path: root/75481-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75481 ***

language: Finnish




TELTANTEKIJÄN LAUSELMIA

Epigrammeja


Kirj.

OMAR KHAIJAM


Suomentanut

Toivo Lyy





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1929.






      Suomennokset Omistettu
         Juhani Siljolle
               ja
         Yrjö Gustafsonille


      Tää tulomme, menomme — kannattaako?
      Elon heelmän kypsäksi —- koskaan saako?
      All' ankarain Tähtien sieluista parhaat
      kun palavat tuhkaksi — sano: savuaako?

                            Teltantekijä.




SISÄLLYS:

Johdanto
Prologi: Ken tutkii

I

Kun yössä
Yön mustan hunnun
Koi linnan huiput
Miss' on nyt viini
Hst! Hiljaa!
Jo jano meill' on
Jos juot sa viiniä
Kun juon
Kun ruusut
Rubiini
Sa viinin, lemmen juhla
Sa maljaan tartu
Iloa, rauhaa
Jok'ainut talven taipale
Sa muista
Tulevan päivän huoli
Käy luokse Profeetan
Käy luokse Omarin
Ain' nauti viiniä!
Miss' ihanuutta ruusujen
Ain' asioiden katso
Ne neuvoi
Ma että kerran
Mill' eläis
Koraani lupaa
Sanotte
Mua aina Kohtalo
Tääll' onni
Kun viinitupaan
Vain paastoa
Ma joka päivä
Kun raittiiksi
Parannusvala-vaatteeni
Siit' asti
En ennen
Jaloa oi viiniä!
Jos katuun
Oi Herra! Itseluuloista
Mult' armaan
Oi Herra! Sääli
Kun kuolen
Kun kuollut olen
Oi Herra! Mulle ovet
Oi ystävät!
Elämän ihmeellinen karavaani

II

Luo joudu
Ken tänä yönä
Vuoskaudet
Oi villiruusu-kulmia
Oi armas! Nouse
Tään ruukun
Yks ainut viinin-pisar
Totuuden-tutkija
Voi sydämiä
Päämäärä luomisen
Ajass' ei kukaan
Ei vettä löydä
Vain runokirja
Vain lähteen kallas
On ruusun aika
On ruusustossa
Niin suloinen on
Oi! Tuuless' on
Mult' eron-tuska
En elämääni saata
Ma kainalossa Koraani
Kuin vierii virta
Filosoofiksi
On moskeijat
Ma aikaan nuoruuteni
Ma — houkka muka!
Tajua lainkaan
Viel' ole vapaa
Pois mielestäni
Se sama olen
All' Ajan kehrän
Mua säästä
Mit' elon heelmänä
Ma toivon
Ei, erehdyt
En kammo Kuolemaa
Jo loppui kirja
Jäi taakse
Oi Teltantekijä

IV

Oi sua
On halvat halumme
Vain hirnuvia aaseja
Pois menit
Jos pari kolme narria
Maan mahtimiehet
He eksyneet
Se arvoss' ennen oli
Heit' eksyttivät
Sain ihmisiä
Sun lankes osaksesi
Nuo tähde
Ma elämäni kaiken
Sa Luonnon luotteit' arvaa
Kun takaa taivasten
Kautt' etsin maailman
Meiss' ihmisissä


V

Laella muurin murtuneen
Tään linnan ylpeän
Kun meiltä juoksu jääpi
Tää tulomme, menomme
On taivaan sini-tarhan
Oi tähtiä!
Jaloa verta
Talossa täss' on
Mene ja heitä tomua
Olemme nukkeja
Kun basaariss' eilen
Savenvalaja
Oi varo
Kashanin viiniruukun
Täss' armaan puron-kaltaan
On puron
Maa miss' on
Oi sydän-ystävä!
Näe loisto lehden
Puutarhass' äänen kuulin
Kun mietit
Miks aamuin
Oleta
Vuossataa kolme
Maan uumenien
Maailman-kuvain tää
Mult' ilmiöiden tutkii

VI

Kun olin nuor', ei
Nyt tomun-maasta
Ei Elon luotteet
Tulevaa tuntea
Jos omaa sull' on
Vain viisaat
Oi ruusu!
Luin Kirjaa Rakkauden
Jotk' aina
Niin kauan kuin
Sun pitää
Kun aina muuta
Pois täällä
Alati pahansuoviks
Tää elämämme
Ikuiset kohtalot
Miks säikyt
Sin' yönä
Ah, arvoitusta
Jos elos ilmi saisit
Ei kukaan
Mitä säätäneekin
Miks aina mestaroida
Täst' erkaantua
Käy kyll', ett' ihmisille
Tääll' orjiks omakylläisyyden
Koveni sheikki
Oi ulkokultainen!
Vuoks uskon
Opinlauseista
Moskeijat, kirkot
Mi tänään minut
Miks moskeijoissa aina
Miks, Omar, huokaat
On Kaaba
On templin kuori
Vain Totuudelle
Jo muurahaisen silmässä
Vain Herran armosta
Vain Hän voi
Kuin poolo-palloa
Kehässä tässä
Mi kerran nosti
Mull' ihana on hipiä
Ens-päivänä
Ei Eedeniä
Kun Luoja kerran
Savemme
Elämää luodessasi, Suuri
Mitä hyödyttää Sua
Oli tuskan tunti
Luot ensin
Sa kudoit
Lie eikö säädökset
Asetit tuhat ansaa
Viet iloon
Oi Herra! Huomaan laupeutesi
Kaikk' uskokaa
En hyveen kilvoittelussa
Kuin ympyrä
»Oi meren kaukaisuutta!»

Epilogi: Jää hyvästi!




Johdanto


Se vuosisatain-takainen persialainen runoilija ja oppinut, jonka
runotuotantoa tämä valikoima yrittää esitellä suomen kielellä, on
tähän saakka ollut meillä suurin piirtein katsoen aivan tuntematon.
Sitävastoin muualla sivistys-Euroopassa _Omar Khaijam_ on ollut
enemmän tai vähemmän tuttu nimi jo vuosikymmeniä, jopa eräissä
tapauksissa lähes kymmenen kertaa vuosikymmenen. Onpa Bagdadin
satuseutujen suurta Viisasta jo ennätetty käsitellä eurooppalaisessa
kirjallisuudentutkimuksessakin, ja hänen runomietelmiään, _rubaijat_,
epigrammeja, joita suomeksi ehkä voisimme nimittää nelisäkeiksi, on
käännetty lukuisille maanosamme kielille, m.m. englanniksi, ranskaksi,
saksaksi, tanskaksi ja ruotsiksi.

Varsinkin anglosaksilaisessa maailmassa on Omarin osaksi tullut
suurenmoinen renesanssi. On sanottu, että maapallolla on tuskin
ainoatakaan sivistyneitten englantilaisten asuttamaa kolkkaa, jossa
Omaria ei tunnettaisi ja ihailtaisi. Seikan ulkonaisena ilmauksena
on lukematon määrä Omar Khaijam-seuroja, Omar Khayyam Societies, ja
englanninkielisistä, Edward Fitzgeraldin suorittamista käännöksistä
ilmestyy ilmestymistään uusia painoksia, ja niiden ensimmäisistä
laitoksista maksetaan satumaisia hintoja. Sellaisen innostuksen on
riittänyt herättämään — satayksi pikku epigrammia.

Hyvin huomattavaa harrastusta on Omarille osoitettu myös Saksassa,
jossa ainakin kolme, neljä kääntäjää on julkaissut nelisäkeitä. Näistä
käännösvalikoimista lienee Fr. Rosenin tekemä kaikkein parhaita
alallaan koko maailmassa. Jos kohta se tuskin voi runollisessa
herkkyydessä kilpailla Fitzgeraldin moneen kertaan muovattujen,
klassillisten käännösten kanssa, on sillä taas puolellaan se avu,
että se pyrkii olemaan ajatuksellisesti mahdollisimman uskollinen
alkutekstille, jotavastoin kuulu englantilainen kääntäjä on suorittanut
tehtävänsä varsin vapaasti mukaillen. Millä asiantuntemuksella ja
innoittuneella harrastuksella Rosen on käännöksensä sepittänyt, ilmenee
seuraavasta hartaasta kuvauksesta:

»Nämä Omar Khaijam-käännökset ovat syntyneet kaukaisina vaellusvuosina
itämailla. Pieni nelisäkeitten käsikirjoitus oli ainaisena
seuralaisenani pitkillä karavaaniteillä, jotka vuosikymmenen ajan
johdattivat minua ristiin rastiin kautta Etu-Aasian ja varsinkin
vanhan Persianmaan. Syventyminen Nishapurin Viisaan ajatusmaailmaan
oli monesti kuukausimäärät pääasiallisimpana henkisenä ravintonani.
Lyhyt nelisäkeinen mieteruno on luettavissa myös satulassa ja
painuu vaivattomasti mieleen. Niiden ajatuksen syvyyden ja muodon
täydellisyyden herättämä ilo johti usein yrityksiin saattaa aarre oman
äidinkielen asuun, ja kun se onnistui, kirjoitettiin käännös illalla
muistiin karavaanimajan valkean valossa...»

Nämä Rosenin käännökset ovat olleet tämän suomalaisen laitoksen
varsinaisena perustana. Lisäksi on suomennostyössä huomattavammin
käytetty erästä tänä vuonna Upsalassa ilmestynyttä suorasanaista
käännöskokoelmaa, joka sisältää todennäköisesti kaikki autenttisina
pidetyt Omarin nelisäkeet, runsaasti seitsemättä sataa, hänen nimissään
kulkevien epigrammien luvun ollessa paljon suurempi.

Alkutekstien toivottavaa seuraamista työssä on valitettavasti ollut
mahdoton toteuttaa siksi, ettei niitä suomentamisen tapahtuessa ollut
mitenkään saatavissa. Se on käynyt päinsä ainoastaan aivan muutamiin
nelisäkeihin nähden, joita olen voinut persiankielisinä tarkkailla
tohtori J. Hollon asiantuntevalla, ystävällisellä avulla.

Niin ollen nämä suomennokset eivät millään lailla pyri käymään muusta
kuin mukaelmantapaisista.

       *       *       *       *       *

Rosen nimittää äsken-esitetyssä sitaatissa Omaria »Nishapurin
Viisaaksi». Henkilökohtaiset tiedot Omarista eivät ole runsaat, mutta
sellaisia on hänestä sentään enemmän kuin niistä kolmesta Itämaan
Viisaasta, jotka tunnemme jo lapsuudestamme.

Omar on syntynyt koillis-Persiassa Nishapurin kaupungissa tai sen
lähistössä. Syntymävuotta ei tunneta, mutta se voidaan sijoittaa
vuosien 1025—50 rajoihin, sillä tiedetään hänen kuolleen korkeassa
iässä vuonna 1123. Hänen nimensä, joka merkitsee teltantekijää, on
joskus arveltu johtuneen hänen ammatistaan, mutta uusin tutkimus
epäilee seikkaa, sillä aikalaiset eivät mainitse mitään sellaisesta.
Khaijam on ilmeisesti vain ilman muuta ollut hänen sukunimensä,
ja merkityksensä vuoksi se on samalla erinomaisesti soveltunut
»tekijänimeksi» runoihin.

Ammatiltaan teltantekijänä ei Omar varmaan olisi voinut olla
mies, jota mainitaan vuosisatansa suurimmaksi oppineeksi. Hän on
vallinnut kaikki silloiset tietämyksen alat. Hän ei ollut ainoastaan
monipuolinen runoilija — hän sepitti muutakin runoutta kuin
nelisäkeitä, sekä persiaksi että arabiaksi — vaan myös jumaluusoppinut,
filosoofi, lääkäri, luonnontutkija ja ennen kaikkea matemaatikko ja
tähtitieteilijä. Hänen algebrata käsittelevä teoksensa on käännetty
ranskaksi vielä viime vuosisadalla, ja se kalenterin uudistus, minkä
hän pani toimeen palvellessaan Bagdadissa kuninkaallisena astronoomina,
on yhä voimassa Persiassa ja voittaa asiantuntijain arvostelun mukaan
gregoriaanisen, joka toimitettiin runsaasti puolta vuosituhatta
myöhemmin.

Omarin sisäisen olemuksen tuntemiseen antavat erinomaisen avaimen
muutamat lauseet vastamainitun algebra-teoksen alkusanoissa, jotka
samalla välähdyksellisesti valaisevat erään näköalan ajan henkisestä
ilmapiiristä:

»Olemme saaneet olla todistamassa, miten tieteen miehet ovat
menehtyneet ja miten heidän joukkonsa on sulanut niin pienen pieneksi
kuin heidän kärsimyksensä ovat suuret. Heille on sälyttänyt heidän
kutsumuksensa kovuuden yhteinen velvoitus omistaa elämänsä vain tieteen
täydellistämiseen ja tutkimiseen. Mutta useimmat niistä, jotka nykyisin
käyvät oppineista, peittävät totuuden valheella eivätkä ylitä pelkän
lume-oppineisuuden rajoja, samalla kuin he käyttävät sen, minkä tietoa
omaavat, valitettavasti aineellisiin ja alhaisiin pyrkimyksiin. Ja
jos he kohtaavat miehen, jossa todella ilmenee pyrkimys totuuteen ja
tosiasiallisuuden rakkaus, miehen, joka karttaa turhamaisuutta ja
valhetta sekä välttää vilpillistä näennäisyyttä ja silmänlumetta,
silloin he tekevät hänet halveksuntansa ja pilkkansa esineeksi.»

Kuvaava on niinikään seuraava eloisa kasku, joka lukuisain epigrammien
ohella myös osoittaa, ettei »teltantekijä» jäänyt pelkäksi eleegiseksi
toteajaksi nurjien ilmiöiden edessä, vaan kyllä pisti neulallaan
takaisin, jos tarvittiin:

»Eräällä Pyhän Oikeuden oppineella oli tapana joka päivä
auringonlaskun aikaan tulla hänen luokseen, filosofiaa hänen
johdollaan opiskellakseen. Mutta samainen mies panetteli häntä
ihmisille. Kun Omar sai sen tietää, hän kutsui luokseen rummunlyöjiä
ja torvenpuhaltajia, ja kun oikeusoppinut tavallisuuden mukaan saapui
oppitunnille, antoi Omar paukuttaa rumpuja ja toitottaa torvia, niin
että paikalle kerääntyi suuri ihmisjoukko eri osista kaupunkia. Silloin
hän puhui ihmisille: 'Nishapurin miehet, tässä näette opettajanne! Joka
päivä tähän aikaan hän tulee luokseni, tieteitä minulta oppiakseen.
Mutta teille hän puhuu tavalla, jonka tunnette. Jos minä todella olen
sellainen kuin hän sanoo, niin miksi hän tulee minulta mitään oppimaan?
Ja ellen ole, niin miksi hän parjaa opettajaansa?'»

Tällaisia historiallisia tai tarina-tietoja ja -piirteitä on Omarista
säilynyt, kuten sanottu, hyvin niukalti. Mutta hänen runojensa
välityksellä pääsemme tutustumaan häneen ihmisenä paljon paremmin kuin
vastaavalla tavalla moneen myöhäissyntyisempään runoilijahahmoon.
Sillä vivahdusrikkaampaa ja persoonallisempaa runoutta kuin Omarin
nelisäkeet ei aivan usein sepitetä. Niiden kirjokankaan peruskudelmina
ovat katoavaisuuden tunnot ja satiirikon hymy, joiden ympärillä
välähtelee legioittain muita tunne- ja miellesävyjä, ja kaikki,
kautta koko asteikon, mikä on _patriarkan_ ylhäisten kohtalonrippien
ja humaltuneen viiniveikon riehakasten mielialojen välillä, on niin
elävästi ilmaistua, että nelisäkeitä tänään lukiessa tuntuu siltä,
kuin niiden sepittäjä olisi yhä ilmielävänä keskellämme, vaikka hän
eli ensimmäisten ristiretkien aikoihin. Nelisäkeissä meille puhuu
tinkimätön totuuden etsijä ja julistaja; kriitillisyys ja hartaus,
jotka ovat yläpuolella kaikkien kaavauskomusten, henki, jonka lennolla
ei ole muita rajoja kuin luonnon suurillekin rastimat; yht'aikaisesti
kysyjä ja tietäjä, epäilijä ja uskoja; ja ennen kaikkea _ihminen_,
sellainen »elämän ihmeellisen karavaanin» vaeltaja, joka
tuhatvivahteisen luonteensa sekä harrastustensa, tietojensa ja
taitojensa monipuolisuuden ja pitkän elämänkokemuksensa nojalla olisi
todella voinut kirjoittaa kilpeensä: inhimillisestä mikään ei ole
minulle vierasta.

Patriarkallista ylevyyden hohdetta Omarin olemukseen luo myös hänen
kuolemastaan säilynyt kuvaus, erään aikalaisen kertoma:

Omar oli tutkistelemassa Avicennan »Parannuksen kirjaa». Päästyään
lukuun »Ykseys ja moninaisuus» — Jumala ja maailma — hän pani merkin
kirjaan, rukoili ja ryhtyi viimeisiin valmisteluihinsa. Hän ei syönyt
eikä juonut koko päivänä, ja viimeisen iltarukouksen jälkeen hän
kumartui maahan ja puhui: »Oi Herra! Totisesti olen koettanut tulla
tuntemaan Sinua voimieni mukaan. Armahda minua siksi. Tietoni Sinusta
on puolustajani edessäsi.»

Eräs toinen aikalainen kertoo kauniin tarinan Omarin haudasta. Sen
mukaan »tuo suuri mies ... jonka vertaista en ole nähnyt maanpiirin
missään asutussa seudussa», haudattiin, kun hän »oli kätkenyt kasvonsa
tomuun», kahden eri aikaan kukkivan puun alle, jotka aina vuorollaan
kylvivät kukkansa hänen kummulleen.

Se hauta on aikoinaan sijainnut »Hiran hautapaikalla» Nishapurissa, nyt
se on jäljellä vain tarussa. Sen ylle on kuihtunut monen puun kauneus
ja satanut kahdeksan vuosisadan tomu. Mutta siinä tomuksi tulleen
runoilijan säkeitten kauneus ei ole kuihtunut eivätkä niissä elävän
etsijähengen kysymykset, epäilyt ja ajatukset kuivuneet tomuksi.

Niinkuin monesti suuria henkiä ja poikkeusihmisiä on Omaria aikalaisten
kesken ja myöhemmin arvosteltu hyvin vastakkaisesti. Vastustajain
taholla hänestä on m.m. tehty »sieluton filosoofi, jumalankieltäjä ja
materialisti». Moinen arviointi, niin väärä kuin se tosiasiallisesti
onkin, ei ole lainkaan kummaksuttava, kun otetaan huomioon Omarin
vapaa ja rohkea hengenlaatu ja Muhammedin opin ahdasmielisyys ja
yksipuolisuus sekä yleensä ajan olot. Omarin vuosisata tosin oli
islamilaisen sivistyksen korkeinta kukoistusaikaa, jolle ihmiskunta
on ikuisessa kulttuurivelassa: kun muhamettilaiset valloittajat
kahdeksannen vuosisadan alussa olivat kuljettaneet profeetan
voittoisan lipun yli Gibraltarin salmen ja Indusvirran, oli henkisellä
elämällä sitten seuranneina suhteellisen rauhallisina aikoina
tilaisuutta kehjetä ja versoa; se tapahtui arabian kielellä, mutta
vanhan klassillisen kulttuurin perustalla ja johti lopulta Euroopan
renesanssiin. Mutta oikeauskoinen muhamettilaisuus ei katsellut
suopein silmin uusia hengen-elämän ilmiöitä, vaan ryhtyi ennen pitkää
verisesti vainoamaan vapaata ajatusta, esiintyipä se sitten erilaisissa
uskonnollislaatuisissa tai muissa muodoissa. Sellaisissa oloissa
olisi ollut miltei ihmeellistä, että Omarin kaltainen mies sai elää
ruumiillisesti loukkaamattomana korkeaan ikään, ellei hänellä olisi
ollut myös mahtavia suojelijoita, m.m. sulttaani Melikshah. Tämän
kuoleman jälkeen hänen elämänsä onkin ollut ahdingon alaista, ja niihin
aikoihin hän todennäköisesti on julkaissut mainitun algebra-teoksen
alkulauseineen.

Hartaimmat ihailijat puolestaan tahtovat, siltä tuntuu, asettaa
Omarin inhimillisen hengentyön ja maailmanrunouden aivan ylimmille
kunniasijoille. Sellainen arviointi taas lienee sentään liian
innoittunutta, ellei muuten niin sen tähden, että ihmiskunnan henkinen
historia tuntee suurtekoja, joiden tulosten määrä ylittää paljolla
Nishapurin Viisaan säilyneet saavutukset. Mutta sitä on varmaan
asiallisesti vaikea kieltää, että Teltantekijässä on ollut niitä
»neljää alkuainetta», joita myöhemmin ovat oman maanosamme geniuksesta
ilmentäneet Dante, Rabelais, Shakespeare ja Goethe.

       *       *       *       *       *

Omar laulaa niin paljon viinin ja humalan ylistystä, että
näin kieltolakimaassa on ehkä otollisinta todeta, ettei hänen
epigrammeistaan ole syytä toisessa leirissä enempää vihastua kuin
toisessa ihastua. Sillä niin ilmeinen rypälemehun ymmärtäjä kuin Omar
on ollutkin, merkitsee »viini» hänen runoissaan hyvin usein vain
henkeä, ajatusta, sen vapautta t.m.s. ja »humala» hengen innoitusta,
totuuden etsijän ekstaasia.

Seikan selventämiseksi huomattakoon, että senlaatuinen ajatuksen
verhoaminen oli silloin välttämätöntä suvaitsemattomuuden ja sorron
painajaisen alla, kuten on niin usein myöhemminkin ollut. Lisäksi on
itämaisilla runoilijoilla ja ajattelijoilla monesti muutenkin tapana
ilmaista aivoituksiaan niin, että vain »vihityt» ne tajuavat. Mutta
Omarin nelisäkeitten viehätys ei silti yleensä vähene, vaikk'ei
lukiessa aina havaitsisikaan sisäisintä tarkoitusta. Esimerkiksi
seuraava nelisäe lienee alkujaan osoitettu lähinnä ojennukseksi
puoskari-pedagoogeille ja ihmisten pakolla-parantajille, varsinaisista
sortajista puhumatta:

    Oi varo, ruukunvalaja, jos valvot, muuten kavahda!
    Savea Aadamin sa etkö polkemasta kavahda?
    On pyörälläsi ehkä suuren Feridunin sormi
    tai käsivarsi Kyyroksen! Sit' etkö vavahda?

       *       *       *       *       *

Ajallisen, paikallisen ja kulttuuri-välimatkan suuruudesta huolimatta
Omarin epigrammit eivät kaipaa kovinkaan paljon asiaselityksiä. Tässä
valikoimassa selviydytään seuraavilla, jotka paria lukuunottamatta ovat
peräisin Rosenilta, samoin kuin tämän johdatuskaavailun erikoistiedot
enimmälti:

Runossa »Yön mustan hunnun siirtää silmiltään» merkitsee sana _Saki_
juomanlaskijaa, joko mies- tai naispuolista.

Runossa »Koi linnan huiput viinin-hohtoon luo» oleva arabialainen sana
_Ushrubu_ on yhtä kuin: juo! — kuten suomennoksessa on koetettu ilmentää.

Runoissa »Yks ainut viinin-pisar» ja »Laella muurin murtuneen»
esiintyvä _Tus_ on eräs Timur Lenkin hävittämä kaupunki, jossa näyttää
hallinneen m.m. kuningas _Keikarus_.

Runoissa »Mit' elon heelmänä on kädessäni nyt» ja »Kautt' etsin
maailman» mainitaan _Djamshidin_ malja:

Tarukuningas Djamshid omisti kristallimaljan, johon koko maailma
kuvastui ja jonka avulla hän tiesi kaiken.

_Kismet_ — runossa »Kun takaa taivasten» — merkitsee islamin mukaan
jokaiselle ihmiselle ennakolta määrättyä, kiertämätöntä kohtaloa.

Runossa »Oi varo, ruukunvalaja» mainittu _Feridun_ on eräs kuuluisa
tarukuningas.

Runoon »Puutarhass' äänen kuulin» nähden huomattakoon, että Joosef
edustaa itämailla kauneuden perikuvaa — kuten suomennoksessa on pyritty
saamaan välittömästi selväksi — ja että kauneutta katsotaan tuskan,
kärsimyksen tulokseksi.

Runossa »Mitä säätäneekin sulle tahto Taivaan lain» esiintyvät
henkilönimet _Rustem Zal_ ja _Hatim Tai_: Edellinen on persialaisen
taruston voimallisin sankari, jälkimmäinen oli arabialaisten
keskuudessa kuulu satumaisesta rikkaudestaan ja anteliaisuudestaan.

       *       *       *       *       *

Omarin epigrammeissaan käyttämä nelisäe on nelirivinen säkeistö, jonka
ensimmäinen, toinen ja neljäs säe aina ovat loppusointu-suhteessa
toisiinsa, kolmannen useimmiten ollessa loppusoinnuton. Kukin nelisäe on
täysin itsenäinen runo; se on epigrammaattisen lyhyt ajatelma, johon
loppusointujen täsmällisyys ja loisteliaisuus luo hiotun jalokiven
hohtoa.

Persiankielisessä alkutekstissä nelisäkeet seuraavat toisiaan
erään loppukirjain-järjestelmän mukaisesti, lainkaan riippumatta
ajatussisällyksestä. Käännöksissä taas on yleensä koetettu pitää
viimeksimainittua järjestyksen määrääjänä — sikäli kuin se lukuisilta
ajatusyllätyksiltä on ollut mahdollista! Fitzgerald on suppeaan
kokoelmaansa valikoinut pääasiallisesti elämän katoavaisuutta laulavia
nelisäkeitä ja saanut siten aikaan erinomaisen sujuvan ajatusyhteyden.
Rosen taas on laajemmassa ja monipuolisemmassa valikoimassaan
noudattanut erästä muittenkin kääntäjäin käyttämää jaoitusta. Tässä
suomalaisessa kokoelmassa, joka on myös rosenilaista huomattavasti
laajempi, on pyritty jonkinlaiseen omintakeiseen jaoitteluun:
ensimmäinen sikermä on omistettu juomalauluille, toinen lähinnä
lemmenlyriikkaa edustaville epigrammeille, kolmannessa on koetettu
hahmotella Omarin henkilöllisyyttä, neljännessä on keskeisaiheena
ihminen yleensä, viidennessä kaiken katoavaisuus, ja kuudes sikermä
sisältää enimmäkseen sellaisia nelisäkeitä, joiden ajatus kohdistuu
elämäntaitoon sekä uskonnon ja ikuisuuden kysymyksiin.

       *       *       *       *       *

Lopuksi pyydän esittää kunnioittavan kiitoksen S. Kirjallisuuden
Edistämisrahaston Kaunokirjalliselle Osastolle tämän valikoiman
valmistamisen rahallisesta avustamisesta. Samoin kiitän Tohtori J.
Holloa hänen edellämainitusta avustaan, Helsingin Asemapäällikköä,
Maisteri E.F. Rautelaa, suurta kirjallisuuden harrastajaa ja tuntijaa,
jonka johdatuksella alkujaan pääsin Omar Khaijamiin lähemmin
tutustumaan, sekä Nissilän Rahaniemen talon Isäntäväkeä, jonka
ystävällisessä hoivassa olen saanut nämä suomennos-yritteeni
viimeistellyiksi.

Nissilän Rahaniemellä 7.9.28.

_Toivo Lyy_.




PROLOGI



Ken tutkii teltat Totuuden! — Monissa aikoinaan
myös Omar Teltantekijä oi' uuras neulomaan,
siks kunnes sakset Salliman hält' elon langan katkaisi
 ja kuormaan Kuoleman hän joutui, kulkukauppiaan.




I


Kun yötä hopeoi kuun kuulas hohto-vuo,
salassa Salliman on meiltä aamu — juo
siis kuutamossa, juo! Kas: monet kerrat kuu
 meit' enää näkemättä, kerran, maahan katseen luo.



Yön mustan hunnun siirtää silmiltään
Koi. Silmäs avaa myös ja täyttämään
käy, Saki, ruukku taikaviinillä!
Saat kerran, usko, unta pitkää pitempään.



Koi linnan huiput viinin-hohtoon luo,
kuningas Päivä maljan täyttää suo,
ja virkku kukko katonharjalta
 jo laaksoon laulaa: »Ushrubu! — jo juo!»



Miss' on nyt viini, laulaja? Aik' aamumaljalle o oikeus tehdä on!
Oi onnellista sydäntä, mi huokaa janoss aamumaljan hurmion!
On kolme minust' ihanaa ja kaunist' ilmankannen alla:
pää päihtynyt ja lempijä ja sielun itku aikaan aamuvartion.



Hst! Hiljaa! Hiljaa! Viinituvass' iloitkaamme melutta!
Hei mennään sinne, mutta hiljaa! — ja kun raha-lelutta
kaikk' ollaan, kirjat, turbaanit, hei, vaihtakaamme viiniin!
Hei, mennään yliopistoon, mut olkain kohauttelutta!



Jo jano meill' on jalo, aamutuiman tuoma, oi juomanlaskija!
Siis viinis salli virrata, suo huomen-juoma, oi juomanlaskija!
Varoa mit' on syytä? Vait, oi juomanlaskija!
Jo lakkaa laulamasta hurskautta, kuoma! Juo, juomanlaskija!



Jos juot sa viiniä, niin tee se kera viisaiden
tai sulotarten taivaisten, tulppaani-kulmien.
Vain vähän juo. Vain toisinaan. Ulos suusta suistamatta.
Ei paljoa. Ei näkyen. Ei julki juopuen.



Kun juon, en juo vain juomisen ma takia,
Koraanin rikkoa en tahdo lakia,
vaan tahdon minää vailla Henkeen yhtyä!
Sen vuoksi viisahist' on viini makia.



Kun ruusut vielä tuoksuin huumaa pääni,
juon riemuin verta rypäleen, ja ääni
jok'ainut karvaudesta viinin vaietkoon!
 Moist' olla täytyy sen, se onhan elämääni.



Rubiini sula, joka nauraa, soi,
kun pullon kaulast' ilmi karkeloi,
on verta sydämen, ja kiteet kristallin:
 ne kyyneleinä kerran pisaroi.



Sa viinin, lemmen juhla elostasi laita
ja laadi vihannesten kateen kaihteeks aita.
Luo immen armaan käy ja itses unhoita
 ja riisu yltäs itserakkautesi paita.



Sa maljaan tartu, tulppaani kuin ois se uuden vuoden,
ja kera neidon, tulppaanin, juo Sallimuksen suoden
ja nauti! — Sillä sini-mylly Taivaan sinut jauhaa
 yht'äkkiä, sun tuhkas ilman kaikkiin tuuliin luoden.



Iloa, rauhaa tääll' et saa, ne tähdelt' etsi muulta!
Tääll' eksyksiss' on viisaus, saat parhaan pullon suulta.
Valele surun liekkiä vedellä viinin ennen
kuin mullan-matkas aloittaa saat pivo täynnä tuulta!



Jok'ainut talven taipale ja kiirehtivä kevät
ain' elon-kirjastamme jälleen lehden repäisevät.
Juo viiniä! Sill' lausunut on Viisas: »Surut maailman
 on myrkkyä, mut viinin yrtit niistä lääkitsevät.»



Sa muista, ennenkuin sun sortaa murhe musta:
suo viini ruusuinen ja vieno virvoitusta;
kas, ethän kultaa ole, joka kaivetaan
 maan poveen piilemään vain varten kirvoitusta!



Tulevan päivän huoli mielestäsi heitä
ja menneest' älä itke kaipuun kyyneleitä!
Juo viiniä ja sulo-huulten hurmaa:
 äl' aikas turhaan anna lentää tuulen teitä!



Käy luokse Profeetan ja sana vie tää:
»Sua Omar tervehtii ja anoo tietää:
mult' oppis makean miks epää viinin,
 kun maidon happaman se kyllä sietää?»



Käy luokse Omarin ja sana vie tää:
»Vain aasi moista kysyy, anoo tietää!
Vain aaseilta mun viini kieltää täytyy,
ei viisailta — he kyllä sitä sietää.»



Ain nauti viiniä! On turha säädöksiä säikkyä!
Kitara, harppu helkkyy: juo, suo juhlamielen väikkyä!
Rubiinin-välkkyisen jos kalkin viiniä saat Häneltä,
juo kaikki viime pisaraan, äl' yhtään anna läikkyä.



Miss' ihanuutta ruusujen kuvastaa virran kalvo,
siell' ystävines, armaines ain' aamuun asti valvo
ja anna maljan maistua, sill' aamumaljan juojat
 on moskeijasta vapaita ja kirkkoa ei palvo!



Ain' asioiden katso kaikki puolet.
Mit' auttaa ulkokultaisien huolet:
»En viiniä juo, koska kuolen kerran» —
 joit tahi et, sa kuitenkinhan kuolet!



Ne neuvoi: »Juotava sun toki vähemp' ois!
Tai mikä muuten syntis pesee pois?» —
Oi, kasvot lemmityn ja viinin kulta!
Mik' armahdus sit' armaamp' olla vois?



Ma että kerran aikoinani juon,
on Herra ikuisesti tiennyt tuon.
Siis malja tänne: täyttyähän vain,
 kun juon, ma Herran kaikki-tiedon suon!



Mill' eläis juomanlaskija, ma ellen joisi,
sit' ilman varmaan isäntä jo vararikoss' oisi.
Ois hyvä kyllä parannus, mut hyvät-työtpä jäis,
 ma viinituvass' ellen enää heipparoisi!



Koraani lupaa: hurskaan palkka suuri
on Eedenissä viini, vieno huuri. —
Siis viini, lempi suotakoon jo täällä,
 kun siellä tarjotaan vain samaa juuri!



Sanotte: hornan kytee kypenissä,
ken tääll' on lemmen, viinin vietävissä. —
Se mahdotont' on: muuten tyhjät oishan
 kuin kädet mulla tarhat Eedenissä.



Mua aina Kohtalo, voin väittää empimättä,
pidellyt pihdeissään on perin hempimättä.
Oi että elämäks se aika lasketaan,
 mi mennyt viinittä meilt' on ja lempimättä!



Tääll' onni viisaille suo vesivelliä,
mut narrit kylläisinä saavat kelliä.
Siks aivan järkes juo, niin ehkä silloin
 sua, järjetöntä, onni alkaa helliä!



Kun viinitupaan eilen jalat veti, vei,
näin siellä ukon juopuneen ja virkoin: »Ei
Jumalast' otollista liene tuo.» — Sain vastuun:
»Suur' armo Herran on. Juo, senkin hupsu, hei!»



Vain paastoa ja rukousta miksi
hoet, Omar? — Viinitupa ota temppeliksi
ja maista kannun, maljan makeutta
 nyt, ennen kuin sa tehdään molemmiksi.



Ma joka päivä alan saman sadun:
nyt tänään viinin hylkään varmaan, kadun!
Mut katumustani, kun ruusuntuoksut
 nyt kaikkiall' on kevään armaan, kadun.



Kun raittiiksi ja hurskaaksi ma päätin vihdoin tulla,
koht' oli sydämessäni suur' rauhan hetki mulla.
Mut tuskin ruukun, maljan näin, kun hurskauteni hukkui,
 ja raittiuteni raukesi jo ensi-siemaisulla!



Parannusvala-vaatteeni ma rikki repäisin,
ja viiniin vaihtui katumus — sen miksi epäisin?
Sit' ihmettelet: olenhan, kas, seitsenkymmenissä!
No, milloin sitten eläisin, jos nyt ma lepäisin?



Siit' asti kuin on taivaall' ollut Venus-tähti, kuu,
parast' on viini, mit' on nähty, mit' on saanut suu.
Ain' ihmettelen kauppiaita viinin, sillä sijaan kas
 sen, mitä myyvät he, mik' oivempaa on ostaa muu!



En ennen kuin pois häivyn olemasta
ma luovu elon riemust' armahasta.
Ma minkä elin, elän, elänen,
 sen join ja juon nyt sekä vasta!



Jaloa oi viiniä! Oi viinin kulta-kimmellystä!
Kalkista niin paljon juoda tahdon kielletystä,
kaikk' että kaukaa nähdessään jo minut, narrin, nauraa:
»Voi sitä viini-sankaria, yllin kyllin kystä!»



Jos katuun kaikki maailma niin raukeais kuin rae,
minusta sitä, ojassa kun kurja nukun, hae.
Ma viinin pantiks eilen jouduin viinikellarissa,
 ja omistaja todisti: »On siinä oiva tae!»



Oi Herra! Itseluuloista käy mua auttamaan!
Ma tahdon päästä minäst' irti, Sinuun Jumalaan.
Niin kauan kuin ma olen selvä, tunnen hyvän, pahan,
suo hyvä, paha unhoittaa mun, Herra, humalaan!



Mult' armaan, jalon viinin viet — oi Herra!
Mult' ilon, riemun suljet tiet — oi Herra!
Mun viiniruukkuni löit maahan pirstaleiksi:
tomua juomaan vaadit! Humalassa liet? — oi Herra!



Oi Herra! Sääli sydäntäni, kaltoin varttunutta!
Oi älä katso velkaani, kamalan karttunutta!
Oi sääli jalkaa, viinitupaan joka käydä tohti!
Oi sääli kättä, uhmaavasti maljaan tarttunutta!



Kun kuolen kerran, minut peskää viinisammiossa,
ja juomalaulu hauska soikoon kuolinkammiossa!
Ja mua jälkimaailma jos kysyy, etsii milloin,
 niin luuni lepää viinituvan tuhka-rauniossa.



Kun kuollut olen, tomuni te tehkää halvaks ani
ja varoittava esimerkki vaelluksestani,
ja vihmokaa mua viinillä ja sitten savikanneksi
 vain viiniruukkuun valakaa, oi, raihnas ruumis-rani.



Oi Herra! Mulle ovet avaa aittais salatuiden;
mua säästä armo-antimilta ihmisien muiden!
Mua humalluta viinillä niin tajuttomaks, että
 mult' ajatusten kipu lientyy alta otsaluiden.



Oi ystävät! Kun yhdytte ja herkkään hetket luistaa
ja toinen toisest' iloitsee ja viini surut suistaa,
niin juomaveikko-poloista, jok' eli entisaikaan
 ja oli myötä hänkin, myös te koettakaa muistaa.



Elämän ihmeellinen karavaani katoo, raukeaa.
Sa tartu hetkeen! Se on poissa niin kuin jousi laukeaa!
Vain nautinto on päiviemme pelastus, oi juomanlaskija!
Siis maljat täyteen taas! Yön synkkä syli kohta aukeaa.




II


Luo joudu, ylin ystävä, yön tähdet palavat,
ja kauneudellas karkoita miel'alat ankeat
ja mustat multa epäilyt! — Juo maljast' ennen kuin
 ne maljoiksi sun tomusi ja minun valavat!



Ken tänä yönä, tytär Taivahan,
toi sinut mulle, kaipuun vaivahan
sua vailla nääntyvälle? Huntus avaten
 ken näytti mulle ihmees ihanan?



Vuoskaudet kautta mantereiden, merten, metsien
ma rauhaa vailla matkasin, alati etsien:
siell' yhtään kuuta, joll' ois ollut sinun kirkkautes,
 ja sypressiä, sorjaa kuin sun vartes, nähnyt en!



Oi villiruusu-kulmia sun lumoojattaren!
Oi kasvojas, kuin kiinalaisen jumalattaren!
Veit kuninkaalta Baabelin vain katsehellas sotilaat
ja ratsut, tornit, juoksijat ja kuningattaren.



Oi armas! Nouse, ruukku tuo! — ja tyynnä puhetuules;
tän' yönä ainut ruokani on pienet ruusu-huules!
Nyt viiniä vain, viiniä, mi huultes lailla huumaa!
Nyt katumusta kaartelen kuin otsaas kutrit, kuules!



Tään ruukun sydämessä kerran lempi poltti, lauloi,
kuin mua sitä jumal-kuvan kauniin kutrit pauloi,
ja tämä korva kaartehessa ruukun kaulan — katso! —
 on ollut käsi, joka kerran kallehintaan kauloi.



Yks ainut viinin-pisar ihanampi on kuin Keikavūksen maat,
kuin valtaistuin Kōbadin, kuin Tūsin hovilinnat loistokkaat!
Jok'ainut huokaus, mi rakastajan huulilt' aamun-koissa pusertuu,
 on hurskaampi kuin rukous, jonk' ilmaan huutaa kersku-autuaat!



Totuuden-tutkija yht' oivaa löytää kurjasta kuin ylevästä sielusta.
Tyyssijan yhtä ihanan kuin Eedenistä lempivät saa hornan nielusta.
Yht' armas lemmensairaalle on vuodeverho säkkikankainen kuin silkkinen.
Pään all' on rakastajan tiilikivi pehmyt, ei hän kaipaa höyhen-pielusta.



Voi sydämiä, joiss' ei koskaan tulenliekki loista
ja joihin lempi auvoansa luo ei aurinkoista!
Voi päivää poloista, jonk' elät rakkautta vailla;
 se päivä päiviesi luvust' aivan tyystin poista!



Päämäärä luomisen on aina lempi,
ja päärly juomisen on aina lempi.
Se loppusointu nuoruuden on laulun.
On elämää vain — mieleen paina! — lempi.



Ajass' ei kukaan ruusu-kulman suosiota voita,
jot' oka, viiltäin sydämeen, ei verin purppuroita.
Sa katso kampaa! Sata haavaa saatuansa vasta
 se koskettaa saa jumal-kuvan kauniin kiharoita.



Ei vettä löydä sydän, valhein lempeä mi lyö;
se on kuin hiilos hiipuva, min karttuu karstavyö.
Ken rakastaa, ei öin, ei päivin, kuukausiin, ei vuosiin
 se rauhaa saa, ei suojaan käy, ei nuku eikä syö!



Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas
ja lampaanreittä kappale — ja kaksin kerallas
kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen!
 Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?



Vain lähteen kallas, viiniruukku, vieno tytti sinä,
kas, se jo kauan meill' on ollut onnen-Eedeninä.
Pois Eeden-, horna-houreet muut! Ne paikat olkohot
 vain siellä käynehillä palkkana ja pelättinä!



On ruusun aika. Riemuita nyt tahdon oikein, se on:
lakia vastaan sotivan ma aion tehdä teon.
Tulppaani-posken vienon vien kedolle vihreälle,
 häämaljan juon ja vuoteen laadin: tulppaaneja keon.



On ruusustossa tuuli tuoksuvainen ihana,
ja vuotehell' on sisar ruusun, nainen, ihana.
Kaikk' eilispäivän muistelot vain murhetta luo mieleen,
 unohda eilispäivä — tää on vainen ihana!



Niin suloinen on, kuuma ei, ei kylmä, päivä tää,
maan kukka-kasvot medellään nyt pesee sadesää,
ja satakielen sanovan ma kuulen ruusulle:
 »Juo, kuki, lemmi, ennenkuin syys vie sun viimapää!»



Oi! Tuuless' on vyösolki jo ruusun lauennut!
Ja satakieltä hurmaa sen armaus auennut!
Käy, kallis, ruusun varjoon! Se tuhat kertaa on
tomusta noussut kukkaan ja tomuun rauennut.



Mutt' eron-tuska polttaa sydänalaa,
jos minne mennen, silt' en pääse salaa.
Sua huokaan päivät, vuoteessani yöt,
 sen ääress' aina kaipuun tuohus palaa!



En elämääni saata ma Sinuun yhdistää
enk' elää hetken vertaa, ellen Sua nää.
Mult' uljuus puuttuu puhua täst' arvast' ankarasta.
Oi ihmeellistä tuskaa! Ihanaa ikävää!




III



Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla
vaellan tiellä kaidalla tai tiellä lavealla,
enk' ole pahin pakana, en parhain musulmaani
 tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla.



Kuin vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa,
niin tänään päivist' eloni taas päivä katoaa.
Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta:
 en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa.



Filosoofiksi mun maalaa vihamiesten suka;
Jumala tietää, etten ole se, mi heistä muka!
Kun olen kerran joutunut ma tänne surunpesään,
viis siitä! — Enhän edes tiedä: mikä olen, kuka?



On moskeijat, on kirkot, mutt' ei ole mulle noista;
mull' olennoss' on ainesta ties Luoja minkämoista!
Dervishi, uupuin uskoa, suloton kuva naisen,
 täss' eloss' onnen-osaton, ja toivossa ei toista.



Ma aikaan nuoruuteni kullan-armaan
elämän salat tunsin tuiki varmaan!
Niist' etten ymmärtänyt ole sanaakaan,
 nyt näen, hämyss' elon-illan harmaan.



Ma — haukka muka! — ylpein lentimin
ylenin iki-salain ilmoihin.
Mut seikkain selvittäjää siell' ei ollut,
 ja kiiruimmiten maahan matkasin!



Tajua lainkaan tanhua en tähtitarhain,
ja epäily on tutkimusten tulos — parhain.
Alati tietoa ma etsin, mutt' en tiedä mitään
 nyt jälkeen kaiken, vaikk' en kuollut varhain.



Viel' ole vapaa maailmast' en väinkään,
viel' itsetyytymyst' en tunne lainkaan,
viel' aivan oppimatt' on kaikki mestaruus —
 ja kuinka kauan opiss' olla sainkaan!



Pois mielestäni kaikki halut heitin
ja ihmis-ystävyyden tyystin eitin,
mut Sinä tiedät kuin ma: olen se, mik' olen,
 jos vaikka munkin huppuun pääni peitin.



Se sama olen, voimallasi jolle näkyväisen hahmon loit,
se sama, armolahjojasi jolle yltäkylläisesti soit.
Ma sata vuotta synniss' elää tahdon vielä, nähdäkseni:
 yhäkö, yhtä laupiaasti, mieles silloin vielä malttaa voit!



All' Ajan kehrän, jonka armo alhaisia kohtaa,
päin kuolemaa, ah, kulkuani tuhat tuskaa johtaa.
Kuin umpu kuoress' ahdistuksen all' on sydämeni,
 kuin tulppaani se yrttitarhass' Ajan verta hohtaa.



Mua säästä elon-tuskalt' ankealta,
mun pahat työni kätke maailmalta;
oi, tänään onnellinen suo mun olla,
 tee huomenna min mielinet — nyt malta!



Mit' elon heelmänä on kädessäni nyt? — Vain tyhjää!
Ma mitä maailmasta olen hyötynyt? — Vain tyhjää!
Ma olen riemun-kynttilä, mut riutunut — ja tyhjää.
 ja malja Djamshidin, mut rikki lyöty nyt — ja tyhjää!



Ma toivon, että Jumala maailman uuden lois,
ja kuinka kumma tapahtuu, mun silmin nähdä sois,
tai sala-aarreaitoistaan lisäisi mulle leipää
 tai minut nimikirjastansa pyyhkis aivan pois.



Ei, erehdyt, jos luulet, että pelkään maailmaa
tai että tomun, sielun kato mua kammottaa.
En todellista olevaista, Kuolemaa, ma säiky,
vaan erheellinen elämäni — se mun pelkoon saa. 



En kammo Kuolemaa, en vapise sen nähden;
jos säikyn, enemmän ma säikyn elon tähden.
Jumala vähäks aikaa lainas elon mulle,
 kun laina lankeaa, olen maksuvalmis: lähden.



Jo loppui kirja nuoruuden — vast' alkaa oli mieli!
Ja kevät tuskin kerkesi, kun ajan aalto nieli!
En havainnut, kuin saapuikaan ja kuinka lensi pois
mult' aika nuoruus-auvojen, se armas satakieli!



Jäi taakse taika nuoruuden, sen iäks sammui koi.
Sai karvaaks elon kalkki, mut en juomatt' olla voi!
Nyt varten', ennen vasama, on vanha kaari vain,
ja jalkaan' oi: se sauvanaan vain jänne hoiperoi.



Oi Teltantekijä, on ruumiis teltan kaltainen:
käy hetkeks siihen Henki, sulttaani suurvaltainen,
ja sulttaani kun retkeään taas jatkaa tyhjyyteen,
 käy kohta esiin Kuolema, pois teltan korjaten.




IV


Oi sua, joss' on yhtyneinä neljät alkuainehet!
Sa tarkoin kuule nämä sanat ylhät, ylimaalliset:
»Sa olet peto, perkele ja enkeli ja ihminen,
ja minkä niistä näyttänet — ain' itses ilmaiset.»



On halvat halumme kuin pahat koirat melkein,
ne haukkuu, häiritsee meit' öin ja päivin selkein,
kuin kettu hiipii ne, kuin jänis nukkuu ne
 ja syvään haavoittaa meit' usein suden-elkein.



Vain hirnuvia aaseja on koko ihmissuku,
vain nassakoita täynnä tyhjää lukematon luku.
Sa tahtoisitko suuteluttaa niillä kantapäätäs?
Ne suutelevat, kunnian jos sull' on — valhepuku.



Pois menit. Palasit: oi muuttuneita piirteitäsi
Ei muista enää ihmiset sun entis-nimeäs.
On kyntes yhteen kasvaneet ja kapsaa kavioina,
ja karvas ennen verhotut nyt häilyy häntänäs.



Jos pari kolme narria nyt ohjaa maailmaa
ja typeryytens' ääretön älystä käydä saa
ja heist' on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu —
 niin entä sitten? — Enintään se ehkä naurattaa!



Maan mahtimiehet rakastavat valtaa vain ja rahaa.
Muu kaikki heist' on elämässä tympeää ja pahaa.
Ja ken ei kultaa kumarra kuin he ja kuultokunniaa,
ei ole heistä ihminenkään! — hah-hah-hahaa!



He eksyneet tiepuoleen koskaan eivät,
niit' olleet ei he, jotka heitteleivät
yöt valveilla ja Totuutt' etsivät —
 monelta hengen, kunnian he veivät.



Se arvoss' ennen oli maailmassa,
ken suvun suuren kulki kunniassa
tai kunnollaan loi itse kunniansa.
 Nyt riittää, kun on kukkaro ja kassa!



Heit' eksyttivät nautinnot ja kullat, kunniat,
he niistä kiistaan kiihtyivät, heti, kun tulivat;
mut maljan täällä juotuaan he hiljaisiksi viihtyivät
 ja syleilyssä ikuisuuden yhteen sulivat.



Sain ihmisiä elon tiellä monta tuttavaksi,
mut onnellisina sain nähdä lajia vain kaksi:
on toisell' oiva oivallus hyvän ja pahan, toinen
 taas elämästä hullua ei tule hurskaammaksi.



Sun lankes osaksesi täällä hyvä tahi paha,
hätä ja tuska tahi rauha, onnen arparaha,
äl' usko; tähdet sääsi! — Sillä voima tähtien
 on sinun voimas rinnalla, myös sen, vain hauras vaha.



Nuo tähdet, jotka palatseissa taivaan pitää majaa,
maailman viisaat hämmentää ja umpikujaan ajaa.
Sa viisauden äl' Ariadne-langast' irti laske,
 sill' ohjaajillakin on järki aina varsin vajaa.



Ma elämäni kaiken lasken eteen Ihmisen
ja pääni hänen jalkains' alle annan riemuiten.
Sua haluttaako tietää, mik' on todellinen helvetti?
 Maan päällä se on: seura ihmis-irvikuvien.



Sa Luonnon luotteit' arvaa ajullas
et koskaan, ihminen; et poistu polultas,
min olemukses sulle sääs, ja mestari
 on suurinkin vain pieni oppilas.



Kun takaa taivasten tyyssijaa kerran hain
paratiisin, helvetin ja kirjaa Kismet-lain,
näin virkkoi Viisas: »Helvetti ja paratiisi
 ja ennakolta-tuomio, kaikk' itsessäs on vain.»



Kautt' etsin maailman, mull' aatoksissa häilyi
vain malja Djamshidin, joss' elo kaikki päilyi.
Mut mestari kun ihme-kalkin kuvas mulle — näin:
 se itse olinkin, sen taika meissä säilyi.



Meiss' ihmisissä päättyy luomistöitten rivi;
Maailman-Silmän terä meissä sädehtivi.
On tähtitarha niinkuin suuri sormus,
ja ihminen sen sormuksen on jalokivi.




V


Laella muurin murtuneen — miss' oli muinoin Tūs —
oli korppi, kallo edessä: kuningas Keikavūs —
ja koikkui. — »Kuss' on rummutus, kamelikellojes
 nyt turkoosit, voi, kussa? Voi!» se haikeasti huus.



Tään linnan ylpeän, min tornit taivoon haipui,
min eessä kuninkaitten otsa tomuun taipui,
tään raunioill' on kuultu kyyhkyn kujertavan:
 »Ku-kuu, ku-kuu, ku-kunne, kunne valtas vaipui?»



Kun meiltä juoksu jääpi, sama taivas tarhoineen
yhä kaartuu yllä tiemme, Ajan hiekkaan häipyneen.
Kun meit' ei ollut kerran — oli yhtä-kaikki se.
Kun meit' ei ole kerran — käy kaikk' yhä edelleen.



Tää tulomme, menomme — kannattaako?
Elon heelmän kypsäksi — koskaan saako?
All' ankarain Tähtien sieluista parhaat
kun palavat tuhkaksi — sano: savuaako?



On taivaan sini-tarhan valot kultaiset
jo kiertäneet ja kiertää kierrot tuhannet.
Mut ilmiöiden kiertokulkuun hetkeksi
 vain kohta kadotakseen syntyy ihmiset.



Oi tähtiä! Ne muutakin kuin murhetta kun sois
ja kylväis maahan moista myös, mit' eivät riistä pois!
Jos tuntis tulemattomat, mi tuska, ankeus
 heili' alhoss' elon eessä on — he tulematta ois!



Jaloa verta vuodattaneet kuink' on Tähdet taivaan!
Kuink' usein kukka kuihtuukaan jo maastanousun vaivaan!
Siks älä luota, poikani oi, loistoon nuoruutes!
Kuink' usein umpu uupuikaan ja umpu olla sai vaan!



Talossa täss' on tulla, mennä ovi,
ja niiden välille ei riemu sovi,
se riutuu pois, siks oisi parhainta,
 meit' ettei vaalinut ois äidin povi.



Mene ja heitä tomua päin tähtiä ja kuuta,
juo viiniä ja suutele maan tyttärien suuta!
Mit' auttaa almut, antimet, mit' auttaa rukoukset?
Kuoleman et kulkua sa niillä muuksi muuta.



Olemme nukkeja, joill' leikkii Tähtitaivas, leluillaan.
Nyt en ma puhu vertauksin, vaan tähtään aivan asiaan.
Kuin lapset leikimme vain varjo-elon shakkipöydällä
ja palaamme taas, leikin jälkeen, Kuoleman puu-rasiaan.



Kun basaariss' eilen tutkistelin,
miten savenvalaja köyryin selin
savea polki, näin sanoi savi:
 »Veli, varoen! Laillasi kerran elin.»



Savenvalaja sormin taitavin
teki ruukun oivan ja kaunihin,
teki kannen päästä kuninkaan
ja korvan kädestä kerjurin.



Oi varo, ruukunvalaja, jos valvot, muuten havahda!
Savea Aadamin sa etkö polkemasta kavahda?
On pyörälläsi ehkä suuren Feridunin sormi
tai käsivarsi Kyyroksen! Sit' etkö vavahda?



Kashānin-viiniruukun särjin eilen kivehen;
humussa humalan se tuli turma valtainen.
Näin haastoi silloin sirpaleet: »Me kerran olimme
 sun laises; myös sa olet kerran meidän kaltainen.»



Täss' armaan puron-kaltaan nurmikolla
nyt käytä ruukkua ja maljaa nautinnolla!
Niin moni tyttö, sorja sypressi kuin sinä,
 on saanut sata kertaa ruukku, malja olla.



On puron polveilema tuolla tieno
kuin kukkameri heleä ja hieno.
Sa hellään heinää kulje! Helve sen
 oi' ennen ehkä kukka-kulma vieno.



Maa miss' on tulppaanille kruunun suonut,
se verta kuninkaan on siinä juonut;
Ja missä vieno vilkkuu orvokki,
 on sulo-silmä viime katseen luonut.



Oi sydän-ystävä! Kun suruun riudut, rukka,
ja ruumiin jättää sielus, vieno ruusunkukka,
käy nurmikolle nukkumaan, niin heräät päivän päästä:
 sun tomustasi nousee uusi nurmen-nukka.



Näe loisto lehden, kulta kukkasen!
Vie viikossa ne viima syksyinen.
Siis juo ja kukat poimi ennen kuin
jaat niiden kanssa tomun turhuuden!



Puutarhass' äänen kuulin — kumma: mistä?
Saneli ruusu: »Jooseph Egyptistä
ma olen: Kauneus!» — »Sen mistä tiedän?»
Se virkkoi: »Verhoistani verisistä!»



Kun mietit, mik' on edessä, kai kasvos kalpenee!
Kun muistat kaiken kadonneen, kai silmää sumenee!
Siis iloll' leikkaa sato maan ja korjaa, ennenkuin
sun itses sirpin sivallus kuin ruohon runtelee!



Miks aamuin aina kohta, Koi kun kohoaa,
sun kukon kiekulaulu säikkymähän saa?
Siks, ett' on lyhennyt yön mitan elos taas
 ja päivään asti vois sit' uni varastaa.



Oleta: enää maailmaa et toivois ehommaksi — entä sitten? —
ja elon-tarus tulisi kautt' aikain kuuluisaksi — entä sitten?
Oleta, että ilossa eläisit vuosisadan
 tai vaikka — minun puolestani! — vuosisataa kaksi — entä sitten?



Vuossataa kolme elitpä tai sivu siitä — jää
sinulta kerran kuitenkin karavaanimaja tää.
Olitpa kuulu kuningas tai kurjin kerjuri,
se sinä lähtöpäivänä on yhdentekevää!



Maan uumenien onkaloista otsaan Saturnuksen
olen ratkaissut tään tuskan-kehrän joka arvoituksen.
Pois ponnistin ma kahlehista valheen, vapauteen,
 jok' esteen ohi pääsin, mutt' en ohi Kuolon uksen.



Maailman-kuvain tää on halpaa näköharhaa vain,
ei viisaat sitä lue lukuun tosi-olevain.
Iloitse, ystävä, juo verta viinin rypäleen
 täst' ilvekuvast' itses vapaaks irroittain!



Mult' ilmiöiden tutkit maailmaa:
Mit' on se? Viisas miks sen tajuaa? —
Vain utu-kuva valtameren yllä,
mi valtamereen jälleen vajoaa.




VI


Kun olin nuor', ei outo ollut mulle opin tie,
ja vanhemmiten mestariksi mua luultu lie.
Siis tietää tahdotteko viisauteni viisauden? —
Kuin tuuli meidät tuo, niin viima meidät vie!



Nyt tomun-maasta tästä eroan,
mi majaa antoi ajan hahtuvan;
kaikk' arvoitukset ratkaisutta jää,
 vien tuhat epäilystä hautahan.



Ei Elon luotteet laukee järkeilyllä,
sa Sanaa saavuttamatont' et yllä.
Maan päälle Eedenis luo viinin loihdulla!
Jos muukin Eeden on — se nähdään kyllä.



Tulevaa tuntea äl' ikävöitse aikaa
ja kerran mennytt' älä kyynelöitse aikaa.
Vain käteisraha Nykyisyys on käypää,
 ei ole menneistä, ei tulevista taikaa.



Jos omaa sull' on kattoa pään yllä rahdun verran
etk' ole herra kenenkään, et renki minkään herran
ja riittää leivänkannikka ja leilin vieno viini,
 sun kelpaa elää, ystävä, jo totta toisen kerran!



Vain viisaat, jalot laske lietes jakoon,
mut narrein luota riennä kauas pakoon.
Jos tarjoo viisas myrkkyä, juo huoleti,
 mut narrin vastamyrkky — pois maan rakoon!



Oi ruusu! —Sinä muistutat sydänten-särkijää.
Oi viini! — Ihme-rubiini, mi nuoreks elvyttää.
Oi Kohtalo, sa tyranni! — Sa päivä päivältä
vain vieraannut, mut muistuttaen... hyvää ystävää.



Luin Kirjaa Rakkauden: kuink' elämäni kasvaa puu?
Siin' äkkiä näin lausui eräs innoittunut suu:
»Miest' onnellista, majassaan yö keli' on yhtä pitkä
kuin vuos ja vierell' ystävä, jok' on kuin taivaan kuu!»



Jotk' aina viinikulhon luona kukkuvat
tai olemisen ongelmointiin aivan hukkuvat,
ne eivät opasnuoraa löydä Totuuden:
 puhuvat puuta-heinää, kunnes nukkuvat.



Niin kauan kuin sua viehtää viini, ruusu-huulten soljet
ja harpun, huilun sävelet ja rummun tahtiin poljet
— ne ovat uni-pieluksia, Jumala sen tietää! —
 etk' ole vapaa kaikesta, olet ontompi kuin oljet.



Sun pitää elää järjen mukaan,
vaan et osaa — kuin ei kukaan.
Mut opit kyllä, opettajas Aika kun
 sua lyö tai tarraa niska-sukaan!



Kun aina muuta tahdoin, kuin on säännetty,
ei toiveilleni koskaan korvaa käännetty.
Kun ain' on Taivaan tahto oikeassa,
 niin mun on aina ollut väärään väännetty.



Pois täällä silmänkääntö-pesäss' ystävyydenjano!
Saat ohjeen oivan, mutta — muista! — älä muille sano:
»Kipusi kestä yksinäs, äl' etsi lievitystä;
iloitse kera surujes, äl' lohdutusta ano.»



Alati pahansuoviks aikeet nää
sa Salliman, se tyhjää tyrkyttää,
ja jos se ihmeeks suopi mantelin
 sun suuhus, älä syö: se myrkyttää!



Tää elämämme on vain ilvenäytelmää:
et tosi-onnea sa koskaan koe, nää.
On kirjoittanut vaihees valmiiks Sallimus
 kynällä, jonka piirrot järkkymättä jää.



Ikuiset kohtalot jo alkaessa Ajan
piirs' olennoille kynä Suuren Kirjoittajan.
Ma aina aivan turhaan pyrin, toivon, lemmin!
Vain Hänen rastimansa saavutanhan rajan.



Miks säikyt Kohtaloa, värjyt edessään sä?
Lie sama se, mit' anoit, sanoit, teit tuon, tään sä!
Kun elon verhot kerran riisut kupeiltas,
on yhtä-kaikki, elitkö ees ylipäänsä.



Sin' yönä, jona yhdenkään ei tähden tuikkaa suoda
sinulle eikä toivon sädett' yhtään silmääs vuoda,
sa älä väistä vuoroas, kun sinulle se lyö!
 Pikari kiertää, jokaisen on siitä pakko juoda.



Ah, arvoitusta Ikuisuuden ilmi ongelmoi et sinä enkä minä,
sen salakirjoitukseen saada selvitystä voi et sinä enkä minä.
Meilt' esiverho salaa sanat, jotka meistä lausutaan,
 ja kun se verho ratkeaa, olemme poissa oi! — niin sinä niinkuin minä.



Jos eloss' ilmi saisit Elon arvoituksen,
et kuollessakaan joutuis ulkopuolle Uksen.
Mit' eloss' ymmärrä et, ymmärtää miks tahdot
 iäksi sammuessa joka aistimuksen?



Ei kukaan matkanneista Manan kauko-teille
palannut ole sieltä sanaa tuomaan meille.
Sa mitään kallist' älä tänne jätä majataloon!
Ovea aukaista ei enää kerran lähteneille.



Mitä säätäneekin sulle tahto Taivaan lain,
sa siihen tyytyin vaali vapauttas vain!
Al' eessä väkevän sä nöyrry Rustem Zal'inkaan,
pois työnnä lahjat, vaikk' ois ne itse Hatim Tain!



Miks aina mestaroida maailmaa?
Ain' aattein sydäntänsä nakertaa?
Iloitse! — sillä aikain aamuna
sinust' ei tehty neuvonantajaa!



Täst' erkaantua maailmast' en saata,
tään mantuun täytyy tähtimatkain laata,
ei ole tietoa, min turvin lentää pois,
 ei älyä, mill' elää ilman maata.



Käy kyll', ett' ihmisille teeskelemme,
mut Taivaan tahdon millä kiertänemme?
Mit' auttaa vehkeet, juonet ovelat?
Me niillä Kohtaloa petä emme!



Tääll' orjiks omakylläisyyden toiset lankeaa,
taas toisia vain paratiisin buurit houkuttaa.
Oi kuinka kaukana on moiset Sinun Vuoreltas!
Oi kaukaisuutta, kaukaisuutta sitä ankeaa!



Koveni sheikki portolle: »Viiniä sa käytät;
ja joka hetki paheen verkoss' uuden silmän täytät!» —
»Niin, olen aivan sellainen kuin sanot»,  myönsi nainen,
 »mut oletko sa sellainen, milt' olevasi näytät?»



Oi ulkokultainen! Vain pieni pyyntö täytä:
jo säästä neuvojas, äl' enää kieltä käytä.
Ma, usko, suoraan kuljen, sa vain katsot kieroon,
 siis hoida silmiäs, ne ettei väärään näytä!



Vuoks uskon, tunnustuksen toiset herkkään suuttuu,
taas toiset tieto-oppiin hiusta halkoin juuttuu;
mut äkkiä näin huutaa Ääni: »Teistä kummatkaan
 ei tunne Totuutta — teilt' äly puuttuu!»



Opinlauseista, säännöistä toraa käy toiset,
tahi uskoa toitotat tai sitä sois et.
No ketkähän teistä nyt Totuuden näkevät?
On vastaus varma: ei ketkään moiset.



Moskeijat, kirkot, synagoogat ei jaa
sinulle sielun rauhaa, vaan sen veijaa.
Mut häntä, luonnon salat joka aavistaa,
 tuon-puolen pelkoon ei ne perin peijaa.



Mi tänään minut moskeijan toi alle kuulun katon?
Ma täältä kerran — sanotaan vain totuus kaartamaton —
rukousmaton varastin, ja vanhaks on se mennyt,
 tääll' olen siksi, kerrankin: nyt veisin uuden maton.



Mika moskeijoissa, kirkoiss' aina vaivat?
Miks esiin Eedenin ja hornan kaivat?
Kai toki uskot, että kaikki vaihees
jo aamuss' Ajan tarkan määrän saivat!



Miks, Omar, huokaat alla syntiesi painon?
Asiat syvemmin sun harkittava vain on:
ken ei tee syntiä, ei anteeksikaan saa,
 ja anteeks-anto eessä synnin jälkeen ain' on!



On Kaaba, templit oivat orjuutusta,
ja kirkon kellot soivat orjuutusta,
ja pyhä nuora, risti, oka-kruunu
 vain kukin kunnioivat orjuutusta.



On templin kuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Jeesusta;
on pyhä vuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Moosesta.
On valtalinna, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Caesaria,
 puu yhä nuori, jok' on nähnyt tuhat, tuhat Kyyrosta.



Vain Totuudelle kuuluu oikeus, valta, voima tuomion;
Sen tuomiolt' ei olevainen mikään pääse piilohon.
Jok' olevaisen sellainen, kuin on se, olla täytyy,
ei ole mitään, jonk' ei täydy moinen olla, kuin se on.



Jo muurahaisen silmässä on valo Valostas,
jo hyttysellä siivessään on voima Voimastas.
Mik' otollist' ei, kaunist' ole, kaukana on Sinusta,
 sill' Olemukses tahtoo olla Kaikkivaltias.



Vain Herran armosta on hyvä ties ja lyys,
ja jos sun pahoin käy, ei ole sinun syys.
Sinust' ei riipu meno maailman! — Siks on
 yks ainoa vain viisaus: kärsivällisyys.



Vain Hän voi juoksullemme määrän panna.
Suur-aikeita siis mieless' älä kanna!
Vain minkä kestät, ota taakakses,
sill' loppu onhan: mene, mennä anna. —



Kuin poolo-palloa, niin peliss' elämän
koet Kohtalon sua lyövän, heittävän.
Vait alistu vain kaikkeen, sillä miksi
 niin käy, sen tietää yksin, yksin Hän.



Kehässä tässä, jossa harhailemme,
me alku-, loppukohtaa löydä emme.
Ei kukaan kerro, mistä saavuimme,
 ei kukaan tiedä, kunne kulkenemme



Mi kerran nosti kaartumaan nää holvit ylvähät,
ja kerran kuinka kaatuu niiden kulta-pylvähät —
ei keksi kivet viisasten, ei ole moista vaakaa,
 ei mittapuuta sellaista, sen mitkä näyttävät.



Mull' ihana on hipiä ja tuoksu balsamin
ja kasvot kuni tulppaanit ja sorjuus sypressin,
mut kuitenkaan ei karkeloissa tomun tiedä kukaan,
 näin miks on minut koristanut käsi Mestarin.



Ens-päivänä, kun tähtitaivaan ratsun satuloi
ja Juppiterin, Seulaiset Hän koruin kukkuroi,
elämä tämä lankesi jo ylhäält' arvaksemme.
 Siis mikä siin' on syntimme? — Hän osammehan loi.



Ei Eedeniä, Gehennaa ole nähnyt ihminen.
Ken maailmasta toisest' on palannut vielä, ken?
On turhaa kaikki pelkomme ja tyhjää toivomme,
tuon-puolen tuska petost' on ja harhaa onni sen!



Kun Luoja kerran valoi saveani,
Hän paljon pahaa hyvän sekaan pani.
Siks en voi toki tätä paremp' olla:
Hän itse oli muotoon-muovaajani.



Savemme, saaden hahmon, kun nous Suuren lapiolta,
Hän kaikki tekomme jo silloin tiesi ennakolta.
Siks syntiin ainoaankaan emme tahdott' eksy Hänen;
mut tulipätsi Tuomion meit' eikö silti polta!



Elämää luodessasi, Suuri, luotkin surmaa:
Sa meidät, omat tekos, vihit varten turmaa.
Jos työs on kehnoa, niin kenen syy? Ja miksi
sen särjet, jos se hyvää on ja Sua hurmaa?



Mitä hyödyttää Sua meidän syntymämme,
min saaliin saat Sa viime hetkellämme? —
Ah, kuule ihmiskorva ei, tie mistä
 käy tänne, täältä minne retkellämme!



Oli tuskan tunti, kun sain tänne tulla,
oli pelkkää piinaa elämästä mulla,
siit' erkanis en silti. — Miksi tulin
 ja olen, menen? Lienee selko Sulla!



Luot ensin Minän mulle, tutun uppo-uuden,
mut kohta sammutat taas multa tietoisuuden.
Jos alusta jo alkain oli aivoitukses moinen,
 niin miksi lainkaan laadit turhan tuttavuuden?



Sa kudoit kukkasista armaan katsannon,
kuun kultaa siihen loit ja loistett' auringon,
mut sitten kielsit mua häntä katsomasta!
 Kuin: »Viinin virtaamatta malja kumohon!»



Lie eikö säädökset ja kiellot, kiinni joista
me emme pitää voi, vain ilvett' ilkamoista?
On kuin Sa huutaisit: »Täys malja kumoa,
 mut maahan läikytä äl' yhtään pisaroista!»



Asetit tuhat ansaa tukalaa,
mut lausut: »Kirottu, ken lankeaa!»
Kun synnin teemme, täyttyy Lakis vain,
Sun Lakis hallitseehan maailmaa.



Viet iloon minut milloin, tuskaan milloin.
Mun kudoit sekä silkein että villoin;
pahani, hyväni on Kädestäsi: se
 loi kuteessaan kummatkin, jo silloin.



Oi Herra! Huomaan laupeutesi heityin täydelleen
ja oppisi tien hylkäsin jo aivan aikaiseen.
All' armos auringon kaikk' yhdeks sulaahan:
 jäi silleen on kuin tapahtui, lyön laimin on kuin teen.



Kaikk' uskokaa, jotk' uhmaten olette pahaan paatuneet
ja hyvän aivan hyljäten vain Luojan armoon luottaneet:
Jumala kyll' on laupias, mut ole milloinkaan
 jäi silleen ei kuin tapahtui, lyöt laimin ei kuin teet!



En hyveen kilvoittelussa ma kestä,
ja tahrani on ylen runsaat pestä,
mut armoos luotan, sillä sanonut
 en koskaan »kaksi» iki-ykseydestä!



Kuin ympyrä me oomme kera Herran:
lie jänneväliä jos minkä verran,
yht' oomme ruumista, ja päädyttävä
 on Alkupisteeseensä kehän kerran.



»Oi meren kaukaisuutta!» pisara nyyhkyttää. —
»Sa suret suotta aivan!» meri suuri hymyää —
»Olemme kaikki yhtä, kaikki Jumalaa,
ja välillemme piste vain pieni, Aika, jää!»




EPILOGI


Jäähyvästi! Nyt Iki-teille käyn, päin suurta Rauhaa.
Voi mua! — tuskin päärlyllä ma jatkoin Helminauhaa.
Ah, salaan satatuhatta jää sanaa syvällistä,
sill' ihmiskunta ymmärtäis ei: se vain riehuu, pauhaa!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75481 ***