Initial commit

1 files changed, 9923 insertions, 0 deletions

diff --git a/73881-0.txt b/73881-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..6f10866
--- /dev/null
+++ b/73881-0.txt
@@ -0,0 +1,9923 @@
+

+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73881 ***

+

+

+

+

+

+RYYSYRANNAN JOOSEPPI

+

+Köyhälistötarina Suomesta

+

+

+Kirj.

+

+ILMARI KIANTO

+

+

+

+

+

+Helsingissä,

+Kustannusosakeyhtiö Otava,

+1924.

+

+

+

+

+Elä värise, oi kärsivä ihminen, elämän kurjuutta, vaan jos jaksat oman

+sielusi pohjattomassa murheessa, käy sisään Suomen kansan majaan ja näe

+hänen köyhyytensä, viheliäisyytensä ja saamattomuutensa! Arvostele, jos

+osaat, mutta älä päättele väärin, moni vieras ennen sinua on tehnyt

+harhalaskelman ja jälkeesi tulee tuhansia, jotka nenäänsä pidellen

+pakenevat ja tiuskaisevat: se on hävytöntä, miten ihminen elää! ja

+samalla sen unhoittavat ja palaavat parempiosaisten luo...

+

+Kuinka syvään täytyneekään yhteiskunnan nöyrtyä, kuinka kovan

+kurituksen alle koko kansan sortua ennenkuin sydämen suuri viertotie

+on raivattu niiden kaikkien luo, jotka hukkuvat tuhansien järviemme

+tuntemattomiin vesiin...!

+

+Ah, me kuulemme heidän hätähuutonsa sumussa, tuolla kohoaa käsivarsia

+ulapan pinnasta, mutta me suljemme korvamme ja silmämme ja riennämme

+paadutetuin omintunnoin elämännautintoihin, sillä mitäpä meihin

+_muiden_ kuolemankamppailu kuuluu — pelastakoon jokainen itsensä. Niin,

+herra kansalainen, kapitalisti, niin, sinä hymyilevä, hyväosainen

+maailmanneiti, rientäkää te vain omiin harrastuksiinne, hienosti

+nyrpistäen nenää — ja jättäkää toiset huutamaan ja hukkumaan. Sillä

+sehän on maailman meno...

+

+

+

+

+1.

+

+

+_Ryysyranta_ on torpan nimi. Olisi liian juhlallista, jos sanoisimme

+että se sijaitsee jossakin. Sellaiset mökinrähjät yleensä eivät

+sijaitse, vaan niitä yksinkertaisesti on olemassa, ne kasvavat armaan

+isänmaan kamarasta kuin rumat lehmänsienet. Sopikaamme siis siitä

+että Ryysyranta ei sijaitse juuri missään, vaan että se tavataan

+siinä suuressa korpipitäjässä, jonka yhteinen kansallinen nimi on

+Rämsänranta. Petkelkylässä, Petkeljärven töyräällä — sieltä Ryysyranta

+löytyy.

+

+Tuollainen hyvin harmaja, pahanpäiväinen ihmispesä, jonka jokainen

+seinähirsi todistaa ajan hammasta. Varsinkin vesikatto on kodikas,

+sillä se on sen näköinen kuin olisi saanut kovasti tukkapöyryä —

+huiskin häiskin siellä törröttävät malot, jotka suvaitsevat liikkua

+myrskyllä vieläpä tekevät ruuhkankin kuin pienet tukit koskessa.

+Mutta suuret tuohilevyt malkojen alla ovat kasettuneita kuin vanhat

+kotiparkkisaappaat — ne eivät laske vettä läpi ja se olisikin liikaa,

+sillä kyllä vedenlaskijoita tavataan alempanakin, poutasäälläkin lorina

+kuuluu...

+

+Astukaamme sisään Ryysyrannan »paraatikäytävästä». Portaita ei ole,

+kuinka siis voisi puhua »havuista porrasten edessä»! Paljas likainen

+maa ja kynnys — ja kansalainen astuu _porstuaan_, joka oikeastaan

+ei ole porstuakaan, vaan välikkö. Oikealle jää nyt _kehikko_, tuo

+ikuisesti tulipesää puuttuva kylmä kamari, taustassa törröttää

+_peräinen_, pahansiivoinen, tunkkainen ruokatörkykomero, ikikylmine,

+särkyneine kiukaineen, jonne emme vierasta neuvo kurkistamaan,

+kyllin kärsivällisyyttä jo koettelee, kun astuu perhetupaan eli

+_pirttiin_. Kenties saa hiukan kumartua, jotta ei lyö päätään kamanaan.

+Huomasittekos ovea, hyvä vieras, se on tuollainen kevyt latuska kuin

+heinäladossa, raoista kiiluu ilma. Siinä te nyt korkeana seisotte

+ja voitte heti istuutua alaskin, jos löydätte sopivan pinta-alan

+takapuolellenne. Vihdoin sen tietysti löydättekin ja kyykötätte

+siinä hiukan käsienne varassa, sillä Ryysylän penkit ovat kapeat ja

+ette varsin tahtoisi heittäytyä selkäkenoon seinää vasten — mustat

+rakoniekat hirret kihisevät kuusijalkaisia, jotka ovat sangen kesyä

+karjaa, saisitte pian ruskeatakkiset niskaanne. Niinpä siis istutte

+siinä missä pinta-ala antautuu, ja hellävaroin hyväilee pirtin lämpö

+poskianne. Pieni on Ryysyrannan pirtti, totisesti, mutta paljon siihen

+mahtuu. Kuusituhatta russakkaa ja kuusi lasta, isäntä, emäntä ja ämmä,

+kissa ja koira! Musta muurinmöhkäle, rukki ja kätkyt, patapölkky ja

+suolahuhmar, pöytä ja lavitsa — siinäpä huonekalutkin alkavat olla.

+Lattia on pahasti puhki, suureen koloon on mukava lakaista törkyä

+silloin kun sitä kasautuu niin paljon että torpanväkeä itseäänkin

+iljettää. Rääsyjä ja riekaleita ei koskaan lakaista kokoon, niitä

+ajelehtii kaikkialla ja samoin paritonta kenkärajaa pidetään ikäänkuin

+elämisen halun merkkinä, sitä retuuttaa konsa koira, konsa kissa,

+milloin mökin pienin mukula. Kolme on akkunaa, mutta oi niiden ruutuja,

+laskette pian yhdeksän päreillä ja rievuilla tukittua kehystä. Huomaa,

+hyvä vieras, kuinka likainen on lattia, kuinka rosoinen se on ja kuinka

+sille lakkaamatta syljetään, mutta kuinka rakas ja kotoinen se silti

+on tuo pienen perhetuvan kova perustus, sitä ei vaihdettaisi palatsien

+parkettiin — ken Ryysyrannan lattialle kerran penskana pyörähti

+piehtaroimaan, hän piehtaroi siinä elinkautisesti ja hänen hellä

+suhteensa tuohon pakarainsa suutelijaan jatkuu hamaan kolmanteen ja

+neljänteen polveen.

+

+Olette liian äkkinäinen, jalo vieras, teitä kiusaa varmasti pienen

+pirtin tukahduttavan lämmin sisäilma, puolialastomat lapset, rääsyt

+ja russakat — voitte käydä vilvoittelemassa ulkona. Teette sielläkin

+vastenmielisiä havaintoja — maahengenjohdot kiertävät pihavieriä, jos

+olette riisuneet märät saappaanne, siis varokaa valkoisia jalkojanne.

+Käymälää ette löydä, suojaton takatunkio työntää teidät pellolle...

+Navettakuja ja hirsikota ovat niin pimeitä paikkoja että tuskinpa

+viitsitte niihin ulottaa tutkivaa katsettanne. Tuossa piipottaa pieni

+aitan röttelö, kepeästi kallellaan, rannempana retkottaa heinälato,

+sekin vierimässä järveen — Ryysyrannan kaikki rakennukset kekottavat

+kellellään. Missä on sauna? Missä riihi? Ahaa — sauna ja riihi

+Ryysyrannassa ovat yksi ja sama asia: sauna ja riihi näyttelevät

+vuoroin osaansa samalla lavalla — jumalanvilja ja jumalankuva sivelevät

+samaa lattiaa, riihenuuni on löylykiuvas. Viheliäinen muodoltaan

+on tämäkin saunariihi, sitä voisi yhtä hyvin luulla sikoläätiksi,

+mutta nelijalkaista sikaa ei ilmoisna ikänä ole nähty Ryysyrannalla.

+Eikä liioin hevosta; tallia ei tarvita; jos hevonen ilmestyisi, niin

+se tukittaisiin navettaan. Poro on aniharvoin seisonut taivasalla

+tanhualla, ei ole varaa pitää poroakaan. Kas, onpahan talossa

+tuuliviiri — pitkän salon päässä vinkuu pieni, harmaa viirikukko. Pitää

+olla tarkk’ampuja, jos mieli siihen luodikolla napsauttaa. Silloin

+viirikukko kiekaisee, muuten se vain hissukseen vikisee myrskyssä...

+

+

+

+

+2.

+

+

+Torpan isännän nimi on Jooseppi. Ryysyrannan Joosepin kyllä kaikki

+tuntevatkin, jotka yleensä tuntevat rämsänrantalaisia ja varsinkin

+petkelkyläläisiä, Ryysy-Jooseppi eli Jooseppi Kenkkunen on tottapuhuen

+Petkelkylän keskeisin henkilö, hänet tietävät yhtähyvin moukat kuin

+herrat. Ja hän ansaitseekin moisen laajan tuntemuksen — sen arvoinen on

+mies korventaistelijana ja ihmisenä. Jo ulkonaiselta olennoltaan hän

+herättää huomiota — kyttyräselkä, ilmehikkäät kasvot, taiteellisesti

+roikkuvat ryysyt ja sukkela suu. Hänen iloisen, intohimoisen äänensä

+erottaa jo puolen kilometrin päästä järveltä tai kankaalta, kun hän

+milloin soutaa kieputtaa järven selällä tai samoaa metsäpolkua kuin

+hilpeästi hölkyttävä karhu. Hänen vaimoansa tunnetaan vain suppeammassa

+piirissä siitä syystä ettei akkaihminen lapsiltaan pääse liikkeelle

+kuten ukkoihminen, mies on luotu liikkuvaksi, vaimo pirtin vartijaksi.

+On toinenkin valtava syy, miksi ei Kaisa-Reeta pääse tikahtamaan

+mökiltään — hänellä ei ole hametta eikä paitaa. Silloin kun lähtee

+kirkonkyliin, täytyy lainata hame ja paita toisilta akoilta, mutta tämä

+ei ole niinkään helppo tehtävä, sillä ei monella muullakaan akalla

+ole kirkkohametta eikä ainoata paitaa tee mieli riisua päältään — ja

+sitäpaitsi asuvat ne akat niin kaukana Ryysyrannalta ettei lainaamiseen

+aina ole tilaisuutta.

+

+Ei oikein uskoisi että Jooseppi Kenkkusen akka on niin kurjassa

+asemassa, että ei ole oikeata hametta eikä paitaa, mutta sellainen on

+kansantapa Rämsänrannan Petkelkylällä. Kun ei ole, niin ei ole! Sitä

+Kaisa-Reeta itsekkin ihmettelee, vieläpä suree syvästi. Onhan hän

+pyhäkoulunopettaja Rautiais-vainaan tytär ja hänellä on veli herra —

+kansakoulunopettaja Etelä-Suomessa — ja sisar (eli systeri niinkuin

+Rämsänrannalla sanotaan) naituna Helsingin poliisille. Kaisa-Reeta

+joutua juopsahti Jooseppi Kenkkusen kanssa mökkisille ja sanoi ikuiset

+jäähyväiset herrastelulle — happane siihen alushameinesi Ryysyrannalle

+ja lykkää lapsia Jooseppi juuttaalle, mihinkäs pääset, ristitty

+vaimonen!

+

+Ja kyllä hän on parastaan koettanutkin Kaisa-Reeta riepu — yhdeksän

+lasta on jo lykännyt tulemaan tähän pahaan maailmaan ja voi lykätä

+vielä toiset yhdeksän, jos ei masina seisahdu. Tosin on Kaikkivaltias

+kaikkiviisaudessaan kutsunut kolme lapsista taivaalliseen kotiinsa — ne

+raukat ovat siis päässeet vähän siistimpään lusseeriin kuin Ryysyrannan

+russakkapirttiin, mutta vanhempain kunniaksi on mainittava, että

+kovalle on ottanut ennenkuin Kaisa-Reeta äitinä ja Jooseppi isänä ovat

+luovuttaneet luomuksensa kuoleman kuninkaalle. Voi niitäkin tulisten

+pihtien nipistyshetkiä!

+

+Puoli tusinaa on nyt vain lasta jälellä Ryysyrannan pienessä pirtissä,

+tehkäämme luettelo. Ensiksi Aapeli Jooseppi, sitten Irmeli Kaija-Riita,

+sitten Leena Kenoveeva, sitten Liisa Valapuri, sitten Einari Jaakoppi

+ja lopuksi Kurli Kustaava — kauniita nimiä kaikki. Ämmän, emännän

+äidin nimi on Retriika, koiran nimi Vekku ja kissan — Mirkku. Navetan

+nimikot Vaihtelevat: Mansikki ja Marmelaati — Rusina ja Heluna — Omena

+ja Äpyli. Joskus on ollut sonnikin nimeltä Valpas (kirkonkyläläiset

+lisäävät leikillään korkonimen »Hänninen») tai vierailee naapurin

+punainen härkä Puplikaani. Pässin nimi on vain Pässi ja paria lammasta,

+silloin kun mitään villavaa eläintä on karsinassa, maanitellaan vain

+testepiioiksi, voimme siis nimittää: Testepiika n:o 1 ja Testepiika n:o

+2. Russakoille ja muille syöpäläisille ei toki nimiä jakseta antaa.

+

+

+

+

+3.

+

+

+Kenkkusen veljeksiä siinä Petkeljärven rantamilla on tavattavissa

+oikeastaan viisi kappaletta, mutta Ryysyrannan Jooseppi suvulle

+värin antaa ja heimon karvat pystyssä pitää. Aatami, pitkä ja

+sala-ärmäkkä mies, isännöi syntymätaloa Kenkkuvaaraa, Roope, piskuinen

+pippurisilmä, heiluttaa kurikkaansa Lintuniemen matalassa torpassa,

+Konsta, komea uros, köyhyydessäänkin koppava ja leikinsietämätön

+kuin rakuunaluutnantti, hallitsee kuuluisaa Elettävän savusaunaa,

+Kunnari veli uhmailee uloinna Ulkuniemessään ja sekaantuu aniharvoin

+toisten touhuun. Ryysyrannan Jooseppi kääpiöön suhtautuu velisarja

+miten milloinkin, saattaapa kantaa kaunaa seitsemänkin vuotta

+hiihtämällä tai soutamalla ylpeästi rannan alitse sivu, toisinaan taas

+tormataan maailmaa parantamaan koko päiväksi ja yöksi — sattuu näet

+yhteistä haukuttavaa, ja totisesti saa silloin maineensa kuulla tämä

+pahanpäiväinen yhteiskunta, konsa Konsta ja Jooseppi tai vielä Roopekin

+Ryysyrannan pienessä pirtissä lakia lukee.

+

+

+Kenkkus-veljeksille yhteistä on näet kirottu köyhyys ja pahan

+maailman pieksäminen suullaan, uteleva tiedonhalu sekä eräänlainen

+syvä mietiskely ja kohtalon filosofoiminen. Kenkkuset ovat siis

+ennenkaikkea ihmisiä, vieläpä hengellisesti virkkuja ihmisiä. He ovat

+kaukana typerästä, he taistelevat taisteluansa sydän kurkussa, he ovat

+hyvin herkkiä vaikutelmille, he pohtivat itseään elämää ja seuraavat

+kiihkeästi ajan virtauksia. Kenkkuset ovat herrain henkiystäviä ja

+samalla herrain verivihollisia aina asianhaarojen ja hyötypolitiikan

+mukaan, ei ketkään niinkuin Kenkkuset osaa herroja edessäpäin

+imarrella tai takanapäin haukkua — Kenkkuset eivät luota herroihin,

+mutta käyttävät herroja hyväkseen, he haluaisivat itsekkin herroiksi

+ja juuri sentähden he vihaavat herroja, koska näkevät että herruus

+heihin nähden on supi saavuttamaton ihanne. Heille ei siis jää muuta

+kuin ylpeillä siitä että _eivät_ ole eivätkä _voi_ olla herroja.

+Kenkkuset ovat sitä Suomen kansan ryysyaatelistoa, jonka jälkeläiset

+kaukaisessa tulevaisuudessa kerran ottavat vallan ja herruuden

+käsiinsä tässä maassa ja verkavaatteissa komentelevat puolestaan

+tulevaisuuden ryysyniekkoja, jos niitä nimittäin vielä tulevaisuuden

+yhteiskunnassakin tavataan. Kenkkusten veressä siis piilee suuri

+elinvoima ja isänmaan tärkeä elementti, Kenkkusia ei ajattelevan

+ihmisen sovi ylenkatsoa eikä maahan polkea. Onneksi tai onnettomuudeksi

+he eivät ole itsetietoisia suuresta merkityksestään, sillä jos he

+sen tietäisivät, niin he itse korottaisivat äänensä kaukokorvessa ja

+huutaisivat niin että rannat raikuisi: Eläkööt Kenkkuset!

+

+

+

+

+4.

+

+

+Talvi on ja tuiskuttaa. Kinokset seinävierillä kohoavat kohoamistaan.

+Järvenpuoleisesta akkunasta kurkistaa jo lumivuori sisään. Koko

+Ryysyranta on valkean ryöpyn vallassa ja paha siivo pihalta on

+tyystin kadonnut. Kaiken mustan on valkoiseksi sivellyt nahturillaan

+Pohjolan taidemaalaritonttu, kaikki koleat, särmät ja rosot, kuopat ja

+törrötykset on tämä Suomen ensimäinen arkkitehti veistänyt sileiksi

+tai muovaillut kauniisiin kaarrelmiin. Kuinka soman nietoksen onkaan

+lumitaiteilija sommitellut kujan viereen ja rakentaa paraikaa

+pyramiidia tunkion päälle! Jospa mökin emäntä Kaisa-Reeta sen vain

+ymmärtäisi eikä heittäisi lapiollaan mustaa törkyä ulos luukusta!

+Lätskis. Suomen suurinta arkkitehtia tuo akan siivoton väliintulo

+suututtaa, hän nostaa hirveän metakan ja huutaa oppipojilleen:

+heittäkää hälle vasten kuonoa, peittäkää koko muija lumeen!

+

+— Sus siunatkoon, minkä pöläkän nosti! kuuluu navetasta lehmänmölinän

+lomasta ja emäntä tuppaa olkitukon lantaluukun aukkoon. Sitten hän

+kouraisee harmaata hamerepalettaan ja kyykistyy tyhjään parteen. Lehmä

+töykkää emäntää turvallaan intohimoisesti haluten lisää rehua. »Äpyli!

+Äpyli! eläkä siinä... ei ole nurmia... jyrsi parkkia... eikö sulle

+haavankerppukaan kelpaa... kato hylyky kun sotkoo jalakoihinsa... syö

+jäkälän moskaa... kun et lypsäkkään...», puhelee Kaisa-Reeta häärien

+puolipimeässä, pahanpäiväisessä navetassa.

+

+— Äiti hoi, äiti, mammii!... huutaa pieni, repaleinen naskali Einari

+Jaakoppi pirtin porstuan ovelta toinen jalka paljaana, toisessa

+rikkinäinen aikaihmisen kenkäraja. Einari Jaakopin nokinen nenä tursuaa

+räkää, mutta harmaat silmät ovat erinomaisen terävät.

+

+— Eläkä tule! huutaa äiti vastaan. — Mää pirttiin! Kyllä äiti tuopi

+lapselle mammia... Määtkö pirttiin ja rikeneen! Lumiryöppy pelmuaa

+pihalla, hyökkää pellavapäisen lapsen päälle, tämä tillahtaa itkuun,

+vanhin sisko tempaa poikasen takaapäin sisään, pirtin ovi paukahtaa

+kiinni ja äiti navetan ovella puhella poruaa itsekseen:

+

+— Nuo sikiöt! Voi hyvä Jumala... umpeen on menossa Äpylikin, kolme

+kahvikupillista lypsää. Ei tullut mitään tästä elämästä... Hän lähtee

+pyrkimään maitokiulunsa kanssa poikki pihan, mutta lumitontut ovat

+olleet vahdissa emäntää nurkan takana, ne hyökkäävät Kaisa-Reetan

+kimppuun, joka vyötäryksiään myöten kahlaa lumessa, toisella kädellä

+kannatellen hamettaan, jonka alta näkyy kalpeat, paljaat reidet...

+Sellaisen ryöpyn lähetti kaakon vihuri suurelta Petkeleen selältä

+Ryysyrannan Kaisa-Reetan kimppuun, että tämä tuuskahti silmälleen

+lumihankeen ja maitokiulun sisältö hulahti suoraan vasempaan

+saappaaseen pitkin paljasta säärivartta... Ja samalla silmänräpäyksellä

+kun siihen tuuskahti, tunsi pyörrytyksen tapaista päässään ja elämä

+musteni sielussa: »vie, vie, kohtalon piru, viimeinenkin tilkka

+lapsi-rievuilta!» Kaisa-Reeta karjasi elämän tuskasta ja, sylkien

+suustaan lunta, kaahlasi porstuaan ja tarttui luudan tynkään sillä

+ripsuen itseään lumesta, mutta samalla tyrskähti itkemään.

+

+— Sitä perkunastako se siellä poruaa! kivahtaa aviomies Jooseppi

+töykäten oven auki, mutta nähdessään vaimonsa tuskasta vääristyneet

+kasvot, lumiset säkkihameet, paljaat kintut ja tyhjän lypsinkiulun

+täynnä lunta, peräytyy kuin iskun saanut ja vaikenee kauhistuksesta —

+liian hyvin mies elämänsä kohtalotoverin sielunheikkouden ymmärtää.

+

+— Äiti mammii, sopertaa pikku Eino, raottaen ovea lumiseen välikköön,

+mutta äiti ei tule suoraan pirttiin, vaan kopistelee peräiseen ja palaa

+sieltä itkua tuhertaen pirttiin, kädessään ruostunut läkkiastia, jossa

+on vain hapanta sintua. Sitä hän tarjoaa maidonhimoiselle pojalle, joka

+ryypättyään kummastuneena kirkaisee:

+

+— Ei oo äpyli-mammii, kiljuu pikku naskali tehden kiivaita liikkeitä

+käsillään.

+

+— Äiti lankesi, kiulu kaatui — iltasella saa lapsi mammia, selittää

+emäntä murheellisesti pyyhkäisten esiliinankulmalla kyynelpisarain

+verestävistä silmistään.

+

+Kissa Mirkkukin tahtoisi osansa nisälämpöisestä lypsystä ja onkin

+ainoa, joka sitä nyt tilkkasen saa, kun emäntä kaataa märästä

+saapaslötöstään lumen ja lian kanssa sotkettua maitoa kissankuppiin.

+

+Aapeli poikaa ja Irmeli tyttöä naurattaa makeasti se äidin saapasmaito

+ja pikkutytöt Leena Kenoveeva ja Liisa-Valpuri utelevat että:

+

+— Minkätähen ei äiti lypsännä kiuluun? Minkätähen äiti lypsi

+soappaaseen?

+

+Ja vanha ämmäkin murisee nurkastaan:

+

+— Täytinenkö hänet pani tärväämään ainoan lehmänannin — en elläessäni

+vielä ouk kiulua koatanna.

+

+— Elähän ämmä, arvostelee Jooseppi isäntä, vahinko ei tule kello

+kaulassa. Katohhan ulos, minkälainen on hornanilima, ei siellä pysy

+pystyssä miehinenkään mies. En lähe tänä päivänä halakomehtään

+minäkään. — Veäntelehhän Aapeli tahkoa ja Liisukka vettä valele,

+terotetaanhan kirves, hiiteenkö se hävisi paininpuu...

+

+Ja Aapeli väänsi hikipäissään pieneksi kulunutta tahkoa ja Liisa

+Valppu, isän lemmikki, holvasi vettä kivipyörän päälle, ja pikku Einari

+Jaakoppi, jota oli pahasti petetty happamella piimällä, häksäili, siinä

+ympärillä, ja hänestä oli mielenkiintoista katsella, kuinka Aapelin

+paidanhihan repeytynyt riekale mukavasti liehahteli ympäri veivinkammin

+kanssa.

+

+— Anna minnäi veännän! pyytelivät lapset vuoronperään ja tietysti

+jokaisen piti saada vääntää isälle, 2 1/2-vuotiaan Eino naskalinkin

+hartiovoimalla...

+

+Mutta kyssäselkäinen Jooseppi isäntä istui hajareisin ja jos

+mahdollista entistäänkin kyyryisempänä tahkorahin päässä, silmät

+kiinteästi tähdättyinä kirveen kiiluvaan terään, ja suu teki mukavia

+mutruja sitä mukaa kuin kirveenterä silisi...

+

+Ja russakat kihisivät seinissä ja moniaat juoksivat kiivaasti lasten

+jalkojen lomitse yli rosoisen lattian, yksi tunnusteli tuntosarvillaan

+Jooseppi isännän saappaan kärkeä: »uskaltaisikohan?... isäntähän tämä

+on — hyvä mies — ei se potkaise...» Ja russakka kapusi kodikkaasti

+pieksusaappaan päälle, nousi ylös paikkulaista housunkuvetta ja

+heittäytyi isännän selkään, kiipesi, kiipesi — »se on tuo isännän selkä

+niin mukava muhkura — monasti tässä yön aikoina oli kommunistista

+kokousta pidetty... mitähän jos kurkistaisi ylemmäs — sillä on molemmat

+käpälät kirveessä kiinni...» Mutta Jooseppi isäntä hellitti yhtäkkiä

+kirveenpainantansa tahkoa vasten ja kopraa toisella kädellä niskaansa:

+

+— Hyi hävytön!

+

+Ja hän paiskasi russakan lattiaan niin että läpsähti, ja tämä

+alkoi pökerryksissään juosta kiekeroa, Jooseppi isännän katkerasti

+sylkäistessä perään ja sanoi jarauttaessa:

+

+— Ihan tuppaavat tukkaan nuo russakan ryökäleetkin, helekutti ettei

+nykymaalimassa enää saa röönää, joka tappaisi.

+

+Mutta Joosepin päähän ei olisi pälkähtänyt itse potkaista kuusikoipista

+kuoliaaksi — ei, russakka koko Rämsänrannalla oli rauhoitettu

+kotieläin, se sai elää ja sikiytyä vapaasti niin kauvan kuin

+Suomen tasavalta ei tarjonnut talonpojalle oikeata vanhanaikuista

+»keisariviheriää».

+

+— Pitäisi heittää pirtti kylmilleen, sanoi tappurarukkinsa äärestä

+vanha ämmä. — Niin tehtiin meillä ennen Runtilla Rautiais-vainaan

+aikaan.

+

+— Mitenkä sen heittää kylmilleen, kun ei ole toista pirttiä? tokasee

+Aapeli poika ottaen sanat isänsä suusta.

+

+— Osattiin tuota ennenvanhaan asuskella saunassakin russakkatapon

+aikana, muistuttaa ämmä ja lisää heti perään: — Vaan oli nuo ennen

+saunat ja riihetkin asuttavammat kuin tässä talossa...

+

+— Ka kun kehikkoon muurin laittanee Jooseppi, niin joutaa kylmilleen,

+pirtti, sekaantuu nyt puheeseen emäntä Kaisa-Reetakin, jonka ikuinen

+mielihaave on että vuodesta vuoteen jääkylmänä kyyhöttävä kehikko

+valmistettaisiin lämmitettäväksi kamariksi.

+

+Jooseppi isäntä ähkäsee pahasti, sylkeä tirskauttelee ympäri lattiaa ja

+viimeistelee kirvestään. Ei huoli vastata akkojen huomautuksiin, koska

+ne sattuvat hänellä kovin arkaan paikkaan.

+

+Pienin lapsi, vuosikas Kurli Kustaava, alkaa kitistä kätkyessä ja

+Kaisa-Reeta komentaa:

+

+— Souvata, Irmeli, lasta, jotta äiti saa keittää pottuja.

+

+Mutta Kurli kurluttaa kuin kurki likaisessa paidassaan, jonka alta

+vilkkuvat palleroiset, ryvettyneet kintut potkien kätkyen rikkonaista

+laitaa. Kuta kovemmin pikku tyttö huutaa, sitä kiivaammin, iso tyttö

+soudattaa kätkyttä, joka lonksaa ja jyrisee kuin puimakone. On ihan

+ihme ettei Kurli riepu lennä ulos lullustaan. Perunapadan äärestä

+Kaisa-Reeta virkkaa:

+

+— Nälkä tuolla taitaa olla!

+

+— Anna tissiä! määrää isä Jooseppi kimakalla sydämellisellä ja samalla

+tiukalla äänellään, nousee ylös ja menee ulos hänkin, Aapeli perässä.

+

+Toisille lapsille on nautinto katsoa, kuinka äiti imettää Kurlia, siinä

+he seisovat kätkyen ympärillä ja tekevät huomautuksiaan:

+

+— Katohhan kun on silimät pyöreinä kuin kissapököllä!

+

+— Ketehhän kun tarraa kiinni ja lotkuttaa!

+

+— Puroo piru! ilmoittaa Irmeli asiantuntevasti.

+

+— Äiti antaa tittii! toimittaa pikku Einokin, jota itseään on syötetty

+rinnalla puolentoista vuotiaaksi asti. Pikku mieheltä tuppaavat

+liian suuret housut putoamaan, sillä henkselin tapainen kannatin on

+rapsahtanut poikki.

+

+Mutta Kaisa-Reeta syöttäessään nuorinta lastaan, ei sano halaistua

+sanaa, huokaisee vain ja tuijottaa nääntynein katsein siihen akkunaan,

+jonka takaa kinos kurkistaa sisään. Ja ääretön alakuloisuus painaa

+häntä. Tämä elinkautinen kurjuus... tämä ahdas asunto... ikuinen

+köyhyys... lapsiparvi ympärillä... tuollainen miehen kampura...

+

+Vihdoin hän sulkee röijynsepaluksensa, jonka alla ei ole paitaa, ja

+nousee sumein silmin ylös toimiinsa. Kurli on tyytyväinen. Lumiryöppy

+piiskaa seiniä...

+

+

+

+

+5.

+

+

+Pyryyttää, pyryyttää ihan koko päivän, seuraavankin päivän ja vielä

+kolmannenkin päivän, ja Ryysyranta näyttää nyt niin ihmeen puhtaalta,

+ei näy likapilkkua kerrassaan missään, nurkkien tauksiltakin ovat

+pitkät rivit rumia läjiä aivankuin poispyyhkäistyt, ja tunkiolle on

+»Suomen ensimäinen arkkitehti» todellakin saanut rakennetuksi hauskan

+pyramiidin.

+

+Mutta sisällä lämpöisessä pirtissä käy sama lasten kuhina ja russakkain

+kihinä kuin ennenkin ja entistä pahempi siivo vallitsee.

+

+Ryysy-Jooseppi ei kolmeen päivään ole lähtenyt halkometsään — hänellä

+on melkoinen halkourakka kunnan kanssa — eipä ole kehdannut hiihtää

+sinne hiidenkorpeen itseään rääkkäämään, siellä on moisina päivinä

+ikävä olla, kastuu hyntteet ja vilustuu mies, eikä ole oikeita

+eväitäkään, ja työmies tarvitsee ja työmies ansaitsee vahvemmat

+hartsut, koska kerran kovaa työtä tekee, ja hänpä, Ryysy-Jooseppi, on

+kaiken ikänsä mielestään niitä kovia töitä tehnyt...

+

+Isä Jooseppi maata pötköttää seljällään pirtin pöydän takana

+seinuspenkillä, joka tuppaa olemaan liian kapea makuulavaksi, vaan

+jossa sentään pysyy, kun seinää vasten likistyy, mutta siitä on paha

+että russakat sipisevät suoraan silmille, se näet on ruskeatakkistenkin

+mielipaikka tuo pöydän takainen pirtin seinä — siinä ne jumalan luomat

+kiusankappaleet aina rokulia pitävät ja rumineeraavat...

+

+Isä Jooseppia kovasti mietityttää tänä päivänä syksyllä ottamansa

+halkourakka kunnalle: että kannattaako se koko homma — neljättä

+tuhatta markkaa on miekkonen jo kantanut ennakkoa ja taas on rahat

+loppuneet ja tokko ne kunnanmiehet ennen kevättä antavat lisää sitä

+ennakkoa, sitä riivatun vörskottia, jota rehellisen työmiehen täällä

+Korpi-Kainuussa aina täytyy kerjätä, jotta ei »akka ja sikiöt nälkään

+kuolisi». Niin että tokko ne enää antavat? Viimeinen pikanellin

+pätkäkin hautuu suupielessä — thyi — isä Jooseppi tirskauttaa niin

+että kolme kiiluvaista seinältä tipsahtaa vasten naamaa — toistamiseen

+hän sylkäisee ja hipasee kasvojaan ja miettii, harkitsee syvästi

+ja hartaasti, mitä tehdä? Oikein hikipäissään mies siinä miettii,

+hunteeraa ja värteeraa, ja tirskuttelee väliin ja kuuntelee puolella

+korvalla lastensa hälinää keskilattialla ja on juuri saamaisillaan

+kiinni tunteensa tukikohdasta, kun samalla neljännellä vuodella oleva

+Liisa-Vappu koskettaa häntä pienillä käsillään ja pyytelee:

+

+— Laula, isä, Pupu-Jussia!

+

+Ryysy-Jooseppi hätkähtää — niin tässäpä vainkin hän pötköttää oman

+perheensä keskellä, on se sentään _koti_ köyhälläkin ja mukavat ne on

+nuo mukulatkin, vaikka vaiva heitä on elättää...

+

+— Laula! laula! komentaa pörröpäinen tytön typykkä takoen isänsä

+saapasta.

+

+— Vai Pupu-Jussia Liisa-Vapulle olla pitää! sanoo nyt Jooseppi isä

+lauhkealla äänellä ja alkaa seljällään maaten kimakalla nuotilla

+vedellä lastenlorua:

+

+    Pupu-Jussi se metsässä

+    nukkuu kuusen alla,

+    mökkikin oma on Jussilla,

+    polutkin korpehen tallaa.

+    Hei liri lii!

+    Hei luri luu!

+    Jussi se tanssia taitaa!

+

+    Pupu-Jussi on maahengen mies,

+    veitikall' äijä on viljaa!

+    Säkkiä kantaa hän myllylleen!

+    Laihossa laukkaa se hiljaa!

+    Hei liri lii!

+    Hei luri luu!

+    Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

+

+    Kesällä kelteisillään hän käy,

+    talvella hällä on turkki,

+    Jussia huolet ei painavan näy,

+    kuutamo-öinä se kurkkii!

+    Hei liri lii!

+    Hei luri luu!

+    Liekköhän Jussilla paitaa!

+

+Liisa-Vappu nauraa katketakseen ja niin tekevät muutkin lapset ja

+puhkinaisella lattialla käy sellainen tanssin hurina ja jalkojen kapse

+että ämmäkin loukossa pysäyttää tappura-rukkinsa ja tuijottaa suu

+ammollaan pirpajoukkoon, ja Vekku koira hullautuu haukkumaan tätä mökin

+meteliä niin että kissa Mirkku peljästyneenä kapsahtaa muurin päälle

+pakoon. Aapeli kikahtelee, Irmeli pyörii tuulimyllyä, Leena Kenoveeva

+matkii hyppelevää jänistä, mutta Liisa-Vappu ja Eino Jaakoppi heittävät

+häränpyllyä piipittäen kilpaa:

+

+    Hei liri lii!

+    Hei luri luu!

+    Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

+

+— Olkaa vähemmällä! toruu äiti porstuasta tullen. — Ihan kaatavat

+pöyvät ja huhmaret — no on se tuo isäkin koko iippana... tekisi

+häntä vaikka pärevasua eikä joutilaana makoileisi ja sikiöitään

+hypitteleisi... ei tässä olisi syytä mokomaan luritukseen...

+

+Ja siihen se ilonpito sillä kertaa katkeaa, sillä Kaisa-Reetan

+olennossa on jotakin, joka panee keveälle raskaan rajan. Isä-Jooseppi

+kyllä riehahtaa tapansa mukaan:

+

+— Kuulehhan tuota, Kaisa-Reeta, sinä ristillinen aviovaimo, elähän nyt

+papata palturia. Se on sillä tavalla että lapset on lapsia ja laulut

+lauluja. Se on lapsen mieli kuin linnun kieli ja jos sinusta on synti

+että oma isä poruaa pienokaisilleen pupu-jussia tai kana-lassia, niin

+paha pentele meijät kaikki periköön. Vai eikö sinusta köyhän kakara

+saisikaan ilomieltänsä osoittaa — mitäh?

+

+Kun ei vaimo vastaa, niin ei Jooseppikaan sen enempää itseään puolusta.

+Ja kohta on hän taas vaipunut syvään mietiskelyyn, miten saisi lisää

+ennakkoa siinä kunnan halkourakassa. Hänen pienet silmänsä sihtaavat

+mustaan laipioon, jonka korpuneesta pinnasta hänelle kuultaa aivankuin

+valkoisella liidulla piirretyt numerot: 3 3 4 5.

+

+Mutta pöydän takaa karsinan puolelta miehelle kuumottaa toinenkin

+luku: — nääntyneeltä näyttävä aviovaimo, jonka röijyn alus pullistaa

+pystyyn... »Hyvä Jumala — se on sillä jo kymmenes...» Tuskan hiki

+kohoaa isä Joosepin otsalle.

+

+»Mitä varten on näin! Miksi köyhälle kansalle sikiää niin paljon

+lapsia?»

+

+Ryysyrannan Jooseppi on kaiken ikänsä miettinyt sitä ongelmaa.

+

+»Miksi ei rikkaille porvareille sikiä lapsilaumaa? Moukan

+typeryydestäkö Suomen salomaan akat tulevat siunattuun tilaan? Vai

+Jumalako köyhää silläkin tavalla rankaisee!»

+

+Jooseppi Kenkkusta kirvelee vieläkin muuan muisto. Hän oli kerran

+hiihtänyt hätäapujen perässä ja vedonnut lastensa lukuun. Hätäapuherra

+oli katsahtanut häneen tuimasti ja tokaissut: »Pakkoko on laittaa niin

+paljon lapsia?»

+

+»Pakkoko? Voi Pääpelin portti!» Jooseppi oli kivahtanut sille

+hätäapuherralle ja tiuskaissut: »Mitenkä herra sanoi? Minä olen

+vain tyhmä möykkyri, mutta haluaisin periaatteellisesti keskustella

+herran kanssa siitä Suomen kansan lapsiluvusta.» Se herra oli silloin

+naurahtanut ja taputtanut Kenkkusta olkapäälle — ja hätäapu oli tullut

+niin että paukahti, mutta »periaatteellinen keskustelu» oli jäänyt

+vaatimatta ja mies oli hiihtänyt säkki selässä tiehensä. Jälestäpäin

+se hätäapuherran armollinen mielenmuutos ja kohtelias hyvästely oli

+etonut hänen mieltään. Se oli jäänyt Jooseppi Kenkkusen korviin

+soimaan aivankuin Ristuksen jäähyväinen syntiselle vaimolle: »Mene

+eläkä silleen tee syntiä!» Se oli tuo Kaisa-Reeta silloin ollut

+tiineenä kahdeksatta lastaan, joka sitten oli kuollut. Mutta vielä

+senjälkeen oli Kurli Kustaava puikahtanut maailmaan — ja nyt on akka

+taas kypsymässä... »Pakkoko on laittaa niin paljon lapsia?» kaikuu

+vielä vuosien takaa sen hätäapuherran myrkyllinen kysymys. Mitä siihen

+vastaat, oo Jooseppi Kenkkunen?

+

+— _Pakko!_

+

+Isä Jooseppi kääntyy selin seinään ja tirrailee silmillään pöydän

+alitse. Hänen mietteensä pitävät omaa myllerrystään. »Se on yleinen

+piirre herroissa että haukuskelevat köyhää kansaa liian paljoista

+lapsista. Eivätkö herrat itse siis nai ja naiskentele? Se on emä-vale

+että ei — väitän minä. Kyllä ne viljelevät... Mutta ovat niin

+turkasen liipattuja — kaukaa viisaita. Me, köyhä kansa, olemme niin

+lyhytkärsäistä väkeä... Me töykkäämme turpamme aina siihen koloon, mikä

+on likinnä. Vaikka ei ristillisellä aviopuolisolla olisi riekalettakaan

+reisiensä ympärillä, niin me... Ja juuri siksi! Juuri siksi — jahah —

+siinäpä niksi. Tämä yhteinen alastomuus ja kovaosaisuus puristaa yhteen

+kuin lemmon pihti...»

+

+Hän ei kehtaa kehittää ajatustaan sen pitemmälle tällä kertaa. Makaa ja

+tirskahuttelee. Näkee puolella silmällään, miten eukko kattaa pöydän

+hänen nokkansa yläpuolella. Pahkakuppeja, puulusikoita... mitähän se

+padasta lie ammentanut? Taas se lähenee pöytää... maha pystyssä... maha

+pys...

+

+— Nousehhan Joose riepu syömään! kuulee Kenkkunen eukkonsa sanovan

+säälinsekaisella äänellä. »Juu, ei se Kaisa-Reeta ole pahasisuinen

+akka niinkuin on tuolla Karihtaniemen Kustulla, ei _tämä_ äyski eikä

+mäiskäile, suurta suruaan vain on hermostunut... ei viljele paljon

+tupakkaakaan niinkuin tuhannet tämän puolen akat... hyvän akan on

+Jumala mulle antanut... ja häpeäkseni tunnustan että minussa syy on,

+ettei Kaisa-Reeta raiskalla nykyään ole paitaa eikä kirkkohametta...»

+Isä Jooseppi kohottautui istualleen penkille, haukotteli ja tarttui

+pörröpäisenä leipämöykkyyn... Siihen pihahti koko perekunta

+hänen ympärilleen, ämmäkin vääntäytyi loukostaan. Ei ollut voin

+nokaretta Ryysyrannan päivällispöydässä, ei suolakalaa eikä lihaa,

+ei piimätuoppia eikä muuta särvintä kuin kupilliset maitoa parille

+pienemmistä aterioitsijoista. Pahkakupeissa höyrysi haiskahtavaa,

+suurustettua pottunaurisvelliä. Sitkeätä oli leipäkin, jota ämmä liotti

+suolavedessä.

+

+Hampaat jyrsivät, kiverät puulusikat kalahtelivat, muuten vallitsi

+mökin ruokapöydässä syvä äänettömyys. Tuon syvän äänettömyyden katkaisi

+emäntä Kaisa-Reeta tekemällä seuraavan ilmiannon:

+

+— Viimeiset leivät menossa. Häkkärässä kolme kiikkumassa. Peräisessä

+jauhosäkki — tyhjä.

+

+Silloin Jooseppi Kenkkusen pienet siansilmät iskivät tulta kuin

+piikivitulukset, hän nuolasi hätäisesti puisen lusikkansa selkämystä

+ja viskasi sen vihaisesti uuniloukkoon, ja kimmahtaen ylös russakoita

+vilisevän pöydän takaa, harpaten karkealle keskilattialle, karjahti

+kimakalla äänellään:

+

+— Pois joutaa minun syöntini tässä elämässä. En nuole lusikkaani

+puhtaaksi ennenkuin on uusi jauhosäkki peräisessä! Ja tästä tuleekin

+kiva lähtö kirkonkylään...

+

+Aivankuin kohtalo olisi tahtonut kärjistää jännittyneen mielialan

+huippuunsa, kimahti pikku Kurli kätkyessä täyttä kurkkua huutamaan

+samalla silmänräpäyksellä, kun Iumiryöppy ryöpsähti rapisten

+päreriepu-ruutuja vasten ja viskasi seinää vasten nostetut sukset

+maahan. Ja vielä lisäksi kantautui navetasta korviin surkea

+lehmänmölinä...

+

+

+

+

+6.

+

+

+Ryysyrannan Jooseppi hiihtää talvi-illan jo hämärtyessä sakeassa

+tuiskuntuprakassa pitkin Petkeljärven pitkää pohjukkaa, kyttyräisessä

+seljässään nahkainen reppu ja rinnan ympärillä kolmikertainen naru,

+johon liitetyn puujutkon hännässä sihisee köykäinen, pitkäjalaksinen,

+hienorakenteinen kelkka, jota köyhä kansa sanoo veturiksi. Siihen

+toivoo Jooseppi saavansa jauhosäkin kirkonkylästä. Rintamaiden

+asukasten, niiden, jotka tuntevat junan, on hiukan vaikeata käsittää,

+kuinka veturi näissä sydänmaissa ei vedä ihmistä, vaan päinvastoin

+ihminen kiskoo »veturia» perässään. Hyvällä kelillä tämä mökkyrien

+vehe ei paljon haittaa miehen matkaa, ei kuormitettunakaan, mutta kun

+lipu on kehno, niin se tyhjiltäänkin rasittaa ruumista. Tyhjä oli nyt

+Joosepin »perämoottori», mutta kovalle otti raahata sitä suksiensa

+kannaksilla uppolumessa. Jäätäjäistuisku ja lisäksi rasvaamattomat

+suksen pohjat. Siposileäksi oli kolmipäiväinen nöyrä ilma pyyhkäissyt

+koko Petkeleen viittatien — ei tuntunut rekijalasten jälkiä eikä

+suksenlatua, aivankuin Jooseppi Kenkkunen olisi ollut ainokainen

+harhailija koko avaruudessa. Hän kirskutti hampaitaan ja syljeksi

+lunta, mutta iskeskeli voimakkaasti sompansa lumeen, potkiskeli

+sivakoitaan, jotka sukelsivat kärki hupussa, köykisti muutenkin

+köykkyä selkäänsä nytkyttäen perässään veturia. »Sitä saa tuo ihmisen

+raato täällä ajan laksossa olla sekä suitsena että päitsenä ja kerta

+vesikeikkana», juohtui veturin vetäjälle mieleen vanhojen rämsäläisten

+iänikuinen hokema.

+

+Tuisku sakeni sakenemistaan ja pitkä järvenpoukama, jota jyrkät

+törmät kahta puolta varjostivat, peittyi pimeyteen. Joosepin silmissä

+siinnähti pieni Ilvessaari ja hän paineli edelleen. Jo loppui järvi

+ja mies lähtee nousemaan törmää ylös Mullimäkeen, jonka alapuolella

+pauhaa pieni Repokoski. »Pistäyn torpassa sukseni voitelemassa»,

+ajattelee Ryysyrannan Jooseppi törmää ylös junnatessaan. Hän säpsähtää,

+kun koira takaapäin hyppää pystyyn kinnasta nuolaisten ja häntäänsä

+kieputtaen. »Kerkesitkös karvakerä perässä!» toruu hyvällä tuulella

+Jooseppi koiraansa Vekkua, joka tahallaan oli jätetty kotiin, mutta

+oli kai päässyt livahtamaan oven raosta ja haistoi isäntänsä jäljet

+tuiskussakin. »On se tuo koira sentään parempi kuin paha naapuri»,

+arvelee Jooseppi ja työntyy sisään Mullimäen pirttiin, jonka

+akkunalasista öljytuiju tuikuttaa.

+

+— Kaikenkarvaista ilmaa sitä korven konnalle rahteerataan! tokasee

+Ryysyrannan Jooseppi ensi sanoikseen lakaisten itseään luudantyngällä

+ovisuussa.

+

+Mullimäen Juuso, pikilankaa saappaan paikkaan vetäen, katsoo

+altakulmainsa ikituttuun naapuriinsa ja vastaa leikillä leikkiin:

+

+— Kerjuulleko lumiukko on kulussa?

+

+— Ka se sattui kuin naulankantaan! ilvehtii Jooseppi: Suksenrasvaa

+vailla on kerjäläisukko — löytyykö kynttilänpätkää?...

+

+Korven halki sitten hiihtelee Ryysyrantalainen rasvatuin suksin, veturi

+perässä, ja uhmaa luikkia läpipihan Varisautiosta, mutta parahiksi

+suksenvarpaallinen rapsahtaa poikki, Jooseppi päästää ärräpään ja

+työntyy mökkiin. Se on yhtä pieni ja köyhä hökkeli kuin hänellä

+itselläänkin, siinä asustaa säyseä nuori aviomies Risto Romppanen,

+jonka vaimo näyttää potevan samaa alakuloisuuden tautia kuin hänenkin

+muijansa, vaikka ei vielä ole ehtinyt tehdä enempi kolmea lasta.

+Risaiset ja puolialastomat ovat Ristonkin perilliset ja tokko lienee

+hänenkään Sohvillaan paitaa ja kylähametta?

+

+— Kirkollekko hiihat?

+

+— Sinne, varpaallinen rapsahti, anna narruo! toimittaa Jooseppi

+asettaen lumisen suksensa lattialle.

+

+— Keitettäis kahvi vieraalle, virkahtaa alakuloinen mökin vaimo, — ei

+ole mistä keittää!

+

+— _Meillä_ ei ole juotu kahvia viitiseen viikkoon, ilmoittaa

+Ryysy-Jooseppi hiukan liioitellen, sillä tottapuhuen hän itse harva

+se päivä on kahvin ryypännyt halkometsässä kolutessaan ja antanut

+kotona-olevillekin pari kertaa viime viikolla.

+

+Jooseppi, varpaallisen korjattuaan, tekee taas lähtöä.

+

+— Toisitko kauppiaasta varttikilon pööniä? pyytää Varisaution emäntä

+hiljaisella äänellä.

+

+— Ja mulle Väkevää Mattia, esittää isäntä.

+

+— Antootten rahat!

+

+— Rahaa sitä kyllä ei ole, hyvä ystävä...

+

+»Sama juttu kuin itsekullakin», miettii Jooseppi painautuessaan

+taipalelle. »Tupakkaa ja kahvia kaipaa köyhäkin — milläs ostat?

+Herrat sanoo että joutaa olla ilman — ne on nautintoaineita: ne on

+_nautinto_aineita! kirkuvat korvaan, mutta ovatkos itse ilman nautintaa

+yhtä ainutta päivää?»

+

+Jooseppi painautuu sysipimeän korpikannaksen halki toisen järven

+rantaan, josta silmänsiintämätön tikkatie vetää jäitse kohti

+keskuskylää. Tämä on jo sitä Isoa-Rämsää, jonka rantamilla koko pitäjä

+sijaitsee. Aina neljänneksen tai puolen peninkulman päässä ilmestyy

+taipalen varrelta ihmisasunto. Tuossa esimerkiksi seisoo Kyyrylän

+musta mökki töyräällä. Sitä asuu Israeli Keikkanen, siivonahkainen

+vanhankansan äijä kepuli, joka ei sekaannu maailman asioihin. Ei

+ainakaan kaksin käsin, sillä Israeli on yksikätinen. Mutta poika Apsalo

+sillä ukolla on kaksin koprin kiinni aikakauden myllynrattaassa – —

+semmoinen herraskainen nuorukainen, joka koluaa työväentalon tansseissa

+ja on viisaampi isäänsä, ainakin omasta mielestään. Sivistynytkin

+se poika on ja tilaa »Nuorta Työläistä». »Kommunisti juutas se on!»

+päättelee irvistäen Ryysy-Jooseppi ja hiihtää ylpeästi sivu Kyyrylän,

+veturiaan nytkyttäen. Vekku näyttää isännälleen tietä. Taas alkaa

+rantaviivalta tuiskun seasta kiilua lampun tuli. »Olisikohan pistäytyä

+Tyynelässä? Tyynelän ukko se on niitä tämän perukan napaukkoja. Vaikka

+vain torppari. Tekee työtä kuin karhu ja lukee vanhaa raamattua.

+Rakentaa kartanoaan, kengittää pirttiään — riihikin Tyyneläisellä on

+komeampi kuin Ryysyrannan pirtti — ja pitkiä peltosarkojaan se viljelee

+kuin jehu. Läpi vuoden pysyy kahvissa ja tupakassa, senkin juuraskanto!

+Verkotkin sillä on ja nuotat — se syö suolakalaa läpi talvesta

+kuin kalastajalappalainen. Eikä siinä mökissä ryysyissä ryvetä.

+Mutta eipä olekkaan pieniä sikiöitä, jo ajasta ovat poijat ja tytöt

+niillä vanhuksilla Amerikassa. Pari poikaa on vielä kotosalla — kuin

+ministerit nämäkin puetut pyhäpäivinä ja ’Ukko Armiroa’ tuprutellaan

+kuin isnöörit. Ja ollaan viisaita kuin hosmestarit. Kellon vitjat vain

+loistaa...»

+

+Ryysyrannan Jooseppi oli tuntevinaan sieraimissaan poltetun kahvin

+katkun aina avannolle asti ja miekkosen teki kovin mieli poiketa

+torppaan, mutta samalla hyökkäsi Tyynelän pörhökarva koira Mörökölli

+hänen Vekkunsa kimppuun, joka häntä koipien välissä pakeni vinkuen

+viittatielle, ja niinpä Jooseppi, kynsien korvantauksiaan siinä avannon

+vaiheilla, painelikin edelleen menemään. »Vekku seh, tule pois!» Pisti

+vähän niinkuin kateeksi tuo Tyynelän torpan parempiosaisuus, kun sitä

+näin tyhjän kelkan ääreltä ja suolten kurinalta arvosteli...

+

+»Meitä on talonpoikiakin niinkuin kaksi suurta puoluetta», mietiskelee

+Ryysyrannan Jooseppi siinä hiihdellessään pilkkopimeää järvenselkää.

+»Toimeentulevaiset ja — toimeentulemattomat.»

+

+Miestä alkaa jo uuvuttaa umpikeli ja hän päättää yöpyä Karihtaniemeen,

+josta valo tuikuttaa hyvin kaukaa vasemmalta. Jooseppi Kenkkusen

+aivoissa on elämänkuva lähestyvästä mökistä seuraavankaltainen:

+

+»Karihtaniemeen sitä aina saattaa mennä semmoinen kurjaliston edustaja

+kuin mikä tässä minäkin lienen. Se on yhtä kelvoton ihmisasunto kuin

+minulla itsellänikin, jos ei vielä kehnompi. Ikuisesti siivoton

+pirtti, akkunat päreistä ja tuvan täysi sikiöitä, russakkaa, lutikkaa,

+kirppua, täitä — joka lajia siellä löytyy. Ja juuri siksi vuoksi että

+siinä pehertää niin kurja ihmisrotu, _minä_ sinne menen — vaikka

+kuningas minä niitten rinnalla olen ja oma akkani myös on kuningatar

+Karihta-akan suhteen. Se Karihtaniemen Kusti on typerä kuin pässi ja

+ahnas kuin susi. Ei iitä eikä ässää kirjasta irti saa, ei politiikkaa

+ymmärrä — senkö hiivatin lailla hän lie akankin saanut, tylppäturpa?

+Vaan minkälaisen sai? — ei tuhannet miehiset miehet sitä rääsyä

+olisi huolineet. Poijankin jo oli valmiiksi pyöräyttänyt jollekkin

+alapuolen retkujätkälle — Amanta — ei saanut puhasta piikaa Kusti

+ketku. Jaa Amanta! Siinä se sitten on oikea Rämsänrannan riekko, ilkiä

+kuin ilves, suustaan rivo kuin itse sarvipää saatana, valehtelija,

+tappelija ja varas. Ne on molemmat varkauden syntiin syvälle vaipuneita

+sielunraatoja sekä Amanta että Kusti, vaikka eihän se Kusti paljon

+kerkeä, kilpikonna, mutta Amanta varastaa kuin kärppä missä vain

+silmä välttyy. Köyhältäkin kähveltää se pääpelin narttu, jos lie mitä

+kähveltää, sen tiedän vissiin omasta kokemuksesta. Mutta nytpä ei taas

+olekkaan vellijauhoa veturissa ja reppu on rellullaan ja kukkaron saa

+kääntää vaikka nurin — ei tipu muuta kuin täitä... Ja juuri siksi

+käännän kelkkani sitä mökkiä kohti ja yötä olen niin että kuorsa

+kuuluu. Ryöstäköön Amanta nämä viimeiset viluverhot päältä nukkuessani,

+jos ilkiää!» uhmailee Ryysyrannan Jooseppi hiihdellessään talvi-illan

+pimeydessä tulen kiilua kohti.

+

+Nyt kun rahan nuusa miestä itseään kopristaa ja suolet soittelevat

+ryntäillä, tekisi Jooseppi Kenkkusen mieli kuristaa Karihtaniemen

+Amantaa kurkusta ja sanoa: »Annatko akka poikkeen minkä _silloin_ otit!»

+

+— — —

+

+Kuin eilisen päivän muisti Ryysy-Jooseppi, miten asia oli tapahtunut.

+Hän oli palannut kirkonkylästä yksikseen reilulla tuulella, sillä urkot

+olivat silloin rotsineet hyvin ja povi ollut vörskottia pullollaan.

+Yöpynyt näinikään, vaikka toisaaltapäin, Karihtaniemeen. Laskenut

+siinä pirtin pöydän ääressä rahansa kaiken väen nähden — 665 markkaa

+— pistänyt lompakkonsa povilakkariin ja takin repaleen ripustanut

+vaarnaan akkunapieleen. Vielä maatapannessaan lattialle ilvehtinyt näin

+sanoen: »Tuohon jää nyt rahani roikkumaan. Jolla lie tarvis suurempi

+kuin minulla ja lie minua kurjempi — siitä ottakoon osansa.» Ketään

+vierasta ei käynyt sen yön seutuna mökissä. Aamusella oli hän tehnyt

+lähtöä ja kopaissut povilakkariaan: lompakko oli poissa! Tulistunut ja

+hämmästynyt oli silloin Ryysyrannan Jooseppi: lempoko lompakon puhalsi?

+Myllersi kaikki paikat: mihinkä se muka illalla sai, mihin putosi?

+Koko talonväkikin rupesi etsimään — ei ota löytyäkseen lompakkoa.

+Ryysyrannan Jooseppi konttaamaan pitkin likaista lattiaa. Konttaa ja

+katsoo tarkoin pöydän alukset — ei kopeu kouriin. Nousee ylös punaisena

+kuin kukko ja heittää syrjäsilmäyksen Kustin akkaan. Amantan naama

+on tuhkanharmaa. Jooseppi syöksähtää ulkoseen ja etsii pihaltakin.

+Kuinkapas se sieltä löytyisi? Palaa takaisin pirttiin ja iskee silmänsä

+lattiaan: totisesti — siinä on lompakko pöydän alla! Sillä aikaa, kun

+ulkona pistäysi, on se siihen ilmestynyt. »Tuossahan tuo on!» äännähtää

+oneasti Amanta ja samalla myrkyllisesti. Jooseppi tempaa lompakkonsa

+ja laskee rahat. Viiden sadan seteli on tallella, samoin satanen... 65

+markkaa on poissa! Ryysyrannan Jooseppi julistaa karihtaniemeläisille:

+»Tästä on, näkyy, vain mitätön summa, 65 markkaa poikessa! Kukahan

+_niin vähän_ tarvitsi? Kun kerran varasti, niin oisi ottanut koko

+höskän!» Nololta oli näyttänyt näiden sanojen vaikutuksesta koko

+Karihtaniemen herskapi. Se tuo Ryysyrannan Jooseppi osasi... Mutta

+Amanta akan silmänvälähdyksestä poislähtiessään hän oli nähnyt, _kuka_

+ne kuusikymmentäviisi markkaa haltuunsa korjasi... Sen pituinen se.

+

+Jooseppi ähkäsi kirotulle muistolleen ja suuntasi suksensa

+Karihtanientä kohden. »Hyväpä että vielä valvovat.» Hän nosti suksensa

+seinää vasten, käänsi veturin kyljelleen ja rymisteli porstuan läpi

+ripaa hapuillen. Kun sai oven auki, niin tuli oli jo sammutettu.

+»Ilkeyksissään puhalsivat, kussa kuulivat vieraan kolinan», arvioi

+tulija, kaiveli housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi.

+

+Tulitikun valossa ehti Ryysyrannan Jooseppi nähdä ilkeät silmät

+ja pörröisen akanpään, jonka ylitse laiha käsivarsi paraikaa veti

+ryysypeittoa hupuksi, sekä Amantan paljaat sääret... Siinä makasi

+Kustikin vieressä murmatellen seljällään. Seinäpenkillä kuorsasi

+nenällään juhlallisesti torvea soittaen Kustin vanha isä, mukava Jaakko

+ukko, mutta ukon akka, vanha Reeta, nukkui karsinapenkillä erikseen.

+Ukon ja ämmän välillä virui viisi lasta läjässä lattialla, pienin

+likinnä äitiään.

+

+— Hyvät ystävät! alotti Jooseppi Kenkkunen muikeasti tulitikun karren

+jo polttaessa peukaloa, jonka vuoksi taas tuli pimeys: — Antakaa

+anteeksi Petkeleen peikolle, joka ristittyjä yösydännä säikyttelee.

+Kenkku-Jooseppi tässä vain on. Saako panna tulen tuijuun?

+

+— Kirkolta päinkö se ketkale on kulussa? kuului Amantan tyytymätön ääni

+lattialta.

+

+— Ryysyrannalta, Ryysyrannalta, armas Amanta, minä reissaan! naukui

+Jooseppi, — ei ole keittoa kelkassa eikä setelitukkoa povitaskussa...

+

+— Eipä sitten kanattaisi lamppuun tulta panna! sutkautti Amanta

+salaviittauksen ymmärtäneenä, mutta Kusti murahti:

+

+— Pistähhän käryämään, lie hänessä vielä siksi öljyä.

+

+— Minkä polttanet, sen sijaan hankkinet! sähähti Amanta.

+

+— Sepä nyt tietty, tiuskasi Kenkkunen. — Ryysyrannan Jooseppi pitää

+öljyssä kaksi mökkiä. Ja joskus — rahassakin.

+

+— Mitä turkkilaista sinä turiset! kähisee Amanta pimeässä, mutta

+samalla Jooseppi raapasi tulen ja sytytti lampun.

+

+— Tässä on vielä lasi ihan lämpymänä, huomautti hän tahallaan ja sanoi

+sitten muikeasti: — Joko te kerkesitte ne rakkauven asiat valkean

+aikana tolkata?

+

+Mutta tätä viimemainittua viittausta Joosepin ei olisi pitänyt tehdä.

+Amanta karkasi ylös lattiavuoteeltaan ja paljastaen häpynsä, sylkien

+kuin kissa Jooseppia silmille, huusi:

+

+— Tuossa sulle rakkauven asioita, hylyky! ja pinkasi samassa ulos

+pirtin ovesta.

+

+Ryysyrannan Jooseppia hävetti ja hätkäytti, ja hävetti aviomies

+Kustiakin, joka kääntyi mahalleen ja omituisesti motkotti. Se oli

+miehellä mielenliikutuksen merkki. Amanta törmäsi juoksujalkaa takaisin

+pirttiin vilusta väristen ja, enää kehenkään katsomatta, sukelsi

+ryysyvuoteeseensa niin Ioitos miehestään kuin tila latuskaisella

+olkimökkänällä suinkin salli. Peittäen päänsä huppuun hän ei enää

+päästänyt suustaan sanaakaan. Ryysyrannan Jooseppi, riisuen hyntteitään

+ja ripustellen likomärkiä jalkineita ja syylinkejään orrelle kuivamaan,

+puheli nyt hillitymmin Kustille, joka nenällään maaten, mulkoillen

+päänaluspulIin takaa, harvakseen mörähteli ja tapansa mukaan änkytti

+vastaillessaan sulavasuiselle Joosepille.

+

+— Vai vörskottia sinä taas... tuotko kokonaisen säkin? Otatko

+rapiastikin rahaa kunnasta?

+

+— Ka minkä irti saanen, selitti Jooseppi.

+

+Mahallaan makaava Kusti on kotvan ääneti ja änkyttää:

+

+— Kehtaatko meille ottaa puojista pari kiloa nisujauhoja, kilon ja

+vartin amerikanläskiä ja tokan mustaa karhua?

+

+— Ka mikä etten ota, onko raha?

+

+Kusti on tovin aikaa ääneti, kunnes motkottaa:

+

+— Ky-kymppi on ja hi-hilikku, vaan jos tuota niinkuin pis-pistäisit

+omistasi lisää, kun tässä niin ollaan ka-ka-kaverit. No-nousuviikolla

+saat ma-maksun.

+

+Nyt ei vuorostaan Jooseppi toviin aikaan vastaa mitään...

+

+Mutta Amantapa onkin seurannut miesten keskustelua huppunsa alta

+ja panee nyt liikkeelle koko naisellisen viehätysvoimansa osaksi

+silittääkseen äskeistä raakuuttaan, osaksi pyydystääkseen hyötyä

+itselleen. Hän hypähtää ripsakasti vuoteeltaan ja kapsahtaa

+intohimoisesti kiinni kahvipannuun:

+

+— Kahvia, pirsetti, minä kiehautan tälle Jooseppi rievulle, ikävä sun

+on olla, kun niin pitkälti olet tuiskukelissä kelkkaillut!

+

+Hämmästyivät yllätyksestä sekä Jooseppi että Kusti. Mutta vaikka

+Jooseppi ei ollut niin tyhmä mies, ettei olisi vikonut vilppiä, niin

+kahviajatus oli miekkoselle kovin mieluinen, se taannoinen Tyynelän

+kahvinkatku avannolla oli kutkuttanut hajuhermoja.

+

+— Ka ki-ki-kiehauta häntä! kakisteli ilahtuneena Kustikin.

+

+— Virvoittaa se väsynyttä ihmisen raatoa, myönteli Jooseppikin

+mesikielin. — Ja mukavapa on tarinata vestää mustakylkisen ääressä...

+

+Täydessä sovussa juoda hörppi siis Ryysyrannan Jooseppi

+alushoususillaan ja avojaloin kukkuraisia kupillisia Amantan pannusta,

+ja Kustinkin julmalle kotiparkki-naamalle levisi iltaruskon tapainen

+sielunilme. Puolille öin siinä juttua riitti, ja Jooseppi totesi

+itsekseen että oli tämä Karihtaniemi sentään melko metka majailupaikka

+— siinä sai aina kupposen kuumaa: miten pirhanan lailla niemeläisten

+lienee kannattanutkin ostaa ihan alvari kallista kahvia ja sokuria.

+

+— »Kolomasti vuorokauvessa» kehuivat keittävänsä, »vaikka risat ne

+täälläi roikkui ja russakat ravasi», kuten Amanta sen toisen puolen

+asiaa määritteli.

+

+Siihen yökahvituksen humuun heräsi toki lopulta vanha Jaakko ukkokin,

+kavahti istumaan tukka pöllöllään ja silmää sirkeästi iskien virkahti:

+

+— Ryysyrannan nuorta isäntää juuttaat juottaat — Ryysyrannan vanhalle

+isännälle eivät meinaa antaa märkääkään!

+

+Ukko puhui oikein — hän, Jaakko, näet tosiaan oli Ryysyrannan asumuksen

+alkuunpannut, hänpä siellä miehuutensa iän oli jyskänyt — kolmetoista

+vuotta vasta oli Kenkkunen mökkinsä mörskää asuksinut.

+

+— Ka heh, tule — ota kuppi! sähähti Amanta, jota appiukkonsa ei

+suurestikaan kunnioittanut — halpasena akan ruippanana puolikuntoiselle

+pojalleen piti tätä Amantaa ukkokin.

+

+Ukko tuli lökättävin hurstihousuin, huulet ristissä ja alkoi kysellä

+kuulumisia Joosepilta, ja kupillisen kulkkuunsa kaadettuaan otti

+seuralta kaiken äänen:

+

+— Joo, joo, paapatti hän, niinpä hyvinkin — kah, kah, — soo soo —

+älä virka — heh heh — mitä sitä joutavia — eikösss p... tolokusti,

+tolokusti ja ankarasti! niinpä hyvinkin! — rouhakka, rouhakka mies se

+on tämä Kusti, vaikka vähän pöljän sekanen — vaan viisain se minun

+poijistani silti on — ja onhan tuo reistannut — vaan sitä ei saa akka

+ukkoansa haukkua — jopa vain, jopa vain — vai kirkolle sinä hiihtelet

+— no joo, jopa vain — — sunko se on tuo koira kenkura — asettelehhan

+Amanta sikiöitäsi — — ka nukkua, nukkua pitää yön aikaan nukkumaan

+tästä lähemmä itekuhi...

+

+— Eikös se ukko Reetansa viereen kömmikkään? naukasee Ryysy-Jooseppi

+makuultaan sitten.

+

+— Ka ei ole tarvis, tuhisee ukko Jaakko ja laskee sen tuhannen lirkkiä:

+— Ei sitä enää minun iässäni... sai noita ennenvanhaan vaimosia...

+kymmenen joka sormelle — sai, sai — heh, heh — niinpä hyvinkin... ei

+niitä joka mies saanut, vaan sain _minä — minä_ sain! — piisaa jo mun

+kohalleni paratiisin lysti — rokulia, rokulia tässä jo rakkaus joutaa

+pitää — jopa vain — niinpä hyvinkin, heh heh...

+

+Vihdoin kaikki vaikenivat ja koko pirtti kohisi ja viuhui monen ihmisen

+kuorsauksesta ja lasten kitinästä.

+

+Mutta Ryysyrannan Jooseppi herää parin tunnin jälkeen lutikkain

+purentaan, niitä ihan kihisee pitkin selkää ja sääriä, ja ihmisparka

+on kuin tulisissa tappuroissa. Syyhyttää yhtäläistä, kynsittää kuin

+sikaa, verille asti raavittaa, hiki helmeilee miehen kasvoilla. Tottuu

+siihenkin, mutta hautoo unettomana omia ajatuksiaan. »Kyllä tämä

+korpimökkyrin elämä on yhtä pyllyn pyyhkintää...!»

+

+Jooseppi makaa seljällään, mutta niin sielullisesti tuskissaan että

+mieli tekisi huutaa apua. Varsinkin oman vaimonsa siunattu tila siellä

+kotona näin yösydännä kiusaa. Minkätähden järjellinen ihminen ei saata

+olla ilman vaimonpuolta? Ranskanmaan talonpojilla ei kuulu olevan näin

+paljon sikiöitä. Lemmon laillako hyö siellä...?

+

+Yhtäkkiä makaava matkamies höristää korviaan pimeässä — siellä tuntuu

+tapahtuvan jotakin tuolla lattian laidassa, siellä missä Kusti ja

+Amanta nukkuvat — on kuin emäntä potkisi sähisten ja kiroillen... ja

+mies tekisi väkivaltaa...

+

+»Enkä anna, en en en!» kuuluu Amantan ääni.

+

+»Elä niin isosti puhu — se kuuloo!» murisee Kusti.

+

+»Ka kuulkoon, senkin räkäruntti!» Jooseppi huokaisee ääneen — ja

+aviopari vaikenee.

+

+»Semmoista se on», miettii Kenkkunen. »Aviosääty on itsensä Jumalan

+asettama...»

+

+»Joko sinä taas kopeloit, piru!» kajahtaa Amantan äitelä ääni pimeässä.

+

+Surkeata, surkeata tämä on, päättelee Jooseppi, kyhnytellen kylkeään

+ja väkinäisesti rykäisten, josta aviopuolisot jälleen asettuvat

+hiljaisiksi. Torkahtaa vihdoin kiusaantunut matkamieskin ennen päivän

+kajoa ja herää vasta siihen että mökin lapset lankeilevat hänen

+jalkoihinsa. Reeta ämmä jo istua töröttää karsinassa kartaten villoja

+ja Jaakko ukko, huulet huipparassa, jännittää katajavanteita tekemäänsä

+uuteen, kauniiseen saaviin. Kusti vielä makaa tuprutellen viimeistä

+kopallista mustaa karhua, julmettuneen näköisenä ja umpimielisenä.

+Amanta, myös piipunnysä suussa, laahustaa rääsyisin alushamein

+makuuryysyjen keskessä — kalseat silmänsä, joiden alustat ovat

+sinikuopalla, välttelevät visusti Jooseppia...

+

+Jooseppi nousee ylös ja tekee lähtöä.

+

+

+

+

+7.

+

+

+Oli jo herennyt lumia pöllyyttämästä, kun Kenkku-Jooseppi edellä

+juoksevine koirineen laskeutui järvelle ja päivän kajasteessa läksi

+sivakoimaan viittojen väliä, jotka ampuivat kohti korkeata Kullanperän

+korpea. Työlästä oli yhä retuuttaa perässään veturia, koska ei kukaan

+vielä ollut puhkaissut latua. Rotkossa lumentykki oli painaltanut puut

+sujuksiin, valkoisten kaariporttien läpi siinä kaahlaili mies, ja jos

+sauva sipasi koivuluokkiin, niin suoraan hiihtäjän niskaan pudota

+möksähti lumimöhkäle. Pitkällä suolla vain iänikuiset ruikulamännyn

+rastit osoittivat tien suuntia, mutta kolea korpiräme ei vähintäkään

+antanut osviittaa lähestyvästä kirkonkylästä. Koppelo kohahtaa kuusen

+kyljestä ja Vekku heittäytyy perään vinkuen ja haukkuen... Vihdoin

+ilmestyy purettu veräjä, jonka takaa näkyy matala, akkunoitaan

+myöten kinoksiin uponnut mökki, jolle suruvoittoisen leiman antaa

+kaatumavikainen, mielipuoleksi sairastunut poika rukka, sitten ilmestyy

+talo, joka ei ole oikein talonpoikais- eikä herraskaan tyyliä — siinä

+asuu seurakunnan lukkari.

+

+Tämä ei ole vielä varsinaista kirkonkylää, sivu painelee siis

+Ryysyrannan Jooseppi naapurina seisovasta kolmannestakin asumuksesta,

+niinsanotusta »uurmaakarin mökistä» — se maakari kun näet yhä kuuluu

+viipyvän Ruija-reissullaan, jonne taitaa myötyriksi jäädäkkin — akka

+pahus senkin tolkkumiehen karkuun lie ajanut, sellainen pahamaineisen

+retkunaisen tytär, jolla itsellään on hullu tyttö — pitkäkyntiseksi

+toki tätäkin Ruskosen muijaa hokevat ihmiset, vaikka ei suinkaan hään,

+Jooseppi, varmasti tiedä...

+

+Järven jäälle taas painautuu Petkelkylän mies ja vasta siinäpä nyt

+ilmestyy näköpiiriin Rämsänrannan kirkonkylä. Vasemmalla siintää

+hautaussaari ja taampana suuri ristikirkko, jonka tornitottero

+ei jaksa kiivetä yli metsän näköpiirin, mutta oikealla kuumottaa

+keskuskylän talojen rykelmä... Liian huonosti viitoitettua tietä junnaa

+Ryysy-Jooseppi poikki selän ja kaartaa niin mainittuun Harakan rantaan

+— siinäpä itse »Harakka» Rämsänrannan ainoa matkustajalaiva kekottaa

+kellellään valkamaansa jäätyneenä, talvilumiin peittyneenä...

+

+Kah, jo tulee vastaan ihminenkin — ensimäinen Ryysy-Joosepin koko

+matkalla — on vähän ikävä että sattuu akkaihminen — Jooseppi ei ole

+taikauskoinen, vaan kuitenkin — akkaihminen ensimäisenä vastaantulijana

+tärkeällä matkalla on huono enne. Ryysy-Jooseppi tunteekin akan, se on

+Mooseksen Maija, haudankaivajan leski, sellainen lipeväleukainen muorin

+kutale, jumalinen kuin piru...

+

+— Hi-hi, juumalan terve, Kenkku-Jooseppihan se on — sanoo hiihtävä

+akka ja pysähtyy, niistää nokkansa ja tuippaa luisevan kätensä, —

+vieläkös-nä Maija rääppänää tuntenet?

+

+— Ka tunnen, tunnen! laitattaa Jooseppi, ja, vaikka harmistuneenakin

+enteestä, päättää hyötyä Maijasta, joka tavallisesti tietää kylän

+kuulumiset. — Tietääkö Maija niitä kunnan miehiä, jotta ovatko

+kotosalla?

+

+— Niin niitä kunnan herrojako see Kenkku kyselöö! liplattaa Mooseksen

+Maija. — Herroiksi, herroiksi niitä pitää tyhmän karahteerata. Se olee

+Kinnu-Kallekin näet herrasmies, kun olee avaraan virkaan päästetty. Ja

+Kasperi Lutikainenkin raji kaulassa postissa pastieraa ja nästyykiin

+niistää. Ja kolmas herra on John Juntunen — kahden lakanan välissä

+sekin tuhkaturpa nukkuu siitä asti kun virkailijaksi nimittivät —

+ohho tätä maailmaa turmeluksen merkeissä — Jeesuksen Ristuksen veri

+puhtistaa kaikista synneistä — ei sitä Moose-vainaan aikaan ollut

+muita ylhäisiä kuin pappa krovasti ja hauvankaivaja, ja olihan tuo

+Kanervavaarankin patruuna melkoisessa viran empeetissä, kun ymppäsi ja

+räknäsi ja isoja ristiäisiä, piti. Niin että ovatko kotosalla kunnan

+herrat. Kettee sinä sihtaat?

+

+Ryysyrannan Jooseppi selitti.

+

+— Voi mies rukka, marisi Maija, pahaan aikaan taisit sattua. Mnää

+olin illalla hiaromassa sitä Lutikaiskaa — rouvaksi taijan sanoa,

+koska on miehensä herra — niin se tiesi, jotta kunnan kassa on tyhjä

+kuin Hallavaaralaisen kontti ja puotiloista eivät anna enää pussin

+pölähtävää niillä kunnan retiittilappusilla.

+

+Jooseppi sylkäsi pitkän syljen ja erosi lipevästä Maija muijasta.

+

+Nousi ylös loivaa mäkirinnettä kirkonkylään ja alkoi tunnustella

+maaperää.

+

+Suolet kurisi Joosepilla, kun hän siinä edestakaisin hölkytteli kylän

+raittia pitkin etsien kunnan virkailijoita, kerran hän jo vilahdukselta

+näki Kinnu-Kallen ja tahtoi pysähdyttää hänet, mutta Kinnu-Kalle näytti

+pelkäävän Ryysy-Jooseppia kuin jänis rumpua ja pääsi livistämään.

+Joosepilta jorahti ärräpää suusta ja suhaus jostakin muusta paikasta,

+ja hän kiipesi kauppiaan tiskille istumaan ja pyysi pikanellia —.

+Karihtaniemeläisten rahalla mies ensi hätään osti purutupakkaa ja alkoi

+jalkojaan heilutellen tirskutella ympärilleen.

+

+— Kah Ryysy-Jooseppikin on liikkeessä, iskee silmää Maakunnan

+kaupanhoitaja häärien ostajain keskessä. — Mitäs miehelle kuuluu?

+

+— Nälkää ja kissankinkkua mulle kuuluu! murisee Jooseppi, — ja sitten

+on lempsatti, jos ei tänä päivänä kauppoja synny...

+

+— Ka niin, osta vellijauhoja ja makkaraa ja punaista limonaatia, niin

+loppuu nälkä! esittää leikillisesti kaupanhoitaja.

+

+— Vai makkaraa! kimahtaa Jooseppi. — Milläs tämä herra sellaisia

+sapuskoita ostaa? Saamisia kyllä oisi kunnasta, mutta otappa Kinnusta

+kiinni koivesta! Ja missä maleksinee se Lutikainenkin, Rämsänrannan

+rahaministeri?

+

+— Tuolla justiin sinun rahaministerisi näkyy menevän… sanoo samalla

+muuan hyvinpuettu isäntä, joka siinä sikaari suussa tekee mahtavia

+kauppoja tukkiyhtiön asiamiehenä.

+

+Ryysyrannan Joosepille tuli kiire maantielle, joka näkyi Maakunnan

+akkunan läpi. Läähättäen hän tavoitti Lutikaisen, joka salkku

+kainalossa käveli postitoimistosta kunnanhuonetta kohti. Jooseppi teki

+hyvän päivän ja toimitti:

+

+— Ne siellä mökillä jäivät kolmen leivän varaan. Annatko vörskottia,

+Kasperi?

+

+— Vastahan tuota sait! huomautti Lutikainen muljauttaen altakulmainsa

+tervanmustat silmänsä Jooseppiin ja tottuneesti virnistäen kuten

+ainakin mies, joka päivittäin saa kuulla samaa ruikutusta.

+

+— Vanhoja velkasyntejä minä sillä viimeisellä ennakolla korjailin ja

+sitten toisakseen olen vähin sairastellutkin, teeskenteli Jooseppi. —

+Jos et anna rahapenniä, niin saattaa halkourakka jäähä kesken ja minä

+lähen savottaan.

+

+— Ka maksakoot takuumiehesi vahingon, arveli Lutikainen murhaavasti. —

+Mikäpäs siinä!

+

+Ja hän yritti jo mennä, mutta Ryysyrannan Jooseppi tarttuen toisen

+hihaan, nosti hirveän elämän:

+

+— Se on tuota sillä tavalla, herra kirjuli ja kunnan varaesimies, jotta

+jos en minä nyt saa vörskottia, niin akka tulee hulluksi ja sikiöt

+joutaa lumikuoppaan!

+

+Lutikainen katsahti vähän ilkiästi Jooseppiin ja sanoi juhlallisesti:

+

+— Oo te Kenkkuset, te Pelketkylän iankaikkiset ryysykerjäläiset, teistä

+on kovasti vastusta yhteiskunnassa!

+

+Ja pistäen siinä Joosepin nokan edessä hienon Saima-savukkeen palamaan,

+tarjoamatta toiselle, hän lisäsi: Tulehhan perässä, mies riepu, niin

+katahetaan kunnantuvalla, sitä sunkin sottaasi, Kenkkunen!

+

+Lutikainen käveli edellä eheässä takissaan herrasmaisesti sauhutellen,

+Jooseppi vääntelihen jäljessä roikkuvin risoin, pikanellia imien ja

+ankarasti tirskutellen. Vekku vökälehti isäntänsä jaloissa, häntä

+koipien välissä, sillä jokaisesta kylän portista hyökkäili sekarotuisia

+koiria sitä nuuskimaan ja sille, köyhän koiralle, kirkonkylän kunniaa

+kuuluttamaan.

+

+Kunnarttuvassa seisoskeli tai istuskeli joukko muitakin asiamiehiä ja

+akkoja, ja esimies Kalle Kinnunen, joka ei suinkaan ollut kateissa,

+sankalasit nenällään, kuului paraikaa toimittavan Riepuniemen Matille

+että:

+

+— Elä sinä Matti vastusta esivaltaa, joka on Jumalasta. Minkä

+helevetissä me sille mahetaan että kunnan kassassa ei ole ristuksen

+killinkiä — ja teijän perukkalaisethan ne juuri ovat kassan pohjaan

+asti rapanneet, ja herrat ei maksa verojaan...

+

+Mutta Riepuniemen Matti ehätti vastaamaan:

+

+— Enhän minä esivaltaa vastustakkaan, vaan tätä teijän kunnan hoitoa

+värteeraan, jotta paremmin oli asiat sen Velliläisen aikana...

+

+Ryysyrannan Jooseppi oikein mielihyvikseen kuunteli ammattiveljensä

+Matin vastaväittelyä. Uskalsipas Riepuniemeläinen!

+

+Mutta Lutikainen tilikirjoja selailtuaan kääntyi Joosepin puoleen

+sanoen:

+

+— Liian paljon olet jo ennakkoa ottanut, Jooseppi Kenkkunen. Emme voi

+antaa rahaa ennen pääsiäistä.

+

+— Ka mitenkäpä sitä antaa, mitä ei ouk! vastasi kimeällä äänellään

+Jooseppi, josta kaikki asiamiehet, niin synkkiä kuin olivatkin,

+naurahtivat kuorossa. Kunnan virkailijat rapistelivat papereitaan ja

+näyttivät nolatuilta. Jooseppi tirskutteli ympäri tupaa ja aikoi jo

+lähteä pois, mutta silloin Lutikainen lausui lauhkeasti:

+

+— Jauholapun sulle saatamme antaa, Kenkkunen. Huolitko?

+

+— Ka anna häntä!

+

+Jooseppi kyllä arvasi että Mooseksen Maijan ennustus kävisi toteen,

+mutta epätoivoiselle oli pelkkä lupauskin valonsäde pimeydessä.

+

+Ja mies tuli ulos koiransa luo koprassaan puolilikainen paperilippu,

+johon kirjoitettu oli:

+

+_Tämä lipu oike vuttaa Josepi Kenkusen saman 50 gilogram ruis jauhoo

+Makunasta Rämsän rannan kunnan tilliin. Kale Kinunen. Kasper Ludikain._

+

+— Hieno paperi, hieno paperi! sanoi Maakunnan kaupanhoitaja nähtyään

+Ryysyrannan Joosepin luottolipun, jonka tämä komeasti oli paiskannut

+tiskille. — Mutta jos Kenkkunen tahtoo, niin myömme tätä lajia paperia

+50 kilon säkeissä tuhannella markalla Suomen kansalle. — Et saa jauhoa,

+mies rukka!

+

+Silloin vasta Ryysyrannan Joosepilta mölä pääsi.

+

+Ensimäiseksi hän kirosi itsensä. Sitten koko ihmisen elämän. Ja

+kolmanneksi koko Rämsänrannan kunnallishallituksen.

+

+— No jo pitää olla hallitus pohjoisnavan alla! hän huuteli kimakasti

+heiluessaan tiskin edessä liehahtelevin ryysyin. — Tämän Rämsänrannan

+kunnan asiat ovat minun muistini aikaan vuonnavuotuissaan olleet

+retuperällä, vaan tänä talvena ne näyttävät vielä siitään pilauneen —

+sen lemmon pölkkypäitäkö hyö valinneet ovat valtuuskuntaan. Eikö löyvy

+tästä moukkain pesästä älyniekkaa sen mokomaa, jotta ei tarvitseisi

+köyhiä ihmisiä narrata niinkuin tuo Lutikainen tekee! Vai hyysipaperia,

+vai hyysipaperia nyt on ruvennyt levereeraamaan Rämsänrannan

+kunnallishallitus! Vaan sen minä sanon että...

+

+Ryysyrannan Joosepin puhe katkesi, kun Riepuniemen Matti löi häntä

+takaapäin olalle ja, iskien silmää, kuiskasi: Tuuhhan Kenkkunen vähän

+ulos — oisi pikkusen assieta.

+

+Jooseppi oli ihmeissään, mutta meni. Matti kiersi Maakunnan

+takapihalle, kaivoi povestansa pienoisen pullon ja käski Joosepin

+kulauttaa. Kolmesti kulauttikin Jooseppi, jonka jälkeen Matti myös

+kulautti kolmesti, painoi tulpan suulle ja sanoi:

+

+— Elähän hätääsi kuole, Kenkkunen! Yhteiset on köyhän saatanan asiat.

+Eikös olekkin — mitääh?

+

+— Niinpä taitaa olla, sanoi Ryysyrannan Jooseppikin, jonka sisuksia

+niin mukavasti oli alkanut kiertää ja polttaa.

+

+— Kuulehhan Kenkku!

+

+— Joo?

+

+— Että... että elähän _hätääsi_ kuole!

+

+— Tuota että _mitä_ sinä meinaat? kysyi Jooseppi.

+

+Riepuniemen Matti vilkuili ympärilleen salaperäisesti ja kumartui

+sitten supattamaan, asian ihan Joosepin korvan sisään.

+

+Jooseppi alkoi kynsiä niskaansa naama ilon irvistyksessä ääneensä

+lausuen:

+

+— Antaisikohan tuo, jos...

+

+— Antaa se varmasti, vakuutti Matti. — Ja antaa, täällä koko

+kirkonkylä... herrat ja työmiehet, kauppiaat ja maamiehet, kommuunat ja

+porvalit, lukkarit ja pap...

+

+— Antaako poliisi Pirhonenkin? kysyi jännittyneenä Jooseppi.

+

+Riepuniemen Matti ei vastannut, vaan iski ovelasti silmää.

+

+

+

+

+8.

+

+

+Raskas jauhosäkki ja täysinäinen reppu törrötti Ryysyrannan Joosepin

+veturikelkassa, koska mies hikipäin hiihtää hipsutteli pois

+kirkonkylästä kumarassa lyöden sompiansa lumeen. Hänen hengityksessään

+huokui hiukan väkijuoman tuoksu ja tuontuostaan hän tyytyväisenä

+tirskautti syljen, sillä makea pikanelli pullotti miehen poskessa.

+Vekku koira myös näytti virkeältä, kun pääsi pois kylän hurttain

+kintuista — oi kuinka ihanaa oli koirallekin oman mökin ikuinen rauha.

+Mutta Vekku vaistosi ettei hänkään saisi leipäpalaa, ellei isäntänsä

+joskus tehnyt matkaa kirkonkylään — siksi katseli koira kunnioittavasti

+veturin kuormaan ja oli valmis henkeen ja vereen asti vartioimaan

+jauhosäkkiä ja reppua. Ja kuinka Vekku rakastikaan Ryysy-Jooseppia,

+tuota erämaan yksikyttyräistä kameelia, joka tuossa junnasi jälessä

+— yhtä asiaa vain koira oudosteli — kameelissa oli jotakin uutta,

+uhmailevaa, salariemukasta, peloittavaa — isännän äänikin oli toinen

+kuin tullessa ja silmissä kumma kiilto...

+

+Totta se olikin, mitä koira isännästään vaistosi!

+

+Outo, peloittava, ennenkokematon elämänriemu ja uhmaileva usko oli

+syttynyt tällä matkalla Ryysyrannan Joosepin latuskaiseen rintaan.

+Hänelle oli kuiskuteltu korvaan, senjälkeen hänet oli ohjattu

+jonnekkin... siellä taas supatettu suljettujen ovien takana... ja

+sitten oli sujahutettu muutamia satalappusia ryysyisen miehen poveen —

+hän oli tarttunut antajan käteen, pusertanut sitä ankarasti, katsonut

+kiinteästi silmiin ja korottanut äänensä ylistykseen — Jooseppi oli

+tullut haltioitumistilaan...

+

+Ja nytpä hän tässä hiihteli illan jo pimettyä kallista kuormaa vetäen

+pitkin järven ulappaa — takana tuikahtelivat kylän akkuna-valot.

+Kirottu oli ollut köyhälle ennen tuo kirkonkylä — siunattu, siunattu

+oli se nyt! Koko porvaristo, koko virkakunta— poliisi Pirhonenkin

+— tuntui nyt niin kunnolliselta, veljellismieliseltä, melkein

+kristillisrakkaalta — Joosepilla kihahtivat kyynelet silmiin, kun

+muisti miten se, joka rahat oli antanut, oli sanonut... Miten olikaan

+se sanonut?

+

+Että: _Kurjuudesta ei nousta rehellisin keinoin. Kierrä hiukan kieroa

+lakia eläkä päästä pakkorikosta omalletunnollesi, niin elät iloksesi.

+Ryysyrannan Jooseppi, terve!..._

+

+Jooseppi hihkasi hiihtäessään, kun nuo merkilliset sanat muisti —

+se mies oli oivaltanut kansan kohtalon ja nykyajan hengen! Miksi

+olivatkaan maan isät siinä »etuskunnassa» laatineet lain, jota oli

+mahdoton täyttää? Ei ainakaan Ukko Jumala ollut sellaisen armottoman

+asian puolella — olihan »Jumalan poikai ryypännynnä viiniä» ja

+sellainen oli hokema että tasavallan resitenttikin karrasi vastaan...

+Ei siis syvintä uomaa myöten haraten ollutkaan oikea rikos, jos

+köyhyyden hädässä pikkurikkisen — kuusenjuurta tirautti. Jooseppi

+hihkasi pimeässä jään ulapalla, ja jos ei olisi omaa koiraansa

+hiukan ujostellut, olisi miekkonen lyykähtänyt polvilleen lumeen,

+nostanut käsikämpyränsä Kalevan miekkaa kohden ja ääneensä kiittänyt

+kaikkivaltiasta tämän talvipäivän tapahtuneesta armosta... Nyt valkeni,

+nytpä ota ja iske, valkeni elämä! Ja jos ei vain Pirhosta niin tässä

+pärjäisi elintarpeen puolesta pian kesään asti, ja jos _sitten_

+halkolautan saisi viedyksi, niin lopputilissä sieppaisi vielä tuhansien

+tulon kunnalta...

+

+— Pentele kun oli hyvää se Riepuniemen Matin pontikka! julisti Jooseppi

+ääneen, tuntien ylentävää huumausta päässään. — Mutta annahhan,

+annahhan kun Ryysy-Jooseppikin tirauttaa...

+

+Vekku koira oli kääntynyt ja laskenut kippuran häntänsä alas ja näytti

+katsovan kovin kysyväisesti isäntäänsä, joka puheli ääneen ja puhkui.

+Mikä ihme olikaan tullut rakkaalle Ryysy-Joosepille?

+

+— Juokse, juokse! komensi Jooseppi painellen rivakasti eteenpäin.

+Lukkarin rannoille päästyään hän ei poikennut mökkilöihin, vaan

+painautui rämekorpeen. Ihan laulattamaan tuppasi Jooseppia jängällä:

+

+    Pupu-Jussi se metsässä

+    nukkuu kuusen alla.

+    Mökkikin oma on Juss...

+

+Mitähän se liinatukka Liisa-Valappu ja Einari Jaakoppi nyt sanoo, kun

+pappa repustaan kaivaa karamellia?... »Hyvä setä lähetti! Hyvä setä

+lähetti!»

+

+Jooseppi livutteli hyvää vauhtia alas möykkelikköä Kullanperän rotkoa,

+niin että pitkän jutkon päässä hyppelehtivä veturi toisinaan kapsahti

+puuhun, joka karisti kaiken lumensa miehen niskaan. Tuossa jo kiilui

+Karihtaniemen akkunavalo salmen takana: »Ne on kateellista väkeä nuo

+niemeläiset — niitä täytyy varoa, vaan tekisi mieli taas vähän kiusata,

+kun näin hyvin luonnisti», tunnelmoi Jooseppi.

+

+Hän heitti kelkkansa ja suksensa saunan edustalle, ja kaivettuaan

+repusta pienen mytyn, käveli pirtille.

+

+— Heh, tuossa on tilaukset — kaksi kymppiä omistani panin, selitti

+Jooseppi reilusti ja istahti penkille hiestä höyryten.

+

+— Kyllä minä nousuviikolla maksan, änkytti Kusti ja lisäsi kaivellen

+pakettia: — Pannaanhan täältä mustaa karhua.

+

+— En minä huoli, torjui Jooseppi kopeasti, kaivellen poveaan; vaan

+pannaanhan täältä oikeata Pietarsaaren rullaa. Heh, ukko — hiivatissako

+se on Amanta, kun ei näy pirtissä?

+

+— Mihin lie pistäynyt... navettaan, kai se meni...

+

+Miten lienee Jooseppia niin hätkäyttänyt aavistus, hän tirkisti ulos

+hajanaisesta lasiruudusta — samalla kuului Vekku, joka oli jäänyt

+vahtimaan kelkkaa, kovasti urisevan. Jooseppi jokelsi:

+

+— Saunalla taitaa Amanta Olla...

+

+Ja sieltähän se emäntä rääsy tuli tyhjää piippua imien, silmät pälyen:

+

+— Kah, paluussako jo on Jooseppi. Jääthän yöksi, niin keitän kahvit...

+

+— En minä jää. Nyt on kiire kotiin!

+

+Jooseppi hämmästytti Amantaa kaivamalla housuntaskustaan pienoisen

+pullon:

+

+— Siinä sinulle lamppuöljyä!

+

+Amanta ei tietänyt mitä ajatella. Tuo Ryysyrannan Jooseppi oli

+merkillinen miehen murrikka: hyvyyttäänkö lienee öljyn tuonut vai

+piruuttaan?

+

+Amanta koppasi intohimoisesti miehensä Kustin kourista tupakkatokan ja

+tottuneesti täytti äkkivääränsä »mustalla karhulla».

+

+— Taisit saada jauhosäkin?

+

+— Sain!

+

+— Saitko muuta mitä?

+

+— Ainahan se köyhä saatana keinottelemalla suupalan sieppaa rehellistä

+tienestiä vastaan, toimitti Jooseppi juhlallisesti, tirskutellen

+lattialle, joka kuohui lastukkoa ja russakkaa.

+

+Amanta ja Kusti imivät intohimoisesti piippujansa, varsinkin akka veti

+sauhut syvälle keuhkoihinsa samalla kun hänen silmänsä tutkivasti

+vilkahtelivat Jooseppiin, joka jo teki poislähtöä.

+

+— Ka käyhhän vastai! sanoi Amanta yhtaikaa haikeasti ja vihaisesti.

+

+Jooseppi tuli suksilleen, veti reppunsa narulla kiinni, mutta

+ihmetteli; noinko hän äskettäin oli heittänyt veturin, näytti aivankuin

+kelkka olisi nykäisty kannaksilta saunaan päin...!

+

+Hän hymähti ja läksi hiihtämään pitkin pimeää viittatietä, jota taivaan

+tähdet heikosti valaisivat.

+

+»Ei, parasta on vältellä taipalen varrella olevia mökkejä — jos ne

+paholaiset tietäisivät, niin — —»

+

+Ja Jooseppi sivuutti Tyynelän ja Kyyrylän, mutta Varisautiossa hän

+pistäytyi, ronkki repustaan kahvit ja sokerit ja naurahti vaan,

+kun Romppanen päivitteli ettei ollut rahaa millä maksaa ostokset

+— eipähän senvertaisilla nyt ollut järin kiirettä. Hämmästytti

+toisia köyhiä vielä viskaamalla karamellin kullekkin Romppasen eukon

+lapsista — kalpean emännän silmiin sihahti kyynel. Jooseppi levähti

+vasta Mullimäessä, paiskasi pöydälle viitosen käskien keittää kahvit

+itselleen kuin herralle sekä intoutui suurella, kimeällä äänellään

+kertomaan kirkonkylän kuulumiset:

+

+— Että Hermanni Hulkon lehmä on menneellä viikolla poikinna sarvipäisen

+vasikan. Että Uulea-yhtiö on Rommakon savotalla löysännyt työstä

+sata miestä. Että Työväentalolle ensi pyhän seutuna kuuluu tulevan

+oikein se pääpunanen Sarvikallo Kajjaanista roletaaria rakuteeraamaan

+ja kommuunan katkismusta romulkeeraamaan. Että ohrana on pistännä

+köysiin seppä Herraskaisen, jolle kuuluu tulleen satoja tuhansia

+ryssänruplia rajan takaa — ka niitä epattia. Että osuuskaupan pirtillä

+ovat suojeluskuntapojat toissa yönä vähän löylyyttäneet lekioonalaisia

+— mauserilla pöksyille pärähyttäneet. Että varavallesmanni kuuluu

+lähteneen akanottoon Ahvenanmaalta. Ja siunatuksi lopuksi että

+atteikari Nuurplaati viikon päivät on huippaillut hummerissa, niin

+ettei hänenkään, Joosepin, onnistunut ostaa ämmälle rintaroppia...

+

+Mutta siitä tärkeimmästä uutisesta Jooseppi supatteli korvaan vain

+Mullimäen isännälle — menivätpä vielä ulos kujaankin yksissä asioista

+sopimaan. Emäntä kuuli sieltä pimeästä Joosepin kimakan hihkailun ja

+katkonaisia lauseita: »Tirautan, tirautan minnäi kerran! Joutaako

+sulta muuri? Minä paan Aapelin hakemaan vielä tänä yönä... Entä muut

+roskat... On mulla ihtelläi... Ka saan minä Huhmarniemestä... Terve,

+terve. Ja tuuhhan sitten lauvantaina viisaamaan... Ja suu poikki...»

+

+Oli jo hameenheitto-aika, kun Jooseppi vetureineen saapui kotiinsa

+Ryysyrantaan.

+

+

+

+

+9.

+

+

+Jooseppi Kenkkusen pahaisessa pirtissä syödään nyt selvää leipää,

+keitetäänpä joka päivä kahviakin. Tosin ei emännälle vieläkään

+räkkää omaa kylähametta eikä liioin paitaa — se on kai isännän

+huolimattomuutta ja emännän kohtaloonsa orjistumista — tosin ovat

+lapset puolialasti, lattia puhki ja russakat valloillaan, mutta

+ryhti ja elämänusko on toinen kuin ennen. Joosepissa on jotakin

+repäisevää, purskuvan miehekästä, tuosta yksikyttyräisestä kameelista

+on karaistumassa erinomainen juhta. Ja repäisevä meininki tarttuu

+muihinkin, kaikki ovat liikkeellä, pienimmät mukulatkin hommassa, Kurli

+Kustaavankin lulluhuudossa luikkaa elämäniloa, Einari Jaakoppi juosta

+hippoo isänsä vanhoissa saapaslötöissä äidin perässä navetassa, Irmeli

+tyttö jyryyttää kätkyttä ja Leena-Kenoveeva ynnä Liisa Valpuri pistävät

+keskellä päivää tanssiksi matkien isän opettamaa laulua:

+

+    Hei liri lii!

+    Hei luri luu!

+    Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!

+

+Isä Jooseppi ryskää päivät metsässä särkien ja sahaten halkoja sylen

+syleltä, pinon pinolta ja saapuu iltahämärissä hiihtäen kotiin

+nälkäisenä kuin susi ja hiestä höyryten, mutta mainiolla tuulella.

+

+— Annahhan lisää velliä... Aapeli hoi, joko siellä on tuli muurin

+alla?... Hei akka, kiehautappa kahvit...

+

+Iltapuhde on pitkä — Joosepista se on pitempi kuin ennen — joka puolen

+tunnin päästä hän tirkistää taskukelloa, joka tikuttaa mustalla

+seinällä ympärillä kihisevien ruskeatakkisten peloittavana ihmeenä

+— mistä kummasta lienee Kenkku mokoman tiksuttajan hankkinut? mutta

+heti jauhosäkin tuonnin jälkeen aikataulu vain on ilmestynyt pirttiin.

+Ja kun kellon puikko vihdoin osoittaa kahdeksikkoa, silloin Jooseppi

+keinotekoisen äräkästi kivahtaa:

+

+— Yö tulee. Penskat nukkumaan! — Mutta vanhinta lasta, Aapelia, ei

+komenneta nukkumaan, poika huiskale kulkee pirtin ja kodan väliä

+katsellen tarkkaavaisesti isäänsä. Ämmäkin on liikkeellä, viivähtääpä

+toisinaan puolentuntia kodassa, josta tulenloimo vilkkuu navetan

+kujaan, ja toimittaa jotakin hyvin asiantuntevasti Joosepille.

+

+Kaisa-Reeta vain näyttää väsyneeltä ja alakuloiselta, mutta Jooseppi

+koettaa ylläpitää vaimonsa rohkeutta eikä ota vastaan sitä sielullista

+vaikutelmaa, mikä pyrkii johtumaan siitä että eukon vartalo päivä

+päivältä pullistuu. »Juuri noin sen olla pitääkin!» ajattelee Jooseppi

+uhmariemulla. Ja hänestä, aviomiehestä, se totta puhuen näyttää

+sangen miellyttävältä. Uusi elämänusko on pannut hänet näkemään

+lastenlisääntymisenkin toisessa valossa. »Mies syöpi, mies saapi,

+miehelle antaapi Jumala.»

+

+— Mene sinä Kaisa-Reeta vain nukkumaan, kyllä me ämmän ja Aapelin

+kanssa pärjäämme.

+

+— Pärjäätte! matkii vaimo maseasti itku kurkussa. — Pärjäätte te siihen

+asti että kopsahtaa konstaapeli ja potkasee muuripadan kumoon... särkee

+kaikki roskat.

+

+— Vaimo! kimahtaa Ryysy-Jooseppi kirkkain siansilmin. — Tämä on

+yhteinen asia yhteiskunnan painon alla. Sinä olet heikompi astia, minun

+velvollisuuteni on sinua kärsiä ja — opettaa.

+

+Ja Jooseppi rientää pahkakauha kourassa, pikanelli poskessa

+tehtäviinsä, ensin ripustettuaan säkinkuoria pirtinakkunoihin, jotta ei

+lampun tuli tuikuta ulos järven viittatielle.

+

+Vielä kello 10 hän lähettää Aapeli pojan hiihtämään alas järvelle

+kuulostamaan, onko viittatiellä kulkijoita, puolen tunnin kuluttua

+poika palaa hehkuvin poskin, reuhka takaraivolla ja antaa raportin.

+

+— Näkyi muuan mies reppuselkä hiihtää vouhottavan Petkelettä kohti —

+Konsta setäkö ollut lie.

+

+— Se runtti se on ollut, sanoi Jooseppi, joka tunsi veljensä. — Eipähän

+poikennut meille. Se on kärmeissään, kun on tietenkin kuullut että

+olemme saaneet sata kiloa jauhoja... Hyväpä oli että sivu pyyhkäsi.

+

+Ja isä ja poika ryhtyivät salaperäisiin yöaskareisiin pahaisessa

+kodassa, joka oli kuin vartavasten rakennettu piiloon navetan tunkion

+kupeelle kujan taa. Kaahlasi sinne toki vanha ämmäkin. Lehmät navetassa

+ynähtelivät äärimmäisen uteliaina, mitä kummaa talossa puuhattiin

+nykyään näin öiseen aikaan? Omenan ja Äpylin sieraimiin tunkeutui

+muikea haju, joka omituisesti kiihoitti... Teki mieli riuhtaista

+kytkyensä poikki ja syöstä suinpäin sinne kotaan, josta ämmänkin

+pälpätys kuului. Ei se ollut Iehmänhaudetta, jota siellä keitettiin,

+paljon väkevämpää suurusta se oli...

+

+Mutta Vekku koira, joka siitä saakka kun isäntänsä kanssa oli saatellut

+jauhosäkin kotiin, oli tullut ikäänkuin syvämietteiseksi, oli

+asianaavistavasti asettunut vahtiin rinteellä kallellaan kekottavaan

+saunariiheen, jonka hatarain seinäin ja luukun kautta se tarkoin

+saattoi silmälläpitää ja kuunnella mahdollisia yökulkijoita. Ei noita

+kulkijoita liioin lipunut päivänaikaan, kuinka niitä siis olisi yltänyt

+yöksikään tässä harvasti asutussa korvessa? Mutta virka ennenkaikkea

+ja Ryysyrannan kunnia! Vekkua kotakeiton äitelä tuoksu hiukan ärsytti,

+ellosti. Mutta se oli hyväin ihmisten asia — hän, Vekku, oli vain halpa

+palvelija korkeammasta käskystä. Keittäköön rakas Ryysy-Jooseppi vaikka

+kuusenjuurta, se oli hänen yksityisasiansa!

+

+Olipa, olipa tarkkaa hommaa tuo maaviinan keitto. Ei siinä saanut

+riehua nokitonttuna, tervakoprana niinkuin tervahaudalla, vaan piti

+oikein pestä kätensäkin lipeällä.

+

+— Pese sinäkin kätesi, Aapeli! komensi isä poikaansa. — Ämmä, annahhan

+riepu.

+

+Ja honka paloi paukkuen ja muuripata porisi kodikkaasti ja tulenloimo

+ilkamoi pitkin mustia seiniä — ja väkevä oli mäskin löyhkä.

+

+Siinä punertavassa lieskan hohteessa näytti Ryysyrannan Jooseppi

+vuorenpeikolta, joka käärityin hihoin ikäänkuin uhmasi uhrata

+kultasarvisen tunturipukin pimeän yön haltijoille.

+

+Hän katseli asiantuntevasti, nykeröä nenäänsä nyrpistäen, ympärilleen

+kaikkia vehkeitä, putkia, röörejä ja tisleeraustorvia, hämmenteli

+pitkällä puikolla, haisteli ja kuunteli ja pisti joskus sormensa

+erinäisiin astioihin. Hänen naamaansa oli pölähtänyt valkoista

+ruisjauhoa. Joskus hän jo kahvikupilla Iipasi annoksen, puhalteli

+tärkeän näköisenä kuin kemisti, jäähdytteli kodan ovella, tarkasti

+väriä ja kirkkautta, ja vihdoin mäiskäsi suuhunsa.

+

+— Tuloo miestä väkevämpää! hän tuumailee ylpeästi.

+

+— Keitettiin tuota ennen Pyhälässäi viinaa, pälpättää ämmä.

+

+— Lääkkeeksikö isä keittää? kysyy Aapeli.

+

+— Lääkkeeksipä hyvinkin! kimahtaa Jooseppi merkitsevästi. — Vaan

+muistakkin Aapeli, jotta et hiisku kellenkään kuolevaiselle. Et

+toisillekaan lapsille.

+

+— En minä sano! lupaa poika, jota jännittää asian salaperäisyys.

+

+Jännitettynä häärii Jooseppi isäkin joka hetki kuin tulisilla hiilillä,

+hän on yhtaikaa peloissaan ja tolkussaan, ja ajattelee että tällaista

+se mahtaa olla sotasankarinkin sieluntila niissä maailman rintamain

+juoksuhaudoissa — yöllä vahditaan lumikuopissa, tulet Ieiskahtelevat;

+jos pistää päänsä näkyviin, niin pamahtaa vihollisen pommi ja — pää

+pois, pää pois, miekkonen. Pää pois, jos poliisi Pirhonenkin nyt

+yllättäisi itse teossa!

+

+Se se vasta olisi shrapnelli...

+

+Tunnit ne vierivät ja tehdas on käynnissä, se porisee ja haiskahtaa,

+sihisee ja tislaa, ja milloin käy neste läpi kuuman, milloin jääkylmän

+putken — koivunhiiliäkin tarvitaan — ja lopuksi tirisee viimeistelty

+väkimehu suureen tiiviiseen astiaan, josta se ammennetaan suppilon

+läpi pulloihin, joita seisoo rivissä toinen toisensa takana kodan

+pimeimmässä sopessa.

+

+— Saat sinä ämmä jo mennä levolle, lausuu mestari anoppimuorilleen —

+nuo vanhan kansan vaimoihmiset ne aina tietävät taikoja näissä hommissa

+ja siksi Jooseppi ämmää on vaivannut. — Haluatko ryypyn, Retriika?

+

+— Ka anna!

+

+Aapeli poikaa naurattaa, kun ämmä kulahuttaa kulkkuunsa, muikistelee

+suutaan ja sylkeekin, mutta pärskäytettyään aivastuksensa kaappaa

+sisukas ämmä toisenkin kulauksen ja kakisteltuaan kaulaansa sanoa

+kumauttaa:

+

+— Maku on! Maku!

+

+Mestari Jooseppi vastaa:

+

+— Maku siinä juuttaassa kyllä oisi tavallinen, kun vain saisi vinkkelin

+vihat poikkeen... piessan peukaloko hänessä pitelöö, kun tuppaa

+juoksuttamaan harmaata sinukkaa sekaan? Kirkasta ja väkövää _se_

+keittää käski!

+

+— Kirkasta ja väkövää siitä lopulla laarautuukin, ennusti ämmä,

+pyyhkäsi kämmenensä säkki-esiliinaan ja palasi pirttiin.

+

+Isä Jooseppi ja poika Aapeli nyt kahteen pekkaan hoitelevat maanalaista

+masinaa, tuli palaa lekottelee ja pata porisee. Jäähdytyssaavi höyryää

+kuin koski pakkasessa. On jo sivu puolesta yöstä...

+

+Eivät monta sanaa toisilleen virka isä ja mökinpoika, ja hiukan

+kaamealta alkaa tuntua koko huusholli, vähän unettaakin, mutta

+työ on tehtävä loppuun asti, juuri tänä yönä kaikki on saatava

+valmiiksi, monet yöt tässä jo on vapriikia valvateltukin, esitöitä ja

+eksperimenttejä tehty...

+

+Pul-pul-pul! pani pontikka, kun pulloihin putosi.

+

+Puita padan alle ei enää lisätä, mutta valtavana hehkuu hiilos.

+Hiljaisuus... sydänyön syvät tunnelmat. Pul-pul-pul! Mitä on ihmisen

+elämä? Miksi sama aine, minkä yhteiskunta määrää saatavaksi apteekista

+keskellä Jumalan kirkasta päivää, muuttuu kirotuksi, kun sitä korven

+köyhä yön pimeydessä pienten lastensa pelastamiseksi kuolemasta, oman

+kunniansa uhalla valmistaa? Pul-pul-pul! Tänäkin yönä jossakin siellä

+pääkaupungin kivipalatsissa hännystakkiset herrat ja silkissä sihisevät

+naiset kilistävät kirkkaita, väkeväsisältöisiä kristallimaljojaan

+huudellen eläköötä isänmaalle ja köyhälle Suomelle — eikä heidän

+iloaan kukaan häiritse, ei heidän päihdyttäviä juomiaan maahan kaada

+eikä heitä itsiään putkaan vie, vaikka monen jalat kaduilla horjuvat,

+mutta täällä kaukana korpiyön pimeydessä tuo »köyhä Suomi» huokailee

+häpeän vaiheilla ja saa joka hetki peljätä, milloin hänen kimppuunsa

+hyökätään. Missä silloin on oikeus? Pul-pul-pul! pani pontikka

+putoillen erikokoisiin pulloihin, joihin Aapeli poika pisteli vanhoja,

+mustuneita korkkeja.

+

+He eivät puhuneet mitään. Yhtäkkiä he häpsähtivät ja kuulivat koiran

+kiihkeätä haukuntaa, haukku tuli kovaa vauhtia suoraa kotaa kohti niin

+että sekä isä että poika tyrmistyivät, mutta samassa kaikkosi ääni

+kodan taitse pellolle ja kuului omituista räksytystä ja kahinaa. Isä

+Jooseppi virkahti, kauha kourassa:

+

+— Kylläpä säikäytti. Ihan veret seisautti. Minä jo ihan luulin...

+

+— Mikä se oli, isä?

+

+— Kettua Vekku ajoi...

+

+— Saat sinä, Aapeli rukka, jo mennä nukkumaan. Tulen minä jo toimeen

+yksinkin.

+

+Kalpeaposkinen, solakka Aapeli läksi pirttiin, ensin kuitenkin

+kuulostaen ketunajoa. Takaisin pinkasi metsästä Vekku läähättäen

+kovasti ja nuolasi kuumalla kielellä Aapelin kättä sekä killisti

+kiiluvin silmin poikaan. Käväsi haistamassa, vieläkö isäntä jäi kotaan,

+ja surkeasti vinkuen juoksi taas vahtipaikalleen.

+

+Ennen päivän kajoa puhkesi lumimyrsky. Tuuli ulvoi kodan nurkissa,

+hiilihanko kaatui puuskasta kolahtaen ja särki pienen täysinäisen

+pullon. Silloin Jooseppi heittäysi suulleen mustalle likaiselle

+lattialle ja latki kielellään multaiseen rakoon juoksevaa jaloa

+nestettä.

+

+— No voi sun ranskan purkunti... Hän järjesteli tehtaansa tuotteita,

+kantoi isomahaiset potelit heinälatoon piiloon, puhdisteli astioita,

+tiivisteli tulppia ja pyyhkieli hikisiä, sameita pulloja. Lopuksi otti

+maistiaismatista kolme pitkää ryyppyä (Kenkkunen ei suinkaan ollut

+juoppo, vaan mestarinarvo vaati kokeilua).

+

+Lumimyrsky raivosi pimeydessä pelmuttaen ankarasti Ryysyrannan

+kaikkia kattoja ja kieputtaen nopeasti kokoon korkean kinoksen

+kodan eteen. Ja tuuli ulvoi pirtin nurkissa, soitteli savupiipussa,

+piipitti akkunoissa ja vihelsi lasten korviin outoja säveliä niin että

+pienokaiset surkeasti vikisten, jännittäviä unia nähden, kiemurtelivat

+pitkin lattiaa potkien itsensä paljaiksi ryysyistä... Ja pikku Kurli

+kätkyessänsä huokasi niin syvän huokauksen kuin siinä huokauksessa

+olisi humahtanut koko ihmiskunnan hätä...

+

+Emäntäkin, joka makasi lullun vieressä, oihkasi.

+

+Mutta Ryysy-Jooseppi seisoi kodassa nuoren viinan liikuttamana ja teki

+hengessänsä juhlallista tiliä siitä kaikesta, mihin ryhtynyt oli, sekä

+koetti kohottaa kohtalonsa esirippua:

+

+»Me pieneläjät... me maaliman hylkylapset ja synnyinmaamme Suomen

+sontarengit... näinpä me, jumal-avita, täällä salojen siimeksessä

+tuppivyötä heilutamme... eikä myö ollakkaan mitään männinkäisiä, vaan

+oikeita ihmisiä... Tuota noin... ne meinaavat meijät näännyttää nälkään

+kuin polsut pursunsa ja tapattaa lapsemme kuin russakat kylmettämällä

+pirtin... mutta ei sitä niin vain Kenkkusista erille päästä — ehei —

+hoh! sanon minä eikä minua peloita pahasti Pirhonenkaan, tulkoon vaikka

+tuohon paikkaan... hattua nostaa Kenkku-Jooseppi ja tervehtii ryssäksi:

+rastu, rastu! astu sisään, astu! takkamiukast, lämmint ja liukast —

+otetaankos konstaapeli pieni nokkastokkari?... ja tietäähän tuon koko

+Rämsänranta, jotta ottaa se Pirhonenkin paukun putilkasta, kun ei

+vain satu vierasta miestä... halituli julli! heppulei! Onko siellä

+ketään?...»

+

+Jooseppi höristi korviaan, vaan ei kuullut muuta kuin lumimyrskyn

+myrinää. Mutta yhtäkkiä hän oli näkevinään itsensä vanhan Vihtahousun

+kodan nurkassa pullojen takana ja alkoi nyt sitä manata:

+

+»Eläkä liiku! sanon minä: pysy nurkassa hiien santarmipukseeri eläkä

+liikuttele jalkojasi... vai sinä tässä toisen putilkoita persoilemaan,

+sitäkö varten heitä yökauvet on raahattu kulkijain matkassa

+kirkonkylästä, jotta sinä, hirtehisen sarvipää, tulet potkimaan...

+

+Hän poikasi itse jalkaa niin, että muuan pullo kaatui, mutta ei sentään

+särkynyt.

+

+»Kato hylyky, kun kaateloo... top, top... reistaappas toinen kerta,

+niin kuonoosi saat... sinä junkkari se mun kantavaarianikin, sitä

+Pappa-Kenkkua, kuulut kapistelleen pääluuhun, kun Kenkku tuohisella

+keitti korpirojua tuolla Pahassa urussa, vaan pappapa oli kauhiasti

+karjaissut, jotta painutko Jumalan nimessä jalkoihisi... ja silloin

+olit uponnut urun pohjaan senkin kyöpeli. Halituli julli! Ryypyn minä

+tarjoan, jos ihmisiksi oot, vanha kelmi — hekkää tuossa! (hän otti itse

+siemauksen ja ojensi kuppia nurkkaa kohti) ja mäne nyt veli rienaaja

+Ristuksen, meijän Mestarimme ynnä kaikkien viinanviljelijäin kuninkaan

+nimehen — männikköön!»

+

+Vekku koira tuli nuuskien tutkimaan, miten oikein oli rakkaan isännän

+laita. Mitä ukko siellä yksikseen mahtoi löpistä? Jooseppi hätkähti

+ja vähän kuin häpesi, muisti alastoman todellisuuden, sammutti tulet,

+pisti pullon taskuunsa, sulki kodan oven ja nosti raskaan pölkyn

+pönkäksi. Sitten hän kinokseen hupsahtaen hoiperteli pihan poikki

+pirttiin.

+

+Oven auvetessa alkoi emäntä ääneensä voivotella: »Herra Jeesus, Herra

+Jeesus...»

+

+Idässä hiukan kuumotti päivän kajo. Lumimyrsky yltyi täyteen riehuntaan.

+

+

+

+

+10.

+

+

+Seuraavana aamuna varhain raahasi Jooseppi poikansa Aapelin kanssa

+kaikki vaaralliset todistuskappaleet korpeen — Pahankolon uruun

+— ja totesi tyytyväisenä, kuinka itse Luoja sakealla lumipyryllä

+peitti kaikki epäilyttävät jäljet. Päiväsydännä hän vielä sahoineen,

+kirveineen tavallisuuden mukaan hiihteli halkometsään ja teki huimaavan

+määrän halkoja, itsekkin ihmetellen, mistä niin paljon sai sielun ja

+ruumiin voimia! _Siitä_, siitä ne johtuivat — _se_ siis ei voinut olla

+pahasta!

+

+Vielä seuraavankin päivän hän ryskäsi kuniallisella työpaikallaan,

+mutta saman päivän iltana — perjantaina — ei mies enää saanut

+mielenrauhaa, vaan valjasti itsensä veturin eteen ja Iäksi iltapimeässä

+kinnaroimaan kirkonkylää kohden. Sekä selkärepussa että rumassa

+kontinröttelössä oli nyt tavaraa ja oli sitä Joosepissa itsessäänkin

+— mahdotonta olisi ollut kenenkään tuosta kyssäniskaisesta,

+ruumiinrakenteeltaan muutenkin särmikkäästä miehen jässikästä keksiä,

+mistä paikasta ryysyjen alta korpirojupullon kaula tai kylki pullisti

+esiin — ihmiskunta oli tottunut Ryysyrannan Joosepissa näkemään

+eriskummaisen olennon, jota likelle ei mielellään mennyt, vaikka oli

+nautinto kuunnella hänen iloista, intohimoista puheenporinaansa. Itse

+luonto oli varustanut Joosepin yksinkertaisella itsepuolustuskeinolla

+kaikkea inhimillistä tunkeilevaisuutta vastaan — Ryysyrannan

+Joosepissa oli näet oma kansallistuoksunsa, tämä hilpeä korvenpeikko

+oli eräänlainen näätä, jota ei poliisin rouvakaan hevillä suvainnut

+hienoihin huoneisiinsa. Mutta kaikki ne, joiden kanssa miekkonen

+syventyi asioihin, saivat luvan kiltisti kärsiä, ja tottapuhuen

+tuolla »Petkelkylän haisunäädällä» oli kyky jonkunverran, hillitä

+poistyöntävää uhoansa silloin kun hänet ystävänä vastaanotettiin. Metka

+mies, ovela kummitus.

+

+Nytpä hän koirineen ja korpirojuineen toivorikkaana paineli keskuskylää

+kohden ja, paitsi Mullinmäkeä, sivuutti varovaisesti kaikki välillä

+olevat mökit. »Tirauttakoot itse, jos kykenevät — jokaisella oma

+myllynsä» ajatteli viinankeittäjä. Hän uhkasi sivuuttaa pimeässä

+Karihtaniemenkin, mutta eikös vaan pitänyt sattua niin että Amanta

+häikäle isättömän Immu poikansa kanssa vesikelkkoineen parahiksi

+laskeusi avannolle ja jäi nysä suupielessä katsomaan, kuka siellä oli

+menossa viittatiellä. Jo kuului Amanta huutavan perään:

+

+— Elähän Jooseppi kulta kievarista sivu aja — mustakylki on tulelta.

+

+— Palatessa pistäyn! huutaa Jooseppi, mutta, päästyään näkymättömiin,

+kaartaa takaisin maarantaan ja vetää kelkkansa tuuhean kuusen suojaan,

+komentaa Vekkunsa vahdiksi ja pyörtää Karihtaniemeen — mikä maahisen

+magneeti hänessä lieneekin tuossa niemessä vai niinkö hemaisevasti on

+Amantan huuto sattunut hermoon — »Jooseppi kulta»? Totta toisakseen —

+himotti kahviakin ja asiaan nähden oli varovaisinpa olla yötä mökissä

+ja vasta aamupimeässä kiiruhtaa kylään tärkeitä ahväärejä toimittamaan.

+

+Iloisen ovelasti otti Amanta Joosepin vastaan — Kusti ei ollut

+kotosalla — ukko Jaakko siinä paraikaa lopetteli päivätyötänsä

+puuastiainteossa — lattia lainehti lastukkoa ja Amantan pikkutytöt

+pyllyilivät rikkaläjässä. Jooseppi varoi visusti ilmiantamasta matkansa

+tarkoitusta, ja kun Amanta kysäsi että:

+

+— Mihin sinä veturisi heitit? niin Jooseppi kylmäkiskoisesti vastasi:

+

+— Sinne tuppasin tiepuoleen, kukapa häneen tyhjään kelkan raatoon

+kajonnee.

+

+— Ka ei kukaan... Mitä sitä joutavaa... Eikösss p..., pärpättää

+ukko Jaakkokin halkihuulin, mutta Joosepin tarkka siansilmä huomaa

+kyllä Amantan silmäin vilkutuksesta Immu pojalleen että kyllä se

+naispaholainen vikoo, jotta on veturissa jotain arvokkaampaa kuin

+»tyhjä»...

+

+— Onko sulla koira vökäle taas matkassasi? kysyy Amanta kahvipannua

+hoitaen hiilloksella.

+

+— Mitä sinä mun koirastani? tokasee puolestaan Jooseppi silmiään

+sipristäen.

+

+— Hyvyyttäni minä vain kyselen, mutruilee Amanta viekkaasti, — nuo

+lapset ne äsken sun koiraasi kaipasivat — lunpalasia ovat varanneet

+tuonne porstuan loukkoon jyrsittäväksi...

+

+— Ei sattunut Vekku matkaan, kotiin jätin! valehteli nyt Jooseppi,

+arvellen itsekseen: »saapa nähdä, mikä taas on tekeillä?» Hän pani

+kyllä merkille, että Immu poika pujahti ulos, mutta luotti vahtiinsa.

+Amanta kaatoi Joosepille kukkuraisen kupin kahvia. Silloin Jooseppi

+ei kestänyt kiusausta masentaa Amantan pirullisia tuumia, vaan vetäsi

+povestaan täyden pontikkapullon:

+

+— Syyrakki sanoo: mikä elämä se on, kussa ei viinaa ole?

+

+Amantan silmät repesivät suuriksi ja ukko Jaakko, vanha viinamies

+Ruukin käynnin ajoilta, iski lempeästi silmää. Siinä silmäniskussa oli

+koko elämä! Jooseppi suomensi:

+

+— Ei tämä minun keittämääni ole enkä ole eläissäni meinannutkaan

+keittää — savottamiehiltä tämä oli haihtunut hankeen, niin talteen

+korjasin ja vilulääkkeeksi matkaani otin.

+

+Hän kaatoi kolme täyttä kupillista hiukan sameaa nestettä.

+

+— Voe raato kun olee ruokasaa! riemahteli Amanta.

+

+— Hyvää on! julisti Jaakko ukko.

+

+— Näkyy ne osaavan..., jokelsi Jooseppi.

+

+Ja pieneen hius-hiprakkaan nyt joivat itsensä siinä Karihtaniemen

+pahansiivoisessa pirtissä emäntä Amanta, ukko Jaakko ja Ryysyrannan

+Jooseppi — sai hiljainen, vanha Reetakin puolkuppisen. Lapset pantiin

+nukkumaan lattialle, Amanta teki asiaa ulos, mutta tulla pouhasi kotvan

+kuluttua takaisin Immu poika jälessään sekä sanoi Joosepille terävästi:

+

+— Senkö perskattia sinä valehtelit, Kenkku, ettei ollut koiraa

+matkassasi — tämä Immu kuuluu käyneen jänislangoillaan, niin siellä

+Vekku vökäle oli haukkunna kuusen persauksilla ja vähällä jotta

+elävältä söi koko poijan!

+

+Nyt Jooseppi, jolle oli kihahtanut hivuksille, suuttui kuin pippuri:

+

+— Sinä Karihtaniemen käärme, sinä seurakunnan emänäpistelijä,

+lemppariako minä sulle olen tilivelvollinen koiristani tai kelkoistani?

+Eikö sulle vielä piisannut, jotta kuusikymmentäviisi markkaa

+lompakostani varastit sinä yönä, jona minä — — —

+

+Mutta ei ollut Amantakaan se tyttö, joka antoi itseään haukkua.

+Uuniluudan hän tempasi loukosta ja työnsi kuin nahturin suoraan

+Joosepin päälle niin että naama nokeutui ja huusi kuin hullu:

+

+— Kuusikymmentäviisi markkaa! Kuinka monta sataa kuppia kahvia olet

+tässä talossa juonut etkä penniäkään maksanut? Kusti hylyky sulle

+raavolle raukalle suksetkin on tehnynnä, et kelvoton ketkale ihte kyhäy

+suksen kapulaakaan allesi saamaan ja tähän vielä tuppaat rehellisiä

+ihmisiä viinalla villihtemään.

+

+— Viinalla villihtemään! kiljui Jooseppi punaisena kuin kukko ja

+tuskan hikikarpalot otsalta tippuen. — Itse tulit huutelemaan jälkeen

+ja kahville kärkkymään. Ystävänä viinaa tarjosin — pakkoko oli paukku

+ottaa, ja oliko huonoa tavaraa, häh, häh, vai mitä, ukko Jaakko?

+

+— Hyvää on tämä Joosepin viinavärkki, todisti ukko Jaakko leuka

+lonksallaan,—kerrassaan mainiota, niin hyvää ei keitetty ennen Ruukin

+käynnin aikana muualla kuin Näälmannin Pappilassa ja Palovaarassa —

+minä sen tiiän vissiin — eläkä sinä Amanta hävyttömäksi heittäy —

+akkaväki vaijetkoon seurakunnassa — niinpä hyvinkin — verratonta oli

+viina — jokos se loppui? — erinomaista — minä kyllä tunnen sortit —

+_minä_ oon märän maistanut!

+

+— Se mies on märän maistanut! yhtyi Jooseppi, — vaan sinä Amanta oot

+maaliman koijari — kiitä jottei sattunut kotosalle Kusti, se sulle oisi

+aviokylvyn antanut...

+

+— Voi herrajessus! murisi vanha Reeta ämmä nurkassa: tämä tästä nyt

+tuli, kun rupesivat maistelemaan...

+

+— Tämä tästä nyt tuli! kiljui Jooseppi: mistä minä arvasin, kun tuo

+Amanta itse pyrähtää perään huutelemaan ja sitten panee kakaransa

+salavihkaa mun veturiani nuuskimaan...

+

+— Veturia nuuskimaan! huutaa taas Amanta keikuttaen päätään, hiukset

+pörröllään: vai on sinun veturissasi nuuskimista? Annahhan kun lähetän

+poijan vielä yön selkään kuhtumaan Pirhosta, niin — — —

+

+Mutta sitä sellaista suukopua ei Jooseppi enää kestänyt, maailma

+musteni hänen silmissään, hän kauhtui hengessään ja tahtoi lyödä

+Amantaa vasten suuta, mutta isku sattuikin piipun nysään, joka

+kipakasti kirposi yli pirtin paukahtaen vasten peräseinää niin että

+kokoontunut russakkaparvi pahanpäiväisesti hätkähti, kovasta metelistä

+heräilivät lapsetkin ja kaikki huusivat nyt yhtaikaa — — —

+

+Mutta Joosepin kimakka ääni kuului ylinnä:

+

+— Et jumalaton juutas pane käskemään Pirhosta, muuten minä ilmiannan

+esivallalle että olet, rääsyinen raukka, varastanut tältä appiukoltasi

+mökinkirjat...

+

+Kalpenipas Amanta, vapisi kuin horkassa, itkuun purskahti

+humalapäissään ja turvonnein huulin, verestävin silmin lattialle

+rojahti, kurja nainen, pitkin pituuttaan — ja uikutti kuin

+henkitoreissaan, niin että kaikki hämmästyivät ja vaikenivat, mutta

+ukko Jaakko otti puheenvuoron ja selitti:

+

+— Elähän hätäile, Jooseppi, ei tämä ole ensi kerta — on täällä

+kummempiakin kuultu — sisuaan se taas ruikuttaa, vaan Pirhosta ei saa

+panna käskemään — ja sillä hyvä. Eikösss... Ihmisiksi, ihmisiksi olla

+pitää!

+

+Sitten ukko, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, lisäsi: Mitä sitä

+joutavia. Joo, niinpä hyvinkin. Eikösss... Hyvää oli sulla tavara,

+Kenkkunen. Ei pahasti päähänkään mennyt. Joko se ihan loppui...?

+

+Jooseppi kaasi vielä kupillisen sekä ukolle että itselleen —

+naurahtivat molemmat Ryysyrannan haltijat iskeksien miestenvälisesti

+toinen toiselleen silmää, kävivät käsikynkässä nurkan takana, Jooseppi

+kimeästi naukuen ja ukko Jaakko pätevästi paapattaen ja myötittäen,

+halkinaiset huulensa kinaa valuen ja housut lökällään putoamassa...

+

+Jooseppi heittihen huokaisten kynnyksen eteen moniaaksi tunniksi

+levähtämään, mutta jo anivarhain aamuyöstä hän livahti ulos ovesta ja

+hiihti pitkin rantaa kuusikkoon, jossa Vekku vartioi viinaveturia.

+Isäntänsä kättä nuolasi uskollinen koira — ja sitten sitä lähdettiin

+tähtien tuikkiessa korkealta aamutaivaalta, ensin poikki salmesta,

+sitten halki korkean korven...

+

+Joosepin mieli tällä hetkellä oli peräti alakuloinen, hänen sieluaan

+masensi se kaikinpuolinen valhe ja kurjuus, jota hän taas oli kokenut

+— oma ja vieras — mutta josta ei ollut ulospääsyä — ei nyt ainakaan

+ja tuskin koskaan. Vedä kurja kuormasi, pieneläjä! Kanna reppusi

+rikosristi, sinä yhteiskunnan syrjäänsysätty tilkkupellon ahertaja...

+

+Ei armoa! Ei armoa! ikäänkuin narskuivat sompasauvatkin.

+

+Oh, hän olisi tällä hetkellä tahtonut olla mikä muu hyvänsä kuin

+se, mikä oli — salapolttaja — akkain kanssa tappelija — häntä

+hävetti, iljetti, suru kouristi kipeästä kohdasta. Mutta kuka välitti

+ryysyköyhälistön surusta suuressa korvessa, kuka välitti ihmisen

+sielusta ja alennuksen kärsimyksestä — surma hienolle surulle —

+vanhanajan lohduttajat olivat kuolleet — ei ollut enää edes pappia —

+oli! eikä kuitenkaan ollut — kansa ja sielunpaimenet — kaikki elivät

+rahasta — uusi aika oli koittanut korpeen. Ihminen — _ihminen_ oli

+yksin...

+

+Hän saapui hengästyksissään toiselle rannalle ja alkoi vetää kelkkaa

+ylös pitkää korpimäkeä. Aamutähtien tuike tuskin löysi rakoa synkässä

+näreikössä.

+

+Jos Ryysyrannan Jooseppi tästä nyt tavattaisiin hangesta kylmenneenä,

+niin kukahan siitä välittäisi? Karihtaniemen akka ilkkuisi — »kutti

+parahiksi...»

+

+Hän kauhistui elämän armottomuutta, ihmisen mitättömyyttä. Ihmisen,

+josta hänellekin rippikoulussa ennenvanhaan oli opetettu että oli

+luotu — Jumalan kuvaksi. Jumalan kuvako — hänkin — Jooseppi Kenkkunen?

+Ihminen oli kai kyllä tarkoitettu joksikin korkeammaksi, mutta

+maailman nurinkurisuus oli madaltanut hänen kuolemattoman sielunsa —

+jo vuosituhansia oli vallanalaisuus rehoittanut — jo äidin nisistä

+oli alempi rahvas orjan vietit vereensä imenyt — et päässyt nousemaan

+— yhteiskunnan arvovaltamuurit estivät vapaita näköaloja — täytyi

+tyytyä jäämään vain »Ryysyrannan Joosepiksi», jota toinen kurja —

+Karihtaniemen Amanta — kehtasi hävyttömästi kohdella. Ja kuka aavisti,

+mikä pirullinen, kaikkiruhjova tapaus nyt saattoi olla nokan edessä,

+kun salapolttonsa kanssa kirkonkylää lähestyi — jos tuo Amanta rääsy

+hyvinkin lähettää poika kakaransa perään ilmiantoa tekemään — kunhan

+kohmelostaan selviää...? Silloin tämä urheilu loppuu alkuunsa.

+

+Jooseppi säpsähti raskaista mietteistään, kun yhtäkkiä kulkusen helinä

+ja reen kahina kuului edestäpäin, hän ehti tuskin nykäistä veturinsa

+tieltä pois näreikköön, kun samalla tyhjä heinähäkki suhahti sivu

+alamäkeen — koira heittäytyi hevosella ajajan perään ärhentelemään,

+mutta häkissä seisova pitkä, mustaturkkinen mies vinkahutti suitsiperiä

+koiraa kohden — ja samassa hävisi rotkoon. Jooseppi tunsi verensä

+jähmettyvän — eikös vain ollut itse konstaapeli Pirhonen? — heinään

+se ajeli sinne Petkelkylää kohden — sillä paholaisella oli heinämaita

+sielläpäin!

+

+Jumalankiitos ettei tuntenut kelkka-ukkoa aamuyön pimeässä — tuskin

+huomasi koko veturia näreikön katveessa, mutta kylläpä kävi likellä,

+jukoliste, vähällä että hipasi pontikkakelkan kannaksia... Ensi

+tyrmistys vaihtui äärimäiseksi helpoitukseksi, mutta seuraavassa

+silmänräpäyksessä valtasi Joosepin tulenpolttava epäilys.

+

+Jos Karihtaniemessä pistäytyy? tai Amanta huutaa perään? — tai jos

+Ryysyrantaan poikkeaa? ja kun on isäntä poissa, pitää kotitarkastuksen?

+— hiihtelee suksilla ympäristön? — sillä näkyi olevan omat sukset

+heinähäkissä pohjaliisteillä... Tai jos se kyselee joka talossa —

+lapsiltakin — antaa karamelliä — ja joku pellavapää viattomuuksissaan

+ilmiantaa...??

+

+Mikä piru hänet pitikin satuttaa heinännountiin — poliisin — juuri tänä

+päivänä? Ei käy koko talvessa, vaan juuri nyt käy — Jumalanko sormi

+lienee esivallan takana?

+

+Pitäiskö pyörtää takaisin? — kätkeä nämä kompeet tureikkoon ja hiihtää

+hivauttaa hikipäin poliisin jälessä — ja järjestää asiat vielä visummin

+siellä kotona?

+

+Jooseppi oli neuvoton, hän otti molemmin käsin kiinni höyryävästä

+päästään, niisti nenänykerönsä peukalolla ja etusormella, ja mietti

+syvästi. Äkkiä hänelle oli kirkastuvinaan:

+

+»Ei elämässä ne uskalla ilmiantaa, ei Amantakaan — ja kotona jos

+käy, niin sanovat hiihtäneen jauhonkerjuuseen tai halkometsään —

+ja nythän ei minulla ole takavarikoitsijan pelkoa kirkonkylällä

+— ei kukaan muu hätyytä kuin tämä ainainen Pirhonen»... Oman

+henkensä puolustus ja kilpailu loi uutta ryhtiä Joosepin rintaan —

+elämän taloudellisen valkenemuksen suuri toivo lämmitti raadeltua

+sydäntä — mitäs kunniasta — ei, ei tarvinnut korven kirotulla

+olla sellaista ylellisyyskapistusta! — ja totta puhuen: kuinka

+harva parempiosaisistakaan saattoi nykyään kehaista kunniallaan?

+— keinotteluksi oli kehittynyt ihmiselämä maailmansodan

+jälkimainingeissa...

+

+Miksei hänkin, vähävarainen siis matkisi mahtavampia?

+

+Vinhaa vauhtia ja karaistuneena vaaroja vastaan, kiristellen kuin

+vasaa vaaniva ahma hampaitaan, hiihteli Ryysyrannan Jooseppi rempseänä

+aamutähtien vienossa välkkeessä kirkonkylää kohti.

+

+— — —

+

+Väijyvä vaara kehitti hänen kykyjään — monta ovelaa temppua —

+kaukoviisaita varokeinoja — monenlaisia sielullisia ja aineellisia

+otteita — korkea ja tärkeä tähtäin puristi miehestä ennentuntemattomia

+taituruuksia — hänen sielunsa itki ja nauroi yhtaikaa — koko

+yhteiskunnan valhetasot hän silmänräpäyksessä oivalsi — iskemällä

+ihmisen heikoimpaan voitonlaakerinsa korjasi — kutkutti hellää

+paikkaa — samalla kertaa matala mäyräkoira ja suurenmoinen ihminen —

+»haisunäätä» ja »jumalankuva» — Ryysyrannan Jooseppi!

+

+Teki suunnitelmia kaukaiseen tulevaisuuteen asti — rakensi oman

+elämänsä temppelin — antoi puolilupauksia suuriin tilauksiin — sai

+luottoa — avasi uusia näkökulmia itselleen ja kundeilleen — avasi

+sydämiä kuin munalukkoja, omatekemällään tiirikalla. Sai rahaa —

+tavaraa — jauhoja — sai salaisia ystäviä — kaikista säädyistä.

+Uskomattomaltakin taholta... Siunattu, tuhattulimaisesti tervetullut

+miehen ressu! Jossakin — neljän seinän sisällä — peräkamarissa tai

+tallin sonnantuoksuisessa sopessa — kun sielun kahleet kirposivat

+ja kirkonkylän kieli lauloi ylistystä pimeän korven sankarille,

+tunsi Ryysyrannan Jooseppi päätähuimaavaa juhlamieltä ja, hengen

+salama-valossa, oli näkevinään itsensä sen suuren tuntemattoman Jumalan

+tähän maailmaan lähettämänä välikappaleena — välikappaleena suuriin

+asioihin!

+

+— — —

+

+Eikä hän koskaan ennen kurjassa elämässään sellaisella riemunryskeellä

+kuin nyt ollut palannut kotiin — salaiset pyhät veljeilyt itseään

+mahtavampain herrain ja henkilöiden kanssa sydämellään, ja vetäen

+perässään kelkkaa, johon oli saanut panna tavaraa, jauhoa ja rihkamaa

+kauppiaasta melkein niin paljon kuin ilkesi ja perässään raahata jaksoi.

+

+Oi Jooseppi Kenkkunen, Ryysyrannan ritari ja Petkelkylän haisunäätä —

+totisesti on sinun elämäsi valkenemisen hetki lyönyt! Sinä, sinä olet

+tarpeellinen olento yhteiskunnassa, sinä, joka olit itsesi alentanut,

+olet nyt ylennetty niinkuin se sanassa sanottu oli! — Ja hän,

+Jumalan armoitettu ja kylän herrain valittu, oli kuulevinaan jylinän

+korkeuksista, jossa näkymätön puhui:

+

+»Jooseppi, Kenkku-vainajan poika, mene riemulla kotiisi rikeneen,

+nauti kaikesta mitäs veturiisi kuormannut olet ja jatka uskollisesti

+tärkeätä työtäsi lastesi ja lastenlastesi vuoksi — eläkä pelkää

+piskuinen, sillä totisesti olen minä, jonka nimi on herrojen herra ja

+korpikuningasten kuningas, sinun puolellasi eikä hiuskarvaa päässäsi

+pidä kärvennettämän!»

+

+

+

+

+11.

+

+

+Kaikki kävi kuin rasvattu — ei kukaan ilmiantanut Ryysyrannan

+Jooseppia. Siemen näytti langenneen hyvään maahan, se kasvoi

+satakertaisen hedelmän. Viikon päivät Jooseppi kulki korvat pystyssä

+kuunnellen, ilmestyisikö jälkiseurauksia, teki halkojansa ja toimitteli

+asioita — kaikki oli hiljaista. Maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto.

+Suomen kansa oli kelpo kansaa, korppi ei puhkaissut korpin silmää.

+

+Jooseppi raahasi salaperäiset kamppeensa lumien alta Pahankolon urusta

+ja pani muuripatansa uudelleen kiehumaan.

+

+Pata porisi, mutta akka murisi — Reeta-Kaisa raiska, jonka vatsa pyrki

+pystyyn röijyn alta. Mitkä vastakohtaisuudet — miksi tämä näin piti

+olla? Akan murina häiritsi padan porinaa, naisen murhe vaikutti kuin

+lipeäkiven sekoitus iloliemeen. Jooseppi oli herkkä hellille tunteille,

+porisevaa pataa hämmennellessään hän toisinaan tyrmistyi yön hiljaisina

+hetkinä aivankuin kuuluisi padasta kuolon korina...

+

+— Elähän rohveteeraa! jupisee Jooseppi komentaen konettansa ja

+kohentaen tulta.

+

+»Kunhan tästä taas saa valmiin tavaran, niin karskistuu luonto ja

+karisee epäilys. Tässä ei totisesti ole aikaa akkain kurlutusta

+kuuntelemaan. Ne heikkopäiset raukat ruikuttavat omaa onneaan. Jos

+ne tietäisivät, kuinka korkeata laineikkoa hän laskettelee yli

+yhteiskunnan meren ja kuinka pyhiä veljeilyjä tämä sankarillinen

+salapoltto matkaansaattaa, niin he kunnioittavasti vaikenisivat. Missä

+nyt oItaisiinkaan, jos ei tätä lisätuloa olisi keksitty? Taivas-alla

+— kerjurikelkkaa vetäen! Tai kotona kyllä, mutta puunkuorta lapset

+jyrsisivät... Kuinka paljon onkaan jo lyhyessä ajassa parannuksia

+aikaansaatu — kontuakin on mies karjalle hankkinut — _niillä_ rahoilla,

+_niillä_ suhteilla. Se, tuo valtiovallan edessä rikoksellinen raha

+menee siis _oikeaan asiaan_ — ihmisen elämään, ihmisen hengissä

+pysymiseen!

+

+Jooseppi muisti yhtäkkiä vaimonsa vaateasiat ja ainaisen valituksen,

+josta hänellä joskus oli omantunnon vaivat.

+

+»Nousuviikolla tuon Kaisa-Reetalle kirkkohameen ja paitakankaan!

+Asettuu akkaraiska...», päätteli hän.

+

+Aviomies koetti olla kuulematta vaimonsa ruikutusta, kun kovan kotatyön

+jälkeen aamuyöstä pariksi tunniksi heittäytyi Kaisa-Reetan viereen

+lattialle.

+

+Juuri ennen päivän valkenemista, kun Jooseppi vielä oli mennyt

+viimeistelemään askareitaan kotaan, tapahtui, että hänen veljensä,

+Elettävän Konstan, punaposkinen pää pistihen sisään kodan ovesta.

+Veljesten katseet kohtasivat toisensa. Jooseppi ei voinut olla

+huomaamatta, miten Konstan silmät iskivät oudosti tulta.

+

+— Lehmän hauvettako se isäntä täällä höyryyttää!

+

+— Lempoako se sinuun kuuluu! Ja piruko sinut tänne lennätti?

+

+— Pirupa hyvinkin! kivahti Konsta tutkistelevasti katsellen

+ympärilleen. — Vaan enpä ennen ole tiennyt, jotta siinä putken

+pötkyjäkin tarvitaan.

+

+— Ka niin nyt tiiät!

+

+— Ja että lehmänhauvetta lasipurkkeihin Ioristetaan. Purkeistako juovat

+Ryysyrannan siivatat?

+

+— Alahhan laputtaa kämpällesi! sanoi Jooseppi vihaansa hilliten.

+

+— Ravautahhan ensin roppiryyppy!

+

+— Ja mikä sulla on asia oloviaan? Mikset pysy pöksässäsi?

+

+— Tupakat loppui akalta ja ihteltäni, selitti Konsta rempseästi.

+

+— Ei tämä ole tupakkavapriiki! ilmoitti Jooseppi vihoissaan.

+

+— Ka senpä tähen juuri roppia pyysinkin, pilaa laski Konsta nauttien

+toisen hämilleenjoutumisesta. — Pontikka-putiikkihan tämä on, koira vie!

+

+— Pötki helekutti omaan putiikkiisi!

+

+Jooseppi oli kauhtumuksen rajoilla. Se tuo veli Konsta saattoi olla

+suolasuinen jalli, kun sille päälle päityi. Epäluotettavakin se olla

+saattoi!

+

+Elettävän Konsta vaistosi veikkonsa puhkeamisen hirmumyrskyyn ja pökäsi

+pirttiin. Tämä miehen kaikki liikkeet olivat nopeat, nytkähtelevät,

+kuten sielunsakin oli törmäilevä ja töksähtelevä. Ikuinen taistelu

+puutetta vastaan oli hänet särmikkääksi hionut. Hän noitui äänekkäästi

+pirttiin syöksyessään ja kumartuessaan kamanan alitse — hän oli pulska

+mies, solakka ja pitkä — oli vaikea uskoa häntä Petkelkylän kurjimman

+saunakötyksen isännäksi ja Joosepin, kyssäniskan, veljeksi. Jos hänet

+olisi puettu ratsuluutnantin univormuun, olisi hän miellyttänyt

+ylhäisimpiäkin naisia. Nyt oli hänen naismaailmansa supistunut vain

+omaan harmajaan, piippuleukaiseen muijaansa, joka, samoinkuin Joosepin

+ja Karihta-Kustin eukko, vuodesta vuoteen vaelsi vatsa pystyssä, vaikka

+ei heidän kanakopissaan enää sijaakaan ollut olisi ja vaikka Konstan

+ulkoviljelykset enimmäkseen olivat männynkäpyjä, kuten muillakin

+Petkelkylän pieneläjillä.

+

+— No voi sun turkinpunanen pikkuporvali tuota Jooseppia! purki sisuaan

+Konsta lysähtäen penkille kuin gorilla pitkine käsineen, jotka alati

+lonksahtelivat liitoksissaan. — Että on Jumala mulle luonut mokomia

+mäskintonkijoita velimiehiksi. Kun toinen kolmen neljänneksen takaa

+hikireuhkassa hiihtää aamutuimaan toivottamaan lihalliselle veljelleen

+hyvää huomenta, niin eikös tämä mäyräkoira tiuskase jo kynnykseltä:

+»mene hornan tuuttiin!»

+

+— Mikäs pakko sinun sinne kotaan oli nokkaasi pistää! sanoi Kaisa-Reeta

+puolustaen miestään.

+

+— Hitostako minä tiesin, että tässä hotellissa liköörejä lirutetaan!

+

+— Tukitko turpasi! kivahti Kaisa-Reeta. — Tämä ei ole mikään hotelli

+eikä täällä lika-röörejä liruteta...

+

+— Elä valehtele! intti vieraileva velimies.

+

+— Elä itse ilkeile! penäsi Kaisa-Reeta, joka kokemuksesta tiesi että

+Konstaa piti kovasti vastustaa, ennenkuin tämän jallin kanssa toimeen

+tuli.

+

+— Näinhän minä kaksin silmin...

+

+— Näit minkä näit — kolmannella silmälläsi, vaan suu suppuun nyt,

+taikka minä näytän, mistä viisi hirttä on poikki! tomahutti Ryysyrannan

+emäntä pontevasti.

+

+— No on sitä piru sullekin luonut tuota sisusvärkkiä matalan torpan

+akaksi! letkautti Konsta.

+

+— Yhtä paljon kuin sinunkin akallesi!...

+

+Konstan verevät poskipäät pullistuivat aivankuin puhjetakseen,

+mutta merkillistä — mies vaikeni yhtäkkiä kuin isketty ja jäi

+hiirenhiiskumatta istumaan ja miettimään, heittäen toisen reiden toisen

+yli, heilutellen sitä kuin herra.

+

+— Kuuluuko sitä mitä Elettävään? kysyy ämmä loukosta.

+

+— Kissankikaroita! pärähyttää Konsta ajatukset omassa maailmassaan.

+Katkerasti sitten virkahtaa:

+

+--On oltavat Elettävässä, kun tupakatkin loppui!

+

+Miestä tosiaankin taisi kalvaa ääretön tupakantuska. Kaisa-Reeta

+meni Joosepin kätköille ja viskasi Konstalle kuin koiralle luun,

+kolmituumaisen pätkän pikanellia. Silmänräpäyksessä hotasi Konsta

+pikanellin poskeensa ja nautinto tekasi miehestä aivankuin toisen

+ihmisen.

+

+— Sitä ihan hermostuu, jos ei saa tupakkaa...

+

+Mutta Jooseppi kodassa päätteli: »Jos en sille visapäälle vie ryyppyjä,

+niin kyllähän ilkimys ilmiantaa.»

+

+Ja hän tuli pirttiin pieni pullo povessa, vilkuili altakulmain

+velimieheensä, etsi käsiinsä herroilta saamansa jalattoman lasipikarin

+ja kaasi ryypyn:

+

+— Kopsautahhan Konsta!

+

+Äänettömänä nakkasi Konsta suuhunsa väkijuoman.

+

+Toisen, kolmannenkin — velimiehen tarjouksesta.

+

+— Myö! möksäytti Konsta verenpunat kasvoillä ja silmä kiiluna kuin

+tiikerillä.

+

+— En! jymähti Jooseppi lujasti. — Minä en ole mikään viinanmyyjä.

+Kotilääkkeeksi minä vaan...

+

+Konsta rähähti nauramaan ilkeästi kuin harakka.

+

+— Ei ole totuutta tässäkään töllissä — ei siteeksikään. Myötkö

+limonaatipullollisen vai et?

+

+— En myö! jamasi Jooseppi.

+

+Konstan posket pullistuivat vihasta.

+

+— Roletaarille et myö — kapitalisteille verenimijöille kuormittain

+kuletat!

+

+— Vastaatko mies huutosi? kivahtaa Jooseppi lasten pelokkaina

+vetäytyessä karsinan puolelle yhteen rykelmään, josta silmät

+kiiluskelevat vuoroin omaan isään, vuoroin Elettävän setään.

+

+— Vastaan! huutaa myös Konsta nousten ylös ja tehden lähtöä.

+

+— Kuulehhan Konsta Kenkkunen, sanoo Jooseppi verevälle veikolleen. —

+Sinä olet vähän köyhempi mies kuin minä ja sentähden minä sanon sinulle

+näin kahteen pekkaan että: elähän turpaile mies! Sinä et tiedä kaikkia

+rätingeitä. Kolme ryyppyä reissumiehelle annoin ja annan neljännenkin...

+

+— En huoli!

+

+— Annan neljännenkin tässä kaikkien nähden, vaan myö en minä sinulle.

+

+— Minulle? Sanoppa saamari soi, miksikä et _minulle?_

+

+— Se on minun asiani...

+

+— Ja minun asiani on nyt lähteä kirkonkylään asti hiihtämään tupakan

+perään, sanoo Konsta katkerasti sylkäisten pikanellinsa alas lattiaan.

+— Paljonko maksoi tuo akkasi antama pikanelli?

+

+— Voi ryökäle, kuinka olet hävytön mies! huutelee Jooseppi reisiinsä

+lyöden. Vaan Kaisa-Reeta toimittaa selän takaa lujasti:

+

+— Ei lasketa sukulaismiestä ilman kahvia talviselle taipalelle.

+

+Jooseppi häkeltyi ja pyörähti ympäri ja iski silmää akalleen ajatellen

+salaman nopeudella:

+

+»Kato hylyky kun on äijällä älyniekka akka — se on kaukaa viisas — se

+on tiplomaati.» Ja Ryysyrannan isäntä naurahti muikeasti:

+

+— Ryypätäänhän tosiaankin kuppi kuumaa, niin puhutaan, Konsta, asiat

+puhki.

+

+Konsta ei kestänyt kiusausta: kolmeen viikkoon ei oltu Elettävässä

+kahvipannua kallistettu. Hän lyykähti laihoille peräpakaroilleen ja

+painoi pitkät kätensä polviaan vasten. Siinä istui kallella kypärin

+eikä virkkanut halaistua sanaa. Hänessä taisteli suuttumus ja leppymys

+ylivoimasta — aivan tavallista oli, että suuttumus sai ylivallan.

+

+— Ei sinun tupakan takia kannata kirkonkylälle asti hiihtää, puheli

+Jooseppi kahvia juotaessa. Ja hän meni peräisestä hakemaan sekä

+Väkevää-Mattia että pikanellia. Konsta kaivoi rahat housuntaskustaan...

+Kaisa-Reeta kaasi kolmannen kupin Konstalle.

+

+Veljekset silmäilivät vaivihkaa toisiaan ikäänkuin sieluissaan

+mitellen toistensa voimia. Teki mieli purkaa sisunsa, mutta nyt

+sovinnon tunnelmissa oli vaikeata ruveta syyttelemään toisiaan, kun

+kahvinjuontikin oli luonut kotoisen tunnelman ja Joosepin lapset

+tulivat lähemmäksi, keikkuivat polvella ja puhuttelivat Konstaa

+sedäkseen.

+

+Jooseppi kaasi kokeeksi neljännet maljat kaikille ja nyt otti Konstakin

+kopsun. Hänen suunsa jo aukeili ja hän tahtoi johtaa puheen äskeiseen,

+miksi ei veli hänelle saattanut myödä jotakin puolta litraa, mutta

+sanomatta se jäi. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn, tuippasi vihaisesti

+kättä ja hyökkäsi ulos suksilleen. Pihalta ottaessaan vauhtia alas

+aittatörmää, mies sanoa sorahutti lakki silmillä:

+

+— Piruja te sittenkin olette! Hampaan koloon panen...

+

+Sompasauvat vain huiskahtivat mäen alta ja sinne viittatielle katosi

+Konsta Kenkkunen.

+

+— Antaakohan, kehno, ilmi oman veljensä? hätäili Kaisa-Reeta taas

+tyrmistyksissään, kun Jooseppi palasi pirttiin.

+

+— Lempo hänet tietköön, arveli Jooseppi. — En minä sille äikkäpäälle

+salon samppanjaa ruvennut mittaamaan: jos oisi omituisen pullon saanut,

+niin oisi saattanut käydä minulle kuin Käkivaaran Kallelle — kun hintin

+tuli hiprakkaan, niin ilmiantoihan ruoja, tämä Konsta, taipalella itse

+Ylijängän poliisille, jotta sieltä ja sieltähän tätä sosetta saapi. Ja

+tiilenpäitähän vörpiiskatut panivat Käkivaaran Kallenkin lukemaan!

+

+— Tiilenpäitä sitä vielä sinnäi jouvvut lukemaan, tuomitsi Kaisa-Reeta:

+jos et aikanasi heitä riivattua hommaa poikkeen!

+

+— Maahanko tosiaan tahtoisit minun kaatavan? Näin hyvän sinukan?

+ihmetteli Jooseppi naukuvalla äänellään.

+

+— Vaikka tunkioon! sanoi emäntä, jota ei edes pieni ryyppy pehmittänyt.

+

+Jooseppi meni kotaan. Mutta hän ei ehtinyt olla puoltakaan tuntia

+rauhassa, kun hänet taas yllätettiin samalla tavalla. Toisen veljen,

+Lintuniemen Roopen, musta pää näet työnsihen sisään.

+

+— Lainaatko veturia, sanoo Roope, piskuinen, pippurisilmä mies, —

+minulta sikiöt mäenlaskussa säpäleiksi särkivät, oisi kirkonkylällä

+käynti, osuuskaupasta jauhoa tuon. Huomenaamuna saat takaisin.

+

+— Lempoko teijät kaikki tänne kotaan lennättää? Halkometsässähän minä

+olen tavattavissa? Senkö rumahisen santarmi sulle suihkasi, että täällä

+olen? puhisi Jooseppi punaisena.

+

+— Konsta tuo vain vastaan viuhotti ja pysähtymättä perään huuteli: »jos

+Ryysylässä pistäyt, niin navetan puolella on Jooseppi». Ja oikeinpa tuo

+sanoikin, sihisi Roope asiantuntevasti ympärilleen tirkistäen.

+

+— Ei ole oikea paikka tapailla tätä miestä navetan puolelta, murisi

+Jooseppi.

+

+— Oikea tai väärä, vaan lainaatko veturin?

+

+— Ka ota! tokasi Jooseppi vihaisesti ähkien kyykyllään nurkassa...

+

+Roope on jo törmää alas menossa, kun Jooseppi huutaa hänet takaisin:

+

+— Pirskautahhan tuosta piiskaryypyt... Ja kun toinen taas teki lähtöä,

+sanoi:

+

+— Tottahan lihalliseen veljeen luottaa saa?

+

+— Olenko minä pahemmastakaan sinua ilmiantanut? kivahtaa lyhytsäärinen

+Roope.

+

+Osasi se karmelias pistää, tuo Lintuniemen Roope, jolla kuten

+toisillakin veljillä on pahanen mökkinsä, köyhä elämä ja paljon

+lapsia — niin paljon lapsia kanakopissaan että on tullut kuuluisaksi

+kihlakunnan maanviljelyssihteerin käynnistä. Katseltuaan töllin

+peltoasiat oli näet sihteeri pirtin kötykseen tultuaan tuumannut

+Roopelle: »Teillä on erinomainen pirttiviljelys, isäntä, mutta vallan

+kelvoton ulkoviljelys.» — Pirttiviljelys!

+

+Roope läksi ja Jooseppi palasi yhä kotaansa. Vekun ja Aapelin hän

+sentään komensi saunarantaan vahtimaan — kuka takasi ettei sattunut

+vaarallisempaakin kulkijaa? Ja eikös sattunutkin: Kenkkuvaaran Aatami,

+kolmas veli, ajoi jäkäläkuormaa, mutta rannan alitse se isäntä ajeli

+— tämä mies ei poikkeillut veljensä mökissä, kuului muka niihin

+parempiosaisiin petkelkyläläisiin.

+

+Kenkkua tänä päivänä horisontissa kummittelee, arveli Jooseppi,

+sivuajosta ilmoituksen saatuaan. Taas näkyi järven selällä paksu ja

+lyhyt miehen tallero, Vekku sitä pari kertaa haukahti, mutta liikutti

+häntäänsä kuin hyvääkin tuttua tervehtäen ja hyvä tuttuhan tuo olikin:

+Huhmarniemen Ukko-Paavo!

+

+— Onko isäsi kotosalla? Aapelilta avannolla Ukko Paavo kysäsi.

+

+— Annahhan käyn ehtimässä — tuonne kai se aijan taa mäni, selitti poika

+tolkusti. Ja heti kun Huhmarniemen Ukko oli mennyt pirttiin, hiipi

+Aapeli kotaan. Jooseppi sanoi:

+

+— Se on hyvä vieras — _sen_ saat käskeä tänne!

+

+Hän oikein ilostui sielussaan — Huhmarniemen Paavo oli näet rauhan

+mies, vanhan kansan mies, hurskas mies, mahdoton mies pahantekoon

+ja lisäksi aito lipilaari pyhän hengen ja pontikan mies, joka

+korkeammin kuin yksikään käsitti jumalanviljan merkityksen suuressa

+ristikunnassa. Kun pontikka pullon kaulassa pani pul-pul-pul, niin

+Ukko-Paavon kaulassa se lirisi Iii—lii—lii — siinä määrin hengellisesti

+ja kohtuullisesti ynnä juhlallisesti ukkojuntikka sitä ainetta arvasi

+ryypätä.

+

+

+

+

+12.

+

+

+Kodassa ukot istua myssyttävät pölkkyjen päällä ja hissuksiin

+maistelevat. Nuo kaksi korven tonttua, Jooseppi pakana ja Ukko-Paavo,

+uskovainen. Kuunnelkaamme kaukaa heidän keskusteluksiaan:

+

+— Se tuo ihmisen elämä..., joluaa Jooseppi.

+

+— Niin se on! todistaa Ukko-Paavo.

+

+— Siinä on monta äkki-mutkaa..., toteaa Jooseppi.

+

+— Ja hyppyriä! parantaa Paavo.

+

+— Umpikujakin toisinaan vastaan nakkautuu..., kehittää Jooseppi.

+

+— Ja iankaikkisen kadotuksen kaivo! lisää Paavo hartaasti, pannen

+känsäiset kätensä ristiin.

+

+— Mutta ihminen ei elä ainoastaan leivästä,, jatkaa Jooseppi.

+

+— Ei elä, ei elä! myöntää Paavo.

+

+— Vaan viinaakin joskus täytyy viljellä..., livahuttaa Jooseppi silmää

+iskien.

+

+— »Viina, tarpeeksi juotu, ilahuttaa ihmisen ruumiin ja sielun», sanoo

+Jeesus Syyrakki.

+

+— Entä miten Mooses määrää? kysyy Jooseppi, joka huonosti muistaa

+Raamattua.

+

+— »Ota sinun rahas käteesi ja mene siihen paikkaan, jonka Herra

+Jumalasi on valinnut, ja osta sillä rahalla kaikkea, mitä sielusi

+himoitsee, joko se on nauta tai lammas, viina tai väkevä juoma taikka

+mitä ikinä sielusi himoitsee: syö ja juo se Herran Jumalasi edessä, ja

+ole iloinen, sinä ja huoneesi!» Niin se sanoo Mooses. Ukko-Paavo sen

+muisti sanasta sanaan.

+

+— Mukava mies se Mooses...

+

+— Oli, oli se!

+

+— Niitä korpiukkoja niinkuin mekin tässä..., arvelee Jooseppi.

+

+— Niin oli, niinpä vain! sanoo Paavo.

+

+— Vaan viettelyksensä se on tässä viinassakin… visertää Jooseppi.

+

+— Ono! myöntää Paavo. — Ihminen on synnin ala myyty.

+

+— Onkohan tuota koko syntiä olemassakaan? epäilee Jooseppi.

+

+— On se, on se! sihistää Paavo.

+

+— Vaan kun minusta tuntuu, jotta saapi tehä mitä vain, jos ilkiää,

+tuumaa Jooseppi.

+

+— Se on erittäin synnin teko ja erittäin synnin tunto! opettaa hurskas

+Paavo.

+

+— Niin sitäkö sinä mustan pässin kauppaa hiihtelit hieromaan? tokasee

+Jooseppi, vilkkusilmä.

+

+— Ka sitähän minä hiihtelin, selittää Ukko Paavo.

+

+— No otetaanpa tästä..., tarjoaa Jooseppi limonaatipullon suusta.

+

+— Ka johan tätä..., kiittelee Ukko-Paavo punaisena ja onnellisena

+paistavin kasvoin. Kähäräpäineen, lyhkäisine vantteroine vartaloineen

+hän taitaa olla kokolailla suuren kaimansa Paavali Tarsolaisen näköinen.

+

+— Tuota noin, mitä sinä naapuri oikein meinaat tästä viinankeitosta?

+tiedustaa Jooseppi.

+

+— Mikäpä hänessä, vastaa Paavo. — Se on iso assie! Ukko-Paavon kieli

+niin pehmeästi sihisti ässää.

+

+— Iso! innostuu Jooseppi. — Mahottoman iso...

+

+— Eikä se ole kaikille sallittu —, selittää Paavo hartaana.

+

+— Ei! jatkaa Jooseppi. — Eikä se toki kaikilla lykästäkkään...

+

+— Ei puolillakaan! tunnustaa toinen.

+

+— Vaan minä keitän meleko hyvää. Tämmöistä passaa! kehasee Kenkkunen. —

+Eikös passaakkin?

+

+— Joo! jorahuttaa Paavo. — Se on kaikki niinkuin Herran Seepaotin

+armosta. Lunastajamme ja mestarimme turvissa...

+

+— Niinpä vain, myötittelee Jooseppi, tuo iloinen pakana.

+

+— Minä meinaan, jotta niinkuin tää viina-ainekkin, jatkaa Paavo

+hartaasti. — Että se on syntiselle raavolle ratoksi ja rakkavuueksi

+annettu ylhäältä, jos sen ihminen täällä ajan laaksossa oikein

+vastaanottaa ja nautita taitaa.

+

+— Vaan _me_ ukot osaammekin vastaanottaa ja nautita. Otetaans pieni

+tärähys! tarjoaa taas Jooseppi.

+

+— Vaan jos peähän mänöö? empii Ukko-Paavo.

+

+— Päähän, päähän sen mennä pitääkin! vakuuttaa Jooseppi. — Vaan se on

+siinä, jotta missä hengessä?

+

+— Joo, siinä se on, auttaa Paavo: — Se salaisuus, joka tyhmiltä visusti

+kätketty on....

+

+— Ja maaliman pöljiltä! parantaa Jooseppi.

+

+— Ja öykkäreiltä! vielä petraa Paavo. — Minä en iltikseni istuskele

+siellä, kussa pilkkaajat ja koiranleuvat istuvat. Vai oletko nähnyt,

+naapuri? tinkaa Ukko-Paavo hieman niinkuin jo liikutettuna.

+

+— Enpä tosiaan muista nähneeni! kimahtaa Jooseppi. — Tässä kylässä ei

+ole ketään muuta niin yksivakaista musikkaa kuin sinä, Huhmarniemen

+Ukko-Paavo!

+

+— Minä en käyskentele kommuunain kokouksissa! kehasee Paavo jo ihan

+punaisena naamaltaan.

+

+— Enkä minä! julistaa myös Jooseppi. — Se tuo politikka... on pirusta.

+Pirusta se on!

+

+— Niin se on! lämpenee kauttaaltaan Paavokin, rauhan mies. — Se on sitä

+Rumahisen savottaa, sitä Anttiristuksen viimeisten päivien rienausta,

+josta Sana meitä ankarasti varoittaa.

+

+— Oikein! iloitsee Jooseppi. — Sinä oot tomakka ukko ja sinusta minä

+riivatusti tykkään. Meillä sitä ei tämän rannin kanssa riitaa tule!

+

+Ja Jooseppi lyödä räppää Ukko-Paavoa rakkaasti polviin.

+

+— Ei kai sitä tähänasti ole riita-aihetta kopeutunut, todistaa Paavo.

+

+— Eikä kopeu vastakaan! vakuuttaa Jooseppi.

+

+— Se on kaikki taivaallisen Isän armossa niinkuin tämänkaltainen

+naapurisopukin, puhelee Paavo lauhkeasti.

+

+Jooseppi tahtoo lisätä höyryä henkipannuun.

+

+— Otetaanhan, Ukko-Paavo, vielä vähän vahvistusta. Minusta on

+pikkuhiljaa mukava peli, kun miehellä on niinkuin hiirenpesä täällä

+nuppirustingissa ja saa siivota suuvärkkinsä puhtaaksi...

+

+— Mukava, mukava se on... Ja hyvä tavara!

+

+— Hyvä! Saapi sitä joskus omaansa kehaista.

+

+— Ka saapi, saapi...

+

+— Sanoppa nyt, rakas naapuri, että mitä sinä oikein juuria myöten

+tuumaat tästä nykyaijan kieltolaista?

+

+Jooseppi oikein naukui ja korosti sanaa »kieltolaki».

+

+Ukko-Paavo kopisteli jämerän äkkiväärän piippunsa ihan tyhjäksi

+perskoista, latasi omasta massistaan kessua, sytytteli verkkaan, imasi

+sauhun sisäänsä ja sanoi huokaisten syvään:

+

+— Se on tuota sillä lailla, kuulehhan Kenkkunen, jotta kieltolain

+pykälästä ei Pyhässä Raamatussa rohveetain kautta puhuta pyhäsen

+pöllähtävää!

+

+— No se on jullilleen sanottu! huudahtaa Jooseppi haltioissaan. — Ja

+minun nimeni elköön olko Kenkkunen, jos ei nyt oteta tätä viimeistä

+tärskäystä pohjasakkoja myöten. Terve!

+

+— Terveppä terveh! purisi Huhmarniemen Ukko Paavo.

+

+— Ja sen minä sanon, jotta kun tulevana vuonna vaalit toimitetaan

+Rämsänrannalla, niin etuskuntaan, etuskuntaan, me sinut, Pappa-Paavo,

+täältä Petkelkylän ketunpesästä äänestämme, niin että pamahtaa!

+

+Uskovainen Ukko-Paavo taisi tuntea saaneensa jotakin liikaa, koskapa

+äkkiä joutui hämilleen ja änkytti tulipunaisena:

+

+— Ä... ä... älähän nyt na-naapuri! Eihän sitä nyt tuohesta takkia eikä

+lukkarista pa-pappia. Hehheh!

+

+Ukkoa tuppasi naurattamaan ja naama oli autuaallisessa irvistyksessä.

+Mutta Jooseppi vain jankkasi:

+

+— Etus-, etuskuntaan...

+

+Samassa ilmestyi Kaisa-Reeta vihaisena kodan oven auki temmaten ja

+tiuskasi:

+

+— Voi turkin tuhnu tuota miehen morikkaa kun ilkiää juottaa Jumalan

+valitunkin humalaan!

+

+— Hu-humalaan? kiljahti Jooseppi kimmahtaen ylös pölkyltä.— Siitä

+mustasta pässistähän me tässä kauppaa hieromme tämän Ukko-Paavon

+kanssa...

+

+— Pässistä! Pässistä! niin se on assie…, päkättää Paavokin hätäilemättä

+ja tyytyväisenä sekä nousee hänkin lähteäkseen pirttiin, jossa emäntä

+toisikertaan on kahvit kiehauttanut.

+

+

+

+

+13.

+

+

+Hyvin ne luistivat taas arat asiat — korpiroju kelpasi — ihmiset

+iloitsivat — elämän harmaus hiukan hälveni — korven horisontissa

+leimahteli valopilkkuja — kuin hyvä haltija-tonttu tanssi Ryysyrannan

+Jooseppi kukkaisten ja ruusujen päällä — rahaa tuli ja jauhoja myös —

+pietarsaarelaista pikanellia ja suomisikaaria...

+

+Mitäs siitä, jos miekkonen riemuissaan oli rohjennut sisän kautta

+postitoimistoon virattomana hetkenä jotakin amerikankirjettä

+tiedustamaan sillä seurauksella että Rämsänrannan lasisilmäpäinen

+postineiti oli suvainnut ajaa Joosepin pellolle huutamalla perään:

+»Fyi kuinka te haisette! Ja kuinka te kehtaatte tulla — tuommoinen

+mies? Ihmiset puhuvat että te... poltatte viinaakin — fyi, fyi!»

+Jooseppi oli paetessaan näyttänyt hampaitaan kuin ahma, joka uhmaa

+pudottautua yksinäisen porovaatimen niskaan, mutta Kenkkuset eivät ole

+tuhmaa väkeä, mies oli sipaissut reuhkan kainaloonsa, pokannut kuin

+koulupoika korviaan myöten punastuneena vihasta ja kiinnijoutumisesta,

+ja mitä heleimmällä kissan äänellään vastannut että: »Antakaa anteeksi,

+röökynä, se tuo moukka istuu niin lujasti kiinni ryysyköyhälistön

+alushousuissa, jotta ihteäänkin toisinaan hävettää — sitä ei

+savottajätkällä ole niinkuin viinillä herrassyötingiilä, mistä joka

+viikko muuttaa kalsongia!»

+

+Se lasisilmäpäinen postimamselli oli tämän repliikin nieltyään tosin

+saanut autuaallisen ajatuksen kiivetä ullakolta kaivelemassa pappa

+vainajansa vanhoja nimettömiä, jotta ei vastakertana tarvitseisi

+nokassaan sietää tuonkin tungeksijan kansallistuoksua, mutta kun

+neiti oli rymistellyt alas ahtaista vinnin portaista, oli Jooseppi

+jo tipotiessään, ja ne vanhat flanellipöksyt luiskahtivat väärään

+kurkkuun — Hullu-Ellille, joka myös oli muuan seurakunnan kuuluisuus

+lemuavaisten legioonassa.

+

+Koko »Maakunta rajoitetulla lisämaksulla» oli Ryysyrannan Joosepille

+makeasti nauranut, kun tämä vihasta puhisten oli juossut puotiin

+valittamaan, miten häntä, köyhää miestä, muka oli postikonttoorissa

+kohdeltu. »Kiitä kun sillä pääsit!» oli hilpeä kaupanhoitaja arvellut.

+Ja joku koiranleuka oli lisännyt: »Kyllä se vanha tyttö elämänpäivinään

+on kuskannut takarappusia alas kokonaisen tusinan vallesmanneja ja

+hosmestareitakin. Että mitenkä sinä sanoit: luutusiko se karvalakillasi

+sinun sylkilönttejäsi?» »Eikös kössi», oli Jooseppi vastannut: »muuta

+suukopua se vain syötti». »Ka sitten elä ole milläsikään — se on hyvin

+höyli ihminen.» »Höyli, höylihän tuo oli — minun syynihän se olikin —

+piessa siihen pesään pani päänsä pistämään!»

+

+No niin, moiset kahnaukset olivat pieniä asioita, vaikka se räikeästi

+jäi korviin kaikumaan tuo postineidin syytös: »Ihmiset puhuvat että

+te... poltatte viinaakin — fyi, fyi — tuommoinen mies!» Siispä täytyi

+jo olla liikkeessä huhu että hän, Kenkkunen, todellakin... Kuka hulttio

+mokoman puheen oli levittänyt? Oli sitten tullut poliisi Pirhonenkin

+vastaan kylän kujalla ja luonut asianomaiseen karsaan katseen, vaan

+kun Jooseppi kohteliaasti oli tervehtinyt, niin sivu oli astellut

+pitkä ja ryhdikäs konstaapeli täydessä univormussaan ja ihmeellisissä

+ratsusaappaissa, jonka veroisia ei ollut kasarmin luutnantillakaan.

+Sivu oli astellut — ja Kenkku oli nauranut partaansa. Herra Pirhosen,

+Joosepin tyhmän ymmärryksen mukaan, oli näet ollut pakko astella

+sivu mitään tutkimatta — asiat olivat sillä mallilla. »Pupu Jussia»

+oli Jooseppi vielä perään viheltänyt — ei ollut konstaapelin oikein

+hyvä tulla nuuskimaan hänen edesottamisiaan, vaikka vihiäkin olisi

+saanut. Esivalta oli tosin pantu miekkaa kantamaan — ja Pirhosella oli

+sapelinsa — mutta... No niin, puhumatta paras.

+

+— — —

+

+Jooseppi tahtoo haihduttaa mahdolliset jäljen nuuskijat ja on kauheasti

+touhuavinaan halkourakka-suhteitaan, kikattelee niistä kaikille, käy

+kunnantuvalla ja kansakoululla ja on ajelevinaan takaa kunnanmiehiä:

+

+— Se nyt sitten on sakramenskattua, kun ei saa kynsiinsä työnantajiaan,

+sadattelee hän maantiellä vastaantulijoille. — Outtako sattunna

+näkemään Lutikaista?

+

+— Lutikaistako haet? Matikanpyynnissä hokevat olevan Pärsämöllä.

+

+— No voi sun seihtemän ryssän santarmia! ärräilee Jooseppi

+loistavimmalla tuulellaan. — Ja mulla viheliäisellä kun sattui

+kymmenien tuhansien halkourkot kunnan kanssa — ei nyt tainnut tulla

+tolokkua — kuoloot näläkään akka ja sikiöt — eivät anna retiittiä

+porvalista, jos ei ole luottolappua Lutikaiselta. Se on tuo

+mäkitupalaisen elämä...

+

+Ja siten hän saa koko kylän uskomaan että niitä halkourakoitaan se

+Jooseppi kelkka perässä hiiheksii — mies parka, joka vasiten on

+viuhtonut Petkelrannoilta aavistamatta että hänen »rinsipaalinsa» osui

+olemaan matikassa Pärsämön perukoilla asti!

+

+Poliisi Pirhonen on nokassaan tuntevinaan hiukan niinkuin

+maisemasamppanjan tuoksua siellä-täällä kylällä, mutta sellaisissa

+paikoissa, etteipä oikein ilkeä kysellä! Jooseppi Kenkkunen

+sitävastoin, sivukänkkäillessään raitilla, vilkuttaa repäisevällä

+tuulella oleville kylän merkkimiehille lempeästi silmää — mutta itse

+kylä ei aavista että tuolla riekaleisella kääpiöllä saattaisi olla

+vähintäkään suhdetta noihin iloisiin ilmiöihin...

+

+Sattuu taas Pirhonen Jooseppia vastaan toistamiseen, mutta tuijottaa

+syvissä mielihauteissa maantien ojaan — Jooseppipa tahtookin nolata

+miehen perinpohjin, liepsahtaa ihan nokan alle ja naukasee:

+

+— Sattuuko herra konstaapeli tietämään että missä kissankinkerissä ne

+kaikki kunnanherrat tänä päivänä virkailevat? Kun mulla oisi kymmenien

+tuhansien halkourakat ja rahannuusa...

+

+— Vai on sulla urkot... En minä... kävitkö jo kunnantuvalla? Ai tuusan

+jeeveli: Lutikainenhan taitaakin olla matikassa Pärsämöllä ja Kinnunen

+on Kajaanissa, vastaa poliisi.

+

+— No voi Viitalan ukon vanhat kirkkohousut! kismittelee Jooseppi ja

+menee tyhmän näköisenä. Hänpä vähän vikoo, mistä Pirhonen juuri oli

+tulossa ja miksi se ensimältä ei ollut näkevinään Jooseppia.

+

+Tuosta punaisesta talosta se tuli! Papittomasta pappilasta, jota asuu

+se uusi, hauska nimismies Koskeliini. Kalle Koskeliini, joka kirjoittaa

+nimensä Carolus — nimi taitaa olla hepreiskaa, vaan Kalle se suomeksi

+kuulostaa olevan. Se on tämä Koskeliini »hovin uuskulta-antti»,

+semmoinen hällä on korkonimi eli kitteli — se ei olekkaan kuten vanhat

+valtesmannit Oulun kanslisteja, kimnakistuja, puotipoikia tai muita

+räkänokkia — _tästä_ paisuu pormestari — — tämä istuu tuumherrana

+kihlakunnan käräjiä — siitä voi aikaa-myöten maiskahtaa vaikka

+ministööri, täytinen sen tietköön vaikka hovin resitentti — sillä on

+korkean herran horoskoopi, vaikka on käytökseltään niin alhainen...

+

+Näin ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ja pujahtaa hänkin sinne —

+papittomaan pappilaan.

+

+Carolus Koskeliini on kansliansa akkunasta havainnut tulijan ja harppaa

+avopäin Jooseppia vastaan kuistin portaille. Heidän katseensa kohtaavat

+toisensa.

+

+Jooseppi vilkuttaa pienillä siansilmillään, mutta vallesmanni antaa

+suurten sinisten silmäinsä nauraa. Puhutaan kuiskaamalla:

+

+— Ottaisin sinut sisään, en saata — siellä on vieraita. Vieläkö sulla

+on?

+

+— Kolme kiloa tuolla aijan takana, sihisee Jooseppi. — Riimatavaraa.

+Otatko Kalle?

+

+— Toimita tallin ylisen nurkkaan heti hämärän tullen. Paljonko perit?

+

+— Kolome...

+

+Nimismies otti lompakostaan kolme uudenuutukaista sadan markan seteliä.

+

+— Nämä on oikeastaan rokotusrahoja, vaan minä lainaan kass...

+

+Hän vilkutti lempeästi silmiään rilliensä takaa, puristi veljellisesti

+Joosepin kättä ja kuiskasi:

+

+— Tulevan viikon lopulla...

+

+— Käytkö ihan tosiaan, Kalle, köyhän majassa? innostui Jooseppi.

+

+— Ts... Ei halaistua, sanaa kenellekään!

+

+— Kyllä vain minun hampaitteni takana pysyy.

+

+— Terve!

+

+— Terve! sanoi Jooseppikin herroiksi. Koskeliini pui nyrkkiä tampuurin

+ovelta kansliaansa kohti samalla rykäisten kaikuvasti — Kenkkunen

+ymmärsi yskän.

+

+Portille mennessään hän akkunan läpi oli näkevinään seurakunnan

+kirkkoherran komean pään. »Tuotakohän tuo piti vaarallisena?» ihmetteli

+Jooseppi. »Minä olen kuullut että kirkkoherra... on reilua miestä,

+mutta hemmetin hankalassa asemassa... Vai olikohan siellä kanslian

+nurkassa joku toinenkin? Kun ei vain se kiertävä raittiuspuhuja —

+palkan eistähän se sekin... Kyllähän se Koskeliini on maininnut että

+hengellisen vallan kanssa heillä on tiplomaatiset välit — ja niin tässä

+täytyy olla jokaisella...»

+

+Jooseppi maksoi pari markkaa pannen toisen toimittamaan sen asian,

+jonka iltahämärissä oli luvannut vallesmannille. Valtioviisautta

+sekin...

+

+Sitten hän jälleen alkoi maleksia pitkin kauppapuoteja — tuli joskus

+kutsutuksi tiskin taaksekin — pistäysi myös tukkipäällikköjen luona —

+ja puheli äänekkäästi halkourakoistaan.

+

+Vasta hämärissä hän kuormitti veturinsa ja palasi taas puotiin, jossa

+lamppujen välkkeessä tuntui niin kodikkaalta. Rihkamat kiiltelivät

+ja killuivat lafkan laipiossa. Joosepin päässä risteili tuhansia

+kysymyksiä, tuiki tärkeitä ja tarpeettomiakin...

+

+Mutta mikä kumma siinä lienee vaikuttanut — mies ei vieläkään ostanut

+paitapalttinaa eikä kirkkohametta eukolleen! Sylkeä tirskutti vain

+syvissä mietteissä kuin mikäkin karvatonttu siinä tiskillä säären

+kalikoitaan heilutellen. Ei edes kysäissyt, mitä ne vaimoväen

+vaatevehkeet maksaisivat. Ja sentään nämä asiat alati askartelivat

+hänen omallatunnollaan...

+

+Kuhnimus, kähnimys, ryhmys, rähmys!

+

+Kaisa-Reeta raiska siellä kotona... Pikku Kurli... ja se seitsemäs...?

+

+

+

+

+14.

+

+

+Nuori nimismies on virkamatkallaan pitkin Rämsänrannan pitäjää.

+Hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin, Helsingin poikia,

+uuden ajan veikeitä virkajalluja, ollut v.t. nimismiehenä yhdessä

+isänmaan kolmesta »Kosken» pitäjästä. Hän suhtautuu lempeästi Suomen

+yksinkertaiseen korpikansaan, haluaisi kaivautua kansansielun

+pohjamutiin, ymmärtää punakapinan tai ainakin on ymmärtävinään, ei

+tahdo kenellekään pahaa, on itse korkeakauluksinen, kiiltosaappainen,

+sortuuttivartaloinen rilliniekka herrasmies, mutta rohkenee arvostella

+muita herroja koko terävästi. Demokraatti eikä mikään byrokraatti

+— hauska eppu — ottanut määräyksensä Rämsänrannan piiriin enemmän

+seikkailun ja omantunnon kannalta kuin viranpuutteesta. Mitä ne

+ovat nykyajan virat? Korkeimmatkin herrat pyyhkäistään äkkiä kuin

+liituläiskät jäniksen käpälällä ajan suurelta mustalta taululta —

+tässä ei kannata pröystäillä — viisainta heittäytyä drastukamraatiksi

+halvimman matalan torpan ukkelin kanssa. Entiset nimismiehet ovat

+olleet liian koppavia, kiihoittaneet kansaa itsiään vastaan — siitä on

+siinnyt salainen herraviha, joka kukkii punakapinassa — koko pitäjähän

+on hengeltään punertavaa, vaikka ei uskalleta ajatellakaan aseellista

+väkivaltaa — tämä kansa ammuskelee vain oravia, hirttää metsälintuja

+ja pistää keihäillä karhuja, mutta _ihmistä_ se ei koskaan tapa. Tämä

+on Suomen parasta kansaa, sellaisen kansan suosioon kannattaa pyrkiä,

+tämä on mukavaa väkeä, originelleja tyyppejä, sydämellisiä äijiä ja

+herttaisia muijia — Jängän kylän tytötkin polttelevat piippuja — fiksua

+kansaa se on.

+

+Puoliturkissaan hän hiihtelee sydänmaan taipalia, joskus

+ajaa hurahuttaa isäntäin, lautamiesten, herrastuomarien tai

+pyhäkouluopettajain kanssa pitkässä reslassa 10-neljänneksisiä

+taipaleita ja kylien väliä, saa toisinaan porokyydinkin ja lunta

+suunsa, silmänsä täyteen, nauttii ja nauraa. Oh! Hän on oikeastaan

+ryöstöretkellä, tuolla kirotulla ulosotolla, joka lain puolesta

+täytyy toimittaa, mutta hän esiintyy niin lammasmaisen laupiaana,

+nöyränä ja ystävällisenä herrana että _sellaiselle_ herralle antaa

+toki viimeisensäkin jokainen, jolla lie sydän paikallaan. »Se on

+höyli herra, se on alhainen valtesmanni», sanoo Suomen korpikansa ja

+jokaisen sydämelle tekee hyvää saada seurustella moisen harvinaisen

+virkamiehen kanssa, ihan lämpenee umpinainen mieli, avautuu arka sielu

+ja kaikki kauna katoaa — tämähän on kuin sovintotuomari herravihan

+ja kansanhalveksumisen välimailla — tämä Kalle Koskeliini onkin eri

+poikaa kuin joku entinen Perkenheimi. Ja sitten mikä mukavinta ja

+kodikkaisuuden tunnelmaa virittävää — tämä herra ei huoli vihata kansan

+tapaa keittää noin vain kotilääkkeeksi, saunahauteeksi, savottakiron

+lievennykseksi, ratuloiksi tai varpajaisiksi, raskaan raadantansa

+murheessa, maatiaisviinaa, jota erämaan karhutkin ikimuistoisista

+ajoista ovat kunnioituksella latkineet.

+

+Tietysti hänen, koska kerran on kruunun nimismies, _täytyy_

+ottaa ilmiannot vastaan ja panna syytteeseen, kun kansan itsensä

+puolelta, joskohta halpamaisesta kostonhimosta eikä suinkaan

+raittiusvaikuttimista, mokomaa vaaditaan, mutta missä kansa on

+yksimielinen ja kotipoltto näyttää vain lisäävän kodikkaisuutta,

+siihen liemeen järjestysmies ei lusikkaansa pistä, ei ole näkevinään

+savua eikä tulta eikä mustaa pataa, koska kerran ei ilmene riitaa

+eikä tappelua eikä minkäänlaisia onnettomuuksia, kielet vain vähän

+kilkattavat ja Suomen kansan sydän niin mukavasti läklättää... Ne

+siellä Helsingin punaisessa myllyssä näytelkööt aikakauden suurta

+kieltolakifilmiä, _siellä_ siitä saattaa olla siunausta, mutta _täällä_

+kaukokorvessa? — aivanhan tämä on kuin eri valtakuntaa, eri planeettaa

+— täällä ei ole katuja eikä kapakoita, täällä on vain tuo ikuinen metsä

+ja ikuinen ihminen — metsä humisee — ihminen elää — ei ole pienintäkään

+huvitilaisuutta — ei kiusausta pikkuvarpaallaankaan mihinkään

+ryvetykseen astua — sallittakoon siis sellaisessa sopessa edes pisara

+rukiista puristettua mehua — kaiken moraalin, Aabrahamin, Iisakin ja

+Jaakopin Jumalan nimessä se ei voi olla absoluuttinen rikos, ei pahe,

+eikä synti.

+

+Monopooli, monopooli Rämsänrannalle!

+

+Tähän suuntaan hän ajatteli nuori vallesmanni, hilpeä ja

+elämänhaluinen, mietteliäs Carolus Koskelin, kansalaissodan

+jälkimaininkien järjestysmies, uuden ajan airut. Hän näytti ottavan

+osaa huono-osaisten kärsimyksiin, lupasi odottaa veron suorituksia

+vielä ulosottoyritystenkin jälkeen, kaikista pienimmät kuittasi joskus

+ja maksoi hän omasta käsikassastaan: — siunausta tämä herra siis enempi

+levitti kuin kirousta, sydämellisesti hän hyvästeli köyhtyneiden

+talojen surunpainamia emäntiä ja karkeille isännille tarjosi tupakat ja

+kyydityksistä reilusti suoritti mitä vaadittiin.

+

+— Ruohtisikohan tuolle tarjota — kun on niin höyli ja alhainen herra?

+supattelivat Suomen ukot virkaseikoista selvittyään. — Kuuluu se

+ottavan... tietää toinen. Ja korpikansa tarjosi lempeälle kruunun

+asiamiehelle parasta mitä sillä oli. Sitä mitä väärentämätön Suomen

+kansa kaikkina aikoina oli arvovierailleen tarinnut, yhtähyvin

+maanmittarille kuin kinkeripapille.

+

+— Ettehän pane pahaksi, herra valtesmanni, jos tuota niinkuin...?

+

+— Sydämellinen kiitos, ei kai se pahaa tee näin talvipakkasella...

+

+Ja nimismies otti kopsut ja hänen silmänsä välkähtivät kauniisti.

+

+— Mutta tämähän onkin _hyvää!_ livahti häneltä.

+

+— Ei sitä toki hyvälle herralle kehtaakkaan tarjota _huonoa_.

+Ottakaahan, jos vain maistaa, herra vallesmanni!

+

+— Isäntä ottaa myös itse... Noissa talojen ja torppien peräisissä

+ja pirtin peräkamareissa oli niin kodikasta vähän viivähtää —

+emäntäin kahvi oli mainiota — ei sellaista Etelä-Suomessa saanut edes

+hotelleissakaan, ja kievarien, matkustajakotien ja tuhansien kahvilain

+kahvit pitkin suloista Suomeamme olivat silkkaa sikurinsumppua

+tai muuta mustaa luirua — täälläpä vielä tunnettiin todellinen

+kahvinkeittotaito, täällä korkealla, köyhässä Pohjolassa! Ja totisesti

+oli Pohjolan pontikassa muinaissuomalaisen ruisriihen raikas maku —

+eivätpä, enkeli nähköön, rautatien rintamailla osanneet näin repäisevää

+ilolientä liruttaa — kotimainen teollisuus kukoisti siis kaukokorvessa

+— vahinko vain että valtio tähän teollisuudenhaaraan nähden suhtautui

+kielteisesti. Pohjoista tasavaltaa tämä oli, sitä, jonka pääkaupunki ei

+ollut Helsinki...

+

+Kruunun nimismies, hovioikeuden auskultantti Carolus Koskelin tuli

+haltioihinsa, jäipä yöksikin niin mukaviin taloloihin istuskellen

+myöhäisiin pikkutunteihin isäntäin, hyvien naapurien ja siivojen

+nuorten miesten kanssa.

+

+Puhuttiin puhki kaikki, mitä vilisee taivaan ja korven välillä —

+oikeita puheita ne olivat, elämän ja yhteiskunnan totuus-kosketuksia.

+Mutta aivan erityisesti huvitti Carolus Koskelinia se lapsen naivi

+usko, mikä vielä vallitsi näillä takamailla...

+

+— Onko herra vallesmanni käynyt sitä ministerikoulua?

+

+Koskeliini naurahtaa:

+

+— Hallintotutkinnoita minä vain olen suoritellut.

+

+— Niinpä hyvinkin, mutta teistä taitaa lopussa tulla tämän läänin

+maaherra?

+

+— Mitä sitä pötyä puhuu. Pikkuherra minä vielä olen, jos ensinkään

+mikään herrakaan...

+

+— Ke, ke, kun on alhainen. Ette ilkiä sanoa meille maan tolloille —

+kyllä teistä vaan maaherra tulla voi.

+

+— No kerrassaan! kimahtaa toinenkin isäntä, jolle on noussut

+hivuksille. — Ja hyvä kuvernööri tulookin tästä faltesherrasta! Sen

+minä sanon — se on sen sortin mies, jotta niitä sellaisia käenpoikia ei

+vain kukukkaan joka hongan oksalla...

+

+— Ei kuku!

+

+— Terve isännät!

+

+— Terve Koskeliini! Kalleko se on sun ristimänimesi?

+

+— Karolus tämä on — elä sinä Joona sotke eläkä hölöpötä.

+

+— Kallehan minä vain oon, selittää nimismies, — koiruuksillani vain

+piirtelen papereihin Carolus — se on sellainen tapa siellä etelässä.

+

+— Onhan teillä rouvai?

+

+— On rouvakin ja kaunis onkin, kehuu vallesmanni vaimoansa. — Käykäähän

+isännät talossa, niin tutustutte. Me ollaan kansallisia...

+

+— Kiitosta vaan — kuuluu se tuo toisten Veeru käyneenkin... Hyvin

+kiitteli alhaiseksi tämän vallesmannin ruustinnaa. Supliiki oli ollut...

+

+— Sanotteko te ihan ruustinnaksi meidän nimismiesten rouvia? ihmettelee

+vallesmanni.

+

+— Ka niin on meijän puolessa tapana. Vaan ei sitä Perkenheimin rouvaa

+ruustinnaksi ruukattu. Se oli ylettömän ylypiä ihminen. Ja häjy — häjy

+se raato oli. Parempi se sittenkin ihte Petteri Perkenheimi oli, vaan

+akka hällä oli ilikiä!

+

+Carolus Koskelin vilkuttaa silmää ja huoahtaa syvään. Nappaa maljan

+pohjaan ja tekee lähtöä.

+

+— Kiitos isännät, nyt täytyy jatkaa matkaa. Mitä minä olen velkaa?

+

+— Ei puhuta velasta, herra vallesmanni! sanoo talon isäntä

+juhlallisesti. — Ja minä kyllä jouvan tästä ihte kyytiinkin...

+

+On lauvantai-iltapäivä, leuto sää, sinihaalea talvinen taivas ja koko

+korpiluonnossa tuollainen leppoisa tuntu, jolloin silmänsiintämättömiin

+häipyvä järvenulapan viittatiekin näyttää elävän, vaikka ei tuolla

+tiellä kymmenen tunnin väliaikana usein huomaa ainoatakaan kulkijaa.

+Ryysyrannassa on riihisauna parahiksi pölähtänyt lämpiämään ja sankka

+tervastuoksuinen sauhu pulpahtelee ovesta, tuprahtelee ränstyneen

+tuohimalkakaton räystäistä sekä seinien ylimäisistä saumoista. Silloin

+näkyy tikkatien äärimäisessä päässä musta pilkku, joka lähenee

+vitkaan, ja vihdoin siitä muodostuu hiihtävä mies, joka viitanväli

+viitanväliltä liukuu likemmäksi, jo erottaa sompasauvojen huiskeen,

+jo itse hiihtäjänkin, joka ei näytä tavalliselta — Ryysyrannan koira

+päästää murinan, pian äkeän haukunnan ja syöksee keränä alas jäälle.

+Kuudet Iapsenkasvot kapsahtavat pirtin akkunaan, nenät litistettyinä

+päreillä ja rievuilla paikattuja lasiruutuja vasten, koettavat

+tirkistää ja tutkia että kuka on tuo outo hiihtäjä? — eivät tunne... Jo

+ilmestyy ylimpään ruutuun isäntä Joosepinkin naamataulu ja ikäänkuin

+elinkautisesta ruutuun painamisesta lytistynyt nenä. Jooseppi huudahtaa

+kimeällä äänellään.

+

+— Jopahan tuloo uusi vallesmanni. Kalle Koskeliinipahan on, näkyy — hip

+— juu!

+

+— Siunaa ja varjele! säikähtää Kaisa-Reeta, helmat märkinä, — meillekkö

+se ihan tulee? johon Jooseppi muikeasti toimittaa että:

+

+— Meilleppä tietenkin — kuhtunuthan minä hänet olen — ja oonhan tuota

+koko viikon sulle korvaan vinkunut, jotta pyrähtää se ennen pyhää — se

+on rontti ja henu herra, et tarvihe vähääkään ruusailla!

+

+— Mutta kun ei ole vaatteita..., vaikeroi itkua tuhertaen vaimo,

+hätäisesti hypistellen lyhyttä, haalistunutta röijyään, jonka alta

+vatsa pullottaa korkeasti koholla.

+

+— Ei se vaatteista välitä, väittää Jooseppi vapaasti, — ihan näiltään

+minäi hänet vastaanotan. Pyöräytähän heti mustakylki lielle — nyt tästä

+tulookin eri lysti illatsu Ryysyrantaan. — Vierailuillatsu!

+

+Ja Jooseppi nauraa räkättelee kuin harakka ja iskee silmää

+sekä eukolleen että ämmälle, vieläpä Aapelillekin, imasee

+äkkiväärän isännyytensä merkiksi suupieleensä ja syöksee avopäin,

+ryysypaitahihasillaan, tukka torrollaan, ulos pihalle juhlavierasta

+vastaanottamaan. Kaisa-Reetaa hävettää ihan haletakseen, vaan mihinkäs

+tästä pääset...? enintä moskaa pyyhkäsee märällä rievulla pöydältä ja

+lullun liepeeltä ja Kurlinkin hännältä — — se tuo Jooseppi känkkänä...

+eiköhän vain naura vallesmanni?... no kaikenlaisiin sikolätteihin se

+Helsingin herroja ilkiääkin maanitella, musikka!

+

+— Syyti, Vekku, syyti!

+

+Siinä hän jo hiihtää ponnistelee ylös törmää hovioikeudenauskultantti

+Carolus Koskelin, joka on vaivalla päässyt eroon viimeisistä

+saattajistaan ollakseen kahden Ryysyrannan Joosepin kanssa, jotta ei

+tulisi joutavia jälkipuheita. Laupiaasti käy Jooseppi vallesmannia

+vastaan, ja laupiaasti välkähtelevät vallesmanninkin suuret silmät

+rillilasien takaa. Molempain kohtaajain silmissä tuikahtaa sellainen

+veljeyden valopilkku, joka tässä maailmassa tavataan vain visseillä

+miehisillä miehillä.

+

+— Vai tämä se nyt on kuuluisa Ryysyranta, läähättää vallesmanni

+silmillään nauraen.

+

+— Ka tämä, tämä se on se _kuuluisa!_ korostaa Jooseppi. — Ja nyt

+saatkin, vallesmanni, tutustua oikein korpiketun luolaan — meillä ei

+hienostella. Onpa, saamarisoi, soma kateltava, ilkiääkö päähelsingin

+turisti astua näin halvan mörskän kynnyksen yli.

+

+(Jooseppi tavoitteli kai juristia, vaan turisti siitä tuli.)

+

+— Ja miksei ilkeäisi..., kohteliaisteli Koskeliini, ja, sukset seinää

+vasten nostettuaan, heti työntyikin pirttiin, Jooseppi naukuen perässä.

+

+Carolus Koskelin tottapuhuen vähän hätkähti sisäänastuttuaan, vaan

+salasi visusti huomionsa — näin siivottomaksi ja viheliäiseksi ei mies

+sentään ollut uskonut ilohenkisen Joosepin maallista majaa. Löysi

+hädintuskin istuinta peräpuolensa alle, kun ensin oli paiskannut kättä

+Joosepin harmaakasvoiselle emännälle ja kunnon ämmälle. Eikä voinut

+olla huomaamatta russakkain kihinää ja lasten vilinää, puhkinaista

+lattiaa, rikkinäistä ovea, päreillä ja rievuilla tukittuja akkunoita...

+Mutta pitäjää kiertäessään on Helsingin poika jo treenautunut, ei

+tarvitse tarttua nenäänsä — nenäliinaansa vain ja sillä ensimmäiseksi

+pyyhkiä huurtuneet silmälasinsa, ja sitten kiireesti hyväntuoksuinen

+savuke hampaisiin...

+

+Mutta Jooseppipa ei olisi vieraansa sallinutkaan pistää sieltä

+povitaskusta, vaan omasta laatikostaan, minkä on osuuskaupasta ottanut

+vasiten vallesmannia varten.

+

+— Panehhan, vallesherra, talon tupakka!

+

+Hän — Jooseppi — korosti sanan _talon_, jota aniharvoin taisi tapahtua

+tässä mökinrähjässä.

+

+— Kiitos, kiitos, sanoi nimismies lauhkeasti. Hän puhalteli sauhuja ja

+vaivihkaa tarkasteli mökin sisustaa. »Onpa pesä!» hän ajatteli. »Noin

+mukava mies ja noin älykäs mies ja henkisesti aivan kuin valveutuneista

+valveutunein, mutta jokapäiväisessä elämässään saamaton nahjus —

+peukalo keskellä kämmentä — ei edes asuntonsa ainoata ovea korjaa, ei

+lattiaansa yhtä palkin pätkää saa, vaikka sankka metsä ihan on päälle

+kaatumassa — se on Suomen kansaa se!»

+

+— Olipa mukava että vallesmanni tuli, naukui Jooseppi, — keskiviikosta

+asti olen vuottanut ja toisenkin kerran ovat lapset kirmaisseet pihalle

+ja huutaneet: »Jo tuloo vieras setä.»

+

+— En joutunut ennen, sekä Yli- että Ali-Jängän kylissä oli toimituksia.

+Nimismies puhalsi sauhun nenänsä läpi ja jatkoi salaista arvailuaan.

+»Kurjalta näyttää, ei sitä paikkaa, joka ei olisi rempallaan. Mutta

+kenties se ei ole saamattomuutta, vaan tässä piilee köyhän kansan

+henkinen salaisuus. Ne kun ajattelevat että kaikki parantaminen

+olisi ylpeyttä, viittausta johonkin ylöllisyyteen, joka ei ole

+sopusoinnussa heidän taloudellisen asemansa kanssa. Tai on tämä

+huolimattomuus vuosisatojen kärsimysten tulos — se on jo äidin

+maidossa veriinsä imetty että herrasteleminen ei vetele, että antaa

+kaiken olla sellaisena kuin on — se on eräänlaista apatiaa, elämään

+tympääntymystä...»

+

+Kaisa-Reeta kaasi kahvia rikkolaitaiseen kuppiin.

+

+— Saattaneeko herra vallesmanni ryypätä näin ruokottomista

+rustingeista, puheli emäntä alakuloisesti ja läpi häpeissään. — Yksi

+meillä vain on kahvikuppi — oli se toinenkin, vaan sikiöt särkivät...

+

+— Mikäs tässä hätänä, sanoo vallesmanni istuutuen russakoita

+vilahtelevan pöydän ääreen, vaikka hänen ihmetyksensä joka hetki

+kasvaa. — Mistäs isäntä itse juopi?

+

+— Isäntä juopi vaikka omasta saappaastaan! kimahtaa Jooseppi. Sekös

+lapsia naurattaa — on se mukava tuo heidän isänsä... Mutta Jooseppi käy

+kiukaan reunalta kopeloimassa kopriinsa läkkipurkin, pyyhkäsee siitä

+pölyt sormellaan ja sanoo:

+

+— Kun on näin korkea vieras matalassa talossa, niin isäntä juo tuusasta.

+

+Ja »tuusasta» hän vallesmannin seuraksi joi. Vallesmanni alkoi

+suhtautua mökin sisälliseen järjestykseen lievällä huumorilla. Mikä

+tässä tosiaan oli vikana — kahvi oli erinomaista, siitä saattoi todella

+nauttia, kun vain piti näkö- ja hajuhermonsa kurissa, välittämättä

+viliseväisistä ja pakahuttavan lämpöisestä pirtistä. Hän riisui

+takkinsa.

+

+Mutta ennenkuin toiset mitalliset kahvia kaadettiin, vilkutti Jooseppi

+silmää ja virkkoi:

+

+— Köyhän miehen majaan nyt tulit, ison maaliman mies. Pistäyppä varsin

+kahtomaan, minkälaiset muut lumerot tässä hotellissa on.

+

+— Eläkä vie vierasta, hätäilee emäntä, — minä lasken kahvia.

+

+— Pikajalkaa me takaisin tulemme, naukasee Jooseppi.

+

+Hän vei vallesmannin kylmään, hämärään peräiseen ja kaatoi ryypyt sinne

+vartavasten varattuihin maljan tapaisiin, tyhjän nelikon kannella.

+

+Mieluusti ottikin Carolus Koskelin. Hiostuttavan hiihtotaipaleen

+jälkeen maistui hyvältä raikas korpiviina. Kolme kohtalaista

+tervetuliaisryyppyä ottivat kumpikin, vallesmanni puristi Joosepin

+kättä toverillisesti ja kaverukset palasivat pirttiin hieman

+punehtunein kasvoin.

+

+— Semmoinen se on vanhan kansan peräpöksä, puhelee Jooseppi.

+

+— Mikäs vikana, hymyilee vallesmanni, savuke hampaissa.

+

+Emäntä kaataa toiset kahviannokset. Hänellä on jotakin sydämellään —

+tekisi mieli puhua siitä nimismiehelle suoraan, vaan ei saa ulos.

+

+— Tämä vallesmanni jääpikin nyt meille yöksi, toimittaa Jooseppi. —

+Kylvetään ja tarinoijaan kuin ryssän vossikat. Aapeli ja Irmeli —

+juoskaahan kohentamaan kiukaan pesää, jotta tulisi hyvä kylpy...

+

+— Saatanpa jäädäkkin, sanoo vallesmanni. — Saunan lauteilla nukun —

+onhan se runollista.

+

+Jooseppi pärskähtää nauramaan.

+

+— Runollista! Vaan se se vasta onkin _runollista_, kun herra

+päävallesmanni oikasee pitkät koipensa Ryysyrannan karstasaunan

+lauteella!

+

+Kaisa-Reeta katsahtaa nuhtelevasti aviomieheensä: tuo Joosepin

+tuttavallinen puhelu virkaherran kanssa jollakin tavoin kiusaa häntä.

+Käviköhän nuo peräisessä naukkaamassa?

+

+— Ei ilkiäisi pyytää vallesmannia yöksi näin kelvottomiin kötyksiin,

+sanoo Kaisa-Reeta syvän harkinnan jälkeen. — Meillä on rähjä sauna ja

+tässä russakkapirtissä ette ilkiä nukkua...

+

+Sekä vallesmanni että Jooseppi ehättivät yhtaikaa vastaamaan:

+

+— Elkäähän emäntä kulta — kansan palvelijan täytyy tottua tilanteisiin.

+

+Jooseppi puolestaan tiuskasi:

+

+— Elä sinä, Kaisa-Reeta lossaa! Nämä on niitä miesten meininkejä...

+

+Emäntä tahtoi kaataa kolmannen kupin vallesmannille.

+

+Jooseppi iski silmää ja pinkasi rahilta.

+

+— Vaan kehikkohan se mulla äsken jäikin näyttämättä. Pistäyhhän,

+vallesmanni, ennenkuin pimiä lankiaa, jotta tutustut kaikkiin pokseihin.

+

+— Päästään vialle kai se on tullut koko mies, murisee Kaisa-Reeta

+Joosepin hyppyyttäessä vierastaan taas ulos ovesta.

+

+Mutta viiden minuutin kuluttua he taas palasivat pirttiin.

+

+— Niin, semmoinen se on köyhän kehikko — nytkin oisi tarpeen

+vieraskamari, vaan kun ei koskaan saa tulipesää, visertelee Jooseppi.

+

+— Vaan jos näistäpuolin jotenkin saisi, lohduttaa vallesmanni

+hymyilevänä ja punaisena kasvoiltaan.

+

+Hän vähän maiskuttaa suutaan hörppiessään kolmatta kahvikuppia.

+

+Mukavaa seurustelua jatkuu. Mökin lapset käyvät rohkeammiksi.

+Einari Jaakoppi, pieni räkänokka, tulee ihan vallesmannin eteen ja

+Liisa-Valpuri keimailee myös lähettyvillä.

+

+— Niistätkö nokkasi, toruu äiti. Vaan eihän Einari Jaakoppi ole

+tottunut hoitamaan nenäänsä. Vallesmanni naurahtaa ja sanoo:

+

+— Räkänokasta se mies tulee eikä tyhjän naurajasta.

+

+— Oikein! oikein! riemastelee Jooseppi ja lisää sitten vallesmannin

+puoleen kääntyen:

+

+— Lystit lapset minulla on. Tanssihhan Liisa-Valapu vieraalle setälle

+sitä Pupu-Jussia.

+

+— Jos isä laulaa! tuumaa tyttö. Jooseppi on sillä tuulella että raskii

+laulaakkin. Ja vallesmanni katselee paperossiaan vedellen, kun mökin

+pikku tyttö tanssia töpöstelee mustalla, puhkinaisella, epätasaisella

+lattialla Joosepin hartaasti veisatessa kimakalla äänellään:

+

+    Pupu-Jussi se metsässä

+    nukkuu kuusen alla...

+

+Liisa-Valpurin liinaharja leiskahtelee ja veitikkamaisesti hän

+vilkkuu vieraaseen setään että miten tähän taidenäyte vaikuttaa. Ja

+vaikuttaahan se!

+

+Vallesmanni kaivaa liivintaskustaan nikkelisen markan rahan ja

+tarjoaa tytölle. Tyttö luulee saavansa karamellin, mutta saatuaan

+kolikon kouraansa jää hämmästyneenä tuijottamaan, sormi suussa. —

+Rahaa — hänelle? — pikku Liisukalle — tämä tapahtuu ensi kerran hänen

+elämässään...

+

+— Annappa kättä hyvälle setälle — kiittele — niksauta! komentaa äitinsä.

+

+Ja Liisa-Valpuri niksauttaa ja tuppaa kätösensä. Likainen se tosin on,

+mutta rehellinen.

+

+Carolus Koskelin hymyilee. Hän tahtoo näyttää että hän on ihminen eikä

+mikään koppava herra. Yhtäkkiä hän saa mielijuohteen, sieppaa paljaita

+pikku jalkojaan pystyyn potkivan Kurli Rustaavan ylös kätkyestä,

+puristaa rintaansa vasten ja kantelee ympäri pirttiä. Pikkuinen tenava

+on niin hämmästyksissään että sen silmät palavat kiinninaulattuina

+vieraan herran kaulukseen ja kimmeltävään kravattineulaan eikä muista

+huutaakkaan.

+

+— Lapsia minäkin rakastan! sanoo vallesmanni ja laskee Kurlin takaisin

+kätkyeeseen. Silloin vasta tyttö hoksaa että jotakin epätavallista ja

+muka kauheaa on tapahtunut ja parahtaa vimmattuun parkunaan.

+

+Kun Kurlista taas on selviydytty, käy Jooseppi itse viimeistelemässä

+riihisaunan kiuvashiiloksen kohennusta, ja palattuaan järjestää

+asiat niin että Kaisa-Reeta ja lapset ynnä ämmä kylpevätkin ensiksi,

+sitten huuhdellaan sauna huolellisesti, lisätään hienoja leppähalkoja

+kiukaaseen ja varustetaan kylpy kunniavieraalle ja Joosepille.

+

+

+

+

+15.

+

+

+Sillä aikaa kun muu väki viipyi saunassa, saivat vallesmanni ja

+Jooseppi rauhassa syödä. Ei ollut tippaakaan maitoa, mutta sitä he

+eivät kaivanneetkaan — raikkaat pontikkaryypyt korvasivat ummessa

+olevat lehmät ja antoivat vauhtia mökin ruuille. Pahkakupit höyrysivät

+kukkuroillaan lihapottua, tuores ohrarieska oli imelää, voitakin

+oli hankittu naapurista. Carolus Koskelinista karisi viimeinenkin

+ennakkoluulo ja vastenmielisyys Ryysyrannan rähjämäisyyttä kohtaan.

+Korkeat asiat taisi matkaansaattaa supisuomalainen ruislikööri. Ja

+vilkas oli se keskustelu, joka virinnyt oli:

+

+— Pistelehhän Karolus, jos kelpaa.

+

+— Vaan minähän poika pistelenkin.

+

+— Taitaa ne ministöörit ja tiploomit siellä Helesingissä syöskennellä

+eri hienosti! tokasee Jooseppi.

+

+— Näin hyvänmakuista ei syö presidenttikään! vakuuttaa vallesmanni.

+

+— Elä, elä. Outko syönynnä resitentin kanssa samassa pöyvässä?

+

+— En minä nyt ihan samassa... Vaan olen tuota hänet _nähnyt_ syömässä...

+

+— Onpa sitä siinäi! laulaa Jooseppi pullikoiden puulusikalla

+pahkakupistaan.

+

+— Pistäysin lähtiessäni tänne sisäministerin luona, kertoo vallesmanni.

+

+— Vai pistäysit! Antoiko tuo kahvit? kysyi Jooseppi.

+

+— Kahvitko? Ei se anna kahvia aina pääministerillekään, selittää

+vallesmanni.

+

+— Liianpa ylevämielinen kuulostaa olevan, arvelee Jooseppi.

+

+— Ei se ylpeä ole! kokee vallesmanni väittää.

+

+— Ylypiä, ylypiä se on, joka ei kahvikuppia alamaisilleen tarjoo,

+väittää Jooseppi.

+

+— Ei siellä joudeta kahvin kanssa huushollaamaan, vakuuttaa vallesmanni

+edelleen. Siellä on miestä kuin helluntai-epistolassa — ministereillä

+kiire niin ettei sylkäisemään kerkeä.

+

+— Jottako niin on kiire? ihmettelee Jooseppi. — Ei se sitten taija se

+ministöörin salakku ollakkaan mikään herrasvirka?

+

+— Ei ole! Miehellä on aina kuin palava tuli pöksyissä, kertoo

+Koskeliini.

+

+— Tai niinkuin sontiainen hännässä! parantaa Jooseppi nauraen.

+

+— Juuri niin!

+

+— Vaan nyt on minusta ruokaryypyn hetki, esittää Kenkkunen.

+

+— Kiproiskis! vastaa Koskeliini.

+

+— Out sinä meleko mukava valtesmanni! tunnustaa Jooseppi hihallaan

+suutaan pyyhkäisten.

+

+— Tavallinen tasavallan kansalainen! räpyttää silmiään Carolus Koskelin

+kultakehyksisten rilliensä takaa.

+

+— Vaan sanoppa vallesmanni — kun tässä näin satuttiin nenäkkäin

+tietävämmän kanssa — että mikä se oikein on tämä _tasavalta?_ Konsta

+veli kun aina hankaa riitaa ja loruilee jotta ei se sen kummempi ole

+kuin kuningaskuntakaan.

+

+— No miten sinä Jooseppi sen puolestasi olet käsittänyt? kysyi

+vallesmanni.

+

+— Minä meinaan että tasavallassa on valta pantava _tasan_ kaikkien

+kansalaisten kesken.

+

+— No näyttääkö sinusta valta olevan tasan tässä maassa? kysyi

+vallesmanni terävästi ja nauravin silmin.

+

+— Ei se varsin vielä, vaan että se on siksi tarkoitettu ja lopuksi

+tuleekin, selitti Jooseppi.

+

+— Kyllä sinä nyt olet perinpohjaisesti erehtynyt, rakas veli, oikaisee

+Koskeliini. — Ei tasavalta tarkoita _tasan_ pantavaa valtaa.

+

+— Mitä helevettiä se sitten tarkoittaa?

+

+— Djah! jahkasi vain vallesmanni.

+

+Ottivat taas piskuisen paukun.

+

+— Minkälainen pelivärkki se oikein on se kansan etuskunta siellä

+Helesingissä? tinkaa taas Jooseppi nousuhumalassa.

+

+— No niinkuin Kajaanin höyrymylly! vastaa leikillään vallesmanni.

+

+— Ja mikä se on miehiään se Lex Kallio?

+

+— Eihän se mikään mies ole, hymyilee nimismies. — Lakiehdotushan se

+vain on.

+

+Jooseppi joutuu taas ymmälle. Koskeliinin täytyy selittää

+seikkaperäisemmin:

+

+— _Lex_ on latinalainen — roomalainen — sana, merkitsee suomeksi

+_laki_. Lex Kallio tarkoittaa = edustaja Kallion ehdottama laki.

+

+— Piruuttaanko hyö sen niin ovat ruomiksi ristineet? arvostelee

+Jooseppi lopuksi.

+

+— Kansainvälinen tapa se on, puolustaa Carolus Koskelin. — Jos sinä

+esimerkiksi olisit kansanedustaja ja...

+

+— _Minä_ — kansanedustaja? kiljahtaa Jooseppi.

+

+— Niin, jos _sinä_ olisit kansanedustaja ja esittäisit uuden lain —

+sanokaamme kieltolain korjauslain — eduskunnan puheenjohtaja nimittäisi

+sinun asiasi: _Lex Kenkkunen_.

+

+Joosepille kirkastui latina!

+

+— Mylly, myllypä taitaa olla, naukui hän, mutta vallesmanni tarttui

+pikariin ja kilisti:

+

+— Pohjanmaan kautta siis, »Lex Kenkkunen»!

+

+Samassa kuului ulkoa kahinaa ja ryminää eteisestä, ja toinen toistensa

+kintereillä juosta hilppoivat lapset mikä aatamin alasti, millä vain

+lepattava paidan rääsy yllään — jo lennätti Irmeli sisko punaisena

+läähättäen pikku Kurlinkin käärössä kätkyeeseen, sitten tulla kompuroi

+lääpällään ämmä, tukka takkuisena tihkuen, ja vasta tovin ajan kuluttua

+emäntä Kaisa-Reeta, aina yhtä masennuksissaan vatsanvaivoineen.

+

+Vielä puolisen tuntia tupakoivat vallesmanni ja Jooseppi, kunnes kuului

+ääni heidän selkänsä takaa:

+

+— Ka nyt sinne näistä puoleen saisi laittautua herra vallesmanni.

+Kelpaako se tämä Jooseppi rähjä vierasta kylvettämään?

+

+— Minä, minä! naukui Jooseppi. — Me ei akkoja tarvihe. Minä löylyt

+läiskin... Minä!

+

+— — —

+

+

+Ja sitten he kylpevät — viinanpolttaja ja vallesmanni. Se on tosiaankin

+Koskeliinin sanaan — runollista. Nokea sauhuava tuiju tuikuttaa jäitään

+sulavalla akkunalaudalla lepattaen ja hulmuten rikkonaisen ruudun läpi

+tuhisevasta tuulesta ja valaisten vain puolittain lauteella istuvia

+kaveruksia. Alkulöylyt on lyöty ja nyt nautitaan suloisesta lämmöstä,

+joka on kohonnut sinne laipion puoleen. Jooseppi on kuin mikäkin kääpiö

+kenkku tuon solakan ja pitkähkön Koskeliinin rinnalla.

+

+— Annahhan minä ropsin vastalla!

+

+— Elähän hätäile, ensin on hikoiltava.

+

+— Vaan otetaanhan pienet tärskäykset ensin!

+

+— Otetaan vain. Nyt se vasta maistuukin.

+

+— Tämmöinen se on mulla sauna. Outko ennen kylypennä riihessä?

+

+— Enpä totisesti.

+

+— Vaan nyt kylyvet!

+

+— Niinpä vain.

+

+— Vieläkö tahot löylyä?

+

+— Roiskauta!

+

+Ja Jooseppi tonttu hyppäsi alas ja lyödä roiskasi haaleata vettä

+kiukaalle. Kiuvas kiljahti, höyry hulmahti ja sitten kuului pitkä

+sihinä, joka vähitellen hiljeni.

+

+— Ah-ah kuinka tuntuu hyvältä syntiseen nahkaan. Ihan puree.

+

+— Pyllähä pempullesi! komensi Jooseppi.

+

+Ja vallesmanni pyllähti.

+

+— Terästetäänkö?

+

+— Lyö hiukkasen...

+

+— Vieläkö?

+

+— Elä punaisessa helvetissä! kuului lauteelta, jossa laiha vallesmanni

+käpristeli kuin mato muurahaispesässä painaen kämmenet kasvojaan vasten.

+

+Sinne kiipesi taas Jooseppikin, hyväksi haudottu koivuinen vasta

+kainalossa.

+

+— Huh, huh, taisipa sitä tulla... Joko minä nyt annan korkean ruunun

+miestä selekään?

+

+— No anna häntä..., suostui veikeä vallesmanni ja pyörähti mahalleen.

+

+Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti

+isällisesti, veljellisesti, rakkaasti ja sydämellisellä arvonannolla

+pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia

+korven peikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä

+— kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön

+raittiuslautakunnasta. Kylvettäjä kyllä tiesi että hän voimassaolevan

+lain mukaan oli rikoksellinen, koska poltti viinaa vaikkapa perheensä

+pelastamiseksi, ja kylvetettävä samoin oli täysin tietoinen että hän

+tässä vielä enempi oli edesvastuussa, koska ei napannut keittäjää

+kiinni, vaan päinvastoin nautiskeli hänen tarjouksiaan, mutta toinen

+ei totisesti saattanut syyttää toistansa — ja paha maailma ei heidän

+kompromissiinsa sekaantunut. _Ihmisiä_ he vain olivat tässä tilanteessa

+eikä kumpikaan edes koskettanut onnettomaan kieltolakiin, ja Jooseppi

+varoi visusti ilmaisemasta, kuinka lähellä tuo iloliemen lähde sijaitsi

+— eikä Carolus Koskelinkaan sitä tarkemmin kysellyt. Hänestä nuo

+Korpi-Jaakon kyynelet vain kuuluivat Ryysyrannan riihisauna-reseptiin

+aivankuin järven vesi sauna-ammeeseen.

+

+— Runollista! Runollista! Ru-nol-lis-ta! sopersi vallesmanni

+tyytyväisenä Joosepin ropsiessa tahtiin vastalla ensin selkään ja

+sääriin, sitten rintaan ja polviin...

+

+Ja nokisauhuinen öljytuiju matalalla akkunalaudalla tuikutti luoden

+salaperäistä valoa toverilliseen seuraan, mutta ulkopuolella

+riihisaunan törrötti ikuinen, musta, lumiinsa hautautunut korpi,

+Pahakolon syvä uru ynnä Petkeleen hiljainen järven selkä, jonka

+viittatie tyystin oli hävinnyt pimeyteen. Niin kaukana asuivat naapurit

+ettei mistään mökistä tänne asti ulottunut akkunavalojen pilkoitus —

+Harmajavaarankin valkeat peittyivät parahiksi Konkonsaaren taakse.

+

+Mutta konsa kaverukset olivat kylpeneet ja saunanlämpö tasaantunut,

+niin kas jälleen he tunsivat tarvitsevansa pienet tärskäykset,

+jonka jälkeen he istua kekottivat lauteen reunalla kuin iloiset

+kesäoravat puussa nauttien olemassaolon ihmeellisestä, salaperäisestä

+täyteläisyydestä.

+

+— Tässä me istumme, ihmisenpojat, virkkoi vallesmanni, — ja taidammepa

+olla pikkusen tuppurassa, mutta niin kauvan kun maailma on seisonut,

+ovat kuolevaiset huumanneet itsiään väkevillä juomilla, eivätkä

+ainoastaan ihmiset, vaan myös taivaan herrat. Kreikan Olympon jalot

+jumalatkin — kuulehhan Jooseppi — taivaan keinuissa aika-ajoin pitivät

+lystiä, germaanien Walhallassa ritarit remusivat viinisarkat käsissä,

+ja muinaissuomalaisten suurissa juhlapidoissa kallisteltiin ahkerasti

+päihdyttävää olutta — sanoppa Jooseppi Kenkkuilen, miksi siis emme me,

+kaksi syntisäkkiä, sinä ja minä, tänä lauhkeana lauvantaiehtoona saisi

+kannua kallistella? Ketä se haittaa? Puhu!

+

+— Ei kerrassa ketään se haittaa! riemasteli Jooseppi, — minä en tunne

+maaliman historioita, mutta sen minäkin muistan lukeneeni pipliasta

+että viina on _viisaan_ juotava eikä tuhmille tuotava ja että antootten

+viinaa _murheellisille_, ja muistelenpa kuulleeni sellaisenkin pykälän,

+jotta viina ilahuttaa _ihmiset ja jumalat_...

+

+— Salomoni sanoo: »Antakaa _väkeviä juomia_ niille, jotka

+hukkumaisillaan ovat ja _viiniä_ murheellisille sieluille, että he

+joisivat ja _unhottaisivat ahdistuksensa_ eivätkä enää johdattaisi

+mieleensä viheliäisyyttänsä.»

+

+— Ja Syyrakki sanoo...

+

+— Kaikki ne sanovat! keskeyttää vallesmanni pehmeästi, — ja tiedätkö,

+Jooseppi Kenkkunen, mitä itse oppi-isämme Luther näistä asioista on

+arvellut?

+

+— Mitähän lie Marttikin meinannut? uteli Jooseppi, silmät loistaen.

+

+Carolus Koskelin, alaston vallesmanni, alkoi korkealla äänellä lausua

+runoa:

+

+    Ken lemmi ei viiniä, naista ja laulua,

+    hän koskaan ei käydä saa elämän koulua,

+    hän sokkona kulkee ja narriksi jää,

+    ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

+

+— Voi herttainen, tulenpalava totuus! huutaa Ryysy-Jooseppi, — sehän

+on aivankuin Petkelkylän pitkästä katkismuksesta; vaikka minä olen

+moukka ja kälmi kettu, niin sanonpa että siinä runossa on ilmilausuttu

+meikäläistenkin pieneläjäin tunnussana. Terve Kalle Karolus — saneleppa

+sitä lut-hee-rusta kuin tuomari valankaavaa, niin minä sanelen jälestä.

+

+Ja yhdessä nyt vallesmanni ja Jooseppi saunan lauteella roikkuvin

+säärin ja käsillään tahtia lyöden korkealla äänellä lausuivat että:

+

+    Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua,

+    hän koskaan......

+

+— Vaan laulappa nyt vallesmanni oikein korea laulu, koska laulamaankin

+käskee Lut-heerus — sinähän, joka out ministerikoulun käynyt, osaat

+latinat ja hepreat.

+

+Carolus Koskelin lauloi:

+

+    Gaudeamus igitur,

+    juvenes dum sumus!

+    Post jucundam juventutem,

+    post molestam senectutem

+    nos habebit humus.

+

+Ja Jooseppi säesti täyttä kurkkua viimeistä kertosäettä:

+

+    Noos hapee-e-pit huu-uii-mus!

+    Noos hapee-e-pit huu-uu-mus!

+

+Saunan ovi rasahti ja tuli sammui tuijusta ja ääni kuului pimeästä:

+

+— Sinnekö ne herrat yöksikin jäävät?

+

+— Tänne, tänne — herrat — elkäähän hätäilkö akat — pistähän tuli

+tuijuun ja laputa pirttiin... Meillä on hyvä olla... Hih! hihkasi

+Jooseppi eukolleen ja jatkoi latinalaista laulua:

+

+    Noos hapee-e-pit huii-uu-mus!

+

+Ja sinne he tosiaan yöksikin jäivät, herra vallesmanni ja Ryysyrannan

+Jooseppi.

+

+

+

+

+16.

+

+_Joosepin uni saunassa._

+

+

+Sinne vallesmannin selän taakse, piikkopaitasillaan käpristyneenä

+riihilaverin perimäiseen soppeen, kylpyvasta pään alla, on nukahtanut

+Jooseppi syviin mielihauteisiin ja näkee nyt seuraavankaltaisen unen:

+

+On istuvinaan hajasäärin omassa veturikelkassaan — rautahevonen

+hännällään huiskien kahtapuolta vetää miestä huimaa vauhtia halki

+Suomen — hirnahdus — tullaan Helsinkiin. Siinä Helsingissä on vain

+kolme suurta rakennusta — vähän kuin Kajaanin sahoja — yksi on

+»resitentin linna», toinen on »kansanetuskunta», kolmas Suomenlinna eli

+»Veeapori». Ne pytingit ovat korkealla vaaralla — niinkuin Puolangan

+Leipivaaraa — ja siinä vaaran rinteellä, ihan ylt'ympäri, kekottaa

+satatuhatta harmaata mökkiä — samanlaista rähjää kuin Ryysyranta.

+

+Tpruu, tpruu! hillitsee Jooseppi rautahevosta Helsingin veräjällä

+ja sitoo rautaruunan marhaminnasta suureen, huurteiseen koivuun —

+samanlaiseen kuin on osuuskaupan porrasten edessä. Siinä kulkee

+Suomenlinnan eli sen Veeaporin solttu. Jooseppi rykäsee:

+

+»Missä täällä mahtaa olla se Lex Kallion lussieri?»

+

+»Määhhän tuota suuntaa», opastaa solttu: »Se on viimeinen lumero

+tuon pitkän lehmikujan päässä vasemmalla.» Ja Jooseppi lähtee

+kävelemään nahkareppu selässä. Voi hirveätä, kuinka paljon vyöryykään

+vastaan rahvasta, ruohtalaisia ja ryssiä ja toriämmiä ja suomalaisia

+jääkäripoikia. »Pois tieltä, moukka!» huutaa poliisi, vaan Jooseppi

+suuttuu ja sanoo: »Tasavalta! Tasavalta! Saan minä kulkea siinä missä

+toinenkin.» »Näytäppä passisi!» tinkaa poliisi ja Jooseppi vetäsee

+povestaan paperin, johon on suurin puustavin kirjoitettu:

+

+           _Lex Kenkkunen_

+    Kansanetustaja Rämsänrannalta.

+

+»No voi sun saksanpolkka!» sanoo poliisi häpeissään: »sukulaisiapa

+tairetaan olla — ärrän päälle vielä jurnauttaakin kuin eteläläinen

+että tairetaan olla! ja Jooseppi tuntee hänessä ilokseen Kaisa-Reetan

+siukun miehen, sen herra pölliisi Pelle Puutiaisen. Jooseppi lupaa

+käydä tervehtimässä Kaisa-Reetan systeriä, kunhan tästä valtakunnan

+asioista selviää. Poliisi tekee kunniaa ja huutaa väkijoukkoon:

+»Antootten tietä — tää on kansanetustaja Kenkkunen!» Ja katso:

+kahtapuolta hajausivat ruohtalaiset ja ryssät ja torimatamit ja

+jääkäripojat, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Jooseppi Lex

+Kallion kehikkoon — siinä oli toki pehmeästä kivestä tehty vastarapattu

+tulimuurikin. Lex Kallio, samanlainen kyssäniska, pitkätukka, mutta

+haaraparta, istui kungastoolissa, pikanelli poskessa, aviisu koprissa,

+ja oitis kun Joosepin havahti, niin tirskautti ja tuumasi: »Siinä susi

+missä mainitaan. Just’ikään pääsin lukemasta näistä Korpi-Kainuun

+Sanomista, jotta sinäi tulet etuskuntaan. Tervetuloa!» »Ka minuthan

+ne, märkähatut, ihan vängällä valihtivat», äyhki Jooseppi: »vaikka

+ei oisi aikaakaan, kun on kunnalta kymmenien tuhansien halkourkko ja

+kotipoltto kesken». »Mitä! keitätkö sinä viheliäinen viinaa?» kauhistuu

+Lex Kallio. »Tottakai!» huutaa Jooseppi: »Sitä vartenhan ne minut

+työnsivätkin pieneläjät, roletaarit ja järkevämmät maalaisliittolaiset,

+ja on minulla välikysymys, intterpelli etuskunnalle kunnanvaltuustolta,

+jotta tekaistaanpa, maan ukot, erikoisoikeuslaki Rämsänrannalle, että

+tirauttaa saa, milloin on nuusa...»

+

+Lex Kallio tarttui kaksin käsin haarapartansa kumpaankin liuhuun ja

+tiuskasi: »no nyt se myrkyt lykkäsi!»

+

+Mutta Helsingin kirkontapulin kello soi ja pompotti, ja seuraavassa

+hetkessä, he, kansanedustajat Lex Kallio ja Lex Kenkkunen, kaikessa

+sovussa ajavat moottorilla — samallaisella peräruiskeella kuin on

+Kajaanin Maakunnan johtajalla — Eduskuntatalon kiviporrasten eteen, ja

+valtiopäivät alkavat. Jooseppi Kenkkunen nousee korkealle kateeterille,

+niistää nokkansa, pokkaa resitentille ja ministööreille sekä pitää

+puheen, joka alkaa:

+

+»Terveisiä Petkelkylältä Rämsänrannan seurakunnasta Kajjaanin

+kihlakuntaa, ja hyvää iltapäivää, kovakaulaiset temokraatit ja komuunat

+siellä vasemella käellä — elkää tykätkö pahaa, jos tuon Suomen kansan

+atressitervehtyksen, jotta pikkuriikkinen täräys elämän murheessa,

+niinkuin Salomo saarnaa, on tuiki tarpeellinen —»

+

+Mutta silloin alkaa parlamentissa sellainen hulina ja hälinä että

+puhe keskeytyy ja koko parlamentin sali muuttuu höyrymyllyksi, jossa

+tuiskuaa ja pölisee, ja kaikki puolueet käyvät toistensa tukkaan, mutta

+itse resitentti nousee jauhovuoren huipulle ja julistaa: »Hiljaa pojat

+— Lex Kenkkusella on puheenvuoro!» Silloin Jooseppia joku aivankuin

+nostaa peräpakaroista korkeaan pönttöön, ja kun hän vilkaisee että kuka

+kekkuli se häntä pukkaa, niin eikös vain olekkin vallesmanni Carolus

+Koskeliini, joka nauravin silmin kehoittaa jatkamaan välikysymystä. Ja

+Jooseppi kohottaa molemmat kätensä parlamentin loistavaa kattokruunua

+kohti ja lausuu juhlallisesti:

+

+    Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua,

+    hän koskaan ei käydä saa elämän koulua,

+    hän sokkona kulkee ja narriksi jää,

+    ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!

+

+Ja voi ihmettä! Koko parlamentti muuttuu näiden sanojen vaikutuksesta

+pyöriväksi karuselliksi, posetiivi koreasti pelata kurluttaa ja

+ministerit ajaa huhkivat karhujen ja kettujen ja pystykorva-koirain

+ja suurten jänisten selässä, mutta kaikista eillimäisenä karahuttaa

+resitentti Suomen leijonan niskassa ja hänen ynnä Hallituksen välissä

+koko etuskunta ikäänkuin suurella tukkiponttuulla aallokossa, ja

+Jooseppi, Lex Kenkkunen, sakin keskellä tanssien ihanan Saksan

+rinsessan kanssa venkerkkaa, ranskan pikanelli suupielessä ja

+ooterklonnin hurmaava haju liehahtelevissa ryysyissä, ja hänpä, Lex

+Kenkkunen, onnesta paistavin kasvoin polkee jalkaa ja hihkaa riemusta

+ja — voi taivas — posahuttaa suutelon sen ihanan rinsessan silkkiseen

+rintaan...

+

+Mutta samalla yhtäkkiä joku riiviö kesken tanssia, karusellia ja

+suutelon huumaa tarraa häntä, onnellista Jooseppia, jalasta — koko

+karuselli pysähtyy kuin naulattu, ihana rinsessa häviää... ja ihan

+älyttömänä hikoillen tuskasta kuulee Kenkkunen altaan maalliset,

+matalat sanat:

+

+— Jooseppi, Jooseppi, nousetko joutuun, lempoako mies siinä sätkyttää —

+tule heti paikalla — Äpyli poikii!...

+

+Se putosi kuin kylmä vesi lämpimään niskaan. Hän kavahtaa istualleen

+ja pöllistelee ympärilleen: oma vaimonsa, Kaisa-Reeta, siinä seisoo

+laverin alla, maha pystyssä, päresoihtu vapisevassa kädessä, mutta

+vallesmanni nukkuu sikiunessa kuorsaten lauteen seinämällä.

+

+— Häh? hätkähtää Jooseppi, mutta samalla muistaa, mitä juuri on

+kaikunut korviinsa, hyppää alas kuin ammuttu, nykäsee housut

+nilkkoihinsa, löttöset lopposiltaan jalkoihinsa ja syöksee suinpäin

+Kaisa-Reetan perässä navettaan.

+

+Huonosti siellä kävi — vasikka syntyi, mutta lehmä kuoli.

+

+

+

+

+17.

+

+

+Viikko siitä kauheasta tapauksesta on kulunut — arkiharmaja usviinsa

+kietonut on ihmisen herkän sielun...

+

+Taas on lauvantai ja sauna lämmin, mutta yksin kylpee muiden kylvettyä

+Jooseppi, lyö löylyä, ropsii vastalla, mutta pysähtyy vähä-väliä

+miettimään — aivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin hänen olemustaan.

+Hän ei voi hengessään sulattaa, miten ihmislapsi sellaisesta

+ruusunpunaisesta korkeudesta äkkiä pudota moksahti syvään pimeyteen.

+

+Kirvelevästi hän muistaa tuon varhaisen sunnuntai-aamun, jolloin

+Kaisa-Reeta tuli hänet herättämään unesta — ja millaisesta unesta! —

+sekä mitä sitten tapahtui navetassa. Se leikkasi kuin veitsellä! Se

+koski koko mökkiin. Talvikausi on kärsitty lehmänannin puutetta ja

+luotettu »Äpylin» poikimiseen kuin auringon nousuun. Silloin yhtäkkiä

+tuo tapaturma — harvinainen tapaturma, luonnon oikku tai ihmisen

+avuttomuus.

+

+Kaisa-Reeta oli saanut hermotäristyksen, kironnut ja ulvonut kuin peto

+ja lyykähtänyt itsekkin parteen kuolleen lehmän viereen. Silloin oli

+Jooseppi tarttunut tukkaansa ja kohmelopäissään rukoillut: »Armoa,

+armoa, sinä köyhän kurittaja-Herra!» Vähissä hengin mies oli raahannut

+vaimonsa aamupimeässä pirttiin — yhtä itkun volinaa ollut oli koko

+tupa — oli peljätty emännänkin siihen paikkaan loppuvan. Ei ollut

+loppunut, mutta sydäntäjärkyttävään tilaan oli tullut, niin että oli

+vaikeata häntä nähdä. Lehmä — poikiva lehmä — sepä kirotun korven ainoa

+valonsäde, elon side...

+

+Jooseppi oli rientänyt nylkemään raatoa — kirves kädessä, puukko

+hampaissa, käsivarsia myöten veressä oli Carolus Koskelin, saunasta

+ulos tullen, illallisen ilotoverinsa kohdannut. Hirveän näköinen oli

+ollut Jooseppi... Kolme sadan markan seteliä oli tosin jalo vallesmanni

+mökin pöydälle ensi hätään viskannut — ja hypännyt suksilleen.

+Illemmällä oli Jooseppikin liikkeelle lähtenyt. Kunta oli luvannut

+puoleksi korvata onnettomuuden, mutta vielä ei ollut toista lehmää

+Äpylin tilalla, toista _sellaista_ lehmää toki ei ollut saatavissakaan.

+Lapsetkin sen äkkiloppua voivottivat! Vasta parin kuukauden kuluttua

+odotettiin Omenan poikivan — ilman maidon tippaa tuhersi siis mökki,

+joskus vain Aapeli Harmajavaarasta hiihteli poikki selän päärärillä

+hapanta piimää joukon särpimeksi.

+

+Siinämäärin oli Jooseppi masentunut tapauksesta ettei koko viikolla

+ollut kyhäytynyt töitään jatkamaan — ei halkourakkaa eikä sitä toista

+toimitusta — tuskin tuikkua kulkkuunsa kallistanut.

+

+Se se miestä enin etoi että vaimo hermokohtaustensa lomasta tankkasi

+että Äpylin surma oli tuon saunajuhlan syy — ettei lehmä muka olisi

+kuollut, jos ei sinä yönä mökissä olisi niin jumalattomasti eletty — ja

+laulettu outoja lauluja... Vallesmannin puolta piti Jooseppi sentään

+loppuun asti — niin mukavaa ja veljellistä virkamiestä ei ennen ollut

+Rämsänrannalla nähty...

+

+Jooseppi sihautti löylyä puolijäähtyneelle kiukaalle ja pieksi

+ryntäitään kuivalla vastalla. Ja surunsuloisena, kaukaisena

+huminana soitteli hänen korvissaan viikko takaisinpäin vietetty

+»vierailuillatsu» — ah herranpoika, kuinka korkealla _silloin_ oli

+kuohunut aatteitten aallokko — vaikutelmia vaihdettu ja latinaisia

+laulettu...

+

+Mutta _nyt_ —?

+

+Miksi elämä oli niin kirotun kiristävää että se riippui lehmän

+utareista ja neljästä sorkasta?

+

+Ne olivat kunnanmiehet vähin vetäneet suitansa naurun virnuun, kun

+mies oli tulla pouhannut hätäapua pyytämään ja sitä lehmän onnetonta

+poikimista suomentamaan. »Sinäkö siinä kätilönä heiluit?» Se

+virnuileminen vähän tuppasi kismittämään Jooseppia, vaan avustustahan

+sentään olivat luvanneet...

+

+Jooseppi tallusteli ilkosillaan pitkin lumipolkua, ryysyt kainalossa,

+pirttiin, istahti pöydän taakse ja pyysi puhdasta paitaa emännältään.

+

+— En ole jaksanut pestä, äänsi Kaisa-Reeta heikosti, istualtaan

+lattialla, lapset ympärillään.

+

+— Kyllähän tämä muuten välttäisi vanhakin, puheli perheenisä, — vaan

+kun silloin mennä pyhäaamuna lehmänvereen ryvettyi.

+

+Kaisa-Reeta ei vastannut — ja huoahtaen veti Jooseppi yllensä likaisen

+paidan.

+

+— Riisuhhan se lahtari-vormusi, sanoi silloin karhealla äänellä ämmä

+loukosta, — käyn saunassa huuhtomassa.

+

+Sai Irmelin toverikseen ämmä, ja sitten ripustettiin märkä paita lieden

+eteen orteen, jotta se aamuun asti kuivuisi.

+

+Mutta matalalla oli Ryysyrannan mökin mieliala tänä Iauvantai-iltana

+perheen käydessä maata pesemättömälle lattialle. Ja öinen tuuli

+valittaen vinkui rikkinäisissä akkunoissa.

+

+— Ne on leipäjauhotkin taas lopussa, huoahti Kaisa-Reeta ennenkuin

+nukahti. Jooseppi ei tähän mitään vastannut. Silmät auki vain makasi

+seljällään, ja mietteet vierivät kuin pitkä, musta virta...

+

+       *       *       *       *       *

+

+Pyhäaamun hämärissä hiihti siihen Harmajavaaran Hannes, ja se sai

+Joosepin jälleen lähtemään kirkonkylään. Mullimäen Juuso koplautui

+kolmanneksi hiihtäjäksi. Viimeiset viemisensä oli Jooseppi varustanut

+mukaansa leipäjauhon hankkimiseksi ja senvuoksi tuli taipaleella hyväin

+toverien kanssa hiukka maisteltua. Se rohkaisi ihmeesti masentunutta

+mieltä — Salomonin sananlasku kävi toteen — lehmä unohtui, painajainen

+pakeni.

+

+Niin iloisesti paistoi kevättalvinen aurinkokin jo yli ulappain

+hilehankien ja kiepeissään koikkuvien korpien, että oli vaikeata uskoa

+mitään synkkää ja pahaa maailmassa olevankaan. Taivas niin korkea ja

+sinisenä seijuva, ja ilman viilu niin tuores hengittää! Se upposi

+syvälle keuhkoihin ja valon välkkeessä viuhuva tuuli puri hiihtäjäin

+kasvot terveen punerviksi — eipä olisi luullut yhdenkään näistä

+miehistä tulevan suoraan ummehtuneista, matalista tai siivottomista

+suojista, missä on rääsyjä ja russakkaa tai muuta inhimillisen pesän

+törkyä. Erämaan Jumalan luonto oli kuin suuri juhlasali liukkaine

+parkettilattioineen, marmoripylväineen ja laipiossa ylinnä loistavine

+helmikruunuineen!...

+

+— Istutaanpa tähän, ehdottaa Jooseppi. Ja keskelle siintävää

+järvenselkää naapurukset nyt istahtivat suksiensa päälle, ja

+Jooseppi antoi Harmajavaaran Hannekselle ja Mullimäen Juusolle vähän

+vahvistusta. Aamutuimaan tuo viekas viina kihahti päähän ja — jokainen

+sai halun yhtäkkiä ja yhtaikaa purkaa sydämensä.

+

+Harmajavaaran Hannes selitti loistavin kasvoin, että vaikka hän on

+köyhä mies, jonka talo isäin typerän tervanpolton takia on kärsinyt

+korvaamattomia tappioita, kun ovelat tukkiyhtiöt ovat käyttäneet

+tilaisuutta hyväkseen, niin hän silti ei ole mikään herrain

+vihollinen, vaan päinvastoin — hän pitää herroista, koko nykyisestä

+virkakomennostakin — häntä virkamiehet ja herrasväet kohtelevat aivan

+erinomaisesti — vanha postineitikin, joka muille kuuluu olevan niin

+ärmäkkä, on hänelle, Hannekselle, niin ystävällinen, että se suorastaan

+liikuttaa ja hävettää.

+

+— Ja mikä peijakas hänessä lienee että ne minusta niin tykkäävät ja

+että minä kaikista tykkään? ihmetteli Hannes lopuksi, melkein imelästi.

+

+Mullimäen Juuso murahti:

+

+— Sulla on viini käytös, sinä out ollunna sotaväessä, perkele...

+

+— Holninki, holninki! kiljui Jooseppi. — Holningiksi sitä

+karahteerataan kansainvälisellä kielellä. — Tällä Hanneksella on

+holninki — siksi ne miehestä tykkejää porvalit ja herskapit.

+

+Mutta Mullimäen Juuso rypisti mustia kulmakarvojaan ja puhui:

+

+— On tässä muillai holninkia, ei vain Hanneksella. Mutta eivät

+perkeleet tykkää, kun köyhä köyhyytensä ilmiantaa. Minä tiiän, minä

+oon ikäni kaiken rahtia ajanna ja soutanna — puolesta pennistä

+siinä kapitalisti riitelöö — ei se oo tietävinäänkään rahtimiehen

+nälkäisestä, alastomasta joukosta kotona. Vihaan minä näitä kotipuolen

+porvaleita niin etten sanoakkaan ilkiä. Vihaan...

+

+Hän noitui sydämensä pohjasta.

+

+Mutta Jooseppi, joka istui miesten välissä kuin hyypiö, otti tuikun

+taskumatistaan, katsahti päin aamuaurinkoista selkää, levitti kätensä

+ja löi ne ympäri Hanneksen ja Juuson kaulaa. Ja silloin se jälkiryöppy

+tuli.

+

+— Kuulkaahan rakkaat rannit! Minä rakastan ja vihaan yhtaikaa kaikkia

+maaliman herroja. Mutta mitä vallesmanni Koskeliiniin tulee, niin voi

+pyhät veljet — ette aavista. Annahhan, kun kerron...

+

+Ja Jooseppi kertoi sen vallesmannin vierailun viikko takaisinpäin,

+ankarasti varoittaen naapurinmiehiä kenellekään kuolevaiselle

+ilmiantamasta. Korvat höröllä kuuntelivat toiset — Hanneksen kasvot

+kirkastuivat yhä enemmän ja Mullimäen Juuso vaikeni ihmetyksestä.

+

+— Kyllä se oli sellainen illanvietto Ryysyrannassa ettei Jumala

+taija toista sellaista antaa! lopetti Jooseppi. — Ja vaikka tähän

+paikkaan tuupertuisin, niin olkoot viimeiset sanani että: on se sielu

+herroillakin!

+

+Harmajavaaralainen ja Mullimäkeläinen eivät toviin aikaan virkkaneet

+mitään. Vihdoin Juuso jurahutti alta kulmainsa katsahtaen:

+

+— Vaan lehmäsipä sen lystin lopuksi menetit.

+

+— Se... se siin oli ikävä kohta…, sanoi Hanneskin siivokseen.

+

+Jooseppi tunsi puukon piston sydämessään.

+

+— Se on totinen tosi! huusi hän. — Ihte Vanha Erkki siihen

+näppinsä pisti. Ja sitä minä myräilen — se kun akka mulla on niin

+ristillismielinen — jotta olikohan tuossa herrojen herrallai sormet

+sopassa. Että jos se, mikä tapahtui, oli mulle niinkuin varoitukseksi

+korkeammalta taholta työnnetty?...

+

+Tunnelma läheni nyt katuvaista syntistä. Toiset miehet joutuivat vähän

+hämilleen tästä Joosepin omantunnon ripistä.

+

+— Annahhan se taskutaavetti tänne, pyysi Mullimäen Juuso miehekkäästä.

+

+Jooseppi oli löysännyt halailevat kätensä.

+

+— Ei hätää, niin kauvan kun sulla _tätä_ riittää!

+

+— Niinpä taitaa olla, ilostui Jooseppi.

+

+— Niin se on, sanoi Harmajavaaran Hanneskin.

+

+Ja he joivat pullon pohjaan.

+

+Kuinka somasti se kimmelsikään tuo pullo aamuauringon säteissä ja mikä

+Ihmeitätekevä vaikutus tuolla nesteellä oli ihmisen mielialaan! Koko

+elämän näki niin selkeästi ja vaikka siinä oli särmiä, koleikkoja ja

+vuoria, niin tuntui että kaikesta pääsi yli. Ymmärsi kyllä kuilujen

+kauhean syvyyden, mutta henki liiteli kuin kotka yli huippujen.

+Herrat — talonpojat? yksiä ja samoja ihmisiä! Helsinki — Petkelkylä?

+samaa Suomen valtakuntaa. Kommunistit ja kapitalistit? — yhtä laumaa

+kuolevaisia, Jumalan armosta kaikki sotivat toisiaan vastaan. Puolueet?

+nuo kirotut rajat hävisivät — teki mieli ottaa kansalaisia kaulasta

+kiinni ja huutaa yli maailman: hallelujaa — eläköön _ihminen_.

+

+Oli niin henu olla!

+

+Kiireen tuntukin oli hävinnyt. Kyllä tämän elämän aina kerkisi

+läpielää! Ja oli aivan samantekevää, istuipa tässä jäällä koko pyhäisen

+päivän tai viisi minuuttia. Ryysyranta, Mullimäki ja Harmajavaara

+olivat huomenna samat kuin tänään.

+

+— Hei rannit, lausunko minä...?

+

+— Ka lausu!

+

+Mutta Jooseppi ei saanut yhtään runoa suustaan.

+

+Se olisi ollutkin ikäänkuin pyhyyden häväistystä tässä siintävällä

+seljällä ruveta jäljittelemään iäksi painunutta muistoa.

+

+Niinpä he istuivat siinä nuo kolme korven miestä sunnuntai-aamun

+häikäisevässä kirkkaudessa keskellä siintävää selkää omituisen hellän

+liikutuksen vallassa, yhtaikaa tuntien oman pienuutensa pisteet ja

+maailman ihmeellisen avaruuden. He puhelivat puoliksi itseksensä paljon

+kuuntelematta toisiaan, kunnes yhtäkkiä kaikki vaikenivat — joku

+kaukainen ääni horisontista oli värähdyttänyt sielua saaden kummalliset

+kaihot poreilemaan povessa — mikä se oli?

+

+— Hiljaa..., sopersi Hannes.

+

+— Eipä ole ennen tänne asti kuulunut — nyt kuuluu, mutisi Juuso.

+

+— Se on kirkonkello! ilmoitti Jooseppi ja pani kätensä ristiin.

+

+Tuo metallin syvä sointi läpikuulaassa ilmassa, aaltoillen yli

+synkän korven ja laajojen talviulappain, kosketti kipeään paikkaan

+ihmisen henkiolemuksessa. Isiltäperitty tuhatvuotinen hartaus värisi

+herkytetyssä hermostossa, kiihoittaen kääntymään näkymättömään

+korkeiden voimien puoleen ja etsimään _sieltä_ kaiken apunsa elämän

+hädässä, mutta uuden, ajan valtavien yhteiskunnallisten rynnistysten

+ryminä järkytti yhtaikaa köyhänkin järkeä — ja tuo järki oli oppinut

+viime aikoina epäilemään kauneintakin kangastusta, jota esivalta yhä

+näytteli kansalle kuin ihanaa taikamyllyä markkinayleisölle.

+

+»Kirkko?» ajattelee Ryysyrannan Jooseppi ponnistellen kellonkuminan

+lumoa vastaan: »Mitä hyötyä _minulla_ on kirkosta? Jo hänen isänsä

+ja isoisänsä ja isoisoisänsä olivat vieraantuneet kirkosta ja

+papista siitä yksinkertaisesta ja pätevästä syystä että asuivat aina

+liian kaukana kirkosta, aniharvoin suurissakaan rahvaanjuhlissa he,

+syrjäkylän pieneläjät, sinne joutuivat pyhyyksien palvojiksi tai

+saarnojen kuulijoiksi — papin tapasi kukin sukupolvi vain ristiäisissä

+tai hautajaisissa, useimmiten vain murhetilaisuuksissa, jolloin ihmisen

+sielu kaipasi kouraantuntuvinta lohdutustaan, mutta aniharvoin pappi

+tahtoi tai joutikaan syventymään kurjimpien talonpoikain elämänhätään,

+vaikka voinaulansa ja ristimäpenninsä kyllä huolellisesti peri —

+omaksi hyväkseen. Ei Jooseppi Kenkkunen vihannut kirkkoa eikä pappeja

+— päinvastoin niitä kaukaa ja likeltä kunnioitti, mutta samalla hän

+liian hyvin ymmärsi, että tämä nöyryydenjärjestelmä oli vain kansan

+rauhoittamiseksi keksitty, se juonsi juurensa jo muinaisuuden syvästä

+hallitsijaviisaudesta: luvatkaa yksinkertaiselle rahvaalle taivas ja

+paratiisi kuoleman jälkeen, niin se paremmin kestää maanpäällisen

+helvettinsä eläessään. Ja sitä järjestelmää valheeksi vikoen

+Ryysyrannan Jooseppi vastaan kapinoi. Valtiokirkko ei ole hänelle

+tuottanut iloa!

+

+— Mitä sinä Hannes hamuilet tästä kirkosta? tokasee Jooseppi

+ajatuksissaan.

+

+— Antaa soida..., sanoo Hannes lauhkeasti. Hänellä on sinertävät silmät

+— koko mies niin pehmeä ja hyvänsävyinen.

+

+— Soikoon minunkin puolestani kello, jatkaa Jooseppi, — mukavasti se

+rompottaa ja maan ääriä ryllää, ja ihanakin se ihmiselle on kuulla näin

+taivasalla, mutta minä tarkoitan, jotta tarvitseeko sitä Suomen köyhä

+kansa koko kirkkohoitoa?

+

+— Eikä tarvihe! murahtaa Mullimäen Juuso mulkoilevin mustin silmin,

+joissa tuikehtii villi kiilto. — Yksiä porvari-perkeleitä ne ovat

+papit, helppo on mustassa verkatakissa ja puhtaassa paijassa

+paukutella pöntöstä huonohyntteisille, täiturkkisille että »tehkäät

+parannus, taivaanvaltakunta lähestyy» ja »menkäät läpi ahtaasta

+portista» — mutta ihte ajaa kaurautetaan Ieviästi pappilan portista

+pannukakkupäivällisille ja nauretaan turpaansa että saivatpas siipeensä

+taas köyhät saatanat, moukat...

+

+— Kyllä se sinne päin viippaa kuin tuo Juuso justeeraa, myöntää

+Jooseppi, — vaan eihän se kirkon syy ole että on leipäpappeja. Vaan

+että kuka lempo tämän rustingin alkuaan lie keksinyt ja että mitä sillä

+me teemme, siitä tässä on kysymys?

+

+— Se on Ristuksen kirkko, sanoo Harmajavaaran Hannes leppoisasti.

+

+— Pirun kirkko se on eikä Ristuksen, jurnauttaa Juuso. — Ja piru sen on

+keksinnäi, hän lisää itsepintaisesti.

+

+— Elähän Mulli-Juuso sentään tietävämpäisi eille ryykää, hillitsee

+Jooseppi ja miehillä syntyy kivanlainen väittely kirkkolaitoksen

+»historiikista», josta kumpikaan ei paljoa tiedä.

+

+Hannes ehdottaa ylösnousemusta hangesta. Noustaan hiukan retkuvin

+koivin.

+

+— Käytäneekö Karihtaniemessä?

+

+— Käyvvään kehnossa — annahhan kun. Amanta taas kahvit keittää.

+

+— Vaan se on voro se räpäle, sanoo Jooseppi, joka ei ole poikennut

+niemen mökissä siitä saakka kun heillä Amantan kanssa sattui se

+yöllinen kahakka.

+

+Varovaisuudeksi kätkee Jopseppi taas tavaransa hankeen, mutta vie

+sukset ja veturin toiseen paikkaan niin että Karihtaniemen akkunasta

+näkevät. Hanneksen ja Juuson jälessä sitten käydä kulleroipi mökkiin,

+jonka savupiipusta parahiksi kerkisi pölähtää sankka tupru kohti

+sinikuulasta sunnuntai-taivasta.

+

+Amanta huomaa heti että miehet ovat maistelleet, huomaa sen Kustikin

+ja haistaa vanha Ryysytön-Jaakkokin, ja kovin alkaa heilläkin mieli

+tehdä, ja Karihtaniemeläisten silmät pälyvät ja vilkuttavat vuoroin

+vieraisiin, vuoroin sinne järvenrantaan, jonne näkyivät suksensa

+heittävän tulijat. Amanta mielistelee Jooseppia täydellisesti

+unhoittaneena hävyttömyytensä, ihan tuppaa viereen istumaan, katsoa

+killistää imelästi silmiin ja piippunsakin nappaa märästä suustaan ja

+Joosepin suuhun tuppaa sekä sanoo kauniilla äänellä:

+

+— Polttelehhan Juoseppi mustaa karhua!

+

+— En minä kaipaa, sanoo Jooseppi vihaisesti. — Annetaan tälle

+Hannekselle... Kusti niinikään murjottaa mustana mulkoillen Jooseppiin,

+vaan ei keksi keinoa kimppuun pääsemiseksi, mutta Ryysytön-Jaakko

+käydä kunkkailee lökättävin, putoilevin housuin edestakaisin pirtissä

+kiertäen Jooseppia kuin kissa kuumaa puuroa, kunnes lopuksi saa

+ahdistetuksi Joosepin perisoppeen, pukkaa kylkeen, iskee vanhan

+veitikan tavoin silmää ja mutisee niin etteivät muut kuule:

+

+— Myötkö märkääkään? — Aa?

+

+— Aa! panee Jooseppikin ja supattaa ukon korvaan. — Pistäyhhän

+pihalle...

+

+— Aa! mutruilee ukko yskän ymmärtäneenä ja he pujahtavat peräkkäin

+pihalle ja menevät nurkan taa...

+

+Amanta silloin, ihan vihan vimmassa Joosepin suosiosta ukon rähjälle,

+rätkää höysteet porisevaan pannuun niin että pärskät pirskahtelevat

+lieteen, ja kimahtaa ilkeästi:

+

+— Hylyky kun on taas päissään tuo Joosepin retkale.

+

+— Ei se päissään ole, puolustaa Mulli-Juuso.

+

+— Maistanna out sinnäi! mäiskähyttää Amanta.

+

+— Maistettu on muorinmäärä mieheen, selostaa nyt Harmajavaaran Hannes,

+— vaan emme hutikassa ole kukaan.

+

+— Kuka teijät tietää..., sihisee Amanta ja alkaa kaadella kahvia

+kuppeihin.

+

+— Hiiteenkö se rojukokki karkasi? kurnuttaa Karihtaniemen äksy akka ja

+saa syytä pyörähtää ulos ovesta.

+

+— Eläkä tule, eläkä tule... Pysy pirtissä! kimahtaa avopäinen Jaakko

+ukko heristäen vapisevilla käsillään, kun Amanta kurkkii nurkan takaa

+häiriten vanhuksen ja Joosepin salaperäistä kaupanhierontaa.

+

+— Nuolkaa vasikan häntää! räivää vastaan hamettaan huiskuttaen Amanta,

+pistävin silmin, — minäkö mokoman roikkaan vängällä tuppaun — kahville

+minä tulin tuota ryysyrantalaista kuhtumaan. Juotko vai et?

+

+— En juo! huusi Jooseppi iloisesti.

+

+— Vai et juo! suutahti silmittömästi Amanta.

+

+— Ei köyhän kannata hotellissa mässätä, jatkoi Jooseppi.

+

+— Ho-hotellissa? huiskasi vastaan Amanta tuikkivin silmin. —

+Kenelläkähän tässä hotelli lie, jos ei ihtelläsi, rojukokilla...

+

+Se sana »rojukokki» saitui aralle paikalle Joosepissa. Hän tempasi

+halon, mutta samalla Amantan pää vetäysi nurkan taa. Ukko Jaakko

+lököttävin housuin kämperehti pyörien ympäri tanterella ja, karhiten

+koukkusormin mustaa pörhöistä tukkaansa, kimahteli kähisten kuin käki:

+

+— Senkö pir-pirhanan tähen tuo narttu taas Iaittausi hangelle

+kärkkymään.

+

+— Miestä ja viinaa sen akan mieli tekee, naukui Jooseppi. Amantan

+virnistävä naama vilahti vielä kerran nurkan takaa, mutta ukot

+jatkoivat kaupan hierontaansa. Kuului aikamoinen maiskauskin, kun ukko

+Jaakko, pää kekallaan ja halkinaiset kinahuulet huipparassa, otti

+ryypyn siinä talvisen sabatin sinitaivaan alla Karihtaniemen harmaan

+mökin nurkan takana.

+

+— Aa! pani ukko mielissään.

+

+— Aa, matki Jooseppi, — koiruuksillani käsken tähän Kustinkin, niin

+mihinkäs Amanta pääsee.

+

+Hän kävi tosiaankin vihjaamassa juron Kustin ulos pirtistä antaen

+tällekkin tärskäyksen.

+

+Amanta oli haleta kiukusta. Kaikille muille annettiin, ei hänelle.

+Totisesti hän tämän vielä — kostaa!

+

+Vierasten rientäessä suksilleen Amanta jo itkua tuhersi. Mutta aviomies

+Kusti ja ukko Jaakko hyrisivät hyvästä mielestä. Ukko läksi uudelleen

+nurkan taa. Hangessa, viileässä, kimmeltävässä hangessa oli hänellä nyt

+mielestään aarre. Vanha sielu ihan nuortui! Amantan lapsista oli kovin

+hauskaa, kun ukki, nenä punoittaen, silmät kiiluen, vähäväliä palasi

+pirttiin puhua pärpättäen mukavia asioita.

+

+Mutta ne kolme Petkelkylän miestä näkyivät jo hiihtävän

+silmänsiintämättömän rajoilla järven häikäisevällä ulapalla. Eivät

+menneetkään poikkimaisin, vaan painelivat suoraan suurta selkää

+kirkonkylään kaartaen.

+

+

+

+

+18.

+

+

+Ryysyrannan Jooseppi kävellä känkkäilee pitkin, pyhäistä kirkonkylää

+— hänen mielialansa vaihtelevat. Nimismiestä hän ei ole tavannut,

+sillä Carolus Koskelin on parahiksi istuutunut pitkään reslaan ja

+ajaa huristanut vanhan iloisen herrastuomari Kemppaisen kanssa

+naapuripitäjään käräjille. Poliisi Pirhonen menee kai vasta illemmällä

+ja näyttää hyvin täyteenladatulta. Pahasti pälyilee poliisi Jooseppiin,

+nuuskasee ilmaa ja näyttää haluavan kysyä jotakin, mutta ei kysy

+sentään — karskina ja virantärkeänä hän kääntää selkänsä Joosepille,

+joka moisen hönkäherran edessä tuntee itsensä kovin kepuliksi.

+Koko kirkonkylä vilisee käräjiin meneviä miehiä, onpa joukossa

+vaimoihmisiäkin. Toisia on jo paluussa pitkäaikaisilta käräjiltä —

+ja ne eivät kerro kovinkaan hauskoja käräjäuutisia. Vongankyläläisiä

+esimerkiksi on hävyttömästi sakotettu viinanpoltosta! Siellähän

+höyryytetään joka toisessa talossa, on höyryytetty puolen sataa vuotta

+kaikessa rauhassa ja rakkaudessa eivätkä siihen esivallan herrat ole

+sekaantuneet, mutta nyt rupesi tulemaan piruja — naapuri naapuria

+vastaan on ilmiannon tehnyt! Ei suinkaan kieltolain kunnioituksesta,

+ei jumalaparatkoon, vaan pelkästään pahaa tehdäkseen jostakin

+keskinäisestä erimielisyydestä, kateudesta, pahansuopaisuudesta,

+kostonhimosta.

+

+Kolme köyhää möykkyriä on joutunut lukemaan tiilenpäitä, kun ei ole

+ollut millä maksaa sakkoja. Jokainen niistä on keittänyt elinkeinokseen

+— kotona alaston lapsijoukko ja ryysyinen, sairas vaimo. Voi heitä,

+rahallisia kansalaisia, jotka ovat olleet juomajuonen takana, mutta

+eivät pelasta poloisia satimesta, jotta eivät itse kiikkiin joutuisi!

+Kuinka syvästi ja sielua surmaavasti mokoma rikoksesta kiinnijoutuminen

+koskeekaan köyhiin mökinmiehiin...

+

+Mutta varavammat polttajat ovat jo käräjiin mennessään varustautuneet

+paksulla lompakolla. Kun Savuvaaran Santea sakotettiin ja tuomio

+jyrähti että varojen puutteessa mies linnaan, niin Savuvaaran Sante

+kuuluu siinä oikeuden edessä silpaisseen kukkaron sarkahousujensa

+taskusta ja, hiukan pontikalle lemahtaen, rätkänneen tuomarin nokan

+alle viisi tuhannen markan seteliä näin sanoen:

+

+»Herra tuomari, tässä on jenkit. Ei ou jätkällä aikoo tiilenpeän

+räknyyseen — savotta käy parraillaan.» Ja kuin sotamies oli tehnyt

+kokokäännöksen ja töminällä poistunut käräjätuvasta, johon tuomari

+lautamiehineen oli jäänyt istumaan peräti juhlallisena, mutta hiukan

+naureskellen, että olipa, olipa siinä mies! Ja _mies_ se onkin

+Savuvaaran Sante, vaikka viisikymmentä tuhatta nylkeköön esivalta.

+Köyhiäkin auttelee Savuvaaran Sante...

+

+Koko Ylä-Vongan kylä kuuluu olevan kapinassa Ala-Vonkaa vastaan että

+nähdäänpä, keitä kaikkia tulevilla käräjillä kärvennetään ja linnassa

+liikutetaan. Sen se on tehnyt se kurja ilmianto...

+

+Vavahtelevin sydämin kuuntelee Ryysyrannan Jooseppi käräjäjuttuja,

+tuskan hikikarpalot otsallaan ja ajattelee vaivihkaa: »Milloinka on

+minun vuoroni?» Eihän häntä voi pelastaa nimismieskään, jos kerran

+oikea ilmianto tehdään ja asia saa alotteen poliisi Pirhosen kautta.

+No niin, tietysti voi tuomiossa ilmetä lieventäviä asianhaaroja,

+mutta kaikissa tapauksissa joutuu maineeseen. Vaan mitä, jos silloin

+paljastaisi...? — oikeuden edessä... koko höskän... siitä se taitaisi

+ryminä syntyä... »Vai pitäisiköhän heittää helperiin koko homma?

+Ollappa Koskeliini kotosalla, jotta olisi saanut vähän tuumailla...»

+

+Mutta apuvallesmanni Reino Rinne ei ollut vielä virkaantunut käräjiin.

+Kuului lähtevän vasta sitten, kun Koskeliini toistamiseen palaa.

+Se on rauhan mies, rahvaan mies sekin, sen luokse sopii pistäytyä

+asiattakin, se ei koskaan ulosajele. Kun hiihtokavereillakin sattui

+asioita Isoon Pappilaan, jossa nykyään asui kolme virkamiestä, pappi,

+metsänhoitaja ja apulaisnimismies, niin lyöttäytyi Jooseppikin jonoon.

+Hiihtää hilpaistiin pitkin maantien oilinkia parin kilometrin päässä

+pohottavaan Isoon Pappilaan. Pappilan törmää noustessa Harmajavaaran

+Hannes alkoi kaivata entistä pappilan haltijaa, rovasti vainajaa.

+

+— Oli se mukava ukko, muisteli Hannes, — kerrankin kun tässä mäen

+mutkassa, näinikään, vetelin perässäni suksia, kuuluu törinä törmän

+rinteeltä ja eikös vain itse ukko rovasti hurahuta alas, silmälasit

+kuurassa, harmaat hiukset häälyen — ja vielä sompasauvoilla harvakseen

+pukkaili.

+

+— Jottako ei piirrättänyt jyrkänteessä, ukko rovasti? kysyi Jooseppi

+kimeästi.

+

+— Piirtää torrasi kai se alussa, vaan lopussa jo lykkäili, lykkäili...,

+selitti Hannes.

+

+— Vai mäkiä muka laski..., murisi Mullimäen Juuso, joka sen enempää ei

+kehdannut arvostella hyvämaineista vainajaa.

+

+Miehet tulivat mäen päälle — siinä jo häämötti kartano illan hämyssä,

+ei ollut vielä tulia sytytetty.

+

+Korkean jyväaitan edustalla petkelkyläläiset pistivät tupakan.

+

+— Mitähän lie nyt aitassa? Kyllä siitä vainaja vain toisenkin kapan

+köyhän pussiin posahutti, muisteli taas Harmajavaaran Hannes.

+

+— Tuhansia kappoja posahuttikin, innostui taas Jooseppikin. — Sain

+minäkin ohria kolmasti ilman ristuksenkillinkiä, joskus rukiinsiemeniä

+velaksi — ei se vainaja pahasti hätyytellyt eikä ryöstöllä ryvetellyt.

+

+— Ja mukavat hällä oli ne poijat..., jatkoi Hannes. — Ja röökynät myös.

+

+— Mukavat! kerrassaan mukavat! huuteli Ryysyrannan Jooseppi niin että

+ääni olisi kuulunut kartanoon asti, jos olisi ollut kuuntelijaa pihalla.

+

+— Me oltiin sen Ryytin kanssa rippiskoulukampraatit, kertoi Hannes.

+

+— Ja minä Iivari poijan kanssa! kiljui Jooseppi.

+

+Vaan nyt on kaikki muuttunut, lausui Hannes ja nousi suksilleen.

+

+Poissa on nyt Kalviinin suku, toisti Jooseppikin haikealla äänellä.

+— Vaan höyli mieshän tuo on tämä uusi kirkkoherrakin — höyli

+meikäläiselle on ollunna...

+

+Mullimäkeläinen vain murisi. Jos Juuso olisi ääneen ajatuksensa

+lausunut, niin se kenties olisi pukeutunut seuraaviin sanoihin:

+

+»Minun kohdallani ei paraskaan pappi ole höyli. Ristillinen ketunhäntä

+kainalossa. Vihattavia herroja ne ovat kaikki. Kansan ryöstäjiä!»

+

+Miehet saapuivat pihaan, nostivat suksensa seinävieriä vasten ja

+kopeloivat pimeissä etehisissä. Koleaa ja kuollutta kaikkialla.

+Molemmat pappilan pirtit kyyhöttivät kylmillään — uusi kirkkoherra ei

+pitänyt niitä lämpöisinä, siksi ei niissä kirkkoväkeäkään löytynyt.

+

+— No on pappilaa! ihmettelivät miehet. Löysivät vihdoin ränstyneen,

+puolilämpöisen kammion, jota vanhan rovastin aikaan oli sanottu

+»Junnun-Riitun kamariksi» — siellä maata pöllötti nyt Aapo, uuden

+kirkkoherran yksinäinen renki, ruumiiltaan, vahva, hengeltään heikko

+miehen juntikka, korkonimeltään »Pöljä».

+

+— Kettee työ etittä? pällähtää Pöljä-Aapo, joka on kotoisin kaukaisesta

+Mokulan kylästä.

+

+— Sinäkö se nyt olet Ison Pappilan isäntärenki? kysyy Jooseppi.

+

+— Ka minut valihti kirkherra tähän, virkaan, sanoo Aapo yksitotisesti.

+

+— Mikäpäs siinä, sanoo Hannes, — kyllähän se tämä Aapo...

+

+— Ossoon minä hevosta aijjaa ja vesiammetta kuskata. Ja siitä kirkherra

+tykkejää etten ouk kommuuti, selitti Aapo tosissaan.

+

+— Vai siitä tykkejää! mutisi ivallisesti Mullimäen Juuso.

+

+— Joo, jatkoi Aapo. — Vaan pistäysin minä tässä talvisyännä kirkherran

+kanssa iltamassa.

+

+— Missä iltamassa se Aapo on käynyt? tiedustaa Harmajavaaran Hannes

+siivokseen.

+

+— Ka siinä perheiltamassa, selittää Aapo tolkussaan. Ja lisää komeasti:

+— Sitä täytyy ihmisen näät kannattaa jottain puoluvettai.

+

+— Niinpä hyvinkin, naukuu Ryysyrannan Jooseppi. — Nuorisoseurako se

+sitä perheillatsua piti vai muu hulina?...

+

+— Nuoriso! kivahtaa Aapo sylkäisten. — En minä kommuutissa käy. En

+pirhana vie käykkään kommuutissa!

+

+— Vai et käy kommuutissa? ivaa yhä Mullimäen Juuso. — Taijat olla

+herrojen hännystäjä?

+

+— Häh? Minäkö herrojen hännystäjä! kauhtui Aapo ja tömähti vuoteeltaan

+lattiaan sirristäen silmiään. — En tottele kirkherraakaan! Ruunaa

+laukkuutan niin jotta kikarat lentelevät ja ammeet pirskoilevat portin

+pieliin, vaan kun uusi ruustinna rekkeen istunee, niin komennan kuin

+suojeluskuntalainen: »tpr tprr, kävelehhän Pontus!»

+

+Pöljä-Aapo irvisti nauraen koko naamallaan, kopisti piippunsa uunin

+kylkeen ja alkoi ladata visakoppaa.

+

+— Tietääkö se tämä Aapo, että onko herrat kotona? kysyi sitten Hannes.

+

+— Kotona... missä helekutissa ne muualla jos ei kotona... koko pyhä

+kolominaisuus, ilmoitti pappilan renki ja lähti mahtavasti ruhoaan

+huojuttaen talliin ruunaansa hoitamaan. Petkelkylän miehet hajaantuivat

+pyrkien eri ovista virkamiesten luo. Hannes hiiviskeli kirkkoherran

+kansliaan. Jooseppi jumppaili apulaisnimismiehen luo vanhalle puolelle,

+Mullimäen Juuso kolkutteli metsänhoitajan puheille.

+

+Valot olivat jo syttyneet akkunoihin.

+

+Reino Rinne parhaillaan veti rullakaihdinta alas akkunan eteen.

+Apulaisnimismieheltä puuttui takki ja toinen saapas, kun Jooseppi

+tempasi oven auki ja tirkistäen iloisesti silmiin, tuuppasi kouransa.

+

+— Terve! huusi Ryysyrannan Jooseppi.

+

+— Tu-tuttu mi-mies-pä tuli! saneli verkalleen ja matalalla äänellä

+apulaisvallesmanni, joka hiukan änkytti.

+

+— Tuttu! naukui Jooseppi yhä kimeämmin ja huusi yhteenperään

+kohteliaasti, kuten oli tottunut herroille tekemään: — Annahhan

+anteeksi apulaisnimismies, jos satuin pahaan aikaan.

+

+Mutta Rinne ei tehnyt pienintäkään elettä häiriöstä, vaan änkytti:

+

+— E-eihän tä-tämä mikään paha aika ole — ju-juodaanhan kahvit.

+I-istuhhan Jo-Jooseppi!

+

+Nuori virkamies kuukkasi toisella saappaallaan sisähuoneen ovelle

+vaimoansa puhuttelemaan, josta oli se seuraus että nuori rouva pian

+näyttäytyikin kansliassa, mutta huomattuaan, millainen vieras hänen

+herrallaan oli kahvitettavana, nyrpisti nenäänsä ja teki halveksuvan

+liikkeen munansoikealla, verrattain kaunismuotoisella päällään ja

+niskallaan.

+

+— Ei ole valmista kahvia, sanoi rouva kirkkaasti.

+

+— Ke-keitä! pyysi aviomies.

+

+— Ei ole kermaa.

+

+— Ke-kelpaa se ke-kermattakin, selitti nimismies kansanomaisesti.

+

+Jooseppi, ymmärtäen tilanteen, pinkasi ylös tuoliltaan oven suussa ja

+kumarsi syvään.

+

+— Hyvää iltapäivää spruustinna! — Joosepin äänessä kilisi sekä

+kohteliaisuutta että sala-ivaa.

+

+Mutta »ruustinnaksi» puhuteltu vältti tarttua Joosepin ojennettuun

+käteen. Hän vain katsahti kauniilla silmillään ryysyiseen asiamieheen,

+tavoitteli parfymeerattua nenäliinaansa ja livahti aivastaen toiseen

+huoneeseen. »Fy va' han luktar illa!»

+

+— E-eipä ta-taittu saaha kahvea, naurahti Reino Rinne hätäilemättä ja

+alkoi vetää toista saapasta jalkaansa.

+

+— Eikä tarvita kahvia! kivahti Jooseppi vainuten että »haisunäätä»

+jälleen oli löytänyt uhrinsa. Hän olisi tahtonut antaa salaripin

+tuolle hienolle rouvalle, vaan ei sopinut mennä peräänkään — täytyi

+valtioviisaasti viljellä välejä niin hyvän virkamiehen kanssa kuin oli

+Reino Rinne, rahvaan mies.

+

+— Pi-pistähhän piippuun! myhähti apulaisnimismies ystävällisesti ja

+levitti Joosepin eteen hienoimmat metallipurkki-smookinginsa.

+

+— En minä, esteli Jooseppi. — Pikanelli se on mun tupakkani.

+

+— Se-sepä nyt vahinko, tankkasi vallesmanni, — kun ei sattunut

+pi-pikanellia.

+

+Sikaarin Jooseppi sentään huoli. Hän katsahti levottomasti ympärilleen,

+mutta kun ei mistään päin liikettä kuulunut, silloin hän äkkiä ponnahti

+istualtaan ja sipaisten poveaan, lennätti apulaisnimismiehen nenän alle

+pienen, herraskaisen taskumattinsa:

+

+— Otahhan tuosta.

+

+Reino Rinteen silmät välähtivät toverillisesti. Jos hän muussa asiassa

+saattoi olla verkkainen, niin tämä juttu kävi näppärästi. Pelkästä

+kansanvaltaisesta kohteliaisuudesta apulaisnimismies suostui maistamaan

+Joosepin pullon suusta.

+

+— Tattis.

+

+Jooseppi ei hellittänyt ennenkuin taskumatti oli tyhjä. Sitten hän

+vasta alkoi purkaa sydäntään.

+

+— Mitenkä luulet, Rinne, kun ovat niin paljon vongankyläläisiä

+kylvettäneet käräjillä, että vieläköhän mahtaa tulla minunkin

+vaivaisen, vuoroni?

+

+— Pe-pe-petkelkyläläisistä ei ole näillä käräjillä ainoatakaan

+sakotettu, vastasi apulaisnimismies harvakseen, ladaten rauhallisesti

+piippuaan.

+

+— Kyllähän me syntiset sen olemme kokeneet että Koskeliini ja sinä

+olette hyviä herroja, mutta turkanen tietköön sen kolmannen herran!

+tiuskasi Jooseppi.

+

+— Pir-Pir-Pirhostako pelkäät?

+

+— Sitä! kimahti toinen.

+

+Apulaisnimismies ei voinut olla myöntämättä että konstaapeli

+Pirhonen oli varottava mies, se kun liian virkaintoisesti otti osaa

+kieltolainläpiajamiseen. Mutta kyllähän Pirhosenkin kanssa pärjäsi, kun

+vain kansa pysyi keskinäisessä sovussa eikä ilmiantoja sattunut.

+

+— Siinäpä se on, sanoi Jooseppi kynsien niskaansa.

+

+Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, mutta ei saanut purettua.

+Olisi pitänyt olla enempi ainetta! (Hannekselle oli tainnut joutua

+toinen pullo...) Samoin apulaisnimismies näytti hautovan mielessään

+asioita, joista olisi puhunut, jos olisi ollut oikea tilaisuus — hän

+olisi Jooseppi paralle selittänyt mysteerioita. Mutta rouva kuihkale

+kurkisteli ovelta. Että oli tullut otetuksi moinen silmäkoreus, joka

+säännöllisesti häiritsi miesten meininkejä...

+

+Jooseppi oli tuskassa ja tuijotti polttavasti nimismiehen silmiin.

+

+Reino Rinne virkkoi yskän ymmärtäen:

+

+— Ainahan me petkelkyläläisten kanssa rassailemalla pärjätään.

+Kieltolaista kiinnijoutuminen on kuin ketunpyynti myrkyllä. Ei joka

+mies mikkoa nappaa.

+

+— Ja tässä kyllä on vanha kettu, kehui Jooseppi.

+

+— Ja vanhaa kettua on vaikea viekotella käpylautaan, arveli

+apulaisnimismies.

+

+— Niin on, myönsi Jooseppi. — Vaan kun suolet nälästä kurisee, niin

+lipsahtaahan raato vanha mikkokin käpäläpuuhun.

+

+— Ska vi int fara nu? huutaa apulaisvallesmannin rouva kurkottaen

+soikeata päätään sisähuoneen ovelta.

+

+Jooseppi pinkasi ylös tuoliltaan ja teki lähtöä vanhalta puolelta.

+Pihalla häntä vastaan kapsahti Harmajavaaran Hannes. Hannes kuiskutti

+jotakin Joosepin korvaan ja yhdessä miehet palasivat pappilan puolelle

+mennen sisään kirkkoherran kanslian ovesta. Heti sen jälkeen näkyi

+mustaverkainen käsi kopeloivan oven ulkoavainta, joka temmattiin

+sisäpuolelle — — —

+

+

+

+

+19.

+

+

+Talvisen sunnuntai-illan pilkkopimeässä laskea hurauttivat nuo kolme

+asiamiestä suksillaan alas emäpappilan törmää, ensimmäisenä Mulli-Juuso

+karmean välinpitämättömänä puristaen sauvojensa varsia antaen mennä

+täyttä vauhtia niin että silmissä salamoi. Toisena tulla kohisti

+Harmajavaaran Hannes, kevyt takki auki lepattaen, mutta melkoista

+varovaisemmin, ja vasta kolmantena räpisteli Ryysy-Jooseppi ankarasti

+karrustaen vastaan, kyttyräinen ruumis sen tuhannen käppyrässä,

+piirrättäen molempien keppiensä väärillä päillä. Sukset levällään, niin

+Iavialti kuin säärenkalikat suinkin sallivat, tulla huippuroi Jooseppi

+alas pimeänsiintävää törmää... Mutta törmän alle asti jo onnellisesti

+päästyään, siinä ryssän tiehaaran kohdalla, miten lienee sommallaan

+hipaissut lakin reuhkaa — reuhka lensi päästä kuin riekko, ja kun

+Kenkkunen rupesi jarruttamaan tavoitellen tiepulan kovaa karstaa,

+niin siinäpä lankeemus yllättikin miehen kampuran, ja yhtä ovelasti

+kuin reuhka oli riepsahtanut pimeyteen, lensi avopäinen Jooseppikin

+tiepuoleen, vieläpä tuiskahti kuperkeikkaa: toinen suksen kapula teki

+ilmassa 180:n asteen vinkuran, samalla kun toinen suvaitsi irtautua

+varpaallisesta ja jatkoi matkaansa vinhasti takaa-ajaen Harmajavaaran

+Hannesta. Suu täynnä sonnansekaista lunta alkoi Jooseppi karjua

+kaveriensa perään että:

+

+— Elekee jättää, tpruu pertsana, lakki putosi... hei, hei saatara —

+ottakaa kiinni suksen sukkula!

+

+Mutta suksi se vain iloisesti sihisi jo puolensadan metrin päässä

+ihmeteltävällä vauhdilla aivankuin elävä mato lipuen edellälaskijan

+kintereillä — havahtihan lopultakin Hannes sen ja iski matelevaista

+sauvallaan nokkaan, päästi lauhkean naurun sekä jäi kiltisti vartomaan

+perässä laskijan selvenemistä selkkauksista. Jooseppi sillävälin

+kuukkaili takaisinpäin etsiskellen lakkiansa konttapolvillaan raappien

+tulta tikulla ja sähisten:

+

+— Senkö hornan rooppiin reuhka hävisi?

+

+— Mikä tuli? huutaa Hannes kaukaa pimeydestä.

+

+— Piru! purpattaa Jooseppi kontallaan kinoksessa. — Piru vei virkalakin

+Rämsänrannan konsulin päästä...

+

+— Häh, Iankesitko? huutaa Hannes, vaan samalla Jooseppi jo kopeloikin

+lumisen lakkinsa kopriinsa ja sai sen häthätää päähänsä, kun samassa

+— eikös lempo siinäkin ollut pelissä proletaarin pilkaksi — nuori

+metsäherra ajaa hurahutti poroineen pulkkineen perästäpäin alas

+törmää ja pulkan perä räppäsi Jooseppia peräpakaroille niin että mies

+uudestaan tupsahti hankeen, kajahti jättiläiskokoisen metsäherran

+naurunrämähdys, mutta kun Kenkkunen kääntyi kirotakseen urheilijaa,

+livisti metsäherra jo kaukana, ja porotiuvut vain helskivät

+horisontissa, pitkin haka-aituuksen vierustaa.

+

+— Sata seihtemänkymmentä sarvipäätä!

+

+— Halloo! huutelee Harmajavaaran Hannes. — Tuletko sieltä vai —?

+

+Jooseppi juoksee nilkuttaen toisenkin suksensa perässä, jonka pulkka

+on sysännyt liukumaan jalaksen rataa, ja saatuaan sen jalkansa alle,

+ottaa huiman lylyluijun Hanneksen luo, joka on pistänyt ensimäisen

+karkurisuksen pystyyn tiepuoleen.

+

+— No voi satavuotinen Rokonvaara! jurnuttaa Jooseppi läähättäen, —

+enhän minä akkaani hakenut, vaan kun lipsahti lakki takaraivolta, niin

+siinä se tuli sen mokoma pupujussin paletti että tallukat vain taivasta

+kohti ja sitten tuo juupelin hostmestari kurahutti petrallaan ja eikös

+kuvatus sillä sikoruuhellaan ruipannut rumppaan, niin että vieläkin

+ronkassa kihelmöi — kipurahat, kipurahat siltä kiiliäiseltä kiristän

+ihan näissä käräjissä ja _sinä_ olet todistaja!

+

+— Vaan enhän minä, veli veikkonen, nähnyt pyhäsen pölähtävää! ilmoitti

+Hannes säpsähtäen.

+

+— Et, et sinä kyllä nähnyt, vaan annahhan kun päästään tuonne

+Kanervavaaralle ja housuni lasken alas Maakunnassa, niin sitten on ihme

+jos et usko että hosmestari Räkhalssi ajoi ihan pahki per... Ja saa sen

+mustelman mönsträtä toki Mulli-Juusokin ja Maakunnan tirehtöörskä, ja

+elähän huoli, jos ottaisi poliisi Pirhosenkin haistamaan viinarokarin

+häntäpäätä, hehheh...

+

+Nauratti jo Jooseppia itseäänkin omat häränpyllynsä ja härkätaistelunsa

+emäpappilan törmän alla, ja saatuaan suksensa hän rivakasti paineli

+Hanneksen jälessä — Juuso jo mennä huijotti toisen mäen loivaa

+myötälettä ja jäi vasta siellä rämeen liepeessä vartomaan tovereita

+päästettyään muristen metsänhoitajan poroineen sivutseen. Siinä se

+ajaa remusi Räkhalssi, kansanomainen herrasvosmestari, joka ei sentään

+Mulli-Juuson mieliksi arvannut virkaansa hoitaa — eipäs taaskaan

+ollut luvannut puupökkelöitä Juuson tarpeisiin valtion metsästä — ei

+ne herrat köyhälle suvainneet keinottelua, vaan tullappa kirkonkylän

+koiraturkki porho, niin sille kyllä keksittiin keino, ja Vongankylän

+pursut suorastaan varastivat ukkoruunun mehtää — eikä koskaan saatu

+todistajia käräjille, kun köyhempi pelkäsi rikkaampaansa — iänikuisella

+metsänvarkaudella siellä rajakylissä olivat rikastuneetkin kaikki

+napatalot, päätteli Mulli-Juuso mielikarvaasti sylkäisten pitkän syljen

+metsäherran pulkan perään.

+

+Hiiteenkö kaverit olivat jääneet?... Juuso jo ehti panna tupakankin

+ennenkuin näki kaksi mustaa pilkkua, vaan kun se toinen pilkku tuli

+aivan lähelle, niin valoiseksi se muuttuikin — vielä kolmannen kerran

+näet oli kupertunut Ryysyrannan Jooseppi, kun Jänismäessä suksi oli

+päässyt irti väljentyneestä varpaallisesta.

+

+— Ne on piruja täynnä nuo emäpappilan törmät ja nikamat tänä

+iltana, selittää Jooseppi puistellen kintaallaan lumettunutta takin

+selkämystään. — Vai niinköhän tuli otettua napsuja, jotta selvää miestä

+heiluttaa... Sitä oltiinkin, kuules Juuso, vähän niinkuin tapernaakelin

+kaikkein pyhimässä... Jooseppi iski silmää Hannekselle, vaan Juuso ei

+ollut suuresti huvitettu naapurinsa herroissakäynnistä, tirskautti vain

+hammastensa välitse ja murahti:

+

+— Pyhät naakelit-saakelit!

+

+— Saitko pölkkyjä? kysyi Jooseppi.

+

+— Saitko sinä satalappusia? kivahti vuorostaan Juuso.

+

+— Ei puhuta! sanoi Jooseppi naukuvalla äänellä, mutta Juusosta näytti

+että Joosepin herroissa käynti oli kokolailla onnistunut ja pieni

+kateen kimmellys välähti hänen synkeään silmäänsä. Vaan Jooseppi

+sammutti tuon tulen taitavasti kertomalla toistamiseen, kuinka tuo

+edellä porhaltava metsäherra taki tahallaan oli ajanut häneen pahki ja

+— tästä nousee käräjäjuttu.

+

+— Jahka housuni heitän tuolla Maakunnassa, niin saat tulla sinäkin

+todistajaksi, toimitti Ryysyrannan Jooseppi.

+

+Mutta Mullimäen Juuso kirosi yhä synkemmästi ja vastasi:

+

+— En jukoliste reissua käräjiin sinun hännänhaistajaksesi!

+

+Tuosta hännänhaistämisesta sukeutui nyt kirkonkylään palatessa

+piskuinen riidan kahakka noiden kahden petkelkyläläisen naapuruksen

+kesken, kun näet Jooseppi, sanaan tarraten, alkoi penätä, että:

+

+— Minunko hännänhaistajaksi — vai ei kelpaa naapurille — vaan

+jos minä pyllistän ja samalla tämmyytän sinut lautamiehellä tai

+herrastuomarilla, niin tasavallan perustuslain ja kraahvin mukaan sun

+on pakkolähteminen — jos ei muuten, niin naru kaulassa...

+

+— Pyllistä minkä pyllistät, intti Mulli-Juuso silmiään muljauttaen,

+— vaan kun ummistan silmäni ja kiellän näkeväni peräpukamiasi, niin

+tämmääppäs, tämmyytäppäs sitten, jos kehtaat!

+

+Johon Ryysyrannan Jooseppi taas kimakasti naukuen laukasi lonksuvin

+leuvoin että:

+

+— Pidätkö sinä pirhanan jukuripää sitten minun häntävärkkiäni niin

+halpana että...!

+

+Jumalatiesi, kuinka arveluttavaksi hyvien naapurusten kinastelu olisi

+kehittynyt, mutta siinä samalla tulla suhisti ja helskytti täyttä

+laukkaa toinenkin pulkkaporo kolmen hiihtäjän takaa, ja näiden täytyi

+kiireesti väistyä tieltä — apulaisvallesmanni Reino Rinne siinä

+porhalsi kylälle päin hänkin, puuhkalakki ja suuret koirakintaat

+käsissään, poroaan hoputtaen ja sille karjuen, koreanylpeä rouva

+sylissään — ja hiihtäjät vaikenivat tyystin. Kun taas liukuivat kovalla

+tiellä, otti Harmajavaaran Hannes puheenvuoron ja sanoi siivokseen:

+

+— Saatetaanhan sitä, Juuso, Maakunnan pirtissä miehissä tarkastaa,

+jotta tuliko tähän Kenkkuseen siinä päälleajossa ruumiinvikoja, ja jos

+tulikin, niin eiköhän liene parasta sopia metsänhoitaja Räkhalssin

+kanssa kirjallisesti nämä asiat — niin sanoakseni perheasiat! toimitti

+Hannes sivistyneesti.

+

+— Ka niinpä taitaa olla..., luikkasi silloin muikeasti Jooseppi

+itsekkin ja siihen jupakka raukesi — eikä tullut Kenkku-Joosepilla

+Maakunnan pirtissä riisutuksi housurisojaan, vaikka muuten kenkutteli

+pirtin ja puodin väliä tai istua hyssytteli tiskin reunalla pieksujaan

+heilutellen ja monenlaista kauppaa hieroen Maakunnan kaupanhoitajan

+kanssa, kovasti tinkien kengäksiä ja pohjanahka-hylkyjä, toisin vuoroin

+kiikutellen kynsissään kullankirkasta kahvipannua vieläpä hypistellen

+hyppysillään kirjavaa hamekangasta, jotta nyt muka viimeinkin ostaa

+porauttaa eukolleen sen hamerustingin... jota ei tietystikään

+vieläkään ostanut, kun rahat hupenivat jauhoon, kahviin, sokuriin,

+pikanelliin, nahkapalasiin ja johonkin vikanaiseen pataan, joka myötiin

+polkuhinnasta.

+

+Eikä puhettakaan että Ryysyrannan Jooseppi olisi pyllistänyt Mullimäen

+Juusolle tai manuuttanut tätä todistajaksi, vaan täydessä sovinnossa

+taas keskustelivat naapurukset, vieläpä Juuso, jota koko kirkonkylä

+tympäsi, suostui viemään mukanaan osan Joosepin tavaroistakin —

+Juuso näet läksi vielä yön selkään painelemaan kotiinsa päin yhdessä

+muutaman Pahka-Pekan kanssa. Kauppa-asiansa siis näin loistavasti taas

+klareerattuaan tunsi Ryysyrannan Jooseppi itsensä vapaaksi lähtemään

+Hanneksen kera suojeluskunnan iltamaan, jonne mennä liehtoivat paitsi

+piikatyttöjä ja solttuja kaikki herraskaiset ainekset keskuskylältä

+— sinne ne toki olivat porhaltaneet nuoret virkamiehetkin poroillaan

+ja sinne ajaa kalkutti aisakellossa ja hirventalja reen perässä

+kirkkoherrakin rouvineen, lapsineen. Sinne tuppasivat mennäkseen

+Maakunnan herra ja rouvakin koettaen kiireen vilkkaa päästä irti

+pyhäostajista, tuosta kaukokorven ikuisesta painajaisesta. Oikein

+kiiltokauluksiin ja patiineihin kiepsautti itsensä Helge Huttunen ja

+pikkuinen pirteä rouva Huttunenkin haiskahti hajuvesiltä.

+

+— Lähetäänpä ilkeyksissään me Petkelkylän haisunäädätkin porvalien

+paalisalonkiin! innostui Jooseppi, varsinkin kun Maakunnan

+kaupanhoitaja oli luvannut kustantaa piletin, jos kerran Kenkkunenkin

+ilmestyisi valkokarvaisten juhliin.

+

+Ja suksillaan Jooseppi ja Hannes taas sujauttivat alas kylän kierää

+mäkeä ja nousivat sitten ylös toista törmää — Rämsän kievarin

+ikivanhassa pirtissä näet noita suojeluskunnan iltamia tavattiin pitää,

+koska ei vielä ollut omaa taloa.

+

+       *       *       *       *       *

+

+Kahdessa pirtissä siellä porvarit iltamaansa hiersivät. Toisessa

+hörpittiin pullakahvea ja tupruutettiin tupakkaa, mutta toisessa

+viljeltiin sitä valkoista praasnikkaa, välillä oli jääkylmä eteinen,

+johon tähdet paistoivat ja tuuleskeli pihalta. Hävyttömän kylmä

+oli juhlapirttikin, roistoturkit päällä siellä istuivat kasarmin

+päällikötkin ja naisia ohuissa puseroissaan näytti palelevan, kuin

+paleltuva varpunen sinisenä kasvoiltaan kyhjötti siellä joku kauppiaan

+pikku rouvakin, mutta kaupanhoitaja Helge Huttunen ei näkynyt luopuvan

+turkistaan, remauttihan vain sen auki, jotta pyhävaatteet eivät tyhjään

+menisi, ja kapsutteli pieniä patiinejaan yhteen.

+

+— Luistinrata, luistinrata tämä on eikä ihmisten asunto, laski hän

+leikkiä, — vahinko ettei tullut otetuksi mukaan luistimia.

+

+Siellä kahvipirtin puolella Ryysyrannan Joosepille irvistelivät

+iloisesti kaikki kylän herrat, kävipä itse kirkkoherra kättelemässä

+aivankuin ei olisi ihan äskeen tavattukaan sekä kysäsi kaikuvalla

+äänellä kaikkien kuullen että:

+

+— Kah, Petkelkylän setäkin on ihmisten ilmoilla — mitäs kuuluu? Sangen

+ikävä tapaus se lehmäsi kuolema, vaan kyllä nyt Kenkkunen saa kunnalta

+lehmän, sopii periä vaikka huomenna — ei ole Kötys-Heikissä sen lehmän

+ruokkijaa, eläinrääkkäykseksi jo menee...

+

+Johon Jooseppi iloisella äänellä kehahti vastaan että:

+

+— Vaan _minä_ en eläessäni ole luontokappaleita nälällä kiusannut. Sen

+saapi kirkkoherra uskoa...

+

+Pahasti tosin tälle kehumalle virnistivät monet kirkonkyläläiset

+porvarit — tiettiinhän tuo Kenkku-Joosepin Iehmäruuki, eihän siellä

+Ryysyrannassa miesmuistiin ollut lehmä-rievuille antaa muuta kuin

+lehteä ja jäkälää, jos aina sitäkään...

+

+Siellä iltamissa se toki kulki pystynä kireässä upseerivormussaan ja

+kiiltosaappaissaan apulaisvallesmannikin, hyväntuulisesti vilkuttaen

+silmää Kenkkuselle, mutta rouvansa — se munansoikeapää kaunikki

+nakkeli yhä niskojaan ja keikutti alastomia olkapäitään nyrpistäen

+nenänipukkaansa joka kerta kun Jooseppi häneen vilkasi, vieläpä

+niisteli nenäänsä aina milloin tungoksessa lähettyville sattui. Sen

+nästyykistä tuulahti niin noopelin hyvä haisku, ettei Jooseppi ryhmys

+tiennyt että miten oikein suhtautua tuohon hienostelevaan nartt... —

+anteeksi ajatus, mutta porvarien narttunaikkosena Jooseppi sitä vain

+piti pannen merkille, kuinka apuvallesmannin korea rouva, silloin kun

+herra miehensä silmä välttyi, keikutteli päätään, suipisteli suutaan,

+kikahteli ja viskeli venskaa nuorille naimattomille metsäherroille,

+joita tässä juhlassa näkyi vilahtavan kokonaista neljä kappaletta.

+

+Oli siellä toki Koskeliinin rouvakin, kaunikki ylimys hänkin, mutta

+Kenkkuselle se sentään paiskasi laupiaasti kättä ja mukavasti mulkoili

+mustia silmiään — lieneeköhän tietänyt ne miehensä ja Kenkkusen hyvät

+välit? — kaippa se hyvinkin tiesi, koska sanoi: »Sääli ettei Carolus

+ole täällä!» ja liehahti samalla pois Joosepin näköpiiristä.

+

+Jopas vihdoin sattui Jooseppi vastatuksin metsänhoitaja Räkhalssinkin

+kanssa eikä malttanut olla salakaunassa tokaisematta että:

+

+— Herra hosmestari ajaa karautti minun päälleni siellä emäpappilan

+törmän alla...

+

+— Vai sinä simpanssi se olit! huudahtaa silloin Räkhalssi seisten

+piipunnysä suupielessä hajalla säärin keskellä lattiaa, väriverkaiset

+säpikkäät julman pitkissä koivissaan. Ja kun Harmajavaaran Hannes

+kaverinsa puolesta oli antanut säädyllisen selityksen, loppui tämä

+selkkaus vihoviimeinkin siihen että metsäherra ystävällisesti tarttui

+Jooseppia käsikynkästä ja vei kahvitiskille komentaen iltaman

+yliemännän, vanhan postineidin, kaatamaan kukkuraisen kupin nisukahvia.

+

+— Juo, Kenkku, juo tuplakupit sulhasmiehen sottaan, ja anna anteeksi

+että se minun härkäni, Tatu, ei arvaa pysähtyä, vaikka edessä seisköön

+itse Mokulan keisari...

+

+Saakurin mukava mies siis oli tuo Räkhalssi ja viimeinenkin kauna

+katosi Joosepin sydänalasta siinä pullakahvia hörppiessään Rämsän

+pirtin seinäpenkillä. Vanha postineitikin niin muikeasti irvisti ja,

+räpytellen silmiään rilliensä takaa, virkahti:

+

+— Mistäs nyt tuulee, kun herra Kenkkunenkin on kekkereissä? Sitten se

+vanhapiika ruotsiksi sinkautti metsäherra Räkhalssille että:

+

+— Forstmästarn är bra snäll, som trakterar så'na där struntar! mutta

+tätä viimeksi mainittua lausetta Ryysy-Jooseppi ei oikein ymmärtänyt,

+vaikka vaistosikin että tuo kärtyinen mamselli piti häntä, köyhän

+perheen isää, jotakuinkin halpana olentona. Kummaltakaan puolelta ei

+vielä oltu unhoitettu postitoimistossa sattunutta kipakkaa kohtausta,

+jossa Kenkkunen oli saanut vasten naamaansa aivankuin märillä

+housuilla... Mutta koska Harmajavaaran Hannes puolestaan sattui olemaan

+postineidin erikoinen suosikki, jolle vuorostaan postineiti pistouvasi

+kahvit — niin tätä Hanneksen läsnäoloa kai huonohuutoinen Kenkkunen

+saikin kiittää ettei Lottien yliemäntä miekkosta ihmisten kuullen sen

+enempää letkauttanut. Mukavahan täällä oli olla, kerrassaan mukava, kun

+herrat voitelivat kermakahvilla korven kyöpeleitä ja Maakunnan Huttunen

+ryysyiselle ystävälleen ovirahankin oli suorittanut.

+

+Kahvitupa tyhjentyi — yleisö siirsihen toiseen pirttiin. Lavalla seisoi

+apulaisnimismies suojeluskuntaupseerin puvussaan ja luki paperista

+asiallisesti ja hätäilemättä. Jooseppi höristi korviaan:

+

+»Suojeluskunta — on — tasavallan varmin — turva. Valtakunnan rajalla

+se merkitsee — suorastaan — pelastusta — isänmaan pahimmasta

+painajaisesta — kommunistien myk-mykräntyöstä. Me nimitämme punaisia

+veljiämme myk-mykriksi, koska ne — kaivavat maata — jalkaimme alta.

+Jokaisen suojeluskuntalaisen — velvollisuus — on — pitää rajaseutu —

+puh-puhtaana — myk-mykristä..

+

+Reino Rinne tankkasi hauskasti mykrä sanaa.

+

+Jooseppi kynsäsi korvallistaan. Olihan tuo kyllä niinkin kuin puhuja

+selitti, mutta saattoi ajatella — toisinkin.

+

+Laulusta Kenkkunen sentään piti enempi kuin puheesta. Varsinkin kun

+sekakuoro antoi tulla kansanomaisempaa:

+

+    See oli yksi lauvantaki-iilta,

+    kun sii-nuo oo-tootin:

+    jaa oo-too-tin niin kauvan,

+    sun rei, sun rei, sun fralilalilei

+    että keel-lo oli kyym-mee-nen!

+

+Jooseppi iski silmää kuorolle ja tunsi vihansa sulavan sulaksi

+suvaitsevaisuudeksi postineitiäkin kohtaan, joka lasit nenällä, suu

+ammollaan seurasi kanttorin tahdinlyöntiä hartaasti laulaen:

+

+    Sen silikkihuivin, jonkas mulle aan-noit seen pu-naa-rai-taisen!

+    Seen soat sinä ottaa poik-keen,

+    sun rei, sun rei, sun fralilalilei —

+    ja an-taa paa-rem-mill!

+

+Kauniisti, kauniisti ne lauloivat — ei voinut moittia — tämän rinnalla

+kalpeni Pupu-Jussi: arvosteli Jooseppi tarttuen Harmajavaaran Hannesta

+hihasta ja kuiskaten tälle:

+

+— On tämä suojeluskunta sentään eri poikaa.

+

+Nyt nousi lavalle kirkkoherra ja sieltä lähti tulemaan kuin turkin

+hihasta. Niinkuin rippisaarna alttarilta eikä silti oikein saarnakaan

+— nuotti jäljitteli pappia, mutta asiat luistivat kuin kihlakunnan

+tuomarilta. Suomen suurista nälkävuosista paasasi kirkkoherra, kertoi,

+kuinka paljon tämä Suomenmaa oli saanut kokea sodan ja kadon kautta

+siihen aikaan, kun ei vielä ollut rautateitäkään, niin ettei ehtinyt

+saapua vilja-apua ulkomailta, ja rahvasta kaatui kinoksiin ja kuoli

+kuin sopulia saloille.

+

+»Voi Suomen kansan katkeria kärsimyksiä! voi perheenisiä, jotka turhaan

+olivat työtänsä tehneet! voi köyhäin savupirttien vaimoraukkoja, joilla

+kymmenes lapsi jäätyi äidin rinnalle imettäessä! voi ennenkaikkea

+noita nälkäpöhöön, ruttotautiin ja pakkaseen paleltuneita Suomen

+kansan ryysykerjäläislapsia — _sitä_ historiaa ei liene paperille

+kokonaisuudessaan koskaan kirjoitettu...!»

+

+Jooseppi oli lysähtämäisillään lattiaan mielenliikutuksesta, hän

+pyyhkäsi riekaleisella hihallaan kyynelen silmäkulmasta sekä katsahti

+avuttomana, ikäänkuin oudoksuen ympärilleen: missä hän oikein olikaan?

+Kyssähti sitten istumaan kylmän jättiläismuurin juurelle ja kuunteli

+siinä nöyrästi esitelmän loppuun saakka... Ja Ryysyrannan Jooseppi

+muisti, kuinka itse jo pienenä penskana oli silkkaa petäjäistä

+jyrsinyt ja varsinkin mitä isä-vainaja oli kertoellut nälkävuosista

+Petkelkylälläkin — miten moniaana pyhäaamuna seitsemällätoista kelkalla

+oli vedetty ruumiita syrjäiseen hautuusaareen ja miten vetäjistä vielä

+kolme oli tuupertunut nietokseen...

+

+Kätten räikeä Iäpytys havahdutti Joosepin jälleen todellisuuteen — kah,

+suojeluskunnan illatsussapa näyttiinkin oltavan eikä siellä pimeällä

+Petkeleen perukalla — jumalankiitos...

+

+Jooseppi kapsahti ylös ja meni Hanneksen viereen seisomaan. Nytpä

+seurasi ohjelmassa ihan toisenlainen numero, joka ei ollut sukuakaan

+kirkkoherran esitelmälle. Lavalle näet kiepsahti sanitäärivääpeli

+Veitikainen, tukkijätkäksi pyntättynä, ja hattu takaraivolla alkoi

+vedellä hanuria sekä laulaa rallattaa sekaan että... voi kiesuksen

+kierukka, mitä ryönää se poika ryöppyikään — ei tuota iljennyt

+kuunnellakaan, vaan vaikea oli olla kuuntelemattakin, kovin, kovin se

+oli mukaansa tempaavaa ja vähän niinkuin liiaksi tuttua:

+

+    Illalla mänin minä Iitan aettaan

+    ja oven minä panin säppiin.

+    Mutta Iita se sano että: out sinä tuhma,

+    kun et ies yhtää häppii.

+    Jala-jailaijaa, jala-jallaijaa,

+    kun et ies yhtää häppii!

+

+Tirskahti, tirskahti siellä ja täällä Rämsän juhlapirtissä solttu ja

+renkipoika, ja herrat hostmestarit nauroivat ääneensä ja huusivat

+ravoo-ravoo, mutta kaikki tytöt punastelivat hiusmartoa myöten ja kylän

+rouvat mykistyivät kuin suolapatsaat...

+

+    Istuhan se Iita minun polovellen

+    ja huastel' tätä ja sitä,

+    käellään se kutkutti kaolan alta

+    ja tekihän se jos vaekka mitä.

+    Jala-jallaijaa — — —

+

+Jooseppi pani merkille että postineidin naama oli hapan kuin

+seitsenkuinen piimä ja tuo siveä vanhapiika heitteli myrkyllisiä

+silmäyksiä iloiseen vääpeliin sekä suhisi kuin koppelo, jolta uhataan

+munat ryöstää pesästä juuri kun poikaset koputtavat nokillaan kuorta

+rikki...

+

+    Minä sitä sanon että: ihana on ilima

+    ja ulukona lampaat miäkyy,

+    Mut suattaa se sattoo ropsaattoo,

+    koska varikset pellolla riäkyy,

+    Jala-jallaijaa — — —

+

+Kirkkoherran rouva myös näytti kuin seipään nielleeltä, mutta

+itse kirkkoherra, vaikka niin oli vakavan esitelmän pitänyt,

+älykkäänä maailmanmiehenä, ei voinut olla nauramatta kuten kaikki

+muutkin virkaherrat, mutta pappi koetti kaikin mokomin peittää

+naurunpyrskäystään painamalla komean, punaposkisen päänsä syvälle

+edessä hytkivän tukkipomo Rahikaisen leveän seljän suojaan:

+

+    Mut Iita sano niin että: aena sinä Jussi

+    juttelet kaaniista siästä,

+    Etkö sinä ossoo rakkaaven asijoeta

+    alottoo oekeesta piästä?

+    Jala-jallaijaa — — —

+

+— Vaan _se_ poika se _tietää!_ tokasee Ryysyrannan Jooseppi puoliääneen

+ja samalla hän jo aivankuin vanha postineitikin tekasee itselleen

+kysymyksen: onkohan esitys paikallaan näin papiston lähettyvillä?...

+

+    No — osasinhan minä kyllä yhtä ja toesta,

+    ku opettelin uamuun asti.

+    Ja kyllä se Iitae ihmettel'

+    ku aeka mäni mukavasti!

+    Jala-jallaijaa — — —

+

+Mutta Ryysyrannan Jooseppi oli itse Suomen kansan tuhatvuotinen

+kasvattipoika ja sekä hänellä että kaikilla hänen hurskailla

+esi-isillään oli ollut juuri samanlainen yöjalka-aikakautensa tai

+tytöstely-suhteensa kuin mistä vääpeli Veitikainen virsiä viritteli

+— Jooseppi ei tukkilaislaulussa löytänyt _sitä_ pahaa, mikä vanhaa

+postineitiä niin sydänjuuria myöten loukkasi: olihan tuollainen

+Luhti-Iita olemassa ja juuri sellaisia olivat pojatkin — peijakkaan

+oikeakarvaisesti veitikka asiat suomentelikin.

+

+— Se on kuplettia, kuiskasi Harmajavaaran Hannes tietävästi. —

+Kuplettia ne toki aploteerasi Minnesootankin kahviloissa.

+

+Hannes näet oli käynyt Amerikassa asti, mutta koti-ikävä oli työntänyt

+uroon takaisin Petkelkylään.

+

+— Joo, säesti Jooseppi hyväntuulisesti, — rulettia se poika

+porahuttelee.

+

+Samassa Ryysyrannan Jooseppi muisti omat asiansa ja alkoi toimittaa.

+Hannekselle puoliääneen: se taitaa mulla tulla lehmäntalutus huomissa

+päivänä... ota sinä mun pussini Maakunnasta... et kai sinä ennen päivän

+valkenemista kylästä...

+

+Kätten paukutus ja naurun tirske ynnä pieni moraalinen yhteentörmäys

+kuplettitaiteilija Veitikaisen ja kakkulanenäisen postineidin välillä

+katkasi petkelkyläläisten veljellisen keskustelun, ja yleisö hyökkäsi

+remuten kahvipirtin puolelle. Jooseppia nykäistiin hihasta ja ohjattiin

+pihalle nurkan taakse — ne olivat niitä hänen asioitaan. »Ka ei

+märkääkäänl» kuului Joosepin supatus: »vaan saahaan kai sitä uutta, jos

+tirauttaa». »Tirauta, tirautahan veliveikkonen!» kuului toisen ääni

+pimeästä.

+

+Jooseppi palasi sisään hiukan yrmeissään. Väkijoukossa häntä pukkasi

+kylkeen kuka kulloinkin ja kaikille täytyi vastata että »ei märkejää!»

+Mikä lemmon pontikkapatruuna hän tässä oli? keittäisivät kehvelit

+itse... Ristiriitaiset ajatukset olivat alkaneet aaltoilla hänen

+aivoissaan. Kun ei sattunut edes se Koskeliini kotisalle...

+

+Väliaika loppui taas ja juhlapirtti tupsahti pilkkopimeäksi, kun

+opettaja Pullukka oli noussut tuolille ja puhaltanut kattolampun

+sammuksiin. Esirippu kohosi ja lavalla alkoi näytelmä.

+

+— Tiiaatteri tuli! kuiskasi puolestaan Jooseppi Hannekselle. Hän näki

+kauniin kesäisen maiseman, honkaisen harjun ja tyvenen järvenrannan

+ja siinä puiden siimeksessä kuherteli nuorta kansaa puhellen mukavia

+asioita. Vaan ei nämä sentään luhtilemmestä lirkutelleet, nämä olivat

+vähän niinkuin hurskaampia. Ja sitten astua kolkkasi vanha ukon köpiläs

+petäjiköstä esiin ja ilmoitti olevansa vanha sotamies. Tulipa viimein

+toinenkin ukon karilas ja nytkös kohtaus kopeusi, kun selville kävi

+että samassa tappelussa ryssiä vastaan oli rymytty ja toinen oli

+luullut toisen kaatuneen, vaan Venäjälle olikin sota-orjaksi raahattu

+— nyt kotiseudulleen palasi ja perhettään urkiskeli ukko raiska. Ja

+sotkeusipa juoneen sen tuhannen rakkaudenasioita ja syntyi kiva kohtaus

+papan ja pojan välillä, jotta sopiiko naida sitä ja sitä tyttöä. Vaan

+antoihan lopulta perään pappa ja kauniisti siinä runoiltiin toinen

+toiselleen. Semmoista koreaa kurlutusta se oli aivankuin posetiivin

+soitto Puolangan lehmämarkkinoilla. »Saimaan rannaksi» sitä näytelmää

+nimittelivät.

+

+Heti kun teatteri oli loppunut, alkoivat suojeluskuntalaiset ja

+sotilaat raivata pirttiä tuoleista ja penkeistä puhtaaksi, vääpeli

+Veitikainen asettui nurkkaan hanuri polvilla, ja tanssin rytinä

+remahti pikimustalla, rosoisella lattialla. Kirkkoherralaiset lähtivät

+kiireesti pois, kyllä kai pappi omasta puolestaan tanssia suvaitsi,

+mutta esimerkin vuoksi täytyi olla karttavinaan synnillistä ilonhumua.

+Metsäherra Räkhalssikin näkyi lyöttäytyvän kirkkoherran jälkeen tai

+oikeammin rouvan — hostmestarilla kuului olevan morsian maailmalla,

+vaan naimisiin ei kiirehtinyt, tyytyi vain rouvien seuraan.

+

+Apulaisnimismiehen rouva tanssi ensimäisen tanssin oman miehensä kanssa

+imelästi tätä puristellen väkijoukon nähden, vaan sittenpä jo näkyi

+lentelevän luutnantin ja niiden nuorten metsäherrain käsipuolessa

+somasti keikutellen soikeata päätään, veikeästi venskaillen.

+

+— Ymmärrätkö sinä Hannes, mitä se tuo oikein toimittaa? kysyy Jooseppi

+ovensuussa arkana katsellen. Hannes sen ymmärtää, Hannes, joka on

+kuunnellut kuplettejakin Amerikassa asti.

+

+— Se on ihanne-kaloppia..., hän selittää. Lieneekö Jooseppi oikein

+kuullut, mutta virnistäen hän vastaa:

+

+— Joo, joo, ihanne-kapinan toki minäkin tietänen..., ja tirskauttaa

+suustaan väkevän mällisyljen.

+

+       *       *       *       *       *

+

+Petkelkyläläiset hyppäsivät suksilleen, ja suojeluskunnan iltama

+hälinöineen häipyi heidän selkänsä taakse. Mutta Työväentalon

+akkunoista hohtivat kirkkaat valot ja tanssin tytkivä jytinä kantautui

+sieltäkin korviin. Oli kai jo puolen yön aika...

+

+— Vaan pistäytäänhän, piru vie, punikkienkin praasnikoissa! ehdottaa

+Jooseppi toverilleen: — sitä pitää tuon Rämsänrannan roletaarin osata

+olla valtioviisas.

+

+— En minä kehtaa, sanoo vakavasti Harmajavaaran Hannes. — Mene sinä,

+jos itseltäsi ilkiät...

+

+— Vaan minähän ilkiän! vinkuu Jooseppi ja kääntää suksensa Työväentalon

+portista.

+

+— Kah, Kenkku-Jooseppi, tulehhan lemonaatille.

+

+Onko sulla...?

+

+Se oli yksi niistä Työväenpuolueen johtomiehistä, pitkä lekioonalainen,

+joka iloisesti iskien silmää otti Joosepin suosiollisesti vastaan.

+Oppinut, yhteiskunnallinen keskustelu virisi heti herra Hermanni

+Hetaleen ja Jooseppi Kenkkusen välillä.

+

+— Teillä on täällä iloiset illatsut, sanoo Jooseppi kulauttaen

+kurkkuunsa punaista lemonaatia.

+

+— Tjah, sanoo silmiään vilkuttaen punarusettikaulainen Hermanni

+Hetale. — Meitän puolueellamme on periaatteellisesti ja lojaalisesti

+moraalisia ohjelmailtamia henkellisellä rokrammilla, mutta emme tahto

+tukahtuttaa kansamme ihanteellisia rientoja vapauten punalipun varjossa

+ja sentähten sallimme saloseutun surumielisten lasten määräperäisesti

+huvitella itsiään...

+

+— Ka niinhän niillä porvaleillakin pahuksilla on ne ihannehyppynsä,

+jutteli Jooseppi.

+

+— Sieltäkö sinä tulet, oi toveri? kysyi Hetale.

+

+— Ilman aikojani ensi kerran elämässäni pistäysin, tunnusti Jooseppi.

+

+Herra Hermanni Hetale katsoi pitkään ja merkitsevästi huonosti puettuun

+tuttavaansa. Itse oli hän komeaan verkapukuun puettu, kiiltävät

+patiinit leveissä lahkeissa, ja paksut kellonvitjat liivissä.

+

+— Sinä, Jooseppi Kenkkunen, et kuulu siihen sakkiin, sen voi

+nähtä jo sinun ulkomuotostasi. Sentähten sinun pitäisi kohtistaa

+teoreettiset ihannepyytelmäsi temokraattiseen terroriin, valita

+seurapiirisi työtätekevän luokan järjestyneistä roletaareista ja

+kaikesta sytämestäsi välttää noita saatanan suojeluskuntalaisia ja

+verenimijä-porvareita.

+

+Jooseppi rykäsi kaikuvasti ja naukui vastaan seuraavasti:

+

+— En, pirhana vie, minä hännystele porvaleita, mutta tietäthän

+itsekkin, (Jooseppiinkin joskus kirposi kirjakielen korea basilli) että

+täällä Rämsänrannalla ryysyköyhälistö on niin kurjassa asemassa että

+täytyy napata rahapenni mistä ikinä vain saapi. Minun suhteeni tämän

+kylän herroihin ovat tiplomaattisia suhteita.

+

+— Jaa no, sanoi herra Hetale, — se muuttaa asian. Mutta kyllä

+sinun pitäisi itsetietoisemmin kääntää huomiosi kansainväliseen

+vallankumoustoimintaan...

+

+— Siihenkö kommunismiin? kysyi Jooseppi. Herra Hermanni Hetale ryyppäsi

+punalemonaatinsa pohjaan ja katsahtaen ympärilleen, ettei ollut

+vaarallisia kuuntelijoita, sanoi:

+

+— Sinua ovat tietysti porvarit peloitelleet sillä sanalla, mutta jos

+itsekohtaisesti tulisit tuntemaan meitän rajaseutun sosialidemokraatein

+ohjelmaa, niin alkaisit uskoa vähän muuta...

+

+Siihen hyökkäsi samalla liuta hiestyneitä tyttöjä lemonaatiputkaan

+ja yksi vaati räikeästi herra Hermanni Hetaletta tanssiin kanssansa

+väittäen että kavaljeeri oli hänet äsken pettänyt. Hetale helähytti

+herraskaisen naurun — hän oli jotenkin komea poika — ja sammutettuaan

+tyttöjen janon, kiiruhtaen tanssisaliin, kuiskasi Joosepille:

+

+— Minä lähetän sinun luoksesi vielä tänä yönä yhten akentin. Sepässäkö

+olet yötä?

+

+— Sepässä, vastasi Jooseppi ja meni kymmeneksi minuutiksi oven suusta

+tirkistelemään työväentalon yötanssia.

+

+»Samallaista jumalatonta humppailua kuin porvareillakin», ajatteli hän:

+»kun ne riivatut oppisivat hyppelemättä ja hieromatta politikoimaan,

+niin me äijätkin täällä kulkisimme kokouksissa».

+

+Hän läksi seppään ja vaipui heti pirtin penkille.

+

+       *       *       *       *       *

+

+Hän on kuorsannut kenties tunnin ajan, kun joku koskettaa hänen

+kylkeensä ja kuiskaa: — Miekkoinen musikka, ele sie niin julen eija

+kuorshamas!

+

+Jooseppi kapsahti istualleen ja pöllisteli pörröpäin vierasta. Outo,

+tanakka mies siinä oli, eheisiin, tummansinisiin vaatteisiin puettu,

+urheilutakin kauluksesta pilkisti helakanpunainen villapusero. Jooseppi

+älysi heti että tässä se nyt oli akentti, josta Hetale oli korvaan

+kuiskannut.

+

+— Sie olemas se Joosef Kenkku? Tavaritsh Hetale paajinut siusta — asia

+jaasno...

+

+Jooseppi vainusi että mies ei ollut rämsänrantalaista rotua, mistä

+lienee ollutkin kaukaa. Jostakin syystä hän vavahti.

+

+Agentti istahti ihan Joosepin viereen, veti povestaan leveän, litteän

+taskumatin ja tarjosi. Jooseppi otti kuin unessa ja kiitteli.

+Tavattoman hyvänmakuinen oli ryyppy. Mieluusti kulautti toisen ja

+kolmannenkin kerran. Konjakkia olla taisi!

+

+— Ollah julen smirno, sanoi agentti viitaten toisella puolella pirttiä

+nukkuviin miehiin ja naisiin. Sitten hän vielä hiljempää supatti

+Joosepin korvaan: Olemas siul djengin nuusa?

+

+— Nuusa, nuusa! nyökytti Jooseppi, jota jälleen oudosti puistatti.

+

+— Sie tahtomas sluusit — tienest shtoo?

+

+— Ka ei kai se pahaa tekisi, naukui Jooseppi.

+

+— Ottamas etappi? sanoi agentti.

+

+— Tuota noin — epatti — mikä se oikein on?

+

+— Ei tarvitsemas snatj! Kelbuago djengi, tavaritsh?

+

+Agentti vilahdutti kädessään harmaata seteliä. Jooseppi tirkisti

+seteliin — tuskan hiki nousi hänen rypistyneelle otsalleen: totisesti

+hänelle tarjottiin tuhannen markan seteliä.

+

+— Ja mitä minun pitää toimitella, jos niinkuin otan rahan? hän kuiskasi

+kiiluvin siansilmin. (Agentin kielimurre oli sotkuinen, mutta Jooseppi

+ymmärsi seuraavaa.)

+

+— Huomenaamulla kello 6 työväentalon lemonaatiputkassa saat

+menettelyohjeet, ilmoitti agentti lujasti. — Tällä hetkellä vaaditaan

+sinulta vain kolme ehtoa, jatkoi vieras. — Mutta ota ryyppy ennenkuin

+päätät! sanoi agentti äärettömän veljellisesti ja siveli uhriaan

+käsivarrellaan.

+

+Jooseppi kulautti hyvänmakuista, hyväntuoksuista konjakkia, pyyhkäsi

+partaista suutaan likaisella, riekaleisella puseronhihallaan ja

+kuiskasi kimeästi:

+

+— Mitkä ne kolme ehtoa ovat? Annappa varsin kuulua, pyhä veli!

+

+Agentti katsahti ryysyiseen toveriinsa murhaavasti, juhlallisesti,

+käskevästi.

+

+— Ensimäini ehto: _maltshii durak!_ Toini ehto: _maltshii durak!_

+Kolmas ehto: _maltshii durak!_

+

+— Sano perkele suomeksi! suhisi Jooseppi ryypyistä rohkaistuneena.

+

+Agentti naurahti, puristi hellästi Jooseppia molemmista käsistä

+yhtaikaa ja selitti:

+

+— A minu sanomas pafinski. Ensimaini ehto: _Suu kiinni!_ Toini ehto:

+_Suu kiinni!_ Kolmas ehto: _Suu kiinni!_ Panimaajesh?

+

+Agentti vilautti taas seteliänsä. Jooseppi tirkisti ihmeissään ja

+syvämielisesti kiusaajaansa ja virkahti:

+

+— Eikö muuta?

+

+— Ei! vahvisti vieras painolla.

+

+— Minä lupaan! livahti Joosepin suusta.

+

+— Vannomas? komensi toinen uhmaavasti.

+

+— Ka sanelehhan valan kaava..., suostui Jooseppi.

+

+Ja agentti saneli ja Ryysyrannan Jooseppi, hiukan humalassa, jätkytti

+perässä:

+

+— Neuvosto-Venäjän Tasavallan — pyhän kolminaisuuden — Leninin —

+Trotskin ja — Sinojehvin nimessä — minä — Joosef Kenkkunen — vannon ja

+lupaan — pitää suuni kiinni — nyt ja ijankaikkisesti — aamen.

+

+— Harashoo! sanoi kommunistiagentti ja pisti tuhannen markan setelin

+Joosepin kouraan— Joosepin, joka kauhistuneena jäi siihen tuijottamaan.

+

+Vielä viimeinen tuikea silmäys ja agentti riensi tanakoin askelin

+ovelle.

+

+Mutta samalla hetkellä, kun agentti avasi oven, livahti ulkoa pimeästä

+porstuasta sisään koira — Ryysyrannan pörhöinen Vekku.

+

+

+

+

+20.

+

+

+Koira oli nuuskinut isäntänsä jäljet käyden tarkalleen kaikki paikat,

+missä Jooseppi oli kulkenut, se oli haistellut isäntänsä istumat järven

+jäätanterella, poikennut Karihtaniemeen, jolkutellut kirkonkylään,

+kierrellyt kaikki pihat ja nurkantaukset, missä isäntäkin oli

+kiekuroinut, oikaissut ulahtaen häntä koipien välissä Isoon Pappilaan,

+näyttänyt hampaitaan Pöljälle Aapolle, tutkinut kuono syvällä lumessa

+Joosepin lankeemukset ja kontat ryssäntiehaarassa, tunkeutunut

+Maakunnan pirttiin vieläpä puotiinkin kohottaen etukäpälänsä

+tiskille, laukannut kuono kiinni maassa Rämsän kartanoon ja palannut

+Työväentalolle, josta nyt vasta näin myöhään haistoi jäljet Sepän

+pirtille.

+

+Se törmäsi suoraan Joosepin polvien väliin, nuoli kiihkeästi hänen

+känsäisiä käsiään ja tirkisti kysyvästi, pelokkaasti ja häpeillen

+isäntäänsä silmiin, surkeasti vinkuen.

+

+Ryysyrannan Jooseppi hätkähti: Lempoko vai itse Jumalako koiran tällä

+silmänräpäyksellä jälkeen lähetti? Tässä oli kaksi vastakkaista

+ilmestystä: tuhat markkanen ja tuo Vekku! Hän pisti sukkelasti setelin

+piiloon kiinnittäen sen nuppineulalla paidan sisäpuolelle vasten

+paljasta rintaa, myhähti lauhkean sanan uskolliselle koiralleen ja

+kellahti pirtinpenkille etupuoli seinää vasten, nykäisten takkiresunsa

+päänsä ylitse.

+

+Siinä huppupäissä nyt alkoi miettiä Ryysyrannan Jooseppi. Koko mies

+höyrysi hikeä ja sydän takoi kuin mikäkin kivitaltta.

+

+»Jokohan, jukol'auta, myin sieluni itse peelsepupille? Näinköhän vain

+minä Kenkkusten Kenkku olen menossa päistikkaa alimaiseen kattilaan?

+Maltsii turakka — voi purppuran punanen polsevikka — suus lukkoon,

+turpas tukkoon, kyllähän minä aina vaiti osaan olla kuin ahven

+murrossa, mutta tämä politikka? Se se vasta tikka, joka tiksuttaa...

+Mikähän lie epattikin ja minkälaiset reklementit rakutantti aamulla

+määrännee? Tappavatkohan juuttaat, jos ei tottele? Mitähän, jos olisi

+hiihtää hivauttaa päätäpahkaa komppanian keskukseen ja ilmiantaa

+koko koirankuonolais-kopla? Kostaisivat kai konnat, lie heillä

+siksi kavereita ympäri seurakuntaa, hirttäisivät petäjään tai mökin

+polttaisivat — en saamarisoi uskalla. Tuhat markkaa ja kunnia pois.

+Tässäpä vain ollaan... Lysti mies se muuten oli. Ja hyvissä hyntteissä!

+Lieneekö ollut punapukseeri? Tavaritsi, tavaritsi — ettei vain ollut

+itse Rotski? Kuka heijät tietää kaikki yliloikkarit... Vaan sitä jenkiä

+niillä on kuin jäkälää — pajun köyttä mulle porvalit ovat syöttäneet

+että polsevikkain maa muka on köyhä. Paha henki, jos ei joukkoa olisi,

+niin Venähen Kemiin tämä musikka proitisi! Vaan nyt ei passaa rajan

+taakse tallustaa... Tuhat markkaa — maltsii torakka. Saipas kerrankin

+tienestin tyhjästä kuin suurikin herra... Halituli julli karassoo!»

+

+Joosepin päätä huimasi niin pyhän pyörryttävästi. Hän kopeloi paljasta

+rintaansa ja tunsi rutisevan setelin.

+

+»Mitäs minä tällä rahalla oikein teen? Akalle paita ja hame — ämmälle

+linjamentit ja kerihtimet — Aapelille aluset ja päällyset, sukset ja

+pieksut — Leena Kenoveevalle koppakengät — Liisa-Valpulle kuva-aapinen

+— Einolle puuhevonen ja torven töriläs — Kurlille lullutäkki — Irmeli

+kiireenvilkkaa kansakoulukurssille. Siihenpä ne taitaa huveta — tpruu

+takaisin — ei ne köyhän kakarat niin ranttuja ole etteivät ilmankin

+pärjää — ovatpahan pärjänneet näihinkin asti. Ja oma akka kyllä

+välttää rätsinättäi! En hiisku kotiväelle, vaan ostaa räpsäytän uuden

+lehmän. »Pupu-Jussi on maahengen mies...» Ylijängältä, Alajussilan

+Veerulta oman lypsylehmän, nupopääkyytön ostaa pirskautan — tuhannella

+varmasti saan. Ja kunnan vanhan pihtikintun sarvipään käsken antaa

+köyhemmille. Siellä perukoilla kun kaupat tehnen, niin en tarvitse

+tätä saatanallista seteliä täällä kirkonkylällä kenellekään näytellä.

+Jos Maakunnassa tiskille lyön seilin, heti Huttunen huomaa: »Mistäs

+Jooseppi tuhatlappusen nappasi?» Tietysti sille sopisi vastata että:

+»Ka niitä kunnan halkorahojahan nämä on», vaan sepä tietää, Heleke

+Huttunen, että Rämsänrannan kunnankassa on tyhjä kuin Kiesuksen

+kukkaro. Hei juu, minä en liikuttele tätä rahaa tällä kylällä. Maltsii

+torakka!»

+

+Jooseppi kääntyi vatsalleen ja nukahti siihen asentoon, oikea käsi

+kiinni setelin kulmassa. Hänen rintansa korisi kovasti ja nenänsä

+vihelsi hullunkurisesti, ja suusta, joka oli painettu tiiviisti

+karvalakkia vasten, kuului kummallista kuplailua ja mylinää. Vekku

+koira oli asettunut isäntänsä pääpuoliin, sen häntä hiveli nukkuvan

+hiuksia. Uikutteli unissaan nälistynyt koirakin, toisinaan päästäen

+syvän huokauksen aivankuin sielukas ihminen. Jooseppi näkee unen:

+

+Ryssänkeisari Uljanohvi-Lenin-Rotski istuu valtaistuimellaan Venähen

+Sipiriassa ja koko maaliman köyhälistö ryömii siinä hänen jalkainsa

+juurella. Mitä ne roletaarit oikein ryömivät? Jooseppi tirkistää

+ikäänkuin pitkällä kiikarilla jättiläiskorkean kuusen latvasta

+ja huomaa että keisari viskelee vimmatusti tuhatlappusia, jotka

+sinkoilevat tuulessa pitkin lumikenttää. Yhtäkkiä Jooseppi hätkähtää,

+kun ryssänkeisarin ääni kajahtaa: Tavaritsh Joosef Kenkkunen, astumas

+kiireenvilkkaa alas puusta! Mutta kun Jooseppi ei äkkiä kerkeä, tuntee

+hän että punapukseeri tarttuu altapäin hänen jalkoihinsa ja vetää

+alaspäin. Jooseppi tarrailee kuin haavoitettu orava etukäpälillään

+kuusen oksiin, mutta niinkuin nuotta-ankkuri kiskoisi miestä

+takakoivista. Hän soluu solumistaan yhä alemmas ja karjuu: »Elä

+helekutissa kisko — housuni repiää!» Mutta punapukseeri vetää häntä

+armotta metri metriltä alemmas ja toruu: »Maltshii durak — keisari

+käskemäs!»

+

+Ja Jooseppi ryöpsähtelee oksalta oksalle ja tarrailee kuusen naavaisiin

+karahkoihin ja housut repiävät oksa oksalta niin että ritinä vain

+kuuluu: Voi kauhistavaa alaslaskua, josta ei edes loppua tule — maa

+on aina niin syvällä allapäin että päätä huimaa kuin kirkontapulissa.

+Jooseppi karjuu: »Housuni jäi kiikkumaan tuonne ylös, nyt repiää

+lyysikin!» »Maltshii durak!» toimittaa vain se alaskyyditsijä. Ja he

+mennä rymistävät pitkin runkoa läpi karheiden oksien, jotka raapivat

+kipeästi paljasta takapuolta, jonka ympärillä paita roihuaa. Ja maa

+siintää yhä syvällä allapäin. Vähänpäästä huomaa Jooseppi että paitakin

+jäi killumaan ylös kuusen kiekuralle — mies on ilkosen alasti, mutta

+punapukseeri perkele kiskoo nilkoista: »Tulemas tavaritsh — keisari

+käskemäs.» »Helevettiinkö tässä alasti?» kiljuu Jooseppi. »Maltshii

+durak!» toimittaa punapukseeri: »Ei ihanneyhteiskunnassa paitaa

+tarvitsemas!» Jo hohtaa maa viiden sylen syvyydessä, mutta koira

+alkaa haukkua Jooseppia kuin lento-oravaa ja sekös alastonta miestä

+kismittää. »Syyti Vekku! Syyti Vekku», huutaa hän, mutta samassa

+hän jo kapsahtaa maahan suoraan suksiensa päälle — ja punapukseeri

+hiihtää edellä ja Jooseppi kintereillä apposen alasti himphamppua,

+huimaa vauhtia pitkin Sipirian lumikenttää. — Vekku perässä jolkuttaa,

+häntä koipien välissä, kuono kiinni suksen tolassa. Niin mennään kuin

+tuulessa ohi Petroskoit, Pietarit ja Moskovat ja saavutaan Sipiriaan

+ryssänkeisarin valtaistuimen juurelle. Siellä yhä miljoonat roletaarit

+konttaavat lumessa — keräillen seteleitä, joita liitelee kuin hyttysiä

+ilmassa — Jooseppi havaitsee että nekin ovat ihka alastonta kansaa.

+Hänkin sieppaa ohimennen miljoonan setelin kouraansa, mutta samalla

+keisari huutaa korkealta valtaistuimeltaan: »Vot vot vot Joosef

+Kenkkunen, sinu ei nuolemas ennenkuin tipahtamas!» Punapukseeri

+asettaa Joosepin ihan keisarin eteen ja Jooseppi, polvet lonksuen ja

+leuvat vilusta lotisten tokasee: »Mitä minun sitten pitää tehdä?» —

+»Sinu ottamas juks etappi!» määrää keisari Uljanohvi-Leenin-Rotski:

+»Sinu vannomas pyhä vala minulle ja pääperkeleelle.» »Ka johan minä

+piruvie vannoin!» karjasee Jooseppi ja pyllistää, pyllistää itse

+ryssän keisarille, vieläpä huutaa häikäilemättä: »pyllistän minä koko

+polsuriikille — palttua annan ihanneyhteiskunnalle!»

+

+Mutta silloinkos keisari karahti turkinpunaiseksi ja huusi julmalla

+äänellä yli Siperian kenttien:

+

+»Hirttäkää tuo lahtari lurkki korkeimman Karjalan kuusen latvaan!»

+Joosepille tuli kova hätä, mutta suksilleen mies hyppäsi ja huimaa

+vauhtia veivät suomalaiset sukset hänet takaisin Suomea kohti koko

+puna-armeijan seuratessa pakenevaa hirveällä huudolla ja miljoonien

+kuulien sinkoillessa ympäri korvia. Eipäs sattunut yksikään — eikä

+Vekkuunkaan osunut, joka taakseen haukkuen jolkutti perässä kuin

+pitkähäntäinen kettu. Jo pääsi Suomen rajalle Jooseppi, mutta siinä

+piirittivät hänet joka suunnalta ne Suomen ja Karjalan punikit, ja

+hädissänsä kiipesi Kenkkunen taas samaan pitkän-pitkään kuuseen,

+josta äsken oli kiikaroinut Siperiaan. Ja latvaan asti kiipesi

+alaston Jooseppi ja oksa oksalta poimi päällensä vaatteidensa

+roikkuvat riekaleet — kuinka rakkailta ne nyt tuntuivatkaan. Mutta

+kun oli päässyt ihan kuusen latvaan asti ja katsahti Petkelkylään

+päin, niin surkea parahdus pääsi Jooseppi rukalta — siellä kaukana

+lännen liepeellä leimusi punainen lieska ja nousi musta sauhuntupru —

+Ryysyranta paloi! Ryysyranta paloi! Jooseppi alkoi huitoa kämmenillään

+ja huusi alas punikkiparvelle: »Armahtakaa!» Mutta punikit ilkkuen

+vastasivat: »Vuotahhan, keisarin pyllistäjä, alas tulet kuin kivi!»

+Ja kauhukseen kuuli Jooseppi, kuinka yhdeksällä kirveellä punikit sen

+pitkän kuusen tyveä hakkasivat. Kuusi jo huojui — Jooseppi raakkui kuin

+korppi latvassa — nyt — nyt — oi Jumala — läksi kuusi kaatumaan ja

+Jooseppi lensi kuin raketti latvaan tarrautuneena, paita hulmuten ulos

+housuista kuin ryssällä, lensi ja huusi — huusi ja lensi, ja rukoili

+armoa lentäessään, mutta kuusen latva vain huippasi jättiläiskaaressa

+yhä alemmas, yhä alemmas — päin palavaa Ryysyrantaa — armoa — armoa —

+maanpinta läheni — palava kotikurja läheni — hän erotti jo pikku Kurlin

+itkun — —nyt — — voi! koko maailma musteni hänen silmissään — —

+

+       *       *       *       *       *

+

+Jooseppi heräsi omaan hytkinäänsä vaahto suussa, ruumis likomärkänä —

+karvalakki ja takki olivat luiskahtaneet lattialle, ja Vekku makasi

+niiden päällä uteliaasti ja surullisesti katsoen isäntäänsä silmiin,

+ihmetellen: miksi tämä yösydännä oli karjuen tarrannut häntä niskasta

+ja pudottanut lattialle?

+

+Pitkän aikaa sai Jooseppi maata ennenkuin älysi, missä oli, ja silloin

+hänen sydäntänsä vasta kauheasti kouristi, kun muisti oudon miehen

+häntä puhutelleen — vai oliko sekin unta? mikä oli unta? mikä oli totta?

+

+Hän kopeloi märän paitansa sisäpuolta — oi Jumalan pyhät enkelit —

+minkä setelin mies oli rintaansa kiinnittänyt —! Ei, ei, tuhatkertainen

+ei — unessa oli häntä rääkätty — hän läähätti ja vapisi, ja kuva kuvan

+jälkeen vilahti unesta — totisesti — se oli varoitusuni syntiselle

+ihmiselle. Jooseppi nousi istualleen, aamu jo kajotti, hän siirtyi

+akkunan pieleen ja huomasi taskukellon seinään kiinnitettynä — käypä

+kello se oli ja osoitti neljännestä vailla 5. Jooseppi veti saappaat

+jalkaansa ja läksi käymään ulkona nurkan takana — aamuilma vilvoitti

+polttavaa päätä, mutta sydänalassa oli kuin lyijyä. Hän palasi pirttiin

+ja jäi kuin patsas seinää vasten istumaan, hievahtamatta, tuijottaen

+pirtin mustaan orteen — horroksissa — yhtaikaa unessa ja valveilla —

+kuka hän oli? mitä olikaan tehnyt? Voi häpeä... Eikö sitä vielä... niin

+— eikö sitä vielä...?

+

+Muukin pirttiväki jo heräili, ja pirtin perästä, kamarista ilmestyi

+emäntä kahvia keittämään — se oli sepän emäntä, seppä Herraskaisen,

+joka paraikaa istui Vaasan linnassa kiinnijoutuneena sekaantumisestaan

+kommunistein salaisiin etappijärjestelmiin rajaseudulla. Vuosikauden

+jo oli linnassa istunut ja taisi vieläkin saada istua vuoden,

+puolitoistakin — seppä Herraskainen, sellainen ihannemies!

+

+Kello oli täsmälleen 6.

+

+Jooseppi Kenkkunen karisti viimeisenkin epäilyksen sielustaan, rutisti

+kourallaan tuhatmarkkastaan rintaansa vasten ja läksi rientävin askelin

+Työväentalolle.

+

+Ja sen sijaan että olisi pitänyt saamansa kauniin rahan ja ottanut

+vastaan lähemmät määräykset menettelyohjeista, mies ripein liikkein

+tempasi setelin povestaan ja työnsi sen sanaa sanomatta takaisin

+sinipukuisen, punapuseroisen agentin kouraan. Hänen silmänsä vain

+kiiluivat kuin karhun silmät.

+

+— Tuli eilettäin vähän hummattua, mutisi hän, — tässä on rahasi. Eläkä

+pelkää että kellenkään puhun...

+

+— Pergeleh lahdargädyr! kirosi muukalainen raja-agentti jälkeen, mutta

+Jooseppi jo astua kepsutteli Maakuntaa kohti ja hänen mielensä oli taas

+kevyt ja veikeän aaltoileva niinkuin ennenkin. Vaikka roikkuivatkin

+ryysyt...

+

+

+

+

+21.

+

+

+On siinä tutunomainen korpimaan matkue, kun miehen jässäkkä talvisena

+päivänä yksikseen, sukset olalla, tallustaa kolmen järvenselän halki

+taluttaen perässään vastahakoista vanhaa »kunnan lehmää» ja pörhöinen

+pystykorva koira, kippurahäntä, kiilusilmä, kaikin tavoin koettaa

+auttaa isäntäänsä tuossa tärkeässä kuljetuksessa.

+

+Sen kunnan lehmänhän hän tietysti otti, Jooseppi Kenkkunen, koska se

+kerran oli joutilas eikä entisellä isännällä, Kötys-Heikillä, enää

+ollut yhtä lehtikerppua, mitä nakata lehmä rievun eteen — tosin ojasta

+allikkoonhan siinä vaelsi kunnanlehmä, ei tainnut Ryysy-Joosepillakaan

+liioin olla heinänkortta pahansiivoisen pimeän navettansa lähettyvillä,

+mutta mustuneita lehtikerppuja sentään löytyi rantaladossa ja

+jonkunverran jäkälän muraa kodan kupeella — olihan sitä siinäkin

+ravintoa raavaseläimelle. Ei syönyt rahvaskaan kirsimarjoja korvessa,

+ei ollut kuukausimääriin maidontilkkaa mökinlapsille — tarvitsiko

+kotielukankaan herkutella — sopusointuinen oli suhde ihmisen ja eläimen

+välillä Rämsänrannan kristillisessä seurakunnassa.

+

+— Väljät sillä kantturalla on utareet, puhkuu Jooseppi puhellen ääneen

+Vekulleen, joka aikalailla älyää hänen puhettaan. — Väljätpä hyvinkin,

+vaan tyhjät kuin Häntäahon Lassin kessumassi... Ikäloppu kunnanlehmä

+katsahtaa kysyväisesti uuteen isäntäänsä — mylähtää haikeasti ja

+ikäänkuin ajattelee: Mikähän se tuokin tuppura lienee miehiään ja

+minkämoinen hällä lie akka — onkohan kurjilla mitä yöksi antaa

+märehtimistä ja kuinkahan monta neljännestä tässä taas saa soseessa

+sorkkelehtia?

+

+Hänelle »Rinsessalle» — se on näet kunnanlehmän juhlallinen nimi — on

+jotenkin yhdentekevää, minne hänet taas sijoitetaan, kunhan vain sen

+verran pureksimista antavat nämä ristityt, että henki pötsissä pihisee.

+Tällaista turneeta se on elämä elukalle ollut jo 12 vuotta, kymmenessä

+talon tapaisessa on »Prinsessa» Rämsänrannan kunnallishallitusta

+edustanut ja seurakunnan köyhälistöä lypsykoneena ja vasikkamasinana

+palvellut. Sitä hän vain, Prinsessa, ei ymmärrä, miksi moinen

+mustalaiskierto on langennut juuri hänen osakseen! — kesälaitumilla

+on hän keskustellut satojen ämmäin kanssa, joilla on elinkautinen

+palveluspaikkansa samassa talossa — siitä saakka kuin kunnanesimies

+pistäysi Kaunisahon torpassa, on Prinsessan kohtalo ollut hankkia

+toimeentulonsa kiertueella. Ja nytpä on hän tuon kyssäniskan Kenkkusen

+kyydissä!

+

+Mitä, jos ei seuraa koko karnevaalia, panee kovan kovaa vastaan —

+minkähän tekevät?

+

+Ja kunnanlehmä, Prinsessa, pysähtyi keskelle jääulappaa ja

+työnsi lyhyet, lysmäiset eturaajansa syvälle lumeen täydelliseen

+jarrutusasentoon.

+

+Jooseppi ähkäsi ja, kiepsauttaen nuoran rikkinäiselle olkapäälleen,

+veti hartiovoimalla. Vaan kunnanlehmä ei kuin karrusti vastaan, pudisti

+käyräsarvista päätään ja katseli tylsän kaihomielisesti sivulleen,

+hiukan taakseen — tuollapa Oraviseljän takalistossa oli hän syntynyt.

+_Siellä_ oli ollut niin hellä nuori emäntä, _sen_ emännän kesäyölaulut

+tarhasuitsun sauhun siimeksessä hän muisti nuoresta vasikasta saakka.

+_Silloin_ oli hänkin, kaunis Prinsessa, uskonut onnen unelmiin, uskonut

+elämään, kotiin ja rakkauteen! Miksi oli kaikki sitten kadonnut kuin

+ihana kangastus, miksi oli hänestä tullut yhteiskunnan kulkuri, miksi

+ei hänen oltu annettu jäädä syntymätorpalleen, miksi oli häntä,

+Prinsessaa, poljetettu kymmenillä vierailla härillä kuin mitäkin

+porttoa — miksi ei hän itse ollut saanut valita puolisoa Kaunisahon

+kesälaitumilta?

+

+— Ke kehveli, mitäs siihen seisatit! ähkyi Jooseppi turhaan kiskoen

+nuorasta.

+

+Mutta Prinsessa ei hievahtanut. Jooseppi alkoi päästellä ärräpäitä.

+Se oli merkinanto Vekulle, heti kun ensimäinen ärräpää pärähti

+isännän kurkusta — muristen se tarrasi lehmän takakinttuun ja tämän

+oikeuden se pidätti itselleen niin kauvan kun ärräpäitä sinkoili.

+Ylenkatseellisesti käänsi vanha viisas lehmä kallonsa ärhentelevää

+koiraa kohti ja hirmuinen vihanpuuska yllätti sen sielun — Prinsessa

+tahtoi kostaa kovan kohtalonsa tuolle kyssäniskaisen taluttajan

+tuntemattomalle hurtalle — ripsakka riuhtaus ja Jooseppi pyllähti

+takasilleen — lehmä syöksyi koiran kimppuun uhmaten seivästää

+sen sarvillaan vasten kevättalvista järvenjäätä. Mutta ei ollut

+Ryysyrannan Vekkukaan ensi kertaa kenkkulehmää kyydissä, nokkelasti

+se väisti puskun ja pinkasi vinkaisten lumesta nousevan isäntänsä

+jalkoihin, josta se alotti voimakkaan haukunnan. Siinä haukunnassa

+olikin sisältöä: »Oo kunnanlehmä, kippurasarvi, elä huoli rimpuilla

+Petkelkylän partaisia peikkoja vastaan, ne tietävät kyllä mitä ne

+tekevät, vievät sinut vaikka Pahankolon kuiluun, elä yhtään hulluttele

+eläkä hidastuta marssia, turha, turha on sinun, oi pihtikinttuinen

+Prinsessa, potkia tutkainta vastaan! Hau — hau — hau...»

+

+Prinsessa mylvähti intohimoisesti — mikä tukahtunut tuskan tuntu tuossa

+mylvinnässä — ja, tuntien olevansa irti, harppasi pois tien kallolta

+uhmaten lönkytellä peninkulman päässä siintävää Kaunisahoa kohti.

+Mutta hangen pinta ei kantanut raskasta rumilasta ja lumen alla hulisi

+välivesi — syvälle porskahtivat lehmän koivet mustiin reikiinsä ja

+siinä oli samalla Jooseppikin tarttumassa talutusnuoran silmukkaan.

+

+— Elähän, äikkäpää, käsistä karkaa!

+

+Ja viittatielle taas järjestyi matkue — Jooseppi etunokkaan —

+Prinsessa kemputellen keskelle —ja Vekku punaista kieltään roikuttaen

+peränpitäjäksi. Hyvin mentiinkin kolmisen sataa metriä, mutta

+siihenpäs taas Prinsessa pysähtyi — se ei mitenkään lähtenyt sivu

+Karihtaniemestä. Se ei ollut milläänkään, vaikka Vekku siveellisessä

+suuttumuksessaan puri sitä kumpaankin takajalan kinttuun. Mistä

+ihmeestä sillä, nälällä rääkätyllä elukalla, riitti vastustusvoimaa?

+Sen suurissa silmissä välkkyi kostea kimmel — itkiköhän orjuuttaan?

+

+— Ei nyt tullut tolokkua! äyväsi Jooseppi hikipäissään Vekun kärhämästä

+kiihoittuneena ja yhä pahemmin tuskastuen, kun Karihtaniemen

+vastaotettu koirakin hyökkäsi haukkuen kinttuihin. Jooseppi ei olisi

+halunnut millään tavoin sekoittaa karihtaniemeläisiä taas tähän

+juttuun, mutta mikäs auttoi — kunnanlehmä teki tenän. »En lemposoi

+leväytä sitä sittenkään Karihtaniemen navetassa», päätteli Jooseppi. Jo

+näkyi tulla humpsuavan Amanta alas avannolle — ei kuulunut Kusti olevan

+kotona — lapsia kurjissa ketineissä rienteli äitinsä perään, — olihan

+oikea ihme, kun vierasta lehmää kuljetettiin mökin ohi.

+

+Jooseppi selosti tilanteen. Ei ollut tullut otetuksi Aapeli poikaa

+mukaan lehmän ajajaksi — hankalaksi kävi yksin kiskoa kantturaa — eikös

+Amanta mitenkään joutaisi ajajaksi vaikkapa Mullimäkeen asti? Kyllähän

+palkasta sovittaisiin. Perillä olisi vähän vettäkin väkevämpää —

+anteeksi ettei eilettäin ollut riittänyt akkaväelle...

+

+Amantan silmät leimahtivat — ähäts, jopas tarvitsee taas Ryysy-Jooseppi

+varkaaksi haukkumansa akan passuuta — pannaanpa hampaan koloon!

+Ja Amanta liepsahti takaisin mökilleen ja himphamppua hankkiutui

+lehmänajajan munteerinkiin, pitkän koivuvitsankin kujasta sieppasi

+piiskakseen.

+

+Kaksi koiraa nyt asettui airueeksi, Jooseppi kuskasi — kunnanlehmän

+sorkat panivat marsmars ja Amanta ripsutteli vitsallaan Prinsessan

+häntäpuolta.

+

+— Hyväpä lehmä taitaa olla? puhelee Amanta lipevästi.

+

+— Kyllähän se on semmoinen luuska että talja orteen joutaisi

+kiikkumaan, vastaa Jooseppi, jotta ei suinkaan herättäisi Karihtaniemen

+väen tunnettua kateellisuutta.

+

+— Jos oisi vaihettu piteitä..., lirkuttaa Amanta sieltä Prinsessan

+hännän takaa.

+

+— Ei niitä saa panna vajeuksiin kunnan syöttiläitä, sanoo Jooseppi

+jyrkästi.

+

+— Annahhan tupakka! pyytää Amanta käskevästi sieltä lehmän hännän takaa.

+

+Ja Joosepin täytyy kaivella povestaan tupakkavaransa Karihtaniemen

+akalle — ei se muuten lehmän ajoon toki olisi lähtenytkään.

+

+— Eikö sinulla ole sikaaria? tinkaa Amanta tulenpolttavin silmin.

+Oli, peijakas vie, Joosepilla mainio Baharabat sikaarin puolikas

+apulaisnimismiehen vierailusta, ja sen nyt tarjosi Karihtaniemen akalle

+siinä keskellä järven selkää.

+

+— Anna tulitikkua... Seiso tuulen päällä...

+

+Ah millä intohimolla Amanta veti herrassikaarin siniset sauhut

+keuhkoihinsa — nytpä kelpasi ropsia lehmää kinttuihin ja elämä tuntui

+silkiltä. Hienon sikaarintuoksun veti sieraimiinsa toki Prinsessakin,

+kun tuuli sattui takaapäin. Oudot tunnelmat virisivät lehmä rukankin

+sielussa...

+

+Riemumarssissa siis kuljetettiin kunnanlehmää, Prinsessaa, herraskaisen

+sikaarin tuoksussa kohti Petkelperää, mutta silloin sattui arvaamaton

+tapaus — ei lehmä, vaan Amanta teki lakon. Amanta näet oli kiireissään

+tullut ottaneeksi väärät, rikkinäiset saapaslötöt — jos Karihtaniemessä

+oikeita löytyikään — ja lehmän kintereillä kaahlatessaan tiepuolessa

+oli akka hupsahtanut pohkeitaan myöten lumenalaiseen veteen — ja

+nytpä hänen varpaitaan surkeasti paleli. Hän suorastaan itkeä

+vollotti ja siunaili tai oikeammin kiroili pahasti että Jooseppi

+niin säälimättömästi oli hänet lehmänajajakseen kiusannut — miksei

+hönttähousu komentanut omaa hutsuansa tai kakaroitaan?

+

+Silloin Jooseppi siveellisesti raivostui ja huusi Prinsessan

+loppakorvien takaa:

+

+— Mene hele...

+

+Tosin ei Kenkkunen saanut Amanta raiskaa sinne, minne tarkoitti, sillä

+Amanta keksi juosta, niin että kintut vilahteli, lähellä-olevaan

+Kyyrylään — ja siihen jäi Jooseppi taas Rinsessansa ja Vekkunsa kera

+kamppailemaan keskelle pitkänsoukeloa Petkellahtea. Koira kirmaili

+kunnanlehmän kintuissa — ja hyvinpä jälleen mentiinkin, vaikka

+kärsivällisyyttä siinä tarvittiin. Halukkaammin alkoi lehmä talua, kun

+pääsi metsätielle, ei tarvinnut pyytää Varisautiostakaan apua — matka

+sujui juhlallisen verkkaisessa tahdissa...

+

+Ja siinä nyt korkean korven siimeksessä laihtunutta lainalehmäänsä

+tasaisesti taluttaessaan Ryysyrannan Jooseppi kokosi sieluunsa kaikki

+eilispäivän seikkailut kirkonkylän porvarien ja punikkien piirissä

+ja muistellen oman mielensä ailahteluita ahdistuksessa ja jo häpeän

+rajalle roiskahtanutta kiusaukseen lankeemustaan ynnä hullunkurista

+kamalaa unennäköänsä kommunistisepän pirtin penkillä — hän kärsien ja

+syvästi ihmetellen näki maailman kuvan henkensä silmillä:

+

+Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset,

+mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia

+sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit —

+tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa

+oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan

+yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä.

+Pitsipöksyt piikatytöillä! Yli arvojensa siellä elävät! Yli

+arvojensa... Tosiasiallista eroa suuntaviivoissa ei tainnut olla

+olemassakaan.— jokainen suutarintyttö siellä ihanteli yläluokan

+ulkonaisia rihkamahelyjä ja jokainen työväenpalatsin mökkiläispoika

+punaruseteissaan ja samettihousuissaan soitteli suutaan porvareita

+vastaan vain sikäli, mikäli näki herroiksi haukkumissaan vähänkin

+kalliimpaa tai hienompaa loisteliaisuutta kuin mihin itse ruumiillisen

+työn ansioilla kykeni kiipeämään. Sekö se sitten oli sitä puhdasta

+sosialismia tai sekö se oli kommunismia että salavihkaa herrasteltiin

+ja juotiin nisukahvia ja punalemonaatia tuhatmarkkasilla, joita joku

+rajantakainen yliloikkari yönpimeässä oli kanneksinut leiviskämäärin

+selkärepussaan!

+

+Olkoot — kirkonkyläläiset olkoot kuinka tärkeitä tekijöitä tahansa

+— maan napoja kai siellä luullaan oltavansa — mutta syrjäkylien

+kaukalaisia pikkueläjiä, Suomen kansan järjestymättömiä ja ikuisesti

+järjestymättömiksi jääpiä tuhansia ja satoja tuhansia köyhiä ihmisiä

+nämä tasavallan pintaporhot eivät ikipäivinä ymmärrä, eivät heistä

+välitä eivätkä heidän vuosisataiseen olemassaolon taisteluunsa

+tahdokkaan tutustua. Kunhan heillä vaan on ne nuorisoseuransa,

+suojeluskuntansa, työväenpalatsinsa, nisukahvilansa, lemonaatiputkansa,

+grammofooninsa ja hanurinsa, ompeluseuransa ja pakanalähetyksensä,

+pyhäkoulunsa, rippikirkkonsa, lauluharjoituksensa ja teatterinsa,

+hoosiannansa ja ennenkaikkea tuo iankaikkinen tanssitautinsa — niin

+siellä sitä olla ällötetään ja remppaillaan eikä kylästä ulos piipaheta

+— koko laaja seurakunta kymmenine kylineen on näille kirkonkylän

+etanoille kuolleena syntynyt vasikka.

+

+Jooseppi Kenkkunen kyllä tunnusti mielessään että kirkkoherra oli

+esitelmöinyt kuin oikea mies Suomen kansan kovista korpikokemuksista ja

+metkapa hänestä oli ollut kuulla vääpeli Veitikaisenkin kupletteja tai

+seurata näytelmää »Saimaan rannalla». Ja yhteiskunnallisia terävyyksiä

+oli hän vaistonnut toki Työväentalollakin, mutta kokonaisvaikutus

+kaikesta, kaikesta yhteensä oli sittenkin sielua-kirvelevä — hän

+Ryysyrannan elinkautinen kamppailija kaipasi kirkonkylän sivistyksessä

+jotakin repäisevämpää otetta — ne elivät siellä vain omaa itseänsä

+varten — pikkueläjille syrjäkorvessa ei pirskahtanut pisaraakaan! Ja

+kuitenkin — eikö juuri syrjäkorven ääretön hajakansoitus muodostanut

+pääkappaleen koko Suomen kansaa, sitä, jota eivät politiikan, ja

+kuosihulluuden tuulet koskaan turmelleet!...

+

+Tämänkaltaiset mielikuohut ja kirpeät yhteenvedot huppelehtivat köyhän,

+kyssäselkäisen Joosepin sielussa, koska hän siinä jo hämärtyvässä

+kevättalven illassa yksikseen talutteli kotiinsa hätäavukseen saamaansa

+kunnanlehmää.

+

+Kannattiko elää ja uskoa — hänen, mahdottomuuksien umpikujaan

+kupertuneen rähjämökkiläisen? Kuuden alastoman lapsen isän?

+Kymmenettään raskaana riutuvan akan ukon? Viljelyksettömän

+viljelijän? Russakkapirtin isännän? Heinättömän lehmänrääkkääjän?

+Kouluuttamatta jääpien sikiöiden papan? Elinkautisen armonkerjäläisen?

+— Salaviinankeittäjän?

+

+Esi-isät olivat elää rähjänneet syntymästä hautaan saakka. Täytyykö

+hänenkin viimeiseen vilupäivään saakka rähjätä? Ei konsanaan ehyttä

+takkia päällään! Ja akalla — ei konsanaan kunnon hametta eikä

+palttinapaitaa... Aapelilla, apurilla ei oikeita saappaita... Pikku

+Kurlilla ei lullutäkkiä... Leena Kenoveevalla ei kuva-aapista...

+kehikossa ei kymmeniin vuosiin tulipesää... Akkunoissa ei ehyttä ruudun

+sipaletta... Ritilät vain, ritilät vain...

+

+Siinä jo olikin Ryysyranta — ja Jooseppi talutti lehmän ylös lumista

+törmää... Oi Jumala — koti?

+

+

+

+

+22.

+

+

+Kevättä jo paistaa ja tuulee. Ilon kirkkaita pisaroita tippuvat kaikki

+etelänpuoleiset räystäät. Ryysyrannan malkokatot paljastuvat lumesta,

+mustuneet tuohet törröttävät tuttavallisesti. Auringon armaat säteet

+ihan polttavat ja häikäisevän kuulaana kaartuu taivaan sinervä kupu

+yli siintävän Petkelseljän. Mökin mukulat eivät enää pysy sisällä,

+luonto vetää ulos mustasta russakkapirtistä, törmän kuivalla pälvellä

+he pelmuavat — siinä on Mirkkukin, Ryysyrannan kirjava kissa. Päivää

+paistattavat lapset, kalpeakasvot, pörröiset pellavapäät, mutta

+punaiset ovat heidän paljaat jalkansa, joilla he hyppien ja luikaten

+kirmailevat yli sulavien hankien. Toisinvuoroin he niinkuin linnut

+rivissä rinnatuksin kyhjöttävät pälvellä ja tuijottavat siintävälle

+seljälle — järven ulapalle, jolla ei näy ketään, silmänsiintämätön

+rata vain tienviittoja. Mitä kummaa! Mikä se huiskahti tuolla alhaalla

+tiellä? Lasten silmissä vilahti. Suulleen siellä pitkin pituuttaan

+maiskahti kaikista pisin viitta. Kaatua keiskahti — sepäs pälvellä

+istuvista lapsukaisista somalta näytti. Miksikähän viitan konkelo

+kaatui? Kuka sen kumoon pukkasi? Jo tupsahti musta närekkin lähellä

+avantoa — lapset nostivat riemuhuudon. Ja vielä kolmas kuikelo, männyn

+haikara — kellistyi. Ihmeellistä — kukahan niitä kaateli; kuka niitä

+kaateli? Koko talven olivat siinä töröttäneet — miksi eivät vieläkin

+jääneet töröttämään?

+

+Kevät! Suuri veitikka. Viittojen vaivuttaja. Mustien reikien poraaja,

+uveavantojen uurtaja, rantaporeiden porskuttaja...

+

+Jo laulaa hangen alla pääsiäispuro. Lempeästi se lirisee, suloisesti

+sorisee — piilossa leikkivä auringon tytär, pohjatonta kaihoaan

+kaikertava korven sinipiika. Kevätvariskin raakuu pihkaa kihoavan

+petäjän latvassa, ja orava iloisesti, häntä pystyssä, istuu viereisessä

+puussa ja nakertelee käpyä.

+

+Navetan aukinaisesta ovesta kuuluu lehmänmylinä, lammaskin määkäsee.

+Emäntä, Kaisa-Reeta, kuljeksii navetan ja pirtin väliä — vatsa

+pystyssä. Ah, miksi on emäntä niin murheen muovaama, eikö auringon säde

+hänen sieluunsa satu — eikö mökin-akalla ole pääsiäistä?...

+

+Missä on Jooseppi? Missä Aapeli? Missä Vekku? Ei heitä pihan seutuvilla

+näy. Ei aivan aidan takanakaan. Olkaa hiljaa — kevätvaris sen kyllä

+tietää. Urussa, Pahankolon urussa, korven syvimmässä pimennossa

+työjelee Jooseppi — musta muuripata siellä porisee — ristirahvas on

+tilannut pääsiäisviinakset — ja nyt on jo aaton aatto. Mikäs auttaa

+köyhän — keitä rokka rikkaammille. Kenkku keittää, Aapeli ammentaa,

+Vekku vartioitsee — Ryysyrannan pyhä kolminaisuus. Täytyi siirtää

+kojeet käräjäin jälkeen pois kodasta, jotta ei joka kulkijan nokkaan

+haiskahtaisi. Sitä ei koskaan tiedä...

+

+Kyllä hän halkojakin on hakannut, pitkät on pinot Petkeleen perällä,

+virran vieremillä, vaan vielä on seitsemäntoista syltä tehtävä

+avovesiin mennessä. Sattui tämä rahvaan pääsiäinen väliin — täytyi

+taas heittää kesken kunnanurakka ja rakentaa alttari Bacchukselle.

+Viinanjumalan suitseva uhrialttari Pahankolon urussa. Kaikesta

+huolimatta — kaikesta huolimatta! Se päävallesmanni on mainio mies, ei

+se pikkuasioihin puutu, köyhän saatanan se sydämen pohjamutia myöten

+ymmärtää. Ja kansan, mies on apuvallesmannikin, erinomaiset ovat

+molemmat Rämsänrannan nimismiehet — tokko tässä muuten ruohtisikaan?

+

+Mutta Pirhonen, Pirhonen — se on kotka konstaapeliksi, iskee ihan

+milloin sattuu, nuuskii kuin poliisikoira jälkeä pitkin, ottaa vastaan

+ilmiannot... ettei vain parhaillaankin liene liikejalalla? Komia mies

+se poliisi, Koljatti Pirhonen, konstiaapeli ja ulosottoapuri. Komiaa

+hänessä kaikki! Eikö vain liene kuin kaimamiehensä Pyhässä Pipliassa,

+kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä...? Komiasti kuin ministeri

+ristimänimensäkin piirtää: keellä ja tee hoolla: Goljath — Oo —

+kolijat—hi! Niinpä vain: Koljatti Pirhonen, näitä Petkelkylän poikia

+hänkin — mitali rinnassa. Jooseppi on Koljatista vähän ylpeäkin —

+tulipahan yhdestä Petkelkylän poijasta edes poliisi, korkea virkailija!

+Vaan sepäs onkin sieltä maantien varrelta — maantie, maantie se korkeat

+asiat matkaansaattaa, mutta eivätpäs laita maantietä Petkeljärven

+ympärille — siksi vuoksi täällä eletään kuin pimeässä kellarissa.

+

+Onpas tullut toinenkin valtiollinen merkkimies tästä samaisesta

+Petkelkylästä — punainen jääkäri, punainen jääkäri Ronkainen, joka

+nyt kommunistikokouksia kokoonhaalii ja pöllijätkiä kiihoittelee —

+siksiköhän siitä punainen jääkäri lienee tullut että sen syntymämökki

+mökötti niin kaukana maantiestä? Maantie, lansveeka, ukko Ruunun

+valtaväylä — sepä se kansalaiset valkaisee..., arvelee iltikseen

+Jooseppi Kenkkunen siinä kuusen juurella pontikkapataansa hoitaessaan.

+

+Ei hän niin nurpalla nenin siinä kevätpaisteista päiväänsä vietä

+Pahanlammen liepeillä kuin akka raiska tuolla kotikujalla! Niin kauvan

+kun on toivon kipuna toimeentulosta ja hintin verran voitonhimoa, ei

+kannata suurilla suruilla sydäntänsä raskauttaa, vaikka ihmisparka

+käyskenteleisi kielletylläkin polulla. Keität keitoksesi, nautitset

+voitoksesi, uurtelet urakkasi loppuun — elämä hiihtelee hissukseen aina

+eilleen...

+

+Jooseppi Kenkkunen kumartui ja otti yksikseen maistiaisryypyt

+pyyhkäisten parran tynkäänsä. Hänen ammattiarvostelunsa alkoi taas

+hupaisesti huppelehtia:

+

+»Ka niinkuin tää viinan viljelyskin — Ukko Noakin perintö — entäs nyt

+kelpo rikku rotokollassa! Kieltolaki on kieltolaki, maan isät sen

+keksivät ja parlamentti vahvisti, mutta tulvillaan vain tulivettä

+lainehtii tasavalta — niitä alkion huolia eli miten ne häntä viinimmin

+kuhtuut, sitä spirtua kuuluu rintamailla rippovan ylitsevuotamiin asti,

+ei kuulemma ennetä Helsingin poliisit maahan kaataa kaikkea, vaikka

+kerkiämään kanistereita kallistavat kenttään, kuuluupa lentomasinastai

+setvertnoita tippuvan Lappeenrantaan ja Karjalan Vuoksikin jo virtaavan

+puoliksi sitä spirtun sekulia... Ja siihen katsoen että kun sitä

+ainetta saapi hevoskuormittain valtion atteikeista eikä joka resehtiä

+rikosrekisteriin merkitä, ja kun se on kulkutauvissa ja spanjassa

+mahottoman terveellistä ja kylmetyksessä kuraasinantavaa, niin sen

+hiivatin hirtehinenkö hänessä sitten häksännee koko järjestelmässä,

+jotta ei Suomen korpikansa tippaakaan tirauttaa saisi? — yhtä hyvää

+tämä on kuin vapriikin Valkonenkin ja paljon parempaakin!» intoili

+Jooseppi. — »Se spirtu eli atteekin alkion-huoli ja varsinkin

+virolainen kanisterimikstyyri — täytinen sen tietköön, mistä

+sahajauhosta ja rupipotun kuorista hyö sitä tisleeraavat, koskapa niin

+tekee pahan elämän, vaan tästä puhtaasta korpirojusta ei kohmeloa

+tule! Ei se ainakaan miestä hulluksi tee niirikuin kuuluu tulleen

+Savon puolessa muuan kaupparatsu», päätteli Kenkku-Jooseppi reippaasti

+ja pyöräytti partaansa toisen maljan, tosin hyvin ruostuneesta

+läkkimukista.

+

+Iloisesti räiski honkainen, punalieskainen valkea muuripadan alla ja

+tervaskatkuinen savu suikersi ourun pohjalta ylös pitkin jyrkkää,

+näretureikkoa rinnettä — siellä ylempänä vasta tarttui siihen virkeä

+tuuli ja kiidätti hajoittaen sen metsään. Ryysyrannalta päin tulija ei

+hevillä olisi keksinyt salapolttimoa itätuulella kuten nyt eikä myös

+länsi- tai etelätuulella, mutta annappa jos pohjoisesta puhalsi, niin

+suoraan nokkaansa olisi nuuskija saanut salaisen tehtaan sauhut. Eikä

+sinne Pahankorven puoleen kenelläkään petkelkyläläiselläkään asiat

+vetäneet — taatussa rauhassa sai työskennellä Jooseppi Kenkkunen.

+

+Hän lipasi partaansa kolmannen koeryypyn ja virkkoi juurevasti

+pojalleen:

+

+— Elä sinä hätäile Aapeli — iltaseitsemään asti täällä ollaan eikä nyt

+mennä päivällisellekään kotiin, onhan meillä repussa siksi sapuskaa,

+jotta ei nälkään kuolla.

+

+— Vaan isä lupasi ne uudet saappaat! huomautti kolmetoistavuotias

+poika, jolla oli yllään yhtä retuiset hyntteet kuin isälläänkin ja

+jonka toisesta pieksunterästä paljas varvas pyrki pilkistämään.

+

+— Huomenna, huomenna, Aapeli poikaseni, saat saappaasi, lupasi

+Jooseppi, — kunhan tästä kirkonkylälle lähdetään. Pääset mukaan, niin

+sieltä Maakunnasta...

+

+Vekku törmän päällä haukahti ja sekös Jooseppia säpsäytti:

+

+— Eihän vain...

+

+— Ei sieltä ketään tule, naurahti Aapeli, — varikselle vain Vekku

+vastaa — tuosta justiin lentää vouhotti urun päällitse ja petäjään

+kahahti harmaja Jaakko.

+

+Kraa, kraa! kuului ylhäältä.

+

+— Katsohan, isä, miten Jaakko Vekkua härnää — ihan nokan eteen

+kipsahtaa ja kun Vekku tormaa kohti, niin heti ylös petäjään kopsahtaa

+ja sieltä niin ilkiästi rääkäsee.

+

+— Tietääpä sen, sanoi isä Jooseppi sylkäisten tuleen, mutta itse

+asiassa pataan, — vanhat tuttavat. Minä kuulen jo nuotista, että se on

+sama variksen ryökäle, joka viime keväänä nappasi nokkaansa saippuan

+kodan kynnykseltä.

+

+— Sama rappari hunsvotti on! arveli Aapelikin seuraten huvitettuna

+silmillään koiran ja variksen haastelua rinteen päällä. — Mitähän tuo

+siihen nyt asettui kärkkymään?

+

+— Ka sille lämmin mäski haisoo nokkaan, vanhalle juopolle! laski

+leikkiä isä Jooseppi, jolla itsellään oli kihahtanut vähän päähän.

+

+— Vaan annahhan kun käyn kopistamassa kirvespohjalla petäjän kylkeen,

+niin lähtöö vouhottamaan raato, esitteli Aapeli.

+

+— Elähän mene, kielsi isä poikaansa: se on haltijavaris.

+

+— Mikä haltijavaris? kysyi Aapeli.

+

+— Tämän Pahankolon urun haltija! vakuutti isä Jooseppi. —

+Haltijavarikselle ei saa pahaa tehdä. Muuten tulee itselle paha...

+

+Aapeli omisti mielellään isänsä uskon. Se oli pyhä ja peloittava

+lintu sittenkin tuo harmaja Jaakko. Vaikka oli saippuankin nokassaan

+ryöstänyt, roitsa. Antoipa siis olla vapaudessaan. Pesäpaikkaa kai se

+siinä rustaili petäjän latvaan. Kai sillä akka oli lähettyvillä...

+

+— Isä hoi, mikä se on ukko Jaakon akan nimi?

+

+— Vappu Repekka tuo lie! naukui Jooseppi.

+

+Aapeli nauroi sydämensä pohjasta, vaikka isovarvas kurkistikin pieksun

+terästä.

+

+Punaiset liekit nuoleskelivat muurin kylkiä ja keitos porisi padassa.

+Oli vähän niinkuin mukavaakin tämä oma savotta salolla...

+

+Salaperäistä samalla! Haikeatuntuista! Täällä urun pohjalla vallitsi

+kuinen hämärä, lenseä siimes, mutta täältäpäin oli soma katsoa tuonne

+ylös kalliovaaralle, kuinka kevätaurinko kultasi petäjänkylkiä — kuinka

+ihmeellisessä rusossa ne paistoivat ja kuinka mustain naavakuusten

+käpykruunut kimmeltäen kevättuulessa heiluivat.

+

+Lumiturkkinsa oli jo kauttaaltaan karistanut metsä tuolla ylhäällä,

+vaan täällä pohjanrinteellä yhä killuivat näreissä paksut lumikiepit

+ja koivunkaari vielä virui tukastaan tartuksissa. Mutta oli juuri

+se päivä, jolloin tuo tukka hangen sulaessa suhahti irti ja koivu

+ponnahutti solakkaa varttaan, vaikka ei vielä pystyyn päässyt. Ja oli

+juuri se päivä, jolloin pohjanrinteelläkin kuului hauskoja humahduksia,

+kun sokurinvalkoiset kiepit ryöpsähtivät maahan — pääsiäistonttu siellä

+kepillään pudotteli paakkuja ja pelotteli pakoon talitiaisia.

+

+Urun pohjalla porisi puro, tosin hangen komon alla, mutta

+pontikkasavotan rantaan oli auvennut sula, ja jopas oli Aapeli poika

+nelisiipisen vesimyllyn puron nivaan rakentanut pyörimään — niin

+mukavaa polsketta se nyt siinä piti, sitä vesihyrrän hilskettä saattoi

+katsoa vaikka päivän, mutta ei isä Jooseppi joudattanut — pataa

+piti vahtia Aapelin ja puita pilkkoa ja sitten auttaa tislauksessa,

+jäähdytyksessä ja astiaanpanossa. Tarkkaa työtä se vain oli...

+

+Jo herkeää kimmel vipajamasta korkeain kuusten latvoissa ja petäjäin

+kyljet rusottamasta, jo on vaijennut variskin — ja synkkä siimes kuin

+musta villainen verho painautuu urun pohjaan. Mikä tenhoisa hiljaisuus

+kattaa ympäristön, mikä murheen hämärä kietoo lumisen laakson, mutta

+sitä kirkkaammin palaa lekottelee tuli, ja honka paukahtelee muurin

+alla, ja vesiväkkärä purossa polskuttaa. Ei ole pimeä, ei varsin

+valoisakaan Pohjolan varhakevään ilta...

+

+— Isä!

+

+— No mitä?

+

+— Mikä se niin oudosti ääntelee? kysyy Aapeli heristäen korviaan.

+

+— En minä kuule...

+

+— Vaan minä kuulen...

+

+Jooseppi Kenkkunen kuuntelee ja sanoo:

+

+— Jos lienee itse Paha. Morsiantaan itkeskelee näin kiiman aikaan.

+Pelottaako sinua, Aapeli?

+

+— Eipähän pelotakkaan, vastaa poika, — niin vain kummalta kuulostaa.

+

+— Minäpä kerron sinulle Pahankorven tarinan.

+

+— Ka kerro!

+

+Ryysyrannan Jooseppi rykäsi kaikuvasti ja alkoi jutella:

+

+— Siihen aikaan kun tässä pitäjässä ei vielä ollut ristinsielua, asui

+tuolla korkealla kalliolla kulkurihiisi nimeltä Paha. Se oli tullut

+tuolta Utajärven puolelta pakoon ihmissukua, jotta saisi rauhassa

+pyytää kalaa ja metsänriistaa. Puolangan kautta oli vielä hiihtänyt ja

+kun Rämsänrannan vaarat alkoivat siintää, niin karvapohja kalhullaan

+oli potkaissut ukko ja lylyllään luiskunut oikein pitkään — tiedäthän

+sinä Aapeli Lylykylän — ka siitä sekin kylä maineensa perinyt. Asua

+retosteli hiisi ensin tuolla Huhmarniemessä, vaan kun jälestäpäin

+liukui lappalaismatkue, niin huhmarensa siihen heitti niemen kärkeen ja

+järveen petkeleen paiskasi — siitä Petkeljärven nimi. Piilopaikakseen

+sitten valitsi tämän korven, missä nyt olemme, ja kauvan kuului kuvatus

+tässä oleilleenkin. Kivilinnassa tuossa kallion huipulla! Ei hällä

+ollut akkaa eikä perettä — eihän paha naista tarvitse — vaan ikävä

+taisi ilkiälläkin tulla yksikseen motkottaessa. Moniaana keväänä

+sitten oli virittänyt ison rysän nurinpäin tuonne Mullijoen nivaan,

+viekkaus mielessä. Laski kaunis lappalaistyttö ruuhellaan suoraan rysän

+nielusta sisään — Paha pajupensaan takaa passasi päälle ja pelasti

+tytön. Lipokielin vei linnaansa aikoen akakseen naida! Rupesivat

+sammalvuoteelle, niin morsian kirkumaan: karvainen kyöpeli! karvainen

+kyöpeli! Ja suinpäin alas uruun syöksyi tyttö apua huutaen. Pahastui

+Paha, purki vihapäissään linnansa ja paiskeli pakenevaa paatereilla

+perään. Vaan siinäpä ehättivät lappalaisukot joukolla jousipyssyineen

+tytön puolesta — ja Paha läksi käpälämäkeen tuonne Kurkikylän puolelle.

+Siitä mokomat nimet: Pahakolo, Pahakorpi, Pahalampi, Pahakallio —

+Pahapuro, vaikka kyllä näillä sen naimahomman mukaan oikeastaan on

+karkeammatkin nimet — niinkuin sinä, Aapeli, sen hyvin tiedät. Sen

+pituinen se!

+

+Lopetti Jooseppi tarinansa ja maistoi kuumaa viinaa läkkituopistansa.

+

+Mutta Aapeliin tämä yksinkertainen tarina oli syvästi tehonnut, ja

+laajennein silmäterin, jotka kiiluivat kuin kissalla, hän pöllisteli

+ympärilleen — koko maisema oli isän jutun varjossa muuttunut pojalle

+joksikin muuksi kuin mikä se ennen oli ollut. Oma mielikuvitus vielä

+lisäsi muinaisten pahojen henkien seikkailuja korvessa, ja jos ei Vekku

+koira olisi hiipinyt makaamaan siihen tulen loimoon, niin olisi poika

+varmaan uskonut näkevänsä pöpöjä joka näreen juuressa ja kuulevansa

+lappalaistytön hätähuutoja urun hämäristä. Ihan varmasti se siis oli

+ollut Paha, joka äsken äänteli tuolla pohjan puolella huuhuillen

+kadonnutta morsiantansa — karvainen kyöpeli. Jollei ollut huuhkaja —

+mutta saattoihan Paha parahella senkin roitsalinnun suun kautta...

+

+Jooseppi askarteli ankarasti savottansa ääressä, mutta Aapeli vain

+vahtaili erämaan ääniä, yhdessä he uskollisen koiran kanssa siinä

+höristelivät korviaan — jukolauta, taas se sieltä huuhuili »hu-huu!

+hu-huu!» ja vesiväkkärä siinä lähellä piti omaa pulinaansa...

+

+— Alahhan Aapeli kerätä kapistuksia, määrää vihdoin viinankokki, —

+pelkään että täytyy kanneksia pari kertaa tänä iltana ja vielä kolmas

+kerta aamuyöstä...

+

+       *       *       *       *       *

+

+Mainiolla tuulella ja repäisevä elämänusko ryysyjensä alla saapui

+Jooseppi poikineen ja koirineen kotiinsa illan hämärissä, mutta äkkiä

+hänen mielialansa mullistui, kun Kaisa-Reeta lieden äärestä ehätti

+ilmoittamaan että:

+

+— Pirhonen tässä pistäysi...

+

+— Mitä sanot?

+

+— Sanonpahan vain mitä aina sanonut olen — huonosti taitaa meijän

+mökille käyvä, jos et vain...

+

+Joosepilla kuumat väreet nousivat pitkin selkärankaa päähän, kun

+akkansa tarkemmin selitti. Oli tosiaankin pistäytynyt poliisi paluussa

+Ylijängän kylältä. Siinä iltapäivällä se oli ilmestynyt hiihtäen

+takkala-kelillä pitkin Petkeleen selkää. Poikennut oli Ryysyrantaan

+ja tievustanut Jooseppia: Akka oli pahanpäiväisesti säikähtänyt, ihan

+veret seisotti... mutta kun poliisi oli kysynyt että missä Jooseppi

+on, niin Kaisa-Reeta oli rauhallisesti vastannut että: ka siellä

+halontekotyömaillaan kai se on Aapelin kanssa ja tulee se kotiin

+yöpuoleen. Poliisi oli tingannut että missä asti se on se halkopaikka,

+johon ämmä oli antanut selityksen että: eikö se Pirhonen tiedäkkään

+sitä Petkeleen perukkaa, ei sinne ole kuin pari virstaa Mullimäestä

+mutkaa vasempaan, sopii sinne poiketa, vaan jos ei Jooseppi enää siellä

+ole, niin kai se sitten on hiihtänyt Tuomivaaralle, se oli puhunut muka

+jotta pitäisi sielläkin käväistä ennen pyhiä Tuomi-Ransulta hevosta

+pyytämässä. Vai niin, jassoo — oli poliisi siihen sanonut ja sitten

+se oli supattanut jotakin kaverinsa korvaan ja sitten lähtivät ulos

+pihalle ja kurkistelivat navettaan, kotaan ja saunaan.

+

+— No voi tulenpalava pätsi…, pääsi Joosepilta samalla kun hän

+sielussaan riemuitsi ettei »savotta» enää ollut sijainnut

+kotitanhuvilla. Eikös hän vain ollut vaistonnut että nuuskii se vielä

+Pirhonen...

+

+— Mitähän nuo löysivät? naukui Jooseppi.

+

+Kaisa-Reeta selitti:

+

+— Irmeli meni perään kotaan... pari tyhjää potelia oli nurkassa — niitä

+kuului Pirhonen haistelleen.

+

+Jooseppi läiskäytti kämmenellään itseänsä otsaan.

+

+— Vai haisteli! Mitä ne muuta sanoivat?

+

+— Tulivat takaisin pirttiin, pistivät tupakaksi ja Pirhonen kysyi

+jotta...

+

+— Mitenkä se kysyi? kiljui Jooseppi jännittyneenä.

+

+— Jotta: »eihän täällä vain kieltolakia rikota?» Niin justiin kysyikin!

+selitti Joosepin akka.

+

+— Ja mitä _sinä_ vastasit, eukko?

+

+— Ka minä vain että: mistäpä me maan tollot teijän kieltolait arvaamma!

+

+— Mitäs poliisi siihen? uteli Jooseppi.

+

+— Eihän tuo enempää. Poikkeen ne lähtivät, vaan ovessa mennessään sanoi

+poliisi että »kahtokaahan vain tässäkin mökissä, jotta pysyy paikat

+puhtaina!»

+

+— Vai niin sanoi! naukui Jooseppi.

+

+— Niin se sanoi! vahvisti Kaisa-Reeta, kyynel silmänurkassa.

+

+Jooseppi ja Aapeli hotsivat iltapuuronsa ja syötyään tuumaili

+viinankokki:

+

+— Sivu se on nyt vaara tällä kertaa. En luule Pirhosen pistäyvän enää

+tänä keväänä, jos ei ilmianneta. Sitten hän kysyi:

+

+— Kuka sillä oli se kaveri?

+

+— Ka en minä muista että mikä se on se herra. Semmoinen sorakielinen

+miehen lippari — joka kerran oli Maakunnan puojissakin.

+

+— Heikura se on ollut, arvasi Jooseppi, — Herkko Heikura — vai se —

+santarmin kätyri...

+

+Sitten he Aapelin kanssa vielä työntäytyivät pimenevään metsään.

+Kun taas sieltä palasivat, niin oli jo myöhä, mutta pirtin liedessä

+paloi iloinen valkea ja kahvipannu porisi. Seinuspenkillä istui neljä

+pääsiäiskirkolle menijää, jotka pyysivät yöpyä tähän Ryysyrantaan. Ei

+Jooseppi vähääkään pahastunut. Mieluusti hän antoi yösijan kaukaisille

+ahtaassa pirtissään.

+

+— Iltaa, iltaa, vaikka yöhän tämä jo taitaa olla..., tervehti hän

+vieraita, joista miehenpuolet istuivat äänettöminä karvalakit päässä

+ja vieraalla akalla punainen kesähuivi. Ketä siinä oikein oli? Tuttuja

+korpiuroita: Luuta-ahon Lassia, Takimaisen Takalan Mattia, Kolkkavaaran

+Veerua sekä Takalaisen systeri eli siukku, vanhatyttö Santra Peata

+Kinnunen.

+

+— Mitä sitä kuuluu vieraille? kyselee kohteliaasti ja kimeällä

+äänellään Jooseppi riisuen märän takkinsa ja ripustaen orrelle.

+

+— Eihän sitä mitä erinomaisempaa, vastaa Kolkkavaaralainen. — Kevättä

+tämä jo rupesi tekemään.

+

+— Kevättä! Kevättä! naukuu Jooseppi. — Jopa halkometässä ihan pinoja

+kallisteli.

+

+— Halkometästäkö tulet? kysyy Takimaisen Takalan Matti.

+

+— Halako, halako..., vastaa Jooseppi, pieni kettu silmänurkassa, vaan

+kukapa sen ketun siinä puolipimeässä pirtissä keksisi — öljy on mökistä

+loppunut.

+

+Mutta Luuta-ahon Lassi on jo tullessaan vähän pääsiäistuulella, se niin

+mukavasti öhkäilee, asettuu lieden tulen eteen ja supattaa Joosepin

+korvaan. Jooseppi kyllä ymmärtää yskän ja tekee asiaa ulos, Lassi

+painelee perässä. Ja tulee vielä Kolkkavaaran Veerukin peräiseen, jossa

+Jooseppi varovaisesti nostelee pulloja ja asioipi Lassin kanssa. Se on

+niin saakurin mukava mies tuo Luuta-ahon Lassi, vanha Lapin kävijä ja

+Ruijan kulkuri...

+

+Kun taas kaikki ovat koossa pirtissä, niin vieraskahvit hörpitään ja

+vähän väkevämpääkin oheen viskataan, niin sanomattoman suloiselta se

+tuntuu näin soserasittavalla pääsiäistaipalella. Tulee silloin puheen

+porinassa ilmi muutkin kuulumiset.

+

+Esimerkiksi että poliisi eilissä päivänä oli saanut hävitetyksi

+Vellivaaran Jahven ikimuistoisen pontikkatehtaan, vaikka ei sitä

+valmista tavaraa käsiinsä saanut ja että Saparossa kuuluu sauna

+palaneen poroksi sekä vielä että Koiranhännän Jussi nyt kuuluu kuolleen

+sinne savupirtilleen.

+

+— Vai jo kuoli Koiranhännän Jussikin! huudahtaa Jooseppi haikeasti. —

+Piruko hänet tappoi? kivahti hän yhtäkkiä jotakin muistaen.

+

+— Pirupa tosiaan taisi tappaa Koiranhännän Jussin, laskee leikkiä

+Luuta-ahon Lassi. — Se oli oikein lysti seuramies, Amerikan tuttu.

+

+— Lysti, lysti kai se seuramies kyllä oli, tarttuu Jooseppi sanaan, —

+oikea kenttelmanni misteri, niinkuin amerikaanari mainari sanoo, ja

+pommilla se poika ilman tikettiä oli pörräillyt ympäri kaikki unioonit,

+ja nauraa sai niin että maha hytki sen jutuille, kun se San Ransiskon

+sussuista lipettiä lykkäsi — Koiranhännän Jussi — vaan se tässä minua

+vähän tuppaa kismittämään että kun jätti piipun maksamatta — vainaja!

+

+— Vai piipun, no elä virka!...

+

+— Palajoko jäi Joosepille velekaa Koiranhännän Jussi vainaa? kysyy

+kaksimielisesti vieras akka, vanhatyttö Santra Peata Kinnunen.

+

+— Seihtemän ja puoli markkaa, ilmoittaa Kenkkunen.

+

+— Joo, vahvistaa Takimaisen Takalan Mattikin. — Ka se kun kuolema kenen

+kohalle sattuu, niin se ei kysele vanahoja piippuvelekoja...

+

+— Ei se kysele, ei, ei...

+

+— Surkea on lunastamattoman kuolema! ääntelee ämmäkin karsinasta.

+

+Mutta Luutanahon Lassi on reilulla tuulella:

+

+— Eiköhän oteta tässä sen mukavan vainajan malja? hän ehdottaa

+öhkäillen ja kiiluvin silmin.

+

+— Mikäpäs siinä, otetaan, myötittelee Jooseppi.

+

+— Elähän sinä ukkeli taas..., varoittaa Kaisa-Reeta.

+

+— Ja sinä heikompi astia vaikene seurakunnassa! komentaa Jooseppi

+vaimoansa.

+

+Luuta-ahon Lassi oli Joosepin mielestä tosiaankin miesten miekkonen.

+Ei vielä sillä hyvä että ryyppäsivät Koiranhännän Jussin muistoksi —

+oikein inkelskaksi — vaan lisäksi Lassi löi pöytään seitsemän ja puoli

+markkaa ja julisti:

+

+— Siinä sulle Koiranhännästä! Minä rakastin sitä Jussia, ja niin hyvän

+vainajan ei pidä oleman velkaa köyhemmilleen. Terve!

+

+— Sen tuhattulimaisesti terve! naukasee Jooseppikin pistäen piippurahat

+taskuunsa, mutta sitten hän kuiskuttaa Lassille että:

+

+— Pistäysi se Pirhonen meilläi, vaan eihän koljatti keksinnä...

+

+— Terrr-veh! toimittaa Luuta-ahon Lassi, mutta pian hän uuvuksissaan

+pyörähtää pirtin pahnoille ja kotvan kuluttua muutkin paneutuvat

+nukkumaan siihen lattialle levitetyille ryysyille. Russakat

+tunnustelevat sarvillaan sitä vierasta väkeä. Ulkona vallitsee kuulas

+yö, jossa kevätpakkanen ulahtelee. Yli Petkeleen järvenseljän kantautuu

+jäiltä teeriparven sorlehtiva soidin...

+

+

+

+

+23.

+

+

+Pitkän kelirikon pitää kevät ennenkuin kesäsulan kaukokorpeen antaa.

+Siinäpä talonpojalta kärsivällisyyttä kysytään, kun ei ole talven

+tapoja eikä kesän kekkeliä, ei lumen lipua eikä suven soutuvettä,

+ei pääse paikaltaan päkähtämään, ristinä vain routainen rospuutta.

+Pitkän talven tarpeet on tyystin loppuun nautitut, kevättä ei kurja

+kuolevainen arvannut menoarvioonsa mitata — kesäkullan armoantimet

+siintävät vasta valjun juhannuksen takaa...

+

+Suomen korpikansalla on hätä ja nälkä juuri siihen aikaan, kun etelän

+rintamailla kaiken hyvän toivo ihmissieluja elähdyttää. Rintamailla

+ryskävät junat kiidätellen sadoille tuhansille maanviljelijöille

+kesänkeinoja, traktorit jymisevät talonpojan vainioilla, kyntö- ja

+kylvökoneet kuppelehtivat kuin hullut vasikat pitkillä saroilla

+— niin _siellä!_ mutta mitäs _täällä?_ — täällä ei kuulu edes

+maantien ratisevaista, kinttupolkuja pitkin eivät koneet kohoa

+korvenviljelykseen, suurten salojärvien kuolemanmustat kevätjäät

+eristävät parhaimpana luomisaikana saman seurakunnan tuhannet

+turpeenpuskijat toisistaan, henkensä uhalla vaeltaa nälkään nääntyvän

+perheen ryysyinen isä kelirikossa vuoroin hiihtäen, vuoroin suksiansa

+kantaen kaukaiseen kirkonkylään — apua kerjäämään, kovaa onneansa

+valittamaan.

+

+Pilkatkoot vain nuo etelän eläjät pohjoisen korpikansan elinkautista

+elonruikutusta, julistakoot heidät laiskoiksi, lakkipäiksi

+penkinpainajiksi. Kieltäkööt maan isät, jotka joukkohuudolla pakottavat

+ukko Kruunun kustantamaan miljoonien mukavuuksia maisemilla, joilla

+jo sadat rautaorhit hirnuvat, kieltäkööt he yhä edelleen elämisen

+perustuslait Perä-Pohjan kansalta, tuolta ryysyarmeijalta, joka

+asuu kahta kolmannesta tätä europalaista tasavaltaa. Elkööt koskaan

+kiiltävillä autoillansa ajelko pappilapäivällistä syömään niihin

+äärimäisiin seurakuntiin, joiden syrjäkylien sydänsykähtelyä he itse

+eivät ikinä jaksa kädestäpitäen tarkastaa! Eiväthän sitä kirkonkylien

+herratkaan kehtaa tehdä, vaikka tosin vallesmanni ja pappi ja kenties

+ulosottokonstaapelikin korpikansan elämiset ellentää — tyytykööt

+virkakunnan viskelemiin tietoihin!

+

+Mutta kuitenkin kaikitenkin: konsa koittaa se päivä, jolloin hän itse,

+hän, Herra Esivalta, saapasjalassa kaahlaa kaukokorven rähjäisissä

+kylissä, jotta hän kerran kuni muinainen mainio maapäällikkö voisi

+kerskata: »Maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen.» Ah konsa?

+

+Kulki veturittomina vuosisatoina satamiljoonaisen rahvaan itsevaltias

+läheltä hipaisten Rämsänrantaa, polki pitkiä polkuja, soudatteli

+itseänsä veneillä kuin paras kinkeripappi, aterioitsi puolipimeässä

+tallissa, puhutteli tuhmaa talonpoikaa kuin ihmistä — varmaan hänen

+majesteettinsa olisi rautatienkin raukoille rajalaisille antanut, jos

+moisia ylöllisyyksiä siihen aikaan olisi ollut esivallan hyllyltä ottaa

+— rauhan tiet hän sentään rakensi ja pyhät perustuslait vahvisti, ja

+Suomen kansan lapset saattavat vielä tänä päivänä laulaa esi-isiensä

+muistovirttä: ei ollut ylpiä _se_ keisari — kansan keskessä kulki —

+omilla silmillänsä kirotun korven siunasi!

+

+Milloin Suomen suuret samoin tekevät? Milloin on siihen aikaa? Eipäs

+— eivät kulje — ei ole aikaa. Mutta Suomen kansalla siellä korvessa

+on kyllä _aikaa_ kärsiä, _aikaa_ — odottaa. Vuosisata siellä pohjan

+perillä on kuin yksi päivä etelässä — ihminen töllöttää kohtaloansa — —

+

+Niinpä töllöttivät Petkelkylän asukkaatkin itsekukin isäntä mökissään

+ja talon tapaisessaan ympäri mustissa jäissään murmelehtivaa

+Petkeljärveä. Mainitsemme moniaita. Petkeleen talot — Lintuniemi

+— Huhmarniemi — Elettävä — Harmajavaara — Rääppänä — Heporanta —

+Joutsenvaara — Luuta-aho — Lutikka — Mullimäki — Ryysyranta.

+

+Savu nähtiin naapurista kevätkalseata taivasta vasten — naapuria

+itseään vain ei näkynyt. Joskus sentään rysillään. Tai venehylkyänsä

+tulvan tieltä pelastamassa pajupensasten välillä. Tai rännin akka

+vastapäisellä rannalla ensimäistä suvipyykkiänsä survomassa, ukkonsa

+paitaa raikkaassa rantaporeessa huuhtelemassa, höyryävä pata

+rantakivillä. Siinä jo lapsetkin laivasilla mustan louhikon liepeellä,

+lastuja rantaporeeseen paiskelemassa. Korven kesä!

+

+Kukin kurja kelirikon vankina eleli omaa elämäänsä. Tunkio oli vielä

+tönkistyksissään, peltotilkut jäässä, hevosettoman pieneläjän ei

+kannattanut routaista maata möyriä. Kyllä vain nyt korpirojua olisi

+sopinut keittää joka mökin nurkassa, jos olisi ollut mitä pataan

+paiskata. Ei päässyt poliisi! Vaan pannappa viimeiset jumalanviljansa

+viinaan — synti suuri.

+

+Oli sentään Ryysyrannan Joosepilla puolenkymmentä pulloa valmista

+vietävää, vaan ei päässyt viemään— rahan puute oli kova — omat jauhot

+lopussa — kahvia ei viikkokausiin hörpätty — tupakan pätkää ei tuvassa.

+Nuusa, nuusa, kaiken nuusa! Ja sotkuinen elämä — sisältä ja ulkoa.

+Akka kaikesta kärmeissään, eikähän se ihme ollut. Kymmenettä lastaan

+kohdussaan kantoi — tässä penskain peherryksessä, niin huonossa

+hökkelissä, pahansiivoisessa pöksässä. Ja russakoita niin että kihisi

+— nyt kevääksi niitä vasta Jumala oli siunannut sikiämään — tai

+kukapa sen tiesi, olivatko luojankaan luomia. Ristiksi asti niitä

+vain ripisi — viimeiset jauhonrippeet joukkopiirityksellä valtasivat,

+taikinasaaviin tunkeliaat tuppasivat.

+

+— Miksi et, Jooseppi parka, pane jäniksen karvoja lavihtan jalkoihin,

+jotteivät taikinaan pääse? muistuttaa Kaisa-Reeta.

+

+— En jouvva, en — pankoot akat! kimahtaa Jooseppi.

+

+— Vai et jouvva! penää siunatussa tilassa pullisteleva emäntä raiska, —

+vaan jouvvatpahan muuhun joutavaan...

+

+Nyt se taas Kaisa-Reeta sitä yhtä ja samaa asianhaaraa penkoo,

+ajattelee Jooseppi. Se on niin kovin kärmeissään siitä että isäntä

+taas on raahannut muurit ja rankit ja tislaustorvet kotiin, vaikka

+selvä kai se pitäisi olla ettei poliisi Pirhonen arvaa tulla heitä

+hätyyttelemään, kun ei silloin pääsiäisen tienoissa retkensä

+onnistanut. Mikäpä siinä, koska ei Pirhonen pistäy, niin tislaa taas

+tinktuuransa kotikodassa. Hankalaksi se kävikin sinne Pahankolon uruun

+höskä hoitaa. Ja siellä lopulta niin kummitteli — se vanha kehno siellä

+yökaudet pörräsi ja Aapelia pelotteli. Vaan kotona ei poikakaan pöpöjä

+pelkää.

+

+— Leivinuunikin rikki, jatkaa emäntä huomautuksiaan. — Eikö sinussa

+kehnossa ole sen korjaajaa?

+

+— Paavo, Huhmarniemen Ukko Paavo kiukaan korjoaa, jahka kerkiää,

+julistaa Jooseppi, veneen hankapuuta veistellen.

+

+— Vaan jos ennen romahtaa? väittelee vaimo.

+

+— Ka kun romahtanee, niin minkäs sille mahtaa, sanoo Jooseppi

+rauhallisesti.

+

+— Ja noilla lehmärievuillakaan ei ole lehdenlentävää syömistä, valittaa

+edelleen emäntä.

+

+— Aja mehtään! tokasee Jooseppi.

+

+— Aja! Kolmatta päivää jo taivasalla — mitä ne sieltä löytävät?

+Petäjän kylkiä jyrsivät, sammalia tuuhkailevat turvillaan. Ja ammonnan

+mölinällä tullaan kotiin aivankuin oisi mörkö kintuissa.

+

+Kaisa-Reeta karisteli koppelon siivellä russakoita taikinasaavin

+reunoilta.

+

+— Ka kesähän tässä on kynnyksellä! naukasee Jooseppi iloisella

+äänellään.

+

+— Juu pirhana! julmistuu emäntä. — Kesä! Vasikkakin tappaa piti

+oikean ravinnon puutteessa. Niin kaunis vasikka että unessa vielä

+kummittelee... Tuotkos, retkale, niitä kesävaatteita, vai akkasi

+arkkuun panentaako vuotat? Ja mikä ne nuo sikiötkin parantaa! Et

+viihtinnä kelin aikana lääkettä ottaa atteikista. Jumalako heihin,

+viattomiin raukkoihin, tauvin lykkäsi? Liisa Valppu kuin palttina

+kalvetusta läsii ja Eino Jaakoppi yskässä ja yltäpäältä ruvessa. Vai

+kesä! Tälle akalle se vasta kaunis kesä tulee ja pian tuleekin!...

+

+Viimeisillään raskaana oleva Ryysyrannan emäntä hyrskähtää itkuun.

+

+Jooseppi ei kestä tätä kotiteatteria, vaan koppaa kirveensä ja

+kapistuksensa ja hölkyttää juoksujalkaa alas venerantaan. Housunsa

+takamukset lautasen kokoista paljasta paistaa ja paidan hihat

+riekaleina kevättuulessa lepsattaa...

+

+Ollappa Pietarsaaren pikanellia mälliksi! »Ryyppyä en ota, en ota!»

+päättelee mies: »vaikka elämän väkkärä niin taas surkiasti surraa...»

+

+Kun tästä pääsisi liikkeelle — Jooseppi kaputtelee veneen hylkyä,

+naulaa hankapuut ja tukkii rievuilla rakoja... Huono on vene — jos on

+huomenna paistetta, niin tervata pitää — muuten se vuotaa eikä paljon

+puutu ettei hajoa. Veneen raato! Auki päinkin jäi syksyllä. Jooseppi

+katsoo ja arvelee: Taivas tärveli hyvän veneen...

+

+— Aapeli hoi, käyhhän tervakiulu.

+

+Poika kantaa retuutti kiulun rantaan. Jooseppi päivittelemään:

+

+— Nyt se myrkyn lykkejää, kun on tervai lopussa. Yhteen kylkeen piisaa.

+

+— Jos oisi polttaa? ehdotti Aapeli.

+

+— Se ei tervanpoltto köyhällä kannata, jos ei varsin viinankaan, vinkuu

+Jooseppi.

+

+Kääntävät siinä Aapelin kanssa veneen kumolleen ja Jooseppi noituu

+veneen viheliäisyyttä:

+

+— Kato hylyky kun on kulunna. Sen se teki kun syysmatalalla koskissa

+kolasi. Uusi emäpuu laittaa pitää ja kivasti!

+

+Hän panee Aapelin aidan taakse etsimään sukeata kuusta, jonka

+janhuksesta emäpuu on tehtävä. Itse jää paikkailemaan veneen

+ulkopohjaa. Kiputtelee, kaputtelee...

+

+Mustat jäät niin mukavasti murmattelivat vinhassa kevättuulessa.

+Jättiläisjäälautan särmä sahasi rantautunutta lauttaa, yhtäkkiä katkesi

+iso lautta ja nyt luistivat kaikki perävilkkaa eteenpäin tuiman tuulen

+painamina, mutta siinä taas tuli töksäys, ensimäinen kappale karskahti

+muruiksi, toinen hyökkäsi pinnan päälle, kunnes kaikki pysähtyivät

+liikkumattomaksi massaksi. Mielihyvällä katsahtaa Jooseppi avovettä.

+»Annahhan survoo, annahhan survoo!» Samalla hän kuulee suurten siipien

+havinaa päänsä päältä, katsoo — lumivalkoista kiiltosilkkiä vilahtaa

+ilmassa, pitkiä kauloja — joutsenparvi lentää Pahasta korvesta päin

+Petkeleen yli. »Jokohan nuo tuonne Konkonsaaren kupeelle alaslaskevat

+— peeveli kun ei ole pyssyä!» ajattelee Jooseppi kämmenselkänsä alitse

+tirkistäen. Oli hänellä joskus suustaladattava ollut, oli kerran

+— esikoisensa Aapelin luomisaikoina — tuollaisen komean Pohjolan

+laulajan kevätsulasta ampunut... siksikö lienee elämä Ryysyrannassa

+mennytkin vähän vikaan? — hokivat vanhat joutsenta pyhäksi linnuksi —

+ei olisi mitenkään saanut ampua, vaan hän, Kenkkunen, oli uhmapäissään

+päräyttänyt...

+

+Jooseppi kaputtelee venettään veden hengessä ja kuulee käenkin kukkuvan

+vastarannan sakeassa törmäkuusikossa — ihanat tunteet värähtävät hänen

+povessaan — »se tuo käki on kevätkorven runoniekka, ihmisen ytimiin

+saakka se helskyttää», ajattelee ryysyinen mökinmies, jolla hänelläkin

+on ollut oma nuoruutensa ja ihanneaavistuksensa.

+

+— Kuk-ikuu — kuk-kuu — kuk... Mutta samassa kuulee hän jotakin

+muutakin: Aapelin hätähuudon aidan takaa. Jooseppi hätkähtää: Mikä

+sille pojalle nyt tuli?

+

+Läähättäen hän rynnistää metsään — siinä jo Aapeli nilkuttaen

+ehättää vastaan täyttää kurkkua ulvoen ja painaen kädellään

+vasenta, viileskeltyä, verenpunaista housunpolvea — kirveellä on

+lyönyt polveensa poika rukka, verta tulla lirisee suuresta haavasta

+korttelimäärin sammalelle, yli saapasvarresta punaista pursuu...

+

+— Herrankiesus, miten sulle kävi!

+

+— Liuskahti..., änkytti Aapeli vaikeana kuin palttina.

+

+Ei ihan neuvottomaksi isä Jooseppi joutunut poikansa tapaturmassa, vaan

+oman paitansa vasemman hihan puukollaan olkapäästä irtipoikki kumautti

+ja sillä siteellä lujasti puristi ympäri polven, jotta verenvuoto

+vähänkin tyrehtyisi. Hellävaroen nosti Aapelin yli seiväsaidasta

+ja talutti kotipihaan. Mutta akkunan rikkoruudusta jo katsoo pojan

+äiti että nyt sieltä tullaan verisin vaattein — se viinankeittäjä,

+aviomiehen kampura, ja äidin esikoinen...

+

+— Jeesus-Maaria, vielä tämäkin!

+

+Ja pahasti parkaisten Kaisa-Reeta silloin pyörtyy siihen paikkaan

+lysähtäen lattiaan.

+

+       *       *       *       *       *

+

+Olipa kuin itse vanha kehno vihtahousu karvakyöpeli sieltä Pahankolon

+urusta olisi puhaltanut kaikki pahat yhteen hengenvetoon Ryysyrannan

+raukan päälle näinä kovanonnen päivinä! Ei siinä kyllin että emäntä

+viimeisillään voihkien huohotti heikossa tilassa maaten yhdessä

+nurkassa, Aapeli kirveshaavaansa tuskitellen toisessa, Liisa-Valppu

+syömätönnä kolmannessa ja pieni Eino Jaakoppi kamalasti rykien, nenä

+tursuen, piehtaroi itkien likaisella lattialla, yltyleensä ruvessa.

+

+Vielä lähetti Paha pahempaakin. Seuraavana päivänä näet se toinen

+lehmä, se kunnanlehmä Rinsessa nimeltään, metsään ajettuna, laskeutui

+nälissään urun pohjaan ja putosi puroon — sieltä sen iltapäivällä löysi

+Jooseppi kyljelleen kellistyneenä, takasorkistaan kiinni tarttuneena,

+ja jääkylmä purovirta viilteli sen pään ylitse — siihen oli köntistynyt

+elukka riepu.

+

+Kauhu valtasi Joosepin.

+

+— Nyt itse pääperhana otti! Hän olisi tahtonut huutaa, vaan kurkkua

+kuristi kuin pihdillä, avutoinna hän katsahti ympärilleen, älysi

+sentään kirveellään kaataa puun ja työnsi kangin lehmän ruhon alle sekä

+sai kuin saikin väännetyksi raadon kuiville. Tunnusteli valtasuonet ja

+rintaontelot, avasi kidan, veti ulos kielen, hieroi sarvien väliä —

+poissa oli henki, ei vironnut enää Prinsessa.

+

+Silloin Jooseppi muitta mutkitta työnsi puukkonsa lehmän kurkkuun ja

+alkoi nylkeä Prinsessaa. Käki, harmaja lintu, siinä lenteli ympärillä

+kuin Pahan lähettämä sekin, kukahti kerran pari ja sitten kähisi,

+ilkeästi kähisi. Kukha käkhi? kukha käkhi? Ja varis, se haltijavaris

+petäjän latvasta raakkui hirveällä vimmalla loppumatonta kraa, kraa,

+kroaa! kutsuen kaikkia Petkeleen variksia ylimääräiseen kokoukseen.

+Vielä kuuskelaisetkin tuppasivat hyppelemään ihan lehmännylkijän

+silmille — ei ollut kenelläkään häpyä, koko luomakunta näin otti osaa

+Prinsessan kuolemaan.

+

+Oli jo ilta, kun Jooseppi, verinen lehmänlapa kummassakin kädessään

+ja verinen nahka seljässä roikkuen saapui kotimökilleen — hän ei

+mennyt suoraan pirttiin, vaan ripusti taljan kujaan, mutta lavat hän

+kiidätti pieneen aitan tönöön, jonka kuulanreikäinen ovi pahasti narisi

+saranoillaan.

+

+Sitten — niin — sitten oli pakko mennä pirttiin ja ilmoittaa totuus

+Kaisa-Reetalle, joka sitä jo heikolla äänellä kyseli:

+

+— Löysitkö lehmän?

+

+— Löysin...

+

+— Missä oli?

+

+Nyt se täytyi sanoa...

+

+— Surma! sanoi Jooseppi lyhyesti ja näytti verisiä käsiään.

+

+Kuin pyörremyrsky olisi emännän temmannut, hän ponnahti ylös ja

+kirkasi, kirkasi niin surkeasti että koko pirtti kauhistui, Aapelikin

+kavahti pystyyn silmät suurina ja pikku Kurli kätkyessä alkoi rääkyä

+täyttä kurkkua. Emäntä hyökkäsi ulos ja alkoi kuin hullu juosta ympäri

+pihaa päätänsä pidellen ja käsiään väännellen ja voivotellen: Voi Herra

+Jeesus, voi Herra Jeesus! voi Herra Jeesus! Jooseppi juoksi hänen

+perässään ja koetti tyynnyttää, ehätti siihen vapiseva ämmäkin ja

+tarttui tyttärensä käsipuoleen soperrellen:

+

+— Ei saa, ei saa... asetuhhan... tulehhan pirttiin... toisinaan

+vielä... kunnan lehmähän tuo oli... ei se ole oma vahinko...

+

+Saivat pirttiin taas emännän, joka vaipui lattialle karsinan puoleen

+ja nytkähteli koko ruumiiltaan kaikkien lasten itkiessä ympärillä ja

+Joosepin repiessä tukkaansa... Kumartui ämmä tutkimaan tytärtään ja

+kuiskasi Joosepille:

+

+— Sauna lämpiämään ja heti paikalla, tässä taitaa kummat olla tulossa!

+

+Ja saunalle riensi Jooseppi yskän ymmärtäen, sukkelasti survasi

+rohmuiset halot kiukaan pesään ja sytytti — pölähti pian tervashajuinen

+sauhu oven täydeltä — Irmeli tyttö vesiä kanteli — kiirettä siinä

+pidettiin.

+

+Jos olisi saanut naapurista apua, vaan ei päässyt vesitse, ei jäitse,

+ja rantarommakoita myöten oli tähän aikaan mahdottomat matkat eikä

+ollut ketä pannakkaan apua hakemaan yötä vasten, kun oli Jooseppi

+ainut mies talossa ja Aapeli polvihaavaa poti ja Joosepin vielä piti

+joutua lehmän teurastuspaikalle viimeisiä lihoja pelastamaan, jotta jos

+hyvinkin kaupaksi kelpaisivat eivätkä ehtisi perin pilaantua...

+

+       *       *       *       *       *

+

+Ja aamuyöllä se sitten tuli tähän pahaan maailmaan Joosepin ja

+Kaisa-Reetan seitsemäs lapsi, mustan riihisaunan lämmössä se ämmän

+syliin syöksähti, ämmän, joka sen vastaanottaessaan surkeasti siunasi,

+kun lapseen katsahti — vajanainen, vajanainen oli tämä tyttären

+kymmenes lapsi.

+

+Niin voimattomassa tilassa oli äiti ettei vielä sinä yönä kyhäytynyt

+viimeistä totuutta tajuamaan, ja hyväpä olikin ettei tajunnut, muuten

+kai olisi siihen tekoteloilleen tyrmistynyt eikä ämmäkään kiiruhtanut

+ilmoittamaan ikävää, hoitelihan vain minkä kerkisi vapisevin käsin

+ja lonksuvin leuvoin kumpaakin surkeaa olentoa — sekä äitiä että

+vastasyntynyttä vajanaista...

+

+Pisti Jooseppikin pahimoilleen pörröisen päänsä saunan matalasta ovesta

+ja tiedusti, miten olivat asiat? — ämmä miehelle nyrkkiä heristi, mutta

+samalla supatti korvaan ja myös viinatilkkaa pyysi synnyttäjälle ja

+kätilölle — itselleen.

+

+— Ka minähän annan ja paikalla!

+

+Lennätti Jooseppi varpajaisryypyt riiheen, mutta itse ei pisaraakaan

+maistanut, lopen oli sielultaan näännyksissä ukko rukka ja kuin

+siivilleen lyöty paha mehto, Kenkkujen Kenkku, tänä kovan onnen yönä —

+ei maittanut koettelemuksen korpimarttyyrille maailman makea.

+

+Vielä viiden litran vetoisen pullonkin hätäpäissään puhki kilahutti

+varpajaisryyppyä akoille noutaessaan kodasta! Viissatanen siinäkin

+vilahti ilmaan kuin savu!

+

+Ja aamulla sitten kaiken jatkoksi romahti Ryysyrannan pirtissä hajalle

+koko leivinuunin muuri, niin että kissa Mirkku säikähtäen hypätä

+loikkasi pölisevien kivien mukana alas lattialle ja kuin pommi poksahti

+vasten ovea.

+

+— Päästäkää, päästäkää Jumalan nimessä kissa ulos!...

+

+

+

+

+24.

+

+

+Ihmiset ovat sentään vain ihmisiä. Vähän vastenmielistä on köyhyyden

+luomaan kurjuuden kuiluun kurkistaa. Siellä on niin tukahduttavaa.

+Siellä ei oikein ole puhdasta ilmaa eikä repäisevää tuulta... Toista on

+Jumalan luoma luonto — siellä löytää repäisevää raikkautta, voimakasta

+liikettä, korkeita tarkoitusperiä. Siellä on ilmaa ja tuulta!

+

+Katsokaa, miten Pohjolan pitkä talvi murtaa kahleensa! Näytti jo

+siltä ettei kesää muka tulekkaan. Kelirikkoa vain kenkkuili viikosta

+viikkoon, makuutti jäitä järvissä, säästeli kuivia lumia pohjan

+varjoissa, ei paistattanut päivää, ei ripistellyt sulattavia sateita,

+ei pyyhittänyt pontevilla tuulilla, ei kehittänyt puoleen eikä

+toiseen, seisotti, seisotti vain alallaan ja kenkkuili, kenkkuili

+kevään ja kesän vaiheilla. Turhaan oli kuningas Kesä keveitä airuitaan

+Rämsänrantaan lähetellyt, turhaan raakunut oli haltijavaris petäjän

+latvassa, turhaan joutsenet etelää kohden lentäneet, turhaan käkikin

+kähykurkku, helkkyrinta, kukuskellut varhakesän valonvaljuina iltoina

+— turhaan kukaties tuo kunnanlehmäkin pudonnut Pahankolon urupuroon ja

+turhaan Ryysyrannan emäntä tekaissut heikon hedelmän. Kesän enteitä

+muka kaikki? Mitä tyhjää! Vasta kun viiden litran pontikkapullo

+poksahti rikki ja pirtin kiuvas romahti ja kissa Mirkku sai hulluuden

+kohtauksen, vasta silloin näyttäytyi kuningas Ryysyrannan kynnyksellä

+— hänen majesteettinsa, kuningas Kesä. Ja koko armeija hänen selkänsä

+takana, kuni Persian kuninkaalla Xerxeellä Hellesponton ruoskijoita,

+niin oli Suomen kuningas Kesällä selkänsä takana taivaan armeija,

+jolla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin piiskata ja pieksää

+Petkeleen järven pirulliset jäät mäskiksi. Juuri tänä päivänä — kaiken

+ryysyrantalaisen roskan ja romuskan kintereillä senkin tapahtuman piti.

+

+Hirmuisena riehui myrsky! Kuin pohjoisnavan jääkarhu se hyökkäsi

+Pahankorven halki karjuen ja puuskuttaen, pakottaen itsensä Pahankin

+vaikenemaan, pannen jäykimmätkin petäjät heilumaan, pitkät kuuset

+kuhajamaan, komohongat hohajamaan, rutimoraidat maahan romahtamaan ——.

+Kauhistuneena koikutti haltijavariskin pakoon laskeutuen mykistyneenä

+Pahankolon pohjaan, myrskyltä suojaan. Kraa, kraa... Pois tieltä kaikki

+luomakunnan heikot!

+

+Ja sitten Myrsky, kuin lentävä traaki, ryntäsi Ryysyrannan lahoa

+aitaa vasten, rymähytti sen kumoon, kiisi kuin jalopeura hulmuvin

+harjoin navetan seinää vasten, nyhtäsi irti oven, tunkeutui kujaan,

+paiskasi tyhjän tervapöntön keittokodan nurkkaa vasten niin että pullot

+sisäpuolella vain helskähtivät, riepotteli tunkion huippua, kiipesi

+viiritangon nokkaan ja katkasi kukon, joka sätkyttäen purstoansa

+lekutteli kuin eläväksi kukoksi muuttunut kauvas järvelle asti, sitten

+jyskytti julmuri saunan ovea, jonka takana sairas lapsiäiti lepäsi,

+mutta jätti sentään onnettomat rauhaan. Mutta yhtäkkiä sai Myrsky

+lisävoimaa takaapäin — ja nytpä hyökkäsi koko tuulisoturikomennuskunta

+piirittäen Ryysyrannan päärakennusta vastaan, tärskytti seiniä,

+kapusi kahtapuolta räystäälle, äkkäsi tuon ikivanhan malkotuohikaton

+vallan heikoksi hetaleeksi ja yhdellä nykäyksellä repäsi koko höskän

+irti—pellolle lensi kuin suuri leija Joosepin korpihotellin vesikatto,

+mutta välikaton eli laipion jätti tuulen herra rauhaan — siinä nyt

+törrötti Ryysyrannan pahainen pirtti kuin itämainen savimaja tai

+muinaisbabyloonilainen temppeli, jonka tasapintaiselle katolle pyhät

+miehet nousivat jumalia rukoilemaan...

+

+Nouse Jooseppi jumaliasi rukoilemaan laipiollesi sinäkin, nouse, jos

+pää pitää!

+

+Ja sitten?

+

+Sitten kävi Pohjan tuuliarmeija leveällä rintamalla Petkeleen järven

+kuolemanmustan jääkaartin kimppuun, torvet soivat ja sotarumpu pauhasi,

+ammuttiin kaikilla aseilla, kuularuiskuja edustivat raekuurojen tiheät

+päristykset, sadat tuhannet ruoskat vinkuivat ilmassa — vihollinen pani

+ankarasti vastaan ja nosti murisevan sotahuudon sekin — »emme muka

+peräydy, emme tuumaakaan! Antaa tulla vaan!»

+

+Mutta Pohjan tuulikuningas, tuo lentävä napatraakki, lisäsi

+lisäämistään ilmailuvoimiaan — se pudotti tuhat tuulipommia nopeasti

+kiitävistä lentokoneistaan; tuulipommeja, jotka räjähtivät pudotessaan

+jääarmeijan keskelle; syntyi aukkoja, syntyi hirveätä hajaannusta,

+katkeili mahtavia ketjuja, kaatui vihollista kuin heinää yhteen

+rykelmään, kasautui valkoisia ja mustia ruumisröykkiöitä, ruuhkautui

+rintamasotilaita tulilinjoilla — pois alta! pois edestä! väylä auki!

+soi sotahuuto päälleryntääjän puolelta, mutta päällehyökätyn puolelta

+kantautui korviin vain vaikerrusta ja kuoleman kaameata korinaa. Kuni

+muinaissparttalaiset kuolemaa halveksuen pienen, rakkaan synnyinmaan

+puolesta mies mieheltä sortuivat Thermopylain vuorisolassa Persian

+valtakunnan ylivoiman hyökätessä ja kaartaessa kaikilta tahoilta,

+kavaluuttakin hyväkseen käyttäen, niinpä myös pienen Petkeleen

+kaukaisen korpijärven talvinen jäärajavartiosto sisukkaana sortui

+sijoilleen tai hyvässä järjestyksessä vastaan hutkien peräytyi

+tuuma tuumalta kauhean ylivoimansa tieltä, uhraten olemassaolonsa

+kotiseutunsa puolesta. »Vaeltaja, vie sana lakedaimonilaisille että me

+olemme kaikki kaatuneet uskollisina isänmaan laeille.»

+

+Niin, Pohjolan kuningas, jonka nimi ikuisesti on Myrsky, pieksätti

+pieksättämistään Petkeleen keväistä jääulappaa, ampui sitä toinen

+toistaan seuraavilla tiheillä raekuuroilla ja survoi tuhansilla

+tuulisäkeillä — kas! jo murtui tuo itsepäinen jäinen rintama, ja

+kaamea kuoleman sorina soitteli sosetta — vielä nousi tuhansia

+piikkejä, välkähteli falangin keihästen kärkiä, mutta väylä aukeni,

+tuuma tuumalta kuin kallioseinä poran edestä, tuumista karttui syliä,

+sylistä venähti satoja metrejä, kilometrejä... Niin pyyhki hänen

+majesteettinsa Suomen Kesä tieltään kaikki esteet — kas! jo nousee

+valkea lippu, antaumuksen armas silkkisiipi vastapäisellä rannalla — ja

+molemmat mahtavat ylipäälliköt, Talvi ja Kesä, rientävät riemumarssissa

+puristamaan toinen toisensa värisevää kättä.

+

+— Terve Perä-Pohjolan Kesä!

+

+— Jää hyvästi, sotamarski Talvi!

+

+Vapaana piehtaroi Petkeleen ulappa, aalto aaltoa ajeli, ikituttu,

+unen utuinen, sadun suloinen vedenloiske kierteli, kieputteli ympäri

+korpijärven koleita rantoja, viileä laine viilteli nienten neniä,

+suuteli saaria ja salmia...

+

+Kesä!

+

+

+

+

+25.

+

+

+Jopas pääsivät korpiukot liikkeelle, vetten väylät voimakkaasti

+vetivät! Pieni Petkeljoki yhdistää Petkeljärven ja Ison Rämsänjärven

+toisiinsa, sitä myöten kelpaa solua alas asioilleen. Paisuksissa nyt on

+Petkeljoki, yli uomansa pursuaa. Repäisevän alkuvauhdin antaa jyrkkä

+Repolaisväylä, jonka niskassa Petkeleen ikivanha vesimylly pyörii —

+nyt ei se viikkokausiin tosin ole pyörinyt, koska ei kansalla ole

+mitä jauhattaa. Ei joka ukko uskallakaan surahuttaa alas ensimäisestä

+koskesta, kovin on kiivas vauhti, väylä soukka, rantakivet vihaiset

+— niihin jos paukahtaa kokka, niin se onkin paukaus — saattaa siinä

+räsähtää rikki heikompi vene. Solahtaa niin tuimasti pieneen lampeen

+tuo ensimäinen putous, sitten alkaa Pitkäkoski, hurjasti sekin

+venettä vetelee ja pitkähkö se tosiaan on, kaksi-osainen. Kauniit on

+korpijoen kaltaat, kohoaapa kainot kalliotkin kyljissä. Ja sitten

+purskautetaan Pitkään suvantoon, nimensä kaltainen sekin. Senjälkeen

+seuraa kolmas kohisevainen, veikeästi vetäväinen Kaarikoski. Kipperästi

+kihisee neljäskin laineluisku, raakkuva Variskoski. Siinä on siivo

+Varislampikin, ja siunatuksi lopuksi lopsahtaa kiemura, arvoton

+Akankoski. Siinäpä kaikki! Petkeljoki on vain pienoisjäljennös,

+miniatyyri syvennyspainos suuresta Rämsän emäjoesta, joka vetää kolme

+sataa virstaa alas merenrantaan. Vetäköön — petkelkyläläisille,

+pieneläjille on pikkurikkinen Petkeljoki parahultainen passeli. Sen

+kaino kapeus, sen kääpiökosket, sen lapsellinen lyhkäisyys kuvastaa

+selvästi koko Petkelkylän lapsipuolielämää — juuri tuollainen

+ollakkin pitää joen jorina sille Suomen kansan murto-osalle, joka

+Petkeleen rähjäisissä mökkilöissä tasavallan hengellistä männynkäpyä

+idättelee. On sentään vähän vaikeata mennä väittämään, miten päin

+suhde oikein lienee: Petkeljokiko vienolla, villillä vilinällään

+on sorvannut petkelkyläläiset juuri sen karvaisiksi kuin ovat, vai

+onko se vain sokea sattuma ettei luoja luonut petkelkyläläisille

+valtavampia veneväyliä? Ollappa leveämpi ja pitempi joki ja

+korkeammat kosket! mukavapa olisi nähdä, Ieveneisikö, piteneisikö,

+korskistuisiko myös Petkelkylän elämä? Näin jokainen isänmaan saloseutu

+määräperäisyydellään lyö ikuisen leiman sen maisemilla majaileviin

+ihmisiin. Luonto luomansa vormuihin valaa.

+

+On Ryysyrannan Jooseppikin jo liikkeessä, ypöyksin Petkeljoen niskaa

+kohti soutelee, pontikoita veneen pohjalla ynnä itsekuolleen lehmän

+lihoja, niitä Prinsessan lihoja...

+

+Minkäs sille taisi että löi Aapeli kirveellä polveensa, minkäs sille

+että pulskahti Pahaan puroon Prinsessa, minkäs sille että oli tulla

+hulluksi akka surusta ja säikäyksissään synnytti vajanaisen lapsen,

+minkäs sille taisi että romahti kiuvas, minkäs sille että särkyi se

+viiden litran puteli, minkäs sille että pohjanmyrskypäivänä, jolloin

+suuria petäjiäkin mätkäytti torikalloineen kankaalle, repäsi rentonaan

+pirtin katon ilmaan ja lennätti viirikukon järveen? Vahinko ei

+tullut kello kaulassa, voimaton oli ihminen kovan kohtalon koprissa.

+Kopristeli, kopristeli se miestä, metsän menninkäistä, vaan kestää piti

+ne kopristukset ja uskoa elämään...

+

+Hip-helleree! Mukavalleppa tuntui taas luikua omalla veneelläänkin

+vettä myöten, vaikka vuotihan raato näin kevätkesästä, joka

+kymmenen minuutin päästä sai äyskäröidä — se oli ensi vuorokautena

+läpilirittänyt kuin seula, vaan jo oli asettumassa, kun oli Jooseppi

+pari päivää turvottanut...

+

+Pitiköhän peräköydessä laskea Repolaisväylä, vai uskalsiko porahuttaa

+läpi huoparilla viilettäen? — annahhan kun käväsi Mullimäen Juusolta

+kysymässä, tuossa se oli Mullimäki ihan kosken korvuksilla, korkealla

+törmällä.

+

+Mutta ei ollut Juuso kotona, kirkonkylään oli hänkin kiiruhtanut, akka

+karsinasta tokasi:

+

+— Ka laske vaan ales — housuthan sulla on jalassa — mieshän tuota out

+olevinasi sinnäi!

+

+Lieneekö vähin pilkannut Juuson akka, se oli nyt sen sorttinen

+suustaladattu, ei aivan vähän katkera, kun ei se heidänkään elämänsä

+liene ollut silkkiä ja samettia. Vaan kun kuuli kaikki naapurin

+viimepäiväiset onnettomuudet, niin siitäkös hyrähti ikäänkuin hyvilleen

+muija, toisen kurjan kova kohtalo näet ikäänkuin lievensi oman onnen

+osaa. Ja ystävällisemmin nyt toimitti Joosepille että:

+

+— Jos et hyvinkään perätörässä laskisi — kestäneekö veneesikään?

+

+Johon Jooseppi uhmamielin vastasi että:

+

+— Vaan mullahan vene kestää! ja varsinkin kun sai kuulla että

+

+— Jo eilettäin velimiehesi, se Elettävän Konsta, komeasti ales

+hurautti, niin jotta mela vilahti!

+

+Niin siitä Ryysyrannan Jooseppikin sydäntyi samaa temppua koettamaan,

+ei tahtonut olla Konstaa kehnompi.

+

+Ja veneelleen palasi Jooseppi, viskasi veden äyskärillä ja tarttui

+huopariin — ant hurottaa vaan! Olipa urhon näköä Kenkkujen Kenkussa,

+kun selkä köykyssä, suu suipparassa, hatunhetula takaraivolla,

+tanakasti puristaen kaksin koprin huoparia, silmä kovana työntyi

+alas vesimäkeen, johon Repolainen miekkosen pontikoineen,

+Prinsessan-lihoineen vihaisesti nielasi. Liehahti siinä tukka jos

+ryysytkin, lepatti oikeanpuoleinen paidanhiha, vasen ei lepattanutkaan

+— sehän oli tarvittu niissä kirurgiasioissa, vaan oli kyllä takkikin

+matkassa sitä paljautta peittämässä, pontikoitten ympärille oli takki

+kääritty kokkaan, mutta Prinsessan maalliset jäännökset kopisivat

+pinossa pintturin kohdalla.

+

+Silmä kovana, silmä kovana — jo raapasi hännän alta, vaan antoipa

+raapaista, samassa se jo loppuikin loiskutus ja onnellisesti lipui

+kallis lasti ensimäiseen suvantoon — vettä vain vietävästi oli

+purskahtanut veneeseen, heti täytyi ajaa ennenkuin toiseen koskeen

+kantautui. Rykäsi kimeän kaikuvasti Jooseppi, rinnassa outo riemastus,

+konsa Pitkäkosken nieluun tempautui — karikot kahtapuolta vain

+vilisivät, sukkelasti kuin sukkula sukelsi vene alas väylää ja koreasti

+koski korvissa kohisi — vaikka lastenleikkiähän tämä kaimakosken

+kuohina oli emäjoen paljovetiseen Pitkäkoskeen verraten. Hyvin se vain

+meni, mutta vesilastissa lotisi veneen hylky, suurella suvannolla taas

+täytyi tyhjäksi ammentaa ennenkuin airoihin tarttui. Kaarikoskessa

+kovasti rytkäytti niin että lehmän lihoista kimpale kirposi koskeen,

+vähällä ettei hulahtanut vettä täyteen koko purtilo. Visusti tutki

+veneensä Jooseppi ennenkuin neljänteen koskeen ruohti — siinäpä tuo

+Prinsessan reisiluu tulla tuppelehtikin jäljessä, Jooseppi nappasi

+sen kiinni ennenkuin se upposi. Seisaallaan ja silmä kovana laski hän

+tottuneesti alas väkevän Variskosken ja kulki huopailemalla halki

+Varislammin, jonka kimmeltävissä poukamissa kesän ensimäiset vesilinnut

+pyrskähtelivät pakoillen matkustavaa ihmistä. Sen viimeisen kiehimän,

+kiemuraisen Akankosken viiletteli Jooseppi vihellellen, vaikka sai sitä

+siinäkin tirkistää ettei hullusti laskenut — moni Petkeleen ukko oli

+Akankoskessa pöksynsä kastellut, ne akkaväen väylät kun ovat aina vähän

+viekkaita...

+

+Kas niin, nyt oli hän Ison-Rämsän vesissä kiinni. Jo levisivät väylät

+väljälleen tässäkin järvessä, siellä täällä vain ajelehtivia jään

+järkäleitä ja etelän rannat männiköitä myöten kukkuroinaan särmikkäitä,

+lasinvihreitä ahtotyrskyjä. Jooseppi asettui teljolle ja alkoi

+rivakasti soutaa.

+

+Kumpaan paikkaan hän tässä ensiksi menisi, kirkonkyläänkö vai

+kasarmiin? jospa ne hyvinkin siellä rajavartiostossa ostaisivat

+Prinsessan lihat, niin pääsisi heti rahoihin. Ja kyllähän ne soltut

+vängällä viinaksetkin valtaisivat — on siellä sellaisia hummeripoikia,

+iloisia kersantteja ja korpijallia, joille kelpaa. Ja vääpeli

+Veitikainenkin, viisas vekkuli, se rulettilaulaja, kernaasti kaulaansa

+kastelee. Ja luistaa toki alas luutnantinkin kulkusta — savolainen

+piällysmies. Kyllä Kenkkunen kaikki tuntee ja kaikki tuntevat Kenkkusen!

+

+Mutta vaikka Jooseppi kuinka koetti tuudittaa tunnelmansa reippaaseen

+elämänuskoon, niin heti koskilta selvittyä pyrki outo painajainen

+masentamaan mieltä. Kuta lähemmäksi souteli kasarmialueen rantamia,

+sitä kirpeämmin kirvelivät sydänalaa vaimonsa varoitukset kotoa

+lähtiessä. Se oli näet Kaisa-Reeta sieltä synnytyssaunansa ovelta

+kurkottanut kalpeata päätään ja heikolla äänellä kieltänyt miestänsä

+enää tekemästä pontikkakauppoja kylillä. »Paha tuloo, jos myöt... se on

+mulla niin tunnossa.» Jooseppi oli vastannut että »täytyyhän ne märät

+myödä, kun on kerran keitetty».

+

+Niine hyvineen kotoa oli lähtenyt. Ämmä vielä jälkeen huuhunnut että

+»kätilö kuhtua pitää vajanaista lastasi kahtomaan!» ja sen oli kyllä

+Jooseppi luvannut. Vaan sitä ei ollut saattanut omalle akalleen luvata

+ettei pontikoitaan rahaksi vaihtaisi. Sitä vartenhan aine oli poltettu,

+jotta jälleen pääsisi elämisen makuun. Mutta Kaisa-Reeta rasituksissaan

+pyrki panemaan kaikki onnettomuudet salapolton syyksi Vajanaisen

+lapsenkin saannin!...

+

+Jooseppi souteli ulommaisia rantoja niin ettei joutuisi kiusaukseen

+poiketa mökkilöihin — Karihtaniemen väkeä hänellä ei haluttanut

+vähääkään tavata.

+

+Kaunis oli sää, jäistään vapautunut Rämsä väilehti kirkkaana ulappana,

+jonka sysimustaa pintaa vain maininki keinutteli. Suloisesti

+säteili aurinko paistaen kuumasti soutajan selkään. Neitsytsaaren

+taitse souteli Jooseppi katsellen vitaan kupeelleen vastapäistä,

+korkeametsäistä manteren rantaa ja sen törmällä kohoavaa huvilaa:—

+siinä oli merkillinen talo, kun talvikaudet autiona seisoi ja

+asukkaat elelivät Helsingissä — sitä sellaista elämänmuotoa ei

+talonpoika hevillä ymmärtänyt. Mahtoiko tulla taas kotiinsa kesäksi,

+»Korpipalatsin» isäntä? Mukava sen väljissä suojissa oli aina kesäisin

+pistäytyä porisemassa, melko alhainen se oli herra rahvaan parissa.

+Kunpahan taas kotiintuisi juhannukseksi — tohtori — niin käväseisi

+hänkin huvilassa elämänhuolistaan rupattamassa.. miettii Ryysyrannan

+Jooseppi ja soutelee sivu pitkin pohjanrannikkoa.

+

+Tulvillaan on järvi, matalatkin rannat syviä. Kun oisi käydä tuossa

+Haukkurannassa sen Haukku-muorin puheilla ja keinotella itselleen

+niitynrepaletta kesäksi! ajattelee Jooseppi. — Vaan se on niin

+pahasisuinen muorin ryökäle ettei sitä joka jussi ruohi puhutellakaan.

+Rämsänrannan räikkäleukaisin mummon möhkäle, rikas kuin piru ja kitsas

+ja epäluuloinen, pahansuopa! Kungastuolissa vain istua röhöttää

+syöskumi piippu suussa ja haukkuu kaikki ihmiset varkaiksi ja

+väärintekijöiksi. Koko Rämsänrannan maat ja mannut se omikseen väittää

+ja leuhkaa ponkaansa käräjillä käyttää. Konjakkia juopi ja kiikarilla

+järvelle kahtelee — ja utelias kuin harakka, hänen, ikälopun akan

+muka pitäisi kaikki asiat tietoonsa temmata! Jo se on monen herrankin

+kartanostaan myrkkykielellään kyydinnyt — Haukkurannan mumma! Ja vielä

+lisäksi se on uskovainen ja miesvainajaansa, murhapoltosta syytettyä,

+viattomaksi kehuu... Muistaa Jooseppi miten se sanoa sutkautti silloin

+kun oli seurakunnassa se opettaja Arttu Narttusen roskainen tyttöjuttu:

+»Kolome on putipuhdasta miestä elänyt tässä matosessa mualimassa, jotka

+eivät syntiä ole tehneet: minun mies vainajani — Arttu Narttunen ja —

+Jeesus Ristus!» Niinpä vain sanoikin Haukkurannan mumma.

+

+Mokomia muisteloita haudoskelee Jooseppi Kenkkunen siinä talon

+lähettyvillä soudellessaan. Kyllähän se Haukku-mumma toisakseen

+hyvinkin taitaisi niitynrepaletta lainata köyhälle, jos sitoutuisi koko

+kesäksi sille korpirojua völjäämään. Vaan piessako hänen pötsinsä saisi

+pullollaan pysymään — haettakoon kolmen tähen koljattia Kuopiosta asti!

+

+Sivu on Jooseppi jo lipumassa talon kohdalta, kun havaitsee että

+siinähän mumma murilas parahiksi möllöttää pirttinsä portailla ja

+kiikarillaan Joosepin venettä tirkistää. Ettei vain huutaisi ja

+vinkkaisi luokseen?

+

+»Kissanhäntää minä hälle keitoksiani — se vain tekisi vaihtokaupat eikä

+antaisi ristuksen killinkiä, vaan mulla on rahan nuusa», päättelee

+itsekseen Kenkkunen ja kiskoo kaikin voimin sivu niin että kokka

+kohisee. Jo on tuntenut sivusoutajan, syöjätär, jo huitoo kämmeniään

+häjy, vaan hänpä, Jooseppi, ei ole tietääkseenkään...

+

+Niemen kärjen suojaan souteli Jooseppi, kaarteli vähin vasemmalle —

+siinä oli se emäjoen niska, jossa laaja nielu veti valtavaan koskeen,

+sen mokoma koski vaikutti kaameasti petkelkyläläiseen — tuonne ei

+totisesti ollut asiaa. Junttalan mökki kyhjötti emäjoen niskauksen

+toisella rannalla, tulva näkyi portaita nuolevan. Kenkkunen, sivu

+soutaessaan tästäkin, tekasi arviolaskun siinäkin pisteessä piilevistä

+ihmisistä:

+

+»Jämerä ukko se on Juntta ja viisain mies koko Rämsänrannan

+seurakunnassa — hokevat sen lukeneen kaikki kirjat — vaan piessako

+hänessä peukalonsa putroon pistänee, jotta ei elämänpäivinään saanut

+parempaa tönöä pystyyn kuin minäkään? Vaikka ei ole alastonta

+lapsilaumaa ympärillä ja Iaskumies on mahtava, ruunun virkaniekka ja

+kalakorppi mahoton — eikä edes viinoja viljele, — niin rähjääppä siinä

+vain viimeiseen päivääsi asti mustan muorisi kera ja kuole tyhjän

+pussisi päälle, kirosana kielellä! Ka se ukko sitten on osannut oikean

+ritiikin ryöpsäyttää tästä maaliman politiikasta ja porvalivallan

+puutoksista, vaikka ei päivääkään ole parlamentissa istunut, puhas

+mokraati. Vaan jokohan tuo niin vain lienee ettei kirkkahin älykään

+auta ihmisen lasta ylös korpikirojen rimmestä? Siihen juutut jaloistasi

+kuin tämä samainen kippurasarvinen kunnanlehmä sorkistaan Pahan urun

+puroon. Hyvä on ukko Juntta, hyvä — en sano pahaa...»

+

+Sinne kasarmialueen rantamille nyt nytkytteli Jooseppi ja laski

+veneensä pajupensasten suojaan. Pontikat pensasten sisään kätki, yhden

+pullon vain poveensa painoi ja Prinsessa paran lihoja läksi kasarmille

+kaupittelemaan — Kenkkujen Kenkku.

+

+Silloin...

+

+Silloin se sattui, minkä kerran tuleman piti.

+

+Eivät kopeutuneet kotosalle ne hilpeät hummeripojat, korpijallit ja

+kersantit. Ei ollut vääpeli Veitikainenkaan kasarmissa ja luutnantti

+oli ratsastanut apteekkineidin kanssa kylille. Prinsessan lihat

+kyllä ostettiin, mutta kun muonamestari kuuli että lehmä oli puroon

+hukkunut, niin polkuhinnan vain antoi ja pahanpäiväisesti haukkui.

+Parille tutulle kotipuolen nahkapojalle Jooseppi sitten pullollisen

+pontikkaa möi, mutta kun soltut äkkiä keskellä päivää tulivat humalaan

+ja tekivät tuhmuuksia, niin päivystäjä meni ilmiantamaan vääpeli

+Veikko Vartiaiselle että ne ja ne tekivät hutikkapäissään sitä ja

+sitä. Veikko Vartiainen, nousukas, oli ankara järjestyksen mies ja

+läksi kahden sotamiehen seurassa heti ottamaan selkoa, mistä viinakset

+keskellä kesäistä päivää kasarmiin tulivat, ja pakotti humaltuneet

+pojat ilmiantamaan, kuka kulkuri pontikat toi. Ryysy-Jooseppi oli juuri

+veneeseensä astumassa soutaakseen kirkonkylään, kun hänet kopattiin

+niskasta kiinni.

+

+Niskasta kiinni!

+

+Syvän nöyryytyksen hetki se Joosepille oli.

+

+— Sinäkö juutas pontikat möit?

+

+— Mitkä pontikat? naukui Jooseppi. — Lehmänlihat minä möin!

+

+— Minkä lemmon lehmän? ärjyi vääpeli tietämättä kaupasta muonamestarin

+kanssa.

+

+— Ka sen pr pr (Jooseppi koetti sanoa sivistyneesti) Rinsessan.

+

+— Valehtelet, vintiö! karjui vääpeli.

+

+Toinen sotilaista löi kantapäänsä yhteen vääpelin edessä ja selitti

+Joosepin puolesta:

+

+— Herra viäpel, kyllä tää mies myi lehmänlihhoo komppanian kyökkiin.

+

+— Vai niin, sanoi vääpeli nolattuna. — Mutta möit sinä pontikkaakin

+pojille. Kun et itse liene sitä keittänytkin?

+

+— En elämänpäivinäni ole pontikkaa keittännä! änkyttää Jooseppi

+hirveässä hädässä. — Kyllä ne molemmat vallesmannit minut tuntoo. Niin

+saakelin mukavia herroja molemmat...

+

+Kiihtynyt vääpeli näytti miettivän, mutta sanoi sitten:

+

+— Hyvä on, ukko rukka, saadaan ne asiat selville, kunhan tästä

+kirkonkylälle lähdetään. Minä pidän ensin alustavan tutkinnon. Ja

+ilmoitan puhelimessa Pirhoselle. Pojat! huusi virkaintoinen vääpeli,

+taluttakaapa tämä eppu takaisin kasarmiin...

+

+— Käskystä, herra viäpel!

+

+Kovakouraisesti tarttuivat soltut Kenkkuseen. Kuin pahantekijää

+lähtivät taluttamaan ylös metsätietä, solttu kummassakin miehen

+kynkässä.

+

+— Seis! huutaa vääpeli perässä. — Tarkastetaanpas äijän vene.

+

+»Nyt otti itse elävä pelsepupi!» ajattelee Jooseppi tyrmistyneenä.

+

+— Mitäs täällä veneen keulassa sammalien sisässä on? huutaa vääpeli.

+

+— Ei oo mun venneeni eikä tavarakaan mun ouk! valehtelee Jooseppi

+kauhussaan.

+

+Vääpeli vetää kolme pulloa pontikkaa sammalien sisästä ja nostaa vasten

+kirkasta kesäaurinkoa.

+

+Solttujen silmät pälyivät himokkaasti kirkkaisiin pulloihin, mutta

+vääpeli on tilanteen herra, joka määrää.

+

+— Todistajain läsnäollessa otan minä takavarikkoon nämä äijän viinakset.

+

+— Ei saa ottaa! kieltää Jooseppi. — Sotaherra joutuu semmoisesta

+pislaakista pirunmoiseen eesvastuuseen. Suomen laki...

+

+— Turpas tukkoon! tiuskasee vääpeli. — Taluttakaa hänet, pojat!

+

+Taas löivät kantapäänsä yhteen savolaiset soltut ja rääkäsivät yhtaikaa:

+

+— Käskystä, herra viäpel!

+

+Oli se juhlasaattue: Kenkkunen rimpuillen kahden soltun välissä,

+virkaintoinen vääpeli pontikkapullo kummassakin vormutaskussaan

+pullottaen sekä yksi, suurempi pullo kainalossa.

+

+— En minä karkaa! kitisee Jooseppi. — Kunhan irtilaskette — saatan minä

+ilman kainalokeppejä kävellä, ei tarvihe käsipuolesta kopristaa kuin

+minkähän roistoa...

+

+— Mitä se äijän käppyrä siellä turisee? haukkuu vääpeli perässä.

+

+Ryysy-Jooseppi miettii itsekseen: »Kiikkiin tässä kipsahti mies, mutta

+teen minä näille solttuherroille kepposet.»

+

+Hän muistaa sanomalehdistä lukeneensa maailmansodan kaasupommeista

+taistelussa ja politiikassa — mitähän jos hänkin... Äkkiä soltut

+päästivät Joosepin irti.

+

+— Helvettiäkö te häntä löysäätte? kiljahtaa vääpeli kaukaa takaapäin

+kapealla, kauniilla metsätiellä.

+

+Soltut löivät hämillään kantapäänsä yhteen niin että paukahti, veivät

+kämmenselät päähineeseen, ja toinen ilmoitti juhlallisesti kummankin

+puolesta:

+

+— Herra viäpel, se haisoo ihan elävältä pa...

+

+Nokkaansa tarttui toki itse komea vääpelikin kiiruhtaessaan Joosepin

+luo. Kylläpä vain hän raivostui!

+

+— Jeevelin sittapöksy! Elävästä lannastako pontikatkin poltit?

+

+Johon Jooseppi Kenkkunen kaikista ilkeimmällä sisullaan vastasi että:

+

+— Herra pääjehu on hyvä ja maistaa itse, niin tietää — sullahan putelit

+on.

+

+Älähti se koira, johon kalikka sattui. Tahtoi lyödä vääpeli, mutta

+Jooseppi pinkasi metsän laitaan ja kivahti:

+

+— Annahan olla, sotaherra, kajoamatta Suomen kansan köyhälistöön. Olee

+se esikuntai...

+

+— Taitaapa olla kommunisti, lopetti vääpeli vihaisesti ja niin mentiin

+sisään kasarmin portista.

+

+

+

+

+26.

+

+

+Poliisi Pirhosen kuulusteltavaksi Ryysyrannan Jooseppi sitten

+kuljetettiin kirkonkylälle. Pahasti he toisilleen irvistelivät kuin

+vihaiset pystykorvakoirat Goljath Pirhonen ja Jooseppi Kenkkunen.

+Poliisin silmät iskivät tulta — hymm, hymm, ähäts — jopas tartuit,

+ristikettu, käpylautaan. Mahtavasti teki Pirhonen protokollansa, mutta

+jyrkästi kielsi Kenkkunen pääasian — hänkö muka itse viinaa olisi

+keittänyt — mitä sitä tyhjää — toisten vaivaisten rojuja vain oli

+pelkästä ihmisystävyydestä joutunut veneessään kuljettelemaan!

+

+Jooseppi pääsi vapaalle jalalle, varsinkin kun lupasi ettei kylästä

+lähde kotiinsa ennen seuraavaa päivää — oli paljon asioita ja ääretön

+kurjuus siellä kotona.

+

+Aapeli lyönyt kirveellä polveensa! — pienemmät sikiöt ruvessa ja

+yskässä! — Rinsessa puroon pulskahtanut! — akka tehnyt vajanaisen

+lapsen! — kiuvas romahtanut! — katto lentänyt helvettiin! — ja kaiken

+nuusa ja nälkä kuin polseviikeillä! — sitä kurjuutta ei kyennyt

+sanoilla selittämään herra konstaapelille. Ja Jooseppi itki — itki

+herra konstaapelin edessä niin että herra konstaapeliltakin tipahti

+kirkas kyynel kauniille pöytäkirjalle. Kuulostipa, kuulostipa tosiaan

+kurjalta...

+

+— Ja mitä varten minua, justiin kuin murhamiestä tai pahantekijää

+roistoa, kuletellaan käsipuolesta kopristellen solttujen välissä —

+sivilihän minä oun ja sivilinä meinaan ikäni pysyä! naukui Jooseppi

+lopuksi.

+

+Pirhonen nielasi mielenliikutuksensa ja rykäsi kaikuvasti. Sitten loi

+hän tutkivan katseensa protokollasta Kenkkuseen. Mitä kaikkea tuo katse

+sisälsikään!

+

+— Niin — kyllähän hänkin — Rämsänrannan poliisi, ymmärsi ihmisen

+elämän saloilla, mutta — — — Sen hän kyllä uskoi että Rinsessa oli

+pulskahtanut puroon ja Joosepin akka tekaissut vajanaisen lapsen eikä

+hänellä myöskään ollut mitään sitä vastaan että Ryysyrannan tuohikatto

+oli myrskyllä lentänyt helvettiin ja että ylipäänsä siellä oli

+pahasiivo ja kurjuus kotona, mutta ——

+

+Saattoi siellä olla vähän muutakin _kotona?_ Saattoi olla se

+salapolttimo, jota hän pääsiäisenä jo oli nuuskinut. Oli erinomaisen

+tärkeätä saada se nyt käsiinsä. Juuri moisen todistuskappaleen

+käräjänkäyntiä varten tarvitsee korkean kruunun uskollinen palvelija.

+

+— No, saat mennä, sanoi Pirhonen, ja Jooseppi tuli ulos maantielle

+ja alkoi tallustaa keskustaa kohden. Pirhonen vielä näkyi katsovan

+akkunasta perään...

+

+Jooseppi pudisteli itseään kuin koira, joka on paiskattu veneestä

+järveen ja uinut maalle. Liian hyvin hän vaistosi ja älysi että tuo

+Pirhonen vielä samana iltana lähtee viivana Ryysyrannalle viinatehdasta

+haltuunsa ottamaan, hävittämään ja protokolliinsa merkitsemään. Ja

+viimeiseen asti tahtoi Jooseppi tietysti pelastaa maineensa, perheensä

+ja vapautensa.

+

+Jos siis oli Goljath Pirhonen ovela, niin vielä ovelampi osasi olla

+Jooseppi Kenkkunen.

+

+Sieltä Maakunnan pihalta hän supattelemalla tunkionurkan takana

+palkkasi kolmella kympillä sattumalta tapaamansa kotipuolelaisen, sen

+vanhan tuttavan, vähän löylynlyömän Pahka-Pekan viivana viemään viestiä

+akalle Ryysyrantaan jotta:

+

+»Kiireenvilkkaa kapistukset korpeen — Pirhonen tulossa kuin

+tuuliaispää! — kyllä ne akat älyää!»

+

+— Ka minähän toimitan tolokusti! lupasi Pahka-Pekka, työnsi Joosepin

+antaman pikanellipurun poskeensa ja läksi hölkkäsemään veneelleen,

+Rämsänsalmen rantaan, jossa petkelkyläläiset pitivät veneitään silloin

+kun ei ollut täyden jauhosäkin ottoa kylältä. Milläpäs Pahka-Pekkakin

+otti — ei ollut joka ukolla niin paljon retiittiä...

+

+Joosepilla sydän hyppelee rinnassa, kun Maakunnan puodissa taas törmää

+yhteen poliisi Pirhosen kanssa — se on selvästi jo menossa — silmäkin

+niin kovana — ja sieppaa vain hienoja Saimaa-savukkeita vormunsa

+taskuun. Luopi Jooseppiin vallan merkillisen katseen, Jooseppi rykii

+ja kakii ja tahtoisi jotakin urahtaa, vaan sana tarttuu kurkkuun — jo

+poistuu Pirhonen puodista napit kiiluen ja virkalakki päässä.

+

+Kaupanhoitaja Helge Huttunen vilkuttaa silmää Kenkkuselle ja sanoo:

+

+— Se on sinun kotiisi menossa vähän tarkastusmatkalle.

+

+— Saa kai sinne mennä — minun puolestani, naukasee Jooseppi

+teeskennellyn rauhallisesti. — Mitäpähän hyvää sieltä löytänee

+viinasantarmi, kun en minäkään löyvä, vaikka isäntä oon...

+

+Naurahtavat siinä asiakkaat tiskin äärellä, kun Kenkkunen näin kehasee.

+Tottapahan tietää ettei sieltä kotoa mitään erinomaista löydä, koska ei

+mies itsekään löydä.

+

+Itse asiassa on Jooseppi tulisilla hiilillä että miten lopultakin

+käynee ja lähtee juoksujalkaa kätilön puheille. Ja kätilön luota hän

+hiki hatussa, ryysyt repattaen, hyökkää päätäpahkaa päänimismies

+Carolus Koskelinin kansliaan pikkupappilaan ja huutaa jo kynnyksellä:

+

+— No nyt on piru irti, ja Kenkkunen hirsipuussa!...

+

+

+       *       *       *       *       *

+

+— Painahhan puuta! sanoi päävallesmanni ja lisäsi sitten iloisesti: —

+Ja kiitos viimeisestä.

+

+Ja kun avojalkainen rouva toi kahvia sekä miehelleen että Joosepille,

+niin lääkärin »kotilääkkeeksi» määräämää apteekispiritusta pirahutti

+Koskeliini kahvin sekaan ja nauravin silmin; sydämen pohjasta huoahtaen

+sekä taputtaen Jooseppia olkapäälle sanoi:

+

+— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Terve Kenkkunen! Koiran virka

+tämä vallesmannin virka...

+

+Mutta kun Jooseppi oli kironnut sekä kieltolain että kiertolain

+alimaiseen hornan kattilaan, niin Carolus Koskelin rykäsi ja otti

+puheenvuoron:

+

+— Kieltolakiko onnettomuus Suomen kansalle? hän huudahti. —

+Päinvastoin! Kieltolaki ja kiertolaki ovat rinnastettuja käsitteitä,

+vaikka pienellä eron vivahduksella. Nythän saa lain turvan jokainen,

+joka tahtoo olla ehdoton raitis tahi haluaa etteivät muka muutkaan

+saisi juoda. Ja nyt saa yleisen mielipiteen kannatuksen myös jokainen,

+joka tahtoo juoda. Toiset juovat, toiset ovat juomatta! Siis täysi

+vapaus tehdä kuten kukin tahtoo. Kieltolakiako kumota? Ei kieltolakia

+kannata kumota — silloinhan raittiushullut suuttuvat. Jos taas

+kiertolain hävittää, niin silloin juomahaluiset suuttuvat. Niinpä siis

+sittenkin juuri on hyvä — kaikki saavat mitä tahtovat!

+

+Hän kaasi komealle rouvalleenkin pienen puolkuppisen ja ryhtyi sitten

+innokkaasti virkatoimiinsa.

+

+Asioita oli kertynyt kosolta ——

+

+       *       *       *       *       *

+

+Pahka-Pekka, mälliposki, löylynlyöjä, soutaa pikaviestiä niin

+että kokka hyrskii. Jo on päässyt Vanhanpiian niemen kohdalle ja

+livuttelee läpi ahtaasta Tuomarinväylästä, kun huomaa että lähti

+toinen vene jälkeen Rannilan rannasta ja kivasti tuleekin. Vaikka

+kaukana, niin huomaa Pahka-Pekka pienillä mykrän silmillään että se

+on kirkonkyläläisten veneitä, maalilaita — punaista ja valkoista

+vilkkaa ja airon lapoihin iloisesti paistaa — taitaa pirhanavie olla

+itse Pirhonen? Kaksi on henkeä, toinen perässä huopaa, toinen keulassa

+soutaa. Vaan hän, Pahka-Pekka, nytkyttelee yksin. Näkymättömiin jää se

+toinen vene, koska on Kanasaari ja Vanhanpiian niemi välissä.

+

+Pahka-Pekka imee ahnaasti mälliään ja soutaa lujasti. Köykänen on hällä

+veneen suikura, semmoinen paremmin lampivene, mutta hyvä juoksemaan.

+Jo on sivu Kalmakaarteesta Pahka-Pekka, kun se toinen vene ilmestyy

+Vanhanpiian niemen kärkeen — tännepäinhän kuvatus on kulussa.

+

+»Kappisounti tästä tulla taisi», miettii Pekka ja parantaa vauhtiaan.

+

+Liki Neitsytsaaren rantaa, herrain huvilan editse, nytkyttelee

+Pahka-Pekka viivasuoraan Petkellahtea kohti, päätä kääntämättä tähtää

+sivu Karihtaniemen, Tyynelän ja Kyyrylän. Perässä vain veivaa se

+toinenkin vene, annappa veivata — jätättänyt hän sitä on, vaikka on

+takaa-ajajassa kaksi kulkijaa, keitä hyö sitten lienevätkin, vaan kai

+se on sitä Pirhosen komplottia.

+

+»Hyvä mies se Ryysy-Jooseppi — kolome kymppiä kopraan painoi ja

+pikanellin poskeen», arvelee Pahka-Pekka.

+

+»Mikähän niille nyt tuli — Karihtaniemeenkö mutkausivat vai

+hankavihtako katkesi?» kyselee Pekka itseksensä, kun ei takaa-ajajaa

+taas ota näkyäkseen perässä. Mutta jopas taas näkyy punavalkoinen piste

+— Pekka jo on järvenpäässä ja hyppää maihin.

+

+Nyt se tuli se Petkeljoki, joka ei vedä ylöspäin, vaan puskee

+ankarasti vastaan. Jos varmasti tietäisi että olisi Mullimäen rannassa

+siellä Petkeljärven puolella talonvene otettavissa, niin jättäisi

+kosken nousun. Vaan se näkyi Mulli-Juusokin olevan kirkonkylällä

+rahtihommissa, parasta kun nousee omalla veneellään ylös kosket. Vaan

+jos Pirhonen harppaa maitse ja sivuuttaa, ja saa veneen toisesta

+järvestä, niin sitten se myrkyt lykkejää — osaa Pahka-Pekkakin

+arvostella. Vaan mistäpä poliisikaan tietää kyytinjatkoa? — jokea ylös

+senkin on pakko kiskoa, muuten ei pääse Ryysyrantaan...

+

+Ja Pahka-Pekka ponnisteli ylös kiemuraa Akankoskea, kaahlaili vähin

+virrassa, mutta vedenpitävät oli äijällä saappaat, hulahti vain

+kerran yli varresta, vaan mitäs se haittasi kesällä, kesähän tuo jo

+oli, vaikka kylmä vesi. Variskoski korskui kuin hullu orit vastaan.

+Pahka-Pekalla oli omat kompeensa, pitkä köysi, perään ja keulaan

+kiinnitetty, siihen kun sivulta tarttui ja pingotti kolmikulmaan,

+niin mies vain louhikkoa käveli — ja vene kirskui yksiksensä

+väylällä, jaksoi sen vahva mies taluttaa kuin pahan poron, vaikka

+kevättulvahan tämä vielä oli ja kosken voima väkevä. Kunpa tapahtuisi

+jälessätuleville jotakin! — toivotteli Pekka ähkyessään yksin koskissa

+— etteivät kiinni saisi. Eikä ne toki mitenkään kiinni saakkaan, vaan

+paha on, jos heti kintereilläkin kerkiävät. Tässä taitaa olla kysymys

+tiilenpäistä ja viraltapanosta — tuumailee Pahka-Pekka.

+

+Jo on hän kerinnyt Pitkäkosken niskaan, kun etäältä kosken alta kuuluu

+kova huuto — Pahka-Pekka säikähtää niin että säikäyksissään sylkäsee

+mällinsäkin koskeen. Sielläköhän piru lienee perässä Pirhonen ja sen

+lempsattiako hän Pekan perään huutelee? Pekka pidättää läähätystään ja

+kuuntelee:

+

+Huutavat ne kyllä, vaan ei saa selvää — kosken tyrskinä sekottaa äänet.

+Huutakoot huuhkaimet — mitäpä se häneen kuuluu. Kunpa olisi, kunpa

+olisi niille joku vahinko tapahtunut! toivottelee Pekka syntisesti,

+housut tyrää myöten märkinä — oli sattunut semmoinen paha paikka

+kevättulvassa.

+

+»Saattaa se yhtäkaikki poliisiltai kairapallot kastella», ajattelee

+viestinviejä ilkeästi soutaa nytkytellessään viimeisen suvannon halki.

+Vaan nyt ei jaksanut viimeistä koskea, jyrkkää Repolaisen väylää

+yksikseen nousta — täytyi lähteä hakemaan Mullimäestä apuväkeä, on kai

+siellä akka kotona, jos ei muita. Housut lökätti pudotakseen asti,

+kun Pahka-Pekka juoksi ylös törmää. Mutta Mulli-akka tokasi että

+hään vain ei lähe ihtiään repimään — muutenni reväsin irti — ja että

+sen hiivattiinko sulla on hoppu, Pekan pöljä? Silloin Pahka-Pekka

+tuppivyötään korjaillen, änkytti että kiire on kuin joulukirkkoon —

+piru on perässä.

+

+— Kuka? änkäsi akka.

+

+— Ka se Pirhonen! purisi Pekka.

+

+Akka tuli uteliaaksi.

+

+— Mihinkäs se on mänössä?

+

+— Ka Ryysyrantaan! Minut Jooseppi laittoi sanaa viemään jotta...

+

+Taas leimahti vahingon ilon ilme Mullimäen kiusatun emännän silmissä

+— se tuntui niin sanomattoman hyvältä sydänalassa että muillakin

+ihmisillä oli vastuksensa täällä murheen laaksossa. Vaan jos se poliisi

+sitä lyytä saisi nuuskituksi hänenkin Juusonsa osalliseksi juoneen,

+niin ei ollut hyvä sekään... Hoksasi silloin akka toimittaa että:

+

+— Huhmarniemen Paavo on alaalla tuolla myllyssä, ota hänet heleppariksi!

+

+Ja ukko Paavon kanssa nyt Pahka-Pekka veneensä veti ylös Repolaisen

+väylästä — oli siinä kaksi tanua korven körilästä. Mutta niskaan

+kussa ehättivät ukot, niin jopas kajahti kosken alta komea huuto —

+Pirhonen kutsui Huhmarniemen Paavon kolmanneksi ylösvetäjäksi hänenkin

+veneelleen. Pahka-Pekkaa vapisutti:

+

+— Reistaahhan hiastuttaa sen kulukua!

+

+— Niinpä hyvinkin, sanoi ukko Paavo. — Ristillinen velvollisuushan se

+on, hyvää simaa se Kenkku keittää!

+

+— Hyvää! painosti Pekkakin ja hyppäsi veneeseensä.

+

+Ja nyt se vasta kilpasounti syntyi Petkeleen järvellä. Jo oli

+Pahka-Pekka kappaleen sivu llvessaaresta, kun Pirhosenkin maalilaita

+vene ilmestyi kosken niskasta — siksikin pian se vanha vainooja näkyi

+suoriutuneen Repolaisen väylästä — ei ollut Huhmar-Paavo saanut

+pahasti häjyn nousua hidastetuksi, vaikka tietysti oli koettanut —

+ristillisestä velvollisuudesta lähimmäistään kohtaan.

+

+Molempain veneitten kokka kohisi, — hangat natisivat ja airot

+roiskui—lieneekö kuuna kullan valkeana Petkeleen kupaita mokomalla

+kurinalla soudettu! Ryysy-Joosepin kunnia tai häpeä tässä oli

+kysymyksessä! Pahka-Pekka oli se kunnian edustaja Suomen kansan

+puolesta, Pirhonen siellä perässä uhkasi häpeän torpeedolla virkavallan

+puolesta. Oikea asia kummallakin. Kumpi tässä voittaisi?...

+

+Jo karahtaa Pahka-Pekan purtilo Ryysyrannan törmään — lieneekö Pekka

+muuta kertaa elämässään niin ketterästi koipiaan liikutellut — venekkin

+vetämättä jäi — riihisaunalle hän riepsahti, karstakiiluisen uksen auki

+kiskasi, ja karjasi:

+

+— Jooseppi sanan laittoi — piru hännässä — savotta sammaliin — joutukaa

+akat!

+

+Sydänhalvauksen oli saada Kaisa-Reeta — eihän hän tässä kyhäytynyt

+mihinkään, vaan ämmä kyllä ja tuo Pahka-Pekka itse ja lapset...

+

+Olisi se ollut pikakuvan arvoinen ilmestys, kun nyt ämmä ja Pahka-Pekka

+kantaa retkuttivat pontikkapataa metsään, Pekalla märät housut

+putoamassa ja Aapeli nilkuttamassa perässä pulloja kantaen. Siinä

+tytötkin, Irmeli Kaija Riita, Leena Kenoveeva ja sairas Liisa Valpuri

+hömssyämässä piiloon mitä saavat käsiinsä kahmaistuksi. Ja Einari

+Jaakoppi, yskäinen rupirikko pikkumies reppasemassa perässä, nokka

+räässä ja tukka pörröllään...

+

+Olipa Jooseppi Kenkkunen ovela ammattimies alallaan, olipa oikein

+kaukaa-viisas — kuopan näet oli kaivanut kuusikon sisään. Sinne kaikki

+hurautettiin ja nytkös alkoi vilkas hautaaminen — sammalilla kuoppa

+taitavasti peitettiin aivan niinkuin metsän mörkö karhu peittää

+kaatamansa lehmän raadon, mutta tämä pantiin tasapintaan ja suuria

+murtoja päälle — ei vanha kehnokaan olisi keksinyt kätköä aidan takaa.

+Kiirettä siinä vain pitää piti — Aapeli poika, polvihaava, tässä

+komendanttina kamppaili — isän ikikunnia oli kysymyksessä — ja rutosti

+sieltä aidan takaa takaisin täytyi joutua ennenkuin poliisin vene

+kerkiäisi rantaan. Jännittävä oli hetki!

+

+Mutta jumalankiitos — molemmat hankavihtat olivat katkenneet Pirhosen

+soutomieheltä — sepäs viivytti kotitarkastajaa vielä neljännestunnin

+Ilvessaaren kupeella...

+

+Juuri samalla silmänräpäyksellä kun konstaapelin vene tuli pihan

+näkyviin, kerkesivät aarteen maahan panijatkin takaisin pirtille, mutta

+silloin ämmä läiskäytti kämmenensä reisille ja kiljahti:

+

+— Ai Jeesuksen enkelit — rankkitynnyri vielä koassa sojottaa! Tule

+Pekka...

+

+Mutta viemättä se jäi — tunkion siimekseen vain hätäpäissään sen saivat

+konkatuksi kodasta ämmä ja Pahka-Pekka — siinä jo Pirhonen karahutti

+venerantaan — törmän alta ei ihmisen päätä oikein näkynyt, Pekka

+paineli pirttiin, ämmä lynkytti takaisin saunalleen— mökki asettui

+normaaliin hiljaisuuteensa aivankuin talossa ei olisi liikahdettu

+sijoiltaan viiteentoista vuoteen — Kurli tyttö vain kurlutti

+kätkyessään kinaten pikkuveikkoansa Einari Jaakoppia vastaan.

+

+Rikkoruudun läpi näkivät mökin lapset poliisi Pirhosen tulevan

+kaverineen aitapöksän kohdalla, nostavan silmänsä ylös pirttiä kohti,

+jossa ei ollut vesikattoa, naurahtaen viittaavan kädellään ensin

+välikattoa vasten ja sitten, pellolle päin...

+

+Poliisin astuessa sisään vallitsi pirtissä haudanhiljaisuus —

+Pahka-Pekkakin, karvareuhka päässä, istua jörötti ovisuussa kulkurin

+penkillä niin jurona ja mykkänä että ainoastaan Jumalan hyvät enkelit

+saattoivat tietää, miten hän, äijän käppyrä, oli mylttäillyt veneensä

+kanssa ja miten äsken juoksennellut kuin pojan hurjimus törmissä sekä

+tuolla aidan takana ja viimeksi tunkiolla...

+

+Pahasiivo, sisäänromahtanut kiuvas, russakkain kihinä ja sairaat,

+mykistyneet, puolialastomat lapset näyttivät tekevän konstaapeliin ynnä

+hänen kaveriinsa jonkunlaisen vaikutuksen. Löi väkistenkin tunnolle,

+eikö ollut liian ankaraa tulla kotitarkastukselle moiseen kurjuuden

+pesään?

+

+Poliisi pysähtyi keskelle lattiaa, sytytti savukkeen, varoi istumasta

+minnekkään ja virkahti viiksiään väännellen:

+

+— Missäs täältä on emäntä?

+

+Ei kukaan vastannut heti. Vihdoin Aapeli makuultaan selitti:

+

+— Ne on äiti ja ämmä tuolla saunassa, ja Irmeli ilmoitti kimeästi:

+

+— Ei isä ouk kotona!

+

+Mutta rupiutunut Einari Jooseppi kehui sormi suussa yskähdellen

+poliisille:

+

+— Meijän äitipä löyti pikkulapsen saunan lauteen alta!

+

+— Vai löyti! sanoi Pirhonen järeästi. — Saako sitä mennä kahtomaan?

+

+— Saa sitä mennä! lupasi poikaressu.

+

+Poliisi katsahti nyt pölkkynä pököttävään Pahka-Pekkaan ja kysyi:

+

+— Sinäkö se eillä soutelit kirkonkylästä?

+

+— Mitääh? tokasi Pekka ikäänkuin havahtuen unesta.

+

+— Mitä sinä niin kiireesti soutelit meidän edellämme, jotta ei kiinni

+saatu? tutki taas poliisi.

+

+Pahka-Pekka vastasi:

+

+— Palajo on vettä koskissa — joo.

+

+Tahallaan heittäysi Pahka-Pekka pöljemmäksi kuin olikaan, löylyn lyömän

+maineessa kun kerran kulki, ja Aapeli puolestaan, pikku diplomaati

+isäinsä mallia, osasi mustata Pahka-Pekkaa vielä enemmän, tulkitsemalla

+poliisille että:

+

+— Se on semmonen vähämielinen raukka... alusvikanenkin... ei _siltä_

+kannata mitään kysellä!

+

+Poliisin kaveri kuitenkin vielä yritti:

+

+— Mistä se tämä kulku-ukko on kotoisin?

+

+Johon Pekka taas heittäytyen vastasi:

+

+— Vajanaisen lapsen kuuluu tehneen tämän talon emäntä!

+

+— Öö...

+

+Pirhonen mylähti vähän naurun ja halveksumisen vaiheilla ja toimitti

+kaverilleen:

+

+— No lähdetäänhän vähän tarkastamaan.

+

+Saunalle ensin suuntasivat askeleensa viinasantarmit, mutta pian totesi

+poliisi että huonosti siellä olivat sisäiset asiat, ja vastenmielistä

+hänelle oli puhutella kurjannäköistä emäntää ja vielä vastenmielisempää

+katsoa vastasyntyneeseen. Käski kaverin sentään varmuudeksi kurkistaa

+jokaiseen hämärään nurkkaan, vieläpä kopeloida seinämiä makaavan äidin

+ja lapsikäärön takaa. Mitään epäilyttävää ei löytynyt.

+

+— Lehmänlihojako se Jooseppi lähti kaupitsemaan sinne kirkonkylälle?

+konstaapeli kysyi.

+

+— Ka niitä kai se lähti, vastaili ämmä. — Ja käskin minä kuhtua kätilön

+tätä lasta kahtomaan, lisäsi hän.

+

+— Oliko sillä mitä muuta myötävää? jatkoi poliisi.

+

+— Ei kai sillä minun tietääkseni ollunna...

+

+—Mistähän tuo pontikat oli saanut? laukasi Pirhonen.

+

+— Että mitenkä herra poliisi tarkoittaa, pani ämmä, imelästi irvistäen

+hampaattomalla suullaan.

+

+— Se näet Jooseppi möi siellä pontikoita — sotamiehet ottivat

+kiinni..., selitti poliisi jäyhästi.

+

+— Voi hyvä isä nähköön ja sus siunatkoon! kiljasi ämmä. — Ja me kun

+ei tiietä täällä pyhäsen pölähtävää! Kennenkä tuo nyt oisi pontikoita

+Jooseppi riepu hätäpäissään joutunna kulettelemaan. Ja vielä sotapoijat

+ahistelleet raukkaa! Lie tuo rahan nuusassa niitä Koiranhännän Jussin

+vanahoja viinoja hairahtunna tarjoilemaan! pärpätti ämmä oikein

+sotkeaksensa jäljet.

+

+— Koiranhännän Jussinko? tokasi poliisi tarttuen ansaan. — Keittääkö se

+koiranhäntäläinenkin viinaa?

+

+— Ka en minä häntä tiiä — liversi ämmä. — Ja mitenkä se enää keittää

+Jussi raiska, kun on vainaja!...

+

+— Kuollutko se on? kivahti Pirhonen vihoissaan ja nolattuna.

+

+— Ka kuollut, kuollut — eikö se Pirhosen herra sitä ouk sattunna

+kuulemaan? — Johan se Koiranhännän Jussi otti ja kuoli tässä pääsiäisen

+eillusviikolla.

+

+— Vai niin, sanoi poliisi vääntäen viiksiänsä ja ottaen uuden savukkeen

+hampaisiinsa. — Me tulimme tänne vähän niinkuin kahtelemaan, kun se

+Jooseppi...

+

+— Ka saapi, saapi katella — on täällä kahtelemista, ipatti ämmä

+puolittain iloisena ja ivallisena. — Oisi pitännä Pirhosen tulla

+aikasemmin — silloin kun näläkäinen lainalehmä männä sumpsahti suohon,

+poika lyyä lipsautti poloviluuhun, kiukaan raato hajota romahti, katon

+hylyky lentää lerkutti hiiteen ja emäntä riepu tehä tipautti tämän

+vajanaisen tyttölapsen. Silloin oisi ollunna _kahtelemista!_

+

+Emäntä Kaisa-Reeta huokasi syvään eikä sanonut mitään.

+

+Poliisilta oli ämmän pistopuhelun johdosta kotitarkastushalu jo melkein

+häviämässä. Mutta kaveri, se sorakielinen Herkko Heikura, jolla oli

+jonkunlainen sintynyt saketti yllään ynnä valkea kravatti kaulassa,

+sanoi saunasta ulostultua että:

+

+— Taitaa meille pajunköyttä shyöttää, ämmän rrraato. Tarrrkashtetaanhan

+karrrtano!

+

+Kotaan he nyt menivät. Poliisi nuuskahti nokkaansa:

+

+— Haisee täällä vähän niinkuin...

+

+Mutta ei löytynyt nyt kodan supukoista edes tyhjiä pulloja. Kolusivat

+navetat, ladot ja aitan tönöt, kiipesi Heikura lakkoihinkin, nousi

+pirtin avonaiselle laipiolle, kävi kehikot ja peräiset läpi — ei

+mitään. Tyhjä retki!

+

+Vielä aitovierilläkin käväsivät, vaan eivät mitään keksineet.

+

+Pois jo ovat lähdössä, niin silloin poliisi osoittaa kädellään:

+

+— Mikä tynnyri se tuolla tököttää tunkiolla — onkohan vain paljasta

+kultaa? — käväsehän Heikura nuuskasemassa. Juoksee Herkko Heikura,

+hieno mies, pyrstötakissa liehuen, valkoinen kravatti kaulassa,

+tunkiolle —- ja huutaa konstaapelille soraärräänsä pärräten:

+

+— Rrrankkitynnyrrri! Perrr...

+

+

+

+

+27.

+

+

+Jooseppi näiden asiain tapahtuessa Ryysyrannassa siellä kirkonkylällä

+kiemurtelee kuin liera ongessa ja vuottelee ja hengessään käy ankaraa

+yhteen- ja vähennyslaskua että: kerkesikö Pahka-Pekka papiaani ennen

+Pirhosta perille? ja älysikö nuo akat ja sikiörukat kätkeä visusti

+kaikki kapistukset ja kommervärkit, niinkuin hän oli opettanut? ja

+tuliko hätäyksissä se salakuoppa taiteellisesti peitetyksi sammalilla

+ja risuilla?

+

+Anna että poliisi polttimon löysi, niin täysi rosessi siitä ropsahtaa

+— siinä ei taija auttaa Koskeliinin koreat silmätkään eikä rouvansa

+kauniit kintut eikä henkiystävyys seurakunnan ylhäisinten kanssa —

+ja tiilenpäitä, tiilenpäitä lukemaan Oulun läänin linnaan kyijitään

+Kenkkujen Kenkku — ja virka-arvo pois ja kansalaisluottamus horjuu! ja

+kotikurjuus yhä paisuu — ja akka voi kuolla kupsahtaa suruun tai tulee

+hulluksi — ja konnut jää tekemättä ja kunnanurakat mänöö rempsalleen —

+luotto laukiaa osuuskauppain ahvääreissä — retiitti, retiitti ronklaa

+— ja Pirhonen saa vettä myllyynsä — ja itse saa pappa pyllyynsä — ja

+kommunistit kietoo verkkoonsa — ja postiröökynä irvistelee — ja herrat

+ja narrit vieroo, virnistelee — ja sivutienestit sieroo — eikä sitä

+enää ikipäivinä ilkiä tirauttaa — oi pyhä paavin parta, oi Niljus

+vainaan kalakontti, oi vanha Vesteri ja Alajärven salakapakka!...

+

+Ei maita uni Ryysyrannan Joosepille siinä Maakunnan pirtin

+peräpenkillä, ylös aina kapsahtaa kuin jänis kesäyön laihosta, yön

+valoisuutta akkunasta kurkistaa, ja hikoilee, ja ähkäilee kuin

+kirpun purema kinkerimies — ja eikö noita vain lienekkään liinan

+alla, ja ihminen tuskassa täitäkin työntää, tuska, tuska se sitä

+lajia syöpäläistä siittää kuin sade sieniä pinnasta pirskauttelee

+— monasti se jo on tässä maallisessa vaelluksessa koettu sekin —

+internatsionaale...

+

+Jooseppi karkaa ylös ja lyöttäytyy maantietä tömistämään — niin on

+paha olla hänen — omantunnon tuska ja oman pöljyyden itsesyytös ja

+samalla intohimo kieltää ja peittää kaikki ja samalla pohjaton viha

+yhteiskunnan järjestelmää vastaan — mihin hän tästä pakenee? minne

+loikkaa itse elämän pedon kynsistä, nahkojaan myöten kynitty mies? Ah

+minne? Askeleet viedä viipottavat häntä höllästi alamäkeen, sinne päin

+missä poliisin asunto sijaitsee — pulska sillä on pytinki Pirhosella

+peevelillä! — Koko kylä jo nukkuu — nukkuvat rihkamaporvarit ynnä

+herraskaiset työläiset — kesäyö vain hohtaa ja ihmisen sielu valvoo

+— tuska, tuska ja häpeä valvoo ja kiirastuli polttaa syrjäkyläläisen

+syntisen aivoja...

+

+Edestakaisin öisellä, kuivalla maantiellä kävellä känkkäili Ryysyrannan

+Jooseppi, tietämättä miten ratkaista asiansa — tunnustaisiko kaikki?

+säästäisivätkö pirut? — mutta silloin täytyisi kertoa alusta loppuun

+koko elämäkertansa — ja siitäkös yksi valtion maapoliisi välittäisi! —

+Sellainenko ihmiselämää syvemmin ymmärtäisi? — ollappa kotosalla edes

+se Korpipalatsin isäntä — se Helsingin tohtori, jonka aution huvilan

+sivu hän tänä aamuna souteli, niin _sille_ saattaisi sydämensä purkaa

+— se tuntee herrat ja roletaarit — no, kyllähän Koskeliinikin lupasi

+lieventää, mutta Pirhonen, Pirhonen on pir...

+

+Jooseppi hätkähti — siinähän Pirhonen juuri onkin paluussa

+kotitarkastusretkeltään, jymähtää tuolta vastaan öisellä maantiellä,

+mäen päällä, kookkaana, komeana astelee poliisi kiiltovarsisaappaissa,

+virkalakki päässä ja napit kiiluvat mustassa takissa.

+

+Jooseppi koettaa poliisin ryhdistä ja silmänpälystä jo etäältä arvata,

+onko tuo löytänyt ja saanut käsiinsä hänen pontikkapolttimoaan — onpa,

+oi Jumalat ja perkeleet, tainnut yllättää? — vaan kun lähemmäksi tulee,

+niin näyttää ujoilevaita, aralta, saappaittensa kärkiin katsoo — eipäs,

+oi ikuisen oikeuden vartijat välkkyvin miekoin! — eipäs ole tainnut

+löytääkkään — ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka!...

+

+Ryysyrannan Jooseppi uhmasi nielaista ennenkuin tipahtaa, mutta poliisi

+Pirhonen, kohdalle tultuaan, rykäsi virantärkeästi ja ottaen ankaran

+ilmeen kasvoilleen, tokasi:

+

+— Parasta kun tunnustat Kenkkunen kieroutesi, löytyihän se vapriiki...

+

+— Valehtelet! kivahti Jooseppi vaistomaisesti. — Minun kotoani ei

+löytynyt eikä löydy.

+

+Siitä taas Pirhoselle pirskahti epäilys että jos hyvinkin hylky on

+viaton. Siivokseen siis sanoi että:

+

+— Rankkitynnyripä löytyi!

+

+— Mistä se löytyi? kysyi Jooseppi jännittyneenä ja urkkien tapahtumia

+omassa kodissaan.

+

+— Tunkiolta! vastasi poliisi.

+

+— Vieläkö mitä muuta nokkaasi nuuskasit, virkakoira?

+

+Törkeästi kohtelee Kenkkunen virkamiestä, vaan yön aikahan tuo on eikä

+yhtään todistajaa.

+

+— Enpähän muuta tarvinnutkaan löytää, sanoo poliisi, — on sitä siinäkin

+todistuskappaletta.

+

+Joosepilta pääsee imelä, räkättävä nauru — niin mukavasti sydänalaa

+hykäyttää — nytpä hän osaa laskea ettei poliisi pitkälle ole päässyt —

+ylistetty olkoon Sepaotti ja Pahka-Pekka! Halituli julli hip — —

+

+Ja kaikuvasti ryiskellen naukuu Ryysy-Jooseppi poliisin nokan alla että:

+

+— Vai rankkitynnyrin tunkiolta keksit — kyllä minä päätuomarille sen

+jutun käräjillä lareeraan, jos sinne kehtaat joutavasta viiä varattoman

+miehen, vaan sinulle, Koljatti Pirhonen, meinaan hakea eesvastuuta

+väärästä syytöksestä ja kunnianloukkauksesta...

+

+— _Minulle!_ hätkähtää pitkästä matkasta uupunut poliisi. — Väärästä

+syytöksestäkö? Ja kunnianloukkauksestako? Puhu sinä alemmillesi eläkä

+minulle julkisella maantiellä. Ja jos et oisi niin kurja kyssäniska

+eikä akkasi lapsivuoteessa eikä pirttisi kuin variksen pesä, niin

+korvalle lähettäisin...

+

+— Lyö, ka lyö pirhana, jos uskallat! kimahtaa Jooseppi, jolla veret on

+kohonneet uurteisille kasvoille.

+

+Eihän se poliisi tietystikään lyönyt, lieneekö ollut sitä

+tarkoitustakaan, muuten vain kovisteli Jooseppia ja jo vähin

+naureskelikin sekaan.

+

+— Käyhhän puheilla huomenna, Kenkkunen, niin täydennetään protokolla,

+hän sanoi juhlallisesti, nyökkäsi hiukan päätään, hyvin hiukan vain, ja

+läksi marssimaan kotiinsa, heilutellen toisessa kädessään parin kilon

+painoista järvilohta vihtakiikussa — uistimella kai oli napannut nyt

+yöllä palatessaan Petkeleestä.

+

+Jooseppi jäi yhteen kohti kuin patsas tuijottamaan Pirhosen perään,

+syvissä mietteissä niskaansa raapien — lempo tässä lopultakaan selvän

+sai, mikä oli tulossa?

+

+

+

+

+28.

+

+

+Mutta tuska uursihen uudelleen Jooseppi Kenkkusen latuskaiseen

+rintaan ennenkuin hän kirkonkylältä selviytyi. Tuska — tuonen tumma

+lintu, korppikotka, joka noukkii elävää ihmistä, pala palalta,

+säije säikeeltä, iskee vasten silmiä, upottaa käyrät kyntensä

+sydänalalihaksiin niin että musta veri tirskahtaa, lyö suurilla

+siivillään ympäri miehen olennon, ja jonka vallassa ihmisparka on

+avuton nostaakseen kättänsä kiusaajaa vastaan. Miksi et kurista Tuskaa,

+tuota raateliasta roitsaa, miksi et kokota omia kynsiäsi kuristaaksesi

+pedolta hengen kurkusta? mutta — sinä et siihen kyhäydy, eikä kukaan

+avuksesi riennä — olet yksin, yksin, yksin tumman Tuskasi kanssa!

+

+Oman tuhmuuden tuska, oman lapsellisen varomattomuuden vaiva, häpeän

+hämy, rikoksen riena, oman rientosi raukeemus, oman riemusi romahdus,

+kapinasi kauhu, vihasi voipumus, penseytesi pettymys, itseluottamuksesi

+ilkeä laukeemus, koko maailman mustenemus silmissäsi, oman olemuksesi

+mitättömäksi tuntemus — tuo suuri tuska ja epätoivo ja valon sammumus

+kansallisessa köyhyydessäsi!

+

+Oh, se leikkaa niin syvältä sydämeen ja lihaan! Se panee ihmisen

+vapisemaan pohjaperustuksiaan myöten: mikä olen tässä minä, ihminen,

+mikä on asemani yhteiskunnassa, ympäristössä ja Jumalankin edessä?

+Ettenkö vain ole rikoksellinen sielu, ettenkö vain kaiken elinaikani

+koeta pettää itseäni ja muita, ettenkö vain harrasta halpoja asioita,

+rumia tekoja — ja siksi olenkin tähän umpikujaan joutunut? Ettenkö vain

+ole niinkuin pappi ripittää: synnissä siinnyt ja syntynyt ja kaiken

+ikäni syntistä elämää viettänyt?...

+

+Mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa vaelteli Ryysyrannan Jooseppi. Ei

+ollut hänellä nyt lohdutusta, ei maistanut hänelle leikki ja pilanteko,

+hän suri itseään, inhosi omaa olemustaan, tunnusti tunnossaan tulleensa

+mustan kuilun reunalle, jonka pohjaan pyörryttävin päin kurkisti. Tuo

+sisältäpäin kalvava kipu teki hänet ulkonaisestakin heikoksi, jalat

+tuskin kantoivat, koko ruumista kolotti, henkeä salpasi — mies tunsi

+ääretöntä väsymystä koko olennossaan. Mikä valta, jota hän oikein

+ei ymmärtänyt, oli tuominnut hänet näin alhaiseksi — miksi oli hän

+korvenkirottu?

+

+Miksi oli hän huonompi muita, ei huonompikaan oikein, vaan

+onnettomampi? Miksi ei hänelle onnistanut? Koko maailma oli täynnä

+mahtavia roistoja, jotka eivät koskaan joutuneet kiinni, miksi hän,

+pikku roisto, heti kiepsahti kiikkiin? Oman typeryytensä tähdenkö?

+Mutta miksi piti hänen olla typerämpi toisia?

+

+Miksi ei hänessä ollut sellaista intohimoa, joka otti miehen koppineen,

+näppineen, niin ettei siihen ollut syrjäisillä sekaantumista? Miksi ei

+hän ollut joko porvari taikka bolseviiki koko sielultaan? Häilyi vain

+sillä välillä — ja siksi kai oli näin mitätön?

+

+Miksi ei ollut uskaltanut pitää sitä tuhatmarkkasta, jonka kommunistien

+agitaattori oli antanut? Oli ottanut eikä kuitenkaan ottanut? Ei

+uskaltanut nauttia, kuten miljoonat.

+

+Tahtoi olla rehellinen eikä kuitenkaan voinyt olia läpirehellinen.

+Himoitsi rahaa ja kuitenkin halveksi ansaitsemasta sitä kaikin keinoin!

+Semmoinen peli ei vedellyt. Siksi tässä nyt kärsi tomussa ja tuhvassa

+katuen ja häveten, kismitellen ja murehtien muotonsa mustaksi.

+

+Ystävät? Salaisuuksiin sidotun ihmispolon ymmärtäjät? Mihin ne

+lopultakin jäivät? Ei keneenkään saanut luottaa, ei parhaimpaankaan

+ystävään. Hädässä ystävä tutaan — _nyt_ oli hätä — ystävät vetäytyivät

+hämillään pois pelistä. Kirotut. Kirotut olkoot he!... Vai hänkö tässä

+sittenkin oli saastainen. Oli — ei ollut. Olipas.

+

+Yhteiskunnan hylky ja seurakunnan heittiö! Mutta miksi, miksi, sanoppa

+ihmisen järki syntyjä syviä myöten että miksi? —

+

+Jooseppi loi murhaavan katseen omiin ryysyihinsä, muisti sairaan

+vaimonsa elinkautisen vaatteenpuutteen, muisti kalpeat, rupiset,

+retuiset, heikot lapsensa, näki ne raukat parhaillaankin

+värjöttelemässä pahansiivoisessa, russakoita kihisevässä huoneessa,

+kuin sikopahnassa, pirtissä, jonka kiuvas oli romahtanut niin että

+savun löi sisään silmiä karvastaen, pirtissä, jonka ruudut olivat rikki

+ja josta Jumalan myrsky katon oli kiskaissut... Näki takanaan kuin

+nurinkäännetyssä kiikarissa koko tähän asti eletyn elämänsä, pienenä,

+kaukaisena, mutta selvänä. Ikuista kitkutusta, ikuista kihnutusta,

+perävetoa ja kähmimistä kädestä kärsään...

+

+Miksi? Sanoppa ihmisen järki syntyjä syviä myöten että _miksi?_

+

+— Kirotun köyhyyden takia vain. Köyhyyden, jonka liejusta jalat eivät

+enää irtaudu. Köyhyyden, josta yksilövoimin ei nousua olla voi...

+

+Sanoppa ihmisen järki että miksi se on olemassa tämä orjan ies?

+Tuhannet vuodet vastaavat siihen vaijeten. Jos vastaavat apua luvaten,

+niin valehtelevat. Sankka sumu peittää totuuden, sankassa sumussa

+tuikkaa vain turhaan, jossakin korkealla pään päällä, ikuinen arvoitus,

+luojan kirkas tähti...

+

+Tuijota tuohon tähteen, jos se sinua lohduttaa, tylsisty, tule

+mielipuoleksi ja kuole. Mitä auttaa sinunkaan kuolemasi? Köyhyys ei

+kuole — eikö se ole kihelmöinyt maailman alusta asti ja eikö se kiristä

+hamaan maailman loppuun saakka? Ryysyranta — iankaikkinen ilmiö.

+Internatsionaale...

+

+Näin pieksätti Jooseppi itseään läpitoivottoman aatteen ruoskalla.

+Rusikoi kuin maailmaan suuttunut erakko itseään omilla nyrkeillään,

+kiristellen hampaitaan. Kipeää koski, vaan ei hellittänyt.

+Internatsionaale!

+

+Ei se tapahtunut yksistään kieltolain rikkomuksen takia. Koko

+korpikohtalo kouristi kärsivää sydäntä...

+

+Lähin syy oli kyllä käräjiin haasto, jota enää ei voitu välttää.

+Poliisi Pirhonen sen ehdottomasti antoi eikä kumpikaan nimismies

+rohjennut pelastaa köyhää ystäväänsä joutumasta oikeudessa vastaamaan

+tosiasioista sekä eräistä ilmiöistä ja ilmiannoista aiheutuneisiin

+raskaisiin syytöksiin. Nyt niitä ilmiantojakin sateli! Joka kerran

+keksittiin, sitä aina arveltiin. Kivitettyä pahantekijää kivitetään

+aina lisää. Maailman meno se on.

+

+Huonosti olivat siis Joosepin asiat toisena kauniina kesäpäivänä

+kirkonkylässä kiemurrellessaan.

+

+Senkin vähän rahan, minkä oli ehtinyt lehmänlihoista ja pontikoista

+rapsia soltuilta, riisti mieheltä kauppaliike. Olihan Jooseppi jo ennen

+kesäsulaa pyhästi luvannut maksaa velkansa elintarpeista — ei siis

+ollut kiristämistä eikä kiirehtimistä, jos liike nyt vasta velkoi.

+Eivät edes riittäneet rahat...

+

+Nälkä suolia kurnien, kukkaro tyhjänä ja veneen pohjalla vain köykäinen

+seitsenkiloinen jauhopussi, jonka Helge Huttunen Maakunnan puolesta

+sentään oli uskonut uudeksi velaksi hätäytyneelle kruununtorpparille,

+läksi Ryysyrannan Jooseppi vihdoin seuraavan päivän iltapuoleen

+keskuskylästä.

+

+Kätilö, vanha naisihminen, istua körötti viilettäen hänen veneensä

+perässä ja jos se olisi ollut jauhosäkki, niin painoa olisi riittänyt

+satakin kiloa. Mutta millä Ryysy-Jooseppi virvoittaisi tätä vierastaan?

+

+Kauppias ei enää ollut antanut kahvia ja sokuria velaksi.

+

+Elämään tympeytyneeltä näytti tuo vanha kätilökin; joskohta pulleva,

+kai oli maailman ruoska muoriakin mukiloinut, kuului häneltä äskettäin

+kuolleen se ukon retku ja leskellä oli huoli tyttäristään, jotka

+koreiluhaluisina juoksivat solttujen perässä. Oli saatu Amerikasta

+muka perintö, jota oli huhuttu miljooniksi, mutta kun se vihdoin

+pankkilinjaa pitkin saapui Rämsänrannalle asti, oli paljon puhuttu

+perintö supistunut satamarkkasiin. Käsityötä 16-peninkulman pitkässä

+ja 8-peninkulman levyisessä seurakunnassa riitti kätilömummolle

+ylenpalttisesti, mutta Rämsänrannan kunnankassa ei puolivuosi-määriin

+kyennyt maksamaan ainokaisen lapsenpäästäjänsä palkkoja.

+Virkatoimessaan vanha ammattipäästäjä siitä huolimatta oli kehuttu

+kuuluisuus ja ennenkaikkea kansanlääkäri, jonka merkitys oli suurempi

+kuin aluetohtorin, joka herra aniharvoin naapuripitäjästä asti jouti

+tai viitsikään vaivautua Rämsänrannan syrjäkyliin.

+

+Mykkänä vetelee venettään Ryysyrannan Jooseppi, mykkänä mököttää

+kätilömummokin perässä, huopari liikkumattomaksi pistettynä veteen.

+Ei elämä puhumalla parane. Hienotunteinenkin on tuo kansanlääkäri, ei

+kysele Joosepin asioita...

+

+Siivilleen lyötynä, tulisissa tervoissa kiehutettuna, Jooseppi siinä

+veltosti airoilee pitkin aavan hohtavaa järvenselkää. Puhdas tuska yhä

+kalvaa, kaivelee, repii sydämen arimpia osia.

+

+Hän on kurkottanut kuuseen, kapsahtanut katajaan. Mitäpä siitä, jos

+linnassakin käyttänevät — ovathan siellä paremmatkin käyneet — mutta

+itse elämä, itse elämä, minkä arvoinen värkki tämä oikein on? Tätä

+kirkonkylän ja kotitöllin väliä on mies vuovannut kuin harmaja varis

+vastatuulessa 13 vuotta edestakaisin — ei — sata kolmetoistakin

+vuotta sama köyhän suvun sielu tätä väliä on vuovannut — Kenkkuset

+kenkutelleet — aina yhtä köyhinä, puutteenalaisina, syrjäänsysättyinä!

+Ja yhä edelleen sata kolmetoista vuotta tulevat varmaankin

+kenkuttelemaan, koukuttelemaan, koikkelehtimaan, kieputtelemaan.

+Kesäkaudet vesiä kiskoen, hihaton paita märkänä, köykäinen pussi

+veneen pohjalla, talvikaudet pyryssä, pakkasessa, soseessa ja

+hyhmässä hiihdellen, rutistunut reppu niskassa. Ei milloinkaan lepoa,

+kinttusuonet aina kiinteällä, hartioissa jomotus jostakin jykeästä

+korpiraadannasta, elinkautinen kiire milloin työmaalle, milloin

+työnantajaherrain puheille, konsa kirkonkylään, konsa kotikurjaan

+— tuo loppumaton leipätaistelu — sydänalassa syvä alakuloisuus,

+suussa surkeat sukkeluudet ja — naamari silmillä. Mies tässä muka

+olen minäkin, vaikka itseasiassa olenkin vain vuosisatojen ikivanha,

+vastatuulta vuovaava, Pahankorven harmaja varis!

+

+Ja sillä variksella on vaivainen pesänsä, jota parempaa se ei osaa

+rakentaa ja jota parempaa se ei ansaitsekkaan — koska on vain vaivainen

+variksen raato — ja pesässä, männynkäkkyrässä, sillä on ne poikaset —

+harmajan variksen yhtä harmajat, halvat poikaset, jotka mustanpunaista

+kitaansa aukoen kirkuvat iankaikkista nälkäänsä. Anna isä ukko, anna

+äiti raiska! — meitä on monta aukinaista suuta, jotka, jos syötät,

+osaavat laulaa variksen lauluja! Harmajan variksen harmaita lauluja,

+raakoja rääkyjä, joita ei suurmaailma kuuntele...

+

+Niin, sellaista se on korvenkirotun maallinen vaellus täällä ajan

+laksossa iankaikkisuuden rahdussa, tällä Suomenniemellä, täällä

+Rämsänrannalla — täällä Petkelkylällä. Yhtämittaista jauhonjonotusta,

+nutun nuherrusta, tupakan tuskaa!

+

+Onko sitten ihme ja kumma että me, Suomen kansa, kaiken puutteessa,

+eksymme repäiseviin rikkomuksiin järjestynyttä yhteiskuntaa vastaan?

+Meidän isämme ei ole yhteiskunta, jota nöyrästi tottelisimme, —

+yhteiskunta on meidän isäpuolemme vain — meidän isämme on korven

+peikko, naavapartainen peikko, joka meidät jo lasna lumosi ja joka

+meitä kuin metsän para kuljettelee, meitä kurittaa, meidän kanssamme

+kujeilee ja mylttäilee. Antakaa anteeksi, hienosti sivistyneet herrat

+ja narrit, ettemme me, sydänmaan tollot, arvaa kumartaa ja kunnioittaa

+ankaraa isäpuoltamme — järjestettyä yhteiskuntaa! Jo äidin nisistä —

+sen kirkkohameettoman akan riutuneista rinnoista — me imimme veriimme

+korvenkirot, peikon perinnöt, paran panennat, Pahankorven harmajan

+variksen vaakunnat ja mustan korpin raakunnat raa'assa luonnon

+vapaudessa. Vapaus on meidän kehtomme keinuttaja, koskematon luonto

+— meidän sylikummimme. Papin liperit näimme vilahdukselta — hänen

+tekopyhän jylinänsä kuulimme kinkeripirtissä — mitä meillä lie muuta

+hänen kanssaan tekemistä? — ei hän koskaan ole köyhän kansan oikea

+sielunpaimen — hänellä on komea pappilansa — meillä surkea sikopahnamme

+— hän meille lupasi taivaan kurjuutemme korvaukseksi — valehteli,

+valehteli — vai olisiko ainakin totta toitottanut? — pappi meidän

+järkemme sokaisee — sydämemme synnintunnolla tukahduttaa — pappi meidän

+valkenevat luumme hautakuoppaan siunaa — siunaa tai kiroaakin...

+

+Aution korpihuvilan sivu soutaessaan Jooseppi Kenkkunen, kuten

+tulomatkallaankin, jälleen ajatteli itsekseen: jahka kotiintuu tohtori

+Helsingistä, niin käväsenpä pakauttamassa...

+

+Yhä hän mykkänä souteli ja mykkänä körötti ynnä perää piti huoparilla

+vanha kätilömummokin. Vasta Petkeljoen suistamoon tultua, jossa

+Akankosken kihinä lorisi vastaan, vanha, paljon kokenut kansanlääkäri

+avasi suunsa ja kysäsi matalalla äänellä:

+

+— Minkälainen se oikein on se teijän vajanainen lapsenne?

+

+

+

+

+29.

+

+

+Halkolautta korven kesäyössä — nariseva ankkuriköysi ja kitisevä

+kelunapa — valonhohtava järvenselkä — kuikan huuto emäjoen niskassa

+— mustasta syvyydestä peilipinnan yli ilmaan loiskaava, hopealle

+välähtävä taimen — vaaleanvihreät, hiirenkorvalle puhjenneet

+koivumetsät pitkin mustia louhikkorantoja — kesäyön häikäisevässä

+kirkkaudessa kaukaa heloittavat, pitkät, valkeat hietikot...

+

+Halkolauttaansa siinä veivaa tuuma tuumalta Ryysyrannan Jooseppi, sitä

+kunnan urakkalauttaa, joka tietenkin on kuljetettava kirkonkylälle asti

+ja siellä huolellisesti ladottava pitkään pinoon rannalle. Vasta sitten

+on urakka selvä ja sitten vasta tehdään lopputili.

+

+Mikä työ se on yksi halkolauttakin yksinäiselle miehelle! Talvikauden

+kinoksia kaahlasi, puita kaateli, nosteli, sahasi, halkoi ja pilkkoi

+kilvan pakkasen kanssa paukutellen, pinot piskuiset, hajanaiset

+viime lumilla lainahevosella väylille veteli, jättiläispinon latoi,

+kevättulvan tullen puomin rohmuisen rakensi, vihtarenkailla kiinni

+kiersi, siihen tuhannet halot sekaan syyteli, ponttuun ja kojeet

+koplasi: ankrevee! ala vääntää ja veivata! Pura taas lautta ja työnnä

+jokeen — huiluvee, huiluvee — kuin tulitikkuja kihisee pieni Petkeljoki

+yläältä alas saakka ja Kenkkunen perässä kenkuttelee, rantoja ravaa

+ja keksi koprassa ruuhkia rusentelee — huiluvee! Kokoa taas lauttasi,

+nostele veneestä vehkeesi — molskauta vähäankkuri pohjamutaan ja

+istahda ratisevan rullasi ääreen, kökötä siinä kuin muikunpuhkoja

+myöhäiset rupiamat liikkumatta — anna vain lautan lipua, elä ankkurin

+— hissuvee, hissuvee — pikkuhiljaa luikuu lautta Isoa Rämsää — tuuma

+tuumalta, tiima tiimalta. Töksis — mikä nyt? Vihuri sininen, kuuro

+kurja — vastatuulen vihtahousu nosti ja lauttaan se kovasti kostantaa.

+

+Ei kestä keluta!

+

+Ei jaksa junnata Jumalan jymähyttämä miehen kampura, laihan särpimen

+risapaitainen ritari — käräjiin käsketty korven kolho. Keskeyttää

+täytyy, lautta lahden liepeelle, niemen suojaan sumata, humisevaan

+petäjään kytkeä kuin paha härkä, jotta ei käsistä karkaa, kun tuulen

+nosti ja aallokon keskellä kesäyötä lauttaa vastaan lähetti — kuka

+lähetti? — kukapa muu kuin sama haltijahenki Herra Korpikiro, joka jo

+tähän asti niin hirmuisia vastuksia Jooseppi Kenkkuselle kuritukseksi

+määräsi.

+

+Siihen, Ristoniemen kupeelle, oli hänen pakko pysähtyä, yöpyä tuiman

+tuulen vuoksi — siihen mustaan juurakkoon nuotiotulensa sytytti,

+punaista lieskaa ja valkoista sauhua valoisassa sydänyössä suitsutti,

+kontin röttelöstä kuivan liikin leukojensa väliin sovitti ja purakasta

+piimänsintua partaansa ryyppäsi — vielä halkolauttansa kytkyttä

+kiristämään kapsahti — tuuliselle selälle karmean katseen sinkautti —

+taas tulensa ääreen törähti tuijottamaan — mietti kaikki mietoksensa!

+— vihdoin kellisti kyssänsä paljaalle kamaralle kanervikkoon — oikasi

+säären-tynkänsä ja nukahti.

+

+Siinä nukkuu Ryysyrannan Jooseppi koiranuntaan kanervaisella

+kamaralla — halkolauttakin torkkuu ikäänkuin pahantapainen härkä —

+se on yksinäisen miehen pykäämä lautta tosiaankin kuin paha härkä,

+sierainrenkaasta talutettava, sisukas ja karkuun halukas — sitä täytyy

+yötäpäivää vahtia. Tuolle torkkuvalle härälle ja nukkuvalle ukolle

+laulavat öiset laineet tuutilaulua, tuhatvuotista tuutilaulua, jonka

+sanoja ei koskaan ole hietikon silipintaan kirjoitettu, siinä laulussa

+liplattaa kaukokorven kesäyön kaamea kaiho, Suomen kansan pohjatuska...

+

+Antaapa Joosepin nukkua pötköttää koiranuntaan, antaapa halkolautan

+mötköttää kuin märehtivän härän — joutavat kelliä kumpikin, kova oli

+koskissa alaslaskun ryminä, äijän taivalta ovat puskeneet yhtenä

+päivänä, väkevälle hielle lemahtaa Joosepin aluspaita, tuo yksihihainen

+— kukapa häneen sen toisen olisi ommellut? — vielä on kääre Aapelin

+polvessa, vaikka poika jo jalkeilla jamuaa — äiti raiskaansa auttelee,

+pellontilkkuakin kuokkia kyökkäsee ja murrosta sären sinttiä onkia

+koettaa.

+

+Antaapa nukkua Joosepin! Ansainnut on miekkonen unensa: Harmajavaaran

+Hanneksen ja Huhmarniemen Paavon ynnä veljensä Lintuniemen Roopen

+kanssa myrskyn kiskaiseman katonkin paikoilleen nostanut ja sitten

+Ukko Paavon apurina heilunut romahtanutta kiuvasta korjattaessa —

+jo suikertaa savu piippupöntöstä — ja vielä on, isäntä tunkionsakin

+peltosaroille perässään vetänyt, risukarhia hevosena kiskonut ämmän

+jälessään kävellessä, mitäkuta siementäkin vakasta käppyröillä

+kämmenillään maahan viskonut, vaikka kesken on jääneet ne maahengen

+työt, kun tämän halkolautan tekoon täytyi kiiruhtaa... Niin että

+antaapa nukkua Joosepin ja koiranuntaan kuorsata tuossa öisen nuotion

+savun katveessa, Ristiniemen risukossa taivasalla. Se vanha kätilö oli

+käynyt ja mennyt — mitäpä se sille vajanaissyntyiselle lapsirievulle

+taisi? lähtiessään oli vain hiljaa virkkanut sairaalle äidille:

+»parempi olisi, jos Jumala hänet korjaisi pois».

+

+Niin että antaapa Joosepin nukkua — seitsemän alastoman lapsen isän!

+

+Ja laineet ne liplattavat lauta kylkiä vasten ja kertovat sitä

+tuhatvuotista tarinaa, jota ei yksikään ihminen rannan sileään

+hietikkoon kirjoittaa taida — Suomen korpikansan tuhatvuotista

+olemassaolon taistelutarinaa...

+

+Mutta sitten ne vitkaan vaikenevat, konsa on aamuyön uho, kuin viileä

+hengetär, käy yli vetten — se valkeahuntuinen, terässilmäinen aave...

+

+Ja tikkusuoraan seestynyttä taivasta vasten suikertaa lauttavahdin

+valkea nuotiosauhu, mutta Jooseppi nukkuu, nukkuu.

+

+       *       *       *       *       *

+

+Aamukolmelta äkkiä kavahtaa pystyyn, kämmenellään varjostaen järven

+selälle tirkistää — peilityynenä uinuu ulappa, aurinko kirkkaasti

+pistää silmään —

+

+— Hetki on tullut!

+

+Taas kitisee kelun napa, natisee pitkä ankkuriköysi ja halkolautta

+hissukseen lipuu, tuuma tuumalta, tiima tiimalta...

+

+Mutta kauvoa ei Sallimuksen sielu, se korpikirojen ikuinen herra, anna

+Ryysyrannan Joosepin nauttia tyventymän turvasta — kas jo sinimustat,

+teräsvalkeat kareet viriävät Ison Rämsän ulapalla, musta pilvi kuin

+paha henki karkaa kaikkeuden kaaoksesta suoraan auringon eteen — ja

+tuuli herää, aalto aaltoa ajelee — jo saapuu laine lipattaen lauttaa

+vastaan, loiskahtaa, räiskähtää yli puomin — Joosepin tukka häilähtää.

+

+Kiroaisiko vai itkisi? — ei kumpaakaan — kärsi, koneeton korpikansa,

+kärsi — kirkkaamman kruunun saat taivaassa!

+

+»Jos olisi Uuleo-yhtiön hinaaja!» miettii Kenkkunen: »paljollakohan tuo

+veisi kirkonkylän, rantaan?»

+

+Mutta eihän se köyhän miehen kannattanut sellaista kyytiä kustantaa —

+kenties kannattikin, vaan ei ollut uskallusta — ei ollut tottumusta

+turvautua uuden ajan konevoimaan. Omiin känsäisiin kouriin ja

+hartiolihaksiinsa oli tottunut Petkelkylän mies turvautumaan — mitä ne

+hänelle kuuluivat uuleot ja raahet!

+

+Jooseppi murti suutaan, väänti päätään, katsahti hiukan hätäytyneenä

+kupeelleen — minne hän taas uittaisi jykeän lauttansa suojaan, — siitä

+näyttikin nousevan pitempi tuuli?

+

+Ankravee! Suoraan sivulle hän pyrki, mutta takaisinpäin kaarsi lautta.

+Nyt se myrkyn lykkäsi — täyteen voimaan oli herännyt aamutuuli ja

+kylmävetinen aalto nousi korkeaksi kupaaksi, ahdisti ankarasti raskasta

+halkolauttaa. Jooseppi pälyy ympärilleen — soutaa rivakasti veneellään

+vitaan ja molskauttaa ankkurin taas pohjaan. Soutaa takaisin ja istuu

+rullalleen, vääntää piikeistä — takaisin kaartaa lemmon lautta ja

+pinkahuttaa köyden suoraksi. Tuuli vain kiihtyy, Joosepin »härkä»

+käy itsepäiseksi — takaisinkäsin huilaa pahus, vetää ankkurinkin

+perässään...

+

+»Oi Rusasen ukko vainaa ja Hulukkosen poijat!»

+

+»Ja eikö ne pöljät älyä tuolta Tyynelästäkään tulla avuksi?» sadattelee

+Jooseppi höllöttäen itsekkin myötätuuleen lautan päältä kuin orava

+lastulla, häntä pystyssä purjehtien...

+

+Rumasaaren kainaloon hän vihdoin sai halkolauttansa pysäytetyksi ja

+tuulen voimalta suojatuksi. Kokonaisen kilometrin oli täytynyt antaa

+perään tuolle karkuhaluiselle suomalaiselle sonnille ja itse jurrata

+hännässä.

+

+Siihen Rumasaaren kainaloon nyt kova kohtalo pidätti Kenkkusen

+lauttoineen — seitsemäksi vuorokaudeksi, sillä joka kerta kun mies

+yritti jatkaa kuljetusta, nousi säännöllisesti sellainen hyrskyn hyöky

+että kiitti kun vahtipaikkaansa takaisin pääsi. Kolme vuorokautta

+katkeamatta kesti ensimäinen suuri kesämyrsky, joka jo kerkesi repiä

+lautasta puominkin auki, mutta sai Jooseppi naapurimökkiläisten avulla

+puomin umpeen ja karkulaishalot kiinni. Ja niinä parina päivänä, joina

+oli tyynempi, oli hänen pakko soutaa takaisin kotiinsa asti eväsasioita

+järjestämään, sillä ihan ruuatta ei huonokaan mies kyhäy halkolauttaa

+rinkuttamaan. Mökkilöistä piimää purakkaansa keinotellessaan Kenkkunen

+jaksoi vielä kantaa elämänilonkin vanhaa naamariaan, ovesta sisään

+syöksyen — kun näet kysyttiin: mikä tuli? — huutaen huikealla äänellä

+vastauksen:

+

+— Pentsiini loppui moottorista!

+

+Hänellä — Ryysyrannan Joosepilla — oli muka oma moottori —

+halkolautallaan — ja nyt oli taas »pentsiini» sattunut loppumaan. Hyvä

+juttu!

+

+Tokihan mokomalle moottorikapteenille Suomen kansa antoi kannullisen

+hapanta piimää.

+

+— No nyt taas moottori käyntiin! sanoo Jooseppi, ilon naamari

+silmillään, ja lähtee juoksunhölkkää alas rantaan ja hyppää

+veneeseensä. Kiire, kiire on Joosepilla ja ylen tärkeät asiat...

+

+Ja viikon kuluttua hän, sitten vihdoin Rumaniemestä irti pääsi ja,

+apumiehen ottaen ja tälle hyvän palkan luvaten — Pahka-Pekalle —

+vuorokauden ankraveeta hoilaten ja kelua kitkuttaen, kesäisenä yönä

+kirkonkylän rantaan maatui.

+

+

+

+

+30.

+

+

+Kurja kesä se Joosepille oli, jos Joosepin emännällekin. Halkourakan

+lopputili kunnan kanssa ei ollut tuottanut vastaavaa hyötyä.

+Siihen hyökkäsivät näet velkojat joka taholta, kolme kauppiasta,

+itse kuntakin, ruunun miehet ynnä yksityiset — kaiveltiinpa

+kymmenvuotisetkin velat, sellaisetkin, joita asianomainen ei muistanut.

+Kaikista äkäisimmät karhut olivat ne, jotka väittivät ja todistivatkin

+Jooseppi Kenkkusen silloin ja silloin ottaneen heiltä »ennakkoa» vähän

+niinkuin sen karvaan ja makean aineen keitäntää vastaan, vaan joille

+Kenkku ei ollut muistanut tuoda tilkkaakaan tuota hartaasti tilattua

+tavaraa. Maksa pois siitä, kettu, ja heti paikalla, muuten — paha

+perii. Käräj... prr... Kolmisen kymppiäkö lienee näin jäänyt Joosepin

+kouraan, kun viimeiseksi oli Pahka-Pekankin tilittänyt. Kolme kymppiä

+ja _sellainen_ työ? Kärsi, kallis Suomen kansa!...

+

+Kesken lehdentaitantaakin — korpiköyhän konnunteko, jonka merkitystä

+eteläläinen ei ymmärrä — täytyi Ryysy-Joosepin rientää kirkonkylään

+elämisen välttämättömiä välineitä kerjäämään, lainaamaan tai luottoa

+vastaan keinottelemaan.

+

+Mutta luottoa ei enää ollut — käräjiin käsketyllä miehellä — retiitti

+ronklasi niin riivatusti... Ja postineiti irvisteli. Istu ja pala ja

+raavi häntääsi! Soutele tyhjin venein takaisin ja sano akalle että:

+nitsevoo! ja käske lasten mennä variksenmarjan raakiloita poimimaan

+Pahaltakankaalta!

+

+Yhden hyvän Jumala sentään Joosepille ja Joosepin vaimolle tänä kesänä

+teki: korjasi luokseen sen vajanaisen lapsen. Kirkastuslauvantaina se

+pikku raukka kuoli. Itki äiti, suri Jooseppikin. Itse vei isä pikku

+ruumiin Petkeleen kalmistosaareen, itse kuopan kaivoi ja arkun tapaisen

+maan alle laski sekä mullat päälle heitteli. Huhmar-Paavo siinä vähän

+veisata luritti vanhimmasta virsikirjasta — sellainen oli toimitus.

+Avopäin seisoi kirkastussunnuntain kirkkaassa valossa Jooseppi isä ja

+hautaan tuijotti. Kaiken katoavaisuutta syvästi ajatteli, avioliiton

+mysterioita sielussaan selvitteli ja ratkaista koetti. Eiväthän ne

+ratkenneet niin vain. Ihminen tiesi paljon asioita ja sentään liian

+niukasti. Huhmarniemen Paavo sanoi lempeästi: Herra antoi, Herra

+otti, Herran nimi olkoon kiitetty! Sitten soudettiin jälleen kotiin,

+vaimoihmiset pyyhkäsivät silmiään huivin kulmalla ja puhuivat lehmistä.

+

+Niin tuli arki taas, kuollut lapsi unohtui, ja kesä keikkui kuin

+vietereillä kiireesti pitkin elämän maantietä...

+

+Mutta sattuipa muutakin sinä kesänä.

+

+Puutteensa puitteissa, läheneväin käräjäin tuomiotunnossa sattui

+Jooseppi eräänä elokuun maanantaipäivänä soutamaan kiireenvilkkaa

+kirkonkylään vielä kerran pyrkiäksensä apuvallesmannin puheille.

+Niin kun astua keppasee aukeaa, kuivaa valtatietä emäpappilaan,

+niin sielläkös soltut ja suojeluskuntalaiset kuin siivilleen lyödyt

+kukkopojat ikäänkuin, jotakin korkeampaansa vahtaamassa, kansajoukko

+pyhäpukimissa kartanonurmella ja siniristilippu pappilan pytingin

+harjalla liehumassa. Iso pirtti tungokseen täynnä kansalaista, siellä

+mustatakkista herraa ja valkopuseroista rouvaa — Koskeliinikin.

+harakanpyrstötakissa niin ettei tuntea yritä miestä — vanha

+postineitikin sinisessä silkissä kahisemassa, kakkulat nokalla ja niin

+tuusan tärkeänä! — siellä moukkaakin monta mielestään tasa-arvoista

+— Härkös-Sakari, kirkonkellonsoittaja-kekkulikin simusetti kaulassa,

+lahkeet pieksunvarren päällä ja kahveli kourassa — ja vielä

+Tikka-Heikki, helvetinsaarnaaja Vongankylästä, silmät nurin ja kaksi

+rajia päällekkäin kulukussa, kiiltokalossit jalassa — oi Vongan

+autuaat akat! Mutta peräpenkillä pöydän takana istuu ventovierasta

+väkeä — musta, pitkä herrasmies kuin mustalaiskuohari Lonkströmi

+Puolangalta ja pönäkkä rouvasihminen, vielä toinen mies, oikein

+jymyherra kultasankalasit nenällä ja sikarinpötky suupielessä — sekä

+vielä kolmaskin urho, vie sun sulttaani, veripunaisissa pöksyissä,

+kilisevissä kannuksissa ja rimssut rinnassa aivankuin Turkin rinssillä

+kuvissa — keitä hyö kaikki sitten lienevätkin? Ovisuusta vain tirkistää

+Jooseppi, mutta näkee kaikki tarkkaan pienillä siansilmillään.

+Pitkä pöytä kuin kinkerissä, puhtaalla liinalla katettu, pinottu

+kukkuroilleen hartsuja ja sapuskoita, talterikkia ja kalakukkoa,

+vieläpä koreita kukkia kasvaa pöydästä kuin pappilan pientarella!

+

+Mitkä markkinat täällä oikein on — lieneekö posetiivia ja marakattia?

+Onko hän ainoa muukalainen. Jerusalemissa, joka ei sitä tiedä,

+mikä praasnikka parhaillaan on menossa Rämsänrannalla kiireimpänä

+heinäntekoaikana? Jooseppi kysyy Nyyrikin Fiinulta, jolta sopii kysyä,

+se kun on sosialisti ja lukee köyhälistön äänenkannattajaa — ja Fiinu,

+joka paraikaa kantaa riisiryynipuuroa pöytään, naurahtaa ja tokasee,

+jottako niin on tosiaan ettei Kenkkusten Kenkkunen tiedä!

+

+Mistäpä hään — ikäänjuuri souti Petkeleestä — mistäpä hään sen arvaa,

+vaikka oisi kirkkoherran kultahääkekkerit?

+

+Silloin Helge Huttunen, hänkin kiireestä kengän kärkiin hienoksi

+herraksi hiottu, hymyhuulin Joosepille kuiskaa ja suomentaa että _mikä_

+juhla täällä on...

+

+Ryysyrannan Jooseppi oikein säikähti, kun sai totuuden tietää. Vielä

+Pirhonenkin, Koljatti, täydessä virkapuvussa, heitti häneen ankaran

+katseen aivankuin olisi tahtonut sanoa: »painu jalkoihisi sinä —

+täältä!» Eihän tuo varsin niin sanonut — näkyihän tuolla olevan

+Riepuniemen Mattikin muurin nurkassa vaan hämmästys löi Joosepin niin,

+että vetäytyi välikön kautta siihen mustempaan pirttiin, lysähti

+rosoiselle penkille ja vaipui syvällisiin mietteisiin. Vai _sellaisia_

+vieraita — Rämsänrannalla; ei historian tietämän mukaan moista ihmettä

+ennen ollut tapahtunut. Nämähän olivat kuin Kaanaan häät, joissa itse

+Rist..., mutta hälläpä, Jooseppi Kenkkusella, ei ollut häävaatteita.

+Hän muisti vain Ryysyrantansa, sen pesän, johon kohtalo hänet oli

+kahlinnut, muisti kalpean vaimonsa, risaiset lapsensa, puroon pudonneen

+lehmänsä, halkourakkansa, kieltolakirikoksensa. Nyt häntä vasta oikein

+_hävetti_ — nyt hän huomasi ettei niin vain kelvannut tuppautua muiden

+ihmisten sekaan silmiänsä näyttämään. Kansalaisluottamus horjui ja

+retiitti ronklasi — retiitti ronklasi... Äts hornatti sentään!

+

+Jooseppi sylkäsi — kuivan sylen tirskautti hammastensa lomitse lattiaan

+— ei ollut pikanelliakaan poskessa paljon tänä kesänä — kuivasi

+sylkirauhasetkin suusta nuusa — — —

+

+Juhlapirtistä avonaisten ovien kautta kantautui korviin veitsien

+ja kahvelien kilinää — mahtoiko vaan Riepuniemen Mattikin pistellä

+kahvelilla poskeensa? kuului kuorolaulua — ja puheita — juhlapuheita — —

+

+Jooseppi ei hievahtanut, istui kuin kiinninaulittu mustassa pirtissä,

+ei nyt saanut käsiinsä vallesmannejakaan, Kenkkunen ei keksinyt, mitä

+tehdä? Häpeä, häpeä kaiveli hänen sisuksiaan, oman mitättömyyden tunto

+— surkean pieni pisara hän oli yhteiskunnassa ja valtiossa, pois hän

+tästä jouti haihtua — ei kukaan, ei kukaan häntä kaivannut — korven

+korri, jolle naurettiin... Mutta! — Jooseppi kohotti päätään ja pidätti

+hengitystä yksityisiä juhlasanoja kuullessaan — äläpäs! ihminen oli

+hänkin, — ei halunnut kenellekään pahaa — ihminen oli hänkin ja hällä

+oli koti korvessa — vaimo ja lapset — ei hän ihan maantien kulkuri

+ollut — ei ollut ketään murhannut — viinaa vain hiukan keittänyt

+köyhyydessä — mitähän jos kysäseisi...?

+

+Joosepin, aivoissa niin jysähti juhlallisesti:

+

+»Mitähän jos kysäseisi siltä pääherralta itseltään että, onko se synti,

+jos äärimmäisessä köyhyydessä tirauttaa tilkan kieltolakia?»

+

+Siihen mielihauteeseensa jäi Jooseppi istumaan, häpeäntunnon ja

+moraalisen, totuudenjanon sekoitukseen — sydänalassa kaiveli, kirveli,

+syvältä, mutta hengen huipuilla pompahteli, pompahteli! Että mikä

+lopultakin oli totuus?... Kuinka kauvan hän lienee jo istunutkaan, ne

+ruuan hajut kiihoittivat nälkää, kahvelien ja herrasveitsien kilinä

+tuntui lakanneen ja lakanneet oli myös juhlapuheet kaikumasta siellä,

+jossa hän, se yksi, istui... Vielä olisi aika ennenkuin _se_ menee

+pois...

+

+Alkoi hikoilla Jooseppi, niin oli jännityksissään... Pah! Kuinkapa

+hän, tällainen risainen äijän käppyrä, ruohtisi sisään sinne? Ne

+konstaapelin karskit katseet näin ennen käräjiä — kiusasivat.

+Ja vallesmannit, toinen harakanpyrstötakissa häilymässä, toinen

+pukseerivormussa seivässuorana — postiröökynä silkkiröyhelössä —

+kirkherra itse kuin enkeli Kaprieli paratiisin portilla — kaikki niin

+tuusan tärkeinä... Mitenkäpäs _hän_ sinne!...

+

+Sattuma tuli Joosepille avuksi. Osui näet se huvilatohtori käväisemään

+väen pirtissä — se sama, jonka huvila keväällä oli seisonut autiona,

+kun Kenkkunen sivu souteli — jo se toki oli juhannusaattona kotiintunut

+ja Jooseppi kyllä oli pistäytynyt senkin puheilla...

+

+Huomasi nyt Joosepin hyljättynä istuvan mustan pirtin sopessa, tuli

+tervehtimään ja supatti korvaan. Joosepilla veret karahti kasvoihin

+— hänkö — sinne — sen yhden puheille? hänkö? ja näissä hyntteissä?

+Kenkkunen katsahti kauhistuneena omiin vaatteisiinsa. Mutta se tohtori,

+kansan ystävä, tarttui yhtäkkiä Jooseppia käsikynkkään — ja silloin

+sitä mentiin. Juhlapirttiin talutti se Kenkkusen ja vei hymyhuulin ihan

+pirtin perimäiseen soppeen, jossa hän, _se yksi_, istui. Suhaus kävi

+läpi pirtin, itse Pirhonen jäykistyi ja aivankuin säikähti. Taluttaja

+virkkoi raikkaalla äänellä:

+

+— Saanko minä tässä esitellä: Suomen Tasavallan presidentti ja —

+Ryysyrannan Jooseppi!

+

+Jooseppi tarttui ojennettuun käteen ja kumarsi... Koko pirtti

+mällisteli päälle ja supatti, kirkkoherra hymyili enkeli Gabrielin

+hymyä, korea adjutantti höristi korviaan ja vanha postineiti

+silkkileningissään kiikaroi nenäkakkulainsa läpi ja irvisti...

+

+Ah, satua ja sentään totta!

+

+Jooseppi olisi jäänyt seisomaan eteen, mutta herra presidentti

+_viittasi istuutumaan_ vierelleen juhlapirtin seinäpenkille ja alkoi

+jutella.

+

+Alkoi jutella aivankuin tavallinen isäntämies kirkkomatkalla — ehkä

+sentään niinkuin isonlaisen talon isäntä, arvioi Jooseppi hengessään.

+Ilmoista, vuodentulon toiveista, seurakunnan laajuudesta, valtion

+suhteesta rajaseutuihin, pikkurikkisen politiikastakin...

+

+Ja Jooseppi naukui vastaan. Tämähän nyt vasta oli! tämähän nyt vasta

+oli! — näinkö _alhainen_ on Tasavallan _ylhäisin_ herra? Näin vaan

+tässä kylki kyljessä penkkiä painetaan ja tarinata vestellään — ja koko

+pirtti päälle mullistelee ja suopeasti hymyilee — minkäs sille taitavat

+nuo tollot että hänkin, hänkin pääsi kohtaamaan resitenttiä kasvoista

+kasvoihin?— anna olla vain Ryysy-Jooseppi! anna olla vain Kenkkusten

+Kenkkunen! Sama se sille — ei liene tähän pykälää. — Se on herra

+resitenttikin lähtennä reissuun? sanelee Jooseppi komplimangejaan.

+

+— Joo — pistäysin Petsamossa..., kertoo armollisesti hänen

+ylhäisyytensä, jota Joosepin mielestä yhtä hyvin voisi nimittää »hänen

+alhaisuudekseen», niin on alava alamaisilleen — resitentti — kuninkaan

+arvoinen majesteetti!

+

+Joosepilla kyllä leikkii kielen kärjellä se kieltolakikysymys ja

+syntikuorma kutisee sydänalassa, mutta hän on siinä määrin lämmennyt

+täyteen höyryyn pelkästä kunniasta puhutella valtakunnan päämiestä ja

+saada istua herra presidentin vieressä — että tuo sielun polttavin

+kysymys ei pulpahda hänen suustaan — ja samalla herra presidentti jo

+hymyillen kääntyykin toisen talonpojan puoleen — Jooseppi jää syrjään.

+Mutta ovensuusta jo Pirhonen pälyy ja postiröökynä toiselta puolelta

+antaa merkin että »jo piisaa — tule pois pökkö!»

+

+Jooseppi on hienotuntoinen mies hermoiltaan ja gentlemanni

+pohjariitingiltään — hän tottelee viittauksia. Mutta se

+taluttaja-tohtori toimittaa Joosepillekin jälkiruokaa ja pullakahvia

+sekä kysyy kaikkien kuullen:

+

+— Oletko nyt tyytyväinen että sait tutustua Tasavallan Presidenttiin?

+

+— Jaa minäkö? naukuu Jooseppi. — Vaan minähän, poika, vasta ounkin

+tyytyväinen! Kyllä vain resitentti minunlaiselleni kelpaa...

+

+— Mistä te oikein keskustelitte? jatkaa tohtori juhlallisesti.

+

+Johon Jooseppi, ilonirve naamallaan, vastaa, kahvipullaa nieleksien:

+

+— Ka tästä Suomen kansan asemasta maaliman historiikissa, Petsamosta ja

+Ranskan politiikasta...

+

+— Jottako ihan Ranskan politiikasta? pistää väliin kunnallislautakunnan

+esimies.

+

+Koko pirttiväki nauraa suosiollisesti, suomalaisesti. Läänin

+maaherrakin hymyilee, sikarinpötky suupielessä ja kultasankalasit

+nenällä...

+

+

+

+

+31.

+

+

+— Krää — krää — krää...

+

+Käräjiin! Käräjiin! Käräjiin!

+

+Pahankorven harmajat variksetkin sitä jo rääkyivät petäjänlatvoista

+toisilleen. Ja kaksi iloista harakkaa, jotka aivan turhaan olivat

+pistäytyneet Ryysyrannan tunkiolle tutkimusretkelle että löytyisikö

+sieltä mahdollisesti mitään heille sopivaa ulosheitettyä, kuulostivat

+räkättävän samaa asiaa:

+

+— Kra-kra-kra! Ha-ha-ha! Sak-sak-sak! säksättivät ne purstojaan

+huiskutellen.

+

+— Sak-sak-sak!

+

+— _Sakkoja_ piessan linnut säksättävät! tuumii Jooseppi Petkeleen ja

+Jängän kylien käräjämiehille, joitten pitkässä jokiveneessä hän juuri

+on lähtemässä kihlakunnan käräjiin naapuripitäjään asti.

+

+— Kunpa sakoillakaan selviäisi, vastaa Vellivaaran Jahve,

+yiijänkäläinen pitkätukka ukko — viinankeittäjä hänkin.

+

+Pohjaanpa kolisi pitkä tervapaltamo Petkeljoessa, mutta emäjoen väljiin

+väyliin päästyä — eipä enää kolissutkaan. Juhlallisesti se hurahti alas

+kymmenkunnan korskeata koskea, viehkeästi viehkuroi läpi vaarallisista

+Virroistakin. Sittenpä enää ei koskia ollutkaan, voimakas joen kymi

+vain läksi vetämään mutkitellen kauniitten kallasten lomitse kohti

+naapuripitäjän emäjärveä. Kaksihangassa parittain soudettiin, perämies

+lisäksi huopasi lujasti — viisi miestä airoissa — jokivene juoksi hyvää

+vauhtia, moninpaikoin vielä veteli purje, neliskulmainen jokiveneen

+suurseili, ruskeista säkinkuorista yhteenkurottu. Pohjoisen puolelta

+sinimustina vihureina vinkuva tuuli puhalsi — raikas oli ilma — kesä

+kulta kai jo hyvästejään heitteli ja syksyä sijaisekseen suksutteli.

+Kellersivät jo koivikotkin jokirannoilla ja pihlajat tulipunaisina

+loistivat. Käräjämiesten nenännipukat hieman sinervinä kuulsivat, kovin

+kesäketineissään olivat ukot käräjille matkanneet. Yksitoista ukkoa ja

+pari käykkäleukaista akkaa!

+

+Oli siinä monenkarvaista käräjäsankaria. Oli korpirojun ritaria,

+oli pesäero-riitelijää, oli metsänvarkaudesta tai haaskauksesta

+haastettua, oli toisen perintöosuuden anastajaa, toisen akan

+makaamisesta manuutettua, oli lehmän utareen leikkelijää, oli

+porokorvamerkin väärentäjää ja pariskunnan kunnianloukkaajaa.

+Olipa joukossa salaperäisestä syöttämisestä, tuosta ikivanhasta,

+inhoittavasta taikatempusta syytetty poppamieskin, Ylijängän ja

+Taivalkorven rajamailta, pikkuinen musta äijän kämpyrä, jonka

+mainittiin ruumiinytimellä erottaneen kaksi rakastavaista ja tehneen

+naapurin piikatytön hulluksi! Vielä joku äkäpää todistaja-ämmäkin

+samassa saatanallisessa jutussa, samassa pitkässä veneessä. Olihan siis

+pahantekijöitä Petkeleenkin perukoilla, kun tarkalle otti ja käräjiin

+käskettiin. Synkkänä hahmoltaan veneen pohjalla, pintturin kohdalla

+konttien keskellä, istui Ryysyrannan Jooseppi. Mykkänä tuijotti mies

+milloin mustaan virtaan, milloin tulipunaisiin pihlajiin jokiäyräällä,

+milloin loi väijyvän katseen muihin käräjämiehiin.

+

+Nyt sitä siis hänkin on menossa sinne korkean oikeuden tuomioistuimen

+eteen. Antavatkohan linnaa? Ja keitä kaikkia siellä esiintyneekään

+ilmiantajina, päällekantajina ja todistajina häntä vastaan? Hänellä on

+korkeita ystäviä, mutta pirullisia vihamiehiä...

+

+Tuossa toisessa veneessäkin, joka perässä tulee kilometrin päässä

+turhaan koettaen tavoittaa, taitaa niitä vihamiehiä joku olla joukossa.

+Kukkuroillaan käräjäväkeä on sekin paltamo — kirkonkyläläisiä,

+lie tuolla jompikumpi nimismiehistäkin, kolme metsäherraa, neljä

+kappaletta kauppiasta, turkkipäällinen tukkipäällikkö, työnjohtajaa,

+puupäällikköä ja savottasaksaa jos jonkinlaista. Siinä sakissa kai se

+on Pirhonenkin...

+

+Jooseppi miettii, miten suunsa sovittaisi silloin kun tuomari kysyy:

+että mitä vastaajalla on sanomista puolustuksekseen?

+

+Jos sanoisi sille puhtaalla kirjakielellä näin että;

+

+»Herra tuumherra ja söötinki, eihän minulla itse asiassa ole

+mitään puolustuksekseni ramille tuotavaa, vaan suokaa anteeksi,

+jos sytämellisesti tietustan, mitä äskettäin meinasin tasavallan

+resitentiltäkin kysäistä, jotta: onko suurikin synti, jos ihminen

+henken hätässä vähän kiehauttaa?»

+

+Jooseppi on kuulevinaan tuomarin vastaavan tähän seuraavasti:

+

+»Herra Kenkkunen! Siihen nähten että tee ansiokkaalla tavalla olette

+esiintuonut Suomen kansan totellisen tarpeen kieltolain rikkomisessa,

+on kihlakunnan oikeus harkinnut tätä asiaa ja nähnyt hyväksi vapauttaa

+teität kaikesta eesvastuusta. Menkäät herran rauhaan!»

+

+Joosepin synkkä hahmo kirkastui hetkeksi — iloisesti mies iski silmää

+tulipunaisille pihlajille...

+

+Vellivaaran Jahve hänen vieressään säkkipurjeen alla loikoen kuiskasi

+korvaan:

+

+— Otetaanpa Jooseppi — puitto-tuota...

+

+Jahvella näet oli pikkarainen taskumatti, jota hän salakähmää käsitteli

+säkkipurjeen suojassa. Jooseppi oli suuressa surussaan tullut hänen

+taskumatistaan ottaneeksi huikeanlaisen kulauksen hengen vahvistukseksi

+näin käräjiin mennessä — eipä hän omia viinojaan ollutkaan viljellyt

+kesäkautena — pois oli jäämässä koko kommerverkki Ryysyrannasta.

+Saattoi siis hyvällä omallatunnolla yhden ryypyn ottaa, kun toinen

+hyvästä sydämestään tarjosi siinä viluisessa veneessä.

+

+Mutta toista ei Jooseppi huolinut, vaikka Velli-Jahve kuinka tyrkytti.

+Alkoi taas tuijottaa synkkänä sinimustaan virtaan... Tuo hänen

+mielikuvituksensa, mielikuvituksensa, kuinka se pitikään omaa peliään!

+Tietysti ne hänelle antaisivat linnaa — eihän kihlakunnan tuomari ollut

+mikään synninpäästäjä pappi. Täytyihän sen herran tuomita lakien ja

+asetusten mukaan...

+

+Naapuripitäjän rantaan saavuttaessa illan jo pimetessä oli Jooseppi

+Kenkkunen siinämäärin raskaan mielen rasittama ja rumien aavistusten

+runtelema, että muut käräjämiehet vaivoin saivat hänet maihin. Rienaaja

+oli pieksänyt hänet pehmeäksi tulisilla vitsoilla, koko ruumis oli

+sairas, sielu siipiä vailla...

+

+— Nousehhan Jooseppi, mikäs tässä auttaa. Mennään sakilla helevettiin!

+

+Lemmenahon Luukas se murtunutta miestä näin lohdutti. Sama, joka itse

+oli manattu käräjiin väärän akan makaamisesta.

+

+Jooseppi mullisteli silmiään, kopeloi eväskonttinsa, huokasi syvään ja

+tarttui Luukkaan käsivarteen.

+

+Ei hän humalassa ollut — kaukana siitä.

+

+       *       *       *       *       *

+

+Eipä Ryysyrannan Joosepin mielikuvitus ollut aivan hulluja haaveillut!

+Juuri täksi syksyksi oli virallista tietä saapunut kihlakunnan

+tuomareille jostakin ylempää uusia ohjeita, miten tasavallassa

+tapahtuvia kieltolakirikkomuksia oli käsiteltävä erinäisissä

+tapauksissa. Tuomarin oli otettava varovaisesti huomioon sellaiset

+kurjat ensikertalaiset, joiden taloudellinen tila ja perheolot

+oli todistettu sellaisiksi että köyhä kunta joutuisi elättämään

+kaikki ne surkeat perheet silläaikaa kun perheenisä oli tuomittu

+istumaan vankeutta ensikertaisesta salapoltosta. Tuomarille saapunut

+ohjesääntö sattui sopivasti Rämsänrannan oloihin, jossa kunnan kassa

+vuonna-vuotuissaan osoitti nollan numeroa.

+

+Ja vaikka Joosepin päälle kanneltiin joukko ilkeitä ilminantoja,

+joista pääkohdat saatiin toteenkin näytetyiksi — Pirhonen riehui koko

+voimallaan — niin Rämsänrannan kansanomaisten, kansaarakastavien ja

+kansaa syvästi ymmärtävien nimismiesten antamat lausunnot, yhdessä

+tuomarin oman virkavelvollisuuden kanssa koko yhteiskunnan onneksi,

+vaikuttivat sen että tuomion vaakalauta alkoi vaappua rikoksellisen

+pelastukseksi. Yhä hyökkäsi esiin konstaapeli Pirhonen kaikkine

+apureineen, mutta vaakalaudalle heitetty sydämen kulta painoi

+painamistaan pelastuksen pahkakuppia yhä alemmas ja alemmas. Silloin

+Pirhonen jäi vain silmät suurina oven suuhun kuuntelemaan oikeuden

+päätöstä. Se oikeuden päätös julisti että ottaen huomioon ne ja ne

+näkökohdat ja huolimatta siitä että... ynnä vedoten annettuihin

+herrojen nimismiesten lausuntoihin asianomaisen olemassaolon

+taistelusta köyhyyttä vastaan sekä perustaen päätöksensä korkeimmasta

+oikeudesta saapuneisiin kiertokirjeisiin siltä ja siltä päivältä sitä

+ja sitä kuuta, on kihlakunnan oikeus harkinnut oikeaksi _vapauttaa_

+kruununtorppari Jooseppi Kenkkusen enemmästä edesvastuusta tällä kertaa

+ja tuominnut hänet _ehdonalaiseen vapauteen_.

+

+Ei harakkakaan tunkiolla niin iloisesti hypellyt kuin hyppeli

+Ryysyrannan Jooseppi silloin koska mies käräjiltä palasi.

+

+Ei tiennyt oikein, mihin ilonsa purkaisi — antoi laskea itsensä maihin

+sen aateystävänsä, sen Helsingin tohtorin huvilan rantaan, oli muka

+vähän asiaa herrasväelle — menkööt muut — kyllä hän tästä jotenkuten

+kotiinsa kopeloi ilman omaakin venettä — on se siksi mukava talo

+tämä Korpipalatsi ja höyli sen isäntä. Ihan juoksun hölkässä kuin

+pimeästä tallista marhamintansa katkaissut ruuna tömisti Jooseppi ylös

+huvilan törmää, pökäsi paraatiovesta sekä juoksi ylös kolmattakymmentä

+kiertoporrasta niin että kumisi vain honkainen pylväskäytävä, itsekkin

+nauttien tuosta kuminasta. Temmaten auki kiiltomaaleilla silatun,

+kullanvälkkyvällä rivalla varustetun oven hän jo kynnykseltä kiljahti

+kuin tiikerikissa selin istuvalle ystävälleen että:

+

+— Terveisiä käräjiltä! Ei mua tuomittukaan tiilenpäitä lukemaan. Vapaa

+olen kuin taivaan mäkärä ja mäkätän taas kuin ennenkin.

+

+Se köyhäin-ystävä loi Jooseppiin niin mukavan katseen silmälasiensa

+ylitse, kavahti pulpeetituoliltaan, käveli suoraan kaapilleen, kaasi

+kauniista karahvista kukkuraisen jalkapikarin lääkärin määräämää

+kullankeltaista konjakkia ja tuppasi kohti vieraansa pärisevää partaa:

+

+— Kenkkujen Kenkun malja!

+

+Ilon korkea kohtaus se Ryysyrannan Joosepille oli...

+

+Mutta kun hän hyvän tuulen hulinassa kotiinsa asti päässyt oli,

+pelastuksensa perheelleen kertonut ja pikku Kurlia polvellaan

+hypitellen Pupu-Jussiakin rallattanut sekä sitten maata käynyt

+muijineen kylmän kehikon puolelle, jossa seisoi sängyn renkkana, niin

+osasipas kohtalo, tuo korpikirojen ikimuistava herra jälleen vaimentaa

+hänen elämäniloaan, kun eukko vesissä silmin, näännyksissä ja kalpeana,

+kuiskasi korvaan:

+

+— Linnan vältit itse, vaan etpäs minua vankeudesta vapauttanut. Jo

+taas, rakas ryökäle, panit riihesi lämpiämään...

+

+Kaisa-Reeta ei liene tarkoittanut Ryysyrannan riihisaunaa, vaan jotakin

+aivan muuta. Oli näet raukka jälleen tullut siunattuun tilaan.

+

+

+

+

+32.

+

+

+Pari vuotta on vierähtänyt siitä kun Jooseppi Kenkkunen iloisena kuin

+tunkioharakka hypellen ja purstoaan leiskutellen palasi käräjiltä.

+

+Jos ottaisimme vaivan kysyä asianomaiselta itseltään, mitä kuuluu taas

+Ryysyrantaan, niin saisimme kai vastauksen: — Kiitoksia kysymästä!

+Köyhä elää niinkuin märkä palaa. Kaikki on ennallaan:

+

+    ukko ja akka,

+    mökki ja takka,

+    russakka, kirppu.

+    Vekku ja Mirkku,

+    ämmä ja lapset,

+    harmajat hapset,

+    pannussa sakka,

+    peräisessä vakka

+        (jotenkin tyhjänä jauhonpölystä)

+    rannalla rakka...

+

+Joosepissa on runosepän vikaa, emme mahda mitään hänen

+loppusointuiselle lorulleen, omasta puolestamme tahtoisimme jatkaa

+runoa seuraavasti:

+

+    Joosepin otsalla syvät on vaot,

+    ovessa kiiluvat ilmaraot,

+    kattila puhki, rikki myös rukki,

+    huhmar seisoo kuin vaivaistukki,

+    kiukahan muuri taas hajoomassa,

+    seinäkin maahan vajoomassa,

+    myrskyt nuo julmat,

+    taivahan hulmat

+    käydä taas uhkaa

+    — malkojen ruhkaa —

+    kattohon kajoomassa!

+

+Yksi huomattava parannus, aniharvinainen edistys Petkeleen kylässä,

+on tapahtunut — Ryysyrannassa on ihka eheät akkunaruudut — ruusut —

+niinkuin siellä sanotaan. Mistä ihmeestä sai Jooseppi kalliit ruusut?

+— pikku salaisuus — lienee käynyt sellainen vieras, joka näki hiusten

+heiluvan, kun tuuli puhalsi rikkoruuduista pellavaisiin päihin.

+Kateutta se kyllä on herättänyt Elettävän Konstassa, kun veli Jooseppi

+mokoman lahjan on saanut — tarvitseis hänkin yhtä hyvin, vaikka totta

+puhuen Elettävän Kenkkunen ei kuuna päivänä saane valmiiksi sitä

+kehikolle harmaantuvaa pirttiä, johon »ruusuja» kaivattaisiin.

+

+Jatkakaamme tarkastusta, miltä Ryysyrannassa nykyään näyttää.

+

+On tehty eräs huomattava lisäys huonekalustoon tai mööpeleihin, kuten

+isäntä sen sanoo. Pahnoilla potkii näet seitsemän lasta ja kahdeksas

+potkii jossakin ahtaammassa, pimeämmässä, paljon lämpöisemmässä

+paikassa. Kurlia pienemmän naskalin nimi on Kullervo Hilarius

+Resitentti—viimeksimainittu ristimä luonnollisesti sen ikimuistettavan

+tapahtuman jälkikaikuna, kun lapsen isä oli saanut kunnian tulla

+esitetyksi itselleen Tasavallan päämiehelle — arvoisa lukija kai

+muistaa, miten Kenkkunen Rämsänrannan pappilan pirtissä keskusteli

+hänen ylhäisyytensä kanssa Suomen asioista ja jonkunverran Ranskan

+politiikasta. Sitä iltaa seuraavana lauhkeana elokuun yönä kenties tuon

+seitsemännen vesan syntysanat oli lausuttu — emme ihan varmasti tiedä,

+voimme vain laskea sormillamme. Kaikissa tapauksissa Kenkkusen henki

+noihin aikoihin oli väkevästi kullervoinut ja veisannut Hilariuksen

+kiitosvirttä korkean veljeilynsä hurmiossa.

+

+Mikä taas oli oleva hänen nimensä, joka pimeässä putkassa potkiskeli,

+sitä ei vielä ollut suunniteltu —? Jos se oli tytön typykkä, niin

+saattoipa tulla kyseeseen nimisointuma sellainen kuin Rekiina

+Resitenska, sillä muistihan Jooseppi siellä pappilan praasnikoissa

+tuona käräjäkesänä nähneensä hänen ylhäisyytensä pönäkän puolisonkin,

+josta Kaisa-Reeta, tottapuhuen, oli ollut huvitettu enempi kuin

+valtionhoitajasta tai maaherrasta. »Miten hän oli puettu se

+resitenska?» oli Kaisa-Reeta näet udellut Joosepilta: »Olikohan tuolla

+ihan silikkiset leningit?»... Sen hiivatistako hän sen tiesi, Jooseppi:

+»vaikka oisi ollunna Enklannin ulsterista!» oli tiuskaissut vaimolleen.

+

+No niin, pikku resitenskaa ei siis vielä ollut syntynyt tasavaltaan,

+mutta hyväpä että oli pikku resitenttikin — vilkas pojan vekkuli se

+olikin, varhain jo oppinut omin jaloin kävelemään — mekko tuolla

+toistaiseksi heiskui yllä, jonka alta vilahteli paljaat kintut —

+Kullervoksi pilttiä vaatimattomasti nimitettiin.

+

+Pirttiviljelyksestä siirtykäämme varovaisesti tarkastamaan Ryysyrannan

+ulkoviljelystä. Mitkä hyvät hedelmät oli kantanut Joosepin ehdonalainen

+vapaus? Ehkä meidän nyt pitäisi puhua hyvin hiljaa, ihan kuiskaamalla.

+Mutta koko Rämsänranta sen sittenkin tietää että Jooseppi Kenkkunen

+vieläkin tirauttaa tilkan miestäväkevämpää, »jos miestä väkevämpää

+missä tarvitaan maan eistä vaikka kaatamaan». Hän ei tee sitä

+omasta intohimostaan, vaan niinsanoaksemme tositarpeesta, yleisestä

+painostuksesta. Jos joku on syyllinen, niin on se koko Rämsänranta,

+mutta Rämsänrannan takana on — koko Suomen Tasavalta.

+

+Ymmärtäkäämme kaikinmokomin Jooseppia! Kun hornan pimeys haihtui

+ja vapauden tähti nousi Pahankorven horisonttiin, niin lakkasi

+luotto juonittelemasta — retiitti ronklaamasta — ja sekä herrat että

+parempiosaiset talonpojat kuiskasivat Kenkkusen korvaan ystävällisiä

+sanoja. Mökissä oli kauhea puute, kaiken nuusa, lapsia sikisi lisää,

+Jooseppi rukoili Jumalaa, apua ei tullut — kiusaajain kuoro oli

+suuri... Kauvan, kuukausimääriä mies kamppaili ylivoimaa vastaan kuin

+Sven Dufva ryssiä vastaan sillalla kuunnellen jumalallisen kenraalin

+kehoitusta: »el' yli päästä perhanaa!» Kaisa-Reeta itki ja kielsi,

+häpesi ja vähin uhkasikin, mutta ylivoima vyöryi päälle kuin tulivuoren

+laava — Jooseppi oli tulla hulluksi. »El' yli päästä perhanaa!» Oh

+— mutta sellaiset ystävät — ja nälkä kotona. »Jos et vähän tirauta,

+niin...!»

+

+Siinä sitä oltiin elämän myllyssä. Köyhä saatana seisoi sen totuuden

+kynnyksellä, jonka toisella puolella rehoitti elinkautinen »nuusa» ja

+»retiitti ronklasi».

+

+Ja silloin Jooseppi raiska taas lankesi — jos se nyt sitten olikaan

+oikea lankeemus.

+

+Pistäkööt tiilenpäitä lukemaan Oulun linnaan...

+

+Mutta — eivätpäs pistäneetkään. Eivät edes käräjiin vieneet. Ei

+näet Pirhonenkaan enää ilkeä ahdistaa. Mikä sitä Joosepin-kaltaista

+jahtaamaan kuin ristiselkää repoa! Kaukaa-viisas ja ketunhäntä

+kainalossa. Kenkku on Kenkku. Piru hänestä! Eihän tuo ketään tapa.

+Hämmentäköön pataansa tai olkoon hämmentämättä.

+

+— En minä kehtaa enää sen Kenkkusen rankkitynnyreitä lähteä tunkiolta

+nuuskimaan, sanoo poliisi ylenkatseellisesti. — Se on, häjy, niin

+kaukaa-viisaskin, tuppaa väittelemään itsensä presitentinkin kanssa.

+Muistetaanhan tuo...

+

+— Nuorimman poikansakin kuuluu kekkuli tutentiksi ristittäneen!

+siunailevat kirkonkylän hurskaat akat.

+

+Jooseppi siis sai olla rauhassa ja pusertaa lääkettä jyvistä

+ja ytimistä silloin kun sitä nimittäin välttämättä tarvittiin.

+Ehdonalainen vapaus ei sentään noussut miehelle päähän, Jooseppi ei

+tahtonut loistaa sivuammatillaan — siksi vaaranalaista tuo homma

+sittenkin oli. Eikä hän itse hullautunut siihen aineeseen, jota

+salavihkaa kirkonkylään kanteli. Hän teki vain tehtävänsä — eikö hän

+ollutkin vain halpa välikappale väkevämpäin voimain palveluksessa?

+Mutta jokaisesta tilauksesta, jokaisesta keitoksesta hän salaa kärsi,

+syvästi, järkytetysti — Kaisa-Reetan kyynelet ja nääntyneet posket

+kiusasivat häntä. Tuo ikuinen taistelu miehen ja vaimon välillä... Jos

+hän olisi ollut todella kaukaa-viisas, niin olisi hän vaikka velaksi

+hankkinut vaimolleen kirkkohameen ja uuden paidan — Kaisa-Reeta olisi

+silloin hyrskähtänyt hyvästä mielestä itkuun ja antanut anteeksi

+paljon —mutta tässä asiassa oli Jooseppi ryhditön. Hän vain hypisteli

+hyppysissään niitä vaimoväen vaatetuksia Maakunnan tiskin takaa, mutta

+lahja jäi viime kädessä aina viemättä — oli olevinaan niin paljon muuta

+kotiin vietävää. Jauhoja piti olla runsaasti, paisumistaan paisuvan

+pereen syöntikyky kasvoi kuukaudesta kuukauteen. Pikanellirulla olla

+piti myös — ihmisen mielialat — ja kahvitta ei ajanpitkään tullut

+toimeen huonossakaan hökkelissä. Kahvia annettiin, silloin kun sitä

+keitettiin, tilkka kaikille tenaville — se on Suomen kansan tapa

+sydänkorvessa. Kurli kurlutti kuin muuttokurki, ellei saanut mokkaa. Ja

+pikku Kullervo porasi myös, jos ei ämmä omasta kupistaan kulauttanut

+pisaraista hänellekin — pikku resitentille. Kerran keksi Jooseppi ostaa

+»röönääkin» venäläispuodista ja uhmasi myrkyttää kaikki russakat,

+mutta siitä kuusijalkaiset niin loukkaantuivat että juoksivat perässä

+saunariiheenkin — yksissä lämpimissä kylpemään. Ja jonkun viikon

+päästä ne palasivat koivet käkkyrässä takaisin pirttiin ja sikisivät

+vielä hyöteämmästi. Siitä Jooseppi ja hänen huonekuntansa ymmärsivät

+että russakoille on niiden luoja luvannut asumaoikeuden ikiajoiksi

+Ryysyrannalla. Huonemiehiä ne olivat — yksissä särpimissä. Väärin oli

+niitä vainota keisarivihreällä — eihän tuota ollut koko keisariakaan,

+tasavaltoja vain niin pitkälle kuin silmä kantoi pohjan navan alla. Oi

+Rusasen ukko ja vanha Vesteri vainaa!

+

+Oli se semmoinenkin, kansanhokema että Rusasen ukko tuskastuneena

+oman mökkinsä russakoihin oli survonut niitä muutaman tuhannen

+petkeleellä ja petäjähuhmarella, kuivannut lämpimällä arinalla

+ja tehnyt tupakkaa — isolla visakopalla sitten oli poltellut ja

+tuumaillut: »tämä se tyrälle hyvää teköö!» Vaan vanha Vesteri vainaa

+puolestaan kuului toimittaneen, kun jauhot loppui, että: »kun oisi

+keittää viinaa noista ruskeasiipisistä!» Haudassa nyt makasivat nuo

+molemmat leikinpuhuja-ukot, mutta russakat yhä marssivat kuolemattomana

+armeijana pitkin Rämsänrantaa. Antoipa marssia. Oi Rusasen ukko ja

+vanha Vesteri vainaa!...

+

+

+

+

+33.

+

+

+Kauhea katovuosi on kohdannut kolmatta osaa Suomenmaata. Rämsänrannan

+vaivaiset viljelykset se on raiskannut perinpohjin. Petkelkylässä on

+paleltunut kaikki mitä maassa kasvoi — perunoita ja mustikoita myöten.

+Joka ikisestä mökistä on julma vieras vienyt viimeisetkin viljakset.

+Alakuloisena nostelee torpanmies loppumattomassa vesisateessa

+läpikastuen lyhteitä kärväisiin — olkia vain ja jyvättömiä, mustia

+tähkäpäitä. Kun Ryysyrannan Jooseppi on ahtanut saunariihensä

+täyteen märkiä kupoja sekä pari päivää niitä kuivatellut kiljuvan

+kiukaan kuumuudella ja vielä kolmannen päivän vartallaan piesten

+riehunut ja rypenyt naama mustana siellä riihisaunassaan, niin saapa

+mies lopuksi jumalanviljat pussiinsa — saa kokonaista kaksi kappaa

+imeliä ohranjyväsiä. Ja samoin käy kaikissa naapurimökeissäkin:

+Huhmarniemessä, Lintuniemessä, Elettävässä, Mullimäessä ja muissa.

+

+Hirveä hädän tunne tunkeutuu hiljaa petkelkyläläisten rintoihin — nyt

+se vasta, nyt se vasta myrkyt lykkää! Mistä nyt pitkän talven leipä,

+kun sitä ei ole syksysulallakaan?

+

+Kirkonkylän kauppiailla on tosin jauhomakasiininsa, mutta mistä saa

+köyhälistöarmeija rahat, millä lunastaa jokapäiväiset tarpeensa. Mistä?

+Pienet on palkat pöllimetsässä ja raskas työ raa'alla ilmalla.

+

+Paperipuu-savottaan samoaa Ryysyrannan Jooseppikin, kirves olalla,

+kaarisaha kädessä, reppu selässä — elkäämme kurkistako mitä repussa

+on, lopen laihalta se vain näyttää. Päiväkaudet vesisateessa hakkaa

+ja sahaa Jooseppi, kuin pahassa unessa hän riehuu, elämän hirmuista

+todellisuutta sielussansa hautoo. Hän on tähän asti ollut verrattain

+hilpeä mies, ainakin ilon naamaria on hän kantanut, vaikka sisuksia

+lieneekin poltellut. Nyt — tämän viimeisen katosyksyn tullen — ei

+ilonaamarin kanto enää käy. Uurteita täysi on otsa ja miesjoukossa

+kulkee Jooseppi vaiteliaana, ei luista enää leikkipuhe. Eivät tahdo

+kaverit oikein enää tuntea koko miestä samaksi. Vielä jonkun tilauksen

+toimittaa, mutta senkin tekee kuin pahassa unessa. Kuin siipiin ammuttu

+metso mies pehertelee pensaikossa. Ja kotinsa ovesta sisääntullessa

+tuntee kuvotusta, pienimpiä lapsiansa hellällä kädellä silittelee,

+mutta pakoon lähtee, kun milloin vaimonsa hahmon näkee.

+

+Aapeli poikaa vähin pöllisavotassa apurina käyttelee, jotta

+pikemmin joutuisivat pinot. Täysi mitta niissä olla pitää ja vielä

+»kostajumala päälle» — ankara on yhtiön tarkastus. Ei riitä kovalla

+työllä ansaittu raha suurelle perheelle — eikä Jooseppi, vähäläntä

+kyssäselkä, ihan joka päivä jaksakkaan propsityössä raataa. Sairastuu

+mies rasituksesta ja märästä ilmasta ja läsii viikkokausia maaten

+pirttinsä peräpenkillä. Ämmäkin on raihnainen, lapset kaikki romuskassa

+— Kaisa-Reeta viimeisillään. Siitä kun jälleen vähän voimistuu

+Jooseppi, niin ei työnnykkään sinne järven taa paperipuu-savottaan,

+vaan lähtee Pahakorpeen petäjäleipäpuita katselemaan. Petäjää,

+petäjää kiskoa täytyy — tänä talvena kuollaan muuten nälkään. Kaataa

+yhden puun, kaataa toisen, kulkee kuukkaillen, mistä vielä kolmannen

+petäjän romahuttaisi? Leipäpuun, Pohjolan taatelipalmun! Kirottu puu

+— siunattu puu — kautta vuosisatojen se sentään on pelastanut Suomen

+korpikansan nälkäkuolemasta. Terveelliseksikin hokevat vanhat ämmät

+petäjänsekulileipää — sydänalatautia se näet lievittää. Sitkeiksi

+kasvavat lapset, jotka sellaista liikkiä jyrsivät...

+

+Vekku koira, korvat pystyssä, häntä kippurassa isäntänsä perässä

+seuraa. Pahankorven kuiskutuksia kuuntelee. Joko taas, joko taas itse

+Paha oudosti ääntelee? Jooseppi kuuntelee sitä puolella korvalla...

+Mikä se oikein on tuo ikuinen kutsuva ääni? Morsiantaanko yhä Paha

+siellä huutelee syvän urun takana? Tuossa on pontikkapata puron

+rannalla hiukan ruostuneena — olkoon — Jooseppia tympäisee, ei tahdo

+katsoakkaan sinne päin. Kovinpa se nyt taas ruumiiseen ottaa, kivistää

+rintaa, kolottaa selkää, pakkaa vähän kuin päätä pyörryttämään, Paha

+yhä kuikuttaa, uikuttaa siellä kaukana — ja joskus rääkäisee läheltä

+haltijavaris. Mitä, jos olisi kaataa juuri tuo petäjä, jonka latvassa

+haltijavaris istuu?...

+

+Jooseppi iskee kirveensä petäjän kylkeen. Pihkaiset lastut lentelevät

+— haltijavaris pakenee kamalasti rääkyen — Jooseppia hytkäyttää —

+naurahtaakin ääneen ja usuttaa Vekun juoksemaan variksen perään.

+Syvenee syvenemistään hakkuukolo — Jooseppi läähättää, vaan ei hellitä,

+kiertää toiselle puolelle ja lyö kirveensä toiseen kylkeen. Nyt se

+kohta romahtaa... Jooseppi toimii kuin unessa, käsi tekee ankaraa

+työtä, vaan henki liitelee muissa maailmoissa. Yhtäkkiä päätä niin

+oudosti pyörryttää, kirves lakkaa heilumasta, sydänalaan pistää.

+Jooseppi mitään ajattelematta tarttuu molemmin käsin petäjän tyveen.

+Samalla tulee tuulenpuuska pohjoisesta — petäjä rusahtaa ja romahtaa

+maahan. Jooseppi ——— herrajumala — väärälle puolelle jäi Jooseppi.

+Petäjän tyven syliinsä sai — sen kanssa kamppaillen maahan vaipui.

+Viimeinenkin maailman hämy musteni hänen silmissään... Hirveän

+rymähdyksen kuullessa kirmaisee koira kiireesti takaisin isäntänsä luo

+— oivaltaa heti mitä on tapahtunut ja alkaa vimmatusti haukkua. Sitten

+se suorastaan jo ulvoo kuin susi arolla. Pahakorpi humisee myöhäsyksyn

+viimeistä huminaa, puro pauhaa syvällä urun pohjassa, ja Paha ääntelee

+oudosti kaukana rotkon takana.

+

+Ryysyrannan Jooseppi vain nukkuu...

+

+

+

+

+EPILOOGI

+

+JOOSEPPI KENKKUSEN SEIKKAILUT TAIVAASSA.

+

+

+(Hänen kuolemanunensa kaatuneen petäjän alla.)

+

+Joosepin ruumis jäi makaamaan kaatuneen petäjän alle, mutta hänen

+haamunsa, hänen kaksoisminänsä läksi vaellukselle ijankaikkisuutta

+kohden. Kas tuolla hän jo mennä harppailee tukka suorana pitkin

+Pahanpuron vartta, kiipeää Pahalle-kalliolle ja kimmahtaa pilven

+selkään — viime hetkessä Vekku koirakin loikkaa isäntänsä jälkeen

+ja jää hampaistaan roikkumaan pilven reunasta — pilvi kiitää huimaa

+vauhtia yli seurakunnan rajan ja nousee Pyhätunturin kohdalta kierukkaa

+kiertäen suoraan ylös Taivaaseen...

+

+Pyhä Pietari Taivaan portilla pahanpäiväisesti hätkähtää tutkien

+Jooseppia kiireestä kantapäähän:

+

+— Hiisikö sinut tänne lennätti?

+

+— Oisi vähän kahenkeskistä assieta sille Ihtelleen! naukuu Jooseppi

+kansan murteella.

+

+Pyhä Pietari ihan punastui kiiltävää kaljuansa myöten: »onpa tuo äijä

+jotakuinkin fräkki». Hän rykäsi kaikuvasti:

+

+— Kuka olet?

+

+Mutta Jooseppi tokasi:

+

+— Kyllä Hän minut tuntee. Päästähhän sisään, apostoli. On vähän kiire...

+

+Pyhä Pietari raapasi niskaansa, katsahti syvämietiisesti Jooseppia

+silmiin, mutta ei sentään ärjäissyt, ujahti itse pienestä salaportista

+sisään — kultahakanen kilahti sisäpuolella — ja siihen jäi Jooseppi

+Taivaan portille koirineen, joka nuoli hänen käsiään.

+

+Jooseppi katsoo: kylläpä on korkea Taivaan muuri ja portti puhdasta

+kultaa. Portin takaa kuuluu Pietarin ääni:

+

+— Kyllä minä näen että se on rämsänrantalaisia. Ei mistään muualta tule

+niin ryysyisiä äijän käppyröitä.

+

+Toinen ääni tuntui siihen vastaavan:

+

+— Siis päästä hänet sisään. Onhan niillä vapaus. Jos hän on peräti

+ryysyinen, niin ota nämä valkeat vaatteet ja pue hänet niihin.

+

+Pyhä Pietari tuli läähättäen portin läpi, valkoiset vaatteet kainalossa

+ja sanoi sankalasiensa yli katsahtaen:

+

+— Lupasi audienssin, mutta pue ensin nämä vainajavaatteet päällesi.

+

+Jooseppi kivahti:

+

+— Enkä pue! Kun kerran olen kelvannut resitentiile näissä hyntteissäni,

+tottahan kelpaan tässäkin talossa.

+

+Pyhä Pietari, kiivasluontoinen mies, sai yskänkohtauksen. Sitten hän

+huusi niin että Taivaan muurit vapisivat:

+

+— Mene Hel...!

+

+Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun Jooseppi yritti lentää päistikkaa

+Helvettiin — joka olikin vain ikäänkuin alakartano siinä Taivaan

+kupeella, musta joki vain välissä, avautui Taivaan portti ja itsensä

+Ukon hopeanhohtava pää näyttäytyi portissa:

+

+— Paras Pietari, salli hänen tulla!

+

+Samalla Taivaan Ukon pää vetäytyi takaisin.

+

+Pyhä Pietari tarttui toisella kädellä nenäänsä, toisella Jooseppia

+käsipuolesta ja toimitti:

+

+— No mene sitten, senkin skunkki!

+

+Sitten hän ääneensä murisi enkelisotamiehille, jotka kivääri olalla

+käyskentelivät pitkin Taivaan muuria, että:

+

+— Tämä tiettävästi on taas niitä korpirojun keittäjiä joko Vongan tai

+Petkeleen kylästä. Niillä on aina olevinaan asiaa Taivaaseen.

+

+Johon kirkassilmäinen enkelikersantti supattaen vastasi:

+

+— Oiskohan tuolla nytkin...?

+

+Jooseppi koirineen livahti sisään Taivaan portista — Pietari

+likinäköisyydessään ei havainnut koiraa — vaan jäi supattamaan

+enkelisotilaan kanssa.

+

+Hetken päästä temmattiin portti taas auki ja Taivaan Unilukkari,

+kultainen hiilihanko kourassa, syöksyi läähättäen Pyhän Pietarin eteen

+alkaen soimata Pietaria:

+

+— Koira rökäleen päästit Taivaaseen! Minä ajoin sitä hiilihanko

+kourassa, vaan se lippari pakeni häntä koipien välissä alttarille,

+jonne minulla ei ole lupa jalallani astua. Jos Ukko nyt äkkää

+koiran, niin minä saan matkapassit Taivaasta ja sinut alennetaan

+tampuurimajuriksi.

+

+Pyhä Pietari siveli nauraen partaansa:

+

+— Ole huoleti Olkkonen. Emme ole ensi kertaa Petkeleen koiria kyydissä.

+Lemmon laillako se livahti sen hampparin hännässä!

+

+Sitten hän syvästi huokaisten, sytyttäen pyhänsavun tuoksuisen,

+todellisella kultarenkaalla kierretyn sikaarinsa ja puhaltaen valtavan

+tuprun vasten Unilukkarin kasvoja, lisäsi:

+

+— Heillä on aina pystykorvat kintereillään noilla Rämsänrannan

+isännillä. Se kai johtuu siitä että koiria siellä alhaalla suvaitaan

+kirkossakin, kuten olen kaikilta pappivainajilta ihmeekseni kuullut.

+

+— No sehän juuri olikin minun virkani, virkkoi pitkänenäinen Unilukkari

+Olkkonen, — estää koiralaumaa pääsemästä ulos kirkosta saarnan aikana.

+

+Pyhä Pietari puhalsi toisen valtavan savun ja killistäen oppineesti yli

+kultasankalasiensa, tuumasi:

+

+— Aivan oikein: sinähän näenmä oletkin se entinen Rämsänrannan

+kirkkoväärti. Sinähän se kerran kapahutit kolehtin varrella Pärsämön

+Samppaa niin kovasti päähän että sait maksaa tynnyrin rukiita

+sovinnoiksi ja vielä kannullisen pomeranssia päälle.

+

+— Juu, juu, jupisi Taivaan Unilukkari. — Mutta ota huomioon että hän

+nukkui ja kuorsasi niin riivatun sikeästi pakanakolehdin aikana että

+minun, virkani puolesta täytyi kopahuttaa ukkoa kalloon tavallista

+navakammin.

+

+———

+

+Mutta silläaikaa kun nämä puolittain taivaalliset, puolittain

+maalliset keskustelemukset tapahtuivat Taivaan portilla, kulki

+Jooseppi itsensä Ukon perässä läpi koko Taivaan palatsin. Mitä

+kaikkia ihmeitä hän siellä näkikään, tuskin järki saattoi käsittää.

+Kuinka kiiltävä permanto siellä oli — aivankuin luistinjää, Jooseppi

+yritti monta kertaa kellahtaa peräsilleen, mutta silloin aina pikku

+tyttö, enkelisiivet selässä ehätti ottamaan häntä kädestä niin ettei

+hän langennut. Kolmannella kertaa Jooseppi jo uteliaana kysyi siltä

+kauniilta enkelitytöitä että:

+

+— Kennenkä sinn' out lapsia?

+

+Johon tyttö, silmät säteillen vastasi:

+

+— Ryysyrannan Joosepin, Petkel-kylästä, Rämsänrannan seurakunnasta,

+Suomen Tasavallasta — niin on merkitty taivaalliseen lastenrekisteriin.

+

+Jooseppi siinä määrin hämmästyi ettei saanut sanaa suustaan. Mutta

+enkelityttö liversi sukkelasti lisää:

+

+— Ajatelkaas Setä, minä olin niin kovasti pikkunen silloin kun minut

+lähetettiin taivaalliseen lastenkotiin etten muista, minkänäköinen

+oma isänikään on... Eihän Setä enää huoli langeta? lipsautti tyttö ja

+niiasi.

+

+Jooseppi taputti tyttöä päähän ja yritti sanoa että hän tässä juuri

+taitaakin olla tytön pappa, mutta Ukko iski hänelle silmää: »ei

+huoli ilmaista!» Jooseppi ymmärsi että siinä se nyt sitten on se

+heidän vajanainen lapsensa. Luojan kiitos, eipäs tytössä enää näkynyt

+minkäänlaista vikaa! Missähän mahtoivat olla ne kolme aikaisempaa

+lapsivainajaa?...

+

+Hän loi tyttöön salamyhkäisen, säteilevän katseen ja seurasi Pyhää

+Ukkoa kävellen varovaisesti eteenpäin kertaakaan lankeamatta

+peilisileällä lattialla. Tyttö näkyi lentävän kuin valkoinen kyyhkynen

+Alttaria kohti. Sitten se kuulesti hyvittelevän sinne lymynnyttä koiraa:

+

+— Ai, ai kuinka nätti sessu! Annatko tassuakin? Seh-seh-seh! Mikä on

+nimesi?

+

+Ihmeekseen kuuli Jooseppi koiransa vastaavan ihmiskielellä:

+

+— Vekku minä olen. Ryys...

+

+Enempää ei Jooseppi kerennyt kuulla, sillä samalla kajahti hänen päänsä

+päältä korkealta lehteriltä huikea virrenveisuu: Koo-koo mualim ii-loit

+mahdaa...

+

+Jooseppi väänsi niskansa melkein nurin nähdäkseen lukkarin, joka seisoi

+numerotaulun takana kita avoinna. Missä ihmeessä hän tuon pitkän,

+luisevan miehen oli nähnyt poikasena?

+

+— Se on Saastamoinen! ilmoitti Pyhä Ukko.

+

+Jooseppi alkoi marssia virren tahtiin retkutellen polviaan. Onneksi ei

+Taivaassa ollut tungosta ja missä ikinä vain Pyhä Ukko kulki, siellä

+aukeni tie kuin kinos lumiauran alla. Jo loppui virsi ja Jooseppi nosti

+päätään, nähdäkseen, kuka pappi nousi saarnaspönttöön. Pyhä Ukko sanoi:

+

+— Niljus vainaa saarnaa aamusaarnan.

+

+— Vai hän se on, virkkoi Jooseppi. — Niljus vainaahan se opetti meille

+rämsänrantalaisille kahvinjuonninkin!

+

+Pyhä Ukko myhähti valkeaan partaansa:

+

+— Parempi olisi ollut, jos ei olisi opettanut sitä konstia.

+

+— Lieneeköhän tuo Näälmannikin täällä Taivaassa? tiedusti Jooseppi.

+

+— Kyllä hän täällä oli alussa, vastasi Pyhä Ukko, — mutta hän toimii

+nykyään maallikkosaarnaajana Helvetin puolella.

+

+— Joo, sanoi Jooseppi. — Lie heitä täällä muitai meijän pitäjän

+sielunpaimenia?

+

+— Aina joku, vastasi Pyhä Ukko. — On Toloperia, on Nyymannia, on

+Kalviinia, niinkuin te siellä sanotte.

+

+— Vai on Toloperikin täällä, keskeytti Jooseppi iloisesti. — Pitäisippä

+rehvata Toloperia ja tuua terveisiä poijalta, se kun se Poika Tolop...

+

+— Kyllä, kyllä, katkaisi Pyhä Ukko Joosepin puheensorinan. — Kyllä minä

+ne asiat tiedän, elä huoli kysellä niin paljon joutavia.

+

+Mutta mitäs Jooseppi, eihän Kenkku malttanut olla utelematta. Eikä itse

+Ukkokaan, Taivaan mainio Pyhä Ukko, vähin vastailematta.

+

+Ajaa rapsuttaa niinkuin pitkin syksyistä jäätä vastaan suuri heinähäkki

+— heinät kuin kultapölyä kuhisevat — hieman tollon näköinen, turpea

+talonpoika hopittaa lyyhäävää vanhaa ruunaa häkin sevillä istuen,

+mutta miehen takana, heinähäkin huipulla, töröttää mustiinpuettu,

+valkeahuivinen, kasvoiltaan punakka, silmistään älykkään ja äkäisenkin

+näköinen vanha diakonissa, laupeuden sisar. Niin ei malta Kenkkunen

+olla sitäkin vastaantulijaa tutkimatta ja huudahtaa:

+

+— Törmälän Manne ja Wettersteini!

+

+Pyhä Ukko selittämään:

+

+— Jaa! Sisar Charlotte vie heiniä Betaniaan. Hänen aikansa ei kulu

+muuten mitenkään täällä ylhäällä, kun politikoiminenkin on kielletty.

+Meidän oli pakko muuttaa Vanhainkoti sieltä Rämsänrannalta tänne

+Taivaaseen. Ja sisar Charlotte tahtoi nimittää kodin myös täällä

+Betaniaksi.

+

+— Ketähän kaikkia hänessä mahtanee olla siinä Taivaan Spedaniassa?

+kysäsee Jooseppi hienosti, sillä »Spedanian» mies aina on osannut sanoa.

+

+Taivaan ukko luettelee:

+

+— Rytys-Kreetaa, Vanhaa-Leenaa, Issin Karoliinaa, Onnelan Johannaa,

+Rusas-mummoa, Väisäs-Jussia, Asunnon ukkoa ja akkaa, Ruukin Pellikkaa,

+Pöppö-Mattia — vähänkös heitä piisaa...

+

+— Välttää! sanoi Jooseppi,

+

+— Mikäs kumman tuulimylly se tuolla korkealla töyräällä viuhottaa ja

+miehen huiskale posket pullolla puhaltaa?

+

+Pyhä Ukko naurahti:

+

+— Hullu-Sante henkimyllyänsä ruuvaa...

+

+Se Taivaan avara esikartano ja peililattia taisi sitten loppua

+siihen, sillä nyt huomasi Jooseppi nousevansa ylös lumivalkoisia

+marmoriportaita. Tulivat Ukon kanssa korridooriin, sellaiseen pitkään

+käytävään, jossa vilisee huoneita niinkuin suuressa hotellissa

+kahtapuolta ja numerot ovien päällä. Moniaitten huoneitten ovet ovat

+sepposeljällään. Kylläpä Jooseppi hämmästyy, kun niiden avonaisten

+ovien läpi taas on tuntevinaan entisiä kotipitäjäläisiään. Tuossa

+esimerkiksi Mylly-Topias ja Näätänikkari vainaja hikipäissään

+työjelevät yhdessä verstaassa: Topias höylää niin että kullan

+kiehkuraiset lastut lentelevät ja Näätänikkari leikkaa lasiruutuja

+suurella timanttipuukolla. Toisessa numerossa pari vanhaa

+pitkätukkaista ukkoa käsikädessä kyökkäsee vastakkain, ja haikeasti

+laulaa. Jooseppi kysäsee:

+

+— Mitä peliä se tuo on?

+

+— Pyhiä karhuvirsiä aikansa kuluksi kuuluvat vetelevän Koistilan ukko

+ja Elias Lönnrot, vastaa Taivaan Ukko. Mutta elähän ilkiä kysellä...

+Vaan eihän se Kenkkunen, eihän se malta pitää suutansa kiinni, kun aina

+uutta keksii.

+

+— Katohhan vanhaa akkaa, kun niin tolkusti kangasta kutoo! pääsee

+Joosepin suusta erään kynnyksen kohdalla. Tosiaankin siellä

+suoraselkäiseen, harmaaseen röijyyn puettu hopeahapsinen eukko

+helskyttää kangaspuita, sukkula suhahtelee edestakaisin, ja eukon suu

+tekee samat liikkeet. Sankalasit otsalla tärisee, kun pirta paukkuu.

+

+— Vanhan Pappilan Vanha Mari! huudahtaa Jooseppi.

+

+— Juu! myhähtää Ukko. — Mari on Taivaan taitavin kankuri.

+

+Joosepin teki mieli kysäistä että mitenkä Taivas jaksaa pitää Maria

+kahvissa, vaan kun muisti että Ukko ei oikein tykännyt siitä että

+Niljus vainaa oli opettanut rämsänrantalaisille kahvinjuonnin taidon,

+niin jätti kysymättä. Vaan saipa pian uutta utelemista. Moniaassa

+huoneessa pikkuinen äijän kämpyrä, tasaleikkotukka, harmaatakki,

+vaskiset sankalasit nenännipukalla, kimeällä äänellä opettaa aakkosia

+pienille pyhäkoululapsille.

+

+— Sano Gii! sano Gii! kuuluu huoneesta, jossa on kullankarvaiset

+pulpetit.

+

+— Eikös tuokin vain ole Rämsänrannan vanhoja rohveetoja? kysyy Jooseppi.

+

+Pyhä Ukko esittelee suosiollisesti:

+

+— On kyllä. Vanha koulumestari Lassila Näljängältä.

+

+Ja selittää tarkemmin:

+

+— Oikeastaan otimme ukko Lassilan tänne vain karhunkesyttäjäksi

+— hän kun siellä erämaan poluilla oli mainio karhun häpäisijä ja

+jumalansanalla pieksäjä, mutta kun samoihin aikoihin ilmestyi vielä

+taitavampi mörköjen ripittäjä, niin annoimme Lassilan jatkaa rakasta

+koulumestaritointaan.

+

+— Kukahan tuo Lassilaa taitavampi mörönmanaaja mahtaa olla? kysyy

+Jooseppi.

+

+— Ka se Julma-Tuomas tietysti, vastaa Pyhä Ukko.

+

+Jooseppi innostuu ja kimahtaa:

+

+— Jos lie Runtukka-Eemikin täällä ketunpyyntitaksvärkissä?

+

+Mutta Pyhä Ukko jyrähtää:

+

+— Emme tunne sen nimistä miestä. Emme tarvitse kettuja enemmän

+kuin ketunpyytäjiäkään Taivaassa. Mainitsemasi henkilö luultavasti

+harjoittaa kavalaa ammattiaan tuolla Helvetin puolella...

+

+Jooseppi hätkähti. Vai ei ollut Runtukka-Eemi täällä! Mitenkähän hänen

+itsensä käy, jahka tilikirjaan kurkistetaan? Häntä alkoi vapisuttaa...

+Yläkerrasta kantautui korviin urkujen juhlallinen soitto...

+

+       *       *       *       *       *

+

+Taivaan Pyhä Ukko johdatti Ryysyrannan Joosepin pitkän käytävän

+äärimäiseen päähän. Oven päällä kiilui kirjoitus:

+

+_Rämsänrannan ryysyköyhälistön tutkintokanslia._

+

+Taivaan Ukko kopahutti rystysillään oveen, joka silmänräpäyksessä

+aukesi sisästäpäin. Itse astui Hän edellä sisään, Jooseppi perässä. Ovi

+lupsahti kiinni. Taivaan Ukko hävisi pienestä ovesta sivukammioon —

+käsiään pesemään, niinkuin kuulosti — ja Jooseppi jäi lakki kainalossa

+seisomaan ovensuuhun. Kansliassa oli kolme siipiselkäistä enkeliä,

+jotka hymyhuulin tuijottivat Jooseppiin.

+

+Pyhä Ukko tuli pian takaisin sivukammiosta tuoksuen hyvänhajuiselta

+saippualta — niinkuin Jooseppi sen päätteli — mutta milloinkaan ei

+hän ollut sieraimissaan tuntenut siinämäärin ihanaa tuoksua. Ei

+yksikään laji Maakunnan saippuoista siellä alhaalla tuoksahtanut

+niin hurmaavalle — tämä tuoksu lemahti koko kansliaan ja ensikerran

+olemassaolossaan tunsi Jooseppi kuin hän itsekkin tuoksahtaisi hyvälle

+hajulle.

+

+Pyhä Ukko, hopeaparta, istahti korkean, kaltevan pulpetin taakse —

+missä olikaan Jooseppi pojannaskalina nähnyt moisen korkean pulpetin?

+jaa, Ruukissa, Ruukissa, — vörvalttarin kansliassa tehtaan käynnin

+aikoihin...

+

+— Paina puuta! kehoitti Ukko, pistäen kullalta välähtävän hanhenkynän

+korvalehtensä taakse.

+

+Jooseppia kovin kainostutti, kun enkelit niin hymyillen häneen

+katsoivat. Mitähän ne oikein katsoivat? Hänen vaatteitaanko?

+

+— No, rykäsi Taivaan Pyhä Ukko, — miten ovat asiasi? Nimesi Minä jo

+tiedänkin.

+

+Jooseppikin rykäsi ja pyöritteli reuhkaa käsissään.

+

+— Ka, alotti Jooseppi, — petäjä kaatui päälle.

+

+— Se kyllä luetaan sinulle suureksi ansioksi täällä Taivaassa, selitti

+Ukko. Enkeleiltä Hän kysyi:

+

+— Joko te merkitsitte tämän Jooseppi Kenkkusen tapaturman ansiopuolelle?

+

+Enkelit kumarsivat myöntämisen merkiksi. Sitten yksi löi kantapäänsä

+yhteen ja kysyi:

+

+— Teidän Taivaallinen Korkeutenne! Sallikaa kysyä, kuinka moneksi

+grammaksi kultaa merkitsemme tiliin sen että tämä mies uskaltaa tulla

+Taivaaseen omissa vaatteissaan?

+

+— Djah, pani Pyhä Ukko,— kyllä se on siksi harvinainen tapaus

+Taivaan historiassa että meidän täytyy merkitä kokonainen 100 kiloa

+krediittipuolelle.

+

+Enkelit kumarsivat ja merkitsivät tileihin.

+

+Pyhä Ukko jatkoi:

+

+— No entäs sitten, Jooseppi Kenkkunen, jos petäjä kaatuikin päällesi?

+

+Jooseppi naukui:

+

+— Että kuka akan ja sikiöt nyt elättää?

+

+Taivaan Ukko rypisti hopeanhohtavia kulmakarvojaan:

+

+— Me emme täällä Taivaassa puhu sikiöistä, vaan lapsista. Eikä ole

+kaunista että te kaikki ränsänrantalaiset sanotte _vaimojanne_ akoiksi.

+

+Jooseppi paransi:

+

+— Ka niin vain että kuka se Kaisa-Reetan ja ne kakarat elättää, kun

+minulle näin kävi?

+

+— Kakarat! murisi Ukko, uhaten sormellaan Jooseppia. — Heitä pois rumat

+sanat.

+

+Joosepin täytyi sanoa kolmannen kerran:

+

+— Että kun minulle nyt kävi näin huonosti, niin mikä keino siihen

+keksitään Herra Taivahan Taatto, jotta rakas vaimoni ja rakkaat lapseni

+pysyisivät hengissä siellä ajan laksossa?

+

+— No nyt sanoit kauniisti niinkuin miehen puhua pitää, kiitteli Pyhä

+Ukko. — Mutta mitä asiaasi tulee, niin oletkos todella ainoa, joka

+et tiedä, ettemme me täällä Taivaassa mahda mitään sille, jos sinun

+perheesi kuolee nälkään.

+

+— Mutta sehän on kamala totuus! huudahti Jooseppi.

+

+— Aivan niin, hyvä ystävä, julisti Pyhä Ukko. — Mutta ota huomioon että

+Taivas on juuri sitä varten olemassa että ainoastaan täällä saavat

+lievityksen kaikki ne, jotka siellä maan päällä kärsivät.

+

+— Hallelujaa! säestivät enkelit ristien silmänsä.

+

+— Meillä, jatkoi Pyhä Ukko, on vain oikeus korjata luoksemme, kenet me

+tahdomme. Ja joka tänne pääsee, hän ei totisesti kuole nälkään.

+

+Jooseppi jäi miettimään pyöritellen lakkiaan. Sanan virkkoi:

+

+— Mutta eikö sitten olisikin parempi, jos nostaisitte koko höskän minun

+perässäni tänne Taivaaseen?

+

+— Koko Ryysyrannanko russakoineen! jyrähti Taivaan Pyhä Ukko silmät

+suurina. — Johan sinä nyt, Jooseppi rukka, höpiset mahdottomia. Kyllä

+täällä tiedetään, kuka kulloinkin on kutsuttava.

+

+Enkelit hymyilivät.

+

+Yhtäkkiä enkelit höristivät korviaan. Oven takaa kuului vikinää ja

+raapimista. Yksi enkeleistä meni katsomaan ja raotti ovea: pystykorva,

+pörhöinen koira livahti sisään.

+

+Pyhän Ukon hahmo muuttui:

+

+— Gehennan komeroistako tuo koira pääsi?

+

+— Se on _minun_ koirani, esitteli Jooseppi. — Vekku tämä on — samasta

+maanpäällisestä helvetistä se tulee kuin minäkin. Se on uskollinen

+isännälleen, laukun ja sukset vahtii läpi yön ja kinttuun tarraa, kuka

+koskee. Ja hyvin näpeä se on haukkumaan oravia, kehui Jooseppi. — Näpeä.

+

+Enkelit pyrskähtivät nauramaan.

+

+Taivaan Pyhä Ukko raapasi neuvottomana hopeanhohtavaa päätään.

+

+— No jaa, Hän sanoi, — ainoastaan Ryysyrannan Joosepille olkoon

+sallittu pitää koiransa Taivaassa, mutta meidän kultaisia oraviamme

+taatelipalmujen latvoissa sen ei tarvitse haukkua.

+

+Vielä Ukko lisäsi, partaansa mutisten:

+

+— Pyhä Pietari alkaa käydä huolimattomaksi. Kuinka hän saattoi laskea

+koiran portista? Ja kuinka unilukkari Olkkonen päästi sen laukkomaan

+pitkin Esikartanoitamme?

+

+Enkelit katselivat yhä suuremmalla mielenliikutuksella Jooseppiin,

+jonka känsäisiä käsiä Vekku häntäänsä heiluttaen nuoleskeli. Mutta

+Taivaan Pyhä Ukko jatkoi:

+

+— Asiaan! Emme oikeastaan ole puhuneet vielä pääartikkelistakaan.

+Kuinka paljon sinulla oikein on syntejä, Jooseppi Kenkkunen?

+

+Jooseppi säikähti ja oli vaiti kuin ahven murrossa.

+

+— Luettele! käski Ukko.

+

+— Kukapa heijät kaikki muistaa..., mutisi vihdoin Jooseppi.

+

+Pyhä Ukko otti puhevuoron:

+

+— Sinulla taitaa olla se harhakäsitys että jos kaikki syntisi luettelet

+ja niiden joukossa on paljon painavia, et muka saa jäädä tänne

+Taivaaseen?

+

+— Ka sellainenhan minulla on käsityskanta, myönsi Jooseppi arasti

+nostaen silmänsä.

+

+— Asianlaita ei ole niin, selitti Taivaan Ukko vakavasti. — Ylimalkaan

+se kyllä niin on, mutta teidän rämsänrantalaisten suhteen on täytynyt

+tehdä poikkeus. Tosiköyhät ja avuttomat ja henkisesti vaivaiset teistä

+päästetään aina Taivaaseen, vaikka syntisiäkin olette ettekä syntejänne

+liioin kadu ettekä tunnusta, mutta syntien laadusta riippuu, _missä

+asemassa_ täällä Taivaan iloissa lopuksi olla saatte.

+

+Joosepin pienet siansilmät leimahtivat riemukkaasti:

+

+— Onko minulla siis pysyväinen sija täällä Taivaassa?

+

+— Totta kai! nyökkäsi Pyhä Ukko nauttien Joosepin naivisuudesta.

+

+Kenkkunen hädintuskin pysyi housuissaan, kun vastauksen kuuli. Yhtä

+hän vain ihmetteli: miksi ei Runtukka-Eemiä, mainiota ketunpyytäjää

+oltu huolittu Taivaaseen? Vai olikohan Eemi itse huipannut suoraan

+Helvettiin, jos siellä nähtävästi oli hyvät pyyntipaikat?

+

+Enkelit nykäsivät Jooseppia takin liepeestä ja kuiskasivat: »Tunnusta

+pian syntisi, muuten Ukko tekee tottelemattomuudestasi uuden synnin!»

+

+Jooseppi alkoi rykiä:

+

+— Tuota niin, jotta niistä synneistä...

+

+— Luettele! jymähti Pyhän Ukon ääni.

+

+Mutta Jooseppi yhä vitkasteli, hieroi lakkiaan, raappi jalallaan ja

+yritti tirskahuttaa syljenkin kullankarvaiselle matolle.

+

+»Elä Jumalan nimessä sylje!» kuiskasivat kaikki kolme enkeliä yhtaikaa

+Joosepin korvaan.

+

+Taivaan Pyhä Ukko veti kultakellon liivintaskustaan.

+

+— Minä olen nyt tässä kärsivällisesti odottanut kymmenen minuuttia, hän

+sanoi, — mutta sinä et puhu suutasi puhtaaksi.

+

+»Sakottavatkohan nuo korpirojun keitosta?» ajattelee Kenkkunen

+itsekseen. »Ja kuka tietää ettei niillä täällä Taivaassakin ole linnaa

+ja panevat tiilenpäitä lukemaan?»

+

+»Puhu!» kuiskasivat enkelit huolestuksissaan.

+

+Mutta Jooseppi vain hunteerasi, hunteerasi — tahtoi olla kaukaa-viisas

+— eikä saanut sanaa suustaan.

+

+Taivaan Pyhän Ukon kärsivällisyys loppui:

+

+— Tuokaa syntirekisteri! komensi Hän ja loi nuhtelevan katseen

+asianomaiseen.

+

+— Käskystä, Teidän Taivaallinen Majesteettinne! vastasivat kaikki kolme

+enkeliä kuorossa, kantapäänsä yhteen paukauttaen niin että kultaiset

+kannukset kilisivät — kuinka kauniisti ne kilisivätkään, ihmetteli

+Jooseppi — aivankuin harpun sävelet....

+

+Pyhä Ukko huokasi syvään — oh mikä huokaus — niinkuin tuulen humaus

+syksyisessä korvessa. Ja samassa silmänräpäyksessä kun enkelit

+katosivat viereiseen konttorihuoneeseen, pistäytyi Ukkokin, taas omaan

+yksityiskammioonsa. Jooseppi jäi yksikseen kansliaan. Koiransa asettui

+pulpetin alle makaamaan.

+

+Joosepin sydän sykki kiihkeästi. »Minkähän ne nyt tekevät?»

+

+Joku kolkutti oveen, joka johti käytävästä. Vekku nosti nokkaansa ja

+alkoi murista. Jooseppi meni avaamaan. Hänen hämmästyksensä ei ollut

+vähäinen, kun äijän pötkyssä tunsi edesmenneen vonkalaisen jätkämiehen

+Pahan Joopin, Joopi Heikkisen.

+

+Kumpikin näytti ällistyvän sitä että tapasi toisensa Taivaassa. Kovin

+halpana oli näet toinen toistaan maan päällä pitänyt.

+

+— Helevetistäkö se _sinä_ —? ärjäsi Joopi, jolla oli karhunsilmät, ja

+näytti hampaitaan.

+

+— Ole tuossa nyt, murisi Jooseppi kilpaa koiransa kanssa. — Taivaan

+jätkänäkö sitä _sinäkin_ muka myllerrät?

+

+Mutta Joopi, Pahaksi Joopiksi mainittu väkevä ja löylynlyömä työmies,

+ei kuullut Joosepin arvosteluita, sillä mies paran oli isänsä pienenä

+pieksänyt siksi pahoin ettei kuulo Taivaassakaan parantunut.

+

+Joopi pöllisteli karhunsilmillään ympärilleen ja kysyi:

+

+— Onkohan tuo Ihte kotona?

+

+— Kotona, kotona on Ukko! kiijui Jooseppi karsaasti katsoen

+Joopiin, jolla oli ehyt silkkinen pusero — lyysi — ja mikä kaikista

+kadehdittavinta — kultaiset työkintaat.

+

+Joopi kuultuaan että Taivaan Isäntä oli kotona, tuppasi suoraan Isännän

+kamariin: Jooseppi kuuli hänen läähättäen ja isolla äänellä pauhaavan

+Ukolle että:

+

+— Anna Sinä makasiinista se iso-vänkäri — ei kohoa muuten pintaan se

+kivenmöhkäle. Voi ryöttä kun se on raskas ja särmikäs — temanttiako

+lienöö — ihan oli päälle tulla, kun kintaskopelolla koetin...

+

+Johon Ukko tuntui huutavan vastaukseksi korvaan:

+

+— Ota, rakas Joopi, itse makasiinista, tässä on avain — minä en

+mitenkään nyt pääse — sattui juuri Ryysyrannan Jooseppi tilinottoon.

+

+— Niinhän tuo näkyi olevan, kerjäläinen — laiska raato! jupisi Joopi

+vähääkään pelkäämättä Ukkoa. — Koiran rökäleenkin, hylyky, oli

+matkaansa völjännyt — no ei nuo ennen koirat koipiansa nostelleet tämän

+talon nurkkajuurilla. Tapata se koira rutkale siltä Joosepilta!

+

+— _Minä_ lupasin hänen pitää koiransa, vastasi Taivaan Isäntä, — kun

+vain ei meidän kultaoraviamme haukuta.

+

+— Vae lupasit! ärisi Joopi leveästi. — Välttää!

+

+Ja Joopi Heikkinen kulki läpi kanslian nurkan ärmäkkänä syrinkarin

+katsahtaen Kenkkuseen. Taivaan Isäntä huusi vielä oven raosta

+taivaallisen jätkänsä perään että:

+

+— Joopi hoi! Jos et yksiksesi jaksa sitä suurta kiveä vääntää, niin ota

+Iso-Heikki avuksesi! Se Toppi-Heikki...

+

+— Hääh? Top! Kyllä minä yksinni pärjään! karjui Joopi vastaan ulkoa, —

+kunhan vänkärin kopriini saan.

+

+»Vai on Toppi-Heikkikin Taivaassa», ajattelee Jooseppi itseksensä.

+»Onpa, onpa saki — mokraateja!»

+

+       *       *       *       *       *

+

+Kanslian sivuovi vasemmalta aukesi ja kolme enkeliä astui sisään

+läähättäen kantaen mahdottoman paksua kirjaa, joka oli niin suuri ja

+raskas ettei sitä voitu pistää pulpetille, vaan täytyi laskea keskelle

+lattiaa. Jooseppi tuijotti hämmästyneenä kirjaan, jonka painon hän

+vanhana säkin kantajana arvioi noin 70:ksi kiloksi. Kirjan kanteen oli

+kullatuin korkokirjaimin painettuna:

+

+    Taivaallinen Rämsänrannan Ryysyköyhälistön

+                   Syntirekisteri.

+

+»Taivasten talikynttilät!» huudahti Jooseppi hengessään: »Noinko

+vahvasti meikäläisillä löytyy räähkiä?»

+

+Samassa enkelit jo kilahuttivat kullanhelskyviä kannuksiaan paukauttaen

+kantapäänsä yhteen, sillä Pyhä Ukko astui jymisten kammiostaan

+kansliaan, puettuna lumivalkeaan kauhtanaan, melkein samanlaiseen

+kuin mitä Jooseppi muisti nähneensä aluelääkärillä ja apteekarilla

+vastaanotoissa kotipitäjänsä kirkonkylässä. Käsissään Pyhällä Ukolla

+oli hienoista kultalangoista kudotut sormikkaat.

+

+Vilun väreet kävivät pitkin Joosepin selkärankaa. Toimitus alkoi.

+

+— Avatkaa! käski Pyhä Ukko. Kaikki kolme enkeliä riensivät irroittamaan

+remmejä kolmesta kultaisesta soljesta, askarrellen yksi kutakin solkea

+kohti. Kaksi enkeleistä ponnisti kaikin voimin ennenkuin kansi kääntyi

+saranoillaan naristen — se narina oli niin oudon juhlallinen että kylmä

+hiki kohosi Joosepin otsalle.

+

+Ensimäisellä lehdellä välähti esiin Rämsänrannan seurakunnan kartta —

+Jooseppi näki tutut järvet ja joet ja jokainen ihmisasunto oli merkitty

+numerolla. Toisten päällä oli punaiset numerot, toisten päällä siniset.

+Vilkaistessaan Petkeljokeen, oli Jooseppi kuulevinaan sen koskien

+kohinan.

+

+— Ole hyvä ja näytä, missä sinun mökkisi sijaitsee? käski Pyhä Ukko.

+

+Jooseppi hätääntyi ja töykkäsi sormellaan karttaa. Pyhä Ukko kumartui

+katsomaan:

+

+— Miekkoiseni, Hän sanoi lempeästi, — tuohan on Vellivaara. Et kai

+sinä siellä elänyt? Ja Hänen Taivaallinen Majesteettinsa näytti itse

+hansikoidun kätensä pitkällä etusormella:

+

+— Kas tuossa on Ryysyranta. Rekisterissä numero 179, — sininen. Lyökää

+auki, pojat!

+

+Enkelit alkoivat lehti lehdeltä selata — sepäs läiskettä kuin aaltojen

+loiskina syksyisellä rannalla. Tuulahteli Joosepin tukkaan, Pyhän Ukon

+partakin liehahteli. Jokainen lehti oli kuin muokattu lehmäntalja.

+Nopeasti selasivat enkelit läpi ja yhtäkkiä selaaminen seisattui.

+

+— Tässä, Teidän Majesteettinne, ilmoittivat he.

+

+— Lukekaa! käski Ukko istuutuen itse korkean pulpettinsa taakse

+verhotuin silmin tuijottaen kultaiseen muistiinpanovihkoonsa. Hänen

+Pyhyytensä silmäripset näyttivät hienon hienoilta teräskiiluisilta

+sukkapuikoilta.

+

+Enkeleistä ensimäinen ryhtyi metallin-kirkkaalla äänellä lukemaan:

+

+— Petkelkylä — Ryysyranta — _Jooseppi Kenkkunen_, korkonimeltään

+»Kenkku» tai »Ryysy-Jooseppi». Syntynyt 1874 maapallon aikataulun

+mukaan. Hänen lapsuutensa synnit 3-vuotiaasta 15-vuotiaaseen saakka

+ovat seuraavat:

+

+  Debet — Synninpaino kilogrammoissa:

+

+  Juonitellut äidilleen ..... 1 kg 200 g

+  Näpistänyt sokuripaloja ..... 900 g

+  Ryöstänyt petäjäleivän, puolikkaan sisaruksiltaan ..... 500 g

+  Tottelemattomuuksia isää kohtaan .....   5 kg

+  Valehdellut ..... 7 kg  700 g

+  Huutanut varhain avukseen Perkelettä ..... 10 kg

+  Repinyt tahallaan ryysynsä ..... 3 kg

+  Tapellut ..... 650 g

+  Tappanut huvikseen lintuja ynnä muita luontokappaleita ..... 8 kg

+  Haukkunut vanhaa mummoa ..... 75 g

+  Poltellut salaa nurkan takana ... 45 g

+  Rymynnyt juhannuksena kirkon lehteriportaissa .....950 g

+  Viheltänyt kinkerillä papin kuullen ..... 300 g

+  Paiskannut Bibliansa tunkiolle ..... 13 kg

+  Laiskotellut potunnostossa ..... 2 kg  580 g

+  Tavattu ilkeistä ajatuksista ..... 17 kg

+  Pienempiä vilpillisyyksiä yhteensä ..... 15 kg 100 g

+  Sekalaisia rötöksiä ..... 14 kg

+

+  Summa summarum 100 kg

+

+Kummissaan kuuntelee Jooseppi enkelin lukemista. Noinko tarkkaan

+Taivaassa on seurattu hänen pienimpiäkin kepposiaan? Lapsuudensyntejä

+jo täysi 100 kiloa, kuinka painavia mahtaakaan olla merkittyinä

+myöhemmältä iältä?

+

+— Lukekaa edelleen! käski Pyhä Ukko.

+

+Toinen enkeleistä astui nyt jättiläiskirjan ääreen. Hänen äänensä

+helisi kuin Daavidin kannel, koska hän luki:

+

+— Jooseppi Kenkkusen nuoruuden synnit 25-vuotiaaseen saakka ovat

+seuraavat:

+

+  Jatkuvia osittain samoja kuin edellä ..... 150 kg

+  Sylkenyt kirkonlattialle ..... 7 kg

+  Vetänyt kissanhäntää rippikoulussa ..... 5 kg

+  Ensikertaisesta viinan maistelemisesta ..... 11 kg

+  Repinyt autuuden oppinsa ..... 20 kg

+  Toiskertaisesta humaltumisesta ..... 21 kg

+  Pelannut korttia ..... 16 kg 600 g

+  Kolmaskertaisesta päihtymyksestä ..... 31 kg

+  Petkuttanut pelissä Pöllivaaran poikaa ..... 13 kg  400 g

+  Karanut kotoa toisen pojan porolla ..... 15 kg

+  Sotkuja savotassa ..... 10 kg

+  Ryypänyt uhmapäissään ylenmäärin Pyhää Ehtoollista ..... 70 kg

+  Kähveltänyt piipun ja lyysin kämpällä ..... 49 kg  500 g

+  Ollut auttamatta hukkuvaa ..... 50 kg

+  Riettaita mielitekoja ja tyttöin ahdisteluita ..... 100 kg

+  Nukkunut tyttöin kanssa heinäladossa ja kirkkonarikassa

+     ilman rakkautta ..... 200 kg

+  Sekalaisia törkeitä nuoruuden rikoksia ..... 230 kg  500 g

+

+  Summa summarum 1,000 kg

+

+— Voi Herra Jumala! huudahtaa Jooseppi raappien niskaansa. — Miksi

+minulle näin mahottomasti on äyrejä pantu? Enhän minä...

+

+— Silentium!

+

+Taivaan Pyhä Ukko katsahtaa Kenkkuseen juhlallisen nuhtelevasti ja

+käskee kolmatta enkeliä:

+

+— Lisää!

+

+Se kolmas enkeli lukee matalalla papillisella äänellä, joka kumajaa

+kuin urkujen kontrabasso:

+

+Jooseppi Kenkkusen miehuuden aikuiset synnit kuolemaansa asti 100:n

+prosentin korotuksella kuuluvat Pyhän Ukon nimeen seuraavasti:

+

+  Edellisiä osittain uusittu ..... 600 kg

+  Soidinsyntejä ..... 50 kg

+  Salatuulastuksesta Petkeljoella ..... 50 kg

+  Kähveltänyt tupakoita ..... 50 kg

+  Hirventapon osuudesta ..... 100 kg

+  Paliskunnan poron ampumisesta, joskohta nälkäänsä syömisestä... 150 kg

+  Päästänyt suuren lohen uistin kidassa karkuun ..... 100 kg

+  Tehnyt itsensä syypääksi eläinrääkkäykseen köykäisillä lintusatimilla

+     ... 250 kg

+  Löydetyn tavaran omistamisesta ..... 300 kg

+  Teeskennellyt pudottaneensa asianantajain rahoja ..... 400 kg

+  Luvannut morsiamelleen loistavammat kihlat kuin koskaan kykeni

+     antamaan.... 500 kg

+  Sylkemisestä sopimattomissa paikoissa ..... 500 kg

+  Rivoista lauluista ..... 100 kg

+  Niitellyt toisten niittyjä ..... 600 kg

+  Veneitten ominluvin ottamisesta ..... 700 kg

+  Sanansa syömisestä seurakunnassa ..... 800 kg

+  Vääristä lehmä- ja porokaupoista ..... 900 kg

+  Kaikista salaisimmista petkutuksista ..... 1,000 kg

+  Pyhän Joutsenen ampumisesta ..... 1,000 kg

+  Ikuisesta kiroilemisesta, noitumisesta, vannomisesta ja

+     valehtelemisesta.... 1,500 kg

+

+— Elkää helekutissa niin paljoksi värteeratko! huutaa Jooseppi väliin,

+— voimasanat kuuluvat ihmisen kieleen! Eikö siellä näy pienempiä

+painoja?

+

+Pyhä Ukko rypistää kulmiaan ja sanoo lukijaenkelille:

+

+— Luettele hänelle pienempiäkin painoja, koska hän niitä haluaa.

+

+Enkeli lukee kirjasta:

+

+  Tahallisesta haisemisesta julkisilla paikoilla ..... 50 kg

+  Aiheettomasta epäluulosta ..... 50 kg

+  Vahingon ilosta ..... 100 kg

+  Herrojen imartelusta edessäpäin ..... 150 kg

+  Herrojen herjaamisesta takanapäin (dito) ..... 150 kg

+  Käsikähmästä Karihtaniemen Amantan kanssa ..... 150 kg

+

+(Painot alkoivat jälleen nousta Joosepin kauhuksi.)

+

+      Ihmisten haukkumisesta ja panettelusta ...... 900 kg

+      Siitä ettei naimisiin mentyäänkään hankkinut Kaisa-Reetalle

+      paitaa ja kirkkohametta ..... 1,000 kg

+

+  (Jooseppi huitoi kämmeniään.)

+

+      Lastensa pukimien laiminlyönnistä ja hemmottelusta

+         tietämättömyydessä ja liassa (dito) ..... 1,000 kg

+      Perintölaiskuudesta ..... 2,000 kg

+

+— Ohoh! pääsee Joosepilta.

+

+   Liiasta työnteosta erinäisissä tapauksissa ..... 1,000 kg

+

+  Vaimonsa itkettämisestä ja (enkeli ei lukenut tätä paikkaa)... 1,500 kg

+  Lattiansa korjaamattomuudesta, kehikon tulipesän laittamattomuudesta,

+     russakkain tappamattomuudesta, riihessä kylpemisestä ja yleensä

+     pirttinsä pahasta siivosta... 6,000 kg

+

+— Voi raato, kuinka rapiasti rapsautitte! huutaa Jooseppi väliin. —

+Mokomaa pöksän röttelöä ei hyövää putsata eikä remontteerata! Minä

+panen vastalauseen...

+

+Mutta enkeli tahtoi lukea edelleen:

+

+— Politiikan hulluttelusta ja kommunistisista edesottamisista...

+

+Jooseppi lysähti polvilleen ja kiljui keskeyttäen:

+

+— Silimääni vannon, jotta annoin sille punaselle mykrälle takaisin sen

+tuhatmarkkasen! Ei saa panna äyriäkään!

+

+Taivaan Pyhä Ukko ei sallinut häiritä toimitusta, vaan kohotti

+kultahansikkaista sormeaan:

+

+— Koetahhan pitää suuelimesi kurissa, rakas Jooseppi! Ja enkelin

+puoleen kääntyen: — Immanuel, jatka supliikkia!

+

+Ja enkeli jatkoi kerraten:

+

+  ... kommunistisista edesottamisista, joista vainaja tosin on

+      luopunut, vaikka ei vakaumuksesta, vaan raukkamaisesta

+      pelkuruudesta... 3,300 kg

+

+Jooseppi löi reiteensä ja ajatteli itsekseen: »Vähällä sittenkin

+pääsin!» Mutta enkeli luki edelleen:

+

+  Nuorimman poikansa ristittämisestä uhmaavilla nimillä, mikä osaksi

+     on tapahtunut tuhmanylpeydestä ..... 3,000 kg.

+

+Jälleen keskeytti Jooseppi Kenkkunen:

+

+— Ukko Herra, Ukko Herra, antakaapa kun minäkin sanon...

+

+— No sano häntä! myönsi Taivaan Pyhä armollisesti, — mutta Minä

+huomautan että sinun on sopimatonta puhutella Minua täällä

+ukkoherraksi — sitä sanaa viljellään vain alhaalla rämsänrantalaisissa

+tukkisavotoissa.

+

+Jooseppi kumarsi niin kauniisti kuin osasi, koettaen puhua hienosti:

+

+— Anteeksi Majesteetti, hän sopersi, — minä pyytäisin vain huohmauttaa

+ettei se pikkupoijan kastattaminen tapahtunut uhmasta eikä pöljyyvestä,

+vaan silikasta kunnioituksesta esival...

+

+— Riittää! katkaisi Ukko. — Katsoppa tuonne nurkkaan...

+

+Jooseppi käänsi päänsä ja huomasi nyt vasta jättiläiskokoisen

+könniläiskellon seinämällä. Lasikaapissa riippui miljoonia hiushienoja

+ketjuja, jotka näyttäen suikertavan läpi lattian pitivät lakkaamatonta

+värinää. Pitkä, hieno viisari kellontaulussa kierteli herkeämättä

+pysähdellen numeroiden ja kirjoitusten kohdalle.

+

+— Se on ryysyköyhälistön sielunbaromeeteri, selitti Pyhä Ukko. — Täällä

+ylhäällä tiedetään hiuskarvaa myöten ihmisten mieliteot, mitä ne

+rnilloinkin tarkoittavat.

+

+Kyllähän Jooseppi sielunbaromeeterin näki, mutta sittenkin hän murisi

+sitä Taivaan sekaantumista hänen yksityisasioihinsa. Ja Vekku, Pyhän

+Ukon pulpetin alla, murisi myös säestäen uskollisesti isäntäänsä.

+Sattui vielä niin että Ukon kultatohveli vahingossa tallasi Vekun

+häntää, jolloin koira yhtäkkiä tokasi Hänen Taivaallisen Majesteettinsa

+jalkaan. Majesteetti parkasi kivusta, mutta enkelit tarttuivat

+nopeasti Vekkua niskasta ja heittivät ulos korridooriin. Jooseppi

+oli kalmankalpea pelosta — että mikä nyt perii? — mutta Pyhä Ukko ei

+virkkanut luotuista sanaa, puri vain huulensa yhteen:

+

+— Jatka, Immanuel!

+

+Nyt kajahti Joosepin korviin seikkaperäinen selostus kaikista hänen

+viimeaikaisista puuhistaan, joka selostus päättyi sanoihin:

+

+  Kieltolakirikoksistaan siis pyöreissä summissa laskien moraalisen

+     painon mukaan ..... 70,000 kg.

+

+— En saamari-soi elämänpäivinäni niin äärettömiä kilomääriä ole

+keittänyt! ulvoi Jooseppi.

+

+Hänen mielenliikutuksensa oli siksi väkevä että miekkonen pyörtyneenä

+vaipui lattialle. Saatettiinko Taivaassa mitata väärin?

+

+— Antakaa hänelle virvokkeita! — Kun Jooseppi toipui enkelien

+tukemana, tunsi hän suussaan riikapalssamin maun — ei se ollut oikein

+riikapalssamiakaan, mutta äärettömän virvoittavaa se oli.

+

+— Tarkistakaamme viimeinen summa, lausui Pyhä Ukko rauhallisesti.

+— Sanoppa itse, kuinka paljon jumalanviljaa olet tuhlannut tuohon

+aineeseen, jota te siellä nimitätte korpirojuksi?

+

+— Ei niitä sentään seitsentäkymmentätuhatta kartu! penäsi Jooseppi. —

+Piisaa seihtemän sataakin...

+

+— Sinäpä sen sanoit, poikaseni, myhähti Taivaan Ukko kirkkain silmin

+katsoen hämmästyneeseen Jooseppiin. — Minä en omasta puolestani pidä

+viinanvalmistusta syntinä, kun siihen on oikeat edellytykset — nektaria

+täälläkin on juotu hamasta maailman alusta ja viina ilahduttaa ihmiset

+ja jumalat — mutta tokko sinulla, poika parka, on ollut oikeita

+edellytyksiä? Meillä lasketaan sata kiloa syntipainoa jok'ikistä

+jauhokiloa kohti, joka tuhlataan viinaksi leivän asemesta köyhän maan

+köyhimmällä perukalla, jossa kansa jyrsii petäjää. Sinä tunnustit

+keittäneesi seitsemän sataa kiloa. Syntipainosi on siis 100 kertaa 700

+— toisin sanoen 70,000!

+

+Jooseppi ei virkkanut mitään — hän oli masennettu.

+

+Enkeli Immanuel luki:

+

+— Summa summarum — asianomaisen Jooseppi Kenkkusen miehuuden aikaiset

+synnit tekevät yhteensä 100,000 kg ja koko hänen maallisen vaelluksensa

+syntitaakka siis, kuten edellä laskettu on, summarum summa 101,100,

+sanoo sata yksi tuhatta ja sata kilogrammaa.

+

+Jooseppi pökertyi toistamiseen. Vekku kanslian oven takana raappi ja

+murisi...

+

+       *       *       *       *       *

+

+Jooseppi Kenkkunen havahtui tajuntaan — taivaallisten urkujen humina

+jylisi hänen korvissaan ja lämpöinen lapsen käsi puristi hänen

+känsäistä kouraansa. Missä, missä hän oli? Hän avasi silmänsä —

+enkelityttö piteli häntä kädestä ja toisella kupeella istui Vekku

+nuollen toista kättä. Hänen edessään levisi kuin kirkko, urut jylisivät

+lehterillä, mutta alttarilla seisoi jättiläiskokoinen punnituskoje,

+jonka toinen vaakalauta oli äärettömän suuri ja väriltään musta, mutta

+toinen kuppi pieni, kupera ja kultainen. Vaakalaudat värisivät samalla

+tasolla ja sitä Jooseppi ihmetteli.

+

+— Tämä on vaakakirkko, kuiskasi enkelityttö. — Elä hätäile — isä!

+

+— Heittäkää hänen syntipainonsa vaakaan! kuuli Jooseppi Pyhän Ukon

+äänen korkeasta saarnastuolista. Jättiläiskokoinen vaakalauta täyttyi

+vuoren kokoisella möhkäleellä ja painui ryskyen alas alttarin lattiaan

+saakka.

+

+— Ja nyt hänen ansionsa! käski Pyhä Ukko.

+

+Se pieni vaakakuppi täyttyi puhtaalla, kimmeltävällä kullalla, mutta

+jättiläisvaakalauta ei ottanut noustakseen.

+

+Pyhä Ukko katsoi muistivihkoonsa:

+

+— Täällä on vielä merkittynä 1,100 kiloa kultaa. Lisätkää se! — Ja

+katso! Syntivuori kohosi — molemmat vaakakupit kieppuivat samalla

+tasolla.

+

+Pyhän Ukon ääni kajahti:

+

+— Hänen ansionsa korvaavat hänen syntinsä. Jooseppi Kenkkunen saa

+syntinsä anteeksi, koska on hän köyhänä syntynyt, köyhyydessä elänyt ja

+köyhyydessä kuollut.

+

+— Hallelujaa! lauloi tuhatsiipinen enkelikuoro lehtereillä, ja urkujen

+humina soi Joosepin korvissa.

+

+Jooseppi lankesi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Riemukkaasta

+mielenliikutuksesta hän kolmannen kerran pyörtyi. Mutta Pyhän Ukon Pyhä

+Poika seisoi palavan pätsin edessä ja huusi lempeällä äänellä:

+

+— Polttakaamme hänen syntinsä!

+

+       *       *       *       *       *

+

+Sitten hänet vietiin taivaalliseen päivällispöytään, joka Joosepin

+silmissä näytti kilometrin pituiselta. Kultaisista pahkakupeista

+siinä aterioitiin kultaisilla kuireilla ja hopeaisilla haarukoilla.

+Ambroosia, ambroosia — nääntyneen voimat palasivat nopeasti...

+

+       *       *       *       *       *

+

+Joosepilla oli siis taattu sijansa Taivaassa, mutta vielä ei juttu

+ollut lopussa. Enkelilapsi talutti hänet kädestä läpi pitkien

+ristikorridoorien ja pysähtyi vihdoin ovelle, jonka päällä paistoi

+kirjoitus:

+

+_Rämsänrannan ryysyköyhälistön työnvälitystoimisto._

+

+Ihmeekseen tunsi Jooseppi toimiston johtajassa saman henkilön, joka

+hänen pikkupoikana ollessaan oli istunut muinaisen Ämmän rautatehtaan

+konttorissa — herra Puksin. Herra Birger Belial Bux, jättiläiskokoinen

+mies, istui mahtavasti rykien melkein yhtä korkean pulpetin takana kuin

+Pyhä Ukko pääkansliassa.

+

+— Eikö se ole Puksi? kysyy Jooseppi iloisesti irvistäen.

+

+— Öhömm! rykäsee työnvälitystoimiston johtaja.

+

+— Vörvalttari minä olen, mutta painahhan sentään puuta. Sinunko se on

+koira, joka vinkuu tuolla oven takana?

+

+— Minun, minunhan se on..., jupisee Jooseppi ja puolestaan myös

+rykäsee, — tuota noin, mitä varten minut on tänne kutsuttu?

+

+— Mitäkö varten! rykäsee Bux. — Hänen Taivaallisen Majesteettinsa

+käskystä. Tottahan sulle joku homma täytyy järjestää, hönttähousu!

+

+— Vaan minä kun tuota — hömm — meinasin, jotta jos niinkuin saisin

+rokulia Taivaassa, tuumii Jooseppi.

+

+— Vai rokulia — tispanssia Taivaassa sinulle — räkänokålle? huudahtaa

+herra Bux. — Ei tule mitään. Vai laiskaksi lököttelemään kuin mikäkin

+kommunisti — ehei, tavaritsh.

+

+Ja herra Bux, työnvälitystoimiston komea johtaja, entinen Ruukin

+vörvalttari, sama, jota ajan laksossa oli nimitetty myös »Nälkämaan

+keisariksi», selaili asiapapereitaan:

+

+— Täällä on jo Korkeimman päiväkäsky, jotta Jooseppi Kenkkunen tästä

+illasta alkaen määrätään kolmeksi vuodeksi Rämsänrannan kaikkien

+vainajain saunottajaksi Taivaallisessa kylpylaitoksessa. Saat mennä!

+komensi Bux, jonka selän takana istui kaunis enkelineiti, toimiston

+konekirjoittajatar.

+

+Mutta Jooseppi ei hievahtanut.

+

+— Pitääkö _minun_ kylvettää akkaväkikin? kysyi hän hämmästyneenä.

+

+— Sepä tietty, tuimistui tirehtööri, — Täällä Taivaassa ei sukupuoli

+tule kysymykseen.

+

+— En rupea, en! kiljui Jooseppi.

+

+— Mitä hemmettiä, kehtaatko vastustaa Taivaan valtakunnan päiväkäskyä.

+Ja mistä syystä, jos saan luvan kysyä? tiedusti herra Bux ivallisesti.

+

+Jooseppi Kenkkunen raappi niskaansa.

+

+— On kolme vaimonpuolta, jupisi hän, — joita, jos nekin tänne

+tupsahtavat, en ikipäivinä ilkeä ruveta kylvettämään!

+

+— Kutka he ovat? uteli Bux.

+

+Jooseppi änkytti:

+

+— Karihtaniemen Amanta — Haukkurannan mummu — ja vanha postiröökynä...

+

+Herra vörvalttari purskahti nauruun ja tarttui taivaallisen telefoonin

+kultaiseen puhelintorveen:

+

+— Halloo. Onko Itse Ukko? Täällä toisessa päässä on vörvalttari

+Bux. Kuulehhan nyt kummia, Pyhä Veli, että kun se Kenkkusten Kenkku

+kieltäytyy rupeamasta saunamestariksi — ei kuulu kehtaavan kylvettää

+kolmea kotipuolen akkaa, jos ne niinkuin sattuvat pääsemään Taivaaseen.

+Minkäs peijakkaan pelin hälle nyt arvaa?...

+

+Jooseppi ei voinut kuulla, mitä Pyhä Ukko puhelimessa vastasi.

+Kunnes herra Birger Bux itse, sysimustia kulmakarvojaan rypistäen ja

+kaikuvasti rykäisten, korkean pulpettinsa takaa julisti Joosepille: —

+Hömm. Kuulut saavan mennä riihtä tappamaan.

+

+Meillä puidaan paljasta vehnää. — Ala laputtaa!

+

+       *       *       *       *       *

+

+Tämä oli Ryysyrannan Joosepin kuolemanuni. Miehessä näytti olevan

+hitunen henkeä jälellä, kun hänet puukangilla vääntäen päällekaatuneen

+petäjän alta vapautettiin. Mutta samalla hän jo puhalsi viimeisen

+henkäyksensä.

+

+

+

+

+

+

+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73881 ***