Florencella ja takaa
ajajilla.

Madelinen silmät peitti hämärä eikä siihen ollut syynä tuulen
tuiverrus. Hän hieroi sen pois ja näki Florencen lentävänä pilkkuna
epäselvän harson läpi. Uskalias tyttö!

Kun Madeline seuraavan kerran katsoi taakseen, oli Florence kaukana
takaa-ajajiensa edellä ja miltei katoamassa matalan kummun taakse.
Varmana Florencen turvallisuudesta Madeline ryhtyi ajattelemaan omaa
kulkuaan ja mahdollisuuksia, jotka odottivat karjatalolla. Hän muisti
epäonnistumisensa koettaessaan saada jonkun puhelimeen. Totta oli, että
myrsky oli kerran katkaissut johtimen. Mutta hänellä oli vain vähän
todellista toivoa siitä, että asia olisi siten tällä kertaa. Hän
ratsasti eteenpäin pidättäen mustaa hevostaan karjataloa lähestyessään.
Hän lähestyi sitä etelästä eikä tavallista polkua, joten hän tuli
pitkin kummun rinnettä talon takaosaa kohti. Hän ei voinut huomata
mitään erikoista.

Oli ehkä onneksi, että kiipeäminen rinnettä ylös hidastutti mustan
vauhtia ja hän voi ohjata sitä. Se ei ollut enää vaikeasti
pysäytettävissä. Mutta sillä hetkellä, jolloin hän laskeutui sen
selästä, se hypähti ja ravasi pois. Rinteen reunalla, vastapäätä
karja-aitauksia se pysähtyi, kohotti päätään ja nosti korvansa pystyyn.
Sitten se päästi hirnunnan ja syöksyi polkua alas.

Madeline, jota tämä hirnuminen varoitti, koetti rohkaista itsensä uutta
ja odottamatonta tilannetta varten. Mutta kun hän huomasi vieraan
miesjoukon ratsastavan nopeasti alas rinnettä, tunsi hän pelkoa ja
pakeni päistikkaa taloon.




Guerillajoukkio


Madeline telkesi oven ja paeten keittiöön neuvoi kauhistuneita
palvelijoita sulkeutumaan huoneeseensa. Sitten hän juoksi omiin
huoneisiinsa. Hänelle oli vain muutamien hetkien asia sulkea ja
varustaa poikkipuilla raskaat ikkunaluukut. Mutta kun hän oli vielä
kiinnittämässä viimeistä, kopisivat kaviot talon edustalla. Hän näki
vilaukselta villejä, takkuisia hevosia ja rääsyisiä, tomuisia miehiä.
Hän ei ollut milloinkaan nähnyt näitä ratsastajia. Vaqueroissa oli
siroutta ja tyylikkyyttä, he pitivät pitseistä, helyistä ja ripsuista,
he varustivat hevosensa hopeoiduin koristein. Mutta ratsastajat, jotka
nyt tömistivät ajotielle, olivat eriskummallisia, laihoja ja villejä.
He olivat guerilloja, rosvojoukkiota, joka oli rasittanut rajaseutuja
vallankumouksen alkamisesta asti. Toinen silmäys sai Madelinen
vakuuttuneeksi siitä, etteivät he kaikki olleet meksikolaisia.

Lainsuojattomien näkeminen tuossa joukossa sai Madelinen käsittämään
todellisen vaaransa. Hän muisti, mitä Stillwell oli kertonut hiljattain
sattuneista rosvojen ryöstöretkistä pitkin Rio Grandea. Nuo kiertelevät
joukot, jotka työskentelivät vallankumouksen kiihtymyksen vallitessa,
näyttäytyivät siellä täällä syrjäisissä paikoissa ja olivat tiessään
yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Useimmiten he halusivat rahaa ja
aseita, mutta heillä oli tapana varastaa kaikkea ja suojattomat naiset
olivat kärsineet heidän käsissään.

Madeline kokosi kiireesti arvopaperinsa ja melkoiset rahamäärät, jotka
hänellä oli pulpetissaan, juoksi ulos, sulki ja lukitsi oven, kulki
pation poikki talon toiselle puolelle ja lähti taas sisään koettaen
päättää, mihin monista käyttämättömistä huoneista olisi paras
piilottautua. Ja ennen kuin hän oli tehnyt päätöksensä, tuli hän
viimeiseen huoneeseen. Juuri silloin jyskytys oveen sekä
palvelijattarien kimeät huudot lisäsivät Madelinen levottomuutta.

Hän astui viimeiseen huoneeseen. Siinä ei ollut lukkoa eikä telkeä
ovella. Mutta huone oli suuri ja pimeä ja oli puoleksi täynnä
alfalfaheinäpaaluja. Luultavasti se oli talon turvallisin paikka,
ainakin tarvittaisiin aikaa löytämään jokin, joka oli kätketty sinne.
Madeline pudotti arvoesineensä hämärään nurkkaan ja peitti ne
irtonaisilla heinillä. Kun tämä oli tehty, tunnusteli hän tiensä
kapeata käytävää pitkin päällekkäin kasattujen paalujen välitse ja
kyyristyi erääseen seinäkomeroon.

Tuntiessaan, että oli välttämätöntä toimia, Madeline vapisi ja oli
melkein hengittämättä. Hänen ihonsa tuntui tiukalta ja kylmältä. Hänen
rinnallaan oli paino, hänen suunsa oli kuiva ja hänellä oli omituinen
halu nieleskellä. Kumeita ääniä kuului talon toiselta puolelta. Näiden
äänien hiljaisina väliaikoina hän kuuli hiirien kitinän ja kahinan
heinissä. Hiiri juoksi hänen kätensä yli.

Hän kuunteli, toivoi ja kuitenkin pelkäsi cowboydensa lähestyvän.
Tulisi taistelu -- verta -- miehiä ehkä tapettaisiin. Mutta ehkä
guerillat menisivät ajoissa välttääkseen yhteentörmäystä hänen
miestensä kanssa. Hän toivoi sitä.

Odottaminen ja kuunteleminen lisäsi hänen jännitystään. Ei näyttänyt
tapahtuvan mitään. Ja kuitenkin tuntui kuluvan kokonaisia tunteja hänen
kyyristellessään. Oliko Florence saavutettu? Hän epäili sitä, hän
tiesi, ettei se voinut olla totta. Siitä huolimatta oli epävarmuuden
tuottama jännitys kiduttava.

Yht'äkkiä oven läimähdys täytti hänet pelolla. Jotkut guerillat olivat
tulleet talon itäiseen sivustaan. Hän kuuli saappaiden laahustusta ja
kannusten kilinää, ovien läiskyttämistä ja huoneiden tutkimista.

Madeline kadotti luottamuksen kätköpaikkaansa. Lisäksi hän huomasi
mahdottomaksi yrittää onneaan koettamalla päästä pois. Ajatus, että
roistot ottaisivat hänet kiinni tässä pimeässä huoneessa, täytti hänet
kauhulla. Hänen täytyi päästä valoon. Hän nousi nopeasti ja meni
ikkunan luo. Rautainen koukku antoi helposti perään ja toinen puolikas
pysyi kiinni toisen auetessa muutamia tuumia. Hän katseli ulos
vihreälle rinteelle, jota peitti kukat ja pensaat. Ei miestä eikä
hevosta näkynyt. Hän luuli olevansa varmemmin piilossa ulkona
tiheikössä kuin talossa. Hyppäys ikkunasta olisi hänelle helppo.

Hän vetäisi puolikasta. Se ei liikahtanut. Se oli tarttunut
alapuoleltaan kiinni. Vaikka hän veti kaikin voimin oli se turhaa.
Luopuessaan yrityksestään kämmenet kuumina ja haavoittuneina hän kuuli
miesten lähestyvän. Pelko, viha ja voimattomuus taistelivat ylivallasta
ja saivat hänet epätoivoon. Hän oli nyt yksin ja hänen täytyi luottaa
omaan itseensä. Ja kun hän jännitti jokaisen lihaksensa ja kuuli
miesten ääniä ja hätäisen etsiskelyn melua, sai hän äkkiä varmuuden
siitä, että he ajoivat häntä takaa. Hän tiesi sen. Hän ei ihmetellyt
sitä. Mutta hän ihmetteli, oliko hän todellakin Madeline Hammond ja
oliko mahdollista, että miehet tekisivät pahaa hänelle. Sitten
raskaiden jalkojen töminä viereisen huoneen lattialla antoi hänelle
pelon tuoman äärimmäisen voiman. Työntäen käsillään ja hartioillaan hän
sai ikkunan liikkumaan tarpeeksi auki saadakseen ruumiinsa sen läpi.
Sitten hän astui ikkunalaudalle ja liukui aukon läpi. Hän ei nähnyt
ketään, hyppäsi alas ja juoksi pensaiden joukkoon. Sydän kurkussa
Madeline kyyristyi maahan.

Kimeä kiljahdus, jota seurasi guerillojen juokseminen ja ratsaille
nousu, nosti hänen toivoaan. He olivat nähneet cowboyt ja pakenivat.
Saappaiden nopea töminä kuistilla ilmaisi, että miehet kiiruhtivat pois
talosta.

Useita hevosia vilahti hänen ohitseen, ei kymmenenkään jalan päässä.
Yksi ratsastaja näki hänet, sillä hän kääntyi huutaakseen taaksensa.
Tämä sai Madelinen kauhistumaan. Tuskin tietäen mitä teki alkoi hän
juosta talosta pois. Hänen jalkansa tuntuivat olevan lyijyä. Hän tunsi
samaa kauheata voimattomuutta, mikä valtasi hänet joskus, kun hän
uneksi olevansa takaa-ajettu. Hevosia ja huikkaavia ratsastajia kiiti
hänen ohitseen pensaikkoon. Hänen takanaan kuului kavioiden töminää.
Hän kääntyi sivulle, mutta töminä tuli lähemmäksi. Hän oli vähällä
sortua siihen paikkaan.

Kun Madeline sulki silmänsä ja oli kaatua kavioiden alle, tarttui
karkea, voimakas käsi häntä vyötäisistä, otti hänestä kiinni
voimakkaasti ja heilautti hänet ilmaan. Hän tunsi raskaan iskun, kun
hevosen lapa koski häneen, ja sitten käsivartensa vääntymisen, kun
hänet vedettiin ylös. Tuska sai hänet kadottamaan näkönsä ja tuntonsa.

Mutta hän ei kadottanut tuntoaan siinä määrin, ettei olisi ollut
tietoinen siitä, miten häntä kuljetettiin nopeasti pois. Hänestä se
näytti jatkuvan pitkän aikaa. Kun hänen huomiokykynsä palasi, ei vauhti
ollut enää rajua. Vähään aikaan ei hän voinut määritellä asentoaan.
Sitten hän näki, että oli kasvot päin maata ja makasi poikittain
satulassa pää riippuen alaspäin. Hän ei voinut liikuttaa edes kättänsä.
Sitten hän tunsi pehmeän nahan kosketuksen. Hän näki meksikolaisen
saappaan, jossa oli suuren suuri hopeakannus, sekä hevosen höyryävät
kupeet ja jalat sekä tomuisen polun. Pian jonkinlainen punainen hämärä
verhosi hänen silmänsä, hänen päätänsä huimasi ja hän tunsi liikkeen ja
tuskan vain heikosti.

Kun oli kulunut aika, joka tuntui tuhannelta rasittavalta tunnilta,
nosti joku hänet hevosen selästä ja pani maahan, missä hän vähitellen
alkoi saada selville asiat, kun veri poistui hänen päästään ja hän
saattoi nähdä.

Hän makasi harvassa mäntymetsikössä ja varjot osoittivat iltapuolen
olevan käsillä. Hän tunsi palaneen puun savua ja kuuli hevosten
hampaiden rouskutusta. Ihmisäänet saivat hänet kääntämään kasvonsa.
Joukko miehiä seisoi ja istui leiritulen ympärillä syöden kuin sudet.
Kiinniottajien katseet saivat Madelinen sulkemaan silmänsä ja lumous
sekä pelko saivat hänet avaamaan ne taas. He olivat enimmäkseen
hoikkavartaloisia ja ohutpartaisia meksikolaisia, mustia, laihoja ja
nälistyneitä. Ei kellään ollut takkia. Muutamilla harvoilla oli
kaulaliina. Joillakuilla oli nahkavyöt, joihin oli asetettu
patruunoita. Vain harvoilla oli pyssy.

Miehet kohdistivat huomionsa toisaalta ahnaan ruokahalunsa
tyydyttämiseen, toisaalta valppaaseen tähystämiseen. He odottivat
jotakuta, ajatteli Madeline. Hän ei voinut ymmärtää kuin sanan sieltä
ja täältä. Pian kuitenkin Don Carlosin nimi herätti hänessä uudelleen
tarkkaavaa uteliaisuutta, sai hänet elävästi tuntemaan asemansa. Ja
pelko valtasi taas hänet.

Jonkun guerillan matala huudahdus ja käsivarren heilaus sai koko joukon
kääntymään ja keskittämään huomionsa vastakkaiseen suuntaan. He
kuulivat jotakin. He näkivät jonkun. Likaiset kädet etsivät aseita ja
sitten joka mies jäykistyi. Mutistiin kirouksia, tuli lyhyt
hiljaisuuden aika, jota seurasi kuiskauksia, ja sitten selvä ääni
huudahti "El Capitan!"

Puistatus kulki Madelinen läpi ja hänen silmäluomensa avautuivat
selkoselälleen. Hän yhdisti heti paikalla El Capitanin nimen Stewartiin
ja tunsi omituista mielipahaa. Hän ei ajatellut takaa-ajoa tai avuksi
tulemista, vaan kuolemaa. Nämä miehet tappaisivat Stewartin. Mutta
varmasti hän ei tullut yksinään. Hän kuuli kavioiden hitaan, raskaan
töminän. Pian näkyi puiden välissä liikkuvan miehen hahmo käsivarret
kohotettuina korkealle pään yläpuolelle. Sitten Madeline näki hevosen
ja tunsi sen Majestyksi. Silloin hän tiesi, että siinä oli todellakin
Stewart ratsastamassa päistäriköllä. Kun epäilyä ei ollut enää, tunsi
hän tukahduttavaa iloisuuden, pelon ja ihmetyksen tunnetta.

Guerillat hypähtivät ylös aseet valmiina. Stewart lähestyi yhä kädet
korkealla ja ratsasti suoraan leiritulen piiriin. Sitten eräs guerilla,
ilmeisesti päällikkö, viittoi uhkaavia miehiä istuutumaan ja astui
Stewartin luo. Hän tervehti tulijaa. Tervehdyksessä kuvastui
kummastusta, mielihyvää ja kunnioitusta. Tällä hetkellä Stewart näytti
hänestä yhtä kylmältä ja huolettomalta kuin hän olisi laskeutunut
ratsailta Madelinen kuistinportaiden luona. Mutta kun hän pääsi alas,
näki Madeline, että hänen kasvonsa olivat valkoiset. Hän pudisti kättä
guerillan kanssa ja sitten hänen katseensa kulki miesten yli ja pitkin
aukeaa, kunnes pysähtyi Madelineen. Madeline koetti hymyillä
vakuuttaakseen hänelle olevansa elossa ja voivansa hyvin. Kaiken tämän
ohessa Stewart katseli päällikköä kasvoihin ja puhui nopeasti.
Päällikkö vastasi levittäen laajalle kätensä, joista toinen osoitti
Madelinea. Stewart veti miehen hieman sivulle ja sanoi jotakin, joka
oli tarkoitettu vain hänen korvaansa. Päällikön kädet lennähtivät ylös
hämmästystä ja suostumusta osoittavin elein. Taas Stewart puhui
nopeasti. Hänen kuulijansa kääntyi sitten puhuakseen joukolleen.
Madeline kuuli sanat "Don Carlos" ja "pésos". Kuului lyhyt,
mutiseva vastalause, jonka päällikkö sai jyrisevällä äänellä
vaikenemaan. Madeline arvasi, että tämä guerilla oli myöntynyt hänen
vapauttamiseensa ja että toisten joukon jäsenten suostumus oli hankittu
rahalla.

Stewart astui hänen sivulleen taluttaen päistärikköä. Majesty hyppäsi
pystyyn ja korskui nähdessään emäntänsä maassa. Stewart polvistui
pitäen yhä ohjaksia kiinni.

"Oletteko kunnossa?" kysyi hän.

"Luulen niin", vastasi toinen koettaen nauraa. "Jalkani on sidottu."

Tumma veri nousi Stewartin kasvoille ja salama leimahti hänen
silmistään. Madeline tunsi hänen irrottavan siteet hänen nilkoistaan.
Sanaakaan sanomatta nosti Stewart hänet pystyyn ja sitten Majestyn
selkään. Madeline horjui vähän satulassa, tarttui satulannuppiin ja
koetti nojata Stewartin olkapäähän. "Älkää hellittäkö", sanoi cowboy.
Madeline näki hänen tuijottavan metsään kaikille suunnille. Ja häntä
hämmästytti nähdä guerillojen ratsastavan pois. Yhdistäen nämä kaksi
tosiasiaa sai Madeline ajatuksen, ettei Stewart eivätkä toisetkaan
halunneet tavata jotakuta, joka ilmeisesti pian tulisi aukealle.
Stewart ohjasi päistärikön oikealle ja käveli Madelinen sivulla tukien
häntä satulassa. Alussa Madeline oli niin heikko ja päästään pyörällä,
että tuskin saattoi pysytellä paikallaan. Pian huimaus kuitenkin meni
ohi ja hän teki ponnistuksen ratsastaakseen ilman toisen apua. Mutta
hänen heikkoutensa ja nyrjähtyneen käsivarren tuska tekivät yrityksen
työlääksi.

Stewart oli poikennut polulta ja kulki metsän tiheämpiä osia kohti.
Aurinko laski alhaalle ja kultaviiruja ilmestyi mäntyjen väliin.
Majestyn kaviot eivät kuuluneet pehmeässä maassa. Metsää alkoivat
halkoa pienet syvennykset, jotka kaikki kävivät laidoiltaan viettäviksi
ja laajenivat. Pian pehmeä maaperä muuttui kallioiseksi. Hevonen
korskui ja nakkeli päätään. Loiskivan veden ääni katkaisi hiljaisuuden.
Syvennys laajeni ja pieni puro solisi kivien yli. Majesty korskui taas,
pysähtyi ja taivutti päätään.

"Se haluaa juoda", sanoi Madeline. "Minäkin olen janoinen ja hyvin
väsynyt."

Stewart nosti hänet satulasta, ja kun heidän kätensä erkanivat, tunsi
Madeline jotakin kosteata ja lämmintä. Veri juoksi pitkin hänen
käsivarttaan kämmenelle.

"Minusta -- vuotaa verta", sanoi hän epävarmasti. "Oi, minä muistan.
Käsivarteeni sattui."

Hän piti sitä koholla. Stewartin sormet tuntuivat lujilta ja varmoilta.
Hän halkaisi nopeasti märän hihan. Madelinen kyynärvartta oli
raapaistu. Stewart pesi veren pois.

"No, ei se tee mitään. Minä olin vain vähän hermostunut. Näin
ensimmäistä kertaa omaa vertani."

Toinen ei vastannut mitään repiessään Madelinen nenäliinan kaistaleiksi
ja sitoessaan hänen käsivartensa. Madelinesta tuntui turvalliselta. Ja
tämän vaikutelman takia hän oli hämmästynyt, kun hän näki Stewartin
vapisevan. Stewart seisoi hänen edessään käärien kokoon kaulaliinaansa,
joka oli vielä märkä ja josta hän ei koettanut saada pois punaisia
tahroja.

"Neiti Hammond", sanoi hän käheästi. "Minä tiedän, kuka hän oli.
Olisin voinut tappaa hänet. Mutta en olisi saanut teitä vapaaksi,
ymmärrättehän? Minä en uskaltanut."

Madeline tuijotti Stewartiin.

"Rakas poika!" huudahti hän.

Ja sitten hän keskeytti. Hän ei voinut löytää sanoja.

Tämä mies pyysi häneltä anteeksi sitä, ettei ollut tappanut miestä,
joka oli käynyt käsiksi häneen.

"Stewart, minä ymmärrän. Te olitte minun mieleiseni cowboy. Minä kiitän
teitä."

Mutta hän ei ymmärtänyt niin paljon kuin viittaili ymmärtävänsä.
Hän oli kuullut monta kertomusta tämän miehen kylmästä
välinpitämättömyydestä vaaran ja kuoleman hetkellä. Stewart oli aina
näyttänyt kovalta kuin graniitti. Miksi sai pieni tilkka verta tytön
käsivarrella hänen poskensa kalpenemaan, käden vapisemaan ja äänen
epäselväksi? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen oli se, että hän rakasti
tyttöä. Toiseen Madeline ei voinut vastata. Yht'äkkiä tulvi Madelinen
yli tulvaveden tavoin tunto siitä, miten täydelleen mahdollista oli
Stewartin tapaisen miehen rakastaa häntä. Luonto sai tässä aikaan
oikean tasapainon. Jokin syvä ja hämärä, joka piili tulevaisuudessa,
jokin tuntematon ääni kutsui Madelinea ja häiritsi häntä. Ja koska ääni
ei vedonnut hänen järkeensä, sulki hän korvansa lämpimältä ja
sykkivältä elämältä sekä päätti olla milloinkaan kuuntelematta sitä.

"Onko turvallista levähtää vähän?" kysyi hän. "Minä olen väsynyt."

"Meillä on nyt kaikki hyvin", sanoi toinen.

"Missä me olemme?"

"Ylhäällä vuoristossa kymmenen mailin päässä karjatalolta. Juuri täällä
alhaalla on polku. Minä voin viedä teidät kotiin puolenyön aikaan. He
tulevat levottomiksi siellä alhaalla."

"Mitä on tapahtunut?"

"Eipä paljon mitään muille kuin teille. Siinä on -- siinä on juuri kova
onni. Florence sai meidät kiinni rinteellä. Me olimme palaamassa
palopaikalta. Olimme aivan uupuneita. Mutta pääsimme karjatalolle ennen
kuin mitään vahinkoa oli tapahtunut. Meillä oli vaivaa ennen kuin
löysimme jälkeäkään teistä. Nels keksi jäljet ikkunan alla. Ja silloin
tiesimme asian. Minulla oli onnea saavuttaakseni rosvojoukon niin pian.
Olin arvannut oikein. Tunsin sen guerillapäällikön. Hän on
meksikolainen rosvo. Mutta hän taisteli Maderon puolesta ja minä olin
hänen kanssaan koko paljon."

"Miten saitte minut vapaaksi?"

"Tarjosin rahaa. Sitä kaikki kapinalliset haluavat."

"Kuinka paljon?"

"Kaksituhatta Meksikon dollaria. Minä annoin sanani. Minun on
hankittava rahat. Sanoin heille, milloin ja missä kohtaisin heidät."

"Hyvä! Olen iloinen että minulla on rahaa." Madeline nauroi. "Mutta
sanokaa minulle: tuo kapinapäällikkö ei vaatinut rahaa?"

"Ei. Raha on hänen miehilleen."

"Mitä te sanoitte hänelle? Minä näin teidän kuiskaavan jotakin hänen
korvaansa."

Stewart painoi päänsä alas ja katsoi pois.

"Me olimme tovereita. Eräänä päivänä vedin hänet ylös ampumahaudasta.
Minä muistutin hänelle siitä. Sitten minä -- minä kerroin hänelle
jotakin, jonka -- jonka luulin..."

"Stewart, minä tiedän siitä tavasta, jolla hän katseli minua, että te
puhuitte minusta."

Mies ei ollut halukas vastaamaan, eikä tyttö vaatinut sitä kivenkovaan.

"Minä kuulin Don Carlosin nimen useita kertoja. Mitä on Don Carlosilla
ja hänen vaqueroillaan tekemistä tämän kanssa?"

"Siitä sekarotuisesta saa koko asia alkunsa", vastasi Stewart synkästi.
"Hän poltti karjatalonsa ja karja-aitauksensa estääkseen meitä saamasta
niitä. Mutta hän teki sen myös saadakseen kaikki pojat pois teidän
kotoanne. Heillä oli suurenmoinen suunnitelma. Minä jätin määräyksen,
että jonkun piti pysyä teidän luonanne. Mutta Al ja Stillwell, jotka
ovat kumpikin kuumapäisiä, ratsastivat pois tänä aamuna. Sitten tulivat
guerillat."

"No mikä oli ajatuksena -- suunnitelmana -- niin kuin te sanoitte?"

"Saada teidät", sanoi toinen suoraan.

"Minut! Ettehän tarkoita, että minun kiinni ottamiseni oli jotakin
muuta kuin pelkkä sattuma?"

"Minä tarkoitan sitä. Mutta Stillwell ja teidän veljenne luulevat, että
guerillat halusivat rahaa ja aseita ja että he vain sattumalta veivät
teidät mukanaan, koska juoksitte hevosen kuonon alle."

"Te ette hyväksy sitä ajatusta?"

"En. Eikä Nels ja Nick Steelekään. Tunnemme Don Carlosin ja
sekarotuiset. Ajatelkaa, miten vaquerot ajoivat Florencea takaa teidän
sijastanne!"

"Mitä te sitten ajattelette?"

"En mielelläni sanoisi sitä."

"Mutta minä haluaisin tietää. Jos se koskee minua, pitäisi minun
tietää", vastusteli Madeline. "Mitä syytä on Nelsillä ja Nickillä
epäillä Don Carlosia siitä, että hän suunnittelisi minun
ryöstämistäni?"

"Luullakseni heillä ei ole mitään syytä, jonka te hyväksyisitte. Kerran
kuulin Nelsin sanovan, että hän oli nähnyt sen sekarotuisen katsovan
teihin ja että jos hän näkisi Donin tekevän sen uudestaan, ampuisi hän
miehen."

"Mutta sehän on naurettavaa. Ampua mies, koska hän katsoo naiseen!
Tämähän on sivistysmaa."

"Niin, ehkä semmoinen olisi naurettavaa sivistysmaassa. Sivistyksessä
on muutamia kohtia, joista en välitä."

"Mikä esimerkiksi?"

"En esimerkiksi voi sietää sitä tapaa, jolla miehet sallivat toisten
miesten kohtelevan naisia."

"Mutta tämä on omituista puhetta teiltä, joka sinä iltana, kun
tulin..."

Toisen häpeämistä ei ollut hauska nähdä. Äkkiä Stewart nosti päänsä ja
Madeline tunsi, että leimuavat silmät polttivat häntä.

"Otaksutaan, että olin juovuksissa. Otaksutaan, että olisin tavannut
jonkun tavallisen tytön. Otaksutaan, että olisin todella saanut hänet
naimisiin kanssani. Ettekö luule, että olisin lakannut juomasta ja
ollut hänelle hyvä?"

"En tiedä, mitä ajattelisin teistä", vastasi Madeline.

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Madeline näki laskevan auringon viimeisten
kirkkaiden säteiden liukuvan kaukaisen kallionhuipun yli. Stewart
suitsitti hevosen uudestaan ja tarkasti satulavyötä.

"Minä jouduin polulta pois. Don Carlosista sanon suoraan -- en sitä,
mitä Nels ja Nick luulevat, vaan mitä itse tiedän. Don Carlos toivoi
vievänsä teidät pois itseään varten ikään kuin te olisitte ollut
orjatyttö. Ehkä hänellä oli suurempikin suunnitelma kuin mitä
kapinallinen ystäväni minulle sanoi. Ehkä hän meni niinkin pitkälle,
että toivoi Amerikan joukkojen ajavan häntä takaa. Kapinalliset
koettavat saada Yhdysvallat liikkeelle. He pitäisivät sitä
tervetulleena. Mutta olipa miten tahansa, sekarotuinen tarkoitti teille
pahaa ja hän on tarkoittanut sitä siitä asti kun näki teidät
ensimmäisen kerran. Siinä kaikki."

"Te olette tehnyt minulle ja perheellemme palveluksen, jota emme
koskaan voi saada korvatuksi."

"Olen tehnyt teille palveluksen. Mutta älkää puhuko sen maksamisesta.
On kuitenkin yksi ajatus, jonka haluaisin teidän tietävän ja jota minun
on vaikea sanoa. Ja se on tämä. Sellaisen naisen kuin te ei olisi
milloinkaan pitänyt tulla tähän Jumalan hylkäämään maahan, ellei hänen
tarkoituksenaan ollut itsensä unohtaminen. Mutta koska te tulitte ja
koska nuo paholaiset todella laahasivat teidät pois, haluan teidän
tietävän, että kaikki rikkautenne, asemanne ja vaikutusvaltanne ei
olisi milloinkaan pelastanut teitä helvetistä tänä yönä. Vain sellainen
mies kuin Nels tai Nick Steele tai minä olisi voinut tehdä sen."

Madeline Hammond tunsi tämän totuuden. Mikä olikaan erotuksena hänen ja
Stewartin välillä, mikä tahansa olikaan yhteiskuntaluokan ja
sivistyksen väärien mittapuiden asettama erotus, totuus oli se, että
täällä villissä vuoristossa hän oli vain nainen ja tuo toinen
yksinkertaisesti mies. Miestä hän tarvitsi ja jos hänen valintansa
olisi voitu ottaa huomioon tällä äärimmäisen hädän hetkellä, olisi
se osunut siihen mieheen, joka oli juuri rohkeasti vastannut
rauhallisesti.

"Luulen, että meidän olisi paras lähteä nyt", sanoi Stewart ja vei
hevosen aivan lähelle suurta kalliota. "Tulkaa!"

Madeline tunsi heikot voimansa. Ensimmäisen kerran hän tunnusti
itselleen, että häntä oli haavoitettu. Hän ei kuitenkaan tuntenut
suurta tuskaa paitsi liikuttaessaan olkapäätään. Kun hän oli satulassa,
johon Stewart nosti hänet, painui hän heikkona kokoon. Tie oli
epätasainen; joka askel koski häneen, ja hän kallistui heikkona
eteenpäin satulannuppia kohti.

"Tässä on polku", sanoi Stewart.

Madeline horjahti ja ellei Stewart olisi tukenut, olisi hän pudonnut
satulasta. Hän kuuli miehen noituvan hiljaa.

"Kas niin, tämä ei käy", sanoi Stewart. "Työntäkää jalkanne satulanupin
yli. Toinen -- tuohon."

Nousten sitten hevosen selkään hän pujottautui Madelinen taakse ja piti
häntä vasemmalla käsivarrellaan siten, että hän oli poikittain
Stewartin polvilla pää tämän olkapäätä vasten. Pian hän tunsi suurta
huojennusta. Hetken aikaa hän tuntui olevan puoleksi juovuksissa kuin
olisi heilunut riippumatossa. Punainen hehku vaaleni lännessä. Hän
saattoi nähdä kunnaiden yli, missä hämätä laskeutui harmaana. Puut
reunustivat polkua. Silloin tällöin suuren suuret likaisenharmaat
kalliot kohosivat hänen ylitseen. Taivas oli kirkas ja teräksinen.
Heikko tähti tuikki. Ja vihdoin hän näki lähellä itseään Stewartin
kasvot, jotka taas olivat tummat ja tunteettomat.

Stewartin käsivarsi piti hänestä kiinni lujasti ja antoi hänen
sovittautua hevosen liikunnan mukaan. Hän tunsi jänteet ja luun
raskaana ja voimakkaana sekä lihaksien kimmoisuuden. Cowboy piti häntä
kuin lasta. Paidan karkea pinta hieroi hänen leukaansa ja sen alla hän
tunsi kostean kaulaliinan, jota Stewart oli käyttänyt hautoessaan hänen
käsivarttaan, ja yhä syvemmällä sydämen säännöllisen tykytyksen. Hänen
päänsä ei ollut milloinkaan ennen levännyt miehen rintaa vasten. Hän
tunsi enemmän kuin ruumiillisen kosketuksen aiheuttaman aistimuksen.
Jokin siinä ilmenevä luonnollisuus sai hänet ajattelemaan elämää. Kun
viileä tuuli puhalsi alas kukkuloilta irrottaen hänen sekaannuksissa
olevan tukkansa, näki hän että hiussuortuvat kiertyivät Stewartin
kasvoille. Ja kun hän sulki silmänsä, tunsi hän irtautuneiden
suortuvain liehuvan Stewartin poskia vasten.

Hän tunsi myös tomun hajua ja villiä tuoksua ilmassa.

Pensaikossa polun varrella tuuli huokaili matalasti ja suhisten. Äkkiä
katkaisi hiljaisuuden arosuden terävä haukunta ja sitten kuului kaukaa
pitkä valitus. Majestyn kavio helähti kiveä vasten.

Taas hän ihmetellen aprikoi, oliko tämä nainen, joka oli alkanut
ajatella ja tuntea niin paljon, todellakin Madeline Hammond. Hänelle ei
ollut milloinkaan tapahtunut mitään. Ja tässä leikitteli hänen kanssaan
seikkailu, ehkä kuolema ja varmastikin elämä samoin kuin hänen
hiuksensa leikittelivät Stewartin kasvoilla. Hän ei voinut uskoa
todellisuutta.

Madeline avasi silmänsä ja huomasi, että yö oli tullut, taivas oli
tummaa, samettista sineä, jossa valkoiset lähdet leimusivat. Viileä
tuuli riuhtoi hänen hiuksiaan ja suortuviensa lävitse hän näki
Stewartin kasvot rohkeina ja terävinä taivasta vasten.

Sitten, kun hän ei enää jaksanut vastustaa ruumiillista väsymystä, tuli
hänen tilanteensa taas epätodelliseksi ja kummalliseksi. Raukeus alkoi
peitteen tavoin hiipiä hänen ylitseen. Tuntien puoleksi tiedottomasti
tykytystä korvassaan, jotakin saavuttamattoman suloista, syvä-äänistä
ja omituista kuin kaukaa kuuluvan kellon äänen, hän vaipui uneen pää
Stewartin rintaa vasten.




Ystäviä Idästä


Karjatalolle palaamisensa jälkeen ei Madeline voinut huomata mitään
ruumiillista vammaa seikkailurikkaiden kokemustensa muistona. Se
hämmästytti häntä, mutta ei läheskään niin paljon kuin se että
muutamien viikkojen kuluttua hän huomasi tuskin muistavansa seikkailuja
ollenkaan. Ellei hän olisi huomannut cowboydensa vartioivan, olisi hän
miltei unohtanut Don Carlosin ja ryöstöretkeläiset.

Ei kulunut päivääkään, ettei jotakin mielenkiintoista ilmoitettu
hänelle. Stillwell, joka oli lakkaamatta moittinut itseään siitä, että
oli ratsastanut pois sinä aamuna, jolloin Madeline otettiin kiinni,
muuttui enemmän huolekkaan isän kuin uskollisen ylipäällysmiehen
tapaiseksi. Hän ei ollut milloinkaan levollinen emännästään, ellei
ollut lähellä karjataloa tai jättänyt Stewartia sinne tai ainakin
Nelsiä ja Nick Steeleä. Hän luotti Stewartiin enemmän kuin keneenkään
muuhun.

"Neiti Majesty, Genen asiat ovat omituisesti", sanoi vanha
karjanhoitaja saapastaessaan Madelinen toimistoon.

"Mikä on hätänä?" kysyi toinen.

"No, Gene on taas lähtenyt vuorille."

"Taas? Minä en tiennyt että hän meni. Minä annoin hänelle rahaa sitä
guerillajoukkiota varten. Ehkä hän meni viemään sitä."

"Ei. Hän teki sen päivän tai pari sen jälkeen kun oli tuonut teidät
takaisin kotiin. Sitten hän lähti noin viikon kuluttua uudestaan, ja
hän pakkasi joitakin tavaroita mukaansa. Nyt hän on livahtanut taas ja
Nels näki hänen kohtaavan jonkun, joka näytti Padre Marcosilta. No,
minä menin alas kirkkoon ja totisesti padre Marcos oli tiessään. Mitä
luulette tästä, neiti Majesty?"

"Ehkä Stewart on tulemassa uskonnolliseksi", nauroi Madeline. "Te
sanoitte minulle kerran niin."

Stillwell puhisi ja pyyhki punaisia kasvojaan.

"Jos olisitte kuullut hänen kiroavan Montya tänä aamuna, ette
milloinkaan arvaisi häntä uskonnolliseksi. Monty ja Nels ovat
tuottaneet Genelle koko joukon huolta viime aikoina. He ovat ärtyneitä
ja taistelutuulella siitä lähtien kun Don Carlos ryösti teidät.
Varmaankin he tarttuvat asiaan pian ja silloin meillä on pari villiä
härkää laitumella. Minulla on hyvällisesti vastuksia!"

"Tehköön Stewart vain salaperäisiä matkojaan vuoristoon. Tässä,
Stillwell, on minulla teille uutisia, jotka saattavat antaa teille
aihetta vastuksiin. Minulla on kirje kotoa. Sisareni on tulossa tänne
luokseni mukanaan joukko ystäviä. He ovat ylhäisiä ihmisiä ja eräs on
englantilainen lordi."

"No, neiti Majesty, luulen että me kaikki tulemme iloisiksi saadessamme
nähdä heidät", sanoi Stillwell. "Paitsi jos he vievät teidät takaisin
Itään."

"Se ei ole luultavaa", vastasi Madeline miettivästi. "Minun täytyy
kumminkin mennä joskus takaisin."

Hän luki otteita sisarensa kirjeestä Stillwellille ja lisäsi:

"Helen tuo mukanaan vilkkaan joukon. He vaativat kiihotusta --
epätavallista. Pitäkäämme huolta, etteivät he pety. Te otatte pojat
uskotuiksenne. Sanokaa heille, mitä on odotettavissa, ja sanokaa
heille, miten kaikkeen on suhtauduttava. Minä autan teitä tässä.
Haluan, että pojat käyttäytyvät hienoimmalla tavallaan. En välitä, mitä
he tekevät, mihin toimenpiteisiin he ryhtyvät suojellakseen itseään,
mitä kepposia he keksivät, kunhan eivät vain mene kohteliaisuuden
rajojen yli. Haluan, että he näyttelevät osansa vakavasti ja
luonnollisesti, ikään kuin he eivät olisi koskaan eläneet toisella
tavoin. Vieraani odottavat huvitusta. Ottakaamme heidät vastaan
huvittaen. No, mitä sanotte?"

Stillwell nousi kasvot säteillen:

"No, sanonpa että se on hieno ajatus."

"Tosiaan, olen iloinen, että pidätte siitä", jatkoi Madeline. "Tulkaa
luokseni taas, Stillwell, kun olette puhunut pojille. Mutta nyt, kun
olen ehdottanut sitä, olen hieman peloissani. Te tiedätte, mitä
cowboyden huvittelu on. Ehkä..."

"Älkää jättäkö sitä ajatusta", keskeytti Stillwell. "Jättäkää pojat
minulle. He eivät saata teitä häpeään, neiti Majesty. He tulevat
olemaan suurenmoisia. Tämä tulee voittamaan kaikki näytelmät, mitä
ikinä olette nähnyt."

"Luulen, että niin käy", vastasi Madeline. Hän oli yhä epätietoinen
suunnitelmastaan, mutta vanhan karjanhoitajan innostus oli tarttuvaa.
"Vieraani saapuvat toukokuun yhdeksäntenä. Varustakaamme sillä välin
karjatalo kuntoon tätä hyökkäystä varten."

Iltapäivällä toukokuun yhdeksäntenä, ehkä puoli tuntia sen jälkeen kun
Madeline oli saanut puhelintiedon, joka ilmoitti vieraiden tulleen El
Cajoniin, kutsui Florence hänet kuistille. Stillwell oli siellä kasvot
hymyn rypistäminä ja katsoi kaukaiseen laaksoon. Kaukana, ehkä
kahdenkymmenen mailin päässä, nousi ohut valkoinen tomuviiru laakson
pohjasta ja kohosi taivaalle.

"Katso!" sanoi Florence kiihtyneenä.

"Mikä nyt on?" kysyi Madeline.

"Auto!"

"Eihän toki! Onhan vain pari minuuttia siitä kun soitettiin ja
sanottiin, että seurue oli juuri saapunut."

"Katsohan kaukoputkella", sanoi Florence.

Kaukoputki sai Madelinen vakuuttuneeksi, että Florence oli oikeassa.

"Stillwell!" huudahti hän. "Pelkään, että luovun aatteestani. Mikä sai
minut ryhtymään siihen?"

"Teidän sisarenne halusi kokea jännitystä, eikö niin? Ja he kaikki
halusivat sitä. Luulen että he ovat ruvenneet saamaan sitä", vastasi
Stillwell.

Vähemmässä kuin puolessa tunnissa jälkeenpäin tuli Madeline taas
kuistille ja tapasi Florencen siellä.

"Oi, sinä näytät tosiaan rakastettavalta!" huudahti Florence äkillisen
mielijohteen kannustamana tuijottaessaan Madelinea silmät selällään.
"Ja jollakin tavoin niin erilaiselta!"

Madeline hymyili hieman surullisesti. Ehkä silloin, kun hän oli
pukeutunut tuohon hienonhienoon valkoiseen pukuun, hän oli omaksunut
jotakin siitä käytöstavasta, joka sopi sen pitäjälle. Hän ei voinut
vastustaa halua näyttää taas sorealta näiden erinomaisen tarkasti
arvostelevien ystävien silmissä. Surullinen hymy oli tarkoittanut
päiviä, jotka olivat menneet. Hän näet tiesi että se, mitä ylhäisö
kerran oli suvainnut sanoa hänessä kauneudeksi, oli tullut
kolminkertaiseksi sen jälkeen kuin se viimeksi oli nähty
seurusteluhuoneessa. Madelinella ei ollut ollenkaan jalokiviä
puvussaan, mutta hän oli kiinnittänyt vyötäisilleen kaksi suurta
tulipunaista ruusua. Kuolleenomaista valkoista vasten kuvastui niissä
erämaan elämä, tuli ja punaisuus.

"Link on mennyt vanhalle karjantarkastustielle", sanoi Florence, "ja,
oi, hänhän totisesti osaa ajaa tuota autoa!"

Valkoinen täplä ja pitkä tomujuova näyttäytyivät alhaalla laaksossa. Ne
suuntautuivat nyt melkein suoraan karjataloa kohti. Madeline huomasi
sen kasvavan suuremmaksi hetki hetkeltä ja hänen intonsa kasvoi sitä
mukaa. Sitten kavioiden kopse sai hänet kääntymään.

Stewart tuli ratsastaen mustalla hevosellaan. Hän oli ollut poissa
tärkeän tehtävän takia, ja hänen asiansa oli vienyt hänet
kansainväliselle rajaviivalle. Hänen tulonsa ennen odotettua aikaa oli
Madelinelle mieluista, sillä se merkitsi, että hänen tehtävänsä oli
saatu onnelliseen päätökseen. Musta hevonen pysähtyi väsyneenä ja
tomuinen ratsastaja astui alas.

Madeline tuli portaille. Stewart kääntyi hänen puoleensa otettuaan
kimpun papereita satulalaukusta. Tomua tulvahti miehen sombrerosta, kun
hän otti sen päästään.

"Tässä ovat tiedonannot, neiti Hammond", ilmoitti hän.

Kun Madelinen terävä katse etsi Stewartin tomukuoren peittämiä kasvoja,
kohtasi hän miehen peittelemättömän ja avomielisen katseen. Hänen oma
katseensa ei väistynyt vaikka hän tunsi kuuman nousevan poskilleen.
Madeline punastui hyvin harvoin. Ja nyt oikea punastus leimusi hänen
kasvoillaan. Se oli ärsyttävää, koska se oli käsittämätöntä. Hän otti
paperit vastaan Stewartilta ja kiitti. Toinen kumarsi ja vei sitten
mustansa polkua alas karja-aitauksia kohti.

"Kun Stewart näyttää tuollaiselta, on hän ratsastanut", sanoi Florence.
"Mutta kun hänen hevosensa näyttää tuollaiselta, on hän varmasti
kulkenut kilpaa tuulen kanssa."

Madeline katseli, kun väsynyt hevonen ja ratsastaja menivät horjuen
polkua alas. Mikä sai hänet miettiväksi? Enimmältä osaltaan oli se
jotakin uutta, äkillistä tai selittämätöntä, joka nostatti hänen
mielensä. Tällä hetkellä oli Stewartin katse vaikuttanut Madelineen.
Stewart oli katsonut häneen, ja vanha polttava, selittämätön tuli,
tummuus, oli kadonnut miehen silmistä. Ne olivat äkkiä olleet kauniit.
Katse ei ollut kuvastanut hämmästystä tai ihailua, ei myöskään
rakkautta. Madeline oli tottunut, liian tottunut noihin kaikkiin
kolmeen. Se ei ollut intohimon tuijotusta, sillä semmoisessa ei ollut
mitään kaunista. Madeline punnitsi asiaa ja huomasi, että Stewartin
silmät olivat ilmaisseet omituista ylpeyden iloa. Sellaista ilmettä ei
Madeline ollut milloinkaan ennen kohdannut kenenkään miehen katseessa.
Luultavasti sen omituisuus oli syynä hänen punastumiseensa. Mitä
kauemmin hän eli näiden ulkoilmaihmisten keskuudessa, sitä enemmän he
hämmästyttivät häntä. Erityisesti, miten käsittämätön oli cowboy
Stewart! Miksi tuon miehen piti tuntea ylpeyttä tai iloa nähdessään
hänet?

Florencen huudahdus sai Madelinen taas tarkkaamaan lähestyvää autoa. Se
oli nyt rinteellä kuljettuaan jonkin mailin pitkää, asteittain
viettävää maata. Kaksi keltaista tomupilveä näytti syöksyvän esiin
vaunun takaa ja vyöryvän ylös.

"Haluaisin tietää, miltä tuntuu kulkea maili minuutissa", sanoi
Florence. "Varmasti tahdon, että Link ottaa minut mukaan. Oi,
katsokaahan hänen tuloaan!"

Auto muistutti valkoista hirviötä ja ellei olisi ollut tomua, olisi se
näyttänyt purjehtivan ilmassa. Matala, suriseva ääni kuului ja tuli
kovemmaksi. Madeline erotti harmaan joukon ihmisiä, jotka oli sullottu
vaunun sisälle. Paitsi ajajaa oli siellä seitsemän matkustajaa, jotka
näyttivät olevan heräämässä elämään, liikkuen ja huudellen harsojen,
vaippojen ja tomusuojusten alta. Madeline astui kuistin eteen.

Helen Hammond oli kolme vuotta nuorempi kuin Madeline. Hän oli hoikka
ja sievä tyttö. Hän ei muistuttanut sisartaan muussa kuin ihon
valkeudessa ja hienoudessa, koska hän oli enemmän ruskeasilmäistä,
ruskeatukkaista tyyppiä. Päästyään hengästyksestään hän alkoi puhua.

"Majesty, ystäväiseni, minä olen täällä! Sinä olet aloittanut hyvin.
Minä olen suorastaan typertynyt. Minä odotin löytäväni sinut vanhana ja
homsumaisena. Majesty, sinä olet loistava ja vahva. Mitä sinulle on
tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut? Tämä kaunis huone, nuo ihanat
ruusut tuolla ulkona! Luulen että olet valmistanut itsellesi kodin
täällä. No niin, tunnustahan. Tiedän, että olen aina ollut itsekäs,
mutta jos sinä olet onnellinen täällä, olen minä iloinen."

Madelinelle tuotti mielihyvää kuulla vierailtaan ylistyslauluja
kauniista kodista sekä havaita lämmintä mielenkiintoa siihen.

Castleton oli ainoa, joka ei osoittanut hämmästystä. Hän tervehti
Madelinea täsmälleen samalla tavoin kuin viimeksi nähdessään hänet
Lontoossa. Madeline huomasi yllätyksekseen, että hänestä oli mieluista
tämän miehen uudelleen kohtaaminen. Hän havaitsi pitävänsä tästä
järkähtämättömästä englantilaisesta. Odottamatta nousi eloon hänen
vanha tyttömäinen rakkautensa nuorempaa sisarta kohtaan ja sen mukana
tuli mielenkiinto näihin puoleksi unohdettuihin ystäviin sekä lämmin
kunnioitus Edith Waynea, kouluaikojen hyvää ystävää kohtaan.

Helenin seurue oli pienempi kuin Madeline oli odottanut. Helen oli
huolellisesti valinnut joukon hyviä ystäviä, jotka Madeline tunsi
hyvin. Edith Wayne oli ylimyksellinen tummaverikkö, vakava nainen.
Rouva Carrollton Beck, yksinkertainen, vilkas henkilö, oli ollut
seurueen "esiliinana". Neljäs ja viimeinen nainen oli neiti Dorothy
Coombs -- Dot, joksi muut sanoivat häntä -- nuori nainen.

Ollakseen mies oli Castleton pienikokoinen. Punerva ihonväri, pienet
kullanväriset viikset ja raskaat silmäluomet, jotka aina olivat
alhaalla, saivat hänet näyttämään uneliaalta. Hän oli moitteeton ja
turhantarkka. -- Robert Weede oli jokseenkin suuri, kukoistava nuori
mies, joka oli huomattava vain hyvän luonteensa takia. Ottaen mukaan
Boyd Harveyn, sievän, kalpeakasvoisen pojan, jolla oli sellaisen miehen
huoleton hymy, jolle elämä oli ollut helppoa ja miellyttävää, oli
seurue täydellinen.

Kun seurue kokoontui kuistille, oli kuumuus jo vähentynyt ja punainen
aurinko oli laskemassa punaisen erämaan yli. Se ettei kuulunut puhetta
ja että hiljaisuus vähitellen syveni, todisti auringonlaskun
vaikuttaneen vieraisiin. Juuri kun punaisen juovan viimeinen kaarre
hävisi hämärän Sierra Madresin taakse ja kultainen iltarusko alkoi
leimuta kirkkaammin, katkaisi Helen hiljaisuuden.

"Tuolla kiipeää hevonen kukkulalle. Katsokaa, se on ylhäällä! Sillä on
ratsastaja!"

Madeline tiesi ennen kuin katsoikaan, kuka ratsastaja oli. Mutta hän ei
tiennyt, miten hänelle oli tullut tavaksi pitää miestä silmällä alati.

"Mitä hän tekee? Kuka hän on?" kysyi utelias Helen.

"Hän on Stewart, minun oikea käteni", vastasi Madeline. "Joka päivä,
kun hän on karjatalolla, ratsastaa hän tuonne auringon laskiessa.
Luulen että hän pitää ratsastuksesta ja näköalasta, mutta hän meneekin
kai silmäilemään laaksossa olevaa karjaa."

"Onko hän cowboy?" kysyi Helen.

"Kyllä varmasti", vastasi Madeline naurahtaen. "Kunhan kuulet
Stillwellin puhuvan..." Madeline huomasi välttämättömäksi selittää,
kuka Stillwell oli ja mitä tämä ajatteli Stewartista. Ja kun hän kerran
tuli puhuneeksi asiasta, lisäsi hän omasta aloitteestaan muutamia
yksityiskohtia Stewartin maineesta.

"El Capitan. Kuinka mielenkiintoista!" mietiskeli Helen. "Millaiselta
hän näyttää?"

"Hän on mainio."

Florence antoi kaukoputken Helenille ja pyysi häntä katsomaan.

"Kiitos", sanoi Helen. "Noin, nyt minä näen hänet. Mikä suurenmoinen
hevonen! Miten hiljaa se seisoo! Sehän näyttää kiveen veistetyltä!"

"Annahan minun katsoa", sanoi Dorothy Coombs innokkaasti.

Helen antoi hänelle kaukoputken:

"Sinä voit katsoa, mutta siinä on kaikki. Hän on minun. Minä näin hänet
ensiksi."

Sen jälkeen oli Madelinen naisvierailla kiistaa kaukoputkesta ja
kolme heistä kerskui iloisesti, etteivät he välittäneet Helenin
omavaltaisesti otetuista oikeuksista. Madeline nauroi muiden mukana
tarkastaessaan Stewartin tummaa hahmoa ja hänen taivasta vasten
kuvastuvia ääriviivojaan. Hänen mieleensä tuli ajatus, joka ei
mitenkään ollut uusi tai omituinen -- hän ihmetteli, mitä Stewartilla
oli mielessään, kun hän oli siinä yksinäisyydessä ja katseli erämaata
sekä tummenevaa länttä. Pian cowboy käänsi hevosensa ja ratsasti alas
varjoon.

"Majesty, oletko suunnitellut jotakin hauskaa, jotakin kiihottavaa
meille", kysyi Helen.

Hän oli levoton ja hermostunut eikä näyttänyt voivan istua hiljaa
hetkeäkään.

"Saat kyllä hauskaa, kun saan näytetyksi teille kaiken", vastasi
Madeline.

"Mitä esimerkiksi?" kysyivät Helen, Dot ja rouva Beck yhteen ääneen.

"No, minä en luettele ratsastuksia, kiipeämistä ja golfia, mutta ne
ovat välttämättömiä Arizonan matkoja varten. Haluan näyttää teille
erämaan ja Aravaipa Cañonin. Meidän on ratsastettava ja laitettava itse
ruokamme. Jos joku teistä on elossa niiden matkojen jälkeen ja haluaa
enemmän, menemme ylös vuoristoon. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te
kukin haluatte."

"Minä sanon sinulle", vastasi Helen nopeasti. "Dot tahtoo olla täällä
sama kuin Idässäkin. Hän haluaa katsoa häveliäästi käteensä --
ohimennen sanoen käteen, joka on toisen vankina -- ja kuunnella miestä,
joka puhuu runollisesti hänen silmistään. Elleivät cowboyt rakasta
sillä tavoin, on Dotin vierailu pilalla. Sitten Elsie Beck haluaa vain,
että meille kostetaan siitä, että raahasimme hänet tänne. Hän haluaa,
että meille tapahtuisi jotakin hirmuista. Minä en tiedä, mitä on
Edithin päässä, mutta siellä ei ole ainakaan huvittelun halua. Bobby
haluaa olla lähellä Elsietä eikä mitään muuta. Boyd haluaa sitä, mitä
hän aina on halunnut -- ainoata, mitä on halunnut eikä ole saanut.
Castletonilla on kauhean verenhimoinen halu tappaa joku."

"Minä selitän nyt, että haluan ratsastaa ja myös leiriytyä ulkosalla",
vastusteli Castleton.

"Mitä minuun itseeni tulee", jatkoi Helen, "haluan -- jospa vain
tietäisin mitä haluan. No, minä haluan olla ulkosalla, päästä ulos,
saada aurinkoa ja tuulta, saada vähän väriä valkoisiin kasvoihini.
Haluan lihaa, verta ja elämää. Olen tuiki väsynyt!"

"Mikä toivomusten kirjavuus", sanoi Madeline.

"Ennen kaikkea haluamme, että tapahtuisi jotakin", päätti Helen.

"Rakas sisareni, ehkä sinä saat toivomuksesi täytetyksi", vastasi
Madeline tyynesti. "Edith, olen utelias sinun halusi suhteen."

"Majesty, se on vain se, että haluan olla kanssasi hetken", vastasi
vanha ystävä.

Tässä vastauksessa, jota seurasi tumma katsahdus, oli jotakin joka
osoitti Edithin ymmärtävän Madelinea, osoitti myötätuntoa ja paljasti
ehkä hänen oman levottoman sielunsa. Se teki Madelinen surulliseksi.
Kuinka monta naista olikaan, joilla oli halu murtaa häkkinsä ristikot,
mutta joilla ei ollut siihen rohkeutta.

Seuraavina päivinä oli väittelyn alaisena kysymys, saivatko Madelinen
vieraat, hänen cowboynsa vai hän itse suurinta iloa yhdessäolosta.
Ottaen huomioon cowboyden elämän yksitoikkoisuuden hän oli taipuvainen
ajattelemaan, että he käyttivät parhaiten hetkeä hyväkseen. Stillwell
ja Stewart olivat kuitenkin huomanneet tilanteen rasittavaksi.
Karjatalon töitä oli jatkettava ja jotkut niistä lyötiin ikävästi
laimin. Stewart yksin esti karjanhoitopuuhan joutumasta arveluttavasti
takapajulle. Myöhään ja varhain hän oli satulassa ajaen laiskoja
meksikolaisia, joita hän oli palkannut auttamaan.

Eräänä kesäkuun aamuna istui Madeline kuistilla iloisten ystäviensä
kanssa, kun Stillwell ilmestyi karja-aitauksesta johtavalle tielle. Hän
ei ollut moneen päivään tullut neuvottelemaan Madelinen kanssa.

"Tuossa tulee Bill huolissaan", nauroi Florence.

Stillwell muistutti tosiaan ukkospilveä lähestyessään kuistia.

"Neiti Majesty, minä olen tosiaan alakuloinen", sanoi hän heti. "Ja
minä tarvitsen koko joukon apua."

"Mikä nyt on vinossa?" kysyi Madeline hymyillen rohkaisevalla
tavallaan.

"No, cowboyt ovat tulleet merkillisiksi. He olivat kaikki lakossa
saadakseen lomaa. Mitä ajattelette siitä? Me olemme muuttaneet
työmääriä, lyhentäneet työaikoja, antaneet yhdelle ja toiselle
vapautta, palkanneet sekarotuisia ja totisesti tehneet kaikki, mitä voi
ajatella. Mutta tämä loma-ajatus tuli pahemmaksi. He rupeavat
sairaiksi. En ikipäivinä ole kuullut niin monista taudista. Ei edes
Nels halua tehdä työtä näinä päivinä. Jollei olisi ollut Stewartia, en
tiedä mitä olisin tehnyt."

"Miksi kaikki tämä äkillinen sairaus ja laiskuus?"

"No, katsokaahan! Jokainen luulee, että hänen ehdoton velvollisuutensa
on hauskuttaa naisia."

"Tämä on tosiaan hienoa!" huudahti Dorothy.

"Stewart siis ei välitä olla apuna meidän hauskuttamisessamme?" kysyi
Helen innokkaana.

"No, Stewart on erilainen kuin muut cowboyt", vastasi Stillwell. "Hän
on muuttunut. Hän on päällysmiehenä täällä ja muutos johtuu varmasti
siitä. Hänellä on kaikki vastuu. Hänellä ei ole tosiaan aikaa
hauskuttaa naisia."

"Luulen että se on meille vahingoksi", sanoi Edith Wayne vakavalla
tavallaan. "Minä ihailen häntä."

"Neiti Majesty, kaikki mitä sanoin ei ole puoltakaan siitä, mikä
ihastuttaa minua", vastasi Stillwell.

"No hyvä, huojentakaa mielenne."

"No, cowboyt ovat tulleet pyörälle päästään golf-pelin takia."

"He ovat tosiaan sellaisia", sanoi Madeline. "Olen iloinen jos pitävät
golfista. He saavat niin vähän pelata."

"No, jotakin on tehtävä, jos aiomme edelleen hoitaa karjaa", vastasi
Stillwell.

Madelinen vierailla oli hauskaa. Mitä häneen itseensä tuli, niin
Stillwellin selonteko aiheutti hänelle levottomuutta. Kuitenkin hän
töin tuskin sai pidätetyksi iloisuuttaan.

"Mitä maailmassa minä voin tehdä?"

"No, luulen etten voi sanoa. Tulin vain teidän luoksenne saadakseni
ohjeita."




Rosvoja


Mutta golfinpeluu jatkui. Vuoren tasaiselle huipulle oli tehty rata ja
siellä saivat vieraat liikuntaa samalla kun cowboytkin olivat pelissä
mukana omaksi ilokseen ja toisten avuksi. Eikä Madeline pannut sitä
pahakseen.

Eräänä kesäkuun iltapäivänä oli joukko väsynyt peliin ja sen loputtua
asettui lepäämään aivan kuin odottaen taas uutta vaihtelua. Se tuli
nopeammin kuin oli luultukaan ja joukkoa odotti tosiaan yllätys.
Jostakin kauempaa rinteeltä kuului huudahdus ja toiset kääntyivät
katsomaan sinnepäin. Suuri musta hevonen oli noussut rinteelle ja oli
juuri lähdössä juoksuun. Sen ratsastaja huusi terävästi cowboyille. He
kääntyivät syöksyäkseen laitumella olevia hevosiaan kohti.

"Hän on Stewart! Jokin on hullusti", sanoi Madeline pelästyneenä.

Castleton tuijotti toisia. Muut miehet huudahtivat levottomina. Naiset
odottivat Madelinen selitystä tuskaisin silmin. Musta hevonen lähti
juoksemaan ja tuli nopeasti heitä kohti.

"Katsokaahan, miten tuo hevonen juoksee!" huudahti Helen. "Katsokaahan,
miten tuo mies ratsastaa!"

Musta hevonen oli niin likellä Madelinea ja hänen ystäviään, että kun
Stewart veti sitä taaksepäin, lensi sen kavioiden kohottama hiekka
heidän kasvoilleen.

"Stewart, mikä nyt?" huudahti Madeline.

"Luullakseni olen pelottanut teidät, neiti Hammond", vastasi toinen.
"Mutta minulla on kova kiire. Karjatalolla piileskelee rosvojoukko,
luultavimmin eräässä autiossa mökissä. Pat Hawe on sen joukon mukana,
joka seuraa rosvoja. Pelkään, ettei olisi mieluista teille eikä
vieraillenne kohdata joko takaa-ajava joukko tai rosvot."

"En luule", sanoi Madeline melkoisesti huojentuneena. "Me kiiruhdamme
takaisin taloon."

He eivät keskustelleet enempää ja Madelinen vieraat olivat vaiti. Monty
ja Nick tulivat johtaen useita muita hevosia suitsista. Nels näyttäytyi
heidän takanaan Majesty mukanaan. Madeline huomasi, että kaikki muut
cowboyt olivat kadonneet. Miehet nousivat ratsaille, samoin Madeline ja
Florence. Mutta Edith Wayne ja rouva Beck, jotka olivat hermostuneita
ja melkein avuttomia, saatiin vain vaivoin satulaan.

"Menemme sivupolkua", sanoi Stewart lyhyesti ponnahtaessaan suuren
mustansa selkään. Siten hän johti kulkua ja toiset cowboyt ravasivat
jälkijoukkona.

"Tämä on helkkarin huono tie", huomautti Castleton.

Naiset näyttivät olevan sanattomina.

Kun he pyörsivät rinteen toiselle puolelle, näki Madeline savua, joka
leijaili erään mökin yläpuolella meksikolaisten asuntojen tienoilla.
Koska aurinko oli laskenut ja valo himmenemässä, ei hän voinut erottaa,
mitä se oli. Sitten Stewart rupesi kiiruhtamaan taloa kohti. Muutamissa
minuuteissa oli seurue pihalla valmiina astumaan ratsailta.

Stillwell tuli esiin näennäisesti iloisena, liian iloisena voidakseen
pettää Madelinea. Tämä huomasi myöskin, että joukko aseistettuja
cowboyeja käveli hevosineen talon alapuolella.

"No, teillähän on ollut kiire takaisin tullessanne", sanoi Stillwell
kaikille yhteisesti. "Luulen, ettei sitä olisi tarvittu. Pat Hawe
luulee saaneensa joitakuita lainhylkyjä aitaukseen karjatalolle. Siinä
ei ole mitään hälinän syytä. Stewart on tarkka eikä tahdo teidän
kohtaavan ketään metelöitsijöitä."

Monet ja hartaat olivat Madelinen naisvieraiden helpotuksen ilmaisut,
kun he laskeutuivat ratsailta ja menivät taloon. Madeline viivytteli
takanapäin puhuakseen Stillwellin ja Stewartin kanssa.

"Nyt suu puhtaaksi", sanoi hän lyhyesti.

Vanha karjanhoitaja tuijotti emäntäänsä ja sitten nauroi hyvillään
toisen tarkkanäköisyydestä.

"No, neiti Majesty! Nyt tulee tappelu ja Stewart halusi saada teidät
sisään ennen kuin se alkaisi. Hän sanoo, että laakso on tulvillaan
vaqueroja, guerilloja, rosvoja ja Jumala ties mitä muuta."

Hän meni raskain askelin, suuret kannukset helisten, ja kulki polkua
alas odottavia miehiä kohti. Stewart seisoi tutussa odottavassa
asennossaan, suorana ja hiljaa, käsi satulannupissa ja suitsissa.

"Stewart, te olette erittäin hyvin huolehtinut minun menestyksestäni",
sanoi Madeline haluten kiittää toista, mutta voimatta löytää helposti
sanoja. "Minä en tietäisi mitä tehdä. Uhkaako vaara?"

"En oikein tiedä. Mutta haluan olla varma asiastani."

"Saanko tietää ne käskyt, jotka annoitte Nelsille, Nickille ja
Montylle?" kysyi hän.

"Kuka sanoi, että minä olen antanut pojille käskyjä?"

"Kuulin Stillwellin sanovan."

"Tietysti sanon ne teille, jos vaaditte. Mutta miksi tuskastuttaisitte
itseänne sellaisella, joka ei tule luultavasti tapahtumaan?"

"Minä pysyn vaatimuksessani", vastasi Madeline rauhallisesti.

"Määräykseni oli se, että ainakin yhden heistä piti olla
vartiossa lähellä teitä yötä ja päivää -- ei milloinkaan äänenne
kuulumattomissa."

"Ajattelin sellaista. Mutta miksi Nels, Monty tai Nick? Ettekö usko
muihin cowboyeihini?"

"Minä uskoisin heidän vilpittömyyteensä, mutta en heidän kykyynsä."

"Kykyynsä? Minkälaiseen?"

"Aseitten käsittelyssä."

"Stewart!" huudahti Madeline.

"Neiti Hammond, te olette hauskuttanut vieraitanne, mutta olette
unohtanut muun."

"Unohtanut mitä?"

"Don Carlosin ja hänen guerillansa."

"En ole unohtanut. Stewart, te yhä luulette, että Don Carlos yritti
viedä minut mukaansa -- ja saattaa yrittää sitä vieläkin?"

"Minä en luule. Minä tiedän."

"Ja kaikkien muiden tehtävienne ohella olette ollut vartiossa kolmen
cowboyn kanssa?"

"Niin."

"Se on tapahtunut minun tietämättäni?"

"Niin."

"Mistä asti?"

"Siitä kun toin teidät vuoristosta viime kuussa?"

"Kuinka kauan se vielä jatkuu?"

"Sitä on vaikea sanoa. Ainakin siksi kun vallankumous on ohi."

Madeline mietti hetken. Hän uskoi ehdottomasti Stewartiin.

"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän.

"Luulen että teidän olisi lähetettävä ystävänne takaisin Itään -- ja
mennä heidän mukanaan, kunnes tämä sissisota on ohi."

"Mutta he tulisivat kovin pahoilleen ja samoin minäkin."

Stewartilla ei ollut vastausta tähän.

"Ellen minä ota varteen neuvoanne, tapahtuu ehkä pahaa. Ettekö voi
ehdottaa jotakin muuta? Ystävilläni on ollut loistava vierailumatka.
Helen on toipumassa. Olisin pahoillani, jos näkisin heidän lähtevän
ennen kuin he haluavat."

"Me voisimme viedä heidät vuoristoon ja leiriytyä sinne joksikin
aikaa", sanoi Stewart pian. "Tiedän asumattoman paikan kallionhuippujen
keskellä. Sinne on vaikeata kiivetä, mutta se maksaa vaivan. En ole
milloinkaan nähnyt kauniimpaa paikkaa. Vesi on mainiota ja siellä on
viileätä."

"Tarkoituksenne on siis kätkeä minut kallionhuippujen ja pilvien
joukkoon?" vastasi Madeline nauraen.

"Niin. Ystävienne ei tarvitse sitä tietää. Ehkä tämä levottomuus on ohi
syksyyn mennessä."

"Sanotte, että on vaikea kiivetä sinne?"

"Niin on. Ystävänne saavat kokea todellisuutta, jos tekevät sen
matkan."

"Se sopii minulle. Helen erikoisesti haluaa, että jotakin tapahtuisi.
Ja he kaikki ovat hulluina saadakseen kokea kiihottavaa."

"He saavat sitä siellä. Huonoja polkuja, kanjoneita, jyrkkiä
kipuamisia, myrskyjä, ukkosta ja salamaa, sadetta ja villikissoja."

"No hyvä, olen tehnyt päätökseni! Stewart, te tietysti otatte asian
huoleksenne? En luule, että... Stewart, eikö teillä ole muuta
sanottavaa minulle -- miksi luulette, miksi tiedätte, että oma,
henkilökohtainen vapauteni on vaarassa?"

"Minä vain tiedän. Mutta älkää kysykö minulta mitä se on. Ellen olisi
ollut kapinallisten soturina, en olisi milloinkaan saanut tietää."

"Ellette olisi ollut kapinallisten soturina, missä olisi Madeline
Hammond nyt?" vastasi Madeline vakavasti.

Stewart ei vastannut.

"Stewart", jatkoi toinen innostuen. "Te mainitsitte kerran velasta,
jonka olitte minulle..."

Ja nähdessään Stewartin tummien kasvojen vaalenevan hän empi ja jatkoi
sitten:

"Se on maksettu!"

"Ei ei", vastasi cowboy lyhyesti.

"Kyllä!"

"Ei. Sitä ei voi koskaan maksaa."

Madeline ojensi kätensä:

"Se on maksettu, sanon teille."

Cowboy vetäytyi pois ojennetun käden ulottuvilta. Se näytti lumoavan
hänet.

"Minä tappaisin miehen saadakseni koskea käteenne. Mutta minä en halua
koskea siihen teidän tarjoamillanne ehdoilla."

Hänen kiihkonsa tyrmistytti toista.

"Stewart, ei kukaan mies ole vielä kieltäytynyt pudistamasta kättäni
tuollaisista syistä. Se -- se on tuskin imartelevaa", sanoi Madeline
naurahtaen hieman. "Miksi ette halua?"

"Minä en tahdo. Siinä kaikki."

"Pelkään, että olette epäkohtelias, mikä sitten onkaan syynne", vastasi
Madeline. "Minä kuitenkin uudistan tarjoukseni taas jonakin päivänä.
Hyvää yötä."

Stewart sanoi hyvää yötä ja kääntyi menemään. Madeline katseli hänen
menoaan käsi mustan hevosen kaulalla.

Itse hän meni sisään levätäkseen hieman ennen kuin pukeutui päivällistä
varten. Koska oli rasittunut päivän ratsastuksesta ja kiihtymyksestä,
vaipui hän uneen. Kun hän heräsi, oli hämärä. Hän ihmetteli, miksi
hänen meksikolainen palvelijattarensa ei tullut hänen luokseen, ja hän
soitti kelloa. Tyttö ei tullut itse eikä soittoon vastattu. Talo tuntui
rauhalliselta. Vallitsi painostava hiljaisuus, joka pian hävisi, kun
kuistilta kuului askelia. Madeline tunsi Stillwellin astunnan. Sitten
hän kuuli miehen huutavan hillityllä äänellä toimiston avonaisesta
ovesta. Tuntien kuin aavistuksena jotakin huolestuttavaa olevan tulossa
Madeline kiiruhti huoneiden läpi. Stillwell seisoi hänen toimistonsa
oven ulkopuolella.

"Stillwell", huudahti hän.

"Onko joku kanssanne?" kysyi cowboy matalalla äänellä.

"Ei."

"Olkaa hyvä ja tulkaa kuistille", lisäsi toinen.

Madeline noudatti kehoitusta ja päästyään ulos saattoi nähdä
Stillwellin. Tämän vakavat kasvot, jotka olivat kalpeammat kuin koskaan
ennen, saivat hänet ojentamaan kätensä vetoavasti miestä kohti.
Stillwell tarttui siihen ja piti sitä omassaan.

"Neiti Majesty, olen pahoillani, että minun täytyy kertoa ikäviä
uutisia." Hän puhui melkein kuiskaten, katseli varovasti ympärilleen ja
näytti salaperäiseltä. "Jos olisitte kuullut Stewartin kiroavan,
ymmärtäisitte, miten vastenmielisesti meidän on kerrottava tämä teille.
Mutta sitä ei voi välttää. Asia on se, että olemme pahassa pulassa."

"Voitte luottaa minuun", sanoi Madeline lujana, vaikka hän vapisi.

"No, me olemme nyt... Se rosvojoukko, jota Pat Hawe ajoi takaa -- se
piilottelee talossa!"

"Talossa?" toisti Madeline säikähtyneenä.

"Neiti Majesty, se on totisen totta. Stewart -- no, hän on villinä
raivosta ajatellessaan, että sellaista saattoi tapahtua. Ymmärrättehän,
ettei se olisi tapahtunut, jos en olisi antanut poikien juosta
pelikentälle ja jos Stewart ei olisi ratsastanut jälkeemme. Se on minun
vikani. Minulla on ollut liiaksi naisväkeä ympärilläni ja vanha pääni
ei sitä kestänyt. Gene kirosi minua -- hän kirosi tosiaan. Mutta nyt
meidän on katsottava asioita suoraan silmiin -- ajateltava asemaamme."

"Tarkoitatteko, että takaa-ajettuja lainsuojattomia -- rosvoja -- on
tosiaan paennut jonnekin talooni?" kysyi Madeline.

"Sitä tarkoitan. Minusta näyttää omituiselta, ettette huomannut minkään
olevan tolaltaan, vaikka kaikki palvelijanne ovat tiessään."

"Menneet pois? Niin, minä kaipasin kamarineitsyttäni! Ihmettelin, miksi
ei ollut sytytetty valoja. Mihin palvelijani ovat menneet?"

"Alas Meksikon puolelle, puolikuolleiksi säikähtyneinä. Kuulkaa nyt!
Kun Stewart lähti luotanne noin tunti sitten, seurasi hän minua suoraan
sinne, missä minä ja pojat koetimme estää Pat Hawea repimästä
karjataloa palasiksi. Tällöin me autoimme Patia, minkä voimme,
löytääksemme rosvot. Mutta kun Stewart meni, sai hän aikaan muutoksen.
Pat oli törkeä, mutta Stewartin näkeminen sai hänet vain pahemmaksi.
Luulen, että Gene on Patille samaa kuin punainen väri sekarotuiselle
sonnille. Joka tapauksessa, kun sheriffi sytytti tuleen vanhan mökin,
haukkui Stewart häntä ja haukkui kovasti. Pat Hawella oli kuusi toveria
mukanaan. Tuli rähinää ja jonkin aikaa näytti kaikki pahalta. Mutta
Gene oli kylmä ja hän piti pojat alallaan. Sitten Pat ja hänen
seuralaisensa jatkoivat takaa-ajoa. Tuo jo oli vain ilveilyä. Joka
tapauksessa olivat asiat selvät. Pat Hawe ei ollut etsimässä rosvoja.
Kun Patin miehet lähtivät varastohuoneelle, jossa pidämme patruunia,
muonaa, juotavaa ja muuta sellaista, silloin Gene käski pysähtyä. Ja
hän määräsi Pat Hawen lähtemään pois karjatalolta. Silloin Hawe ja
Stewart puskivat yhteen. Syntyi meteli, niin kuin pitikin ja ilman
Nelsiä se olisi kehittynyt tappeluksi. Sen ollessa parhaimmillaan
menetti eräs Patin apulainen malttinsa ja tavoitteli revolveriaan. Nels
laukaisi aseensa ja sai toisen käsivarren hervottomaksi. Monty syöksyi
sitten esiin ja laukaisi. Silloin miehet pelästyivät ja haihtuivat."

Stillwell piti yhä Madelinen kädestä kiinni kuin siten rauhoittaakseen
emäntäänsä.

"No, teidän on koottava kaikki vieraat keittiöön. Puijatkaa heitä ja
uskotelkaa heille, että tulee olemaan kovin hauskaa keittää
päivällistä, kun apulaiset ovat lähteneet pois. Keittiö on talon
turvallisin huone. Kun te petkutatte seuraanne pitämällä heidän
kanssaan jonkinlaiset yhteiskekkerit, asetan minä cowboyta pitkään
käytävään ja myöskin ulkopuolelle siihen kulmaan, missä keittiö yhtyy
päärakennukseen. Rosvot luulevat, ettei kukaan tiedä, missä he ovat
piilossa. Stewart sanoo, että he ovat siinä päätyhuoneessa, jossa on
alfalfaa, ja että he menevät tiehensä yöllä. Tietystikin minun ja
poikien vartioidessa olette turvassa mennäksenne nukkumaan. Ja me
herätämme vieraanne aikaisin ennen päivänkoittoa. Sanokaa heille, että
he laittavat varusteensa kuntoon. Sanokaa, että kun palvelijanne ovat
karanneet, saatatte te yhtä hyvin lähteä leirille vuoristoon cowboyden
kanssa. Siinä kaikki. Jos meillä on onnea, eivät ystävänne saa
milloinkaan tietää, että ovat istuneet miinan päällä."

"Stillwell, uskotteko te siihen vuoristoretkeen?" kysyi Madeline.

"Kyllä."

Sen sijaan että Madeline olisi palannut huoneeseensa hän meni toimiston
läpi pitkään käytävään. Se oli melkein yhtä pimeä kuin yö. Hän
luulotteli näkevänsä hitaasti hiipivän hahmon ja ryhtyi omasta
puolestaan toteuttamaan suunnitelmaa. Hänen askelensa olivat
äänettömiä. Löydettyään keittiön oven ja mentyään sisään hän sytytti
tulta. Tullessaan taas ulos hän tiesi varmasti erottavansa tumman
vartalon, joka nyt kyyristyi liikkumattomana seinää vasten. Tarvittiin
hänen koko rohkeutensa, että hän saattoi välinpitämättömästi ja
luonnollisesti sytyttää valoa käytävään. Sitten hän jatkoi matkaansa
omien huoneittensa läpi ja sieltä patiolle.

Hänen vieraansa ottivat keittiöpuuhat vastaan nauraen ja ilomielin.
Madeline kuvitteli, että hänen petoksensa oli täydellinen, kun hän
petti Florencenkin. He lähtivät iloisena joukkona keittiöön. Madeline
viivytteli ovella ja katsahti tarkasti suureen ladon tapaiseen
eteishuoneeseen. Hän ei nähnyt muuta kuin tyhjää ja pimeätä. Äkkiä
näkyivät sivulta, ei viidenkään metrin päässä, kalpeat kasvot. Ne
vilahtivat heti paikalla näkyvistä. Mutta Madeline ehti tuntea miehen
Don Carlosiksi.

Osoittamatta levottomuutta hän sulki oven. Siinä oli raskas salpa,
jonka hän työnsi paikoilleen hitaasti ja äänettömästi. Sitten kylmä
tyrmistys, joka oli melkein huumata hänet toimettomaksi, purkautui
vihaksi. Miten uskalsi meksikolainen hiipiä hänen kotiinsa! Mitä mies
tarkoitti? Ajatellessaan asiaa joutui Madeline yhä suuremman vihan ja
kiihtymyksen valtaan ja olisi luultavasti paljastanut itsensä, ellei
Florence, joka oli ilmeisesti nähnyt hänen salpaavan oven ja luki nyt
hänen ajatuksensa, olisi tullut häntä kohti katse tarkkaavaisena ja
kysyvänä. Madeline antoi jokaiselle vieraalleen tehtävän
suoritettavaksi. Vieden Florencen ruokasäiliöön hän ilmaisi
salaisuutensa. Florence vastasi näyttämällä pientä avonaista ikkunaa,
jonka läpi kulkeminen oli kankeasti liikkuvien cowboyden koetuskivenä.

Madeline jaksoi olla iloinen ja hän luopui ensimmäisenä arvokkuudestaan
kutsumalla Castletonin ruokasäiliöön, jossa hän piti tämän
mielenkiintoa vireillä jollakin tekosyyllä ja painoi samalla käsiensä
ääriviivat hänen mustan takkinsa selkään. Castleton palasi viattomana
keittiöön saadakseen raikuvan tervehdyksen osakseen. Emännän teko antoi
alun hulluttelulle ja sitä seurasi ilo ja melu. Jokainen auttoi
osaltaan. Ruoka valmistettiin yhteisessä hälinässä ja kaikki nauttivat
sydämestään. Madeline nautti itsekin, vaikka tunsi miekan olevan
ripustettuna päänsä päälle.

Oli jo myöhä, kun hän nousi pöydästä ja kehoitti vieraitaan menemään
huoneisiinsa, pukemaan ylleen ratsastuspukunsa, varustautumaan pitkää
ja seikkailurikasta retkeä varten ja sitten nukahtamaan vähän ennen
kuin cowboyt herättäisivät heidät aikaisin.

Madeline meni huoneeseensa ja oli ottamassa esiin leirivarusteitaan,
kun koputus keskeytti hänet. Hän ajatteli, että Florence oli tullut
auttamaan matkatavaroiden laittamisessa. Mutta koputus kuului kuistin
ovelta ja toistui.

"Kuka siellä?" kysyi hän.

"Stewart", oli vastaus.

Hän avasi oven. Cowboy seisoi kynnyksellä. Hänen takanaan oli useita
cowboyta, jotka näkyivät epäselvästi hämärässä.

"Saanko puhua teille?" kysyi hän.

"Tietysti." Madeline epäröi hetken, pyysi toista sisään ja sulki oven.
"Onko kaikki hyvin?"

"Ei. Rosvot pysyvät piilossa. He ovat varmasti huomanneet, että olemme
varuillamme. Mutta olen varma, että me saamme teidät ja ystävänne pois
ennen kuin kahakka alkaa. Halusin sanoa teille, että olen puhunut
palvelijoittenne kanssa. He tulevat takaisin huomenna heti kun Bill
pääsee eroon tästä joukosta. Teidän ei tarvitse olla levoton."

"Onko teillä aavistusta siitä, kuka piilottelee talossa?"

"Minä olin aluksi huolissani siitä. Luulen että pelokas kourallinen
rajalta tulleita lainsuojattomia hylkiöitä on kätkeytynyt taloon,
enemmän sattumalta kuin tarkoituksesta. Me annamme niiden mennä -- me
pääsemme niistä laukaustakaan ampumatta."

"Stewart, te olette väärässä", sanoi Madeline.

Toinen hätkähti. Hänen silmiensä ilme muuttui. Hän sanoi:

"Miten niin?"

"Näin yhden rosvon. Tunsin hänet selvästi."

"Kuka hän oli?" kysyi Stewart.

"Don Carlos."

Cowboy mutisi matalasti ja kysyi sitten:

"Oletteko varma?"

"Ehdottomasti. Minä näin hänet kahdesti eteishuoneessa. En voisi
milloinkaan erehtyä hänen silmistään."

"Tiesikö hän, että näitte?"

"En ole varma, mutta luulen. Kyllä varmasti tiesi! Minä seisoin
valossa. Olin astunut sisään ja menin sitten tahallani ulos. Hänen
kasvonsa näkyivät nurkan takaa ja vilahtivat nopeasti näkyvistä."

Madeline tunsi että Stewartissa tapahtui muutos. Hän näki yhtä hyvin
kuin tunsikin sen raivoisan intohimon, joka muutti miehen.

"Kutsukaa ystävänne -- tuokaa heidät tänne!" määräsi cowboy jyrkästi ja
pyörähti ovea kohti.

"Stewart, odottakaa", sanoi Madeline.

Toinen kääntyi. Hänen palavat silmänsä, hänen käytöksensä vaikutti
Madelineen omituisesti ja heikensi tätä.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Madeline.

"Teidän ei tarvitse välittää siitä. Tuokaa vieraat tänne. Teljetkää
ikkunat ja lukitkaa ovet. Te olette turvassa."

"Stewart! Sanokaa mitä aiotte tehdä!"

"En sano teille", vastasi cowboy ja kääntyi pois.

"Mutta minä tahdon tietää!"

Käsi Stewartin käsivarrella hän pidätti tätä ja näki miten mies
pysähtyi -- tunsi vavahduksen Stewartissa koskettaessaan häntä. "Minä
tiedän. Te aiotte tapella!"

"No, neiti Hammond, eikö ole aika?" kysyi cowboy. Hän ehkä voitti
kiihkeän halun toimia heti. Hänen kysymyksessään oli väsymystä,
arvokkuutta, vieläpä moitettakin. "Se että meksikolainen on täällä
teidän talossanne pakottaa siihen. Don Carlos on lurjus, pelkuri, mutta
kuitenkaan hän ei pelkää kätkeytyä teidän omaan taloonne. Hän on
oppinut, että te ette anna cowboyden vahingoittaa ketään. Hän käyttää
sitä hyödykseen. Hän ryöstää, polttaa ja vie teidät mukanaan. Hän
murhaakin, jos se sopii hänen tarkoituksiinsa. Nämä sekarotuiset
käyttävät veitsiä pimeässä. Minä siis kysyn -- eikö ole aika, että
nitistämme hänet?"

"Stewart, minä kiellän teitä tappelemasta muuten kuin
itsepuolustukseksi. Minä kiellän teitä!"

"Se mitä aion tehdä on itsepuolustusta. Enkö ole koettanut selittää,
että meillä on nyt villit olot tällä kohdalla rajaa? Täytyykö minun
taas sanoa teille, että Don Carlos on yhtä poikaa vallankumouksellisten
kanssa? Kapinalliset ovat hulluina saadakseen Yhdysvallat mukaan. Te
olette huomattava nainen. Don Carlos tahtoisi ryöstää teidät. Jos hän
saisi teidät, olisi helppo mennä rajan yli teidän kanssanne! No, minne
menisi hätähuuto? New Yorkiin! Washingtoniin! Se tarkoittaisi sitä,
että Yhdysvallat sekaantuisi asiaan! Toisin sanoen tulisi sota!"

"Oh, te liioittelette!" huudahti Madeline.

"Ehkä niinkin. Mutta minä huomaan Donin pelin. Ja, neiti Hammond, minun
on kauheata ajatella, mitä te kärsisitte jos Don Carlos saa teidät
rajan yli. Minä tunnen nämä meksikolaiset. Minä olen ollut päiväläisten
-- orjien joukossa."

"Stewart, älkää antako Don Carlosin ryöstää minua", vastasi Madeline.

Hän näki cowboyn vapisevan.

"En salli sitä. Siksi minä koetan saada hänet kiinni."

"Mutta minä kielsin teitä aloittamasta taistelua tallallanne."

"Sitten minä aloitan sen ilman teidän suostumustanne", vastasi Stewart
lyhyesti ja pyörähti taas ympäri.

"Älkää menkö!" pyysi Madeline.

Mutta toinen jatkoi kulkuaan.

Hän juoksi cowboyn eteen, sulki hänen tiensä ja katsoi häntä silmiin
selkä ovea vasten. Stewart oikaisi pitkän käsivartensa pyyhkäistäkseen
hänet syrjään. Mutta se vaipui alas.

"Se on teidän takianne", väitti hän vastaan.

"Jos se on minun takiani, tehkää sitten mikä on minulle mieleen."

"Guerillat puukottavat jonkun. He polttavat talon. He ryöstävät
teidät."

"Alistutaan kaikkeen tähän uhkaan", rukoili Madeline kiihkeästi.

"Mutta se on kauhea uhka eikä siihen pitäisi antautua", huudahti
toinen. "Päästäkää minut ulos, neiti Hammond. Menen hakemaan poikia ja
lähden ajamaan takaa guerilloja."

"Ei!"

"Hyvä Jumala!" huudahti Stewart. "Miksi ette anna minun mennä. Se on
tehtävä."

"Ei!"

"Miksi en saa tehdä sitä mikä on parasta?"

"Stewart, minä -- minä -- pelkään. Te syöksyisitte suoraan vaaraan.
Onko se tarpeellista? Ajattelen -- luulen -- en tiedä, miksi minulla on
sellainen tunne -- että teette sillä tavoin. Pelkään teidän -- teidän
loukkaantuvan."

"Te pelkäätte, että minä loukkaantuisin!" kertasi toinen ihmetellen.

"Niin."

Tuo yksi sana, kaikkine, mitä se saattoi tarkoittaa, kaikkine, mitä se
ei tarkoittanut, lauhdutti cowboyn, teki hänet kummastuneeksi, araksi
kuin pojan, sai hänet kokonaiseen mielenliikutusten ryöppyyn.

Madeline luuli saaneensa hänet taipumaan -- voittaneensa oman tahtonsa
voimalla toisen tahdon. Mutta hän oli laskenut liian hätäisesti.
Stewart siirsi hänet lujin käsin sivuun voidakseen kulkea ohi. Ja
Madeline luopui puolustamasta ovea. Stewart kääntyi kynnyksellä. Hänen
kasvonsa olivat ankarat:

"Minä menen ajamaan Don Carlosin ja hänen joukkonsa pois talosta",
sanoi Stewart. "Teen sen taistelutta. Mutta vaikka pitäisi
taistellakin, pois hän lähtee!"

Madeline ei uskonut voivansa nukkua ja kuitenkin hän nukkui. Hänestä
tuntui kuluneen vain hetkinen, kun Florence kutsui häntä. Hän seurasi
Florencea ulos. Oli juuri pimeä hetki ennen sarastusta. Hän saattoi
erottaa satuloituja hevosia, joita cowboyt pitelivät. Lähdössä oli
kiireellisyyden ja salaperäisyyden leima. Helen, joka oli varpaillaan
muiden vieraiden mukana, kuiskasi että se muistutti pakoa. Hän oli
riemuissaan. Madelinesta se oli todella pakoretki.

Pimeässä ei Madeline voinut nähdä, kuinka monta saattajaa seurueella
oli. Hän kuuli matalia ääniä, kuolainten pureksimista ja kavioiden
töminää ja tunsi Stewartin, kun tämä toi Majestyn. Sitten kuului
keveiden jalkojen tassutusta ja koirien vinkunaa. Kylmät kuonot
koskettivat hänen käsiään ja hän näki susikoiraparvensa harmaat
pörröiset hahmot. Että Stewart antoi niiden tulla hänen mukanaan,
osoitti miten tämä harrasti emäntänsä hauskuttamista. Stewart talutti
Majestyn pimeään ratsastajien ja hevosten ohi.

"Luullakseni olemme valmiit", sanoi hän. "Minä tarkastan." Hän meni
takaisin pitkin riviä ja Madeline kuuli hänen sanovan useita kertoja:
"Nyt jokainen ratsastaa aivan likellä edessä olevaa hevosta ja pysyy
rauhallisena." Sitten edessä olevan mustan hevosen korskuminen ilmaisi
Madelinelle, että Stewart oli noussut ratsaille.

"Hyvä on, me lähdemme", huusi cowboy.

Madeline nosti Majestyn suitset ja antoi päistärikön mennä. Kuului
hiekan narskuntaa, tuli iski kivestä, kuului korskuntaa ja sitten
raudoitettujen kavioiden tasaista kopsetta kovaa maata vasten. Madeline
saattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin ja hänen mustansa epämääräisen
harmaana edessään. Ja kuitenkin he saattoivat miltei koskettaa
toisiaan. Paksu pimeyden verho oli laskeutunut alhaalle ja näytti
ylhäällä ohenevan harmaaksi usvaksi, jonka läpi näkyi muutamia kalpeita
tähtiä. Tämä oli aivan eriskummainen lähtö ja Madeline huomasi
värisevänsä kuullessaan kavioiden kopseen, tuntiessaan kylmyyden ja
nähdessään hämärästi Stewartin tumman vartalon. Varovaisuus, aikainen
lähtö, pakollinen hiljaisuus -- nämä seikat antoivat näytelmälle
jännitystä.

Majesty sukeltautui solaan, missä hiekka ja epätasainen kulku saivat
Madelinen luopumaan haaveilusta. Pimeässä ei ollut helppoa pysytellä
Stewartin lähellä sileälläkään polulla ja nyt oli oltava tarkkaavan
huolellinen. Sitten seurasi pitkä marssi upottavan hiekan läpi. Sillä
välin pimeys vähitellen vaihtui harmaaksi. Vihdoin Majesty kiipesi ylös
lietteestä ja sen rautakengät helisivät taas kiviä vasten. Se alkoi
kiivetä. Stewartin hahmo häämötti selvempänä Madelinen edessä.
Kumartuen hevosen kaulan yli hän koetti nähdä polkua, mutta ei voinut.
Hän ihmetteli, miten Stewart saattoi pysyä polulla pimeässä. Madeline
ei voinut nähdä olkansa yli takanaan olevaa hevosta, mutta hän kuuli
sen.

Päivä oli sarastamaisillaan. Yht'äkkiä olivat Stewart ja hänen
hevosensa selvästi näkyvissä. Hän näki maisemalle luonteenomaisen
kallion, kaktukset ja pensaikon, joka peitti kunnaiden juuret. Polku
oli vanha ja harvoin käytetty, se mutkitteli, käänteli ja kierteli.
Katsoessaan taakseen hän näki Monty Pricen tukevan vartalon
kyyristyneenä satulan yli. Montyn kasvot olivat sombreron piilossa.
Hänen takanaan ratsasti Dorothy Coombs ja seuraavana häämötti Nick
Steelen korkea hahmo.

Tuli kirkas päivänvalo, ja Madeline näki, että polku vei ylöspäin
kunnaiden kautta. Se vei kiertotietä matalien syvänteiden läpi, jotka
olivat täynnä kiviä ja pensaikkoa. Joka käänteessä luuli Madeline nyt
kohtaavansa vettä ja heitä odottavan kuormastokulkueen. Mutta aika
kului, kiivettiin kokonaisia maileja ylöspäin eikä kohdattu vettä eikä
hevosia. Madelinen odotus muuttui kaipuuksi. Hän oli nälissään.

Pian astua loiskahti Stewartin hevonen matalaan lammikkoon. Sen
toisella puolen näkyi siellä täällä kosteita paikkoja hiekassa ja yhä
enemmän vettä kallionkoloissa. Stewart vain jatkoi matkaansa. Madelinen
kello oli kahdeksan, kun hän kääntyessään laajaan syvennykseen näki
hevosia, jotka söivät niukkaa ruohoa, suuren pinon tervavaatteella
peitettyjä myttyjä sekä tulen, jonka ympärillä puuhaili cowboyta ja
kaksi meksikolaisnaista.

Madeline pysyi hevosensa selässä ja tarkasti seuralaisensa, kun he
ratsastivat esiin. Hänen vieraansa olivat iloisella tuulella.

"Aamiaiselle -- ja reippaasti", huusi Stewart kursailematta.

"Ei minua tarvitse kehoittaa", sanoi Helen. "Olen hirmuisen nälkäinen."

Sill'aikaa kun vieraat söivät, puhuivat ja nauroivat, kuormittivat
cowboyt hevosia ja aaseja. Heti kun kuormasto oli valmis pani
Stewart sen kulkemaan edellä, jotta se raivaisi tietä. Tuuhea
pensaskasvullisuus, joka vaihteli kallioiden ja kaktusten kanssa,
peitti rinteet, ja nyt näytti polku kulkevan ylöspäin kukkulalle.
Kuormasto ponnisteli eteenpäin ja jäljessä tulevat matkustajat
erkanivat kauemmaksi toisistaan. Puolenpäivän aikaan he pääsivät
kunnailta ryhtyäkseen todelliseen vuorelle nousuun. Aurinko paahtoi
kuumana. Tuli pian tuulenhenki, tomu nousi paksuna sekä riippui
vaippana heidän ympärillään. Näköala oli rajoitettu, ja se näyttämö,
joka aukeni silmien eteen, oli ikävä ja harmaa. Näkyi vain kuivan
yksitoikkoisia, hitaasti kohoavia rinteitä ja kallioisia kanjoneita.

Stewart odotti Madelinea ja sanoi:

"Me saamme kohta myrskyn."

"Se tulee helpotuksena. On niin kuumaa ja tomuista", vastasi Madeline.

"Käskenkö pysähtymään ja laittamaan leirin?"

"Tässä? Ei toki! Mitä luulette parhaaksi tehdä?"

"No, jos saamme hyvän ukonilman, on se uutta ystävillenne. Luulen, että
meidän olisi viisainta jatkaa matkaa. Tässä ei ole sopivaa paikkaa
leirintekoa varten. Tuuli puhaltaisi meidät rinteeltä, ellei sade
huuhtoisi meitä pois. Menee koko päivä ennen kuin saavutamme hyvän
leiripaikan. En takaa, ehdimmekö siinäkään ajassa. Jos sataa,
satakoon."

Stewart ratsasti eteenpäin ja Madeline seurasi. Kuormajuhdat
ponnistivat pää nuokkuen rinnettä ylös ja pienet burrot kulkivat
keveästi siinä missä hevosilla oli täysi työ. Niiden kuormat heiluivat
puolelta toiselle ikäänkuin kameelien kyttyrät. Kiviä rapisi alas,
kuumuus väreili mustina aaltoina, tomu kohosi ylös ja leijaili ilmassa.
Raskas helteinen ilma teki hengityksen vaikeaksi.

Tuntia myöhemmin oli seurue kiivennyt korkealle ja kiersi suuren,
alastoman kukkulan sivua, joka oli pitkän aikaa kätkenyt kallionhuiput.
Kuormaston viimeinen aasi ponnisteli kukkulan yli Madelinen näkyvistä.
Hän katsoi taaksepäin ja näki vieraidensa muuttavan väsyneesti itseään
puolelta toiselle satulassaan. Kaukana alhaalla oli setripuualanko ja
kunnaat.

Stewart nousi huipulle ja viittoi Madelinelle. Madeline, joka ei ollut
milloinkaan kiivennyt näin korkealle, toivoi näkevänsä paljon. Hän
nousi muutamat vielä jäljellä olevat askelet ja pysähtyi Stewartin
mustan viereen. Madelinesta tuntui näky siltä kuin maailma olisi
muuttunut. Harjanne laskeutui hänen edessään mustaan, kivien
reunustamaan, pensaikon täplittämään rotkoon. Idässä päin, rotkon
toisella puolella häämötti pyöreitä, paljaita vuorenhuippuja. Oikealla
veivät kalliosta muodostuneet jättiläisportaat kuusien reunustamille ja
mäntyjen kaartamille kallionhuipuille, jotka kohosivat tummina ja
paljaina myrskyistä taivasta vasten. Kasautuneet, musteenväriset pilvet
kokoutuivat huippujen yläpuolelle peittäen korkeimmat näkyvistä.
Valkoinen salamakieleke leimahti ja ukkonen jyrisi kuin lumivyöry.

Madeline katsahti Stewartiin. Cowboy istui liikkumattomana kuin kivi,
tummakasvoisena, tummasilmäisenä ja katseli katselemistaan intiaanin
tavoin.

Taivas muuttui yhä mustemmaksi, pilvet vyöryivät, kasvoivat nopeasti ja
peittivät kallionhuiput. Terävät salamanvälähdykset alkoivat vilkkua.
Ukkosen jyrähdysten välillä saattoi kuulla kaukaista tuulen ärjyntää.

Stewart odotti Madelinea kaltevan kallion suojassa, mihin cowboyt
olivat pysähtyneet kuormastoineen. Madeline näki Montyn ja Dorothyn
kulkevan kallion ympäri ja toivoi, että muut tulisivat pian.

Pimeyden ja jyrinän mukana tuli sadetulva, oikea kaatosade. Madeline
istui pitkän aikaa hevosen selässä kumartuneena ja raivoavaa sadetta
välttäen. Kun sen voima väheni, kuuli hän Stewartin kutsuvan toisia.

Satoi yhtä mittaa. Myrskyn raivo oli kuitenkin mennyt ohi ja ukkosen
jyrinä väheni. Ilma oli kirkastunut ja rupesi tulemaan viileäksi.
Madelinesta alkoi tuntua epämiellyttävän kylmältä ja kostealta. Stewart
kiipesi ylöspäin nopeammin kuin ennen ja Madeline huomasi, että Monty
pysytteli emäntänsä kintereillä pakottaen häntä eteenpäin. Oli
menetetty aikaa, ja leiripaikka oli pitkän matkan päässä.
Kallionhuippujen välissä olevasta rotkosta Madeline näki hetken ajan
lännen taivasta. Punaiset auringonsäteet paistoivat hajanaisten pilvien
välistä. Aurinko oli laskemassa.

Stewartin hevonen oli nyt ruvennut hitaasti juoksemaan ja Madeline
jätti polun enemmän Majestyn kuin oman valintansa varaan. Varjot
tummenivat ja kallionhuiput kävivät aavemaisiksi. Viileä tuuli
valitteli tummissa puissa. Kun musta yö alkoi peittää verhoonsa
ympäristön, huomasi Madeline, että kuuset olivat väistyneet mäntymetsän
tieltä. Äkkiä tunkeutui neulankärjen suuruinen valonpilkahdus pimeyden
läpi. Se tuikki ja vilkkui kuin yksinäinen tähti mustalla taivaalla.
Hän kadotti sen näkyvistään -- löysi sen taas. Se tuli suuremmaksi.
Mustat puunrungot tulivat esteeksi. Valo oli tulta. Hän kuuli cowboyn
laulua. Sadepisarat kimaltelivat puiden oksilla tulen säteissä.
Stewartin korkea vartalo, sombrero alas painettuna, hahmottui valoa
vasten. Ja valon hohteessa Madeline näki hänen kääntyvän vähän päästä
katsoakseen taakseen, luultavasti vakuuttuakseen siitä, että Madeline
oli kintereillä.




Kallionhuiput


Madeline oli iloinen, kun hänet nostettiin satulasta roihuavan tulen
ääreen -- kun hän näki höyryäviä astioita tulipunaisilla hiilillä.
Lukuunottamatta olkapäitä, joita sadetakki oli suojellut, oli hän
likomärkä. Meksikolaisnaiset tulivat auttamaan häntä ja muuttamaan
vaatteita lähellä olevassa teltassa, mutta Madeline piti parempana
lämmitellä jalkojaan ja käsiään ja katsella näytelmää, jonka hänen
ystäviensä saapuminen tarjosi.

Dorothy muksahti satulastaan odottavien cowboyden käsivarsille. Hän
saattoi tuskin kävellä. Hänen kasvojaan peitti vinossa oleva hattu.
Pörröisen reunan alta kuului valittava huokaus: "Ooh! Mikä ka-kauhea
ratsastus!" Rouva Beck oli huonommassa kunnossa: hänet oli otettava
alas hevosensa selästä. "Minä olen halvautunut -- minä olen hylky.
Bobby, hanki rullatuoli!" Bobby oli halukas ja valmis, mutta
rullatuoleja ei ollut. Florence astui helposti alas ja häntä olisi
voinut luulla sieväksi cowboyksi. Edith Wayne oli kestänyt ponnistuksen
paremmin kuin Dorothy. Hänen pukunsa riippui ryysyinä. Helen oli
säilyttänyt hiukkasen arvokkuuttaan samoin kuin ylpeyttään ja ehkä
hiukan voimaakin. Mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset, silmät olivat
suuret ja hän ontui. "Majesty!" huudahti hän. "Mitä sinä tahdoit meille
tehdä? Tappaa meidät tai saada meidät kotikipeiksi?" Kaikista heistä
oli kuitenkin Ambrosen vaimo Christine, pieni ranskalainen
kamarineitsyt, kärsinyt eniten pitkästä ratsastuksesta. Hän oli
tottumaton. Ambrosen oli kannettava hänet telttaan. Florence taivutti
Madelinen lähtemään tulen luota, ja kun he menivät sisään muiden
mukana, valitteli Dorothy, että hänen märät jalkineensa eivät tahtoneet
lähteä pois. Rouva Beck itki.

"Lämpimiä vaatteita -- kuumia juomia ja ruokaa -- lämpimiä peitteitä",
kuului Stewartin terävä määräys.

Ei kestänyt kauan ennen kuin Madeline ja seurueen naisjäsenet olivat
taas tointuneet, lukuunottamatta väsymystä ja kipua, minkä vain lepo ja
uni saattoi huojentaa.

Mutta ei uupumus eikä vaivat, ei sekään, että he olivat kuin silakat
tervavaatteen alla, estänyt Madelinen vieraita ojentautumasta
makuusijalleen huoaten pitkään ja kiitollisesti. He vaipuivat yksi
toisensa jälkeen syvään uneen. Madeline kuiskaili Florencelle ja nauroi
hänen kanssaan, sitten valo himmeni ja hänen silmäluomensa
sulkeutuivat. Pimeys ja leirielämän melu, miesten matalat äänet,
hevosten kavioiden tömistys, lämpimyyden ja suloisen levon tunto --
kaikki kävi epäselväksi.

Kun hän heräsi, liikkui heiluvien oksien varjoja auringon valaisemalla
tervavaatteella hänen yläpuolellaan. Hän kuuli kirveen kajahtelevat
iskut, mutta ei mitään muuta ääntä ulkopuolelta. Hidas, säännöllinen
hengitys osoitti hänen telttatoveriensa nukkuvan sikeästi. Hän huomasi
pian, että Florence puuttui joukosta. Madeline nousi ja kurkisti ulos
teltta-aukosta.

Kaunis näky hämmästytti häntä. Hän näki tasaisen aukean, jonka pitkä
ruoho teki vihreäksi ja kukat iloisen näköiseksi, siinä oli siellä
täällä somia kuusi- ja mäntymetsikköjä, jotka ulottuivat upeille
kallionhuipuille asti, jotka olivat kullanvärisiä auringonpaisteessa.
Kiihkeänä pääsemään ulos, missä hän saattoi nauttia rajoittamattomasta
näköalasta, hän etsi matkatarpeitaan, löysi ne eräästä kulmasta ja
pukeutui sitten kiireesti ja rauhallisesti.

Hänen suosikki-hirvikoiransa Russ ja Tartar nukkuivat oven edessä,
minne ne oli sidottu. Hän herätti ne ja päästi ne irti ajatellen
samalla, että Stewart varmaan oli kahlehtinut ne lähelle häntä. Viileä
ilma, jossa tuntui männyn sekä kuusen haju ja vielä jokin hieno nimetön
tuoksu, sai Madelinen seisomaan suorana ja hengittämään hitaasti ja
syvään. Hän tunsi että ilma kiihdytti veren juoksua.

Madeline käveli koirat sivullaan lähimmän metsikön läpi. Maa oli
pehmeätä ja kimmoisaa sekä ruskeana männynneulasista. Cowboyt olivat
valinneet leiripaikan, jossa heillä olisi aamuaurinko ja iltapäivän
varjo. Useita telttoja ja majoja oli jo pystytetty, kuusenoksista
oli tehty suuri katos, cowboyt puuhailivat tulen ympärillä,
matkatavarapinoja oli tervavaatteiden peitossa ja makuusijoja oli
kääritty kokoon puiden alle. Maa kohosi matalina ruohoisina penkereinä
suuria kiviröykkiöitä kohti, jotka olivat viisisataa jalkaa korkeat.
Muita kallionhuippuja kohosi näiden takana. Sammaleisen kallion alta
kumpusi kirkas lähde. Villikukat reunustivat sen partaita. Niityllä
olivat hevoset polviin asti ruohossa, joka huojui aamutuulessa.

Florence huomasi Madelinen puiden alla ja tuli juosten. Hän oli kuin
nuori tyttö, eloisa, värikäs ja iloinen.

"Castleton on mennyt pyssyineen metsälle jo tunteja sitten", sanoi
Florence. "Gene lähti juuri tavoittamaan häntä. Muut herrat nukkuvat
vielä. Luulen että he nukkuvat tarpeekseen."

Sitten alkoi Florence muitta mutkitta kysellä Madelinelta
leirivarustusten yksityiskohtia, joita Stewart ja Florence itse tuskin
saattoivat katsella esittämättä omia ehdotuksiaan.

Ennen kuin kukaan unisista vieraista oli herännyt, oli leiri valmis.
Madelinella ja Florencella oli teltta männyn alla, mutta he eivät
aikoneet nukkua siinä muuten kuin myrskyisellä ilmalla. He levittivät
tervavaatteen maahan, tekivät vuoteensa sille ja pitivät parempana
nukkua tähtien valossa. Sen jälkeen he lähtivät tiedustusmatkalle
ottaen koirat mukaansa. Kun päivä kului, sai paikka Madelinen yhä
enemmän valtoihinsa. Puolenpäivän aikaankin, kun aurinko paahtoi, oli
pikemmin miellyttävän lämmin kuin kuuma. Ja ohut ilma alkoi vaikuttaa
omituisesti. Hän hengitti sitä syvään, kunnes tunsi itsensä keveäksi,
ikään kuin hänen ruumiinsa ei olisi ollut ainetta. Yht'äkkiä hän tuli
uniseksi. Raukeus valtasi ja maatessaan männyn alla hän vaipui uneen.

Florence ilmoitti, ettei leirillä ollut tapahtunut mitään merkillistä.
Pian veti iloisten huutojen kuoro Madelinen tarkkaavaisuuden puoleensa
ja hän kääntyi nähdäkseen Helenin ontuvan Dorothyn mukana sekä rouva
Beckin ja Edithin tukevan toisiaan. He olivat kaikki levänneitä, mutta
hervottomia, iloitsivat paikasta ja heräsivät nälkäisinä kuin karhut
talviunestaan. Madeline saattoi heidät leirin ympäri ja puiden lomitse
sammaleisiin, mäntyjen peittämiin soppiin kallionhuippujen alle.

       *       *       *       *       *

Muutamien päivien ajan oli nukkuminen pääasiana vieraiden
leirielämässä. Dorothy Coombs nukkui vuorokauden läpeensä ja sittenkin
oli häntä vaikea saada hereille. Helen vaipui uneen miltei syödessään
ja puhuessaan. Miehiin vuoristoilma koski ilmeisesti enemmän kuin
naisiin. Castleton ei kuitenkaan sortunut samaan uneliaisuuteen, koska
hänellä oli mahdollisuus kuljeskella pitkin maita pyssy mukanaan.

Tämä velttous katosi pian ja sitten olivat päivät täynnä toimintaa.
Beck, Bobby ja Boyd eivät kuitenkaan ryhtyneet mihinkään ponnistuksia
vaativaan. Edith Wayne myöskin piti parempana kävellä metsiköissä tai
istua. Helen ja Dorothy tahtoivat tutkia kallionhuiput ja kanjonit ja
kun eivät voineet saada muita mukaansa, menivät he oppaana olevan
cowboyn kanssa.

Välttämättömyyden pakosta tulivat Madeline ja hänen vieraansa tietysti
olemaan paljon cowboyden seurassa. Ja seurue oli kuin yhtä suurta
perhettä. Madelinen ystävät eivät ainoastaan mukautuneet tilanteeseen,
vaan suorastaan nauttivat siitä.

Eräänä iltapäivänä suuren suuri myrskypilvi syöksyi alas taivaalta ja
peitti kallion huiput. Se himmensi laskevan auringon ja verhosi
pimeyden vaippaan metsikön. Madeline oli levoton, koska useat hänen
seurastaan, niiden mukana Helen ja Dorothy olivat lähteneet
ratsastamaan cowboyden kanssa eivätkä olleet palanneet. Florence
vakuutti hänelle, että vaikkakaan he eivät ehtisi takaisin ennen
myrskyn puhkeamista, ei ollut mitään syytä levottomuuteen. Siitä
huolimatta lähetti Madeline hakemaan Stewartia ja pyysi häntä menemään
itse tai lähettämään jonkun etsimään vieraita.

Ehkä puoli tuntia myöhemmin Madeline kuuli kavioiden kapseen polulta.
Lyhdyt valaisivat telttaa. Edith ja Florence olivat hänen mukanaan.
Ulkopuolella oli niin pimeätä, ettei Madeline voinut nähdä viittä
metriä eteensä. Tuuli valitti puissa ja suuret sadepisarat rapisivat
tervavaatteelle.

Pian pysähtyivät hevoset oven ulkopuolelle. Rouva Beck tuli juosten
telttaan hengästyksissään ja säteilevänä, koska he olivat voittaneet
myrskyn. Helen tuli sitten ja vähän myöhemmin Dorothy. Kun Madeline
näki Dorothyn leimuavat silmät, tiesi hän että oli tapahtunut jotakin.
Se olisi mennyt huomaamatta, ellei Helen olisi tullut katsoneeksi
Dorothyyn.

"Taivas, Dot! Sinähän olet sievä silloin tällöin", huomautti Helen.
"Saat eloa kasvoihisi ja silmiisi!"

Dorothy käänsi kasvonsa pois ja katsoi peiliin. Hän näki laajan,
punaisen täplän poskellaan. Dorothy oli ollut tarkka valkoisesta
ihostaan ja nyt oli siinä ruma merkki.

"Katsokaahan tätä!" huudahti hän onnettomana. "Kasvoni ovat
turmeltuneet."

"Miten sait sellaisen pilkun?" kysyi Helen.

"Minua on suudeltu!" huudahti Dorothy.

"Mitä?" kysyi Helen uteliaammin.

"Minua on suudeltu -- joku noista hävyttömistä cowboysta on syleillyt
ja suudellut minua! Oli niin pikimustaa, etten voinut nähdä mitään. Ja
niin hälisevää, etten voinut kuulla. Mutta joku koetti auttaa minua
alas hevosen selästä. Jalkani tarttui jalustimeen ja minä putosin --
suoraan jonkun syliin. Sitten hän syleili ja suuteli minua
karhumaisella tavalla. En voinut liikuttaa sormeanikaan."

Kun riemun purkaus oli laimentunut, katsoi Dorothy Florenceen.

"Käyttävätkö cowboyt todellakin hyväkseen tytön avuttomuutta
pimeydessä?"

"Tietysti he tekevät niin", vastasi Florence hymyillen. "Dot! En ole
milloinkaan ennen nähnyt sinun olevan raivoissasi siitä, että sinua on
suudeltu."

"Minä -- minä en olisi välittänyt siitä niin paljon, ellei se törkimys
olisi hangannut nahkaa kasvoiltani."

"Dot, minä yhdyn sinuun: on eri asia tulla suudelluksi ja toinen saada
kauneutensa pilatuksi", vastasi Helen. "Kuka oli se villi-ihminen?"

"En tiedä!" puhkesi Dorothy. "Jos tietäisin, niin -- niin..."

"Vilpittömästi puhuen, eikö sinulla ole vähintäkään aavistusta siitä,
kuka sen teki?" kysyi Helen.

"Toivon -- otaksun, että se oli Stewart", vastasi Dorothy.




Don Carlos


Eräänä päivänä, kun Madeline oli yksin kävelemässä, oli hän
huomaamattaan kulkenut pitkän matkan alas hämärää polkua, joka kierteli
kallioiden keskellä.

Oli keskikesän iltapäivä. Hänen ympärillään oli vain kallionhuippujen
varjoja ja niiden välissä auringon valaisemia täpliä. Rauhallisuus oli
häiriytymätön. Hän meni yhä eteenpäin, nautti villeistä, epätasaisista
sopukoista, jotka olivat hänelle uusia. Lopuksi hän tuli penkerelle,
joka päättyi kauniiseen metsäaukeaan. Sinne hän istuutui levätäkseen
ennen kuin lähtisi paluumatkalle.

Äkkiä Russ, terävävainuinen hirvikoira, nosti päätään ja murisi.
Madeline pelkäsi, että se oli haistanut villikissan. Hän rauhoitti sitä
ja katseli ympärilleen. Kummallakin puolen oli epätasainen rivi jykeitä
kivilohkareita, jotka olivat rapautuneet irti kallionhuipuista. Aukea
oli avonainen ja ruohoinen, siellä täällä mänty tai vierinkivi.
Pääsytie näytti menevän kanjonien ja harjanteiden muodostamaan
erämaahan. Katsoessaan siihen suuntaan Madeline näki naisen solakan,
tumman vartalon tulevan hiipien mäntyjen alla. Madeline oli
kummastuksissaan ja sitten peloissaan, sillä hiipiminen puulta puulle
ei voinut olla rehellistä.

Pian tuli naisen luokse pitkä mies, joka kantoi myttyä ja ojensi sen
naiselle. He kulkivat eteenpäin aukealle ja näyttivät puhelevan
vakavasti. Madeline tunsi Stewartin, hän tarkkasi lähestyvää paria.
Sitten hän tunsi myös naisen. Pieni, tumma pää, ruskeat kasvot, suuret
silmät -- Madeline näki ne selvästi -- kuuluivat meksikolaistytölle
Bonitalle. Stewart oli kohdannut hänet täällä. Tässä oli Stewartin
yksinäisten retkien salaisuus, joita hän oli tehnyt siitä asti kun oli
tullut Madelinen työhön. Tämä yksinäinen aukea oli kohtauspaikka.
Stewart piti Bonitaa täällä piilossa.

Madeline nousi rauhallisesti, viittasi koirille ja meni takaisin polkua
pitkin leirille päin. Hänen hämmästyksensä vaihtui suruksi, koska
Stewartin muuttuminen ei ollut ollut täydellinen. Suru väistyi
sietämättömän vastenmielisyyden tieltä: sill'aikaa kun hän oli
haaveksinut cowboysta, uneksinut hyvästä vaikutuksestaan häneen, cowboy
oli ollut kiero. Se loukkasi häntä. Stewart ei ollut hänelle ollut
mitään, ajatteli hän, ja kuitenkin hän oli ollut ylpeä miehestä. Hän
koetti miettiä asiaa, olla cowboylie oikeamielinen, vaikka ajatukset
kehoittivat häntä karkottamaan miehen ja kaikki hänelle kuuluvan pois
mielestä. Ja hänen yrityksensä tuntea myötätuntoa ja vähennellä asian
merkitystä epäonnistuivat täydellisesti. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän
poisti Stewartin ajatuksistaan.

Madeline ei ajatellut Stewartia ennen kuin tämä ilmestyi hänen tielleen
myöhään eräänä iltapäivänä hänen lähtiessään teltasta ja liittyäkseen
vieraitten joukkoon.

"Neiti Hammond, minä näin jälkenne polulla", sanoi Stewart innokkaasti.
Hänen äänensävynsä oli kevyt ja luonnollinen. "Luulen -- no, varmaankin
saitte sen ajatuksen..."

"En halua selitystä", keskeytti Madeline.

Stewart hätkähti. Hänen käyttäytymisensä muistutti vanhaa kylmää
julkeutta. Kun hän katsoi Madelinea, muuttui hänen käytöksensä
nopeasti.

Mikä hävyttömyys, ajatteli Madeline, tulla vieraiden nähden antamaan
selitystä käytöksestään! Madeline tunsi sisäisen tulenleimahduksen,
joka oli niin tuskallinen, niin omituinen, niin käsittämätön, että
hänen mielensä meni sekaisin. Sitten hänet valtasi suuttumus, ei
Stewartia, vaan itseään kohtaan siitä, että jokin saattoi herättää
hänessä tällaista kiihtymystä. Hän seisoi ulkonaisesti kylmänä ja
levollisena, ylpeä katse Stewartiin kohdistettuna, mutta sisältä hän
paloi raivosta ja häpeästä.

"Ei tosiaan ole tarkoituksenani, että ajattelisitte..." Stewart alkoi
kiihkeästi, mutta, keskeytti puheensa ja hitaasti leviävä tumma puna
täplitti hänen kaulansa ja poskensa.

"Mitä te teette tai ajattelette, Stewart, ei liikuta minua ollenkaan."

"Neiti -- neiti Hammond! Ettehän luule..." sammalteli Stewart.

Puna väistyi hänen kasvoiltaan jättäen ne kalpeiksi. Hänen silmänsä
näyttivät rukoilevilta. Niissä oli jonkinlainen pelokas katse, joka
vaikutti Madelineen suuttumuksesta huolimatta. Stewartissa oli jotakin
poikamaista. Tämä astui askelen eteenpäin ja ojensi kätensä Madelinea
kohti tehden liikkeen, jossa oli nöyryyttä ja kumminkin jonkinlaista
arvokkuutta.

"Mutta kuulkaa! Älkää välittäkö nyt, mitä te -- te ajattelette minusta.
On hyvä syy..."

"En halua ollenkaan kuulla syytänne."

"Mutta teidän pitäisi", jatkoi cowboy itsepintaisesti.

"Herra!"

Stewartissa tapahtui toinen nopea muutos. Hän hätkähti rajusti. Tumma
veritulva varjosti hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä leimahti kimallus.
Hän astui kaksi pitkää askelta -- hän näytti kohoavan Madelinen yli.

"En ajattele itseäni", jyrisi hän. "Tahdotteko kuunnella?"

"En", vastasi toinen ja hänen äänensä oli jäätävän ylpeä. Tehden
keveän, lähtömerkiksi tarkoitetun liikkeen, jonka päättäväisyydestä ei
voinut erehtyä, hän kääntyi selin Stewartiin. Sitten hän liittyi
vieraittensa joukkoon.

Stewart seisoi liikkumatta. Sitten hän kohotti kättään, jossa piti
sombreroaan, kohotti sitä ja heitti sombreron maahan. Hän nousi mustan
hevosensa luo ja paiskasi satulan sen selkään. Harpatessaan hakemaan
ohjaksia, jotka riippuivat eräässä pensaassa, hän juoksi muuatta
cowboyta vastaan, joka koetti väistää kömpelösti.

"Pois tieltäni!" kiljui Stewart.

Sitten hän sovitti ohjakset hevosen päähän.

"Ehkä sinun olisi parempi viipyä hetkinen, Gene", sanoi Monty.

"Haluatko että lyön pääsi halki?" kysyi Stewart.

Stewart nosti tummia kasvojaan. Jokainen kuunteli. Aurinko oli
laskenut, mutta metsikkö oli valoisa. Nels näkyi alhaalla polulla ja
hänen hevosensa juoksi. Seuraavassa hetkessä hän oli kentällä ja sai
ratsunsa vähitellen pysähtymään. Hän hyppäsi hevosen selästä aivan
vastapäätä Stewartia.

"Mikä on kyseessä, Gene?" kysyi Nels terävästi.

"Aion lähteä leiriltä", vastasi Stewart epäselvästi.

Hänen musta hevosensa alkoi tömistää jalkojaan, kun Stewart tarttui
suitsiin ja harjaan sekä potkaisi jalustinta.

Nelsin pitkä käsivarsi syöksähti esiin ja hänen kätensä tarttui
Stewartiin pidättäen häntä nousemasta ratsaille.

"Olen tosiaan pahoillani", sanoi Nels hitaasti. "Sinä olet siis
lähdössä tiehesi?"

"Niin olen. Anna minun mennä!"

"Ethän toki aio mennä?"

"Anna minun mennä, hitto vieköön!" huudahti Stewart tempoen itsensä
vapaaksi.

"Mikä on hullusti?" kysyi Nels kohottaen taas kätensä.

"Mies! Älä koske minuun!"

Nels astui heti taaksepäin. Hän näytti huomaavan Stewartin kauhistavan
kiihkon. Taas Stewart koetti nousta hevosen selkään.

"Nels, älä saata minua unohtamaan, että olemme olleet ystäviä", sanoi
hän.

"En varmaankaan unohda", vastasi Nels. "Ja minä luovun hommastani juuri
nyt ja tässä!"

Hänen puheensa pysähdytti ratsaille nousevan cowboyn. Stewart irroitti
jalkansa jalustimesta. Sitten heidän kovat kasvonsa olivat
liikkumattomat ja kylmät. Silmissä oli tuijottava katse.

Madeline hämmästyi Nelsin puhetta yhtä paljon kuin Stewartkin.

"Luovut?" kysyi Stewart.

"Varmasti. Mitä luulisit minun tekevän sellaisissa olosuhteissa, jotka
ovat nyt muodostuneet?"

"Mutta kuulehan, minä en hyväksy sellaista."

"Sinä et ole minun pomoni enää eikä minulla ole mitään velvollisuuksia
neiti Hammondiakaan kohtaan. Minä olen oma pomoni ja teen mitä
miellyttää."

Nelsin sanat eivät sopineet yhteen hänen kasvojensa ilmeen kanssa.

"Gene, sinä lähetit minut pienelle tiedustelulle vuoristoon, eikö
niin?" jatkoi hän.

"Kyllä, sen tein", vastasi Stewart.

"No, sinulla oli tosiaan minuun verrattuna niin täydellisesti oikeat
käsitykset asioista, että minä olen tullut ihan kipeäksi sinun
ihailemisestasi. Jos et olisi lähettänyt minua -- no, luulen, että
olisi saattanut tapahtua jotakin. Asiain ollessa tällä kannalla kuin
nyt on meillä tosiaan odotettavana yhtä ja toista!"

Hänen sanansa vaikuttivat kaikkiin cowboyhin! Stewart teki rajun
liikkeen. Nick Steele asteli harppailevan jättiläisen tavoin Nelsin ja
Stewartin luo. Muut cowboyt nousivat hiljaa sanomatta sanaakaan.

Madeline ja hänen vieraansa, jotka olivat pienessä ryhmässä, katselivat
ja kuuntelivat heitä voimatta arvata, mitä kaikki tuo puhe ja touhu
merkitsi.

"Lopeta, Nels, heidän ei tarvitse kuulla sitä", sanoi Stewart käheästi
heilauttaessaan kättään Madelinen hiljaista joukkoa kohti.

"No, olen pahoillani. Mutta luulen, että he voivat kuulla sen yhtä
hyvin nyt kuin myöhemminkin. Ehkä neiti Helenin toivomus, että jotakin
tapahtuisi, toteutuu nyt. Varmasti minä..."

"Lopeta rupatus", kaikui Montyn karhea ääni.

Sillä oli yhtä ratkaiseva vaikutus. Ehkä se oli viimeinen seikka, mikä
tarvittiin muuttamaan nämä miehet, jotka toimivat oudossa tehtävässä,
kauniiden naisten saattajina, takaisin omaan asemaansa erämaan miehinä.

"Sano meille, mikä on hätänä", virkkoi Stewart synkästi.

"Don Carlos ja hänen guerillansa ovat leiriytyneet poluille, jotka
johtavat tänne. He ovat sulkeneet solat. Huomenna he olisivat saaneet
meidät aitaukseen. Ehkä heillä oli tarkoituksena yllättää. Hän on
saanut koko joukon sekarotuisia ja lainhylkiöitä. He ovat hyvin
aseistettuja. Mitä he oikeastaan tarkoittavat? Me olemme vain kymmenen
mailin päässä rajalta. Otaksukaamme, että guerillat saisivat joukkomme
rajan toiselle puolen. Yhdysvaltain ratsuväki tulisi perässä. Te
tiedätte kaikki, mitä se merkitsisi. Ja nyt, Stewart, olkoon Donin peli
mikä tahansa, sinä pystyt varmasti voittamaan hänet."

Stewart vei Nelsin, Montyn ja Nick Steelen erilleen ja he ryhtyivät
ilmeisesti vakavaan keskusteluun. Pian kutsuttiin sinne muutkin
cowboyt. He puhuivat kaikki enemmän tai vähemmän, mutta Stewartin syvä
ääni kuului yli muiden. Sitten neuvottelu loppui ja cowboyt
hajaantuivat.

"Nopeasti toimeen, intiaanit", määräsi Stewart.

Nyt seuraava näytelmä ei ollut Madelinesta eikä hänen ystävistään
rauhoittava. He olivat levollisia odottaessaan, että joku sanoisi
heille mitä piti tehdä. Cowboyt näyttivät hälinässä unohtaneen
Madelinen. Jotkut heistä juoksivat metsiin, toiset avonaisille,
ruohoisille paikoille, missä he ajoivat kokoon hevoset ja aasit. Jotkut
levittivät tervavaatteita maahan ja alkoivat kääriä kokoon pieniä
myttyjä ilmeisesti kiireellistä matkaa varten. Nels nousi satulaan
ratsastaakseen polkua alas. Monty ja Nick Steele menivät metsikköön
taluttaen hevosiaan. Stewart kiipesi jyrkälle kiviröykkiölle kahden
leirin takana olevan epätasaisen kallioryhmän väliin.

Castleton tarjoutui auttamaan tavarain laittajia ja sai tylyn
vastauksen, että hän oli vain tiellä. Madelinen ystävät ahdistivat
emäntäänsä. Uhkasiko heitä vaara? Olivatko guerillat tulossa?
Lähdettäisiinkö heti karjatalolle? Miksi olivat cowboyt muuttuneet niin
erilaisiksi? Madeline vastasi parhaansa mukaan, mutta hänen
vastauksensa olivat vain otaksumia ja tarkoittivat vieraiden pelon
viihdyttämistä. Helen oli innoissaan.

Pian tulivat cowboyt näkyviin ratsastaen satulattomilla hevosilla ja
jotkut niistä vietiin pois ja ilmeisesti kätkettiin onkaloihin
kallionhuippujen väliin. Aasijono kuormitettiin ja lähetettiin polkua
alas erään cowboyn kaitsemana. Steele ja Monty palasivat. Sitten
ilmestyi Stewart näkyviin laskeutuen alas kallioiden välistä halkeamaa.

Hänen seuraava käskynsä oli, että kaikki Madelinelle ja vieraille
kuuluvat matkatavarat nostettaisiin kalliolle. Se oli ponnistuksia
kysyvää työtä, jossa tarvittiin lassoja hinaamaan tavarat ylös.

"Valmistautukaa kiipeämään", sanoi Stewart kääntyen seurueen puoleen.

"Minne?" kysyi Helen.

Cowboy heilautti kättään sitä tietä kohti, josta oli noustava.
Säikähdyksen huudahdukset seurasivat hänen kädenliikettään.

"Stewart, uhkaako tässä vaara?" kysyi Dorothy ja hänen äänensä vapisi.

Samaa oli Madeline kysymäisillään Stewartilta, mutta hän ei voinut
saada sitä suustaan.

"Ei, vaara ei uhkaa", vastasi Stewart. "Mutta me ryhdymme
varokeinoihin, jotka olemme katsoneet parhaiksi."

Dorothy kuiskasi, että Stewart valehteli. Castleton teki toisen
kysymyksen ja sitten Harvey teki samoin.

"Olkaa hyvät ja pysykää rauhallisina sekä tehkää niinkuin teille on
sanottu", sanoi Stewart tylysti.

Kun viimeistä erää matkatavaroita hinattiin kalliota ylös, lähestyi
Monty Madelinea ja otti sombreron päästään. Hänen mustat kasvonsa
näyttivät samoilta, mutta kuitenkin hän oli suuresti muuttunut.

"Neiti Hammond, ilmoitan että luovun hommastani", sanoi hän.

"Monty! Mitä tarkoitatte? Mitä tarkoitatte nyt, kun vaara uhkaa?"

"Me lähdemme pois. Siinä kaikki", vastasi Monty täsmällisesti.

Hän oli tuima ja synkkä, hän ei voinut seisoa hiljaa, hänen katseensa
harhaili sinne tänne.

Castleton hypähti ylös pölkyltä, jolla oli istunut, ja hänen kasvonsa
olivat punaiset.

"Price, tarkoittaako tämä hiivatinmoinen häly sitä, että joukko
ryysyisiä guerilloja ryöstää meidät, käy kimppuumme tai vie meidät
mukanaan?"

"Te olette aivan oikeassa."

Dorothy kääntyi kasvot hyvin vaaleina Montyyn päin.

"Price, ettehän tahdo -- ettehän voi jättää meitä pulaan nyt? Te ja
Nels..."

"Jättää teidät pulaan?" kysyi Monty kummastuksissaan.

"Niin, jättää meidät pulaan! Lähteä luotamme, kun tarvitsemme teitä --
kun jotakin kauhistavaa on tulossa."

Monty päästi lyhyen, kylmän naurahduksen suunnatessaan omituisen
katseen tyttöön.

"Minä ja Nels pelkäämme ja aiomme juosta tiehemme. Neiti Dorothy, koska
olemme puuhailleet täällä niin paljon, tekee pahaa nähdä sieviä nuoria
tyttöjä vedettävän pois tukasta."

Dorothy päästi huudahduksen ja tuli sitten hysteeriseksi. Castleton oli
kerrankin täysin hereillä.

"Jumaliste! Te ja toverinne olette hiivatinmoisia pelkureita!"

Montyn tummat kasvot olivat ivalliset.

"Olen nähnyt muutamia mainioita veitikoita, mutta te viette kaikista
voiton. Arvostelette minua ja Nelsiä oikein. Kuulkaahan, jollei teitä
riepoteta Meksikoon ja sidota kaktuspensaaseen, on teillä taas mainio
juttu englantilaisille kumppaneillenne. Pyh! Te kerrotte heille, miten
olette nähnyt kahden vanhanajan pyssymiehen juoksevan säikähtyneinä
kuin ukkokaniinit pakoon sekarotuisparvea. Ette hitto vieköön teekään
sitä."

"Monty, lopeta!" kiljui Stewart tullessaan ylös.

Silloin Monty käveli veltosti pois kiroillen itsekseen.

Madeline ja Helen puuhailivat Castletonin kanssa Dorothyn kimpussa ja
saivat hänet rauhoittumaan. Stewart kulki useita kertoja ohi
huomaamatta heitä. Monty, joka oli ollut innokas osoittamaan pikku
palveluksia Dorothylle, ei nähnyt häntä ollenkaan. Madeline tuskin
tiesi, mitä piti ajatella.

Stewart neuvoi cowboyta menemään kalliossa olevan avoimen paikan päähän
ja laskemaan sieltä lassoja alas. Sitten hän joudutti naisia
epätasaisia kiviportaita kohti.

"Me haluamme piilottaa teidät", sanoi hän. "Jos guerillat tulevat,
sanomme heille, että olette menneet alas karjatalolle. Jos meidän on
tapeltava, olette turvassa tuolla ylhäällä."

Helen astui rohkeasti eteen ja antoi Stewartin panna lasson silmukan
ympärilleen sekä vetää sen kiinni. Stewart heilautti kättään
yläpuolella oleville cowboyille.

"Kävelkää ylöspäin nyt", neuvoi hän Heleniä.

Katselijoista tämä näytti helpolta, turvalliselta ja nopealta keinolta
nousta jyrkkää käytävää ylös. Miehet kiipesivät ilman lasson apua.
Rouva Beck oli tavallisuuden mukaan hysteerinen, hän puoleksi käveli
itse ja puoleksi vedettiin ylös. Stewart tuki Dorothya toisella
kädellään pitäessään toisella lassoa. Ambrosen oli kannettava
Christine. Meksikolaisnaiset eivät tarvinneet apua. Edith Wayne ja
Madeline kiipesivät viimeksi, ja päästyään ylös näki Madeline kapean
penkereen, jossa oli paksulti pensaikkoa ja jota suuret sivulle päin
kallistuneet kallionhuiput varjostivat. Kalliossa oli halkeamia, jotka
johtivat taaksepäin. Paikka oli jylhä ja villi. Sitten hinattiin
tervavaatteet ja vuodetarpeet ylös, samoin ruokaa ja vettä. Cowboyt
tekivät mukavia vuoteita onkaloihin sekä kehoittivat Madelinea ja hänen
ystäviään olemaan niin hiljaa kuin mahdollista, välttämään tulen
tekemistä ja nukkumaan pukeissaan valmiina lähtemään joka silmänräpäys.

Kun cowboyt olivat menneet alas, ei tummenevaan hämärään jäänyt joukko
ollut suinkaan iloinen. Castleton kehoitti toisia syömään.

"Tämä on todella suurta!" kuiskasi Helen.

"Oi, tämä on kauheata!" voivotti Dorothy. "Se on sinun syysi, Helen.
Sinä rukoilit että jotakin tapahtuisi."

"Minä luulen, että nämä cowboyt vain suunnittelevat kepposta", sanoi
rouva Beck.

Madeline vakuutti ystävilleen, ettei heille suunniteltu mitään
kepposta, että hän valitti heille koitunutta epämukavuutta ja vaivaa,
mutta ettei hän tuntenut todellista levottomuutta.

Pimeys näytti laskeutuvan nopeasti, arosudet aloittivat aaveentapaisen,
valittavan ulvontansa, tähdet tulivat näkyviin ja muuttuivat
kirkkaammiksi, tuuli kulki huokaillen männynlatvojen läpi. Castleton
oli levoton. Hän käveli sinne tänne korkealle kohoavan kalliopenkereen
edustalla, missä hänen toverinsa istuivat valittaen, ja pian hän meni
penkereen reunalle. Cowboyt olivat alapuolelle laittaneet tulen ja sen
valo nousi ylöspäin suurena viuhkanmuotoisena hehkuna. Castletonin
pieni hahmo kuvastui mustana tätä valoa vasten. Uteliaana ja
levottomana liittyi Madeline häneen ja kurkisteli alas kalliolta.
Välimatka oli lyhyt ja silloin tällöin hän saattoi erottaa jonkin
sanan, minkä cowboyt lausuivat. He keittivät ja söivät huoletonna. Hän
huomasi Stewartin olevan poissa ja huomautti siitä Castletonille.
Castleton osoitti vaieten melkein suoraan alas ja siellä Stewart seisoi
hämärässä kaksi hirvikoiraa jalkojensa juuressa.

Steele sai leiritulen piirin hiljaiseksi nostamalla kätensä
varoittavasti. Cowboyt taivuttivat päänsä alas kuunnellen. Madeline
kuunteli myöskin. Hän kuuli yhden koiran vinkuvan ja sitten hän kuuli
hevosen kavioiden heikon kopseen. Nels puhui taas ja kääntyi
illallisensa puoleen ja muiden miesten tarkkaavaisuus näytti vähenevän.
Kavionkopse tuli kovemmaksi, se läheni metsikköön asti ja sitten tulen
piiriin. Ratsastaja oli Nels. Hän astui ratsailta ja hänen matalan
äänensä kaiku kuului juuri ja juuri Madelinen korviin.

"Gene, täällä on Nels. Jotakin on tekeillä", kuuli Madeline erään
cowboyn huutavan hiljaa.

"Lähetä hänet tänne", vastasi Stewart.

Nels astui tulen äärestä pois.

"Kuulehan, Nels. Poikien laita on hyvin, mutta en halua, että he
tietävät kaiken, mikä koskee tätä sekasotkua", sanoi Stewart Nelsin
tultua hänen luokseen. "Löysitkö tytön?"

Madeline arvasi, että Stewart tarkoitti meksikolaistyttöä Bonitaa.

"En. Mutta minä tapasin..." Madeline ei kuullut nimeä. -- "Ja hän oli
villinä. Hän oli erään metsänasukkaan mukana. Ja he sanoivat, että Pat
Hawe oli päässyt hänen jäljilleen ja aikoi pidättää hänet."

Stewart mutisi jotakin matalalla äänellä. Ilmeisesti hän kirosi.

"Ihmettelen, miksi Pat ei tullut tänne!" sanoi hän. "Hänhän voi huomata
mistä tulimme."

"No, Pat tiesi, että sinä olet täällä tallella, sillä se metsänasukas
sanoi, että Patilla oli hajua guerilloista. Ja Pat sanoi, että jollei
Don Carlos tappaisi sinua -- minkä hän toivoi tämän tekevän -- silloin
olisi kylliksi aikaa panna sinut tyrmään, kun tulisit alas."

"Hän on hiton halukas pidättämään minut!"

"Ja sen hän tekee, niin kuin kävi sille vanhalle miehellekin, joka piti
kapakkaa Lännessä. Gene, syy, miksi se punanaamainen kojootti ei ole
seurannut jälkiäsi tänne, on se, että hän on peloissaan. Hän on aina
pelännyt sinua. Mutta luulen, että hän pelkää kuollakseen minua ja
Montya."

"No, me otamme Patin aikanaan. Nyt on kysymyksessä, milloin se
sekarotuinen hiipii meitä katselemaan ja mitä me teemme kun hän tulee!"

"Poikani, on vain yksi tapa käsitellä sekarotuista. Olen sanonut sen
sinulle. Hänellä on paha mielessä. Hän tulee hymyillen ja
ystävällisenä, mairittelevana kuin nainen. Mutta hän on petollinen, hän
on pahempi kuin intiaani. Ja, Gene, me tiedämme varmana tosiasiana,
miten hänen roistojoukkonsa on menetellyt näiden kukkuloiden ja Agua
Prietan välillä. He eivät ole pontevaa rikollisjoukkiota, johon olemme
tottuneet. Mutta he ovat tuiki pahoja. He ovat kulkeneet rosvoten. He
ovat murhanneet naisia ja tehneet pahempaakin."

"Oletpa oikeassa. Minä en väitä vastaan", vastasi Stewart. "Jollei
olisi neiti Hammondia ja toisia naisia, olisin iloinen nähdessäni sinun
ja Montyn valmiina sellaiseen puuhaan. Luulen että olisin iloinen
saadessani kohdata Don Carlosin. Mutta neiti Hammond! No, sellainen
nainen kuin hän ei tointuisi nähtyään revolverinpaukuttelua,
puhumattakaan sitten hirttohommista. Neiti Hammond on -- on..."

"Varmasti hän on", keskeytti Nels, "mutta hänellä on hitonmoisesti
enemmän rohkeutta kuin luulet. En ole mikään paksukalloinen lehmä. Minä
olen kovin pahoillani, jos neiti Hammond näkee jotakin törkeyttä,
paitsi jos minä ja Monty ryhdymme johonkin. Vanha toveri -- pyydän
anteeksi -- mutta sinä olet kiintynyt neiti Hammondiin ja olet liian
hellä haavoittaaksesi hänen tunteitaan tai tehdäksesi hänet sairaaksi
juoksuttamalla vähän verta. Gene, tämä on sinun pelisi. Anna Don
Carlosin tulla. Ole kohtelias. Jos hän ja hänen joukkonsa ovat
nälkäisiä, syötä heitä. Ole sokea, jos hän haluaa, että hänen joukkonsa
varastaa jotakin. Anna hänen luulla, että naiset ovat menneet alas
karjatalolle. Mutta jos hän sanoo, että valehtelet -- jos hän vain
katsoo ympärilleen nähdäkseen naisia -- hyökkää hänen kimppuunsa niin
kuin hyökkäsit Pat Hawen kimppuun. Minä ja Monty olemme turvanasi ja
ellei sinun mainio petkutuksesi menesty, jos Don joukkio vain
ajatteleekin antaa pyssyjen pamahtaa, silloin me näytämme."

"Nels, siinä joukossa on valkoisia miehiä", sanoi Stewart.

"Kylläkin. Mutta minä ja Monty huolehdimme heistä. Jos he ryhtyvät
johonkin, pitää sen tapahtua pian."

"No hyvä on ja kiitos", vastasi Stewart.

Nels palasi leiritulen ääreen ja Stewart ryhtyi taas vartioimaan.

Madeline vei Castletonin pois penkereen reunalta.

"Cowboyt ovat hiivatinmoisen omituista väkeä!" huudahti Castleton. "He
eivät ole sitä mitä ovat olevinaan."

"Olette oikeassa", vastasi Madeline. "Minä en voi ymmärtää heitä.
Tulkaa, sanotaan toisille, että Nels ja Monty vain puhelivat turhia
eivätkä aio jättää meitä. Dorothy ainakaan ei ole niin pelästynyt, jos
hän tietää sen."

Dorothy tunsi hieman huojennusta. Mutta muut valittivat cowboyien
omituista käytöstä. Enemmän kuin kerran tuotiin esiin ajatus, että
cowboyt olivat keksineet hienon kepposen. Asiaa pohdittaessa saavutti
tämä ajatus kannatusta. Madeline ei vastustanut sitä, koska hän
huomasi, että se soveltui hälventämään hämmentynyttä mielialaa.

He istuivat puhelemassa matalalla äänellä myöhäiseen asti. Tapaus
rupesi nyt saamaan Helenin kaipaaman seikkailun luonteen. Jotkut
kävivät hillityn iloisiksikin. Sitten he vähitellen väsyivät ja menivät
vuoteelle. Helen vakuutti, ettei hän voinut nukkua paikalla, jossa oli
yölepakkoja ja matelevia olioita. Madeline luulotteli kuitenkin, että
he kaikki rupesivat nukkumaan, vaikka hän itse makasi silmät auki
tuijottaen yläpuolella riippuvan kallion mustaan rykelmään ja sen
toisella puolen olevaan tähtitaivaaseen.

Päästäkseen ajattelemasta Stewartia ja sitä tulista suuttumusta, jota
tämä oli saanut hänet tuntemaan itseään kohtaan, koetti hän ajatella
toisia asioita. Mutta ajatus Stewartista palasi takaisin ja joka kerta
hän tunsi rinnassaan kiihtymyksen tunteen, jota oli vaikea tukahduttaa.
Järkevä ajatteleminen oli mahdotonta. Päivänvalossa hänen oli ollut
mahdollista unohtaa Stewartin käytös. Mutta yöllä, omituisessa
hiljaisuudessa ja hämärän varjojen noustessa, kun ilmeikkäät tähdet
näyttivät kutsuvan häntä, kun tuuli valitti, ei hän voinut hallita
ajatuksiaan ja mielenliikutustaan. Päivä oli jotakin todellista ja
kylmää, yö oli omituinen ja jännittynyt. Pimeässä hänellä oli
mielikuvia, joita hän ei ollenkaan tuntenut auringon kirkkaassa
valossa. Hän taisteli kiusaavaa ajatusta vastaan. Hän oli sattumalta
kuullut Nelsin keskustelun Stewartin kanssa, hän oli kuunnellut sitä
toivoen joitakin hyviä uutisia tai kuulevansa pahinta. Hän oli saanut
tietoonsa kumpiakin ja lisäksi saanut valaistusta erääseen Stewartin
vaikutteeseen. Stewart halusi säästää häneltä ne näyt, jotka
loukkaisivat, pelottaisivat tai inhottaisivat häntä. Kuitenkin sama
Stewart oli sopinut salaisista kohtauksista sen sievän, hylätyn Bonitan
kanssa. Tässä kohdassa kuuman häpeän tunne, joka muistutti kirvelevää
sisäistä tulta, katkaisi Madelinen ajatuksen. Se oli sietämätöntä,
koska hän ei voinut ymmärtää sitä. Tunnit kuluivat edelleen ja vihdoin,
kun tähdet alkoivat vaaleta eikä kuulunut enää minkäänlaista ääntä, hän
vaipui uneen.

Hän heräsi uinailustaan. Päivä oli sarastanut kirkkaana ja viileänä.
Aurinko oli vielä alhaalla itäisten kallionhuippujen alapuolella.
Ambrose ja muutamat muut cowboyt olivat tuoneet ämpäreillä lähdevettä
ja myöskin kuumaa kahvia. Madelinen seura ei näyttänyt kärsineen
yöllisistä kokemuksistaan. Itse asiassa olisi aamiainen nautittu yhtä
iloisina kuin nälkäisinäkin, ellei Ambrose olisi teroittanut
hiljaisuutta.

"Ne odottavat seuraa tuolla alhaalla", sanoi hän.

Tämä tieto ja se kursailematon tapa, jolla cowboyt veivät seurueen
ylemmäksi kalliopengerten väliin, aiheuttivat levottomuutta. Madeline
vaati, ettei mentäisi kauemmaksi, että hän saattoi nähdä suoraan alas
leiriin. Koska tämä asema tarjosi samalla piilopaikan, suostui Ambrose
vaatimukseen, mutta hän asetti pelästyneen Christinen lähelle Madelinea
ja pysyi itsekin siellä.

"Ambrose, luuletteko todella että guerillat tulevat?" kysyi Madeline.

"Varmasti. Me tiedämme sen. Nels tuli juuri ja sanoi, että he olivat
tulomatkalla. Neiti Hammond, voinko luottaa teihin? Te ette päästä
kirkunaa, jos alhaalla tapellaan? Stewart sanoi minulle, että veisin
teidät näkyvistä tai estäisin teitä katselemasta."

"Lupaan olla meluamatta", vastasi Madeline.

Madeline sovitti vaippansa siten, että voi maata sen päällä, ja asettui
odottamaan tapausten kulkua. Takaa kuului heikkoa kivien rapinaa. Hän
kääntyi ja näki Helenin liukuvan erästä töyrästä alas hämillään olevan
ja huolestuneen cowboyn kanssa. Helen tuli kyyryssä siihen paikkaan,
missä Madeline oli, ja sanoi: "Aion katsoa, mitä tapahtuu, vaikka
sitten kuolisinkin yrityksessä! Minä voin kestää sen, jos sinäkin." Hän
oli kalpea ja silmät olivat suuret. Ambrose kiroili cowboyta, joka oli
päästänyt tytön luotaan. "Ota vaari hänestä ja toimi olosuhteiden
mukaan", vastasi toveri ja katosi kalliorykelmiin. Huomatessaan puheet
hyödyttömiksi Ambrose valmistautui ankarana ja sankarillisena viemään
Helenin takaisin toisten luo. Hän tarttui tyttöön. Raivostuneena ja
silmät leimuten kuiskasi Helen:

"Päästäkää minut! Majesty, mitä tämä hullu tarkoittaa?"

Madeline nauroi. Hän tunsi Helenin ja oli pannut merkille kuiskauksen,
koska tavallisissa oloissa Helen olisi puhunut käskevästi eikä
matalalla äänellä. Madeline selitti hänelle tilanteen vaatimukset.
"Minä ehkä juoksen tieheni, mutta en milloinkaan huuda", sanoi Helen.
Näin ollen oli Ambrosen tyydyttävä siihen, että antoi tytön jäädä.
Sitten hän velvoitti tyttöä hiljaisuuteen, viipyi tuokion
viihdyttämässä Christineä ja palasi sinne missä Madeline oli piilossa.
Hän oli ollut siellä tuskin hetkeä, kun hän kuiskasi:

"Guerillat ovat tulossa."

Madelinen piilopaikka oli hyvässä suojassa, jos joku olisi
katsahtanut sinne alhaalta päin. Hän saattoi kurkistaa jonkinlaisen
rintavarustuksen yli, männynlatvoissa olevan aukon läpi -- latvat
ulottuivat kalliolle saakka -- sekä nähdä mainiosti leiripiirin ja sen
ympäristön. Pian hevosten kavioiden ääni kiihdytti hänen valtimonsa
lyöntiä ja sai hänet katselemaan tarkemmin alapuolella olevia cowboyta.

Vaikka hänellä oli vihiä siitä menettelytavasta, mitä Stewart ja hänen
miehensä aikoivat seurata, ei hän ollut mitenkään valmistautunut siihen
välinpitämättömyyteen, jota hän huomasi. Frank nukkui tai oli
nukkuvinaan. Kolme cowboyta hoiti laiskasti ja välinpitämättömästi
joitakin tehtäviään leiritulen ääressä. Nick Steele istui selkä pölkkyä
vasten ja poltti piippuaan. Nels näytti puuhailevan jonkin mytyn
kanssa. Stewart pyöritti itselleen savuketta. Montylla ei ollut sillä
haavaa ilmeisesti mitään tehtävää lukuunottamatta viheltämistä. Koko
seura vaikutti huolettoman välinpitämättömältä.

Hevosten kavioiden ääni koveni ja kopse hidastui. Eräs cowboy osoitti
polkua alas, jonnepäin toverit käänsivät päänsä ja jatkoivat sitten
hommiaan.

Pian tuli leiriin pörröinen ja tomuinen hevonen, jonka selässä
oli laiha, rääsyinen, tumma ratsastaja, ja pysähtyi sinne.
Meksikolaisratsastajat tulivat yhdessä rivissä ja pysähtyivät johtajan
taakse. Cowboyt katsahtivat ylös ja guerillat katsoivat alas. Etumainen
guerilla sanoi juhlallisesti hyvää päivää. Madeline tunsi Don Carlosin
äänen. Don Carlosin siro kumarrus Stewartille oli myöskin entisensä
tapainen. Muutoin ei Madeline olisi voinut tuntea tätä kömpelöä ja
kehnosti pukeutunutta meksikolaista entiseksi hienoksi vaqueroksi.

Stewart vastasi tervehdykseen espanjaksi ja heilauttaen kättään
leiritulta kohti lisäsi englanniksi: "Astukaa alas ja syökää!"

Guerillat olivat nopeita noudattamaan kehoitusta. He kasaantuivat tulen
ääreen, hajaantuivat pieneen piiriin ja kyyköttivät maassa pannen aseet
viereensä. Ulkonaiselta olemukseltaan he olivat samanlaisia kuin se
guerillajoukko, joka oli vienyt Madelinen kunnaille. Tämä joukko oli
vain suurempi ja paremmin aseistettu. Lisäksi olivat miehet aivan yhtä
nälkäisiä ja yhtä villejä sekä kurjia. Cowboyt eivät olleet
sydämellisiä ottaessaan vastaan nämä vieraat, mutta he olivat
vieraanvaraisia. Erämaan lakina oli aina ollut antaa ruokaa ja juomaa
matkaaville ihmisille, olivatpa he hukassa olevia, takaa ajettuja tai
ajajia.

"Niitä on tuossa joukkueessa kaksikymmentäkolme", kuiskasi Ambrose,
"siihen laskettuna neljä valkoista miestä. Sangen merkillinen joukko."

"Näyttävät jokseenkin ystävällisiltä", kuiskasi Madeline.

"Asiat eivät ole tuolla alhaalla sellaiset, miltä ne näyttävät",
vastasi Ambrose.

"Ambrose, sanokaa minulle -- selittäkää asia minulle. Nyt on mainio
tilaisuus."

"Kyllä. Mutta muistakaa, että Gene antaa minulle kyydin, jos saa
tietää, että annoin teidän katsella niitä. No, nyt Gene katselee
siivosti noita kurjia pahuksia, kun ne saavat tukevan aterian. He ovat
vain joukko vasikan varkaita. Rajan toisella puolen he ovat rosvoja.
Toiset ovat vain kehnoja lakiheittoja. Tämä kapinapetkutus ei mene
meihin. Minä haluaisin nähdä ensin, ennen kuin uskoisin, että
sekarotuiset tappelevat. He ovat vain paatuneita varkaita ja he
varastaisivat toiselta peitteen tai tupakat. Gene luulee, että he
vainoavat teitä naisia -- viedäkseen teidät mukaansa. Mutta Gene...
Gene on ollut hieman ajatuksissaan viime aikoina."

Mikä olikin Don Carlosin ja hänen miestensä salainen syy, ei se estänyt
heitä pitämästä suuressa arvossa runsasta ruokamäärää. Joka mies söi
kaiken, minkä saattoi sillä kertaa syödä. He lörpöttelivät kuin joukko
papukaijoja ja jotkut olivat iloisiakin. Sitten, kun jokainen alkoi
pyörittää ja polttaa välttämätöntä savuketta, tapahtui sukkela muutos.
He polttivat ja katselivat pitkin leiriä, metsiin, ylös kallion
huipuille ja taaksensa joutilaisiin cowboyhin. He odottivat jotakin.

Don Carlos kääntyi Stewartin puoleen. Puhuessaan hän helautti
sombreroaan viitaten leiripiiriin.

Madeline ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta miehen kädenliike
osoitti hänen ilmeisesti kysyvän leiriseurueen muita jäseniä. Stewartin
vastaus ja kädenheilautus alas polulle merkitsi, että seurue oli mennyt
kotiin. Stewart kääntyi tekemään jotakin askaretta ja guerillapäällikkö
poltteli rauhallisesti savukettaan. Hän näytti viekkaalta ja
ajattelevalta. Hänen miehensä rupesivat vähitellen osoittamaan
levottomuutta. Muuan suuriluinen mies, jolla oli kuulan muotoinen pää,
nousi ylös ja heitti pois savukkeensa. Hän oli amerikkalainen.

"Hei, äijä", huusi hän kovalla äänellä. "Etkö aio yskiä esiin ryyppyä?"

"Minun mieheni eivät tuo väkijuomia matkalle", vastasi Stewart.

Nyt hän kääntyi katselemaan guerilloja.

"Hohoo! Minä kuulin Rodeossa, että te olette ruvenneet harrastamaan
kohtuutta. Minä inhoan vedenjuontia, mutta arvaan, että minun on
ryhdyttävä siihen."

Hän meni lähteelle, kävi pitkälleen voidakseen juoda ja pisti yht'äkkiä
käsivartensa veteen nostaakseen sieltä korin. Cowboyt olivat kiireesti
tavaroita laittaessaan unohtaneet korin paikalleen ja siinä oli
viini- ja likööripulloja Madelinen vieraita varten. Ne oli upotettu
lähteeseen, jotta ne pysyisivät kylminä. Guerilla kopeloi kantta,
aukaisi sen jä nousi sitten ylös päästäen äänekkään riemuhuudon.

Stewart teki miltei huomaamattoman liikkeen kuin syöksyäkseen
eteenpäin, mutta hän hillitsi itsensä ja katsahdettuaan nopeasti
Nelsiin sanoi guerillalle:

"Luullakseni on isäntäväkeni unohtanut tuon. Se suodaan teille
mielihyvällä."

Guerillat parveilivat kuin mehiläiset pullojen löytäjän ympärillä. Tuli
todellinen äänten sekasotku. Juoma ei kestänyt kauan ja se edisti vain
huolettomuuden hengen irrottamista. Harvat valkoiset heittiöt alkoivat
kuljeskella pitkin leiriä, jotkut meksikolaiset tekivät samalla tavoin,
toiset odottivat jotakin malttamattomina.

Stewartin ja hänen toveriensa käyttäytyminen ällistytti Madelinea. He
eivät ilmeisesti tunteneet mitään pelkoa, ei edes erikoista
mielenkiintoa. Don Carlos, joka oli tarkannut heitä salaa, rupesi nyt
tutkistelemaan avoimesti, vieläpä hyökkäävästi. Hän katseli Stewartista
Nelsiin ja Montyyn ja sitten muihin cowboyhin. Sillä aikaa kun jotkut
miehet kiertelivät siellä täällä, pitivät toiset häntä silmällä ja
odottava käytös oli saanut jonkinlaisen pahaa ennustavan leiman.
Guerillajohtaja näytti epäröivältä, mutta ei mitenkään ällistyneeltä.

Kiihtymyksessään ei Madeline ollut kuullut Ambrosen matalia
kuiskauksia. Nyt hän koetti kääntää huomiotaan pois alhaalla olevista
kuunnellakseen vieressään kyyristyvää cowboyta.

Ambrose kuiski nopeasti:

"Älkää menettäkö mieltänne, jos minä äkkiä lipsautan käteni silmienne
eteen, neiti Hammond. Jotakin on tulossa alhaalla. En ole milloinkaan
nähnyt Geneä niin kylmänä. Se on hänessä vaarallinen merkki. Ja
katsokaa, pankaa merkille, miten pojat ovat yhteistyössä! Se on hidasta
ja satunnaiselta näyttävää, mutta minä tiedän, ettei se ole sattuma.
Tuo kettumainen sekarotuinen tietää sen myöskin. Mutta hänen miehensä
eivät ehkä tiedä. Jos he sen huomaavatkin, ei heillä ole ymmärrystä
välittää siitä. Don ainakin -- hän on levoton. Hän ei välitä niin
paljon Genestäkään. Nelsiä ja Montya hän tarkkaa. Ja hänen tarvitsee
tehdä niin! Kas niin, Nick ja Frank ovat asettuneet tuolle pölkylle
Boolyn kanssa. He eivät näytä siltä kuin heillä olisi ase valmiina.
Mutta katsokaa miten raskaina heidän liivinsä riippuvat! Revolveri
kummallakin puolella! Nuo pojat voivat laukaista aseensa ja keikahtaa
tuon pölkyn yli nopeammin kuin osaatte ajatellakaan. Noin! Stewart
sanoi jotakin Donille. Haluaisinpa tietää mitä. Lyön vetoa, että se oli
jotakin, jolla saa Donin joukon kokoontumaan yhteen. Varmasti!
Sekarotuisilla ei ole älyä. Mutta nuo valkoiset guerillat, ne näyttävät
vähän epäilyttäviltä. Mitä tahansa on tulossa, tulee se pian, siitä
voitte olla varma. Toivoisin olevani tuolla alhaalla. Mutta ehkä ei
synny metakkaa. Stewart on päättänyt välttää sitä. Hän on ihmeellinen
kaveri saamaan tahtonsa perille. Katsokaahan! Don ei kestä
tällaista. Koko tuo cowboyden omituinen käytös on hänen aivojensa
käsittämättömissä. Ellei Gene pian iske häntä päähän, rupeaa hän
pääsemään pelästyksestään. Mutta Gene valitsee oikean ajan. Ja minä
tulen hermostuneeksi. Ohoo! Nyt tulee se suuri petos. Ei tämä näytä
tappelulta."

Guerillapäällikkö oli lopettanut rauhattoman astelemisensa ja kääntyi
Stewartin puoleen. Hänen ulkomuodossaan oli jonkinlaista rohkeata
päättäväisyyttä.

"Gracias, señor", sanoi hän. "Adios." Hän heilautti sombreroaan alas
karjatalolle vievän polun suuntaan ja hänen suorittaessaan
kädenliikettä kulki viekas ja pilkallinen hymy hänen tummien kasvojensa
yli.

Ambrose kuiskutteli niin matalasti, että Madeline tuskin kuuli häntä.

"Jos tuo sekarotuinen menee tuonnepäin, löytää hän hevosemme ja huomaa
juonen. Oh, hän huomaa sen jo! Mutta lyönpä vetoa, ettei hän
milloinkaan lähde sille polulle."

Osoittamatta olevansa varuillaan nousi Stewart ja astui pari askelta
Don Carlosta kohti.

"Menkää takaisin samaa tietä kuin tulittekin!" kiljaisi hän kuuluvasti
ja hänen äänensä kajahti kuin merkkitorven törähdys.

Ambrose sysäisi hiljaa Madelinea:

"Älkää nyt jättäkö mitään huomaamatta. Gene on uhmannut häntä.
Katsokaa! Luulen että tuo sekarotuinen ei ymmärrä selvää kieltä.
Katsokaa Nelsiin ja Montyyn! Tämä on suurta -- katsokaahan heitä! Aivan
yhtä levollisia ja tyyniä. Se tarkoittaa sitä, että joka lihas on kuin
pingoitettu vuota. He tarkkaavat vastustajiaan silmillä ja näkevät
sekarotuisten kaikki aivoitukset. Nyt ei ole kynnenleveyttä
sekarotuisten ja helvetin välillä!"

Don Carlos katsoi Stewartia pitkään ja ilkeästi, sitten hän nakkasi
päänsä taaksepäin, heilautti ylös sombreron ja hänen ilkeä hymynsä
paljasti välkkyvät hampaat.

"Miehet!" huusi hän.

Stewart hyppäsi hänen kimppuunsa. Guerillan huuto kuristui kurkkuun.
Seurasi raju taistelu, raskaita, läiskähtäviä iskuja ja Don Carlos oli
lyöty maahan. Stewart hyppäsi taaksepäin. Hän kulki kyyryssä ja kiljui
guerilloille. Sillä hetkellä olivat Nels ja Monty Stewartin sivuilla.
Molemmat olivat kumarruksissa, kädet revolverien kädensijoilla. Nelsin
läpitunkeva kiljaisu tuntui halkaisevan Montyn karjunnan. Sitten he
vaikenivat ja kaiku kajahti kallionhuipuilta. Noiden kolmen miehen
hiljaisuus, jotka hiipivät kuin hyppäämäisillään olevat tiikerit, oli
uhkaavampi kuin hermoja kiduttavat kiljahdukset.

Sitten guerillat epäröivät, hajaantuivat ja juoksivat hevosiaan kohti.
Don Carlos pyörähti maassa ympäri, nousi ja hoiperteli pois päästen
toisen avulla ratsunsa selkään. Hän katsoi taakseen ja hänen kalpeat
kasvonsa olivat kuin aikeissaan ehkäistyn paholaisen. Koko joukko
joutui liikkeeseen ja oli hetken kuluttua tiessään.

"Minä tiesin sen", selitti Ambrose. "En ole milloinkaan nähnyt
sekarotuista, joka uskaltaisi ryhtyä ampumaan. Tässä oli hieman kuumat
paikat. Luulen, neiti Hammond, että meillä oli hyvä onni, kun vältimme
kaikki selkkaukset. Genellä on omat tapansa niin kuin olette nähnyt. Me
menemme karjatalolle ehkä parissa silmänräpäyksessä."

"Miksi?" kuiskasi Madeline hämmästyneenä.

"Koska guerillat varmaan saavat rohkeutensa takaisin", vastasi Ambrose.
"Se on heidän tapansa. Muuten ei kolme cowboyta voisi tyrmistyttää
kokonaista joukkoa kuten nyt. He ovat pelkurimaisia. Mutta minä luulen,
että me olemme nyt suuremmassa vaarassa kuin ennen, ellemme pääse hyvää
vauhtia vuorta alas. Noin! Gene kutsuu. Tulkaa!"

Helen oli liukunut alas eikä ollut sen takia nähnyt viime näytöstä
pienestä leiridraamasta. Näytti kuitenkin siltä, että hänen
kiihotuksenkaipuunsa oli tyydytetty, sillä hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja hän vapisi kysyessään, olivatko guerillat menneet.

Ambrose vei kiireesti nuo kolme naista kalliolle. Alhaalla olevat
cowboyt satuloivat hevosiaan kaikessa kiireessä. Kaikki hevoset olivat
ilmeisesti tuodut piilosta. Nopeasti laskettiin Madeline, Helen ja
Christine lassojen avulla alas sekä vietiin puoleksi kantamalla
tasaiselle maalle. Kun he olivat turvallisesti alhaalla, tulivat
seurueen muut jäsenet näkyviin kalliolla. He olivat mainiolla tuulella
näyttäen käsittävän koko asian suuren suureksi pilaksi.

Ambrose pani Christinen hevosen selkään ja ratsasti pois mäntyjen läpi.
Frankie Slade teki samalla lailla Helenin kanssa. Stewart vei Madelinen
hevosen emäntänsä luo, auttoi häntä nousemaan ratsaille ja lausui,
yhden ainoan ankaran sanan: "Odottakaa!" Vain muutama sana puhuttiin.
Kiire näytti olevan tärkein asia. Hevoset hoputettiin liikkeelle ja kun
ne olivat polulla, kannustettiin niitä ravaamaan. Eräs cowboy toi esiin
neljä kuormahevosta, ja seurueen matkatavarat lastattiin nopeasti
niiden selkään. Castleton nousi tovereineen ratsaille ja he ratsastivat
pois saadakseen kiinni toiset. Tällöin jäi Madeline taakse Stewartin,
Nelsin ja Montyn kanssa.

"Ne aikovat poiketa tieltä alangolla, joka on muutamia maileja
alempana", sanoi Nels kiristäessään satulavyötään. "Alanko vie suureen
kanjoniin. Kun vain ollaan siellä, vastaa joka mies itsestään. Luulen
ettei enää tule mitään pahempaa kuin vaikea ratsastus."

Nels hymyili Madelinelle rauhoittavasti, mutta ei puhunut. Monty otti
hänen leiripullonsa, täytti sen lähteestä ja ripusti satulannuppiin.
Hän pani pari korppua satulapussiin.

"Älkää unohtako juoda ja syödä silloin tällöin ratsastusmatkallanne",
sanoi hän. "Ja älkää olko levoton, neiti Majesty. Stewart on kanssanne
ja minä sekä Nels kuljemme jälkijoukkona."

Hänen synkät kasvonsa olivat entisenlaiset omituisessa tuimuudessaan.
Jäätyään yksin näiden kolmen miehen kanssa, joilta nyt oli poissa
kaikki teeskentely, hän huomasi, miten onni oli suosinut häntä ja mikä
vaara vielä oli uhkaamassa. Stewart ponnahti kahareisin suurelle
mustalleen, kannusti sitä ja vihelsi. Vihellyksestä Majesty hypähti ja
seurasi nopeasti Stewartia. Madeline katsahti taakseen ja näki Nelsin
jo ratsailla ja Montyn ojentavan hänelle asetta. Sitten männyt
varjostivat hänen näköalansa.

Päästyään polulle lähti Stewartin hevonen laukkaamaan. Majesty
pysytteli mustan kintereillä. Stewart huudahti varoittaen taaksepäin.
Puiden matalat, haarautuvat oksat saattoivat lakaista Madelinen alas
satulasta. Nopea ratsastus metsän läpi pitkin mutkaista, esteitä täynnä
olevaa polkua vaati hänen koko tarkkaavaisuutensa. Ennen pitkää
pyörähti Stewart polulta ja poikkesi kahden matalan kallion välillä
olevaan alankoon. Madeline näki jälkiä maanpinnan ruohottomissa
paikoissa. Alanko syveni, kapeni ja oli täynnä kaatuneita puunrunkoja
ja pensaikkoa.

Vihdoin Stewart ja hänen hevosensa tukkivat tien. Katsoessaan ylös
Madeline näki, että he olivat erään kanjonin suussa, joka ammotti
alapuolella ja ulottui harmaaseinäisine rinteineen mustaan kuusimetsään
asti. Kääntäen katseensa taaksepäin Madeline näki kuormahevosten
menevän erään avonaisen paikan yli mailin verran alempana ja luuli
näkevänsä hirvikoiratkin. Stewartin tummat silmät tutkivat rinteitä
pitkin rosoisia reunapaikkoja. Sitten hän antoi mustan laskeutua
kanjoniin.

Tomu, kuumuus ja rutikuiva kurkku saivat Madelinen muistamaan ajan
kulun ja hän oli kummastunut huomatessaan, että aurinko kallistui
länteen. Stewart ei pysähtynyt kertaakaan, hän ei katsonut taakseen
kertaakaan, hän ei puhunut kertaakaan. Hän oli varmasti kuullut hevosen
tulevan aivan jäljessään. Madeline muisti Montyn neuvon syömisestä ja
juomisesta. Pahin paikka tuli kanjonin pohjalla. Kuolleet seetripuut
sekä pensaikko olivat helppoja mennä yli verrattuina niihin mailien
mittaisilta näyttäviin aloihin, joita peittivät irtonaiset kivet.
Hevoset kompastelivat. Stewart eteni erittäin huolellisesti. Vihdoin,
kun kanjoni aukeni tasaiseksi kuusimetsäksi, oli aurinko laskeutumassa.

Stewart hoputti hevosensa kulkua. Kun oli kuljettu noin mailin matka
helposti, alkoi maa taas jyrkästi aleta muodostaen rotkoja sekä useita
korkeampia paikkoja, joiden välillä oli vettä. Pian yö varjosti
syvimmät rotkot. Ilman viileys virkisti Madelinea.

Stewart matkasi nyt hitaasti. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Kerran
katkaisivat terävät pyssynlaukaukset hiljaisuuden. Madeline ei voinut
sanoa, kuuluivatko ne läheltä vai kaukaa. Stewart oli ilmeisesti
levoton ja pettynyt. Hän astui alas ratsailta ja meni varovasti
eteenpäin kuunnellakseen. Madeline kuvitteli kuulevansa kaukaa
huudahduksen. Stewart otti kummankin hevosen suitset käteensä ja
talutti. Aina muutaman askelen päässä hän pysähtyi kuuntelemaan, muutti
suuntaansa useita kertoja ja viime kerralla hän joutui rosoisten,
kallioisten harjanteiden joukkoon. Hevosten rautaiset kengät kolahtivat
kallioita vasten. Ääni kuului kauas metsään. Se vaivasi Stewartia,
sillä hän etsi pehmeämpää maata. Sillä välin varjot upposivat
pimeyteen. Tähdet loistivat, tuuli nousi. Madeline luuli, että oli
kulunut tunteja.

Stewart pysähtyi taas. Madeline erotti hämärässä hirsimökin ja sen
toisella puolella suippokärkisiä tummia puita, jotka kohosivat
taivaanrannan yli. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin korkean
hahmon. Tämä joko kuunteli tai pohti mitä tehdä -- ehkä oli kumpikin
kysymyksessä. Pian hän meni mökkiin sisälle. Madeline kuuli
raapaistavan tulitikkua, sitten hän näki heikon valon. Mökki näytti
autiolta. Se oli luultavasti yksi niistä monista asuinpaikoista, jotka
kuuluivat vuorilla eläville kullanetsijöille ja metsänkävijöille.
Stewart tuli taas ulos. Hän käveli hevosten ohi pimeään ja ilmestyi
sitten takaisin Madelinen luo. Pitkän aikaa hän seisoi hiljaa kuin
patsas ja kuunteli. Sitten Madeline kuuli hänen mutisevan:

"Jos meidän on lähdettävä nopeasti, voin minä ratsastaa ilman satulaa."

Näin sanoen hän otti satulan ja peitteen hevosensa selästä ja vei ne
mökkiin.

"Tulkaa alas", sanoi hän matalalla äänellä astuessaan ovesta ulos.

Hän auttoi Madelinea maahan ja vei hänet sisään, missä hän taas
raapaisi tulitikun. Madeline näki vilaukselta karkeasti tehdyn
tulisijan ja epätasaisesti veistetyt hirret. Stewartin peite ja satula
olivat kovaksi tallatulla maalattialla.

"Levätkää hieman", sanoi cowboy. "Minä menen vähän kuuntelemaan
metsään. Olen poissa ainoastaan minuutin ajan."

Madelinen oli haparoitava pimeässä löytääkseen satulan ja peitteen. Kun
hän laskeutui makuulle, tunsi hän kiitollisena tyytyväisyyttä ja
helpotusta. Mutta ruumiin levätessä nousi hänen mieleensä vanha
ahdistava aistimusten ja ajatusten sekasotku. Koko päivän hän oli
kiinteästi tarkannut hevosensa auttamista. Nyt se, mikä oli jo
tapahtunut, yö, hiljaisuus, Stewartin läheisyys ja cowboyn omituinen,
synkkä varovaisuus, hänen ystäviään mahdollisesti kohtaavat
onnettomuudet -- kaikki vaativat oikeutetun osansa hänen ajatuksistaan.
Hän harkitsi jokaista asiaa.

Stewartin kevyet askelet kuuluivat ulkopuolelta. Tumma hahmo tuli
näkyviin ovella. Kun hän istuutui, kuuli Madeline revolverin
kolahduksen Stewartin laskiessa sen viereensä kynnykselle ja sitten
toisen kolahduksen. Stewartin leveät hartiat täyttivät oven, hänen
hienosti muodostunut päänsä ja voimakas, ankara profiilinsa
hahmottuivat selvästi taivasta vasten. Tuuli heilutti hänen hiuksiaan.
Hän käänsi korvansa tuuleen ja kuunteli. Hän istui liikkumattomana
ajan, joka Madelinesta tuntui tuntien pituiselta.

Sitten päivän seikkailun kiihottava muisto, tunne yön kauneudesta ja
omituinen, syvälle juurtunut, suloisen epämääräinen tietoisuus
tulevasta onnellisuudesta hävisivät kaikki ankaran, ahdistavan tuskan
tieltä, kun Madeline muisti häpeän, minkä Stewart oli tuottanut
itselleen. Madeline taisteli käsittämätöntä katkeruutta vastaan.

Sitten hän lepäsi silmät suljettuina. Kun Stewart puhui hänelle, avasi
hän silmänsä nähdäkseen harmaan sarastuksen. Hän nousi ja astui ulos.
Hevoset hirnuivat. Silmänräpäyksessä hän oli satulassa tuntien lihakset
jäykiksi ja jäsenet väsyneiksi. Stewart ajoi kiinteässä ravissa
kuusimetsään. He tulivat polulle. Hevoset tekivät matkaa tasaisesti,
kuuset harvenivat, harmaa pimeys kirkastui.

Kun Madeline ratsasti esiin kuusikosta, oli aurinko noussut ja kunnaat
näkyivät aallokkaina hänen alapuolellaan. Ja niiden reunalla, missä
laakson harmaus alkoi, hän näki tumman täplän, oman karjatalonsa.




El Cajonin sheriffi


Noin puolenpäivän aikaan ehti Madeline karjatalolle. Hänen vieraansa
olivat saapuneet sinne myöhään edellisenä iltana ja halusivat vain
nähdä hänet sekä vakuuttautua hänen hyvinvoinnistaan pitääkseen
leirimatkan loppuosaa mainiona seikkailuna. He pitivät sitä cowboyden
mestarikepposena. Madelinen viipyminen oli ollut vain näppärä temppu
loppuvaikutelman tehostamiseksi. Madeline ei oikaissut heidän
vaikutelmaansa eikä katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa, että häntä oli
saattanut kotiin vain yksi cowboy.

Madelinen vieraat tarvitsivat kaksi päivää tointuakseen kovasta
ratsastuksesta. Kolmantena päivänä he alkoivat valmistella lähtöään.
Tämä aika oli kaksinkerroin tuskallinen Madelinelle. Hänellä oli oma
ruumiillinen levontarpeensa ja lisäksi hänellä oli henkinen
taistelunsa, jota tuskin saattoi siirtää kauemmaksi. Hänen sisarensa ja
ystävänsä olivat ystävällisen ja vakavan itsepintaisia kehoituksissaan,
että hän lähtisi takaisin Itään heidän kanssaan. Hän halusi mennä.
Mutta kyseessä ei ollut pelkästään meneminen. Kysymys oli siitä, miten,
milloin ja minkä olosuhteiden vallitessa hän palaisi, herätti hänessä
kiusallista huolestumista. Ennen kuin hän menisi Itään, halusi hän
saada ratkaisun kaikessa, mikä koski hänen tulevaa suhdettaan
karjataloon ja Länteen. Hän huomasi ettei Länsi ollut vielä vaatinut
häntä omakseen. Vanhat ystävät olivat saaneet vanhat siteet
lujittumaan.

Kävi kuitenkin niin, ettei päätöksen tekoa tarvinnut kiirehtiä.
Madeline olisi hyväksynyt minkä syyn tahansa voidakseen lykätä
ratkaisua, mutta nyt sattui siten, että poissa olevan Alfredin kirje
sai hänen lähtönsä pois päiväjärjestyksestä. Veli kirjoitti, että hänen
matkansa Kaliforniaan oli ollut hyvin edullinen, että hänellä oli
Madelinelle tarjous suurelta karjayhtiöltä ja että hän halusi mennä
naimisiin Florencen kanssa pian kotiintulonsa jälkeen ja toisi papin
sitä tarkoitusta varten.

Vieraat nostivat kätensä hyvästiksi, kun autonkuljettaja Link Stevens
ilmestyi suuren valkoisen autonsa kanssa. Asemalla sanottiin ja
kerrattiin jäähyväiset. Dorothy Coombsin viimeiset sanat olivat: "Sano
terveiseni Monty Pricelle! Sano hänelle, että olen -- olen iloinen
siitä, että hän suuteli minua!"

Helenin silmissä oli vakava ja kuitenkin pilkallinen ilme, kun hän
sanoi:

"Majesty, tuo Stewart mukanasi! Hän tulee herättämään ihastusta."

Madeline otti huomautuksen vastaan yhtä iloisen huolettomasti kuin
muutkin, mutta kun juna oli lähtenyt ja hän oli kotimatkalla, muisti
hän Helenin sanat ja katseet sekä tunsi samalla jotakin, joka oli
melkein mielipahaan verrattavissa.

Kun Madeline karjatalolle mennessään kulki alemman järven ohi, näki hän
Stewartin kävelevän huolettomana rannalla. Kun cowboy huomasi auton
lähestyvän, heräsi hän äkkiä tarkoituksettomasta maleksimisestaan ja
katosi nopeasti pensaikon varjoon. Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen
kerta, jolloin Madeline oli nähnyt hänen välttävän kohtaamista. Tapaus
oli jollakin tavoin kiusannut Madelinea, vaikka se tuotti hänelle
huojennusta. Hän ei halunnut tavata Stewartia silmästä silmään.

Hänestä oli ärsyttävää ajatella, että Stillwellillä oli jotakin
sanottavana Stewartin puolustukseksi. Vanha karjanhoitaja oli
huolissaan. Useita kertoja hän oli koettanut ryhtyä Madelinen kanssa
keskusteluun Stewartista, mutta Madeline oli välttänyt.

Kun päivät kuluivat edelleen, pysyi Stewart karjatalolla osoittamatta
entistä uskollisuutta työhönsä. Madeline ei heltynyt. Hän ei voinut
kunnioittaa Stewartia niinkuin ennen, hän ei tarvinnut cowboyta
karjatalolla ollenkaan. Hän ei milloinkaan halunnut puhua cowboylle,
nähdä häntä tai ajatella häntä.

Douglasista saapunut sähkösanoma, joka ilmoitti Alfredin ja papin
tulon, lopetti Madelinen mietiskelyt, ja hän tunsi jonkin verran samaa
kiihtymystä kuin Florence Kingsley. Cowboyt olivat innokkaita ja
lörpötteleviä kuin tytöt. Sovittiin siten, että häämenot
suoritettaisiin Madelinen suuressa eteishuoneessa ja päivällinen
viileällä, kukkastuoksuisella patiolla.

Alfred ja hänen pappinsa tulivat karjatalolle suuressa valkoisessa
autossa. Häävalmistukset saivat Alfredin iloisen hyväksymisen. Kun hän
oli saanut kuulla kaiken, mitä Florencella ja Madelinella oli
sanottavana, tahtoi hän saada cowboyt sulhaspojiksi. Hän oli uteliaan
innostunut saadakseen tietää kaiken, mitä Madelinen vieraat olivat
tehneet ja mitä heille oli tapahtunut. Hänen terävä, Madelineen
kohdistunut katseensa kävi lempeämmäksi, kun sisar puhur kaikesta.

Seuraavana päivänä Alfred ja Florence vihittiin. Florencen sisar ja
ystävät El Cajonista olivat läsnä. Alfredin toivomus oli, että Stewart
olisi läsnä juhlamenoissa. Madelinea huvitti panna merkille cowboyden
innostus. Heistä häät olivat epätavallinen ja vaikuttava tilaisuus.
Madeline rupesi paremmin ymmärtämään niiden luonnetta, kun cowboyt
heittivät arastelun ja suutelivat morsianta. Koko elämässään Madeline
ei ollut nähnyt morsianta suudeltavan niin paljon ja niin
sydämellisesti eikä myöskään nähnyt ketään morsianta niin säteilevänä,
tukka epäjärjestyksessä ja onnellisena. Kun Madeline oli saanut
pujotelluksi cowboyden puristuksen läpi lausuakseen onnittelunsa, sai
hän Alfredilta karhun syleilyn ja suudelman. Se näytti lumoavan
cowboyt. Kasvot hehkuvina he hyökkäsivät Madelinen kimppuun poikamaisen
rohkeina. Hetkeksi hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Näytti siltä kuin
he saattaisivat suudella häntä. Yht'äkkiä Madelinen vaistomainen
vastustus tulla vieraiden suudeltavaksi taisteli todellisen lämpimän ja
hauskutusta rakastavan halun kanssa antaa cowboyden saada tahtonsa
perille. Mutta hän näki Stewartin pysyttelevän joukon taustalla ja
jokin seikka -- jokin synkkä ilme kummastutti Madelinea samalla kun se
jäädytti hänen halunsa olla ystävällinen. Sitten hän ei tiennyt, mikä
muutos oli tullut hänen kasvoihinsa ja käytökseensä, mutta hän näki
Montyn väistyvän arkana ja muiden cowboyden vetäytyvän sivulle
antaakseen hänen mennä edellä patiolle.

Päivällinen alkoi rauhallisesti cowboyden osoittaessa toisaalta
hämmennystä, toisaalta ahnasta ruokahalua. Viini irroitti kuitenkin
heidän kielensä siteet.

Stillwellin olemus oli nyt yhtä ainoata suurta hymyä. Hän oli niin
tyytyväinen että näytti olevan kyynelten partaalla. Hän puheli sitä ja
tätä kunnes tuli nostaneeksi lasinsa:

"Ja nyt, tytöt ja pojat, juokaamme kaikki morsiamen ja yljän kunniaksi,
että he saisivat onnea ja menestystä, hyvää terveyttä ja pitkän elämän.
Ei kukaan mies, joka uhkuu punaista verta ja todellista elämän henkeä,
voisi vastustaa Lännen tyttöä, hyvää hevosta ja Jumalan vapaata luontoa
-- tätä avonaista maata täällä. Nyt, ystävät, juodaan!"

Ulkopuolelta kuuluva kavioiden raskas töminä sai Stillwellin
vaikenemaan ja pysähdyttivät hänen kohotetun kätensä siihen paikkaan.

Patio tuli yhtä hiljaiseksi kuin asumaton huone.

Avonaisten ovien ja ikkunoiden kautta tulvi hevosten ääniä, kun ne
tömistivät pysähtyessään, sitten miesten karkeaäänistä puhetta ja
ahdingossa olevan naisen matala huudahdus.

Nopeita askelia kuului kuistilta ja Nels tuli näkyviin käytävässä.
Madeline oli hämmästynyt nähdessään, ettei hän ollut päivällispöydässä.
Hän tuli levottomaksi nähdessään cowboyn kasvot.

"Stewart, sinua kaivataan ulkona!" kehoitti Nels suorasukaisesti.
"Monty, sinä tulet tänne minun kanssani. Sinä, Nick ja Stillwell --
luulen, että teidän muiden on parasta sulkea ovet ja pysyä sisällä!"

Nels katosi. Vikkelänä kuin kissa hiipi Monty ulos. Madeline kuuli
hänen nopeiden askeltensa äänen siirtyvän viereisestä huoneesta
toimistoon. Madeline vapisi. Hän näki Stewartin nousevan rauhallisesti
ja lähtevän muuttamatta ilmettä surullisilla kasvoillaan. Nick Steele
seurasi häntä. Stillwell pudotti viinilasinsa. Kun se meni rikki
katkaisten hiljaisuuden, katosi hänen suuri hymynsä. Stillwell meni
ulos ja sulki oven jälkeensä.

Sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hetken iloisuutta oli häiritty.
Madeline katsahti kasvoriviin ja näki mielihyvän häipyvän vanhaksi
tutuksi kovuudeksi.

"Mikä on hätänä?" kysyi Alfred jokseenkin tyhmänä. Tunnelman muutos oli
ollut hänestä liian nopea. Äkkiä hän heräsi: "Minä menen katsomaan,
kuka on tullut tänne pilaamaan päivällisemme", sanoi hän ja harppasi
ulos.

Hän palasi ennen kuin kukaan pöydässä olija oli puhunut tai liikkunut.
Suuttumuksen tumma puna muodosti täpliä hänen otsalleen.

"Siellä on El Cajonin sheriffi!" huudahti hän halveksivasti. "Pat Hawe
on tullut muutamien apulaislurjustensa kanssa pidättämään Gene
Stewartia. Heillä on tuo pieni meksikolaistyttö hevosen selkään
sidottuna. Hitto vieköön sheriffin!"

Madeline nousi rauhallisesti pöydästä ja lähti ovea kohti. Cowboyt
hypähtivät ylös. Alfred sulki Madelinelta tien.

"Minä menen ulos", sanoi Madeline.

"Ei, et mene", vastasi veli. "Se ei ole sopiva paikka sinulle."

"Minä menen."

Madeline katsoi suoraan veljeensä.

"Madeline! Mitä tämä on? Sinä näytät... Ulkona tulee syntymään hälinä.
Ehkä siellä tulee tappelu. Sinä et voi tehdä mitään. Sinä et saa
mennä!"

"Ehkä minä voin estää hälinän", vastasi toinen. Lähtiessään patiolta
hän huomasi, että Alfred, Florence ja cowboyt takanaan, oli lähdössä
seuratakseen häntä. Kun hän tuli kuistille, kuuli hän miesten olevan
vihaisessa väittelyssä. Sitten, nähdessään Bonitan avuttomana ja
julmasti sidottuna hevosen selkään -- kalpeana, tukka epäjärjestyksessä
ja kärsivänä -- tunsi Madeline sitä väristystä, jota tuon tytön
näkeminen hänelle tuotti. Se katosi antaen tilaa tuskalle, sille
kivulle, joka häntä hävetti. Mutta melkein heti, kun hän näki
kuolemantuskan Bonitan kasvoilla, hänen pienet ruskeat kätensä veren
tahraamina, valtasi Madelinen sääli onnetonta tyttöä kohtaan ja
naiselle ominainen oikeutettu suuttumus siitä, että hänen omaa
sukupuoltaan olevaa ihmistä kohdeltiin niin raa'asti.

Miehen, joka piti Bonitan hevosen suitsia, Madeline tunsi siksi
suuriruumiiseksi, kuulapäiseksi guerillaksi, joka oli löytänyt
viinikorin lähteestä leirillä. Etualalla olevan teräväpiirteisen,
punasilmäisen ja pujopartaisen hän tunsi El Cajonin sheriffiksi.

Madeline epäröi ja pysähtyi keskelle kuistia. Alfred, Florence ja monet
muut seurasivat häntä ulos.

"No niin, Pat Hawe, mikä panee sinut raivoamaan kuin hullun härän?"
kysyi Stillwell.

"Pysy nahoissasi, Bill", vastasi Hawe. "Sinä tiedät miksi tulin. Olen
odottanut sopivaa aikaa. Mutta minä olen valmis nyt. Olen täällä
pidättääkseni rikollisen."

Vanhan karjanhoitajan vartalo nytkähti niin kuin häntä olisi pistetty
tikarilla. Hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi.

"Kenen rikollisen?" huudahti hän.

Sheriffi läimäytti piiskaa likaista saapastaan vastaan ja väänsi ohuet
huulensa ivahymyyn:

"No, Bill, minä tiesin, että sinulla oli kehno joukko näillä mailla.
Mutta minä en tiennyt, että sinulla oli siinä enemmän kuin yksi
rikollinen."

"Lopeta jo lorusi! Kenet haluat pidättää?"

Hawen käytös muuttui.

"Gene Stewartin", vastasi hän lyhyesti.

"Mistä syytettynä?"

"Siitä, että hän tappoi erään sekarotuisen muutamana yönä viime
syksynä."

"Sinä siis vielä märehdit sitä? Pat, nyt olet väärillä jäljillä. Sinä
et voi panna sitä tappoa Stewartin syyksi. Asia on jo vanhentunut.
Mutta jos yhä tahdot saada hänet oikeuteen, jätä pidättäminen tältä
päivältä -- meillä on pieni juhla täällä -- ja minä tuon Genen El
Cajoniin."

"Ei! Minä vien hänet, kun olen saanut mahdollisuuden, ennen kuin hän
livahtaa pois."

"Minä annan sinulle sanani", jyrisi Stillwell.

"Minun ei tarvitse vaatia sinun sanaasi eikä kenenkään muunkaan."

Stillwellin vartalo vapisi raivosta, mutta hän ponnisteli kuitenkin
hillitäkseen itsensä.

"Kuulehan nyt, Pat Hawe, minä tiedän mikä on kohtuullista. Laki on
laki. Mutta tässä maassa on lakia aina käytelty rehellisellä ja
oikealla tavalla ja käytellään nytkin! Ehkä sinä olet unohtanut sen.
Minä aion antaa sinulle neuvon: sinusta ei pidetä liikaa tässä maassa.
Sinä olet tehnyt liian paljon väkivaltaisuuksia. Tekosi ovat olleet
huonossa huudossa. Älä ole välittämättä siitä, mitä sanon. Mutta sinä
olet sheriffi ja minä kunnioitan sinun virkaasi. Minä kunnioitan sitä
hyvin paljon. Mutta jos inhimillisen säädyllisyyden maito on niin
hapanta rinnassasi, ettei sinulla ole yhtään ystävällistä tunnetta,
silloin koeta ainakin välttää ikävyyksiä. Ymmärrätkö tämän neuvon?"

"Sinä uhkaat virkamiestä", vastasi Hawe vihaisesti.

"Tahdotko nopeasti lähteä täältä matkaasi?" kysyi Stillwell. "Minä
takaan, että Stewart tulee El Cajoniin sinä päivänä kuin sanot."

"En! Minä tulin pidättämään hänet ja aion tehdä sen."

"Sitten saat vastata asiasta!" huudahti Stillwell.

Stillwell astui yhden ainoan askelen kuistilta. Hänen viime sanansa
olivat kylmät. Sheriffi alkoi änkyttää ja heristää kättään
karjanhoitajalle.

"Kuulkaa, toverit, antakaa minulle tilaisuus sanoa sana!" huusi
Stewart.

Kun Stewart tuli näkyviin, näytti meksikolaistyttö heräävän
tylsyydestään. Hän jännitti siteitään kuin nostaakseen kätensä
rukoillen. Puna elähdytti hänen kasvojaan ja hänen suuret silmänsä
loistivat:

"Auttakaa minua! Minä niin kipeä. He lyövät minua, sitovat minut,
tappavat minut. Auttakaa minua, Gene!"

"Lopeta tai panen kapulan suuhusi", sanoi hevosta pitelevä mies.

"Laita hänelle kuonokoppa, jos hän lörpöttelee vielä!" huusi Hawe.

Madeline tunsi jotakin kireätä ja jännitettyä. Hänen nopea katseensa
huomasi Nelsin, Montyn ja Nickin kasvojen olevan miettiväisiä, kylmiä
ja tarkkaavaisia. Hän ihmetteli, miksi Stewart ei katsonut Bonitaan
päin. Stewart oli nyt synkkäkasvoinen, kylmä ja rauhallinen ja hänessä
oli jotakin pahaenteistä.

"Hawe, minä suostun pidätettäväksi pitemmittä hälinöittä", hän sanoi
hitaasti, "jos irroitat tytön köysistä."

"Ei", vastasi sheriffi. "Hän pääsi minulta kerran. Hän on kiinni nyt ja
pysyy kiinni."

Madeline luuli näkevänsä Stewartin hätkähtävän.

"No hyvä, joudutaan pois täältä", sanoi Stewart. "Te olette saaneet
kylliksi häiriöitä aikaan. Ratsastakaa alas aitaukselle minun kanssani.
Otan hevoseni ja tulen mukaan."

"Odota!" kiljaisi Hawe Stewartin kääntyessä pois. "Ei niin nopeästi!
Sinä et ryhdy mihinkään El Capitan-temppuihin minun kanssani. Sinä
ratsastat jollakin kuormahevosella ja tulet raudoissa."

"Haluatko panna minulle käsiraudat?" kysyi Stewart.

"Haluanko? Hohoo! No, Stewart, se on minulla tapana hevosvarkaille,
rosvoille, murhamiehille ja muille sellaisille. Kuulehan, Sneed! Tule
alas ja pane tämä mies rautoihin!"

Sneediksi nimitetty guerilla liukui alas satulasta ja alkoi kopeloida
pussiaan.

"Sneed on jokseenkin kätevä. Hän pyydysti minulle tuon pienen
meksikolaiskissan."

Stillwell ei kuullut sheriffiä, hän tuijotti Stewartiin.

"Gene, et kai aio kärsiä käsirautoja?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi cowboy. "Bill, minä olen sivullinen täällä. Ei ole
tarpeen, että neiti Hammond ja hänen veljensä sekä Florence saavat
lisää vaivaa minusta. Heidän onnellinen päivänsä on jo pilaantunut
minun takiani. Haluan päästä pois."

"Haluan tietää, aiotko sallia, että tuo luihu susi panee sinut
rautoihin ja ajaa sinut vankilaan?"

"Kyllä", vastasi Stewart vakavasti.

"No, jumaliste! Mikä sinuun on mennyt? Mene sisälle ja minä selvitän
asian tämän veitikan kanssa. Huomenna voit ratsastaa sinne ja antautua
herrasmiehen tavoin."

"Ei. Minä menen. Kiitos, Bill, siitä tavasta, jolla sinä ja pojat
olette tahtoneet puolustaa minua."

Madeline näki hänessä menneiden aikojen toivottoman ja häpeissään
olevan Stewartin. Kun Sneed lähestyi helistellen rautojaan, syttyi
Madelinen veri tuleen. Mutta Stewart tarjosi kätensä kahlehdittaviksi.
Silloin Madeline kuuli oman äänensä kaikuvana ja käskevänä:

"Odottakaa!"

Sinä aikana, jonka hän tarvitsi astuakseen muutamat askelet kuistin
reunalle ja katsellakseen miehiä kasvoihin, hän ei ainoastaan tuntenut
suuttumuksensa, oikeudentuntonsa ja ylpeytensä antavan voimia -- oli
myös muuta, joka kutsui -- jokin syvä, kiihkoinen ja salaperäinen, joka
ei ollut hetkessä syntynyt.

"Hawe, minä voin osoittaa teille, ettei Stewart ollut millään lailla
tekemisissä sen rikoksen kanssa, josta te haluatte pidättää hänet."

Sheriffin tuijotus muuttui vilauksessa. Hän yski ja koetti puhua.

"Olisi mahdotonta, että Stewart olisi ollut yhteydessä tuon tapon
kanssa", jatkoi Madeline nopeasti, "sillä hän oli kanssani aseman
odotushuoneessa sillä hetkellä, jolloin hyökkäys tehtiin ulkopuolella.
Vakuutan teille, että muistan asian selvästi. Ovi oli auki. Minä kuulin
riitelevien miesten ääniä. Kieli oli espanjaa. Miehet olivat ilmeisesti
lähteneet vastapäätä olevasta tanssihuoneistosta ja lähestyivät asemaa.
Minä kuulin naisen äänen, joka sekautui muihin. Hänkin puhui espanjaa
enkä minä voinut ymmärtää puhetta. Mutta sävy oli rukoileva. Sitten
kuulin askelia. Tiesin että Stewartkin kuuli ne. Minä saatoin nähdä
hänen kasvoiltaan, että jotakin pelottavaa oli tapahtumaisillaan. Juuri
oven ulkopuolella kuului silloin karkeita ääniä, käsikähmää, laukaus,
naisen huuto, kaatuvan ruumiin jysähdys ja pois juoksevan miehen
askelia. Heti jälkeenpäin hoiperteli Bonita ovelle. Hän oli valkoinen
ja kauhun lamaama. Hän tunsi Stewartin ja vetosi häneen. Stewart tuki
häntä ja koetti rauhoittaa. Cowboy oli kiihtynyt. Hän kysyi tytöltä,
oliko Danny Mains ammuttu vai oliko tämä itse ampunut. Tyttö vastasi
kieltäen. Hän kertoi Stewartille tanssineensa hieman, keimailleensa
hieman vaquerojen kanssa ja nämä olivat riidelleet hänestä. Silloin
Stewart vei hänet ulos ja pani hevosensa selkään. Minä näin tytön
ratsastavan tuolla hevosella katua alas kadotakseen pimeyteen."

"Tuo on kovin mielenkiintoista, neiti Hammond, melkein yhtä
mielenkiintoista kuin satukirja", sanoi Hawe. "Nyt, koska olette niin
kohtelias todistaja, tahtoisin mielelläni tehdä kysymyksen tai pari.
Mihin aikaan saavuitte El Cajoniin sinä yönä?"

"Kello kahdentoista jälkeen", vastasi Madeline.

"Ei kukaan ollut teitä vastassa?"

"Ei."

"Asemapäällikkö ja sähköttäjä olivat menneet?"

"Niin."

"No kuinka pian tämä toveri Stewart näyttäytyi?" jatkoi Hawe kierosti
hymyillen.

"Hyvin pian minun tultuani. Luulen -- ehkä viisitoista minuuttia sen
jälkeen."

"Asemalla oli hiukan pimeätä ja yksinäistä, eikö niin?"

"Kyllä totisesti."

"Ja mihin aikaan sekarotuinen ammuttiin?" kysyi Hawe pienet silmät
hehkuen kuin hiilet.

"Luultavasti aivan lähellä puolta kahta. Kello oli kaksi, kun katsoin
sitä Florence Kingsleyn talossa."

Stillwell kohotti suurta vartaloaan astuen lähemmäksi sheriffiä.

"Mihin sinä pyrit?" karjui hän kasvot taas mustina.

"Selvyyteen", tiuskaisi Hawe.

Madeline ihmetteli keskeytystä. Kun Stewart vastustamattomasti veti
puoleensa hänen katseensa, näki hän, että cowboy oli kasvoiltaan harmaa
kuin tuhka ja hervoton.

"Kiitän teitä, neiti Hammond", sanoi hän käreästi. "Mutta teidän ei
tarvitse enää vastata Hawen kysymyksiin. Hän on -- hän on -- se ei ole
tarpeellista. Minä menen hänen kanssaan nyt pidätettynä. Bonita
vahvistaa todistuksenne oikeudessa. Ja se pelastaa minut tämän miehen
häijyydestä."

Kun Madeline katsoi Stewartiin ja näki nöyryyden, jota hän alussa piti
pelkuruutena, aavisti hän äkkiä, ettei pelko omasta häväistyksestään
ollut saanut Stewartia kauhistumaan lisäpaljastuksia yön tapauksista,
vaan pelko hänestä, Madelinesta -- pelko häpeästä, jota hän saisi
kärsiä Stewartin takia.

Pat Hawe nosti päänsä ja silmäili Madelinea kavalasti:

"Todistuksena on se, mitä olette sanonut, tosiaan tärkeätä ja
ratkaisevaa. Mutta luulen että oikeus haluaa saada selville, miksi te
olitte kello puoli kahdestatoista puoli kahteen odotushuoneessa kahden
Stewartin kanssa."

Stewart ponnahti tiikerin tavoin, Stillwellin kädet repivät
paidankaulusta ikään kuin cowboy olisi ollut tukehtumaisillaan, Alfred
astui kiivaasti eteenpäin, kunnes kylmä ja vaitelias Nels pysähdytti
hänet.

Ajatustensa ryöpyssä ei Madeline voinut tulkita näiden seikkojen
merkitystä. Mutta ne olivat pahaa ennustavia. Silloinkin kun hän
muodosteli vastausta, tunsi hän kylmän väristyksen hiipivän ylitseen.

"Stewart viivytti minua odotushuoneessa", sanoi hän kellonkirkkaalla
äänellä. "Mutta me emme olleet kahden -- koko aikaa."

Hetken ajan oli Stewartin huohotus ainoa ääni. Hawen kasvot muuttuivat
ilkeästä ällistyksestä ja ilosta.

"Viivytti?" kuiskasi hän kurottaen laihaa ja suonikasta kaulaansa.
"Miten niin?"

"Stewart oli juovuksissa. Hän..."

"Neiti Majesty, luulen, että teidän olisi viisainta kertoa kaikki",
sanoi vanha karjanhoitaja totisena. "Ei ole yhtään meistä, joka
ymmärtää väärin jonkin vaikuttimenne tai tekonne. Mitä tahansa Gene
Stewart tekikin sinä yönä -- kertokaa se."

Madelinen arvokkuus oli joutunut pois tasapainostaan. Hän puhkesi
nopeasti ja hajanaisesti puhumaan:

"Hän tuli asemalle -- muutamia minuutteja sen jälkeen kun olin päässyt
sinne. Minä kysyin tietä hotelliin. Hän sanoi, ettei ollut mitään, joka
olisi sopinut naimisissa oleville naisille. Hän tarttui käteeni -- etsi
vihkisormusta. Sitten näin, että hän oli -- hän oli päihtynyt. Hän
sanoi menevänsä hakemaan hotellin ovenvartijaa. Mutta hän palasi
mukanaan muuan padre -- padre Marcos. Pappi oli kauhean pelästynyt.
Niin minäkin. Stewart oli muuttunut paholaiseksi. Hän laukaisi aseensa
padren jalkoihin. Hän sysäsi minut penkille. Stewart koetti minua saada
sanomaan jotakin espanjaksi. Yht'äkkiä hän kysyi nimeäni. Minä sanoin
sen. Hän tempaisi huntuani. Minä otin sen pois. Sitten hän laski
aseensa -- lykkäsi padren ovesta ulos. Tämä tapahtui juuri ennen kuin
vaquerot lähestyivät Bonitan kanssa. Padre Marcos oli varmasti nähnyt
heidät -- oli varmaan kuullut heidät. Tämän jälkeen selvisi Stewart
nopeasti. Hän oli masentunut -- lohduton -- häpeän murtama. Hän sanoi
minulle juoneensa häissä. Hän selitti -- pojat pelasivat aina -- hän
oli lyönyt vetoa, että naisi ensimmäisen tytön, joka tulisi El
Cajoniin. Minä satuin olemaan ensimmäinen. Hän koetti pakottaa minut
naimisiin kanssaan. Lopun -- mitä tulee vaquerojen hyökkäykseen -- olen
jo kertonut teille."

Madeline lopetti hengästyneenä ja läähättäen, kädet painettuina
kohoavaa rintaa vasten. Salaisuuden paljastaminen päästi
mielenliikutuksen vapaaksi, kiireisesti lausutut sanat olivat saaneet
hänet värisemään. Omituista kyllä, ajatteli hän sitten Alfredia ja
hänen vihaansa. Mutta tämä seisoi liikkumatta, ikään kuin
huumaantuneena. Stillwell koetti tukea murtunutta Stewartia.

Hawe pyöritti punaisia silmiään ja nakkasi päänsä taaksepäin:

"Hohhoo! Kuulehan, Sneed, eihän sinulta jäänyt mitään kuulematta,
eihän? Hohhoo! Parasta, mitä ikipäivinäni olen kuullut!"

Sitten hän lakkasi nauramasta ja kiiltävä katse Madelineen päin hän
alkoi hävyttömänä, pahanilkisenä ja törkeänä puhua:

"No niin, hyvä neiti. Luulen että tarinanne, jos se sopii yhteen
Bonitan ja padre Marcosin kertomuksen kanssa, puhdistaa Gene Stewartin
oikeuden silmissä." Tässä hän kävi purevammaksi: "Mutta teidän ei
tarvitse odottaa, että Pat Hawe tai oikeus nielisi tuon osan
kertomuksestanne -- että teitä viivytettiin vasten tahtoanne!"

Madelinella ei ollut aikaa saada selville sheriffin viime sanojen
merkitystä. Stewart oli kouristuksen tapaisesti hypähtänyt ylös
valkoisena kuin liitu. Kun hän syöksyi Hawen kimppuun, pani Stillwell
mahtavan vartalonsa väliin ja kiersi käsivartensa Stewartin ympäri.
Tuli lyhyt ottelu. Stewart näytti voittavan vanhan karjanhoitajan.

"Apuun, pojat, apuun", kiljui Stillwell. "Minä en voi pidättää häntä.
Kiiruhtakaa tai tulee verenvuodatusta!"

Nick Steele ja useat cowboyt juoksivat Stillwellin avuksi. Päästen
vapaaksi sysäisi Stewart ensin toisen sivulle, sitten toisen. He
syöksyivät hänen päälleen. Kerran sai Stewart nostetuksi heidät
päältään. Mutta he heittäytyivät takaisin -- voittivat hänet.

"Gene! Kuulehan, Gene!" huohotti vanha karjanhoitaja. "Sinä olet
varmaan riivattu -- kun teet tällä tavoin. Rauhoitu! Pysyhän hiljaa --
anna meille tilaisuus puhua sinulle. Minähän se olen, vanha Bill,
tiedäthän. Hän tahtoo vain, että olisit järjissäsi -- että olisit kylmä
-- odottaisit."

"Anna minun mennä! Anna minun mennä!" huusi Stewart.

Äkkiä vihloi karjaisu Madelinen korvia. Hänen tyrmistynyt katseensa
siirtyi Stewartin ympärillä olevasta ryhmästä pois ja hän näki, että
Monty Price oli hypännyt kuistilta. Cowboy kyyristyi alas, kädet
lanteiden alapuolella, missä hänen suuret revolverinsa riippuivat.
Hänen vääntyneiltä huuliltaan lähti huuto, joka oli samalla karjuntaa,
mylvimistä ja intiaanien sotahuuto -- ja ennen kaikkea kauhea
varoitushuuto.

"Takaisin, Bill, takaisin!" mylvi hän. "Työnnä heidät takaisin!"

Yhdellä sysäyksellä työnsi Stillwell Stewartin, Nickin ja muut cowboyt
kuistille. Sitten tunki hän Madelinen, Alfredin ja Florencen seinää
vasten ja koetti pakottaa heitä kauemmaksi. Hänen liikkeensä olivat
nopeat ja lujat. Mutta kun hän ei saanut heitä ovesta ja ikkunoista
läpi, asetti hän oman mahtavan vartalonsa naisten ja vaaran väliin.
Madeline tarttui hänen käsivarteensa, piti siitä kiinni ja kurkisteli
pelästyneenä hänen leveän hartiansa takaa.

"Sinä, Hawe! Sinä Sneed!" huusi Monty samalla villillä äänellä. "Älkää
liikuttako sormeakaan eikä edes silmäripsiä!"

Madelinen tarmo terästyi herättäen hänessä kiihottavan, vapisuttavan
aavistuksen. Hän käsitti Montyn kauhean huudon. Stillwellin kiireisyys
ja vaitiolo olivat myös täynnä uhkaavan onnettomuuden tuntua.

"Nels, kuule!" kiljui Monty, joka koko aikana ei kertaakaan siirtänyt
tarkkaavaa katsettaan edes hiuksen vertaa Hawesta ja hänen
apulaisestaan. "Nels, aja pois nuo kaksi kaveria, jotka seisoskelevat
tuolla."

Nämä miehet, kaksi apulaista, jotka olivat jääneet kuormahevosten
kanssa taemmaksi, eivät odottaneet Nelsiä. He kannustivat ratsujaan,
pyörähtivät ympäri ja laukkasivat pois.

"Nyt, Nels, päästä tuo tyttö irti", määräsi Monty.

Nels juoksi esiin, tempaisi päitset Sneedin kädestä ja veti Bonitan
hevosen kuistin luo. Kun hän leikkasi poikki köyden, joka sitoi tytön,
putosi tämä hänen syliinsä.

"Hawe, tule alas!" jatkoi Monty. "Käänny suoraan tänne ja pysy
kiltisti!"

Sheriffi heilautti jalkaansa ja liukui maahan.

"Asetu tuohon guerillatoverisi viereen! Noin! Teistä tulee hiton hieno
kuva: kehno susi sekä villin muulin ja sekarotuisen sekasikiö."

Monty piti pitkän tauon, jolloin hänen hengityksensä kuului selvästi.

Madelinen katse oli kiintynyt Montyyn. Hänen ajatuksensa oli nopeana
kuin salama arvannut ne töissä ja sanoissa ilmenevät erikoisuudet,
jotka johtuivat Montyn vaikutuksesta toisiin miehiin. Rajuus,
kauhistava rajuus, se seikka, jonka Madeline oli tuntenut, se seikka,
jota hän oli pelännyt, se seikka, jota hän oli koettanut juurruttaa
pois cowboyistaan, oli nyt monien kuukausien perästä saamassa
ilmaisunsa aivan hänen silmiensä edessä. Se oli tullut lopulta esiin.
Hän oli hillinnyt Stillwellin, hän oli vaikuttanut Nelsiin, hän oli
muuttanut Stewartin, mutta nyt nousi tuo pieni mustakasvoinen Monty
Price ikään kuin aikaisempien villien vuosiensa hämärästä eikä mikään
voima maassa tai taivaassa voinut pysäyttää hänen kättään. Villien
miesten kova elämä oli nyt vaikuttamassa Madelineen.

Hengitys kuului vihellyksenä ja suu vaahdossa kyyristyi Monty Price
alemmaksi ja kulki varovaisesti tuuma tuumalta lähemmäksi Hawea ja
Sneediä. Madeline näki heidät vain silmiensä edessä olevan epäselvän
harson läpi. He muistuttivat aaveita. Hän kuuli hevosen kimeän
hirnunnan ja tunsi Majestyn, joka kutsui häntä aitauksesta. Ja sitten
Monty taas puhui:

"Nyt, te molemmat aseistetut lainpalvelijat, tulkaa! Laukaiskaa
aseenne! Laukaiskaa ne ja pian! Monty Price on mennyttä! Päivä paistaa
teidän kummankin lävitse ennen kuin ehditte kohottaa asettanne. Mutta
minä annan teille tilaisuuden ärsyttää minua. Te hoilaatte laista ja
minun tapani on vanha laki."

Hänen hengityksensä tuli nopeaksi, hänen äänensä kävi käheämmäksi ja
hän kyyristyi. Koko hänen ruumiinsa värisi.

"Koirat! Laukaiskaa pyssynne tai minä laukaisen!"

Madeline näki, että nuo kolme jäykkää miestä hypähtivät ylös. Hän näki
tuliviiruja -- savuviiruja. Sitten huumaava yhteislaukaus teki hänet
kuuroksi. Sen ääni hälveni yhtä pian kuin oli kuulunutkin. Savu verhosi
näyttämön. Se ajautui hitaasti pois paljastaakseen kolme kaatunutta
miestä, joista yksi, Monty, nojasi vasempaan käteensä savuava revolveri
oikeassa. Cowboy odotti toisten liikkuvan. He pysyivät jäykkinä. Sitten
hän vaipui hymyillen maahan ja oikaisi itsensä.




Salaisuus


Madeline Hammond ei voinut päästä irti murhenäytelmän vaivaavasta
muistosta. Monty Pricen kauhistava hymy vaivasi häntä. Vain joskus hän
saattoi saada unohdusta ja sen takia hän työskenteli, teki kävelyretkiä
ja ratsasti. Vieläpä hän voitti voimakkaan tunteen, minkä hän pelkäsi
olevan käsittämätöntä vastenmielisyyttä meksikolaistyttöä Bonitaa
kohtaan, joka makasi sairaana karjatalossa hoidon tarpeessa.

Madeline tunsi, että hänen sielussaan tapahtui jokin selittämätön
muutos. Se taistelu, joka selvittäisi hänen kohtalonsa Idän tai Lännen
hyväksi, pysyi yhä ratkaisematta. Hän ei ollut milloinkaan hengessään
yksin. Hänen polullaan oli askelia. Huoneessa hän tunsi painostusta.
Hän halusi ulkoilmaa -- valoa ja tuulta.

Eräänä iltapäivänä hän ratsasti alemman järven lasku-uomalle, jossa
ryhmä mesquito-puita oli puhjennut kukkaan ja uudistuneen elämän
kauneuteen sen veden vaikutuksesta, joka tihkui niiden juurille. Näiden
puiden alla oli varjoja. Madeline laskeutui satulasta haluten levähtää.
Hän piti tästä rauhallisesta, yksinäisestä paikasta. Jos hän ratsasti
alas laaksoon tai ylös kunnaille, ei hän voinut mennä yksin.
Luultavasti Stillwell tai Nels tiesivät nyt hänen olopaikkansa. Mutta
kun hän oli piilossa, kuvitteli hän nauttivansa yksinäisyydestä, vaikka
se ei toden teolla sitä ollut.

Hänen hevosensa heitteli päätään, heilutti harjaansa ja pieksi
hännällään kärpäsiä. Madeline istui selkä puuta vasten ja otti
sombreron päästään. Lauhkea tuulenhenki, joka löyhytti hänen kuumia
kasvojaan ja puhalteli hänen hiussuortuviaan, oli virkistävän viileä.
Hän kuuli karjan hitaan poljennan sen mennessä juomaan. Ääni häipyi, ja
mesquitelehto näytti olevan eloton.

Äkkiä Majesty nosti korvansa pystyyn ja korskahti. Madeline kuuli
kavioiden hidasta kuminaa. Hevonen lähestyi järven puolelta. Madeline
oli oppinut olemaan varovainen ja nousten Majestyn selkään hän käänsi
hevosen aukeata paikkaa kohti. Hetkistä myöhemmin hän tunsi olevansa
iloinen varovaisuudestaan, sillä katsoessaan puiden välistä hän näki
Stewartin ohjaavan hevosta lehtoon. Madeline olisi yhtä mielellään
kohdannut guerillan kuin tämän cowboyn.

Majesty oli ruvennut ravaamaan, kun kimeä vihellys tunki läpi ilman.
Hevonen hypähti ja pyörtäen ympäri se hyökkäsi takaisin mesquiteja
kohti. Madeline puhui sille, huusi sille vihaisesti ja veti kaikin
voiminsa suitsista, mutta oli avuttoman kykenemätön pysäyttämään sitä.
Se hirnui. Silloin Madeline ymmärsi, että Stewart, sen vanha isäntä,
oli kutsunut eikä mikään voinut kääntää sitä. Hevonen syöksyi puiden
välissä olevaan aukkoon ja seisahtui Stewartin eteen.

Stewart oli karkeassa puvussa matkaa varten ja talutti jäntevää
hevosta, joka oli satuloitu ja kuormitettu. Kun Stewart Madelineen
katsomatta pani käsivartensa Majestyn kaulan ympärille ja painoi
kasvonsa hevosen aaltoilevaa harjaa vasten, alkoi tytön sydän lyödä
nopeasti. Stewart näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Cowboyn silmät
olivat kiinni. Hänen tummat kasvonsa lientyivät, kadottivat kovuutensa,
rajuutensa ja surullisuutensa ja tulivat hetken ajaksi kauniiksi.

Madeline arvasi heti, mitä kaikki tarkoitti. Cowboy oli lähdössä
karjatalolta ja tämä oli hänen jäähyväisensä hevoselleen. Himmeä verho
laskeutui Madelinen silmien eteen, hän pyyhkäisi sen nopeasti pois ja
se tuli takaisin kosteana ja sumentavana. Hän käänsi kasvonsa häveten
kyyneleitä, jotka Stewart saattaisi nähdä. Hän oli surullinen cowboyn
tähden. Tämä oli menossa pois ja tällä kertaa menisi hän iäksi. Kuin
kylmän säilän pisto tunki tuska Madelinen sydämen lävitse. Hän vapisi
jonkin tuntemattoman partaalla.

"Haluan puhua teille", sanoi Stewart.

Madeline hätkähti, kääntyi cowboyhin päin ja näki nyt aiemman
Stewartin, miehen, joka muistutti heidän ensimmäistä kohtaamistaan El
Cajonissa.

"Haluan kysyä teiltä jotakin", jatkoi cowboy. "Olen halunnut saada
tietää jotakin. Siksi olen viivytellyt täällä. Te ette ole milloinkaan
puhunut minulle, milloinkaan huomannut minua, milloinkaan antanut
minulle tilaisuutta kysyä teiltä asiaani. Mutta nyt minä menen -- menen
rajan yli. Ja minä haluan tietää. Miksi ette antanut minun puhua?"

Stewartin sanojen aikana se kiihkeä häpeäntunne, nyt kymmenkertaisesti
tukahduttavampana, syöksyi hänen ylitseen nostaen tulipunan aallon
hänen ohimoilleen. Purren huuliaan tempaisi hän Majestyn suitsia, löi
sitä piiskalla ja kannusti sitä. Stewartin rautainen käsi piti hevosta
paikallaan. Madeline löi kiihkon puuskassa Stewartin kasvoihin, iski
harhaan, löi uudestaan ja osui. Yhdellä nykäisyllä, vetäen hänet
melkein satulasta, kiskaisi cowboy ruoskan hänen käsistään. Enemmän
kuin tämä teko hänen katseensa rauhoitti Madelinen raivoa.

Madeline taisteli itsensä kanssa saavuttaakseen vallan ylitseen. Tämä
mies ei sallinut, että häneltä kiellettiin jotakin. Ei milloinkaan
ennen ollut hänen kasvojensa kovuus, näiden erämaan miesten piikiven
vahva kovuus, vaikuttanut Madelineen näin. Stewart näytti tuimalta,
menehtyneeltä, katkeralta. Tumma varjo oli muuttumassa harmaaksi --
harmaus intohimon tuhanväriin. Läpitunkevat silmät, jotka cowboy
kohdisti häneen, polttivat häntä ja kulkivat hänen lävitseen ikään kuin
toinen olisi katsonut hänen sieluunsa. Madelinen naisellinen vaisto,
joka oli yhtä terävä kuin hänen katseensa, ilmaisi hänelle, että
Stewart oli tuolla hetkellä käsittänyt katkeran, lopullisen totuuden.

Kolmannen kerran cowboy toisti kysymyksensä hänelle. Madeline ei
vastannut, hän ei voinut puhua.

"Te ette tiedä, että minä rakastan teitä -- vai tiedättekö?" jatkoi
cowboy kiihkeästi. "Ettekö voi huomata, että minä olen ollut toinen
mies rakastaessani teitä, tehdessäni työtä teille, eläessäni teille? Te
ette tahdo uskoa, että minä olen kääntänyt selkäni vanhalle villille
elämälle, että minä olen ollut siivo, kunniallinen, onnellinen ja
hyödyllinen."

Madeline oli mykkänä. Hän kuuli sydämensä jyskyttävän korvissaan.

Stewart hyppäsi hänen luokseen. Cowboyn voimakas käsi sulkeutui hänen
käsivartensa ympäri.

"Te luulette, että minä pidin Bonitaa vuorilla, että minä menin salaa
kehtaamaan häntä, että koko ajan, kun olin palveluksessanne, minä
olin... Oi, minä tiedän mitä te ajattelette! Nyt sanokaa se!"

Sokaistuna, kokonaan intohimon tulisessa puristuksessa, voimatta
pysäyttää sen sanan esiinsyöksymistä, joka oli sekä häpeällinen että
paljastava ja kohtalokas, Madeline huusi:

"_Kyllä_!"

Cowboy oli väkivalloin vääntänyt tämän sanan häneltä, mutta ei
ollut kylliksi terävä, kylliksi perehtynyt naisen vaikuttimien
salaperäisyyteen arvatakseen hänen vastauksensa syvällisen merkityksen.

Stewartista sanalla oli vain kirjaimellinen merkitys, joka vahvisti sen
häpeän, mikä tytön mielestä häntä tahrasi. Laskien Madelinen käsivarren
hän väistyi poispäin -- omituinen teko siltä villiltä ja raa'alta
mieheltä, joksi Madeline hänet arvosteli.

"Mutta eräänä päivänä te puhuitte uskosta", puhkesi cowboy. "Te
sanoitte, että maailman suurin asia on usko ihmisluonteeseen. Te
sanoitte, että parhaat miehet ovat ne, jotka ovat vaipuneet alhaalle ja
nousseet. Te sanoitte, että teillä oli uskoa minuun!"

Cowboyn moite, jossa ei ollut katkeruutta eikä pilkkaa,
oli ruoskanläimäys Madelinen vanhalle itsekkäälle luulolle
oikeudenmukaisuuteen. Hän oli saarnannut kaunista periaatetta, jonka
mukaan hän ei ollut elänyt. Hän ymmärsi cowboyn nuhteen, hän ihmetteli
ja epäröi, mutta loukkaus hänen ylpeyttään vastaan oli ollut liian
suuri, riehunta hänen rinnassaan oli ollut liian kuohuttava ja raju,
hän ei voinut puhua, hetki meni ohi ja sen mukana Stewartin karkea
loisto.

"Teidän mielestänne minä olen halpamainen", sanoi cowboy. "Te
ajattelette sitä Bonitan asiaa! Ja koko ajan minä olen ollut... Minä
voisin saada teidät häpeämään -- voisin sanoa teille..."

Hänen huulensa muodostivat kapean, katkeran viivan. Hänen kasvojensa
kuohuntaa seurasi hartioiden kouristuksentapainen vääntyminen. Se
osoitti sisäistä taistelua, joka melkein masensi hänet.

"Ei, ei!" huohotti hän. Sitten hän hypähti suoraksi. "Mutta minä tahdon
olla se mies, joksi minua ajattelette!"

Hän tarttui Madelinen käsivarteen rajuin ja voimakkain ottein, nykäisi
tytön satulasta syliinsä. Madeline putosi alas, rinta cowboyn rintaa
vasten, pääsemättä vapaaksi jalustimista ja hevosesta. Siinä hän
riippui aivan voimatonna. Raivoisana ja kiemurrellen hän tempoi
päästäkseen vapaaksi. Kaikki, minkä hän voi saada aikaan, oli vain
kohottautua nähdäkseen toisen kasvot. Se melkein lamautti hänet.
Aikoiko cowboy tappaa hänet? Stewart kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen ja puristi häntä tiukempaan, likemmäksi itseään. Madeline
tunsi cowboyn sydämen jyskytyksen, hänen omansa tuntui jäätyneen. Mies
painoi palavat huulensa hänen huulilleen. Se oli pitkä, kauhea
suudelma. Madeline tunsi toisen vapisevan.

"Oi Stewart! -- Minä -- rukoilen -- teitä -- antakaa -- minun mennä!"
kuiskasi hän.

Toisen valkoiset kasvot näkyivät hänen kasvojensa yläpuolella. Hän
sulki silmänsä. Stewart antoi suudelmien sataa hänen kasvoilleen, mutta
ei enää hänen suulleen. Hänen suljetuille silmilleen, hiuksilleen,
poskilleen, kaulalleen cowboy painoi nopeasti huulensa -- huulet, jotka
kadottivat tulisuutensa ja muuttuivat kylmiksi. Sitten hän päästi tytön
irti ja nostaen hänet satulaan piti yhä kiinni hänen käsivarrestaan
estääkseen häntä putoamasta.

Hetken ajan Madeline istui satulassa silmät kiinni. Hän pelkäsi valoa.

"Nyt ette voi sanoa, ettei teitä ole milloinkaan suudeltu", sanoi
Stewart. Hänen äänensä tuntui olevan pitkän matkan päässä. "Mutta tämän
saitte. Sitten on asia selvä."

Stewart hypähti satulaan ja ratsasti ryskyen mesquitein läpi
kadotakseen näkyvistä.

       *       *       *       *       *

Huoneensa varjoisassa yksinäisyydessä, hautautuneena kasvot alaspäin
syvälle leposohvansa tyynyjen joukkoon makasi Madeline Hammond
musertuneena ja vavisten sen loukkauksen takia, jonka hän oli kärsinyt.

Madeline nousi istumaan ikkunan ääreen antaakseen tuulen puhaltaa
kuumille kasvoilleen. Häneltä kului kokonaisia tunteja käsittämättömän
häpeän ja voimattoman raivon vallassa sekä turhassa ponnistelussa, kun
hän koetti ajatella häväistyksensä olemattomaksi.

Hän menisi kotiin.

Edith Wayne oli ollut oikeassa, Länsi ei ollut sopiva paikka Madeline
Hammondille. Päätös mennä kotiin tuli helposti ja luonnollisesti,
ajatteli hän, tapausten seurauksena. Se ei tuottanut hänelle mitään
taistelua. Itse asiassa hän kuvitteli tuntevansa helpotusta.

Madeline sulki ikkunan ja pani verhon eteen. Oli välttämätöntä sanoa
levottomille palvelijoille, jotka koputtivat ovelle, että hän voi hyvin
eikä tarvinnut mitään. Keveä, ulkoa käytävältä kuuluva astunta
kiinnitti hänen huomionsa puoleensa. Kuka siellä oli -- Nels, Nick
Steele vai Stillwell? Kuka oli nyt häntä vartioimassa, kun Monty Price
oli kuollut ja se toinen -- se villi...? Oli luonnotonta ja
käsittämätöntä, että hän kalpasi sitä toista.

Valo kiusasi häntä. Täydellinen pimeys sopi hänen omituiseen
mielentilaansa. Hän lähti makuuhuoneeseensa ja koetti rauhoittua
voidakseen nukkua. Uni ei ollut hänelle tahdon asia. Hänen poskiaan
poltti, niin että hän nousi valelemaan niitä. Sitten hän paneutui taas
makuulle. Stewartin suutelot polttivat hänen huuliahan, hänen
suljettuja silmiään, hänen kohoilevaa kaulaansa. Ne tunkeutuivat yhä
syvemmälle hänen vereensä, hänen sydämeensä, hänen sieluunsa --
kiihkoisan, kovettuneen miehen jäähyväissuudelmat. Huolimatta
kehnoudestaan oli cowboy rakastanut häntä.

Myöhään yöllä Madeline vaipui uneen. Aamulla hän oli kalpea ja raukea,
mutta sieluntilassa, joka lupasi rauhaa.

Hän lähti toimistoonsa. Ovi oli auki ja sen ulkopuolella istui
Stillwell tuolillaan.

"Huomenta, neiti Majesty", sanoi hän noustessaan tervehtimään
emäntäänsä. Hänen uurteisilla kasvoillaan oli levottomuuden merkkejä.
Madeline säpsähti peläten vanhoja valituksia Stewartista. Sitten hän
näki pihalla tomuisen ja pörröisen poni-hevosen sekä pienen aasin, joka
oli sortua raskaan taakan alla.

"Kelle ne kuuluvat?" kysyi Madeline.

"Nuoko elukat? No, Danny Mainsille", vastasi Stillwell yskäisten
tavalla, joka osoitti hämmennystä.

"Danny Mainsille?" kertasi Madeline ihmetellen.

"Niin."

Stillwell ei tosiaan ollut oma itsensä.

"Onko Danny Mains täällä?" kysyi Madeline uteliaana.

Hän muisti miehen, joka ampui tai joka ammuttiin sinä surkeana yönä
asemalla.

Vanha karjanhoitaja nyökkäsi synkästi.

"Kyllä, hän on täällä -- niin on asia. Tulla tuiskahti tänne
kukkuloilta ja tahtoi nähdä Bonitaa. Hänkin on päästään pyörällä sen
pienen mustasilmäisen hepsakan takia. Minä vein hänet sisään katsomaan
Bonitaa. Hän on ollut siellä jo enemmän kuin puoli tuntia."

Stillwellin tasapaino oli ilmeisesti häiriintynyt. Madelinen
uteliaisuus muuttui täydelliseksi kummastukseksi, joka jätti
hävitessään vapisuttavan varoituksentunteen. Hän pidätti henkeään.
Tuhannet ajatukset tungeskelivat hänen mielessään saadakseen itselleen
selvän ilmaisumuodon.

Eteiskäytävästä kuului nopeita askelia. Muuan nuori mies tuli
kuistille. Hän muistutti cowboyta, mutta hänen kasvoillaan oli kirkas
ruskea väri. Hänen silmänsä olivat siniset, hänen hiuksensa vaaleat ja
kiharat. Hän oli soma, avokatseinen poika. Nähdessään Madelinen hän
tempaisi sombreron päästään ja juosten tytön luo tarttui hänen
käsiinsä. Miehen rajuus ei ainoastaan saanut Madelinea levottomaksi,
vaan myöskin muistutti hänelle tuskallisesti jostakin, jonka hän halusi
unohtaa.

Cowboy taivutti päänsä ja suuteli Madelinen käsiä ja pusersi niitä. Kun
hän suoristui, itki hän.

"Neiti Hammond, hän on turvassa ja melkein terve!" huudahti hän. "Minä
en totisesti voi korvata kaikkea sitä, mitä olette tehnyt hänen
hyväkseen! Hän on kertonut minulle, miten hänet laahattiin tänne, miten
Gene koetti pelastaa hänet, miten te rupesitte puhumaan Genen ja
hänenkin puolestaan, miten Monty vihdoin laukaisi revolverinsa.
Monty-raukka! Me olimme hyviä ystäviä. Hän oli suurenmoinen. Hän ei
tietänyt milloinkaan -- enemmän kuin tekään ja Bill -- mitä Bonita oli
minulle!"

Stillwellin ystävällinen ja raskas käsi laskeutui cowboyn olkapäälle.

"Danny, mitä tämä kummallinen jaaritus on?" kysyi hän. "Sinä otat
jonkinlaisia vapauksia neiti Hammondin suhteen, joka ei ole nähnyt
sinua milloinkaan ennen."

Cowboyn hienot, avomieliset kasvot hymyilivät. Hän pyyhki kyynelet.
Sitten hän nauroi. Hänen naurussaan oli miellyttävä poikamainen sointu.

"Bill, vanha toveri, pysy alallasi hetkinen." Sitten hän kumarsi
Madelinelle. "Pyydän anteeksi, neiti Hammond, että näytän
epäkohteliaalta. Minä olen Danny Mains. Ja Bonita on minun vaimoni.
Olen iloinen siitä että hän on turvassa ja vahingoittumaton."

"Bonita sinun vaimosi!" huudahti Stillwell.

"Kyllä varmasti. Me olemme olleet naimisissa jo monta kuukautta",
vastasi Danny. "Gene Stewart sen teki. Hyvä vanha Gene, hän on
hitonmoinen naittamaan ihmisiä! Ymmärrättehän, minä olen rakastanut
Bonitaa jo kaksi vuotta. Ja Gene -- sinä tiedät, Bill, miten Gene
menettelee tyttöjen kanssa -- no, hän koetti saada Bonitaa ottamaan
minut."

Madelinen vaihtelevat mielialat upposivat rajattomaan iloisuuteen.
Jotakin tummaa, syvää, raskasta ja synkkää virtasi pois hänen
sydämestään. Hän tunsi syvää kiitollisuutta tuota hymyilevää,
sileäkasvoista cowboyta kohtaan.

"Danny Mains!" sanoi hän vavisten ja hymyillen. "Jos olette niin
iloinen kuin miksi uutisenne ovat tehneet minut voitte suudella minua
heti paikalla!"

Häveliäästi mutta tahtoen sydämensä halusta täyttää toisen pyynnön
Danny Mains käytti hyväkseen lupausta.

Stillwell rykäisi.

"Bill, paina puuta", sanoi Danny. "Sinä olet mennyt taaksepäin viime
kuukausien aikana harmitellessasi pahojen poikien Dannyn ja Genen
takia. Sinä tarvitset tukea allesi sill'aikaa kuin minä kerron elämäni
tarinaa, Bill."

Hän meni aasin luokse, päästi kuormauksen siteistään ja ottaen sieltä
pienen raskaan pussin tuli takaisin kuistille. Hän pudisti varovasti
pussin sisällön Stillwellin jalkoihin. Kivenkappale toisensa jälkeen
kolahti lattialle. Palaset olivat teräviä ja epätasaisia, niissä oli
keltaisia suonia, poikkiviiruja ja juovia. Stillwell otti kappaleen
toisensa jälkeen, tuijotti ja änkytti, kaiveli niitä vapisevilla
sormillaan.

"Hyvä Jumala, Danny, sinähän olet tullut yhdellä täräyksellä
rikkaaksi."

Danny katseli Stillwelliä alentuvasti.

"Jotenkin rikkaaksi", sanoi hän. "No, Bill, paljonko meillä on tässä,
sano summassa!"

"Pelkään sanoa. Katsokaahan, neiti Majesty, katsokaahan kultaa! Olen
elänyt kullanetsijäin ja kaivosten keskellä kolmekymmentä vuotta enkä
ole milloinkaan nähnyt tällaista osumaa."

"Kultakaivos!" huudahti Danny. "Minä tapasin sattumalta Bonitan enkä
aikonut antaa hänen ratsastaa yksin pois, kun hän sanoi minulle
olevansa pulassa. Me menimme Peloncilloon päin. Bonitalla oli Genen
hevonen ja hänen piti kohdata Gene tiellä. Me tulimme vuorille niin
kuin pitikin ja näimme melkein nälkää muutamia päiviä, kunnes Gene
löysi meidät. Hän oli itsekin joutunut pulaan eikä voinut ottaa paljon
mukaansa.

"Me matkasimme kallionhuippuja kohti ja teimme majan. Gene tuli ylös
kallionhuipuille ja löysi meidät. Gene oli lakannut juomasta, hän oli
muuttunut ihmeellisesti ja oli hieno ja keikarimainen. Silloin hän
alkoi kiusata minua saadakseen minut naimaan Bonitan. Minä olin
onnellinen ja niin oli Bonitakin. Gene toi padre Marcosin ja tämä vihki
meidät."

Danny pysähtyi kertomuksessaan hengittäen syvään. Stillwellin hymy oli
ihastuttava. Madeline kumartui Dannya kohti silmät loistaen.

"Neiti Hammond ja sinä Bill, kuunnelkaa nyt, sillä minulla on
merkillistä kerrottavaa. Sinä iltapäivänä, jolloin Bonita ja minut
vihittiin, olin minä Genen ja padren mentyä yhtenä minuuttina
onnellinen ja seuraavana alakuloinen. Olin kurja, koska minulla oli
huono maine. En voinut edes ostaa säädyllistä pukua sievälle
vaimolleni. Bonita kuunteli sanojani ja oli hieman salaperäinen. Hän
kertoi minulle tarinan kadonneesta kaivoksesta, suuteli minua ja
huvitteli kustannuksellani. Tiesin että avioliitto menee naisille
päähän, ja ajattelin, että Bonitallakin oli jokin sellainen puuska.

"No, hän lähti luotani hetkeksi, ja kun hän tuli takaisin, oli hänellä
joitakin keltaisia kukkia hiuksissaan. Hän puhui jotakin omituisista
hengistä, jotka vierittivät kiviä alas. Sitten hän sanoi haluavansa
näyttää minulle paikan, jossa hän aina istui odottamassa ja
tähystämässä minua, kun olin poissa. Ja siellä kallionhuippujen alla
oli kultakaivos!

"Silloin olin pahempi kuin hullu. Minä tulin kultakiihkoon. Tein työtä
kuin seitsemäntoista aasia. Kaivoin koko joukon kultapitoista kvartsia.
Bonita piti silmällä polkuja ja toi minulle vettä. Sillä tavoin saivat
Pat Hawe ja guerillat hänet kiinni. Varmasti! Pat Hawe oli niin lujasti
päättänyt tehdä Genelle kiusaa, että hän ryhtyi yksiin hommiin Don
Carlosin kanssa. Bonita voi antaa teille eräitä hämmästyttäviä tietoja
siitä joukosta. Minun tarinani puhuu yksinomaan kullasta."

Danny Mäins nousi ja potkaisi tuolinsa taaksepäin. Sininen salama
loisti hänen silmistään, kun hän työnsi kätensä Stillwelliä kohti.

"Bill, vanha kaveri, anna minulle kätesi", sanoi hän. "Sinä olet aina
ollut ystäväni. No, Danny Mains on velkaa sinulle ja on velkaa Gene
Stewartillekin hyvän joukon. Danny Mains maksaa! Tarvitsen kaksi
osakasta auttamaan minua työssäni kultakaivoksessa. Sinut ja Genen. Jos
täälläpän on jokin karjatalo, joka miellyttää teitä, ostan minä sen.
Jos neiti Hammond joskus väsyy karjataloonsa, karjaansa ja kotiinsa,
ostan minä ne Genelle. Jos täällä ympäristössä on jokin rautatie tai
kaupunki, josta Bonita pitää, ostan minä ne. Jos näen itse jotakin,
josta pidän, ostan minä sen. Mene ulos, hae Gene käsiisi. Mene
noutamaan hänet. Juuri tässä talossa, vaimoni ja neiti Hammondin
ollessa todistajina, me perustamme yhtiön."

Madelinen huulet avautuivat vavisten ja hän aikoi kertoa Mainsille ja
Stillwellille, että cowboy, jota he kaipasivat, oli lähtenyt
karjatalolta. Hän kuvitteli mielessään, millainen Dannyn pettymys olisi
ja millainen vanhemman miehen tyrmistys, kun he saisivat tietää, että
Stewart oli lähtenyt rajalle. Tällöin hän katsahti ylös ja näki tutun
hahmon lähestyvän -- padre Marcos! Oli varmaa, että Madeline tunsi
vapisevansa. Mitä merkitsi padren läsnäolo täällä tänä päivänä?

Padre Marcosin mainitseminen oli aina aiheuttanut Madelinelle pienen,
määrittelemättömän hätkähdyksen, ja nyt, kun padre astui kuistille,
kurttuinen, kumartunut ja surullisen näköinen mies, oli hän
hämmästynyt.

Padre kumarsi hänelle syvään.

"Suvaitsetteko kuunnella minua?" kysyi hän virheettömällä
englanninkielellä, ja hänen äänensä oli matalasointinen ja vakava.

"Kyllä, tietysti, padre Marcos", vastasi Madeline ja vei hänet
toimistoonsa.

"Saanko pyytää, että ovet suljettaisiin?" sanoi padre. "Kysymyksessä on
tärkeä asia, jota ette luultavasti tahdo toisten kuulevan."

Padre sulki hiljaa ensin yhden oven ja sitten toisen.

"Olen tullut ilmaisemaan salaisuuden -- tein syntiä säilyttäessäni sen
-- ja rukoilemaan teiltä anteeksi. Muistatteko sen yön, jolloin Stewart
laahasi minut eteenne El Cajonin odotushuoneessa?"

"Kyllä", vastasi Madeline.

"Siitä yöstä lähtien te olette ollut Stewartin vaimo!"

Madeline tuli liikkumattomaksi kuin kivi. Hän ei näyttänyt tuntevan
mitään, ainoastaan kuulevan.

"Te olette Stewartin vaimo. Minä olen säilyttänyt salaisuuden kuoleman
pelosta. Mutta en ole voinut säilyttää sitä kauempaa. Stewart saattaa
tappaa minut nyt. Ah, tämä on kovin omituista teistä. Te olitte niin
pelästynyt sinä yönä, te ette tiennyt mitä tapahtui. Stewart uhkasi
minua. Hän pakotti teitä. Hän sai minut lausumaan vihkikaavan! Hän sai
teidät sanomaan espanjaksi 'kyllä'. Ja minä en voinut muuta kuin vihkiä
teidät. Vihin teidät laillisesti kirkkoni kaavan mukaisesti."

"Hyvä Jumala!" huudahti Madeline.

"Kuulkaa minua! Minä rukoilen teitä, kuunnelkaa loppuun! Älkää jättäkö
minua! Älkää näyttäkö niin -- niin... Ah, antakaa minun puhua sana
señor Stewartin puolesta. Hän oli juopunut sinä yönä. Hän ei tiennyt
mitä teki. Aamulla hän tuli luokseni ja pakotti minut vannomaan ristin
kautta, etten ilmaisisi sitä häväistystä, jonka hän oli tuottanut
teille. Jollen olisi tehnyt siten, olisi hän tappanut minut. Henki ei
ole mitään amerikkalaiselle vaquerolle. Minä lupasin kunnioittaa hänen
käskyään. Mutta minä en sanonut hänelle, että te olette hänen vaimonsa.
Hän ei uneksinutkaan, että minä todella vihin teidät. Hän meni
taistelemaan vapauden puolesta ja minä mietiskelin salaisuuteni syntiä.

"On todella omituista, että Stewart ja padre Marcos tulivat kumpikin
tälle karjatalolle. Se suuri muutos, jonka teidän hyvyytenne on saanut
aikaan rakastetussa seurakunnassani, ei ole suurempi kuin muutos
Stewartissa. Minä pelkäsin, että menisitte pois jonakin päivänä,
menisitte takaisin kotiinne tietämättä totuutta. Tuli aika, jolloin
tunnustin asian Stewartille -- sanoin että minun täytyy kertoa asiasta
teille. Hän ei uhannut enää tappaa minua! Hän pyysi minua, etten
kertoisi salaisuutta -- etten milloinkaan ilmaisisi sitä. Hän tunnusti
rakkautensa teitä kohtaan -- rakkauden, joka muistutti erämaan myrskyä.
Teidän ei tarvinnut koskaan tietää sitä. Siten pidin suuni kiinni
puoleksi säälien häntä, puoleksi peläten häntä.

"Stewart eli hullun paratiisissa. Minä näin hänet usein. Kun hän vei
minut vuoristoon, saadakseen minut vihkimään Bonitan ja hänen
rakastettunsa, rupesin minä tuntemaan kunnioitusta häntä kohtaan."

Madeline kuunteli kuin lumouksen vallassa.

"Minä rukoilen teitä, älkää käsittäkö väärin minun tehtävääni.
Lukuunottamatta tunnustustani teille on minulla vain yksi tehtävä --
kertoa teille miehestä, jonka vaimo olette. Mutta minä olen pappi ja
voin nähdä sieluun saakka. Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Minä olen
vain kehno työase. Te olette jalo nainen, ja señor Stewart on erämaan
raudasta tehty mies, joka on muovailtu uudestaan rakkauden
sulatuskauhassa."

Sokaistuna juoksi Madeline Hammond huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin
salamanisku olisi murskannut sen varjomaisen uniaineen, joksi hän oli
muodostanut todellisen elämän. Danny Mainsin tarinan ihmeellisyys,
omituinen kaipuu, jota hän oli tuntenut huomatessaan vääryytensä
Stewartia kohtaan, hämmästyttävä salaisuus, jonka padre Marcos oli
paljastanut -- nämä unohtuivat, kun hän äkkiä huomasi rakastavansa.

Madeline pakeni kuin vainottuna. Hän lukitsi ovet, veti alas ikkunoiden
kaihtimet, sysäisi syrjään tuolit, niin että saattoi astella pitkin
huonettaan. Hän oli nyt yksin, hän saattoi olla oma itsensä ilman
naamiota.

"Minä rakastan häntä!" kertasi hän, mutta epäili oliko hän oma itsensä.

"Olenko minä Madeline Hammond? Mitä on tapahtunut? Kuka minä olen? Kuka
on tämä nainen?"

Hän odotti näkevänsä tutun, arvokkaannäköisen henkilön, rauhallisen,
liikkumattoman vartalon, tyynet kasvot tummine, ylpeine silmineen ja
rauhallisine, ylpeine huulineen. Ei, hän ei nähnyt Madeline Hammondia.
Hän ei nähnyt ketään, jonka hän olisi tuntenut. Pettivätkö hänen
silmänsä häntä niin kuin hänen sydämensäkin? Hänen edessään oleva
henkilö oli täynnä sykkivää elämää. Kädet, jotka hän näki, puristuivat
yhteen liitettyinä syvälle vasten paisuvaa rintaa. Kasvot, jotka hän
näki eivät voineet olla Madeline Hammondin kasvot.

Mutta kun hän katseli, tiesi hän ettei mikään luulottelu voinut todella
pettää häntä, että hän oli vain Madeline Hammond. Hän huomasi nopeasti
muutoksen itsessään, arvasi sen syyn ja tarkoituksen, otti sen vastaan
välttämättömänä ja joutui taas typerryttävän hämmästyksen valtaan.

Hänen tapaisessaan luonteessa, missä tunteen voima oli pidetty
masennettuna kuin jotakin hillittävissä olevaa ilmiötä, vaati sellainen
yllättävä muutos kuin rakkaus aikaa herätäkseen, aikaa vahvistuakseen.

Vähitellen tämä selvenemisen hetki tuli, ja silloin Madeline havaitsi
sydämessään myös ajatuksen miehestä, jota hän rakasti.

Äkkiä, kesken mielen myllerrystä, jokin hänessä ryhtyi puolustamaan
Gene Stewartin syyttelyitä vastaan. Madelinen ajatus pyöri cowboyn ja
hänen elämänsä ympärillä. Hän näki tämän juopuneena ja raakana, hän
näki tämän hylättynä ja kadotettuna. Sitten tästä cowboyn kuvasta
kasvoi hitaasti toisenlaisen miehen kuva -- vähitellen vahvistuvan,
vaiteliaan, yksinäisen kuin kotka, salaperäisen, väsymättömän,
uskollisen, hellän kuin nainen, raudankovan kestämään ja vihdoin jalon.

Hän heltyi.

"Minä olen hänen vaimonsa, hänen rakkautensa, hänen nousemisensa, hänen
vaitiolonsa, hänen ylpeyteensä! Ja minä en voi milloinkaan olla hänelle
mitään. Voisinko minä olla hänelle jotakin? Minä, Madeline. Minä olen
hänen vaimonsa ja rakastan häntä! Minä olen cowboyn vaimo! Hän tulee
takaisin. Ei, hän ei tule milloinkaan takaisin! Oh, mitä minun pitää
tehdä?"

Madeline Hammondille olivat päivät, jotka seurasivat tätä tunteen
myrskyä, tuskastuttavan verkkaisia, loputtomia, pitkä jakso väsyneitä
hetkiä, unettomuuden hetkiä, joita kaikkia vaivasi hitaasti
kidutukseksi kasvava pelko että Stewart oli mennyt rajan yli saadakseen
sydämeensä kuulan, joka antaisi hänelle, Madelinelle, vapauden. Silloin
hän kärsi. Hän paloi sisäisesti.

Ja eräänä aamuna, kun Madeline meni kuistille, oli Stillwell siellä
menehtyneenä ja jäykkänä. Bill antoi hänelle tiedonannon. Siinä luki:

    "Kapinalliset sotilaat ovat ottaneet El Capitan Stewartin vangiksi
    taistelussa Agua Prietan luona eilen. Hän oli liittoutuneiden
    riveissä. Tuomittu ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa."




Matkan päässä


"Stillwell!"

Madelinen huuto oli enemmän kuin murtuvan sydämen purkaus.

Vanha karjanhoitaja seisoi mykkänä hänen edessään tuijottaen hänen
valkoisiin kasvoihinsa, hänen liekehtiviin silmiinsä.

"Stillwell! Minä olen Stewartin vaimo!"

"Hyvä Jumala, neiti Majesty!" puhkesi toinen. "Minä tiesin että jotakin
kauheata oli tulossa. Oo, on tosiaan sääli..."

"Luuletteko että annan ampua hänet nyt, kun en ole enää sokea, kun
rakastan häntä?" kysyi tyttö intohimoisena. "Minä tahdon pelastaa
hänet! Nyt on keskiviikkoaamu. Minulla on kolmekymmentäkuusi tuntia
pelastaakseni hänen henkensä. Stillwell, lähettäkää hakemaan autoa!"

Madeline meni toimistoonsa. Hänen ajatuksensa työskentelivät nopeasti
ja selvästi. Hänen suunnitelmansa, joka oli syntynyt yhdessä ainoassa
välähdyksessä, pakotti miettimään huolellisesti Washingtoniin, New
Yorkiin ja San Antonioon lähetettävien sähkösanomain sanamuotoa. Ne
olivat senaattoreille, edustajille ja julkisessa sekä yksityisessä
elämässä korkeissa asemissa oleville miehille, jotka muistaisivat hänet
ja tekisivät kaikkensa hänen hyväkseen. Hänellä oli valtaa. Hänellä oli
rikkautta. Hän panisi liikkeelle kaikki rajattomat keinot. Hän saattoi
pelastaa Stewartin. Hän ei sallisi minkään epäonnistumisen
mahdollisuuden tulla mieleensä.

Kun hän meni ulos, oli auto siellä, samoin kuljettaja Link kypärä
kädessä, kirkas hohto silmissään, mukanaan Stillwell, joka vähitellen
kadotti menehtyneen kurjuutensa ja alkoi olla Madelinen mielen
mukainen.

"Link, viekää Stillwell El Cajoniin hyvissä ajoin, jotta hän ehtii El
Pason junaan", sanoi Madeline. "Odottakaa siellä hänen palaamistaan. Ja
jos häneltä tulee jokin tiedonanto, soittakaa siitä minulle heti."

Sitten hän antoi Stillwellille sähkösanomat, jotka oli lähetettävä El
Cajonista, ja maksuosoitukset, jotka lunastettaisiin El Pasossa. Hän
opasti Stillwelliä menemään kapinallisten neuvoston eteen selittämään
tilanteen, pyytämään heitä odottamaan Washingtonin virkamiehiltä
tulevia tiedonantoja, joiden mukaan Stewart piti luovuttaa sotavankeja
vaihdettaessa, sekä lopuksi tarjoamaan lunnaita kapinallisten
johtajille hänen vapauttamisekseen.

Kun Stillwell oli kuunnellut loppuun, suoristui hänen kumartunut
vartalonsa ja hänen vanhan hymynsä varjo liikahdutti hänen huuliaan.
Hän ei ollut enää nuori, eikä toivo voinut heti paikalla karkottaa
ankaria ja kovia tosiasioita. Kun hän kumartui Madelinen käden yli,
näytti hänen käyttäytymisensä kohteliaalta ja kunnioittavalta. Mutta
hän oli joko sanaton tai sitten tunsi, ettei hetki ollut sellainen,
että hän olisi voinut katkaista hiljaisuuden.

Hän kiipesi istuimelle Linkin viereen. Tämä kumartui ohjauspyörän yli.
Kuului tukahtunut ääni, joka puhkesi pauhuksi, ja suuri auto nytkähti
eteenpäin viedäkseen alas pitkää rinnettä, syöksyäkseen tasaiselle
laakson maanpinnalle ja kadotakseen liikkuvaan tomupilveen.

Ensi kerran moneen päivään kävi Madeline puutarhoissa, aitauksilla,
lammikoilla ja cowboyden asunnoissa. Vaikka hän kuvitteli olevansa
tyyni, pelkäsi hän näyttävänsä omituiselta. Hän puhui ilmasta,
hevosista ja karjasta. Sitten muuan hänen omituisista mielijohteistaan
sai hänet pysähtymään.

"Nels, teidän ja Nickin ei tarvitse mennä toimeenne tänään", sanoi hän.
"Minä ehkä tarvitsen teitä. Minä..."

Hän epäröi, pysähtyi ja seisoi viivytellen. Hänen katseensa oli osunut
Stewartin suureen, mustaan hevoseen, joka hyppeli lähellä olevassa
aitauksessa.

"Minä olen lähettänyt Stillwellin El Pasoon", jatkoi hän matalalla
äänellä, jota hän ei voinut pitää vakavana. "Hän pelastaa Stewartin.
Minun on kerrottava teille -- minä olen Stewartin vaimo!"

Hän tunsi sen hämmästyneen tyrmistyksen, joka saattoi miehet
äänettömiksi ja liikkumattomiksi. Katse poispäin käännettynä hän lähti
heidän luotansa. Palattuaan taloon ja huoneeseensa hän valmistautui
johonkin -- mihin? Odottamaan!

Sitten näytti suuri näkymätön varjo leijailevan hänen takanaan. Hän
koetti ryhtyä moneen tehtävään, mutta ei voinut keskittää
tarkkaavaisuuttaan, huomasi että hänen ajatuksensa olivat kiinni vain
Stewartissa ja hänen kohtalossaan.

Madeline kesti kärsivällisesti, kesti pitkiä määräämättömän monia
tunteja pitäen toivoaan yllä lannistumattoman tahdon avulla.

Ei tullut mitään tiedonantoa. Auringon laskiessa hän meni ulos kärsien
epätietoisuuden kidutusta. Hän katseli erämaata toivoen ja rukoillen
voimaa. Erämaa ei vaikuttanut häneen samoin kuin intohimottomat,
muuttumattomat tähdet, jotka olivat tyynnyttäneet hänen henkeään. Se
oli punainen, muuttuva, varjoihin verhottu ja kauhistava niin kuin
hänen mielensä. Tomun verhoama auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan
muodostaman laajan, mietiskelevän, alastoman avaruuden.

Tuli yö. Mutta nyt valkoiset, säälimättömät tähdet pettivät hänet.
Silloin hän etsi oman huoneensa yksinäisyyttä ja pimeyttä ollakseen
siellä silmät auki ja odottamistaan odottaen. Äänetön pimeys vallitsi
niin kauan, että kun ikkunanpuoliskot näyttivät harmailta, luuli hän,
että se oli vain kuvittelua ja ettei sarastus tulisi milloinkaan. Hän
rukoili, ettei aurinko nousisi, ettei se alkaisi lyhyttä,
kaksitoistatuntista vaellustaan sitä maillemenoa kohti, joka olisi
kohtalokas Stewartille. Mutta aamu valkeni, hänen mielestään
säälimättömästi. Päivä oli tullut ja nyt oli torstai!

Puhelimen terävä ääni sai hänet hätkähtämään.

"Halloo -- halloo -- neiti Majesty!" kuului kiireinen vastaus. "Täällä
puhuu Link. Sanomia teille. Suotuisia, sanoi sähköttäjä. Minä tuon
autolla. Minä tulen yhtenä suhinana."

Siinä kaikki. Madeline kuuli kuulotorven kolahduksen. Hän halusi tietää
enemmän, mutta oli mittaamattoman kiitollinen niinkin paljosta!
Suotuisia! Stillwellillä oli siis ollut menestystä. Madelinen sydän
hypähti. Tuntui kuluvan tuhat vuotta pukeutumiseen. Aamiainen ei
merkinnyt hänelle mitään, paitsi että se auttoi häntä kuluttamaan
laahustavia minuutteja.

Lopulta matala surina, joka kohosi nopeasti jyrinäksi, ilmoitti auton
tulon. Hän näki cowboyn kypärä taaksepäin sysättynä ja mies katsoi
häneen kylmästi. Hän antoi kimpun sähkösanomia. Madeline repi ne auki
vapisevin sormin ja alkoi lukea nopein, sumein silmin. Jotkut olivat
Washingtonista ja vakuuttivat, että hänen hyväkseen ryhdyttäisiin
kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Eikö hän ollenkaan löytäisi
Stillwellin tiedonantoa? Se oli viimeisenä. Se oli pitkänlainen ja
kuului:

    "Ostanut Stewartin vapaaksi. Järjestänyt myöskin hänen
    siirtämisensä sotavankina rajan yli. Kumpikin asia virallisesti
    vahvistettu. Hän on turvassa, jos saamme tiedon hänen
    vangitsijoilleen. Ei varmaa, olenko päässyt heidän yhteyteensä.
    Te menette Linkin kanssa Agua Prietaan. Ottakaa espanjalaiset
    tiedonannot, jotka on lähetetty teille. Ne suojaavat teitä ja
    tekevät Stewartin vapauttamisen varmaksi. Ottakaa Nels mukaanne.
    Älkää pysähtykö minkään edessä. Sanokaa Linkille kaikki --
    antakaa hänen ajaa autoa.

                                                 Stillwell."

"Lukekaa", sanoi hän lyhyesti antaessaan sähkösanoman Linkille. Tämä
tutki sen tarkasti ja katsoi sitten kummastuneena emäntäänsä.

"Link, tunnetteko te tiet ja polut -- erämaamatkan tästä Agua
Prietaan?" kysyi Madeline.

"Sehän on vanha tepastelupaikkani. Tunnen Sonoran myöskin."

"Meidän täytyy ehtiä Agua Prietaan ennen auringonlaskua -- kauan ennen,
niin että jos Stewart on jossakin lähellä leirissä, me pääsemme sinne
-- aikanaan!"

"Neiti Majesty, se ei ole mahdollista!" huudahti Link.

"Link, voiko autoa ajaa täältä Pohjois-Meksikoon?"

"Kyllä. Mutta siihen menisi aikaa."

"Meidän täytyy tehdä se lyhyessä ajassa", jatkoi toinen. "Muuten
Stewart saattaa -- tulee luultavasti -- ammutuksi."

Link Stevens näytti äkkiä käyvän veltoksi ja kurtistuneeksi, kadottavan
kaiken hilpeytensä, heikontuvan ja vanhenevan.

"Minä olen vain -- vain cowboy, neiti Majesty." Link melkein änkytti.
Hänessä tapahtui omituinen muutos. "Se on kauhea matka -- rajan yli.
Jos en jostakin onnellisesta sattumasta ajaisi autoa murskaksi, saisin
teidän hiuksenne harmaiksi. Te ette milloinkaan tointuisi siitä
matkasta!"

"Minä olen Stewartin vaimo", vastasi Madeline ja katsoi häneen
tietämättä mitään keinoa, jolla voisi taivuttaa tai houkutella toista.

Cowboy hätkähti -- Stewartin vanha liike. Tämä mies oli samaa villiä
lajia.

Madelinen sanat vuotivat virtana:

"Minä olen Stewartin vaimo! Minä rakastan häntä, minä olen tehnyt
väärin hänelle, minun täytyy pelastaa hänet. Link, minä luotan teihin.
Minä uskallan lähteä matkalle ilomielin -- urhoollisesti. Minä en
välitä, mistä tai miten te ajatte."

"Neiti Majesty, matka tuntuu mahdottomalta, mutta minä yritän!" vastasi
Link. Hänen kylmä, kirkas katseensa värisytti Madelinea. "Minä
tarvitsen ehkä puoli tuntia tarkastaakseni auton ja varustaakseni
mukaan mitä tarvitsen."

Madeline ei voinut kiittää häntä, vaan vastasi ainoastaan pyytämällä,
että Link kehoittaisi Nelsiä ja muita toimestaan vapaana olevia
cowboyieja tulemaan taloon. Kim Link oli mennyt, ajatteli Madeline
hetkisen matkan valmisteluja. Hän otti ylleen pitkän takin ja kietoi
huntuja päänsä ja kaulansa ympärille sovittaen ne päähineeksi, jolla
saattoi tarpeen tullen peittää kasvonsa.

Joukko cowboyieja oli odottamassa. Hän selitti tilanteen ja jätti
kotinsa heidän hoitoonsa. Tämän sanottuaan hän pyysi Nelsiä seuraamaan
itseään erämaahan. Nels tuli valkoiseksi huuliaan myöten, ja se sai
Madelinen muistamaan, miten mies pelkäsi autoa.

Madeline kuuli auton surinaa. Link tuli näkyviin ajaessaan rinnettä
ylös. Hän käänsi jyrkästi ja pysähtyi kuistin eteen. Link oli
kiinnittänyt kaksi pitkää, raskasta lankkua autoon, yhden kummallekin
puolelle, ja jokaiseen sopivaan kohtaan hän oli sitonut ylimääräisiä
renkaita. Suuren suuri tynnyri täytti toisen takaistuimen ja toinen
istuin oli täynnä työkaluja sekä köysiä. Auton perässä oli juuri tilaa
Nelsin tunkeutua sisään. Link pani Madelinen etupuolelle viereensä ja
taivuttautui sitten ohjauspyörän yli. Madeline heilautti kättään
kuistilla oleville vaiteliaille cowboyeille. Ääneen ei jäähyväisiä
lausuttu.

Auto liukui pihasta ulos, hypähti tasaiselta maalta rinteelle ja lähti
nopeasti tietä alas, ulos avonaiseen laaksoon. Jokainen kuivan tuulen
suhahdus Madelinen kasvoja vasten merkitsi vauhdin lisääntymistä.
Madeline katsahti kerran kiemurtelevaan karjatiehen. Hän loi toisen
silmäyksen nahkapukuiseen ajajaan ja sitten veti huntupäähineen
kasvojensa yli.

Neljännestä vaille kymmenen! Link oli suoriutunut laaksomatkasta.
Bernardinon toisella puolen auto poikkesi tieltä ja kääntyi pitkälle,
hitaasti kohoavalle rinteelle. Laakso näytti antavan etelään päin
Guadalupen tummien huippujen alla. Link suuntasi kulun lounaaseen. Tuli
näkyviin paljaita, tomuisia paikkoja, ilmestyi mesquiten ja kaktusten
peittämiä täpliä sekä murtunutta kalliota.

Madeline saattoi olla valmistunut siihen, mitä hän näkisi harjanteen
huipulta. Heidän allaan hehkui erämaa. Tässä alkoi punainen erämaa,
joka ulottui kauas Meksikoon, kauas Arizonan ja Kalifornian halki
Tyynen meren rannoille. Hän näki paljaan, kumpuja täynnä olevan
harjanteen, jota alas auto liukui, hyppeli ja heilahteli, ja tämä rinne
näytti katoavan ryppyiseen kallio- ja hiekkamaailmaan. Kaukainen Sierra
Madres oli kirkkaampi ja sinisempi eikä niin savuinen ja kangastuksen
tapainen millaisena hän oli sen aikaisemmin nähnyt. Sitten erämaa alkoi
vähitellen nousta, kadottaa rajaviivojensa epämääräisyyden, tiivistää
vaihtelevat valonsa ja varjonsa sekä vihdoin kätkeä onkalonsa ja
huippunsa punaisten harjanteiden taakse, jotka olivat vain pieniä
askelmia, pieniä etuvartioita, pieniä rajamerkkejä sen käytävillä.

Hän huomasi että Link kulki pitkin vanhaa tietä. Rinteen juurella he
joutuivat epätasaisemmalle maalle ja siinä Link ryhtyi ajamaan
varovaisesti kiemurrellen. Tie hävisi ja ilmestyi pian taas uudestaan.
Mutta Link ei pysynyt aina sillä. Hän kulki oikoteitä, kierteli, meni
ristiin ja näytti koko ajan tulevan syvemmälle sokkeloon, jonka
muodostivat matalat, punaiset hiekkasärkät. Kuitenkin Link jatkoi
matkaa. Laajan kanjonin pohjalla hän tuli lietepaikkaan, jossa pyörät
tuskin kääntyivät. Aurinko paahtoi, tomu nousi, ei ollut tuulen
henkäystäkään. Etanan vauhti samoin kuin pyörissä kitisevä hiekka alkoi
vähentää Madelinen luottamusta. Link antoi ohjauspyörän Madelinelle ja
hypäten ulos kutsui Nelsiä avukseen. Kun he irrottivat pitkät lankut ja
panivat ne auton eteen, huomasi Madeline, miten viisas Linkin
huolenpito oli ollut. Lankkujen avulla he saivat auton hiekan yli, joka
olisi muuten ollut mahdoton sivuuttaa.

Auto kiipesi vakavasti, kohosi töyräälle. Taivas oli kiinteätä,
kirkasta, teräksistä sineä, joka teki kipeätä silmään. Kallionlohkareet
estivät kulkua ja ne piti vierittää tieltä pois. Mutakerrostumat, jotka
olivat valmiit liukumaan pienimmästäkin painosta, mukulakivipeittoiset
rinnepaikat, kapeat kohdat, joista ei jäänyt enemmän kuin jalan verran
ulommille pyörille, keihäskärkiset kaktukset, joita oli vältettävä --
kaikki esteet olivat kuin ilmaa cowboy-kuljettajalle. Hän jatkoi matkaa
ja kun hän tuli taas tielle, korvasi hän menetetyn ajan vauhdilla.

Kerran Madeline huudahti vasten tahtoaan eräässä pahassa paikassa:

"Oh, aika rientää!"

Link Stevens katsahti häneen, ikään kuin häntä olisi moitittu. Miehen
silmät loistivat kuin teräksen välähdys jäähän. Ehkä tuo Madelinen
huomautus oli tarpeen. Ainakin hän pani auton suorittamaan näennäisesti
mahdottomia tekoja. Hän kulki rotkojen ympäri, hän sai koneensa
kiipeämään vuoren jyrkkiä vieruja ylös. Madeline tunsi että hän
leijaili, purjehti, ajelehti, hoiperteli silloinkin kun meni eteenpäin
nopeasti kuin salama. Hänen kätensä ja käsivartensa olivat
liikkumattomat vuorenraskailta tuntuvien painojen alla. Tuli pitkä,
tiedoton vaihe, josta hän heräsi tunteakseen käsivarren kannattavan
häntä. Sitten hän virkistyi. Lykäten pois päähineen hän hengitti taas
vapaasti ja tointui täydelleen.

Auto vieri lavealla tiellä kaupungin liepeillä. Madeline kysyi, mikä
paikka se oli.

"Douglas", vastasi Link. "Ja juuri tuolla toisella puolella on Agua
Prieta!"

Nimi näytti typerryttävän Madelinen. Hän ei kuullut enempää ja näki
vain vähän, kunnes auto pysähtyi. Nels puhui jollekulle. Khakipukuisten
sotilaiden näkeminen virkisti Madelinea. Hän oli rajaviivalla
Yhdysvaltain ja Meksikon välissä ja mies, jonka Nels ilmeisesti oli
lähettänyt asialle, palasi ja sanoi että upseeri tulisi heti. Ratsuväen
upseeri lähestyi autoa, tuijotti tulijoita ja otti sombreron päästään.

"Voitteko sanoa minulle jotakin Stewartista, amerikkalaisesta
cowboysta, jonka kapinalliset ottivat vangiksi muutamia päiviä sitten?"
kysyi Madeline.

"Kyllä", vastasi upseeri. "Rajan toisella puolen oli kahakka
liittoutuneiden komppanian ja suuren guerilla- sekä kapinallisjoukon
välillä. Liittoutuneet ajettiin länteen rajaa pitkin. Stewartin
ilmoitetaan taistelleen uhkarohkeasti ja joutuneen vangiksi. Hänet
tuomittiin Meksikossa. Hän on tunnettu täällä pitkin rajaa, ja uutinen
hänen vangitsemisestaan on herättänyt kiihtymystä. Me teimme kaikkemme
saadaksemme hänet vapaaksi. Guerillat pelkäsivät teloittaa hänet täällä
ja luulivat, että hänet autettaisiin pakoon. Muuan sotaväenosasto vei
hänet mukanaan Mezquitaliin."

"Hänet tuomittiin ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa -- tänä
iltana?"

"Niin. Huhuttiin, että se oli henkilökohtaista kostonhimoa Stewartia
vastaan. Valitan, etten voi antaa teille varmaa tietoa. Jos olette
Stewartin ystäviä -- sukulaisia -- voisin keksiä..."

"Olen hänen vaimonsa", keskeytti Madeline. "Oletteko hyvä ja luette
nämä?" Hän antoi sähkösanomat. "Neuvokaa minua -- auttakaa minua jos
voitte!"

Katsahtaen Madelineen upseeri otti sähkösanomat. Hän luki muutamia ja
vihelsi hiljaa hämmästyksissään. Hänen käytöksensä tuli nopeaksi,
valppaaksi ja vakavaksi.

"Minä en ymmärrä näitä, kun nämä on kirjoitettu espanjaksi. Mutta minä
tunnen alla olevat nimet." Hän silmäili nopeasti muut. "Niin, nämä
merkitsevät, että Stewartin vapauttaminen on hyväksytty. Ne selittävät
salaperäiset huhut, joita olemme kuulleet täällä. Sekarotuisten
kavallusta! Jostakin omituisesta syystä eivät kapinallisten neuvoston
käskyt ole ehtineet määräpaikkaansa. Me kuulimme tietoja Stewartin
vaihtamisesta, mutta siitä ei tullut mitään. Tulkaa, minä lähden
mukananne kenraali Salazarin, komentavan kapinallispäällikön luo. Minä
tunnen hänet. Ehkä voimme saada selville jotakin."

Link antoi auton mennä huristen rajan poikki Meksikon alueelle.
Valkoinen tie vei Agua Prietaan, kaupunkiin, jossa oli värilliset
seinät ja katot. Vuohet, porsaat ja hiirihaukat pakenivat koneen
jyrinän edestä. Alkuasukasnaiset mustissa vaipoissaan kurkistelivat
rautaristikkoisten ikkunoiden läpi. Miehet, joilla oli suuren suuret
sombrerot, puuvillapaidat, ja -housut, kirkasväriset vyöt uumillaan ja
sandaalit jalassaan seisoivat liikkumattomina ja katselivat autoa. Tie
päättyi suunnattomaan plazaan, jonka keskellä oli ympyränmuotoinen
rakenne, joka muistutti karja-aitausta. Se oli härkätaistelunäyttämö,
jossa pantiin toimeen härkätaisteluja. Nyt se näytti olevan
leiripaikkana. Rääsyisiä, siistimättömiä kapinallisia oli kaikkialla ja
koko nelikulmio oli sirotettu täyteen telttoja, myttyjä, vaunuja ja
aseita. Siellä oli hevosia, muuleja, aaseja ja härkiä.

Paikka oli niin täynnä, että Linkin oli pakko ajaa hitaasti aitauksen
sisäänkäytävälle. Madeline näki vilaukselta telttoihin sisälle, sitten
hänen näköalansa peitti utelias, tunkeileva väkijoukko. Upseeri hypähti
autosta ja raivasi tiensä käytävälle.

"Link, tiedättekö tien Mezquitaliin?" kysyi Madeline.

"Kyllä, minä olen käynyt siellä."

"Miten kaukana se on?"

"Noo, ei niin kovin kaukana", mumisi toinen.

"Link! Kuinka monta mailia?" rukoili Madeline.

"Luullakseni vain muutamia."

Madeline tiesi, että cowboy valehteli. Hän ei kysynyt enempää eikä
katsonut häneen eikä Nelsiin. Miten tukahduttavaa olikaan tämä väkeä
täynnä oleva, pahalta haiseva plaza! Aurinko oli punaisena kallistunut
kauas länteen, mutta poltti vielä kuumasti. Kärpäsparvi kieppui auton
yläpuolella. Kapinalliset katselivat uteliaasti Linkiä, kun tämä rupesi
puuhaamaan auton kanssa. Heillä oli suunnattomat sombrerot, jotka oli
valmistettu ruskeasta ja mustasta huovasta, oljista tai kankaasta. Joka
miehellä oli nahka- tai kangasvyö, johon oli pistetty jonkinlainen ase.
Joillakin oli saappaat, joillakin kengät, joillakin mokkasiinit,
joillakin sandaalit ja monet olivat paljasjaloin. He olivat
kiihtynyttä, lörpöttelevää ja viittilöivää joukkoa. Madeline värisi
ajatellessaan, miten saattoi veren vuodattamisen vimma vallata kurjat
vallankumoukselliset. Vaikka he ehkä taistelivat vapauden puolesta, ei
heidän kasvoillaan näkynyt merkkiä siitä. He olivat kuin saaliin
jäljillä olevia susia.

Joukko jakautui kahtia antaakseen upseerin ja jonkun kapinallisen
päästä auton luo.

"Madame, asia on niin kuin epäilin", sanoi upseeri nopeasti. "Sanoma,
joka määräsi Stewartin vapautettavaksi, ei ehtinyt milloinkaan
Salazarin tietoon. Se kaapattiin tiellä. Mutta ilman sitäkin olisimme
toteuttaneet Stewartin vaihtamisen, ellei eräs vanginvartija olisi
tahtonut häntä ammuttavaksi. Tämä guerilla kaappasi määräyksen. Se on
surullista. Niin, hän olisi vapaa mies tällä hetkellä. Minä valitan..."

"Kuka teki sen?" huudahti Madeline kylmänä ja kipeänä. "Kuka on se
guerilla?"

"Don Carlos Martinez. Hän on ollut rosvo, vaikutusvaltainen mies
Sonorassa. Hän on salainen asiamies vallankumouksen hommissa. Hän on
ollut mukana guerillasodassa."

"Don Carlos! Stewart hänen vallassaan!" Madeline vaipui melkein
musertuneena. Sitten kaksi kättä tarttui voimakkaina, vavahduttavina
hänen hartioihinsa ja Nels kumartui hänen ylitseen.

"Neiti Majesty, me tuhlaamme täällä aikaa", sanoi hän. Madeline
pyörähti häneen päin vapisevana, rukoillen. Miten kylmä, kirkas ja
sininen olikaan cowboyn silmien leimahdus!

"Se tuntuu mahdottomalta, mutta minä teen sen!" sanoi Link vastaukseksi
hänen äänettömään kysymykseensä.

Se jokin, joka oli kylmää, synkkää ja villiä Madelinen cowboyissa, sai
hänen kasvonsa vaalenemaan, terästi hänen hermonsa, vetosi hänen
syvimpäänsä. Hetken innostus oli Linkistä ja Nelsistä luonnonmukaista,
hänestä se oli intohimoa.

"Saanko luvan mennä sisämaahan -- Mezquitaliin?" kysyi Madeline
upseerilta.

"Te jatkatte matkaanne? Madame, toiveenne ovat turhia. Mezquital on
sadan mailin päässä. Mutta on eräs mahdollisuus -- sangen heikko
mahdollisuus, jos ajajanne osaa kuljettaa tätä autoa. Meksikolaiset
ovat joko murhanhimoisia tai juhlamenoja rakastavia teloituksissaan.
Stewartin suhteen määräykset ovat erikoisia. Mutta odottamattomia
asianhaaroja lukuunottamatta se tapahtuu täsmälleen määrätyllä
hetkellä. Te ette tarvitse mitään lupaa. Teidän tiedonantonne ovat
virallisia papereita. Mutta ajan, ehkä viivytyksenkin säästämiseksi
ehdotan, että otatte tämän meksikolaisen Montesin mukaanne. Hän on
arvossa Don Carlosta korkeampi ja tuntee Mezquitalissa olevan joukon
kapteenin."

"Ah! Sitten ei Don Carlos olekaan niitä joukkoja komentamassa, joilla
on Stewart hallussaan?"

"Ei."

"Kiitän teitä. En unohda ystävällisyyttänne", lopetti Madeline
keskustelun.

Hän kumarsi Montesille ja pyysi tätä tulemaan autoon.

Valkoinen, kapea tie vilahteli liukuen käsittämättömällä nopeudella
auton alle. Tien laatu muuttui, puut muuttuivat -- koko ympäristö
muuttui kaktuksia lukuunottamatta. Tuli maileittain aallokkaita
harjanteita, lyhyitä, kallioisia tienpätkiä ja lietepaikkoja. Vihreät
kohdat lievensivät erämaan kovaa, kuivaa ulkonäköä. Siellä oli lintuja,
papukaijoja, saksanhirviä ja villisikoja. Kaikki nämä Madeline huomasi
huomiokyvyn ollessa erikoisen herkkä. Mutta se, mitä hän ponnisti
nähdäkseen, mitä hän halusi ja rukoili, oli suora, esteetön tie.

Nopeammin, nopeammin! Jyrinä muuttui surinaksi. Sitten ei Madelinelle
ääni ollut mitään -- hän ei voinut kuulla. Tuuli oli raskas, sitä ei
voinut punnita. Se ei ollut enää nopeata ja taipuisaa, vaan kiinteää
kuin päälle syöksyvä seinä. Tien vierellä olevien erämaakasvien vehreys
katosi kahdeksi muodottomaksi aidaksi, jotka liukuivat häntä kohti
kaukaa. Edessä olevat esineet alkoivat tulla epäselviksi, valkoinen tie
alkoi käydä juovittelevaksi kuin valon säteet ja taivas muuttui
punertavan utuiseksi.

Kun Madeline huomasi, että hänen näkönsä rupesi häviämään, kääntyi hän
katsoakseen vielä kerran Link Stevensiin. Cowboy kyyristyi alemmaksi
jäykkänä ja jännitettynä viimeiseen asti -- hän oli leppymätön
kuljettaja! Tämä oli hänen hetkensä ja hän oli suuri. Madeline luuli
näkevänsä, että Linkin pullistuneet posket ja leuka olivat harmaat,
että hänen tiukasti suljetut huulensa olivat valkoiset, että hymy oli
mennyt. Silloin cowboy oli tosiaan inhimillinen -- ei paholainen.
Madeline tunsi omituista veljeyden tunnetta. Stevens ymmärsi naisen
sielun niin kuin Monty Pricekin oli ymmärtänyt sen. Link oli salaman
takoma automaatti; naisen tahdon ponnisteleva, heltymätön,
lannistumaton väline. Hän oli mies, jonka voimaa naisen intohimo
ohjasi. Hän kohosi Madelinen korkeuteen, tunsi hänen rakkautensa,
ymmärsi hänen tuskansa luonteen. Nämä seikat tekivät hänestä sankarin.
Mutta kova elämä, villit vaaran vuodet erämaassa, armottomien miesten
seura, alkeellisuus -- ne tekivät mahdolliseksi hänen ruumiinvoimia
kysyvän urotyönsä. Madeline rakasti tällä hetkellä hänen henkensä
voimaa ja ylpeili miehestä.

Se oli Madelinen viimeinen selvä huomio matkalla. Sokaistuna ja
huumaantuneena hän uupui niiden vaatimusten painosta, jotka pantiin
hänen kestettäväkseen. Hän horjui, kaatui taaksepäin tuntien vain
hämärästi auttavan käden kosketuksen. Kaikki oli ympärillä synkkää
sekasortoa, jonka läpi hän syöksyi syöksymistään laskevan auringon
vihaisen, punaisen silmän alla. Kun hänellä ei enää ollut mitään
kuultavana tai nähtävänä, tunsi hän, ettei ollut väriäkään. Mutta
syöksyminen ei hidastunut, syöksyminen pimeän, rajattoman alan lävitse.
Hetkiä, tunteja, aikakausia hän kulki eteenpäin tähdenlennon
nopeudella.

Mutta määrättömän ajan kuluttua syöksyminen lakkasi. Hän kuuli ääniä,
jotka aluksi olivat matalia, koska ne ilmeisesti olivat kaukana. Sitten
hän avasi silmänsä ja näki kaiken epäselvästi, mutta täysin
tietoisesti.

Auto oli pysähtynyt. Link makasi kasvot alaspäin pyöränsä päällä. Nels
hieroi käsiään puhutellen Madelinea. Madeline näki talon, jossa oli
puhdas, valkaistu seinä ja ruskeatiilinen katto. Toisella puolen tumman
vuorijonon yli kurkisti punainen kaari, laskevan auringon viimeinen
kaunis säde.

Madeline näki, että autoa ympäröivät aseistetut meksikolaiset. He
olivat vastakohtana toisille, jotka hän oli nähnyt samana päivänä. Hän
ihmetteli heidän hiljaisuuttaan, heidän kunnioittavaa rintamaansa.

Äkkiä avasi terävästi lausuttu komennus rivit. Montes näyttäytyi
aukossa tullen nopeasti esiin. Hänen tummilla kasvoillaan oli hymy,
hänen käytöksensä oli kohteliasta, arvokasta ja käskevää.

"Ei ole liian myöhäistä!"

Hän puhui Madelinen kieltä korostaen tavalla, joka oli tytölle vieras,
joten se näytti estävän ymmärtämistä.

"Te tulitte tänne ajoissa", jatkoi upseeri. "El Capitan Stewart pääsee
vapaaksi."

"Vapaaksi!" kuiskasi Madeline.

Hän nousi horjuen.

"Tulkaa", sanoi Montes tarttuen hänen käsivarteensa.

Ilman hänen apuaan olisi Madeline kaatunut. Hetken ajan valkoiset
seinät, sumuinen, punainen taivas js kapinallisten tummat vartalot
pyörivät Madelinen silmien edessä. Hän astui muutaman askelen hoippuen
saattajiensa välissä, sitten hänen näkökykynsä ja mielensä hämmennys
hälveni. Tuntui kuin hän olisi elpynyt tuhannen elähdyttävän virran
vaikutuksesta, ikään kuin olisi hän voinut nähdä, kuulla ja tuntea
kaikki maailmassa, ikään kuin mikään ei olisi voinut jäädä huomaamatta,
unohduksiin ja laiminlyödyksi.

Señor Montes vei Madelinen ja hänen cowboynsa eteissalin kautta
patiolle ja edelleen pienempään huoneeseen, joka oli täynnä
aseistettuja, rauhallisia kapinallisia. Nämä katselivat avonaiseen
ikkunaan päin.

Madeline tarkasti miesten kasvoja odottaen näkevänsä Don Carlosin.
Mutta tämä ei ollut läsnä. Muuan sotilas puhutteli Madelinea
espanjaksi.

Montes osoitti Madelinelle miestä, joka seisoi ikkunan luona.
Kirkkaanpunainen irtonainen kaulaliina riippui hänen kädessään.

"He odottivat auringonlaskua silloin kun me saavuimme", sanoi Montes.
"Aiottiin juuri antaa merkki, että Stewart kävelisi kuolemaansa."

"Stewart kävelisi?" kertasi Madeline.

"Antakaa minun kertoa teille hänen tuomionsa -- tuomio, joka minulla
oli kunnia ja onni saada peruutetuksi teidän tähtenne."

Stewart oli ollut sotaoikeudessa ja tuomittu erään meksikolaisen tavan
mukaan, jota käytettiin urhoollisten sotilaiden suhteen, joille oltiin
velvollinen suomaan kunniallinen ja arvonmukainen kuolintapa. Hänen
hetkensä oli määrätty torstaiksi, kun aurinko oli laskenut. Merkinannon
jälkeen hänet oli päästettävä irti ja hänellä oli vapaus kävellä tielle
ja lähteä minne häntä miellytti. Hän tiesi tuomionsa -- tiesi että
kuolema odotti häntä, että miehet sulkisivat, pyssyt valmiina, kaikki
mahdolliset pakotiet. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta,
millä hetkellä tai miltä suunnalta kuulien piti tulla.

"Señora, me olemme lähettäneet sanansaattajia jokaiseen odottavaan
sotamiesjoukkoon -- määräyksen, että El Capitania ei saa ampua. Hän ei
tiedä vapauttamisestaan. Minä annan merkin hänen vapauteensa."

Montes oli juhlallinen ja kohtelias. Madeline näki hänen ylpeytensä ja
arvasi, että tilanne oli sellainen, joka toi esiin hänen rotunsa
turhamaisuuden ja kerskailun samoin kuin julmuudenkin. Montes pitäisi
häntä epätietoisuuden tuskassa ja antaisi Stewartin aloittaa kauhean
matkansa tietämättä vapaudestaan. Se oli espanjalaisen tapaista. Äkkiä
Madeline tunsi kauhistavaa, vapisuttavaa pelkoa, että Montes valehteli,
että mies aikoi saada hänet todistajaksi Stewartin teloitukseen. Mutta
ei, mies oli kunniallinen, hän oli vain raakalaisen tapainen. Hän
tuottaisi tyydytystä muutamille luonteensa ominaisuuksille --
tunteelle, romantiikalle, julmuudelle antaessaan Stewartin lähteä sille
retkelle, tarkatessaan Stewartia ja nähdessään Madelinen epäilyksestä,
pelosta, säälistä, rakkaudesta johtuneen tuskan. Madeline tunsi
melkein, ettei hän voisi kestää tilannetta. Hän oli heikko ja horjui.

"Ah, siitä tulee kaunista!"

Montes otti liinan kapinallisen kädestä. Hän hehkui ja oli
kiihkoissaan, hänen silmissään näkyi omituinen, pehmeä, kylmä väläys,
hänen äänensä oli matala ja jännittynyt. Hän koki nyt jotakin, joka oli
loistavaa hänelle.

"Minä heilautan liinaa, señora. Se on merkkinä. Se näkyy alhaalla tien
toisessa päässä. Stewartin vanginvartija näkee merkin, ottaa pois
Stewartin raudat, päästää hänet irti ja avaa oven, että hän voi lähteä
kävelemään. Stewart on vapaa. Mutta hän ei tiedä sitä. Hän odottaa
kuolemaa. Koska hän on urhoollinen mies, menee hän suoraan sitä päin.
Hän kävelee tätä tietä. Kävellessään hän odottaa joka askelella, että
häntä ammutaan joltakin tuntemattomalta suunnalta. Mutta hän ei pelkää.
Minä olen nähnyt El Capitanin taistelevan sotakentällä. Mitä on kuolema
hänelle? Ah, eikö ole suurenmoista nähdä hänen tulevan esiin --
kävelevän tietä alas? Señora, te saatte nähdä, millainen mies hän on!
Koko matkan hän odottaa kylmää, nopeata kuolemaa. Täällä tien tässä
päässä hän kohtaa kauniin rakastettunsa!"

"Eikö ole mitään -- mitään erehtymisen mahdollisuutta?" änkytti
Madeline.

"Ei mitään. Määräykseeni sisältyi, että aseista otetaan panokset pois."

"Don Carlos?"

"Hän on raudoissa ja saa vastata kenraali Salazarille teostaan",
vastasi Montes.

Madeline katsoi alas autiolle tielle. Miten omituista nähdä auringon
viimeinen punertava hehku vuoristojonon harjan yläpuolella! Ajatus
tästä auringonlaskusta oli kiduttanut häntä. Se oli kuitenkin ohi, ja
nyt oli siitä jäljelle jäänyt valo kirkasta, kaunista ja ennustavaa.

Sydän sekä ilon että tuskan vallassa hän näki Montesin heilauttavan
liinaa.

Sitten hän odotti. Mitään ei näkynyt alhaalla yksinäisellä
tiellä. Huoneessa hänen takanaan oli ehdoton hiljaisuus. Miten
kauhistavan, loputtoman pitkältä tuntui odottaminen! Ei milloinkaan
vastaisessa elämässään hän unohtaisi omituisia, sini-, valko- ja
vaaleanpunaseinäisiä taloja värillisine kattoineen. Tuo tomuinen,
paljas tie muistutti muuatta Pompejin avonaista katua ja kuvasti
vuosisatoja kestänyttä yksinäisyyttä.

Äkkiä eräs ovi aukeni ja pitkä mies astui ulos.

Madeline tunsi Stewartin. Hänen oli asetettava molemmat kätensä
ikkunalaudalle tukeakseen itseään mielenliikutuksen myrskyn
horjuttaessa häntä. Se syöksyi takaisinpäin vetäytyvän aallon tavoin
pois. Stewart eli. Hän oli vapaa. Hän oli astunut valoon. Madeline oli
pelastanut hänet. Elämä muuttui Madelinesta tällä hetkellä suloiseksi,
täyteläiseksi, omituiseksi.

Stewart pudisti kättä jonkun kanssa käytävällä. Sitten hän katsahti
ylös ja pitkin tietä. Ovi sulkeutui hänen takanaan. Hän pyöritti
verkalleen savukkeen ja seisoi seinän vieressä raapaistessaan
tulitikkua. Tällaisenkin välimatkan päästä Madelinen terävät silmät
erottivat pienen liekin ja ensimmäisen pienen savutuprun.

Sitten Stewart meni keskelle tietä ja aloitti verkalleen kävelynsä.

Madelinesta hän näytti luonnolliselta, hän käveli välinpitämättömästi
ikään kuin olisi maleksinut huvikseen, mutta muiden elävien olentojen
puuttuminen, hiljaisuus, punainen sumu, liian kyllästetty ilmapiiri --
kaikki nämä olivat epäluonnollisia. Silloin tällöin Stewart pysähtyi
kääntyäkseen päin taloja ja nurkkia. Kerran hän pysähtyi pyörittääkseen
ja sytyttääkseen toisen savukkeen. Tämän jälkeen hän asteli nopeammin.

Madeline tarkasti häntä ylpeyden, rakkauden, tuskan ja riemun
taistellessa ylivallasta. Stewartin kävely näytti kestävän kauemmin
kuin Madelinen kaikki heräämisen, taistelun ja tuskien hetket, kauemmin
kuin matka Stewartin löytämiseksi. Madeline tunsi, että hänen olisi
mahdoton odottaa, kunnes cowboy tulisi tien päähän. Ja kuitenkin hän
oli tunteittensa hälinän ja melskeen ohella tietoinen äkillisestä
säikähdyksestä. Mitä hän saattoi sanoa Stewartille? Miten kohdata
hänet? Hän muisti korkean, voimakkaan hahmon, joka nyt tuli kyllin
likelle, jotta saattoi erottaa puvun. Stewartin kasvot olivat vielä
ainoastaan tummaa välkyntää. Madeline näkisi ne pian -- kauan ennen
kuin Stewart saattaisi tietää, että hän oli siellä. Madeline halusi
juosta tielle kohdatakseen Stewartin. Siitä huolimatta hän pysyi
piilopaikkansa ikkunan takana eläen Stewartin mukana tuon kauhean
kävelyretken aina viimeistä ajatusta myöten kodista, sisaresta,
äidistä, rakastetusta, vaimosta ja elämästä itsestään -- joka ajatusta
myöten, mikä saattoi tulla miehelle, joka kulki kohtaamaan
teloittajiaan. Kaikki tuo sekasorto mielessään ja sydämessään joutui
Madeline yhä niiden mielenliikutuksen käsittämättömäin vaihteluiden
saaliiksi, jotka ovat naisessa mahdollisia. Jokainen Stewartin astuma
askel sai hänet värisemään. Hänellä oli jokin omituinen, herkkä välitön
havainto, ettei Stewart ollut onneton ja että hän uskoi ilman
epäilyksen häivettäkään kulkevansa kuolemaansa kohti. Hänen askelensa
olivat hieman laahustavia, vaikka ne olivat nopeita. Cowboyn vanha
villi tarmo oli ehkä ristiriidassa hienomman miehen henkisen olemuksen
kanssa, miehen, joka liian myöhään huomasi, ettei elämää pitäisi
uhrata.

Sitten tumma välke, joka muodosti hänen kasvonsa, hahmottui ja tuli
terävämmäksi sekä selvemmäksi. Hän astui nyt pitkin askelin ja hänen
harponnassaan oli kärsimättömyyden tuntua. Piilossa olevat
meksikolaiset tarvitsivat pitkän ajan tappaakseen hänet! Eräässä
kohdassa tien puolivälissä, joka oli erään talon nurkan tasalla ja
vastapäätä Madelinen olopaikkaa, pysähtyi Stewart ja oli aivan hiljaa.
Hän tarjosi mainion maalin teloittajilleen ja seisoi siinä
liikkumattomana pitkän tovin.

Vain hiljaisuus tervehti häntä. Madelinesta oli selvää, että
Stewartille tämä oli hetki, jolloin hänet piti armeliaasti ampua, koska
hänet oli säästetty koko kävelynsä ajan. Mutta kun laukauksia ei
kuulunut, väistyi karkea arvokkuus huolettoman ivan tieltä, joka ilmeni
siinä tavassa, jolla hän vaelsi talon nurkalle, pyöritti vielä yhden
savukkeen ja tarjoten leveän rintansa nähtäväksi poltti savukettaan
sekä odotti.

Tämä odottaminen oli Madelinesta sietämätöntä. Ehkä se kesti vain
hetken, korkeintaan muutamia sekunteja, mutta aika tuntui vuodelta.
Stewartin kasvot olivat pilkalliset ja kovat. Epäilikö hän petosta
vangitsijoittensa puolelta, että he aikoivat leikitellä hänen kanssaan
kuin kissa hiiren kanssa, murhata hänet sopivassa tilaisuudessa?
Madeline oli varma siitä, että näki vanhan, tutkimattoman, pilkallisen
hymyn vilahtavan Stewartin huulilla. Cowboy pysyi paikallaan ajan, joka
varmaan oli kohtuullinen hänen mielestään, ja heitti sitten naurahtaen
sekä olkapäitään kohauttaen savukkeensa tielle. Hän pudisti päätään
kuin ihmetellen niiden miesten käsittämättömiä vaikuttimia, joilla ei
nyt saattanut olla mitään syitä viivyttelyyn.

Hän teki rajun liikkeen, joka oli enemmän kuin voimakkaan vartalon
oikaisemista. Se oli vanhaa vaistomaista rajuutta. Sitten hän katseli
pohjoiseen. Madeline luki hänen ajatuksensa, tiesi että Stewart
ajatteli häntä, lähetti hänelle viimeiset äänettömät jäähyväisensä.
Stewart muistaisi häntä viimeiseen hengenvetoonsa, jättäisi hänet
vapaaksi ja säilyttäisi salaisuutensa. Stewartin kuva, tummakulmaisena,
tulisilmäisenä, omituisen surullisena ja voimakkaana, painui
häviämättömästi Madelinen sisimpään.

Seuraavalla hetkellä Stewart harppoi eteenpäin pakottaakseen rohkealla
ja pilkallisella käyttäytymisellä tuomionsa pantavaksi täytäntöön.

Madeline astui ovelle ja meni kynnyksen yli.

Stewart horjui aivan kuin hänen odottamansa kuulat olisivat tosiaan
lävistäneet hänet. Hänen tummat kasvonsa muuttuivat valkoisiksi. Hänen
silmissään oli ihastunut tuijotus, sellaisen miehen villi pelko, joka
näkee ilmestyksen, mutta vielä epäilee näköään. Ehkä hän kuvitteli,
että äkillinen kuolema oli tullut odottamatta ja että tämä oli
Madelinen haamu, joka ilmestyi hänelle jossakin toisessa elämässä.

"Kuka -- te -- olette?" kuiskasi hän käheästi.

Madeline koetti kohottaa käsiään -- epäonnistui -- koetti uudestaan ja
kurotti niitä vavisten.

"Minä tässä olen. Majesty. Sinun vaimosi!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61067 ***