Update for 77030HEADmain

4 files changed, 7769 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/77030-0.txt b/77030-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..5d43b27
--- /dev/null
+++ b/77030-0.txt
@@ -0,0 +1,7753 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77030 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+POLKU
+
+Kirj.
+
+Gabriel Scott
+
+
+Tekijän luvalla suomentanut
+
+Uuno Kailas
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö,
+1926.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Joka päivä tulee auringonlaskun jälkeen tavallisesti hiljainen hetki,
+äänetön rauha ennen valon kuolemaa. Lampien ja järvien katse syventyy,
+ne vangitsevat kaiken taivaan hehkun ja riemun ja lepäävät illassa
+kirkkaina ja loistavina — sitten ne vaipuvat ajatuksiinsa, ylevässä ja
+sulkeutuneessa rauhassa. Ympäristössä viettää tunturi hämäränhetkeä
+sinertävien töyräiden, kanervikkojen ja rämeiden, harvan mäntymetsän
+ja pienten, vaaleiden koivuviitojen keralla. Se nousee ja laskee
+pitkin ääriviivoin, kohottaen joskus lakensa pilviä kohden ikään kuin
+tahtoen katsella itseään. Varjot keräytyvät rinteelle, ne ryömivät
+esiin lohkareitten ja jyrkänteiden alta ja yhtyvät äänettömästi ja
+huomaamatta. Jokin erillinen puu saattaa sentään hiljaa humista — tuuli
+on löytänyt sen matkallaan ja kulkee huolettomasti lehvien läpi — nyt
+se havaitsee ympärillään vallitsevan hiljaisuuden, kultaisen laineen,
+joka liukuu illan halki, ja herkeää äänettömästä leikistään. Se ikään
+kuin erkanee itsestään, sen latva kuuntelee, se tajuaa äärettömyyden
+ja pyrkii sitä kohden jokaista oksaansa kurottaen eikä ole enää muista
+erillään. Mätäs nurmikolla, vesakko rotkossa, polku, joka hiipii
+vuorenselänteen yli — kaikki, kaikki on yhtä sen kanssa, kaikki erkanee
+itsestään ja tajuaa ikuisen alkuperänsä, syvän yhteenkuuluvaisuutensa.
+Se seisoo ikään kuin pää paljastettuna, siunaavan hämärän langetessa.
+
+Kenellä on korvat kuulla —
+
+Tuuli on löytänyt rauhallisen kuopan ja asettunut levolle kanervikkoon.
+Ja lähde, joka hiljaa kumpuaa partaansa alla syvästi salassa aineen ja
+tomun takana, tulvii äänettömästi äyräänsä yli ja kastelee sen juuria
+hiljaisen tuokion ajan.
+
+Tarkkakuuloisuus ympäröi maata, silmä avautuu hiljaa sinessä ja
+katselee vakaasti, tutkimattomin katsein läpi pimeyden...
+
+
+
+
+II.
+
+
+Polku alkaa alhaalla kylässä.
+
+Se poikkeaa maantiestä, joka kulkee tomuisena ja harmaana laakson
+läpi, ja rientää suoraan yli kukkulan laen — kapea uurre ruskeassa
+maassa. Se pääsee tunturille ja kiiruhtaa ylöspäin, se kiipeää rinteen
+reippaasti ja kepeästi, kiemurtelee eteenpäin kuusikon ja rytöpuiden,
+varjoisan nuoren metsän ja katajain ja kallioimarteiden lomitse.
+Ennen pitkää tulee tunturilta puro, ja polku ja puro menevät ristiin
+— tässä on porraspuu, jota sanotaan Linan sillaksi ja jonka pitäisi
+olla Kristoferin rakentama siihen aikaan kuin Lina kävi papin luona
+lukemassa ja oli tuskin kolmentoista ikäinen. Vähän ylempänä polku ja
+puro kohtaavat toisensa uudelleen, mutta tällä kertaa ne pysyttelevät
+yksissä; puro on kaivautunut esiin sorasta ja noudattelee polkua
+puolisensataa askelta, ennen kuin jälleen lähtee omille teilleen.
+Tähän on Kristofer pannut kiviä riviin, pieniä saaria poikki puron,
+niin että voi kulkea sen yli kuivin jaloin — varmaan taas pienen Linan
+tähden. Rinne kohoaa sitten pystyin seinämin ja sortuvin jyrkäntein —
+kuin harmaa kiviputous — ja korkealla kaiken yläpuolella on tunturi
+niin kuin lukittu portti ja salpaa tien jättiläishuipullaan eikä
+päästä ketään edemmäksi. Mutta polku ei yritäkään sitä, vaan kääntyy
+tyynesti sivulle, pujahtaa kanervikkoon aivan vuoren juurella ja löytää
+rotkon, johon kiipeää. Se pääsee yhä ylemmäksi — tosin se paikka
+paikoin tupertuu alaspäinkin, mutta aloittaa taas uudella vauhdilla ja
+kiemurtelee edelleen rinnettä ylös, halki mustikanvarsien. Lopulta se
+matelee alastoman kallion yli, painuu sangen nolona alas ja sukeltaa
+sitten taas kanervikkoon.
+
+Alussa on metsä mukana. Se saattelee molemmin puolin, kookasvartiset
+männyt ja kuuset, joukossa jokin tammi ja koivu, joita on taajemmassa
+ylempänä rinteellä. Sitten tulee lisäksi haapoja ja pihlajia ja
+joitakin pähkinäpensaita; samaan aikaan havumetsä harvenee, sille käy
+täällä liian jyrkäksi — ja vihdoin se pysähtyy kokonaan. Vain siellä
+täällä seisoo joku neuvoton etuvartia pyörällä päin, epätoivoinen
+uskalikko, joka ei ole tahtonut antautua. Se pudistelee käpyjään
+tuulessa ja varisuttaa siemeniään kauas ympärilleen; aika neuvon tuo,
+se kenties arvelee. Ja tuuli ottaa joskus siemenen ja kantaa sen
+ylemmäksi rinteelle — niin metsä yhtäkaikki nousee. Mutta tammi- ja
+koivuvesakko luikertelee huolettomasti edelleen; se ei kohtaa mitään
+vaikeuksia, vaan saavuttaa helposti jyrkänteen reunan.
+
+Täältä aukeaa sisämaahan päin laakea tasanne — ei suurtunturin
+sammalikkojen ja valkoisen, hohtavan lumen peittämä laki, vaan
+sen esikartano punaisine kanervaharjanteineen, joiden lomassa on
+kapeita metsäjuovia — kaksi porrasaskelmaa meren yläpuolella. Se
+ulottuu peninkulmamääriä joka suuntaan, tyyni, juhlallinen maisema,
+joka lepää ikään kuin ovet selkosellaan, niin että valo ja ilma
+pääsee kaikkialle. Se lepää ojennetuin jäsenin taivasalla pitkine,
+surumielisine ääriviivoineen ja uinuu itsensä unohtavassa rauhassa.
+Matalat kanervatöyräät ympärillä, suot vesihautoineen ja mättäineen,
+joilla kasvaa ryhmä koivuja toisiinsa takertuneina, ja alastomat
+kalliot, jotka pyöristyvät hitaasti ylös notkojen keskeltä — kaikki
+on ikään kuin vaipunut äänettömään tutkisteluun hiljaisen mielihyvän
+vallassa. Se lepää siinä niin sopusointuisena, niin syvästi tuntevana,
+uhoten alkuperän ihmettä, ylevänä kuin aikojen aamussa, jolloin luojan
+varjo vaelsi maan yli ja ruoho versoi hänen jäljissään. On kuin se
+olisi säilyttänyt vaikutelman, kuin se vielä eläisi muistossa —
+keskeytymättömässä seurustelussa ihmeen itsensä kanssa. Ja tuuli kiitää
+sen yli, pudistaa puita ja pyörittelee lehtiä ja teutaroi kanervikossa
+vallattomasti kuin jänis. Tuuli kiitää sen yli, se tunkeutuu notkoihin
+ja alastomille kallioille, joita musta jäkälä ja vyörykivet peittävät.
+Se kulkee sinne tänne mäkien lomitse, rientää uupumatta yli soiden ja
+yli lampien, jotka vilkkuvat kaislakiehkurain keskeltä, eikä löydä
+vakinaista olosijaa. Ja äkkiä se paiskautuu lampeen, niin että se
+käpristyy väristen kokoon ja käy kananlihalle...
+
+Mutta polku luikertaa tunturia kohti, yhä kauemmas, yhä eteenpäin.
+Nyt, tasaiselle päästyään, se tuntuu parantavan vauhtia. Toisinaan se
+tanssii eteenpäin katajikon läpi, hypähdellen riehakkaasti vallattomaan
+tapaansa — ota kiinni, se ikään kuin sanoo ja pujahtaa tiehensä
+pehmein kaarroksin. Ja toisinaan se hiipii varpaillaan yli soiden,
+missä pursu seisoo ruosteenpunaisten vesihautojen välissä ja maustaa
+ilmaa laajalti — hiipii vaivaiskoivujen lomitse, painaa varvut allensa
+ja käyttää kaikkia keinoja hyväkseen. Sitten se hyppää pelastuneena
+maihin mättäälle ja jatkaa edelleen uudella vauhdilla. Ota kiinni, ota
+kiinni, se sanoo taas ja pakenee Kovelandin ylärinnettä pitkin kiitäen
+kanervikossa vikkelästi kuin käärme.
+
+Ja tasanko lepää tyynenä, ovet selkosellaan ja kantaa sitä yhä kauemmas
+sisämaahan.
+
+Mutta mistä nämä haavat, jotka seuraavat polkua, mistä nämä raidat ja
+pienet pajut?
+
+Kansa tietää kertoa, että Kristofer piti mukanaan vesaa, missä ikinä
+liikkuikin, vihreätä raidanvarpua, ja jos hän löysi sopivan paikan,
+pisti hän mielellään vesan maahan, ja se jäi siihen ja kasvoi puuksi.
+
+Vesa-Kristofer, sanoivat ihmiset, missä hän vain kulkee, siellä versoo
+vesoja hänen jäljissään!
+
+Sitten tunturi käy jyrkemmäksi, kanervikko loppuu —
+
+Ja polku, joka haparoi tunturinkuvetta pitkin, keikahtaa alas kohden
+sinertävää kiilaa, joka pistää syvälle notkoon ja ikään kuin leikkaa
+maiseman kahtia. Siinä on Staalvatnet suhisevine kaisloineen,
+vaeltavine aaltoineen ja upottavine liejuineen. Siinä on Staalvatnet,
+missä Kristofer kävi paimenessa, missä hän suoritti hiljaista
+tehtäväänsä — se läikkyy tunturin sylissä niin kuin nukkuva valo.
+
+Sen takana kohoaa vedestä hitaasti ja tyynesti mahtava kanervatöyräs.
+Kun polku laskeutuu sitä kohti, on kuin töyräs tulisi vyöryen vastaan
+— kivimaininki maan alkuajoilta matkalla tunturin yli ryskyen ja
+jymisten. Ei, sitten se on lannistettu parhaassa vauhdissaan,
+voimakkaamman sormi on sen pysäyttänyt, lamauttanut sen kesken
+kulkuaan. Nyt se lepää hiljaa tuossa tunturin sydämessä — jähmettynyt
+aalto, rauhallinen kanervavuori, jonka ympärille koko maisema keräytyy.
+Kerran koko vuori oli vihreä, kerran se oli pelkkää nurmea, rehevää,
+sormen pituista silkkiruohoa, jota lammas söi. Sitten lammas ei enää
+tullut, ja kanerva alkoi pyrkiä ylös ja täplitti vuoren ruskeaksi ja
+punaiseksi, kunnes oli muuttanut sitä tarpeeksi. Mutta se on siinä
+siltä yhtä järkkymättömänä ja kohottautuu vapaasti auringonpaisteeseen
+nähden kauas kaikkiin suuntiin ja viettäen hitaasti joka puolelle.
+Punainen kanervikko ja sininen taivas kohtaavat toisensa ylinnä
+harjanteella, joka piirtää sineen pitkän kaaren —
+
+Helluntaivuoreksi sanoivat ihmiset sitä ennen, Hægelandin ylänteeksi
+sanovat he sitä nyt; tunturi on muuttunut, moni asia on saanut toisen
+nimen. Mutta vähän syrjempänä on tunturissa portaat; ne on hakattu
+huolellisesti alatusten, niin että voi turvallisesti laskea jalkansa
+niille. Kristofer tahtoi kaikille hyvää; eihän ollut varmaa, että
+kaikki pääsivät alas yhtä helposti kuin hän. Ja alempana rinteellä on
+hänen asumuksensa, pienen pieni kivimaja avoimine oviaukkoineen, ihan
+kuin jonkin otuksen pesä — tuskin neljän askelen pituinen. Se nojaa
+mustaan kivilohkareeseen, joka samalla on sen seinänä; siltä puolelta
+se siis ainakin on tiivis. Entä mitä muuta se tarjoaa nähtäväksi?
+Kivisen makuulavan suoraan maapermannon poikki, sen päällä sylyksen
+kanervia, niissä nukkua, tulisijan nurkassa kyykyllään — — Hyvä
+Jumala, miten ihminen on voinut asua täällä! Nyt tulee tänne joskus
+pitäjän ihmisiä kalastamaan; he nukkuvat täällä ja kestävät pari yötä
+ja luulevat sitten tehneensä suurenkin urotyön. Nyt täällä liikkuu
+kärppä, joka pitää tätä mukavana asuinpaikkana ja arvelee, että se on
+tehty juuri sitä varten. Ja kuitenkin on ihminen elänyt täällä viihtyen
+kilpaa kanervan ja koivun kanssa ja tuntien olonsa sanomattoman
+miellyttäväksi! Ihminen on istunut noissa raunioissa ajatellen pieniä
+ihmisajatuksiaan ja ihmetellen kaikkea näkemäänsä, huomaamatta
+yksinäisyyttä olemassaolon riemulta. Siitä on kauan — ei sentään,
+ihmisikä vain, ja se ei ole mitään täällä tunturilla, missä sata vuotta
+on kuin yksi päivä.
+
+Vähän kauempana on jätteitä lammastarhasta, missä elukat toisinaan
+nukkuivat: pitkulainen kiviaitaus. Veräjä on käytetty kahvipuiksi, ja
+muuri on luhistunut pahasti, paikoin maan tasalle, mutta sittenkin —
+tarha ei ole milloinkaan ollut kauniimpi kuin nyt. Tunturi on ikään
+kuin aidannut paikan uudelleen, verhonnut sen jälleen ystävällisissä
+muisteloissa, hoitanut sitä yksinkertaisella tavallaan. Ensin ryömi
+kanerva varovasti aitaukseen, siinähän ei enää ollut mitään vaikeutta,
+nyt kun se oli niin monelle taholle avoin; sitten seurasi orjantappura.
+Sen jälkeen tuli yhä uusia. Kataja seisoi kauan ulkopuolella — ei,
+sitten sekin rohkaisi mielensä ja meni orjantappuran perässä. Vihdoin
+koivukin hiipi sinne. Täällä oli sen mielestä suojassa tuulelta, täällä
+oli lämmintä ja multaa kivien välissä, tämä oli siunattu paikka. Missä
+lampaat ennen makasivat tähtiyössä toisiaan lämmittäen ja rauhallisesti
+märehtien, siinä kasvaa nyt kokonainen lehto.
+
+Vesa-Kristoferin jäljissä versoo —
+
+On kuin vesa yhä vieläkin olisi kevättuore ja vihreä ja työntäisi yhä
+uusia virpiä ja hän olisi vain jättänyt sen aitaukseen lähtiessään
+täältä viimeisen kerran.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Kristofer tuli maailmaan samalla tavoin kuin ihmiset useimmiten, hän
+oli vain liian pitkä. Se ei tosin ollut mikään varsinainen vika, ja
+moni on päässyt maailman läpi pahemminkin puuttein, mutta koska hän
+jatkoi pitkänä olemistaan, tulivat ihmiset kiinnittäneeksi huomiota
+häneen jo silloin kuin hän vielä oli pieni lapsi. Ellei hänellä nyt
+olisi ollut puhevikaa — jos hän olisi voinut laverrella niin kuin
+muutkin, olisi kaikki kuitenkin saattanut käydä sellaisenaan laatuun.
+Mutta nyt tuli lisäksi se, että hänellä oli änkyttävä ja vitkasteleva
+ja hullunkurinen ja kangerteleva puhe ja että hän ikään kuin survoi
+sanat suussaan pieniksi palasiksi — ja silloin olikin asia vallan
+hullusti. Nuo kaksi seikkaa tehostivat toisiaan ja tekivät toisensa
+kaksin verroin huomattaviksi; vika ikään kuin asetettiin näkyville
+ja tehtiin pahemmaksi kuin olikaan. Aikuiset tosin jättivät pojan
+rauhaan, mutta nuoret nauroivat ääneen ja syytivät hänen jälkeensä
+minkä mitäkin. Siten Kristofer oppi ymmärtämään, ettei hän ollutkaan
+luotu muiden kaltaiseksi, ja hän alkoi hävetä itseään. Jo varhain
+saattoi hänestä huomata, että hän arasteli pituuttaan ja kulki niska
+kyhärässä ja polvet velttoina parantaakseen siten asiaa. Niin hän alkoi
+kymmenvuotiaana muistuttaa vanhaa miestä, kyyryselkäistä ukkoa — se oli
+uusi naurettavuus, joka teki kaiken entistäkin pahemmaksi.
+
+— Päivää, ruotivaari, sanoivat nuoret — liikuttako te puujalkoinanne
+ulkosalla hengittääksenne hiukan raitista ilmaa?
+
+Pahimpaan pulaan hän joutui koulussa.
+
+Tapahtui, että pojat piirittivät hänet, että he saivat hänet seinää
+vasten tai ahdistivat hänet johonkin nurkkaan. Haikara, he sanoivat,
+haravanvarsi, he sanoivat ja ulvoivat ja nauroivat ja taputtivat
+käsiään; ja nokkelimmat levittivät sormensa ja olivat mittaavinaan,
+miten pitkä hän oli. Neljä kyynärää ja seitsemän tuumaa; mene kotiin ja
+pysy siellä, mokomakin kummitus!
+
+Kristofer seisoi sillä aikaa seinää vasten katsoen heidän päittensä
+yli, seisoi siinä pysyen vaiti ja kuunnellen ja antaen rajuilman mennä
+ohi. Hän tiesi hyvin olevansa liian pitkä, hänen mielestään pojat
+olivat oikeassa, ja täyttä totta oli, mitä he sanoivat. Ja kun jokin
+sana oli erityisen osuva ja sai heidät ulvomaan ihastuksesta, niin
+hänkin koetti hämillään hymyillä. Totisesti, siinä he osuivat keskelle
+maalia, Jumala siunatkoon heitä kaikkia, juuri siltä hänestä tuntui.
+Heidän ei tosiaankaan tullut luulla, ettei hän olisi ollut samaa mieltä
+kuin he, heidän tuli vain antaa anteeksi hänelle. Ei hän ollut lempeä
+heitä ärsyttääkseen, eikä hän omasta tahdostaan ollut sen näköinen,
+mutta hän ei voinut mitään sille. Hän ei vain sanonut mitään, sillä
+hän tiesi liian hyvin, että asia kävisi monin verroin pahemmaksi, jos
+hän avaisi suunsa. Niinpä hän seisoi siinä kuin rauhallinen eläin
+ihmisparven keskellä, kestäen lempeällä, sävyisällä tavallaan sen
+pistot ja kidutukset.
+
+Saattoi myös tapahtua, että he saivat hänet käsiinsä keskellä kylää;
+Kristofer oli asialla, hän käveli maantietä pitkillä, ohuilla
+jaloillaan, pieni pää pystyssä ja silmillään kauas eteenpäin tähystäen
+— mahtoiko kukaan nähdä häntä tänään? Astellessaan siinä sankko
+kädessään hän muistutti suurta kahlaajalintua; hän ei voinut juuri
+näyttäytyä ihmisten parissa herättämättä huomiota. Mutta siinäpä
+olivatkin pojat pitkääpalloa pelaamassa — hei, silloin syntyi suuri
+meteli, ja ennen kuin hän ennätti pakoon, oli koko joukko hänen
+ympärillään. Pojat tuuppivat häntä, he tempoivat ja raastoivat ja
+tahtoivat kaataa hänet nurin — ja heidän keskellään seisoi Kristofer
+sankkoaan varjellen, jottei sille olisi tapahtunut mitään vahinkoa.
+
+— Va-va-varokaa, sanoi hän ja oli unohtanut änkyttävänsä —
+sa-sa-sankkoani!
+
+Niin olivat pojat päässeet tarkoituksensa perille, ja heillä oli
+hauskaa, ja he matkivat ja nauroivat.
+
+Pahin kaikista oli räätälin kyttyräselkäinen poika, pieni,
+kerkeäkielinen kääpiö, joka oli ikään kuin säkki täynnä ilkeyttä ja
+sappea eikä voinut koskaan jättää Kristoferia rauhaan. Tuolla pienellä
+muodottomalla ihmishyönteisellä täytyi olla myrkkyä suuret varastot,
+se pisti pistämistään eikä tyhjentynyt milloinkaan, se hyökkäsi
+alituisesti ilman aihetta ja pisti piikillään, jos voi, ja riemuitsi
+omista pistoistaan. Kääpiön ulkomuoto olisi tosin saattanut houkutella
+kenen tahansa hymyilemään, mutta hän osasi kääntää huomion pois
+itsestään ja kohdistaa sen Kristoferiin. Ja pojat osoittivat hänelle
+suosiotaan eivätkä olleet kuulleet elämässään sen veroista. Se kannusti
+kääpiötä uusiin keksintöihin, uusiin juoniin vuoden läpeensä. Hän
+täytti heidän rohkeimmatkin toiveensa, hän surisi ja pärisi uhrinsa
+ympärillä nauttien tämän neuvottomuudesta ja tuskasta eikä koskaan
+laiminlyönyt tilaisuutta käydä hänen kimppuunsa ja huomauttaa hänen
+vajavaisuuksistaan. Ja Kristoferin kieli oli sidottu, Kristofer seisoi
+vain nieleskellen, väänteli pitkää ruumistaan ja painoi päänsä alas
+olkapäiden väliin salatakseen häpeänsä.
+
+Kenties kääpiö ymmärsi —
+
+Kenties hänen tuntoaan toisinaan pisti ajatus, että Kristofer oli
+enemmän hereillä kuin he luulivatkaan. Se ei riisunut hänen aseitaan,
+hän vain vältti kohtaamasta hänen silmiään, tuota viipyvää, syvää
+katsetta, joka oli usein ilmeellään saattanut hänet hämmennyksiin,
+mutta joka myöskin herätti hänessä kiukkua. Poika ehkä tunsi, että
+Kristoferin silmät näkivät hänen omiensa sisään, hänen salaiseen
+ahdistukseensa ja tuskaansa saakka — näkivät, kuinka hänen rujoutensa
+kidutti häntä, niin että hän oikeastaan taisteli salatakseen oman
+vikansa ja voidakseen paremmin sietää itseään.
+
+Silloin joutui kääpiö joskus kuohuksiinsa. Häpeä ja katkeruus
+kamppailivat hänessä, hän tunsi olevansa loukattu ja sorrettu, riisuttu
+alastomaksi toisen silmissä ja oli salaa syvästi häpeissään. Kaikki
+tämä hurskaus ärsytti häntä, sen piti olla heti paikalla tomussa, hän
+tahtoi kostaa kirvelynsä, hänen täytyi tavalla tai toisella kiskoa paha
+sana esiin toisen huulilta, saada hänetkin häpäisemään itseään.
+
+— Senkin — senkin lammas, sanoi hän lyöden Kristoferia vasten kasvoja.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Pilkka ja häväistys on kehnoa ravintoa, ja kaikkein vähimmin se
+soveltuu lapsen ravinnoksi. Mutta Kristofer ei ollut parempaan
+tottunut; halveksunta ja kaikenlaiset pilkkasanat sekoittuivat jo
+aikaisin hänen jokapäiväiseen leipäänsä ja tulivat luonnolliseksi
+osaksi hänen ravinnostaan. Ei hän kotonakaan siltä säästynyt —
+
+Äiti oli kyllä kiltti ja saattoi hemmoitellakin häntä, kun oli hyvällä
+päällä, mutta isän laita oli pahemmin. Hän oli kovaluontoisempi, kulki
+silmälasit nenällä, tirkki ja tähysteli joka taholle ja kyynäröi
+kaikkea näkemäänsä. Hm, hän sanoi korvallistaan kynsien ja ollen
+alinomaa tyytymätön ja löytäen hetikohta vian. Se ikään kuin ratkaisi
+asian, kaikki suorastaan riippui siitä. Mikään ei ollut moitteetonta,
+mikään ei ollut niin kuin piti olla, vaan siellä täällä oli puutteita.
+Hm, sanoi hän Kristoferia mittaillen ja ollen tyytymätön häneenkin;
+poikakaan ei ollut oikein muodostunut, vaan täynnä hävettäviä virheitä
+ja vikoja. Kas, pää oli hullusti asettunut olkapäille — ja sitäpaitsi
+se oli liian pieni. Hartiatkaan eivät olleet kunnolliset, ne antoivat
+käsivarsien liiaksi riippua, päästivät ne ikään kuin liian alas, niin
+että koko ihmismuoto meni pilalle. Kaula oli myöskin hullunkurinen
+samoin kuin selkä liian lyhyt. Ja kukapa olisi nähnyt mokomia koipia
+noin pienen ruhon alla? Kaikki oli aivan suhteetonta, katsoipa mihin
+hyvänsä. Hm, sanoi hän ja syytti poikaa antaen tämän selvästi ymmärtää,
+että tämä oli tehnyt hänelle häpeällistä vääryyttä. Kun ihmisen kerran
+piti tulla maailmaan, niin oliko mitään järkeä siinä, että hän tuli
+tuon näköisenä?
+
+Ei, ei, Kristofer oli samaa mieltä, hän oli vain sydämestään pahoillaan
+siitä, ettei ollut syntynyt mitan mukaiseksi, ja ymmärsi tehneensä
+pahoin isäänsä kohtaan. Niinpä hän pysyttelikin mahdollisimman paljon
+tieltä poissa — istui pitkät ajat mäenrinteessä talon takana, sillä
+aikaa kuin isä höyläsi ja liimasi vajassa, hääräillen risujen ja
+männynkäpyjen kimpussa ja ollen olevinaan vuoripaimenena ja tuovinaan
+lampaita tarhaan. Kunpa hän vain kerran tulisi aikuiseksi, kunpa hän
+vain tulisi kyllin isoksi! Ah, hän tiesi kyllä, mitä tahtoi, mutta
+toistaiseksi hän pysytteli täällä ja odotti sitä ja harjoitteli sitä
+varten ja iloitsi kirkkaita ilojaan, hänkin. Ei saanut olla kovin
+kauan poissa, isähän saattoi tahtoa häneltä jotakin; häneltä puuttui
+ehkä nauloja, ja hän tarvitsi heti paikalla pikalähettiä — jouduppas
+ja juokse, Kristofer ukkoseni. Sen tähden oli parasta olla saapuvilla,
+ennen kuin salama iski alas tupaan tuottaen kaikenlaista turmiota
+— parasta jättää lampaat omiin oloihinsa, panna pitkät jalkansa
+liikkeelle ja kipaista pohjatuulena kotiin. Näyttipä siltä, että nuo
+jalat olivat joskus hyvät olemassa! Tai isä oli itse menossa kylään ja
+tarvitsi Kristoferia avuksi kantamaan, ja sillä oli yhtä kiire silläkin.
+
+Nuo matkat alas kylään —
+
+Isä riensi vähän edellä tuumamitta takataskusta törröttäen ja pieni,
+rutistunut huopahattu haivenillaan. Ja Kristofer tulla tepasteli
+perässä ohuilla, jäykillä jaloillaan, tuijottaen isänsä selkään ja
+varoen menemästä liian lähelle. Hän käsitti, ettei ollut luvallista
+uskaltautua hänen viereensä, että isä selvästi häpesi hänen tähtensä
+ja olisi mieluummin ollut ottamatta häntä mukaansa. Niin hän asteli
+pahoilla mielin ja tuijotti tuijottamistaan tuumamittaan. Ja sen hela
+näytti muuttuvan silmäksi, joka kyräili häneen tyytymättömin katsein.
+Jospa olisi jälleen kotona, ajatteli Kristofer tuntien, miten kurjalta
+hän näytti, ja painaen päänsä pelkästä häpeästä.
+
+Isä saattoi kohdata jonkun tuttavan, joka pysähtyi hiukan pakinoimaan.
+Ja kun he olivat hiukan pakinoineet, käänsi tuttava tavallisesti
+päätään ikään kuin ottaakseen hänestä nopeasti mitan:
+
+— Mutta eikös se ole Kristofer?
+
+Toden totta, tuttava oli oikeassa, Kristofer siinä tosiaankin seisoi,
+sitä hän ei voinut kieltää, vaikka painautuikin säleaitaa vasten
+koettaen hävitä seipäiden väliin — ja sitten, sitten hänen täytyi tulla
+tielle ja näyttäytyä koko pituudessaan ja kuulla sama tuhannesti kuultu:
+
+— Sinähän kasvat vallan julmasti, poika!
+
+Isä seisoi sillä aikaa tiellä, vaihtoi jalkaa, kynsi korvallistaan ja
+näytti olevan hämillään — hm, niin, hän sanoi kakistellen ja mittaillen
+häntä puusepänmitoillaan ja ollen olevinaan maailman teräväsilmäisin
+mies ja pudistellen pois höylänlastujaan. Heidän ei toki pitänyt
+luulla, ettei hän nähnyt pojan vikoja; jos kohta tämä olikin hänen
+jälkeläisensä, näki hän silti, mitä pojalta puuttui, ja enemmänkin.
+Ei vika ollut ainoastaan jalkojen, vaan myöskin käsivarsien ja ruhon
+— katsokaa, miten lyhyt hänen selkänsä oli. Ei, hänelle oli jo kauan
+sitten valjennut, mistä poika oli vikansa perinyt; hän ei totta puhuen
+näyttänyt oikeiden ihmisten mukaan valetulta...
+
+Isä puhui puhumistaan.
+
+Ihmisellä oli tässä maailmassa koettelemuksensa, hän sanoi,
+sallimuksensa, joka heidän tuli kärsivällisesti kantaa. Ei se ollut
+aina niinkään helppoa, hän puolestaan — — hän pysähtyi ikään kuin
+rauhoittuakseen; se oli hänestä tavattoman ikävää. Ei ollut sääli
+poikaa, vaan sitä onnetonta, joka aivan ansiottaan ja viattomasti oli
+osunut tulemaan hänen isäkseen.
+
+Kristofer oli jälleen samaa mieltä; se oli hänenkin mielestään syvästi
+valitettavaa, ja hän tunsi rusentuvansa oman kurjuutensa painosta eikä
+tietänyt, mihin katsoa. Hän ei vain voinut käsittää, että hänessä
+oikeastaan oli mitään syytä — paitsi se, että hän oli olemassa. Se oli
+luonnollisesti hullua, mutta mitä hän sille mahtoi —
+
+Sillä tavoin Kristofer joutui harjaantumaan kärsivällisyyteen, aina
+nyrkin kokoisesta saakka. Ja hänen itsensä sitä ymmärtämättä kääntyivät
+hänen tuskansa hyväksi ja kantoivat hedelmää syvällä hänen mielessään.
+Kaikki tämä itsekuri ja itsensävoittaminen vaikutti hiljaisuudessa
+siunauksellisesti sisäänpäin, antaen hänelle tahdonlujuutta ja kasvua.
+Kristofer oppi jo lapsena suurimman, mitä ihminen voi oppia — kestämään
+vääryyttä.
+
+Siten hän kylvi jo varhain itseensä sen siemenen, josta oli tuleva
+hänen perusrunkonsa ja joka kaikessa oli pitävä häntä pystyssä.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Mutta ylhäällä talon takana oli lammastarha tarjoten lohdutusta
+kaikkeen elämän katkeruuteen ja vajavaisuuteen.
+
+Siellä se oli, aidattuna vihreillä vesoilla, jotka Kristofer pisti
+maahan lähekkäin, niin että niistä muodostui tiheä aitaus — syrjäinen
+ja rauhallinen maailma, jossa kaikki oli niin kuin olla piti, johon
+minkäänlainen pahuus ei päässyt tunkeutumaan. Täällä ei änkyttäminen
+haitannut, eikä se, että jalat olivat liian pitkät tai että pää oli
+asettunut hullusti olkapäille; täällä ei ollut kysymystä vioista, ne
+jäivät ikään kuin itsestään pois. Täällä ei ollut ketään, joka olisi
+osoitellut niitä ja puhunut niistä alinomaa, ei ketään, joka olisi
+virnuillut ja matkinut ja nauranut — täällä oli Kristofer kyllin
+hyvä. Puut, jotka humisivat ympärillä, runkoja naputteleva tikka,
+pähkinäpensaasta pähkinöitä poimiva orava, puro, joka kanervikossa
+kiiruhti hänen ohitseen ja täytti rinteen kumealla kohinallaan
+— se kaikki antoi hänen olla rauhassa, kenenkään huomaamatta,
+omien puuhiensa parissa. Hänellä oli syvä yhteys luontoon, harras
+luottamussuhde, joka oli ulkopuolella käsityskyvyn, ulkopuolella
+ajatuksen kantomatkan ja mittojen. Sehän on vain Kristofer, se
+ikään kuin sanoi, kun hän tulla kompuroi talosta ja istuutui maahan
+vesoineen tihentääkseen hieman aitaa. Oli kuin se olisi lukenut hänet
+mukaan, ikään kuin hänkin olisi ollut sikäläisiä — ehkä mustarastas
+tai lumikko, tai sammalikossa oljentelevan katajapensaan velipuoli.
+Kristofer saattoi tuntea olevansa täällä hyvien ystävien parissa, jotka
+tunsivat hänet ja soivat hänelle hyvää. Jos sitten oli ympärillä kiven
+järkäleitä, jotka olivat vyöryneet alas rinteeltä, niin tiesivät ne
+selvästi hänestä seisoessaan siinä suljettu ilme kasvoillaan, menneen
+ajan iäkkäät todistajat. Ne eivät kai nähneet mitään, sen sijaan ne
+seisoivat miettien, täynnä viisautta ja kokemusta, äänettöminä, koska
+tiesivät kaiken, mikä on ollut. Ne seisoivat huomioiden ja kuunnellen,
+olivat ainoastaan tarkkaavaisia katselijoita, seuraten kaikkea,
+mikä ympärillä hiipi ja ryömi. Ne katselivat pilvien alla lentävää
+pääskyä, rinteellä hiipivää mäyrää, alhaalla sammalessa matelevaa
+tuhatjalkaista, jolla oli pieni elämänsä silläkin. Ne katsoivat
+katsomistaan ja tiesivät kaiken seisoessaan siinä niin kuin lukitut
+lippaat, niin kuin sinetillä suljetut salaisuudet, ilme tutkimattomana
+ja vaieten kaikesta. Ne katsoivat pikku Kristoferiakin ja hänen pitkiä
+sääriään ja hänen pientä päätään ja tiesivät myöskin kaiken hänestä:
+
+Me tunnemme sinut, ne ajattelivat sisimmässään, sinulla on täällä
+ylhäällä pienen pieni lammastarha ja karjalaidun ja lampaita ja
+vuonia. Sinusta tulee paimen, kun tulet suureksi, ja sinä oleskelet
+kaukana, kaukana tunturilla ja tallustelet ylt'ympäri pursussa ja
+kanervassa, soissa, pajukoissa ja sammalessa, metsikön ja kirkkaan
+veden välillä. Ja eläimesi seuraavat sinua, eläimesi kulkevat
+ympärilläsi ja ovat sinun ainoana seuranasi pitkin päivää. Eläimesi
+kulkevat ja pureskelevat ja nuuskivat kuono tuulta vasten ja määkyvät
+ja menestyvät, ja kesäisin ne juovat vähän. Ja kun ne ovat kylläisiä,
+asettuvat ne makuulle ja muistuttavat pieniä pilvikuontaloita maassa
+ja märehtivät kaikki hiljaa ja viettävät autuasta hetkeä taivasalla ja
+pureksivat ruokaansa vielä kerran...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kristofer ei liikahda, hän hengittää vain syvään, ja sydän ikään
+kuin laajenee. Niin, hän ajattelee, niin, niin, ja hän kuulee,
+miten rinnassa jyskyttää, ja näkee kaiken selvästi edessään. Hän on
+seurannut eräänä syksynä äitiä tunturille ja ollut hänen kanssaan
+puolukoita poimimassa kolme kirkasta syyskuun päivää perätysten; ne
+kimmelsivät vielä mielessä ja kutsuivat häntä ja viittoivat hänelle ja
+olivat hänen pienenä sisäisenä valonaan. Kolme päivää polkua pitkin,
+soiden poikki, kanervan halki, ja kaksi yötä ladoissa lehväkimppujen
+ja raikkaan heinän välissä — lyhyt vaaksa aikaa, mutta ihmeellinen
+niin kauan kuin sitä kesti, kirkasta juhlaa ensi hetkestä saakka. Ei
+koskaan, ei koskaan hän ollut tietänyt, että elämään saattoi mahtua
+sellaista iloa, että se saattoi olla niin hyvä ja rikas! Ja kolmantena
+päivänä tuli eräs vieras heitä vastaan, vuoripaimen haarapussi
+olallaan, tuli poikki Noitatunturin, joka hehkui auringonlaskussa,
+tuijottavia siirtolohkareita huipullaan, viettävin rintein, joilla
+vesi solisi. Ja hänen ympärillään oli ikuista rauhattomuutta, hänen
+ympärillään tepasteli ja liikkui, hänen ympärillään oli tunturi
+lähtenyt liikkeelle ja oli alituisesti vaeltamassa itsensä yli. Mätäs
+mättäältä se kokoontui yhteen ja muuttui samassa eläviksi eläimiksi;
+ne pakkautuivat likelle miestä, joka kulki keskellä korkeana kuin
+jättiläinen ja johdatti niitä eteenpäin hitaasti, mutta varmasti.
+Mukana oli myöskin koira, joka porhalsi ylt'ympäri ja oli joka paikassa
+ja hätyytti vitkastelijoita eteenpäin, ja viimeisenä tuli paimenpoika
+ajaen lehmää — sarvetonta eläintä, jolla oli juovikkaat kyljet ja
+suunnattomat, riippuvat utareet. Kun se joskus ravisti päätään,
+luisui lihava nahka yli lavan, aivan kuin se olisi ollut jollakin
+tavoin talilla voideltu. Se oli ikään kuin heidän ruoka-aittansa;
+siitä he saivat maitoa, milloin tarvitsivat, saattoivatpa vielä saada
+juustoakin. Kristofer katsoi katsomistaan, kaukainen kuva hipui
+hänen mieleensä — oli kuin tuo paimen olisi sukeltanut esiin suoraan
+raamatunhistoriasta, lammaspaimen Aabrahamin ajoilta, ympärillään
+karvaiset ystävänsä, paratiisin lempeimmät eläimet. Kil — — — siellä
+helisi vieno tiuku; miehellä oli kaulain kädessään, ja hän heilutti
+sitä ilmassa edestakaisin — kil — kil — ja ravisteli sitä hiukan. Sävel
+oli ohut ja hauras, sävyltään ihmeellisen vaalea ja sulautui yhteen
+illan kultahohteen kanssa ja oli kuin tämän oma vieno ääni, tämän oma
+hyräilevä pieni suu.
+
+Ja tunturi lepäsi ympärillä kuunnellen. Pursu, kanerva, korsi suolla,
+siirtolohkareet, pajupensas — kaikki oli hiljaisen hartauden vallassa,
+hievahtamatonna, kurolla korvin ja hyvän, siunaavan sävelen lumoissa.
+
+Kristoferkin seisoi hiljaa, seisoi puolukkakori kädessään ja unohti
+aivan laskea sen maahan, unohti maailman ja äitinsä ja kaiken. Hän
+näki vain miehen, joka siinä meni, ihmisen, joka kulki kanervikossa
+hänen ohitseen mukanaan nelijalkaisten ystäviensä parvi, houkutteleva
+lampaiden ja vuonien vilinä. Mistä hän tuli ja minne hän meni?
+Taivas kaartui hänen päänsä päällä, ja tunturilakeus levisi hänen
+jalkojensa juuressa täynnä tyyntä ja salaista iloa. Kristofer katseli
+säteilevin silmin, oli kuin tunturi olisi avautunut ja näyttäytynyt
+hänelle sellaisena kuin se oli. Kaipaus kosketti hänen sydäntään,
+karvas ikävä heräsi mielessä, se veti häntä, hän tahtoi mukaan, hän
+tunsi, miten se veti ja houkutteli ja, kutsui. Paimenpoika, joka
+kulki lehmän mukana ajaen sitä hiljaa edellään — jospa hän itse
+olisi ollut tuo paimenpoika, jospa hänkin voisi tulla paimenpojaksi?
+Kil — hän kuuli taas tiuvun helinää, se oli hänen mielestään niin
+kaunista, soinnuiltaan niin haurasta, niin ihmeellisen hyvää. Ja vielä
+vaiettuaankin se jäi korvaan pitkäksi aikaa hyrisemään ja loihti kuvan
+uudelleen mieleen.
+
+— Ä-äiti, mikä mies se oli?
+
+Äiti havahtui ajatuksistaan; hänkin oli seisonut miestä tuijottaen.
+
+— Eiköhän liene ollut sama, jota sanovat Nils Vatneksi; hän on
+paimentanut viimeksi täällä, olin näkevinäni, että hän se oli.
+
+— Tunnetko hänet, äiti?
+
+Äiti käänsi päänsä syrjään.
+
+— Tunsin kerran hiukan.
+
+— Okko hän ke-kelpo mies?
+
+— En huomannut muutakaan.
+
+Syvän innostuksen puuskassa poika sanoi:
+
+— Sinun olisi pitänyt mennä hänelle, äiti!
+
+— Voi, mitä sinä loruat, poika.
+
+— Ajattelehan, miten hyvä meidän voisi olla —
+
+— Ole vaiti, sanon minä.
+
+Kristofer oli tovin ääneti, mutta alkoi sitten jälleen kysellä.
+
+— Minne arvelet hänen menevän?
+
+— Nyt hän kulkee suoraan alas laaksoon, Ruglandiin päin; kuulin
+odotettavan häntä sinne näinä päivinä.
+
+— Mu-mutta miksi hän menee sinne?
+
+— Kas, pitemmälle hän ei pääse, sitten ei näe enää muuta kuin metsää.
+
+Kristofer mietti hiukan; aivan niin, hän ymmärsi sen hyvin.
+
+— Mitä hän tekee Ruglandiin tultuansa?
+
+Äiti oli lähtenyt menemään.
+
+— Hän jää sinne yöksi, sanoi hän olkapäänsä yli — niillä on siellä
+semmoinen lammashaka, ettei paremmasta apua. Ja sitten tulee nuoriso
+tanssimaan, pojat ja tytöt ympäristön taloista.
+
+Kristofer kiiruhti äitinsä kintereillä, ettei olisi menettänyt yhtään
+sanaa.
+
+— Entä sitten, äiti, mi-mitä hän sitten tekee?
+
+Niin, sitten hän vain kulki tietä pitkin, kulki yhä alemmaksi tietä
+pitkin — — —
+
+Samana yönä Kristofer nousi makuulta ja hiipi hiljaa ulos talosta. Hän
+ei tietänyt, missä Rugland oli, ei ollut koskaan käynyt siellä, mutta
+tien piti kulkea pihan läpi, joten vallan hyvin uskalsi lähteä matkaan.
+
+Aluksi hän kulki paljain jaloin, jotta ei kukaan olisi kuullut, mutta
+päästyään onnellisesti kylän läpi hän pani sukat ja kengät jalkaansa
+ja oikeni isoksi mieheksi. Nyt olivat pitkät sääret hyvään tarpeeseen;
+hänenhän oli taivallettava halki metsän, joka laakson lähetessä taajeni
+laajenemistaan ja humisi hänelle hiljaista kieltään. Hän tiesi myöskin,
+että tie oli pitkä, puoli peninkulmaa tai niille main; oli paras
+pitää kiirettä, jos mieli joutua vielä takaisin ennen isän ja äidin
+heräämistä. Tietenkään hänellä ei ollut kelloa eikä hän tietänyt, miten
+aika kului, ja siksi hän pinnisti sitä enemmän ja juoksi välillä pitkiä
+taipaleita. Ja koko ajan hän harjoitteli kuiskaamaan hyvin hiljaa:
+
+— Minä tulin kysymään, voisitko sinä ottaa minut paimenpojaksi!
+
+Pari kertaa tuli ihmisiä vastaan, mutta hän poikkesi joka kerran tieltä
+syrjään, sillä hän arasteli; eihän kenenkään pitänyt nähdä häntä, ei
+kenenkään pitänyt päästä tuntemaan häntä eikä ilmaisemaan, että hän se
+oli.
+
+— Minä tulin kysymään —
+
+Ja Kristofer juoksi juoksemistaan.
+
+Äkkiä tunkeutui hänen nenäänsä omituisen paksua ja kitkerää
+häyryä, joka lepäsi liikkumattomana tien kohdalla ja täytti ilman
+tukahduttavalla katkullaan. Hän tiesi heti, mitä se oli, tiesi,
+että hän pian olisi perillä, ja hän tähysti pimeyteen — aivan niin,
+sieltä sukelsi esiin varjo, Ruglandin talo, hän arveli ja pohdiskeli,
+mahtoivatko siellä vielä olla valveilla, ja muisti, mitä äiti oli
+sanonut. Samassa hän kuuli ääniä; ehkäpä ne olivat pihamaalla
+pakinoimassa eivätkä siis huomaisi, jos hän hiipisi hakaan katsomaan
+vähän lampaita. Hän poikkesi tieltä ja alkoi juosta — parissa kolmessa
+minuutissa hän oli päässyt päämääräänsä ja pysähtyi katselemaan aidan
+yli sydän pamppailevana.
+
+Eläimet makasivat mäellä, tiheässä kuin kivet rinteellä, lähimmät
+erottuivat silmään selvästi, pyöristyivät kukin maasta esiin pienine,
+pitkulaisine päineen, korvat vinossa — kauempana ne sulautuivat yhteen
+ja muuttuivat vihdoin viimein harmaaksi sumuksi, joka sekoittui pimeään
+ympäristöön. Kristofer katsoi niitä — hänestä näytti, että niitä
+täytyi olla tuhansia; paikka paikoin ne makasivat koossa, paksuina
+kinoksina kuin menneen talven lumi, josta sänget ja korret pistävät
+esiin — mustia ja harmaita eläimiä sekaisin, niin kuin tahraista
+lunta, silmänkantamiin saakka. Siinä oli villaa paljon rahan arvosta,
+summaton rikkaus, ja kaikki tämä rikkaus oli uskottu Nilsille; Nils oli
+varmaan mahtava mies. Siinä ne makasivat, hänen elukkansa, ja lepäsivät
+puoliunessa, väsyneinä, mutta hyvillä mielin tunturiharjanteillä
+vietetyn kesän jälkeen, ja kaikkien leuat liikkuivat, kaikki ne
+märehtivät ja pureskelivat lopetellen päivän työtä ja jauhaen ruokaansa
+hienoksi, ennen kuin nielivät sen. Ha'asta kohosi vieno hyminä, heikko
+ja pehmoinen ääni, se täytti yön tyynellä mielihyvän tunteella,
+se sekoittui eläimistä lähtevään lämpöön hiljaiseksi, unettavaksi
+tohinaksi. Kristofer painoi päänsä veräjälle, hän olisi voinut taputtaa
+paalua pelkästä hellyydestä, hän olisi voinut paneutua pitkäkseen
+eläinten viereen ja jäädä niiden pariin koko yöksi. Lähin makasi silmät
+auki, kaksi kosteata, kaartuvaa kalvoa, jotka tuijottivat eteensä
+raukein katsein. Hän ojensi kätensä sitä kohti — se ei liikahtanut, ei
+edes katsonut häneen, se makasi vain siinä uneksivassa viihtymyksessään
+tuijottaen herkeämättä eteensä...
+
+Sitten haukkuu koira jossakin lähellä, haukkuu kuin sakeassa sumussa,
+ja joku ravistaa häntä olkapäästä.
+
+— No, se sanoo — mikä sinä olet miehiäsi?
+
+Kristofer kavahtaa ällistyneenä pystyyn, harmaa hämärä ympäröi häntä,
+ja hämärässä seisoo ukko vierellään nuuskiva koira ja katsoo häneen
+sinisillä silmillään. Hyvä Jumala, kohtahan on aamu, hän on seisonut ja
+nukkunut tässä veräjän ääressä ja antanut ajan ja yön mennä menojaan.
+
+— Minä tulin vä-vähän puhumaan Nilsin kanssa —Ukko hiukan hämmästyi.
+
+— Puhumaan Nilsin kanssa — mutta mitä asiaa sinulla näiden lampaiden
+luo oli?
+
+— Lampaiden vuoksi minä tulin, a-aioin vain katsella niitä, ensin.
+
+— Olet kai tullut vähän aikaa sitten?
+
+— Ei, jo joskus eilen illalla.
+
+— Eilen illalla, sanot, olet siis nukkunut yön tässä seisoallasi?
+
+— Niin, varmaan olen, minua taisi väsyttää —
+
+— Mutta Kristuksen nimessä, mitä sinä Nilsistä tahdoit?
+
+Kristofer selitti asiansa niin hyvin ja perusteellisesti kuin taisi, ja
+ukko seisoi vaiti ja kuunteli ja katseli häntä sinisillä silmillään ja
+ikään kuin tarkasteli hänen sisintä olemustaan. Hän ei puhunut paljon,
+nyökkäsi vain väliin ja kehoitti poikaa jatkamaan. Niin, kyllä hän
+tunsi hänen äitinsä, se oli totta, oli tuntenut hänet silloin kuin hän
+oli nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö —
+
+— No, sinä olet siis Elsen lapsi!
+
+Kun Kristofer vaikeni, katsoi hän häneen vielä vähän aikaa.
+
+— Sinä menit ensin lampaiden luo —
+
+Kristofer katsoi herkeämättä ukkoon, hän oli heti käsittänyt, että Nils
+se oli.
+
+— Niin, huomaathan itse, että olet ihan liian pieni vielä.
+Paimentaminen on miehen työtä, ja tukevaa miestä siihen tarvitaankin.
+
+Katse liukui tutkivasti päästä jalkoihin.
+
+— Muuten minusta näyttää, että sinussa on hyvää ainesta paimenpojaksi,
+sitä ei voi kieltää, sinulla on pitkät, vahvat jalat, ne ovat
+erinomaisen hyvät olemassa, saatpa vielä käyttää niitä hyvinkin
+ahkerasti.
+
+Kristoferin sydän pamppaili.
+
+— Jos minä tu-tulisin uudestaan, kun olen käynyt vähän vanhemmaksi?
+
+Silmät katsoivat häneen jälleen viipyvin, syvin katsein, ja Kristofer
+mietti mielessään, että niin viisaita silmiä hän ei ollut elinaikanaan
+nähnyt.
+
+— Minä en tahdo luvata mitään, mutta jos sinä olet se, miltä näytät,
+ei se suinkaan ole aivan mahdotonta. Hyvä paimenpoika on omistamisen
+arvoinen, enempää en nyt voi sanoa...
+
+Kristofer tuli kotiin ennen päivänkoittoa, hän kohotti hiljaa salpaa ja
+pääsi turvallisesti vuoteeseensa, vain äiti huomasi hänet ja kääntyi
+hiukan:
+
+— Oletko yhä jalkeilla?
+
+— Olin vain vähän ulkona.
+
+— Et kai ole ollut Nilsin luona?
+
+— Olen, kävin siellä niin nopeasti, hän käski sanoa terveisiä —
+
+— Hys, poika, hys!
+
+— Hän muisti sinut niiltä ajoilta kuin olit tyttö.
+
+— Hys, poika, kuuletko, isäsi voisi kuulla kaiken — — Kolme syyskuun
+päivää kanervakankaalla ja unohtumaton yö laaksossa, sitten oli
+juhla ohi, sitten tuli jälleen arki kaikkine vaivoineen ja tuttuine
+aherruksineen. Mutta siitä lähtien Kristofer tiesi, että maan
+päällä oli rauhoitettu paikka, laaja valtakunta, jossa oli lääkettä
+kaikkeen, että polku, joka kulki talon ohi, johdatti onnellisesti ylös
+tunturille, sen hiljaiseen, armeliaaseen rauhaan. Se säilyi hänen
+mielessään ja oli kuin luvattu maa, se astui esille hänen unissaan
+ja ajatuksissaan ja veti häntä vastustamattomalla voimalla puoleensa
+ja tuli hänen kaipauksensa korkeaksi päämääräksi. Ja kuva, jonka
+hän oli nähnyt tuona aurinkoisena iltana, se eli ja kasvoi hänessä
+ja juurtui syvälle hänen sydämeensä ja painoi leimansa koko hänen
+henkiseen elämäänsä. Vähäinen ääni saattoi riittää, puron pulpahdus,
+linnun viserrys — heti se ilmaantui hänen eteensä kauniimpana ja
+uudempana kuin koskaan ennen. Kas, siinä lepäsi Noitatunturi auringossa
+ja hehkussa niin kuin kuparimöhkäle, jossa on vihreitä hometahroja,
+ja selänteen yli tuli Nils ympärillään siunatut eläimensä. Hän tuli
+selvästi suoraan taivaasta, ja kaikki sen pilvet olivat hänen mukanaan,
+ja hän johdatti niitä varovasti läpi kanervan, halki illan alakuloisen
+rauhan. Oli kuin Isä Jumala itse olisi kulkenut ohitse —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kristofer huokaa syvään ja kääntää katseensa sivulle — siinä on hänen
+pienen pieni hakansa, ja siinä käyvät hänen lampaansa laitumella
+ja syövät niin, että nahka tihkuu, ja tulevat päivä päivältä yhä
+pyöreämmiksi. Ja isoimmalla on sarventyngät otsassa, se on pässi ja
+osaa puskea, mutta pienimmät ovat pikku vuonia. Totta kyllä, että ne
+eivät ole oikeita lampaita eikä niillä ole oikeata villaa, ne ovat
+väin tikkujen varaan asetettuja käpyjä, ja se, mikä nahasta tihkuu,
+on pihkaa, mutta ne ovat yhtä hyviä silti. Jumala on ne kerran luonut
+ja järjestänyt ja tehnyt ne sellaisiksi. Nekin ovat jonkinlaisia
+olioita, ja niillä on päämääränsä, ja ne palvelevat tarkoitustaan
+eivätkä suinkaan ole vähäarvoisia. Ja niissä on elämää, männynhuminaa
+ja ydinpuuta, niissä uinuu kokonainen kohiseva metsä. Ne ovat vain niin
+kuin lapset, niin pienen pieniä, niin avuttomia, niin suuresti sattuman
+ja oikkujen varassa.
+
+Kristofer tuntee pistoksen sydämessään, jonkinlaista sääliä; hän ottaa
+pässin varovasti käteensä ja nostaa sen maasta. Hän tahtoo vain pitää
+sitä vähän, tuntea, että se on hänen, ja olla hiukan hyvä sitä kohtaan.
+Hyväinen aika, sehän on niin pieni, ja se kulkea kömmiskelee täällä
+eikä muusta tiedä ja on kuitenkin tyytyväinen! Hän taivuttaa päätään
+ja hengittää sitä kohti ja on ikään kuin sen sallimus, ja pässi seisoo
+siinä tuulessa ja tuntee olonsa täysin turvalliseksi. Se seisoo siinä
+niin huolettomana, niin sydämellisen luottavaisena, seisoo siinä
+luojansa kämmenellä ja haroittaa jalkojaan ja antautuu kokonaan hänen
+valtaansa.
+
+Ja kivet seisovat ja katselevat ilme tutkimattomana, täynnä kokemusta
+ja viisautta ja vaikenevat vanhuutensa vuoksi, vaikenevat kaikesta —
+
+Sitten ehkä jokin häärii hänen kenkänsä kohdalla — pieni metsähiiri,
+jolla on turpakarvat, tai vaskikäärme tai sisilisko, täällä ylhäällä
+oli niin monenlaisia pieniä olioita, niin monenlaisia ryömiviä matosia.
+Kärppä asusti rinteellä, ja sillä oli usein asiaa kulkea tästä ohi, ja
+orava istui muutaman kyynärän päässä hänestä puhkomassa pähkinänkuoria
+tai noukkimassa siemeniä kävystä. Miksi hän herättäisi niissä
+levottomuutta? Ne eivät arastelleet kiviä, ne istuivat niiden välissä
+kuin hyvien ystävien joukossa eivätkä antaneet peloittaa itseään —
+minkä tähden ihminen niitä pahemmin peloittaisi?
+
+Kivet eivät liikahtaneet, Kristoferkaan ei liikahtanut. Hän istui
+vain hiljaa niiden parissa ja katseli kaikkea, mikä hiipi ja ryömi
+ympärillä, ja koetti hänkin olla kivi ja vaieta niin kuin se ja tajuta
+niin kuin se. Kun hän vain istui tarpeeksi kauan, oli kuin kaikki
+olisi avautunut hänelle, kuin kaikki olisi tuntenut olevansa turvassa
+ja olisi unohtanut hänet ja näyttäytynyt hänelle sellaisena kuin oli.
+Kas, hiiri hääri hänen kenkänsä ympärillä, ja sillä oli monta tehtävää
+ihan hänen silmiensä edessä, ja orava puuhaili pähkinöineen ja survoi
+niitä huolettomasti suussaan, niin että siruja satoi maahan kuin
+sahajauhoja. Ne kuuluivat kumpikin tänne mäelle, ne asuivat täällä,
+ne olivat kotoisin täältä. Ja toisin ajoin tuli hämähäkki, sen ruumis
+oli jalkakiehkuran varassa, nuo jalat kantoivat sitä keskellään kuin
+jonkinlaista koria. Sekin kuului tänne, sekin oli pieni olento, vaikka
+oli tuon näköinen; Jumala oli senkin luonut. Kas, sillä oli neljä
+jalkaparia, kahdeksan hentoa hiuskarvaa, niin ettei se ollut avuton,
+jos joskus menettikin niistä yhden. Kristofer katsoi katsomistaan, oli
+kuin hän olisi istunut ja tavannut jotakin ja aavistanut kokonaisuuden
+itsensä ulkopuolella, nähnyt hämärästi langan, joka kulki kaiken läpi.
+
+Ja puro solisee kaukana rinteellä ja täyttää sen kumealla kohinallaan —
+
+Niin Kristofer istui siellä kyyristyneenä kivien lomaan, tullen
+niiden oppilaaksi ja niiden tiedoista osalliseksi ja viettäen pientä
+onnentuokiota, jollaisia ihminen kipeästi tarvitsee.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Vuotta myöhemmin Kristofer tuli sairaaksi.
+
+Miten vähän me ihmiset tiedämme, miten merkillisen lyhytnäköisiä me
+olemme! Kristofer löysi eräänä päivänä kulkusen, raskaan, keltaisesta
+metallista tehdyn pallon, joka loisti hänen kädessään kuin saippuakupla
+ja oli täynnä helisevää soittoa. Herra ties, mistä se oli tullut, se
+lojui pensaikossa tien vieressä, mutta joka tapauksessa Kristofer löysi
+sen ja tuli niin iloiseksi, että nauroi ääneen. Eikä hän aavistanut,
+että hän piti kädessään omaa kohtaloaan, omaa surullista nuoruuttaan.
+Jos hän olisi heittänyt sen luotaan — kaikki olisi käynyt toisin,
+mutta hän ei heittänyt sitä pois, hänhän ei tiennyt, mitä teki ja mitä
+onnettomuutta kulkusesta koituisi. Hän riensi vain kotiin löytöineen,
+mäkeä ylös, kivien väliin, missä hän saattoi istua kenenkään
+häiritsemättä, soittaa tiukua ja iloita siitä kaikessa rauhassa.
+
+Kil —
+
+Mikähän siinä mahtaa niin kauniisti soida?
+
+Jonkinlaisen raon tai halkeaman kautta hän saattoi tirkistää sen
+sisään, hän näki hiekkajyvästen rosoiseksi raapiman ontelon, missä
+kaksi pientä piikiveä kieriskeli. Mutta kuitenkin siinä oli eräänlaista
+elämää — kun hän vain hiukankaan ravisteli sitä, varisivat sävelet
+ulos näkymättöminä kuin taivaan enkelit, mutta silti todellisina, ja
+hän istui siinä suloisten sävelten hyväilemänä, pienien kirkkaiden ja
+helisevien äänipisaroiden, jotka lankesivat loistavana kultasateena
+mäelle ja muuttivat sen samassa kokonaan. Ne loivat hänetkin uudestaan
+ja tekivät hänet täysikasvuiseksi ja isoksi ja rohkeaksi, repulla ja
+kengillä varustetuksi lammaspaimeneksi, joka vallitsee ympärillään
+olevia eläimiä, lampaita, jotka pureksivat, ja vuonia, jotka määkivät,
+vilisevää elämää pajujen seassa, pieniä vaeltavia villakuormia
+kaikkialla. Ja vähän matkan päässä tepastelee lehmä, maitokamari,
+neljän pylvään varassa, kiiltävin kyljin ja nupopäin, hyvänä kuin itse
+Neitsyt Maaria, ja kulkunen riemuitsee hänen kädessään, visertää ja
+laulaa kilpaa laulurastaan kanssa ja on tulvillaan naurua ja laulua.
+Jos hän sitten pistää sen taskuun, niin se loikoo siellä ja hyräilee
+vienosti, hyräilee ja nauraa hiljaa itsekseen.
+
+Tarhan ympärille on tullut enemmän vesoja ja enemmän lampaita,
+kokonainen lauma. Ja joihinkin vesoihin on tullut silmuja ja ne näkyvät
+kasvavan, ja muutamat lampaat ovat vuonineet — pienen pieniä viattomia
+vuonia. Sinne on myöskin ilmestynyt pieni koira, joka juoksentelee
+ylt'ympäri ajaen lampaita ja auttaen paimenta hänen työssään, ja
+vähän matkan päähän ha'asta on tullut katos paimenta varten, pieni
+pikkukivistä tehty maja, jossa on sammalta katossa ja lava, missä
+nukkua. Siinä hän makaa ja uneksii, sillä välin kuin yö kumartuu sisään
+ovesta ja koko taivas kaartuu ulkopuolella — pitkä- ja hoikkajalkainen
+puu-ukko, jonka hän on veistänyt puunjuuresta ja jonka oikeastaan
+pitäisi esittää häntä itseään — siinä hän sitten lepää, ja tähdet
+tirkistelevät häntä hämmästyneinä ja kutittavat häntä säteillään, ja
+hiiri ja puupässi seisovat nuuskien hänen vieressään — oi, puu-ukon
+on sanomattoman hyvä olla! Puu-ukko voi olla täällä aina, puu-ukon
+ei tarvitse lähteä pois. Puu-ukon ulkomuoto ei tosin ollut erikoisen
+muhkea, mutta eihän Kristoferkaan sen kauniimpi ollut. Kristoferilla
+oli liian pieni pää, eikä sen asema ollut ihan oikea, hänellä oli
+myöskin liian pitkät jalat. Niinhän oli hämähäkilläkin, joka tuossa
+meni, mutta se ei siitä välittänyt. Eikä Kristoferkaan välittänyt.
+
+Niin hän taas eräänä päivänä loikoi kiviensä välissä, loikoi koko sen
+ajan kuin oli mäellä, tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena majaan, missä
+puu-ukon oli tapana nukkua yönsä, ja kadehti häntä sisimmässään ja
+kaipasi väkevästi hänen onneaan. Väliin hän kosketti hiljaa kulkusta,
+ja kulkunen hyräili ja lauloi hänen kädessään kirkkaalla ja lempeällä
+äänellään. Eläimet olivat matkalla kotiin, puu-ukko rämpi etunenässä
+pitkillä hämähäkinjaloillaan, nyt ne katosivat majalle päin, Kristofer
+avasi juuri tarhan veräjän —
+
+Silloin on kuin mäki ryskyisi ja vapisisi, kuin taivas halkeilisi ja
+maa katoaisi. Huuto vihloo hänen korviaan, ilmassa suhisee kaikenlaista
+tavaraa, turvetta ja sammalkokkareita satelee ympärille. Hän saa
+kourallisen multaa kasvoihinsa ja istuu ällistyneenä räpytellen
+silmiään, joita hiekkajyväset pistelevät, ja kuihtuu ja kutistuu
+sisäisesti ja muuttuu jälleen vain Kristoferiksi, tuhkimukseksi, jolle
+kaikki nauravat — seuraavassa hetkessä on joukkio hänen kimpussaan,
+kääpiö ja kaikki hänen apurinsa. Kulkunen on hänet ilmaissut, kulkunen
+on juorunnut ja huutanut julki hänen pakopaikkansa, he ovat löytäneet
+perille kulkusen kilinän avulla, hiipineet kuin käärmeet mäkeä ylös
+puronkohinan turvissa, joka on kokonaan salannut heidän tulonsa.
+Kristofer ehtii töin tuskin kätkeä kulkusen taskuunsa, sitten kaikki
+ryntäävät hänen salaiseen valtakuntaansa, ja ennen kuin hän ymmärtää,
+mitä he oikeastaan tahtovat, ovat he vääntäneet hänet seljälleen ja
+tehneet hänestä jonkinlaisen reen. Kääpiö istuutuu kahdareisin hänen
+rinnalleen ja tarrautuu kiinni hennoilla käsillään — hyp, hän huutaa
+heinäsirkanäänellään, pari muuta pitää kiinni sääristä kuin ne olisivat
+aisoja, ja laahaa häntä rinnettä alas, niin että pikkukivet kirkuvat
+kilpaa. Paimenen asumus tulee vastaan, se pieni kivimaja, missä
+puu-ukko nukkuu — majakin kirkuu. Kristofer avaa hetkeksi silmänsä, hän
+ei ole uskoa niitä, siinä on hänen työnsä pirstaleina maassa, hänen
+hiljainen ilonsa päivästä päivään. Kuinka he voivatkin tehdä sellaista,
+hän ajattelee, kuinka he voivatkin olla niin julmia, että voivat
+hävittää sen! Eivätkö he sitten nähneet, miten kaunis se oli, miten
+viattomana se lepäsi sammalessa, pieni maja makuulavoineen, eivätkö he
+sitten nähneet mitään, kerrassaan mitään?
+
+Käpy läjähtää hänen otsaansa, tuolla seisoo muudan poika kädet täynnä
+niitä ja luikkaa ja ulvoo vahingonilosta. Lampaat, välähtää hänen
+mielessään, pikku pässi, ei, ei, ei —
+
+— Hyp, huutaa kääpiö samassa, ja nuo kaksi muuta, jotka pitävät
+jaloista, ravaavat eteenpäin minkä jaksavat. Sillä tavoin he
+laskettavat mäkeä alas, ja Kristofer tarttuu kiviin ja koettaa pitää
+vastaan. Mutta ote heltiää kerran toisensa jälkeen, hän raapii
+vain kätensä verille, raastaa nahan sormenpäistä ja repii kyntensä
+riekaleiksi. Sitten osuu hänen alleen kivi, se viiltää liivit ja
+paidan halki, hän tuntee ankaraa kipua seljässä, kuin veitsenpiston
+lihaan ja luuhun. On kuin jotakin katkeaisi hänessä, hänen suustaan
+tunkeutuu huuto, niin äänekäs, että mäki kajahtaa — havujen kätkössä
+istuva orava pudottaa käpynsä ja kaikkoaa nopein loikkauksin. Pojat
+päästävät otteensa jaloista, kääpiö nousee peljästyneenä pystyyn,
+he käsittävät, että jotakin on hullusti; Kristofer on käynyt niin
+kalpeaksi kasvoiltaan, niin veltoksi ja raskaaksi heidän käsissään —
+nyt retkahtaa pää maahan.
+
+— Kristofer!
+
+He huutavat hiljaa ja vaativasti hänelle, seisovat hänen ympärillään
+silmät pyöreinä ja vaihtaen jonkin peljästyneen katseen; hänen pitää
+toki vastata heille, he ajattelevat, hän ei saa jäädä makaamaan noin —
+
+— Kristofer!
+
+Kääpiö ravistaa häntä olkapäistä, varovasti kuin sylilasta, synnintunto
+kasvaa hänessä, hänen äänensä on käynyt aivan araksi, hän kaivaa
+taskustaan veitsen ja pitää sitä houkuttelevasti Kristoferin silmien
+edessä — katsoppas tätä, sinä saat sen!
+
+Mutta Kristofer ei avaa silmiään, Kristofer makaa vain mistään
+välittämättä, mykkänä ja hiljaisena ja valkeana heidän keskellään
+eikä kuule eikä tajua mitään, hän on ikään kuin tullut ihmeellisen
+kaukaiseksi. He katselevat häntä pelokkaasti, ja kaikki huomaavat
+äkkiä, etteivät he oikeastaan ole tienneet Kristoferia tuon näköiseksi.
+Hän oli kyllä pitkäkoipinen ja hento ja omituinen, ja pää oli
+merkillisen pieni ja pyöreä, mutta kasvot olivat niin ilmeikkäät, ne
+näyttivät niin kehittyneiltä tuskallisine suineen, niin sanomattoman
+loukatuilta ja hyljätyiltä. Hyvä Jumala, hän makasi siinä seljällään
+niin kuin paleltunut peipponen, joka ei voinut lentää heidän luotaan
+eikä piiloutua minnekään. Hän makasi siinä arkana ja häpeilevänä,
+avuttomana, ikään kuin paljaaksi riisuttuna heidän silmiensä edessä
+eikä voinut kätkeytyä heiltä, ei paeta heidän pilkkaansa. Ja mitä
+hänessä oli pilkattavaa, kun he tarkemmin katsoivat, mitä hänessä oli
+sellaista, jota piti nauraa ja johon piti ampua nuoliaan joka hetki?
+Heidän keskellään makasi lapsi, väkivalloin voitettuna ja lannistettuna
+ja katsoi heihin suljetuin silmin, huulillaan mykkä syytös.
+
+— Hengittääkö hän?
+
+He pidättävät henkeään ja kumartuvat hänen puoleensa, katumuksen säilän
+pistellessä ja pelon karmiessa selkäpiitä.
+
+Hengittää, hän hengittää, he huokaavat kaikki helpotuksesta, ja kääpiö
+pistää veitsen takaisin taskuunsa ja vilkuttaa rotansilmillään ja sanoo
+ovelaan tapaansa:
+
+— Juoskaa tuvalle ja varoittakaa vain, sanokaa, että Kristofer on
+kaatunut ja satuttanut itsensä ja heidän on heti tultava.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Puolukka-aika on jälleen saapunut, mutta tällä kertaa ei matkasta
+tunturille tule mitään, Kristofer ei pääse vaeltamaan kukkuloille, hän
+ei saa nähdä uudelleen paimenta, hänen eläimiään ja kanervikkoa ja
+tunturilakeutta ja taivasta, joka kaartuu kaiken yläpuolella ja ympäröi
+sitä sinisellä renkaallaan. Äiti saa mennä yksin tänä vuonna, jos hän
+tahtoo noukkia marjoja, Kristofer on saanut esteen eikä voi lähteä
+mukaan, seljässä oli jotakin vialla tuon iltapäivän jälkeen, Kristofer
+lepäsi vuoteessa — — Kristofer on nyt aina makuulla.
+
+Kukaan ei tiedä, mikä hänellä on vikana, mutta hän on kadottanut
+liikuntakykynsä, hän ei voi seisoa jaloillaan, ei nousta istumaan
+vuoteessa eikä kääntyä toisten avutta. Eikä hänen tilansa myöskään
+edisty, hän ei näy paranevan, pikemminkin hän huononee, askel
+askeleelta mäkeä alas. Erääseen aikaan hänen laitansa oli niin
+huonosti, että hän ähkyi ja vaikerteli, jos he vain hakkasivat vähän
+puita vajassa. Kasvot kalpenivat iskujen kajahdellessa, jokainen niistä
+oli kuin ruoskansivallus selkään, ja tuska tuntui sormenpäissä asti,
+hiki kihosi pisaroittain esiin ja valui hänen suupielistään sisään.
+Näyttää siltä kuin hänellä olisi jokin sisäinen tauti, joka riuduttaa
+häntä ja lamauttaa hänen jäsenensä; ne kuihtuvat, käyvät laihoiksi ja
+heikoiksi, jalat ovat ihan kuin hämähäkillä. Muuten ovat tuskat nyt
+helpottaneet; ne ovat vähitellen vaimenneet, ja kun hän vain makaa
+hyvin hiljaa, ei hän paljonkaan huomaa sairauttaan, selkä vain on vähän
+hauras ja hellä. Kun hän vain makaa niin hiljaa kuin kivi, ei hän
+tunne juuri enempää kuin sekään. Ei kai se kovin vaarallista ole, hän
+ajattelee, viikon kuluttua hän voi paremmin, sitten hän varmaan voi
+jo olla hiukan pystyssäkin. Mutta kun viikko on mennyt, on Kristofer
+yhtä raihnas, yhtä heikko ja kuihtunut kuin ennenkin; ensi viikolla,
+hän ajattelee asettaen uuden määräajan ja ollen jälleen toivorikas.
+Mutta sekin viikko tulee ja menee, eikä paranemisesta näy merkkiäkään,
+sekin viikko vierii jälkeäkään jättämättä. Kristofer siirtää määräaikaa
+eteenpäin — vielä viikko, hän ajattelee menettämättä koskaan toivoaan,
+sitten kyllä helpottaa, eihän tätä voi iankaikkisesti kestää,
+täytyyhän, täytyyhän hänen kerran parantua —
+
+Kristofer makaa kulkunen kädessään ja iloitsee siitä salaa, makaa
+ja säilyttää sitä peiton alla, jottei se ilmaisisi häntä — isä ei
+saa kuulla sitä, isää ei millään muotoa saa häiritä. Vain silloin
+kuin isä on poissa talosta, uskaltaa hän huvitella sillä vähän
+aikaa, uskaltaa ottaa sen esiin ja pudistaa sitä hiukan. Hän makaa
+keittiönpenkillä juuri ikkunan tasalla ja voi nähdä ulos taivaalle, ja
+tuvan ovi on tavallisesti auki, isällä on siellä työpajansa, ja hän
+käyskentelee edestakaisin lattialla kynänpätkä korvallaan ja tuumamitta
+takataskussa. Kristofer näkee hänet joka kerta, kun hän menee oven ohi,
+toisinaan hän asettuu ikkunan ääreen ja juo kulauksen kirkasta nestettä
+pullosta, sitten hän saattaa tulla keittiöön, missä liimatölkki kiehuu
+liedellä täyttäen talon äitelällä hajullaan. Hän ei ole luonteeltaan
+erikoisen puhelias, ja se vähäinen, mitä hän sanoo, voisi useimmiten
+jäädä sanomatta, siitä ei totta tosiaan ole kenellekään iloa, se on
+aina samaa loukkaavaa nurinaa. Elämä ei käy niin kuin sen pitäisi
+käydä, mikään ei ole kohdallaan — tuokin poika tuossa. Nyt juuri hän
+tarvitsi Kristoferia kipeästi, nyt oli valmiina kokonaista neljä
+kaappia, jotka oli vietävä alas kylään, nyt hän välttämättä tarvitsi
+apua — ja poika menee satuttamaan itsensä ja makaa sitten vain tuossa.
+Oli sekin laitaa, hm. Hän astuu ikkunan luo ottaakseen uuden kulauksen.
+
+— No, Kristofer ukkoseni, kauanko sinä olet aikonut maata?
+
+Isä on äkkiä tullut ovelle, hänellä on höylä kädessään, ja siitä putoaa
+pitkä lastu.
+
+Kristofer kyyristyy kokoon, hän ei tiedä, mitä vastata, katse tähyilee
+levottomasti joka taholle ja pysähtyy höylänlastuun.
+
+— Kun toiset voivat parantua, niin voit kai sinäkin?
+
+Kyllä, siitä Kristofer on vakuutettu, hän yrittää nyökätä vuoteestaan,
+vaikka selkään koskee kelpo lailla, kun hän vähänkään liikuttaa päätään.
+
+— Niin, sillä sinullahan ei ole mitään pahempaa vikaa, sinultahan ei
+ole taittunut mitään; ei käy laatuun, että sinä heittäydyt vuoteen
+omaksi vain sen vuoksi, että selkää hiukan särkee, sinä et parane
+koskaan, jos siihen tapaan jatkat.
+
+Ei, Kristofer on ihan samaa mieltä, hänellä ei ole mitään pahempaa
+vikaa, isä on siinä oikeassa, hirveätä, miten pitkä tuo höylänlastu on,
+hän käsittää sen täydellisesti, tuo selkä parka vain ei tahdo oikein
+tulla entiselleen —
+
+— Koetammeko taas nousta ja katsoa, eikö se jo tänään käy?
+
+Kristoferin silmät tummuvat pelosta, hän tietää, mitä on tulossa, ja
+hänen otsaansa alkaa kohota hikihelmiä; nyt tulee tuntumaan kipeältä,
+eikä hän uskalla huutaakaan, vaan koettaa tukahduttaa sen jollakin
+tavoin.
+
+— En tiedä, sanoo hän pelokkaasti ja saa työnnetyksi kulkusen syrjään,
+ettei se joudu tielle — en luule, että voin tänään — e-eikö olisi
+parempi odottaa vielä vähän.
+
+Isä laskee höylän kädestään.
+
+— Eikö mitä, kyllä se käy!
+
+Hän tarttuu Kristoferin kainaloista ja kohottaa hänet varovasti
+istumaan, ja Kristoferkin ponnistelee ja auttaa niin hyvin kuin taitaa.
+Hän koukistaa jalat alleen ja kaivaa varpaansa vuoteeseen ja etsii
+tukikohtaa, hän taivuttaa pienen päänsä taaksepäin ja yrittää kaikin
+voimin. Kasvot ovat ihan valkeat ja silmät seljällään, hän puree
+hampaat lujasti yhteen ja ikään kuin lukitsee suun, nyt se tulee, hän
+ajattelee. Ja se tulee joka-ainoa kerta — raateleva tuska seljässä,
+joka sytyttää liekkejä hänen silmiensä eteen ja raivoaa läpi koko
+laihan ruhon. Lihassa on kuin kihisevä mehiläisparvi — hyvä Jumala, hän
+voisi huutaa, niin että se kuuluisi laaksoon asti, huutaa julki koko
+pienen sielunsa ahdistuksen! Mutta hän hillitsee itsensä sittenkin,
+isän vuoksi se ei saa tapahtua, se olisi väärin häntä kohtaan. Häneltä
+pääsee vain ähkäisy, vain pieni ja lyhyt äännähdys pusertuu hänestä
+äärimmäisessä tuskassa, hetkellä, jolloin hänen silmissään mustenee ja
+hän on kadottamaisillaan tajuntansa. Hän koettaa kyllä korjata sen —
+krr, hän sanoo ja rykii hiukan yrittäen johtaa isää harhaan. Mutta isä
+ei ole petettävissä, hänellä on tarkka korva.
+
+— Ahaa, poikaseni, hän sanoo laskien pojan jälleen pitkäkseen, siinä
+hän nyt makaa tukka pörrössä ja suuria hikipisaroita otsalla ja
+hengittää lyhyin ja kiihkein vedoin. Hän ei pysty vastaamaan sanaakaan,
+ennen kuin vähän ajan kuluttua.
+
+— En voi sille mitään, isä.
+
+Sisältä tuvasta kuuluu mutinaa:
+
+— Sinä et voi sille mitään, se on totta — mutta voisit kai olla
+kompastelematta mäellä ja satuttamatta itseäsi, niin kuin teet? Voisit
+kai käyttäytyä muiden ihmisten tavoin, vaikka oletkin piilukirveen
+näköinen.
+
+Höylä aloittaa jälleen työnsä, se tiuskii tiheään ja kuulostaa
+vaaralliselta ja vihaiselta. Kristofer näkee sen vuoteestaan joka
+kerta, kun se kiitää oven ohi, se sylkäisee pitkän lastun, joka työntyy
+siitä esille kielen tavoin ja kiertyy sitten sykkyrälle. Kristoferin
+sydän pamppailee, ja hiki valuu kaulaa pitkin; kuluu aikaa, ennen
+kuin hän rauhoittuu, ennen kuin tuska asettuu. Ja höylä tuvassa toruu
+torumistaan, se ei tiedä mitään siitä, miten onnettomuus on tapahtunut,
+se ei tiedä mitään.
+
+Vähän ajan kuluttua hän hapuilee hiljaa kädellään ja löytää kulkusen
+oljista. Hän ei uskalla soittaa sitä, isä ei siedä häneltä nyt
+hiiskahdustakaan, Kristofer makaa vain pitäen sitä kädessään ja
+vakuuttautuen siitä, että se on hänellä, ja on siitä kiitollinen ja
+iloinen. Tältä päivältä on pahin kestetty, nyt hän saa maata rauhassa
+jonkin aikaa, niin tavallisesti käy. Kun hänellä vain olisi ollut vähän
+ruokaa, hän tuntee vatsansa olevan hiukaisevan tyhjän, hän söisi nyt
+mielellään jotain, palasen ohkoleipää ja siirappia tai piimää. Mutta se
+saa jäädä siksi kunnes äiti tulee, hän on muualla leipomassa tänään,
+eikä isää saa häiritä sellaisella. Eihän äiti voi enää kauan viipyä,
+sitäpaitsi kai isä kohta lähtee. Hänen täytyy varmasti mennä kylään
+tänään, valmiit työt ovat täällä tiellä, sitten on taas kaikki hyvin.
+
+Sitten ei ole niin väliä ruoasta, hän voi sen sijaan soittaa kulkusta
+ja loihtia esiin jos jonkinlaisia näkyjä, soittaa itsensä ylös
+tunturilakeudelle ja kanervikkoon ja unohtaa tuokioksi oman kurjuutensa.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Aika rientää, ja Kristofer makaa, on mennyt kuukausia, kokonainen vuosi.
+
+Hän on yhä yhtä raihnainen, tosin enää ei tee niin kipeätä, mutta selkä
+on jatkuvasti yhtä heikko, yhtä kuihtunut ja voimaton kuin ennen.
+Ja jalat ovat käyneet vielä hoikemmiksi, vielä kurjemmiksi, vielä
+laihemmiksi, liha on vähitellen hävinnyt, niin että koko luu tulee
+näkyviin, ja polvenlumpio törröttää suurena kuin nyrkkiin puristettu
+käsi. Ja höylä toruu edelleen tuvassa, ja liima kiehuu liedellä
+levittäen äitelää hajuaan ympärille.
+
+Muuten on kaikki siedettävän hyvin, kun vain äiti on kotona, äiti on
+todella kiltti. Hän antaa Kristoferille ruokaa, kun hänen on nälkä, ja
+hänellä on aina jokin sana häntä varten, ja hän auttaa häntä monella
+tavalla, poikaa pitää toki auttaa, hänellä ei ole liikuntakykyä
+niin kuin toisilla ihmisillä, eikä hän sen vuoksi tule toimeen omin
+neuvoin. Kenties äiti on hiukan kärsimätön ja helposti kiivastuva,
+mutta hänellä on työtä käsien täydeltä, ja hän tekee sitä aamusta
+iltaan, hoitaa heidän taloutensa ja leipoo ja pesee vielä toisille,
+sitäpaitsi hän leppyy pian. Oh, kyllä käy laatuun, kun äiti on
+kotona, hän hoitaa häntä, kun hänellä vain on aikaa, tarkastaa hänen
+makuuhaavansa, jopa peseekin niitä rievulla. Iho ei tahdo kestää, se
+hieraantuu pois muutamin paikoin, ja siihen tulee visvaisia haavoja,
+niin että alushursti liimautuu kiinni. Eihän se tietenkään ole hauskaa,
+varsinkaan jos hän koettaa liikkua, siirtää hiukan jäseniään, kun ei
+jaksa alati maata samassa asennossa, mutta ei se kuitenkaan mitään
+merkitse. Vasta silloin hänen tuskansa todella alkavat, kun äiti on
+poissa ja hän jää yksin isän kanssa, silloin hänen olonsa tosiaan on
+tukala.
+
+Äiti nousee tavallisesti aikaisin, kun hänen on mentävä jonnekin pois,
+ja panee kaiken kuntoon molempia toisia varten — kahvin, päivällisen
+ja illallisenkin. Siten isä pääsee niistä huolista, hänen tarvitsee
+vain sytyttää tuli ja nostaa pata tai kattila liedelle. Perunat ovat
+sopassa, selittää äiti, neljä viisi kappaletta kummallekin, ja lisäksi
+viipale suolaista silavaa, tarvitsee vain keittää sitä vähän, ja tässä
+on juustoa illalliseksi ja heravoita, jos se maistuu paremmalta. Hm,
+vastaa isä vuoteenlaidalta, hän vetää sukkia jalkaansa ja on kaikkein
+tylyimmällä tuulellaan, koko olemukseltaan tuima ja pureva, niin että
+sen kuulee suoraan seinän läpi, ja nyt Kristofer tietää ehdottoman
+varmasti, että hänellä on edessään vaikea päivä.
+
+Kenties äiti vaistoaa sen kulkiessaan tuossa edestakaisin ja
+järjestellessään hiukan ennen lähtöään, sillä hän koettaa vähän
+puhella, sanoa jotakin huvittaakseen isää ja saattaakseen hänet hieman
+paremmalle tuulelle. Kunpa hän jättäisi sen tekemättä, ajattelee
+Kristofer keittiön penkillä, hän on siinä maatessaan tullut vanhaksi
+ja viisaaksi ja on tehnyt pieniä huomioitaan ja tietää, että isä
+tahtoo olla rauhassa eikä siedä tuollaista lähentelyä; on kuin hänellä
+olisi kaunaa äitiä kohtaan, mikä siihen sitten lieneekään syynä,
+vanhaa vihaa, joka kaivertaa mieltä ja tekee hänet vastahakoiseksi ja
+pilkalliseksi ja töykeäksi. Ja välistä sitten tulee:
+
+— Ei, sinun olisi pitänyt ottaa hänet, tiedäthän!
+
+— Hänetkö, vastaa äiti ja käy vielä puheliaammaksi, hän ei käsitä,
+että hänen pitäisi vaieta, hän tarkoittaa kyllä hyvää, hän on saanut
+sellaisen mielijohteen, että hänen pitää rupatella, ja seuraa sitä
+tarkemmin ajattelematta, hänellä ei ole aikaa ajatella ensin. Hän on
+jollakin tavoin hätäinen, hän ei edes istu syödessään, hän seisoo koko
+ajan ja pitää samalla huolta muistakin asioista. Istu nyt kerrankin,
+sanoo isä, ja Kristofer kuulee äänestä, että hän on kovin ärtyisä
+tänään. Äiti istuutuu, viipyy tuokion rahilla, mutta sitten taas nousee:
+
+— Tulitikut, minne mahdoin panna rasian, tiedätkö?
+
+Miksi hän tekeekin niin, ajattelee Kristofer, ja hänen kätensä käyvät
+kosteiksi hiestä, miksei hän voi olla hiukan varuillaan.
+
+Äiti intoutuu jälleen:
+
+— Haluatko lisää kahvia, isä?
+
+— En, vastaa isä kiivaasti, on kuin hän löisi pöytään, vaikka hän ei
+ole liikuttanut sormeakaan.
+
+Kutakuinkin samalla tavoin käy aina, joka päivä. Ja kun äiti tarttuu
+salpaan ja on juuri menemässä ulos, muistaa hän tavallisesti erään
+seikan:
+
+— Älä nyt unohda Kristoferia, tiedäthän, ettei hän tule toimeen omin
+neuvoin!
+
+Tuvasta mutistaan:
+
+— Puhukoon asiansa, minä en voi ruveta häntä paimentamaan, poika voi
+itse sanoa, mitä tarvitsee.
+
+Ja kun ovi on painunut kiinni, menee isä kattilalle, vaikkei halunnut
+lisää ja täyttää kuppinsa jälleen kahvilla.
+
+Mutta asiansa puhuminen, sepä juuri onkin se vaikeus, joka usein tekee
+Kristoferin olon niin tukalaksi, johon hän epäröi ryhtyä ja jota hän
+karttaa mahdollisimman kauan. Mikään ei ole niin ikävää, isä käy aina
+niin ärtyisäksi, niin kärsimättömäksi, niin pahantuuliseksi — nyt
+häntä tietysti piti häiritä! Koettaapa Kristofer miten hyvänsä, aina
+se sattuu sopimattomaan aikaan, aina on isällä jotakin hommaa, joka ei
+siedä minuutinkaan keskeytystä. Nyt hän paraikaa kiilloittaa, tai hän
+liittää, tai hän liimaa eikä voi vähään aikaan poistua työnsä äärestä.
+Kristofer saa odottaa vähän, ei kai sillä ole semmoista kiirettä,
+kohtuus kaikessa!
+
+Päivä tuntuu loputtoman pitkältä —
+
+Kristofer koettaa nukkua hiukan, uinahtaa hetkisen aikaa tappaakseen.
+Mutta sitten hänen haavojaan kirveltää, kirveltää ja kutkuttaa
+yhtaikaa, aivan kuin hän makaisi pahassa asennossa. Ja sisällä tuvassa
+puuhaa isä pitäen hirveätä melua työkaluineen, paiskellen lautoja ja
+palkkeja luotaan, niin että läjähtää, ja metelöiden vasaralla, ja
+taltalla ja viilalla. Hm, sanoo hän vanhaan, umpimieliseen tapaansa,
+hän ei tänään ole erikoisen armollisella tuulella. Paras maata hiljaa
+ja sulkea silmänsä ja olla nukkuvinaan, isä voi tulla keittiöön
+milloin hyvänsä, eikä ole helppo arvata, mitä hän taas keksii. Hän
+ojentaa Kristoferille usein laudanpään, kun hyväksi näkee, ja pyytää
+Kristoferia pitämään vastaan, vaikka se on hänelle mahdotonta, pitämään
+kiinni sillä aikaa kuin hän merkitsee sen. Ja kun merkintä epäonnistuu
+senvuoksi, että Kristofer on liian heikko, saattaa isä töytäistä
+häntä laudalla ja temmata sen sitten pois ja mennä menojaan äkäisesti
+murahtaen.
+
+Ja Kristoferin täytyy maata siinä ja tehdä havaintoja isän työtavasta,
+jokaisesta äänestä, jonka kuulee tuvasta, ja keksiä, mitä hänellä on
+odotettavanaan, ja koettaa sopeutua siihen. Saakohan hän ruokaa tänään,
+hän miettii, usein on käynyt niin, että isä on tehnyt työtä yhtä päätä
+iltaan asti panematta mitään suuhunsa. Mutta sekin vielä menee mukiin,
+se ei sittenkään ole pahinta, siihen voi aina mukautua. Pahempaa on
+maata ja miettiä, mitä tänään mahtaa tapahtua, maata ja päätellä isän
+mielentilaa työnteon vauhdista ja määrästä, tajuta äreys ja katkeruus
+ja olla hänen kiukkunsa kohteena. Pahempi on maata ja tuntea, ettei isä
+välitä hänestä, vaan mieluummin soisi, ettei häntä olisi. Pahempi on
+maata ja ajatella, että hän makaa tässä ilman omaa syytä. Pahempi on
+maata ja pohtia, mahtaako hän milloinkaan päästä jalkeille...
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Määrättyinä päivinä kulkee joku ohi, rippikoululaiset
+tunturiylänteiltä; he seuraavat polkua tullen mennen ja kulkevat
+ihan seinän vieritse, Kristofer kuulee heidän askeleensa ja tietää,
+että heitä on pitkät rivit. He tulevat kaukaa tunturilta, muutamilla
+on peninkulman matka, tulevat joistakin köyhistä tunturitaloista,
+jotka lepäävät hajallaan järvien välissä kullakin pieni raivattu alue
+ympärillään. Se vie ajatukset ylös tunturille ja kanervikkoon ja
+soille, polkua pitkin laidunmaille, missä ruoho kasvaa rehevänä ja
+sievänä. Nils Vatne, missä hän nyt mahtaa liikkua? Ja onko hänellä
+lehmä ja paimenpoika mukanaan ja yhtä monta lammasta kuin ennen? Ja
+onkohan tunturilla yhtä kaunista, onkohan ilma yhtä peilikirkasta ja
+kimaltavaa ja lakeus yhtä laaja, yhtä loputon kuin hänen mielessään?
+Hän työntää kätensä olkiin ja löytää kulkusen ja hyväilee sitä —
+kunpa hän uskaltaisi vähän soittaa nyt, juuri nyt, kun kaikki muistuu
+mieleen, ja koettaa loihtia tuota kaikkea näkyviin, viime kerrasta on
+jo kovin pitkä aika. Isä ei ole antanut hänelle vapaita hetkiä, isä
+on tehnyt työtä yhtä mittaa, kunnes on mennyt makuulle, ei ole ollut
+tilaisuutta, ehkä hän ei enää osaakaan sitä.
+
+Sitten tulee vihdoinkin sunnuntai, ja nyt riippuu kaikki siitä, mitä
+isä tekee — jääkö hän kotiin vai lähteekö kirkolle tapaamaan tuttuja
+ja rupattelemaan hiukan. Jos nyt näkyy merkkejä siitä, että isä
+aikoo lähteä — jos hän pyytää puhdasta paitaa tai pyhävaatteitaan
+— voi, silloin Kristoferin tekee mieli hyppiä riemusta, hän
+lämpenee kiitollisuudesta, ristii kätensä peiton alla ja kiittää
+hiljaa mielessään Jumalaa. Hän on maannut valveilla ja kuunnellut
+kello kuudesta saakka, huomannut, että ulkona on kaunis ilma,
+päivänpaistetta, linnunlaulua, kimalaisten surinaa, lämpöä, hän on
+maannut ja toivonut kiihkeästi uskon ja epäuskon vaiheilla, ja sitten
+isä todellakin nousee ja varustautuu lähtemään kirkkoon, hyvä Jumala,
+miten iloiseksi hän tulee, miten sydämestään tyytyväiseksi, nyt hän ja
+äiti jäävät kahden ja voivat tehdä, mitä haluavat.
+
+Tunnit, jotka nyt tulevat, ovat palsamia koko viikoksi, sen vaivoihin
+ja vastuksiin, kaikkeen sen kurjuuteen ja kaikkeen sen surkeuteen.
+Kristofer on kaivanut kulkusen esiin, se kimaltelee hänen kädessään
+kuin saippuakupla, kil — se sanoo hiljaa keittiössä, kaikki kirkastuu
+hänen silmissään, hän on kuin puu-ukko majassa, hänen sydämensä
+laajenee, osaa, osaa, hän osaa sen yhä, paremmin kuin koskaan ennen.
+
+Kil — —
+
+Pieni kultainen sävel helisee kulkusesta, lentää hänen kädestään
+huoneeseen ja muuttaa sen samassa kokonaan. Liesi vajoaa hiljaa
+maahan, seinät sortuvat äänettömästi, lattia liikkuu hetken... sitten
+on lakeus hänen edessään, sitten hän on äkkiä kohonnut tunturille,
+ja myöskin tarha ja maja ja eläimet, sitten vaeltaa puu-ukko polkua
+myöten, mäkien lomitse, selänteitä pitkin, kulkee eteenpäin ystäviensä
+keralla, sillä välin kuin aurinko siirtyy hiljaa taivaalla ja täyttää
+lakeuden valolla. Tunturilla on iltapäivä, iltapäivä ja jälkikesä,
+ja kanerva hulmuaa hiljaa sineä vasten ja ympäröi häntä kaikkialla,
+minne hän katsoo. Miten pitkälle hän antaakin katseensa liukua, aina
+se kohtaa häntä kotoisena, karuna ja lempeänä, sydämellisenä ja
+terveesti punertavana — viattomasti ja luottavaisesti hymyillen. Kuule,
+hänen polvissaan rapisee, ikään kuin karkeat kädet sivelisivät häntä,
+sivelisivät ja päästäisivät ja sivelisivät taas. Se hapuilee hänen
+jalkojaan, tunnustelee häntä varovasti sormillaan, ikään kuin kysyy,
+kuka siinä on. Se on seisonut täällä tuulessa ja auringonpaisteessa
+ja ottanut ravintonsa karusta vuoresta, ollut kitsauden naapurina
+satoja vuosia ja vielä kauemminkin, mutta on siitä huolimatta itse
+anteliaisuus. Se on valanut purppuraansa kiville kiitolliseksi
+vastalahjaksi elämästä, levittänyt tuoksuaan laajalti yli tunturin ja
+ruokkinut siivekästä maailmaa hunajalla — antanut kivestä yllin kyllin
+leipää. Mutta ennen kaikkea se on seisonut ja viihtynyt, seisonut ja
+tuntenut olonsa sanomattoman hyväksi. Se on seisonut täällä sateessa
+ja myrskyssä, paukkuvassa pakkasessa ja jäässä ja lumessa — seisonut
+täällä ja viihtynyt kaikissa vaiheissa, mitä hyvänsä tapahtuikin ja
+tuli sen osaksi. Maan päällä ei ollut mitään niin tyytyväistä, niin
+lujaa ja nöyrää, niin tervettä jokaiselta kuidultaan. Maan päällä ei
+ollut mitään niin karaistua, niin vankkaa kaikessa hentoudessaan,
+niin sitkeätä ja kärsivällistä, niin säikkymätöntä jokaista varpuansa
+myöten. Eikä mikään ollut vähemmän arkaa ja hemmoiteltua — ja miten
+ystävällistä kuitenkin, miten kaikkea-syleilevää olemukseltaan, miten
+vieraanvaraista kaikessa köyhyydessään. Se on jykevää, mutta se ei
+taitu, se notkistuu pehmeästi jalan alle ja oikaisee itsensä jälleen
+yhtä joustavasti, se ei ole turhaan imenyt vuoren mehua — oi, kanerva
+on maailman suloisin kasvi! Kas, sen poikki käy juovia, tuuli sukii
+sitä suallaan, vihreä murtautuu punaisen lävitse, ja siellä täällä
+on hopeanharmaita läikkiä — koko kanervikko liikkuu, sen yli kulkee
+ratsuja, taivaan pilvien vaeltavia varjoja, väriaaltoja, jotka tulevat
+ja menevät. Ja kaiken keskellä nukkuu kivi, valkea järkäle punaisessa
+kanervameressä, se on mykkä ja liikkumaton, ja kanerva piirtää
+vaihtuvan varjonsa sen lakeen — leikkii huolettomasti sen päällä. Se
+pysyy järkähtämättä paikallaan, puoliksi soran peitossa, auringon
+vaalentamalla, sateen uurtelemana, iäkkäänä ja vuosista kylläisenä,
+äärettömyyden vertauskuva — sen kivettynyt aivokoppa, ikivanha kuin
+aika itse. Ja ihan vieressä loistaa keltano, tulenkeltainen tuohus
+ohuen varren varassa, joka on tänään ja kuihtuu huomenna — kiitävä
+tuokio ja iäisyys, jotka ovat hetkeksi kohdanneet toisensa.
+
+Mutta tunturin poikki, taivasta kohti vaeltaa puu-ukko ja iloitsee
+— — ei, hän itse vaeltaa siellä kulkunen kädessään ravistaen ääniä
+ulos auringonpaisteeseen, missä ne hyrisevät niin kuin kultaiset
+mehiläiset ja täyttävät ilman hiljaisilla ja suloisilla sävelillä.
+Ja kanervatöyhdöt taipuvat hänen jalkansa alla, varvut paneutuvat
+pitkäkseen maahan ja nousevat jälleen hiljaa hänen takanaan ja
+kurkistavat hänen jälkeensä, minne hän menee. On kuin hän vaeltaisi
+jonkinlaisessa kotikutoisessa kankaassa, karkeassa nukassa, joka
+takertuu jalkoihin ja jää riippumaan hänen vaatteisiinsa. Hän
+kulkee hiljaisesti iloiten laitumelta laitumelle ja kuulee välistä
+koiran haukkuvan, lepää ja kulkee kehässä taivaan alla, sillä välin
+kuin hoikat jalat tömistävät maata halkinaisilla sorkillaan, sillä
+välin kuin eläimet kokoontuvat hänen ympärilleen ja seuraavat häntä
+huolettomasti viikosta viikkoon ja mässäilevät ruoholla päivät
+päästään. Se on kuin elävien mättäiden vaellusta, ne astelevat koiran
+ajamina hänen perässään tunturia pitkin, kulkunen on herättänyt
+ne, kulkunen on koonnut ne — kaikki kankaan ja suon mättäät, ne
+ovat nousseet kuullessaan kulkusen äänen ja noudattaneet sen kutsua
+iloisin mielin. Nyt ne tulevat vilisten pajujen välistä, töykkivät ja
+tungeksivat ikuisesti rauhattomina, ruohoa, ne ajattelevat, enemmän
+ruohoa, enemmän hyvää, mustat ja valkeat vaihtavat paikkaa keskenään,
+seljät kohoavat esiin kanervikosta, katoavat ja kohoavat jälleen
+esiin...
+
+Kristofer elää sen kaiken, hän makaa keittiön penkillä ja heiluttaa
+kulkusta, näkee sen kaiken sisäisellä näkemysvoimalla, tajuaa sen
+mahtavana tunteena, joka valtaa hänet pauhun tavoin ja saattaa hänet
+läähättäväksi ja ihan heikoksi. Hän ei voi selittää sitä, hän tietää
+vain, että se on semmoista ja että se on ollut semmoista niin kauan
+kuin hän muistaa, että se alkaa hänen sisässään ja täyttää hetkeksi
+hänen olemuksensa ja ikään kuin kohottaa hänet pois itsestään.
+Sellaisina hetkinä ovat rajat poissa ja lait toiset kuin ennen,
+Kristofer ei ole lapsi eikä aikuinen, hän on vain tunteva olento,
+ihminen, jolla on kaikki aistit avoinna, johon iankaikkisuus laskeutuu
+ja jota se hellällä kädellä koskettaa. Hän makaa siinä tarkkakuuloisena
+ja selvänäköisenä ja uneksii ja näkee, ja hän tuntee sen kestäessä
+mielessään melkein tuskallista riemua, rakkautta ympäröivään elämään,
+taivaan Jumalaan ja kaikkeen, mitä hän on luonut, halua rakastaa ja
+tehdä hyvää, olla ruohon ja kanervan kaltainen, heittäytyä pitkäkseen
+siihen, syleillä sitä pienellä ruumiillaan, painaa sitä puoleensa,
+hävitä siihen ja olla yhtä sen kanssa koko elämänsä ajan.
+
+Ja on kuin syvällä hänen sisimmässään kaksi ohutta, anovaa kättä menisi
+ristiin ja kuuluisi hiljainen, värisevä rukous:
+
+Oi, antakaa hänen tulla terveeksi, eihän käy laatuun, että hän menehtyy
+täällä ja hänen mukanaan kaikki tämä nuoruus ja sielun kauneus, antakaa
+hänen päästä jalkeille ja toimimaan, vapauttamaan se, mikä hänessä
+elää, antakaa, hänen tulla paimeneksi, antakaa hänen nähdä jälleen
+tunturi ja kanervikko ja kohdata Jumala ennen kuolemaansa —
+
+Niin Kristofer rakasti elämää, vaikka se oli kohdellut häntä ankarasti.
+Niin hän ponnisteli ylös polkua — polkua, joka oli syvällä hänen omassa
+sielussaan, niin hän makasi viikosta viikkoon kokien väliin katkeria
+pettymyksiä ja ahersi ja toivoi ja taisteli, kunnes sai onnentunteen
+syntymään ja saattoi taas kestää vähän aikaa.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Ja aika kuluu, päivät menevät, ne raatelevat eteenpäin tunti tunnilta
+ja täyttävät jälleen pitkän vuoden — Kristofer makaa yhä vuoteessa,
+vieläkään ei ole havaittavissa muutosta, ei näkyvää parannusta; sama
+kuihtunut selkä, samat makuuhaavat, sama avuttomuus kuin ennenkin.
+Jokin kivi, jokin tikku, ne lojuvat tuolla eivätkä tiedä mistään,
+niillä ei ole tuskia eikä vaivoja, ne ovat onnellisesti kaiken
+ulkopuolella, mutta Kristofer on vielä elävä, Kristofer makaa siinä ja
+elää.
+
+Hän heräsi joskus yöllä ja avasi silmänsä selko seljälleen — ympärillä
+oli tyhjää ja pilkkosen pimeää. Kello tikitti kamarissa, missä isä ja
+äiti nukkuivat, ja hänen sisästään vastasi kumea ääni, joka saattoi
+hänet ihmeellisen pelokkaaksi ja levottomaksi — hänen oma sydämensä,
+joka työskenteli hänessä ja oli niin kuin sulkulaitos syvällä hänen
+sisässään ja jolla oli hämärä alkuperänsä ja päämääränsä. Ja seinän
+takana hengitettiin raskaasti, siellä makasi toisia ihmisruumiita,
+joista hän oli saanut alkunsa, ne hengittivät pimeään ja ilmaisivat
+itsensä äänellään.
+
+Tavallisesti kului hiukan aikaa, ennen kuin hän pääsi oikein valveille,
+ennen kuin hän muisti murheellisen tilansa, ennen kuin se selvisi
+hänelle koko murheellisessa lohduttomuudessaan. On kuin tietoisuus
+palaisi takaisin jostakin kaukaisesta paikasta, missä se on ollut
+muutaman päivän paossa, mystillisessä yhteydessä kaikkeuden ja Jumalan
+kanssa — nyt se heräsi murheellisessa vankilassaan, matalassa,
+surkeassa kopissaan ja tunsi olevansa telkien takana, sidottuna tomuun
+katkaisemattomin sitein. Tässä hän makasi, hän ajatteli, ja tässä
+hän oli maannut sata vuotta ja oli sielultaan ja ruumiiltaan vanhus,
+ja tässä hänen pitäisi maata vielä sata vuotta. Tämä oli elämä, joka
+hänen piti elää loppuun, jota hänen piti kärsiä, kunnes se päättyisi.
+Hän purskahtaa itkuun ja puree hampaansa peittoon, kaikki on niin
+mieletöntä ja niin kovaa.
+
+Äiti on viime aikoina ollut sairas, ruoka ei pysy hänessä, ja hän on
+näöltään kalpea ja harmaa: kun Kristofer on itkenyt itkettävänsä,
+kuulee hän, että äiti vikisee ja huokaa ja vaikeroi vuoteessaan — heitä
+on nyt kaksi, joiden on paha olla. Mutta äiti on sentään jalkeilla,
+päivisin ja siivoaa talon niin hyvin kuin voi, ei sovi käydä makaamaan,
+työtä on niin paljon, ei toki, hänen täytyy tehdä, mitä jaksaa.
+Niinpä äiti tassuttelee ylt'ympäri talossa ja järjestelee patojaan
+ja pannujaan ja lakaisee hiukan ja koettaa pitää puhdasta. Ja toisin
+ajoin hän istuu hetken rahilla kädet kupeisiin painettuina ja huojuu
+hiljaa edestakaisin silmät ummessa ja suu tiukasti suljettuna. Hän
+ei ole käynyt ulkona viime aikoina, hän ei enää voi, sanoo hän, kun
+joku tulee naapurista pyytämään häntä heille leipomaan tai auttamaan
+muissa toimissa. Hän on ilmeisesti kovin heikko ja huononee nyt
+säännöllisesti, on vain kysymys siitä, kuinka kauan sitä kestää, kuinka
+kauan hän jaksaa pysyä pystyssä, ennen kuin tauti saa lopullisesti
+yliotteen. Kristofer aavistaa pahinta, vaikka hän karkoittaa sen
+ajatuksen mielestään eikä tahdo ajatella sitä loppuun. Jos äiti käy
+lopulta aivan voimattomaksi, jos hänkin joutuu vuoteen omaksi, jos äiti
+— — kulkunen, mihin kulkunen on joutunut, tietenkään hän ei uskalla
+soittaa, sillä kello on kaksi aamulla, mutta auttaa kuitenkin, kun
+pitää sitä vähän kädessään, tuntee sen viileyden ja uneksii itsensä
+hetkeksi ylös tunturille. Hyvä Jumala, miten elämä on raskasta ja
+miten täytyy unohtaa ja pyyhkiä pois — pyyhkiä pois ja hävittää,
+jäljettömiin, tuudittaa suru ja pelko uneen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Äitikin joutui vuoteen omaksi.
+
+Ja nyt täytyi isän hääriä ja keittää ja siivota talossa ja hoitaa
+heitä ja pitää heitä silmällä, isän, jolla oli niin kiivas luonto ja
+yksipuolinen käsitys maailman menosta, Jumala auttakoon heitä sairaita.
+Se kävi hänelle suorastaan ylivoimaiseksi, hän kahlasi höylänlastuissa
+niin kuin iso, sihisevä sopuli ja veti niitä mukanaan kaikkialle
+taloon, keittiöön, kamariin, koskaan eivät hänen asiansa olleet niin
+hullusti, niin nurinkurisesti olleet kuin nyt. Ja kesken kiireisintä
+työtä hän saattoi lakata hetkeksi ja kohottaa pullon suulleen ja juoda
+kelpo kulauksen. Se ei juuri tehnyt häntä lempeämmäksi — varsinkaan
+jos äiti näki sen vuoteesta ja varoitti häntä ja pyysi häntä olemaan
+ottamatta.
+
+— Katso itsesi, minä kyllä pidän itsestäni huolen!
+
+Kristoferilta ihan valui hiki, sanat lankesivat niin hirveän kovina,
+isä ikään kuin heitti kivellä vähääkään välittämättä, mihin osui.
+Ja heti sen jälkeen hän ryhtyi suurella melulla työhönsä, kuin
+lannistaakseen kaikki vastaväitteet, päästäkseen kuulemasta mahdollisia
+nuhteita ja purkaukseen jollakin tavoin katkeruuttaan. Tässä hän raatoi
+koko päivän, kulki kuin renki edestakaisin, ja talossa oli kaksi
+sairasta ihmistä, joita täytyi yhtä mittaa palvella. Tässä hänellä oli
+työtä käsien täydeltä, ja tavan takaa häntä häirittiin kaikenlaisilla
+mahdottomilla asioilla, hänen täytyi tehdä naisväen töitä ja keittää ja
+muuta semmoista, hänen täytyi suorittaa satoja tehtäviä, jotka eivät
+oikeastaan kuuluneet hänelle. Ole hyvä, ruokaa, ole hyvä, kahvia, ole
+hyvä, auta siinä tai siinä! Heidän ei tarvinnut muuta kuin komentaa ja
+maata ja syödä ja juoda vuoteessa ja lihota ja elää mukavasti. Auta —
+hm, apu maksoi rahaa, ei toki, kyllä täytyi tulla toimeen omin neuvoin,
+ellei tahtonut joutua perikatoon. Ja kyllä sitä kohta jouduttaisiinkin
+perikatoon, jos tätä jatkuisi. Saatana, sanoi hän ääneen toisinaan, hän
+ihan hyppi höylänlastuissa, työkalu lensi hänen kädestään, kenen toisen
+elämä oli niin kurjaa kuin hänen?
+
+Kristofer tunsi vapisevansa vuoteessaan, niin että jäsenet tärisivät ja
+sydän rummutti pelosta. Kunpa äiti vain vaikenisi, kunpa hän vain ei
+avaisi suutaan ja sanoisi varomatonta sanaa! Hän tunsi isän kovin hyvin
+ja tiesi, miten täynnä kiukkua ja vaarallinen hän oli, tiesi, että
+vähäisinkin hiiskahdus voisi pilata päivän kokonaan, että yhden ainoan
+tavun sanominen nyt oli samaa kuin pistää häntä piikillä, ole hiljaa,
+äiti, niele vain ja ole hiljaa —
+
+Eräänä tuollaisena pahana päivänä isä tuli odottamatta keittiöön, juuri
+kun Kristofer leikki kulkusella, hän oli aikonut kylään ja kääntynyt
+syystä tai toisesta takaisin ja seisoi nyt yhtäkkiä hänen edessään
+ovella ja katsoi häneen happamesti.
+
+— Vai niin, semmoistako sitä tehdäänkin, kun luullaan, että ollaan
+yksin — mitä sinulla siinä oikeastaan on?
+
+Kristofer jähmettyi.
+
+— Se — se — se on vain kulkunen —
+
+— Mistä sinä sen olet saanut käsiisi?
+
+— O-olen löytänyt sen.
+
+— Se on ihan samantekevää, sinun pitäisi ymmärtää sen verran, ettet
+häiritsisi äitiäsi, kun hän makaa sairaana, anna se heti tänne.
+
+— Mutta minä sain äidiltä luvan, se ei tee mitään, hän sanoi, minä
+saisin so-soittaa niin paljon kuin haluan. —
+
+— Samantekevää, siitä minä en tahdo tietää mitään, täällä ei saa olla
+mitään hälinää, kun talossa on sairaita.
+
+Nyt puuttui äiti asiaan.
+
+— Kristofer sai minulta luvan, älä ota kulkusta häneltä, poika paralta,
+hänellä ei ole mitään muuta, niillä leikkiä.
+
+Isä koroitti ääntään:
+
+— Leikkiä, leikkiä, kuka, on sanonut, että hänen pitää leikkiä?
+Ottakoon hetkeksi myllyn ja jauhakoon kahvia, niin hänestä on vähän
+hyötyäkin, sen sijaan että nyt vain maata lekottelee!
+
+Äiti koetti vielä kerran:
+
+— Miksei hän saisi vähän leikkiäkin? Hänen olonsa ei varmaan ole kovin
+suloista, hänhän makaa tuossa jo kolmatta vuotta, suo hänelle se ilo,
+minkä hän voi saada, anna hänen pitää pieni huvinsa!
+
+Mutta ei, isä otti kulkusen ja pani sen tupaan kaapin päälle, siinä se
+kimalsi reunalla eikä ollut enää hänen. Äiti huokasi:
+
+— Että voitkin olla niin kova!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä yönä Kristofer jälleen heräsi, äiti puhui isän kanssa, eikä hän
+voinut, olla kuulematta joka sanaa:
+
+— Sinun pitää mennä huomenna kylään ja etsiä käsiisi väkeä — mene sepän
+luo ja kysy heiltä, eikö tytär voisi tulla vähän auttamaan, tämmöinen
+elämä ei käy laatuun — kyllä sinun pitäisi se itsesikin käsittää.
+
+Isä väitti vastaan:
+
+— Minun pitäisi käsittää? Eikö meidän ole pakko säästää, vai oletko
+perinyt jotakin? Minun täytyy oikein kysyä —
+
+Mutta äiti ei antanut hänen puhua loppuun, hän jatkoi hitaasti ja
+selvästi, välillä raskaasti läähättäen:
+
+— Etkö ymmärrä — että tässä tulee kuolema? Minä makaan nyt
+kuolinvuoteellani — ethän toki ole odottanut — että minä vielä nousisin?
+
+— Oh, sinä uskot aina pahinta. —
+
+— Täällä me makaamme molemmat emmekä saa kunnollista hoitoa emmekä
+edes puhtautta — minusta ei niin ole väliä, mutta Kristofer tuolla
+— ajattele häntä ja tee se hänen tähtensä — ellet tahdo sitä minun
+vuokseni tehdä. Kristofer voi voimistua — hän voi vielä parantua —
+sääli häntä — poika parkaa!
+
+— Voimistua, luulenpa tietäväni sen asian, ehei, sitä hän varoo
+tekemästä!
+
+Silloin äiti kiljahti:
+
+— Sinä et saa olla niin kova! Minä kärsin kauheasti, kun minun täytyy
+ajatella, että Kristoferin elämä tulee jatkumaan yhtä kurjana kuin
+nytkin. Kun minä olen poissa — kuka hänestä silloin piittaa, ellet sinä
+muuta mieltäsi?
+
+Pimeässä sähähti:
+
+— Ei, sinun olisi pitänyt ottaa Nils!
+
+— Nils? Mitä minulla on Nilsin kanssa? Minähän olen niin monesti
+selittänyt sinulle — ettei hän koskaan sanonut sanaakaan, eikä siinä
+siis voinut olla mitään. Ei, anna minun puhua loppuun — kohta minä en
+enää puhu — mutta sinun pitää olla hyvä Kristoferille, kun minä olen
+poissa, ja antaa hänen olla rauhassa eikä puhua hänelle niin tylysti.
+Niin, minä tiedän kyllä, etten itsekään ole ollut niin kuin olisi
+pitänyt — mutta nyt en sitä enää voi muuttaa. Ja Kristofer on ollut
+niin kärsivällinen — Kristofer on hyvä poika — koeta pitää hänestä
+vähän. Hänhän on sinun omaa lihaasi ja vertasi — ei kai se kovin
+vaikeata voi olla.
+
+Kristofer ei nyt vähään aikaan kuullut mitään, hänen rinnastaan
+pusertui nyyhkytys, joka tärisytti hänen laihaa ruumistaan,
+hän taisteli ja kamppaili vuoteessaan, puri epätoivoisesti
+kangaskaistaletta ja työnsi sen syvälle suuhunsa; oli kuin hellä
+käsi olisi sivellyt hänen sydäntään ja avannut sen. Kaikki sen sulut
+pauhasivat hänessä, kaikki sen suljetut lähteet pulppusivat. Koski
+niin kipeästi, niin sanomattoman kipeästi, kun äiti teki kuolemaa ja
+ajatteli häntä ja oli hyvä hänelle, rakas äiti, kiltti äiti.
+
+— Ja sitten sinun pitää jättää pullo, pyysi äiti kamarissa; ääni oli
+kovin matala ja väsynyt.
+
+— Pötyä, vastasi isä tahtoen nähtävästi päästä koko asiasta.
+
+— Äläkä enää ajattele Nilsiä, ei Nilsin kanssa ollut mitään — olinhan
+minä silloin niin nuorikin —
+
+— Äh, tuli äreästi ja happamesti.
+
+Äiti oli vähän aikaa vaiti.
+
+— Sinä et ollut tuollainen ennen, mikään ei ollut näin ennen. Tiedänhän
+minä, että minä olen ollut ajattelematon — ja kenties suututtanut sinut
+monta kertaa, mutta millainen sinä olet ollut? Ja oliko välttämätöntä
+olla sellainen, jos joskus oli vähän vastoinkäymisiä? Kumman elämän
+luulet olleen vaikeampaa koko tänä aikana, sinun vai minun — oletko
+koskaan ajatellut sitä? Ja kumman on ollut pahempi olla, sinun vai
+Kristoferin, joka makaa tuolla — mitä vastaisit siihen Herrallemme, jos
+hän sitä sinulta kysyisi? Sinulla on liikuntakyky, mutta Kristofer,
+mitä hänellä on? Tuolla hän makaa seljässään nyrkin kokoinen kuhmu — —
+— ei, nyt minä tahdon puhua suuni puhtaaksi, minun olisi vain pitänyt
+tehdä se jo aikaisemmin. Tiedätkö, minulla on päivällä niin hirveitä
+tuskia — että voisin huutaa kuin eläin — hillitsen itseni vain sinun
+tähtesi, sen vuoksi ettet sinä sitä siedä ja jotten säikähdyttäisi
+Kristoferia, hänen elämänsä on muutenkin tarpeeksi katkeraa. Mutta
+minua vaivaa sittenkin ankarammin se ajatus, että minä olisin voinut
+tehdä enemmän Kristoferin hyväksi, kun olin terve ja pystyssä —
+ajattele sitä, isä, sanon minä! Ja sen vuoksi pitää sinun antaa hänelle
+kulkunen takaisin — ja olla hiukan hyvä hänelle — sinun aikasi tulee
+kyllä — ja on toista maata ja tietää kuoleman lähestyvän kuin me
+luulemmekaan silloin kuin olemme terveitä ja koetamme kuvitella sitä
+mielessämme. Ja siitä kulkusesta hän iloitsi niin kovasti — sillä oli
+niin kaunis ääni — minä kuuntelin sitä usein, ja minusta tuntui kuin
+helluntaikellot olisivat soineet, ja minullakin oli iloa siitä — —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kristofer makasi keittiön penkillä ja kuuli, että äiti rukoili hänen
+puolestaan ja koetti tehdä hänen elämänsä helpommaksi, kun hän itse
+olisi poissa. Ja Kristofer avasi silmänsä ja katsoi ikkunasta ulos
+yöhön, jossa oli suuria, kultaisia tähtiä — katsoi niitä kyynelvirran
+läpi, joka ei tosin järkähdyttänyt niitä radoiltaan, mutta kuitenkin
+lisäsi oman loistonsa niiden loistoon, niin että ne tuikkivat
+kahta kirkkaampina. Ja yö, hiljaisuus, taivas tuolla ulkona — se
+kaikki muuttui vihdoin suunnattomiksi kasvoiksi, jotka kumartuivat
+hänen ylitseen; niiden ilmeessä oli lupausta, niiden olemuksessa
+armeliaisuutta, syvä sääli kuulsi niistä kultaisina tähtinä.
+
+Kylästä tuli apua, isä oli taipunut, sepän tytär hääri talossa ja
+järjesti kaikki tottunein käsin, puhdisti padat, pesi lattiat ja pani
+sairaiden vuoteet kuntoon. Se kevensi äidin viimeisiä päiviä, kevensi
+heidän molempien elämää ja saattoi kaiken vähäksi aikaa paremmalle
+tolalle; Kristofer alkoi uudelleen toivoa, ehkäpä äiti paranisikin.
+
+Mutta eräänä iltana äiti mainitsi häntä nimeltä, ääni oli matala ja
+epäselvä, ja Kristofer käsitti, että loppu oli sittenkin tullut.
+
+— Kristofer, sanoi hän hitaasti, ja se kuulosti niin lempeältä, niin
+lempeältä — jää hyvästi nyt!
+
+Kristofer katsoi tupaan, hän ei voinut nähdä äitiä, mutta hän erotti
+hämärästi kulkusen, joka yhä oli kaapin reunalla, minne isä sen oli
+pannut; se oli tomuttunut ja kiilloton.
+
+— Hyvästi, hän vastasi, ja hänen suunsa tuli ikään kuin multaa täyteen.
+
+Vähän myöhemmin toiset sulkivat oven ja olivat äidin luona, kunnes
+kaikki oli ohi, ja auttoivat häntä kuolemaan.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Kristofer makasi vielä puoli vuotta sen jälkeen kuin äiti oli haudattu;
+hänellä ei enää ollut juuri muita tuskia kuin makuuhaavansa, mutta
+siitä huolimatta se oli hänen vaikeinta aikaansa. Muistot vuotivat
+verta, ja koti oli käynyt sanomattoman autioksi, taloustoimissa
+käytetty apu oli sanottu irti, hän ja isä olivat nyt kahden talossa,
+mutta usein hän oli yksin. Isä oli tullut niin levottomaksi, hän
+liikkui paljon ulkona, ja vähän väliä hänen täytyi mennä kylään, ja
+ajan mittaan tuli pullo yhä useammin esille. Kristofer katseli häntä
+usein, kun hän seisoi höyläpenkin luona ja joi silmät ummessa, aivan
+kuin ei itse olisi tahtonut sitä nähdä.
+
+Älä tee sitä, isä, hän ajatteli, etkö muista, mitä äiti sanoi!
+
+Kerran sattui, että isä aukaisi silmänsä juodessaan ja kohtasi
+Kristoferin syvän katseen. Hän jäi seisomaan vähäksi aikaa panematta
+pulloa pois, se katse oli niin äärettömän lempeä, ja vaikka poika
+makasi tuolla vuoteessa, oli kuin se olisi tullut ylhäältä käsin ja
+mennyt häneen niin kuin valo. Hän tahtoi ojentaa poikaa, sinä et saa
+katsoa minuun tuolla tavoin, kunnioita isääsi ja äitiäsi — mutta hän
+ei saanut sanotuksi sanaakaan. Hm, virkkoi hän vain ja rykäisi, hän
+ei keksinyt mitään, mikä olisi puolustanut häntä ja kätkenyt hänen
+häpeänsä. Hm, sanoi hän vain ja astui syrjään, niin että seinä tuli
+väliin.
+
+Myöhemmin päivällä Kristofer huomasi, että isä vilkuili häneen, kun
+luuli, ettei hän huomannut, hän keksi asiaa keittiöön hänen luokseen,
+ja hänen katseensa viisti häntä koko ajan, kunnes hän kääntyi takaisin
+ja meni. Oli kuin hän olisi tahtonut vakuuttautua siitä, että oli
+nähnyt oikein — mutta ajattelipa hän mitä hyvänsä, seuraavana päivänä
+oli kaikki entisellään. Niin hän luisui alamäkeä, kävi kykenemättömäksi
+työhönsä ja laiminlöi sen yhä suuremmassa määrin. Usein hän nukkui
+myöhään päivään, ja kun hän vihdoin sai noustuksi, kuljeskeli hän
+rykien ja syljeskellen edestakaisin, joi pullosta ja kakisteli
+jälleen. Kristofer kuuli, miten hän yski hetken — ei, sitten häneltä
+meni kaikki myttyyn. Hän seisoi siinä ja puhui hajanaisesti elämän
+vioista ja puutteista, sillä välin kuin kärpäset surisivat ikkunassa ja
+jyskyttelivät hiljaa lasiin. Se päättyi säännöllisesti kylämatkaan, ja
+nuo retket kestivät yhä kauemmin ja kävivät yhä tiheämmiksi. Saattoi
+mennä monta tuntia, kokonainen päiväkin saattoi lopulta mennä, eikä
+isää kuulunut kotiin.
+
+Sillävälin Kristofer makasi vuoteessaan saamatta ruokaa ja saamatta
+hoitoa, makasi siinä surullisine ajatuksineen, samalla kuin hänen
+tukkansa ja kyntensä kasvoivat, ja koettaen auttaa itse itseään,
+missä taisi, ja suoriutua mahdollisimman hyvin. Ja kun oljet hänen
+allaan kävivät märiksi, penkoi hän niitä käsillään ja koetti käännellä
+niitä saadakseen hetkeksi kuivaa. Kun hänellä vain olisi vähän
+ruokaa, hän ajatteli, ei aika tuntuisi niin pitkältä, se ikään kuin
+pysähtyi paikoilleen välistä, kun hän taisteli nälän kanssa voimatta
+sitä vaimentaa. Ja jos hän antoi ajatusten lentää — ne tulivat aina,
+takaisin niin kuin väsyneet linnut ja asettuivat hänen luokseen, eikä
+millään ollut öljypuun lehteä, ei millään ruohonkortta nokassaan. Ne
+istuivat vain alakuloisina hänen ympärillään, eivät jaksaneet lentää
+ulos —
+
+Jonkun kerran oli sattunut, että ihmisiä tuli katsomaan häntä, he
+koputtivat varovasti ovelle ja tulivat huoneeseen aran näköisinä, ja
+heillä oli usein jotakin hyvää muassaan.
+
+— Isä ei kai ole kotona, he kysyivät katsellen pelokkaasti ympärilleen
+ja pistäen herkut hänelle ja lähtien taas pian, he nähtävästi
+pelkäsivät tulevansa yllätetyiksi ja pitivät huolta siitä, että
+pääsivät turvaan.
+
+Isä suuttuikin kelpo lailla saatuaan vihiä, asiasta, hän pahastui
+käynneistä, ja tietysti Kristofer sai siitä kärsiä, hän kun oli
+lähimpänä, sai koko hänen huonon tuulensa painon kannettavakseen. Niin
+Kristoferin täytyi pyytää heitä jättämään hänet, siitä oli hänelle vain
+pahoja seurauksia.
+
+Isä pysyi jonkun aikaa kotona, mutta sitten hän keksi ottaa avaimen
+mukaansa ja sulkea Kristoferin lukon taa lähtiessään. Mutta sittenkään
+hän ei ollut varma asiasta tullessaan illalla horjuen kotiin ja
+saatuaan vihdoinkin oven auki.
+
+— Onko täällä ollut joku, hän tavallisesti kysyi pälyillen
+epäluuloisesti ympärilleen sameilla, punertavilla silmillään ja penkoen
+vuodepenkkiä löytääkseen ehkä todistuksen.
+
+— No, missä joulukaakku on, sano pian!
+
+— Minulla ei ole mitään joulukaakkua, en ole maistanut ruokaa sitten
+eilisen.
+
+— Kyllä, sinulla on joulukaakku, sinä et vain tahdo sanoa sitä, tänne
+vain heti paikalla!
+
+Pojan kielto ei auttanut, isä oli toisinaan kerrassaan itsepäinen ja
+tahtoi pakottaa pojan valehtelemaan ja tutki häntä kovalla kädellä.
+
+— Nytpä näytän sinulle —
+
+Kerran tapahtui, että Kristofer purskahti itkuun — katkeraan,
+avuttomaan, epätoivoiseen itkuun. Kaikki kävi niin mielettömäksi,
+niin armottoman nurjaksi ja pahaksi, hänen kurjuutensa valtasi hänet
+kokonaan, oli kuin hän yhtäkkiä olisi lysähtänyt kokoon ja heittäytynyt
+lohduttomuuteensa.
+
+Isä päästi hänet heti, hän ei ollut tottunut siihen, että poika itki,
+ja hänen oli ilmeisesti vaikea nähdä sitä. Ja ellei hän ymmärtänytkään
+tehneensä pyhänhäväistystä, vaikeni hänelle hänen pimeydessään, että
+hän oli menetellyt hullusti. Hän tunsi jotakin katumuksen tapaista,
+katsoi hämillään ympärilleen ja huomasi kulkusen — kas tässä, Kristofer
+saa sen!
+
+Jälkeenpäin hän makasi kamarissa liikutettuna omasta hyvyydestään ja
+viinan pehmittämänä ja sai juomarin tunnekohtauksen ja nyyhkytti ja
+itki omaa kohtaloaan...
+
+Käynnit lakkasivat, ja isä teki taas retkiä kylään niin kuin ennenkin.
+Ne kestivät vain kauemmin, päivä meni ja yökin, eikä isää kuulunut.
+Ja jälleen Kristofer makasi odottaen vuoteessaan, jälleen hän makasi
+ihan yksinään, ja tyhjyys ja yksinäisyys raastoivat hänet jälleen
+piinapenkille, tuntien ryömiessä hänen ylitseen. Kristofer vain ei
+kuullut niitä, kello oli pysähtynyt tuvassa, isä unohti vetää sen,
+talossa vallitsi kuollut hiljaisuus, liedessä oli vain kylmää tuhkaa,
+hiilihanko lojui jalat ilmassa, liima oli jähmettynyt tölkkiin. Miten
+ihmeellistä kaikki oli, hän ajatteli ja siirsi katseensa esineestä
+esineeseen, tuolla oli kynttilänjalka hyllyllä, tuossa oli kulkunen
+lattialla, jonne se oli eräänä päivänä pudonnut, tuossa oli kahvimylly
+tuolilla, ja tässä hän itse makasi ja katseli niitä — ei silmällä, vaan
+silmän läpi, jollakin näkymättömällä sen takana, joka oli hänessä ja
+tuijotti ulos kahdesta reiästä ja tarkkasi ympäröivää maailmaa. Ja jos
+hän sulki silmänsä, niin kaikki ikään kuin katosi, vain tuo näkymätön
+hänessä pysyi. Se asui hänessä ja piti häntä pienenä talonaan ja eli
+siinä surullista vanginelämää eikä voinut päästä pois. Se lepäsi
+jossakin hänen ruumiissaan hiljaisin, lasketuin siivin ja värisi
+hellyyttä ja nuoruutta ja elämää ja rukoili hiljaa ja lempeästi,
+rukoili sääliä ja armeliaisuutta. Hän makasi siinä tarkkakuuloisena ja
+tutkisteli itseään ja aprikoi ja ihmetteli ja huomasi, miten hänessä
+liikkui, ja hapuili omaa sieluaan. Oli kuin olisi kulunut satoja
+vuosia, oli kuin hän olisi maannut ja muistellut entisiä ja muistanut
+nuoruutensa kaukaisena ja kadonneena, kuin hän olisi homehtunut
+vuoteessaan ja tomuttunut ja tullut harmaaksi ja viisaaksi. Ja kun
+hän jälleen avasi silmänsä, oli kaikki hänen ympärillään niin kuin
+ennenkin, kynttilänjalka oli liikkumattomana hyllyllä, kahvimylly
+seisoi vaieten tuolilla ja näytti yhtä lohduttomalta. Hän siirsi
+katseensa syrjään — lovinen huuhdekuppi rahilla lieden edessä, sekin
+liikkumaton ja eloton. Ajallinen ympäröi häntä ja sulki tien hänen
+katseeltaan, minne hän sen siirsikin, se tuntui hänestä toisinaan kovin
+katkeralta. Hän tahtoi pois piiristä, kaikki ikään kuin käänsi selkänsä
+hänelle, katse kierteli hiljaa ylt'ympäri, oli kuin hän olisi etsinyt
+jotakin — Jumala, hän ajatteli missä on Jumala?
+
+Päivä päättyi vihdoinkin, oli kuin aika olisi unohtanut itsensä ja
+kaatanut pohjasakkaansa hänen päälleen ja toimittanut häntä, kunnes
+meni pois. Hän makasi ja taisteli oman orpoutensa kanssa ja koetti
+pitää puoliaan elämää vastaan, samalla kuin hän ähkyi sen ankaran käden
+alla ja ruumis kuihtui hoidon puutteesta. Hänessä värisi tuska, rajaton
+ikävä, joka vuoti ääneti verta hänen sydämessään ja hedelmöitti sen
+rehevän mullan — elämän katkera, elvyttävä voima, joka siunaa sen ja
+antaa sille sisällyksen ja kasvun ja sielun ja vihkii sen tehtäväänsä
+ja tarkoitukseensa.
+
+Niin hän makasi ankarissa kärsimyksissä, samalla kuin hänessä hänen
+itsensä sitä huomaamatta tapahtui ihme. Hän oli sidottuna ja irroitti
+itsensä, hän makasi repaleissaan ja hautoi omaa kallisarvoista
+sieluaan, kärsimyksessä pestyä, kaipauksen siunaamaa, mutta kuitenkin
+valon täyttämää — pieni turvaton ihmistoukka, joka vääntelehti oljilla
+ja inhosi elämäänsä.
+
+Se oli Kristoferin koettelemusaika, hänen vihkimyksensä ja ankara
+keväänsä.
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Köyhäinhoidon täytyi lopulta puuttua asiaan.
+
+Se oli epäröinyt mahdollisimman kauan, antanut isälle välistä
+varoituksen ja toivonut, että asia paranisi sillä, isähän ei ollut
+semmoinen mies, jonka kanssa mielellään riitaannuttiin — lyhyesti
+sanoen, viivytellyt ratkaisua, lykännyt sitä viikosta viikkoon ja
+pysytellyt syrjässä, mikäli voi. Mutta kun varoituksista ei ollut apua,
+oli sen vihdoin pakko toimia, varsinkin kun ihmiset alkoivat valitella
+ja puhuivat ääneen laiminlyönnistä. Eräänä päivänä se liikahti,
+kaitsija tuli arvokkaasti astellen mukanaan kaksi isoa miestä, he
+saapuivat juhlallisesti naapuriston läpi, virkaintoisina, valppaina ja
+tärkeän näköisinä, vakuuttautuakseen omin silmin siitä, että asiaan
+oli puututtava. Heillä oli onni mukanaan; isä ei ollut kotona, kun he
+tulivat. Kristofer makasi aivan yksinään, ja ovi oli nytkin lukossa.
+Mutta niin kuin usein käy, kun hidas pyörä alkaa pyöriä — se ei ole
+kovinkaan helposti pysähdytettävissä. Kaitsija haetti nimismiehen ja
+murtautui kaikkivoivasti taloon.
+
+Kaitsijalla oli taaskin onnea, hän tapasi Kristoferin hengissä, mutta
+äärimmäisen heikkona ja voimattomana, kaikin tavoin laiminlyötynä,
+nälän perinpohjin riuduttamana. Hän makasi siinä likaisessa
+vuoteessaan, niin kuin oli maannut jo kauan, kynnet pitkinä ja
+tukka tavattoman takkuisena pieni tungoksessa unohtunut veli, jolle
+hoitokunnan olisi pitänyt olla sallimuksena ja joka sen olisi pitänyt
+jo aikoja sitten pelastaa huonosta hoidosta. Siinä he nyt seisoivat
+kynnyksellä neljään mieheen ja tuijottivat ja vaikenivat, aivan kuin
+olisivat sisimmässään olleet syvästi hämillään, kuin olisivat hävenneet
+tuon surkeuden edessä, joka katsoi heihin puhumatta ainoatakaan
+katkeraa sanaa — ja heillä olikin syytä hävetä, kun itse olivat täysin
+terveitä. Kristofer makasi hiljaa ja harmaana penkillä ja katseli heitä
+sumein silmin; melu oli herättänyt hänet, huulet liikkuivat hiukan.
+
+Kaitsija koetti puhutella häntä.
+
+— Millaista on olosi täällä, Kristofer?
+
+Kristofer liikutti jälleen huuliaan, kuului vain joitakin epäselviä
+ääniä, kieli oli ikään kuin lamaantunut, ääni kuivunut nälästä ja
+janosta.
+
+Kaitsija käänsi päätään ja tutki nopeasti huoneen.
+
+— Meidän täytyy siirtää hänet heti.
+
+Vielä saman tunnin kuluessa Kristofer siirrettiin alas laaksoon.
+Kaitsija ja hänen seurueensa kantoivat, he kulkivat penkki keskellään
+ja puhelivat hiljaa ja innokkaasti, Kristofer oli valveilla ja kuuli
+joka sanan:
+
+— Täytyy kai antaa hänet Tønnes Vraalstadille —
+
+— Miksei, mutta se on niin kehno paikka, eiköhän Aanassa Torvaldin
+luona olisi parempi?
+
+— Torvaldin, virkkoi eräs ja ikään kuin maisteli jotain ja oli sen
+näköinen kuin se olisi maistunut pahalta.
+
+— Tai Johannes Risen?
+
+He puhuivat asiasta puoleen ja toiseen eivätkä voineet päästä
+yksimielisiksi, sitten kaitsija sanoi:
+
+— Emmekö lepää vähän?
+
+Miehet laskivat penkin maahan ja jäivät rinteelle neuvottelemaan,
+vähitellen keräytyi ympärille joukko lapsia.
+
+— Pannaan hänet kiertämään, arveli nimismies — se on hänelle parasta,
+hän saa silloin vähän vaihtelua, eihän joka paikassa ole yhtä kehnoa —
+
+Mutta kaitsija tunsi lain.
+
+— Se ei ole oikeastaan luvallista muuta kuin terveisiin nähden.
+
+— Ei, ei, tiedän sen kyllä, mutta parhaat paikat ovat varatut, olisi
+parempi muutella hiukan, silloin se ei hänestäkään tuntuisi niin
+vaikealta,
+
+— Jos luulet, että voimme uskaltaa sitä —
+
+Kristofer sattui aivastamaan, miehet tarttuivat taas penkkiin ja
+kantoivat edelleen rinnettä alas, lapset seurasivat uteliaina perässä.
+
+— Mutta mitä me hänelle ensi hätään teemme?
+
+Kaitsija tiesi neuvon.
+
+— Panemme hänet Svingeniin Petran luo, missä hän saa olla siksi, kunnes
+olen puhunut kunnanvaltuuston kanssa, minä kyllä järjestän asian.
+
+— Entä isä, kysyi joku — onkohan hänellä mitään, mistä ottaa?
+
+Kaitsija tiesi taaskin neuvon:
+
+— Ellei ole, niin tulee olemaan, me olemme selviytyneet pahemmistakin
+miehistä kuin hän.
+
+Vähän ajan kuluttua eräs virkahti:
+
+— Miten sinun perunasi kasvaa?
+
+Kristoferin kohtalo oli ratkaistu, köyhäinhoito oli tehnyt
+velvollisuutensa.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Kaksi pitkää päivää Kristofer makasi Petran navetassa, tämä maalasi
+parhaillaan taloaan eikä voinut sijoittaa häntä muualle; Petra kävi
+aina välillä katsomassa lehmää ja poikaa ja pani ruokaa ja juomaa
+kummankin eteen. Sitten tuli vihdoinkin Aanan Torvald, joka oli oleva
+hänen ensimmäisenä huoltajanaan ja jonka oli määrä ottaa hänet heti
+mukaansa.
+
+Torvaldilla oli hevonen ja rattaat matkassa, Kristofer kuuli hänen
+kääntyvän pihalla, hän taisteli juuri silloin surullisten ajatusten
+kanssa ja oli täynnä pelkoa ja levottomuutta. Missä hän on, kysyi
+Torvald — kahvia, ei kiitos, minulla ei ole aikaa, minun täytyy lähteä
+heti takaisin. Vähän sen jälkeen he tulivat hakemaan häntä, Kristofer
+näki karkeapiirteiset kasvot ja terävät tikansilmät, jotka katsoivat
+häneen hetken — sitten he olivat jo liikkeellä vuodepenkki välissään.
+
+— Hän näyttää heikolta, virkkoi edellä kulkeva.
+
+— Niin, eikä kai kauan sitäkään, vastattiin takaa välinpitämättömästi.
+
+— Oletko siistinyt hänet?
+
+— Minä vaihdoin heti, oljet ja panin hänelle toiset lakanat, mutta ne
+minä tahdon takaisin —
+
+Penkki nostettiin rattaille ja sidottiin kiinni kytkyellä ja köydellä,
+sitten Torvald maiskutti hevoselle ja ajoi hitaasti kylän läpi, ja
+ihmiset tulivat ulos ovilleen ja töllistelivät heidän jälkeensä.
+
+Tielle oli keräytynyt nuorta väkeä, ja kun rattaat menivät ohi,
+kumartuivat he Kristoferin puoleen ja katsoivat häneen uteliaasti. Ja
+Kristofer makasi hiljaa penkillään ja katseli ympärilleen, hän näki
+silmiä, jotka tuijottivat häneen ja sitten taas vetäytyivät arkoina
+pois, aivan kuin paeten tehtäväänsä. Ja Torvald itse istui edessä leveä
+selkänsä Kristoferiin päin ja kääntyi tuskin kertaakaan katsomaan häntä.
+
+Päivä oli tuulinen, olkien läpi kävi veto, ja Kristofer paleli peiton
+alla, samalla kuin rattaiden täristessä pompahteli edestakaisin. Jonkin
+ajan kuluttua hän veti peiton korvilleen ja koetti nukkua hetken, häntä
+vaivasi katkera tunto, että hän oli omalla hautausretkellään, matkalla
+maan poveen ja tiesi sen itse —
+
+He saapuivat Aanaan puolenpäivän tienoissa. Torvald riisui hevosen
+valjaista ja vei talliin, kaviot iskivät kovasti permantoon, ovi
+paiskautui kiinni hänen jälkeensä.
+
+Hetken kuluttua hän seisoi pihalla poimien heinänkorsia mekostaan,
+sitten hän meni naputtamaan ruutuun:
+
+— Nyt saat tulla vähän nostamaan!
+
+Kristofer raoitti silmiään — jälleen uusi ihmispää hänen edessään,
+jälleen uudet kasvot, välinpitämättömät, kovat ja kylmät, niinkuin vain
+ihmiskasvot voivat olla.
+
+— Mutta Herran nimessä, mitä sinä tuosta tahdot, eikö hän mieluummin
+olisi saanut kuolla sinne, missä oli?
+
+Vuodepenkki kannettiin tupaan, missä Torvald ja hänen vaimonsa
+nukkuivat yöllä, ja asetettiin ulkoseinän viereen. Siinä Kristofer
+sitten taas makasi seljällään ja katsoi kattoon ja laski parruja ja
+ihmetteli, miten pitkää elämä oli.
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Mutta aina, ei käy niin kuin luullaan —
+
+Pari kolme päivää Kristoferin tulon jälkeen Torvald sairastui, ja
+hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Ja kun asia alkoi näyttää vakavalta
+ja lisäksi sattui niin onnellisesti, että tohtori oli käynnillä
+lähistössä, lähetettiin hänelle sana; ei auttanut kitsastella, kun
+huoltajasta itsestään oli kysymys. Sillä tavoin tohtori joutui Aanaan
+ja sai nähdä Kristoferin.
+
+Se oli pikku tohtori Hjort, siunattu olkoon hänen muistonsa, tuima,
+peloton ja tuittupäinen, aina piiska kainalossa, lämmin ihminen ja
+kunnon mies. Hän avasi oven ilman muuta, niin kuin hänen tapansa oli,
+näki Kristoferin ja meni suoraan hänen luokseen:
+
+— No, ystäväiseni, miten on sinun laitasi?
+
+— Ei se hän ole, kuului takaa — vaan mies tuolla vuoteessa.
+
+— Eikö hän? Kyllä hän minusta on tarpeeksi huonon näköinen. No, mikä
+sinun nimesi on, poikani?
+
+Kristofer sai vaivoin suunsa auki.
+
+— Kri-Kristofer, hän sanoi.
+
+— Sinä olet talon poika, vai kuinka?
+
+Torvaldin vaimo pudisti päätään.
+
+— Ei, tohtori on erehtynyt, se on vain muudan, jonka olemme ottaneet
+luoksemme —
+
+Sairaan tutkiminen ei kestänyt kauan, tohtori teki muutaman kysymyksen
+matalalla äänellä, sitten kuului yksi ainoa sana — keuhkotulehdus.
+Kristofer avasi heti silmänsä, sana tuntui hänestä niin ankaralta, ei,
+vaimo seisoi yhtä rauhallisena, yhtä välinpitämättömänä ja kylmänä.
+
+— Hän ei ehkä kestä sitä?
+
+Kristofer ei kuullut vastausta, häntä värisytti, ja kun hän jälleen
+avasi silmänsä, oli tohtori hänen vuoteensa vieressä.
+
+— Mikä sinussa sitten on vialla?
+
+Vaimon ääni keskeytti:
+
+— Oh, tohtorin ei pidä välittää hänestä —
+
+Tohtori viittasi hänet luotaan.
+
+— Miten kauan olet maannut, poikaseni?
+
+Kristofer kostutti ensin huuliaan.
+
+— Minä en va-varmaan enää muista sitä.
+
+Vaimo kiirehti heti avuksi:
+
+— Hän on maannut nyt kolme vuotta.
+
+— Kolme vuotta, sanot sinä — onko joku lääkäri käynyt häntä katsomassa?
+
+— En ole kuullut sellaisesta.
+
+Tohtori veti peiton syrjään ja kumartui vuoteen yli, sitten hän äkkiä
+suoristautui:
+
+— Milloin poika viimeksi on pesty?
+
+Vaimo loi katseensa lattiaan.
+
+— Minä en osaa sanoa sitä, poika on vastikään tullut, me saimme hänet
+tupaan muutamaa päivää aikaisemmin, ja sitten mieheni sairastui —
+
+— Pese hänet heti, sanon minä ja sitten poika on heti paikalla
+siirrettävä, onhan sinulla toinenkin huone, joka tapauksessa hänet
+täytyy saada pois täältä. Ei, ole vain rauhassa, minä jään tänne siksi
+aikaa ja pidän huolta siitä, että sinä teet niin kuin sanon —
+
+Siitä tuli kelpo metakka, naapurivaimoille lähetettiin sana, he tulivat
+tuoden vettä ja soikon, penkki siirrettiin viereiseen kamariin, ja kun
+kaikki oli ohi, makasi Kristofer yksin erikoisessa huoneessa yllään
+Torvaldin paita ja katseli ulos avoimesta ikkunasta ja imi keuhkoihinsa
+raitista ilmaa.
+
+— Etkö sinä pääse kävelemään, poikaseni?
+
+Tohtori istui vuoteen reunalla katsoen Kristoferia silmiin ja
+ihmetellen hänen syvää katsettaan.
+
+— Minä olen loukannut selkäni.
+
+— Mutta siitähän on nyt kolme vuotta, oletko sen jälkeen yrittänyt
+kävellä?
+
+— E-en, en ole.
+
+Tohtori teki päällään merkin.
+
+— Auttakaa minua kääntämään poika, varovasti, että saan hiukan katsella
+häntä. Koskeeko tähän?
+
+— Ei, ei siihen kyllä koskekaan.
+
+— Pankaa hänet varovasti takaisin seljälleen — voitko liikuttaa
+jalkojasi? Koeta nostaa polvia hiukan.
+
+Tohtori löysi korren ja kutitti hänen jalkapohjiaan.
+
+— Hyvä, Kristofer, erinomaista, sanon minä! Ja nyt kerron minä sinulle
+erään asian — sinun pitää alkaa nousta pystyyn ja opetella jälleen
+kävelemään!
+
+Kristofer ei sanonut sanaakaan, hän vain tuijotti tohtoriin.
+
+— Sairaus on ohi, ymmärrätkö, seljässä on kyllä vamma, mutta se ei
+suuria merkitse. Sinä olisit voinut nousta jo aikoja sitten, sinussa ei
+enää ole mitään vikaa, sinä olet vain maannut, kun olet luullut olevasi
+kipeä.
+
+Kristofer pysyi edelleen vaiti, mutta hänen silmänsä olivat kostuneet.
+
+— Sinä et tietenkään osaa heti, sinä olet menettänyt tottumuksen ja
+sinä olet menettänyt voimat, mutta ne palaavat, ole varma siitä.
+Nyt sinun pitää päästä joka päivä ulos juomaan aurinkoa ja raitista
+ilmaa, kun vain on sopiva sää. Sinä voit ryömiä vähän tai seisoa aidan
+varassa, sitten saat nähdä, miten pian se sujuu!
+
+Tohtori oli ulkona käytävässä.
+
+— Kuka on vastuussa siitä, että näin on voinut käydä?
+
+Vaimo astui askeleen taaksepäin.
+
+— Herran nimessä, en minä, poika tuli, kuten sanottu, meille muutama
+päivä sitten, minussa ei tosiaankaan ole syytä!
+
+— Kiitä luojaasi ja Jumalaasi, ellet ole —
+
+Tohtori keskeytti äkkiä ja katsoi tiukasti vaimoon.
+
+— Olkoon nyt vastuussa kuka hyvänsä — tästä lähtien tulet sinä joka
+tapauksessa olemaan. Muista, poika on avuton ja tarvitsee kaikkea
+mahdollista hoitoa. Sinun miehesi, joka makaa tuolla sisällä, no niin,
+sinä ymmärrät kyllä, minä en uskalla luvata mitään hänen suhteensa.
+Mutta poika voi parantua, pojasta voit saada iloa. Olet ehkä itsekin
+kerran ollut äiti! Hyvä, katso hänen silmiään, katso, miten syvät
+ja lempeät ne ovat, ne eivät ole lapsensilmät, niissä on aikuisen
+surumielinen katse. Kuka on syypää siihen, että nuo silmät ovat tulleet
+sellaisiksi?
+
+Tohtorin ääni kävi ankaraksi:
+
+— Keitä täällä on köyhäinhoitokunnassa? Pian, sinä tiedät kai heidän
+nimensä ja voit sanoa minulle, missä he asuvat?
+
+Tohtori sai pyytämänsä tiedot ja kirjoitti ne muistikirjaansa.
+
+— Hyvästi, sanoi hän ojentaen kätensä — minä pistäydyn pian katsomassa.
+
+Sinä iltana vallitsi kylässä suuri hämmennys. Eräät rattaat ajoivat
+ylt'ympäri ja pysähtyivät köyhäinhoitokunnan jäsenten ovien eteen,
+pieni ponteva mies työnsi jalkapeitteen syrjään, hyppäsi maahan piiska
+kainalossa ja astui muitta mutkitta sisään. Joka-ainoan luona hän kävi,
+ja vihdoin nimismiehenkin luona —
+
+Mitä hän puhui eri taloissa — se on nyt samantekevää. Mutta seurauksena
+oli monta punaista ja synkkää naamaa, ja sitä oli kestänyt pitkän
+aikaa. Tuo piiskaa kantava pikkumies ei juuri antanut armoa eikä
+myöskään punninnut sanojaan, hän puhui niin, että se muistettiin, eikä
+välittänyt, jos kirvelikin.
+
+Mutta pienessä kamarissa Aanassa makasi sinä päivänä pieni ihminen
+nyyhkyttäen ja vavisten suuren liikutuksen vallassa, entisyys
+vuoti vuotamistaan verta hänen mielessään ja tulevaisuus katsoi
+siihen hymyillen. Ilo ja katkeruus taistelivat hänen sisimmässään,
+elämänkaipaus värisi hänessä eikä voinut, ei voinut rauhoittua. Hänet
+oli herätetty jonkinlaisesta horroksesta, nyt hän katsoi ikkunasta
+ulos, lehvien yli kauas sineen ja tähyili ympärilleen todellisuuteen ja
+tiedusteli omaa elämäänsä.
+
+
+
+
+XV.
+
+
+Pikku tohtori ei koskaan tullut takaisin. Muutamaa päivää myöhemmin
+hän kuoli tapaturmaisesti eräällä sairaskäynnillä. Kerrotaan, että
+hevonen pillastui, pyörä osui viittakiveen — — niin oli kaikki
+silmänräpäyksessä lopussa. Siinä hän lojui ohimo murskana ja verijuova
+poskella, hän, joka oli ollut mies kaikissa toimissaan, miesten mies —
+
+Muudan kiertelevä maallikkosaarnaaja on sittemmin loukannut vainajan
+muistoa. Eräs noista monista vaeltavista profeetoista, jotka
+irtolaisuuslain pitäisi ottaa huomaansa, on rohjennut häväistä
+haudassaan lepäävää vainajaa. Hän on opettanut kansaa, selittänyt
+tutkimattoman tarkoitusta ja ottanut tuomion käteensä. Hän ei ole
+edes arkaillut käyttää vainajasta rumaa nimitystä. Vainaja oli
+syntinen, vainaja oli kadotettu, Herran käsi oli lyönyt hänet. Niin on
+tapahtunut, ja niin on saanut tapahtua.
+
+Mitä, miksi?
+
+Vainaja oli kuollut niin nopeasti, vainaja kuoli valmistautumatta —
+
+Tarvitseeko armeliaisuus lykkäystä? Täytyykö sen harkita, ennen kuin
+avaa sylinsä? Pitääkö rakkaudella olla aikaa, pitääkö sen ensin
+neuvotella vanhurskauden kanssa ja lainata sen kylmiä lyijyluoteja?
+
+Kuoleeko se valmistautumatta, joka kuolee täyttäessään tehtäväänsä?
+
+
+
+
+XVI.
+
+
+Torvald kuoli ja haudattiin, mutta Kristofer parani. Torvald kannettiin
+pois puuarkussa jalat edellä ja peitettiin turpeella, mutta Kristofer
+sai elämän takaisin ja housut vainajan peruista ja ryömiskeli maassa ja
+aloitti olemassaolon uudestaan.
+
+Hän oli kerran aikaisemmin oppinut kävelemään, hän oppi sen nyt
+toistamiseen. Käsien ja kyynärpäiden avulla hän veti itseään eteenpäin,
+polvet tukivat ja varpaat työnsivät, hän ryömi lattian poikki, hän
+ryömi kynnyksen yli ja pääsi vihdoin aitaan asti. Jos sitten joku
+nosti hänet pystyyn, seisoi hän siinä jalat vavisten ja piti molemmin
+käsin kiinni seipäästä, puri hampaansa yhteen ja koetti olla vahva.
+Hän seisoi minuutin, seisoi kaksi — joka kerta hän jaksoi kauemmin,
+lopulta hän yritti siirtää jalkaa — sekin kävi vähitellen. Tietysti hän
+väsyi pian, pää tuntui raskaalta olkapäillä, ruumista alkoi kolottaa,
+hiki pisaroi esiin hiusjuurista — hänen täytyi paneutua vähäksi aikaa
+pitkäkseen, maata ja hengittää keuhkoihinsa ilmaa pitkin, virkistävin
+siemauksin. Hyvä Jumala, hän ajatteli ja näki tunturin kohoavan
+edessään ja muisti vanhan haaveensa ja tunsi toivon uudelleen elpyvän.
+Se hyrisi hiljaa syvällä hänen sydämessään, se oli kuin vieno, laulava
+kulkunen kultaisessa taivaassa. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Hän sulki
+silmänsä, hänen mieleensä kohosi näky, tunturilakeus liukui esiin
+viettävänä ja pitkin kanervatöyräin, täynnä nukkuvia mättäitä. Sitten
+tuli vaeltava mies reppuineen, mättäät nousivat hiljaa hänen perässään
+ja seurasivat hitaasti yhä kasvavana parvena —
+
+Ei, hän kääntyi aitaan päin, tarttui vapisevin käsin seipääseen ja
+koetti jälleen päästä pystyyn.
+
+Kun hän eräänä päivänä taas ponnisteli aidan luona, ilmestyi isä
+suoraan hänen eteensä. Hän oli varmaankin maannut piilossa jossain, hän
+ponnahti yhtäkkiä ylös ruohikosta ja katsoi tuimasti poikaan:
+
+— No, täälläkö sinä siis oleksit!
+
+Kristofer jäi seisomaan sanomatta sanaakaan, pelko karmi selkäpiitä,
+oli kuin isä olisi lyönyt häntä kasvoihin.
+
+— Täälläkö sinä oleksit, minä kysyn? Etkö voi vastata?
+
+— Ne — tulivat ja ottivat minut, ni-nimismies ja jotkut muut.
+
+— Ne ryöstivät sinut, kai tarkoitat, mursivat vielä lukonkin
+kappaleiksi, sillä välin kuin minä olin hakemassa tarveaineita ja olin
+poissa talosta vähän aikaa!
+
+— Minä en sille mitään voinut.
+
+Kasvot aidan takana tulivat lähemmäksi.
+
+— Sinä olisit toki voinut kieltää, olisit voinut sanoa, ettet tahtonut —
+
+— Minä olin niin heikkona, isä, minä en voinut sanoa mitään.
+
+— Samantekevää, sinun ei olisi pitänyt lähteä, ei, sillä sinun ei ollut
+lupa lähteä, luulin, että tiesit sen?
+
+— Mu-mutta ne tulivat hakemaan minua!
+
+— Samantekevää, eikö sinun pidä totella minua, minua, joka olen sinun
+isäsi? No, miten kauan sitten olet aikonut olla kotoa poissa?
+
+— Minä luulen, että ne sanovat, että minun ensin pitää tulla terveeksi.
+
+— Ne sanovat, ne sanovat — Tiedätkö, että minun pitää maksaa sinusta,
+että ne ottavat vaikka paidan päältäni, ellen maksa? Ajatteleppas sitä
+vähän.
+
+Kristoferin polvet vapisivat ja tärisivät.
+
+— Minä en tosiaankaan voi siihen mitään, i-isä!
+
+— Et voi mitään, sanot sinä, mitä lorua se on? Sinä voit muuttaa
+takaisin kotiin, tiedän minä, sinä voit tulla asumaan minun luokseni!
+
+Kristofer kysyi hiljaa:
+
+— Voinko minä — voinko minä nimismiehestä huolimatta?
+
+— Nimismies, mitä tekemistä minulla on hänen kanssaan?
+
+Kasvot tulivat ihan Kristoferin eteen, turvonneet silmät tuijottivat
+terävästi.
+
+— Nimismies, sanot sinä? Aiotko sinä peloittaa isääsi nimismiehellä?
+Hyvä, Kristofer, jää sitten sinne, missä olet, minä aioin vain tehdä
+sinulle hyvää, arvelin, että sinä ehkä kaipasit pois, että vieraiden
+luona oli ikävää, että sinä halusit päästä kotiin. Nimismies, sanot
+sinä? Minä olin aikonut antaa sinulle kulkusen — katsos, minulla oli
+se mukanani taskussa — kiitos vain, nyt se saa jäädä antamatta, minä
+kaivan sen jonnekin, niin ettet sinä enää milloinkaan saa nähdä sitä.
+Hyvästi, senkin pitkä —
+
+Kristofer ei kuullut sanaa, jykevä selkä kääntyi häneen päin,
+tuumamitta vilkutti silmää ja kyräili häntä paheksuvasti, hiukan
+kuluneet puukengät kolisivat tiehensä — sitten hän laskeutui maahan ja
+itki.
+
+Tuli päivä, jolloin hän pääsi aidasta ja kompuroi sen sijaan kahden
+kainalosauvan varassa. Torvaldin vaimo seisoi ikkunassa ja katsoi salaa
+pojan jälkeen, hän seisoi siinä suupielet alaspainuneina ja kasvoillaan
+puolittain tyly ilme, aivan kuin olisi ollut harmissaan jostakin,
+ja seurasi raukan horjuvia askelia. Noita pojan silmiä hän mietti —
+sanaa, jonka tohtori oli lausunut ja joka aikoja sitten oli kiertänyt
+koko kylän — hänen täytyi välistä vakuuttautua siitä, että se oli
+enemmän kuin vain sana. Nyt poika jäi seisomaan selkä navetan seinää
+vasten ja lepäsi siinä jonkun aikaa, pitkäsäärisenä ja pieniruhoisena,
+housut näyttivät hänen yllään lyhyiltä ja laajoilta ja olivat
+pahasti pussillaan polvien kohdalta. Mitä hän mahtoi ajatella siinä
+seisoessaan? Nyt hän kohotti vähän päätään — — vaimo käänsi nopeasti
+katseensa pois ja ryhtyi kiireesti puuhailemaan keittiön penkillä.
+Kädet riensivät edestakaisin, talouskalut kilisivät ja kalisivat — ei,
+sitten hän heitti rievun luotaan, pienet surumieliset kasvot tuolla
+ulkona eivät enää antaneet hänelle rauhaa. Hetken kuluttua hän otti
+kulhon maitoa ja meni pihalle.
+
+— Ole hyvä, Kristofer, ajattelin, että sinulla ehkä on jano!
+
+Kieli, joka oli puhunut, oli mykistynyt, mutta sana oli juurtunut ja
+eli, tästä lähtien oli kuin suojeleva käsi Kristoferin pään päällä,
+siunaava tunnusmerkki hänen polkunsa yllä...
+
+
+
+
+XVII.
+
+
+Kaitsija oli kierroksellaan, hän kävi taloissa, sai runsaasti ruokaa ja
+juomaa ja nyökkäsi armollisesti, että kaikki oli hyvin. Eräänä päivänä
+hän tuli Aanaankin ja sai lämpimiä vohveleita — niin oli sielläkin
+kaikki hyvin.
+
+— Hm, sanoi hän hyväntuulisena yrittäen laskea leikkiä vaimon kanssa —
+sinun pitäisi mennä uusiin naimisiin!
+
+Kristofer meni hänen luokseen, kun hän lähti, hän tulla kompuroi
+navetan takaa, missä siihen asti oli oleksinut:
+
+— Saisinko pu-puhua vähän sinun kanssasi?
+
+Kaitsija löi häntä olalle.
+
+— Tietysti saat, tietysti saat.
+
+— Enkö voisi päästä kotiin!
+
+— Onko sinulla jotakin valittamista? Eikö sinun ole hyvä täällä?
+
+— On, mutta isältä otetaan kaikki pois, isä ei voi maksaa tätä, isällä
+ei todellakaan ole varoja!
+
+Mutta kaitsija oli kylläinen vohveleista, huolet eivät hänestä nyt
+maistuneet.
+
+— Älä sinä siitä ole huolissasi, Kristofer, se asia kyllä järjestyy
+— — —
+
+Kristofer oli Aariassa talven yli, hän oli jo jättänyt pois toisen
+kepin ja puuhaili oksapuiden kimpussa vajassa ja auttoi toisinaan
+lehmän lypsyssä. Niin kului määräaika umpeen, ja eräänä aamuna tuli
+Johannes Rise hakemaan häntä puoleksi vuodeksi.
+
+— Millainen hän on, kysyi Johannes kahvin ääressä keittiössä — voiko
+hän tehdä mitään?
+
+— Hän on sukkela, vastasi Torvaldin vaimo — muuta en voi sanoa.
+
+— Kas vain, tuumi Johannes tyytyväisenä — ehkäpä minä saankin täyden
+miehen!
+
+Oli kuin nuo sanat olisivat kiusanneet vaimoa, ilme kävi tylyksi ja
+jäykäksi.
+
+— Sitä minä epäilen, sanoi hän tuimasti.
+
+— Mutta sinähän sanoit —
+
+— Minä sanoin, että poika on sukkela, minä en puhunut mitään miehestä!
+
+— Et, et, Johannes kumartui kahviaan juomaan.
+
+Vaimo kulki edestakaisin lattialla ja järjesteli lieden yläpuolella
+olevaa hyllyä.
+
+— Sinun pitää olla hyvä hänelle, sanoi hän äkkiä.
+
+— Muuta en ole aikonutkaan.
+
+— Sinä puhuit äsken miehestä!
+
+— Niin teinkin, minä ajattelin myllyä, että voisin käyttää häntä
+siellä, helpompaa työtä hän ei voi saada —
+
+Vaimo kuohahti:
+
+— Tahdotko sinä ihan tappaa hänet?
+
+— Tappaa hänet, mitä puhetta se on?
+
+— Oh, etkö usko minun tuntevan sinua ja tietävän, millainen sinä olet?
+
+— Jos sinä tunnet minut, niin tunnen minäkin sinut, etpä sinäkään
+liikoja perusta.
+
+— Mitä sinä sillä tarkoitat?
+
+Johannes pani kupin syrjään.
+
+— Oletko sinä ehkä paljonkin parempi? Sanovat, että sinä annoit pojan
+maata tuossa ja _unohdit_ pestä hänet, kunnes tohtori käski. Ja sitten
+sinä tahdot tulla puhumaan minulle —
+
+— Johannes, se ei ollut tarkoitukseni, usko minua, minä sanon tämän
+vain pojan vuoksi, minä tulin kovin pahoilleni, kun sinä mainitsit
+myllystä — oletko nähnyt häntä koskaan?
+
+— Ei, en ole.
+
+— Siinä tapauksessa sinun pitää tarkata häntä, Johannes, katsella häntä
+vähän, ennen kuin päästän hänet menemään.
+
+Vaimo tuli mukaan pihalle ja jäi katsomaan rattaiden jälkeen, kunnes ne
+katosivat mutkan taa.
+
+Niin Kristofer oli jälleen muuttoretkellä, hän istui rattailla ja
+katsoi ulos kevääseen monenlaisten ajatusten painamana ja kiduttamana
+ja teki havaintoja puista tien varrella ja oli huolissaan siitä,
+miten perille tultaessa kävisi. Hän käsitti, että Johannes oli
+pahalla tuulella, ja aavisti olevansa siihen syypää, eikä se suinkaan
+tehnyt muuttoa hänelle helpommaksi eikä johtanut häntä valoisampiin
+mietteisiin. Kunpa olisi ollut terve, kunpa olisi ollut iso ja vahva!
+Hän katsoi ylös tunturille, ajatukset vaelsivat selännettä pitkin —
+
+Vähän ajan kuluttua hän havahtui.
+
+Risen eteläpuolella olevassa metsikössä nousi muudan mies tien
+vierestä, aivan kuin olisi istunut siinä odottamassa, ja kulki hitaasti
+rattaiden ohi. Hetkeksi hän kohotti päätään ja loi Kristoferiin lyhyen
+katseen likaisten silmälasiensa läpi — sitten hän taivutti niskansa ja
+tallusteli edelleen, pienenä, käpristyneenä ja kehnosti puettuna, oli
+kuin hän olisi hiukan horjunut.
+
+Kristofer tuijotti hänen jälkeensä; joka paikassa pisteli.
+
+— Hyvä Jumala, eikö siinä ollut isä?
+
+— Oli varmasti, vastattiin edestä.
+
+— Miksikähän hän meni ohi?
+
+Johannes vastasi vaivautuneena:
+
+— Oletko varma siitä, että hän tunsi sinut?
+
+Kristofer ei vastannut heti, eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä, mutta
+hän harkitsi hetken.
+
+— Ti-tiesikö isä, että minä muutan tänään?
+
+— Siihen en osaa vastata.
+
+— Ju-juoko hän vieläkin?
+
+Se tuli kuin hiljainen huokaus.
+
+— Hm, niin sanotaan, Johannes maiskutti hevoselle ja kysyi, aivan kuin
+se vasta nyt olisi juolahtanut hänen mieleensä — mitä minun pitikään
+sanoa, oliko sinun muuten hyvä olla Aanassa?
+
+— Oli, oikein hyvä.
+
+— Sanotaan, että vaimo on ankara?
+
+— Minä en voi sitä sanoa.
+
+— Ei, ei — minä vain kysyn.
+
+Talonväki oli järjestynyt pihalle ottamaan heitä vastaan, vanha,
+koukkuselkäinen ruotimuori, vaimo, joka piti pienintä sylissään, vanhin
+poika ja hänen veljensä ja sisarensa — resuinen, riehakkaan näköinen
+parvi, joka loi pitkiä, salavihkaisia silmäyksiä.
+
+— Sinä viivyit kauan, sanottiin.
+
+Johannes astui alas rattailta ja katsahti taakseen olkapäänsä yli, oli
+kuin hän olisi tahtonut, vakuuttautua siitä, että oli onnellisesti
+silmän kantamattomissa, että Aanan emäntä ei voinut nähdä häntä.
+
+— Äh, sanoi hän vain rykäisten.
+
+Kristofer seurasi hämillään hänen perässään, hän laski pitkät jalkansa
+maahan ja nousi jäykästi ja kömpelösti pystyyn. Siinä hän nyt seisoi
+Torvaldin vaatteissa epämuodostuneine yläruumiilleen, jonka sairaus oli
+kyyristänyt kokoon ja tehnyt entistäkin lyhyemmäksi, seisoi askeleen
+päässä rattaista ja katsoi arasti eteensä.
+
+Nyt se tulee, hän ajatteli.
+
+Kuului hiljaista hihitystä — sitten lapset purskahtivat äänekkääseen
+nauruun ja ryntäsivät portaita sisään paiskaten oven perässään kiinni.
+
+
+
+
+XVIII.
+
+
+Kevättuuli puhalsi oven edessä, aikuiset saivat kiireitä ulkona,
+Johannes, vaimo ja ruotimnori — ja niin Kristofer joutui istumaan
+kotona ja hoitamaan taloa ja lapsia ja katsomaan; etteivät nämä
+päässeet kaivolle eivätkä purolle, hän oli juuri sopiva siihen
+toimeen. Se oli ollut ruotimuorin tehtävänä, mutta ruotimnori oli
+vielä sitkeä ja saattoi vähän ahertaakin; Johannes huomasi pian
+voittavansa vaihdossa, ja se pantiinkin heti toimeen. Ruotimuori astui
+nyt pellolla raskaat, multaiset puukengät jalassaan ja taivutteli
+selkäänsä ja kaivoi sormin kiviä puupyttyynsä, ja Kristofer istui
+kotona paimentamassa lapsilaumaa, hänellä oli kenties pienin sylissään,
+ja hän oli yksinkertaisesti lapsenpiikana. Jumala häntä lohduttakoon ja
+auttakoon!
+
+— Hy-hys, sanoi hän sammaltaen ja häpesi, niin että punastui eikä
+uskaltanut kohottaa katsettaan lapsesta ja kohdata ärsyttävää hihitystä
+ympärillään. Ja vanhin poika ja muut sisarukset seisoivat hänen
+ympärillään hautoen kepposta ja odottaen vain tilaisuutta. Hei, nyt
+he ottivat hänen sauvansa ja ryntäsivät ovelle kiljuen ja meluten,
+oli kuin he olisivat kiskaisseet häneltä jalan ja iloinneet hänen
+avuttomuudestaan.
+
+— Heinäseiväs, he huusivat — ota meidät kiinni nyt!
+
+He saattoivat ärsyttää poikaa niin kauan, että hän siirsi lapsen
+sylistään ja kompuroi heidän jälkeensä parhaan taitonsa mukaan yrittäen
+herättää kunnioitusta — teidän pitää olla ki-kilttejä lapsia, te-teidän
+pitää tulla kotiin, sanon minä. Ei, sitten pienin alkoi huutaa, hänen
+täytyi mennä nopeasti takaisin, ennen kuin pellolla olevat kuulivat ja
+tulivat katsomaan, mikä oli hätänä.
+
+— Hy-hys, sanoi hän ja keinutti lasta tottumattomin käsin eikä tiennyt,
+mitä tehdä. Hänen mielensä kävi lohduttoman surulliseksi, vanhat
+muistot heräsivät verta vuotavina, pienokaisen mariseva itku sekoittui
+niihin tuskallisella tavalla — ja kaikesta siitä työntyivät esiin isän
+kasvot, niin kuin silloin aidan takaa, ja katsoivat häneen turvonnein
+silmin:
+
+— Tiedätkö, että minun pitää maksaa, että ne ottavat vaikka paidan
+päältäni, ellen maksa?
+
+Se kirveli hänessä niin kuin myrkky, hän kuuli äänen ja äänensävyn,
+muisti nuo katkerat sanat. Sittenkin, sittenkin —
+
+Eikö kaikesta katkeruudesta huolimatta ollut kuin isä olisi seisonut
+siinä rukoillen, seisonut kynityn kerjäläisen kaltaisena pojan edessä
+ja kerjännyt, sydän ahdistusta täynnä.
+
+— — Minä olin aikonut antaa sinulle kulkusen — Erehtyikö Kristofer?
+Eikö siinä piillyt hellyyttä, eikö tuokion ajan tuntunut siltä, kuin
+pienen pieni lapsenkäsi olisi avuttomasti haparoinut hänen kättään?
+
+— Hy-hys, hys, hy-hys —
+
+Vähän sen jälkeen olivat lapset ikkunassa ja varjostivat käsin silmiään
+ja katsoivat huoneeseen, sormet rummuttivat lasiin, silmät loistivat
+vahingonilosta:
+
+— Tule hakemaan puujalkaasi!
+
+Kristofer oli Risessä syksyyn asti, sitten hän joutui Vraalstadiin ja
+sieltä Faretiin — miten ollakaan, ne kuljettivat häntä talosta taloon
+kahden vuoden ajan, pitivät häntä apulaisenaan ja käyttivät häntä
+milloin mihinkin työhön. Niin hän kulki kädestä käteen, kärsivällinen
+ja hiljainen palvelija, joka ei koskaan valittanut eikä koskaan
+nurkunut, vaan mukautui kaikkeen, mitä hänelle tehtiin, ja ahersi niin
+hyvin kuin taisi. Totta kyllä, ettei hänestä tullut työmiestä ja että
+hän oli kenties hiukan kankeakätinen, mutta hän oli altis ja uuttera,
+hyvänä apuna talossa ja sitäpaitsi ilmaisena apuna. Hän sitoi luutia ja
+vuoleksi hierimiä, hän oppi lypsämään ja kitki rikkaruohoja, hän oli
+mukana perunannostossa — mutta kun kaitsija tuli kyselemään pojasta, ei
+tämä kaikki ollutkaan mitään.
+
+— Ooh, sanoivat he venytellen — kyllähän hän jo vähän tepastelee.
+
+Sillä oli asia selvä, pojasta oli edelleenkin pidettävä huolta, ja niin
+Kristofer jäi yhä kunnan hoidettavaksi, hänen täytyi edelleenkin olla
+muille apuna ja palvella heitä niin kuin he hyväksi näkivät.
+
+Sillä välin hän oli päässyt ripille.
+
+Hän oli vanhin kirkon permannolla ja vastasi oikein kaikkiin
+kysymyksiin; pappi oli ilmeisesti tyytyväinen häneen, kaikki saattoivat
+nähdä, että hänellä oli kirkas ymmärrys ja että hän oli harvinaisen
+valpas poika. Mutta niinpä hän olikin lukenut ahkerasti, varsinkin
+raamatunhistoriaa, joka vaikutti häneen merkillisen väkevästi ja täytti
+hänen mielensä kaipauksella ja haaveilla. Olihan hän lukenut sitä
+ennenkin ja tunsi sen suureksi osaksi kouluajoilta — siitä huolimatta
+se nyt oli uutta, kaikki oli toisenlaista, rikkaampaa ja kauniimpaa,
+ja näyttäytyi hänelle mahtavampana kuin ennen. Kirjan lehdiltä kohosi
+näkyjä, ja nuo näyt, palasivat ulkona luonnossa ja loivat hohdetta
+kiviin ja kantoihin ja värittivät arkipäivän, joka häntä ympäröi,
+värittivät hänen oman surkean elämänsä. Kaipaus oli kyntänyt hänen
+mielensä kamaran ja tehnyt sen hedelmälliseksi, nälkäinen ruokamulta
+syvällä hänen sielussaan levisi nyt peltona ja odotti sadetta. Hänet
+valtasi ihmeellisen kotoinen tunnelma, äänet, jotka puhuivat kirjasta,
+ihmiset, jotka, tulivat siitä häntä vastaan — ne olivat ikään kuin
+vanhoja tuttuja, luuta hänen luustaan, niin kuin kirjoitettu oli.
+Noille ihmisille hän oli sukua, hän tunsi niin kuin nuo ihmiset, ne
+olivat samaa lajia kuin hän itse. Noin hänkin ajatteli, noin hänkin
+tunsi.
+
+Kirja puhui hänelle jatkuvasti, jatkuvasti se askarrutti hänen
+mieltään ja ajatuksiaan. Se irroitti tunnelman hänen sydämessään ja
+löysi ilmaisumuodon hänen sisimmälle olemukselleen ja antoi hänen
+hämärimmille tunnoilleen sanoja. Tuo pieni sinikantinen kirja ikään
+kuin kohotti hänet tomusta ylös valoon ja valon rauhaan. Hän omaksui
+sen hengen, hän omaksui sen äänet, sen viisas yksinkertaisuus hurmasi
+hänet ja siirsi hänet kaukaiseen muinaisuuteen Jumalan itsensä kasvojen
+eteen —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän saattoi joutua paimentamaan talon lehmiä — silloin hän pani kirjan
+liivien alle, ennen kuin lähti kotoa. Hänellä oli mukanaan eväspussi,
+leipää ja piimää, ja hän tuli takaisin vasta illalla; koko päivän hän
+vaelsi yksinään karjalaumansa kanssa. Se oli hänelle sopivaa työtä,
+pitkät ajat hän saattoi välillä istua ja lepuuttaa selkäänsä, eläimet
+olivat hitaita ja kömpelöitä eivätkä levittäytyneet kovin suurelle
+alalle. Ja kun päivä kävi lämpimäksi, asettuivat ne unisina maahan ja
+jäivät usein makaamaan tuntikausiksi.
+
+Niiden tuntien aikana valui kultainen virta Kristoferin ihmettelevään
+mieleen.
+
+Hän ryömi tavallisesti pensaikkoon, mistä hän saattoi katsoa
+ympärilleen lehvien lomitse, siellä hän istui kirja sylissä ja
+selaili sitä hellin käsin. Hiljainen juhlatunnelma valtasi hänet, se
+kohosi kirjan lehdiltä ja täytti hänen sydämensä kunnioituksella,
+hänen päänsä päällä ikään kuin humisi, nykyhetki kävi kaukaiseksi ja
+epätodelliseksi, ajan virta kääntyi ja juoksi takaisin itseensä, ja
+unet alkoivat versoa, näyt nousivat hänen sisimmästään ja ottivat
+häntä kädestä ja veivät hänet mukanaan. Uusia seutuja levisi hänen
+eteensä, vihreitä kenttiä, erämaita, virtoja, Egypti ja Niili ja Niilin
+lieju. Outoja kenttiä vaelsi ohi, ihmiskunnan isät tulivat häntä
+vastaan, Set, Eenok, Metusalem — oli kuin hän olisi selaillut maailman
+alkuaikaa ja nähnyt menneiden tulevan ja menevän. Kuva seurasi toista
+— Nooa nousi arkkiinsa, joka oli kolmesataa kyynärää pitkä, ja hänellä
+oli mukanaan suuri eläinpaljous, kuhiseva saattue, jossa oli eläviä
+olentoja jättiläisestä kääpiöön, elefantista matoseen asti, kaksi
+jokaista lajia, joka ei voinut elää vedessä. Ja rankkasade tuli ja meri
+nousi, kaikki taivaan sulut olivat ammollaan, kunnes koko maa oli veden
+peitossa ja kaikki eläväinen hävitetty.
+
+Ja Jumala muisti Nooaa ja nosti tuulen maan päälle — Uusi kuva sukeltaa
+esiin, vesi oli laskeutunut takaisin syvyyksiin, liejuinen maa levisi
+silmien eteen savenharmain töyräin ja kostein metsin, kuohuvin
+putouksin ja kiitävin virroin. Kaatuneita puita ajelehti virran mukana,
+kuolleita eläimiä, kuolleita ihmisiä, ruumiita lojui läjittäin maassa,
+muutamat puoliksi mutaan hautautuneina. Ja usvaisessa ilmassa liiteli
+lepäämättä kyyhkynen ja etsi vihreätä lehteä.
+
+Kuva muuttui, ihmiset ja eläimet olivat tulleet ulos arkista, ne
+seisoivat yhdessä rykelmässä uudestisyntyneen maan kamaralla, ja
+uhrituli suitsusi keskellä ja katsoi ihmetellen taivaalle. Pilvissä
+kimalsi arvoituksellinen merkki — seitsenvärinen sateenkaari, Jumalan
+sinetti hänen sopimuksessaan Nooan kanssa, sinetti, joka on vielä tänä
+päivänä.
+
+Kristofer kääntää lehteä, kuluu tuhat vuotta tai enemmän — Aabraham
+istuu majansa ovella ja sivelee pitkää partaansa, karjan levätessä
+nurmikolla niin kuin lehmät tuossa, sitten lankeaa varjo hänen
+jalkainsa juureen, ja kolme miestä seisoo hänen edessään.
+
+Kristofer näki heidät selvästi edessään, kolme korkeata, kuninkaallista
+hahmoa syvin silmin ja jaloin otsin, Jumala keskellä ja kaksi enkeliä,
+heillä oli laajat viitat ja paljaissa jaloissaan ruskeat sandaalit,
+Aabraham tunsi heidät heti ja kumarsi maahan kunnioituksesta.
+
+Ja Saara otti jauhoja ja leipoi kakun.
+
+Nuo pari sanaa toivat kuvaan elämää, erikoista luonnollisuutta ja
+suloa, joka liikutti ja hurmasi häntä. Saara leipoi kakun Jumalalle,
+ja Jumala ei halveksinut sitä, Jumala istuutui ja aterioi, Jumala söi
+Saaran kakkua ja Aabrahamin lihavaa vasikkaa, hän istui puun alla majan
+ulkopuolella ja piti hyvänänsä ihmisten tavoin. Ja aurinko paistoi
+heihin — sama aurinko, joka oli tuolla taivaalla, paistoi puun läpi
+heihin ja näki heidän istuvan ja puhelevan keskenään, heidän varjojensa
+liikkuessa nurmella. Nyt oli puu aikoja sitten lahonnut, maja korjattu
+pois ja kadonnut maan päältä ja Saara ja Aabraham muuttuneet tomuksi —
+vain Jumala oli edelleen olemassa. Niin saattoi Jumala vieläkin kulkea
+maan päällä, niin saattoi hän vieläkin ottaa ihmismuodon ja vaeltaa
+samalla tavoin ja sekoittua ihmislasten joukkoon. Niin saattoi hän
+vielä jonakin päivänä tulla —
+
+Kristofer unohtui seuraamaan ajatusta.
+
+Hänen lähimmäisensä saattoi olla Jumala, Jumala saattoi olla hänen
+lähimmäisensä. Hänelle selveni hämärästi, että lähimmäisensä
+rakastaminen oli Jumalan itsensä rakastamista.
+
+Jokin pieni ääni hänet taisi herättää, putoava pisara tai suriseva
+kimalainen, hän taivutti oksat varovasti syrjään ja katsoi ihmetellen
+ulos pensaasta. Hiljainen, sulkeutunut rauha vallitsi kaikkialla.
+Lehmät makasivat maassa sorkat allaan, ne makasivat puoliunessa,
+matustavin leuoin ja hienonsivat aikaisemmin syömäänsä ruokaa.
+Päivänkorento lensi niiden yli, välistä se pysähtyi hetkeksi ilmassa,
+pieni soihtu, joka tuli ja katosi, katinkultasiipien leikki, joka
+kahisi auringossa ja surisi ohitse. Ja takana seisoi metsä hikoillen
+pihkaa, oravan ja tiaisen puuhaillessa havujen lomassa — — kaikki tuo
+tavoitti hänet hiljaisena kohinana ja lisäsi lempeätä huminaa hänen
+mielessään. Hän kuuli Jumalan äänen, Jumala saattoi olla tulossa hänen
+luokseen, Jumala oli yhtä väkevänä olemassa tänään kuin tuhat vuotta
+sitten. Piti vain tuntea hänet, peljätä häntä sisimmässään... oi,
+hänessä humisi humisemistaan, hän ei olisi voinut sitä sanoin selittää,
+se oli hänessä, ja hän tunsi sen kokonaan ja tiesi ehdottomasti,
+millainen se oli.
+
+Suuri tunne valtasi hänet, oli kuin joku henki olisi asettunut asumaan
+häneen ja kuiskannut sanomattomia asioita hänen sydämeensä ja siirtänyt
+rajat peninkulmien taa. Saattoiko hän selittää lintujen viserryksen,
+tuulen hiljaisen suhinan lehvissä? Ei kielellä, ei sanoin, siitä
+huolimatta hän ymmärsi kummankin ja tajusi ne täydeltä olemukseltaan,
+koko sielunsa hartaudella.
+
+
+
+
+XIX.
+
+
+Faretissa, missä Kristofer viimeksi asui, oli tiukkaa paikoista, siellä
+hoidettiin vähämielisiä lapsia, ja niitä oli talon täydeltä, mutta yksi
+lisää, he kai ajattelivat ja siirsivät hänet navettaan heti, kun karja
+oli päästetty metsään, siellä hänellä oli kuin oma huoneensa. Vähän
+matkan päässä seisoi pyöreä lehmä, jonka oli määrä poikia seuraavassa
+kuussa, niin hän samalla piti sitä silmällä eikä ollut yksin yöllä, kun
+hänellä oli elävä olento seuranaan.
+
+Valo herätti hänet tavallisesti aikaisin, aurinko paistoi sisään
+seinässä olevasta aukosta ja pisti hänen kasvoihinsa, kärpäset
+alkoivat pöristä ikkunassa. Hetken kuluttua lehmä kävi levottomaksi,
+se nousi ja laskeutui taas pitkäkseen, se heilutti päätään, niin että
+vitjat rämisivät, ja paukautti väliin sarvillaan seinään. Pikkulinnut
+visersivät ulkona, keltavarpunen istui pensaassa ja laski, yks kaks
+kolme neljä viis kuus — seitsemän.
+
+Kristofer torkkui vähän aikaa.
+
+Kärpästen pörinä ja lintujen viserrys, lehmän hengitys, nuo monet
+ystävälliset äänet hänen ympärillään — kaikki se virtasi hiljaa hänen
+tietoisuuteensa ja täytti hänet suloisella hyvinvoinnin tunteella.
+Hän makasi silmät ummessa ja katsoi sinertävään sumuun, oli kuin aamu
+olisi hengittänyt häntä kohti, sillä oli suussaan hienoa kultatomua,
+ja se puhalsi sitä hänen kasvoihinsa, hänen tunnelmaansa ja alttiiseen
+mieleensä. Ja unet heräävät ja liikahtelevat, näyt alkavat nousta,
+aika virtaa taaksepäin ja vie salaperäisellä tavalla hänet mukanaan.
+Hänen jalkojensa alla on polku, se johtaa hänet onnellisesti ylös
+valtakuntaan, jonne hän ikävöi, ylös sen hiljaiseen, armeliaaseen
+rauhaan. Ja hänen mielensä vaeltaa hitaasti edellä, heitä on ikään
+kuin kaksi polulla, ja itse hän seuraa varovasti perässä ja astuu omia
+jälkiään. Minne he menevät, minne he joutuvat? Unohdettuja seutuja
+leviää hänen ympärillään, paikkoja, joihin hän palaa tutuksi tuntemisen
+syvässä ilossa, Gosan, Arabia, Kaanaanmaa. Siitä huolimatta se on
+niin kuin tunturi kotona, lakeus lepää kaiken alla ja katsoo häneen
+raskaalla katseellaan. Noitatunturi nukkuu kanervassa siirtolohkareet
+selänteellään, lampi lammen takana näkyy, sinertäviä kiiloja ja läikkiä
+— kaukana vain hopeainen nauha, joka näyttää värisevän tuulessa,
+Jordanin virta tai Genetsaretin järvi. Kristofer kulkee ja tuntee
+itsensä entisekseen, nykyhetki ja menneisyys kohtaavat toisensa
+ja liukuvat yhteen ja tulevat yhdeksi, hän ojentaa kätensä antaen
+kanervan solua sen läpi, sen karkea kosketus kulkee suloisena tunteena
+hänen lävitseen. Hyvä vastaanotto, hän ajattelee ja katsoo iloisesti
+ympärilleen — suota ja kanervikkoa ja taas suota, siellä täällä
+alaston kallio ja kaiken yllä ääretön rauha. Ja takana kohoaa Siinain
+vuori, sinertävä keila, jonka huippu piirtää pilviä, hyvä Jumala, hän
+näkee senkin! Silmä liukuu ihmetellen ylt'ympäri, rinteiden vihreillä
+ruoholäikillä on siellä täällä varjoisa maja, eräästä kohdasta kohoaa
+savua, eiköhän ole ilta, hän ajattelee, eiköhän hänen pidä koota
+laumansa ja ajaa se kotiin tarhaan? Hän muistaa äkkiä palvelevansa
+Laabania, hän palvelee häntä paimenena, Jaakob on hänen nimensä — — —
+
+Lehmä läimäyttää sarvillaan seinään, Kristofer säpsähtää, hän avaa
+silmänsä sepo seljälleen ja katselee neuvottomana ympärilleen — hän
+makaa vain navetassa, Faretin navetassa, jossa on mustia hirsiä ja
+pienen pieniä aukkoja ja hämähäkinverkkoja, se puristuu kylmän kosteana
+hänen ympärilleen turvekattoineen ja maapermantoineen, yksinäisine
+lehmineen ja ikkunassa surisevine kärpäsineen. Hän makaa syvällä
+laakson pohjassa, makaa ja herää vähitellen todellisuuteen ja tottuu
+siihen, että on maan päällä, ikään kuin vaihtaa olomuotoaan ja muuttuu
+jälleen entiseksi köyhäksi huutolaiseksi. Mutta hänen sisimmässään on
+kipeä kaipaus, hän tahtoo herättää unen henkiin, loihtia valtakunnan
+takaisin, kohottaa sen syvältä sydämestään, luoda sen uudestaan teossa,
+elämässä...
+
+Sitten ehkä ovessa käytiin, emäntä tuli raskaasti astuen navettaan tai
+joku hänen tyttäristään, he kolistelivat painavilla puukengillään ja
+huusivat toisilleen kaikin voimin ja olivat kumpikin huonokuuloisia.
+
+— Ylös, Kristofer, he sanoivat ja muka herättivät hänet.
+
+Välistä oli pari vähämielistä mukana, kaksi hentoa, pisamaista
+tyttöstä, joilla oli vanhat, surkeat kasvot ja paikoillaan pysyvä
+katse, kaksi sisarusta ylempää pitäjästä, jotka oli otettu hoitoon
+joskus keväällä. He menivät säännöllisesti Kristoferin luo ja
+katselivat, kun hän pukeutui, vanhempi piti nuorempaa kädestä, ja siinä
+he seisoivat koko ajan. Vaikka kohta he olivatkin ylen vakavia, oli
+heissä jotakin hyväntahtoista, he muistuttivat kerittyjä lampaita,
+kahta laihaa, nälkiintynyttä vuonaa. Oli kuin he olisivat siinä
+odottaneet jotakin, syötävää tai vain pientä ystävällisyyttä, heiltä
+puuttui jotakin, he tunsivat palelevansa maan päällä ja kaipasivat
+hiukan lämpöä ja hyvyyttä. Isä oli poissa ja äiti oli poissa, he eivät
+sitä kai täysin käsittäneet, mutta he huomasivat sen seuraukset,
+tunsivat kaipausta sielunsa pohjassa ja tarvitsivat jotakin, millä sitä
+vaimentaa. Siinä he seisoivat Kristoferin edessä ja katsoivat häneen
+veltoilla silmillään ja rukoilivat sanomatta sanaakaan.
+
+Kristofer sanoi tavallisesti hyvää huomenta ja nyökkäsi heille, heti
+molemmat vastasivat nyökkäämällä, ilme kirkastui ja jännittyi, nyt se
+tuli, he ajattelivat, nyt tuli se hyvä, jota he kaipasivat, se pieni
+lämpö, jota he tarvitsivat.
+
+— Onko sinun ni-nimesi tänäänkin Gunhild?
+
+Vanhemman kasvot loistivat mielihyvästä, kyllä, hänen nimensä oli
+tänäänkin Gunhild.
+
+— Ja sinä siinä vieressä olet nimeltäsi Emma?
+
+Nyt nuorempi hymyili ja nyökkäsi innokkaasti.
+
+— Entä mikä si-sitten minun nimeni on tänään?
+
+— Kristofer, sanoivat molemmat.
+
+Siinä olikin melkein kaikki — Kristofer ei ollut puhelias, kysymys,
+miten he voivat, pari sanaa ilmasta ja tuulesta — mutta siinä oli
+sittenkin tarpeeksi. He kuulivat äänen ystävällisyyden, sanojen takana
+piilevän myötätunnon. Niin vajavaisia kuin olivatkin, he olivat
+tarkkakuuloisia kuin eläimet, äänensävystä he tunsivat mielialan, isä
+ja äiti olivat poissa, mutta Kristofer asui navetassa, ja Kristofer oli
+heidän ystävänsä.
+
+
+
+
+XX.
+
+
+Kun hän eräänä aamuna makasi lukien, tulivat nuo kaksi odottamatta
+navettaan. He tulivat hiljaa hänen luokseen, hiljemmin kuin
+tavallisesti ja ryhtyivät katselemaan häntä. Kristofer puhui heille —
+ei, he seisoivat yhtä vakavina eivätkä hymyilleet niin kuin muulloin.
+Äkkiä vanhempi avasi suunsa:
+
+— Muutatko sinä nyt?
+
+Kristofer hämmästyi vähän:
+
+— Miten sinä semmoista kysyt?
+
+— Meidän täytyi silloin muuttaa.
+
+Häntä värisytti:
+
+— Si-silloin, sanot sinä, onko jotakin tapahtunut?
+
+Vanhempi vilkuili oveen päin.
+
+— Ne sanoivat, että me emme saisi sanoa sitä.
+
+— Hyvä Jumala, onko isälle tapahtunut jotakin?
+
+Kristofer oli puhunut kovalla äänellä, sisarukset ilmeisesti
+säikähtivät, silmät suurenivat kulmakarvojen alla, he tuijottivat
+häneen suu auki.
+
+— Isälle on ehkä tapahtunut jotakin?
+
+Hetki vielä — sitten pelko sai heissä vallan, he kääntyivät ja
+syöksyivät ovea kohti, kaksi pientä, säikähtänyttä vuonaa.
+
+— Ei, ei, älkää menkö!
+
+Hän kiiruhti pukeutumaan, oli juuri panemassa liivejä ylleen, kun
+ovessa taas käytiin ja vaimo ja tytär tulivat navettaan.
+
+— Pikkutytöt ovat kai olleet täällä?
+
+— Kyllä he kävivät täällä pikimmältään.
+
+— Eivätkö he kertoneet mitään?
+
+— Eivät.
+
+Vaimo katsoi häneen huonokuuloisena:
+
+— Sanoitko, että kertoivat?
+
+— Ei, minä en saanut tietää mitään!
+
+— No, sitten saat mennä taloon isännän luokse, hän odottaa tuvassa,
+tänne tuli sana eilen illalla, mutta me emme tahtoneet herättää sinua.
+
+Kristofer seisoi isäntänsä edessä, ja isäntä ryiskeli ja yritti ensin
+valmistaa häntä:
+
+— Hm, niin, näetkös, Kristofer sinun isäsi, muistathan hänet —
+
+— Onko isä ehkä mennyt po-pois?
+
+— Juuri niin, Kristofer, oli hyvä, että sinä sanoit sen itse, hän
+kuoli muutama päivä sitten, vaikka ne löysivät hänet vasta eilen, niin
+etteivät tienneet sitä aikaisemmin, se oli oikein ikävää sinulle, niin,
+niin —
+
+Kristoferin jalat vapisivat:
+
+— Mi-mistä hänet löydettiin?
+
+— Oh, hän oli kotona vuoteessaan, hän makasi vaatteet yllään, ihan
+sellaisena kuin hän kulki täällä.
+
+Vuoteessa kotona, se kevensi heti.
+
+— Etkö kuullut, mihin hän oli kuollut?
+
+— En kuullut, mutta muuten hänet haudataan huomenna, hän oli kyllä jo
+maannut jonkin aikaa.
+
+Kristofer kysyi hyvin hiljaa:
+
+— Enkö saisi tänään lomaa?
+
+— Tietysti saat, tietysti saat.
+
+Myöhemmin aamupäivällä hän nousi rinnettä kotia kohti. Siitä oli pitkä
+aika — kokonainen ihmisikä, hänestä tuntui, ja hän katseli ympärilleen
+tiellä ja kohtasi kaikkialla muistoja. Muistot nyyhkyttivät hiljaa
+hänessä, jonkinlainen taakka painoi hänen mieltään, oli kuin hän olisi
+ollut vanha mies niin kauan kuin muisti, vanhus pikkupojasta asti. Nyt
+hän palasi kotiin lapsuutensa luo, ja lapsuus tuli surullisena häntä
+vastaan ja pudisti mykkänä ja alakuloisena päätään ja katsoi häneen
+surumielisesti hymyillen. Mikään ei ollut käynyt niin kuin olisi
+pitänyt, hyvä Jumala, hyvä Jumala —
+
+Talossa oli ihmisiä, nimismies, kaitsija ja muita, sitäpaitsi pari
+vaimoa, jotka järjestelivät, nimismies istui pöydän ääressä ja
+kirjoitti. He kohottivat katseensa, kun Kristofer tuli.
+
+Nimismies antoi Kristoferille kättä ja selitti, minkä tähden he olivat
+siellä; kun Kristofer pälyili ympärilleen, käsitti hän heti:
+
+— Me olemme vieneet hänet ulos vajaan, meidän oli pakko tehdä niin,
+ymmärrätkö, me saimme arkun tänä aamuna ja panimme hänet siihen heti.
+
+Kristofer kävi ääneti istumaan, tuokion kuluttua tuli toinen vaimoista
+tuoden kahvia.
+
+— Arvelin, että sinä ehkä joisit mielelläsi kupillisen.
+
+Kaitsija kuljeskeli ylt'ympäri ja otti selvää talon irtaimistosta,
+Kristofer kuuli hänen äänensä kahvia juodessaan — kaksi kaappia, iso
+ja pieni — yksitoista lasia, erilaisia — kuusi paria kuppeja, onko
+nimismies kirjoittanut sen? Neljä hyvää maitokulhoa — neljä ehyttä
+kulppia — kolme syvää lautasta —
+
+Sitä kesti jonkin aikaa, Kristofer seurasi veltosti, sitten hän äkkiä
+havahtui:
+
+— — uushopeainen kulkunen —
+
+Tietämättään hän oli ojentanut kätensä:
+
+— Enkö minä vo-voisi saada sitä?
+
+Nimismies keskeytti kirjoittamisen ja katsoi kaitsijaan:
+
+— Eihän sitä kannata kirjoittaa?
+
+Kristofer sai kulkusen, hän näki kuin sumun läpi, että siitä riippui
+puulevy, johon oli piirretty joitakin epäselviä kirjaimia — tämä
+kulkunen on Kristoferin. Se kouraisi häntä syvälle sydämeen, oli kuin
+vainaja olisi ojentanut kätensä hyväilläkseen häntä, osoittaakseen
+hänelle hiukan ystävällisyyttä, ennen kuin lähti. Hänet valtasi
+suloinen tuska, huulet alkoivat väristä, hän nousi hiljaa tuoliltaan ja
+hoippui ovesta ulos.
+
+— Minä tulen takaisin tuokion kuluttua.
+
+Isä ei ollut heittänyt kulkusta menemään, ei kaivanut sitä maahan,
+niin kuin sanoi, hän oli päinvastoin pannut sen talteen ja pitänyt
+erikoisesti huolta siitä, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Hän oli
+muistanut poikaansa, muistanut, että hän iloitsi siitä, muistellut
+häntä ystävällisesti kaikesta huolimatta. Hän ei siis ollutkaan niin
+kova, hänessä oli siis sittenkin pohjimmalla arkaa hellyyttä, ja
+hänessä eli ja värisi pieni siemen, joka ei ollut kuivunut, rakkauden
+ja elämän siemen —
+
+Oi, se tuntui Kristoferista niin hyvältä!
+
+Arkku oli vajassa kahden pölkyn varassa, alastomana, köyhänä,
+sanomattoman hyljättynä. Se oli ilmeisesti tehty kiireessä — huono,
+viallinen kyhäys, ajatteli Kristofer seisoessaan siinä, ja hän muisti
+äkkiä, että isä oli puuseppä, ja lainasi ikään kuin hänen silmänsä ja
+mittaili arkkua arvostelevin katsein. Väriä oli sivelty aivan ohuesti,
+jotta se kuivuisi pian, laudoissa oli toisin paikoin rakoja; oli kuin
+vainaja olisi maannut siinä puoliksi paljastettuna eikä säädyllisesti
+kätkettynä. Se loukkasi häntä, hän häpesi isän puolesta, ja hän
+silmäsi nopeasti ympärilleen keksiäkseen jotakin, millä peittää hänet,
+palasen hurstia vain tai säkin. Samassa hänen mieleensä juolahti, että
+hän saattoi sen sijaan käyttää kukkia, sitoa seppeleitä lehvistä ja
+kanervasta ja kukista, niin kuin laaksossa tehtiin, ja peittää arkun
+kehnouden niillä. Keltanoita ja kieloja vilisi ympärillä, ylempänä
+kasvoi isoja sinikelloja, vähän ajan kuluttua hän oli matkalla mäelle
+kori kädessä ja keräsi minkä ennätti.
+
+Yht'äkkiä hän kohotti päätään ja katseli kuunnellen ympärilleen — eikö
+joku huutanut hänen nimeään?
+
+Hän jäi katsomaan erääseen kiveen, ja kivi ikään kuin vastasi
+tuttavallisella katseella ja tiesi ilmeisesti, kuka hän oli. Ihan sen
+vieressä oli toinen ja sen takana kolmas, isoja, raskaita, kulmikkaita
+lohkareita, jotka olivat syöksyneet rinteeltä alas ja lepäsivät nyt
+ajatuksiaan hautoen tuossa sammalessa. Ne lepäsivät siinä ja tekivät
+havaintojaan ja kuuntelivat, täynnä kokemusta ja viisautta, vanhuuttaan
+harmaina, tietämisestä mykkinä menneen ajan iäkkäinä todistajina.
+Ne tuijottivat ja näkivät ilman silmiä, tajusivat ja tunsivat ja
+pohtivat, ihmeellisen äänetön seurue — lapsuusajan tovereita,
+koeteltuja ystäviä joka-ainoa. Siinä oli poikavuosien leikkipaikka,
+missä hän vietti vapaahetkensä ja uneksi maailman ihaninta unta, hän
+seisoi odottamatta sen keskellä ja kohtasi jälleen sen lempeän rauhan.
+Muistoja tuli tulvimalla hänen mieleensä, hän muisti pässin, joka
+seisoi hänen kädessään, kuinka hän piti sitä suunsa edessä ja puhalsi
+siihen pelkästä hyvyydestä, muisti puu-ukon, joka makasi majassa
+tähtien tuikkiessa hänen yläpuolellaan ja kaikenlaisten pikkuelävien
+kurkistaessa ovesta, muisti lammastarhan vesa-aitoineen —
+
+Tuossa oli joitakin pikkupensaita lähekkäin pitkulaisena pyöriönä,
+silmä tarkasteli niitä ihmetellen — vesa-aita, tuntui joku kuiskaavan
+hänelle. Vesa-aitahan siinä vielä oli jäljellä, se oli vain tullut
+ilmieläväksi ja versoi nyt vihrein lehdin. Hänestä tuntui äkkiä siltä
+kuin hän olisi nähnyt enteen. Ne pienet vihreät vesat, jotka hän kerran
+oli pistänyt maahan — enemmän kuin puolet niistä eli vielä, enemmän
+kuin puolet oli juurtunut. Nyt ne seisoivat siinä epäsäännöllisenä
+ympyränä, oksat toistensa lomassa ja jakoivat paikan niin hyvin
+kuin voivat, pajut ja raidat ja pihlajat ja haavat. Muutamat olivat
+kasvaneet hyvinkin isoiksi, toiset eivät vielä olleet polvenkorkuisia,
+ne olivat olleet liian tiheässä eivätkä olleet saaneet hengitysalaa.
+Veräjä — vielä oli aukko siinä paikassa, niissä se oli heilahdellut ja
+sulkeutunut, kun lampaat olivat menneet sisään.
+
+Kristofer istuutui tarhaan.
+
+Hänessä humisi, hänessä lauloi hiljaa, hänestä tuntui kuin hän olisi
+istunut lapsijoukossa ja kohdannut lasten luottavaisen hymyn ja kuullut
+niiden suloista, siunattua jokellusta — ja oli kuin ne olisivat olleet
+hänen omia lapsiaan, kauniita, kainoja, viattomia lapsia. Jonkinlainen
+syvä kunnioituksen tunne valtasi hänet, tämä oli juhlahetki, hän olisi
+voinut riisua kenkänsä ja heittäytyä maahan rukoillakseen hiljaa,
+rukoillakseen pyhyyden itsensä edessä. Se oli hänen lähellään, se
+hengitti häneen, hänen oma lapsuutensa seisoi elävänä hänen edessään
+kaikkine unelmineen ja kaikkine toiveineen. Vähän matkan päässä hiipi
+polku ohi, kapea uurre ruskeassa maassa, katse seurasi sitä mäkeä ylös
+katajien ja kallioimarteiden lomitse. Ja taas tuntui kuin joku kutsuisi
+häntä ja vetäisi häntä puoleensa vastustamattomalla voimalla, tunturin
+ääni, Jumalan ääni, ja vastaus tuli syvältä hänen sielustaan, niissä
+kaipaus kyti ja hehkui haavan tavoin.
+
+Ja äkkiä hän pani kätensä taskuun ja pudisti tiukua ilmassa, niin kuin
+oli lapsena tehnyt.
+
+Osasiko hän, osasiko hän niin kuin ennen?
+
+
+
+
+XXI.
+
+
+Kristofer palasi tupaan vihreä vesa kädessään, syvät silmät katsoivat
+suoraan eteensä rauhallisina ja kirkkaina.
+
+Nimismies istui vielä pöydän ääressä.
+
+— Olipa hyvä, että tulit, Kristofer, me puhelimme juuri sinusta,
+ymmärräthän, ei jää kovin —
+
+Kaitsija puuttui puheeseen:
+
+— Meidän on pakko myydä talo, en näe muuta neuvoa, me emme tietenkään
+tahtoisi menetellä ankarasti, mutta sinun isäsi oli aikalailla
+takapajulla, niin, sinähän tiedät, millaista se oli.
+
+Kristofer istui sormeillen vesaa.
+
+— Myykää vain minun puolestani.
+
+Nimismies nyökkäsi.
+
+— Sepä oli hyvä, Kristofer, arvelinkin, että sinä kyllä ymmärtäisit,
+sinun ei tietenkään tarvitse kärsiä hätää, me järjestämme kyllä sinun
+elämäsi, jäähän täältä sentään jotakin yli —
+
+— Ajattelin tulla toimeen omin neuvoin.
+
+Miehet vaihtoivat katseita pöydän yli.
+
+— Niin, niin, jos voisit, jos luulet olevasi tarpeeksi terve siihen —
+me olimme muuten hiukan ajatelleet, että olisi kenties parasta, jos
+sinä rupeaisi! suutariksi.
+
+Kristofer pudisti päätään.
+
+— Minä luulen, e-että se ei kävisi, minä en ole kyllin kätevä, minä
+vain pi-pilaisin.
+
+He katsoivat hämmästyneinä häneen, poika istui siinä niin kypsänä ja
+aikuisena, hänen lempeät, syvät, kirkkaat silmänsä katsoivat heihin
+uneksivina ja saattoivat kummankin epävarmaksi. He huomasivat äkkiä,
+että ihmiset olivat oikeassa, että oli totta, mitä he olivat kuulleet.
+
+— Oletko ehkä ajatellut jotakin muuta?
+
+— Ajattelin ruveta paimeneksi.
+
+Nimismies nyökkäsi.
+
+— Se ei ole lainkaan hullumpaa, se kävisi varmaan, kun vain tietäisimme
+
+— Minä olen puhunut Nils Vainen kanssa.
+
+— Oletko puhunut Nilsin kanssa?
+
+— Olen, en aivan ny-nyt, mutta hän luuli kyllä — Miehet katsahtivat
+taas toisiinsa.
+
+— Kun itse haluat, Kristofer, emme me pane vastaan, ymmärrätkö, mehän
+tahdomme vain sinun omaa parastasi — vai niin, sinä olet puhunut Nilsin
+kanssa?
+
+Kaitsija kysyi:
+
+— Sinä ajattelit ehkä lähteä mahdollisimman pian?
+
+— Ajattelin, että i-isän hautajaisten jälkeisenä päivänä, minullahan ei
+ole mitään syytä jäädä kauemmaksi.
+
+Kaitsija katsoi ulos ikkunasta, eipä kylläkään, eipä kylläkään.
+
+— Mutta minä tarvitsisin vähän ruokaa ja paidan, o-olisiko nimismies
+niin hyvä, että menisi minun puolestani takuuseen kauppiaalle — jo-jos
+tästä tosiaan jää jotakin yli.
+
+— Tietysti, sehän lankeaa luonnostaan, nimismies kirjoitti jotakin
+paperilapulle — kas tässä, anna kauppiaalle tämä minulta, sitten saat
+kaikkea, mitä tarvitset, parasta, että varustaudut hyvin. Ja jos isäsi
+peruista jää jotakin, panemme sen pankkiin sinun nimellesi.
+
+Kristofer pisti lapun taskuunsa.
+
+— Ja olisiko nimismies sitten vielä hyvä ja ilmoittaisi Fa-Faretiin,
+niin että he saisivat tietää, milloin minä tulen? Sillä minähän tulen
+sanomaan hyvästi —
+
+Kristofer jäi kotiin yöksi. Hän oli istunut myöhään iltaan punoen
+seppeleitä ja koristaen arkkua, se kävi hitaasti, hän ei ollut
+tottunut, ja itku sumensi tavan takaa hänen silmänsä. Toinen vaimoista
+tuli uudelleen iltapäivällä tuoden hänelle hiukan ruokaa, hän auttoi
+häntä myöskin kokoamaan vaatteitaan ja korjaili niitä niin hyvin kuin
+saattoi.
+
+Hän viivytteli hiukan lähtöään illalla, seisoi tuokion katsellen
+ympärilleen eikä oikein tiennyt, saattoiko lähteä.
+
+— Et kai aio valvoa?
+
+— En, en valvo.
+
+Vaimo meni, Kristofer jäi yksin.
+
+
+
+
+XXII.
+
+
+Iltapäivällä seuraavana päivänä Kristofer ponnisteli mäkeä ylös iso
+mytty kädessään. Hän oli saattanut isänsä hautaan, kulkenut yksin
+rattaiden perässä paikatuissa vaatteissaan läpi kylän, sillä välin
+kuin kellot vaikeroivat ja pauhasivat tornissa ja täyttivät ilman
+valitushuudoilla. Sitten hän oli ollut Faretissa hakemassa omaisuuttaan
+ja hyvästelemässä ja kiittämässä, ja Gunhild ja Emma, vähämieliset
+sisarukset, olivat saaneet seurata häntä pihan poikki ja seisoa aidan
+takana katselemassa, kun hän meni. He seisoivat siinä pitäen toisiaan
+kädestä, kaksi avutonta lapsiparkaa, jotka janosivat hyvyyttä ja lämpöä
+ja palelivat ihmisistä uhoavassa kylmyydessä. He seisoivat siinä kuin
+kaksi pientä lammasta aidan takana, muuten sieluttomilla kasvoillaan
+ihmeellisen surullinen ilme — ja äkkiä he purskahtivat uikutukseen,
+epätoivoiseen ja murheelliseen itkuun, joka pisti häntä niin kuin oas.
+Hänen täytyi olla kova — häntä halutti mennä takaisin ja panna kätensä
+heidän kaulalleen ja painaa molemmat puoleensa — mutta siitä ei olisi
+ollut hyötyä, se ei olisi auttanut siitä, mikä edessä oli. Niinpä hän
+vain huiskutti kädellään ja kiiruhti eteenpäin rinnettä ylös, sydän
+raskaana, mieli ilottomana.
+
+Alussa oli metsä mukana.
+
+Se seurasi polun kummallakin puolella, korkeita, tuuheita, humisevia
+kuusia ja siellä täällä joitakin mäntyjä. Ne seisoivat maan kamaraan
+tarrautuneina, juuret kokonaan näkyvissä, oli kuin niillä olisi ollut
+linnunvarpaat — isot, elävät, matomaiset jalat, jotka kiemurtelivat
+sammalen halki ja kohottivat polvensa päivänvaloon. Mutta rinteen
+noustessa metsä kävi harvemmaksi ja puut matalammiksi, pihlajia ja
+pähkinäpensaita ilmestyi vähitellen joukkoon, niinikään koivuja,
+tammivesakkoa, raitoja ja leppiä. Kristofer pysähtyi ja leikkasi
+itselleen sauvan, hän loi samassa katseensa metsän yli, joka lepäsi
+hänen allaan vihreänä mäkenä ja levisi tasamaaksi vasta laakson
+pohjassa. Hyvästi, sanoi jokin hänessä, hän näki edessään nummen,
+pienen pienen katon rinteen alla, kirkon kummullaan hautojen
+ympäröimänä — — — alakuloisuuden helmiäishohto loi loistettaan
+jokaiseen muistoon, hän nieleskeli vähän aikaa ja jatkoi taas.
+
+Mutta kun hän tuli ylemmäksi, oli kuin taakka olisi vähitellen
+liukunut hänen hartioiltaan, mieli täyttyi ihmettelyllä ja rauhalla
+— lopulta hänellä ei enää ollut muuta kannettavaa kuin myttynsä, se
+punainen, kokoonkiedottu huivi, jossa hänen omaisuutensa oli. Hän oli
+kantanut sitä kädessään, nyt hän pisti sauvansa solmun alle ja nosti
+mytyn olkansa taakse, se oli ehkä sillä tavoin kevyempi. Ja polku
+ryömi hänen edessään ja vei jalkaa hitaasti ylöspäin, varovasti ja
+varmasti äkkijyrkännettä kohti, joka kohosi laakson edessä huimapäisine
+katajineen ja hoikkine, kitukasvuisine mäntyineen. Aurinko oli jo
+aikaa ollut kätkössä tunturin takana, ja tuuli tuli rapisten perille
+varjojen halki, lievä viileys levisi ylt'ympäri. Eräässä kohdassa oli
+hiljainen hyttysparvi polun yläpuolella, harmahtava, aaltoileva harso,
+joka supistui ja laajeni — jonkinlainen elävä olento, hän ajatteli,
+naamioitu, laahushunnulla verhottu. Se puuhaili siinä viileydessä ja
+liikkui kiireesti, salaisen elämän hiljainen lähde. Kristofer kiersi
+kaukaa — kun hän tuokion kuluttua käänsi päätään, kiehui parvi siinä
+edelleen ja muutti muotoaan pitkulaisen kuhilaan kaltaisena. Vielä
+kerran hän katsoi taakseen — vieläkin hän erotti jonkinlaisen pilven,
+kapean usvapatsaan, joka häilähteli polulla ja herätti hänessä ihanan
+muiston ja toi sanoman hänen kaipaavaan mieleensä. Ja päivä painui,
+ja pilvet sinersivät, ja pohjoisessa syöksyi rinnettä alas vesiputous
+— värisevä kieli, jota tuuli kosketti ja joka täytti ilman heikolla
+kohinalla...
+
+Hän pääsi jyrkänteelle otsa hiessä, laski mytyn maahan ja hengähti
+hiukan. Laaksoon oli tullut ilta, kasvava hämärä, joka taajeni yötä
+kohti ja kietoutui hiljaa maiseman ympärille. Mutta ylhäällä tunturilla
+oli vielä päivä, yhä kimalteli tunturilakeus auringossa niin kauas
+kuin hänen katseensa kantoi ja vielä kauemmaksi. Se lepäsi laveana
+taivaan alla pitkin, hiljaisin ääriviivoin, niin kuin oli levännyt
+tuhansia vuosia — avoimena auringolle ja avoimena tuulelle; siinä oli
+kapeita metsäjuovia, kanervakankaita ja soita ja alastomia kallioita,
+jotka pyöristyivät uneksivina ylös notkojen keskeltä ja nostivat
+toisinaan selkäänsä kivilohkareen, talon kokoisen jättiläispään. Ne
+lepäsivät siellä yksinäisinä ja tuijottivat eteensä jäykin kivikatsein
+ja katsoivat toisiinsa tunturilta tunturille — pitkänäköisinä kuin
+taivaan kotkat, raskasmielisinä kuin pimeys itse. Ja laajalti ympärillä
+kimalteli kanerva laskevan auringon valossa pienen pienin helmin,
+hienoin haurain purppurakelloin, joita vilisi jokaisessa varvussa. Se
+seisoi niin hiljaa, niin iloisena illassa — niin suloisesti ihastuneena
+iltaruskoon, sekoittaen siihen oman lempeän punerruksensa ja vangiten
+sen kultaiset säteet. Se seisoi siinä niin kauniina ja puhtaana,
+niin kiitollisena elämästä, niin täysin onnellisena osastaan, siinä
+piili salattu hartaus, täydellisen antautumisen kyky, sen nöyryys ja
+värisevä ihanuus, joka on elämän avain ja joka paljastaa sen syvimmät
+salaisuudet. Kristofer katseli ympärilleen — kanerva tuli hiljaa
+liukuen häntä kohti, kanerva kohtasi häntä kaikkialla. Se punersi
+koivikon ympärillä, joka kohosi valkeana etelässä päin, se hehkui
+kaukana selänteillä, se hymyili hänen kenkänsä vieressä. Ja tässä
+hehkuvassa punassa solui polku yhä eteenpäin — kapea, kiemurteleva
+uurre, joka katosi hiljaisesti loimuavaan valoon.
+
+Kristofer seisoi vähän aikaa sauva kädessä, hänet valtasi sanoin
+selittämätön tunnelma, oli kuin hän olisi seisonut maan reunalla ja
+nähnyt taivaan aukenevan päänsä päällä, nähnyt pyhyyteen itseensä.
+Iltalaulu, ajatteli hän hiljaa, tietämättä, mistä sana tuli, ja hän
+otti myttynsä ja lähti taas, oli kuin hänen yläpuolellaan olisi
+soitettu, soitettu illan ja pyhän tuloa. Ja kun hän nyt asteli siinä
+polkua, pitkin, kodittomampana kuin koskaan ennen, kun hän seurasi sen
+ruskeata uurretta ja kuuli soran natisevan jalkainsa alla ja tunsi
+kanervan sivelevän polvia rehellisillä, karkeilla käsillään — niin,
+kun hän vaelsi hiljaisuuden halki alas länteen painuneen auringon
+häikäisevää, kuparinhohtoista loimua kohti, alkoi hän tuntea onnea,
+turvallista varmuutta, josta ei koskaan ennen ollut tiennyt. Haapa,
+joka seisoi kuunnellen parvessaan, mättäät, jotka nukkuivat niityllä
+luoden pitkiä, yhä kasvavia varjoja, vesiuurros kummun juurella, joka
+lepäsi suossa niin kuin virtaava valo — hänen omat unelmansa ympäröivät
+häntä, hänhän kulki keskellä haaveittensa valtakuntaa ja antoi käden
+lakaista kanervikkoa huulillaan mykkä riemu ja tunsi, että se todella
+oli olemassa! Hän ei enää menettäisi sitä, ei heräisi näkemään, että
+se oli kuihtunut, että se oli unta ja muuttui arjeksi ja tomuksi. Hän
+oli ollut täällä kerran lapsuudessaan ja painanut paikan mieleensä
+koko sydämensä hartaudella, nyt hän oli tullut takaisin ja tunsi
+sisimmässään joka askeleella, että hän oli syvästi ja ikuisesti kotona,
+yhteinen alkuperä liitti hänet siellä kaikkeen. Oi Jumala, kaikki oli
+siis hyvin, kaikki oli siis kääntynyt parhaaksi ja käynyt sittenkin
+hänen tahtonsa mukaisesti.
+
+Metso nousi maasta ja lensi suhisten hänen ohitseen, se herätti hänet
+paikalla ja toi hänen ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, hän jännitti
+silmänsä ja seurasi henki kurkussa sen matkaa, kunnes se oli vain piste
+sinessä. Se lensi kaaressa ruskotusta kohti — tuolla se laskeutui
+kanervikkoon, se oli löytänyt makuupaikan, missä oli suojassa yöltä
+ja pimeydeltä. Ja jälleen ilo kuohahti hänessä: hän nukkuisi itsekin
+tunturilla, sillä oli epävarmaa, tapaisiko hän ihmisiä, hänen täytyi
+arvatenkin tehdä niin kuin lintu, paneutua hänenkin kanervikkoon
+makuulle. Sillä ei vain ollut mitään kiirettä, hämärässä oli niin hyvä
+kulkea, se ruokki hänen ajatuksiaan ja hiipi hänen mieleensä, sulki
+hänet rauhallisen ja tyytyväisen tunnelmansa piiriin, hän saattoi vielä
+ehtiä kappaleen matkaa, vielä päästä pitkälle, ennen kuin yö tuli.
+
+Ja taas Kristofer matkaa eteenpäin, jälleen hän vaeltaa kanervikon
+halki, niin kuin hän on vaeltanut unelmissaan, ja kuulee, miten varvut
+liikahtelevat hänen ympärillään lähettäen iltaan hauraita, ritiseviä
+ääniä. Ja laajalti ympärillä vaipuu lakeus lepoon, laajalti ympärillä
+vajoaa tunturi takaisin ihmeelliseen, sulkeutuneeseen rauhaan.
+Lampien ja järvien katse käy uniseksi, kanervikko harmaantuu hitaasti
+hämärässä, pimeys kokoaa pensaat ja vesakon, ääriviivat katoavat, rajat
+lakkaavat olemasta. Mutta polun takana, kaiken takana kumpuaa hiljainen
+kultalähde sineä kohti.
+
+Hiljaisuuden vallitessa taivaan ja maan välillä vaeltaa Kristofer
+onnellisena eteenpäin...
+
+
+
+
+XXIII.
+
+
+Sen yön Kristofer nukkui kanervikossa — syvästi ja hyvin, suojaisassa
+kuopassa, johon aurinko oli koko päivän paahtanut — siinä hän makasi
+kuin mikäkin jänis mytty pään alla ja nuttu peittonaan ja nukkui,
+nukkui, kunnes aamu tuli.
+
+Tuuli herätti hänet, se tulla tassutteli päivänkoitteessa ja kajosi
+häneen kylmillä käsillään ja vihelsi hiljaa hänen korvaansa, heti hän
+muisti, missä oli, ja asettui istumaan kanervikkoon ja katsoi unisena
+ympärilleen:
+
+Taivas ja maa vastasivat katseeseen, lempeällä sinellä ja hehkuvalla
+punalla oli ystävällinen, elävä ilme — sen pienen tuokion ajan, jolloin
+unen sumut hunnuttivat hänen näkönsä, oli kuin jokin silmä olisi
+tarkannut häntä, kuin aamu itse olisi seisonut hänen vieressään ja
+katsellut häntä tutkivasti. Seuraavassa hetkessä hän istui yksinään ja
+näki vain kanervikon, joka leikki tuulessa kaukaisen, tutkimattoman
+taivaan alla, jossa valkeat pilvet kiitivät. Hän istui aivan valveilla,
+palellen ja väristen, lakeuden ympäröimänä joka puolelta, kaukana
+pohjoisessa kohosi sinitunturi sulkien tien; sitten hän tunsi olevansa
+pahasti nälissään ja otti myttynsä. Kulkunen heräsi ja liikahti,
+harmaa sukkakerä vieri ulos, rasvainen paperipussi kurkisti esiin ja
+raamatunhistoria tahraisine sinisine karsineen — — vähän ajan kuluttua
+hän pureksi leipää ja käristettyä silavaa ja joi palanpaineeksi
+piimää. Ja taas läikähti ilo hänen sisimmässään, taas häneen palasi
+tuo kotoinen tuntu, varmuus, hartaus, syvä mielihyvä siitä, että
+oli olemassa. Ihan hänen vieressään riippui kimalainen kanervassa
+imien mettä, se keinui hiljaa tuulessa — pieni tyytyväinen veli,
+joka söi aamiaista niin kuin hänkin. Ja tuulihaukka lensi matalalta
+hänen ylitseen, se kiiti tiehensä valoisassa aamussa hillittömänä ja
+huimapäisenä kuin vihuri. Kristofer heilutti sille lakkiaan istuessaan
+siinä ruokaa suussaan ja jakaessaan hyvinvoinnin tunnetta kaiken
+ympäröivän kanssa, oli kuin hän olisi tavallaan nähnyt siinä oman
+itsensä, oman nuoren, vallattoman mielensä... Sitten hän kuivasi
+kätensä kanervaan, pisti lakkiinsa vaivaiskoivun oksan, solmi mytyn
+kokoon ja lähti.
+
+Koko sen päivän hän kulki tunturilla, koko sen päivän hän astui
+pohjoista kohti tapaamatta ainoatakaan ihmistä. Hän ei tiennyt
+ajan kulusta, hän söi, kun oli nälkä, ja lepäsi hetken, kun väsyi
+liiaksi. Välistä hän otti kengät ja sukat jalastaan ja kahlasi
+hiukan matalassa lammikossa — sitten hän taas jatkoi matkaa uusin
+voimin, koko nuoruuden lannistumattomalla rohkeudella. Oli kuin hän
+olisi vahvistunut kävelystä, kuin tunturista olisi jalkopohjien
+läpi virrannut häneen voimaa, hän nosti pienen päänsä korkealle, ja
+hänestä tuntui koko ajan kuin hän olisi ollut päämäärässään, kuin hän
+olisi parhaillaan harjoittanut tointaan, ja hän näki tulevaisuutensa
+leviävän ympärillään. Miten pitkä matka hänellä oli jäljellä, missä
+Nils laumoineen oikeastaan oleili — — se ei häntä lainkaan huolettanut,
+hän tiesi Nilsin olevan jossakin kauempana tunturilla, missä oli hyviä
+laidunmaita, niin että hän kyllä löytäisi perille. Miten hänen oli
+jatkettava matkaa — sille Kristofer tuskin uhrasi ajatustakaan, hän
+kulki vain eteenpäin siinä varmassa vakaumuksessa, että se onnistuisi,
+että kaikki lopulta kävisi niin kuin hän toivoi.
+
+Iltapäivällä maisema jylhistyi, sen aallot kävivät isommiksi ja
+korkeammiksi, notkot syvemmiksi, suot leveämmiksi, sinitunturit, jotka
+kohosivat hänen edessään, työnsivät juurensa lakeutta kohti — pitkiä,
+jyrkkiä selänteitä; kun Kristofer pääsi jonkin harjalle, saattoi hän
+nähdä peninkulmien päähän. Vielä olivat vaarat punaisia kanervasta,
+mutta vihreätäkin näkyi, vihreitä rinteitä ja juovia, jotka kasvoivat
+tunti tunnilta. Ja joka kerta Kristofer seisoi hiljaa harjalla ja
+tähysteli kädellään varjostaen ja tehden silmänsä veitsenteräviksi
+— tuo musta tuolla mäessä tai tuo valkoinen hänen edessään, eikö se
+liikkunut? Ei, sitten se olikin vain katajapensas tai kivilohkare
+kanervikossa tai kellastuneen ruohon peittämä mätäs. Ja joka kerta
+hän pettyi yhtä pahasti ja antoi päänsä painua ja jatkoi matkaansa
+— sitten hän jälleen oli täynnä toivoa, sitten tuli taas jännittävä
+hetki, sitten hän uudelleen seisoi selänteellä varjostaen kädellään
+ja tuijottaen eteensä ja etsien lampaita. Ja kun hän saapui vihreään
+paikkaan, tempasi hän maasta kourallisen ruohoa ja kieritteli lehtiä
+käsissään ja huomasi, miten pyöreätä ja hienoa se oli, ja tiesi
+olevansa oikealla tiellä. Hän puraisi sitä ja tunsi sen makean ja
+äitelän maun ja oli sitä mieltä, että se maistui auringolta ja kesältä,
+tunturilta ja lakeudelta ja kaikelta, mitä ympärillä oli.
+
+Pari kertaa hän kohtasi lintuja, ne torkkuivat polulla hänen edessään
+ja lähteä jymistivät lentoon kirkuen ja meluten, ukkometsoja,
+koppelolta ja teeriä, ne oleskelivat koko kesän tunturilla ja
+siirtyivät vasta myöhään syksyllä alas laaksoon. Ja joka kerta hänestä
+tuntui siltä kuin ne olisivat olleet ihmisiä — kuin hän olisi tavannut
+toisia ihmisiä, toisia hänen kaltaisiaan olentoja. Kerran hän myöskin
+näki jäniksen, se sätkähti pystyyn kanervikosta aivan hänen läheltään
+ja loikki pakoon sarkahousuissaan ja katsoi, että joutui tieltä pois,
+pieni arka ja säikähtynyt torppari, jolla oli vuode jokaisen pensaan
+alla. Siinä se nyt istui töllistellen ja ihmetellen ja käännellen
+korviaan edestakaisin ja koettaen ymmärtää, mitä se oli — ei, sitten
+se taas kävi araksi ja loikki tiehensä etsiäkseen uuden piilopaikan ja
+pelastaakseen elämälle vielä yhden päivän.
+
+Ja jälleen alkoi päivä painua, jälleen tuli ilta lakeudellakin, töyräät
+alkoivat sinertää, ja pitkiä varjoja hiipi esiin kivien ja kantojen
+alta. Ja jälleen tuuli laskeutui levolle kanervikkoon, joka punersi
+hänen ympärillään laskevan auringon hehkussa, ja jälleen oli kuin olisi
+tullut pyhä — kuin taivas olisi auennut hänen päänsä päällä ja katsonut
+maahan hiljaisen tuokion ajan, ja maa lepäsi laajana hänen jalkainsa
+juuressa — hurmaantuneena, kirkastuneena ilta-auringon hohteessa,
+lepäsi kuin iankaikkisuuden säteiden valossa ja vietti mielenylennyksen
+hetkeä ja vastasi kunnioittavasti taivaan katseeseen. Kanervasta
+ja pursusta, ruohosta suolla ja pensaasta töyräällä huokui rauhaa,
+lempeätä suloa, joka oli niin kuin kukkaistuoksu illalla. Kaikesta
+huokui kaipausta, tomu katsoi ikävöiden ylös valoon, katoavaisuus tunsi
+koti-ikävää —sillä oli muistamisen hiljainen hetki.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Senkin yön Kristofer nukkui kanervikossa, joka taipui hänen ylitseen
+pienin, hennoin äännähdyksin ja pakeni ja rapisi hänen allaan, jos hän
+hiukankin liikahti. Sinäkin yönä hän lepäsi ulkona lakeudella — jalat
+jäykkinä ja kankeina kuin pölkky, ja nukkui nukkumistaan. Ja jälleen
+hän aukaisi silmänsä ja kohtasi uuden, kastetuoreen aamun, jälleen hän
+avasi myttynsä ja aterioi hyvällä ruokahalulla — sitten hän taas nousi
+ja lähti. Tosin hänen ruumiinsa oli jäykkä ja raskas ja hänen täytyi
+ponnistella, ennen kuin pääsi pystyyn, mutta hän jatkoi sittenkin
+matkaansa, kulki, kunnes jäseniä ei enää pakottanut, kunnes väsymys ja
+kankeus katosi. Täytyi käyttää aamuhetkeä hyväkseen, päivällä oli niin
+kuumaa, että vaatteet liimautuivat ruumiiseen ja haittasivat yhtämittaa
+jalannousua. Niinpä hän paapersi eteenpäin pitkillä kolvillaan,
+kankaiden poikki, pajujen lomitse, soiden yli — eteenpäin pohjoisessa
+näkyviä sinituntureita kohti. Tist, tist, kuului hänen ympäriltään,
+kirvinen kutsui kanervikossa, ja silloin tällöin hän kohtasi riekon,
+joka ponnahti noituen lentoon, kun ei enää uskaltanut maata alallaan.
+Teeri oli vähemmän arka, se nosti vain päänsä varvikosta ja piti häntä
+olinpaikastaan silmällä. Kristofer saattoi mennä ihan sen vierestä, se
+makasi paikoillaan tarkaten häntä ja punniten mahdollisuuksiaan jalat
+joustimien tavoin jännitettyinä ja seurasi häntä liikkumattomalla
+katseellaan. Rautiainen tirkisteli katajasta, tiaisparvia lensi ilman
+halki nytkähtelevään, keikkuvaan tapaansa, räkättirastas pärpätti
+rämeikössä, kala uiskenteli hiljaa järvessä, kaikkialla oli elämää
+ja liikettä. Ja väliin hän kuuli tunturikurmitsan äänen, se istui
+jossakin mättäällä ja vihelsi, pitkiä, pehmeitä, surumielisiä säveliä,
+jotka olisivat voineet tulla kaisloista ja ruovoista, tuulesta ja
+yksinäisyydestä, joka häntä ympäröi. Oli kuin tunturilla itsellään
+olisi ollut puhekyky, kuin linnut tuolla suolla olisivat olleet sen oma
+alakuloinen ääni.
+
+Myöhemmin päivällä kaikki vaikeni, räkättirastas ei pärpättänyt enää,
+rautiainen istui hiljaa vesakossa, tunturikurmitsa oli ääneti suolla,
+kala lakkasi uiskentelemasta järvessä. Tunturin piirteet jäykistyivät,
+vaivaiskoivu seisoi liikkumattomana helteessä, jäkälä ja sammal
+rutisivat jalan alla, kallio höyrysi kuumuudesta — Kristofer ponnisteli
+yhä eteenpäin. Hän kulki kirvelevässä paahteessa unisena ja velttona,
+silmät puoliummessa ja veti lyhyttä varjoa perässään — ainoa, mikä
+peninkulmien alalla liikkui ja oli elävä. Hiukan matkaa vielä hän
+ajatteli ja katsoi lähintä selännettä ja asetti sen äärimmäiseksi
+päämääräksi, tuonne varjoon vain, sitten hän heittäytyisi maahan ja
+nukkuisi iltaan asti. Mutta kun hän oli päässyt harjalle, asetti hän
+itselleen uuden päämäärän ja ajoi itseään vielä kappaleen matkaa
+eteenpäin — ensin tuon suon yli, ensin tuonne koivikkoon, sitten hän
+saisi levätä, sitten hän saisi heittäytyä nenälleen kanervikkoon, saisi
+hukkua, häipyä siniseen uneen —
+
+Äkkiä hän hätkähti:
+
+Selänteen rinteellä kohosi eläin jääden seisomaan ja tuijottamaan
+eteensä. Se oli vajaan sadan askeleen päässä hänestä ja nuuski ja
+kuunteli valppaana ja epäluuloisena, paksu lammas, jolla oli kaulassaan
+kaulain ja kyljessään ruskea merkki, tervaristi harmaan keltaisessa
+villassa. Se oli varmaan kuullut jonkin äänen, tuntenut, että ihminen
+oli lähellä — nyt se seisoi vaiti ja vartioi, valmiina juoksemaan
+tiehensä, valmiina antamaan pelolle vallan ja ryntäämään pakoon rajulla
+vauhdilla. Se ei vain ollut varma siitä, mistä käsin vaara uhkasi, sen
+vuoksi se jäi siihen seisomaan ja tuijottamaan, leuat liikkumattomina
+ja jalat jäykkinä.
+
+Kristofer pysähtyi samassa hetkessä, väsymys oli kuin poispuhallettu,
+hän astui varovasti askeleen syrjään ja painautui hitaasti
+kanervikkoon. Hän makasi sydän jyskyttäen ja kurkisti varovasti
+varpujen lomitse koettaen nähdä tulematta itse nähdyksi. Vähän matkan
+päässä jokin taas liikahti, toinen eläin kohotti päätään ja sen takana
+vielä yksi — koko mäki oli täynnä lampaita, niitä vilisi kivien ja
+mättäiden, pajujen ja vaivaiskoivujen välissä, ristin rastin, niitä
+oli ympäröivässä kanervikossakin. Selkiä pyöristyi maasta, korvia
+pisti esiin, pieniä suippoja turpia tuli näkyviin, leveitä häntiä ja
+hoikkia jalkoja, lihava takaruumis, kapea kaula — — — minne Kristofer
+siirsikin katseensa, se kohtasi elämää ja taas elämää. Toiset makasivat
+vierekkäin yhdessä röykkiössä, toiset olivat hajallaan siellä täällä,
+mutta kaikki ne lepäsivät ja märehtivät helteessä ja jauhoivat hiljaa
+leuoillaan ja katsoivat eteensä unisin silmin. Tuo yksi vain oli
+pystyssä ja kuunteli — valppaana ja hiljaa väristen, oli kuin se olisi
+nuuskinut koko ruumiillaan, raisuna ja villinä tunturielämästä, arkana
+pitkästä, kahleettomasta vapaudesta. Siellä oli jotakin, siellä oli
+jotakin... ei, muut makasivat ihan hiljaa, vain kimalainen pörisi
+kanervikossa täyttäen sen unettavalla äänellään. Lampaan kurkkuun
+pulpahti jokin möykky, alaleuka liikahti, se pureskeli hetken ja
+lakkasi taas — sitten se laskeutui hitaasti maahan ja torkahti jälleen
+auringonpaisteeseen.
+
+Kristoferin sydän lämpeni, hän kävi sisimmässään iloiseksi kuin lapsi.
+Hän tirkisteli varpujen lomitse ja siirsi katseensa eläimestä eläimeen,
+näki niiden loikovan tuossa rauhallisina ja äänettöminä ja hienontavan
+ruokaansa suloisesti hyvinvoipina — ne matustivat ajankuluksi siinä
+levätessään. Se oli hänestä kovin kaunista, ja hän tunsi, miten hellyys
+kasvoi hänessä, eikä voinut, ei voinut katsoa tarpeekseen, oli kuin hän
+olisi katsonut jostakin raosta uuteen, luvattuun maahan, missä kaikki
+oli viattomuutta ja kauneutta ja rauhaa. Eläimet, jotka lepäsivät
+tuossa — miten hyviä ne olivat, miten tyytyväisiä, miten lempeitä,
+miten turmeltumattomia luonnoltaan, oli kuin Jumala olisi luonut ne
+eilen, ne tulivat suoraan Jumalan käsistä eikä ihmissormi ollut niitä
+saastuttanut, ne olivat samanlaisia tänään kuin luomisen aamuna, Jumala
+oli päästänyt ne suoraan kanervikkoon, puhtaina ja uudestiluotuina.
+Kristofer uskalsi tuskin hengittää, ei vain häiritä, hän ajatteli,
+ei säikähdyttää millään tavoin, maata vain ja kutistua pieneksi ja
+olla niitä lähellä ja katsella niitä. Oi, hänen tuli niin hyvä olla,
+hän oli tulvillaan sanomatonta elämänriemua, oli kuin hän olisi ollut
+polvillaan elämän kynnyksen edessä ja nähnyt sen salaisuuteen. Jumala,
+hän kuiskasi, anna minun jäädä tänne tunturille, tee niin, että minä
+saan olla Nilsin luona —
+
+Eläimet alkoivat liikkua, toinen toisensa jälkeen nousi ja maisteli
+kanervaa ja nuuski mäelle päin, jokin tiuku soi hiljaa ja suloisesti
+— tuokion kuluttua olivat kaikki jalkeilla ja hajaantuivat hitaasti
+rinnettä alas. Askel askeleelta ne siirtyivät eteenpäin, takkuisia
+villaruumiita tunkeutui pensaiden läpi, ruskeita tervaristejä tuli
+näkyviin ja katosi taas, jonkin kerran näkyi valkeakin, sitten ne
+tulivat alas notkoon — pitkä, kaartuva jono eläimiä, jotka nousivat
+nakerrellen mäen ja häipyivät toiselle puolelle. Mutta vasta kun
+viimeinen oli siirtynyt selänteen yli, hiipi Kristofer varovasti
+perässä, kunnes taas sai eläimet näköpiiriinsä — sillä tavoin hän
+seurasi lampaiden kintereillä koko pitkän iltapäivän, kanervikon
+tuoksuessa hunajalta auringossa ja paarmojen ja kimalaisten suristessa
+ympärillä. Oi, miten kauniita ne olivat, hän ajatteli ja kuuli, miten
+kulkunen hyrisi mytyssä ja valitsi yhden eläimistä muka itselleen. Se
+saisi kulkusen kaulaansa ja kulkisi sitä soitellen tunturilla ja olisi
+komein kaikista lampaista! Hän liukui mahallaan, hän ryömi polviensa
+varassa, pari kertaa hän nousi seisomaan pajupensaan takana ja kurkisti
+varovasti vesojen lomitse. Ja niin hän kulki suoraan muuatta miestä
+kohti, joka istui kivellä ja tuijotti häneen, hopeanharmaa ukko,
+jolla oli siniset silmät ja syviä ryppyjä kapeissa kasvoissaan. Musta
+paimenkoira lepäsi hänen edessään kanervikossa, se makasi pää käpälien
+välissä ja katsoi herkeämättä Kristoferiin.
+
+— No, mies, kuului hetken kuluttua.
+
+Tämä ihmisääni hiljaisuudessa — Kristofer havahtui, hän seisoi
+aivan Nilsin edessä ja kohtasi hänen viisaan, tutkivan katseensa.
+Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja nähnyt ympärillään kylmän ja
+ankaran todellisuuden, hänen asiansa painoi raskaana hänen rintaansa,
+hänestä tuntui, ettei hän voinut sitä esittää, se kävi yhtäkkiä niin
+mielettömäksi.
+
+
+
+
+XXIV.
+
+
+— Minä olen katsellut sinua vähän aikaa, mistä sinä tulet?
+
+— Minä tu-tulen alhaalta laaksosta.
+
+— Sinä tulet laaksosta — mitä sinä täällä sitten teet?
+
+— Minulla oli asiaa —
+
+Siniset silmät katsoivat katsomistaan.
+
+— Sillä ei kai ollut pahaa kiirettä, sinä liikut melko hitaasti.
+
+— Minä en tahtonut peloittaa lampaita.
+
+— Etkö voinut kiertää?
+
+— Minua halutti ensin katsella niitä.
+
+— Hm.
+
+Vanhus antoi päällään merkin.
+
+— Lähemmäksi, mies, minua haluttaa katsella sinua!
+
+Kristofer astui muutaman askeleen, Nils katsoi häneen pitkään.
+
+— Niin arvelinkin, sinä olet Elsen lapsi.
+
+— Niin, minä —
+
+— Odotahan vähän, siellä Ruglandissa, sinähän se tulit yöllä — ja
+nukuit seisoallasi ha'an veräjällä, sinä menit silloinkin ensin
+lampaiden luo.
+
+— Niin, minä tulin kysymään, voisinko päästä sinulle paimenpojaksi.
+
+— Niin teit, niin teit —
+
+Siniset silmät tarkastelivat jälleen.
+
+— Ja nyt olet arvatenkin tullut kysymään minulta vielä kerran?
+
+— Niin, niin minä ajattelin.
+
+— Oletko ennen paimentanut?
+
+— En, en ole —
+
+Nils hymyili.
+
+— Etkö ole, no niin, sen näkikin hyvin siitä, miten sinä tulit, minä
+tahdoin vain koettaa, puhuitko totta. Mitä minun vielä pitikään kysyä —
+milloin sinä lähdit kotoa?
+
+— Kaksi päivää sitten, minä lähdin iltapäivällä.
+
+— Sitten sinä olet kulkenut nopeasti, mutta yöt, niissä sinä ne olet
+nukkunut?
+
+— Kuopassa kanervikossa.
+
+— Ja se kävi hyvin?
+
+— Kävi.
+
+Nils viittasi kädellään:
+
+— Istu, sinä voit olla väsynyt.
+
+Kristofer istuutui, jalat tärisivät hänen allaan.
+
+— Sinä tunnet ylämaan ennestään?
+
+— En, en tunne.
+
+— Sinä et tiennyt minun olinpaikkaani?
+
+— Tiesin, että sinä olit jossakin pohjoisessa, tarkkasin laidunmaita,
+arvelin löytäväni lampaita —
+
+— Ja kun ensin olit löytänyt lampaat, sitten löytäisit toki Nilsinkin,
+niin kai ajattelit?
+
+— Niin, niin minä arvelin.
+
+— Mutta etkö sinä lainkaan ajatellut sitä, että Nilsillä saattaisi olla
+tarpeeksi paimenpoikia?
+
+— Sen verran täytyi uskaltaa, mi-minä vain ajattelin.
+
+— Ja ellei se käykään laatuun?
+
+Kristofer ei vastannut heti, hänen syvät silmänsä tuijottivat Nilsiin
+merkillisin, kipein ilmein.
+
+— Semmoista en milloinkaan tahtoisi ajatella.
+
+Nilskin oli vähän aikaa vaiti, oli kuin hän olisi miettinyt vastausta.
+
+— No, mutta sanohan minulle eräs seikka, kun sinä et ole paimentanut,
+mistä sitten voit tietää, että tahdot olla paimenena?
+
+— Se on ollut minulla, la-lapsesta asti, minä olen tuntenut sen koko
+ajan —
+
+— Etkä kuitenkaan ole koettanut?
+
+— Minä tulin kipeäksi, tämä selkä se oli vialla.
+
+— Hm, senhän kyllä näkee — mutta entä sitten kuin tulit taas terveeksi?
+
+Kristofer loi katseensa maahan.
+
+— Minä olin silloin toisten luona, minun äitini oli kuollut.
+
+— Olen kuullut kerrottavan siitä. No, sinä sanoit olleesi toisten luona?
+
+— Minut oli pantu kotoa pois, tarkoitin.
+
+Nils nyökkäsi.
+
+— Sinä olet siis levännyt ja — — entä sitten, mitä sinä sitten teit?
+
+— Minä olin vieraiden hoidettavana tä-tähän asti, ne väittivät, etten
+minä ollut terve.
+
+— Olit vieraiden hoidettavana tähän asti? Kuka sinusta maksoi?
+
+Kristoferin kasvot kävivät tummanpunaisiksi, Nils näki sen ja väistyi.
+
+— No, se on samantekevää, se ei kuulu minuun, mutta kun rahat
+loppuivat, niin ne arvatenkin polttivat sormensa ja päästivät sinut
+heti menemään?
+
+Kristofer katsoi häneen vilpittömästi:
+
+— Ne tahtoivat tehdä minusta su-suutarin.
+
+— Kutka tahtoivat?
+
+— Nimismies tahtoi, hän ja kaitsija —
+
+— Sanoitko suutarin?
+
+— Niin, ne puhuivat siitä.
+
+— Ja sitten sinä lähdit tänne tuntureille?
+
+— Niin, minä en voinut ruveta suutariksi.
+
+— Sinä et voinut ruveta suutariksi —
+
+He puhelivat vähän aikaa asiasta, Nils kysyi hänen ikäänsä, sitten hän
+istui tuokion tuijottaen ilmaan.
+
+— Olkoon menneeksi, sanoi hän äkkiä kumartuen taputtamaan koiraansa —
+sinun ei tarvitse ruveta suutariksi, minä opetan sinut, tarkoitan.
+
+Kristofer nousi kiireesti pystyyn:
+
+— Si-sinä siis ta-tarvitset minua?
+
+Silloin Nils hymyili jälleen ja pudisti hopeanharmaata päätään.
+
+— Minulla on kyllä tarpeeksi paimenpoikia, niin että sitä en juuri voi
+sanoa, mutta minun ymmärtääkseni sinä tarvitset minua!
+
+— Minä saan jäädä?
+
+— Oletko ehkä ajatellut jotakin muuta?
+
+Kristofer katsoi häneen epävarmasti.
+
+— Mitä sinä tarkoitat?
+
+— Millainen ihminen minä olisin, jos antaisin sinun mennä takaisin!
+Ihmishirviö, totisesti — vai mitä sinä itse tekisit, jos sinä olisit
+täällä paimenena ja minä seisoisin sinun edessäsi tahtoen päästä
+paimenpojaksi ja olisin uneksinut siitä koko elämäni? Antaisitko sinä
+minun mennä takaisin, jos tietäisit, mitä minä nyt tiedän — mennä
+täältä ylämaasta lampaiden luota alas laaksoon elää kitkuttamaan
+suutarina? Tekisitkö minulle semmoisen tempun? Et ikinä! Ja olkoon Nils
+muuten millainen mies hyvänsä, hänkään ei sitä missään tapauksessa tee,
+ja niin on se asia puhuttu loppuun. Sinä et tahdo olla suutarina, sinä
+tahdot mieluummin paimentaa — hyvä, sinä saat paimentaa, meillä on
+tarpeeksi suutareita ennestään. Täällä olen minä nimismies, näetkös,
+minä olen vuokrannut tämän maan rotkosta tuolla pohjoisessa Rokkeniin
+etelässä ja hallitsen täällä niin kuin itse tahdon!
+
+Pitkä, kömpelö Kristofer kuunteli suu värähdellen.
+
+— Sa-saanko minä siis olla sinulla paimenpoikana?
+
+— Sinä _olet_ minulla paimenpoikana, ja juuri nyt me alamme paimentaa,
+meidän täytyy heti lähteä matkaan, jos aiomme ehtiä kiertää ennen yön
+tuloa, emmeköhän ole puhelleet jo tarpeeksi kauan. Sinä saat oppia
+»käymään reunan», sen me teemme ainakin kaksi kertaa päivässä, minä
+olin juuri lähdössä, kun huomasin sinut tuolla mäellä. Sinä etenit
+niin hitaasti, luulin ensin näkeväni varkaan. Vai koirako sinut ensin
+huomasi — — miten on, sinä olet ehkä nälissäsi?
+
+— Oh, kylläpähän tässä kerkeää.
+
+— Täytyykin keretä, meillä ei ole aikaa syödä nyt, sinä saat ruokaa,
+kun päästään perille. Minä asun näet herroiksi, minulla on talo ja
+keittiö ja keittiömestari ja kokki ja kaikki — erinomaisen komea talo,
+kuninkaalla ei ole hienompaa kuin minulla, Mydanin linnaksi me sitä
+nimitämme. Niin, tosiaan, sinusta tuntuu varmaan oudolta, kun joudut
+muuttamaan tuommoisista laakson pikku mökeistä oikeaan linnaan, sinun
+käy niin kuin Tuhkimuksen, pääset ylhäisiin oloihin!
+
+Nils oli merkillisen veitikkamaisen näköinen.
+
+— Nimesi, minä en enää muista —
+
+— Kristofer.
+
+— Kristoferhan se oli, tule nyt, me lähdemme heti, pysy nyt minun
+perässäni ja näyttäydy niin vähän kuin mahdollista äläkä koskaan ole
+näkevinäsi lampaita, niitä ei pidä häiritä, jos ne vain pysyvät siellä,
+missä tulee. Ja sitten olet ehkä huomannut, että Meidän Herramme
+on luonut meidät sellaisiksi, että silmät ovat kallossa, ne eivät
+ole mahassa eivätkä myöskään polvissa. Koeta sen vuoksi katsoa vain
+päälläsi ja laita, että kaikki muu on kätkössä — — —
+
+Nils napsautti sormillaan ja lähti menemään katsomatta taakseen.
+Koirakin ponnahti samassa pystyyn ja seurasi valppaana ja viisaana
+hänen kintereillään, ja Kristofer tuli onnellisena perässä pää
+pyörryksissä ja kivistävin jaloin. Hänessä humisi, hän kulki kuin
+huumeessa — — —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hämärän tultua Nils pysähtyi ja osoitti kädellään:
+
+— Tuolla näet linnani, poika!
+
+Heidän edessään näkyy pimeässä lohjennut kallioseinämä ja rotkossa
+pieni maja, kiviröykkiötä muistuttava laitos, jossa on katto ja
+jonkinlainen ovi tai luukku, se on ikään kuin itsestään syntynyt.
+Kristofer tuijottaa, ja se näyttää hänestä tutulta — maja, hän
+ajattelee ja muistaa puu-ukon ja hänen asumuksensa, sydän lyö muutaman
+kerran kiivaasti. Jumala on opastanut häntä, Jumala on ollut hänen
+kanssaan, nyt hän itse seisoo oven ulkopuolella, unelma on onnellisesti
+täyttynyt, leikki muuttunut todeksi.
+
+— Miten hieno se on, sanoo hän hiljaa.
+
+Jokin koira murisee majassa, sitten kuuluu muutamia haukahduksia.
+
+Nils odottaa hetken.
+
+— Taitavat jo nukkua, hän sanoo ja kolkuttaa hiljaa luukkuun — ylös
+nyt, miehet!
+
+Sisältä kuuluu unista mutinaa, sitten luukku avataan.
+
+Nils hiipii varpaisillaan majaan, Kristofer taivuttaa päätään ja seuraa
+varovasti perässä.
+
+
+
+
+XXV.
+
+
+Kuluu viikko ja toinenkin —
+
+Kristofer on ehtinyt perehtyä seutuun ja käy reunan nyt yksinään, hän
+on tosin nuorin paimenista, mutta Nils on pomo eikä tee eroa, mitä
+toiset paimenet osaavat, se pitää Kristoferinkin osata. Ei auta muu
+kuin totella paikalla, ottaa hyvä tahto avukseen ja käyttää sekä korvaa
+että silmää ja yrittää niin hyvin kuin voi.
+
+Siellä on Kristoferin lisäksi kaksi paimenpoikaa — Jon Ekra ja Tarje
+Time, molemmat tyyniä ja maltillisia miehiä, jotka ovat paimentaneet
+lampaita jo monta vuotta. Kumpikaan ei ole luonteeltaan erikoisen
+puhelias, jos heillä on vapaahetki, niin he tavallisesti vain istuvat
+ja tuijottavat ilmaan vaieten, vaieten kuin kivet heidän ympärillään.
+Mitä sitten ajattelevatkin, he puhuvat siitä ylen säästeliäästi, kieli
+käy täällä tunturilla hitaaksi, vikkelyys siirtyy käsiin ja jalkoihin.
+Mutta he ovat kumpikin hyväntahtoista väkeä, kun Kristofer puhuttelee
+heitä, on heidän tapanaan hymyillä ennen kuin vastaavat, ystävällistä
+hymyä, valloittavaa hymyä. Ja varsinkin Jon Ekra hymyilee kauniisti,
+hän on pieni pisamainen pallero, tukka vaaleanpunainen ja pörröinen,
+ikää hänellä on noin kaksikymmentäkaksi vuotta. Kasvot ovat reippaat ja
+hilpeät, veitikkamaiset ja ylen eloisat — siitä huolimatta Jon Ekra on
+hiljainen. Hän näyttää aika veijarilta — luulisi hänen alati hautovan
+kaikenlaisia kujeita ja kepposia ja riemuitsevan niistä mielessään.
+Jon on peräti poikamaisen näköinen, hänellä on pinnallinen luonne, on
+ihmisten tapana sanoa nähdessään hänet, Jonin ei auta väittää vastaan.
+Eikä Jon väitäkään, Jon tekee vain työnsä ja antaa jokaisen pitää
+luulonsa. Ja mitä kujeita hän sitten hautoneekin, mistä kepposista
+riemuinneekin — ei niistä ainakaan mitään tule, sellainen Jon on. Tarje
+on sulkeutuneempi, umpimielisempi ja arempi, hänestä on vaikeampi saada
+otetta. Hän on tumma ja melko pitkä, hiukan nuorempi kuin Jon, mutta
+paljon vanhemman näköinen. Kasvonpiirteet ovat terävät ja hienot ja
+hyvin vakavat, ajattelee Kristofer ja aprikoi, mitä hänessä mahtaa
+piillä. Tarje on melkein kokonaan mykkä, hän sanoo vain sen vähän, mikä
+on välttämätöntä sanoa. Se ei juuri ilmaise häntä, ei paljasta hänen
+ajatuksiaan, ei kerro, kuka hän on. Hän muistuttaa viulua, miettii
+Kristofer tietämättä oikein itsekään minkä tähden, mutta hän käsittää,
+että Tarje on paimen koko olemukseltaan niin kuin hän itsekin. Ja hän
+näyttää viihtyvän parhaiten, kun saa kuljeksia yksinään, silloin hän
+laulaa kuin laulurastas kirkkaalla, syvällä äänellään, se voi kuulua
+pitkien matkojen päähän tuulen mukana. Mutta jos hän huomaa jonkun
+kuuntelevan, tietää, että ihmisiä on lähellä — heti laulurastas säikkyy
+ja vaikenee, vain paimen on jäljellä, nuorukainen, joka kuljeksii sinne
+tänne toivoen, ettei kukaan näkisi eikä kuulisi. —
+
+Ja sitten Nils, pomo, kuten he sanovat, ylämaan ja lampaiden kuulu
+herra. Hän on kyllä vanha ja harmaa, hiukan kurtistunut, hiukan
+taipunut polvista, mutta merkillisen reipas ja jäntevä, uskomattoman
+kestävä, ihmeellisen sitkeä. Onpa jo hyvä mies, joka kykenee
+seuraamaan hänen kintereillään, ja vielä parempi, joka pystyy
+kävelemään hänet uuvuksiin. Lisäksi hän on hillitty ja rauhallinen,
+hiljainen toimissaan, mutta siitä huolimatta häntä kunnioitetaan
+tavattomasti. Kun Nils avaa majan oven, on kuin pappi itse astuisi
+sisään, paimenpojat väistyvät paikoiltaan, heistä tuntuu äkkiä siltä
+kuin olisivat tiellä — odota vähän, niin pääset peremmälle. Ja kukin
+harkitsee nopeasti mielessään, onko unohtanut jotakin sinä päivänä,
+se on niin konstikasta, päivä on täynnä tehtäviä, voihan sattua, että
+jotain on jäänyt suorittamatta.
+
+— Tahdotko sinä juustomaitoa, vai keitämmekö me vähän puuroa?
+
+Vie tavallisesti aikaa, ennen kuin Nils vastaa, on kuin hän
+vieläkin olisi ulkona kankaalla, vain ruumis on tullut sisään. Hän
+istuu mykkänä ja liikahtamatta rahilla, pää kallellaan ja katsoen
+katsomistaan seinään — hän katsoo ikään kuin kiven läpi, miettiväisenä,
+hajamielisenä, kokonaan omissa ajatuksissaan. Mutta hän on kuullut
+kysymyksen eikä unohda sitä, siitä saa olla varma. Kun hän on ajatellut
+ajatuksensa loppuun, kohottaa hän hiukan päätään ja siirtää katseensa
+heihin:
+
+— Jahaa, saattaa hän sanoa — voitte keittää vähän puuroa tänä iltana,
+mutta älkää tehkö siitä liian paksua.
+
+Nilsiä kunnioitetaan hirveästi. Hänen olemuksensa on niin varma
+ja voimakas, niin vaikuttava kaikessa vaatimattomuudessaan ja
+rauhallisuudessaan. Mutta eniten se kai on katseen ansiota — noiden
+ihmeellisen väkevien, läpitunkevien silmien, jotka ovat vaaleansiniset
+kuin pienen lapsen. Kun Nils katsoo, on parasta, ettei ole mitään
+salattavaa, joka tapauksessa on selvintä sanoa asiat suoraan —
+
+
+
+
+XXVI.
+
+
+Päivä alkaa ennen auringonnousua.
+
+— Herätkää, miehet, sanoo Nils ja nykäisee itsensä istumaan työntäen
+jalkansa makuulavalta, hän on säännöllisesti ensimmäinen aamulla,
+hän ei tosiaankaan nuku kauemmin kuin on päättänyt. Kyllä, sanoo hän
+toisinaan ääneen aivan kuin joku olisi herättänyt hänet — ehkä hänen
+enteensä — Tarje on kuullut sen usein, ja hänestä on tuntunut kuin joku
+vieras olisi heidän joukossaan. Hän on kuullut sen myöskin illalla, kun
+hän on istunut yksin linnassa ja odottanut Nilsin tuloa, Nils on usein
+niin kauan tunturilla, Herra ties, mitä hän siellä tekee, on jo kauan
+ollut hämärää, tähdet tuikkivat taivaalla. No, nyt polulla kuljetaan,
+reippaita askelia, jotka lähestyvät majaa, korkorauta kilahtaa kiveen
+— Tarje avaa oven, jotta lyhdyn valo pääsee ulos ja auttaa pomoa
+löytämään perille. Ei mitään — ei ihmistä eikä eläintä, vain pimeys
+ja yksinäisyys, vain tuuli, joka kohisee kanervassa, ja lakeus, joka
+leviää äärettömänä hänen edessään.
+
+Nils, kysyy hän hiljaa ja epävarmasti ja säikähtää omaa ääntään ja
+kiiruhtaa sulkemaan oven. Se ei ollut pomo, ei Nils, vaan hänen
+rautakenkäinen enteensä, joka tulee edellä, hänen enteensä, joka tulee
+ilmoittamaan, että pata on nyt pantava tulelle — Tarjen selkää karmii.
+Minkähän näköinen se on, hän miettii, mistä se tulee ja minne menee? Ja
+olisikohan se mahtanut tulla, jos maja olisi ollut tyhjänä tänä iltana?
+Onko se jokin salaperäinen voima Nilsissä vaiko tarkkakuuloisuutta
+hänessä itsessään? Ja olisivatko koirat huomanneet mitään, jos ne
+olisivat olleet kotona? Vahinko, että hän on yksin, hän ajattelee ja
+ottaa lyhdyn alas koukusta ja niistää kynttilää sormin, mutta Jon
+lähti tänään kylään ruokaa ostamaan ja koirat ovat Nilsin mukana
+ulkona. Enne — onko se ehkä ajatus? Voiko ajatus pukeutua jonkinlaiseen
+aineeseen — — hän panee lyhdyn liedelle ja ryhtyy tekemään tulta, siitä
+tulee turvallista lämpöä, ja se on samalla seurana. Tuokion kuluttua
+nurkassa leimahtaa, tuohi kiertyy hitaasti liekissä, siinä kitisee
+ja räiskähtelee, ja ennen kuin huomaakaan Tarje istuu laulaen tulen
+ääressä ja unohtaa ikävyyden ja yksinäisyyden, unohtaa enteen ja kaiken
+ympärillään. Mutta seis, tunturilla käydään taas, ripeitä askelia,
+jotka tulevat suoraan majaa kohti, korkorauta helähtää kiveen — tällä
+kertaa siellä on todellakin Nils, Tarje avaa oven toistamiseen, niin
+että valo virtaa ulos:
+
+— Nils? hän kysyy niin kuin ennenkin, mutta tällä kertaa hänen äänensä
+on reipas.
+
+— Niin, kuuluu ulkoa.
+
+Hopeanvalkea pää ilmaantuu valoon, kaksi pyöreätä olkapäätä sukeltaa
+esiin, pomo seisoo ilmielävänä oven edessä, koirat heiluttelevat
+häntäänsä hänen jalkainsa juuressa — nyt ne hiipivät yksitellen
+kynnyksen yli ja menevät nurkkaan, missä kulho odottaa, ja särpivät
+hyvällä ruokahalulla. Majassa tuntuu nyt niin kotoiselta ja
+turvalliselta, niin kaikin puolin mukavalta, Tarje pyörähtelee sinne
+tänne ja löytää kulpin ja löytää puulusikan, pomo on luultavasti hänkin
+nälissään. Nyt hän istuu lieden edessä ja syö, istuu siinä vanhana ja
+ryppyisenä ja kuluneena ja käyttää lusikkaa hiljaa kulpissa ja pistelee
+höyryävää juustomaitoa poskeensa. Herra siunatkoon sinua, ajattelee
+Tarje ja katselee häntä niin kuin uskollinen koira, oi Jumala, miten
+mielellään hän suo vanhukselle ruoan, suo hänelle kaiken hyvän, mitä
+maailmassa on — —
+
+— Ylös nyt, pojat, kuulitteko!
+
+Kristofer nousee unenpöpperössä ja panee jalkansa lattialle — kyllä,
+kyllä, vastataan hänen takaansa, kaikki he haukottelevat ja oikovat
+jäseniään, ai, miten kankeita ne ovat, kunpa saisi nukkua vielä
+tunnin. Mutta pomo on tunnollinen ja pomolla on kiire, hän tietää,
+että päivä on lyhyt, ja lyö käsiään yhteen ja hoputtaa heitä. Nyt he
+kompuroivat ulos hämärään kantaen pyttyjä ja isoja sankkoja, Kristofer
+on välistä niin väsynyt, että tuskin pysyy pystyssä ja hoipertelee
+kuin juopunut. Heidän pitää ensin lypsää lehmät, Nilsillä on mukana
+neljä kappaletta, Dagros, Kranselin, Huldra ja Drople —sitten heiltä
+ei ainakaan puutu maitoa. Ja sen jälkeen on käytävä reuna ja otettava
+selko lampaista ja katsottava, että ne ovat sisäpuolella — mentävä
+selänteitä pitkin, seurattava rajaa, mies kumpaakin puolta, kuljettava
+puolitoista peninkulmaa, kunnes he kohtaavat toisensa Rokkenissa ja
+voivat heittäytyä lepäämään vähäksi aikaa. Semmoista paimentamista
+nimitetään _ohjaamiseksi_, se on nyt yleisin tapa, mutta siihen aikaan
+oli toisin, siihen aikaan enimmäkseen pidettiin eläimiä koossa,
+tunturilla kun usein oli petoja. Nils oli edellisenä vuonna vähitellen
+muuttanut tapaa, sillä lammas menestyy paljon paremmin, kun se saa
+kulkea ja toimia oman päänsä mukaan, ohjaamisella oli vain se paha
+puoli, että saattoi menettää monta eläintä. Niinpä niitä olikin
+vartioitava sitä paremmin, ja niinpä paimenten täytyi käyttää koipiaan
+— Mydanin linnasta Rokkeniin ja Rokkenista taas takaisin. Siitä saattoi
+koitua raskas matka monin ylimääräisin toimin, sillä lammas on usein
+kovin levoton — varsinkin ensi aluksi tunturille tultuaan — se voi
+kuljeksia mustalaisen lailla sinne tänne ja tuottaa paimenille paljon
+mieliharmia. Eikä työtä suinkaan helpottanut se, että iltapäivällä oli
+käytävä reuna vielä toiseen kertaan.
+
+— Minä tiedän, että se on ankaraa työtä, sanoo Nils — mutta sellaista
+on olla minulla paimenena ja niin minä sen tahdon, jotta tiedätte!
+
+Hän ei säästä paimenpoikiaan, ja vielä vähemmän hän säästää itseään.
+Mutta hänelläpä onkin oikea aarre vartioitavanaan, yksitoistatuhatta
+eläintä, ja kaikki on saatava takaisin, kaikkien on palattava
+tunturilta siihen taloon, mistä ovat tulleet, Gletneen ja Grobohun,
+Viknesiin ja Eedeen, Spikkaan ja Søilandiin ja Kvinlaugiin ja Vaageen.
+Siinä on niin vanhoja eläimiä kuin nuoriakin, siinä on numrnilampaita
+ja typyhäntälampaita ja sheviotteja, siinä on pässejä ja emälampaita
+ja vuonia, mustia ja valkoisia, isoja ja pieniä — ja joka-ainoa on
+uskottu Nilsin huostaan, joka-ainoa annettu hänen säilytettäväkseen.
+Pomo pitää huolta kaikista ja tietää tarkalleen, montako hänellä
+on, jokaisella on villassaan merkki ja kaulassaan kaulain, jossa on
+omistajan nimi. Ola saa olla rauhassa omiensa suhteen ja Jakob ja Simen
+ja Rars ja Theodor — kaikki järjestään vanhaan Øigaren muoriin asti,
+jolla on vain yksi lammas, josta hän eroaa vesissä silmin ja sydän
+särkymäisillään surusta. Kaikki, kaikki voivat olla huoleti, lampaat
+ovat hyvissä käsissä ja tulevat takaisin niin pyöreinä ja pulskina,
+että on mahdotonta tuntea niitä.
+
+— Väitätkö sinä, että nuo ovat minun?
+
+Kyllä, nimi on selvästi kaulaimessa, talon ja omistajan, ole hyvä.
+
+— Voi, voi, miten kauniita eläimiä, niin, niin, ilmankos sanotaan,
+ettei kukaan osaa paimentaa niin kuin sinä.
+
+Tietysti voi sattua, että toisinaan puuttuu joitakin lampaita, on
+helppo taittaa jalkansa rinteellä tai syöksyä jyrkänteestä alas, jotkut
+eläimet saattavat myös villiintyä ja jäädä yksin tunturille, kun paimen
+lähtee pois. Hän ei sitä ehkä heti tiedä, mutta hän koettaa laskea
+niitä matkalla — mieluummin jonkin porraspuun kohdalla, minkä yli
+lampaita voi mennä korkeintaan kaksi kerrallaan — hän lukee ja laskee
+yhteen ja kynsii korvallistaan ja lukee uudestaan. Ei, luvut eivät sovi
+yhteen, hän saa säännöllisesti liian pienen summan. Ja vihdoin tulee
+jakopäivä — silloin paimen pääsee vihdoin asiasta perille ja näkee,
+montako eläintä hän on kadottanut, ja sitten hänen taas täytyy lähteä
+takaisin. Hänen pitää vielä kerran mennä tunturille, vaeltaa monta
+peninkulmaa löytääkseen lampaansa. Kenties lammas on mennyt reunan yli
+ja joutunut toiseen laumaan — ja vihdoin viimein tulee sana, että eläin
+on siellä ja siellä. Ja sitten on maksettava lunnaat, ja vaikkei se
+kysykään suuria rahoja, ovat ne kuitenkin harmillisia rahoja, katkeria
+suorittaa. Mutta pahemminkin voi sattua — lammas on poissa, eikä sitä
+enää löydy, tunturilla on saattanut olla lammasvarkaita, Herra ties,
+mitä on tapahtunut. Silloin Nils on maksanut omistajalle tinkimättä
+äyriäkään.
+
+— Tehkööt muut mitä tahansa, mutta näin on minun tapani, hän on sanonut
+tahtomatta tietää mistään vastaväitteistä — saatte taipua minun
+tahtooni.
+
+Mutta sittenpä Nils onkin paimen, joka on hiukan enemmän kuin toiset.
+On vain raskasta olla hänen palveluksessaan, sillä lammasta on
+vartioitava kuin silmäterää, lammas ei saa päästä karkuteille, lammasta
+ei saa hyljätä. Lampaiden vuoksihan täällä tunturilla ollaan — ja
+ensin parvi, sitten paimen, sanoo Nils. Sillä ihmisellä on järki, ja
+hän voi vähän odottaakin, mutta lammas paralla on vain villansa, ja se
+on kuin Eeva paratiisissa ja voi syöstä itsensä turmioon, ellei sitä
+pidetä tarkasti silmällä, vaan jätetään oman onnensa nojaan. Ja niin
+paimenpoikain täytyy juosta reunaa, olkootpa lampaat miten hiljaisia ja
+rauhallisia tahansa — sillä jos he _tahtovat_ paimentaa, niin heidän
+_pitää_ paimentaa, tunturilla voi sattua kaikenlaista, eikä koskaan
+voi olla varma, sanoo Nils. Eikä hän itseäänkään säästä, käy reunan
+joka ainoa päivä, olkoon sää millainen hyvänsä. Ilves liikuskelee
+silloin tällöin lakeudella, karhukin saattaa jonakin vuonna ilmaantua,
+eikä kumpikaan hyljeksi herkullista lammasta. Mutta pahin vihollinen
+on ahma, kavalin eläin maan päällä — yksikin ahma liikkeellä, ja
+tunturilla on turvatonta peninkulmamäärin. Itse paholainen riivaa
+ahmaa, syödäkseen yhden lampaan sisälmykset, juodakseen verta
+janonsa sammuksiin se tappaa huolettomasti joukoittain eläimiä, se
+raivoaa laumassa ja murhaa murhaamistaan kuohuvassa, mielettömässä
+verenhimossaan. Siinä on jotakin, mikä muistuttaa ihmistä — niin
+kuin ihminen ei koskaan saa tarpeekseen, niin kuin ihminen tahtoo
+hävittää ja koota itselleen kymmenen kertaa enemmän kuin tarvitsee —
+niin ahmakin tahtoo mässätä toisten hengillä ja repiä ja tuhota. Se
+tassuttelee ylt'ympäri karvaisin käpälin, julmuus eläimen haahmossa,
+ahneus ja kyltymättömyys, joka tuntee vain yhden lain — murhata kaikki,
+jotka ovat sitä itseään heikompia. Ja silloin on rauha tunturilla
+lopussa, silloin on koottava eläimet ja pidettävä niitä koossa ja
+siirryttävä sitten hitaasti paikasta toiseen. Ja silloin tulee vielä
+enemmän työtä, vielä kiireempää, vielä tiukempaa, sillä lampaat
+tahtovat kulkea oman päänsä mukaan niin kuin ennenkin eivätkä ymmärrä
+omaa parastaan.
+
+Tänä vuonna ei ole tavattu ahmoja, mutta pohjoisessa on Staale Kvina
+suunnattomille lammaslaumoineen — sanotaan siinä olevan tuhatneljäsataa
+eläintä — ja lännessä Per Syrdalen omineen, ja hänelläkin lienee
+yhtä paljon. Staalen suhteen ei tarvitse olla huolissaan, välillä on
+kapea järvi, joka muodostaa jonkinlaisen luonnollisen rajan, eläimet
+eivät mene sen yli, eivät voi sekaantua toisiinsa, mutta pahemmin on
+länsireunan laita. Staale on sitäpaitsi laatuunkäypä mies, ystävällinen
+ja hyväntahtoinen, kenties hiukan kerskaileva, hän esiintyy mielellään
+suurena ja tekeytyy suuremmaksi kuin todellisuudessa on, mutta sen
+saa häneltä unohtumaan — varsinkin jos osaa kohdella häntä oikealla
+tavalla. Per Syrdalen sitävastoin — no, Per on ennen kaikkea äkäpussi
+ja ylen pikkumainen ja kitsas ja itsepäinen, itsepäinen kuin pukki.
+Mikä on minun, se on minun, sanoo Per Syrdalen, ja sen mukaan hän
+toimii niin pienissä kuin suurissakin asioissa, ja oikeus kuin oikeus,
+tuumii hän eikä anna tuumaakaan perään. Niin, niin kyllä, vastaa Nils
+nyökäten, minä en tietenkään tahdo kieltää sinulta oikeuttasi, mutta
+emmekö kuitenkin koettaisi sopia tätä parhain päin? Kyllä, jos sinä
+teet niin kuin minä vaadin ja suoritat minulle lampaista lunnaat, minä
+olen ottanut ne omalta alueeltani —
+
+Kristofer kuuli eräänä päivänä joka sanan, hän seurasi silloin Nilsiä
+Perin luo ottamaan selkoa eräistä lampaista.
+
+— Niin kyllä, sanoi Nils hymyillen — sinä otit ne kahdenkymmenen
+askeleen päässä reunasta, paimenpoikani näki sen töyräältä, etkö olisi
+voinut käännyttää niitä takaisin, kun tiesit, miten lähellä ne olivat?
+
+— Minulla oli oikeus tehdä, mitä tein, voitko kieltää sitä?
+
+— En ole lainkaan aikonut kieltää sitä, sanon vain, että olisit voinut
+käännyttää ne, eihän toki ole välttämätöntä kohdella toisiaan niin kuin
+sudet?
+
+— Sudet? Minä noudatan lakia — —
+
+— Laki, laki, mitä laki merkitsee? Jos me kohtelisimme toisiamme
+siivosti, emme tarvitsisi mitään lakia. Tässä me oleskelemme
+vierekkäin, eikä meidän välillämme ole minkäänlaista aitaa, eihän
+niin ollen voi mitään sille, että lampaat menevät reunan yli — minun
+laumastani sinun laumaasi ja sinun laumastasi minun laumaani, eivät
+lampaat sitä käsitä. Mutta tarvitsemmeko me siihen lakia? Laki on
+mustalaisia ja maankiertäjiä varten, meidän pitäisi toki voida sopia
+asia kaikessa ystävyydessä niin kuin hyvät naapurukset ainakin, sinä
+ajaisit minun lampaani minun puolelleni ja minä ajaisin sinun lampaasi
+sinun puolellesi. Emmekö voisi yhtä hyvin tehdä niin, sen sijaan
+että jaarittelisimme laista ja oikeudesta ja hätyyttäisimme alati
+toisiamme ja oikein vaanisimme tilaisuutta, niin kuin kuninkailla ja
+keisareilla on tapana? Emmehän me ole valtiomiehiä, meillä pitäisi toki
+olla parempi järki kuin sellaisilla. Se säästäisi meiltä kummaltakin
+melkoisesti mieliharmia ja paimenpoikamme pääsisivät paremmille
+päiville, ja meillä olisi rauha sodan asemesta.
+
+Mutta ei, Per piti kiinni laista ja oli riidanhaluinen ja taipumaton.
+Oikeus kuin oikeus, hän sanoi, ja Nilsin lampaat olivat menneet reunan
+yli ja tulleet hänen alueelleen, sitä ei voinut kieltää. Ja Nils tiesi,
+mitä laki sanoi —
+
+Kyllä, Nils tiesi sen:
+
+— Minä olisin voinut ottaa sinulta monta viime kesänä, jos olisin
+tahtonut, niin että ei sen puolesta —
+
+— Se on sinun asiasi.
+
+Sitten Nils maksoi, rauhallisesti ja sävyisästi niin kuin ei mitään
+olisi tapahtunut ja lähti takaisin sanomatta pahaa sanaa. Ja Kristofer
+seurasi hiukan luppakorvaisena perässä, yhtä kokemusta rikkaampana, ja
+ihmetteli itsekseen. Että pomo, joka oli niin rohkea ja niin mahtava,
+että pomo todellakin mukautui tuollaiseen!
+
+Silloin pomo kääntyi, oli kuin hän olisi lukenut Kristoferin ajatukset:
+
+— No niin, Kristofer, voihan olla, että minä olisin tehnyt toisin
+silloin kuin olin nuori. Mutta sanonpa sinulle erään asian: ensiksikin
+Per oli oikeassa, jos kohta hän ei menetellyt erikoisen kauniisti,
+ja lisäksi Per on sitä lajia, että jos hän on oikeassa, niin hänen
+_täytyy_ saada oikeutta, hän ei millään ehdolla voi antaa perään.
+Kun minä nyt tiedän sen, minkä tähden minun sitten pitäisi panna
+kova kovaa vastaan? Tekisikö se Perin taipuisammaksi? Ei, sitä en
+usko, päinvastoin, päinvastoin. Hyvä, Per saakoon saatavansa, kun ei
+voi olla ilman sitä, ja minun on paimennettava lampaitani paremmin,
+etteivät ne mene reunan yli ja anna Perille uutta tilaisuutta. Muuta
+neuvoa en tiedä — asia ei parane sillä, että minä rupean tekemään
+vastapalveluksia ja pidätän Perin lampaita ja otan lunnasrahat
+takaisin. Syntyisi vain kilpailu siitä, kumpi saisi otetuksi
+enemmän lampaita — mutta minä olen täällä tunturilla paimentaakseni
+enkä kilpaillakseni Perin kanssa. Ja sen tähden ei sinun pidä
+koskaan mainita tästä, ei koskaan puhua tästä enempää Jonille kuin
+Tarjellekaan, he ovat kumpikin nuoria ja kiivaita, se vain ärsyttäisi
+heitä, ja he ovat jo muutenkin tarpeeksi kiihtyneitä. Sinä sitävastoin
+olet maltillisempi, sinun kanssasi voi puhua, sinä olet kokenut jotakin
+elämässä —
+
+Pomo keskeytti hetkeksi.
+
+— Sinähän ymmärrät, mitä minä tarkoitan, Kristofer, minä en ensi
+sijassa katso oikeutta, ja jos tahdot seurata neuvoani, niin älä
+sinäkään tee sitä. Koeta, mikäli mahdollista, järjestää asiat siten,
+ettei sinun tarvitse väitellä oikeudesta, siitä sinä et lihoa ja vielä
+vähemmän sinun lampaasi, ja lammas on paimenelle kaikki kaikessa, ensin
+lammas, sitten muut asiat —
+
+Samana iltana Kristofer istuessaan majassa ja kaivaessaan mytystään
+uutta sukkaparia tuli kajonneeksi kulkuseen — kil, kuului nurkasta
+hiljaa. Hän kohotti hämillään katseensa — kyllä, kaikki katsoivat
+häneen, Jon, Tarje ja pomokin.
+
+— No, mies, mitäs sinulla siellä on?
+
+— Oh, kulkunen vain, minä tulin ottaneeksi sen mukaan —
+
+Pomo ojentaa kätensä.
+
+— Uushopeaa, sanoo hän ja katselee sitä ja pudistaa sitä hiukan.
+
+Uushopeaa — he höristävät korviaan, kulkunen kulkee kädestä käteen,
+aivan kuin se olisi hyvinkin hieno soitin, he kallistavat päätään ja
+kuuntelevat vuoron perään, oletkos kuullut niin kaunista ääntä!
+
+— Ihan kuin lasia, sanoo Jon kasvoillaan hyväntahtoinen hymynsä.
+
+— Se kuuluisi tunturilla kauas, tuumii Tarje uneksivaan tapaansa.
+
+Pomo nyökkää:
+
+— Niin, se ei tosiaankaan ole huono.
+
+Kristofer nousee äkkiä seisomaan ja katsoo pomoon loistavin silmin.
+
+— Sa-saanko minä panna sen lampaan kaulaan.
+
+Pomo hymyilee.
+
+— Olet siis jo valinnut itsellesi lampaan?
+
+Ja Kristofer vastaa viattomasti:
+
+— En minä ihan tarkalleen ole valinnut, mutta paria, kolmea olen
+katsellut, niin että jos saisin luvan —
+
+Pomo on jälleen vakava.
+
+— Ajatellaanpa asiaa, Kristofer, hyvä tiuku on täällä kallisarvoinen,
+sano sinä vain, kun olet päässyt selvyyteen tahdostasi.
+
+
+
+
+XXVII.
+
+
+Lehmät on lypsetty ja aamiainen syöty, nyt on jälleen käytävä reuna,
+mies kumpaakin puolta, sitten on taas kaksi jäljellä. Mitä nuo kaksi
+tekevät? Oh, työtä on kyllä tarpeeksi, on hankittava polttoaineksia,
+kanervaa ja vaivaiskoivuja ja katajia, seiniä on tiivistettävä
+turpeella — kenelläkään ei ole aikaa laiskoitella.
+
+— Sinä lähdet minun kanssani, sanoo pomo katsoen Kristoferiin — ja
+sinä, Tarje, saat tänään pysyä kotona ja olla suutarina ja pohjata,
+sitä ei enää voi lykätä tuonnemmaksi. Ja Jon saa koettaa kalaonneaan,
+juustomaitoa on viime aikoina syöty kovin ahkerasti, eikä taitaisi
+olla pahaksi, vaikka saisi hiukan vaihtelua ruokaan — vai mitä te itse
+arvelette?
+
+Vähän sen jälkeen on Kristofer matkalla, hän kulkee rauhallisesti
+etelään päin, vaeltaa tietään pää pystyssä ja katse liihotellen
+laitumella, yksi koirista seuraa häntä. Ja pomo kulkee pohjoiseen
+Staalea kohti ja kaartaa sitten länteen — sillä tavoin he saavat
+laitumen väliinsä ja kiertävät lampaat ja katsovat, että ne ovat
+huomattavasti reunan sisäpuolella, hampaat ovat nyt muuten rauhallisia,
+ne ovat jo aikaa päässeet hyvään lihaan eivätkä enää liiku niin pitkiä
+matkoja kuin ennen, on kuin ne olisivat huomanneet sen rasittavaksi,
+ruho on käynyt viime aikoina raskaaksi ja villakin, joka on kasvanut
+uskomattoman nopeasti, painaa ja estää niitä liikkumasta. Tietysti on
+joukossa huimapäitäkin, joita ei ole luotu tunturilla pidettäviksi,
+lisäksi on lajissa eroa, toiset pysyvät uskollisesti yhdessä ja ovat
+kutakuinkin helposti paimennettavissa, toiset kuljeksivat ylt'ympäri
+yksikseen tai parin kolmen ryhmissä ja hajaantuvat joka suuntaan
+laitumelle, niin että kadottavat muut näköpiiristään ja tuottavat
+paimenelle paljon vaivaa. Kristofer on selvillä kaikesta ja alkaa jo
+saada kokemusta, hän erottaa pässin emälampaasta neljän-, viidensadan
+askeleen päästä ja tuntee jokaisen lammaslajin ja sen ominaisuudet ja
+kävelytavan, tietää jo kaukaa, mitä hänen edessään on. Sheviotti on
+helppo tuntea pitkästä ja leveästä hännästään ja suurista, alaspäin
+kääntyneistä korvistaan, se on tunturin hienoin lammas, niin komea ja
+upea, että loistaa, herrasmies kiireestä kantapäähän, sillä on myöskin
+herrasmiehen kevytmieliset tavat ja paras ja pehmein villa. Sillä
+lampaiden laita on niin kuin ihmistenkin, niiden joukossa on hienoja
+ja yksinkertaisia, mahtimiehiä ja korutonta rahvasta. Typyhäntälammas
+esimerkiksi on sarkapukua käyttävä tasainen ja hiljainen maalainen,
+pieni ja matala, se ei voi mitenkään ryhtyä kilpasille sheviotin
+kanssa, lyhyine pukinhäntineen ja pienine korvineen se ei tarjoa,
+silmälle mitään nautittavaa. Ja villa pysyy itsepintaisesti takkuisena,
+eläin on kaikin puolin karkea ja yksinkertainen — mutta sittenkin,
+sittenkin. Mikään lammas ei ole niin hyvä paimentaa, mikään ei pysy
+niin koossa kuin se. Kun sheviotit hajaantuvat tunturille, yksi sinne,
+toinen tänne, pysyvät typyhäntälampaat tarkasti yhdessä ja syövät
+toverillisesti vierekkäin ja viihtyvät toistensa seurassa ja siirtyvät
+laumana paikasta toiseen. Typyhäntälammas on siinä suhteessa verraton,
+se ei kai ole sen viisaampi kuin toisetkaan, mutta se osaa käyttäytyä
+paremmin ja hankkii paimenelle vähemmän harmia. Jos se on tullut
+liian lähelle reunaa, on se pakko käännyttää, Kristoferin tarvitsee
+vain näyttäytyä ja nostaa kätensä ylös — tavallisesti koko joukko
+tekee täyskäännöksen ja seuraa tiuvukasta takaisin eikä aivan pian
+uudista yritystään. Harvoin on tarpeen usuttaa koira niiden kimppuun,
+typyhäntälammas on sävyisä ja myöntyväinen, pikku pieneläjä, ajattelee
+Kristofer ja on jo aikoja sitten ihastunut tuohon vaatimattomaan ja
+osaansa tyytyväiseen eläimeen, Tavallisesti se on kokonaan musta tai
+muuten musta, mutta harmaakylkinen, eikä sillä ole mitään, millä
+komeilla, mutta joskus se on kokonaan sininen — sininen kuin vaeltava
+savu tai usva, silloin Kristofer muistaa tiuvun ja tietää, mikä sen
+tulee saamaan, mikä on tunturin kaunein lammas.
+
+Sitten siellä on mustanaama, kuten sitä nimitetään, kaikki tietävät,
+minkä näköinen se on — päästään musta kuin neekeri, voisi luulla, että
+se on tullut semmoiseksi käyttämällä laitumenaan vastapoltettua kaskea
+ja nakertelemalla hiiltyneitä puita ja korventuneita kanervanvarsia,
+että se on vain noennut itsensä ja voisi jälleen tulla puhtaaksi ja
+kauniiksi. Se on muuten kelpo lammas — ja varsinkin pässi on komea
+isoine sarvineen, jotka kiertyvät mahtavina molemmin puolin päätä.
+Kristofer seisoo usein hiljaa paikoillaan ja katselee sitä — ja pässi
+seisoo ehkä sekin hiljaa, laiskana ja välinpitämättömänä mäellä ja
+katsoo eteensä veltoin silmin. Paneutuisiko pitkäkseen, se ajattelee,
+vai söisikö vielä vähän? Se muistuttaa siinä seisoessaan kuningasta,
+sillä on ikään kuin kruunu päässään, ja se on ylhäinen ja ylpeä ja
+hieno, kuninkaalla on vain huono ryhti, kuningas on uninen, kuningas
+on veltto. Niin kuningas jää siihen seisomaan eikä tiedä, paneutuako
+pitkäkseen vai syödäkö vielä vähän. Ja kun Kristofer vihdoin menee —
+kuningas yhä seisoo ja tuumiskelee siinä raskas sarvikruunu päässään
+eikä vieläkään ole päättänyt, mitä tehdä, ja on edelleen yhtä uninen ja
+veltto...
+
+— Ihaha, kuuluu mäeltä, kun Kristofer astuu ohi, toinen hevosista
+hirnuu hänelle; Nilsillä on niitä kaksi tunturilla, ne kapsuttelevat
+ympäri liekaköysi jalassa ja tuntevat ihmisen pitkän matkan päästä.
+
+— — Ahaha, vastaa Kristofer, ja ellei hevonen ole kovin kaukana tiestä,
+menee hän hyväilemään sitä, sivelee ystävällisesti sen turpaa ja antaa
+sille kimpaleen ruokapussistaan. Ja kop, kop, kuuluu hänen takaansa,
+kun hän jälleen lähtee menemään, Kristofer on ilmeisesti hevosen
+suosiossa, se yrittää seurata häntä, Mutta liekaköysi on niin raskas ja
+vaivalloinen, kop, kop, ja sitä on niin vaikea saada mukaan, ja hetken
+kuluttua hevonen hiljentää vauhtia ja luopuu yrityksestään ja pysähtyy.
+Ihaha, sanoo se vielä kerran ja kutsuu häntä ja tahtoo saada seuraa,
+Kristoferilla ei ole liekaköyttä jalassaan, Kristoferin ei pidä mennä
+niin nopeasti.
+
+Hiljaisessa, viileässä aamussa lepää tunturi syvin varjoin, pitkin
+sinisin juovin, jotka hiipivät hitaasti mäkien alta, on kuin ne
+lankeaisivat kirkontorneista, solakoiden runkojen ja latvojen
+muodostamasta metsästä, joka sulkee tien jossakin tuolla idässä.
+Ei, kanervamättäistä ne vain tulevatkin, matalasta vaivaiskoivusta,
+vyörykivestä, maata myöten ryömivästä katajasta — kerran lampaasta
+tai kahdesta, jotka seisovat Orrobronin ylänteen harjalla ja näkyvät
+runsaan neljännespeninkulman päähän. Kristofer suuntaa katseensa
+niihin, sheviotteja, sanoo hän itsekseen ja tietää samassa, että ne
+ovat kovin lähellä reunaa, paras käännyttää saman tien, tosin idässä
+ei ole ketään Periä, mutta siellä on autioita ja vaikeakulkuisia
+seutuja, lammas voi sielläkin joutua kadoksiin. Nuo kaksi seisovatkin
+pää reunaan päin ja siirtyvät askel askeleelta lähemmäksi — niinpä
+Kristofer tekee kaarroksen ja menee sitten suoraan lampaita kohti,
+jotta ne näkisivät hänet ja kääntyisivät itsestään. Koira ymmärtää ja
+kohottaa päätään — enkö minä saa, se ikään kuin sanoo ja nuuskii tuulta
+vasten ja vapisee jännityksestä, minä kyllä saan ne lähtemään!
+
+— Tule perässä, sanoo Kristofer puoliääneen — koetetaan kohdella niitä
+siivosti.
+
+Tuokion kuluttua lampaat käyvät levottomiksi, ne huomaavat paimenpojan
+tuolla alhaalla, ihmisen, joka tulee heitä kohti perässään koira, se
+äkäinen pikkuotus, joka on pahempi kuin itse paarma. Ne seisovat vähän
+aikaa katsellen heitä, sitten ne ottavat suuntäyden ruohoa tai parikin
+ja jäävät edelleen töllistelemään. Ihminen ilmeisesti lähestyy ja
+pikkuotus myöskin — no, eihän tässä ole mitään hätää, ne ovat vielä
+matkan päässä — ja lampaat ottavat vielä yhden suuntäyden. Ne ovat
+omalla tavallaan uhittelevia, ne seisovat harjalla ja tömistelevät
+etujaloillaan eivätkä hievahda paikaltaan — ja samassa pelko valtaa
+ne, ja ne pakenevat viisi-, kuusikymmentä askelta. Sitten ne jälleen
+pysähtyvät ja mulkoilevat ja ovat taas yhtä järkähtämättömiä ja
+uhittelevia ja uljaita ja urhoollisia — niin käy pari kolme kertaa
+peräkkäin, ne juoksevat vain ristiin rastiin, niin etteivät ne
+oikeastaan siirry mihinkään suuntaan. Hyvä, Kristofer huomaa tulleensa
+oikeaan paikkaan ja tavanneensa pari pahimman lajin niskoittelijaa,
+joita itse paholainenkaan ei pystyisi paimentamaan — ja niin hän
+usuttaa koiran niiden kimppuun:
+
+— Ota ne, Burmand, hän huutaa.
+
+Samassa koira karkaa matkaan, into, joka sen tähän asti on täytynyt
+hillitä, pääsee purkautumaan, se kiitää viivana mäen yli, vau,
+vau, suoraan lampaita kohti, jotka seisovat tuolla mulkoillen ja
+todistellen, hampaat kuulevat äänen, mutta eivät näe oikein hyvin
+ja pysyvät paikoillaan hiukan liian kauan — hoi! Nyt ne tekevät
+täyskäännöksen ja ryntäävät tiehensä koira kintereillään, nyt saavat
+niskoittelijat kivakan kyydin. Ne karkaavat vinosti kukkuloiden yli,
+ja nyt ne saavat koetella temppujaan, yrittäköötpäs vain nyt pysähtyä
+tai juoksennella ristiin rastiin — vau, heti on koira niiden kintuissa
+ja ajaa niitä eteenpäin kiukkuisesti haukkuen. Se taitaa tehtävänsä ja
+tietää, mistä on kysymys, lampaan ei auta kääntyä eikä juosta syrjään —
+heti on koira paikalla ja pakottaa eläimen takaisin sille tielle, jota
+sen on mentävä. Kristofer seisoo sillä välin kukkulalla johtaen ajoa ja
+huudellen koiralle — hiljaa, Burmand, hiljaa, hiljaa! Sitten hän kutsuu
+sitä pois ja lähtee taas eteenpäin, tänne, Burmand, tule tänne, tule
+tänne!
+
+Aamu on hiljainen ja viileä, kaste riippuu liikkumattomana
+ruohonkorsissa ja kostuttaa jalan joka askelella, idässä kimaltelee
+Kjetevatnet rannat kaislojen peitossa, etelässä kohoaa Rokken
+heinähaasian kaltaisena, haasia on vain kokonaan kivestä ja
+murheellisen alaston ja karu ja harmaa, hiukan ruohoa jossakin
+halkeamassa, hiukan sammalta, hiukan jäkälää. Se luo länteen
+peninkulmaisen varjon, sinisen juovan suoraan tunturin poikki,
+varjon takana välkkyy Kvitjernet niin kuin vastahiotun viikatteen
+terä. Ja pitkin laidunta kulkee Mydanin ylänne, aurinko paistaa sen
+ruohotäpliin, sen pajupehkoihin ja vaivaiskoivuihin ja katajiin. Se on
+sangen pitkä selänne, joka viettää huomaamattomasti Rokkeniin päin,
+laaja tasanne tunturilakeuden yläpuolella, josta erkanee joitakin
+sivuhaaroja, Orrebronin ylänne ja Blommelin kukkula, Kristofer tietää
+joka-ainoan nimen. Täällä on pieniä notkoja tai laaksoja, joissa
+lampaitten on tapana maata yönsä, toiset siellä, toiset täällä,
+laumoiksi liittyneinä, aamulla ne sitten siirtyvät ylänteelle ja
+hajaantuvat päivän kuluessa, kokoontuakseen jälleen illan tullen. Kas,
+maassa on kapeita polkuja — perehdyttyään tunturiin lampaat tallaavat
+pieniä teitä makuupaikalta laitumelle ja noudattavat niitä uskollisesti
+päivästä päivään. Vasta kun ne aloittavat ateriansa, ne jättävät polun
+ja hajaantuvat ylt'ympäri. Kil, suon takana soi tiuku, Kristofer
+kuuntelee ja katsoo sinnepäin — hän on jo aikoja sitten oppinut
+tuntemaan tiuvun soinnista ja tietää, että se on vanhan Øigaren muorin
+lammas, joka vaeltaa täällä jo yhdeksättä vuotta, ja hän jää seisomaan
+ihan hiljaa. Aivan oikein, tuolta se tulee pajujen takaa ja sen perässä
+toinen ja kolmas — karvainen jono lyhythäntäisiä lampaita, joilla on
+pienet korvat ja takkuinen villa, emälampaita ja vuonia sekaisin,
+siellä täällä rauhallinen pässi, joka kauan sitten on kesytetty
+veitsellä ja tallustaa eteenpäin pää riippuen ja on sen näköinen kuin
+torkkuisi kulkiessaan. Siinä on mustia eläimiä, siinä on valkeita ja
+harmaita, ja kaikki vaeltavat peräkkäin, kaikki marssivat jonossa halki
+kanervan, ja jono pitenee pitenemistään. Kristofer katselee henki
+kurkussa, hänestä tuntuu kuin hän näkisi näyn, niin, kuin hän jälleen
+katsoisi taaksepäin ja kohtaisi kaukaisen, tuhansia vuosia sitten
+menneen aamun — kuin raamattu itse lepäisi avattuna hänen edessään,
+puhuvin kuvin ja elävin sanoin. Eläimet, jotka vaelsivat tuolla, jotka
+astelivat niin rauhallisesti tietänsä tunturin poikki ja seurasivat
+tiukua kiemurtelevana viivana, oli kuin ne eivät olisi olleetkaan vain
+eläimiä, ei vain laitumella käyviä lampaita, vaan eläimiä, jotka Jumala
+oli hyvyydessään luonut ja uskonut ihmisen haltuun, jotta ihminen
+puolestaan oppisi olemaan niiden Jumalana — Jumalan eläimiä ennen
+kaikkia muita hänen luomiaan. Ne kulkivat tuossa kuin joukko oppilaita,
+kulkivat omassa hiljaisessa, rauhallisessa toimessaan, ja niiden varjot
+liukuivat maan yli ja seurasivat niiden rinnalla niin kuin vaeltavat
+henget ja siunasivat maan äänettömillä askelillaan. Ja tunturi lepäsi
+hiljaisena niiden jalkojen alla, sammalen peittämine kallioineen,
+pitkine, uneksivine selänteilleen — tunturi lepäsi siinä sanomattomassa
+kauneudessaan ja kohotti ne kaikki hitaasti sineä kohti niin kuin
+suunnaton, ojennettu käsi.
+
+Ja Jumala katsoi kaikkia, mitä hän oli tehnyt, ja katso, ne olivat
+sangen hyvät.
+
+Tuo pieni raamatunhistorian lause pujahtaa Kristoferin mieleen ja
+sytyttää syvän hehkun hänen sydämeensä. Hänessä liikahtaa aavistus,
+on kuin jotakin tapahtuisi aivan hänen ihmettelevien silmiensä edessä
+— kuin valo tunkeutuisi kaikkeen olevaiseen ja paljastaisi sen hänen
+ihmettelevälle katseelleen. Tuollaisina hetkinä hänestä tuntuu kuin hän
+suorittaisi pyhää tointa ja paimentaisi itse Jumalan puolesta...
+
+Kuluu aikaa, ennen kuin hän pääsee perille. Ensiksikin on tie jo
+sinänsä pitkä, ja lisäksi hänen täytyy kulkea selänteitä pitkin
+nähdäkseen molemmille tahoille. Se on vaellusta mäkeä alas ja taas
+mäkeä ylös, se rasittaa polvia, ja se hengästyttää. Ja silloin tällöin
+hän kaartaa, tekee laajan kierroksen lampaiden vuoksi, antaen niiden
+olla rauhassa siellä, missä ovat. Toisinaan hän myös yrittää laskea,
+kun näkee lauman jossakin mäellä, koettaa lukea, montako niitä on —
+pomo on siinä taidossa ihan verraton. Tuossa on kuusikymmentäkaksi,
+sanoo pomo, ennen kuin Kristofer on ehtinyt viiteentoista, hän näkee
+laskematta, onko ryhmässä kymmenen vai yksitoista. Niinpä Kristofer
+kulkee selännettä pitkin ja harjoittelee laskemaan niin kuin pomo
+laskee: kolmekymmentäseitsemän, hän saa laskettuaan niin nopeasti
+kuin voi. Mutta ei, kun hän lukee ne tarkemmin, niin niitä ehkä onkin
+kaksikymmentäyhdeksän tai yli neljäkymmentä. Ja Kristofer ymmärtää,
+että hänellä on vielä hirveän paljon oppimista ennen kuin hän osaa niin
+kuin pomo.
+
+Sanajalka huojuu vaaralla pitkin hammaslaitaisin lehdin, jotka
+muistuttavat syvänvihreitä kukonsulkia, lumirikkoja näkyy siellä
+täällä hentojen, lehdettömien varsiensa varassa, sara ja ukonparta
+kasvavat soilla, viimeksimainittu muodostaa joustavia mättäitä, jotka
+rutisevat jalan alla, ne muistuttavat piikkejään haroittavaa siiliä. Ja
+kanerva tomuaa joka askeleella, kukat ovat ammollaan varpujen päissä
+ja varisuttavat pölyä ja tuoksuvat hunajalta, paksua suitsutusta
+kohoaa ilmaan täyttäen sen makealla lemullaan, ja notkossa lepattaa
+niittyvilla hyppysellinen villaa varren päässä, se on kuin tulitikun
+nenässä, pieni soihtu ruohikossa. Niitä on vain niin monta, ja kaikki
+keinuvat tuulessa ja päästävät silloin tällöin untuvan ilmaan, lentävän
+tähden, joka on hienointa silkkiä ja kiitää peninkulmia yli tunturin
+sylissään nukkuva siemen. Kristofer kumartuu välistä taittamaan
+sellaisen, miten pehmeätä ja hienoa, hän ajattelee ja kääntelee sitä
+sormissaan, miten herkullista ja valkoista ja puhdasta. Se kasvaa
+hohtavana suossa ja on suon kasvi ennen kaikkia muita, suon oman hengen
+luoma, töyhdössään suon tiivistyneet huurut —
+
+Myöhemmin aamupäivällä Kristofer pääsee perille Rokkeniin ja heittäytyy
+maahan Kvilesteinenin kohdalla, oh, onpa hyvä taas hengähtää vähän.
+Pomo on jo tullut, hänellä on pieni kahvipannu mukanaan, ja hän on
+ollut hakemassa polttorisuja, nyt hän ryhtyy tekemään tulta. Heillä on
+tulisija kivien lomassa, tuokion kuluttua leimahtaa kirkas liekki, se
+leikkii heidän välillään ja räiskähtelee mukavasti. Tuntuu korventuneen
+katajan ja kanervan lemua, sitten tunkeutuu höyry pannun nokasta ja
+kahvin tuoksu sekoittuu savuun.
+
+— No, mies, miten sinun puolellasi oli?
+
+— Kaikki hyvin, minä käännytin muutaman lampaan Orrebronin ylänteellä,
+muuten olivat eläimet kaikkialla ihan siivosti.
+
+— Sanoitko, että niitä oli useampia?
+
+— Niitä oli vain kaksi.
+
+— Sinä et nähnyt, millaisia ne olivat?
+
+— Näin kyllä —
+
+Kristofer alkaa kertoa, Nils kuuntelee ja katsoo häneen, mutta ei silti
+unohda pannua.
+
+— Petra siinä käsittääkseni on ollut, Petra ja Olava, osuitpa oikeaan
+paikkaan, poikaseni!
+
+— Menettelinkö minä oikein?
+
+Kristofer katsoo jännittyneenä pomoon.
+
+— Siltä kuuluu.
+
+Kahvihöyry nostaa läppää, ruskeita pisaroita juoksee pannua pitkin
+ja tippuu valittaen tuleen, jossa ne vihaisesti sähähtäen hajoavat.
+Paikasta, missä he istuvat, näkee pohjoisessa Mydanin ylänteen, joka
+kohoaa hitaasti sineä kohti ja viettää loivasti kummallekin sivulle,
+kanervan ja vihreiden niittyjen ja paju- ja vaivaiskoivuvesakkojen
+täplittämänä. Kaukana rinteellä on lammaslauma, niitä näkyy joukoittain
+soilla, ja ne loistavat kauas kesäauringossa.
+
+— Tunturi on kaunis tänään, sanoo Nils.
+
+Kristofer tuijottaa uneksien eteensä.
+
+— Tunturi on aina kaunis, hän vastaa.
+
+Sitten he saavat kahvia ja ruokaa, ja jos on oikeat ajat ja lammas on
+oikeassa mielentilassa, voivat he paneutua mukavasti pitkäkseen ja
+nukkua iltapäivään asti, ennen kuin uudelleen ryhtyvät paimentamaan,
+mutta usein heidän täytyy lähteä saman tien, käydä reuna takaisin
+majalle, ennen kuin ovat saaneet niellyksi ruokansa, talsia
+toistamiseen koko pitkä matka ja tarkastaa lampaat vielä kerran. Mutta
+nyt he vaihtavat, niin että Kristofer saa lännenpuoleisen reunan, missä
+Per Syrdalenin alue on, kun taas pomo lähtee itäistä tietä.
+
+Sellaisina päivinä he ovat kotona ennen puoltapäivää ja voivat saada
+hiukan maitoa ja juustomaitoa ja heittäytyä sitten makaamaan pariksi
+tunniksi. Nyt on tunturilla paahtavan kuumaa, sää kun on kirkas ja
+tyyni, ja nyt lampaatkin paneutuvat pitkäkseen ja lepäävät vähän aikaa.
+Ne eivät enää jaksa liikkua, eivät kuljeksia ruokaansa hakemassa
+tässä korventavassa kuumuudessa, niillä on liian paksu puku. Ne ovat
+väsyneitä, kovin väsyneitä, ne tahtovat torkkua vähän aikaa — niinpä
+ne laskeutuvat makuulle siihen paikkaan, niissä ovat, ja röyhtäisevät
+möykyn suuhunsa ja alkavat pikkuhiljaa märehtiä ja hankkivat itselleen
+siten viihtyisän hetken.
+
+Koko tunturi lepää hiljaa, laajalti ympärillä lepää eläimiä katsoen
+nukkuvin silmin eteensä ja liikuttaen leukojaan edestakaisin ja
+nauttien palkkaa aamun uurastuksesta. Koko mahtava tunturi lepää ja
+vaikenee, tiuvut, jotka kilisivät ja helisivät ja vastasivat toisilleen
+selänteeltä selänteelle, jalat, jotka ponnistelivat polulla, sorkat,
+jotka kalahtelivat kallioon — kaikki on vaiti, vaiti, vaiti. Kiireet
+ovat ohi, hiukan alempaa katsottuna näyttää ylänne olevan täynnä
+vyörykiviä, hiljaisia, pyöreitä, nukkuvia kiviä, jotka ovat vierineet
+rinteitä alas ja pysähtyneet ruohikkoon ja kanervikkoon, asettuneet
+sinne, missä parasta oli.
+
+Sitten on taas paimenen aika.
+
+Hän herää ja oikoo jäseniään sisällä majassa, haukottelee muutaman
+kerran ja verryttelee jäseniään.
+
+— Ylös nyt, Kristofer, meidän pitää lähteä, jos aiomme tehdä
+kierroksemme iltaan mennessä!
+
+Koirat vingahtelevat ja raapivat ovea, makuulavalta kuuluu nitinää ja
+natinaa, pomo seisoo jo tuossa permannolla ja ottaa juuri maitokulpin
+käteensä. Aimo kulaus maitoa ja palanen ohkoleipää — sitten hän on
+valmis uudelle kierrokselle.
+
+Mutta odotahan, eräänä päivänä hän pysähtyy, ennen kuin asettaa kulpin
+huulilleen, ja kysyy lyhyeen tapaansa:
+
+— Oletko valinnut itsellesi lampaan?
+
+— Kyllä, Kristofer on valinnut.
+
+— Hyvä, ota sitten mukaasi hyppysellinen suolaa ja pane tiuku taskuun,
+niin koetamme ripustaa sen —
+
+Samana iltana vaelsi tunturilla muudan typyhäntälammas, sininen
+emälammas, heilautellen päätään ja säpsähdellen hienoa tiukua, joka
+helisi sinisessä hämärässä ja täytti sen suloisella hyrinällä...
+
+
+
+
+XXVIII.
+
+
+Syksy alkaa, päivät käyvät lyhyemmiksi, paimenelle jää vähemmän aikaa,
+ja hänen täytyy pitää kiirettä, jos aikoo saada työnsä tehdyksi
+iltaan mennessä — reuna vain on yhtä pitkä kuin ennenkin. Ja lammas,
+joka viime aikoina on ollut veltto, rupeaa taas liikkumaan ja tulee
+levottomaksi ja kuljeksii ylt'ympäri.
+
+Se on liikkeellä varhaisesta aamusta, sen täytyy olla tarkkana ajasta,
+jos aikoo päästä kylläiseksi, ennen kuin yö saapuu — aikaisemmin se
+toisinaan oli ajettava, ylös, kun se nukkui aivan liian kauan, nyt se
+itse lähtee makuupaikastaan, jopa ennen kuin tähdet ovat sammuneet
+taivaalta, kun vielä on melko pimeätä. Yö on käynyt kovin pitkäksi,
+joskus ihan loputtomaksi, kovin raa'aksi ja kylmäksi, se vaikuttaa
+kokonaan toisin kuin ennen, se laihduttaa, lammas ei kai sitä täysin
+käsitä, se tuntee vain heti aamulla herätessään olevansa nälkäinen ja
+lähtee viipymättä liikkeelle. Yöllä on saattanut pakastaa, lähtiessään
+laitumelle lammas huomaa maassa valkeata kuuraa, joka sulaa hitaasti
+ja kylmänä turvan kosketuksesta ja jää riippumaan huuliin kirkkaina
+helmillä. Lammas kohottaa hämmästyneenä päätään, semmoista ei eilen
+ollut, mikä ruohon mahtaa olla, se seisoo ja yrittää ajatella —
+sitten se nuuskii vielä kerran. Mutta sille käy taas samalla tavalla,
+kaikkialla sama seikka, kuura peittää valkeana mäkeä, suota, vaaraa,
+sammalta, jäkälää. Itse kanervakin on valkoisena kuurasta, kanerva
+seisoo tuossa valkein päin aivan kuin se kukkisi toista kertaa, kukat
+ovat vain valkeita kuin hopea. Lammas astuu muutaman askeleen, sen
+sorkkien alla natisee — koivuvesakon takana rasahtaa polulla hauras
+jääruutu rikki, lammas pysähtyy taas nuuskimaan. Jääsirut tiellä — sen
+se on kokenut ennenkin, jonkinlainen muisto sukeltaa esiin, se alkaa
+perehtyä asioihin, vähän ajan kuluttua se etsii ravintoa kuurasta
+tottuneesti kuin jänis, yhtä tyytyväisenä ja karaistuna.
+
+Kunpa ei olisikaan muuta kuin kuura — kuura, joka säilyy maassa
+muutaman tunnin ja kimaltelee ja narskuu ja maistuu aamulta ja katoaa,
+kun aurinko nousee — mutta toisinaan on ankaria rajuilmoja, sadekuuroja
+ja tuulta ja taas sadekuuroja. Notkoissa on runsaasti vettä, sammal
+ja jäkälä turpoavat kallioilla, suot paisuvat kuin imusienet —niistä
+ennen pääsi kulkemaan kuivin jaloin, siellä on nyt hyllyviä mättäitä
+ja ammottavia vesihautoja, joihin mies vajoaa kaulaa myöten tai vielä
+enemmän. Paimenen täytyy kulkea kiertoteitä, kaartaa oikealle ja
+kaartaa vasemmalle, ja niin käy reuna pitemmäksi. Sitä enemmän hänen
+täytyy ponnistella, jos aikoo ehtiä ajoissa perille, parantaa vauhtiaan
+ja jouduttaa askeliaan, hyvä että hän on nyt kestävä ja harjaantunut
+tehtävässään — jalat, jotka alussa kävivät kovin kipeiksi ja tulivat
+täyteen rakkuloita ja pahoja hankautumia, ne ovat nyt saaneet
+jonkinlaisen sarveiskuoren ja kannattavat häntä uupumatta. Satakoon
+ja tuulkoon, paimen tekee tavanomaisen kierroksensa antamatta minkään
+estää itseään, kulkee kenties aamusta iltaan nuttu läpimärkänä ja
+saappaat lotisten ja saa ruokaa vasta kotiin tullessaan.
+
+Sadeilmalla ei ole hauskaa, mutta vielä pahempi on tuulisella säällä.
+Sillä lammas tekee silloin laajoja retkiä ja on täynnä oikkuja ja
+päähänpistoja ja katoaa toisinaan kokonaan. Koettaako se paeta
+tuulta, vai saattaako tuuli sen jollakin tavoin rauhattomaksi — joka
+tapauksessa se liikuskelee levottomasti eikä pysy kauan samassa
+paikassa. On kuin jokin vetäisi ja tempoisi sitä, niin ettei se
+mitenkään voi jäädä siihen, missä on. Lammas siirtyy kappaleen matkaa
+ja koettelee vähän aikaa uutta paikkaa, se ottaa suuntäyden ruohoa
+ja pureksii sitä — ja vielä toisen ja kolmannen, mutta juuri kun se
+mutustelee, sitä taas vetää, ja se siirtyy uudelleen.
+
+Niin ne hajaantuvat laajalle alalle ja menevät usein kauas reunan yli
+käyden paimenelle äärimmäisen hankaliksi ja tehden hänen matkansa
+kaksin verroin pitemmäksi. Tavan takaa hänen on käännytettävä
+lampaita, laidun, joka aikaisemmin oli enemmän kuin tarpeeksi suuri
+ja johon vielä olisi mahtunut satoja toisia — laidun on äkkiä käynyt
+liian pieneksi, liian kapeaksi ja kaikkiin suuntiin liian ahtaaksi.
+Paimenilla ja koirilla on kaksin verroin työtä, lampaasta on tullut
+oikea kulkuri, jonkinlainen tunturin vaeltava mustalainen, ja se on
+omaksunut mustalaisen säännöttömän elintavan. Kristofer toisinaan ihan
+ui hiessä, hän kiipeilee mäkiä ja kahlaa soita, ja koira seuraa hänen
+kintereillään märkänä ja korviin asti liejusta ruskeana.
+
+Enkö minä saa, se ikään kuin sanoo, minä kyllä toimitan ne tiehensä!
+
+Blommelin vaaran harjalla Kristofer pysähtyy ja kuuntelee hetkisen
+— aivan oikein, tuolla mäellä laulaa kulkunen sulavalla ja vienolla
+äänellä, jonka hän tuntisi tuhansien joukosta...
+
+Päivä kuluu kaikenlaisissa vaivoissa ja vastuksissa ja on vain ihan
+liian lyhyt. Kristoferilla on asiaa itään ja länteen, ja hän juoksee
+melkein jalkansa poikki, se on kuin kuninkaan jänisten paimentamista,
+lampaat ovat varmaan päättäneet kiusata häntä tänään kelpo lailla.
+Vasta hämärissä hän tulee kotiin, polvet heikkoina ja ruumis velttona,
+onttona kurkusta kenkiin ja märkänä ihoon asti ja vielä syvemmälle.
+Mutta liedellä höyryää juustomaito, ja siellä on heraa ja kylmää
+taimenta — hei poika, siinä hän nyt istuu ja syö, istuu kivellä tulen
+edessä, vesi valuu hänen vaatteistaan ja muodostaa lattialle lammikon,
+ja hän syö, syö niin kuin ei koskaan ennen. Ah, se oli hyvää, hän sanoo
+ja työntää lusikkansa pataan ja ammentaa kulppiinsa vielä kerran, on
+kuin hän ei voisikaan tulla kylläiseksi, hän nielee ja puree ja nielee
+taas, mutta siitä ei ole apua, se ei täytä, hyvä että on tarpeeksi,
+mitä ottaa, että padat ja muut astiat ovat täynnä ruokaa. Hän katsoo
+anteeksipyytävästi pomoon, tänään oli niin kovasti työtä, lampaat eivät
+olleet entisellään, ne näyttivät olevan ihan hulluina, hänen täytyi
+juosta itsensä uuvuksiin! Syö sinä vain, vastaa pomo, muuten et jaksa
+mitään huomenna, meillä on täällä neljä lehmää, niin että ei meillä
+juuri ruoasta ole puutetta. Kristofer hymyilee ja syö ja käy käsiksi
+uudella innolla — no, nyt se alkaa vaikuttaa, polvet eivät enää vapise,
+näläntunto rinnassa katoaa vähitellen, uutta voimaa virtaa ruumiiseen.
+Tuokion kuluttua hän riisuu vaatteensa ja vääntää ne yksitellen tulen
+edessä ja ripustaa kaikki kuivamaan, sitten hän kaataa suoveden
+saappaistaan ja täyttää ne kanervilla vartta myöten ja lämmittelee
+vielä tulen ääressä, ennen kuin kapuaa makuulavalle ja kaivautuu sinne
+mukavaan asentoon.
+
+Kenties hän nukkuu heti, mutta saattaapa hän myöskin maata vielä jonkun
+aikaa valveilla katsellen ympärilleen avoimin silmin ja huvittelee
+hiukan, ennen kuin vaipuu uneen. Liekki lepattaa hiljaa liedessä, on
+kuin nurkassa istuisi orrellaan loistava lintu, punainen kukko, joka
+viuhtoo siivillään. Ja joka kerta kuin se kohottaa siipensä, hohtaa
+koko tupa, kulpit ja kulhot sukeltavat varjosta esiin ja katoavat
+jälleen kauhojen ja pyttyjen lomaan, valo kiertää emaljiastioita ja
+sammuu ja syttyy ja sammuu taas. Maitohylly tulee näkyviin, viilipytyt
+seisovat rivissä sievin, kuoritusta pajusta tehdyin vantein, välistä
+näyttää jokin keltainen hierin ohuita hampaitaan. Kristofer antaa
+katseensa liukua ylt'ympäri, varjot häilyvät hiljaa seinällä, on kuin
+seinä itse olisi levoton, kivet heilahtelevat muurissa, katoavat ja
+tulevat takaisin entiselle paikalleen. Ja kaiken yläpuolella nuokkuu
+katossa kaurajauhoja sisältävä nahkasäkki niin kuin jättiläismäinen
+ampiaispesä, se on ripustettu siihen koukkuunsa, jotta tunturihiiri
+ei pääsisi sen kimppuun. Kyllähän se raukka kovin tarpeessa on, se ei
+suinkaan elä ylellisyydessä, mutta se likaa jauhot — ei siis ole muuta
+neuvoa kuin kätkeä ne mahdollisimman hyvin. Niin mielellään kuin sille
+soisikin ruokansa, täytyy täällä paaduttaa sydämensä ja ajatella ensi
+sijassa itseään. Ja niin pannaan nahkasäkki korkealle kattoon, missä
+hiiren on vaarallista liikkua, vieläpä sidotaan lujasti kiinni ja
+ripustetaan nuoraan, ai, ai.
+
+Kristofer tuntee sen jo hyvin ja on nähnyt sen monta kertaa. Kun hän
+vain makaa hiljaa lavalla, kun vain majassa on rauhallista, tulee
+tunturihiiri esille kolostaan. Se sipsuttelee vähän aikaa lattialla,
+se on tottunut löytämään joitakin rippeitä, murusen ohkoleipää tai
+kalanruodon, se ei suinkaan ole nirso, vaan syö hyvällä ruokahalulla
+kaiken, mitä löytää. Tuokion kuluttua se on maitohyllyllä, se
+kiipeää koivupylvästä myöten saaden tuohesta jalansijaa — eiköhän se
+täältä löytäisi jotakin? Se etsii kaikkialta, nousee takajaloilleen
+viilipyttyä vasten ja nuuskii kauhoja ja astioita, siellä tuoksuu
+hienolta ruo'alta, ah, lähellä on varmaan jotakin herkullista. Mutta
+kaikki on suljettu, kaikki ruoka on peitetty kannella, puulevyillä
+ja siteillä lautasilla, tai sitten se on pantu sellaiseen paikkaan,
+että sinne on mahdotonta päästä. Se nuoleskelee hiukan erästä kulppia,
+jonka reunan yli on valahtanut maitoa, se on kovin makeankipeä, se
+himoitsee hillittömästi herkkuja, juustomaitokimpaletta tai jotakin
+muuta. Kristofer näkee sen vilaukselta, kun valo lankeaa hetkeksi
+hyllyyn, näkee, miten se sipsuttelee sinne tänne ja pitää kiirettä
+ja koettaa hankkia jokapäiväistä leipäänsä ja pitkittää elämäänsä
+niin kauan kuin mahdollista. Elämä on sille suunnattoman tärkeä, niin
+köyhä kuin se onkin, niin kurjaa ja ankaraa kuin sen olo onkin — se
+koettaa sittenkin elää, pitkittää surkeata olemassaoloaan, pysyä
+tunturihiirenä ja syödä petäjäistä koko talven ja nähdä nälkää ja
+palella ja kärsiä kaikenlaista kurjuutta. Nyt se nousee pystyyn seinää
+vasten ja tirkistää ylös nahkasäkkiin — kannattaisikohan yrittää, se
+miettii ja tuntee jauhonhajun ja nuuskii kuonollaan. Hetken kuluttua
+se on matkalla nahkasäkkiä kohti, se risteilee sinne tänne kivien
+lomitse, se osoittautuu viisaaksi ja kokeneeksi, nyt se on tukilla,
+missä säkki riippuu, ja hiipii hiljaa jauhoja kohti. Se on ihan kuin
+pieni ihminen, uskaltaa elämän elämän vuoksi, panee sen alttiiksi yhden
+ainoan jauhoaterian tähden. Kunpa se nyt vain pääsisi koukkuun asti,
+sitten se voisi pudottautua kuin kivi säkin päälle. Ei, se ei pääsekään
+pitemmälle, eteen tulee ruostunut sahanterä — piste ja sadun loppu.
+Hiiri seisoo vähän aikaa paikoillaan, se painaa päänsä kallelleen ja
+vilkuilee säkkiin, koettaisiko hypätä, se ajattelee, heittäytyä vinosti
+tukilta ja päästä sittenkin säkille?
+
+Mutta juuri kun se siinä miettii, romahtaa punainen kukko orreltaan
+suoraan alla olevaan kekälekasaan. Tuli tarttuu heti, se leimahtaa
+säihkyväksi liekiksi, niin että maja käy äkkiä kirkkaan valoisaksi,
+räiskyvä kipinäsade kohoaa liedestä — sitten kekälekasa sähisten
+luhistuu. Säikähdyksissään hiiri tipahtaa tukilta — kupsis, kuuluu
+hiljaa lattialta, siinä se juoksee koloonsa semmoista vauhtia, että
+repii nahan kolvistaan ja tuntee sen vielä kahdeksan päivää myöhemmin...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Majassa on pilkkosen pimeätä.
+
+Ehkä ulkona sataa, Kristofer kuulee tippumista, katto on kaikkea
+muuta kuin tarpeeksi tiivis, vesi tunkeutuu turpeen läpi ja lankeaa
+yksitoikkoisessa tahdissa maahan pienin, pehmein läjähdyksin. Hän
+kuuntelee vähän aikaa pisaroiden tuloa ja miettii, missä vuoto
+oikeastaan on, ehkä oven luona, tuolla nurkassa, sitten hän muistaa
+lampaat, jotka makaavat ulkona tällaisella säällä — paljaalla maalla
+rankkasateessa ja ilman minkäänlaista suojaa. Lammas parka ei voi pitää
+itsestään huolta, ei millään tavoin hankkia itselleen suojaa, se kulkee
+ehkä hiukan edestakaisin niskaansa ravistaen ja pää riipuksissa, mutta
+se ei viihdy, se seisoo ja tirkistelee sateeseen ja tuntee itsensä
+tottumattomaksi ja avuttomaksi —lopulta se paneutuu pitkäkseen. Ja sade
+valuu sen päälle tiheänä ja harmaana lohduttomalta taivaalta, lirisee
+ja lorisee tuntikausia. On märkää yllä ja märkää alla, kosteus kuiskii
+sen ympärillä pimeydessä, se koskettaa turpaa, se kutittaa silmiä —
+hrrr, nyt se hiukan ravistaa päätään, tiuku kilisee hiljaa mäellä,
+kilisee ja helisee ja mykistyy jälleen.
+
+Kristofer näkee kuvan selvästi edessään ja kääntyy levottomana seinään
+päin, hän tuntee katkeraa tuskaa lampaiden vuoksi, täällä hän makaa
+itse, ja hänen on mukava olla, lavalla on kuivaa ja lämmintä, ja hiilet
+hehkuvat uunissa, mutta lampaitten täytyy viettää yönsä taivasalla
+tuulessa ja sateessa ja tulla toimeen niin hyvin kuin voivat. On kuin
+hän olisi jättänyt ne pulaan ja pelastanut vain itsensä, hän tavallaan
+häpeää, hänestä tuntuu kuin hänen pitäisi olla lampaiden luona, viettää
+yönsä samanlaisissa oloissa kuin eläimet, joita hänet on asetettu
+hoitamaan ja vartioimaan, joiden herra hän on, joiden palvelija hän on —
+
+Tip, tip, pisarat putoavat, irtaantuvat ja putoavat hiljaa läiskähtäen.
+Kristofer koettaa vähän aikaa lukea niitä ja päästä siten ajattelemasta
+lampaita — ei, sitten hän lukeekin lampaita, ne lepäävät tuolla
+mäellä, typyhäntälampaita ja sheviotteja sekaisin ja siellä täällä
+paksu mustanaama. Ne makaavat niin kärsivällisinä sateessa ja
+painautuvat yhteen ja lämmittävät toisiaan, ja kaikilla on silmät auki,
+ja ne katsovat eteensä kostein silmin. Mutta tuo katse on syvästi
+murheellinen — kaikki, mitä ne nyt tuntevat ja ajattelevat, keräytyy
+siihen ja luo siihen ilmettä ja luo siihen sielua, se käy ihmeellisen
+kipeäksi ja rukoilevaksi, niiden pieniin, tyhmiin kasvoihin syntyy
+inhimillisiä piirteitä, jotka kuvastavat surua. Nyt pari niistä
+kohottaa päätään ja katsoo häneen sateen läpi, niin että hän tuntee sen
+syvällä sydämessään — Gunhild ja Emma, hän ajattelee ja muistaa äkkiä
+nuo kaksi vähämielistä sisarusta ja näkee heidät samassa edessään.
+Kaksi muuta kohottaa päätään — siinä on taas Gunhild ja Emma. Kaikki
+ne ovat Gunhildeja ja Emmoja, niillä on heidän surullinen ilmeensä,
+heidän hennot, köyhät kasvonsa ja heidän veltto, surkastunut järkensä.
+Hänen sydämensä käy kovin raskaaksi ja mielensä murheelliseksi, hänestä
+tuntuu kovin katkeralta, ja hän kääntyy vielä kerran vuoteessaan.
+
+— No, mies, kuuluu pimeästä — etkö saa unta tänä yönä?
+
+Se on pomon ääni, ei vihainen, vaan ystävällinen ja hyvä.
+
+— En, vastaa Kristofer — minä ajattelen lampaita.
+
+— Vai niin on laita.
+
+Kristofer odottaa vähän.
+
+— Luuletko, että niiden on kovin paha olla.
+
+— No, eihän niillä kovin hyväkään olo ole, mutta tiedäthän, että ne
+kestävät jonkun verran, niillä on lämmin puku nyt.
+
+— Etkö luule, että ne palelevat?
+
+— Ei niin paljon, että se merkitsisi mitään.
+
+— Mutta saavatko ne sitten nukutuksi?
+
+— Oh, kyllä ne aina välillä nukkuvat.
+
+Kristofer makaa siinä epäillen, mutta hän ei uskalla kysellä enää.
+Sitten hän taas kuulee pomon äänen:
+
+— Se on varma, Kristofer, sinun ei tarvitse epäillä sitä. Minä
+tiedän sen, näetkös, minä makasin kerran lampaiden luona, siitä on
+nyt monta vuotta, minä olin hyvin huimapäinen siihen aikaan enkä
+peljännyt sairastuvani, niinpä lähdin eräänä yönä sateeseen ja
+painauduin tiheimpään joukkoon. Ne olivat tarhassa, siitä on nyt noin
+kolmekymmentä vuotta, minulla oli vain sata kappaletta ja paimensin
+niitä Kvitaan tunturilla, jos olet kuullut puhuttavan siitä. Ja
+kyllä ne todellakin nukkuivat, Kristofer, vaikka sinä yönä satoi
+lujasti. Tietenkään ne eivät nukkuneet hyvin, vaan heräsivät usein
+ja liikahtelivat ja tunsivat olonsa epämukavaksi, mutta ne nukkuivat
+joka tapauksessa ja ne nukkuivat paljon paremmin kuin minä. Siellä oli
+näet kovin kuuma maata, eläimet olivat painautuneet tiukkaan toisiaan
+vasten, niiden villa oikein höyrysi, huh, poika, miten ahdasta siinä
+oli!
+
+Kristofer uskaltaa vielä yhden kysymyksen:
+
+— Mutta minkä tähden sinä siellä nukuit, eikö sinulla ollut majapaikkaa?
+
+— Minä olin kovin nuori siihen aikaan, näetkös, minä ajattelin
+jokseenkin samaan tapaan kuin sinä ja tahdoin katsoa, oliko lampaiden
+kovin paha olla.
+
+Molemmat vaikenevat.
+
+Tip, tip, kuuluu pimeästä, pisarat putoilevat tahdissa maapermannolle,
+irtaantuvat ja putoavat loppumattomana sarjana ja läjähtävät hiljaa ja
+pehmeästi maahan hajotessaan...
+
+
+
+
+XXIX.
+
+
+Lähtöpäivä lähestyy, lampaita ei enää voida paimentaa ohjaamalla, ne
+on kotimatkan vuoksi totutettava pysymään koossa, sen vuoksi niitä
+nyt paimennetaan yhdessä paikassa, kuusi, seitsemän päivää kussakin.
+Yöt ovat sitäpaitsi käyneet pimeiksi, tunturilla voi olla petoja,
+ilves tekee laajoja retkiä, kaikenlaisia kulkureita saapuu sinne
+tuntien, että heidän aikansa on nyt tullut — — parasta, että paimen
+on eläinten luona ja pitää niitä silmällä niin hyvin kuin voi. Hei,
+paimenpojat juoksevat sinne ja tänne, ovat liikkeellä päivänkoitosta
+hämärään asti, heillä on kiireempää kuin koskaan ennen, he nukkuvat
+vaatteet päällään ja ehtivät tuskin syödä. Ja joka ilta he seisovat
+suolapussi kädessään ja huhuilevat ja houkuttelevat, tulkaa jo, ilta
+on, eläimet on kerättävä, ajettava hiljaa kokoon makuupaikalle, ne
+eivät enää saa nukkua missä hyvänsä. Ja heti kun ne heräävät aamulla,
+heti kun ne nousevat, on myöskin paimenen oltava paikalla. Hänen on
+seurattava niitä laitumelle, yhtenä päivänä itään, toisena länteen —
+— viikon kuluttua on sitten taas vaihdettava paikkaa. Siten paimen
+siirtää leiriä, niin että lampaat pääsevät aina uudelle laitumelle ja
+saavat uutta, tuoretta ruohoa ja pysyvät yhtä pyöreinä ja lihavina kuin
+ennenkin. Sillävälin niiden jäljissä versoo uudelleen — missä hampaat
+ovat jyrsineet ja repineet, missä sorkat ovat polkeneet ja tallanneet,
+niin että maa näytti ylt'ympäri jään turmelemalta, siellä vihertää ja
+versoo ja kasvaa uutta ruohoa. Niinpä paimen voikin käytettyään koko
+aluetta laitumena aloittaa uudelleen toisesta päästä.
+
+Mutta lammas on nyt tottunut toimimaan oman päänsä mukaan, menemään,
+minne tahtoi, ja nukkumaan, missä tahtoi, ja nyt tulevat paimen ja
+paimenpojat ja rehkivät ja raatavat aamusta iltaan ja käännyttävät sen
+joka puolelta — se vastaa siihen omalla tavallaan, käy vastahakoiseksi
+ja oikulliseksi ja pyrkii alati piiristä pois. Se on ennen saanut
+luvan, se ajattelee eikä ymmärrä omaa parastaan, niinpä se nytkin
+tahtoo saada luvan, se ei tahdo kulkea parvessa, toisten pariin
+tungettuna, se tahtoo kulkea omin päin, niin kuin itse parhaaksi
+näkee. Ja yhtäkkiä se poikkeaa syrjään aikoen hiipiä karkuun — vau,
+vau, silloin on koira siinä, tuo pikkuinen lentävä äkäpussi, josta ei
+millään pääse, tai sitten ilmestyy paimen paikalle. Ne ovat liikkeellä
+kaikkina aikoina, ne juoksentelevat edestakaisin, ja tähystelevät
+ympäröiviltä selänteiltä, juuri kun on kulussa luullen, ettei kukaan
+huomaa, ja aikoo pyrkiä tuonne vesakkoon ja koettaa olla viattoman
+näköinen — juuri silloin ilmestyy eteen olento, ihminen, jolla on pää
+ylinnä ja kaksi heiluvaa jäsentä sivuillaan. Se seisoo siinä korkeana
+ja katsoo käskevästi, ei auta muu kuin totella — ja niin lammas hiljaa
+kääntyy ja taivaltaa hitaasti takaisin. Parempi onni ensi kerralla,
+se ajattelee eikä suinkaan aio antaa perään, aika neuvon tuo, se
+ajattelee ja haukkaa kimpun ruohoa mäestä, kyllä kai se sentään
+loppujen lopuksi saa ihmisen narratuksi. Mutta seuraavalla kerralla
+käy samalla lailla, ihminen on taas tiellä — ja vähitellen lammas
+rauhoittuu. Onhan silläkin ymmärrystä, painostus vaikuttaa siihen,
+ikuinen silmälläpito ja ikuinen vastarinta — lopulta se mukautuu varsin
+hyvin ja käy yhä taipuvaisemmaksi. Senhän on hyvä olla, sillä on ruokaa
+ja sillä on seuraa, se alkaa tottua toisiin, jopa viihtyä laumassa —
+ja kun paimenpoika huhuilee illalla ja tiuvukkaat lähtevät liikkeelle,
+seuraavat kaikki halukkaasti mukana ja kokoontuvat rauhallisesti
+makuupaikalle, pimeän tihetessä hiljaa tunturilla.
+
+— Tulkaa jo, ilta on!
+
+Äänet kajahtelevat ympärillä, pomon voimakas, hiukan särähtävä
+toitotus, Tarjen kirkas, täyteläinen houkutus, joka kuuluu illassa
+valoisalta laululta ja jolla on asiansa ihmisillekin, ja silloin
+tällöin Jonin taidokas joiku kiemuroineen ja koukeroineen. Myöskin
+Kristofer koettaa ja panee parhaansa ja venyttää äänen mahdollisimman
+pitkäksi:
+
+— Tulkaa jo, ilta on!
+
+Nyt tulevat koiratkin mukaan, ne seisovat etujalat lujasti maahan
+painettuina ja haukkuvat niin kuin pienet, paksut mörssärit, lampaiden
+on ymmärrettävä, että tämä tarkoittaa totta, tulkaa heti, muuten käy
+hullusti. Ja joka taholta yhtyy kaiku leikkiin, se vastaa hilpeästi
+kukkuloilta ja vuorenseinämistä, syntyy äänekäs melu, joka liikkuu
+edestakaisin, tunturilla — sitten kuuluu taas pomon ääni:
+
+— Hiljaa!
+
+Hälinä lakkaa, koirat vaikenevat, on kuin itse pimeäkin pidättäisi
+hengitystään, mykkä tarkkakuuloisuus vallitsee kaikkialla. Sitten
+huhuaa Tarje vielä kerran, hänen kirkas äänensä kohoaa hiljaisuuteen
+ja täyttää sen sointuaalloilla ja herättää mielihyvää sekä ihmisissä
+että eläimissä. Ja hys — nyt kapisee joka taholla, nyt kuljetaan
+polulla, nyt tallustellaan mäellä, tuolla soi vieno tiuku, sen ääni
+kuuluu kirkkaana ja puhtaana ilman halki, se on Kristoferin vanha
+kulkunen — sitten kapisee ja kupisee taas niin kuin ennenkin. Kuuluu
+vilisemällä pieniä ääniä, ja vilinä kasvaa ja äänet vahvistuvat,
+hoikat sääret tömisevät rinnettä alas, sorkat kalahtelevat kallioon —
+tuolla pyyhältää pari lammasta suon poikki, ja risut ritisevät niiden
+jalkojen alla. Ne muistuttavat pimeässä villaisia varjoja, ne tulevat
+pitkinä, vaeltavina jonoina, tulevat juosten toinen toisensa perässä,
+kil, kil, kilisevin tiuvuin, ne keräytyvät hiljaa makuupaikalle, missä
+suola-annos odottaa. Silloin tällöin jokin vuona ynisee — se päästää
+iltaan valittavan äänen, se on eksynyt emostaan ja tuntee olevansa
+yksinäinen ja hyljätty, ympärillä on pelkkiä vieraita, sitä töykitään
+ja puristetaan — silloin se avaa peloissaan suunsa ja ynisee pientä,
+avutonta yninäänsä. Emo tuntee sen heti ja vastaa korkealla, kutsuvalla
+äänellä — täällä, täällä, se ikään kuin huutaa, ja sen ääni värisee
+vuonan vuoksi, ja vuona valittaa ja vaikeroi uudelleen. Toisia emoja
+puuttuu puheeseen, ne ymmärtävät heti, mistä on kysymys, ja niissä
+herää äidinvaisto ja myötätunto, nyt ne rupeavat joka taholla määkimään
+ja houkuttelevat ja kutsuvat ja valittavat kuorossa. Ja koko ajan
+kipisee ja kapisee, koko ajan tömisee tunturi askelista, koko ajan
+vaeltavat varjot pysähtymättä eteenpäin...
+
+Ilta on tullut, melu lakannut, lauma lepää makuupaikassa, nyt on
+vihdoinkin paimenen aika. Kirveeniskuja kajahtelee kumeasti pölkkyyn,
+sankko kalisee jossakin pimeässä — tuolla tulevat paimenpojat maitoa
+tuoden, nyt rupeaa saamaan ruokaa. He ovat muuttaneet Mydanin linnasta
+ja asustavat nyt ison paaden alla idässä, Kjetevatnetin laitumen
+kohdalla, kahden päivän kuluttua heidän on taas muutettava ja asuttava
+pienen pienessä majassa etelässä — — Kuoreenkoloksi he sitä sanovat.
+Muuten on paasi kyllä hyvä, katto on tiivis, olkoonpa sää millainen
+hyvänsä, ja he ovat muuranneet seinän itäpuolelle ja tiivistäneet sen
+tarkasti turpeella ja sammalella. Paasi on vain niin pieni — varsinkin
+nyt, kun Kristofer on tullut lisäksi, sen alla on juuri sen verran
+tilaa, että he pääsevät kääntymään, juuri sen verran, että he saavat
+sinne mahtumaan itsensä ja irtaimistonsa, talousastiat ja sankot ja
+padat ja nahkasäkin, kaikki tarvitsee oman paikkansa.
+
+Tulisija on taivasalla, neljä puolipyöreätä siirtolohkaretta, jotka
+on vyörytetty yhteen, niin että pata joutuu jonkinlaiseen kuoppaan
+tai koloon — tuli kohoaa sieltä iloisena ilmoille räiskähdellen ja
+kipinöitä syytäen. He polttavat kanervaa ja katajia ja vaivaiskoivuja,
+työntävät ne huolellisesti kivien lomaan ja katsovat, miten liekki
+käy ahnaasti käsiksi, miten varvut saavat eloa ja vääntelehtivät
+tulessa, miten ne hulmuavat suhisevin lehdin — sinisin ja sinipunaisin
+lehdin, joita puhkeaa joka kohdasta ja jotka liehuvat ja lepattelevat
+ja vaihtavat väriä ja vaihtavat muotoa. Hehkuvia sanajalkoja tulee
+näkyviin, punaisia heinäsirkkoja hyppii ilmaan, kultaisia hyttysiä
+lentelee savussa ja laskeutuu kädelle ja pistää kipeästi. Toisinaan
+tuli on kuin suhiseva pensas, joka värisee ja kasvaa mäellä ja
+muuttuu olennoksi, jolla on elävät jäsenet, se hapuilee ympärilleen,
+se hengittää ja lähettää ilmaan sinisiä puuskahduksia, se mutisee ja
+murisee ja puhuu ääneen...
+
+Jon ja Tarje liikkuvat edestakaisin ja hoitavat tulta tottunein käsin,
+he ovat repineet kasoittain kanervaa ja vaivaiskoivuja ja koonneet
+ne yhteen, Kristofer on kokkina ja pitää huolta ruoasta. Se ei vaadi
+kovin suurta taitoa, heillä on vielä vähän juustojuoksutinta tiiviissä
+rakossa, Kristofer hellittää nuoraa ja ottaa lusikallisen ja pudottaa
+sen pataan ja sitoo taas rakon kiinni seuraavaksi kerraksi — sitten
+maito juoksee, heti kun kiehuu, ja keräytyy isoiksi kokkareiksi,
+hauraiksi ja paksuiksi juustomöykyiksi, jotka painavat kauhassa ja
+tuoksuvat voilta. Se on juustomaitoa, jota paimen rakastaa ja jota
+ilman hän ei voi olla — joka on ravinnut häntä ja ollut hänen ruokanaan
+ammoisista ajoista saakka ja antanut hänelle voimia ja antanut hänelle
+terveyttä kestämään kovaa elämäänsä. Jäännös on heraa ja kelpaa
+juotavaksi, se sammuttaa janon ja vilvoittaa veren — senpä tähden
+paimen ei sitäkään hyljeksi.
+
+Maito on keitetty, he istuvat tulen ympärillä kullakin höyryävä kulppi
+käsissään ja puhaltelevat juustomaitoon. Liekki lepattaa sinne tänne,
+se luo keltaisen kajastuksen ympärilleen, kasvot tulevat pois varjosta,
+Tarjen uneksivine ilmeineen, Jonin hyvät pojankasvot veitikkamaisine
+hymyineen — vähän edempänä pomon pää, harmaahapsisena ja valkeana
+pimeää vasten, syvin rypyin ja lujin piirtein. Hän istuu hiljaa
+kiveen nojaten ja liikuttaa lusikkaa vanhasta tottumuksesta, istuu ja
+tuijottaa tuleen ja mietiskelee, mieli on vielä ulkona tunturilla, vain
+ruumis istuu heidän parissaan, mykkänä ja painavana kuin tammihirsi.
+No, nyt hän huokaa ja kohottaa päätään ja katsoo ympärilleen — hohhoh,
+hän sanoo ja ikään kuin palaa elämään ja muuttaa takaisin ruumiiseensa
+ja ottaa sen uudelleen haltuunsa.
+
+— Annahan vielä vähän juustomaitoa, Kristofer, se maistui niin siunatun
+hyvältä tänä iltana.
+
+Kristofer antaa hänelle täyden kauhallisen, Jon puhaltaa tuleen ja
+panee hiilille paksun kanervakimpun, räiskyvä kipinäsade kohoaa
+ilmoihin — sitten vyöryy punainen liekki perässä ja nuoleksii ilmaa
+ja sähisee ja leikkii, varjojen häilyessä levottomasti ympärillä.
+He istuvat ihan nuotion ääressä, pomo, Kristofer, Tarje ja Jon ja
+tuntevat viihtyvänsä maan päällä — heillä on ruokaa ja juomaa yllin
+kyllin. He istuvat rauhallisesti yhdessä ja lepäävät kiireisen päivän
+jälkeen ja lämmittelevät vähän, ennen kuin menevät nukkumaan. He
+ovat ihmisiä, luomakunnan herroja — heidän ympärillään on tunturi ja
+yksinäisyys, on pimeys ja yö ja tuhat arvoitusta, suuri, salaperäinen
+luonto. Niin he istuvat siinä puhellen keskenään, pieni tuttavallinen
+ystäväryhmä, joukko paimenia korvessa, niin kuin paimenet ennen heitä
+tuhansien vuosien aikana, he istuvat siinä taivas päänsä päällä ja maa
+jalkainsa alla, äärettömyys ympäröi heitä, iankaikkisuus suhisee heidän
+korvissaan ja valaa mieleen unta ja rauhaa.
+
+Vähän matkan päässä makaavat heidän eläimensä, ne makaavat ääneti ja
+liikkumatta hajanaisissa ryhmissä ja lämmittävät toisiaan, lähekkäin,
+kylki kylkeä, villa villaa vasten. Vielä on jokin lammas valveilla ja
+liikuttaa leukojaan edestakaisin ja märehtii hiljaa yössä, se ei kai
+ajattele eikä pohdiskele, se tuntee vain velttoa mielihyvää, kylläistä
+tyytyväisyyttä ja rauhaa. Sen on hyvä olla, se ei palele, se ei kaipaa
+mitään, ympärillä lepää sen sukulaisia ja ystäviä, se makaa hyvässä
+seurassa ja tuntee olevansa turvassa. Kenties se säpsähtää jotakin
+ääntä, punaista, räiskyvää valoa, joka luo siihen hohdettaan mäeltä,
+ja kohottaa päätään ja katsoo — paimen istuu siellä tulen ääressä, tuo
+pitkä, tarkkasilmäinen ihminen, joka on niin usein sulkenut siltä tien.
+Eikö muuta, se ehkä ajattelee, sitten se painaa päänsä jälleen alas,
+tuulenhenki sivelee lempeästi sen selkää — tuokion kuluttua se taas
+nukahtaa.
+
+Kristofer istuu ihan hiljaa, on kuin koko hänen mielensä olisi avoimena
+ja syleilisi kaikkea vienossa kaipauksessa — kuin olevainen paljastaisi
+itsensä hänelle ja täyttäisi hänet onnen aallolla, ylimaallisella
+ja nimittämättömällä riemulla. Hänen sielunsa polvistuu nöyränä ja
+hartaana, Jumala voisi nyt tulla, hän ajattelee, ja istuutua hiljaa
+heidän joukkoonsa ja tarttua ruokaan hyvin käsin ja syödä juustomaitoa
+ja juoda heraa ja katsoa heihin siunaavalla katseellaan. Hän on ehkä
+jo matkalla, hän erottaa tulen ja vaeltaa sitä kohti, vaeltaa paljain
+jaloin kanervan halki, kuule, risut rapisevat suloisesti, varvut
+taipuvat nöyrästi jalan alla ja ojentuvat jälleen ihmetellen pystyyn.
+Kuka minun päälleni astui, ne miettivät — —
+
+— Nyt on ollut kaunis kesä, sanoo pomo puolittain itsekseen.
+
+Tarje kohottaa katseensa tulesta.
+
+— Niin, semmoista ei ollut viime vuonna. Me kahlasimme silloin lumessa,
+ja sää oli kurjaa kuin marraskuussa.
+
+Kristoferin mielenkiinto herää.
+
+— Mutta lampaat, miten niiden kävi? Eivätkö ne palelleet pahasti?
+
+— Siitä saat olla varma, mutta pahempi oli sittenkin ruoan laita,
+ne eivät näet löytäneet ruohoa, ne kulkivat etsiskellen lumessa ja
+työntelivät päätään siihen, sitten ne ikävystyivät niin, että seisoivat
+vain yhdessä rykelmässä ikään kuin olisivat luopuneet kaikista
+yrityksistä.
+
+— Ja se saattoi käydä päinsä.
+
+— Sen oli pakko käydä.
+
+Kristofer katsoi pomoon.
+
+— Eikö ollut mitään keinoa auttaa niitä?
+
+— Ei ollut, Kristofer, ylänne oli kauttaaltaan valkeana lumesta, täytyi
+vain odottaa ja toivoa, että pian tulisi muutos.
+
+— Ja lampaat selviytyivät siitä?
+
+— Kyllä, ne selviytyivät siitä, mutta tiedätkö, vaikea niiden oli.
+Ja varsinkin vuonien, ne huusivat toisin ajoin niin haikeasti, että
+tuntui oikein kurjalta. Mutta mitäpä me mahdoimme? Ei auttanut muu kuin
+paaduttaa itsensä —
+
+He ovat kaikki vähän aikaa vaiti, sitten nostaa Jon katseensa:
+
+— En voi sille mitään, mutta minusta ei ole oikein, että eläinten
+täytyy kärsiä.
+
+Kristofer katsoo taas pomoon, mitähän pomo siitä ajattelee?
+
+Pomo tuijottaa tuijottamistaan nuotioon.
+
+— Niin minustakin, minä vain en ole niin varma siitä, että se on
+tarkoitus, näen kyllä, että ne kärsivät, mutta _täytyykö_ niiden kärsiä
+— He istuvat tuokion miettien vastausta, eivät oikein ymmärrä sitä,
+mitä hän tarkoittaa?
+
+Pomo selittää.
+
+— Tarkoitan vain, että jos jokin asia on niin tai näin, ei silti vielä
+ole varmaa, että se on alun perin aiottu sellaiseksi.
+
+— Ei, niinhän se on, sanoo Jon epäröiden — mutta sittenkin.
+
+— Se on hullua, käännettiinpä sitä miten päin hyvänsä, tahdot sanoa,
+minä ymmärrän sinut kyllä. Mutta jos luulet, että minä voin kääntää sen
+oikealle tolalle, niin usko vain minun puolestani!
+
+Jon punastuu korviaan myöten, hymy katoaa hetkeksi, hänen terveet,
+pisamaiset pojankasvonsa saavat yhtäkkiä aikuisen ja raskaan ilmeen.
+
+— Minä en vain voi käsittää, minkä tähden Jumalan on tarvinnut tehdä
+niin. Minun on kovin sääli eläimiä, ne ovat minusta niin turvattomia —
+katsokaa nyt noita lampaita, minä muistan hyvin, miten viime vuonna
+oli —
+
+Hän kumartuu hämillään tulen puoleen ja kaivelee sitä kepillä. Tarje
+tulee hänelle avuksi:
+
+— Minäkin muistan, miten viime vuonna oli, enkä myöskään käsitä, miksi
+Jumalan piti tehdä niin, eikö hän olisi voinut lykätä lumentuloa siksi,
+kunnes lampaat olisivat ennättäneet alas laaksoon? Niidenhän oli pakko
+olla täällä ylhäällä, ne olivat toki aivan syyttömiä. Ja sitten ne
+saavat niskaansa semmoisen sään — niin, sinähän tiedät, millaista se
+oli, muistathan sen vuonan, jonka löysimme. Mutta sanoppas minulle eräs
+seikka — minkä tähden lampaiden piti kärsiä? Eihän siitä voinut mitään
+hyötyä olla, että ne kulkivat täällä palellen ja nähden nälkää, lammas
+ei voi tulla kääntymykseen niin kuin syntinen ihminen, eikä liioin
+olisi ollut kenellekään vahingoksi, jos se olisi säästetty lumelta.
+Minä olisin säästänyt sen, jos minä olisin ollut kaikkivaltias — — ei,
+en minä ymmärrä sellaista, en ymmärrä!
+
+— Niin, vastaa pomo hiljaa — en minäkään ymmärrä, en osaa selittää sen
+paremmin kuin sinäkään.
+
+Hän on vähän aikaa vaiti.
+
+— Mutta juuri senvuoksi, etten ymmärrä, en myöskään voi tuomita sitä.
+Ennen kuin voin tuomita jotakin asiaa, täytyy minun olla siitä perillä
+ja käsittää se kokonaan ja mieluimmin vielä itsekin osata tehdä sen
+kaltaista, silloin minä voin lausua mielipiteeni ja moittia asiaa ja
+löytää virheitä. Mutta tästä minä en käsitä mitään, tässä asiassa en
+ole viisaampi kuin lammas, joka ei tahdo alistua paimennettavaksi, vaan
+haluaa alati mennä omia teitään.
+
+Tarje nöyrtyy heti, hänen hienot kasvonsa käyvät pehmeiksi ja lempeiksi.
+
+— Minä tahtoisin vain kovin mielelläni ymmärtää.
+
+— Minäkin tahtoisin, Tarje. Mutta kun minä en voi, kun vaikeus on liian
+suuri — — minusta on kuin kulkisin polkua ja siinä olisi esteenä kivi,
+raskas lohkare, joka on vyörynyt rinteeltä. Minä en voi järkähdyttää
+sitä paikaltaan, minun täytyy Jumalan nimessä antaa sen olla, saan
+luvan kiertää ulkopuolelta. On parempi minulle, että väistyn syrjään ja
+kierrän ja pääsen perille, kuin että jäisin tappelemaan kiven kanssa ja
+antaisin sen siten pidättää minua. On parempi niin minulle itselleni
+kuin lampaillekin, että annan kiven olla siinä, missä on, ja etsin sen
+sijaan tunturiruohoa ja asetun sellaiseen paikkaan, että lampaat saavat
+ruokaa.
+
+Hymy on jälleen ilmestynyt Jonin kasvoille, hän istuu pää kallellaan
+ja suun vaiheilla veitikkamainen ilme ja on sen näköinen kuin miettisi
+jotakin kepposta, silmät eivät hetkeksikään väisty pomosta. Tuokion
+kuluttua hän nousee ja hakee jotakin paaden alta — hatun, joka on
+reunojaan myöten täynnä muuraimia.
+
+— Olkaa hyvät, jos tahdotte.
+
+Kuu on noussut tunturin yläpuolelle — on kuin pimeys olisi valunut
+pois, kuin ajan vesi olisi kääntynyt ja virtaisi hiljaa takaisin
+itseensä. Sen tilalle kohoaa hopea-aalto, valovirta vyöryy tähtiä
+kohti ja upottaa ne lumenkylmään syliinsä. Rajat kasvavat, ääriviivat
+häipyvät, rauha ja etäisyys astuvat maan päälle — hiljaisuus vallitsee
+idästä länteen, taivaankappaleesta taivaankappaleeseen, pimeyden
+ajattomiin kuiluihin asti. Iankaikkisuus hengittää maahan ja koskettaa
+sitä salaisuudellaan —
+
+Kristofer istuu, ja hänen on hyvä olla.
+
+Silloin tällöin hän kohottaa katseensa ja katsoo hellästi tovereihinsa:
+Jon ja Tarje ovat siinä niin nuorina ja silmät toivoa loistaen ja
+pomo, joka istuu kiveen nojaten, vuosien merkitsemänä, ryppyisenä ja
+kuluneena — valkohapsinen vanhus, ikään kuin elämän itsensä siunaama.
+He istuvat ja syövät muuraimia, hattu on maassa, tavan takaa joku
+heistä ojentaa kätensä ja täyttää sen nuotion valossa — kun hän jälleen
+vetää sen puoleensa, on kuin se olisi täynnä hehkuvia hiiliä.
+
+Kristoferkin syö.
+
+Suon keltainen, lasimainen hedelmä — jokainen marja sulaa suussa ja
+täyttää sen hapahkolla mehullaan. Pienen pienessä verhiössään se on
+kuin rykelmä helmiä, kesä on täyttänyt ne taikavoimallaan, kaikki
+tunturin ja suon nesteet paisuvat niiden särkyvän kuoren alla.
+
+Tist, kuuluu kanervikosta, kirvinen siellä uneksii matkastaan — se
+puhuu unissaan ja herättää itsensä.
+
+
+
+
+XXX.
+
+
+Nyt on paimentaminen tältä vuodelta lopussa, nyt he ovat kaikki
+kotimatkalla, ihmiset ja eläimet vilisevässä jonossa, hevoset
+selkätaakkoineen, lehmät pitkine ja leveine vatsoineen ja riippuvine
+utareineen, jotka laahaavat kanervikossa, ja lampaita ryhmittäin sekä
+edellä että jäljessä. Mydanin ylänne jää taakse tyhjine leireineen ja
+paljaiksi kaluttuine laitumineen, märkine, nuokkuvine niittyvilloineen
+ja sara- ja ukonpartamättäineen. Rokken kohottaa lakensa taivasta
+kohti, se on niin kuin suunnaton heinähaasia, joka on seisonut siinä
+tuhansia vuosia ja käynyt harmaaksi pelkästä ikävästä, sen takana
+on Blommelin kukkula tiheine kataja- ja pajuvesakkoineen. Harjalla
+on valkoinen siirtolohkare, valtava lammas, joka on asettunut
+tähystelemään ja katsoo lauman jälkeen kokonaisen päivän...
+
+Kotikylästä on tullut kaksi miestä, Aasuld Smedland ja Tore Fidjene,
+he ovat tulleet hoitamaan hevosia, he saapuvat tarkalleen samana
+päivänä joka vuosi ja auttavat paimenta tavaroitten kuormituksessa ja
+kuljetuksessa. Niin he kulkevat siinä neljään mieheen ja ajavat laumaa
+hitaasti tunturin poikki, ajavat ja lepäävät ja ajavat taas. Meno on
+otettava rauhallisesti, täytyy tuumia yksinkertaisesti ja sievästi —
+ellen tule tänään, tulen huomenna, eläimillä pitää olla aikaa syödä
+ja vähän levähtää matkalla. Ne ovat kyllä kesän kuluessa käyneet
+voimakkaiksi ja vikkeliksi, mutta ne eivät kaikki ole yhtä voimakkaita,
+eivät kaikki yhtä vikkeliä, toiset ovat myöskin laiskempia kuin toiset
+ja tallustavat eteenpäin hitaasti ja vastahakoisesti. On kuin ne
+viivyttelisivät joka paikassa, kuin tahtoisivat alati hengähtää, minkä
+tähden niiden on muutettava, ne ehkä ajattelevat, eikö niiden ole hyvä
+siellä, missä ovat. Hei, paimenpojat laukkaavat ylt'ympäri koirat
+takanaan ja huutavat ja huhuilevat ja ikään kuin kehoittelevat niitä,
+katsokaakin, että lähdette heti! Nuoret lampaat ovat myöskin vähemmän
+kestäviä ja väsyvät helpommin kuin vanhemmat — niin lauma vähitellen
+jakautuu, syntyy etujoukko, joka alati on johdossa ja aika ajoin ihan
+näkymättömissä, ja takajoukko, joka viivyttelee ja jää jälkeen ja on
+vaikea ja raskas saada liikkeelle. Kenties ne joutuvat toisistaan
+erilleen ja kohtaavat uudelleen vasta myöhään illalla. Etujoukko on
+saapunut pienelle kivimajalle, jossa heidän tapansa on yöpyä, nuotio
+roihuaa jo pimeässä — — kop, kop, takajoukko tulee perässä, sitten ne
+taas sulautuvat yhteen.
+
+Ja niin he etenevät tunturia pitkin runsaan peninkulman tai kaksi
+päivässä, millainen tie ja maasto kulloinkin on, vaeltavat hitaasti
+majapaikasta toiseen tiukujen kilistessä ja koirien haukkuessa. On
+kuin pieni kansa olisi vaeltamassa, matalakasvuinen, nelijalkainen ja
+paksuja turkkeja käyttävä, harmaita, mustia, valkeita ja sinisiä, ja
+siellä täällä astuu jättiläinen pitkin, hoikin hämähäkinjaloin ja ohjaa
+niitä hitaasti päämäärää kohti ja katsoo, että kaikki käy hyvin.
+
+
+
+
+XXXI.
+
+
+Staale on vielä tunturilla, mutta Per Syrdalen on lähtenyt. Hän on
+hiukan heidän edellään, noin kolme tai neljä päivämatkaa, Aasuld ja
+Tore kohtasivat hänet Hjortlandissa, isäntä itse oli pysähdyttänyt
+hänet, ruohorahoista oli kysymys. Isäntä seisoi eukkonsa ja poikiensa
+kanssa pihalla ja sulki tien Per Syrdalenilta, jonka oli mentävä siitä
+läpi, Aasuld ja Tore nauravat ja kertovat ja lyövät reisiinsä ja
+nauravat taas.
+
+— Voi armias aika, he sanovat — sitä oli hauska kuulla, poika!
+
+Per oli ollut kelpo lailla harmissaan ja riidellyt kuin rajuilma ja
+sadatellut ja soittanut suutaan, hän tahtoi tapansa mukaan tinkiä
+lukumäärästä ja päästä niin halvalla kuin mahdollista. Tässä hän
+tuli kahdeksansataa eläintä mukanaan, ja sitten hänen pitäisi maksaa
+tuhannesta? Laske, sanoi isäntä vain ja oli yhtä kiukkuinen. Ei,
+Perillä ei ollut aikaa, Perin täytyi päästä heti läpi, se oli hänelle
+äärettömän tärkeätä, oli jo myöhäistä ja —
+
+— Laske, sanoi isäntä uudelleen.
+
+Sitten he olivat alkaneet laskea. Isäntä ja eukko väistyivät vähän,
+niin että lampaat juuri pääsivät kulkemaan välistä, Per laski niin
+nopeasti kuin saattoi, ja muudan paimenpojista piirsi tikulla loven
+maahan joka tusinalta. Sitten heidän piti lukea lovet ja laskea,
+paljonko niitä kaiken kaikkiaan oli — niin kuin lampaita laskettaessa
+tehdään. No niin, lampaita pujahteli läpi, ja paimenpoika piirteli —
+mutta sitten eukko äkkiä huutaa:
+
+— Sinä piirrät samaa lovea, senkin kettu!
+
+Aasuld ja Tore ihan hirnuvat, hei, poika, miten hauskaa se oli:
+
+Per hyppi ja loikki vihasta, mutta miten hän hyppikin ja miten hän
+potkikin, putosi hän aina samaan paikkaan, eikä hänen auttanut muu
+kuin pysyä siinä. Isäntä ja eukko ja heidän poikansa — se oli kuin
+puskemista kovaan vuoreen.
+
+— Oikeus kuin oikeus, karjui Per, niin kuin tapansa oli.
+
+— Aivan niin, vastasi isäntä — ja sen vuoksi laskemme vielä kerran!
+
+Ja Perin täytyi antautua, ja he löysivät uuden tikun ja alkoivat laskea
+uudelleen. Mutta tällä kertaa isäntä piirsi merkit, ja kun he olivat
+suorittaneet yhteenlaskun, ei lampaita ollut kahdeksansataa, niin kuin
+Per oli ilmoittanut, eikä tuhat, niin kuin isäntä luuli, vaan lähes
+tuhatneljäsataa, ja Perin täytyi maksaa joka-ainoasta.
+
+Miehet pitävät hauskaa siinä kulkiessaan. Oikeus kuin oikeus, he
+sanovat matkien Periä ja ovat pelkkää nuoruutta ja iloa, siinä hänelle
+kävi niin kuin tahtoi, siinä se poika sai oikeutta, jota aamusta iltaan
+kärttää —
+
+       *       *       *       *       *
+
+He laskeutuvat tunturia pitkin, ihmiset ja eläimet pitkässä jonossa.
+Korkoraudat kilahtelevat kallioon, hoikat jalat tepastelevat ja
+tömistävät, tunturilta ikään kuin kohoaa tuuli, pauhu, jonka sorkkien
+kopina, kihisevä hälinä ja kiireiset pikkuäänet synnyttävät. Varpuja
+taittuu ja oksia murtuu, kiviä vierii ja risuja ritisee, kuuluu
+eläinten ääniä ja ihmispuhetta —-ikuinen levottomuus ja tohina
+joukon päästä toiseen. Rokken on aikoja sitten kadonnut näkyvistä,
+Blommelin kukkula kuin vajonnut maan alle, askel askelelta he vaeltavat
+eteenpäin, kyynär kyynärältä — peninkulma peninkulmalta he jättävät
+taakseen kallioita ja soita. Väliin he tulevat jollekin korkealle
+selänteelle ja näkevät kauas tunturin yli:
+
+Kaikkialla loistaa ja kimaltelee, lammikolta, lampia ja solisevia
+puroja, karumpana sinessä ehkä hopeakieli, joka näyttää värisevän
+auringossa — Herra ties, mikä järvi se on! Pyyh, tunturikurmitsa
+valittaa suolla, se istuu ruskealla mättäällään ja puhaltaa ohueen
+huiluunsa — pehmeä, täyteläinen, sointuva sävel, jossa on koko syksyn
+alakuloinen kauneus, sen syvä kaipaus ja lempeä rauha.
+
+Ja taas he vaeltavat, ihmiset ja eläimet, kulkea tallustelevat tunturia
+pitkin — hevoset ja hevosmiehet etunenässä ja paimenet ja lehmät ja
+lampaat perässä, koirien keikkuessa joka puolella. Silloin tällöin
+jokin eläin äännähtää, se on väsynyt kulkemaan, uupunut kuin sotamies
+raskaassa marssissa — eivätkö toisetkin ole väsyneitä? Olemme, olemme,
+vastataan ympäriltä, laumasta kohoaa moniääninen kuoro, karkeita
+bassoja ja hentoja tenoreja, me emme enää suuria jaksa! Muudan käheä
+ruotimuori puuttuu puheeseen, sen ääni värisee huolesta, ja se
+venyttää rukoilevasti puhettaan, oi hyvä Jumala, se ikään kuin sanoo
+ja tekeytyy niin vanhaksi ja raihnaiseksi kuin voi, voi selkääni, voi
+sää-ä-ä-ääriäni, voi hy-y-y-yvät ystävät, levätään vähän tä-ä-ä-ässä!
+
+Rauhattomuus leviää, häly kasvaa — mutta keskellä rauhattomuutta,
+keskellä nielua astelee iso, vaaleansininen emälammas, jolla on
+kaulassaan helisevä kulkunen, ja käskee järjestykseen ja kehoittaa
+levollisuuteen. Se kulkee siinä niin vakaana ja arvokkaana, niin
+tanakkana ja koko olemukseltaan itsetietoisena jonkinlainen rumpali
+rumpuineen ja palikkoineen — ja kulkunen soi ja kutsuu ja laulaa
+kirkkaalla, hopeankirkkaalla äänellään ja vetää tiheän jonon mukaansa.
+Kuule, mäeltä kuuluu kiinteää poljentaa, typyhäntälampaita sieltä
+tulee lyhyin hännin ja pienin korvin, karkeita talonpoikaiseläimiä,
+maan ikivanhan karjanhoidon vahvistamia ja karaisemia. Herra tietää,
+ettei sellaisessa ole mitään katselemista, sen villa on kankeaa ja
+takkuista, se on kuin kanervamätäs, koko eläin, mutta se on ollut
+köyhän miehen rikkautena ja on vaatettanut ja elättänyt häntä satoja
+vuosia. Se kulkee tuossa uskollisena palvelijana, köyhyyden ja ankarien
+elinehtojen merkitsemänä, kotilieden kärsivällisenä orjana — — ja
+paimenpoika harppailee vieressä ja kuuntelee tiukua silmät säihkyen
+eikä väsy tuijottamaan lampaaseen, ei kyllästy näkemään ja kuulemaan.
+
+Myöhemmin päivällä he lepäävät hiukan, eläimet ja ihmiset paneutuvat
+pitkäkseen ja torkkuvat tunnin tai pari. Ilmassa on hiljaista,
+tunturilla on hiljaista — sitten lankeaa varjo äänettömästi maahan,
+kanahaukka liitelee auringonpaisteessa pyrstö jäykkänä kuin peräsin
+ja katsoo allaan näkyviä eläimiä. Se tekee sinessä laajan kaaren
+ja tarkastaa joka-ainoan — liian isoja, liian paksuja kaikki — se
+purjehtii eteenpäin halki hiljaisuuden, yli lakeuden, niin kauas kuin
+pääsee...
+
+Mutta matka on pitkä ja aika niukka. Täytyy ennättää jakopaikalle,
+jonne lampaiden omistajat tulevat — täytyy olla perillä jakopäivänä,
+kuten paimenet sitä nimittävät, niin ettei omistajain tarvitse
+odottaa, vaan saavat eläimensä heti. Niin makealta ja hyvältä kuin
+tuntuukin maata, niin kankeat ja jäykät kuin jalat ovatkin — tuokion
+kuluttua kulkue on jälleen liikkeellä, ja ihmiset ja eläimet matelevat
+edelleen ja jättävät taas kappaleen tunturia taakseen ja pääsevät
+taas kappaleen matkaa eteenpäin. Sitten nostavat hevoset päätään
+ja hirnuvat, ensimmäinen uudisviljelys tulee näkyviin, ensimmäinen
+tunturitalo sukeltaa esiin, pieni ja alaston ja matalaullakkoinen,
+siellä on turvekasoja nurmikolla kuivamassa ja kanervikossa pieniä
+poltettuja ruutuja. Tuolla viittoo joku mies kädellään, siellä on
+tunturitalonpoika polvillaan suossa ja kaivaa ja ponnistelee henkensä
+edestä, siellä hän on vuodet läpeensä ja taistelee köyhyyttä vastaan
+aamusta iltaan ja koettaa elättää itsensä ja perheensä ja hankkia
+heille lämmintä ja ruokaa ja vaatteita. Puolen vuotta hän seisoo tuolla
+maassa — jonkinlainen kaksijalkainen ojamyyrä — ja elää elämänsä
+kärsivällisesti loppuun, karvaan, katkeran, ilottoman elämänsä.
+Kristofer heiluttaa vastaukseksi lakkiaan, ja talonpoika seisoo ojassa
+lapioonsa nojaten, pienenä ja köyhänä ja harmaana, ja katsoo laumaa ja
+hengähtää hetken. Siinäpä komeita eläimiä, hän ehkä ajattelee, kunpa
+olisi kymmenen, kaksitoista sellaista — kunpa saisi valita vapaasti
+laumasta!
+
+Sitten hän huoahtaa ja sylkäisee kouriinsa ja kumartuu jälleen työhönsä.
+
+
+
+
+XXXII.
+
+
+Sinä iltana he tulivat suurelle kanervakukkulalle. Kristofer muisti sen
+läpi elämänsä.
+
+Sillä kohdin oli laakso, joka jakoi tunturin kahtia, ja laaksossa
+oli järvi suhisevine rantakaisloineen ja pienen pienine saarineen,
+joilla kasvoi kanervaa ja mäntyjä, He olivat tehneet tulen rannalle ja
+lypsäneet lehmät ja aterioineet, sitten he olivat käyneet pitkäkseen
+maahan, kaivautuneet jänisten tavoin kanervikkoon sarkanuttuja
+peittoinaan ja nukkuneet melkein heti.
+
+Keskellä yötä Kristofer heräsi, oli kuin hän olisi ollut kaukana
+poissa ja palannut äkkinykäyksellä itseensä. Niin, hän sanoi ja avasi
+silmänsä ja huomasi yhtäkkiä olevansa maassa, kanervakukkula päänsä
+päällä ja järven kiila jalkainsa juuressa. Oli alakuun aika ja kuutamo
+— taivaalta lankesi vinosti valo, joka sekunnin murto-osassa ikään kuin
+paljasti olevaisen ihmeet ja näytti hänelle esineiden omat kasvot,
+ennen kuin ne ehtivät kätkeytyä häneltä. Oli kuin ovi olisi ollut
+raollaan jossakin, kuin hän aivan odottamatta olisi päässyt katsomaan
+jostakin aukosta ja olisi nähnyt kaiken sellaisena kuin se todella
+oli. Silmänräpäys vain — sitten oli kaikki ohi, sitten Kristofer istui
+valveilla kanervikossa, sokeana olentona niin kuin tuhannet muut, niin
+kuin Tarje ja Jon tuossa, niin kuin hevoset ja lehmät ja lampaatkin.
+Tuon vaaksanmittaisen ajan hän tiesi järkähtämättömän varmasti, että
+kukkula oli kutsunut häntä, sillä hetkellä se oli luonnollista, hän
+ymmärsi sen eikä ihmetellyt, kukkula ei ollut vain kukkula, mikään ei
+ollut vain oma itsensä, vaan jäsen ja välikappale, kuuluen ikuiseen ja
+erottamattomaan yhteyteen. Vain silmänräpäys — sitten ovi sulkeutui,
+sitten Kristofer istui ikään kuin ulkopuolella ja katsoi ympärilleen
+ihmettelevin silmin eikä käsittänyt, mikä hänen oli, eikä voinut sitä
+sanoin selittää. Oli kuin hänen aistinsa olisivat surkastuneet, hän
+oli voimattomana omassa itsessään, omassa karkeassa lihassaan eikä
+voinut murtautua sen läpi eikä poistaa sen esteitä ja rajoja. Jäljellä
+oli vain hämärä muisto, sumea vaikutelma, epäselvä tunto. Tällä
+paikalla oli hänelle jotakin asiaa, se oli ikään kuin kajonnut hänen
+kohtaloonsa, mutissut ihmeellisen sanan hänen korvaansa, hämärän sanan
+tulevaisuuden kirjasta.
+
+Pomo herätti hänet aikaisin aamulla, järvi nukkui vielä laaksossa,
+kaislikko kaarsi sitä nuokkuvin töyhdöin, ruoho ja kukat torkkuivat
+ympärillä. Vain kanervakukkula oli valveilla, se kohotti punaisen
+tuliharjan taivasta kohti ja hehkui hiljaa ja suloisesti aamuruskossa,
+oli kuin se olisi liekehtinyt, kuin se olisi seisonut siinä hiljaa
+rukoillen, aamun ihmeen hurmaamana, ylevässä ja sulkeutuneessa
+rauhassa. Kristofer katsoi hämmästyneenä ympärilleen, tuo hämärä tunto
+heräsi jälleen eloon hänen sisimmässään, istuessaan siinä lypsämässä
+hänestä tuntui kuin hän ei saisi häiritä, kuin paikka jollakin tavalla
+olisi pyhä.
+
+Kun Jon vähän aikaa sen jälkeen meni ohi sankkoa kantaen, kohotti
+Kristofer katseensa ja kysyi:
+
+— Mikä tuon ylänteen nimi on?
+
+— Helluntaikukkulaksi sitä tavallisesti sanotaan.
+
+Helluntaikukkula, ajatteli Kristofer, nimi otti häntä hiljaa kädestä ja
+vei hänet ajassa taaksepäin, kaukaiseen ja kadonneeseen maahan...
+
+Vähän myöhemmin he olivat taas matkalla, hevoset astuskelivat
+etunenässä huojuvat taakat seljässään, korkeat, pyöreät, komeat
+eläimet, jotka kohosivat paljon yläpuolelle pääjoukon ja korskuivat
+kulkiessaan voimansa tunnossa. Ne astuivat kuin päälliköt kulkueen
+edellä, takana tulivat rahvaanmiehet pieninä ja harmaina, tuli yhteinen
+kansa taapertaen niiden perässä, sarkapukuisena, köyräniskaisena,
+matalajalkaisena ja sipsuttavin askelin. Kristofer käänsi päätään —
+kukkula hehkui juureen asti, aamurusko oli astunut alas, Jumala itse
+oli vaaralla ja katseli heräävää maata. Hevoset hirnuivat taas, se
+kuulosti välkkyviltä torventoitauksilta, jotka kaikuivat helisten
+kirkkaassa aamussa, ne nostivat kasteisia päitään ja antoivat
+niiden taas vaipua raskaasti huoaten. Jonkin matkan päässä pyrähti
+kanervikosta sininen urosteeri — silloin Kristofer käänsi päätään ja
+katsoi taakseen vielä kerran. Helluntaikukkula hehkui yhä, yhä hän
+tunsi pyhän mielessään ja tajusi olevansa salaisesti sidottu paikkaan
+itsekään sitä käsittämättä.
+
+Samana päivänä he tulivat alas laaksoon.
+
+He olivat vaeltaneet pitkin Noitatunturia, missä Kristofer
+poikavuosinaan kohtasi lauman ensimmäisen kerran, se lepäsi tuolla
+siirtolohkareineen ja loi varjon kanervikkoon, ilta oli taas tulossa.
+Muisto kävi jälleen eläväksi hänen mielessään, kuvia ja sanoja sukelsi
+esiin — hän seisoi alhaalla suolla puolukkakori kädessään ja tuijotti
+lumottuna selänteelle ja näki eläinten vilisevän näkyviin. Äiti seisoi
+vähän syrjempänä, Kristofer ei voinut nähdä hänen kasvojaan, äiti oli
+pannut puolukkakorin maahan ja seisoi puoliksi selin häneen.
+
+Sinun olisi pitänyt ottaa hänet, äiti!
+
+Hän kuuli oman innokkaan äänensä ja näki äitinsä punastuvat kasvot,
+kun hän kumartui korinsa puoleen, oli kuin tuo punastus olisi ollut
+heijastusta korista — kuin punaiset marjat olisivat lainanneet sen
+runsaudestaan.
+
+Rakas äiti, sanoi hän itsekseen, hänet valtasi kummallinen
+häveliäisyys, oli kuin hän olisi muistellut jotakin, joka hänen olisi
+pitänyt aikoja sitten unohtaa.
+
+Tuokiota myöhemmin he olivat Hjortlandissa. Ruohorahat, ajatteli
+Kristofer, hän näki isännän tulevan talosta, nyt alkoi varmaan riita
+ja rettelöinti. Mutta ei, isäntä oli lempeä ja ystävällinen, ei
+puhettakaan rahoista Nilsiltä:
+
+— Minun piti sanoa terveisiä Periltä, virkkoi hän puristaen hilpeästi
+pomon kättä ja iski silmää — hän meni ohi muutama päivä sitten ja
+maksoi saman tien sinun puolestasi, niin ettei sinun tarvitse pysähtyä
+täällä!
+
+Pomo oli yhtä leikkisällä tuulella ja löi isäntää olkapäälle:
+
+— Saatpa kertoa terveiseni ja kiitokseni, muuten tämä on ihan liian
+hullua!
+
+— Ei mikään ole toki niin hullua, ettei siitä ole jollekin hyötyä —
+
+Sitten he eivät pääse pitemmälle metsän vuoksi, mäntyjä ja kuusia
+kasvaa suoraan edessä ja pakottaa heidät kääntymään alas kylään päin.
+Vähän ajan kuluttua tuli laakso näkyviin tummana ja häilyvin suo-usvin,
+pieniä talorykelmiä sukelsi esiin, pimeästä kuului lasten huutoa ja
+laulua, ensimmäiset valot pilkottivat sumusta unisesti väreillen —
+Rugland laveine vainioineen ja suurine, vieraanvaraisine huoneineen,
+läävineen ja talleineen ja karjahakoineen, sekä ihmiset että eläimet
+saivat siellä kunnollisen katon päänsä päälle.
+
+Heidän takanaan ylenee rinne jäykin seinämin ja huimaavin jyrkäntein.
+He pääsevät kulkemaan erästä rotkoa myöten ja tulevat rymisten suoraan
+taloa kohti.
+
+Veräjän saranat narisevat —
+
+— Tervetuloa, sanoo joku — hauska nähdä sinua!
+
+Heidän yläpuolellaan lepää tunturi illassa niin kuin suunnaton varjo,
+niin kuin ihmeellinen, kaukainen uni.
+
+
+
+
+XXXIII.
+
+
+Jakopäivä on ohi, lauma on pirstottu ja hajoitettu ja kadonnut,
+omistajat ovat tulleet paikalle ja poimineet eläimen toisensa jälkeen
+itselleen — sulloneet ne yhteen pieniin aitauksiin ja vihdoin vieneet
+kukin taholleen. Mustanaamat ja sheviotit ja typyhäntälampaat,
+vähitellen niistä on saatu selvä, toinen toisensa jälkeen ne on
+kuljetettu lammaslaumasta pois ja koottu pieniin aitauksiin. Kovat
+kourat ovat tarttuneet villaan ja laahanneet toisen toisensa
+jälkeen pois — seiso siinä, kunnes luku on täysi! Se on ollut kuin
+markkinapaikka, ihmisiä on tullut ja mennyt, kaikenlaista kansaa
+on tungeksinut, rahalla varustautuneita ostajia, kulkukauppiaita,
+kellonvaihtajia —ja Per Syrdalen etsi tietysti vaihtomahdollisuuksia
+silmät pystyssä ja nenä ikään kuin kynnellisenä. Ja keskellä melua ja
+tohinaa ja hälinää ovat lampaat seisoneet ja odottaneet ja käyneet yhä
+enemmän pyörälle päästään, tietämättä, mitä tehdä, ja käsittämättä,
+mitä tämä kaikki merkitsi. Ja tavan takaa ne ovat muistelleet
+ylänteitä, soita, kanervikkoa ja tunturiruohoa, tunturiruohoa — ja
+sitten ne ovat tunteneet olevansa nälkäisiä, voi miten nälkäisiä ja
+raihnaita ja kuluneita, ja nuuskineet maata ja ynisseet ja itkeneet
+epätoivosta ja surusta. Niiden valitus kuulosti niin alakuloiselta ja
+lohduttomalta, oli kuin lampaat olisivat rukoilleet, ne ovat seisoneet
+ja katsoneet aidan yli — paimen, eikö paimen mahda tulla? Ei, paimen ei
+tule, vieras tulee sen sijaan ja tarttuu siihen raaoin käsin ja vetää
+sen kovakouraisesti pois. Tänään on vain outoja, melua ja kiirettä
+kaikkialla, kaikki on toisin kuin ennen, joka suhteessa kerrassaan
+murheellisesti...
+
+Kristoferistakin on tuntunut siltä, hän on koko päivän käyskennellyt
+edestakaisin jäsenissään merkillinen levottomuus ja seurannut mellakkaa
+raskain silmin ja katsellut tapausten kulkua mieli raskaana. Nyt hän
+istuu kivellä tuijottaen erään sinisen lampaan jälkeen, jota ne juuri
+vievät pois, se näyttää menevän niin vastahakoisesti, niin hyljättynä
+ja alakuloisena, että tuntuu oikein surkealta. Kun hän aamulla otti
+tiuvun sen kaulasta, täytyi hänen silittää sen selkää, oli kuin
+hän olisi pettänyt sen jollakin tavoin, luovuttanut sen vieraisiin
+käsiin, jättänyt sen kovan kohtalon kouriin — se oli katkera hetki. Ja
+tuolla lammas nyt taapertaa tiehensä, hänen ystävänsä, hänen kesäinen
+ylpeytensä tunturilla, ja Herra tietää, mitä siitä tulee ja minne se
+joutuu.
+
+He tulivat aamulla Vatneen, missä pomon koti oli, sinne he jättivät
+lehmät ja hevosten kuormat, pieni sinisilmäinen äijä oli pihalla ja
+otti ne vastaan. Oli helppo nähdä, että siinä oli veli, hän oli vain
+paljon vanhempi, iho oli ikään kuin löyhemmällä ja syvemmissä rypyissä
+ja laskoksissa, ja tukka oli pitempi ja valkeampi. He puhuivat vähän
+aikaa yhtä ja toista, sitten veli ikään kuin huokasi:
+
+— Minä käyn nyt vanhaksi, poika, olisi selvintä, että sinä lopettaisit
+paimentamisen!
+
+Pomo pudisti päätään.
+
+— Minä en voi lopettaa.
+
+— Et, et, sanoi veli hiljaa — niin kai se on. Sinä näyt saaneen uuden
+paimenpojan?
+
+— Niin, se on muudan, jonka minä tunsin ennestään, olen luvannut
+opettaa hänet.
+
+Veli ojensi kätensä.
+
+— Et kai viivy kauan poissa?
+
+— Aion tulla takaisin ensi viikolla, minun täytyy vain pikimmältään
+käydä kylässä.
+
+— Tervetuloa sitten!
+
+Sitten hevosmiehet hyvästelivät ja jatkoivat matkaansa hevosten
+keralla, iltapäivällä menivät Jon ja Tarje. He olivat aikalailla
+hämillään, he olivat tavanneet sukulaisiaan ja kiiruhtivat lähtemään
+— voi hyvin, he sanoivat ja ojensivat hiljaa kätensä. Sitten oli vain
+Kristofer jäljellä, hän kulki ja vilkuili pomoon, ei tiennyt, mitä
+tehdä, ei tiennyt, mihin ryhtyä, hänellähän ei ollut mitään paikkaa,
+minne mennä. Vielä oli joitakin lampaita jäljellä, muuten olivat ha'at
+ja aitaukset tyhjiä, maa poljettu ja alaston ja musta. Mutta ihmisillä
+oli yhä kiirettä, heitä oli kokoontunut pomon ympärille puhelemaan,
+muutamilla oli paloviinaa, ja he olivat kohtalaisesti humalassa.
+
+Kristofer meni lampaiden luo ja jäi katsomaan niitä miettiväisesti.
+
+Käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
+
+— No niin, poika, nyt me olemme kahden jäljellä.
+
+Pomo seisoi ihan hänen takanaan hämärässä ja katsoi häneen
+vaaleansinisillä silmillään.
+
+— Sinä pysyttelet aina lampaiden luona, näen minä, niin, eikä se juuri
+tyhmintä olekaan, lammas voi olla viisaampi kuin ihminen.
+
+Hän nyökkäsi päällään joukkoa kohti, joka räyhäsi ja lauloi kuorossa.
+
+— Niin, mitä minun pitikään sanoa: tältä kesältä on nyt homma lopussa,
+ymmärrätkö, minä en tarvitse paimenpoikaa ennen kuin kesäkuussa
+tulevana vuonna, jos sinä sitten tahdot jälleen lähteä paimeneen.
+Siihen on runsaasti kahdeksan kuukautta, pitkä aika, Kristofer, ja
+paimenpojan palkka ei ole iso.
+
+Siniset silmät katsoivat katsomistaan.
+
+— Onko sinulla paikkaa, missä voit olla, oletko sinä ajatellut
+itsellesi jotakin?
+
+Kristofer kostutti suuta kielellään.
+
+— E-en, en ole ihan, tai kyllä minä olen a-ajatellut —
+
+— Mutta et ole keksinyt mitään, tarkoitat, niinpä niin.
+
+Kristofer rohkaisi mielensä.
+
+— Niin, kun ne o-ottivat talon, muuten olisin ehkä voinut mennä kotiin.
+
+— Minä ymmärrän hyvin.
+
+Pomo seisoi vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena.
+
+— No niin, Kristofer, enpä sitten tiedä muuta neuvoa kuin että sinä
+saat jäädä minun luokseni — minä tahdon toki nukkua yöllä, minua
+ei huvita maata valveilla, on ikävää maata valveilla, aika matelee
+käsittämättömän hitaasti —
+
+Kristofer katsoi häneen viattomasti:
+
+— Minä luulin sinun nukkuvan hyvin?
+
+Pomo hymyili.
+
+— Niin, ei minulla ole mitään valittamisen syytä, mutta jos me nyt
+eroaisimme näin, jos minä menisin matkoihini, tarkoitan, ja jättäisin
+sinut tähän seisomaan — mitenkähän unen silloin kävisi? Minä tunnen
+Nilsin, tiedä se, hän valvoisi ja ajattelisi sinua koko yön ja
+miettisi, miten sinun olisi käynyt. Mahtaakohan Kristoferilla olla
+kattoa päänsä päällä, jospa hän näkee nälkää ja palelee — ja millainen
+paimen sinä oikeastaan olet, kuu saatoit sillä tavoin jättää hänet? Ei,
+saatpa säästää Nilsin siitä, saatpa mieluummin lähteä hänen kanssaan,
+kyllä me neuvot keksimme.
+
+Kristoferin kasvot värähtelivät, hän ei antanut leikin johtaa itseään
+harhaan, hän käsitti heti.
+
+— Kiitos, sanoi hän lämpimästi ja haparoi kädellään Nilsiä kohti — sinä
+olet vain ihan liian hy-hyvä.
+
+— Ei mitään kiittämistä, Kristofer, minulla on kyllä työtä sinulle,
+ja, älä luulekaan muuta — — no, meidän täytyy lähteä, minun on vietävä
+nämä jäännökset kylään; minä harjoitan sivussa hiukan kauppaa, paimenen
+ansiot eivät näet liikoja lihota, ja syksy ja talvi ovat pitkät —
+
+He vaelsivat hitaasti hämärän halki, eläimet olivat nälkäisiä ja
+nykivät suuhunsa syysheinää ja pysähtyivät joka kohdassa, missä näkivät
+ruohoa. Ihmeellinen, pienikumpuinen pimeä maisema lähestyi heitä joka
+taholta, pienet kukkulat estivät näkemästä, tammivesakko tuli ihan
+tielle asti, välistä oli kuin he olisivat kulkeneet jonkinlaisessa
+kuilussa, jonka vuori sulki syleilyynsä. Sitten se ikään kuin päästi
+heidät ja madaltui — ja Kristoferin ihmettelevien silmien eteen avautui
+laaja lakeus, joka kaukana yhtyi taivaaseen ja häipyi sinisenä sen
+tummaan piiriin. Se lepäsi siinä viettävin mäin ja kummuin, pelloin
+ja vainioin ja ruskein mätässoin, pitkiä kiviaitoja kulki sen poikki
+jakaen sen pitkulaisiin kaistaleisiin, pieniin nelikulmioihin niin
+kauas kuin hänen silmänsä kantoi. Mutta yli mäkien, yli kumpujen vaelsi
+illassa raskas kohu — aivan kuin avaruuden akkunasta virraten.
+
+Nils pysähtyi käsi korvan takana.
+
+— Kuule merta, Kristofer, tulee varmasti myrsky, meidän täytyy kulkea
+niin nopeasti kuin voimme ja katsoa, että saamme yöksi katon päämme
+päälle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viikon kuluttua he tulla rämpivät Vatneen, koko heidän matkansa ajan
+oli satanut, ja he olivat märkiä ihoon asti.
+
+— Tervetuloa, kuului ovelta, veli seisoi siellä sukkasillaan,
+liidunvalkea pää kallellaan, pienenä ja raihnaana ja väljäihoisena.
+
+— Olipa hyvä, että vihdoinkin tulit!
+
+Pomo puristi lujasti hänen kättään.
+
+— Olet ehkä odottanut?
+
+— Niin, minusta sinä viivyit melko kauan.
+
+Tuokion kuluttua kuului taas:
+
+— Sinä jäät kai nyt vähäksi aikaa kotiin?
+
+— Niin, se on aikomukseni — muuten meitä on tällä kertaa kaksi, minä
+otin nuorimman paimenpojan mukaani —
+
+Veli kääntyi Kristoferiin päin, silmät siirtyivät häntä tutkimaan
+viisaina, arvostelevina ja valppaina.
+
+— Hän on varmaan hyvä paimenpoika, kun et henno päästää häntä luotasi.
+
+— Sinäpä sen sanot, sinäpä sen sanot —
+
+Pomo rykäisi voimakkaasti.
+
+— Mutta jos hän nyt suostuisi jäämään, mitä sinä siihen sanoisit?
+
+Veli katsoi Kristoferiin, katse tutki häntä pohjaa myöten.
+
+— Jos hän tahtoo olla, saa hän minun puolestani.
+
+Niin oli Kristoferin elämä toistaiseksi turvattu eikä pomon tarvinnut
+maata valveilla ja kääntelehtiä vuoteessaan ja pohtia unettomana hänen
+kohtaloaan.
+
+
+
+
+XXXIV.
+
+
+Pitkä talvi, pitkä kevät —
+
+Kristofer on sinä aikana kuljeksinut talossa ja toimitellut
+kaikenlaisia töitä, auttanut noita kahta vanhusta niin hyvin kuin on
+voinut, pilkkonut halot ulkona vajassa, ruokkinut hevosen ja lehmät,
+käynyt aamuisin riihessä puimassa ja vienyt sitten jyvät myllyyn. Talo
+ei ole aivan pieni, siellä on ollut yhtä ja toista tehtävää, työtä
+on riittänyt hyvin vielä yhdelle miehelle. Toisinaan hän on myöskin
+ollut mukana metsässä ja kokeillut hirrenajajana — sekin on käynyt
+laatuun. Kristofer on selvästi huomannut, että vanhukset ovat olleet
+tyytyväisiä, häntä on aina silloin tällöin kehaistukin:
+
+— Oikein, Kristofer, on pomo sanonut — sinähän olet semmoinen mies,
+ettei maan päällä parempaa!
+
+— Ihan niin, on veli lisännyt — olin tyytyväinen, kun sinä lopetit
+paimentamisen ja tulit sen sijaan Vatneen.
+
+Mutta miten lujasti Kristofer onkin ahkeroinut ja miten hyvä hänen
+onkin ollut Vatnessa aika on kulunut häneltä matelemalla, päivät ovat
+olleet tuskallisen pitkiä, viikot toisinaan vallan loputtomia. Tunturi,
+ajattelee hän aamusta iltaan, povessa herää ikään kuin jano, kirvelevä
+kaipaus syvällä mielessä, hän antaa kirveen ja varstan vaipua maahan
+ja muistelee kesää ja vaipuu ajatuksiinsa ja näkee tunturin edessään
+kaikessa ihmeellisyydessään ja kuulee sen tuhatkielisen houkutuksen.
+
+Kun he ensimmäisen kerran olivat kirkossa ja virsi pauhasi kupulaessa,
+olisi Kristofer voinut itkeä ääneen. Hän istui katsoen kuoriin päin
+vielä hiukan hämmentyneenä matkan vaikutelmista — sitten tulivat
+sävelet ja ottivat häntä kädestä ja ikään kuin nostivat hänet
+yläpuolelle väkijoukon, yläpuolelle kirkon ja laakson ja kaiken.
+Helluntaikukkula oli yhtäkkiä hänen edessään, sellaisena kuin hän
+oli nähnyt sen tuona aamuna — kuin aalloten valoa kohti koko maisema
+keräytyneenä ympärilleen, aamurusko lepäsi liekkinä harjalla, pajut
+nuokkuivat alhaalla varjossa, kaislat nukkuivat vedessä. Ja itse
+hän vaelsi kukkulaa kohti, ylös valoa kohti, oli kuin hänellä olisi
+ollut pyhä asia, kuin hän olisi ollut matkalla Jumalaa tapaamaan.
+Sävelet herättivät sen hänessä eloon, sävelet loihtivat sen hänen
+silmiensä eteen, oli kuin hän vieläkin olisi ollut poikanen ja maannut
+vuoteessaan ja pudistellut kulkusta — muisto pulppusi lähteen tavoin
+hänen mieleensä ja virtasi solisten sen läpi. Ruumis istui kyllä kirkon
+penkillä, mieli vain oli kaukana tunturilla, kanervikon ja soiden
+parissa, se muistutti häntä olemassaolostaan, se hengitti häntä kohti,
+se nousi hänen unelmiinsa ja hänen ajatuksiinsa ja veti hänet mukaansa
+vastustamattomalla voimalla.
+
+Sävelet vaikenivat, yksi ja toinen ryki ja yski, Kristofer suoristi
+hiukan selkäänsä ja näki kuorin sukeltavan esiin, oli kuin hän olisi
+jollakin tavoin herännyt. Vierestä kuului samassa huokaus, pomon
+olkapäät liikahtivat, ja hän risti hiljaa kätensä — oli kuin hänkin
+olisi herännyt.
+
+Lokakuussa he hakivat paimenrahat, niin kuin tapa oli. He kulkivat
+jalan talosta taloon ja haalivat palkan vaivalloisesti kokoon, kruunun
+joka eläimeltä. He viipyivät poissa monta päivää, he kiertelivät
+polkuja ja ajoteitä, vaelsivat ylös sisämaahan ja alas merelle päin —
+toisinaan he olivat ihan rannikolla, missä talot vapisivat tuulessa
+valkeita suolatahroja ruuduissaan ja paksut olkilatomukset seiniensä
+ulkopuolella. He kävivät Perin luona ja kävivät Paalin luona, he
+kävivät vanhan Øigaren muorin luona — pomolla oli kaikki päässään, ja
+hän muisti suorimman tien heidän luokseen, muisti, miten monta lammasta
+heillä oli, ja saattoi mihinkään kirjaan ja paperiin katsomatta sanoa,
+paljonko hänellä oli saamista. Ja jos joku pyysi lykkäystä, kun hänellä
+ei juuri sillä hetkellä ollut rahoja käsillä — hyvä, hän vain nyökkäsi
+ja painoi senkin mieleensä ja tuli uudestaan paluumatkalla ja muistutti
+saatavastaan vielä kerran.
+
+He kantoivat rahoja repussa — kun ihmiset suurelta osalta maksoivat
+pikkurahassa, kävi se päivä päivältä raskaammaksi, kuparia ja hopeaa
+oli kasoittain pohjalla, ja se kilisi ja kalisi joka askelella.
+Niin he kulkivat hikoillen auringonpaisteessa ja katsoivat päivää,
+joka loisti heidän ympärillään, ja kantoivat reppua vuorotellen ja
+ponnistelivat kumpikin aikansa. Ja välillä he hiukan lepäsivät,
+pudottivat repun tienoheen, niin että rahat jysähtivät, ja asettuivat
+itse nurmikolle viereen. Syksy oli sinä vuonna hyvin kaunis, meri oli
+räiskyvän sininen, ilma kirkas ja lempeä ja hiljainen, peruna oli juuri
+nostettu, ylt'ympäri tuoksui tuoreelta mullalta. Ylempänä kohosi metsä
+kultaiselta alustalta, ja pilvet vaelsivat sen yllä niin kuin valkoiset
+purjeet.
+
+Kun he eräänä tuollaisena päivänä taas kulkea laahustivat, virkahti
+pomo yhtäkkiä:
+
+— Tänään on tunturilla kaunista, poika!
+
+Kristofer havahtui.
+
+— Minäkin ajattelin juuri tunturia.
+
+— Orrebronin ylänne, Kristofer, ja Kjetevatnet ja Mydanin linna,
+antaisin vaikka mitä saadakseni tänään olla siellä ylhäällä.
+
+Ääni värisi liikutuksesta.
+
+— Mikään ei ole niin kuin tunturi, poika, kun kerran olet oppinut sen
+tuntemaan, et pääse siitä enää irti. Sinä et voi elää muualla, et voi
+kestää toisissa paikoissa, et voi olla ilman sitä. Kun tulet niin
+vanhaksi kuin minä — — minä ikävöin, ikävöin, ikävöin, Kristofer, niin
+että olen toisin ajoin ihan sairas enkä voi edes niellä ruokaani.
+
+Pomo kallistui sivulle päin ja kohotti peukalolla hihnaa säästääkseen
+hiukan olkapäätänsä.
+
+— Mammona ja mammonan orja, sanoi hän hiljaa.
+
+Äkkiä hän pysähtyi keskelle tietä.
+
+— Minä olisin tyytyväinen, minä kantaisin mieluummin täysikasvuista
+pässiä tunturilla kuin tätä taakkaa, jota nyt kannan!
+
+He palasivat Simonpäiväksi, veli tuli tapansa mukaan ja hääri
+sukkasillaan heidän ympärillään ja koetti auttaa heitä. Kasvot olivat
+kovin pienet, kovin kuihtuneet, ruho kovin laiha ja kuiva ja hento,
+hyvät silmät katsoivat heihin huolestuneina, ikään kuin kysyen:
+
+Jäätte kai te nyt kotiin joksikin aikaa?
+
+Niin, Kristofer oli jälleen Vatnessa, niin hän taas liikkui vanhusten
+parissa ja ruokki hevosen ja lehmät ja pilkkoi halkoja vajassa ja
+auttoi piikaa lypsyssä ja muussa sellaisessa. Ja sitten hän istui
+naskali ja pikilanka kourassaan ja opetteli korjaamaan kenkiä —
+sitäkin täytyi paimenen osata, sekin taito oli tarpeen tunturilla —
+istui yksinään pienessä kamarissa ja pisteli sormiinsa ja katseli
+ulos mäelle, missä kaksi saarnivanhusta seisoi huokaillen ja kevättä
+ikävöiden. Ja sisällä tuvassa istuivat pomo ja veli ja sytyttivät tulen
+uuniin ja huokailivat hekin, niin, sisällä tuvassa istuivat molemmat
+vanhukset ja kohtasivat väliin toistensa katseen ja lukivat toistensa
+kaipauksen ja olivat kuin kaksi saarnivanhusta hekin. Ja talvi tuli,
+loputon talvi pitkine iltoineen ja äänettömine pimeineen, se ikään kuin
+syöksyi ulos taivaasta ja täytti avaruuden maailman ääriin asti ja
+sammutti valon ikuisiksi ajoiksi.
+
+Silloin Kristoferin sydän vavahteli, silloin hänet valtasi levottomuus,
+kaipaus, joka painoi mielen polvilleen, se kivisti, se kalvoi hänen
+povessaan — silloin hän tiesi, että tunturi kutsui, että hänen laitansa
+oli niin kuin pomonkin, ettei hän enää koskaan pääsisi siitä irti.
+
+
+
+
+XXXV.
+
+
+Kevät tuli tuoden suojasään ja tuulen, purot kyntivät aurojen tavoin
+maata, pikkupojat laskivat mahlaa koivuista — kaikki maan nesteet
+liikkuivat suurella kiireellä. Kissat puhkesivat raitoihin, voikukat
+loistivat maassa, saarnivanhukset seisoivat talon edessä paisuvin
+silmuin valmiina särkemään kuoret ja päästämään ruskeat lehtikimput
+esiin. Kaikkialla katkottiin siteitä, maa oikoi jäseniään unen
+jälkeen, ikään kuin väänsi talven yltään ja lepäsi nyt valppaana ja
+reippaana ja nuorena. Elämä alkoi jälleen elää, luomakunta hengitti
+voimansa tunnossa, varsia ja korsia kohosi aurinkoa kohti, ihmiset ja
+muurahaiset juoksentelivat sinne tänne, ja niillä oli jos jonkinlaista
+kiirettä. Nuo kaksi vanhustakin, jotka istuivat tuvassa, tunsivat
+kevään itsessään ja tajusivat sen kuohun ja toivon.
+
+— Jos voisin lentää, sanoi pomo eräänä aamuna, hän seisoi pihalla ja
+katsoi pääskysiä — nousisin heti maasta, Kristofer, ja rientäisin saman
+tien tunturille!
+
+Heidän takaansa kuului hiljainen huokaus, veli oli tullut ovelle ja
+seisoi siinä tapansa mukaan sukkasillaan ja katsoi hänkin säätä.
+
+— Sinä lähdet siis tänäkin vuonna?
+
+Vielä kerran kuului hiljainen huokaus:
+
+— Minä en voi muuta, minä en voi, poika!
+
+Eräänä päivänä koputettiin iloisesti ovelle — Jon ja Tarje tulivat
+reppu seljässä, kasvot ruskeina ja sauva kädessä, kiitoksia viimeisestä
+ja tervetuloa! Heidän silmänsä nauroivat ja loistivat, he astuskelivat
+vastapohjatuissa saappaissaan kirkkain, laulavin korkoraudoin eivätkä
+voineet istua riemulta, eivät syödä jännitykseltä. Huomenna oli
+keräyspäivä, huomenna ne tulivat lampaineen, sitten vilisi eläimiä
+kaikkialla — he hyppivät ja loikkivat ja keinuivat jaloillaan, hei,
+Kristofer, miten hauskaa sitten olisi!
+
+Hevosmiehet tulivat tunnilleen, Aasuld ja Tore, samat kuin viimeksikin
+— ja samana päivänä he lähtivät nousemaan laakson halki, pitkä jono
+ihmisiä ja eläimiä, jotka tungeksivat pelkästä innosta ja hoputtivat
+toisiaan eteenpäin. Hevoset, lampaat ja lehmätkin — kaikki ne tiesivät,
+mistä oli kysymys, muistelivat edellistä kesää ja muistivat tunturin
+ja olivat kuin kärsimättömiä lapsia eivätkä mielestään päässeet
+kyllin nopeasti eteenpäin. Paimenien täytyi pidättää niitä, vuonat
+eivät voineet seurata mukana — niin kävi kulku ylös Ruglandiin, mistä
+varsinainen karjatie alkoi.
+
+Neljä, viisi päivää myöhemmin he näkivät Mydanin ylänteen taivasta
+vasten, harjalla ohut lumijuova. Sivulla vähän matkan päässä kohosi
+Rokken tunturista niin kuin suunnaton heinähaasia, sen takana oli
+Blommelin kukkula tiheää vesakkoa kasvavine rinteineen, harjalla oli
+valkoinen kivilohkare — valtava lammas, joka makasi siellä ja vartioi
+ja oli katsonut heidän jälkeensä, kun he lähtivät, ja se tuijotti heitä
+kohden nyt, kun he tulivat.
+
+Ihaha, hevoset hirnuivat, ylänne levisi peninkulmaisena, ruoho nousi
+vihreänä lumeen asti — paimenelämä alkoi jälleen.
+
+
+
+
+XXXVI.
+
+
+Neljänä vuonna Kristofer oli mukana, neljä kesää hän oli paimenpoikana
+Nilsillä ja paimensi hänen karjaansa Mydanin ylänteellä ja seurasi
+häntä tunturille ja seurasi häntä takaisin, neljä täyttä kesää hän
+oli siellä nauttien kaikesta sydänkesän rikkaudesta ja elämästä. Ja
+neljä talvea hän oli Vatnessa ja kulki siellä vanhusten parissa ja oli
+melkein kuin talon poika, molemmat vanhukset olivat hänelle isänä.
+
+— Sinä et saa mennä, sanoi pomo joka kerta, kun he tulivat tunturilta
+alas — minun pitäisi lähteä kylään myymään, minä tarvitsisin sinua
+vielä vähän.
+
+Ja kun he olivat käyneet kylässä, täytyi Kristoferin edelleen jäädä
+heidän luokseen, tällä kertaa veli tarvitsi häntä:
+
+— Ymmärräthän, Kristofer, hän on tottunut sinuun nyt, minä en uskalla
+tulla yksinäni kotiin!
+
+Ja joka kerta Kristofer vastasi, kasvot punaisiksi sävähtäen:
+
+— No, kun te tahdotte pitää minut, niin —
+
+Neljä kesää ylhäällä tunturilla ja neljä talvea alhaalla laaksossa,
+ne eivät tosin tehneet Kristoferia kovin vanhaksi, mutta ne muuttivat
+häntä kuitenkin. Pitkät, rasittavat matkat lauman mukana, yöt paasien
+ja kallioseinämien suojassa, kun tuuli ja sade tunkeutuivat heidän
+kimppuunsa, niin että he maatessaan hytkyivät kuin sammakot, suuret
+rajuilmat tunturilla, kun myrsky lakaisi lakeuden yli, niin että
+maa tuntui tärisevän — kaikki se jätti jälkensä häneen. Se painoi
+leimansa ruumiiseen, se painoi leimansa sieluun, se toi uurteita
+kasvoihin ja kypsytti hänet ennen aikojaan, se suolasi hänet harmaalla
+aherruksellaan ja karaisi hänet, niin että hän lopulta oli kuin
+harmaakivi ja pystyi olemaan yhtä kärsivällinen kuin se. Kärsivällisenä
+kuin kivi, kärsivällisenä kuin maa, ei herrana, vaan palvelijana,
+palvelijana — niin Kristofer eli elämäänsä, ja niin hänestä tuli
+Jumalan nöyrä välikappale.
+
+Nousumatkat varsinkin olivat raskaita.
+
+He olivat tottumattomia kävelemään, ja ruokajärjestyksessä tapahtui
+muutos, maitoa aamulla, maitoa illalla — maitoa, maitoa joka-ainoalla
+aterialla. Tämä maidonpaljous saattoi heidät janoisiksi, he joivat
+tunturilla jääkylmää vettä, laskeutuivat toisinaan vatsalleen ja
+hörppivät solisevista puroista ja lähteistä. Ja joka vuosi he kävivät
+niin heikoiksi polvistaan, heti kun olivat tulleet ylös tunturille,
+että kulkivat hoippuen tietään ja luulivat kaatuvansa väsymyksestä,
+lyyhistyvänsä joka askeleella maahan. Heidän silmissään musteni, sydän
+jyskytti levottomasti rinnassa, he tunsivat olevansa kuihtuneita
+ja kuluneita, onttoja kaulasta polviin asti, he hikoilivat, he
+läähättivät, he ähkyivät ääneen.
+
+— Maito sen tekee, sanoi pomo — se menee ohi kahden, kolmen päivän
+kuluttua.
+
+Ja joka vuosi kävikin niin, että väsymys äkkiä katosi ruumiista. Tuli
+päivä, jolloin he tunsivat olevansa erinomaisen terveitä, täynnä elämää
+ja voimia, kuin uudestisyntyneitä ihosta ytimiin, he olivat ikään kuin
+saaneet uudet suonet ja uuden veren, joka kiersi niissä — uuden tahdon
+ja uuden hengen.
+
+— Maito sen tekee, sanoi pomo taas, hän asteli reippaasti kuin
+kaksikymmenvuotias nuorukainen —
+
+Saattoi sattua, että he tulivat liian aikaisin perille, talvi oli ehkä
+ollut ankara, ja kevät oli viivästynyt, he vain eivät voineet odottaa.
+Tunturilla oli vielä tulva-aika, purot juoksivat vuolaina jokina,
+porraspuut olivat menneet veden mukana, suot ja kanervikot olivat
+kokonaan veden peitossa — silloin he tulivat eläimineen, ja heidän
+piti päästä eteenpäin hinnalla millä hyvänsä. He kiertelivät itään ja
+kiertelivät länteen, kulkivat suurin kaarroksin, niin että tie oli
+kahta vertaa pitempi kuin ennen, he kulkivat selänteitä ja kallioita
+pitkin, ja eläimet maistelivat kanervaa ja ammuivat ja määkivät ja
+tahtoivat ruokaa. Mutta täytyihän heidän joskus laskeutua alaskin,
+ja siellä lepäsi vesi odottamassa, laajoja tulvan valtaan joutuneita
+alueita, joiden keskeltä koivut ja pajut kohosivat. Silloin täytyi koko
+joukon astua veteen, hevosten ja ihmisten ja lampaiden ja lehmien, ne
+kahlasivat ja loiskivat ja aivastelivat ja joutuivat yhä syvemmälle.
+Silloin tällöin jokin lehmä pysähtyi ja katsoi arkana ja neuvottomana
+ympärilleen, vesi ulottui mahaan asti, se näytti arveluttavalta —
+olisiko kääntyä takaisin maihin? Mutta sitten tuli paimen ja hoputti
+sitä eteenpäin, ei ollut aikaa harkita, se aivasti ponnekkaasti ja
+kahlasi edelleen, raskaasti ja hitaasti.
+
+Pahin oli lammas parkojen laita, ne olivat niin pieniä, etteivät
+ylettäneet pohjaan, niiden täytyi sen sijaan ruveta uimaan, ja ne
+polskuttivat vedessä ohuilla tikkujaloillaan ja pysyivät pinnalla
+villan avulla ja pitivät päätään koholla. Eivät ne muuten niinkään
+huonosti uineet, kun vedessä vain ei ollut virtaa, selviytyivät ne
+oikein hyvin. Mutta jos niiden piti mennä puron tai muun juoksevan
+veden yli ja panna kova kovaa vastaan —- ei, silloin niiden jalat
+olivat liian hoikat, ei auttanut, vaikka ne kuinka sätkivät ja
+ponnistelivat, ne ajautuivat vain virran mukana ja väsyttivät itsensä
+turhan päiten ja pyöriskelivät vaahtolauttojen ja risujen keskellä.
+Paimenen täytyi pelastaa ne, ottaa yksi toisensa jälkeen kaulaimesta ja
+kuljettaa toiselle puolelle niin nopeasti kuin saattoi.
+
+Eräänä keväänä oli erityisen hankalaa. He olivat saapuneet eräälle
+joelle parin päivämatkan päähän Ruglandista — leiripaikka oli heti
+toisella puolella, mutta joki oli leveä ja melko syvä. Ellei olisi
+ollut niin myöhäistä, olisivat he voineet ajaa eläimet veteen ja
+kenties päässeet suhteellisen vähillä vaivoilla, mutta nyt oli ilta
+tulossa ja vesi oli kylmää ja ilma tuimaa, lampaat olisivat yöllä
+kärsineet ankarasti ja kylmettyneet ihan jäykiksi, se olisi ollut
+vahinko. Niinpä he _kantoivat_ lampaat joen yli, ottivat ne kuin lapset
+syliinsä ja nostivat mahdollisimman korkealle ja siirsivät toinen
+toisilleen ojentaen joen yli. He seisoivat siinä rivissä kuusi tuntia,
+kahlasivat vyötäistään myöten jäisessä vedessä, neljä askelta eteenpäin
+ja neljä takaisin, kahlasivat siinä koko kesäyön ja kantoivat,
+kantoivat otsansa hiessä. Käsiä pakotti, olkapäitä pakotti, hengitys
+kävi puuskuttaen sisään ja ulos — pässejä ja emälampaita ja vuonia,
+tuhatkaksisataa eläintä kaikkiaan, niin ne pääsivät kuivin nahoin
+majapaikalle ja olivat tuskin kostuttaneet takajalkojaan.
+
+Että terveys kesti, että keuhkot kestivät!
+
+He kulkivat samoissa vaatteissa iltaan asti, mitäpä niitä kannatti
+vaihtaa, kaikkialla solisi vettä — pari sataa askelta edempänä oli
+kenties taas puro.
+
+Samana vuonna oleskeli tunturilla karhu.
+
+He olivat saaneet tietää siitä, ennen kuin lähtivät matkalle, ja
+he pitivät laumaa koossa Rokkenin kohdalla, Kristofer oli juuri
+keittämässä kahvia ja aikoi luikata Tarjelle, joka oleili jonkun matkan
+päässä — silloin maa äkkiä alkoi tömistä hänen takanaan, ja lopen
+säikähtäneitä eläimiä juoksi ylt'ympäri. Kristofer käänsi päätään —
+paksu peto tallusteli häntä kohti karvainen pentu vieressään, samassa
+hän tiesi, että se oli karhu. Se oli vajaan kahdenkymmenen askelen
+päässä, se oli tullut suoraan lammasparveen itsekään siitä tietämättä.
+
+Kristofer nousi pystyyn, hän kuuli huutavansa lujalla äänellä. Karhukin
+kuuli sen ja työnsi käpälällään pennun syrjään, se näki korkean
+ihmisen sukeltavan äkkiä maasta ja muisti heti lapsensa. Sitten se loi
+Kristoferiin katseen — se oli sellainen, että hänen polvensa vapisivat,
+oli kuin voima olisi kokonaan kadonnut hänestä, kuin hänen ruumiissaan
+olisi ollut keihäs, jonka jäykkä varsi piti häntä paikoillaan. Sitten
+hän tunsi jossakin kohdin kipua, hänen sormiaan poltti, ja hän muisti
+seisovansa pannu kourassa — ja äkkiä hänet valtasi kiivas viha, hän
+tempasi jalkansa maasta irti ja astui muutaman askelen karhua kohden,
+pelon hyytäessä hänen sydäntään.
+
+— Ole varuillasi, poika, kuului hänen takaansa.
+
+Kristofer ei välittänyt mistään, kipu, pelko, karhun näkeminen —
+hänestä tuntui, että hänen täytyi saada siitä loppu, ja hän heitti
+pannun kaikin voimin. Pan, kuului kalliosta, tulikuuma kahvi räiskyi
+ylt'ympäri samassa olivat koirat paikalla ja juoksivat kohti
+raivokkaasti haukkuen. Karhu oli istunut kalliolla — niin kuin
+suunnaton emäjänis, välähti Kristoferin mielessä — nyt se laski
+etujalkansa maahan ja lönkytti tiehensä niin kuin ihminen nelinkontin,
+pentu vieressään, ja oli seuraavassa hetkessä selänteen takana.
+
+— Hyvin tehty, Kristofer!
+
+Pomo tuli juosten hänen luokseen ja löi häntä voimakkaasti olalle, niin
+että hän tunsi polviensa notkahtavan.
+
+— Että sinussa on semmoinen sydän, sitä en olisi koskaan, koskaan
+uskonut!
+
+Kristofer seisoi siinä hampaat loukkua lyöden.
+
+— Mi-minä en tiennyt, mitä tein, minä pe-pelkäsin niin hirveästi!
+
+— Mutta sinä heitit pannun, poika, miten uskalsitkin tehdä sen?
+
+— Se oli niin kelvottoman kuuma, minä po-poltin sormeni siinä.
+
+— Niin, mutta sinähän heitit sen suoraan karhua kohti?
+
+— Minä ajattelin vähän säikähdyttää sitä —
+
+Heillä oli siitä hauskaa koko kesän, ja he puhuivat siitä alituisesti.
+Kun he istuivat illalla majassa ja Kristofer laastaroi sormiaan, joissa
+oli pahoja rakkuloita ja haavoja, saattoi pomo virkahtaa:
+
+— Kyllä minä olen kuullut karhun kimppuun käytävän seipäin, mutta että
+sen kimppuun käytäisiin kahvipannulla —
+
+Silloin Tarje ja Jon nauroivat ääneen, mutta Kristofer näytti olevan
+hämillään, hän ei ollut varma siitä, tekivätkö he hänestä pilaa.
+
+— Minähän olen selittänyt
+
+— Niin olet, niin olet, mutta nyt minä selitän erään seikan.
+
+Pomo oli hetken vaiti.
+
+— Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, mutta sinä päivänä sinulla
+oli onnea, Kristofer, sinä päivänä sinä teit paremman teon kuin
+itsekään nyt käsität.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tapaus tuli tietysti muidenkin tietoon, Tarje ja Jon veivät sen
+kylään käydessään ruokavaroja hakemassa, sitten se levisi itsestään.
+Oletko kuullut moista, sanoivat ihmiset ja kyselivät ja tutkistelivat
+ja purivat merkin nimeen, sepä oli paimenpoika se. Juttu kulki
+suusta suuhun, talosta taloon läpi laakson, se saapui Kristoferin
+kotikyläänkin. Oletko kuullut, sanottiin sielläkin — tottahan he pojan
+muistivat, muistivat hänen silmänsäkin, eikö tohtori ollut kerran
+sanonut —
+
+Sinä vuonna Kristoferista tuli kuuluisa mies, josta maine kulki kauas
+jo ennen kuin hän tuli tunturilta alas ja saattoi itse kertoa jonkin
+sanan.
+
+
+
+
+XXXVII.
+
+
+Ja sitten sekin kesä meni, ja sitten oli jako ja lammaskauppa —
+jäännökset vietiin kylään ja ansaittiin silläkin tavoin muutama lantti.
+Ja sitten oli kestettävä talvi, täytyi istua sisällä kahden vanhuksen
+seurassa, jotka kumpikin elivät omissa ajatuksissaan, ja palauttaa
+muistiinsa kesän elämä alusta loppuun ja hillitä kaipauksensa niin
+hyvin kuin se kävi laatuun. Ja sitten tuli kevät ja keräyspäivä, ja
+niin he taas lähtivät tunturille — joka vuosi kävi samalla tavalla.
+
+Ja joka vuosi kulki muudan sininen emälammas ylpeänä Mydanin ylänteellä
+kantaen kaulassaan kilisevää kulkusta ja johtaen erästä lammasryhmää.
+Ja joka vuosi muudan paimenpoika irroitti kulkusen jakopäivänä ja pisti
+sen taskuunsa sydän raskaana, säilyttääkseen sen seuraavaksi kerraksi.
+
+Ja joka kevät, heidän lähtiessään, seisoi Vatnessa valkeatukkainen
+äijärähjä silmissään orpo ilme ja tuijottaen avuttomana heidän
+jälkeensä.
+
+Ja joka syksy, heidän palatessaan tunturilta, nuo silmät jälleen olivat
+siellä ovella ja katsoivat heihin huolestuneina:
+
+Minä olen niin vanha nyt, ne ikään kuin sanoivat, ette kai enää mene
+sinne ylös.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun he eräänä tuollaisena syksynä palasivat tunturilta, seisoi pomo
+kauan veljeensä katsoen, sitten hän laski kätensä hänen olkapäälleen,
+niin kuin tapansa oli, ja sanoi hellästi hymyillen:
+
+— Tämä oli viimeinen kerta. Minä jään nyt kotiin sinun luoksesi, poika.
+
+
+
+
+XXXVIII.
+
+
+Se syksy oli Kristoferille kiireinen syksy.
+
+Ensin täytyi hänen ja Jonin lähteä tunturille — kokonaan takaisin
+Mydanin ylänteelle — etsimään joitakin lampaita, jotka olivat kadonneet
+heiltä. Ja sitten hänen täytyi lähteä myymään, ajaa satakunta eläintä
+kylään ja puhua kokeneesti markkinoista ja hinnoista ja osoittaa
+olevansa myöskin kauppias. Ja kun lokakuu tuli ja paimenrahat oli
+haettava, täytyi hänen taas lähteä matkaan; hän vaelsi pomon reppu
+olallaan ja aukaisi toisinaan pienen vihkon ja kirjoitti siihen
+lyijykynällä jonkin luvun ja piti kirjaa joka-ainoasta äyristä.
+
+— Sinä tulet yksin, sanoivat ihmiset tuntien hänet ennakolta — ei kai
+Nils ole sairastunut?
+
+Ja saatuaan vastauksen he panivat pöytään ruokaa ja juomaa ja
+pakottivat hänet istumaan vähän aikaa.
+
+— Odota vähän, he väliin sanoivat ja toivoivat hyvää puhekumppania —
+sinäkö se tarjosit karhulle kahvia?
+
+— Oh, ei se ollut mitään.
+
+— Kyllä vain, kerrohan meille nyt —
+
+Ei, Kristoferilla ei ollut aikaa:
+
+— Minä lu-luulen, että se saa jäädä toiseen kertaan, Nils py-pyysi
+minua toimimaan nopeasti.
+
+Syksy puhalsi hänen ylitseen, Kristofer kulki tuulessa eteenpäin
+kallistuneena ja näki maiseman ympärillään madaltuvan, kunnes kaikki
+oli yhtä tasankoa. Mäet ja kummut laskeutuivat vähitellen, lopulta
+hän oli ihan meren rannalla, missä talot vapisivat tuulessa ja olivat
+paksujen olkiturkkien peitossa. Hän tuli Viknesiin, hän tuli Grobohun
+— ja ellei hän muistanut jokaista taloa niin kuin pomo, olivat ne
+hänellä kuitenkin vihkossaan, ja hänen tarvitsi vain katsoa siitä.
+Gletne, Langeland, Spikka ja Fede — ne olivat kaikki yhdessä rivissä,
+ja lampaat ja saatavat ja omistajat myöskin. Ja kun joku oli maksanut,
+piirsi Kristofer kirjaan viivan ja löi sen kiinni ja sanoi:
+
+— Ja si-sitten minun piti kertoa terveisiä Nilsiltä ja sanoa, että hän
+lopettaa nyt paimentamisen.
+
+Tupa kävi silloin tavallisesti ihan hiljaiseksi.
+
+— Sinun piti kertoa terveisiä Nilsiltä —
+
+He kysyivät moneen kertaan, eivät voineet uskoa kuulleensa oikein.
+
+— Kuka nyt sitten tulee paimeneksi?
+
+Kristofer pudisti päätään.
+
+— Minä en tiedä.
+
+Mutta kotona Vatnessa istuivat pomo ja veli ja katsoivat ulos syksyyn,
+joka lankesi talon ylitse, ja keskustelivat hiljaa asioistaan ja
+kohtasivat välistä toistensa katseen ja koettivat nähdä toistensa
+mieleen.
+
+— Sinä luulet nyt voivasi asettua kotiin, Nils?
+
+— Voin toki, voin toki.
+
+— Sillä sinähän tiedät, ellet voi —
+
+— Älä ajattele sitä asiaa, olenhan sanonut.
+
+— Ei, ei, mutta jos se on sinulle vaikeata —
+
+— Oh, sinä tiedät, että minäkin olen jo vanha, minä voin tarvita lepoa,
+poika.
+
+— Niin niin, niin niin.
+
+Veli huokasi hiukan.
+
+— Mitä minun pitikään sanoa, älä huoli myydä taloa — kun minä olen
+mennyt pois, tarkoitan.
+
+Silmät tutkivat jälleen toisiaan, hellinä, lempeinä ja sinisinä.
+
+— Älä sinä puhu semmoisia, sinä elät vielä kauan.
+
+— Minä en elä kesään, Nils, ja sen tähden tahtoisin mielelläni tietää —
+minun olisi silloin niin hyvä olla, jos tietäisin, että sinä ottaisit
+talon, minä en tahtoisi valittaa mistään.
+
+Nils katsoi ulos ikkunasta.
+
+— Hyvä on, minä en myy taloa.
+
+— Kiitos.
+
+Veli huoahti taas.
+
+— Entä Kristofer, mitä hänelle teemme?
+
+— Oh, kyllä siihen neuvo keksitään.
+
+— Etkö luule, että hän suostuisi jäämään tänne taloon?
+
+— Minä en ole puhunut hänen kanssaan, mutta enpä uskoisi sitä.
+
+— Ei, ei, niin kai se on — — mutta jospa hän haluaisi paimentaa?
+
+— Ajattelin auttaa häntä, jos niin olisi.
+
+— Niin niin, niin niin.
+
+Tuokiota myöhemmin Nils käänsi päätään:
+
+— Sinä saatat olla väsynyt, sinun pitäisi panna maata.
+
+— Ellei aika sitten käy sinulle pitkäksi?
+
+— Ei toki, minä voin istua hetkeksi lukemaan.
+
+Kristofer tuli takaisin, pomo luki rahat ja silmäili hiukan tuota pikku
+vihkosta, sitten hän sulki kaikki erääseen lippaaseen.
+
+— Erinomaisesti suoritettu, Kristofer, minä en olisi itsekään voinut
+tehdä sitä paremmin.
+
+Pari päivää myöhemmin Kristofer istui yksin kamarissa, missä hänen
+tapansa oli suutaroida, paikkaillen hiukan saappaitaan — silloin
+tarttui joku hiljaa säppiin, pomo tuli huoneeseen ja sulki oven
+perässään ja istuutui rahille.
+
+— Minulla olisi vähän puhuttavaa sinulle, ja veljeni nukkuu paraikaa
+tuvassa, niin että saatoin yhtä hyvin lähteä sinun luoksesi.
+
+Kristoferin kasvoja kuumotti.
+
+— O-ole hyvä, hän sanoi nousten seisomaan.
+
+— Sinähän olet ymmärtänyt, Kristofer, että minulta on nyt työ lopussa.
+Minä en voi lähteä enää, veljeni on käynyt vanhaksi ja heikoksi — niin,
+olet kai nähnyt, miten hänen laitansa on. Mutta samalla minä tunnen
+olevani vastuussa sinusta enkä kai myöskään voi päästää sinua menemään.
+Sinä olet tullut minun luokseni, ja minä olen luvannut opettaa sinut,
+sitäpaitsi minä tunsin sinun äitisi — no niin, tahtoisin nyt kysyä:
+etkö ole muuttanut mieltäsi, tahdotko edelleenkin olla paimenena?
+
+— Minä en ole mu-muuta ajatellut.
+
+— Hyvä, nyt olemme siis selvillä siitä asiasta. No, sinä olet ollut
+minun palveluksessani neljä kesää, ellen väärin muista, ja käyttäytynyt
+kaikin puolin hyvin. Sinä veit lampaat kylään, sinä hait paimenrahat,
+ja kummankin sinä suoritit yksin, ja kummankin sinä suoritit
+erinomaisesti — — mitä sanot, etkö aloittaisi nyt omaan laskuusi?
+
+Kristoferin sydän hytkähti, hän ei ollut odottanut kysymystä ja jäi
+seisomaan lattialle puolipökerryksissä.
+
+— Se e-ei toki käy, minä o-olen liian nuori.
+
+Pomo kumartui rahillaan eteenpäin.
+
+— Minä en ollut sinua vanhempi, kun ryhdyin paimentamaan omaan
+laskuuni, mutta minä aloitin tietysti pienestä, minä aloitin sadalla
+lampaalla —
+
+Kristofer katsoi häneen hämmästyneenä:
+
+— Sadalla lampaalla, niinkö sanoit?
+
+— Niin, ja minä olin ihan yksin koiran kanssa.
+
+— Ja se kä-kävi?
+
+— Se kävi oikein hyvin. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin minulla oli
+viisisataa lammasta, ja minä olin suurin paimen tunturilla ja tarvitsin
+paimenpojan avukseni.
+
+Kamarissa oli hetken aikaa hiljaista.
+
+— Entä le-lehmä, oliko sinulla se?
+
+— Minä tulin toimeen vuohilla, se kävi ihan yhtä hyvin. Ja kuitenkin
+me olimme kauemmin tunturilla kuin nykyisin ollaan — täyteen neljä
+kuukautta, Kristofer — me emme vain menneet niin ylös. Sehän ei ollut
+välttämätöntä, kun meillä oli niin vähän eläimiä, me emme tarvinneet
+niin isoja laitumia. Ja vuohenmaito on erinomaisen hyvää, kun sinä vain
+totut sen makuun, siinä ei ole mitään vikaa. Mutta jos sinä tahdot
+lehmän —
+
+Pomo oli hyvin veitikkamaisen näköinen, — — niin ei siitäkään mikään
+estä, tarkoitan.
+
+Kristofer hämmentyi ja punastui yhä enemmän.
+
+— Ta-tarkoitatko täyttä totta, Nils?
+
+— Minä tarkoitan, mitä sanon, Kristofer, sinä voisit tehdä sen, minkä
+minäkin olen tehnyt, ja aloittaa pikkuhiljaa omin neuvoin ja olla
+tästä lähtien oma herrasi. Sinä saat merkillistä voimaa ja tahtoa, kun
+tunnet seisovasi omilla jaloillasi ja olet vastuussa siitä, mitä teet,
+semmoinen kasvattaa sinua. Mutta ellei sinulla ole halua —
+
+Kristofer haroi tukkaansa vapisevin, hikisin käsin.
+
+— Jos sinä luulet, että minä voin uskaltaa.
+
+— Uskaltaa, niinkö sanot? Se, joka meni yksinään karhua vastaan, se
+uskaltaa kyllä yksinään tunturille, siitä ei epäilystäkään.
+
+Molemmat olivat vähän aikaa vaiti.
+
+— Niin, koiria sinä saisit minulta.
+
+Kristoferin silmät leimahtivat.
+
+— Entä miten monta la-lammasta luulisit minun voivan ottaa?
+
+— Sitä ei ole ihan helppo sanoa, kolme- tai neljäsataa, se riippuu
+monesta seikasta, siitäkin, missä saakka sinä paimentaisit. Sillä sinun
+pitäisi ensin lähteä tunturille katsomaan sopivaa laidunmaata —
+
+Samassa Kristoferin mielessä välähti, ettei hänen tarvinnut etsiä,
+että hän jo aikoja sitten oli löytänyt laitumensa ja muisti sen ensi
+hetkestä asti:
+
+Helluntaikukkula, hän ajatteli ja näki sen kohoavan silmiensä edessä
+ja kuuli äänen, joka kutsui yöllä, ja käsitti, että hänen kohtalollaan
+oli silloin ollut salainen sanoma hänelle. Se kätketty ennakkotietämys
+syvällä hänen sisimmässään, jota ihmiset nimittävät aavistukseksi, oli
+salaa säilyttänyt paikan muistissa ja oli tahtonut muistuttaa häntä
+siitä, kun hän tuli.
+
+Pomo oli noussut rahilta.
+
+— No, sillähän ei ole mitään kiirettä, Kristofer, siitä ei voi tulla
+mitään ennen kevättä, ajatteleppas tällä välin asiaa, kunnes pääset
+selvyyteen itsestäsi.
+
+— Minä luulen, että voin vastata heti, se ei siitä mu-muutu, vaikka
+odottaisinkin vähän aikaa.
+
+Kristofer katsoi pomoa silmiin, ja pomo ajatteli mielessään, että niin
+kaunista ja syvää katsetta hän ei ollut milloinkaan nähnyt.
+
+— Jos on niin, että minuun luotetaan, että minä saan kootuksi lampaita,
+ta-tarkoitan, ja vuokratuksi sen ylänteen, jota ajattelen — niin minä
+yritän keväällä ja teen niin kuin sinä olet neuvonut.
+
+Pomo tarttui hänen käteensä.
+
+— Sinä saat vuokratuksi, mistä tahdot, Kristofer, sen päivän jälkeen,
+jolloin tarjosit karhulle kahvia, sen puolesta sinun ei tarvitse
+peljätä. Mutta sitten sinä et saa odottaa kauan, toiset voisivat näet
+ehtiä ennen — ota jo huomenna hevonen ja lähde heti tunturille. Nils
+menee sinusta takuuseen, voit sanoa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kävi niin kuin pomo oli sanonut.
+
+Kristoferille luvattiin alue heti, kun kuultiin hänen tahdostaan, hän
+viipyi kuitenkin vielä tunturilla ja osoitti haluamansa laidunmaan ja
+sopi rajoista.
+
+Ja kävi myöskin niin kuin veli oli sanonut.
+
+Keväällä, vähän sen jälkeen kuin käki oli tullut, hän paneutui
+vuoteeseen kuolemaan ja sammui sinne mitään äännähtämättä.
+
+
+
+
+XXXIX.
+
+
+Ja niin Kristofer on jälleen tunturilla, paimentaa taaskin ylänteellä,
+mutta tällä kertaa se ei ole Mydanin ylänne, vaan Helluntaikukkula,
+ja järvi, joka lepää notkossa ja halkaisee maiseman kiilan tavoin, on
+Staalvatnet ruokoineen ja kaisloineen. Eikä hän enää ole paimenpoika,
+Kristofer on nyt itse pomo, ja hänellä on sekä lampaita että vuohia,
+kolmesataa eläintä. Vastuu tuntuu suunnattomalta, ah, miten se välistä
+puristaa sydäntä, hänen on pidettävä huolta toisten menestyksestä,
+toisten omaisuudesta, toisten tavarasta. Parasta olla varovainen, hän
+ajattelee ja pitää laumaa koko ajan koossa ja siirtyä hitaasti sen
+mukana paikasta toiseen ja lukee eläimensä joka ilta.
+
+Alkuaikoina hän ponnistelikin ankarasti —
+
+Nils oli lähettänyt hänen mukaansa miehen, jonka oli määrä auttaa
+asumuksen järjestämisessä, ja mies saikin aikaan majan — pienen
+kivipesän kukkulan juurelle, jossa he oleskelivat yhden viikon ajan.
+Mutta tuskin mies oli lähtenyt, kun puoli majaa sortui maahan, ja niin
+oli Kristoferin taas alettava alusta. No, hän sai sen kyllä jollakin
+tavoin pystyyn, mutta kun sitten alkoi sataa, kävi ilmi, että se täytyi
+siirtää, sen halki valui vettä, ja maapermanto tuli pehmeäksi suoksi.
+Nyt hän rehki kivien kimpussa vyöryttäen niitä mäkeä pitkin ja aikoen
+rakentaa uuden majan. Hän ei ollut harjaantunut eikä hän ollut kätevä
+eikä hän jaksanut nostaa kovin painavia taakkoja. Ja sade valui hänen
+ylitseen, tiheä, viileä kesäsade, joka kasteli hänet ihoon asti. Niinpä
+hänen täytyi väliaikaisesti tulla toimeen ilman majaa, kaivautua
+johonkin kallionkoloon koirat ympärillään ja nukkua hampaat louskuen,
+kunnes jälleen tuli kaunis sää ja auringonpaiste.
+
+Maja valmistui muutamaa päivää myöhemmin, ja tällä kertaa se pysyi
+pystyssä kuukauden, sitten hänen oli vielä kerran siirrettävä sitä.
+Ja nyt hän sijoitti sen nojaamaan erääseen kivilohkareeseen, joka oli
+loivalla mäellä rannan puolella, ja siellä se on vielä tänäkin päivänä.
+Se ei ole kovin upea asunto, eikä se ollut paljon parempi ennenkään
+— katto ja seinät olivat kyllä tiiviit ja hän oli saanut itselleen
+liedenkin, mutta hänellä ei ollut ovea eikä muutakaan luukkua. Tuuli
+puhalsi majan läpi — oviaukosta sisään ja lieden kautta ulos — tuhka ja
+noki sirottui ylt'ympäri. Siitä huolimatta Kristofer oli tyytyväinen
+ja asui siellä koko kesän, hän asetti vain aukon kohdalle kanervalla
+täytetyn säkin, sitten oli kaikki kutakuinkin hyvin.
+
+Alussa hänellä oli paimenpoika, muudan nuorukainen alhaalta laaksosta,
+joka oli pyytänyt päästä mukaan. Mutta poika nähtävästi ikävystyi
+paimentamiseen, hän kävi alakuloiseksi ja alkoi kaivata pois ja
+valittaa ruoan huonoutta ja terveyttään, niinpä Kristofer lopulta
+päästi hänet menemään. Sen sijaan hän sai järjestetyksi asiansa sillä
+tavoin, että Hagelandista tuli väliin ihmisiä tänne ylös tuoden
+mukanaan ohkoleipää ja suolaruokaa, sitten he jäivät sinne yöksi tai
+pariksi ja laskivat verkon järveen ja saivat kokonaisen kantamuksen
+kaloja, ennen kuin lähtivät. Tavallisesti he tulivat lauantai-iltana,
+väliaikoina hän kulki yksinään ja järjesteli eläintensä oloa mukavaksi,
+hänellä oli satoja tehtäviä. Hän raastoi katajia ja kanervia
+polttoaineiksi, hän vyörytteli kiviä kokoon lammastarhaksi — päivät
+päästään hän kulki ja raatoi katse maassa, mutta mieli ylöspäin
+suunnattuna. Ja silloin tällöin hän pysähtyi katsomaan kukkaa, joka
+loisti häntä kohti mäeltä, se ei tehnyt työtä, se ei ponnistellut —
+oh, mutta sillä oli hiljainen tehtävänsä, se hymyili itsensä ihmisten
+sydämiin ja täytti ne kauneudella ja valolla. Ja kotoinen tuntu humisi
+häntä vastaan, oli jälleen niin kuin lapsuusvuosina, hän oli nytkin
+hyvien ystävien parissa, jotka tunsivat hänet ja soivat hänelle hyvää.
+
+— No, sanoi hän toisinaan ääneen, oli kuin häntä olisi huudettu.
+
+Ja kun aurinko illalla laski, kokosi hän onnellisena laumansa ja ajoi
+sen hiljaa makuupaikalle ja istuutui lypsämään vuohia.
+
+Koirat olivat asettuneet pitkäkseen mäelle, ne makasivat kuono käpälien
+välissä ja korvat valppaasti höröllä ja kuuntelivat suihkua, joka
+lankesi sankkoon ja muistutti ääneltään pitkän viilan vetäisyjä.
+Perhosia ja hyttysiä tanssi järven päällä, kaloja hyppi puronsuussa,
+taivaanvuohi määki korkealla ilmassa, missä se liiteli edestakaisin, ja
+suolta kuului aivan kuin ison, kalkuttavan seinäkellon ääni:
+
+Tiktak — tiktak — tiktak — tiktak —
+
+Kristofer saattoi unohtaa lypsyn, kädet vaipuivat syliin, katse kävi
+merkillisen kaukaiseksi ja lempeäksi — kesken hänen vähäisen ja
+köyhän työnsä oli kuin taivas olisi avautunut hänen päänsä päällä,
+kuin iankaikkisuus olisi laskeutunut hänen mieleensä. Hän ei istunut
+yksinään tunturilla, hän istui keskellä äärettömyyttä, ääretön hyvyys
+ympäröi häntä, ääretön hyvyys hengitti häntä kohti ja täytti hänet
+sanomattomalla onnella, syvällä ilolla niin kuin ei koskaan ennen. Hän
+ei enää istunut erillään, hän, ihminen, ei enää ollut yksin, eläimet,
+maan matoset, kalat, jotka hyppivät tuolla järvessä — ääretön hyvyys
+katsoi kaikkien puoleen, ääretön hyvyys oli olemassa kaikkia varten.
+
+Muudan koirista nousi hitaasti ja asetti käpälänsä hänen polvelleen, se
+oli nälissään ja pyysi ruokaa.
+
+Kristofer havahtui — sitten hän taputti koiraa ystävällisesti päälaelle
+ja lypsi loppuun niin nopeasti kuin saattoi. Siip, siip, kuului
+sankosta, oli kuin olisi vedelty terävällä viilalla...
+
+Yö tuli uiden tunturin yli.
+
+
+
+
+XL.
+
+
+Jo ensimmäisenä kesänä, jonka vietti siellä, Kristofer ryhtyi suureen
+työhön, jota hän jatkoi monta vuotta.
+
+Hän alkoi perata vuorta, polttaa rinteellä kaskea ja luoda sitä
+uudestaan tulella ja kuokalla ja tehdä siitä laidunta. Sillä oli rehevä
+kanervaturkki, jossa siellä täällä näkyi vihreitä läikkiä, nyt piti
+vihreän saada kasvaa ja levitä, läikkien kohdata toisensa ja keräytyä
+yhdeksi ainoaksi viheriäksi niityksi —
+
+Kristofer työskenteli vähitellen ja varovasti. Hän poltti kaskeksi
+pieniä aloja kerrallaan ja siirsi toimintapaikkaansa sään ja tuulen
+mukaan, multa ei saanut vieriä pois, sen piti pysyä rinteessä
+kiinni, kunnes ruoho tuli ja sitoi sen uudelleen. Niinpä hän jätti
+viettävimpiin kohtiin sinne tänne kanervaa pitämään kiinni — ja aina
+välillä hän kävi paimentamassa lampaita jättäen koko työn sikseen.
+Sillähän ei ollut mitään kiirettä, lampaat tulivat näissäkin oloissa
+hyvin toimeen, hän ei myöskään tarvinnut useampia niin kauan kuin
+paimensi yksinään ja oli ilman paimenpoikaa kuten nyt.
+
+Hän kävi siihen mieluimmin käsiksi illalla.
+
+Kun tuuli oli tyyntynyt, kun lampaat olivat laskeutuneet levolle
+makuupaikkaan, jätti Kristofer koirat majalle ja tallusti tiehensä
+kirves ja kuokka kädessään. Tuokion kuluttua leimahti mäellä tuli,
+paksu savu vyöryi ilmaan ja asettui niin kuin pilvi vaaran yläpuolelle,
+kanervikko alkoi ritistä ja rätistä, punainen liekki nuoleskeli
+ympärille ja tarttui ahnaasti tupsuun toisensa jälkeen — sitten tuli
+Kristofer kuokkineen paikalle ja pakotti sen väkivalloin maahan. Hän
+juoksenteli sinne tänne savussa ja tallasi väliin jonkin kekäleen
+multaan, hänen silmiään kirveli, ja niistä valui vettä — siitä
+huolimatta hän viihtyi siinä. Maan tuoksu, kanervan tuoksu, savu, joka
+ahdisti kurkussa ja tarttui hänen vaatteisiinsa — se tuntui kaikki
+samalla kovin hyvältä. Hän kulki hyräillen hiljaa itsekseen ja pääsi
+erikoiseen, lämpimään tunnelmaan, hyvinvoinnin tunne levisi hänessä,
+oli kuin hän olisi kulkenut ystävällisessä unimaassa, joka kietoi hänen
+aistinsa sumuun, ja kuin hän olisi kyntänyt mäkeä hehkuvin auroin...
+
+Toisinaan tuli sai yliotteen.
+
+Maa oli kuivaa ja kanervan juuret syvät, miten Kristofer hosuikin
+kuokallaan tukahduttaakseen liekin, se yhä vain eteni. Itse mäki alkoi
+savuta, itse multa paloi ympärillä. Maanpintaan avautui hehkuvia
+rakoja, sihisevä liekki leimahti ilmoille — Kristoferin täytyi lähteä
+hakemaan vettä kostuttaakseen multaa, siitäkään ei tahtonut olla
+apua, vieläkin siellä hehkui ja ritisi ja savusi. Silloin hän ei
+uskaltanut lähteä pois, hän makasi yönsä tulta vartioiden ja nukkui
+yhdellä silmällä kerrallaan ja hypähti pystyyn pienimmästäkin äänestä.
+Saattoipa vielä aamullakin savuta, saattoi savuta monta päivää, paksua,
+kosteata, tukahduttavaa savua, joka tuntikausia lepäsi liikkumattomana
+ilmassa ja haihtui vasta, kun tuli tuulta.
+
+Eräänä tuollaisena päivänä, jolloin mäki paraikaa savusi, tuli hänen
+luokseen ihmisiä, kaksi marjankerääjää korit käsissään, vanhanpuoleinen
+nainen ja hänen tyttärensä, kahden-, kolmentoista ikäinen tyttönen.
+
+— Hyvää päivää, he tervehtivät, ja nainen lisäsi muutaman sanan:
+
+— Me tulimme oikeastaan katsomaan, missä paloi, me näimme, että täältä
+nousi pahasti savua, ja luulimme sitä kulovalkeaksi.
+
+Kristofer katsoi heihin epävarmasti — ei, he eivät olleet tuttuja, he
+olivat molemmat vieraita.
+
+— Oh, minä vain kaskean hiukan ka-kanervaa, ajattelin hankkia itselleni
+vähän paremman laitumen.
+
+Nainen silmäili hiukan ympärilleen, vai täällä hän siis oleili —
+
+— Me olemme kuulleet puhuttavan sinusta, ymmärrätkö, niin että meitä
+halutti käydä sinua tervehtimässä, me olemme muuten sinun lähimmät
+naapurisi.
+
+Hän katsoi Kristoferiin vaanivasti:
+
+— Sinä et tiennyt, että sinulla on naapureita tunturilla?
+
+— En, en tiennyt.
+
+Ilme kävi heti huolettomaksi:
+
+— Niin, me asumme tuolla Toftelandin ylänteellä, niukan
+neljännespeninkulman päässä kai, minä ja tyttäreni.
+
+Kristofer vilkaisi tyttöön, tämä seisoi vähän kauempana äidin takana ja
+katsoi häneen vakavin silmin, miettivin, hiljaisin ja kirkkain, niin
+kuin vain lapsi voi katsoa. Hän ei juuri ollut kaunis, mutta kuitenkin —
+
+— Te asutte ihan yksinänne?
+
+— Niin asumme.
+
+Äiti ei selittänyt enempää, sen sijaan hän alkoi tiedustella lampaista,
+montako hänellä oli, ja mitä lajia ne olivat, kieli kävi uskomattomalla
+nopeudella. Hän oli täynnä ylistelyjä ja imarruksia, ja kaikki, mitä
+Kristofer sanoi, oli oikein, ja kaikki, mitä hän teki, oli paikallaan.
+Sitten tuli lyhyt pysähdys.
+
+— Mitä minun pitikään sanoa: minun olisi mentävä kylään näitä marjoja
+viemään, eikä tyttö jaksa niin kauas — hänhän voisi kyllä mennä kotiin,
+mutta sitten hänen täytyy istua siellä yksinään — eikö hän saisi jäädä
+tänne siksi, kunnes minä tulisin takaisin hakemaan häntä?
+
+— Ky-kyllä, tietysti hän saa — —
+
+Tuli hiljaisuus, kun äiti oli mennyt, Kristofer seisoi vähän aikaa
+katsellen lampaiden jälkeen ja tunsi olevansa kovin tottumaton ja
+hämillään, silmät kääntyivät taas tyttöön.
+
+— Mi-mikä sinun ni-nimesi on?
+
+— Lina.
+
+— Te taisitte löytää paljon ma-marjoja?
+
+— Kyllä, me löysimme ne, jotka sinä näit.
+
+Hän ei osannut enää muuta kysellä, sen sijaan hän viittasi kädellään:
+
+— Minun täytyy kai lähteä paimentamaan —
+
+Mutta sitten hänelle selveni, ettei hän voinut lähteä tytön luota ja
+jättää häntä yksikseen, niinpä hän lisäsi:
+
+— Tahdotko ehkä tulla mukaan?
+
+Miettiväisiin silmiin tuli eloa.
+
+— Saanko minä? tyttö sanoi ja hymyili hänelle.
+
+— Mikset sinä sa-saisi?
+
+— Niin, minä en ole oppinut paimentamaan.
+
+Kaikki Kristoferin ujous oli poissa, oli kuin heistä olisi yhtäkkiä
+tullut hyvät ystävät.
+
+— Minä o-opetan sinut!
+
+Hän kulki edellä tietä näyttäen, ja tyttö seurasi hiljaa perässä.
+Kristofer kuuli koko ajan hänen askelensa, kuuli, miten hän kulki ja
+hengitti hänen takanaan, kuuli hameen laahaavan kanervikossa — pieniä,
+hyviä, hiljaisia ääniä, jotka pujahtivat hiljaa korvasta sisään ja
+ikään kuin koskettivat hänen sydäntään. Siellä ei kulkenut eläin, ei,
+se oli ihan toista, siellä oli pieni ihmislapsi, pieni tyttö yksinään
+tunturilla — hänessä heräsi hellyys.
+
+— Minä kä-kävelen ehkä liian nopeasti?
+
+— Et toki, kulje vain!
+
+Tuokion kuluttua he olivat kukkulan harjalla ja katselivat Toftelandin
+ylännettä kohti, Kristofer oli nyt käynyt oikein puheliaaksi.
+
+— Isäsi, missä hän on?
+
+— Minulla ei ole isää, ne sanovat, että minä olen äpärä.
+
+— Huh, puuskautti hän ilmaan, hänen polvensa olivat pettää.
+
+— Kuka niin sanoo?
+
+— Siellä laaksossa ne sanovat, ja äitikin sanoo niin.
+
+— Mutta Herran nimessä, miten sinun ä-äitisi voi semmoista puhua?
+
+— En tiedä.
+
+Hän ei tiennyt sitä, hän ei ollut lainkaan selvillä elämästä, huomasi
+vain, että jotakin oli hullusti, ja sitten hän oli niin pieni ja hento,
+Kristoferista tuntui, että hän olisi voinut puhaltaa hänet pois —
+
+— Sinun ei kai ole hy-hyvä olla?
+
+— On kyllä, hyvä minun on.
+
+Sinä pikkuinen mato, Kristofer ajatteli ja katsoi Toftelandin ylännettä
+kohti, joka lepäsi tuolla paljaana ja harmaana auringonpaisteessa,
+peninkulman päässä kylästä tai enemmänkin, mitäpä hyvää sinulla saattaa
+olla? Nuo pari sanaa ja äänensävy — Kristofer näki mielessään tytön
+kulkevan yksinään ja odottelevan äitiään puolen päivää, kulkevan siellä
+ilman minkäänlaisen elollisen olennon seuraa ja kestävän kuitenkin.
+Väliin hän leikki vähän palikalla, sitoi ehkä jonkun rievun sen ylle
+ja loi siten itselleen nuken ja lauloi ja hyssytteli ja hankki siitä
+vähäisen ilonsa. Köyhä Kristofer, joka seisoi siinä, hän häpesi
+itseään, tunsi itsensä hävettävän rikkaaksi, hänestä tuntui, että
+hänen piti tehdä jotakin hyvää, antaa tytölle jotakin, mitä tahansa,
+ottaa suuresta ylellisyydestään ja jakaa Linan kanssa ja nähdä hänen
+iloitsevan.
+
+— Tule, niin lähdemme lypsämään, hän sanoi — sinä saat juoda niin
+paljon kuin tahdot!
+
+Äiti tuli vasta myöhään illalla, he olivat sillä välin paimentaneet
+eläimiä ja istuivat nyt puhellen majan ulkopuolella ja katselivat
+kaloja, jotka polskuttelivat puronsuussa, ja kuuntelivat hyttysiä,
+jotka surisivat ja lauloivat.
+
+— Näen kai sinut uudelleen, oli Kristofer kysynyt yrittäen laskea
+hiukan leikkiä — minulla ei ole paimenpoikaa, tiedätkö sen?
+
+— Oh, kyllä me tapaamme.
+
+— Sitten minä voisin ottaa vähän enemmän eläimiä, minullahan on
+laidunta jos kuinka. Ja sitten minä ostaisin yhden vuohen lisää.
+
+Tyttö katsoi häneen epävarmasti:
+
+— Mutta eikö sinulla ole tarpeeksi vuohia?
+
+— On kyllä, mutta kun minä saisin paimenpojan, pitäisi minun näet saada
+enemmän maitoa.
+
+Silmät loistivat riemusta.
+
+— Kun äiti vain päästäisi minut!
+
+— Eikö sinun äitisi päästäisi?
+
+— Äiti tahtoo, että minä lähtisin vieraitten ihmisten palvelukseen,
+että minun pitäisi hankkia paikka laaksossa, niin, ei siitä juuri nyt
+tule —
+
+Silloin täytyi Kristoferin tehdä niin kuin pomo teki ja taputtaa tyttöä
+hiukan olalle.
+
+— Sinä pikku raukka!
+
+Hän katsoi heidän jälkeensä, kun he menivät, äiti astuskeli hiukan
+kumarassa edellä seljässään suuri mytty, hän oli ollut tekemässä
+kauppoja, myynyt marjansa kylässä ja saanut ruokavaroja tilalle. Ja
+pikku Lina tepasteli perässä hoikilla, ruskeilla jaloillaan, nyt hänen
+piti mennä kotiin Toftelandin ylänteelle, kotiin palikkansa ja riepunsa
+luo, joilla hän sai koettaa hiukan huvitella.
+
+Kanervikossa hän käänsi päätään, se kouraisi Kristoferin sydäntä.
+
+Äpärä, hän ajatteli, sehän oli samaa kuin heittää kivellä pientä lasta —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän ei nähnyt Linaa enää sinä kesänä, vaikka hän poltti ahkerammin kuin
+ennen, vieläpä koetti saada savun erikoisen paksuksi ja mustaksi, niin
+että se näkyi pitkien matkojen päähän. Vasta seuraavana kesänä — —
+mutta silloin oli niin moni asia toisin. Silloin Lina kävi rippikoulua
+pappilassa ja hänen täytyi kerran viikossa kulkea edestakaisin matka
+tunturin poikki, ja silloin oli Kristofer muuttanut laaksoon ja oli
+ostanut kotitalonsa takaisin.
+
+Vatnessa oli jälleen ollut kuolemantapaus, Nilskin oli mennyt pois.
+
+
+
+
+XLI.
+
+
+Se tapahtui merkillisesti. Kristofer istui illalla majassa ja
+lämmitteli leimuavan kanervatulen ääressä ja näki varjojen häilyvän
+ympärillään ja seurasi liekin leikkiä seinällä — silloin kuului
+pimeästä käyntiä, reippaita askelia, jotka lähestyivät majaa, nyt
+korkorauta kilahti kiveen. Nils, hän heti ajatteli ja luuli olevansa
+Mydanin ylänteellä ja aikoi avata oven, ei, siinä olikin vain
+kanervasäkki, hän istuikin yksinään Helluntaikukkulalla eikä odottanut
+kenenkään vierailua, ennen kuin hevosmies tulisi avuksi tavaroita
+kuljettamaan — ja siihen oli vielä monta päivää.
+
+— Onko siellä joku, kysyi hän ääneen ja tempasi kanervasäkin puoleensa,
+jotta valo pääsi vapaasti virtaamaan ulos.
+
+Kukaan ei vastannut, kukaan ei tullut, siellä oli vain pimeys ja
+yksinäisyys, vain tuuli, joka kahisi kanervikossa, ja vesi, joka mutisi
+hiljaa rannassa — ja tunturi peninkulmamäärin kaiken ulkopuolella.
+
+Sitten hän istui ajatellen Nilsiä ja muisti hänen rautakorkoisen
+enteensä, muisti, mitä Tarje oli kertonut, ajatukset kiertelivät hänen
+päässään eivätkä ottaneet rauhoittuakseen. Tahtoikohan Nils hänestä
+jotakin, vaelsikohan hänen mielensä tunturilla, ja olikohan sillä
+jotakin asiaa hänelle? Ahdistava raskasmielisyys valtasi hänet, se
+tuli hiipien majan ylitse ja loi varjonsa suoraan seinän läpi, hän
+kohotti monta kertaa katseensa, hän pani enemmän kanervia tuleen ja
+yritti karkoittaa ikävyyden. Kokonaisen tunnin hän istui kuunnellen —
+sitten hän laskeutui hiljaa makuulavalle ja koetti pakottaa ajatuksensa
+lepoon, se ei ollut mitään, se ei ollut mitään, vesi se vain tuolla
+aaltosi hiljaa rantaan, laine se vain loiskahti kiveä vasten... Vihdoin
+uni tuli, hän alkoi torkkua — silloin hän kuuli askelten jälleen
+tulevan. Kristofer ponnahti pystyyn, hän oli heti ihan hereillä, minä
+lähden huomenna, hän ajatteli ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan ja huomasi
+olevansa märkänä hiestä.
+
+Hän jätti majan ja lauman sikseen ja pääsi iltapäivällä Ruglandiin —
+siellä hän sai kuulla, että Nils oli sairas. Ja vaikka hänelle ei ollut
+lähetetty sanaa, sopi hän erään talon miehen kanssa siitä, että tämä
+kävisi hakemassa karjan, ja meni itse edeltäkäsin niin nopeasti kuin
+saattoi. Hän tapasi sanantuojan matkalla — mies, jonka oli määrä auttaa
+häntä tavaroitten kuljetuksessa — ja sai terveiset Nilsiltä itseltään.
+Nils oli todellakin sairastunut ja oli maannut jo useita viikkoja,
+oli vain kysymys siitä, ehtisikö Kristofer ajoissa perille. Sanomatta
+sanaakaan Kristofer otti hevosen ja ratsasti edelleen suoraan Vatneen.
+
+Nils makasi vuoteessaan, kun hän tuli, merkillisen vanhentuneena,
+merkillisen valkeana, Kristofer ähkäisi nähdessään hänet, kasvot olivat
+käyneet niin pieniksi, ihan kuin veljellä kuollessaan, oli kuin veli
+olisi vieläkin maannut siinä.
+
+— Sinä tulit nopeasti, sanoi sairas hiljaa.
+
+Kristofer ei voinut heti vastata, hänen täytyi ensin rohkaista mielensä.
+
+— Mi-minä otin hevosen, niin se kävi nopeammin.
+
+Siniset silmät katsoivat häneen, oi miten hyvinä ja viisaina ja
+lempeinä:
+
+— Minä arvelin sinun viipyvän kauan tänä syksynä, sen vuoksi lähetin
+sinulle sanan, ettet tulisi liian myöhään. Minä olen maannut ja
+pysytellyt hengissä, minä en näet tahtonut kuolla ennen kuin sinä
+tulit. Se tuli perille, eikö niin?
+
+Kristofer pakotti itkunsa takaisin.
+
+— Kyllä, se tuli perille.
+
+Hän alkoi vavista koko ruumiiltaan, kädet hapuilivat peittoa pitkin,
+silmät olivat tulvillaan kyyneliä.
+
+— Sinä et voi tarkoittaa sitä, sinä et voi ta-tarkoittaa sitä —
+
+— Älä välitä, kuului vuoteesta — minä makaan tässä niin kuin minun
+tuleekin, minulla ei ole mitään hätää, puhukaamme sinusta, mies, sen
+vuoksi minä lähetin sanan. Onko sinulla ollut hyvä kesä — onko sinun
+käynyt hyvin, tarkoitan?
+
+— Kiitos, on, kaikki on käynyt hy-hyvin.
+
+— Ja eläimet, miten niiden laita on, et ole ehkä kadottanut monta?
+
+— En ole kadottanut yhtään, minulla on ka-kaikki jäljellä.
+
+— Sinulla on kaikki jäljellä?
+
+Siniset silmät kirkastuivat, koko kasvot kirkastuivat.
+
+— Minä olen muuten kuullut, että sinä olit ilman paimenpoikaa, minähän
+saan aina hiukan tietoja, vaikka makaan kuin rasiassa, se on niin
+somaa, tutut pistäytyvät väliin katsomassa ja istuvat ja puhelevat
+vähän aikaa, no, sinä selviydyit siitä huolimatta?
+
+— Si-siellä oli tavattoman helppo paimentaa, niin hienoja laitumia,
+lampaat eivät juuri voineet eksyä.
+
+Nils makasi vähän aikaa hymyillen.
+
+— Sinä olet siis tyytyväinen, sinä tahdot edelleenkin paimentaa? Et ole
+vihainen Nilsille, joka sai sinut aloittamaan omaan laskuusi?
+
+Kristofer siveli jälleen peittoa, hänen silmistään tippui kyyneliä.
+
+— Minun on ollut niin hyvä olla tunturilla, minä en tahtoisi
+lo-lopettaa mistään hinnasta!
+
+— No, sitten on kaikki hyvin, sitten on kaikki juuri niin kuin minä
+olen toivonut, poika, kuulehan sitten vähän minua. Näetkös, Kristofer,
+veljeni ja sitten tämä Nils — — — niin, he eivät aina eläneet sovussa,
+kumpikin veti omaa köyttään, ja ehkä Nils veti enemmän. Mutta eräästä
+seikasta he olivat yhtä mieltä, he eivät tahtoneet päästää taloa
+käsistään, ennen kuin kumpikin olivat kuolleet. Veljeni toivoi aina
+— no, se riittää, mutta sitten minä olen järjestänyt niin, että sinä
+saat kaiken, mitä minulta jää, luulen, ettei sinulla silloin tule
+olemaan puutetta. Tahdon vain sanoa erään asian — sinun pitää myydä,
+Kristofer, sinä et saa istua täällä, niin kuin veljeni vaati minulta,
+hän ei ymmärtänyt, mitä teki, vaikka hän oli kuin vuona, niin hyvä.
+Sinun pitää luvata minulle, että myyt, sinun pitää paimentaa edelleen,
+niin kuin minäkin halusin. Tunturi, katsos, tunturi, Kristofer,
+ei mikään ole niin kuin tunturi, sinä et pääse siitä irti, vaikka
+pakenisit maanääriin, kun kerran olet löytänyt sen. Tunturi — minä olen
+siellä joka-ainoa yö, kuljen siellä ylt'ympäri suossa ja kanervikossa,
+minä makaan majassa ja kääntelehdin lavalla ja katselen hiirtä, joka
+kapuilee hyllyllä, minä istun aamulla kanervikossa ja lypsän ja
+kuulen, miten maito ruiskuaa sankkoon, minä käyn reunaa myrskyssä
+ja rankkasateessa ja minusta tuntuu kuin kuulisin virren, minä näen
+lampaat ruohikossa ja se on minusta kovin kaunis näky! Sinä et saa
+lähteä tunturilta, sinun pitää vain myydä talo, sitten olet vapaa ja
+voit tehdä niin kuin tahdot. Lupaathan sen minulle, Kristofer?
+
+Vapiseva käsi työntyi esiin.
+
+Kristofer tarttui siihen, hän kykeni tuskin vastaamaan itkultaan:
+
+— Kun si-sinä niin tahdot, Nils — minä en vain ymmärrä — minä en o-osaa
+sanoa — sinä olet ihan liian hy-hyvä minulle — minä en käsitä, että
+sinä voit keksiä semmoista —
+
+Käden ote kävi lujemmaksi, sitten kuului hiljaa ja pehmeästi:
+
+— Minä pidin sinun äidistäsi, Kristofer.
+
+— Sinä pidit äidistä?
+
+Kristofer kohotti päätään, hänen silmistään ikään kuin putosivat
+suomukset.
+
+— Mutta hyvä Jumala —
+
+— Siitä ei voinut tulla mitään, minä olin jo niin vanha, minä olin
+kaksikymmentä vuotta vanhempi, minä en edes koskaan maininnut siitä.
+
+— Hän ei ti-tiennyt mitään?
+
+— En tiedä, minä olen sitä usein pohtinut, sepä siinä oli, että hän
+tuli uudelleen.
+
+— Tuli uudelleen, sinä sanot?
+
+— Kolme vuotta peräkkäin tapasin hänet ylhäällä tunturilla — no, sehän
+saattoi olla sattumaa — juuri Helluntaikukkulan kohdalla, missä sinä
+paimennat, hän oli siellä marjassa.
+
+— Etkä sinä sanonut mitään?
+
+— Minä en katsonut voivani puhua mitään, hän oli niin nuori ja viaton,
+kahdeksantoista vuotta ensimmäisenä kesänä, arvelin, että minun oli
+vaiettava, jätettävä hänet rauhaan.
+
+— Entä si-sitten, miten sitten kävi?
+
+— Minä näin hänet ensimmäisen kerran Ruglandissa, hän tuli sinne
+tanssimaan paimenpoikien kanssa — — — ehei, ei siitä olisi voinut tulla
+mitään.
+
+Silloin Kristofer puuskahti:
+
+— Voi, oli paha, ettei siitä tullut mitään!
+
+Hän kumartui sairaan puoleen ja puristi molemmin käsin hänen kylmää
+kättään:
+
+— Nils, Nils, si-sinä et olisi saanut vaieta — äiti piti myöskin
+sinusta!
+
+Ja sairaan katsellessa hämmästyneenä ja käden vavistessa Kristoferin
+käsissä virtasi sanoja hänen ylitseen:
+
+— Se ei ollut sattumaa, että ä-äiti oli silloin tunturilla, hän odotti
+siellä sinua, tiesi, että sinä tulit sitä ti-tietä — voi, että sinä
+et sitä ymmärtänyt! Äiti ei koskaan unohtanut sinua, Nils, äiti oli
+tunturilla joka vuosi, kun hän vain pä-pääsi lähtemään, hänen piti
+poimia ma-marjoja, hän sanoi. Oli vain niin merkillistä, että hän
+viivytteli sitä niin kauan, kaikki muut olivat jo po-poimineet, kun
+hän vihdoin jouti lähtemään. Minä ymmärrän nyt paljon sellaista, jota
+en e-ennen ymmärtänyt, minähän olin kerran mukana, me seisoimme suolla
+ja näimme, kun sinä tulit, minä sanoin vielä äidille, että hänen olisi
+pitänyt ottaa sinut, en ti-tietänyt, miten totta minä puhuin —
+
+Pielukselta kuului nyyhkytyksenä:
+
+— Ei, ei, Kristofer — niinkö sinä sanot.
+
+Sitten levisi kasvoille kalpeus, silmät sulkeutuivat jälleen.
+
+— Jätä minut nyt vähäksi aikaa yksin.
+
+Kristofer nousi hiljaa:
+
+— Ethän to-toki käynyt kipeäksi?
+
+Silmät avautuivat raolleen, oli kuin niistä olisi säteillyt valoa.
+
+— Minun tuli vain niin hyvä olla — minä tulin vain niin iloiseksi —
+sinä olet antanut minulle äitisi takaisin — minä olen saanut semmoisen
+rauhan — minä unohdan nyt tunturin ja kaikki, poika — —
+
+Nils kuoli päivää myöhemmin, Kristofer istui hänen luonaan loppuun
+asti, ja hänen piti vain kertoa äidistä — yhä uudelleen. Oli kuin hän
+olisi istunut pienen lapsen luona ja puhunut sille niin kauniisti kuin
+saattoi ja täyttänyt sen mielen sanomattomalla ilolla, ennen kuin se
+sulki silmänsä ja nukahti kiitollisesti hymyillen.
+
+
+
+
+XLII.
+
+
+Pitkä talvi on taas mennyt lannistavine pimeineen ja kahleineen —
+
+Ja jälleen Kristofer kulkee polkua pitkin, joka eroaa maantiestä
+ja kapuaa sitä pikku mökkiä kohti, joka kerran oli hänen kotinsa
+ja joka on tullut hänen kodikseen vielä kerran. Se seisoo yhä yhtä
+järkkymättömänä ylhäällä rinteellä ja katsoo alas laaksoon ja kylään,
+se ei liioin ole ränsistynyt, siinä on koko ajan asunut ihmisiä, kunnon
+ihmisiä, ahkeria ihmisiä. He tahtoivat vain päästä Amerikkaan, niin
+että myivät oikein mielellään, Kristofer tuli oikealla hetkellä ja sai
+mökin ensi sanalla — ja nyt hän on juuri muuttanut sinne.
+
+On vielä alkukevättä, lehvät mätänevät maassa, kaikkialla lirisee ja
+tippuu vettä, ja puro, joka tulee tunturilta ja kulkee polun poikki
+talon yläpuolella, on niin paisunut, että sen yli on vaikea päästä;
+ei, paimenaikaan on vielä pitkä matka — siitä huolimatta Kristofer on
+tunturilla pari kertaa viikossa tai useamminkin. Hän ei jaksa istua
+kotosalla, hänen täytyy käydä järjestämässä majaa ja katsomassa, ettei
+se ole kaatunut nurinniskoin, hänen täytyy käydä korjaamassa kattoa,
+tukea sitä ehkä seipäällä ja paikata ja tiivistää sitä turpeella.
+Hänen täytyy saada, tarha valmiiksi, vyöryttää kiviä yhteen ja
+aidata lampaille tilava haka, hänen täytyy polttaa kaskea — seisoa
+Helluntaikukkulan harjalla ja katsoa Toftelandin ylänteelle päin ja
+ikään kuin tiedoittaa savulla, että on tullut takaisin. Kukapa tietää,
+Lina voisi tarvita jotakin, uuden hameen, uudet kengät. Niinpä hän
+kulkee sinne ja tallustaa polkua pitkillä hämähäkinjaloillaan, vaeltaa
+mäen yli ja rinnettä ylös tunturille ja on illan tullen perillä.
+Hänellä on kirves tai kuokka kädessään, ja ehkä Lina tarvitsee ruokaa,
+kukapa tietää, hän on niin pieni ja hento ja hoikka, niinpä hänellä
+on myös ruokapussi repussaan, paksu ruokapussi, josta riittää moneksi
+ateriaksi. Ja polku ryömii sorassa, polku kiemurtelee kanervikossa ja
+vie hänet perille ja tuo hänet takaisin, johdattaa häntä iloisesti,
+minne hän meneekin...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mäellä kasvaa pieni pensaikko, haapoja ja pihlajia ihan sekaisin ja
+siellä täällä jokin raita, ne seisovat siinä ja astuvat toistensa
+varpaille oksat irroittamattomasti toisiinsa kietoutuneina ja
+taistelevat paikasta ja valosta ja ilmasta ja ovat taistelleet jo
+pitkät ajat. Kristofer tuntee ne hyvin, ne ovat kuin jonkinlainen ihme
+hänen lapsuusvuosiltaan, hän ei voi kulkea välinpitämättömästi niiden
+ohi, tavallisesti hän pysähtyy ja vaipuu ajatuksiinsa ja muistaa, että
+ne oli aiottu aidaksi, että ne kerran olivat ohuita pikku vesoja,
+vihreitä tikkuja, jotka hän istutti maahan ja jotka juurtuivat siihen.
+Vahinko, että ne ovat noin tiheässä, hän ajattelee ja mittaa hoikkia
+runkoja katseellaan, kunpa hän vain olisi tiennyt — on kuin hänen
+pitäisi hyvittää pieni vääryys niiltä ajoilta, jolloin hän oli lapsi.
+Ja eräänä aamuna kulkiessaan siitä ohi hän leikkaa vesan veitsellään ja
+vie sen mukanaan tunturille — — eikä hän huomaakaan, kun jo on pistänyt
+sen maahan katsoakseen, osaako hän niin kuin ennen.
+
+Nyt on juuri oikea aika.
+
+Laaksossa lapset tekevät pillejä, he kostuttavat vesan hyvin suussaan
+ja panevat sen sitten polvelleen ja koputtavat kuoreen veitsen kahvalla
+ja vääntävät sen pois vihreänä putkena. Nykäys veitsellä, tulppa
+päähän — sitten sen ääni vierii pitkiä matkoja. Kristofer kuulee sen
+mäellään, on kuin kevät soittaisi hänen korvaansa, hartaus herää hänen
+mielessään, lapsuusaika tulee niin lähelle häntä kaikkine unelmineen ja
+kaikkine iloineen, jonkinlainen hellyys puhkeaa hänen sisimmässään, hän
+elää sen kaiken uudelleen ja on taas poika niin kuin ennen. Ja sitten
+hänen täytyy heti hioa veitsensä ja koetella terää ja yrittää sillä
+heti, hänen sormensa ihan syyhyvät — ja siinä hän taas kulkee vesa
+kädessä ja tekee niin kuin poikavuosinaan ja koettaa, versooko vesa.
+
+Niin Kristofer alkoi istuttaa, niin hän rupesi siirtämään vesojaan
+tunturille, ylös valoon ja ilmaan, ikään kuin hyvittääkseen tehdyn
+vääryyden. Ja nyt hän istuttaa joka päivä, kunnes vesoissa silmut
+puhkeavat, nyt hän pistää istukasoksia kaikkialle tunturille, haapoja,
+raitoja ja pajuja ja pihlajia. Hän kulkee siellä istuttaen eikä
+mielestään saa tehdyksi sitä tarpeeksi hyvin, hän kulkee pienet vihreät
+puikot kädessään ja pistelee niitä huolellisesti maahan pitkin polun
+vartta, eikä niistä tiedä kukaan muu kuin hän. Ja joka päivä tulee
+uusia, joka päivä hän pääsee pitemmälle, joka kahdennellakymmenennellä
+askelella tai niillä main hän pistää uuden puikon maahan, missä sen
+on määrä seisoa ja kasvaa puuksi. Joidenkin vuosien kuluttua, hän
+ajattelee, tulee niistä suhiseva aita halki tunturin, vihreä rivi
+niin kauas kuin silmä kantaa. Kun Linan on lähdettävä viemään marjoja
+laaksoon — — — Kristofer kumartuu katsomaan, juurtuvatko vesat, hän
+vaeltaa polkua rakkauden kaipuussaan ja purkaa rakastamisen kykyään ja
+herättää vesat rakkaudellaan elämään. Hänen vanha leikkinsä lapsuuden
+päiviltä on saanut syvemmän sisällön ja loiston...
+
+Niin hän taas eräänä aamuna seisoo pensaikon kohdalla aikoen leikata
+siitä joitakin vesoja ja ottaa ne taas mukaansa — silloin hän kuulee
+mäeltä puhetta, naisen äänen, joka soimaa ja parjaa, niin että vuori
+kaikuu, ja käy yhä selvemmäksi.
+
+— Mitä sinä teet, se huutaa — eikö sinulla ole silmiä päässäsi,
+kunnoton, tahdotko sinä, että minun pitäisi kantaa sinua, vai mitä
+sinä oikeastaan ajattelet? Minä tässä raadan ja koetan pukea sinut
+säädyllisesti, niin että voit näyttäytyä ihmisten joukossa, ja sitten
+sinä menet selvällä päivänvalolla putoamaan puroon ja kastat itsesi
+läpimäräksi!
+
+Pieni vapiseva tytönsuu vastaa:
+
+— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä,
+minä en voinut hypätä niin kauas —
+
+Kaksi ihmistä tuli näkyviin polulla, vanhanpuoleinen nainen ja nuori
+tyttö. Kristofer tunsi heidät heti, mutta hän ei tahtonut näyttäytyä,
+ei tahtonut saattaa Linaa häpeämään, ei millään ehdolla tahtonut
+nöyryyttää häntä. Hän jäi seisomaan tiheikön taakse ja kuuli äidin taas
+soimaavan:
+
+— Olenko minä sanonut, että sinun piti hypätä, olenko minä sanallakaan
+käskenyt sinua?
+
+Ääni värisee kiihtymyksestä:
+
+— Sinun olisi pitänyt riisua jalastasi ja kahlata, sinä aasi, ja teekin
+se nyt heti.
+
+Lina tottelee viipymättä, hän istuutuu kanervikkoon ja vetää kengät ja
+sukat jalastaan. Sitten hän katsoo äitiin silmät kyynelissä:
+
+— En kai minä voi mennä paljain jaloin papin luo?
+
+Äiti riistää sukat käteensä ja vääntää niitä keskellä polkua:
+
+— Olisitko sinä ehkä liian hyvä siihen?
+
+Hänet valtaa raivokas viha, hän heilauttaa sukkia ilmassa ja läimäyttää
+Kinaa vasten kasvoja:
+
+— Se olisi häpeä, sanon minä — niin kuin sinua ei olisi jo ennen
+tarpeeksi häväisty, sinä kurja äpärä!
+
+Kristofer hätkähti, se osui suoraan hänen sydämeensä, vaikka oli
+tarkoitettu Linalle, niin että hän olisi voinut huutaa ääneen. Mutta
+hänen täytyi vain seisoa siinä ja tukahduttaa itkunsa ja suuttumuksensa
+ja antaa vääryyden tehdä tehtävänsä. Hänen täytyi vain seisoa siinä
+vaieten ja nähdä vääryyden tapahtuvan ja antaa sen tapahtua ikään
+kuin se ei olisi ollut mitään. Oi, hän olisi voinut juosta esiin ja
+ottaa Linan syliinsä ja lohduttaa häntä ja taputella häntä, sen sijaan
+hän seisoi paikoillaan ja puri huultaan ja antoi käsiensä riippua,
+ja hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt Linan pulaan liikuttamatta
+sormeakaan hänen avukseen —
+
+Äänet häipyivät rinnettä alas, Kristofer jäi seisomaan veitsi kädessä
+ja tuijottamaan avuttomana eteensä. Hän seisoi siinä äkkiä ihmeellisen
+yksinäisenä, kovin tarpeettomana lämpimine sydämineen, hän seisoi siinä
+ikään kuin kädet täynnä hyväilyjä eikä tiennyt, kenelle ne antaa.
+
+Hänen sydäntään riipaisi, hän näki edessään pienet kärsivät kasvot ja
+kuuli pienen vapisevan suun sanovan:
+
+— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä,
+minä en voinut hypätä niin kauas —
+
+Vähän myöhemmin hän heilui mäellä kirves kädessä, hakkasi tammia ja
+koivuja ja karsi ne ja raahasi pois, välillä saha kitisi ja leikkasi,
+hänellä oli ilmeisesti kiire, hänhän ei kerta kaikkiaan ollut kätevä,
+mutta Linan piti joka tapauksessa päästä riisumasta jalastaan puron
+vuoksi.
+
+Hän odotteli koko aamupäivän, kurkisti aina välillä puiden lomitse
+alaspäin puuhatessaan siellä rinteellä ja sijoittaessaan kiven tai
+kaksi polulle siihen kohtaan, mistä puro kulki. Saattoihan sattua,
+että Lina tulisi yksinään, että hän tulisi edeltäkäsin, kukapa tiesi,
+silloin hän ehtisi tervehtiä häntä ja kiittää viimeisestä, jos ei
+muuta. Mutta ei, äiti oli taas mukana, äiti astui vieressä, niinpä hän
+taas kätkeytyi pensaikon taakse.
+
+Hän näki Linan osoittavan kädellään —
+
+Puroon oli ilmestynyt porras, rivi hohtavia koivunrunkoja, jotka
+loistivat metsän hämärässä. Ne olivat paksujen tammipölkkyjen varassa,
+siinä oli pieni silta polun kohdalla, molemmin puolin oli jonkinlainen
+kaidepuu, kaksi pitkää, pehmeätä pihlajariukua.
+
+Hän näki, että Lina käänsi päätään, että silmät tutkivat metsää
+uteliaina ja jännittyneinä — että koko pikku kasvoja kirkasti suloinen
+hymy.
+
+Vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli kadonnut näkyvistä, Kristofer
+seisoi katsoen siltaa kohti, missä koivun rungot hohtivat, ja hän oli
+näkevinään jonkinlaista heijastusta ja tunsi sydämessään pienen onnen
+eikä kyennyt riistäytymään irti —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Viikon kuluttua hän jälleen odotteli rinteellä kumartuneena kiven
+taakse — — hän tuli kyllä, mutta äiti oli mukana. Vielä kerran hän
+seisoi kiven takana, ja vielä kerran kävi samoin, sitten tyttö eräänä
+aamuna tuli yksinään, tuli polkua pitkin silmät loistaen ja reippain
+pikku askelin ja suu hyräillen.
+
+Kristofer kiiruhti esiin kiven takaa ikään kuin peljäten tulevansa
+liian myöhään:
+
+— Minä tahdoin va-vain tervehtiä sinua!
+
+— Kiitos vain, sanoi Lina pysähtyen.
+
+Kristofer ojensi kätensä:
+
+— Olipa hauska nähdä sinua taas, minä olen mu-muuten nähnyt sinut
+aikaisemminkin, minä olen ollut täällä mäellä, mi-minä en vain tahtonut
+tulla näkyviin.
+
+— Sitä minä ajattelinkin.
+
+— Miten sinä semmoista saatoit ajatella?
+
+— Kas, minä näin sinut vilaukselta, sinä seisoit tuon kiven takana.
+
+Kristoferin henkeä salpasi.
+
+— Entä äitisi, nä-näkikö sinun äitisikin minut?
+
+— Ei, äiti ei nähnyt mitään, äiti ei tiedä mitään.
+
+Nyt hän taas saattoi hengittää vapaasti.
+
+— Sinä käyt rippikoulua, hän kysyi ja koetti olla kuin hänellä ei
+mitään erikoista asiaa olisikaan.
+
+— Niin käyn.
+
+Silloin hän hyppäsi siihen suoraa päätä:
+
+— Minä odotin sinua tu-tunturilla, menneenä kesänä, tarkoitan, minkä
+tähden si-sinä et enää tullut?
+
+— Minä en voinut tulla, minä leikkasin jalkani viikatteeseen.
+
+Silloin hänen taas täytyi tehdä niin kuin Nils:
+
+— Pikku raukka, hän sanoi ja taputti tyttöä varovasti olalle — enpä ole
+kuullut niin hullua!
+
+Vähän myöhemmin hän osoitti taloa:
+
+— Minä asun tuolla nyt, se on i-isän talo, minä ostin sen viime talvena.
+
+— Niin, me olemme kuulleet siitä.
+
+Äkkiä hän tarttui tyttöä käsivarteen.
+
+— Lina, sano minulle eräs asia, sinun äitisi ei kai ole hy-hyvä sinulle?
+
+— On kyllä, sanoi Lina urhoollisesti ja koetti hymyillä.
+
+— Ei, si-sillä minä olin täällä silloin ja kuulin, minä seisoin tuon
+pensaikon takana, minusta tuntui, e-etten voinut tulla esiin —
+
+Silloin tytön silmät kävivät pelokkaiksi, pikku kasvot muuttuivat ihan
+valkoisiksi.
+
+— Ei, ei, sinä et saanut! Älä ole tietävinäsi siitä mitään!
+
+— Se on selvä, vastasi Kristofer niin rauhallisesti kuin saattoi —
+sinun ei tarvitse peljätä, minä en ma-mainitse siitä koskaan sanaakaan!
+
+— Muuten hän voisi taas ottaa viikatteen!
+
+— Viikatteen, mitä sinä sanot — eihän sinun ä-äitisi toki —
+
+— Kristofer, älä sano mitään!
+
+— En, en, se-senhän tiedät, mutta minä en ymmärrä, minä luulin, että
+sinä itse haavoitit itseäsi —
+
+— Ei hän kai sitä tarkoittanut, mutta hän on toisinaan ihan hullu!
+
+— Ja se-semmoista voi tapahtua?
+
+Kun hän näki, että tyttö taisteli itkua vastaan, lisäsi hän muutaman
+sanan:
+
+— Ellet sinä olisi ollut tyttö, tytön kanssa on niin vaikea, jos
+sinä vain o-olisit ollut poika, olisin minä voinut ottaa sinut
+paimenpojaksi, sitten olisit päässyt pois äitisi luota, sitten me
+olisimme vo-voineet olla alati yhdessä. Me olisimme asuneet kesällä
+majassa ja paimentaneet lampaita ja kalastaneet järvellä, ja me-meidän
+olisi ollut niin hyvä olla, ettet uskokaan! Me olisimme voineet siirtää
+toista se-seinää, niin että olisi ehkä tullut vähän enemmän tilaa,
+minä olisin my-myös voinut tehdä muutaman ra-rahin, niin että olisimme
+voineet istua ja lämmitellä iltaisin ja keittää maitoa tai puuroa
+padassa, ja meidän olisi ollut yhtä hyvä olla kuin itse ke-keisarin.
+
+— Oi niin, se olisi ollut mainiota, Kristofer!
+
+Kristofer katsoi häneen neuvottomana.
+
+— Kunpa voisin auttaa sinua, Lina, kunpa vain tietäisin ne-neuvon,
+sillä näin ei saa käydä. Etkö sinä ole ajatellut mitään itse?
+
+Tyttö näytti hiukan viivyttelevän vastausta.
+
+— Kun minä vain pääsisin Amerikkaan.
+
+Kristofer yritti hymyillä, vaikka hänen jalkansa pyrkivät pettämään.
+
+— Amerikkaan, niinkö sinä sanoit? Minä kun lu-luulin, että sinä tulisit
+minulle paimenpojaksi.
+
+Kaksi kosteata silmää katsoi häneen.
+
+— Minähän olen vain tyttö riepu, sinä tiedät, millaista se on, jos minä
+vain olisin ollut poika —
+
+— Sinä olisit silloin tullut, sanoi Kristofer lempeästi.
+
+— Minä olisin tullut heti.
+
+Syntyi hetken vaitiolo,
+
+— Lina, sanoi Kristofer ja katsoi häneen ja muisteli, miten Nils oli
+sanonut, hänestä tuntui kuin hän olisi leikannut valtimoaan — sinä
+pä-pääset Amerikkaan. Minä ta-tahdon toki nukkua yöllä, minua ei huvita
+maata valveilla —
+
+Ei, siihen se häneltä loppui.
+
+— Minä autan sinua, minä vain ta-tarkoitan, minulla on rahaa, Lina, sen
+pu-puolesta ei ole hätää. Puhutaan siitä joskus toiste, sinä saat tulla
+tapaamaan kesällä tunturilla — — niin, minä lu-luulen, että sinun nyt
+pitää lähteä, jotta et tule liian myöhään.
+
+Lina tahtoi sanoa jotakin, mutta Kristofer viittasi vain kädellään ja
+meni takaisin mäkeä ylös, hän tahtoi olla vähän aikaa yksin.
+
+
+
+
+XLIII.
+
+
+Kil, kuuluu ylhäällä tunturilla, siellä kulkee sininen emälammas
+kaulassaan kulkunen, se pudistaa säveliä ulos ilmaan, missä ne
+hyrisevät kuin kultaiset mehiläiset, ja kaluaa maata ja pureksii
+ruohoa ja käy päivä päivältä pyöreämmäksi. Ja laajalti sen ympärillä
+on nuoria lampaita ja vuonia, mustanaamoja ja typyhäntälampaita ja
+sheviotteja, niitä seisoo ryhmissä vesakossa, ja ne siirtyvät hitaasti
+rinnettä ylöspäin, seuraten kanervikossa olevia vihreitä kaistaleita,
+missä tunturiruoho seisoo hienona ja silkkisenä ja houkuttelee niitä
+ylöspäin askel askelelta. Tunturi viettää taas kesää sinisin varjoin ja
+väräjävin auringonpaistein, alastomin kallioin ja lavein soin, missä
+niittyvilla kohottaa mättäiden lomasta kuontaloaan tuuleen ja nuokkuu
+ja keinuu päivät päästään. Jälleen on kesä tunturilla, joka leviää
+laajana taivaan alla pitkin, uneksivin ääriviivoin ja lepää itsensä
+unohtavassa rauhassa — on vain kulunut vuosia viime kerrasta.
+
+Maja on entisellään notkossa ja nojaa mustaan kivilohkareeseen, joka on
+yhtenä sen seinistä, siinä ei ole tapahtunut mitään muutosta. Kristofer
+tahtoo olla ilman paimenpoikaa, niin että hänellä on mielestään
+tarpeeksi tilaa. Ja vähän matkan päässä on tarha, se on hyvä olemassa,
+kun syksy lähestyy ja yöt käyvät pimeiksi ja pitkiksi, silloin hän ajaa
+eläimet illalla kotiin ja voi olla paljon levollisempi niiden suhteen,
+ne ovat nyt ikään kuin hänen silmälläpitonsa alaisina, ja hän voi
+käydä niitä katsomassa, milloin haluaa. Niitä on tullut vähän lisää,
+puolisensataa ehkä, muuten lauma on kutakuinkin entisen suuruinen, hän
+ei tarvitse useampia elääkseen, niin kauan kuin hän puuhailee täällä
+yksinään. Hän suoriutuu kaikesta yksin, yhdessä molempien koirien
+kanssa, ja hän voi järjestää olonsa niin kuin hyväksi näkee. Ja jos
+joskus jotakin käy hiukan hullusti, ei siitä niin väliä ole, hänhän
+siitä joutuu kärsimään, Kristofer vain eikä kukaan muu — ja se kyllä
+menee.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Helluntaikukkulalla savuaa vielä — varsinkin jos ilta on kaunis ja
+tyyni ja tuuli on laskeutunut levolle kanervaan. Mutta savulla ei enää
+ole mitään asiaa, sillä ei ole vietävänä mitään sanaa, olkoonpa se
+miten paksu ja musta hyvänsä. Se on vain siellä ja liikkuu ilmassa ja
+tuoksuu kanervalta ja korventuneelta katajalta ja kutsuu hiljaa hänen
+muistojaan ja herättää nukkuvan unen hänen mielessään. Lina, ajattelee
+hän hiljaa ja muistelee kesää ennen hänen lähtöään ja muistelee
+viimeistä päivää, jolloin hän tuli. Lina, ajattelee hän jälleen ja
+kulkee edestakaisin savussa ja polkee kekäleet tarkasti multaan, silmiä
+kirvelee, ja niistä valuu vettä, pikku Lina —
+
+Hän istui niin pienenä ja hentona rinteellä ja katsoi häneen kirkkailla
+silmillään ja koetti kiittää häntä hiukan.
+
+— Sinä olet ollut niin hyvä minulle, hän sanoi — kaikki nuo
+kustannukset, että sinä todellakin tahdoit, Kristofer, en voi käsittää,
+että sinä voit olla sellainen kuin olet —
+
+Kristofer tahtoi ikään kuin työntää sen asian syrjään.
+
+— Ei siitä nyt kannata pu-puhua.
+
+Lina säpsähti hiukan äänensävyä.
+
+— Nyt, sanoi hän ihmetellen sanaa — — mitä sinä tarkoitat?
+
+Kristofer istui kaivellen sammalta.
+
+— Siitä ei ku-kuitenkaan olisi voinut tulla mitään.
+
+— Mistä ei olisi voinut tulla?
+
+— Meidän välillämme, ta-tarkoitan.
+
+Oli kuin Lina olisi jähmettynyt siinä istuessaan.
+
+— Herran nimessä, Kristofer, tarkoitatko sinä, oletko sinä ajatellut —
+
+— En tietenkään, sanoi hän nieleskellen minähän en ole sen näköinen,
+minähän en ole lu-luotu muiden ihmisten kaltaiseksi.
+
+— Oh, sinä olet niin hyvä!
+
+Linan olkapäät alkoivat vavahdella, hän heittäytyi kanervikkoon ja
+puristi Kristoferin käden omaansa.
+
+— Jos sinä tahdot, että minä jään, Kristofer, voit saada rahasi
+takaisin, minä jään, jos sinä vain tahdot!
+
+— Ei, vastasi Kristofer taistellen itsensä kanssa — se olisi kovin
+vä-väärin, sinun pitää matkustaa, niin kuin olet a-aikonut.
+
+— Enkö minä saa olla sinun luonasi?
+
+— Si-sinun pitää matkustaa, olen sanonut.
+
+— Mutta jos minä joskus tulen takaisin?
+
+Kristoferista pusertui kuin huutona:
+
+— Sinä et saa tu-tulla takaisin, sinun pitää jäädä sinne, minne menet,
+sanon minä, sinun pitää lu-luvata se minulle!
+
+Vähän ennen kuin Lina illalla lähti, Kristofer kysyi matalalla äänellä:
+
+— Saanko panna käteni sinun kaulallesi, Lina?
+
+Lina painautui hänen puoleensa ja sulki hiljaa silmänsä.
+
+— Sinä saat tehdä ihan niin kuin tahdot — — —
+
+Kanervikossa ritisee ja rätisee, punaisia liekkejä leimahtaa savun
+seasta, pitkiä liekkejä, jotka ovat kuin käyriä miekkoja — Kristofer
+iskee kuokan maahan ja kurittaa tulta ankaralla kädellä. Se on ehkä
+uppiniskainen, se on syöpynyt syvälle multaan ja säilyy siellä
+verisenä sohjuna, punaisten rohtimien kaltaisena ja kytee ja polttaa
+ja ponnistautuu kerran toisensa jälkeen esiin. Hän voi kulkea siellä
+tuntikausia, kulkea kuokkien maata peitoksi ja polkien sen kovaksi
+kengillään — juuri kuin hän luulee tulen lannistuneen, avautuu pintaan
+halkeama, ja siitä leimahtaa taas. Silloin hän tekee niin kuin usein
+ennenkin on tehnyt, hän jää tulen luo ja taistelee sitä vastaan, kunnes
+tietää voivansa olla rauhassa — sitten hän paneutuu jäniksen tavoin
+pitkäkseen kanervikkoon ja nukkuu, kunnes aamu herättää hänet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nuo aamut kukkulalla —
+
+Voi sattua, että hän on unohtanut, missä on, että hän avaa silmänsä
+selkoselleen ja näkee taivaan päänsä päällä ja upottaa katseensa
+lempeään sineen. Hän makaa seljällään kanervikossa, pieni olento
+alhaalla tomussa, ja tuijottaa olevaisen ihmeisiin ja on kuin
+ensimmäinen ihminen maan päällä ja näkee sen nuorilla, vastaheränneillä
+silmillä. Huntu on ikään kuin vedetty syrjään, taivas on avoimena,
+hän näkee vilisemällä ruusuja, jotka puhkeavat luojan käsistä ja
+täyttävät avaruuden niin kauas kuin silmä kantaa. Katso, valoa ja
+värejä tulee tulvimalla, kuule, kultaiset sävelet soivat, jokin
+pikkulintu alkaa visertää, toinen vastaa vähän matkan päästä — tuokion
+kuluttua kohoaa maasta valtaisa riemu, hurmioituneiden äänien kuoro
+sineä kohti, kiitoksena elämästä ja elämän ilosta. Kristofer nostaa
+päätään — kuikka soutaa kaislikosta, se kyntää veteen hiljaisen vaon,
+se ikään kuin vetää perässään kahta kultaharkkoa, jotka vyöryvät pitkin
+sinertävän mustaa samettia... Kil, kuuluu alhaalta notkosta, lampaat
+ovat nousseet, muutamat seisovat nuuskien kastetta, tuolla ne tulevat
+hitaasti polkua myöten, rinnettä ylös laitumelle, pitkä jono vaeltavia
+eläimiä. Ne kulkevat siinä niin kauniina, niin hyvinä, niin lempeinä,
+kulkevat siinä rauhallisessa toimessaan, Jumala on luonut ne juuri nyt,
+ne tulevat suoraan hänen käsistään — — tämä on maan ensimmäinen aamu,
+tämä on kuin itse luomisen päivänä!
+
+Kristofer nousee hiljaa.
+
+Hänessä humisee hurmio, kaikki hänen aistinsa ovat avoimina, hän
+kuulee monenlaisia ääniä ympäriltään. Kivet puhuvat, pajut puhuvat,
+tähtirikko, joka hymyilee tuossa, multa, jota hän polkee — kaikki,
+kaikki. Tule meidän kaltaiseksemme, kuiskaa kanervikko, tule meidän
+kaltaiseksemme, kuiskaa kaislikko. Kristofer kuulee sen ja ymmärtää
+sen lähtiessään taas suorittamaan tehtäväänsä, rauhallista, hyvää
+tointaan. Kyllä, vastaa jokin hänessä, se on hartauden ääni, hartauden,
+joka täyttää hänen sydämensä, joka johdattaa häntä laupiaasti polkua
+ylöspäin ja kasvaa päivä päivältä hänen sisimmässään. Tuollaisina
+hetkinä hänestä tuntuu kuin hän olisi saavuttanut itse elämän päämäärän
+ja tajunnut sen syvimmän tarkoituksen.
+
+Kristofer vaeltaa tunturilla, katse liukuu pitkin lakeutta, joka lepää
+avoimena auringossa ja valossa niin kuin on levännyt tuhansia vuosia.
+
+Kauimpana kohtaa taivas. Taivas kohtaa joka taholla; missä kulkeekin,
+hän kulkee taivasta kohti —
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77030 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..b5dba15
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this book outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..5632d35
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for book #77030
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/77030)