path: root/74352-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74352 ***





OLI KERRAN

Satuja nuorille ja aikuisille


Kirj.

LARIN-KYÖSTI





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1911.




SISÄLLYS:

Metsän henki.
Tarina kerjuupussista.
Noiduttu tornikello.
Kiduttajat.
Matti kierosilmä.
Laulajan uni.
Indialainen legenda.
Vuohi ja pihakoira.
Tiikerikoira ja fox-terrier.
Sorsanpojasta.
Omenapuu ja koivut.
Mettinen ka kihokki.
Elämänlangat ja piimäpilkku.




METSÄN HENKI.


Köyhältä pojalta kuoli vanhemmat, mökki myytiin ja niin läksi hän yksin
maailmalle eikä hänellä ollut muuta kuin kolme reikäleipää, joita
hän kantoi kainalossa. Niin kulki hän eteenpäin maantietä, ja linnut
visertelivät tienvarren puissa. Poika ei ymmärtänyt surra, sillä hän
oli aina rakastanut metsää ja korkeata mäkeä mökin takana, josta hän
oli katsellut kauas korven yli illanruskon ihmeellisiä maita, jonne hän
kerran oli toivonut pääsevänsä.

Niin kulki hän nyt eteenpäin maantietä, ja kun hän oli ehtinyt kolmen
kirkon taakse korkealle mäelle, tuli mäen alta häntä vastaan vanha
ukko, jolla oli harmaa mekko ja keltainen taulahattu päässä. "Auta
minua mäessä!", sanoi ukko. Poika auttoi ukon mäelle.

"Anna minulle, poikakulta, yksi noista reikäleivistä!", sanoi ukko.

Poika antoi ukolle reikäleivän.

Niin erosivat he ja poika kulki taas eteenpäin. Hän kulki kolmen kirkon
ohitse ja tuli vielä korkeammalle mäelle. Mäen alta kompuroi nyt vielä
vanhempi ukko, jolla oli sininen mekko ja valkea tuohihattu. Ukko sanoi
pojalle: "auta minua, sillä minä olen kovin vanha!" Poika auttoi ukon
mäelle.

Ukko sanoi: "anna minulle toinen reikäleivistäsi, sillä minä en ole
syönyt kahteen vuorokauteen."

Poika antoi ukolle reikäleivän.

Poika erkani ukosta, kulki taas eteenpäin ja söi marjoja. Kun hän oli
kulkenut yhdeksännen kirkon ohi, tuli hän kaikkein korkeimmalle mäelle.
Syvältä mäen alta kuuli hän valitusta. Siellä makasi maassa vanha ukko,
hänellä oli vanha, vihreä kulunut mekko ja päässä vihreä naavahattu.

Hän näytti niin raihnaiselta ikäänkuin hän olisi ollut yhdeksänsadan
vuoden vanha. Niin ajatteli poika.

"Poikani, poikani", valitti ukko, "tule auttamaan minua, muuten minä
kuolen!"

Poika koetti auttaa ukkoa, joka oli raskas kuin kivi. Hän pinnisti
kaikki voimansa, mutta kun hän tarttui ukon käteen, sai hän ihmeellisen
voiman, hän nosti ukon maasta ja talutti hänet mäelle.

"Taidan kuolla", sanoi ukko, "mutta jos sinä annat tuon leipäsi, niin
minä tästä elvyn!"

Poika antoi ukolle ainoan leipänsä, hän ajatteli: "ei hätää mitään,
koko metsä on marjoja täynnä."

Ukko söi ja virkistyi ja sitä mukaa kuin hän söi nuoreni hän ja
pojasta tuntui ikäänkuin ei vanhus olisi ollut häntä iäkkäämpi. Se
vieras nousi ja sanoi: "kiitos, poikani, minä olen sama ukko, joka
tulin sinua vastaan jo kaksi kertaa tätä ennen, mene ja luota onneesi,
sinä kuljet hyvien haltioiden suojassa!" Vieras otti sauvansa ja
lähti astumaan. Poika lähti kulkemaan, kun hän katsoi taaksensa, oli
vieras kadonnut. Poika ihmetteli sitä suuresti ja kun hän nyt katsoi
eteenpäin siltä korkeimmalta mäeltä, näki hän taivaanrannassa ison
valkean kaupungin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari. Hänen
mielensä tuli kovin iloiseksi, hyräillen kulki hän taas eteenpäin. Kun
hän oli jonkun matkaa kulkenut, lensi metsästä valkea kyyhkynen ja
istahti aidanseipäälle. Poika asteli nopeammin, mutta aina se kyyhkynen
lensi aidanseipäältä aidanseipäälle ja vikerteli. Nyt seisahtui poika
kuuntelemaan, mitä se kyyhkynen vikerteli.

"Anna mulle murunen, anna mulle murunen!", vikerteli se valkea
kyyhkynen.

"Kaikki olen antanut eräälle hyvin vanhalle ukolle", vastasi poika.

"Anna mulle murunen, anna mulle murunen", vikersi taas metsäkyyhkynen.

Poika alkoi kaivaa laskujaan ja löysi sieltä yhden murusen, joka oli
pudonnut hänen kotinsa pöydältä hänen taskuunsa. Hän otti sen murun
varovasti taskustaan ja heitti sen kyyhkyselle. Iloisesti lensi
kyyhkynen, noukkasi murun ja pyrähti aidanseipäälle. "Minä olen sen
vanhan ukon kyyhkynen, seuraa minua, niin onni seuraa sinua!", vikersi
kyyhkynen.

Poika alkoi nyt ilosta tanssia maantiellä, kyyhkynen lensi edellä ja
poika seurasi sitä, ja niin tulivat he vihdoin kauan matkattuaan siihen
valkeaan kaupunkiin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari.

Poika kulki portista kaupunkiin ja kyyhkynen lensi edellä. Poika
kulki kummallisia katuja ja ahtaita kujia ja hän ihmetteli kaikkea.
Hän näki vanhoja tiilikattoisia taloja, joissa oli lyijyakkunoita,
ne talot kallistuivat toisiansa vastaan kuin punapipolakkiset vanhat
tontut. Hän näki hienojen prinsessojen ikäänkuin näyssä ajavan
ohitsensa seitsenlasivaunuissa, näki munkkien kulkevan saatossa isoihin
kirkkoihin. Siellä humisivat hopeiset urut ja akkunat loistivat täynnä
kummallisia maalauksia. Ja korkealla mäellä oli vanha linna, jossa
oli neljä tornia, ne kuvastuivat jokeen ja seisoivat siinä ikäänkuin
päällään. Yli joen pingottuivat vanhat sillat, ne jytisivät, kun nuori,
sinisilmäinen ratsastaja puettuna punaiseen viittaan ja kultanyöriseen
takkiin, kupeella miekka kannusti kirjavan saattojoukkonsa edellä
linnan portista merelle päin. Kaukana rannalla näkyi vihreä huvilinna
kalliolla, jota vasten meren vihreät aallot kohosivat.

Ja kun poika kysyi, kuka se nuori ratsastaja oli, niin hänelle
sanottiin, että se oli nuori iloinen herttua, joka asui siinä
nelitornisessa linnassa.

Poika ei koskaan ollut aavistanut, että maailmassa voi löytyä niin
paljon komeutta ja kummallisia asioita. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei
siinä kaupungissa ollut metsää, vain kirkkojen ympärillä oli vanhoja
surkastuneita puita. Poika huokasi ja kulki taas eteenpäin. Niin tuli
hän hiljaiselle syrjäkadulle ja seisahtui pienen kaksikerroksisen,
kummallisen talon eteen. Ja kyyhkynen, joka oli seurannut poikaa koko
matkan, lensi nyt sen vanhan talon tiilikaton räystäälle. Siinä talossa
oli pieniä, viheriälle vivahtavia kahdeksanruutuisia akkunoita. Hän jäi
katselemaan niitä akkunoita, joiden takana oli vanhoja, homehtuneita
vasikannahkakantisia kirjoja. Toiset kirjat olivat messinkihakasilla
ikäänkuin suurilla sineteillä suljetut, toiset kirjat olivat auki
selkosen selällään niinkuin päivänpuoleisten talojen portit. Hän
alkoi lukea niitä kirjoja, niissä oli isot punaiset alkukirjaimet,
joiden ympärillä oli outoja kuvioita. Tuuli liikutti lehtiä, ne
aukenivat ikäänkuin itsestään ja hän luki lukemistaan silmät suurina
ja kirkkaina. Hän luki mitä ihmeellisimpiä satuja kaukaisista maista,
joiden takana kasvoi palmupuita ja suuria aarniometsiä.

Eräässä akkunassa oli kiiltäviä vaskipiirroksia, hän näki niissä
kuvattuina vanhoja taloja vinttikaivoineen, suihkulähteineen, vanhoja
kirkkoja ja samanlaisia pyhimyskuvia, joita hän oli nähnyt kirkonkin
akkunoissa. Ja ne kuvat olivat hänen mielestänsä kauniimpia kuin itse
kaupunki. Mutta hän kaipasi niissä kuvissa puita, pilviä ja sinistä
taivasta. Silloin muisti hän, kotiseutunsa taivaan ja katseli ylös.
Nyt huomasi hän yliskamarin akkunassa ihmeen ihanan neitsyeen, jolla
oli valkea puku. Ja valkea metsäkyyhky istui nyt hänen kädellään.
Ja se valkohipiäinen neitsyt, jonka huulet olivat kuin kaksi pientä
punaista sydäntä, hymyili hänelle herttaisesti ja nyökytti päätään.
Poika nyökytti myös päätään. Se on varmaankin prinsessa, ajatteli
poika ja hymyili. "Eihän se ole mikään prinsessa, onpahan vain
vaskenpiirtäjän nuorin tytär", vikerteli kyyhkynen. Ja nyt huomasi
poika puodissa vanhan vaskenpiirtäjän, joka istui kolmihaaraisella
rautajakkaralla messinkisankaiset, pyöreät silmälasit otsalla ja
piirteli teräskaivertimella vaskilevyyn kuvia.

Kyyhkynen vikerteli: "piirrä, piirrä!" Ja poika oli piirtävinään ja
tuli hyvin iloiseksi. "Katso, mitä sinulle pudotan", vikerteli taas
kyyhkynen ja nykäsi rinnastaan valkoisen sulan. Sulka leijaili pojan
käteen ja hän pisti sen povelleen. "Se on taikasulka", vikerteli taas
se valkea metsäkyyhky, "se on metsän lahja sinulle siksi, että aina
rakastit metsää. Kun kerran saat valita itsellesi vaimon, niin sipaise
sulalla naisen huulia, niin saat suun puhumaan sydämen suoria sanoja."

Niin vikerteli kyyhkynen ja lisäsi: "käy huoneeseen, siellä onni sinua
odottaa!" Ja samassa lensi kyyhkynen nuoren tytön kädeltä, se liiteli
pois yli kaupungin tiilikattojen yli yhdeksän kirkon metsään, mistä se
oli tullutkin.

Poika meni puotiin, katseli seiniä, puupiirroksia ja hyllyjä, joilla
oli vanhanaikuisia kirjoja ja vaskilevyjä. Poika seisahtui ukon
taakse, joka ei työnsä innossa huomannut mitään. Poika katseli, kuinka
ukko taitavalla kädellä piirteli teräskaivertimella kuvia kylmään
vaskeen, ja ne kuvat muuttuivat ihan kuin eläviksi. Mutta poika arveli
itsekseen, että kuvista puuttui jotain, mutta sitä hän ei voinut
selittää. Vihdoin huomasi ukko pojan ja sanoi: "mitä sinä tarkastat,
eivätkö ne ole mielestäsi hyviä?"

"Kyllähän ne ovat hyviä, mutta niistä puuttuu jotakin", sanoi poika
hämillään.

"Onpa sinulla muka tarkka silmä", naureli ukko, "mitäpäs niistä
puuttuisi?"

"Niistä puuttuu metsän puut ja taivas", sanoi poika ujolla äänellä.

"Täällä ei metsä viheriöitse, ja taivas on liian kaukana maasta",
murahti ukko, "minä olen ne ihan unohtanut".

"Kuka sinä olet?", kysyi vanhus.

"Minä olen köyhän metsävahdinpoika", vastasi poika, "vanhempani
kuolivat, lähdin maailmaan ohi yhdeksän kirkon, kyyhkynen lensi
edelläni, se neuvoi minua tulemaan tänne. Äsken se lensi nuoren
neitsyeen kädeltä mutta sitä ennen se neuvoi: piirrä, piirrä!

"Kovin sinä olet vielä nuori ja kokematon", sanoi ukko. "Minulla
on kolme tytärtä toinen toistaan kauniimpia ja kaikilla on oma
neitsytkammionsa mutta he eivät muista aina isäänsä,, sillä isäkin
unohtaa heidät toisinaan. — Minäkin olin nuori ja rakastin metsää
niinkuin sinä mutta nyt olen hyvin vanha ja väsynyt." Niin sanoi vanha
vaskenpiirtäjä.

"Kukas te sitten olette?", kysyi poika.

"Minä olen herttuan hovivaskenpiirtäjä. Koska kyyhkynen neuvoi sinua
piirtämään, niin ota kaiverrin ja kaiverra tähän vaskeen metsiä,
taivasta ja muuta semmoista!", sanoi vanhus hymyillen.

Poika otti kaivertimen käteensä ja alkoi piirrellä ikäänkuin näkymätön
käsi olisi ohjannut kaiverrinta. Hän piirsi vaskeen kotimökkinsä.

"Mistä sinä poika olet oppinut piirtämään?", kysyi vanha vaskenpiirtäjä
ja katseli ihmeissään pojan piirrosta.

"Ei minua kukaan ole opettanut", vastasi poika.

"Sinussa asuu joku hyvä henki, minä otan sinut tästä päivästä lähtien
oppiini."

— Ja niin jäi se metsävahdin poika sen vanhan vaskenpiirtäjän luo. Hän
piirteli ja raappi taas, mitä oli piirtänyt, sillä hän huomasi, ettei
se piirtäminen ollutkaan niin helppoa kuin hän ensin oli luullut. Mutta
kun muut nukkuivat yöllä, hiipi hän verstaaseen, katseli ukon töitä ja
koetti niitä jäljitellä, hän piirteli vanhoja taloja, linnan torneja,
kirkkoja ja pyhimysten kuvia, mutta hän ei ollut niihin kuviinsa
tyytyväinen. Ja kun hän päivällä sai viedä herttuan hoviin ukon
vaskipiirroksia, näki hän usein ullakon ikkunassa sen ihmeen ihanan
tytön, mutta hän ei uskaltanut katsellakaan tytön silmiin, sillä hän
oli huomannut, että kaksi nuorta miestä kulki usein syrjäisellä kadulla
katsellen yläkertaan, missä vaskenpiirtäjän tyttäret asuivat. Hän sai
tietää, että ne olivat herttuan hovipiipari ja hovihelmenneuloja.

Niin asui poika kolme vuotta siinä talossa. Hän oppi ukolta taidon ja
hän saattoi jo omin päin piirrellä kaikkea, mitä hän kaupungissa näki
kummallista. Mutta hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. Yksin verstaan
viereisessä huoneessa huokaillessaan muisteli hän lapsuutensa iloisia
aikoja, jolloin hän kulki kotimetsänsä sinisiä polkuja. Ja silloin
otti hän salaa kyyhkysen rintasulan povestaan hyväillen sitä. Niin
unohti hän surunsa ja nukahti hymy huulilla. Aamulla ryhtyi hän taas
työhönsä ja ukko ihmetteli, miten poika oppi yhä enemmän, ja hän antoi
hänelle vanhoja viisaita kirjoja luettaviksi. Niitä poika nyt luki
joutohetkinään ja hän tuli yhä taitavammaksi työssään.

Kun nuorukainen täytti neljätoista vuotta, sanoi vanha vaskenpiirtäjä
hänelle "en ole niin köyhä kuin luulet, minulla on kolme kirstua täynnä
hopearahoja. Isoimman kirstun saa vanhin tyttäreni, toisen kirstun saa
keskimmäinen ja pienimmän kirstun saa nuorin tyttäreni myötäjäisinä.
Minä olen sinuun tyytyväinen. Mene ensi yönä vanhimman tyttäreni
neitsytkammioon, laskeudu hänen vierellensä vuoteeseen ja puhu sydämesi
asia hänelle, se on tämän maan tapa. Herttua on niin määrännyt, että
jollet ensi yönä mene kosimaan vanhinta tytärtäni, tulee huomenna
herttuan pyöveli ja heittää sinut tornista kuiluun", peloitteli ukko
piloillaan.

"Mutta ehkei vanhin tytär minusta välitä?", virkkoi poika peloissaan.

"Välittää kyllä", sanoi ukko, "hän sanoi sen minulle äsken".

"Mutta jos hän jo on ollut toisen oma", sanoi poika.

"Siinä tapauksessa täytyy hänen viettää häitä sen toisen kanssa",
lausui ukko.

Poika laskeutui yöllä itkien vuoteelleen, hän ajatteli peloissaan,
miten pyöveli hänet huomenna heittäisi tornista. Hän ajatteli samalla
rakkaita metsiään ja järviään. Silloin muisti hän metsäkyyhkysen ja
sen pudottaman rintasulan. Iloisena kulki hän vanhimman tyttären
neitsytkammioon. Hän otti povestaan sulan, hipaisi sillä nukkuvan
tyttären huulia ja muistaen kyyhkysen neuvon kysyi hän: "hyräjä huuli,
onko sinulle kukaan suuta suonut?"

"Hovin helmenneuloja", vastasi huuli.

"Mene ja sano se isällesi huomenna!", sanoi poika. Sitte meni poika
alas verstaaseen ja nukahti vuoteelleen.

Seuraavana päivänä sanoi vaskenpiirtäjä: "minä koettelin sinua ja sinä
olet kestänyt koetuksen. Huomenna viettää vanhin tyttäreni häänsä hovin
helmenneulojan kanssa."

Poika jäi taloon. Hän kävi päivä päivältä yhä viisaammaksi ja
varmemmaksi työssään, niin että itse herttua pyysi saada nähdä hänen
töitänsä.

"Etkö sinä voi ilahuttaa minua?", sanoi herttua, "minä en enään
ratsasta huvilinnaani sillä minun on ikävä, minä en ole liikkunut
linnastani kolmeen vuorokauteen."

Mutta poika ei tiennyt mitään neuvoa.

— Kului taas kolme vuotta, poika täytti nyt seitsemäntoista vuotta,
silloin sanoi vaskenpiirtäjä, että pojan täytyy naida keskimmäinen
tytär, muuten pyöveli heittäisi hänet tornista vielä syvempään kuiluun.
Poika itki taas vuoteellaan, sillä mieluummin tahtoi hän kuolla kuin
naida sen keskimmäisen tyttären, jonka hän tiesi uskottomaksi. Hän
tiesi, ettei hän voisi paeta siitä kaupungista, sillä vartioita oli
joka portilla. Ja silloin katui hän, että hän ollenkaan oli lähtenyt
kotoa. Hän muisti ukon, joka oli tullut häntä vastaan tiellä. Hän
muisti myös metsäkyyhkysen, se ei ainakaan olisi pettänyt häntä, olihan
se lentänyt suoraan metsästä, joka aina oli rakastanut häntä.

"Seuraa minua, niin onni seuraa sinua!", oli kyyhkynen sanonut ja nyt
muisti poika kyyhkysen neuvon. Hän kulki hyräillen keskimäisen tyttären
neitsytkammioon. Yöllä otti poika povestaan sulan, hipaisi sillä
tyttären huulia ja kysyi: "hyräjä huuli, onko sinulle kukaan suuta
suonut!"

"Hovipiipari!", vastasi huuli.

"Mene ja sano se isällesi huomenna!", sanoi poika.

Seuraavana päivänä käski vanha piirtäjä pojan puheilleen.

"Minä koettelin sinua. Sanoin niin vanhimmalle kuin keskimmäisellekin
tyttärelleni, etteivät he saa periä hopea-arkkuja, jolleivät mene
sinulle morsiamiksi. Huomenna viettää keskimmäinen tyttäreni häänsä
hovipiiparin kanssa."

Poika jäi yhä taloon. Hän oli nyt niin taitava, että häntä sanottiin
taitavimmaksi vaskenpiirtäjäksi, mitä siinä kaupungissa koskaan oli
ollut. Mutta poika ei ollut siihen tyytyväinen. Hänen sydämensä suri,
hän ajatteli öin päivin sitä nuorinta tytärtä, joka oli niin ihmeen
ihana, ettei maassa missään sen vertaista. Hän unohti syömisensä ja
juomisensa. Hän kuljeskeli iltasin surullisena pitkin kaupungin ahtaita
katuja. Hän tunsi ikäänkuin hän ei voisi siellä hengittää, hän näki
vain pilven raosta hiukan sinistä taivasta korkeiden kattojen välistä.
Ja surkastuneet puut kirkkojen ympärillä ikäänkuin moittivat häntä
siitä, että hän oli jättänyt metsän ikuisen vihreät puut, heleät järvet
ja kirkkaan sinisen taivaan. Hän itki mennyttä onneansa ja rauhaansa,
sillä hän ajatteli, että vaskenpiirtäjän nuorinkin tytär pettäisi
hänet samalla lailla kuin vanhemmatkin sisaret olivat tehneet. Hän
kulki arastellen verstaaseen, suruissaan alkoi hän piirtää vaskeen
kotiseutunsa, hän piirsi sen puut, järvet, laaksot, korkeat mäet,
hän piirsi vuorien jättiläisiä, sen metsänpeikkoja, hän piirsi,
piirsi ja ikäänkuin taijan kautta syntyi vaskelle mitä ihmeellisimpiä
satuolentoja, suloisia metsänimpiä ja sinipiikoja, jotka seppeleet
päässä tanssivat viileiden lähteiden ympärillä kuutamossa. Ja kaikin
olivat ne sen nuorimman tyttären näköisiä. Kyynel silmässä nukahti
hän jakkaralleen. Kun vanha vaskenpiirtäjä seuraavana aamuna tuli
verstaaseen, näki hän pojan ihmeelliset työt. Vanha vaskenpiirtäjä ei
koskaan ollut sellaisia nähnyt. Hän hymyili ihastuksissaan, herätti
pojan ja sanoi:

"Herttua on sairas, hän suree nuoren sydämensä ihan kuoliaaksi, sillä
hän kaipaa ihanaa prinsessaa, joka asuu kaukana meren takana. Vie nämä
vaskitaulusi herttualle, niin hän ilostuu!"

"Eihän nämä mitään ole, ikävissäni minä ne kaiversin", vastasi poika.

Poika vei vaskitaulut herttualle, kun hän näytti vaskipiirroksensa
hovissa, ihastui herttua ikihyväksi ja sanoi:

"Nämä ovat suuren taiturin työtä, minä otan sinut vanhan
vaskenpiirtäjän kuoltua hovipiirtäjäkseni. Sinä muistutat minulle
näillä kuvilla, että raikas metsä meren rannalla kutsuu minua
helmaansa, tänään ratsastan minä huvilinnaani, huomenna minä lähden
purjehaahdellani kaukaisen meren taakse. Etkö sinä tahdo mitään
palkkaa?"

"Minä tahdon pois täältä", sanoi poika.

"Odota kunnes minä palaan", sanoi herttua ja taputti poikaa olalle.

"Minä odotan kuten käskette", sanoi poika ja lähti.

Nyt kulki pojan maine kautta koko maan, ihmiset tulivat katsomaan
pojan ihmeellisiä töitä, he tilasivat vanhalta vaskenpiirtäjältä
vaskipiirroksia, jokainen tahtoi niitä nyt omikseen. Nyt alkoi
verstaasta kuulua aamusta iltaan ahkera pauke, mutta illoin oli poika
suruissaan, hän surkastui surkastumistaan, hänen silmänsä ikäänkuin
paloivat tuskasta, posket kävivät kuopalle ja yöllä itki hän kunnes
nukahti, sillä hän ajatteli aina sitä ihanaa vaskenpiirtäjän nuorinta
tytärtä.

Kun poika oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, kutsui vanha mestari
hänet puheilleen ja sanoi: "yhdeksän vuotta olet sinä uskollisesti
palvellut minua, ja minä olen ollut sinuun hyvin tyytyväinen.
Herttualta on tullut sana, että hän pian saapuu nuoren prinsessansa
kanssa kaukaa meren takaa, jonne hän vei vaskipiirroksesi
huomenlahjana. Nyt määrää herttua, että sinun täytyy tänä yönä mennä
nuorimman tyttäreni luo ja kosia häntä kuten maan tapa vaatii. Jollet
tottele, niin heittää pyöveli sinut kivi kaulassa meren syvyyteen",
uhkasi ukko piloillaan.

Poika purskahti itkuun.

"Mitä sinä itket, sinä saat kaikki kolme hopeakirstuani, saat ihanimman
tyttäreni ja lisäksi antaa herttua kalliin huomenlahjan", sanoi
vaskenpiirtäjä.

"Minä tahdon pois", sanoi poika, "sinun nuorin tyttäresi pettää minut
niinkuin pettivät toisetkin tyttäresi."

"Muista sanani, älä ole uppiniskainen, kuoleman haastolla käskee tämän
herttua", sanoi vanha ukko tekoankaralla äänellä ja hymyili itsekseen.

Seuraavana yönä itki poika silmänsä sairaiksi, mutta kun hän oli
tarpeeksi itkenyt, nosti hän päänsä pystyyn ja sanoi itseksensä: "minä
menen neitsytkammioon, mutta ennen annan upottaa itseni mereen kuin
suostun petolliseen naiseen."

Poika nousi ja hiipi neitsytkammioon. Ruusukankaisella vuoteella, jonka
yläpuolella oli sinisilkkinen tähtiteltta, makasi nuorin tytär. Tytär
hymyili ja sanoi: "tule tänne!"

Vakavana astui poika tyttären luo ja istui vuoteelle hänen viereensä.

"Mikset puhu minulle mitään?", sanoi tytär.

"Mitäpä minä sinulle puhuisin", vastasi poika.

"Mikset sinä katsele minua?", sanoi taas tytär eikä enään hymyillyt.

"Minä en saa, en uskalla."

"Kyllä sinä saat jos uskallat."

"Minä en tahdo."

"Mikset sinä tahdo."

Poika vaikeni.

Sitte tyrkkäsi tytär veitikkamaisesti poikaa kylkeen ja sanoi: "sinä
olet niin omituinen."

"Niin, minä olen tyhmä ja omituinen."

"Oletko sinä minulle vihainen?", sanoi tytär.

"En minä tiedä", vastasi poika ja katseli poispäin.

"Kyllä minä tiedän, sinä et muistele minua", sanoi taas tytär.

"Minä muistan liian paljon, yhdeksän vuoden kuluessa on minua vain
petetty, minä en usko enään sinisiin silmiin", sanoi poika ja huokasi.

"Sinä olet häijy", sanoi tytär ja peitti valkeilla käsillä silmänsä.

"Isäsihän minua pakottaa, luuletko sinä, että minä tulen tänne isäsi
hopeakirstujen takia, ennen saa pyöveli heittää minut kivi kaulassa
mereen", sanoi poika.

Silloin ihana vaskenpiirtäjän nuorin tytär vaikeni, käänsi pois
kasvonsa ja itki niin kauan ja niin rajusti kunnes nukahti kyyneliinsä.

Poika katseli surullisena tytön valkoista kättä. Hän muisti, kuinka
hän ensi kerran oli tullut tähän taloon. Yliskammiosta oli hän luullut
prinsessan hänelle hymyilleen ja sen prinsessan valkealla kädellä oli
istunut valkea kyyhkynen. Silloin poika otti kyyhkysen taikasulan
povestaan, kauan katseli hän huulia, jotka olivat kuin kaksi pientä
punaista sydäntä. Hän hipaisi tutisevalla kädellä huulia ja kuiskasi
vapisevalla, hiljaisella äänellä: "hyräjä rakas, hempeä huuli, ken on
sulle suuta suonut!"

Silloin aukenivat huulet itsestänsä ja ne sanoivat suloisesti hymyillen:

"Kerran vain hyttysen hoikka koipi hipaisi huulta keveästi".

Tämän kuultuaan poika kiersi kätensä sen tytön kaulaan ja nukkui
nuoresta onnesta kylläisenä sille ruusukankaiselle vuoteelle, jonka
yläpuolella oli silkistä kudottu tähtitaivas.

Mutta silloin tuli metsäkyyhkynen ja vikisi koko yön räystäällä.

Kun he aamulla heräsivät, seisoi vanha vaskenpiirtäjä vuoteen vieressä
ja sanoi:

"Kuule poikani, sinä olet kestänyt tämänkin koetuksen, minulla ei ollut
mitään hopeakirstuja, sinä saat nuorimman tyttäreni, hän oli kallein
aarteeni. Tahdotko jäädä luokseni?"

Silloin vikersi metsäkyyhkynen räystäällä:

"Tule metsään, tule metsään!"

"Minä tahdon metsään, missä kotimökkini oli!"

"Hyvä niin, muuta sinne. Tässä saat lippaan täynnä kalliita kiviä,
kättesi työllä olet sinä ne ansainnut. Minä jään tänne kuolinpäivääni
saakka ja piirtelen vaskeen kuten ennenkin kunnes kuolema pudottaa
kaivertimen kädestäni." Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä.

Sitten vietettiin iloiset häät. Herttua, joka oli palannut meren takaa
nuoren prinsessan kera, lähetti huomenlahjaksi tähtiotsaiset hevoset
ja seitsenlasivaunut, ja niissä ajoivat vaskenkaivertajan tytär ja
metsävahdin poika ohi yhdeksän kirkon pojan kotijärven rannalle, jonne
he rakensivat itsellensä vihreän huvilan.

Siellä poika kaiverteli yhä ihanampia kuvia ja hänen maineensa kulki
kaukaisten maiden ja merien taakse.

Eräänä iltana istui kaivertaja ja hänen nuori vaimonsa parvekkeella
katsellen kauas järvelle. Silloin lensi metsästä valkea kyyhkynen ja
istuutui räystäälle vikertämään. Silloin alkoi vaskenkaivertaja kertoa
vaimolleen kuinka hän monta vuotta sitten lähti kotoaan, kuinka häntä
vastaan tuli kolme ukkoa.

Silloin vikerteli kyyhkynen:

"Tiedätkö, kuka se vanha ukko oli?"

"Kuka se ystävällinen ukko oli?", kysyi nuori vaskenkaivertaja ja
katseli hymyillen vaimoansa.

"Se oli vanha metsä!", vastasi kyyhkynen.

"Entä sinä itse, pieni, valkea kyyhky?", kysyi taas vaskenkaivertaja ja
tarttui vaimonsa käteen.

"Minä olen metsän henki", vikersi kyyhkynen ja pyrähti iloisesti
metsään.




TARINA KERJUUPUSSISTA.


Tämä tarina ei ole mikään ihmeellinen tarina, se on hyvin
yksinkertainen tarina vanhasta, kuluneesta kerjuupussista, joka
riippui väenpirtin seinällä ovipielessä. Miksi se siinä riippui?
Tavallisestihan se riippuu vain käypäläisten ja maailmanrannan lasten
olalla, kun he tallustelevat talosta taloon leipää kerjäten.

Mutta ihmeellinen on se tarina sittenkin sentähden, että se kerjuupussi
riippui varakkaan talon pirtin seinällä. Kaikki kyläläiset tiesivät
sen tarinan. Se kerjuupussi oli itse varakkaan talon isännän oma.
Oliko siinä sitten taikaa siinä pussissa? Olipa niinkin! Itse isäntä
oli sen siihen ripustanut jo taloon tullessaan. Miksi oli hän sen
siihen ripustanut? Siksi, ettei hän koskaan unohtaisi entisyyttään,
sen vaellusvaivoja ja sen vapauden iloja. Hän ei tahtonut hävetä
entisyyttään. Se oli aina muistuttamassa, että rehellisellä työllä
sitä pääsee pitkälle maailmassa. Ja sitte oli se pussi saanut siinä
vuosikausia riippua, kukaan ei sitä siitä saanut ottaa, se oli kaunis
muistomerkki, joka kehoitti armeliaisuuteen ja ystävällisyyteen. Eikä
isäntä koskaan suuttunut vaikka häntä ensin kylillä pilkattiin sen
kerjuupussin takia; erittäinkin oli naapurin isäntä aina valmis häntä
kaikissa tiloissa pistelemään salakähmäisillä sanoillaan. Isäntä vain
nauroi niille, hän laski vain leikkiä ja sanoi, että se pussi oli hänen
taikapussinsa, joka oli hankkinut hänelle kodin, hilpeän vaimon ja
suloisia lapsia, elämänhalun, työn ilon ja ikuisen onnen.

Ja kun häntä pilkattiin, käski hän vaimonsa antaa runsaammin
kerjäläisille, jotka ihmetellen seisoivat oven suussa pussia katsellen.
— Ja hän muisti kuinka hän itse pienenä paapattina kerran oli tullut
tähän samaan taloon pieni pussi olalla. Ystävällinen isäntä oli ottanut
hänet paimenpojakseen ja niin oli hän jäänyt taloon. Oli renkinä
palkatta raatanut talossa kymmeniä vuosia kunnes kerran hänen isäntänsä
hänen surukseen sanoi muuttavansa kotiseudulleen, josta hän kerran oli
lähtenyt vaeltamaan ja josta hän nyt oli ostanut talon. Isäntä oli
jättänyt talon hänen haltuunsa ja käskenyt sitä hyvin hoitamaan. Ja
isännän kuoltua sai hän suureksi ihmeekseen koko talon perintönä.

Kerjuupussiaan sai hän kiittää kaikesta onnestaan, sanoi hän.

Mutta naapuri oli kadesilmin jo alusta pitäen seurannut kaikkia
tulokkaan toimia, hän koetti kylillä alentaa hänen arvoansa. Hän ei
saanut öisin unta silmiinsä nähdessään, kuinka naapurin vilja kasvoi
paremmin kuin hänen viljansa, kuinka karja sikisi paremmin kuin
hänen oma karjansa. Ja vaikka hän pilkkasi entistä kerjuria ja hänen
kerjuupussiansa, alkoi hän miettiä miten hän itse saisi tuollaisen
taikapussin. Ja niin kulki hän kerran yöllä poppamiehen luo ja palasi
sieltä yhtä salaperäisen näköisenä kantaen rohtimista pussia. Hän
hiipi yöllä naapurinsa pellolle, teki taikoja, heitti tuhkaa ja suolaa
olkansa yli ja luki loitsuja vahingoittaaksensa viljankasvua. Mutta se
ei auttanut.

Silloin alkoi hän mielessään hautoa uutta tuumaa; hän tekeytyi nyt
naapurinsa ystäväksi, mairitteli ja alkoi käydä hänen luonansa. Ja
joka kerta kun hän sieltä palasi, alkoi kerjuupussi kummitella hänen
aivoissaan. Jos hän sen pussin omistaisi, niin voisi hän omistaa koko
kylän, jopa pitäjänkin! Hän alkoi nyt käydä tekohurskaana kirkossa, hän
kulki pyhävaatteisiin puettuna arkenakin mutta yksin ollen hän joi. Ja
kerjuupussi veti häntä vastustamattomasti johonkin tekoon. Sen takia
kävi hän yhä useammin naapurissa. —

Eräänä päivänä katosi kerjuupussi naapurin pirtin seinältä.

Kun isäntä huomasi sen, ei hän voinut syödä vaikka hänellä oli
runsaasti ruokaa pöydällään. Hänen mielensä ärtyi, hän alkoi tiuskia
palvelusväelle, vaimolleen ja omille lapsilleen. Oli ikäänkuin puoli
sielua poissa hänestä. Pussia etsittiin kaikkialta mutta turhaan. Hän
alkoi epäillä, että joku kerjäläinen oli varastanut kerjuupussin.
— Mutta naapurinisäntä alkoi levittää huhua, että isäntä oli sen
polttanut, että hän oli alkanut hävetä entisyyttään ja oli käynyt
ylpeäksi. Ja todellakin! Kun isäntä sai tietää kulkupuheista, suuttui
hän ja vastasi kiukkuisesti, että juuri omalla työllään hän oli
vaurastunut eikä kellään ollut mitään tekemistä hänen kerjuupussinsa
kanssa. Hän oli ylpeä siitä, että hän kerran oli ollut kerjuri. Mutta
kyläläiset ihmettelivät hänen mielenmuutostaan ja alkoivat vieroksua
häntä. Ja kun isäntä sen huomasi, vetäytyi hän omaan kuoreensa ja
vältteli ihmisiä. Hän ei iloinnut enään työstään niinkuin ennen ja
tapahtui, että hän kerran ajoi erään kerjuupojan yönselkään. Sitä
tekoaan hän heti katui mutta ei saanut rauhaa enään. Ja ihmeellistä!
Tuntui siltä kuin kerjuupussin mukana olisi mennyt talon onni, rauha
ja menestys. Talo alkoi hiukan rappeutua, lapset sairastuivat ja
palvelijat muuttivat, emäntä itki usein. Ja isäntä syytti kaikesta
kerjuupussin katoamista. Ainoa, joka kävi hänen luonansa, oli naapurin
isäntä; taitavasti vahingoniloaan peitellen kävi tämä häntä nyt muka
lohduttamassa.

Sellaisia kummia se kulunut, vanha kerjuupussi sai aikaan.

Mutta minne se pussi sitten oikeastaan oli kadonnut? Sen tiesi vain
naapurin isäntä, joka sen oli vienyt. Päivin ei hän uskaltanut sitä
näyttää, mutta yöllä otti hän sen kassakirstustaan, johon hän sen oli
piilottanut. Hän ripusti sen makuuhuoneensa ovipieleen ja katseli
sitä taukoamatta. Nyt oli hänellä taikapussi hallussaan! Ja hän luuli
olevansa iloinen ja onnellinen. Olihan kaikki alkanut menestyä hänen
katseensa ja kättensä alla, hän oli tehnyt hyviä metsäkauppoja, pellot
olivat luovuttaneet kaksinkertaisia satoja, rahaa oli kasaantunut hänen
arkkunsa pohjalle. Hänen kivulloinen vaimonsa oli tervehtynyt, oli
käynyt punakammaksi ja hilpeämmäksi, ehkä hän vielä voisi synnyttää
hänelle lapsenkin, perijän, joka kruunaisi hänen onnensa.

Mutta kuta enemmän hän katseli kerjuupussia yöllä, sitä enemmän
alkoi se vaivata häntä. Ehkä joku veisi sen häneltä ja silloin hän
ehkä köyhtyisi niin, että hänen täytyisi jättää talonsa, viimeisestä
pyhäpaidastaan saisi hän ehkä tehdä itsellensä uuden kerjuupussin,
saisi vaeltaa vaimonsa kanssa kolkutellen tylyjen ihmisten kovia ovia.
Äkkiä hän säpsähti. Mistä se tuli? Kuukihan hän sen ihan selvään.
Joku sanoi hiljaisella, varovaisella äänellä: varas. Hän nousi, hiipi
ikkunalle ja kurkisti uutimen takaa. Talon koira makasi pihalla
kirkkaassa kuutamossa. Ei siellä ollut ketään ihmisolentoa. Mutta
mistä se ääni tuli? Se tuli ikäänkuin hyvin kaukaa jostakin syvästä
kellarista tai haudasta. Vai olisiko joku piiloutunut huoneeseen?
Ehkä sen jonkun synnyttämä liike, lahkeen kahina tai käden raapaisu
oli hänen pelokkaissa, varkaita vaanivissa aivoissaan ilmaissut tuon
salaperäisen, sihahtavan äänen. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista.
Voihkien kumartui hän ja tarkasteli kynttilänvalossa kaapin, pöydän ja
sängyn alustat. Mutta ei sielläkään ollut ketään. Hän laskeutui taas
vuoteelleen ja katseli pussin varjoa seinällä. Se alkoi liikkua häntä
kohden, se näytti isolta mustalta kädeltä. Taas kuuli hän tuon salaisen
sanan ja hän hypähti pystyyn huulet sinisinä ja hiukset harjaksina.
Oliko se kerjuupussi noiduttu? Ehkä se oli ollut jonkun ryövärin tai
murhaajan oma, siksi se ei nyt saanut rauhaa. Ehkä siinä oli veripilkun
jälkiä, jotka eivät pesussakaan haihtuneet. Hän katseli omia käsiään ja
alkoi niitä inhota. Hän muisti sen iltahämärän, jolloin hän naapurin
seinältä sieppasi pussin, ihan se oli polttanut käsissä. Hän nousi
taasen ja otti pussin seinältä. Eihän siinä ollut mitään veripilkkuja!
Turhaa pelkoa! Hän polki jalkaansa. Eihän hän ollut mikään lapsi.
Aarre on aarteen ottajalla! En pelkää, en pelkää, en, en pelkää!,
toisti hän itselleen. Mutta kummallista! Kun hän ei enään kuullut omaa
ääntään, tuntui huoneessa taas ihmeellisen hiljaiselta. Hänen kätensä
alkoi ikäänkuin puutua, se tuntui lyijynraskaalta, niinkuin maneitti
takertui pussi käteen vai kouristiko hän pussia niin lujasti? Pussi
poltti ensin kuin nokkonen, sitten kuin kuuma rauta, vai olivatko hänen
omat kätensä niin kuumat! Hän pudotti pussin permannolle. Se pussi oli
todellakin noiduttu! Hurjalla ponnistuksella tarttui hän siihen taas
ja lukitsi sen raha-arkkuunsa. Hän koetti nyt nukkua. Kynttilää hän
ei uskaltanut sammuttaa. Mutta juuri kun hän oli nukahtamaisillaan,
oli hän kuulevinaan rahan kilinää. Ja vaikka hän tiesi makaavansa näki
hän ikäänkuin joku olisi avannut arkun ja ottanut pussin käteensä. Hän
tarkasteli peitteen syrjästä ja tunsi nyt miehen kasvot omikseen. Ja
silloin kuului ikäänkuin syvältä maan uumenista taas ääni, joka sanoi
kolmasti: varas, varas, varas! Hän kalpeni ja pani kätensä ristiin,
sanat sekaantuivat ja ajatukset harhailivat pitkin koko hänen elämänsä
toivotonta taivalta. Vihdoin vaipui hän horrostilan tapaiseen uneen.
Aamulla heräsi hän omaan kiljahdukseensa. Hän huusi kuin hourupäinen.
Unessa oli hän ihan selvästi ollut näkevinhän, miten kerjuupussi oli
kuristautunut hänen kaulansa ympäri kuin hirttonuora.

Päivällä nauroi hän yöllisille ajatuksilleen, mutta joka yö alkoi
pussi uudestaan kummitella hänen sairaissa aivoissaan. Hän ei kestänyt
kauemmin tätä tuskaa. Eräänä yönä nousi hän, otti pussin ja lähti
pihalle. Pussi olalla kulki hän naapuriin kurjana ja onnettomana kuin
köyhin kerjäläinen. Ja pussi painoi ikäänkuin se olisi ollut isoja
kiviä täynnä. Hän kulki kumarassa, ja polvet notkahtelivat maata kohden
ikäänkuin hän olisi kantanut raskasta pahan omantuntonsa taakkaa. Mutta
vähitellen alkoi pussi kevenemistään kevetä kuta lähemmäksi hän astui
naapurin valaistua ikkunaa. Hänen sieluunsa tuli omituinen, hiljainen
rauha, ja sydän suli, kun hän naputti ikkunalle. Naapurin isäntä tuli
pihalle.

— "Tässä on kerjuupussisi! Hyvä ystävä, voitko sinä antaa anteeksi...!"

— "Minä annan sen hyvästä sydämestäni anteeksi", sanoi toinen.

— "Sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä olin huono
ihminen, tämä on minulle ankara opetus. Tästä lähtien koetan minä
työllä ja rakkaudella palkita, mitä olen rikkonut", sanoi naapuri
itkevällä äänellä.

— "Älä minua kiitä", sanoi toinen, "sinä itse olet tehnyt minulle
suuren palveluksen. Minä aloin jo kehuskella entistä köyhyyttäni.
Meninpä niin pitkälle, että ajoin erään kerjäläispojan pirtistäni, en
saanut rauhaa ennenkuin löysin hänet, nyt hän nukkuu väen tuvassa."

— "Minä otan hänet ottopojakseni", sanoi naapuri.

— "No silloinhan kaikki kääntyy hyväksi jälleen", sanoi toinen.

— "Ihmeelliset ovat ihmisen tiet, minä olen nyt ikäänkuin toinen
ihminen, nyt minä löysin elämän tarkoituksen. Voimmeko tästä lähtien
olla hyviä ystäviä?"

— "Voimme", vastasi toinen, "ja pyrkikäämme myös hyviksi ihmisiksi.
Tiedätkö, mitä minä nyt teen kerjuupussilla?"

— "Ethän sinä sitä vain hävitä?", kysyi naapuri.

-— "En", vastasi toinen, "minä asetan sen hiljaa entiselle paikalleen
ikäänkuin se aina olisi siinä ollut. Eikä kukaan saa tietää mitään.
Muistuttakoon se meitä aina tästä siunatusta hetkestä!"

— "Siinä pussissa on sittenkin taikaa", sanoi naapuri ihanasti
hymyillen.

— "Niin, siinä pussissa on sittenkin taikaa!", sanoi toinen.

Sitte löivät he kättä ja erosivat.




NOIDUTTU TORNIKELLO.


Hyvin vanhassa kaupungissa asui vanha kelloseppä, joka kävi vetämässä
tornikellon käymään. Neliskulmaisessa tornissa oli neljä kellotaulua,
tosin ne kävivät mikä neljännestunnin edellä mikä neljännestunnin
jälessä toinen toisistaan, mutta ihmiset olivat jo ammoisista ajoista
siihen tottuneet, että yksi osa kaupungin asukkaista eli joko edellä
tai jälellä ajastaan. Ihmiset olivat tyytyväisiä siihen, ettei se
vanhanaikainen kello kokonaan seisahtunut. He rakastivat kaikkea, mikä
oli vanhaa ja varmaa ja he pelkäsivät kaikkea, mikä oli uutta ja outoa.

Uudenvuoden aattona oli vanha kelloseppä pistäytynyt "Kolmen kannun"
ravintolassa ja oli tavannut siellä kaupungin vaakamestarin ja
kaupungin piiparin, joka samalla oli kaupungin rakkari. Nämä miehet
olivat soittotaitoisia miehiä, kelloseppä soitti viulua, vaakamestari
klanettia ja rakkari huilua. Soittaessa he toisinaan tulivat hyvin
toimeen mutta kannuja kallistaessa he tavallisesti riitaantuivat.
Kelloseppä oli suorasukainen ja ärtyisä mies, vaakamestari pyylevä ja
viekas ja rakkari ilkeä, kavala ja kujeellinen.

Tällä kertaa he vastoin tavallisuutta istuivat levollisina, sillä
uudenvuoden yönä kellon kahtatoista lyödessä piti heidän yhdessä
soittaa uudenvuoden tuloa kirkontornista. Samalla olivat he päättäneet
pitää pienet juomakemut tornissa. Kelloseppä lähti edellä kirkonkelloa
vetämään, muut lupasivat tulla hetken kuluttua.

Kelloseppä istui nyt tornissa katsellen pienestä neliruutuisesta
akkunasta "Kolmen kannun" ravintolan porttia. Sitte kurkisti hän
raollaan olevasta lattialuukusta ja näki isot raskaat kehonpainot;
hän oli väsynyt, hän aikoi odottaa tovereitaan auttamaan painojen
nostamisessa. Hän otti taskukellon esille. Mutta mikä ihme! Viisarit
alkoivat pyöriä ympäri. Mikä kelloa riivasi? Hän ravisti sitä, hän
nosti sen korvalleen, mutta se alkoi pyöriä yhä hullunkurisemmin. Hän
pisti nenälasit silmilleen, asetti kellon pöydälle ja alkoi purkaa
kelloa. Hän purki sen sisukset, taulun, lämsät, vasarat ja vieterit,
mutta kun hän pienellä teräspuikolla koetti eroittaa pieniä esineitä,
tarttuivat ne kuin noiduttuina toisiinsa. Hän purki ja koetti liittää
kaikki osat taas paikoilleen, mutta aina ne vaan tarttuivat kuin
taikavoimalla toisiinsa. Kelloseppä kynsi korvallistaan ja arveli, että
viini vielä sumensi hänen aivojaan, hän pisti kellon taskuunsa, otti
viulun viululaatikosta ja alkoi näppäillä ja virittää kieliä.

Niin istui kelloseppä tornissa odotellen remuveikkojaan. Mitähän nyt
tekisi ellei vaakamestarilla eikä rakkarillakaan olisi kelloa, sillä
usein rakkari antoi kellonsa pantiksi "Kolmen kannun" isännälle ja
vaakamestarin vanhaan perunakelloon ei hän luottanut. Mutta kyllähän
hän myöhemmin ehtisi kotona käydä, mutta jos hän nyt lähtisi, valuisi
viini parempiin suihin.

Tunnin kuluttua kuuli kelloseppämestari, miten kirkontapulin rappusista
alkoi kuulua kolinaa, hapuilevia, hoipertelevia askeleita. Lattialuukku
paiskattiin auki ja aukkoon ilmestyi kaksi päätä, vaakamestarin
kuunaama ja tihruiset, pienet porsaan silmät ja pyöreä nenä sekä
rakkarimestarin pitkät, kulmikkaat kasvot, joiden keskellä loisti
pitkä, punainen, kyhmyinen pöllön nenä, joka riippui yli suun, leuvasta
pisti esiin hiukan eteenpäin korkkiruuvin muotoinen piikkiparta vihreän
kaulahuivin yli.

Kun kelloseppämestari kertoi heille ihmeellisistä taskukellonsa
kujeista, vilkutti rakkari silmää vaakamestarille. Mutta kun kelloseppä
yhä oli nyrrillään, veti rakkari kellon taskustaan, lohdutti häntä ja
sanoi:

"Tässä on kello, joka käy! Kellomestari, sinä olet nähnyt uudenvuoden
yön ihmeitä! Katsos, kohta seisoo aurinko paikallaan, aikaan syntyy
juopa, josta nähdään ijäisyys kaikkine ihmeineen, vuoret avautuvat,
aarteet kohoavat maan pinnalle ja vesi muuttuu viiniksi."

Samassa vetivät rakkarimestari ja vaakamestari turkkinsa alta esiin
viinileilit.

Sitte alkoivat he maistaa leilistä ja viini alkoi kiertää
heidän suonissaan. He unohtivat koko kaupungin alhaalla, sen
vanhoista taloista tuikkivat juhlatulet ja tähtipoikien punaiset
paperitähtilyhtyjen liikkuvat valot kaduilla.

Kelloseppä sanoi: "kuules, rakkarimestari, voinko minä luottaa sinun
kelloosi, jälkeen kahdentoista täytyy minun vetää kirkonkello muuten se
vehkeilee koko vuoden. Muistuttakaa, hyvät miehet, kun kello on lyönyt
kaksitoista, sillä muuten käy hullusti. Ettei vaan kirkonkellokin olisi
tänä yönä noiduttu!"

Vaakamestari sanoi: "varmasti tänä yönä tapahtuu ihmeitä!, ja vilkutti
silmää rakkarimestarille, joka sanoi ynisevällä äänellä:

"Ja muistakaamme, että me olemme toimellisia ja tarkkoja
soittomestareita. Kun kirkonkello lyö kaksitoista, niin me tojahutamme
niin, että kaupungin vanha raastupa kaatuu ihmeestä kellelleen. Minä
olen kuullut, että muualla maailmassa lauletaan uudenvuoden virsi
jo hiukan nopeammassa tahdissa. Muistakaa se, kun viulut, huilut ja
klaneetit pannaan soimaani", sanoi rakkari, joka mielestään oli hiukan
uudenaikaisempi mies ja edellä ajastaan.

"Niinpä niin!", sanoi vaakamestari, "kyllä klaneetit pannaan soimaan
niinkuin ennenkin, jollei kelloseppä vaan ala väärästä äänestä."

"Väärästä äänestä!", kivahti kelloseppämestari. "Sinä väärä vaakaaja!
Tiedätkö, mitä on kirjoitettu vaakakojusi otsalautaan: vaaka
maamiehille."

"Niin, rehellisesti teen työni, en punnitse väärin enkä riko tahallani
kelloja, että ne jonkun ajan kuluttua seisahtuvat."

Kelloseppä sanoi: "tekivätpä teinit sinulle kerran pientä pilaa,
maalasivat yöllä koon ärräksi niin, että kirjoitus kuului: vaara
maamiehille. Sinä olet vaarallinen mies, herra vaakamestari."

"Ja sinä asetat väärän kellosi mukaan kaikki kaupungin kellot väärin
käymään, lopulta ei täällä tiedetä onko yö vai päivä."

"Älkää kinatko!", sanoi rakkarimestari ja katseli torille, jonne jo oli
kokoontunut kansaa.

"Sinä, kelloseppä, olet hiukan vanhanaikainen mies, etkö tiedä, että
maailman viisarit ovat kääntyneet, sinun torninkellosi käy aivan
hullusti!", pisteli rakkari.

"En minä käännä nahkaani niinkuin sinä herra rakkarimestari, joka
riistät ensin kaupungin koirilta kaulavyöt ja sitte nyljet ne. Kerran
nyljit sinä hyvän ystäväni, koulumestarin pystykorvan ja möit nahan
ketunnahkana markkinoilla."

"Kettu on viisas!", sanoi rakkari silmiään vilkutellen. "Mutta
kuulkaa!", huudahti hän samassa ja pisti leilin nurkkaan.

Ties kuinka kauan he olisivat riidelleet, jollei kirkonkello samassa
olisi alkanut lyödä kahtatoista. He hypähtivät kaikki pystyyn ja
tarttuivat soittokoneisiinsa, käänsivät ne ulos avatusta tornikomeron
akkunasta ja alkoivat soittaa. Hitaasti vieri ensin virsi, rakkari
hoputti yhä taajempaa tahtia, polki jalkaansa, hänen vanha huilunsa
ynisi niin kuin hänen nenänsä, ja virsi kävi yhä vilkkaammaksi.
Vaakamestarin klanetin rikkinäiset äänet laahasivat jälessä kuin
raskaat tanssiaskeleet, mutta kellosepän huilu pysyi uskollisesti
ja hartaana vanhassa virren tahdissa. Siten eivät torilla kuulijat
tienneet oikein, mitä soitto tarkoitti, mutta kirkon portailla seisova
koulumestari selitti, että tämä oli varmaan sitä uudenaikaista
virrensoittoa, jota ei vielä kukaan siinä kaupungissa ollut kuullut.

Ja niin hajosi kansanjoukko hartaana, mutta tornissa soittajat
jatkoivat ilonpitoaan ja mekastustaan aamuyöhön vanhassa
kellotornihuoneessa. Lopulta putosi kelloseppämestari läpi luukun
kellotapulin lattialle, parahti ja jäi makaamaan ison kellon alle.
Vaakamestari laski pallean päänsä pöydänjalkaa vasten ja kuorsasi niin,
että posket pullistuivat.

Rakkarimestari kiipesi nyt alas lattialuukusta kujeellinen, ivallinen
ilme suupielessä. Hän kompuroi yli kellosepän, joka makasi kalpeana
kuutamossa. Kuu katseli tapulin ovenrakojen välistä ikäänkuin nauraen
rakkarimestarin öisille puuhille. Rakkarimestari alkoi kiskoa raskaita
kehonpainoja ja asetti kellon käymään niin hyvin kuin taisi muutettuaan
ensin tuntiviisarin minuuttiviisarin paikalle. Iloisena kepposestaan
loikkasi hän taas tornikomeroon, otti huilunsa, asettui istumaan
akkunalaudalle, niin että jalat riippuivat ulkona. Sitte alkoi hän
soittaa vanhanaikaista minuettia ja hänen mielestään nauroi kuu kuin
vanha, pyöreäposkinen lyhdynsytyttäjä ja sen ympärillä tanssivat
kaikki taivaan tähdet niinkuin pienet paperilakkiset, valkeatakkiset
tähtipojat. Rakkarimestari oli humaltuneen huoleton, hän alkoi soittaa
yhä huimemmin ja polki koroillaan tahtia kopautellen kirkon seinään.
Silloin lensivät naakat kirkonseinän raoista kimmahdellen ja kirkuen
ilmaan. Rakkarimestari kääntyi, menetti tasapainon ja luiskahti ilmaan.
Hän leijaili maata kohden turkki leväällään, jota tuuli pullisti. Mutta
rakkarimestari ei hellittänyt huilua, hän soitteli minuettiaan, hänen
päähänsä pälkähti, että jollei hän soittaisi loppuun, olisi hänen
oma loppunsa lähellä. Ja kun hän oli päästänyt huilustaan viimeisen,
korkean, kiljuvan loppuäänen, tupsahti hän pää edellä syvään kinokseen,
ja huilu lakkasi soimasta, se inisi niinkuin lapsen suu, johon äkkiä
pistetään tutti.

Rakkarimestari kömpi kinoksesta ihmetellen, että oli pulasta päässyt.
Hän selveni heti. Sitte huusi hän yövartijaa. He kiipesivät torniin,
ravistivat hereille kuorsaavan vaakamestarin, kolmisin kantoivat he
sitte alas kellosepän, joka oli nyrjähyttänyt jalkansa, he kantoivat
hänet kotiin ja jättivät hänet makaamaan vuoteelle. Kotimatkalla oli
rakkarimestari hiukan häpeissään, hän ei puhunut vaakamestarille mitään
kirkonkellon vetämisestään.

Kelloseppä heräsi myöhään seuraavana aamuna pajassaan. Kaikki
seinäkellot tikuttivat hänen ympärillään. Hän koetti nousta mutta
retkahti taas vuoteelleen, sillä jalkaan koski ikäänkuin sitä olisi
tulipihdillä nipistetty. Avuttomana katseli hän ulos ikkunasta suoraan
kirkonkellon tornia. Mitä nyt! Muistihan hän ihan selvään, että hän
oli vetänyt kirkonkellon käymään. Mutta kaikki seinäkellot kävivät
aivan nurinkurisesti. — Näkikö hän oikein? Hän varjosti silmiään. Ei,
kirkonkello kävi tyynesti ja tasaisesti, mutta näissä seinäkelloissa
oli jotain salaperäistä. Olivatko ne noiduttuja! Käheällä äänellä huusi
hän oppipoikaansa. Tämä tuli hiukan epäröiden pajaan, kelloseppä käski
hänen asettaa kaikki kellot käymään kirkonkellon mukaan. Oppipoika
teki niin mutta salassa virnisteli hän pyyhkäisten suutaan kämmenensä
selkäpuolella. Sitte käski kelloseppä hakea haavuriparturimestaria.
Pian tuli parturi ja asetti nyrjähtyneen niveleen paikoilleen, mutta
kaikki kellot asetti hän käymään kirkonkellon mukaan.

Sillä aikaa tapahtui kaupungissa ihmeellisiä seikkoja. Ihmiset
heräsivät ja huomasivat, että heidän kellonsa kävivät väärin, toiset
uskoivat kirkonkelloa, toiset omia kehojaan, toiset luulivat,
että kirkonkellossa oli jotain taikaa. Vanhat miehet ja etupäässä
koulumestari väittivät, että heidän kellonsa kävivät oikein, mutta
keski-ikäiset naiset uskoivat vahvasti kirkonkelloon. Lopulta
kirkonkello alkoi lyödä aivan hassusti, milloin löi se kolmetoista,
milloin seitsemäntoista, milloin löi se taas oikein, mene ja ota
siitä selvä, se kello oli tullut ihan hulluksi. Torilla ja kaduilla
keskusteltiin tästä ihmeellisestä seikasta ja ihmiset jakaantuivat
kahteen puolueeseen. — Rakkarimestari istui vaakamestarin seurassa
"Kolmen kannun" ravintolassa ja nauroi kujeensa seurauksille tai kulki
virnistellen kansan joukossa kuunnellen kanssapuheita. Mutta yöllä
kokoontuivat kaikki kaupungin koirat ulvomaan rakkarin akkunan alle,
sillä he aavistivat, että rakkari, heidän vanha vihamiehensä oli syynä
tähän sekamelskaan.

Kirkonkello löi taas oikein vuorokauden ja ihmiset tyyntyivät, mutta
paljon tapahtui kuitenkin nurinkurista. Ihmiset eivät eroittaneet
enään aamuhämärää iltahämärästä. Teinit myöhästyivät tunneilleen,
koulumestari istui yksin tyhjässä koulusalissa. Kun toiset luottivat
kirkonkelloon, toiset omiin kelloihinsa, eivät he tavanneet toisiaan
määrätyllä ajalla, monet hyvät kaupat jäivät siten tekemättä,
rakastavaiset eivät tavanneet toinen toisiaan. Kukot lauloivat väärällä
ajalla, ihmiset menivät aamulla iltakirkkoon, illalla toriostoksilleen,
moni oli kotona silloin kun hänen olisi pitänyt olla kokouksessa
ja moni seisoi kadulla silloin, kun vaimo odotti häntä kotiin.
Lyhdynsytyttäjä sytytti kerran lyhtynsä keskellä päivää ja yövartijat
nukkuivat yönsä ja alkoivat kuljeskella kaduilla vasta aamuhämärässä.
Toiset luulivat, että kirkonkello oli noiduttu ja että se kulki
taaksepäin, mutta taikauskoiset juorukellot siunailivat ja selittivät,
että kaikki kaupunkilaiset näkivät varmaankin unta, tämä oli jotain
rienan riivattua tai oli tulossa kauhea maailman loppu.

Vain pienet sylilapset ja vanha kelloseppä eivät tietäneet koko tästä
ajan selkkauksesta mitään.

Rakkarimestari oli jo kolmena vuorokautena tullut myöhään kaikille
aterioille, sillä hänen vaimonsa luotti kirkonkelloon. Paisti oli
palanut pohjaan monta kertaa, lapset kirkuivat, talossa oli kaikki
mullin mallin. Eikä rakkari ollut tuonut penniäkään kotiin, sillä
kukaan ei joutanut nyt tanssimaan piiparin soiton mukaan ja ihmiset
pitivät pelosta koiransa yöllä huoneissaan niin, ettei hänen ollut
onnistunut nitistää yhtäkään hengiltä. Rakkarin vaimo oli lopulta
ihan suunniltaan, hän tarttui miehensä tukkaan, ravisteli häntä ja
uhkasi sulkea halkovajaan. Silloin täytyi rakkarin tunnustaa kepposensa
uudenvuodenyönä kirkontornissa. Vaimo rämähti häijyyn hähätykseen,
harakkana lensi hän ulos ja hölisi koko asian naapurilleen. Pian tiesi
sen koko kaupunki.

Samaan aikaan syöksähti koulumestari kellosepän pajaan ja huusi:

"Täällä sinä vain istut kuin hyypiäinen hävitetyssä kaupungissa etkä
tiedä mitään!"

"Mitä minun sitte pitäisi tietää!", sanoi kelloseppä ihmeissään.

"Kirkonkellossa on joku vika!"

"Vika! Kuinka se voisi olla mahdollista!", sanoi kelloseppä änköttäen.

"Kohta kokoontuu korkea raati, ja sinä voit menettää
kirkonkellonvetäjän virkasi", varoitti koulumestari.

"Mutta muistanhan minä vetäneeni kellon käymään. Pyhän nimessä, mitä on
tapahtunut?"

"Kallista tästä lähin vähemmän kannuja. Koko kaupunki on kuin
pökerryksissä, sinä olet unohtanut vetää kirkonkellon."

"Mutta kuinka... en ymmärrä, käyhän se...", väitti kelloseppä.

"Käy päin mäntyä ja muut kellot sen mukana!"

"Kirkonkello on noiduttu! Missä minun taskukelloni on, katso itse!",
sanoi kelloseppä, kosketti teräspuikolla kellonsa viisareita, jotka
alkoivat pyöriä ympäri.

Oppipoika katseli ovenraosta ja virnuili.

"Tosiaankin ihmeellistä!", sanoi nyt vuorostaan ihmeissään koulumestari.

"Mutta katsos tätä minun ajanmittariani, se ei ole seisahtunut
neljäänkymmeneen vuoteen."

"Tosiaankin, nyt minä uskon, että kirkonkello käy väärin. Mennään heti
kirkontorniin!"

Kun he tulivat kadulle, astui rakkarimestari juuri raastuvasta,
oppipojat ja teinit kiljuivat hänen kintereillään, ja kaikki kaupungin
koirat ulvoivat hänen ympärillään. Raati oli tuominnut rakkarin hänen
vaimonsa tunnustuksen kautta virkansa menettäneeksi, koska rakkari
oli omin luvin kääntänyt kirkonkellon viisarit väärin ja tehnyt näin
itsensä ajan pilkkaamiseen ja kaupungin häväistykseen vikapääksi.

Kelloseppä kulki nyt koulumestarin mukana kirkontorniin ja asetti
viisarit paikoilleen. Samassa löi kello kumeasti ja tasaisesti, heti
sen jälkeen löivät kaikki kaupungin seinäkellot yhtä tasaisesti
ja useat taskukellot alkoivat sirkuttaa kuin sirkat sekunnilleen
kirkonkellon mukaan.

Kun koulumestari ja kelloseppämestari astuivat alas kirkonportaille,
sanoi koulumestari:

"Olkoon tämä nyt opiksi sinulle, mennään nyt 'Kolmen kannun'
ravintolaan, mutta me juomme vain yhden tinasarkan viiniä mieheen."

Ja niin palasi taas vanha rauha kaupunkiin. Vanha tornikello mittasi
aikaa niinkuin se oli sitä mitannut jo vuosisadat. Tosin näyttivät
eri kellontaulut mikä neljännestunnin enemmän mikä vähemmän, mutta
ihmiset tulivat silleen hyvin toimeen eivätkä he kaivanneet sen
parempaa kirkonkelloa, sillä eihän se sentään enään koskaan käynyt
päinvastaisesti.

Rakkarimestari ja vaakamestari muuttivat pian pois kaupungista, he
ottivat kimsunsa ja kamsunsa, klanettinsa ja huilunsa ja lähtivät
soittajina maita kiertämään.

Jonkun vuoden kuluttua suoritti kellosepän oppipoika kisällinäytteensä,
silloin sanoi hän hiukan hämillään kellosepälle:

"Mestari, minun täytyy tunnustaa teille yksi asia. Vähää ennen kuin se
kirkonkello alkoi konstailla tässä joku vuosi sitten, tein minä teidän
taskukellonne sisukset magneetilla sähköisiksi, ettehän ole minulle
siitä vihainen?"

"He, he, vai sinäkö se!", nauroi kelloseppä ja nipisti kisälliä
piloillaan korvalehdestä. "Siksi se taskukello olikin kuin noiduttu.
Ei, tämä on hassu juttu, tämä minun täytyy kertoa koulumestarille."

Ja niin otti kelloseppämestari vanhan silkkihattunsa ja piikkipäisen
kyhmykeppinsä sekä meni isosta aikaa "Kolmen kannun" ravintolaan
juomaan tinasarkallisen vanhaa hyvää renskaa vanhan hyvän ystävänsä,
koulumestarin kanssa.




KIDUTTAJAT.


Syrjässä saaristokylästä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä
kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille
väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden
saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat
ilman opastusta ja ohjausta. Kun ei isä voinut pitää niitä kurissa, nai
hän erään kesävieraan mukana tulleen, keski-ikäisen palvelijattaren,
jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan
mökkiin.

Isä heitti heti teeskentelynsä ja kävi laiskaksi ja raa'aksi, kärkkyili
rahoja mutta vaimo ei hellittänyt, hän alkoi salassa vihata sekä
miestään että poikapuoliaan. Vanhimman pojan nimi oli Matsas ja
nuorimman nimi oli Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen, hän
alkoi kiusata äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin
koirankujeisiin. He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät
saaristolaisten verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä,
kesyä oravaa, joka kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla.

Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin
pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki
kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas
oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan
taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli
kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni ihmeellinen nukkeprinssessa
asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä
eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia ja
merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin mökin
rantaan ja hän oli purjehtivinaan kauas vieraille maille, sieltä toisi
hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä ja sitte menisivät he tietysti
naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta Matsaan aikana ei
Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia, irvisteli Matsas,
ja Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa vanhempaa
veljeänsä.

Pojat kasvoivat ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia ja
nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi,
hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja
sydämellinen samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren
ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi
karttaa häntä, hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt, mutta sitä
mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei
Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat ja hän tahtoi
saada valtaansa ujon nuorukaisen.

Eräänä päivänä onkivat Matsas ja Jyrki venevalkamassa.

"Minä olen jo tähän väsynyt", sanoi Matsas.

"Niin olen minäkin", sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta
pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät,
teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti ja ne kirkuivat nälkäisinä.
Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen
kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä
rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät
taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala
nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä
tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä uiskenteli
kuolleita kaloja.

"Katsos tiiroja", huudahti Matsas, "nyt minä keksin jotain uutta!"

"Nehän kirkuvat kuin pienet lapset", sanoi Jyrki.

"Ne kirkuvat kuin hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat meitä, me emme
ole enään lapsia", sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä särjensilmillään
tiirojen lentoa.

"Me olemme jo aikamiehiä", matki Jyrki.

"Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me
olisimme pahoja poikia."

"Minä tahdon olla paha!", sähähti Matsas.

"Niin minäkin, en välitä mistään", sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla
äänellä melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä ja katseli arasti naapurin
mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella
luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta
rantakaupungista.

"Ongitaan tiiroja!", huudahti Matsas.

"En minä", sanoi Jyrki arkaillen ikäänkuin hän olisi pelännyt mitä
Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, sillä
hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän aina
pelkäsi.

"Mikäs mies sinä olet, ei sinusta koskaan tule jungmannia ja tytöt
nauravat sinulle."

"Ongitaan vaan!", sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla
veljeänsä huonompi.

Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän
silakan ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman veteen.
Sitte jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea tiira tuli
ylpeästi liitäen, se liiteli poikien päitten päällä kuin surmanenteinen
henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi pitänyt vihlaista
kovintakin sydäntä. Se huomasi silakan ja putosi kuin luoti, sukelsi
veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi vedestä, sen
siivet loistivat, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen selässä, sen
silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana pystysuoraan
ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja kun tiira oli
neljän sylen päässä ilmassa, tempasi hän ja kirkasi. Silmänräpäyksessä
laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa vankina, tempoutui
se taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. Matsas yhä kiskoi
kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi veteen, luuli
taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, mutta koukku
takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat lepattaa, sen
nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas veti tiiraa
pitkin rantakalliota, hän nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa pyristeli
tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, laahasi
kyljellään ja kauniit teräsharmaat siivet tahraantuivat mullassa,
uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä ylemmäs
kalliolle.

"Pahuuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potkii", huusi
Matsas.

Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän
otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen,
viisas katse sammui, nytkähdys... nykäys... kuolema... naurua.

Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, se
vieras taidemaalari oli nähnyt koko kamalan näyn — liian myöhään.

"Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän
teidät mereen!" Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin. Mutta seuraus
oli se, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, lähetti heidät
maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, joka lähti
kauas suurelle valtamerelle. Jyrki lähti viimeisenä, hän oli saanut
jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen lähtöään
koputti hän Madlin aitan ovelle, Madli tuli ulos, sitte istuivat he
kauan vaijeten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi Jyrki ja
sanoi: "Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä voit
minua siinä auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran kuten
Matsas hyvin kauas ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, niin sinä
voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?"

"Lupaan", sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli
taipunut hänen tahtonsa alle ja hänen rintansa sykki sillä kertaa
rajummin niinkuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.

Sitte erosivat he.

       *       *       *       *       *

Kului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti
vielä kolkommalta. Kerran oli Jyriltä tullut kirje jostain
ulkomaan satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo
vieraantuivat vielä enemmän, kuilu kasvoi heidän välillään melkein
ylipääsemättömäksi, he askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä
puhuneet toisillensa moneen päivään, vain ruoka-aikoina he yhtyivät,
mutisivat jonkun sanan toisillensa. Ja jos he joskus elostuivat,
niin kiihtyivät he sanomaan toisillensa pahoja sanoja, jotka iäksi
syöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta
akka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukko kävi yhä
useammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen
ja kuljeskelevien souvarien seuroissa, päivät hän nukkui ja vaimo
perkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat
öisin melua ja kirouksia tuvasta, aviopuolisot eivät tyytyneet enään
myrkyllisiin sanoihin vaan alkoivat tapella. Lopulta pönkittivät he
huoneiden välisen oven Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja
repi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä
sai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät
sanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot mutta kuitenkin
yhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika
yksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa, ja vuodet
tulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän.

Niin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille
rantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi mutta vielä valtavampi sisällinen
myrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He alkoivat veneessä
riidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan tarkoitusta.

Kauan kinattuaan huusi mies:

"Sinä aijot minut jättää, etkö luule, että minä sen huomaan. Anna tänne
heti säästökirja!"

"Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi?",, kysyi vaimo kalveten
ja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä
säästökirjaansa.

"Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi
vuoksi", sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa niin,
että vesi kohisi yli purjeveneen laidan.

"Hyvä kiesus, sinä tapat minut!"

"Anna hyvällä!"

"En hyvällä enkä pahalla", valitti vaimo.

"No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat!",
sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan
pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten
matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta,
vihdoin sai hän sen voimakkaalla tempauksella irti, säästöpankkikirjaa
kädessään heiluttaen kiidätti hän yli vihreän, vihaisen meren.
Kalamarkkinoilla möi hän polkuhinnasta kalansa, nosti pankista rahat.
— Niin kertoo tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt
vaimonsa veneestä mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan oli hän
höpissyt kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt
mereen. Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut
niin raju myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin kaataen
puita kuin heinää. Ja norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. "Se oli
meren kostoa", sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä
ei kukaan saanut unta silmiinsä. Tullivartijat olivat nähneet jotain
liikkuvan Lokkiluodolla, sitte koko luoto oli vaipunut veden alle.
Oliko se aave, oliko se harhanäky, siitä eivät vanhat vartijat koskaan
päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut ihan kuin
noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalasin.

Mies pysytteli maissa kuukauden ajan, hän hummasi kuin hullu souvarien
ja honkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä, joka
huusi hänelle jotain ikäänkuin kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman
kurjan sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut
kaikki. Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, oli hän Lokkiluodolla
näkevinään liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan
liekin vai luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei
tiedä kukaan. Hän ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana
yönä olivat tiirat kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne
kirkuivat ikäänkuin ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista
naarattiin, mutta sitä ei koskaan löydetty. "Sekin oli meren kostoa",
sanoivat taas vanhat saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä
harmaita merimiespartojaan.

       *       *       *       *       *

Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä,
kertoivat he ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin,
hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran oli hän
löytänyt kultakimpaleen pääkallon suuruisen. Toiset kuiskuttelivat
salaa, että joku toinen oli siitä saanut maksaa puhkaistulla
pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja,
joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät
taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison
maatilan Keski-Amerikassa, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja
sokeri-istutuksia, tupakintaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia
ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen
plantaashin omistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas
oli kyllästynyt kuumaan maahan, hän alkoi palata kotimaahan, mutta
saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille
penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo
ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalla, siellä tahtoi
hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa, hän oli
kerran halpaantunut mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.

Ja vanhat meripekat kertoivat Jyrkistä, että hän oli karannut useat
kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli
käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän
oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan
oli paljon "hiirennahkoja", seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat
meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää
Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä
silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman
ajan odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla
tunsi Madli petollisessa sydämessään pienen vihaisen pistoksen, sitte
muisti hän lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti
hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä
rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta,
höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää
kalliopolkua, joka oli kuin harmaa mutkitteleva viiva. Hämärässä näki
hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan, ne olivat kuin
pyöreitä kultamarkkoja, jotka laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset.
Ne merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin niin, että aivoissa alkaa
kummitella!, ajatteli Madli ja naurahti. Nyt eroitti hän kullatut
napit, sitte valkean luotsinakin ja sen kulta-ankkurin. Pian seisoi
nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan ja he kulkivat käsi kädessä
tanssitupaa kohden.

       *       *       *       *       *

Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden
eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat
kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan
ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja. Ja myrsky ravisteli
syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä
kummitteli, kerrottiin, öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti
oli sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana
vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa. Vanhemmat karttoivat sitä
paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahanenteisen kirkumisen
sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä
marjaretkiä ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun
kuutamo-iltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta
silmiltä.

Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies, hän seisahtui ja
katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin, mökki
häämöitti hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu
kiinni. Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis, ei siinä
ollut enään sielua, se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen
sydämensä. Eihän hänellä enään täällä ollut mitään tekemistä,
iäksi täytyi hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka
vain katkeroitti muistoillaan. Tänne ei hän enään koskaan palaisi,
ottakoon veli mökin, ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään
kotiinsa.. Naapurimökissä oli se ainoa, joka voisi häntä ilahuttaa
hänen yksinäisyydessään. Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään?
Ei vielä, hän tahtoi säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä,
sillä onni on onnen odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan
aitan portaalle, sillon kuuli hän askelia, jotka kolahtivat kiviin.
Nurkan takaa tuli nuori nainen ja mies käsi kädessä, ja paperossi
riippui miehen huulilla, mies raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja
nyt näki Jyrki Madlin ja nuoren luotsin, joka veti tytön luokseen
ja kyykistyi istumaan vattupensaitten taakse. — Jyrki ei muistanut
jälkeenpäin oikein, kuinka se oli käynyt. Jyrki ei ollut vavissut
myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut mustien vesikuilujen päällä
korkealla mastoväylingeissä korjaillen purjeita. Mutta silloin oli ase
niin vavissut oikeassa kädessä, että hänen oli täytynyt sitä tukea
vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin äkkisalama, joka lyö jostain
näkymättömästä, pimeydestä alas laivan viereen. Hän oli hypännyt
kuin peto vattupensaan luo ja hän oli laukaissut aseensa luotsia
kohden. Mitä sitte tapahtui? Korahdus, Madli oli huutanut, juossut
kylään — hälinää — — — ihmisiä — — kahlerautoja, pitkiä kuulusteluja,
sieluntuskia, koston iloa, katumusta — — häpeää — uhmaa ja — vankila.

       *       *       *       *       *

Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien
ja harmaiden luotojen Jyrin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi
vanhoissa merimiessieramissaan tuoreen, suolasen, viileän meren hengen.
Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen käsistään
ristikon raudoista.

Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua,
joka ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin
lasilattia, tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin
kaikissa väreissä. Mereltä tuli iso valkoinen höyrylaiva, ja sakea
savu vyöryi pitkin näköpiiriä, ja iso punainen savutorvi töräytti
iloisen tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin.
Jyrin väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa, hän ajatteli, että ehkä hän
vielä kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella
merellä. Hän matkustaisi kauas eikä hän koskaan palaisi, ehkä hän
voisi unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaisi aivan alusta,
sillä olihan hän nuori. — Silloin lensi yksinäinen tiira, näytti siltä
ikäänkuin se olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensi
yli vankilan, palasi taas ja kirkui ihan Jyrin pään päällä. Mitä tämä
oli, ihanhan se puhui kuin ihminen se tiira ja se puhui juuri hänelle.
Se kirkui samalla lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa
oli nuorena kiduttanut ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan
kurkkuun. Hän muisti sen niin hyvin. Ihmeellistä se oli, Jyristä tuntui
ikäänkuin sen tiiran kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin
murha, sillä luotsi oli kuollut ilman kärsimyksiä. "Lyö sitä kivellä
päähän, lyö sitä kivellä päähän"!, kuuli hän korvissaan veljensä äänen
ja hän raivostui omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi
kädessä, niin hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui
yhä kimakammin ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen
vihellykseen. Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella
kauemmin, hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, asetti
kädet korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitte purskahti hän itkuun.
Muut vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän
ei voinut koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli
kimmeltävän meren, loistavan kuin kristallilattia, jolla hyppelee
tuhansia tuliläikkiä.

       *       *       *       *       *

Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta ja parvi tiiroja lenteli sen
vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat
kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille,
jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.

"Mateo, katsos kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen sinä, olet jo
lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja."

"Isabella!", vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, "älä
heitä niille enään mitään."

"Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensi
kerran sinun kotimaasi rantamalle."

"Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat, pitäisi heittää
niille ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan
niitä!"

"Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän
sinä voisit rääkätä minuakin?"

"Isabella... sinä et tiedä... niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä
kerran tahtoisit tietää — — ‒ jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen
tehnyt!"

Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät, Matsas
aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä
tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti
seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitte jäi hän
tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä
kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku, hän horjahti ja
kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.

Mutta tiirat kirkuivat kuin vahingonilosta, ne katselivat pienillä,
terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella
kuin voimaton lapsi. Sitte kimmahtivat ne nopeasti korkeammalle
ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat
vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ikäänkuin ne olisivat
salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta
sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen,
nälkäisen tiiranpoikasen.




MATTI KIEROSILMÄ.


Matti Suorasilmä oli markkinoilla hukannut hevosensa Laukin sekä kaikki
rahansa. Oli joulu-aaton ilta ja Matti kulki surumielisenä kaupungin
katuja tyhjä haarapussi olalla ja ajatteli kotia, joka oli kaukana.
Kulkiessaan kaupungin tullinsuusta valtamaantielle tuli häntä vastaan
mies vanha, kerjäläisukko.

"Mihin sinä niin pahoilla mielin kuljet?, kysyi ukko.

"Kotiin päin kuljen, vaan sinne en illaksi ehdi, sillä hevoseni minä
hukkasin, sanoi Matti.

"Voi miestä, pyytäisin pennin puolta tai syötävän tapaista, pyysi ukko.

"Hukkasin rahanikin, sanoi Matti.

"Anna minulle tuo haarapussi, voisinhan sillä jotain tehdä?

"Kyllä sen saat, sanoi Matti ja katseli ukkoa suoraan silmiin kuten
hänen tapansa oli.

"Hyvä kiitos sinulle ja onnea matkallesi", toivotti ukko ja jatkoi
matkaansa haarapussi olalla.

Kulki Matti jonkun aikaa ja alkoi väsyä. Nälkäisenä ja uupuneena
istahti hän tiehaaran kivelle ja katseli tylsästi eteensä. Silloin
ilmestyi hänen eteensä mies pieni, kahden etusormen pituinen.
Hänellä oli polviin ulottuva parta ja viheriäinen pipolakki päässä,
ja naurellen heilutti hän haarapussia, sillä se oli sama mies, joka
kerjäläisenä oli tullut Mattia vastaan tullinsuussa.

"Terve miestä, sinä Matti Suorasilmä!" sanoi piipattimies naurellen,
"miksi sinä olet niin surullinen?"

"Kadotin kaikki, rahani, hevoseni enkä pääse jouluksi kotiin, sanoi
Matti.

"Ei hätää mitään, Matti Suorasilmä", sanoi kääpiömies, "sinä olet
kunnon mies, ahkera kyntömies sinä olet ja reima halonhakkaaja, sen
tiedän; sentähden minä pidän sinusta.

"Kunhan vain pääsisin kotiini, sanoi Matti.

"Katsos tätä!, sanoi se kahden etusormen pituinen mies ja näytti
haarapussia.

"Minun haarapussini!", huudahti Matti.

"Ota ristitieltä kolme kiveä suuhusi ja sano:

    "Piu, pau, paukkaa,
    haarapussi laukkaa
    alitse kuun,
    ylitse maan,
    vie mua, vie mua
    kotihin vaan!"

Niin neuvoi kääpiö ja katosi samassa.

Matti ihmetteli suuresti ja teki työtä käskettyä.

Haarapussi alkoi hypellä maantiellä kuin jänis, ja Matti juoksi
jälessä. Juoksi virstan ja juoksi kaksi ja kolmannen virstantolpan
kohdalla sai hän sen kiinni. Nyt se vikuroi kuin hevonen ikään ja
hyppeli Matin käsissä. Matti istui sen selkään ja toisteli pienen
miehen sanoja:

    Piu, pau, palikkaa,
    haarapussi laukkaa!

Ja Matti alkoi nousta, nousi yli puiden ja vuorien, metsät ja järvet
alhaalla näyttivät pieniltä pilkuilta. Matti vapisi ja pelkäsi tätä
hurjaa menoa. Jo kohosi hän pilvien yli, kun kuuli äänen selkänsä takaa:

"Älä ollenkaan pelkää!", sanoi pieni mies, joka istui haarapussin
selässä Matin takana.

"Sielläkös sinä hyvä mies oletkin!" sanoi Matti, "mihinkäs sitä nyt
mennään?"

"Kultapilven kievariin", sanoi kääpiö.

"Minun on nälkä", sanoi Matti.

"Siellä syödään", sanoi kääpiö.

Lensivät, lensivät. Pian kuulivat, miten silkkikarvainen halli haukkui
Kultapilven kievarissa. He lensivät veräjästä sisään, joka oli kullasta
tehty. Piha kimmelsi täynnä kummallisia kukkia ja he kulkivat kievarin
kultaiseen kartanoon. Katot ja seinät hohtivat helmissä ja jalokivissä,
pöydällä odotti valmis ateria eikä ketään näkynyt koko talossa.

Pöytä notkui herkkujen ja paistien alla. Matti söi ja ihmetteli
suuresti. Ravittuina nousivat he taas haarapussin selkään ja sanoivat
hallille hyvästit.

Ja he lensivät, lensivät ja heleä haukunta hiljeni pilvien taakse.

Matin mieli oli iloinen, nyt alkoivat he laskeutua alaspäin maata
kohden, näkyi kyliä ja lumipeitteisiä metsiä.

Matti katseli alaspäin ja sanoi:

"Mitä tulia sieltä alhaalta näkyy?"

"Joulukynttilät kirkoissa palavat, siellä soitellaan uruilla, rauha
on maassa, Jumalan rauha, ja kulkuset helähtävät kirkkoteillä", sanoi
kääpiömies.

"Koto näkyy, koto näkyy!", huusi Matti täyttä rintaa.

"Siellä kohta ollaan", sanoi se kahden etusormen pituinen pieni mies,
"mutta muista Matti Suorasilmä, ettes taaksesi katso, sillä silloin käy
hullusti! Sinä et saa tietää, kuka minä olen."

Ja he laskeutuivat yhä alemmaksi. He lensivät yli Velhovuoren, joka
haamoitti kirkon takaa kuin mustahameinen, suuri noita-akka. Matti näki
kotipirttinsä, näki pikkusiskojen ja veljien leikkivän joulupahnoilla,
ja isä, äiti, sukulaiset istuivat joulupöydän ääressä. Matti katseli
suoraan eteensä kuten hänen tapansa oli. Haarapussi läheni yhä maata ja
siinä samassa seisoi Matti tiellä, joka vei mäelle hänen kotitaloonsa.
Pieni mies oli kadonnut. Maantiellä näki hän Laukin, joka pää nuokkuen
seisoi rattaittensa edessä, ja rahapussinsa löysi hän rattaiden
pohjalta. Matti ihastui ikihyväksi, nousi rattaille ja ajoi kotiin
päin. Samassa kuului hänen takanansa hirveä pauke ikäänkuin kanuunalla
olisi ammuttu, ja Matti katsoi taaksensa. — Velhovuori aukeni räiskyen
tulisissa auringoissa, kultakruunu päässä ajoi se kahden etusormen
pituinen mies nyt pitkänä jättiläisenä hopeavaunuissa vuoresta sisään.
Matti tuijotti vuoreen niin, että valo häikäisi hänen silmänsä. Vuoren
tulet tanssivat hänen silmissään niin, että hän pelkäsi tulevansa
sokeaksi. Hän jäi katsomaan vuoren aukkoa kunnes se taas oli kuin
musta seinä. Ihmeissänsä ja silmiään hieroen ajoi Matti kotiin. Mutta
siitä ajasta asti katsoi hän kierosti ja häntä kutsutuinkin nyt "Matti
Kierosilmäksi".




LAULAJAN UNI.


Köyhä laulaja näki unta, että hän tuli taivaaseen. Pyhä Pietari aukaisi
oven ja sanoi:

"Oletko sinä nyt tyytyväinen?

"En tiedä, vastasi laulaja.

"Etkö tiedä, sinähän aina haaveksit taivaasta maan päällä?"

"Minulla ei ole täällä mitään haaveksittavaa", vastasi laulaja.

"Sinähän kärsit aina maan päällä ja lauloit, että muka olit joutanut
väärälle taivaankappaleelle, sillä kaikki tuntui sinusta siellä niin
ihmeelliseltä."

"Täällä tuntuu kaikki myös niin ihmeelliseltä", sanoi laulaja.

"Niin, eikö tunnu täällä kaikki ihanalta ja ihmeelliseltä!", sanoi Pyhä
Pietari itsetietoisesti.

"Ihmeellinen on tämä taivas mutta..."

"Täällä on ikuinen ilo, ikuinen soitto ja ikuinen rauha", sanoi Pyhä
Pietari hymyillen ja hyväili harmaata partaansa.

"Täällä on liian rauhallista, täällä on kaikki täydellistä, minun olisi
täällä ikävä", vastasi laulaja.

"Olihan sinun aina ikävä maankin päällä, sinä sait paljon kärsiä mutta
myöskin paljon iloita, sait kunniaa ja mainetta."

"Niin, mutta minä en saanut rakkautta ja minä kadotin laulutaitoni
suuressa surussani", valitti laulaja.

"Viritä kanteleesi tämän suuren taivaan enkelikuoron sävellajiin, äläkä
nurise", sanoi Pyhä Pietari hiukan ärtyisenä.

"Minä tahdon soittaa omaan äänilajiini", sanoi laulaja.

"Sinä et ole koskaan tyytyväinen", sanoi Pyhä Pietari.

"Minä en tahdo olla tyytyväinen, sillä minä en tahdo olla täydellinen
kuten kaikki täällä ovat. Ei ole ihme, että taivaat vähitellen
tyhjentyvät", sanoi laulaja.

"Sinä olet mahdoton olemaan missään!", tiuskasi Pyhä Pietari.

"Minä tahdon pyrkiä siihen, mikä on mahdotonta, täydellisyys tappaisi
tunteeni."

"Mitä sinä toivot?", kysyi Pyhä Pietari.

"Jos minulla ei ole mitään toivomista, niin minulla ei ole mitään
taivasta", huokasi laulaja.

"Sinä kaipasit ikuisuutta, täällä se on ijankaikkisesta
ijankaikkiseen", sanoi Pyhä Pietari vakavana.

"Minä kaipaan kaipaustani, minä kaipaan kärsimyksiäni", sanoi laulaja
ja laski kätensä rinnalleen ikäänkuin hän olisi etsinyt sydäntään.

"Luoja antoi sinulle suuren sydämen ja suuren kyvyn", muistutti Pyhä
Pietari.

"Minun sydämeni on särkynyt. Minä pelkään ikuista tyhjyyttä!", huudahti
onneton laulaja.

"Tahdotko sinä vielä kerran elää vaikka elämä oli sinulle kova?', kysyi
Pyhä Pietari.

"Tyhjyys on pahempi kuin kuolema, kuolema ei ole mitään."

"Tahdotko sinä vielä kerran käydä läpi kaikki kärsimyksesi, tahdotko
sinä elää uudestaan?", ihmetteli Pyhä Pietari.

"Minä tahdon elää!", huudahti laulaja.

"Sinä saat elää mutta yhdellä ehdolla", sanoi Pyhä Pietari.

"Pyhä Pietari, mikä on se ehto?", kysyi laulaja.

"Minä lasken sinut taas maan päälle ja sinä saat haaveksia uudestaan
taivaasta mutta...

"Mutta...?", keskeytti laulaja.

"Mutta sinun täytyy unohtaa, että sinä olet ollut taivaassa", sanoi
Pyhä Pietari.

"Saanko minä takaisin laulutaitoni?", sanoi

"Täyttyköön tahtosi!", sanoi Pyhä Pietari hymyillen, nousi
porttikoineron istuimelta ja aukaisi oven.

Ja laulaja otti kanteleensa ja läksi.

Pyhä Pietari katsoi kauvan hänen jälkeensä, pudisti päätään ja sanoi
ikäänkuin itsekseen:

"Hän on onneton vaikka hän sai takaisin laulutaitonsa."

Mutta laulaja kulki maata kohden, koko matkan soitteli hän kanneltansa
ja lauloi.




HINDIALAINEN LEGENDA.


Kaukana itäisillä mailla, ihanassa Indiassa asui ruhtinas nimeltä
Maharatha, joka rakasti taitoa, tietoa, soittoa ja tanssia. Mutta nyt
istui hän jalat ristissä mykkämielisenä rakkauden palatsissaan ja
hänen suloinen lempipuolisonsa Amavasja lepäsi surren hänen jalkojensa
juurella.

Mutta ulkona soivat pagoodien temppelirummut, sillä musta surma oli
kulkenut läpi valtakunnan surmaten ihmisiä niin nuoria kuin vanhoja,
ja pyhistä virroista nousi katku myrkyttäen hehkuvan ilman. Ja koko
valtakunta oli laaja kalmantarha, jossa jälelle jääneet hoippuivat kuin
varjot itkien onnettomia omaisiansa.

Mutta palatsimuurin kaikki portit olivat suljetut, ettei musta surma
niistä sisälle pääsisi.

Niin havahti Maharatha kuin pahasta unesta, katseli ympärilleen ja
viittasi vanhan tietäjän Maranan luokseen.

"Marana! Sano, millä minä voin ilahuttaa ihmisiä, että he saisivat
takaisin elämänhalunsa, nostaisivat raunioista rakennuksensa ja
alkaisivat viljellä vainioitaan?"

Niin astui esiin Marana ja sanoi:

"Oi, valtias! Meidän soittoniekkamme eivät voi ilahuttaa ihmisiä, mutta
Himavatin vuoristossa asuu halveksittu heimo, paimenpartiolaiskansa,
hevosvaihtajasuku. Heidän joukossansa on nuori mies Samudra nimeltä,
hänellä on taikasoitin, bansuli, jolla on ihmeellinen voima!°

"Nouda hänet tänne!", huudahti Maharatha ja katsoi ensi kerran pitkästä
aikaa lempeästi Amavasjan silmiin.

Muutaman päivän päästä tuli Samudra. Hän kumarsi ruhtinaalle ja sanoi:
"sinä kutsuit minua!⁰

"Kuka on sinun Jumalasi?⁰, kysyi Maharatha.

"Meidän Herramme on tanssija, niinkuin polttopuussa piilevä lämpö
vuodattaa hän voimaansa sieluun.⁰

"Sinulla on pyhä bansuli, käy ja ilahuta kansaani, jonka musta surma on
tehnyt surulliseksi", sanoi Maharatha, kallistui puolisonsa puoleen ja
suuteli häntä korvalle.

Mutta heidän takanansa seisoi orjatar Ramja leyhytellen heidän
päittensä yli isoa palmuviuhkaa.

Ja Ramja oli kaunis nähdä, kaunis kuin uudenkuun yö ja kermankelmeä
lotuskukka.

"Miksi sinä vaikenet, mitä sinä tahdot? Minä annan sinulle norsuja
ja kalliita kiviä, minä nostan sinut alhaisesta asemastasi
tietoviisaimpieni viereen", sanoi lempeästi Maharatha.

Niin nosti Samudra silmänsä ja katseli vavisten Ramjaa, joka silmät
raukeina värisi kuin vilusta, joka hiipii pitkin Himavatin huippuja.

Ja viuhka alkoi vavista Ramjan kädessä kuin töyhtöpalmu, kun lämpöinen
sade tohisee sen latvassa.

Samudra nosti kätensä, toisen sydämelleen ja toisen ohimolleen. Silloin
ymmärsivät Maharatha ja Amavasja, että Samudra oli valinnut Ramjan
rakkaimmaksensa.

Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Äkkiä pimeni palatsi, musta pilvi
nousi auringon eteen ja palatsin puutarhaan putosi raskas, kylläinen,
hedelmöittävä sade, ja viileä ilma leyhähti läpi palatsipilariston
ikäänkuin ihana kohina olisi suhissut mangopuissa ja palmujen
töyhtölatvoissa.

Maharatha nousi, otti viuhkan Ramjan kädestä, talutti hänet Samudran
tykö ja sanoi:

"Menkää ja ilahuttakaa soitollanne minun kansaani!"

Ja Samudra otti Ramjan pienen, keltaisen käden käteensä ja kulki läpi
pilariston, kuin tanssien astuivat he ulos muurin portista. Mutta
Ramjan jälessä hyppi iso musta sammakko. Sen näki vain tietäjä Marana
mutta hän ei puhunut mitään. Sinä yönä tanssittiin ja iloittiin
palatsissa, ja Maharathan istuimen kultaisella selkänojalla istui musta
sammakko mutta Marana ei uskaltanut puhua siitä mitään.

Ja niin kokosi Samudra hevosensa, telttansa, vaskiset keittoastiansa ja
läksi koko heimonsa kanssa vaeltamaan. He kulkivat yhä etelään päin, he
vaelsivat läpi ihanien tamarindimetsien, missä bulbul-linnut lauloivat
kirjavia perhosia pyydystäen ja missä jambupuut, ruusu-omenapuut
levittivät suloista tuoksua yli seutujen. He kulkivat läpi viidakkojen,
missä leopardit ja tiikerit karjuivat yöllä kiimaisessa kuutamossa
vanhojen palatsien raunioilla ja he näkivät sinivihreän suuren meren
etelässä ja he iloitsivat suuresti. Missä he kulkivatkin, lauloivat ja
tanssivat he soittaen huiluillaan ja bansuleillaan. Jokaisessa majassa,
minne Samudra ja Ramja astuivat, täytti sanomaton ilo surulliset
sydämet, sillä Samudra toi tullessaan elämän hehkuvan halun, ja Ramja
oli kuin sydämen kaikkivuotava lempeä lohdutus. Ramjan tanssi oli
suloinen ja sytyttävä, hän tanssi niinkuin jumalallinen Apsara, joka
laskeutui taivaasta maahan karkeloimaan.

Niin kääntyivät he taas itään päin, sillä Samudra kaipasi kolkkoja
kallioita. He vaelsivat yli tasankojen ja vuorien ja kaikkialla
alkoi uusi elämä, ihmiset voittivat omat valituksensa, he nostivat
rakennuksensa raunioista ja alkoivat viljellä paahtuneita vainioitaan.

Mutta yöllä kun tähdet alkoivat loistaa yli kaukaisten, hämärien
vuorien, istui Samudra teltassaan mykkänä hyväillen toisella kädellä
bansulia ja toisella Ramjan kättä. Alakuloinen aavistus ahdisti häntä
hänen sydämessään eikä hän tiennyt, mitä se oli. Eikä hän enään voinut
bansulilla ilahuttaa itseään eikä heimoaan. Ja jo ennen aamunkoittoa
riistäytyi hän Ramjan hellästä syleilystä, sälytti telttansa ja lähti
hevosinensa erämaahan, yhä jylhempiin seutuihin.

Niin tulivat he valtakunnan päähän ja sytyttivät nuotionsa pienen,
pyhän virran rannalle. Koko taivas oli sinä yönä veripunainen, ja
veripunainen oli virta. Oli niin hiljaista, että virran liejuinen
vesi näkyi tahmettuneen siitä hiljaisuudesta, virran pohjasta nousi
toisinaan mustia, äänettömiä poreita ja lotuskukkien alta kiiluivat
vihaiset, vihreät silmät. Kaikki nukkuivat paitsi Samudra, hän katseli
Ramjaa ja huokasi. Silloin loikkasi teltan aukosta iso musta sammakko
Ramjan kasvoille. Kirkaisten heräsi Ramja ja samassa hetkessä kuului
samanlainen kirkaisu joka toisessa teltassa. Mutta sammakko oli
kadonnut. Musta surma oli käynyt leirissä.

Seuraavana päivänä heittivät heimolaiset kuolleensa pyhään virtaan,
mutta Samudra itki Ramjan ruumiin ääressä: "Oi, minun kalleimpani,
elämäni elämä, ystäväni, armaani, valittuni maailman kaikkien vaimojen
seassa!"

Samudra nousi, nosti Ramjan käsivarsilleen ja antoi ruumiin hiljaa
solua alas virtaan.

Ja niin lähti Samudra taas länteen päin, ei hänellä ollut kiirettä eikä
hän puhunut koko matkalla. Miehet ja vaimot huokasivat, hevosetkin
huokasivat, ja kaikki vuoret päästivät raskaan huokauksen syvimmistä
kuiluistaan.

Kun Samudra pienen joukkonsa kanssa kulki Maharathan palatsimuurin
portista, näki hän isolla roviolla ruhtinaan ruumiin. Kuin katkennut
lotuskukka seisoi Amavasja rovion alla. Pagoodien temppelirummut
pärisivät ja pyhien uhriruohojen ja mogrukukkien haju täytti ilman.
Mutta Amavasjan takana seisoi vanha tietäjä Marana tukien häntä
kädellään, sitte kohotti hän kätensä aurinkoa kohden ja talutti nuoren
ruhtinattaren roviolle.

Valkoiseen karkeaan lesken surupukuun puettuna nousi Amavasja hiljaa
roviolle eikä hänen huulillansa liikkunut huokaustakaan, sillä hän oli
jo itkenyt sydämensä surut tyhjiin. Rovio leimahti äkkiä ilmituleen.

Niin kuoli Amavasja puolisonsa viereen niinkuin pyhät lesket kuolevat
ihanassa Indiassa.

Mutta Marana vei Samudran palatsin puutarhaan ja sanoi:

"Samudra, sinä palaat yksin!"

"Minä palaan yksin. Marana, Marana! Miksi ei surma suistanut minua!
Miksi kuoleman miekka on eroittanut minut ja Ramjan kuin murtuneen
sanan!"

"Kuule", vastasi Marana, "jotain salaperäistä on tapahtunut, musta
sammakko tuli palatsiin silloin kun sinä läksit."

"Minä tiedän sen, se oli musta surma", vastasi Samudra.

"Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa
pagoodiin ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan."

Mutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri
laski ja sanoi:

"Maharatha, Maharatha, voitko sinä antaa minulle takaisin Ramjan, joka
oli kuin uudenkuun yö ja keltainen lotuskukka! Sinun uurnasi ääressä
papit polttavat pyhää mogruruohoa ja sinun armaasi tuhka on sekoittunut
sinun tuhkaasi. Mutta Ramjan, minun armaani ruumis viruu nyt kaukana
vierailla mailla. Mistä minä enään löydän lohdun minun elämässäni!"

"Sinulla on bansulisi", sanoi Marana.

"Pyhä voima on vuotanut minun sielustani. Minä olen unohtanut minun
soittoni, minä olen unohtanut uskoni mutta minä en voi koskaan unohtaa
minun rakkaintani. Minä ilahutin ihmisiä bansulillani mutta en voi
nyt ilahuttaa sillä itseäni. Vereni on nyt kohtalon kirooma, kuuma,
levoton, leppymätön. Minun täytyy mennä, minun täytyy kiertää maailman
ääriin, sillä jalkojeni alla palaa tämä maa, jota Ramjan kepeä askel on
hyväillyt. Minulla ei ole maata, ei kotia, ei kotimaata, hyljätty on
minun heimoni ja sen siemen ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuomittu
kulkemaan paikasta paikkaan, ajasta aikaan!"

Niin sanoi Samudra, kätki kasvonsa ja itki käsiinsä.

Silloin tuli Maranan häntä sääli ja hän sanoi:

"Samudra, Samudra! Soimaa minua, minä neuvoin noutamaan sinua
palatsiin."

"Miksi sen teit?", kysyi Samudra ja katsoi poispäin.

"Ihmisten onnen tähden, ethän sentähden vihaa vanhaa tietäjää?"

"Marana, en sinua vihaa, sinä olet pyhä mies ja pyhä oli sinun neuvosi.
Mutta täällä minä en kauemmin voi olla."

Niin sanoi Samudra, jätti hyvästi ja lähti.

Ja niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen
heimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään,
kaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän
jälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä
mihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta
paikkaan, ajasta aikaan.




VUOHI JA PIHAKOIRA.


Köyhä virkamiesperhe asui kesää maalaistalossa. Jo silloin kun perhe
oli ajanut taloon, oli pihakoira, vanha Musti haukkuen juossut kärryjen
ympärillä. Mutta sitte oli se vähitellen tottunut tulokkaihin, se oli
tyytynyt sietämään heitä, sillä heitettiinhän sille joskus joku luu
kyökin ikkunasta.

Virkamiehen rouva oli sairas ja kalvakka, lääkäri oli määrännyt
hengittämään havumetsän ilmaa. Hänen nuoret poikansa taluttivat häntä
usein männikköön pienelle penkille, josta saattoi katsella kauas
järvelle. Pojat hyväilivät Mustia ja se oli siihen tyytyväinen, se
ei enään oudoksunut uutta väkeä, se oli tottunut siihen, että kaikki
talossa sitä hyväilivät.

Mutta eräänä päivänä toivat pojat taloon vuohen, lääkäri näet oli
määrännyt sairaalle rouvalle vuohenmaitoa.

Mikähän olento tuo on?, mietti Musti, kun vuohi tuotiin taloon.
Hurjasti alkoi se haukkua vuohta. Sillähän on sarvet niinkuin meidän
lehmillä, mietti se. Niin, ne lehmät eivät koskaan antaneet rauhaa
Mustille, jos se karjakujassa sattui tulemaan niitä vastaan. Ne
kuuluivat taloon, siksi piti se niitä silmällä, jos ne tuppasivat
karkaamaan karjapihasta iltalypsyn aikaan. Musti tiesi arvonsa,
eivät karjapiiat suotta sen puurokuppia täyttäneet. Kuka syksyöinä
karkoittaisi omenavarkaat ja kuka ylipäänsä valvoisi talon rauhaa?
Musti tunsi kyllä arvonsa.

Mutta tämä vuohi, sepä vasta kummallinen eläin oli, sellaista ei Musti
koskaan ennen ollut nähnyt. Sillähän oli parta kuin milläkin talon
vaarilla. Eikä se ollut huoliakseen koko Mustista, talon toimeliaasta
vartijasta, katseli suoraan silmiin, kumartui eteenpäin ja käänsi sirot
sarvensa päin Mustin mustaa, märkää kuonoa. Tämä kävi Mustin sisulle,
se aikoi jo hyökätä vuohen kimppuun, mutta silloin iskivät pojat Mustia
piiskalla:

"Vai sinä, Musti, tässä ärhentelemään, etkö sinä tiedä, että vuohi
antaa maitoa äidille, joka on sairas!" Musti meni muristen vanhalle
paikalleen katveeseen porstuan nurkanalle.

Vuohi jäi taloon. Olipas se ihmeellinen, ei se ollut kömpelö kuin
lehmä, se hyppeli iloisesti kesävieraiden ympärillä, seurasi heitä
kävelyretkillä kuin mikäkin uskollinen koira, mutta ei mikään koira
loikannut kalliolta kuin tuo vuohi, ihme kun ei se taittanut koipiaan
ja sarviaan. Ja ihmeellisintä oli, että sitä lypsettiin kuin mitäkin
lehmää, sille kannettiin heiniä ja se sai pureskella ojanvieriä ja
pihanurmikkoa. Se oli ehkä tarpeellinen vaikkei se haukkunutkaan.
Musti alkoi himmeästi aavistaa, että vuohella oli suoja takanaan kuten
Mustillakin. — Mutta vuohi kuleskeli pitkin pihanurmikkoa, enimmäkseen
se pysytteli kesävieraiden puolella, vaikka oli se joskus tuppautunut
talon porstuaan, josta Musti oli sen karkoittanut. Ja niin elelivät
vuohi ja Musti samalla pihalla, he alkoivat tottua toisiinsa, mutta
syvempää ystävyyttä ei heidän välillänsä syntynyt, muodon vuoksi ja
kotirauhan tähden suvaitsivat he toinen toisiansa. Mutta Musti päätti
pitää varansa, jos vuohi poikkeisi piha-aituuksien puolueettomalta
alueelta.

Vuohi oli kyllästynyt kuiviin heiniin, joita sille tarjottiin. Usein
oli vuohella hyvä silmä pihamaan aidan takana olevaan kaurapeltoon,
mikä ei kuulunut vuokralaisille vaan talonväelle.

Oli lämmin päivä, Musti oli pakahtua lämmöstä maatessaan kuono
käpälillä tavallisella paikallaan porstuan nurkan alla. Se oli niin
laiskalla tuulella, ettei se jaksanut lähteä järvenrantaan uimaan. Se
huokaili ja ummisti silmiään, ravisti joskus veltosti ruumistaan, sillä
kärpäset hääräsivät vihaisina sen ympärillä. Kun se oli hetkeksi saanut
ne karkoitetuiksi, huokasi se helpoituksesta ja kääntyi kyljelleen
pitkin pituuttaan, se unohti lehmät, omenavarkaat, ruskean, ruman
kuun, jota se aina syksyöinä haukkui. Se unohti myös vuohen ja vaipui
puoliuneen.

Vuohi katseli Mustin taistelua unta vastaan. Se lähti hiljaa kulkemaan
selvällä aikomuksella sopivassa tilaisuudessa pistäytyä rehevämmälle
laidunmaalle, koska pihamaa oli jo melkein tyysten syöty. Koira aukaisi
veltosti silmäluomiansa, huomasiko se vuohen tarkoitukset, koska se
seurasi sitä uneliailla silmillään, mene, tiedä, ehkä koira ajatteli,
ettei sillä talon järjestyksen valvojana vielä ollut aihetta ruveta
hätyyttämään vuohta. Vuohi näki Mustin uneliaan, viekkaan valppauden ja
se läheni ainoastaan aitaa. Aurinko paahtoi palavana Mustin turkkiin.
Aivan muuna miehenä nousi vuohi pystyyn aidalle. Musti aukaisi ruskeat
silmänsä ja se näki, miten vuohi alkoi käydä miettivin askelin pitkin
aidanselkää.

Musti ihmetteli tätä taitoa. Vuohi viippui aidalla menettämättä
tasapainoa. Väsyikö Musti katselemaan vuohen kummallista kulkua, mene,
tiedä? Ehkä se luuli näkevänsä unta, sillä ei Musti ollut koskaan
nähnyt vuohen tekevän näin ihmeellisiä temppuja. Varmaankin oli tämä
unta. Ja nyt alkoi aurinko ihan tanssia Mustin silmien edessä, se
paahtoi ja poltti täydellä terällä Mustin vetistäviin silmiin, sen
päähän, sen niskakarvoihin ja paksuun, rumaan häntään. Musti oli ihan
kuin naulittuna siihen porstuan nurkan aliseen kuoppaansa. Musti
ummisti silmänsä ja pian nukkui se, inisi ja nytkähteli unissaan ja
näki koiran uniaan.

Tätä oli vuohi odottanut, se teki notkean, siron hyppäyksen suoraan
kaurapeltoon ja koetti tehdä itsensä niin matalaksi kuin mahdollista,
ettei sitä kauran seasta näkyisi.

Koira veteli yhä uniaan, sillä aikaa napsi vuohi poikki maukkaita
kauran tähkäpäitä, se söi ihan kiireikseen, sellaista suloista makua
ei se koskaan ollut tuntenut kielellään, se kulki ristiin rastiin
pitkin kaurapeltoa ja iloisesti heilui sen parta, ja sarvet kiilsivät
kimmeltävien korsien seasta.

Kärpäset häiritsivät taas koiraa, se raotti silmiään ja karkoitti
ne unisesti luotaan. Mutta nyt tuli ilkeä paarma, mistä lie tullut
karjapihasta, ja pisti kipeän haavan mustin kuonoon. Musti havahti ja
tuli äkkivalveille, sen vanha sisu kuohahti, silmänräpäyksessä Muisti
se kateutensa ja vihansa vuohta kohtaan. Missä vuohi?, murisi Musti
itsekseen. Tietysti kaurapellossa ja kenen kaurapellossa? Tietysti
talon, mikä ei ollut kaupungin väen vuohella vuokralla. Mutta kyllä
Musti näyttäisi vuohelle, odottakoon vaan, vau, vau! Musti juoksi
vuohen jälkiä pitkin ja hyppäsi kaurapeltoon. Musti ajoi vuohta
takaa pitkin kaurapeltoa, vuohi teki äkkikäänteitä, mutta aina oli
Musti kintereillä. Haukkuen ikäänkuin kymmenen kuuta olisi sille
nauranut ajoi Musti vuohta, päistikkaa hyppäsi vuohi yli aidan, Musti
peräksyttäin jälessä kartanolle. Sielläkin koetti Musti näyttää
mahtiaan, mutta vuohi tunsi nyt olevansa oikealla pohjalla, se peräytyi
isäntäväkensä rappusille. Musti seisoi ikenet irvissä sen edessä, jo
teki sen mieli iskeä hampaansa vuohen niskaan, vuohi käänsi päänsä,
teki siron liikkeen ikäänkuin se tuossa tuokiossa olisi seivästänyt
sarvillaan Mustin. Mutta silloin juoksivat pojat pihalle ja pamauttivat
ihan Mustin kuonon edessä koirapaukullaan. Sellaista paukausta se ei
koskaan ollut kuullut, se juoksi hädissään vajaan ja piiloutui vanhan
reen alle, sieltä se katseli hetken ihmeissään ja häpeissään, miten
vuohi käyskenteli kartanolla ikäänkuin se ei olisi millänsäkään koko
Mustin äskeisestä terhentelystä. Musti oli kovin pahoillaan, mutta kun
vuohi kulki rauhallisena kuten ennenkin, tyyntyi se ja tyytyi huonoon
voittoonsa. Se koetti nukkua pois kaiken harminsa, se ummisti silmänsä,
päivä paahtoi sinne vajaankin ja niin jatkoi se taas epätasaista
taisteluaan hiestävää hellettä ja kärpäsiä vastaan.




TIIKERIKOIRA JA FOX-TERRIER.


Pormestarin iso tiikerikoira istui tavallisesti torin yläkulmassa
vanhan raastuvan kiviportaalla. Se oli iso kuin pieni vasikka,
leveärintainen, ristikuonoinen ja paksuhäntäinen. Kaikki kaupungin
koirat pelkäsivät ja kunnioittivat sitä. Kun Caro päästi ilmoille
kumean vonguntansa, kajahtivat kaikki kivimuurit torin ympärillä ja
haukkuivat kaikki kaupungin pystykorvat, villakoirat, kiinalaiset
koirat, vinttikoirat, jäniskoirat, sylikoirat ja sekasikiöt. Ja kun
Caro heilutti häntäänsä, heiluttivat kaikki kaupungin koirat häntäänsä.
Kaikki sitä pelkäsivät tai liehakoivat sitä, lapset sitä kiersivät,
vanhukset vapisivat ja torimuijatkin piiloittivat koiranpiiskansa, kun
se mahtavana tassutteli lihapöytien välissä komeana mutta kömpelönä.

Tiikerikoira kasvoi päivä päivältä omissa silmissään, se vallitsi toria
ja kaikkia katuja, sillä oli ruokaa yllinkyllin omassa kyökissä, mutta
kuitenkin pakoitti se muut koirat pudottamaan kadulle löytöluunsa. Se
himoitsi enemmän kuin mitä se jaksoi syödä, se söi vain syödäkseen eikä
kukaan uskaltanut sitä vastustaa, mutta kaikki vihasivat sitä salassa.

Mutta eräänä päivänä ilmestyi kaupunkiin pieni fox-terrierkoira. Sillä
oli terävä katse, mutta vielä terävämmät hampaat.

Pystykorva sanoi siitä: "se on notkea ja sitkeä."

Villakoira sanoi: "se on viisas ja varovainen."

Korvaton kiinalainen koira sanoi: "se vapisee kai vilusta."

Vinttikoira sanoi: "sillä ei ole niin hieno kuono kuin minulla."

Jäniskoira sanoi: "se vapisee pelosta."

Sylikoira sanoi: "syököhän se sokeria vai luita?"

Mutta sekasikiö, joka oli tiikerikoiran suosikki, sanoi: "se ei ole
lainkaan notkea eikä sitkeä, se on tyhmä ja vapisee pelosta, sen
kuono ei ole hieno, sillä se ei ole halaistu, se on jänishousu, joka
luovuttaa luunsa, eikä sillä ole häntää, tynkä vain, mutta kyllä se
silläkin voi heiluttaa", lisäsi sekasikiö tiikerikoiraa mairitellen.

"Sillä ei ole häntää!", ilkkuivat kaikki koirat.

"Se on oikein, että se luovuttaa luunsa, se on oikein, että se
heiluttaa hännäntynkäänsä", sanoi tiikerikoira, ja kaikki muut koirat
heiluttivat häntäänsä.

Eräänä päivänä tuli köyhä kirkonmaalaaja fox-terrierinsä kanssa, meni
raastupaan nostamaan pientä palkkaansa ja koira jäi kadulle kaluamaan
pientä luutansa.

Caro päästi ilmoille karean haukunnan ja kaikki torin koirat
kokoontuivat tarkastamaan pientä fox-terrieriä.

"Voks, voks, voks!", huusivat ne täyttä kurkkua Caron mieliksi.

"Voks, voks, voks!", toisti Caro kumealla äänellä. "Voks, mikä nimi
se on, eihän sitä voi ääntääkään. Voks, tule tänne, että saan sinua
tunnustella!"

"Kuulenpahan täältäkin, sanoi pieni Fox ja kalui luutaan.

"Ihme kun ei Voks jo nosta korviaan pystyyn", sanoi itsekseen
pystykoira, jonka isäntä oli metsänhoitaja.

"Vox merkitsee samaa kuin ääni", sanoi villakoira, jonka isäntä oli
latinankielen opettaja.

"Kas kun ei se jo iske kurkkuun", sanoi kiinalainen koira, jonka isäntä
oli entinen merimies.

"Sillä on hienompi kuono kuin näillä muilla koirilla", tuumi
vinttikoira, jonka isäntä oli kaupungin ainoa aatelismies.

"Eiköhän se jo kohta luiki kirkkopuistikkoon ja pistä päätään
pensaaseen", sanoi jäniskoira, jonka isäntä oli sunnuntaimetsästäjä.

"Se syö kai vain luita", inisi postimamselin pieni, viekas sylirakki ja
haukahteli halveksivasti.

Kuultuaan kaikkien koirien mielipiteet nousi Caro ja tassutteli Foxin
luokse.

"Mitä sinä täällä teet?", sanoi Caro.

"Odotan isäntääni", sanoi Fox ja alkoi taas kaluta luutaan.

"Sinun isäntäsi! Isännälläsi on kulkurin viistot kengänkorot, minä
haistoin jäljet... minun isännälläni on hienot kiiltonahkaiset
kengät etkö sinä tiedä, ettei herrasväen ovesta saa kulkea muut kuin
sellaiset, joilla on hyvät kengät!"

"Vai niin", sanoi Fox.

"Se sanoo: vai niin, kas kun uskaltaa", miettivät kaikki koirat.

"Sinä uskallat minua vastustaa. Mistä sinä olet saanut tuon luun, anna
se pois!", sanoi Caro.

"Onko sinun nälkä vai ovatko keittiön palvelijattaret unohtaneet sinut?"

"Sillä on sisua", ajattelivat koirat. Caro seisahtui Foxin eteen,
mutta Fox teki nopean äkkiliikkeen ja oli Caron takana. Caro irvisteli
ja sen kuonossa kävi vihainen väristys. "Enkö saa tuota härnääjää
hampaisiini", vongahti Caro ja kääntyi taas kömpelöllä liikkeellä,
mutta Fox pyöri sen ympärillä niin, että Caro lopulta vilkuili
vihaisen tyhmänä ympärilleen. Caro nosti etukäpälänsä ikäänkuin se
olisi tahtonut ravistaa pientä koiraa niskasta, se tavoitteli sitä jo
hampaillaan.

Kaikki koirat seisoivat jonkun matkan päässä eikä kukaan heiluttanut
häntäänsä.

Silloin nousi Caro pystyyn, se karjahti. Sellaista karjahdusta eivät
kokat koskaan olleet kuulleet. Se ääni tuli ikäänkuin maan alta.

Koirien hännät alkoivat vaistomaisesti taas heilahdella kunnes ne
lakkasivat liikkumasta. Silmät suurina ja ihmettelevinä, hännät
oikoisina odottivat ne taistelun loppuratkaisua. Caron silmät kiilsivät
verisinä, sen mustatäpläinen kuono oli ilkeässä irvistyksessä ja sen
vahvat, suuret hampaat narskuivat repimishaluisina ja raivokkaina.
Se karjahti vielä kerran ja syöksyi vihan vimmoissaan verenhimoisena
pienen, valkean koiran kimppuun. Mutta silloin tapahtui jotain
odottamatonta, Fox syöksyi eteenpäin, verikoira peräytyi hiukan
ikäänkuin se olisi valmistautunut voimaiskuun. Fox livahti nopeasti
Caron käpälien välistä ja seisoi Caron alla. Caro ei ymmärtänyt tätä
arveluttavaa asemaansa, se kääntyi kömpelösti.

Kuinkahan tässä lopulta käy, miettivät muut koirat ja alkoivat lähestyä.

Silloin kuului äkkiä kumea valitushuuto, se huuto kiiriskeli
vastapäiseen torinkivimuuriin, sieltä se kimmahti kirkon seinää
vastaan, meni yli puun-latvojen, yli vanhojen talojen, tullinsuusta
etukaupunkiin saakka. Mutta Caron vatsan alla pyöri pieni Fox, tämä
oli sen mielestä jo liikaa,, se näki Caron paksun hännän heiluvan
kuin paksun ruoskan yläpuolellaan, se haukahti kerran tiukasti ja
kiukkuisesti, sitte hypähti se ilmaan, tarrautui pienillä terävillä
hampaillaan kiinni Caron häntään ja puri sen pään poikki.

Sellaista ihmettä ei koskaan siinä kaupungissa ollut tapahtunut, että
joku olisi sillä tavalla uskaltanut loukata pormestarin mahtavaa
koiraa. Niin onnettomasti oli nyt käynyt, että Caron hännän pää
virui verisenä katukivillä. Ja Caro karkasi tiehensä ja jäi ulvoen
seisomaan pormestarin pääoven eteen, se ulisi niin surkeasti ja sydäntä
vihlovasti, että lopulta tuli kaupunginpalvelija ja päästi sen sisään.

Mutta Fox jäi rauhallisena kadulle kaluamaan luutaan.

Seuraavana päivänä ilmestyi Caro torin ylikulmaan, sen hännänpää
oli verhottu valkoiseen tukkoon, se koetti heilutella sitä arasti,
mutta kun heiluttaminen koski kipeästi, lakkasi se heiluttamasta. Se
katseli tylsästi ympärilleen ja silmät kävivät unisiksi. Kaikki koirat
katselivat sitä salaisella vahingonilolla.

Eläinlääkärin vanha, syyhyinen, puolisokea siperialainen koira tunsi
sieramissaan isäntänsä karboolinhajun, se onnahteli Caron luokse ja
sanoi:

"Minä surkuttelen sinua, onko sinun näin hullusti käynyt!"

Ja torilla oli sinä päivänä hyvin hiljaista.




SATU SORSANPOJASTA.


Vanha varis istui kerran yksinäisessä männyn latvassa järven rannalla.
Lahdelmassa souteli sorsa-emo poikinensa.

Hiljainen oli luonto, lahti tyyni, vaiti istui, vanha varis oksalla,
joka ei liikahtanut.

"Kuka tuolla istuu?" kysyi sorsanpoika.

"Varis", sanoi sorsa-emo.

"Kuinka se on ruma."

"Älä sano niin."

"Kyllä minä olen kauniimpi!"

"Tule selemmälle", sanoi sorsa-emo.

"Kuules, nyt se rääkkyy", sanoi sorsanpoika.

"Rääkkyikö se?" sanoi sorsa-emo pelästyneenä ja suuntasi nokkansa kohti
laajaa ulappaa.

"Minä menen katsomaan", sanoi poikanen. Ja niin meni sorsanpoikanen ja
alkoi haastella aivan syyttä riitaa variksen kanssa.

"Sinulla on ruma ääni", sanoi sorsanpoika ärsytellen.

"Sinä, paaperoinen, et ymmärrä vielä, mikä on rumaa ja mikä on
kaunista."

"Minunpa höyheneni kiiltävät kuin päivänsäteet."

"Varo niitä höyheniäsi!" vaakkui varis.

"Mitä varoisin, luuletko sinä olevasi viisaampi kuin minä?" sanoi
poikanen.

"Tiedänpä mitä tiedän, olen vanha ja kokenut", vakuutti varis.

"Usko varista, se on ystävämme, se on ennenkin varoittanut meitä sorsia
vaarasta ja vahingosta", sanoi sorsa-emo. "Kun eloa korjataan, silloin
sen käsität. Variksella on isot aivot, se on linnuista viisaimpia.
Syksyllä sovussa syömme kartanon kauramailla. Variksella on tarkka
silmä, se huomaa jo kaukaa vaaran, viisas lintu, varoittajalintu,
tietäjä lintujen seassa", sanoi emo ja lisäsi, "tule pois, pienoiseni,
aukealle, siellä rauhassa soutelemme!"

Mutta poikanen sanoi: "miksi ei varista vaara uhkaa. Pelkääkö varista
kukaan, en pelkää minä!"

Vanha varis kertoi: "tuolla mäellä valkeassa kartanossa asuu nuori
metsästäjäpoika, hänellä on sellainen raskas esine kuin ruokopilli, hän
hiipii ojia, rannan raitojen taakse, takki on hänellä vihreä, ettei
sorsan silmä erota pensaikon väristä, ruo'on silmälle nostaa, pillin
päästä käy kuin salama, putkesta sataa mustia rakeita, yksi pieni rae
surmaa pienen sorsanpojan.

"Miksi se surmaisi minut?" sanoi sorsanpoika.

"Siksi, että sinulla on makea liha", sanoi varis.

"Sinun lihasi taitaakin olla kitkerä ja pahalle maistuva!" ilkkui
poikanen.

"Siksipä ei minua syö!" sanoi varis.

"Mutta minun söisi? Siksipä minussa liekin jotain eriskummallista."

"Sinä, paaperoinen, olet nyt eriskummallisen tyhmä, etkö ymmärrä, että
minä varoitan. Nyt se metsäpoika jo lähestyy pellonpiennarta. Tottele
emoasi, väisty vesille!", varoitti varis.

"Mitäpä se minulle", uhitteli sorsanpoikanen.

Varis kertoi: "kerran näin, miten se surmasi sinunlaisesi pienen
sorsanpojan, pisti reppuunsa ja vei kotiinsa. Lensin kartanon vanhaan
pihakuuseen. Läpi kyökinikkunan näin, miten sen pienen poikasen
kynivät, vedessä huuhtoivat, pataan heittivät ja söivät suuhunsa. Se
oli surma sellaisen pienen sorsanpoikasen kuin sinäkin olet. Olisipa
totellut minua ja emoaan, vieläkin eläisi, aamuisin yhdessä pellolla
kauranjyviä nokkisi ja iloitsisi auringonpaisteesta. Ei totellut,
tahtoi nähdä sen metsäpojan, ei ymmärtänyt sukeltaa ruohoston pohjaan
kiinni, jotta edes kuoltuaan olisi säilynyt. Meni pieni hupakko, nyt ei
ole höyhentäkään jälellä."

"Sinä puhut vain kateudesta", sanoi sorsanpoikanen, "siksi, että minun
lihani on makeampaa kuin sinun. Näinpä kellun kellittelen."

Samassa kuului rapsaus pensaikossa, emo levitti siipensä ja lehahti
lentämään kauas järvelle. Samassa kuului paukaus ja haulit vinkuivat
pienen sorsanpoikasen ympärillä, se tunsi omituisen piston nuoressa
ruumiissaan, silmä sumeni, se kellistyi verissään kyljelleen.

Mutta varis lensi vaakkuen kohti kartanoa.

"Ilettävä varis! Jollei se olisi tässä rääkynyt, olisin saanut
emonkin", ajatteli metsästäjä, kahlasi veteen ja nosti sorsanpoikasen
reppuunsa.

Illemmällä etsi emo suruissaan lahdenpohjasta polkastansa mutta ei
löytänyt pienen pientä untuvaistakaan.

Varis istui taas männynlatvassa ja sanoi: "Mikset paremmin opettanut
omaasi?"

"Missä on minun pienoiseni?", kysyi valittaen sorsa-emo.

"Kartanon pienessä padassa", sanoi varis.

"Voi, minua, miksi en paremmin opastanut omaani, se oli surma sorean
poikaseni", sanoi sorsa-emo ja souteli suruissaan selemmälle.




OMENAPUU JA KOIVUT.


Vanha laho omenapuu seisoi keskellä puutarhaa, mutta nuoret koivut
seisoivat etäämmällä aitovierellä. Niin sanoi omenapuu eräänä päivänä
nuorille koivuille: "te olette kasvaneet liian nopeasti, te pimennätte
minulta auringonvalon niin, etten minä voi enään kasvaa".

Koivut vastasivat: "sinä et ole kasvanut moneen vuoteen, sinä olet jo
elänyt aikasi, sinusta ei ole mitään hyötyä."

"Hyötyäkö, minähän annan vuosittain hedelmäsadon, josta puutarhan
omistajan lapset saavat syksyisin iloita. Minä olen hyötypuu, minä!"

Koivut vastasivat: "vuosi vuodelta on satosi käynyt yhä pienemmäksi,
viime syksynä sinä pudotit vain viisi omenaa yhden kullekin lapselle."

"Minunko syyni", vastasi omenapuu, "teidän syynne on, että minä lahoan
ja lakastun, te imette maan mehun minun juurieni ympäriltä, siksi minä
lahoan ja lakastun. Mutta teistä ei ole kenellekään hyötyä."

Koivut sanoivat: "kyllä maan mehua riittää niin sinulle kuin meillekin.
— Me olemme linnun laulupuita, mutta se vanha varis, joka istuu niin
usein sinun latvassasi, on karkoittanut kaikki laululinnut, jotka
ilahuttivat luontoa. Oli täällä ennen kaunis satakielikin, mutta
isänhän lapset karkoittivat sen kivillään."

"Älkää syyttäkö lapsia, ne rakastavat minua", huokasi vanha omenapuu.

"Isännän lapset ovat ilkeitä, ne leikkaavat läpiä meidän runkoomme ja
juovat meidän mahlamme, ne kuorivat meidän valkean verhomme ja tekevät
siitä tanotorvia, joilla eivät kuitenkaan osaa soitella. — Jos isäntä
tahtoisi kurittaa lapsiaan, niin me antaisimme hänelle notkeimmat
vitsamme."

Samassa tuli puutarhaan talon isäntä. Kuuliko hän omenapuun ja koivujen
keskustelun, sitä ei kukaan voi tietää, hän vilkaisi vihaisesti koivuja
ja mutisi jotain itseksensä. Hän oli entinen rautatieninsinööri,
joka rautatien varsilla oli tottunut näkemään vain tasaisiksi
poikkileikattuja orapihlaja-aitoja.

"Nuo koivujen latvat täytyy tasoittaa, jollei omenapuu ala kantaa
enemmän hedelmiä, se ei saa tarpeeksi auringonpaistetta."

Niin sanoi insinööri itseksensä hyväillen kädellään omenapuuta ja
vilkaisi koivuja vihaisesti mennessään.

Koivut vapisivat ikäänkuin vilusta, mutta omenapuu huokasi
tyytyväisyydestä.

Koko kesän koettivat koivut imeä mehua ojanvieriltä ja ne koettivat
niin vähän kuin mahdollista olla auringonsäteiden tiellä. Kuitenkin
kasvoivat ja kohosivat ne yhä korkeammalle, mutta omenapuu lakastui
lakastumistaan ja pudotti puutarhan käytävälle kärsäkkään toukkien
pilaamat kukkasilmunsa.

Tuli syksy. Insinööri kulki taas puutarhassaan ja kun hän huomasi,
että omenapuussa oli vain neljä raakeletta, käski hän renkien typistää
koivujen latvat tasaisiksi niinkuin hän oli nähnyt rautatien varsilla
orapihlaja-aitoja typistettävän.

Valittaen putosivat koivujen vihreät latvat maahan, ne koottiin ja
vietiin polttopuiksi. Koivut seisoivat nyt alakuloisina ikäänkuin ne
olisivat hävenneet alastomuuttaan, mutta vanha, laho omenapuu ravisteli
tyytyväisenä maahanriippuvia, kyhmyisiä oksiaan ja sanoi: "siitä nyt
näette, mitä hyötyä teistä on, miksi pimensitte minulta päivän!"

Seuraavana yönä kulki myrsky yli puutarhan, ja kun insinööri
aamulla tuli puutarhaan, huomasi hän, että vanhan omenapuun runko
oli taittunut. Hän sahautti rungon poikki, koko omenapuu hakattiin
polttopuiksi.

Mutta insinöörin lapset itkivät kiukusta ja sanoivat: "jos isä olisi
sahannut koivujen rungot poikki, niin vanha omenapuu vielä eläisi."

Koivut vapisivat taas ikäänkuin niiden sydämistä olisi vuotanut verta,
mutta ne eivät sanoneet mitään.

Tuli talvi, tuli kevät. Insinööri oli ikävystynyt taloonsa ja
puutarhaansa. Hän päätti lapsineen muuttaa pois.

Eräänä keväisenä iltayönä kulki outo mies ohi puutarhan, hän seisahtui
äkkiä, sillä satakieli lauloi erään koivun oksalla niin kauniisti,
että hänen sydämensä tuli heti iloiseksi ja hän mietti: "tästä lapseni
ihastuvat ikihyviksi."

Hän meni insinöörin puheille, teki talonkaupat ja pian muutti hän sinne
vaimoineen ja lapsineen.

Koko kesän lauloi satakieli ja ihmeellinen oli se soitto ikäänkuin
koivut olisivat virkistyneet ja voimistuneet suloisista sävelistä,
niiden haavat menivät umpeen, ne nostivat uusia urpuja. Varvut
varttuivat ja latvat nousivat. Joka kevät palasi satakieli ja joka
kevät alkoivat koivut kohota yhä korkeammalle. Mutta omenapuun kanto
mureni murenemistaan. Eräänä päivänä kaatua keikahti se kyljelleen ja
huokasi helpoituksesta.




METTINEN JA KIHOKKI.


Puutarhassa surisivat mettiset iloisesti, ne liitelivät kukasta kukkaan
ja kokosivat mettä kekoihinsa. Puutarhassa oli ruusuja, kieloja,
lemmikkejä ja muita hyvänhajuisia kukkia, jotka levittivät suloista
tuoksua yli suvisen seudun. Mutta mettisten joukossa oli laiska
työmettinen, joka teki tovereilleen kiusaa ja ahdisti pienempiään
myrkyllisillä pistimillään. Tämä kyllästyi kerran ruusuihin, kieloihin
ja lemmikkeihin ja päätti lähteä etsimään sellaista kukkaa, jonka
maljakossa kimmeltäisi mesinestepisara niin kirkas, kaunis ja
huikaiseva kun itse päivänsäde.

Ja niin kohosi mettinen korkealle ilmaan, sieltä tahtoi se tähystellä
unelmiensa makeinta mesikukkaa. Se lensi, lensi, liihätteli ja
luuli voivansa lentää taivaaseen saakka. Mutta matkalla se pian
väsyi ja niin laskeutui se alas yli ison vihreän metsän ja läheni
suurta lettosuota. Silloin huomasi se allaan kummallisia kukkia,
joita kasvoi karhunsammalien keskellä. Ne saivat mettisen silmissä
aavemaisia muotoja, sillä vaikka sillä oli kaksi verkkosilmää
ja kolme pikkusilmää, näki se hyvin huonosti, mutta se eroitti
kuitenkin loistavia pisaroita, jotka sädehtivät kuin tuliläikät
auringon hohtavassa valossa. Se laskeutui yhä maata kohden ja huomasi
tuliläikkien alla paksut punertavat maalehdet, joiden keskeltä
kohosivat hoikat, ruusuiset vanat pitkinä ja alastomina ylöspäin ja
niiden latvoissa oli pieniä, haalean valkeita kukkakiemuroita.

Mutta lehdet ne vasta kummallisia olivat, karvaisia ja paksuja,
ja niiden pinnalla loisti auringon säteilemänä nestepisara niin
kimmelteinen ja kiehtova ikäänkuin sen olisi kirkastanut itse
päivä. Pisara loisti kuin ihmeellinen helohelmi, satuprinsessan
ihana kruununjalokivi, mutta se ei ollut kova vaan niin pehmeän
ja herkullisen näköinen, että mettinen hämmästyi sen häikäisevää
heleyttä, sellaista ei se mielestään koskaan ollut nähnyt. Ja mettinen
putosi ihmeissään suohon ja mietti: mahtaa olla suloinen tämä seutu,
koska täällä kasvaa näin ihmeellisiä kukkia, minun ei tarvitse edes
lentääkään kukkiin, sillä joka kukka on kai pudottanut maalehdelleen
mesihelmensä. Minun ei tarvitse muuta kuin ryömiä tuolle lehdelle. Entä
sen nystyräkarvat sitten, mahtavat suloisesti, kutkutella matkasta
väsynyttä ruumista, ja lehdellä saan minä kehitellä ja juoda mettä ihan
juopuakseni. Hyvä etteivät puutarhan mettiset tiedä näistä kukkasista
mitään.

"Suloiset, kummalliset kukat, sanokaa, mitä kukkia te olette sanoi
mettinen mielistellen.

"Me olemme auringon lempikukkia. Me aukenemme vain pariksi hetkeksi
keskipäivällä armaan auringonpaisteessa, kun kuningasmettinen meitä
lähestyy suloisella soitollaan, sanoivat kihokit kavalasti.

"Te olette kauniimpia ja omituisempia kuin kaikki ruusut, kielot,
lemmikit ja muut kukat. Minä olen kuningasmettinen", valehteli mettinen
ja lisäsi: "mutta kuka teistä on minulle arvokkain?"

"Tule minun luokseni, tule minun luokseni!", kuiskasivat kukat
kaikkialta ikäänkuin ne olisivat kilpailleet mettisen suosiosta.

Kun mettinen oli hiukan levännyt taivaallisen matkansa jälkeen, läheni
se isointa kihokkia ja sanoi: "suloinen simakukka, olen suvainnut
valita sinut."

"Mikä kunnia minulle. Sinua olen odottanut kuin onneani, katso, kuinka
ihana minä olen, tule ja sammuta janosi ja ota vastaan vaatimaton
lahjani!", sanoi viekas, ahne kihokki.

Mettinen kulki pöyhkeillen, pörröisenä ja itserakkaana kihokkia kohden
istahti sen lehdelle ja pisti heti imutorvensa nestehelmeen, joka
kimmelsi sen edessä niin, että oikein päätä huimasi.

Samassa tunsi mettinen happamen maun karvaisella kielellään, se.
puristi leukojaan, peräytyi hiukan ja sanoi: "tämä on erehdys, eihän
täällä olekaan mettä, minä olen joutunut väärään paikkaan."

"Sinä mettinen mettisten seassa!", sanoi kihokki, "sinä olet minulle
niin mieluinen, etten päästä sinua koskaan täältä, asetu ja jää tänne
ikipäiviksi. Täällä saat nukkua kanssamme auringonpaisteeseen."

Samassa tarttui mettinen jalastaan kiinni limaiseen nesteeseen, joka
venyi venymistään.

"Mitä tämä on?", pörisi mettinen ja liikahti, silloin tarttui sen
toinenkin jalka limaan.

"Tämä on salaloukku, kavala ansa, miksi sinä viekoittelit minut tänne?"

"Itsehän sinä raukka tänne tuppasit", sanoi kihokki ja purki pahaa
limaansa. Mettinen keikahti kyljelleen ja sen toinen siipi tahraantui
nahkeaan niljaan.

"Päästä minut pois, en minä koskaan maista tällaista mettä!", pörisi
mettinen peloissaan.

"Maista, maista, koska kerran maistamaan tulit!", ilkkui ahne kihokki
ja tyrkytti tahmaansa..

"En syö, en syö!", pörisi mettinen.

"Sinä et syö, mutta minä syön nyt sinut!" sanoi kihokki ja sen
karvanystyrät alkoivat kietoutua mettisen ympäri niinkuin pienen
pienet karvasormet, jotka pusertuvat nyrkiksi. Nystyrät liikkuivat
ja levittivät yhä enemmän liukasta nestettä niin, että mettisen koko
etupuoli oli kokonaan limassa, nystyrät koettivat pusertaa mettisen
limaloukkuunsa. Kauhukseen huomasi mettinen loukussa taintuneen
kärpäsen ja puoleksi sulaneen hyttysen. Ja kuinka monet lienevät jo
limassa jäljettömiin sulaneet! Mettinen puski pistimellään, se pörisi
nyt vihaisesti, se terhensi ja temmelsi pienellä kihokin lehdellä
kuin henkensä edestä. Kihokki piti puoliaan, mutta mettinen ei
mahtunut syvennykseen. Mettinen kokosi kaiken voimansa, se kimmahti
pystyyn, ravisti ruumistaan, ponnahti, repäisi itsensä irti limasta ja
kiiriskeli suin päin tahmealta lehdeltä karhunsammaliin.

Kauan makasi mettinen sammalissa, se pyyhkieli limaa jaloistaan
ja siivistään. Kaikki kihokit sen ympärillä kävivät kummallisen
hiljaisiksi. Ne sulkivat toinen toisensa jälkeen kukkakiemuransa, ne
nukahtivat vähitellen kaikki ikäänkuin torkkuen auringonpaisteessa.

Silloin nousi mettinen, väsyneesti se lentää liipotti vain toisella
siivellään, metsään päästyään jäi se lepäämään. Vaivaloinen ja pitkä
oli tämä mettisen häpeällinen paluumatka, se lensi puusta puuhun ja
monta kertaa luuli se ikipäiviksi hukkuvansa hämärään metsään. Mutta
se tunsi kaukaa puutarhan ruusujen, kielojen ja lemmikkien kylläisen
tuoksun. Se loi siipensä taas lentoon ja jatkoi vaivaloista matkaansa.
Monen vastuksen ja seikkailun jälkeen lensi mettinen vihdoin häpeissään
ja samalla hyvillään puutarhaan ja vaipui raskaasti nurmelle.

Muut mehiläiset lopettivat iloisen kukkakarkelonsa ja tulivat katsomaan
karkulaista.

"Minkä näköinen sinä olet, missä sinä olet ryvennyt!?", ihmettelivät
mehiläiset.

Kun mettinen oli hiukan toipunut, alkoi se kertoa ihmeellisestä
retkestään lihansyöjäkasvien maahan. Se lopetti kertomuksensa ja sanoi:
"älkää, miekkoset, koskaan lentäkö vihreän metsän taakse, siellä on
iso limaletto, letossa kasvaa kummallisia kukkia, niiden lehdillä on
valemesihelmiä, ne lehdet syövät hyttysiä, kärpäsiä ja muita pieniä
hyönteisiä. Kiitän onneani kun pääsin sieltä ehjin nahoin."

"Olkoon tämä opiksi sinulle!", sanoivat muut mehiläiset, "oma maa
mansikka, muu maa mustikka."

Sitte jatkoivat mehiläiset taas iloista auringontanssiaan ruusujen,
kielojen ja lemmikkien ympärillä.




ELÄMÄNLANGAT JA PIIMÄPILKKU.


Kaksi elämänlankaa kiipesi ylöspäin seinään kiinnitettyä nuoraa pitkin,
ne kietoutuivat toisiinsa ikäänkuin syleilyyn eivätkä ne huomanneet,
että pieni piimäpilkku kapusi jälessä pitkin niiden hienoja varsia.
Avatusta ikkunasta kuului miehen matala ja naisen heleä mutta hiukan
terävä ääni.

"Kohta me näemme heidät, sanoi toinen elämänlanka kumppanilleen.

"Niin, kohta me saamme kurkistaa akkunasta huoneeseen. Onkohan sen
nuoren miehen morsian kaunis?", sanoi toinen elämänlanka. "Ja hyvä?",
lisäsi siihen toinen.

Kuukauden kuluttua kurkistivat elämänlangat huoneeseen.

Nuori mies istui akkunan ääressä, nuori nainen seisoi kuvastimen edessä
pukuansa ihaillen.

"Kas, elämänlangat ylettyvät jo ikkunalaudalle, niin pian tämä ihana
alkukesä on kulunut, mutta se on sinun ansiosi", sanoi nuori mies ja
silitti sormillaan nuoria lehtiä.

Lehdet värisivät ilosta.

Toinen sanoi: "voi, kuinka morsian on kaunis!"

Toinen sanoi: "mutta onko hän yhtä hyvä kuin hän on kaunis?"

Nuori mies sanoi hellästi: "tule tänne, että saan sinua syleillä!"

Nuori nainen katsahti ensin kuvastimeen, tuli miehen luokse ja sanoi:
"no syleile nyt mutta varovasti!"

"He alkavat syleillä niinkuin mekin", sanoi toinen elämänlanka.

Mies otti naisen, syleili ja suuteli häntä.

Nuori nainen huudahti: "hyi sinua, katsos,, nyt sinä rypistit pukuni!"

"Rypistinkö, minä suutelen pois rypyt", sanoi nuori mies ja suuteli
naista povelle.

"Mutta nyt sinä pilasit puvun vielä pahemmaksi", sanoi nainen vetäytyen
ärtyisenä pois ja alkoi kuvastimen edessä korjailla tulipunaista
kesäharsopuseroaan.

"He eivät syleile niinkuin me sylellemme",, sanoi toinen elämänlanka.

"Me olemme aina yhdessä", sanoi siihen toinen.

Samassa kiipesi pieni piimäpilkku latvalehtiä pitkin ja putosi
ikkunalaudalle.

"Piimäpilkku! Kas kun emme sitä huomanneetkaan", sanoi toinen
elämänlanka, "se tietää onnea!"

"Onnea meille molemmille!"

"Katsos armaani, me olemme saaneet hyvän vieraan", sanoi nuori mies,
nosti pienen piimäpilkun varovasti kämmenelleen ja vei sen morsiamensa
nähtäväksi.

"Piimäpilkku!", huudahti nainen ja hypähti paikaltaan.

"Se tietää onnea, katsos, se kiertää kohti kihlasormusta", sanoi nuori
mies.

"Hyi, tapa se, tapa se! Se voi lentää minun niskaani", sanoi nuori
nainen ja polki jalkaansa.

"En minä tapa sitä, mutta jos se on sinulle vastenmielinen, niin minä
lasken sen lentämään", sanoi nuori mies surullisesti, kohotti kätensä
ja pudisti hellävaroen pientä piimäpilkkua. Se räpytti pieniä siipiään
ja pyrähti lentoon avatusta ikkunasta.

Samassa sulkeutui ikkuna, huoneesta kuului sekavia ääniä, mutta
elämänlangat eivät erottaneet, mitä nuori mies ja nainen sanoivat
toinen toisillensa.

       *       *       *       *       *

Kului vuosi. Nuori mies istui taas avatun ikkunan ääressä, ja nainen
lepäsi hänen sylissään. Kaikki kukat puutarhassa tuoksuivat lenseän
lämpöisessä suvi-yössä ja elämänlangat, jotka nyt nuokkuivat yli
ikkunalaudan, sanoivat toinen toisillensa:

"Nämä nuoret ihmiset syleilevät niinkuin mekin sylellemme.”

"Tämä on heidän hääyönsä”, sanoi toinen elämänlanka.

"Mutta nainen ei ole sama, jonka näimme viime vuonna, hän on paljon
hienompi ja ihanampi”, sanoi siihen toinen.

"Ja yhtä hyvä kuin hän on ihana”, sanoi toinen.

"Katsos, elämänlangat ovat tänä yönä puhjenneet valkoisiin kukkiin
ikäänkuin meidän hääjuhlamme kunniaksi”, sanoi nainen ja kumartui
suutelemaan valkoisia kukkia.

"Niillä on nyt valkea hääpuku niinkuin sinullakin”, sanoi mies ja antoi
suuta nuorelle vaimollensa.

"Elämänlangat ovat kasvaneet jo noin korkealle, tämä alkukesä on
kulunut kuin ihanassa unessa", huudahti nuori nainen, kääntyi ja
silitti nuoren miehen otsaa.

Mies tuli hiukan surulliseksi ja sanoi: "noin minäkin sanoin vuosi
sitten, minäkin olen kasvanut sen jälkeen, kasvanut — kokemuksessa,
kunnes löysin sinut. Voitko sinä unohtaa, että minä kerran luulin
rakastavani toista."

"Minä olen sen unohtanut, sillä minä tunsin ja tiesin jo kauan, ettet
sinä rakastaisi koskaan ketään muuta kuin minua", sanoi nainen hellästi.

"Jo ennen kuin sinut näinkään? Niin, ehkä minä rakastin sinua ennenkuin
sinut olin nähnytkään, sillä ensi kerran, kun sinut näin, tuntui siltä
ikäänkuin minä olisin tuntenut sinut jo lapsuudesta saakka", sanoi mies.

"Kuinka ihmeellinen ja ihana on tämä nuori hää-yömme!", sanoi nainen
säteilevin silmin.

Samassa putosi piimäpilkku elämänlangan lehdiltä kukitetulle pöydälle.

"Piimäpilkku! Se tietää onnea!", huudahti nyt nuori nainen, nosti
ihan ihastuksissaan pienen punaisen valkopilkkuisen kovakuoriaisen
ruusuiselle kädelleen ja silitti sitä.

"Armaani! — Voin sen nyt sanoa ilman katkeruutta. — Vuosi sitten putosi
pieni piimäpilkku tämän saman elämänlangan lehdiltä, minä otin sen
käteeni, silloin alkoi se kulkea kohti kihlasormusta — —".

"Koskettiko se sitä?", kysyi nainen jännitettynä.

"Ei, se kääntyi takaisin", sanoi mies hymyillen.

"Minä arvasin sen!", sanoi nainen hymyssä suin.

"Samana iltana heitti hän kihlasormuksensa lattialle", sanoi mies ja
kävi vakavaksi.

"Se oli piimäpilkun ansio", sanoi nuori nainen ja silitti taas miehensä
otsaa.

"Tiedätkös", huudahti mies iloissaan, "kun minä sinut ensi kerran näin,
istuit sinä kaupungin puiston penkillä ja hyväilit pientä piimäpilkkua
kunnes se nukahti. Siitä minä arvasin, että sinun sydämesi oli yhtä
hyvä kuin sinun katsantosi oli ihana. Ihmeelliset ovat ihmiselämän
tiet."

"Mutta yhtä ihmeelliset ovat pienen piimäpilkun tiet", sanoi nuori
vaimo. "Ehkä tämä on sama piimäpilkku, se kävi vieraanasi vuosi sitte,
ehkä se läksi etsimään sinulle uutta elämänkumppania."

"Niin, kuka luonnon salaisuuksista ottaa selvän!", sanoi mies hymyillen
ja tarttui vaimon ruusuiseen käteen.

"Katsokaamme", huudahti nuori vaimo, "minne piimäpilkku nyt kulkee!"

"Mutta ethän sinä vain ole taika-uskoinen?", sanoi mies vakavana.

"Niin katsokaamme, rakkaani!", kuiskasi nainen.

Päät yhdessä katselivat he, miten piimäpilkku alkoi kulkea
edestakaisin, se kulki pitkin sinisiä, hienoja suonia toisen kädeltä
toiselle kädelle, toisen sormukselta toisen sormukselle.

"Mutta mehän olemme kuin suuret lapset", sanoi mies, asetti piimäpilkun
pöydälle ja sulki vaimonsa syliinsä.

Nuori vaimo kallisti päänsä miehensä leveätä, vahvaa rintaa vasten ja
katseli läpi ikkunan suviseen, suureen yöhön. Hieno, lempeä tuulenhenki
heilutteli hiljaa elämänlankoja.

"Luuletko sinä, että kasvitkin voivat rakastaa niinkuin me", sanoi
nuori vaimo ja painui yhä lähemmäksi miestään.

"Luulen, luulen, sinä minun onneni pieni piimäpilkku, mutta nyt täytyy
pienen piimäpilkun nukkua", sanoi nuori mies ja irroitti kätensä.

"Niin, tämän pienen piimäpilkun pitää myöskin nukkua", sanoi nuori
vaimo, alkoi hyväillä ja kutkutella piimäpilkkua, kunnes se nukahti
kukitetulle pöydälle.

Samassa sulkeutui ikkuna.

"Kuulitko sinä, mitä se nuori, hyvä nainen sanoi meistä", sanoi toinen
elämänlanka, kun ikkuna oli sulkeutunut.

"Kuulin", sanoi toinen elämänlanka.

Sitten värisivät molemmat ihastuksesta, sillä sellaista suurta
onneniloa eivät elämänlangat koskaan olleet nähneet.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74352 ***