path: root/74388-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74388 ***





JUUTALAISET JA ME

Kirj.

Knut Tallqvist


Ylioppilaiden keskusteluseuran julkaisuja n:o 4





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.




SISÄLLYS:

 I. Talmud ja juutalaisuuden siveysoppi.
II. Antisemitismi.



Kysymystä juutalaisten oikeudellisesta asemasta maassamme voinee
tavallaan pitää nykyhetkeen kuuluvana. Lähinnä tuleva aika pakottaa
ehkä meidät sanomaan ratkaisevan sanamme siitä, tahdommeko parantaa
juutalaisten asemaa tässä maassa vai emmekö.

Niiden kaikilla aloilla esiintyvien uudistussuunnitelmien ja
-pyrintöjen joukossa, joita meillä nykyään niin runsaasti on, luulisi
myöskin löytyvän tilaa ajatukselle tehdä elämä siedettävämmäksi sille
kouralliselle juutalaisia, mikä olojen pakosta on tullut keskuuteemme
heitetyksi. Muutamat seikat, kuten liikemieskokous Tampereella v.
1908, artikkelit muutamissa sanomalehdissä ja anomukset hallitukselle,
osoittavat kuitenkin selvästi, ettei asianlaita niin ole. Meilläkin on
juutalaisvihalla tunnustajansa, ja antisemitismin historiassa näyttää
vielä olevan muutamia tyhjiä lehtiä Suomen malli-maan varalle.

Siksi on minusta nyt ollut sopiva hetki ryhtyä tekemään selkoa
juutalaisvihan syistä ottaen huomioon juutalaisten rodun,
kansallisuuden, uskonnon, moraalin ja yhteiskunnallisen toiminnan.




I.

Talmud ja juutalaisuuden siveysoppi.


Se seikka, johon juutalaisvihamielinen liike ehkä ankarimmin kohdistuu,
on uskonto. Keskiajan juutalaisvainot johtuivat silminnähtävästi
uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta, johon liittyi myöhemmin
taloudellisiakin syitä. Tosin käy sanominen, että entisaikojen
uskonnollinen yltiöpäisyys on vähentynyt samassa suhteessa kuin
sivistys on kasvanut ja inhimillisyyden käsite voimistunut.
Mutta epäämätön tosiasia on sittenkin, että monet juutalaisia
koskevat ennakkoluulot osoittautuvat keskiajan uskonnolliselta
suvaitsemattomuudelta perityiksi.

Niin paljon kuin nykyiset antisemiitit vakuuttavatkin, ettei
juutalaisten uskonto kuulu heihin, suuntaavat he kuitenkin ankarimmat
hyökkäyksensä juutalaisia vastaan juuri heidän uskontonsa tähden.
Yleisenä pyrkimyksenä on johtaa juutalaisten uskonnosta ja siveysopista
kaikki se moitittava, mikä juutalaisille viaksi luetaan.

Kysyttäessä: mikä on juutalaisuuden uskonnollinen peruste, kuuluu
liiankin usein vastaus: Talmud. Ja kuitenkin tulisi jokaisen
sivistyneen ihmisen tietää, että Vanha Testamentti on se juutalaisten
uskonnon peruskirja, jonka keralla juutalaisuus säilyy tai katoaa.

Vanha Testamentti on raamatussa jokaisen käytettävissä. Jokainen
voi tutkia sitä ja ratkaista, onko juutalaisuus sellaisena kuin
Mooses, Jesaja ja psalmit sen esittävät jotain niin epäinhimillistä,
että se ei sovi nykyaikaiseen kulttuuriyhteiskuntaan. Vanhan
Testamentin uskonsankarit ovat lahjoittaneet ihmiskunnalle monoteismin
(yksijumalaisuuden), joka on kaikkien korkeampien uskonnonmuotojen,
eikä vähimmin kristinopin, edellytys. Saamme kiittää juutalaisia
siveysopista, jota pidämme korkeimpana, siveysopista, mikä ei
sisälly ainoastaan kymmenen käskyn sanoihin, vaan myöskin käskyyn:
rakasta lähimäistäsi niinkuin itseäsi (3 Moos. 19: 18). Israelin
profeetat ovat luoneet yhteiskuntaelämän ihanteen, mikä kulttuurin
kaksituhatvuotisesta kehityksestä huolimatta yhä kangastelee
kaukaisuuksissa, ja lopuksi ovat Israelin runoilijat antaneet
uskonnolliselle tunteelle sen yleismaailmallisimman ilmaisumuodon
psalmeissa.

On tarpeellista huomauttaa tästä Israelin uskonnon suuresta
merkityksestä koko ihmiskunnalle. Sillä juutalaisuutta arvosteltaessa
se tavallisesti jätetään huomioon ottamatta ja Vanhaa Testamenttia
pidetään vain historiallisena merkillisyytenä.

Vanhasta Testamentista on muka löydetty alentavia esityksiä
korkeimmasta olennosta, vieläpä sen henkilöissä tavattu arveluttavia
siveellisiä puutteellisuuksia, niinkuin ylpeää itsekkyyttä ja vihassa
ja verenhimossa hekumoivaa julmuutta. Kieltämättä Vanha Testamentti
monessa suhteessa kuvastaa itseensä-sulkeuneen heimo-uskonnon ahdasta
käsitystä ja sisältää paljon sellaista, mikä ei ole sopusoinnussa
meidän uskonnollisen ja siveellisen tietoisuutemme kanssa. Mutta
kun julistamme tuomiomme, emme saa jättää syrjään historiallista
ymmärtämystä emmekä unohtaa, että hylkäävä tuomio Vanhasta
Testamentista ei kohtaa ainoastaan juutalaisuutta, sikäli kuin se
todellakin on pysynyt Vanhan Testamentin kannalla, vaan myöskin
kristinoppia. Sillä yhä vielä on Vanhalla Testamentilla pätevyytensä
kristinopin suhteen m. m. sen etevimpänä eetillis-uskonnollisena
kasvatuskeinona; koko meidän kulttuurimme on juutalais-itämaisten
aatteiden ja motiivien läpitunkema, ja ne ovat raamatun kautta tulleet
siinä määrin henkiseksi omaisuudeksemme, että tuskin koskaan tulevat
kulumaan pois. Taistelu tätä vaikutusta vastaan on oikeutettu, mutta se
on syrjässä juutalaiskysymyksestä.

Hyökkäykset juutalaisten uskontoa ja siveysoppia vastaan eivät ole
säästäen pidelleet Vanhaa Testamenttia, mutta ensi sijassa ne koskevat
Talmudia.

Mitä Talmud sitten on?

Onko Talmud jonkun juutalaisen rabbiinin nimi, kuten eräs keskiajan
oppinut luuli? Tai onko Talmud juutalaisten lakikirja, niinkuin vastaus
tavallisimmin kuulunee?

Suuren yleisön käsitykset Talmudista ovat varmaan siksi hämärät, että
selonteko sen synnystä, sisällyksestä ja merkityksestä on tarpeen.

Sittenkuin Esra noin 5:nnellä vuosisadalla e. Kr. oli määrännyt
n. s. Mooseksen lain juutalaisten seurakuntien uskonnolliseksi
ja yhteiskunnalliseksi ohjeeksi, ei voitu kirjoituksen kautta
vahvistetusta laista mitään poistaa, ei siihen mitään lisätä eikä
mitään muuttaa.

Mutta jokapäiväisen elämän olosuhteet vaativat alituisesti uusia
määräyksiä, uusia selityksiä entisten lisäksi, Siten syntyi lakia
täydentävä tavanomainen oikeus. Se säilyi pääasiallisesti suullisen
traditsionin kautta. Sitä ilmaisee myös sen nimi, »suullinen laki», kun
taas _mischna_-nimitys tarkoittaa kirjoitetun lain »kertausta», mutta
samalla täydennystä.

Aikojen kuluessa karttui traditsioni-ainesta yhä enemmän. Sen
hallitsemisen vaikeus tuli yhä suuremmaksi, Myöskin suureni vaara,
että juutalaisuuden käsityksen yhtenäisyys häviäisi tavanomaisen
oikeuden erilaisen kehityksen vuoksi. Näin oli laita etenkin
sitten, kun Titus oli hävittänyt Jerusalemin temppelin, juutalaisen
monoteismin näkyvän vertauskuvan, kun uhripalveluksella ei enää
ollut paikkaa ja juutalaiset olivat hajonneet kaikkeen maailmaan.
Heidän selvänäköisimmät miehensä huomasivat välttämättömäksi löytää
tapetun kansallisuuden hajoitetuille jäännöksille kokoavan voiman,
yhdistävän siteen, elämäntarkoituksen. Juutalaisuuden suuret henget,
kuten Jochanan ben Sakkai ja Juda Pyhä, löysivät tuon päämäärän,
tuon yhdistävän voiman, uskontonsa opissa, ainoassa mitä heillä oli
jäljellä. Niin syntyi tietoinen pyrkimys asettaa mahdottomaksi tulleen
uhripalveluksen sijaan innokas uskonnontutkiminen, sanan selittäminen
ja julistaminen, järjen ja sydämen valistus, totuuden etsiminen ja
säilyttäminen.

Näiden pyrintöjen innostamina, koettaen pelastaa mitä oli
pelastettavissa juutalaisuuden erikoisuudesta ja pyrkien säilyttämään
monoteistisen ja eetillisen jumala-aatteen kaikkinielevän pakanuuden
keskellä, harrastettiin myöskin suullisten traditsionien kokoomista.
Niin syntyi se tekstikokoelma, joka sai nimen _mischna_ ja jonka Juda
Pyhän luullaan noin 189 j. Kr. toimittaneen.

Useat noista pääasiallisesti siviili-, rikos- ja kirkko-oikeudellisista
päätöksistä, joita koottiin, olivat siihen aikaan jo vanhettuneita.
Kuitenkin otettiin ne myöskin Mischnaan, sillä sen tarkoituksena ei
ollut laatia ohjesääntöä kaikiksi ajoiksi, vaan järjestää ja jättää tuo
valtava traditsioni-aines jälkimaailman tutkittavaksi. _Mischna tahtoi
olla ja on oikeudellinen tietokirja, jonkinlainen corpus juris, mutta
ei mikään lakikirja._

Mischna on Talmudin ytimenä olematta sentään sen suurin osa. Talmudin
muun sisällön nimi on Gemara. Gemara merkitsee täydennystä, sillä se
täydentää ja selittää Mischnaa ja suhtautuu Mischnaan niinkuin Mischna
Mooseksen lakiin. Voi myöskin sanoa, että Mischna muodostaa varsinaisen
tekstin, jonka selityksenä Gemara on. Gemara on melkein kauttaaltaan
kuin pöytäkirja rabbiinien väittelyistä Mischnan lauselmista. Gemara on
lakikirja vielä vähemmässä määrin kuin Mischna. Verrattain harvoin voi
esityksestä ilman muuta löytää vallitsevan käytännön. Sen saa selville
vasta tutkimusten ja tarkastelujen kautta, joihin vain oppinut rabbiini
kykenee.

Mischna syntyi Palestiinassa; Gemarasta näki ainoastaan osa päivän
valon siinä maassa, toinen osa Babyloniassa. Kun molemmissa paikoissa
lisättiin Gemara selitykseksi Mischnaan, syntyi Palestiinassa
toin e n, Babyloniassa toinen Talmud. Siis on oikeastaan olemassa
kaksi alkuperäistä Talmudia. Näistä lie palestiinalainen eli n. s.
»Jeruschalmi» rabbiini Jochananin toimittama Tiberiaassa noin v.
390 j. Kr. ja babylonilainen eli »Babli» noin v. 500. Kun Mischna
kuitenkin miltei samassa muodossa on perusteena kummallekin Talmudille,
tarkoitetaan tällä nimellä _molempia yhteensä_ tai ainoastaan
_babylonilaista_ Talmudia, joka on paljon suurempi, täydellisempi
ja tärkeämpi. Painettuna se käsittää 12 paksua nidosta. Siis oikea
_indigesta moles!_

Vielä on lisättävä, että Talmud jakautuu kahteen esitystavan puolesta
erilaiseen osaan: _halacha_ ja _haggada_. Halacha merkitsee tapaa,
s.o. sitä sääntöä, jonka mukaan jokaisen tulee elämässä vaeltaa.
Sitäpaitsi merkitsee halacha sitä väittelyä, joka Talmudissa koskee
lakia ja jota siinä sen mukana säilytetään. Halacha on, niinkuin
Heine sanoo, hengen miekkailukoulu, jossa rabbiinien oppi näyttelee
terävyyttään. Se on juutalaisuuden skolastiikka. Sitävastoin käsittelee
haggada, eli kertova aines, selvitellen ja valaisten sellaisia
profeetallisia ja runollisia, paikkoja, jotka eivät suorastaan tarkoita
käytännöllistä elämän ohjaamista. Haggada on pääasiallisesti tunteen
ja mielikuvituksen tuote sisältäen kertomuksia, satuja, taruja ja
juttuja ja on siten oikea löytökaivos kansanrunouden-tutkijalle ja
kulttuurihistorioitsijalle.

Yleensä on Talmud, joka merkitsee »oppi», »opinto», juutalaisten
melkein vuosituhantisen henkisen ja uskonnollisen elämän tuote; se on
juutalaisen hengen aina pienimpiin yksityisseikkoihin käypä historia.
Talmudia on sattuvasti verrattu valtavan suureen oppisaliin, jossa noin
kaksituhatta rabbiinia keskustelee ei ainoastaan uskonnollisista ja
juridisista kysymyksistä, vaan melkein, kaikesta, niihin inhimillinen
tieto kohdistuu: luonnontieteestä, lääketieteestä, tähtitieteestä,
maantieteestä, kasvatusopista, kielitieteestä, historiasta y.m.
Näitä monenlaisia aineita ei käsitellä länsimaisen hengen vaatimassa
historiallisessa järjestyksessä, vaan ne pyöriskelevät keskenään
kirjavassa sekasotkussa esitystavan hypähdellessä toisesta
äärimäisyydestä toiseen. Joskus kehitetään ja jaotellaan lause
sellaisella teoretiseeraavalla kasuistiikalla, että se lopulta häipyy
mahdottomuuksiin. Joskus taas keskustellaan jostain kysymyksestä
dialektisellä taituruudella, mikä säihkyy loogillista terävyyttä,
mutta kehittyy taas viisasteluun ja pikkumaisuuksiin, joiden ainoa
tarkoitus on häikäistä ja sekoittaa. Ja vihdoin katkeavat nuo ajatusten
turnajaiset silloin tällöin leveänä juoksevaan kertomukseen, jota aito
itämainen mielikuvitus kannattaa.

Ylläsanotusta käynee selville, miksi Talmud on maailmankirjallisuuden
vaikeimmin tajuttavia teoksia. Siksipä ovat mielipiteetkin sen arvosta
hyvin erilaisia sekä kristittyjen että juutalaisten keskuudessa. Jotkut
nostavat Talmudin pilviin, toiset taas leimaavat sen viisastelujen ja
pikkuseikkojen sekamelskaksi.

Talmudin oleellinen merkitys juutalaisille on siinä, että se on
kehittänyt heidän uskontosysteemiään Vanhan Testamentin pohjalla
ja säilyttänyt heidän traditsioninsa. Mutta Talmud on ollut
juutalaisuudelle kaksiteräinen miekka. Se on ehkä mahtavin linnoitus,
mitä kansallistunto on suojakseen rakentanut. Tuon suojelusmuurin
vuoksi pelastui juutalaisuus sekaantumasta kreikkalaisroomalaiseen
kulttuuriin, johon sen nuori vesa, kristinusko, liittyi. Talmudin
tutkiminen kehitti myöskin sitä ajatuksen terävyyttä, intelligenssia
ja hengen joustavuutta, mikä on juutalaisille ominaista ja mikä on
ollut heidän ylemmyytensä ja kestävyytensä syynä. Mutta tuo jyrkkä
tapa, millä Talmud painostaa juutalaisuuden erikoisuutta, sen pyrkimys
säännöttömään juutalaisten elämä pienimpiä yksityiskohtia myöten aina
kehdosta hautaan saakka, pyrkimys, joka ehkä oli paikallaan ja ainakin
selitettävissä tuon olemassaolontaistelun aikana, jolloin Talmud
syntyi, toi mukanaan seisahduksen ja tuhoisan eristäytymisen. Kun
kristinusko perustuen Vanhan Testamentin profeetalliseen, yleisempään
ja yleisinhimillisempään käsitykseen vastusti juutalaisuuden
lakiorjuutta ja kirjaimellisuutta, puhuen yksilön vapauden puolesta, ja
kun kristinuskon kehitys senvuoksi on kulkenut yhä suurempaa vapautta
kohti, lähti juutalaisuus ja Talmud vaeltamaan aivan päinvastaista,
vanhoillisuuden tietä. Talmud ei selitä niin paljon yleisinhimillisiä,
profeetallisia aatteita, kuin kansallista hurskaudenihannetta,
joka liittyy usein väärin ymmärrettyyn ja väärin käytettyyn
farisealaisuussanaan. Horjuen molempien suuntien välillä sitoi
Talmud juutalaisuuden tunnustajat uusilla siteillä ja rajoituksilla
niiden monien lisäksi, mitkä johtuivat itseensä-sulkeuneesta
heimo-uskonnosta ja papillisesta lainsäädännöstä. Sorto ja vaino,
joka muukalaisten keskellä seurasi juutalaisia maanpakolaisia heidän
valtionsa kukistuttua ja joka piti heitä monta vuosisataa ympäristön
kulttuurityön ulkopuolella, tunki heidät yhä tiukemmin heidän
uskontonsa ahtaiden rajojen sisälle sekä esti heidän kehityksensä tai
teki sen yksipuoliseksi. Tällaisten olojen vuoksi juutalaisten elämä
meidän päivinämme näyttää olevan useissa kohdin vähintäin tuhat vuotta
yleisestä kehityksestä jäljessä.

Sulkuna juutalaisten kehitykselle vaikutti sekin seikka, että laajoissa
juutalaispiireissä menetettiin historiallinen käsitys Talmudista
oikeuslähteenä. Tosin eivät sen opit ole saaneet tuota virallista
pyhitystä, joka liittyy kristinopin dogmeihin, — ehkä vain siksi,
että juutalaisuudelta puuttui ja yhä puuttuu julkinen, yhtenäinen
johto. Käytännössä Talmud sitävastoin sai määräävän merkityksen, joka
oikeastaan ei sille kuulu, niin että se kohta työnsi syrjään Vanhan
Testamentin tutkimisen.

Tähän suuntaan vaikuttivat osittain turmiollisella tavalla muutamat
oppikirjat, joiden tarkoituksena oli tehdä tuo voimassa olevan
käytännön vaivalloinen selitteleminen tarpeettomaksi ja määritellä
yleistajuisessa muodossa Talmudin lausunnot. Niihin kuuluu Mos.
Maimonideksen v. 1180 valmistunut jättiläisteos _Mischna thora_ eli
_Jad chazaka_, »voiman käsi». Moses Coucy'laisen julkaisema _Sefer
hamisvoth_ (noin 1250), Jakob ben Ascherin _Arbaa turim_ ja ennen
kaikkia Josef Karon († 1575) julkaisema _Schulchan arukh_, »katettu
pöytä». Viimemainitussa teoksessa, sanoo Reinach, muutettiin vanhojen
opettajien vähäpätöisimmätkin lauseet taipumattomiksi laeiksi ottamatta
lukuun paikkaa, aikaa ja oloja. Etenkin krakaulaisen Iserleksen v.
1588 laajentama muodostelma on saanut osakseen liian suuren arvon ja
suuressa määrin edistänyt juutalaisuuden eristymistä ja seisahdusta. Se
antaakin näennäistä tukea monelle intohimoiselle hyökkäykselle, jotka
Talmud, oikein selitettynä, torjuu.

Onneksi ei edes juutalaisuus ole säästynyt vapaammilta virtauksilta.
Meidän päivinämme täytyy tehdä erotus reformeerattujen ja
oikeauskoisten juutalaisten välillä, lukuunottamatta lahkoja, joista
karaiitit jo entuudestaan ovat hyljänneet koko rabbiinitraditsionin
tunnustaen ainoastaan Vanhan Testamentin.

Oikeauskoiset ovat enemmistönä, ja heihin kuuluu sivistyksellisesti
alinna oleva osa juutalaisista, pääasiallisesti Itä-Euroopassa. He
puhuvat syvimmällä kunnioituksella pyhästä Talmudistaan. Sen tutkiminen
on heidän mielestään inhimillisen toiminnan korkein huippu ja ihanne.
He väittävät, että aina Mooseksen lain julistamisesta saakka Sinailla
on halachan suullinen laki ollut Mooseksen kirjoissa olevan kirjoitetun
lain rinnalla. Laki on siis heidän mielestään _yksi_, vaikka se on
virrannut juutalaisille kahdelta taholta.

Tällaisen epähistoriallisen ja epäkriitillisen ajatuskannan johtamina
menevät jotkut oikeauskoisten edustajat niin pitkälle, että pitävät
Talmudia _ainoana_ lähteenä, josta juutalaisuus on kummunnut,
juutalaisuuden olemassaolon perusteena, vieläpä sinä elävänä sieluna,
mikä on muodostanut ja pitänyt pystyssä juutalaisuuden.

Paljon selvempi ja oikeampi käsitys Talmudista on
reformijuutalaisuudella, jonka alkuunpanija oli Kantin aikalainen,
Lessingin ystävä, hänen Nathan Viisaansa esikuva, Moses Mendelssohn
(† 1786). Reformijuutalaisten mielestä on Talmud yksinkertaisesti
kokoelma opetuslauseita eikä mikään lakikirja. He näkevät selvään sen
seikan, että Talmudin moraaliperusta on monessa suhteessa eristyvä,
puolueellinen ja ahdas. Holdheim, eräs reformi juutalaisuuden
etevimmistä johtajista, sanoo: »Meidän uskonnollis-siveellinen tuntomme
on jo paljon ylempänä Talmudin moraaliperustetta.» Frankfurt am Mainin
rabbiini Leop. Stein († 1882) kielsi juhlallisesti, että Talmud olisi
juutalaisten uskonnon lähde. Hän ilmaisee myöskin vakaumuksenaan, kuten
jo Mendelssohn, että verrattoman paljon siitä, mitä Talmudissa sanotaan
kirjoitetun lain välttämättömäksi selitykseksi, on vahingollisia
ihmissäädöksiä, jotka vain ovat himmentäneet juutalaisten uskonnon
kirkkautta. Amerikkalaiset rabbiinit ovat niinikään monasti selittäneet
Talmudin auktoriteetin kumotuksi. Reformijuutalaisten radikaalisin
osa ei ole ainoastaan hyljännyt Talmudia, uskoa Messiaan tuloon ja
ruokalakeja, vaan myöskin poistanut hebreankielisen jumalanpalveluksen
ja asettanut sabbatin sunnuntaiksi. Tätä suuntaa edustaa berliiniläinen
Reformgenossenschaft, jonka Stern ja Holdheim perustivat v. 1845. Onpa
syntynyt yhdistyksiä ympärileikkaustakin vastaan, sittenkuin Abr.
Geiger ensin uskalsi nousta tuota barbaarista menoa vastustamaan.

Täytyy toivoa, että reformijuutalaisten pyrkimykset menestyisivät ja
johtaisivat juutalaisuuden täydelliseen uudistukseen. Todellisuudessa
on Talmudilla nykyään merkitystä ainoastaan juutalaisten juhlamenoihin,
ei heidän yhteiskunnallisiin oloihinsa nähden, sillä niiden suhteen
on voimassa babylonilaisen Talmudin määräys, että valtion laki on
seurattava laki. Mutta elleivät oikeauskoiset juutalaiset heitä
mereen tuota rituaali- ja juhlamenosääntöjen arvotonta painolastia,
jonka eristäytyvä heimo-uskonto ja traditsioni on heille tyrkyttänyt,
on heidän sulautumisensa nykyajan kulttuuriin mahdoton. Siksi
soveltumattomia nykyaikaisen elämän muotoihin ovat nuo monimutkaiset
sabbattikäskyt, puhtaus- ja ruokailusäännöt; tässä joitakuita esimerkkejä
selitykseksi.

Työnteon kielto sabbattina koskee Mischnan mukaan 39 työn päälajia,
mutta näihin päälajeihin luetaan taas suuri joukko askareita.
Sabbattina ei oikeauskoinen juutalainen saa sytyttää eikä sammuttaa
tulta, siis ei myöskään valmistaa ruokaa. Hän ei saa kammata
hiuksiaan — koska keritseminen on kielletty —, ei panna kenkiinsä
uutta nauhaa eikä käyttää soittokonetta — koska vasaraniskut pyhänä
ovat kielletyt! Edelleen hän ei saa poimia kukkia eikä sitoa niitä
kimppuun — sillä sabbattina ei saa korjata viljaa. Hän ei saa viedä
mitään ulos huoneistaan eikä liikkua muuta kuin »sabbatin matkan»,
2,000 askelta. Kuinka voi siis esim. juutalainen sotamies täyttää
uskontonsa määräykset, jos hänet komennetaan matkalle sabbattina?
Hänen täytyy toimia vasten uskonnollista vakaumustaan tai keksiä keino
lain kiertämiseksi. Tunnettuahan on, että juutalaiset laajentaakseen
sabbattipakon rajoittamaa liikuntoaluettaan ympäröivät kadut ja
korttelit riu’uilla, nuorilla ja kuvitelluilla rajoilla. Venäjällä
saattaa nähdä juutalaisen istuvan rautatievaunussa vesimalja jalkojensa
alla; hän uskottelee silloin itselleen ja jumalalleen olevansa
merimatkalla — mikä hätätilassa on sallittu sabbattinakin. Vaivalloisia
sekä juutalaisille itselleen että muillekin ovat etenkin heidän
monenlaiset puhtaus- ja ruokalakinsa, jotka kieltävät heiltä vapaan
kanssakäymisen muun-uskolaisten kanssa sekä eräiden ruokien ja juomien
nauttimisen. Tuo kaikki on ahdashenkisen siveysopin häikäilemätöntä
pilantekoa estetiikasta ja logiikasta.

Juutalaisuuden uudistumisen pahimpiin esteisiin kuuluu paitsi
antisemiittistä kiihotusta, mikä uhkaa työntää vapaamielisetkin
ainekset takaisin oikeauskoisuuden helmaan, yhteisen johdon puute ja
juutalaisten suuren enemmistön tietämättömyys. Ei voi, sen parempi,
puhua yleisestä Talmudin-tutkimuksesta, syystä että Talmud on
kirjoitettu kuolleilla murteilla ja käännöksiä ei ole ollut saatavissa.
Puuttuva kielitaito ja kunnollisten käännösten olemattomuus ovat
saaneet aikaan sen, että kristityilläkin on ollut hyvin hämärä käsitys
Talmudista.

Tätä tietämättömyyttä on juutalaisvihamielinen liike käyttänyt
hyväkseen suurella menestyksellä ja, kuvaavaa kyllä, nojautunut
etupäässä juutalaisten luopioiden enemmän tai vähemmän väritettyihin
kuvauksiin. Tuo epäilyttävä kunnia olla ensimäinen, joka väärillä
syytöksillä on kohdistanut vihan Talmudia vastaan, lankee juutalaisen
luopion de Kupelan osaksi, jonka kuoleman jälkeen tuhansia kappaleita
Talmudia poltettiin roviolla 13:nnesta 16:nteen vuosisataan
Ranskassa, Italiassa ja Puolassa. Varsinaisen kirjallisen taistelun
juutalaisuutta vastaan alkoi toinen juutalainen luopio Pfefferkorn
1500-luvulla. Mutta nykyaikaisen antisemitismin kirjallinen alkaja
oli Eisenmenger, Heidelbergin professori, joka v. 1700 julkaisi
kaksi paksua nidosta käsittävän, _Entdecktes Judentum_ (»Paljastettu
juutalaisuus») nimisen teoksen, joka kiehuu juutalaisvihaa ja vilisee
vääriä tietoja ja sitaatteja juutalaisten kirjoista. Katolisen
professorin Rohlingin teos _Der Talmudjude_ (»Talmud-juutalainen»),
osaksi plagioitu Eisenmengeristä, on vielä kiukkuisempi kuin tämä
ja lisäksi valheellinen. Vaikka Saksan etevimmät orientalistit ja
Talmudin-tuntijat paljastivatkin Rohlingin väärennykset, on hänen
kirjansa sentään v:n 1871 jälkeen ilmestynyt monena painoksena
ja levittänyt laajoihin piireihin antisemitismin myrkkyä. Siinä
toistuu m.m. tuo juutalaisia vastaan kohdistettu mieletön syytös
rituaalimurhista. Vaikka sellaisia murhia ei millään voida todistaa
ja vaikka m.m. professori Strack on selvästi näyttänyt, ettei
käsityksellä ole mitään tukea juutalaisuudessa, vaan että se johtuu
taikauskosta, uskotaan syytöksiin kuitenkin sivistymättömissä
piireissä ja niitä käytetään kiihotuskeinoina juutalaisia vastaan.
Onpa olemassa jesuiittain julkaisema lastenkirjanenkin, jossa
noita luuloteltuja rituaali murhia kuvataan kasvavalle nuorisolle!
Yllämainittujen kirjoitusten veroisia ovat ne antisemiittikatkismukset
ja »juutalaispeilit», joita antisemiitit 1870-luvulta lähtien ovat
levittäneet tuhansittain, kiihottaen mieliä vääristelyillä ja
liioittelulla ja tahraten lukijan uskomattoman likaisella kielellä.

Yleinen syytös juutalaisuutta vastaan kohdistuu sen
kristinuskon-vihaan, jonka etupäässä selitetään ilmenevän Talmudissa
sekä juutalaisten keskiaikana julkaisemissa kirjoituksissa.

On muistettava, että kristinoppi kehittyä juutalaisuudesta ja että sitä
senvuoksi alkuaan pidettiin juutalaisena lahkona. Laissa sanotaan, että
rikkoja on hävitettävä kansastaan. Tämän mukaan on Talmudissa monta
vihamielistä lausuntoa lahkolaisia (minim) vastaan, joihin epäilemättä
myöskin juutalaiskristityt luettiin. Mutta sikäli kuin kristinoppi
sai tunnustajia pakanoiden keskuudesta, täytyi lahkolaisia vastaan
suunnatun juutalaisen fanatismin lakata tarkoittamasta kristityitä
yleensä. Se ankaruus, mitä juutalaisuus on osoittanut luopioita
kohtaan, esiintyy vielä Maimonideksen säännössä, että luopiot täytyy
tappaa, ja elää yhä yhtä sydämettömänä eräissä juutalaispiireissä eikä
suinkaan vähimmin kohdistu niihin juutalaisiin, jotka ovat kääntyneet
kristinoppiin. Historian valossa katsottuna on tällä säännöllä
vastineensa esim. Johanneksen evankeliumin kovissa sanoissa kuivuneesta
oksasta, joka hakataan pois ja heitetään tuleen (Joh. 15:6. Mat. 3:10),
keskiajan hirmuisissa kerettiläistuomioissa y.m. Kristityltä ylipäänsä
ei tämä ankaruus kuitenkaan koske, ei ainakaan meidän päivinämme.

Talmudissa on yleensä mitättömän vähän suoranaisia viittauksia
kristinuskoon, siksi että osa siitä, etenkin Mischna — on ilmestynyt
ennen Kristuksen syntymää ja suurin osa on kirjoitettu persialaisessa
Babyloniassa, missä kristinuskoa tuskin tunnettiin. Yleensä on vaikea
päättää, mitä Talmud sanoi yllämainitusta asiasta, sillä vanhimmat
käsikirjoitukset ovat siksi myöhäiseltä ajalta kuin 12:nnelta tai
13:nnelta vuosisadalta ja kriitillistä tekstipainosta ei ole olemassa.
Toiselta puolen on varmaa, että Talmudin sanamuotoa on paljon muuteltu
ja lyhennetty. Se on tapahtunut osaksi kristillisen kirkon ja sensuurin
takia, osaksi tarkoituksella osoittaa kristinuskon ja juutalaisuuden
eroavaisuutta. Tunnettua on esim., että vanhinten kokous Puolassa v.
1630 kielsi puhumasta Talmudin uusissa painoksissa mitään, oli se
sitten hyvää tai pahaa, Jeesus Natsarealaisesta.

On mahdollista, että tämä kielto osaksi tarkoitti lausuntoja, jotka
oli lisätty Talmudiin myöhemmin, siis aikoina, jolloin uskonnolliset
intohimot kiivaimmin riehuivat.

Enemmän kuin kristinopista itsestään puhutaan Talmudissa sen
perustajasta, ja Talmudin tiedot Jeesuksen persoonasta eivät juuri ole
ylentäviä, mutta usein ristiriitaisia. Siinä näkyy jälkiä tarinoista,
jotka olivat sangen yleisiä Itämailla ja jotka, niinkuin Henne am Rhyn
sanoo, osoittavat tietämättömyyttä enemmän kuin pahaa tahtoa. Tärkein
on se, missä kerrotaan Kristuksen syntyneen laittomasta yhteydestä ja
harjoittaneen noituutta, josta hänen ristinkuolemansa johtui; siis
verrattain vähäpätöisiä asioita. Oli miten oli, kaikissa tapauksissa
on mieletöntä takoa Talmudin satunnaisista kristillisvihamielisistä
lausunnoista aseita juutalaisuutta vastaan. Talmudiinhan on koottu
satojen eri henkilöiden ajatuksia, henkilöiden, joiden yksityisillä
lausunnoilla ei ole minkäänlaista sitovaa voimaa. Talmud on suuri
puutarha, jossa tavataan sekä jaloja hedelmiä että myrkyllisiä yrttejä.

Viha kristityltä sortajia kohtaan saattoi juutalaiset keskiajalla
tuomaan ilmi ja levittämään kädestä käteen kristinuskoa ja Jeesuksen
persoonallisuutta mitä kömpelöimmällä tavalla häpäiseviä kirjoituksia.
Sellainen häväistyskirjoitus on _Toldot Jeschu_ (Jeesuksen historia),
jonka kristityt oppivat tuntemaan 13:nnella vuosisadalla. Useita näistä
kirjoituksista on koottuina Wagenseilin v. 1681 julkaisemassa teoksessa
_Tela ignea satanae_, »paholaisen tulinuolet», josta Voltaire on
sanonut, että se sisältää kaiken, mitä kristinoppia vastaan voi sanoa.
Mutta se Jeesus, jota juutalaisten pilkkakirjoitukset tarkoittivat,
»ei ollut», kuten Franz Delitzsch sanoo, »historiallinen Jeesus,
vaan inhottava kummitus, jonka juutalaiset olivat luoneet tekemällä
johtopäätöksiä epäjumalisista menoista ja kirkon vainoomishimosta».
Mutta silläkin ajalla, »kun kristillinen valtio ja kirkko esiintyi
juutalaisia vastaan niinkuin Jumalan valitsemat pyövelit ja
pyövelinkätyrit» ja kun juutalaisten viha suuntautui kaikkea
kristillistä vastaan, — silläkin ajalla kuului juutalaisten keskuudessa
ääniä, joita korkein sielunaateluus kannatti.

Surullisempaa on se, että juutalaiset meidänkin päivinämme ovat
pitäneet sopivana levittää mitä halpamaisimpia kristillisvihamielisiä
kirjoituksia painoistaan ja että kristinuskoa solvataan mitä
häikäilemättömimmin eräissä juutalaisissa sanomalehdissä. Tuollaisen
voi ainakin osittain selittää antisemiittien hälyytyshuutojen kaiuksi.
Typeryyttä ja itsepäisyyttä todistaa se, että muutamat valistuneetkin
rabbiinit kieltävät kristinopin perustajilta kaiken ansion ja
alkuperäisyyden. Se johtuu siitä ylpeästä tietoisuudesta, että sekä
kristinopilla että islamilla on juurensa juutalaisuudessa.

Suurta sekaannusta kysymyksessä juutalaisten kristinuskon-käsityksestä
on saanut aikaan se seikka, että juutalaisille vihamieliset kirjailijat
ovat esittäneet kaikki Talmudissa ja juutalaisten uskonto-opeissa
tavattavat, epäjumalanpalvelijoita koskevat lausunnot ikäänkuin ne
kääntyisivät erityisesti kristinoppia vastaan. Varsinkin on takerruttu
sanaan _akum_, joka on _abde kokahim umazzaloth_ sanoista muodostettu
akrostikoni, merkiten tähtien ja taivaankappalten palvelijoita.
Tuota nimitystä on luultu kristittyjen haukkumasanaksi ja senvuoksi
on vuodatettu vihan malja koko juutalaisuuden yli. Jokainen järkevä
ihminen huomaa kuitenkin, ettei sana voi tarkoittaa kristityltä. Nyt
tiedetään, että »akum», »tähtien ja taivaankappalten palvelija», ei
ollenkaan esiinny Talmudin käsikirjoituksissa eikä sensuroimattomissa
painoksissa, ei myöskään Maimonideksen rituaalikoodeksin eikä Schulchan
arukhin vanhimmissa painoksissa. Sana »akum» on kristillisen sensuurin
keksintöä! Alkuperäiset kirjoitustavat ovat »vieras jumalanpalvelus»,
gojim ja nochrim, s.o. ulkomaalaiset, ei-israelilaiset. Näitä vastaan
kyllä esiintyy monta vihaa ja suvaitsemattomuutta osoittavaa lausetta,
joita tuskin voinee lukea viaksi yksityisille juutalaisille, kun
ajattelee, että Talmud syntyi aikana, »jolloin suru juutalaisen
kansallisuuden valtiollisesta häviöstä vielä poltti jokaista
juutalaissielua ja jolloin jokainen ylevämielinen juutalainen kauhulla
katseli rappeutunutta pakanuutta». Itse vanhoillisetkin juutalaisten
keskuudessa myöntävät, että Talmud erinomaisten siveyskäskyjen rinnalla
sisältää muista kansallisuuksista lauseita, jotka kyllä voivat saada
selityksensä ajan olosuhteista, mutta joita he eivät tahdo hyväksyä.

On selvää, että kun juutalaiset joutuivat pääasiallisesti kristittyyn
ympäristöön, niin Vanhan Testamentin ja rabbiinien sanasto sai
laajennetun ja muutetun sisällyksen. Koska kristityt eivät ole
israelilaisia, ovat hekin »gojim». Tätä nimitystä kristityistä
käytetään vielä venäläis-puolalaisten juutalaisten keskuudessa.
Mikään hyväilynimi se ei ole, yhtä vähän kuin »juutalainen» meillä.
Olematta alkuaan häväistysnimi ja vastaten roomalaisten sanaa _hostis_:
»vieras», vihollinen, ja kreikkalaisten _barbaros_: »vieras»,
raakalainen, on sana suureksi osaksi kristittyjen omasta ansiosta
muuttunut vihan ja halveksumisen ilmaisuksi.

Vanhan Testamentin ja Talmudin kovat ja leppymättömät säännöt
»muukalaisia» vastaan olivat oikeastaan voimassa vain Palestiinassa ja
ovat väärin tulleet yleispäteviksi. Raamatun käskyt edomilaisten ja
amalekilaisten tuhoamisesta käsitettiin ikuisesti pysyviksi, vaikka
nuo kansat kauan sitten ovat kadonneet. Kun sitten roomalaiset tulivat
juutalaisten uusiksi verivihollisiksi ja joku rabbiinitraditsioni
merkillisesti selitti, että edomilaiset olivat perustaneet Rooman,
saatiin hyvällä syyllä, kohdistaa edomilais-viha roomalaisiin ja
sitten kaikkiin eurooppalaisiin kansoihin, sikäli kuin ne sortavat
Israelia. Epäilemättä pitivät juutalaiset eräänä osana keskiaikaa
pakanakristityitä epäjumalanpalvelijoina. Kristuksen jumaluus ja
kolmiyhteysdogmi on juutalaisten mielestä aina ollut pakanallista.
Myöskin on heidän ollut vaikea erottaa pakanuudesta katolisen kirkon
menoja Maarian-, pyhimysten- ja kuvainpalveluksineen, asia, joka tuskin
herättänee ihmetystä, koska itse uskonpuhdistus todellisuudessa oli
vastalause kirkon pakanallisia menoja vastaan.

Sellainenkin auktoriteetti kuin Maimonides selitti erityisesti, että
kristityt — mutteivät muhamettilaiset —ovat epäjumalanpalvelijoita.
Siksi kielsikin hän uskon veljiään antamasta kristityille
lahjoja, lääkärinapua tai neuvoja. Vaikkapa kristitty olisi ollut
hengenvaarassa, ei ollut luonnollista auttaa häntä, sillä se olisi
pakanuuden edistämistä. Kuitenkaan ei Maimonides sallinut juutalaisten
käydä käsiksi kristittyjen omaisuuteen eikä vainota heidän henkeään.
Kristittyjen aseellisen lannistamisen hän jätti Messiaan tulon aikaan,
jolloin Israel sotaisena kansana on käyvä vihollisiaan vastaan.

Kun antisemiitit vedoten Maimonidekseen tahtovat uskottaa, että
hänen puolustamansa kristittyjen-viha vallitsee meidänkin aikamme
juutalaisissa, vieläpä siinä määrin, että he pitävät kristityn
tappamista uskonnollisella velvollisuutena, sisältää tuo väite totuuden
hirmuisen vääristelyn. Juutalaisten käsitys pakanoista ja kristittyjen
suhteesta näihin ei nyt enää ole sama kuin keskiajalla, eikä silloin
ollut sama kuin Talmudin aikaan.

Vihdoin huomasivat juutalaiset, että kristinuskon ja pakanuuden
yhdenvertaisiksi asettaminen oli epäoikeutettua. Jo 12:nnelta
vuosisadalta alkaen voi mainita monta painavaa lausuntoa siihen
suuntaan. Käsityksen muuttumiseen vaikutti etenkin uskonpuhdistus,
jota monet juutalaiset pitivät kääntymisenä juutalaisuuden puhdasta
yksijumalaisuutta kohden.

Se mitä nykyisen juutalaisuuden luotettavimmat edustajat ajattelevat
muista uskontunnustuksista, on yhdenvertaista sen aateluuden kanssa,
joka pistää silmään talmudistien paraista lausunnoista. Talmudissa
sanoo Rabbi Josua (n. 200 j.Kr.): »kaikkien maailman kansojen
vanhurskailla on osansa tulevassa elämässä» (Sanh. 105 a), miltei
yhtäpitävästi Pietarin sanojen kanssa (Ap. t. 10:35). Toisessa
paikassa sanotaan: »Ikuisuuden portin kautta ei astu sisään ainoastaan
leviittoja, pappeja ja israelilaisia, vaan kaikki vanhurskaat.»
Vanhurskailla tarkoitetaan tässä kaikkia niitä, jotka noudattavat
seitsemää n.s. noachidista käskyä epäjumalanpalvelusta, jumalanpilkkaa,
murhaa, sukurutsausta, ryöstöä, esivallan vastustamista ja elävien
eläinten lihan syömistä vastaan.

Kun Augustinuksen mielestä kaikki pakanoiden hyveet olivat vain
splendida vitia, »loistavia paheita», ja kun roomalais-katolinen
kirkko selittää, että kaikki usko, kaikki rakkaus, kaikki hyveet,
vieläpä marttyyriuskin kirkon ulkopuolella ovat arvottomia, oli Rabbi
Jochanan ben Sakkain mielestä jokainen pakanain tekemä rakkauden- tai
armeliaisuudentyö parannuksen ja sovituksen alku (B. Bathra 10 b).
Niin, sanotaanpa eräässä Talmudin kohdassa: »jokainen, ken hylkää
epäjumalanpalveluksen, on juutalainen» (Megillah 13 a), varmasti
korkein tunnustus, minkä juutalainen voi antaa. Vanhojen rabbiinien
mukaan on se siveellinen korkeus, minkä ihminen voi saavuttaa,
riippumaton sukuperästä ja uskontunnustuksesta.

Tämän mukaan selittivät useat etevät juutalaiset 1700-luvulla, vasten
Maimonideksen mielipidettä, että kristityt noudattavat noachidisia
käskyjä ja että heitä siis on pidettävä »porttiproselyytteinä»,
jotka talmudilainen oikeus asettaa, mitä eetillisiin lakeihin tulee,
yhdenvertaisiksi juutalaisten kanssa. Samansuuntaisen lausunnon
antoi Pariisin sanhedrio v. 1806, ja Herxheimerin juutalaisessa
katkismuksessa, jota sitten v:n 1831 on ilmestynyt noin 30 painosta,
luemme: »Velvollisuutemme on rakastaa kaikkia nykyajan kansoja,
jotka kunnioittavat ainoata jumalaa ja harrastavat hyveitä ja
ihmisrakkautta.» Vieläkin merkittävämpi on se lausunto, minkä Leipzigin
synodi v. 1869 antoi reformi juutalaisuuden nimessä: »Synodin mielestä
on kaikkien uskontojen ja tunnustusten keskinäinen rauha, kunnioitus
ja yhdenvertaisuus samoinkuin täysin moraalinen taistelu henkisillä
aseilla totuuden puolesta, ihmiskunnan korkeimpia päämaaleja; siksi
tunnustaa synodi, että juutalaisuuden oleellisimpiin tehtäviin
menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa kuuluu tunnustaa,
edistää ja esittää näitä periaatteita, kärsiä, toimia ja taistella
niiden puolesta.» Vieläpä oikeauskoisimmatkin juutalaiset, joista
94 rabbiinia allekirjoitti Unkarissa v. 1866 julistuksen, minkä
mukaan Schulchan arukhia täytyy seurata joka paikassa ja aina, ovat
pääasiallisesti hyväksyneet nykyisen käsityksen juutalaisten ja
kristittyjen keskinäisestä asemasta.

Se että niin monta vuosisataa kului, ennenkuin juutalaiset huomasivat
eron kristittyjen ja epäjumalanpalvelijoiden välillä sekä että
kristitytkin noachidisten sääntöjen noudattajina voivat juutalaisten
lain mukaan tulla osallisiksi juutalaisuuden eetillisestä oikeudesta
ja rakkaudenkäskyistä, johtuu ensiksikin juutalaisuuden ankarasta
monoteismistä ja itseensä-sulkeutuvasta kansallisluonteesta, mutta
osittain varmaan myös kristinopin olemuksen tuntemattomuudesta ja siitä
sorrosta, joka kristittyjen taholta on tullut juutalaisten osaksi.

Lähimäisenrakkaudesta on sekä Vanhassa Testamentissa että Talmudissa
monta kaunista käskyä. Esim. tuo tuttu: »Sinun tulee rakastaa
lähimäistäsi niinkuin itseäsi» (3 Moos. 19:18), jota Rabbi Akiba piti
lain peruslauseena. Ei voi kieltää, että »lähimäisellä» tässä alkuaan
tarkoitettiin juutalaisia kansalaisia ja uskonheimolaisia. Mutta
käskyn rajoitettu merkitys särkyy, kun heti sen jälkeen lisätään:
»Vierasta, joka asuu kattosi alla, on sinun pidettävä maanmiehenäsi,
ja sinun tulee rakastaa häntä niinkuin itseäsi» (v: 34). Humaaninen
käsky, joka on jyrkkänä vastakohtana nykyaikaisten natsionalistien
vaatimukselle, että toiseen kansallisuuteen kuuluvaa vähemmistöä on
kohdeltava niinkuin ulkomaalaisia. Jos tahtoo olla oikeudenmukainen,
täytyy myöntää, että muinaiselle juutalaisuudelle tulee kunnia
siitä, että se ensimäisenä on julistanut yleistä veljesrakkautta —
ainakin pienoiskoossa. Vanhan Testamentin kirjallisuudessa, etenkin
profeetallisissa ja opetuskirjoissa, näyttäytyy selvä pyrkimys antaa
»lähimäinen»-käsitteelle miltei _yleinen_ merkitys. Vertauksesta
»laupiaasta samarialaisesta» ja useista Talmudin lauselmista käy
selville, että kirjanoppineet Jeesuksen aikoina täysin ymmärsivät
käskyn yleispätevän merkityksen. Rabbi Ben Asai johtui siihen pitäen
silmällä ihmiskunnan yhteyttä. Nykyiset rabbiinit ja juutalaisten
uskonopit lausuvat selvästi ja tarkkaan, että käsky rakkaudesta
lähimaista kohtaan _koskee kaikkia ihmisiä uskontoon, kansallisuuteen
ja säätyyn katsomatta_, niin ettei mikään ihmisrakkauteen perustuva
käsky tee eroa israelilaisten ja muukalaisten välillä. Tämä tosiseikka
_kumoaa suuren osan juutalaisia vastaan tehdyistä syytöksistä._

Juutalaisten uskonto opettaa myöskin, että hädässä olevaa vihamiestä
täytyy auttaa (Sal. san. 24:29). Sitävastoin puuttuu juutalaisuudesta
Uuden Testamentin pingoitettu käsky: »Jos joku lyö' sinua oikealle
poskelle, käännä hänelle myöskin vasen», j.n.e. (Mat. 5:39), ollen
vieras sen järkevälle katsantokannalle. Juutalaisuuden ihanteina
ovat tässä kohden »ne joita vaivataan eivätkä itse vaivaa, ne joita
herjataan eivätkä itse herjaa, ne jotka vaikuttavat Jumalan rakkauden
hyväksi ja iloitsevat kärsimyksissä» (Sabbat 88 b). Kaikki juutalaiset
eivät ole voineet toteuttaa tuota ihannetta, mutta kuvaavaa on, että
oikeauskoiset juutalaiset pitävät marttyyriutta Jumalan rangaistuksena
synnistä, sortajiaan Jumalan ruoskana ja kärsimyksiään välitilana,
josta Messias on heidät pelastava. Se on fatalistista passiivisuutta,
missä omalla alkuunpanolla ei ole mitään sijaa.

Talmudissa (Sabbat 31:1) kerrotaan, että eräs pakana tuli Hiilelin luo
ja pyysi häntä opettamaan hänelle lain sisällyksen niin lyhyessä ajassa
kuin kuulija saattoi seisoa yhdellä jalalla. Silloin Hillel vastasi:
»Älä tee lähimäisellesi sitä, mikä sinulle itsellesi on epämieluista;
se on laki, kaikki muu on sen selitystä.» Kiireissään näyttää Hillel
unohtaneen käskyn: »Sinun tulee rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestäsi,
sielustasi ja voimastasi» (5 Mos. 6: 5). Yhteenpantuina on näillä
juutalaisuuden kahdella perusopilla täysi vastineensa Jeesuksen
sanoissa, että laki ja profeetat riippuvat kahdesta käskystä, jotka
koskevat rakkautta jumalaa ja lähimaista kohtaan. (Mat. 22:40).
Todellisuudessa löydämme Talmudista monta evankeliumien kauneimmista
lauselmista; ovathan ne suureksi osaksi ammentaneet samasta lähteestä.
Jos uskonnon pohja on, kuten Hamack sanoo, Jumalan ja lähimäisen
rakastaminen, niin on ainakin kristinopin ja juutalaisuuden pohja
yhteinen. Valitettavasti on yhteistä sekin, että molempien uskontojen
tunnustajat ovat kaukana jäljessä teorioistaan — kummat kauempana,
jääköön sanomatta.

Yhdessä lähimäisenrakkauden kanssa on myös hyväntekeväisyys, yksi
juutalaisuuden kauneimpia puolia. Siihen kehotetaan kaikkialla Vanhassa
Testamentissa ja sillä tarkoitetaan Talmudissa (Sota 14 a) opin alkua
ja loppua. Se hyväntekeväisyys, joka oli ensimäisten kristittyjen
paratta tunnusmerkkejä, oli epäilemättä perintöä juutalaisuudelta.
Juutalaisten kärsimykset ovat yhä kasvattaneet heitä heidän uskontonsa
määräämään suuntaan. Eivät edes juutalaisuuden häpäisijät voi kieltää,
että juutalaiset harjoittavat suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Se
vastaväite, että juutalaisten hyväntekeväisyydellä olisi aivan
rajoitettu, tunnustuksellinen luonne, on tuskin perusteltu,
Muistutettakoon, että esim. Libanonin kristittyjen joukkosurman jälkeen
v. 1860 juutalaiset keräsivät suuren rahasumman heidän avukseen.

Juutalaisten siveysoppi ei vaadi lempeää esiintymistä ainoastaan
ihmisiä, vaan myöskin eläimiä kohtaan, Tässä suhteessa on juutalaisuus
monia muita siveysoppeja etevämpi. Eläinrääkkäyksen kieltää useassa
paikassa sekä Vanha Testamentti että Talmud (2 Moos. 20:10, 23:5; Moos.
22:6 s.25: 4; Sananl. 12:10; Sabbat 128 b; Gittin 62 a; B. Mezia 32
b 88 a), ja lempeys eläimiä kohtaan mainitaan hyveenä. Sunnuntailepo
ulotetaan kotieläimiin, vieläpä metsänriistaan, niin että sabbatti- tai
sunnuntaimetsästäjät ovat juutalaisuudelle kauhistus.

Katsoen juutalaisuuden eläinystävyyteen on kohtalon ivaa, että juuri
juutalaisia syytetään eläinrääkkäyksestä. Siksi on juutalaisten
teurastustapa leimattu.

Sen määräysten tarkoitus on kuitenkin ilmeisesti koettaa tehdä
eläinten kärsimykset niin pieniksi kuin mahdollista. Huolimatta
tästä kiitettävästä tarkoituksesta on kuitenkin ajateltavissa, että
juutalaisten teurastustapa, oltuaan käytännössä n. 2,000 vuotta,
olisi eläinrääkkäystä verrattuna nykyisiin teurastustapoihin
teurastusnaamarilla y.m. Muistutettakoon siis ainoastaan, että
kun v. 1877 Saksan valtiopäiville jätettiin anomus juutalaisten
teurastustavan poistamisesta, selittivät useat tunnetut fysiologit,
lääkärit ja eläinlääkärit, että tämä tapa _ei ole ainoastaan
tarkoituksenmukaisempi, vaan myöskin tuskattomampi ja inhimillisempi
kuin muut._

Erityisellä kiivaudella on juutalaisvihollinen liike käynyt
juutalaisten sukupuolimoraalin kimppuun. On väitetty, että juutalaisen
käsityskannan mukaan aviorikos on rangaistava ainoastaan silloin
kun se koskee juutalaisnaista, vaan ei silloin kun rikos on tehty
jonkun muukalaisen vaimon kanssa. Todellisuudessa ei laki vaadikaan
kuolemanrangaistusta (mikä muuten poistettiin jo 1:sellä vuosisadalla)
aviorikoksesta muukalaisen vaimon kanssa, mutta, sitä pidettiin jo
vanhimmista ajoista saakka raskaana syntinä, joka toi mukanaan pahoja
seurauksia. Vanhojen aikojen oikeuskäsityksen jäännöksiä on se, että
epäjumalanpalvelijain avioliittoja samaten kuin juutalais-pakanallisia
seka-avioliittoja ei pidetä sitovina juutalaisen lain mukaan, koska
ne ovat solmitut juutalaisuuden säännöstä poikkeavalla tavalla.
Samanlainen ilmiö kohtaa meitä valitettavasti kristikunnassakin. Niinpä
esim. tunnustaa katolisen kirkon Tridentin kirkolliskokouksen päätösten
pohjalla laadittu avioliittolaki ainoastaan roomalaiskatolisen papin
vihkimän avioliiton sitovaksi; puhumattakaan lähemmistä esimerkeistä.

Avioliiton pyhyys on niinkuin tiedetään juutalaisten keskuudessa aina
ollut suuri (Mooseksen lain salliman moniavioisuuden poisti Rabbi
Gerson, † 1028). Juutalaisten tapainpuhtautta ovat edistäneet m.m.
aikaiset — meidän käsityskantamme mukaan liiankin aikaiset avioliitot,
jotka solmitaan usein jo 14 vuoden iässä. Eri mielipiteitä voi
olla siitä helppoudesta, millä avioero on saatavissa juutalaisten
samoinkuin muhamettilaistenkin keskuudessa. Ei ole harvinaista,
että juutalaisnainen on ollut naimisissa 4 tai 5 miehen kanssa. On
muistettava, että kun Jeesus selitti avioeron olevan oikeutetun
ainoastaan uskottomuuden tähden, liittyi hän Rabbi Schammain
ankarampaan katsantokantaan. Sitävastoin myönsi Hillel avioeron
lievemmissäkin tapauksissa, ja se suunta on voittanut nykyaikaisessa
lainsäädännössä vastoin Uuden Testamentin periaatetta.

On vaikea ymmärtää, mitkä ovat ne sukupuolisiveydelliset vaarat, joiden
antisemiitit sanovat meitä uhkaavan juutalaisten puolelta. Tehdä
juutalaisuus vastuunalaiseksi valkoisesta orjakaupasta, jonka uhreista
Rumaanian ja muiden maiden juutalaisnaiset muodostavat niin suuren
osan, tai hurjasteluista, joita juutalaisen rahaylimystön elostelijat
harjoittavat, lienee järkisyistä mahdotonta.

Sen huomautuksen voi juutalaisia vastaan tehdä, että naisten kasvatus
ja opetus heidän keskuudessaan on laiminlyöty; seikka, joka epäilemättä
on vaikuttanut juutalaisnaisen luonteeseen. Mutta naisten vapautus ei
kristikunnassakaan ole tapahtunut uskonnon vaatimusten vuoksi, vaan
pikemmin vastoin niitä. Muutamien antisemiittien moraalista innostusta
kuvaa paraiten se seikka, että he pitävät naisia ja juutalaisia
psykologisesti toistensa vertaisina, alempiarvoisina, jonka tähden
molempien vapautusta pidetään yhteiskunnalle vaarallisena.

Toinen syytös juutalaisuutta vastaan kuuluu: se hyväksyy väärän valan.
Tuo ajatus on antanut aiheen käsitteeseen valasta _more judaico_,
»juutalaiseen tapaan», joka vannotaan erään kamalan kaavan mukaan.
Vanhasta Testamentista ei tälle väitteelle tietysti ole löydetty tukea,
mutta Talmudista on luultu löydetyn. Todellisuudessa onkin Talmudissa
valaa erityisesti käsitelty, ja niiden lukuisien, hiuksenhienoihin
yksityiskohtiin menevien esimerkkien joukossa, joita siinä esitetään,
on sellaisiakin, jotka voidaan tulkita mainittuun suuntaan. Pakkovalain
ja mahdollisen salaperuutuksen suhteen on Talmudissa tosiaan
lausuntoja, jotka ovat yhtä hyljättäviä kuin jesuiittain prinsiipit,
mutta toiselta puolen terotetaan siinä mieleen myös, että se, joka
vannoo suullaan ja kumoo valan sydämessään, ei jää rankaisematta.
Tässäkin suhteessa sisältää Talmud sekä pahaa että hyvää. Ei mikään
rabbiinien oikeus- tai siveysoppi kuitenkaan salli väärää valaa, jonka
tarkoituksena on kanssaihmisen vahingoittaminen tai tuhoaminen.

Etenkin on hyökätty kuuluisan _kol nidre_ rukouksen kimppuun,
rukouksen, jonka, juutalaiset rukoilevat ennen sovinto juhlaa
aattoiltana. Sanotaan, että juutalaiset tämän rukouksen kautta
vapauttavat itsensä kaikista vuoden kuluessa vannotuista valoista.
Mutta, niinkuin esim. Delitzsch on osoittanut, koi nidressa on kysymys
ainoastaan vapaaehtoisista sitoumuksista, jotka lupauksen tekemisen
jälkeen on huomattu synnillisiksi tai mahdottomiksi. Sitävastoin ei
oikeuden edessä vannotuilla valoilla eikä lähimäisille annetuilla,
valalla vahvistetuilla sitoumuksilla ole mitään tekemistä koi nidren
kanssa. Sanotusta voinee kuitenkin päättää, että jotkut yksityiset
epäilemättä ovat käyttäneet juutalaisten traditsioneja väärin. Ehkä
siis on ollut viisasta, että reformijuutalaisuus on poistanut koi
nidren rituaalista. Juutalaisten itsensä käyttämien valankaavojen
ankaruus todistanee kyllin selvään, että on koetettu estää kaikki n.s.
_reservatio mentalis’en,_ »hiljaisen peruuttamisen» mahdollisuudet.
Väite, että juutalaisuus suosii väärää valaa ja siksi on vaarallinen
julkiselle elämälle, on ilmeistä liioittelua.

Saksassa ovat antisemiitit väittäneet, että juutalaisten osanotto
rikoksiin on verrannollisesti suurempi kuin kristityiden. Kuitenkin
osoittaa Berliinin, Preussin ja Baijerin virallinen tilasto, että väite
on väärä, koska rikollisuus juutalaisten keskuudessa on suhteellisesti
pienempi kuin muun-uskoisten joukossa. Ainoastaan muutamanlaatuiset
rikokset esiintyvät lukuisammin Saksan juutalaisten keskuudessa,
nimittäin väärä vala, paritus, epäsiveellisen kirjallisuuden
levittäminen, parjaus, kiristys, petos, asiakirjojen väärentäminen,
väärä vararikko ja koronkiskominen. Näiden rikosten lukuisuus
juutalaisten keskuudessa riippunee siitä, että he enemmän kuin muu
väestö ovat sulloutuneet kaupunkeihin ja harjoittavat pääasiallisesti
kauppaa. Uskonnon kanssa niillä tuskin on mitään yhteyttä. Että
kauppaa harjoittava väestö suuremmassa määrin tekee petosrikoksia,
on vanhastaan tunnettu asia. On ohut aikoja, jolloin kristikunnassa
tahdottiin, tämän epäkohdan harhaan johtamina, kieltää kaikki kauppa,
koska, niinkuin Pyhä Chrysostomus sanoi, kauppias ei voi elää
valehtelematta ja tekemättä väärää valaa.

On mahdollista, että rikostilasto Venäjällä ja Rumaaniassa ei anna
niin edullista tulosta, mitä juutalaisiin tulee, koska he näissä
maissa ovat surkuteltavan alhaisella karmalla sekä aineellisesti että
henkisesti. Ainakin on väärä sellainen yleinen tuomio kuin se, jonka
eräs lakivaliokunnan jäsen 1894 v:n valtiopäivillä lausui, että se
ammatti ja kauppa, jota juutalaiset harjoittavat ei,»kuten tunnettua»,
ole rehellistä. Vieläkin arveluttavampi on se meillä julkisesti
esiintuotu mielipide, että juutalaisten siveysoppi sallisi vääryyden,
harjoittamisen vierasuskolaisia ja erittäinkin kristittyjä kohtaan.

Ne juutalaisten kirjoista lainatut lauseet, joita on tapana tuoda
esiin tämän näkökannan tueksi, ovat osaksi vääristeltyjä, osaksi
väärinymmärrettyjä tai ilmaisevat vain yksityisten mielipiteitä. Niin
kauan kuin juutalaiset muutamissa maissa saivat tuomita omien lakiensa
mukaan, syntyi väittelyjä siitä, missä määrin juutalaista tai valtion
lakia oli seurattava, Useat tätä asiaa koskevat Talmudin lausunnot
ovat saaneet aikaan väärinkäsityksiä. Aivan epäoikeutettua on asettaa
yleiseksi säännöksi Rabbi Ismaelin käsky, että jos juutalainen ei
muuten voi voittaa asiaansa, tulee hänen käyttää viekkautta, sillä
Rabbi Akiba, jonka mielipide juutalaisten käsityksen mukaan ratkaisee
mikä on laki, on Talmudissa, asettunut tätä subjektiivista ajatuskantaa
vastaan, ja Maimonides ei sellaista keinoa mainitsekaan. Kun taas
Talmudissa sanotaan, ettei juutalaisen tarvitse jättää löydettyä
esinettä takaisin, johtuu se siitä, että pakanoilla oli asiasta sama
käsitys. Päinvastainen menettely mainitaan kuitenkin Talmudissakin
ansioksi, ja missä yleinen laki sitä vaatii, on juutalainenkin
velvollinen seuraamaan sen käskyä.

Varkauden ja petoksen kielto Mooseksen laissa ei koske ainoastaan
juutalaisten keskinäisiä suhteita, vaan heidän suhdettaan kaikkiin
ihmisiin. Maimonides sanoo uskontoteoksessaan: »On kiellettyä ostaessa
ja myydessä pettää ja johtaa harhaan ihmisiä; tässä suhteessa ovat
juutalaiset ja ei-juutalaiset samanarvoisia. Jos tavara tiedetään
vialliseksi, on ostajalle siitä huomautettava», j.n.e. Schuichan
arukhissa sanotaan: »On kielletty ryöstämästä tai kiristämästä keltään,
olkoon hän sitten pakana tai israelilainen», ja toisessa kohden: »Se
joka varastaa vaikka penninkin arvosta, rikkoo käskyä vastaan: ala
varasta».

Muiden lausuntojen yhteydessä, jotka kerrassaan kieltävät juutalaisilta
ja muilta kaikenlaisen varkauden, petoksen ja vääryydenteon, osoittavat
nämä säännöt, kuinka vaarallista on yksityisten uskontunnustajien
tekemien tekojen nojalla tuomita koko tunnustuksen olemus. Sillä
silloin kun juutalaiset rikkovat, eivät he tee sitä juutalaisuuden
moraalin käskystä, vaan huolimatta siitä, s.o. koska he eivät ole
uskovaisia juutalaisia tai eivät tunne uskontonsa määräyksiä.

Veisi liian kauaksi koettaa yksityiskohtaisesti tarkastaa kaikkea, mitä
ymmärtämättömyys ja pahansuopuus ottaa lähtökohdakseen hyökätessään
juutalaisten uskonnon ja siveysopin kimppuun.

Alituisesti uudistuvien syytösten tähden päättivät Berliinin
juutalaisseurakunnan johtajat v. 1883 muodostella lyhyesti juutalaisten
siveysopin peruskohdat. Prof. Mor. Lazarus toimitti nämä ja julkaisi
ne v. 1885, kun 350 rabbiinia ja uskonnonopettajaa, eri suuntien,
edustajia, sekä 270 Saksassa ja Itävallassa asuvaa juutalaista
lakimiestä oli ne hyväksynyt. Ne sisältyvät myöskin useihin
yleisesti käytettyihin uskonnon oppikirjoihin. Jos tarkastamme näitä
peruslauselmia, täytyy meidän myöntää, ettei niissä ole mitään, jota
kristitty ei voisi hyväksyä.

Eikä käy väittäminen, ettei yllämainituilla korkeilla
moraaliperiaatteilla, joiden luulisi syntyneen eetillistä kulttuuria
harrastavan seuran keskuudessa, ole perustusta juutalaisuudessa.
Sitävastoin emme voi sanoa, että koko juutalaisuus ne tunnustaisi.
Ne edustavat ainoastaan länsimaisten sivistyneiden juutalaispiirien
käsitystä, kun taas oikeauskoisten juutalaisten ahdasmielinen,
eristynyt rintama ei vielä ole läheskään murtunut.

Pyrkimyksellä käytännössä yhdistää juutalaisuus ihmisyyteen on vielä
pitkä ja ankara työpäivä edessään. Mutta se seikka, että ainakin osa
juutalaisista on saatu lähemmäksi ihmisyyden ihannetta juuri ottamalla
heidät nykyiseen oikeusyhteiskuntaan ja sen vaikutuksesta, osoittaa
meille, kuinka meidän tulee kohdella juutalaisiamme.

Seuraavassa ryhdyn tarkastamaan antisemitismiä sellaisenaan, sen
edellytyksiä, luonnetta ja sisällystä.




II.

Antisemitismi.


On tavallista panna vihamielisyys juutalaisia kohtaan rotueroavaisuuden
lukuun. Jos rotueroavaisuus olisi juutalaisvihan perussyy, olisi sen
pitänyt esiintyä heti kun juutalaiset ja eurooppalaiset joutuivat
kosketukseen keskenään. Mutta niin ei ole asianlaita.

Juutalaisia ei ole vihattu aina ja kaikkialla Euroopassa. Espanjassa,
jonne juutalaisia näyttää tulleen jo kauan ennen nykyisen ajanlaskun
alkua, nauttivat he vielä Rooman keisariajan viime päivinä suurta
kunnioitusta uutteruutensa ja korkean sivistyksensä takia. Heidän
asemansa tässä maassa oli onnellinen vielä areiolaisten länsigoottien
vallan aikana, siksi kunnes heidän kuninkaansa Reccared kääntyi
katoliseen uskoon v. 589. Maurilaisten hallitessa edustivat juutalaiset
ajan korkeinta sivistystä ja olivat monessa suhteessa kristittyjen
opettajia. Ranskassakin olivat juutalaiset kauan ystävyydessä maan
asukkaiden kanssa, kunnes katolinen oppi sai vallan maassa.

Ylipäänsä näyttää siltä, kuin juutalaisvihamielinen liike olisi
kehittynyt ja kasvanut käsikädessä katolisen kristinuskon levenemisen
kanssa. Siksi selitetäänkin usein keskiajan juutalaisvainot kirkon
suvaitsemattomuudesta lähteneiksi. Vaikka tämä selitystapa onkin
oikeutetumpi kuin rotueroavaisuuteen perustuva teoria, olisi kuitenkin
väärin laskea syy yksinomaan kristittyjen niskoille. Treitschke oli
epäilemättä oikeassa, kun hän tutkittuaan Grätzin kymmennidoksista
juutalaisuuden historiaa huudahti: »On mahdotonta ajatella, että
2,000-vuotisessa taistelussa (juutalaisten ja kristittyjen välillä)
toisella puolen esiintyisi ainoastaan julmuutta, vallanhimoa ja
ahneutta, toisella taas pelkkää kärsimystä ja kurjuutta.» Juutalaisten
oma itseensäsulkeutuva ja vihamielinen kanta kaikkea ei-juutalaista
kohtaan oli yhtä tärkeä syy kuin kristinuskon suvaitsemattomuus.

Juutalaisvihan ensimäiset ilmiöt Euroopassa tapaamme jo roomalaisten
keskuudessa. Jos emme ota lukuun poliittista vaikutinta, joka johtui
juutalaissodan katkeruudesta, niin ei siihen ollut syynä rotu- tai
kansallisuuseroavaisuudet — molemmat käsitteitä, joilla siihen aikaan
oli vähäpätöinen merkitys —, vaan juutalaisten oma luotaantyöntävä
ja eristäytyvä esiintyminen. Sanoessaan, että juutalaiset rakastavat
toisiaan, mutta vihaavat kaikkia muita erottautuen heistä kokonaan, on
Tacitus ilmaissut pääsyyn kaikkien aikojen juutalaisvihaan.

Sama käsitys kuin juutalaisuudesta oli roomalaisilla osaksi
kristityistäkin. Sitä mukaa kuin kristinusko leväsi pakanoiden
keskuuteen, väheni sen eristäytyminen, mutta juutalaisuuden
absoluuttisen uskontokäsitteen mukana se peri myös sen
suvaitsemattomuuden. Juutalaisuus joutui vastatusten uskonnon kanssa,
jota oleellisesti elähytti sama henki kuin sitä itseään, mutta joka
kuitenkin oli sen vastakohta. Mikäli kristinusko levisi ja kirkko
vahvistui, sikäli jyrkkeni myös luonnollinen vastakohtaisuus. Se että
kristinusko tuli sortajaksi, juutalaisuus kärsiväksi, johtui siitä,
että edellinen sai vallan.

Sittenkuin kristinusko oli lopullisesti irtautunut juutalaisuudesta
ja tullut korotetuksi Rooman valtionuskonnoksi, ilmenee kirkollisessa
ja valtiollisessa lainsäädännössä selvä pyrkimys pitää juutalaisia
alempana, kristittyjä huonompana, halveksittavana ihmisluokkana.
Juutalaisuus kuvattiin jumalattomaksi, vaaralliseksi lahkoksi, jossa
epäusko vallitsee. Juutalaisten jumalanpalveluksessa huomattiin muka
jumalaa-häpäisevää herjaamista ja riettautta.

Sama katsantokanta on huomattavissa uskonnollisissa näytelmissä,
pappien saarnoissa, kirkolliskokousten ja osaksi myös kirkko-isien
ja paavien lausunnoissa. Juutalaiset olivat murhanneet Jeesuksen. He
olivat siis jumalan tappajien sukukuntaa, kirottuja ja hyljättyjä
ihmisiä, joiden rikosta eivät mitkään kärsimykset voineet sovittaa.
Heitä siedetään ja he ovat olemassa ainoastaan kristinuskon oikeuden
todistajina ja Kristuksen kärsimyksen muistuttajina.

Tämä katsantokanta levisi kirkosta kristittyyn kirjallisuuteen,
löysi hyvän maaperän yleisessä tietämättömyydessä ja taikauskossa ja
sai kansan mielikuvituksessa kaikenlaisia eriskummallisia muotoja.
Luultiin, että juutalaiset teurastivat kristityitä sekoittaakseen
heidän vertansa pääsiäisleipään, että he, tyydyttääkseen vihaansa
Jeesusta kohtaan, hankkivat hostioita (ehtoollisleipiä) ja lävistivät
neuloilla vapahtajan kuvan, kiduttaen siten uudelleen hänen ruumistaan.
Kuviteltiin, että juutalaiset olivat noitia, jotka kuivasivat kaivoja,
toivat ruton ja muita tauteja, sanalla sanoen, olivat syynä kaikkiin
onnettomuuksiin. Taikauskoon ja uskonnolliseen yltiöpäisyyteen
liittyi vielä kateus, joka johtui juutalaisten varallisuudesta, ja
sielläkin, missä ystävyys ennen oli vallinnut, ilmeni nyt yhä syvempi
vihamielisyys, joka pienimmistäkin syistä, etenkin ristiretkien aikana,
purkautui verisissä vainoissa.

Samaan aikaan kuin kirkon palvelijat, muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta, lietsoivat juutalaisvihaa, pyrkivät hengelliset
ja maalliset viranomaiset supistamaan kanssakäymistä kristittyjen
ja juutalaisten välillä sekä vähentämään juutalaisten oikeuksia ja
toimintavapautta. Heidät saarrettiin toinen toistaan nöyryyttävämmillä
lakimääräyksillä, heitä rasitettiin ylen raskailla veroilla, häväistiin
ja herjattiin, ajettiin kärsimyksestä toiseen, karkoitettiin kotilieden
äärestä maasta maahan, poltettiin roviolla ja teurastettiin kuin karjaa.

Tällaisten olosuhteiden vallitessa riutui juutalaisten sivistys ja
varallisuus, samalla kuin heidän uskonnollinen kiihkonsa yltyi.
Vähitellen he muuttuivat sivistyksen, kaupan ja teollisuuden
etevimmistä edustajista oppimattomiksi, ahdasmielisiksi
pikkukauppiaiksi, kamasaksoiksi ja koronkiskureiksi, jotka eräänlaisina
ruhtinasten mielivallasta riippuvina maaorjina elelivät likaisiin
juutalaiskortteleihin suljettuina hautoen mielessään Talmudia, mammonaa
ja vihaansa. Silloin kun humanismi ennusti kristikunnalle uuden ajan
aamunkoittoa, olivat juutalaiset vaipuneet henkiseen ja siveelliseen
alennustilaan, joka näytti toivottomalta.

Humanistien ja uskonpuhdistuksen herättämä innostus hebreankielen
ja Vanhan Testamentin tutkimiseen teki mielet jonkun verran
suosiollisemmiksi juutalaisillekin, ja kirkon sisäinen hajaantuminen
sai aikaan vainojen keskeytymisen. Itse Luther, joka ei varsinaisesti
ollut mikään juutalaisystävä, julkaisi kirjoituksen »että
Jeesus oli synnyltään juutalainen» (1533) ja kehotti lempeyteen
ja suvaitsevaisuuteen juutalaisia kohtaan. Spinoza taisteli
uskonnonvapauden puolesta hyödyttäen siten juutalaisia veljiään, vaikka
nämä, aikakauden puhdasoppisuusvimman sokaisemina, hylkäsivät hänet ja
julistivat hänet pannaan. Valistusfilosofeista Montesquieu taisteli
juutalaisten ihmisoikeuksien puolesta. Moses Mendelssohnista (1729—86)
tuli tavallaan juutalaisuuden Luther, hän kun Thora-käännöksellään
mursi aukon juutalaisuuden henkisen alennustilan muuriin ja vaivasi
tietä juutalaisten vapautumiselle. Vihdoin saapui Ranskan vallankumous
ja särki ne aitaukset, jotka kauan olivat pitäneet juutalaiset
ihmisoikeuksien ja yhteiskunnan ulkopuolella. Kansojen vapaudentaistelu
ja ismien vuosisadan vallankumoukset veivät vapautustyön perille.
Venäjällä ja Turkissakin on juutalaisilla nyttemmin kansalaisoikeudet
ainakin paperilla. Rumaania ja Suomi eivät vielä ole päässeet niin
pitkälle.

[On, tai ainakin pitäisi olla, yleensä tunnettua, että erotus
juutalaisten laillisten oikeuksien, välillä Suomessa ja Venäjällä,
ei edellytä samaa eroavaisuutta heidän, yhteiskunnallisessa
asemassaan. Paitsi sitä, että Venäjän perustuslain yleisiä määräyksiä
on rajoittamassa joukko juutalaisten vahingoksi laadittuja
erikoislakeja, kohdellaan keisarikunnassa ainakin köyhempiä juutalaisia
häikäilemättömän raa'asti, ja he ovat useissa tapauksissa ilman lain
turvaa, kun sitävastoin meidän maamme harvalukuisia juutalaisia
kohdellaan yhteiskunnallisessa elämässä humaanisesti, eikä heiltä
koskaan puutu lain turvaa oikeusloukkauksia vastaan.]

Vapautumisensa jälkeen kiiruhtivat juutalaiset nykyaikaisen kulttuurin
lähteille sammuttamaan tiedon janoaan, jota he niin kauan olivat
kärsineet Talmudin erämaissa. Loistavalla tavalla he osoittivat, että
vuosisatainen alennustila ei ollut voinut hävittää heidän suuria
henkisiä lahjojaan. Ihmeen lyhyessä ajassa tuli monesta juutalaisesta
nykyisen kulttuurin etevimpiä edustajia. Suhteettoman suuri luku
eteviä juutalaisia esiintyy lännellä vuosisadalla taiteen, tieteen,
kirjallisuuden, diplomatian, sanomalehdistön ja liike-elämän y. m.
aloilla. Samalla särkyivät ne siteet, joissa juutalaisten uskonto ja
tavat olivat pitäneet heitä sidottuina, ja juutalaisuus oli hyvällä
tiellä kohti eurooppalaiseen kulttuuriin sulautumista.

Katsoen näihin seikkoihin luulisi, että antisemitismi rajoittuisi
takapajulla oleviin maihin, missä juutalaisten asema on entisellään.
Niin ei kuitenkaan, kuten tunnettua, ole asian laita. Päinvastoin
raivoo taistelu juutalaisia vastaan kiivaimmin juuri niissä maissa,
missä juutalaiset ovat vapautetut.

On omituista, että Saksan, tuon ajattelijoiden ja filosofien maan,
protestanttisen vapauden kotipaikan osalle tulee tuo epäilyttävä kunnia
olla antisemitismin kehto ja tyyssija.

Napoleonin ylivallan pakotuksesta olivat juutalaiset saaneet
kaikenlaisia etuja Saksan valtioissa; niinpä he esim. saivat
Preussissa kansalaisoikeudet v. 1812. Mutta vieraan sorron herättämä
kansallishenki, saksalaisuus, joka nousi kaikkea ranskalaista
vaikutusta vastaan, ei voinut sulattaa juutalaisten Ranskasta
saamaa yhdenarvoisuutta. Reaktsioni sai aikaan vainojakin, ja
kaikenlaisia rajoituksia säädettiin, jotka 1848 v:n vallankumous
taas, ja lopullisesti, pyyhkäisi pois. Juutalaisten vapautuminen
toi uusia, terveitä voimia useimmille työaloille. Se kiihotti
kuitenkin kilpailua ja piti yllä katkeruutta tulokkaita vastaan.
Tuli sitten ranskalaissaksalainen sota 1870. Saksalaisten voitto sai
kansallistunteen paisumaan ylpeydestä. Pangermanismista tuli Saksan
tunnussana, ja kansalaiskuntoa arvosteltiin natsionalismin mittapuun
mukaan, jolloin juutalaiset tietenkin havaittiin vajaamittaisiksi.
Juutalaistaistelun syttymiseen olivat suoranaisena aiheena muutamat
osaksi juutalaisten toimeenpanemat suurenmoiset kauppahuijaukset ja
taloudelliset vararikot, jotka liittyivät välittömästi kauppaelämän
liian nopeaan nousuun sodan jälkeen. Saksasta levisi nykyaikainen
kynällä ja sanalla käyty taistelu juutalaisia vastaan parhaasta päästä
Itävaltaan, Unkariin ja Ranskaan, missä Dreyfus-jutusta tuli sen
tähän asti huomattavin ilmaus. Sitä kohtaloa, minkä viha, valhe ja
petos onnistuivat valmistamaan Dreyfusille joksikin ajaksi, toivovat
antisemiitit kaikille juutalaisille. He eivät edes arastele julkisesti
suositella juutalaista perttulinyötä tai muita hävityskeinoja. Se
mitä he ennen kaikkea vaativat, on juutalaisten kansalaisoikeuksien
poistaminen.

Antisemitismin kirjavan lipun alle on rivittynyt henkilöitä,
joita johtavat mitä erilaisimmat motiivit, katsantokannat ja
tarkoitusperät: kauppiaita, teollisuudenharjoittajia ja maanomistajia,
rotuteoreetikoita, kansallisuuspuristeja, ylen oikeaoppisia
protestantteja, ultramontaanisia katolilaisia y.m. Antisemitismi on
yhteydessä sen uskonnollisen kuohunnan ja tunnustustaistelun kanssa,
mikä vallitsee niissä maissa, joissa protestanttisen ja katolisen
kirkon edut iskevät yhteen. Vielä läheisemmin se liittyy siihen
kansalaissotaan, jota käydään rahakukkarosta ja joka on militarismin
sekä muiden syiden aikaansaaman sosiaalisen hädän aiheuttama.
Mutta se piirre, joka antaa antisemitismille sen vastenmielisen
rotutaistelun luonteen, johtuu nykyaikaisista rotuteorioista ja
kansallisuusaatteesta, joka huonontuneella natsionalismiksi ja
yltiöisänmaalliseksi kiihkopäisyydeksi on tullut todelliseksi vaaraksi
kulttuurille ja ihmisyydelle.

* * *

Omien esi-isien kulttuuritekojen maine on häikäissyt arjalaiset
rotuteoreetikot, ja he julistavat arjalaisen rodun etevimmäksi, niin,
ainoaksi kulttuurin kannattajaksi. Arjalaisten rinnalla ovat idän
kansat »keltaisia apinoita» ja seemiläiset alempaa rotua. Seemiläisinä
ovat juutalaiset muka kykenemättömiä ottamaan hedelmöittävästi
osaa uudenaikaiseen kulttuurityöhön. Huonojen ja ala-arvoisten
ominaisuuksiensa vuoksi he eivät ainoastaan hävitä ja hajoita kaikkea
kansallista kulttuuria, vaan myöskin uskonnon ja moraalin. Juutalaisen
kansallisuus on antisemiitin silmissä kansakunnan puhtauden,
yhteyden ja voiman suurin vaara. Niin, jokaisessa, ken ei tunnusta
omakseen natsionalismin tai puolueen tunnussanaa, olkoon hän sitten
ympärileikattu tai kastettu, vainuavat nuo kiihkoilijat juutalaista,
sillä — sanoo saksalainen antisemiittikatkismus — kaste voi tosin
poistaa perisynnin, mutta ei tehdä juutalaisesta saksalaista. Sokeassa
innossa ei välitetä ihmisyydestä, ei oikeudesta eikä historian
todistuksesta, vaan hyökätään juutalaisuuden kimppuun, niinkuin se
olisi kaiken pahan juuri. Syystä saattoi jo Mommsen v. 1880 nimittää
antisemiittistä kiihotusta »kansallistunteen epäsikiöksi». Sen jälkeen
on antisemitismi erittäinkin Saksassa muuttunut taantumukselliseksi
taisteluksi edistystä ja vapautta vastaan yleensä, ja juutalaisuus on
sille osittain vain tekosyyllä.

»Antisemitismi»-sanan keksijä lienee hiljattain kuollut preussilainen
hovisaarnaaja Stöcker. Tuo juutalaisvihamielisen liikkeen nimitys
on yhteydessä viime vuosisadan keskivaiheilla vallinneen, Renanin
edustaman teorian kanssa, minkä mukaan seemiläiset muodostavat
halvemman rodun, jonka tyypillisimpiä edustajia juutalaiset ovat.

Riita siitä, onko Renanin mielipide seemiläisistä kansoista sattuva
ja oikeudenmukainen vai ei, on turha; muistettakoon vain, että
seemiläisten kansojen kulttuurikausi pääasiassa sattui aikaan, jolloin
arjalaiset vielä olivat miltei tuntemattomia barbaareja, ja että
Renanin aikaan tunnettiin n. s. seemiläisen rodun edustajia hyvin
vaillinaisesti. Esim. assyrialaisista ja babylonialaisista tiedettiin
tuskin mitään, eikä yleensä nykyajan tietoja muinaisseemiläisten
historiasta ollut olemassa.

Tärkeämpää on se, että juutalaisia nykyään tuskin voidaan pitää
seemiläisten tyypillisimpinä edustajina; onpa nykyisen katsantokannan
mukaan juutalaisten seemiläisyys hyvinkin epäilyn alaista.

Nykyiset juutalaiset ovat parhaasta päästä lyhytkalloisia, kun taas
oikeat seemiläiset ovat tyypillisiä pitkäkalloisia. _Luschanin_
y.m. tutkijain mielestä johtuu juutalaisten päänmuoto eräästä
vähä-aasialaisesta lyhytkalloisesta kantaheimosta, jolta myöskin
tyypillisen lyhytkalloiset armeenialaiset lienevät perineet
päänmuotonsa.

Toinen silmäänpistävä seikka on vaaleatukkaisten juutalaisten lukuisuus
ei ainoastaan Euroopassa vaan myöskin muissa maanosissa. On laskettu,
että kymmenestä juutalaisesta kolmella on vaalea tukka ja kahdella
siniset silmät. Tämän omituisen seikan syiden selvittäminen veisi
kuitenkin liian pitkälle. Olkoon siinä kyllin kun sanomme, että
juutalaistyyppi näyttää syntyneen ehkä jo ennen toisen vuosituhannen
jälkipuoliskoa e. Kr. alkaneen sekoituksen kautta kolmesta aineksesta,
jotka kuuluivat kolmeen eri rotuun: seemiläiseen, arjalaiseen, jota
edustivat raamatussa ja egyptiläisissä asiakirjoissa mainitut sekä
muistomerkeissä kuvatut vaaleat ja sotaiset amoriitit, sekä erääseen
kolmanteen kansanryhmään, jota hetiitit edustivat.

Kun Israelia kehotetaan Vanhassa Testamentissa hävittämään kaanaalaiset
ja ympäristön kansat, koskee käsky ainoastaan miehiä. Naiset he ottivat
vaimoikseen. Toiselta puolen on Vanhassa Testamentissa todistuksia
siitä, että Israelin patriarkat, tuomarit ja kuninkaat, ehkä myöskin
yksityiset henkilöt varallisuuden ja tilaisuuden mukaan, mielellään
pitivät vierassukuisia orjattaria ja jalkavaimoja. Näillä oli nimenä
_pillegesch_, joka vastaa kreik. _pallachis_ ja lat. _pellex_ sanoja,
sama nimi, joka kreikkalaisten sodissa ryöstämillä tai ostamilla
jalkavaimoilla oli Homeroksen aikaan. On siis melkein varmaa, että
raamattu näillä tarkoittaa Vähän-Aasian tai Kreikan arjalaisia naisia,
joita foinikialaiset merirosvot toivat maahan.

Suuret assyrialaiset valloittajat Tiglatpileser III ja Sargon veivät
8:nnella vuosisadalla maasta pois suuren osan Galilean ja Samarian
asukkaista ja lähettivät sijaan assyrialaisia uutisasukkaita,
joiden joukossa oli arjalaisiakin aineksia. Siitä ajasta saakka oli
mainituissa maakunnissa ei-hebrealainen, osaksi arjalainen asutus,
jonka eroavaisuudesta Judean asukkaisiin verraten Uusi Testamentti
huomauttaa. Sillä pohjalla on, sivumennen sanoen, tehty hypoteesi,
että Jeesus Natsarealainen ja hänen ensimäiset opetuslapsensa eivät
olisikaan olleet seemiläisiä, vaan arjalaisia — hypoteesi, jolla on
väärin tahdottu halventaa juutalaisia, sillä pääasiahan on, eikä sitä
voi kukaan kieltää, että Kristus uskonnoltaan ja kasvatukseltaan oli
juutalainen. Sama koskee mainittujen maakuntien koko asujamistoa, jonka
sen vuoksi uskontonsa takia voisi sekoittaa varsinaisiin juutalaisiin.
Aina 2:sesta vuosituhannesta Esran aikoihin 5:nnelle vuosisadalle
tapahtui israelilaisten keskuudessa hillitön verensekoitus, ja silta
ajalta ovat juutalaisen tyypin tunnusmerkit pääasiassa peräisin.

Vielä myöhemminkin on juutalaisiin sekaantunut vierasta, etenkin
arjalaista verta, mutta tällä rotusekoituksella näyttää olevan pienempi
merkitys. Meidän ajanlaskumme ensimäisinä vuosisatoina liittyi
juutalaisuuteen paljon kreikkalaisia ja roomalaisia. Etelä-Venäjän
chazarit kääntyivät 8:nnella vuosisadalla juutalaisuuteen, seikka,
joka tuskin voi olla saamatta aikaan rotusekoitusta, joka ehkä
ulottui venäläisiinkin, koskapa nämä 200 vuoden aikana maksoivat
veroa chazareille. Vielä 19:nnellä vuosisadalla sattuu niin omituinen
tapaus, että kokonainen kristitty lahko, sabbataarit Siebenbürgenissa,
suorastaan kääntyy juutalaisuuteen. Pitkän aikaa oli Euroopan
juutalaisille sallittua käyttää kristityitä orjia ja ympärileikata
miespuoliset, suhteita, jotka nekin vaikuttivat rodun sekaantumiseen.
Samaan suuntaan vaikuttivat ristiretket sekä Euroopassa että
Palestiinassa. Keskiajan alkupuolella olivat avioliitot juutalaisten
ja kristittyjen välillä sangen tavallisia, vaikka kirkolliskokoukset
Orleansissa (538), Toledossa (589) ja Roomassa (743) kielsivätkin ne.
Unkarissa kiellettiin sellaiset seka-avioliitot 11:nnellä vuosisadalla,
mutta niitä solmittiin kuitenkin vielä 200 vuotta myöhemmin, ja
useimmissa tapauksissa kääntyi kristitty puoli juutalaisuuteen.
Sittenkuin avioliitot juutalaisten ja kristittyjen välillä tulivat
luvallisiksi useimmissa kulttuurimaissa, on seka-avioiden luku
yhä kasvanut, ja sen ilmoitetaan Saksassa olevan yhtä suuren kuin
katolisten ja protestanttien välillä solmittujen liittojen. Vuosina
1873—97 solmittiin kaikkiaan 6,677 avioliittoa kristittyjen ja
juutalaisten välillä. Näistä syntyi 11,578 lasta, joista noin 1/4 on
liittynyt juutalaisuuteen ja suurin osa omaksunut kristinuskon, kun
taas osa on jäänyt tunnustuksettomaksi. Aikojen kuluessa on vihdoin
suuret määrät juutalaisia kumpaakin sukupuolta kääntynyt kristinuskoon
osaksi pakosta osaksi vapaaehtoisesti, vuodattaen siten arjalaisten
eurooppalaisten suoniin juutalaista verta. N. s. marraneja eli väkisin
kastettuja juutalaisia oli Kastiliassa ja Aragoniassa 1400-luvulla
useita satojatuhansia, joista monet kohosivat valtion korkeimpiin
virkoihin ja saavuttivat rikkautensa takia suuren vaikutusvallan.
Mainituissa maakunnissa oli vain harvoja huomattavia sukuja, joilla ei
ollut juutalaisverta suonissaan. Samanlaisia olosuhteita voi huomata
muuallakin Euroopassa ja etenkin Ranskassa. Meidänkin maassamme on
useita huomattavia juutalais-syntyisiä kristittyjä perheitä. Yksistään
19:nnellä vuosisadalla on juutalaislähetys liittänyt kristikuntaan noin
224,000 juutalaista, joista suhteellisesti useimmat, kuvaavaa kyllä,
ovat omaksuneet protestanttisen tunnustuksen.

Sanotusta pitäisi käydä selville, että juutalaiset eivät ole puhtaita
seemiläisiä eivätkä vallan vierasta rotua meille, niinkuin tavallisesti
sanotaan ja uskotellaan. Tämä koskee erityisesti saksalais-puolalaisia
juutalaisia (n.s. askenazim), jotka asuvat Pohjois-Euroopassa. Suuren
suunsa, paksujen huulien, kömpelön nenänsä ja pienikasvuisuutensa
kautta eroavat he harvalukuisista Etelä-Euroopan juutalaisista
(n. s. sefardim), jotka hienopiirteisempinä ja jalomuotoisempina
lähenevät seemiläistä tyyppiä, — Kun oppi juutalaisten puhtaasta
seemiläisyydestä on väärä, on myöskin »antisemitismi» sopimaton nimitys
juutalaisvihamieliselle liikkeelle, seikka, jolla tietysti kuitenkaan
ei ole mitään merkitystä itse asialle.

Juutalaiset edustavat pikemmin tyyppiä kuin erikoista rotua. Ja
vaikka tämä tyyppi onkin pääasiallisesti muodostunut jo ennen 5:dettä
vuosisataa e. Kr. ja osoittanut suurta sitkeyttä, ei se kuitenkaan
ole niin helposti tunnettavissa kuin yleensä kuvitellaan. Erottamaan
Keski-Euroopan juutalaisen muista ihmisistä vaaditaan erittäin
kehittynyttä fysionomista kykyä.— tai antisemiittistä vainua. Tuskin
puolella juutalaisten lukumäärästä on nykyään koukkunenä. Juutalaisnenä
vaihtelee pystynenän, suoran ja kotkannokan välillä. Koukkunenä on
olemassa vähemmin todellisuudessa kuin mielikuvituksessamme, missä
se näyttelee tunnusmerkin väärää osaa, raamatullisten, Rembrandtin
ja muiden vanhojen kuvien ansiosta. Varmempana ohjeena ovat käyrät
nenänpielet, raskaat silmäluomet ja täyteläiset huulet.

Juutalaisia on nimitetty teräksiseksi kansaksi, ja kuva onkin
oikeutettu, jos ajattelemme, ettei 2,000-vuotinen kodittomuus,
marttyyrius ja vaino ole kyennyt hävittämään ja murtamaan heitä — tai
paremmin sanoen juutalaisuutta. Toiselta puolen osoittaa historia
taaskin, että juutalaiset ovat olleet hyvin taipuisaa ainesta, joka
on mukautunut eri ilmanaloihin, kieliin ja olosuhteihin ja aina
vastaanottanut voimakkaita vaikutuksia ympäristöltään. Ei ole syyttä
sanottu, että joka maalla on sellaiset juutalaiset kuin se ansaitsee.

Monet niistä juutalaisten sisäisistä ja ulkonaisista
tunnusmerkillisistä piirteistä, jotka tekevät heidät epämiellyttäviksi
silmissämme, eivät ole alkuperäisiä, vaan historiallisista olosuhteista
johtuneita. Muinaisten Espanjan juutalaisten ritarillista, ylpeää
käytöstä kehuttiin. Itä-Euroopan juutalaisissa ei ole tätä piirrettä,
pikemmin lähenevät he vastakohtaa. Niinkuin maaorjuus niillä
seuduin, missä se on vallinnut, on jättänyt näkyvät jäljet kansan
luonteeseen, samoin on todennäköisesti tuo ahdas asema, missä
juutalaiset vuosisatoja ovat eläneet, painanut heihin leimansa.
Vapauden tai orjuuden tunne kuvastuu eri lailla käytöksessä,
luonteessa ja katseessa. Monelle juutalaiselle ominainen pistävä tai
surullinen katse lienee muistoa sorron ja vihan ajoilta, jolloin
ainainen taistelu hengestä ja omaisuudesta vallitsi. Viekkaus
ja salajuonet ovat aina olleet heikkojen ja sorrettujen aseina.
Myöskin tuo yksipuolinen kaupustelu, johon juutalaissukupolvi
toisensa jälkeen on ollut pakotettu turvautumaan elääksensä, on
pakostakin jättänyt kansan luonteeseen ja siten jossain määrin sen
ulkonaiseen tyyppiinkin piirteitä, jotka todistavat kylmää harkintaa,
materialismia ja ahneutta, jota viimemainittua ominaisuutta sana
»juutalainen» nykyään tarkoittaa. Mutta Schylock-tyypillä ei nyt enää
ole keskiaikaisia edellytyksiänsä. Siksi ei tulekaan pitää jokaista
juutalaista Schylockina eikä yleensä antautua sympatian tai antipatian
johdettavaksi pelkän tunteen teille.

Se että juutalaiset pitävät itseään erityisenä kansallisuutena,
ei liene rikos, inhimilliseltä kannalta, muiden kuin yltiöpäisten
natsionalistien silmissä. Kansallisuudella täytynee määrätyissä
rajoissa olla yhtä hyvä oikeus puolustaa itsenäisyyttään kuin
yksilölläkin. Todellisuudessa ovat useimmat kansat yhdistetyt eri
kansallisuuksista. Ja vaikkapa yhteistyö niiden kesken ei aina
tapahtuisikaan erimielisyyksittä, näyttää kokemus kuitenkin, ettei
yhteistyö ole mahdoton.

Nyt kuuluu kysymys: onko juutalaisten kansallistunne tosiaan
yhteiskunnallinen vaara?

Sana »juutalainen» ilmaisee kielenkäytön mukaan sekä kansallisuutta
että uskontunnustusta. Mutta kun juutalainen Ruotsissa, Englannissa
tai muissa vapaissa maissa kantaa ylpeydellä nimeään, tarkoittaa hän
varmasti etusijassa tai yksinomaan uskontoaan. Kaikkialla, missä
juutalaiset ovat saaneet kansalaisoikeudet, tuntevat ja tunnustavat
he itsensä sen kansan jäseniksi, joka on ottanut heidät lapsikseen.
Ranskalainen juutalainen sanoo itseään ranskalaiseksi, ja hänellä on
siihen sama oikeus kuin kellä ranskalaisella hyvänsä.

Juutalaiset kulttuurimaissa tietävät varsin hyvin — ja ne, jotka
eivät vielä tahdo tietää, tulevat ennemmin tai myöhemmin huomaamaan
— että erityisen juutalaisen kansallisuuden säilyttämisellä on hyvin
pienet edellytykset, jotka päivä päivältä pienenevät. Leikkaus, joka
sitäpaitsi koskee ainoastaan toista puoliskoa kansasta, saattaa yhtä
vähän kuin rokotus tai kaste edellyttää kansallisuutta. Yhteinen
uskontunnustus ei sitä myöskään tee. Se yhdysside, mikä sisältyy
juutalaisten historiaan ja kirjallisuuteen, rajoittuu nyt ainoastaan
uskonnolliselle alalle ja heikkenee lakkaamatta. Kulttuurikansojen
poliittiseen ja yhteiskunnalliseen yhteyteen joutuminen vie
juutalaisten harrastukset eri aloille. Se mitä nykyajan juutalaiset
kirjoittavat, kuuluu yleiseen kirjallisuuteen ja luetaan sen
kansan kirjallisuuteen, johon kirjailija kuuluu. Juutalaisilla ei
ole yhteistä kieltä, joka, jos mikä, saa aikaan kansallisriitoja.
Kadehdittavan helposti ovat he yleensä omistaneet ympäristön kielen
ja taipuvalla mukautumiskyvyllään ovat he pian saaneet aseman eri
kansojen kirjallisessa elämässä. Heinestä ihmisenä voimme ajatella mitä
hyvänsä, mutta vastoin juutalaisvaatimuksia, vieläpä kaikkeinkorkeimpia
mielenilmaisuja, täytyy myöntää, että hän oli, kuten hän itse sanoo,
»ein deutscher Dichter». Samoin kuuluvat Levertin, Warburg ja Schuck
ruotsalaiseen kirjallisuuteen, vieläpä etevimpien ruotsinkielellä
kirjoittaneiden valiojoukkoon. Niinkuin usea tietää, oli Z.
Topeliuksella suonissaan pisara juutalaisverta, josta hän leikillään ja
ehkei kuitenkaan aivan leikillään — sanoi olevansa ylpeä.

Melkoinen annos kansallisylpeyttä ja itseihailua ilmenee tosin
juutalaisuuden traditsionissa. Mutta itämaiseen tapaan on juutalaisella
natsionalismilla juurensa uskonnossa, ja kuvaavaa on, että se elää
vielä juuri Itä-Euroopassa, siis ympäristössä, missä uskonto ja
natsionalismi ovat keskenään läheisessä yhteydessä. Poliittista
uhkaa juutalaisen natsionalismin tuskin voi katsoa sisältävän.
Vanhan Testamentin opilla, että Israel on Jumalan valittu kansa,
on vastineensa Uudessa Testamentissa mitä kristittyihin tulee, ja
niin on ylpeyden oikeutus kuitattu. Muuten selitetään mainitun opin
sisällys juutalaisten katkismuksessa täysin tyydyttävällä tavalla,
siten, ettei se anna mitään etuoikeuksia, vaan tuo mukanaan suurempia
velvollisuuksia.

Joissakin Jesajan kirjassa olevissa eskatologisissa runoelmissa
on kansallinen ylpeys lentokykyisin ja kiitää eteenpäin naiivin
mielikuvituksen siivillä, viehättäen lapsellisella koomillisuudellaan.
Siinä kerrotaan, kuinka pakanat aikojen täyttyessä voittokulussa
kantavat hajaantuneet Israelin lapset Sijjoniin hartioillaan
tai vievät heidät vaunuilla, hevosilla, paareilla, muuleilla ja
kameleilla Jerusalemin ihanuuteen. On epäilemätöntä, että sellaiset
tulevaisuudenkuvat ovat kangastelleet keskiajan juutalaisille. Mutta
kristittyjenkin haaveksijain silmissä väikkyy uuden Jerusalemin ihanuus
kuin taivaallisen ja maallisen todellisuuden väliaste.

Naurettavasti ennemmin kuin pelottavasti vaikuttavat samantapaisen
hengen elähyttämät ajatukset eräässä juutalaisessa rukouskirjassa,
joka ilmestyi niin myöhäisellä ajalla kuin v. 1840, Siinä luetaan,
että juutalaiset ovat korotetut kaikkien kansallisuuksien yläpuolelle
ja määrätyt hallitsemaan koko maailmaa; siksi eivät he tunnustakaan
muuta hallitsijaa kuin ruhtinas Jahven ja halveksivat muita kansoja,
saastaisia, joita he kerran, päästyään kunniaansa, tulevat rankaisemaan
j.n.e. Onneksi on juutalaisten poliittinen vapautuminen sitten v:n
1840 saatettu loppuun useimmissa maissa ja sen täytynee lopulta avata
sokeimmankin uskonkiihkoilijan silmät. Moiset kansallis-uskonnolliset
haaveilut, joilla ei todellisuudessa ole muuta tukea kuin mahdollisesti
juutalaisen rahakukkaron kilinä, ovat pienempänä vaarana vapaudelle
kuin se natsionalismi, jonka tunnussanana on »yksi kieli», tai se,
joka panssaroiduin nyrkein lyö tahtia lauluille sellaisille kuin
»Deutschland, Deutschland über alles; Deutschland über Welt».

Ymmärtämättömyydestä on joissakin Talmudin lauseissa oltu tapaavinaan
mautonta juutalaista kansallisylpeyttä. Siellä sanotaan esim. »Teitä
nimitetään ihmisiksi, mutta muita kansoja ei ihmisiksi sanota,» Ettei
lausuntoa pidä ymmärtää kirjaimellisesti, näkyy siitäkin, ettei
Talmudin mukaan ole ihminen sekään, jolla ei ole vaimoa tai joka ei
omista maata (Laz. 378). Voisimme esittää useampia esimerkkejä siitä,
että nykyaikanakin käytetään »ihminen»-sanaa yhtä naiivisti. Kuuleehan
meilläkin esim. sanottavan: »kolme ihmistä, ja yksi ryssä».

Niin voimakas ja hillitön kuin juutalaisten kansallistunto muinoin on
ollutkin ja niin kauas kuin uskonnollinen fanatismi onkin kantanut
sen kaikua läpi aikojen, on historian kova käsi käytännössä sen
tukahuttanut, eikä sillä enää ole minkäänlaista poliittista merkitystä.
Kansakuntana eivät juutalaiset ole näytelleet mitään merkittävää
poliittista osaa edes entisaikoina. Euroopan juutalaiset eivät ole
saaneet aikaan alkuakaan yhteiseen johtoon hyvinvointinsa päivinä
enemmän kuin keskiajallakaan. Nykyisissä valtioissakaan eivät he
muodosta poliittista puoluetta. Niinkuin muutkin ihmiset ovat he osaksi
vanhoillisia, osaksi vapaamielisiä, sosialisteja y.m. Anarkistejakaan
ei näytä heidän joukostaan puuttuvan. Saksan sosiaalidemokraattisen
puolueen perustajat Kassalle ja Marx, junkkeripuolueen perustaja
F.J. Stahl, Englannin konservatiivien uudistaja Beaconsfield, Saksan
kansallisvapaamielisten paraat miehet Lasket ja Simeon olivat
juutalaisia.

Meillä ei ole mitään syytä antisemiittien tapaan epäillä juutalaisten
kansalaisten isänmaanrakkautta. Jo Jeremias (28:7) kehotti maanpakoon
vietyjä kansalaisiaan: »Etsikää sen kaupungin parasta, minne Jahve
on teidät vienyt, ja rukoilkaa Jumalaa sen puolesta, sillä kun _se
menestyy, käy teillekin hyvin_.» Voidaan väittää, että tuohan on
itsekkyyttä. Mutta mitä sitten on patriotismi ellei jonkinlaista
itsekkyyttä? Juutalainen sanhedrio, joka Napoleonin aikana
kokoontui Pariisissa 1807, israelilainen synodi Leipzigissä 1869,
saksalais-juutalainen seurakuntaliitto 1885 ja viimeksi saksalaisten
rabbiinien kokous 1897 ovat tehneet päätöksiä, jotka sisältävät, että
juutalaisuus vaatii tunnustajiaan palvelemaan uskollisesti isänmaataan
ja edistämään koko sielullaan ja sydämellään sen kansallisia
harrastuksia. Ettei patriotismi ole ainoastaan rabbiinien teoriaa,
selittää se seikka, että kun 1812 v:n julistus korotti Preussin
juutalaiset valtion kansalaisiksi, niin noin 5½ % asevelvollisuusiässä
olevista juutalaisista nuorukaisista otti vapaaehtoisina osaa
taisteluun Saksan vapauden puolesta. Samoin ottivat juutalaiset osaa
Unkarin vapaustaisteluun v. 1848—49. Heitä ei puuttunut Garibaldinkaan
vapaajoukoista v. 1860, ja suuressa saksalais-ranskalaisessa sodassa
ei kummallakaan puolella ollut mitään muistutettavaa juutalaisten
lojaalisuutta vastaan. Sitä nurjempi on tuo Saksassa, Itävallassa ja
Ranskassa (puhumattakaan Venäjästä) käytännössä oleva menettelytapa
sulkea juutalaisilta pääsy korkeampiin sotilasvirkoihin, samoin kuin
heitä kaikin tavoin boikotetaan jokapäiväisessä elämässä.

Syyttä on Pariisissa v. 1860 perustettu _Alliance israélite_ leimattu
poliittiseksi yhdistykseksi. Todellisuudessa ovat sen harrastukset
ainoastaan humanistisia kajoomatta ollenkaan poliittisiin,
yhteiskunnallisiin tai kansallisiin puolueriitoihin.

Antisemiitit ovat luulleet löytävänsä jonkunlaisen poliittisen
juutalaisliigan Venäjältä. Mitä tuosta muka poliittisesta liigasta
suunnilleen ajateltiin, selvinnee siitä, että sen nimi _kahal_
on venäläisessä äänneasussaan tuon meilläkin ylen tunnetun,
merkitykseltään erikoisesti poliittisen »kagaali»-sanan alkumuotona.
Todellisuudessa tarkoitti kahal keskiajalla juutalaisten seurakuntien
luottamusmiesten kollegiota, joka m.m. oli edesvastuussa siitä, että
jokainen seurakunnan jäsen maksoi veronsa. Laitos elää jonkunlaisena
hallinnollisena virastona Venäjällä, missä juutalaiset seurakunnat
yhteisesti vastaavat verojen ja rekryyttien lähettämisestä.

N.s. _sijjonismilla_ on sen sijaan todellakin poliittinen tarkoitus.
Sen tunnussana on: juutalainen kansa omassa maassa. Maa on, kuten
tiedetään, Palestiina, ja sijjonismi ei siis suuntaannu mitään
eurooppalaista valtiota tai kansaa kohti. Koska sijjonistinen liike
syntyi Itä-Euroopassa, missä vanhoillisimmalla juutalaisuudella,
jonka etupäässä ovat hurjahaaveiset, kulttuurille vihamieliset
chacidit, on tyyssijansa, ei liike ole vieras niille kansallisille
suuruudenunelmille, joista edellä on ollut puhe. Yhtä paljon perustuu
se kuitenkin siihen vanhoillisissa juutalaisissa heränneeseen
aavistukseen, että heidän asemansa on mahdoton. Juutalaiset huomaavat,
että he yhteiskunnallisen vapautumisensa kautta ja tultuaan
kristittyjen kansojen kulttuuriyhteyteen ovat joutuneet yhtäläistymisen
alaisiksi, joka vähitellen mutta varmasti johtaa täydelliseen
ympäristöön-sulautumiseen. Vaikkapa sijjonistien onnistuisikin
toteuttaa utopinen unelmansa, olisi kuitenkin joukottain juutalaisia,
jotka eivät tahtoisi vaihtaa eurooppalaisia isänmaitaan Palestiinan
erämaihin. He jäisivät rauhallisesti siihen missä ovat ja antaisivat
sulautumisen tapahtua.

Natsionalistit molemmin puolin pelkäävät enimmän tuota sulautumista.
Heidän pelkonsa onkin jossain määrin oikeutettu. Sillä se ei voi
tapahtua ilman vastaavia kansallisluonteen muutoksia, kansallisten
ominaisuuksien ja rakkaiksi tulleiden erikoisuuksien hioutumista ja
muodostelua. Mutta sellainen on kerta kaikkiaan historian laki, jota
vastaan eivät ainakaan mitkään erottautumispyrinnöt voi taistella. Voi
lohduttaa itseään sillä, että sulautumisprosessi ylimalkaan tapahtua
hitaasti. Ensiksikin täytyy tapojen ja maailmankatsomusten tulla
jossain määrin yhtäläisiksi. Vasta sitten voi fyysillinen sulautuminen
alkaa, sikäli kuin vastenmielisyys seka-avioliittoja vastaan häviää.
Mitä pienempi kansan keskuudessa elävä juutalaisjoukko on, sitä
helpommin tapahtuu luonnollisesti sulautuminen, niinkuin Ruotsissa,
Tanskassa ja Englannissa, ja sitä vähäisempi on sen vaikutus. Maissa,
missä juutalaisten luku on hyvin suuri, kuten Venäjällä ja Rumaaniassa,
kestää sulautuminen paljon kauemmin, eikä sitä voi nyt vallitsevien
olojen pohjalla pitkiin aikoihin toivoakaan. Suurissa piirtein voi
juutalaiskysymyksen ratkaisua sentakia odottaa vasta kaukaisessa
tulevaisuudessa, ja se on varmasti vaativa tuntuvia uhrauksia
kulttuurin alalla kauemmaksi tulleelta osalta.

* * *

Juutalaiskysymyksen taloudellinen puoli paljastaa antisemitismin
sisäisimmän olemuksen, kun se taas suhteessaan rotuun, uskontoon
ja kansallisuuteen näyttää lähtevän ihanteellisista vaikuttimista.
Raha ja valta vetävät kuitenkin useimpia puoleensa paljon enemmän
kuin aatteelliset kysymykset. Tavallinen antisemitismi ei ole mitään
muuta kuin alhaista itsekkyyttä, joka ei voi peittää raakuuttaan
isänmaallisuuden ja uskonnollisuuden vaipalla.

Osaksi kadehditaan ja peljätään juutalaisia heidän tarmonsa ja
edistymisensä vuoksi muutamilla aloilla, osaksi moititaan heidän
kykenemättömyyttään ja saamattomuuttaan toisilla.

Miltei selviönä pidetään väitettä, että juutalaiset hallitsevat koko
kulttuurimaailman sanomalehdistöä, ja kuitenkin on siinä paljon
liioittelua. Tosin kyllä juutalaisten pääomat ja intelligenssi
ovat tuottaneet heille suuren sananvallan sanomalehdistössä, mutta
juutalaisten omistamia ja heidän vaikutuksensa alaisia sanomalehtiä on
verrattain vähän, ainoastaan muutamia suurkaupunkien jättiläislehtiä.
Luvultaan suurempi maaseutulehdistö, joka puhuu suorastaan kansan
enemmistölle, ei ole juutalaisten käsissä. Lisäksi tulee vielä se, että
usein sekoitetaan vapaamielinen sanomalehdistö juutalaiseen. Lopuksi
on sangen epäiltävää, tekeekö juutalainen sanomalehdistö enemmän pahaa
kuin eräät kristittyjen äänenkannattajat.

Sanotaan juutalaisten myöskin hallitsevan rahamarkkinoita. Jos niin
tosiaan olisi asianlaita, pitäisi kai maailman ja etenkin juutalaisten
aseman olla aivan toisen näköinen. Se aika, jolloin toiminimi
Rothschild pääomillaan saattoi määrätä Euroopan politiikan suunnan ja
päättää sodasta ja rauhasta, on aikoja sitten ohi, jos sitä koskaan
lie ollutkaan. Onhan, tosin paljon juutalaisia rahamiehiä, joilla on
voimakaskin hallitseva, asema pörssissä ja siinä mikä koskee osake- ja
arvopaperikeinottelua, mutta se johtuu siitä, että he ovat etevämpiä
liikemiehiä kuin muut ja käyttävät suuremmalla taidolla hyväkseen
nykyajan tuottoisinta kauppatavaraa, rahaa.

Aivan väärä on se mielikuva, että juutalaiset ylimalkaan edustavat
rikkautta ja hyvin vointia. Omaisuus on juutalaisten keskuudessa
ainakin yhtä epätasaisesti jakaantunut kuin kristittyjen joukossa. Ne
pääomat, jotka ovat juutalaisten käsissä, kuuluvat vain muutamille
harvoille ja vaikuttavat siksi niin voimakkaasti. Mutta eivät
edes nuo harmilliset juutalaiset kapitalistitkaan ole voineet
kätkeä leiviskäänsä muulta ihmiskunnalta. Mekin olemme saaneet
osamme juutalaisten mammonasta valtiolainojen muodossa, Yksityiset
henkilötkin, etenkin kreivin ja vapaaherran arvolla varustetut, ovat
ulkomailla keksineet keinon saattaa juutalaisten rikkauksia parempiin
käsiin — avioliittojen kautta.

Pahaksi onneksi on toiminimi Rothschild tarvinnut noin 100 vuotta
kootakseen omaisuutensa, kun taas Amerikan Gouldit ja Rockefellerit
ihmisiässä ovat haalineet miljardinsa. Muutamien juutalaisten
raharuhtinaiden tähden ja senvuoksi, että juutalaisten suhteellinen
varallisuus muutamilla seuduilla on suurempi kuin muiden, unohdetaan,
että useimmat juutalaiset vaivoin ansaitsevat leipänsä ollen
perin köyhiä, kuten Galizian ja Venäjän juutalaiset, joiden luku
on, edellisten 1/10 jälkimäisten 2/3 Euroopan 10,5 miljoonasta
juutalaisesta. On tuskin muuta ihmisluokkaa, joka eläisi niin
kurjissa oloissa kuin Venäjän juutalaiset, sanoo A. Leroy-Beaulieu.
Taloudellisesti, fyysillisesti ja moraalisesti ovat he niin alhaalla
kuin ajatella voi. Kun he sitäpaitsi lisääntyvät nopeasti ja kun heidän
uskonnollinen suvaitsemattomuutensa ja poliittinen sorto estävät
heitä parantamasta asemaansa, ovat he pakotetut siirtymään maasta.
Heidän köyhyytensä tähden ei taas kukaan tahdo ottaa heitä vastaan.
Samalla kun muutamien juutalaisten rikkaus saa aikaan kateutta,
on todellisuudessa juutalaisten köyhyys ja se, mitä siitä johtuu,
juutalaiskysymyksen arin kohta. Etenkin koskee tämä meidän maatamme,
missä vaara saada niskoillemme perin köyhiä ja surkeita juutalaisia
on paljon suurempi kuin se, että »narinkka» pääkaupungissamme saattaa
tulla etevimmäksi pukimoliikkeeksemme.

Tuollaiset seikat, jätetään usein, muiden juutalaispelkoon vaikuttavien
syiden vuoksi, huomioonottamatta. Sanotaan, että juutalaisten työ ei
tuota maalle mitään, siksi että he välttävät ruumiillista työtä ja
harjoittavat ammatteja, jotka vaativat vähimmin voimanponnistusta,
lyhyesti, harjoittavat ainoastaan kauppaa. Tässä jätetään kuitenkin
sekä historiallinen kehitys että olevat olot huomioonottamatta.

Työtä ovat juutalaiset aina pitäneet suuremmassa kunniassa kuin
monet muut kansat. Kun orjat tekivät kaiken raskaamman työn Roomassa
ja Kreikassa ja Aristoteles piti ruumiillista työtä vapaalle
miehelle häpeällisenä, sisältävät sekä Talmud että Vanha Testamentti
mitä kauneimpia lausuntoja työn kunniasta ja siunauksesta. Ilman
ahkeruuttaan ja työintoaan olisivat juutalaiset aikoja sitten
sortuneet. Talmudissa sanoo Rabbi Gamaliel, että jos tietoon ei
yhdy maallista ammattia, vie se turmioon. Tämä juutalaisten terve
katsantokanta elää uudelleen meidän aikamme pyrkimyksessä yhdistää
kasvatukseen sekä ajatus- että käsityö. Tuskin on sattuma, että Nääsin
kuuluisan käsityöseminaarin perustaja ja etevin johtaja olivat molemmat
juutalaisia (Aug. Abrahamson ja Otto Salomon).

Muinaisessa Palestiinassa oli pääelinkeinona maanviljelys, jonka tähden
maa saattoikin elättää suuremman asujamiston kuin siellä sittemmin on
asunut. Sitäpaitsi harjoitettiin siellä kaikenlaista käsityötä, kuten
raamatun vilkkaista kuvauksista huomaamme. Talmudissa suositellaan
paraasta päästä maanviljelystä ja käsitöitä sopivina elinkeinoina,
kun taas kaupan vaaroista huomautetaan. Lausutaanpa siellä sekin,
meidän päivinämme esiintullut ajatus, että joka ihmisellä tulisi olla
viljelysmaata kotitarpeiksi. Kun juutalaiset hajosivat ympäri maailmaa,
eivät he hyljänneet vanhoja elinkeinojaan. Päinvastoin he jatkoivat
niitä niin paljon ja niin kauan kuin mahdollista oli. Ranskassa
oli vielä onnella vuosisadalla juutalaisia maanviljelijöitä. Roger
Sisilialainen kutsui maahansa Kreikan juutalaisia opettamaan silkin
viljelystä. Sigismundin aikana olivat Puolan kaikki käsityöläiset
juutalaisia j.n.e.

Vastoin juutalaisten tahtoa ja halua riisti keskiajan läänitys- ja
ammattikuntalaitos sekä barbaarinen lainsäädäntö heiltä mahdollisuuden
harjoittaa maanviljelystä ja käsityötä. Toisessa maassa toisensa
jälkeen kiellettiin heiltä oikeus omistaa maata. Kielto kesti monta
vuosisataa ja on vielä tänä päivänä voimassa muutamissa maissa. Kansa,
joka niin pitkiin aikoihin ei ole saanut harjoittaa maanviljelystä,
on luonnollisesti menettänyt kykynsä ja halunsa siihen. Puuttuva
ruumiinharjoitus, riittämätön ravinto ja epäterveelliset olot, joissa
juutalaiset ovat eläneet pitkiä aikoja, on ehkä syynä tuohon verrattain
heikkoon ruumiinrakennukseenkin, joka on nykyajan juutalaisille
ominaista ja joka ei näytä juuri suosittavan heitä raatajiksi. Kuluu
pitkä aika, ennenkuin kaikki se, mitä barbaarinen lainsäädäntö tässä
kuten muissakin kohdin on rikkonut juutalaisia vastaan, on sovitettu.

Suotuisampien olosuhteiden vallitessa juutalaiset varmasti ryhtyvät
maanviljelykseenkin, mutta silloin kai huuto kilpailua vastaan vain
yltyy. Se, mitä tähän saakka on tehty juutalaisten totuttamiseksi
maanviljelykseen, on vähäpätöistä. Venäjän hallituksen noin sata
vuotta sitten juutalaisilla maan viljelyskolonioilla tekemän
kokeen sanotaan epäonnistuneen. Asianlaita lienee kuitenkin
se, että huonot tulokset johtuivat epäedullisista ulkonaisista
olosuhteista, niinkuin kulkutaudeista, kadosta ja sota-ajasta, yhtä
paljon kuin Venäjän siirtomaavirkamiesten välinpitämättömyydestä,
mielivallasta ja nylkemisistä. Palestiinan ja Argentiinan juutalaisten
maanviljelyssiirtoloiden menestyminen on vielä epävarmaa.

Nykyäänkin on joukottani käsityöllä eläviä juutalaisia, Juutalaisten
käsityöläisten luku Venäjällä, Galiziassa ja Rumaaniassa on niin suuri,
että kaikilla keinoilla koetetaan estää juutalaisten ammattiopetusta.
Salonikissa on juutalaisia kantajia, soutajia, palvelijoita ja
käsityöläisiä, kun taas kauppa on kreikkalaisten käsissä. V. 1887 oli
puolet Odessan käsityöläisistä juutalaisia; samaan aikaan oli siellä
11,000 juutalaista veistämöjä tehdas töissä j.n.e.

Juutalaisille niin ominaisia taipumuksia kaupan alalle ei voi pitää
alkuperäisinä. Palestiina oli muinaisajan kaupan läpikulkumaa,
mutta kauppaa harjoittivat pääasiallisesti muut, ei juutalaiset.
Kauppakoulunsa he kävivät Babyloniassa tai Alexandriassa. Jo 2:sella
vuosisadalla e.Kr. ellei aikaisemmin oli juutalaisia hajaantuneina
ympäri Eurooppaa, ja heistä tuli, kauppasuhteittensa kautta mitä
erilaisimmissa maissa, kansainvälisen suurkaupan luonnollisia
välittäjiä. Heidän terävä älynsä, liikkuvaisuutensa ja kielitaitonsa
auttoi heitä paljon. Keskiaikaiset olot tekivät juutalaisista
vähitellen sellaisia pikkukauppiaita ja kaupustelijoita, jommoisia he
enimmäkseen vielä tänä päivänäkin ovat. Tyytyen halpoihin hintoihin ja,
kuten näyttää, pienempään voittoon työskentelevät juutalaiset ostajien
hyväksi, mutta ovat siten, kristittyjen kauppiaiden vaarallisia
kilpailijoita.

Luulo; että Mooseksen laki sallisi juutalaisten kiskoa korkoa, on hyvin
yleinen, mutta väärä, perustuen osittain Lutherin raamatunkäännökseen,
jossa »koron ottamisen» asemesta puhutaan »koron kiskomisesta».
Alkuperäinen raamatunpaikka (5 Moos. 23:19 s.) kuuluu: »älä ota korkoa
veljelläsi... vieraalta voit ottaa korkoa». Lauseen kieltävää osaa
ei voi ymmärtää väärin. Ajatus on se, että israelilaisten kesken ei
ole otettava mitään korkoa. Jos ajatellaan, että koron ottaminen
lamasta, tavallisesti 20 %, oli ikivanha tapa maailman vanhimmalla
kauppakansalla, israelilaisten naapureilla babylonialaisilla, niin
on selvää, että juutalaisten korkokiellolla oli suuri inhimillinen
merkitys.

Säännön loppupuolesta on juutalainen käytäntö eri mieltä. Se käsitetään
osaksi myöntävänä »saat ottaa», osaksi käskevänä, joko »sinun tulee
ottaa korkoa ulkomaalaiselta», tai »sinun tulee auttaa myös muukalaista
antamalla hänelle lainaksi korkoa vastaan», tahi lopuksi »sinun tulee
antaa korkoa muukalaiselle».

Näistä selityksistä on ensimäinen: »saat ottaa», ainoa oikea. Sen
huomaa siitä, että Talmudissa ylistetään erittäin hurskaaksi sitä, joka
lainaa muukalaisellekin ilman korkoa. Roomalaisen kirkon käännös: »älä
ota korkoa veljelläsi... vaan muukalaiselta», on yhtä harhaanjohtava
kuin se muutamien rabbiinien käsitys, että sääntö muka olisi keino
vahingoittaa muukalaisia, on juutalaisuuden parempia pyrkimyksiä
vastaan.

Mooseksen lain mukaan saati myöskin kirkko korkokiellon. Käytännössä
ei sitä kuitenkaan voitu ylläpitää. Kun Shakespeare panee Schylockin
sanomaan kristitystä: »minä vihaan häntä... enimmän siksi, että hän
viheliäisestä tuhmuudesta antaa ilmaisia lainoja ja alentaa meidän
korkoamme», esittää hän kieron kuvan todellisuudesta. Kristitytkin
ottivat korkoa. _Ob rem publicam_, s.o. yhteisen hyvän vuoksi, oli
kirkko pakotettu erottamaan kanonisesta korkokiellostaan italialaiset
pankkiirit, kirkon omat miehet ja — juutalaiset, tosiaankin merkillinen
rinnastaminen. Juutalaisten suhteen voitiin muka tehdä poikkeus
sitä helpommin, koska he joka tapauksessa olivat syntinen sukukunta
ja heidän oma lakinsa myönsi koron ottamisen muukalaisilta. Mitään
valituksia siitä, että juutalaiset ylimalkaan ottivat liian suuria
korkoja, ei kuulunut ennenkuin ristiretkien ajalla, jolloin juutalaiset
jo olivat kartoitetut muista ammateista paitsi pikku tavaroiden ja
rahan kaupasta. Ruhtinaat ja virkamiehet, jotka käyttivät hyväkseen
juutalaisten ahdasta asemaa ja pakottivat heidät maksamaan suuria
summia henkensä edestä sekä tuontuostakin nylkivät heiltä pakkoveroa,
antoivat heille varsinaisen kiskomisoikeuden. Ranskassa sääti Juliana
Hyvä 1300-luvulla juutalaisten maksimikoroksi 86 2/3 %. Itävallassa
oli korko 174:stä 304:ään %, jos lasku on oikea (Neumann, Gesch. des
Wuchers, 323). On ymmärrettävissä, että kansa leimasi juutalaiset
verenimijöiksi; mutta usein he kuitenkin olivat vain välikappaleita
rahanhimoisten ruhtinasten käsissä.

Vaikkapa keskiaikaisia edellytyksiä koronkiskomisen kukoistukselle
ei enää olekaan olemassa, luottolaitoksen järjestymisen,
koronkiskomislakien ja yleisemmän valistuksen takia, liittyy
koronkiskominen vieläkin häpeäpilkkuna juutalaisnimeen. Kuitenkin ovat
puheet nykyaikaisten juutalaisten nylkemisistä varmasti liioiteltuja,
ja huomioonottamatta jätetään myöskin, että juutalaiset eivät ole
olleet eivätkä ole ainoat koronkiskurit. Kun Bernhard de Clairvaux
toisen ristiretken aikana kehotti säästämään juutalaisia, sanoi hän
m.m. että jos juutalaisia ei olisi, niin kristityt koronkiskurit
tekisivät aseman vieläkin pahemmaksi. Florensiin kutsuttiin
1400-luvun alkupuolella juutalaisia alentamaan korkokantaa, ja
muutamia eteläsaksalaisia kauppaseuroja pitivät aikalaiset suurempina
nylkyreinä kuin juutalaiset konsanaan olivat olleet. Valitusta,
että juutalaiset kiskomisellaan imevät kansan voimat ja valtaavat
maan, kuuluu meidän aikanamme etupäässä Rumaaniasta, Itävallasta ja
osasta Saksaa. Sitävastoin kuuluu Venäjältä ääniä, jotka kertovat,
että Puolan kaikki juutalaiset yhteensä ovat enkeleitä verrattuina
venäläisiin »kulakeihin» eli kyläkiskureihin. Sanotaanpa meilläkin,
että maalaisväestö muutamin seuduin on velkaantunut ja joutunut
maakauppiaiden käsiin — mutta nämä eivät kai ole israelilaisia.

Tärkeintä asiassa on kuitenkin se, että koronkiskomista-sanan
varsinaisessa merkityksessä ei juutalainen laki määrää eikä edes
aiheuta, vastoin sitä mitä väitetään. Se vaatii erityisesti, että
korko ei saa olla suurempi kuin mitä lainanantajan toimeentulolle
on välttämätöntä. Täysin yhdenmukaisesti sen kanssa saattoi siis
juutalais-saksalainen seurakuntaliitto v. 1879 sanoa: »Juutalaisuus
valittaa koronkiskomisen olemassaoloa, sille itselleen vierasta
ilmiötä, ja niitä, jotka semmoisissa asioissa toimivat, ei se tunnusta
oikeiksi lapsikseen.»

* * *

Olen päässyt loppuun. Olen koettanut historiallisesti valaista
juutalaiskysymystä, koska sitä mielestäni ei voida oikein arvostella
tarkastelematta sitä laajanäköisemmin. En tahdo millään tavoin
ihannoida juutalaisuutta tai juutalaisia. Mutta pysyn väitteessäni,
että heidän kohtelunsa on häpeäpilkku kristikunnalle, että heidän
pelkäämisensä on, ellei typerää, ainakin liioiteltua, että viha heitä
kohtaan on turha.

Antisemitismin mustaukset johtuvat suureksi osaksi ahdasnäköisyydestä,
väärinkäsityksestä, liioittelusta ja pahansuopuudesta. Juutalaisilla
ei ole ainoastaan vikoja, vaan ansioitakin. Vanhan kulttuuri kansan
jälkeläisinä he ovat käyttökelpoista raaka-ainetta. Heidän vikansa
eivät kaikki ole alkuperäisiä, vaan nurjan kohtalon aikaansaamia. Paras
keino voittaa juutalaiset yleisinhimillisiä tarkoituksia palvelemaan
on repiä rikki ne rajat, jotka erottavat heidät yhteiskunnallisista
pyrkimyksistä, oikeuksista ja velvollisuuksista, vaikkei liian pian
pidäkään odottaa kypsiä hedelmiä. Vuosisatain perintöä ja rikkomuksia
ei yksi miespolvi tee tyhjäksi. Siihen tarvitaan monen sukupolven
suvaitsevaisuutta, sivistystä ja työtä. Antisemitismi, rakentaen
ihmisluonnon halvimmille pyyteille, repii raakuudessaan auki vielä
vuotavat haavat eikä vastusta ainoastaan juutalaisten vapautumista,
vaan koko ihmiskunnan inhimillistyttämistä yleensä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74388 ***