path: root/75715-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75715 ***

language: Finnish




KAUNOLUKEMISEN OPAS

Toimittanut

Kaarola Avellan





Helsingissä,
Suom. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö,
1901.




SISÄLLYS:

I. Kaunoluvun yleisiä sääntöjä.
   Puhe-elimet.
   a. Kurkunpää
   b. Äänitorvi

II. A. Oppi sanaosien ja sanojen äänenpainosta.
    B. Kvantitatiivisen painon jako.
    C. Loogillisen painon jako.
    D. Katsahdus loogillisen painon yleisiin sääntöihin.
    E. Vastakohtaisten käsitteiden paino.
    F. Perusääntä alempana.

III. Kvalitatiivinen paino.
  A. Symboolinen paino.
  B. Eetillinen paino.

IV. Kielen rytmiikki.
    Tahti-oppi.
    Paussi-oppi.
    Hengitys.

V. Teknillinen puoli.
   Lukemisen sointu ja puhtaus.
   Äänen voima ja kestävyys.
   Portamento.
   Volubiliteetti.
   Äänen laajuus ja taipuvaisuus.
   Huulten ja kielen harjoitus.

VI. Kaunolukemisen henkinen sisällys.
    Huomautuksia erilaisten tunteiden esittämisestä.
    Runojen lausunnosta.
    Eri runolajit.
    Draaman esitys.
    Kuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava.




Niinä monina vuosina, joina olen toiminut kaunolukemisen opettajana,
olen yhä kipeämmin kaivannut kaunoluvun oppikirjaa. Siksi olen vuosien
kuluessa saavuttamani kokemuksen nojalla valmistanut tämän oppaan
kaunoluvussa.

Koska kaunoluvun taito vielä on meillä aivan vähän kehittynyt, olen
pitänyt käytännöllisimpänä kosketella ainoastaan sen tärkeimpiä puolia.
Loogillinen paino on esitetty O. Svahn'in mukaan, kvalitatiivinen paino
ranskalaisten ja saksalaisten lähteitten mukaan sekä oman kokemukseni
nojalla.

Suositan kirjaani maamme opettajistolle, näyttämölle aikoville,
lausuntoklubeille ja kaikille niille kansalaisille, jotka suomenkieltä
harrastavat.

Professori E. Setälälle ja lehtori B.F. Godenhjelmille, jotka
neuvoillansa ovat minua auttaneet, sekä herra A. Slottelle, joka on
teostani tarkastanut, lausun täten nöyrimmät kiitokseni.

Kaarola Avellan.





I.

KAUNOLUVUN YLEISIÄ SÄÄNTÖJÄ.


Mitä on kaunoluku?

Kaunoluku on taito luonnollisesti, sointuisasti, oikeakielisesti ja
kuvailevasti kertoa joko omia taikka muitten kirjallisesti esitettyjä
ajatuksia ja tunteita. Siis kaikki pääasiallisimmat säännöt, jotka
koskevat kaunolukua, koskevat myöskin kaunopuhetta.



Kaunoluvun tarkoitus.

Kirjallisten teosten esittäminen on onnistunutta eli tarkoitustaan
vastaavaa, jos se kuulijassa voi herättää samat ajatukset ja tunteet,
jotka tekijässä ovat vaikuttaneet teoksen syntymisen.



Kaunoluvun yleiset ja sisälliset edellytykset.

Voidaksemme saavuttaa yllä viitattua tarkoitusta, vaaditaan ensinnäkin
kyky käsittää kappaleen henkistä sisällystä sekä sen kielellisiä
ilmaisumuotoja, ja toiseksi vaaditaan kyky äänenvaihdoksilla tarkasti
ilmaista ajatusten ja tunteiden vaihdoksia. (Jos esim. hukkumaisillaan
oleva ihminen sanoisi läsnäoleville välinpitämättömänä äänellä eli niin
sanotulla koneellisella lukuäänellä: »auttakaa», niin hän varmaankin
jäisi avutta, sillä läsnäolijat tuskin häntä ymmärtäisivät.) Kauneinkin
runokappale kadottaa vaikutuksensa ellei sitä lausuta sisällystä
vastaavalla äänenpainolla ja äänenvivahduksilla.

Kaunolukemisen taidossa on niinmuodoin _materialinen ja henkinen_
puoli, koska se perustuu sekä fyysillisen välikappaleen, _äänen_, että
henkisen välikappaleen, _ajatuksen_, harjoittamiseen.

Teknillinen puoli perustuu kahteen kohtaan: _ääneen ja lausuntoon_,
ääniin ja sanoihin.

Äänen ilmaisemista varten on meillä puhekoneisto. Sen tärkeimmät elimet
ovat: Kurkunpää ja äänitorvi.



a) Kurkunpää.

Kurkunpäässä ovat elimistön tärkeimmät osat, nim.

1. Ääni-jänteet, 4 joustavaa jänterejännettä, jotka käyvät kurkunpään
poikitse edestä taaksepäin. Alimmat ovat varsinaiset äänijänteet,
ylimpiä sanotaan _valejänteiksi_.

2. Ääni-rako, joka sijaitsee oikean- ja vasemmanpuolisen varsinaisen
äänijänteen välissä.

3. Kurkunkansi, liikkuva levy, joka toisinaan, esim. niellessä, laskeuu
ääniraon peitoksi.



b) Äänitorvi.

Kurkunpään yläpuolella alkaa nielu, joka johtaa eteenpäin suuaukkoon,
ylöspäin nenän onttoihin. Suuaukossa on seuraavat puheäänien syntymistä
varten välttämättömät osat: _posket, kieli, hampaat ja ikenet, kitalaki
ja huulet_.

1. Poskien muodostelu vaikuttaa tuntuvasti äänen muodostukseen yleensä,
mutta erittäinkin n.s. pyöreitten vokaalien ääntämiseen.

2. Kieli on kuitenkin edellisiä elimiä tärkeämpi. Erittäin hienon
jäntererakennuksensa tähden voipi kieli asettua lukemattomiin eri
asentoihin ja niinmuodoin synnyttää rajattoman määrän erillaisia
puheääniä.

3. Tärkeät ovat myöskin huulet, jotka liikkuvaisuudellaan suuresti
vaikuttavat äänen muodostukseen. Huulten pitentämistä sanomme
_venyttämiseksi_, esim. e, niiden lyhentämistä _supistamiseksi_, esim.
o, ja niiden pitentämistä ulospäin _ulostyöntämiseksi_, esim. y. Huulia
voipi tietysti venyttää, supistaa sekä työntää ulos joko suuremmassa
tahi vähemmässä määrässä, esim. ä-e-i; o-ö; u-y.

Paitsi näitä edellä mainitulta puhe-elimiä tarvitaan puheäänien
muodostumista varten; hengityselimien, keuhkojen ja henkitorven kautta
kulkevaa _ilmavirtaa_.

Tämän ilmavirran muodostelemista kurkunpään ja äänitorven
erilaisten liikkeitten avulla nimitetään äänen muodostamiseksi eli
_artikulatiooniksi_.

Äänirako ja äänijänteet voidaan asettaa joko _passiiviseen_ tahi
_aktiiviseen_ tilaan.

Passiivisessa tilassa on äänirako avonaisena ja äänijänteet
liikkumattomat. Sitä ääntä, joka syntyy ilmavirran kulkiessa
passiivisen kurkkuasennon kautta, sanomme uloshenkäykseksi eli
_aspiratiooniksi_ ja sisäänhenkäykseksi eli _respiratiooniksi_.

Tämä siis ei ole mitään puheääntä, koska se ei ole artikuleerattua
eli muodostettua, s.o. koska ilmavirta kulkee aivan muodostelematta
puhe-elimistön kautta.

Kuiskaus saadaan syntymään kun äänirako on melkein suljettuna eikä
ilmavirta pane äänijänteitä värähtelemään. Kun äänirako on suljettuna,
kulkee ilmavirta _valejanteiden_ kautta, jotka siis ovat varsin tärkeät
kuiskausääntä muodostettaessa.

Kuuluva ääni eli _ääntäminen_ syntyy siten, että ilmavirta panee
äänijänteet värähtelemään. Äänen _korkoasteet_ riippuvat äänijänteiden
pituudesta, leveydestä ja jännityksestä. Äänen _voima_ taas riippuu
osittain ilmavirran voimallisuudesta ja paljoudesta, osittain niiden
puhe-elimien vahvuudesta, jotka sitä muodostelevat.

Olemme siis tulleet ääniin, jotka riippuen eri äänilaaduistaan jaetaan
vokaaleihin ja konsonantteihin.

Vokaalit (selvästi kuuluvat kielen äänet) muodostuvat äänitorvessa ja
saavat vapaasti kulkea toisten puhe-elimien kautta ilman että niitä
katkaistaan.

Konsonantit (korisevat ja äänettömät kielen äänteet, jotka ainoastaan
vokaalien avulla voivat selvästi ääntyä) syntyvät siten, että ilmavirta
joko kerrassaan katkaistaan (kuten g, k, b, p, t, d,) tahi puserretaan
kulkemaan puhe-elimien muodostamaa tietä, joka on niin ahdas ettei
selvää ääntä voi syntyä (kuten m, n, 1, r, s, h).

Vokaalien ja konsonanttien yhtyessä muodostuvat tavut ja sanat.
Konsonantit ovat niin sanoaksemme sanan luurakennus (runko), sillä ne
antavat oikeastaan sanalle ryhtiä ja vankkuutta. Jokaisen, joka tahtoo
oppia selvästi ja sointuvasti lukemaan, tulee siis oppia voimakkaasti
ja nuorteasti artikuleeraamaan. Mitä vokaaleihin tulee, rajoittuvat
säännökset niiden suhteen siihen, että niitä tulee ääntää niin kuin
yleinen kirjakieleksi elpynyt ääntämistapa vaatii, murteellista
ääntämistä välttäen. Kaikki äänet ovat lausuttavat niin sointuisasti ja
säntillisesti kuin suinkin.

Harvoin ihmisellä on synnynnäisenä lahjana täydellisesti hyväksyttävä
artikulatiooni. Toisen artikulatiooni on _kova_, toisen taas _pehmeä,
veltto_ ja _voimaton_ tahi _kumea_. Ainoastaan ahkera harjoitus voi
poistaa nämä viat. Artikulatioonin arvo kaunolukuun nähden on siis
erittäin suuri, sillä artikulatiooni on tehokkain keino, jonka avulla
lukemiseen saadaan selvyyttä, voimaa ja pontevuutta. Heikkokin ääni
voi hyvän artikulatioonin kautta täyttää tehtävänsä, jopa silloinkin
kuin tulee puhua suurelle kuulijakunnalle. Äänettä ei voi kukaan
puhua, mutta ääni semmoisenaan, vaikkapa hyväkin, on riittämätön
hyvään lukemiseen ja puhumiseen, ellei artikulatiooni sitä sopivaksi
muodostele. (Löytyy esim. ihmisiä, joiden runsas äänivarasto on
suorastaan haitaksi, kun eivät artikulatioonin avulla voi hallita
ja muodostella ääniä, — _ääni_ syöpi _sanan_ ja vokaalit nielevät
konsonantit.)

Huomattakoon siis, että äänen paino alkaa kohta yksityisten äänien
lausumisella. Sillä, kuten tiedämme, jaetaan vokaalit avonaisiin,
puoli-avonaisiin ja suljettuihin. Konsonantit jaetaan myöskin kolmeen
lajiin: kurkkuääniin, huuliääniin ja kieliääniin, joita äännettäessä
aseena käytetään kieltä.




II. A. OPPI SANANOSIEN JA SANOJEN ÄÄNENPAINOSTA.


1. Painon käsite ja tarkoitus.

Painolla tarkoitetaan tässä sitä erityistä _kvantitatiivista_ eli
laajuuden mukaista ja _kvalitatiivista_, sisällyksen mukaista, painoa
ihmisäänessä, jonka kautta yhtä tahi useampaa kielen ääntä lausutaan,
siten erottamalla niitä yhdestä tahi useammasta muusta äänestä.



2. Painon ilmaisemistavat.

Äänen pituus (lausumis-aika). Äänen voima ja korko. Äänen asema ja
ääniaste (intervalli). Ääniväri eli äänen laatu: äänen sisällinen
luonne erityisen tunteen eli mielenliikutuksen ilmaisijana. Edelliset
kolme painon ilmaisemistapaa ovat kvantitatiivisia, neljäs on
kvalitatiivinen.



3. Painon esineet.

Painolla voipi olla esineenä: joko erityinen kielen-ääni sinänsä taikka
jonkun sanan osana, esim. sanassa _viimeinen_ tulee pääpaino _vii_
-tavulle. Lauseessa: »Kaikki ihmiset ovat elimellisiä olentoja», tulee
pääpaino sanoille _kaikki_ ja _elimellisiä_. Lauseissa: »Sanotaan että
kaikki hyvät ihmiset ovat onnellisia», saapi toinen eli objektiivilause
pääpainon. Tämä paino on kvantitatiivinen, mutta sen ohessa voidaan
joku erityinen sana eli lause-yhdiste lausua erillaisella painolla
siihen tunteeseen katsoen, jota se ilmaisee, jolloin paino on myös
kvalitatiivinen. (Niinpä lausutaan huudahdussanat »voi», »oi»
erinäisillä kvalitatiivisella painolla, sen mukaan mitä tunnetta
huudahdus ilmaisee, esim. iloa, surua, kaipausta.)



4. Kvantitatiivisen äänenpainon mittamäärä eli perusääni.

Lausuttava ääni, tavu tahi sana on perusääntä _ylempänä_, jos sillä
on korkeampi eli suurempi paino kuin perusäänellä, mutta perusääntä
_alempana_, jos sillä on matalampi eli vähempi paino kuin perusäänellä.

Ääni, tavu tahi sana, joka on perusääntä ylempänä, on sentähden
_painollinen_, mutta perusääntä alempana oleva tavu tahi sana on
_painoton_.



5. Kvantitatiivisen painon vaihtelevaisuus.

Jokainen yksinkertainen kielen ääni, joka ilmaistaan esim. äänen
merkeillä a, e, ö, b, k, r, s, lausutaan yhdenvertaisella pituudella
ja painolla ja käyttämällä yhdenvertaista ääniasemaa ja ääniastetta.
Mutta kun nämä yksinkertaiset äänet yhdistetään keskenään, niin ne
käyvät moninaisten muutosten alaisiksi. Esim. _on_-sanassa on n -ääni
perusääntä alempana, _onni_-sanassa taas on n -ääni voimakkain,
perusääntä ylempänä. Samaten on tavujen laita esim. rämeinen, suuri.

Mutta vielä moninaisemman vaihettelun alaisina ovat sanat lauseen
osina. Esim. »Tytön olisi pitänyt panna kirjansa järjestyksessä
kaappiin». Sana _tytön_ jääpi perusäänelliseen asemaan, mutta sanat
»kirjansa järjestyksessä kaappiin», saavat kaikki korkeamman painon,
jota vastoin sanat »olisi pitänyt» jäävät painottomiksi, laskeuvat siis
perusääntä alemma.




II B. KVANTITATIIVISEN PAINON JAKO.


a. Etymoloogillinen eli se paino, joka sanalla on semmoisenaan sanan
sisällisen rakenteen, muodostuksen ja muodon puolesta.

b. Loogillinen eli järkijohtoinen paino; se paino, jonka sana saa
lauseen osana ollen, sen merkityksen mukaan, mikä sillä lauseen
ajatusjohdossa on.



1. Loogillisen painon käsite ja tarkoitus.

Loogillinen eli järkijohtoinen paino on niinmuodoin se paino, joka
tulee sanalle lauseen osana ollen, ja kokonaiselle lauseellekin,
sen ollen pitemmän ajatusjakson erityisempää merkitystä ilmaisevana
osana. Loogillisen painon tarkoituksena on siis, erityistä merkitystä
sisältävien osain (sanain ja lauseiden) ilmaisemisella saattaa
esityksen sisällys kuulijalle selväksi ja helppotajuiseksi.



2. Loogillisen painon asteet.

Sanat lauseissa ja tavut sanoissa ovat, kuten nyt olemme huomanneet,
painon suhteen erillaisten painoasteiden alaisina, ne kun voivat olla
joko perus-äänessä, perusääntä ylempänä taikka perusääntä alempana,
siis joko painollisia tahi painottomia.



3. Sanojen yli liukuminen.

Sitä lausumistapaa, jolla yhtä tahi useampaa peräkkäin olevaa
_painotonta_ sanaa lausutaan, nimitämme _liukumiseksi_. Esim. Hänen
olisi pitänyt olla kotona.

Huom.! Oikea asianmukainen liukuminen on kaunoluvun osaamiseen nähden
aivan yhtä tärkeä kuin oikean painonkin asettaminen. Sillä sen kautta
voipi varsinaista käsitystä sisältävien sanojen paino selvemmin
esiintyä. Kun apusanat liukuen lausutaan, esiintyvät ymmärre- eli
painolliset sanat siis selvemmin, joten ajatusjuoksu luettavassa
kappaleessa käy huomattavammaksi ja itse puhe tai lausuminen sujuvaksi
ja kauniiksi.

Lukemisen huonouteen ja epäselvyyteen on tavallisesti syynä sekä
vaillinainen ja virheellinen painon asettaminen että myöskin huoleton
liukuminen.

Ymmärresanat ovat: nominit (nimikot), verbit (tekosanat) ja adverbit
(määräsanat).

Apusanat ovat: apuverbit (aputehdiköt), prepositioonit (esisanat),
postpositioonit (jälkisanat), konjunktioonit (sidesanat), pers.
pronominit (pers. asemosanat).




II C. LOOGILLISEN PAINON JAKO.


a. Määräyspaino eli se paino, jonka ymmärre-sana, saapi sen aseman
perusteella, mikä sillä lauseessa on.

b. Vastakohtaisuutta ilmaiseva paino, joka ilmaisee että toisen lauseen
sisällys on suorana vastakohtana toisen lauseen sisällykselle taikka
suorastaan kumoaa toisen lauseen sisällyksen.



1. Peruste, jonka mukaan määräyksille paino annetaan.

Koska määräykset tekevät määrättävän esineen taikka asian siksi, mikä
se on, niin täytyy siis _määräys-sanan_ saada suurempi paino kuin itse
määrättävän. Esim. Tuo _musta_ pöytä.

Tästä seuraa, että jos määrääjällä itsellään on määrääjänsä, niin saapi
se suurimman painon. Esim. Tuo erittäin _taitavasti_ maalattu taulu.



2. Määräysasteet.

Sitä määräystä, joka on pääsanaa lähinnä, nimitämme 1:sen asteen
määräykseksi, ja sitä määräys-sanaa taas, joka on 1:sen asteen sanaa
lähinnä, nimitämme 2:sen asteen määräykseksi j.n.e.

Erilaatuiset tai samanlaatuiset määräykset, jotka ovat pääsanaa yhtä
likellä, ovat aina yhden-arvoiset ja saavat saman asteen painon. Esim.
_suuret, mustat_ hevoset.

Muist. Määräyslause saapi aina korkeamman painon ja ääniaseman, kuin se
lause, jota se määrää. Ainoastaan ahkeran ja pitkällisen harjoittelun
avulla saavutamme taidon antaa lauseille oikean painon.

    Ja poikki kukkaniittyjen
    Sinisen järven rannallen,
    _Mi kastehelmin hohti_,
    Nyt kävi kulku hiljainen.



3. Painon vähentäminen.

Kun jonkun sanan määräys taas vuorostaan saapi eriasteisia määräyksiä,
niin käypi vaikeaksi, toisinaan mahdottomaksikin, äänellä täydellisesti
ilmaista painoa, jonka tähden, varsinkin jokapäiväisessä puheessa,
tapahtuu, että sanan alkuperäinen painoaste ikäänkuin vähenee jokaisen
uuden määräyksen vaikutuksesta. Esim.: Lapsi rakasti. Lapsi rakasti
äitiään. Lapsi rakasti hellän äitinsä kotia.

Jotta puhe olisi luonnollista ja sujuvaa, tulee _rakasti_-sanan.
viimeisessä lauseessa saada heikompi paino kuin ensimmäisessä
lauseessa. Kuitenkaan ei painoa koskaan saa vähentää siihen määrään
että ymmärresanan paino laskeutuisi perusääntä aiemma.

Emme saa lausua: »Sinun[-] pitää[-] rakastaa[-] Jumalaa[1] yli[-]
kaiken[1]»,

[paino:] ————— 1 2 vaan »Sinun[-] pitää[-] rakastaa[1] Jumalaa[2]
yli[3] kaiken[2].

Perussääntönä määräysten painoon nähden on: Anna määräyksille pikemmin
liian heikko kuin liian voimakas paino, mutta älä kuitenkaan koskaan
niin heikkoa, että se laskeutuisi perusääntä alemmaksi.




II D. KATSAHDUS LOOGILLISEN PAINON YLEISIIN SÄÄNTÖIHIN.


Subjekti (alus) on lausuttava perusäänellä, jos se on ymmärresana.

Esim. Lintu[+] laulaa. Kokenut[+] kaikki tietää.


Predikaattiverbi (maine).

Hevonen[+] juoksee[1]. Ruusu[+] on[-] kukkinut[1].

Taloja[+] on[-] palanut[1].


Predikaatintäyte.

Esim. Huoneet[+] ovat[-] kylmät[1].


Objekti (kohde).

Esim. Isä[+] veistää[1] kirvesvartta[2]. Hän[-] on[-] ottanut[1]
kirjan[2].

Poika[+] ampui[1] pyyn[2].


Objektiivinen predikaatintäyte.

Esim. Ukko[+] veisti[1] kirvesvarren[2] liian[4] lyhyen[3].


Adverbiaali, subjektiivinen predikatiivi-adverbiaali.

Esim. Sinä[-] veit[1] pojan[2] kouluun[2]. Isä[+] antaa[1]

kirveen[2] pojalle[2]. Hän[-] viipyi[1] poissa[2] vuoden[2].

Ukko[+] kävelee[1] suorana[2]. Talo[+] näyttää[1] kauniilta[2].

Hän[-] oli[-] armelias[1] köyhille[2]. Vesi[+] tulee[1] tervalle[2].

Hän[-] lauloi[1] hienosti[2] laulunsa[2]. Minä[-] möin[1]

kyyhkyset[2] ja[-] pyyt[2] kaupunkiin[2].


Objektiivinen predikatiivi-adverbiaali.

Esim. Hän[-] veisti[1] kirvesvarren[2] kauniiksi[3].

Toimikunta[+] valitsi[1] veljeni[2] puheenjohtajaksi[3].


Adjektiivin ja adverbin adverbiaali.

Esim: Olen[-] lukenut[1] oikein[4] hauskan[3] kirjan[2].

Hän[-] tuli[1] juuri[3] nyt[2].


Verbien deskriptiivinen määräys.

Esim. Akka[+] puhui[1] laverteli[2] koko[3] illan[2].

Pojat[+] kiveltä[2] kivelle[2] hypätä[1] kippelehtivät[2].


Attribuutti.

Adjektiivin attribuutti (johon kuuluvat askusanat, sekä kardinaaliset
että ordinaaliset).

Esim. Ei syvästä[3] kaivosta[2] vesi[+] lopu[1]. Ei suuret[1]

sanat[+] suuta[2] halkaise[1]. Neljä[1] suurta[1] laivaa[+]

tuli[1] satamaan[2]. Minä[-] istun[1] kolmannella[3] rivillä[2].

Ensi[3] viikolla[2] lähden[1] kaupunkiin[2]. Me[-] annoimme[1]

ruokaa[2] tyttörukalle[2].

Poikkeus. Attribuutti ei saa painoa, kun se muodostaa pääsanan kanssa
yhden käsitteen tai on miltei tarpeetonna määrääjänä käsitesanalle.
Esim. pieni lapsi, pikku torppa, hyvä ystävä, nöyrin palvelijanne j.n.e.


Substantiivi-attribuutti.

Esim. Oletko[-] nähnyt[1] Järnefeltin[3] taulua[2]. Helsinki[+],

Suomen[2] pääkaupunki[1], sijaitsee[1] Suomenlahden[3]

rannalla[2]. Mainiota[4] epostamme[3] Kalevalaa[2] on[-] paljon[2]

kiitetty[1]. Helsinki[+], Suomen[2] pääkaupunki[1], on[-]

perustettu[1] Kustaa[-] Vaasan[3], Ruotsin[5] mainion[5]

kuninkaan[4], aikana[2]. Maailman[4] suurimmassa[4] kaupungissa[3],

Lontoossa[2], on[1] kuusi[2] miljoonaa[1] asujanta[+].

Muistutus. Semmoisissa lauseissa kuin Ruotsin kuningaskunta. Suomen
suuriruhtinaanmaa j.n.e. on edellinen sana niin liittynyt toiseen että
ne muodostavat yhteisen käsitteen. Arvonimi on yleensä ominaisnimen
painottomana lisänä. Esim. keisari _Vilhelm_, kreivi _Sprengtporten_,
Herra ja Neiti _N.N._ Sitä vastoin täytynee olettaa että sukunimi on
ristinimen varsinainen tärkeä määräys. Esim. Aukusti Väkevä- (alk.
ominaisuutta), Heikki Helmikangas (aik. paikannimi).


Appositiooni.

Esim. Tuomarina[1] isä[+] ei[-] voinut[1] toisin[3] menetellä[2].




II E. VASTAKOHTAISTEN KÄSITTEIDEN PAINO.


1. Vastakohtien painon ymmärre ja tarkoitus.

a. Perusääntä ylempänä olevaa painoa, jonka jokainen sana, huolimatta
asemastaan lauseessa, voipi saada, kun se ilmaisee _vastakohtaisuutta_
jollekin toiselle sanalle joko samassa tai toisessa lauseessa,
nimitämme _vastakohtaisuutta ilmaisevaksi painoksi_.

b. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon tarkoituksena on osittain äänen
voimalla ja pituudella, osittain äänen asemalla esiintuoda niitä
sanoja, jotka sisältävät vastakohtaisten käsitteiden ymmärteen.

c. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon _voima_ ja _ääniaste_ vastaavat
määräyspainon 3:tta astetta. Mitä taas äänen _korkeuteen_ tulee, niin
on ensimmäisen osan ääniasema useimmiten korkeampi kuin toisen.

Esim. Sisar on _iloluontoinen_, mutta veli on _surumielinen_.

d. Mutta jos vastakohtaisuuden toista puolta tahdotaan enemmän
huomattavaksi kuin toista, ei riitä ainoastaan äänen voiman ja äänen
pituuden lisääminen, vaan täytyy myöskin _korottaa äänen asemaa_.

Esim. Hänen _isänsä_ on hyvä ja kunnollinen, mutta olisitpa nähnyt
hänen äitinsä.

Erotus määräyspainon ja vastakohtaisuutta ilmaisevan painon välillä on
se, että vastakohtaisuutta ilmaisevan painon:

a. voivat saada sekä _ymmärre- että apusanat_;

b. se pääasiallisesti riippuu lauseen _sisällyksestä_ ja
_ajatusjuoksusta_, eikä sanojen asemasta lauseessa;

c. tämän painon tarkoitus ei ole ainoastaan esiintuoda erityistä sanaa,
vaan se samalla luopi ajatuksissa toisen sanan, johon lausuttu sana on
vastakohtaisessa suhteessa;

d. vastakohtaisuuden toisen osan ei tarvitse olla sanoin ilmoitettuna,
vaan saattaa se olla ainoastaan edellytetty.

Huom.! Vastak. ilmaiseva paino todistaa selvästi että meillä sanain
ohessa on toinen valtava voima, jolla voimme ilmaista mieltämme,
nimittäin _äänenpaino_.

Ymmärresanat voivat yhtaikaa saada sekä _määräys- että
vastakohtaisuutta_ ilmaisevan painon.

Esim. Laiska[1] palvelija[+] sai[1] hyvän[3] isännän[2].



2. Vastakohtaisuutta ilmaisevan painon jako.


1. Ehdoton ja ehdollinen.

a. Ehdoton vastakohtaisuus.

Sanat, jotka sisältävät ehdottomasti vastakohtaisia ymmärteitä, voivat
saada vastakohtaisuutta ilmaisevan painon huolimatta siitä, ovatko
ne sitten samassa tai eri lauseissa, taikka onko niillä erityisiä
vastakohtaisuutta ilmaisevia konjunktiooneja taikka ei.

Esim. Usein[2] _matala[1]_ kanto[+] kaataa[1] _ison[3]_ reen[2]. Elä[-]

ennen[2] _vanhaa[2]_ moiti[1] ennenkuin[2] _uuden[3]_ tavat[2]

tunnet[1]. Ei[-] _väärästä[3]_ puusta[2] saa[1] _suoraa[3]_ keppiä[2].

Antaa[1] _hyvä[+] vähästänsä[2], paha[-]_ ei[-] _paljostakahan[2]. Ei
siitä _itse valkene_, jos _muita mustaa_. _Illanvirkku, päiväntorkku_.



b. Ehdollinen vastakohtaisuus.

Ehdollisessa vastakohtaisuudessa ovat kaikki yhdenlaatuiset eri sanat,
jotka ovat toisiaan vastaavina lauseen osina, vastakkain asetetuissa,
mutta rajoittavien konjunktioonien yhdistäneissä lauseissa.

1). Jos sama sana muodostaa toisiansa vastaavat lauseen jäsenet, niin
tietysti ei synny mitään vastakohtaa (esim. lauseen subjektien välillä).

Esim. Hän oli _hyvä-, mutta hän voi myös olla _paha_. Sitävastoin: _He_
ovat _hyvät_, mutta _te_ olette _pahat_.

2). Vastakohtaiset, varsinkin rajoitusta tarkoittavat adverbit, saavat
usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon niiden sanain ohessa, joille
varsinainen paino tulee.

Esim. Vaikka hän oli _aatelinen_, oli hän kuitenkin _kansallismielinen_.

3). Varsinkin annetaan paino adverbille eli konjunktioonille, kun
vastakohtaisuuden toinen puoli on edellytetty, jotta siihen siten
paremmin huomiota teroitettaisiin.

Esim. _Pienillä_ padoilla on _myös_ korvat, (Edellytetty: eikä
ainoastaan _suurilla_). Hän oli _sentään_ suuren Kustaa Adolfin tytär.
(Edellytetty: vaikka hänellä oli vikoja).

Erilaista vastakohtaisuutta sisältävät sanat: _Isä_ on _ruotsalainen_,
mutta _äiti_ on _saksalaista_ syntyperää. Elä _minua_ kiitä, vaan kiitä
_Jumalaa_ pelastuksestasi. Hevonen oli _ruma_, sitävastoin olivat
vaunut _kauniit_. _Hän juoksee_ nopeammin kuin _sinä_. _Hän juoksee_
nopeammin kuin _sinä ajat_. _Hänen härkänsä_ on melkein yhtä hyvä kuin
_sinun hevosesi_.

Kun positiivistä sanaa vastaavana sanana on komparatiivi tahi
superlatiivi, niin saavat molemmat painon.

Esim. _Rakas_ saa _väistyä_, kun _rakkaampi tulee_.

Prepositioonille paino:

Esim. Auta miestä _mäessä_, elä mäen _alla_.

Semmoisia sanoja kuin: todellakin, juuri, kerrassaan, saavat
vastakohtaisuutta ilmaisevan painon niiden sanain ohessa, joille
varsinainen paino tulee.

Esim. _Juuri hän_ on tehnyt tämän murhan (eikä kukaan muu). Tämä on
_todellakin kaunista_.

Kun lauseen osat kahdessa toisiinsa yhdistetyssä lauseessa muutetaan
niin että toisen lauseen subjekti käy objektiksi tahi predikaatin
määräykseksi toisessa, saavat ne vastakohtaisuutta ilmaisevän painon.

Esim. Renki potkaisi hevosta ja hevonen potkaisi renkiä.



2. Edellytetyt ja kätketyt vastakohdat.

a. Edellytetty on vastakohtaisuus silloin kuin vastakohtaisuuden toinen
osa ei ole sanoin ilmituotu.

b. Kätketty on. vastakohtaisuus silloin kuin toinen tai molemmat
vastakohdat ovat lausuttuina semmoisilla sanoilla, että vastakohtaisuus
piiloutuu eli käy epävarmaksi.

Edellisessä tapauksessa on sääntönä:

_Ota selville vastakohtaisuuden edellytetyt osat._

Jälkimmäisessä tapauksessa on sääntönä:

_Muodostele tuota epävarmaa vastakohtaisuutta eli, toisin sanoen, aseta
vastakohtaisuus yksinkertaisempaan muotoon._

Muist. Selvässä ja elävästi lausutussa puheessa esiintyy edellytetty
vastakohtaisuus selvästi kuulijalle yksinomaan painon kautta.

Esim. _Käveletkö_ sinä kaupunkiin? Käveletkö _sinä_ kaupunkiin?
Käveletkö sinä _kaupunkiin_?



Edellytetyn osan ilmaiseminen.

Esim. _Tyvestä_ puuhun noustaan (edellytetty: eikä latvasta). Ei
saa siltoja _sanoista_ (vaan teoista). Ei _yksi_ kauan naura (mutta
useammat voivat nauraa kauan). Vuoren _toisella_ puolen on myös taloja
(eikä ainoastaan tällä). Paha on mielellä asunto, kun on _mieli_ muiden
päässä (eikä omassa). Ei _koirakaan_ kotiväkeä hauku (saatikka sitten
ihminen). »Ihminen» on kätketty vastakohta. Muodostettuna saamme: koira
_järjetön luontokappale_, ihminen _järjellinen olento_. Ei kaikilla
aaseilla ole _pitkiä korvia_ (muutamilla on lyhyet).



Kätketyn osan ilmaiseminen.

Vastakohtaisuutta sanomme kätketyksi silloin kuin toinen taikka
molemmat puolet lausutaan kuvaannollisesti sanoilla, jotka vähemmin
terottuneelta käsitykseltä kätkevät vastakohtaisuuden varsinaiset osat.
Jos siis epävarmuuden sattuessa tahtoo todistaa vastakohtaisuuden
olemista, niin täytyy vastakohtaisuutta muodostella.

Vastakohtaisuuden muodosteleminen merkitsee siis sitä, että molemmat
osat lausutaan semmoisilla sanoilla, jotka ilmoittavat niitä yleisiä
käsitteitä, joihin tuo kuvannollisesti lausuttu vastakohtaisuus
sisältyy.

Semmoisia vastakohtaisuuden muodosteluja ovat esim.: sisällinen
— ulkonainen (toiminta tai tila), kauneus — rumuus, hyve — pahe,
sota — rauha, pimeys — valkeus, elämä — kuolema, rikkaus — köyhyys,
iloa—surua, entisyys — nykyisyys, j.n.e.

Esim.

    On Suomi _köyhä_, siksi jää,
    jos _kultaa kaivannet_.
    Sen _vieras_ kyllä _hylkäjää_,
    vaan _meille kallein_ maa on tää:
    sen _salot, saaret, manteret_
    ne _meist'_ on _kultaiset_.

Muodostelu.

  1 osa.
    Köyhä,
    salot, saaret, manteret
    jos kultaa kaivannet.

    Vieras
    Hylkäjää (ei rakasta).

  2 osa.
    Kultainen.
    Meist' = maan asukkaista,
    jotka eivät sitä kaipaa.

    Meille
    Kallein (rakastaa).

    »Ja jos tykkien luon' edes harjannut
    _sotavanhus_ ois,
    joku _mies_, jok' on ruutia haistellut,
    johon luottaa vois;
    mut' ei, vaan _poikapa_ hento nyt siin'
    _viistoistavuotias_, kreivi Schwerin,
    saa vastata patterista —
    voiko turvata semmoisiin?»

  1 osa.
    sotavanhus
    mies

  2 osa.
    poikapa
    viistoistavuotias.

    »_Teiss'_, everstluutnantti, _riutunehen_
    jo _voiman_ nään;
    toki henkenne tarjota rohkeetten
    maan eestä tään;
    _elon aamu_ se _mulla_ on parhaallaan —
    viistoist' ikävuottahan mull' on vaan —».

  1 osa.
    Teiss'
    riutunehen voiman (vanha).
  2 osa.
    mulla
    elon aamu (nuori).

                     Maamme.


        1. Maa, isänmaamme, Suomenmaa,

           soi[1] sana[+] kultainen[1]!

           Ei _laaksoa_, ei _kukkulaa_,

           Ei _vettä, rantaa_ rakkaampaa[1],

           kuin _kotimaa_ tää _pohjainen[1]_,

           maa kallis[1] isien[1].


        2. On Suomi _köyhä[1]_, siksi[2] jää[1],

           jos _kultaa[2] kaivannet[1]_.

           Sen _vieras[+]_ kyllä _hylkäjää[1]_,

           vaan _meille kallein[2]_ maa[1] on tää:

           sen _salot, saaret, manteret_

           ne meist' on _kultaiset[1]_.


        3. Ovatpa meille rakkahat[1]

           koskemme[+] kuohuineen[1],

           ikuisten[2] honkain[1] huminat[+],

           _täht'yömme[+], kesät[+] kirkkahat[1]_,

           kaikk'[+], _kuvineen[1]_ ja _lauluineen[1]_

           mi painui[1] sydämmeen[2].


        4. Täss'[2] _auroin[2], miekoin[2], miettehin[2]_

           isämme[+] sotivat[1].

           Kun päivä[+] _piili[1] pilvihin[2]_

           tai _loisti[1]_ onnen[3] _paistehin[2]_,

           täss'[2] Suomen[4] kansan[3] vaikeimmat[3]

           he vaivat[2] kokivat[1].



        5. Tään[5] kansan[4] taistelut[3] ken voi[1]

           ne kertoella[2], ken?

           Kun _sota[+]_ laaksoissamme[2] soi[1],

           ja _halla[+]_ näläntuskan[2] toi[1],

           ken mittasi[1] sen _hurmehen[2]_

           ja _kärsimykset[2]_ sen?


      6. Täss' on sen veri[+] virrannut[1]

           hyväksi[2] _meidänkin_,

           täss' _iloaan[2]_ on nauttinut[1]

           ja tässä _huoltaan[2]_ huokaillut[1]

           se kansa[+], jolle muinahin[2]

           kuormamme[2] pantihin[1].


        7. Tääll' olo[+] meill' on _verraton[1]_

           ja _kaikki[+]_ suotuisaa[1];

           vaikk' onni[+] mikä[1] tulkohon[1],

           maa, isänmaa se meillä on[1];

           Mi maailmass'[2] on armaampaa[1]

           ja mikä kalliimpaa[1]?


        8. Ja tässä[2], täss'[2] on[1] tämä maa[+],

           sen näkee[1] silmämme[+];

           me kättä[3] voimme[1] oientaa[2]

           ja _vettä[3], rantaa[3]: osoittaa[2]

           ja sanoa[2]: kas[1] tuoss'[2] on[1] se,

           maa[+] armas[1] isäimme[1]!


        9. Jos _loistoon[2]_ meitä saatettais'[1]

           vaikk' _kultapilvihin[2]_,

           miss' _itkien[2]_ ei _huoattais'_[1],

           vaan _tähtein[3] riemun[2]_ sielu[+] sais[1],

           ois tähän _köyhään[3] kotihin[2]_

           halumme[+] _kuitenkin._


       10. _Totuuden[1], runon[1]_ kotimaa[+],

           maa[1] tuhatjärvinen[2],

           miss elämämme[+] suojan[2] saa[1],

           sa _muistojen[2]_, sa _toivon[2]_ maa[1],

           ain'[2] ollos, _onnees[3] tyytyen[2]_,

          _vapaa[1]_ ja _iloinen[1]_.


       11. Sun kukkas[+] vielä[2] _kuorestaan[2]_

          _vapaaksi[2] puhkeaa[1]_;

           viel'[2] _lempemme[+]_ saa[1] hehkullaan[2]

           sun toivos[3], riemus[3] nousemaan[2],

           ja kerran[2] laulus[+], synnyinmaa,

           korkeemman[3] kaiun[2] saa[1].




    Vänrikki Stool.


        1. Mennyttä[3] aikaa[2] muistelen[1]

           niin mielelläni[2] vielä[2];

           niin moni[1] armas[1] tähtönen[+]

           minulle viittaa[1] siellä[2].

           Ken mua seuraa[1] retkelle[2]

           Nyt[2] Näsijärven[3] rannalle[2]?


        2. Siell'[2] opin[1] miehen[3] tuntemaan[2],

           hän _sotamies[1]_ ol' _ennen_[2],

           _nyt[2] vänrikki[1]_ ol' _arvoltaan[2]_,

           vaikk' onni[+] näytti[1] menneen[2].

           Ties kuinka samaan[4] talohon[3]

           satuimme[1] saamaan[2] asunnon[3].


        3. Mies[1] olin silloin[2] kelvokas[2],

           niin luulin[1], vaikka miksi[2].

           Min' olin ylioppilas[1],

           mainittiin[1] maisteriksi[2];

           hupaasti[2] elin[1] _»mensallain»[2]_,

           _Stool[+]_, hän söi[1] _armoleipää[2]_ vain.


        4. _Minulla_ oli[1] _»vaakunaa»[+]_

           ja _piippu[+] merenvahaa[1]_.

           _Stool_ poltti[1] _kototupakkaa[2]_

           jos häll' ei _pulaa pahaa[1]_;

           mut' _silloin[2]_ sai[1] vaan _sammaleen[2]_

          _niveräpiippu[+]_ täytteekseen[2].


        5. Oi kulta-aika[+] riemukas[1],

           suloisin[1], armahaisin[1],

           kun nuor'[1] on, ylioppilas[1],

           ja puutetta[+] ei laisin[1],

           ja _huolt'[2]_ ei tuntis[1] _ollenkaan[2]_,

           kun _viikset[3]_ vaan sais[1] kasvamaan[2]!


        6. En tiennyt[1] _muiden[3] hädäst'[2]_, en[1],

           _ilosta[2]_ sydän[+] sykki[1];

           vahv'[1] olin, punaposkinen[1],

           ja kaikki[1] suonet[+] tykki[1].

           Niin nuori[1] olin, riehakas[1],

           ja ylpeä[1] kuin kuningas[2].


        7. Mut' hyljättynä[2] majassaan[2]

           _Stool[+]_ istui[1] nurkumatta[2],

           loi[1] nuottaa[2], imi[1] piippuaan[2],

           meluumme[3] puuttumatta[2].

           _Tuommoisen[2]_ suhteen, sen mar ties[1],

           min' olin oikein[3] _aika[2] mies[1]_.


        8. Minusta näky[1] hupaisin[2]

           ol' ukon[1] käyrä[1] varsi[+]

           ja kasvot[+], jäykät[1] liikkeetkin[+]

           ja vanha[1] vaateparsi[+],

           vaan _konkkanenä[+]_ erikseen[2]

           sangattomine[2] lasineen[1].


        9. Monasti[2] menin[1] ukon[3] luo[2]

           ilveilemähän[2] suotta[2].

           Mik' iloni[+], kun suuttui[1] tuo,

           ja häitä ratkes[1] nuotta[+],

           kun kädest'[2] ukon[3] kävyn[2] vein[1],

           ja paikoin[2] väärän[3] silmän[2] tein[1]!


       10. Hän silloin[2] ylös[2] kavahtaa[1],

           mun ovest'[2] ulos[2] työntää[1];

           sananen[+], hitu[+] vaakunaa[1],

           ja taas[2] hän rauhan[2] myöntää[1].

           Ma tulin[1] taas[2] kuin ennenkin[2]

           ja samoin[2] taaskin[2] ilveilin[1].


       11. Ett' oli nuori[1] aikoinaan[2]

           _myös ukko_ kerran[2] ollut,

           enemmän[2] nähnyt[1] matkallaan[2]

           ja kauemmaksi[2] tullut[1],

           en sitä _silloin[2]_ huomannut[1],

           siks' olin liian[2] oppinut[1].


       12. En myös, ett' ilomielin[2] hän

           verensä[2] tuorehimman[3]

           vuodatti[1] eestä maamme[2] tän

           nyt[2] mulle rakkahimman[3].

           Ma olin nuori[1], riehakas[1],

           _hän vänrikki[1], ma kuningas[1]_.


       13. Mut moisiin[3] ilveilyksikin[2]

           vihdoinkin[2] kyllästyin[1] ma.

           Kuink' oli, talvipäivääkin[2]

           _lyhyttä[3] pitkäksyin[1]_ ma;

           olipa oikein[2] outoa[1],

           ei tahtonut[1] se loppua[2].


       14. Ma tartuin[1] ensi[3] kirjahan[2],

           hakien[2] huvitusta[3],

           ol' teos[1] tuntemattoman[2]

           se Suomen[3] taistelusta[2];

           armosta[2] vaan tuo _kansiton[+]_

           lie päässyt[1] _muiden_ joukkohon[2].


       15. Mukaani[2] vein[1] sen, kääntelin[1]

           sivuja[2] jonkun[3] hetken[2],

           en tiedä[1], kuin näin esihin[2]

           sain[1] Savon[4] miesten[3] retken[2];

           ma lu'in[1] rivin[2], lu'in[1] kaks[2],

           vereni[2] tunsin[1] kuumemmaks[3].


       16. Näin[1] kansan[2] kaikki[3] koittavan[2]

           edestä kunniansa[3];

           näin[1] sotajoukon[2] voittavan[2]

           nälissään[2], viluissansa[2].

           Jokaista[3] sanaa[2], lukeissain[1],

           suudella[2] tahdoin[1] innoissain[2].


       17. Vaarassa[1], tulen[1] keskellä

           tuon parven[1] urheutta[+]!

           Mill' ansaitsit[1], maa raukka, sä

           noin suurta[3] rakkautta[2],

           noin _kallis[2]_ kuinka olla voit[1],

           kun leiväks'[2] _pettua[2]_ vaan soit[1]!


       18. Aloille[2] aatteheni[+] mun

           vei[1] tuntemattomille[3],

           uus[1] elo[+] syttyi[1] sieluhun[2],

           aavistamaton[1] sille;

           kuin siivin[2] lensi[1] aikani[+],

           oi kuink' ol' lyhyt[1] kirjani[+]!


       19. Se loppui[1], samoin iltakin,

           vaan hehkuvalla[3] miellä[2]

           ma lisää[3] kuulla[2] halusin[1]

           ja selvitystä[2] vielä[2]

           niin moniin[3] kohtiin[2] hämäriin[3].

           Luo[2] vanhan[3] Stoolin[2] läksin[1] niin.


       20. Häll' oli paikka[+] entinen[1]

           ja työkin[+] samallainen[1].

           Vastaani[2] lensi[1] ovellen[2]

           jo katse[+] nurjamainen[1];

           olipa, kuin ois kysynyt[1];

           Vai _yökskään[2]_ ei saa[1] rauhaa[2] nyt[2]?


       21. Mut muuttuneena[2] tulin[1] ma,

           miel'[+] oli toisenlainen[1]:

           »Luin[1] Suomen[3] viime[3] sodasta[2],

           olenhan Suomalainen[1].

           Mua lisää[1] kuulla[+] haluttais[1],

           kenties _teiltä_ sitä sais[1]?»


       22. Näin lausuin[1]. Silmäns'[2] ihmeissään[2]

           luo[1] ukko[+] nuotastansa[2];

           ne loistavat[1], kuin seisois[1] hän

           edessä rintamansa[2]:

           »Jotakin ehkä tietäisin [1],

           olinhan siellä[2] _minäkin_».


       23. Ma istun[1] olkivuoteellen[2];

           sanella[2] Dunckerista[3]

           hän alkaa[1], töistä[3] urhojen[4]

           ja Malmi[3] kapteenista;

           hänellä kasvot[+] kirkastuu[1],

           Oi, kuinka hän nyt[2] kaunistuu[1]!


       24. Hän veripäivät[2] nähnyt[1] on

           ja käynyt[1] surman[3] tiellä[2],

           ja _voiton_[2] nähnyt[1], _tappion_[2],

           jonk' äityy[1] haavat[+] vielä[2];

           _häll'_ on niin paljo[1] _muistissaan[1]_,

           _maailma[+]_ mit' _ei_ muistakaan[1].


       25. Siin' istuin[1] hiljaa[2], kuultelin[1],

           ei sanaa[+] kadonnunna[1]:

           puol'yö[+], kun sieltä[2] erkanin[1],

           jo oli kulununna[1];

           hän saattoi [1] minut ovellen[2],

           mua iloisesti[3] kätellen[2].


       26. Nyt[2] viettää[2] yhdess'[2] aljettiin[1]

           eloa[3] hauskaa ratki,

           _murehet[2], riemut[2]_ jaettiin[1]

           ja yksin »vaakunatki»[2].

           Nyt[2] olin vaan _yl'oppilas[1]_,

           _hän suurempi[1]_ kuin _kuningas_.


       27. Ja ukon[3] suust'[2] on[1] tarutkin[+]

           ne, joita laulan[1] tässä.

           Niit' usein[2] öisin[2] kuultelin[1]

           pärehen[2] liekinnässä[2].

           Ne korutont'[2] on kertomaa[1],

           ne ota[1], kallis[1] synnyinmaa.



Maamme.

Vastakohtaisuutta ilmaiseva paino.

1. Laaksoa — kukkulaa; vettä — rantaa; pohjainen kotimaa —
(edellytetty: muut kotimaat tai etenkin eteläiset seudut).

2. Katso edellä: 2. Edellytetyt ja kätketyt vastakohdat.

3. Täht'yömme (pimeys) — kesät kirkkahat (valkeus); Kuvineen —
lauluineen (näkö — kuulo; tähtiyöt ja ihanat kesät: se mitä näemme;
koskien kohinat ja honkain huminat: se mitä kuulemme).

4. Auroin (rauhan asein) — miekoin (sodan asein); auroin, miekoin
(ulkonaisin asein) — miettehin (sisällisin asein); — piili pilvihin
(pimeys = onnettomat olot) — loisti onnen paistekin (valkeus =
onnelliset olot).

5. Sota (hyökkäys ihmisten puolelta) — halla (hyökkäys luonnon
puolelta); hurmehen (ruumiillinen kärsimys) — kärsimykset (oikeastaan
kärsivällisyys, henkinen kärsimys).

6. Meidänkin — (edellytetty: heidän, jotka silloin elivät); iloaan —
huoltaan.

7. Verraten — kaikki (täällä on kaikki, mitä tarvitsemme sekä
ruumiilliseksi että henkiseksi viihtymykseksemme).

8. Vettä — rantaa.

9. Loistoon kultapilvihin (missä on yltäkyllin elämän riemua) — köyhään
kotikin (missä on elämän riemun puute); itkien huoattais (surua) —
tähtein riemun (iloa ihanteellisessa merkityksessä).

10. Totuuden (siveellisen totisuuden, vakavuuden) — runon (iloisuuden);
muistojen (entisyyden) — toivon (tulevaisuuden); onnees tyytyen
(osoittaa vapauden ja ilon puutetta) — vapaa, iloinen.

11. Vielä kuorestaan (puhkeematon) — vapaaksi puhkeaa (puhjennut);
lempemme (henkinen maaperä).



Vänrikki Stool.

1. Sotamies — vänrikki; ennen — nyt; arvoltaan vänrikki (ylennystä,
ulkonainen loisto) — onni näytti menneen (köyhyyttä, todellisuus).

3. »Mensallain» (hyvät tulot opettajana) — armoleipä (ilman tuloja);
Stool — (edellytetty: minä).

4. Minulla — Stool; »vaakunaa» (hyvää tupakkaa) — kototupakkaa (huonoa
tupakkaa); sammaleen — (edellytetty: eikä lehdistä tehtyä tupakkaa);
ei pulaa pahaa — silloin (pahassa pulassa); merenvahapiippu (kallis
piippu) — niveräpiippu (halpa piippu).

5. Ja huolt' ei tuntis ollenkaan (ei muita suruja tuntenut, ainoastaan
että) — viikset sais kasvamaan.

6. Muiden hädäst' — ilosta (minun iloni).

7. Stool — (edellytetty: me); loi nuottaa, imi piippuaan (hiljaista
tointa) — meluumme; tuommoisen (vähäpätöinen henkilö) — aika mies
(tärkeä henkilö).

10. Taas — ennenkin.

11. Ukko — (edellytetty: niinkuin minä); silloin — (edellytetty:
myöhemmin).

12. Hän — ma; vänrikki — kuningas.

13. Lyhyttä (aistimin tajuttuna) — pitkäksyin (pitkä henkisessä
merkityksessä, ikävän johdosta).

14. Kansiton (arvoton kirja) — muiden (arvokkaiden kirjojen).

17. Kallis (rakkautta) — pettua soit (tylyä kohtelua = ei rakkautta).

20. Yökskään — (edellytetty: kun päivällä ei saa).

21. Teiltä — (edellytetty: kun kirjasta en saanut).

22. Minäkin — (edellytetty: niinkuin ne, joista luit).

24. Voiton — tappion; häll'— maailma (toiset ilmiset); muistissaan — ei
muistakaan (muistanut — unohtanut).

26. Nyt — (edellytetty: ennen); hän — (edel.: minä); yl'oppilas —
suurempi kuningasta.




F. PERUSÄÄNTÄ ALEMPANA.


1. Pronomini.

Pronominit ovat tavallisesti perusääntä alempana syystä, että ne
eivät semmoisenaan sisällä mitään ymmärrettä, vaan niitä käytetään
varsinaisten ymmärresanain sijaisina, taikka niille antaa merkityksen
ainoastaan suhde niihin ymmärresanoihin, joiden sijaisina ovat.

a) Personaalipronominit. Näitä ei Suomen kieli juuri käytä muita kuin
3:nnen persoonan pronominia, ellei lauseessa ole vastakohtaisuutta eli
vertailua. Semmoisissa lauseissa kuin: _hän_ se on, — talo on _hänen_,
on joku edellytetty vastakohtaisuus lausunnon perusteena.

b) Refleksiivipron. (itsekohtainen) _itse_ saa usein ja resiprokipron.
_toinen_ aina vastakohtaisuutta ilmaisevan painon ja määräyspainon.

Esim. Hän[-] hoitaa[1] itseänsä[-]. Minne[2] nyt[2] aijot[1]
sijoittaa[2]

itsesi[-].

Tahdotteko olla _itseksenne_. He tekivät sen _itsestänsä_. Minä _itse_.

c) Possessiivipron. painoton. Pääsanansa jälessä saapi se
kvalitatiivisen painon, niinkuin esim. Isä meidän.

d) Demonstratiivi- ja determinatiivi pronominit _tämä, tuo, nämä, nuo,
se, ne_.

Nämä pron., jotka ovat olemassa juuri viitatakseen johonkin toiseen,
erotukseksi toisesta, saavat usein vastakohtaisuutta ilmaisevan
painon, vaikkapa toinen puoli olisi edellytetty. Varsinkin tapahtuu
tämä silloin kuin pääsanalla on relatiivinen (vertaileva) sivulause
määrääjänä.

Esim. Se kuningas, jota _me_ pidämme suurimpana.

Kun pron. _se, nämä_ ovat yksinäisinä ja relatiivinen sivulause on
määrääjänä, saapi se määräys- painon.

Esim. Se[+] ei[-] aina[2] ole[-] hullu[1], jota[-] hulluksi[2]
huudetaan[1].

Poikkeus. Kun pronomineja tuo, nuo voidaan pitää adverbiaaleina
edellytetyissä lauseissa, saavat ne painon. Painon saavat ne myös, kun
ovat yksinäisinä tai merkitsevät samaa kuin tuo esine.

Esim. Pidän _tuosta_.

e) Interrogatiivipron. _kuka, ken, mikä, kumpi_ saavat
vastakohtaisuutta ilmaisevan painon.

Esim. _Mikä_ mies hän on.

Suoranaisessa kysymyslauseessa saapi kysymyssana usein
vastakohtaisuutta ilmaisevan painon.

Esim. _Kuka_ on tämän tehnyt? _Kummasta_ pojasta puhe on? _Kumpi_
siellä? (Pekka vai Paavo?)

Tavallisesti saapi kysymyssana, kun se on yksinäisenä, voimakkaan,
mielenliikutusta ilmaisevan, siis kvalitatiivisen painon. Se osoittaa
silloin joko rauhattomuutta, vihaa, uteliaisuutta tai iloa.

f) Relatiivipron. _joka, mikä, kuka, kumpi_ ovat painottomat.

Esim. Sijan[-] tiedät, kussa[-] synnyit, paikan tiedät, kussa[-]
kasvoit. Te, joka[-] olette oppinut mies.

g) Indefiniittipron. _eräs, joku, jokainen_ saavat vieläkin
vaihtelevamman ja usein vastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Niistä
sanoista, jotka merkitykseltään lähenevät adjektiivia, vaikka ne
puhetavan mukaan käytettyinä eivät aina saa oikeaa merkitystänsä,
on sääntönä että ne pronomiinisessa merkityksessä käytettyinä eivät
saa painoa, mutta ne saavat taas painon silloin kuin niitä käytetään
adjektiiveina.

Esim. Kaikki[-] ihmiset[+] pitivät[1] hänestä. Moni[-], joka tuskin
osaa käydä, luulee osaavansa lentää.

Sitävastoin: Kaikki[1] ihmiset[+] ovat[-] kuolevaisia[1]. Monta[1]
ihmistä[+] istuu[1] vielä[2] salissa[2].

h) Yksikään käytetään adjektiivisesti nominin kanssa ja saa silloin
adjektiivin painon.

Esim. Ei _yhdelläkään_ ihmisellä ole puhdas omatunto. Tehtiinkö päätös
_yhdestäkään_ kysymyksestä.

i) Mikään, kun se on pääsanan jälessä, saa painon. Esim. Ei Suomen
järvissä ole _missään_ suolaista vettä.

j) Itse pääsanansa _edellä_ tavallisesti ei saa painoa, jotavastoin
pääsanalle annetaan vastakohtaisuutta ilmaiseva paino.

Esim. Ei itse[-] _kuninkaallakaan_ ole rahaa. Itse[-] _asia_ jätettiin
siksensä.

Mutta jos itse on pääsanan jälessä, niin silloin se saa
vastakohtaisuutta ilmaisevan painon. Esim. Ei kuninkaalla
_itselläänkään_ ole rahaa. Asia _itse_ oli tärkeä.

k) Pronomineja _muu ja toinen_ käytetään vertailua ja vastakohtaisuutta
ilmaistessa ja ovat ne siis painollisia.

Esim. Amerikassa saamme toisen isänmaan. Ateena ja muu Kreikka.
Toisella tapaa. Muulla tavalla. Miehistä oli toinen nuori, toinen
vanha. Me emme sitä tiedä, mutta kyllä joku muu tietää.



2. Prepositioonit ja konjunktioonit.

Nämä sanat asetetaan perusääntä alemma syystä etteivät ne sisällä
varsinaista ymmärrettä, vaan osoittavat ainoastaan erinäisiä
ymmärteiden ja lauseiden välisiä suhteita. Semmoisia ovat. esim.
_kanssa, jos, takana, alas, perästä, jälestä, ympäri, läpitse_ j.n.e.




III. KVALITATIIVINEN PAINO.


Äänen laatu mielialan ilmaisijana.

Kvalitatiivinen paino käsittää symboolisen ja eetillisen painon.



1. Symboolinen paino.

Symbooliseksi sanotaan sitä painoa, joka äänen soinnulla eli äänen
värityksellä tekee sanan sisällyksen, käsitteen havainnolliseksi. Tästä
johtuu, että mitä loogillisempi ja abstraktisempi luetun sisällys
on, sitä vähemmin lukiessa kysytään symboolista painoa, jota vastoin
havainnollista ja kuvarikasta esitystä lukiessa täytyy ottaa tarkasti
huomioon symboolinen paino.

Kaikissa kielissä on sanoja, joilla koetetaan mukailla jotain ääntä.
Tällaisia sanoja sisältävät kielet etenkin alkuperäisimmässä,
välittömimmässä muodossaan, ja niitä emme saa lukiessa värittää
liiaksi, mutta kuitenkin niin paljon, että lausuessamme olemme
tietoiset niiden kuvaavasta merkityksestä.

Äänet sinänsä ovat jo kylläksi kuvaavia. Sellaisia sanoja ovat esim.
_visertää, narisee, kohisee, sihisee, vinkuu, kirisee, roihuaa,
räiskyy_ y.m. Nämä ovat 1:sen asteen symboolisia sanoja. 2:sen asteen
symboolisen painon saavat sellaiset sanat, jotka ilmaisevat jotain
aistimin tajuttua. Tämänlaatuiset sanat meidän tulee lausua niin
selvään, että kuulija äänen avulla saapi sisällystä täysin vastaavan
havainnollisen käsityksen.

Esim. _Musta, valkoinen, terävä, raskas, jäykkä, puhdas, heleä, kirkas,
välkkyvä_ j.n.e.

Näitä sanoja käytetään henkisessäkin merkityksessä. Symboolinen paino
niinmuodoin on taito eli kyky antaa tämänlaatuisille sanoille sellainen
äänenväritys, että kuulija tajuaa ne alkuperäisessä voimassaan ja että
hänen sielussaan välttämättömästi syntyy havainnollinen, elävä kuva
niiden vaikutuksesta. Lisäksi tulee meidän äänen avulla elävästi kuvata
kaikki luonnon-elämän ilmaukset.

Esim. _vihreys, kukoistus, kuihtuminen, tuoksu, puron lirinä, kosken
kohina_ j.n.e., silloinkin kuin näitä käsitteitä käytetään henkisessä,
siveellisessä merkityksessä. Siinä kysytään vielä suurempaa taitoa,
kuin aistimin tajuttavan luonnon-elämän kuvailemisessa. Toisen asteen
symboolisen painon tarkoituksena on siis tehdä aistimin tajuttaviksi
sellaisia käsitteitä, joihin jo itse kielen äänet luovat jonkun verran
väritystä, mutta 3:nnen asteen symboolisen painon tarkoituksena on
esittää kuulijalle sellaisia käsitteitä, joita ei voida aistimin
tajuta. Onhan olemassa sanoja, joita kuullessa ei tule enää
ajatelleeksikaan niiden alkuperäistä, aistillista merkitystä, vaan ne
esiintyvät aivan abstraktisina. Esim. _käsittää, ymmärtää, järki_.

Meidän tulee äänen avulla kuvata esim. _pelkoa, toivoa, hämmästystä,
siunausta, kirousta, ylenkatsetta, kaihoa_ j.n.e.

Joka kykenee käyttämään ja hallitsemaan symboolista painoa, hän esim.
puhuessaan _siveydestä, puhtaudesta, hyveestä, pelkurimaisuudesta,
rohkeudesta ja reippaudesta_ herättää kuulijassa sen siveellisen
vaikutuksen, jota sanat tarkoittavat. _Sanomattoman_ kaipauksen
epämääräisyys, _äärettömän_ rakkauden koko syvyys tajutaan äänen avulla.

Tätä taitoa koko laajuudessaan ei kukaan voi ainoastaan oppimalla
oppia. Ne, joiden hengessä on luomiskykyä, kuitenkin tulevat tässä
annettujen neuvojen johdolla luomaan huomionsa symbooliseen painoon
ja vähitellen harjoituksen kautta tottuvat äänen värityksellä
ilmaisemaan kuvaannollisten käsitteiden moninaisuutta ja kaikki,
yksinpä vähälahjaisimmatkin, opetuksen avulla vähitellen tottuvat
tekemään havaintoja, jotka johtavat heitä lähemmäksi ajatusten ja
tunteiden tulkitsemisen suurta taitoa, jota eivät milloinkaan olisi
voineet saavuttaa, elleivät olisi oppineet tuntemaan symboolisen painon
tärkeyttä.



2. Eetillinen paino.

Tämä paino ilmaisee luonteen yksilöllistä mielentilaa, mielialaa,
sieluelämän syvyyttä ja voimaa. Suurimpia vaatimuksia tässä suhteessa
asettaa esittäjälle draamallinen runous, koska siinä paljastetaan
ihmisluonteen kaikki ilmaukset.

Perusääni, kun on puhe äänen värityksestä (siis kvalitatiivisesta
painosta), ilmaisee kappaleen yleisen luonteen; se niin muodoin tekee
tajuttavaksi luonteen perusominaisuuden, josta puhuessaan kreikkalaiset
käyttivät ethos-sanaa, vastakohtana pathos-sanalle. (Pathos = saatettu
pois tasapainosta.)

_Eetillinen ja pateetinen_ paino määräävät tempon ja käyttävät,
tehdäkseen tunteen ilmaisemisen täydellisemmäksi ja selvemmäksi,
välikappaleinaan rytmiä, temppoa, loogillista ja symboolista painoa.

Näitä lausumisen sääntöjä kehittäessäni olen jo huomauttanut, että
mitä enemmän taide esittää sisällistä elämää, sitä vähemmin voi sitä
oppimalla oppia. Tämä, koskee etenkin eetillistä painoa, sillä se
riippuu kunkin kyvystä elää runoelmassa esiintyvän henkilön elämää,
tuntea hänen tunteitaan, ajatella hänen ajatuksiaan. Mutta ahkeran
harjoituksen avulla voipi tätä taitoa verrattomasti kehittää, jos
samalla saapi taitavaa ohjausta.

Samalla kuin loogillisesta painosta puhuessamme myönnämme tosiksi
Legouvén sanat: »opi ajattelemaan, niin opit _oikein_ lukemaankin»,
täytyy meidän kvalitatiivista painoa ajatellessamme huudahtaa erään
saksalaisen kirjailijan sanat: »Wenn ihr's nicht fühlt, ihr werdet's
nie recht sagen». (Mitä ette _tunne_, sitä ette milloinkaan voi oikein
lausua.)




IV. KIELEN RYTMIIKKI (oppi poljennosta).


Kielen rytmiikillä tarkoitamme tavallisesti sitä tapaa eli järjestystä,
jolla kielen osat (tavut, sanat, lauseet) seuraavat toisiaan.

Kun vaihtelevaisuus lyhyemmän ja pitemmän aikaa ääntyvien
(voimakkaammalla ja heikommalla painolla lausuttavien) kielen osien
välillä on säännöllinen, syntyy _tahti_, joka on välttämättömänä ehtona
kielen foneetillis-esteetilliselle vaikutukselle. Yksityiset isompiin
tahi pienempiin ryhmiin kuuluvat tahtiosat erotetaan toisistaan
_paussilla_. Rytmiikki jakaantuu siis kahteen osaan: tahti-oppiin ja
paussi-oppiin.





Tahti-oppi.

Painollisten ja painottomien kielen osien vaihtelu muodostaa
_puhe-tahdin_. Jos tämä vaihtelu on määrätyn runomitan mukaan
tarkasti säännöllinen, syntyy _runo-tahti_. Nopeus, jolla puhe-tahti
yleisesti ja runo-tahti erittäin antaa erityisten tahti-osien niiden
individualisuuden eli henkisen sisällyksen mukaan seurata toisiaan, saa
aikaan _puhe-tempon_.



Puhe-tahti.

Loogillisen painon avulla saamme käsityksen ajatuksen yhteydestä,
joka käy selväksi lauserakennuksesta ja sanojen loogillisesta
suhteesta toisiinsa. Symboolinen paino taas äänen värityksellä tekee
havainnolliseksi sen vaikutuksen, minkä sanojen käsitteet meissä'
herättävät. Mutta näiden keinojen avulla ei vielä synny esitykseen
mitään taiteellista kokonaisuutta, koska edellinen tyydyttää ainoastaan
abstraktisen ajatuksemme vaatimusta, jälkimäinen taas tekee erinäisten
sanojen käsitteet havainnollisiksi.

Rytmin avulla vasta saadaan esitykseen eheyttä. Puhuessa sekä
suorasanaisen lukemisessa esiintyy lausejakso rytmin avulla eheänä
kokonaisuutena. Siitä syystä on lauseopin ymmärtäminen hyvän lukemisen
ehto. Jotta suorasanaisen esitys voisi muodostua rytmilliseksi, täytyy
lukijan tuntea lausejaksojen keskinäinen suhde. Rytmin avulla saadaan
esitykseen sointuisuutta, joten se vastaa musikaalisiakin vaatimuksia.



Runo-tahti.

Runo-tahdin oikea käyttäminen edellyttää eri runomittojen tuntemista.

Rytmin tulee aina vähän sointua nousennon ja laskennon avulla,
mutta lausunnossa ei saa ilmestyä yksitoikkoista tahtia. Tuollaista
tahdinmukaista lukemista sanotaan runon skandeeraukseksi. Siinä
esiintyy ainoastaan rytmillinen paino, mutta loogillinen paino jää pois.

Sitä, joka tahtoo oppia hyvin runoja lausumaan, kehotamme runokorvansa
ja aistinsa kehittämiseksi lukemaan hexametriä, sillä tässä kysytään
havainnollisuutta, kykyä, käyttää pausseja, levollisuutta, mutta
samalla vaihtelevaisuutta. Hexametrissä ei esiinny samaa mieltä
vakaavaa kiihkoa kuin trokaiossa eikä samaa toimintaan kiihottavaa
eloisuutta kuin jambissa, mutta kuitenkin on siinä runomitassa sekä
trokaion että jambin ominaisuuksia; siitä syystä siinä esiintyy mitä
runsainta vaihtelevaisuutta.

Aleksandriinissa ja trimetrissä täytyy runomitan esiintyä
huomattavammin kuin 5-polvisessa jambimitassa. Trimetriin tuottaa
jambien ja spondeioin vaihtelu sekä cesuurin käyttäminen kauneutta
ja vilkkautta. Sitä vastoin tuo kahteen samallaiseen osaan jakauva
aleksandriini tuntuu yksitoikkoiselta. Suurta taitoa vaaditaan siltä,
joka tahtoo esittää aleksandriinin niin, ettei tämä yksitoikkoisuus
esiinny ja ettei rytmi kuitenkaan kadota viehätystään. Yksitoikkoisuus
syntyy siten, että lukija antaa diaeresiin liian huomattavasti
esiintyä. Ellei sisällys hallitse runon esitystä, kohoaa ääni lukijan
huomaamatta joka säkeen lopussa ja siitä syntyy yksitoikkoinen äänen
helinä, joka vaikuttaa tuskastuttavasti kuulijaan. Suurta varovaisuutta
kysytään myöskin loppusointujen esittämisessä, ellei runoilija tahdo
loppusoinnun avulla saada jotain kohtaa runossa erittäin huomattavaksi.

Jako eli cesuuri ja säkeen loppu ovat ilmaistavat lyhyitten paussien
avulla, vaikka näissä kohdissa ei olisikaan loogillista paussia;
kuitenkin tulee cesuuria ja säkeen loppua ilmaisevien paussien olla
ainoastaan keveästi osoittavia.

Paussimerkit: loogillinen osoittava paussi |, pitkä paussi |, säkeen
loppulepo ja tahtilepoˇ.

    Esim.

        Vallan autuas se, jok' ei nuorena | sortunut maaltaan,
        Hyljätty onnensa kanss' |ˇ urhoin haudoilta pois.
        Ei sopis miehenä | näin ˇ mun nuhdella taivahan töitä;
        Mutta mun syömmeni taas | ˇ tahtovi huoata ees.
        Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
        Nousevat silmiini | nyt ˇ vieläkin | viljavat veet.
        Ei mun mielestän', ei mee ˇ Pohjolan tunturit, joillaˇ
        Lasna ma kuuntelin | kuin ˇ sampo ja kantele soi.
        Siell' eli toimessa mies | ja Väinöstä | lausuivat urhoot,
        Poiat ja karhut | puun ˇ juurella painia löit.
        Raittihit talviset säät, revon-tult' | oli taivahat täynnä,
        Kaunihit katsoa | kuin ˇ aamun alkava koi.
        Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaaˇ
        Myötään, päilyen veen ˇ vienossa taivahan kans!
        Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
        Saaret ja salmet | ja myös ˇ taivaalla | tähdet ja kuun.
        Siellä mun mieleni on | ja siellä | mun muinoiset muistoin,
        Sinne mun kultani jäi, sinne | mun ystävän' myös. —
        Huoleti kiitelkööt muut |ˇ Alppein seutuja kauniiks.
        Kauniimpi, kalliimpi on ˇ mulle | mun syntymämaa!

Jos säkeen lopussa on riimi eli loppusointu, niin annetaan sille,
vaikka olisikin painoton sanaosa, kuitenkin keveä paino, jotta säkeen
loppupaussi tulee huomattavammaksi kuin mitä se olisi, jos säkeen loppu
olisi riimitön.


    Esim.

        Mun huonehessani seinäll' | onˇ
        Yks' kuva, halpa ja koruton.

        Mennyttä aikaa | muistelen
        Niin mielelläni vielä;
        Niin moni armas tähtönen |
        Minulle viittaa siellä.

        Jo päättää Vellamon neitonen |
        Nyt toivonsa turhan kostaa,
        Ja kosken pohjasta | paatosenˇ
        Hän äkkiä pintaan nostaa, —

            Istuiko impiˇ
            Lähtehen luona,
            Josta hän kerranˇ
            Kanssani joi?
            Missä hän mulleˇ
            Ruusuista rannanˇ
            Seppeleen solmi,
            Oi, sano, oi!

Tavu-riimejä lausuttaessa tulee niitä äänenkorkoja vahventaa, jotka
edustavat alliteratioonia, ja sen ohessa tulee sen konsonantin tahi
vokaalin, joka alkaa riimisanan, tuntuvasti esiintyä, luonnollisesti
liiallisuutta karttaen.

    Esim.

            _N_ornan _n_urja _n_uoli
            _S_urmas _s_ankarini,
            _R_auhain _r_yösti multa,
            _K_aatoi _k_allihini.

        Iloisesti _p_äivä _p_aistoi,
        Suloisesti _k_uu _k_umotti
        _O_sallisien _o_ville,
        _K_ansan _k_öyhän _k_ynnykselle.



Paussi-oppi.

Pausseilla on suuri merkitys hyvään ja kauniiseen esitykseen nähden.

Paussi-opissa erotamme: 1. Hengityspaussit (yhdistyvät
muihin pausseihin). 2. Lauseen välimerkkien vaatimat paussit
(interpunktiooni-paussit). 3. Loogilliset paussit ja 4. Emphatilliset
paussit (kvalitatiiviset paussit).



Hengitys.

Hengityksessä on säännölliset väliajat eli pidätykset (minuutissa
noin 20 hengenvetoa). Kuten jo olen maininnut, muodostuu hengitys
aspiratioonista ja respiratioonista. Sisään hengittäessä täytyy
äänen, joka riippuu ilman ulosvirtauksesta, katketa. Me tulisimme
siis tavallisimmasti katkaisemaan puhettamme eli lausuntoamme noin 20
kertaa minuutissa, joka tietysti ei saa tapahtua, vaan täytyy meidän
tottua hallitsemaan hengitystämme. Ettei siis aspiratiooni häiritsisi
lausuntoamme, täytyy meillä täydellisesti olla vallassamme niinkutsutut
ehdolliset hengitysjäntereet. Ja voidaksemme niitä hallita ja käyttää,
täytyy meidän luoda tarkka huomio niihin ja hengitykseemme. Sillä
ainoastaan ahkeran harjoituksen ja hyvän tottumuksen avulla muuttuu
hengitys semmoiseksi kuin sitä on tahdottu ja käy sitten itsestään.

Ensimmäiseksi tulee meidän siis oppia hengittämään. Tämä asia tuntuu
niin luonnolliselta, ettei luulisi taiteen tarvitsevan siihen puuttua.
Kuitenkin on asia niin, ettemme voi lukea hyvin, ellemme hengitä hyvin,
ja hyvin emme hengitä, ellemme opi hengittämisen taitoa. Kun ylimalkaan
hengitämme (sisään ja ulos), puristuu ilmavirta keuhkoihin ja niistä
jälleen ulos tasaisesti ja huomaamatta, mutta tämä ilmavirta ei riitä
panemaan äänijänteitä väräjämään, vaan täytyy niitä voimakkaammin
koskettaa. Mitä siis tapahtuu äänen syntyessä? Äänen syntyessä me
puristamme keuhkoissa olevan ilman ulos niin voimakkaasti kurkkua
vastaan, että äänijänteissä syntyy se ääni, jota tahdomme muodostaa.
Mutta tätä tehdessämme käytämme paljon enemmän ilmaa kuin tavallisesti
hengittäessämme. Kuitenkaan emme voi antaa enempää kuin mitä meillä
on. Ja se vähä ilmamäärä, mikä meillä tavallisesti hengittäessä on
keuhkoissamme, ei likimainkaan riitä äänen synnyttämiseen, vaan tulee
meidän koota ilmaa keuhkoihimme niin riittävä määrä kuin suinkin, ja
tämä on juuri aspiratioonin kautta tapahtuva. Oikea aspiratioonin
taito riippuu siitä, että hengitämme syvään ja pääasiallisesti nenän
kautta, että diafragma (pallea, rinnan ja vatsan välijäntere) tulee
liikkeeseen. Jos hengitämme ainoastaan keuhkojen yläosalla, niin emme
saa riittävästi ilmavarastoa, ja seurauksena on että ääni heikkonee
ja sortuu. Jos silloin on pitempi kappale lausuttavana, niin täytyy
yhä toistaa, yhä alkaa uudestaan, yhä kertoa, ja väsyttävämpää
lausuntotapaa tuskin on olemassa; siihen väsyy kuulija kuten lausujakin.

Lausujan ensimmäinen velvollisuus on siis kohta alusta tottua
hengittämään nenän kautta ja niin syvään ja täydellisesti, että keuhkot
saavat kyllin ilmaa.

Tulee sitten luoda tarkka huomio myöskin respiratiooniin, joka on
paljon vaikeampi. Huono lausuja tavallisesti aspireeraa vähän, mutta
respireeraa sitä vastoin liian paljon, toisin sanoen, hän ottaa sisään
liian vähän ja tavallisesti hengittää silloin keuhkojen yläosalla
— naiset etenkin niin tekevät — ja antaa ulos liian paljon. Tästä
luonnollisesti seuraa että lausujan yhäti täytyy uudestaan hengittää ja
syntyy ikävä ja kovin rumentava nikotus.

Yllä lausutuista syistä huomaamme kuinka tärkeän aseman hengitystaito
saa lausuntotaidon onnistumisen suhteen. Hengityssäännöt ovat ainoat,
joita emme koskaan saa laiminlyödä. Lausuja saattaa unohtaa välimerkit,
jättää pilkut ja pisteet huomioon ottamatta, mutta hengityksen sääntöjä
ei hän koskaan saa unohtaa; hengitys tulee hänen aina voida täysin
hallita. Lausujalla ei ole oikeutta koskaan hengästyä, paitsi silloin
kuin hän sen kautta esiintuopi tai- teellisesti luodun ja taiteen
vaatiman effektin.

Saavuttaaksemme tässä sanottua täydellisyyttä, tulee meidän harjoittaa
niinkutsuttua _hengitysvoimistelua_. Meidän tulee oppia:

a) 1. Hengittämään hitaasti sekä sisään että ulos.

2. Pidättämään hengitystä.

3. Katkaisemaan uloshengitystä. Tämä viimeksi-mainittu on tärkein.

Esim. hitaasti sisään ja ulos aina syvemmin.

Pidättämään hengitystä: 5 — 5 — 10 — 10 sekuntinen paussi eli pidätys

Vähitellen lisäämään paussien pituutta: 10 — 10 — 15 — 15 — 15 — 15 —
20 — 20

Katkaisemaan uloshengitystä: 5 — 5 — 5 — 5 sekuntinen pidätys


Ääniraon tulee pidätyksen aikana olla _avonaisena_.

b) Hengitysharjoituksia numerojen avulla.

Lausu hitaasti aspireeraamatta numerot 1—12; 1—15; 1—20.

c) Lausu hitaasti sanaa, jonka päätavussa on pitkä vokaali, 10, 15, 20
kertaa hengittämättä.

d) Lausu kokonainen lause hitaasti hengittämättä. Tässä on ensin
ulotettava lyhyimmillä ja sitten jatkettava pitemmillä ja useammilla
lauseen osilla.

e) Lausu useampia yhdistettyjä lauseita tällä tavoin ja tee ainoastaan
kunkin lauseen välissä yksi ainoa pieni pidätys eli paussi.

Aspiratiooni, paussien kestäessä, täytyy olla syvä ja täydellinen,
mutta samalla niin hiljainen, ettei minkäänlaista hengitysliikettä tai
kohinaa pääse kuuluviin.

Pisteen paussi riittää kokonaiselle hengitykselle, puolipisteen ja
kaksoispisteen paussit puolelle sekä pilkkupaussit neljäsosalle
hengitystä. Vaan lopullisesti täytyy oppia taitavasti käyttämään
muitakin pausseja lyhyempien hengityksien varalle.



1. Hengityspaussit

yhdistyvät muihin pausseihin.



2. Interpunktooni-paussit.

Nämä paussit sulavat yhteen välimerkkien kanssa. Lausunnossa täytyy
nimittäin huomauttaa välimerkeistä yhtä selvästi kuin niitä kynälläkin
merkitään. Kuten jo on sanottu, ilmaisee määrätyn ajan kestävä
pidätys pistettä, pienempi pidätys ilmaisee pilkkua j.n.e., ja
interpunktiooni-paussien selvyydestä riippuu vallan usein lausunnon
selvyys, vieläpä hauskuuskin.

Kun ne ovat paussimerkkejä, täytyy niitä lausua niiden paussiarvon
mukaan.

Pilkku on samanarvoinen kuin 1/4 osa paussia musiikissa.

Puolipiste ja kertomerkki = 1/2 paussia.

Piste, huudahdus- ja kysymysmerkki ovat kokonaisen paussin arvoisia.

Ajatusviiva, sulkumerkin asemasta merkittynä, = 1/2 paussin, vaan
loogillisena lepopaikkana ollen = kokonaisen paussin arvoinen.

Paussien aika-arvo sekuntien mukaan laskettuna vastaa musiikin temppoa
yleensä, s.o. paussien pituus riippuu ylimalkaan siitä millainen
lauseen, välilauseen taikka koko kappaleen temppo on oleva: hidas
tai nopea. Siis se oikeastaan riippuu sisällyksestä, kappaleen
individuaalisuudesta.

Mutta interpunktiooni-merkit ovat samassa myöskin äänimerkkejä ja
kuuluvat niin muodoin myöskin kvalitatiivisen koron eli painon piiriin,
niinkuin kysymysmerkki, huudahdusmerkki ja ajatusviiva.

Niinkutsutut »pienet pisteet» ovat uuden ajan keksintöä.
Seitsemännellätoista ja kahdeksannellatoista vuosisadalla ei niitä
vielä tunnettu nimeksikään. Niitä käytetään etupäässä draamallisissa
teoksissa. Scribe lienee niiden etevin edustaja ja keksijä. Ne syntyvät
hänen näytelmäkappaltensa toiminnan nopeudesta, vilkkaudesta ja
kuumeentapaisesta hätäisyydestä.



Äänen asema välimerkkien kohdalla.

Ääni alenee useimmiten lauseen lopussa, ellei lauseen viimeinen sana
vaadi voimakasta painoa, jolloin ääntä on ylennettävä. Esim. Hänen
isänsä on hyvä ja kunnollinen. Mutta sitä vastoin ylennettävä: Hänen
isänsä on hyvä ja kunnollinen, mutta olisitpa nähnyt hänen äitinsä.
Huomaa siis:

a) Ääntä on kannatettava ylhäällä kappaleen sisällyksen vaatimassa
asemassa siksi kuin lause loppuu.

b) Ääntä tavallisesti ylennetään kysymysmerkin kohdalla eli kysymystä
sisältävän lauseen loppuosassa.

e) Ajatusviivan, kertomerkkien ja sulkumerkkien kohdalla katkaistaan
ääni, sitä kuitenkaan alentamatta.

d) Huudahduslauseissa vaihtelee ääniasema usein, riippuen
sisällyksestä, vaan useimmiten on ääni lau- seen alussa korkeimmillaan
ja alenee loppua kohden, varsinkin jos lauseen alussa on
interjektioonisanoja.



3. Loogilliset paussit.

Nämä jakavat lauseen pienempiin sanaryhmiin, jotka sisällyksensä
puolesta kuuluvat toisiinsa ja yhdistetyissä lauseissa
ilmoittavat päälauseen ja sivulauseiden suhdetta toisiinsa. Tähän
viimemainittuun ominaisuuteen nähden loogilliset paussit noudattavat
interpunktiooni-pausseja ja yhdistyvät niihin.

Nämä loogilliset paussit, joita kuitenkaan ei saa pitkittää eli
venyttää tarpeettomasti, eikä myöskään supistaa olemattomiin, ovat
välttämättömän tarpeelliset, jos mielii lausua niin että toinen
selvästi ymmärtää lausutun sisällyksen. Sentähden tulee lukijalla
itsellään myöskin olla luettavansa sisällys aivan selvillä.

Näitten paussien käyttämiseen vaaditaan harjoitusta ja tarkkaa
huomiota, niiden synty kun riippuu sisällyksestä ja sanojen
keskinäisestä asemasta. Tavallisimmasti asetetaan loogilliset paussit;
subjektin ja predikaatin väliin, missä paussit ovat lyhyimmät ja
huomataan ainoastaan silloin kuin temppo on hidas; subjektin ja
objektin väliin; kun määräykset seuraavat pääsanaa; sidesanain
eteen; verbien eteen; vastakohtaisuuden ilmaisemista varten; kahden
samanlaatuisen sanan väliin (esim. kahden adverbiaalin) j.n.e.



4. Emphatilllset paussit.

Näitten paussien tarkoituksena on ilmaisia tunnetta ja mielentilaa,
afekteja. Niinpä esimerkiksi _kauhu_ käy selvemmin huomattavaksi,
jos se ilmaistaan äkkiarvaamatta esiintyvällä paussilla, samaten
negatiiviset tunteet häpeä, ujous, hämillään oleminen j.n.e.
Mielenkiihko ja viha ilmaistaan äänen muutoksella sekä sen ohessa useat
kerrat uudistetuilla pidätyksillä. Fyysillistä heikkoutta ilmaistaan
äänen heikentämisellä, mutta myöskin pausseilla, jotka voimain
heikontuessa yhä pitenevät. Tässä kuitenkin on, kuten aina muutenkin,
pääsääntönä että tulee noudattaa totuutta; kaikkea liioittelemista on
välttäminen — sillä nerollisesta esityksestä hullunkuriseen ei ole kuin
yksi ainoa askel. Tulee siis tarkasti säilyttää hienotunteisuutensa
tässä kohden, sillä paha tottumus tylsyttää aistin.

Esimerkki: Loogilliset paussit; vastakohdat.

    Kenenkä linna se, jonk' äskettäin ˇ
    tien varrell' | illan hämärässä näin?
    Niin komeaa | ei tienoill' ollut toista.
    Mut' kolkoksi | kuin haudan | muistan sen,
    ja synkäks', autioksi; akkunoistaˇ
    vaan valo loisti _yhden_ huonehen (edellyt. vastak.).

    Ma seisahduin | ja katsoin: kartanon ˇ
    _salista_ | (edellyt.) valo virtas | varjoton.
    Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi,
    sielt' _ihmisiä_ | etsin silmilläin;
    mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi,
    ma haamua vaan _kaksi_ siellä näin.

    Ol' _vaimo_ | _toinen_, suruvaatteissaan ˇ
    _ylevä,_ vaikka _kumarruksissaan_;
    hopeina | valui pitkät suortuvansa.
    _Mies_ | _toinen_ oli, mustissa _myös tää_,
    pää pystyssä, vaikk' ikä | lumillansa ˇ
    _sen_ | peitti _myös_ (edellyt.); hän | kantoi kynttilää.

    Mä katsoin vielä. | Salin seinähän |ˇ
    ol' asetettu kuva; taulun _tän_|ˇ
    likellä | näin ma vielä taulun _toisen_.
    Kun nainen | ehti niiden etehen,
    kohotti katsantonsa hän | ja loi sen |ˇ
    kuin rukoellen j niiden puolehen.

    Ken oli hän? On hetki kulunut:
    hän mennyt on | ja valo sammunut,
    kuin kartanossa | kaikki oisi maannut.
    Kenties | hän oli haamu | rauhaton |
    tai kuvain kumartaja? Liekö saanut ˇ
    vieraalla maalla | vieraan uskonnon?

    Ei, haamu | hän ei ollut _rauhaton_ —
    min näit, se _rauhaisaa_ | ja totta on.
    Mut' samaa matkaa | jos sa kuljet toiste ˇ
    sivuitse linnan | samaan aikahan,
    salista | kohtaa sua sama loiste,
    ja vanhuksen | näät siellä kulkevan.

    Ja monta ajastaikaa peräkkäin,
    tään saman palvelijan kanssa, näin ˇ
    hän ennen yötä | astuu kaikin illoin.
    Sen hetken päästä | hänt' et nähdä saa;
    kun hetki _toinen_ kulkee, hän jo silloin |
    on ottamassa unta | rauhaisaa.

    Ne kuvat, joita siinä katsoivat,
    ne kaksi Ramsay veljest' olivat,
    he kasvoivat tään linnan katon alla.
    _Lemulla_ | _toinen_ sortui kuolemaan,
    ja _toinen_ | heti jälkeen _Lapualla_,
    ja kumpainenkin eestä synnyinmaan.

    Heist' urhotöitä taru kertoilee,
    ja Suomen runo | vielä laulelee,
    kuin kuoloon nuorna | veljespari moinen |
    maan eestä voittain | oli lähtenyt,
    _ykskolmatta_ | kun vuotta oli _toinen_,
    _yhdeksäntoista_ | _toinen_ täyttänyt.

    Vaan vaimo, jonka veljeksien luo
    näit hiljalleen | kuin haamun käyvän, tuo |
    oi' äiti | urho-veljein. Yöt' | ei voinut ˇ
    hän käymätt' olla muisto-aarteilleen:
    hän kuvia | ei siellä jumaloinut,
    hän hyvää yötä | lausui lapsilleen.




V. TEKNILLINEN PUOLI.


Tekninen puoli koskee ääntä.

Ihmisääni on kolmenlaatuinen: syvä, väliääni (medium) ja korkea.
Ne ovat kaikki välttämättömät lausuntotaidon saavuttamiseksi, vaan
kunkin käytäntö on, ja sen tuleekin olla, varsin erilainen. Kestävin,
taipuvin ja luonnollisin on medium. Jokaisen ihmisen ääni on
luonnostaan joko korkea tai syvä. Tenorilla, bassolla, sopraanolla ja
altolla, jokaisella niillä on luonnollisesti keskivälinen korkeutensa,
luonnonomainen asemansa jokapäiväisessä puheessa. — Jos ääni siitä
ylenee kovin paljon, niin se käy kimakaksi ja vastenmieliseksi; jos
taas kovin alenee, niin se käy kolkon koleaksi. Kumpaakin liiallisuutta
on tarkasti kartettava.



Lukemisen sointu.

Sointu riippuu suuresti siitä, missä määrin lukija voi sääntöjen
mukaisesti käyttää äänivarastoansa ja esiintuoda kappaleen henkistä
sisällystä, vaan ensisijassa kuitenkin äänen luonnollisista
ominaisuuksista. Kaunolukijan äänen tulee olla _sointuisan, voimakkaan
ja kestävän_, sillä tulee olla _laajuutta ja taipuvaisuutta_.

Sointuun vaikuttaa kaksi pääasiaa: äänen täyteläisyys ja puhtaus.
Jokainen ääni, jolla ei ole luonnonomaisia vikoja, on täyteläinen, kun
sitä pidetään mediumissa.

Sääntönä äänen kasvattamisesta luonnonomaiseen täyteläisyyteen on:

Seiso vartalo suorana; varsinkin täytyy rinnan, pään ja puhekoneiston
olla luonnollisessa ja vapaassa asennossa. Anna äänen asettua
luonnonomaiseen keskiväliseen asemaansa. Hengitä syvään, levollisesti
diafragmalla. Suu on puhuessa avattava niin että hampaat vähän näkyvät.
Huulien ja kielen liikkeet olkoot voimakkaat, vaan sen ohessa vapaat.



Äänen puhtaus.

Puhdas on ääni silloin kuin eivät sekaäänet pääse hämmentämään tai
heikentämään sen voimaa. Epäpuhdas ääni on käheä ja korahteleva.

Äänen kähäjäminen riippuu usein jänteiden sairaloisuudesta, vaan
paranee silloin tietysti lääkärin avulla; mutta useimmiten riippuu se
myöskin puutteellisesta harjoituksesta ja voimistuttamisesta.



Äänen voima ja kestävyys.

Äänen _voima_ ilmestyy yksinäisten voimakkaiden äänten ilmaisemisessa,
sen _kestävyys_ niiden jaksottain lausumisessa.



Äänen kasvatus voimakkaaksi ja kestäväksi.

1) Asettakaa äänenne _medium-asemaan_ ja harjoittakaa sitä ahkerasti
lausumalla yhä pitempiä kappaleita kerrassaan, _vaan hyvin hitaasti_.

2) Alussa heikosti ja hyvin hitaasti; lisätkää vähitellen voimaa,
yhä pidättäen ääntänne mediumissa. Tämä on _portamento-harjoitus_ ja
perustuu vokaaleihin.

3) Lausukaa ensin hitaalla tempolla, jota vähitellen muutetaan
nopeammaksi; mutta luku ei kuitenkaan saa käydä epäselväksi.

4) Lisätkää sitten vähitellen sekä äänen voimaa että tempon nopeutta.

Tämä on _volubiliteetti-harjoitus_ ja perustuu konsonantteihin.



Portamento.

Portamento syntyy siten, että lausuja antaa äänen viipyä erityisissä
kielen osissa ja sitoo äänet toisiinsa saattamalla vokaalit ja
diftongit voimakkaasti sointumaan. Vokaalien muodostus on niinmuodoin
portamenton ensimmäinen ehto. Mutta meidän tulee tarkasti erottaa
toisistaan portamento ja äänen _venyttäminen_, joka viimeksi-mainittu
on ruma tapa. Venyvä ääni viipyy myöskin yksityisissä kielen osissa,
mutta viipyy yli määrän, joten lausunto muuttuu pitkäveteiseksi ja
laahaavaksi. Samalla siitä katoaa sointuisuus, joka ehdottomasti
kuuluu portamentoon. Laahaava ääni venyttää vähemmän tärkeitä kielen
osia liiaksi ja siten hävittää oikean suhteen kielen osien väliltä,
häiriten myöskin ajatuksen yhteyttä. Ääni ei saa vaikuttaa yksinomaan
sointuisuudellaan, vaan sen tulee vastata sisällystä.

Lausujan, joka on saavuttanut äänenmuodostuksen teknillisen taidon,
tulisi siitä syystä valita sellaisia kappaleita, joiden kokoonpano,
sisällys, runomitta ja koko luonne vaatii tyyntä ja hidasta lausuntoa.
Sellaiset ovat esim. hexametrilla kirjoitetut runoelmat sekä Runebergin
»Salaminin kuninkaat».

    Aaropa, mielevä mies ˇ olut-astian ottavi hellyin,
    Katseen nostavi korkeellen, jott' uhkuva kyynel ˇ
    Silmäst' tuskin kieritä voi, sekä lausuvi riemuin:
    Kiitos, kunnia Luojallen, joka teille mun ohjas!
    Monta ma koettanut oon, kamalintapa harmajapäälle ˇ

    Ain' yhä kulkea on | kuni taivaan liitävä pilvi,
    Konsana | löytämätä ˇ lepopaikkaa kaihoamaista.
    Mieroa käydessäin' | minä ˇ tuskaa täynn', | useasti
    Katsoin tieltäni kalmistoon | sekä aattelin: Aaro,
    Kas, katalimmallai ˇ kyläkunnan tään asujalla ˇ
    Suojasan aidan tuon sisäpuoll' | on lohtu ja linna;
    Sultapa tietymätöin, mihin uupuin | painuvi pääsi,
    Kalman maassaki | vieraaks' jäät, kuten oot elämässä.

                            (Hirvenhiihtäjät.)


    Oi onnettoman, kohtaloa! Jumalat,
    Kosk' ompi väkivallan tulva paisuva ˇ
    Salpansa löytävä? Vai ettekö te nää |
    Kuink' aina paha paisuu, hyvää poljetaan.

    — — —
    Mut' tiedä: verkon saaliilla | niin kauan kuin ˇ
    Voin lampaan lunastaa | ja viinipisaran,
    Oot uhritulen niemeltäni näkevä.
    Ja voimani jos pettää, jos mä merestä ˇ
    En antimia pyytää voi, niin uhriksi |
    Mä kakkaan poikki tämän heikon käteni |
    Ja jumalille | lahjaksi ma poltan sen,
    Edestä kuninkaani, onnen entisen,
    Ja että nähdä saisin pojanpoikansa |
    Ja sukunsa myös täällä vielä loistavan.

                    (Salaminin kuninkaat.)



Volubiliteetti.

Äänen volubiliteetti taas riippuu lukijan kyvystä lausua sanat ja
lauseet nopeasti, mutta tarkasti ja selvään. Portamento perustuu
_vokaalien_ muodostukseen, volubiliteetti taas _konsonanttien_
muodostukseen. Hidas ja kankea kieli ei pysty keveästi ja nopeaan
muodostamaan konsonantteja ja siitä syystä se ei kykene täyttämään
tehtäväänsä silloin kuin tarvitaan taipuvaisuutta. Portamentoa
kysytään silloin kuin tulee ilmaista ihanteellista tyyneyttä ja
ylevyyttä, arvokkaisuutta ja miettiväisyyttä, jota vaatii esim.
epoksen ja antiikkisen runouden esitys. Volubiliteetti sitävastoin
on välttämätön, kun tahdotaan esittää vilkasta keskustelua sekä
intohimoa ja tunteenpurkauksia. Ainoastaan ahkeran harjoituksen
kautta voipi tottua esittämään ylempäin säätyjen keveää keskustelua,
jossa kartetaan liian huomattavia ja voimakkaita äänenpainoja. Täytyy
sujuvasti ja luontevasti sitoa toisiinsa eri kielen-osat ja antaa äänen
keveästi liukua voimakkaiden painojen ohitse. Jos yhden ainoankin
äänen muodostaminen tuottaa lausujalle vaivaa, tulee kevyt ja sujuva
keskustelu jossain määrin häirityksi. Sen, joka tahtoo oppia esittämään
keskustelukieltä, tulee valita luettavakseen esim. keskusteluja
romaaneista ja näytelmäkappaleista, joissa kuvataan ylempien säätyjen
elämää.

Volubiliteetti-taito estää intohimoisia tunteita puhkeamasta
hillitsemättömään, epäselvään sanatulvaan. Harjoituskappaleiksi
valitaan sellaisia, joissa on nopea temppo, esim. tulipalo Schillerin
»Laulu kellosta» ja Maria Stuartin puhe Elisabethille, jossa puheessa
loukatun sydämmen tunteet koskena kuohuvat.

    Kuulkaa, | vaikk'ei tulta näy, |
    Kellot käy! —
    Taivaskin
    Ruskottavi:
    Päivän rant' | ei hohda niin!
    Kansa kiljuu:
    Auki tie!
    Vettä vie!
    Tuli patsain läikkyy, liekkuu,
    Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy,
    Piiput horjuu, hirret jyskää,
    Maahan | sorttiin pylväät ryskää,
    Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
    Äidit tyskää, lapset parkuu,
    Karja vinkuu,
    Hyppii, sinkuu:
    Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu,
    Kantamusten alla kiikkuu,
    Kätten kautta kiitävillä ˇ
    Ämpärillä ˇ
    Vettä saadaan ruiskun juoda,
    Kaarin korkein liekkiin luoda.
    Ulvoin | joutuu myrsky siihen |
    Tulen voimaa auttamaan,
    Liekki lentää aittahan,
    Tarttuu siellä kuiviin orsiin,
    Seinähirsiin, paksuin parsiin |
    Kiitää, telmää sillä pohdin |
    Että luulis vievän maan ˇ
    Vakavilta juuriltaan,
    Töytää taivaankantta kohdin ˇ
    Vallatoin.

              (Laulu kellosta.)


    Maria.

    Ma mieltä maltoin, niinkuin ihminen
    Sit' tehdä voi. Pois veltto tyyneys,
    Taivaasen lennä kärsivällisyys!
    Siteesi katko viimeinkin ja nouse
    Kätköstäs kauvan pidätetty viha —
    Sa, joka basiliskin poljetun
    Varustit murhakatsehella, pane
    Nyt kielelleni nuoli myrkytetty —
    — — —

                          Saastutettu on
    Englannin valtaistuin äpärällä,
    Pettänyt Brittiläisten jalon kansan
    On kavala, on ulkokullattu.
    — Jos oikeus sais vallan, eessäni
    Te mullassa nyt makaisitte, sillä
    Englannin kuningatar olen minä.

                  (Maria Stuart.)


Äänen laajuus ja taipuvaisuus.

Äänen _laajuudella_ ymmärrämme runsaampaa tai vähempää eriasteista
äänivarastoa.

Kun ääni mediumissa on saavuttanut tarpeellisen voiman, harjoitetaan
syvä ja korkea ääni samalla tavalla.

                                     i
                                   e
  Skaala-harjoitukset: ääniasemat a medium-asema.
                                 o
                                u

Äänen _taipuvaisuudella_ tarkoitamme sitä sujuvuutta ja vienoutta,
jolla ääni siirtyy ääniasteesta toiseen.

Esim. Äänen tapaamista. Ottakaa joku lause tahi runo; siirtykää
nopeasti asemasta toiseen, esim. u-asemasta a-asemaan; a-i, e-o, j.n.e.



Huulten harjoitus.

1. Aukaise suu niin auki kuin mahdollista. Tarkasta kieltä,
kitaa ja kitalakea, jonka jälkeen suu taas suletaan voimakkaalla
jäntere-liikkeellä. Uudista tätä harjoitusta useampia kertoja peräkkäin.

2. Aukaise suuta niin paljon että sormi sopii huulten väliin, vedä
suupieliä toisistaan niin että kumpaakin rajoittaa vertikaaliviiva, ja
supista sitten huulet jälleen, niitä hieman ulostyöntäen, kuten esim.
viheltäessä. Uudista usein tämäkin harjoitus ja anna huulten asennon
vaihdokset käydä nopeasti ja voimakkaasti.

3. Tee samat liikkeet suljetuilla huulilla.

Näitä harjoituksia tulee tehdä joka päivä, pari, kolme kertaa päivässä,
vaan ei niin kauan kerrallaan että väsyy.



Kielen harjoituksia.

1. Pidä suu vallan auki ja ojenna kieli suoraan ulos suusta niin kauas
kuin voit. Vedä sitten kieltä jälleen suuhun nopeasti ja voimakkaasti,
niin että se asettuu suoraan leveään asemaan suun pohjaa vastaan,
koskettaen hampaiden alariviä etureunallaan. Pidä tätä harjoitusta
tehdessäsi huulia ja leukaa niin hiljaa kuin vaan voit.

2. Aseta kielen kärki hampaiden alariviä vastaan ja vedä kieli sitten
taaksepäin samaten kuin edellisessä harjoituksessa.

3. Pidä kieltä niin litteänä kuin mahdollista, nosta sitten kielen
kärki hitaasti pystysuoraan asentoon kitalakea kohden ja laske se
jälleen hitaasti luonnolliseen asentoonsa.

4. Aseta kieli niinkuin edellinen harjoitus neuvoo ja kuljeta siinä
asennossa ollen kielen kärkeä toiselta sivulta toiselle, niin että sen
kärki tekee puolikaaren kitalakea vastaan.

Nämä harjoitukset, kuten edellisetkin, ovat tehtävät peilin edessä ja
joka päivä, vaan ei niin kauan että väsyy.

Aluksi tuntunevat nämät harjoitukset vaikeilta, ehkäpä
mahdottomiltakin, vaan vähittäin käy kankein ja itsepintaisinkin kieli
taipuisaksi ja tottelevaksi.




VI. KAUNOLUKEMISEN HENKINEN SISÄLLYS.


Otaksukaamme että on olemassa henkilö, jonka puhekoneisto on kaikin
puolin täydellinen ja hyvä. Hän on harjoituksen avulla muodostanut
äänensä taipuvaiseksi, tasaiseksi ja kauniiksi. Hän voi käyttää
syvää, medium- ja korkeaa ääntä aivan sujuvasti ja säännöllisesti.
Hän aspireeraa ja respireeraa oikein ja aivan kuulumatta. Hän
ääntää puhtaasti ja artikuleeraa voimakkaasti ja säntillisesti. Hän
ilmaisee tarkkaan paussit ja hänen esitystapansa ei ole hätäilevä
eikä hidas, vaan maltillinen ja selvä. Onko hän siis nyt täydellinen
esittäjä eli lausuja? Ei, hän on ainoastaan virheetön lukija. Hän
voi selvästi lukea jonkun vuosikertomuksen, komitean lausunnon,
sanomalehti-kirjoituksen tai muuta semmoista, — ja hyvä se on
sekin, mutta taiteellista kaunolukua se ei vielä ole. Taiteellisen
kaunolukijan tulee voida lausua kaunokirjallisia teoksia, ja siihen
ei selvyys yksin riitä. Siihen vaaditaan luonnonomaisia taidelahjoja.
Lausunnossa on taiteellinen puoli, jota ei kukaan saavuta ainoastaan
teknillisen opetuksen avulla. Sen laita on kuten musiikin, jota ei voi
oppia yhtä säännönmukaisesti kuin matematiikkaa. Sääntöjä tuntemalla
ja käyttämällä voipi kyllä oppia lukemaan oikein, mutta ei milloinkaan
taiteellisesti. Jos tahdotaan oppia taiteellisesti lukemaan, täytyy
sekä opettajalla että oppilaalla olla mielikuvitusta, tunnetta ja
sisällistä elämää.

Voivatko siis kaikki harjaantua kaunolukijoiksi? Ei samassa ajassa,
eikä samassa määrässä. Mutta kuitenkin voivat henkilöt, joilla on hyvät
äänilahjat ja hyvä äly, jotenkin hyviksi harjaantua, vaikka ei heillä
olisikaan aivan tarkkaa korvaa tunteen ilmauksien vaihtelua käsittämään.

Mihin ominaisuuteen siis perustuu likinnä tämä taide? Luonnonomaiseen
hienotuntoisuuteen, hienoon korvaan, terävään älyyn ja kauniiseen
äänilahjaan.

»Lue niinkuin puhutkin», sanotaan. Sopiihan sekin, vaan ainoastaan
sillä ehdolla että puhutaan hyvin. Tavallisesti kuitenkin puhutaan
rumasti ja huolimattomasti. Jos puhumme niinkuin luemme, niin puhe
kuuluu pedanttiselta, jos taas luemme niinkuin puhumme, niin se kuuluu
huohmattomalta. Löytyy paljon ihmisiä, jotka keskustelevat varsin
hyvästi, mutta kuitenkin »puhuvat» huonosti. Sen, joka toivoo oppivansa
hyvin lukemaan, tulee siis oppia hyvästi puhumaan, ja päinvastoin.

Ryhmittele lauseen sanat määrättyyn järjestykseen, erota
hengityspaussilla, äänenpainolla ja tempolla lauseen pääajatus
sivuajatuksista, laske tarkkaan edeltäpäin paussien pituus ja paljous,
tutki loogillisien sekä välimerkkipaussien vaatimukset. Tähän
lisättäköön, että säännöt ovat ja jäävät säännöiksi, ja vaikkapa ne
tarpeellisiakin ovat, niin on kuitenkin aina pääasiana oleva se, että
tulee asettua kirjailijan kannalle, koettaa niin eheästi kuin suinkin
käsittää hänen ajatuksiaan ja tuntea hänen tunteitaan.




LUKEMISEN LUONNOLLISUUS.


Ensimmäinen hyvän lukemisen tunnusmerkki olkoon siis hyvä ja
luonnollinen puhuminen, semmoinen, joka herättää henkistä
sulotuntoisuutta. Luonnollisella puhumisella ymmärretään senlaista
puhetta, joka keveästi ja vapaasti käyttää niitä keinoja: äänenpainoja
ja äänenväriä, joita tarvitaan puhutun asian sisällystä ja
tunnevaihettelua ilmaisemaan. Jos sitten puhutun asian sisällys on joko
iloinen, surullinen, rukoileva, käskevä j.n.e., taikka jos kappale
sisältää selityksen jostain asiasta, keskustelua tahi muuta semmoista,
tulee sitä semmoisella äänellä ja painolla esittää, että kappaleen
vaihetteleva sisällys käy kuulijalle selväksi.

Meidän on myöskin muistaminen, ettei esitykseen saa vaikuttavaa
luontevuutta, _elleivät kasvojen ilmeet kuvaa sisällystä_. Mutta
jos esittäjä kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti käsittää
luetun sisällyksen, niin mimiikki johtuu itsestään ilman erityisiä
voimanponnistuksia, kuten tavallisessakin puheessa.

Niinkutsuttu mekaaninen sisäluku on sanain ja lauseiden yksitoikkoinen
lukeminen, kerrassaan vaihettelemattomalla äänellä; sitä ei koskaan
tapaa luonnollisessa puheessa. Jos silloin tarkkaa lukijan kasvoja,
huomaa että ne ovat melkein liikkumattomat, ja siitä syystä hänen
esityksensä tuntuukin aivan luonnottomalta.

Vaan tätä yksitoikkoisuutta välttäessään tekee tottumaton lukija usein
toisen, ikävämmän virheen: hän panee virheellisen painon. Koettaessaan
saavuttaa tarpeellista äänenvaihettelua, panee hän toisia äänenpainoja,
äänivaihetteluja ja pausseja, kuin mitä kappaleen sisällys ja
luonnollinen puhe vaatii.

Kuuluuko, tuntuuko, sointuuko tämä luonnolliselta? Tämä tulee olla
alkavan lukijan ensimmäinen ajatus, kysymys ja huoli, sovittaessaan
kaunoluvun sääntöjä omaan lukemiseensa. Sointuako lausuttu lause
niin vapaalta ja luonnolliselta, kuin puhuttu lause? Jos se sointuu
vapaasti, keveästi ja luonnollisesti, niin se on oikein lausuttu, vaan
jos se ei soinnu, niin silloin on joko loogilliselle painolle taikka
tunnetta ilmaisevalle painolle tai pausseille annettu liian suuri
tai liian pieni vaikutusvoima, eikä ole tarkasti sitä ilmaistu, mitä
kappaleen sisällys vaatii ilmaisemaan. Tulee siis jatkaa harjoitusta
kunnes lausunto käy luonnolliseksi, vapaaksi ja kappaleen sisällykseen
mukaantuvaksi.

Jos esim. on ylevämpää ainetta käsittelevä kappale lausuttavana,
ei tietysti siinä sovi se jokapäiväinen puheääni, jota käytetään
jokapäiväisistä ja vähäpätöisistä asioista puhuttaessa.

Ihmisen sisällinen tila, hänen mielikuvituksensa ja tunteensa,
hänen halunsa, himonsa ja mielialansa eivät ilman ainoastaan
hänen äänessänsä, vaan myöskin äänen erinäisessä painossa,
korkeudessa, täyteläisyydessä ja syvyydessä sekä myöskin lausunnon
kiiruullisuudessa, hätääntymisessä tai rauhallisuudessa.

Esim. kun lausutaan käskyä taikka puhutellaan kaukana olevata henkilöä,
niin on ääni korkealla, mutta rukousta lausuttaessa on ääni keskusääntä
alempana, esim. 0a asemassa.

Tavallisella äänellä eli medium-äänellä lausuttaessa on temppo kuten
äänikin tavallisen tasainen, samaten noudattaa temppo aina äänen
korkeutta, niin että korkealla äänellä lausuttaessa on myös temppo
vilkkaampi, matalammalla äänellä on temppo hitaampi, j.n.e.

Liikettä tahi toimintaa saatamme esittää ainoastaan tempon avulla.

Temppo-merkkejä: nopea temppo (¨), tavallinen temppo (--), hidas temppo
(—).

Esimerkki:

    --Tykin vierehen-- | —vaipui— --vihdoinkin,--|
    —makas' siinä maass',— |
    --mut' kun vihamies | tuli patterihin,-- |

    ¨ylös karkas taas,¨
    ¨huus' miehillensä | ja hyökkää' päin,¨ |
    ¨avas tien | läpi joukkojen piirittäväin,¨ |
    —ja kaatui vasta,— --kun ehti-- ˇ
    --väen riemuvan luokse näin.--

       --Kun nainen | ehti niiden etehen,-- |
       —Kohotti— --katsantonsa hän | ja loi sen-- |
       —kuin rukoellen— | --niiden puolehen.--

    —Eik' aikaakaan, niin liekin jo on levinnyt—ˇ
    —niin kauas leimahtain | kuin silmä kantaa;—
    --sanoja lentää, | uusia taas lähtee nyt,--
    --takaisin | kääntyy joukot, pois jo käsketyt,--
    --ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa.--
    --Kaikk' esteet | sortaa voittokulku tuo,--
    --jo katkaistu on sotavoima suuri,--
    ¨ja avuks' | Turun urhot rientää luo,¨
    ¨ja Gripenberg | hän Hämeen poikiansa tuo¨ˇ
    ¨hurraten, rivit vankkana kuin muuri.¨




HUOMAUTUKSIA ERILAISTEN TUNTEIDEN ESITTÄMISESTÄ.


Tunteet saatamme jakaa kahteen ryhmään: muodollisiin ja laatuperäisiin
eli kvalitatiivisiin tunteisiin. Näiden lisäksi on olemassa
mielentiloja, jotka aina jossain, määrin ovat sairaaloista laatua;
niitä sanomme afekteiksi.

Muodolliset tunteet ovat kolmea laatua:

1. 'Virkistys' ja sen vastakohta 'rasitus', 'vaivaantuminen'.

2. 'Mielihyvä' ja sen vastakohta 'mielipaha'.

3. 'Odotus' ja sen vastakohta odottamattoman tapauksen aikaansaama
'hämmästys'.

'Virkistys' on mieluisa tunne. Sitä ilmaistessa tulee puhua vilkkaasti,
keveästi, mutta ei hätiköimällä. Ääni iloinen ja raikas.

'Rasitusta', 'vaivaantumista' ilmaisee raskas temppo, lyhyet paussit,
syvä ääni ja vaivaloisesti ponnistamalla lausutut sanat.

'Mielihyvää' ilmaisee vilkas temppo ja raikas ääni, jotavastoin
'mielipaha' ilmaistaan puhumalla hitaasti, ikäänkuin empien ja
viivyttelemällä, sekä käyttämällä emphatisia pausseja.

'Odotusta' esitettäessä tulee äänen ilmaista levottomuutta. Jos odotus
on iloista laatua, luokoon toivo ääneen iloisuutta, sillä odottaja
ajattelee mielihyvällä toivottua tapausta. Jos taas odotukseen
sisältyy surua ja tuskaa, tulee hitaalla tempolla osoittaa, kuinka
vastenmielistä odottajan on kuvailla pelättyä tapausta mahdolliseksi.

Odotuksen vastakohta on 'hämmästys'. Joko hämmästys on iloista tahi
ikävää laatua, tulee sitä aina ilmaista siten, että ääni alussa
ikäänkuin tukehtuu. Jos hämmästys on odottamattoman ilon aikaansaama,
muuttuu puhe yhtäkkiä vilkkaaksi, temppo kevyeksi. Mutta jos hämmästys
on äkkinäisen surun synnyttämä, pysyy ääni edelleen tukehtuneena,
temppo käy yhä hitaammaksi ja paussit pitenevät. Tahi myöskin, kun
henkilö, jota tuska on odottamatta kohdannut, on hetken aikaa henkeään
pidättäen ollut ääneti, alkaa hän äkkiä puhua kiihkeästi, joka osoittaa
että tuska on saanut hänen mielensä pois tasapainosta.

Kvalitatiiviset tunteet jaamme kuuteen ryhmään: 'älyllisiin',
'esteetillisiin', 'moraalisiin' ja 'uskonnollisiin' tunteisiin, joihin
liittyvät myös 'itsetunto' ja 'myötätunto'.

'Älyllisiä' tunteita ilmaistaan yleensä kirkkaalla, puhtaan
sointuisalla äänellä. Mielihyvää, jonka totuus meissä herättää,
ilmaisee iloinen ääni, mutta erhetyksen tuottama suru sortaa äänen
alakuloiseksi. Älyllinen tunne on myöskin se tyydytys, jonka tuottaa
ajatustyön tahi jonkun taitavuutta kysyvän tehtävän onnistuminen.
Tällainen kevyt, riemuisa tunne esiintyy usein eepillisissä ja
draamallisissa runoelmissa. Tämän tunteen vastakohtaa, arkuutta,
epävarmuutta, itseluottamuksen puutetta kuvataan tietysti
päinvastaisella äänensävyllä sekä hitaammalla rytmillä.

'Esteetillisten' tunteiden alana on _kauneuden_ maailma. Sellaisia
tunteita ovat ihailu, vastenmielisyys, inho. Nämä luovat aina jossain
määrässä kiihtymystä puheeseen. On olemassa kolme esteetillistä
perustunnelmaa: suloisen synnyttämä _ilo, ylevän_ aikaansaama
_innostus_ ja _koomillisen_ herättämä _ilostuminen_. Suloinen synnyttää
meissä niin mieluisan tunteen, että sekä äänen sävyssä että tempossa
ehdottomasti ilmenee väreilevää eloisuutta. Erityinen suloisuuden laji
on sellainen, joka herättää _mielenliikutusta_. Se esiintyy monessa
muodossa, etenkin ilmenee se usein elegiassa ja luopi surunsekaista
suloa ääneen. Tällaisessa runoudessa esiintyy milloin vienoa hellyyttä,
milloin taas syvyyttä, milloin liikuttavaa sydämmellisyyttä, ja
silloin, jos koskaan, täytyy lausujan tuntea, voidakseen runossa
esiintyvää tunnetta ilmaista. Ylevä herättää juhlallisen, ihailevan
mielialan taikka myös pyhää pelkoa. Juhlallista tunnetta ilmaisee
voimakas, sointuisa ääni ja portamento; temppo on oleva juhlallinen.
Pyhää pelkoa kuvaa nöyryyttä ilmaiseva ääni ja viivyttelevä
lausumatapa. Äänessä ei saa ilmaantua huolestumista eikä surkeutta.

'Koomillisuuden' synnyttämät tunteet ovat erityinen ryhmä esteetillisiä
tunteita. Niitä tulee useimmissa tapauksissa esittää raikkaalla
eloisuudella. Koomillisuuden aikaansaamaa hämmästystä kuvaa paussi,
jota tavallisesti äkkiä seuraa iloinen nauru. Joskus on luetun sisällys
sitä laatua, että esittäjän täytyy sekä nauraa että itkeä, mutta joka
ei osaa nauraa ja itkeä todenmukaisesti, älköön tehkö sitä ensinkään.
Muutamissa tapauksissa on sisällys sitä laatua, että lukijan tulee
pysyä _totisena_, vaikuttaakseen koomillisemmin. Niin on laita etenkin
saduissa ja kertomuksissa, mutta etenkin draamoissa. Sellaisissa
tapauksissa tulee panna sanoille selvä ja huomattava loogillinen paino.

'Moraaliset' tunteet ovat _hyvyyden_ maailmasta. Tällaisia ovat
siveellinen innostus, siveellinen viha, mutta myöskin siveellinen
liikutus. Ihailua, jonka jalo teko meissä herättää, on kuvattava
äänellä. Moraaliset tunteet luovat ääneen jossain määrin
juhlallisuutta. _Tahdonvoimaa_ ilmaistaan tyynellä ja itsetietoisella
voimalla, _oikeudentuntoa_ selvällä äänellä ja korollisella
esityksellä, _oikeutta_, joka kostaa pahan ja palkitsee hyvän,
juhlallisesti. Erittäin vaikuttava on ääni, jota hallitsee puhdas
ja vilpitön _hyväntahtoisuus_. Tuon tyyneen, kirkkaan, levollisen
ja sovinnollisen sävyn saapi ääni ainoastaan silloin kuin mieli
täydellisesti _ymmärtää_ toisen mielen.

'Uskonnollisia' tunteita esitettäessä on äänessä yleensä
juhlallisuutta, mutta kuitenkin luovat eri tunteet: kiitollisuus,
rukous, luottamus, toivo, katumus, eri vivahduksia ääneen. Näitä
tunteita tulee ilmaista vilpittömästi, koruttomasti, tyynesti ja
lempeällä arvokkaisuudella.

'Itsetunnon' perustuksena on tieto omasta arvosta. Kun tämä tunne
kiihtyy, johtaa se oman itsensä ihailuun, ylpeyteen, vallanhimoon,
joita tunteita ilmaistaessa siis tulee käyttää kaikkia niitä
keinoja, joilla kuvataan itsetuntoa, mutta niiden tulee esiintyä
jyrkemmässä ja voimakkaammassa muodossa. Painot voimakkaat, puhetapa
katkonainen, äänessä tylyyttä, kovuutta, jopa ivaakin. Tällaisten
tunteiden vastakohtina ovat nöyryys, arkuus, tunto siitä että tahto
on heikko, j.n.e. Niitä ilmaistaessa on temppo hidas, ääni pehmeä
ja epävarma. _Jaloa_ itsetuntoa kuvattaessa ei äänessä saa olla
vähintäkään ylpeyttä, sillä se hävittää kokonaan ylevän vaikutuksen.
_Myötäkuntoisuus_ on joko _sääliväisyyttä_ tai _osanottoa toisen
iloon_. Sääliväisyyttä kuvaa syvä, sydämmellinen äänensävy, jossa ei
saa esiintyä vähääkään teeskentelyä eikä liioittelua. Iloista osanottoa
ilmaistaan vilkkaasti ja lämpimän innokkaasti. Näiden tunteiden
vastakohtina ovat ylimielisyys, vahingon ilo, teeskennelty osanotto,
joita kaikkia tulee, sisällyksen mukaan, joko voimakkaammin tahi
vähemmän voimakkaasti esittää. Ääni on oleva joko kumea, katkera ja
pilkallinen tahi kavalan lempeä ja ystävällinen.

Afektit syntyvät joko siitä, että joku tunne, esim. viha, valtaa mielen
niin, ettei ihminen kykene itseänsä hillitsemään, tai myöskin syntyvät
ne siitä, että kaikki tunteet tukehtuvat, esim. kauhun vaikutuksesta.
Jotta voisimme kuvata afekteja, tulee meidän tarkasti tutkia kuinka ne
elämässä ilmenevät ja esittää ne todellisuuden mukaan niin tarkasti
kuin mahdollista. Samalla täytyy koettaa asettua henkilön mielentilaan
ja äänellä sekä puheen rytmillä kuvata sitä. Täydellisesti saapi
afekteja tuoda esiin ainoastaan näyttämöllä. Lausuessa täytyy ne
esittää jossain määrin hillittyinä.

Afekteista, jotka liittyvät _muodollisiin_ tunteisiin, mainittakoon
_ilo_ ja _riemastus_. Vilkkaat huudahdukset, korkeampi ääniaste,
tempon huomattava nopeus ovat ilon tunnusmerkkejä. Syvä surumielisyys,
kiihkeät, myrskyiset tuskan purkaukset ilmaisevat ilon vastakohtaa.
_Odotus_ voipi pitkittyneenä muuttua _kärsimättömyydeksi_. Sitä kuvaa
nyrpeä ääni, nopea temppo, jota keskeyttävät äkkinäiset paussit ja
huudahdukset, jotka ikäänkuin kiirehtivät odotettua.

'Hämmästys' taas voipi muuttua _pelästykseksi, kauhistukseksi_, joka
on kamalimpia afekteja, ja se saattaa johtua sekä mieluisesta että
vastenmielisestä tapauksesta, joka mielen yllättää. Huudahdukset,
usein kimakat huudot, katkonainen, epäselvä ja sammaltava puhe, äkkiä
lausutut sanat ja sulkeutunut, jopa kaiuton ääni ovat kauhistuksen
ilmaisukeinoja. Tässä kysytään tietysti suurta taitoa ja tottumusta,
jotta esitys voisi tulla todelliseksi ja vaikuttavaksi; taitamaton
esitys herättää naurua.

Kvalitatiiviset tunteet _toivo, huoli, epäilys_ voivat, muuttua
afekteiksi, jotka joksikin aikaa saattavat henkilön pois tasapainosta.
Hillitön toivo voipi muuttua _haaveiluksi_, liiallinen huoli _tuskaksi_
ja epäilys _epätoivoksi_.

'Haaveilua' kuvaa juhlallinen, innokkaan sointuisa ääni ja nopea,
sujuva temppo; tuskaa ilmaisee kangertava puhe ja puristettu, tuon
tuostakin tukehtuva ääni. 'Epätoivoa' todistavat syvät huokaukset ja
tuskan huudot. Toivotonta mielialaa kuvaillaan kolkolla, kaiuttomalla
äänellä ja katkonaisesti lausutuilla sanoilla.

Kaikkia näitä afekteja tulee eepillistä ja lyyrillistä runoutta
esitettäessä lieventää ja hillitä; ainoastaan draamallisessa runoudessa
ne saavat esiintyä koko voimallaan.

Nuoria henkilöitä, varsinkaan lapsia, älköön pakotettako esittämään
afekteja, eikä yleensä voimakkaita tunteen purkauksia. Iloisempi tahi
synkempi äänenvälitys sekä nopeampi ja hitaampi temppo jo riittävät
kuvaamaan runon yleistä luonnetta tahi tunteen laatua. Sitävastoin
on selvää, että opettajan itsensä, _jos hänellä on siihen kykyä_,
tulee ujostelematta, sielunsa koko voimalla esittää tunteita ja
afekteja. Mutta hänen tulee aina pysyä valppaana ja olla arvostelussaan
ankara itseänsä kohtaan, voidakseen esittää tunteet koruttomasti ja
liioittelematta, mutta todenmukaisesti ja vaikuttavasti. Muuten hän
auttamattomasti vahingoittaa.

'Esteetilliset' ja 'uskonnolliset' tunteet voivat muuttua
mielentilaksi, jota sanotaan _ekstaasiksi_ eli haltioissa oloksi, jos
kauniin ihaileminen valtaa koko sielun ja mielen. Tätä mielentilaa
kuvaavat äänekkäät huudahdukset tai sanattomaksi joutuminen, mutta
myöskin äänessä ilmenevä lämpö ja autuaallinen ihastus.

Moraalinen mielipaha voipi muuttua _häpeäksi, kiihkeäksi katumukseksi_,
mutta myöskin _epätoivoksi_.

'Häpeän' ulkonaisina ilmaisukeinoina ovat lyhyemmät tahi pitemmät
paussit, epäröivä, matala, melkein kuiskaava ääni. 'Katumusta'
ilmaistaan valittavalla äänellä ja äkkinäisillä huudahduksilla.

'Itsetuntokin' voipi muuttua afektiksi, jos loukkaus synnyttää mielessä
_raivoa_. Samaten saattaa tuska, katumus, inho syntyä siitä, että
itsetunto on heikontunut ja henkilö tuntee oman yksilönsä ikäänkuin
kutistuvan.

Raivoa ilmaisee kiihkeä sanatulva, meluava, uhkaava puhetapa;
itsetunnon heikontumista taas kuvaa vapiseva, melkein lamaantunut ääni.

Näitä kuten kaikkia muita afekteja kuvatessaan täytyy esittäjän
noudattaa tervettä järkeään ja hyvää aistiaan, jotta hän ei
eksyisi liiallisuuksiin ja luonnottomuuksiin. Draama suopi sijaa
ankarimmillekin mielenpurkauksille, samaten myös balladi, vaikka
kuitenkin vähemmässä määrässä.

Vielä sananen _liikuttavasta_. Esteetillisten tunteitten alalla
ilmaisee liikutusta väräjävä ääni, jossa ilo ja suru ikäänkuin
taistelevat keskenään. Moraalinen liikutus vaatii syvää, jopa
juhlallista ääntä. Jos liikutus syntyy sellaisesta, joka on herättänyt
meissä myötätuntoisuutta, luopi se ääneen vienoa sydämmellisyyttä sekä
jaloa, mutta hillittyä innostusta.

Mainittakoon muutama sana 'tahdosta'. Tahtomisen eri asteita ovat
_halu, toivo, kaipaus, mieliteko, himo_.

'Halua' kuvattaessa lausutaan toivomus painolla ja riuduttavan
kiihkoisesti sekä kaihoavalla äänellä. 'Tahto' puhuu voimakkaasti,
päättäväisesti ja valitsee käskevän puhetavan silloin kuin puhujalla
on oikeus vaatia jotain. Mutta tahdonkin ilmauksissa on monta eri
astetta. 'Rukoilevakin' ääni voipi olla käskevä. Varsinaisessa
rukouksessa ja käskevässä rukouksessa on se erotus, että jälkimäisessä
tapauksessa rukoilija tietää että hän varmasti voipi saavuttaa sen,
mitä hän tahtoo. Tämä tieto ilmenee äänessä ja luopi rukoukseen tuon
kaikki voittavan voiman. Erehdystä on luulla, että käskyä muka voidaan
ilmaista ainoastaan äänen voimalla ja huudolla. Äänen voima tietysti
riippuu luonteesta, mielialasta ja koko persoonallisuudesta, mutta
tahto ilmenee enemmän _painossa_ kuin äänen _voimassa_.

'Mieliteko', 'taipumus', 'himo' ovat kestäviä sieluntiloja, jotka
kiihtyneinä muuttuvat afekteiksi, joita ei enää saata hillitä. Himo
semmoisenaan ei ole afekti; se on pysyväinen ja kiihkeä halu, joka
on lakkaamattomasti suunnattuna samaan esineeseen. Esim. pelihimo ja
juomahimo.

'Himoa' kuvattaessa tavallisesti lausutaan sanat venyttämällä, puhutaan
kiihkeän intohimoisella äänellä ja tummalla äänivärillä, käyttämättä
paljon voimaa.

'Rakkaus' ja 'viha' ovat sukua toisilleen siinä, että molemmat tahtovat
omistaa esineensä, — rakkaus iloitakseen siitä ja viha hävittääkseen
sen. Rakkaus ei semmoisenaan ole tunne, mutta siihen yhtyy tunteita
sellaisia kuin mielihyvä rakastetun omistamisesta tai mielipaha siitä,
että täytyy kieltäytyä omistamisesta. Samoin on vihan laita. Viha
saattaa kohdistua ihmisiin, eläimiin tai esineihin ja sen syynä on
silloin joko vastenmielisyys tahi luulotellun taikka todellisesti
kärsityn vääryyden tai vahingon muisto. Silloin se on väärä ja
hyljättävä tunne, joka ilmenee tavallisesti 'kostonhimona'. Sellaista
tunnetta ilmaistaessa on äänessä katkeruutta, inhoa, ivaa, ilkeyttä ja
vahingon-iloa. Luvallinen on sitä vastoin pahan vihaaminen, joka viha
ei kohdistu _henkilöihin_.

Rakkaus saapi sointumaan ihmissydämmen hellimmät kielet ja se
käyttää ilmaisukeinoinaan ihmisäänen kauneimpia säveleitä. Rakkautta
ilmaistaessa on äänessä suloutta, vienoa hellyyttä ja hehkuvaa lämpöä;
ääniasema saattaa kohota ja laskea äärimmäiseen asti ja puheen rytmissä
sekä tempossa on vilkasta vaihtelua. Mutta koko esitykseen luopi
erityisen luonteensa tuo suuri salaperäinen voima, joka ihanimpana
ilmestyy rakkaudessa Jumalaan ja ihmiskuntaan.

Nämä ovat vaan yleisiä viittauksia erilaisten tunteiden ja afektien
ilmaisutapoihin. Muuta ei voidakaan antaa kirjassa. Opettajan asia on
käytännössä parhaansa mukaan ohjata oppilaita ilmaisemaan eri tunteet
oikein ja johdonmukaisesti sekä karttamaan kaikkea luonnottomuutta ja
liioittelua.




RUNOUDEN LAUSUNNOSTA.


Tuohon kysymykseen: »kuinka runoja on lausuttava?» vastataan useasti:
»niinkuin suorasanaistakin lausutaan», — ja tätä noudattaen koetetaan
siis lausuessa tasoittaa pois kaikkea erittäin runolle ominaista,
joten saadaan muodostumaan sellaista, joka ei ole suorasanaista eikä
runoakaan, vaan molempia sekaisin, ja se lukemistapa tekee tavallisesti
kuulijaan mitä ikävimmän vaikutuksen. Toiset taas, »totuutta»
tavoitellen, heittävät tavut, riimit, rytmit sikseen ja lausuvat
ainoastaan oman tunteensa mukaan, taikka tekevät itsensä syypääksi yhtä
ikävään virheeseen: koettavat ainoastaan saada _runotahdin_ oikein
voimakkaasti esiintymään.

Näitten erhetysten välttämiseksi huomautettakoon: että lausunto-taito
ei milloinkaan ole niin vaikea eikä niin välttämätön kuin juuri runoja
lausuttaessa, sekä että ainoastaan pitkällinen harjoitus tuottaa
taitavuutta. Runoa tulee tietystikin lausua runona, vaikka ilman
skandeeraamista, ja esittää niin kuin runoilija on sitä ajatellut ja
tarkoittanut. Lausuja antakoon rytmin kannattaa runollista sisällystä
niin että sen siveellinen vaikutus valtaa meidän mielemme eikä
huomiotamme kiinnitetä runoelman kokoonpanoon ja kaunistuskeinoihin.

Runon lausujan tulee asettua runoilijan hengenheimolaiseksi, joka
häntä täysin ymmärtää, tuntien runoilijan ajatusjuoksun, mielialan ja
tunnelman.

Sitäpaitse ei saa unhottaa että on yhtä monta tapaa lukea runoja kuin
tehdäkin runoja. Ei siis sovi että Runebergiä esitetään Shakespearen
tapaan, tai Moliere'a Schillerin tapaan j.n.e. Kutakin runoilijaa
esitettäköön aina niin kuin runotuotteen omituinen luonne vaatii.

Lausunnon tulee siis, ollaksensa hyvä, aina tarkasti esittää, ilmituoda
sitä luonnetta, joka milloinkin on ilmituotavana. Kun oodia luetaan
fabelin tavoin, lyyrillistä kappaletta niinkuin eepillistä tai
päinvastoin, niin verhotaan kirjallisuuden rikasta vaihettelevaisuutta
yksitoikkoisuuden harmaalla harsolla. Kumoamaton, muuttumaton on siis
aina se sääntö kaikkiin kappaleihin nähden, että kun luet runoilijan
teosta, niin ole runoilija, kun luet esittelyä, ole esittelijä
j.n.e. Kun kappaleessa on rytmiä, anna rytmin vähän kuulua, kun on
riimiä anna riimin vähän soida, kun kappale sisältää musiikkia, ole
musiikkitaiteilija, tai maalauksia, kuvauksia, ole maalari ja lue
kuvailevasti.

Kuvailevasti ei opi lukemaan kukaan, jonka äänessä ei ole metallin
sointua (timbre). Tämä saattaa olla kullan, hopean tai teräksen
sointua. Kultaäänessä on loistoa, hopeaäänessä suloisuutta,
teräsäänessä helkettä ja voimaa, mutta joku näistä kolmesta on
välttämätön. On vielä samettiääni, mutta se voi esiintyä ainoastaan
metalliäänen yhteydessä. Jotta samettiääni voisi viehättävästi sointua,
täytyy sen olla metalliääneen yhdistettynä, sametti ylimpänä, metalli
pohjalla. Ilman metallia on samettiääni ainoastaan pumpulia.

Joku ehkä varottaa teitä: »olkaa varuillanne, ettette käy
pateetilliseksi ja ettette unhota noudattaa luonnonomaista
todellisuutta». Mutta täytyy myös muistaa ja käsittää, että
todellisuus on laajempi kuin mitä pedantit voivat käsittää, ja että
yliluonnollisuuksillakin on luonnollisuutensa.




ERI RUNOLAJIT.


Sen, joka tahtoo oppia hyvin puhumaan ja lukemaan, tulee tarkasti ja
johdonmukaisesti kaikissa kohdissa noudattaa puhetaidon sääntöjä. Mutta
luonnollista on, kuten jo olen sanonut, että ne täytyy sovittaa eri
tavalla eri runouden lajeihin. Ala, jota runous kulloinkin käsittelee,
luopi tietysti omituisen luonteensa runouden lausuntoon. Sääntöjen
sovittamisessa yksityiskohtiin ei saa menetellä mielivaltaisesti,
vaan tulee muistaa, että kullakin runouden päälajilla on omituinen
luonteensa, jota lausujan tulee tutkia ja joka hänen tulee ottaa
ohjeekseen. Niinpä erotamme toisistaan _eepillisen, lyyrillisen ja
draamallisen_ runouden esityksen.

Koska eepillinen ja lyyrillinen runous yhtyy draamassa, tulee
eepillisen ja lyyrillisen runouden lausumistavan ikäänkuin sulaa yhteen
draaman esityksessä. Eepillisen ja lyyrillisen runouden lausunto on
ikäänkuin valmistuksena draaman esitykseen. Ei kukaan voi kehittyä
taitavaksi draaman esittäjäksi, ellei hän ole tarkan suunnitelman
mukaan harjoittanut eepillisen ja lyyrillisen runouden lausuntoa ja
niihin täydellisesti perehtynyt.





Eepillisen runouden esitys.


Eepillistä runoutta tulee lausua niin että runoilijan kuvaamat
tapaukset esiintyvät kuulijalle runollisena kertomuksena, mutta ei
runoilijan omina elämänkokemuksina. Lausuja tietysti esittää niitä
tunteita, joita kerrottava tapaus on hänessä herättänyt, mutta hän
pysyy koko ajan omana itsenänsä. Hän kuvaa oikealla äänivärityksellä
hellyyttä, kauhua, intohimoa, mutta hän ei esitä niitä omaan itseensä
kuuluvina. Sanalla sanoen: hän pysyy aina kertojana. Kertovaisen
runon lausuja ei koskaan saa niin kiihtyä, että hän unohtaisi oman
itsensä ja esittäisi kuvattavan henkilön mielenliikkeet ominaan. Äänen
vaihtelu ja temppo ainoastaan osoittavat minkä vaikutuksen runoelma
on tehnyt häneen, ja hän vuorostaan tahtoo herättää kuulijassa samoja
vaikutuksia. Hänen tulee itse muistaa ja kuulijan tulee niinikään
tuntea, että hän, lausuja, on asian ulkopuolella. Eepillistä runoutta
lukemalla opimme lausumaan selvästi ja tyynesti, mutta samalla totumme
elävästi esittämään erilaisia tapausten synnyttämiä vaikutuksia.
Lyhyesti: yksitoikkoisuutta ja liiallista hitautta karttaen tulee
lausujan, omaa itseänsä koskaan unhottamatta, eepillisen tasaisesti
esittää vuoroin toimintaa, vuoroin lepoa; hänen tulee luontevan
levollisesti kertoa yksityisseikkoja, ja taas virkeän voimakkaasti
seurata toimintaa.

_Kansan-eepoksen Kalevalan_ esityksessä on noudatettava samoja
sääntöjä, kuin eepillisen runouden esityksessä yleensä. Sitä on
siis luettava objektiivisesti ja tyynesti. Mutta samalla tulee
taitavasti tuoda esiin kerto, joka on suomalaiselle kansanrunoudelle
aivan omituinen. Lukeminen käy sietämättömän yksitoikkoiseksi ja
väsyttäväksi, ellei kertosäkeitten esitykseen saada eloisuutta ja
vaihtelevaisuutta. Se, että sama ajatus lausutaan kahdessa tahi
useammassa säkeessä, osoittaa kiihtymistä, ja sitä on ilmaistava
kvalitatiivisella painolla sekä tempon ja ääniaseman Vaihtelulla.

Esim.

    Vaka vanha Väinämöinen,
    Laulaja ijän ikuinen.
           ———
    Ojenteli oksiansa,
    Levitteli lehviänsä,
    Latva täytti taivahalle,
    Lehvät ilmoille levisi.
    Piätti pilvet juoksemasta,
    Hattarat hasertamasta,
    Päivän peitti paistamasta,
    Kuuhuen kumottamasta.

              (Kalevala 2: 80—88.)

    Onpa syytä itkiällä,
    Vaivoja vetistäjällä,
    Sitä itken, sisko rukka.
    Sitä itken ja valitan:
    Kirpoi kullat kulmiltani,
    Hopeat hiuksiltani,
    Sinisilkit silmiltäni,
    Punanauhat pääni päältä.

              (Kalevala 4: 67—74.)

    Miten on mieli miekkoisien,
    Autuaallisten ajatus?
    Niinp' on mieli miekkoisien,
    Autuaallisten ajatus,
    Kuin on vellova vetonen
    Eli aalto altahassa;
    Mitenpä poloisten mieli,
    Kuten allien ajatus?
    Niinpä on poloisten mieli,
    Niinpä allien ajatus,
    Kuin on hanki harjan alla,
    Vesi kaivossa syvässä.

              (Kalevala 4: 197—209.)

    Sitä itken impi rukka,
    Kaiken aikani valitan,
    Kun annoit minun poloisen,
    Oman lapsesi lupasit,
    Käskit vanhalle varaksi,
    Ikäpuolelle iloksi,
    Turvaksi tutisevalle,
    Suojaksi sopen kululle;
    Oisit ennen käskenynnä
    Alle aaltojen syvien,
    Sisareksi Siikasille,
    Veikoksi ve'en kaloille;
    Parempi meressä olla,
    Alla aaltojen asua
    Sisarena Siikasilla,
    Veikkona ve'en kaloilla,
    Kuin on vanhalla varana,
    Turvana tutisialla,
    Sukkahansa suistujalla,
    Karahkahan kaatujalla.

              (Kalevala 4: 235—254.)

_Antiikkiset_ eepokset ovat luonteeltaan objektiivisia. Niissä eivät
mietelmät ja tunteet ole monimutkaisesti kutoutuneet toisiinsa,
vaan toiminta sujuu tasaisen tyynesti. Antiikkista eeposta tulee
lausua havainnollisen selvästi; äänenmuodostuksessa tulee noudattaa
plastillista kauneutta, jotta runoelma esiintyisi alkuperäisessä ja
luontevassa laajuudessaan. Ääni ei saa olla tunteen värittämä; pikemmin
kuvattakoon runoelman vaikutusta symboolisen painon avulla.

    Siitäkö parkaistaan! — hereää jumalainen Odyssey,
    Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä:
    »Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutunu lienen!
    Lieneekös joku villi, vihollinen, vallaton kansa,
    Vai hyvä vieraillen, jumaloitakin pelkeäväinen?
    Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin, —
    Metsän-neitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret,
    Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot, —
    Vai joko äänteleväin ihmisten maalla ma lienen?
    — Multapa miks'en käy tiedustelemaan, näkemäänkin.

    Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odyssey,
    Hirveä nähtäissänsä, ihollaan piintynyt kuotta;
    Pois tytöt kaikkosivat eri teillen rantoja myöten;
    Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Athēne
    Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistäkin otti.

    »Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet; —
    Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujaita,
    Niin varmaan sinä Zeun väkevän tytär Artemis lienet.
    Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis.
    Mutta jos ihmisten, maan päällä asuvain, suku sulla,
    Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas,
    Veljesi myös ylen autuahat; sydämmessäpä heillä
    Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina,
    Nähdessään kukan semmoisen kisatarha'an käyvän;
    Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas onpi,
    Ken sinun kiilloillaan suostuttaen vie kotihinsa.
    Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä,
    En miest' enkäpä naista, — ma hämmästyn sua varsin.

    Päiviä kakskymment' olin eilen merta ma uinut,
    Senp' aikaa mua aalto kuletti ja valtava tuuli
    Saarelt' Ögygian tänne, kuhun loi jumal' äsken,
    Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en
    Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta.
    Vaan sa nyt armaha', ruhtinatar! muit' en minä tunne
    Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista.
    Neuvo kaupunkiin, jotakin verhokseni anna.
    Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo,
    Antakohot miehen, perehen, sovun, suosion aina
    Armaan; eipä parempata, ei kauniimpata liene,
    Kuin se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta
    Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille,
    Mutta hyvillen iloksi ja itsilleen yli muiden».

_Romanttisessa_ eepoksessa esiintyy eepoksen luonteeseen kuuluvan
objektiivisyyden ohessa sydämmellisyyttä, tunteen tulta ja usein
loppusointua. Siitä syystä se on lausuttava toisin kuin antiikkinen
eepos.

                   Vladimir Suuri.

    Suojassaan komeassa, min seinät ja lattian peitti
    Peittehet kirjaeltut, mukavasti linnassa loikoi
    Ruhtinas Novgorodin, verisen sotamelskehen jälkeen.
    Kultaiset hetuleet sekä purpurasilkkinen päällys
    Sohvassa kimmoavass' oli, kussapa voittaja huokas'
    Valtiahan jalan vieressä ol' asu, loistava kilpi,
    Miekka, mi tylsynyt on, kypär'kin, mi timantteja säihkyi.
    Purpura-vaatteissaan sinisilmänen poikanen, jonka
    Tukkaa tuoksuavaa rusoruusut kauniisti, Lesbon
    Viiniä vaahtoavaa its'valtiahan pani maljaan
    Seppelöityyn, soreaan. Avataan ovet äkkiä aivan.
    Valtiahan etehen varustettuna kaks' venäläistä
    Asteli juhlallisesti, ja toivat nää muassaan myös
    Noiden pelkäävän — ihanaa ken voi kuvaella?
    Kaula sen kaunoinen oli, valkea sen somasormet;
    Huntunen samaten. Siveällä sen rinnalla riippui
    Ristikin kultainen, kuva sen jumalan, joka kuoli.
    Pitkin hartioitaan valui sahramikeltainen tukka;
    Kyynelkasteinen oli poski, ja taivasta kohden
    Loi rukoellen hän sinisilmän vettynehen nyt.
    — — — — — — — — Tulisen sotasankarin eessä
    Seisoi hellänä hän kuin kristin Venus ja itki.
    Lemmen liekistä leimusi Vladimirin rohkea rinta.
    Hän oli voitettu; kuin halukkaasti neitisen vartta
    Hän sorea syleillyt käsivarsin oisi, ja huulin
    Hehkuvin suudellut pois poskien kosteat helmet;
    Ei toki rohjennut; viel' vankina, itkiessäänkin
    On ihanuudella tuo pyhä, taivahan siittämä valta.
    Ruhtinas Novgorodin nyt sangen hellänä lausui:
    »Neito sa taivainen, miks' pelkäät? Miksi sä itket?
    En minä, surmaa suo sinullen. Vladimirta et tunne.
    Miehiä kärsivän mie näen jäykkänä, mutta mun silmä
    Impiä itkevät' ei voi katsoa. Poskien helmet
    Pyyhi ja naura'pas; ilo ei ole voittajan muutoin.
    Kun sinä huokaat, ah, mun huokuvi rohkea rinta,
    Polttavi itkusikin sydäntäin tulikuumana aivan.»
    Vastasi nyt hänellen surumielinen, lempeä vanki:
    »Ruhtinas Novgorod'in! Jos taistelet, naisia säästäin,
    Miehiä vastaan vaan, ole, sankari, armias mulle.
    Heimojen armasten tykö, maall' isien minut päästä.»
    — — — — — — — — —
S    »Oi, jos sie tulisit toki, rauhan merkkiä kantain,
    Kaupunkiin isien, ylevinten kansojen kesken
    Rauhaa solmeamaan tulevaisia aikoja varten!
    Kaikki sa tiedä siis, Vladimir, miks' vielä ma piillän?
    Konstantinōpeli on minun kehtoni. On nimen' Anna.
    Veljeni onpi Basilius. Valtiopurpura päällään
    Oivana, suurenakin jalo-istuimella hän istuu,
    Jonkapa Konstantino jo ammon aikoja sitten
    Bospor'in rannoillen oli Tiber'in kaltailta vienyt.
    Ruhtinas Novgorodin, kotihin minun lähteä suokaa!
    Kullalla, helmilläkin lunastaa minut veljeni voipi.
    Ei korut kallihit tok' sua, voittava ruhtinas, voita.
    Suurempi arvostaan kuninkaan — sydämmellesi onpi
    Arvo ja rakkaus, min' vihamiehet antavat sulle».

                                (Stagnelius.)

Idyllinen eepos liikkuu perhe-elämän ahtaassa piirissä, jonka vuoksi
runorytmi ja aine vaatii esitystä keskustelukielellä.

                        Hanna.

    — — — — — —
    Seitsentoistapa-vuotias tuo sydämmestähän nauroi,
    Kun hän vanhuksen sanoj' aatteli, kuin olis kummaa,
    Jos tulis vaimoks hän tuon pyylevän, arvosan herran,
    Rouvana käydä sais vakavaisna. ja istua sohviin.
    Hetkenpä naurettuaan ja kun palmikon sai sykerölle,
    Peilihin tarttui hän, kiharaista nyt käänteli päätään,
    Täynn' ihanuutt', ilomielin peilihin katseli, lausuin:
    »Luulettenko, Susanna, ett' tämmöisestä hän huolis,
    Ettekö nää heti kuin typerältä ja nuorelta näytän?
    Vallaton silmäni, hyi! mua itseäkin pelottaa jo.
    Tämmöisenkö hän ottais, kun lähi-seudulta varmaan
    Montakin vanhempaa, älysempätä tyttöä löytää,
    Siivoja, jotk' ei lakkaamatt' ole nauruhun valmiit.
    Tottapa muistanee hän, miten läsnä ma peljästyneenä
    Kirkuen karkasin pois, kun tervehtää piti häntä,
    Kunnes kellollaan sekä kult'-avaimella hän vihdoin
    Silmäni käänsi ja näin sylikin mun vietteli hupsun.
    Vaan mitä kuiluja! viidenkymmenen vanhana hänkö
    Morsiant' etsis, kosk' elänyt on nuorena yksin.
    — — — — — — — — — —
    »Vanha Susanna, nyt virkatkaa, mitä tehdä? Jos täytyy
    Arvosan herran eessä mun seistä ja hän mua kosjoo,
    Niin veri poskissain pakahtuu, sydän rinnasta karkaa;
    Naimist' en näin hirmuiseks ikinäin minä luullut.»

    »Ho, hoo!» vastasi naurain sukkela, vanha Susanna,
    »Ei nyt pelkurius eik' arkuus, mamseli, kelpaa.
    Kah, pian muuttuvi kaikk'. Kun häät on ollehet, käskee
    Miesi, ja nöyr' on vaimo ja sois vaan mieliksi olla;
    Vaan sitä ennen taas se on hän, joka käskyä antaa.
    — — — — — — — — — —
    Menkää siis kuni ruhtinatar, ja kun kammariss' ootte,
    Herrahan luokaatten töin tuskin silmäys, kunnes
    Hän syvähän kumartaa, rukoellen suosiotanne.
    Vaan kun on lausunut hän, mitä on sydämellähän, silloin
    Katselkaa epäellen vaan, kylm' olkate, aikaa
    Mietintään anokaa, pois sitten pöyhkänä käykää.
    Näin hän vanhuuttaan saa miettiä, toivon ja pelvon
    Vaiheill' olla, ja näin enemmän teiss' arvoa huomaa,
    Huomaa nöyrtyen nyt, ettei niin suorahan juosta
    Vanhan helmahan, vaikkapa kuin rikas, mahtava oiskin!
    Mutta kun nurpeillaan tuo arvosa herra nyt vartoo,
    Luullen teidän jo hylkäävän hänen tarjoustansa,
    Istutte täällä te vaan, ei mielessä kieltoa lainkaan,
    Katsotten ihastuin tulevaisehen onnehen vainen,
    Kuin taloss' oivassa, joss' on taivahan kaunista kaikki,
    Te emänt' olla saatte ja, nuorenakin, samass' arvoss'
    Olla ja yht' isonen kuin herranne, tuo jalo vanhus.»

                                  (J. L. Runeberg.)




Lyyrillinen runouden esitys.


Sanoimme että eepillisen runouden lausunnossa kysytään
objektiivisyyttä, tyyneyttä ja selvyyttä. Lyyrillinen runous taas
kehittää aistiamme kauniin kokonaisuuden tajuamiseen. Lyyrillistä
runoa esittäessään tulee lausujan kokonaan antautua runoilijan
esiintuomien tunteiden ja mielialojen valtaan niin että ne esiintyvät
ikäänkuin hänen oman sisällisen elämänsä ilmauksena. Tässä kysytään
äänimuodostuksen ja värityksen varmuutta. Lausujan tulee siis varmasti
löytää kutakin tunnetta vastaava perusääni ja esittää se totuuden
mukaisessa ja yksinkertaisessa muodossa, mutta samalla sillä tunteen
voimalla, jota kukin kappale vaatii.

Esim. Subjektiivista lyriikkaa.

      Kantelettaresta.
      (Kansan lyriikkaa.)

    Kun mun kultani tulisi,
    Armahani asteleisi,
    Tuntisin ma tuon tulosta,
    Arvoaisin astunnasta,
    Jos ois vielä virstan päässä,
    Tahikka kahen takana.
    Utuna ulos menisin,
    Savuna pihalle saisin,
    Kipunoina kiiättäisin,
    Liekkinä lehauttaisin;
    Vierten vierehen menisin,
    Supostellen suun etehen.
    Tok mie kättä käpseäisin,
    Vaikk' ois käärme kämmenellä;
    Tok mie suuta suikkajaisin,
    Vaikk' ois surma suun eessä;
    Tok mie kaulahan kapuaisin,
    Vaikk' ois kalma kaulaluilla;
    Tok mie vierehen viruisin,
    Vaikk' ois' vierus verta täynnä.
    Vaanp' ei ole kullallani
    Ei ole suu suen veressä,
    käet käärmehen talissa,
    Kaula kalman tarttumissa;
    Suu on rasvasta sulasta,
    Huulet kun hunajameestä,
    Käet kultaiset, koriat,
    Kaula kun kanervan varsi.

                 (Kanteletar II:43.)



                 Salomaa.

    Yht' ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa
    Taian luomana taas, kaunoinen salomaa.
    Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,
    Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
    Nään sinut ennellään, nään taas tutut, lempeät kasvot,
    Joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään.
    Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot
    Kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.

    Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,
    Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;
    Katsellut sylissäs' olen Vellamon neitosen maata
    Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
    Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan
    Kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.
    Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
    Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,
    Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani
    Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan:
    Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
    Kultia lähteissään heitellen yli maan,
    Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt
    Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
    Tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön,
    Ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.

    Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
    Tuolla sun helmassass', seurass' ystävien!
    Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
    Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
    Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin
    Kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen,
    Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella
    Taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
    Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,
    Toivonut taivasten antimet runsaimmat,
    Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
    Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen...
    Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
    Tuolla sun helmassas', kukkainen salomaa?

    Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
    Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
    Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
    Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.

                                  (P. Cajander.)



Mieteruno.


Seuraavassa on ajatuksen pathos hallitsevassa asemassa.

                Tervehdysrunoja. III.

    Ihmishenki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo,
    Säkeniä säihkyviä juo kuin janoovainen juo;
    Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie,
    Tyhjä valhe valo suolta, joka harhateille vie!


    Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää,
    Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää.
    Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen,
    Tuikahtanut taivahasta lohdutteeksi ihmisen.


    Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas',
    Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais' sanojas',
    Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan,
    Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan —


    Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen!
    Mitätön ois tietos, taitos', turha voimas ihmeinen.
    Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko,
    Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!


    Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös,
    Silloin siunattu on retkes, siunaukseksi sun työs.
    Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen
    Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.


    Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi;
    Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi.
    Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa riennä siihen vaan;
    Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.


    Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt,
    Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt!
    Tässä Teili' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa —
    Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!


    Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin,
    Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin;
    Mut se juuret junttaa maahan, äitiänsä syleilee,
    Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.


    Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,
    Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!
    Köyhä on se, halpa on se — lempikää sit' enemmin!
    Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on Ukein.

                                          (Suonio.)





Symboolinen lyriikka.


Tässä kysytään taitavasti käytettyjä symboolisia painoja.

                     Linnunrata.

    Jo lamppu sammui, kirkasna yö tyyni valaisee,
    Ja muistot aikain muinaisten taas mieleen liitelee,
    Ja tarut vienot risteilee, kuin tähdet sinisään,
    Ja tunne outo, viehkeä saa syömmein sykkimään.

    Talv'yössä tähdet välkkyen maan puoleen katsahtaa,
    Niin autuaasti hymyillen, kuin synnitöin ois maa —
    Käsittää voitko lempeää sa kieltä tähtösten?
    Ma heiltä sadun kuulla sain, sen sulle juttelen.

    Etäisin tähden asukas ol' enkel'-impynen;
    Toisessa kaukotähdessä sen asui kultanen.
    Ja kullan nim' on Zulamith ja immen Salami,
    Ja toisiaan he lempivät niin hellän hellästi.

    Maan päällä yhtä rakkaina he asui muinaisin,
    Vaan heidät murhe eroitti ja yö ja syntikin,
    Niin saivat tuonen tyynessä he enkel'-siipyet.
    Ja eri tähtiin tuomittiin nyt ijäks' poloiset.

    Mut sinisäässä kiihtyi vain tuo lempi taivainen.
    Välillä heidän avaruus on valoin, tähtien,
    Tuhannet Luojan ihmetyot ne kultasätehin
    Välillä loistaa Zulamin ja sulo Salamin.

    Niin Zulamith nyt työhön käy, käy kaihon tuskalla,
    Ja ilmat liittää ilmoihin hän tähtisillalla. —
    Ja samaan aikaan tähdestään tuo sulo Salami
    Maailman toisiin äärikin myös siltaa laativi.

    Heiss' usko järkkymätön on: vuostuhannet työ vie,
    Niin Linnunrata valmistui, heloitti tähtitie.
    Mi — kirjaamana otavain — syleilee taivaita
    Ja avaruuden meressä luo rantaan rantoja.

    Kauhistus valtaa keruubit; he käyvät Luojan luo:
    »Voi herra, työtä Salamin ja Zulamin on tuo!»
    Hymyili Luoja vanhurskas, ja taivas säteili: —
    »En tahdo sitä hajoittaa, min lempi rakensi».

    Ja Salami ja Zulamith, kun silta valmiiks' saa,
    Toisensa syliin riensivät — ja silloin leimahtaa
    Uus tähti, taivaan kirkkahin, mi heille hymyili
    Ja murheet vuosituhanten näin riemuks' kirkasti.

    Ken murehissa kuolon maan vaan lempii hellästi,
    Ja joskin synti tuonen yön tääll' lemmen sortaisi,
    Ken vaan voi maasta taivaisiin tien luoda itselleen,
    Sen lempi ikiloisteen saa, saa rauhaa sydämeen.

                                (Z. Topelius.)

Draaman esitykseen siirryttäessä luetaan _ballaadeja ja romansseja_,
joissa esiintyy vuoroin eepillisyyttä ja lyyrillisyyttä.


    Koskenlaskijan morsiamet.

    Ȁl', armas Annani, vaalene,
    Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
    Sen voimaa en tosin vallitse,
    Ei löydä se koskaan rauhaa,
    Mut kellä sen kaihot tiedoss' on,
    Niin sille se nöyr' on ja voimaton».

    Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen,
    Ja itsekin purteen astuu,
    Ja päästi purtensa valloilleen,
    Sen koskessa laidat kastuu,
    Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
    Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.

    »Voi, kuinka kirkas on illan kuu,
    Ja välkkyvä virran kalvo!
    Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
    Ei muut kuni tähdet valvo;
    Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
    Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!»

    Näin Anna äänteli hiljalleen,
    Sen silmähän kyynel entää;
    Mut koski se kiihtyvi eellehen,
    Sen voimassa venhe lentää;
    Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
    Tää kulku se on hänen riemujaan.

    Jo laski poikana purressaan
    Hän Lyyjoen kaikki kosket,
    Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
    Se kasteli hältä posket;
    Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
    Jot' ei olis tottunut välttämään.

    Mut kosken kuumassa kuohussa,
    Juur' jossa sen juoksu suorin,
    On, päällä vaahtinen vaippansa,
    Yks' Ahtolan neito nuorin;
    Se Vellamon karjoja paimentaa,
    Ja koskien kuohua katsastaa.

    Sydän on Vellamon neidollai
    Sen vaahtisen vaipan alla,
    Ja lemmen liekki se aallossai
    Voi syttyä niinkuin maalla;
    Ja Vilhoa neitonen Vellamon
    Jo katsellut kauan ja liioin on.

    Ja tuostapa neitosen rintahan
    On syttynyt outo mieli,
    Povensa kuulevi huokaavan,
    Mut kertoa ei voi kieli;
    Hän kuohujen keskehen istuksen,
    Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

    Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa,
    Kuin Pohjolan vankin myrsky,
    Se kons' on aaltojen harjalla,
    Kons' yltäkin käypi hyrsky;
    Mut itse perässä hän pelvott' on,
    Vaan Annasen poski on ruusuton.

    Ilolla Vellamon neitonen
    Sen vastahan uida täyttää:
    »Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
    Jok' immeltä silmään näyttää? —
    Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
    Sill' onpi jo kultana ihminen!»

    Jo päättää Vellamon neitonen
    Nyt toivonsa turhan kostaa,
    Ja kosken pohjasta paatosen
    Hän äkkiä pintaan nostaa,
    Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
    Ja hän kera kultansa kuolon saa.

    Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
    On Vellamon neidon paasi,
    Se paasi, jolla hän Vilhelmin
    Veneen sekä onnen kaasi;
    Mut neitosen itsensä kerrotaan
    Meressä murehtivan rakkauttaan.

                        (A. Oksanen.)




Draaman esitys.


Draaman esitys on vaikein kaikista. Siinä kysytään suurinta
aaterikkautta ja vaihtelevaisuutta, sillä draaman esittäjän tulee luoda
eteemme elävänä kokonainen maailma erilaisia ja täysin kehittyneitä
henkilötä. Näin ollen draamaan sisältyy sekä eepillinen että
lyyrillinen runous.

Draaman esityksessä vasta kysytään itsensä unhottamisen taitoa ja
hengen nuorteutta. Henkilö, jolla on runsaat äänivarat sekä syvä ja
vilpitön tunne-elämä ja joka vielä lisäksi on taiteellisesti kehittänyt
puhelahjansa, pystyy kyllä hyvin, jopa oivallisestikin lausumaan
eepillisiä ja lyyrillisiä runoelmia, mutta tämäkään taito ei riitä
vielä draamallisten teosten esittämiseen, sillä tässä kysytään kykyä
muuttua toiseksi henkilöksi, tuntea toisen tunteita, elää toisen elämää.

Se, jolla ei ole mielikuvituksen voimaa ja vilkkautta, voidakseen
silmänräpäyksessä asettua toisen henkilön kannalle ja kyetäksensä
säilyttämään sydämessään hänen tunteensa niin että oma yksilöllisyys
kokonaan unhottuu, ei voi milloinkaan oikein esittää draamaa. Draaman
esittäjä, jolta tämä lahja puuttuu, herättää kuulijassa ainoastaan
lyyrillisiä vaikutuksia.

Tätä taitoa saavuttaakseen tulee ensin tutkia yksityisten henkilöitten
luonteita, sitten kokonaisia teoksia. Näyttelijä esim. silloin vasta
voipi arvostella mitä hän pystyy esittämään ilman naamioimisen, puvun
sekä muiden ulkonaisten keinojen apua; silloin hänen täytyy turvata
yksinomaan ääneen ja runolliseen kuvaamistaitoonsa. Se, joka tätä
menettelytapaa noudattamalla ahkerasti harjoittelee lausuntoa, tottuu
vähitellen käsittämään draamojen erilaisia luonteita ja lukemaan
kirjasta.

Valitettavasti on paljon näyttelijöitä, jotka näyttämöllä saattavat
esittää jonkun osan niin että yleisö luulee heitä taiteilijoiksi,
mutta, jos heidän tulee lukea sama osa kirjasta, turvaten ainoastaan
omaan kuvausvoimaansa, ääneensä ja runolliseen käsityskykyynsä,
esiintyvät taitamattomina runouden rääkkääjinä.

Lausuja älköön yrittäkö täydellisesti matkia henkilöjen ääntä. Mies
esim. älköön koettako, paitsi koomillisissa osissa, lukea naisen
äänellä, sillä se kuuluu naurettavalta. Taiteellinen lausuja kuvaa eri
henkilöitä kvalitatiivisen perusäänen avulla; s.o. kvalitatiivisen
äänensävyn avulla meidän tulee erottaa toisistaan esim. Porzia ja
Norissa, kuningatar ja Ofelia, Goneril ja Cordelia, Leontes ja
Eurysakes, Cassius ja Brutus j.n.e. Eri äänenväritystä, jolla hyvä
lukija kuvaa draaman henkilöitä, saattaisimme verrata samalta pinnalta
kohoaviin ja toistensa yhteydessä oleviin korkokuviin, jota vastoin
henkilöt näyttämöllä esiintyvät ikäänkuin irtonaisina, vapaina
veistokuvina.

Aleksandriinissa täytyy rytmin kauniisti sointua, mutta sisällyksen
hallita; muuten diaeresi tulee pääasiaksi ja loogillinen paino ja
tunteiden hienot vaihtelut häviävät. Suuri, ylevä indignatiooni ja viha
vaatii pontevuutta, eikä siis liian nopeaa temppoa, vaan mahtavaa,
suurenmoista kiihtymistä.


                   Regina von Emmeritz.

                          Kuningas.

    Herjaajat häijyt, joill'ˇ on käärmeen myrkky kiellä!
    Kuink' kauan | saastuttaa ˇ te saatte maata vielä?
    Kautt' taivaan! Paljon näin. Näin usein murhaajia, |
    Näin sielun varkaita | ja kansain sortajia.
    Myös ihmiskunnian | sain myrkyttäjiä nähdä;
    Opista Kristuksen, näin, ˇ pilkkaa voidaan tehdä —
    Mut tikaria | viel' ˇ en nähnyt murhaajan,
    Jonk' kärjessä, kuin tään, on kuva Jumalan.
    Mit olen? Tomu! Niin, ˇ mut lähettiläs Herran,
    Se miekka, jolla tuo ˇ hän tahtons ilmi kerran,
    Sorrettuin oikeus | ja tunto Europan, —
    Kuin mittaisitte te, nyt teille mittajan; ||
    Kuink' armahdin teit' ain! Niin eivät Turkkilaiset
    Lutherilaisillen | lie ˇ olleet petomaiset,
    Kuin te. Niin kauas kuin nään, heitä poltatten;
    Ma kärsin sitä, kun ˇ sa, Herra, kärsit sen!
    Sa yksin kostaa sait, ma pysyin tyynenä.
    Rikosta, petosta | ma maksoin lemmellä.
    Nyt mitta täysi on. Jos Huss | sai kostajaa, |
    Niin viel ei kostettu ˇ oo Savonarolaa.
    Voimaani vapise, sa Babylonin portto,
    Kopea Rooma sa! Sun valtaas uhkaa sorto,
    Kautt' taivaan murran sun! Ma sua vainoan ˇ
    Maailman loppuhun! Sun maasta juuritan.

                         (Z. Topelius.)

Antiikkista draamaa lukiessa tulee tuoda esille draaman suuret
piirteet, joiden ilmauksina ovat säännyllisyys, loisto ja sopusointu;
kiihkeimpiä tunteenpurkauksiakin esitettäessä tulee rytmin laajasti
sointua. Yksityisseikkoja ei saa liian huomattavasti kuvata, sillä
se häiritsee antiikkista ylevää levollisuutta ja soveltuu ainoastaan
uudenaikaisissa näytelmissä, joiden koko luonteessa ilmestyy
hermostunut levottomuus.

Ellemme ole oppineet käyttämään portamentoa, emme milloinkaan voi
esittää tuota selvyyttä, ylevyyttä ja ihanteellista tyyneyttä, joka on
antiikille omituinen. Sen, joka puhuu eli lukee muinaisajan draamaa
samalla vauhdilla, kuin tavallista 5-polvista jambimittaa, on mahdoton
herättää oikeata tunnelmaa.


            Salamiinin kuninkaat.

                  Leontes.

    Ei ollut, isä, koska vasten nuhdettas ˇ
    Mun täytyy itsen' puolustaa, ei ollutkaan ˇ
    Niin ahdas katseeni | koin luulevan sa näyt.
    Ma pientä näin, näin suurta myös, vaikk' en ˇ
    Ain' ihmisjoukossa, joss' usein käskyjä ˇ
    Jumalten | peittää mutkat mielten sokeain.
    Mä näin, mit' itse näkisit, jos silmäsi |
    Sä loisit avaruuteen, maihin, merihin |
    Ja päivän sulouteen, tyyneyteen yön |
    Ja tähtiin ijänikuisiin, tai kukkaisiin, ˇ
    Jotk' aamuin syntyvät | ja illoin kuihtuvat.
    Mä järjestyksen pyhän | ynnä lujan lain |
    Näin kaikessa, niin pienessä | kuin suuressa.
    Ratansa tunsi tähti, taivaan vahvuus | ei ˇ
    Se murtain maahan laskennat, ei janoissaan ˇ
    Maa | niellyt merta | eikä meri näljissään ˇ |
    Oo syönyt maata; kukkanen sen rannalla |
    Rauhallisesti kasvoi aaltoin kuohussa.
    Niin Zeuskin järjestää, niin oikeudella ˇ |
    Hän heikkoin kohtalotkin aina perustaa |
    Ja tyttärensä ain' on hänen rinnallaan,
    Tuo Diike-jumalatar, kova, totinen;
    Ja häneen | Zeus | luo ensin tarkan silmänsä.
    Jos kasvons' ovat kirkkaat, Zeuskin hymyilee |
    Ja loistaa laupeasti | niinkuin aurinko.
    Jos silmät Diiken synkiks käy, niin vihoissaan ˇ
    Zeus murtaa kansat, kaupungit, joiss' ompi vaan ˇ
    Rikottu Diiken laki, vääryys vallitsee. |
    Mit' ihmislapsi kerskaa tarkoituksestaan,
    Jos halveksii tiellensä tulleit' esteitä?
    Hän taitaneeko jumaloiden vaa'alla ˇ
    Jokaista asiata | oikein punnita?
    Ja tietääkö hän edes sokeudessaan ˇ
    Kun kouran santaa koskemahan sattuu hän,
    Ett' estänyt ehk' on se vierimistä maan?
    Jos kohta on hän jalointakin aikonut |
    Ja vilpitönnä päässyt päähän toivonsa,
    Ain' oliko se onneksensa? Eikö hän ˇ
    Monasti pettynyt | kuin unen näössä;
    Samoin kuin lapsi, joka juoksee vuorelle ˇ
    Syleilemähän ruskoa, mi usm' on vaan?
    Ja tuohon tuntemattomahan määrähän,
    Jok' ompi aivan toista saavutettuna,
    Myös vääryydenkin tietä | rientää ihminen |
    Ja päähän päästä | koittaa vaikka syyllisnä!

                          (J. L. Runeberg.)




Kuinka draamassa esiintyvä kertomus on lausuttava näyttämöltä.


Tästä ei voida antaa yleisiä, abstraktisia sääntöjä. Huomautamme
ainoastaan että samalla kuin näyttelijän tulee esittää kerrottavansa
ohimenneenä tapahtumana, tulee hänen loihtia tapaus elävänä ja
todenmukaisena kuulijan silmäin eteen; hän ei saa kuvailla ainoastaan
erityiskohtia, vaan yksityispiirteiden tulee esiintyä elävänä
kokonaiskuvana.

Tämän yleissäännön selitykseksi saakoot tässä sijansa muutamat ohjeet
eräitten eniten tunnettujen draamallisten kertomusten ymmärtämiseksi.

Raoul »Orleans'in Neitsyeessä» kertoo ensimmäisestä voitosta, jonka
tappioihin tottuneet ranskalaiset saivat sankarillisen neitsyeen
johtamina.

Ensinnäkin tulee kertojan muistaa, että hän puhuu _kuninkaalle_.
Toiseksi: hän ei saa esiintyä ainoastaan lähettilään tavoin, joka
tuopi tietoja sotapäällikölle, vaan kuulijan tulee tuntea, että hän
itse syvästi käsittää tuomansa ilosanoman merkityksen. Kuumaverisenä
ranskalaisena hän ei saa salata sitä riemun tunteiden tulta, jonka
voitto on hänessä saanut syttymään, mutta hänen tulee kuitenkin
huolellisesti karttaa kiihkoisia tunteen purkauksia. Hetken
juhlallisuus luopi leimansa hänen kertomukseensa. Hänen tulee suurissa
piirteissä kuvata pelastavaa neitsyttä, karttaen deklamoimista.
Kertomus vaikuttaa syvästi jos esittäjä pystyy aikaansaamaan
psykoloogista kiihtymistä. Hän alkaa arastellen, mutta kertomuksen
kuluessa hän unohtaa loistavan ympäristön ja innostuu, yhä kuitenkin
koettaen hillitä tunteitaan, kunnes lopussa pääsee valtaan ylpeä
voittoriemu.

Toisenlaatuinen on Lady Milfordhn kertomus Schillerin »Kavaluus
ja rakkaus» -nimisessä näytelmässä. Hän ilmaisee entisen elämänsä
vaiheet, jotka hän vuosikausia on pitänyt salaisuutenaan. Hänen
on vaikea sanoa sanottavaansa, hän taistelee ylpeyttänsä vastaan
paljastaessaan elämänsä varjopuolet miehelle, jota hän rakastaa,
mutta samalla hän hyvin ymmärrettävällä itsetunnolla tuopi esille
olentonsa syvyydessä piilevän puhtaan inhimillisyyden, jota hän ei
hetkeksikään ole kadottanut. Hänen kertomustaan ei saata esittää
kyllin yksinkertaisesti. Siinä ei saa esiintyä pienintäkään piirrettä,
joka vivahtaisi miellyttämisen haluun, ja kertomus on kerrottava
äänellä, joka tunkeutuu sydämmeen ja puhuu totuuden korutonta kieltä,
mutta samalla siinä on esiintyvä mieltä vihlova liikutus ja osanotto
kärsineen kovaan kohtaloon. Esityksen tulee vaikuttaa niin että sekä
Ferdinandissa että kuulijassa syntyy varma vakaumus siitä, että Lady
Milford, vaikka hänen suhteensa ruhtinaaseen onkin ollut epäiltävä,
kuitenkin on säilyttänyt sisimmän olemuksensa tahratonna. Äänen sävy
on oleva niin vilpitön, että kuulija saattaa täysin käsittää, miksi
Ferdinand horjuu ja miksi kertomus syvästi järkähyttää hänen mieltään.

Vielä tulee meidän sanoa muutama sana n.s. symboolisesta kertomuksesta,
joka sadun tahi allegorian varjoon kätkee syvän totuuden.

Esim. »Nathan Viisaan» kertomus kolmesta sormuksesta on esitettävä
yksinkertaisen ylevästi. Vaikka tämä kertomus tuntuu hetken innostuksen
tuottamalta runolliselta sadulta, tulee lausunnossa esiintyä Nathanin
selvä tajunta siitä, että satuun kätkeytyy syvä aate. Kertomuksen tulee
päättyä ylevään profeetalliseen innostukseen.

Antiikkisen draaman alalta mainittakoon Tekmessan kertomus Runebergin
»Salamiinin kuninkaista». Ylevä, suuri alistuvaisuus, ihmisen
taipuminen jumalien tahdolle määrää äänen ja tempon laadun. Kuulijan
tulee kaiken aikaa tuntea, että kertoja on _sankaripuoliso ja
sankariäiti_. Silloinkin kuin tuska riehuu tuimimpana, hän säilyttää
jalon arvokkaisuutensa. Vaikka kuulemme että hän on »elon katkeruuden
pohjaan vajonnut», ei kertomuksessa saa esiintyä hentomielistä
vaikeroimista, sillä Tekmessa ei ole mikään nykyajan arkipäiväinen
olento. Omia kärsimyksiään hän ei tahdo kertoa, säälin herättäminen
omaa itseänsä kohtaan ei ole hänen tarkoituksensa; hän lausuu:
»murheeni jätän kertomatta, kenkään ei mun yksin jääneen kyyneleitä
nähnynnä, ei valitusta huuliltani lähtenyt». Syvintäkin epätoivoa
ilmaisevissa kohdissa tulee antiikkisen levollisuuden vallita ja rytmin
kohota sekä laskeutua suurina, laajoina sävelaaltoina. Samalla kuin
kerrotaan tapaukset havainnollisen elävästi, tulee kuulijan tuntea että
Tekmessa on kestänyt taistelunsa ja kohonnut tuskiensa hallitsijaksi.
Hän kaipaa ainoastaan varmaa tietoa Eurysakeen kuolemasta, saadakseen
täydellisen rauhan. Kuninkaan ja sankarin puolisona häntä masentaa se
ajatus, että Eurysakes olisi »orjana ja vihollisten pilkan alaisena».
Kuullessaan poikansa kuolleeksi hän sanoo: »ei mua murheet paina,
kuollut on Eurysakes». Voittoisalla ihanteellisuudella hän kantaa
kärsimyksensä, jonka vuoksi Leontes huudahtaa:

                   Kuink' alttiisti,
    Jalosti astut, itse huolen alainen,
    Lievittämähän muitten huolia! Mist' on
    Se suuri taito sulia, muitten haavoja
    Omilla kärsimisilläsi parantaa,
    Sen kukan lailla, joka taitettunakin
    Suloisen tuoksun vielä meille lahjoittaa?






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 75715 ***