As captured February 4, 2025

3 files changed, 6272 insertions, 3331 deletions

diff --git a/63008-0.txt b/63008-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..c10f333
--- /dev/null
+++ b/63008-0.txt
@@ -0,0 +1,2941 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63008 ***
+
+UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ
+
+Kirj.
+
+Richard Volkmann-Leander
+
+
+Saksankielestä suomensi
+
+Th. H. [Theodolinda Hahnsson]
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1903
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Esipuhe
+Ihmeelliset urut
+Sydänkäpynen
+Näkymätön kuningaskunta
+Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja
+   kuninkaasta, joka ei taitanut huuliharppua soittaa
+Ihmesormus
+Heino suossa
+Vanhain akkain mylly
+Pieni kyttyräselkäinen tyttö
+Lasten kasku
+Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet
+Taivas ja helvetti
+Pikku neekeri ja kultaprinsessa
+Unipuu
+Vanha matkakirstu
+
+
+
+
+Esipuhe
+
+
+Näitten, nyt suomalaiseen kieliasuun puettujen satujen kertoja,
+joka käytti salanimeä Richard Leander, on vuonna 1889 kuollut etevä
+saksalainen tiedemies, Hallen yliopiston kirurgian professori, Richard
+v. Volkmann.
+
+Ranskalais-saksalaisessa sodassa vv. 1870-1871 seurasi hän ylimmäisenä
+kenttälääkärinä saksalaista sotajoukkoa Ranskaan ja Pariisin.
+Pitkällisen piirityksen aikana kirjoitti hän ikävinä puhdehetkinä nämät
+sievät sadut, jotka hän ensin kirjeinä lähetti lapsilleen. Rauhan
+palattua julkaisi hän ne ystäviensä hartaista kehoituksista nimellä:
+"Unelmia ranskalaisten kamiinien ääressä" (Träumereien an französischen
+Kaminen), jo siten muistuttaen niitä olosuhteita, joiden vallitessa ne
+olivat syntyneet.
+
+Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1871; vuonna 1894 oli niitä
+Saksassa painettu kokonaista 24 painosta ja sillä välin käännetty
+toisillekin kielille, kuten esim. ruotsiksi v. 1881. Näiltä ajoin on
+allekirjoittanut yhä muistanut etevän tiedemiehen satujen muotoon
+puettuja pikku kertomuksia, ja tarjotessaan valikoiman Leanderin
+satuja suomalaiselle yleisölle, toivoo hän, että ne tässäkin asussa
+saavuttavat ystäviä pienokaisten keskuudessa.
+
+_Suomentaja_.
+
+
+
+
+Ihmeelliset urut
+
+
+Kauvan, kauvan aikaa sitten eli kerran nuori, taitava urkujenrakentaja,
+joka oli tehnyt monet urut, joista viimeiset aina olivat edellisiä
+paremmat. Vihdoin teki hän kerran urut, jotka olivat rakenteeltaan
+niin ihmeelliset, että ne alkoivat soida itsestään, kun kirkkoon
+astui Jumalalle otollinen morsiuspari. Kun hän oli saanut nämä
+urut valmiiksi, rupesi hän hakemaan itselleen morsianta, valitsi
+sitten hurskaimman ja kauneimman maansa tyttären ja laitatti omia
+häitään. Mutta kun hän morsiamineen astui kirkon kynnyksen yli, ja
+häntä seurasivat hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkässä jonossa,
+kullakin kukkaiskimppu kädessä, oli hänen sydämensä ylpeyttä ja
+kunnianhimoa täynnä. Ei hän ajatellut morsiantansa eikä Jumalaa,
+vaan sitä ainoastaan, että hän oli ylen taitava mestari, jonka teon
+vertaista ei kukaan taitaisi luoda, ja että kaikki ihmiset tulisivat
+kummastelemaan ja ihmettelemään häntä, kun urut alkaisivat itsestään
+soida. Niin astui hän kauniine morsiamineen kirkkoon -- mutta urut
+olivat ääneti. Se pahoitti kovin urkujenrakentajan mieltä, sillä hän
+luuli ylpeydessään, että vika oli ainoastaan hänen morsiamessaan ja
+ettei tämä ollut hänelle uskollinen. Hän ei koko päivään puhunut
+sanaakaan hänen kanssaan, pauloitti salaa reppunsa ja läksi matkaansa.
+Kun hän sitten oli kulkenut kauas pois, monen sadan peninkulman päähän,
+asettui hän vihdoin vieraaseen maahan, jossa ei kukaan häntä tuntenut
+eikä kukaan hänestä välittänyt. Siellä eli hän yksinänsä kymmenen
+pitkää vuotta; silloin tuli hänen sanomattoman ikävä kotiin, hyljätyn
+morsiamensa luo. Hänen täytyi yhä vaan ajatella, kuinka hurskas ja
+kaunis hänen morsiamensa oli ollut ja miten hän oli hänet häijysti
+hyljännyt. Tehtyään turhaan kaiken, minkä taisi, tukehuttaakseen
+ikäväänsä, päätti hän palata kotiin pyytämään morsiameltaan anteeksi.
+Hän kulki päivät ja yöt, niin että hänen jalkopohjansa tulivat
+vereslihalle ja kuta lähemmä kotiseutuaan hän tuli, sitä kovemmaksi
+kävi hänen kaihonsa ja sitä suuremmaksi hänen pelkonsa, ettei hänen
+morsiamensa enää pitäisi hänestä yhtä paljon eikä enää olisi hänelle
+yhtä ystävällinen kuin ennen. Vihdoin näki hän synnyinkaupunkinsa
+tornien kaukana auringonpaisteessa kimaltelevan. Silloin rupesi hän
+juoksemaan minkä jaksoi, niin että ihmiset hänen takanaan puistelivat
+hänelle päätään ja sanoivat: "Hän on joko hullu tai hän on varastanut."
+Mutta kun hän astui kaupungin portista sisään, tuli häntä vastaan
+pitkä hautajaissaatto. Ruumisarkun perässä kulki joukko ihmisiä, jotka
+itkivät. "Ketä te hyvät ihmiset hautaan viette, kun noin itkette?"
+"Urkujenrakentajan kaunista vaimoa, jonka hänen häijy miehensä on
+hyljännyt. Hän on osoittanut niin paljon hyvyyttä ja rakkautta, että
+me tahdomme haudata hänet kirkkoon." Kun hän tämän kuuli, niin hän
+ei virkkanut sanaakaan, vaan kulki ääneti kumarassa päin ruumisarkun
+vieressä avustaen sen kantajia. Ei kukaan tuntenut häntä; mutta kun
+he yhä vaan kuulivat hänen nyyhkyttävän ja itkevän, niin ei kukaan
+häirinnyt häntä, sillä he ajattelivat: varmaan on hänkin niitä monia
+köyhiä raukkoja, joille vainaja on hyvää tehnyt. Niin tuli saattokulkue
+kirkolle ja kun kantajat astuivat kirkonkynnyksen yli, alkoivat urut
+itsestään soida, niin ihanasti, ettei kukaan ollut kuullut urkuja
+niin ihanasti soitettavan. He asettivat ruumisarkun alttarin eteen ja
+urkujenrakentaja nojautui ääneti lähellä olevaa pilaria vastaan ja
+kuunteli säveliä, jotka paisuivat yhä mahtavammiksi, niin mahtaviksi,
+että kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Hänen silmänsä painuivat
+umpeen, sillä hän oli hyvin väsynyt pitkästä matkastaan; mutta hänen
+sydämensä riemuitsi, sillä hän tiesi, että Jumala oli antanut hänelle
+anteeksi, ja kun urkujen viimeinen sävel hälveni, silloin kaatui hän
+kuolleena kiviselle lattialle. Silloin nostivat ihmiset hänet ylös, ja
+kun he huomasivat, kuka hän oli, avasivat he ruumisarkun ja asettivat
+hänet hänen morsiamensa viereen. Ja kun he panivat arkun kantta kiinni,
+alkoivat urut taasen aivan hiljaa soida. Sitten vaikenivat ne taas
+eivätkä koskaan ole sen koommin itsestään soineet.
+
+
+
+
+Sydänkäpynen
+
+
+Kaupunginportin ulkopuolella, juuri niityn laidassa, oli talo. Siinä
+asui mies ja vaimo eikä heillä ollut kuin yksi ainoa lapsi, aivan
+pieni tyttö. Häntä kutsuivat he Sydänkäpyseksi. Hän oli rakastettava,
+hilpeä pieni palleroinen, vikkelä kuin kärppä. Eräänä aamuna varhain
+menee äiti keittiöön maitoa noutamaan: silloin nousee pieni palleroinen
+vuoteeltaan ja asettuu paitasillaan oven suuhun. Oli ihmeellisen ihana
+kesäaamu ja siinä ovensuussa seistessään ajattelee hän näin: "Ehken
+huomenna sataa; silloin on parempi, että tänään lähdet kävelemään."
+Eipä aikaakaan niin hän jo lähtee menemään, hän juoksee talon taakse
+niitylle ja niityltä pensaikkoon. Kun hän tulee kohti pensaikkoa
+puistavat pajut totisina varpujaan hänelle ja huutavat:
+
+    "Mitäs tämä hessu,
+    Pikku paitaressu,
+    Joll' on sukka toinen vaan?
+    Se jos sattuu hukkumaan,
+    Palellappa alkaa
+    Silloin pientä jalkaa,
+    Juokse kotiin joutuisaan
+    Sukat, kengät noutamaan."
+
+Mutta hän ei kuulekkaan, vaan juoksee pensaikkoon ja pensaikosta
+päästyään tulee hän lammikolle. Siinä on ankka kokonainen liuta
+poikasia mukanaan, jotka kaikki ovat kullankellertäviä kuni munan
+keltuainen, ja alkaa karkeasti rääkättää; sitten juoksee hän
+Sydänkäpystä vastaan, avaa nokkansa selko selälleen ja on olevinaan
+kuin jos se tahtoisi syödä hänet. Mutta Sydänkäpynen ei pelkää, vaan
+kulkee suoraan häntä kohti ja sanoo:
+
+    "Eikös kaakatus jo piisaa,
+    Sinä sorsa Lörppöliisa?"
+
+"Äh", sanoo ankka, "sinäkö se olitkin, Sydänkäpynen! Enhän ollut sinua
+tunteakkaan; älä vaan pane pahaksi! Et suinkaan, et sinä häiritse
+meitä. Noh, miten sinä oikeastaan voit? Miten sinun arvoisa isäsi ja
+arvoisa äitisi jaksavat? Olihan se toki hauskaa, että kerrankin tulet
+meitä tervehtimään. Sehän on meille suuri kunnia. Olethan sinä noussut
+ylös ani varhaan? Vai niin, tahdot kerrankin meidän lammikkoamme nähdä?
+Ihana seutu, eikö totta?"
+
+Kun se on sanottavansa lörpötellyt, kysyy Sydänkäpynen: "Sanoppas
+ankka, mistä sinä olet saanut noin monta kanarialintua?"
+
+"Kanarialintua?" toistaa ankka. "Noh, älähän toki, minun poikasiahan ne
+vaan ovat."
+
+"Mutta nehän visertävät niin hienosti eikä niillä ole höyheniä, vaan
+ainoastaan untuvia! Mutta mitä sinun pienet kanarialinnut saavat
+syödäkseen?"
+
+"Ne juovat kirkasta vettä ja syövät hienoa hiekkaa."
+
+"Mutt'eiväthän ne mitenkään jaksa semmoisella ruualla kasvaa."
+
+"Toki, toki", sanoo ankka, "hyvä Jumala siunaa heidän ruokansa; ja
+onhan hiekassa joskus pieni juuri ja vedessä mato tai simpsukka."
+
+"Noh, eikö teillä olekkaan siltaa?" kysyy Sydänkäpynen edelleen.
+
+"Ei", sanoo ankka, "siltaa ei meillä valitettavasti ole ollenkaan.
+Mutta jos sinä tahdot päästä lammikon yli, niin soudan minä sinut
+kernaasti toiselle puolen."
+
+Sitten lähtee ankka uimaan, taittaa ison lumpeenlehden, asettaa
+Sydänkäpysen sille, ottaa pitkän varren suuhunsa ja vie Sydänkäpysen
+toiselle rannalle. Ja pienet ankanpoikaset uiskentelevat hilpeästi
+hänen ympärillään.
+
+"Sulimmat kiitokseni, ankka!" sanoo Sydänkäpynen, kun hän on päässyt
+toiselle rannalle.
+
+"Ei kestä", sanoo ankka. "Jos toistenkin minua tarvitset, olen nöyrin
+palvelijasi. Sano terveisiä vanhemmillesi. Hyvästi, hyvästi!"
+
+Lammikon toisella puolen on taasen iso viheriä niitty; sitä lähtee
+Sydänkäpynen edelleen kävelemään. Eipä aikaakaan, niin näkee hän
+haikaran ja juoksee suoraan sitä kohti. "Hyvää huomenta, haikara",
+sanoo hän; "mitä sinä syötkään, joka on niin vihreänjuomuista ja joka
+niin somasti kurnuttaa?"
+
+"Rimpuilevata", vastaa haikara, "rimpuilevata, Sydänkäpynen!"
+
+"Anna minullekin vähäsen, minulla on nälkä!"
+
+"Rimpuileva ei ole sinua varten", sanoo haikara, käy sitten puron
+rannalle, pistää pitkän nokkansa syvälle veteen Ja ottaa sieltä ensin
+kultaisen maljan täynnänsä maitoa ja sitten vehnäsen. Sitten nostaa hän
+toista siipeään ja pudottaa sieltä pussillisen makeisia. Sydänkäpynen
+ei kursaile, vaan istuutuu siihen syömään ja juomaan. Kun hän on
+kylläinen, sanoo hän:
+
+    "Kiitos kaunokainen
+    Sulle haikarainen!"
+
+Sitten juoksee hän edemmä. Eipä aikaakaan niin lentää liitelee siitä
+pieni sininen perhonen. "Pikku sinisiipi", sanoo silloin Sydänkäpynen,
+"emmekö rupea hippasille?" "Ruvetaan vaan", vastaa perhonen, "mutta
+sinä et saa kajota minuun, jott'en menettäisi kaunista, sinistä
+karvaani."
+
+Nyt he ovat hippasilla avaralla niityllä, kunnes tulee ilta. Kun
+alkaa tulla hämärä, istuutuu Sydänkäpynen ja ajattelee, että nyt on
+aika levähtää, sitten mennään kotiin. Siinä istuessaan huomaa hän,
+että kaikki nurmen kukatkin ovat väsyksissä ja tahtovat nukkua. Pikku
+satakauno nyökyttää unisena päätänsä, ojentaa sitten itsensä suoraksi,
+katselee tuijottavin silmin ympärilleen, ja sitten se taas nyökäyttää
+päätänsä. Vieressä on päivänkakkara (ja varmaankin se oli hänen
+äitinsä) ja sanoo:
+
+    "Kaadut noin sä torkkuen
+    Pikku satakaunonen!"
+
+"Pane maata lapseni!" Ja satakauno kyyristyy kokoon ja nukkuu siihen.
+Pieni valkoinen huntu siirtyy silmille niin, että pitsit peittävät
+kasvot. Sitten nukkuu päivänkakkarakin.
+
+Kun Sydänkäpynen näkee, että kaikki nukkuvat, painuvat hänenkin
+silmänsä umpeen. Siinä makaa hän nyt niityllä ja nukkuu ja sillä aikaa
+juoksee hänen äitinsä yhä vielä etsien häntä koko talosta, etsii ja
+itkee. Hän käy joka huoneessa ja tirkistää joka loukkoon, jokaisen
+sängyn ja portaittenkin alle. Sitten kulkee hän niitylle pensaikkoon
+asti ja pensaikon kautta lammikolle. Lammikon yli ei hän ole voinut
+päästä, ajattelee hän ja kulkee takaisin ja hakee vielä kerran kaikista
+sopista ja sopukoista, katsoo kaikkien sänkyjen ja portaittenkin alle.
+Tehtyään sen, lähtee hän taas niitylle, pensaikkoon ja lammikolle asti.
+Sitä tekee hän koko päivän ja kuta kauvemmin hän niin tekee, sitä
+enemmän hän itkee. Hänen miehensä juoksee sillä välin kaupungissa ja
+tiedustelee eikö kukaan ole Sydänkäpystä nähnyt.
+
+Mutta kun oli tullut aivan pimeä, tuli eräs niistä kahdestatoista
+enkelistä, joiden joka ilta täytyy lentää yli koko maailman, katsomaan
+jos missään joku pieni lapsi on käynyt eksyksiin ja viemään sen
+takaisin äidilleen, viheriäiselle niityllekin. Kun se näki Sydänkäpysen
+siinä nukkuvan, nosti se hänet varovaisesti maasta häntä herättämättä
+ja lensi yli kaupungin nähdäkseen missä talossa vielä valkea tuikki.
+"Tuossa mahtanee se talo olla, johon hän kuuluu", sanoi enkeli, kun se
+näki Sydänkäpysen vanhempain talon, jonka arkihuoneen ikkunoista valo
+vielä tuikki. Salaa tirkisti hän ikkunasta sisään: siinä istuivat isä
+ja äiti vastatusten pienen pöydän ääressä ja itkivät, pitäen toisiaan
+pöydän alla käsistä kiinni. Silloin avasi hän aivan hiljaa ulko-oven,
+pani lapsen portaitten alle ja lensi pois.
+
+Ja vanhemmat istuivat yhä vaan pöydän ääressä. Silloin nousi vaimo
+ylös, sytytti vielä kynttilän ja haki sen valossa vielä kerran kaikki
+sopet ja sopukat ja sängynalaiset.
+
+"Vaimoni", sanoi mies surullisena, "olethan sinä jo niin usein turhaan
+tähystellyt soppeihin ja sopukoihin ja portaitten alle. Mene maata!
+Sydänkäpysemme kai on pudonnut lammikkoon ja hukkunut."
+
+Mutta hänen vaimonsa ei kuunnellut, vaan etsi yhä edelleen ja kun
+hän valaisi portaitten alustaa, oli lapsi siinä nukkumassa. Silloin
+huudahti hän ilosta ääneensä niin, että mies kiiruhtain tuli
+juoksujalassa portaita alas. Lapsi käsivarrellaan tuli äiti riemuiten
+häntä vastaan.
+
+"Missä se oli? Missä se oli?" huusi isä.
+
+"Portaitten alla se oli ja nukkui", vastasi vaimo, "ja minä olen
+kumminkin tänäpänä niin useasti katsonut portaitten alle."
+
+Silloin pudisti mies päätään ja sanoi: "Oikein eivät nämät asiat ole,
+äiti kulta; kiittäkäämme vaan Jumalaa, että meillä on Sydänkäpysemme
+jälleen!"
+
+
+
+
+Näkymätön kuningaskunta
+
+
+Pienessä tuvassa, joka oli noin neljännestunnin matkan päässä syrjässä
+muusta kylästä ja puolitiessä vuorenlaelle, asui vanhan isänsä kanssa
+nuori talonpoika nimeltä Jaakko. Heillä oli niin paljon peltomaata,
+ettei heiltä elatuksestaan huolta ollut. Juuri tuvan takana alkoi
+metsä tammineen ja pyökkeineen, ja se oli niin vanha, että niitten
+lapsenlapset, jotka olivat puut istuttaneet, olivat olleet kuolleina jo
+satoja vuosia; tuvan edustallapa oli vanha haljennut myllynkivi -- kuka
+tiesi, miten se siihen oli joutunut. Sen silmien eteen, joka siihen
+asettui istumaan, levisi ihmeellisen kaunis näköala alas laaksoon
+ja joelle, joka virtasi laakson läpi ja vuorille, jotka kohosivat
+korkealle joen toisella puolen. Tässä istui Jaakko iltasin, kun hän
+oli lopettanut työnsä pellollaan, pää käsien varassa, kyynärpäät
+polvien nojassa uneksien usein monta tuntia perätysten ja koska hän
+välitti vähäsen kylän ihmisistä ja liikkui heidän seurassaan hiljaisena
+ja umpimielisenä, niinkuin se, joka kaikenlaisia mietiskelee, niin
+kutsuivat ihmiset häntä pilkallisesti Uni-Jaakoksi.
+
+Kuta vanhemmaksi, sitä hiljaisemmaksi hän myös tuli, ja kun hänen
+vanha isänsä vihdoin kuoli, ja hän oli haudannut hänet ison tammen
+juurelle, niin tuli hän aivan mykäksi. Kun hän silloin istui
+haljenneella myllynkivellä -- ja se tapahtui paljon useammin kuin
+ennen -- ja katseli ihanaan laaksoon, miten iltasumut tulivat
+toisessa päässä näkyviin ja hitaasti nousivat vuoria kohden, kuinka
+vähitellen hämärtämistään jo yhä hämärsi, kunnes vihdoin kuu ja tähdet
+kaikessa komeudessaan taivaalla kohosivat: silloin oli hänen niin
+kummallista ollakseen. Sillä silloin alkoivat joen aallot laulella,
+ensin aivan hiljaa, hyräillen, mutta kohta aivan kuuluvasti, ja ne
+lauloivat vuorille, mistä he tulivat, merestä, jonka helmaan he
+pyrkivät ja aallottarista, jotka asuivat joen syvyydessä. Silloin
+alkoi metsäkin humista, aivan toisin kuin tavallinen metsä, ja kertoi
+mitä ihmeellisimpiä asioita. Varsinkin tiesi se vanha tammipuu, jonka
+juurella hänen isänsä hauta oli, vielä enemmän kuin kaikki muut
+puut. Tähtien, jotka olivat korkealla taivaalla, teki taasen kovasti
+mieli heittäytyä alas viheriään metsään ja sinertävään jokeen ja ne
+välkkyivät ja värisivät, kuni se, joka ei enää malta pysyä alallaan.
+Mutta enkelit, joista aina yksi seisoo kunkin tähden takana, pitivät
+niistä kiinni ja sanoivat: "Tähdet, tähdet, älkää tehkö tuhmuuksia!
+Olettehan te liian vanhat semmoista tehdäksenne, monen tuhannen vuoden
+vanhat ja vanhemmatkin. Pysykää alallanne ja käyttäytykää siivosti!"
+
+Oli se ihmeellinen laakso! -- Mutta kaiken tämän kuuli ja näki vaan
+Uni-Jaakko. Ihmisillä, jotka asuivat kylässä, ei ollut aavistustakaan
+siitä, sillä he olivat aivan jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin tällöin
+kaatoivat he jonkun jättiläispuun, sahasivat sen kappaleiksi ja
+pilkkoivat sen, ja kun he siten olivat saaneet sievoisen pinon,
+pystyyn, virkkoivat he: "Nyt me voimme taas kotvasen aikaa kahvia
+keittää." Ja joessa pesivät he vaatteitaan; se oli hyvin mukavaa
+heille. Tahdistapa, kun ne oikein kimaltelivat, eivät he sanoneet
+muuta kuin, että: "Tänä yönnä tulee aika pakkanen, kunhan vaan
+eivät potaattimme paleltuisi." Jos Uni-Jaakko raukka joskus yritti
+saada heitä asiaa toisin käsittämään, niin nauroivat he hänet
+pahanpäiväiseksi. Hehän olivatkin aivan tavallisia ihmisiä.
+
+Kun hän taas eräänä päivänä istui vanhalla myllynkivellä ja mietiskeli,
+kuinka hän oli ypöyksin koko maailmassa, nukahti hän. Silloin näki
+hän unta, että taivaasta riippui kultainen kiikku kahdessa hopeisessa
+nuorassa. Kumpikin nuora oli kiinnitetty tähteen, mutta kiikussa
+istui hurmaavan kaunis prinsessa ja kiikkui niin korkealle, että hän
+lensi taivaasta asti maahan ja taasen maasta taivaaseen. Joka kerta,
+kun kiikku tuli maahan saakka, taputti prinsessa kätösiään ilosta ja
+viskasi hänelle ruusun. Mutta äkkiä katkesivat nuorat ja kiikku ynnä
+prinsessa lensivät kauas taivaaseen, yhä kauemma ja kauemma, kunnes hän
+vihdoin ei enää voinut eroittaa niitä.
+
+Silloin heräsi hän ja kun hän katsahti ympärilleen, oli hänen
+vieressään myllynkivellä iso ruusukimppu.
+
+Seuraavana päivänä nukkui hän uudestaan ja näki samaa unta. Hänen
+herätessään olivat aivan oikein ruusut taasen hänen vierellään.
+
+Samaten tapahtui koko viikon ajat. Silloin tuumi Uni-Jaakko itsekseen,
+että toki lienee hänen unessaan jotakin totta, koska hän yhä vaan
+näki samaa unta uudestaan. Hän telkesi tupansa oven ja läksi matkaan
+prinsessaa etsimään.
+
+Kuljettuaan monta päivää, näki hän kaukaa maan, jossa pilvet riippuivat
+maata myöten. Hän kulki rivakasti sinne päin, mutta tuli isoon metsään.
+Äkkiä kuuli hän surkeaa ähkimistä ja voivottelemista ja kun hän
+ehti paikalla, josta ähkiminen ja voivotteleminen kuului, näki hän
+kunnia-arvoisen, hopeahapsisen ukon venyvän maassa. Kaksi kammottavan
+pahannäköistä, ihka-alastonta miestä, polvistuivat hänen ylitsensä ja
+koettivat kuristaa hänet. Silloin katsahti hän ympärilleen, löytääkseen
+asetta, jolla hän voisi ahdistaa kumpaakin miestä ja kun hän ei mitään
+semmoista löytänyt, kiskasi hän tuskissaan ison puunoksan irralleen.
+Tuskin oli hän siihen tarttunut, ennenkun se hänen käsissään muuttui
+aimo pertuskaksi. Sillä hän ryntäsi molempia hirviöitä vastaan ja
+syöksi sen heihin, niin että he ulvoen päästivät vanhuksen irti ja
+juoksivat tiehensä.
+
+Sitten nosti hän kunnia-arvoisan ukon seisomaan, lohdutti häntä ja
+kysyi minkätähden nuo kaksi alastonta miestä olivat tahtoneet kuristaa
+hänet.
+
+Silloin kertoi tämä, että hän oli unien kuningas ja että hän
+huomaamattaan oli kävellessään joutunut pahimman vihollisensa,
+todellisuuden kuninkaan valtakuntaan. Niin pian kun todellisuuden
+kuningas oli huomannut tämän oli hän käskenyt kahden palvelijansa salaa
+hyökätä hänen kimppuunsa tappaakseen hänet.
+
+"Olitko sinä sitten tehnyt jotain pahaa todellisuuden kuninkaalle?"
+kysyi Uni-Jaakko.
+
+"Jumala varjelkoon" vastasi hän. "Mutta hän kohtelee pian muitakin
+hyvin röyhkeästi. Se on hänen luonteensa mukaista -- ja minua varsinkin
+vihaa hän kuin syntiä."
+
+"Mutta nuo miehet, jotka hän oli lähettänyt sinua tappamaan, hehän
+olivat aivan alasti!"
+
+"Niinpä kyllä", vastasi kuningas, "ihan ihkosen alasti. Se on
+todellisuuden maassa muodinmukaista. Kaikki ihmiset käyvät siellä
+alastomina, eikä itse kuningaskaan sitä häpee. He ovat ilettävää
+kansaa! -- Mutta koska sinä olet pelastanut henkeni, tahdon osoittautua
+kiitolliseksi sinulle ja näyttää sinulle maatani. Se on kai varmaan
+maailman ihanimpia ja unet ovat alamaisiani!"
+
+Sitten kulki unien kuningas edellä ja Jaakko seurasi häntä. Kun he
+tulivat siihen paikkaan, missä pilvet riippuivat maahan saakka, osoitti
+kuningas laskuovea, joka oli niin pensaaseen kätketty, että sitä
+oli mahdoton löytää, ellei sitä tuntenut. Hän avasi sen ja kuletti
+seuralaisensa viisisataa porrasaskelta alaspäin kirkkaasti valaistuun
+luolaan, joka ihmeellisessä komeudessaan näytti ulottuvan monta
+monituista peninkulmaa laajalle. Siellä oli sanomattoman kaunista!
+Siellä oli upeita linnoja isojen järvien keskellä olevilla saarilla,
+ja saaret uiskentelivat ympäriinsä kuni laivat. Jos tahtoi päästä
+sellaiseen linnaan, niin ei tarvinnut muuta kuin asettua rannalle ja
+huutaa:
+
+    "Uippas linna rannalle
+    Valkoiselle sannalle!"
+
+niin tuli se itsestään rantaan. Vielä oli siellä toisia linnoja
+pilvissäkin; ne leijailivat ilmassa. Mutta kun vaan sanoi:
+
+    "Tule, tule tuulentupa
+    Mulla on jo asuinlupa!"
+
+niin laskeusivat ne hitaasti maahan. Sitä paitsi oli siellä puutarhoja
+ja niissä kukkasia, jotka tuoksuivat päivällä ja valaisivat öisin,
+kimaltelevia lintuja, jotka kertoivat satuja ja paljon muuta
+ihmeellistä.
+
+Uni-Jaakko ei voinut lakata kummastelemasta ja ihmettelemästä.
+
+"Nytpä tahdon sinulle näyttää alamaisianikin, unia", sanoi kuningas.
+"Minulla on niitä kolmea eri lajia. Hyviä unia hyville ihmisille,
+pahoja unia pahoille ihmisille ja sitä paitsi vielä unitonttuja. Nämät
+viimeksimainitut ovat huvikseni, sillä täytyyhän kuninkaankin joskus
+saada huvitellaita." --
+
+Ensin vei hän hänet siis erääseen linnaan, jonka rakennustyyli oli
+niin moninainen, että se näytti oikein naurettavalta. "Täällä asuvat
+unitontut", lausui hän, "he ovat pieniä, ylimielisiä, kujeilevia
+olentoja. Eivät he tee kenellekään pahaa, he vaan tekevät pilaa."
+
+"Tuleppas tänne, pienokainen", huusi hän eräälle tontulle, "ja
+koeta olla hetkinen totisena." Sitten jatkoi hän, kääntyen
+Uni-Jaakon puoleen: "Tiedätkö, mitä tämä vekkuli tekee, jos minä
+poikkeustapauksissa annan hänelle luvan kohota maan päälle? Hän
+juoksee ensi taloon, sieppaa ensimmäisen rauhassa nukkuvan ihmisen,
+jonka hän tavoittaa hänen vuoteestaan, kantaa hänet kirkontornin
+huippuun ja heittää hänet sieltä suin päin alas. Sitten juoksee hän
+sukkelaan portaita alas, niin että hän ehtii sinne aikasemmin, ottaa
+hänet vastaan ja kantaa hänet takaisin kotiin, ja heittää hänet hänen
+vuoteelleen niin että rusahtaa ja että hän herää. Silloin tämä hierasee
+unen silmistään, katsahtaa aivan ihmeissään ympärilleen ja sanoo: 'Voi,
+hyvä Jumala, minusta oli aivan kuin jos olisin pudonnut kirkontornista!
+Olipa toki hyvä, että vaan olen nähnyt unta'."
+
+"Sekö se on?" huudahti Uni-Jaakko. "Näetkös, hän on ollut kerran
+minunkin luonani! Mutta jos hän vielä kerran tulee ja minä vaan saan
+hänet kiinni, niin hänet paha perii." Tuskin oli hän saanut tämän
+sanotuksi, niin juoksi toinen unitonttu pöydän alta näkyviin. Hän oli
+melkein pienen koiran näköinen, sillä hänellä oli aivan takkurainen
+nuttu ja kieltänsä hän myös näytti.
+
+"Ei tämäkään juuri sen parempi ole", tuumasi unien kuningas. "Hän
+haukkuu kuin koira ja samalla on hänellä jättiläisen voimat. Kun
+ihmisille silloin tulee hätä, pitää hän heitä käsistä ja jaloista
+kiinni niin, etteivät voi liikahtaakaan."
+
+"Sen minä myös tunnen", ehätti Uni-Jaakko sanomaan. "Kun tahtoo paeta,
+niin on kuin jos olisi yhtä jäykkä ja taipumaton kuin pölkynpää. Kun
+tahtoo kohottaa käsivarttaan, niin ei voi sitä tehdä ja jos tahtoo
+liikahuttaa jalkaansa, niin ei sitäkään mahda. Monasti ei se ole
+koirana, vaan karhuna, tahi rosvona tai muuna ilkiönä!"
+
+"Minä en enää koskaan ole antava lupaa heille käydä sinun luonasi",
+rauhoitti häntä kuningas. "Tule nyt kerran katsomaan pahoja unia,
+mutta älä pelkää, ne eivät tee sinulle pahaa; ne ovat vaan pahoja
+ihmisiä varten." Samassa astuivat he äärettömän isoon pihaan, jota
+korkeat muurit ympäröivät ja johon pääsi vaan mahtavan rautaisen portin
+kautta. Täällä vilisi mitä hirvittävimpiä olentoja ja mitä kauheimpia
+hirviöitä. Monet niistä olivat ihmisen näköisiä, toiset puoleksi
+ihmisten puoleksi eläinten kaltaisia ja useat aivan niinkuin eläimet.
+Mutta kuningas puhutteli häntä ystävällisesti ja kysyi: "Etkö huoli
+ottaa tarkempaa selkoa siitä mitä unia pahojen ihmisten täytyy nähdä?"
+Ja hän viittasi eräälle unelle, joka seisoi lähinnä; se oli kauhea
+jättiläinen, jolla oli kummassakin kainalossaan myllynratas.
+
+"Kerro, mitä ensi yönä aiot tehdä", käski kuningas.
+
+Silloin kohotti hirviö olkapäitään niin että pää painui niiden väliin,
+nauraa irvisti niin että suupielet lähentelivät korvia, puistelihe
+niinkuin se tekee, jota jokin asia oikein huvittaa ja vastasi: "Minä
+menen sen rikkaan miehen luo, joka antaa isänsä nälkää nähdä. Kun vanha
+mies eräänä päivänä oli asettunut poikansa talon kivisille portaille
+ja pyysi leipää, tuli poika ulos ja sanoi talonväelleen: 'Ajakaa toki
+kerran tuo harakanpelätti tiehensä!' Nyt menen minäkin kerran hänen
+luokseen yöllä ja panen hänet kahden myllynrattaan väliin, niin että
+hänen kaikki luunsa sievoisesti murusiksi menevät. Kun hän nyt on
+oikein pehmeä ja vetelä, niin otan minä häntä niskasta, puistelen häntä
+ja sanon: 'Näetkös kuinka sievoisesti sinä nyt varistelet, sinä sen
+harakanpelätti!' Silloin herää hän, hänen hampaansa kalisevat suussa ja
+hän huutaa: 'Vaimo, tuo minulle vielä toinen peite, minua paleltaa!' Ja
+kun hän on taasen nukkunut, teen minä saman uudestaan!"
+
+Kun Uni-Jaakko oli kuullut tämän, tunkeusi hän väkisin ovesta ulos
+vetäen kuningasta mukanaan ja huudahti: "En jää hetkeksikään näitten
+pahojen unien seuraan. Sehän on kauheata!"
+
+Mutta kuningas vei hänet nyt muhkeaan puutarhaan, missä käytävät olivat
+hopeasta, kukkaislavat kullasta ja kukat hiotuista jalokivistä. Siellä
+olivat hyvät unet kävelemässä. Ensimmäinen uni, jonka hän näki, oli
+kuin nuori, kalpea nainen. Hänellä oli toisessa kainalossaan Noanarkku
+ja toisessa lipas, jossa oli rakennuspulikoita.
+
+"Kuka se on?" kysyi Uni-Jaakko.
+
+"Hän käy joka ilta erään pienen sairaan pojan luona, jonka äiti on
+kuollut. Päivällä on poika aivan yksin eikä kukaan välitä hänestä,
+mutta iltasin käy tämä uni hänen luonaan, leikkii hänen kanssaan ja jää
+koko yöksi hänen luokseen. Poika nukkuu aina jo aikaisin, sentähden
+lähteekin hän niin hyvään aikaan. Muut unet lähtevät paljon myöhemmin.
+-- Tule vaan pois; jos tahdot kaikkia nähdä, niin täytyy meidän pitää
+kiirettä!"
+
+Sitte menivät he kauemma puutarhaan, hyvien unien joukkoon. Siinä oli
+miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia ja kaikki olivat he rakastettavan
+ja hyvännäköisiä ja puettuina mitä kauneimpiin pukuihin. Kädessään
+kantoi usea heistä kaikenlaista, mitä vaan voi mieli tehdä. -- Yhtäkkiä
+jäi Uni-Jaakko seisomaan ja huudahti niin ääneensä, että kaikki unet
+kääntyivät häntä katsomaan.
+
+"Mikä sinun on?" kysyi kuningas.
+
+"Tuollahan minun prinsessani onkin, hän joka on minulle niin useasti
+näyttäytynyt ja joka minulle on ruusut lahjoittanut!" huusi Uni-Jaakko
+aivan ihastuksissaan.
+
+"Tieten, tietenkin", vastasi kuningas. "Hän se on. Eikö totta, minä
+olen lähettänyt sinulle hyvin kauniin unen. Hän on melkein sievin
+kaikista niistä, jotka minulla onkaan."
+
+Silloin juoksi Uni-Jaakko prinsessan luo, joka parast' aikaa istui
+kiikussaan. Niin pian kun hän näki Jaakon tulevan, hyppäsi hän
+kiikustaan ja juoksi suoraan hänen syliinsä. Uni-Jaakko tarttui hänen
+käteensä ja vei hänet kultaiselle penkille. Sille istuutuivat he ja
+kertoivat toisilleen, kuinka hauskaa oli, että taas näkivät toinen
+toisensa. Ja kun he olivat sen sanoneet alkoivat he alusta taas. Unien
+kuningas käveli sillä aikaa koko ajan pitkin isoa tietä, joka kulki
+suoraan puutarhan läpi, edes ja takaisin, kädet selän takana, ja
+silloin tällöin katsoi hän taskukelloaan nähdäkseen miten aikaa kului,
+sillä yhä vaan eivät Uni-Jaakko ja hänen prinsessansa olleet saaneet
+sanotuksi kaikkea mitä heillä oli toisilleen juteltavaa. Vihdoin meni
+hän kumminkin heidän luokseen ja sanoi: "Lapsukaiseni, nyt on aika
+lopettaa! Sinulla, Uni-Jaakko on vielä pitkä matka kotiisi, enkä minä
+voi pitää sinua yötä luonani, sillä minulla ei ole minkäänlaisia
+vuoteita, koskapa unet eivät nuku, vaan heidän aina öisin täytyy nousta
+ihmisten ilmoille; ja sinun, tyttöseni, täytyy laittautua valmiiksi.
+Pukeuduhan tänään aivan ruusunpunaiseen ja tule sitte luokseni, niin
+olen sanova kenelle sinun tänä yönä tulee näyttäytyä ja mitä sinä olet
+hänelle sanova."
+
+Kun Uni-Jaakko kuuli tämän, tuli hänen äkkiä niin vaikea ollakseen,
+ettei hän moista tuskaa ollut ennen eläissään kokenut. Hän nousi
+seisoalleen ja sanoi lujalla äänellä: "Herra kuningas, omasta
+prinsessastani en ole koskaan luopuva. Teidän täytyy joko pidättää
+minut täällä luonanne, tahi täytyy teidän sallia hänen lähteä minun
+seurassani maan päälle. Minä en voi elää ilman häntä, siksi rakastan
+häntä liian paljon!" Hänen näin puhuessaan nousi hänen kumpaankin
+silmäänsä kyynel, iso kuni pähkinä.
+
+"Mutta Jaakko, Jaakko", vastasi siihen kuningas, "sehän on sievin
+kaikista unista, mitkä minulla on! Mutta koskapa sinä kumminkin olet
+pelastanut henkeni, niin olkoon hän omasi. Ota prinsessasi ja nouse
+hänen seurassaan maan päälle. Kun olet päässyt sinne, niin ota tuo
+hopeinen harso hänen päästään ja heitä se laskuovesta minulla takaisin.
+Silloin on prinsessasi muuttuva lihaksi ja vereksi kuten kaikki muutkin
+ihmiset sitä ovat; sillä nythän hän vaan on uni."
+
+Silloin kiitti Uni-Jaakko sydämmellisesti ja sanoi: "Rakas kuningas,
+koskapa sinä olet niin tavattoman hyvä, niin uskaltanen vieläkin jotain
+pyytää. Näetkös, kuninkaantytär minulla nyt kyllä on, mutta minulta
+puuttuu yhä edelleen kuningaskunta, ja onhan se aivan mahdotonta, että
+kuninkaantytär voisi olla valtakuntaansa vailla. Etkö voi minulle
+semmoista hankkia, olkoonpa se sitten kuinka pieni tahansa?"
+
+Siihen vastasi kuningas. "Näkyväisiä kuningaskuntia, ei minulla
+tosiaankaan ole annettavissa, mutta kyllä näkymättömiä ja näistä olet
+saava yhden, isoimpia ja ihanimpia mitä minulla vielä on."
+
+Silloin kysyi Uni-Jaakko, millainen tuo näkymätön kuningaskunta onkaan;
+kuningaspa vaan viittasi salamyhkää siihen, että hän kyllä oli oppiva
+sen tietämään, että hän oli vielä kerran ihmettelevä sen komeutta ja
+ihanuutta.
+
+"Onhan", sanoi hän, "tavallisilla, näkyväisillä kuningaskunnilla
+myös ikävät puolensa. Sinä olet esimerkiksi tavallisen valtakunnan
+kuningas ja varhain aamulla astuu ministeri vuoteesi ääreen ja virkkaa:
+Majesteettinne, minä tarvitsen tuhat markkaa valtakunnan menoihin.
+Sinä avaat valtionkassakaapin etkä löydä sieltä penniäkään! Mitä sinä
+silloin teet? Tahi toisekseen: sinua vastaan käydään sotaa, ja se
+toinen kuningas, joka on voittanut sinut nai sinun prinsessasi, vaan
+sinut sulkee hän tyrmään. Semmoista ei näkymättömässä kuningaskunnassa
+voi tapahtua!"
+
+"Mutta jos me emme sitä näe", kysyi Uni-Jaakko yhä vaan hiukan
+huolissaan, "mitä hyötyä meillä sitten onkaan koko kuningaskunnastamme?"
+
+"Voi sinua kummallista ihmistä", sanoi kuningas siihen ja nosti
+etusormensa otsalleen, "sinä ja prinsessasi, te sen kyllä näette!
+Te näette hyvinkin ne linnat ja puutarhat, niityt ja metsät, jotka
+valtakuntaanne kuuluvat! Te asutte siinä, käytte kävelemässä siinä ja
+voitte sille tehdä mitä vaan haluatte, ainoastaan muut ihmiset eivät
+sitä näe."
+
+Silloin ihastui Uni-Jaakko suuresti, sillä hän oli jo ruvennut
+pelkäämään, että ihmiset hänen kylässään ehken katsoivat kierosti
+häneen, jos hän tulisi prinsessoineen takaisin kotiinsa ja hänestä
+tulisi kuningas. Hyvin liikutettuna sanoi hän jäähyväiset unien
+kuninkaalle, nousi prinsessan kanssa nuot viisisataa porrasaskelta
+ylöspäin, otti hopeisen harson hänen päästään ja heitti sen alas.
+Sitten tahtoi hän sulkea laskuoven, mutta se oli hyvin raskas. Hän
+ei voinut sitä pidättää, vaan antoi sen pudota. Silloin syntyi siitä
+niin kova paukahdus, kuin jos olisi yht'aikaa laukaissut monta tykkiä,
+ja hän meni hetkeksi tainnuksiin. Kun hän taas tointui, istui hän
+oman tupansa edustalla vanhalla myllynkivellään ja hänen vieressään
+prinsessa, ja hän oli lihaa ja verta kuten tavallinen ihminen.
+Tämä piti häntä kädestä, hyväili sitä ja sanoi: "Sinä oma rakas
+tuhmeliinini, etkö ole uskaltanut näin pitkään aikaan sanoa kuinka sinä
+minua rakastat? Oletko sinä pelännyt minua?"
+
+Ja kuu nousi taivaalle ja valaisi joen, aallot laulaen loiskivat
+rantaa vastaan ja metsä humisi; mutta he vaan yhäti siinä istuivat
+ja pakinoivat. Silloin oli kuin jos äkkiä pieni musta pilvi olisi
+pimentänyt kuun, ja samassa putosi jotain, ikäänkuin iso moninkerroin
+taitettu huivi, heidän jalkainsa juureen. Ja sitten paistoi taasen
+kuu täydeltä terältä. He nostivat huivin maasta ja rupesivat sitä
+levittämään. Mutta se oli hyvin hieno ja taitettu niin moneen sataan
+kertaan, että he tarvitsivat pitkän aikaa siihen. Kun he lopullisesti
+olivat saaneet sen täydellisesti levitetyksi oli se kuni iso kartta.
+Keskessä juoksi joki ja molemmin puolin oli kaupunkeja, metsiä ja
+järviä. Silloin huomasivat he, että se oli kokonainen kuningaskunta ja
+että hyvä unienkuningas oli antanut sen taivaasta heille pudota. Ja
+kun he nyt tarkastivat pientä tupaansa oli se muuttunut ihmeelliseksi
+linnaksi, jossa oli lasiset portaat, marmori kiviset seinämät,
+samettiset seinäverhot ja sinihuippuiset solakat tornit. Nyt koettivat
+he tointua ja menivät linnaan ja kun he astuivat sisään olivat jo
+heidän alamaisensa koolla ja kumarsivat syvään. Rummut pärisivät ja
+torvet kaikuivat ja nuoret jalosukuiset pojat kävivät heidän edellään
+ja siroittelivat kukkia heidän tielleen. Niin oli heistä nyt tullut
+kuningas ja kuningatar.
+
+Mutta seuraavana aamuna levisi kuin kulovalkea kylään tieto siitä, että
+Uni-Jaakko oli palannut kotiin ja että hän oli tuonut nuoren vaimon
+muassaan. "Hän nyt oikein typerä lieneekin", sanoivat ihmiset. "Minä
+olen hänet jo varhain tänä aamuna nähnytkin, kun menin metsään", ehätti
+eräs talonpoika sanomaan. "Hän seisoi miehensä kanssa oven suussa.
+Ei hän sen kummempi ole, tavallinen ihminen vaan, pieni ja hento. Ja
+jokseenkin köyhästi puettu hän myöskin oli. Mikähän siitä lopultakin
+tullee! Miehellä ei ole mitään rikkautta ja tuskinpa toisellakaan
+mitään lienee!"
+
+Niin juorusivat nuo tuhmat ihmiset, sillä he eivät voineet nähdä, että
+hän oli kuninkaantytär. Eivätkä he tuhmuudessaan huomanneet, että
+pieni tupa oli muuttunut isoksi, ihmeelliseksi linnaksi, sillä olihan
+se näkymätön kuningaskunta, joka oli Uni-Jaakolle taivaasta pudonnut.
+Siitäpä syystä hän ei noista tuhmista ihmisistä välittänytkään, vaan
+eli muhkeasti ja tyytyväisenä kuningaskunnassaan rakkaan prinsessansa
+parissa. Ja hän sai kuusi lasta, jotka olivat toinen toistansa
+kauniimmat ja he olivat pelkkiä prinssejä ja prinsessoja. Mutt'ei
+kukaan kylässä tietänyt siitä niin mitään, sillä sen asukkaat olivat
+aivan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka olivat ihan liian yksinkertaisia
+sitä huomatakseen.
+
+
+
+
+Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja kuninkaasta, joka
+ei tainnut huuliharppua soittaa
+
+
+Makeanmaan kuningas, joka jo muutama vuosi sitten oli ehtinyt
+parhaimpaan ikäänsä, oli juuri noussut nukkumasta ja istui
+paitasillaan tuolilla, vuoteensa vieressä. Hänen edessään seisoi
+hänen hoviministerinsä ja ojensi hänelle hänen sukkansa, joista
+toisella oli iso reikä kantapäässä. Mutta vaikka ministeri oli hyvin
+huolellisesti kääntänyt sukat niin, ettei kuningas huomaisi reikää,
+ja vaikka kuningas muutoin huolehti enemmän kauniista saappaista kuin
+eheistä sukista, ei reikä tällä kertaa jäänyt hänen kuninkaalliselta
+tarkkanäköisyydeltään huomaamatta. Kauhistuen otti hän sukan
+ministeriltä, pisti etusormensa reijästä niin, että se näkyi niveltä
+myöten, ja sanoi huoaisten:
+
+"Mitä se minua auttaa, että olen kuningas, kun minulla ei ole
+kuningatarta! Mitä sanoisit, jos ottaisin itselleni vaimon?"
+
+"Majesteettinne", vastasi ministeri, "se on ylevä aate, aatos joka
+varmaan olisi minussakin suurimmassa alamaisuudessa herännyt, ellen
+olisi itsessäni tuntenut, että Teidän Majesteettinne itse kaikissa
+tapauksissa oli suvaitseva lausua sen tänä päivänä!"
+
+"Hyvä!" vastasi kuningas, "mutta luuletteko, että minun on niin helppo
+löytää vaimo, joka sopii minulle?"
+
+"Hyh!" sanoi ministeri. "Kymmenen, niin varmaan kuin yhdenkin!"
+
+"Älä unhoita, että minulla on suuret vaatimukset. Jos mieli jonkun
+kuninkaantyttären olla minulle mieliksi, niin täytyy hänen olla älykäs
+ja kaunis! Jaompa siinä vielä eräs seikka, johon kiinnitän erittäin
+suurta huomiota: sinä tiedät kuinka mielelläni minä syön mesileipiä.
+Koko minun valtakunnassani ei ole ainoatakaan ihmistä, joka osaa
+niitä leipoa, ei ainakaan niinkuin niitä pitäisi leipoa, ei liian
+koviksi eikä liioin pehmeiksikään, vaan murakoiksi: hänen täytyy
+välttämättömästi osata mesileipiä leipoa."
+
+Kun ministeri kuuli tämän valtasi, hänet suuri pelko. Mutta hän
+karaisihe ja vastasi: "Kuningas, semmoinen kuin Teidän Majesteettinne
+on, on epäilemättä löytävä semmoisenkin prinsessan, joka osaa leipoa
+mesileipiä."
+
+"Noh niin, silloinpa tahdomme yhdessä tiedustella", virkkoi siihen
+kuningas ja vieläpä samana päivänä alkoi hän kiertomatkansa niitten
+erinäisten naapuriensa luo, joilla hän tiesi olevan naimaikäisiä
+prinsessoja. Mutta näitä kaikkia olikin vaan kolme, jotka olivat
+samalla niin älykkäitä ja kauniita, että he olivat kuninkaan
+mielenmukaisia eikä yksikään heistä osannut leipoa mesileipiä.
+
+"Mesileipiä en todellakaan osaa leipoa", sanoi ensimmäinen näistä, kun
+kuningas tätä asiaa häneltä tiedusteli, "mutta kyllä pieniä, sievoisia
+mantelileivoksia. Etkö tyydy semmoisiin?" "En", vastasi kuningas,
+"mesileipiä niiden olla täytyy!"
+
+Toinen kuninkaantytär, kun he nimittäin samaa asiaa häneltä
+tiedustelivat, maiskautti kieltään ja sanoi suuttuneena: "Antakaa minun
+olla rauhassa tyhmyyksiltänne! Semmoisia kuninkaantyttäriä, jotka
+mesileipiä leiposivat, ei ole olemassa!"
+
+Kaikkein hulluimmin kävi kuninkaalle kolmannen luona, hänen, joka
+kumminkin oli kaunein ja älykkäin. Sillä hän ei antanut kuninkaalle
+edes aikaa kysymiseen, vaan kysyi itse, josko hän taisi huuliharppua
+soittaa. Ja kun kuningas vastasi tähän kieltävästi, antoi hän
+hänelle rukkaset ja tuumasi, että se pahoitti häntä kovin. Muutoin
+oli hän hänelle mieleen, mutta hän kuuli niin tavattoman mielellään
+huuliharppua soitettavan ja oli päättänyt ottaa vaan sen miehekseen,
+joka taisi tätä soittokonetta soittaa.
+
+Silloin ajoi kuningas ministereineen takaisin kotiin ja kun hän astui
+vaunustaan, sanoi hän alakuloisena: "Siitä siis ei tullutkaan mitään!"
+
+Mutta kuninkaalla täytyy välttämättömästi olla kuningatar ja pitemmän
+ajan kuluttua kutsutti hän vielä kerran ministerin luokseen ja
+selitti hänelle, että hän oli luopunut toiveistaan löytää sellaista
+kuninkaantytärtä, joka taisi mesileipiä leipoa, ja että hän oli
+päättänyt ottaa vaimokseen sen prinsessan, jonka luona he edellisellä
+kerralla ensinnä olivat olleet. "Hän se on, joka osaa leipoa noita
+pieniä mantelileivoksia", lisäsi hän. "Mene hänen luokseen ja kysy,
+tahtooko hän tulla vaimokseni."
+
+Seuraavana päivänä tuli ministeri takaisin ja kertoi, että tuo
+kuninkaantytär ei enää ollut saatavissa. Hän oli mennyt naimisiin sen
+maan kuninkaalle, missä pippuri kasvaa.
+
+"Noh, mene sen toisen prinsessan luo!" Mutta ministeri tuli nytkin
+tyhjin toimin takaisin: vanha kuningas oli sanonut, että asia pahoittaa
+häntä sanomattomasti, mutta että hänen tyttärensä oli valitettavasti
+kuollut eikä hän siis voinut häntä antaa.
+
+Silloin mietti kuningas kauvan aikaa, mutta koskapa hän
+välttämättömästi tahtoi saada kuningattaren, niin käski hän ministerin
+matkustaa vielä kolmannenkin kuninkaantyttären luo, ehken oli hän
+sillä välin muuttanut mieltään. Ja ministerin täytyi totella, vaikka
+hänellä oli hyvin vähän halua siihen, ja vaikka hänen vaimonsa sanoi,
+että se nyt varmaan oli joutavaa. Kuningas odotti huolestuneena hänen
+takaisintuloaan. Sillä hän ajatteli prinsessan tekemää kysymystä, mitä
+huuliharpun soittamiseen tuli, ja tämä muisto kiusasi häntä.
+
+Kolmas prinsessa otti kumminkin ministerin hyvin ystävällisesti vastaan
+ja sanoi hänelle, että oikeastaan oli hän vakaasti päättänyt ottaa
+ainoastaan sen miehekseen, joka taisi huuliharppua soittaa. Mutta
+olihan sekin hänen nuoruudenunelmiaan! Hän huomasi, ettei tämä hänen
+toivomuksensa voisi toteutua ja kun kuningas muutoin oli hyvin hänelle
+mieleen, niin tahtoi hän ottaa hänet miehekseen.
+
+Silloin ajoi ministeri takaisin sen mitä hevoset vaan juosta jaksoivat
+ja kuningas syleili häntä ja antoi hänelle Hännystelijä-ritariston
+suuren tähden kaulassa kannettavaksi. Monivärisiä lippuja ripustettiin
+kaikkiin paikkoihin kaupungille, köynnöksiä kadun yli toisesta talosta
+toiseen, ja häitä vietettiin niin muhkeasti, etteivät ihmiset kahteen
+viikkoon tietäneet mistään muusta puhuakkaan.
+
+Mutta kuningas ja kuningatar elivät iloiten ja riemuiten kokonaisen
+vuoden, kuningas oli tykkönään unhoittanut mesileivät ja kuningatar
+samaten huuliharpun.
+
+Eräänä aamuna nousi kuningas sängystään väärältä puolen ja kaikki kävi
+hullusti. Satoi koko päivän, valtaomena putosi lattialle ja se pieni
+risti, mikä on sen päässä, katkesi, sitten tuli hovimaalari ja toi
+valtakunnan uuden kartan ja kun kuningas sitä katseli huomasi hän, että
+maat olivat siinä merkityt punaisella värillä eikä sinisellä niinkuin
+hän oli käskenyt, ja vihdoin oli kuningattarella päänkivistys.
+
+Silloin tapahtui, että nuorikot ensi kerran joutuivat riitaan, mistä
+syystä, sitä he eivät enää seuraavana aamuna itsekkään tietäneet, tahi
+jos sen tiesivätkin, niin eivät he sitä tahtoneet sanoa. Lyhyesti
+sanottu: kuningas oli ärtyisällä tuulella ja kuningatar nyrpeällä,
+tahtoen aina varata viimeisen sanan itselleen. Kun he molemmat olivat
+kotvan aikaa riidelleet, kohotti kuningatar halveksuen olkapäitään ja
+sanoi:
+
+"Ajattelin toki, että vihdoin viimeinkin vaikenisit ja olisit
+morkkaamatta kaikkea mikä vaan eteesi sattuu! Ethän itse edes taida
+soittaa huuliharppuakaan."
+
+Mutta tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, ennenkun kuningas puuttui
+häneen puheesensa ja sapekkaasti vastasi: "Etkä sinä edes osaa
+mesileipiä leipoa!"
+
+Silloin jäi kuningatar ensi kerran sanattomaksi ja oli ääneti, ja
+molemmat menivät sanaa vaihtamatta kukin huoneeseensa. Täällä istui
+kuningatar sohvan kulmaan, itki ja ajatteli itsekseen: "Voi sinua
+hupakkoa! Missä on järkesi? Tyhmemmin et olisi voinut käyttäytyä."
+
+Mutta kuningas kulki edes takaisin huoneessaan, hykerteli käsiään ja
+sanoi: "Olipa tosi onni, ettei minun vaimoni osaa leipoa mesileipiä!
+Mitä olisin muuten vastannutkaan, kun hän soimasi minua siitä, etten
+taida huuliharppua soittaa!"
+
+Kun hän ainakin kolmeen neljään kertaan oli toistanut tämän tuli hän
+yhä paremmalle tuulelle. Sitten alkoi hän viheltää suosikkilauluaan,
+katsoi sitten kuningattaren suurta maalattua kuvaa, joka riippui hänen
+huoneessaan, nousi tuolille pyyhkäistäkseen nenäliinallaan pois sen
+hämähäkin langan, joka riippui juuri kuningattaren nenän kohdalla, ja
+sanoi vihdoin:
+
+"Hän on varmaankin hyvin äissään, minun hyvä, pieni vaimoni! Tahdonpa
+katsoa mitä hän tekee!"
+
+Niin sanoen meni hän ovesta siihen pitkään käytävään, johon kaikki
+huoneet veivät. Mutta koska kaikki tänään oli nurin, niin oli
+kamaripalvelija unhoittanut sytyttää lamput, vaikka kello olikin jo
+kahdeksan iltasilla ja siis pilkkosenpimeä.
+
+Sentähden hapuili kuningas edestään käsillään ja hiipi varovaisesti
+seinää myöten. Äkkiä tunsi hän jotain pehmeätä. "Kuka siellä?" kysyi
+hän.
+
+"Minä", vastasi kuningatar.
+
+"Mitä sinä haet, kultaseni?"
+
+"Minä tahdoin vaan pyytää sinulta anteeksi", vastasi kuningatar
+"koskapa minä olen sinua niin loukannut."
+
+"Sitä ei sinun ollenkaan tarvitse tehdä!" sanoi kuningas, ja heittäysi
+hänen kaulaan. "Minussa on enemmän syytä kuin sinussa ja minä olen
+jo aikoja sitten kaiken unhoittanut. Mutta tiedätkös, kahden sanan
+käytön valtakunnassamme tahdomme kuolemanrangaistuksen uhalla kieltää,
+huuliharpun --"
+
+"Ja mesileivän", puuttui kuningatar nauraen puheeseen samassa kun hän
+vielä salaa pyyhkäsi pari kyyneltä silmistään -- ja siihen se tarina
+loppui.
+
+
+
+
+Ihmesormus
+
+
+Eräs nuori talonpoika, jonka maatalous ei ottanut oikein
+luonnistuakseen, istui kerran aurallansa ja levähti hetkisen,
+pyyhkäistäkseen hien kasvoistaan. Silloin kulki hänen ohitsensa vanha
+noita-akka ja huusi hänelle: "Minkätähden sinä vaivaat itseäsi etkä
+kumminkaan saa mitään aikaan. Kulje kaksi päivää suoraan eteenpäin,
+kunnes tulet ison petäjän luo, joka kasvaa avonaisella paikalla
+metsässä kohoten kaikkia muita puita korkeammalle. Jos sinä sen kaadat
+niin on onnesi taattu."
+
+Talonpoika ei toista käskyä odottanut, vaan otti kirveensä ja lähti
+matkaan. Kahden päivän kuluttua löysi hän petäjän. Heti paikalla kävi
+hän sen kimppuun kaataakseen sen, ja samassa kun se kaatui ja ryskien
+rusahti maahan, putosi sen ylimmästä latvasta linnunpesä, jossa oli
+kaksi munaa. Munat vierivät maahan ja menivät rikki ja toisessa tuli
+nuori kotka ulos, toisesta vierähti pieni kultasormus:
+
+Kotka kasvoi silmin nähtävästi kunnes se oli noin puolet miehen
+pituudesta, räpäytteli siipiään ikäänkuin jos olisi se tahtonut koettaa
+niiden kestävyyttä, kohosi jonkun verran maasta ja huusi sitten:
+
+"Sinä olet minut pelastanut! Ota kiitollisuuteni osoitteeksi sormus,
+joka oli toisessa munassa! Se on ihmesormus. Jos sinä kierrät sitä
+sormessasi ja lausut jonkun toivomuksen, niin toteutuu se heti
+paikalla. Mutta sormuksessa ei ole varaa kuin vaan yhteen ainoaan
+toivomukseen. Kun se on toteutunut, niin on taikavoima sormuksestakin
+hävinnyt ja se on vaan kuni tavallinen sormus. Mieti sentähden tarkoin,
+ennenkun toivomustasi lausut."
+
+Sitten kohosi kotka korkealle ilmaan, liiteli vielä kauvan aikaa suuria
+kierroksia tehden talonpojan kohdalla ja kiiti sitten kuin nuoli itää
+kohden.
+
+Talonpoika otti sormuksen, pisti sen sormeensa ja läksi paluumatkalle.
+Kun tuli, ilta saapui hän erääseen kaupunkiin. Seisoi siellä kultaseppä
+puodissansa ja hänellä oli paljon kallisarvoisia sormuksia kaupan.
+Silloin näytti talonpoika hänelle sormuksensa ja kysyi, minkä arvoinen
+se mahtoi olla. "Eipä sillä juuri ole arvoa niin nimeksikään", vastasi
+kultaseppä. Silloin purskahti talonpoika äänekkääseen nauruun ja
+kertoi kultasepälle, että se olikin ihmesormus ja enemmän arvoinen
+kuin kaikki hänen sormuksensa yhteensä. Mutta kultaseppä oli viekas,
+keinotteleva mies. Hän kutsui talonpojan luokseen yötä viettämään ja
+sanoi:
+
+"Sinun tapaisen miehen ja sellaisen kallisarvoisen kalun majoittaminen
+tuottaa onnea; jää minun luokseni!"
+
+Hän kestitsi häntä mitä vieraanvaraisimmin viinillä ja makeilla
+sanoilla ja kun tämä yöllä nukkui, otti hän toisen huomaamatta
+sormuksen hänen sormestaan ja pani aivan tavallisen sormuksen sen
+sijaan. Seuraavana aamuna voi kultaseppä tuskin odottaa, kunnes
+talonpoika oli lähtenyt matkaansa. Hän herätti hänet jo aamun
+koittaessa ja sanoi: "Sinulla on pitkä matka. On parempi, että
+laittaudut jo varhain matkallesi."
+
+Niin pian kun talonpoika oli lähtenyt tiehensä, meni hän kiireimmän
+kautta huoneeseensa, kiersi oven lukkoon, asettui keskelle huonettaan,
+kiersi sormusta ja huudahti: "Tahdon heti paikalla saada satatuhatta
+markkaa!"
+
+Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, niin alkoi sataa kovia,
+kiiltäviä markankappaleita niinkuin olisi saavista kaatanut ja markat
+iskivät häntä päähän, olkapäihin ja käsivarsiin. Hän alkoi surkeasti
+huutaa ja yritti juosta ovesta ulos, mutta ennenkun hän ehti avata sen,
+kaatui hän verissään lattialle. Mutta rahasade ei lakannut ja kohta
+murtui lattia painon alta ja kultaseppä rahoineen putosi suin päin
+syvään kellariin. Sitten satoi markkoja yhä edelleen, kunnes lukumäärä
+oli täysi ja lopulta makasi kultaseppä kuolleena kellarissaan suurine
+rahoineen. Melun houkuttelemina riensivät naapurit paikalle ja kun
+he löysivät kultasepän kuolleena rahaläjän alta sanoivat he: "Ompa
+se kumminkin kova onnen sattuma, kun kerrankin rahan siunausta noin
+tulvimalla tulee." Sitten tulivat perillisetkin ja jakoivat saaliin
+keskenään.
+
+Sillä välin kulki talonpoika tyytyväisenä kotiinsa ja sinne tultuaan
+näytti hän sormuksen vaimolleen. "Nyt ei meiltä enää voi puuttua
+mitään, rakas vaimoni", sanoi hän. "Olemme saaneet onnesta kiinni.
+Tahdomme vaan oikein visusti punnita, mitä itsellemme toivoisimme."
+
+Mutta vaimo tiesi paikalla hyvän neuvon. "Mitä sinä siitä tuumit",
+sanoi hän, "jos toivoisimme itsellemme hiukan enemmän peltomaata?
+Meillähän on sitä niin vähäsen. Tuolla ulottuu vieras palsta peltoimme
+keskeen: sen toivomme itsellemme."
+
+"Sepähän nyt kannattaisi", sanoi mies. "Kunhan vaan teemme vuoden
+ajan uutterasti työtä ja meitä onni suosii, niin voimme sen ehken
+ostaa." Sitten tekivät mies ja vaimo vuoden ajan työtä oikein voimainsa
+takaa eivätkä he koskaan ennen olleet saaneet niin runsasta satoa ja
+nyt voivat he ostaa palstan ja heillä oli sittenkin vähän rahaakin
+tähteenä. "Näetkös", sanoi mies, "meillä on palstamme ja yhä vielä
+toivomisen varaa."
+
+Silloin tuumi vaimo, että olisippa hyvä, jos he toivoisivat itselleen
+vielä yhden lehmän ja yhden hevosen lisäksi. "Vaimo", vastasi mies,
+helistellen tähteenä olevia rahoja housuntaskussaan, "miksikä
+hukkaisimme toivomustamme semmoiseen vähäpätöiseen asiaan. Lehmän ja
+hevosen saamme muutenkin."
+
+Ja aivan oikein, vieläkin vuoden kuluttua olivat he ansainneet sekä
+lehmän että hevosen. Silloin hykerteli mies tyytyväisenä kämmeniään
+ja sanoi: "Olemme taasen säästäneet toivomuksemme koko vuoden ajan ja
+kumminkin saaneet kaiken sen mitä toivoimme. Ompas meillä onnea!" Mutta
+vaimo koki nyt todenteolla taivuttaa miestään toivomusta lausumaan.
+
+"Minä en enää sinua tunne samaksi ihmiseksi", virkkoi hän. "Ennen sinä
+aina valittelit ja säälittelihet ja toivoit itsellesi jos jotakin, ja
+nyt kun voit sen saada, jota tahdot, niin vaivaat ja kiusaat itseäsi,
+olet kaikkeen tyytyväinen ja annat parhaimpain vuosien mennä hukkaan.
+Voisit olla kuningas, keisari, kreivi tahi rikas talonisäntä, kaikki
+arkkusi voisivat olla rahoja täynnä -- etkä voi päästä selville siitä,
+mitä tahtoisit valita."
+
+"Ole nyt kiusaamatta ja hätilöimättä", vastasi talonpoika. "Me olemme
+kumpaisetkin vielä nuoria ja elämä on pitkä. Sormuksessa on vaan
+_yhden_ ainoan toivomuksen varaa ja se on pian kulutettu. Puuttuuko
+meiltä sitten mitään? Emmekö ole sormuksen saatuamme vaurastuneet niin,
+että koko maailma sitä kummastelee? Ole siis järkevä. Voithan sinä aina
+sillä välin miettiä, mitä voisimme itsellemme toivoa."
+
+Siihen jäi asia sillä kertaa. Mutta oli todellakin kuin jos sormus
+olisi tuonut mukanaan runsasta siunausta, sillä aitat ja kammiot
+tulivat vuosi vuodelta yhä enemmän täyteen ja muutamain vuosien
+kuluttua oli pienestä köyhästä talonpojasta tullut rikas ja mahtava
+talonisäntä, joka päivät pitkään aherti renkineen, ikäänkuin jos hän
+olisi tahtonut työllään ansaita koko maailman, mutta joka iltakellon
+soitua mukavasti ja tyytyväisenä istui talonovensa edustalla ja vastasi
+ihmisten tervehdyksiin, kun he toivottivat hänelle hyvää iltaa.
+
+Niin kului vuosi vuoden jälkeen. Silloin tällöin, kun he olivat kahden
+kesken eikä kukaan voinut sitä kuulla, muistutti kyllä vaimo miestään
+sormuksen olemassaolosta ja teki hänelle jos minkälaisia ehdoituksia.
+Mutta kun mies joka kerran vastasi, että heillä oli vielä ylenkyllin
+aikaa ja että paras osa tulee aina viimeiseksi, niin teki hän sitä yhä
+harvemmin, ja lopulta tuskin tapahtuikaan, että he olisivat sormuksesta
+puhuneet. Tosin kyllä kiersi talonpoika itse sormustaan ainakin
+parikymmentä kertaa päivän kuluessa, mutta hän kavahti toivomusta
+lausuakseen.
+
+Jo kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta oli kulunut ja talonpoika ja
+hänen vaimonsa olivat tulleet vanhoiksi ja valkohapsisiksi, mutta
+toivomus oli yhä vaan lausumatta. Silloin osoitti Jumala heille
+armoansa ja antoi heidän kummankin samana yönä nukkua kuoleman uneen.
+
+Lapset ja lapsenlapset seisoivat kumpaisenkin ruumisarkun ympärillä ja
+itkivät, ja kun eräs heistä aikoi ottaa sormuksen säilyttääkseen sitä
+muistona, sanoi vanhin poika:
+
+"Anna isän viedä sormus mukanaan hautaan. Koko elinaikanaan on hänellä
+ollut oma salaisuutensa sormuksessa. Se kai on jokin rakas muistolahja.
+Äitikin katseli sormusta niin usein; eiköhän hän vaan liene nuorra
+ollessaan lahjoittanut sen isälle."
+
+Niin tapahtui, että vanha talonpoika haudattiin sormuksineen, joka
+oli olevinaan ihmesormus, mutta ei sitä ollutkaan ja joka kumminkin
+oli tuonut niin paljon onnea taloon, kuin vaan ihminen voi itselleen
+toivoa. Sillä oikealla ja väärällä on aina oma suuri eronsa; ja huono
+ase hyvässä kädessä on aina enemmän arvoinen, kuin hyvä ase huonommassa.
+
+
+
+
+Heino suossa
+
+
+"Poikamme on aika metsästäjä", sanoi vanha kuningas. "Hän ratsastaa
+joka päivä jousineen metsään. Mutta ei hän koskaan tuo mitään saalista
+mukanaan kotiin saakoon hän sitä sitten kuinka paljon tahansa, sillä
+hän lahjoittaa kaiken, minkä hän saa, köyhille. Hän on hyvin hyvä
+ihminen."
+
+Niin sanoi vanha kuningas kuningattarelle. Mutta metsänkauriit
+ajattelivat aivan toisin. He eivät ollenkaan Heinoa pelänneet, sillä
+he tunsivat hänet jo kauvan aikaa ja tiesivät, ettei hän heille mitään
+pahaa tehnyt. Hänhän aina vaan ratsasti metsän läpi metsän toiseen
+rantaan ja tuolla metsänrannassa oli pieni tupa, jonka puut ja pensaat
+melkein tykkönään peittivät ja jonka akkunat ja ovet olivat muratin ja
+vuohilehden verhoomina. Mutta oven edustalla seisoi Sinisilmä ja kun
+hän näki kuninkaanpojan tulevan, loistivat hänen silmänsä kuni kaksi
+tähteä ja valaisivat hänen kasvonsa. --
+
+Mutta Heino vaan ei tuonut mitään saalista kotiin ja tahtoi aina
+ratsastaa yksinään, ja jos hänen isänsä ratsasti hänen mukanaan, niin
+he eivät tavanneet yhtäkään otusta. Silloin vanha kuningas huomasi,
+että Heinon metsästysretkillä oli jokin erikoinen tarkoitus. Hän
+antoi erään palvelijan salaa hiipiä hänen jäljissään ja tämä kertoi
+kaiken. Silloin nousivat veret hänen päähänsä ja hän vihastui kovin,
+sillä Heino oli hänen ainoa poikansa ja hänellä oli aikomus naittaa
+hänet erään mahtavan kuninkaan tyttären kanssa. Hän kutsutti sentähden
+luokseen kaksi metsästäjää, näytti heille ison kultamöykyn, joka oli
+yhtä iso kuin heidän päänsä ja lupasi lahjoittaa sen heille, jos he
+vaan Sinisilmän tappaisivat.
+
+Mutta Sinisilmällä oli lumivalkoinen kyyhkynen, joka joka päivä istui
+metsän korkeimmassa puussa ja tähysteli kuninkaan kartanoon päin.
+Kun Heino nousi ratsunsa selkään tullakseen Sinisilmän luo, lensi se
+nopeasti hänen edellään räpäytti siivillään ikkunaan ja huusi:
+
+    "Kuuluu risukosta rapse,
+    Ratsun kavioiden kapse,
+    Sinisilmä, sulhosi
+    Sieltä varmaan saapuvi!"
+
+Silloin asettui Sinisilmä tupansa oven edustalle ja odotti, kunnes
+Heino tuli.
+
+Kun nyt kyyhkynen illan tullessa näki kummankin metsästäjän hiipivän
+metsään, aavisti se pahaa. Se lensi nopeasti linnaan, Heinon ikkunalle
+ja räpäytteli siivillään ikkunanruutuihin, kunnes tämä tuli avaamaan
+ikkunan, ja kertoi sitten hänelle kaikki tyyni. Hurjaa vauhtia hyökkäsi
+Heino metsään ja kun hän saapui pimeälle tuvalle olivat jo metsästäjät
+nuorilla sitoneet Sinisilmän ja neuvottelivat nyt, miten he hänet
+tappaisivat. Silloin sivalsi Heino heidän päänsä poikki, kantoi ne
+kotiin ja asetti ne isänsä huoneen kynnykselle.
+
+Vanha kuningas ei voinut koko yönä nukkua, vaan kuuli alituiseen
+hiljaista vaikeroimista ja ähkimistä ovensa takaa. Kun aamu koitti,
+nousi hän ylös ja katsahti syytä tähän. Siinä oli kynnyksellä kummankin
+metsästäjän pää ja niiden välissä Heinon kirjoittama kirje, jossa hän
+sanoi, ettei hän enää huolinut ei isästä eikä äidistä ja että hän
+tahtoi jok'ikisen yön nukkua Sinisilmän kynnyksellä paljastettu miekka
+kainalossa. Joka vaan tulisi Sinisilmälle pahaa tekemään, häneltä oli
+hän sivaltava pään poikki, samoin kuin hän oli tehnyt kummallekin
+metsästäjälle, olipa hän vaikka kuningas itse.
+
+Kun vanha kuningas oli tämän lukenut, hämmästyi hän kovin. Hän meni
+kuningattaren luo ja kertoi hänelle kaiken. Mutta tämä torui häntä
+siitä, että hän oli tahtonut tappaa Sinisilmän, ja sanoi: "Sinä olet
+pilannut koko asian. Kuka nyt aina kaikki tappaa tahtoo. Te miehet, te
+olette tyhmiä, niin toinen kuin toinenkin! Teillä ei muuta neuvoa ole
+kuin: joko taipua tahi murtua. Tänäänkin olen pesijältä saanut kuusi
+sinun paitaasi ja kaikista kuudesta ovat kaulussidenauhat poissa.
+Missä ne ovat? Sinä olet ne tietystikin riuhtaissut poikki, koskapa
+olit sitonut ne umpisolmuun, sen sijaan että olisit ne kärsivällisesti
+aukaissut. Ja Heino on aivan sinun kaltaisesi. Nyt minun täytyy saattaa
+kaikki entiselleen!"
+
+"Noh niin, niin", vastasi kuningas, joka kai huomasi, että kuningatar
+oli oikeassa, "olehan nyt tyyni äläkä toru; ei asia siitä parane."
+
+Ja kuningatar heittelihe vuoteessaan koko yön sinne tänne ja
+mietiskeli, mitä hänen tulisi tehdä. Niinpian kun päivä valkeni,
+meni hän niitylle ja kaivoi maasta juurineen erään kasvin, joka oli
+myrkyllinen ja jolla oli mustat marjat. Sitten meni hän metsään ja
+istutti sen juuri tien viereen.
+
+Kun hän tuli takaisin kysyi kuningas häneltä, mitä hän oli tehnyt. Hän
+vastasi: "Minä olen istuttanut erään kasvin hänen tielleen, sillä on
+punainen kukka; joka sen taittaa, hänen täytyy unhoittaa lemmittynsä."
+
+Kun Heino seuraavana aamuna kulki metsän läpi, oli kasvi tien
+vieressä ja sille oli kasvanut kaunis, punainen kukka; se kimalteli
+auringon paisteessa ja tuoksui niin kovin, että hän oli melkein
+pyörtymäisillään. Mutta vaikka yöllä oli tullut kova kaste maahan, niin
+oli kumminkin sekä kasvi että kukka aivan kuivina. Silloin kysyi hän:
+"Mikä kasvi sinä olet, johon ei kastekaan tartu?"
+
+Kukka vastasi: "Kasvi semmoinen, jota ei kukaan muu kuin kuninkaan
+lapsi voi löytää."
+
+Sitten hän taasen kysyi: "Mutta jos minä sinut taittaisin?" ja
+kukka vastasi: "Silloin kukoistaisin vielä muhkeammin, sä uljas
+kuninkaanpoika."
+
+Silloin hän ei enää voinut mieltänsä malttaa, vaan taittoi kukan ja kun
+hän oli sen tehnyt oli hän unhoittanut lemmittynsä ja meni vanhempainsa
+luokse linnaan.
+
+Kun hänen äitinsä näki hänen tulevan, oli hänellä punainen kukka
+napinlävessä. Silloin arvasi tämä, että kaikki oli onnistunut ja hän
+huusi kuninkaan luokseen. Tämä meni poikaansa vastaanottamaan, toi
+hänelle kultaisen kypärän ja kultaisen haarniskan ja sanoi: "Minä olen
+jo vanha ja huono; mene maailmaan katsomaan miltä siellä näyttää.
+Jos palaat kahden vuoden kuluttua takaisin, niin olen antava sinulle
+kuningaskuntani." Silloin valitsi Heino itselleen kolmekymmentä
+aseellista matkakumppania, kulki heidän seuraamana toisesta
+kuningaskunnasta toiseen ja ihmetteli maailman ihanuutta. --
+
+Mutta, kun Heino ei tullut takaisin, huomasi Sinisilmä hyvinkin, että
+hän oli hänet hyljännyt. Joka aamu lähetti hän valkoisen kyyhkysensä
+lentämään ja sen täytyi lentää siksi kunnes se oli löytänyt Heinon. Ja
+joka ilta tuli valkoinen kyyhkynen takaisin ja kertoi Sinisilmälle,
+missä Heino oli ja miten hänen kävi:
+
+    "Virka valko kyyhkyisein,
+    Kussa kulkee kultasein?"
+
+ja kyyhkynen vastasi:
+
+    "Ylpeänä vaeltaapi pitkin maailman rantaa."
+    "Tokko aatteet konsanaan kullan luokse kantaa?"
+    "Maailman kultaa, kunniaa etsein sinut unhottaa!"
+
+Kaksi vuotta oli jo kulunut, silloin tuli valkoinen kyyhkynen taaskin
+eräänä iltana takaisin, mutta sillä oli veripilkku siivessänsä.
+
+Silloin kysyi Sinisilmä:
+
+    "Virka valko kyyhkysein,
+    Kussa kulkee kultasein?"
+
+Samassa huomasi hän veripilkun ja tuli hyvin murheelliseksi: "Onko hän
+kuollut?" kysyi hän:
+
+    "Jospa Luoja sois
+    Että kuollut ois!"
+
+kujerti kyyhkynen.
+
+    "Etähältä tuolta
+    Virvatulten suolta
+    Kulkijata kohtaan
+    Valot kummat hohtaa.
+
+    Kultas vaipui tuohon
+    Virvatulten suohon
+    Syliin valhevalojen
+    Kauniin kuningattaren!"
+
+Silloin käski Sinisilmä valkoisen kyyhkysen asettua hänen olkapäälleen
+tietä osoittamaan ja läksi vaeltamaan, Heinoa etsimään.
+
+Kun hän oli kulkenut kolme päivää, tuli hän virvatulien suolle, jossa
+Heino lumottuna oli. Hän asettui hiljaa tien viereen odottamaan
+kunnes tulisi ilta. Kun tuli pimeä, niin meni taivaskin pilviin,
+jotka kiitivät hirmuista vauhtia eteenpäin. Lepistön lehdet kahisivat
+sateessa eikä aikaakaan niin näki hän kaukana ensimmäisten sinisten
+liekkien nousevan suosta. Silloin kohenteli hän hameitaan, astui
+rohkeasti kaislikkoon ja kulki eteenpäin, koko ajan pelvotta tähystäen
+virvatulia. Tie oli vaivaloinen, sillä kohta upposi hän nilkkaa myöten
+suohon, tuuli ajoi hänen hiuksensa hajalle, niin että hänen täytyi
+pysähtyä sitoakseen ne isoksi niskasolmuksi ja sade huuhtoi hänen
+kasvojaan. Mutta suo tuli yhä syvemmäksi ja siniset liekit, jotka
+yhä taajalukuisempina kaikin paikoin nousivat näkyviin näyttivät
+pilkkaavan häntä. Sillä joskohta kotvan aikaa näytti siltä kuin jos ne
+olisivat liikkumattomina olleet tahi vieläpä tulleet hälle vastaan,
+niin että hän jo toivoi piankin tavoittavansa ne, niin liukuivat
+ne kuitenkin kohta takaisin suon keskelle, tahi sammuivat äkkiä,
+noustakseen taasen kauempana olevassa paikassa näkyviin. Hän upposi nyt
+melkein polvin suohon eikä voinut astua enemmän kuin kaksi tahi kolme
+askelta eteenpäin levähtämättä. Silloin taukosi rajuilma, kuun kapea
+puolisko tuli pilvien välistä näkyviin ja hänen edessään keskellä isoa
+mustavetistä suohautaa kohosi Suottaren lumottu linna.
+
+Valkoiset portaat veivät tyynestä vedenpinnasta suureen, avonaiseen
+etusaliin, jota monet siniset ja vihreät kristalliset pilarit
+kannattivat ja tässä salissa tanssi kirjavana tuiskuna lukematon
+joukko virvatulia erään erikoisen kirkkaasti loistavan, muiden
+keskestä korkeammalle kohoavan liekin ympäriltä. Äkkiä erosi sekavasta
+tungoksesta joukko virvatulia ja muodostivat kaksi kiehkuraa, jotka
+huimaavaa vauhtia hyökkäsivät salista. Ja sillä välin kun toinen näistä
+jäi linnan portaitten yläpäähän, lähestyi toinen nopeasti ja kohta
+eroitti Sinisilmä kaksitoista kalpeata, mutta ihmeellisen kaunista
+neitosta, joilla oli otsassaan kultaiset pantanauhat, ja niiden
+etupuolessa pienet maljantapaiset syvennykset, joissa sininen liekki
+paloi. Hurjasti tanssien kiitivät he kohti Sinisilmää ja piirittivät
+hänet ja linnasta kuuluvan, lumoovan soiton säestyksellä lauloivat he:
+
+    "Piirihin
+    piirihin
+    Joudu sisko, leikkihin!
+    Linnassa
+    ylhäällä
+    Sua oottaa ystävä!
+
+    Mainen rakkaus unohda,
+    Joukkohomme kiiruhda!
+    Tänne tullut, tänne jää,
+    Monta tääll' on ystävää!"
+
+Mutta Sinisilmä katsoi rauhallisna ja väistämättä henkiin isoin
+kirkkain silmin ja sanoi: "Te ette taida minulle mitään! Jumala
+yksin tietää, jos minä hengissä pääsen tästä suosta, mutta jos minun
+täytyykin kuolla, niin ette kumminkaan saa minua valtoihinne!"
+
+Silloin pakenivat neitoset eri suunnille suon piilopaikkoihin. Mutta
+niiden sijaan kiiti toinen virvatulien kiehkura, joka tähän saakka
+oli tanssinut linnan portaitten edessä. Sen muodosti kaksitoista
+ihmeenkaunista, mutta kuolonkalpeaa poikaa, joilla niinikään oli
+sinertävät liekit otsissaan. He piirittivät Sinisilmän ja tanssivat
+hitaasti hänen ympärillään vuoronperään kohottaen valkoiset
+käsivartensa päänsä yli ja vuoron viittoen taaksepäin linnaa kohden.
+Ja etenkin eräs heistä läheni yhäti Sinisilmää, ikäänkuin tahtoisi hän
+tarttua häneen, ja kun Sinisilmä silmäsi häntä tarkemmin, niin tunsi
+hän hänet Heinoksi.
+
+Silloin sykähti hänen sydämensä ikäänkuin jos häntä olisi miekalla
+isketty, ja hän huusi kovasti: "Heino, Jumala auttakoon sinua suuressa
+hädässäsi!"
+
+Tuskin oli hän tämän saanut huudetuksi, niin puhalsi äkäinen vihuri
+yli suon ja virvatulet sammuivat. Vesi suohaudassa alkoi lainehtia ja
+mustat aallot läiskyen alkoivat huuhtoa linnan valkoisia portaita;
+silloin upposi se äänettömästi syvyyteen ja sen sijalle kohosi neljä
+mädännyttä paalua, vanhan, pakanain ajoilta säilyneen, kalastajamajan
+tähteet. Mutta Sinisilmän edessä vyötäisiään myöten suohon uponneena
+seisoi Heino, elossa niinkuin ennenkin, mutta kalpeana ja surullisena.
+Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä hänen silmillään ja hänen
+kypäränsä ja haarniskansa olivat ruostuneet.
+
+"Sinäkö, Sinisilmä, se oletkin?" kysyi hän surumielin.
+
+"Niin Heino, minä olen."
+
+"Anna minun olla", vastasi hän, "minä olen mennyt mies!"
+
+Mutta Sinisilmä ojensi hänelle kätensä ja rohkaisi häntä, ja hän koetti
+päästä muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi ja sanoi:
+
+    "Mätäs alla hajoo
+    Suohon jalka vajoo!"
+
+Mutta tämä piti hänestä yhä lujemmin kiinni ja vastasi:
+
+    "Pidä, pidä kiinni vaan,
+    Ett' et pääse vaipumaan!
+    Kyllä sinut kannan
+    Yli soisen rannan!"
+
+Siten auttoi hän häntä askel askeleelta edemmä, mutta yhä vaan jäi hän
+seisomaan ja sanoi:
+
+    "Mätäs alla hajoo
+    Suohon jalka vajoo!"
+
+Ja yhä vaan Sinisilmä lohdutti häntä ja sanoi:
+
+    "Pidä, pidä kiinni vaan,
+    Ett' et pääse vaipumaan!
+    Kyllä sinut kannan
+    Yli soisen rannan!"
+
+Sanomattomalla vaivalla olivat he vihdoinkin päässeet niin kauas, että
+he jo matkan päässä näkivät suon reunan, ja maantien, mutta silloin jäi
+Heino liikkumattomana seisomaan ja huudahti: "En jaksa enää, Sinisilmä!
+Mene yksin takaisin ja sano äidilleni terveiseni. Sinä kyllä tästä
+pääset, sillä sinä et uppoa niin syvälle; mutta minä olen melkein
+sydäntäni myöten suossa." Samassa kääntyi hän taaksepäin katsomaan
+paikkaa, johon taikalinna oli uponnut.
+
+"Älä katso taaksesi!" huudahti Sinisilmä huolestuneena. Mutta tuskin
+ehti hän nämät sanat lausuakaan, ennenkun yksinäinen sininen liekki
+läksi suon keskeltä heitä kohden kiidättämään. Se lähestyi nopeaan ja
+virvatulien kuningatar, Suotar itse, seisoi heidän edessään. Hänellä
+oli valkoisista lumpeenkukista sidottu seppele päässä, ja hänen
+otsapantanaan oli kullankarvainen käärme, joka hiljalleen kiemurteli
+hänen otsallaan ja hänen hiuksissaan. Palavin silmin katsoi hän Heinoon
+ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia hänen mieltään. Sitten laski hän
+kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi rukoillen: "Tule takaisin, Heino!"
+Ja tämä katsoi häneen ja oli kahden vaiheilla.
+
+Silloin tempasi Sinisilmä hänen miekkansa hänen kupeeltaan ja yritti
+iskeä sillä Suotarta. Mutta virvatulien kuningatar naurahti ja sanoi:
+"Voi sinua typerää lasta, mitä sinä minulle mahdat? Minä en ole
+lihaa ja verta." Samassa tarttui hän Heinoon kiinni ja vetäsi hänet
+voimakkaasti luokseen, niin että hänen mustat kiharansa peittivät
+Heinon kasvot. Mutta sieluntuskissaan huusi Sinisilmä: "Ja vaikkapa
+et olisikaan verta ja lihaa, sinä inhoittava nainen, niin on hän,
+jonka tahdon kynsistäsi pelastaa semmoinen!" Ja vielä kerran kohotti
+hän miekkaa voimalliseen iskuun ja kun Suotar vielä kerran yritti
+viedä Heinon, jonka oikeaan käteen hän oli tarttunut, mukaansa, huusi
+hän: "Heino, ei se koske!" ja iski häneltä hänen kätensä poikki juuri
+ranteen kohdalta.
+
+Silloin sammui liekki Suottaren otsalta ja hän itse hälveni kuni
+utukuva, mutta valkoinen kyyhkynen, joka tähän asti oli Sinisilmän
+olalla istunut, lensi nyt Heinon olkapäälle.
+
+"Nyt olet pelastettu, Heino!" huudahti Sinisilmä kun hän tämän näki.
+"Tule, ei ole enää pitkälti maantielle, ponnista viimeiset voimasi!
+Näetkös, et uppoo enää syvälle."
+
+Ja he kulkivat eteenpäin, mutta yhä vaan jäi Heino usein seisomaan ja
+sanoi:
+
+    "Voi kuinka suuri on tuskani, armaan'!"
+
+Mutta Sinisilmä vastasi:
+
+    "Mun tuskani on suuremp' varmaan!"
+
+Mutta loppumatkan täytyi hänen melkein kantaa Heinoa, ja kun tämä oli
+astunut viimeisen askeleen suosta, kaatui hän lopen väsyneenä tielle ja
+nukkui siihen. Silloin otti Sinisilmä huivinsa ja sitoi hänen haavansa,
+jotta se herkeisi verta vuotamasta. -- Kun hän sitten huomasi, että hän
+nukkui hiljaa ja rauhallisesti, otti hän sormuksen, jonka Heino oli
+hänelle lahjoittanut, sormestaan, pani sen hänen sormeensa ja läksi
+matkalle kotia päin.
+
+Niinpian kun hän pääsi perille, meni hän vanhan kuninkaan luo ja sanoi
+hänelle, katsoen iloisena häneen suurilla sinisillä silmillään:
+
+"Poikanne olen pelastanut; hän on piakkoin palaava luoksenne. Jumala
+teitä siunatkoon, minua ette enää koskaan näe."
+
+Silloin puristi vanha kuningas hänet rintaansa vastaan ja sanoi:
+"Sinisilmä, tyttäreni, sinä voit kantaa kruunua yhtä uljaasti kuin
+kuninkaankin lapsi! Jos tahdot antaa hänelle anteeksi ja ottaa
+yksikätisen mieheksesi, niin olet oleva hänen kuningattarensa
+niinkauvan kuin vaan elänet!"
+
+Tämän sanottuaan avasi hän ovet ja sisään astui Heino ja sulki
+Sinisilmän syliinsä. Silloin syntyi suuri ilo koko maassa ja kaikki
+ihmiset tahtoivat nähdä kauniin, hurskaan tytön, joka oli pelastanut
+kuninkaanpojan.
+
+Mutta kun he olivat vihillä kirkossa, alttarin edessä ja heidän
+tuli vaihtaa sormuksia, unohti Heino, ettei hänellä oikeata kättä
+ollutkaan ja ojensi tyngän papille. Silloin tapahtui ihme, sillä kun
+pappi kosketti tynkää, kasvoi siihen terve käsi, kuni valkoinen kukka
+ruskeaan oksaan. Mutta rannetta ympäröi punainen juomu, hieno kuni
+lanka. Se jäi siihen koko hänen elinajakseen.
+
+
+
+
+Vanhain akkain mylly
+
+
+Lähellä Apoldan kaupunkia Saksanmaalla on vanhain akkain mylly. Se on
+melkein kuni iso kahvimylly, siinä vaan eroitus, ettei sitä väännetä
+ylä- vaan alapuolelta. Alhaalla on nimittäin kaksi isoa kampea, joihin
+kaksi renkiä tarttuu kun on jauhettava. Ylhäältä lasketaan vanhat akat
+myllyyn: ryppyisinä, hiuksettomina ja hampaattomina ne sinne pannaan
+ja nuorina he alhaalla tulevat esiin; sievinä ja punaposkisina kuni
+omenat. Yksi väännähdys vaan ja sitte valmis; vaan ritinää ja ratinaa
+siinä on niin, että selkäpiitä karsii. Mutta jos kysyy niiltä, jotka
+tulevat nuortuneina ulos, eikö se hirmuisesti koskenut, niin vastaavat
+he: "Eihän toki! Ihmeen ihanata se oli! Melkein niinkuin jos olisi
+herännyt varhain aamulla kun on nukkunut oikein hyvin, kun aurinko
+paistaa huoneeseen ja linnut laulavat ja puut humisevat ja vielä
+vuoteessaan loikoilee ja ojenteleikse. Silloinkin jäseniä välistä
+naksauttaa!"
+
+Pitkän matkan päässä Apoldasta asui ennen vanha vaimo, joka myöskin
+oli kuullut myllystä puhuttavan. Kun hän nyt hyvin kernaasti olisi
+tahtonut olla nuori, niin teki hän äkkiä eräänä päivänä päätöksensä ja
+laittautui matkalle.
+
+Hidasta oli matkan teko; hänen täytyi usein jäädä seisomaan koska häntä
+niin ryvitti, mutta ajan pitkään pääsi hän kumminkin eteenpäin ja
+vihdoin viimein pääsi hän myllyllekin.
+
+"Tahtoisin kernaasti tulla nuoreksi taas ja siitä syystä uudelleen
+jauhatuttaa itseni", sanoi hän eräälle rengille, joka kädet
+housuntaskuissa istuskeli myllyn edustalla ja puhalteli savuja
+piipustaan. "Herra Jumala, kuinka tänne on pitkä matka!"
+
+"Mikä sitten on nimesi?" kysyi renki haukotellen.
+
+"Vanhaksi Liisa-muoriksi minua sanovat!"
+
+"Istukaa penkille vähäksi aikaa, Liisa-muori", sanoi renki, meni
+myllyyn, avasi ison kirjan ja tuli sitten pitkä lista kädessään taasen
+ulos.
+
+"Lasku kai se on, poikaseni?" kysyi vanhus.
+
+"Ei toki!" vastasi renki. "Jauhaminen ei maksa mitään. Mutta tämän alle
+täytyy Teidän ensinnä kirjoittaa nimenne!"
+
+"Nimenikö kirjoittaa?" toisti vanha vaimo. "Niinkö nimikirjoituksellani
+perkeleelle lupautua? En, sitä en tee! Minä olen jumalaapelkäävä nainen
+ja toivon kerran pääseväni taivaaseen."
+
+"Ei täällä kumminkaan niin vaarallisia vaadita", nauroi renki. "Listaan
+on merkitty kaikki ne tyhmyydet, mitkä eläissänne olette tehneet,
+samassa järjestyksessä aikoineen ja tuntineen kuin ne tapahtuivat.
+Ennenkun annatte jauhatuttaa itsenne, täytyy Teidän sitoutua, nuoreksi
+tultuanne, tekemään vielä kerran samat tyhmyydet ja ihan samassa
+järjestyksessä; aivan niinkuin ne ovat tähän listaan merkityt."
+
+Sitten katsoi hän listaan ja virkkoi hymyillen: "Onhan niitä
+tosiaankin koko joukko, Liisa-muori, aika joukko! Kuudennestatoista
+kuudenteenkolmatta ikävuoteen yksi kutakin päivää kohden, sunnuntaisin
+kaksikin. Sitten niitä on vähemmän. Mutta alkupuolella neljänäkymmentä,
+silloin niitä taas, hitto vieköön, on oikein paksulta. Lopulta,
+niinkuin tavallista on!"
+
+Silloin huokasi vanhus ja sanoi: "Ohhoh, eipä silloin kannatakkaan
+myllyyn mennä!"
+
+"Niinpä, niin", vastasi renki "useitten ei sitä kannatakkaan tehdä!
+Senpätähden meillä onkin niin hyvä aika, seitsemän joutopäivää viikossa
+ja mylly seisoo, varsinkin viime vuosina. Ennen sitä oli liike edes
+vähäsen vilkkaampaa."
+
+"Eikö ole mahdollista pyyhkiä edes jotakin listasta?" kysyi vanhus
+vielä kerran ja hyväili rengin poskia. "Kolme asiaa vaan, poikaseni,
+kaiken muun tahdon, jos nyt niin olla täytyy, tehdä vielä toisenkin
+kerran."
+
+"Ei", vastasi renki, "se on aivan mahdotonta. Joko -- tahi!"
+
+"Pitäkää listanne", sanoi silloin vanha vaimo hiukkasen mietittyään,
+"olen menettänyt kaiken halun mennä tuhmaan, vanhaan myllyynne!" ja hän
+läksi kotiinsa.
+
+Mutta kun hän tuli sinne ja ihmiset kummissaan katsoivat häneen
+ja sanoivat: "Mutta Liisa-muori, Tehän tulette aivan yhtä vanhana
+takaisinkin kuin olitte sinne mennessänne! Myllystä kai ei olekaan
+taikaa?" -- niin rykäisi hän ja vastasi: "Onhan sitä siinä kylläkin:
+mutta minä pelkäsin liian paljon ja mitäs sitten siitä lyhyestä
+lisäelämästä hyötyä olisikaan? Voi hyvä Jumala!"
+
+
+
+
+Pieni kyttyräselkäinen tyttö
+
+
+Oli kerran vaimo ja hänellä yksi ainoa pieni, tyttölapsi. Tämä oli niin
+pieni ja kalpea, aivan toisenlainen kuin muut lapset. Sillä kun vaimo
+meni hänen kanssaan kävelemään, niin jäivät ihmiset usein seisomaan,
+katsoivat hänen jälkeensä ja kuiskasivat jotain toisilleen. Jos silloin
+pieni tyttö kysyi äidiltään, minkätähden ihmiset niin kummastuneilta
+näyttivät, niin vastasi äiti joka kerta: "Koska sinulla on niin soman
+soma uusi mekko ylläsi." Siihen tyytyi pienokainen. Mutta kun he
+tulivat taas kotiin, niin nosti äiti tyttärensä syliinsä, suuteli
+häntä uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoi: "Rakas, oma sydänkäpyseni,
+mitenhän sinun käynee kun kerran kuolen. Ei kukaan ihminen tiedä mikä
+rakastettava enkeli sinä olet; ei isäsikään!"
+
+Jonkun ajan kuluttua sairastui äiti aivan äkkiä ja yhdeksäntenä päivänä
+kuoli hän. Silloin heittäysi pienen tytön isä aivan toivottomana
+kuolleen viereen ja vaati, että hänet haudattaisiin hänen vaimonsa
+kanssa yhdessä. Mutta hänen ystävänsä puhuivat hänen kanssaan ja
+lohduttivat häntä; silloin luopui hän aikeestaan ja vuoden kuluttua
+meni hän uusiin naimisiin toisen naisen kanssa, joka kyllä oli
+nuorempi, kauniimpi ja rikkaampi kuin hänen ensimmäinen vaimonsa,
+mutt'ei läheskään niin hyvä.
+
+Pieni tyttö oli koko ajan, sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut,
+istunut aamusta iltaan huoneessaan, sen ikkunassa, sillä hänellä ei
+ollut ketään, joka olisi tahtonut mennä hänen kanssaan kävelemään. Hän
+oli tullut vieläkin kalpeammaksi, eikä ollut viimekuluneena vuonna
+kasvanut ollenkaan.
+
+Kun uusi äiti nyt tuli taloon, ajatteli hän: "Nyt voit auringon
+kirkkaasti paistaessa mennä kävelemään kaupungin ulkopuolelle kauniita
+teitä myöten, joiden varsilla ihanat pensaat ja kukat kasvavat ja missä
+niin paljon hienosti puettuja ihmisiä tapaa." Sillä hän asui pienen,
+kapean kadun varrella, jonne aurinko vaan harvoin pääsi paistamaan
+ja jos istuikin ikkunalaudalla, niin näki vaan pienen kolkan sinistä
+taivasta, palasen niin ison kuin nenäliinan. Uusi äiti menikin, joka
+päivä kaupungille, niin edellä kuin jälkeenkin puolenpäivän. Silloin
+puki hän joka kerta ylleen ihmeen kauniin monivärisen puvun, paljon
+kauniimman kuin yksikään niistä oli ollut, mitkä pikku tytön entisellä
+äidillä oli ollut, mutta pientä tyttöä ei hän koskaan ottanut mukaansa.
+
+Silloin rohkaisi tämä mielensä ja eräänä päivänä pyysi hän niin
+hartaasti, että pääsisi mukaan. Mutta uusi äiti kielsi jyrkästi sanoen:
+"Sinä kait et ole järjissäsi! Mitä ihmiset ajattelisivat, jos minä
+näyttäytyisin sinun seurassasi? Sinähän olet aivan kyttyräselkäinen.
+Kyttyräselkäiset lapset eivät koskaan mene kävelemään, ne jäävät aina
+kotiin."
+
+Silloin vaikeni pieni tyttö, ja niin pian kun hänen uusi äitinsä oli
+lähtenyt pois, asettui hän tuolille ja katseli itseään peilissä; ja
+todellakin, hän oli aivan kyttyräselkäinen! Sitten asettui hän taasen
+ikkunaansa, katseli alas kadulle ja ajatteli hyvää, entistä vanhaa
+äitiään, joka kumminkin oli ottanut hänet joka päivä mukaansa. Sitten
+ajatteli hän taasen kyttyräänsä:
+
+"Mitähän siinä mahtanee olla?" sanoi hän itsekseen, "tuollaisessa
+kyttyrässä täytynee kumminkin jotain olla."
+
+Ja kesä kului loppuun ja kun tuli talvi oli pieni tyttönen käynyt yhä
+kalpeammaksi ja huonommaksi, niin ettei hän enää ollenkaan voinut
+kiivetä ikkunaan, vaan hänen täytyi alinomaa maata vuoteessaan.
+Ja eräänä yönä, siihen vuoden aikaan kun vuokot alkoivat työntää
+ensimmäistä vihantaa, tuli hänen vanha entinen hyvä äitinsä hänen
+luokseen ja kertoi hänelle, kuinka kultaista ja ihanaa taivaassa oli.
+
+Seuraavana aamuna oli pieni tyttö kuollut.
+
+"Älä itke, mieheni!" sanoi uusi äiti: "se oli parasta mikä saattoi
+lapsi raukalle tapahtua!" Ja mies ei vastannut sanaakaan, vaan
+nyykähytti äänetönnä päätänsä.
+
+Mutta kun pieni tyttö oli haudassaan, tuli enkeli taivaasta lentäen
+isojen, lumivalkoisten siipien varassa, laskeusi haudan viereen
+ja koputti sille kuni ovelle. Kohta tuli pieni tyttö haudasta ja
+enkeli kertoi hänelle, että hän oli tullut viemään hänet taivaaseen
+hänen äitinsä luokse. Silloin kysyi pieni tyttö hiljaa, josko
+kyttyräselkäiset lapset myöskin pääsivät taivaaseen. Hän vaan ei voinut
+sitä mahdolliseksi ajatella, koskapa taivaassa oli niin kaunista ja
+muhkeaa.
+
+Mutta enkeli vastasi: "Rakas lapsi kultani, ethän sinä enää olekkaan
+kyttyräselkäinen!" ja kosketti hänen selkäänsä valkoisella kädellään.
+Silloin putosi ilkeännäköinen kyttyrä pois kuni iso tyhjä kuori. Ja
+mitä oli sen sisässä?
+
+Kaksi ihanaa, valkoista enkelinsiipeä! Ne hän levitti lentoon,
+ikäänkuin hän olisi aina lentää taitanut ja kiiti enkelin seurassa
+kautta kirkkaan auringonpaisteen kohti sinertävää taivasta. Mutta
+taivaan ylimmällä rannalla istui hänen entinen vanha äitinsä ja levitti
+hänelle sylinsä. Ja hän lensi suoraan siihen.
+
+
+
+
+Lasten kasku
+
+
+Se hautausmaa, jolla ne kaksi pientä lasta leikki, joista tänään tahdon
+teille kertoa, oli korkealla vihantavalla vuorenlaella. Kylä, johon se
+kuului, oli sekin korkealla, metsäisen laakson yläpuolella, niin että
+se usein peittyi pilviin, kun joku sinertävällä joella souti siitä
+ohitse. Mutta hautausmaa oli vielä kylääkin korkeammalla, niin että sen
+monet mustat ristit näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Ihmisten oli
+kuta kuinkin vaikeata kantaa kuolleensa kylästä hautausmaalle, sillä
+tie oli jyrkkä ja kivinen, kunnes päästiin sille viheriälle nurmikolle,
+jolla hautausmaa oli, mutta kumminkin tekivät he tämän. Sillä vuoriston
+asukkaat eivät voi laaksossa elää; siellä on heidän niin ahdasta ja
+masentavaa ollakseen, niinkuin meistä olo syvässä kellarissa tuntuisi
+-- ja niin on vielä enemmän heidän kuolleittensa laita. Korkealle,
+vuorenlaelle täytyi heidät haudata, jotta he voisivat nähdä kauas yli
+maan ja mantereen ja laaksoon, missä laivat kulkevat.
+
+Ihan eräässä hautausmaan kolkassa oli ihmisten unhoittama hauta. Sillä
+kasvoi vaan ruohoa ja ruohon puoleksi peittäminä pari valkoista tahi
+punasta nurmen kukkaa, joita ei kukaan ollut istuttanut. Sillä haudassa
+lepäsi vanha poikamies, jolla ei ollut ei vaimoa eikä lasta, eikä
+ylipäätään ketään joka olisi hänestä huolinut. Vierailta mailta oli
+hän tullut, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Joka aamu oli hän noussut
+vuoren laelle ja oli tuntimäärin siellä istunut. Mutta kohta oli hän
+kuollut ja hänet oli haudattu. Nimi oli hänellä myöskin tietysti ollut,
+mutta mikä se oli, ei sitä kenkään tiennyt, ei edes haudankaivajakaan.
+Kirkonkirjoihin oli vaan merkitty kolme ristiä ja niiden alla oli
+luettavana: "vanha muukalainen poikamies, kuoli niin ja niinmonentena
+päivänä Herran vuonna silloin ja silloin." --
+
+Kaikki tämä oli todellakin hyvin vaatimatonta, mutta haudankaivajan
+kaksi pientä lasta, joista minulla juuri oli aikomus teille kertoa,
+piti erittäinkin tästä vanhasta unhoitetusta haudasta kirkkomaan
+kolkassa, sillä heillä oli lupa leikkiä ja peuhata siellä niin
+paljon kuin heitä vaan halutti, vaan toisia hautoja he eivät saaneet
+lähestyäkään. Näitä toisia piti haudankaivaja erinomaisessa kunnossa,
+ruoho oli vasta leikattua ja tiheää kuin sametin nukki, niillä kukki
+myöskin kaikenlaisia kukkasia, joita haudankaivaja hyvin huolellisesti
+kasteli, vaikka hänen täytyikin noutaa vettä siihen tarkoitukseen kylän
+kaivosta asti. Usealla hautakummulla oli sitä paitsi seppeleitäkin
+komeine nauhoineen.
+
+"Kaisu", sanoi pieni poika, joka oli polvillaan vanhan hautakummun
+vieressä, samalla kun hän tyytyväisenä katseli kuoppaa, minkä hän
+pienillä käsillään oli kaivanut haudan kylkeen, "Kaisu, talomme on
+valmis. Minä olen tasoittanut lattian kirjavilla kivillä ja siroitellut
+kukkaslehtiä sille. Minä olen isä ja sinä olet äiti. -- Hyvää huomenta,
+äiti, mitä lapset tekevät?"
+
+"Hannu", vastasi pienokainen, "sinä et saa niin kiirettä pitää. Ei
+minulla vielä ole lapsia, mutta pian olen semmoisia hankkiva." Sitten
+juoksenteli hän hautakumpujen ja pensaitten välissä ja tuli takaisin
+kummatkin kätöset etanoita täynnä:
+
+"Kuule, isä, minulla on jo seitsemän lasta, seitsemän ihmeen sievää
+etanalasta!" "Silloinpa panemme ne hetipaikalla nukkumaan, sillä on jo
+myöhäistä."
+
+He poimivat vihreitä lehtiä, pistivät ne koloon, etanat kuorineen
+niiden päälle ja peittivät jokaisen toisella lehdellä.
+
+"Ole nyt vaiti, Hannu!" huudahti pieni tyttö, "minun täytyy tuudittaa
+lapsiani, se minun täytyy tehdä aivan yksinäni. Isä ei koskaan laula
+mukana. Sinä voit sillä aikaa vielä mennä työntekoon."
+
+Ja Hannu juoksi pois, ja Kaisu alkoi pienellä äänellään laulaa:
+
+    "Pikkuruista seitsemän
+    Äidillä on lasta.
+    Mikäs estää pieniä
+    Uneen uupumasta?
+    Kun on peite pehmoinen,
+    Äiti vierell' vuotehen.
+    Silmät kiinni painakaa!
+    Äiti laulaa, tuudittaa.
+    Kuules, pikku Kalle,
+    Jalkas peiton alle!"
+
+Mutta eräs lehti alkoi liikkua ja yksi etanoista pisti päänsä hienoine
+sarvineen esiin sen alta. Silloin näpsähytti pieni tyttö sitä
+sormellaan päähän ja sanoi: "Odotahan, sinä Kusti, sinä et koskaan ole
+kiltti! Tänäkään aamuna et tahtonut antaa tukkaasi harjata. Menetkö
+heti paikalla peitteesi alle!" Ja hän lauloi vielä kerran:
+
+    "Uupuneet kun unehen
+    Ovat pienokaiset
+    Alle peiton pehmoisen
+    Äidin armahaiset,
+    Hiipii enkel' huoneeseen,
+    Katsoo lasten vuoteeseen,
+    Kysyy: lapset somat,
+    Tokko kiltit ovat?
+    Helmaan unen armahan
+    Kaikki he jo varmahan
+         Vaipunehet lie?"
+
+         "Terveiset vie
+         Luojalle sie:
+         Lapseni kiltit
+         Kiittävät Häntä
+         Leivästä, voista
+         Ja piirakoista,
+         Jotka hän lapsille
+         Kilteille antaa.
+         Kiltti on Kalle,
+         Hänkin jo nukkui
+         Peittehen alle."
+
+Kun hän lopetti olivat nuot seitsemän etanaa todellakin siihen
+nukkuneet, ainakin pysyttelivät he aivan liikkumattomina ja kun Hannu
+ei vielä ollut tullut takaisin, juoksi pieni tyttö vielä kerran
+hautausmaalle etanoita etsimään. Hän kokoili suuren määrän esiliinaansa
+ja palasi niitten kanssa haudalle. Siinä istui jo Hannu odottamassa.
+
+"Isä", huusi hän hänelle, "minä olen saanut sata lasta lisää!"
+
+"Kuulehan, vaimoseni", vastasi pikku poika, "sata lasta on liian
+paljon. Meillä on vaan yksi ainoa nukenlautanen ja kaksi pientä
+haarukkaa. Milläs ne lapset syövät? Ei kellään äidillä ole sataa lasta.
+Eihän ole edes sataa nimeäkään. Miksikä me lapsemme ristimme? Vie ne
+takaisin!"
+
+"Enpähän, Hannu", vastasi pieni tyttö, "sataa lasta pitää on hyvin
+hauska. Minä tarvitsen ne kaikki tyyni." --
+
+Samassa tuli haudankaivajan nuori vaimo ja toi kaksi isoa voileipää,
+sillä ilta oli käsissä. Hän suuteli kumpaakin lasta, nosti heidät
+hautakummulle, istumaan ja sanoi: "Varokaa uusia esiliinojanne." --
+Siinä istuivat he nyt äänettöminä kuni hiiret ja söivät. --
+
+Mutta vanha poikamies haudassaan oli kuullut kaiken, sillä kuolleet
+kuulevat hyvin tarkalleen kaiken, mitä heidän haudallaan puhutaan. Hän
+ajatteli sitä aikaa, jolloin hänkin oli ollut pieni poika. Silloin oli
+hänkin tuntenut pienen tytön ja he olivat leikkineet yhdessä, olivat
+rakentaneet taloja ja olivat olleet olevinaan mies ja vaimo. Ja sitten
+ajatteli hän myöhempää aikaa, kun hän oli nähnyt tuon saman pienen
+tytön täysi-ikäisenä. Sittemmin ei hän koskaan ollut kuullut hänestä
+sanaakaan, sillä hän oli kulkenut omia teitään eivätkä ne mahtaneet
+olla parhaimpia, sillä kuta enemmän hän niitä ajatteli ja kuta enemmän
+lapset hänen haudallaan pakisivat, sitä murheellisemmaksi tuli hän. Hän
+alkoi itkeä ja itki yhä vaan katkerammin. Ja kun haudankaivajan vaimo
+asetti lapsensa hänen hautakummulleen istumaan itki hän yhä enemmän.
+Hän koetti levittää sylensä heille, sillä hänestä oli kuin jos hänen
+olisi täytynyt saada puristaa heidät rintaansa vastaan. Mutta se ei
+onnistunut, sillä hänen päällään oli multaa kuuden jalan paksuudelta,
+ja kuusi jalkaa multaa painaa paljon. Silloin itki hän yhä enemmän,
+ja hän itki vielä senkin jälkeen kun haudankaivajan emäntä jo aikoja
+sitten oli käynyt hakemassa pois lapsensa ja pannut ne nukkumaan.
+
+Mutta kun haudankaivaja seuraavana aamuna tuli hautausmaalle, oli lähde
+puhjennut esiin hyljätyn haudan kupeesta. Se oli saanut syntynsä niistä
+kyynelistä, mitkä vanha poikamies oli itkenyt. Se pulppusi kirkkaana
+hautakummusta ja tuli juuri samasta kolosta, johon molemmat pienet
+lapset olivat huoneensa kaivaneet. Silloin ihastui haudankaivaja,
+sillä nyt ei hänen enää tarvinnut kantaa vettä kukkain kastelemiseen
+jyrkkää polkua myöten ylös kylästä asti. Lähteesen teki hän oikean
+juoksuojan ja ympäröi sen kaikilta puolin isoilla kivillä. Tästä
+lähtien kasteli hän kaikkia hautoja uuden lähteen vedellä, ja kukat
+kukkivat nyt kauniimpina kuin koskaan ennen. Ainoastaan sitä hautaa,
+jossa vanha poikamies oli haudattuna, ei hän valellut, sillä olihan
+se vanha, kaikkien hylkäämä hauta, josta ei kukaan välittänyt. Mutta
+siitä huolimatta kasvoivat kenenkään istuttamattomat vuorikukkaset
+muhkeampina hänen haudallaan kuin missään muussa paikassa ja lapset
+istuivat usein lähteen partaalla, rakentelivat myllyjä ja antoivat
+paperista tehtyjen venheittensä uida sen pinnalla.
+
+
+
+
+Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet
+
+
+On ihmisiä, joilla on lasiset sydämet. Jos niitä hellävaroin koskettaa,
+soivat ne hienosti kuni hopeiset tiuvut. Mutta jos niitä kolahuttaa,
+niin menevät ne rikki.
+
+Oli ennen kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme tytärtä ja kaikilla
+heillä oli lasiset sydämet. "Lapseni", sanoi eräänä päivänä kuningatar,
+"pitäkää vaari sydämistänne, ne ovat helposti särkyvää tavaraa!" Ja sen
+he tekivätkin.
+
+Eräänä päivänä nojautui kumminkin vanhin sisar ulos ikkunasta kaidetta
+vastaan katsoakseen alas puutarhaan, jossa mehiläiset ja perhoset
+lentelivät kukasta kukkaan. Siinä puristui hänen sydämensä: kuului
+kilahdus ikäänkuin jos jokin olisi mennyt rikki, ja hän kaatui
+lattialle, ja oli kuollut.
+
+Taaskin tapahtui jonkun ajan kuluttua, että toinen tyttäristä joi
+kupillisen liian kuumaa kahvia. Kuului taas risahdus ikäänkuin jos
+juomalasi olisi särkynyt, ainoastaan heikommin kuin ensi kerralla ja
+hänkin kaatui lattialle. Silloin nosti hänen äitinsä hänet ylös ja
+katsoi häneen, mutta huomasi ilokseen, että hänen sydämeensä ainoastaan
+oli syntynyt särö, mutta että se vielä kesti.
+
+"Mitä meidän nyt tulee tehdä tyttärellemme?" neuvottelivat kuningas
+ja kuningatar. "Hänellä on sydämessään särö ja vaikka se onkin aivan
+hieno, niin voi sydän kumminkin hyvin helposti kokonaan särkyä. Meidän
+täytyy pitää hyvin tarkkaa huolta hänestä." Mutta kuninkaantytär sanoi:
+"Antakaa minun vaan olla! Monasti kestää se, jossa on särö, sittemmin
+vielä hyvinkin kauvan!" --
+
+Sillä aikaa oli nuorinkin kuninkaantytär kasvanut isoksi ja niin
+kauniiksi, hyväksi ja älykkääksi, että kuninkaanpoikia kaikilta
+tahoilta tulvaili hänen luokseen häntä kosimaan. Mutta vanha kuningas
+oli vahingosta viisastunut ja sanoi: "Minulla on vaan yksi ainoa terve
+tytär, ja hänelläkin on lasinen sydän. Jos minun täytyy antaa hänet
+jollekin, niin täytyy tämän olla kuningas, joka samalla kertaa on
+lasimestari ja ymmärtää pidellä niin helposti särkyvää tavaraa." Mutta
+monien sulhasten joukossa ei ollut ainoatakaan, joka samalla aikaa
+olisi lasimestariksi valmistautunut, ja siitä syystä täytyi kaikkien
+tyhjin toimin lähteä kotiinsa. --
+
+Kuninkaan hovissa palvelevien jalosukuisten nuorukaisten joukossa oli
+nyt eräskin, joka oli palvellut melkein koko aikansa. Jos hän vielä
+kolme kertaa oli kantanut nuorimman kuninkaantyttären laahustinta,
+niin tuli hänestä aatelismies. Silloin oli kuningas onnitteleva häntä
+ja sanova hänelle: "Sinä olet nyt täysinpalvellut ja aatelismies. Minä
+kiitän sinua. Saat mennä."
+
+Kun hän nyt ensi kerran kantoi kuninkaantyttären laahustinta, huomasi
+hän, että hänellä oli kuninkaallinen ryhti. Kun hän toisen kerran
+kantoi laahustinta sanoi kuninkaantytär: "Heitä laahustin hetkiseksi,
+ojenna kätesi minulle ja saata minut portaita ylös, mutta hienosti
+ja kohteliaasti, kuten semmoinen jalosukuiselle nuorukaiselle,
+joka saattaa kuninkaantytärtä, sopii." Kun hän tämän teki, huomasi
+hän, että hänellä oli kuninkaallinen kätönenkin. Kuninkaantytärkin
+huomasi jotain, mutta mitä hän huomasi, sen olen myöhemmin sanova.
+Kun nuorukainen vihdoin viimein kolmatta kertaa kantoi laahustinta,
+käännähti kuninkaantytär ympäriinsä ja sanoi hänelle: "Kuinka
+viehättävästi sinä osaat laahustintani kantaa! Niin viehättävästi
+ei kukaan ole sitä vielä tähän asti kantanut." Silloin huomasi
+nuorukainen, että hän käytti kuninkaallista puhettakin. Mutta nyt oli
+hän täysinpalvellut ja aatelismies. Kuningas kiitti ja onnitteli häntä
+ja sanoi, että nyt hän saisi mennä.
+
+Kun hän läksi, oli kuninkaantytär puutarhan portilla ja sanoi hänelle:
+"Sinä olet kantanut laahustintani viehättävämmin kuin kukaan muu.
+Kunpahan olisit lasimestari ja kuningas!"
+
+Siihen vastasi nuorukainen, että hän oli kaikin tavoin koettava tulla
+kumpaiseksikin, hänen tuli vaan odottaa häntä, hän oli varmaan kerran
+tuleva takaisin.
+
+Hän meni sentähden erään lasimestarin luo ja kysyi häneltä, eikö hän
+tarvitseisi oppipoikaa. "Kyllä kai", vastasi tämä, "mutta sinun täytyy
+palvella minun luonani neljä vuotta. Ensimmäisenä vuotena olet sinä
+oppiva noutamaan leipää leipurilta, pesemään, harjaamaan ja pukemaan
+lapsia. Toisena vuotena olet oppiva tahdastamaan, kolmantena lasia
+leikkaamaan ja neljäntenä tulee sinusta mestari."
+
+Silloin kysyi hän, eikö hän voisi alkaa toisesta päästä, sillä se
+olisi paljon sukkelampaa, mutta lasimestari selitti hänelle, että
+kunnollisen lasimestarin aina täytyi alkaa alusta alkain, muuten siitä
+ei kunnollista synnykkään.
+
+Tähän tyytyi hän. Ensimmäisenä vuotena nouti hän leipää leipurilta,
+pesi ja harjasi lapsia ja puki heidän ylleen. Toisena tahdasti hän,
+kolmantena oppi hän lasia leikkaamaan ja neljäntenä tuli hänestä
+mestari. Sitten puki hän taas aatelismiehen puvun ylleen, sanoi
+jäähyväiset mestarilleen ja tuumiskeli, mitä hänen nyt piti tehdä
+tullakseen kuninkaaksi.
+
+Kun hän nyt kulki kadulla mietteisiinsä vaipuneena ja tuijotti
+katukiviin, tuli hänen luokseen eräs mies ja kysyi, oliko hän mitään
+kadottanut, koska hän yhä vaan tähysteli maahan. Silloin vastasi hän,
+ettei hän kylläkään ollut mitään kadottanut, vaan että hän todellakin
+haki jotain, nimittäin kuningaskuntaa, sekä kysyi eikö toinen tiennyt,
+miten hänen tuli menetellä tullakseen kuninkaaksi.
+
+"Kunpahan olisit lasimestari", sanoi silloin mies, "niin kyllä keinon
+tietäisin."
+
+"Minähän olen lasimestari!" vastasi hän, "olen juuri päässyt siksi!"
+
+Kun hän oli tämän sanonut, kertoi mies hänelle noista kolmesta
+sisaresta, joilla oli lasiset sydämet ja miten vanha kuningas
+välttämättömästi tahtoi naittaa tyttärensä lasimestarille. "Alussa
+oli", niin hän kertoi, "sekin ehtona, että sen lasimestarin, joka
+kuninkaan tyttären oli saapa, täytyi olla kuningas tahi kuninkaanpoika;
+mutta kun semmoista vaan ei mahda löytyä, joka olisi samalla kertaa
+lasimestari ja kuningas, niin on hän nyttemmin helpoittanut ehtojaan,
+niinkuin viisaan aina täytyy tehdä, ja asettanut kaksi toista ehtoa.
+Lasimestari hänen kumminkin täytyy olla, siitä ei päästä!"
+
+"Mitkäs nuot kaksi muuta ehtoa ovat?" kysyi nuori aatelismies.
+
+"Hänen täytyy miellyttää kuninkaantytärtä ja hänellä täytyy olla kädet
+kuni sametista. Kun nyt lasimestari tulee, joka on kuninkaantyttären
+mieleen ja jolla myös on kädet pehmeät kuni olisivat samettia, niin on
+kuninkaan aikomus antaa hänelle tyttärensä ja tehdä hänet, kuoltuaan,
+kuninkaaksi. Aika joukko lasimestareita on jo käynyt linnassa, mutt'ei
+kukaan ollut kuninkaantyttären mieleen. Sitä paitsi ei kenelläkään
+heistä ollut samettiset vaan karkeat kädet, kuten lasimestareilla
+tavallisesti onkin."
+
+Kun nuori aatelismies oli tämän kuullut, meni hän linnaan ilmaisi
+kuninkaalle kuka hän oli, muistutti häntä siitä, että hän poikana
+oli ollut palveluksessa hänen hovissaan ja kertoi hänelle, että hän
+rakkaudesta hänen tyttäreensä oli ruvennut lasimestariksi ja että hän
+nyt kernaasti tahtoisi tämän vaimokseen ja soisi tulevansa kuninkaaksi
+hänen kuoltuaan.
+
+Silloin kutsutti kuningas tyttärensä luokseen ja kysyi häneltä, josko
+nuori aatelismies oli hänen mieleensä, ja kun hän vastasi myöntävästi
+tähän, koskapa hän heti tunsi nuoren miehen, sanoi kuningas, että
+nyt piti tämän myöskin vetää hansikkaat kädestään ja näyttää oliko
+hänellä myös sametinpehmoiset kädet. Mutta kuninkaantytär arveli, että
+semmoinen oli aivan joutavaa, sillä hän tiesi muka aivan varmaan, että
+hänellä todellakin oli kädet kuni sametista. Sen hän jo oli huomannut
+silloin kun hän saattoi hänet portaita ylös.
+
+Niin olivat kaikki ehdot täytetyt ja kun kuninkaantytär nyt sai
+lasimestarin miehekseen ja tällä sitä paitsi oli sametinpehmeät kädet,
+niin voi hän myös pitää vaaria hänen sydämestään ja se kestikin, kunnes
+autuas kuolema lopetti kuningattaren päivät.
+
+Mutta toinen sisar, jonka sydämessä jo oli särö, tuli tädiksi ja
+päälle päätteeksi parhaimmaksi tädiksi koko maailmassa. Sitä eivät
+vakuuttaneet ainoastaan lapset, jotka entinen nuori aatelismies ja
+kuninkaantytär saivat, vaan myöskin kaikki muut ihmiset. Pieniä
+prinsessoja opetti hän lukemaan, rukoilemaan ja nukenvaatteita
+ompelemaan, ja prinssien todistuksia tarkasteli hän. Sitä, jolla
+oli hyvä todistus, kiitti hän paljon ja antoi hänelle jotakin
+lahjaksi, mutta jos jollakulla jonkun kerran oli huono todistus, niin
+näpsäytti hän häntä nenälle ja sanoi: "Sanoppas kerran, sinä pieni
+kuninkaanalku, mitä luulet olevasi? Mikä sinustakin kerran tulee. Sano
+vaan! Noh, tuleeko siitä mitään!" Ja kun tämä silloin nyyhkyttäen
+vastasi: "Ku-ku-ku-ku-ningas!" nauroi hän ja kysyi: "kuningas? Tottakai
+Miidas-kuningas. Jalosukuinen Miidas-kuningas, pitkine aasinkorvineen!"
+Silloin häpesi se, joka oli saanut huonon todistuksen, aivan hirveästi.
+
+Myös tämä toinen kuninkaantytär eli hyvin vanhaksi, vaikka hänen
+sydämessään olikin särö. Jos joku sitä ihmetteli, sanoi hän
+säännöllisesti: "Mikä nuorra halkee eikä heti säry, sepä juuri usein
+vielä kauvankin kestää." --
+
+Ja se onkin totta. Sillä minun äidilläni on tuommoinen vanha
+kerma-astia, valkopohjainen ja siinä kukkia, jossa myös on ollut särö
+niin kauvan kuin minä jaksan muistaa, mutta se kestää yhä vieläkin ja
+sen jälkeen kun äitini sen sai, on jo niin monta uutta kerma-astiaa
+ostettu ja säretty, ettei niiden lukumäärää kukaan tiedäkkään.
+
+
+
+
+Taivas ja helvetti
+
+
+Siihen vuodenaikaan, kun maailma on ihanimmillaan ja kun ihmisen on
+vaikein erota elämästä, kun syreenit jo kukkivat ja ruusuilla on isot
+umput, kulki kaksi matkantekijää taivaaseen vievää tietä, toinen köyhä
+ja toinen rikas. Eläissään olivat he asuneet aivan lähekkäin saman
+kadun varrella, rikas suuressa muhkeassa talossa, köyhä pienessä
+hökkelissä. Mutta kun kuolema ei tee eroitusta, niin tapahtui että
+molemmat kuolivat yhtaikaa. Sentähden olivat he myöskin kohdanneet
+toisensa taivaantiellä ja kulkivat nyt äänettöminä rinnatusten.
+
+Mutta tie tuli yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi, ja rikkaasta alkoi
+matkanteko tuntua kovin rasittavalta, sillä hän oli lihava ja hengästyi
+pian, koska hän eläissään ei koskaan ollut kulkenut niin pitkää matkaa.
+Seuraus siitä oli, että köyhä ehti hyvän matkaa häntä edelle ja tuli
+ensinnä taivaan valtakunnan portille. Mutta koska hän ei uskaltanut
+sitä kolkuttaa, istuutui hän portin edustalle ja ajatteli: "Sinä voit
+odottaa rikkaan miehen tuloa; ehken hän kolkuttaa."
+
+Pitkän ajan kuluttua saapui rikas mies perille, ja kun hän huomasi
+portin suljetuksi eikä kukaan heti paikalla tullut avaamaan, alkoi hän
+pitää pahaa ääntä ja nyrkeillään lyödä siihen. Silloin kiiruhti Pietari
+kiireimmän kautta portille, avasi sen, katseli kumpaista odottavaa ja
+sanoi rikkaalle miehelle: "Varmaankin olit _sinä_ se, joka et jaksanut
+odottaa. Sinulla ei minun mielestäni ole syytä niin pöyhistellä. Emme
+ole juuri kuulleet sinusta niin järin paljon hyvää kerrottavan, siihen
+aikaan kun maailmassa elit."
+
+Silloin katosi rikkaan rohkeus äkkiä, mutta Pietari ei huolinut
+sen enempää hänestä, vaan ojensi kätensä köyhälle miehelle, jotta
+tämä helpommin pääsisi nousemaan, ja sanoi: "Käykää kumpaisetkin
+odotussaliin, niin saamme sitten nähdä miten teidän käy."
+
+Eivätkä he todellakaan nyt tulleet taivaaseen, vaan ainoastaan isoon
+saliin, josta vei monta suljettua ovea ja jossa oli penkkejä pitkin
+seinämiä.
+
+"Levätkää hiukkasen", jatkoi Pietari, "ja odottakaa kunnes tulen
+takaisin, mutta käyttäkää aikaanne hyvin, sillä nyt täytyy teidän
+päättää siitä, millaiseksi tahdotte olonne täällä. Jokainen saa sen
+sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Punnitkaa siis asiaa ja sanokaa
+suoraan toivomuksenne, kun tulen takaisin, älkääkä unhoittako mitään,
+sillä sittemmin on se liian myöhäistä."
+
+Sen sanottuaan meni hän tiehensä. Kun hän hetkisen kuluttua palasi ja
+kysyi, josko he olivat selvillä siitä, millaiseksi he tahtoivat olonsa
+ijankaikkisuudessa, hypähti rikas mies seisoalleen ja sanoi, että
+hän tahtoi saada ison kultaisen linnan, kauniimman kuin mikä kellään
+keisarilla oli ja joka päiväksi mitä maukkainta ruokaa. Suklaata
+aamiaiseksi ja joka päivä päivällisiksi vasikanpaistia omenasoseen
+kanssa, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruoaksi
+hillohyytelöä; ne olivat hänen mieliruokiaan. Illallisiksi tahtoi hän
+jotakin muuta. Vielä halusi hän itselleen oikein mukavan nojatuolin ja
+aamunutun vihreästä silkistä; Pietarin ei myöskään pitänyt unhoittaa
+jokapäiväistä sanomalehteä, sillä hän kyllä tahtoi seurata aikansa
+tapahtumia.
+
+Silloin katsoi Pietari säälien häneen, oli kauvan aikaa ääneti ja kysyi
+vihdoin: "Etkö halua mitään muuta?"
+
+"Kyllä, kyllä!" ehätti rikas mies sanomaan. "Rahoja, paljon rahoja,
+kaikki kellarit täyteen niitä; niin paljon, ettei kukaan voi niitä
+laskeakkaan!"
+
+"Kaiken tämän olet saapa", vastasi Pietari. "Tule pois ja seuraa
+minua!" Niin sanoen aukaisi hän erään noista monista ovista ja vei
+rikkaan miehen muhkeaan, kultaiseen linnaan, jossa kaikki oli niinkuin
+tämä oli itselleen toivonut. Näytettyään hänelle kaikki, meni hän
+pois ja työnsi rautasalvan linnan portille. Mutta rikas mies pukeutui
+vihreään silkkiseen aamunuttuunsa, istuutui nojatuoliinsa, söi ja
+joi ja oli hyvillään ja kun hän oli juonut ja syönyt kyllikseen luki
+hän sanomalehteään. Ja kerran päivässä meni hän kellariin rahojaan
+katsomaan. --
+
+Kului kaksikymmentä ja viisikymmentä ja taasen viisikymmentä vuotta,
+yhteensä satakaksikymmentä vuotta -- ja kuitenkin on se vaan sekunti
+ijankaikkisuudesta -- silloin oli rikas mies niin ikävystynyt
+muhkeaan kultaiseen linnaansa, että hän tuskin enää jaksoi sitä
+sietää. "Vasikanpaisti ja makkara huononee sekin huononemistaan",
+sanoi hän, "kohta ei niitä enää voi syödäkkään". Mutta tämä ei ollut
+totta, hän oli vaan ikävystynyt ruokiinsa. "Enkä minä enää lue
+sanomalehteänikään", jatkoi hän, "minullehan on aivan yhdentekevää,
+mitä maan päällä tapahtuu. Enhän minä siellä tunne yhtään ainoata
+ihmistä. Kaikki minun tuttavani ovat aikoja sitten kuolleet. Ne
+ihmiset, jotka nyt elävät, tekevät semmoisia hulluuksia ja puhuvat
+niin kummasti, että pää ihan pyörälle menee kun sitä lukee." Sitten
+hän vaikeni ja haukotteli, sillä hänellä oli hyvin ikävä, ja hetkisen
+kuluttua jatkoi hän:
+
+"En minä myöskään tiedä mitä paljolla rahallani tekisin. Mihin niitä
+käyttäisin? Eihän täällä kumminkaan voi mitään ostaa. Kuinka voi
+ihminen olla niin tuhma, että hän taivaassa toivoo itselleen rahaa!"
+Sitten nousi hän istualtaan, avasi ikkunan ja katsoi ulos.
+
+Mutta vaikkakohta linnassa kaikkialla oli valoisaa, oli ulkona
+kumminkin pilkkoisen pimeä -- niin pimeää, ettei olisi voinut kättänsä
+edemmä nähdä -- yhtä pilkkoisen pimeää joka päivä, joka vuosi,
+ijankaikkisesti ja siellä vallitsi kuolonhiljaisuus kuni kirkkomaalla.
+Silloin sulki hän ikkunan ja istuutui taasen nojatuoliinsa; ja joka
+päivä nousi hän kerran tahi kaksikin tuolistaan ulos katsoakseen.
+Mutta yhä oli vaan kaikki samanlaista, ja yhä vaan sai hän suklaata
+aamiaiseksi, joka päivä vasikanpaistia omenasoseineen, paistettua
+makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruokana hillohyytelöä
+päivälliseksi; yhä vaan, yhä vaan, päivä toisensa jälkeen.
+
+Mutta kun tuhat vuotta oli kulunut umpeen kolahti portin iso rautasalpa
+ja Pietari astui sisään. "Noh", kysyi hän, "miten sinä viihdyt?"
+
+Silloin vimmastui rikas mies. "Mitenkä viihdyn? Huonosti minä
+viihdyn, hyvin huonosti! Niin huonosti kuin tällaisessa kamalassa
+linnassa ylimalkaan täytyy viihtyä. Miten sinä voit ajatellakkaan,
+että tämmöistä voisi kestää kokonaista tuhat vuotta? Täällä ei kuule
+mitään, ei näe mitään, ei kukaan huolehdi minusta. Valhetta se vaan
+on tuo teidän niin monin sanoin ylistetty taivaanne, teidän ikuinen
+autuutenne. Sehän on oikein kurjan kurjaa!"
+
+Silloin katsoi Pietari kummastuneena häneen ja sanoi: "Et varmaankaan
+tiedä missä olet? Ei, ei, sinä olet helvetissä. Itsehän sinä toivoit
+helvettiin. Linnasi kuuluu helvettiin."
+
+"Helvettiin?" toisti rikas mies kauhistuen. "Ei kai tämä ole helvetti?
+Missä on sitten perkele ja tuli ja kattilat?"
+
+"Vai niin", vastasi Pietari, "sinä luulet, että syntisiä yhä vielä
+korvennetaan niinkuin ennen muinoin? Ei, siitä on jo aikoja sitten
+luovuttu. Mutta helvetissä sinä vaan olet, siitä saat olla varma, ja
+aika syvällä helvetissä päälle päätteeksi, niin että sinua voi tulla
+oikein sääli. Ajan pitkään päässet itsekin selville asian oikeasta
+laadusta."
+
+Silloin heittäysi rikas mies kauhistuneena nojatuoliinsa, peitti kasvot
+käsiinsä ja nyyhkytti: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa,
+viheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"
+
+Mutta Pietari avasi oven ja meni ulos, ja kun hän taas ulkopuolella
+työnsi rautasalvan portin eteen, kuuli hän rikkaan miehen yhä vaan
+nyyhkyttävän: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä
+ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"
+
+Ja taasen kului sata vuotta, ja taasen sata, ja aika kävi rikkaalle
+miehelle niin kauhean pitkäksi, ettei kukaan sitä edes mielessään voi
+kuvitellakkaan. Ja kun toinen vuosituhannes oli kulunut loppuun, tuli
+Pietari taaskin linnaan.
+
+"Oi!" huusi rikas mies hänelle vastaan, "oi, kuinka minä olen sinua
+ikävöinyt! Minä olen hyvin murheellinen. Ja tämmöistäkö täällä aina on
+oleva? Koko ijankaikkisuudenko?" Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän: "Pyhä
+Pietari, kuinka pitkä on ijankaikkisuus?"
+
+Silloin vastasi Pietari: "kun vielä kymmenentuhatta vuotta on kulunut,
+silloin se alkaa".
+
+Kun rikas mies kuuli tämän, painoi hän päänsä alas ja alkoi katkerasti
+itkeä. Mutta Pietari seisoi hänen tuolinsa takana ja laski salaa hänen
+kyynelensä ja kun hän huomasi, että ne olivat niin monta, että Jumala
+varmaan antaisi hänelle anteeksi, sanoi hän: "Tule, minä olen näyttävä
+sinulle jotakin oikein ihanata! Tiedän tuolla ullakolla olevan seinässä
+reiän, josta voi nähdä taivaaseen."
+
+Hän vei hänet portaita myöten ullakolle ja sieltä kaikenlaisen rojun
+välitse pieneen huoneeseen. Kun he astuivat siihen pujottautui reiän
+läpi kultainen säde, joka kohtasi pyhää Pietaria keskelle hänen
+otsaansa, niin että hänen kasvonsa paistoivat kuin palava tulenliekki.
+
+"Tuleeko se oikeasta taivaasta?" kysyi rikas mies vavisten.
+
+"Tulee", vastasi Pietari. "Katso nyt sinne!"
+
+Mutta reikä seinässä oli hiukan korkealla eikä rikas mies juuri
+pitkäkasvuinen ollut, niin että hän tuskin ylettyi sen kohdalle.
+
+"Sinun täytyy tekeytyä niin pitkäksi kuin suinkin ja nousta
+varpaillesi", sanoi Pietari. Silloin teki rikas mies kaiken voitavansa,
+ja kun hän vihdoin ylettyi reiän kohdalle, niin näki hän todellakin
+taivaaseen. Siellä istui Isä Jumala kultaisella valtaistuimellaan
+pilvien ja tähtien välissä kaikessa komeudessaan ja loistossaan ja
+hänen ympärillänsä olivat kaikki enkelit ja pyhimykset.
+
+"Oi!" huudahti hän, "tämähän on kauniimpaa ja ihanampaa kuin mitä edes
+maan päällä voi aavistaakkaan. Mutta sanohan, kuka hän on, joka istuu
+Isän Jumalan jalkain juuressa, selin minuun?"
+
+"Hän on se köyhä mies, joka asui sinun vieressäsi maan päällä ja
+jonka seurassa sinä tänne tulit. Kun minä kehoitin teitä miettimään
+millaiseksi halusitte olonne ijankaikkisuudessa tulevan, ei hän
+toivonut itselleen muuta kuin jakkaran, jolla saisi istua Jumalan
+jalkain juuressa. Ja hän saikin sen, aivan niinkuin sinä sait linnasi."
+
+Kun hän oli tämän sanonut, meni hän aivan hiljaa pois, ilman että rikas
+mies sen huomasi. Sillä hän seisoi yhä vaan varpaillaan ja tirkisti
+taivaaseen eikä voinut nähdä kyllikseen. Vaikeata se tosin hänelle
+oli, sillä reikä oli aika korkealla, ja hänen täytyi koko ajan seista
+varpaillaan, mutta hän teki tämän mielellään, sillä se, minkä hän näki,
+oli niin ihanaa.
+
+Ja vieläkin vuosituhanneksen kuluttua tuli Pietari viimeisen kerran.
+Siinä seisoi rikas mies yhä vaan ullakkohuoneessa varpaillaan seinän
+vieressä ja katsoi herkeämättä taivaaseen ja oli katsomiseen siinä
+määrin vaipunut, ettei huomannut Pietarin tuloa.
+
+Vihdoin laski Pietari kätensä hänen olkapäälleen, niin että hän
+kääntyi, ja sanoi:
+
+"Tule pois! Nyt olet seissut siinä kyllin kauvan. Syntisi ovat sinulle
+anteeksi annetut; minä olen viepä sinut taivaaseen. Eikö totta, olisit
+voinut päästä sinne paljon helpommin, kun vaan olisit tahtonut?"
+
+
+
+
+Pikku neekeri ja kultaprinsessa
+
+
+Oli ennen pieni neekeri raukka, joka oli sysimusta, mutta hänen musta
+värinsä ei sittenkään ollut oikeata laatua, sillä se lähti hänestä.
+Iltasin oli hänen paidankauluksensa aivan musta, ja jos hän tarttui
+äitinsä hameeseen, niin näkyi siinä merkki jokaisesta hänen viidestä
+sormestaan. Sentähden ei äiti sallinut hänen sitä tehdäkkään, vaan
+työkkäsi hänet aina luotaan, niin pian kun hän tuli lähelle, ja muut
+ihmiset kohtelivat häntä vielä kovemmin.
+
+Kun hän oli neljäntoista vuoden vanha, sanoivat hänen vanhempansa,
+että oli jo todellakin ajan vaatimaa, että hän oppisi jotain, niin
+että voisi itse ansaita elatuksensa. Silloin pyysi hän heiltä, että
+hän saisi lähteä maailmaan ja ruveta soittoniekaksi, ei hän muuksi
+kelpaisikaan.
+
+Mutta hänen isänsä väitti, ettei taide leipää anna ja hänen äitinsä
+oikein suuttui ja vastasi ainoastaan: "Tyhmyyksiä, sinusta ei voi tulla
+muu kuin musta!"
+
+Vihdoin sopivat he siitä, että hän soveltui parhaiten nokikolariksi.
+He panivat hänet sentähden oppiin erään mestarin luo, ja koska he
+häpesivät sitä, että hän oli neekeri, niin sanoivat he, että he olivat
+mustanneet hänet nähdäkseen miltä hän näyttäisi nokikolarina.
+
+Nyt oli siis pikku neekeri nokikolari ja hänen täytyi päivittäin
+kiivetä ylös ja alas uuninpiipuissa, jotka usein olivat niin ahtaat,
+että hän pelkäsi niihin kiinni tarttuvansa. Mutta aina pääsi hän
+onnellisesti katolle, vaikka hänestä usein tuntui kuin jos koko hänen
+ihonsa olisi pois hankautunut. Kun hän istui korkealla uuninpiipulla ja
+taasen hengitti Jumalan raitista ilmaa ja pääskyset lentelivät hänen
+päänsä ympärillä, tunsi hän rintansa paisuvan kuin jos se olisi ollut
+pakahtumaisillaan. Silloin heilutteli hän vastaansa ja joiusi niin
+äänekkäästi: hooii-hoo! hoo-ii-la-hoo! aivan niinkuin nokikolarien
+on tapana joluta, että ihmiset pysähtyivät kaduilla kävellessään ja
+sanoivat: "Kuulkaapas vaan tuota mustaa nulikkaa, millainen ääni
+hänellä on!"
+
+Kun hän oli täysin oppinut, käski mestari hänen mennä huoneesensa
+peseytymään ja siistiytymään. Hän oli nyt antava hänelle todistuksen ja
+tekevä hänestä kisällin.
+
+Silloin valtasi pikku neekerin kamala pelko, sillä hän ajatteli: "Nyt
+tulee kaikki ilmi!" Ja niin kävikin, sillä kun hän puettuna parhaimpiin
+vaatteisiinsa tuli mestarin huoneeseen, jossa oppipojat ja kisällit jo
+olivat koolla, oli hän vielä hyvin musta, jos kohta vähän vaaleampaa
+kuumotti niiltä paikoin, jotka olivat hankautuneet uuninpiipuissa.
+Silloin älysivät kaikki kauhistuen miten asianlaita oikeastaan oli.
+Mestari selitti, että kisälliä hänestä vaan ei voinut tulla, sillä
+eihän hän edes ollut oikea kristittykään, mutta oppipojat hyökkäsivät
+hänen päällensä, kiskoivat häneltä hänen vaatteensa ja kantoivat hänen
+pihalle. Siellä panivat he hänen pumpun alle, vaikka hän kuinkakin koki
+puolustautua, pumppusivat vettä hänen niskaansa ja hankasivat häntä
+hiekalla ja luudilla, kunnes heidän käsivartensa varttuivat. Kun he
+vihdoin huomasivat, ettei mustuus hänestä lähtenyt huolimatta kaikista
+heidän ponnistuksistaan, työnsivät he haukkuen hänet portista ulos.
+
+Siinä seisoi hän nyt tuo pieni neekeri raukka avuttomana ja
+paratiisillisessa puvussa keskellä katua eikä tiennyt mitä tehdä.
+Silloin, kulki siitä sattumalta eräs mies, hän silmäsi häntä kiireestä
+kantapäähän ja kun hän huomasi, että hän oli neekeri, sanoi hän
+olevansa ylhäinen herra ja että hän tahtoi ottaa hänet palvelukseensa.
+Hänen ei tarvitseisi tehdä muuta kuin seistä hänen vaunujensa
+takapuolella, kun hän läksi ajelemaan rouvineen, niin että voisi heti
+huomata, että he olivat ylhäistä herrasväkeä.
+
+Silloin ei pikku neekeri ruvennut kauvan tuumiskelemaan, vaan seurasi
+uutta herraansa ja alussa oli kaikki hyvin. Sillä ylhäisen herran rouva
+piti hänestä ja joka kerta kun hän kulki hänen ohitsensa, hyväili hän
+häntä. Semmoista ei ollut koskaan ennen hänen elämässään tapahtunut.
+Mutta eräänä päivänä, kun he olivat ajelemassa syntyi kauhea rajuilma
+ja vesi valui virtanaan, mutta kun he tulivat kotiin, huomasi ylhäinen
+herra, että vesi joka valui vaunujen takapuolelta oli aivan mustaa.
+
+Silloin kysäsi hän äkäisesti pikku neekeriltä, mitä se merkitsi. Tämä
+pelästyi kovin, ja kun hän ei voinut keksiä sen parempaa, vastasi hän,
+että pilvet olivat olleet aivan mustat ja sentähden oli kai, myös
+mustaa vettä satanut.
+
+"Lörpöttelyä," vastasi ylhäinen herra, joka jo oli huomannut missä syy
+oli. Hän otti nenäliinansa sylkäsi sen kulmaan ja pyyhkäsi sillä pienen
+neekerin otsaa. Nenäliina tuli mustaksi.
+
+"Arvasinhan minä sen!" huudahti hän. "Ethän ole edes oikea neekerikään!
+Sepä oli kaunis havainto! Hae itsellesi toista palvelusta, minä en voi
+sinua käyttää".
+
+Silloin kokosi pikku neekeri itkien kimpsunsa ja kampsunsa ja yritti
+mennä tiehensä. Mutta ylhäisen herran rouva kutsutti hänet vielä
+kerran takaisin ja sanoi, että oli vahinko, että hänen miehensä oli
+asian huomannut; hän oli sen jo kauvan tietänyt. Oli todellakin
+suuri onnettomuus olla neekeri ja päälle päätteeksi semmoinen, josta
+väri lähtee, mutta hänen ei tullut kadottaa rohkeuttaan, vaan yhä
+edelleenkin olla hyvä ja rehellinen poika, silloin oli hänestä ajan
+pitkään tuleva yhtä valkoinen kuin muutkin ihmiset. Sitten lahjoitti
+hän hänelle viulun ja peilin, johon hänen tulisi katsoa kerran viikossa.
+
+Niinpä läksi pikku neekeri avaraan maailmaan ja hänestä tuli
+soittoniekka. Ei hänellä tosin ollut opettajaa, joka olisi hänelle
+soitellut, mutta hän kuunteli miten linnut lauloivat ja mitä pensaat
+ja purot humisivat ja lirisivät ja sen mukaan hän soitteli. Sittemmin
+havaitsi hän, että metsän kukilla ja taivaan tähdillä myös oli oma
+soittonsa keskiyöllä, vaikka se oli niin hiljaista, ettei kuka tahansa
+voinut sitä kuulla. Sen jäljitteleminen oli paljon vaikeampaa. Mutta
+kaikkein vaikeimman oppi hän viimeiseksi: soittamaan ihmissydämen
+tykytyksen mukaan. Ennenkun hän sen oppi, oli hän kuljeskellut ja
+nähnyt paljon.
+
+Toisinaan suosi häntä onni hänen matkoillaan, mutta enimmäkseen kävi
+hänen huonosti. Kun hän iltasin seisahtui pimeässä jonkun talon eteen,
+soitteli jonkun kauniin laulun ja pyysi yösijaa, niin hänet kyllä
+päästettiin sisälle, mutta kun aamulla huomattiin, kuinka musta hän
+oli, ja ettei ollut hyvä tulla häntä liian lähelle, sentähden että
+hänestä lähti väri, silloin satelivat kompasanat hänen ympärillään,
+toisinaan iskutkin. Mutta hän ei silti menettänyt rohkeuttaan, vaan
+ajatteli mitä tuon ylhäisen herran rouva oli sanonut hänelle ja vaelsi
+edemmä viuluineen, kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen.
+Joka sunnuntai kaivoi hän esille peilinsä, ja katsoi kuinka paljo
+mustaa oli hänestä lähtenyt. Paljon ei sitä ollut toisesta sunnuntaista
+toiseen, sillä se oli aika kovassa, mutta aina sitä oli jonkunverran
+lähtenyt, ja kun hän oli kulkenut viisi vuotta, nähtiin pohjavärin
+paistavan joka paikasta esiin.
+
+Eräänä päivänä tuli hän vento vieraaseen kaupunkiin, jossa kultainen
+prinsessa hallitsi, hänellä oli kultainen tukka ja hänen kasvonsa ja
+kätensä ja jalkansa olivat pelkkää kultaa. Hän söi kultaveitsellä ja
+kultahaarukalla kultaiselta lautaselta, joi kullankarvaista viiniä
+ja piti kultaisia vaatteita. Sanalla sanoen, kaikki hänen yllänsä ja
+hänen ympärillään oli kultaa. Mutta muutoin oli hän tavattoman pöyhkeä
+ja ylpeä, ja vaikka hänen alamaisensa suuresti toivoivat, että hän
+valitseisi itselleen jonkun kuninkaanpojan puolisokseen, koskapa he
+olivat sitä mieltä, ettei naisvalta ajan pitkään kelpaa, niin ei muka
+kukaan ollut kyllin kaunis ja ylhäinen hänelle kelvatakseen.
+
+Joka aamu ilmoittautui hänen luonaan kosijoina kuusi prinssiä, jotka
+edellisenä iltana olivat postivaunuissa kaupunkiin saapuneet. Sillä
+laajalti maassa ei puhuttu muusta kuin kultaisesta prinsessasta ja
+hänen kauneudestaan.
+
+Noiden kuuden prinssin täytyi nyt asettautua yhteen riviin hänen
+valtaistuimensa eteen ja hän silmäsi heitä kaikilta puolin. Mutta
+lopuksi nyrpisti hän aina nenäänsä ja sanoi:
+
+    "Ensimmäinen aivan viisto,
+    Toinen kaljupää,
+    Kolmas pulloposkinen,
+    Niin ettei silmiäkään nää.
+    Tämä neljäs, eikö totta,
+    Laiha niinkuin kirkon rotta;
+    Viides kömpelö ja suur,
+    Niinkuin jättiläinen juur'.
+    Entäs tämä kaitaluu,
+    Viistonenä, ristisuu!
+    Kotihinne joutukaa,
+    Matkoihinne marssikaa!"
+
+Heti paikalla ilmestyi kaksitoista isoa palvelijaa, joilla oli
+miehenpituiset vitsat kädessä ja ajoivat koko seurueen paikkakunnalta
+pois. Semmoista oli tapahtunut joka päivä monena vuotena.
+
+Kun pikku neekeri kuuli kerrottavan kuinka ihmeenihana prinsessa oli,
+ei hän voinut mitään muuta ajatella. Hän meni hänen palatsiinsa,
+istahti portaille, otti viulun käteensä ja rupesi soittamaan kauneinta
+kappalettaan. "Ehken katsoo hän ikkunasta", ajatteli hän, "ja silloin
+saat sinä hänet nähdä."
+
+Eipä kestänytkään kauvan, ennenkun kultaprinsessa käski kolmen
+kamarineitosensa katsoa kuka se oli, joka ulkona niin kauniisti
+soitteli. He tulivat takaisin ilmoittamaan, että siellä oli ihminen,
+jolla oli niin kummallinen ihoväri, etteivät he koskaan olleet
+kummempaa nähneet. Ensimmäinen väitti, että hän oli kasvoiltaan harmaa
+kuni hiiri, toinen, että hän oli harmaa kuni metsäkyyhkynen ja kolmas,
+että hän oli harmaa kuni aasi.
+
+Semmoista täytyi hänen itsensä nähdä, sanoi prinsessa, heidän piti
+tuoda hänet sisälle.
+
+Silloin menivät kamarineitoset vielä kerran alas ja saattoivat hänet
+linnaan, ja kun hän sai nähdä prinsessan, joka todellakin oli kultaa
+kiireestä kantapäähän ja loisti kuni aurinko, niin häikäisi se ensinnä
+hänen silmiään, niin että hänen täytyi ne ummistaa. Mutta kun hän oli
+tointunut ja oikein silmännyt prinsessaa, niin ei hän taitanut hillitä
+itseään, vaan heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja sanoi:
+
+"Oi, ihanin kultaprinsessa! Olette niin kaunis, ettette sitä itsekkään
+voi tietää! Ja joskohta sen tietäisittekin, niin olette kumminkin tuhat
+vertaa kauniimpi kuin mitä luulettekaan. Minä olen pieni neekeri, joka
+muuttuu yhä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi, eikä se kappale, jonka
+soitin lähimainkaan ole kauneimpiani. Puolisohan Teillä täytyy olla, ja
+jos tahdotte mennä minun kanssani naimisiin, tulen niin iloiseksi, että
+varmaankin hyppään tasajalassa tuon pöydän yli!"
+
+Kun prinsessa kuuli tämän katsoi hän ensin häneen niinkuin lehmä uuteen
+konttiin, sillä erittäin älykäs hän ei, huolimatta kauneudestaan,
+ollut ja purskahti sitten semmoiseen nauruun, että hänen täytyi
+tarttua tuolinselkään kiinni. Ja nuo kolme kamarineitosta pitivät
+myöskin velvollisuutenaan nauraa, ja äkkiä astuivat nuo kaksitoista
+käskyläistäkin huoneeseen, ja kun he näkivät kuka siinä oli polvillaan
+prinsessan edessä, niin panivat he sellaiseksi nauruksi, että se kuului
+koko kaupungissa.
+
+Silloin valtasi pikku neekerin suuri pelko, sillä hän huomasi, että
+hän oli sanonut jotakin tyhmää. Hän tarttui viuluunsa, riuhtasi oven
+auki ja hyökkäsi portaita alas. Sitten juoksi hän, katsomatta taakseen,
+kautta kaupungin, poikki peltojen ja niittyjen lähimpään metsään.
+Siellä heittäysi hän lopen väsyksissä heinikkoon ja itki, niin että oli
+pakahtua.
+
+Mutta vihdoin hän taasen tyyntyi ja sanoi itsekseen: "Kun kuski on
+humalassa, niin hevoset pillastuvat. Oletko järjiltäsi? Ajattelitko
+mennä kultaprinsessan kanssa naimisiin? Sinä olet järjiltäsi! Sentähden
+ei sinun tule ihmetellä, että ihmiset nauravat sinulle."
+
+Hän ripusti viulun selkäänsä, vihelsi ja jatkoi matkaansa. Hän vaelsi
+kuten ennenkin kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Ja
+vuosi vuodelta tuli hän valkoisemmaksi ja ihmiset oppivat pitämään
+hänestä yhä enemmän, sillä ne soittokappaleet, mitkä hän sepitti
+tulivat yhä kauniimmat eikä kukaan voinut hänelle viulunsoitossa
+vertoja vetää. Ja kun hän oli kasvanut aikamieheksi, niin oli hän aivan
+valkoihoinen, jopa vaaleampi ja puhtaampi kuin moni muu. Ei kukaan
+ottanut uskoakseen, että hän ennen oli ollut neekeri.
+
+Tapahtuipa sitten kerran, että hän tuli kauppalaan, jossa oli
+markkinat. Siellä näki hän teltan, jossa oli punainen oviverho, joka
+kai aikoinaan kerrankin oli ollut uusi, mutta nyt se oli rikkinäinen ja
+tahrainen. Teltan edustalla seisoi rääsyinen, kirjavaan nuttuun puettu
+mies, joka puhalsi torveen ja huutaen kehoitti kansaa astumaan sisään;
+siellä olivat muka maailman suurimmat ihmeet nähtävinä: kaksipäinen
+vasikka, joka söi kahdesti vaan sulatti ruuan vaan yhden kerran,
+sika, joka taisi korteista ennustaa ja maailmankuulu, ihmeenihana
+kultaprinsessa, jota kaikki miehet olivat kilvan kosineet.
+
+"Tokkohan hän voisi olla sinun kultaprinsessasi?" sanoi hän itsekseen,
+mutta siitä huolimatta meni hän telttaan.
+
+Sisään tultuaan olisi hän mieluummin tahtonut vajota maahan, sillä
+hänen kultaprinsessansa oli todellakin sama kuin tämä. Mutta kulta oli
+kulunut pois melkein kaikkialta, ja hän näki, että hän olikin vaan
+läkkipeltiä.
+
+"Herra taivaan!" huudahti hän. "Miten sinä olet tänne tullut ja
+minkänäköinen sinä oletkaan?"
+
+"Miten niin?" vastasi hän, ikäänkuin jos hän ei olisi ymmärtänyt
+mitään. Kun hän vihdoinkin tuli ajatelleeksi, että tuo mies varmaankin
+oli nähnyt hänet ennen maailmassa, silloin kun hän vielä näytti olevan
+pelkkää kultaa, lisäsi hän äkäisesti: "Luuletko, sinä sen tomppeli,
+että sitä ijankaikkisesti samana pysyy? Pidä sinä vaan huoli itsestäsi!"
+
+Nyt oli hän vähällä purskahtaa nauruun, sillä hän huomasi, ettei hän
+häntä tuntenut. Mutta hänen kävi häntä aivan liiaksi sääli ja sentähden
+kysyi hän aivan hiljaa, eikö hän todellakaan tietänyt, kuka hän oli.
+Hänhän oli tuo sama pieni neekeri, jolle hän kerran kauvan aikaa sitten
+oli niin nauranut.
+
+Nyt oli prinsessan vuoro vaieta ja hävetä ja monin kyynelin kertoi hän,
+miten kulta oli hänestä kulunut, ensinnä parista kohden ja sittemmin
+joka paikasta, miten hän kauvan aikaa oli salannut sen alamaisiltaan
+ja miten nämät kumminkin lopulta olivat tämän huomanneet ja ajaneet
+hänet tiehensä. Nyt kävi hän kaikki markkinat, mutta oli siihen ihan
+ikävystynyt ja jos hän vielä oli samaa mieltä kuin ennen, niin tahtoi
+hän kernaasti mennä hänen kanssaan naimisiin.
+
+Tähän vastasi nuori mies hyvin totisena, että hän kyllä sääli häntä
+kaikesta sydämestään, mutta että hän oli aivan liian viisas mennäkseen
+naimisiin läkkipeltiprinsessan kanssa. Hän puolestaan toivoi varmasti
+saavansa häntä paljon paremman vaimon. Niin sanoen lähti hän teltasta
+ja antoi läkkipeltiprinsessan olla. Tämä oli pakahtua raivosta
+ja toisen lähtiessä huusi hän yhtä mittaa hänen jälkeensä: "Sinä
+neekerinulikka! Neekerinulikka! Sinä sysimusta neekerinulikka, josta
+väri lähtee!" ja muuta sentapaista. Mutta kukaan ei tietänyt ketä
+hän tarkoitti, sillä eihän toisella ollut edes mustaa pilkkuakaan
+kasvoissaan.
+
+Sentähden kulkikin hän rauhallisesti eteenpäin, katsomatta taakseen,
+ja oli hyvillään siitä, ettei hän koskaan kuullut tuosta ilkiöstä
+puhuttavan. Vielä jatkoi hän jonkun aikaa vanhaa kulkurielämäänsä,
+mutta kun hän oli nähnyt melkein koko maailman ja kuljeksiminen alkoi
+häntä ikävystyttää, sattui niin että kuningas kuuli puhuttavan hänen
+soitostaan ja kutsutti hänet luokseen. Toinen kappale toisensa jälkeen
+täytyi hänen kuninkaalle soittaa aina keskiyöhön asti ja vihdoin nousi
+kuningas valtaistuimeltaan, syleili häntä ja kysyi, tahtoiko hän ruveta
+hänen parhaaksi ystäväkseen. Kun hän vastasi myöntävästi antoi kuningas
+hänen ajaa omissa kullatuissa vaunuissaan kaupungin läpi ja lahjoitti
+hänelle talon ja niin paljon rahoja, että hänellä oli niitä riittävästi
+koko elinajakseen. Ja vaimon hän myöskin sai. Ei hän tosin prinsessaa
+saanut ja vielä vähemmin sellaista, joka olisi ollut läpeensä kultaa,
+mutta vaimon, jolla oli kultainen sydän. Yhdessä hänen kanssaan eli hän
+tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana pitkään ikään.
+
+Mutta läkkipeltiprinsessa muuttui päivä päivältä yhä vähemmän
+merkilliseksi, ja kun sitten viimeinen kultahitunen oli kulunut
+hänestä, viskeltiin häntä sinne tänne, niin että häneen syntyi kuhmuja
+ja rosoja joka paikkaan.
+
+Lopulta joutui hän eräälle lumppujen kerääjälle. Hänen luonaan on hän
+vielä tänäkin päivänä eräässä nurkassa kaikenlaisen romun ympäröimänä
+ja hänellä on hyvää aikaa ajatella, että tässä maailmassa on paljon
+sellaista, joka kuluu pois, sekä kaunista että rumaa, ja että se on
+pääasia, mitä alta löytyy.
+
+
+
+
+Unipuu
+
+
+Sata vuotta tahi enemmänkin aikaa on kai siitä kun salama iski siihen
+ja hajoitti sen pirstaleiksi ja yhtä kauvan on auralla kynnetty samalla
+paikalla, mutta ennen muinoin kasvoi siinä viheriällä kummulla,
+noin satakunta askelta kylän ensimmäisestä talosta iki-vanha iso
+puu, sellainen puu, jollaisia ei enää kasva yhtään, koskapa eläimet
+ja ihmiset, kasvit ja puut tulevat yhä pienemmiksi ja kurjemmiksi.
+Talonpojat sanoivat, että se oli pakanoiden ajoilta, ja että viekkaat
+pakanat olivat sen juurella tappaneet erään pyhän apostolin. Silloin
+olivat puun juuret saaneet hänen vertaan juoda ja siitä, että se
+oli kohonnut sen runkoon ja oksiin, oli se kasvanut niin isoksi ja
+vankaksi. Kuka tietää, jos tämä on totta? Mutta erityinen ominaisuus
+oli puussa kumminkin, siitä tiesi jokainen, niin pienet kuin isotkin
+kylän asukkaat. Joka nukkui sen siimeksessä ja nukkuessaan näki
+unta, hänen unensa toteutui pakostakin. Sentähden kutsuttiinkin sitä
+ikimuistoisista ajoista unipuuksi eikä kukaan sitä muuksi sanonutkaan.
+Oli siinä kumminkin eräs ehto: se joka pani unipuun alle maata, hän ei
+saanut miettiä, mistä hänen muka piti nähdä unta. Jos hän kumminkin
+sitä teki, niin näki hän sellaisia turhanpäisiä unia, joissa ei ollut
+pontta ei perää, ja joista ei ainoakaan viisas ihminen selville
+päässyt. Tämähän oli vaikea ehto, koskapa useimmat ihmiset ovat liian
+uteliaat ja siitä syystä tuo ei kaikkein useimmille onnistunutkaan ja
+siihen aikaan kun se tapahtui, josta tässä kerrotaan, ei kylässä liene
+ollut ainoatakaan, ei miestä eikä naista, jolle se kertaakaan olisi
+onnistunut. Mutta taikaa oli unipuussa, se on varmaa. --
+
+Eräänä kuumana kesäpäivänä, kun ei ilman värähdystäkään tuntunut,
+tapahtui nimittäin, että eräs köyhä nuori käsityöläinen, joka monena
+vuotena oli vieraissa maissa kovaa kokenut, tuli maantietä myöten
+astuskellen. Kun hän tuli kylän kohdalle, käänsi hän turhanpäiten
+vielä kerran kaikki taskunsa nurin, niissä kun ei kumminkaan mitään
+ollut. "Mitä sinun nyt on tekeminen?" ajatteli hän itsekseen. "Olet
+lopen väsyksissä; ilmaiseksi ei yksikään ravintolanpitäjä ota sinua
+vastaan ja kerjuu on ikävä ammatti." Silloin huomasi hän ihanan puun
+viheriäisine nurmikoineen ja kun se oli ainoastaan muutaman askeleen
+päässä maantieltä, rupesi hän pitkälleen sen juurelle nurmikkoon
+hiukkasen levähtääkseen. Mutta puu humisi niin kummallisesti ja sen
+oksien hiljalleen huojuessa pilkisti milloin sieltä, milloin tuolta
+niiden välistä kultainen auringonsäde tai tilkkunen sinertävää
+taivasta, hän nukahti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.
+
+Mutta kun hän oli siihen nukkunut, pudotti puu kolmilehtisen oksan ja
+se putosi suoraan hänen rinnalleen. Silloin näki hän semmoista unta,
+että hän istui muka pöydässä erittäin kodikkaassa huoneessa, ja että
+pöytä oli hänen omansa, samoin huone ja koko talo. Ja pöydän ääressä
+seisoi nuori nainen, joka molemmin käsin nojasi siihen ja katsoi
+hyvin ystävällisesti häneen, ja tämä oli hänen oma vaimonsa. Ja hänen
+polvillaan istui muka pieni lapsi, jolle hän syötti puuroa ja koska se
+oli liian kuumaa, niin puhalti hän lusikkaa siten sitä jäähdyttääkseen.
+Ja vaimo sanoi hänelle: "Kuinka hyvä lapsenpiika sinusta, kultaseni,
+on tullutkaan!" ja nauroi. Mutta tuvassa juoksenteli toinenkin lapsi,
+paksu punaposkinen poika, joka oli sitonut langan pätkän isoon
+porkkanaan, jota hän veti jälessään ja jolle hän alati huusi hei, hei,
+ikäänkuin jos se olisi ollut kuinka hyvä hevonen tahansa. Ja molemmat
+lapset olivat muka myöskin hänen omat lapsensa. Sellaista unta näki
+hän ja uni oli varmaankin hyvin hänen mieleensä, sillä hän naurahti
+ääneensä.
+
+Kun hän heräsi oli ilta jo käsissä ja hänen edessään seisoi
+lammaspaimen lampaineen ja sukkapuikkoineen. Silloin hypähti hän
+virkeänä jaloilleen, ojentelihe ja venytteli jäseniään ja sanoi: "Voi
+herranen aika, kumpahan niin kävisi! Mutta onhan edes hauskaa tietää
+millaista elämä voi olla." Silloin astui lammaspaimen hänen luokseen
+ja kysyi häneltä, mistä hän tuli ja minne hän aikoi ja josko hän oli
+kuullut mitään puusta kerrottavan. Kun hän nyt huomasi tämän olevan
+aivan tiedottoman kuni vastasyntynyt lapsi, huudahti hän: "Olettepa Te
+oikea onnen helmalapsi! Sillä että Te olette nähneet hyvää unta, sen
+voi kasvoistanne jokainen lukea; olenhan minä silmännyt Teitä jo kauvan
+aikaa siinä maatessanne." Sitten kertoi hän hänelle mikä taika puussa
+oli: "Se, mistä olette unta nähneet toteutuu, se on yhtä totta kuin
+että tässä on lammas ja tuossa on pässi. Kysykää vaan kylän ihmisiltä
+enkö ole oikeassa! Mutta sanokaapas myös millaista unta Te näitte!"
+
+"Ukkoseni", vastasi nuori käsityöläinen hymyillen, "minusta et saa
+tietoja samalla tavoin ongituksi kuin talonpojista. Kauniin uneni
+säilytän itselleni, sitähän ette toki voine pahaksi panna ja jos
+panisittekin, niin en siitä välitä!" Eikä hän tätä vaan niin sanoakseen
+sanonut, sillä hän ajatteli todellakin niin. Sentähden sanoikin hän
+kylään mennessään: "Lörpötystä se on! Tahtoisinpa tietää mistä puu
+olisi semmoista viisautta saanut."
+
+Kun hän tuli kylään huomasi hän kolmannen talon päätypuolessa pitkän
+tangon ja sen nenässä kultaisen kruunun. Siinä oli ravintola ja
+"Kruu-nun" isäntä seisoi ovessa. Tämä oli juuri mitä parhaimmalla
+tuulelle, sillä hän oli jo syönyt illallisensa ja oli yltäkyllin
+ravittu; oli hänen otollisin hetkensä. Silloin nosti nuori mies
+kohteliaasti lakkiaan ja kysyi eikö hän Jumalan lupaamaa palkkaa
+vastaan saisi hänen luonaan yöpaikkaa. Isäntä silmäili solakkaa
+nuorukaista hänen pölysissä kuluneissa vaatteissaan kiireestä
+kantapäähän. Sitten nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja sanoi:
+"Istuudu vaan heti tähän lehtimajaan oven kohdalle, lienee meille
+jäänyt leipäkannikka ja tuopillinen viiniä sinuakin varten tähteeksi.
+Sillä aikaa voivat ne sinulle olkivuoteen kuntoon laittaa." Niin sanoen
+meni hän sisään ja lähetti tyttärensä ulos; tämä toi hänelle leipää ja
+viiniä, istuutui myöskin pöydän ääreen ja antoi toisen kertoa miltä
+maailmassa näytti. Sitten hän taas puolestaan kertoi kaiken, minkä
+tiesi: miten vehnä kasvoi ja että naapurin vaimo oli saanut kaksoiset
+ja mitä ensi kerran "Kruunussa" soitettaisiin kun tanssiaisia oli
+pidettävä.
+
+Yhtäkkiä nousi hän seisoalleen, nojautui yli pöydän nuorta miestä
+kohden ja kysyi: "Mistä olet sinä nuo kolme lehteä rinnallesi saanut?"
+Silloin katsoi toinenkin takkinsa rinnusta ja huomasi kolmilehtisen
+oksan, joka hänen maatessaan oli siihen pudonnut. Se oli tarttunut
+juuri hänen takkinsa rinnukseen. "Ne ovat varmaankin siitä isosta
+puusta, joka on juuri kylän ulkopuolella", vastasi hän, "jonka alle
+vähäksi aikaa nukahdin".
+
+Silloin pörhisti tyttö uteliaana korviaan ja odotti, mitä toinen
+edelleen sanoisikaan. Mutta kun tämä oli vaiti alkoi hän varovasti
+tiedustella, kunnes hän oli varma siitä, että hän todellakin oli
+nukkunut unipuun alla ja sitten kulki hän kuin kissa kuuman puuron
+ympärillä, kunnes hän luuli päässeensä varmasti perille siitä,
+ettei toinen tiennyt mitään unipuun ihmeellisestä voimasta ja
+ominaisuuksista, sillä nuorukainen oli veijari ja oli olevinaan, kuin
+jos hän ei olisi tietänyt mitään. Kun tyttö oli joutunut tähän luuloon,
+nouti hän vieläkin tuopillisen viiniä, puhutteli häntä ystävällisesti
+ja kertoi hänelle kaikenlaista, millaisia unia hän itse oli nähnyt ja
+lausui pettymyksensä siitä, etteivät ne koskaan toteutuneet.
+
+Samassa tuli lammaspaimen karjoineen kotiin ajaen lampaitaan kylän
+raittia pitkin. Kun hän kulki "Kruunun" ohitse ja näki tytön istuvan
+vilkkaasti nuoren miehen kanssa keskustellen, pysähtyi hän kotvaseksi
+ja sanoi: "Niin, niin, Teille hän kyllä kauniin unensa kertoo; minulle
+hän ei tahtonut mitään sanoa!" Sitten ajoi hän lampaitaan eteenpäin.
+
+Mutta silloin tuli tyttö vieläkin uteliaammaksi ja kun toinen ei
+vieläkään puhunut mitään unennäöstään, ei hän enää voinut mieltänsä
+malttaa ja kysyi sentähden aivan suoraan, mitä hän sitten maatessaan
+puun alla oli uneksinut.
+
+Silloin näytti nuori mies, joka oli aika vekkuli ja jonka hänen
+kaunis unensa oli saattanut hilpeälle tuulelle, hyvin salaperäiseltä,
+vilkutteli silmiään ja sanoi: "Kaunista unta olen minä nähnyt, se on
+totta, mutta en minä uskalla sanoa millainen se oli." Mutta tyttö
+kyseli yhä enemmän ja kiusasi häntä toki sanomaan millainen uni se
+oli. Silloin siirtyi tämä aivan hänen viereensä ja sanoi tosissaan:
+"Ajatelkaahan, minä näin unta, että minä olin kerran menevä 'Kruunun'
+isännän tyttären kanssa naimisiin ja että minusta oli kerran tuleva
+'Kruunun' isäntä!"
+
+Silloin sävähti tyttö ensin valkeaksi kuin palttina ja sitten
+helakanpunaiseksi ja meni huoneeseen. Vähän ajan kuluttua tuli hän
+takaisin ja kysyi, oliko hän todellakin semmoista unta nähnyt ja
+tarkoittiko hän totta niin puhuessaan.
+
+"Ihan varmaan", vastasi hän, "juuri Teidän näköisenne oli se, joka
+näyttäytyi minulle unissani!" Silloin meni tyttö taaskin sisään eikä
+tullut takaisin. Hän meni omaan huoneeseensa ja ajatukset pyörivät
+hänen mielessään kuin hampaat myllyn rattaissa; yhä kiersi siinä uudet
+ja kumminkin samat, niin ettei siitä loppua tullutkaan. "Hän ei tiedä
+mitään tuosta puusta", sanoi hän. "Hän on nähnyt semmoista unta.
+Joko tahtonen tahi en, niin siten on kumminkin käypä. Sitä ei käy
+muuttaminen." Sitten pani hän maata ja koko yön näki hän unta nuoresta
+käsityöläisestä. Kun hän heräsi seuraavana aamuna, tunsi hän tyystiin
+hänen kasvonsa piirteet, niin usein oli hän ne unissaan nähnyt -- ja
+sievä poika hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen.
+
+Mutta nuori mies oli nukkunut mainiosti olkivuoteellaan, unipuun,
+unensa ja sen minkä hän edellisenä iltana oli isännän tyttärelle
+sanonut, oli hän jo aikoja sitten unhoittanut. Hän seisoi vierastuvassa
+oven suulla ja aikoi juuri ojentaa isännälle kättä jäähyväisiksi.
+Silloin astui tyttö huoneeseen ja kun hän näki hänet matkatamineissaan
+tunsi hän niin kummallista tuskaa ikäänkuin hän ei saisi sallia, että
+hän menisi matkoihinsa. "Isä", sanoi hän, "viini ei ole vielä pulloihin
+laskettu eikä tuolla nuorella miehellä ole mitään tekemistä; eikö hän
+voisi jäädä tänne päiväkaudeksi niin voisi hän ansaita ruokansa ja
+päälle päätteeksi vähän matkarahaakin?" -- Ja "Kruunun" isännällä ei
+ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli jo juonut aamullisen tuoppinsa
+ja oli syönyt aamiaisensa ja oli ravittu, niin että oli hänen otollisin
+aikansa.
+
+Mutta viinin laskeminen edistyi hitaasti ja tytöllä oli milloin mikin
+syy, jonkatähden täytyi noutaa nuori mies kellarista. Kun viiniastia
+vihdoinkin oli tyhjänä ja pullot täytetyt, niin tuumi tyttö, että
+olisipa se aika hyvä asia, jos hän ennen lähtöään ensinnä auttaisi
+vähän peltotöissäkin ja kun hän tästä suoriutui niin oli puutarhassa
+paljon semmoista tehtävää, jota ei kukaan ollut sitä ennen tullut
+ajatelleeksikaan. Niin kului aika, viikko toisensa jälkeen, ja joka
+yö näki tyttö pojasta unta. Iltasin istuivat he lehtimajassa talon
+edustalla ja kun hän kertoi kuinka paljon kovaa hän maailmassa
+ollessaan oli kokenut, silloin sattui aina jokin rikka tahi karva
+hänen, tytön, silmään, niin että hänen täytyi pyyhkiä silmiään
+esiliinallaan.
+
+Vuoden kuluttua oli nuori käsityöläinen yhä vielä talossa ja kaikki
+oli niin puhtaaksi luuduttu, valkoista hiekkaa huoneitten lattioille
+sirotettu ja sen päälle hienoja katajan oksia riposteltu, ja koko kylä
+vietti juhlapäivää. Sillä nuori käsityöläinen vietti häitään "Kruunun"
+isännän tyttären kanssa ja kaikki ihmiset iloitsivat, ja se joka ei
+iloinnut syystä että hän oli kateellinen, oli ainakin olevinaan iloinen.
+
+Kohta sen jälkeen oli "Kruunun" isännällä taasen otollisin hetkensä,
+koskapa hän oli syönyt itsensä kylläiseksi ja hän istui tupakkarasia
+polvillaan nojatuolissaan ja nukkui. Kun hän ei ottanut herätäkseen,
+tahtoivat he herättää hänet, mutta hän olikin kuollut, hengetön. Niin
+oli nyt nuoresta käsityöläisestä todella tullutkin "Kruunun" isäntä
+niinkuin hän leikkiä laskien oli ennustanut ja muutoin toteutui kaikki,
+mistä hän puun alla oli unta nähnyt. Sillä kohta oli hänellä kaksi
+lastakin ja luultavasti nosti hän kerran jommankumman heistä syliinsä
+ja antoi sille syödä ja puhalsi sitä tehdessään lusikkaa, ja varmaankin
+juoksenteli toinen poika sill'aikaa porkkanoineen huoneessa, jos kohta
+se, jolta olen tämän kertomuksen kuullut, ei ole sitä minulle sanonut
+ja vaikka minä unohdin sitä häneltä oitis tiedustella. Mutta varmaankin
+on asian laita ollut semmoinen, koskapa se, mistä unipuun alla näki
+unta, toteutuu ihan hiuskarvaa myöten.
+
+Eräänä päivänä -- saattoi olla noin neljä vuotta siitä kun häitä oli
+vietetty -- istui nuori isäntä -- sillä nyt oli hän "Kruunun" isäntänä
+-- vierastuvassa. Silloin tuli hänen vaimonsa sisään, asettui hänen
+eteensä ja sanoi: "Ajattelehan, eilen on eräs leikkuumiehistämme
+puolenpäivän aikaan nukkunut unipuun alle eikä ole asiata ajatellut.
+Tiedätkös millaista unta hän on nähnyt? Hän on nähnyt semmoista unta,
+että hän oli upporikas. Ja arvaappas kuka hän on! Vanha Heikki, joka on
+niin tyhmä, että häntä käy oikein sääli ja jota me olemme vaan säälistä
+palveluksessamme pitäneet. Mitähän hänkin niin paljolla rahalla tehnee?"
+
+Silloin nauroi hänen miehensä ja sanoi: "Miten voit sinä uskoa
+tuommoista tyhmää juttua, sinä, joka muuten olet niin älykäs nainen?
+Ajattelehan nyt itse, josko se on mahdollista, että puu, olkoonpa se
+vaikka kuinka kaunis ja vanha, tietäisi jotain tulevaisuudesta."
+
+Silloin katsoi vaimo pitkään mieheensä, puisti päätään ja sanoi
+totisena: "Älä tee syntiä! Sellaisista asioista ei ole lupa leikkiä
+laskea."
+
+"En minä laske leikkiä!" vastasi mies.
+
+Siihen ei vaimo heti paikalla vastannut mitään vaan oli vaiti ikäänkuin
+hän ei olisi oikein ymmärtänyt, mutta sanoi sitten: "Mitä sinulla tästä
+on? Minä luulin, että sinulla olisi kyllin syytä ollaksesi vanhalle,
+pyhälle puulle kiitollinen. Eikö kaikki ole käynyt niinkuin sinä olet
+siitä unta nähnyt?"
+
+Kun hän oli tämän sanonut, hymyili mies mitä ystävällisimmin ja
+vastasi: "Jumala tietää, että minä olen kiitollinen, Jumalalle ja
+sinulle. Niin, se oli ihana uni. Onhan minusta kuin jos olisi se eilen
+tapahtunut, niin tarkoin muistan minä sen vielä. Ja kumminkin on kaikki
+tullut tuhat kertaa ihanammaksi kuin mitä uneksin, ja sinä, sinä olet
+myöskin tuhat kertaa rakkaampi ja sievempi kuin se nuori nainen, jonka
+minä silloin unissani näin."
+
+Hänen vaimonsa katsoi taaskin pitkään häneen, mutta hän jatkoi: "Mitä
+nyt tuohon puuhun tulee ja tuohon uneen, niin ajattelen, sydänkäpyseni,
+ettei sitä, joka kernaasti tanssii tarvitse kauvan houkutella ja että
+kaiku vastaa niinkuin metsään huutaa. Eihän se mitään kummaa ollut,
+että minä, joka olin niin monta vuotta kovaa maailmalla kokenut
+kerrankin näin unta rakkaudesta."
+
+"Mutta ettäpä sinä näit juuri sellaista unta, että olit minun kanssani
+naimisiin joutuva!"
+
+"Semmoista unta en minä koskaan ole nähnyt! Unissani näin minä vaan
+nuoren naisen ynnä kaksi lasta, eikä hän ollut lähimainkaan niin sievä
+kuin sinä eivätkä lapsetkaan."
+
+"Hyi!" vastasi vaimo. "Tahdotko sinä tehdä minut vaiko puun
+valehtelijaksi? Etkö ole ensimmäisenä päivänä, jolloin näimme toisemme
+-- silloin iltasella tuolla lehtimajassa -- etkö ole jo heti silloin
+sanonut, että olit nähnyt semmoista unta, että tulisit minut naimaan ja
+itse pääsisit 'Kruunun' isännäksi?"
+
+Silloin muistui ensi kerran taas tuo pilapuhe, jota hän nykyisen
+vaimonsa kanssa oli pitänyt, miehen mieleen, ja hän virkkoi: "Minä en
+voi sitä auttaa, rakas vaimoni! En ole todellakaan nähnyt unta sinusta;
+ja jos sen sanoin, niin oli se vaan pilaa. Sinä olit niin utelias; minä
+tahdoin sinua vaan hiukkasen narrata."
+
+Silloin purskahti vaimo kovaan itkuun ja meni ulos. Vähän ajan perästä
+läksi mies hänen jälkeensä. Hän seisoi kaivolla ja itki yhä. Hänen
+miehensä koki häntä lohduttaa, mutta turhaan.
+
+"Sinä olet varastanut minun rakkauteni ja viekotellut sydämeni!" sanoi
+hän. "Minä en koskaan enää voi tulla iloiseksi!"
+
+Silloin kysyi hänen miehensä, josko hän ei häntä enää rakastanutkaan,
+enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa ja eivätkö he olleet
+eläneet onnellisempina kuin kukaan muu koko kylässä. Kaikkeen täytyi
+hänen vastata myöntämällä, mutta jäi kaikista puheluista huolimatta
+yhtä murheelliseksi kuin ennenkin.
+
+Silloin ajatteli mies: "Antaa hänen itkeä rauhassa. Yön kuluttua on
+mieli toinen, huomenna on hän entisellään!" Mutta hän pettyi, sillä
+seuraavana aamuna ei hänen vaimonsa tosiaankaan enää itkenyt, vaan hän
+oli totinen ja murheellinen ja koki välttää miestään. Jokainen yritys
+lohduttaa häntä osottautui tehottomaksi kuten edellisenäkin iltana.
+Suurimman osan päivää istui hän jossakin nurkassa ja mietiskeli ja kun
+hänen miehensä lähestyi säpsähti hän ikäänkuin olisi hän häntä pelännyt.
+
+Kun tämmöistä kesti useampana päivänä, ilman että muutosta tapahtui,
+valtasi syvä surumielisyys miehenkin, sillä hän pelkäsi että hän oli
+ainaiseksi kadottanut vaimonsa rakkauden. Harvasanaisena kulki hän
+huoneissaan ja mietti parannuskeinoa, mutta semmoista hän ei tahtonut
+keksiä. Silloin meni hän eräänä päivänä ulos kylästä ja kuljeskeli
+sinne tänne vainioillaan. Oli kuuma heinäkuun päivä eikä ainoatakaan
+pilveä taivaalla. Täysiteräinen vilja aaltoili kuni kultainen meri
+ja linnut visertelivät, mutta hänen sydämensä oli surusta raskas.
+Silloin näki hän unipuun kaukana; ikäänkuin muitten kuninkaana kohosi
+se korkealle taivasta kohden. Hänestä oli ikäänkuin olisi se vihreillä
+oksillaan viittonut häntä luokseen kuni vanha, hyvä ystävä, joka
+luokseen houkuttelee. Hän meni sen luo ja istuutui sen juurelle ja
+ajatteli mennyttä aikaa. Viisi vuotta aikaa oli melkein täsmälleen
+kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran köyhänä raukkana oli
+levännyt sen siimeksessä ja nähnyt niin ihanaa unta. Oi, niin ihmeen
+ihanaa! Ja unta oli kestänyt viisi vuotta. --
+
+Entäs nyt! Kaikki oli mennyttä! Ainiaaksi mennyttä!
+
+Silloin alkoivat puun oksat taaskin humista niinkuin ne olivat
+humisseet viisi vuotta sitten, ja oksien huojuessa pilkisti niinkuin
+silloinkin milloin sieltä, milloin täältä kultainen auringonsäde tai
+palanen sinertävää taivasta lehvien lomitse. Silloin tyyntyi hänen
+sydämensä ja hän nukkui siihen, sillä hän ei edellisinä öinä ollut
+murheensa tähden saanut unta. Eikä aikaakaan, niin näki hän samaa unta
+kuin viisi vuotta sitten, ja naisella, joka seisoi pöydän ääressä
+ja lapsilla oli samat vanhastaan tutut, rakkaat kasvot kuin hänen
+vaimollaan ja lapsillaan. Ja vaimo katsoi häneen niin ystävällisesti --
+oi, niin ystävällisesti!
+
+Silloin heräsi hän, ja kun hän huomasi, että se olikin vaan unta ollut,
+niin tuli hän yhä murheellisemmaksi. Hän taittoi itselleen pienen,
+vihreän oksan puusta, meni kotiinsa ja pani sen virsikirjaansa. Kun
+hänen vaimonsa seuraavana päivänä -- se oli sunnuntai -- aikoi mennä
+kirkkoon putosi oksa kirjan lehtien välistä. Silloin punastui mies,
+joka seisoi vieressä, kumartui sitä ottamaan ja tahtoi pistää sen
+taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mikä lehvä se oli.
+
+"Se on unipuusta; se on ystävällisempi minua kohtaan kuin sinä!"
+vastasi mies. "Sillä kun minä eilen olin ulkona ja istuin sen alla,
+nukahdin minä. Silloin kai se tahtoi minua lohduttaa, sillä minä näin
+unta, että sinä olit entisesi, ja että olit kaiken unhoittanut. Mutta
+sehän ei ole totta! Vanhasta hyvästä puusta ei ole taikaa. Kaunis,
+ihana puu se on, mutta tulevaisuudesta ei se tiedä mitään."
+
+Silloin tuijotti hänen vaimonsa ensiksi pitkään häneen, mutta sitten
+oli kuin jos aurinko olisi hänen kasvonsa kirkastanut: "Oletko
+todellakin nähnyt semmoista unta?"
+
+"Olen", vastasi hän vakavana, ja hänen vaimonsa huomasi, että se oli
+totta, sillä miehen kasvot värähtelivät, koskapa hän ei tahtonut itkeä.
+
+"Ja olinko minä todellakin sinun vaimonasi?"
+
+Kun hän vastasi myöntäen tähänkin, heittäysi hänen vaimonsa hänen
+kaulaansa ja suuteli häntä niin moneen kertaan, ettei hän voinut
+niitten paljoutta torjuakaan. "Jumalalle olkoon kiitos!", sanoi vaimo,
+"nyt on kaikki taasen hyvin! Minähän rakastan sinua niin -- niin, ettet
+sitä voi aavistaakkaan! Ja näinä päivinä on minulla ollut semmoinen
+tuskallinen pelko, etten minä sinua saisikaan rakastaa sillä ehken
+oli Jumala määrännytkin toisen miehen minulle. Sillä sydämeni olet
+sinä, häijy mieheni, kumminkin varastanut ja hiukkasen petosta oli
+siinä kumminkin! -- Niin, varastanut sinä sen olet! mutta nyt minä
+tiedän, ettei se ole sinua auttanut ja että se ilman sitäkin olisi niin
+käynyt." Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja jatkoi sitten:
+
+"Eikö totta, sinä et koskaan enää puhu pahaa unipuusta?"
+
+"En, en koskaan; sillä minä uskon siihen, ehken hiukan toisin kuin
+sinä, mutta en silti vähemmän lujasti. Luota siihen! Ja oksan tahdomme
+panna kiinni virsikirjaan, ettei se meiltä hukkuisi!"
+
+
+
+
+Vanha matkakirstu
+
+
+Eräällä vanhalla herralla, joka matkusteli paljon, oli matkakirstu. Ei
+se kaunis ollut, vaan päinvastoin hyvin ruma, sillä se oli päällystetty
+pörhöisellä hylkeennahkalla ja sillä oli rautavanteet poikitellen ja
+raudoitukset nurkissakin ja hylkeennahka oli koin ja toukkien syömää ja
+rautavanteet olivat ruosteiset ja aikojen kuluessa olivat rautahelatkin
+saaneet useita kuhmuja ja naarmuja.
+
+"Tämä tietää yhtä ja toista", sanoivat kantajat, kun he heittivät
+sen vaunuista. Yks' kaks' kolme heittivät he sen luotaan, niin että
+rusahti vaan. Semmoinen kohtelu ei ollut omansa lieventämään vanhan
+matkakirstun jo ennaltaan kärttyisää mieltä. Raudoitettuine kulmineen
+sysäsi se jokaista, joka tuli sen lähelle. "Eihän teidän tarvitse
+tulla liian lähelle minua", murahti se, kun muut matkalaukut, joitten
+seurassa se matkusti valittelivat sen käytöstä. "Tehän vaan tahdotte
+nähdä, kuinka pörhöinen minä olen."
+
+Mutta se herra, jonka matkakirstu oli, oli omituinen ihminen. Kun
+hän oli kotonaan, täytyi matkakirstun aina olla hänen huoneessaan
+kullatun peilin kohdalla, vaikka näyttikin hullunkuriselta, kun vanha
+ruma matkakirstu oli muuten niin hienosti ja hauskasti sisustetussa
+huoneessa. Ja kun hän oli matkoilla ja asettui jonnekin asumaan, niin
+tuotatti hän aina matkakirstun kaikkein ensiksi huoneesensa ja asetti
+sen sänkynsä viereen.
+
+"Kirstussa kai on rahoja", sanoivat ihmiset, "koska hän ei millään
+muotoa tahdo päästää sitä näkyvistään". Mutta tässä kohden he
+erehtyivät aivan tykkönään. Jotakin oli kyllä kirstussa, mutta rahoja?
+Ei, rahoja oli siinä nyt kaikista vähimmän!
+
+Kun vanha herra oli yksin huoneessaan, painoi hän salaista pontta. Pam!
+Kirstu aukeni ja mitähän siinä oli. Tarkoin lukittu, komea lipas, joka
+oli päällystetty punaisella sametilla ja kirjailtu kultanauhoilla ja
+tupsuilla.
+
+Niin pian kun joku tuli huoneeseen, kipsis! meni kansi kiinni.
+
+Mutta vanhan herran palvelijatar oli hyvin viekas. Kerran riisui hän
+kenkänsä oven takana ja hiipi aivan hiljaa sukkasillaan kirstun luo sen
+auki ollessa.
+
+Hän oli jo ehtinyt aivan sen luo, mutta kun hän näki punaista ja
+kultaisia kirstussa olevan ei hän malttanut mieltänsä, vaan huudahti:
+"Herra jumala, vanha kirstuhan on oikein korea sisäpuoleltaan!" Silloin
+huomasi matkakirstu, että jokin vieras oli huoneessa. Pam! meni se taas
+lukkoon ja vähällä oli se katkaista häneltä sormen, sillä hän oli juuri
+aikeessa tunnustella oliko se todellakin samettia ja pehmeää.
+
+"Hyi!" huusi hän pelästyneenä. "Hyi mokomaa häijyä kirstua! Parasta on
+karttaa sitä". Jos joku sittemmin kyseli häneltä jotain kirstusta, jota
+hänen herransa niin tarkoin vartioi, tahtoen tietää josko siihen oli
+jokin erityinen syy, niin vastasi hän, ettei vanhalla matkakirstulla
+ollut sen omituisempia ominaisuuksia kuin muillakaan ja ettei siinä
+mitään ollutkaan. Jokaisella ihmisellä oli muka omat omituisuutensa,
+varsinkin kaikilla vanhoilla poikamiehillä. Hänen herransa oli nyt
+kerran mieltynyt vanhaan pörhöiseen matkakirstuunsa, siinä se.
+
+Mutta yhtäkaikki oli matkakirstussa jotain tavatonta. Sillä toisinaan
+lukitsi vanha herra varovaisesti kaikki ovet, painoi salaista pontta,
+niin että kansi aukeni, kuunteli sitten vielä kerran oliko kaikki
+oventakana hiljaista, ja jos hän silloin ei kuullut mitään, niin nosti
+hän punaisen samettilippaan pöydälle eteensä. Sen jälkeen painoi hän
+salaista pontta, joka oli lippaan kyljessä ja punainen satnettikansi
+ponnahti auki.
+
+Ja mitähän siinä olikaan? Uskomatonta kyllä, vaan sittenkin totta!
+Pieni, mitä sievin keijukainen, kaksi pitkää palmikkoa niskassa,
+jotka riippuivat pitkin selkää, jalassa punakorkoiset pikku kengät.
+Hän hyppäsi heti tasajaloin lippaasta, istuutui sille istumaan ja
+keinutteli jalkojaan -- se sopi hänelle niin mainion hyvin -- ja alkoi
+sitten kertoa mitä kauneimpia satuja.
+
+Ja vanha herra istui nojatuolissaan ja kuunteli tarkkaavaisena. --
+
+Eräänä päivänä, kun he juuri olivat lopettaneet satujen kertomisen,
+sanoi hän, keijukainen: "Nyt olen kertonut niin monta kaunista satua
+sinulle; minä luulen että sinä unhoitat ne. Etkö voisi kirjoittaa ne
+muistiisi?"
+
+"Kyllähän", vastasi vanha herra, "kyllähän minä ne voisin kirjoittaa,
+ainakin suunnilleen, vaikkakohta en lähimainkaan niin kauniisti kuin
+sinä niitä kerrot; mutt'ei kukaan saa tietää mistä minä ne olen saanut,
+eikä ennen kaikkea että sinä olet piiloitettu vanhaan matkakirstuun.
+Sillä sinut minun täytyy saada pitää aivan yksistään itseäni varten.
+Muutoin tulevat heti kaikki ihmiset ja tahtovat nähdä sinut ja
+kosketella sinua karkeine sormineen. Lippaan samettikin kuluisi siitä."
+
+"Ei toki, Jumalan tähden ei!" vastasi pieni keijukainen. "Mutta kyllä
+ihmiset ällistyisivät, jos he tietäisivät kuka on piiloitettu vanhaan
+matkakirstuun".
+
+Ja sitten hän nauroi.
+
+"Vaiti!" sanoi äkkiä vanha herra. "Joku kolkuttaa ovea. Piiloudu heti
+paikalla lippaaseen!" Kiireesti nosti hän lippaan kirstuun takaisin.
+Pam! hylkeennahkainen kansi meni lukkoon, ja kun palvelijatar -- sillä
+hän se oli -- tuli teetarjottimineen, oli matkakirstu pörhöisenä
+entisellä paikallaan peilin alapuolella. Kun hän kulki sen ohi,
+potkaisi hän sitä vanhan herran huomaamatta kylkeen ja mutisi. "Sinä
+sen vanha, ilkeä kirstu, olitpa vähällä katkaista sormeni eilen!"
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Unelmia takkavalkean ääressä, by 
+Richard Volkmann-Leander
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63008 ***
diff --git a/63008-8.txt b/old/63008-8.txt
index 8af21af..645f2f4 100644
--- a/63008-8.txt
+++ b/old/63008-8.txt
@@ -1,3331 +1,3331 @@
-Project Gutenberg's Unelmia takkavalkean ääressä, by Richard Volkmann-Leander

-

-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with

-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or

-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included

-with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

-

-

-Title: Unelmia takkavalkean ääressä

-

-Author: Richard Volkmann-Leander

-

-Translator: Theodolinda Hahnsson

-

-Release Date: August 22, 2020 [EBook #63008]

-

-Language: Finnish

-

-Character set encoding: ISO-8859-1

-

-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ ***

-

-

-

-

-Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

-

-

-

-

-

-

-

-

-UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ

-

-Kirj.

-

-Richard Volkmann-Leander

-

-

-Saksankielestä suomensi

-

-Th. H. [Theodolinda Hahnsson]

-

-

-

-

-

-Helsingissä,

-Kustannusosakeyhtiö Otava,

-1903

-

-

-

-

-SISÄLLYS:

-

-Esipuhe

-Ihmeelliset urut

-Sydänkäpynen

-Näkymätön kuningaskunta

-Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja

-   kuninkaasta, joka ei taitanut huuliharppua soittaa

-Ihmesormus

-Heino suossa

-Vanhain akkain mylly

-Pieni kyttyräselkäinen tyttö

-Lasten kasku

-Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet

-Taivas ja helvetti

-Pikku neekeri ja kultaprinsessa

-Unipuu

-Vanha matkakirstu

-

-

-

-

-Esipuhe

-

-

-Näitten, nyt suomalaiseen kieliasuun puettujen satujen kertoja,

-joka käytti salanimeä Richard Leander, on vuonna 1889 kuollut etevä

-saksalainen tiedemies, Hallen yliopiston kirurgian professori, Richard

-v. Volkmann.

-

-Ranskalais-saksalaisessa sodassa vv. 1870-1871 seurasi hän ylimmäisenä

-kenttälääkärinä saksalaista sotajoukkoa Ranskaan ja Pariisin.

-Pitkällisen piirityksen aikana kirjoitti hän ikävinä puhdehetkinä nämät

-sievät sadut, jotka hän ensin kirjeinä lähetti lapsilleen. Rauhan

-palattua julkaisi hän ne ystäviensä hartaista kehoituksista nimellä:

-"Unelmia ranskalaisten kamiinien ääressä" (Träumereien an französischen

-Kaminen), jo siten muistuttaen niitä olosuhteita, joiden vallitessa ne

-olivat syntyneet.

-

-Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1871; vuonna 1894 oli niitä

-Saksassa painettu kokonaista 24 painosta ja sillä välin käännetty

-toisillekin kielille, kuten esim. ruotsiksi v. 1881. Näiltä ajoin on

-allekirjoittanut yhä muistanut etevän tiedemiehen satujen muotoon

-puettuja pikku kertomuksia, ja tarjotessaan valikoiman Leanderin

-satuja suomalaiselle yleisölle, toivoo hän, että ne tässäkin asussa

-saavuttavat ystäviä pienokaisten keskuudessa.

-

-_Suomentaja_.

-

-

-

-

-Ihmeelliset urut

-

-

-Kauvan, kauvan aikaa sitten eli kerran nuori, taitava urkujenrakentaja,

-joka oli tehnyt monet urut, joista viimeiset aina olivat edellisiä

-paremmat. Vihdoin teki hän kerran urut, jotka olivat rakenteeltaan

-niin ihmeelliset, että ne alkoivat soida itsestään, kun kirkkoon

-astui Jumalalle otollinen morsiuspari. Kun hän oli saanut nämä

-urut valmiiksi, rupesi hän hakemaan itselleen morsianta, valitsi

-sitten hurskaimman ja kauneimman maansa tyttären ja laitatti omia

-häitään. Mutta kun hän morsiamineen astui kirkon kynnyksen yli, ja

-häntä seurasivat hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkässä jonossa,

-kullakin kukkaiskimppu kädessä, oli hänen sydämensä ylpeyttä ja

-kunnianhimoa täynnä. Ei hän ajatellut morsiantansa eikä Jumalaa,

-vaan sitä ainoastaan, että hän oli ylen taitava mestari, jonka teon

-vertaista ei kukaan taitaisi luoda, ja että kaikki ihmiset tulisivat

-kummastelemaan ja ihmettelemään häntä, kun urut alkaisivat itsestään

-soida. Niin astui hän kauniine morsiamineen kirkkoon -- mutta urut

-olivat ääneti. Se pahoitti kovin urkujenrakentajan mieltä, sillä hän

-luuli ylpeydessään, että vika oli ainoastaan hänen morsiamessaan ja

-ettei tämä ollut hänelle uskollinen. Hän ei koko päivään puhunut

-sanaakaan hänen kanssaan, pauloitti salaa reppunsa ja läksi matkaansa.

-Kun hän sitten oli kulkenut kauas pois, monen sadan peninkulman päähän,

-asettui hän vihdoin vieraaseen maahan, jossa ei kukaan häntä tuntenut

-eikä kukaan hänestä välittänyt. Siellä eli hän yksinänsä kymmenen

-pitkää vuotta; silloin tuli hänen sanomattoman ikävä kotiin, hyljätyn

-morsiamensa luo. Hänen täytyi yhä vaan ajatella, kuinka hurskas ja

-kaunis hänen morsiamensa oli ollut ja miten hän oli hänet häijysti

-hyljännyt. Tehtyään turhaan kaiken, minkä taisi, tukehuttaakseen

-ikäväänsä, päätti hän palata kotiin pyytämään morsiameltaan anteeksi.

-Hän kulki päivät ja yöt, niin että hänen jalkopohjansa tulivat

-vereslihalle ja kuta lähemmä kotiseutuaan hän tuli, sitä kovemmaksi

-kävi hänen kaihonsa ja sitä suuremmaksi hänen pelkonsa, ettei hänen

-morsiamensa enää pitäisi hänestä yhtä paljon eikä enää olisi hänelle

-yhtä ystävällinen kuin ennen. Vihdoin näki hän synnyinkaupunkinsa

-tornien kaukana auringonpaisteessa kimaltelevan. Silloin rupesi hän

-juoksemaan minkä jaksoi, niin että ihmiset hänen takanaan puistelivat

-hänelle päätään ja sanoivat: "Hän on joko hullu tai hän on varastanut."

-Mutta kun hän astui kaupungin portista sisään, tuli häntä vastaan

-pitkä hautajaissaatto. Ruumisarkun perässä kulki joukko ihmisiä, jotka

-itkivät. "Ketä te hyvät ihmiset hautaan viette, kun noin itkette?"

-"Urkujenrakentajan kaunista vaimoa, jonka hänen häijy miehensä on

-hyljännyt. Hän on osoittanut niin paljon hyvyyttä ja rakkautta, että

-me tahdomme haudata hänet kirkkoon." Kun hän tämän kuuli, niin hän

-ei virkkanut sanaakaan, vaan kulki ääneti kumarassa päin ruumisarkun

-vieressä avustaen sen kantajia. Ei kukaan tuntenut häntä; mutta kun

-he yhä vaan kuulivat hänen nyyhkyttävän ja itkevän, niin ei kukaan

-häirinnyt häntä, sillä he ajattelivat: varmaan on hänkin niitä monia

-köyhiä raukkoja, joille vainaja on hyvää tehnyt. Niin tuli saattokulkue

-kirkolle ja kun kantajat astuivat kirkonkynnyksen yli, alkoivat urut

-itsestään soida, niin ihanasti, ettei kukaan ollut kuullut urkuja

-niin ihanasti soitettavan. He asettivat ruumisarkun alttarin eteen ja

-urkujenrakentaja nojautui ääneti lähellä olevaa pilaria vastaan ja

-kuunteli säveliä, jotka paisuivat yhä mahtavammiksi, niin mahtaviksi,

-että kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Hänen silmänsä painuivat

-umpeen, sillä hän oli hyvin väsynyt pitkästä matkastaan; mutta hänen

-sydämensä riemuitsi, sillä hän tiesi, että Jumala oli antanut hänelle

-anteeksi, ja kun urkujen viimeinen sävel hälveni, silloin kaatui hän

-kuolleena kiviselle lattialle. Silloin nostivat ihmiset hänet ylös, ja

-kun he huomasivat, kuka hän oli, avasivat he ruumisarkun ja asettivat

-hänet hänen morsiamensa viereen. Ja kun he panivat arkun kantta kiinni,

-alkoivat urut taasen aivan hiljaa soida. Sitten vaikenivat ne taas

-eivätkä koskaan ole sen koommin itsestään soineet.

-

-

-

-

-Sydänkäpynen

-

-

-Kaupunginportin ulkopuolella, juuri niityn laidassa, oli talo. Siinä

-asui mies ja vaimo eikä heillä ollut kuin yksi ainoa lapsi, aivan

-pieni tyttö. Häntä kutsuivat he Sydänkäpyseksi. Hän oli rakastettava,

-hilpeä pieni palleroinen, vikkelä kuin kärppä. Eräänä aamuna varhain

-menee äiti keittiöön maitoa noutamaan: silloin nousee pieni palleroinen

-vuoteeltaan ja asettuu paitasillaan oven suuhun. Oli ihmeellisen ihana

-kesäaamu ja siinä ovensuussa seistessään ajattelee hän näin: "Ehken

-huomenna sataa; silloin on parempi, että tänään lähdet kävelemään."

-Eipä aikaakaan niin hän jo lähtee menemään, hän juoksee talon taakse

-niitylle ja niityltä pensaikkoon. Kun hän tulee kohti pensaikkoa

-puistavat pajut totisina varpujaan hänelle ja huutavat:

-

-    "Mitäs tämä hessu,

-    Pikku paitaressu,

-    Joll' on sukka toinen vaan?

-    Se jos sattuu hukkumaan,

-    Palellappa alkaa

-    Silloin pientä jalkaa,

-    Juokse kotiin joutuisaan

-    Sukat, kengät noutamaan."

-

-Mutta hän ei kuulekkaan, vaan juoksee pensaikkoon ja pensaikosta

-päästyään tulee hän lammikolle. Siinä on ankka kokonainen liuta

-poikasia mukanaan, jotka kaikki ovat kullankellertäviä kuni munan

-keltuainen, ja alkaa karkeasti rääkättää; sitten juoksee hän

-Sydänkäpystä vastaan, avaa nokkansa selko selälleen ja on olevinaan

-kuin jos se tahtoisi syödä hänet. Mutta Sydänkäpynen ei pelkää, vaan

-kulkee suoraan häntä kohti ja sanoo:

-

-    "Eikös kaakatus jo piisaa,

-    Sinä sorsa Lörppöliisa?"

-

-"Äh", sanoo ankka, "sinäkö se olitkin, Sydänkäpynen! Enhän ollut sinua

-tunteakkaan; älä vaan pane pahaksi! Et suinkaan, et sinä häiritse

-meitä. Noh, miten sinä oikeastaan voit? Miten sinun arvoisa isäsi ja

-arvoisa äitisi jaksavat? Olihan se toki hauskaa, että kerrankin tulet

-meitä tervehtimään. Sehän on meille suuri kunnia. Olethan sinä noussut

-ylös ani varhaan? Vai niin, tahdot kerrankin meidän lammikkoamme nähdä?

-Ihana seutu, eikö totta?"

-

-Kun se on sanottavansa lörpötellyt, kysyy Sydänkäpynen: "Sanoppas

-ankka, mistä sinä olet saanut noin monta kanarialintua?"

-

-"Kanarialintua?" toistaa ankka. "Noh, älähän toki, minun poikasiahan ne

-vaan ovat."

-

-"Mutta nehän visertävät niin hienosti eikä niillä ole höyheniä, vaan

-ainoastaan untuvia! Mutta mitä sinun pienet kanarialinnut saavat

-syödäkseen?"

-

-"Ne juovat kirkasta vettä ja syövät hienoa hiekkaa."

-

-"Mutt'eiväthän ne mitenkään jaksa semmoisella ruualla kasvaa."

-

-"Toki, toki", sanoo ankka, "hyvä Jumala siunaa heidän ruokansa; ja

-onhan hiekassa joskus pieni juuri ja vedessä mato tai simpsukka."

-

-"Noh, eikö teillä olekkaan siltaa?" kysyy Sydänkäpynen edelleen.

-

-"Ei", sanoo ankka, "siltaa ei meillä valitettavasti ole ollenkaan.

-Mutta jos sinä tahdot päästä lammikon yli, niin soudan minä sinut

-kernaasti toiselle puolen."

-

-Sitten lähtee ankka uimaan, taittaa ison lumpeenlehden, asettaa

-Sydänkäpysen sille, ottaa pitkän varren suuhunsa ja vie Sydänkäpysen

-toiselle rannalle. Ja pienet ankanpoikaset uiskentelevat hilpeästi

-hänen ympärillään.

-

-"Sulimmat kiitokseni, ankka!" sanoo Sydänkäpynen, kun hän on päässyt

-toiselle rannalle.

-

-"Ei kestä", sanoo ankka. "Jos toistenkin minua tarvitset, olen nöyrin

-palvelijasi. Sano terveisiä vanhemmillesi. Hyvästi, hyvästi!"

-

-Lammikon toisella puolen on taasen iso viheriä niitty; sitä lähtee

-Sydänkäpynen edelleen kävelemään. Eipä aikaakaan, niin näkee hän

-haikaran ja juoksee suoraan sitä kohti. "Hyvää huomenta, haikara",

-sanoo hän; "mitä sinä syötkään, joka on niin vihreänjuomuista ja joka

-niin somasti kurnuttaa?"

-

-"Rimpuilevata", vastaa haikara, "rimpuilevata, Sydänkäpynen!"

-

-"Anna minullekin vähäsen, minulla on nälkä!"

-

-"Rimpuileva ei ole sinua varten", sanoo haikara, käy sitten puron

-rannalle, pistää pitkän nokkansa syvälle veteen Ja ottaa sieltä ensin

-kultaisen maljan täynnänsä maitoa ja sitten vehnäsen. Sitten nostaa hän

-toista siipeään ja pudottaa sieltä pussillisen makeisia. Sydänkäpynen

-ei kursaile, vaan istuutuu siihen syömään ja juomaan. Kun hän on

-kylläinen, sanoo hän:

-

-    "Kiitos kaunokainen

-    Sulle haikarainen!"

-

-Sitten juoksee hän edemmä. Eipä aikaakaan niin lentää liitelee siitä

-pieni sininen perhonen. "Pikku sinisiipi", sanoo silloin Sydänkäpynen,

-"emmekö rupea hippasille?" "Ruvetaan vaan", vastaa perhonen, "mutta

-sinä et saa kajota minuun, jott'en menettäisi kaunista, sinistä

-karvaani."

-

-Nyt he ovat hippasilla avaralla niityllä, kunnes tulee ilta. Kun

-alkaa tulla hämärä, istuutuu Sydänkäpynen ja ajattelee, että nyt on

-aika levähtää, sitten mennään kotiin. Siinä istuessaan huomaa hän,

-että kaikki nurmen kukatkin ovat väsyksissä ja tahtovat nukkua. Pikku

-satakauno nyökyttää unisena päätänsä, ojentaa sitten itsensä suoraksi,

-katselee tuijottavin silmin ympärilleen, ja sitten se taas nyökäyttää

-päätänsä. Vieressä on päivänkakkara (ja varmaankin se oli hänen

-äitinsä) ja sanoo:

-

-    "Kaadut noin sä torkkuen

-    Pikku satakaunonen!"

-

-"Pane maata lapseni!" Ja satakauno kyyristyy kokoon ja nukkuu siihen.

-Pieni valkoinen huntu siirtyy silmille niin, että pitsit peittävät

-kasvot. Sitten nukkuu päivänkakkarakin.

-

-Kun Sydänkäpynen näkee, että kaikki nukkuvat, painuvat hänenkin

-silmänsä umpeen. Siinä makaa hän nyt niityllä ja nukkuu ja sillä aikaa

-juoksee hänen äitinsä yhä vielä etsien häntä koko talosta, etsii ja

-itkee. Hän käy joka huoneessa ja tirkistää joka loukkoon, jokaisen

-sängyn ja portaittenkin alle. Sitten kulkee hän niitylle pensaikkoon

-asti ja pensaikon kautta lammikolle. Lammikon yli ei hän ole voinut

-päästä, ajattelee hän ja kulkee takaisin ja hakee vielä kerran kaikista

-sopista ja sopukoista, katsoo kaikkien sänkyjen ja portaittenkin alle.

-Tehtyään sen, lähtee hän taas niitylle, pensaikkoon ja lammikolle asti.

-Sitä tekee hän koko päivän ja kuta kauvemmin hän niin tekee, sitä

-enemmän hän itkee. Hänen miehensä juoksee sillä välin kaupungissa ja

-tiedustelee eikö kukaan ole Sydänkäpystä nähnyt.

-

-Mutta kun oli tullut aivan pimeä, tuli eräs niistä kahdestatoista

-enkelistä, joiden joka ilta täytyy lentää yli koko maailman, katsomaan

-jos missään joku pieni lapsi on käynyt eksyksiin ja viemään sen

-takaisin äidilleen, viheriäiselle niityllekin. Kun se näki Sydänkäpysen

-siinä nukkuvan, nosti se hänet varovaisesti maasta häntä herättämättä

-ja lensi yli kaupungin nähdäkseen missä talossa vielä valkea tuikki.

-"Tuossa mahtanee se talo olla, johon hän kuuluu", sanoi enkeli, kun se

-näki Sydänkäpysen vanhempain talon, jonka arkihuoneen ikkunoista valo

-vielä tuikki. Salaa tirkisti hän ikkunasta sisään: siinä istuivat isä

-ja äiti vastatusten pienen pöydän ääressä ja itkivät, pitäen toisiaan

-pöydän alla käsistä kiinni. Silloin avasi hän aivan hiljaa ulko-oven,

-pani lapsen portaitten alle ja lensi pois.

-

-Ja vanhemmat istuivat yhä vaan pöydän ääressä. Silloin nousi vaimo

-ylös, sytytti vielä kynttilän ja haki sen valossa vielä kerran kaikki

-sopet ja sopukat ja sängynalaiset.

-

-"Vaimoni", sanoi mies surullisena, "olethan sinä jo niin usein turhaan

-tähystellyt soppeihin ja sopukoihin ja portaitten alle. Mene maata!

-Sydänkäpysemme kai on pudonnut lammikkoon ja hukkunut."

-

-Mutta hänen vaimonsa ei kuunnellut, vaan etsi yhä edelleen ja kun

-hän valaisi portaitten alustaa, oli lapsi siinä nukkumassa. Silloin

-huudahti hän ilosta ääneensä niin, että mies kiiruhtain tuli

-juoksujalassa portaita alas. Lapsi käsivarrellaan tuli äiti riemuiten

-häntä vastaan.

-

-"Missä se oli? Missä se oli?" huusi isä.

-

-"Portaitten alla se oli ja nukkui", vastasi vaimo, "ja minä olen

-kumminkin tänäpänä niin useasti katsonut portaitten alle."

-

-Silloin pudisti mies päätään ja sanoi: "Oikein eivät nämät asiat ole,

-äiti kulta; kiittäkäämme vaan Jumalaa, että meillä on Sydänkäpysemme

-jälleen!"

-

-

-

-

-Näkymätön kuningaskunta

-

-

-Pienessä tuvassa, joka oli noin neljännestunnin matkan päässä syrjässä

-muusta kylästä ja puolitiessä vuorenlaelle, asui vanhan isänsä kanssa

-nuori talonpoika nimeltä Jaakko. Heillä oli niin paljon peltomaata,

-ettei heiltä elatuksestaan huolta ollut. Juuri tuvan takana alkoi

-metsä tammineen ja pyökkeineen, ja se oli niin vanha, että niitten

-lapsenlapset, jotka olivat puut istuttaneet, olivat olleet kuolleina jo

-satoja vuosia; tuvan edustallapa oli vanha haljennut myllynkivi -- kuka

-tiesi, miten se siihen oli joutunut. Sen silmien eteen, joka siihen

-asettui istumaan, levisi ihmeellisen kaunis näköala alas laaksoon

-ja joelle, joka virtasi laakson läpi ja vuorille, jotka kohosivat

-korkealle joen toisella puolen. Tässä istui Jaakko iltasin, kun hän

-oli lopettanut työnsä pellollaan, pää käsien varassa, kyynärpäät

-polvien nojassa uneksien usein monta tuntia perätysten ja koska hän

-välitti vähäsen kylän ihmisistä ja liikkui heidän seurassaan hiljaisena

-ja umpimielisenä, niinkuin se, joka kaikenlaisia mietiskelee, niin

-kutsuivat ihmiset häntä pilkallisesti Uni-Jaakoksi.

-

-Kuta vanhemmaksi, sitä hiljaisemmaksi hän myös tuli, ja kun hänen

-vanha isänsä vihdoin kuoli, ja hän oli haudannut hänet ison tammen

-juurelle, niin tuli hän aivan mykäksi. Kun hän silloin istui

-haljenneella myllynkivellä -- ja se tapahtui paljon useammin kuin

-ennen -- ja katseli ihanaan laaksoon, miten iltasumut tulivat

-toisessa päässä näkyviin ja hitaasti nousivat vuoria kohden, kuinka

-vähitellen hämärtämistään jo yhä hämärsi, kunnes vihdoin kuu ja tähdet

-kaikessa komeudessaan taivaalla kohosivat: silloin oli hänen niin

-kummallista ollakseen. Sillä silloin alkoivat joen aallot laulella,

-ensin aivan hiljaa, hyräillen, mutta kohta aivan kuuluvasti, ja ne

-lauloivat vuorille, mistä he tulivat, merestä, jonka helmaan he

-pyrkivät ja aallottarista, jotka asuivat joen syvyydessä. Silloin

-alkoi metsäkin humista, aivan toisin kuin tavallinen metsä, ja kertoi

-mitä ihmeellisimpiä asioita. Varsinkin tiesi se vanha tammipuu, jonka

-juurella hänen isänsä hauta oli, vielä enemmän kuin kaikki muut

-puut. Tähtien, jotka olivat korkealla taivaalla, teki taasen kovasti

-mieli heittäytyä alas viheriään metsään ja sinertävään jokeen ja ne

-välkkyivät ja värisivät, kuni se, joka ei enää malta pysyä alallaan.

-Mutta enkelit, joista aina yksi seisoo kunkin tähden takana, pitivät

-niistä kiinni ja sanoivat: "Tähdet, tähdet, älkää tehkö tuhmuuksia!

-Olettehan te liian vanhat semmoista tehdäksenne, monen tuhannen vuoden

-vanhat ja vanhemmatkin. Pysykää alallanne ja käyttäytykää siivosti!"

-

-Oli se ihmeellinen laakso! -- Mutta kaiken tämän kuuli ja näki vaan

-Uni-Jaakko. Ihmisillä, jotka asuivat kylässä, ei ollut aavistustakaan

-siitä, sillä he olivat aivan jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin tällöin

-kaatoivat he jonkun jättiläispuun, sahasivat sen kappaleiksi ja

-pilkkoivat sen, ja kun he siten olivat saaneet sievoisen pinon,

-pystyyn, virkkoivat he: "Nyt me voimme taas kotvasen aikaa kahvia

-keittää." Ja joessa pesivät he vaatteitaan; se oli hyvin mukavaa

-heille. Tahdistapa, kun ne oikein kimaltelivat, eivät he sanoneet

-muuta kuin, että: "Tänä yönnä tulee aika pakkanen, kunhan vaan

-eivät potaattimme paleltuisi." Jos Uni-Jaakko raukka joskus yritti

-saada heitä asiaa toisin käsittämään, niin nauroivat he hänet

-pahanpäiväiseksi. Hehän olivatkin aivan tavallisia ihmisiä.

-

-Kun hän taas eräänä päivänä istui vanhalla myllynkivellä ja mietiskeli,

-kuinka hän oli ypöyksin koko maailmassa, nukahti hän. Silloin näki

-hän unta, että taivaasta riippui kultainen kiikku kahdessa hopeisessa

-nuorassa. Kumpikin nuora oli kiinnitetty tähteen, mutta kiikussa

-istui hurmaavan kaunis prinsessa ja kiikkui niin korkealle, että hän

-lensi taivaasta asti maahan ja taasen maasta taivaaseen. Joka kerta,

-kun kiikku tuli maahan saakka, taputti prinsessa kätösiään ilosta ja

-viskasi hänelle ruusun. Mutta äkkiä katkesivat nuorat ja kiikku ynnä

-prinsessa lensivät kauas taivaaseen, yhä kauemma ja kauemma, kunnes hän

-vihdoin ei enää voinut eroittaa niitä.

-

-Silloin heräsi hän ja kun hän katsahti ympärilleen, oli hänen

-vieressään myllynkivellä iso ruusukimppu.

-

-Seuraavana päivänä nukkui hän uudestaan ja näki samaa unta. Hänen

-herätessään olivat aivan oikein ruusut taasen hänen vierellään.

-

-Samaten tapahtui koko viikon ajat. Silloin tuumi Uni-Jaakko itsekseen,

-että toki lienee hänen unessaan jotakin totta, koska hän yhä vaan

-näki samaa unta uudestaan. Hän telkesi tupansa oven ja läksi matkaan

-prinsessaa etsimään.

-

-Kuljettuaan monta päivää, näki hän kaukaa maan, jossa pilvet riippuivat

-maata myöten. Hän kulki rivakasti sinne päin, mutta tuli isoon metsään.

-Äkkiä kuuli hän surkeaa ähkimistä ja voivottelemista ja kun hän

-ehti paikalla, josta ähkiminen ja voivotteleminen kuului, näki hän

-kunnia-arvoisen, hopeahapsisen ukon venyvän maassa. Kaksi kammottavan

-pahannäköistä, ihka-alastonta miestä, polvistuivat hänen ylitsensä ja

-koettivat kuristaa hänet. Silloin katsahti hän ympärilleen, löytääkseen

-asetta, jolla hän voisi ahdistaa kumpaakin miestä ja kun hän ei mitään

-semmoista löytänyt, kiskasi hän tuskissaan ison puunoksan irralleen.

-Tuskin oli hän siihen tarttunut, ennenkun se hänen käsissään muuttui

-aimo pertuskaksi. Sillä hän ryntäsi molempia hirviöitä vastaan ja

-syöksi sen heihin, niin että he ulvoen päästivät vanhuksen irti ja

-juoksivat tiehensä.

-

-Sitten nosti hän kunnia-arvoisan ukon seisomaan, lohdutti häntä ja

-kysyi minkätähden nuo kaksi alastonta miestä olivat tahtoneet kuristaa

-hänet.

-

-Silloin kertoi tämä, että hän oli unien kuningas ja että hän

-huomaamattaan oli kävellessään joutunut pahimman vihollisensa,

-todellisuuden kuninkaan valtakuntaan. Niin pian kun todellisuuden

-kuningas oli huomannut tämän oli hän käskenyt kahden palvelijansa salaa

-hyökätä hänen kimppuunsa tappaakseen hänet.

-

-"Olitko sinä sitten tehnyt jotain pahaa todellisuuden kuninkaalle?"

-kysyi Uni-Jaakko.

-

-"Jumala varjelkoon" vastasi hän. "Mutta hän kohtelee pian muitakin

-hyvin röyhkeästi. Se on hänen luonteensa mukaista -- ja minua varsinkin

-vihaa hän kuin syntiä."

-

-"Mutta nuo miehet, jotka hän oli lähettänyt sinua tappamaan, hehän

-olivat aivan alasti!"

-

-"Niinpä kyllä", vastasi kuningas, "ihan ihkosen alasti. Se on

-todellisuuden maassa muodinmukaista. Kaikki ihmiset käyvät siellä

-alastomina, eikä itse kuningaskaan sitä häpee. He ovat ilettävää

-kansaa! -- Mutta koska sinä olet pelastanut henkeni, tahdon osoittautua

-kiitolliseksi sinulle ja näyttää sinulle maatani. Se on kai varmaan

-maailman ihanimpia ja unet ovat alamaisiani!"

-

-Sitten kulki unien kuningas edellä ja Jaakko seurasi häntä. Kun he

-tulivat siihen paikkaan, missä pilvet riippuivat maahan saakka, osoitti

-kuningas laskuovea, joka oli niin pensaaseen kätketty, että sitä

-oli mahdoton löytää, ellei sitä tuntenut. Hän avasi sen ja kuletti

-seuralaisensa viisisataa porrasaskelta alaspäin kirkkaasti valaistuun

-luolaan, joka ihmeellisessä komeudessaan näytti ulottuvan monta

-monituista peninkulmaa laajalle. Siellä oli sanomattoman kaunista!

-Siellä oli upeita linnoja isojen järvien keskellä olevilla saarilla,

-ja saaret uiskentelivat ympäriinsä kuni laivat. Jos tahtoi päästä

-sellaiseen linnaan, niin ei tarvinnut muuta kuin asettua rannalle ja

-huutaa:

-

-    "Uippas linna rannalle

-    Valkoiselle sannalle!"

-

-niin tuli se itsestään rantaan. Vielä oli siellä toisia linnoja

-pilvissäkin; ne leijailivat ilmassa. Mutta kun vaan sanoi:

-

-    "Tule, tule tuulentupa

-    Mulla on jo asuinlupa!"

-

-niin laskeusivat ne hitaasti maahan. Sitä paitsi oli siellä puutarhoja

-ja niissä kukkasia, jotka tuoksuivat päivällä ja valaisivat öisin,

-kimaltelevia lintuja, jotka kertoivat satuja ja paljon muuta

-ihmeellistä.

-

-Uni-Jaakko ei voinut lakata kummastelemasta ja ihmettelemästä.

-

-"Nytpä tahdon sinulle näyttää alamaisianikin, unia", sanoi kuningas.

-"Minulla on niitä kolmea eri lajia. Hyviä unia hyville ihmisille,

-pahoja unia pahoille ihmisille ja sitä paitsi vielä unitonttuja. Nämät

-viimeksimainitut ovat huvikseni, sillä täytyyhän kuninkaankin joskus

-saada huvitellaita." --

-

-Ensin vei hän hänet siis erääseen linnaan, jonka rakennustyyli oli

-niin moninainen, että se näytti oikein naurettavalta. "Täällä asuvat

-unitontut", lausui hän, "he ovat pieniä, ylimielisiä, kujeilevia

-olentoja. Eivät he tee kenellekään pahaa, he vaan tekevät pilaa."

-

-"Tuleppas tänne, pienokainen", huusi hän eräälle tontulle, "ja

-koeta olla hetkinen totisena." Sitten jatkoi hän, kääntyen

-Uni-Jaakon puoleen: "Tiedätkö, mitä tämä vekkuli tekee, jos minä

-poikkeustapauksissa annan hänelle luvan kohota maan päälle? Hän

-juoksee ensi taloon, sieppaa ensimmäisen rauhassa nukkuvan ihmisen,

-jonka hän tavoittaa hänen vuoteestaan, kantaa hänet kirkontornin

-huippuun ja heittää hänet sieltä suin päin alas. Sitten juoksee hän

-sukkelaan portaita alas, niin että hän ehtii sinne aikasemmin, ottaa

-hänet vastaan ja kantaa hänet takaisin kotiin, ja heittää hänet hänen

-vuoteelleen niin että rusahtaa ja että hän herää. Silloin tämä hierasee

-unen silmistään, katsahtaa aivan ihmeissään ympärilleen ja sanoo: 'Voi,

-hyvä Jumala, minusta oli aivan kuin jos olisin pudonnut kirkontornista!

-Olipa toki hyvä, että vaan olen nähnyt unta'."

-

-"Sekö se on?" huudahti Uni-Jaakko. "Näetkös, hän on ollut kerran

-minunkin luonani! Mutta jos hän vielä kerran tulee ja minä vaan saan

-hänet kiinni, niin hänet paha perii." Tuskin oli hän saanut tämän

-sanotuksi, niin juoksi toinen unitonttu pöydän alta näkyviin. Hän oli

-melkein pienen koiran näköinen, sillä hänellä oli aivan takkurainen

-nuttu ja kieltänsä hän myös näytti.

-

-"Ei tämäkään juuri sen parempi ole", tuumasi unien kuningas. "Hän

-haukkuu kuin koira ja samalla on hänellä jättiläisen voimat. Kun

-ihmisille silloin tulee hätä, pitää hän heitä käsistä ja jaloista

-kiinni niin, etteivät voi liikahtaakaan."

-

-"Sen minä myös tunnen", ehätti Uni-Jaakko sanomaan. "Kun tahtoo paeta,

-niin on kuin jos olisi yhtä jäykkä ja taipumaton kuin pölkynpää. Kun

-tahtoo kohottaa käsivarttaan, niin ei voi sitä tehdä ja jos tahtoo

-liikahuttaa jalkaansa, niin ei sitäkään mahda. Monasti ei se ole

-koirana, vaan karhuna, tahi rosvona tai muuna ilkiönä!"

-

-"Minä en enää koskaan ole antava lupaa heille käydä sinun luonasi",

-rauhoitti häntä kuningas. "Tule nyt kerran katsomaan pahoja unia,

-mutta älä pelkää, ne eivät tee sinulle pahaa; ne ovat vaan pahoja

-ihmisiä varten." Samassa astuivat he äärettömän isoon pihaan, jota

-korkeat muurit ympäröivät ja johon pääsi vaan mahtavan rautaisen portin

-kautta. Täällä vilisi mitä hirvittävimpiä olentoja ja mitä kauheimpia

-hirviöitä. Monet niistä olivat ihmisen näköisiä, toiset puoleksi

-ihmisten puoleksi eläinten kaltaisia ja useat aivan niinkuin eläimet.

-Mutta kuningas puhutteli häntä ystävällisesti ja kysyi: "Etkö huoli

-ottaa tarkempaa selkoa siitä mitä unia pahojen ihmisten täytyy nähdä?"

-Ja hän viittasi eräälle unelle, joka seisoi lähinnä; se oli kauhea

-jättiläinen, jolla oli kummassakin kainalossaan myllynratas.

-

-"Kerro, mitä ensi yönä aiot tehdä", käski kuningas.

-

-Silloin kohotti hirviö olkapäitään niin että pää painui niiden väliin,

-nauraa irvisti niin että suupielet lähentelivät korvia, puistelihe

-niinkuin se tekee, jota jokin asia oikein huvittaa ja vastasi: "Minä

-menen sen rikkaan miehen luo, joka antaa isänsä nälkää nähdä. Kun vanha

-mies eräänä päivänä oli asettunut poikansa talon kivisille portaille

-ja pyysi leipää, tuli poika ulos ja sanoi talonväelleen: 'Ajakaa toki

-kerran tuo harakanpelätti tiehensä!' Nyt menen minäkin kerran hänen

-luokseen yöllä ja panen hänet kahden myllynrattaan väliin, niin että

-hänen kaikki luunsa sievoisesti murusiksi menevät. Kun hän nyt on

-oikein pehmeä ja vetelä, niin otan minä häntä niskasta, puistelen häntä

-ja sanon: 'Näetkös kuinka sievoisesti sinä nyt varistelet, sinä sen

-harakanpelätti!' Silloin herää hän, hänen hampaansa kalisevat suussa ja

-hän huutaa: 'Vaimo, tuo minulle vielä toinen peite, minua paleltaa!' Ja

-kun hän on taasen nukkunut, teen minä saman uudestaan!"

-

-Kun Uni-Jaakko oli kuullut tämän, tunkeusi hän väkisin ovesta ulos

-vetäen kuningasta mukanaan ja huudahti: "En jää hetkeksikään näitten

-pahojen unien seuraan. Sehän on kauheata!"

-

-Mutta kuningas vei hänet nyt muhkeaan puutarhaan, missä käytävät olivat

-hopeasta, kukkaislavat kullasta ja kukat hiotuista jalokivistä. Siellä

-olivat hyvät unet kävelemässä. Ensimmäinen uni, jonka hän näki, oli

-kuin nuori, kalpea nainen. Hänellä oli toisessa kainalossaan Noanarkku

-ja toisessa lipas, jossa oli rakennuspulikoita.

-

-"Kuka se on?" kysyi Uni-Jaakko.

-

-"Hän käy joka ilta erään pienen sairaan pojan luona, jonka äiti on

-kuollut. Päivällä on poika aivan yksin eikä kukaan välitä hänestä,

-mutta iltasin käy tämä uni hänen luonaan, leikkii hänen kanssaan ja jää

-koko yöksi hänen luokseen. Poika nukkuu aina jo aikaisin, sentähden

-lähteekin hän niin hyvään aikaan. Muut unet lähtevät paljon myöhemmin.

--- Tule vaan pois; jos tahdot kaikkia nähdä, niin täytyy meidän pitää

-kiirettä!"

-

-Sitte menivät he kauemma puutarhaan, hyvien unien joukkoon. Siinä oli

-miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia ja kaikki olivat he rakastettavan

-ja hyvännäköisiä ja puettuina mitä kauneimpiin pukuihin. Kädessään

-kantoi usea heistä kaikenlaista, mitä vaan voi mieli tehdä. -- Yhtäkkiä

-jäi Uni-Jaakko seisomaan ja huudahti niin ääneensä, että kaikki unet

-kääntyivät häntä katsomaan.

-

-"Mikä sinun on?" kysyi kuningas.

-

-"Tuollahan minun prinsessani onkin, hän joka on minulle niin useasti

-näyttäytynyt ja joka minulle on ruusut lahjoittanut!" huusi Uni-Jaakko

-aivan ihastuksissaan.

-

-"Tieten, tietenkin", vastasi kuningas. "Hän se on. Eikö totta, minä

-olen lähettänyt sinulle hyvin kauniin unen. Hän on melkein sievin

-kaikista niistä, jotka minulla onkaan."

-

-Silloin juoksi Uni-Jaakko prinsessan luo, joka parast' aikaa istui

-kiikussaan. Niin pian kun hän näki Jaakon tulevan, hyppäsi hän

-kiikustaan ja juoksi suoraan hänen syliinsä. Uni-Jaakko tarttui hänen

-käteensä ja vei hänet kultaiselle penkille. Sille istuutuivat he ja

-kertoivat toisilleen, kuinka hauskaa oli, että taas näkivät toinen

-toisensa. Ja kun he olivat sen sanoneet alkoivat he alusta taas. Unien

-kuningas käveli sillä aikaa koko ajan pitkin isoa tietä, joka kulki

-suoraan puutarhan läpi, edes ja takaisin, kädet selän takana, ja

-silloin tällöin katsoi hän taskukelloaan nähdäkseen miten aikaa kului,

-sillä yhä vaan eivät Uni-Jaakko ja hänen prinsessansa olleet saaneet

-sanotuksi kaikkea mitä heillä oli toisilleen juteltavaa. Vihdoin meni

-hän kumminkin heidän luokseen ja sanoi: "Lapsukaiseni, nyt on aika

-lopettaa! Sinulla, Uni-Jaakko on vielä pitkä matka kotiisi, enkä minä

-voi pitää sinua yötä luonani, sillä minulla ei ole minkäänlaisia

-vuoteita, koskapa unet eivät nuku, vaan heidän aina öisin täytyy nousta

-ihmisten ilmoille; ja sinun, tyttöseni, täytyy laittautua valmiiksi.

-Pukeuduhan tänään aivan ruusunpunaiseen ja tule sitte luokseni, niin

-olen sanova kenelle sinun tänä yönä tulee näyttäytyä ja mitä sinä olet

-hänelle sanova."

-

-Kun Uni-Jaakko kuuli tämän, tuli hänen äkkiä niin vaikea ollakseen,

-ettei hän moista tuskaa ollut ennen eläissään kokenut. Hän nousi

-seisoalleen ja sanoi lujalla äänellä: "Herra kuningas, omasta

-prinsessastani en ole koskaan luopuva. Teidän täytyy joko pidättää

-minut täällä luonanne, tahi täytyy teidän sallia hänen lähteä minun

-seurassani maan päälle. Minä en voi elää ilman häntä, siksi rakastan

-häntä liian paljon!" Hänen näin puhuessaan nousi hänen kumpaankin

-silmäänsä kyynel, iso kuni pähkinä.

-

-"Mutta Jaakko, Jaakko", vastasi siihen kuningas, "sehän on sievin

-kaikista unista, mitkä minulla on! Mutta koskapa sinä kumminkin olet

-pelastanut henkeni, niin olkoon hän omasi. Ota prinsessasi ja nouse

-hänen seurassaan maan päälle. Kun olet päässyt sinne, niin ota tuo

-hopeinen harso hänen päästään ja heitä se laskuovesta minulla takaisin.

-Silloin on prinsessasi muuttuva lihaksi ja vereksi kuten kaikki muutkin

-ihmiset sitä ovat; sillä nythän hän vaan on uni."

-

-Silloin kiitti Uni-Jaakko sydämmellisesti ja sanoi: "Rakas kuningas,

-koskapa sinä olet niin tavattoman hyvä, niin uskaltanen vieläkin jotain

-pyytää. Näetkös, kuninkaantytär minulla nyt kyllä on, mutta minulta

-puuttuu yhä edelleen kuningaskunta, ja onhan se aivan mahdotonta, että

-kuninkaantytär voisi olla valtakuntaansa vailla. Etkö voi minulle

-semmoista hankkia, olkoonpa se sitten kuinka pieni tahansa?"

-

-Siihen vastasi kuningas. "Näkyväisiä kuningaskuntia, ei minulla

-tosiaankaan ole annettavissa, mutta kyllä näkymättömiä ja näistä olet

-saava yhden, isoimpia ja ihanimpia mitä minulla vielä on."

-

-Silloin kysyi Uni-Jaakko, millainen tuo näkymätön kuningaskunta onkaan;

-kuningaspa vaan viittasi salamyhkää siihen, että hän kyllä oli oppiva

-sen tietämään, että hän oli vielä kerran ihmettelevä sen komeutta ja

-ihanuutta.

-

-"Onhan", sanoi hän, "tavallisilla, näkyväisillä kuningaskunnilla

-myös ikävät puolensa. Sinä olet esimerkiksi tavallisen valtakunnan

-kuningas ja varhain aamulla astuu ministeri vuoteesi ääreen ja virkkaa:

-Majesteettinne, minä tarvitsen tuhat markkaa valtakunnan menoihin.

-Sinä avaat valtionkassakaapin etkä löydä sieltä penniäkään! Mitä sinä

-silloin teet? Tahi toisekseen: sinua vastaan käydään sotaa, ja se

-toinen kuningas, joka on voittanut sinut nai sinun prinsessasi, vaan

-sinut sulkee hän tyrmään. Semmoista ei näkymättömässä kuningaskunnassa

-voi tapahtua!"

-

-"Mutta jos me emme sitä näe", kysyi Uni-Jaakko yhä vaan hiukan

-huolissaan, "mitä hyötyä meillä sitten onkaan koko kuningaskunnastamme?"

-

-"Voi sinua kummallista ihmistä", sanoi kuningas siihen ja nosti

-etusormensa otsalleen, "sinä ja prinsessasi, te sen kyllä näette!

-Te näette hyvinkin ne linnat ja puutarhat, niityt ja metsät, jotka

-valtakuntaanne kuuluvat! Te asutte siinä, käytte kävelemässä siinä ja

-voitte sille tehdä mitä vaan haluatte, ainoastaan muut ihmiset eivät

-sitä näe."

-

-Silloin ihastui Uni-Jaakko suuresti, sillä hän oli jo ruvennut

-pelkäämään, että ihmiset hänen kylässään ehken katsoivat kierosti

-häneen, jos hän tulisi prinsessoineen takaisin kotiinsa ja hänestä

-tulisi kuningas. Hyvin liikutettuna sanoi hän jäähyväiset unien

-kuninkaalle, nousi prinsessan kanssa nuot viisisataa porrasaskelta

-ylöspäin, otti hopeisen harson hänen päästään ja heitti sen alas.

-Sitten tahtoi hän sulkea laskuoven, mutta se oli hyvin raskas. Hän

-ei voinut sitä pidättää, vaan antoi sen pudota. Silloin syntyi siitä

-niin kova paukahdus, kuin jos olisi yht'aikaa laukaissut monta tykkiä,

-ja hän meni hetkeksi tainnuksiin. Kun hän taas tointui, istui hän

-oman tupansa edustalla vanhalla myllynkivellään ja hänen vieressään

-prinsessa, ja hän oli lihaa ja verta kuten tavallinen ihminen.

-Tämä piti häntä kädestä, hyväili sitä ja sanoi: "Sinä oma rakas

-tuhmeliinini, etkö ole uskaltanut näin pitkään aikaan sanoa kuinka sinä

-minua rakastat? Oletko sinä pelännyt minua?"

-

-Ja kuu nousi taivaalle ja valaisi joen, aallot laulaen loiskivat

-rantaa vastaan ja metsä humisi; mutta he vaan yhäti siinä istuivat

-ja pakinoivat. Silloin oli kuin jos äkkiä pieni musta pilvi olisi

-pimentänyt kuun, ja samassa putosi jotain, ikäänkuin iso moninkerroin

-taitettu huivi, heidän jalkainsa juureen. Ja sitten paistoi taasen

-kuu täydeltä terältä. He nostivat huivin maasta ja rupesivat sitä

-levittämään. Mutta se oli hyvin hieno ja taitettu niin moneen sataan

-kertaan, että he tarvitsivat pitkän aikaa siihen. Kun he lopullisesti

-olivat saaneet sen täydellisesti levitetyksi oli se kuni iso kartta.

-Keskessä juoksi joki ja molemmin puolin oli kaupunkeja, metsiä ja

-järviä. Silloin huomasivat he, että se oli kokonainen kuningaskunta ja

-että hyvä unienkuningas oli antanut sen taivaasta heille pudota. Ja

-kun he nyt tarkastivat pientä tupaansa oli se muuttunut ihmeelliseksi

-linnaksi, jossa oli lasiset portaat, marmori kiviset seinämät,

-samettiset seinäverhot ja sinihuippuiset solakat tornit. Nyt koettivat

-he tointua ja menivät linnaan ja kun he astuivat sisään olivat jo

-heidän alamaisensa koolla ja kumarsivat syvään. Rummut pärisivät ja

-torvet kaikuivat ja nuoret jalosukuiset pojat kävivät heidän edellään

-ja siroittelivat kukkia heidän tielleen. Niin oli heistä nyt tullut

-kuningas ja kuningatar.

-

-Mutta seuraavana aamuna levisi kuin kulovalkea kylään tieto siitä, että

-Uni-Jaakko oli palannut kotiin ja että hän oli tuonut nuoren vaimon

-muassaan. "Hän nyt oikein typerä lieneekin", sanoivat ihmiset. "Minä

-olen hänet jo varhain tänä aamuna nähnytkin, kun menin metsään", ehätti

-eräs talonpoika sanomaan. "Hän seisoi miehensä kanssa oven suussa.

-Ei hän sen kummempi ole, tavallinen ihminen vaan, pieni ja hento. Ja

-jokseenkin köyhästi puettu hän myöskin oli. Mikähän siitä lopultakin

-tullee! Miehellä ei ole mitään rikkautta ja tuskinpa toisellakaan

-mitään lienee!"

-

-Niin juorusivat nuo tuhmat ihmiset, sillä he eivät voineet nähdä, että

-hän oli kuninkaantytär. Eivätkä he tuhmuudessaan huomanneet, että

-pieni tupa oli muuttunut isoksi, ihmeelliseksi linnaksi, sillä olihan

-se näkymätön kuningaskunta, joka oli Uni-Jaakolle taivaasta pudonnut.

-Siitäpä syystä hän ei noista tuhmista ihmisistä välittänytkään, vaan

-eli muhkeasti ja tyytyväisenä kuningaskunnassaan rakkaan prinsessansa

-parissa. Ja hän sai kuusi lasta, jotka olivat toinen toistansa

-kauniimmat ja he olivat pelkkiä prinssejä ja prinsessoja. Mutt'ei

-kukaan kylässä tietänyt siitä niin mitään, sillä sen asukkaat olivat

-aivan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka olivat ihan liian yksinkertaisia

-sitä huomatakseen.

-

-

-

-

-Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja kuninkaasta, joka

-ei tainnut huuliharppua soittaa

-

-

-Makeanmaan kuningas, joka jo muutama vuosi sitten oli ehtinyt

-parhaimpaan ikäänsä, oli juuri noussut nukkumasta ja istui

-paitasillaan tuolilla, vuoteensa vieressä. Hänen edessään seisoi

-hänen hoviministerinsä ja ojensi hänelle hänen sukkansa, joista

-toisella oli iso reikä kantapäässä. Mutta vaikka ministeri oli hyvin

-huolellisesti kääntänyt sukat niin, ettei kuningas huomaisi reikää,

-ja vaikka kuningas muutoin huolehti enemmän kauniista saappaista kuin

-eheistä sukista, ei reikä tällä kertaa jäänyt hänen kuninkaalliselta

-tarkkanäköisyydeltään huomaamatta. Kauhistuen otti hän sukan

-ministeriltä, pisti etusormensa reijästä niin, että se näkyi niveltä

-myöten, ja sanoi huoaisten:

-

-"Mitä se minua auttaa, että olen kuningas, kun minulla ei ole

-kuningatarta! Mitä sanoisit, jos ottaisin itselleni vaimon?"

-

-"Majesteettinne", vastasi ministeri, "se on ylevä aate, aatos joka

-varmaan olisi minussakin suurimmassa alamaisuudessa herännyt, ellen

-olisi itsessäni tuntenut, että Teidän Majesteettinne itse kaikissa

-tapauksissa oli suvaitseva lausua sen tänä päivänä!"

-

-"Hyvä!" vastasi kuningas, "mutta luuletteko, että minun on niin helppo

-löytää vaimo, joka sopii minulle?"

-

-"Hyh!" sanoi ministeri. "Kymmenen, niin varmaan kuin yhdenkin!"

-

-"Älä unhoita, että minulla on suuret vaatimukset. Jos mieli jonkun

-kuninkaantyttären olla minulle mieliksi, niin täytyy hänen olla älykäs

-ja kaunis! Jaompa siinä vielä eräs seikka, johon kiinnitän erittäin

-suurta huomiota: sinä tiedät kuinka mielelläni minä syön mesileipiä.

-Koko minun valtakunnassani ei ole ainoatakaan ihmistä, joka osaa

-niitä leipoa, ei ainakaan niinkuin niitä pitäisi leipoa, ei liian

-koviksi eikä liioin pehmeiksikään, vaan murakoiksi: hänen täytyy

-välttämättömästi osata mesileipiä leipoa."

-

-Kun ministeri kuuli tämän valtasi, hänet suuri pelko. Mutta hän

-karaisihe ja vastasi: "Kuningas, semmoinen kuin Teidän Majesteettinne

-on, on epäilemättä löytävä semmoisenkin prinsessan, joka osaa leipoa

-mesileipiä."

-

-"Noh niin, silloinpa tahdomme yhdessä tiedustella", virkkoi siihen

-kuningas ja vieläpä samana päivänä alkoi hän kiertomatkansa niitten

-erinäisten naapuriensa luo, joilla hän tiesi olevan naimaikäisiä

-prinsessoja. Mutta näitä kaikkia olikin vaan kolme, jotka olivat

-samalla niin älykkäitä ja kauniita, että he olivat kuninkaan

-mielenmukaisia eikä yksikään heistä osannut leipoa mesileipiä.

-

-"Mesileipiä en todellakaan osaa leipoa", sanoi ensimmäinen näistä, kun

-kuningas tätä asiaa häneltä tiedusteli, "mutta kyllä pieniä, sievoisia

-mantelileivoksia. Etkö tyydy semmoisiin?" "En", vastasi kuningas,

-"mesileipiä niiden olla täytyy!"

-

-Toinen kuninkaantytär, kun he nimittäin samaa asiaa häneltä

-tiedustelivat, maiskautti kieltään ja sanoi suuttuneena: "Antakaa minun

-olla rauhassa tyhmyyksiltänne! Semmoisia kuninkaantyttäriä, jotka

-mesileipiä leiposivat, ei ole olemassa!"

-

-Kaikkein hulluimmin kävi kuninkaalle kolmannen luona, hänen, joka

-kumminkin oli kaunein ja älykkäin. Sillä hän ei antanut kuninkaalle

-edes aikaa kysymiseen, vaan kysyi itse, josko hän taisi huuliharppua

-soittaa. Ja kun kuningas vastasi tähän kieltävästi, antoi hän

-hänelle rukkaset ja tuumasi, että se pahoitti häntä kovin. Muutoin

-oli hän hänelle mieleen, mutta hän kuuli niin tavattoman mielellään

-huuliharppua soitettavan ja oli päättänyt ottaa vaan sen miehekseen,

-joka taisi tätä soittokonetta soittaa.

-

-Silloin ajoi kuningas ministereineen takaisin kotiin ja kun hän astui

-vaunustaan, sanoi hän alakuloisena: "Siitä siis ei tullutkaan mitään!"

-

-Mutta kuninkaalla täytyy välttämättömästi olla kuningatar ja pitemmän

-ajan kuluttua kutsutti hän vielä kerran ministerin luokseen ja

-selitti hänelle, että hän oli luopunut toiveistaan löytää sellaista

-kuninkaantytärtä, joka taisi mesileipiä leipoa, ja että hän oli

-päättänyt ottaa vaimokseen sen prinsessan, jonka luona he edellisellä

-kerralla ensinnä olivat olleet. "Hän se on, joka osaa leipoa noita

-pieniä mantelileivoksia", lisäsi hän. "Mene hänen luokseen ja kysy,

-tahtooko hän tulla vaimokseni."

-

-Seuraavana päivänä tuli ministeri takaisin ja kertoi, että tuo

-kuninkaantytär ei enää ollut saatavissa. Hän oli mennyt naimisiin sen

-maan kuninkaalle, missä pippuri kasvaa.

-

-"Noh, mene sen toisen prinsessan luo!" Mutta ministeri tuli nytkin

-tyhjin toimin takaisin: vanha kuningas oli sanonut, että asia pahoittaa

-häntä sanomattomasti, mutta että hänen tyttärensä oli valitettavasti

-kuollut eikä hän siis voinut häntä antaa.

-

-Silloin mietti kuningas kauvan aikaa, mutta koskapa hän

-välttämättömästi tahtoi saada kuningattaren, niin käski hän ministerin

-matkustaa vielä kolmannenkin kuninkaantyttären luo, ehken oli hän

-sillä välin muuttanut mieltään. Ja ministerin täytyi totella, vaikka

-hänellä oli hyvin vähän halua siihen, ja vaikka hänen vaimonsa sanoi,

-että se nyt varmaan oli joutavaa. Kuningas odotti huolestuneena hänen

-takaisintuloaan. Sillä hän ajatteli prinsessan tekemää kysymystä, mitä

-huuliharpun soittamiseen tuli, ja tämä muisto kiusasi häntä.

-

-Kolmas prinsessa otti kumminkin ministerin hyvin ystävällisesti vastaan

-ja sanoi hänelle, että oikeastaan oli hän vakaasti päättänyt ottaa

-ainoastaan sen miehekseen, joka taisi huuliharppua soittaa. Mutta

-olihan sekin hänen nuoruudenunelmiaan! Hän huomasi, ettei tämä hänen

-toivomuksensa voisi toteutua ja kun kuningas muutoin oli hyvin hänelle

-mieleen, niin tahtoi hän ottaa hänet miehekseen.

-

-Silloin ajoi ministeri takaisin sen mitä hevoset vaan juosta jaksoivat

-ja kuningas syleili häntä ja antoi hänelle Hännystelijä-ritariston

-suuren tähden kaulassa kannettavaksi. Monivärisiä lippuja ripustettiin

-kaikkiin paikkoihin kaupungille, köynnöksiä kadun yli toisesta talosta

-toiseen, ja häitä vietettiin niin muhkeasti, etteivät ihmiset kahteen

-viikkoon tietäneet mistään muusta puhuakkaan.

-

-Mutta kuningas ja kuningatar elivät iloiten ja riemuiten kokonaisen

-vuoden, kuningas oli tykkönään unhoittanut mesileivät ja kuningatar

-samaten huuliharpun.

-

-Eräänä aamuna nousi kuningas sängystään väärältä puolen ja kaikki kävi

-hullusti. Satoi koko päivän, valtaomena putosi lattialle ja se pieni

-risti, mikä on sen päässä, katkesi, sitten tuli hovimaalari ja toi

-valtakunnan uuden kartan ja kun kuningas sitä katseli huomasi hän, että

-maat olivat siinä merkityt punaisella värillä eikä sinisellä niinkuin

-hän oli käskenyt, ja vihdoin oli kuningattarella päänkivistys.

-

-Silloin tapahtui, että nuorikot ensi kerran joutuivat riitaan, mistä

-syystä, sitä he eivät enää seuraavana aamuna itsekkään tietäneet, tahi

-jos sen tiesivätkin, niin eivät he sitä tahtoneet sanoa. Lyhyesti

-sanottu: kuningas oli ärtyisällä tuulella ja kuningatar nyrpeällä,

-tahtoen aina varata viimeisen sanan itselleen. Kun he molemmat olivat

-kotvan aikaa riidelleet, kohotti kuningatar halveksuen olkapäitään ja

-sanoi:

-

-"Ajattelin toki, että vihdoin viimeinkin vaikenisit ja olisit

-morkkaamatta kaikkea mikä vaan eteesi sattuu! Ethän itse edes taida

-soittaa huuliharppuakaan."

-

-Mutta tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, ennenkun kuningas puuttui

-häneen puheesensa ja sapekkaasti vastasi: "Etkä sinä edes osaa

-mesileipiä leipoa!"

-

-Silloin jäi kuningatar ensi kerran sanattomaksi ja oli ääneti, ja

-molemmat menivät sanaa vaihtamatta kukin huoneeseensa. Täällä istui

-kuningatar sohvan kulmaan, itki ja ajatteli itsekseen: "Voi sinua

-hupakkoa! Missä on järkesi? Tyhmemmin et olisi voinut käyttäytyä."

-

-Mutta kuningas kulki edes takaisin huoneessaan, hykerteli käsiään ja

-sanoi: "Olipa tosi onni, ettei minun vaimoni osaa leipoa mesileipiä!

-Mitä olisin muuten vastannutkaan, kun hän soimasi minua siitä, etten

-taida huuliharppua soittaa!"

-

-Kun hän ainakin kolmeen neljään kertaan oli toistanut tämän tuli hän

-yhä paremmalle tuulelle. Sitten alkoi hän viheltää suosikkilauluaan,

-katsoi sitten kuningattaren suurta maalattua kuvaa, joka riippui hänen

-huoneessaan, nousi tuolille pyyhkäistäkseen nenäliinallaan pois sen

-hämähäkin langan, joka riippui juuri kuningattaren nenän kohdalla, ja

-sanoi vihdoin:

-

-"Hän on varmaankin hyvin äissään, minun hyvä, pieni vaimoni! Tahdonpa

-katsoa mitä hän tekee!"

-

-Niin sanoen meni hän ovesta siihen pitkään käytävään, johon kaikki

-huoneet veivät. Mutta koska kaikki tänään oli nurin, niin oli

-kamaripalvelija unhoittanut sytyttää lamput, vaikka kello olikin jo

-kahdeksan iltasilla ja siis pilkkosenpimeä.

-

-Sentähden hapuili kuningas edestään käsillään ja hiipi varovaisesti

-seinää myöten. Äkkiä tunsi hän jotain pehmeätä. "Kuka siellä?" kysyi

-hän.

-

-"Minä", vastasi kuningatar.

-

-"Mitä sinä haet, kultaseni?"

-

-"Minä tahdoin vaan pyytää sinulta anteeksi", vastasi kuningatar

-"koskapa minä olen sinua niin loukannut."

-

-"Sitä ei sinun ollenkaan tarvitse tehdä!" sanoi kuningas, ja heittäysi

-hänen kaulaan. "Minussa on enemmän syytä kuin sinussa ja minä olen

-jo aikoja sitten kaiken unhoittanut. Mutta tiedätkös, kahden sanan

-käytön valtakunnassamme tahdomme kuolemanrangaistuksen uhalla kieltää,

-huuliharpun --"

-

-"Ja mesileivän", puuttui kuningatar nauraen puheeseen samassa kun hän

-vielä salaa pyyhkäsi pari kyyneltä silmistään -- ja siihen se tarina

-loppui.

-

-

-

-

-Ihmesormus

-

-

-Eräs nuori talonpoika, jonka maatalous ei ottanut oikein

-luonnistuakseen, istui kerran aurallansa ja levähti hetkisen,

-pyyhkäistäkseen hien kasvoistaan. Silloin kulki hänen ohitsensa vanha

-noita-akka ja huusi hänelle: "Minkätähden sinä vaivaat itseäsi etkä

-kumminkaan saa mitään aikaan. Kulje kaksi päivää suoraan eteenpäin,

-kunnes tulet ison petäjän luo, joka kasvaa avonaisella paikalla

-metsässä kohoten kaikkia muita puita korkeammalle. Jos sinä sen kaadat

-niin on onnesi taattu."

-

-Talonpoika ei toista käskyä odottanut, vaan otti kirveensä ja lähti

-matkaan. Kahden päivän kuluttua löysi hän petäjän. Heti paikalla kävi

-hän sen kimppuun kaataakseen sen, ja samassa kun se kaatui ja ryskien

-rusahti maahan, putosi sen ylimmästä latvasta linnunpesä, jossa oli

-kaksi munaa. Munat vierivät maahan ja menivät rikki ja toisessa tuli

-nuori kotka ulos, toisesta vierähti pieni kultasormus:

-

-Kotka kasvoi silmin nähtävästi kunnes se oli noin puolet miehen

-pituudesta, räpäytteli siipiään ikäänkuin jos olisi se tahtonut koettaa

-niiden kestävyyttä, kohosi jonkun verran maasta ja huusi sitten:

-

-"Sinä olet minut pelastanut! Ota kiitollisuuteni osoitteeksi sormus,

-joka oli toisessa munassa! Se on ihmesormus. Jos sinä kierrät sitä

-sormessasi ja lausut jonkun toivomuksen, niin toteutuu se heti

-paikalla. Mutta sormuksessa ei ole varaa kuin vaan yhteen ainoaan

-toivomukseen. Kun se on toteutunut, niin on taikavoima sormuksestakin

-hävinnyt ja se on vaan kuni tavallinen sormus. Mieti sentähden tarkoin,

-ennenkun toivomustasi lausut."

-

-Sitten kohosi kotka korkealle ilmaan, liiteli vielä kauvan aikaa suuria

-kierroksia tehden talonpojan kohdalla ja kiiti sitten kuin nuoli itää

-kohden.

-

-Talonpoika otti sormuksen, pisti sen sormeensa ja läksi paluumatkalle.

-Kun tuli, ilta saapui hän erääseen kaupunkiin. Seisoi siellä kultaseppä

-puodissansa ja hänellä oli paljon kallisarvoisia sormuksia kaupan.

-Silloin näytti talonpoika hänelle sormuksensa ja kysyi, minkä arvoinen

-se mahtoi olla. "Eipä sillä juuri ole arvoa niin nimeksikään", vastasi

-kultaseppä. Silloin purskahti talonpoika äänekkääseen nauruun ja

-kertoi kultasepälle, että se olikin ihmesormus ja enemmän arvoinen

-kuin kaikki hänen sormuksensa yhteensä. Mutta kultaseppä oli viekas,

-keinotteleva mies. Hän kutsui talonpojan luokseen yötä viettämään ja

-sanoi:

-

-"Sinun tapaisen miehen ja sellaisen kallisarvoisen kalun majoittaminen

-tuottaa onnea; jää minun luokseni!"

-

-Hän kestitsi häntä mitä vieraanvaraisimmin viinillä ja makeilla

-sanoilla ja kun tämä yöllä nukkui, otti hän toisen huomaamatta

-sormuksen hänen sormestaan ja pani aivan tavallisen sormuksen sen

-sijaan. Seuraavana aamuna voi kultaseppä tuskin odottaa, kunnes

-talonpoika oli lähtenyt matkaansa. Hän herätti hänet jo aamun

-koittaessa ja sanoi: "Sinulla on pitkä matka. On parempi, että

-laittaudut jo varhain matkallesi."

-

-Niin pian kun talonpoika oli lähtenyt tiehensä, meni hän kiireimmän

-kautta huoneeseensa, kiersi oven lukkoon, asettui keskelle huonettaan,

-kiersi sormusta ja huudahti: "Tahdon heti paikalla saada satatuhatta

-markkaa!"

-

-Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, niin alkoi sataa kovia,

-kiiltäviä markankappaleita niinkuin olisi saavista kaatanut ja markat

-iskivät häntä päähän, olkapäihin ja käsivarsiin. Hän alkoi surkeasti

-huutaa ja yritti juosta ovesta ulos, mutta ennenkun hän ehti avata sen,

-kaatui hän verissään lattialle. Mutta rahasade ei lakannut ja kohta

-murtui lattia painon alta ja kultaseppä rahoineen putosi suin päin

-syvään kellariin. Sitten satoi markkoja yhä edelleen, kunnes lukumäärä

-oli täysi ja lopulta makasi kultaseppä kuolleena kellarissaan suurine

-rahoineen. Melun houkuttelemina riensivät naapurit paikalle ja kun

-he löysivät kultasepän kuolleena rahaläjän alta sanoivat he: "Ompa

-se kumminkin kova onnen sattuma, kun kerrankin rahan siunausta noin

-tulvimalla tulee." Sitten tulivat perillisetkin ja jakoivat saaliin

-keskenään.

-

-Sillä välin kulki talonpoika tyytyväisenä kotiinsa ja sinne tultuaan

-näytti hän sormuksen vaimolleen. "Nyt ei meiltä enää voi puuttua

-mitään, rakas vaimoni", sanoi hän. "Olemme saaneet onnesta kiinni.

-Tahdomme vaan oikein visusti punnita, mitä itsellemme toivoisimme."

-

-Mutta vaimo tiesi paikalla hyvän neuvon. "Mitä sinä siitä tuumit",

-sanoi hän, "jos toivoisimme itsellemme hiukan enemmän peltomaata?

-Meillähän on sitä niin vähäsen. Tuolla ulottuu vieras palsta peltoimme

-keskeen: sen toivomme itsellemme."

-

-"Sepähän nyt kannattaisi", sanoi mies. "Kunhan vaan teemme vuoden

-ajan uutterasti työtä ja meitä onni suosii, niin voimme sen ehken

-ostaa." Sitten tekivät mies ja vaimo vuoden ajan työtä oikein voimainsa

-takaa eivätkä he koskaan ennen olleet saaneet niin runsasta satoa ja

-nyt voivat he ostaa palstan ja heillä oli sittenkin vähän rahaakin

-tähteenä. "Näetkös", sanoi mies, "meillä on palstamme ja yhä vielä

-toivomisen varaa."

-

-Silloin tuumi vaimo, että olisippa hyvä, jos he toivoisivat itselleen

-vielä yhden lehmän ja yhden hevosen lisäksi. "Vaimo", vastasi mies,

-helistellen tähteenä olevia rahoja housuntaskussaan, "miksikä

-hukkaisimme toivomustamme semmoiseen vähäpätöiseen asiaan. Lehmän ja

-hevosen saamme muutenkin."

-

-Ja aivan oikein, vieläkin vuoden kuluttua olivat he ansainneet sekä

-lehmän että hevosen. Silloin hykerteli mies tyytyväisenä kämmeniään

-ja sanoi: "Olemme taasen säästäneet toivomuksemme koko vuoden ajan ja

-kumminkin saaneet kaiken sen mitä toivoimme. Ompas meillä onnea!" Mutta

-vaimo koki nyt todenteolla taivuttaa miestään toivomusta lausumaan.

-

-"Minä en enää sinua tunne samaksi ihmiseksi", virkkoi hän. "Ennen sinä

-aina valittelit ja säälittelihet ja toivoit itsellesi jos jotakin, ja

-nyt kun voit sen saada, jota tahdot, niin vaivaat ja kiusaat itseäsi,

-olet kaikkeen tyytyväinen ja annat parhaimpain vuosien mennä hukkaan.

-Voisit olla kuningas, keisari, kreivi tahi rikas talonisäntä, kaikki

-arkkusi voisivat olla rahoja täynnä -- etkä voi päästä selville siitä,

-mitä tahtoisit valita."

-

-"Ole nyt kiusaamatta ja hätilöimättä", vastasi talonpoika. "Me olemme

-kumpaisetkin vielä nuoria ja elämä on pitkä. Sormuksessa on vaan

-_yhden_ ainoan toivomuksen varaa ja se on pian kulutettu. Puuttuuko

-meiltä sitten mitään? Emmekö ole sormuksen saatuamme vaurastuneet niin,

-että koko maailma sitä kummastelee? Ole siis järkevä. Voithan sinä aina

-sillä välin miettiä, mitä voisimme itsellemme toivoa."

-

-Siihen jäi asia sillä kertaa. Mutta oli todellakin kuin jos sormus

-olisi tuonut mukanaan runsasta siunausta, sillä aitat ja kammiot

-tulivat vuosi vuodelta yhä enemmän täyteen ja muutamain vuosien

-kuluttua oli pienestä köyhästä talonpojasta tullut rikas ja mahtava

-talonisäntä, joka päivät pitkään aherti renkineen, ikäänkuin jos hän

-olisi tahtonut työllään ansaita koko maailman, mutta joka iltakellon

-soitua mukavasti ja tyytyväisenä istui talonovensa edustalla ja vastasi

-ihmisten tervehdyksiin, kun he toivottivat hänelle hyvää iltaa.

-

-Niin kului vuosi vuoden jälkeen. Silloin tällöin, kun he olivat kahden

-kesken eikä kukaan voinut sitä kuulla, muistutti kyllä vaimo miestään

-sormuksen olemassaolosta ja teki hänelle jos minkälaisia ehdoituksia.

-Mutta kun mies joka kerran vastasi, että heillä oli vielä ylenkyllin

-aikaa ja että paras osa tulee aina viimeiseksi, niin teki hän sitä yhä

-harvemmin, ja lopulta tuskin tapahtuikaan, että he olisivat sormuksesta

-puhuneet. Tosin kyllä kiersi talonpoika itse sormustaan ainakin

-parikymmentä kertaa päivän kuluessa, mutta hän kavahti toivomusta

-lausuakseen.

-

-Jo kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta oli kulunut ja talonpoika ja

-hänen vaimonsa olivat tulleet vanhoiksi ja valkohapsisiksi, mutta

-toivomus oli yhä vaan lausumatta. Silloin osoitti Jumala heille

-armoansa ja antoi heidän kummankin samana yönä nukkua kuoleman uneen.

-

-Lapset ja lapsenlapset seisoivat kumpaisenkin ruumisarkun ympärillä ja

-itkivät, ja kun eräs heistä aikoi ottaa sormuksen säilyttääkseen sitä

-muistona, sanoi vanhin poika:

-

-"Anna isän viedä sormus mukanaan hautaan. Koko elinaikanaan on hänellä

-ollut oma salaisuutensa sormuksessa. Se kai on jokin rakas muistolahja.

-Äitikin katseli sormusta niin usein; eiköhän hän vaan liene nuorra

-ollessaan lahjoittanut sen isälle."

-

-Niin tapahtui, että vanha talonpoika haudattiin sormuksineen, joka

-oli olevinaan ihmesormus, mutta ei sitä ollutkaan ja joka kumminkin

-oli tuonut niin paljon onnea taloon, kuin vaan ihminen voi itselleen

-toivoa. Sillä oikealla ja väärällä on aina oma suuri eronsa; ja huono

-ase hyvässä kädessä on aina enemmän arvoinen, kuin hyvä ase huonommassa.

-

-

-

-

-Heino suossa

-

-

-"Poikamme on aika metsästäjä", sanoi vanha kuningas. "Hän ratsastaa

-joka päivä jousineen metsään. Mutta ei hän koskaan tuo mitään saalista

-mukanaan kotiin saakoon hän sitä sitten kuinka paljon tahansa, sillä

-hän lahjoittaa kaiken, minkä hän saa, köyhille. Hän on hyvin hyvä

-ihminen."

-

-Niin sanoi vanha kuningas kuningattarelle. Mutta metsänkauriit

-ajattelivat aivan toisin. He eivät ollenkaan Heinoa pelänneet, sillä

-he tunsivat hänet jo kauvan aikaa ja tiesivät, ettei hän heille mitään

-pahaa tehnyt. Hänhän aina vaan ratsasti metsän läpi metsän toiseen

-rantaan ja tuolla metsänrannassa oli pieni tupa, jonka puut ja pensaat

-melkein tykkönään peittivät ja jonka akkunat ja ovet olivat muratin ja

-vuohilehden verhoomina. Mutta oven edustalla seisoi Sinisilmä ja kun

-hän näki kuninkaanpojan tulevan, loistivat hänen silmänsä kuni kaksi

-tähteä ja valaisivat hänen kasvonsa. --

-

-Mutta Heino vaan ei tuonut mitään saalista kotiin ja tahtoi aina

-ratsastaa yksinään, ja jos hänen isänsä ratsasti hänen mukanaan, niin

-he eivät tavanneet yhtäkään otusta. Silloin vanha kuningas huomasi,

-että Heinon metsästysretkillä oli jokin erikoinen tarkoitus. Hän

-antoi erään palvelijan salaa hiipiä hänen jäljissään ja tämä kertoi

-kaiken. Silloin nousivat veret hänen päähänsä ja hän vihastui kovin,

-sillä Heino oli hänen ainoa poikansa ja hänellä oli aikomus naittaa

-hänet erään mahtavan kuninkaan tyttären kanssa. Hän kutsutti sentähden

-luokseen kaksi metsästäjää, näytti heille ison kultamöykyn, joka oli

-yhtä iso kuin heidän päänsä ja lupasi lahjoittaa sen heille, jos he

-vaan Sinisilmän tappaisivat.

-

-Mutta Sinisilmällä oli lumivalkoinen kyyhkynen, joka joka päivä istui

-metsän korkeimmassa puussa ja tähysteli kuninkaan kartanoon päin.

-Kun Heino nousi ratsunsa selkään tullakseen Sinisilmän luo, lensi se

-nopeasti hänen edellään räpäytti siivillään ikkunaan ja huusi:

-

-    "Kuuluu risukosta rapse,

-    Ratsun kavioiden kapse,

-    Sinisilmä, sulhosi

-    Sieltä varmaan saapuvi!"

-

-Silloin asettui Sinisilmä tupansa oven edustalle ja odotti, kunnes

-Heino tuli.

-

-Kun nyt kyyhkynen illan tullessa näki kummankin metsästäjän hiipivän

-metsään, aavisti se pahaa. Se lensi nopeasti linnaan, Heinon ikkunalle

-ja räpäytteli siivillään ikkunanruutuihin, kunnes tämä tuli avaamaan

-ikkunan, ja kertoi sitten hänelle kaikki tyyni. Hurjaa vauhtia hyökkäsi

-Heino metsään ja kun hän saapui pimeälle tuvalle olivat jo metsästäjät

-nuorilla sitoneet Sinisilmän ja neuvottelivat nyt, miten he hänet

-tappaisivat. Silloin sivalsi Heino heidän päänsä poikki, kantoi ne

-kotiin ja asetti ne isänsä huoneen kynnykselle.

-

-Vanha kuningas ei voinut koko yönä nukkua, vaan kuuli alituiseen

-hiljaista vaikeroimista ja ähkimistä ovensa takaa. Kun aamu koitti,

-nousi hän ylös ja katsahti syytä tähän. Siinä oli kynnyksellä kummankin

-metsästäjän pää ja niiden välissä Heinon kirjoittama kirje, jossa hän

-sanoi, ettei hän enää huolinut ei isästä eikä äidistä ja että hän

-tahtoi jok'ikisen yön nukkua Sinisilmän kynnyksellä paljastettu miekka

-kainalossa. Joka vaan tulisi Sinisilmälle pahaa tekemään, häneltä oli

-hän sivaltava pään poikki, samoin kuin hän oli tehnyt kummallekin

-metsästäjälle, olipa hän vaikka kuningas itse.

-

-Kun vanha kuningas oli tämän lukenut, hämmästyi hän kovin. Hän meni

-kuningattaren luo ja kertoi hänelle kaiken. Mutta tämä torui häntä

-siitä, että hän oli tahtonut tappaa Sinisilmän, ja sanoi: "Sinä olet

-pilannut koko asian. Kuka nyt aina kaikki tappaa tahtoo. Te miehet, te

-olette tyhmiä, niin toinen kuin toinenkin! Teillä ei muuta neuvoa ole

-kuin: joko taipua tahi murtua. Tänäänkin olen pesijältä saanut kuusi

-sinun paitaasi ja kaikista kuudesta ovat kaulussidenauhat poissa.

-Missä ne ovat? Sinä olet ne tietystikin riuhtaissut poikki, koskapa

-olit sitonut ne umpisolmuun, sen sijaan että olisit ne kärsivällisesti

-aukaissut. Ja Heino on aivan sinun kaltaisesi. Nyt minun täytyy saattaa

-kaikki entiselleen!"

-

-"Noh niin, niin", vastasi kuningas, joka kai huomasi, että kuningatar

-oli oikeassa, "olehan nyt tyyni äläkä toru; ei asia siitä parane."

-

-Ja kuningatar heittelihe vuoteessaan koko yön sinne tänne ja

-mietiskeli, mitä hänen tulisi tehdä. Niinpian kun päivä valkeni,

-meni hän niitylle ja kaivoi maasta juurineen erään kasvin, joka oli

-myrkyllinen ja jolla oli mustat marjat. Sitten meni hän metsään ja

-istutti sen juuri tien viereen.

-

-Kun hän tuli takaisin kysyi kuningas häneltä, mitä hän oli tehnyt. Hän

-vastasi: "Minä olen istuttanut erään kasvin hänen tielleen, sillä on

-punainen kukka; joka sen taittaa, hänen täytyy unhoittaa lemmittynsä."

-

-Kun Heino seuraavana aamuna kulki metsän läpi, oli kasvi tien

-vieressä ja sille oli kasvanut kaunis, punainen kukka; se kimalteli

-auringon paisteessa ja tuoksui niin kovin, että hän oli melkein

-pyörtymäisillään. Mutta vaikka yöllä oli tullut kova kaste maahan, niin

-oli kumminkin sekä kasvi että kukka aivan kuivina. Silloin kysyi hän:

-"Mikä kasvi sinä olet, johon ei kastekaan tartu?"

-

-Kukka vastasi: "Kasvi semmoinen, jota ei kukaan muu kuin kuninkaan

-lapsi voi löytää."

-

-Sitten hän taasen kysyi: "Mutta jos minä sinut taittaisin?" ja

-kukka vastasi: "Silloin kukoistaisin vielä muhkeammin, sä uljas

-kuninkaanpoika."

-

-Silloin hän ei enää voinut mieltänsä malttaa, vaan taittoi kukan ja kun

-hän oli sen tehnyt oli hän unhoittanut lemmittynsä ja meni vanhempainsa

-luokse linnaan.

-

-Kun hänen äitinsä näki hänen tulevan, oli hänellä punainen kukka

-napinlävessä. Silloin arvasi tämä, että kaikki oli onnistunut ja hän

-huusi kuninkaan luokseen. Tämä meni poikaansa vastaanottamaan, toi

-hänelle kultaisen kypärän ja kultaisen haarniskan ja sanoi: "Minä olen

-jo vanha ja huono; mene maailmaan katsomaan miltä siellä näyttää.

-Jos palaat kahden vuoden kuluttua takaisin, niin olen antava sinulle

-kuningaskuntani." Silloin valitsi Heino itselleen kolmekymmentä

-aseellista matkakumppania, kulki heidän seuraamana toisesta

-kuningaskunnasta toiseen ja ihmetteli maailman ihanuutta. --

-

-Mutta, kun Heino ei tullut takaisin, huomasi Sinisilmä hyvinkin, että

-hän oli hänet hyljännyt. Joka aamu lähetti hän valkoisen kyyhkysensä

-lentämään ja sen täytyi lentää siksi kunnes se oli löytänyt Heinon. Ja

-joka ilta tuli valkoinen kyyhkynen takaisin ja kertoi Sinisilmälle,

-missä Heino oli ja miten hänen kävi:

-

-    "Virka valko kyyhkyisein,

-    Kussa kulkee kultasein?"

-

-ja kyyhkynen vastasi:

-

-    "Ylpeänä vaeltaapi pitkin maailman rantaa."

-    "Tokko aatteet konsanaan kullan luokse kantaa?"

-    "Maailman kultaa, kunniaa etsein sinut unhottaa!"

-

-Kaksi vuotta oli jo kulunut, silloin tuli valkoinen kyyhkynen taaskin

-eräänä iltana takaisin, mutta sillä oli veripilkku siivessänsä.

-

-Silloin kysyi Sinisilmä:

-

-    "Virka valko kyyhkysein,

-    Kussa kulkee kultasein?"

-

-Samassa huomasi hän veripilkun ja tuli hyvin murheelliseksi: "Onko hän

-kuollut?" kysyi hän:

-

-    "Jospa Luoja sois

-    Että kuollut ois!"

-

-kujerti kyyhkynen.

-

-    "Etähältä tuolta

-    Virvatulten suolta

-    Kulkijata kohtaan

-    Valot kummat hohtaa.

-

-    Kultas vaipui tuohon

-    Virvatulten suohon

-    Syliin valhevalojen

-    Kauniin kuningattaren!"

-

-Silloin käski Sinisilmä valkoisen kyyhkysen asettua hänen olkapäälleen

-tietä osoittamaan ja läksi vaeltamaan, Heinoa etsimään.

-

-Kun hän oli kulkenut kolme päivää, tuli hän virvatulien suolle, jossa

-Heino lumottuna oli. Hän asettui hiljaa tien viereen odottamaan

-kunnes tulisi ilta. Kun tuli pimeä, niin meni taivaskin pilviin,

-jotka kiitivät hirmuista vauhtia eteenpäin. Lepistön lehdet kahisivat

-sateessa eikä aikaakaan niin näki hän kaukana ensimmäisten sinisten

-liekkien nousevan suosta. Silloin kohenteli hän hameitaan, astui

-rohkeasti kaislikkoon ja kulki eteenpäin, koko ajan pelvotta tähystäen

-virvatulia. Tie oli vaivaloinen, sillä kohta upposi hän nilkkaa myöten

-suohon, tuuli ajoi hänen hiuksensa hajalle, niin että hänen täytyi

-pysähtyä sitoakseen ne isoksi niskasolmuksi ja sade huuhtoi hänen

-kasvojaan. Mutta suo tuli yhä syvemmäksi ja siniset liekit, jotka

-yhä taajalukuisempina kaikin paikoin nousivat näkyviin näyttivät

-pilkkaavan häntä. Sillä joskohta kotvan aikaa näytti siltä kuin jos ne

-olisivat liikkumattomina olleet tahi vieläpä tulleet hälle vastaan,

-niin että hän jo toivoi piankin tavoittavansa ne, niin liukuivat

-ne kuitenkin kohta takaisin suon keskelle, tahi sammuivat äkkiä,

-noustakseen taasen kauempana olevassa paikassa näkyviin. Hän upposi nyt

-melkein polvin suohon eikä voinut astua enemmän kuin kaksi tahi kolme

-askelta eteenpäin levähtämättä. Silloin taukosi rajuilma, kuun kapea

-puolisko tuli pilvien välistä näkyviin ja hänen edessään keskellä isoa

-mustavetistä suohautaa kohosi Suottaren lumottu linna.

-

-Valkoiset portaat veivät tyynestä vedenpinnasta suureen, avonaiseen

-etusaliin, jota monet siniset ja vihreät kristalliset pilarit

-kannattivat ja tässä salissa tanssi kirjavana tuiskuna lukematon

-joukko virvatulia erään erikoisen kirkkaasti loistavan, muiden

-keskestä korkeammalle kohoavan liekin ympäriltä. Äkkiä erosi sekavasta

-tungoksesta joukko virvatulia ja muodostivat kaksi kiehkuraa, jotka

-huimaavaa vauhtia hyökkäsivät salista. Ja sillä välin kun toinen näistä

-jäi linnan portaitten yläpäähän, lähestyi toinen nopeasti ja kohta

-eroitti Sinisilmä kaksitoista kalpeata, mutta ihmeellisen kaunista

-neitosta, joilla oli otsassaan kultaiset pantanauhat, ja niiden

-etupuolessa pienet maljantapaiset syvennykset, joissa sininen liekki

-paloi. Hurjasti tanssien kiitivät he kohti Sinisilmää ja piirittivät

-hänet ja linnasta kuuluvan, lumoovan soiton säestyksellä lauloivat he:

-

-    "Piirihin

-    piirihin

-    Joudu sisko, leikkihin!

-    Linnassa

-    ylhäällä

-    Sua oottaa ystävä!

-

-    Mainen rakkaus unohda,

-    Joukkohomme kiiruhda!

-    Tänne tullut, tänne jää,

-    Monta tääll' on ystävää!"

-

-Mutta Sinisilmä katsoi rauhallisna ja väistämättä henkiin isoin

-kirkkain silmin ja sanoi: "Te ette taida minulle mitään! Jumala

-yksin tietää, jos minä hengissä pääsen tästä suosta, mutta jos minun

-täytyykin kuolla, niin ette kumminkaan saa minua valtoihinne!"

-

-Silloin pakenivat neitoset eri suunnille suon piilopaikkoihin. Mutta

-niiden sijaan kiiti toinen virvatulien kiehkura, joka tähän saakka

-oli tanssinut linnan portaitten edessä. Sen muodosti kaksitoista

-ihmeenkaunista, mutta kuolonkalpeaa poikaa, joilla niinikään oli

-sinertävät liekit otsissaan. He piirittivät Sinisilmän ja tanssivat

-hitaasti hänen ympärillään vuoronperään kohottaen valkoiset

-käsivartensa päänsä yli ja vuoron viittoen taaksepäin linnaa kohden.

-Ja etenkin eräs heistä läheni yhäti Sinisilmää, ikäänkuin tahtoisi hän

-tarttua häneen, ja kun Sinisilmä silmäsi häntä tarkemmin, niin tunsi

-hän hänet Heinoksi.

-

-Silloin sykähti hänen sydämensä ikäänkuin jos häntä olisi miekalla

-isketty, ja hän huusi kovasti: "Heino, Jumala auttakoon sinua suuressa

-hädässäsi!"

-

-Tuskin oli hän tämän saanut huudetuksi, niin puhalsi äkäinen vihuri

-yli suon ja virvatulet sammuivat. Vesi suohaudassa alkoi lainehtia ja

-mustat aallot läiskyen alkoivat huuhtoa linnan valkoisia portaita;

-silloin upposi se äänettömästi syvyyteen ja sen sijalle kohosi neljä

-mädännyttä paalua, vanhan, pakanain ajoilta säilyneen, kalastajamajan

-tähteet. Mutta Sinisilmän edessä vyötäisiään myöten suohon uponneena

-seisoi Heino, elossa niinkuin ennenkin, mutta kalpeana ja surullisena.

-Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä hänen silmillään ja hänen

-kypäränsä ja haarniskansa olivat ruostuneet.

-

-"Sinäkö, Sinisilmä, se oletkin?" kysyi hän surumielin.

-

-"Niin Heino, minä olen."

-

-"Anna minun olla", vastasi hän, "minä olen mennyt mies!"

-

-Mutta Sinisilmä ojensi hänelle kätensä ja rohkaisi häntä, ja hän koetti

-päästä muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi ja sanoi:

-

-    "Mätäs alla hajoo

-    Suohon jalka vajoo!"

-

-Mutta tämä piti hänestä yhä lujemmin kiinni ja vastasi:

-

-    "Pidä, pidä kiinni vaan,

-    Ett' et pääse vaipumaan!

-    Kyllä sinut kannan

-    Yli soisen rannan!"

-

-Siten auttoi hän häntä askel askeleelta edemmä, mutta yhä vaan jäi hän

-seisomaan ja sanoi:

-

-    "Mätäs alla hajoo

-    Suohon jalka vajoo!"

-

-Ja yhä vaan Sinisilmä lohdutti häntä ja sanoi:

-

-    "Pidä, pidä kiinni vaan,

-    Ett' et pääse vaipumaan!

-    Kyllä sinut kannan

-    Yli soisen rannan!"

-

-Sanomattomalla vaivalla olivat he vihdoinkin päässeet niin kauas, että

-he jo matkan päässä näkivät suon reunan, ja maantien, mutta silloin jäi

-Heino liikkumattomana seisomaan ja huudahti: "En jaksa enää, Sinisilmä!

-Mene yksin takaisin ja sano äidilleni terveiseni. Sinä kyllä tästä

-pääset, sillä sinä et uppoa niin syvälle; mutta minä olen melkein

-sydäntäni myöten suossa." Samassa kääntyi hän taaksepäin katsomaan

-paikkaa, johon taikalinna oli uponnut.

-

-"Älä katso taaksesi!" huudahti Sinisilmä huolestuneena. Mutta tuskin

-ehti hän nämät sanat lausuakaan, ennenkun yksinäinen sininen liekki

-läksi suon keskeltä heitä kohden kiidättämään. Se lähestyi nopeaan ja

-virvatulien kuningatar, Suotar itse, seisoi heidän edessään. Hänellä

-oli valkoisista lumpeenkukista sidottu seppele päässä, ja hänen

-otsapantanaan oli kullankarvainen käärme, joka hiljalleen kiemurteli

-hänen otsallaan ja hänen hiuksissaan. Palavin silmin katsoi hän Heinoon

-ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia hänen mieltään. Sitten laski hän

-kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi rukoillen: "Tule takaisin, Heino!"

-Ja tämä katsoi häneen ja oli kahden vaiheilla.

-

-Silloin tempasi Sinisilmä hänen miekkansa hänen kupeeltaan ja yritti

-iskeä sillä Suotarta. Mutta virvatulien kuningatar naurahti ja sanoi:

-"Voi sinua typerää lasta, mitä sinä minulle mahdat? Minä en ole

-lihaa ja verta." Samassa tarttui hän Heinoon kiinni ja vetäsi hänet

-voimakkaasti luokseen, niin että hänen mustat kiharansa peittivät

-Heinon kasvot. Mutta sieluntuskissaan huusi Sinisilmä: "Ja vaikkapa

-et olisikaan verta ja lihaa, sinä inhoittava nainen, niin on hän,

-jonka tahdon kynsistäsi pelastaa semmoinen!" Ja vielä kerran kohotti

-hän miekkaa voimalliseen iskuun ja kun Suotar vielä kerran yritti

-viedä Heinon, jonka oikeaan käteen hän oli tarttunut, mukaansa, huusi

-hän: "Heino, ei se koske!" ja iski häneltä hänen kätensä poikki juuri

-ranteen kohdalta.

-

-Silloin sammui liekki Suottaren otsalta ja hän itse hälveni kuni

-utukuva, mutta valkoinen kyyhkynen, joka tähän asti oli Sinisilmän

-olalla istunut, lensi nyt Heinon olkapäälle.

-

-"Nyt olet pelastettu, Heino!" huudahti Sinisilmä kun hän tämän näki.

-"Tule, ei ole enää pitkälti maantielle, ponnista viimeiset voimasi!

-Näetkös, et uppoo enää syvälle."

-

-Ja he kulkivat eteenpäin, mutta yhä vaan jäi Heino usein seisomaan ja

-sanoi:

-

-    "Voi kuinka suuri on tuskani, armaan'!"

-

-Mutta Sinisilmä vastasi:

-

-    "Mun tuskani on suuremp' varmaan!"

-

-Mutta loppumatkan täytyi hänen melkein kantaa Heinoa, ja kun tämä oli

-astunut viimeisen askeleen suosta, kaatui hän lopen väsyneenä tielle ja

-nukkui siihen. Silloin otti Sinisilmä huivinsa ja sitoi hänen haavansa,

-jotta se herkeisi verta vuotamasta. -- Kun hän sitten huomasi, että hän

-nukkui hiljaa ja rauhallisesti, otti hän sormuksen, jonka Heino oli

-hänelle lahjoittanut, sormestaan, pani sen hänen sormeensa ja läksi

-matkalle kotia päin.

-

-Niinpian kun hän pääsi perille, meni hän vanhan kuninkaan luo ja sanoi

-hänelle, katsoen iloisena häneen suurilla sinisillä silmillään:

-

-"Poikanne olen pelastanut; hän on piakkoin palaava luoksenne. Jumala

-teitä siunatkoon, minua ette enää koskaan näe."

-

-Silloin puristi vanha kuningas hänet rintaansa vastaan ja sanoi:

-"Sinisilmä, tyttäreni, sinä voit kantaa kruunua yhtä uljaasti kuin

-kuninkaankin lapsi! Jos tahdot antaa hänelle anteeksi ja ottaa

-yksikätisen mieheksesi, niin olet oleva hänen kuningattarensa

-niinkauvan kuin vaan elänet!"

-

-Tämän sanottuaan avasi hän ovet ja sisään astui Heino ja sulki

-Sinisilmän syliinsä. Silloin syntyi suuri ilo koko maassa ja kaikki

-ihmiset tahtoivat nähdä kauniin, hurskaan tytön, joka oli pelastanut

-kuninkaanpojan.

-

-Mutta kun he olivat vihillä kirkossa, alttarin edessä ja heidän

-tuli vaihtaa sormuksia, unohti Heino, ettei hänellä oikeata kättä

-ollutkaan ja ojensi tyngän papille. Silloin tapahtui ihme, sillä kun

-pappi kosketti tynkää, kasvoi siihen terve käsi, kuni valkoinen kukka

-ruskeaan oksaan. Mutta rannetta ympäröi punainen juomu, hieno kuni

-lanka. Se jäi siihen koko hänen elinajakseen.

-

-

-

-

-Vanhain akkain mylly

-

-

-Lähellä Apoldan kaupunkia Saksanmaalla on vanhain akkain mylly. Se on

-melkein kuni iso kahvimylly, siinä vaan eroitus, ettei sitä väännetä

-ylä- vaan alapuolelta. Alhaalla on nimittäin kaksi isoa kampea, joihin

-kaksi renkiä tarttuu kun on jauhettava. Ylhäältä lasketaan vanhat akat

-myllyyn: ryppyisinä, hiuksettomina ja hampaattomina ne sinne pannaan

-ja nuorina he alhaalla tulevat esiin; sievinä ja punaposkisina kuni

-omenat. Yksi väännähdys vaan ja sitte valmis; vaan ritinää ja ratinaa

-siinä on niin, että selkäpiitä karsii. Mutta jos kysyy niiltä, jotka

-tulevat nuortuneina ulos, eikö se hirmuisesti koskenut, niin vastaavat

-he: "Eihän toki! Ihmeen ihanata se oli! Melkein niinkuin jos olisi

-herännyt varhain aamulla kun on nukkunut oikein hyvin, kun aurinko

-paistaa huoneeseen ja linnut laulavat ja puut humisevat ja vielä

-vuoteessaan loikoilee ja ojenteleikse. Silloinkin jäseniä välistä

-naksauttaa!"

-

-Pitkän matkan päässä Apoldasta asui ennen vanha vaimo, joka myöskin

-oli kuullut myllystä puhuttavan. Kun hän nyt hyvin kernaasti olisi

-tahtonut olla nuori, niin teki hän äkkiä eräänä päivänä päätöksensä ja

-laittautui matkalle.

-

-Hidasta oli matkan teko; hänen täytyi usein jäädä seisomaan koska häntä

-niin ryvitti, mutta ajan pitkään pääsi hän kumminkin eteenpäin ja

-vihdoin viimein pääsi hän myllyllekin.

-

-"Tahtoisin kernaasti tulla nuoreksi taas ja siitä syystä uudelleen

-jauhatuttaa itseni", sanoi hän eräälle rengille, joka kädet

-housuntaskuissa istuskeli myllyn edustalla ja puhalteli savuja

-piipustaan. "Herra Jumala, kuinka tänne on pitkä matka!"

-

-"Mikä sitten on nimesi?" kysyi renki haukotellen.

-

-"Vanhaksi Liisa-muoriksi minua sanovat!"

-

-"Istukaa penkille vähäksi aikaa, Liisa-muori", sanoi renki, meni

-myllyyn, avasi ison kirjan ja tuli sitten pitkä lista kädessään taasen

-ulos.

-

-"Lasku kai se on, poikaseni?" kysyi vanhus.

-

-"Ei toki!" vastasi renki. "Jauhaminen ei maksa mitään. Mutta tämän alle

-täytyy Teidän ensinnä kirjoittaa nimenne!"

-

-"Nimenikö kirjoittaa?" toisti vanha vaimo. "Niinkö nimikirjoituksellani

-perkeleelle lupautua? En, sitä en tee! Minä olen jumalaapelkäävä nainen

-ja toivon kerran pääseväni taivaaseen."

-

-"Ei täällä kumminkaan niin vaarallisia vaadita", nauroi renki. "Listaan

-on merkitty kaikki ne tyhmyydet, mitkä eläissänne olette tehneet,

-samassa järjestyksessä aikoineen ja tuntineen kuin ne tapahtuivat.

-Ennenkun annatte jauhatuttaa itsenne, täytyy Teidän sitoutua, nuoreksi

-tultuanne, tekemään vielä kerran samat tyhmyydet ja ihan samassa

-järjestyksessä; aivan niinkuin ne ovat tähän listaan merkityt."

-

-Sitten katsoi hän listaan ja virkkoi hymyillen: "Onhan niitä

-tosiaankin koko joukko, Liisa-muori, aika joukko! Kuudennestatoista

-kuudenteenkolmatta ikävuoteen yksi kutakin päivää kohden, sunnuntaisin

-kaksikin. Sitten niitä on vähemmän. Mutta alkupuolella neljänäkymmentä,

-silloin niitä taas, hitto vieköön, on oikein paksulta. Lopulta,

-niinkuin tavallista on!"

-

-Silloin huokasi vanhus ja sanoi: "Ohhoh, eipä silloin kannatakkaan

-myllyyn mennä!"

-

-"Niinpä, niin", vastasi renki "useitten ei sitä kannatakkaan tehdä!

-Senpätähden meillä onkin niin hyvä aika, seitsemän joutopäivää viikossa

-ja mylly seisoo, varsinkin viime vuosina. Ennen sitä oli liike edes

-vähäsen vilkkaampaa."

-

-"Eikö ole mahdollista pyyhkiä edes jotakin listasta?" kysyi vanhus

-vielä kerran ja hyväili rengin poskia. "Kolme asiaa vaan, poikaseni,

-kaiken muun tahdon, jos nyt niin olla täytyy, tehdä vielä toisenkin

-kerran."

-

-"Ei", vastasi renki, "se on aivan mahdotonta. Joko -- tahi!"

-

-"Pitäkää listanne", sanoi silloin vanha vaimo hiukkasen mietittyään,

-"olen menettänyt kaiken halun mennä tuhmaan, vanhaan myllyynne!" ja hän

-läksi kotiinsa.

-

-Mutta kun hän tuli sinne ja ihmiset kummissaan katsoivat häneen

-ja sanoivat: "Mutta Liisa-muori, Tehän tulette aivan yhtä vanhana

-takaisinkin kuin olitte sinne mennessänne! Myllystä kai ei olekaan

-taikaa?" -- niin rykäisi hän ja vastasi: "Onhan sitä siinä kylläkin:

-mutta minä pelkäsin liian paljon ja mitäs sitten siitä lyhyestä

-lisäelämästä hyötyä olisikaan? Voi hyvä Jumala!"

-

-

-

-

-Pieni kyttyräselkäinen tyttö

-

-

-Oli kerran vaimo ja hänellä yksi ainoa pieni, tyttölapsi. Tämä oli niin

-pieni ja kalpea, aivan toisenlainen kuin muut lapset. Sillä kun vaimo

-meni hänen kanssaan kävelemään, niin jäivät ihmiset usein seisomaan,

-katsoivat hänen jälkeensä ja kuiskasivat jotain toisilleen. Jos silloin

-pieni tyttö kysyi äidiltään, minkätähden ihmiset niin kummastuneilta

-näyttivät, niin vastasi äiti joka kerta: "Koska sinulla on niin soman

-soma uusi mekko ylläsi." Siihen tyytyi pienokainen. Mutta kun he

-tulivat taas kotiin, niin nosti äiti tyttärensä syliinsä, suuteli

-häntä uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoi: "Rakas, oma sydänkäpyseni,

-mitenhän sinun käynee kun kerran kuolen. Ei kukaan ihminen tiedä mikä

-rakastettava enkeli sinä olet; ei isäsikään!"

-

-Jonkun ajan kuluttua sairastui äiti aivan äkkiä ja yhdeksäntenä päivänä

-kuoli hän. Silloin heittäysi pienen tytön isä aivan toivottomana

-kuolleen viereen ja vaati, että hänet haudattaisiin hänen vaimonsa

-kanssa yhdessä. Mutta hänen ystävänsä puhuivat hänen kanssaan ja

-lohduttivat häntä; silloin luopui hän aikeestaan ja vuoden kuluttua

-meni hän uusiin naimisiin toisen naisen kanssa, joka kyllä oli

-nuorempi, kauniimpi ja rikkaampi kuin hänen ensimmäinen vaimonsa,

-mutt'ei läheskään niin hyvä.

-

-Pieni tyttö oli koko ajan, sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut,

-istunut aamusta iltaan huoneessaan, sen ikkunassa, sillä hänellä ei

-ollut ketään, joka olisi tahtonut mennä hänen kanssaan kävelemään. Hän

-oli tullut vieläkin kalpeammaksi, eikä ollut viimekuluneena vuonna

-kasvanut ollenkaan.

-

-Kun uusi äiti nyt tuli taloon, ajatteli hän: "Nyt voit auringon

-kirkkaasti paistaessa mennä kävelemään kaupungin ulkopuolelle kauniita

-teitä myöten, joiden varsilla ihanat pensaat ja kukat kasvavat ja missä

-niin paljon hienosti puettuja ihmisiä tapaa." Sillä hän asui pienen,

-kapean kadun varrella, jonne aurinko vaan harvoin pääsi paistamaan

-ja jos istuikin ikkunalaudalla, niin näki vaan pienen kolkan sinistä

-taivasta, palasen niin ison kuin nenäliinan. Uusi äiti menikin, joka

-päivä kaupungille, niin edellä kuin jälkeenkin puolenpäivän. Silloin

-puki hän joka kerta ylleen ihmeen kauniin monivärisen puvun, paljon

-kauniimman kuin yksikään niistä oli ollut, mitkä pikku tytön entisellä

-äidillä oli ollut, mutta pientä tyttöä ei hän koskaan ottanut mukaansa.

-

-Silloin rohkaisi tämä mielensä ja eräänä päivänä pyysi hän niin

-hartaasti, että pääsisi mukaan. Mutta uusi äiti kielsi jyrkästi sanoen:

-"Sinä kait et ole järjissäsi! Mitä ihmiset ajattelisivat, jos minä

-näyttäytyisin sinun seurassasi? Sinähän olet aivan kyttyräselkäinen.

-Kyttyräselkäiset lapset eivät koskaan mene kävelemään, ne jäävät aina

-kotiin."

-

-Silloin vaikeni pieni tyttö, ja niin pian kun hänen uusi äitinsä oli

-lähtenyt pois, asettui hän tuolille ja katseli itseään peilissä; ja

-todellakin, hän oli aivan kyttyräselkäinen! Sitten asettui hän taasen

-ikkunaansa, katseli alas kadulle ja ajatteli hyvää, entistä vanhaa

-äitiään, joka kumminkin oli ottanut hänet joka päivä mukaansa. Sitten

-ajatteli hän taasen kyttyräänsä:

-

-"Mitähän siinä mahtanee olla?" sanoi hän itsekseen, "tuollaisessa

-kyttyrässä täytynee kumminkin jotain olla."

-

-Ja kesä kului loppuun ja kun tuli talvi oli pieni tyttönen käynyt yhä

-kalpeammaksi ja huonommaksi, niin ettei hän enää ollenkaan voinut

-kiivetä ikkunaan, vaan hänen täytyi alinomaa maata vuoteessaan.

-Ja eräänä yönä, siihen vuoden aikaan kun vuokot alkoivat työntää

-ensimmäistä vihantaa, tuli hänen vanha entinen hyvä äitinsä hänen

-luokseen ja kertoi hänelle, kuinka kultaista ja ihanaa taivaassa oli.

-

-Seuraavana aamuna oli pieni tyttö kuollut.

-

-"Älä itke, mieheni!" sanoi uusi äiti: "se oli parasta mikä saattoi

-lapsi raukalle tapahtua!" Ja mies ei vastannut sanaakaan, vaan

-nyykähytti äänetönnä päätänsä.

-

-Mutta kun pieni tyttö oli haudassaan, tuli enkeli taivaasta lentäen

-isojen, lumivalkoisten siipien varassa, laskeusi haudan viereen

-ja koputti sille kuni ovelle. Kohta tuli pieni tyttö haudasta ja

-enkeli kertoi hänelle, että hän oli tullut viemään hänet taivaaseen

-hänen äitinsä luokse. Silloin kysyi pieni tyttö hiljaa, josko

-kyttyräselkäiset lapset myöskin pääsivät taivaaseen. Hän vaan ei voinut

-sitä mahdolliseksi ajatella, koskapa taivaassa oli niin kaunista ja

-muhkeaa.

-

-Mutta enkeli vastasi: "Rakas lapsi kultani, ethän sinä enää olekkaan

-kyttyräselkäinen!" ja kosketti hänen selkäänsä valkoisella kädellään.

-Silloin putosi ilkeännäköinen kyttyrä pois kuni iso tyhjä kuori. Ja

-mitä oli sen sisässä?

-

-Kaksi ihanaa, valkoista enkelinsiipeä! Ne hän levitti lentoon,

-ikäänkuin hän olisi aina lentää taitanut ja kiiti enkelin seurassa

-kautta kirkkaan auringonpaisteen kohti sinertävää taivasta. Mutta

-taivaan ylimmällä rannalla istui hänen entinen vanha äitinsä ja levitti

-hänelle sylinsä. Ja hän lensi suoraan siihen.

-

-

-

-

-Lasten kasku

-

-

-Se hautausmaa, jolla ne kaksi pientä lasta leikki, joista tänään tahdon

-teille kertoa, oli korkealla vihantavalla vuorenlaella. Kylä, johon se

-kuului, oli sekin korkealla, metsäisen laakson yläpuolella, niin että

-se usein peittyi pilviin, kun joku sinertävällä joella souti siitä

-ohitse. Mutta hautausmaa oli vielä kylääkin korkeammalla, niin että sen

-monet mustat ristit näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Ihmisten oli

-kuta kuinkin vaikeata kantaa kuolleensa kylästä hautausmaalle, sillä

-tie oli jyrkkä ja kivinen, kunnes päästiin sille viheriälle nurmikolle,

-jolla hautausmaa oli, mutta kumminkin tekivät he tämän. Sillä vuoriston

-asukkaat eivät voi laaksossa elää; siellä on heidän niin ahdasta ja

-masentavaa ollakseen, niinkuin meistä olo syvässä kellarissa tuntuisi

--- ja niin on vielä enemmän heidän kuolleittensa laita. Korkealle,

-vuorenlaelle täytyi heidät haudata, jotta he voisivat nähdä kauas yli

-maan ja mantereen ja laaksoon, missä laivat kulkevat.

-

-Ihan eräässä hautausmaan kolkassa oli ihmisten unhoittama hauta. Sillä

-kasvoi vaan ruohoa ja ruohon puoleksi peittäminä pari valkoista tahi

-punasta nurmen kukkaa, joita ei kukaan ollut istuttanut. Sillä haudassa

-lepäsi vanha poikamies, jolla ei ollut ei vaimoa eikä lasta, eikä

-ylipäätään ketään joka olisi hänestä huolinut. Vierailta mailta oli

-hän tullut, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Joka aamu oli hän noussut

-vuoren laelle ja oli tuntimäärin siellä istunut. Mutta kohta oli hän

-kuollut ja hänet oli haudattu. Nimi oli hänellä myöskin tietysti ollut,

-mutta mikä se oli, ei sitä kenkään tiennyt, ei edes haudankaivajakaan.

-Kirkonkirjoihin oli vaan merkitty kolme ristiä ja niiden alla oli

-luettavana: "vanha muukalainen poikamies, kuoli niin ja niinmonentena

-päivänä Herran vuonna silloin ja silloin." --

-

-Kaikki tämä oli todellakin hyvin vaatimatonta, mutta haudankaivajan

-kaksi pientä lasta, joista minulla juuri oli aikomus teille kertoa,

-piti erittäinkin tästä vanhasta unhoitetusta haudasta kirkkomaan

-kolkassa, sillä heillä oli lupa leikkiä ja peuhata siellä niin

-paljon kuin heitä vaan halutti, vaan toisia hautoja he eivät saaneet

-lähestyäkään. Näitä toisia piti haudankaivaja erinomaisessa kunnossa,

-ruoho oli vasta leikattua ja tiheää kuin sametin nukki, niillä kukki

-myöskin kaikenlaisia kukkasia, joita haudankaivaja hyvin huolellisesti

-kasteli, vaikka hänen täytyikin noutaa vettä siihen tarkoitukseen kylän

-kaivosta asti. Usealla hautakummulla oli sitä paitsi seppeleitäkin

-komeine nauhoineen.

-

-"Kaisu", sanoi pieni poika, joka oli polvillaan vanhan hautakummun

-vieressä, samalla kun hän tyytyväisenä katseli kuoppaa, minkä hän

-pienillä käsillään oli kaivanut haudan kylkeen, "Kaisu, talomme on

-valmis. Minä olen tasoittanut lattian kirjavilla kivillä ja siroitellut

-kukkaslehtiä sille. Minä olen isä ja sinä olet äiti. -- Hyvää huomenta,

-äiti, mitä lapset tekevät?"

-

-"Hannu", vastasi pienokainen, "sinä et saa niin kiirettä pitää. Ei

-minulla vielä ole lapsia, mutta pian olen semmoisia hankkiva." Sitten

-juoksenteli hän hautakumpujen ja pensaitten välissä ja tuli takaisin

-kummatkin kätöset etanoita täynnä:

-

-"Kuule, isä, minulla on jo seitsemän lasta, seitsemän ihmeen sievää

-etanalasta!" "Silloinpa panemme ne hetipaikalla nukkumaan, sillä on jo

-myöhäistä."

-

-He poimivat vihreitä lehtiä, pistivät ne koloon, etanat kuorineen

-niiden päälle ja peittivät jokaisen toisella lehdellä.

-

-"Ole nyt vaiti, Hannu!" huudahti pieni tyttö, "minun täytyy tuudittaa

-lapsiani, se minun täytyy tehdä aivan yksinäni. Isä ei koskaan laula

-mukana. Sinä voit sillä aikaa vielä mennä työntekoon."

-

-Ja Hannu juoksi pois, ja Kaisu alkoi pienellä äänellään laulaa:

-

-    "Pikkuruista seitsemän

-    Äidillä on lasta.

-    Mikäs estää pieniä

-    Uneen uupumasta?

-    Kun on peite pehmoinen,

-    Äiti vierell' vuotehen.

-    Silmät kiinni painakaa!

-    Äiti laulaa, tuudittaa.

-    Kuules, pikku Kalle,

-    Jalkas peiton alle!"

-

-Mutta eräs lehti alkoi liikkua ja yksi etanoista pisti päänsä hienoine

-sarvineen esiin sen alta. Silloin näpsähytti pieni tyttö sitä

-sormellaan päähän ja sanoi: "Odotahan, sinä Kusti, sinä et koskaan ole

-kiltti! Tänäkään aamuna et tahtonut antaa tukkaasi harjata. Menetkö

-heti paikalla peitteesi alle!" Ja hän lauloi vielä kerran:

-

-    "Uupuneet kun unehen

-    Ovat pienokaiset

-    Alle peiton pehmoisen

-    Äidin armahaiset,

-    Hiipii enkel' huoneeseen,

-    Katsoo lasten vuoteeseen,

-    Kysyy: lapset somat,

-    Tokko kiltit ovat?

-    Helmaan unen armahan

-    Kaikki he jo varmahan

-         Vaipunehet lie?"

-

-         "Terveiset vie

-         Luojalle sie:

-         Lapseni kiltit

-         Kiittävät Häntä

-         Leivästä, voista

-         Ja piirakoista,

-         Jotka hän lapsille

-         Kilteille antaa.

-         Kiltti on Kalle,

-         Hänkin jo nukkui

-         Peittehen alle."

-

-Kun hän lopetti olivat nuot seitsemän etanaa todellakin siihen

-nukkuneet, ainakin pysyttelivät he aivan liikkumattomina ja kun Hannu

-ei vielä ollut tullut takaisin, juoksi pieni tyttö vielä kerran

-hautausmaalle etanoita etsimään. Hän kokoili suuren määrän esiliinaansa

-ja palasi niitten kanssa haudalle. Siinä istui jo Hannu odottamassa.

-

-"Isä", huusi hän hänelle, "minä olen saanut sata lasta lisää!"

-

-"Kuulehan, vaimoseni", vastasi pikku poika, "sata lasta on liian

-paljon. Meillä on vaan yksi ainoa nukenlautanen ja kaksi pientä

-haarukkaa. Milläs ne lapset syövät? Ei kellään äidillä ole sataa lasta.

-Eihän ole edes sataa nimeäkään. Miksikä me lapsemme ristimme? Vie ne

-takaisin!"

-

-"Enpähän, Hannu", vastasi pieni tyttö, "sataa lasta pitää on hyvin

-hauska. Minä tarvitsen ne kaikki tyyni." --

-

-Samassa tuli haudankaivajan nuori vaimo ja toi kaksi isoa voileipää,

-sillä ilta oli käsissä. Hän suuteli kumpaakin lasta, nosti heidät

-hautakummulle, istumaan ja sanoi: "Varokaa uusia esiliinojanne." --

-Siinä istuivat he nyt äänettöminä kuni hiiret ja söivät. --

-

-Mutta vanha poikamies haudassaan oli kuullut kaiken, sillä kuolleet

-kuulevat hyvin tarkalleen kaiken, mitä heidän haudallaan puhutaan. Hän

-ajatteli sitä aikaa, jolloin hänkin oli ollut pieni poika. Silloin oli

-hänkin tuntenut pienen tytön ja he olivat leikkineet yhdessä, olivat

-rakentaneet taloja ja olivat olleet olevinaan mies ja vaimo. Ja sitten

-ajatteli hän myöhempää aikaa, kun hän oli nähnyt tuon saman pienen

-tytön täysi-ikäisenä. Sittemmin ei hän koskaan ollut kuullut hänestä

-sanaakaan, sillä hän oli kulkenut omia teitään eivätkä ne mahtaneet

-olla parhaimpia, sillä kuta enemmän hän niitä ajatteli ja kuta enemmän

-lapset hänen haudallaan pakisivat, sitä murheellisemmaksi tuli hän. Hän

-alkoi itkeä ja itki yhä vaan katkerammin. Ja kun haudankaivajan vaimo

-asetti lapsensa hänen hautakummulleen istumaan itki hän yhä enemmän.

-Hän koetti levittää sylensä heille, sillä hänestä oli kuin jos hänen

-olisi täytynyt saada puristaa heidät rintaansa vastaan. Mutta se ei

-onnistunut, sillä hänen päällään oli multaa kuuden jalan paksuudelta,

-ja kuusi jalkaa multaa painaa paljon. Silloin itki hän yhä enemmän,

-ja hän itki vielä senkin jälkeen kun haudankaivajan emäntä jo aikoja

-sitten oli käynyt hakemassa pois lapsensa ja pannut ne nukkumaan.

-

-Mutta kun haudankaivaja seuraavana aamuna tuli hautausmaalle, oli lähde

-puhjennut esiin hyljätyn haudan kupeesta. Se oli saanut syntynsä niistä

-kyynelistä, mitkä vanha poikamies oli itkenyt. Se pulppusi kirkkaana

-hautakummusta ja tuli juuri samasta kolosta, johon molemmat pienet

-lapset olivat huoneensa kaivaneet. Silloin ihastui haudankaivaja,

-sillä nyt ei hänen enää tarvinnut kantaa vettä kukkain kastelemiseen

-jyrkkää polkua myöten ylös kylästä asti. Lähteesen teki hän oikean

-juoksuojan ja ympäröi sen kaikilta puolin isoilla kivillä. Tästä

-lähtien kasteli hän kaikkia hautoja uuden lähteen vedellä, ja kukat

-kukkivat nyt kauniimpina kuin koskaan ennen. Ainoastaan sitä hautaa,

-jossa vanha poikamies oli haudattuna, ei hän valellut, sillä olihan

-se vanha, kaikkien hylkäämä hauta, josta ei kukaan välittänyt. Mutta

-siitä huolimatta kasvoivat kenenkään istuttamattomat vuorikukkaset

-muhkeampina hänen haudallaan kuin missään muussa paikassa ja lapset

-istuivat usein lähteen partaalla, rakentelivat myllyjä ja antoivat

-paperista tehtyjen venheittensä uida sen pinnalla.

-

-

-

-

-Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet

-

-

-On ihmisiä, joilla on lasiset sydämet. Jos niitä hellävaroin koskettaa,

-soivat ne hienosti kuni hopeiset tiuvut. Mutta jos niitä kolahuttaa,

-niin menevät ne rikki.

-

-Oli ennen kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme tytärtä ja kaikilla

-heillä oli lasiset sydämet. "Lapseni", sanoi eräänä päivänä kuningatar,

-"pitäkää vaari sydämistänne, ne ovat helposti särkyvää tavaraa!" Ja sen

-he tekivätkin.

-

-Eräänä päivänä nojautui kumminkin vanhin sisar ulos ikkunasta kaidetta

-vastaan katsoakseen alas puutarhaan, jossa mehiläiset ja perhoset

-lentelivät kukasta kukkaan. Siinä puristui hänen sydämensä: kuului

-kilahdus ikäänkuin jos jokin olisi mennyt rikki, ja hän kaatui

-lattialle, ja oli kuollut.

-

-Taaskin tapahtui jonkun ajan kuluttua, että toinen tyttäristä joi

-kupillisen liian kuumaa kahvia. Kuului taas risahdus ikäänkuin jos

-juomalasi olisi särkynyt, ainoastaan heikommin kuin ensi kerralla ja

-hänkin kaatui lattialle. Silloin nosti hänen äitinsä hänet ylös ja

-katsoi häneen, mutta huomasi ilokseen, että hänen sydämeensä ainoastaan

-oli syntynyt särö, mutta että se vielä kesti.

-

-"Mitä meidän nyt tulee tehdä tyttärellemme?" neuvottelivat kuningas

-ja kuningatar. "Hänellä on sydämessään särö ja vaikka se onkin aivan

-hieno, niin voi sydän kumminkin hyvin helposti kokonaan särkyä. Meidän

-täytyy pitää hyvin tarkkaa huolta hänestä." Mutta kuninkaantytär sanoi:

-"Antakaa minun vaan olla! Monasti kestää se, jossa on särö, sittemmin

-vielä hyvinkin kauvan!" --

-

-Sillä aikaa oli nuorinkin kuninkaantytär kasvanut isoksi ja niin

-kauniiksi, hyväksi ja älykkääksi, että kuninkaanpoikia kaikilta

-tahoilta tulvaili hänen luokseen häntä kosimaan. Mutta vanha kuningas

-oli vahingosta viisastunut ja sanoi: "Minulla on vaan yksi ainoa terve

-tytär, ja hänelläkin on lasinen sydän. Jos minun täytyy antaa hänet

-jollekin, niin täytyy tämän olla kuningas, joka samalla kertaa on

-lasimestari ja ymmärtää pidellä niin helposti särkyvää tavaraa." Mutta

-monien sulhasten joukossa ei ollut ainoatakaan, joka samalla aikaa

-olisi lasimestariksi valmistautunut, ja siitä syystä täytyi kaikkien

-tyhjin toimin lähteä kotiinsa. --

-

-Kuninkaan hovissa palvelevien jalosukuisten nuorukaisten joukossa oli

-nyt eräskin, joka oli palvellut melkein koko aikansa. Jos hän vielä

-kolme kertaa oli kantanut nuorimman kuninkaantyttären laahustinta,

-niin tuli hänestä aatelismies. Silloin oli kuningas onnitteleva häntä

-ja sanova hänelle: "Sinä olet nyt täysinpalvellut ja aatelismies. Minä

-kiitän sinua. Saat mennä."

-

-Kun hän nyt ensi kerran kantoi kuninkaantyttären laahustinta, huomasi

-hän, että hänellä oli kuninkaallinen ryhti. Kun hän toisen kerran

-kantoi laahustinta sanoi kuninkaantytär: "Heitä laahustin hetkiseksi,

-ojenna kätesi minulle ja saata minut portaita ylös, mutta hienosti

-ja kohteliaasti, kuten semmoinen jalosukuiselle nuorukaiselle,

-joka saattaa kuninkaantytärtä, sopii." Kun hän tämän teki, huomasi

-hän, että hänellä oli kuninkaallinen kätönenkin. Kuninkaantytärkin

-huomasi jotain, mutta mitä hän huomasi, sen olen myöhemmin sanova.

-Kun nuorukainen vihdoin viimein kolmatta kertaa kantoi laahustinta,

-käännähti kuninkaantytär ympäriinsä ja sanoi hänelle: "Kuinka

-viehättävästi sinä osaat laahustintani kantaa! Niin viehättävästi

-ei kukaan ole sitä vielä tähän asti kantanut." Silloin huomasi

-nuorukainen, että hän käytti kuninkaallista puhettakin. Mutta nyt oli

-hän täysinpalvellut ja aatelismies. Kuningas kiitti ja onnitteli häntä

-ja sanoi, että nyt hän saisi mennä.

-

-Kun hän läksi, oli kuninkaantytär puutarhan portilla ja sanoi hänelle:

-"Sinä olet kantanut laahustintani viehättävämmin kuin kukaan muu.

-Kunpahan olisit lasimestari ja kuningas!"

-

-Siihen vastasi nuorukainen, että hän oli kaikin tavoin koettava tulla

-kumpaiseksikin, hänen tuli vaan odottaa häntä, hän oli varmaan kerran

-tuleva takaisin.

-

-Hän meni sentähden erään lasimestarin luo ja kysyi häneltä, eikö hän

-tarvitseisi oppipoikaa. "Kyllä kai", vastasi tämä, "mutta sinun täytyy

-palvella minun luonani neljä vuotta. Ensimmäisenä vuotena olet sinä

-oppiva noutamaan leipää leipurilta, pesemään, harjaamaan ja pukemaan

-lapsia. Toisena vuotena olet oppiva tahdastamaan, kolmantena lasia

-leikkaamaan ja neljäntenä tulee sinusta mestari."

-

-Silloin kysyi hän, eikö hän voisi alkaa toisesta päästä, sillä se

-olisi paljon sukkelampaa, mutta lasimestari selitti hänelle, että

-kunnollisen lasimestarin aina täytyi alkaa alusta alkain, muuten siitä

-ei kunnollista synnykkään.

-

-Tähän tyytyi hän. Ensimmäisenä vuotena nouti hän leipää leipurilta,

-pesi ja harjasi lapsia ja puki heidän ylleen. Toisena tahdasti hän,

-kolmantena oppi hän lasia leikkaamaan ja neljäntenä tuli hänestä

-mestari. Sitten puki hän taas aatelismiehen puvun ylleen, sanoi

-jäähyväiset mestarilleen ja tuumiskeli, mitä hänen nyt piti tehdä

-tullakseen kuninkaaksi.

-

-Kun hän nyt kulki kadulla mietteisiinsä vaipuneena ja tuijotti

-katukiviin, tuli hänen luokseen eräs mies ja kysyi, oliko hän mitään

-kadottanut, koska hän yhä vaan tähysteli maahan. Silloin vastasi hän,

-ettei hän kylläkään ollut mitään kadottanut, vaan että hän todellakin

-haki jotain, nimittäin kuningaskuntaa, sekä kysyi eikö toinen tiennyt,

-miten hänen tuli menetellä tullakseen kuninkaaksi.

-

-"Kunpahan olisit lasimestari", sanoi silloin mies, "niin kyllä keinon

-tietäisin."

-

-"Minähän olen lasimestari!" vastasi hän, "olen juuri päässyt siksi!"

-

-Kun hän oli tämän sanonut, kertoi mies hänelle noista kolmesta

-sisaresta, joilla oli lasiset sydämet ja miten vanha kuningas

-välttämättömästi tahtoi naittaa tyttärensä lasimestarille. "Alussa

-oli", niin hän kertoi, "sekin ehtona, että sen lasimestarin, joka

-kuninkaan tyttären oli saapa, täytyi olla kuningas tahi kuninkaanpoika;

-mutta kun semmoista vaan ei mahda löytyä, joka olisi samalla kertaa

-lasimestari ja kuningas, niin on hän nyttemmin helpoittanut ehtojaan,

-niinkuin viisaan aina täytyy tehdä, ja asettanut kaksi toista ehtoa.

-Lasimestari hänen kumminkin täytyy olla, siitä ei päästä!"

-

-"Mitkäs nuot kaksi muuta ehtoa ovat?" kysyi nuori aatelismies.

-

-"Hänen täytyy miellyttää kuninkaantytärtä ja hänellä täytyy olla kädet

-kuni sametista. Kun nyt lasimestari tulee, joka on kuninkaantyttären

-mieleen ja jolla myös on kädet pehmeät kuni olisivat samettia, niin on

-kuninkaan aikomus antaa hänelle tyttärensä ja tehdä hänet, kuoltuaan,

-kuninkaaksi. Aika joukko lasimestareita on jo käynyt linnassa, mutt'ei

-kukaan ollut kuninkaantyttären mieleen. Sitä paitsi ei kenelläkään

-heistä ollut samettiset vaan karkeat kädet, kuten lasimestareilla

-tavallisesti onkin."

-

-Kun nuori aatelismies oli tämän kuullut, meni hän linnaan ilmaisi

-kuninkaalle kuka hän oli, muistutti häntä siitä, että hän poikana

-oli ollut palveluksessa hänen hovissaan ja kertoi hänelle, että hän

-rakkaudesta hänen tyttäreensä oli ruvennut lasimestariksi ja että hän

-nyt kernaasti tahtoisi tämän vaimokseen ja soisi tulevansa kuninkaaksi

-hänen kuoltuaan.

-

-Silloin kutsutti kuningas tyttärensä luokseen ja kysyi häneltä, josko

-nuori aatelismies oli hänen mieleensä, ja kun hän vastasi myöntävästi

-tähän, koskapa hän heti tunsi nuoren miehen, sanoi kuningas, että

-nyt piti tämän myöskin vetää hansikkaat kädestään ja näyttää oliko

-hänellä myös sametinpehmoiset kädet. Mutta kuninkaantytär arveli, että

-semmoinen oli aivan joutavaa, sillä hän tiesi muka aivan varmaan, että

-hänellä todellakin oli kädet kuni sametista. Sen hän jo oli huomannut

-silloin kun hän saattoi hänet portaita ylös.

-

-Niin olivat kaikki ehdot täytetyt ja kun kuninkaantytär nyt sai

-lasimestarin miehekseen ja tällä sitä paitsi oli sametinpehmeät kädet,

-niin voi hän myös pitää vaaria hänen sydämestään ja se kestikin, kunnes

-autuas kuolema lopetti kuningattaren päivät.

-

-Mutta toinen sisar, jonka sydämessä jo oli särö, tuli tädiksi ja

-päälle päätteeksi parhaimmaksi tädiksi koko maailmassa. Sitä eivät

-vakuuttaneet ainoastaan lapset, jotka entinen nuori aatelismies ja

-kuninkaantytär saivat, vaan myöskin kaikki muut ihmiset. Pieniä

-prinsessoja opetti hän lukemaan, rukoilemaan ja nukenvaatteita

-ompelemaan, ja prinssien todistuksia tarkasteli hän. Sitä, jolla

-oli hyvä todistus, kiitti hän paljon ja antoi hänelle jotakin

-lahjaksi, mutta jos jollakulla jonkun kerran oli huono todistus, niin

-näpsäytti hän häntä nenälle ja sanoi: "Sanoppas kerran, sinä pieni

-kuninkaanalku, mitä luulet olevasi? Mikä sinustakin kerran tulee. Sano

-vaan! Noh, tuleeko siitä mitään!" Ja kun tämä silloin nyyhkyttäen

-vastasi: "Ku-ku-ku-ku-ningas!" nauroi hän ja kysyi: "kuningas? Tottakai

-Miidas-kuningas. Jalosukuinen Miidas-kuningas, pitkine aasinkorvineen!"

-Silloin häpesi se, joka oli saanut huonon todistuksen, aivan hirveästi.

-

-Myös tämä toinen kuninkaantytär eli hyvin vanhaksi, vaikka hänen

-sydämessään olikin särö. Jos joku sitä ihmetteli, sanoi hän

-säännöllisesti: "Mikä nuorra halkee eikä heti säry, sepä juuri usein

-vielä kauvankin kestää." --

-

-Ja se onkin totta. Sillä minun äidilläni on tuommoinen vanha

-kerma-astia, valkopohjainen ja siinä kukkia, jossa myös on ollut särö

-niin kauvan kuin minä jaksan muistaa, mutta se kestää yhä vieläkin ja

-sen jälkeen kun äitini sen sai, on jo niin monta uutta kerma-astiaa

-ostettu ja säretty, ettei niiden lukumäärää kukaan tiedäkkään.

-

-

-

-

-Taivas ja helvetti

-

-

-Siihen vuodenaikaan, kun maailma on ihanimmillaan ja kun ihmisen on

-vaikein erota elämästä, kun syreenit jo kukkivat ja ruusuilla on isot

-umput, kulki kaksi matkantekijää taivaaseen vievää tietä, toinen köyhä

-ja toinen rikas. Eläissään olivat he asuneet aivan lähekkäin saman

-kadun varrella, rikas suuressa muhkeassa talossa, köyhä pienessä

-hökkelissä. Mutta kun kuolema ei tee eroitusta, niin tapahtui että

-molemmat kuolivat yhtaikaa. Sentähden olivat he myöskin kohdanneet

-toisensa taivaantiellä ja kulkivat nyt äänettöminä rinnatusten.

-

-Mutta tie tuli yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi, ja rikkaasta alkoi

-matkanteko tuntua kovin rasittavalta, sillä hän oli lihava ja hengästyi

-pian, koska hän eläissään ei koskaan ollut kulkenut niin pitkää matkaa.

-Seuraus siitä oli, että köyhä ehti hyvän matkaa häntä edelle ja tuli

-ensinnä taivaan valtakunnan portille. Mutta koska hän ei uskaltanut

-sitä kolkuttaa, istuutui hän portin edustalle ja ajatteli: "Sinä voit

-odottaa rikkaan miehen tuloa; ehken hän kolkuttaa."

-

-Pitkän ajan kuluttua saapui rikas mies perille, ja kun hän huomasi

-portin suljetuksi eikä kukaan heti paikalla tullut avaamaan, alkoi hän

-pitää pahaa ääntä ja nyrkeillään lyödä siihen. Silloin kiiruhti Pietari

-kiireimmän kautta portille, avasi sen, katseli kumpaista odottavaa ja

-sanoi rikkaalle miehelle: "Varmaankin olit _sinä_ se, joka et jaksanut

-odottaa. Sinulla ei minun mielestäni ole syytä niin pöyhistellä. Emme

-ole juuri kuulleet sinusta niin järin paljon hyvää kerrottavan, siihen

-aikaan kun maailmassa elit."

-

-Silloin katosi rikkaan rohkeus äkkiä, mutta Pietari ei huolinut

-sen enempää hänestä, vaan ojensi kätensä köyhälle miehelle, jotta

-tämä helpommin pääsisi nousemaan, ja sanoi: "Käykää kumpaisetkin

-odotussaliin, niin saamme sitten nähdä miten teidän käy."

-

-Eivätkä he todellakaan nyt tulleet taivaaseen, vaan ainoastaan isoon

-saliin, josta vei monta suljettua ovea ja jossa oli penkkejä pitkin

-seinämiä.

-

-"Levätkää hiukkasen", jatkoi Pietari, "ja odottakaa kunnes tulen

-takaisin, mutta käyttäkää aikaanne hyvin, sillä nyt täytyy teidän

-päättää siitä, millaiseksi tahdotte olonne täällä. Jokainen saa sen

-sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Punnitkaa siis asiaa ja sanokaa

-suoraan toivomuksenne, kun tulen takaisin, älkääkä unhoittako mitään,

-sillä sittemmin on se liian myöhäistä."

-

-Sen sanottuaan meni hän tiehensä. Kun hän hetkisen kuluttua palasi ja

-kysyi, josko he olivat selvillä siitä, millaiseksi he tahtoivat olonsa

-ijankaikkisuudessa, hypähti rikas mies seisoalleen ja sanoi, että

-hän tahtoi saada ison kultaisen linnan, kauniimman kuin mikä kellään

-keisarilla oli ja joka päiväksi mitä maukkainta ruokaa. Suklaata

-aamiaiseksi ja joka päivä päivällisiksi vasikanpaistia omenasoseen

-kanssa, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruoaksi

-hillohyytelöä; ne olivat hänen mieliruokiaan. Illallisiksi tahtoi hän

-jotakin muuta. Vielä halusi hän itselleen oikein mukavan nojatuolin ja

-aamunutun vihreästä silkistä; Pietarin ei myöskään pitänyt unhoittaa

-jokapäiväistä sanomalehteä, sillä hän kyllä tahtoi seurata aikansa

-tapahtumia.

-

-Silloin katsoi Pietari säälien häneen, oli kauvan aikaa ääneti ja kysyi

-vihdoin: "Etkö halua mitään muuta?"

-

-"Kyllä, kyllä!" ehätti rikas mies sanomaan. "Rahoja, paljon rahoja,

-kaikki kellarit täyteen niitä; niin paljon, ettei kukaan voi niitä

-laskeakkaan!"

-

-"Kaiken tämän olet saapa", vastasi Pietari. "Tule pois ja seuraa

-minua!" Niin sanoen aukaisi hän erään noista monista ovista ja vei

-rikkaan miehen muhkeaan, kultaiseen linnaan, jossa kaikki oli niinkuin

-tämä oli itselleen toivonut. Näytettyään hänelle kaikki, meni hän

-pois ja työnsi rautasalvan linnan portille. Mutta rikas mies pukeutui

-vihreään silkkiseen aamunuttuunsa, istuutui nojatuoliinsa, söi ja

-joi ja oli hyvillään ja kun hän oli juonut ja syönyt kyllikseen luki

-hän sanomalehteään. Ja kerran päivässä meni hän kellariin rahojaan

-katsomaan. --

-

-Kului kaksikymmentä ja viisikymmentä ja taasen viisikymmentä vuotta,

-yhteensä satakaksikymmentä vuotta -- ja kuitenkin on se vaan sekunti

-ijankaikkisuudesta -- silloin oli rikas mies niin ikävystynyt

-muhkeaan kultaiseen linnaansa, että hän tuskin enää jaksoi sitä

-sietää. "Vasikanpaisti ja makkara huononee sekin huononemistaan",

-sanoi hän, "kohta ei niitä enää voi syödäkkään". Mutta tämä ei ollut

-totta, hän oli vaan ikävystynyt ruokiinsa. "Enkä minä enää lue

-sanomalehteänikään", jatkoi hän, "minullehan on aivan yhdentekevää,

-mitä maan päällä tapahtuu. Enhän minä siellä tunne yhtään ainoata

-ihmistä. Kaikki minun tuttavani ovat aikoja sitten kuolleet. Ne

-ihmiset, jotka nyt elävät, tekevät semmoisia hulluuksia ja puhuvat

-niin kummasti, että pää ihan pyörälle menee kun sitä lukee." Sitten

-hän vaikeni ja haukotteli, sillä hänellä oli hyvin ikävä, ja hetkisen

-kuluttua jatkoi hän:

-

-"En minä myöskään tiedä mitä paljolla rahallani tekisin. Mihin niitä

-käyttäisin? Eihän täällä kumminkaan voi mitään ostaa. Kuinka voi

-ihminen olla niin tuhma, että hän taivaassa toivoo itselleen rahaa!"

-Sitten nousi hän istualtaan, avasi ikkunan ja katsoi ulos.

-

-Mutta vaikkakohta linnassa kaikkialla oli valoisaa, oli ulkona

-kumminkin pilkkoisen pimeä -- niin pimeää, ettei olisi voinut kättänsä

-edemmä nähdä -- yhtä pilkkoisen pimeää joka päivä, joka vuosi,

-ijankaikkisesti ja siellä vallitsi kuolonhiljaisuus kuni kirkkomaalla.

-Silloin sulki hän ikkunan ja istuutui taasen nojatuoliinsa; ja joka

-päivä nousi hän kerran tahi kaksikin tuolistaan ulos katsoakseen.

-Mutta yhä oli vaan kaikki samanlaista, ja yhä vaan sai hän suklaata

-aamiaiseksi, joka päivä vasikanpaistia omenasoseineen, paistettua

-makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruokana hillohyytelöä

-päivälliseksi; yhä vaan, yhä vaan, päivä toisensa jälkeen.

-

-Mutta kun tuhat vuotta oli kulunut umpeen kolahti portin iso rautasalpa

-ja Pietari astui sisään. "Noh", kysyi hän, "miten sinä viihdyt?"

-

-Silloin vimmastui rikas mies. "Mitenkä viihdyn? Huonosti minä

-viihdyn, hyvin huonosti! Niin huonosti kuin tällaisessa kamalassa

-linnassa ylimalkaan täytyy viihtyä. Miten sinä voit ajatellakkaan,

-että tämmöistä voisi kestää kokonaista tuhat vuotta? Täällä ei kuule

-mitään, ei näe mitään, ei kukaan huolehdi minusta. Valhetta se vaan

-on tuo teidän niin monin sanoin ylistetty taivaanne, teidän ikuinen

-autuutenne. Sehän on oikein kurjan kurjaa!"

-

-Silloin katsoi Pietari kummastuneena häneen ja sanoi: "Et varmaankaan

-tiedä missä olet? Ei, ei, sinä olet helvetissä. Itsehän sinä toivoit

-helvettiin. Linnasi kuuluu helvettiin."

-

-"Helvettiin?" toisti rikas mies kauhistuen. "Ei kai tämä ole helvetti?

-Missä on sitten perkele ja tuli ja kattilat?"

-

-"Vai niin", vastasi Pietari, "sinä luulet, että syntisiä yhä vielä

-korvennetaan niinkuin ennen muinoin? Ei, siitä on jo aikoja sitten

-luovuttu. Mutta helvetissä sinä vaan olet, siitä saat olla varma, ja

-aika syvällä helvetissä päälle päätteeksi, niin että sinua voi tulla

-oikein sääli. Ajan pitkään päässet itsekin selville asian oikeasta

-laadusta."

-

-Silloin heittäysi rikas mies kauhistuneena nojatuoliinsa, peitti kasvot

-käsiinsä ja nyyhkytti: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa,

-viheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"

-

-Mutta Pietari avasi oven ja meni ulos, ja kun hän taas ulkopuolella

-työnsi rautasalvan portin eteen, kuuli hän rikkaan miehen yhä vaan

-nyyhkyttävän: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä

-ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"

-

-Ja taasen kului sata vuotta, ja taasen sata, ja aika kävi rikkaalle

-miehelle niin kauhean pitkäksi, ettei kukaan sitä edes mielessään voi

-kuvitellakkaan. Ja kun toinen vuosituhannes oli kulunut loppuun, tuli

-Pietari taaskin linnaan.

-

-"Oi!" huusi rikas mies hänelle vastaan, "oi, kuinka minä olen sinua

-ikävöinyt! Minä olen hyvin murheellinen. Ja tämmöistäkö täällä aina on

-oleva? Koko ijankaikkisuudenko?" Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän: "Pyhä

-Pietari, kuinka pitkä on ijankaikkisuus?"

-

-Silloin vastasi Pietari: "kun vielä kymmenentuhatta vuotta on kulunut,

-silloin se alkaa".

-

-Kun rikas mies kuuli tämän, painoi hän päänsä alas ja alkoi katkerasti

-itkeä. Mutta Pietari seisoi hänen tuolinsa takana ja laski salaa hänen

-kyynelensä ja kun hän huomasi, että ne olivat niin monta, että Jumala

-varmaan antaisi hänelle anteeksi, sanoi hän: "Tule, minä olen näyttävä

-sinulle jotakin oikein ihanata! Tiedän tuolla ullakolla olevan seinässä

-reiän, josta voi nähdä taivaaseen."

-

-Hän vei hänet portaita myöten ullakolle ja sieltä kaikenlaisen rojun

-välitse pieneen huoneeseen. Kun he astuivat siihen pujottautui reiän

-läpi kultainen säde, joka kohtasi pyhää Pietaria keskelle hänen

-otsaansa, niin että hänen kasvonsa paistoivat kuin palava tulenliekki.

-

-"Tuleeko se oikeasta taivaasta?" kysyi rikas mies vavisten.

-

-"Tulee", vastasi Pietari. "Katso nyt sinne!"

-

-Mutta reikä seinässä oli hiukan korkealla eikä rikas mies juuri

-pitkäkasvuinen ollut, niin että hän tuskin ylettyi sen kohdalle.

-

-"Sinun täytyy tekeytyä niin pitkäksi kuin suinkin ja nousta

-varpaillesi", sanoi Pietari. Silloin teki rikas mies kaiken voitavansa,

-ja kun hän vihdoin ylettyi reiän kohdalle, niin näki hän todellakin

-taivaaseen. Siellä istui Isä Jumala kultaisella valtaistuimellaan

-pilvien ja tähtien välissä kaikessa komeudessaan ja loistossaan ja

-hänen ympärillänsä olivat kaikki enkelit ja pyhimykset.

-

-"Oi!" huudahti hän, "tämähän on kauniimpaa ja ihanampaa kuin mitä edes

-maan päällä voi aavistaakkaan. Mutta sanohan, kuka hän on, joka istuu

-Isän Jumalan jalkain juuressa, selin minuun?"

-

-"Hän on se köyhä mies, joka asui sinun vieressäsi maan päällä ja

-jonka seurassa sinä tänne tulit. Kun minä kehoitin teitä miettimään

-millaiseksi halusitte olonne ijankaikkisuudessa tulevan, ei hän

-toivonut itselleen muuta kuin jakkaran, jolla saisi istua Jumalan

-jalkain juuressa. Ja hän saikin sen, aivan niinkuin sinä sait linnasi."

-

-Kun hän oli tämän sanonut, meni hän aivan hiljaa pois, ilman että rikas

-mies sen huomasi. Sillä hän seisoi yhä vaan varpaillaan ja tirkisti

-taivaaseen eikä voinut nähdä kyllikseen. Vaikeata se tosin hänelle

-oli, sillä reikä oli aika korkealla, ja hänen täytyi koko ajan seista

-varpaillaan, mutta hän teki tämän mielellään, sillä se, minkä hän näki,

-oli niin ihanaa.

-

-Ja vieläkin vuosituhanneksen kuluttua tuli Pietari viimeisen kerran.

-Siinä seisoi rikas mies yhä vaan ullakkohuoneessa varpaillaan seinän

-vieressä ja katsoi herkeämättä taivaaseen ja oli katsomiseen siinä

-määrin vaipunut, ettei huomannut Pietarin tuloa.

-

-Vihdoin laski Pietari kätensä hänen olkapäälleen, niin että hän

-kääntyi, ja sanoi:

-

-"Tule pois! Nyt olet seissut siinä kyllin kauvan. Syntisi ovat sinulle

-anteeksi annetut; minä olen viepä sinut taivaaseen. Eikö totta, olisit

-voinut päästä sinne paljon helpommin, kun vaan olisit tahtonut?"

-

-

-

-

-Pikku neekeri ja kultaprinsessa

-

-

-Oli ennen pieni neekeri raukka, joka oli sysimusta, mutta hänen musta

-värinsä ei sittenkään ollut oikeata laatua, sillä se lähti hänestä.

-Iltasin oli hänen paidankauluksensa aivan musta, ja jos hän tarttui

-äitinsä hameeseen, niin näkyi siinä merkki jokaisesta hänen viidestä

-sormestaan. Sentähden ei äiti sallinut hänen sitä tehdäkkään, vaan

-työkkäsi hänet aina luotaan, niin pian kun hän tuli lähelle, ja muut

-ihmiset kohtelivat häntä vielä kovemmin.

-

-Kun hän oli neljäntoista vuoden vanha, sanoivat hänen vanhempansa,

-että oli jo todellakin ajan vaatimaa, että hän oppisi jotain, niin

-että voisi itse ansaita elatuksensa. Silloin pyysi hän heiltä, että

-hän saisi lähteä maailmaan ja ruveta soittoniekaksi, ei hän muuksi

-kelpaisikaan.

-

-Mutta hänen isänsä väitti, ettei taide leipää anna ja hänen äitinsä

-oikein suuttui ja vastasi ainoastaan: "Tyhmyyksiä, sinusta ei voi tulla

-muu kuin musta!"

-

-Vihdoin sopivat he siitä, että hän soveltui parhaiten nokikolariksi.

-He panivat hänet sentähden oppiin erään mestarin luo, ja koska he

-häpesivät sitä, että hän oli neekeri, niin sanoivat he, että he olivat

-mustanneet hänet nähdäkseen miltä hän näyttäisi nokikolarina.

-

-Nyt oli siis pikku neekeri nokikolari ja hänen täytyi päivittäin

-kiivetä ylös ja alas uuninpiipuissa, jotka usein olivat niin ahtaat,

-että hän pelkäsi niihin kiinni tarttuvansa. Mutta aina pääsi hän

-onnellisesti katolle, vaikka hänestä usein tuntui kuin jos koko hänen

-ihonsa olisi pois hankautunut. Kun hän istui korkealla uuninpiipulla ja

-taasen hengitti Jumalan raitista ilmaa ja pääskyset lentelivät hänen

-päänsä ympärillä, tunsi hän rintansa paisuvan kuin jos se olisi ollut

-pakahtumaisillaan. Silloin heilutteli hän vastaansa ja joiusi niin

-äänekkäästi: hooii-hoo! hoo-ii-la-hoo! aivan niinkuin nokikolarien

-on tapana joluta, että ihmiset pysähtyivät kaduilla kävellessään ja

-sanoivat: "Kuulkaapas vaan tuota mustaa nulikkaa, millainen ääni

-hänellä on!"

-

-Kun hän oli täysin oppinut, käski mestari hänen mennä huoneesensa

-peseytymään ja siistiytymään. Hän oli nyt antava hänelle todistuksen ja

-tekevä hänestä kisällin.

-

-Silloin valtasi pikku neekerin kamala pelko, sillä hän ajatteli: "Nyt

-tulee kaikki ilmi!" Ja niin kävikin, sillä kun hän puettuna parhaimpiin

-vaatteisiinsa tuli mestarin huoneeseen, jossa oppipojat ja kisällit jo

-olivat koolla, oli hän vielä hyvin musta, jos kohta vähän vaaleampaa

-kuumotti niiltä paikoin, jotka olivat hankautuneet uuninpiipuissa.

-Silloin älysivät kaikki kauhistuen miten asianlaita oikeastaan oli.

-Mestari selitti, että kisälliä hänestä vaan ei voinut tulla, sillä

-eihän hän edes ollut oikea kristittykään, mutta oppipojat hyökkäsivät

-hänen päällensä, kiskoivat häneltä hänen vaatteensa ja kantoivat hänen

-pihalle. Siellä panivat he hänen pumpun alle, vaikka hän kuinkakin koki

-puolustautua, pumppusivat vettä hänen niskaansa ja hankasivat häntä

-hiekalla ja luudilla, kunnes heidän käsivartensa varttuivat. Kun he

-vihdoin huomasivat, ettei mustuus hänestä lähtenyt huolimatta kaikista

-heidän ponnistuksistaan, työnsivät he haukkuen hänet portista ulos.

-

-Siinä seisoi hän nyt tuo pieni neekeri raukka avuttomana ja

-paratiisillisessa puvussa keskellä katua eikä tiennyt mitä tehdä.

-Silloin, kulki siitä sattumalta eräs mies, hän silmäsi häntä kiireestä

-kantapäähän ja kun hän huomasi, että hän oli neekeri, sanoi hän

-olevansa ylhäinen herra ja että hän tahtoi ottaa hänet palvelukseensa.

-Hänen ei tarvitseisi tehdä muuta kuin seistä hänen vaunujensa

-takapuolella, kun hän läksi ajelemaan rouvineen, niin että voisi heti

-huomata, että he olivat ylhäistä herrasväkeä.

-

-Silloin ei pikku neekeri ruvennut kauvan tuumiskelemaan, vaan seurasi

-uutta herraansa ja alussa oli kaikki hyvin. Sillä ylhäisen herran rouva

-piti hänestä ja joka kerta kun hän kulki hänen ohitsensa, hyväili hän

-häntä. Semmoista ei ollut koskaan ennen hänen elämässään tapahtunut.

-Mutta eräänä päivänä, kun he olivat ajelemassa syntyi kauhea rajuilma

-ja vesi valui virtanaan, mutta kun he tulivat kotiin, huomasi ylhäinen

-herra, että vesi joka valui vaunujen takapuolelta oli aivan mustaa.

-

-Silloin kysäsi hän äkäisesti pikku neekeriltä, mitä se merkitsi. Tämä

-pelästyi kovin, ja kun hän ei voinut keksiä sen parempaa, vastasi hän,

-että pilvet olivat olleet aivan mustat ja sentähden oli kai, myös

-mustaa vettä satanut.

-

-"Lörpöttelyä," vastasi ylhäinen herra, joka jo oli huomannut missä syy

-oli. Hän otti nenäliinansa sylkäsi sen kulmaan ja pyyhkäsi sillä pienen

-neekerin otsaa. Nenäliina tuli mustaksi.

-

-"Arvasinhan minä sen!" huudahti hän. "Ethän ole edes oikea neekerikään!

-Sepä oli kaunis havainto! Hae itsellesi toista palvelusta, minä en voi

-sinua käyttää".

-

-Silloin kokosi pikku neekeri itkien kimpsunsa ja kampsunsa ja yritti

-mennä tiehensä. Mutta ylhäisen herran rouva kutsutti hänet vielä

-kerran takaisin ja sanoi, että oli vahinko, että hänen miehensä oli

-asian huomannut; hän oli sen jo kauvan tietänyt. Oli todellakin

-suuri onnettomuus olla neekeri ja päälle päätteeksi semmoinen, josta

-väri lähtee, mutta hänen ei tullut kadottaa rohkeuttaan, vaan yhä

-edelleenkin olla hyvä ja rehellinen poika, silloin oli hänestä ajan

-pitkään tuleva yhtä valkoinen kuin muutkin ihmiset. Sitten lahjoitti

-hän hänelle viulun ja peilin, johon hänen tulisi katsoa kerran viikossa.

-

-Niinpä läksi pikku neekeri avaraan maailmaan ja hänestä tuli

-soittoniekka. Ei hänellä tosin ollut opettajaa, joka olisi hänelle

-soitellut, mutta hän kuunteli miten linnut lauloivat ja mitä pensaat

-ja purot humisivat ja lirisivät ja sen mukaan hän soitteli. Sittemmin

-havaitsi hän, että metsän kukilla ja taivaan tähdillä myös oli oma

-soittonsa keskiyöllä, vaikka se oli niin hiljaista, ettei kuka tahansa

-voinut sitä kuulla. Sen jäljitteleminen oli paljon vaikeampaa. Mutta

-kaikkein vaikeimman oppi hän viimeiseksi: soittamaan ihmissydämen

-tykytyksen mukaan. Ennenkun hän sen oppi, oli hän kuljeskellut ja

-nähnyt paljon.

-

-Toisinaan suosi häntä onni hänen matkoillaan, mutta enimmäkseen kävi

-hänen huonosti. Kun hän iltasin seisahtui pimeässä jonkun talon eteen,

-soitteli jonkun kauniin laulun ja pyysi yösijaa, niin hänet kyllä

-päästettiin sisälle, mutta kun aamulla huomattiin, kuinka musta hän

-oli, ja ettei ollut hyvä tulla häntä liian lähelle, sentähden että

-hänestä lähti väri, silloin satelivat kompasanat hänen ympärillään,

-toisinaan iskutkin. Mutta hän ei silti menettänyt rohkeuttaan, vaan

-ajatteli mitä tuon ylhäisen herran rouva oli sanonut hänelle ja vaelsi

-edemmä viuluineen, kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen.

-Joka sunnuntai kaivoi hän esille peilinsä, ja katsoi kuinka paljo

-mustaa oli hänestä lähtenyt. Paljon ei sitä ollut toisesta sunnuntaista

-toiseen, sillä se oli aika kovassa, mutta aina sitä oli jonkunverran

-lähtenyt, ja kun hän oli kulkenut viisi vuotta, nähtiin pohjavärin

-paistavan joka paikasta esiin.

-

-Eräänä päivänä tuli hän vento vieraaseen kaupunkiin, jossa kultainen

-prinsessa hallitsi, hänellä oli kultainen tukka ja hänen kasvonsa ja

-kätensä ja jalkansa olivat pelkkää kultaa. Hän söi kultaveitsellä ja

-kultahaarukalla kultaiselta lautaselta, joi kullankarvaista viiniä

-ja piti kultaisia vaatteita. Sanalla sanoen, kaikki hänen yllänsä ja

-hänen ympärillään oli kultaa. Mutta muutoin oli hän tavattoman pöyhkeä

-ja ylpeä, ja vaikka hänen alamaisensa suuresti toivoivat, että hän

-valitseisi itselleen jonkun kuninkaanpojan puolisokseen, koskapa he

-olivat sitä mieltä, ettei naisvalta ajan pitkään kelpaa, niin ei muka

-kukaan ollut kyllin kaunis ja ylhäinen hänelle kelvatakseen.

-

-Joka aamu ilmoittautui hänen luonaan kosijoina kuusi prinssiä, jotka

-edellisenä iltana olivat postivaunuissa kaupunkiin saapuneet. Sillä

-laajalti maassa ei puhuttu muusta kuin kultaisesta prinsessasta ja

-hänen kauneudestaan.

-

-Noiden kuuden prinssin täytyi nyt asettautua yhteen riviin hänen

-valtaistuimensa eteen ja hän silmäsi heitä kaikilta puolin. Mutta

-lopuksi nyrpisti hän aina nenäänsä ja sanoi:

-

-    "Ensimmäinen aivan viisto,

-    Toinen kaljupää,

-    Kolmas pulloposkinen,

-    Niin ettei silmiäkään nää.

-    Tämä neljäs, eikö totta,

-    Laiha niinkuin kirkon rotta;

-    Viides kömpelö ja suur,

-    Niinkuin jättiläinen juur'.

-    Entäs tämä kaitaluu,

-    Viistonenä, ristisuu!

-    Kotihinne joutukaa,

-    Matkoihinne marssikaa!"

-

-Heti paikalla ilmestyi kaksitoista isoa palvelijaa, joilla oli

-miehenpituiset vitsat kädessä ja ajoivat koko seurueen paikkakunnalta

-pois. Semmoista oli tapahtunut joka päivä monena vuotena.

-

-Kun pikku neekeri kuuli kerrottavan kuinka ihmeenihana prinsessa oli,

-ei hän voinut mitään muuta ajatella. Hän meni hänen palatsiinsa,

-istahti portaille, otti viulun käteensä ja rupesi soittamaan kauneinta

-kappalettaan. "Ehken katsoo hän ikkunasta", ajatteli hän, "ja silloin

-saat sinä hänet nähdä."

-

-Eipä kestänytkään kauvan, ennenkun kultaprinsessa käski kolmen

-kamarineitosensa katsoa kuka se oli, joka ulkona niin kauniisti

-soitteli. He tulivat takaisin ilmoittamaan, että siellä oli ihminen,

-jolla oli niin kummallinen ihoväri, etteivät he koskaan olleet

-kummempaa nähneet. Ensimmäinen väitti, että hän oli kasvoiltaan harmaa

-kuni hiiri, toinen, että hän oli harmaa kuni metsäkyyhkynen ja kolmas,

-että hän oli harmaa kuni aasi.

-

-Semmoista täytyi hänen itsensä nähdä, sanoi prinsessa, heidän piti

-tuoda hänet sisälle.

-

-Silloin menivät kamarineitoset vielä kerran alas ja saattoivat hänet

-linnaan, ja kun hän sai nähdä prinsessan, joka todellakin oli kultaa

-kiireestä kantapäähän ja loisti kuni aurinko, niin häikäisi se ensinnä

-hänen silmiään, niin että hänen täytyi ne ummistaa. Mutta kun hän oli

-tointunut ja oikein silmännyt prinsessaa, niin ei hän taitanut hillitä

-itseään, vaan heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja sanoi:

-

-"Oi, ihanin kultaprinsessa! Olette niin kaunis, ettette sitä itsekkään

-voi tietää! Ja joskohta sen tietäisittekin, niin olette kumminkin tuhat

-vertaa kauniimpi kuin mitä luulettekaan. Minä olen pieni neekeri, joka

-muuttuu yhä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi, eikä se kappale, jonka

-soitin lähimainkaan ole kauneimpiani. Puolisohan Teillä täytyy olla, ja

-jos tahdotte mennä minun kanssani naimisiin, tulen niin iloiseksi, että

-varmaankin hyppään tasajalassa tuon pöydän yli!"

-

-Kun prinsessa kuuli tämän katsoi hän ensin häneen niinkuin lehmä uuteen

-konttiin, sillä erittäin älykäs hän ei, huolimatta kauneudestaan,

-ollut ja purskahti sitten semmoiseen nauruun, että hänen täytyi

-tarttua tuolinselkään kiinni. Ja nuo kolme kamarineitosta pitivät

-myöskin velvollisuutenaan nauraa, ja äkkiä astuivat nuo kaksitoista

-käskyläistäkin huoneeseen, ja kun he näkivät kuka siinä oli polvillaan

-prinsessan edessä, niin panivat he sellaiseksi nauruksi, että se kuului

-koko kaupungissa.

-

-Silloin valtasi pikku neekerin suuri pelko, sillä hän huomasi, että

-hän oli sanonut jotakin tyhmää. Hän tarttui viuluunsa, riuhtasi oven

-auki ja hyökkäsi portaita alas. Sitten juoksi hän, katsomatta taakseen,

-kautta kaupungin, poikki peltojen ja niittyjen lähimpään metsään.

-Siellä heittäysi hän lopen väsyksissä heinikkoon ja itki, niin että oli

-pakahtua.

-

-Mutta vihdoin hän taasen tyyntyi ja sanoi itsekseen: "Kun kuski on

-humalassa, niin hevoset pillastuvat. Oletko järjiltäsi? Ajattelitko

-mennä kultaprinsessan kanssa naimisiin? Sinä olet järjiltäsi! Sentähden

-ei sinun tule ihmetellä, että ihmiset nauravat sinulle."

-

-Hän ripusti viulun selkäänsä, vihelsi ja jatkoi matkaansa. Hän vaelsi

-kuten ennenkin kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Ja

-vuosi vuodelta tuli hän valkoisemmaksi ja ihmiset oppivat pitämään

-hänestä yhä enemmän, sillä ne soittokappaleet, mitkä hän sepitti

-tulivat yhä kauniimmat eikä kukaan voinut hänelle viulunsoitossa

-vertoja vetää. Ja kun hän oli kasvanut aikamieheksi, niin oli hän aivan

-valkoihoinen, jopa vaaleampi ja puhtaampi kuin moni muu. Ei kukaan

-ottanut uskoakseen, että hän ennen oli ollut neekeri.

-

-Tapahtuipa sitten kerran, että hän tuli kauppalaan, jossa oli

-markkinat. Siellä näki hän teltan, jossa oli punainen oviverho, joka

-kai aikoinaan kerrankin oli ollut uusi, mutta nyt se oli rikkinäinen ja

-tahrainen. Teltan edustalla seisoi rääsyinen, kirjavaan nuttuun puettu

-mies, joka puhalsi torveen ja huutaen kehoitti kansaa astumaan sisään;

-siellä olivat muka maailman suurimmat ihmeet nähtävinä: kaksipäinen

-vasikka, joka söi kahdesti vaan sulatti ruuan vaan yhden kerran,

-sika, joka taisi korteista ennustaa ja maailmankuulu, ihmeenihana

-kultaprinsessa, jota kaikki miehet olivat kilvan kosineet.

-

-"Tokkohan hän voisi olla sinun kultaprinsessasi?" sanoi hän itsekseen,

-mutta siitä huolimatta meni hän telttaan.

-

-Sisään tultuaan olisi hän mieluummin tahtonut vajota maahan, sillä

-hänen kultaprinsessansa oli todellakin sama kuin tämä. Mutta kulta oli

-kulunut pois melkein kaikkialta, ja hän näki, että hän olikin vaan

-läkkipeltiä.

-

-"Herra taivaan!" huudahti hän. "Miten sinä olet tänne tullut ja

-minkänäköinen sinä oletkaan?"

-

-"Miten niin?" vastasi hän, ikäänkuin jos hän ei olisi ymmärtänyt

-mitään. Kun hän vihdoinkin tuli ajatelleeksi, että tuo mies varmaankin

-oli nähnyt hänet ennen maailmassa, silloin kun hän vielä näytti olevan

-pelkkää kultaa, lisäsi hän äkäisesti: "Luuletko, sinä sen tomppeli,

-että sitä ijankaikkisesti samana pysyy? Pidä sinä vaan huoli itsestäsi!"

-

-Nyt oli hän vähällä purskahtaa nauruun, sillä hän huomasi, ettei hän

-häntä tuntenut. Mutta hänen kävi häntä aivan liiaksi sääli ja sentähden

-kysyi hän aivan hiljaa, eikö hän todellakaan tietänyt, kuka hän oli.

-Hänhän oli tuo sama pieni neekeri, jolle hän kerran kauvan aikaa sitten

-oli niin nauranut.

-

-Nyt oli prinsessan vuoro vaieta ja hävetä ja monin kyynelin kertoi hän,

-miten kulta oli hänestä kulunut, ensinnä parista kohden ja sittemmin

-joka paikasta, miten hän kauvan aikaa oli salannut sen alamaisiltaan

-ja miten nämät kumminkin lopulta olivat tämän huomanneet ja ajaneet

-hänet tiehensä. Nyt kävi hän kaikki markkinat, mutta oli siihen ihan

-ikävystynyt ja jos hän vielä oli samaa mieltä kuin ennen, niin tahtoi

-hän kernaasti mennä hänen kanssaan naimisiin.

-

-Tähän vastasi nuori mies hyvin totisena, että hän kyllä sääli häntä

-kaikesta sydämestään, mutta että hän oli aivan liian viisas mennäkseen

-naimisiin läkkipeltiprinsessan kanssa. Hän puolestaan toivoi varmasti

-saavansa häntä paljon paremman vaimon. Niin sanoen lähti hän teltasta

-ja antoi läkkipeltiprinsessan olla. Tämä oli pakahtua raivosta

-ja toisen lähtiessä huusi hän yhtä mittaa hänen jälkeensä: "Sinä

-neekerinulikka! Neekerinulikka! Sinä sysimusta neekerinulikka, josta

-väri lähtee!" ja muuta sentapaista. Mutta kukaan ei tietänyt ketä

-hän tarkoitti, sillä eihän toisella ollut edes mustaa pilkkuakaan

-kasvoissaan.

-

-Sentähden kulkikin hän rauhallisesti eteenpäin, katsomatta taakseen,

-ja oli hyvillään siitä, ettei hän koskaan kuullut tuosta ilkiöstä

-puhuttavan. Vielä jatkoi hän jonkun aikaa vanhaa kulkurielämäänsä,

-mutta kun hän oli nähnyt melkein koko maailman ja kuljeksiminen alkoi

-häntä ikävystyttää, sattui niin että kuningas kuuli puhuttavan hänen

-soitostaan ja kutsutti hänet luokseen. Toinen kappale toisensa jälkeen

-täytyi hänen kuninkaalle soittaa aina keskiyöhön asti ja vihdoin nousi

-kuningas valtaistuimeltaan, syleili häntä ja kysyi, tahtoiko hän ruveta

-hänen parhaaksi ystäväkseen. Kun hän vastasi myöntävästi antoi kuningas

-hänen ajaa omissa kullatuissa vaunuissaan kaupungin läpi ja lahjoitti

-hänelle talon ja niin paljon rahoja, että hänellä oli niitä riittävästi

-koko elinajakseen. Ja vaimon hän myöskin sai. Ei hän tosin prinsessaa

-saanut ja vielä vähemmin sellaista, joka olisi ollut läpeensä kultaa,

-mutta vaimon, jolla oli kultainen sydän. Yhdessä hänen kanssaan eli hän

-tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana pitkään ikään.

-

-Mutta läkkipeltiprinsessa muuttui päivä päivältä yhä vähemmän

-merkilliseksi, ja kun sitten viimeinen kultahitunen oli kulunut

-hänestä, viskeltiin häntä sinne tänne, niin että häneen syntyi kuhmuja

-ja rosoja joka paikkaan.

-

-Lopulta joutui hän eräälle lumppujen kerääjälle. Hänen luonaan on hän

-vielä tänäkin päivänä eräässä nurkassa kaikenlaisen romun ympäröimänä

-ja hänellä on hyvää aikaa ajatella, että tässä maailmassa on paljon

-sellaista, joka kuluu pois, sekä kaunista että rumaa, ja että se on

-pääasia, mitä alta löytyy.

-

-

-

-

-Unipuu

-

-

-Sata vuotta tahi enemmänkin aikaa on kai siitä kun salama iski siihen

-ja hajoitti sen pirstaleiksi ja yhtä kauvan on auralla kynnetty samalla

-paikalla, mutta ennen muinoin kasvoi siinä viheriällä kummulla,

-noin satakunta askelta kylän ensimmäisestä talosta iki-vanha iso

-puu, sellainen puu, jollaisia ei enää kasva yhtään, koskapa eläimet

-ja ihmiset, kasvit ja puut tulevat yhä pienemmiksi ja kurjemmiksi.

-Talonpojat sanoivat, että se oli pakanoiden ajoilta, ja että viekkaat

-pakanat olivat sen juurella tappaneet erään pyhän apostolin. Silloin

-olivat puun juuret saaneet hänen vertaan juoda ja siitä, että se

-oli kohonnut sen runkoon ja oksiin, oli se kasvanut niin isoksi ja

-vankaksi. Kuka tietää, jos tämä on totta? Mutta erityinen ominaisuus

-oli puussa kumminkin, siitä tiesi jokainen, niin pienet kuin isotkin

-kylän asukkaat. Joka nukkui sen siimeksessä ja nukkuessaan näki

-unta, hänen unensa toteutui pakostakin. Sentähden kutsuttiinkin sitä

-ikimuistoisista ajoista unipuuksi eikä kukaan sitä muuksi sanonutkaan.

-Oli siinä kumminkin eräs ehto: se joka pani unipuun alle maata, hän ei

-saanut miettiä, mistä hänen muka piti nähdä unta. Jos hän kumminkin

-sitä teki, niin näki hän sellaisia turhanpäisiä unia, joissa ei ollut

-pontta ei perää, ja joista ei ainoakaan viisas ihminen selville

-päässyt. Tämähän oli vaikea ehto, koskapa useimmat ihmiset ovat liian

-uteliaat ja siitä syystä tuo ei kaikkein useimmille onnistunutkaan ja

-siihen aikaan kun se tapahtui, josta tässä kerrotaan, ei kylässä liene

-ollut ainoatakaan, ei miestä eikä naista, jolle se kertaakaan olisi

-onnistunut. Mutta taikaa oli unipuussa, se on varmaa. --

-

-Eräänä kuumana kesäpäivänä, kun ei ilman värähdystäkään tuntunut,

-tapahtui nimittäin, että eräs köyhä nuori käsityöläinen, joka monena

-vuotena oli vieraissa maissa kovaa kokenut, tuli maantietä myöten

-astuskellen. Kun hän tuli kylän kohdalle, käänsi hän turhanpäiten

-vielä kerran kaikki taskunsa nurin, niissä kun ei kumminkaan mitään

-ollut. "Mitä sinun nyt on tekeminen?" ajatteli hän itsekseen. "Olet

-lopen väsyksissä; ilmaiseksi ei yksikään ravintolanpitäjä ota sinua

-vastaan ja kerjuu on ikävä ammatti." Silloin huomasi hän ihanan puun

-viheriäisine nurmikoineen ja kun se oli ainoastaan muutaman askeleen

-päässä maantieltä, rupesi hän pitkälleen sen juurelle nurmikkoon

-hiukkasen levähtääkseen. Mutta puu humisi niin kummallisesti ja sen

-oksien hiljalleen huojuessa pilkisti milloin sieltä, milloin tuolta

-niiden välistä kultainen auringonsäde tai tilkkunen sinertävää

-taivasta, hän nukahti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.

-

-Mutta kun hän oli siihen nukkunut, pudotti puu kolmilehtisen oksan ja

-se putosi suoraan hänen rinnalleen. Silloin näki hän semmoista unta,

-että hän istui muka pöydässä erittäin kodikkaassa huoneessa, ja että

-pöytä oli hänen omansa, samoin huone ja koko talo. Ja pöydän ääressä

-seisoi nuori nainen, joka molemmin käsin nojasi siihen ja katsoi

-hyvin ystävällisesti häneen, ja tämä oli hänen oma vaimonsa. Ja hänen

-polvillaan istui muka pieni lapsi, jolle hän syötti puuroa ja koska se

-oli liian kuumaa, niin puhalti hän lusikkaa siten sitä jäähdyttääkseen.

-Ja vaimo sanoi hänelle: "Kuinka hyvä lapsenpiika sinusta, kultaseni,

-on tullutkaan!" ja nauroi. Mutta tuvassa juoksenteli toinenkin lapsi,

-paksu punaposkinen poika, joka oli sitonut langan pätkän isoon

-porkkanaan, jota hän veti jälessään ja jolle hän alati huusi hei, hei,

-ikäänkuin jos se olisi ollut kuinka hyvä hevonen tahansa. Ja molemmat

-lapset olivat muka myöskin hänen omat lapsensa. Sellaista unta näki

-hän ja uni oli varmaankin hyvin hänen mieleensä, sillä hän naurahti

-ääneensä.

-

-Kun hän heräsi oli ilta jo käsissä ja hänen edessään seisoi

-lammaspaimen lampaineen ja sukkapuikkoineen. Silloin hypähti hän

-virkeänä jaloilleen, ojentelihe ja venytteli jäseniään ja sanoi: "Voi

-herranen aika, kumpahan niin kävisi! Mutta onhan edes hauskaa tietää

-millaista elämä voi olla." Silloin astui lammaspaimen hänen luokseen

-ja kysyi häneltä, mistä hän tuli ja minne hän aikoi ja josko hän oli

-kuullut mitään puusta kerrottavan. Kun hän nyt huomasi tämän olevan

-aivan tiedottoman kuni vastasyntynyt lapsi, huudahti hän: "Olettepa Te

-oikea onnen helmalapsi! Sillä että Te olette nähneet hyvää unta, sen

-voi kasvoistanne jokainen lukea; olenhan minä silmännyt Teitä jo kauvan

-aikaa siinä maatessanne." Sitten kertoi hän hänelle mikä taika puussa

-oli: "Se, mistä olette unta nähneet toteutuu, se on yhtä totta kuin

-että tässä on lammas ja tuossa on pässi. Kysykää vaan kylän ihmisiltä

-enkö ole oikeassa! Mutta sanokaapas myös millaista unta Te näitte!"

-

-"Ukkoseni", vastasi nuori käsityöläinen hymyillen, "minusta et saa

-tietoja samalla tavoin ongituksi kuin talonpojista. Kauniin uneni

-säilytän itselleni, sitähän ette toki voine pahaksi panna ja jos

-panisittekin, niin en siitä välitä!" Eikä hän tätä vaan niin sanoakseen

-sanonut, sillä hän ajatteli todellakin niin. Sentähden sanoikin hän

-kylään mennessään: "Lörpötystä se on! Tahtoisinpa tietää mistä puu

-olisi semmoista viisautta saanut."

-

-Kun hän tuli kylään huomasi hän kolmannen talon päätypuolessa pitkän

-tangon ja sen nenässä kultaisen kruunun. Siinä oli ravintola ja

-"Kruu-nun" isäntä seisoi ovessa. Tämä oli juuri mitä parhaimmalla

-tuulelle, sillä hän oli jo syönyt illallisensa ja oli yltäkyllin

-ravittu; oli hänen otollisin hetkensä. Silloin nosti nuori mies

-kohteliaasti lakkiaan ja kysyi eikö hän Jumalan lupaamaa palkkaa

-vastaan saisi hänen luonaan yöpaikkaa. Isäntä silmäili solakkaa

-nuorukaista hänen pölysissä kuluneissa vaatteissaan kiireestä

-kantapäähän. Sitten nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja sanoi:

-"Istuudu vaan heti tähän lehtimajaan oven kohdalle, lienee meille

-jäänyt leipäkannikka ja tuopillinen viiniä sinuakin varten tähteeksi.

-Sillä aikaa voivat ne sinulle olkivuoteen kuntoon laittaa." Niin sanoen

-meni hän sisään ja lähetti tyttärensä ulos; tämä toi hänelle leipää ja

-viiniä, istuutui myöskin pöydän ääreen ja antoi toisen kertoa miltä

-maailmassa näytti. Sitten hän taas puolestaan kertoi kaiken, minkä

-tiesi: miten vehnä kasvoi ja että naapurin vaimo oli saanut kaksoiset

-ja mitä ensi kerran "Kruunussa" soitettaisiin kun tanssiaisia oli

-pidettävä.

-

-Yhtäkkiä nousi hän seisoalleen, nojautui yli pöydän nuorta miestä

-kohden ja kysyi: "Mistä olet sinä nuo kolme lehteä rinnallesi saanut?"

-Silloin katsoi toinenkin takkinsa rinnusta ja huomasi kolmilehtisen

-oksan, joka hänen maatessaan oli siihen pudonnut. Se oli tarttunut

-juuri hänen takkinsa rinnukseen. "Ne ovat varmaankin siitä isosta

-puusta, joka on juuri kylän ulkopuolella", vastasi hän, "jonka alle

-vähäksi aikaa nukahdin".

-

-Silloin pörhisti tyttö uteliaana korviaan ja odotti, mitä toinen

-edelleen sanoisikaan. Mutta kun tämä oli vaiti alkoi hän varovasti

-tiedustella, kunnes hän oli varma siitä, että hän todellakin oli

-nukkunut unipuun alla ja sitten kulki hän kuin kissa kuuman puuron

-ympärillä, kunnes hän luuli päässeensä varmasti perille siitä,

-ettei toinen tiennyt mitään unipuun ihmeellisestä voimasta ja

-ominaisuuksista, sillä nuorukainen oli veijari ja oli olevinaan, kuin

-jos hän ei olisi tietänyt mitään. Kun tyttö oli joutunut tähän luuloon,

-nouti hän vieläkin tuopillisen viiniä, puhutteli häntä ystävällisesti

-ja kertoi hänelle kaikenlaista, millaisia unia hän itse oli nähnyt ja

-lausui pettymyksensä siitä, etteivät ne koskaan toteutuneet.

-

-Samassa tuli lammaspaimen karjoineen kotiin ajaen lampaitaan kylän

-raittia pitkin. Kun hän kulki "Kruunun" ohitse ja näki tytön istuvan

-vilkkaasti nuoren miehen kanssa keskustellen, pysähtyi hän kotvaseksi

-ja sanoi: "Niin, niin, Teille hän kyllä kauniin unensa kertoo; minulle

-hän ei tahtonut mitään sanoa!" Sitten ajoi hän lampaitaan eteenpäin.

-

-Mutta silloin tuli tyttö vieläkin uteliaammaksi ja kun toinen ei

-vieläkään puhunut mitään unennäöstään, ei hän enää voinut mieltänsä

-malttaa ja kysyi sentähden aivan suoraan, mitä hän sitten maatessaan

-puun alla oli uneksinut.

-

-Silloin näytti nuori mies, joka oli aika vekkuli ja jonka hänen

-kaunis unensa oli saattanut hilpeälle tuulelle, hyvin salaperäiseltä,

-vilkutteli silmiään ja sanoi: "Kaunista unta olen minä nähnyt, se on

-totta, mutta en minä uskalla sanoa millainen se oli." Mutta tyttö

-kyseli yhä enemmän ja kiusasi häntä toki sanomaan millainen uni se

-oli. Silloin siirtyi tämä aivan hänen viereensä ja sanoi tosissaan:

-"Ajatelkaahan, minä näin unta, että minä olin kerran menevä 'Kruunun'

-isännän tyttären kanssa naimisiin ja että minusta oli kerran tuleva

-'Kruunun' isäntä!"

-

-Silloin sävähti tyttö ensin valkeaksi kuin palttina ja sitten

-helakanpunaiseksi ja meni huoneeseen. Vähän ajan kuluttua tuli hän

-takaisin ja kysyi, oliko hän todellakin semmoista unta nähnyt ja

-tarkoittiko hän totta niin puhuessaan.

-

-"Ihan varmaan", vastasi hän, "juuri Teidän näköisenne oli se, joka

-näyttäytyi minulle unissani!" Silloin meni tyttö taaskin sisään eikä

-tullut takaisin. Hän meni omaan huoneeseensa ja ajatukset pyörivät

-hänen mielessään kuin hampaat myllyn rattaissa; yhä kiersi siinä uudet

-ja kumminkin samat, niin ettei siitä loppua tullutkaan. "Hän ei tiedä

-mitään tuosta puusta", sanoi hän. "Hän on nähnyt semmoista unta.

-Joko tahtonen tahi en, niin siten on kumminkin käypä. Sitä ei käy

-muuttaminen." Sitten pani hän maata ja koko yön näki hän unta nuoresta

-käsityöläisestä. Kun hän heräsi seuraavana aamuna, tunsi hän tyystiin

-hänen kasvonsa piirteet, niin usein oli hän ne unissaan nähnyt -- ja

-sievä poika hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen.

-

-Mutta nuori mies oli nukkunut mainiosti olkivuoteellaan, unipuun,

-unensa ja sen minkä hän edellisenä iltana oli isännän tyttärelle

-sanonut, oli hän jo aikoja sitten unhoittanut. Hän seisoi vierastuvassa

-oven suulla ja aikoi juuri ojentaa isännälle kättä jäähyväisiksi.

-Silloin astui tyttö huoneeseen ja kun hän näki hänet matkatamineissaan

-tunsi hän niin kummallista tuskaa ikäänkuin hän ei saisi sallia, että

-hän menisi matkoihinsa. "Isä", sanoi hän, "viini ei ole vielä pulloihin

-laskettu eikä tuolla nuorella miehellä ole mitään tekemistä; eikö hän

-voisi jäädä tänne päiväkaudeksi niin voisi hän ansaita ruokansa ja

-päälle päätteeksi vähän matkarahaakin?" -- Ja "Kruunun" isännällä ei

-ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli jo juonut aamullisen tuoppinsa

-ja oli syönyt aamiaisensa ja oli ravittu, niin että oli hänen otollisin

-aikansa.

-

-Mutta viinin laskeminen edistyi hitaasti ja tytöllä oli milloin mikin

-syy, jonkatähden täytyi noutaa nuori mies kellarista. Kun viiniastia

-vihdoinkin oli tyhjänä ja pullot täytetyt, niin tuumi tyttö, että

-olisipa se aika hyvä asia, jos hän ennen lähtöään ensinnä auttaisi

-vähän peltotöissäkin ja kun hän tästä suoriutui niin oli puutarhassa

-paljon semmoista tehtävää, jota ei kukaan ollut sitä ennen tullut

-ajatelleeksikaan. Niin kului aika, viikko toisensa jälkeen, ja joka

-yö näki tyttö pojasta unta. Iltasin istuivat he lehtimajassa talon

-edustalla ja kun hän kertoi kuinka paljon kovaa hän maailmassa

-ollessaan oli kokenut, silloin sattui aina jokin rikka tahi karva

-hänen, tytön, silmään, niin että hänen täytyi pyyhkiä silmiään

-esiliinallaan.

-

-Vuoden kuluttua oli nuori käsityöläinen yhä vielä talossa ja kaikki

-oli niin puhtaaksi luuduttu, valkoista hiekkaa huoneitten lattioille

-sirotettu ja sen päälle hienoja katajan oksia riposteltu, ja koko kylä

-vietti juhlapäivää. Sillä nuori käsityöläinen vietti häitään "Kruunun"

-isännän tyttären kanssa ja kaikki ihmiset iloitsivat, ja se joka ei

-iloinnut syystä että hän oli kateellinen, oli ainakin olevinaan iloinen.

-

-Kohta sen jälkeen oli "Kruunun" isännällä taasen otollisin hetkensä,

-koskapa hän oli syönyt itsensä kylläiseksi ja hän istui tupakkarasia

-polvillaan nojatuolissaan ja nukkui. Kun hän ei ottanut herätäkseen,

-tahtoivat he herättää hänet, mutta hän olikin kuollut, hengetön. Niin

-oli nyt nuoresta käsityöläisestä todella tullutkin "Kruunun" isäntä

-niinkuin hän leikkiä laskien oli ennustanut ja muutoin toteutui kaikki,

-mistä hän puun alla oli unta nähnyt. Sillä kohta oli hänellä kaksi

-lastakin ja luultavasti nosti hän kerran jommankumman heistä syliinsä

-ja antoi sille syödä ja puhalsi sitä tehdessään lusikkaa, ja varmaankin

-juoksenteli toinen poika sill'aikaa porkkanoineen huoneessa, jos kohta

-se, jolta olen tämän kertomuksen kuullut, ei ole sitä minulle sanonut

-ja vaikka minä unohdin sitä häneltä oitis tiedustella. Mutta varmaankin

-on asian laita ollut semmoinen, koskapa se, mistä unipuun alla näki

-unta, toteutuu ihan hiuskarvaa myöten.

-

-Eräänä päivänä -- saattoi olla noin neljä vuotta siitä kun häitä oli

-vietetty -- istui nuori isäntä -- sillä nyt oli hän "Kruunun" isäntänä

--- vierastuvassa. Silloin tuli hänen vaimonsa sisään, asettui hänen

-eteensä ja sanoi: "Ajattelehan, eilen on eräs leikkuumiehistämme

-puolenpäivän aikaan nukkunut unipuun alle eikä ole asiata ajatellut.

-Tiedätkös millaista unta hän on nähnyt? Hän on nähnyt semmoista unta,

-että hän oli upporikas. Ja arvaappas kuka hän on! Vanha Heikki, joka on

-niin tyhmä, että häntä käy oikein sääli ja jota me olemme vaan säälistä

-palveluksessamme pitäneet. Mitähän hänkin niin paljolla rahalla tehnee?"

-

-Silloin nauroi hänen miehensä ja sanoi: "Miten voit sinä uskoa

-tuommoista tyhmää juttua, sinä, joka muuten olet niin älykäs nainen?

-Ajattelehan nyt itse, josko se on mahdollista, että puu, olkoonpa se

-vaikka kuinka kaunis ja vanha, tietäisi jotain tulevaisuudesta."

-

-Silloin katsoi vaimo pitkään mieheensä, puisti päätään ja sanoi

-totisena: "Älä tee syntiä! Sellaisista asioista ei ole lupa leikkiä

-laskea."

-

-"En minä laske leikkiä!" vastasi mies.

-

-Siihen ei vaimo heti paikalla vastannut mitään vaan oli vaiti ikäänkuin

-hän ei olisi oikein ymmärtänyt, mutta sanoi sitten: "Mitä sinulla tästä

-on? Minä luulin, että sinulla olisi kyllin syytä ollaksesi vanhalle,

-pyhälle puulle kiitollinen. Eikö kaikki ole käynyt niinkuin sinä olet

-siitä unta nähnyt?"

-

-Kun hän oli tämän sanonut, hymyili mies mitä ystävällisimmin ja

-vastasi: "Jumala tietää, että minä olen kiitollinen, Jumalalle ja

-sinulle. Niin, se oli ihana uni. Onhan minusta kuin jos olisi se eilen

-tapahtunut, niin tarkoin muistan minä sen vielä. Ja kumminkin on kaikki

-tullut tuhat kertaa ihanammaksi kuin mitä uneksin, ja sinä, sinä olet

-myöskin tuhat kertaa rakkaampi ja sievempi kuin se nuori nainen, jonka

-minä silloin unissani näin."

-

-Hänen vaimonsa katsoi taaskin pitkään häneen, mutta hän jatkoi: "Mitä

-nyt tuohon puuhun tulee ja tuohon uneen, niin ajattelen, sydänkäpyseni,

-ettei sitä, joka kernaasti tanssii tarvitse kauvan houkutella ja että

-kaiku vastaa niinkuin metsään huutaa. Eihän se mitään kummaa ollut,

-että minä, joka olin niin monta vuotta kovaa maailmalla kokenut

-kerrankin näin unta rakkaudesta."

-

-"Mutta ettäpä sinä näit juuri sellaista unta, että olit minun kanssani

-naimisiin joutuva!"

-

-"Semmoista unta en minä koskaan ole nähnyt! Unissani näin minä vaan

-nuoren naisen ynnä kaksi lasta, eikä hän ollut lähimainkaan niin sievä

-kuin sinä eivätkä lapsetkaan."

-

-"Hyi!" vastasi vaimo. "Tahdotko sinä tehdä minut vaiko puun

-valehtelijaksi? Etkö ole ensimmäisenä päivänä, jolloin näimme toisemme

--- silloin iltasella tuolla lehtimajassa -- etkö ole jo heti silloin

-sanonut, että olit nähnyt semmoista unta, että tulisit minut naimaan ja

-itse pääsisit 'Kruunun' isännäksi?"

-

-Silloin muistui ensi kerran taas tuo pilapuhe, jota hän nykyisen

-vaimonsa kanssa oli pitänyt, miehen mieleen, ja hän virkkoi: "Minä en

-voi sitä auttaa, rakas vaimoni! En ole todellakaan nähnyt unta sinusta;

-ja jos sen sanoin, niin oli se vaan pilaa. Sinä olit niin utelias; minä

-tahdoin sinua vaan hiukkasen narrata."

-

-Silloin purskahti vaimo kovaan itkuun ja meni ulos. Vähän ajan perästä

-läksi mies hänen jälkeensä. Hän seisoi kaivolla ja itki yhä. Hänen

-miehensä koki häntä lohduttaa, mutta turhaan.

-

-"Sinä olet varastanut minun rakkauteni ja viekotellut sydämeni!" sanoi

-hän. "Minä en koskaan enää voi tulla iloiseksi!"

-

-Silloin kysyi hänen miehensä, josko hän ei häntä enää rakastanutkaan,

-enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa ja eivätkö he olleet

-eläneet onnellisempina kuin kukaan muu koko kylässä. Kaikkeen täytyi

-hänen vastata myöntämällä, mutta jäi kaikista puheluista huolimatta

-yhtä murheelliseksi kuin ennenkin.

-

-Silloin ajatteli mies: "Antaa hänen itkeä rauhassa. Yön kuluttua on

-mieli toinen, huomenna on hän entisellään!" Mutta hän pettyi, sillä

-seuraavana aamuna ei hänen vaimonsa tosiaankaan enää itkenyt, vaan hän

-oli totinen ja murheellinen ja koki välttää miestään. Jokainen yritys

-lohduttaa häntä osottautui tehottomaksi kuten edellisenäkin iltana.

-Suurimman osan päivää istui hän jossakin nurkassa ja mietiskeli ja kun

-hänen miehensä lähestyi säpsähti hän ikäänkuin olisi hän häntä pelännyt.

-

-Kun tämmöistä kesti useampana päivänä, ilman että muutosta tapahtui,

-valtasi syvä surumielisyys miehenkin, sillä hän pelkäsi että hän oli

-ainaiseksi kadottanut vaimonsa rakkauden. Harvasanaisena kulki hän

-huoneissaan ja mietti parannuskeinoa, mutta semmoista hän ei tahtonut

-keksiä. Silloin meni hän eräänä päivänä ulos kylästä ja kuljeskeli

-sinne tänne vainioillaan. Oli kuuma heinäkuun päivä eikä ainoatakaan

-pilveä taivaalla. Täysiteräinen vilja aaltoili kuni kultainen meri

-ja linnut visertelivät, mutta hänen sydämensä oli surusta raskas.

-Silloin näki hän unipuun kaukana; ikäänkuin muitten kuninkaana kohosi

-se korkealle taivasta kohden. Hänestä oli ikäänkuin olisi se vihreillä

-oksillaan viittonut häntä luokseen kuni vanha, hyvä ystävä, joka

-luokseen houkuttelee. Hän meni sen luo ja istuutui sen juurelle ja

-ajatteli mennyttä aikaa. Viisi vuotta aikaa oli melkein täsmälleen

-kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran köyhänä raukkana oli

-levännyt sen siimeksessä ja nähnyt niin ihanaa unta. Oi, niin ihmeen

-ihanaa! Ja unta oli kestänyt viisi vuotta. --

-

-Entäs nyt! Kaikki oli mennyttä! Ainiaaksi mennyttä!

-

-Silloin alkoivat puun oksat taaskin humista niinkuin ne olivat

-humisseet viisi vuotta sitten, ja oksien huojuessa pilkisti niinkuin

-silloinkin milloin sieltä, milloin täältä kultainen auringonsäde tai

-palanen sinertävää taivasta lehvien lomitse. Silloin tyyntyi hänen

-sydämensä ja hän nukkui siihen, sillä hän ei edellisinä öinä ollut

-murheensa tähden saanut unta. Eikä aikaakaan, niin näki hän samaa unta

-kuin viisi vuotta sitten, ja naisella, joka seisoi pöydän ääressä

-ja lapsilla oli samat vanhastaan tutut, rakkaat kasvot kuin hänen

-vaimollaan ja lapsillaan. Ja vaimo katsoi häneen niin ystävällisesti --

-oi, niin ystävällisesti!

-

-Silloin heräsi hän, ja kun hän huomasi, että se olikin vaan unta ollut,

-niin tuli hän yhä murheellisemmaksi. Hän taittoi itselleen pienen,

-vihreän oksan puusta, meni kotiinsa ja pani sen virsikirjaansa. Kun

-hänen vaimonsa seuraavana päivänä -- se oli sunnuntai -- aikoi mennä

-kirkkoon putosi oksa kirjan lehtien välistä. Silloin punastui mies,

-joka seisoi vieressä, kumartui sitä ottamaan ja tahtoi pistää sen

-taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mikä lehvä se oli.

-

-"Se on unipuusta; se on ystävällisempi minua kohtaan kuin sinä!"

-vastasi mies. "Sillä kun minä eilen olin ulkona ja istuin sen alla,

-nukahdin minä. Silloin kai se tahtoi minua lohduttaa, sillä minä näin

-unta, että sinä olit entisesi, ja että olit kaiken unhoittanut. Mutta

-sehän ei ole totta! Vanhasta hyvästä puusta ei ole taikaa. Kaunis,

-ihana puu se on, mutta tulevaisuudesta ei se tiedä mitään."

-

-Silloin tuijotti hänen vaimonsa ensiksi pitkään häneen, mutta sitten

-oli kuin jos aurinko olisi hänen kasvonsa kirkastanut: "Oletko

-todellakin nähnyt semmoista unta?"

-

-"Olen", vastasi hän vakavana, ja hänen vaimonsa huomasi, että se oli

-totta, sillä miehen kasvot värähtelivät, koskapa hän ei tahtonut itkeä.

-

-"Ja olinko minä todellakin sinun vaimonasi?"

-

-Kun hän vastasi myöntäen tähänkin, heittäysi hänen vaimonsa hänen

-kaulaansa ja suuteli häntä niin moneen kertaan, ettei hän voinut

-niitten paljoutta torjuakaan. "Jumalalle olkoon kiitos!", sanoi vaimo,

-"nyt on kaikki taasen hyvin! Minähän rakastan sinua niin -- niin, ettet

-sitä voi aavistaakkaan! Ja näinä päivinä on minulla ollut semmoinen

-tuskallinen pelko, etten minä sinua saisikaan rakastaa sillä ehken

-oli Jumala määrännytkin toisen miehen minulle. Sillä sydämeni olet

-sinä, häijy mieheni, kumminkin varastanut ja hiukkasen petosta oli

-siinä kumminkin! -- Niin, varastanut sinä sen olet! mutta nyt minä

-tiedän, ettei se ole sinua auttanut ja että se ilman sitäkin olisi niin

-käynyt." Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja jatkoi sitten:

-

-"Eikö totta, sinä et koskaan enää puhu pahaa unipuusta?"

-

-"En, en koskaan; sillä minä uskon siihen, ehken hiukan toisin kuin

-sinä, mutta en silti vähemmän lujasti. Luota siihen! Ja oksan tahdomme

-panna kiinni virsikirjaan, ettei se meiltä hukkuisi!"

-

-

-

-

-Vanha matkakirstu

-

-

-Eräällä vanhalla herralla, joka matkusteli paljon, oli matkakirstu. Ei

-se kaunis ollut, vaan päinvastoin hyvin ruma, sillä se oli päällystetty

-pörhöisellä hylkeennahkalla ja sillä oli rautavanteet poikitellen ja

-raudoitukset nurkissakin ja hylkeennahka oli koin ja toukkien syömää ja

-rautavanteet olivat ruosteiset ja aikojen kuluessa olivat rautahelatkin

-saaneet useita kuhmuja ja naarmuja.

-

-"Tämä tietää yhtä ja toista", sanoivat kantajat, kun he heittivät

-sen vaunuista. Yks' kaks' kolme heittivät he sen luotaan, niin että

-rusahti vaan. Semmoinen kohtelu ei ollut omansa lieventämään vanhan

-matkakirstun jo ennaltaan kärttyisää mieltä. Raudoitettuine kulmineen

-sysäsi se jokaista, joka tuli sen lähelle. "Eihän teidän tarvitse

-tulla liian lähelle minua", murahti se, kun muut matkalaukut, joitten

-seurassa se matkusti valittelivat sen käytöstä. "Tehän vaan tahdotte

-nähdä, kuinka pörhöinen minä olen."

-

-Mutta se herra, jonka matkakirstu oli, oli omituinen ihminen. Kun

-hän oli kotonaan, täytyi matkakirstun aina olla hänen huoneessaan

-kullatun peilin kohdalla, vaikka näyttikin hullunkuriselta, kun vanha

-ruma matkakirstu oli muuten niin hienosti ja hauskasti sisustetussa

-huoneessa. Ja kun hän oli matkoilla ja asettui jonnekin asumaan, niin

-tuotatti hän aina matkakirstun kaikkein ensiksi huoneesensa ja asetti

-sen sänkynsä viereen.

-

-"Kirstussa kai on rahoja", sanoivat ihmiset, "koska hän ei millään

-muotoa tahdo päästää sitä näkyvistään". Mutta tässä kohden he

-erehtyivät aivan tykkönään. Jotakin oli kyllä kirstussa, mutta rahoja?

-Ei, rahoja oli siinä nyt kaikista vähimmän!

-

-Kun vanha herra oli yksin huoneessaan, painoi hän salaista pontta. Pam!

-Kirstu aukeni ja mitähän siinä oli. Tarkoin lukittu, komea lipas, joka

-oli päällystetty punaisella sametilla ja kirjailtu kultanauhoilla ja

-tupsuilla.

-

-Niin pian kun joku tuli huoneeseen, kipsis! meni kansi kiinni.

-

-Mutta vanhan herran palvelijatar oli hyvin viekas. Kerran riisui hän

-kenkänsä oven takana ja hiipi aivan hiljaa sukkasillaan kirstun luo sen

-auki ollessa.

-

-Hän oli jo ehtinyt aivan sen luo, mutta kun hän näki punaista ja

-kultaisia kirstussa olevan ei hän malttanut mieltänsä, vaan huudahti:

-"Herra jumala, vanha kirstuhan on oikein korea sisäpuoleltaan!" Silloin

-huomasi matkakirstu, että jokin vieras oli huoneessa. Pam! meni se taas

-lukkoon ja vähällä oli se katkaista häneltä sormen, sillä hän oli juuri

-aikeessa tunnustella oliko se todellakin samettia ja pehmeää.

-

-"Hyi!" huusi hän pelästyneenä. "Hyi mokomaa häijyä kirstua! Parasta on

-karttaa sitä". Jos joku sittemmin kyseli häneltä jotain kirstusta, jota

-hänen herransa niin tarkoin vartioi, tahtoen tietää josko siihen oli

-jokin erityinen syy, niin vastasi hän, ettei vanhalla matkakirstulla

-ollut sen omituisempia ominaisuuksia kuin muillakaan ja ettei siinä

-mitään ollutkaan. Jokaisella ihmisellä oli muka omat omituisuutensa,

-varsinkin kaikilla vanhoilla poikamiehillä. Hänen herransa oli nyt

-kerran mieltynyt vanhaan pörhöiseen matkakirstuunsa, siinä se.

-

-Mutta yhtäkaikki oli matkakirstussa jotain tavatonta. Sillä toisinaan

-lukitsi vanha herra varovaisesti kaikki ovet, painoi salaista pontta,

-niin että kansi aukeni, kuunteli sitten vielä kerran oliko kaikki

-oventakana hiljaista, ja jos hän silloin ei kuullut mitään, niin nosti

-hän punaisen samettilippaan pöydälle eteensä. Sen jälkeen painoi hän

-salaista pontta, joka oli lippaan kyljessä ja punainen satnettikansi

-ponnahti auki.

-

-Ja mitähän siinä olikaan? Uskomatonta kyllä, vaan sittenkin totta!

-Pieni, mitä sievin keijukainen, kaksi pitkää palmikkoa niskassa,

-jotka riippuivat pitkin selkää, jalassa punakorkoiset pikku kengät.

-Hän hyppäsi heti tasajaloin lippaasta, istuutui sille istumaan ja

-keinutteli jalkojaan -- se sopi hänelle niin mainion hyvin -- ja alkoi

-sitten kertoa mitä kauneimpia satuja.

-

-Ja vanha herra istui nojatuolissaan ja kuunteli tarkkaavaisena. --

-

-Eräänä päivänä, kun he juuri olivat lopettaneet satujen kertomisen,

-sanoi hän, keijukainen: "Nyt olen kertonut niin monta kaunista satua

-sinulle; minä luulen että sinä unhoitat ne. Etkö voisi kirjoittaa ne

-muistiisi?"

-

-"Kyllähän", vastasi vanha herra, "kyllähän minä ne voisin kirjoittaa,

-ainakin suunnilleen, vaikkakohta en lähimainkaan niin kauniisti kuin

-sinä niitä kerrot; mutt'ei kukaan saa tietää mistä minä ne olen saanut,

-eikä ennen kaikkea että sinä olet piiloitettu vanhaan matkakirstuun.

-Sillä sinut minun täytyy saada pitää aivan yksistään itseäni varten.

-Muutoin tulevat heti kaikki ihmiset ja tahtovat nähdä sinut ja

-kosketella sinua karkeine sormineen. Lippaan samettikin kuluisi siitä."

-

-"Ei toki, Jumalan tähden ei!" vastasi pieni keijukainen. "Mutta kyllä

-ihmiset ällistyisivät, jos he tietäisivät kuka on piiloitettu vanhaan

-matkakirstuun".

-

-Ja sitten hän nauroi.

-

-"Vaiti!" sanoi äkkiä vanha herra. "Joku kolkuttaa ovea. Piiloudu heti

-paikalla lippaaseen!" Kiireesti nosti hän lippaan kirstuun takaisin.

-Pam! hylkeennahkainen kansi meni lukkoon, ja kun palvelijatar -- sillä

-hän se oli -- tuli teetarjottimineen, oli matkakirstu pörhöisenä

-entisellä paikallaan peilin alapuolella. Kun hän kulki sen ohi,

-potkaisi hän sitä vanhan herran huomaamatta kylkeen ja mutisi. "Sinä

-sen vanha, ilkeä kirstu, olitpa vähällä katkaista sormeni eilen!"

-

-

-

-

-

-

-

-

-End of the Project Gutenberg EBook of Unelmia takkavalkean ääressä, by 

-Richard Volkmann-Leander

-

-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ ***

-

-***** This file should be named 63008-8.txt or 63008-8.zip *****

-This and all associated files of various formats will be found in:

-        http://www.gutenberg.org/6/3/0/0/63008/

-

-Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

-

-Updated editions will replace the previous one--the old editions

-will be renamed.

-

-Creating the works from public domain print editions means that no

-one owns a United States copyright in these works, so the Foundation

-(and you!) can copy and distribute it in the United States without

-permission and without paying copyright royalties.  Special rules,

-set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to

-copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to

-protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project

-Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you

-charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you

-do not charge anything for copies of this eBook, complying with the

-rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose

-such as creation of derivative works, reports, performances and

-research.  They may be modified and printed and given away--you may do

-practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is

-subject to the trademark license, especially commercial

-redistribution.

-

-

-

-*** START: FULL LICENSE ***

-

-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

-

-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free

-distribution of electronic works, by using or distributing this work

-(or any other work associated in any way with the phrase "Project

-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project

-Gutenberg-tm License (available with this file or online at

-http://gutenberg.org/license).

-

-

-Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm

-electronic works

-

-1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm

-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to

-and accept all the terms of this license and intellectual property

-(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all

-the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy

-all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.

-If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project

-Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the

-terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or

-entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

-

-1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be

-used on or associated in any way with an electronic work by people who

-agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few

-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works

-even without complying with the full terms of this agreement.  See

-paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project

-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement

-and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic

-works.  See paragraph 1.E below.

-

-1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"

-or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project

-Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the

-collection are in the public domain in the United States.  If an

-individual work is in the public domain in the United States and you are

-located in the United States, we do not claim a right to prevent you from

-copying, distributing, performing, displaying or creating derivative

-works based on the work as long as all references to Project Gutenberg

-are removed.  Of course, we hope that you will support the Project

-Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by

-freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of

-this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with

-the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by

-keeping this work in the same format with its attached full Project

-Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

-

-1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern

-what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in

-a constant state of change.  If you are outside the United States, check

-the laws of your country in addition to the terms of this agreement

-before downloading, copying, displaying, performing, distributing or

-creating derivative works based on this work or any other Project

-Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning

-the copyright status of any work in any country outside the United

-States.

-

-1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

-

-1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate

-access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently

-whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the

-phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project

-Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,

-copied or distributed:

-

-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with

-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or

-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included

-with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

-

-1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived

-from the public domain (does not contain a notice indicating that it is

-posted with permission of the copyright holder), the work can be copied

-and distributed to anyone in the United States without paying any fees

-or charges.  If you are redistributing or providing access to a work

-with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the

-work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1

-through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the

-Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or

-1.E.9.

-

-1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted

-with the permission of the copyright holder, your use and distribution

-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional

-terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked

-to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the

-permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

-

-1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm

-License terms from this work, or any files containing a part of this

-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

-

-1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this

-electronic work, or any part of this electronic work, without

-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with

-active links or immediate access to the full terms of the Project

-Gutenberg-tm License.

-

-1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,

-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any

-word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or

-distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than

-"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version

-posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),

-you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a

-copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon

-request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other

-form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm

-License as specified in paragraph 1.E.1.

-

-1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,

-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works

-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

-

-1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing

-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided

-that

-

-- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from

-     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method

-     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is

-     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he

-     has agreed to donate royalties under this paragraph to the

-     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments

-     must be paid within 60 days following each date on which you

-     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax

-     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and

-     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the

-     address specified in Section 4, "Information about donations to

-     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

-

-- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies

-     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he

-     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm

-     License.  You must require such a user to return or

-     destroy all copies of the works possessed in a physical medium

-     and discontinue all use of and all access to other copies of

-     Project Gutenberg-tm works.

-

-- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any

-     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the

-     electronic work is discovered and reported to you within 90 days

-     of receipt of the work.

-

-- You comply with all other terms of this agreement for free

-     distribution of Project Gutenberg-tm works.

-

-1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm

-electronic work or group of works on different terms than are set

-forth in this agreement, you must obtain permission in writing from

-both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael

-Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the

-Foundation as set forth in Section 3 below.

-

-1.F.

-

-1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable

-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread

-public domain works in creating the Project Gutenberg-tm

-collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic

-works, and the medium on which they may be stored, may contain

-"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or

-corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual

-property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a

-computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by

-your equipment.

-

-1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right

-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project

-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project

-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project

-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all

-liability to you for damages, costs and expenses, including legal

-fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT

-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE

-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE

-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE

-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR

-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH

-DAMAGE.

-

-1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a

-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can

-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a

-written explanation to the person you received the work from.  If you

-received the work on a physical medium, you must return the medium with

-your written explanation.  The person or entity that provided you with

-the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a

-refund.  If you received the work electronically, the person or entity

-providing it to you may choose to give you a second opportunity to

-receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy

-is also defective, you may demand a refund in writing without further

-opportunities to fix the problem.

-

-1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth

-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER

-WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO

-WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

-

-1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied

-warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.

-If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the

-law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be

-interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by

-the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any

-provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

-

-1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the

-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone

-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance

-with this agreement, and any volunteers associated with the production,

-promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,

-harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,

-that arise directly or indirectly from any of the following which you do

-or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm

-work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any

-Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.

-

-

-Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

-

-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of

-electronic works in formats readable by the widest variety of computers

-including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists

-because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from

-people in all walks of life.

-

-Volunteers and financial support to provide volunteers with the

-assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's

-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will

-remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project

-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure

-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.

-To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

-and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4

-and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.

-

-

-Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive

-Foundation

-

-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit

-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the

-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal

-Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification

-number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at

-http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg

-Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent

-permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

-

-The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.

-Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered

-throughout numerous locations.  Its business office is located at

-809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email

-business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact

-information can be found at the Foundation's web site and official

-page at http://pglaf.org

-

-For additional contact information:

-     Dr. Gregory B. Newby

-     Chief Executive and Director

-     gbnewby@pglaf.org

-

-

-Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg

-Literary Archive Foundation

-

-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide

-spread public support and donations to carry out its mission of

-increasing the number of public domain and licensed works that can be

-freely distributed in machine readable form accessible by the widest

-array of equipment including outdated equipment.  Many small donations

-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt

-status with the IRS.

-

-The Foundation is committed to complying with the laws regulating

-charities and charitable donations in all 50 states of the United

-States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a

-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up

-with these requirements.  We do not solicit donations in locations

-where we have not received written confirmation of compliance.  To

-SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any

-particular state visit http://pglaf.org

-

-While we cannot and do not solicit contributions from states where we

-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition

-against accepting unsolicited donations from donors in such states who

-approach us with offers to donate.

-

-International donations are gratefully accepted, but we cannot make

-any statements concerning tax treatment of donations received from

-outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

-

-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation

-methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other

-ways including checks, online payments and credit card donations.

-To donate, please visit: http://pglaf.org/donate

-

-

-Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic

-works.

-

-Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm

-concept of a library of electronic works that could be freely shared

-with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project

-Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

-

-

-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed

-editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.

-unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily

-keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

-

-

-Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

-

-     http://www.gutenberg.org

-

-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,

-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary

-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to

-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

+Project Gutenberg's Unelmia takkavalkean ääressä, by Richard Volkmann-Leander
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
+
+
+Title: Unelmia takkavalkean ääressä
+
+Author: Richard Volkmann-Leander
+
+Translator: Theodolinda Hahnsson
+
+Release Date: August 22, 2020 [EBook #63008]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ ***
+
+
+
+
+Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+
+
+UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ
+
+Kirj.
+
+Richard Volkmann-Leander
+
+
+Saksankielestä suomensi
+
+Th. H. [Theodolinda Hahnsson]
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1903
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Esipuhe
+Ihmeelliset urut
+Sydänkäpynen
+Näkymätön kuningaskunta
+Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja
+   kuninkaasta, joka ei taitanut huuliharppua soittaa
+Ihmesormus
+Heino suossa
+Vanhain akkain mylly
+Pieni kyttyräselkäinen tyttö
+Lasten kasku
+Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet
+Taivas ja helvetti
+Pikku neekeri ja kultaprinsessa
+Unipuu
+Vanha matkakirstu
+
+
+
+
+Esipuhe
+
+
+Näitten, nyt suomalaiseen kieliasuun puettujen satujen kertoja,
+joka käytti salanimeä Richard Leander, on vuonna 1889 kuollut etevä
+saksalainen tiedemies, Hallen yliopiston kirurgian professori, Richard
+v. Volkmann.
+
+Ranskalais-saksalaisessa sodassa vv. 1870-1871 seurasi hän ylimmäisenä
+kenttälääkärinä saksalaista sotajoukkoa Ranskaan ja Pariisin.
+Pitkällisen piirityksen aikana kirjoitti hän ikävinä puhdehetkinä nämät
+sievät sadut, jotka hän ensin kirjeinä lähetti lapsilleen. Rauhan
+palattua julkaisi hän ne ystäviensä hartaista kehoituksista nimellä:
+"Unelmia ranskalaisten kamiinien ääressä" (Träumereien an französischen
+Kaminen), jo siten muistuttaen niitä olosuhteita, joiden vallitessa ne
+olivat syntyneet.
+
+Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1871; vuonna 1894 oli niitä
+Saksassa painettu kokonaista 24 painosta ja sillä välin käännetty
+toisillekin kielille, kuten esim. ruotsiksi v. 1881. Näiltä ajoin on
+allekirjoittanut yhä muistanut etevän tiedemiehen satujen muotoon
+puettuja pikku kertomuksia, ja tarjotessaan valikoiman Leanderin
+satuja suomalaiselle yleisölle, toivoo hän, että ne tässäkin asussa
+saavuttavat ystäviä pienokaisten keskuudessa.
+
+_Suomentaja_.
+
+
+
+
+Ihmeelliset urut
+
+
+Kauvan, kauvan aikaa sitten eli kerran nuori, taitava urkujenrakentaja,
+joka oli tehnyt monet urut, joista viimeiset aina olivat edellisiä
+paremmat. Vihdoin teki hän kerran urut, jotka olivat rakenteeltaan
+niin ihmeelliset, että ne alkoivat soida itsestään, kun kirkkoon
+astui Jumalalle otollinen morsiuspari. Kun hän oli saanut nämä
+urut valmiiksi, rupesi hän hakemaan itselleen morsianta, valitsi
+sitten hurskaimman ja kauneimman maansa tyttären ja laitatti omia
+häitään. Mutta kun hän morsiamineen astui kirkon kynnyksen yli, ja
+häntä seurasivat hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkässä jonossa,
+kullakin kukkaiskimppu kädessä, oli hänen sydämensä ylpeyttä ja
+kunnianhimoa täynnä. Ei hän ajatellut morsiantansa eikä Jumalaa,
+vaan sitä ainoastaan, että hän oli ylen taitava mestari, jonka teon
+vertaista ei kukaan taitaisi luoda, ja että kaikki ihmiset tulisivat
+kummastelemaan ja ihmettelemään häntä, kun urut alkaisivat itsestään
+soida. Niin astui hän kauniine morsiamineen kirkkoon -- mutta urut
+olivat ääneti. Se pahoitti kovin urkujenrakentajan mieltä, sillä hän
+luuli ylpeydessään, että vika oli ainoastaan hänen morsiamessaan ja
+ettei tämä ollut hänelle uskollinen. Hän ei koko päivään puhunut
+sanaakaan hänen kanssaan, pauloitti salaa reppunsa ja läksi matkaansa.
+Kun hän sitten oli kulkenut kauas pois, monen sadan peninkulman päähän,
+asettui hän vihdoin vieraaseen maahan, jossa ei kukaan häntä tuntenut
+eikä kukaan hänestä välittänyt. Siellä eli hän yksinänsä kymmenen
+pitkää vuotta; silloin tuli hänen sanomattoman ikävä kotiin, hyljätyn
+morsiamensa luo. Hänen täytyi yhä vaan ajatella, kuinka hurskas ja
+kaunis hänen morsiamensa oli ollut ja miten hän oli hänet häijysti
+hyljännyt. Tehtyään turhaan kaiken, minkä taisi, tukehuttaakseen
+ikäväänsä, päätti hän palata kotiin pyytämään morsiameltaan anteeksi.
+Hän kulki päivät ja yöt, niin että hänen jalkopohjansa tulivat
+vereslihalle ja kuta lähemmä kotiseutuaan hän tuli, sitä kovemmaksi
+kävi hänen kaihonsa ja sitä suuremmaksi hänen pelkonsa, ettei hänen
+morsiamensa enää pitäisi hänestä yhtä paljon eikä enää olisi hänelle
+yhtä ystävällinen kuin ennen. Vihdoin näki hän synnyinkaupunkinsa
+tornien kaukana auringonpaisteessa kimaltelevan. Silloin rupesi hän
+juoksemaan minkä jaksoi, niin että ihmiset hänen takanaan puistelivat
+hänelle päätään ja sanoivat: "Hän on joko hullu tai hän on varastanut."
+Mutta kun hän astui kaupungin portista sisään, tuli häntä vastaan
+pitkä hautajaissaatto. Ruumisarkun perässä kulki joukko ihmisiä, jotka
+itkivät. "Ketä te hyvät ihmiset hautaan viette, kun noin itkette?"
+"Urkujenrakentajan kaunista vaimoa, jonka hänen häijy miehensä on
+hyljännyt. Hän on osoittanut niin paljon hyvyyttä ja rakkautta, että
+me tahdomme haudata hänet kirkkoon." Kun hän tämän kuuli, niin hän
+ei virkkanut sanaakaan, vaan kulki ääneti kumarassa päin ruumisarkun
+vieressä avustaen sen kantajia. Ei kukaan tuntenut häntä; mutta kun
+he yhä vaan kuulivat hänen nyyhkyttävän ja itkevän, niin ei kukaan
+häirinnyt häntä, sillä he ajattelivat: varmaan on hänkin niitä monia
+köyhiä raukkoja, joille vainaja on hyvää tehnyt. Niin tuli saattokulkue
+kirkolle ja kun kantajat astuivat kirkonkynnyksen yli, alkoivat urut
+itsestään soida, niin ihanasti, ettei kukaan ollut kuullut urkuja
+niin ihanasti soitettavan. He asettivat ruumisarkun alttarin eteen ja
+urkujenrakentaja nojautui ääneti lähellä olevaa pilaria vastaan ja
+kuunteli säveliä, jotka paisuivat yhä mahtavammiksi, niin mahtaviksi,
+että kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Hänen silmänsä painuivat
+umpeen, sillä hän oli hyvin väsynyt pitkästä matkastaan; mutta hänen
+sydämensä riemuitsi, sillä hän tiesi, että Jumala oli antanut hänelle
+anteeksi, ja kun urkujen viimeinen sävel hälveni, silloin kaatui hän
+kuolleena kiviselle lattialle. Silloin nostivat ihmiset hänet ylös, ja
+kun he huomasivat, kuka hän oli, avasivat he ruumisarkun ja asettivat
+hänet hänen morsiamensa viereen. Ja kun he panivat arkun kantta kiinni,
+alkoivat urut taasen aivan hiljaa soida. Sitten vaikenivat ne taas
+eivätkä koskaan ole sen koommin itsestään soineet.
+
+
+
+
+Sydänkäpynen
+
+
+Kaupunginportin ulkopuolella, juuri niityn laidassa, oli talo. Siinä
+asui mies ja vaimo eikä heillä ollut kuin yksi ainoa lapsi, aivan
+pieni tyttö. Häntä kutsuivat he Sydänkäpyseksi. Hän oli rakastettava,
+hilpeä pieni palleroinen, vikkelä kuin kärppä. Eräänä aamuna varhain
+menee äiti keittiöön maitoa noutamaan: silloin nousee pieni palleroinen
+vuoteeltaan ja asettuu paitasillaan oven suuhun. Oli ihmeellisen ihana
+kesäaamu ja siinä ovensuussa seistessään ajattelee hän näin: "Ehken
+huomenna sataa; silloin on parempi, että tänään lähdet kävelemään."
+Eipä aikaakaan niin hän jo lähtee menemään, hän juoksee talon taakse
+niitylle ja niityltä pensaikkoon. Kun hän tulee kohti pensaikkoa
+puistavat pajut totisina varpujaan hänelle ja huutavat:
+
+    "Mitäs tämä hessu,
+    Pikku paitaressu,
+    Joll' on sukka toinen vaan?
+    Se jos sattuu hukkumaan,
+    Palellappa alkaa
+    Silloin pientä jalkaa,
+    Juokse kotiin joutuisaan
+    Sukat, kengät noutamaan."
+
+Mutta hän ei kuulekkaan, vaan juoksee pensaikkoon ja pensaikosta
+päästyään tulee hän lammikolle. Siinä on ankka kokonainen liuta
+poikasia mukanaan, jotka kaikki ovat kullankellertäviä kuni munan
+keltuainen, ja alkaa karkeasti rääkättää; sitten juoksee hän
+Sydänkäpystä vastaan, avaa nokkansa selko selälleen ja on olevinaan
+kuin jos se tahtoisi syödä hänet. Mutta Sydänkäpynen ei pelkää, vaan
+kulkee suoraan häntä kohti ja sanoo:
+
+    "Eikös kaakatus jo piisaa,
+    Sinä sorsa Lörppöliisa?"
+
+"Äh", sanoo ankka, "sinäkö se olitkin, Sydänkäpynen! Enhän ollut sinua
+tunteakkaan; älä vaan pane pahaksi! Et suinkaan, et sinä häiritse
+meitä. Noh, miten sinä oikeastaan voit? Miten sinun arvoisa isäsi ja
+arvoisa äitisi jaksavat? Olihan se toki hauskaa, että kerrankin tulet
+meitä tervehtimään. Sehän on meille suuri kunnia. Olethan sinä noussut
+ylös ani varhaan? Vai niin, tahdot kerrankin meidän lammikkoamme nähdä?
+Ihana seutu, eikö totta?"
+
+Kun se on sanottavansa lörpötellyt, kysyy Sydänkäpynen: "Sanoppas
+ankka, mistä sinä olet saanut noin monta kanarialintua?"
+
+"Kanarialintua?" toistaa ankka. "Noh, älähän toki, minun poikasiahan ne
+vaan ovat."
+
+"Mutta nehän visertävät niin hienosti eikä niillä ole höyheniä, vaan
+ainoastaan untuvia! Mutta mitä sinun pienet kanarialinnut saavat
+syödäkseen?"
+
+"Ne juovat kirkasta vettä ja syövät hienoa hiekkaa."
+
+"Mutt'eiväthän ne mitenkään jaksa semmoisella ruualla kasvaa."
+
+"Toki, toki", sanoo ankka, "hyvä Jumala siunaa heidän ruokansa; ja
+onhan hiekassa joskus pieni juuri ja vedessä mato tai simpsukka."
+
+"Noh, eikö teillä olekkaan siltaa?" kysyy Sydänkäpynen edelleen.
+
+"Ei", sanoo ankka, "siltaa ei meillä valitettavasti ole ollenkaan.
+Mutta jos sinä tahdot päästä lammikon yli, niin soudan minä sinut
+kernaasti toiselle puolen."
+
+Sitten lähtee ankka uimaan, taittaa ison lumpeenlehden, asettaa
+Sydänkäpysen sille, ottaa pitkän varren suuhunsa ja vie Sydänkäpysen
+toiselle rannalle. Ja pienet ankanpoikaset uiskentelevat hilpeästi
+hänen ympärillään.
+
+"Sulimmat kiitokseni, ankka!" sanoo Sydänkäpynen, kun hän on päässyt
+toiselle rannalle.
+
+"Ei kestä", sanoo ankka. "Jos toistenkin minua tarvitset, olen nöyrin
+palvelijasi. Sano terveisiä vanhemmillesi. Hyvästi, hyvästi!"
+
+Lammikon toisella puolen on taasen iso viheriä niitty; sitä lähtee
+Sydänkäpynen edelleen kävelemään. Eipä aikaakaan, niin näkee hän
+haikaran ja juoksee suoraan sitä kohti. "Hyvää huomenta, haikara",
+sanoo hän; "mitä sinä syötkään, joka on niin vihreänjuomuista ja joka
+niin somasti kurnuttaa?"
+
+"Rimpuilevata", vastaa haikara, "rimpuilevata, Sydänkäpynen!"
+
+"Anna minullekin vähäsen, minulla on nälkä!"
+
+"Rimpuileva ei ole sinua varten", sanoo haikara, käy sitten puron
+rannalle, pistää pitkän nokkansa syvälle veteen Ja ottaa sieltä ensin
+kultaisen maljan täynnänsä maitoa ja sitten vehnäsen. Sitten nostaa hän
+toista siipeään ja pudottaa sieltä pussillisen makeisia. Sydänkäpynen
+ei kursaile, vaan istuutuu siihen syömään ja juomaan. Kun hän on
+kylläinen, sanoo hän:
+
+    "Kiitos kaunokainen
+    Sulle haikarainen!"
+
+Sitten juoksee hän edemmä. Eipä aikaakaan niin lentää liitelee siitä
+pieni sininen perhonen. "Pikku sinisiipi", sanoo silloin Sydänkäpynen,
+"emmekö rupea hippasille?" "Ruvetaan vaan", vastaa perhonen, "mutta
+sinä et saa kajota minuun, jott'en menettäisi kaunista, sinistä
+karvaani."
+
+Nyt he ovat hippasilla avaralla niityllä, kunnes tulee ilta. Kun
+alkaa tulla hämärä, istuutuu Sydänkäpynen ja ajattelee, että nyt on
+aika levähtää, sitten mennään kotiin. Siinä istuessaan huomaa hän,
+että kaikki nurmen kukatkin ovat väsyksissä ja tahtovat nukkua. Pikku
+satakauno nyökyttää unisena päätänsä, ojentaa sitten itsensä suoraksi,
+katselee tuijottavin silmin ympärilleen, ja sitten se taas nyökäyttää
+päätänsä. Vieressä on päivänkakkara (ja varmaankin se oli hänen
+äitinsä) ja sanoo:
+
+    "Kaadut noin sä torkkuen
+    Pikku satakaunonen!"
+
+"Pane maata lapseni!" Ja satakauno kyyristyy kokoon ja nukkuu siihen.
+Pieni valkoinen huntu siirtyy silmille niin, että pitsit peittävät
+kasvot. Sitten nukkuu päivänkakkarakin.
+
+Kun Sydänkäpynen näkee, että kaikki nukkuvat, painuvat hänenkin
+silmänsä umpeen. Siinä makaa hän nyt niityllä ja nukkuu ja sillä aikaa
+juoksee hänen äitinsä yhä vielä etsien häntä koko talosta, etsii ja
+itkee. Hän käy joka huoneessa ja tirkistää joka loukkoon, jokaisen
+sängyn ja portaittenkin alle. Sitten kulkee hän niitylle pensaikkoon
+asti ja pensaikon kautta lammikolle. Lammikon yli ei hän ole voinut
+päästä, ajattelee hän ja kulkee takaisin ja hakee vielä kerran kaikista
+sopista ja sopukoista, katsoo kaikkien sänkyjen ja portaittenkin alle.
+Tehtyään sen, lähtee hän taas niitylle, pensaikkoon ja lammikolle asti.
+Sitä tekee hän koko päivän ja kuta kauvemmin hän niin tekee, sitä
+enemmän hän itkee. Hänen miehensä juoksee sillä välin kaupungissa ja
+tiedustelee eikö kukaan ole Sydänkäpystä nähnyt.
+
+Mutta kun oli tullut aivan pimeä, tuli eräs niistä kahdestatoista
+enkelistä, joiden joka ilta täytyy lentää yli koko maailman, katsomaan
+jos missään joku pieni lapsi on käynyt eksyksiin ja viemään sen
+takaisin äidilleen, viheriäiselle niityllekin. Kun se näki Sydänkäpysen
+siinä nukkuvan, nosti se hänet varovaisesti maasta häntä herättämättä
+ja lensi yli kaupungin nähdäkseen missä talossa vielä valkea tuikki.
+"Tuossa mahtanee se talo olla, johon hän kuuluu", sanoi enkeli, kun se
+näki Sydänkäpysen vanhempain talon, jonka arkihuoneen ikkunoista valo
+vielä tuikki. Salaa tirkisti hän ikkunasta sisään: siinä istuivat isä
+ja äiti vastatusten pienen pöydän ääressä ja itkivät, pitäen toisiaan
+pöydän alla käsistä kiinni. Silloin avasi hän aivan hiljaa ulko-oven,
+pani lapsen portaitten alle ja lensi pois.
+
+Ja vanhemmat istuivat yhä vaan pöydän ääressä. Silloin nousi vaimo
+ylös, sytytti vielä kynttilän ja haki sen valossa vielä kerran kaikki
+sopet ja sopukat ja sängynalaiset.
+
+"Vaimoni", sanoi mies surullisena, "olethan sinä jo niin usein turhaan
+tähystellyt soppeihin ja sopukoihin ja portaitten alle. Mene maata!
+Sydänkäpysemme kai on pudonnut lammikkoon ja hukkunut."
+
+Mutta hänen vaimonsa ei kuunnellut, vaan etsi yhä edelleen ja kun
+hän valaisi portaitten alustaa, oli lapsi siinä nukkumassa. Silloin
+huudahti hän ilosta ääneensä niin, että mies kiiruhtain tuli
+juoksujalassa portaita alas. Lapsi käsivarrellaan tuli äiti riemuiten
+häntä vastaan.
+
+"Missä se oli? Missä se oli?" huusi isä.
+
+"Portaitten alla se oli ja nukkui", vastasi vaimo, "ja minä olen
+kumminkin tänäpänä niin useasti katsonut portaitten alle."
+
+Silloin pudisti mies päätään ja sanoi: "Oikein eivät nämät asiat ole,
+äiti kulta; kiittäkäämme vaan Jumalaa, että meillä on Sydänkäpysemme
+jälleen!"
+
+
+
+
+Näkymätön kuningaskunta
+
+
+Pienessä tuvassa, joka oli noin neljännestunnin matkan päässä syrjässä
+muusta kylästä ja puolitiessä vuorenlaelle, asui vanhan isänsä kanssa
+nuori talonpoika nimeltä Jaakko. Heillä oli niin paljon peltomaata,
+ettei heiltä elatuksestaan huolta ollut. Juuri tuvan takana alkoi
+metsä tammineen ja pyökkeineen, ja se oli niin vanha, että niitten
+lapsenlapset, jotka olivat puut istuttaneet, olivat olleet kuolleina jo
+satoja vuosia; tuvan edustallapa oli vanha haljennut myllynkivi -- kuka
+tiesi, miten se siihen oli joutunut. Sen silmien eteen, joka siihen
+asettui istumaan, levisi ihmeellisen kaunis näköala alas laaksoon
+ja joelle, joka virtasi laakson läpi ja vuorille, jotka kohosivat
+korkealle joen toisella puolen. Tässä istui Jaakko iltasin, kun hän
+oli lopettanut työnsä pellollaan, pää käsien varassa, kyynärpäät
+polvien nojassa uneksien usein monta tuntia perätysten ja koska hän
+välitti vähäsen kylän ihmisistä ja liikkui heidän seurassaan hiljaisena
+ja umpimielisenä, niinkuin se, joka kaikenlaisia mietiskelee, niin
+kutsuivat ihmiset häntä pilkallisesti Uni-Jaakoksi.
+
+Kuta vanhemmaksi, sitä hiljaisemmaksi hän myös tuli, ja kun hänen
+vanha isänsä vihdoin kuoli, ja hän oli haudannut hänet ison tammen
+juurelle, niin tuli hän aivan mykäksi. Kun hän silloin istui
+haljenneella myllynkivellä -- ja se tapahtui paljon useammin kuin
+ennen -- ja katseli ihanaan laaksoon, miten iltasumut tulivat
+toisessa päässä näkyviin ja hitaasti nousivat vuoria kohden, kuinka
+vähitellen hämärtämistään jo yhä hämärsi, kunnes vihdoin kuu ja tähdet
+kaikessa komeudessaan taivaalla kohosivat: silloin oli hänen niin
+kummallista ollakseen. Sillä silloin alkoivat joen aallot laulella,
+ensin aivan hiljaa, hyräillen, mutta kohta aivan kuuluvasti, ja ne
+lauloivat vuorille, mistä he tulivat, merestä, jonka helmaan he
+pyrkivät ja aallottarista, jotka asuivat joen syvyydessä. Silloin
+alkoi metsäkin humista, aivan toisin kuin tavallinen metsä, ja kertoi
+mitä ihmeellisimpiä asioita. Varsinkin tiesi se vanha tammipuu, jonka
+juurella hänen isänsä hauta oli, vielä enemmän kuin kaikki muut
+puut. Tähtien, jotka olivat korkealla taivaalla, teki taasen kovasti
+mieli heittäytyä alas viheriään metsään ja sinertävään jokeen ja ne
+välkkyivät ja värisivät, kuni se, joka ei enää malta pysyä alallaan.
+Mutta enkelit, joista aina yksi seisoo kunkin tähden takana, pitivät
+niistä kiinni ja sanoivat: "Tähdet, tähdet, älkää tehkö tuhmuuksia!
+Olettehan te liian vanhat semmoista tehdäksenne, monen tuhannen vuoden
+vanhat ja vanhemmatkin. Pysykää alallanne ja käyttäytykää siivosti!"
+
+Oli se ihmeellinen laakso! -- Mutta kaiken tämän kuuli ja näki vaan
+Uni-Jaakko. Ihmisillä, jotka asuivat kylässä, ei ollut aavistustakaan
+siitä, sillä he olivat aivan jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin tällöin
+kaatoivat he jonkun jättiläispuun, sahasivat sen kappaleiksi ja
+pilkkoivat sen, ja kun he siten olivat saaneet sievoisen pinon,
+pystyyn, virkkoivat he: "Nyt me voimme taas kotvasen aikaa kahvia
+keittää." Ja joessa pesivät he vaatteitaan; se oli hyvin mukavaa
+heille. Tahdistapa, kun ne oikein kimaltelivat, eivät he sanoneet
+muuta kuin, että: "Tänä yönnä tulee aika pakkanen, kunhan vaan
+eivät potaattimme paleltuisi." Jos Uni-Jaakko raukka joskus yritti
+saada heitä asiaa toisin käsittämään, niin nauroivat he hänet
+pahanpäiväiseksi. Hehän olivatkin aivan tavallisia ihmisiä.
+
+Kun hän taas eräänä päivänä istui vanhalla myllynkivellä ja mietiskeli,
+kuinka hän oli ypöyksin koko maailmassa, nukahti hän. Silloin näki
+hän unta, että taivaasta riippui kultainen kiikku kahdessa hopeisessa
+nuorassa. Kumpikin nuora oli kiinnitetty tähteen, mutta kiikussa
+istui hurmaavan kaunis prinsessa ja kiikkui niin korkealle, että hän
+lensi taivaasta asti maahan ja taasen maasta taivaaseen. Joka kerta,
+kun kiikku tuli maahan saakka, taputti prinsessa kätösiään ilosta ja
+viskasi hänelle ruusun. Mutta äkkiä katkesivat nuorat ja kiikku ynnä
+prinsessa lensivät kauas taivaaseen, yhä kauemma ja kauemma, kunnes hän
+vihdoin ei enää voinut eroittaa niitä.
+
+Silloin heräsi hän ja kun hän katsahti ympärilleen, oli hänen
+vieressään myllynkivellä iso ruusukimppu.
+
+Seuraavana päivänä nukkui hän uudestaan ja näki samaa unta. Hänen
+herätessään olivat aivan oikein ruusut taasen hänen vierellään.
+
+Samaten tapahtui koko viikon ajat. Silloin tuumi Uni-Jaakko itsekseen,
+että toki lienee hänen unessaan jotakin totta, koska hän yhä vaan
+näki samaa unta uudestaan. Hän telkesi tupansa oven ja läksi matkaan
+prinsessaa etsimään.
+
+Kuljettuaan monta päivää, näki hän kaukaa maan, jossa pilvet riippuivat
+maata myöten. Hän kulki rivakasti sinne päin, mutta tuli isoon metsään.
+Äkkiä kuuli hän surkeaa ähkimistä ja voivottelemista ja kun hän
+ehti paikalla, josta ähkiminen ja voivotteleminen kuului, näki hän
+kunnia-arvoisen, hopeahapsisen ukon venyvän maassa. Kaksi kammottavan
+pahannäköistä, ihka-alastonta miestä, polvistuivat hänen ylitsensä ja
+koettivat kuristaa hänet. Silloin katsahti hän ympärilleen, löytääkseen
+asetta, jolla hän voisi ahdistaa kumpaakin miestä ja kun hän ei mitään
+semmoista löytänyt, kiskasi hän tuskissaan ison puunoksan irralleen.
+Tuskin oli hän siihen tarttunut, ennenkun se hänen käsissään muuttui
+aimo pertuskaksi. Sillä hän ryntäsi molempia hirviöitä vastaan ja
+syöksi sen heihin, niin että he ulvoen päästivät vanhuksen irti ja
+juoksivat tiehensä.
+
+Sitten nosti hän kunnia-arvoisan ukon seisomaan, lohdutti häntä ja
+kysyi minkätähden nuo kaksi alastonta miestä olivat tahtoneet kuristaa
+hänet.
+
+Silloin kertoi tämä, että hän oli unien kuningas ja että hän
+huomaamattaan oli kävellessään joutunut pahimman vihollisensa,
+todellisuuden kuninkaan valtakuntaan. Niin pian kun todellisuuden
+kuningas oli huomannut tämän oli hän käskenyt kahden palvelijansa salaa
+hyökätä hänen kimppuunsa tappaakseen hänet.
+
+"Olitko sinä sitten tehnyt jotain pahaa todellisuuden kuninkaalle?"
+kysyi Uni-Jaakko.
+
+"Jumala varjelkoon" vastasi hän. "Mutta hän kohtelee pian muitakin
+hyvin röyhkeästi. Se on hänen luonteensa mukaista -- ja minua varsinkin
+vihaa hän kuin syntiä."
+
+"Mutta nuo miehet, jotka hän oli lähettänyt sinua tappamaan, hehän
+olivat aivan alasti!"
+
+"Niinpä kyllä", vastasi kuningas, "ihan ihkosen alasti. Se on
+todellisuuden maassa muodinmukaista. Kaikki ihmiset käyvät siellä
+alastomina, eikä itse kuningaskaan sitä häpee. He ovat ilettävää
+kansaa! -- Mutta koska sinä olet pelastanut henkeni, tahdon osoittautua
+kiitolliseksi sinulle ja näyttää sinulle maatani. Se on kai varmaan
+maailman ihanimpia ja unet ovat alamaisiani!"
+
+Sitten kulki unien kuningas edellä ja Jaakko seurasi häntä. Kun he
+tulivat siihen paikkaan, missä pilvet riippuivat maahan saakka, osoitti
+kuningas laskuovea, joka oli niin pensaaseen kätketty, että sitä
+oli mahdoton löytää, ellei sitä tuntenut. Hän avasi sen ja kuletti
+seuralaisensa viisisataa porrasaskelta alaspäin kirkkaasti valaistuun
+luolaan, joka ihmeellisessä komeudessaan näytti ulottuvan monta
+monituista peninkulmaa laajalle. Siellä oli sanomattoman kaunista!
+Siellä oli upeita linnoja isojen järvien keskellä olevilla saarilla,
+ja saaret uiskentelivat ympäriinsä kuni laivat. Jos tahtoi päästä
+sellaiseen linnaan, niin ei tarvinnut muuta kuin asettua rannalle ja
+huutaa:
+
+    "Uippas linna rannalle
+    Valkoiselle sannalle!"
+
+niin tuli se itsestään rantaan. Vielä oli siellä toisia linnoja
+pilvissäkin; ne leijailivat ilmassa. Mutta kun vaan sanoi:
+
+    "Tule, tule tuulentupa
+    Mulla on jo asuinlupa!"
+
+niin laskeusivat ne hitaasti maahan. Sitä paitsi oli siellä puutarhoja
+ja niissä kukkasia, jotka tuoksuivat päivällä ja valaisivat öisin,
+kimaltelevia lintuja, jotka kertoivat satuja ja paljon muuta
+ihmeellistä.
+
+Uni-Jaakko ei voinut lakata kummastelemasta ja ihmettelemästä.
+
+"Nytpä tahdon sinulle näyttää alamaisianikin, unia", sanoi kuningas.
+"Minulla on niitä kolmea eri lajia. Hyviä unia hyville ihmisille,
+pahoja unia pahoille ihmisille ja sitä paitsi vielä unitonttuja. Nämät
+viimeksimainitut ovat huvikseni, sillä täytyyhän kuninkaankin joskus
+saada huvitellaita." --
+
+Ensin vei hän hänet siis erääseen linnaan, jonka rakennustyyli oli
+niin moninainen, että se näytti oikein naurettavalta. "Täällä asuvat
+unitontut", lausui hän, "he ovat pieniä, ylimielisiä, kujeilevia
+olentoja. Eivät he tee kenellekään pahaa, he vaan tekevät pilaa."
+
+"Tuleppas tänne, pienokainen", huusi hän eräälle tontulle, "ja
+koeta olla hetkinen totisena." Sitten jatkoi hän, kääntyen
+Uni-Jaakon puoleen: "Tiedätkö, mitä tämä vekkuli tekee, jos minä
+poikkeustapauksissa annan hänelle luvan kohota maan päälle? Hän
+juoksee ensi taloon, sieppaa ensimmäisen rauhassa nukkuvan ihmisen,
+jonka hän tavoittaa hänen vuoteestaan, kantaa hänet kirkontornin
+huippuun ja heittää hänet sieltä suin päin alas. Sitten juoksee hän
+sukkelaan portaita alas, niin että hän ehtii sinne aikasemmin, ottaa
+hänet vastaan ja kantaa hänet takaisin kotiin, ja heittää hänet hänen
+vuoteelleen niin että rusahtaa ja että hän herää. Silloin tämä hierasee
+unen silmistään, katsahtaa aivan ihmeissään ympärilleen ja sanoo: 'Voi,
+hyvä Jumala, minusta oli aivan kuin jos olisin pudonnut kirkontornista!
+Olipa toki hyvä, että vaan olen nähnyt unta'."
+
+"Sekö se on?" huudahti Uni-Jaakko. "Näetkös, hän on ollut kerran
+minunkin luonani! Mutta jos hän vielä kerran tulee ja minä vaan saan
+hänet kiinni, niin hänet paha perii." Tuskin oli hän saanut tämän
+sanotuksi, niin juoksi toinen unitonttu pöydän alta näkyviin. Hän oli
+melkein pienen koiran näköinen, sillä hänellä oli aivan takkurainen
+nuttu ja kieltänsä hän myös näytti.
+
+"Ei tämäkään juuri sen parempi ole", tuumasi unien kuningas. "Hän
+haukkuu kuin koira ja samalla on hänellä jättiläisen voimat. Kun
+ihmisille silloin tulee hätä, pitää hän heitä käsistä ja jaloista
+kiinni niin, etteivät voi liikahtaakaan."
+
+"Sen minä myös tunnen", ehätti Uni-Jaakko sanomaan. "Kun tahtoo paeta,
+niin on kuin jos olisi yhtä jäykkä ja taipumaton kuin pölkynpää. Kun
+tahtoo kohottaa käsivarttaan, niin ei voi sitä tehdä ja jos tahtoo
+liikahuttaa jalkaansa, niin ei sitäkään mahda. Monasti ei se ole
+koirana, vaan karhuna, tahi rosvona tai muuna ilkiönä!"
+
+"Minä en enää koskaan ole antava lupaa heille käydä sinun luonasi",
+rauhoitti häntä kuningas. "Tule nyt kerran katsomaan pahoja unia,
+mutta älä pelkää, ne eivät tee sinulle pahaa; ne ovat vaan pahoja
+ihmisiä varten." Samassa astuivat he äärettömän isoon pihaan, jota
+korkeat muurit ympäröivät ja johon pääsi vaan mahtavan rautaisen portin
+kautta. Täällä vilisi mitä hirvittävimpiä olentoja ja mitä kauheimpia
+hirviöitä. Monet niistä olivat ihmisen näköisiä, toiset puoleksi
+ihmisten puoleksi eläinten kaltaisia ja useat aivan niinkuin eläimet.
+Mutta kuningas puhutteli häntä ystävällisesti ja kysyi: "Etkö huoli
+ottaa tarkempaa selkoa siitä mitä unia pahojen ihmisten täytyy nähdä?"
+Ja hän viittasi eräälle unelle, joka seisoi lähinnä; se oli kauhea
+jättiläinen, jolla oli kummassakin kainalossaan myllynratas.
+
+"Kerro, mitä ensi yönä aiot tehdä", käski kuningas.
+
+Silloin kohotti hirviö olkapäitään niin että pää painui niiden väliin,
+nauraa irvisti niin että suupielet lähentelivät korvia, puistelihe
+niinkuin se tekee, jota jokin asia oikein huvittaa ja vastasi: "Minä
+menen sen rikkaan miehen luo, joka antaa isänsä nälkää nähdä. Kun vanha
+mies eräänä päivänä oli asettunut poikansa talon kivisille portaille
+ja pyysi leipää, tuli poika ulos ja sanoi talonväelleen: 'Ajakaa toki
+kerran tuo harakanpelätti tiehensä!' Nyt menen minäkin kerran hänen
+luokseen yöllä ja panen hänet kahden myllynrattaan väliin, niin että
+hänen kaikki luunsa sievoisesti murusiksi menevät. Kun hän nyt on
+oikein pehmeä ja vetelä, niin otan minä häntä niskasta, puistelen häntä
+ja sanon: 'Näetkös kuinka sievoisesti sinä nyt varistelet, sinä sen
+harakanpelätti!' Silloin herää hän, hänen hampaansa kalisevat suussa ja
+hän huutaa: 'Vaimo, tuo minulle vielä toinen peite, minua paleltaa!' Ja
+kun hän on taasen nukkunut, teen minä saman uudestaan!"
+
+Kun Uni-Jaakko oli kuullut tämän, tunkeusi hän väkisin ovesta ulos
+vetäen kuningasta mukanaan ja huudahti: "En jää hetkeksikään näitten
+pahojen unien seuraan. Sehän on kauheata!"
+
+Mutta kuningas vei hänet nyt muhkeaan puutarhaan, missä käytävät olivat
+hopeasta, kukkaislavat kullasta ja kukat hiotuista jalokivistä. Siellä
+olivat hyvät unet kävelemässä. Ensimmäinen uni, jonka hän näki, oli
+kuin nuori, kalpea nainen. Hänellä oli toisessa kainalossaan Noanarkku
+ja toisessa lipas, jossa oli rakennuspulikoita.
+
+"Kuka se on?" kysyi Uni-Jaakko.
+
+"Hän käy joka ilta erään pienen sairaan pojan luona, jonka äiti on
+kuollut. Päivällä on poika aivan yksin eikä kukaan välitä hänestä,
+mutta iltasin käy tämä uni hänen luonaan, leikkii hänen kanssaan ja jää
+koko yöksi hänen luokseen. Poika nukkuu aina jo aikaisin, sentähden
+lähteekin hän niin hyvään aikaan. Muut unet lähtevät paljon myöhemmin.
+-- Tule vaan pois; jos tahdot kaikkia nähdä, niin täytyy meidän pitää
+kiirettä!"
+
+Sitte menivät he kauemma puutarhaan, hyvien unien joukkoon. Siinä oli
+miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia ja kaikki olivat he rakastettavan
+ja hyvännäköisiä ja puettuina mitä kauneimpiin pukuihin. Kädessään
+kantoi usea heistä kaikenlaista, mitä vaan voi mieli tehdä. -- Yhtäkkiä
+jäi Uni-Jaakko seisomaan ja huudahti niin ääneensä, että kaikki unet
+kääntyivät häntä katsomaan.
+
+"Mikä sinun on?" kysyi kuningas.
+
+"Tuollahan minun prinsessani onkin, hän joka on minulle niin useasti
+näyttäytynyt ja joka minulle on ruusut lahjoittanut!" huusi Uni-Jaakko
+aivan ihastuksissaan.
+
+"Tieten, tietenkin", vastasi kuningas. "Hän se on. Eikö totta, minä
+olen lähettänyt sinulle hyvin kauniin unen. Hän on melkein sievin
+kaikista niistä, jotka minulla onkaan."
+
+Silloin juoksi Uni-Jaakko prinsessan luo, joka parast' aikaa istui
+kiikussaan. Niin pian kun hän näki Jaakon tulevan, hyppäsi hän
+kiikustaan ja juoksi suoraan hänen syliinsä. Uni-Jaakko tarttui hänen
+käteensä ja vei hänet kultaiselle penkille. Sille istuutuivat he ja
+kertoivat toisilleen, kuinka hauskaa oli, että taas näkivät toinen
+toisensa. Ja kun he olivat sen sanoneet alkoivat he alusta taas. Unien
+kuningas käveli sillä aikaa koko ajan pitkin isoa tietä, joka kulki
+suoraan puutarhan läpi, edes ja takaisin, kädet selän takana, ja
+silloin tällöin katsoi hän taskukelloaan nähdäkseen miten aikaa kului,
+sillä yhä vaan eivät Uni-Jaakko ja hänen prinsessansa olleet saaneet
+sanotuksi kaikkea mitä heillä oli toisilleen juteltavaa. Vihdoin meni
+hän kumminkin heidän luokseen ja sanoi: "Lapsukaiseni, nyt on aika
+lopettaa! Sinulla, Uni-Jaakko on vielä pitkä matka kotiisi, enkä minä
+voi pitää sinua yötä luonani, sillä minulla ei ole minkäänlaisia
+vuoteita, koskapa unet eivät nuku, vaan heidän aina öisin täytyy nousta
+ihmisten ilmoille; ja sinun, tyttöseni, täytyy laittautua valmiiksi.
+Pukeuduhan tänään aivan ruusunpunaiseen ja tule sitte luokseni, niin
+olen sanova kenelle sinun tänä yönä tulee näyttäytyä ja mitä sinä olet
+hänelle sanova."
+
+Kun Uni-Jaakko kuuli tämän, tuli hänen äkkiä niin vaikea ollakseen,
+ettei hän moista tuskaa ollut ennen eläissään kokenut. Hän nousi
+seisoalleen ja sanoi lujalla äänellä: "Herra kuningas, omasta
+prinsessastani en ole koskaan luopuva. Teidän täytyy joko pidättää
+minut täällä luonanne, tahi täytyy teidän sallia hänen lähteä minun
+seurassani maan päälle. Minä en voi elää ilman häntä, siksi rakastan
+häntä liian paljon!" Hänen näin puhuessaan nousi hänen kumpaankin
+silmäänsä kyynel, iso kuni pähkinä.
+
+"Mutta Jaakko, Jaakko", vastasi siihen kuningas, "sehän on sievin
+kaikista unista, mitkä minulla on! Mutta koskapa sinä kumminkin olet
+pelastanut henkeni, niin olkoon hän omasi. Ota prinsessasi ja nouse
+hänen seurassaan maan päälle. Kun olet päässyt sinne, niin ota tuo
+hopeinen harso hänen päästään ja heitä se laskuovesta minulla takaisin.
+Silloin on prinsessasi muuttuva lihaksi ja vereksi kuten kaikki muutkin
+ihmiset sitä ovat; sillä nythän hän vaan on uni."
+
+Silloin kiitti Uni-Jaakko sydämmellisesti ja sanoi: "Rakas kuningas,
+koskapa sinä olet niin tavattoman hyvä, niin uskaltanen vieläkin jotain
+pyytää. Näetkös, kuninkaantytär minulla nyt kyllä on, mutta minulta
+puuttuu yhä edelleen kuningaskunta, ja onhan se aivan mahdotonta, että
+kuninkaantytär voisi olla valtakuntaansa vailla. Etkö voi minulle
+semmoista hankkia, olkoonpa se sitten kuinka pieni tahansa?"
+
+Siihen vastasi kuningas. "Näkyväisiä kuningaskuntia, ei minulla
+tosiaankaan ole annettavissa, mutta kyllä näkymättömiä ja näistä olet
+saava yhden, isoimpia ja ihanimpia mitä minulla vielä on."
+
+Silloin kysyi Uni-Jaakko, millainen tuo näkymätön kuningaskunta onkaan;
+kuningaspa vaan viittasi salamyhkää siihen, että hän kyllä oli oppiva
+sen tietämään, että hän oli vielä kerran ihmettelevä sen komeutta ja
+ihanuutta.
+
+"Onhan", sanoi hän, "tavallisilla, näkyväisillä kuningaskunnilla
+myös ikävät puolensa. Sinä olet esimerkiksi tavallisen valtakunnan
+kuningas ja varhain aamulla astuu ministeri vuoteesi ääreen ja virkkaa:
+Majesteettinne, minä tarvitsen tuhat markkaa valtakunnan menoihin.
+Sinä avaat valtionkassakaapin etkä löydä sieltä penniäkään! Mitä sinä
+silloin teet? Tahi toisekseen: sinua vastaan käydään sotaa, ja se
+toinen kuningas, joka on voittanut sinut nai sinun prinsessasi, vaan
+sinut sulkee hän tyrmään. Semmoista ei näkymättömässä kuningaskunnassa
+voi tapahtua!"
+
+"Mutta jos me emme sitä näe", kysyi Uni-Jaakko yhä vaan hiukan
+huolissaan, "mitä hyötyä meillä sitten onkaan koko kuningaskunnastamme?"
+
+"Voi sinua kummallista ihmistä", sanoi kuningas siihen ja nosti
+etusormensa otsalleen, "sinä ja prinsessasi, te sen kyllä näette!
+Te näette hyvinkin ne linnat ja puutarhat, niityt ja metsät, jotka
+valtakuntaanne kuuluvat! Te asutte siinä, käytte kävelemässä siinä ja
+voitte sille tehdä mitä vaan haluatte, ainoastaan muut ihmiset eivät
+sitä näe."
+
+Silloin ihastui Uni-Jaakko suuresti, sillä hän oli jo ruvennut
+pelkäämään, että ihmiset hänen kylässään ehken katsoivat kierosti
+häneen, jos hän tulisi prinsessoineen takaisin kotiinsa ja hänestä
+tulisi kuningas. Hyvin liikutettuna sanoi hän jäähyväiset unien
+kuninkaalle, nousi prinsessan kanssa nuot viisisataa porrasaskelta
+ylöspäin, otti hopeisen harson hänen päästään ja heitti sen alas.
+Sitten tahtoi hän sulkea laskuoven, mutta se oli hyvin raskas. Hän
+ei voinut sitä pidättää, vaan antoi sen pudota. Silloin syntyi siitä
+niin kova paukahdus, kuin jos olisi yht'aikaa laukaissut monta tykkiä,
+ja hän meni hetkeksi tainnuksiin. Kun hän taas tointui, istui hän
+oman tupansa edustalla vanhalla myllynkivellään ja hänen vieressään
+prinsessa, ja hän oli lihaa ja verta kuten tavallinen ihminen.
+Tämä piti häntä kädestä, hyväili sitä ja sanoi: "Sinä oma rakas
+tuhmeliinini, etkö ole uskaltanut näin pitkään aikaan sanoa kuinka sinä
+minua rakastat? Oletko sinä pelännyt minua?"
+
+Ja kuu nousi taivaalle ja valaisi joen, aallot laulaen loiskivat
+rantaa vastaan ja metsä humisi; mutta he vaan yhäti siinä istuivat
+ja pakinoivat. Silloin oli kuin jos äkkiä pieni musta pilvi olisi
+pimentänyt kuun, ja samassa putosi jotain, ikäänkuin iso moninkerroin
+taitettu huivi, heidän jalkainsa juureen. Ja sitten paistoi taasen
+kuu täydeltä terältä. He nostivat huivin maasta ja rupesivat sitä
+levittämään. Mutta se oli hyvin hieno ja taitettu niin moneen sataan
+kertaan, että he tarvitsivat pitkän aikaa siihen. Kun he lopullisesti
+olivat saaneet sen täydellisesti levitetyksi oli se kuni iso kartta.
+Keskessä juoksi joki ja molemmin puolin oli kaupunkeja, metsiä ja
+järviä. Silloin huomasivat he, että se oli kokonainen kuningaskunta ja
+että hyvä unienkuningas oli antanut sen taivaasta heille pudota. Ja
+kun he nyt tarkastivat pientä tupaansa oli se muuttunut ihmeelliseksi
+linnaksi, jossa oli lasiset portaat, marmori kiviset seinämät,
+samettiset seinäverhot ja sinihuippuiset solakat tornit. Nyt koettivat
+he tointua ja menivät linnaan ja kun he astuivat sisään olivat jo
+heidän alamaisensa koolla ja kumarsivat syvään. Rummut pärisivät ja
+torvet kaikuivat ja nuoret jalosukuiset pojat kävivät heidän edellään
+ja siroittelivat kukkia heidän tielleen. Niin oli heistä nyt tullut
+kuningas ja kuningatar.
+
+Mutta seuraavana aamuna levisi kuin kulovalkea kylään tieto siitä, että
+Uni-Jaakko oli palannut kotiin ja että hän oli tuonut nuoren vaimon
+muassaan. "Hän nyt oikein typerä lieneekin", sanoivat ihmiset. "Minä
+olen hänet jo varhain tänä aamuna nähnytkin, kun menin metsään", ehätti
+eräs talonpoika sanomaan. "Hän seisoi miehensä kanssa oven suussa.
+Ei hän sen kummempi ole, tavallinen ihminen vaan, pieni ja hento. Ja
+jokseenkin köyhästi puettu hän myöskin oli. Mikähän siitä lopultakin
+tullee! Miehellä ei ole mitään rikkautta ja tuskinpa toisellakaan
+mitään lienee!"
+
+Niin juorusivat nuo tuhmat ihmiset, sillä he eivät voineet nähdä, että
+hän oli kuninkaantytär. Eivätkä he tuhmuudessaan huomanneet, että
+pieni tupa oli muuttunut isoksi, ihmeelliseksi linnaksi, sillä olihan
+se näkymätön kuningaskunta, joka oli Uni-Jaakolle taivaasta pudonnut.
+Siitäpä syystä hän ei noista tuhmista ihmisistä välittänytkään, vaan
+eli muhkeasti ja tyytyväisenä kuningaskunnassaan rakkaan prinsessansa
+parissa. Ja hän sai kuusi lasta, jotka olivat toinen toistansa
+kauniimmat ja he olivat pelkkiä prinssejä ja prinsessoja. Mutt'ei
+kukaan kylässä tietänyt siitä niin mitään, sillä sen asukkaat olivat
+aivan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka olivat ihan liian yksinkertaisia
+sitä huomatakseen.
+
+
+
+
+Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja kuninkaasta, joka
+ei tainnut huuliharppua soittaa
+
+
+Makeanmaan kuningas, joka jo muutama vuosi sitten oli ehtinyt
+parhaimpaan ikäänsä, oli juuri noussut nukkumasta ja istui
+paitasillaan tuolilla, vuoteensa vieressä. Hänen edessään seisoi
+hänen hoviministerinsä ja ojensi hänelle hänen sukkansa, joista
+toisella oli iso reikä kantapäässä. Mutta vaikka ministeri oli hyvin
+huolellisesti kääntänyt sukat niin, ettei kuningas huomaisi reikää,
+ja vaikka kuningas muutoin huolehti enemmän kauniista saappaista kuin
+eheistä sukista, ei reikä tällä kertaa jäänyt hänen kuninkaalliselta
+tarkkanäköisyydeltään huomaamatta. Kauhistuen otti hän sukan
+ministeriltä, pisti etusormensa reijästä niin, että se näkyi niveltä
+myöten, ja sanoi huoaisten:
+
+"Mitä se minua auttaa, että olen kuningas, kun minulla ei ole
+kuningatarta! Mitä sanoisit, jos ottaisin itselleni vaimon?"
+
+"Majesteettinne", vastasi ministeri, "se on ylevä aate, aatos joka
+varmaan olisi minussakin suurimmassa alamaisuudessa herännyt, ellen
+olisi itsessäni tuntenut, että Teidän Majesteettinne itse kaikissa
+tapauksissa oli suvaitseva lausua sen tänä päivänä!"
+
+"Hyvä!" vastasi kuningas, "mutta luuletteko, että minun on niin helppo
+löytää vaimo, joka sopii minulle?"
+
+"Hyh!" sanoi ministeri. "Kymmenen, niin varmaan kuin yhdenkin!"
+
+"Älä unhoita, että minulla on suuret vaatimukset. Jos mieli jonkun
+kuninkaantyttären olla minulle mieliksi, niin täytyy hänen olla älykäs
+ja kaunis! Jaompa siinä vielä eräs seikka, johon kiinnitän erittäin
+suurta huomiota: sinä tiedät kuinka mielelläni minä syön mesileipiä.
+Koko minun valtakunnassani ei ole ainoatakaan ihmistä, joka osaa
+niitä leipoa, ei ainakaan niinkuin niitä pitäisi leipoa, ei liian
+koviksi eikä liioin pehmeiksikään, vaan murakoiksi: hänen täytyy
+välttämättömästi osata mesileipiä leipoa."
+
+Kun ministeri kuuli tämän valtasi, hänet suuri pelko. Mutta hän
+karaisihe ja vastasi: "Kuningas, semmoinen kuin Teidän Majesteettinne
+on, on epäilemättä löytävä semmoisenkin prinsessan, joka osaa leipoa
+mesileipiä."
+
+"Noh niin, silloinpa tahdomme yhdessä tiedustella", virkkoi siihen
+kuningas ja vieläpä samana päivänä alkoi hän kiertomatkansa niitten
+erinäisten naapuriensa luo, joilla hän tiesi olevan naimaikäisiä
+prinsessoja. Mutta näitä kaikkia olikin vaan kolme, jotka olivat
+samalla niin älykkäitä ja kauniita, että he olivat kuninkaan
+mielenmukaisia eikä yksikään heistä osannut leipoa mesileipiä.
+
+"Mesileipiä en todellakaan osaa leipoa", sanoi ensimmäinen näistä, kun
+kuningas tätä asiaa häneltä tiedusteli, "mutta kyllä pieniä, sievoisia
+mantelileivoksia. Etkö tyydy semmoisiin?" "En", vastasi kuningas,
+"mesileipiä niiden olla täytyy!"
+
+Toinen kuninkaantytär, kun he nimittäin samaa asiaa häneltä
+tiedustelivat, maiskautti kieltään ja sanoi suuttuneena: "Antakaa minun
+olla rauhassa tyhmyyksiltänne! Semmoisia kuninkaantyttäriä, jotka
+mesileipiä leiposivat, ei ole olemassa!"
+
+Kaikkein hulluimmin kävi kuninkaalle kolmannen luona, hänen, joka
+kumminkin oli kaunein ja älykkäin. Sillä hän ei antanut kuninkaalle
+edes aikaa kysymiseen, vaan kysyi itse, josko hän taisi huuliharppua
+soittaa. Ja kun kuningas vastasi tähän kieltävästi, antoi hän
+hänelle rukkaset ja tuumasi, että se pahoitti häntä kovin. Muutoin
+oli hän hänelle mieleen, mutta hän kuuli niin tavattoman mielellään
+huuliharppua soitettavan ja oli päättänyt ottaa vaan sen miehekseen,
+joka taisi tätä soittokonetta soittaa.
+
+Silloin ajoi kuningas ministereineen takaisin kotiin ja kun hän astui
+vaunustaan, sanoi hän alakuloisena: "Siitä siis ei tullutkaan mitään!"
+
+Mutta kuninkaalla täytyy välttämättömästi olla kuningatar ja pitemmän
+ajan kuluttua kutsutti hän vielä kerran ministerin luokseen ja
+selitti hänelle, että hän oli luopunut toiveistaan löytää sellaista
+kuninkaantytärtä, joka taisi mesileipiä leipoa, ja että hän oli
+päättänyt ottaa vaimokseen sen prinsessan, jonka luona he edellisellä
+kerralla ensinnä olivat olleet. "Hän se on, joka osaa leipoa noita
+pieniä mantelileivoksia", lisäsi hän. "Mene hänen luokseen ja kysy,
+tahtooko hän tulla vaimokseni."
+
+Seuraavana päivänä tuli ministeri takaisin ja kertoi, että tuo
+kuninkaantytär ei enää ollut saatavissa. Hän oli mennyt naimisiin sen
+maan kuninkaalle, missä pippuri kasvaa.
+
+"Noh, mene sen toisen prinsessan luo!" Mutta ministeri tuli nytkin
+tyhjin toimin takaisin: vanha kuningas oli sanonut, että asia pahoittaa
+häntä sanomattomasti, mutta että hänen tyttärensä oli valitettavasti
+kuollut eikä hän siis voinut häntä antaa.
+
+Silloin mietti kuningas kauvan aikaa, mutta koskapa hän
+välttämättömästi tahtoi saada kuningattaren, niin käski hän ministerin
+matkustaa vielä kolmannenkin kuninkaantyttären luo, ehken oli hän
+sillä välin muuttanut mieltään. Ja ministerin täytyi totella, vaikka
+hänellä oli hyvin vähän halua siihen, ja vaikka hänen vaimonsa sanoi,
+että se nyt varmaan oli joutavaa. Kuningas odotti huolestuneena hänen
+takaisintuloaan. Sillä hän ajatteli prinsessan tekemää kysymystä, mitä
+huuliharpun soittamiseen tuli, ja tämä muisto kiusasi häntä.
+
+Kolmas prinsessa otti kumminkin ministerin hyvin ystävällisesti vastaan
+ja sanoi hänelle, että oikeastaan oli hän vakaasti päättänyt ottaa
+ainoastaan sen miehekseen, joka taisi huuliharppua soittaa. Mutta
+olihan sekin hänen nuoruudenunelmiaan! Hän huomasi, ettei tämä hänen
+toivomuksensa voisi toteutua ja kun kuningas muutoin oli hyvin hänelle
+mieleen, niin tahtoi hän ottaa hänet miehekseen.
+
+Silloin ajoi ministeri takaisin sen mitä hevoset vaan juosta jaksoivat
+ja kuningas syleili häntä ja antoi hänelle Hännystelijä-ritariston
+suuren tähden kaulassa kannettavaksi. Monivärisiä lippuja ripustettiin
+kaikkiin paikkoihin kaupungille, köynnöksiä kadun yli toisesta talosta
+toiseen, ja häitä vietettiin niin muhkeasti, etteivät ihmiset kahteen
+viikkoon tietäneet mistään muusta puhuakkaan.
+
+Mutta kuningas ja kuningatar elivät iloiten ja riemuiten kokonaisen
+vuoden, kuningas oli tykkönään unhoittanut mesileivät ja kuningatar
+samaten huuliharpun.
+
+Eräänä aamuna nousi kuningas sängystään väärältä puolen ja kaikki kävi
+hullusti. Satoi koko päivän, valtaomena putosi lattialle ja se pieni
+risti, mikä on sen päässä, katkesi, sitten tuli hovimaalari ja toi
+valtakunnan uuden kartan ja kun kuningas sitä katseli huomasi hän, että
+maat olivat siinä merkityt punaisella värillä eikä sinisellä niinkuin
+hän oli käskenyt, ja vihdoin oli kuningattarella päänkivistys.
+
+Silloin tapahtui, että nuorikot ensi kerran joutuivat riitaan, mistä
+syystä, sitä he eivät enää seuraavana aamuna itsekkään tietäneet, tahi
+jos sen tiesivätkin, niin eivät he sitä tahtoneet sanoa. Lyhyesti
+sanottu: kuningas oli ärtyisällä tuulella ja kuningatar nyrpeällä,
+tahtoen aina varata viimeisen sanan itselleen. Kun he molemmat olivat
+kotvan aikaa riidelleet, kohotti kuningatar halveksuen olkapäitään ja
+sanoi:
+
+"Ajattelin toki, että vihdoin viimeinkin vaikenisit ja olisit
+morkkaamatta kaikkea mikä vaan eteesi sattuu! Ethän itse edes taida
+soittaa huuliharppuakaan."
+
+Mutta tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, ennenkun kuningas puuttui
+häneen puheesensa ja sapekkaasti vastasi: "Etkä sinä edes osaa
+mesileipiä leipoa!"
+
+Silloin jäi kuningatar ensi kerran sanattomaksi ja oli ääneti, ja
+molemmat menivät sanaa vaihtamatta kukin huoneeseensa. Täällä istui
+kuningatar sohvan kulmaan, itki ja ajatteli itsekseen: "Voi sinua
+hupakkoa! Missä on järkesi? Tyhmemmin et olisi voinut käyttäytyä."
+
+Mutta kuningas kulki edes takaisin huoneessaan, hykerteli käsiään ja
+sanoi: "Olipa tosi onni, ettei minun vaimoni osaa leipoa mesileipiä!
+Mitä olisin muuten vastannutkaan, kun hän soimasi minua siitä, etten
+taida huuliharppua soittaa!"
+
+Kun hän ainakin kolmeen neljään kertaan oli toistanut tämän tuli hän
+yhä paremmalle tuulelle. Sitten alkoi hän viheltää suosikkilauluaan,
+katsoi sitten kuningattaren suurta maalattua kuvaa, joka riippui hänen
+huoneessaan, nousi tuolille pyyhkäistäkseen nenäliinallaan pois sen
+hämähäkin langan, joka riippui juuri kuningattaren nenän kohdalla, ja
+sanoi vihdoin:
+
+"Hän on varmaankin hyvin äissään, minun hyvä, pieni vaimoni! Tahdonpa
+katsoa mitä hän tekee!"
+
+Niin sanoen meni hän ovesta siihen pitkään käytävään, johon kaikki
+huoneet veivät. Mutta koska kaikki tänään oli nurin, niin oli
+kamaripalvelija unhoittanut sytyttää lamput, vaikka kello olikin jo
+kahdeksan iltasilla ja siis pilkkosenpimeä.
+
+Sentähden hapuili kuningas edestään käsillään ja hiipi varovaisesti
+seinää myöten. Äkkiä tunsi hän jotain pehmeätä. "Kuka siellä?" kysyi
+hän.
+
+"Minä", vastasi kuningatar.
+
+"Mitä sinä haet, kultaseni?"
+
+"Minä tahdoin vaan pyytää sinulta anteeksi", vastasi kuningatar
+"koskapa minä olen sinua niin loukannut."
+
+"Sitä ei sinun ollenkaan tarvitse tehdä!" sanoi kuningas, ja heittäysi
+hänen kaulaan. "Minussa on enemmän syytä kuin sinussa ja minä olen
+jo aikoja sitten kaiken unhoittanut. Mutta tiedätkös, kahden sanan
+käytön valtakunnassamme tahdomme kuolemanrangaistuksen uhalla kieltää,
+huuliharpun --"
+
+"Ja mesileivän", puuttui kuningatar nauraen puheeseen samassa kun hän
+vielä salaa pyyhkäsi pari kyyneltä silmistään -- ja siihen se tarina
+loppui.
+
+
+
+
+Ihmesormus
+
+
+Eräs nuori talonpoika, jonka maatalous ei ottanut oikein
+luonnistuakseen, istui kerran aurallansa ja levähti hetkisen,
+pyyhkäistäkseen hien kasvoistaan. Silloin kulki hänen ohitsensa vanha
+noita-akka ja huusi hänelle: "Minkätähden sinä vaivaat itseäsi etkä
+kumminkaan saa mitään aikaan. Kulje kaksi päivää suoraan eteenpäin,
+kunnes tulet ison petäjän luo, joka kasvaa avonaisella paikalla
+metsässä kohoten kaikkia muita puita korkeammalle. Jos sinä sen kaadat
+niin on onnesi taattu."
+
+Talonpoika ei toista käskyä odottanut, vaan otti kirveensä ja lähti
+matkaan. Kahden päivän kuluttua löysi hän petäjän. Heti paikalla kävi
+hän sen kimppuun kaataakseen sen, ja samassa kun se kaatui ja ryskien
+rusahti maahan, putosi sen ylimmästä latvasta linnunpesä, jossa oli
+kaksi munaa. Munat vierivät maahan ja menivät rikki ja toisessa tuli
+nuori kotka ulos, toisesta vierähti pieni kultasormus:
+
+Kotka kasvoi silmin nähtävästi kunnes se oli noin puolet miehen
+pituudesta, räpäytteli siipiään ikäänkuin jos olisi se tahtonut koettaa
+niiden kestävyyttä, kohosi jonkun verran maasta ja huusi sitten:
+
+"Sinä olet minut pelastanut! Ota kiitollisuuteni osoitteeksi sormus,
+joka oli toisessa munassa! Se on ihmesormus. Jos sinä kierrät sitä
+sormessasi ja lausut jonkun toivomuksen, niin toteutuu se heti
+paikalla. Mutta sormuksessa ei ole varaa kuin vaan yhteen ainoaan
+toivomukseen. Kun se on toteutunut, niin on taikavoima sormuksestakin
+hävinnyt ja se on vaan kuni tavallinen sormus. Mieti sentähden tarkoin,
+ennenkun toivomustasi lausut."
+
+Sitten kohosi kotka korkealle ilmaan, liiteli vielä kauvan aikaa suuria
+kierroksia tehden talonpojan kohdalla ja kiiti sitten kuin nuoli itää
+kohden.
+
+Talonpoika otti sormuksen, pisti sen sormeensa ja läksi paluumatkalle.
+Kun tuli, ilta saapui hän erääseen kaupunkiin. Seisoi siellä kultaseppä
+puodissansa ja hänellä oli paljon kallisarvoisia sormuksia kaupan.
+Silloin näytti talonpoika hänelle sormuksensa ja kysyi, minkä arvoinen
+se mahtoi olla. "Eipä sillä juuri ole arvoa niin nimeksikään", vastasi
+kultaseppä. Silloin purskahti talonpoika äänekkääseen nauruun ja
+kertoi kultasepälle, että se olikin ihmesormus ja enemmän arvoinen
+kuin kaikki hänen sormuksensa yhteensä. Mutta kultaseppä oli viekas,
+keinotteleva mies. Hän kutsui talonpojan luokseen yötä viettämään ja
+sanoi:
+
+"Sinun tapaisen miehen ja sellaisen kallisarvoisen kalun majoittaminen
+tuottaa onnea; jää minun luokseni!"
+
+Hän kestitsi häntä mitä vieraanvaraisimmin viinillä ja makeilla
+sanoilla ja kun tämä yöllä nukkui, otti hän toisen huomaamatta
+sormuksen hänen sormestaan ja pani aivan tavallisen sormuksen sen
+sijaan. Seuraavana aamuna voi kultaseppä tuskin odottaa, kunnes
+talonpoika oli lähtenyt matkaansa. Hän herätti hänet jo aamun
+koittaessa ja sanoi: "Sinulla on pitkä matka. On parempi, että
+laittaudut jo varhain matkallesi."
+
+Niin pian kun talonpoika oli lähtenyt tiehensä, meni hän kiireimmän
+kautta huoneeseensa, kiersi oven lukkoon, asettui keskelle huonettaan,
+kiersi sormusta ja huudahti: "Tahdon heti paikalla saada satatuhatta
+markkaa!"
+
+Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, niin alkoi sataa kovia,
+kiiltäviä markankappaleita niinkuin olisi saavista kaatanut ja markat
+iskivät häntä päähän, olkapäihin ja käsivarsiin. Hän alkoi surkeasti
+huutaa ja yritti juosta ovesta ulos, mutta ennenkun hän ehti avata sen,
+kaatui hän verissään lattialle. Mutta rahasade ei lakannut ja kohta
+murtui lattia painon alta ja kultaseppä rahoineen putosi suin päin
+syvään kellariin. Sitten satoi markkoja yhä edelleen, kunnes lukumäärä
+oli täysi ja lopulta makasi kultaseppä kuolleena kellarissaan suurine
+rahoineen. Melun houkuttelemina riensivät naapurit paikalle ja kun
+he löysivät kultasepän kuolleena rahaläjän alta sanoivat he: "Ompa
+se kumminkin kova onnen sattuma, kun kerrankin rahan siunausta noin
+tulvimalla tulee." Sitten tulivat perillisetkin ja jakoivat saaliin
+keskenään.
+
+Sillä välin kulki talonpoika tyytyväisenä kotiinsa ja sinne tultuaan
+näytti hän sormuksen vaimolleen. "Nyt ei meiltä enää voi puuttua
+mitään, rakas vaimoni", sanoi hän. "Olemme saaneet onnesta kiinni.
+Tahdomme vaan oikein visusti punnita, mitä itsellemme toivoisimme."
+
+Mutta vaimo tiesi paikalla hyvän neuvon. "Mitä sinä siitä tuumit",
+sanoi hän, "jos toivoisimme itsellemme hiukan enemmän peltomaata?
+Meillähän on sitä niin vähäsen. Tuolla ulottuu vieras palsta peltoimme
+keskeen: sen toivomme itsellemme."
+
+"Sepähän nyt kannattaisi", sanoi mies. "Kunhan vaan teemme vuoden
+ajan uutterasti työtä ja meitä onni suosii, niin voimme sen ehken
+ostaa." Sitten tekivät mies ja vaimo vuoden ajan työtä oikein voimainsa
+takaa eivätkä he koskaan ennen olleet saaneet niin runsasta satoa ja
+nyt voivat he ostaa palstan ja heillä oli sittenkin vähän rahaakin
+tähteenä. "Näetkös", sanoi mies, "meillä on palstamme ja yhä vielä
+toivomisen varaa."
+
+Silloin tuumi vaimo, että olisippa hyvä, jos he toivoisivat itselleen
+vielä yhden lehmän ja yhden hevosen lisäksi. "Vaimo", vastasi mies,
+helistellen tähteenä olevia rahoja housuntaskussaan, "miksikä
+hukkaisimme toivomustamme semmoiseen vähäpätöiseen asiaan. Lehmän ja
+hevosen saamme muutenkin."
+
+Ja aivan oikein, vieläkin vuoden kuluttua olivat he ansainneet sekä
+lehmän että hevosen. Silloin hykerteli mies tyytyväisenä kämmeniään
+ja sanoi: "Olemme taasen säästäneet toivomuksemme koko vuoden ajan ja
+kumminkin saaneet kaiken sen mitä toivoimme. Ompas meillä onnea!" Mutta
+vaimo koki nyt todenteolla taivuttaa miestään toivomusta lausumaan.
+
+"Minä en enää sinua tunne samaksi ihmiseksi", virkkoi hän. "Ennen sinä
+aina valittelit ja säälittelihet ja toivoit itsellesi jos jotakin, ja
+nyt kun voit sen saada, jota tahdot, niin vaivaat ja kiusaat itseäsi,
+olet kaikkeen tyytyväinen ja annat parhaimpain vuosien mennä hukkaan.
+Voisit olla kuningas, keisari, kreivi tahi rikas talonisäntä, kaikki
+arkkusi voisivat olla rahoja täynnä -- etkä voi päästä selville siitä,
+mitä tahtoisit valita."
+
+"Ole nyt kiusaamatta ja hätilöimättä", vastasi talonpoika. "Me olemme
+kumpaisetkin vielä nuoria ja elämä on pitkä. Sormuksessa on vaan
+_yhden_ ainoan toivomuksen varaa ja se on pian kulutettu. Puuttuuko
+meiltä sitten mitään? Emmekö ole sormuksen saatuamme vaurastuneet niin,
+että koko maailma sitä kummastelee? Ole siis järkevä. Voithan sinä aina
+sillä välin miettiä, mitä voisimme itsellemme toivoa."
+
+Siihen jäi asia sillä kertaa. Mutta oli todellakin kuin jos sormus
+olisi tuonut mukanaan runsasta siunausta, sillä aitat ja kammiot
+tulivat vuosi vuodelta yhä enemmän täyteen ja muutamain vuosien
+kuluttua oli pienestä köyhästä talonpojasta tullut rikas ja mahtava
+talonisäntä, joka päivät pitkään aherti renkineen, ikäänkuin jos hän
+olisi tahtonut työllään ansaita koko maailman, mutta joka iltakellon
+soitua mukavasti ja tyytyväisenä istui talonovensa edustalla ja vastasi
+ihmisten tervehdyksiin, kun he toivottivat hänelle hyvää iltaa.
+
+Niin kului vuosi vuoden jälkeen. Silloin tällöin, kun he olivat kahden
+kesken eikä kukaan voinut sitä kuulla, muistutti kyllä vaimo miestään
+sormuksen olemassaolosta ja teki hänelle jos minkälaisia ehdoituksia.
+Mutta kun mies joka kerran vastasi, että heillä oli vielä ylenkyllin
+aikaa ja että paras osa tulee aina viimeiseksi, niin teki hän sitä yhä
+harvemmin, ja lopulta tuskin tapahtuikaan, että he olisivat sormuksesta
+puhuneet. Tosin kyllä kiersi talonpoika itse sormustaan ainakin
+parikymmentä kertaa päivän kuluessa, mutta hän kavahti toivomusta
+lausuakseen.
+
+Jo kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta oli kulunut ja talonpoika ja
+hänen vaimonsa olivat tulleet vanhoiksi ja valkohapsisiksi, mutta
+toivomus oli yhä vaan lausumatta. Silloin osoitti Jumala heille
+armoansa ja antoi heidän kummankin samana yönä nukkua kuoleman uneen.
+
+Lapset ja lapsenlapset seisoivat kumpaisenkin ruumisarkun ympärillä ja
+itkivät, ja kun eräs heistä aikoi ottaa sormuksen säilyttääkseen sitä
+muistona, sanoi vanhin poika:
+
+"Anna isän viedä sormus mukanaan hautaan. Koko elinaikanaan on hänellä
+ollut oma salaisuutensa sormuksessa. Se kai on jokin rakas muistolahja.
+Äitikin katseli sormusta niin usein; eiköhän hän vaan liene nuorra
+ollessaan lahjoittanut sen isälle."
+
+Niin tapahtui, että vanha talonpoika haudattiin sormuksineen, joka
+oli olevinaan ihmesormus, mutta ei sitä ollutkaan ja joka kumminkin
+oli tuonut niin paljon onnea taloon, kuin vaan ihminen voi itselleen
+toivoa. Sillä oikealla ja väärällä on aina oma suuri eronsa; ja huono
+ase hyvässä kädessä on aina enemmän arvoinen, kuin hyvä ase huonommassa.
+
+
+
+
+Heino suossa
+
+
+"Poikamme on aika metsästäjä", sanoi vanha kuningas. "Hän ratsastaa
+joka päivä jousineen metsään. Mutta ei hän koskaan tuo mitään saalista
+mukanaan kotiin saakoon hän sitä sitten kuinka paljon tahansa, sillä
+hän lahjoittaa kaiken, minkä hän saa, köyhille. Hän on hyvin hyvä
+ihminen."
+
+Niin sanoi vanha kuningas kuningattarelle. Mutta metsänkauriit
+ajattelivat aivan toisin. He eivät ollenkaan Heinoa pelänneet, sillä
+he tunsivat hänet jo kauvan aikaa ja tiesivät, ettei hän heille mitään
+pahaa tehnyt. Hänhän aina vaan ratsasti metsän läpi metsän toiseen
+rantaan ja tuolla metsänrannassa oli pieni tupa, jonka puut ja pensaat
+melkein tykkönään peittivät ja jonka akkunat ja ovet olivat muratin ja
+vuohilehden verhoomina. Mutta oven edustalla seisoi Sinisilmä ja kun
+hän näki kuninkaanpojan tulevan, loistivat hänen silmänsä kuni kaksi
+tähteä ja valaisivat hänen kasvonsa. --
+
+Mutta Heino vaan ei tuonut mitään saalista kotiin ja tahtoi aina
+ratsastaa yksinään, ja jos hänen isänsä ratsasti hänen mukanaan, niin
+he eivät tavanneet yhtäkään otusta. Silloin vanha kuningas huomasi,
+että Heinon metsästysretkillä oli jokin erikoinen tarkoitus. Hän
+antoi erään palvelijan salaa hiipiä hänen jäljissään ja tämä kertoi
+kaiken. Silloin nousivat veret hänen päähänsä ja hän vihastui kovin,
+sillä Heino oli hänen ainoa poikansa ja hänellä oli aikomus naittaa
+hänet erään mahtavan kuninkaan tyttären kanssa. Hän kutsutti sentähden
+luokseen kaksi metsästäjää, näytti heille ison kultamöykyn, joka oli
+yhtä iso kuin heidän päänsä ja lupasi lahjoittaa sen heille, jos he
+vaan Sinisilmän tappaisivat.
+
+Mutta Sinisilmällä oli lumivalkoinen kyyhkynen, joka joka päivä istui
+metsän korkeimmassa puussa ja tähysteli kuninkaan kartanoon päin.
+Kun Heino nousi ratsunsa selkään tullakseen Sinisilmän luo, lensi se
+nopeasti hänen edellään räpäytti siivillään ikkunaan ja huusi:
+
+    "Kuuluu risukosta rapse,
+    Ratsun kavioiden kapse,
+    Sinisilmä, sulhosi
+    Sieltä varmaan saapuvi!"
+
+Silloin asettui Sinisilmä tupansa oven edustalle ja odotti, kunnes
+Heino tuli.
+
+Kun nyt kyyhkynen illan tullessa näki kummankin metsästäjän hiipivän
+metsään, aavisti se pahaa. Se lensi nopeasti linnaan, Heinon ikkunalle
+ja räpäytteli siivillään ikkunanruutuihin, kunnes tämä tuli avaamaan
+ikkunan, ja kertoi sitten hänelle kaikki tyyni. Hurjaa vauhtia hyökkäsi
+Heino metsään ja kun hän saapui pimeälle tuvalle olivat jo metsästäjät
+nuorilla sitoneet Sinisilmän ja neuvottelivat nyt, miten he hänet
+tappaisivat. Silloin sivalsi Heino heidän päänsä poikki, kantoi ne
+kotiin ja asetti ne isänsä huoneen kynnykselle.
+
+Vanha kuningas ei voinut koko yönä nukkua, vaan kuuli alituiseen
+hiljaista vaikeroimista ja ähkimistä ovensa takaa. Kun aamu koitti,
+nousi hän ylös ja katsahti syytä tähän. Siinä oli kynnyksellä kummankin
+metsästäjän pää ja niiden välissä Heinon kirjoittama kirje, jossa hän
+sanoi, ettei hän enää huolinut ei isästä eikä äidistä ja että hän
+tahtoi jok'ikisen yön nukkua Sinisilmän kynnyksellä paljastettu miekka
+kainalossa. Joka vaan tulisi Sinisilmälle pahaa tekemään, häneltä oli
+hän sivaltava pään poikki, samoin kuin hän oli tehnyt kummallekin
+metsästäjälle, olipa hän vaikka kuningas itse.
+
+Kun vanha kuningas oli tämän lukenut, hämmästyi hän kovin. Hän meni
+kuningattaren luo ja kertoi hänelle kaiken. Mutta tämä torui häntä
+siitä, että hän oli tahtonut tappaa Sinisilmän, ja sanoi: "Sinä olet
+pilannut koko asian. Kuka nyt aina kaikki tappaa tahtoo. Te miehet, te
+olette tyhmiä, niin toinen kuin toinenkin! Teillä ei muuta neuvoa ole
+kuin: joko taipua tahi murtua. Tänäänkin olen pesijältä saanut kuusi
+sinun paitaasi ja kaikista kuudesta ovat kaulussidenauhat poissa.
+Missä ne ovat? Sinä olet ne tietystikin riuhtaissut poikki, koskapa
+olit sitonut ne umpisolmuun, sen sijaan että olisit ne kärsivällisesti
+aukaissut. Ja Heino on aivan sinun kaltaisesi. Nyt minun täytyy saattaa
+kaikki entiselleen!"
+
+"Noh niin, niin", vastasi kuningas, joka kai huomasi, että kuningatar
+oli oikeassa, "olehan nyt tyyni äläkä toru; ei asia siitä parane."
+
+Ja kuningatar heittelihe vuoteessaan koko yön sinne tänne ja
+mietiskeli, mitä hänen tulisi tehdä. Niinpian kun päivä valkeni,
+meni hän niitylle ja kaivoi maasta juurineen erään kasvin, joka oli
+myrkyllinen ja jolla oli mustat marjat. Sitten meni hän metsään ja
+istutti sen juuri tien viereen.
+
+Kun hän tuli takaisin kysyi kuningas häneltä, mitä hän oli tehnyt. Hän
+vastasi: "Minä olen istuttanut erään kasvin hänen tielleen, sillä on
+punainen kukka; joka sen taittaa, hänen täytyy unhoittaa lemmittynsä."
+
+Kun Heino seuraavana aamuna kulki metsän läpi, oli kasvi tien
+vieressä ja sille oli kasvanut kaunis, punainen kukka; se kimalteli
+auringon paisteessa ja tuoksui niin kovin, että hän oli melkein
+pyörtymäisillään. Mutta vaikka yöllä oli tullut kova kaste maahan, niin
+oli kumminkin sekä kasvi että kukka aivan kuivina. Silloin kysyi hän:
+"Mikä kasvi sinä olet, johon ei kastekaan tartu?"
+
+Kukka vastasi: "Kasvi semmoinen, jota ei kukaan muu kuin kuninkaan
+lapsi voi löytää."
+
+Sitten hän taasen kysyi: "Mutta jos minä sinut taittaisin?" ja
+kukka vastasi: "Silloin kukoistaisin vielä muhkeammin, sä uljas
+kuninkaanpoika."
+
+Silloin hän ei enää voinut mieltänsä malttaa, vaan taittoi kukan ja kun
+hän oli sen tehnyt oli hän unhoittanut lemmittynsä ja meni vanhempainsa
+luokse linnaan.
+
+Kun hänen äitinsä näki hänen tulevan, oli hänellä punainen kukka
+napinlävessä. Silloin arvasi tämä, että kaikki oli onnistunut ja hän
+huusi kuninkaan luokseen. Tämä meni poikaansa vastaanottamaan, toi
+hänelle kultaisen kypärän ja kultaisen haarniskan ja sanoi: "Minä olen
+jo vanha ja huono; mene maailmaan katsomaan miltä siellä näyttää.
+Jos palaat kahden vuoden kuluttua takaisin, niin olen antava sinulle
+kuningaskuntani." Silloin valitsi Heino itselleen kolmekymmentä
+aseellista matkakumppania, kulki heidän seuraamana toisesta
+kuningaskunnasta toiseen ja ihmetteli maailman ihanuutta. --
+
+Mutta, kun Heino ei tullut takaisin, huomasi Sinisilmä hyvinkin, että
+hän oli hänet hyljännyt. Joka aamu lähetti hän valkoisen kyyhkysensä
+lentämään ja sen täytyi lentää siksi kunnes se oli löytänyt Heinon. Ja
+joka ilta tuli valkoinen kyyhkynen takaisin ja kertoi Sinisilmälle,
+missä Heino oli ja miten hänen kävi:
+
+    "Virka valko kyyhkyisein,
+    Kussa kulkee kultasein?"
+
+ja kyyhkynen vastasi:
+
+    "Ylpeänä vaeltaapi pitkin maailman rantaa."
+    "Tokko aatteet konsanaan kullan luokse kantaa?"
+    "Maailman kultaa, kunniaa etsein sinut unhottaa!"
+
+Kaksi vuotta oli jo kulunut, silloin tuli valkoinen kyyhkynen taaskin
+eräänä iltana takaisin, mutta sillä oli veripilkku siivessänsä.
+
+Silloin kysyi Sinisilmä:
+
+    "Virka valko kyyhkysein,
+    Kussa kulkee kultasein?"
+
+Samassa huomasi hän veripilkun ja tuli hyvin murheelliseksi: "Onko hän
+kuollut?" kysyi hän:
+
+    "Jospa Luoja sois
+    Että kuollut ois!"
+
+kujerti kyyhkynen.
+
+    "Etähältä tuolta
+    Virvatulten suolta
+    Kulkijata kohtaan
+    Valot kummat hohtaa.
+
+    Kultas vaipui tuohon
+    Virvatulten suohon
+    Syliin valhevalojen
+    Kauniin kuningattaren!"
+
+Silloin käski Sinisilmä valkoisen kyyhkysen asettua hänen olkapäälleen
+tietä osoittamaan ja läksi vaeltamaan, Heinoa etsimään.
+
+Kun hän oli kulkenut kolme päivää, tuli hän virvatulien suolle, jossa
+Heino lumottuna oli. Hän asettui hiljaa tien viereen odottamaan
+kunnes tulisi ilta. Kun tuli pimeä, niin meni taivaskin pilviin,
+jotka kiitivät hirmuista vauhtia eteenpäin. Lepistön lehdet kahisivat
+sateessa eikä aikaakaan niin näki hän kaukana ensimmäisten sinisten
+liekkien nousevan suosta. Silloin kohenteli hän hameitaan, astui
+rohkeasti kaislikkoon ja kulki eteenpäin, koko ajan pelvotta tähystäen
+virvatulia. Tie oli vaivaloinen, sillä kohta upposi hän nilkkaa myöten
+suohon, tuuli ajoi hänen hiuksensa hajalle, niin että hänen täytyi
+pysähtyä sitoakseen ne isoksi niskasolmuksi ja sade huuhtoi hänen
+kasvojaan. Mutta suo tuli yhä syvemmäksi ja siniset liekit, jotka
+yhä taajalukuisempina kaikin paikoin nousivat näkyviin näyttivät
+pilkkaavan häntä. Sillä joskohta kotvan aikaa näytti siltä kuin jos ne
+olisivat liikkumattomina olleet tahi vieläpä tulleet hälle vastaan,
+niin että hän jo toivoi piankin tavoittavansa ne, niin liukuivat
+ne kuitenkin kohta takaisin suon keskelle, tahi sammuivat äkkiä,
+noustakseen taasen kauempana olevassa paikassa näkyviin. Hän upposi nyt
+melkein polvin suohon eikä voinut astua enemmän kuin kaksi tahi kolme
+askelta eteenpäin levähtämättä. Silloin taukosi rajuilma, kuun kapea
+puolisko tuli pilvien välistä näkyviin ja hänen edessään keskellä isoa
+mustavetistä suohautaa kohosi Suottaren lumottu linna.
+
+Valkoiset portaat veivät tyynestä vedenpinnasta suureen, avonaiseen
+etusaliin, jota monet siniset ja vihreät kristalliset pilarit
+kannattivat ja tässä salissa tanssi kirjavana tuiskuna lukematon
+joukko virvatulia erään erikoisen kirkkaasti loistavan, muiden
+keskestä korkeammalle kohoavan liekin ympäriltä. Äkkiä erosi sekavasta
+tungoksesta joukko virvatulia ja muodostivat kaksi kiehkuraa, jotka
+huimaavaa vauhtia hyökkäsivät salista. Ja sillä välin kun toinen näistä
+jäi linnan portaitten yläpäähän, lähestyi toinen nopeasti ja kohta
+eroitti Sinisilmä kaksitoista kalpeata, mutta ihmeellisen kaunista
+neitosta, joilla oli otsassaan kultaiset pantanauhat, ja niiden
+etupuolessa pienet maljantapaiset syvennykset, joissa sininen liekki
+paloi. Hurjasti tanssien kiitivät he kohti Sinisilmää ja piirittivät
+hänet ja linnasta kuuluvan, lumoovan soiton säestyksellä lauloivat he:
+
+    "Piirihin
+    piirihin
+    Joudu sisko, leikkihin!
+    Linnassa
+    ylhäällä
+    Sua oottaa ystävä!
+
+    Mainen rakkaus unohda,
+    Joukkohomme kiiruhda!
+    Tänne tullut, tänne jää,
+    Monta tääll' on ystävää!"
+
+Mutta Sinisilmä katsoi rauhallisna ja väistämättä henkiin isoin
+kirkkain silmin ja sanoi: "Te ette taida minulle mitään! Jumala
+yksin tietää, jos minä hengissä pääsen tästä suosta, mutta jos minun
+täytyykin kuolla, niin ette kumminkaan saa minua valtoihinne!"
+
+Silloin pakenivat neitoset eri suunnille suon piilopaikkoihin. Mutta
+niiden sijaan kiiti toinen virvatulien kiehkura, joka tähän saakka
+oli tanssinut linnan portaitten edessä. Sen muodosti kaksitoista
+ihmeenkaunista, mutta kuolonkalpeaa poikaa, joilla niinikään oli
+sinertävät liekit otsissaan. He piirittivät Sinisilmän ja tanssivat
+hitaasti hänen ympärillään vuoronperään kohottaen valkoiset
+käsivartensa päänsä yli ja vuoron viittoen taaksepäin linnaa kohden.
+Ja etenkin eräs heistä läheni yhäti Sinisilmää, ikäänkuin tahtoisi hän
+tarttua häneen, ja kun Sinisilmä silmäsi häntä tarkemmin, niin tunsi
+hän hänet Heinoksi.
+
+Silloin sykähti hänen sydämensä ikäänkuin jos häntä olisi miekalla
+isketty, ja hän huusi kovasti: "Heino, Jumala auttakoon sinua suuressa
+hädässäsi!"
+
+Tuskin oli hän tämän saanut huudetuksi, niin puhalsi äkäinen vihuri
+yli suon ja virvatulet sammuivat. Vesi suohaudassa alkoi lainehtia ja
+mustat aallot läiskyen alkoivat huuhtoa linnan valkoisia portaita;
+silloin upposi se äänettömästi syvyyteen ja sen sijalle kohosi neljä
+mädännyttä paalua, vanhan, pakanain ajoilta säilyneen, kalastajamajan
+tähteet. Mutta Sinisilmän edessä vyötäisiään myöten suohon uponneena
+seisoi Heino, elossa niinkuin ennenkin, mutta kalpeana ja surullisena.
+Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä hänen silmillään ja hänen
+kypäränsä ja haarniskansa olivat ruostuneet.
+
+"Sinäkö, Sinisilmä, se oletkin?" kysyi hän surumielin.
+
+"Niin Heino, minä olen."
+
+"Anna minun olla", vastasi hän, "minä olen mennyt mies!"
+
+Mutta Sinisilmä ojensi hänelle kätensä ja rohkaisi häntä, ja hän koetti
+päästä muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi ja sanoi:
+
+    "Mätäs alla hajoo
+    Suohon jalka vajoo!"
+
+Mutta tämä piti hänestä yhä lujemmin kiinni ja vastasi:
+
+    "Pidä, pidä kiinni vaan,
+    Ett' et pääse vaipumaan!
+    Kyllä sinut kannan
+    Yli soisen rannan!"
+
+Siten auttoi hän häntä askel askeleelta edemmä, mutta yhä vaan jäi hän
+seisomaan ja sanoi:
+
+    "Mätäs alla hajoo
+    Suohon jalka vajoo!"
+
+Ja yhä vaan Sinisilmä lohdutti häntä ja sanoi:
+
+    "Pidä, pidä kiinni vaan,
+    Ett' et pääse vaipumaan!
+    Kyllä sinut kannan
+    Yli soisen rannan!"
+
+Sanomattomalla vaivalla olivat he vihdoinkin päässeet niin kauas, että
+he jo matkan päässä näkivät suon reunan, ja maantien, mutta silloin jäi
+Heino liikkumattomana seisomaan ja huudahti: "En jaksa enää, Sinisilmä!
+Mene yksin takaisin ja sano äidilleni terveiseni. Sinä kyllä tästä
+pääset, sillä sinä et uppoa niin syvälle; mutta minä olen melkein
+sydäntäni myöten suossa." Samassa kääntyi hän taaksepäin katsomaan
+paikkaa, johon taikalinna oli uponnut.
+
+"Älä katso taaksesi!" huudahti Sinisilmä huolestuneena. Mutta tuskin
+ehti hän nämät sanat lausuakaan, ennenkun yksinäinen sininen liekki
+läksi suon keskeltä heitä kohden kiidättämään. Se lähestyi nopeaan ja
+virvatulien kuningatar, Suotar itse, seisoi heidän edessään. Hänellä
+oli valkoisista lumpeenkukista sidottu seppele päässä, ja hänen
+otsapantanaan oli kullankarvainen käärme, joka hiljalleen kiemurteli
+hänen otsallaan ja hänen hiuksissaan. Palavin silmin katsoi hän Heinoon
+ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia hänen mieltään. Sitten laski hän
+kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi rukoillen: "Tule takaisin, Heino!"
+Ja tämä katsoi häneen ja oli kahden vaiheilla.
+
+Silloin tempasi Sinisilmä hänen miekkansa hänen kupeeltaan ja yritti
+iskeä sillä Suotarta. Mutta virvatulien kuningatar naurahti ja sanoi:
+"Voi sinua typerää lasta, mitä sinä minulle mahdat? Minä en ole
+lihaa ja verta." Samassa tarttui hän Heinoon kiinni ja vetäsi hänet
+voimakkaasti luokseen, niin että hänen mustat kiharansa peittivät
+Heinon kasvot. Mutta sieluntuskissaan huusi Sinisilmä: "Ja vaikkapa
+et olisikaan verta ja lihaa, sinä inhoittava nainen, niin on hän,
+jonka tahdon kynsistäsi pelastaa semmoinen!" Ja vielä kerran kohotti
+hän miekkaa voimalliseen iskuun ja kun Suotar vielä kerran yritti
+viedä Heinon, jonka oikeaan käteen hän oli tarttunut, mukaansa, huusi
+hän: "Heino, ei se koske!" ja iski häneltä hänen kätensä poikki juuri
+ranteen kohdalta.
+
+Silloin sammui liekki Suottaren otsalta ja hän itse hälveni kuni
+utukuva, mutta valkoinen kyyhkynen, joka tähän asti oli Sinisilmän
+olalla istunut, lensi nyt Heinon olkapäälle.
+
+"Nyt olet pelastettu, Heino!" huudahti Sinisilmä kun hän tämän näki.
+"Tule, ei ole enää pitkälti maantielle, ponnista viimeiset voimasi!
+Näetkös, et uppoo enää syvälle."
+
+Ja he kulkivat eteenpäin, mutta yhä vaan jäi Heino usein seisomaan ja
+sanoi:
+
+    "Voi kuinka suuri on tuskani, armaan'!"
+
+Mutta Sinisilmä vastasi:
+
+    "Mun tuskani on suuremp' varmaan!"
+
+Mutta loppumatkan täytyi hänen melkein kantaa Heinoa, ja kun tämä oli
+astunut viimeisen askeleen suosta, kaatui hän lopen väsyneenä tielle ja
+nukkui siihen. Silloin otti Sinisilmä huivinsa ja sitoi hänen haavansa,
+jotta se herkeisi verta vuotamasta. -- Kun hän sitten huomasi, että hän
+nukkui hiljaa ja rauhallisesti, otti hän sormuksen, jonka Heino oli
+hänelle lahjoittanut, sormestaan, pani sen hänen sormeensa ja läksi
+matkalle kotia päin.
+
+Niinpian kun hän pääsi perille, meni hän vanhan kuninkaan luo ja sanoi
+hänelle, katsoen iloisena häneen suurilla sinisillä silmillään:
+
+"Poikanne olen pelastanut; hän on piakkoin palaava luoksenne. Jumala
+teitä siunatkoon, minua ette enää koskaan näe."
+
+Silloin puristi vanha kuningas hänet rintaansa vastaan ja sanoi:
+"Sinisilmä, tyttäreni, sinä voit kantaa kruunua yhtä uljaasti kuin
+kuninkaankin lapsi! Jos tahdot antaa hänelle anteeksi ja ottaa
+yksikätisen mieheksesi, niin olet oleva hänen kuningattarensa
+niinkauvan kuin vaan elänet!"
+
+Tämän sanottuaan avasi hän ovet ja sisään astui Heino ja sulki
+Sinisilmän syliinsä. Silloin syntyi suuri ilo koko maassa ja kaikki
+ihmiset tahtoivat nähdä kauniin, hurskaan tytön, joka oli pelastanut
+kuninkaanpojan.
+
+Mutta kun he olivat vihillä kirkossa, alttarin edessä ja heidän
+tuli vaihtaa sormuksia, unohti Heino, ettei hänellä oikeata kättä
+ollutkaan ja ojensi tyngän papille. Silloin tapahtui ihme, sillä kun
+pappi kosketti tynkää, kasvoi siihen terve käsi, kuni valkoinen kukka
+ruskeaan oksaan. Mutta rannetta ympäröi punainen juomu, hieno kuni
+lanka. Se jäi siihen koko hänen elinajakseen.
+
+
+
+
+Vanhain akkain mylly
+
+
+Lähellä Apoldan kaupunkia Saksanmaalla on vanhain akkain mylly. Se on
+melkein kuni iso kahvimylly, siinä vaan eroitus, ettei sitä väännetä
+ylä- vaan alapuolelta. Alhaalla on nimittäin kaksi isoa kampea, joihin
+kaksi renkiä tarttuu kun on jauhettava. Ylhäältä lasketaan vanhat akat
+myllyyn: ryppyisinä, hiuksettomina ja hampaattomina ne sinne pannaan
+ja nuorina he alhaalla tulevat esiin; sievinä ja punaposkisina kuni
+omenat. Yksi väännähdys vaan ja sitte valmis; vaan ritinää ja ratinaa
+siinä on niin, että selkäpiitä karsii. Mutta jos kysyy niiltä, jotka
+tulevat nuortuneina ulos, eikö se hirmuisesti koskenut, niin vastaavat
+he: "Eihän toki! Ihmeen ihanata se oli! Melkein niinkuin jos olisi
+herännyt varhain aamulla kun on nukkunut oikein hyvin, kun aurinko
+paistaa huoneeseen ja linnut laulavat ja puut humisevat ja vielä
+vuoteessaan loikoilee ja ojenteleikse. Silloinkin jäseniä välistä
+naksauttaa!"
+
+Pitkän matkan päässä Apoldasta asui ennen vanha vaimo, joka myöskin
+oli kuullut myllystä puhuttavan. Kun hän nyt hyvin kernaasti olisi
+tahtonut olla nuori, niin teki hän äkkiä eräänä päivänä päätöksensä ja
+laittautui matkalle.
+
+Hidasta oli matkan teko; hänen täytyi usein jäädä seisomaan koska häntä
+niin ryvitti, mutta ajan pitkään pääsi hän kumminkin eteenpäin ja
+vihdoin viimein pääsi hän myllyllekin.
+
+"Tahtoisin kernaasti tulla nuoreksi taas ja siitä syystä uudelleen
+jauhatuttaa itseni", sanoi hän eräälle rengille, joka kädet
+housuntaskuissa istuskeli myllyn edustalla ja puhalteli savuja
+piipustaan. "Herra Jumala, kuinka tänne on pitkä matka!"
+
+"Mikä sitten on nimesi?" kysyi renki haukotellen.
+
+"Vanhaksi Liisa-muoriksi minua sanovat!"
+
+"Istukaa penkille vähäksi aikaa, Liisa-muori", sanoi renki, meni
+myllyyn, avasi ison kirjan ja tuli sitten pitkä lista kädessään taasen
+ulos.
+
+"Lasku kai se on, poikaseni?" kysyi vanhus.
+
+"Ei toki!" vastasi renki. "Jauhaminen ei maksa mitään. Mutta tämän alle
+täytyy Teidän ensinnä kirjoittaa nimenne!"
+
+"Nimenikö kirjoittaa?" toisti vanha vaimo. "Niinkö nimikirjoituksellani
+perkeleelle lupautua? En, sitä en tee! Minä olen jumalaapelkäävä nainen
+ja toivon kerran pääseväni taivaaseen."
+
+"Ei täällä kumminkaan niin vaarallisia vaadita", nauroi renki. "Listaan
+on merkitty kaikki ne tyhmyydet, mitkä eläissänne olette tehneet,
+samassa järjestyksessä aikoineen ja tuntineen kuin ne tapahtuivat.
+Ennenkun annatte jauhatuttaa itsenne, täytyy Teidän sitoutua, nuoreksi
+tultuanne, tekemään vielä kerran samat tyhmyydet ja ihan samassa
+järjestyksessä; aivan niinkuin ne ovat tähän listaan merkityt."
+
+Sitten katsoi hän listaan ja virkkoi hymyillen: "Onhan niitä
+tosiaankin koko joukko, Liisa-muori, aika joukko! Kuudennestatoista
+kuudenteenkolmatta ikävuoteen yksi kutakin päivää kohden, sunnuntaisin
+kaksikin. Sitten niitä on vähemmän. Mutta alkupuolella neljänäkymmentä,
+silloin niitä taas, hitto vieköön, on oikein paksulta. Lopulta,
+niinkuin tavallista on!"
+
+Silloin huokasi vanhus ja sanoi: "Ohhoh, eipä silloin kannatakkaan
+myllyyn mennä!"
+
+"Niinpä, niin", vastasi renki "useitten ei sitä kannatakkaan tehdä!
+Senpätähden meillä onkin niin hyvä aika, seitsemän joutopäivää viikossa
+ja mylly seisoo, varsinkin viime vuosina. Ennen sitä oli liike edes
+vähäsen vilkkaampaa."
+
+"Eikö ole mahdollista pyyhkiä edes jotakin listasta?" kysyi vanhus
+vielä kerran ja hyväili rengin poskia. "Kolme asiaa vaan, poikaseni,
+kaiken muun tahdon, jos nyt niin olla täytyy, tehdä vielä toisenkin
+kerran."
+
+"Ei", vastasi renki, "se on aivan mahdotonta. Joko -- tahi!"
+
+"Pitäkää listanne", sanoi silloin vanha vaimo hiukkasen mietittyään,
+"olen menettänyt kaiken halun mennä tuhmaan, vanhaan myllyynne!" ja hän
+läksi kotiinsa.
+
+Mutta kun hän tuli sinne ja ihmiset kummissaan katsoivat häneen
+ja sanoivat: "Mutta Liisa-muori, Tehän tulette aivan yhtä vanhana
+takaisinkin kuin olitte sinne mennessänne! Myllystä kai ei olekaan
+taikaa?" -- niin rykäisi hän ja vastasi: "Onhan sitä siinä kylläkin:
+mutta minä pelkäsin liian paljon ja mitäs sitten siitä lyhyestä
+lisäelämästä hyötyä olisikaan? Voi hyvä Jumala!"
+
+
+
+
+Pieni kyttyräselkäinen tyttö
+
+
+Oli kerran vaimo ja hänellä yksi ainoa pieni, tyttölapsi. Tämä oli niin
+pieni ja kalpea, aivan toisenlainen kuin muut lapset. Sillä kun vaimo
+meni hänen kanssaan kävelemään, niin jäivät ihmiset usein seisomaan,
+katsoivat hänen jälkeensä ja kuiskasivat jotain toisilleen. Jos silloin
+pieni tyttö kysyi äidiltään, minkätähden ihmiset niin kummastuneilta
+näyttivät, niin vastasi äiti joka kerta: "Koska sinulla on niin soman
+soma uusi mekko ylläsi." Siihen tyytyi pienokainen. Mutta kun he
+tulivat taas kotiin, niin nosti äiti tyttärensä syliinsä, suuteli
+häntä uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoi: "Rakas, oma sydänkäpyseni,
+mitenhän sinun käynee kun kerran kuolen. Ei kukaan ihminen tiedä mikä
+rakastettava enkeli sinä olet; ei isäsikään!"
+
+Jonkun ajan kuluttua sairastui äiti aivan äkkiä ja yhdeksäntenä päivänä
+kuoli hän. Silloin heittäysi pienen tytön isä aivan toivottomana
+kuolleen viereen ja vaati, että hänet haudattaisiin hänen vaimonsa
+kanssa yhdessä. Mutta hänen ystävänsä puhuivat hänen kanssaan ja
+lohduttivat häntä; silloin luopui hän aikeestaan ja vuoden kuluttua
+meni hän uusiin naimisiin toisen naisen kanssa, joka kyllä oli
+nuorempi, kauniimpi ja rikkaampi kuin hänen ensimmäinen vaimonsa,
+mutt'ei läheskään niin hyvä.
+
+Pieni tyttö oli koko ajan, sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut,
+istunut aamusta iltaan huoneessaan, sen ikkunassa, sillä hänellä ei
+ollut ketään, joka olisi tahtonut mennä hänen kanssaan kävelemään. Hän
+oli tullut vieläkin kalpeammaksi, eikä ollut viimekuluneena vuonna
+kasvanut ollenkaan.
+
+Kun uusi äiti nyt tuli taloon, ajatteli hän: "Nyt voit auringon
+kirkkaasti paistaessa mennä kävelemään kaupungin ulkopuolelle kauniita
+teitä myöten, joiden varsilla ihanat pensaat ja kukat kasvavat ja missä
+niin paljon hienosti puettuja ihmisiä tapaa." Sillä hän asui pienen,
+kapean kadun varrella, jonne aurinko vaan harvoin pääsi paistamaan
+ja jos istuikin ikkunalaudalla, niin näki vaan pienen kolkan sinistä
+taivasta, palasen niin ison kuin nenäliinan. Uusi äiti menikin, joka
+päivä kaupungille, niin edellä kuin jälkeenkin puolenpäivän. Silloin
+puki hän joka kerta ylleen ihmeen kauniin monivärisen puvun, paljon
+kauniimman kuin yksikään niistä oli ollut, mitkä pikku tytön entisellä
+äidillä oli ollut, mutta pientä tyttöä ei hän koskaan ottanut mukaansa.
+
+Silloin rohkaisi tämä mielensä ja eräänä päivänä pyysi hän niin
+hartaasti, että pääsisi mukaan. Mutta uusi äiti kielsi jyrkästi sanoen:
+"Sinä kait et ole järjissäsi! Mitä ihmiset ajattelisivat, jos minä
+näyttäytyisin sinun seurassasi? Sinähän olet aivan kyttyräselkäinen.
+Kyttyräselkäiset lapset eivät koskaan mene kävelemään, ne jäävät aina
+kotiin."
+
+Silloin vaikeni pieni tyttö, ja niin pian kun hänen uusi äitinsä oli
+lähtenyt pois, asettui hän tuolille ja katseli itseään peilissä; ja
+todellakin, hän oli aivan kyttyräselkäinen! Sitten asettui hän taasen
+ikkunaansa, katseli alas kadulle ja ajatteli hyvää, entistä vanhaa
+äitiään, joka kumminkin oli ottanut hänet joka päivä mukaansa. Sitten
+ajatteli hän taasen kyttyräänsä:
+
+"Mitähän siinä mahtanee olla?" sanoi hän itsekseen, "tuollaisessa
+kyttyrässä täytynee kumminkin jotain olla."
+
+Ja kesä kului loppuun ja kun tuli talvi oli pieni tyttönen käynyt yhä
+kalpeammaksi ja huonommaksi, niin ettei hän enää ollenkaan voinut
+kiivetä ikkunaan, vaan hänen täytyi alinomaa maata vuoteessaan.
+Ja eräänä yönä, siihen vuoden aikaan kun vuokot alkoivat työntää
+ensimmäistä vihantaa, tuli hänen vanha entinen hyvä äitinsä hänen
+luokseen ja kertoi hänelle, kuinka kultaista ja ihanaa taivaassa oli.
+
+Seuraavana aamuna oli pieni tyttö kuollut.
+
+"Älä itke, mieheni!" sanoi uusi äiti: "se oli parasta mikä saattoi
+lapsi raukalle tapahtua!" Ja mies ei vastannut sanaakaan, vaan
+nyykähytti äänetönnä päätänsä.
+
+Mutta kun pieni tyttö oli haudassaan, tuli enkeli taivaasta lentäen
+isojen, lumivalkoisten siipien varassa, laskeusi haudan viereen
+ja koputti sille kuni ovelle. Kohta tuli pieni tyttö haudasta ja
+enkeli kertoi hänelle, että hän oli tullut viemään hänet taivaaseen
+hänen äitinsä luokse. Silloin kysyi pieni tyttö hiljaa, josko
+kyttyräselkäiset lapset myöskin pääsivät taivaaseen. Hän vaan ei voinut
+sitä mahdolliseksi ajatella, koskapa taivaassa oli niin kaunista ja
+muhkeaa.
+
+Mutta enkeli vastasi: "Rakas lapsi kultani, ethän sinä enää olekkaan
+kyttyräselkäinen!" ja kosketti hänen selkäänsä valkoisella kädellään.
+Silloin putosi ilkeännäköinen kyttyrä pois kuni iso tyhjä kuori. Ja
+mitä oli sen sisässä?
+
+Kaksi ihanaa, valkoista enkelinsiipeä! Ne hän levitti lentoon,
+ikäänkuin hän olisi aina lentää taitanut ja kiiti enkelin seurassa
+kautta kirkkaan auringonpaisteen kohti sinertävää taivasta. Mutta
+taivaan ylimmällä rannalla istui hänen entinen vanha äitinsä ja levitti
+hänelle sylinsä. Ja hän lensi suoraan siihen.
+
+
+
+
+Lasten kasku
+
+
+Se hautausmaa, jolla ne kaksi pientä lasta leikki, joista tänään tahdon
+teille kertoa, oli korkealla vihantavalla vuorenlaella. Kylä, johon se
+kuului, oli sekin korkealla, metsäisen laakson yläpuolella, niin että
+se usein peittyi pilviin, kun joku sinertävällä joella souti siitä
+ohitse. Mutta hautausmaa oli vielä kylääkin korkeammalla, niin että sen
+monet mustat ristit näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Ihmisten oli
+kuta kuinkin vaikeata kantaa kuolleensa kylästä hautausmaalle, sillä
+tie oli jyrkkä ja kivinen, kunnes päästiin sille viheriälle nurmikolle,
+jolla hautausmaa oli, mutta kumminkin tekivät he tämän. Sillä vuoriston
+asukkaat eivät voi laaksossa elää; siellä on heidän niin ahdasta ja
+masentavaa ollakseen, niinkuin meistä olo syvässä kellarissa tuntuisi
+-- ja niin on vielä enemmän heidän kuolleittensa laita. Korkealle,
+vuorenlaelle täytyi heidät haudata, jotta he voisivat nähdä kauas yli
+maan ja mantereen ja laaksoon, missä laivat kulkevat.
+
+Ihan eräässä hautausmaan kolkassa oli ihmisten unhoittama hauta. Sillä
+kasvoi vaan ruohoa ja ruohon puoleksi peittäminä pari valkoista tahi
+punasta nurmen kukkaa, joita ei kukaan ollut istuttanut. Sillä haudassa
+lepäsi vanha poikamies, jolla ei ollut ei vaimoa eikä lasta, eikä
+ylipäätään ketään joka olisi hänestä huolinut. Vierailta mailta oli
+hän tullut, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Joka aamu oli hän noussut
+vuoren laelle ja oli tuntimäärin siellä istunut. Mutta kohta oli hän
+kuollut ja hänet oli haudattu. Nimi oli hänellä myöskin tietysti ollut,
+mutta mikä se oli, ei sitä kenkään tiennyt, ei edes haudankaivajakaan.
+Kirkonkirjoihin oli vaan merkitty kolme ristiä ja niiden alla oli
+luettavana: "vanha muukalainen poikamies, kuoli niin ja niinmonentena
+päivänä Herran vuonna silloin ja silloin." --
+
+Kaikki tämä oli todellakin hyvin vaatimatonta, mutta haudankaivajan
+kaksi pientä lasta, joista minulla juuri oli aikomus teille kertoa,
+piti erittäinkin tästä vanhasta unhoitetusta haudasta kirkkomaan
+kolkassa, sillä heillä oli lupa leikkiä ja peuhata siellä niin
+paljon kuin heitä vaan halutti, vaan toisia hautoja he eivät saaneet
+lähestyäkään. Näitä toisia piti haudankaivaja erinomaisessa kunnossa,
+ruoho oli vasta leikattua ja tiheää kuin sametin nukki, niillä kukki
+myöskin kaikenlaisia kukkasia, joita haudankaivaja hyvin huolellisesti
+kasteli, vaikka hänen täytyikin noutaa vettä siihen tarkoitukseen kylän
+kaivosta asti. Usealla hautakummulla oli sitä paitsi seppeleitäkin
+komeine nauhoineen.
+
+"Kaisu", sanoi pieni poika, joka oli polvillaan vanhan hautakummun
+vieressä, samalla kun hän tyytyväisenä katseli kuoppaa, minkä hän
+pienillä käsillään oli kaivanut haudan kylkeen, "Kaisu, talomme on
+valmis. Minä olen tasoittanut lattian kirjavilla kivillä ja siroitellut
+kukkaslehtiä sille. Minä olen isä ja sinä olet äiti. -- Hyvää huomenta,
+äiti, mitä lapset tekevät?"
+
+"Hannu", vastasi pienokainen, "sinä et saa niin kiirettä pitää. Ei
+minulla vielä ole lapsia, mutta pian olen semmoisia hankkiva." Sitten
+juoksenteli hän hautakumpujen ja pensaitten välissä ja tuli takaisin
+kummatkin kätöset etanoita täynnä:
+
+"Kuule, isä, minulla on jo seitsemän lasta, seitsemän ihmeen sievää
+etanalasta!" "Silloinpa panemme ne hetipaikalla nukkumaan, sillä on jo
+myöhäistä."
+
+He poimivat vihreitä lehtiä, pistivät ne koloon, etanat kuorineen
+niiden päälle ja peittivät jokaisen toisella lehdellä.
+
+"Ole nyt vaiti, Hannu!" huudahti pieni tyttö, "minun täytyy tuudittaa
+lapsiani, se minun täytyy tehdä aivan yksinäni. Isä ei koskaan laula
+mukana. Sinä voit sillä aikaa vielä mennä työntekoon."
+
+Ja Hannu juoksi pois, ja Kaisu alkoi pienellä äänellään laulaa:
+
+    "Pikkuruista seitsemän
+    Äidillä on lasta.
+    Mikäs estää pieniä
+    Uneen uupumasta?
+    Kun on peite pehmoinen,
+    Äiti vierell' vuotehen.
+    Silmät kiinni painakaa!
+    Äiti laulaa, tuudittaa.
+    Kuules, pikku Kalle,
+    Jalkas peiton alle!"
+
+Mutta eräs lehti alkoi liikkua ja yksi etanoista pisti päänsä hienoine
+sarvineen esiin sen alta. Silloin näpsähytti pieni tyttö sitä
+sormellaan päähän ja sanoi: "Odotahan, sinä Kusti, sinä et koskaan ole
+kiltti! Tänäkään aamuna et tahtonut antaa tukkaasi harjata. Menetkö
+heti paikalla peitteesi alle!" Ja hän lauloi vielä kerran:
+
+    "Uupuneet kun unehen
+    Ovat pienokaiset
+    Alle peiton pehmoisen
+    Äidin armahaiset,
+    Hiipii enkel' huoneeseen,
+    Katsoo lasten vuoteeseen,
+    Kysyy: lapset somat,
+    Tokko kiltit ovat?
+    Helmaan unen armahan
+    Kaikki he jo varmahan
+         Vaipunehet lie?"
+
+         "Terveiset vie
+         Luojalle sie:
+         Lapseni kiltit
+         Kiittävät Häntä
+         Leivästä, voista
+         Ja piirakoista,
+         Jotka hän lapsille
+         Kilteille antaa.
+         Kiltti on Kalle,
+         Hänkin jo nukkui
+         Peittehen alle."
+
+Kun hän lopetti olivat nuot seitsemän etanaa todellakin siihen
+nukkuneet, ainakin pysyttelivät he aivan liikkumattomina ja kun Hannu
+ei vielä ollut tullut takaisin, juoksi pieni tyttö vielä kerran
+hautausmaalle etanoita etsimään. Hän kokoili suuren määrän esiliinaansa
+ja palasi niitten kanssa haudalle. Siinä istui jo Hannu odottamassa.
+
+"Isä", huusi hän hänelle, "minä olen saanut sata lasta lisää!"
+
+"Kuulehan, vaimoseni", vastasi pikku poika, "sata lasta on liian
+paljon. Meillä on vaan yksi ainoa nukenlautanen ja kaksi pientä
+haarukkaa. Milläs ne lapset syövät? Ei kellään äidillä ole sataa lasta.
+Eihän ole edes sataa nimeäkään. Miksikä me lapsemme ristimme? Vie ne
+takaisin!"
+
+"Enpähän, Hannu", vastasi pieni tyttö, "sataa lasta pitää on hyvin
+hauska. Minä tarvitsen ne kaikki tyyni." --
+
+Samassa tuli haudankaivajan nuori vaimo ja toi kaksi isoa voileipää,
+sillä ilta oli käsissä. Hän suuteli kumpaakin lasta, nosti heidät
+hautakummulle, istumaan ja sanoi: "Varokaa uusia esiliinojanne." --
+Siinä istuivat he nyt äänettöminä kuni hiiret ja söivät. --
+
+Mutta vanha poikamies haudassaan oli kuullut kaiken, sillä kuolleet
+kuulevat hyvin tarkalleen kaiken, mitä heidän haudallaan puhutaan. Hän
+ajatteli sitä aikaa, jolloin hänkin oli ollut pieni poika. Silloin oli
+hänkin tuntenut pienen tytön ja he olivat leikkineet yhdessä, olivat
+rakentaneet taloja ja olivat olleet olevinaan mies ja vaimo. Ja sitten
+ajatteli hän myöhempää aikaa, kun hän oli nähnyt tuon saman pienen
+tytön täysi-ikäisenä. Sittemmin ei hän koskaan ollut kuullut hänestä
+sanaakaan, sillä hän oli kulkenut omia teitään eivätkä ne mahtaneet
+olla parhaimpia, sillä kuta enemmän hän niitä ajatteli ja kuta enemmän
+lapset hänen haudallaan pakisivat, sitä murheellisemmaksi tuli hän. Hän
+alkoi itkeä ja itki yhä vaan katkerammin. Ja kun haudankaivajan vaimo
+asetti lapsensa hänen hautakummulleen istumaan itki hän yhä enemmän.
+Hän koetti levittää sylensä heille, sillä hänestä oli kuin jos hänen
+olisi täytynyt saada puristaa heidät rintaansa vastaan. Mutta se ei
+onnistunut, sillä hänen päällään oli multaa kuuden jalan paksuudelta,
+ja kuusi jalkaa multaa painaa paljon. Silloin itki hän yhä enemmän,
+ja hän itki vielä senkin jälkeen kun haudankaivajan emäntä jo aikoja
+sitten oli käynyt hakemassa pois lapsensa ja pannut ne nukkumaan.
+
+Mutta kun haudankaivaja seuraavana aamuna tuli hautausmaalle, oli lähde
+puhjennut esiin hyljätyn haudan kupeesta. Se oli saanut syntynsä niistä
+kyynelistä, mitkä vanha poikamies oli itkenyt. Se pulppusi kirkkaana
+hautakummusta ja tuli juuri samasta kolosta, johon molemmat pienet
+lapset olivat huoneensa kaivaneet. Silloin ihastui haudankaivaja,
+sillä nyt ei hänen enää tarvinnut kantaa vettä kukkain kastelemiseen
+jyrkkää polkua myöten ylös kylästä asti. Lähteesen teki hän oikean
+juoksuojan ja ympäröi sen kaikilta puolin isoilla kivillä. Tästä
+lähtien kasteli hän kaikkia hautoja uuden lähteen vedellä, ja kukat
+kukkivat nyt kauniimpina kuin koskaan ennen. Ainoastaan sitä hautaa,
+jossa vanha poikamies oli haudattuna, ei hän valellut, sillä olihan
+se vanha, kaikkien hylkäämä hauta, josta ei kukaan välittänyt. Mutta
+siitä huolimatta kasvoivat kenenkään istuttamattomat vuorikukkaset
+muhkeampina hänen haudallaan kuin missään muussa paikassa ja lapset
+istuivat usein lähteen partaalla, rakentelivat myllyjä ja antoivat
+paperista tehtyjen venheittensä uida sen pinnalla.
+
+
+
+
+Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet
+
+
+On ihmisiä, joilla on lasiset sydämet. Jos niitä hellävaroin koskettaa,
+soivat ne hienosti kuni hopeiset tiuvut. Mutta jos niitä kolahuttaa,
+niin menevät ne rikki.
+
+Oli ennen kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme tytärtä ja kaikilla
+heillä oli lasiset sydämet. "Lapseni", sanoi eräänä päivänä kuningatar,
+"pitäkää vaari sydämistänne, ne ovat helposti särkyvää tavaraa!" Ja sen
+he tekivätkin.
+
+Eräänä päivänä nojautui kumminkin vanhin sisar ulos ikkunasta kaidetta
+vastaan katsoakseen alas puutarhaan, jossa mehiläiset ja perhoset
+lentelivät kukasta kukkaan. Siinä puristui hänen sydämensä: kuului
+kilahdus ikäänkuin jos jokin olisi mennyt rikki, ja hän kaatui
+lattialle, ja oli kuollut.
+
+Taaskin tapahtui jonkun ajan kuluttua, että toinen tyttäristä joi
+kupillisen liian kuumaa kahvia. Kuului taas risahdus ikäänkuin jos
+juomalasi olisi särkynyt, ainoastaan heikommin kuin ensi kerralla ja
+hänkin kaatui lattialle. Silloin nosti hänen äitinsä hänet ylös ja
+katsoi häneen, mutta huomasi ilokseen, että hänen sydämeensä ainoastaan
+oli syntynyt särö, mutta että se vielä kesti.
+
+"Mitä meidän nyt tulee tehdä tyttärellemme?" neuvottelivat kuningas
+ja kuningatar. "Hänellä on sydämessään särö ja vaikka se onkin aivan
+hieno, niin voi sydän kumminkin hyvin helposti kokonaan särkyä. Meidän
+täytyy pitää hyvin tarkkaa huolta hänestä." Mutta kuninkaantytär sanoi:
+"Antakaa minun vaan olla! Monasti kestää se, jossa on särö, sittemmin
+vielä hyvinkin kauvan!" --
+
+Sillä aikaa oli nuorinkin kuninkaantytär kasvanut isoksi ja niin
+kauniiksi, hyväksi ja älykkääksi, että kuninkaanpoikia kaikilta
+tahoilta tulvaili hänen luokseen häntä kosimaan. Mutta vanha kuningas
+oli vahingosta viisastunut ja sanoi: "Minulla on vaan yksi ainoa terve
+tytär, ja hänelläkin on lasinen sydän. Jos minun täytyy antaa hänet
+jollekin, niin täytyy tämän olla kuningas, joka samalla kertaa on
+lasimestari ja ymmärtää pidellä niin helposti särkyvää tavaraa." Mutta
+monien sulhasten joukossa ei ollut ainoatakaan, joka samalla aikaa
+olisi lasimestariksi valmistautunut, ja siitä syystä täytyi kaikkien
+tyhjin toimin lähteä kotiinsa. --
+
+Kuninkaan hovissa palvelevien jalosukuisten nuorukaisten joukossa oli
+nyt eräskin, joka oli palvellut melkein koko aikansa. Jos hän vielä
+kolme kertaa oli kantanut nuorimman kuninkaantyttären laahustinta,
+niin tuli hänestä aatelismies. Silloin oli kuningas onnitteleva häntä
+ja sanova hänelle: "Sinä olet nyt täysinpalvellut ja aatelismies. Minä
+kiitän sinua. Saat mennä."
+
+Kun hän nyt ensi kerran kantoi kuninkaantyttären laahustinta, huomasi
+hän, että hänellä oli kuninkaallinen ryhti. Kun hän toisen kerran
+kantoi laahustinta sanoi kuninkaantytär: "Heitä laahustin hetkiseksi,
+ojenna kätesi minulle ja saata minut portaita ylös, mutta hienosti
+ja kohteliaasti, kuten semmoinen jalosukuiselle nuorukaiselle,
+joka saattaa kuninkaantytärtä, sopii." Kun hän tämän teki, huomasi
+hän, että hänellä oli kuninkaallinen kätönenkin. Kuninkaantytärkin
+huomasi jotain, mutta mitä hän huomasi, sen olen myöhemmin sanova.
+Kun nuorukainen vihdoin viimein kolmatta kertaa kantoi laahustinta,
+käännähti kuninkaantytär ympäriinsä ja sanoi hänelle: "Kuinka
+viehättävästi sinä osaat laahustintani kantaa! Niin viehättävästi
+ei kukaan ole sitä vielä tähän asti kantanut." Silloin huomasi
+nuorukainen, että hän käytti kuninkaallista puhettakin. Mutta nyt oli
+hän täysinpalvellut ja aatelismies. Kuningas kiitti ja onnitteli häntä
+ja sanoi, että nyt hän saisi mennä.
+
+Kun hän läksi, oli kuninkaantytär puutarhan portilla ja sanoi hänelle:
+"Sinä olet kantanut laahustintani viehättävämmin kuin kukaan muu.
+Kunpahan olisit lasimestari ja kuningas!"
+
+Siihen vastasi nuorukainen, että hän oli kaikin tavoin koettava tulla
+kumpaiseksikin, hänen tuli vaan odottaa häntä, hän oli varmaan kerran
+tuleva takaisin.
+
+Hän meni sentähden erään lasimestarin luo ja kysyi häneltä, eikö hän
+tarvitseisi oppipoikaa. "Kyllä kai", vastasi tämä, "mutta sinun täytyy
+palvella minun luonani neljä vuotta. Ensimmäisenä vuotena olet sinä
+oppiva noutamaan leipää leipurilta, pesemään, harjaamaan ja pukemaan
+lapsia. Toisena vuotena olet oppiva tahdastamaan, kolmantena lasia
+leikkaamaan ja neljäntenä tulee sinusta mestari."
+
+Silloin kysyi hän, eikö hän voisi alkaa toisesta päästä, sillä se
+olisi paljon sukkelampaa, mutta lasimestari selitti hänelle, että
+kunnollisen lasimestarin aina täytyi alkaa alusta alkain, muuten siitä
+ei kunnollista synnykkään.
+
+Tähän tyytyi hän. Ensimmäisenä vuotena nouti hän leipää leipurilta,
+pesi ja harjasi lapsia ja puki heidän ylleen. Toisena tahdasti hän,
+kolmantena oppi hän lasia leikkaamaan ja neljäntenä tuli hänestä
+mestari. Sitten puki hän taas aatelismiehen puvun ylleen, sanoi
+jäähyväiset mestarilleen ja tuumiskeli, mitä hänen nyt piti tehdä
+tullakseen kuninkaaksi.
+
+Kun hän nyt kulki kadulla mietteisiinsä vaipuneena ja tuijotti
+katukiviin, tuli hänen luokseen eräs mies ja kysyi, oliko hän mitään
+kadottanut, koska hän yhä vaan tähysteli maahan. Silloin vastasi hän,
+ettei hän kylläkään ollut mitään kadottanut, vaan että hän todellakin
+haki jotain, nimittäin kuningaskuntaa, sekä kysyi eikö toinen tiennyt,
+miten hänen tuli menetellä tullakseen kuninkaaksi.
+
+"Kunpahan olisit lasimestari", sanoi silloin mies, "niin kyllä keinon
+tietäisin."
+
+"Minähän olen lasimestari!" vastasi hän, "olen juuri päässyt siksi!"
+
+Kun hän oli tämän sanonut, kertoi mies hänelle noista kolmesta
+sisaresta, joilla oli lasiset sydämet ja miten vanha kuningas
+välttämättömästi tahtoi naittaa tyttärensä lasimestarille. "Alussa
+oli", niin hän kertoi, "sekin ehtona, että sen lasimestarin, joka
+kuninkaan tyttären oli saapa, täytyi olla kuningas tahi kuninkaanpoika;
+mutta kun semmoista vaan ei mahda löytyä, joka olisi samalla kertaa
+lasimestari ja kuningas, niin on hän nyttemmin helpoittanut ehtojaan,
+niinkuin viisaan aina täytyy tehdä, ja asettanut kaksi toista ehtoa.
+Lasimestari hänen kumminkin täytyy olla, siitä ei päästä!"
+
+"Mitkäs nuot kaksi muuta ehtoa ovat?" kysyi nuori aatelismies.
+
+"Hänen täytyy miellyttää kuninkaantytärtä ja hänellä täytyy olla kädet
+kuni sametista. Kun nyt lasimestari tulee, joka on kuninkaantyttären
+mieleen ja jolla myös on kädet pehmeät kuni olisivat samettia, niin on
+kuninkaan aikomus antaa hänelle tyttärensä ja tehdä hänet, kuoltuaan,
+kuninkaaksi. Aika joukko lasimestareita on jo käynyt linnassa, mutt'ei
+kukaan ollut kuninkaantyttären mieleen. Sitä paitsi ei kenelläkään
+heistä ollut samettiset vaan karkeat kädet, kuten lasimestareilla
+tavallisesti onkin."
+
+Kun nuori aatelismies oli tämän kuullut, meni hän linnaan ilmaisi
+kuninkaalle kuka hän oli, muistutti häntä siitä, että hän poikana
+oli ollut palveluksessa hänen hovissaan ja kertoi hänelle, että hän
+rakkaudesta hänen tyttäreensä oli ruvennut lasimestariksi ja että hän
+nyt kernaasti tahtoisi tämän vaimokseen ja soisi tulevansa kuninkaaksi
+hänen kuoltuaan.
+
+Silloin kutsutti kuningas tyttärensä luokseen ja kysyi häneltä, josko
+nuori aatelismies oli hänen mieleensä, ja kun hän vastasi myöntävästi
+tähän, koskapa hän heti tunsi nuoren miehen, sanoi kuningas, että
+nyt piti tämän myöskin vetää hansikkaat kädestään ja näyttää oliko
+hänellä myös sametinpehmoiset kädet. Mutta kuninkaantytär arveli, että
+semmoinen oli aivan joutavaa, sillä hän tiesi muka aivan varmaan, että
+hänellä todellakin oli kädet kuni sametista. Sen hän jo oli huomannut
+silloin kun hän saattoi hänet portaita ylös.
+
+Niin olivat kaikki ehdot täytetyt ja kun kuninkaantytär nyt sai
+lasimestarin miehekseen ja tällä sitä paitsi oli sametinpehmeät kädet,
+niin voi hän myös pitää vaaria hänen sydämestään ja se kestikin, kunnes
+autuas kuolema lopetti kuningattaren päivät.
+
+Mutta toinen sisar, jonka sydämessä jo oli särö, tuli tädiksi ja
+päälle päätteeksi parhaimmaksi tädiksi koko maailmassa. Sitä eivät
+vakuuttaneet ainoastaan lapset, jotka entinen nuori aatelismies ja
+kuninkaantytär saivat, vaan myöskin kaikki muut ihmiset. Pieniä
+prinsessoja opetti hän lukemaan, rukoilemaan ja nukenvaatteita
+ompelemaan, ja prinssien todistuksia tarkasteli hän. Sitä, jolla
+oli hyvä todistus, kiitti hän paljon ja antoi hänelle jotakin
+lahjaksi, mutta jos jollakulla jonkun kerran oli huono todistus, niin
+näpsäytti hän häntä nenälle ja sanoi: "Sanoppas kerran, sinä pieni
+kuninkaanalku, mitä luulet olevasi? Mikä sinustakin kerran tulee. Sano
+vaan! Noh, tuleeko siitä mitään!" Ja kun tämä silloin nyyhkyttäen
+vastasi: "Ku-ku-ku-ku-ningas!" nauroi hän ja kysyi: "kuningas? Tottakai
+Miidas-kuningas. Jalosukuinen Miidas-kuningas, pitkine aasinkorvineen!"
+Silloin häpesi se, joka oli saanut huonon todistuksen, aivan hirveästi.
+
+Myös tämä toinen kuninkaantytär eli hyvin vanhaksi, vaikka hänen
+sydämessään olikin särö. Jos joku sitä ihmetteli, sanoi hän
+säännöllisesti: "Mikä nuorra halkee eikä heti säry, sepä juuri usein
+vielä kauvankin kestää." --
+
+Ja se onkin totta. Sillä minun äidilläni on tuommoinen vanha
+kerma-astia, valkopohjainen ja siinä kukkia, jossa myös on ollut särö
+niin kauvan kuin minä jaksan muistaa, mutta se kestää yhä vieläkin ja
+sen jälkeen kun äitini sen sai, on jo niin monta uutta kerma-astiaa
+ostettu ja säretty, ettei niiden lukumäärää kukaan tiedäkkään.
+
+
+
+
+Taivas ja helvetti
+
+
+Siihen vuodenaikaan, kun maailma on ihanimmillaan ja kun ihmisen on
+vaikein erota elämästä, kun syreenit jo kukkivat ja ruusuilla on isot
+umput, kulki kaksi matkantekijää taivaaseen vievää tietä, toinen köyhä
+ja toinen rikas. Eläissään olivat he asuneet aivan lähekkäin saman
+kadun varrella, rikas suuressa muhkeassa talossa, köyhä pienessä
+hökkelissä. Mutta kun kuolema ei tee eroitusta, niin tapahtui että
+molemmat kuolivat yhtaikaa. Sentähden olivat he myöskin kohdanneet
+toisensa taivaantiellä ja kulkivat nyt äänettöminä rinnatusten.
+
+Mutta tie tuli yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi, ja rikkaasta alkoi
+matkanteko tuntua kovin rasittavalta, sillä hän oli lihava ja hengästyi
+pian, koska hän eläissään ei koskaan ollut kulkenut niin pitkää matkaa.
+Seuraus siitä oli, että köyhä ehti hyvän matkaa häntä edelle ja tuli
+ensinnä taivaan valtakunnan portille. Mutta koska hän ei uskaltanut
+sitä kolkuttaa, istuutui hän portin edustalle ja ajatteli: "Sinä voit
+odottaa rikkaan miehen tuloa; ehken hän kolkuttaa."
+
+Pitkän ajan kuluttua saapui rikas mies perille, ja kun hän huomasi
+portin suljetuksi eikä kukaan heti paikalla tullut avaamaan, alkoi hän
+pitää pahaa ääntä ja nyrkeillään lyödä siihen. Silloin kiiruhti Pietari
+kiireimmän kautta portille, avasi sen, katseli kumpaista odottavaa ja
+sanoi rikkaalle miehelle: "Varmaankin olit _sinä_ se, joka et jaksanut
+odottaa. Sinulla ei minun mielestäni ole syytä niin pöyhistellä. Emme
+ole juuri kuulleet sinusta niin järin paljon hyvää kerrottavan, siihen
+aikaan kun maailmassa elit."
+
+Silloin katosi rikkaan rohkeus äkkiä, mutta Pietari ei huolinut
+sen enempää hänestä, vaan ojensi kätensä köyhälle miehelle, jotta
+tämä helpommin pääsisi nousemaan, ja sanoi: "Käykää kumpaisetkin
+odotussaliin, niin saamme sitten nähdä miten teidän käy."
+
+Eivätkä he todellakaan nyt tulleet taivaaseen, vaan ainoastaan isoon
+saliin, josta vei monta suljettua ovea ja jossa oli penkkejä pitkin
+seinämiä.
+
+"Levätkää hiukkasen", jatkoi Pietari, "ja odottakaa kunnes tulen
+takaisin, mutta käyttäkää aikaanne hyvin, sillä nyt täytyy teidän
+päättää siitä, millaiseksi tahdotte olonne täällä. Jokainen saa sen
+sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Punnitkaa siis asiaa ja sanokaa
+suoraan toivomuksenne, kun tulen takaisin, älkääkä unhoittako mitään,
+sillä sittemmin on se liian myöhäistä."
+
+Sen sanottuaan meni hän tiehensä. Kun hän hetkisen kuluttua palasi ja
+kysyi, josko he olivat selvillä siitä, millaiseksi he tahtoivat olonsa
+ijankaikkisuudessa, hypähti rikas mies seisoalleen ja sanoi, että
+hän tahtoi saada ison kultaisen linnan, kauniimman kuin mikä kellään
+keisarilla oli ja joka päiväksi mitä maukkainta ruokaa. Suklaata
+aamiaiseksi ja joka päivä päivällisiksi vasikanpaistia omenasoseen
+kanssa, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruoaksi
+hillohyytelöä; ne olivat hänen mieliruokiaan. Illallisiksi tahtoi hän
+jotakin muuta. Vielä halusi hän itselleen oikein mukavan nojatuolin ja
+aamunutun vihreästä silkistä; Pietarin ei myöskään pitänyt unhoittaa
+jokapäiväistä sanomalehteä, sillä hän kyllä tahtoi seurata aikansa
+tapahtumia.
+
+Silloin katsoi Pietari säälien häneen, oli kauvan aikaa ääneti ja kysyi
+vihdoin: "Etkö halua mitään muuta?"
+
+"Kyllä, kyllä!" ehätti rikas mies sanomaan. "Rahoja, paljon rahoja,
+kaikki kellarit täyteen niitä; niin paljon, ettei kukaan voi niitä
+laskeakkaan!"
+
+"Kaiken tämän olet saapa", vastasi Pietari. "Tule pois ja seuraa
+minua!" Niin sanoen aukaisi hän erään noista monista ovista ja vei
+rikkaan miehen muhkeaan, kultaiseen linnaan, jossa kaikki oli niinkuin
+tämä oli itselleen toivonut. Näytettyään hänelle kaikki, meni hän
+pois ja työnsi rautasalvan linnan portille. Mutta rikas mies pukeutui
+vihreään silkkiseen aamunuttuunsa, istuutui nojatuoliinsa, söi ja
+joi ja oli hyvillään ja kun hän oli juonut ja syönyt kyllikseen luki
+hän sanomalehteään. Ja kerran päivässä meni hän kellariin rahojaan
+katsomaan. --
+
+Kului kaksikymmentä ja viisikymmentä ja taasen viisikymmentä vuotta,
+yhteensä satakaksikymmentä vuotta -- ja kuitenkin on se vaan sekunti
+ijankaikkisuudesta -- silloin oli rikas mies niin ikävystynyt
+muhkeaan kultaiseen linnaansa, että hän tuskin enää jaksoi sitä
+sietää. "Vasikanpaisti ja makkara huononee sekin huononemistaan",
+sanoi hän, "kohta ei niitä enää voi syödäkkään". Mutta tämä ei ollut
+totta, hän oli vaan ikävystynyt ruokiinsa. "Enkä minä enää lue
+sanomalehteänikään", jatkoi hän, "minullehan on aivan yhdentekevää,
+mitä maan päällä tapahtuu. Enhän minä siellä tunne yhtään ainoata
+ihmistä. Kaikki minun tuttavani ovat aikoja sitten kuolleet. Ne
+ihmiset, jotka nyt elävät, tekevät semmoisia hulluuksia ja puhuvat
+niin kummasti, että pää ihan pyörälle menee kun sitä lukee." Sitten
+hän vaikeni ja haukotteli, sillä hänellä oli hyvin ikävä, ja hetkisen
+kuluttua jatkoi hän:
+
+"En minä myöskään tiedä mitä paljolla rahallani tekisin. Mihin niitä
+käyttäisin? Eihän täällä kumminkaan voi mitään ostaa. Kuinka voi
+ihminen olla niin tuhma, että hän taivaassa toivoo itselleen rahaa!"
+Sitten nousi hän istualtaan, avasi ikkunan ja katsoi ulos.
+
+Mutta vaikkakohta linnassa kaikkialla oli valoisaa, oli ulkona
+kumminkin pilkkoisen pimeä -- niin pimeää, ettei olisi voinut kättänsä
+edemmä nähdä -- yhtä pilkkoisen pimeää joka päivä, joka vuosi,
+ijankaikkisesti ja siellä vallitsi kuolonhiljaisuus kuni kirkkomaalla.
+Silloin sulki hän ikkunan ja istuutui taasen nojatuoliinsa; ja joka
+päivä nousi hän kerran tahi kaksikin tuolistaan ulos katsoakseen.
+Mutta yhä oli vaan kaikki samanlaista, ja yhä vaan sai hän suklaata
+aamiaiseksi, joka päivä vasikanpaistia omenasoseineen, paistettua
+makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruokana hillohyytelöä
+päivälliseksi; yhä vaan, yhä vaan, päivä toisensa jälkeen.
+
+Mutta kun tuhat vuotta oli kulunut umpeen kolahti portin iso rautasalpa
+ja Pietari astui sisään. "Noh", kysyi hän, "miten sinä viihdyt?"
+
+Silloin vimmastui rikas mies. "Mitenkä viihdyn? Huonosti minä
+viihdyn, hyvin huonosti! Niin huonosti kuin tällaisessa kamalassa
+linnassa ylimalkaan täytyy viihtyä. Miten sinä voit ajatellakkaan,
+että tämmöistä voisi kestää kokonaista tuhat vuotta? Täällä ei kuule
+mitään, ei näe mitään, ei kukaan huolehdi minusta. Valhetta se vaan
+on tuo teidän niin monin sanoin ylistetty taivaanne, teidän ikuinen
+autuutenne. Sehän on oikein kurjan kurjaa!"
+
+Silloin katsoi Pietari kummastuneena häneen ja sanoi: "Et varmaankaan
+tiedä missä olet? Ei, ei, sinä olet helvetissä. Itsehän sinä toivoit
+helvettiin. Linnasi kuuluu helvettiin."
+
+"Helvettiin?" toisti rikas mies kauhistuen. "Ei kai tämä ole helvetti?
+Missä on sitten perkele ja tuli ja kattilat?"
+
+"Vai niin", vastasi Pietari, "sinä luulet, että syntisiä yhä vielä
+korvennetaan niinkuin ennen muinoin? Ei, siitä on jo aikoja sitten
+luovuttu. Mutta helvetissä sinä vaan olet, siitä saat olla varma, ja
+aika syvällä helvetissä päälle päätteeksi, niin että sinua voi tulla
+oikein sääli. Ajan pitkään päässet itsekin selville asian oikeasta
+laadusta."
+
+Silloin heittäysi rikas mies kauhistuneena nojatuoliinsa, peitti kasvot
+käsiinsä ja nyyhkytti: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa,
+viheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"
+
+Mutta Pietari avasi oven ja meni ulos, ja kun hän taas ulkopuolella
+työnsi rautasalvan portin eteen, kuuli hän rikkaan miehen yhä vaan
+nyyhkyttävän: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä
+ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"
+
+Ja taasen kului sata vuotta, ja taasen sata, ja aika kävi rikkaalle
+miehelle niin kauhean pitkäksi, ettei kukaan sitä edes mielessään voi
+kuvitellakkaan. Ja kun toinen vuosituhannes oli kulunut loppuun, tuli
+Pietari taaskin linnaan.
+
+"Oi!" huusi rikas mies hänelle vastaan, "oi, kuinka minä olen sinua
+ikävöinyt! Minä olen hyvin murheellinen. Ja tämmöistäkö täällä aina on
+oleva? Koko ijankaikkisuudenko?" Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän: "Pyhä
+Pietari, kuinka pitkä on ijankaikkisuus?"
+
+Silloin vastasi Pietari: "kun vielä kymmenentuhatta vuotta on kulunut,
+silloin se alkaa".
+
+Kun rikas mies kuuli tämän, painoi hän päänsä alas ja alkoi katkerasti
+itkeä. Mutta Pietari seisoi hänen tuolinsa takana ja laski salaa hänen
+kyynelensä ja kun hän huomasi, että ne olivat niin monta, että Jumala
+varmaan antaisi hänelle anteeksi, sanoi hän: "Tule, minä olen näyttävä
+sinulle jotakin oikein ihanata! Tiedän tuolla ullakolla olevan seinässä
+reiän, josta voi nähdä taivaaseen."
+
+Hän vei hänet portaita myöten ullakolle ja sieltä kaikenlaisen rojun
+välitse pieneen huoneeseen. Kun he astuivat siihen pujottautui reiän
+läpi kultainen säde, joka kohtasi pyhää Pietaria keskelle hänen
+otsaansa, niin että hänen kasvonsa paistoivat kuin palava tulenliekki.
+
+"Tuleeko se oikeasta taivaasta?" kysyi rikas mies vavisten.
+
+"Tulee", vastasi Pietari. "Katso nyt sinne!"
+
+Mutta reikä seinässä oli hiukan korkealla eikä rikas mies juuri
+pitkäkasvuinen ollut, niin että hän tuskin ylettyi sen kohdalle.
+
+"Sinun täytyy tekeytyä niin pitkäksi kuin suinkin ja nousta
+varpaillesi", sanoi Pietari. Silloin teki rikas mies kaiken voitavansa,
+ja kun hän vihdoin ylettyi reiän kohdalle, niin näki hän todellakin
+taivaaseen. Siellä istui Isä Jumala kultaisella valtaistuimellaan
+pilvien ja tähtien välissä kaikessa komeudessaan ja loistossaan ja
+hänen ympärillänsä olivat kaikki enkelit ja pyhimykset.
+
+"Oi!" huudahti hän, "tämähän on kauniimpaa ja ihanampaa kuin mitä edes
+maan päällä voi aavistaakkaan. Mutta sanohan, kuka hän on, joka istuu
+Isän Jumalan jalkain juuressa, selin minuun?"
+
+"Hän on se köyhä mies, joka asui sinun vieressäsi maan päällä ja
+jonka seurassa sinä tänne tulit. Kun minä kehoitin teitä miettimään
+millaiseksi halusitte olonne ijankaikkisuudessa tulevan, ei hän
+toivonut itselleen muuta kuin jakkaran, jolla saisi istua Jumalan
+jalkain juuressa. Ja hän saikin sen, aivan niinkuin sinä sait linnasi."
+
+Kun hän oli tämän sanonut, meni hän aivan hiljaa pois, ilman että rikas
+mies sen huomasi. Sillä hän seisoi yhä vaan varpaillaan ja tirkisti
+taivaaseen eikä voinut nähdä kyllikseen. Vaikeata se tosin hänelle
+oli, sillä reikä oli aika korkealla, ja hänen täytyi koko ajan seista
+varpaillaan, mutta hän teki tämän mielellään, sillä se, minkä hän näki,
+oli niin ihanaa.
+
+Ja vieläkin vuosituhanneksen kuluttua tuli Pietari viimeisen kerran.
+Siinä seisoi rikas mies yhä vaan ullakkohuoneessa varpaillaan seinän
+vieressä ja katsoi herkeämättä taivaaseen ja oli katsomiseen siinä
+määrin vaipunut, ettei huomannut Pietarin tuloa.
+
+Vihdoin laski Pietari kätensä hänen olkapäälleen, niin että hän
+kääntyi, ja sanoi:
+
+"Tule pois! Nyt olet seissut siinä kyllin kauvan. Syntisi ovat sinulle
+anteeksi annetut; minä olen viepä sinut taivaaseen. Eikö totta, olisit
+voinut päästä sinne paljon helpommin, kun vaan olisit tahtonut?"
+
+
+
+
+Pikku neekeri ja kultaprinsessa
+
+
+Oli ennen pieni neekeri raukka, joka oli sysimusta, mutta hänen musta
+värinsä ei sittenkään ollut oikeata laatua, sillä se lähti hänestä.
+Iltasin oli hänen paidankauluksensa aivan musta, ja jos hän tarttui
+äitinsä hameeseen, niin näkyi siinä merkki jokaisesta hänen viidestä
+sormestaan. Sentähden ei äiti sallinut hänen sitä tehdäkkään, vaan
+työkkäsi hänet aina luotaan, niin pian kun hän tuli lähelle, ja muut
+ihmiset kohtelivat häntä vielä kovemmin.
+
+Kun hän oli neljäntoista vuoden vanha, sanoivat hänen vanhempansa,
+että oli jo todellakin ajan vaatimaa, että hän oppisi jotain, niin
+että voisi itse ansaita elatuksensa. Silloin pyysi hän heiltä, että
+hän saisi lähteä maailmaan ja ruveta soittoniekaksi, ei hän muuksi
+kelpaisikaan.
+
+Mutta hänen isänsä väitti, ettei taide leipää anna ja hänen äitinsä
+oikein suuttui ja vastasi ainoastaan: "Tyhmyyksiä, sinusta ei voi tulla
+muu kuin musta!"
+
+Vihdoin sopivat he siitä, että hän soveltui parhaiten nokikolariksi.
+He panivat hänet sentähden oppiin erään mestarin luo, ja koska he
+häpesivät sitä, että hän oli neekeri, niin sanoivat he, että he olivat
+mustanneet hänet nähdäkseen miltä hän näyttäisi nokikolarina.
+
+Nyt oli siis pikku neekeri nokikolari ja hänen täytyi päivittäin
+kiivetä ylös ja alas uuninpiipuissa, jotka usein olivat niin ahtaat,
+että hän pelkäsi niihin kiinni tarttuvansa. Mutta aina pääsi hän
+onnellisesti katolle, vaikka hänestä usein tuntui kuin jos koko hänen
+ihonsa olisi pois hankautunut. Kun hän istui korkealla uuninpiipulla ja
+taasen hengitti Jumalan raitista ilmaa ja pääskyset lentelivät hänen
+päänsä ympärillä, tunsi hän rintansa paisuvan kuin jos se olisi ollut
+pakahtumaisillaan. Silloin heilutteli hän vastaansa ja joiusi niin
+äänekkäästi: hooii-hoo! hoo-ii-la-hoo! aivan niinkuin nokikolarien
+on tapana joluta, että ihmiset pysähtyivät kaduilla kävellessään ja
+sanoivat: "Kuulkaapas vaan tuota mustaa nulikkaa, millainen ääni
+hänellä on!"
+
+Kun hän oli täysin oppinut, käski mestari hänen mennä huoneesensa
+peseytymään ja siistiytymään. Hän oli nyt antava hänelle todistuksen ja
+tekevä hänestä kisällin.
+
+Silloin valtasi pikku neekerin kamala pelko, sillä hän ajatteli: "Nyt
+tulee kaikki ilmi!" Ja niin kävikin, sillä kun hän puettuna parhaimpiin
+vaatteisiinsa tuli mestarin huoneeseen, jossa oppipojat ja kisällit jo
+olivat koolla, oli hän vielä hyvin musta, jos kohta vähän vaaleampaa
+kuumotti niiltä paikoin, jotka olivat hankautuneet uuninpiipuissa.
+Silloin älysivät kaikki kauhistuen miten asianlaita oikeastaan oli.
+Mestari selitti, että kisälliä hänestä vaan ei voinut tulla, sillä
+eihän hän edes ollut oikea kristittykään, mutta oppipojat hyökkäsivät
+hänen päällensä, kiskoivat häneltä hänen vaatteensa ja kantoivat hänen
+pihalle. Siellä panivat he hänen pumpun alle, vaikka hän kuinkakin koki
+puolustautua, pumppusivat vettä hänen niskaansa ja hankasivat häntä
+hiekalla ja luudilla, kunnes heidän käsivartensa varttuivat. Kun he
+vihdoin huomasivat, ettei mustuus hänestä lähtenyt huolimatta kaikista
+heidän ponnistuksistaan, työnsivät he haukkuen hänet portista ulos.
+
+Siinä seisoi hän nyt tuo pieni neekeri raukka avuttomana ja
+paratiisillisessa puvussa keskellä katua eikä tiennyt mitä tehdä.
+Silloin, kulki siitä sattumalta eräs mies, hän silmäsi häntä kiireestä
+kantapäähän ja kun hän huomasi, että hän oli neekeri, sanoi hän
+olevansa ylhäinen herra ja että hän tahtoi ottaa hänet palvelukseensa.
+Hänen ei tarvitseisi tehdä muuta kuin seistä hänen vaunujensa
+takapuolella, kun hän läksi ajelemaan rouvineen, niin että voisi heti
+huomata, että he olivat ylhäistä herrasväkeä.
+
+Silloin ei pikku neekeri ruvennut kauvan tuumiskelemaan, vaan seurasi
+uutta herraansa ja alussa oli kaikki hyvin. Sillä ylhäisen herran rouva
+piti hänestä ja joka kerta kun hän kulki hänen ohitsensa, hyväili hän
+häntä. Semmoista ei ollut koskaan ennen hänen elämässään tapahtunut.
+Mutta eräänä päivänä, kun he olivat ajelemassa syntyi kauhea rajuilma
+ja vesi valui virtanaan, mutta kun he tulivat kotiin, huomasi ylhäinen
+herra, että vesi joka valui vaunujen takapuolelta oli aivan mustaa.
+
+Silloin kysäsi hän äkäisesti pikku neekeriltä, mitä se merkitsi. Tämä
+pelästyi kovin, ja kun hän ei voinut keksiä sen parempaa, vastasi hän,
+että pilvet olivat olleet aivan mustat ja sentähden oli kai, myös
+mustaa vettä satanut.
+
+"Lörpöttelyä," vastasi ylhäinen herra, joka jo oli huomannut missä syy
+oli. Hän otti nenäliinansa sylkäsi sen kulmaan ja pyyhkäsi sillä pienen
+neekerin otsaa. Nenäliina tuli mustaksi.
+
+"Arvasinhan minä sen!" huudahti hän. "Ethän ole edes oikea neekerikään!
+Sepä oli kaunis havainto! Hae itsellesi toista palvelusta, minä en voi
+sinua käyttää".
+
+Silloin kokosi pikku neekeri itkien kimpsunsa ja kampsunsa ja yritti
+mennä tiehensä. Mutta ylhäisen herran rouva kutsutti hänet vielä
+kerran takaisin ja sanoi, että oli vahinko, että hänen miehensä oli
+asian huomannut; hän oli sen jo kauvan tietänyt. Oli todellakin
+suuri onnettomuus olla neekeri ja päälle päätteeksi semmoinen, josta
+väri lähtee, mutta hänen ei tullut kadottaa rohkeuttaan, vaan yhä
+edelleenkin olla hyvä ja rehellinen poika, silloin oli hänestä ajan
+pitkään tuleva yhtä valkoinen kuin muutkin ihmiset. Sitten lahjoitti
+hän hänelle viulun ja peilin, johon hänen tulisi katsoa kerran viikossa.
+
+Niinpä läksi pikku neekeri avaraan maailmaan ja hänestä tuli
+soittoniekka. Ei hänellä tosin ollut opettajaa, joka olisi hänelle
+soitellut, mutta hän kuunteli miten linnut lauloivat ja mitä pensaat
+ja purot humisivat ja lirisivät ja sen mukaan hän soitteli. Sittemmin
+havaitsi hän, että metsän kukilla ja taivaan tähdillä myös oli oma
+soittonsa keskiyöllä, vaikka se oli niin hiljaista, ettei kuka tahansa
+voinut sitä kuulla. Sen jäljitteleminen oli paljon vaikeampaa. Mutta
+kaikkein vaikeimman oppi hän viimeiseksi: soittamaan ihmissydämen
+tykytyksen mukaan. Ennenkun hän sen oppi, oli hän kuljeskellut ja
+nähnyt paljon.
+
+Toisinaan suosi häntä onni hänen matkoillaan, mutta enimmäkseen kävi
+hänen huonosti. Kun hän iltasin seisahtui pimeässä jonkun talon eteen,
+soitteli jonkun kauniin laulun ja pyysi yösijaa, niin hänet kyllä
+päästettiin sisälle, mutta kun aamulla huomattiin, kuinka musta hän
+oli, ja ettei ollut hyvä tulla häntä liian lähelle, sentähden että
+hänestä lähti väri, silloin satelivat kompasanat hänen ympärillään,
+toisinaan iskutkin. Mutta hän ei silti menettänyt rohkeuttaan, vaan
+ajatteli mitä tuon ylhäisen herran rouva oli sanonut hänelle ja vaelsi
+edemmä viuluineen, kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen.
+Joka sunnuntai kaivoi hän esille peilinsä, ja katsoi kuinka paljo
+mustaa oli hänestä lähtenyt. Paljon ei sitä ollut toisesta sunnuntaista
+toiseen, sillä se oli aika kovassa, mutta aina sitä oli jonkunverran
+lähtenyt, ja kun hän oli kulkenut viisi vuotta, nähtiin pohjavärin
+paistavan joka paikasta esiin.
+
+Eräänä päivänä tuli hän vento vieraaseen kaupunkiin, jossa kultainen
+prinsessa hallitsi, hänellä oli kultainen tukka ja hänen kasvonsa ja
+kätensä ja jalkansa olivat pelkkää kultaa. Hän söi kultaveitsellä ja
+kultahaarukalla kultaiselta lautaselta, joi kullankarvaista viiniä
+ja piti kultaisia vaatteita. Sanalla sanoen, kaikki hänen yllänsä ja
+hänen ympärillään oli kultaa. Mutta muutoin oli hän tavattoman pöyhkeä
+ja ylpeä, ja vaikka hänen alamaisensa suuresti toivoivat, että hän
+valitseisi itselleen jonkun kuninkaanpojan puolisokseen, koskapa he
+olivat sitä mieltä, ettei naisvalta ajan pitkään kelpaa, niin ei muka
+kukaan ollut kyllin kaunis ja ylhäinen hänelle kelvatakseen.
+
+Joka aamu ilmoittautui hänen luonaan kosijoina kuusi prinssiä, jotka
+edellisenä iltana olivat postivaunuissa kaupunkiin saapuneet. Sillä
+laajalti maassa ei puhuttu muusta kuin kultaisesta prinsessasta ja
+hänen kauneudestaan.
+
+Noiden kuuden prinssin täytyi nyt asettautua yhteen riviin hänen
+valtaistuimensa eteen ja hän silmäsi heitä kaikilta puolin. Mutta
+lopuksi nyrpisti hän aina nenäänsä ja sanoi:
+
+    "Ensimmäinen aivan viisto,
+    Toinen kaljupää,
+    Kolmas pulloposkinen,
+    Niin ettei silmiäkään nää.
+    Tämä neljäs, eikö totta,
+    Laiha niinkuin kirkon rotta;
+    Viides kömpelö ja suur,
+    Niinkuin jättiläinen juur'.
+    Entäs tämä kaitaluu,
+    Viistonenä, ristisuu!
+    Kotihinne joutukaa,
+    Matkoihinne marssikaa!"
+
+Heti paikalla ilmestyi kaksitoista isoa palvelijaa, joilla oli
+miehenpituiset vitsat kädessä ja ajoivat koko seurueen paikkakunnalta
+pois. Semmoista oli tapahtunut joka päivä monena vuotena.
+
+Kun pikku neekeri kuuli kerrottavan kuinka ihmeenihana prinsessa oli,
+ei hän voinut mitään muuta ajatella. Hän meni hänen palatsiinsa,
+istahti portaille, otti viulun käteensä ja rupesi soittamaan kauneinta
+kappalettaan. "Ehken katsoo hän ikkunasta", ajatteli hän, "ja silloin
+saat sinä hänet nähdä."
+
+Eipä kestänytkään kauvan, ennenkun kultaprinsessa käski kolmen
+kamarineitosensa katsoa kuka se oli, joka ulkona niin kauniisti
+soitteli. He tulivat takaisin ilmoittamaan, että siellä oli ihminen,
+jolla oli niin kummallinen ihoväri, etteivät he koskaan olleet
+kummempaa nähneet. Ensimmäinen väitti, että hän oli kasvoiltaan harmaa
+kuni hiiri, toinen, että hän oli harmaa kuni metsäkyyhkynen ja kolmas,
+että hän oli harmaa kuni aasi.
+
+Semmoista täytyi hänen itsensä nähdä, sanoi prinsessa, heidän piti
+tuoda hänet sisälle.
+
+Silloin menivät kamarineitoset vielä kerran alas ja saattoivat hänet
+linnaan, ja kun hän sai nähdä prinsessan, joka todellakin oli kultaa
+kiireestä kantapäähän ja loisti kuni aurinko, niin häikäisi se ensinnä
+hänen silmiään, niin että hänen täytyi ne ummistaa. Mutta kun hän oli
+tointunut ja oikein silmännyt prinsessaa, niin ei hän taitanut hillitä
+itseään, vaan heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja sanoi:
+
+"Oi, ihanin kultaprinsessa! Olette niin kaunis, ettette sitä itsekkään
+voi tietää! Ja joskohta sen tietäisittekin, niin olette kumminkin tuhat
+vertaa kauniimpi kuin mitä luulettekaan. Minä olen pieni neekeri, joka
+muuttuu yhä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi, eikä se kappale, jonka
+soitin lähimainkaan ole kauneimpiani. Puolisohan Teillä täytyy olla, ja
+jos tahdotte mennä minun kanssani naimisiin, tulen niin iloiseksi, että
+varmaankin hyppään tasajalassa tuon pöydän yli!"
+
+Kun prinsessa kuuli tämän katsoi hän ensin häneen niinkuin lehmä uuteen
+konttiin, sillä erittäin älykäs hän ei, huolimatta kauneudestaan,
+ollut ja purskahti sitten semmoiseen nauruun, että hänen täytyi
+tarttua tuolinselkään kiinni. Ja nuo kolme kamarineitosta pitivät
+myöskin velvollisuutenaan nauraa, ja äkkiä astuivat nuo kaksitoista
+käskyläistäkin huoneeseen, ja kun he näkivät kuka siinä oli polvillaan
+prinsessan edessä, niin panivat he sellaiseksi nauruksi, että se kuului
+koko kaupungissa.
+
+Silloin valtasi pikku neekerin suuri pelko, sillä hän huomasi, että
+hän oli sanonut jotakin tyhmää. Hän tarttui viuluunsa, riuhtasi oven
+auki ja hyökkäsi portaita alas. Sitten juoksi hän, katsomatta taakseen,
+kautta kaupungin, poikki peltojen ja niittyjen lähimpään metsään.
+Siellä heittäysi hän lopen väsyksissä heinikkoon ja itki, niin että oli
+pakahtua.
+
+Mutta vihdoin hän taasen tyyntyi ja sanoi itsekseen: "Kun kuski on
+humalassa, niin hevoset pillastuvat. Oletko järjiltäsi? Ajattelitko
+mennä kultaprinsessan kanssa naimisiin? Sinä olet järjiltäsi! Sentähden
+ei sinun tule ihmetellä, että ihmiset nauravat sinulle."
+
+Hän ripusti viulun selkäänsä, vihelsi ja jatkoi matkaansa. Hän vaelsi
+kuten ennenkin kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Ja
+vuosi vuodelta tuli hän valkoisemmaksi ja ihmiset oppivat pitämään
+hänestä yhä enemmän, sillä ne soittokappaleet, mitkä hän sepitti
+tulivat yhä kauniimmat eikä kukaan voinut hänelle viulunsoitossa
+vertoja vetää. Ja kun hän oli kasvanut aikamieheksi, niin oli hän aivan
+valkoihoinen, jopa vaaleampi ja puhtaampi kuin moni muu. Ei kukaan
+ottanut uskoakseen, että hän ennen oli ollut neekeri.
+
+Tapahtuipa sitten kerran, että hän tuli kauppalaan, jossa oli
+markkinat. Siellä näki hän teltan, jossa oli punainen oviverho, joka
+kai aikoinaan kerrankin oli ollut uusi, mutta nyt se oli rikkinäinen ja
+tahrainen. Teltan edustalla seisoi rääsyinen, kirjavaan nuttuun puettu
+mies, joka puhalsi torveen ja huutaen kehoitti kansaa astumaan sisään;
+siellä olivat muka maailman suurimmat ihmeet nähtävinä: kaksipäinen
+vasikka, joka söi kahdesti vaan sulatti ruuan vaan yhden kerran,
+sika, joka taisi korteista ennustaa ja maailmankuulu, ihmeenihana
+kultaprinsessa, jota kaikki miehet olivat kilvan kosineet.
+
+"Tokkohan hän voisi olla sinun kultaprinsessasi?" sanoi hän itsekseen,
+mutta siitä huolimatta meni hän telttaan.
+
+Sisään tultuaan olisi hän mieluummin tahtonut vajota maahan, sillä
+hänen kultaprinsessansa oli todellakin sama kuin tämä. Mutta kulta oli
+kulunut pois melkein kaikkialta, ja hän näki, että hän olikin vaan
+läkkipeltiä.
+
+"Herra taivaan!" huudahti hän. "Miten sinä olet tänne tullut ja
+minkänäköinen sinä oletkaan?"
+
+"Miten niin?" vastasi hän, ikäänkuin jos hän ei olisi ymmärtänyt
+mitään. Kun hän vihdoinkin tuli ajatelleeksi, että tuo mies varmaankin
+oli nähnyt hänet ennen maailmassa, silloin kun hän vielä näytti olevan
+pelkkää kultaa, lisäsi hän äkäisesti: "Luuletko, sinä sen tomppeli,
+että sitä ijankaikkisesti samana pysyy? Pidä sinä vaan huoli itsestäsi!"
+
+Nyt oli hän vähällä purskahtaa nauruun, sillä hän huomasi, ettei hän
+häntä tuntenut. Mutta hänen kävi häntä aivan liiaksi sääli ja sentähden
+kysyi hän aivan hiljaa, eikö hän todellakaan tietänyt, kuka hän oli.
+Hänhän oli tuo sama pieni neekeri, jolle hän kerran kauvan aikaa sitten
+oli niin nauranut.
+
+Nyt oli prinsessan vuoro vaieta ja hävetä ja monin kyynelin kertoi hän,
+miten kulta oli hänestä kulunut, ensinnä parista kohden ja sittemmin
+joka paikasta, miten hän kauvan aikaa oli salannut sen alamaisiltaan
+ja miten nämät kumminkin lopulta olivat tämän huomanneet ja ajaneet
+hänet tiehensä. Nyt kävi hän kaikki markkinat, mutta oli siihen ihan
+ikävystynyt ja jos hän vielä oli samaa mieltä kuin ennen, niin tahtoi
+hän kernaasti mennä hänen kanssaan naimisiin.
+
+Tähän vastasi nuori mies hyvin totisena, että hän kyllä sääli häntä
+kaikesta sydämestään, mutta että hän oli aivan liian viisas mennäkseen
+naimisiin läkkipeltiprinsessan kanssa. Hän puolestaan toivoi varmasti
+saavansa häntä paljon paremman vaimon. Niin sanoen lähti hän teltasta
+ja antoi läkkipeltiprinsessan olla. Tämä oli pakahtua raivosta
+ja toisen lähtiessä huusi hän yhtä mittaa hänen jälkeensä: "Sinä
+neekerinulikka! Neekerinulikka! Sinä sysimusta neekerinulikka, josta
+väri lähtee!" ja muuta sentapaista. Mutta kukaan ei tietänyt ketä
+hän tarkoitti, sillä eihän toisella ollut edes mustaa pilkkuakaan
+kasvoissaan.
+
+Sentähden kulkikin hän rauhallisesti eteenpäin, katsomatta taakseen,
+ja oli hyvillään siitä, ettei hän koskaan kuullut tuosta ilkiöstä
+puhuttavan. Vielä jatkoi hän jonkun aikaa vanhaa kulkurielämäänsä,
+mutta kun hän oli nähnyt melkein koko maailman ja kuljeksiminen alkoi
+häntä ikävystyttää, sattui niin että kuningas kuuli puhuttavan hänen
+soitostaan ja kutsutti hänet luokseen. Toinen kappale toisensa jälkeen
+täytyi hänen kuninkaalle soittaa aina keskiyöhön asti ja vihdoin nousi
+kuningas valtaistuimeltaan, syleili häntä ja kysyi, tahtoiko hän ruveta
+hänen parhaaksi ystäväkseen. Kun hän vastasi myöntävästi antoi kuningas
+hänen ajaa omissa kullatuissa vaunuissaan kaupungin läpi ja lahjoitti
+hänelle talon ja niin paljon rahoja, että hänellä oli niitä riittävästi
+koko elinajakseen. Ja vaimon hän myöskin sai. Ei hän tosin prinsessaa
+saanut ja vielä vähemmin sellaista, joka olisi ollut läpeensä kultaa,
+mutta vaimon, jolla oli kultainen sydän. Yhdessä hänen kanssaan eli hän
+tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana pitkään ikään.
+
+Mutta läkkipeltiprinsessa muuttui päivä päivältä yhä vähemmän
+merkilliseksi, ja kun sitten viimeinen kultahitunen oli kulunut
+hänestä, viskeltiin häntä sinne tänne, niin että häneen syntyi kuhmuja
+ja rosoja joka paikkaan.
+
+Lopulta joutui hän eräälle lumppujen kerääjälle. Hänen luonaan on hän
+vielä tänäkin päivänä eräässä nurkassa kaikenlaisen romun ympäröimänä
+ja hänellä on hyvää aikaa ajatella, että tässä maailmassa on paljon
+sellaista, joka kuluu pois, sekä kaunista että rumaa, ja että se on
+pääasia, mitä alta löytyy.
+
+
+
+
+Unipuu
+
+
+Sata vuotta tahi enemmänkin aikaa on kai siitä kun salama iski siihen
+ja hajoitti sen pirstaleiksi ja yhtä kauvan on auralla kynnetty samalla
+paikalla, mutta ennen muinoin kasvoi siinä viheriällä kummulla,
+noin satakunta askelta kylän ensimmäisestä talosta iki-vanha iso
+puu, sellainen puu, jollaisia ei enää kasva yhtään, koskapa eläimet
+ja ihmiset, kasvit ja puut tulevat yhä pienemmiksi ja kurjemmiksi.
+Talonpojat sanoivat, että se oli pakanoiden ajoilta, ja että viekkaat
+pakanat olivat sen juurella tappaneet erään pyhän apostolin. Silloin
+olivat puun juuret saaneet hänen vertaan juoda ja siitä, että se
+oli kohonnut sen runkoon ja oksiin, oli se kasvanut niin isoksi ja
+vankaksi. Kuka tietää, jos tämä on totta? Mutta erityinen ominaisuus
+oli puussa kumminkin, siitä tiesi jokainen, niin pienet kuin isotkin
+kylän asukkaat. Joka nukkui sen siimeksessä ja nukkuessaan näki
+unta, hänen unensa toteutui pakostakin. Sentähden kutsuttiinkin sitä
+ikimuistoisista ajoista unipuuksi eikä kukaan sitä muuksi sanonutkaan.
+Oli siinä kumminkin eräs ehto: se joka pani unipuun alle maata, hän ei
+saanut miettiä, mistä hänen muka piti nähdä unta. Jos hän kumminkin
+sitä teki, niin näki hän sellaisia turhanpäisiä unia, joissa ei ollut
+pontta ei perää, ja joista ei ainoakaan viisas ihminen selville
+päässyt. Tämähän oli vaikea ehto, koskapa useimmat ihmiset ovat liian
+uteliaat ja siitä syystä tuo ei kaikkein useimmille onnistunutkaan ja
+siihen aikaan kun se tapahtui, josta tässä kerrotaan, ei kylässä liene
+ollut ainoatakaan, ei miestä eikä naista, jolle se kertaakaan olisi
+onnistunut. Mutta taikaa oli unipuussa, se on varmaa. --
+
+Eräänä kuumana kesäpäivänä, kun ei ilman värähdystäkään tuntunut,
+tapahtui nimittäin, että eräs köyhä nuori käsityöläinen, joka monena
+vuotena oli vieraissa maissa kovaa kokenut, tuli maantietä myöten
+astuskellen. Kun hän tuli kylän kohdalle, käänsi hän turhanpäiten
+vielä kerran kaikki taskunsa nurin, niissä kun ei kumminkaan mitään
+ollut. "Mitä sinun nyt on tekeminen?" ajatteli hän itsekseen. "Olet
+lopen väsyksissä; ilmaiseksi ei yksikään ravintolanpitäjä ota sinua
+vastaan ja kerjuu on ikävä ammatti." Silloin huomasi hän ihanan puun
+viheriäisine nurmikoineen ja kun se oli ainoastaan muutaman askeleen
+päässä maantieltä, rupesi hän pitkälleen sen juurelle nurmikkoon
+hiukkasen levähtääkseen. Mutta puu humisi niin kummallisesti ja sen
+oksien hiljalleen huojuessa pilkisti milloin sieltä, milloin tuolta
+niiden välistä kultainen auringonsäde tai tilkkunen sinertävää
+taivasta, hän nukahti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.
+
+Mutta kun hän oli siihen nukkunut, pudotti puu kolmilehtisen oksan ja
+se putosi suoraan hänen rinnalleen. Silloin näki hän semmoista unta,
+että hän istui muka pöydässä erittäin kodikkaassa huoneessa, ja että
+pöytä oli hänen omansa, samoin huone ja koko talo. Ja pöydän ääressä
+seisoi nuori nainen, joka molemmin käsin nojasi siihen ja katsoi
+hyvin ystävällisesti häneen, ja tämä oli hänen oma vaimonsa. Ja hänen
+polvillaan istui muka pieni lapsi, jolle hän syötti puuroa ja koska se
+oli liian kuumaa, niin puhalti hän lusikkaa siten sitä jäähdyttääkseen.
+Ja vaimo sanoi hänelle: "Kuinka hyvä lapsenpiika sinusta, kultaseni,
+on tullutkaan!" ja nauroi. Mutta tuvassa juoksenteli toinenkin lapsi,
+paksu punaposkinen poika, joka oli sitonut langan pätkän isoon
+porkkanaan, jota hän veti jälessään ja jolle hän alati huusi hei, hei,
+ikäänkuin jos se olisi ollut kuinka hyvä hevonen tahansa. Ja molemmat
+lapset olivat muka myöskin hänen omat lapsensa. Sellaista unta näki
+hän ja uni oli varmaankin hyvin hänen mieleensä, sillä hän naurahti
+ääneensä.
+
+Kun hän heräsi oli ilta jo käsissä ja hänen edessään seisoi
+lammaspaimen lampaineen ja sukkapuikkoineen. Silloin hypähti hän
+virkeänä jaloilleen, ojentelihe ja venytteli jäseniään ja sanoi: "Voi
+herranen aika, kumpahan niin kävisi! Mutta onhan edes hauskaa tietää
+millaista elämä voi olla." Silloin astui lammaspaimen hänen luokseen
+ja kysyi häneltä, mistä hän tuli ja minne hän aikoi ja josko hän oli
+kuullut mitään puusta kerrottavan. Kun hän nyt huomasi tämän olevan
+aivan tiedottoman kuni vastasyntynyt lapsi, huudahti hän: "Olettepa Te
+oikea onnen helmalapsi! Sillä että Te olette nähneet hyvää unta, sen
+voi kasvoistanne jokainen lukea; olenhan minä silmännyt Teitä jo kauvan
+aikaa siinä maatessanne." Sitten kertoi hän hänelle mikä taika puussa
+oli: "Se, mistä olette unta nähneet toteutuu, se on yhtä totta kuin
+että tässä on lammas ja tuossa on pässi. Kysykää vaan kylän ihmisiltä
+enkö ole oikeassa! Mutta sanokaapas myös millaista unta Te näitte!"
+
+"Ukkoseni", vastasi nuori käsityöläinen hymyillen, "minusta et saa
+tietoja samalla tavoin ongituksi kuin talonpojista. Kauniin uneni
+säilytän itselleni, sitähän ette toki voine pahaksi panna ja jos
+panisittekin, niin en siitä välitä!" Eikä hän tätä vaan niin sanoakseen
+sanonut, sillä hän ajatteli todellakin niin. Sentähden sanoikin hän
+kylään mennessään: "Lörpötystä se on! Tahtoisinpa tietää mistä puu
+olisi semmoista viisautta saanut."
+
+Kun hän tuli kylään huomasi hän kolmannen talon päätypuolessa pitkän
+tangon ja sen nenässä kultaisen kruunun. Siinä oli ravintola ja
+"Kruu-nun" isäntä seisoi ovessa. Tämä oli juuri mitä parhaimmalla
+tuulelle, sillä hän oli jo syönyt illallisensa ja oli yltäkyllin
+ravittu; oli hänen otollisin hetkensä. Silloin nosti nuori mies
+kohteliaasti lakkiaan ja kysyi eikö hän Jumalan lupaamaa palkkaa
+vastaan saisi hänen luonaan yöpaikkaa. Isäntä silmäili solakkaa
+nuorukaista hänen pölysissä kuluneissa vaatteissaan kiireestä
+kantapäähän. Sitten nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja sanoi:
+"Istuudu vaan heti tähän lehtimajaan oven kohdalle, lienee meille
+jäänyt leipäkannikka ja tuopillinen viiniä sinuakin varten tähteeksi.
+Sillä aikaa voivat ne sinulle olkivuoteen kuntoon laittaa." Niin sanoen
+meni hän sisään ja lähetti tyttärensä ulos; tämä toi hänelle leipää ja
+viiniä, istuutui myöskin pöydän ääreen ja antoi toisen kertoa miltä
+maailmassa näytti. Sitten hän taas puolestaan kertoi kaiken, minkä
+tiesi: miten vehnä kasvoi ja että naapurin vaimo oli saanut kaksoiset
+ja mitä ensi kerran "Kruunussa" soitettaisiin kun tanssiaisia oli
+pidettävä.
+
+Yhtäkkiä nousi hän seisoalleen, nojautui yli pöydän nuorta miestä
+kohden ja kysyi: "Mistä olet sinä nuo kolme lehteä rinnallesi saanut?"
+Silloin katsoi toinenkin takkinsa rinnusta ja huomasi kolmilehtisen
+oksan, joka hänen maatessaan oli siihen pudonnut. Se oli tarttunut
+juuri hänen takkinsa rinnukseen. "Ne ovat varmaankin siitä isosta
+puusta, joka on juuri kylän ulkopuolella", vastasi hän, "jonka alle
+vähäksi aikaa nukahdin".
+
+Silloin pörhisti tyttö uteliaana korviaan ja odotti, mitä toinen
+edelleen sanoisikaan. Mutta kun tämä oli vaiti alkoi hän varovasti
+tiedustella, kunnes hän oli varma siitä, että hän todellakin oli
+nukkunut unipuun alla ja sitten kulki hän kuin kissa kuuman puuron
+ympärillä, kunnes hän luuli päässeensä varmasti perille siitä,
+ettei toinen tiennyt mitään unipuun ihmeellisestä voimasta ja
+ominaisuuksista, sillä nuorukainen oli veijari ja oli olevinaan, kuin
+jos hän ei olisi tietänyt mitään. Kun tyttö oli joutunut tähän luuloon,
+nouti hän vieläkin tuopillisen viiniä, puhutteli häntä ystävällisesti
+ja kertoi hänelle kaikenlaista, millaisia unia hän itse oli nähnyt ja
+lausui pettymyksensä siitä, etteivät ne koskaan toteutuneet.
+
+Samassa tuli lammaspaimen karjoineen kotiin ajaen lampaitaan kylän
+raittia pitkin. Kun hän kulki "Kruunun" ohitse ja näki tytön istuvan
+vilkkaasti nuoren miehen kanssa keskustellen, pysähtyi hän kotvaseksi
+ja sanoi: "Niin, niin, Teille hän kyllä kauniin unensa kertoo; minulle
+hän ei tahtonut mitään sanoa!" Sitten ajoi hän lampaitaan eteenpäin.
+
+Mutta silloin tuli tyttö vieläkin uteliaammaksi ja kun toinen ei
+vieläkään puhunut mitään unennäöstään, ei hän enää voinut mieltänsä
+malttaa ja kysyi sentähden aivan suoraan, mitä hän sitten maatessaan
+puun alla oli uneksinut.
+
+Silloin näytti nuori mies, joka oli aika vekkuli ja jonka hänen
+kaunis unensa oli saattanut hilpeälle tuulelle, hyvin salaperäiseltä,
+vilkutteli silmiään ja sanoi: "Kaunista unta olen minä nähnyt, se on
+totta, mutta en minä uskalla sanoa millainen se oli." Mutta tyttö
+kyseli yhä enemmän ja kiusasi häntä toki sanomaan millainen uni se
+oli. Silloin siirtyi tämä aivan hänen viereensä ja sanoi tosissaan:
+"Ajatelkaahan, minä näin unta, että minä olin kerran menevä 'Kruunun'
+isännän tyttären kanssa naimisiin ja että minusta oli kerran tuleva
+'Kruunun' isäntä!"
+
+Silloin sävähti tyttö ensin valkeaksi kuin palttina ja sitten
+helakanpunaiseksi ja meni huoneeseen. Vähän ajan kuluttua tuli hän
+takaisin ja kysyi, oliko hän todellakin semmoista unta nähnyt ja
+tarkoittiko hän totta niin puhuessaan.
+
+"Ihan varmaan", vastasi hän, "juuri Teidän näköisenne oli se, joka
+näyttäytyi minulle unissani!" Silloin meni tyttö taaskin sisään eikä
+tullut takaisin. Hän meni omaan huoneeseensa ja ajatukset pyörivät
+hänen mielessään kuin hampaat myllyn rattaissa; yhä kiersi siinä uudet
+ja kumminkin samat, niin ettei siitä loppua tullutkaan. "Hän ei tiedä
+mitään tuosta puusta", sanoi hän. "Hän on nähnyt semmoista unta.
+Joko tahtonen tahi en, niin siten on kumminkin käypä. Sitä ei käy
+muuttaminen." Sitten pani hän maata ja koko yön näki hän unta nuoresta
+käsityöläisestä. Kun hän heräsi seuraavana aamuna, tunsi hän tyystiin
+hänen kasvonsa piirteet, niin usein oli hän ne unissaan nähnyt -- ja
+sievä poika hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen.
+
+Mutta nuori mies oli nukkunut mainiosti olkivuoteellaan, unipuun,
+unensa ja sen minkä hän edellisenä iltana oli isännän tyttärelle
+sanonut, oli hän jo aikoja sitten unhoittanut. Hän seisoi vierastuvassa
+oven suulla ja aikoi juuri ojentaa isännälle kättä jäähyväisiksi.
+Silloin astui tyttö huoneeseen ja kun hän näki hänet matkatamineissaan
+tunsi hän niin kummallista tuskaa ikäänkuin hän ei saisi sallia, että
+hän menisi matkoihinsa. "Isä", sanoi hän, "viini ei ole vielä pulloihin
+laskettu eikä tuolla nuorella miehellä ole mitään tekemistä; eikö hän
+voisi jäädä tänne päiväkaudeksi niin voisi hän ansaita ruokansa ja
+päälle päätteeksi vähän matkarahaakin?" -- Ja "Kruunun" isännällä ei
+ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli jo juonut aamullisen tuoppinsa
+ja oli syönyt aamiaisensa ja oli ravittu, niin että oli hänen otollisin
+aikansa.
+
+Mutta viinin laskeminen edistyi hitaasti ja tytöllä oli milloin mikin
+syy, jonkatähden täytyi noutaa nuori mies kellarista. Kun viiniastia
+vihdoinkin oli tyhjänä ja pullot täytetyt, niin tuumi tyttö, että
+olisipa se aika hyvä asia, jos hän ennen lähtöään ensinnä auttaisi
+vähän peltotöissäkin ja kun hän tästä suoriutui niin oli puutarhassa
+paljon semmoista tehtävää, jota ei kukaan ollut sitä ennen tullut
+ajatelleeksikaan. Niin kului aika, viikko toisensa jälkeen, ja joka
+yö näki tyttö pojasta unta. Iltasin istuivat he lehtimajassa talon
+edustalla ja kun hän kertoi kuinka paljon kovaa hän maailmassa
+ollessaan oli kokenut, silloin sattui aina jokin rikka tahi karva
+hänen, tytön, silmään, niin että hänen täytyi pyyhkiä silmiään
+esiliinallaan.
+
+Vuoden kuluttua oli nuori käsityöläinen yhä vielä talossa ja kaikki
+oli niin puhtaaksi luuduttu, valkoista hiekkaa huoneitten lattioille
+sirotettu ja sen päälle hienoja katajan oksia riposteltu, ja koko kylä
+vietti juhlapäivää. Sillä nuori käsityöläinen vietti häitään "Kruunun"
+isännän tyttären kanssa ja kaikki ihmiset iloitsivat, ja se joka ei
+iloinnut syystä että hän oli kateellinen, oli ainakin olevinaan iloinen.
+
+Kohta sen jälkeen oli "Kruunun" isännällä taasen otollisin hetkensä,
+koskapa hän oli syönyt itsensä kylläiseksi ja hän istui tupakkarasia
+polvillaan nojatuolissaan ja nukkui. Kun hän ei ottanut herätäkseen,
+tahtoivat he herättää hänet, mutta hän olikin kuollut, hengetön. Niin
+oli nyt nuoresta käsityöläisestä todella tullutkin "Kruunun" isäntä
+niinkuin hän leikkiä laskien oli ennustanut ja muutoin toteutui kaikki,
+mistä hän puun alla oli unta nähnyt. Sillä kohta oli hänellä kaksi
+lastakin ja luultavasti nosti hän kerran jommankumman heistä syliinsä
+ja antoi sille syödä ja puhalsi sitä tehdessään lusikkaa, ja varmaankin
+juoksenteli toinen poika sill'aikaa porkkanoineen huoneessa, jos kohta
+se, jolta olen tämän kertomuksen kuullut, ei ole sitä minulle sanonut
+ja vaikka minä unohdin sitä häneltä oitis tiedustella. Mutta varmaankin
+on asian laita ollut semmoinen, koskapa se, mistä unipuun alla näki
+unta, toteutuu ihan hiuskarvaa myöten.
+
+Eräänä päivänä -- saattoi olla noin neljä vuotta siitä kun häitä oli
+vietetty -- istui nuori isäntä -- sillä nyt oli hän "Kruunun" isäntänä
+-- vierastuvassa. Silloin tuli hänen vaimonsa sisään, asettui hänen
+eteensä ja sanoi: "Ajattelehan, eilen on eräs leikkuumiehistämme
+puolenpäivän aikaan nukkunut unipuun alle eikä ole asiata ajatellut.
+Tiedätkös millaista unta hän on nähnyt? Hän on nähnyt semmoista unta,
+että hän oli upporikas. Ja arvaappas kuka hän on! Vanha Heikki, joka on
+niin tyhmä, että häntä käy oikein sääli ja jota me olemme vaan säälistä
+palveluksessamme pitäneet. Mitähän hänkin niin paljolla rahalla tehnee?"
+
+Silloin nauroi hänen miehensä ja sanoi: "Miten voit sinä uskoa
+tuommoista tyhmää juttua, sinä, joka muuten olet niin älykäs nainen?
+Ajattelehan nyt itse, josko se on mahdollista, että puu, olkoonpa se
+vaikka kuinka kaunis ja vanha, tietäisi jotain tulevaisuudesta."
+
+Silloin katsoi vaimo pitkään mieheensä, puisti päätään ja sanoi
+totisena: "Älä tee syntiä! Sellaisista asioista ei ole lupa leikkiä
+laskea."
+
+"En minä laske leikkiä!" vastasi mies.
+
+Siihen ei vaimo heti paikalla vastannut mitään vaan oli vaiti ikäänkuin
+hän ei olisi oikein ymmärtänyt, mutta sanoi sitten: "Mitä sinulla tästä
+on? Minä luulin, että sinulla olisi kyllin syytä ollaksesi vanhalle,
+pyhälle puulle kiitollinen. Eikö kaikki ole käynyt niinkuin sinä olet
+siitä unta nähnyt?"
+
+Kun hän oli tämän sanonut, hymyili mies mitä ystävällisimmin ja
+vastasi: "Jumala tietää, että minä olen kiitollinen, Jumalalle ja
+sinulle. Niin, se oli ihana uni. Onhan minusta kuin jos olisi se eilen
+tapahtunut, niin tarkoin muistan minä sen vielä. Ja kumminkin on kaikki
+tullut tuhat kertaa ihanammaksi kuin mitä uneksin, ja sinä, sinä olet
+myöskin tuhat kertaa rakkaampi ja sievempi kuin se nuori nainen, jonka
+minä silloin unissani näin."
+
+Hänen vaimonsa katsoi taaskin pitkään häneen, mutta hän jatkoi: "Mitä
+nyt tuohon puuhun tulee ja tuohon uneen, niin ajattelen, sydänkäpyseni,
+ettei sitä, joka kernaasti tanssii tarvitse kauvan houkutella ja että
+kaiku vastaa niinkuin metsään huutaa. Eihän se mitään kummaa ollut,
+että minä, joka olin niin monta vuotta kovaa maailmalla kokenut
+kerrankin näin unta rakkaudesta."
+
+"Mutta ettäpä sinä näit juuri sellaista unta, että olit minun kanssani
+naimisiin joutuva!"
+
+"Semmoista unta en minä koskaan ole nähnyt! Unissani näin minä vaan
+nuoren naisen ynnä kaksi lasta, eikä hän ollut lähimainkaan niin sievä
+kuin sinä eivätkä lapsetkaan."
+
+"Hyi!" vastasi vaimo. "Tahdotko sinä tehdä minut vaiko puun
+valehtelijaksi? Etkö ole ensimmäisenä päivänä, jolloin näimme toisemme
+-- silloin iltasella tuolla lehtimajassa -- etkö ole jo heti silloin
+sanonut, että olit nähnyt semmoista unta, että tulisit minut naimaan ja
+itse pääsisit 'Kruunun' isännäksi?"
+
+Silloin muistui ensi kerran taas tuo pilapuhe, jota hän nykyisen
+vaimonsa kanssa oli pitänyt, miehen mieleen, ja hän virkkoi: "Minä en
+voi sitä auttaa, rakas vaimoni! En ole todellakaan nähnyt unta sinusta;
+ja jos sen sanoin, niin oli se vaan pilaa. Sinä olit niin utelias; minä
+tahdoin sinua vaan hiukkasen narrata."
+
+Silloin purskahti vaimo kovaan itkuun ja meni ulos. Vähän ajan perästä
+läksi mies hänen jälkeensä. Hän seisoi kaivolla ja itki yhä. Hänen
+miehensä koki häntä lohduttaa, mutta turhaan.
+
+"Sinä olet varastanut minun rakkauteni ja viekotellut sydämeni!" sanoi
+hän. "Minä en koskaan enää voi tulla iloiseksi!"
+
+Silloin kysyi hänen miehensä, josko hän ei häntä enää rakastanutkaan,
+enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa ja eivätkö he olleet
+eläneet onnellisempina kuin kukaan muu koko kylässä. Kaikkeen täytyi
+hänen vastata myöntämällä, mutta jäi kaikista puheluista huolimatta
+yhtä murheelliseksi kuin ennenkin.
+
+Silloin ajatteli mies: "Antaa hänen itkeä rauhassa. Yön kuluttua on
+mieli toinen, huomenna on hän entisellään!" Mutta hän pettyi, sillä
+seuraavana aamuna ei hänen vaimonsa tosiaankaan enää itkenyt, vaan hän
+oli totinen ja murheellinen ja koki välttää miestään. Jokainen yritys
+lohduttaa häntä osottautui tehottomaksi kuten edellisenäkin iltana.
+Suurimman osan päivää istui hän jossakin nurkassa ja mietiskeli ja kun
+hänen miehensä lähestyi säpsähti hän ikäänkuin olisi hän häntä pelännyt.
+
+Kun tämmöistä kesti useampana päivänä, ilman että muutosta tapahtui,
+valtasi syvä surumielisyys miehenkin, sillä hän pelkäsi että hän oli
+ainaiseksi kadottanut vaimonsa rakkauden. Harvasanaisena kulki hän
+huoneissaan ja mietti parannuskeinoa, mutta semmoista hän ei tahtonut
+keksiä. Silloin meni hän eräänä päivänä ulos kylästä ja kuljeskeli
+sinne tänne vainioillaan. Oli kuuma heinäkuun päivä eikä ainoatakaan
+pilveä taivaalla. Täysiteräinen vilja aaltoili kuni kultainen meri
+ja linnut visertelivät, mutta hänen sydämensä oli surusta raskas.
+Silloin näki hän unipuun kaukana; ikäänkuin muitten kuninkaana kohosi
+se korkealle taivasta kohden. Hänestä oli ikäänkuin olisi se vihreillä
+oksillaan viittonut häntä luokseen kuni vanha, hyvä ystävä, joka
+luokseen houkuttelee. Hän meni sen luo ja istuutui sen juurelle ja
+ajatteli mennyttä aikaa. Viisi vuotta aikaa oli melkein täsmälleen
+kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran köyhänä raukkana oli
+levännyt sen siimeksessä ja nähnyt niin ihanaa unta. Oi, niin ihmeen
+ihanaa! Ja unta oli kestänyt viisi vuotta. --
+
+Entäs nyt! Kaikki oli mennyttä! Ainiaaksi mennyttä!
+
+Silloin alkoivat puun oksat taaskin humista niinkuin ne olivat
+humisseet viisi vuotta sitten, ja oksien huojuessa pilkisti niinkuin
+silloinkin milloin sieltä, milloin täältä kultainen auringonsäde tai
+palanen sinertävää taivasta lehvien lomitse. Silloin tyyntyi hänen
+sydämensä ja hän nukkui siihen, sillä hän ei edellisinä öinä ollut
+murheensa tähden saanut unta. Eikä aikaakaan, niin näki hän samaa unta
+kuin viisi vuotta sitten, ja naisella, joka seisoi pöydän ääressä
+ja lapsilla oli samat vanhastaan tutut, rakkaat kasvot kuin hänen
+vaimollaan ja lapsillaan. Ja vaimo katsoi häneen niin ystävällisesti --
+oi, niin ystävällisesti!
+
+Silloin heräsi hän, ja kun hän huomasi, että se olikin vaan unta ollut,
+niin tuli hän yhä murheellisemmaksi. Hän taittoi itselleen pienen,
+vihreän oksan puusta, meni kotiinsa ja pani sen virsikirjaansa. Kun
+hänen vaimonsa seuraavana päivänä -- se oli sunnuntai -- aikoi mennä
+kirkkoon putosi oksa kirjan lehtien välistä. Silloin punastui mies,
+joka seisoi vieressä, kumartui sitä ottamaan ja tahtoi pistää sen
+taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mikä lehvä se oli.
+
+"Se on unipuusta; se on ystävällisempi minua kohtaan kuin sinä!"
+vastasi mies. "Sillä kun minä eilen olin ulkona ja istuin sen alla,
+nukahdin minä. Silloin kai se tahtoi minua lohduttaa, sillä minä näin
+unta, että sinä olit entisesi, ja että olit kaiken unhoittanut. Mutta
+sehän ei ole totta! Vanhasta hyvästä puusta ei ole taikaa. Kaunis,
+ihana puu se on, mutta tulevaisuudesta ei se tiedä mitään."
+
+Silloin tuijotti hänen vaimonsa ensiksi pitkään häneen, mutta sitten
+oli kuin jos aurinko olisi hänen kasvonsa kirkastanut: "Oletko
+todellakin nähnyt semmoista unta?"
+
+"Olen", vastasi hän vakavana, ja hänen vaimonsa huomasi, että se oli
+totta, sillä miehen kasvot värähtelivät, koskapa hän ei tahtonut itkeä.
+
+"Ja olinko minä todellakin sinun vaimonasi?"
+
+Kun hän vastasi myöntäen tähänkin, heittäysi hänen vaimonsa hänen
+kaulaansa ja suuteli häntä niin moneen kertaan, ettei hän voinut
+niitten paljoutta torjuakaan. "Jumalalle olkoon kiitos!", sanoi vaimo,
+"nyt on kaikki taasen hyvin! Minähän rakastan sinua niin -- niin, ettet
+sitä voi aavistaakkaan! Ja näinä päivinä on minulla ollut semmoinen
+tuskallinen pelko, etten minä sinua saisikaan rakastaa sillä ehken
+oli Jumala määrännytkin toisen miehen minulle. Sillä sydämeni olet
+sinä, häijy mieheni, kumminkin varastanut ja hiukkasen petosta oli
+siinä kumminkin! -- Niin, varastanut sinä sen olet! mutta nyt minä
+tiedän, ettei se ole sinua auttanut ja että se ilman sitäkin olisi niin
+käynyt." Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja jatkoi sitten:
+
+"Eikö totta, sinä et koskaan enää puhu pahaa unipuusta?"
+
+"En, en koskaan; sillä minä uskon siihen, ehken hiukan toisin kuin
+sinä, mutta en silti vähemmän lujasti. Luota siihen! Ja oksan tahdomme
+panna kiinni virsikirjaan, ettei se meiltä hukkuisi!"
+
+
+
+
+Vanha matkakirstu
+
+
+Eräällä vanhalla herralla, joka matkusteli paljon, oli matkakirstu. Ei
+se kaunis ollut, vaan päinvastoin hyvin ruma, sillä se oli päällystetty
+pörhöisellä hylkeennahkalla ja sillä oli rautavanteet poikitellen ja
+raudoitukset nurkissakin ja hylkeennahka oli koin ja toukkien syömää ja
+rautavanteet olivat ruosteiset ja aikojen kuluessa olivat rautahelatkin
+saaneet useita kuhmuja ja naarmuja.
+
+"Tämä tietää yhtä ja toista", sanoivat kantajat, kun he heittivät
+sen vaunuista. Yks' kaks' kolme heittivät he sen luotaan, niin että
+rusahti vaan. Semmoinen kohtelu ei ollut omansa lieventämään vanhan
+matkakirstun jo ennaltaan kärttyisää mieltä. Raudoitettuine kulmineen
+sysäsi se jokaista, joka tuli sen lähelle. "Eihän teidän tarvitse
+tulla liian lähelle minua", murahti se, kun muut matkalaukut, joitten
+seurassa se matkusti valittelivat sen käytöstä. "Tehän vaan tahdotte
+nähdä, kuinka pörhöinen minä olen."
+
+Mutta se herra, jonka matkakirstu oli, oli omituinen ihminen. Kun
+hän oli kotonaan, täytyi matkakirstun aina olla hänen huoneessaan
+kullatun peilin kohdalla, vaikka näyttikin hullunkuriselta, kun vanha
+ruma matkakirstu oli muuten niin hienosti ja hauskasti sisustetussa
+huoneessa. Ja kun hän oli matkoilla ja asettui jonnekin asumaan, niin
+tuotatti hän aina matkakirstun kaikkein ensiksi huoneesensa ja asetti
+sen sänkynsä viereen.
+
+"Kirstussa kai on rahoja", sanoivat ihmiset, "koska hän ei millään
+muotoa tahdo päästää sitä näkyvistään". Mutta tässä kohden he
+erehtyivät aivan tykkönään. Jotakin oli kyllä kirstussa, mutta rahoja?
+Ei, rahoja oli siinä nyt kaikista vähimmän!
+
+Kun vanha herra oli yksin huoneessaan, painoi hän salaista pontta. Pam!
+Kirstu aukeni ja mitähän siinä oli. Tarkoin lukittu, komea lipas, joka
+oli päällystetty punaisella sametilla ja kirjailtu kultanauhoilla ja
+tupsuilla.
+
+Niin pian kun joku tuli huoneeseen, kipsis! meni kansi kiinni.
+
+Mutta vanhan herran palvelijatar oli hyvin viekas. Kerran riisui hän
+kenkänsä oven takana ja hiipi aivan hiljaa sukkasillaan kirstun luo sen
+auki ollessa.
+
+Hän oli jo ehtinyt aivan sen luo, mutta kun hän näki punaista ja
+kultaisia kirstussa olevan ei hän malttanut mieltänsä, vaan huudahti:
+"Herra jumala, vanha kirstuhan on oikein korea sisäpuoleltaan!" Silloin
+huomasi matkakirstu, että jokin vieras oli huoneessa. Pam! meni se taas
+lukkoon ja vähällä oli se katkaista häneltä sormen, sillä hän oli juuri
+aikeessa tunnustella oliko se todellakin samettia ja pehmeää.
+
+"Hyi!" huusi hän pelästyneenä. "Hyi mokomaa häijyä kirstua! Parasta on
+karttaa sitä". Jos joku sittemmin kyseli häneltä jotain kirstusta, jota
+hänen herransa niin tarkoin vartioi, tahtoen tietää josko siihen oli
+jokin erityinen syy, niin vastasi hän, ettei vanhalla matkakirstulla
+ollut sen omituisempia ominaisuuksia kuin muillakaan ja ettei siinä
+mitään ollutkaan. Jokaisella ihmisellä oli muka omat omituisuutensa,
+varsinkin kaikilla vanhoilla poikamiehillä. Hänen herransa oli nyt
+kerran mieltynyt vanhaan pörhöiseen matkakirstuunsa, siinä se.
+
+Mutta yhtäkaikki oli matkakirstussa jotain tavatonta. Sillä toisinaan
+lukitsi vanha herra varovaisesti kaikki ovet, painoi salaista pontta,
+niin että kansi aukeni, kuunteli sitten vielä kerran oliko kaikki
+oventakana hiljaista, ja jos hän silloin ei kuullut mitään, niin nosti
+hän punaisen samettilippaan pöydälle eteensä. Sen jälkeen painoi hän
+salaista pontta, joka oli lippaan kyljessä ja punainen satnettikansi
+ponnahti auki.
+
+Ja mitähän siinä olikaan? Uskomatonta kyllä, vaan sittenkin totta!
+Pieni, mitä sievin keijukainen, kaksi pitkää palmikkoa niskassa,
+jotka riippuivat pitkin selkää, jalassa punakorkoiset pikku kengät.
+Hän hyppäsi heti tasajaloin lippaasta, istuutui sille istumaan ja
+keinutteli jalkojaan -- se sopi hänelle niin mainion hyvin -- ja alkoi
+sitten kertoa mitä kauneimpia satuja.
+
+Ja vanha herra istui nojatuolissaan ja kuunteli tarkkaavaisena. --
+
+Eräänä päivänä, kun he juuri olivat lopettaneet satujen kertomisen,
+sanoi hän, keijukainen: "Nyt olen kertonut niin monta kaunista satua
+sinulle; minä luulen että sinä unhoitat ne. Etkö voisi kirjoittaa ne
+muistiisi?"
+
+"Kyllähän", vastasi vanha herra, "kyllähän minä ne voisin kirjoittaa,
+ainakin suunnilleen, vaikkakohta en lähimainkaan niin kauniisti kuin
+sinä niitä kerrot; mutt'ei kukaan saa tietää mistä minä ne olen saanut,
+eikä ennen kaikkea että sinä olet piiloitettu vanhaan matkakirstuun.
+Sillä sinut minun täytyy saada pitää aivan yksistään itseäni varten.
+Muutoin tulevat heti kaikki ihmiset ja tahtovat nähdä sinut ja
+kosketella sinua karkeine sormineen. Lippaan samettikin kuluisi siitä."
+
+"Ei toki, Jumalan tähden ei!" vastasi pieni keijukainen. "Mutta kyllä
+ihmiset ällistyisivät, jos he tietäisivät kuka on piiloitettu vanhaan
+matkakirstuun".
+
+Ja sitten hän nauroi.
+
+"Vaiti!" sanoi äkkiä vanha herra. "Joku kolkuttaa ovea. Piiloudu heti
+paikalla lippaaseen!" Kiireesti nosti hän lippaan kirstuun takaisin.
+Pam! hylkeennahkainen kansi meni lukkoon, ja kun palvelijatar -- sillä
+hän se oli -- tuli teetarjottimineen, oli matkakirstu pörhöisenä
+entisellä paikallaan peilin alapuolella. Kun hän kulki sen ohi,
+potkaisi hän sitä vanhan herran huomaamatta kylkeen ja mutisi. "Sinä
+sen vanha, ilkeä kirstu, olitpa vähällä katkaista sormeni eilen!"
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Unelmia takkavalkean ääressä, by 
+Richard Volkmann-Leander
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ ***
+
+***** This file should be named 63008-8.txt or 63008-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/6/3/0/0/63008/
+
+Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+http://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at http://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit http://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     http://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/63008-8.zip b/old/63008-8.zip
index 38ed133..38ed133 100644
--- a/63008-8.zip
+++ b/old/63008-8.zip