path: root/75695-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75695 ***

language: Finnish




TIE SELVÄ II

Romaani


Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.




I.


Itäsuo on suuri rautatiesolmukohta Etelä-Pohjanmaalla. Siitä haaraantuu
rata kolmeen eri suuntaan: Pohjois-Pohjanmaalle, etelään, kohti
pääkaupunkia, ja Pohjanmaan rannikolle, Vaasaan, joka jo vanhoista
ajoista on tunnettu mm. siitä, että se lähettää ulos viljaa, tuota
kuuluisaa ruista, joka syksyllä kullankellervänä lainehtii pitkin
tasankoja, saaden tuon muuten karun ja yksitoikkoisen seudun näyttämään
oikealta rikkauden luvatulta maalta. Ja varakasta seutu onkin, talot
kaksikerroksisia, pitkät ikkunarivit jokea vasten. Tasangoilla elävä
kansanlaulu on laskenut ne moneen kertaan ja ylistänyt kartanoa, jossa
niitä on eniten yhdessä jonossa. Kaikki on suurta, repäisevää ja
laajaa — niin viljelykset kuin talonpoikain tavat ja elämäkin. Täällä
pidetään vieläkin viikon kestäviä häitä ja hautajaisia, vaikka seudulla
valtaanpäässyt uskonnollinen herätysliike onkin elämän tasoittanut. Ei
tapella enää niinkuin ennen — ei ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa.
Mutta samat laulut kaikuivat kujilla ja teillä nyt niinkuin menneitten
polvienkin aikoina — laulut, joissa kerrotaan helapään heiluttajista ja
heidän matkoistaan linnasta linnaan. Se on voimakasta kansaa, ylpeää ja
vapaudestaan arkaa. Se ei ole tottunut pokkuroimaan herraa. Aatelismies
ei ole viihtynyt tämän maakunnan lakeuksilla eikä krapu sen pitkissä,
mahtavissa virroissa, jotka halkovat sen tasangolta. Suomalainen pusta
erikoisine elämäntapoineen — puuttuu vain hevospaimen unkarilaiseen
tyyliin. Sillä kymmenvuotiasta, resuista ja vikkelää paimenpoikaa,
joka toisinaan kaitsee hevoslaumaakin, ei sovi verrata eteläisen
sukulaismaan koreastipuettuun _czikós-sankariin_.

Rautatieasema on vilkas liikepaikka. Se onkin Pohjanmaan suurimpia.
Junia tulee ja menee. Enemmän kuin puolikymmentä kertaa päivässä
lainehtii tuo pitkä laituri täynnänsä matkustajia. Tällä asemalla on
Hesse Karlsson löytänyt toimialansa.

Toiveet lukujen jatkamisesta olivat täydellisesti rauenneet. Ei ollut
tullut vastaan sitä miestä, joka olisi ruvennut takaamaan köyhää
laitalaissepän poikaa. Kun kerta tarjoutui tilaisuus päästä virkaan
heti, niin ottakoon vastaan. Ei niitä nyt kaikkia ruvettu akatemioissa
kouluttamaan. Kauppias Nyström, isän serkku, se oli tämän lauseen
lingonnut, kun oli oltu häntä takuumieheksi pyytämässä. Roomalaisen
filologian oppituoli oli kertakaikkiaan siirtynyt saavuttamattomiin.
Sen sijaan oli kohtalo lahjoittanut toisen: tavallisen ympäripyörivän
kirjoituspöytätuolin Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa.

Hesse Karlssonista oli tullut halkokirjuri.

Hän muisti hyvin sen päivän, jolloin hän syksyllä, puolikymmentä
vuotta sitten oli luokkatoveriensa seurassa matkustanut uuteen
virkapaikkaansa. Toiset menivät Helsinkiin lukujansa jatkamaan, hän
laskeutui alas Itäsuon asemalla apein, murheellisin mielin. Oli
myöhäinen ilta, ja satoi kaatamalla. Hän heilautti kättä tovereilleen
ja hävisi asemarakennukseen. Tuo kädenheilahdus merkitsi samalla
jäähyväisiä Kliolle, maineelle — tieteen ylevälle runottarelle.

Hän oli aluksi palvellut harjoittelijana parisen vuotta ja päässyt
sitten sähköttäjäksi. Niihin aikoihin oli varastojakson halkokirjurin
virka joutunut avoimeksi. Hänkin oli hakenut, osaamatta yhtään
uneksia pääsemisestä. Mutta niin oli kohtalo järjestänyt, ettei
virkaa ollut hakenut kuin jokunen harva, eikä niistä harvoistakaan
ollut ylioppilastutkintoa muilla kuin hänellä. Kun vielä otettiin
huomioon, että hänellä oli käytännöllistä kokemusta — hän oli
ylioppilaaksitulo-kesänsä kuluttanut kotikaupungin varaston
halkokirjurin sijaisena — oli hän katsottu ansioituneimmaksi. Ja niin
hän oli saanut viran.

Se oli kirjavaa joukkoa tämä rautatien henkilökunta — mitä
erilaatuisimmilta elämänaloilta. Entisiä upseereita, merimiehiä,
pikkukauppiaita, käsityöläisten ja rahamiesten poikia, enemmän tai
vähemmän elämän varjonpuolelle joutuneita. Niin — useimmilla ei ollut
tainnut mitään toimialaa ollakaan, ennenkuin rautatie avasi sylinsä ja
otti vastaan nuo haaksirikkoutuneet, viisaat ja tyhmät, suku-ylpeät
ja ahdaspäiset, joiden matalan otsan sininen virkalakki peitti ihan
kulmakarvoja myöten. Yhtä jäykkä kuin oli heidän virkalakkinsa
vaakasuora lippa, tuntui heidän maailmankatsomuksensa olevan. Ja
yhtä kapeasti, kuin oli tuota samaista lippaa, näytti Luoja heille
järkeä lainanneen. Saattoi ajatella, ettei tuolla ylhäällä katsottu
rautatievirkamiehen kovin suurta älyn leiviskää tarvitsevan.

Asemapäällikkö, entinen kadetti, jolta lahjojen puute oli sotilasuran
katkaissut, oli virkavaltainen ja häikäilemätön. Ainoa, mistä hän sai
kadettiaikaansa kiittää, oli suora sotilaallinen ryhti ja kantava
ääni. Se sai asemamiehet vapisemaan. Tuli ja leimaus, jollei kolmannen
luokan oven pönkäksi asetettu shrapnellin kuori ollut paikoillaan! Sen
oli asemapäällikkö itse luovuttanut käytäntöön ja hän piti keksintöään
erittäin onnistuneena. Tuollainen uhkaava möhkäle — nyt vaarattomaksi
tehty — palvelemassa ovenvartijana. Palkinnon saisi rautatiehallitus
hänelle antaa, sillä tuolla tavoinhan estettiin ovi luksumasta ja
lukko särkymästä. Nämä kirotun ylpeät talonisännät, heidän poikansa
ja piikansa, kulkivat odotushuoneessa kuin kotonaan — sisään, ulos,
ulos, sisään, sylkivät ja töpehtivät, vaikka siellä oli joka uunin
edessä erityinen sylkylaatikko, valtion rautateiden nimikirjaimilla
varustettu: S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i Finland. Mitä he välittivät
siitä. Ollen tottuneita syljeskelemään pirttiensä lattioille he tekivät
samoin asemallakin. Odotussalin permanto oli sylkyläiskiä täynnä. Ja
menepäs heille siitä huomauttamaan, jestanpoo! Asemapäällikkö Dammert
oli sen kerran tehnyt. Ei kai tuo lattia nyt ole Kristuksen kasvot!
Sillä lailla! Lihava körtti-isäntä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja
ruiskauttanut pitkän, ruskean sapelisyljen, niin että oli litsahtanut.
Jestanpoo!

Ensimmäinen kirjuri von Hahn oli vanha tuttu, saman kaupungin poikia
kuin Hessekin, vaikkeivät heidän tiensä olleet sen jälkeen kohdanneet
kilin kerran Leppäsaarella, tuon surullisen suopursu-hakuretken
yhteydessä. Nyt oli Hesse paremmin selvillä miehestä ja hänen
suvustaan. Ollen aatelismies, kuten nimestäkin saattoi päättää, hän
oli päässyt rautatielle heti, kun koulutie oli noussut pystyyn.
Pitkänä ja hontelona, tukka kammattuna kauniille jakaukselle, hän
istui konttoripöydän ääressä pauhaten ja ärhennellen. Häntä tuntui
vaivaavan ainainen paha tuuli, jonka syytä oli vaikea tietää. Mutta
joskus hänelle sattui parempiakin puuskia ja silloin hän tavallisesti
puhui suvustaan valitellen sitä, ettei sitä oltu Suomessa rekisteröity.
Isoisä ei ollut jaksanut maksaa siitä johtuvia kustannuksia,
rutiköyhä kun oli ollut. Hän piirusteli joutessaan sukunsa vaakunaa
— töyhtöpäinen kukko, toisella jalalla sotilassaappaan varren suusta
kiinnipitäen katselee uljaasti eteensä. Alla seisoi latinaksi: Gallus
gallans de caliga — kukko haaveillen sotilassaappaasta. Tarinan mukaan
oli eräs hänen esi-isistään, jolla oli ollut halu päästä maailmassa
eteenpäin, kunnostautunut muutamassa ratsuväkitaistelussa, ja sen
johdosta aateloitu. Hahn jutteli siitä mielellään työnsä lomassa.
Eikä hän vielä suuttunut, kun rautatien-saarnaaja Rund, pieni pyöreä
ja iloinen pappismies, jonka erikoisharrastuksiin kuului kananhoito,
huomautti, että Hahnin vaakunassa oleva kukko oli Houdan-rotua, huono
hautomaan.

Mutta silloin hänen kärsivällisyytensä loppui, kun Hesse uskalsi
muistuttaa, ettei latinalainen teksti ollut oikein kirjoitettu.
Varmaankaan ei vaakunan-tekijä ollut tarkoittanut sotilassaapasta,
caligaa, vaan yksinkertaisesti kanaa, _gallinaa_. Mietelauseen pitäisi
siis kuulua: _Gallus gallans de gallina_ — kukko haaveillen kanasta.
Hahn raivostui, hyppäsi pystyyn, puski kiukkunsa kiusantekijälle,
letkautellen tätä tämän suomalaisuudella ja tavallisesti lopettaen
näillä paljonpuhuvilla sanoilla: On kaksi asiaa, joita vastaan tässä
maassa pitää kynsin hampain taistella: suomenkieli ja keuhkotauti!

Melkein kaikki hänen omaisensa olivat kuolleet keuhkotautiin.
Hesse muisti Hahnin isän, vanhan rautatien kasöörin, joka palkkoja
maksaessaan köhi ja ryki. Sitä oli aina pelätty, ja palkkaa
kuitattaessa oli koetettu pidättää hengitystä, jottei vain olisi saatu
basilleja. Hahnkaan ei ollut varma, miten hänen lopulta kävisi. Lääkäri
oli moittinut hänen rintaansa heikoksi ja kehoittanut mitä suurimpaan
varovaisuuteen.

Toinen kirjuri, Brynolf Krank, oli hauska velikulta. Hän oli ainoa
joukosta, jolla oli tavallista enemmän älyä, vaikk'ei häntäkään oltu
koulunkäynnillä pilattu. Koulusta erotettuna jonkin kepposen vuoksi
oli hän omalta osaltaan joutunut vahvistamaan vanhaa sananpartta,
että papin pojat ovat pahimpia. Hummattuaan aluksi merillä ja
purjehdittuaan pari kertaa maapallon ympäri hän oli sukulaistensa
avulla lopulta päässyt rautatielle. Hänen sturm und drang-kautensa oli
siis onnellisesti ohi, ja naimisiin jouduttuaan hänestä oli muodostunut
kaikin puolin kelvollinen virkamies ja perheenisä. Mutta iloinen
luonne ei ollut häntä jättänyt avioliiton sala-karisella merelläkään —
niinkuin hänen oli tapana sanoa. Hän oli erinomainen kertoja ja osasi
kasvattaa mielikuvitukselleen siivet, miten tilanne kulloinkin vaati.
Hänestä ja Hessestä tuli ennen pitkää mitä parhaat ystävät.

Krank harrasti vaakunatiedettä. Merimatkoillaan hän oli tutustunut
erilaisiin tatueeraamistapoihin, ja siitä kai johtui, että hän
maihin jouduttuaan päätyi vaakunatieteeseen. Siitä oli tullut hänen
intohimonsa. Itse hän ei vaakunaa omistanut, mutta sitä innokkaammin
hän tutki toisten aateliskilpiä. Olipa hän kirjoittanutkin
tutkimustensa tuloksista johonkin aikakauskirjaan ja saanut
asiantuntevalta taholta tunnustusta. Hän olikin selvillä kaikkien
Suomen aatelissukujen historiasta. Hahn koetti toisinaan innostuttaa
häntä omaa sukuansa tutkimaan, mutta Krank pudisti päätään: Ei siinä
ole mitään tutkimista... se on selvä. Sinä polveudut kukosta... tai
oikeammin kanasta. Sinun pitäisikin muuttaa nimesi »von Huhniksi».

Uusi myrsky ja haukkumasanojen tulva. Mutta tällä kertaa ei Hahn
pystynyt käymään kiinni toisen suomalaisuuteen. Sen sijaan hän
letkautteli tätä tämän monilla tyttöhistorioilla. Kuinkahan monta
ompelijatarta sinä olet pitänyt ennenkuin nait tämän viimeisen,
nykyisen rouvasi? Krank vastasi: En useampaa kuin sinä puffia...
sillä erotuksella vain, ettet sinä ole nainut tätä viimeistäkään!
Sanasotaa jatkui, kunnes asemapäällikkö astui huoneeseen ja lopetti
toran lyhyellä komennolla: Kas niin... laukaukset vaihdettu! Aselepo!
Haavoittuneista huolehtivat sanitäärit. — Hänessä tuikahti toisinaan
huumorin kipinäkin. Hahn löi kirjansa kiinni, sieppasi lakkinsa ja
syöksyi ravintolan puolelle. Siellä hän tilasi kupin kahvia Kauniilta
Katrilta, mielitietyltään, unohtaen hetken kuluttua koko kahakan.

Rautatienravintola olikin viihtyisä paikka. Junien välillä, jolloin ei
ollut matkustajista haittaa, he poikkesivat sinne kaikki juomaan kupin
kuumaa tai tarinoimaan ravintolanpitäjän, rouva Jusslénin, kanssa. Tämä
oli asemapäällikön leski ja elätti nyt itseään tällä tosin ankaralla ja
paljon työtä vaativalla, mutta tuottoisalla toimella. Hän omisti kesyn
apinan, joka toisinaan pääsi irti häkistään ja hyppi ympäri ruokasalia,
kiipeillen ikkunaverhoja ja katon kannatuspylväitä pitkin ja kaadellen
liemikulhoja ja lautasia. Rouva Jusslén nauroi lemmikkinsä tempuille
eikä välittänyt tämän tekemistä vahingoista. Herrat syöttivät sitä
kilvan. Se oli erityisesti kiintynyt Hesseen, mutta ei voinut ollenkaan
sietää kirjuri Hahnia.

Se tuntee sinut läheiseksi sukulaiseksi, kiusoitteli viimeksimainittu,
kun apina kiikkui Hessen olkapäällä ja näpisteli tätä korvasta. Niin
on... mutta se ei tunnusta sinua aatelismieheksi, koska ei kärsi
sinua. Hahn heitti Hesseä vehnäpalasella. Apina sieppasi sen lennosta
ja viskasi Hahnia keskelle otsaa. Katsopas... se ei huoli edes sinun
tarjoamastasi vehnäsestä! Asemapäällikkö ja Krank nauroivat. Noiden
kahden välillä vallitsi ikuinen sota.

Mutta kun he kuulivat junan vihellyksen, he kiiruhtivat konttoriin.
Rouva Jusslén huusi Romeota, mutta marakatti ei kuunnellut häntä.
Se hyppi Hessen perässä pitkin asemasiltaa. — Siitähän sinä,
Puu-Kaalsonni, saat hyvän apulaisen. Se mittaa halkopinot hännällään,
huusi Hahn mennä viuhtoen konttoriin pitkät käsivarret heiluen.
Ei... sinähän tarvitset puhemiestä. Romeo on hyvä ystävä Kauniin
Katrin kanssa, huusi Hesse hänen jälkeensä. Juna tulla porhalsi
asemalle. Uteliaita kasvoja kurkisteli vaununikkunoista ihmetellen
tuota omituista paria: mies kulki laiturilla taluttaen pitkähäntäistä
marakattia, joka vihaisena irvisteli ohijyrräävälle junalle.

Sellaista se oli. Hesse työskenteli omassa konttorissaan
asemarakennuksen toisessa päässä. Se oli yksitoikkoista hommaa —
halkoja ja aina vain halkoja. Kuka olisi uskonut, että hän, entinen
haaveellinen koulupoika, jonka mielikuvitus ratsasti halki taivaan ja
maan, — hän, runouden rakastaja, kirjatoukka, tieteen palveluksesta
uneksinut, käsitteli elämäntehtävänään halkoja ja halkopinoja,
huolehti kuivatuksesta, aumaamisesta, puiden säilytyspaikkojen
vuokrauksesta. Oh, kohtalo oli sitonut hänet maahan, äiti Demeteriin,
lujemmin kuin hän konsana olisi osannut aavistaa! Hän oli nähnyt
unta Akhaian palmulehdoista ja Ateenan Akropoliista, ikuisesta
kaupungista, Roomasta, Colosseumista ja Via Appiasta. Ah, mikä nautinto
päästä kerran nuorena dosenttina matkustelemaan näissä maissa...
ihailla seitsemän kukkulan kaupunkia tai näköalaa Akropoliilta
Lykabettos-vuorelle päin. Lyseon viime luokilla hän oli ollut siitä
ihan varma. Rehtorikin oli kerran huomauttanut, että Hesse Karlsson
menisi vielä pitkälle, tuottaisi kunniaa kotikaupungilleen... Ja tässä
hän nyt istui Itäsuon aseman halkokirjurin konttorissa, katsellen
tulevia ja meneviä junia ja rustaten raporttejansa. Polttoaineraportit,
työmiesten palkkalistat, veturilaput... siinä hänen »tieteellinen
työskentelynsä». Akhaian palmulehtojen asemesta Etelä-Pohjanmaan
mäntymetsät, Akropoliin asemesta halkoaumat, ikuisen kaupungin sijasta
Vaasa, rannikkoruotsalaisten päävarustus. Siellä ei suomalainen
tuntenut olevansa edes omalla maallaan, edes oman kansansa keskuudessa.

Äidinkielen alennustila häntä erityisesti painoi. Rautateillä vallitsi
ruotsi... aina ja yksinomaan vain ruotsi. Ruotsalaiset virkamiehet,
ruotsi virkakielenä, asemien nimet ruotsalaiset harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta — kaikki ruotsiksi. Ne muutamat suomalaiset, joiden oli
onnistunut tänne päästä, ruotsalaistuivat. Niin kävi hiljakseen Tepon,
tuon kunnon toverin kotikaupungin varikossa. Hänkin puhui ruotsia
virkatoveriensa kanssa. Mikäs auttoi — se pidettiin luonnollisena.
Älä rupea harrastamaan kielipolitiikkaa, jos aiot mennä eteenpäin
rautatiellä, oli Teppo häntä varannut. Ja kuitenkaan eivät olot siellä
olleet lähimainkaan niin kurjat kuin täällä Itäsuossa.

»Eteenpäin». Niinkuin tällä alalla olisi minkäänlaisia etenemisen
mahdollisuuksia ollut. Kaukaisin päämäärä oli puutavarakonttorin
esimiehen virka pääkaupungissa. Mutta sepä ei ollutkaan joka pojan
näpättävissä. Ei siis kannattanut toivoa. Tässä, näiden paperien
ääressä kai hänen elämänsä kuluisi... matkoilla ympäri piiriä, asemalta
toiselle... puiden vastaanottoa, jakelua, kinailua ja riitelemistä
asiamiesten ja asianomaisten virkamiesten kanssa. Alituista valvomista
ja varpaillaanoloa... pettymyksiä, huolta ja harmia... ei edes
sunnuntain lepoa. Aamukuudelta jo kolusivat hänen ovensa takana...
asiamiehet. Eiköhän Kaalsonni tulisi konttuuriin? Koko pyhäpäivän sai
kirjoittaa laskuja ja todisteita.

Ja jos ne olisivat edes puhuneet totta — nuo torpparit ja talonpojat.
Mutta ei — piti vain valehdella, koska kerta oltiin tekemisissä valtion
kanssa. Hän teki rautatiehallitukselle esityksiä säilytyspaikkojen
vuokrauksesta, kun asema-alueet eivät aina riittäneet. Hyvä! Sillä
ja sillä hinnalla vuokrasi Matti Männikkö niin ja niin laajan
palstan. Hyvääkö maata? Tasaista kuin pöytä... niin seisoivat pinot
kuin kivipermannolla! Hyvä! Halkokirjuri uskoi, maksoi vuokran ja
vedätti ostetut halot. — Tuli kevät, lumi rupesi sulamaan. Käytiin
tarkastamassa vuokrattuja säilytyspaikkoja. Oh, Herra — veden vallassa
pinot, niin että sai melkein ruveta lauttaa lyömään! Osa kaatunut,
hajonnut, osa kaatumaisillaan. Uusi pinoaminen, uudet kustannukset...
hevosetkaan eivät päässeet lähelle, täytyi rakentaa erityisiä laitteita
niitä varten. Talonpoika, rehellisyydestään kehuttu suomalainen
talonpoika, oli vuokrannutkin vesijättömaan tai hyllyvän suonreunan.
Pysyttele siinä sitten alkuperäisen kustannusarvion puitteissa!
Selityksiä rautatiehallitukselle, kyselyjä ja uusia selityksiä. Miks'ei
asianomainen halkokirjuri ota lähempää selkoa? Piru vieköön! Kuka se
talvella — se lonotti... paksun lumen aikana, millaista oli maaperä
hangen alla, kun maanomistaja, veitikka, valehteli!

Entä sitten halkojen vastaanotto.

»Ylösostaja» tarjosi määrätyn määrän puita, kuivia, laillisen mitan
täyttäviä. Siitä sovittiin asemilla. Senaatin kulkulaitostoimikunnan
esittelijä matkusti ylimääräisellä junalla rautatiehallituksen
asiantuntijan kanssa ja teki kaupat. Siinä ei asianomaisen
halkokirjurin tarvinnut tehdä muuta kuin seurata mukana. Hän tunsi
miehet, minkälainen mikin oli, kuinka luotettava j.n.e. Mutta
viimevuotisia ylösostajia ei näkynytkään — olivat menneet ties mihin,
tai piiloutuneet uusien miesten taakse. Ahneus oli vallannut heidät.
Uusi mies tarjosi, selitti ja tarjosi: hänellä sitten oli halkoja,
halakoja... kuivia kuin kapakalat... ihan helisivät, kun yhteen löi.
Ja hän sitten myi halvalla, halavalla... puolikolomatta markkaa kuutio
havu- ja kolome koivuhaloista. Hyvä! Tehtiin kaupat, kirjoitettiin
paperit alle. Herrat matkustivat Helsinkiin, ja halkokirjurin
tehtäväksi jäi aikanaan ottaa halot vastaan. Mutta — mitenkäs kävi!
Sopimusta oli noudatettu vain suurin pääpiirtein. Kuivien puiden
asemesta tuotiinkin märkiä tai puolikuivia. Ne helisevät halot olivat
satua vain. Halkokirjurin huoleksi jäi hoitaa niihin »ääni». Kysyit
talonpojilta, jotka vedättivät. Ei niiden tarvinnut kuivia ollakaan...
sanottiin, että kun tulevat kruunulle... Siinä sitä oltiin, mitäs teit?
Rupesitko käräjöimään? Turhaa vaivaa! Niitä käräjiä olisit saanut käydä
koko loppuikäsi!

No niin. Tarkastetaan pinoja. Niitä on pitkälti, pitkälti... monia
kymmeniä kahden- ja kolmenkymmenen sylen pituisia. Mutta minkälaisia!
Herra varjele — harvoja niin, että lakkinsa läpiviskaisi, ladottu kuin
lasitavara! Puhu siinä, hauku siinä. Talonpoika huomautti taaskin:
Niin käskettiin laittaa... ei sen ole niin nuukaa, kun se tulee
rautatielle.... Mitäs sanoo ylösostaja? Ei se niin ole... milloinkaan
ei ole ollut sellaisesta puhetta! Kuuntele siinä sitten välittäjän ja
tavaran omistajan väittelyä ja tee lopuksi vastaanottopöytäkirja —
sääntöjen mukaisesti. Taas oli rautatie hävinnyt, ja kansan keskuudessa
vahvistui vain käsitys, ettei valtion pukkauttaminen — kun nyt ei
vallan rajattomiin menty — ollut synti eikä mikään.

Tuli sitten joskus tarkastajakin Helsingistä, tuli hermostuneena ja
kiireissään. Mitenkäs täällä asiat luistaa? Meniväthän ne. Kerroit
huolesi, toit tuoreita esimerkkejä, kuinka siinä ja siinä halkokaupassa
taas oli vedetty nenästä — ei nyt isosti, ei suinkaan, mutta noin
hiukkasen: toinen puoli puista oli ollut märkiä. Tjaah! Ne halkoasiat
olivat niin tavattoman kuivia. Koettakaahan nyt pitää silmänne auki.
Tuota... oliko täällä hyvät jänismaat? Kyllähän ne... koko lailla.
Tarkastaja lähtee asemapäällikön kanssa metsälle ja palaa illalla
loistavalla päällä. Kolme jänistä mieheen! Sellainen saakurinmoinen
onni! Ja hän taputtelee halkokirjuria olkapäälle, antaen tälle
asemapäällikön läsnäollessa tunnustuksen erinomaisesta ahkeruudesta
ja säännöllisyydestä: Tätä Puu-Kaalsonnia ne eivät vedä huulesta!
Se haistaa jo sadan metrin päähän, onko tavara tuoretta vai kuivaa.
Ja aamulla hän juuri oli tarkastajalle valitellut, kuinka kaikista
ponnistuksista huolimatta joutui nenästä vedetyksi.

Sellaista se oli.

Hesse istuu konttorissaan ja valmistelee polttoaineraportteja. Ne
pitäisi saada vielä iltapostiin, jotta joutuisivat ylihuomiseksi
Helsinkiin. Hän laskee yhteen, sekaantuu vähän vähä, laskee
uudestaan, sekaantuen jälleen. Mikä siinä nyt oli, ettei tavallinen
yhteenlaskukaan sujunut? Ei se aditsuunikaan ole niin yksinkertaista,
kuin puusta katsoen luulisi. Siinä on puolen kuun menoerät konepajan
osalta. Olet mies, Karlsson, jos lasket ne niin, että ensi kerralla
saat oikean yleissumman...

Se verraton Tennberg... se oli niin hauska ja mukava mies. Olisipa
sellainen toveri täällä... täällä Itäsuossa. Olihan Krank'kin mukava,
mutta Tennbergille hän ei vielä vertoja vetänyt.

Konttorin ovi kävi, ja Hesse kohotti rinnalle painuneen päänsä.
Harmaatakkinen talonpoika siinä seisoi, epäröiden, ryiskellen,
töpehtien ja mälliä purren. Oikeassa oli Dammert... sylkevää kansaa
oli Suomen kansa. Näinköhän taivaassakin noin ikään roiskauttelivat
kultapermannolle...?

No, mitä teillä on asiaa?

Tuota... se kun minä vain... että se Vorsröömi ei ole vieläkään maksanu
niitä talavellisia puita.

Hm! Siinä oli taas valittaja. Minkä hän sille mahtoi, jos välittäjät
eivät maksaneet. Samainen »Vorsröömi» oli saanut rahat jo puoli vuotta
sitten.

Hän selitti talonpojalle asian.

Minä tuota... että jos puukhollari sanoos sille, että se maksaas.

Enhän minä edes tiedä, missä se mies asuukaan.

Jaa... Vaasassa se kuulemma on asunut... tuota, sillä on talokin siellä.

No, teidän pitää itse kirjoittaa!

Asiamies raapi päätään: Tuota... ei taitas puukhollari niinkun... mie
oon niin huono pännämies...

Hm! No, kirjoitetaan sitten. Vaikka olisi kai tässä ollut muutakin
tehtävää.

Hesse ryhtyi kirjoittamaan. Siitä tuli hiukan sapekas kirje. Jos ei
herra Forsström j.n.e. — niin Rautatiehallitus kyllä tulisi pitämään
hänet muistissaan. Ei yhtään kapaletta hän myisi valtiolle!

Tuossa on. Pankaa itse postiin.

Eikö se mene virkatietä?

Hesse nauroi: Ei, hyvä mies... tämä on yksityinen asia.

Ja mies otti kirjeen, heitti hyvästit ja painui ulos. Ei edes muistanut
kiittää.

Ohhoo! Oli tämä eri souvia! Tämä kysyi miehen hermoja. Mutta Jumalan
kiitos — hänellä ne vielä oli hyvät.

Hän ryhtyi lopettamaan raporttiansa. Juna hyrräsi ohi, vaununikkunat
kirkkaasti valaistuina. Vaasaan menevä, ajatteli Hesse ja kirjoitti
nimensä alle.

Puolen tunnin kuluttua hän astelee yksinäiseen poikamiesasuntoonsa.
Sillä... muurari Kontsaalla oli kaunis tytär, Melinda, käynyt
tyttökoulun ja soitteli pianoakin. Mistähän se semmoisen nimen oli
saanut?

    Stjärnan glimmande står och ser
    över jorden i natten ner...

Sitä se usein soitti... Melinda. Niin... kauniitahan ne olivat...
tähdet... kirkkaita ja välkkyviä. Hän muisti, kuinka kotikaupungin
varastokonttorissa kerran oli keskusteltu tähdistä. Oliko niissä
asukkaita vai ei? Teppo oli suhtautunut kysymykseen myönteisesti:
Marsissa ainakin. Marsissa? Hemming oli innostunut tapansa mukaan.
Siinä oli jälleen tarjoutunut tilaisuus tietovarastonsa kartuttamiseen.
Hän oli varastokirjuri siinäkin merkityksessä. Vai kanavia! Oliko saatu
selvää? Vai niin. Kyllä se oli merkillistä, kuinka tämä maailma oli
ihmeitä täynnä! Ett urverk! — mitä se oli... ei mitään! _Ett underverk_
— se oli jotakin! Ja Hemming oli punninnut noita kahta sanaa kuin
hyppystensä nenässä — urverk, underverk — ja hänestä oli tuntunut
tämä maailma suurelta kellolta, jossa oli napoja ja akseleita, vipuja
ja vietereitä. Tähdet olivat kellon kiviä... loistavia, hehkuvia
— aivan kuin kivet hyvässä ankkurissa. Ja niiden varassa pyörivät
näkymättömät rattaat, heilahteli kaikkeuden heiluripyörä, mitaten
iäisyyttä... mittaamatonta, — olotilaa, jossa silmänräpäys oli yhtä
kuin miljoona vuotta ja päinvastoin. Oli se ihmeellistä! Ja täällä...
tämän pienen maapallon pinnalla laski ihminen tuon taivaallisen
heilurirattaan nakutuksia... kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä —
seitsemänkymmentä vuotta, — ja yksi kuuntelija oli poistunut. Mihin?
Noihin tähtiinkö —? Mutta tuo luomakunnan kello jatkoi käyntiään
keskeytymättä... ikuisesti...

Hesse oli saapunut asuntonsa ovelle. Sisältä kuului soittoa. »Stjärnan
glimmande står och ser...» Taas se soitti sitä... samaa, tuttua laulua.

Hän kumartui katsomaan. Portailta näki hyvin saliin. Nuori, noin
kaksikymmenvuotias tyttö, istui pianiinon ääressä, sytytetty kynttilä
molemmilla sivuillaan. Pää oli hiukan etukumarassa, ja lempeä katse
seurasi nuotteja. (Eikö se sitä jo ulkoa osannut?) Kynttilän valo
leikitteli soittajan mustilla hiuksilla. Ne kimaltelivat himmeästi.

Häntä oli käsketty käymään, ja oli hän muutamia kertoja käynytkin.
Ystävällistä väkeä. Ukko oikea »eteläpohjalaanen», hiukan juro — mutta
vaimo vilkas ja palavasilmäinen. Hän muistutti Iinatin Kallen äitiä.

Hesse kiipesi vinnille. Hänellä oli pieni ullakkokamari, lämmin ja
kodikas. Hiukan matalanpuoleinen se tosin oli, mutta muuten melko
tilava. Yksi mies siinä aina tuli toimeen.

Hän sytytti lampun ja syventyi lukemaan aamulla aloittamaansa kirjaa.




II.


Hesse istuskelee asemakonttorissa odotellen junan tuloa. Hän on
lähdössä linjalle. Oli tarkastettava joitakin kulutus asemia, niiden
halko varastoja. Muutamat asemapäälliköt olivat niin korskeita,
etteivät alentuneet ilmoittamaan, milloin tarvitsivat lisää. Piti käydä
itse ottamassa selvää.

Lennätinkoneet nakuttavat, miehet istuvat työnsä ääressä. Krank
viheltelee iloista laulunpätkää. Hän on musikaalinen, soittaa
klarinettia melko taitavasti. Tällaisina aamuhetkinä on hauskaa
istuskella täällä. Aurinko paistaa korkeista ikkunoista sisään.
Virkahuone herää ottamaan vastaan päivän touhua ja ryskettä. Antoipa
jyristä taas — junien. Oli yölläkin joku mennyt ohitse, mutta päivällä
niitä meni useampia.

Yö valvonnasta raukea harjoittelija valmistautuu lähtemään kotiinsa.
Hän käärii kokoon vilttinsä, vetäisee sen remmillä keskeltä kiinni
ja pistää taskuunsa kirjan, jota on joutoaikana lukenut. Hesse ehtii
huomata, että se on ruotsinkielinen seikkailuromaani. Hän on kirjamies
ja kirjojen tuntija.

Hän säälittelee vain sitä, että nämä hänen toverinsa lukivat yksinomaan
ruotsinkielistä kirjallisuutta — sikäli kuin lukivat — eivätkä tienneet
suomalaisesta kirjallisuudesta mitään. Krank'kin, vaikkei ollutkaan
mikään ahdaspäinen olento, väitti suomenkielen ilmaisumahdollisuuksia
kovin vähäisiksi.

Olisivatpa lukeneet Juhani Ahon _Kevät ja takatalven_, jonka
ensimmäisen osan hän juuri oli saanut loppuun. Siinä oli teos, jota
kannatti ihailla... niin tuore ja voimakas kuin kevätpellon multa,
niin tuoksuva kuin kesäinen heinäniitty... henkilöt mestarillisesti
hahmoiteltu. Ukko Paavo ilmielävänä tuohikonttineen — kolmen
hiippakunnan piispa!

Häntä halutti ruveta selostamaan kirjaa — hän teki sitä usein...
esitelmöi laajasti lukemistaan teoksista. Hän toi kirjan henkilöt
tullessaan tänne asemalle, tähän asemakonttoriin, esittäen heidät
näille työtovereilleen, jotka toisinaan innostuivat, toisinaan
suhtautuivat pidättyvästi hänen esitelmiinsä. Ätsh... suomalainen
kirjallisuus! Se käveli vasta lapsen kengissä. Oliko Puu-Kaalsonni
tutustunut saksalaiseen kirjallisuuteen?

Hahn se oli kerran tämän kysymyksen tehnyt. Kyllä — Goethe ja
Schiller... olihan hän lukenut _Rosvot_ ja _Nuoren Wertherin
kärsimykset_. Mutta tunsiko Hahn uudempaa saksalaista kirjallisuutta?
Frenssen — siinä oli monumenttaalinen herra.

Frenssen? Eikö se ollut tanskalainen? No, jopa nyt — eikö Hahn
tuntenut Frensseniä? _Jörn Uhl_ ja _Hilligenlei_ — nehän oli käännetty
ruotsiksikin. Mitä? — olivatko? Saattoivatpa olla... mutta hän, Hahn,
luki tavallisesti alkukielellä.

Se Hahn... sellainen kerskuri! Vai alkukielellä! Jokainen tiesi, ettei
hän osannut saksaa enemmän, kuin mitä oli lyseon alaluokilla oppinut.
Ja puhui alkukielestä kuin filosofian tohtori!

Asemapäällikkö antoi tunnustuksen Juhani Aholle. Hän oli lukenut
_Panun_. Mutta hän ymmärsi sen omalla tavallaan. Sivistys, kulttuuri,
siinä vietti riemukulkuaan, masentaen maahan sivistymättömyyden. Sillä
mitä oli Panu muuta kuin tavallinen kansanmies, hiukan viisaampi muita,
mutta kansanmies sittenkin. Sellaisia Panuja oli täällä Itäsuossa
monta, vaikkeivät kävelleetkään virsuissa eivätkä osanneet loihtia.
Mutta _Kosackerna_ — se oli toista! Oliko Karlsson lukenut Tolstoin
_Kasakoita_? Ai, ai... siinä oli kirja.

Tunsihan hän senkin. Yleensä hän piti paljon venäläisestä
kirjallisuudesta. Hän oli lukenut Turgenjevia, Gogolia, Lermontovia —
ja tietysti Tolstoita. Mutta hän otti Tolstoin kirjat toiselta kannalta
kuin Dammert; hän näki niissä aatteen, jota tekijä innokkaasti ajoi,
niinkuin esim. _Sodassa ja rauhassa_. Jotavastoin asemapäällikkö ihaili
ainoastaan yksityiskohtia — niitä, joissa heiluteltiin sapeleita
ja tapeltiin. Ja mitenkä ne miehet tappelivat! Oh, niin heikkarin
uljaasti, että ihan hurmioitui entisen kadetin sydän, — kadetin, joka
kerran oli aikonut Pavlovskin kaartiin, jollei se typerä isä olisi
koulusta kesken poisottanut ja toimittanut rautatielle. Hänestä, Georg
Stanislaus Dammertista, se olisi tullut uljas ratsuväen kenraali,
mutta nyt piti taistella talonpoikien kanssa, jotka olivat korskeita
ja koppavia... potkivat kumoon shrapnellin kuorenkin, jonka hän
vartavasten oli asettanut oven pönkäksi. Krank, menepäs katsomaan, onko
»ukko» paikoillaan. Nämä riivatun »Panut» eivät anna sille hetkenkään
rauhaa.

Asemapäällikkö ei ollut vielä tullut. Hänen virkahuoneensa oli
siinä vieressä, heti ovesta oikealle. Hän oli ollut illalla julman
vihainen Krankille, kun ei tämä ollut lähettänyt eteenpäin muuatta
_Ga-vaunua_, vaan jättänyt sen asemalle seisomaan. Ja siinä oli ollut
maanviljelysneuvos Stolpen kananruoat.

Pirustako minä sen tiesin, kun konduktööri kieltäytyi ottamasta
sitä mukaan, puolusteli Krank itseään. Niillä oli liiaksi akseleita
ennestäänkin.

Olisit ottanut selvää rahtikirjoista, huomautti Hahn.

Ottanut selvää... minä hain rahtikirjoja, mutta en löytänyt niitä
tavalliselta paikalta. Ja sitäpaitsi: minun tuurini loppui, olin
lähdössä kotiin. Sanoin siis konduktöörille, että jättäisi viimeisen
vaunun. Ja siinä mokomassa oli juuri ne marmorikryynit! Kuka täällä
jaksaa muistaa, milloin alkaa kanojen munima-aika. Vai muistatko sinä,
Hahn?

Puhuteltu kohautti hermostuneesti olkapäitään. Olipa hyvä, ettei
se tiennyt, että rahtikirjat olivat epähuomiossa unohtuneet hänen
taskuunsa.

Siinäpä se. Ei Hahnkaan tiedä ja hän on sentään kukko.

Ole hiljaa! Sekoitat laskuni.

Krank iski Hesselle silmää ja rupesi viheltämään menuettia.

Telefooni soi. Krank meni vastaamaan.

Selvä on... ja täältä lähtee heti perään n:o 202. — Sinun junasi tulee
kohta, lisäsi hän kääntyen Hessen puoleen ja meni lennätinkoneen ääreen.

Mitäs lorua ne nyt laskettavat Mätäkorvesta?... neljättä miestä
tarvitaan, neljättä miestä tarvitaan. Sanokaa Karlssonille, että
poikkeaa tänne... Kuule, ovat saaneet tietää tulostasi.

Hesse huitaisi kädellään. Kyllä hän tuon jo tunsi... osasi ulkoa.
Mätäkorven asemapäällikkö oli innokas skruuvin pelaaja, ja nyt
kaivattiin neljättä miestä. Kirjuri Seilonen ja harjoittelija olivat
ennestään, mutta neljäs puuttui.

Ne taitavat pelata siellä hasardiakin toisinaan? tiedusteli Krank.

Saattoivat. Asema oli yksinäinen... ei mökin pahaista lähitienoilla.
Kirkonkyläänkin parin penikulman matka. Illat kävivät pitkiksi, piti
keksiä ajankulua. Eikä heillä ollut parempaa kuin kortinlyönti. Kalle
Seilonen oli istunut siellä jo kymmenen vuotta ja hyräillyt tuota
iänikuista lauluaan »hännättömästä magotista»:

    Kipralttarin kalliolla
    hännätön makotti
    istui, oli työläs olla,
    kun koipia pakotti...

Oli siinäkin mies mennyt pilalle. Juoda tillitti aamusta iltaan, ollen
hienossa hiprakassa alituiseen. Mutta... virkansa hoiti... ei ollut
vielä kertaakaan päästättänyt yhteen, vaikka pari kertaa oli ollutkin
ihan veitsen terällä.

Juna vihelsi. Hesse sieppasi lakkinsa ja käsilaukkunsa.

Terve taas.

Terve, terve.

Ulkona kohisi kevät. Lumi suli ihan silmissä. Aseman edustalle oli
muodostunut suuria lampareita, joita piti kiertää. Asemamiehen
pikkupojat pärskyttelivät vettä kepakoilla toistensa silmille.

Hesse komensi: Pojat, ei saa pärskytellä!

Siinä tulla huristi jo juna, jolla hänen piti matkustaa.


Hesse istui Lietteessä asemapäällikkö Rindellin vieraana. Tämä oli
käynyt koulua samassa kaupungissa kuin hänkin, oli vain iältään jonkun
verran vanhempi. Antautuakseen rautateiden palvelukseen periaatteesta
eikä mistään hädän pakotuksesta hän oli opiskellut perusteellisesti.
Siihen aikaan ei rautatiellä ollut montakaan maisterismiestä —
linjoilla ei yhtään. Maisteri Rindell oli siis ainoa sitä lajia ja hän
ansaitsikin täydellä syyllä, että häntä maisteriksi mainittiin.

Hän oli oppinut mies, paljon lukenut. Istuessaan vuodesta toiseen
kaukaisella Lietteen asemalla hän kulutti iltansa kirjojen ääressä.
Filosofia oli hänen mieliaineensa.

Hesse oli tutustunut häneen virkamatkoillaan. Vai seppä Karlssonin
poika! Kyllähän Rindell hänen isänsä muisti. Oli mennä kyökkäissyt
monta monituista kertaa hänen kotitalonsa ohitse. Vai niin... sepäs
sattui, Sittenhän me ollaan kuin puolittain sukulaiset.

Muutenkin he sopivat yhteen erinomaisesti. Heillä oli yhteisiä
koulumuistoja. Molemmat olivat nauttineet rehtori Ringbomin, maisteri
Nässlingin ja lehtori Fogmannin opetusta. Se »Sokrates» oli aika poika!

Maisteri Rindell kertoi, kuinka hän kerran oli joutunut muuatta
toveriaan saattelemaan lehtorin kesäasunnolle. Tämä oli ollut menossa
ehtoja suorittamaan. Lehtori oli ollut puutarhassa ja kutsunut hänetkin
sisään. He olivat istuneet salissa kahvia juoden, ja seurassa oli
ollut erään maisterin rouva — saman kaupungin asukkaita kuin hekin.
Aino Somikki oli soittanut pianiinoa, ja miten lie pedaali joutunut
epäkuntoon. Maisterin rouva oli silloin huomauttanut: Ne pendelit ovat
niin konstikkaita. Hohhoo! oli ukko Fogman nauraa röhöttänyt — vai
‘pendelit’. Kuulee heti, ettei rouva ole lukenut latinaa. Rindellkin
tietää, mistä sanasta pendeli johtuu. _Pendo, pependi, pensum, pendere_
— punnita. Hänen oli täytynyt kesken kaiken lausua tuo teema, ei ollut
auttanut vastustelu. Kyllä minä hyväksyn, oli lehtori sanonut sitten.
Uskon, että olette lukeneet. Ja niin oli toveri päässyt tarvitsematta
suutansa avata. Hän, jolla ei ollut ehtoja ollutkaan, oli tuohon
ainoaankin kysymykseen vastannut toisen puolesta.

Hesse nauroi makeasti. Oli niin somaa muistella vanhoja asioita ja
unohtaa elämän arkipäiväisyys.

Mutta miten oli ymmärrettävä, että hän, maisteri Rindell, istui täällä
Lietteessä, neljännen luokan asemalla? Eikö hänen paikkansa olisi ollut
rautatiehallituksessa?

Se on se suomenmielisyys. Olen muutaman kerran sanonut suoria sanoja
eräille korkeille herroille. Ja sen vuoksi minä istun täällä. Mutta —
ei puhuta siitä. Tunteeko veli Vaihingeria?

En... kuka se on?

Saksalainen filosoofi, professorina Hallessa. On julkaissut merkillisen
teoksen: _Die Philosophie des Als Ob._

Sepä merkillistä... _als ob_, kuin jos... sehän sopi erikoisesti
heille, rautatien palveluksessa oleville.

Eikö totta? Keidas keskellä erämaata.

Rindell innostui. Hän pääsi puhumaan mieliaineestaan. Vaihingerin
kirjan tutkiminen oli vasta alussa, joten hän ei voinut sitä
vielä selostaa. Mutta mielenkiintoiselta se tuntui. Sellaisia
tuoreita, meheviä ajatuksia... paikoitellen kuin runoa. Mutta
käytännöllisesti katsoen Hesse oli oikeassa. Als ob avasi oven ihanaan
mielikuvitusmaailmaan, kuten sadun sesam. Katsella elämää tältä
kannalta: — kuin jos —. Silloin eivät halotkaan enää olleet halkoja.

Se oli tavattoman mielenkiintoista. Rindell lämpeni, hänen poskilleen
kohosi puna. Hän luennoi tunnin toisensa jälkeen. Totisesti, se mies ei
istunut lietteessä, vaikka olikin Lietteen asemapäällikkö.

He juttelivat myöhäiseen yötön. Pitkästä aikaa ei Hesse Karlsson ollut
viettänyt näin hauskaa iltaa. Täällä Rindellin luona rikastui, kokosi
hengen pääomaa, sai tuuletella itseään aatteen yläilmoissa.

Hän virkkoi: Kyllä minä nyt käsitän, miksi pastori Rundkin aina niin
mielellään tänne tulee.

Rund! Rindell nauratti. Hän ei tule muiden kuin kanojen vuoksi.
Vaimollani on pieni kanatarha, ja Rund antaa mielellään neuvoja. Nytkin
saisi pastori tulla, sillä muutamiin on kuulemma ilmestynyt kirppuja.

Rindell ei pitänyt papeista. Ne olivat hänen mielestään
teeskentelijöitä... syöttivät kansalle dogmeja, kaikenmoisia
mahdottomuuksia. Mutta Rund, rautatiensaarnaaja Fredrik Napoleon
Rund, oli toista maata. Hän ei tyrkyttänyt dogmejaan kenellekään,
ei asemamiehen muijallekaan. Hän tiedusteli vain, oliko kanoihin
ilmaantunut reumatismia. Hänellä oli niin erinomaista lääkettä,
linjementtiä, jonka hän itse oli keksinyt — linjementum Rundii — ja
sitä hän tarjosi. Niin — jos hän yleensä jotakin tyrkytti, niin juuri
tätä linjementtiään. Ja sillä tavalla hän palveli rautatien virka- ja
palveluskuntaa välillisesti. Ja muuten — hän oli erinomainen seuramies
ja juttujen kertoja. Eikä sekään ollut vähäksi arvattava lahja.

Hessen täytyi nauraa. Rindell jutteli tuon niin totisesti, melkein
papillisesti. Näki, että hän osasi antaa arvon rautatien saarnaajalle,
vaikk'ei välittänytkään tämän saarnoista — niinkuin hän ei yleensä
välittänyt teologiasta. Mutta ihmisenä hän kunnioitti Rundia, niinkuin
jokaista rehellistä ja kunnon miestä.

Aiotko poiketa Mätäkorpeen? tiedusteli Rindell.

Eipä hän oikein tiennyt. Siellä piti valvoa aamuun saakka ja pelata
skruuvia. Eikä se ollut mikään kulutusasema — taikka miks'ei: se, mitä
siellä eniten kulutettiin, oli aikaa. Siitä ei tuntunut puutetta olevan.

Se Seilonen minua säälittää. Oli etevä koulussa, priimus luokallaan ja
nyt ei tee muuta kuin ryyppää ja rehkii naisten kanssa.

Rindell sytyttää sikarin ja vaipuu mietteisiinsä. Nyt hän on oikein
filosoofin näköinen. Tukka hieman pörrössä ja kravatti vinossa hän
istuu ja tuijottaa eteensä, miettien elämän syviä kysymyksiä. Ne
antoivat niin paljon ajattelemisen aihetta. Niiden vuoksi tahtoi
toisinaan unohtaa junien kulunkin. Se Schopenhauer... ja sen filosofia
— se ei ollut mitään lohdullista, mutta niin syviä totuuksia täynnä.
Kärsimys — se oli olemassaolon sisältö.

On niin kummaa, kun ajattelee sitä Seilostakin, puhkesi hän vihdoin
puhumaan — mies palvelee Bacchusta ja Venusta, mutta siinäkin ilmenee
pohjalla jokin pyrkimys, jollei muu niin ainakin yritys kärsimyksen
keskeyttämiseen tai lieventämiseen, joko sitten tietoisesti tai
tiedottomasti. Sillä tuollaisen henkilön kuin Seilosenkin täytynee kai
joskus tuntea tämän elämän tyhjyys ja onttous, ja siitä ehkä johtuu,
että hän elää niinkuin elää. Hän erehtyy vain siinä, että luulee
nautintojen pystyvän korvaamaan sisäistä tyhjyyden tunnetta — jos hän
nyt sitä yleensä ajattelee.

Tuo ei ollut rehtori Ringbomin oppia. Hän oli puhunut himosta. »Kun
himo on siittänyt, niin se synnyttää synnin». Hän huomautti tästä
Rindellille.

Mutta mitä se himo sitten oli? Eikö sekin ollut yhtä lajia kaipausta...
tosin yksi sen karkeampia muotoja. Ei — kyllä Schopenhauer oli
sittenkin oikeassa sanoessaan, että elävien olentojen elonilmausten
pohjana on kaipuu, puute ja tuska, jota ei koskaan voida tyydyttää
täydellisesti. Toinen ihminen jalostaa tämän kaipauksen aatteita
kohti pyrkiväksi. Mutta tuskasta se ei vapauta sekään. Ainoa tie
kärsimyksestä pois on oman tahdon täydellinen kuolettaminen,
johon keskiajan kristityt olivat itsekidutuksen kautta pyrkineet
ja intialaiset fakiirit päässeet... _nirvanaan_, kaiken halun ja
elämäntunnon sammumiseen. Mutta — se oli niin toivotonta oppia, niin
vaikeaa toteuttaa, eikä Schopenhauer itsekään ollut yrittänyt sitä
elämässään.

Rindell naurahti aivankuin huomauttaakseen, ettei heidänkään
velvollisuuksiinsa kuulunut tuon opin seuraaminen. Oli vain muuten niin
mukava mietiskellä kaikenmoista... filosofeerailla. Mitenkäpä täällä
korvessa muuten olisi hengissä pysynyt. Olisi tainnut pian se »tuiju»
sammua, niinkuin oli sammunut niin monelta.

Hän toivotti vieraalleen hyvää yötä, ja pian nukkui Lietteen neljännen
luokan asema täydessä rauhassa. Vain yövuorossa oleva sähköttäjä valvoi.

Hesse joutui Mätäkorpeen tahtomattaan. Hän oli aikonut ajaa ohitse,
mutta heti junan pysähdyttyä ryntäsi asemapäällikkö Schröder vaunuun
ja vei hänet väkisin ulos. Vai aioit puijata meitä, ja me kun emme ole
kolmeen viikkoon saaneet skruuvi-iltaa pystyyn!

Mikäs auttoi, täytyi jäädä. Seilonen oli junan lähettäjänä, mutta, ihme
kyllä, tällä kertaa aivan selvä. Hän tervehti Hesseä sotilaallisesti.

Saakelin ihmisystävällisesti tehty! Me emme ole viime vuorokauden
aikana muuta tehneet kuin hätyyttäneet pitkin linjaa: Puu-Kaalsonnia
kaivataan... kaivataan. Neljättä miestä tarvitaan. Käyhän sisään.

He menivät konttoriin. Siellä harjoittelija nauraa virnisteli
nakutellessaan lennätinkonetta.

Saat muuttaa tekstiä. Puu-Kaalsonni on löytynyt, huomautti Seilonen.

Kyllä huomaan... mutta täältä kuuluu nyt muuta. Kontrollööri
liikkeellä... voi poiketa tänne. Ja sitäpaitsi: liikennetarkastaja
Itäsuossa.

Ai, helkkarissa! Asemapäällikkö hyppäsi tasakäpälää. — Nytkö juuri sait
tiedon?

Niin... Laaksonpohja ilmoittaa. Lukekaa itse.

Asemapäällikkö otti nauhan käteensä ja luki.

Niin näkyy olevan... Meillä kassantarkastus... pitäkää asiat klaarina.
Voi poiketa... Se on hyvä mies se Nordberg... antaa salavihkaa tiedon.
Kylläpä nyt ollaan piirityksessä. Etelästä ja pohjoisesta uhkaa vaara.

Hän mietti hetkisen: Ei ne ole täällä ennen aamua. Etelästäpäin ei tule
junaa, ja liikennetarkastaja ei matkusta yöllä.

Mutta tavarajuna tulee puolen yön korvissa. Voi saapua sillä.

Kumpiko? Asemapäällikkö kääntyi neuvottoman näköisenä harjoittelijan
puoleen.

Kontrollööri. Liikennetarkastajallahan on oma juna. Voi hurahuttaa
tänne illaksi... sekin.

Halvattu sentään! Mikäs nyt neuvoksi? Skruuvi-ilta taisi jäädä.

Istuttiin neuvottelemaan. Ei — kyllä kai se sittenkin voitiin
järjestää. Mutta vaikeinta oli se, että Seilonen oli antanut
rahtiluottoa muutamalle kirkonkylän kauppiaalle, eikä tämä ollut
vielä käynyt maksamassa. Satakaksikymmentä markkaa! Mistä nyt rahat
kopattaisiin?

Hesse vihelsi. Kylläpä olivat asiat hullusti täällä Mätäkorvessa,
olivatpa totisesti hullusti. Vai rahtiluottoa... fiuu!

Tämä on Mätäkorpi, jorahti Seilonen, pyyhkien kämmenellä otsaansa. Ei
saa oluttakaan säännöllisesti. Nytkin olisi lasi tarpeeseen, mutta
mistä otat, kun ei tilaus ole saapunut.

Herrat istuivat pitkissä mietteissä. Hesse ehdotti, että täytettäisiin
vaillinki yhteisesti. Ehkäpä heiltä löytyisi niin paljon. Mutta
Seilonen oli sitä mieltä, että pantaisiin summa kortille: 120 markan
pieti, ja voittaja lainaisi rahat kassalle. Hänellä itsellä ei kyllä
ollut, mutta ehkä Karlsson voisi uskoa hänelle velaksi hänen panoksensa.

Ei minulla ole niin paljon, huomautti Hesse.

Eikä minulla, sanoi harjoittelija.

No, sitten ei tule mitään.

Seilonen rupesi hyräilemään:

    Kipralttarin kalliolla
    hännätön makotti...

Kuule, älä viitsi aina tuota yhtä ja samaa! Siihen aivan kyllästyy.
Asemapäällikkö näytti tuskastuneelta.

Yht'äkkiä jymäytti Seilonen nyrkillä pöytään: Hevonen aisoihin ja
harjuri kirkolle, lempo soi! Katsotaanpa, eikö rahat heltiä!

Taitaa olla parasta.

Harjoittelija rupesi kiskomaan palttoota ylleen, koko ajan nauraa
virnistellen.

Mutta entäpä jos ei ole kotona? kysyi hän.

Ota sitten eukolta. Sano, että meiltä menee virka ja värkit, jollei
hellitä. Helkkarissa! Jopa myrkyn lykkäsi!

Asemapäälliköllä oli oma hevonen. Se valjastettiin, ja harjoittelija
istutettiin rekeen. Tie oli jo puolittain paljaana, mutta parempi
sittenkin oli lähteä reellä kuin kärryillä.

Ja nyt anna huilata!

Herrat palasivat konttoriin. Asemapäällikkö jo naureskeli. Kyllä se
poika rahat tuopi, se oli sukkela jassi, joka ei ollut ensi kertaa
pappia kyydissä. Mutta harmillisinta oli, että nyt meni neljäs mies.
Poika ei palaisi ennen puolta yötä. Kello oli nyt neljä.

Mitäs muuta kuin odottaa ja käyttää aikansa parhaimman mukaan.
Asemapäällikkö rupesi järjestämään papereitaan ja Seilonen omiaan.
Hesse torkkui tuolilla oven suussa, kuunnellen lennätinkoneen
nakutusta. Asemamies pisti päänsä oven raosta sisään. Schröder huomasi
hänet.

Kuulkaa, Mehtonen, lakaiskaa odotushuoneet, pyyhkikää pölyt pöydiltä ja
käykää katsastamassa makkilaitosta. Liikennetarkastaja on Itäsuossa.
Voi tulla tännekin.

Asemamies mutisi jotakin ja hävisi. Hetken kuluttua rupesi
odotushuoneesta kuulumaan luudan vihainen viuhina, kun Mehtonen siivosi.

Tuokion kuluttua hän ilmestyi jälleen: Mihin panen ne tyhjät
olutpullot, joita on pakaasihuoneen nurkassa iso kasa?

Kantakaa kotianne tai heittäkää metsään.

Suur' kiitosta!

Hän hävisi. Seilonen kohotti kulmiaan, hän näytti miettivän jotakin.

Jaa... olutpulloja — niitä taitaa löytyä täältäkin.

Ja hän rupesi hakemaan. Kaapeista ja kaappien takaa hän veti esiin
pullon toisensa jälkeen. Yksin paperikoristakin löytyi kaksi.

Saisipa pitää huutokaupan, mutta ei ole ostajia, huomautti hän nauraen.
— Mehtonen!

Mutta Mehtosta ei kuulunut. Hän oli kantamassa pulloja omalle
puolelleen eikä ollut vielä palannut. Seilonen latoi löytämiään
konttorin pöydälle, järjesti riviin kuin sotamiehiä ikään. Joukon eteen
hän asetti yhden, jonka suulla oli korkki kallellaan.

Siinä on sotajoukko, paluumatkalla taistelusta, nauroi hän. Tuo
keikari tuossa edessä voisi sanoa: Tulin, näin, voitin! — eikä pahasti
valehtelisikaan. Eipä, totta vie, pahasti valehtelisikaan!

    Kipralttarin kalliolla
    hännätön makotti
    istui, oli työläs olla,
    kun koipia pakotti...

Pakottamaanpa tässä rupeaa paikkoja, kun saa kaiket päivät istua
yhdessä kohden. Sinä sitä saat sentään liikkua, Kaalsonni... Taisi
nukahtaa mies. Hohhoi... kevätilma raukaisee!

Hesse havahtui: Sanoitko jotakin?

En muuta kuin että kevätilma raukaisee...

Joo... ja tämä teidän skruuvi-iltanne on niin hiton jännittävä.

Hän ei malttanut olla pistelemättä. Pitikin antaa perään
asemapäällikölle. Olisi ollut hyvä jatkaa matkaa ja olla nyt kotona.
Kontsaan Melinda vietti nimipäiviä, ja sinne oli hänkin aikonut. Mutta
nyt menivät hukkaan hyvät humalat näiden mätäkorpelaisten vuoksi.

Seilonen kysyi: Et sinä vielä ole ottanut akkaa?

Enpä ole... ehtineehän tuon saada...

Joo... eipä sillä... tyttöriepuja on aina maailmassa.

Etpä tuota sinäkään näy pitävän kiirettä.

Ei ole aikaa.

Hesse hymähti. Aikaa — Mätäkorvessa! Oli sekin ajatus.

Seilonen: Kuule... sanovat, että sinä muuatta Kontsaan röökynää riijaat?

Kuka sitä oli sanonut?

Hahn sähkötti kerran meille.

Vai niin. Kaikkeen se sekin mies jouti. Katsoisi itseään ja korjaisi
pois Kauniin Katrin. Sivullinenkin jo huomasi, missä tilassa tyttöriepu
oli. Oli hyvä, että rouva Jusslén oli siirtänyt sen keittiön puolelle.

Seilonen hetken päästä: Ne on kovia svekomaaneja siellä Itäsuossa?

Hesse heristi sormeaan ja viittasi asemapäällikön huoneeseen.

Pöh! Meiän Rööteri ei ole mitään.

Skruuvinpelaaja! Muista se, Seilonen! huusi asemapäällikkö vastaan.

Seilonen: Jopa vain, kun olisi neljäs mies. Mutta nytkään ei ole.

Asemapäällikkö: Syytä itseäsi. Jollet olisi antanut rahtiluottoa,
istuisimme nyt koreasti pelaamassa.

    Kipralttarin kalliolla
    hännätön makotti,

hyräili Seilonen kuin itsepuolustuksekseen.

Tuli hiljaisuus. Herrat syventyivät työhönsä, ja Hesse vaipui
mietteisiinsä. Merkillinen paikka tällainen erämaan asema. Metsät
humisivat ympärillä iänikuista lauluaan. Lennätinkone nakutti...
tasaisesti, yksitoikkoisesti. Sieltä kaukaa... toisesta päästä
maailmaa haettiin yhteyttä tämän erämaan kolkan kanssa. Onko elossa
ketään? Vieläkö kestätte kauan? Kone nakuttaa nakuttamistaan, mutta
vastausta ei kuulu. Ei tule kukaan vääntämään vipua antaakseen elämän
virtojen juosta. Yllä huudetaan: Mätäkorpi, Mätäkorpi! Ei vastausta.
Asemapäällikkö on mennyt omalle puolelleen, harjoittelija loruaa
pakaasihuoneessa, ja kirjuri on nukahtanut pöytänsä ääreen. Kuolleet
ovat, huokaa sähköttäjä toisessa päässä ja olkapäitään kohauttaen
sulkee koneen.

Ja tottahan se tavallaan olikin — kuolleet olivat. Sillä mitä elämää
tämä tällainen oli? Asemapäällikkö, entinen vararikon tehnyt kauppias,
eli täällä toista elämäänsä. Ennen hänessä vielä oli ryhtiä, kun hän
taisteli liikkeensä puolesta, koettaen sitä pelastaa. Silloin hän ei
vielä sanonut: Antaa mennä!

Mutta — vararikon jälkeen, kun hän seisoi köyhänä miehenä kädet tyhjää
täynnä, hän oli muuttunut. Hän tuijotti tylsästi eteensä, mietti kauan
ja virkkoi viimein: Antaa mennä! Sitten hän katseli välinpitämättömästi
ympärilleen ja ajatteli: Jotakin pitäisi eteenottaa... samantekevä
mitä. Ja niin hän joutui harjoittelijaksi rautatielle.

Siellä hän palveli veltosti, oli huolimaton, sai useampia varoituksia
— ja pääsi vihdoin kuin armosta monen pitkän vuoden jälkeen
asemapäälliköksi Mätäkorpeen. Mutta täälläkin hän noudatti aikaisempaa
elämänsääntöään: Antaa mennä! Kun Seilonen juopotteli, hän ajatteli:
Antaa mennä... kylläpähän siitä selviää. Kun tämä liian varomattomasti
antoi rahtiluottoa, hän ajatteli samalla tapaa: Antaa mennä... kaipahan
jotenkin peritään. Asemamiehen huolimattomuuteen hän suhtautui
samalla lailla: Antaa olla... ehtiipähän nuo puhdistaa, jos sattuu
liikennetarkastaja kulkemaan...

Ainoa seikka, joka vielä sai miehen innostumaan, oli skruuvi. Ja
siinä hän olikin kehittynyt taitavaksi. Tuntui, kuin olisi hän siinä
päässyt takaisin entiseen liikemiesaikaansa. Sai laskea... laskea
kuin ennen: voittoko vai tappio? Ja useimmiten se oli voitto. Siitä
hän riemuitsi, ollen monta päivää hyvällä päällä yhden vaivaisen
kymmenmarkkasen vuoksi, jonka oli toisilta voittanut. Pystyipähän
mies vielä puristamaan elämältä onnea... tosin murenen vain, mutta
sittenkin! Kymmenen markkaa oli rahaa, sanottiinpa mitä tahansa,
Vaikk'ei hän siitä yksinomaan iloinnut. Hän iloitsi enemmän taidosta.
Olisipa hänellä ollut samanlaista taitoa liikemiehenä, hän ei istuisi
nyt täällä.

Entä vaimo ja lapset? Lapset olivat maailmalla — mikä missäkin. Mutta
hekös tulivat Mätäkorpeen? Hujhai! Eihän asemapäällikön pieni asunto
voinut kerralla majoittaa muita kuin neljännen miehen. Hänelle tehtiin
vuode salin invensioonisohvaan — jos nyt yleensä nukkumaan käytiin.
Tavallisesti pelattiin koko yö, aamuun saakka. Mutta lapset — he kyllä
katsoivat, että pysyivät Mätäkorvesta poissa.

Kerran vuodessa pistäytyi asemapäällikkö rouvineen heitä katsomassa.
Heillähän oli vapaaliput — heidän sopi siis matkustaa. Olisi ollut
liikaa vaadittu, että lapset olisivat lunastaneet piletin tänne.

Rouva, vanha ja kuuro, puuhaili keittiössä. Ei ollut edes palvelijaa.
Kukapa Mätäkorvessa palvelisi — paikassa, jossa ei ollut muuta naapuria
kuin asemamiehen perhe. Ja vielä asemalla, jossa toimi Seilonen,
rautatienvirkamies Kalle Seilonen, kaikkien kunnon tyttöjen kauhu.
Useampi kuin yksi oli lähtenyt täältä pois vatsa pystyssä, Kalle
Seilosen naputellessa sormenpäällä pöydän reunaa ja hyräillessä
ainaista renkutustaan. Asemamiehen vaimo laittoi ruokaa hänelle ja
harjoittelijalle. He asuivat rakennuksen vinttikerroksessa.

Tunnit kuluivat. Kello löi kymmentä. Harjoittelija ei ollut vielä
palannut. Saisiko hän rahat? Saakoonpa tai olkoon saamatta. Mitäpä se
häntä liikutti. Hesse lähti ulos kävelemään.

Vaivainen lyhty tuikutti laiturin syrjällä, valaisten vaisusti
rakennuksen edustaa. Täällä ei ollut vielä sähkövaloa. Lyhdyn lasit
olivat noesta mustuneet ja yksi oli rikki. Mehtonen lakaisi aseman
edustaa, hänen vaimonsa pesi sisällä odotushuoneen pöytiä ja penkkejä,
Mätäkorpi valmistautui vastaanottamaan liikennetarkastajaa.

Asemamies huomasi Hessen, joka seisoi laiturin reunalla ja katseli
kiiltäviä kiskoja. Etempänä, lähellä ylikäytävää valaisi niitä
vaihdelyhty. Sen toisella puolen hävisi raide pimeään, kuin olisi korpi
sen nielaissut. Heti ratapihan takana kohosi metsä mustana kuin seinä.

Tuonkin silmät pitäisi pestä, kun tässä vain ehtisi, tuumi Mehtonen,
osoittaen nokista lyhtyä. Talvella rikkoutui siitä ruutu eikä ole
tullut laitetuksi uutta tilalle.

Niinpä niin — antaa mennä vain. Se näytti olevan tämän aseman
tunnuslause.

Siellä konttorihuoneen pöydällä on vielä kasa olutpulloja. Ne pitäisi
korjata pois.

Mehtonen raapi korvallistaan: Jaa, jaa... se Seilonen... tinttaa
aamusta iltaan, ja pulloja karttuu määrättömästi. Kyllä minä haen ja
vien meidän vinnille. Siellä on jo ennestään puteli poikineen.

Mistä se tilaa olutta?

Vaasasta. Eihän meille monesti muuta rahtia tulekaan kuin Seilosen
olutkorit. No... kirkonkylän kauppiaalle sentään, mutta olutta
säännöllisesti.

Niinpä niin... mutta eikö olisi käytännöllisempää lähettää pulloja
takaisin? Tulisi ainakin halvemmaksi.

Toisinaan se lähettikin, toisinaan ei — miten sattui. Välistä
humalapäissään iski tyhjillä puteleilla keilaa, niin että helisivät
paikat.

Oli täällä huvitukset, oli totisesti!

Ja sitten ne pelaavat Jerusalemia, kun ei ole tarpeeksi miehiä ruuviin.

Mikä peli se sellainen oli?

Ei Mehtonen sitä tarkemmin tiennyt... olipahan sellainen liidulla
piirretty tarha konttorin lattialla. Kuka sai suurimman pistemäärän
kertaheitolla, vei rahat.

Vai sillä lailla.

Joo... markkaakin heittivät toisinaan, kun sattuivat oikein remsseelle
päälle. Harjoittelijaa vain kävi sääli, kun pienestä palkasta tuhlasi
peliin. Ei aina voinut ruokaansakaan maksaa. Ja juomaankin se sen
opetti.

Asemamies jatkoi: Ja se on ollut kunnon mies aikoinaan, oikein
kunnon mies. Vaimolleni se toisinaan humalapäissään itkee elämäänsä:
Mehtoska... kuulkaahan... minustakin olisi tullut mies, mutta se nainen
petti. N-nainen! Ja sitten se kiristelee hampaitaan: Mutta minä
kostan... naissuvulle itselleen kostan. Kaikki haaskaan, kaikki...
jokaisen, joka tielleni sattuu! Minä olen kulovalkea, joka poltan
nuoren metsän! Sellaista se puhuu, eikä sille silloin auta sanoa mitään.

Hessen mieleen muistui veturinkuljettaja Askolin. Hänkin oli onnettoman
rakkauden vuoksi ruvennut juomaan. Tässä oli toinen lemmen uhri.

Hänen mielensä painui, ja kurkkua kuristi niin omituisesti. Rakkauden
uhri! Olihan hänkin siipiänsä polttanut jonkun kerran, mutta se
oli tapahtunut varhaisessa nuoruudessa. Sellainen ei jättänyt
parantumattomia jälkiä. Mutta nyt — nyt jos sattuisi kohtaamaan suuren
rakkauden ja pettyisi, mitenkähän silloin mahtaisi käydä? Rupeaisiko
hänkin ehkä juomaan?

Tuskin, sillä hänellä oli toisenlainen maailmankatsomus. Als ob —
kuin jos. Hän muisti keskustelunsa Rindellin kanssa. Hän runoilisi
pettymyksen yksinäisyyden yrttitarhaksi, jossa mies käyskenteli
muistoineen. Sentimentaaliako? Saattoi ehkä siltä näyttää. Mutta
sanottaisiinko sentimentaaliksi haavoittunutta, joka vaieten kesti
kärsimyksensä, puri vain hammasta ja joskus ähkäisi, mutta ei yhtä
sanaa, ei valitusta pienintäkään? Ja sitten... sairaalasta päästyään
teki koko hommasta laulun... vakavan ja miehekkään, joka sai toverit
unohtamaan marssin vaivat. Hänellä oli kaikki edellytykset juuri
tuohon, vaikka hän koulupoikana oli ollutkin sellainen haaveilija.
Myrkky haavasta pois ja katso: se paranisi umpeen. Hän vetäytyisi
kuoreensa kuin simpukka... ja kuta enemmän häntä piinattaisiin, sitä
syvemmälle hän painuisi, sydämensä salattuihin sopukoihin. Ihmiset
saattaisivat luulla, että hänen henkensä oli kuollut, mutta eipäs!
Nostakootpa vain simpukan kuoren korvalleen ja kuunnelkoot: se kohisi
vielä senkin jälkeen, kun sen asukas oli kuollut. Niin sitkeässä sen
henki oli. Se lauloi meren säveltä vielä senkin jälkeen, kun oli meren
jättänyt. Niin hänkin säilyttäisi kaiken kokemansa, surullisen ja
iloisen, säilyttäisi syvällä sydämessään. Hän hallitsisi sen henkensä
voimalla... kypsyttäisi siitä uutta elämän tarmoa ja ydintä...
jalokiven, niinkuin simpukka. Sillä eikö sekin ollut jonkinlaisten
sairausilmiöiden tulos? Ja samalla tavalla kuin jalohelmisimpukan
kuoresta sanottiin: kuulkaa, se kohisee! — saattaisi hänkin sanoa
sydämestään: kuulkaa, se laulaa!

Hänen mielensä täytti väkevä ilo. Ylikäytävällä seisten hän katseli
ratalinjaa, joka etempänä häipyi pimeyteen. Ja hän ajatteli: Tulkoon,
mitä tulkoonkin! Minä ainakaan en aio sortua! Tahdon voittaa....
voittaa tuskan ja kärsimyksen hinnallakin! Mitä olikaan Rindell puhunut
kauneuden olemuksesta? Niin... että henki kohoaa tajuamaan ikuisia
aatteita ja näiden katselemisessa nukahtaa. Mutta ei _nirvanaan_, jossa
kaikki olemisen tunto sammuu, vaan samalla tavoin kuin ihminen nukkuu
yönsä ja sitten aamulla herää uuteen päivään, alkaakseen jälleen työnsä
ja aherruksensa. Antaa kärsimyksen kulkea mukana vain, se on hyvä...
juuri niinkuin olla pitääkin. Sehän oli henkistä asketismia, joka vei
vielä varmemmin päämäärään kuin ulkonainen lihan kidutus.

Niin — elämäpä sen määrätköön, — elämä, tuo suuri huutokaupan pitäjä.
Mutta hän huutaisi omansa »sisään» — huutaisi viimeisillä varoillaan.
Ja — vaikk'ei hänellä muuta olisikaan... ulkonaista tukea, ystävän
ymmärtämystä, olisi hän rikas sittenkin, omistaessaan vain oman
itsensä... sen, mikä hänessä oli oleellisinta... sydämen tuoreuden, sen
verenpunaisen, joka sisälsi elämän paineen. Sitä ei saanut pienentää
mikään vastoinkäyminen, ulkonainen tai sisäinen — sen tuli vain
siitä kasvaa. Kunnes vanhana tuo kaikki olisi tyyntynyt... muuttunut
rauhalliseksi elämän tarkasteluksi, mihin huumori valaisi hohdettaan
samalla tavoin kuin iltapäiväaurinko syksyllä yli kellastuneiden
vainioitten. Vilja olisi kypsää, elämä olisi eletty ja — sitten saisi
tulla kuolema...

Siellä edessäpäin vilkutti semafoorin punainen lyhty. Se oli
pysähdysmerkki. Juna ei saisi ajaa asemalle niin kauan kuin se oli
näkyvissä. Kun merkkitangon käsivarsi laskettiin alas, ja viheriä
rupesi vilkuttamaan — sitten saisi tulla, mutta hiljaa ja varovasti.
Niin Hessekin toivoi kuoleman kerran saapuvan hiljaa ja rauhallisesti,
päätetyn elämäntyön jälkeen. Mutta vielä vilkutti punainen, vielä
sykki sydän, vielä virtasi veri suonissa, ja elämä oli vasta päässyt
alkuunsa. Vielä oli tuo hetki toivottavasti kaukana — kuolema.

Hän kääntyi takaisin. Oli niin hyvä ja keveä olla. Nyt hän ei yhtään
katunut, että oli jäänyt tänne. Hän oli sentään paljon rikastunut taas.
Tällaiset hiljaiset iltahetket olivat siunatuita. Elämän perspektiivit
selvenivät. Hän ei enää tuominnut Seilostakaan. Tuntui, kuin olisi
hänenkin elämänsä jollakin tavoin selvinnyt näiden mietteiden aikana.
Riippui niin paljon sielun rakenteesta, perinnöllisyydestä ja
kasvatuksesta. Jumala kai kerran tuomitsisi, kuinka paljon pantaisiin
itsekunkin tilille tahallista, tietoisesti rikottua — niinkuin
Seilosenkin... ja kaikkien.

Hän astui konttoriin. Siellä olivat miehet lopettaneet työnsä. Kello
oli yksitoista. Harjoittelija ei ollut vielä palannut. Mutta tunnin
kuluttua hän saapuisi, ihan varmaan.

Asemapäällikkö pyysi Hesseä illalliselle. Ei oltu joudettu ennemmin
syömäänkään, kun oli niin paljon järjestämistä...

Schröderin rouva kyseli kaikenmoista. Kuurojen tapaan hän olisi
halunnut kuulla ulkomaailmasta. Mitä puuhasivat Itäsuon virkamiesten
rouvat, kävivätkö usein kaupungissa? Niillä tietysti oli hauskaa
siellä, kun oli monta yhdessä. Hänellä täällä ei ollut ketään, ei
ketään, sillä asemamiehen muijan kanssa ei voinut paljon keskustella.
Se kiljui hänen korvansa rikki.

Mutta olenhan sinulla minä, mamma rakas, huusi asemapäällikkö.

Mitä? kysyi rouva sävyisästi, vieden käden korvalleen.

Minä sanoin, että olenhan sinulla minä.

Niin... sinä — rouva naurahti — mutta sinähän pelaat kaiket illat.
Pelaatteko nytkin?

Hesse pudisti päätään. Rouva näytti käyvän levottomaksi.

Tulee kontrollööri ja liikennetarkastaja, huusi Schröder.

Rouva ei puhunut mitään, katsahti vain kiireisesti mieheensä ja
virkkoi: Kylläpä nyt on tarkastusta kerrakseen.

Aika kului. Kello läheni kahtatoista. Itäsuo sähkötti, että
liikennetarkastaja oli palannut. Ei ollut käynytkään pitemmällä. Mutta
kontrollööri saattaisi hyvinkin tulla.

Muutamia minuutteja yli puolen yön kuului tavarajunan vihellys.
Seilonen ilmestyi salin ovelle.

Nyt se tulee eikä harjuri ole vielä palannut.

Asemapäällikkö hyppäsi tuoliltaan: Minä menen ottamaan sitä vastaan ja
koetan pidätellä. Mene sinä tielle kuulostamaan.

Juna ajaa asemalle! huusi Mehtonen keittiön ovelta.

Kuolema ja kadotus! Minä tulen.

Ja asemapäällikkö riensi Seilosen kanssa ulos.

Kuuro rouva oli levotonna katsellut tätä mylläkkää. Onko niillä jotakin
hullusti? hän kysyi.

Hesse pudisti päätään. Eikö mitä. Hän kiitti, lausui hyvästit ja
meni ulos. Hän oli tehnyt äkkiä päätöksen: hän jatkaisi matkaansa
tavarajunassa.

Asemapäällikkö jutteli jonkun mieshenkilön kanssa kaukana junan
jälkipäässä, pälyillen ympärilleen. Tuliko pakana keskiyöllä? Se oli
jo jokseenkin hävytöntä. Hän tunsi osanottoa Mätäkorven virkakuntaa
kohtaan.

Hän lahti kävelemään konduktöörivaunua kohti, kun samassa hevonen
karahutti asemalle ja harjoittelija hyppäsi reestä. Seilonen seisoi
kannaksilla. Hän riensi konttoriin. Yks' kaks' veturi vihelsi,
ja asemapäällikkö juoksi Hesseä vastaan. Tämä piti silmällä
konduktöörivaunun porrasta, valmiina hyppäämään vaunun kohdalle
tullessa. Mutta juuri kun hänen piti hypätä, tarttui Schröder häntä
käsipuolesta.

Hän huusi: Ei tullutkaan! Konduktööri ei tiennyt mitään.

Hesse tempoili, yrittäen rientää junan jälkeen, mutta asemapäällikkö
torui: Älä nyt hulluttele! Et kai sinä yön selkään lähde. Ja nyt kun
meillä on kaikki taas järjestyksessä.

Mikäs auttoi — täytyi jäädä. Ehkäpä se oli lähimmäisen auttamista
tämäkin.

He menivät konttoriin. Siellä otti Seilonen heidät loistavin naamoin
vastaan.

Rahat on täällä, heikkarissa! Ja hän lyödä läimäytteli setelitukkoa
kämmentensä välissä.

Asemapäällikkö nauroi: Ei tullut kontrollööri, mutta sinulle tuli kolme
koria olutta!

Seilonen seisoi kuin pilvistä pudonnut. Hänen silmänsä muljahtelivat,
ja suu teki omituisia liikkeitä, aivan kuin hän olisi makustellut
jotakin.

No, saakeli sentään! Vai olutta! Nyt peli pystyyn ja pullot
pulputtamaan!

Yleisen riemun vallitessa kannettiin olutkorit konttoriin.
Asemapäällikkö nouti lasit, otettiin korttipakka esiin ja istuttiin
pöytään. Ilo oli katossa. Se tempasi Hessenkin mukaansa. Tilanteen
koomillisuus sen vaikutti.

Tulipa kontrollööri kavereineen! huudahti Seilonen posket pullollaan
aukaisten olutputelia. Poks! Ensimmäinen laukaus! Ja sitten:
pul-pul-pul... se nakuttaa vain paljasta A:ta. Huomio! Mätäkorpi,
herää! Naurettiin joukolla. Asemamies kurkisti pakaasihuoneen ovesta:
Tuota... ei tainnut tullakaan —?

Tuli, tuli! Tuoss' on sullekin yks' puteli! Juo eukkosi kanssa!
Seilonen ojensi Mehtoselle pullon.

Tämä toimitti: Ja minä kun kuurasin lyhdyn lasitkin!

Se oli oikein! Valoa tarvitaankin, kun me tästä kotia toikkaroimme,
huusi Seilonen ja rupesi hyräilemään:

    Kipralttarin kalliolla
    hännätön makotti...

Tervetuloa, Puu-Kaalsonni, tervetuloa Mätäkorpeen! Meill' on täällä
kyllä puuta, mikäli minä tiedän...

Schröder hihkaisi: On puuta ja on muuta! Terve!

Ja herrat aloittivat korttipelinsä — kymmenesosa pennin pisteillä.




III.


Oli tänne rautatielle tosiaankin joutunut jos jonkinlaista miestä —
sellainenkin kuin toinen kirjuri Sidensnöre. Hän edusti tyyppiä, joka
ei ole niinkään harvinainen tässä matoisessa maailmassa: häntä vaivasi
suuruudenhulluus.

Kerta vuodessa piti ainakin Hirvihaaran pitäjän tietää, että
sen alueella eli mies, joka otti elämän laajasti, katseli tätä
yhteiskuntaa vähän samanlaisin silmin kuin Rooman keisarit ennen
pääkaupunkiaan ja sen asukkaita. Leipää ja sirkushuveja! Sidensnöre
näytteli mahtiaan kuitenkin hiukan toisin: hän ei toimeenpannut mitään
hyväntekeväisyysiltamaa hätääkärsivien hyväksi. Ei — hän kutsui seudun
vallassäätyiset, oman ja lähiasemien virkamiehet, pitäjän pomot ja
mahtimiehet omille nimipäivilleen, joiden järjestämiseen hän uhrasi
puolen vuoden palkkansa.

Hänen nimensä oli Oskar, ja joulukuun ensimmäinen oli siis hänen
merkkipäivänsä, jolloin hän liehui isäntänä nuorisoseuran talolla
monilukuisen vierasjoukon keskellä. Oskarin päivien piti olla komeat.
Niiltä ei saanut puuttua mitään, mikä suuremmissa juhlissa oli
tavallista, niin tarjoiluun kuin muuhunkin ohjelmaan nähden. Suuri
laatikko viinirypäleitä, omenia ja appelsiineja tilattiin Helsingistä,
juomatavaroita hankittiin hienoimmista viineistä ja shampanjasta
alkaen. Oli purkkikalaa ja voileipää, monenlaisia sandwicheja — ja
torvisoittokunta puhalsi kappaleen toisensa jälkeen niin että sali
raikui. Ja lopuksi tietysti tanssittiin.

Jo puolikesästä hän mietti, mitä yllätyksiä valmistaisi ystävilleen.
Hän neuvotteli siitä asemapäällikön kanssa. Mitähän arveltiin...
tilaisikohan hän soittokunnan Helsingistä? Nuorisoseuran septetti
soitti hiukan huonosti. Tilaa vain... mutta se taitaa tulla maksamaan.
Jukkenbuju — mitäpä se merkitsi! Olihan hänellä »Oskarin päivän
rahasto».

Mutta tehdessään laskelmia hän sentään huomasi parhaaksi jättää
helsinkiläisen soittokunnan tilaamatta. Nuorisoseuran seitsikko sai
välttää. Mutta kutsukortit piti painattaa hienot, kultasyrjäiset. Ja
tänä vuonna niitä ei lähetettäisikään talonpoikaisille. Pidettäisiin
kerran oikeat herrasjuhlat.

Ja Sidensnöre painatti kultasyrjäiset kutsukortit, joiden
vasemmanpuolisessa alakulmassa seisoi: Puku: juhlapuku.

Hän oli tarkka vieraistaan. Niiden valikointi tuottikin eniten
päänvaivaa. Kutsuttaisiinko halkokirjuri Karlsson? Hän oli hiukan
vulgääri... puhui ruotsiakin huonosti. Mutta — kun hän sentään oli
ainoa sitä lajia... ainoa halkokirjanpitäjä koko varastojaksossa, oli
hän kai tällä kertaa kutsuttava. Jotavastoin Rindell oli hieno mies,
tosin suomenmielinen hänkin, mutta sivistynyt, filosofian maisteri. Hän
voisi pitää esitelmän filosofiasta.

Oskar Sidensnöre oli sitä mieltä, että hänen nimipäivillään piti olla
henkinenkin puoli edustettuna. Ainahan syödä saatiin, mutta henki...
hengen viljelys — se oli tärkeää. Hän hankki siis näitäkin numeroita...
runonlausuntaa, viulusoolon, esitelmän, pari kuplettia. Itse hän
tavallisesti piti juhlapuheen.

Hän oli käymässä Itäsuossa ja istui asemakonttorissa. Piti valvoa, että
lähettivät kaupoista oikeaa tavaraa. Sitä varten hän oli matkustanut
Vaasaan. Oli marraskuun puoliväli, ja Oskarin päivät lähellä. Hänellä
oli siis huolta ja puuhaa enemmän kuin yksi mies kerkesi tehdäkään.

Hän jutteli nimipäivistään. Niistä tulisi tällä kertaa loistavat.
Pastori Rund pitäisikin nyt juhlapuheen. Hän oli siitä tällä
matkalla sopinut. Rindell oli kiittänyt kutsusta, mutta kieltäytynyt
esitelmästä. Hän itse aikoi tällä kertaa puhua naisille.

Krank kysyi: Kyllä kai sinä minutkin kutsut?

Sidensnöre heilautti kättään: Ei sopinut, ei mitenkään. Veli suokoon
anteeksi, sillä sinne tuli ainoastaan ensi kirjureita, asemapäälliköitä
ja sen semmoisia. Ei sopinut — sillä Krank oli ainoastaan toinen
kirjuri.

Mutta toinen kirjurihan sinä olet itsekin. Krank iski silmää Hahnille.

Jaa... niin kyllä, mutta ne olivatkin hänen nimipäivänsä, ja hänellä
oli valta kutsua niihin ketä halutti.

Siihen ei ollut mitään sanomista. Krank pyörähti kerran kannoillaan,
vihelsi pienen menuettipätkän ja huomautti: Mutta liikennetarkastaja
sinun on välttämättä kutsuttava.

Sidensnöre nyökytteli päätään ja hymyili ylhäisesti. Tjaa, tjaa...
kyllä hän oli ottanut kaikki huomioon. Jos Krank halusi tietää, niin
kutsukortti oli mennyt — hänellekin, hänellekin.

Ja Sidensnöre siristi silmiään ja näytti salaperäiseltä.

Krank: Mutta saa nähdä, tuleeko se.

Sidensnöre: Se on hänen asiansa. Mutta kutsuttu on. Muuten hän oli
luvannut, että aamuyöstä etelästä päin tuleva pikatavarajuna sai
pysähtyä Hirvihaarassa ja ottaa mukaansa Itäsuohon menevät juhlavieraat.

Ja tehden ylhäisen liikkeen kädellään hän heitti hyvästit ja jatkoi
matkaansa.


Hesse on matkalla Oskarin päiville. Heitä on suuri joukko,
asemapäälliköitä, ensimmäisiä kirjureita ja rautatien insinöörejä,
useimmat naisineen. Oli muassa Rindell, Schröder ja Dammert, kirjurit
Hahn ja Seilonen sekä rautatiensaarnaaja Rund.

Herrat nauroivat ja juttelivat. Väiteltiin siitä, oliko Sidensnöre
hullu vai viisas. Useimmat olivat sitä mieltä, ettei hän ollut
normaali. Mutta pastori Rund väitti vastaan.

Meillä on itsekullakin oma »kärpäsemme», toisilla suurempi, toisilla
pienempi. Minulla on nyt esim. kananhoito ja pikakirjoitus.
Myönnettäköön, että Sidensnören kärpänen on paarma.

Hyvä! Mutta ero oli siinä, että toiset olivat tietoisia kärpäsestään.
Sitä ei taas Sidensnörestä voinut sanoa. Hän suhtautui täysin vakavasti
nimipäiviensä viettoon.

No, leikkinäkö luulette minun pitävän kananhoitoa? huudahti Rund, ja
hänen pienet, pyöreät silmänsä räpyttivät nopeasti. Ei — kyllä siitä
on leikki kaukana, jos jonkun asemapäällikön rouvan kanalaan ilmaantuu
esim. reumatismia.

Kyllä se niin on, sanoi rouva Dammert. Hänellä oli kanala.

Sinä väistät kysymyksen kärjen, yhtyi Rindell puheeseen. Ei asia siitä
muutu. Hullu pysyy hulluna ja viisas viisaana. Mutta kun nyt yleensä
tässä maailmassa kerran hulluteltiin, niin sopihan heidänkin tehdä se.
Toinen asia oli sitten, kumpi heistä oli hullumpi... Sidensnörekö vai
hän, joka oli lähtenyt tällaiselle hullulle retkelle. Hän, Rindell, oli
ainakin tietoinen hulluudestaan.

No, mitäs tyhjää, sanoi Dammert — hauskaa siellä on, varsinkin
yläkerrassa, missä apteekkari hoitaa isännyyttä... Seilosen vain on
vaikeampi ratkaista, kumpaan kerrokseen hän jää.

Sille naurettiin, sillä jokainen tunsi Seilosen heikkouden.

Yläkertaan minä menen, virkkoi tämä — ja pääseehän sieltä alaskin, jos
haluttaa.

Hän iski silmää erään insinöörin rouvalle.

Insinöörinkin oli pakko nauraa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli antaa
asianomaista korville. Hävytön... uskalsikin iskeä silmää hänen
rouvalleen!

No ei mitään — kyllähän Kalle Seilonen tunnettiin. Tiedettiin hänen
surullinen kohtalonsa ja annettiin anteeksi. Naiset melkein tunsivat
mielenkiintoa häntä kohtaan. Ajatella, että mies onnettoman rakkauden
vuoksi oli sortunut noin alas.

Insinöörin rouva virkkoi: Kyllä minä ainakin tanssin yhden tanssin
herra Seilosen kanssa.

Mies tyrkkäsi häntä kylkeen. Varomaton — ei pitänyt sellaista puhua.

Mutta Seilonen, joka oli huomannut tämän liikkeen, huomautti: Ja minä
luovutan rouvan hänen herralleen senkin tanssin ajaksi.

Rouva joutui hämilleen, mutta purskahti sitten raikuvaan nauruun.
Siihen yhtyivät toisetkin, rouva Schröderkin, joka ei ollut kuullut
sanaakaan koko keskustelusta.

Veturi vihelsi. Oltiin Hirvihaarassa.

Asemalla oli päivän sankari vastassa, hienona, soopelinnahkainen turkki
yllä, knalli päässä ja valkoiset hansikkaat käsissä.

Tervetuloa, hyvät naiset ja herrat!

Hän kätteli jokaista kohteliaasti ja suuteli naisia kädelle. Häntä
onniteltiin joukolla. Että nyt sattuikin taas Oskarin päivä ja vielä
näin kaunis ilma! Onneksi olkoon vain!

Sidensnöre vei pastori Rundin syrjään. Hän sopotti: Kyllä kai pastori
sitten muistaa lupauksensa. Se oli juhlapuhe. Mutta minä pyydän: ei
Jumalasta eikä kanoista.

Kyllä, kyllä. Rund huitaisi kättään. Hän oli valmistanut puheen
Alkinoon pidoista.

No sopii... klassillinen aihe. Siitähän tuli hieno. Ja Sidensnöre
hykersi tyytyväisenä käsiään.

He lähtivät astumaan juhlapaikkaa kohti. Asemalle oli kerääntynyt
paljon väkeä, maalaisia, heidän poikiaan ja tyttäriään. Nämä Oskarin
päivät olivat paikkakunnalla hyvin tunnetut. Ihmeteltiin vain sitä,
ettei talollisia nyt oltu kutsuttu. Mistähän se Siitesnööre oli
loukkaantunut? Ennen oli saatu kutsukortteja, joiden alasyrjään oli
painettu: Puku: vapaa. Nyt ei ollut kuulunut mitään.

Nuorisoseuran talolle oli kerääntynyt runsaasti juhlapukuista kansaa.
Oli nimismiehet, metsänhoitajat, pari paikkakunnalla majailevaa
taiteilijaa, oli rouvia ja neitosia. Herrat näyttivät hienoilta
frakeissaan. Olipa eräs vanha asemapäällikkö ripustanut ritarimerkinkin
rintaansa. Nämä maalla elävät säätyläiset nauttivat siitä, että edes
kerta vuodessa tarjoutui tilaisuus, jolloin sai pukeutua hienosti,
seurustella ylhäiseen tapaan. Mitäpä he välittivät siitä, että juhlien
isäntä oli löylyn lyömä. He naureskelivat hänelle tämän selän takana.
Mutta edessäpäin he lausuivat monenlaisia kohteliaisuuksia. Tämä oli
kuin kenraaliharjoitus jotakin vielä suurempaa juhlaa varten, jota ei
koskaan tullut. Päästäpä pääkaupunkiin... saada sieltä virka, tutustua
sen seurapiiriin. Oh, monet asemapäällikön rouvat kuvittelivat,
kuinka he hymyilisivät rautatiehallituksen päätirehtöörin juhlassa
tai kuvernöörin kutsuissa... niiaisivat oikein syvään, ranskalaiseen
tapaan. Ja heidän miehensä, varsinkin nuoremmat kuvittelivat
samoin... samanlaista valoisaa tulevaisuutta. Dammert kulki ryhmästä
toiseen, kumarteli ja oli armollinen. Hän lausui ranskalaisia
kohteliaisuuksia rouville. Oh, hän taas eli pääasiallisesti vanhoissa
kadettimuistoissaan, tai ajatteli Pavlovskin kaartinrykmentin
toimeenpanemia suuria juhlia, joissa oli keisarikin läsnä. Hän
kuvitteli olevansa niissä ja hän nuortui, ihmeellisesti nuortui.
Seisten tarjoiluhuoneessa hän jutteli Sidensnören kanssa juhlallisesti,
hiukan alentuvasti. Hän ei nauranut, hän ymmärsi, ymmärsi... ihmisiä
oli niin monenkaltaisia. Hän haasteli päivän sankarin kanssa aivankuin
jonkun nuoren kaartin luutnantin (hän itse oli kenraali)... miten hän
voisi toista palvella, auttaa noin hiukkasen viran nousussa. Toisen
kirjurin palkka oli sentään niin kovin pieni. Mutta ensi kirjuri... hän
jo pärjäili kutakuinkin.

Ja Sidensnöre kuunteli ja vastaili, hänen poskilleen kohosi puna. Oh,
hän näki jo itsensä ensimmäisenä kirjurina. Hän olisi eri poikaa!
Silloin hän saattaisi kutsua jo toisia kirjureitakin juhlaansa. Mutta
nyt... nyt se ei käynyt. Tuntui, kuin olisi siten tunnustanut itsensä
tasavertaiseksi teidän kanssaan. Ja kuitenkin hän mielestään oli
paljon etevämpi, paljon lahjakkaampi. Hänen lahjojaan vain ei otettu
huomioon. Hän oli lukemattomia kertoja hakenut, mutta aina menivät
toiset edelle, monesti nuoremmatkin. Mitä ne mahtoivat ajatella siellä
rautatiehallituksessa? Ensi kerralla pitäisi kutsua itse päätirehtööri
nimipäiville. Eiköhän sitten paremmin häntäkin muistettaisi.

Olisi siis saattanut luulla, että nämä juhlat oli toimeenpantu
virkaylennyksen toivossa, mutta ei asia sentään niin ollut. Joskus
vain vilahti tällaisia ajatuksia Sidensnören päässä. Mutta seuraavassa
tuokiossa hän jo liehui muualla, kehoitti vieraitaan käyttämään
hyväkseen. Förse er nu, mitt kära herrskap! Ei — kyllä tämä komeus
johtui etupäässä siitä, että hän, Oskar Sidensnöre, oli hieno mies,
vanhojen traditsioonien innokas noudattaja. Hänen esi-isänsä olivat
aikoinaan pitäneet suuria kestejä omistamallaan sukutilalla. Ne
olivat olleet kuuluisat. Eräs heistä oli lopuksi juhlinut itsensä
maantielle, ja niin olivat jälkeläiset kituneet pikku viroissa. Mutta
Oskar Sidensnöressä kukki vielä tämä esi-isien ylhäinen tapa. Hän oli
vain siksi varovainen, ettei tuhlannut kuin puolet vuosipalkkaansa
tällaisiin kesteihin. Toisella puolella hän sitten elää kituutti,
välistä melkein puutetta nähden. Mutta — Oskarin päivänä piti olla
hienoa... samaan tyyliin kuin ennen vanhalla sukutilalla...

Torvisoittokunta soitteli kappaleen toisensa jälkeen.
Maalaisnuorukaiset, joita kansakoulunopettaja johti, istuivat
totisina kuin kuvapatsaat, posket pullollaan ja silmät tapilla,
puhaltaen Savolaisten laulua. Heistä tämä ilta oli todellinen juhla.
He eivät ainakaan nähneet siinä mitään naurettavaa — paremmin kuin
säälittävääkään. Olihan Siitesnööre tilannut heidät soittamaan, ja
he siis tekivät velvollisuutensa täällä niinkuin muuallakin. Ja
sitäpaitsi: he saivat maksun.

Ai, ai... ne soittavat hirveän falskisti, tuskitteli Sidensnöre. Mutta
ensi vuonna minä varmasti tilaan soittokunnan Helsingistä.

Joku nauraa tirskahti hänen takanaan. Sidensnöre pyörähti ympäri ja
kysyi:

Vai pidätkö sinä, von Hahn, että tämä musiikki on comme il faut?

Eipä niin... Olihan aina varaa parantaa.

Hyvät naiset ja herrat, virallinen puoli ohjelmasta alkaa! huusi hän
sitten taputtaen käsiään.

Käytiin istumaan. Soittokunta puhalsi fanfaarin ja paikkakunnan
apteekkari astui esiin pitämään tervetuliaispuhetta.

Hän oli pieni, sukkelaliikkeinen mies, kasvot kalpeat ja päälaki kalju.
Vetäen leukaa sisäänpäin hän seisoi puhujanpaikalla heilutellen päätään
ja veitikka silmänurkassa, tarkastellen edessään istuvaa kuulijakuntaa.
Jokainen odotti jotakin hauskaa.

Hän totesi, että maaseudulla oli vaikea saada pystyyn tilaisuuksia,
joissa tarjottiin muutakin kuin mitä ruumis vaati ja suu sieti.
Elettiin hajallaan pitkien välimatkojen päässä, jotenka harvoin yhtehen
yhyttiin, saattiin toinen toisihinsa. Senvuoksi tervehdittiinkin aina
ilolla tällaista pientä juhlaa, jonka heille kaikille hyvin tunnettu
herra Oskar Sidensnöre pani nimipäiviensä kunniaksi toimeen. Päivän
sankari ei kuitenkaan ollut nimensä arvoinen (tässä kohden jokainen
katsahti kummastuneena naapuriaan) — hänen nimekseen olisi paljon
paremmin sopinut Oskar Tross — Touvi, sillä sen mukaisesti oli täällä
kaikkea tarjolla, itsekunkin mielen ja maun jälkeen. Yläkerrassa
(apteekkari vilkutti silmiään) oli miesten taivas, Walhalla, johon
hän ei voinut naisia pyytää. Heitä varten oli suunavausta täällä
alhaalla, viiniä, leivoksia, hedelmiä, voileipää — ja lopuksi täällä
tanssittaisiin. Yläkerta oli pyhitetty toiselle jumalalle, nim.
suurivatsaiselle, seppelpäiselle Bacchukselle, jota siis herrat kilvan
palvelkoot. Mitä tuohon samaiseen yläkertaan tuli, niin siellä hoiti
isännyyttä hän, apteekkari, koska hän jo virkansa puolesta oli selvillä
siellä nautittavien aineiden laadusta ja kemiallisesta kokoonpanosta.
Alakerrassa taas isännöi itse päivän sankari, koska hän oli
periaatteellinen raittiusmies (kuulijakunnasta kuului naurua, ja joku
taputti käsiään). Mutta sivistyneenä miehenä hän seurasi sitä vanhaa
saksalaista sananpartta, että »leben und leben lassen», eli vapaasti
käännettynä: »elää ja antaa Lassinkin elää». Jotenka siis me kohotamme
hänelle kolmikertaisen eläköön-huudon. Eläköön Oskar Sidensnöre,
eläköön!

Sali jyrisi voimakkaista eläköön-huudoista. Kun ne olivat lakanneet,
hymyili apteekkari veitikkamaisesti ja jatkoi: Toinen tämän puheen
pääasioista jäi sanomatta. Tervetuloa, hyvä herrasväki!

Hänet palkittiin voimakkailla kätten taputuksilla. Ohjelman suoritus
jatkui. Esitettiin runonlausuntaa, kupletti, viulusoolo ja kertomus.
Viimeksimainitun luki nimismiehen rouva — _Herra Seguinin vuohi._
Sidensnören mielestä tämä oli yksi ihan loistonumeroita... Alfonse
Daudet'n kuuluisa lastu etevän esittäjän tulkitsemana. Seurattiin tuon
pikku eläimen kamppailua suden kanssa, sen epätoivoa, sen mietteitä,
sen urhoollisia päätöksiä. Kaikki turhaan — aamulla susi söi sen.

Hesse vaipui mietteisiinsä. Tuohan oli kuin heitä varten. Olikohan
nimismiehen rouva valinnut sen tahallaan, vai oliko hän sattumalta
tullut ottaneeksi juuri tuon kertomuksen? Aamulla susi söi sen.
Aavistiko lausuja, että hän oli lukenut oman kuolemantuomionsa?
Jos täällä viivyttäisiin hetkeäkään kauemmin, oli perikato varma:
narrimaisuus hotkaisisi heidät kuin susi vuohen. Sillä eihän tämä
ollut viisaan ihmisen oleskelupaikka. Isäntä löylyn lyömä... joskaan
nyt ei vielä rutihullu, niin hassu joka tapauksessa. Näytellä täällä
kohteliasta naamaa ja olla mukana suitsuttamassa hupsun hulluttelulle.
Hm... juhlapuhe! Alkinoon pidot olivat sentään kokonaan toista! Siellä
oli isäntä ylevä ja vakaa, palvelijat arvokkaita ja juhlallisia. Ei
siellä tirskuttu niinkuin täällä, heti kun isäntä selkänsä käänsi.
Ekheneos, joka missä juhlissa ensiksi suunsa avasi, oli eri mies kuin
tuo klovnimainen apteekkari, ja Pontonoos, edeskäypä, hillitympi kuin
tuo virnistelevä tarjoilija, jonka Sidensnöre oli hankkinut ties mistä.

Hän nousi, Hahn, joka istui hänen vieressään, kysyi: Mihin menet? Et
kai pois lähde?

Lähden minä! En ilkeä viipyä tällaisessa narrin juhlassa!

Hän riensi eteiseen. Siellä seisoi nuori mies vaatenaulakkojen luona,
leveä nauha käsivarressa. »Oskarsdagen» seisoi siinä kauniisti
tekstattuna. Hesse pysähtyi hämmästyneenä.

Mankisen Kustu! huudahti hän. Sinäkinkö olet joutunut tähän hoijakkaan?

Se oli todellakin Mankisen Kustu. Hesse oli kuullut hänen palvelevan
ylimääräisenä veturimiehenä jossakin täälläpäin, mutta ei ollut
kertaakaan tavannut. Hänen ilonsa oli vilpitön.

Tottahan nyt Sidensnören nimipäivillä on oltava, lauloi Kustu
hopeanheleällä äänellään. Jollei muuna niin tampuurimajurina. Aiotko
mennä pois?

Hesse: Pois minä lähden. Mitä minä täällä... narrin kemuissa.
Ihmisethän ovat ihan hulluja.

Kustu: Niinpä niin... mutta mitäs tämä elämä muuta on — narrin juhlaa.
Siltä ainakin minusta tuntuu.

Hänen suunsa ympärille muodostui katkera piirre. Hesse yritti vastata,
mutta samalla ryntäsi asemapäällikkö Rindell eteiseen.

Jassoo... sinä olet menossa, se on oikein! Lähdetään! Ei täällä viitsi
viisas viipyä. Se Rundkin kehtaa... nousee pitämään puhetta aivan kuin
jossakin yliopiston juhlasalissa. Alkinoon pidot! Kaikkiin paikkoihin
niitä klassillisia aiheita vedetään.

Hän huomasi tampuurimajurin: No sehän on Mankisen Kustu! Terve, terve!
Vai ovat sinutkin saaneet narratuksi. Ja oikein käsivarsinauha...
»Oskarsdagen»! Kyllä on maailma yksi hullujen huone.

Ei se siltä tunnu, kun vain lyöttäytyy joukkoon, lauloi Kustu ja
taputteli käsivarsinauhaansa.

Niin — kun vain lyöttäytyy. Mutta minä en viitsi lyöttäytyä.

Meitä on kolme veturimiestä... kaikki tampuurimajureina. Meidän
vuoromme tulee sitten, kun herrat ensin ovat kyllänsä saaneet.

Kuule, älä viitsi... lähde pois meidän kanssamme, houkutteli Rindell.

Mutta mitä Sidensnöre sanoo? Ei kutsu toista kertaa.

Rindell: Sen parempi. Jos nämä olisivat viisaan miehen juhlat, niin
samantekevä. Mutta hullut hullujen kanssa hyppikööt!

Kustu empi. Hän oli jo lapsuudessaan tottunut repäisevään elämään.
Muistuttivathan nämä nimipäivät hänen kodissaan toimeenpantuja
tanssiaisia. Niissä oli rymytty vielä enemmän, sillä osanottajat olivat
kuuluneet eri säätyyn. Mutta ne olivat sittenkin olleet toisenlaiset
juhlat kuin nämä narrin kekkerit. Niissä oli ihminen vielä säilyttänyt
itsekunnioituksensa jossakin määrin.

Samantekevä. Lähdetään.

Hän tempaisi käsivarsinauhan irti ja ripusti sen naulaan oven pieleen.

Oskarsdagen! nauroi hän niin että hampaat välkkyivät. Siinä on virka ja
värkit!

Ulkona paistoi täysikuu. Oli kireänlainen pakkanen. Asemakonttorista
loisti tuli. Siellä asemapäällikkö harjoittelijan kanssa hoiteli
virkaa, sillä aikaa kuin toinen kirjuri juhli. Lennätinkoneen nakutus
kuului selvästi ulos, kun nämä kolme miestä astuivat konttorin ikkunain
alatse asemalle.

Rindell meni ottamaan selvää junan lähdöstä. Hän palasi hetken kuluttua
tuohtuneena.

On se nyt vähän liikaa, että pikatavarajuna saa pysähtyä täällä tuon
hupsun takia! Se liikennetarkastaja on koko höperö!

Hesse virkkoi: Meille se ainakin on hyvä. Pääsemme pikemmin kotiin.

Rindell: Olkoon... mutta sotkea nyt koko rautatielaitos tällaiseen
humpuukiin... se on vähän liikaa!

Sillä on huumorintajua, huomautti Kustu.

Rindell suuttui: Huumorintajua! Hulluuteen ei koskaan voi suhtautua
humoristisesti. Se on säälittävää!

Miehet lähtivät astumaan ratapihaa pitkin. Vaihdelyhdyt valaisivat
vaisusti, sillä kirkas kuutamo helpotti niiden virkaa. Semafoori
vilkutti punaista etempänä, aseman pohjoispäässä. Veturitallista loisti
tuli, ja muutamasta piipusta kohosi paksu, musta savupatsas ilmaan.

Mennäänpä talliin katsomaan minun veturiani! huudahti Kustu. Hän tunsi
itsensä vapautuneeksi näiden kotikaupungin poikien seurassa, vaikka ne
olivatkin herroja, ja hän vain vaatimaton lämmittäjä.

Mennään! innostui Rindell, ja he lähtivät harppaamaan tallia kohti.

Siinä oli kolme pilttuuta. Keskimmäisessä höyrysi Kustun veturi, uusi
»trollhättani». Kuljettaja rasvaili lyhdyn valossa kytkintankoja. Hän
nosti päätään kuullessaan askeleita. Keitä sieltä nyt... keskellä yötä?

Ahaa...joko ne Silkkinarun praasnikat loppuivat? nauroi hän.

Kustu selitti asian ja esitteli seuralaisensa. Kuljettaja näytti
joutuvan hämilleen, kun toverilla oli niin hienoja tuttavia. Hän tunsi
kyllä molemmat herrat, mutta ei ollut, koskaan joutunut tekemisiin
heidän kanssaan.

Saatkin sitten pitää huolta lämmityksestä, niin minä pääsen
pistäytymään kotiin, sanoi hän. Kello neljältä on lähtö.

Kuljettaja poistui, ja Kustu tovereineen kiipesi veturiin. Siellä paloi
pieni lyhty pannun kyljessä, valaisten vesilasia, jossa vesipatsas
hiljaa värisi. Kiiltävät kupari- ja messinkiputket kuumottivat somasti
hämyn keskeltä. Seinällä tikitti kello, rauhallisesti, tasaisesti.
Höyrypannun otsa hohti lämpöä, johon yhtyi lievä rasvan tuoksu. Hytissä
oli kodikasta kuin pienessä huvimajassa. Rindell lausuikin julki
ihastuksensa hyvän keksinnön johdosta.

Täällä on toista kuin siellä humun ja melun keskellä, virkkoi
hän, riisuen palttoonsa ja istahtaen kuljettajan penkille. Tässä
ympäristössä hän näytti koomilliselta hännystakkeineen. Hesse huomautti
siitä.

Niin, innostui Rindell — me hullut pukeudumme vielä frakkiin semmoista
tilaisuutta varten. Mutta olin ensi kertaa. En osannut aavistaa, että
se sentään sellaista himphamppua olisi. Täällä tämä puku on paljon
paremmin paikallaan.

Hän silitteli suunnanmuuttajan kampea ja jatkoi: Se on sentään
omituista tämä veturinkuljettajankin elämä. Tässä hän istuu ja
ajaa, oli sitten yö taikka päivä. Perässä tulla ryskää juna täynnä
matkustajia. Mutta harva heistä muistaa, että täällä tehdään työtä,
valvotaan ja hoidetaan asioita. Niin suhtautuvat ihmiset elämän
vakavuuteen.

Hesse oli istahtanut lämmittäjän paikalle. Hänellä oli sieltä hyvä
näköala hytin toiselle puolen. Pannun kupeessa riippuva lyhty valaisi
kirkkaasti Rindellin kiiltävää paidanrinnusta, mutta kasvot jäivät
hämärään. Hänen päänsä huojui siinä höyryviheltimen tankojen vaiheella,
ja silloin tällöin hän sormeili niiden päissä olevia pyöreitä
puupalloja. Kunhan ei vain hajamielisyydessään vihellyttäisi.

Mutta ei Rindell vihellyttänyt. Hän tuntui nauttivan tästä hiljaisesta
keskiyön hetkestä lämpimässä veturinhytissä. Kustu oli vetänyt oven
kiinni ja nojasi sitä vasten käsivarret ristissä rinnoilla — mikäli
hämärässä saattoi erottaa — miettivä ilme kasvoillaan. Kuu heitteli
hopeitaan tallin edustalle, kääntöpöydälle ja veturin höyrykattilan
päähän. Se hyväili savupiipun solakkaa niskaa, saaden sen näyttämään
vielä solakammalta. Se oli kuin naisen kaula, josta alkoivat pyöreät,
sopusuhtaiset olkapäät. Mutta höyrykupu varaventtiileineen peittyi
jo pimentoon. Viimeksimainittujen kirkkaat varret kimaltelivat vain
himmeästi hytin ikkunaan.

Höyrykattila urahteli vähänvähä, ja jostakin venttiilistä pannun
otsalle tipahteleva vesipisara synnytti soman, hiljaisen pisahduksen.
Se oli kuin nukkuvan hengitystä, — ihmisen, jolla on vähän nuhaa, ja
joka hengittäessään hiukan tusahuttaa nenäänsä. Hesse kuunteli sitä
ihastuneena, ja hänen ajatuksensa lensivät lapsuuden aikaan.

Hän valvoi vuoteellaan Pasasen pihanperäkamarissa, kuunnellen huoneen
toiselta puolen kuuluvaa tasaista hengitystä. Siellä nukkuivat isä
ja äiti, ja isä urahteli unissaan aivan kuin tuo höyrykattila.
Pikku sisko hengitti nopeammin, ja sen nenä synnytti vähänväliä
tuollaisen tusahduksen, hiljaisen ja lyhyen, mutta terävän ja
selvästi erotettavan. Kuu paistoi solan puoleisesta ikkunasta sisään,
valaisten joulukuusen alaosan, erityisesti puisen ristikkojalan,
jolle oli varissut muutamia havunneulasia. Korkea sängynpää jätti
hänet varjoon, mutta sängyn viereen lattialle oli muodostunut kirkas
läikkä, joka värähteli kuin vesi läpinäkyvän jään alla. Siinä kuu kutoi
lukinverkkoaan.

Huoneessa vallitsi lämmin, ja ilma tuntui ummehtuneelta. Mutta
tuossa lämmössä värähtelivät vielä iloiset lasten äänet. Aattoiltana
oli valvottu myöhään — oli syöty lipeäkalaa ja riisipuuroa, ja
äidillä oli ollut vielä torttukin jokaiselle. Hän oli saanut
lahjaksi messinkituppisen puukon — sellaisen, jonka tuppea koristi
kirkkaanpunainen, kiiltävä nahka. Se oli sisäpuolella ja välkkyi
somasti tupen päällystään leikatusta nyhälaitaisesta aukosta, joka
oli pitkulainen ja kapeni kärkeä kohti. Sinä iltana hän oli tuntenut
taivaan riemun.

Hän oli koettanut päänsä alustaa. Se oli siellä... siellä... se
ihmeellinen lahja. Hänen oli täytynyt nousta ja ottaa se esille.

Varovasti... hyvin varovasti hän oli vetänyt puukon tupesta ja
katsellut sen kuun valossa välkkyvää terää. Oi, kuinka se kiilteli
ja sädehti! Siihen tuntui keskittyneen koko joulun kirkkaus... se
ihmeellinen, salaperäinen, joka teki tuosta juhlasta niin rakkaan
köyhänkin majassa. Hän oli käännellyt puukkoa kädessään, ihaillut sitä
aikansa, pistänyt tuppeen ja työntänyt takaisin tyynyn alle. Oli ollut
hauska tietää, että se oli siellä... hänen lähettyvillään...

Hän oli katsellut tuollaisia puukkoja Hooveen rautakaupan ikkunassa
vähää ennen joulua... ihaillut niitä niin kauan, että jalkoja oli
ruvennut palelemaan... Oi, kuinka ne olivat kauniita. Onnellinen,
joka omistaisi sellaisen! Mutta niitä ei tietysti saaneet muut kuin
rikkaitten pojat...

Hän oli kertonut niistä kotona isälle ja äidille... jutellut noin vain
sydämen kyllyydestä... Oh, ei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan,
että hän voisi sellaisen omistaa. Kuinkapa hän, joka oli niin köyhä...

Mutta — sitten, jouluaattona, kun »pukki» heitteli sisään lahjojaan,
oli ovesta tulla tuiskahtanut ruskea paperikäärö, jossa oli ollut hänen
nimensä. Hän oli avannut sen vapisevin käsin... silmät jännityksestä
renkaina, hätäisesti hengittäen — aivan kuin olisi pitänyt hypätä
jääkylmään veteen. Kiiltopintainen paperi oli kahissut hänen kehiessään
sitä auki. Se oli ollut kuin enkelin siipien havinaa. Vielä yksi
kierros — ja näkyviin oli sukeltanut keltainen puukonpää. Oi, taivas!
Messinkituppinen puukko!

Hän oli painanut sitä sydäntänsä vasten, itkien ja nauraen yhtä
aikaa. Oi, kuinka se oli lyönyt, takonut kuin pajamoukari! Hän oli
luullut sen halkeavan... pakahtuvan siihen paikkaan — ilosta, sanoin
kuvaamattomasta ilosta. Sitten pitkän pitkä, syvä huokaisu, joka oli
tuntunut ulottuvan maan äärestä toiseen, ja — hops — isän ja äidin
kaulaan!

No älähän nyt. .. älähän nyt... pidä se nyt omanasi! Herra nähköön,
poikahan on ihan suunniltaan! Ja isän ja äidin silmät olivat kostuneet.

Oi, sitä siunattua jouluiltaa... sitä lapsen puhdasta, välitöntä
riemua, joka sai taivaan enkelitkin kyynelehtimään!


Kustu oli avannut tulipesän luukut ja heitteli puita sisään.
Tulenlieskat tanssivat ja hulmusivat. Ne ojentelivat pitkiä kieliään
kuin nielaistakseen halot jo lämmittäjän käsistä. Höyry ujelsi ja
piipitti kattilassa, ja yht'äkkiä rupesi varaventtiili sähisemään.

Ohoh... tulipa nyt vähän liikaa! virkkoi Kustu. — Se on huonon
lämmittäjän merkki, jos päästättää yli.

Hesse virkahti: Eipä se taida haitata, jos joskus vähän läikähtääkin
yli laidan. Hän oli vieläkin äskeisen muistelmansa lumoissa.

Kustu katsahti häneen ja naurahti. Mutta yhtäkkiä hän pyörähti ympäri
ja huudahti: Tässä vieraat istuu eikä talo tarjoo mitään! Saaketti!
Minä panen kahvin kiehumaan.

Hän asetti kahvipannun höyrykattilan otsalle, ja sen valmistumista
odotellessa he keskustelivat puoliääneen... juttelivat kotikaupungista,
sen erikoisesta elämästä, tavoista ja ihmisistä. Vieläköhän
Nuusku-Frekke eli? Frans Fredrik Ferdinand Sarkkinen — se oli viimeksi
vääntänyt painokonetta »Väinämöisen» toimituksessa, ja se veisasi
veivatessaan, niin että kadulle kuului: Tuomiopäiv' on kauhistava...
Terveellistä se olikin niille... Nyyrikille ja muille toimittajille.
Sillä ne ryyppäsivät siihen aikaan vahvanlaisesti.

Ei ryyppää Nyyrikki enää, kertoi Kustu. Uskoon on tullut...
laestadiolaiseksi.

Vai sillä lailla. No niin — hyvä se oli... sen saattoi arvatakin
sellaisen menon jälkeen. Siinä se oli lahjakas mies. Jos se olisi
käyttänyt ne oikein, niin professorina istuisi — ihan varmaan.

Siinä innostuttiin, siinä lämmettiin... kotiseutua muisteltaessa. Tuo
kesäyövalon kaupunki kaukana Pohjanlahden rannalla häämöitti heidän
mielessään kuin jokin Venetsia laguuneineen ja Marcus-toreineen. Eihän
siellä tosin ollut laguuneja — Plaanan-oja vain — ja Marcus-torin
asemesta tavallinen kauppatori mukulakivityksineen. Mutta sillat — ne
olivat neitseelliset.

Rindell ihan haltioitui. Hän kuvasi kesäöisen kävelyn noilla silloilla,
kun koski pauhasi ja punainen siltavahdin tupa nukkui riippakoivujen
varjossa. Satama välkkyi kuin peilin pinta. Laskevan auringon hohde
purppuroi sen. Tullikamari uinaili arkkujensa varassa, ja sen sivua
pitkin lipui valkoinen vene valkopukuisine tyttöineen. Yösoutelijoita.
— Vene liukui kuin joutsen tyyntä vedenkalvoa pitkin, ja kesäyössä
helähti tyttöjen laulu kuin ylimaallinen hymni, kantautuen sillalla
seisojan korviin. Ah, tuota kultaista, romanttista aikaa lapsellisine
haaveiluineen! Tällaisena yön hiljaisena hetkenä siihen uskoi taas...
sitä kaipasi.

Verraton hetki! He eivät olisi vaihtaneet sitä minkäänlaiseen
juhlailtamaan, he kolme Laidan poikaa, jotka nyt olivat unohtaneet
arvoerotukset ja säätyrajat. Se oli kotikaupunki, joka sen ihmeen oli
saanut aikaan.

Oliko todellakin? Niinpä niin... miksi ei. Miksi piti täällä
rautatiellä vallitakin niin jyrkkä juopa virka- ja palvelijakunnan
välillä? Miksei asemapäällikkö saattanut suhtautua toverillisesti
lämmittäjään, joka oli kasvanut samassa kaupungissa hänen kanssaan?
Niin — miksi ei?

Totta kai. Jokainen heistä tajusi tänä hetkenä voimakkaan
yhteenkuuluvaisuustunteen, vaikk'eivät he siitä mitään toisilleen
puhuneet. Kustu tarjosi kahvia. Kuppeja ei tosin ollut kuin yksi,
sillä kuljettaja oli lukinnut oman kaappiinsa. Mutta ei hätää. Kustu
huuhteli kupin tenderin kraanassa ja kuivasi pyyheliinaan. Hesse, teepäs
hyvin! Juopas sinäkin, vanha veikko! Mitä sillä vähä, vaikka minä
olenkin tällainen yksinkertainen lämmittäjä ja vielä ylimääräinen, ja
te suuria herroja. Mutta minä olen nyt kuitenkin isäntä talossa ja minä
pistouvaan kahvit! Ottakaa!

Ja he ottivat... jopa nyt ettei. He joivat hengessään veljen maljat,
Rindell ja Kustu. Ääneen sitä ei esitetty eikä sillä ollut vähäkään.
Mutta vaikka Kustu edelleenkin puhutteli Rindelliä arvonimellä, hän
tunsi päässeensä tätä lähemmäksi kuin koskaan ennen.

Rindell kehui kahvia. Tällaista ei nyt saanut parhaimmassakaan
rautatien ravintolassa — ei Itä-suossakaan. Ja se oli sentään kuuluisa
kautta maan. Niin... se rouva Jusslén. Vieläkö sillä oli se apina... se
marakatti?

Olihan se, Romeo... hyvä toki... olipa vainkin. Se oli viisas elukka.

Niinpä niin... eläin oli rehellisempi kuin ihminen.

Siinä sanoi Rindell oikein. Se ei sietänyt Hahnia hivenen vertaa.

Niin se Hahn... se olisi saanut korjata jälkensä. Hävytöntä menetellä
siten köyhää tyttöä kohtaan. Jos minä olisin hänen päällikkönsä, niin
pappilaan veisin... korvista kiikuttaisin... mokomankin aatelismiehen!

Kyllä oli Dammert puhunut pojan kanssa. Pitkän tovin oli tämä viipynyt
asemapäällikön virkahuoneessa ja punainen kuin kukko oli ollut
tullessaan.

No se oli hyvä... kaipa se siitä selviytyi. — Mutta sinä, Kustu, et ole
vielä naimisissa?

En... eikä ole morsiantakaan. Mutta eipä ole Hesselläkään.

Oli... oli sillä pojalla morsian — ainakin kierroksessa. Mitä ne
hokivat... muurari Kontsaan tyttö? Oliko siinä perää?

No, eipä hänestä vielä tiennyt. Ihmiset hölysivät niin paljon turhaa.
Mutta — eiköhän ollut jo aika lähteä?

Kello oli kaksi. Kaksi kokonaista tuntia he olivat istuneet täällä.
Olipa se ollut mukavaa. Suuret kiitokset vain ja hyvää vointia.

Rindell hyvästeli: Kun satut Lietteeseen päin, niin käy katsomassa.

Samoin, samoin, kun tulet Itäsuohon, säesti Hesse.

Kustu saatteli vieraitaan tallin edustalle. Siinä, kääntöpöydällä, hän
vielä kätteli, kiitellen hauskasta yhdessäolosta.

Huh! Olipa pakkanen, oikein paukkuva pakkanen. Ihan puistatti, kun tuli
lämpimästä. Siellä, veturihytissä, oli istunutkin kuin höyrykaapissa.
Kodikasta siellä oli ollut ja mukavaa — oli!


Aamuviideltä pysähtyi pikatavarajuna Hirvihaaraan ja otti mukaansa
Itäsuohon päin menijät. Seilonen oli täysi kuin kapteeni. Toverien piti
häntä taluttaa.

Hän lallatteli: Se Sidensvans loihti meidät si-sioiksi kuin — hik —
Kirke — hik — Odysseuksen miehet. Kaalsonni... ter-terveh! Eikö lähdetä
Mätäkorpeen skruuville? Minä luulen, että sieltä — hik — ovat puutkin
lo-lopahtaneet.

Kolmen miehen hinattiin hänet konduktöörivaunuun ja niin mennä
jyryytettiin aamuyössä Itäsuota kohti.




IV.


Kahdet häät samalla viikolla — Hahnin ja Hesse Karlssonin. Kaunis Katri
oli päässyt rouvaksi — oikein aatelisrouvaksi. Karin von Hahn — hm — ja
perillinenkin oli jo valmis.

Hesse ei ollut yhtä pitkällä. Hänellä oli vasta vaimo, Melinda —
Melinda Kontsas. Muurari oli murahtanut suostumuksensa... eihän siitä
muuhunkaan... tytöstä, vaikka oli kouluja käynyt ja soitteli pianoa.
Mutta — saipahan hyvän miehen ja se oli sentään — tiemmä — hyvä asia.

He asuivat naapurissa, ja heillä oli keittiö ja kamari. Ennättipähän
suurentaa huoneustoa, kun väkeä karttui. Ne huolet olivat vielä
tulevaisuudessa.

Somaa tuollainen yhteiselämä, kun oli jalka oman pöydän alla. Melinda
hääri hellan ääressä uudenuutukainen keittiöesiliina vyöllä, posket
punaisina ja silmissä kuumeinen kiilto. Hän oli hermostunut. Hesse
oli osoittautunut hyvin vaativaiseksi, melkein pikkumaisen tarkaksi.
Kaiken piti olla kohdallaan, täsmälleen... ihan prikulleen. Ja sitä oli
toisinaan ihan mahdoton täyttää.

Hän moitiskeli ruokia, oli kärsimätön, ei suvainnut vastaväitteitä.
Melindan olisi pitänyt kysyä neuvoa rouva Jusslénilta. Hän oli tottunut
ruoanlaittoon.

Melinda kiivastui: Mikset nainut häntä?

Kas, kas... tämä alkoi hiukan epäsointuisesti! Kyynelet esillä jo ensi
päivinä. En minä niin pahaa tarkoittanut... älä nyt turhia! Se kun
minä vain muuten... Niin — muuten... mutta se juuri... tuo alituinen
muistutteleminen hermostutti nuorta rouvaa.

Hesse sai hyvän syyn tutkia itseään. Pitkillä virkamatkoilla siihen
oli aikaa. Missä oli vika? Oliko hän tehnyt huonon naimiskaupan? Eikö
mitä... Melinda oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin... parempikin. Häntä
nyt ei voinut verratakaan esim. rouva Hahniin. Mutta — mistä sitten
johtui tämä alituinen epäsopu? »Epäsopu» — oliko se oikea sana? Stop!
Eipä menty liika pitkälle. Sakta i backarna! Niin... tämä pieni, pieni
— dissonanssi. Eikö hän rakastanut? Hei... kaikkea mies ajattelikin!
Tottahan nyt toki. Vasta kaksi kuukautta ollut naimisissa ja tuollaisia
mietti. Ja niin rakastunut kuin hän oli ollut kihloissa ollessaan.

Ei — siinä ei ollut vikaa. Se johto ainakin oli kunnossa. Mutta —
missä sitten oli vika? Erilaiset luonteet? Niin — kieltämättä heillä
oli kovin erilaiset luonteet. Melinda oli suljettu, umpimielinen...
saattoi olla puhumatta kokonaisen päivän. Siihen ei kärsinyt heittää
ajattelematonta sanaa. Se synnytti heti paikalla kiistan.

Hän päätti malttaa mielensä, opetella hillitsemään itseään. Mies se oli
hänkin — näykäisi kuin särjensintti, kun vain vähänkin oli syötistä
hajua. Eipä tehdä enää niin. Odotetaan isompaa annosta. Sitten — jos
niin tarvitaan — sitten. Mutta eipä oteta aloitetta — odotetaan ja
katsotaan. Ja sillä aikaa maltetaan mieli.

Ja Hesse palasi virkamatkalta säteilevän hyvällä tuulella. Hän suuteli
vaimoaan, nimitteli tätä kaiken maailman lempinimillä. Eikä niitä
suinkaan ollut vähän. Hänellä oli vilkas mielikuvitus, hän keksi itse,
jos ei muuten käsille tarjoutunut.

Ja tekaisipa hän runo värssynkin, kun sille päälle sattui. Hän laski
veturien puulappuja (hän työskenteli toisinaan kotonaankin). Olikin
polttoaineraporttien lähetysaika käsissä. Melindan piti välttämättä
päästä hänen polvelleen istumaan. No kävihän se — mikäs ettei...
taisivat vain laskut mennä hiukan sekaisin. Puulappujen lukuun tulivat
helposti suudelmatkin. Eikä mitä ollut vähän. Väärää tilastoa...
statistiikkaa. Oh, miten proosallinen sana keskellä suloista
kuhertelua! Hesse rupesi kiikuttelemaan rouvaansa polvellaan ja
hyräilemään.

Hehhee! Näin avioliiton alkuaikoina sitä oltiin vähän lapsekkaita
kumpikin — mies ja vaimo. Vaikka mies siinä joutui hassumpaan valoon —
mistä lie johtunutkin. Hesse ei joutanut sitä nyt miettimään.

Se rupesi menettelemään — koko lailla. Erimielisyydet vähenivät,
loppuivat melkein kokonaan. Melinda saattoi toisinaan olla vallattoman
iloinen. Hän ihan säteili. Hesse ihmetteli, kuinka ilo muutti
ihmisen... pani hänet aivan kuin sisästäpäin loistamaan. Tuntui, kuin
olisi jossakin... sydämen suljetuissa kammioissa, jotka kauan olivat
olleet pimeinä, yhtäkkiä sytytetty kaikki lamput palamaan, ja valo
virtasi ulos, loistaen silmistä, väreillen äänen eri soinnuissa,
syvästi, riemukkaasti. Jokainen liike, jokainen kasvojen ilme tulkitsi
tuota iloa, ja Melinda kulki tuon sisäisen hohteen valaisemana,
säteillen ympärilleen hellyyttä ja hyvää tuulta. Hesse muisti Partasen
kummitädin. Noin hänenkin sisässään yhtäkkiä syttyi, ankara ilme
hävisi, otsarypyt silenivät, ja koko ihminen oli silmänräpäyksessä
muuttunut aivan toiseksi, ystävälliseksi, lempeäksi, sydämelliseksi.
Melinda istahti pianon ääreen ja soitti. Hän purki ilonsa säveleihin.
Hesse luki lehteä keinutuolissa. Mutta tuo lennokas soitto tempaisi
hänen ajatuksensa sanomalehdestä. Hänen täytyi heittää se pois. Hän
ojenteli käsiään kuin ihminen, joka yön nukuttuaan aamulla herää
virkeänä, tyytyväisenä. Ja hän huudahti: Jaa-ah! Kylläpä sinä nyt! Ka
se... tämähän menee kuin silkki!

He kävivät kylää, tekivät vieraskäyntejä... asemapäälliköllä, Harmilla
ja Krankilla. Ensiksimainitussa paikassa oltiin hiukan jäykkiä — rouva
varsinkin. Hän ei oikein hyväksynyt, että muurarin tyttärestä oli tehty
rautatienvirkamiehen rouva. Miksei Karlsson ollut nainut heiltä? Olihan
heilläkin tyttäriä.

Sitä ei tietysti ilmaistu ääneen, mutta Hesse vaistosi sen. Hänen
vaistonsa olivat muuten ihmeen herkät. Miksei — olihan vanhempi neiti
Dammert hauskannäköinen, mutta kauhean ruotsinkiihkoinen. Hän ei sitten
puhunut suomea suurin surminkaan. Nuorempi ei ollut yhtä kiihkeä...
hauskannäköinen hänkin, mutta ontuva. Oli lapsena loukannut itsensä.

Hesse oli joskus vienyt hänelle kirjoja, ja neiti Rosalie oli
osoittanut mielenkiintoa häntä kohtaan. Kertokaa nyt jotakin, herra
Karlsson, teitä on hauska kuunnella. Se veitikka osasi imarrella.
Hesse oli kertonut kouluajoistaan, kuvaillut entiset mielitiettynsä,
puolittain koomillisessa valossa. Moona ja Moonan sisar — oh, Herra!
Hän oli tehnyt paljon syntiä kahdeksatta käskyä vastaan, vaikk'ei
ohutkaan valehdellut. Mutta kuitenkin, kaikitenkin — hän ei ollut
kääntänyt parhain päinkään.

Pappa on joskus kertonut siitä kirjurista. Sääli miestä.

Säälikö? Ei nyt sinnepäinkään! Joka kerran tyytyi asemaansa ja oloonsa
— häntä ei kannattanut sääliä. Säälikö neiti porsasta?

Oh, herra Karlsson oli kovin suorasukainen.

Sellaista se oli ollut. Ehkäpä rouva Dammert olisi antanut hänelle
tämän nuoremman tyttären, tämän ramman — siten olisi saanut hänet hyvin
sijoitetuksi. Mutta hänpä ei ollut huolinut. Hänen Melindallaan oli
kaksi tervettä jalkaa — ja vielä oikein kaunista jalkaa.

Kai avioliitossa sai iloita myös vaimon kauniista muodoista — siitä,
että tämä oli terve ja harmonisesti kehittynyt. Hesse ihaili vaimonsa
solakoita olkapäitä, kun tämä kumartuneena pesumaljan ääreen, paksu
palmikko heitettynä pään yli, huuhteli niskaansa. Hänen mieleensä
muistui Mankisen Kustun veturissa vietetty yö, jolloin hän oli
katsellut veturin savupiipun joustavan näköistä kaulaa, kuinka se
sulavasti lepäsi höyrykattilan harteilla. Silloin jo oli hänen
mielessään väikehtinyt _tämä_ kaula, tämä klassillisen puhdaspiirteinen
naisen kaula, ja pyöreät, sulavat olkapäät. Eihän ihminen ollut
yksinomaan henkeä — vaikka hengen pitikin hallita ruumista. Tuollainen
luonnollinen toisistaan iloitseminen... toistensa ruumiista ja sen
ihanista muodoista ei voinut olla pahasta.

Hahnilla ei oltu yhtä jäykkiä. Ensi kirjuri oli naimisiinmenonsa
jälkeen koko lailla talttunut. Hän ei enää yhtä usein puhunut sukunsa
saksalaisesta alkuperästä eikä piirustellut vaakunakilpeään. Hän
pelkäsi vaimoaan ja tämän terävää kieltä. Kaunis Katri oli ottanut
ohjakset käsiinsä. Hän oli päässyt selville miehensä henkisen rakenteen
heikoista puolista. Tämä kammoi kaikenlaisia yhteentörmäyksiä.
Poikamiehenä hän oli tulistunut kieliasiasta ja yleensä siitä, ettei
hänen annettu olla rauhassa. Mutta sellaisten yhteentörmäysten jälkeen
hän oli puittinut ovesta ulos tyynnyttelemään itseään Kauniin Katrin
luo ravintolahuoneeseen. Se oli heikkouden merkki, jota hän ei silloin
käsittänyt. Hän ei aavistanut, että tuo sama nainen, joka viehkeästi
hymyillen ojensi hänelle kahvikupin, kerran tulisi karkoittamaan hänet
pihalle juuri samanlaisten yhteentörmäysten vuoksi. Nyt hän huomasi
aina joutuvansa alakynteen ja rupesi hillitsemään itseään.

Mutta joskus leimahti rohkeus tämän tohvelisankaria povessa ja hän
lähti Krankille. Siellä upotettiin huolet helmeilevään konjakkiin —
toisin sanoen Hahnin huolet. Brynolf Krankilla ei niitä näyttänyt
olevankaan. Hänen vaimonsa salli tuollaisen ryyppyillan, joka toisinaan
venähti aamuun asti. Aamulla kun Hahn jo oli lievässä laskuhumalassa,
hän soittaa kilahutti kotiinsa, tiedustellen, kuinka siellä jaksettiin.
Mutta hänen päänsä asennosta saattoi jo päättää, että hän oli
valmistautunut kaikkeen... ottamaan vastaan vaikkapa lyöntejäkin.
Jaha... onko se Karin? Minä täältä vain ilmoitan, että tulen kohta
kotiin. Kuinka sinä sanoit? (Hahnin kasvot venähtivät huomattavasti
ja huuli painui lerpalleen.) Ettäkö en saa enää tulla? No... hyvästi
sitten. Ja hän soitti kiltisti kiinni.

Mutta sen jälkeen hän saattoi ryhdistäytyä ja muistaa sukuperänsä.
Häntä, Gallus Venceslaw Horatius von Hahnia, jonka esi-isä oli
voittanut ratsutaistelun ja pelastanut keisarin hengen (Siitä ei Hahn
selvillään koskaan puhunut mitään.) — häntä komensi entinen puffa...
ilmanaikuinen piika. Se oli jo enemmän kuin mies saattoi kestää. Vai
mitä sinä, Krank, arvelet?

Noo... näissä nykyaikaisissa ratsutaisteluissa voittaa tavallisesti
nainen.

Jaa-ah! Tarkoittiko Krank jotakin?

En mitään... en mitään. Se kun minä vain sanoin.

Hetken päästä saattoi kuitenkin Katri-rouva ilmestyä Krankille ja
komentaa miehen matkaansa.

Mutta ei Hahn sitä kauan surkeillut. Hän toimitti virkansa, oli iloinen
ja laski leikkiä epäonnistuneella avioliitollaan. Elämän puristus oli
jollakin tavoin jalostanut häntä... saanut näkemään asiat huumorin
valossa. Sellaiseenkin seikkaan kuin että hänen poikansa puhui suomea
— ajatelkaapas, selvää suomea! — hän suhtautui huumorilla. Ja hänen
nimensä oli Gottfrid Sigismund Horatius von Hahn.

Joskus hän letkautteli asemapäällikköä siitä, että tämä oli oikeastaan
keittänyt kokoon koko sopan, vaikka hän, Hahn, oli tehnytkin tulen
padan alle. Liekö asemapäällikköjen ohjesäännöissä, että heidän piti
naittaa alaisensa?

Hyvää se sinulle tekee — älä puhu mitään. Ei sinusta olisi muutoin
miestä tullutkaan.

Mutta — nyt tarjoutui Krank piirustamaan hänelle uuden vaakunakilven.
Mitä veli arveli esim. tällaisesta?

Ja Krank — sen vietävä — ojensi Hahnille paperilipun, johon oli kuvattu
kukko, ja kyökkipiika lyömässä siltä kaulaa poikki. Ja alle hän oli
tekstannut: _Gallus gallans de culina_ — kukko haaveillen keittiöstä.

Mutta ei Hahn siitäkään suuttunut. Hän kohautti vain olkapäitään ja
virkahti väsyneesti: Jaa... se olisikin melko totuudenmukaista.

Hesse kävi heillä usein rouvineen, ja Hahnit tekivät vastavierailuja.
He pelasivat shakkia tai juttelivat milloin mistäkin —
kirjallisuudestakin. Nyt ei Hahn enää suhtautunut suomalaiseen
kirjallisuuteen yhtä yliolkaisesti kuin aikaisemmin — pyysipä toisinaan
lainaankin jonkun teoksen. Kai tässä pitää ruveta perehtymään
suomenkieleen, jotta osaa puhua poikansa kanssa. Olisi noloa, jos
pitäisi tulkkia käyttää. Mutta — sitä ei sanottu katkerasti, siinä oli
enemmän kuin puolet huumoria.

Hesse lainasi kirjojaan, vaikk'ei tehnyt sitä suinkaan mielellään.
Hän oli pannut merkille, että sangen harvat sivistyneistäkin osasivat
kunnollisesti kirjoja käsitellä. Itse hän ei lainannut koskaan, hän
piti sen sivistymättömänä. Mutta — kun tässä oli vähän tavallisuudesta
poikkeavampi tapaus — pataruotsinmielisen sivistäminen, hän teki
poikkeuksen.

Mutta hän varasi säännöllisesti: Älä anna Horatiuksen käsiin, hän repii
ne.

Kaikkein hauskinta oli Krankilla. Siellä tunsi itsensä vapaaksi.
Siellä ei riidelty kielestä. Samantekevää, mitä puhuttiin, kunhan
vain puhuttiin. Eikähän Brynolf Krank mikään fanaatikko ollutkaan.
Hän otti esille klarinettinsa ja luruutteli pitkät pätkät. Ja silloin
hänen silmänsä nauroivat kuin koulupojalla. Tai hän innostui kertomaan
vaakunatieteestään, ja sitä oli hauska kuulla. Hänellä oli suuri
kirjasto, yhtä suuri kuin Hesselläkin, ja usein he istuivat pitkät
hetket jonkun loistoteoksen ääressä. Rouvat tekivät käsitöitään
ja puhuivat omista asioistaan — enimmäkseen keittiöstä ja ruokien
laitosta. Mutta mitäpä siitä — se oli heidän alaansa. Välistä rouva
Krank huomautti: Saisitte te nyt vähän pitää seuraa meillekin. —
Jahah... vain niin — ja yks' kaks' hyppäsi Krank pystyyn, siirtyi
naisten luo ja rupesi vakavalla naamalla kertomaan jotakin mahdotonta
historiaa... kuinka eräs kulkumies oli joutunut junan alle —
konduktööri oli viskannut hänet ulos, kun ei hän heti ollut löytänyt
matkalippua. Kädet poikki, jalat poikki, koko ruumis kappaleiksi.
Mutta nämä palaset olivat vilistäneet junan perässä, kädet, jalat,
keskiruumiin kappaleet, pää, suuri pörröinen pää, etunenässä, näyttäen
kieltä, jonka muka olisi pitänyt kelvata piletiksi. Konduktööri oli
pyörtynyt ja toinnuttuaan tullut raivohulluksi. Hän, Krank, oli nähnyt,
kun sitä vietiin.

He olivat kuunnelleet jännittyneinä, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen
— kunnes pilettijutun kohdalla heille yht'äkkiä oli selvinnyt, että
kysymyksessä olikin vain pila. Rouva Krank virkkoi: Ne ovat niitä
Brynolfin juttuja.

Johan minä ajattelinkin, huokasi Melinda, että kuinka se pää saattoi
juosta.

Hessen mielessä oli hetkeksi vilahtanut ajatuksia yliluonnollisista,
salaperäisistä voimista. Kun viattomalta ihmiseltä riistetään henki,
keskittyy yksi ainoa ajatus kuoleman hetkellä hänen aivoihinsa,
niin että hän voi liikuttaa suutaan, räpyttää silmiään välittömästi
heti kuoleman jälkeen. Hän oli koulupoikana lukenut jotakin
sellaista, ja Krankin juttu oli hetkeksi temmannut hänet tuollaiseen
epätodellisuuksien maailmaan. Mutta että ruumiinosat juoksivat — oh,
roskaa! Ja hän nauroi yhtä vapautuneesti kuin toisetkin.

Krank sanoi: Siinä se nyt nähdään, ettei meidän juttumme kelpaa.
Tulehan tänne, Hesse... näytän sinulle muuatta harvinaista teosta.

Sellaista se oli. Heillä oli hauskaa, ja illat kuluivat mainiosti.
Toisinaan rouva Krank laittoi totivedet ja toi herroille. Pieni
lämmike kylmää vastaan ei tee pahaa, tuumi hän. Ja he maistelivat
ja tarinoivat. Hesse innostui kertomaan koulumuistojaan. Hän matki
entiset opettajansa kaikki tyyni. Ei siinä löytänyt armoa edes rehtori
Ringbomkaan. Kuulijat nauroivat katketakseen, ja Krank huudahti:
Teatteriin sinun olisi pitänyt mennä!

Mutta sitä ei Melinda-rouva hyväksynyt. Vai teatteriin! Ja millä
ihmeellä tuollainen komeljantti sitten olisi perheensä elättänyt? Oh,
ehkäpä se kunnia ei silloin olisi kohdannutkaan neiti Melinda Kontsasta
— se elätettäväksi joutuminen nimittäin, vaan poika olisi nainut jonkun
rikkaan ja ylhäisen, tultuaan ensin kuuluisaksi.

Uskottiin, uskottiin — mutta haluttaisiinpa nähdä se kunniallinen
nainen, joka istuisi taiteilijan kelkkaan. Ohoh! Jopa nyt kuultiin!
Vai kunniallinen nainen! Niitä oli taiteilijamaailmassa paljon enemmän
kuin Melinda saattoi aavistaakaan. Ja mikä se taiteilija sitten
oli niin merkillinen otus, ettei hän kelvannut kunniallisen naisen
mieheksi? Maailma sai kiittää menestyksestään juuri taiteilijoita...
kirjailijoita, maalareita, kuvanveistäjiä, säveltäjiä. Ja mikä se etevä
insinööri tai arkkitehti oli muu kuin taiteilija omalla alallaan.
Mistä ihmeestä Melinda oli suuttunut Michel Angelolle, Dantelle,
Cervantekselle, Aleksis Kivelle? Haluttaisiinpa tietää, eikö hän sangen
mielellään olisi ollut esim. rouva Cervantes.

No — ei hän nyt niitä tarkoittanut, vaan tusinataiteilijoita.

Hyyy... vai tusinataiteilijoita! Tarkoittiko Melinda, että hänen
miehestään olisi teatterialalla tullut tusinataiteilija?

Aina sinä isket kiinni kuin varpushaukka! En minä nyt sitäkään.

Hyvä oli. Hänen, Hessen, luokkatovereista oli kaksi etevää taiteilijaa,
Sohlstråhle ja Kivioja. Toinen oli kuuluisa runoilija ja toinen yhtä
kuuluisa säveltäjä.

Hesse on kiivas toveriensa puolesta. Minäkään en merkitse mitään, kun
vain tulee kysymys hänen luokkatovereistaan.

Siinä oli Melinda tavallaan oikeassa. Sydämessä oli yksi nurkkaus,
joka oli pyhitetty tovereille ja toveruudelle. Se oli yhtä pyhä kuin
sekin... (nurkka, pisti Melinda-rouva väliin)... sekin _huoneusto_,
jossa talon rouva hallitsi ja määräsi. Toverit sellaiset kuin hänellä
oli ollut, kannatti pitää rakkaassa muistossa. Ne olivat hänen
ylpeytensä, ja hän oli onnellinen, että oli saanut painaa samaa
koulunpenkkiä heidän kanssaan. Oliko Krank lukenut Sohlstråhlen
viimeistä runokokoelmaa? Siinä oli kirja! Muotopuhdas, aiheet
klassillisia. Sohlstråhle oli osoittanut, että suomenkieli taipui
hienoimpaankin taiderunouteen. Ei siltä puuttunut ilmaisukeinoja.

Ei ollut Krank lukenut... oli kuullut vain. Mutta — pitipä hankkia
kirja, koska oli niin mainio.

Hän ei pyytänyt lainaksi.

Hesse mainitsi äsken sydämensä huoneustosta. Kuinka monta kamaria
sinulla onkaan siinä sydämessäsi?

Kas, kas, sitä Melindaa! Siihen se aina iski.

Neljä, ja yksi on vuokrattu pois. Siis kolme kamaria ja keittiö, eli
huonetta enemmän kuin halkokirjurille sääntöjen mukaan kuuluu.

Hesse nauroi. Krank-poika se osasi!

Mutta ei se miehen sydän ollut koskaan niin suuri kuin naisen. Siitä ei
ainakaan oltu laulua tehty.

No, minkälainen se naisen sydän sitten oli?

No, sellainen kuin laulussa sanottiin:

    Och hennes hjärta det var så stort,
    det var så stor som S:t Petri kyrka
    och alla sekter där fingo dyrka...

Hohhoi... kylläpä tätä nyt riittikin taas täksi kertaa... tätä
käsityötä nimittäin.

Melinda nousi, ja Hesse seurasi esimerkkiä. Eivät kai vieraat vielä
lähteneet?

Kyllä — olikin jo aika. He sanoivat hyvästit ja toivottivat naapurit
tervetulleiksi.


Kuulaana kevätiltana he astuskelevat kotiin vaieten. He palaavat
Krankilta. Hesse olisi halunnut jutella, mutta Melinda on heittäytynyt
äänettömäksi. Miksi piti Hessen aina puhua sydämestään ja vielä tuolla
poikamaisella tavalla? Eikö hän ymmärtänyt, että naimisissaolevan
miehen sydän kuului yksinomaan vaimolle? Ei siihen enää mahtunut muita
— ei lapsuuden ystäviäkään. Ja kuka oli oikeastaan tuo Viktoria, josta
Hesse oli äsken puhunut?

Hän oli mustasukkainen, hänellä oli taipumusta siihen. Hän rakasti
miestään vilpittömästi ja suri tämän vaihtelevaisuutta. Hesse oli kuin
tuulen leyhkä... puhalsi vuoroin sieltä, vuoroin täältä. Ei Melinda
ollut häneen yhtään tyytyväinen.

Mutta kotiportilla Hesse otti häntä käsipuolesta ja virkkoi: Mitäs
sinä, Melinda, turhista välität? Ymmärräthän, että sinä olet yli
kaiken... sydämessä niinkuin kotonakin... koko minun maailmassani.

Ja hän suuteli vaimoaan.

Mutta Melinda vastasi: Minä en kärsi vuokralaisia! Meillä ei ole
niitä koskaan suvaittu. Isä ja äiti olivat aina vastaan. Sinä olit
ensimmäinen, jolle vuokrasimme vinttikamarin. Mutta — sinusta tulikin
minun elämäni kiusa!

Turva, Melinda, turva! Sano niin!

Ja koppoen Melindan syliinsä Hesse kantoi hänet sisään.




V.


Aseman nimi oli Laaksonpohja.

Sinne oli vasta muuttanut uusi asemapäällikkö jostakin Savon puolesta.
Entinen oli hakenut pois ja päässyt. Hän oli ylennyt virassa. Hesse
ei ollut vielä tavannut uutta päällikköä, oli vain kuullut hänestä:
hauska mies, kutoi seinämattoja, harrasti maalausta ja musiikkia.
Oli heti tultuaan ottanut paikkakunnan henkiset riennot omikseen,
toimi nuorisoseurassa, raittiusseurassa, maanviljelysseurassa ja jos
jonkinlaisissa seuroissa ja yhdistyksissä. Aatteen mies jos kukaan!
Ja naimisissa kauniin, miellyttävän naisen kanssa. Kuului olevan
ruotsinmaalainen.

Hesse lähestyi tätä rautatieasemaa kylmänä, tympeänä niinkuin
niin monta kertaa ennenkin. Hän ei ollut ollut erikoisen hyvissä
väleissä entisen asemapäällikön kanssa. Sähköteitse oli ilmoitettu,
että talvella ladotut pinot olivat kaatuneet, osa veden vallassa.
Tavallinen, tuttu tapaus. Maanomistaja oli jälleen pettänyt häntä:
oli vakuuttanut säilytyspaikan tasaiseksi, mutta se oli ollutkin
kuoppaista — vannaa savenottomaata. Pinonpäät painuivat kuoppiin ja
koko halkovarasto oli hajoamistilassa.

Tuttu vesitorni vilahti ohi, ja tuulen piiskaama asemamies näytti
viheriää lippua. Vaihdos! Punainen heilahti ilmassa, ja juna pysähtyi.

Omituinen ajatus oli juolahtanut Hessen mieleen hänen nähdessään
asemamiehen: Tuo on nähnyt hänet... sen uuden päällikön rouvan. Mitä
hän tästä arveli... pitikö kauniina? Maalaisilla oli tavallisesti
omat kauneuskäsitteensä... ihan vastakkaiset kuin n.s. herrasväellä.
Tyhmyyksiä! Mitäpä asemamiehellä oli tekemistä päällikön rouvan
kanssa! Entäs hänellä sitten — mitä hän oikeastaan ajatteli? Johan hän
oli vallan hassu! Kaikenlaisia mietteitä miehen päähän pälkähtikin!
Lippu... punainen lippu? Tietysti asemamies heilautti sitä, jotta juna
pysähtyisi.

Hän laskeutuu vaunusta omituisen sekavissa tunnelmissa. Hän ei
huomaa, että asemapäällikön asunnon ikkunasta tarkastaa häntä sininen
silmäpari, tarkastaa pitkään ja tutkivasti. Hän ei huomaa, että solakka
vartalo heilahtaa syrjään, eikä kuule, että miesmäinen ääni huutaa
asemapäällikön virkahuoneeseen: Minä luulen, että se oli halkokirjuri
Karlsson, joka tuli.

Hesse ei tiedä tästä mitään... Hän tarkastelee sortuneita pinoja radan
toisella puolen ja miettii: mitä maanjäristysseutua tämä on, kun
juuri noin —? Mutta toinenkin ajatus askarruttaa hänen mieltänsä:
miksi piti vihassa lähteä kotoa aamulla? Tämä ajatus työntää tieltään
tuon edellisen ja valtaa nyt hänet kokonaan. Häntä surettaa, ettei
ollut väliltä kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi. Heidän elämänsä oli
taas viime aikoina muuttunut riitaiseksi. Pikku erimielisyyksiä ja
kinasteluja harva se päivä. Miksi piti Melindan aina sanoa vastaan? Ja
miksi piti hänen tuollaisesta suuttua niinkuin tänäkin aamuna —?

Surkeasti oli puiden käynyt. Pitkän pitkiä pinoja koivuja, kuusia
ja mäntyjä... kaikki enemmän tai vähemmän longollaan, suurin osa
kaatuneina, sikin sokin. Ja savikuopat vettä täynnä, ja missä halot
pystyssä kuin suurissa muuripadoissa. Sen jälkeen kuin hän viimeksi
oli täällä käynyt, oli kaikki vielä ollut järjestyksessä. Hän ei
ollut ryhtynyt aumauttamaan kustannuksia välttääkseen. Yksinkertainen
pinoaminen tuli helpommaksi. Ja puut olivat olleet tuoreenpuoleisia,
viime syystalvella hakattuja. Erikoisella luvalla ne oli saatu ostaa,
kun yli kesän kuivaneita ei oltu tarjottu. Totisesti, siinä oli
sortteeraamista!

Hän ei huomaa, että tummaverinen, keski-ikäinen mies lähestyy häntä,
virkalakki päässä. Juna on aikoja mennyt, ja asemamies sovittaa
lippujaan soittokellon kannattimesta riippuvaan nahkakoteloon. Eikö
niitä tarvittu enää? Siltä näytti.

Taitaa olla halkokirjuri?

Hesse pyörähti ympäri. Kyllä... se oli. Vai niin — uusi asemapäällikkö!
Hän tervehti esitellen itsensä.

Hauska tutustua. Vaimoni on usein puhunut teistä.

Mitä? Hänen vaimonsa? Niin paljon kuin hän jaksoi muistaa, hän ei
tuntenut ketään rouva Venäläistä. Kukahan se mahtoi olla?

Hän heitti viimeisen silmäyksen pinoihin. Asemapäällikkö virkahti:
Niin... niiden on käynyt hullusti. Pohja pettää.

Niin oli... mutta hän aikoi aumauttaa niistä ratapihan alueelle niin
paljon kuin sinne mahtui.

Ehkä menemme sisään. Luulen, että saamme aivan heti kahvia.

Hesse seurasi asemapäällikköä uteliaana. Hän oli huvitettu tietämään,
kuka tuo rouva mahtoi olla.

Hyvää päivää! Ette varmaankaan tunne minua?

Hesse seisoi hämmästyneenä, katsellen edessään olevaa nuorta rouvaa.
Kasvot kauniit kuin milolaisen Venuksen, tukka vaalean kellahtava kuin
kypsä ruis. Silmät suuret ja kirkkaat, ja leuka pehmeä, herkullisen
pyöreä. Kuka, kuka?

Hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. Pasasen pihassa hyppäsi
kaksi tyttöä nuoraa... toinen kaksitoistavuotias, toinen nuorempi.
He olivat vastamuuttaneet... asuivat katuvarressa... ovella oli
messinkinen nimikilpi. Mutta ne tytöt puhuivat ruotsia. Tämä vääntää
melkein savoksi.

Viktoria! Viktoria Viklund! Oliko se mahdollista?

Kyllä... se olen minä. Kas, kun te tunsitte sentään. Teitä olisi ollut
vaikeampi tuntea, jollei olisi ollut tietoa, että saavutte näinä
päivinä.

Hesse on aivan ymmällä. Hänen korvissaan suhisee oudosti. Mieleen
hyökkää monenlaisia ajatuksia, tajunnassa kajahtaa monenlaisia ääniä...
En olisi koskaan osannut uskoa, että elämä on näin kurjaa... alituista
toraa ja tappelua! Niin... oikeassa oli Melinda... ja tämä toinen,
tämä, joka hänen edessänsä seisoo, oli kerran huudahtanut: Vi bo här
också!

Lapsuuden muistot ryntäävät hänen mieleensä. Tämä kaikki on tapahtunut
niin äkkiä... niin käsittämättömällä tavalla. Ei se ole mitään...
rakkaudesta ei jälkeäkään. Kuinkapa voisi mies säilyttää rakkautta
lapseen, jota ei ollut nähnyt kahdeksaantoista vuoteen. Mutta tämä...
tämä notkealiikkeinen nainen, jonka keltainen, suuri sykerö välkehtii
kuin himmeä kulta, tämä miesääninen olento, jonka sormet olivat
harvinaisen solakat ja valkoiset, oli Viktoria, hänen kouluaikuinen
rakkautensa.

Katsohan, Konsta, tuollainen hän on... enkö ole sanonut? Kun hän
hämmästyy, niin hänelle voisi huutaa kurkkunsa käheäksi... hän ei
kuulisi. Istukaahan nyt toki, herra Karlsson.

Mutta siinä rouva erehtyi. Hesse kuuli joka sanan... jokaisen
värähdyksen tuossa miesmäisessä, matalassa äänessä. Miksi tuo ääni
vaikutti häneen niin omituisesti, teki avuttomaksi, heikoksi... kuin
olisi jotakin hänen sisässään katkennut?

Hän istui nojatuoliin. Siinä oli takana, viistottain nurkkaa vasten,
pianiino, sen päällä viulu jousineen ja nuotteja hujan hajan.
Kuka täällä soitti? Niin... asemapäällikkö — hänhän oli kuulemma
musikaalinen... ja ehkäpä Viktoria... Viktoriakin. Niin tietysti...
tietysti.

Rouva oli pujahtanut keittiöön ja kalisteli siellä kahvikuppeja
parasta aikaa. Hänen matala äänensä kuului saliin, kun hän jutteli
palvelustytön kanssa. Hessen korvissa soi: Go' da'! Vi träffades ju
i går! Niin — eilen... eikö siitä todellakaan ollut pitempää aikaa?
Mutta Viktoria oli varttunut, tullut täysikasvuiseksi. Hän oli kypsynyt
nainen ja — naimisissa. Niin... eikö hän ollut naimisissa? Tuo
tummaverinen mies, joka tuossa jutteli paikkakunnan oloista, oli hänen
miehensä, asemapäällikkö Venäläinen. Kylläpä elämä oli kummallista!

Mikä häntä vaivasi? Ei kai vanha rakkaus tehnyt häntä levottomaksi?
Mahdotonta! Hänhän oli silloin ollut lapsi. Ja vasta puoli tuntia oli
kulunut siitä, kun hän oli nähnyt tämän rouvan... tämän Viktorian, joka
nyt tuossa saapui kahvitarjotinta kantaen ja hymyssä suin sanoi: Kas
niin... nyt saamme elvyttää vanhoja muistoja.

Mistä se johtuu, että pikku tapahtumilla joskus on niin ratkaiseva
merkitys? Hesse oli kinastellut vaimonsa kanssa. Se oli vain ollut
tuollainen pikkuinen erimielisyys, mutta hän oli kuvastunut aivan
tavattomasti. Miksi Melinda aina asettui vastaan ja kuitenkin hetken
päästä perääntyi? Oliko se taistelua vallasta? Melindan kotona määräsi
äiti kaiken. Oliko hänen tarkoituksensa saavuttaa samanlainen asema
omassa kodissaan?

Tuollaisen pikkutapauksen valossa voi joskus nähdä koko elämänsä — tahi
ainakin luulla näkevänsä. Voi tehdä johtopäätöksiä, sangen painavia
ja kohtalokkaita: minä olen onneton... olen joutunut onnettomiin
naimisiin. Tarvitaan vain kipinä, joka tuon kaiken sytyttää...
johtopäätelmien selvän, pitkän linjan. Ne välähtelevät mielessä kuin
kauravalkeat syksyisellä taivaalla: silloin ja silloinkin... samaa
epäsointua ja hankausta alusta alkaen.

Hesse Karlssonille oli tämä kipinä Viktorian kohtaaminen.

Mutta ei hän niin helpolla antautunut. Hän taisteli hengessään. Piti
kai hänen huomata, että Viktoria oli naimisissa... että heitä istui
tässä kolme, asemapäällikkö Venäläinen, hänen rouvansa ja hän. Ja
sitäpaitsi: hän itse oli myös naimisissa ja hänellä oli jo kolme
lastakin. Mitä sitten merkitsivät nämä johtopäätelmät? Eivät mitään!
Hän kieltäytyi niitä ajattelemasta.

Mutta helpompi on padota virtaava joki kuin estää ajatustensa kulkua
muutamina elämän hetkinä. Niin kävi Hessenkin. Hän mietti: Olisikohan
Viktoriasta tullut minulle parempi vaimo? Ja siinä valossa, jossa hän
nyt asiat näki, hän vastasi kysymykseen myöntävästi.

Naisia syytetään loogillisuuden puutteesta, mutta miehistä voidaan
sanoa aivan samaa. Hesse Karlsson teki itsensä syypääksi tähän
virheeseen. Mistä hän tiesi, että Viktoriasta olisi tullut hänelle
parempi puoliso? Eihän hän ollut tavannut tätä kahdeksaantoista
vuoteen. Riittikö tällaisen johtopäätöksen tekoon vielä se, että
Viktoria oli kaunis, ja että hän tuossa nyt kehoitti Hesseä ottamaan
toista kuppia kahvia? Melinda oli myös miellyttävän näköinen ja
useammin hän oli miehelleen kahvia ja ruokaa tarjonnut.

Hesse vaistoili jotakin tämäntapaista, mutta ei kutsunut noita
ajatuksia alitajunnasta ylös. Oi, kuinka tarpeellisia ne olisivat nyt
olleet kaikessa yksinkertaisuudessaan! Ne olisivat vartioineet hänen
sydämensä rauhaa. Mutta — hän ei halunnut tehdä niin. Kun hänellä
kerran oli syytä karkoittaa ne takaisin niiden pitopaikkoihin, hän
käytti sitä hyväkseen. Riita, erimielisyys... siinä oli se kipeä
paikka. Avioliitto ei vastannut tarkoitustaan.

Toistakin tietä nuo pelastavat ajatukset pyrkivät esiin. Kun ne eivät
päässeet ovesta, ne halusivat tulla ikkunasta. Mistä hän tiesi, että
Viktoria olisi voinut rakastaa häntä? Hänellä ei ollut pienintäkään
aihetta edellyttää sellaista. Lapsuuden aikainen kiintymys ei merkinnyt
mitään — ja sitäpaitsi: Viktoriahan oli selvästi osoittanut, ettei
hän ollut Hessestä välittänyt. Missä olivat nyt sahan förvalttarin
pojat? Heidänkin apuaan olisi nyt tarvittu erään hullun halkokirjurin
saattamiseksi järkiinsä. Mutta sahanhoitajan poikia ei kuulunut. Hesse
näki, että häntä vastapäätä istui asemapäällikkö Venäläinen.

Hän muisti taas aamullisen riitansa. Melinda oli nuhdellut häntä
siitä, että hän aina joka tilaisuudessa puhui Viktoriasta... viimeksi
asemapäälliköllä toissapäivänä. Mitä pahaa siinä oli? Eikö nyt saanut
muistella kouluaikuista rakkauttaan... kertoa siitä noin hiukan
humoristiseen sävyyn? Oliko se väärin? Melinda sanoi: oli! Siitä kukkui
vanha rakkaus.

Hesse taisteli vieläkin. Hän ei sentään aikonut antautua, vaikka
leikkikin aseiden heittoa. Rakkaus? Oliko siinä mitään rakkautta, jos
hän _nauraen_ kuvasi (tuo »nauraen» ei tänä hetkenä tuntunut ollenkaan
olevan paikallaan) — kuinka he yhdessä olivat käyneet ostamassa
lamppuöljyä Mickliniltä, ja kuinka hän juuri sillä matkalla oli aikonut
kysyä Viktorialta... Niin sitäpä ei Melinda juuri sallinutkaan hänen
kertovan. Ja tänä hetkenä Hesse tunsi, että Melinda oli ollut niin
merkillisen oikeassa. Hän punastui nyt ajatellessaan tuota tapausta.

Miksi te punastutte, herra Karlsson?

Hesse säpsähti ja nyt hän vasta oikein punastui. Ihan korvia myöten.

Viktoria sanoi: Minä katselin teitä ja ajattelin: vieläköhän hänellä
mahtaa olla taipumus äkkiä punastumaan? Ja siinä samassa te punastuitte.

Asemapäällikkö hymähti ja läksi konttoriin. Hesse virkahti: Se kun
vain... on pään särkyä.

Viktoria: Muisteletteko koskaan entisiä aikoja?

Hessen mielestä hän pani kumman painon tuohon sanaan »entisiä».
Niitähän hän juuri oli muistellut, vaikkei ollut voinut sitä tunnustaa.
Hän vastasi: No... enpä tiedä. Se oli niin lapsellista kaikki.

Viktoria: Lapsellista — niin... mutta se oli onnellista.

Miksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa hänen huuliltaan
tunnustuksen: Viktoria! Se oli onnellista aikaa!? Halusiko hän, että
hän olisi huutanut tämän yhden ainoan nimen: Viktoria!?

Hän puri huultaan. Viktoria kysyi: Onko teillä monta lasta?

Hesse: Kolme.

Viktoria: Ah, te olette onnellinen! Minulla ei ole yhtään, ei yhtään!

Miksikä hän noin puhui? Tahtoiko hän puristaa esiin tunnustuksen,
etteivät lapsetkaan joskus merkinneet mitään, kun ihminen oli oikein
onneton? Koko elämä oli samantekevää. Eikö Viktoria ymmärtänyt sitä?

Hänen mielestään tämä jo riitti. Hän nousi lähteäkseen. Mutta Viktoria
katsahti häneen hätääntyneesti, kuin rukoillen: Ettehän nyt toki vielä
lähde? Viivyttehän nyt ainakin tämän illan? Jospa tietäisitte, kuinka
olen odottanut teidän tuloanne.

Hesse lysähti tuoliin kuin iskun saanut. Hän koetti tarkastella
seinällä riippuvia valokuvia. Siellä olivat Viktorian vanhemmatkin,
Viklund, juro, vähäpuheinen mies — samanlainen kuin hänen appensakin —
ja Viklundin rouva, otsalle käherrettyine kiharoineen.

Viktoria puhui: Jos minulla olisi edes yksi ainoakaan pienokainen,
kuluisi elämä paljon helpommin.

Asemapäällikkö, joka juuri palasi konttorista, kuuli vaimonsa viimeiset
sanat. Hän nauroi: Niin... minun vaimoni leikkii vielä nukilla.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Viktoria punastui,
hänen silmänsä iskivät tulta. Nuo siniset silmät tummenivat,
melkein mustuivat. Hän katsahti Hesseen aivan kuin vedoten toisen
jalomielisyyteen: mieheni häpäisee minun pyhintäni! Puolustakaa te
minua!

Hesse ymmärsi tämän kaiken. Tässäkin kodissa piili oma salaisuutensa,
jonka hän kuin kaukaa aavisti. Hän rupesi kyselemään Viktorialta tämän
aikaisemmista elämänvaiheista.

Nuori rouva katsahti häneen kiitollisena. Oh, siinä ei ollut paljon
kertomista. Hänen isänsä oli palannut takaisin Suomeen ja saanut paikan
muutamalla sahalla Sisä-Suomessa, metsien ostajana. Hän oli silloin
ollut viidentoista vanha. Siellä he olivat siitä lähtien asuneet. Hän
oli oppinut suomenkielen ja viisi vuotta sitten joutunut naimisiin.

Asemapäällikkö sanoi: Niin... mie en kauan siekallunna. Mie koppasin
teän muijan yks' kaks' vain.

Viktoria kohautti olkapäitään. Hänen miehensä iski silmää Hesselle
ja jatkoi: Ehkäpä herra Karlssonilla ei olekaan niin kiirettä. Minun
pitäisi pistäytyä muutamassa kokouksessa, ja Viktoriallakin olisi
seuraa.

Tämä virkkoi: Mene sinä vain... kyllä me herra Karlssonin kanssa
pärjäämme.

Asemapäällikkö lähti. Jos hän olisi aavistanut, mihin suuntaan
asiat kehittyisivät, hän ehkä ei olisi mennyt. Mutta hänen oli
mahdoton aavistaa — hän ei kuulunut mustasukkaisiin. Hän asteli
iloisesti vihellellen kylää kohti ja hetken päästä unohti äskeisen
välikohtauksen. Mutta asemalla — asemapäällikön puolella oli iloa ja
elämää.

Viktoria oli saanut rakkaan vieraan... lapsuuden ystävän. Totta kai
hän saattoi sanoa niin. Hän esitti lähempää tuttavuutta. Hessehän oli
sentään niin vanha tuttu. Viktoria oli tuntenut hänet paljon kauemmin
kuin miehensä.

He seisoivat makuuhuoneessa. Viktoria halusi näyttää hänelle
kaikki paikat, niinkuin ennen Salmessakin, kun Hesse oli ollut
siellä käymässä... heidän uudessa kodissaan. Mutta silloin olivat
sahanhoitajan pojat häirinneet hänen onneaan, sillä Viktoria oli
puhunut heistä sangen paljon. Nytkin hän puhui miehestään, mutta se
ei kiusannut Hesseä, sillä hän oli nyt aivan varma, ettei Viktoria
rakastanut miestään.

Hän korjaili sängyn peitettä. Kaksi suurta, messinkinupeilla
koristettua rautasänkyä seisoi siinä levällään, kaksi tyynyä
päälletysten päänpuolessa. Välillä oli pieni yöpöytä lamppuineen.
Viktoria puhalteli pölyä sen porsliiniselta kuvulta, koko ajan
jutellen. Hänen käheähkö äänensä soi tummana ja lämpöisenä. Hesse
nojasi piironkia vasten, katsellen häntä. Sellainen kodikas ja puuhakas
olento, itse reippaus ja kätevyys.

Viktoria sanoi: Tuossa on Konstan vuode. Siinä se äijä makaa ja
kuorsaa. Hän puistautti itseään ja jatkoi: Kuule... kuorsaatko sinä?
Minä en voi sietää kuorsaavia ihmisiä.

Hesse naurahti: Eipä hän tiennyt... ei ollut Melinda ainakaan moittinut.

Viktoria: Kuule... minkälainen se on... se sinun Melindasi? Haluaisin
niin mielelläni hänet nähdä. Et ole puhunut hänestä sanaakaan. Taitaa
olla niin, että siitä, jota oikein rakastaa, mielellään vaikenee.
Pelkää, että toiset saavat siitä osan... Vai mitä, Hesse?

Eipä hän oikein tiennyt... ei ollut tullut ajatelluksi. Saattoi
hyvinkin olla...

Viktoria: Meillä on nyt vain tämmöistä ja tämän raskii näyttää. Konsta
hyppää kokouksissa... tulee kotiin myöhällä... usein vasta aamuyöstä.
Minä loikoilen tuossa odotellen ja ajatellen...

Hän keskeytti, katsahtaen Hesseä omituisesti silmiin. Tuo katse oli
kuin vetoomus. Se tutki, ymmärtäisikö toinen häntä. Hänen teki mieli
uskoutua jollekin, hän oli taakkansa tarpeeksi kauan yksin kantanut.
Nyt hän tutki, voisiko hän ripittäytyä tälle lapsuudenystävälleen.

Hesse kysyi: Mitä ajatellen... Viktoria?

Viktoria: Sitä, että miksi ei siinä voi levätä mies, jota koko
sydämestään voisi rakastaa.

Hesse hoippui makuuhuoneesta ulos. Viktorian tunnustus kuulosti
hänen korvissaan kuin kaukaiselta kaipauksen huudolta. Mutta niin
väkevältä... niin voimakkaalta, että hän horjui tämän tietoisuuden
painamana.

Hän tiesi tarpeeksi. Nyt hän ei enää halunnut viipyä. Hän ei luottanut
itseensä. Hän tunsi samaa kuin kerran koulupoikanakin: Viktoria! Miksen
minä saanut kantaa sinua läpi elämän? Olisimme luistelleet yhdessä.
Mutta se ei ollut enää koulupojan haaveellista ikävää. Se oli täyden
miehen voimakasta rakkautta, jonka muutamat tunnit olivat sytyttäneet...

Viktoria saatteli häntä. Kai Hesse ymmärsi oikein, mitä hän oli
puhunut? Tämä huitaisi vain kättään, ja rinnassa poltteli kuin olisi
tulista rautaa väännelty siellä. Oli vain niin hyvä saada uskoutua
jollekin... ripittäytyä, niinkuin omalle veljelleen, ystävälleen...

Missä aiot olla yötä? kysyi Viktoria.

Majatalossa. Se oli hänen tapansa... periaatteesta.

Miksi hän tuon sanoi? Sehän oli kuin tunnustus, kuin oman heikkouden
ilmaisu. Periaate... kuinka naurettavalta tuo sana tuntui tämän illan
jälkeen! Mitä se oli? Tyhjä käsite vain, joka ei nyt merkinnyt mitään...

He pysähtyivät halkopinojen kohdalle ja tarkastelivat niitä. Hesse
taisteli itsensä kanssa. Nyt jos hän tekisi oikein, hän jatkaisi
matkaansa ja jättäisi pinojen järjestämisen työesimiehen huoleksi. Tämä
oli tunnollinen ja luotettava, hän panisi kyllä kaikki kuntoon. Hän
olisi ehkä niin tehnytkin, jollei Viktoria olisi huomauttanut:

Kun aamulla ensimmäiseksi katselin noita pinoja, muistelin sinua.
Ajattelin: onkohan hänellekin käynyt niin kuin minulle?

Nyt ei Hesse enää jaksanut itseään pidättää. Hän tarttui Viktoriaa
kädestä ja pinoa vasten nojaten sekä painaen vasemman käden kasvoilleen
purskahti itkuun.

Viktoria... Viktoria! sopersi hän.

Tämä silitteli hänen päätänsä, puristi lämpimästi kättä ja puheli:
Ystävä, ystävä parka!

Mutta — samassa hän nauroi iloisesti: Aloitetaan alusta! Laitetaan
pinot uudelleen kuntoon. Minä ryhdyn sinua auttamaan. Tuonne... tuonne
vanhojen pinojen paikalle vedätetään nämä ja siellä aumataan.

Mistä Viktoria sen tiesi? Niin hän oli aikonut tehdäkin. Katsopas...
minä olen miettinyt sitä niin paljon.

Ja hän tempaisi Hessen mukaansa, juoksi yli ratapihan entisten pinojen
paikalle. Hessellä oli täysi työ seurata häntä.

Hän puheli: Tähän sopii, Hesse... sopii mainiosti. Pienempiä tuonne
sivuille, mutta tähän keskelle suuri ja mahtava... oikea puinen torni,
varustus pakkasta vastaan...

Niin, niin... Viktoriapa sen sanoi... sellainen, juuri sellainen...

Ja minä muodostan huvimajan sen keskustaan... kahvipöydän! Siellähän
meidän sitten on hupaista kokoontua keskellä pihkan tuoksun. Mutta
sinun pitää rakentaa niin korkea käytävä, että mahtuu kulkemaan.

Ja Viktoria tarttui häntä molemmista käsistä, katsoi lujasti silmiin ja
lausui: Hyvää yötä, Hesse!

Tämä jatkoi matkaansa. Taivas oli kuulakas, niinkuin kevättaivas vain
voi olla. Muutamia kirkkaimpia tähtiä vain oli näkyvissä. Ah, Viktoria,
Viktoria...!

Hänen povestaan kohosi melkein hätähuuto, ja hän syöksyi eteenpäin
harpaten yli lätäköiden ja pellonojien, kunnes pääsi maantielle. Siellä
ajoi kaksi miestä kärryillä häntä vastaan. Hesse tunsi asemapäällikön.

... se pitää vakuuttaa tulipalon varalta, puhui hänen toverinsa, mutta
keskeytti ja vilkaisi Hesseen. Asemapäällikkö näytti aikovan huutaa
hänelle jotakin, mutta hänen kumppaninsa vaati kaiken huomion osakseen,
niin ettei yrityksestä tullut mitään.




VI.


Brynolf Krank oli kerran sanonut: Rakkaus teettää hullun töitä. Ja
Hesse Karlssonin täytyi myöntää, että se oli totta. Mutta — sittenkään
hän ei voinut muuta: hän oli päättänyt rakennuttaa halkoauman, joka
oli 16 metriä läpimitaten ja varustettu kahdeksalla ilmakanavalla!
Sellaista ei valtionrautateiden koko olemassaolon aikana vielä
kertaakaan oltu tehty.

Puoli tusinaa hevosmiehiä ajoi puita radan toiselta puolen ja toiset
rakensivat aumoja. Ne olivat aivan tavallisia, 6 metrin läpimittaisia.
Siinä kärrättiin ja siinä ladottiin. Mies seisoi korkealla halkopinon
nokalla ottaen puita vastaan, kun toinen pinonpäästä esiinpistävän
halon varaan asetettua loivaa lankkua pitkin kärräsi niitä ylös,
vanhoista höyrykattilan putkista tehdyillä yksipyöräisillä
työntökärryillä. Hesse tunsi ne lapsuudestaan: hänen isänsä oli takonut
niitä urakalla monta kesää.

Siinä oli touhua ja vilskettä. Oli kuin olisi rakennettu torneja
hyökkäävää vihollista vastaan. Halkojen kärrääjä otti vauhtia ja työnsi
rattaansa ylimmäisen ilmakanavan suulle. Hän oli kuin jokin kivien
tai muurauslaastin kuljettaja. Toinen otti ne vastaan yksitellen ja
ojensi ylempänä seisovalle toverilleen, joka parast'aikaa latoi harjaa.
Hei, Karppinen, täältä tulee...! Ja Karppiseksi puhuteltu muhoili
tyytyväisenä. Kiirettäpä se Puu-Kaalsonni nyt piti, kun jo toukokuussa
ryhtyi tällaiseen urakkaan. Tavallisestihan näitä töitä tehtiin vasta
keskikesällä.

Hesse seurasi työn kulkua, neuvoi ja antoi määräyksiä. Sidepuut
piti latoa hyvin, muuten meni koko hökötys nurin. Ja siellä! Kuka
viheliäinen oli jättänyt harjahalon nurinpäin? Kuori päällepäin, kuori
päällepäin! Miks'ei työesimies katsonut perään?

Joka toinen päivä hän saapui paikalle töitä valvomaan. Nyt hän ei
käynyt monesti kotona. Matkustaen pitkin linjaa hän ilmestyi yht'äkkiä
Laaksonpohjaan hermostuneena, hajamielisenä, kuumeisena. Oliko Viktoria
huomannut, minkälainen torni-kaupunki tänne kohosi?

Kyllä. Viktoriankin oli työn touhu temmannut mukaansa. Hänen ei ollut
enää ikävä. Hiljaa kytevä rakkaus oli leimahtanut ilmiliekkiin.

Mutta naisena hän osasi salata sen, vaikka häntä toisinaan huvitti
ikäänkuin paljastaa kaikki. Hän oli muuttunut niin merkillisen
rohkeaksi. Laskien leikkiä työmiesten kanssa hän oli kuin ei mitään
olisi tapahtunut. Mutta hänen sydäntänsä poltti, ja poskilla paloi
helakka puna. Asemapäällikkö piti sitä terveyden merkkinä. Hyvä, kun
rupesi liikkumaan ulkona. Selvähän se oli, että sai raikkaat veret
poskilleen. Miesten tavallisen lyhytnäköisyyden mukaan hän ei huomannut
mitään.

Viktoria oleskeli tuntikaudet aumaamispaikalla. Hän nosteli halkoja,
punnitsi niitä käsissään. Puolituoreet koivuhalot olivat kuin pitkiä,
vaaleita juustoja. Ja niin ihanan valkoinen kuori kuin missä oli!
Hänelle huudettiin, että kädet pihkaantuivat. Hän nauroi: hän oli jo
pihkassa koko ihminen!

Olipa se leikkisä asemapäällikön rouva.

He kulkivat Hessen kanssa tarkastelemassa töitä. Työmiehet seurasivat
heitä katseillaan, ja yksi ja toinen huomautus lausuttiin noista
kahdesta. Eipä se päällikkö paljon rouvastaan välittänyt, kun antoi
tämän kuljeskella ympäri toisen kanssa. Ne olivat ne herrat niin
kummallisia. Asemapäällikkökin teki naisten töitä... kutoi mattoja.
Niin oli asemamies kertonut.

Hesse toimitti kuutiomittauksia. Nuo pienet aumat, 6—8 metrin
halkaisijalla, sisälsivät tavallisen määrän puita. Niissä oli neljä
ilmakanavaa. Mutta se keskimmäinen... se aiottu huvihuone... siihen
täytyi laittaa kahdeksan. Muuten sen keskukseen ei saatu tarpeeksi
valoa.

Kuusi aumaa seisoi jo valmiina. Niiden rakentaminen oli vienyt
viisitoista päivää. Hessellä oli työmiehiä vain sen verran, että riitti
kahteen yhdellä kertaa. Ne olisi voinut antaa urakalle yksitellenkin...
eri aumaajat itsekutakin varten. Siten olisi voitettu aikaa. Mutta
Hesse ei halunnut voittaa aikaa; hänellä oli omat syynsä. Nyt kun ei
ollut kuin kaksi työryhmää, hän saattoi käydä paikalla upeammin. Saihan
hän siten tavata Viktoriaa tiheämmin.

Ja sitäpaitsi: hän saattoi puolustautua sillä, että nämä työssäolevat
ansaitsivat enemmän, ja loppuaumojen valmistuminen siirtyi
myöhäisempään — lähemmäs keskikesää. Siis ohjesäännön mukaan.

Hän nauroi katkerasti. Ohjesääntö! Mitäpä hän nyt siitä välitti!
Asemapäälliköt sähköttivät vähänväliä, että heidän halkovarastonsa
rupesivat loppumaan. Eikö Puu-Kaalsonni tiennyt, että ohjesäännön
mukaan hänen oli toimitettava heille halkoja? Pahustako hän siellä
Laaksonpohjassa puuhasi alinomaa?

Kiireimmiltäin kotona käydessään hän sai huomautuksia vaimoltaankin.
Melinda piikitteli häntä. Oletpas sinä nyt halukas matkustamaan ja
ennen aina nurisit alituisia virkamatkoja! Eihän sinua, miesriepu,
enää kohta näekään. Hän kohautti hermostuneesti olkapäitään ja työntyi
taipaleelle.

Mitä... Laaksonpohjaanko taas? Ai, ai... siellä taitaa olla asiat
hullusti! Onko se rouva vai itse asemapäällikkö? Sinähän harrastat
aina erikoisuuksia. Hahn irvisteli hänelle pöytänsä takaa ja painui
rahtikirjoihinsa.

Hän koetti täyttää asemapäällikköjen toivomukset, lastautti puita ja
lähetti määräpaikkoihin. Hän matkusti yötä päivää, väliin tavara-,
väliin matkustajajunassa — joskus veturissakin. Tilasipa hän kerran
ylimääräisen junankin — toisen luokan vaunu, ja veturi edessä, ja niin
ajettiin vuorokausi ympäri ja tarkastettiin varastoja. Olipa nyt touhua
kerrakseen! Veturinkuljettaja kiroili, lämmittäjä noitui. Mokomakin
puuherra... kulki kuin rautatiehallituksen päätirehtööri!

Mutta Hessellä oli siihen oikeus. Ohjesääntö oli hänen puolellaan.
Mutta muuten se asettui poikkiteloin hänen tielleen monessa muussa
kohden.

Saiko ohjesäännön mukaan rakentaa halkoaumaa, joka oli 16 metriä
läpimitaten ja kahdeksalla ilmakanavalla varustettu? Tosin siitä ei
ohjesääntö mitään nimenomaan maininnut, mutta varmasti se pistäisi
tarkastajan silmään. Mikä Timur Lenkin mausoleumi tämä oli? Suuri kuin
jokin S:t Angelo Roomassa! Kuutiosisältö suhteellisesti pienempi kuin
tavallisissa aumoissa. Ja keskustan niskapuut metrin haloista! Mitä,
mitä tämä merkitsi? Päähänpistoko? Kyllähän Puu-Kaalsonni oli tunnettu
päähänpistoistaan, mutta tämä meni jo yli ymmärryksen.

Onneksi näitä kysymyksiä ei mikään tarkastaja vielä ollut esittänyt,
sillä »S:t Angeloa» rakennettiin parhaillaan. Hesse valvoi sen
valmistumista erikoisella huolella. Hän viipyi kokonaisia päiviä
Laaksonpohjassa. Hän ei enää luottanut työesimieheenkään.

Tämä murisi: En ymmärrä. Muissa aumoissa on vain neljä ilmakanavaa ja
tähän tehdään puolta enemmän.

Hesse hermostui: Asemapäällikön rouva haluaa niin. Hän laittaa
keskustasta huvihuoneen.

Työesimies vihelsi, oli niillä rouvilla omat oikkunsa... kissa vieköön!
Mutta nämä uudet tulokkaat olivatkin tavallisuudesta poikkeavia.

Täällähän saattaisi pastori Runti pitää vaikka kirkonmeiningit!

Hesse naurahti. Työesimies näytti hassulta sitä sanoessaan. Kynsien
niskaansa hän mittasi askelilla keskustan läpimittaa. Neljä metriä...
se on jo tavallisen huoneen laajuinen.

Sitten hän tarkasteli valmiita ilmakanavia ja tuumi: Mutta
västäräkeille tämä on mieluisa paikka... Pesimäpaikkoja puolta enemmän
kuin tavallisesti.

Viikon kuluttua auma oli valmis. Sen radanpuoleiseen sivuun, alimmaisen
ilmakanavan yläpuolelle vedettiin kimröökipensselillä vuosiluku, auman
kuutiosisältö ja kirjaimet S.J.i.F. Viktoria esitti, että Helgan
päivänä, toukokuun viimeisenä, auma juhlallisesti vihittäisiin pienillä
kahvikekkereillä; jotka hän nimipäivänsä kunniaksi panisi toimeen.
Hänen toinen nimensä oli Helga.


Heitä istuu neljä henkeä halkoaumassa: asemapäällikkö Venäläinen
rouvineen, Hesse ja asemakirjuri. On Helgan päivä, ja sen kunniaksi on
auman huippuun kiinnitetty pieni sinivalkoinen lippu.

Viktoria on loistavalla päällä. Hän on ylpeä keksinnöstään: auman
keskusta oli laitettu huvimajaksi. Jollei hän olisi antanut ideaa,
olisi tästäkin tullut vain tavallinen halkoauma, jossa ei olisi ollut
valoa riittävästi. Ei sitä nytkään ollut kehuttavasti, mutta hyvin
tultiin toimeen. Hesse Karlsson sai siis myöntää, että tämän puisen S:t
Angelon varsinainen luoja oli hän, Viktoria.

Myönsihän Hesse sen mielellään. Mutta Viktorian täytyi myös tunnustaa,
että ilman taitavan arkkitehdin kykyä tämä halkolinna olisi jäänyt
rakentamatta.

Kyllä — se myönnettiin ilolla. Hesse Karlssonille kunnia siitä.

Asemapäällikkö kohotti lasinsa: Mitäpäs sitten muuta kuin — kippis!

Viktoria oli laittanut kahvipöydän, mutta Konsta Venäläinen, se iloinen
savolainen, oli tuonut muassaan pienen pullon likööriä. Sitä nyt
maisteltiin, juhlan alkajaisiksi.

Aumassa olikin verrattain viileä, vaikka ulkona oli kirkas, aurinkoinen
päivä. Sen vaikutti puiden tuoreus. Auman katosta suomukselle
ladottujen halkojen välistä, siivilöityivät auringon säteet sisään,
hienojen, terävien kultarihmain kaltaisina. Tuo korkealla oleva
katto näytti sen vuoksi kuin vartavasten koristellulta. Västäräkit
visertelivät pesissään, tuijaillen pitkin ilmakanavia ulos ja sisään.
Tuon tuostakin erotti niiden siipien suhahduksen, kun ne milloin
pyrähtivät ulos, milloin palasivat takaisin. Ne eivät näyttäneet yhtään
välittävän ihmisistä, jotka olivat tulleet tänne niiden pesäntekoa
häiritsemään. Räpytellen pesän suulla ne jättivät tuomisensa sisään ja
lensivät hakemaan uutta.

Herrat mittailivat katseillaan auman sisustaa. Se oli kuin pyöreä
muurin seinä, josta halkojen päät selvästi erottautuivat. Koivuja
näytti olevan suunnilleen puolet. Hesse huomautti, etteivät ne
kuivaneet yksikseen pinossa paremmin kuin aumassakaan. Ollen liian
arkaa lajia ne mädäntyivät lyhyessä ajassa Mutta kuusija mäntyhalkojen
seurassa ne viihtyivät mainiosti.

Ahaa... se on tuossa selitys tämän laajuuteen. Metrin pituiset
sidepuut, huomautti kirjuri.

Niin... muuten siitä olisi tullut puolta pienempi.

Keskusteltiin erilaisista aumoista ja maisteltiin siinä sivussa.
Niitähän ei ollut kuin kahta päälajia: ladonmuotoiset ja sitten nämä
»karusellit», sokeritoppakeot. Hesse kertoi kauan miettineensä uutta
aumalaitosta, johon menisi puuta tavallista enemmän, ja joka muuten
näyttäisi siistiltä.

Sinun alallasi eivät ole mahdollisuudet suuret, kun pitää rakentaa
haloista, huomautti asemapäällikkö nauraen. Mutta — yrittäähän aina
saattaa.

Hesse myönsi sen, mutta hän oli päättänyt kokeilla. Pitäisi vain saada
lupa varastonhoitajalta, mutta tämä nykyinen oli niin tarkka — pelkäsi
valtiolle koituvan turhia menoja. Olisipa ollut hänen kotikaupunkinsa
varaston esimies. Hän olisi kyllä innostunut asiaan.

Siinä arvosteltiin rautatietä ja sen johtoa... noin sievästi vain.
Mutta sitä mukaa kuin veret lämpenivät, käytiin rohkeammiksi. Hesse
purki ilmoille mielipiteensä. Miksikä olikin tämä rautatie kuin
jokin kaatopaikka? Kaikki ruhat ja rammat tänne kerättiin... vanhoja
ryssän upseereita, haaksirikkoon joutuneita sveessien jälkeläisiä!
Eläkelaitos Suomen henkiselle proletariaatille, hitto vie! Syystä heitä
haukuttiinkin »sahajauhopäiksi». Ja niin helkkarin ylpeitä kuin olivat
tämän laitoksen virkamiehet! Yksi ratainsinööri kuin puolijumala,
jolle jo kilometrin päästä piti paljastaa päänsä — köyhän kuolevaisen.
Hän oli koulupoikana vihannut rautatien herroja, mutta niin näkyi
kohtalo johtaneen, että hänenkin piti löytää leipänsä täältä... samasta
vartaasta näiden hidasjärkisten, tyhmien kanssa. Ja hän kun oli kerran
kuvitellut rakentavansa uudelleen vanhan Rooman!

Oho! Kylläpä sinä ankarasti arvostelet. Mihin joukkoon meidät luet?

Asemapäällikkö, pienessä nousuhumalassa, näytti taisteluun vaativalta.

Hesse kohautti olkapäitään: Läsnäolevista en puhu. Mutta — sanokaapa
suoraan, eikö ole niinkuin sanoin. Ruotsi kaikessa vallan päällä. Tuon
ilmakanavan otsikkoonkin piti maalata _S.J.i.F. — Statsjärnvägarne i
Finland!_ Pahustako sen pitää olla ruotsiksi Suomenmaassa? Sitä minä en
jaksa käsittää.

Tjah... sehän on helposti ymmärrettävissä. Johto on ruotsalainen ja
tulee aina olemaan, huomautti kirjuri kimeällä äänellään.

Mutta nyt ei Hesse enää jaksanut itseään hillitä. Hän paukautti
nyrkillä pöytään, min että kahvikupit ja liköörilasit hypähtivät.

Sinäkin, Korpela, orjasielu! Pokkuroit noita sen vietävän puupäitä,
jotka käyvät meitä tarkastamassa! Tulkoon vain puutavarakontrollööri
tänne, niin osoitan noita seiniä ja sanon: Siinä on _Suomen_ puuta!
Ymmärrättekö?

Kirjuri penäsi: Suomalainen on orjasielu... sinä niinkuin me muutkin.
Et sinäkään noin sano, vaikka uhkaat. Selkä nöyränä kuljet ja
selittelet, mistä syystä tämä auma on tällaisen laajuuden saanut.

Helvetti! karjaisi Hesse, eikä yhtään muistanut, että Viktoria oli
läsnä. Melkein mustana kasvoiltaan hän seivästi kirjurin katseellaan:
Sanotko sinä, riivattu, mi-minua orjasieluksi... minua, joka olen
sentään su-suvereeni hengen maailmassa?

Hän yritti heittää vastustajaansa kahvikupilla kasvoihin, mutta
Viktoria puuttui asiaan. Tarttuen tuohon ojennettuun käsivarteen hän
virkkoi tyynesti: Hesse, hillitse itsesi! Muista, että nämä ovat minun
nimipäiväni!

Hesse tuijotti häneen hämillään. Hän ei kestänyt paljon. Pienikin
määrä alkoholia meni jo päähän. Hän kokoili ajatuksiaan: mitä tässä
oikeastaan oli tapahtunut?

Anteeksi, Viktoria... minä en kärsi, että minua sanotaan orjasieluksi.
Sitä minä en ole, en jumal'auta!

Viktoria hymyili: Et... mutta nyt sinä ainakin olet minun orjani ja
tottelet minua.

Niin... se on eri asia. Sinua minä tottelen.

Kirjuri nauraa kähäytti pilkallisesti.

Hesse ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan jatkoi tyynemmin: Mistä me
tässä viimeksi juttelimmekaan? Niin... siitä ruotsista... että miksi
sen pitää aina olla ruotsiksi?

Viktoria: Sinä unohdat, että minunkin äidinkieleni on ruotsi.

Hesse: En suinkaan! Minähän puhun systeemistä, järjestelmästä. Ja
sitäpaitsi: sinähän olet yksi niitä viisaita neitseitä, joka olet
osannut oikealla ajalla sytyttää lamppusi ja käydä ylkää vastaan. Sinä
olet opetellut suomen.

Ja vielä niin selevän kuin Savon muhkean murteen, nauroi asemapäällikkö.

Siitä nyt saattoi olla eri mieltä. Heillä, pohjalaisilla, oli Savosta
omat käsityksensä, mutta ei väitelty siitä. Murre kuin murre, kunhan
vain oli suomea.

Viktoria: En minä olisi uskonut, että sinä olet noin kiivas. Ja ennen
sinä hyvin mielelläsi puhuit ruotsia.

Johan nyt toki. Mutta se oli koulupoikana. Silloin ei osattu
arvostella. — Ja sitäpaitsi: taisin olla rakastunut.

Hän vilkaisi asemapäällikköön. Mutta tämä ei näyttänyt kiinnittäneen
siihen mitään huomiota. Hän täytti vain lasit ja virkkoi suu leveässä
hymyssä. No... Helekan malja sitten!

Juotiin »Helekan» malja. Hesse iski valtionrautateitten
säästäväisyyspolitiikkaan. Siitä ei kannattanut puhuakaan. Esim.
jokaisella kuljettajalla oli oma nimikkonsa. Siten kyllä hoidettiin
veturia hyvin, mutta tuhlattiin äärettömästi käyttövoimaa. Koneiden
pitäisi olla kulussa yötä päivää. Kun mies oli ajanut vuoronsa, niin
toinen tilalle, ja sitä menoa niin kauan kuin veturi kesti. Entä
asemaja vaihdemiehet! Niitä oli aivan liikaa. Ruotsissa junanlähettäjä
hoiti vaihteetkin... pienemmillä asemilla ainakin. Mutta Suomessa
torkkui joka vaihteen nenässä mies, nähden unta ajasta, jolloin palkka
kohoaisi kahdellakymmenelläviidellä markalla vuodessa. Paljon väkeä ja
huono toimeentulo, vähän väkeä ja paremmat palkat.

Ja enemmän työtä, huomautti kirjuri.

Tietysti... mutta sitä tekisikin, kun saisi suuremman palkan.
Perheellisen on hyvin vaikea tulla toimeen. Minä puhun kokemuksesta.

Asemapäällikkö kannatti Hesseä. Säästäväisyyttä ei kyllä paljon
tunnettu rautateillä... se oli kyllä totta. Annettiin määräyksiä
langanpätkien ja lakkapalasten kokoamisesta, mutta siitä huolimatta
killui joka aseman ja pysäkin seinässä messinkikello, jolla ei ollut
mitään virkaa.

Meidänkin Möttönen soittaa kaikki soitot peräkanaa. Ota siitä sitten
selvä.

Olisi parasta myydä ne tai sulattaa metalliksi.

Mutta eikö sekin ole tuhlausta, että poltetaan puuta? Katsokaammepa
tätäkin halkolinnoitusta. Muutaman ajan perästä se on tuhkana.

Kirjuri tiiraili ympärilleen, nyökytellen viisaan näköisenä päätään.

Sitäkin kysymystä oli Hesse pohtinut. Olihan kokeiltu kivihiilellä,
mutta huomattu sen tulevan kalliimmaksi. Puu oli Suomessa halpaa. Mutta
jos meiltä löydettäisiin kivihiiltä — silloin asia muuttuisi.

Pih! pihautti kirjuri halveksivasti.

Hesse tulistui: Ei saa niin halveksivasti pihauttaa, kun on kysymys
omasta maasta ja sen mahdollisuuksista! Se on anteeksiantamatonta
epäisänmaallisuutta. Ei tämä Suomi niin köyhä ole kuin huudetaan. Kyllä
täällä on tavaraa ja rikkautta, kun vain oltaisiin itse isäntiä. Mutta
siinäpä se on! Ei olla.

Miir ist tas folokommen tasselepe, sanoa jämäytti asemapäällikkö.
Resiimi kuin resiimi... ryssät tai ruohtalaiset. Pääasia, että on
hallitus. Ei meistä kuitenkaan koskaan ihtenäisiä tule.

Siinä kuultiin savolaisen uskontunnustus! Hesse tunsi syvästi
halveksivansa Venäläistä. — Tulee kyllä, jos on vain miehiä! Mutta
Savosta niitä ei ainakaan näy sakenevan.

Tulloo Savostai, jos voan on olot sellaiset, että passoo tulla.

Siinäpä se oli — »passoo tulla»! Mutta pitäisi panna passoomaan.

Keskustelu uhkasi muuttua väittelyksi. Heimokateus oli saanut yllykettä
likööristä ja se näytti puhkeavan esiin. Hesse sen heimon jäsenenä,
joka ei suinkaan ole tunnettu vaatimattomuudestaan, kukkoili jo kelpo
lailla. Viktoria kiiruhti välittämään.

Heittäkääpä pois hammastelu ja juokaa kuppi minunkin tarjoustani.
Kuule, savolainen... ojennapas sitä sokeriastiaa. Ja sinä, pohjalainen,
ole hyvä ja ota!

Kas niin. Nainen se aina rauhan rakensi... hyvä toki. Eivät ne Eevan
tyttäret niin pahoja olleet kuin sanottiin.

Viktoria: Kuka meistä pahaa puhuu?

Hesse: Kirkkoisä Augustinus se hiukan haukuskelee. Sanoo, että jollei
naista olisi luotu, me miehet juttelisimme Jumalan kanssa.

Olikos hän naimisissa?

Sitä en jaksa muistaa... mutta äiti hänellä ainakin oli... hurskas
Monika.

Siinäpä se! Jos ei Monikaa olisi ollut, ei Augustinus yleensä olisi
jutellut kenenkään kanssa.

Viktoria nauroi, niin että hampaat loistivat. Häntä oli nautinto
katsella.

Hesse virkkoi: Niin... Viktoria, en minä ole sitä mieltä. Minä vain
muuten Augustinusta siteerasin.

Keskustelu siirtyi muihin asioihin. Puhuttiin virasta ja viran
hoidosta, käsiteltiin sen hyviä ja huonoja puolia. Oltiin yksimielisiä
siitä, ettei paljas virka yksin tyydyttänyt. Piti olla jokin
erikoisharrastus, joka ylläpiti. Varsinkin rautatiellä, rautatiellä.

Nyt pääsi Konsta Venäläinen puhumaan mieliharrastuksestaan,
seinämattojen kudonnasta. Hän oikein lämpeni. Hän kuvasi gobeliinin
taideteokseksi, ja sitähän se tavallaan olikin. Peijakas sentään...
siinä kysyttiin kärsivällisyyttä, neuloa esim. nauravan naisen kasvot.
Jokainen väre tuli näkyviin. Mutta se riippui langoista... langoista.

Jotka sai valmiin kartan mukaan ostaa! Ryijyt olivat toista. Kirjuri
puhalsi pitkän savupilven sikaristaan.

Älähän puhu! Neulopas esim. Tanten ja Peatriisen kohtaus, joka minulla
on alulla. Siinä soat toisenni kerran neuloo liikuttaa.

Mallin mukaan.

Tietysti... mutta — sittenni. Taitoo se sittenni voatii.

Minusta on paljon hauskempi katsella hyvin parsituita sukkia.

Te puhutte virasta ja sen aiheuttamasta yksitoikkoisuudesta, puuttui
Viktoria keskusteluun. Mutta mitäs te meille, perheenemännille,
suosittelette?

Sivuharrastuksia — johan minä sanoin.

Viktoria punastui. Hän lävisti kirjurin katseellaan. Tämä nyökytteli
päätään taaksepäin ja tiiraili auman kattoon. Oliko hän huomannut
jotakin?

Viktoria: Mitä sivuharrastuksia?

Kirjuri: Mikä mistäkin tykkää...

Viktoria kaasi kahvia kuppeihin. Hesse huomasi, että hänen kätensä
vapisi.

Hän yritti sanoa jotakin, mutta samassa ilmestyi harjoittelija
ilmakanavan suulle ja tiedoitti:

Kontrollööri tulossa. Mätäkorvesta ilmoitettiin.

Ovatpa ne sielläkin kerran hereillä. Asemapäällikkö nousi kirjurin
kanssa pöydästä.

He astuivat pitkin ilmakanavaa, hiukan horjahdellen ja tukien kädellään
pinojen päistä. Kirjuri pyörähti taakseen katsomaan ja viittasi
Hesselle jotakin. Sitten kuului lyhyt naurahdus.

Viktoria oli vaipunut mietteisiinsä. Hesse kysyi: On kai siellä kaikki
järjestyksessä?

Kyllä... en minä sitä ajattele. Mietin vain, että ovatkohan huomanneet
jotakin.

Hesse huokasi: En minä tiedä. Korpelan viittaus tuntui vain vähän
merkilliseltä...

Viktoria vilkastui: Mutta mitä pahaa siinä on, että me, vanhat tutut,
seurustelemme toistemme kanssa? Mitä ihmisillä on siihen sanomista?

Hesse: Me olemme naimisissa.

Viktoria: Naimisissa! Mutta — olemmeko kertaakaan ylittäneet
luvallisuuden rajoja?

Hesse: Emme vielä... mutta sekin voi tapahtua. Mitä ajattelisit, jos
esim. nyt suutelisin sinua... nyt kun olemme kahden kesken? Eikö se
olisi luvatonta?

Pyh! Suudelma! Viktoria huitaisi kädellään.

Hesse: Pidätkö sitä todella niin viattomana?

Hän nousi. Viktoria katsahti häneen arasti. Hänessä ei nyt ollut
jälkeäkään siitä reippaudesta... siitä melkein äidillisestä lujuudesta,
jolla hän heidän ensimmäisen kohtaamispäivänsä iltana oli toivottanut
Hesselle hyvää yötä.

Puhumme tästä toiste, lausui hän myöskin nousten. Nyt täytynee lähteä.
Kiitos vain sinulle, Hesse rakas, että tulit! Teit suuren uhrauksen.

Mitä... virkamatkan, virkkoi tämä hiukan pettyneenä ja seurasi
Viktoriaa aumasta ulos.

Juna porhalsi asemalle.




VII.


Alkoi sekava aika Hesse Karlssonin elämässä. Hän oli joutunut
intohimoisen rakkauden pauloihin. Tuo herkkä sydän, joka jo kouluaikana
oli niin helposti syttynyt, paloi nyt täydellä liekillä. Se ei ollut
enää koulupojan viatonta kiintymystä, se oli täyden miehen kiihkeää
kaipausta, joka kulutti ruumista ja sielua.

Kun hän jäljestäpäin tätä aikaa muisteli, tuntui siltä, kuin ei hän
olisi toiminut täysin tietoisesti. Hän oli ollut kuin huumeessa,
yhtämittaisessa, pitkässä huumauksessa — melkein hulluuden partaalla.
Mutta jos joku olisi siitä hänelle silloin huomauttanut, hän olisi
nauranut vasten kasvoja.

Onnellista hulluutta, autuasta järjettömyyttä — sitä on kai rakkaus.

Mutta ei kaikki rakkaus. On myös sellaista, jossa onnen tunteeseen
liittyy viiltävä kipu, tuska, joka polttaa yhtä kovasti kuin lemmen
palo. Hesse Karlssonin rakkaus oli sitä lajia.

Se ei johtunut siitä, ettei rakastettu olisi ollut uskollinen, ei tämän
rakkauden epätietoisuudesta. Viktoria oli sen useamman kuin yhden
kerran tunnustanut. Hesse oli saanut täyden korvauksen kouluaikaisista
kärsimyksistään — mikäli Viktoria oli niitä aiheuttanut, niin — monta
kertaa suuremman kuin mitä ne olisivat, ansainneet. Tuskan tuottivat
muut seikat: hän oli sidottu ja Viktoria oli sidottu, ja hänellä, Hesse
Karlssonilla, oli sitäpaitsi kolme lasta.

Ei hän uskaltanut avioeroa ajatella. Sellainen ajatus vain toisinaan
vilahti hänen päässään, — ajatus, jonka varaan hänen rikkinäinen
sielunsa joskus asettui lepäämään kuin lintu oksalle, pitkän,
yhtämittaisen lennon jälkeen. Ei — hänen henkensä ponnistukset
suuntautuivat toisaalle: jonkinlaisen tasapainotilan löytämiseen.
Yhdellä puolen Melinda ja lapset ja toisella Viktoria ja rakkaus.
Näiden painopisteiden välillä kieppui hänen henkensä kauan.

Hän oli jostakin lukenut, että syvemmällä, elämän pohjakerroksissa
näyttivät ihmiselämän arvot toisenlaisilta kuin pinnalla. Se, mikä
pinnalta katsottuna näytti rehellisyydeltä, oli syvemmältä asiaa
tarkastettaessa epärehellisyyttä ja petosta. Ja päinvastoin: se, mikä
pinnalla näytti petokselta, olikin syvemmältä katsottuna puhtainta
vilpittömyyttä. Kun kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä ei olosuhteiden
pakosta voinut avoimesti seurustella toistensa kanssa, he etsivät
salateitä, turvautuivat petokseen. Mutta tämä »petos» oli samaa kuin
rehellisyys, koska siinä ilmeni kahden sydämen vilpittömin ja totisin
tunne, jota kierot olosuhteet eivät kyenneet tukehduttamaan. Välistä
juoksi kirkas vesisuoni kaiken aikaa maan alla.

Se oli jo verraton apu. Noiden ajatusten kirjoittaja ei ollut
aavistanut, kuinka otollisen maaperän ne kerran löytäisivät erään
rautatien halkokirjurin sydämessä. Hesse innostui. Hän kehitteli tätä
ajatussarjaa, puheli siitä väliin tovereilleenkin — silloin kuin
epäluuloja herättämättä saattoi keskustelun johtaa tällaisille aloille.
Häneltähän oli totuttu odottamaan kaikenlaista outoa ja kummallista.
Toiset kuuntelivat sitä vastaanväittämättä — varsinkin Hahn. Mutta
asemapäällikkö oli toista mieltä: Man ska' stå för sitt kast! Se oli
kaikkein paras elämänfilosofia _niissä_ asioissa.

Niinhän se saattoi olla — muutamille, mutta ei kaikille. Elämä oli sen
usein näyttänyt toteen.

Ätsh... hulluttelivat vain! Ajoivat takaa omia mielikuviaan. Ei — piti
pysyä realiteeteissa. Katsokaapa »ukkoa», ovenvartijaa! Se seisoi
siinä, mihin se kerran oli asetettu.

Niin — kunnes jonkun isännän saapas potkaisi sen syrjään!

Niinpä niin. Mutta senpä vuoksi pitikin sitä aina silloin tällöin käydä
katsastamassa. Huomatkaa, järki... sitä vartenhan se oli ihmiselle
annettu, että punnittaisiin, kannattiko ruveta rehkimään vai ei. Ne
kirjailijat kehräsivät kokoon kaikenlaista. Roskaa!

Nyt sai Krank'kin sanan vuoron: Onkopa niissä naisissa muuta eroa, kuin
että toinen on hiukan pitempi tai lyhempi toista?

Se Brynolf Krank! Se osasi aina antaa keskustelulle pyöreän päätöksen.
Herrat nauroivat, ja jokainen painui työhönsä. Lennätinkoneet
nakuttivat, ja asemakonttorissa vallitsi jälleen hiljaisuus.


Hesse istuskelee puiston penkillä Vaasassa. Hän on tehnyt asiaa
kaupunkiin saadakseen tavata Viktoriaa, jonka myös oli onnistunut
matkustaa tänne. On syksy, ja tuuli ajelee kellastuneita lehtiä pitkin
puiston käytäviä.

Heidän suhteensa oli jo kestänyt toista vuotta. He olivat tavanneet
Laaksonpohjassa monet monituiset kerrat... väliin Viktorian kotona,
kun asemapäällikkö oli kokouksissaan, väliin halkoaumassa. Asemalla
käyntejä ei kukaan voinut epäillä. Olihan siellä tavallista enemmän
puita, ja hänen oli suoritettava säännönmukaisia vesipitoisuuskokeita,
t.s. tarkastettava, miten puiden kuivuminen edistyi.

Viktoria oli ollut kantamassa hänen kanssaan halkoja pumppuhuoneeseen.
Hän oli kehoittanut: Ota tuo keveä halko, Viktoria... nämä ovat sinulle
liian raskaat. Mutta Viktoria oli tarttunut kaikkein järeimpään, aivan
kuin osoittaakseen, että hän uskalsi ottaa suuremman vastuun tästä
heidän rakkaudestaan ja sen seurauksista. Oh, sitä suloista, uhrautuvaa
Viktoriaa! He olivat punninneet halot... aivan kuin olisivat punninneet
oman elämänsä kohtalot... hymyillen, naureskellen, vaihtaen helliä
katseita keskenään. Ja siellä pumppuhuoneen lämpimässä hän oli ensi
kerran sulkenut Viktorian syliinsä ja suudellut häntä.

Se oli ollut hurmaava hetki. Sinä hetkenä hän ei ollut muistanut muuta,
kuin että he olivat kahden, ympärillään omituinen rasvantuoksuinen
lämpö. He olivat heittäytyneet tuon tuokion valtoihin kuin virtaan. Se
oli kuljettanut heidät kauas pois... pois nykyisyydestä — maailmaan,
jossa ei ollut muita kuin he kaksi. Hän oli avannut silmänsä ja
huomannut, että Viktoria katseli ylöspäin miettiväisenä kuin jokin pyhä
nainen keskiaikaisissa maalauksissa.

Etkö sulje silmiäsi, kun suutelen sinua?

En.

Miksi et?

Siksi, että silloin veisi virta minut kokonaan... täydellisesti.

Hän ei ollut käsittänyt sitä heti, mutta jälkeenpäin se oli hänelle
selvinnyt. Viktoria tunsi lemmen palon vielä polttavampana kuin hän;
siksi hän halusi olla varuillaan. Hän tiesi leikkivänsä tulella, joka
oli voimakkaampi ihmistä... kaikkinielevä... kaikkituhoava... yksi
hehkuva henkäys vain — aivan kuin ahjon... tulikuuman, porottavan
ahjon. Siksi hän piti silmänsä auki.

He olivat käyneet noutamassa halot. Ne olivat kuivuneet pumppuhuoneen
pannun päällä. Taas ne oli yhdessä punnittu. Ero oli ollut jokseenkin
suuri. Hän oli laskenut suhteellisen vesipitoisuusprosentin. —
Katsopas, kuinka paljon sitä oli! Viktoria oli katsahtanut häneen
kirkkaasti... aivan kuin iloiten, että tuo luku merkitsi heidän
rakkautensa suuruutta. Mutta hän oli iloinnut vastakkaisesta syystä:
painon vähennys oli salaa häntä rohkaissut. Ehkäpä vielä selviät
tästä... tästä suloisen katkerasta huumauksesta. Katso lukua... ota
asia järjen kannalta!

Sellaista se oli ollut. Talven ja kevään kuluessa he olivat usein
tavanneet — milloin täällä, kaupungissa, milloin Laaksonpohjassa.
Halkoauma oli ollut heidän kohtauspaikkansa siellä.

Hän oli joskus talvella jäänyt junasta pois viimeistä edellisellä
pysäkillä ja kävellyt pimeässä tuon neljän kilometrin taipaleen. He
olivat sopineet niin Viktorian kanssa. Vaikka viranhoidon varjolla
saattoikin käydä Laaksonpohjassa milloin hyvänsä, oli sentään ollut
varovaisinta välttää liian lukuisia käyntejä. Mutta — salaa, salaa se
oli onnistunut.

He olivat seisseet auman keskustassa toisiinsa nojaten ja kuiskineet
kuumia sanoja. Oi, kuinka monta kertaa he olivatkaan vakuuttaneet
rakkautta toisilleen! Kylmä tuuli oli puhaltanut pitkin ilmakanavia
ja paanut lumen heidän päänsä päällä tanssimaan. Morsiushuntu!
oli Viktoria kuiskannut, nähdessään, kuinka lumihiutaleet hiljaa
laskeutuivat heidän ylleen. He olivat viipyneet siellä tunnin toisensa
jälkeen, kylmästä väristen, mutta suudelmien lämmittäessä heidän
sydäntään.

Synkkä paikka sydäntalvella — tuollainen halkoauma... aivan
toisenlainen kuin kesällä, kuumana, aurinkoisena päivänä, jolloin
pihka tuoksui, ja västäräkit iloisina lentelivät pitkin ilmakanavia.
Silloin soi halkoauma kuin suuri, ihmeellinen kello... joka paikasta
vain sirkutusta ja visertelyä, lyhyitä laulunhelkähdyksiä... aivan kuin
olisi jokin kimmoisa jousi helähdellyt. Ja tuo surina... tuo hyrräävä,
kehräävä ääni... tuo lukemattomista pesistä kuuluva onnen kujerrus
— se oli kuin kellon surinaa vähää ennen lyöntiä. Ja sitten — auman
keskustassa kaksi ihmistä, kaksi onnetonta ja onnellista ihmistä,
joiden sydän löi... hakkasi kuuluvasti: — tämän ihmeellisen kellon
tikitys...

Nyt hän oli viimeksi tavannut Viktorian kaksi viikkoa sitten ja
huomauttanut, että heidän pitäisi lopettaa. Ilmitulon vaara oli liian
suuri. Viktoria oli itkenyt, oli sanonut menehtyvänsä ikävään. Mikä
häntä enää kannattaisi, jollei saisi Hesseä tavata? Seurauksena siitä
oli ollut tämä yhteinen kaupunkimatka. Ja tässä hän nyt istui taas,
odotellen ystäväänsä.

Sieltä Viktoria jo tulikin, kylmästä väristen... käveli rauhallisesti
kellastuneiden lehtien peittämää puistokäytävää. Hän kantoi pakettia
kainalossaan, koko ajan puristellen hansikoituja käsiään. Hesse nousi
ja käveli häntä vastaan.

Ostin gobeliinilankoja Konstalle... Kuule... minun on kylmä. Mennään
johonkin kahvilaan.

He poikkesivat kahvilaan. Kuukausi sitten he olivat viimeksi istuneet
tässä samassa paikassa... Viktoria oli tehnyt asiaa kaupunkiin,
ja hänenhän taas oli helppo järjestää matkansa, kun oli käytävä
varastojakson esimiestä tapaamassa.

Viktoria kertoo kotioloistaan. Oli taas ollut niin tavattoman
pitkä kuukausi. Ikävää ja harmaata oli elämä siellä. Konsta kulki
kokouksissa, neuloi seinämattojaan. Oli sentään siunattu asia, että
siltä olivat langat loppuneet. Niitä ostamaan hän oli päässyt.

Se on ruvennut viime aikoina vähän vakoilemaan meitä, jutteli Viktoria.
Ihmettelee sinun tiheitä käyntejäsi. Mitä vesipitoisuuskokeita niitä
alinomaa pitää ottaa?

Hesse oli arvannut sen. Huomiotahan se herätti, kun yhden aseman
halkovarastoja hoidettiin niin uskollisesti. Paras oli olla varovainen.

Mutta täällä meitä ei tunne kukaan.

Ehkä ei Viktoriaa, mutta hänet, Hesse Karlssonin, kyllä. Luotettu
paikka ei ollut tämäkään.

He keskustelivat siitä, miten parhaiten voisivat nämä kohtauksensa
järjestää. Viktorialla oli eräs tuttava, erään rautatien kirjurin
rouva, jonka luona he voisivat tavata, sillä aikaa kuin mies oli
virassaan. Hän oli jo siitä puhunutkin.

Mutta Hessestä se oli vastenmielistä. Kolmannen henkilön sekaantuminen
tällaiseen juttuun oli noloa... varsinkin, jos hän vielä rupesi
avustamaan. Tiesikö Viktoria, millä nimellä maailma sellaista naista
nimitti?

Kyllä Viktoria sen tiesi ja hän punastui. Mutta eläviin kuviin hän oli
luvannut tänä iltana tulla. He olivat jo siitä sopineet. Tietysti Hesse
tulisi myös?

Tämä vaikeni. Tuo kolmas henkilö ei ollenkaan miellyttänyt häntä.

Viktoria sanoi: Mutta julkisuudessa se on meille vain eduksi. Minä
voin aina sanoa, että kohtasin hänet, ja että sinä liityit sattumalta
seuraan.

Olihan siinä jonkun verran järkeä. Hesse lupasi tulla.

Hän vietti iltapäivän rautatienvirkarmiehille varatussa huoneessa
aseman lähellä. Hän oli uupunut ja masentunut. Syvä alakuloisuus
asui hänen sielussaan. Tunnin toisensa jälkeen hän istui sohvassa,
tuijotellen tylsästi eteensä.

Tuntui jollakin tavoin turvallisemmalta istua täällä, hiljaisessa
huoneessa — vaikka valmistautuikin luvattomaan kohtaukseen. Tämä
odotteleminen täällä ei tuntunut ollenkaan luvattomalta. Se johtui
siitä, ettei kukaan nähnyt. Saattoi olla piilosilla omantuntonsa
kanssa. — Etköhän tekisi viisaimmin, jos matkustaisit kotiin?
Tietenkin minä matkustankin! Olihan junan lähtöön vielä aikaa. Mutta
minä tarkoitan (sanoi omatunto) että jättäisit jo nämä... nämä
luvattomat kohtaukset. Eihän sellainen sovi kunnialliselle miehelle...
Kuka oli sanonut, että hän aikoi mennä... saihan toki levähtää
rautatienvirkamiesten omassa huoneessa? Mutta — sitä vartenhan sinä
kuitenkin viivyt täällä? — Enpäs viivy... saihan nyt toki oleskella,
mietiskellä? Eikö tämä hänen nykyinen tilansa ehkä miettimistä
kaivannutkaan? Omatunto vaikeni. Hessen oli onnistunut tehdä se
äänettömäksi.

Niin, niin... täällä sai tyyntyä, rauhoittua... kuin koota voimia
uutta, tuhoisaa askelta varten. Hesse ei sitä näin selvästi ajatellut;
ajatus sipaisi vain tuota lähestyvää kohtausta kuin nukkuvaa, joka
ei siitä sipaisusta herännyt. Hiljainen, vähitellen hämärtyvä huone
tuntui kuuntelevan häntä. Tuo hämärä oli kuin tehnyt salaliiton
hänen kanssaan. Näin... salaa jos voisi aina asian järjestää, ettei
kukaan näkisi... seurustella Viktorian kanssa niinkuin ajatusten,
omantunnon äänen edes häiritsemättä — silloin olisi mainiota. Ja
samalla kun hämärä kuunteli häntä, yhdessä suunnitellen tämän suhteen
järjestämistä, se antoi myös anteeksi. Se ikäänkuin pyyhki pois kaiken
entisen... nuo luvattomat hyväilyt ja suudelmat. Oh, on täälläkin,
tässä huoneessa tehty yhtä ja toista... välistä oikein rietastakin.
Sinä olet sentään vielä kunniallinen mies... et ole astunut viimeisen
rajan yli. Tihenevä pimeys puheli hänelle, vuodatti voidetta hänen
sairaaseen sieluunsa.

Seitsemältä hän oli luvannut mennä, mutta vielä oli tunti aikaa.
Sieltä, vastapäätä, kadun toiselta puolen, näkyi kellosepän
näyteikkunasta kirkkaasti valaistu suuri kello. Juna Itäsuohon lähtisi
puolen tunnin päästä. Hesse mietti, matkustaisiko sillä junalla. Hän
nousi vaivalloisesti seisomaan ja katseli pimeässä ympärilleen. Sieltä
nurkasta häämötti matkalaukku, jossa oli Melindan neuloma, ruskea
päällys. Matkalaukku kehoitti, päällys kehoitti. Hän ei erottanut sen
väriä, mutta hän tiesi, että se oli ruskea, ja että se oli Melindan
neuloma. Ja tuo tieto oli tänä hetkenä samaa kuin kehoitus, käsky: pidä
kiirettä!

Mutta Hesse seisoi keskellä huonetta voimatta päättää. Kului neljännes
tunti, viisi minuuttia yli sen, kymmenen minuuttia. Vielä olisi aikaa
juosta asemalle. Mutta Hesse katseli sekuntiviisarin kiertoa, ja nyt
hänestä tuntui, että se liikkui tavattoman hitaasti. Oli, kuin olisi
kadun toiselta puolen näkyvä kellokin hidastuttanut vauhtiaan, jotta
hän ennättäisi. Kaksi minuuttia vielä aikaa. Nyt se jo oli liian
myöhäistä. Hesse oli tuskin ehtinyt liikahtaa paikaltaan, kun jo kuului
veturin vihellys. Hän katsoi uudelleen kelloa. Oliko todella nuo kaksi
minuuttia kulunut noin nopeasti? Kyllä... kello oli jo minuuttia yli
puoli seitsemän. Oh, hän vaipui taas sohvaan, jääden hajamielisenä
tuijottelemaan eteensä.

Seitsemältä hän lähti. Ulkona satoi lunta. Suuria »akanpaloja» putoili
taivaalta, kookkaita kuin kymmenenpennin rahat. Ne leijailivat hiljaa
alaspäin, keinahdellen, kallahdellen kuin untuvahöytyvät. Pitkien,
näkymättömien rihmojen kaltaisina, — rihmojen, joissa epäsäännöllisten
välimatkojen päässä oli aina tuollainen valkoinen höytyvä, ne
riippuivat sysimustalta taivaalta, laskeuten alaspäin verkkaan ja
tasaisesti, kimallellen kauniisti sähkövalojen loisteessa. Kadun musta
asfalttipinta nielaisi ne sisäänsä sitä mukaa kuin ne putoilivat.
Se pysyi yhtä mustana, yhtä märkänä ja kiiltävänä. Mutta ihmisten
hartioilla ja päähineitten päällä nuo avaruuden lumiperhoset saivat
hetkisen levähtää ennen kuolemaansa...

Teatterin eteisessä oli tungos. »Jaipurin maharadjan lempivaimo»
houkutteli vaasalaisia ilmeisen väkevästi. Hesse liittyi lippujonon
loppupäähän, tarkastellen ympäristöään. Joku tuttu näkyi joukossa, ja
hän nyökäytti päätään. Mutta Viktoriaa ja tämän ystävätärtä hän ei
huomannut missään.

Jono solui eteenpäin, ja hän läheni lippuluukkua. Hänestä tuntui, että
tuosta... tuon messinkiristikkoisen luukun aukosta hän lunastaisi
itselleen pääsylipun kadotukseen. Mutta se ei nyt vaivannut häntä. Oli
vain niin suloista painua sinne... tuhota itsensä lopullisesti. Ei
syyttänyt omatunto, ei muistunut mieleen koti — kaikki oli yhdentekevää.

Hän sai lipun ja liittyi toiseen jonoon, joka odotteli ovien
aukaisemista. Pian se tapahtuikin, ja Hesse seisoi kynnyksellä.

Siellä, ovesta hiukan oikealla, takimmaisissa penkeissä istui Viktoria
ja antoi hänelle merkkejä.

Kuin sattumalta oli siinä tyhjä paikka Viktorian vieressä. Hesse
istahti siihen... Viktoria esitti ystävättärensä. Siinä ei ollut aikaa
pitkiin puheisiin, sillä katsomo pimeni ja esitys alkoi.

Intialainen ruhtinas, huvimatkalla Euroopassa, kohtaa eräänä päivänä
nuoren tytön, johon rakastuu. He tapaavat toisiaan monta kertaa mitä
erilaatuisimmissa paikoissa, ja vihdoin tyttö suostuu seuraamaan
ruhtinasta Intiaan.

Hesse istui alakuloisena. Nyt häntä melkein hävetti. Hänen mieleensä
muistui muuan lapsuudenaikainen tapaus kelkkamäestä. Yhtä noloksi kuin
kaksitoista vuotias tunsi olonsa _tuollaisen_ tapahtuman vuoksi, tunsi
kolmenkymmenen vanha, naimisissa oleva mies _tällaisessa_ tilanteessa.
Silloin olivat ryvettyneet vain housut, mutta nyt tahraantui maine
ja mitä kiusallisimmalla tavalla. Ensi väliajalla odotti Hesse, että
kaikki olisivat kääntyneet häntä katsomaan ja osoittamaan sormellaan.

Mutta kun lamput sammuivat, ja hän tunsi turvallisen pimeyden
uudelleen ympäröivän itseään, hän teki saman havainnon kuin äsken
rautatienvirkamiesten huoneessa. Tämäkin pimeys liittoutui hänen
kanssaan omantunnon ääntä vaimentamaan ja mieltä rauhoittamaan.
Hän tunsi Viktorian käden etsivän omaansa ja hän tarttui siihen
rohkeasti. Puristus seurasi toistaan, sitä mukaa kuin filmiesitys
jatkui... vuoroin tulisemmin, vuoroin laimeammin. Mutta kun Jaipurin
maharadja perille päästyään sulki rakastettunsa syliinsä ja toivotti
tervetulleeksi valtakuntaansa, silloin pusertautui Viktorian käsi
Hessen käteen, niin että nivelet ruskuivat. Hän oli lempivaimo, ja
Hesse Karlsson oli Jaipurin maharadja.

Seuraavalla väliajalla Hesse katseli jo rohkeasti ympärilleen. Hän oli
vaientanut omantuntonsa äänen. Hitto... kuka häntä saattaisi epäillä...
vaaran tullen he voisivat tekeytyä toisilleen tuntemattomiksi tai
tunnustaa sattumalta joutuneensa vierekkäin istumaan. Ja sitäpaitsi:
Olihan Viktorian ystävätär läsnä. Tämä toimitti »förkkelin» virkaa ihan
yhtä viattomat! kuin jokin opettaja kouluaikuisissa tanssiaisissa.

Mutta nyt tuli jännittävä osa. Maharadjan pääpuoliso makasi
kuolemaisillaan. Hän oli saanut tiedon lempivaimon tulosta.
Intohimoisen kiihkeästi, silmissä koston uhka hän viimeisillä
voimillaan kohottautuu katsomaan, miltä tuo uusi tulokas näyttää.
Haaremin ikkunasta näkyvät hänen kuolonkalpeat kasvonsa, ja se katse,
jonka hän tuohon haaremin eteishallissa käyskentelevään nuoreen naiseen
luo, ennustaa tuhoa.

Taas syttyivät lamput. Mutta nyt ei Hesse enää ole yhtä rohkea kuin
edellisellä väliajalla. Hän etsii katseillaan vaimoaan. Hänestä tuntuu,
että Melinda saattaisi hengessään siirtyä tänne... tähän valaistuun
teatterisaliin, osoittaa häntä sormellaan ja huutaa: Katsokaa... tuolla
istuu minun mieheni toisen naisen kanssa! Hän säpsähtää, kun eräs
edessä istuva nainen äkkiä käännähtää taaksepäin ja hetkisen tuijottaa
häneen... Hän on niin hämmästyttävästi Melindan näköinen... samanlainen
hattukin. Ja kasvot kalpeat kuin maharadjan pääpuolisolla. Hesse vie
käden kasvoilleen ja herää siihen, että näytös jälleen jatkuu.

Jos äskeinen osa oli ollut jännittävä, niin tämä oli vielä
jännittävämpi. Maharadjan pääpuoliso on päättänyt kostaa.
Kuolemaisillaan ollen hän lahjoo erään orjattaren surmaamaan
lempivaimon. Suunnitelma pannaan toimeen sangen taitavasti. Haaremin
eteishallin porraskaiteella on kukkaruukkuja. Erääseen niistä kätkee
orjatar myrkyllisen käärmeen. Se vajoaa sinne kukkien sekaan, ja
katsoja panee merkille tuon tuhoatuottavan ruukun.

Lempivaimon on tapana käyskennellä noilla portailla ja hyväillä kukkia.
Hän upottaa kasvonsa niiden sekaan, hengittäen niiden huumaavaa
tuoksua. Kun hän lähestyy tuota turman ruukkua, on katsomo pelon ja
odotuksen vallassa. Viktoria pusertaa Hessen kättä kuin kuoleman
hädässä, ja tämä vastaa hänen puserrukseensa. Nyt... nyt... lempivaimo
on siinä aivan kohdalla! Hän kumartuu jo kukkia kohti. Katsojat
pidättävät hengitystään. Viktorian käsi laukee otteestaan, ja Hessekin
on kalpea. Tuossahan kohta ratkaistaisiin hänen elämänsä kohtalo.
Tulisiko kosto ja rangaistus — vai vieläkö annettaisiin armon aikaa?
Lempivaimon kasvot lähenevät ruukkua, mutta yht'äkkiä hän suoristautuu
ja nousee seuraavalle askelmalle. Käärmeen pää vain vilahtaa kukkien
keskeltä valmiina iskemään, mutta lempivaimo on jo poissa sen
ulottuvilta.

Taas syttyvät lamput, ja vilkas puheensorina täyttää katsomon. De va'
närä! kuulee Hesse erään vanhan harmaapäisen herran huutavan kuurolle
kumppanilleen. Hän on ihan kalpea ja hengästynyt. Nostaen silmänsä
Viktoriaan hän huomaa, että tämä kylpee kyynelissään. Minkävuoksi hän
itki? Kyllä Hesse sen arvasi. Viktoria tuntee samaa kuin hänkin: hänkin
oli odottanut katastroofia, jota kuitenkaan ei ollut tullut.


Kun Hesse aamuyöstä laskeutuu junasta Itäsuon asemalla, on hänen
sydämensä autio ja tyhjä. Kaikki valot ovat sammuneet; ei minkäänlaista
toivoa näy.

On olemassa vain kaksi mahdollisuutta: joko jatkaa ja kohdata tuho,
lopullinen, peruuttamaton — tai lopettaa, nyt kun vielä oli viimeinen
tilaisuus. Hän rakastaa Viktoriaa epätoivoisesti, mutta sittenkin...
sittenkin — jos hän ei aikonut hukkua, oli tehtävä jyrkkä päätös.

Ravintolarakennus hänen edessään on pimeä. Ei yhtään valoa näy. Hänen
mieleensä muistuu eräs toinen ilta, jolloin hän Kiikasta palatessaan
oli pysähtynyt kotikaupunkinsa hautuumaan puoleiselle ylikäytävälle
ja toivottomana katsellut asemalle päin. Asemarakennuksen korkeat,
verhottomat ikkunat olivat katselleet autiota ratapihaa kuin avosokean
silmät. Nuo ravintolarakennuksen ikkunat olivat kuin pimeässä vaanivan
pedon... niin mustat ja kiiltävät, että selkäpiitä karmi.

Silloin oli ollut kesä, ja nyt oli myöhäinen syksy.

Tavarajuna, jolla hän oli tullut, oli jäänyt siihen... kolmannelle
raiteelle... pitkä rivi mustia umpivaunuja... sen näköisiä kuin kätkisi
jokainen mistä jonkin uhkaavan salaisuuden.

Hesse lähti kiireesti astumaan kuin olisi paennut jotakin.




VIII.


Hesse Karlsson on tunnustanut vaimolleen kaikki. Hän ei ollut jaksanut
tuskaansa yksin kantaa.

Koti oli muuttunut paikaksi, jossa jokainen esine syytti häntä. Hän
liikkui siellä kuin varas, vaikka näyttelikin rehellisen miehen osaa.
Hän varasti vaimoltaan ja lapsiltaan... jokaisen hetken, jokaisen
ajatuksen, johon näillä olisi ollut oikeus, hän salaa kavalsi toiselle.
Ja ennen hän oli iloinnut kaikesta, minkä saattoi omillensa omistaa.

Kun Melinda kylvetti nuorinta lasta, oli hänen suurimpia nautintojaan
ollut katsella tätä herttaista toimitusta. Pieni, pyöreä pojantenava
porskutti pienessä kylpyammeessaan, kirkuen ihastuksesta. Vuosi
taaksepäin hän oli vielä iloinnut tuosta lapsesta, hoitanut ja
hyssytellyt sitä. Hän oli laskenut sen varovasti kehtoon, katsoen,
ettei sen pää vain kolahtaisi kehdon laitaan. Hän oli käsitellyt
sitä kuin kirjaa... kuin jotakin loistoteosta, jota hän ensi kertaa
lehteili. Oi, kuinka sen ohimot olivat valkeat, ihan kuin kirjan
lehdet! Tarkastellen poikasensa päätä, sen ohuenohutta kuorta, hän oli
tuskin uskaltanut sitä silittää. Keskellä päälakea oli aukko, vain
hienon kalvon peittämä, joka tykytti kuin sammakon poikasen ruumis.
Siitä hän oli ihastuneena Melindalle huomauttanut.

Nyt, näiden viime kuukausien kuluessa, hän oli vain vaivoin laahautunut
keittiöön seuraamaan pikkumiehen polskutusta. Hänen sydäntään oli
raadellut tuska ja epätoivo. Siinä oli lapsi... hänen lapsensa...
hän oli sen isä. Mutta minkälainen isä? Itseltään hukkaan joutunut,
omaisiltaan kadonnut, luvattoman rakkauden pauloihin kietoutunut. Hänen
oli tehnyt mieli langeta kylpyammeen viereen polvilleen, priiskoittaa
itsensä tuolla saippua vaahdolla niinkuin hurskas katolilainen
vihkivedellä... rukoilla anteeksi lapseltaan. Kunnes eräänä iltana
mitta oli täyttynyt, ja hän oli kertonut kaikki.

Ilmenikö siinä heikon luonteen ominaisuus? Vai kävikö joskus
vahvimmallekin niin, että täytyi suunsa avata — varsinkin jos omatunto
oli kipeä? Hesse Karlssonin omatunto oli kipeä. Mutta muuten hänen
luonteessaan oli suuria heikkouksia. Hän totteli yksinomaan sydäntään,
ottamatta huomioon järjen kylmää arvostelua. Jos hän olisi kuunnellut
sitä, hän ei olisi vetänyt vaimoaan samaan kurjuuteen, missä itse oli.
Hän olisi kantanut taakkansa, taistellut ja voittanut.

Mutta nyt hänestä tuntui siltä, että omatunto juuri kehoitti häntä
tunnustamaan. Hän ei ottanut yhtään huomioon, miten tämä tunnustus
hänen vaimoonsa vaikuttaisi. Mutta samalla häntä ohjasi myös tunto,
että piti turvautua johonkin... hakea apua jostakin, tarttua kuin
hukkuva oljenkorteen. Oh... nuo kerralliset kuvittelut Mätäkorvessa,
muutamana iltana, olivat teoriaa vain: ei ihminen niinkään vain yksin
kaikkea sulattaisi. Siihen olisi tarvittu yli-inhimilliset voimat.

Hän siis tunnusti kaikki: avasi sulut surulle, joka tulvavirran
lailla hyökkäsi hänen kotiinsa, uhaten ihan hukuttaa sen. Hän riisti
lapsiltaan äidin, itseltään puolison, jonka rauhallisen olemuksen
suojaan hänen levoton henkensä viime kuukausien kuluessa oli sentään
niin monta kertaa pyrkinyt. Hän järkytti kotiaan aivan perustuksia
myöten.

Melinda oli ollut menehtyä murheeseen ja epätoivoon.

Ihmisluonnetta voidaan arvostella sen mukaan, miten hän onnettomuuteen
suhtautuu. Toiset, joustavammat, ottavat myrskyn vastaan tyynemmin —
taipuvat sen hirvittävän voiman edessä, niinkuin nuori, notkea koivu.
Se ei taitu, vaikka latva melkein viiltää maata. Se nousee uudelleen,
järjestää lehväpukunsa, ja myrskyn ohimentyä se kuivattaa itseään
auringossa. Mutta sen naapuri, petäjä, makaa maassa, juuret ilmassa
törröttäen. Se ei ollut kestänyt myrskyn voimaa. Sen parhaimmasta
ominaisuudesta, jäykkyydestä, oli tullut sen pahin vihollinen. Se ei
voinut taipua, siksi se taittui.

Melinda oli joutunut sellaisen surun valtaan, että Hesse jo oli
pelännyt hänen järkeään. Umpimielinen, itseensä sulkeutunut luonne,
jonka pohjavirrat harvoin näyttäytyivät pinnalla. Mutta nyt ne
puhkesivat esiin sellaisina kyyneltulvina, sellaisina valituksina, että
Hesse kauhistui.

Melinda makasi lattialla, tukka hajallaan, repi rintojaan ja huusi:
Tapa minut! On parempi, että annat loppuiskunkin, kun olet kerran näin
kurjaksi saattanut!

Se oli kärsimyksistä ja taisteluista rikasta aikaa. Hessellä oli täysi
työ vaimonsa vaalimisessa. Tämä joutui hirvittävien mustasukkaisuuden
puuskien valtaan. Voi, että mies saattoi olla niin kurja... unohtaa
kotinsa, vaimonsa ja lapsensa — ja tämän kaiken toisen naisen vuoksi!
Minä tahtoisin nähdä sen ihmisen... kynsiä silmät sen päästä...
mokomankin viettelijän! Oh, ei Viktoria ollut vietellyt häntä; syy oli
kokonaan hänen, yksinomaan hänen... tuon petollisen, herkän sydämen,
joka ajeli takaa haavekuvia, mahdottomia, saavuttamattomia — tuon
kapinoivan, myrskyisen sydämen, jota hallitsi yhtaikaa enkeli ja
paholainen.

Melinda polki jalkaa: Ja vielä sinä puolustat häntä... tuota narttua!

Ei Hesse halunnut siihen mitään vastata. Hänen omakin sydämensä oli
rikkirevitty.

Hän oli pelännyt, että Melinda kertoisi vanhemmilleen. Olisihan se
muuten ollut melko luonnollista. Niinhän hänkin oli menetellyt —
turvautunut vaimoonsa, vaikk'ei sitä olisi koskaan pitänyt tehdä. Mutta
Melinda ei ollut sitä lajia. Kun Hesse joskus viittasi siihen, hyppäsi
Melinda hänen eteensä, katsoi salamoivin silmin ja huudahti: Ja sinä
luulet, että minä lähtisin häpeääni muille kertomaan! Sillä häpeähän
se on myös vaimolle, kun mies pettää häntä. Että on pitänyt ollakin
niin naivi ja luottaa sinuun... tuollaiseen joka tuulen lennätettävään
raukkaan!

Tämä ääni merkitsi jo toipumista, eikä Hessellä ollut enää syytä
pelkoon. Melinda kulki pää pystyssä, vielä ylpeämpänä kuin ennen.
Naapurien ei pitänyt saada tietää, mikä kurjuus hänen sydämessään asui.
Ei — sitä iloa hän ei niille suonut.

Aika parantaa haavat, sen sai Melindakin kokea. Jouluun mennessä hän
oli jo melkein entisellään. Asiat rupesivat näyttäytymään paremmassa
valossa. Hesse uskalsi arasti huomauttaa, etteihän mitään aviorikosta
ollut tapahtunut.

Mutta suloin Melinda leimahti jälleen: Aviorikosta! Jos olisit mennyt
jonkun huonon naisen luo, en olisi sitä niin surrut. Mutta antaa
sielunsa — se on kaksinkertainen aviorikos!

Mitäpä siihen oli sanomista. Hessen ajatus lennähti vieläkin Viktorian
luo. Se johtui siitä, ettei Melinda voinut luopua soimauksesta. Asia
oli sovittu, anteeksiannettu ja luvattu unohtaa. Mutta unohtaminen on
vaikeaa — varsinkin naiselle. Tuontuostakin saattoi Melinda vieläkin
yht'äkkiä vetää esille tuon vanhan historian, piinata miestään sen
yksityiskohtaisella muistuttelemisella... ikäänkuin uudelleen syöttää
hänelle sen, mitä tämä heikkona hetkenä oli tunnustanut. Se oli
julmaa, ja siitä johtui, että Hessen ahdistettu sieluparka etsi turvaa
Viktorian muistelemisesta.

Hän ei ollut tavannut tätä sen illan jälkeen kun oli Vaasasta
palannut. Oli ollut täysi taistelu, että itse pysyi pinnalla. Hän oli
sivuuttanut Laaksonpohjan säännöllisesti, joka kerta. Sen jälkeen, mitä
oli tapahtunut, hänellä ei ollut asiaa sinne. Työesimies sai hoitaa
tehtävät siellä. Mutta usein olivat ikkunaverhojen takaa pilkistäneet
kalpeat, murheelliset kasvot, jotka uteliaina olivat tarkastelleet
junaa ja asemalle jääpiä. Eikö vieläkään? Viktoria, ei koskaan enää!
— Hänen oli täytynyt vetääntyä vaunun toiselle puolen, piiloutua kuin
pahantekijän, jota uhkasi kiinni joutumisen vaara. Ei hän voinut
Viktoriaa auttaa. Tämä sai tulla toimeen tahollaan niinkuin hän
omallaan.

Joulun ja uudenvuoden välillä tuli isä käymään. Hän oli ottanut
muutaman päivän loman. Isä Karlssonin käynti vaikutti parantavan
lääkkeen tavoin. Hän oli niin entisensä kaltainen, että teki sydämelle
hyvää kuulla hänen juttelevan. Hän toi tullessaan vanhan kotikaupungin
sen tuttuine, rakkaine asukkaineen. Hessestä tuntui, etteivät ihmiset
siellä tienneet mitään maailman myrskyistä... elivät vain rauhassa,
hiljaisessa ahertelussa päivästä toiseen, ulkonaisista muutoksista
huolimatta. Hän toipui kuin sairas pitkän, vaikean taudin jälkeen,
saaden taas elämästä ja sen tasaisesta tahdista kiinni.

Isä Karlsson kertoi konepajan oloista. Maailmansota, joka jo oli
riehunut kaksi vuotta, oli tunkeutunut konepajaankin, pannen pyörät
pyörimään ja alasimet laulamaan yötä päivää — yhtä menoa vain.
Ylityötä, ainaista ylityötä. Miehistä puserrettiin viimeinenkin
hikipisara. Hänenkin, kuuttakymmentä kokottelevan miehen, piti tehdä
pyöreitä vuorokausia... välistä kaksikin perätysten. Ei saanut edes
sunnuntairauhasta nauttia. Pitkänäperjantainakin tultiin hakemaan
pajaan: veturista jouset poikki. Minkäs voit... ei auttanut muu kuin
lähteminen. Muutamanakaan sunnuntaina hän ei ollut ehtinyt kuin
hätäisesti pistäytyä iltakirkossa, kun taas tultiin hakemaan — toista
kertaa jo sinä päivänä. Veturit olivat alituiseen rikki.

Mutta kun sitä on kerran remmissä, niin sitä täytyy — ja sillä hyvä.

Ja heilutellen päätään puoleen ja toiseen sekä katsellen lattiaan,
aivan kuin todetakseen, että siinäpä oli hänen viime vuonna panemansa
korkkimaton paikka vielä eheänä, isä Karlsson lataili piippuaan.

Muutenkin oli konepajan elämä muuttunut viime vuosina. Ei ollut enää
sellaista vapautta kuin ennen, jolloin ei miestä paimennettu eikä
tarvinnut paimentaa. Mutta kun ne muutamat sosialistit olivat sellaisia
vintiöitä, että joka tavalla poikoteerasivat tätä porvarillista
yhteiskuntaa, oli konepajallakin otettu uusi järjestys käytäntöön. Ei
passannut enää myöhästyä työstä niinkuin ennen. Konepajan seinään oli
naulattu suuri kaappi, josta jokaisen miehen työhön tullessaan oli
otettava prikkansa, messinkipeltinen lippu, oman numeronsa kohdalta.
Jos myöhästyit muutaman minuutin, jäit työstä pois, ja palkka meni
siltä päivältä. Kaappi suljettiin, etkä saanut enää prikkaasi pois.
Mutta merkillisintä oli se, että ne muutamat vetelykset, jotka olivat
tämän uuden järjestyksen aiheuttaneet, olivat siitä kiukuissaan.
Heille, vanhoille työmiehille, se ei merkinnyt mitään; he kyllä tekivät
työnsä ilman valvontaakin.

Mutta kun ne muutamat olivat niin edesvastuuttomia, että unohtivat
velvollisuutensa, niin heitä varten piti keksiä uusia järjestelmiä.
Sillä kun valtio kerran maksoi palkan, oli sillä myös oikeus vaatia
työtäkin. Se oli ihan paikallaan.

Ja isä Karlsson, vanha konepajan seppä, joka antoi palttua
sosialismille, kopisti tuhkat piipustaan ja oli tyytyväinen. Oli
tavattoman virkistävää kuulla hänen juttelevan. Hessen mieli lämpeni.
Hän kyseli kaikenmoista, ja isäukkohan tiesi asiat.

Vieläkö Puran Kustu eli?

Eli kuin elikin. Mutta ei kojottanut enää tavaramakasiinin laiturilla
eikä pönkännyt Mankisen nurkkaa. Kustu oli joutunut vaivaistaloon.

Vai niin — entä Nuusku-Frekke?

Frekke oli kuollut. Hän oli veivannut painokonetta »Väinämöisen»
toimituksessa ja ollut työssä viimeiseen saakka sekä nuuskannut. Kunnes
muutamana päivänä oli jäänyt työstä pois... Oli joutunut maapintaan.
Siitä ei ollut enää noussut.

Mutta kun ne muutamat ovat sellaisia, että ponnistelevat viimeiseen
saakka, niinkuin Frekkekin. Ne ottavat hulluudestaan huolimatta tämän
elämän vakavammin kuin monet viisaat — täyttävät velvollisuutensa. —
Nyt kävi »Väinämöinenkin» sähköllä.

Ja isä Karlsson töpähytti sivulleen ja rupesi uudelleen lataamaan
piippuaan.

Eteenpäin oli siis menossa kotikaupunkikin. Hesse oli ollut sieltä
kymmenen vuotta poissa. Hän ei olisi enää tuntenut Laitaa. Rindellin
ristin alapäähänkin oli kohonnut kolmikerroksinen kivitalo entisen
matalan puuhökkelin paikalle. Ja Partasen entisestä talosta oli tehty
hospis.

Mikä kumma se sellainen oli?

No majatalo... sellainen kristillinen — samanlainen kuin
Helsingissäkin, vaikka pienempi.

Ahaa — hospitsi! Kylläpä kummia kuului. Siis olivat Westerholmitkin
muuttaneet pois?

Aikoja sitten. Westerholm itse oli kuollut, ja rouva kierteli
maailmalla. Kai se valokuvauksella itsensä elätti. Mutta Saales oli
aikamies ja istui varastokonttorissa Hessen entisellä paikalla. Mummu
piti sille taloutta ja oli yhtä koppera kuin ennenkin.

Siitä oli Hesse kuullut. Hän oli tavannut Saaleksen tämän matkustaessa
Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan. Täällä Itäsuossahan
kohtasi usein vanhoja tuttuja. Niinkuin Päkkilän Eenokinkin.

No niin! Siitä oli paisunut aika pösö! »Sosialistin» toimituksessa
istui kuin herra ja komenteli juoksupoikia. Siitä oli tullut
temokraatti. Ei kannattanut pappeja eikä kirkkoa — tietysti!

Mutta kun ne muutamat mukautuivat tämän maailman kaikenlaisiin
opinsuuntiin ja ottivat peton merkin otsaansa, niin se kävi juuri
raamatun mukaan, ja itse ne joutuivat onnettomuuteen.

Ja isä Karlsson katsoi Hesseä kirkkaasti silmiin ja jatkoi: Ne
pakkaavat muutamat hermostumaan näissä nykyajan myrskyissä, niinkuin
Korvakin, vaikka on uskovainen. Mutta minä sanon niille: Lukekaa
raamattua... siellä on nämä kaikki tarkkaan ennustettu. Ei pitä tulla
levottomaksi. Ja siksi minä olen takonut tyynesti ja ajatellut, että
kaikki menee niinkuin Jumala johtaa.

Niinpä niin... isäukolla oli oma kantansa. Häntä ei kyllä pidetty
minään kirkkaana kynttilänä uskovaisten keskuudessa, mutta uskollisesti
hän siitä huolimatta istui joka pyhä vanhalla paikallaan kirkossa ja
kuunteli saarnat alusta loppuun. Niistä hän sitten teki selkoa äidille,
joka harvoin jouti kirkkoon.

Mitenkä se äiti nykyään oikein jaksoi?

Isä Karlssonin pää painahti alas. Sehän se hänellekin pakkasi huoleksi,
kun äiti oli tullut niin kehnonpäiväiseksi. Hän kävi kopistamassa
porot piipustaan uunin suuhun ja piipunkoppaa rassaillen virkahti
alakuloisesti:

Kyllähän se äitikin... siinä köppäsee aamusta iltaan. Hengenahdistus
vain on ruvennut vaivaamaan.

He vaikenivat kumpikin. Kuului vain kiikkutuolin narina, kun isä
mietteissään souteli. Hessen rinnan täytti suloinen lämpö, johon
sekaantui hiukkasen huolta.

Hän kysyi: Ei kai se mahda mitään vakavampaa olla?

Isä: Eihän sitä osaa sanoa lääkäritkään. Onhan se hypännyt niiden luona
ja saanut rohtoja. Yskää ja väsymystä... mitä lie. Kaipa se siitä
ohimenee...

Niinpä niin. Toivotaan, toivotaan...

Isä pysäyttää keinutuolin, sipaisee partatupsuaan ja sanoo: Matlinin
emäntä se kuoli äkkiä.... ei sairastanut kuin päivän. Niin meni melkein
seisovilta jaloiltaan.

Sitä ei Hesse ollut kuullutkaan. Milloin se oli tapahtunut?

Enkö ole sinulle kirjoittanut? Johan se keväällä... sitä tulee
nähtävästi vanhaksi, kun ei enää muista.

Niinpä niin... mutta miten muuten meni sen talon elämä?

Isä vilkastui. Hän rupesi jälleen keinumaan. Kyllähän ne...
Maija, Sannu ja Janne. Viimeksimainittu oli naimisissa ja
asui keskikaupungilla. Oli ostanut oman talon. Mutta kotona,
vanhalla Matlinilla, oli isäntä vielä ohjaksissa. Maija oli
kansakoulunopettajatar ja kuului pitävän hyvän kousin. Oli muuten
kelpo kasvattajan maineessa. Mutta ukko kiusasi niitä toisinaan, kun
pakkasivat liiaksi koppailemaan.

Isä Karlsson nauroi, nykien partatupsuaan. Hesseen teki tuo nauru aina
niin hykähdyttävän vaikutuksen. Isä-ukko päästi ilon valloilleen niin
välittömästi, niin lapsellisen viattomasti. Niinkuin nytkin.

Joo... jutteli hän naurunsa lomasta — sillä on valtti, jolla se
pitää tytöt kurissa. Ootta-kaa-han, kun minä nou-van Nyyorkista sen
neekeri-naisen, joka mulla siellä on katot-tuna... niin ettäköön asetu
ja oo siivom-malla... Muuta ei tarvittu. Maija ja Sannu nostivat
hirmuisen äläkän. Herra siunatkoon — se on tuo isä koko peto! Vai
neekeri tähän vielä... Matlinin sukukuntaan! Niinkuin ei olisi oltu jo
tarpeeksi mustia... Janne varsinkin. Hävetkää, vanha mies... ja vielä
uskovainen...!

Eipä se tainnut uskoa kaventaa... sillä kastettu ihminen se oli.
Siellähän riippuivat vinnillä äiti-vainajan vaatteet, röijy, hame ja
ruudukas huivi. Kyllä se ne päällensä pukisi ja olisi niinkuin he
muutkin. Mutta — suomea se ei kyllä osannut muuta kuin: Haista p...a!
Mutta siinähän sitä olikin tarpeeksi tämän talon menoon ja meininkeihin.

Ja Matlinin ukko oli pistellyt jauhopuuroa suu leveässä naurussa.
Maija ja Sannu olivat kaakattaneet kuin kanat ja juosseet pihalle
jäähdyttelemään.

Välistä oli Maija pistäytynyt heilläkin ja ollut levoton. Ajatelkaa,
Kaalsonska, jos se hyvinkin kirjoittaa sen tänne! Kenet? No... sen
neekerinsä sieltä Nyyorkista! Mitä tyhjiä — ei kai se nyt niin hupsu
ollut. Hupsu? Herra paratkoon — siitähän se juuri kiikastikin, että se
oli niin hupsu! Se oli äidin kuoleman jälkeen tullut ihan höperöksi.
Kosiskeli piikatyttöjä ja oli alituisessa uuden emännän ottopuuhissa.
Ei sitä tiennyt... se saattoi valmistaa vaikka minkälaisen yllätyksen...

Hesse nauroi silmät kyynelissä. Isäukko osasi niin mainiosti loihtia
esiin nuo tutut, rakkaat henkilöt.

Isä Karlsson jutteli edelleen: Mutta se on komeaa kuulla, kun se
kertoo piispan luona käynnistään. Nehän kuuluvat samaan uskoon, sillä
kerettiläinenhän se on piispakin. Mutta — sillä kertaa niillä oli
tullut riita.

No kuinka niin?

Joo... Matlinin ukko oli tuominnut laestadiolaisia. Oli sanonut, että
niiden opissa moni oli menettänyt järkensä. Siitä ei piispa ollut
tykännyt, vaan oli ojentanut ukkoa. Ei hän halunnut senkään suunnan
kirkosta häviävän. Kristillisenä ilmiönä sillä oli täysi elämisen
oikeus... Niin... tuota... mitenkä piispa sanoikaan? (Isä kallisti
päätään, veti huulet sisään, niin että partatupsu sojotti melkein
vaakasuorassa.) — Ristillisenä ilimiönä? No... mutta silloinhan
karhukin olisi rauhoitettava.

Isä Karlsson nauroi, oikein hohotti. Hän veti päänsä takakenoon,
ojensi käsivartensa pitkin pohkeita ja antoi tulla kurkun täydeltä.
Karhukin rauhoitettava... hoh-hoh-hoo! Niin se oli sanonut, se sukkela
ukonköppänä... piispalle — heh-heh-hee!

Hän sipaisi partatupsuaan ja jatkoi vakavammin: Mutta kun ne muutamat
eivät tässä maailmassa muutu, vaan pitävät kurssinsa kuolemaansa
asti... vanhat, koetellut vakaumuksensa. Ne ovat niitä yhteiskunnan
napaukkoja, joita saisi vain olla enemmän.

He tupakoivat ja tarinoivat. Melinda lasten kanssa oli jo aikoja mennyt
nukkumaan, ja talo oli hiljainen. Siinä muiden juttujen lomassa tuli
puhe valtiollisistakin asioista. Elettiin levotonta aikaa. Santarmit
nuuskivat nurkissa ja vainusivat Saksaan menijöitä. Yksi ja toinen
poika oli kotikaupungistakin kadonnut... mennyt sen tiensä, kenenkään
aavistamatta, minne. Mutta ahtaimmissa piireissä se tiedettiin. Olihan
se heiltäkin yksi livistänyt... Ruunari. Kai Hesse oli sen arvannut,
minne?

Kyllähän Hesse sen arvasi. Isä oli siitä kerran salaa kirjoittanut. Oli
muka Ruotsiin poika painunut... johonkin metsäopistoon. Mutta kyllä hän
jo silloin oli tiennyt, ettei se sinne, vaan että toiset olivat sen
matkan tarkoitukset.

Se on mennyt Saksaan, kuiskasi isä Karlsson silmät kiiluen. Äidille en
ole hennonut sanoa... surisi turhanpäiten. Mutta kyllä minä sen heti
hoksasin.

Niinpä niin. Isä osasi menetellä aivan niinkuin hänen olisi pitänyt
menetellä; kantaa surut yksin. Niinpä niin.

Merkillisiä aikoja elettiin. Toiset Suomen pojista taistelivat Venäjän
puolella, toiset Saksan... veljet veljiä vastaan. Oli soma nähdä, mikä
tästä loppujen lopuksi tulisi.

Uudenvuoden päivänä he kuljeskelivat asemalla, katselivat junia ja
haastelivat veturimiesten kanssa. Paulinin Santtukin oli muuttanut
tähän varikkoon. He tapasivat tämän ja nousivat Santun veturiin. Hän
oli lähdössä, tallista valmiina viemään postijunaa etelään. Santtu
nojasi höyryventtiilin varteen ja katseli miettiväisenä eteensä pitkin
kiiltävää kiskoparia.

Näin se Kristuskin kuljettaa meitä, kun hänelle antaudumme, puheli hän
harvakseen. Välistä kun myrskyisenä yönä ajan matkustajajunaa lumen
piiskatessa hytin ruutuja ja lyhtyjen heittäessä valoaan radalle, jota
tuskin erottaa, ajattelen: Jollen tietäisi, että tuolla edessäpäin
on kiskot, joita myöten juna kiitää, tulisin levottomaksi. Mutta kun
sen tiedän, seison tässä turvallisena ja lisään höyryä päälle. Niin
se Kristuskin kuljettaa meitä maailman pimeyden läpi iankaikkiselle
pääteasemalle. Ja kun sinne kerran saavutaan, niin onpa lysti olla! Vai
mitä Karlsson arvelee?

Niinhän se tietysti oli... mikä ettei. Kyllähän Jumala kuljetti, kun
ihminen vain jaksoi uskoa. Mutta siinäpä sitä olikin temppua kerrakseen.

Hesse piti syrjästä silmällä isäänsä. Tämä oli aluksi käynyt jonkun
verran noloksi tuon äkillisen tunnustuksen kuullessaan, mutta vanhan
ja elämää kokeneen viisaudella pian mukaantunut, jutellen nyt aivan
luontevasti. Kyllähän hänkin Jumalaan uskoi — se kun ne muutamat
äskenkääntyneet tulivat vain heti niin kovin valmiiksi, ettei enää
ollut mitään tekemistä itsestään. Pakkasivat vain toisia etsiskelemään
ja toisten sydämiä »möpleerailemaan». Sitä sanaa isä tavallisesti
käytti näistä asioista puhellessaan.

Mutta — yhtä kaikki. Hessestä oli hauskaa tavata Santtu — noin
yht'äkkiä. Hän oli kyllä kuullut tämän siirrosta, oli nähnyt nimen
veturilipuissa ja vienyt sen useampaan kertaan raportteihinsa. Mutta
puheille hän ei ollut sattunut joutumaan ennenkuin nyt.

Hän kysyi: Mitenkä Otto Amerikassa jaksaa?

Ojah! Kyllähän se hyvin jaksoi. Oli ostanut omat veneet ja harjoitti
nyt kalastusta omaan laskuunsa. Siellä Columbia-virrallahan se Otto
nyt rehki... lähetteli äiti-vanhalle rahojakin silloin tällöin.
Isä-vanhushan se lepäsi jo nurmen alla. Ja sopineet olivat hekin sen
vanhan riitansa — aikoja sitten.

Entä mitenkä oli sen dollariprinsessan laita? Oliko käynyt Oton
pyydyksiin?

Santtu naurahti: Eipä tietenkään... se kun se Otto vain oli sellainen
ramari... kehui ja rinnusteli. Vaikk'ei ihmis-paralla pitäisi olla
muusta kerskausta kuin Kristuksen verestä, joka puhui parempia kuin
hurskaan Aapelin veri...

Ja Santtu loi heihin kirkkaan katseen ja hänen arven rumentamia
kasvojaan kaunisti valoisa hymy.

»Hurskaan Aapelin veri...» Kukapa se olikaan ennen noita sanoja
käyttänyt? Niin — Korva, konepajan toinen seppä, Korva.

Hesse vilkastui: Isä, vieläkö Korva on konepajalla?

Vielä toki! Samalla tavalla takoi kuin ennenkin ja riiteli Moilasen
kanssa uskosta. Se oli nyt saanut saarnaluvankin ja paukutteli kirkossa
sunnuntaina. Se oli kolporttööri.

Vai niin. Hesseä huvitti ajatellessaan, miltä Korva näytti
saarnatuolissa seisoessaan. Pieni, punakka ukko, jonka suu teki
mutruilevia liikkeitä, kun hän puri pikanellia. Mahtoikohan se sylkeä
siellä samalla tavoin kuin pajassa alasimen takana?

Hän ei ollut erikoisemmin huvitettu uskonnollisista asioista. Ne
olivat niin vaikeita ja monimutkaisia. Hänen ajatusmaailmansa oli sen
vuoksi aina suuntautunut toisaalle... elämään ylimalkaan, joka oli
hänen mielestään kuin kirjava matto monenkaltaisine väreineen ja eri
vivahduksineen. Uskonnollisuus oli yksi sen väreistä, mutta se ei
suinkaan merkinnyt kaikkea — ihan ehdottomasti.

He laskeutuivat asemalla alas ja jättivät Santulle hyvästit. Tämä
huusi jälkeen: Sopii tulla käymään... me asumme tuossa kolmannessa
kasarmissa, joka näkyy tuolta koivujen välistä. Saadaan jutella.

Hesse kiitti. Miks'ei... kyllähän hän saattoi käydä. Hän ei kannattanut
rautatiellä vallitsevaa luokkaeroa. Hän oli vapaamielinen.

Isä-ukko seisoi pakaasihuoneen edessä ja tarkasteli matkatavarakelkkaa.

Hän innostui: Katsopas... tuossakin on minun raudoittamani kelkka!
Tunnen sen kuin olisin eilen käsistäni laskenut.

Ja isä Karlsson käänteli kelkkaa joka puolelle, koputellen ja
naputellen sitä. Sitten hän työnsi sen pakaasihuoneen seinustalle ja
virkkoi päätään puistauttaen: Se on raskas rumilas... mutta keveämpi
ei kestäisi näissä hommissa. Suuret kollit ja kaikki pruuvryttarein
kapsäkit... ne painavat.

Siinä oli työn iloa, viatonta ja vilpitöntä. Kelkka oli aivan
tavallinen, harmaaksi maalattu, mutta raudoitus oli isän, ja se oli
pääasia. Hesse hymyili valoisasti. Niin, niin... kyllä hän ymmärsi. Isä
oli säilyttänyt kyvyn iloita vähästä. Hänelläkin oli se lahja, mutta
toisinaan joutui ihminen sellaiseen tilaan, ettei pystynyt tuota lahjaa
käyttämään. Se edellytti ennen kaikkea hyvää ja puhdasta omaatuntoa.

Hän oli kiitollinen isälleen, joka oli välähdyttänyt hänelle tuota
maailmaa... tuota lapsellisen ilon puhdasta ja väärentämätöntä
maailmaa, jonka hurskaat sielut vain saattoivat omistaa.

Kuin vapautuneena jostakin ilkeästä painosta, kuin tuntien päässeensä
ulos pimeästä, eksyttävästä metsästä turvalliselle kylän aukealle hän
huudahti säteilevin silmin:

Siellä taitaa Melindalla olla kahvi valmiina. Emmeköhän lähde kotiin!




IX.


Itäsuo oli elänyt läpi raskaan ajanjakson. Sodan aikana suunnattomaksi
kasvanut tavaraliikenne oli ihan uhannut näännyttää miehet.

Tälle asemalle niinkuin yleensä suuremmille risteysasemille oli
kerääntynyt tavattomasti varsinkin sotatarvelähetyksiä. Teiden
tukkoonmentyä etelässäpäin oli tavaraa ruvettu kuljettamaan
pohjoisesta, Ruotsin ja Norjan kautta. Sitä oli virrannut alinomaa —
kuparia, rautaa, tinaa, kankaita, sotilassaappaita — kaikenkaltaista
tavaraa, mitä vain Venäjällä tarvittiin. »Suuresta isänmaasta» oli
muodostunut pohjaton kaivo, johon upposi suunnattomasti. Vaunuja
oli täytynyt jakaa sivuasemille, kaikki ratapihat olivat olleet
mitä täynnä — yksinpä sorakuoppiin johtavat raiteetkin. Ei ollut
riittänyt vetureita viemään eteenpäin noita tavattoman pitkiä avo- ja
umpi-vaunujonoja, jotka seisoivat asemilla. Välistä taas olivat eri
linjat Venäjällä tukkeentuneet, joten niille aiotut lähetykset oli
ollut pakko pidättää. Sähkösanomia oli sadellut satamäärin Helsingistä
ja lähimmästä liikennetarkastajan asuinkaupungista. Linja se ja se
Venäjällä tukossa. Kyllä ymmärrettiin, mitä tuo merkitsi. Brynolf Krank
luki pitkistä sähkösanomista sotauutisia kuin kirjasta: Saksalaiset
etenevät Pietaria kohti! Nyt tuli tieto, ettei Riian-Väinäjoen linjalle
saa lähettää yhtään vaunua. Kunpa jäisivät tavarat tänne!

Hahn oli toiminut »kauttakulun» päällikkönä. Sitä varten oli perustettu
erityinen toimisto, jossa läpikulkutavara käsiteltiin. Hän oli kasvanut
tehtävänsä tasalle muutamassa viikossa. Oli saattanut hyvin uskoa, että
eräs hänen esi-isistään oli kerran voittanut ratsutaistelun. Sillä
tuossa sanoin kuvaamattomassa kiireessä, alituisessa kinastelussa
venäläisten ja kotimaisten viranomaisten kanssa oli Hahn osoittautunut
voittamattomaksi.

Aa Hahn, von Hahn... saksalainen, njemetski! Hukkamas kukunaine
tinalasti. Bumaga, paperi njeuttamas: vagon läkte Torneast... aa ei
ljeutuma Itesuo. Hahn oli raivostunut: Gaspadinit suvaitkoot olla
kärsivällisiä. Kyllä vaunu löytyi, kunhan ehdittiin hakea. Oli tietysti
joutunut jollekin sivuasemalle tai venyi sitten jossakin konepajassa
korjattavana. Hän oli sähköttänyt eri asemille ja löytyihän se.
Oli kuukauden virunut Hessen kotikaupungin konepajan takana jouset
säpäleinä.

Sellaista se oli ollut. Asemapäällikkö Dammert oli ruvennut
hermostumaan: Jos tätä menoa jatkuu vielä vuoden, saatte viedä
minut Lapinlahteen. Sillä hulluksi tässä tulee ennen pitkää. Ei
ollut joutanut enää käymään »ukkoakaan» katsomassa kolmannen
luokan odotussalissa. Se oli välistä maannut viikon penkin alla.
Läpimatkustava santarmiupseeri oli huomannut sen ja nostanut aika
metakan: Aa... shrjapnell — mistä, atkudaa? oli siinä saanut selittää.
Vanha, Turkin sodan aikuinen, jonka eräs asemapäällikön koulutoveri
oli lahjoittanut muistoksi. Näkihän sen mallistakin, ettei se ollut
nykyaikaisia. Dammert oli loukkaantunut, että hänen »ukkoaan»
epäiltiin. Pöhöt! Näkivät peikkoja keskellä kirkasta päivää.

Ja itsekseen hiljaa kiroillen hän oli asettanut »ukon» vartiopaikalleen.

Hessellä oli myös ollut tavallista enemmän työtä. Yleinen vaunujen
puute oli uhannut toisinaan nostaa pystyyn halkojen lähetyksen.
Asemapäälliköt kiukuttelivat: Oliko tarkoitus tappaa heidät viluun?
Miksei Puu-Kaalsonni toimittanut puita? Herra varjelkoon — mistä
ihmeestä hän otti vaunuja, kun ei niitä kerran ollut! Ryssät tilasivat
lennätinpylväitä. Niitä piti vastaanottaa ja lähettää etelään.
Sjinistuneita, sjinistuneita! Vanha lennätinhallituksen palveluksessa
oleva venäläinen kenraali viittoi ja polki jalkaa. Ei muka kelvannut
vastaanotettu tavara. Hyvä isä sentään! Kun pari, kolme pylvästä oli
hiukan ilmansyömää, niin siitä jo tuollainen tavaton meno ja politus...


Hesse on virkamatkalla. Hän istuu pastori Rundin kanssa toisen luokan
vaunussa pitkällä penkillä ovensuussa. Vaunussa on vähän matkustajia,
he ovat melkein kahden.

Rund-äijä on suuresti vanhentunut näiden viime vuosien kuluessa. Mutta
yhä vielä hän lämpeni, kun tuli puhe hänen rakkaista kanoistaan.

Hänen on määrä pitää jumalanpalvelus Laaksonpohjassa, viimeistä kertaa.
Se tuli muuten olemaan hänen viimeinen saarnansa, sillä uudenvuoden
alusta hänen virkansa lakkautettaisiin. Uusi Suomi ei tarvinnut
rautatiensaarnaajia.

Mutta ei pastori Rund sitä surrut. Enemmän painosti hänen mieltään se,
ettei hänen jälkeensä enää kukaan huolehtisi asemien siipikarjasta.
Kuka niitä lääkitsi ja hoiti, kun hänen matkansa loppuivat? Ja nyt
oli rouva Venäläinenkin laittanut kanoja pitkän agiteerauksen ja
propagandan jälkeen.

Hesse höristi korviaan. Tuttu nimi sai hänet hätkähtämään. Mitä? Oliko
Viktoria ruvennut harrastamaan kananhoitoa? Sehän merkitsi parantumista
silläkin taholla.

Pastori Rund vaipui mietteisiinsä, eikä Hesse hennonut häiritä häntä.
Ukkoparka oli tosiaankin murheellisen näköinen.

Niitä oli ihmisiä, joiden pelastus riippui siitä, että saatiin ne
harrastamaan jotakin... niinkuin rouva Venäläinenkin. Kyllä hän, Joel
Napoleon Rund, tunsi ihmissielun. Ei hän turhaan ollut kolmeakymmentä
vuotta näitä matkoja tehnyt. Oli naisia, joiden sielu ja ruumis
sairastui siitä, etteivät koskaan saaneet äidin iloa kokea. Kyllä hän
sen tiesi. Mutta ei auttanut siihen suruun näivettyä... piti ruveta
jotakin puuhaamaan. Eikä mikään ollut naiselle sen sopivampaa, sen
mielenkiintoisempaa kuin kananhoito. Kun se jo oli mielenkiintoista
miehellekin, niin kuinka paljon enemmän sitten naiselle: saihan siinä
ikäänkuin välillisesti seurata uuden elämän syntyä... hautomista ja
poikasten ilmaantumista. Tuollainen munan kuoresta esille pyörähtänyt
kananpoika oli niinkuin lapsi... yhtä herttainen, yhtä ihastuttava.

Pastori Rund lämpeni. Kerrankin oli hänellä taas pitkästä
aikaa kiitollinen kuulija. Ne pakkasivat naureskelemaan hänen
harrastuksilleen, mutta naurakoot ennemmin hänen saarnoilleen.
Niitä hän ei voinut jakaa niinkuin kanarotuja, enemmän tai vähemmän
hyödyllisiin. Koko tuo ala oli hänelle jollakin tavoin epäselvä.
Mutta Leghorn, Minorka ja andaluusialainen... niistä saattoi hyvällä
omallatunnolla sanoa, että ne menestyivät meillä, jota vastoin
Crewe-Coeur'it olivat huonoja hautojia ja epäluotettavia emoja. Mutta
hyviä lihakanoja niinkuin Bramaputratkin. Hän oli hankkinut Mätäkorpeen
viimeksimainittua lajia, ja nyt oli Schröderilläkin ruokaa runsaasti.
Ja sitäpaitsi: Brama-kanat viihtyivät ahtaammissakin aitauksissa ja
olivat hyviä hautojia.

Mitä rotua Venäläisellä oli?

Leghorneja... joukossa joku maatiainenkin. Mutta hyvin ne menestyivät.
Vain kerran, viime syksynä, saivat muutamat reumatismin, mutta kun hän,
Rund, oli voidellut linjementillään, niin parantuneet olivat.

Ja pastori Rund pääsi puhumaan linjementistään. Sitä oli moni kysynyt
häneltä... sen kokoonpanoa ja aineosia. Mutta hänkö ne ilmaisisi! Höh
— menisi maine ja pienet sivutulot. Nyt tilasivat ympäri maakuntaa
hänen linjementtiään. Itäsuon apteekkarikin oli ruvennut sitä myymään.
»Pastori Rundin kolotus-linjementti kanoja varten — _linjementum
Rundii_» — se oli tullut kuuluisaksi.

Pikku pastori muhoili ja räpytti pyöreitä silmiään. Hessen mielestä
ne muistuttivat niin tavattoman elävästi kanan silmiä... silmäluomet
herkät, vikkelät ja värähtelevät, olivat alituiseen liikkeessä. Ne
rupesivat aina räpyttämään, kun hän pääsi puhumaan mieliaineestaan.

Nyt vihelsi juna Laaksonpohjaa. Hesse kävi hajamieliseksi. Hän muisti,
millä mielellä hän ennen oli tätä vihellystä odottanut... sydän
riemusta sykkien, hengessä jo nauttien lähestyvästä kohtauksesta. Nyt
leikkasi tuo vihellys ilmaa kuin muistuttaen, että tuo kaikki oli nyt
lopussa, ja samalla kuin ilkkuen hänen aatoksilleen.

Hän katseli, kuinka pastori kaiveli matkalaukkunsa sisältöä, koettaen
sovittaa sitä ahtaammalle. Hän erotti päällimmäisenä mustan vaatekäärön.

Rund virkkoi: Minä pidän aina kapan mukana, vaikk'ei se välttämätöntä
olekaan. Mutta kun nyt on viimeinen kerta, niin saahan se olla...

Ja silmänurkassa kyynel jätti pastori Rund hyvästit ja köpitti ulos
kapsäkkeineen ja linjementtipulloineen.

Hesse vetäysi ikkunaverhojen suojaan ja tirkisteli ulos. Konsta
Venäläinen tuli kohteliaasti pastoria vastaan. Tämä viittoili pitkälle,
luisevalle miehelle, joka veltosti kuin hiukan vastahakoisesti lähestyi
junan etupäästä pieni matkalaukku kädessä. Se oli rautatien lukkari
Granlund.


Hesse muisti monta hauskaa juttua näistä kahdesta kumppanuksesta, jotka
lopulleen kolmekymmentä vuotta olivat matkustaneet näillä asemilla
virkatoimituksillaan, toinen kolmannessa, toinen toisessa luokassa. He
eivät olleet oikein hyvissä väleissä keskenään. Granlund, kiukkuinen ja
juonikas mies, riiteli alinomaa pastorin kanssa. Häntä kiukutti jo se,
että hänelle annettiin vain kolmannen luokan lippu. Niinkuin hän olisi
ollut huonompi toveriaan! Mokomakin kanatohtori — saarnasi kuin vanha
ämmä, haikealla itkunsekaisella äänellä... mutta annapas kun pääsi
kanakoppiin ja sai käytellä linjemettiään, niin huusi kuin koulupoika:
Rouva, rouva... katsokaa, se juoksee, juoksee! Eläinlääkäriksi sen
olisi pitänyt ruveta. Granlund oli toisinaan niin suivautunut »mokomaan
pyöriäiseen», ettei viitsinyt edes vastata tämän messuun. Kun pastori
kerran oli laulanut: Herra olkoon teidän kanssanne! oli Granlund
kohauttanut olkapäitään ja lausunut: Veisataan virrestä 317 kolme
viimeistä värssyä. Siinä oli hypätty yli vastaus, kollehtarukous ja
epistola, ja silmät kauhusta pyöreinä oli pastori saanut kuunnella,
kuinka Granlund rämäjävällä äänellään oli aloittanut:

    Vaikk' joukko saatanan
    ois mua vastahan,
    ei voi se vahingoittaa,
    sun apus kaikki voittaa...

Se oli ollut mielenosoitus siitä, että Rund edellisellä asemalla
oli koettanut todistaa, minkävuoksi Granlundin oli matkustettava
kolmannessa luokassa: hänhän kuului palvelijakuntaan.

Vai palvelijakuntaan! Piru sinua palvelkoon!

Pastori Rund oli uhannut valittaa tuomiokapituliin, mutta Granlund
oli huutanut: Valita vain... minä valitan silloin, että sinä hoitelet
paljon innokkaammin asemien siipikarjaa kuin virka- ja palveluskunnan
sieluja, ja käyt kauppaa kolotuslinjementilläsi!

Nyt sekin riita loppuisi, kun molemmat ensi vuoden alusta joutuivat
lakkautuspalkalle.

Pastori Rund kehoitti lukkaria tarttumaan kapsäkkiin. Tämä taipui
vastahakoisesti. Ilmeisesti asemapäällikön läsnäolo esti häntä
purkamasta sisuaan.

Portaille ilmestyi mustiinpuettu, solakka naishenkilö. Tuuli leyhytteli
hänen vaaleita kiharoitaan. Hesse vetäytyi äkkiä syrjään.

Viktoria!

Minkävuoksi hän kävi mustiinpuettuna? Oliko joku hänen omaisistaan
kuollut? Vai kunnioittiko hän päivän jumalanpalvelusta? Vai johtuiko se
siitä, että...?

Hesse tunsi pienen pistoksen povessaan. Miksi hän oli jättänyt toisen
oman onnensa nojaan? Viktoria suri... suri sitä, että hänet oli
hyljätty. Mutta — saattoiko hän muutakaan? Elämä oli siksi lujin kourin
osoittanut kullekin paikkansa, että siinä oli paras pysyä. ..

Siinä oli vielä jäljellä pari halkoaumaa entisillä paikoillaan.
Miksikähän työesimies ei ollut lastauttanut niitä pois? Hänen piti
panna ne muistiin. Tarkastaja huomaisi ne, ja hän saisi taas antaa
selityksiä. Se kerrallinen »Timur Lenkin mausoleumi» oli jo tuottanut
riittävästi harmia.

Mausoleumi... niin — siellä lepäsivät muistot haudoissaan, ja useamman
talven lumi oli jo peittänyt ne. Itse »mausoleumikin» oli purettu jo
aikoja sitten... hajoitettu ympäri eri asemille. Monet asemapäälliköt,
asema- ja vaihdemiehet olivat pilkkoneet tai pilkotuttaneet ne
kapaleiksi, ja monet veturit olivat nielleet ne pesäänsä. »Jokaisen
rakennuksen on tuli koetteleva», oli rehtori Ringbom kerran
uskontotunnilla sanonut. Hänen rakennuksensa oli ollut perustettu
väärälle pohjalle... luvattoman rakkauden pettävälle perustalle, ja
siksi se oli tuomittu häviämään.

Juna paransi vauhtia, ja Hesse painautui vaunun nurkkaan, koettaen
lukea. Mutta ajatukset eivät pysyneet koossa, ne harhailivat omia
teitään.

Rehtori Ringbom oli palannut maanpaosta. Siitä oli jo kulunut useita
vuosia. Helsingin asematalon rappusilta hän oli pitänyt voimakkaan
isänmaallisen puheen. Leijona ei ollut talttunut vankeudessa.
Päinvastoin sen karjunta oli käynyt entistä vihaisemmaksi. Matka
pääkaupungista pohjoiseen oli muodostunut yhdeksi ainoaksi
triumfikuluksi: kukkia ja laulua, tulisia, innostuttavia puheita
ja »eläköön isänmaa!» Itäsuohonkin oli kokoontunut suunnattomia
kansanjoukkoja ottamaan vastaan rakastettua johtajaa. Kauan oli jo
saatukin häntä odottaa... Mutta nyt, Jumalan kiitos, hän saapui,
tuo tulisielu, tuo taistelija, tuo toinen Simson, joka ei pelännyt
filistealaisia!

Hessekin oli saanut pikimmältään puristaa vanhan opettajansa kättä.
Liikutus oli vallannut hänet noita tuttuja kasvonpiirteitä katsellessa.
Silmien ympärille oli ilmestynyt muutamia tuimia ryppyjä. Ringbom oli
katsonut myrskyä silmiin, ja se oli uurtanut nuo rypyt. Mutta yhtä
lempeä, yhtä ystävällinen hän oli ollut kuin ennenkin.

Karlsson! Vai täällä sinut tapaan! Etkös päässytkään perille,
Helsinkiin, vaan jäit välille? Kyllä ymmärrän... se köyhyys... se
varattoman ainainen matkakumppani. Mutta — älä huoli... miehiä tälläkin
alalla tarvitaan. Me kuljemme uutta aikaa kohti!

Se oli ollut suurenmoinen hetki. Hesseenkin oli suhtauduttu kuin
merkkihenkilöön. Vai tuon äijän opetusta se sinäkin olet nauttinut...
teillä on siellä ollut hyvät opettajat.

Nyt oli vanha rehtori jo pari vuotta levännyt nurmen alla. Hän ei ollut
ehtinyt nähdä Suomen vapauden aamua. Mutta lähellä se oli ollut...
noussut sieltä Pohjanlahden ulapoiden takaa punaiselta ruskottaen.
Leijonalippu jääkärikäsi varsien kantamana oli sieltä saapunut
vieraalla maalla suoritettujen taisteluiden kruunaamana. Muutama viikko
vain, niin vihittiin kotikaupungin hautuumaalla ensimmäisten jääkärien
leposijat lähellä sen miehen hautaa, joka osaltaan oli vaikuttanut
tämän Suomen vapausaatteen kauneimman hedelmän kypsymiseen. Rehtori
Ringbom ei ollut turhaan taistellut. Suomi sai kiittää häntä yhtenä
mistä jaloista miehistä, jotka olivat uhranneet kaikkensa isänmaan
alttarille.

Hessen mieli lämpeni. Tuntui niin kummalta ajatella, että nämä lumen
peittämät tasangot, joiden halki juna kiisi, nyt kuuluivat vapaaseen
maahan. Näillä lakeuksilla eli kansa, joka polvesta polveen oli
uurastanut, kärsinyt ja taistellut, vaalien vapauttansa ja isiltä
perityltä oikeuksiaan... sarkatakkinen pietistitalonpoika, sitä
Matlinin ukon juurevaa juurta. Jos viilalla yhtä paikkaa rauasta
kihnuttaa, niin tulen se ottaa — niin oli Matlinin ukko kerran
lausunut, vaikka aivan toisen asian yhteydessä. Mutta se sana oli
paikallaan tässäkin — tätä pohjalaista kansaluonnetta arvosteltaessa.
Tulen oli ottanut pohjalaisen sielu, kun sitä aikansa oli punattu. Oli
tahdottu katkaista heidän elinjuurensa, tehdä heistä orjia — heistä,
Pentti Poutun ja Jaakko Ilkan jykevistä jälkeläisistä. Ei!

    Kaikki ryssät maasta pois
    ja alas punakaarti...!

Niin se oli alkanut ja niin se oli päättynyt tämä Suomen vapaussota. Ja
nyt olivat asemiltakin hävinneet ryssänkieliset nimikilvet, niinkuin
täältä Myötäleestäkin.

Juna seisoi asemalla, ja Hessen huomio kiintyi lyhyeen, tanakkaan
rouvaan, jota palvelustyttö saatteli. Tänne hänen vaunuunsa tuntuivat
tulevan.

Rouva puhui leveää ruotsia, joka ei varmastikaan ollut hänen
äidinkielensä. Palvelustyttö, joka sovitteli matkatavaroita hyllylle,
äänsi sensijaan kieltä virheettömästi.

O' säj sen åt herrn, att han ordnar förmaket såsom ja' te' pestämt.

Hesse painui kirjaansa. Mikähän tuokin luuli olevansa! Ruotsia piti
vain rompottaa, vaikk'ei kieli kääntynyt.

Mutta hän vilkaisi vielä sinnepäin, missä rouva järjesteli tavaroitaan.
Ja nyt hän hätkähti. Eikö se ollut Paula Posio? Jo huomasi rouvakin
vaunun nurkkaan painautuneen herrasmiehen. Hän pani kädet lanteilleen,
räpytti hetken silmiään ja purskahti sitten raikuvaan nauruun.

No, Herran pieksut! Hesse Karlsson! Sepäs sattui!

Sama sorahtava r-äänne kuin ennen koulutyttönäkin, samat pehmeät silmät
ja tiheä, musta tukka. Mutta kasvot — ne olivat paisuneet tavattomasti.
Paulalla oli kaksi mahtavaa leukaa.

Päivää, päivää! En ollut tunteakaan. Mihin sitä matkustetaan?

Paula ojensi kätensä: Sano sinuksi suoraan, älä kiertele! Ei kai tässä
nyt niin olla muututtu, että pitää ruveta karahteeraamaan. Vai — ehkä?

Eikö mitä. Kyllä sopi, niinkuin Paula ehdotti. Ihmeen hyvin.

He istuivat toisiaan vastapäätä, ja Hessen huomio kiintyi Paulan
korkeaan poveen. Olipas hän tullut muhkeaksi, oli totisesti! Kureliivi
sen tietysti myös osaltaan sai aikaan.

Paula hymyili: Jahah... ja tässä sitä taas ollaan. Mikäs sinusta on
tullut?

Halkokirjuri, yksinkertainen halkokirjuri vain, ei enempää.

Ja minä kun arvelin sinua vähintään professoriksi.

Tuntui niin omituiselta taas kuulla noita sorahtelevia ärriä, jotka
heittelivät iloisesti kuperkeikkaa. Paula ei ohut päässyt niistä...
eikä vähäkään. Mutta miten mahtoi olla d:n laita? Olikohan hän oppinut
sitä lausumaan? Hessehän oli koettanut sitä aikoinaan opettaa.

Hän kysyi: Ja mikäs sinusta sitten on tullut?

R-rouva... senhän jo voi päältäpäinkin nähtä.

Hesse hymyili. Samanlainen oli Paula kuin ennenkin — ainakin siinä
suhteessa.

Entä mikä sinun miehesi on?

Koetapa arvata.

Mahdotonta, aloja ja ammatteja löytyi kovin paljon. Ehkä pappi?

R-riivattu! Olenko minä papinrouvan näköinen? Ja Paula osoitti
käherrettyjä kiharoitaan.

Minun mieheni on arkkitehti. Me omistamme puunjalostustehtaan
Myötäleessä.

Kas, kun ei Hesse ollut siitä kuullutkaan. Entinen omistaja oli ollut
tavallinen liikemies. Varmaankin he olivat äsken muuttaneet?

Pari viikkoa on vasta asuttu. Ei ole huoneetkaan vielä kunnossa. Mutta
minua halutti lähteä käymään Kitkassa, vanhoja kotipaikkoja kahtomassa.
Ukko saa sisustaa huoneet — hänhän on arkkitehti.

Vai sellaista. Ja heillä oli kai ruotsi kotikielenä?

Joo... ruohtiahan me puhutaan, ukko kun on Öölannista eikä kunnolla
suomea ossaakaan. Miksi niin?

Se kun vain... muuten ilman aikoja. Kuulin sinun käyttävän sitä kieltä
vaunuun tullessasi. Siksi kysyin.

Paula hymyili ylhäisesti: Kahtohan, Hesse... sitä täytyy sivistyneen
ihmisen tässä maassa osata ruohtia... se kuuluu etikettiin. Minulle se
aluksi oli vaikeaa, mutta nyt haastan sitä melekosesti. Eikö se siltä
kuulunut?

Kyllä, kyllä... Hesse hymyili ystävällisesti, vaikka sydäntä ahdisti.
Entisestä Paula Posiosta ei ollut paljon jäljellä. Tämä pönäkkä rouva,
pystypäinen ja mahtava, oli vieras ja vastenmielinen. Ja tätäkin hän
kerran oli rakastanut.

Hän sytytti savukkeen ja tarjosi leikillään Paulallekin. Tämä otti.

Luulit ehkä, etten polttaisi? Mutta kyllä minä osaan tämänkin konstin,
niinkuin näet. Eikö se mielestäsi ole sopivaa?

Eipä Hesse oikein tiennyt. Jos hän suoraan sanoi, piti hän sitä
sopimattomana.

Mutta Paula nakkasi niskojaan, puhalsi savua sieraimista ja huudahti:
Pyh! Meillä, naisilla, täytyy olla samat oikeutet kuin miehilläkin.
Minun mieheni kyllä ei polta, mutta se on hänen asiansa.

He vaikenivat ja katselivat ohikiitäviä maisemia. Ei tuntunut
puhe luistavan. Liian paljon asioita ja tapahtumia oli kertynyt
heidän välilleen. Hesse oli kehittynyt. Hänen katseensa oli tullut
terävämmäksi. Hän näki kouluaikaisen rakkautensa koomillisessa valossa
ja häntä nauratti. Iinatin Kalle oli ollut oikeassa: penikkatautia oli
ollut koko haaveilu.

Mitä sinä funteeraat?

Enpähän erikoista.

Paula rypisti kulmiaan: Sinusta on tullut niin merkillisen hiljainen
ja vähäpuheinen ja ennen sinä haastelit kaikenmoista. Muistatko, kun
selitit, mistä kuun kasvamisen ja pienenemisen voi tietää? Kressit —
tekressit.(Hän tarkoitti latinalaisia sanoja _crescit—decrescit._)
Niinkuin näet, minä muistan! Me taisimme olla hiukan rakastuneita
siihen aikaan?

Mitäpä noista vanhoista...

No niinpä todella, sillä kakaroitahan me oltiin — minä varsinkin. Mutta
kyllä minä olin sinuun kovasti ihastunut. Taisinpa itkeäkin joskus
sinun tähtesi.

Hm!

Etkä tainnut olla sinäkään aivan vapaa. Herran pieksut! Lähteä ajamaan
puolikolomattakymmentä penikuormaa polokupyörällä... siinä täytyy jo
olla rakkauven lennättämässä! Älä kiellä!

Eihän Hesse halunnut sitä kieltää. Hänestä siitä vain tuntui kuluneen
niin mahdottoman pitkä aika.

Paula: Onhan siitä vuosi vierähtänyt... mutta saattaahan tuota
muistella, kun kerran yhteen satuttiin.

Ja hän huojutteli vartaloaan, katsellen mietteissään ikkunasta ulos.

Hesse tunsi olonsa piinalliseksi. Eipä hän tosiaankaan toivonut
kohtalon heittävän hänen tielleen entisiä kouluflammoja, jos kaikki
olivat kehittyneet samaan suuntaan kuin Paula — tai oikeammin: jääneet
kehittymättä. Se teki mielen apeaksi. Joskus kinastellessaan Melindan
kanssa hän oli muistellut Paulaakin, ajatellen, minkähänlaisen
vaimon hän tästä olisi mahtanut saada. Mutta nyt hän huomasi
hautoneensa mielikuvia, jotka todellisuus armotta särki. Tuossa
entisessä kouluaikaisessa Paulassa oli sentään ollut jotakin, joka
veti puoleensa, kiinnitti ja lämmitti — kaikesta miesmäisyydestä
huolimatta... äänen pehmeä sointi ja omituisen tumma sydämellinen
värähdys, josta helähti korvaan kuin jotakin tukahutetun nyyhkytyksen
kaltaista. Mutta tämä nykyinen oli vieras, täydellisesti vieras.
Hänellä ei ollut muuta kuin entisen Paulan silmät. Äänikin — nyt kun
hän sitä tarkemmin kuunteli — oli muuttunut kovaksi. Sen entisiä
pehmeitä sointuja ei Hessen korva enää erottanut. Vai ehkä Paula
tahallaan käyttäytyi noin... kuin näyttääkseen, ettei ollut toisen
vaivainen. Kukaties?

Hän nousi ja jätti hyvästit. Ero ei tuntunut vähimmässäkään määrin
ikävältä. Ei yksikään kieli sydämessä värähtänyt. Paula kehoitti häntä
käymään katsomassa, koska Myötäle kerran kuului hänen virkapiiriinsä.
Hänen miehensä olisi varmaankin suuresti intresseerattu.

Oi, kuinka nuo ärrät nyt viilsivät hänen korvaansa! Hän kiitti ja
lupasi käydä, vaikka tiesikin valehtelevansa. Juna pysähtyi. Hän
sieppasi matkalaukkunsa ja syöksyi portaille.

Paula saattoi häntä vaununsillalle: Jos tarvitset mööpeleitä, niin
tilaa meiltä. Mieheni piirustaa oikein kauniita malleja.

Hesse nosti lakkiaan, ja Paula heilutti kättään. Ja nyt oli Hesse
havaitsevinaan hänen silmissään tuon entisen pehmoisen kiillon.

Hyvästi, Hesse...

Mitä... kuuliko hän oikein? Värähtikö tuossa äänessä jotakin
tukahutetun nyyhkytyksen kaltaista... kuin avunhuudon tapaista...
jotakin, joka vetosi entisyyteen? Hesse Karlsson seisoi asemalla ja
katseli häviävän junan jälkeen. Paula Posio matkusti pohjoiseen, kohti
Kitkan lumisia metsiä. Hän näkisi ne... nuo mahtavat petäjiköt, joiden
huminaa hän muutamana kesänä oli kuunnellut. Mitä ne kertoisivat
hänelle? Muistelisivatko ne koulupojan ja -tytön rakkaustarinaa...
kahden nuoren, joille ei ollut vielä selvinnyt elämän valhe? Paula
näkisi nuo tutut majatalot, jotka hänkin niin hyvin muisti. Vieläköhän
eli se ystävällinen emäntä, joka oli tuonut hänelle kahvia ja
haastellut niin herttaisesti? Olikohan se vanha sänky vielä paikoillaan
— sänky, jossa sen jälkeen oli nukkunut niin moni. Nukkuisikohan
Paula yönsä siinä niinkuin oli niin monta kertaa ennenkin nukkunut?
Jos nukkuisi, niin hänen täytyisi kuunnella niitä kuiskeita, joita
sänky, pöytä, piironki... koko tuo kodikas huone hänelle hymisisi —
nuoren viattoman koulupojan puhtaita ajatuksia. Ja ehkäpä tipahtaisi
tyynynpäälliselle vielä joku kyynel — niinkuin oli tipahtanut
ennenkin... hänen ja Paulan...

Mistä nämä kaihoisat ajatukset? Rakastiko hän vielä tuota henkilöä,
josta äsken oli eronnut? Ei — se johtui entisyyden muistelemisesta.
Niin väkevä tuoksu sillä oli, että se vieläkin... vuosien jälkeen
pystyi hetkeksi huumaamaan.

Entisyys, entisyys... mikä tenho sinussa on! Nämä sanat soivat Hesse
Karlssonin sielussa, kun hän kapsäkki kädessä nousi asemarakennuksen
portaita ylös.




X.


Hesse Karlsson loikoo vuoteessaan, ja kirja, jota hän juuri on
lukenut, on vaipunut peitteelle. Kalpea, laiha käsi silittelee sen
reunaa, ja syvällä, kuopalla olevien silmien katse tuijottaa johonkin
kaukaisuuteen. Hän on tavattomasti laihtunut — eikä kummakaan, sillä
tämä on kahdeksas viikko, jolloin hän on ollut vuoteeseen sidottu.
Espanjantauti oli hänet kaatanut siihen.

Tuolilla, vuoteen vieressä palaa kynttilä, vaikka ulkoa kajastaa vielä
iltarusko. Nyt on kevät, maaliskuun loppupuoli, ja lumi sulaa yötä
päivää. Huoneeseen kuuluu selvästi, kuinka vesi tippuu räystäistä.
Varsinkin yön hiljaisina hetkinä on soma kuunnella tuota soittoa, jonka
vesipisarat saavat aikaan.

Nytkin sen erotti selvästi, aivan selvästi. Heläjäviä ääniä, vuoroin
tasaisessa, vuoroin epätasaisessa tahdissa... kirkkaita ja korkeita
kuin hopeatiu'un piukahdukset — ja sitten matalampia, täyteläisempiä
ja soinnukkaampia... aivan kuin soittokoneessa, kun mennään rekisteriä
alaspäin. Hesse oli kuunnellut niitä viime päivinä erikoisella
mielenkunnolla. Hän erottaa niiden soitossa elämän kutsuvan äänen.

Tämä on toinen viikko, jolloin hän tuntee voimiensa hiljalleen
palaavan. Mutta sitä ennen hän oli häälynyt elämän ja kuoleman
vaiheilla.

Melinda oli kertonut hänen vahvasti hourineen. Mitä... mitä hän oli
puhunut?

Ei mitään vaarallista — haloista ja halkoaumoista, mutta ei
kahdeksalla ilmakanavalla varustetuista. Ne olivat vaarallisia...
niissä joutui ihminen pyörteen valtaan — liian paljon vetoa. Eikähän
rautatiehallituskaan niitä hyväksynyt — eikä hänkään enää. Tavallinen,
neljällä ilmakanavalla varustettu auma riitti. Niissä oli kohtuullinen
kuutiotilavuus. Ei pitänyt rehkiä, rimpuilla... piti tyytyä siihen,
mitä ennestään oli.

Hän oli katsonut rukoilevasti Melindaa silmiin. Eihän tämä vain
rupeaisi häntä kiusoittelemaan? Hän oli kovin heikko vielä... pitäisi
koota voimia uutta elämän otetta varten.

Melinda oli ollut hienotunteinen. Hän ei ollut sanallakaan viitannut
entisyyteen.

Mitä muuta hän oli puhunut?

Niin — ajattelepas... sinä puhuit kodista, minusta ja lapsista! Sanoit,
että sinun täytyi päästä työskentelemään kodin hyväksi. Minä olen kodin
ihminen ennen kaikkea... vaikka Viktoria ei tahdo uskoa sitä. Hän
haluaisi kaiken purkaa, mutta minä en voi... en tahdo! Se oli ollut
ainoa kerta, jolloin hän oli lausunut tuon kielletyn nimen. Mutta
Melinda oli kertonut senkin niin hienotunteisesti, että Hessen sydäntä
oli liikuttanut. Elämä oli kasvattanut Melindaakin... jalostanut hänen
sielunsa. Hän oli maininnut tuon aran kohdan aivan kuin lapselle, jota
kehoitetaan ottamaan pahanmakuista lääkettä.

Ja sitten sinä puhuit Jumalasta ja absoluuttisesta — mitä se on?
— Täytyy löytää absoluuttinen, muuten ei voi elää. Sitä ei löydy
entisyydestä eikä nykyisyydestä... se on niiden yläpuolella ja
kuitenkin saavutettavissa. Mutta — missä? Onko se meissä... täällä
povessa vai meidän ulkopuolellamme? Ja sinun katseesi harhaili ympäri
huonetta aivan kuin jotakin etsien. Absoluuttinen on sama kuin Jumala,
mutta ei sellainen, josta kirkossa puhutaan, vaan meissä ihmisissä...
se, joka tuskan ja kärsimyksen kautta kirkastuu... toisille hämärämmin,
toisille selvemmin. Sinullakin on se sielussasi, Melinda. Et saa vain
antaa entisyyden etkä nykyisyyden häiritä sitä. Rund sanoi, että
kananpoikaa pitää auttaa kuoresta ulos. Minäkin autan sinua, Melinda,
ja sanon: älä ajattele sitä! Oletko tuntenut sen? Minkä? Absoluuttisen.
En ymmärrä, mitä tarkoitat. Sinä käänsit pääsi pois ja mutisit: Naiset
eivät ymmärrä mitään...

Hessen kalpeita kasvoja valaisee heikko hymy. Oli hyvä, että
kuumehoureet nyt olivat loppuneet ja pää oli jälleen selvä. Nyt saattoi
taas ruveta kokoamaan itseään, kiinnittämään ajatuksensa siihen, mikä
oli häntä lähellä, kuului hänelle. Hän tarkasteli näitä asioita kuin
henkilö, joka on tulipalossa menettänyt talonsa. Mitä oli irtaimistosta
jäänyt... mitä ehditty pelastaa? Oh, melkein kaikki.

Hesse kokoilee tätä »irtaimistoa», ja hänen sydämensä täyttää
hiljainen onni. Oli koti, oli vaimo ja lapset. Oli isänmaa ja työ. Oli
uhrautuvaisuus ja velvollisuuden tunto, taistelu, tuska ja kärsimys.
Oli ilo... tosin lyhytaikainen, mutta sittenkin niinkuin ennen
lapsena, kun joulusta iloittiin. Oli elämä ja oli — Jumala. Oliko se
persoonallinen vai persoonaton — sitä hän ei voinut ratkaista. Mutta
pääasia, että oli usko rakkauteen.

Hesse Karlsson oli viime päivinä paljon miettinyt tätä kysymystä.
Oliko rakkaus vain tunnelmaa ja sellaisena häviävää niinkuin kaikki
tunnelmat? Hän oli rakastanut Viktoriaa, mutta nyt tuntui, että se
rakkaus oli kuollut... niinkuin niin monet muutkin rakkaudet — Paula
Posioon, Maliniin, Moonaan. Entä Melindaan — miten oli sen rakkauden
laita? Tänä hetkenä hän tunsi rakastavansa vaimoaan, rakastavansa
syvästi ja vilpittömästi. Mutta — jos sekin oli vain tunnelmaa, se
häviäisi niinkuin nuo edellisetkin...

Se ei tyydyttänyt Hesseä. Rakkaudella piti olla jokin pohja...
maaperä, johon se istutettaisiin... Tunnelma — se oli kuin ruusun
oksa maljakossa, se kuoli. Mutta rakkaus istutettuna hedelmälliseen
maaperään, eläisi ja kasvaisi. Piti vain keksiä se »maaperä»...
polttoaine, joka pitäisi huoneen lämpimänä. Hänhän oli halkokirjuri,
Puu-Kaalsonni... hänenhän se piti tietää. Tunnelmatko? Ei —
nehän haihtuivat, hävisivät. Nehän oli tarkastettu ja huomattu
käyttökelvottomiksi! Sama, jos olisi ruvennut lämmittämään huonetta
sanomalehdillä. Ei — sen piti olla järeämpää, parempaa, kestävämpää.

Se oli työ, työ niiden hyväksi, joiden onni ja menestys oli ihmiselle
uskottu. Alituinen ahertaminen, puuha ja vaivannäkö, mutta siinä
mielessä, että tämä tulee heille, omilleni, vaimolleni ja lapsilleni...
joka hetki ajatellen heitä, yksinomaan heitä... heidän iloaan ja
tyytyväisyyttään, sallimatta yhdenkään vieraan ajatuksen päästä siihen
häiritsemään. Tunnelmat piti kehrätä kotona... kotoisista aineksista.
Oh, ihminen oppi rakastamaankin, niinkuin yleensä oppi muitakin hyviä
taitoja. Hän oli jo kerran oppinut ja hän oppisi toisenkin kerran;
hänhän oli jo hyvällä alulla. Piti vain jatkaa... rakentaa. Harjavuoli
paikoilleen, paikoilleen! Kyllä se nousisi — mikä ettei!

Hänen sydämensä täyttää väkevä ilo. Tämä tauti, tämä siunattu sairaus
oli synnyttänyt hänet uudesti niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.
Hän oli hikoillut pois kaiken tuon entisen... nuo turhat haaveilut ja
sairaalloiset ajatukset.

Mutta — kovalle se oli ottanut, ainakin ruumiillisesti. Hän oli ollut
kuin taistelussa... kuin tulirintamalla — hän ja he kaikki aseman
virkailijat. Sillä jokaisen oli tauti lyönyt maahan, asemapäälliköstä
alkaen. Mutta hänelle merkitsi tämä toipuminen enemmän kuin hengen
pelastumista: hän oli pelastanut myös sielunsa.

Tämä kamala aika ei kuitenkaan ollut kulunut ilman tappioita. Hahn,
vanha toveri, ei ollut kestänyt. Heikko rinta oli murtunut taudin
kynsissä. Hän oli kuollut. Nyt kulki Katri-rouva surupuvussa ja ylisti
jokaiselle miehensä suuria avuja... kuinka onnellisina he olivat
eläneet... kuinka sopusointuista heidän avioliittonsa suurin piirtein
katsottuna oli ollut. Merkitsikö se elämään syventymistä, silmien
avautumista? Olihan Hahn monista heikkouksistaan huolimatta ollut
kunnon mies. Siinä ylenpalttisessa onnen ja tyytyväisyyden tunteessa,
joka Hessen rinnan täytti, hän ei ruvennut asiaa arvostelemaan.

Asemapäällikkö oli ensimmäisenä sairastunut. Tauti oli raivonnut
tavattomalla voimalla. Muilta asemilta oli määrätty miehiä
virkoja hoitamaan. Mutta Dammertille kuvaavaa oli ollut, että hän
sairasvuoteeltaankin oli huolehtinut shrapnellin kuoresta: Onkohan
»ukko» paikoillaan? Minä pelkään, että ne potkivat sen kumoon ja
särkevät lukon ovesta. Ja kesken kaiken oli palvelustytön täytynyt
juosta asemakonttoriin tiedustamaan.

Dammertilla oli ote, jolla hän piti elämästä kiinni.

Hessen katse harhailee ympäri huonetta, pysähtyen kirjahyllyllyihin.
Se hyväilee kirjojen kullatuita niskoja, siirtyen teoksesta toiseen,
aivan kuin tarkastavan kenraalin katse sotilasrivistöjä pitkin. Mutta
Hessen katse on hellyyttä täynnä. Kirjat olivat hänen aarreaittansa.
Yht'äkkiä hän rypistää kulmiaan huomatessaan, että eräs kirja oli pantu
nurinpäin hyllylle. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin se oikaistaan. Hän
huutaa Melindaa, joka juoksujalkaa kiiruhtaa hänen luokseen.

Mikä on hätänä?

Katsohan... kirja nurinpäin.

Melinda silmää osoitettuun suuntaan ja rientää korjaamaan.

Voi, Hesse kulta, kuinka sinä olet pikkumainen ja turhantarkka! Onko
tämä nyt iso asia?

Hesse hymyilee vaisusti: Tavattoman iso! Jospa Melinda tietäisi, kuinka
tavattoman tärkeää se hänelle on. Hän, jonka sielussa rakennetaan, ei
voi nähdä epäjärjestystä ympärillään. Kaiken pitää olla sopusoinnussa
sen sisäisen harmonian kanssa, joka nyt hänen sydämensä täyttää.

Hän sanoo: Ajattelepas, että lapsi pantaisiin päälaelleen. Pitäisitkö
siitä?

Melinda: Mutta, Hesse kulta... siinähän on iso erotus.

Erotus? Hesse katselee vaimoaan naurussa suin. Ei siinä ole mitään
erotusta. Kirjat ovat myös minun lapsiani.

Melinda suutelee häntä, korjaa peitettä, kysyy, tarvitseeko hän
mitään, ja rientää takaisin keittiöön. Palvelija on sairastunut.
Hänellä on siis kaksinkertainen työ. Mutta hän on terve, toimellinen
ja ahkera. Jumalan kiitos — hän on vielä säästynyt tartunnalta. Tämän
sairauden aikana on Hesse Karlsson ensi kerran _nähnyt_ vaimonsa:
oppinut tuntemaan hänen suuren hellyytensä, huolenpitonsa ja
kärsivällisyytensä. Ja hän on hävennyt, että on kerran pettänyt häntä.

Mutta — se oli nyt kaikki onnellisesti ohi. Kaikki taistelut olivat
takanapäin. Hän makaili tässä kuin joku Onnen Pekka, jolle haltiattaret
olivat lahjoittaneet valtakunnan: valmiin kodin kaikkineen, mitä siihen
kuului — hänen nukkuessaan.

Oh, hänellä olisi paljon työtä, kun hän tästä nousisi jaloilleen.
Oli edessä virkamatkoja, monia, monia. Piti ostaa puita, ottaa
vastaan, pinotuttaa, mitata ja aumauttaa. Kylläpä hän taas kiistelisi
välittäjien ja myyjien kanssa! Oh, hän kaipasi oikein noita pitkiä
pinoja ja pihkan tuoksua! Melindan oli pitänyt eräänä päivänä tuoda
hänelle keittiöstä kaksi puunkapaletta. Hän oli halunnut nähdä,
miltä näytti kuiva, hopeakuorinen koivu. Vuoteessa maaten hän oli
lyönyt niitä vastakkain. Oh, nehän helisivät kuin soitin! Kuka oli
kerran sanonut, että hän koetti kahden toisiaan vastaan kalskahtavan
koivunkapaleen äänestä erottaa elämän laulun? Niin — Viktoria! Hän se
oli niin sanonut, ja se oli totta. Hän oli syntynyt taiteilijaksi,
musiikkimieheksi, vaikk'ei Luoja ollut antanut hänen käteensä muuta
soittokonetta kuin kaksi kuivaa koivunkapaletta. Ksylofoni kaikkein
alkuperäisimmässä muodossaan!

Melinda oli nauranut hänelle kyynelet silmissä. Sinä olet suuri lapsi,
Hesse kulta! Niinhän sinä leikit puupalikoilla kuin pikkuinen poika!
Hän oli huudahtanut: Katsopas, kuinka kauniita ne ovat... syyt sulavan
kaarevat, aivan kuin harpilla piirretyt! Ja tuohi... sehän kahisee
kämmentä vasten kuin silkki! (Hän oli hangannut tuohen pintaa.)
Sellainen valkoinen, neitseellinen puu! Oli oikeastaan sääli, että
hänen virkaansa kuului vain sen hävitys. Hän olisi päinvastoin halunnut
kasvattaa, säilyttää. No... tavallaanhan hän säilyttikin, kun aumautti
ja pinotutti. Mutta se oli vain kuolleen tavaran säilyttämistä. Niin —
minkäpä sille voi... hän oli vain sellainen Puu-Kaalsonni...

Hänen vaimonsa oli laskeutunut polvilleen vuoteen viereen ja painanut
päänsä hänen tyynylleen: Puu-Kaalsonni, rakas Puu-Kaalsonni! Sinä olet
sentään maailman ihmeellisin mies! En ole ennen sitä huomannutkaan...
ennenkuin tämän sairauden aikana. Sinä haastelet kaikenmoista...
viisasta ja hassua... enemmän kai sentään hassua, mutta sellaista,
jota luetaan vain kirjoista. Sinä olet runoilijasielu, rakas, oma
Puu-Kaalsonnini! Mutta näissä jokapäiväisen elämän asioissa sinulla on
puusta pää!

Ja Melinda oli hellinyt häntä kuin lasta, hyväillyt ja suudellut. Etkö
pelkää tartuntaa? En... olisihan soma maata täällä sinun rinnallasi
ja hassutella kaikenmoista. Hän oli työntänyt vaimonsa luotaan
melkein väkisten: Sinä kiusaat Jumalaa! Ja hänen kuopalle painuneista
silmistään oli katsellut kauhu.

Puu-Kaalsonni — niin, se hän oli ja hän sai tyytyä siihen. Hän oli
löytänyt halkojenkin maailmasta sellaista, mitä toiset eivät olisi
koskaan keksineet... »tyttöpuita», »poikapuita» ja »mamselleja». Ne
olivat vain hänen keksinnöitään, mutta ne kuvasivat hyvin tavaran
laadun. »Tyttöpuut» olivat noin kalvosen vahvuisia, pyöreitä
koivuhalkoja, »poikapuut» käsivarren paksuisia, mutta halkaisemattomia.
»Mamselleiksi» hän nimitti kahden sormen vahvuisia ja sitä ohuempia
oksia, joita vedättäjät käyttivät pinon täytteinä. Eihän niitä olisi
saanut latoa mukaan, mutta vedättäjät fuskasivat.

Puu-Kaalsonni... niin — se hän oli! Hänen maailmansa oli kokoonpantu
haloista... koivuista, kuusista ja männyistä — räkämännyt
kaupantekiäisiksi. Hän oli aumojen rakentaja, »halkoarkkitehti».
Kenenkä mies olikaan taas arkkitehti? Niin... Paula Posion. Olkoon...
mitäpä hän heistä. Siellä elelkööt Myötäleessä onnellisina ja puhukoot
ruotsia. Hän ei puhu!

Puu-Kaalsonni... niin — se hän oli, kahdessakin merkityksessä.
Ensiksikin: hän askarteli puiden parissa ja toiseksi: hän oli
muutamista periaatteistaan luja kuin koivu, sitkeä kuin visakoivu.
Niinkuin kielikysymyksessäkin. Ei hän ruotsinkieltä vihannut,
ei suinkaan; hän vihasi vain järjestelmää... sitä pinttynyttä
katsantokantaa, että _suomalaisen_ virkamiehen _piti_ osata ruotsia.
Se oli järjetöntä. Millä ihmeen keinolla pienen vähemmistön kieli
oli vallannut sellaisen mahtiaseman? Tavallaan sen ymmärsi...
historiallisen kehityksen tulos. Mutta — pitikö tämän historiallisen
kehityksen jatkua vielä senkin jälkeen, kun Suomi oli eronnut
Ruotsista, ja nyt kun ensiksimainitusta oli tullut itsenäinen
valtakunta? Eikö suomenkielinen sivistys ollut itseoikeutettu tässä
maassa — ainoa oikeutettu, joka vetosi itse kansaan? Häntä raivostutti
kuullessaan virkatoveriensa puhuvan kielten tasa-arvoisuudesta —
aivan kuin olisi jokin erikoinen armo siten osoitettu maan enemmistön
kielelle. Ja he olivat muka vapaamielisiä! Suohon sellaiset pölkkypäät!

Nyt oli kuitenkin jo suuria muutoksia tapahtunut. Monilta asemilta oli
poistettu ruotsalaiset nimikilvet ja virkakielestä annettu tiukkoja
määräyksiä. Vanhat, ruotsinmieliset herrat taipuivat muristen, mutta
minkäs mahtoivat, kun hallitus käski. Nyt ei suomalainen enää tuntenut
itseään orvoksi rautatiellä. Uusien tulokkaiden joukossa oli valtava
enemmistö suomenkielisiä, Laukkasia, Luukisia ja Laurikaisia. Ne ne
kerran määräisivät komennon.

Nämä olivat parantumisen oireita, nämä kapinallisilta tuntuvat
kuohahdukset. Mutta ne nostatti esiin veri, suomalainen veri, jossa
tiettävästi ei ollut tippaakaan germaanista sekoitusta. Nimi?
Oh, se oli kyllä vieras, mutta se merkitsi sittenkin vähemmän.
Ja sitäpaitsi: senhän saattaisi muuttaa, jos se nyt kerran olisi
välttämätöntä. Ottakoot pojat suomalaisen nimen; hän eläisi ja
kuolisi Puu-Kaalsonnina. Sillä nimellä hänet tunnettiin täällä ja
sillä nimellä — tuota etulisäkettä lukuunottamatta — hänet tunnettiin
synnyinkaupungissa.

Hesse muisteli kotikaupunkinsa varikkoa. Sielläkin oli suuria muutoksia
tapahtunut. Tennberg, se herttainen, sydämellinen Tennberg oli kuollut.
Hesse oli tavannut hänet Itäsuon asemalla muutamana syysaamuna. Kalpea,
yskivä herra oli hymyillyt hänelle vaisusti toisen luokan vaunun
portailta. Setä Tennberg, hyvää huomenta! Mihinkäs te nyt? Vanha herra
oli koettanut puhua, mutta yskänkohtaus oli keskeyttänyt hänet.

Parantolaan minut on määrätty. Toivoton tila... minä olen kuoleman
kandidaatti. Voimat ovat lopussa. Ja ojentaen laihan kätensä Hesselle
hän oli lausunut hiljaiset jäähyväiset. Hessen silmät olivat kostuneet.
Hän oli heiluttanut kättään ja niellyt kyyneleitään. Vielä viimeinen
arka, väsynyt käden liike... ja sinne oli Tennberg hävinnyt. Parin
kuukauden kuluttua hän oli kuollut.

Sellaista oli elämä. Toiset kulkivat kuolemaa kohtaamaan, toiset
toipuivat... niinkuin hänkin. Mutta se oli elämän meno.

Ja Hemming — hän oli saanut paikan Helsingissä. Sinne oli mies
siirtynyt varastonhoitajaksi. Vihdoinkin oli rouva Fortuna suosinut
häntä. Olihan Hemming niin monta vuotta maininnut hänen nimeään
maanitellen, myhäillen... joskus synkkänä ja epätoivoisenakin, mutta
useimmiten sentään iloisena ja toivorikkaana. Fortuna! Se oli ollut
Hemmingin tunnussana halki elämän, kaikissa sen eri vaiheissa. Ja nyt
hän oli päässyt toiveidensa perille. Teppo, se vanha, kunnon Teppo, oli
perinyt hänen paikkansa, ja hänpä sen ansaitsikin.

Ohhoo... olisi soma lähteä kotikaupungissa käymään. Viiteentoista
vuoteen hän ei ollut sitä nähnyt. Siellä oli tietysti paljon muuttunut.
Olihan isä kertonut siitä kirjeissään ja käydessään sekä monesti
kehoittanut tulemaan. Mutta hän kun ei ollut vain joutanut — muka!
Vaikka oli vapaalippu. Pari kertaa vuodessa hän pistäysi Helsingissä.
Mutta kun sitä sai alinomaa istua junassa, ei tehnyt mieli. Ennen,
pikkupoikana, oli ollut toisin. Silloin oli sellainen matka kuin
kotikaupungista Helsinkiin ollut maailman ihmeellisin seikkailu...

Joku raoitti ovea ja kurkisti varovasti huoneeseen. Hesse kohotti
päätään: Kuka, kuka siellä?

Krankin kalpeat, kuopalle painuneet, mutta hymyilevät kasvot
näyttäytyivät oviaukossa.

Hesse ihastui: Krank, terve! Joko sinä olet noin pitkällä?

Toveri hivutteli hiljaa vuoteen luo ja ojensi kätensä.

Johan minä tässä taas opettelen toista kertaa kävelemään. Jalat vain
ovat vielä niin heikot, etteivät oikein tahdo kantaa. Mutta kun on
sauva, niin sentään hiljalleen pääsee. Ei tiennyt pappa-vainaja, että
poika niin pian tarvitsisi hänen keppiään. Katsopas... millainen
myhkyrä.

Ja Krank näytti tukevaa sauvaansa, jossa oli nyrkin kokoisia pahkoja
ylt'ympäri.

Hesse ihmetteli: Vai olet sinä jo päässyt spanskasta.

Joo... Spanjasta, sillä kylläpä sitä jo kaukana oltiin... ihan
menoreiällä.

Samat sanat, veli rakas... mutta palailemassa olen minäkin. Istu, ole
hyvä.

Krank veti tuolin lähelle Hessen vuodetta, ja toverukset rupesivat
haastelemaan.

Minä olin koko ajan vain sähköttänyt ja kiljunut: No, mikä siinä
on, ettei vaasalainen pääse lähtemään? Olin kuumehoureissa ollut
tekemisissä lähiasemien kanssa ja rettelöinyt ihan vimmatusti.

Krank nauroi käheästi. Hänen naamansa oli yhtenä irvistyksenä.

Hessenkin täytyi nauraa. Toveri oli saanut takaisin entisen hyvän
tuulensa. Mutta — eikö hän pelännyt vilustumista, kun lähti ulos?

Eikö mitä... minulla on päällä pappavainajan lammasnahkaiset
kinkeriturkit, jotka painavat ainakin viisikymmentä kiloa.

Hyvä, hyvä! Mitäs muuta kuului?

Ei erityisempää, kuin että Dammert on jälleen virassa ja oli ensi
töikseen rientänyt katsomaan, oliko »ukko» paikoillaan. Se poika ei
ollut sentään sairastunut spanskaan.

Vai sillä lailla. Se Dammert, se Georg Stanislaus, oli aina
kaltaisensa. Hauska ukkeli.

No, joko sinä kohta aiot lähteä halkoja aumauttamaan?

Hesse kohottautui ryntäilleen: Kohta, kohta. Viikon päästä on lääkäri
luvannut nousta. Mutta kulunee vielä pari, kolme, ennenkuin pystyn
virkaani hoitamaan.

Krank löi näppiä: Ai, saakuri! En ollut muistaakaan! Me olemme saaneet
uudet virkalakit. Odotapas!

Ja hän köpitti eteiseen. Hesse kuuli, kuinka hän siellä ähki
ja puhisi. Mitä kummaa se puuhasi? Hetken kuluttua ilmestyi
Krank jälleen huoneeseen, yllä suunnattoman suuret turkit, ja
uusi, kultapunonnaisella koristettu virkalakki päässä. Hän teki
pahkurasauvallaan kunniaa ja nauroi.

Hesse vilkastui: Kas vain... kuuluukohan meillekin tuollainen?

Krank istahti turkit päällä tuolille ja ähki: Kyllä... mutta takkia ja
housuja teille ei kuulemma uskota. Valtio arvelee, että kun teillä,
puuherroilla, on niin roskainen työ, niin pihkaisitte ja repisitte ne
paikalla ja sitten kävelisitte kuin jätkät.

Hesse nauraa hohotti: Voi, voi kun aivan kipeää tekee vatsan pohjaan!
Se on käynytkin niin heikoksi ja litteäksi, että melkein selkärankaan
kiinniottaa. Kun ei ole voinut syödä juuri mitään...

Krank irvisti: Mutta — juoda olet sinäkin saanut niin paljon kuin vain
on haluttanut?

Joo... alkoholia ei ole säästetty. Sepä tässä espanjantaudissa paras
lääke taitaa ollakin.

Mutta eikö se ole kumma, kun se ei yhtään mene päähän, vaikka kuinka
paljon tillittäisi?

Niinhän se... ei se kuumeessa vaikuta.

Melindakin tuli siihen lystiin. Hän nauroi Krankin vaatetukselle.

Mikä joulupukki tänne on tullut? Vai niin... te olette jo toipunut.

Krank otti lakin päästään, kätteli Melindaa ja kävi yht'äkkiä
vakavannäköiseksi: Kyllä, hiljalleen... Jumalan kiitos. Eipä sitä
ihmisparka osaa niin kiittää kuin tulisi.

Niin se oli. Hesse huokasi syvään. Hän oli niin onnellinen. Krankin
tulo oli kuin elämän tuulahdus. Hän tunsi saaneensa jälleen pohjan
jalkainsa alle.




XI.


Hesse Karlsson on jälleen virassaan. Hän puuhaa nyt entistä
innokkaammin. Hänestä on tullut huomattu mies, johon »yläilmoistakin»
— rautatiehallituksen taholta kiinnitetään tavallista suurempaa
huomiota. Toverit viittailevat, että hänet mahdollisesti siirrettäisiin
pääkaupunkiin rautateiden puutavarakonttoriin.

Mikä on tämän muutoksen aikaansaanut? Tähän saakka hänestä ei oltu
välitetty enempää kuin muistakaan.

Hesse Karlsson on tehnyt keksinnön. Hän on keksinyt uuden aumaamistavan.

Itse asiassa se nyt ei merkinnyt niin suurta — keksintö nimittäin. Sen
vuoksi ei hänen nimeään tultaisi mainitsemaan Morsen ja Stephensonin
rinnalla. Mutta osoittihan se joka tapauksessa harrastusta ammattiinsa,
ja sellainen harrastus huomattiin aina korkeammissa paikoissa.

Minkälainen oli sitten tämä keksintö?

Se, joka tämän uuden aumalaitteen ensi kerran näki, ei pitänyt sitä
suinkaan minään merkillisenä. Se ei hämmästyttänyt outoudellaan.
Tavallisen, pitkän ladon muotoinen auma, jonka jokaisessa nurkassa
oli neljä metriä korkeat pilarit, ladottu kahden metrin pituisista
haloista — aivan samanlaiset kuin ne, joita käytettiin yksinkertaisen
pinon päissä. »Kivijalan» muodosti neljätoista auman pituussuuntaa
vasten poikittaista pinoa, jotka seisoivat puolen metrin etäisyydellä
toisistaan. Näiden päälle oli taas ladottu kuusi kahden metrin
korkuista pinoa auman pituussuuntaan, samanlaisilla ristikkopäillä
kuin alakerran kivijalkapinot. Katto oli tavallisen rakennuksen katon
kaltainen, tehty laudoista, ja vinttikerroksessa kulki neljätoista
kolmion muotoista pinoa samalla kohtaa ja samansuuntaisesti kuin
kivijalan pinotkin. Näin syntyi monta ilmakanavaa — kaikkiaan
kahdeksantoista, ja saatiin aikaan veto, niin että ilmavirrat
leikkasivat toisiaan kohtisuoraan. Kun katto oli tiivis — se oli
sateenkin vuoksi välttämätöntä — oli veto sitä tehokkaampi.

Hesse oli monien yritysten jälkeen saanut varastojakson esimiehen
innostumaan kokeiluun, ja nyt oli auma eli »Karlssonin kirkko» —
niinkuin sitä leikillä kutsuttiin — koko kesän seisonut veturitallin
takana. Hesse oli säännöllisten väliaikojen perästä ottanut
vesipitoisuuskokeet ja tullut vallan ilahduttaviin tuloksiin. Puut
kuivuivat aivan erinomaisesti.

Auma oli valokuvattu jo moneen kertaan. Siitä oli kirjoitettu
ammattilehtiin. Olipa eräs pääkaupunginkin lehti maininnut keksinnöstä.
Nyt odotettiin asiantuntijoita Helsingistä antamaan lausuntoaan.
Puutavarakonttorin esimiehen, Helsingin varastonhoitajan ja muutamien
eteläisten varastojaksojen halkokirjurien piti saapua oikein paikan
päällä todetakseen tämän keksinnön.

Hesse on asemalla herroja vastassa, virkalakki päässä. Hän on
säteilevän iloinen. Koko Itäsuon yhteiskunta tietää, mikä mies hän on.
Talonpojat nostavat hänelle lakkia kohteliaasti, ja itse Dammertkin
taputtelee olkapäälle.

No... tämä on nyt sinun päiväsi, lausuu hän hyväntuulisesti. Keitä
kaikkia sieltä tulee?

Hesse selitti. Ne ja ne olivat aikeissa tulla.

Kunhan ei olisi itse »ukkokin» matkassa.

»Ukko» oli rautatiehallituksen kaikkivaltias päätirehtööri.

Ei ole tullut mitään ilmoitusta.

Se saattaa joskus saapua ilmoittamattakin... se on sellainen.

Sieltä tulla porhalsikin jo juna. Mitä? Viimeisenä oli päätirehtöörin
vaunu.

Varastojakson esimies, joka oli aikaisemmin saapunut, juoksi asemalle.
Dammert otti juhlallisen asennon. Tällaisina päivinä hän tuotti kunniaa
vanhalle opistolleen.

Tulihan sieltä päätirehtööri, tuli kuin tulikin. Pitkä, juhlallisen
näköinen herra nostaa vaununportailta lakkiaan, vastaanottajien
tehdessä kunniaa.

Sillä aikaa kuin herrat laskeutuivat alas, viittoi Dammert kuin hengen
hädässä asemarakennuksen ikkunoihin, joissa näkyy uteliaita päitä.
Eivätkö ne sen pöllöt älynneet tulla vastaanottamaan!

Hyvää päivää!

Tervetuloa, herra valtioneuvos!

Herrat kättelevät toisiaan, ja siihen hätään ehtivät jo toisetkin
virkamiehet asemarakennuksesta. Krank on hengästynyt. Hän suhahtaa
Hessen korvaan: Kyllä sinulle nyt on tapahtunut suuri kunnia, kun itse
»ukkokin» on saapunut sinun kirkkosi vihkiäisiin.

Tottahan »piispan» pitää olla tällaisina päivinä läsnä, lausuu
valtioneuvos hymyillen, ojentaen Hesselle kätensä. Hän oli kuullut
Krankin huomautuksen.

Vai tässä se nyt on itse keksijä. Jaa, jaa... sitä pitää yrittää joka
alalla.

Krank seisoo kalpeana toisten selän takana. Mutta valtioneuvos vetää
hänet esiin, lyö olkapäälle ja tokaisee: No, mitä se vaakunatieteilijä
tietää? Teillä on täällä Itäsuossa oppinutta väkeä, lisää hän kääntyen
Dammertin puoleen ja hymyillen ystävällisesti.

Hemming on loistava nähdä. Hänen sileäksiajellut kasvonsa paistavat
kuin aurinko. Sulkien Hessen syliinsä hän pusertaa ja taputtelee tätä
eikä tahdo laskea irti.

Terve, terve, pitkästä aikaa! Mitäs minä ennen aina sanoin: sillä
pojalla on vielä fortuna matkassaan. Muistatko?

Kyllähän Hesse sen muisti — vaikka tuo sana oli lausuttukin toisessa
yhteydessä. Roomalaisen filologian professorihan hänestä piti tulla.
Mutta hyvä näinkin, hyvä. Hän ei enää kapinoinut.

Hän oli liikutettu Hemmingin ylenpalttisesta ystävällisyydestä.

Lähdettiin aumaa tarkastamaan. Valtioneuvos asemapäällikön kanssa kulki
edellä. Hesse oli liittynyt virkatovereihinsa, jotka olivat saaneet
määräyksen saapua tänne. Mutta hän ei ehtinyt kauan heidän kanssaan
keskustella, kun Hemming jo huusi hänet luokseen.

Tule tänne, Karlsson, minun kainalooni! Meillä on paljon juttelemista.

Ja hän tarttui Hesseä käsipuolesta, ja niin he astelivat käsikoukussa
kuin vanhat, rakkaat toverit.

Minullakin on nyt hiukan väljempää, kun pääsin Helsinkiin, puheli
Hemming, pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Mutta tiedätkö — minä kaipaan
takaisin sinne pohjoiseen... sitä hiljaista katua, jonka varrella
niin monta vuotta asuin. (Hän silmäsi taivaalle, jossa näkyi pitkiä
tuulenkynsiä, jokainen osoittaen sitä ilmansuuntaa kohti, josta hän
niin kaihoten puhui.) — Sinne näkyi _Cassiopaeakin_ niin hyvin, aivan
omalle portille. Nyt täytyy minun mennä puistoon sitä katsomaan,
siellä eivät rakennukset kaihda. Mutta ei se enää vilkuta minulle
samalla tavalla kuin ennen — nyt kun taloudellinen puoli on parantunut.
Mutta sittenkin vaihtaisin melkein virkoja Tepon kanssa, jos se
kävisi päinsä. Olen kirjoittanut hänelle ja kysynyt: Tiedätkö, mitä
_Cassiopaea_ nyt minulle vilkuttaa? _Waihda wirkoja!_ Mutta Teppo
vastaa: Täällä se vilkuttaa toisin: _Wekseli Waasan Pankissa!_ (Hän
nauroi iloisesti kuin koulupoika.) Niin... melkeinpä ottaisin takaisin
nuo vekselitkin, jos vain pääsisin sinne. Mutta eihän se käy.

Hemming huokasi. Hän näytti rasittuneelta.

Minulla on hengenahdistus, astma... sydän ei ole enää kunnossa.
Helsingin ilma ei ole minulle terveellistä. Mutta siellä pohjoisessa
— muistatko? — ne paukkuvat pakkaset — oiih! — ilma niin kepeää ja
helppoa hengittää! Siellä ei tuntunut vielä tätä vaivaa. Nyt se
ahdistaa toisinaan hirveästi.

He kulkivat hetken vaieten. Sitten Hemming yht'äkkiä virkkoi: Olen
monesti muistellut sitä kesää, jolloin palvelimme yhdessä. Olit vielä
koulupoika silloin, mutta hupainen kesä se oli. Muistatko?

Kyllähän Hesse sen muisti. He olivat usein laulaneet työnsä lomassa,
kun piti ajatuksia lepuuttaa.

Niin... se Tennberg... se oli verraton mies!

    Mellan England och Skottland,
    där seglade en brigg...

Muistatko?

Ja Hemming rupesi hyräilemään tuon vanhan, tutun laulun säveltä,
lyöden kädellään tahtia. Mutta sitten hän yht'äkkiä muuttui vakavaksi:
On toisinaan niin ikävä vanhoja tovereita, etten osaa sanoa. Siellä
pääkaupungissa on kaikki outoa. Ei siihen tahdo mitenkään tottua.
Virkatoverit ovat kelpo miehiä, mutta näin vanhana on vaikea solmia
uusia ystävyysliittoja. Se entinen varastokonttori oli sentään maailman
paras paikka!

Hesse kertoi piakkoin aikovansa lähteä kotikaupungissa käymään. Hän oli
ollut sieltä poissa kohta seitsemäntoista vuotta.

Hemming pysähtyi ja tarttui Hesseä rintapielistä: No, olet sinäkin! Et
koko aikana ole kertaakaan käynyt? Täällä vain olet ollut? Kuule, se on
melkein kuolemansynti!

Hessen piti nauraa toisen vakavalle naamalle. Hän sanoi: Niin... nämä
halot eivät ole laskeneet.

Hän osoitti pitkiä pinoja, joita seisoi kymmenittäin veturitallin
kupeella.

Hemming veti hänet jälleen mukaansa: Jaa-a... mutta sittenkin, rakas
veli, sittenkin! Kotikaupungissa käynnit kuuluvat neljänteen käskyyn,
vaikk'ei Luther — mikäli minä muistan — niistä mitään puhukaan.
Mutta ne ovat vanhempien kunnioittamista myös... kaikki mikä kuuluu
lapsuuteen, syntymäpaikkaan, kotiseutuun. Ja siellähän sinun isäsi
vielä takoo — ota se huomioon.

Siellähän se isäukko vielä työskenteli vanhassa paikassaan.

Hemming innostui: Kuule, se on erinomainen suksien tervaaja! Minun on
täytynyt Helsingistä pitäen lähettää sille sukseni. Ei sieltä löydy
kunnollista paahtajaa. Eikähän siellä kunnolla voi hiihtääkään. Siellä
sinun kotikaupungissasi hiihdettiin kaduillakin.

Niinhän se oli. Olihan isä-ukko kirjoittanut, että Hemming se lähetti
suksensa hänelle.

Sieltä näkyi jo aumalaitos. Hemming viittasi kädellään: Tuollako se on?

Siellähän se oli.

Se on muhkea... sakrament! No, totta vie... sinulla ei ole pää puusta,
vaikka oletkin Puu-Karlsson.

Ja Hemming nauroi makeasti sutkaukselleen.

Aumaa tarkastettiin. Herrat kiersivät juhlallisesti sen ympäri,
koputtelivat kepeillään ja arvostelivat. Puutavarakonttorin esimies
tunkeutui ilmakanaviin, katseli ja nuuski. Veti esiin halon, yhden
sieltä, toisen täältä, kiskaisi kuoren pois koivusta, nuuski uudelleen,
koputellen samalla puun pintaa.

Tjah... ei tunnu sitä tavallista mätäkoivun hajua. Kuivia ovat. Eikä
näy sieniäkään päissä.

Valtioneuvos tiedusti, millaisina puut oli aumattu.

Puolikuivina, niinkuin tavallisesti.

Tjah! sihautti hänkin. Sehän taitaa olla erinomainen laitos.

Halkotemppeli! nauroi Dammert. Tiedättekö, herra valtioneuvos... tätä
kutsutaan täällä »Karlssonin kirkoksi».

Herrat nauroivat.

Niin, niin... aina niitä pilkkakirveitä löytyy, kun joku ensin tekee
keksinnön, puheli päätirehtööri. Mutta — mitäs he sanovat, jos
Amerikka lainaa meiltä tämän aumamallin — Amerikka ja Kanada? Suomi
edelläkävijämaana yksin puiden pinoamisessakin!

Mikäpä siinä. — Kyllähän oikealle asialle aina osattiin arvo antaa.

Onko teillä tarkka kirjanpito tämän auman vesipitoisuuskokeista? kysyi
puutavarakonttorin esimies Hesseltä.

Kyllä, ne olivat hänen konttorissaan. Jos herrat suvaitsivat, niin
niitä sopi siellä tarkastaa.

Hyvä. Ne tarkastettaisiin luonnollisesti.

Lähdettiin paluumatkalle. Taivaalla ajelehtivat tuulenkynnet olivat
venymistään venyneet. Nyt tohahteli pinojen välissä ja veturitallin
nurkissa. Hetken päästä ropisi sade kuin saavista kaataen, sellaisella
voimalla, sellaisten tuulenpuuskien saattamana, että herrat katsoivat
parhaaksi puikkia auman ilmakäytävään.

Siellä he seisoivat rivissä, kahdeksan miestä, suloisessa sovinnossa.
Rankkasade oli tehnyt rautatiehallituksen päätirehtööristäkin vain
tavallisen ihmisen, joka ei halunnut kastua. He juttelivat iloisesti,
katsellen kuinka sade valui virtanaan auman räystäitä alas.

Hemming huomautti: Pitäisi laittaa vielä kattorännit, niin sittenhän
tämä olisi valmis.

Ja savupiippu katolle, veisteli Dammert.

Ja lasiovet ilmakäytävän päihin.

Ja pitkä penkki, jotta voisi istua.

Ja ravintola toiseen päähän!

He nauroivat kuin koulupojat, oikein kikattivat. Valtioneuvos
kysyi Hesseltä, uskaltaisiko täällä polttaa yhden savukkeen, hyvin
varovaisesti.

Kiellettyhän se oli, mutta jos nyt herra valtioneuvos kuitenkin
polttaisi. Olihan heitä tässä monta miestä katsomassa, ettei mitään
vahinkoa tapahtuisi.

Ja todistamassa, jos tulisi tulipalo.

Taas naurettiin, ja valtioneuvos sytytti. Hemming halusi seurata
esimerkkiä, mutta puutavarakonttorin esimies vastusti: yksi polttaa
kerrallaan ja toiset katsovat perään. Miehissä sammutettaisiin savuke
ja haudattaisiin maahan.

Hyvä. Siis herra valtioneuvos aloitti. Toiset asettuivat selin
ilmakanavan suihin päin, ettei tuuli päässyt häiritsemään
tupakoitsijaa. He tukkesivat käytävän niin täydellisesti, ettei
kyventäkään lennähtänyt ilmaan. Hemming oli työntänyt päänsä
virkaveljensä ja Hessen pään väliin ja ahmi nyt hyvältä tuoksuvaa
tupakan savua.

Tästähän me saamme kaikki, sanoi hän nauraen. Ei tarvitse meidän
polttaakaan.

Valtioneuvos naureskeli: Tämä muistuttaa niin elävästi kouluaikaa,
jolloin poltettiin varkain.

Varkainhan nytkin poltettiin, huomautti Hemming.

Niinpä niin... luvattomissa he olivat. Jos tämä Karlsson tahtoisi
heidät ilmiantaa, he saisivat sakkoa.

Eräs halkokirjureista virkkoi: Mutta Karlssonhan itse antoi luvan.

Siis hän oli pääsyyllinen.

He purskahtivat jälleen raikuvaan nauruun. Merkillistä, kuinka
aikaihminenkin toisinaan voi vähästä iloita. Tässä oli heitä kahdeksan
rautatien herraa, itse päätirehtööri mukana, ja he ilakoivat kuin
vallattomat vekarat. Mistä se johtui?

Tämä sade ja tämä erikoinen pakopaikka. Ne riisuivat heiltä heidän
virka-arvonsa.

No, nyt oli savuke lopussa, ja valtioneuvos sammutti sen huolellisesti.
Sitten se haudattiin käytävän pohjalle, ja jokainen tallasi paikkaa
kuin todistukseksi, että olivat olleet mukana yhteisessä rikoksessa,
josta ei hiiskuttaisi kenellekään.

Mutta he eivät olleet ottaneet huomioon, että savu, nyt sateen
lakattua ja ilman tyynnyttyä, leijaili molemmista käytävän suista
ulos. Veturitallin vahti Kerppola sattui kulkemaan ohi ja huomasi sen.
Hän kuuli naurua aumasta ja päätti yllättää pahantekijät itse työssä.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, keitä hänen apajassaan oli.

Vai täällä te perkeleet tupakoitte, ja Puu-Kaalsonni on nimenomaan
kieltänyt! Ulos joka sorkka!

Fiuu! Herrat pyrähtivät vastakkaiselta puolen ulos ja lähtivät
juoksuun. Tämä viimeinen näytös heitä vasta huvitti. Valtioneuvos
harppasi minkä koivista lähti. Taisi olla ensimmäinen kerta Suomen
valtionrautateiden historiassa, jolloin päätirehtööri juoksi pakoon
tallivahtia. Onneksi oli auman päässä niin paljon tavallisia pinoja,
että he niiden suojassa pääsivät onnellisesti talliin. Siellä he
jälleen ryhdistäytyivät, vaikka Hemming läähättikin kuin loppuunajettu
hevonen.

Sakrament! Olimmepa joutua kiikkiin! puuskutti hän ruotsiksi. Mahtoiko
se tuntea meitä?

Tuskin.

Hesse meni tallin ovelta katsomaan, Sieltä harppasikin jo Kerppola
tallia kohti ihan punaisena kasvoiltaan. Hän huomasi Hessen ja nosti
lakkia.

Hesse: No, mitä se Kerppola juoksee?

Kerppola: Kun tuolla oli muutamia heittiöitä tupakoimassa ja pääsivät
karkuun.

Hesse: Missä?

Kerppola: No, tuolla uudessa aumassa! Ja päätirehtööriä odotetaan
tulevaksi. Helkkari, jos olisivat polttaneet ilmaan koko hökötyksen,
ennenkuin se olisi tarkastettu.

Hemming supatti valtioneuvoksen korvaan: Tai heti välittömästi
tarkastuksen jälkeen.

Nyt huomasi Kerppola toisetkin herrat. Hän ei enää uskaltanut panna
lakkia päähänsä, vaan seisoi hämillään ja kumarrellen vieraiden edessä.

Valtioneuvos astui hänen luokseen: Tekö olette tallivahti?

Niin.

Hyvä on. Olen kuullut, mitä olette kertonut. Olette hyvin täyttänyt
velvollisuutenne. Pidän teidät muistissani.

Kerppola, jonkun verran yksinkertainen ja likinäköinen äijä, oli
ihmeissään. Tuota... kuka se oli tämä herra?

Hesse selitti.

Vai itte päätirehtööri! Tuota... niitä oli täällä Itäsuossakin
kaikenkaltaisia luffareita, jotka maleksivat pitkin rautatien aluetta
ja tupakoivat kielletyissä paikoissa. Niinkuin äskenkin tuolla uuvessa
aumassa.

Valtioneuvos: Näittekö, montako niitä oli?

Kerppola: En tarkalleen, kun ilmakäytävä on niin pitkä. Mutta yksi
ainakin oli pitkä roikale.

Hemming iski toisille silmää. Herrojen oli vaikea pysyä vakavina.

Hyvä! Saatte tuosta vähän tupakkarahaa. Mutta älkää tupakoiko aumassa.

Kerppola huitaisi kättään: Enhän minä... johan nyt, hui hai! Suur
kiitosta vain, herra päätirehtööri!

He lähtivät, ja ulkona halkopinojen välissä pääsi ilo valloilleen.
Valtioneuvos virkkoi: Ensi kertaa elämässä on minua vasten kasvoja
sanottu »pitkäksi roikaleeksi». Ja ihmeellisintä vain on, että minun
täytyy myöntää sanojan olleen oikeassa.

Hohhoo, hehhee, hahhaa! Tallin edusta kaikui herrojen naurusta.

No niin, no niin... kaikkea sitä sattui! Olipas se! Mutta kukaan älköön
hiiskuko tästä mitään.

Eipä tietysti — se oli selvä. Vaikka jokainen odotti sopivaa
tilaisuutta päästäkseen siitä kertomaan.

Poikettiin Hessen konttoriin. Siellä tarkastettiin kirjanpito.
Hesse oli pitänyt tarkan päiväkirjan. Herrat katselivat numeroita,
vertailivat ja arvostelivat. Päät yhdessä he olivat painuneet
papereihin, aivan kuin olisivat tutkineet uuden, vastalöydetyn maan
karttaa.

Puutavarakonttorin esimies virkkoi: Kyllä se on merkillistä!
Kuivamisprosentti melkein suurempi kuin tavallisissa aumoissa.
Sapperment! Se on tietysti moninkertainen veto, joka sen saa aikaan.

Siitähän se tietysti riippui.

Tjah! Kyllä tämä otetaan käytäntöön, ihan varmasti. Nuoret miehet,
ottakaapa oppia, kääntykää tämän aumaamistieteen professorin puoleen
neuvoja saadaksenne. Hän selittää.

Ja taputellen halkokirjureita olkapäälle päätirehtööri hymyili
lempeään, isälliseen tapaansa.


Joulukuussa sai Hesse kirjeen Kanadasta. Siinä eräs suuren
puutavarayhtiön johtaja pyysi häneltä uuden auman piirustuksia ja
valokuvia. Hän oli sattumalta saanut käsiinsä erään ruotsinkielisen
aikakauskirjan, jossa oli ollut mainitun auman kuva. Heillä oli
Kanadassa vaivattu paljon päätä uusilla — aumalaitteilla. Mutta
mahdollisuudethan olivat niin kovin pienet, halon muodosta johtuen.
Nyt hän halusi ottaa käytäntöön Hesse Karlssonin keksimän auman, sillä
heillä hakattiin vuosittain suunnattomat määrät polttopuita.

Hesse lähetti. Jonkun ajan kuluttua hän sai samalta henkilöltä
englanninkielisen metsätieteellisen aikakauskirjan numeron, joka
sisälsi laajan artikkelin hänen keksinnöstään. Hänen nimensä vain
oli muuttunut »Karsoniksi». Kirjoituksessa tehtiin selkoa uudesta
keksinnöstä ja ylistettiin sen tekijää, jota muuten kiitettiin
monivuotisista tieteellisistä töistä juuri metsäopin alalla.

Hesse nauroi. Hän meni Melindan luo ruokasaliin ja näytti artikkelia.

Kanadassa minusta on tehty tiedemies... ajattelepas! Kaikkea ne
keksivät.

Mutta käytännöllinen Melinda huomautti: Sinun olisi pitänyt vaatia
dollareita sieltä. Nyt olet antanut piirustukset ja kuvat ilmaiseksi.

Hesse kynsi päätään: Olisivatkohan nuo mahtaneet antaa?

Miksei...ihan varmasti.

Mitä tyhjiä... vai vielä tässä dollareita! Ilmankin nostetaan miestä
pilviin. Etkö ole huomannut, että minusta on tullut merkkihenkilö?
Dammertkin on esittänyt lähempää tuttavuutta. Ajattelepas... se kuuluu
olevan harvinainen tapaus — aivan niinkuin tämä minun aumajuttunikin.
Vai dollareita! Kissa!

Ja Hesse puristi vaimoaan hellästi niskasta aivan kuin opettaja
oppilasta, joka on antanut väärän vastauksen.

Mutta silloin sieppasi Melinda häntä kaulasta, taivutti puoleensa ja
suuteli tulisesti.

Rakas Puu-Kaalsonnini! Minähän olen sanonut, että näissä käytännöllisen
elämän asioissa sinulla on puusta pää!




XII.


Hessestä on tullut oikea koti-ihminen.

Kaikki vapaa-ajat, sunnuntait ja iltapäivät hän omistaa perheelleen.
Hän on kieltäytynyt vastaanottamasta asiamiehiä muina kuin
virka-aikoina. Se herättää tietysti murinaa, mutta Hesse ei välitä
siitä. Piti kai halkokirjurillakin olla oikeus elää kotinsa
keskuudessa, kun kerran oli perhe — vaimo ja kolme lasta.

Hän seuraa huolellisesti lastensa opinnoita. Kaksi vanhinta käy
yhteiskoulua, poika kolmannella ja tyttö ensi luokalla. Nuorin on
vasta kansakoulussa. Itäsuohon oli perustettu yhteiskoulu, ja Nestori
Hällström, vanha koulutoveri ja Leppäsaaren aikuinen tuttava toimi sen
johtajana. Hän oli tietysti luonnontieteilijä — niinkuin arvatakin
saattoi... vanha kissantappaja!

Hesse kävi aluksi hänen luonaan, mutta sitten käynnit lakkasivat.
Hänestä oli tullut sellainen erakko, ettei hän paljon seuraa kaivannut.
Sitä oli yllin kyllin. Silloin kuin hän ei oleskellut perheensä
parissa, hän istui hautautuneena kirjoihinsa.

Kirjat — mikä ihmeellinen maailma, mikä tiedon ja hengen rikkaus!
Ihmiskunnan jaloimmat olivat jättäneet perintönsä jälkimaailmalle,
helmiksi kiteytyneitä kyyneleitä ja kultaharkoiksi valettuja uhrauksia
ja kärsimyksiä. Sellaisessa seurassa kului aika.

Hän rakasti erikoisesti matkakirjallisuutta. Kun hän ei milloinkaan
päässyt ulkomaille, hän teki nuo matkat kirjojen avulla. Jo
koulupoikana hän oli lukenut Liwingstonen ja Stanleyn retkistä. Nyt
hän seurasi Yrjö Aukusti Wallinia, Castrénia ja Lönnrotia heidän
matkoillaan. Ja ne korvasivat hänelle paljon.

Monien kirjailijoiden joukosta hän oli vähitellen valinnut
mielikirjailijansa ja niiden teoksia hän tutki perusteellisesti.
Kotimaisista olivat Kivi, Juhani Aho ja Pakkala etusijalla —
viimeksimainittu senvuoksi, että hän kuvasi hänen kotikaupunkiaan.
Ulkomaalaisista taas hän rakasti erityisesti Frensseniä ja Walter
Scottia — viimeksimainittua mm. hänen pitkäveteisyytensä vuoksi.

Oli nautinto seurata tuollaista verkkaan kulkevaa kertomusta, jossa
jokainen tapaus, jokainen pieninkin sivuseikka mahdollisimman tarkasti
kuvattiin. Hän oli turhantarkka luonne, joka omassa elämässään noudatti
juuri samankaltaista järjestelmää kuin kuuluisa skotlantilainen
teoksissaan. Hän nautti kaivelemisesta. Pikkupoikana hän oli kaivellut
kaikki rikkaläjät ja Karstenin tehtaan parkkikasat. Nyt hän kaiveli
elämää, omaansa ja muiden. Sen vuoksi hän nautti kirjoista, joissa tätä
menettelytapaa seurattiin. Ja Walter Scott oli mestari siinä.

Samoin hän rakasti kirjallisuutta, jossa Suomen heimon
vaiheita selostettiin — tapahtuipa se sitten tieteellisessä tai
kaunokirjallisessa muodossa. Hän oli saanut veriinsä heimopisaran.
Siitä johtui hänen vastenmielisyytensä yleensä ruotsalaisia kohtaan.
Hän ei tuntenut olevansa yhtä henkeä heidän kanssaan. Mutta Unkari — se
oli toinen kotimaa, vaikk'ei hän ollut koskaan siellä käynyt!

Jo koulupoikana hän oli lukenut kaiken, mitä unkarilaisesta
kirjallisuudesta siihen aikaan oli suomeksi käännetty. Hän tunsi Mauri
Jókain. Mikä häntä tuossa kirjalijassa erikoisesti miellytti, oli hänen
rikas, hersyvä kielensä, hänen tavaton mielikuvituksensa ja huumorinsa,
mutta ennen kaikkea: hänen tenhoava tunnelmallisuutensa. Hän saattoi
tehdä sielun terveeksi ja sairaaksi yhdessä käden käänteessä! Hesse
nimitti häntä »Suureksi Taikuriksi», ja hänen teostensa ääressä hänen
ei koskaan tullut ikävä.

Pienistä varoistaan hän oli uhrannut paljon kirjallisuuteen. Hänellä
oli se mielipide, ettei kirjojen ostamisen vuoksi vielä kukaan ollut
tehnyt vararikkoa. Ei ainakaan hän ollut kuullut. Vaikka hän ei ehkä
heti olisi joutanutkaan lukemaan jonkun kirjailijan teosta, hän
kuitenkin hankki sen. Heidän työtään piti tukea, ja paras tapa, millä
yleisö saattoi sen tehdä, oli ostaa kirja. Näissä asioissa hänellä oli
valistuneemmat mielipiteet kuin monella virkatovereistaan.

Hän opetti lapsilleen kirjojen käsittelyä. Piti aina pestä kätensä,
ennenkuin ryhtyi lukemaan. Muutoin kirjat tahraantuivat. Likainen kirja
oli kuin likainen, hoitamaton lapsi, jota oli ikävä katsella. Jokainen,
joka sellaisen näki, ajatteli heti hänen vanhempiansa. Minkälaisia
ne olivat... mikseivät pitäneet lapsiaan siisteinä... huolimattomat,
laiskat vanhemmat. Hän puheli: Katsokaapa... jokainen lapsi, jokainen
ihminen on kuin kirjan isä tai äiti. Miten kirja on pidetty — siitä
saattoi myös päättää, millainen oli pitäjä.

Se oli käytännöllistä opetusta. Vanhin poika, Heikki, pyysi saada
katsella suurta saksalaista eläinatlasta. Ovatko kädet puhtaat? Poika
laski kämmenensä kirjoituspöydän reunalle ja käänteli niitä. Hyvä on...
saat ottaa. Ja poika riensi pois, suuri kirja kainalossa.

Mutta muista, että käännät lehteä oikein, niinkuin isä on opettanut! Ei
saa kastella sormia eikä plotata.

Kyllä poika sen tiesi, mutta vaikeampi oli saada tyttöä oppimaan.

Tämä oli vilkas yhdeksänvuotias, joka ei koskaan tahtonut malttaa.
Hänellä oli aina sellainen tulinen kiiru. Kirja polvellaan hän etsi ja
etsi sellaisella vauhdilla, että lehdet vain kahisivat hänen käsissään.

Hesse kiivastui: Eikö Markreeta muista, miten isä on neuvonut?

Ja tyttö veti päänsä hartiain väliin ja polvi koholla rupesi hyvin
varovaisesti kääntelemään kirjan lehtiä aivan kuin peljäten, että ne
pienimmästäkin kosketuksesta turmeltuisivat. Hesse seurasi aikansa
tuota askartelua, hymähti itsekseen ja painui huoneeseensa.

Silloin tällöin hän piti talossa katselmuksia. Kulkien ympäri
huoneita hän tarkasti, olivatko kaikki esineet paikoillaan. Hän
siirsi tuoleja, korjasi taulujen asentoa ja hermostui, jos yleensä
näki jotakin vinossa. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin se oli asetettu
kohdalleen. Poiketen ruokasaliin hän piti oikean piispantarkastuksen.
Olivatko koulukirjat eheitä, oliko jokaisessa päällyspaperit? Lapset
saivat näyttää hänelle. Hän selaili kirjoja, teki huomautuksia
»koirankorvista», ukon päistä ja muista piirustuksista. Tuli oikein
talkoolla hankaaminen. Pyyhekumit kourassa he tekivät suursiivousta,
Hessen koko ajan pitäessä opetuspuheita.

Tarkastusta jatkui. Hesse nuuski joka paikan. Hän ihan vainusi
pienimmänkin puutteen ja epäjärjestyksen. Hän kurkisti sängyn alle:
rajoiksi pidetyt saappaat makasivat siellä oman onnensa nojaan
heitettyinä.

Nousi hirveä meteli: Eikö isä ole sanonut, että kenkä on _heti_
vietävä suutariin, kun se on hiukankin rikki? Siten se kestää
kauemmin. Katsokaa nyt... tähän ei keisarin hovisuutarikaan saisi enää
puolipohjaa!

Ja saapas lensi kolahtaen nurkkaan.

Melindakin riensi siihen hätään. Mikäs nyt taas? Ahaa... Hessellä oli
jälleen tarkastusmaniansa. Hän koetti välittää, mutta silloin Hesse
vasta todenteolla suuttui: Aina sinä puolustat niiden huolimattomuutta!

Se ei ollut oikein hyvä, että lapset näkivät isän ja äidin riitelevän.
He tajusivat kyllä isän olevan oikeassa, mutta samalla heille teki
hyvää, että äiti asettui heidän puolelleen. He seurasivat jännityksellä
väittelyn tulosta.

Melinda kiihtyi: Enhän minä puolusta... sitä minä vain, ettei nyt
tarvitsisi noin tavatonta meteliä nostaa!

Ja silloin hän tavallisesti rupesi itkemään.

Se oli Hesselle liikaa. Hän ei kärsinyt nähdä vaimonsa itkevän. Ottaen
Melindaa kaulasta hän nöyrästi pyyteli: Älä itke! Minä olen sellainen
kotityranni.

Niin — sellainen Hesse oli, ainakin muutamissa asioissa. Mutta niin
ihmeen hyvä ja kunnon mies muuten — siitä huolimatta. Kun hän oli
hyvällä tuulella, säteili koko talo iloa. Palvelustyttökin keittiössä
tuli paremmalle päälle.

Melinda virkkoi: Tulehan keittiöön... senkin tarkastaja, niin annamme
tytön kanssa sua kapustalla otsaan, että kyllä muistat!

Nyt uskalsivat jo lapsetkin nauraa. Ukkospilvi oli onnellisesti ohi, ja
»sateen» jälkeen paistoi taas kirkas päivä.

Sellaista se oli. Päivät kuluivat toisensa jälkeen. Hesse puuhasi
halkovajassa. Hän pilkkoi puita ja latoi ne säännöllisiin pinoihin.
Hänhän tunsi ammatin. Mutta se häntä harmitti, että halkokirjuri,
joka huolehti koko varastojakson puista, sai itse polttaa kaikkein
huonointa lajia... puolimärkiä liekoja, joita ei kenellekään uskaltanut
lähettää. Parhaalla tahdollakaan ei aina voinut järjestää niin, että
kaikki halkovarastot olisivat aikanaan kuivuneet. Siihen vaikuttivat
pitkälliset syyssateet, säilytyspaikkojen tulvehtimiset ja sen
seitsemätkin seikat. Näin jäi usein luu jakajan kouraan. Mutta sehän
kuului maailman tavalliseen menoon ja järjestykseen. Puhumattakaan
siitä, että olisi saanut puut vapaasti. Ei, kaikesta, kaikesta peri
valtio maksun — jos nyt ei korkeimman taksan mukaan niin kuitenkin.

Työtä ja puuhaa siis oli. Vuoroin matkoilla, vuoroin kotona, vuoroin
konttorissa. Alituista kiertokulkua asemalta toiselle, ja aina
samat henkilöt, tutut kasvot ja tutut jaaritukset. Asemapäälliköt
juonittelivat: heille ei oltu toimitettu puita aikanaan. Mikseivät
tilanneet, senkin taulapäät! Olihan ohjesäännössä määrätty, että
15 päivää aikaisemmin oli halkokirjurille ilmoitettava puista. —
Nalikkahalkoja? Monet asemapäälliköt tiukkasivat niitä. Eivätkö he
tienneet, ettei niitä vapaussodan jälkeen enää oltu käytetty? Ne
olivat _ryssän_ aikaista tavaraa. Tietysti... ne olisivat olleet
käytännöllisiä, valmiita heti pilkottaviksi. Mutta kun niitä ei enää
ollut, niin ei ollut. Ja sillä hyvä! Rautatiehallitus ei niitä enää
tilannut. Niiden käytäntöön ottaminen oli muuten ollut ainoa valopilkku
tuona santarmivallan synkkänä aikana. Mutta — monet asemapäälliköt
olivat niin mieltyneet nalikkahalkoihin, että olisivat ehkä ottaneet
ryssät takaisin niiden vuoksi.

Mahtoikohan mikään muu ala olla niin tappava, niin henkisesti
kuolettava kuin rautatievirkamiehen? Kiinnyttiin mitättömiin
pikkuseikkoihin, muututtiin pikkumaisiksi, riideltiin ja kinasteltiin.
Haettiin aihetta rettelöihin jonninjoutavista syistä. Jokainen oli niin
mahdottoman suuri herra, niin itsetietoinen ja mahtava. Ihmisparat!
— koettivat pitää päätään pinnalla luulotellun oman arvon tunnon ja
herkästi loukkaantuvan itserakkauden varassa. Vai ei Puu-Kaalsonni
meinaa minulle halkoja antaakaan? Niin — siinä oli taas vastassa muuan
härkäpää. Mullisteli ja uhkaili: _Minä_ tulen tekemään valituksen.
Minä tulen kotiin _kesälomalta_ — ja halkovaja aivan tyhjä. Ei tikun
palasta... ei edes niin paljon, että saisi kahvipannun kiehumaan!
— Mutta eikö asemapäällikkö muistanut sopimusta: vasta kesäloman
_jälkeenhän_ puut piti toimittaa. Ja sitä paitsi: vajassa oli
vielä puita kokonaiseksi viikoksi. Hän, Karlsson, oli käynyt sitä
tarkastamassa sillä aikaa kuin herra asemapäällikkö oli kesälomalla.
Mitäs muuta kuin valitus rautatiehallitukseen, selityksenanto ja piste.
Asemapäällikkö sai pitkän nenän. Mutta taas oli mennyt aikaa turhaan
kirjeenvaihtoon.

Olisi tästä jo siirtynyt jonnekin muualle.

Hesse sahaa halkovajassa. On talvi ja tulipalopakkaset.

Huoneita sai lämmittää aamusta iltaan, eikä lyhyinä iltapuhteina
tahtonut ehtiä pilkkoa niin paljon kuin olisi tarvittu. Viime päivinä
olikin tallimies Kerppola auttanut häntä.

Puu katkeaa toisensa jälkeen, ja Hesse miettii elämän kulkua. Noin
se kului... hiljalleen, huomaamatta, eikä ihminen ajatellut, että
kuolema läheni. Sahan puoliväliin päästessä ei halko vielä järkkynyt
vähääkään. Mutta kun elettiin yli keski-iän, niin jopahan alkoi tuntua.
Ei oltu enää nuoria. Työ ei sujunut yhtä reippaasti kuin ennen. Ja
siinä seitsemänkymmenen korvissa alkoivat jo kädet tutista niinkuin nyt
tutisi tuo halko sahan viiltäessä viimeisiä vetojaan. Kunnes yht'äkkiä
— kratsh! — ja kuolema oli tullut.

Hesse heitti koivunpalaset syrjään ja otti uuden halon.

Mutta sellaista oli elämän kulku — suurin piirtein. Sisältö oli
itsekullakin hiukan erilainen... toisella enemmän myötäkäymistä...
toisella vähemmän. Mutta samat alkuja loppupisteet: syntymä ja kuolema.
Ihminen oli vain niin tyytymätön... pakkasi nurisemaan.

Hänellekin oli annettu toiveita mahdollisesta ylennyksestä sen auman
keksinnön jälkeen. Siitä olivat puhuneet suuret ja pienet herrat.
Mutta — mitään ei ollut kuulunut. Kerran hän oli hakenut etelämmäs,
pääkaupungin lähellä olevaa paikkaa, mutta ansioituneemmat olivat
menneet edelle — niinkuin luonnollista olikin. Halkoauma ei ollut
auttanut mitään.

Hän oli vain pitänyt silmällä sitä seikkaa, että pojan olisi helpompi
opiskella ylioppilaaksi tultuaan. Ja olisihan ollut somaa hänenkin
päästä lähemmäs pääkaupunkia. Muutamat hänen luokkatovereistaan olivat
valloittaneet sen jo aikoja sitten. Sohlstråhle oli kuuluisa runoilija,
Samppa Gutzén etevä lakimies ja Eino Åman suuren kustannusliikkeen
johtaja. Vuosikausiin hän ei ollut tavannut heitä.

Olisipa hänenkin ollut mukava asua jossakin pääkaupungin lähistöllä
ja tavata vanhoja tovereitaan. Ne matkustivat harvoin täälläpäin, ja
hänellä taas Helsingissä käydessään oli aina niin tulinen kiiru, ettei
joutanut heitä hakemaan. Halot, kirotut halot, pitivät häntä ainaisessa
saarroksessa.

Taas rasahti koivupökkelö poikki, ja Hesse iski uuden kimppuun. Mistä
ne tällaiset ajatukset syntyivät? Oliko hän muuttumassa katkeraksi —
hän, entinen, iloinen Hesse Karlsson, joka kahden kuivan, toisiaan
vastaan kalskahtavan koivuhalon äänestä oli oppinut erottamaan elämän
laulun?

Siltä tuntui.

Hän koetti puhella itselleen järkeä. Ei pitänyt kapinoida. Oli paras
tyytyä osaansa. Olihan hän jo saanut niin monesta haaveesta luopua.
Italia ja Rooma... professuuri ja tieteellinen työskentely... oh, hän
oli jo oppinut sen taidon! Mitähän olisivat rautatiehallituksessa
arvelleet, jos hän olisi hakenut avoinnaolevaa puutavarakonttorin
esimiehen virkaa? Dammert oli kehoittanut, Krank oli kehoittanut: Hae,
hiivatissa! Sinullahan on ansioita. Hän oli lyönyt leikiksi koko jutun.
Vai ansioita! Yksi vaivainen halkojen aumaamislaite. Äläs keksintö!

Taas taittui puu, ja uusi heitettiin pukille. Olisi vieläkin aikaa.
Viikon päästä meni hakuaika umpeen. Ehtisi vieläkin... ehtisi hyvin.
Mutta hän ei hae — hän ei halua tehdä itseään naurunalaiseksi. Kyllä
hän nämä ylenemismahdollisuudet tällä alalla tunsi. Puu-Kaalsonnina hän
sai elää ja Puu-Kaalsonnina kuolla...

Kratsh! Taas meni halko poikki. Tämähän kävi kuin rasvattu. Olikin jo
iso läjä sahattuja koivunpätkiä, kunhan ehtisi pilkkomaan.

Samassa pimeni oviaukko, ja Hesse vilkaisi sinnepäin. Kerppola siellä
seisoi.

Hesse keskeytti työnsä: Vai jo Kerppola taas joutaa. Täällä olisikin
iso urakka.

Mutta Kerppola ei ollut tullut puita pilkkomaan. Hänellä oli muuta
asiaa. Halkoskriivaria oli käsketty konttoriin.

Hesse katseli miestä pitkään. Mitä siellä nyt? Eipä hänen tietääkseen
pitänyt olla minkään puutetta.

Kuka käski?

Asemapäällikkö.

Johan nyt kummat.

Hän lähti niine hyvineen, vanha takkirääsy päällä ja kintaat kädessä.
Ei hän oikein näyttänyt herrasmieheltä. Mutta — kukapa se halkovajaan
pani parhaimpansa.

Lunta oli tavattomasti, tiet aivan tukossa ja pakkanen pureva. Junat
myöhästyivät, ja lumiaurat saivat olla ympäri vuorokauden liikkeessä.

Asemalla hääri miehiä kinosten kimpussa. Ne raivattiin pois ja vietiin
avovaunuilla kauas etelävaihteen taa. Yksi hyväpuoli tästä kuitenkin
oli: saivathan köyhät ihmiset tällä tavoin työtä.

Konttorissa oli kaikki niinkuin ennenkin. Krank tuli häntä vastaan ja
silmää vilkuttaen osoitti asemapäällikön virkahuoneen ovea.

Hesse naputti ovelle. Hänen sydämensä hakkasi kuuluvasti. Mitähän tämä
kaikki oikeastaan merkitsi?

Sisään!

Siellä istui Dammert pöytänsä takana juhlallisena kuten tavallisesti.
Tukka oli jo ruvennut valkenemaan huomattavasti. Hän lähenikin jo
kuuttakymmentä.

Istu, ole hyvä!

Hesse noudatti kehoitusta. Dammert otti pöydältä sähkösanoman ja
kääntyi Hessen puoleen.

Rautatiehallituksesta tiedustellaan, aikooko halkokirjanpitäjä Karlsson
hakea avoinnaolevaa puutavarakonttorin esimiehen virkaa. Jollei, niin
häntä kehoitetaan siihen.

Dammertin kasvot säteilivät: Katsopas nyt... johan minä sanoin! Sinä
tulet saamaan siirron ja vielä sangen huomattavan. Oletko pannut
paperisi likoon?

En.

No, nyt tulee pitää kiirettä!

Hän ojensi Hesselle sähkösanoman, jotta tämä saisi omin silmin nähdä
sen.

Niin näkyi olevan. Ihmeellistä!

Täällä on vielä toinenkin, mutta se on yksityistä laatua. Ole hyvä ja
aukaise se. Minä tahdon vain valmistaa sinua vakavaan uutiseen: sinun
äitisi on kuollut.

Hesse tuijotti asemapäällikköön kauhistuneena. Kumpi näistä sanomista
oli tosi? Hän toivoi, että tämä jälkimmäinen ainakin olisi ollut huhua
— tai molemmatkin, samantekevä: molemmatkin. Oli omituista yht'äkkiä
joutua kohtalon eteen, joka samalla kertaa otti ja antoi. Älköön antako
mitään! Sallikoon hänen vain pitää, mitä hänellä oli.

Hän avaa sähkösanoman vapisevin käsin. Siinä seisoo: Äiti kuollut,
voitko tulla? Isä.

Sellainen kysymys!

Isä oli monta kertaa kehoittanut häntä vanhassa kodissa käymään, ja hän
oli lupaillut, aikoen aikomistaan. Mutta niin olivat vuodet vierineet,
ettei hän ollut saanut lähdetyksi.

Hän muistaa päivän, jolloin hän kaksikymmentä vuotta sitten lähti
kotikaupungin asemalta tänne Itäsuohon. Heitä oli paljon tovereita,
jotka menivät Helsinkiin lukujansa jatkamaan — kaikki muut paitsi
hän. Siinä junan lähtöä odotellessa ja pakistessa oli joku tullut
ilmoittamaan, että hänen äitinsä seisoi ulkona. Hän oli rientänyt
vaunun portaille, ja aivan oikein — siellä oli äiti-muori kyyhöttänyt
asemalaiturilla villasukkaan kääritty kahvipullo kainalossa. Toin
sinulle tämän, kun pidät niin paljon kahvista ja kun se asemilla on
niin kallista. En muistanut kotona antaa.

Muutamia tovereita oli myös tullut siihen, vaununsillalle, rikkaiden
poikia, joilla oli rahaa ja tavaraa. Hän oli taistellut itsensä
kanssa. Mitä hän tekisi... ottaisiko vastaan tuon villasukkaan
käärityn kahvipullon ja antautuisi toverien naurulle alttiiksi, vai
kieltäytyisikö ottamasta ja siten ehkä loukkaisi äitiään? Se oli
ollut tuskallinen hetki. Viimein hän mahdollisimman lempeästi ja
hienotunteisesti oli torjunut äidin tuomiset. Eipä hän nyt kahvista
välittänyt... eikä hänellä ollut pullollekaan paikkaa.

Ajattelin, että olisit pannut kapsäkkiisi.

Niin... mutta sekin oli niin täynnä...

Samassa oli juna viheltänyt, ja siihen oli äiti jäänyt seisomaan
asemasillalle, niin hyljätyn ja avuttoman näköisenä. Hän oli koettanut
kurkistaa, saadakseen vielä jotakin huutaa hänelle. Mutta äiti oli
jo ollut poispäin menossa, pää kumarassa, kahvipullo kainalossa, ja
hänestä oli näyttänyt, että hän itki.

Tämä kuva oli monesti sukeltanut hänen mieleensä vuosien varrella. Se
oli vaivannut häntä, monesti kesken yönkin piinannut ja valvottanut
häntä. Oi, hän oli huomannut menetelleensä kauhean julmasti: oli
kieltänyt vanhan, köyhän äitinsä! Pari viikkoa sitten hän oli
viimeksi siitä kärsinyt. Hän oli kirjoittanut äidilleen ja kyynelten
kostuttaessa kirjepaperia rukoillut rikostaan anteeksi. Oi, hän oli
tehnyt sen monta kertaa, mutta viime kerralla oikein nöyrästi ja
sydämellisesti. Samalla hän oli lähettänyt vähän rahaa!

Hesse Karlsson istuu asemapäällikön virkahuoneen sohvalla, ja viljavat
vedet virtaavat poskia pitkin. Hän itkee kuin lapsi. Tuo vanha tapaus
on taas muistunut hänen mieleensä. Hän näkee äidin kumarassa kulkevan
poispäin, villasukkaan kääritty kahvipullo kainalossa. Oi, oi, hänen
rakas, köyhä äitinsä! Oliko hän mahtanut pojallensa anteeksiantaa?

Miksei hän ollut ennemmin matkustanut kotiin, kun äiti vielä eli?
Olisiko nyt ollut niin mahdoton järjestää virkavapautta? Ja miksei hän
ollut käyttänyt kesälomiaan? Hän, hullu, oli raatanut vain ja tässä
alituisessa aherruksessa unohtanut pojanvelvollisuutensa.

Oikeassa oli Hemming ollut: kotikaupungissakäynnit kuuluivat neljänteen
käskyyn. Hän oli sen käskyn moninkertaisesti rikkonut. Hän oli tehnyt
kuolemansynnin...

Hän nousee ja jättää Dammertille hyvästit. Ulkona puhaltaa kylmä
tuuli. Se jäädyttää kyynelet hänen poskilleen. Hän tuntee itsensä
niin yksinäiseksi ja hyljätyksi. Varmaankin oli äiti tuntenut juuri
tällaista kaksikymmentä vuotta sitten...

Tähdet tuikkivat kirkkaasti, ne ihan kipenöivät. On pakkanen,
tavattoman pakkanen. Hesse tarpoo lumista tietä kotiin päin, ja
vähänväliä tulvahtavat silmät kyyneliä täyteen.




XIII.


Pieni saattojoukko oli kerääntynyt hautuumaalle seppä Karlssonin vaimoa
saattamaan. Siinä oli vanhoja tuttuja, kirvesmies Partanen vaimoineen,
Savuojan kummi, nyt naimisissa muutaman konepajan työmiehen kanssa,
isän työtovereita: päällelyöjä Heikkilä, levyseppä Lax ja varastomies
Väg. Sitäpaitsi omaisia, Anna-sisko miehineen, ja Ruunariveli, jota
Hesse ei ollut moneen vuoteen tavannut. Melinda ei ollut päässyt, kun
nuorin lapsista oli sairastunut.

Hautakumpu on luotu umpeen ja seppelet laskettu. Niitä ei ollut monta:
Hessen, Melindan ja lasten yhteinen, Anna-siskon ja hänen miehensä,
sekä Ruunarin. Lumipyry piiskaa seppelten nauhoja ja tuoreita kukkasia.
Hetken päästä talvi ne surmaisi.

Vanha Karlsson seisoo kummun ääressä avopäin, välittämättä siitä, että
tuuli tuivertaa hänen harmaita hapsiaan. Hän on kumaraan painunut,
koukkuselkäinen äijä, jonka pieni partatupsu on ihan valkoinen.

Siinä lepäsi nyt hänen vaimonsa Eetu-pojan rinnalla. Hyvä Jumala! Äsken
vielä oltiin nuoria ja perustettiin yksinkertaista, vaatimatonta kotia,
ja nyt lepäsi puoliso tuossa, kylmässä haudassa. Niin nopeasti aika
riensi.

Vanha Karlsson pyyhkäisee kyynelen silmänurkastaan ja astuu kummun
äärestä alas. Hän katselee lapsiaan kuin aprikoiden, että olivatko
nuo hänen... nuo täysikasvuiset, terveet ihmiset. Hessenkin ohimoilla
kimaltelee jo hopea. Niin nopeasti aika rientää.

Siinä se äiti nyt nukkuu Eetun vieressä, sanoo hän hiljaisella,
värähtävällä äänellä, kuin tiedustaakseen lapsiltaan noin kautta
rantain, että käsittivätkö nämä, kenet olivat menettäneet.

Oi, kyllä he sen käsittivät, käsittivät hyvin. Anna-siskon silmät
täyttyvät jälleen kyynelistä, ja Hessen pää painuu alas. Hänen
sydäntänsä ahdistaa.

Partasen kummit tulevat häntä kättelemään. He eivät ole olleet
hautajaistalossa. Olivat vain muuten saapuneet vanhaa tuttavaa
saattamaan. Kummitäti on kutistunut kokoon, kasvot ryppyjä täynnä.
Mutta — vielä loistavat hänen silmänsä kirkkaina, ja vielä on hänellä
sama omituinen tapa katsoa puhuteltavaa silmiin kuten ennenkin.

Niin pitkä aika siitä, kun olen Hesseä nähnyt. Mitä — jo viisitoista
vuotta?

Kaksikymmentäkin siitä karttuu. Aamulla räknäsin. Ei ole Hesseä nähty
sitten kuin muutti täältä pois.

Partanen puristi lujasti kummipoikansa kättä.

Joo... olisi se Hesse saanut täällä ennemmin käydä... äiti häntä
monesti kaipasi, yhtyi Savuojan kummi puheeseen. Se Kaisa-vainaja
oli sellainen koti-ihminen, joka ei liikkunut missään. Liekö tuo sen
koommin etelässä käynyt, kun nouti Eetu-vainajan Helsingistä?

Eihän se ollut... kotinurkissa vain oli pysytellyt.

Minä sitä monesti kehoitin, mutta eihän se halunnut lähteä. Yksin sain
reissata.

Ja vanha Karlsson jatkoi: Sairauden aikanakin sanoin monta kertaa:
Sähkötetään Hesselle... kyllä hän tulee. Mutta ei hän antanut. Sillä on
paljon työtä ja hommaa... ei häiritä poikaa, sanoi...

Hessen sydämeen pisti. Niin vaatimaton, niin itsensä unohtava oli
hänen äitinsä ollut. Ei ollut halunnut häntä häiritä, vaikka oli
kuolemaisillaan.

Hän virkahti: Eikä isäkään kirjoittanut...

Eihän tuota tullut... kun se oli jalkainsa päällä loppuun asti, vaikka
sydäntä ahdistikin. Siihen se sitten muutamana päivänä nuukahti hellan
ääreen. Oli juuri kahvia keittämässä.

Kahvia keittämässä. Hessen mielessä vilahti tuo tuskallinen muisto. Hän
kääntyi selin ja pyyhiskeli silmiään.

Lähdettiin paluumatkalle. Lunta oli tavattomasti. Hesse heitti vielä
viimeisen katseen hautakummulle ja kuiskasi: Äiti!

Kuin arvaten, mitä pojan mielessä liikkui, sopotti isä hänen
vieressään: Älä sinä sure... kyllä se äiti _sen asian_ anteeksiantoi.
Viimeksikin, kun tuli sinun rahakirjeesi, ilostui niin, että ihan itki.
Kyllä Jumala on antanut minulle hyvän pojan... uuven saalin saan tällä
rahalla... Ostamatta se jäi — ja eipähän äiti sitä enää tarvihekaan...

Hesse puristi isänsä kättä, ja suuret kyynelet virtasivat poskia pitkin.

Partasen kummitäti oli jäänyt heitä odottamaan. Hän katseli Hesseä
kirkkain silmin: Täällä on meiltäkin jo kaksi... Hilda ja Priita. Mari
se on Amerikassa — olet kai kuullut?

Hesse pyyhki silmiään: Olihan hän kuullut... ei vain ollut tullut
kirjoitetuksi.

Eihän sitä nyt kaikille jaksa eikä ennätä kirjoittaa.

Oi, kuinka vaatimattomia nämä vanhukset olivat! Nyt vasta hän näki
heidät oikeassa valossa. Hän tarttui Partasen kummitätiä kädestä ja
puristi sitä liikutettuna.

Samassa syöksähti heitä vastaan lihava, vilkas naishenkilö, joka
puolittain juoksi. Hän kantoi suurta, kaunista seppelettä.

Voi, Kaalsonni, kun minä myöhästyin! Pitikin sattua sen
opettajakokouksen juuri samaan aikaan! Ja vaikka minä lähdin kesken
pois, niin sittenkin... Kuulkaa, joko te olette palaamassa?

Se oli Matlinin Maija.

Hän tervehti kaikkia hätäisesti. Silmät räpyttivät alinomaa, ja pää
pyöri joka suunnalle.

Ja Hessekin on tullut... no totta kai! Pitihän toki äitiä tulla
saattamaan. Hyvä Jumala! Siinä olikin eri ihminen... se Kaalsonska!
Mutta kuulkaa — miten minä nyt sinne löydän...?

Vanha Karlsson lupasi lähteä opastamaan.

Savuojan kummi katseli heidän jälkeensä: Siinä se on tohottaja, jolta
ei sanat pohjaan pala! Ja hän nauraa kihautti.

Hessen piti väkistenkin hymyillä. Savuojan kummi oli säilynyt niin
samanlaisena, niin täydellisesti muuttumattomana. Teki vain jonkun
verran piinallisen vaikutuksen, että tuo arkipäiväinen piirre
tällaisessa tilaisuudessa pisti niin selvästi näkyviin.

Hän keskusteli isän työtoverien kanssa. Kuinka siellä konepajalla asiat
luisti?

Mikäpäs siellä... menihän se entistä uulaansa. Paljon siellä tietysti
oli muuttunut sen jälkeen kuin herra varastonhoitaja siellä oli
työskennellyt. Mutta suurin piirtein katsottuna se oli samanlaista kuin
ennenkin.

Lax puuttui puheeseen: Onhan sinne tullut uusia koneita, poria ja
sorveja, ja koko laitos käy sähköllä. Mutta — se taisi käydä jo herra
varastonhoitajan aikana?

Eihän se vielä silloin... höyryllä se kävi.

Joo... minä houraan. Sähköhän saatiin vasta paljon myöhemmin.

Levyseppä Lax kynsäisi korvallistaan. Hän oli oppinut selvästi suomen,
vaikka tarkka korva vieläkin huomasi, että hän mursi. Partaset eivät
suostuneet lähtemään hautajaistaloon. Heidän piti rientää kotiin. Mutta
he pyysivät Hesseä käymään heillä. He asuivat vielä entisessä paikassa,
pormestarin talossa Torikadun varrella.

Hesse lupasi käydä.

He olivat pysähtyneet maantielle hautuumaan eteen. Väg selitti Hesselle
paikalla tapahtuneita muutoksia.

Portti oli ennen tuolla, niinkuin herra varastonhoitaja ehkä muistaa...
tuon aallopin kohdalla — ja ylikäytävä oli siinä, missä nyt on tunneli
radan alitse. Mutta liikenteen kasvaessa piti vanhat ylikäytävät
hävittää ja johtaa tie tuolla tapaa.

Niin — Hesse oli kyllä huomannut sen jo eilen, tullessaan. Tuollaiset
laitteethan olivat tavallisia Etelä-Suomen vilkkailla liikepaikoilla.
Mutta hän oli elänyt siinä uskossa, että täällä, kotikaupungissa,
kaikki vanha säilyisi ennallaan.

Hän näki siinä vertauskuvan ajan hengestä. Ennen kuljettiin yli —
oltiin aatteellisia. Mutta nyt mentiin alitse — ajateltiin ainetta
ja aineen palvontaa. Materialismi, ihanteettomuus, oli saanut
jalansijan täälläkin, hänen rakkaassa syntymäkaupungissaan. Sen näki jo
koulupoikain kasvoista. Poissa olivat vanhat opettajat, sellaiset kuin
rehtori Ringbom, lehtori Fogman ja Pete Nässling. Hänkin oli äskettäin
kuollut. Hesse oli nähnyt hänet vilahdukselta viime keväänä Itäsuon
asemalla, kun rehtori oli matkustanut Helsinkiin. Vaunun ikkunasta oli
Pete viittonut kädellään. Se oli ollut hänen jäähyväistervehdyksensä,
vaikk'ei hän sitä silloin ollut aavistanut. Muutaman viikon kuluttua
hän oli lehdistä lukenut, että Pete oli kuollut.

Siinä oli Pasasen talo entisellä paikallaan, samannäköisenä kuin
ennenkin. Se ei ainakaan ollut muuttunut. Mutta katuvarsi oli saanut
monta uutta rakennusta, joita ei Hessen kouluaikana vielä ollut.
Rautatientakainen kaupungin osa oli isosti kasvanut viimeisten
kahdenkymmenen vuoden kuluessa.

Hesse pyysi vieraita sisään. Pian kai sieltä isäkin palaisi.

Tuttu, rakas tupanen! Kaikki huonekalut samassa paikassa kuin ennenkin.
Hänen lukupöytänsäkin siinä solanpuoleisen ikkunan edessä. Nyt siinä
ei enää opiskellut kukaan, sen jälkeen kuin Ruunariveli oli koulunsa
heittänyt.

Muistorikas huone, nuoruuden surujen, ilojen ja toiveiden
pyhäkkö! Kuinka monta unelmaa olikaan tässä vaatimattomassa
pihanperäkamarissa uneksittu rakkaudesta, maineesta, suuresta,
loistavasta tulevaisuudesta. Tuon pöydän ääressä oli koulupoika
lukenut läksyjään... seurannut Kreikan ja Rooman sankareita heidän
retkillään... Hannibalia Alppien yli ja Alkibiadesta maanpakoon,
uneksien tulevansa heidän kaltaisikseen ja pystyvänsä uhmaamaan elämän
kohtaloita heidän tavallaan.

Niin — siinä oli tuo muistorikas, vanha pöytä, jonka ääressä hän
oli istunut haaveillen latinankielen professorinvirasta... lukenut
läksynsä, hakenut sanansa, kirjoittanut pienellä, pyöreällä
käsialallaan. Sen ääressä hän oli surrut, kun Viktoria hänet jätti.
Niin — Viktoria! Hän oli asunut tuon pihan toisella puolen. Ja nyt hän
oli — kaksi vuotta sitten — muuttanut Savoon takaisin.

Lapsuudenaikaiset tapahtumat täyttävät Hessen mielen. Hän muistaa mm.,
kuinka hän ennen omin lupinsa riensi Mankiselle, saadakseen ovensuusta
seurata noita hurjia tansseja, joita Hanna ja Jussi panivat toimeen.
Tuo riehakas, puolivilli meno oli toisinaan huumannut häntä niin,
että hän oli kilpaa hihkunut sotamiesten kanssa. Oli tuntunut niin
mukavalta päästää luontonsa valloilleen... tuollainen oman sielunsa
riehaantuneista tunteista hekumoiva, puolittain eläimellinen ja
raaka, jossa oli heräävää aistillisuutta. Vielä kadullakin, kun äiti
käsipuolesta kiikutti häntä kotiin, oli hänen korvissaan soinut tuo
repäisevä soitto ja tanssin huumaava humu. Se souti suonissa villinä,
vallattomana... saaden hänet vuoroin karahtamaan hehkuvan kuumaksi,
vuoroin vilusta vapisemaan. Että pitääkin mennä tuollaiseen hoijakkaan
ja riehua siellä kuin päätön! oli äiti torunut.

Hänet valtasi omituinen tunne... kuin olisi äiti jälleen käynyt
noutamassa hänet kotiin, mutta toisenlaisesta juhlasta — sellaisesta,
jonka hänen oma sydämensä oli pannut toimeen. Hän oli koettanut antaa
sille kauniita nimiä, kutsuen sitä milloin rakkaudeksi, milloin oman
itsensä jaloimmaksi ilmaisumuodoksi, mutta se oli ollutkin vain
intohimoa, erotiikkaa, joka tosin ei ollut päätynyt äärimmäisiin
seurauksiin: aviorikokseen sanan tavallisessa merkityksessä. Mutta
sinnepäin hän oli ollut menossa... syöksemässä itsensä ja Viktorian
lopulliseen turmioon.

Nyt tuntui siltä, kuin olisi tuo lapsuudenaikainen Viktoria tullut
häntä auttamaan, tuo viaton tyttö, joka ei ymmärtänyt liehittelystä
paljon enempää kuin hänkään. Tuntui, kuin olisi tuo Viktoria temmannut
hänen silmiltään siteen ja huutanut: Katso, tuollainen sinä olet...
haluaisit ruveta hakkailemaan, mutta sehän on rumaa! Sillä jotakin
tuonsuuntaistahan tyttö oli huudahtanut silloin, kun he yhdessä
palasivat öljyä ostamasta.

Hessen sydämen täyttää hiljainen ilo. Lapsuudenajan Viktoria oli tuonut
hänet takaisin hänen omalle itselleen... lahjoittanut hänelle takaisin
sen, minkä täysikasvuinen Viktoria oli uhannut riistää: sydämen rauhan
ja sielun tasapainon. Se ei ollut selvinnyt hänelle ennen kuin nyt. Ei
ainakaan tässä muodossa. Nyt hän saattoi ajatella Viktoriaa, sielun
kärsimättä siitä. Hänelle kuului tuo lapsuudenaikainen Viktoria,
ei tämä täysikasvuinen, joka oli toisen miehen vaimo. _Jos_ tämä
oli rakkautta, niin se ei ainakaan ollut luvatonta. Mutta — senhän
ei tarvinnut olla sitä. Se oli vain muisto, lapsuudenmuisto, jolta
täysikasvuinen, vaarallinen Viktoria, oli riistänyt vaarallisuuden.
Sillä siitähän oli koko tuo surullinen rakkausjuttu saanut alkunsa,
että hän oli elätellyt povessaan tätä lapsuudenaikaista kiintymystään
ja jälkeenpäin huomannut, mihin onnettomuuteen se johti. Nyt olivat
molemmat muistoja vain — muistoja, jotka hävittivät toisensa
täydellisesti.

Se on mies, joka itsensä voittaa, kuuli hän jonkun sanovan vieressään
ja huomasi, että Anna-sisko seisoi hänen edessään kahvia tarjoten.
Hän oli vastannut Laxille, joka oli kertonut jostakin konepajalla
sattuneesta rettelöstä. Hesse oli kuullut siitä vain katkelmia.

Hän katsahti sisareensa valoisasti hymyillen — aivan kuin antaen
ymmärtää, että tässä oli toinen, joka myös oli voittanut itsensä...
tehnyt viimeisen tilin eräästä vanhasta asiasta. Hänestä oli senvuoksi
niin vapauttavaa vastata sisarensa kysymykseen Melindan ja lasten
voinnista.

Joo... kyllä ne hyvin jaksoivat — kaikki muut, paitsi että nuorin
poika, Esko, oli sairastunut. Senvuoksi ei Melinda ollut päässyt
tulemaan.

Parempi olikin, ettei tullut.

Hesse katsoi ihmeissään Savuojan kummiin. Mitä tämä oikein tarkoitti?
Hän punastui ihan korvia myöten.

Savuojan kummi asetti kengänkärjet vastakkain ja tukien molemmilla
käsillä itseään sohvanreunasta, niinkuin hänen tapansa toisinaan oli,
vastasi pehmeästi kuin olisi puhellut lapselle:

Jos suoraan sanon, niin en ole koskaan pitänyt siitä, että sinä menit
naimisiin. Olen ollut melkein vihassa sille sinun rouvallesi.

Kuinka niin? Hesse tunsi, että tässä oli vielä yksi ottelu oteltava
Melindan ja lasten puolesta, ennenkuin kaikki olisi selvää.

Savuojan kummi jatkoi äskeiseen tapaansa: Sinähän olit minun poikani.
Etkö muista, kuinka repalehdit minun hameeni helmoissa. Olisin halunnut
pitää sinut kokonaan. Äitivainajankin kanssa monesti sinusta riitelimme.

Hessen täytyi nauraa: Kummi oli lapsellinen. Saattoihan hän siitä
huolimatta olla hänen poikansa, vaikka olikin naimisissa.

Mutta Savuojan kummi ei antanut jälkeen: Ei se ole sama. Sitä ei ole
enää oma itsensä, kun on vaimo ja lapsia.

Mutta olihan kummitätikin naimisissa?

Mitäpäs minusta! Minä olen ottanutkin itselleni vain elättäjän.

Ja hän lyödä läimäytti miestänsä polvelle.

Naurettiin. Eipä siinä aviomiestä kovin kiitetty.

Niin se on! Minä se olen meillä, joka jöötä pidän! Ukolla ei ole
turisemistakaan. Se on nietua, sanoi Matti-pastori!

Asianomainen ei puhunut mitään. Naureskelihan vain hissukseen.

Hesse tunsi mielenkiintonsa kummitätiä kohtaan laimenevan. Eipä hän
olisi uskonut, että tämän kiintymys häneen oli ollut noin itsekästä
laatua. Mutta — jos hänen piti valita Savuojan kummin ja Melindan
välillä, niin tulos oli selvä: ei hänelläkään ollut asiaa Savuojan
kummin luo, koska tämä ei kerran voinut sietää hänen vaimoaan.

Hänen teki mieli sanoa se asianomaiselle suoraan, mutta sitten hän
ajatteli, ettei se kannattanut. Hän kysyi vain: Ei kai äiti ollut
samasta syystä käymättä?

Ei... se kun se Kaisa-vainaja ei yleensä liikkunut missään.

Kai se oli uskottava, koskapa Savuojan kummi kerta sen sanoi.

Anna-sisko vahvisti: Päinvastoin olisi äiti monesti halunnut nähdä
Melindaa ja lapsia, mutta ei vain saanut lähdetyksi. Häidenkin aikana
sairasti.

Niinhän oli isä kertonut.

Hesse tunsi mielensä apeaksi. Omituista oli elämä. Äiti ei näe poikansa
vaimoa eikä lapsia muuten kuin valokuvista. Eikä välimatka kuitenkaan
ollut sen pitempi. Syy oli tietysti ennenkaikkea hänen. Hänenhän olisi
pitänyt matkustaa, ottaa perhe mukaansa ja tulla näyttämään, kuinka hän
oli rikastunut. Mutta myöhäistä oli enää sitä katua. Tehtyä ei saanut
tekemättömäksi.

Isä tulla kolusi sisään ja takoi saappaitaan lumesta.

Lunta siellä on ja vahvasti. Pian se äidinkin hauta peittyy. Mutta —
tuleepahan kevät ja sulattaa pois.

Hesse kysyi: Eikö Matlinin Maija tullutkaan?

Ei sanonut joutavansa. Käski vain sinun käydä siellä.

Hesse murahti jotakin. Paljonhan hänellä oli käymäpaikkoja.

Ja totta kai sinä meilläkin käyt?

Se on tietty. Totta kai hän Savuojan kummin luona kävisi, vaikk'ei tämä
pitänytkään hänen vaimostaan.

Ja meillä tietysti myös, huomautti Anna-sisko.

Meillä sinä et voi käydä, nauroi Ruunari-veli kuin huomauttaakseen,
että hän oli naimaton mies ja asui toisella paikkakunnalla. Mutta
samalla siihen sisältyi pieni moite Annalle, ettei tämä ollut häntä
kutsunut.

Ja Ruunari tietysti myös...

Tietysti, tietysti, nauroi asianomainen, joka parast'aikaa seisoi
pöydän ääressä polvet hiukan koukussa ja kasvoilla velikulta.

Pitääpä puhaltaa tuosta yks rööki, kun ei kukaan käske ottamaan.

Isä havahtui: Niin siinä on tupakkaa pöydällä. Ottakaa!

Tupakoitiin, juotiin kahvia ja haasteltiin. Annan mies rupesi puhumaan
hengellisistä asioista — hän oli uskovainen. Vanha Karlsson vilkaisi
Hesseen kuin anteeksipyytäen. Ei kai tämä vain pahakseen pannut?

Hesse ymmärsi isänsä katseen. Eihän toki. Totta kai nyt hautajaisissa
sopi Jumalasta puhua. Vaikkei hän uskonnollinen ollutkaan, hän lämpeni
kuunnellessaan lankomiehensä haastelua.

Kyllä se mamma autuaana kuoli, vaikk'ei monesti kirkkoon joutanutkaan.
Olisi vain Tönruuti saanut sen selvemmin sanoa.

Vanha Karlsson kynsäisi päätään: Selvästihän tuo puhui. Sanoihan se,
mikä lepopaikka on Jumalan kansalla ototettavana.

Lankomies: Mutta minusta tuntui, ettei se oikein hyväksynyt mammaa
siihen paikkaan.

Kyllä, kyllä...

Hesseä rupesi keskustelu vaivaamaan. Jutella nyt... tuolla tavoin
äskenkuolleesta, joka päällepäätteeksi oli hänen äitinsä, hänen rakas,
köyhä äitinsä — se oli epähienoa.

Hän virkkoi: Jos äidin autuaaksituloa kukaan epäilee, niin silloin saa
epäillä kaikkien — summamutikassa.

Lankomiehen suu jäi auki. Loukkaantuiko se Hesse? Hän tunsi itsensä
jonkun verran araksi tämän rautatievirkamiehen seurassa, jota ei ollut
ennen tavannut. Hänhän oli juuri puolustanut mammaa... todennut, että
hän jos kukaan oli pelastunut.

No niin — siirryttiin muihin asioihin.

Hessellä oli paljon kyseltävää. Kuka lääkäri oli äitiä hoitanut,
minkälaisia rohtoja oli nauttinut? Oliko lääkäri käynyt kotona? Oliko
äiti ihan viimeiseen saakka ollut ilman apulaista j.n.e.

Ei se mamma huolinut ketään avukseen, selitti Anna-sisko.

Niinhän se oli. Hän oli aina tottunut itse tekemään kaikki.

Lyhyt talvinen päivä rupesi hämärtämään. Isä aikoi sytyttää lampun.
Mutta vieraat estelivät ja rupesivat yksi toisensa perästä tekemään
lähtöä.

Lopuksi lähti Annakin miehineen. Viimeksimainittu virkkoi:
Todellakin... jos suinkin olisi aikaa, niin sopisi meidänkin mökissä
käydä...

Hesse kiitti. Kyllähän hän... mikäli hän joutaisi viipymään.

He jäivät kolmisin isän ja Ruunarin kanssa ja istuskelivat kauan
pimeässä kukin hautoen omia mietteitään.




XIV.


Hesse Karlsson kiertelee kaupunkia. Näin pitkän ajan perästä hänestä on
mielenkiintoista todeta, kuinka kaikki oli muuttunut.

Matlinin vanha rakennus Laitakadun päässä oli tykkänään hävinnyt. Niin
oli kuin olisi maa sen nielaissut.

Paikalla kohosi nyt komea, uudenaikainen talo, jossa oli korkea
kivijalka. Eivät pystyneet enää Laidan pojat iskemään rahaa sen seinään
— jos nyt yleensä tuota peliä vielä harrastivat. Ei voinut enää jutella
ikkunasta kadulle niinkuin ennen, eivätkä keskikaupungin rouvat ruusuja
hakiessaan lähteville ylioppilaskokelaille kyenneet enää kunnolla
näkemään, missä ikkunassa niitä kasvoi. Tuollaisesta talosta niitä
muuten ei olisi uskaltanut mennä kyselemäänkään.

Taloa ei saattanut tuntea entiseksi — niin täydellisesti se
oli hahmonsa muuttanut. Portinpieli-ikkunan kohdalle oli tehty
paraatikäytävä. Hessen täytyi väkistenkin hymyillä. Hän pysähtyi sen
eteen ja luki nimikilvestä: Charles Westerholm.

Olipa joutunut asunto kuin sukulaismiehelle. Entisessä seppä Karlssonin
pojan kodissa asui tämän varastojakson halkokirjuri. Mutta kuinka
oudoilta olisivat mahtaneet huoneet vastatakaan. Hessen ei tee mieli
astua sisään.

Hän pilkistää pihalle... muuttunut, kokonaan muuttunut. Laajennettu
rakennus oli ahdistanut sen melkein yhteen nurkkaan... sinne kaivon
taakse, piilipuiden suojaan. Ne olivat sentään vielä säilyneet.

Hän lähtee pois ja pyörähtää nurkan ympäri sivukadulle. Sitä reunustaa
toiselta puolen korkea, punaiseksi maalattu lankkuaitaus... kaupungin
varastoalueita. Entinen pallonlyöntikenttä ja talvinen mäen paikka oli
saanut luovuttaa enemmän kuin puolet alastaan tuota aitausta varten.

Hessestä tuntuu, että Laidan poikien suuri joukko ympäri avaraa
maailmaa tällä hetkellä huusi voimakkaan vastalauseensa tätä ryöstöä
vastaan.

Hänen mielensä on katkera. Miksei voitu säilyttää vanhoja paikkoja
ennallaan, miksi piti repiä ja turmella? Mustosen saunakin Plaananojan
toisella puolen oli hävinnyt jäljettömiin.

Luonnollistahan se oli: kaupunki tarvitsi maitaan. Mutta — vaikka Hesse
sen hengessään myönsikin, hän siitä huolimatta kapinoi.

Uusi tavaramakasiini oli kohonnut kaupunginojan toiselle puolen:
tulevien tavaroiden toimisto. Tänä hetkenä Hesse kirosi hengessään
kaikki tulevat tavarat. Niiden mukana saapui nykyaika... tämä
suurteollisuuden ja materialismin turmeltunut aika, joka hävitti
tieltään kaiken vanhan ja arvokkaan...

Mutta aalloppi seisoi entisellään, vaikka näyttikin kovin matalalta. Ja
ennen se oli ollut korkea kuin tuomiokirkon holvi! Vieläköhän sen alla
kaikui yhtä juhlallisesti kuin ennen?

Niin — hän itse oli kasvanut... tullut aikamieheksi. Mittasuhteet
olivat muuttuneet. Se, mikä lapsena näytti suurelta ja tilavalta, oli
nyt pientä ja ahdasta. Niinkuin katukin, jota hän kulki. Ennen olivat
talot Plaananojan toisella puolen näyttäneet olevan äärettömän kaukana,
kun pieni, paljasjalkainen pojanressu niitä Kästämän portilta katseli.
Nyt ne olivat lähellä, melkein käden ulottuvilla.

Hesse jatkoi kulkua ja tuli seuraavalle poikkikadulle. Hän lähti
nousemaan sitä ylös. Sen entinen nimi oli Fattihuusinkatu, nyt se oli
ristitty uudelleen. Hänen mielensä myrtyi. Hänelle tämä katu oli aina
ja iankaikkisesti Fattihuusinkatu!

Sieltä näkyivät Karstenin nahkatehtaat. Niitä oli laajennettu. Uusia,
outoja rakennuksia oli ilmestynyt entisten viereen. Mutta parkkiläjät
olivat entisellään. Vieläköhän Laidan pojat kaivelivat niihin
tunneleita niinkuin hänen lapsuudessaan?

Siinä on Linnankatu, hiljainen, autio katu, jolla ei näy monta
kulkijaa. Sepäs oli säilynyt! Pitkä lankkuaitakin entisen Viikin
talon toisella puolen oli vielä pystyssä, vain uudelleen maalattuna.
Ja kaikki rakennukset entisensä kaltaiset. Tänne ei uusi aika ollut
kynsiään iskenyt.

Hän pysähtyi entisen Viikin talon portille ja katseli pihalle.
Siellä oli paikallaan vielä vanha kaivo, jonka ääressä hän kerran
poikasena oli kyyhöttänyt tulipalon roihutessa. Kolmikerroksinen,
kapea kivitalokin oli vielä jäljellä. Sieltä, naapurikorttelin talojen
keskeltä se katseli toisten matalakattoisten rakennusten yli kuin
ylemmyytensä tuntien. Se oli uhmannut tulta ja aikaa.

Täällä oli kaikki samanlaista — ei mitään muutoksia. Talot vain
maalattu, mutta — mikäli Hesse jaksoi muistaa — entiset väritkin oli
säilytetty. Linnankatu, Linnankatu... se oli nimensä arvoinen! Siltä ei
uusi aika ollut riistänyt sen entistä tunnelmaa.

Hän pyörähti nurkan ympäri ja poikkesi Moonan kotiin.

Tuttu piha, samannäköinen kuin ennenkin. Täälläkään ei ollut mikään
muuttunut. Pihakeinu vain oli hävinnyt, ja sen paikalla seisoi pieni,
viheriäksi maalattu leikkimaja.

Moonan äiti oli kotona. Mutta kuinka vanhaksi ja vapisevaksi hän oli
käynyt. Hän ei heti tuntenut tulijaa, mutta kun Hesse sanoi nimensä,
kirkastuivat hänen kasvonsa.

Vai Hesse se on! No ei olisi uskonut!

Ja kuin vilkastuen hän köpitti Hessen edellä nurkkakamariin ja sanoi
ruotsiksi: Tule nyt tänne istumaan, rakas poikani.

Hesse astui huoneeseen. Samannäköinen kuin kaksikymmentä vuotta sitten
— vain seinäpaperit olivat vaihtuneet. Ja koulupojille vuokrattu kuten
ennenkin. Sohvan yläpuolella riippui erään suurjuoksijan kuva. Täydessä
vauhdissa siinä mies »repi kaulaa». Nykyajan koulunuoriso harrasti
urheilua.

Moonan äiti oli käynyt kovin kuuroksi. Hänelle piti melkein huutaa.
Mutta siitä huolimatta keskustelu sujui. Menneitä ei muistettu.
Vanhus kyseli Hessen kotioloista ja tämä kertoi... poikakin kohta
ylioppilaaksi tulossa. Niin se aika riensi.

Entäs — kuinka Moona nykyisin jaksoi?

Oh, vallan mainiosti. Oli opettajana maalla ja oli laittanut karjaakin.
Itse hoiti kaiken... lapset ja lehmät.

Mitä — ei kai hän ollut naimisissa?

Ei — koululapsia täti oli tarkoittanut. Joululomalla hän oli käynyt
kotona ja tuonut tuliaisiksi oikean lehmänjuuston. Sellainen topakka ja
ahkera siitä Moonasta oli tullut. Olihan se niin monesti kehoittanut
häntä jättämään tämän koululaisten pidon. Mutta kun hän oli siihen niin
tottunut, niin ei ollut vielä malttanut. Ja sitäpaitsi: hänellä oli nyt
palvelija.

Ja Moonan äiti tarjosi kahvia ja tyttärensä tuomaa juustoa. Se oli
tosin vähän kuivettunutta, mutta kahvin seassa se vielä suli. Hesse
pureskeli juustonpalasia ja hänestä tuntui, kuin olisi nieleskellyt
jotakin samantapaista kuin eräänä päivänä kaksikymmentä vuotta sitten.

Hän oli kerran, melkein heti Itäsuohon muuttonsa jälkeen tarjoutunut
korvaamaan Moonan äidille tämän entiset uhraukset — mutta ne oli
ystävällisesti mutta pontevasti torjuttu. Ei niitä oltu korvausta
vastaan tehtykään, se kun — muuten vain. Nyt ei Hesse enää siihen
asiaan kajonnut, eikä Moonan äitikään.

He haastelivat kuin vanhat, rakkaat ystävät. Olihan niin paljon
tapahtunut sen jälkeen kuin Hesse koulupoikana oli tässä kamarissa
asunut. Pohdin Majken oli naimisissa, mestari itse kuollut. Ingeborg
oli konttoristina muutamassa suuressa liikkeessä ja Miika, heidän
Miikansa, oli pappi.

Niin — Moonan veli. Hesse oli siitä kuullut.

Olisi ollut niin paljon puhumista, mutta kello läheni kymmentä ja
koulupojat tulisivat syömään. Hesse kiitti ja läksi. Tämä oli ollut
hiukan aikainen visiitti, mutta kun hän oli niin monta kertaa tässä
talossa yötäkin ollut, niin hän ajatteli, että...

Ei mitään, ei mitään! Tervetuloa vain toistekin!

Moonan äiti saatteli häntä portille. Hän oli kiitollinen, että Hesse
oli häntä muistanut. Pää tutisi hiukan, kun hän heitti hyvästiä.

Adjö, min son... o' glöm int' bort!

Vanhus piti häntä edelleenkin poikanaan.

Hesse jatkoi vaellustaan kirkolle päin. Siinä se seisoi, vanha
temppeli, ja sen kullattu risti kimalteli himmeästi pilvisen taivaan
alla. Se oli entisensä näköinen, samoinkuin lääninhallitus ja koulukin.

Koulu, vanha, rakas koulu!

Sieltä se pilkisteli puiston huurteisten puiden lomitse arvokkaana
ja entisyydelleen uskollisena. Se ei ollut huolinut mistään
uudenaikaisista korjauksista. Klassillisuutensa tuntien se oli
säilyttänyt yksinpä peltikattonsa värinkin, punaisenruskean, joka
somasti sopeutui yhteen seinien vaaleankeltaisen kalkkirappauksen
kanssa. Kaikki oli ennallaan — vain voimistelusali sivukadun varrella
oli uusittu. Entisen oli tulipalo hävittänyt.

Lauma koulupoikia syöksähti portista kadulle, iloisia, terhakoita
olentoja. Ne eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota vastapäisellä
katukäytävällä seisovaan herrasmieheen, joka keppiinsä nojaten,
kasvoilla kaihoisa hymy, katseli heitä. Mitäpä he välittivät siitä,
että tämä sama herrasmies kolmekymmentä vuotta sitten oli samalla
tavalla juossut ulos tuosta samasta portista. Mutta Hesse epäili,
paloiko näiden nuorukaisten mieli samanlaisella hehkulla... tunsivatko
he samalla tavoin sen suuren nälän, jota hän koulupoikana oli tuntenut,
ja joka ei ollut jättänyt häntä vieläkään. Hän epäili, katselivatko
he maailmaa ja sen eri ilmiöitä samalla tavoin... kuin suurta,
yhtäjaksoista ihmettä, niinkuin hän oli kouluaikana katsellut —
ihmettä, jonka salaisuuksiin he tuossa kunnianarvoisassa rakennuksessa
niin innokkaasti olivat koettaneet syventyä.

Ehkäpä... ehkäpä kuitenkin.

Muutamia silmälasipäisiä herroja astui portista kadulle... uppo-outoja
kaikki. Hesse arvasi ne opettajiksi. Mutta — yksikään heistä ei
astellut sellaisella arvokkaalla tyyneydellä kuin rehtori Ringbom,
tai harpannut sellaisella tulisella kiireellä kuin Pete. Hän näytti
ikäänkuin pelkäävän, että se satraappimainen karskius, joka tuolla
sisällä... noissa kiviseinäisissä käytävissä puhkesi esiin jylisevinä
huutoina ja kaikuvina karjahduksina, haihtuisi hänestä tämän
rakennuksen ulkopuolella... sulaisi kuin lumi auringon paisteessa.
Sillä hän oli ollut hyväsydäminen mies, ja tuo karskius oli ollut vain
kuin virkatakki, joka kotona riisuttiin pois. Joka ei opi tottelemaan,
ei koskaan opi käskemään! — se oli ollut Peten sääntö, ja Hesse
Karlsson oli huomannut sen todeksi.

Hän jatkoi vaellustaan. Oh, hyvä Jumala — täällä, näillä
muistorikkailla paikoilla saattoi melkein nähdä näkyjä keskellä päivää!
Eikö se ollut tapahtunut eilen, kun hän tuolla lyseon portilla oli
juossut pahki Pete-maisteriin, ja tämä oli hihkaissut: Joko sinä olet
tullut vallan sokeaksi, Karlsson? Hänellä oli silloin ollut näärännäppy
ja valkoinen side silmän päällä.

Siinä olivat sillat, ja tuossa oikealla entinen merikoulu. Tuon
rakennuksen ikkunan alla he olivat kerran olleet serenaadilla...
laulaneet muutaman luokkatoverin heilalle: Yks on ystävä minulla... Ja
silloin oli humalapäinen poliisikonstaapeli rynnännyt heidän luokseen
ja ärjäissyt: Tuollaisia lauluja herrojen sopisi laulaa kapakassa!
Missähän sen miehen älli oli silloin mahtanut olla?

Hesse laskeutuu katua alas. Hänestä on niin kummallista kulkea täällä,
vanhassa kotikaupungissaan. Hän vaeltaa kuin vainajien keskellä. Siinä
oli Öömannin ranta ja pakettilaituri. Mutta nyt oli satama hiljainen.
Koski vain kohisi tuolla silta-arkkujen välissä. Sen voimaa ei
talvikaan pystynyt vangitsemaan.

Keskikaupunki oli suuresti muuttunut. Uusia liikkeitä, uusia
nimikilpiä. Vahingossakaan ei yhtään entistä. Kaupungin vanhin
kirjakauppakin on muutettu kahvilaksi. Mainio ajan kuva! Mutta
Lundahlin kirjakauppa oli toki vielä jäljellä. Hesse poikkesi sisään
ostaakseen lyijykynän.

Hänen sydämensä sykki voimakkaasti. Tuon tiskin ääressä hän
oli lukemattomia kertoja katsellut kuvariitingeitä, valikoiden
niistä mieluisinta. Niitä oli monta eri lajia... oli sotamiehiä
ja kaupungeita... oli eläin- ja lintukuvia. Hän oli hakenut
kuningasleijonaa, sillä tuo eläin oli aina erikoisemmin kiinnostanut
häntä.

Sen keltainen — noissa väripainosjäljennöksissä usein aivan liian
keltainen väri oli saanut hänen mielikuvituksensa lentoon. Kaikki
outo ja salaperäinen oli lapsena merkinnyt hänelle keltaista.
Satujen kuvaamat maailmat olivat olleet keltaisia, etelä, josta
Savuojan kummi jutteli, keltainen... yleensä kaikki, mikä hänen
mielenkiintoaan oli tavallista suuremmassa määrin herättänyt. Hän
muisti, kuinka hän ensi kertaa eläinnäyttelyssä käydessään oli pettynyt
nähtyään oikean leijonan. Se ei ollut ollutkaan niin keltainen kuin
kuvissa, vaan paljon haalakampi. Sen jälkeen hän ei ollut mielellään
eläinnäyttelyihin mennyt: hän oli halunnut säilyttää »leijonavärinsä».
Olihan se sangen lähellä kultaa, kuningasten komeutta, ja olihan
leijona eläinten kuningas.

Tässä hän siis oli seisonut, valiten itselleen riitinkiä. Siitä oli
kulunut aikaa, puoliväliin neljättäkymmentä vuotta. Silloin oli
elämä vasta ollut alussa, nyt sitä oli jo eletty yli puolivälin.
Nuo riitingit olivat joka kerta tarjonneet hänelle saman, iloisen
yllätyksen: eikö — valmistautunutkin — kuningasleijona tupsupäisellä
hännällään lyömään kupeitaan ja kiljahtamaan yli keltaisen aavikon!
Noissa riitingeissä oli häntä ensi kertaa kohdannut elämän kutsu.

Hänen päätänsä huimasi omituisesti, ja hän pyysi saada nähdä
lyijykyniä. Hänellä oli sellainen kummallinen tapa ostella erilaisia
lyijykyniä. Hän oli »kynähullu».

Hän saa mieluisensa kynän ja aikoo lähteä. Mutta silloin pistää hänen
päähänsä ajatus, että täällä ehkä vieläkin oli myytävänä riitinkejä.

Häntä hävettää tiedustaa, mutta sitten hän rohkaisee mielensä. Neiti
katselee häntä kysyvästi. Mitähän tuo herra vielä mahtoi haluta?

Onko teillä riitinkejä?

Riitinkejä? Neiti tuijottaa häneen ihmeissään. Minkälaisia riitinkejä
herra tarkoitti? Piirustuksiako?

Hesse hymyilee kuin anteeksipyytäen. Oliko mahdollista, että
kolmessakymmenessä vuodessa hävisi kokonainen sana, kokonainen käsite?

— Onko neiti tästä kaupungista?

Kyllä... mutta mitä... mitä herra oikein tarkoitti? Kyllä hän oli
kotoisin täältä, syntynytkin täällä.

Sitten te olette paljon nuorempi minua.

Myyjätär punastui. Ihmeellistä! Mitä tämä komedia merkitsi? Hän
vilkaisee toiseen päähän huonetta, missä toinen neiti parast'aikaa
palvelee erästä rouvaa. Hesse käsittää hänen tarkoituksensa. Neitiparka
luuli häntä varmaankin mielipuoleksi.

Hän lausuu leikkisästi: Minun lapsuuteni aikana kutsuttiin riitingeiksi
väripainosjäljennöksiä, jotka maksoivat viisi penniä kappale.

Oh! Sitäkö se oli? Myyjätär oli jo ehtinyt ajatella ihan ihmeitä.
Kyllä... kyllä sellaisia löytyi.

Hän opasti Hessen toiseen päähän.

Näytä tälle herralle väripainokuva-arkkeja.

Sellainen konstikas sana! Riitinki oli paljon selvempi ja
yksinkertaisempi.

Hän sai mitä halusi. Valtava pinkka nostettiin hänen eteensä, ja hän
rupesi sitä selailemaan. Siellä oli kaupunkeja, maita ja kansoja...
kaikkien valtakuntien armeijat eri aselajeineen, mutta ei hän niistä
välittänyt. Hän etsi kuningasleijonaa.

Jopa löytyi! Siinä se seisoi erämaan laidassa... leijonapari, uros
pienellä kummulla, katsellen yli keltaisen aavikon, naaras alempana,
vaanivassa asennossa sekin. Hännät sojottivat suorina, tupsu hiukan
ylöspäin koukistuneena. Väri oli sama kuin ennenkin, keltaisen ruskea,
ehkä keltaisempi kuin luonnossa. Leijonaväri, elämän kutsuva, kiehtova
väri! Sama kuva kuin hänen lapsuutensa aikanakin.

Hesse Karlsson katselee riitinkiä, ja omituiset tunteet myllertävät
hänen povessaan. Mitä sinusta on tullut? kysyy tuo halpa paperiarkki
häneltä. Onko kuningasajatuksesi toteutunut?

Oi, hänen täytyy tunnustaa, että ei ole — ei ainakaan sillä tavoin
kuin hän oli kuvitellut. Eihän hänestä ollut tullut latinankielen
professoria — vaivainen halkokirjuri vain... Puu-Kaalsonni...

Mutta sittenkin, sittenkin... eräässä suhteessa se sittenkin oli
toteutunut: hän oli voittanut itsensä, — saavuttanut sielunsa
tasapainon. Toivottomat taistelut olivat toivottavasti takanapäin: hän
oli päässyt sydämensä herraksi... tuon petollisen, epävakaisen sydämen,
joka oli hänelle ja hänen rakkailleen niin paljon murhetta tuottanut.

Hänen kuningasajatuksensa oli toteutunut.

Hessen silmänurkassa kimaltelee kyynel, kun hän kauan kuvaa katseltuaan
lopuksi lausuu: Saanko kaksi kappaletta näitä.

Neiti hymähtää. Omituinen herra... ei varmaankaan ollut oikein viisas.
Oli sen näköinen, kuin olisi katsellut ammoin kuolleiden omaistensa
kuvia. Hesse sai käärön, maksoi ja lähti.

Kadulla hän vasta oikein punastui. Mitähän ne olivat hänestä
ajatelleet? Varmaankin pitäneet vähäjärkisenä.

Mutta — välipä sillä! Hän oli vielä löytänyt riitinkejä! Toisen
niistä hän laittaisi kehyksiin työhuoneensa seinälle siellä uudessa
asuinpaikassaan. Mitäpä siitä, vaikka tuttavat nauraisivatkin. He eivät
aavistaisi, mikä merkitys tuolla vaatimattomalla taululla hänelle
oli. Se muistutti lapsuudesta ja viittasi tulevaisuuteen. Se kehoitti
häntä tarttumaan lujasti elämästä kiinni, täyttämään velvollisuutensa,
pitämään osansa — sen, jonka elämä hänelle oli antanut.

Hänestä tuntui, kuin olisi kotikaupunki yht'äkkiä näyttänyt hänelle
kasvonsa, entiset, rakkaat kasvonsa, kuin olisi tämä uudenaikaisuutta
tavoitteleva yhteiskunta jälleen muuttunut siksi, mikä se hänen
lapsuutensa aikana oli ollut: onnen, rauhan, tyynen ahertelun ja lujan
elämänuskon tyyssijaksi.

Mieli valoisana hän lähti astumaan Niittytullia kohti, Partasen kummeja
tervehtimään.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75695 ***