diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 77057-0.txt | 3674 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 3690 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/77057-0.txt b/77057-0.txt new file mode 100644 index 0000000..92d4775 --- /dev/null +++ b/77057-0.txt @@ -0,0 +1,3674 @@ + +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77057 *** + +language: Finnish + + + + +HIRVIHERRAT + +Kolminäytöksinen huvinäytelmä + + +Kirj. + +KL. U. SUOMELA + + + +Näytelty ensi kerran Kansan Näyttämöllä +Helsingissä Syyskuulla 1916. + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Kirja, +1921. + + + + +HENKILÖT: + +JOONAS ISOMAA, tilanomistaja. +INKERI, hänen tyttärensä. +KALLE MALJANEN, helsinkiläinen olutkauppias. +SANTERI, hänen poikansa, rilliniekka ylioppilas. +NIMISMIES, Isomaan luona hirviä ampumassa. +JANNE RIUSKA, konstaapeli. +VIHTO JUNNILA, Isomaan torppari. +MIINA, hänen vaimonsa. +URHO, näiden poika. +SIINA SUONPÄÄ, näiden läheisyydessä asuva itsellisen leski. +MAIJU, tämän tytär. + + +Tapahtuu syksyllä v. 1915, I ja III näytös Junnilan torpassa, II +läheisessä metsässä. + + + + +ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. + + +Junnilan torpan tupa. Vasemmalla perällä ovi porstuaan, oikealla +perällä sänky. Oikealla seinällä ikkuna, jonka edessä pöytä +penkkeineen. Vasemmassa peränurkassa uuni, astiakaappi y.m. ja +etualalla vasemmalla sänky. Seinällä ikkunan vieressä pieni kirjahylly +ja tämän alla arkku. Oikea ja vasen katsomosta. + +Aamuhämärä syyskuun ensimmäisenä päivänä. MIINA on aamuaskareissaan +uunin luona. URHO puhdistelee pyssyään pöydän ääressä ja VIHTO kuorsaa +vasemmanpuolisessa sängyssä. Ulkoa kuuluu kukon kiekaisu. + +URHO (Tarkastettuaan ikkunaa vasten pyssynreikää.) + +Hyvä on. Loistaa ja välähtelee kuin nouseva päivä. + +MIINA. Kylläpä sitä jo, Jumala paratkoon, on tuherrettukin tottakin +työtä! + +URHO. Älkää puhuko, äiti. Vai tarkoitatteko, että sitä pyssyttä sotaan +mennään. + +MIINA. Mokomaankin sotaan! + +URHO. Sotaanpa hyvinkin. Ei niitä hirviäkään käsirysyllä kellistellä. + +MIINA. Mene hiiteen hirvinesi! Minä olen sen jo sanonut, etten minä voi +sietää hirviä. + +URHO. Mutta hirvihän on oikein sitä herrain herkkua. + +MIINA. Olkoon! Minä en vaan sitä herkkua pataani pistä. + +URHO. Entäpä jos herrat pyytävät teitä paistamaan. + +MIINA. En, vaikka polvillaan. Hyi! + +URHO. No sehän on merkillistä. + +MIINA. Vai merkillistä. Kun siinä on semmoinen katajanmakukin, että +sisuksia karmii. + +URHO. Mutta milloin te sitä olette maistanut sitten? + +MIINA. Taivas varjelkoon maistamastakin. On ne kertoneet, jotka on +maistaneet. + +URHO. Turhia ne ovat teille uskotelleet. Kyllä teidän vaan on +paistettava ja maistettava, jos vaan herrat vaatii. + +MIINA. Sepä nähdään. (Koiran haukuntaa ulkoa.) Mutta herra Jumala, ne +taitavat jo kohta tullakin, ja tässä on vielä kaikki työt kesken, Kello +on kai jo seitsemättä. + +URHO. Vasta viisi. + +MIINA. Missä kummassa se Suonpään Siinakin tyttönsä kanssa kuhnii? + +URHO. Pitäisikö niittenkin tulla? + +MIINA. Pyysin vähän apuun. Enhän minä tässä yksin joka paikkaan kerkiä, +vaikka sutena hääräisin. — Sipaseisit sinäkin edes isäsi hereille. + +URHO (Kääntyy sänkyyn päin ja hankaa yhä pyssyään.) Isä hoi! Nouskaa +ylös! — Minä lähdenkin tästä heti metsään. En minä viitsi jäädä tähän +sitä Siinan kielikeittoa lusikoimaan. + +MIINA. Älä komeile! Siina on reilu ihminen. Ja onhan Maiju taas +hiljainen. + +URHO. Tyttö taas on tyhmyyttään hiljainen. + +MIINA. Puhuminen hopeaa, vaitiolo kultaa. Ja on se Maiju kova +raatajaihminenkin. + +URHO. On kyllä. Oikea juhta. Niinkuin älyltäänkin. + +MIINA. Älä sinä käärmeile. Kyllä siinä vaan sinulle akkaa olisi, ja +älyä niin paljon kuin tämmöiseen harakanpesään mahtuu. + +URHO. Mitä te turhia! + +MIINA. No niin se on! En minä tässä koko elämänikääni yksin jaksa +keikkua. Ja parempaa apukeikkujaakaan et tänne saa. — Mutta aja nyt +Herran nimessä ylös tuo ukkorahjus. + +URHO. Isä! Kuuletteko! + +MIINA. Aja, aja! Koppaa kylkeen. Ei se vähemmästä (URHO ripustaa pyssyn +naulaan.) On siinäkin miehen niminen! Antaa minun aamusta iltaan +ahertaa kuin ampiaisen. Itse kiskoisi tuota synninuntaan, vaikka +tuomiopäivään asti. Johan nyt on kohta suurusaika (Ulkoa kuuluu taas +koiran haukuntaa.) + +URHO. Ai niin. Jokohan koira lie saanut mitään suuruspalaa. + +MIINA. Keneltähän se olisi... + +URHO. Jos sille antaisi vaikka vähän maitoa. + +MIINA. Marssi suohon! Yhdestäkö lehmännahasta tässä vielä pennullesi +asti! + +URHO. Niin tosiaankin. En minä muistanutkaan, että Kullannuppu eilen +kuoli. + +MIINA. Mutta jättihän isäsi siitä reiden vajaan. Eikö se kelpaisi? + +URHO. Minäpä menen antamaan sille vähän lihaa. + +MIINA (Ryhtyy lakaisemaan lattiaa.) Vihto! Senkin unikeko. Vihto! +(VIHTO kääntyy mumisten vatsalleen ja jatkaa kuorsaamistaan.) Vai +et sinä kuonnu. Jollet nyt, jumaliste, lennätä luitasi pystyyn, +niin... Vih-to! (VIHTO hautaa päänsä tyynyn alle.) Vai niin, senkin +pahnatursas! Selkäsi siis syyhyy taaskin (Iskee pari kertaa Vihtoa +luudalla.) Nousetko jo siitä, häh... + +VIHTO (Karkaa istumaan huutaen.) Ai ai ai, auttakaa... + +MIINA (Ravistaa häntä tukasta.) Älä kilju siinä, kun et kerran +parempaankaan pysty. + +VIHTO (Räpyttää nolona silmiään.) Höh, sinäkö se oletkin? + +MIINA. Kuka tässä sinua tyyräisi. Ja mihinkä sinä tyyräämättä +joutuisit? Suoraan hornan hinkaloon. — Housut jalkaasi siinä! Herrat +tulevat tuossa paikassa. + +VIHTO (Istuu sinertävät alushousut jalassa sängyn laidalla ja kahnaa +itseään.) Kyllähän tästä, tuota, vielä ehtii. + +MIINA. Housut jalkaasi, sanon! Siinä on. (Viskaa Vihtolle housut.) Ja +äkkiä! + +URHO (Tulee ulkoa taluttaen koiraa.) Mitä äläkkää se isä täällä piti? +(Sitoo koiran oikeanpuoleiseen sängynjalkaan ja heittää sille mukanaan +tuomansa lihapalan.) + +VIHTO (Vetää haukotellen housuja jalkaansa.) + +Hoh-hoi. Oli niin jumalaton painajainen. + +MIINA. Painaudu nyt ryysyihisi vaan, äläkä siinä leukojasi loksuta. + +VIHTO (On vetänyt toisen lahkeen jalkaansa ja kaivaa nyt housuntaskusta +tupakkavehkeitään.) Itsehän siinä kieltäsi pieksät, höh. Johan toinen +puntti on jalassa. + +URHO. Vai oli niin jumalaton painajainen. + +VIHTO. Niin tuota. Hirvi piru oli ahdistavinaan (Panee tupakaksi. MIINA +vie rikat ulos.) + +URHO (Ottaa metsästyslaukun seinältä ja järjestelee siihen evästä ja +ampumatarpeita.) Näittekö tekin hirviä unissanne? Missä paikassa olitte +näkevinänne? + +VIHTO. Tuollahan se oli olevinaan tuon Rautsuon rannalla, Korpimäen +puolella... + +URHO. Se Korpimäki onkin mainiota hirvimaata... + +VIHTO. Juuri siinä lepikossa, missä minä eilen sen Kullannupun nyljin. + +URHO. Ahaa. Siinäkö, mistä ne hirvenräntyt äsken löytyi? + +VIHTO. Siinä. + +URHO. Saamarin sala-ampujat. Hyvä, että nimismies tulee niitä +patistamaan. — No, mitenkä hirvenne sitten kävi? Saitteko kaadetuksi? + +VIHTO. Höh! Vielä pahusta. Itse se mänttäsi minut puolikuolleeksi +suohon. Ja tuskin ennätin pistää pääni mättään alle piiloon, kun se jo, +tuota noin, potkaista navautti pari tuimaa laakia tuohon noin (Osoittaa +paikkaa, johon Miina oli häntä lyönyt.) + +URHO. Älkää ihmeitänne! No entä sitten? + +MIINA (Tulee ulkoa.) + +VIHTO. Niin sittenkö? Hm. Piru ties miten siinä sitten olisi pärjätty, +ellei, tuota, Miina olisi sattumalta ravistanut hereille. + +MIINA. No etkö sinä syötävä jo saa sitä toistakin punttia koipeesi! Vai +tulenko minä kiskaisemaan? + +VIHTO. No, no, kyllähän tässä nyt omin voiminkin, tuota, kyllähän tässä +vielä... (Jatkaa pukeutumistaan.) + +MIINA. Kyllä! Nukkunetko edes omin voimisi, paholaisen auttamatta. + +VIHTO. Älä nyt taas papata... + +MIINA. Suu kiinni! + +VIHTO. Höh. Suutari sinun kanssasi viitsii naimisissa olla, kun sinä, +tuota, aina motkotat kuin muninut kana. + +MIINA. Suu kiinni, sanon minä! + +VIHTO. No niin se on! Eroaa ne paremmatkin miehet akoistaan, tuota, +jotta tärisee. Pitäisikö tässä sitten huonomman... + +MIINA (Lähestyy Vihtoa ja ravistaa luutaa.) Voi sinä riivattu +suupaltti... + +SIINA (Tulee MAIJUN kanssa ulkoa.) Hyvää huomenta. + +MIINA. Huomenta. Joko te nyt tulette? + +SIINA. Taitaa kyllä olla vähän aikaista, koska Vihtokin näyttää vasta +nousseen. Mutta johan ne herratkin näkyvät tuolla järvellä tulevan. + +MIINA. Pyhä isä sentään, tulevatko ne jo? + +SIINA. Tulevat. Ja oikein kahdella veneellä. + +MIINA (Vihtolle.) Laittaudutte nyt äkkiä rantaan vastaan. Voi olla +kantamistakin... Noh! + +VIHTO. Kyllä, kyllä. Kyllä minä juoksen. (Menee ovelle, mutta palaa +sieltä lieden luo piippuaan sytyttämään, jonka tehtyään menee.) + +SIINA (Irroittaessaan huivia päästään, makeasti.) Kotonahan se vielä +Urhokin on. + +URHO. Lähtöäpä tässä juuri tehdään. + +SIINA. Sanoinkinhan minä jo Maijulle jotta kotona se on. Maiju näet +pelkäsi, ettei sinua enää tapaisikaan. + +URHO. Onko Maijulla asiaa? + +SIINA. Tuskinpa sillä erityistä. Kas, kas, kas, kun tyttö punastelee. +(Oven suussa seisova MAIJU pillahtaa itkemään.) Mitä! Joko se nyt taas +rupeaa vetistelemään? Suuri tyttö, rippikoulun käynyt ja kaikki, häpeä! + +MIINA (Maijulle.) Älä siinä joutavia tillittele. Ota tuosta ämpäri ja +mene hakemaan vettä. Minä kun en mitenkään kerkiä ja lähde on kaukana. +(MAIJU menee.) + +SIINA. Se raukka on niin ujo nuorten miesten seurassa, varsinkin +Urhon. Ja ihmekös tuo! + +MIINA. Jauhaisitko sinä, Siina, kahvit sillä aikaa kuin minä laitan +nämä kupit kuntoon. + +SIINA. No herranen aika. Komenna sinä vaan, kyllä minä leiskun. + +MIINA (Asetellen kuppeja.) Saa nähdä, riittääkö nämä kupit. Et suinkaan +sinä Sattunut lukemaan, montako henkeä niissä veneissä oli? + +SIINA (Ryhtyy jauhamaan.) Annahan olla. Nimismiehen veneessä oli kaksi, +konstaapeli Riuska kai toisena. Sitten oli Isomaan veneessä kaksi +miestä, joita minä en kuolemaksenikaan tuntenut. + +MIINA. No, ne oli kai niitä Helsingin herroja. + +SIINA. Aa! Vai niitä. On se sentään jotakin, kun taas saa olla hienossa +selskaapissa. + +MIINA. No mitäpähän nuo sitten! Joku oluttrokari poikineen — mokomakin +selskaappi! + +SIINA. Älä sano! Helsingissä ovat kaikki sivistyneitä. Olin minä hullu, +kun en minä jäänyt iäkseni Helsinkiin palvelemaan. + +MIINA. No neljä miestäkö niitä vain tuleekin. Entä Isomaa? + +SIINA. Totta kai Isomaakin tulee. Niin ja Inkerikin vielä — + +URHO (Äkkiä.) Tuleeko Inkerikin? + +SIINA. No sitähän minäkin juuri meidän Maijulle ihmettelin, että +mitähän se Inkerikin nyt täällä — hirvestämässä! Mutta kuka sen +nykyajan naisihmisen enää ymmärtääkään. Ja sellaiseksipa se on +Inkerikin muuttunut. Ai ai, kun se on muuttunut. + +MIINA. Niin. Kyllä kai se on kovasti hienostunut. + +SIINA. No voi, voi! Totta kai. Vaikka en minä häntä suinkaan nähnyt +ole. Mutta ennen se toki joskus pistäytyi meitäkin tervehtimässä. Entä +nyt? Ei ole nenäänsäkään näyttänyt. Ja lieneekö täälläkään! + +URHO. Mutta eihän Inkeri ole kokonaiseen vuoteen kotonaankaan ollut. Ja +toissa talvenakin oli kansanopistossa. + +SIINA. No olithan sinäkin samassa opissa. Mutta etpä sinä sentään ole +ylpeäksi paisunut. Toisenlainen on Inkeri. Tuskin se nytkään tänne +tulisi, mutta kun on herrasseuraa. (On saanut kahvinsa jauhetuksi, +nousee.) Niin, niin. Kyllä se maailma vatvoo viattomankin lapsen. Sitä +minä olen aina meidänkin Maijun päähän takonut, että älä sinä vaan mene +niitten herrojen kelkkaan. — Tässä olisi nyt kahvit. + +MIINA. Hyvä on. + +SIINA. Kyllä ne herratkin on semmoisia kelmiä tähän maailman aikaan, +ettei sitä köyhä uskokaan. Jussi-veikasta minä sen jo tiedän. Mies +ei tehnyt täällä muuta kuin joi ja relluili. Mutta annahan kun +pääsi Ameriikkaan, niin pullistuipa jo semmoinen herra, ettei enää +kirjettäkään suvaitse paiskata. + +URHO (On Siinan sanatulvan aikana katsahdellut tuon tuostakin ulos. +ikkunasta ja hermostunut hermostumistaan; pistää nyt lakin päähänsä ja +ottaa pyssyn seinältä.) + +MIINA. Joko sinä nyt lähdet? + +URHO. Mitäpä minä tässä. + +MIINA. No juo nyt edes kuppi kahvia ensin. Se on tuossa paikassa +valmista.. (Panee kahvivehkeitä pöydälle. URHO istuu.) Pitääkin tästä +sitten juosta lypsämään. Muuten voi kahvimaitokin loppua kesken. +Viitsisitkö sinä, Siina, sillä välin viedä porsaalle vähän ruokaa? + +SIINA. Miksikä ei. Vaikka kymmenelle. + +MIINA. Ja kaivaisit ehkä muutaman perunan samalla suurukseksi. + +SIINA. Kaivetaan, kaivetaan. Komenna sinä vaan. Lystikseni minä leiskun. + +MIINA. Mutta et suinkaan sinä vaan ajattele, että minä sinua tässä +ilmaiseksi leiskutan. (Kaataa Urholle kahvia.) + +SIINA. Mitä sinä, veikkonen, nyt rupatat! + +MIINA. Ei tule kysymykseenkään. Vaikka olenkin köyhä, kyllä minä aina +työstä maksan. Varrohan vähän. (Menee arkulle ja avaa sen.) + +SIINA. No mutta Miina! Mitä sinä oikein tarkoitat? Enhän minä, Jumala +nähköön, tänne palkan takia tullut, en sinnepäinkään, en toki. +Lystiähän tämä vaan on, että sinä — + +MIINA (Ottaa arkusta kirjavan huivin.) Kas tässä. Tässä on semmoinen +huivi, ettei koko pitäjässä toista. Minulla on kyllä toinen +samanlainen, niin etten minä tätä enää tarvitse. He, tuossa on. + +SIINA. Ei, Miina kulta — + +MIINA. No älä nyt kieltele. Ei tässä ole aikaa kursailuun. + +SIINA. Voi, voi sentään. Täytyyhän minun, kun sinä pakotat. Kiitoksia +nyt hyvin paljon. Kyllä tämä nyt oli vallan liikaa, mutta kun sinä — + +MIINA. Tässä olisi sitä porsaan ruokaa. + +SIINA. Vai niin. Kyllä minä lennätän. Jumala sinulle palkitkoon, Miina. + +MIINA. Ja perunakoppa on siinä porstuan nurkassa. + +SIINA. Hyvä on. Kyllä minä kaivan, kyllä minä — (Menee.) + +MIINA (Urholle, joka juo kahviaan katsellen ulos ikkunasta.) Joko näkyy? + +URHO. Ei vielä. + +MIINA (Ottaa kiulun ja aikoo mennä, mutta oven auetessa kuuluu ulkoa +kukon kiekaisu.) Hyvät ihmiset. Kanatkin on vielä ruokkimatta. (Ottaa +vielä vakan ja menee. Kuuluu ulkona maanittelevan kaakattavia kanoja: +»Tipu, tipu, tipu!») + +URHO. (Nousten pöydästä, koiralleen.) No niin, Tuittu, joko mennään?... +Kohta, kohta! (Kävelee mietteissään edestakaisin.) Ei!... Minun +täytyy tavata Inkeriä kahden kesken... Mutta miten?... (Kävelee +taas, pysähtyy ja viheltää.) Hyvä! Kirje!... (Ottaa kirjahyllyltä +paperiliuskan ja kynän ja ryhtyy kirjoittamaan.) Noin!... (Nousee.) +Niin, niin! Herrat hiiteen. (Kirjoittaa taas, mutta ponnahtaa äkkiä +ylös ja ryhtyy kiivaasti kävelemään pitkin lattiaa, tempoa sitten +pöydältä kirjoittamansa paperin, rutistaa sen ja viskaa oven eteen +permannolle.) Ah! Siina oli oikeassa. (Irroittelee koiraa.) Pitäkööt +herrat hempukkansa!... (Heittää pyssyn ja laukun selkäänsä, painaa +lakin päähänsä ja lähtee koirineen menemään.) No, Tuittu, korpeen! +(Katkerasti.) Siellä sitä mekin ollaan herroja! (Syöksähtää ovessa +INKERIÄ vastaan, joka samassa tulee kiireesti sisään.) + +INKERI. Oh, oikeinpa pelästyin. + +URHO. Inkeri! + +INKERI. Terve! Mitä sinulle kuuluu pitkästä aikaa? (Tervehtivät. URHO +on hämillään. Inkeri katsoo häneen pitkään.) Mutta, Urho, mikä sinun on? + +URHO. Minunko... + +INKERI. Niin. Oletko sinä noin muuttunut? + +URHO (Naurahtaa katkerasti.) Hm. (Katsoo tutkivasti Inkeriä ja lausuu +merkitsevästi.) Mihinkä ne toiset jäi? + +INKERI. Kai ne kohta tulevat. Kiiruhdin edellä tavatakseni sinut. + +URHO (Vilkkaasti.) Niinkö...(Epäillen.) Mitäpä sinä minusta? + +INKERI. Hyvänen aika! Olisi paljonkin puhuttavaa, mutta ei tässä +ennätä. (Purskahtaa nauramaan.) + +URHO. Mikä sinua naurattaa? + +INKERI. Voi voi, se on niin hullua, etten minä kehtaa sanoakaan. +(Nauraa.) + +URHO. Mikä niin? Sano pois vaan. + +INKERI. Niin, näetkö, minua on — kosittu. (Nauraa.) + +URHO. Vai niin. Ja sekö sinusta on niin hauskaa! + +INKERI. Niin. Sinä et usko, Urho, miten hullunkuriselta näyttää, kun +mies ryömii polvillaan tomussa ja tuhassa, lykkää valheita suunsa +täydeltä ja vannoo todeksi joka ikisen sanan. (Nauraa.) + +URHO. Siis sinä kieltäydyit? + +INKERI. En kieltäytynyt suorastaan — + +URHO. Etkö?! Vaikka tiesit, että hän valehteli... + +INKERI. Minä määräsin hänelle kokeen. Jos saat hirven kaadetuksi, minä +sanoin, niin sitten minä ajattelen asiaa uudestaan. + +URHO. Ja jos hän tosiaankin onnistuu — + +INKERI. Tuo tarhapöllökö! Älä pelkää. Sitäpaitsi minulla on jo +varokeinot siltäkin varalta. Minä olen piilottanut vanhemman Maljasen +pyssyn. + +URHO. Vanhemman? + +INKERI. Niin, sillä minusta näyttää isä olevan samassa juonessa +poikansa kanssa. Ja kyllä minä riisun vielä pojaltakin aseet, ole varma +siitä... (Koiran haukuntaa ulkoa.) No nyt ne tulevat, se on Maljasten +koira. + +URHO. Vai niin. No minä lähden. + +INKERI. Minne päin sinä aiot mennä? + +URHO. Korpimäelle. Tuletko sinäkin ehkä? + +INKERI. Hyvä. Minä tulen myöhemmin. Näkemiin! (Kättelevät.) + +URHO. Sana vielä, Inkeri. Jos minä kaadan hirven? + +INKERI. Voi, voi, kuuluvat jo tulevan. Hyvästi, Urho... + +URHO (Kiihkeämmin.) Vielä ehdit vastata. Jos minä onnistun — + +INKERI. Silloin minä tuumin asiaa lähemmin. (Nauraa.) + +SIINA (Tulee MAIJUN kanssa.) Ahaa. Kylläpä täällä lystiä pidetään. +(URHO menee.) + +INKERI. No kas, Siina ja Maiju! Päivää. (Kättelevät.) Mitä kuuluu? + +SIINA. Kiitoksia kysymästä. Mitäpä sitä tänne. Entä kuinka siellä +isossa maailmassa menee? + +INKERI. Kyllähän siellä taas. Yhtenä myllynä vaan. (Katsoo ulos +ikkunasta.) + +SIINA. Niin, niin. (Lyhyt äänettömyys. Siina istuutuu vasemmanpuoliseen +sänkyyn ja katsahtaa Inkeriin, joka edelleenkin katsoo ikkunasta ulos.) +Siitä on jo tuosta Urhostakin paisunut aika pulska mies. + +INKERI. Onpa tosiaan. + +SIINA. Jollei ne opistot vaan olisi sitä pikkuisen pilanneet. + +INKERI. Opistotko pilanneet! Mitenkä niin? + +SIINA. No eihän se tee enää muuta kuin päivät päästään pyssy olalla +metsissä patuleeraa. + +INKERI. Mikä paha merkki se sitten on? + +SIINA. Se nyt vielä tämmöisessä variksenpesässä, mutta ei hänestä vaan +ison talon isännäksi olisi. + +INKERI (Vaihtaa puheenaihetta.) Mutta missä ne toiset viipyvät? + +SIINA. En tiedä. — Niin, niin, se oppi on köyhälle kuin hopealusikka +porsaalle. Sillä minä olen tätä meidänkin Maijua aina varoitellut, kun +se Urho on tätä vähän niinkuin riiastellut. + +INKERI. Mitä! Ovatko Urho ja Maiju — + +MAIJU (Hyrähtää itkeä vollottamaan.) Mitä te, äiti, taas valehtelette — + +SIINA. Ole vaiti siinä... Kyllä minä tiedän. + +MAIJU. Tiedän minäkin, ettei Urho minusta ollenkaan tykkää. (Ulkoa +kuuluu pyssyn pamaus.) + +SIINA (Hypähtää pystyyn.) Siunaa ja varjele. + +INKERI. Herranen aika, eiväthän ne vaan toisiaan... (Katsoo ikkunasta.) +No enkö arvannut! + +SIINA (Hyökkää ikkunaan.) Herrajumala. Ettäkö toisiaan...? + +INKERI. Ei, mutta siellä ovat Maljaset räiskyttämässä. + +SANTERI (Tulee voitonriemuisena KALLEN seurassa, pyssy toisessa ja +ammuttu lintu toisessa kädessä.) No, Inkeri, katsopas! + +INKERI. Jeekutarallaa, mikä se on? + +KALLE (Asetettuaan kantamansa korin penkille teeskentelee +vaatimattomuutta.) Onpahan vain tuommoinen metson jurrikka, jonka +Santeri täräytti näin alkajaisiksi. (Siinalle ja Maijulle.) Huomenta. + +INKERI. Metso! No eihän nyt — + +SANTERI. Niin. Tuossa aidan päällä se istua pökötti ja töllisteli, kun +Netta haukkui. + +INKERI. Vai sitä se —' + +SANTERI. Sitä se niin. Mutta silloin minä hiivinkin nurkan taa ja +tähtäsin — + +KALLE. Älä nyt taas! Tähtäämättähän sinä sojotit, että roiski. + +INKERI + +Ja sattui? + +SANTERI. Niinkuin naulaan. Näettekö? Ja kyllä tästä vielä hirvenkin +sarvet sauhuaa. + +KALLE. Sauhuaa jukoliste. Ja silloin on prinsessa sinun. + +INKERI (Nauraa.) Ja valtakunnasta puolet. + +MIINA (Hyökkää tuimana tupaan kiulu kädessä.) Tekö vietävät täällä +ampua ryskäätte? + +SANTERI. Mi — mitä — + +KALLE. Oletteko te- hullu? + +MIINA. Hulluja olette itse. Mitä halvattua varten te meidän kukon +ammuitte — + +SANTERI. Kukonko? + +INKERI Kukon! Santeri ampunut kukon! (Nauraa.) + +KALLE (Tempaa kukon Santerilta.) Perhanan pölkkypää. Kyllä minä sinut +opetan. + +MIINA. Ajatelkaa, meidän ainoa kukkomme. Vallanhan tässä jää puille +paljaille. (Tempaa kukon Kallelta.) + +KALLE. No älkää nyt siinä turisko. Kyllä minä kukkonne kuittaan. + +INKERI. Nyt tulevat toiset. (Nauraa.) Tästä syntyy vielä hauska juttu. + +KALLE. Älkää Herran nimessä tätä toisille kertoko. + +SANTERI. Niin, älkää hyvät ihmiset. Syntyy skandaali. Ettehän kerro, +emäntä kulta. Kyllä isä sitten korvaa teille. + +KALLE. Niin, kyllä minä — Mutta pankaa hiidessä piiloon kukko. Pian, +pian! + +MIINA (Heittää sen sängyn alle.) No olkoon vaikka tuolla sen aikaa. + +SANTERI. Sst! (Istuu penkille pöydän taakse ja latailee pyssyään.) + +KALLE. Kyllä minä maksan kun sopii — — sst! (Avaa korinsa ja asettelee +pikareita pöydälle. JOONAS ISOMAA, NIMISMIES, JANNE RIUSKA ja VIHTO +tulevat. Muilla paitsi Vihtolla on pyssyt, nimismies taluttaa koiraa, +Janne ja Vihto kantavat tavaroita.) + +JOONAS (Miinalle, Siinalle ja Maijulle.) Huomenta. (Vihtolle ja +Jannelle.) Laskekaa siihen vaan. (Kallelle.) Joko sinä nyt eväitä +kaivat? + +KALLE Jo. (Lähentelevälle Siinalle.) Onko emännällä pannu kuumana? + +SIINA. On toki. + +KALLE. Kas, hitto soikoon! Onpa sillä Vihtolla pulska emäntä. + +VIHTO (Nauraa höhöttää.) Pulskako?! (Näyttää Miinaa.) Tuo se minun on. +(MIINA katsahtaa myrkyllisesti Viiltoon.) + +KALLE. Ai! Se on toinen juttu. + +SIINA (Imelästi.) Niin. Minä olen vain semmoinen itsellisen leski. +(Siirtelee kuppeja edestakaisin.) Mutta olen minä sentään maailmatakin +nähnyt. + +KALLE. Ohoh, vai leski. Ollaankin siis onnettomuustovereita. (Iskee +Siinalle silmää.) + +MIINA (Kaataa kahvia.) Istumaan! + +KALLE. Niin. Olkaa hyvät. Herra nimismies, tässä olisi paikka. + +NIMISMIES. Kiitos, kiitos, kyllä minä paikan löydän. (Istuutuu pöytään +Santeria vastapäätä.) Tämä maisteriko se täällä äsken ampua rojautti? + +SANTERI. Niin, ettäkö — + +KALLE (Vältellen.) Hän kai se oli. — Hei, Joonas ja konstaapeli, +tulkaahan nyt. + +JOONAS (Istuutuu Santerin viereen.) Oliko orava, vai mikä otus? + +KALLE. Niin oli, orava oli. + +JOONAS (Nauraa.) No enkö arvannut. + +KALLE (Hieman harmissaan.) No kyllä se poika olisi poksauttanut, vaikka +itse pelsepuupi olisi siinä aidalla kekkuloinut. (Kaataa pikareihin +viinaa.) No niin, tehkääpä hyvin nyt. + +NIMISMIES. Kiitos, kiitos. Mutta mistä se herra Maljanen on näin sodan +aikana tämmöistä kehveltänyt? + +KALLE. No no, älkää olko millännekään, herra nimismies. Tämä on kaikki +omasta varastosta. Mutta kun ei kerran yhtään saa muille myydä, niin +täytyy itse koettaa kiskoa nahkaansa sen kuin ennättää. (Toiset +nauravat.) Niin, niin. No, Vihto, lähemmäksi! — Niin, semmoista se sota +on. + +VIHTO (Siirtyy nauraa höröttäen sängyn reunalta pöydän luo.) Niin, +semmoista se on. Mutta, tuota, mitä sinne sotaan nyt muuten kuuluu? + +NIMISMIES (Jannelle.) Niin! Sattuiko Riuska illalla poikkeamaan +postissa? + +JANNE. Kyllä minä käväisin. (Etsii metsästyslaukustaan sanomalehtiä.) + +VIHTO (Röhöttäen.) Täällä sitä elää, tuota, noin juuri niinkuin +pussissa. Ei tiedä yhtään mitään mistään. + +JANNE. Tässä olisi nimismiehen posti. + +NIMISMIES. Kiitos, kiitos. + +KALLE. Mutta, hyvät vieraat, kahvi jäähtyy. Terveydeksenne! (Juovat. +MIINA nykäisee ohimennessään varoittavasti Vihtoa.) + +JANNE (Kopeloiden vielä laukkuaan.) Sitten täällä olisi Suonperän +Sinallekin kirje. + +SIINA. Minulleko? No vie ja viipota! + +JANNE. Pistin senkin mukaan, kun kerran tulin tännepäin. (Antaa +kirjeen.) + +KALLE. Mitä? Oikein Ameriikasta? + +SIINA. Voi sun seitsemän ihmettä! Se on varmaankin Jussi-veikalta. +(Repii kirjeen auki ja vetäytyy uunin viereen lukemaan.) + +MIINA. Ähä, jopa viimeinkin. (Askartelee Siinan läheisyydessä, silloin +tällöin keskustellen hiljaa tämän kanssa kirjeen johdosta.) + +JOONAS. No kas, vielähän se Suonpään Jussikin sitten on hengissä +pysynyt. + +JANNE. Mikäpä pahan on pysyessä. — No, herra nimismies, vieläkö paukkuu? + +NIMISMIES. Vielä vaan. »Suuret jättiläistaistelut riehuvat edelleen.» + +VIHTO. Ai ai ai ai! Kova paikka. Kyllä on kova paikka. + +JOONAS. Niin, kova on paikka. + +VIHTO. Vaikka kova paikka se oli, tuota, silloinkin kun, tuota noin, +Enklantti ja Rantriikki oli niitä pommeja paiskelemassa Helsingin ja +Viaporin rantaan. Kovaa oli sekin vaan. + +KALLE. Niin. Ropinaa kai sitä oli siinäkin. + +VIHTO. Ropinaa oli ja kovaa olikin. Suolakin, tuota, maksoi kaksitoista +hopearuplaa tynnyri. + +NIMISMIES (Lukee.) »Suuri matkustajalaiva törmännyt miinaan. +Suomalaisia laivassa.» + +JOONAS. Oh saamari! + +KALLE. Joka paikkaan ne suomalaisetkin tunkevat nenänsä. Jos aurinko ja +kuu törmäisivät yhteen, niin varmasti siinäkin olisi joku suomalainen +puskurina välissä. + +NIMISMIES (Lukee.) »Lontoosta 29 p. elok. Sotasensuurin hyväksymä. +Lloydin toimisto ilmoittaa, että yöllä elok. 28 p. vasten —» + +SIINA (Hypähtää pystyyn.) Hyvä Jumala. Valehtelevatko minun silmäni? + +MIINA, JOONAS ja JANNE. No mitä? Mitä nyt? + +KALLE. Näettekö pikku ukkoja? + +SIINA. No kun Jussista on tullut oikein pohatta. Se on tienannut siellä +Amerikassa kaksikymmentä tuhatta — + +MIINA. Kaksikymmentä tuhatta! + +JOONAS. Ohhoh, ohhoh! + +KALLE. Se on jotakin se! + +JANNE (Kaksimielisesti.) Millähän tavalla se on siellä tienaillut? + +SIINA. En tiedä. Mutta hän kirjoittaa, että hän katuu kaikki entiset +kujeensa ja tulee kohta Suomeen ja ostaa täältä talon. + +JANNE (Naurahtaa.) No sen arvaa, että siellä maa jo polttaa. Kyllä minä +Suonpään Jussin tunnen! + +NIMISMIES (On itsekseen jatkanut lukemista.) Suonpään Jussi! Mutta +tämäpä on merkillinen yhteensattuma. Täällä on myöskin yksi Jussi +Suonpää. + +SIINA. Missä on? + +NIMISMIES. Tässä laivassa, joka on ajanut miinaan ja uponnut. + +SIINA. Mitä? Ettäkö Jussi olisi hukkunut —? + +NIMISMIES. Ei se ole ollenkaan mahdotonta. Tässä sanotaan muun muassa +näin: »Räjähtäessään miina lennätti koko Bermudan» — Bermuda oli sen +laivan nimi — »lennätti koko Bermudan ilmaan, jonka jälkeen laiva +upposi melkein silmänräpäyksessä.» + +VIHTO. Ai ai ai ai, kauheita mööpeleitä ne Miinat. + +MIINA. Sst! + +NIMISMIES. »Muutamat matkustajat ehtivät alusvaatteisillaan hypätä +mereen, mutta tuliko heistä kukaan pelastetuksi siihen saksalaiseen +torpeedoveneeseen, joka tapauksen aikana risteili läheisyydessä, on +vielä epätietoista.» + +SIINA. No mutta oliko siellä meidän Jussi? + +NIMISMIES. Vartokaahan nyt. »Matkustajia oli kaikkiaan 612 henkeä, +m.m. suomalaiset ensi luokan matkustajat William Kekäläinen ja John +Suonpää.» John on sama kuin Jussi suomeksi. Ja tehän sanoitte, että hän +aikoo kohta tulla Suomeen, eikö niin? + +SIINA. Niin, niin se kirjoittaa. + +JOONAS. Kyllä se on sitten se. (Muutkin myöntävät.) + +SIINA (Itkee.) Voi hyvä Jumala! Jussi hukkunut! + +KALLE. Oliko hän teidän ainoa veljenne? + +SIINA. Oli... Velipuoli... + +KALLE. Eikö teillä ole muita omaisia? + +SIINA. Ei ketään... + +KALLE (Nousee pöydästä ja taputtaa Siinaa olalle.) No mitä te sitten +turhia vetistelette. Ei niitä semmoisia perintöjä joka itsellisen +leskelle ole tarjona. Kaksikymmentä tuhatta! + +SIINA (Itkee ja nauraa.) Tämä on ihan niinkuin unta. Ei minun järkeni +tätä vieläkään käsitä. (KALLE hykertää salavihkaa käsiään.) + +JOONAS. Sehän on selvä kuin pläkki; toisen kuolema toisen leipä. +(Nousee.) Mutta kyllä kai tästä pitää jo metsään mennä. Päivä on jo +noussut. + +KALLE (Kokoilee tavarat koriinsa.) Niin on. Lähdetään pois vaan. +Mihinkähän, emäntä, nämä kampsut saa panna siksi kun taas päivälliselle +tullaan? + +MIINA. Viekää vaikka tuonne aittaan siksi aikaa. Minä tulen +näyttämään. (Muut paitsi Siina, Maiju, Inkeri ja Vihto menevät kantaen +kapistuksiaan. VIHTO nousee ja aikoo tyhjentää lasinsa, mutta samassa +palaa MIINA ovelta, koppaa häntä käsipuolesta, kuljettaa hänet +vasemmalle sängyn reunalle istumaan, tempaa lasin hänen kädestään ja +heittää sen sisällön likaämpäriin, mennen senjälkeen ulos.) + +INKERI (Itsekseen.) Nyt pitäisi piilottaa Santerinkin pyssy. (Ottaa +sataa pyssyn käteensä.) + +VIHTO (On Miinan mentyä noussut ja mennyt uunin luo sytyttämään +piippuaan.) No mitä se Siina nyt, tuota, aikoo niin isolla rahalla +tehdä? + +SIINA. Kyllähän sillä rahalla aina reikiä on. Porsaan minä nyt aluksi +ainakin hankin. + +INKERI (Katseltuaan pyssylle piilopaikkaa, itsekseen.) Ei, mutta jos +minä ottaisinkin luodin pois panoksesta. — Niin minä teenkin. (Tekee +sen.) + +VIHTO. Niin... Kyllähän se on porsaskin paikallaan. Tuleehan se, tuota +noin, sika siitäkin. Tuleehan se. Mutta eikö sopisi, tuota, samalla +vaivalla ottaa oikein ukko? + +SIINA (Nauraa.) Ukkoko? Kukapa minusta enää huolisi — vanhasta +variksesta? + +VIHTO. Höh! Johan nyt. + +INKERI (Itsekseen.) Kas niin. Ampukoonpas vielä, senkin tohlo. + +VIHTO. Huolisinhan sitä, tuota noin, vaikka minäkin, (SIINA nauraa) +jollei vaan jo olisi tätä entistä. (Eteisestä kuuluu kolinaa, Inkeri +panee nopeasti pyssyn pois.) + +KALLE (Tulee SANTERIN kanssa.) Ei täällä ole kuin sinun pyssysi. — +(Vihtolle.) Vihto, missä helkkarissa minun on? + +VIHTO. Höh, no eikö, tuota, siellä ulkonakaan... (Menee ulos. INKERI +ottaa pienen korinsa ja menee ovelle.) + +KALLE. No minne nyt? + +INKERI. Sieneen. + +KALLE. Herrajesta, yksinkö? Kyllä Santeri saattaa. + +SANTERI. Niin, kyllä minä... + +INKERI. Ei kiitos.. Hirvi ensin. + +SANTERI (Kiihkeästi.) Mutta sitten, Inkeri — + +INKERI (Ottaa maasta Urhon rutistaman paperin ja heittää sen Santerin +kasvoihin.) Siinä on sinulle »sitten»! (Juoksee nauraen ulos.) + +KALLE. Kas sillä lailla. Rauta alkaa jo olla kuuma. (SANTERI ottaa +ajatuksissaan Inkerin heittämän paperin ja avaa sen vähitellen.) + +SIINA (Nousee ja sitoo huiviaan.) Mennään nyt mekin, Maiju. Ei meitä +tarvita ennenkuin päivälliseksi. + +KALLE. No niin. Johan se emäntä on rauhoittunut. Se on oikein se. + +SIINA. Ikäväähän tämä on, herra nähköön. Mutta eihän se itkukaan +hädästä pelasta. + +KALLE. Älkää nyt hädästä —! Kiittäkää te vaan sallimusta ja nauttikaa +elämästä. — Kuulkaahan, emäntä, teidän pitäisi muuttaa kaupunkiin. + +SIINA. Pyhä isä, minunko? Kaupunkiin! (Nauraa.) Mitä se herra nyt +leikkiä. + +KALLE. Kautta kunniani, tarkoitan täyttä totta. — Kaupungissa te vasta +oikeaan arvoonne pääsette. Sillä mikä te täällä olette? Hm, kultakala +rapakossa. Toista on kaupungissa... + +SIINA. Ei, hyvät ihmiset. Menisinhän minä siellä päästäni pyörälle. + +KALLE. Ettekä mene, kun vaan joku opastaa. Ja jollei ole muita, niin +kyllä minäkin sen verran. Jollei nimittäin teillä ole mitään vastaan. + +SIINA. Voi, voi, herra on ihan liian hyvä minulle. Mutta voisinhan tätä +sentään vähän ajatella. Eikäpähän se olisikaan minulle ensimmäinen +Helsingin matka. + +KALLE. No niin no! Ja jos siellä tulee kuiva yksin lekotella, niin +voitte mennä naimisiinkin milloin tahansa. + +SIINA (Nauraa.) Ai ai sitä herraa, kun tekee pilkkaa yksinkertaisesta +ihmisestä. Kaupunkilaisetko nyt tämmöisestä piittaisivat. + +KALLE. Oo, te ette tunne kaupunkilaisia. Ihmisiähän ne ovat +kaupunkilaisetkin. + +SIINA Mutta eipähän minun ikävä tulisikaan. Onhan minulla tämä Maiju. + +KALLE. Ahaa, onko tämä teidän tyttärenne? Niin hiljainen ja herttainen +lapsi. (Silittää Maijun päätä.) + +MAIJU (Vetäytyy pois ärjäisten itkunsekaisesti.) Noo! + +KALLE. No, no, enhän minä... + +SIINA (Nuhdellen.) Maiju! + +MAIJU (Itkee.) Niin, en minä vaan rupea herrojen kelkkaan, en. (Menee +ulos.) + +SIINA. Tyttö raiska on niin ujo, hän kun on ikänsä ollut täällä +maalaiskollojen seurassa. — No hyvästi nyt, pitää mennä. (Kättelevät.) + +KALLE. Missä emäntä asuu. + +SIINA. Tuollahan minulla on Korpimäen lähellä oma töllipahanen. + +KALLE (Nauraa.) Vai niin, vai niin! Jos pistäytyisi katsomassa. (SIINA +menee nauraen ulos Kallen saattaessa ovelle.) + +SANTERI (On sillävälin lukenut saamansa paperin.) Isä! Katsokaapas tätä. + +KALLE. Mikä se on? (Lukee.) »Tahtoisin mielelläni tavata sinut +kahdenkesken. Jos voit, niin tule hetkeksi Korpimäelle. Minä odotan +sinua siellä. Mutta eksytä ensin herrat jäljiltäsi, jotta saisimme olla +rauhassa. Sydämellisesti tervehtien sinun» ja kysymysmerkki. — Mikä +paperi tämä on? + +SANTERI. No ettekö muista? Inkeri heitti. + +KALLE. Inkeri... Ahaa, no nyt minä ymmärrän. Hän oli tietysti jo +aikaisemmin heittänyt tämän lattialle etten minä hoksaisi. Vai niin, +vai niin! + +SANTERI. Niin, sehän on luonnollistakin. Mutta ette kai te, isä, +ainakaan tule meitä häiritsemään. + +KALLE. Johan nyt. Minulla on omiakin asioita hoidettavana. Onnea vaan +ja pitäkää lystiä, että korvat ovat sulana. + +SANTERI. Kiitoksia paljon. Olen siis jo lähellä päämäärääni. + +KALLE. Niin, kiittäkäämme onneamme. Tämä paperi on ainakin +viidenkymmenentuhannen arvoinen, sillä sen sinä kumminkin +saat. Viisikymmentätuhatta ja kaksikymmentätuhatta tekee... +seitsemänkymmentätuhatta. No, hyvä niinkin. + +SANTERI. Mitkä kaksikymmentätuhatta? + +KALLE. No, hitto vieköön, ne Ameriikan Jussin perintörahat. + +SANTERI (On hetkisen vaiti niinkuin ei käsittäisi asiaa, purskahtaa +sitten nauramaan.) Mitä? Ette kai te aikone tuon ämmän kanssa — + +KALLE. So, so, so, älä hiivatissa tulevaa äitiäsi moiti. Ei koiraa +karvasta eikä naamasta naista. Ja kyllä naamasta aina kalun saa, kun +pesee ja värjää. Naaman saattaa kyllä väärentää, mutta menepäs, piru +vie, väärentämään rahoja. Ja niitähän me tarvitaan. Tarvitaan jumaliste +niin että jo hampaat kitisee. + +SANTERI. Niin, niin. Kyllähän tuo kaikki totta on. + +KALLE. Niin totta kuin aamen kirkossa. Et siihen muuta todistusta +kaipaa kuin muistelet laskujasi ja kouraat taskujasi. Ja entä tulot +sitten? + +SANTERI. Mitkä tulot? + +KALLE. Niin, niin, sitähän juuri kysytäänkin. Saakeli soikoon! +Sota-ajat, kieltolait! Ne muutamat pullot, mitkä saa salaa selkänsä +takaa kaupaksi, ne on kuin saunan kiukaalle sylkäisisi. Sen verran ne +tuottaa. Ei muuta kuin juo pois itse vaan koko varastosi ja juota vielä +kameelisikin kaupan päälle. (MIINA tulee ja ryhtyy korjaamaan astioita +pöydältä. Hänen perässään tulevat NIMISMIES ja JANNE.) + +NIMISMIES (Ovelta.) No eikö herrat jo ala olla valmiit? + +KALLE. Kyllähän me muuten, mutta kun ei sitä kirottua kivääriä löydy. +(VIHTO tulee.) + +NIMISMIES. Vai ei löydy. Sepä kumma. + +VIHTO. Ei sitä ulkonakaan ole, tuota, missään. + +MIINA (Vilkaistuaan ympärilleen.) No siellä sen olla pitää. Missä se +olisi? + +VIHTO. Höh. Mene ottamaan sitten. + +MIINA. Niin menenkin. Mies ei nää nokkaansa etemmäksi, vaikka silmiä on +kuin helmiä. + +VIHTO. No älä nyt taas — + +MIINA. Kitas kiinni! (Menee. KALLE ja SANTERI seuraavat.) + +VIHTO (Sytytettyään piippunsa ja hetkisen mietittyään.) Höm, herra +nimismies... + +NIMISMIES. Jaa-a. Mitäs Vihto...? + +VIHTO. Suokaa anteeksi, tuota noin, mutta tehän olette kruununmies ja +tunnette lain niinkuin katkismuksen. + +NIMISMIES. No niin. Ehkä vähän paremminkin. Onko Vihtolla jotakin +hampaankolossa ensi käräjiin, vai? + +VIHTO. Eihän minulla vielä käräjiin saakka, tuota. Mutta eikö herra +nimismies voisi neuvoa, että millä tempulla sitä, tuota noin, saisi +niinkuin eron eukostaan... + +NIMISMIES (Nauraa.) Vai sitäkö hammasta sillä kolottaakin. (JANNE tulee +nauraen lähemmäksi.) + +VIHTO. Niin. Semmoinen se on asianseikka, tuota, ettei se paljon +naurata. Näkeehän herra vallesmanni itsekin, tuota, että millainen +räkättäjä se on. + +NIMISMIES. Kyllä, kyllähän se näkyy. Täytyyhän se myöntää. + +VIHTO. Täytyy, jukoliste. Ja jos olisi edes räkättämisellä hyvä, mutta +kun lyödäkin livauttaa, tuota, ettei aina tiedä varaansakaan pitää. +(NIMISMIES nauraa.) + +JANNE. Mutta onhan Vihto jo vanha mies. Eiköhän tuota kestä loppuunkin +saakka. + +VIHTO. Höh. Vanhapa se rauhaa vaatiikin. Edes henkensä heittimeksi. + +NIMISMIES. Niin niin. Se on totta. Mutta se tuuma on vähän vaikea +toteuttaa, sillä sanotaanhan sanassakin, että minkä Jumala — + +VIHTO. Joo joo. Kyllähän minä itsekin, tuota, sanan tunnen. Mutta +eiköhän sentään laki olisi, tuota noin, vähän niinkuin armahtavampi? + +NIMISMIES. Lailla on samat periaatteet kuin sanallakin. + +VIHTO. Mutta eikö niitä periaatteita kävisi, tuota, jollakin lailla +tulkitseminen. Mitenkä ne, tuota, ne toiset sitten saavat niitä +erokirjoja. Ne oppineet, meinaan. + +NIMISMIES. Voisittehan tekin saada esimerkiksi siinä tapauksessa, että +vaimonne suostuu. + +VIHTO. Höh. Ei se piru suostu. + +NIMISMIES. Taikka jos voitte todistaa hänet syylliseksi +aviouskottomuuteen. + +VIHTO (Kotvan mietittyään.) Niin, ettäkö Miina pitäisi yhtä jonkun +toisen kanssa...? Kuka hullu siitä välittäisi. + +NIMISMIES. Tjaa... Sitten ei ole muuta neuvoa kuin kärsiä. + +JANNE (Nauraa.) Ja odottaa kirkkaampaa kruunua. + +VIHTO (Hetken mietittyään.) Herra nimismies! Mutta eiköhän kävisi +päinsä ja riittäisi, jos tuota noin, jos niinkuin minä harrastaisin +sitä — sitä aviollista uskomattomuutta. (NIMISMIES ja JANNE nauravat.) + +JANNE. Johan se Vihto nyt vallan uskomattomia latelee. + +NIMISMIES. Vaimostanne kaikki silloinkin riippuisi. + +VIHTO (Kynsii korvallistaan.) No voi sun pakana... (KALLE, SANTERI, +JOONAS ja MIINA tulevat.) + +KALLE. Ei näy pyssyä, vaikka silmä kourassa hakisi. + +VIHTO. No enkö minä sitä — + +MIINA. Sst! + +NIMISMIES. Mihinkä te sen jätitte sitten? + +KALLE. No kun en minä sitä kuolemaksenikaan muista. Mutta koska sitä ei +kerran missään näy, niin sen ovat kai varkaat vieneet. + +VIHTO. Ei täälläpäin varkaita liiku — + +KALLE. No kuka hirteinen sen sitten —? + +VIHTO. On sen voinut, tuota, joku muukin varastaa. Vaikka joku +sala-ampuja — + +NIMISMIES. Onko nyt näkynyt sala-ampujien jälkiä. + +VIHTO. On kyllä. Löysin minäkin, tuota, tässä yhdet räntyt tuolta +Korpimäen luota. + +JOONAS. Kyllä ne sala-ampujaroistot olisi saatava tilille, maksoi mitä +maksoi. Muuten ei täällä kohta ole hirvistä hajuakaan. + +NIMISMIES. Olkaa huoleti, isäntä. Tässä on semmoinen koira, joka hakee +roiston vaikka maan alta. + +KALLE. Älkää nyt. Onko se poliisikoira? + +NIMISMIES. Se on poliisikoira, se on hirvikoira ja se on yleensä +kaikkea, mitä koiralta voi vaatia. + +JOONAS. Ohhoh. Kylläpä, siinä sitten onkin koiraa kerrakseen. + +KALLE. On totta toisen kerran. Eikä ole paljon minkään näköinenkään. + +NIMISMIES. Noo, ei mekko miestä tee. Eikä toisekseen salapoliisi +milloinkaan virkapukua käytäkään. (Toiset naurahtelevat.) + +KALLE (Nauraa.) Vai on se oikein salapoliisi-koira. + +NIMISMIES. Te nauratte. Mutta minä puhun täyttä totta. Sillä koiralla +on niin hienon hieno sukutaulukin, ettei luullakseni herroista kellään. +Kerronko pari esimerkkiä? (Toiset kehoittavat kertomaan.) No. Tämän +isä on kuuluisimpia alallaan. Sen nimi on Zeus ja palvelee se Moskovan +poliisikamarissa. Tehtiinpä sitten tässä takavuosina eräässä Moskovan +pankissa miljoonavarkaus eikä varasta löydetty, vaikka olisi neulalla +etsitty. No, haettiin paikalle Zeus ja annettiin sen istua puolisen +tuntia kassakaapissa, jotta se olisi perinpohjin tutustunut rosvon +hajuun. Ja voitteko te kuvitella, hyvät herrat! Päästyään kaupungin +ulkopuolelle, se näytti tulleen kerrassaan hulluksi. Ulvoi vain ja +teki parin kolmen metrin loikkauksia ylös ilmaan. Oli kuin se olisi +tavoitellut itse paholaista hampaisiinsa. Silloin eräs konstaapeleista +arveli, että rosvo on mahdollisesti lentänyt tiehensä. No, tuotiin +oitis lentokone ja Zeus hyppäsi istumaan sen kokkaan ja annettiin mennä. + +KALLE. Koiran yksinäänkö? + +NIMISMIES. Ei, ei. Pari miestä mukana. Ja mihin ikinä Zeus haukahtaen +käänsi kuononsa, niin siihen suuntaan ohjattiin konekin. Ja uskokaa +hyvät herrat tai älkää: kuuden ja puolen tunnin kuluttua saatiin muudan +yksitaso kiinni ja Zeus tarrasi rosvon kraiveliin. (Naurua.) + +JOONAS. Jopa oli aika peto. + +VIHTO. Höh. Ei se enää ollut laita koira. + +KALLE (Nauraa epäilevästi.) Mutta mitenkä se voi olla mahdollista? + +SANTERI (Nauraa.) Enhän minä ryssäläisen rosvon hajua epäile. Mutta +kyllä tämä on sittenkin satua. + +NIMISMIES. Satua? Miksi niin? Asia on yksinkertainen. Ilma oli onneksi +ollut niin tyyni, että haju oli pysynyt paikallaan. (Naurua.) Niin, ja +tahdotteko vielä kuulla tämän emästä jotakin! + +KALLE. Onko se vielä etevämpi? + +NIMISMIES. Se se vasta jotakin onkin. Oikea helmi nelijalkaisten +herojen joukossa. (Ihmettelyn huudahduksia.) Niin, saattepa nähdä. Se +toimii Hampurin poliisilaitoksessa ja on nimeltään Sibylla. + +VIHTO. Höh, sen rohveetan kaima... + +NIMISMIES. Niin. Sattuipa sitten niin, että erään suuren hampurilaisen +laivayhtiön konttoriin oli murtauduttu. Rosvoja etsittiin monta päivää, +mutta ei niin jälkeäkään. Poliisikoiratkin olivat ymmällä. Viimein +päätettiin koettaa Sibyllankin taitoa, vaikka se oli silloin vielä +melkein penikka. No, se tuotiin konttoriin, ja haistatettiin sillä +murretut lukot ynnä muut sellaiset. Ja tiedättekö! Äkkiä pomppasi +koira pöydälle, kohosi kahdelle jalalle suuren seinäkartan varaan ja +nuuskaisi sen tuossa tuokiossa pohjoisesta etelään ja idästä länteen. +Sitten se pysähtyi erään pisteen kohdalle ja rupesi vimmatusti +kiljumaan. Katsottiin tarkemmin; se oli New York. Sähkötettiin heti +sinne ja aivan oikein: siellä se oli koko rosvojoukko.. (Naurua.) + +KALLE. Ei, mutta nyt herra nimismies ainakin syöttää pajunköyttä. + +NIMISMIES. Ettäkö valehtelen? Kuinka niin? + +KALLE. No ei suinkaan siinä kartalla voinut mitään jälkiä olla. Eihän +ne rosvot sitä myöten sinne New Yorkiin livistäneet niinkuin kärpäset. + +NIMISMIES. Ei-ei, ei tietenkään. Eläinlääkärit selittävätkin, ettei +Sibylla toimi vain hajuaistinsa avulla, vaan sillä on lisäksi +jonkinlainen selvänäköisyystaito. Se on spiritisti. + +KALLE. Jaa, se onkin eri asia. No sittenhän nimismiehenkin koira voi +ottaa minun pyssyni varkaat kiinni. + +NIMISMIES. Kyllä muuten, mutta ettehän te muista mihin te sen pyssynne +jätittekään. Täytyyhän koiran päästä edes langan päästä kiinni. + +KALLE. Niin, niin tietysti. No mikäpä siinä sitten auttaa. Ehkäpä +minusta on jotakin hyötyä pyssyttömänäkin. (VIHTO laskeutuu +vasemmanpuoliseen sänkyyn pitkäkseen.) + +JOONAS. No niin. Lähdetäänpä sitten. (Miinalle.) Kyllä kai Miina +laittaa meille vähän ruokaa päivälliseksi. + +SANTERI. Paistista me kyllä pidetään itse huolta. + +JANNE. Niin. Kun ei vain nuolaistaisi, ennenkuin tipahtaa. (Menevät. +MIINA pesee ja pyyhkii kuppeja.) + +KALLE (Tulee hetken päästä hiljaa sisään.) Pst! Emäntä! Nukkuuko +ukkonne? + +MIINA. Joko se tuhannen vietävä taas — + +KALLE. Sst! Antakaa sen hylkiön kuorsata. Minä maksaisin nyt teille sen +äskeisen vahingon. Paljonko se maksaa? (VIHTO on kuorsaavinaan, mutta +kuuntelee kuitenkin salaa.) + +MIINA. No. Herra antaa vain mitä itse tahtoo. + +KALLE. Riittäisikö kolme markkaa? + +MIINA (Ilostuen.) Tuommoisesta kukostako! + +KALLE. Sst! Pitäkää kaikki vaan. Mutta älkää puhuko kellekään. + +MIINA. En niin halaistua sanaa. Kiitoksia paljon. Kyllä tämä on liikaa. + +KALLE. Ei ollenkaan. — Mutta kuulkaa, emäntä! Mistähän tie menee +Korpimäelle? + +MIINA. Korpimäellekö? Minä näytän teille mistä sinne menee oikopolku. +Sama kuin Siinan mökillekin. (Menee ulos.) + +KALLE. Kiitos, kiitos (Menee.) + +VIHTO (Kohottaa hetkisen kuluttua päätänsä ja kuuntelee, nousee sitten +ylös ja kurkistaa varovasti ikkunasta.) Joo-o... Metsään menevät.. +(Pistää hatun päähänsä.) Höh!... No ei sitä pirukaan olisi uskonut... +(virittää piippunsa) että se Miinakin viljelee sitä uskomattomuutta... +(Menee.) + +ESIRIPPU. + + + + +TOINEN NÄYTÖS. + + +Korpimäki. Perällepäin kohoava mäenrinne, joka on tiheän sekametsän +ympäröimä. Keskellä kasvaa tuuhea kuusi. Aamupäivä. + +URHO (Istuu mättäällä kuusen edessä ja viheltelee. Vaikenee lopulta +ja katsoo kelloaan, nousee sitten ja kävelee edestakaisin katsoen +odottavasti metsään. Oikealta kuuluu vihellys, johon Urho vastaa ja +vetäytyy piiloon kuusen suojaan.) + +SANTERI (Kiiruhtaa oikealta perältä, pysähtyy ja viheltää taas, johon +URHO hiljaa vastaa; lähenee kuusta makeasti hymyillen.) + +URHO (Hypähtää vastaan, mutta huomaakin Santerin.) Mitä hittoa? + +SANTERI (Pelästyen.) Suokaa anteeksi. Tämä... tämä oli erehdys. Mutta +ettekö te ole huomannut täällä — + +URHO. Ahaa, sitäkö te vihellätte. + +SANTERI. Mitä? Oletteko te tavannut —? + +URHO. Olen kyllä. Mutta se oli hyvän matkaa täältä. + +SANTERI. Olisitteko ystävällinen ja sanoisitte missä päin se oli. + +URHO. Kuinka se nyt olikaan... (Viittaa vasemmalle.) Tuolla suunnalla +noin. Siellä se harhaili häntä koipien välissä! + +SANTERI. Mitä te sanotte? Häntä? + +URHO. Niin, minä tarkoitan, että se näytti olevan kovasti suruissaan ja +etsivän teitä. + +SANTERI. Vai niin. Kiitoksia paljon. Ehkäpä minä löydän. (Kiiruhtaa +vasemmalle, mutta palaa kohta takaisin.) Anteeksi, että vielä vaivaan. +Mutta eikö tämä sitten olekaan Koipimäki? + +URHO. Korpimäki! (Nauraa.) Herra taitaa olla vieras näillä mailla. + +SANTERI. Niin olen. Ja olen nähtävästi eksynyt. + +URHO. Siltä se kuulostaa — Menkää tuota polkua. (Viittaa vasemmalle.) +Joka kerta kun tulette polun haaraan, niin käännytte aina oikeaan. +Huomaatteko? + +SANTERI. Kyllä. Aina oikeaan. + +URHO. Niin. Ja jatkakaa sillä tavalla siksi, kun tulette +tämäntapaiselle mäenrinteelle kuin tämäkin. Siinä on juuri tämmöinen +sankka kuusikin keskellä niinkuin tässäkin. Se se on Korpimäki. + +SANTERI. Vai niin. Kiitos neuvosta. Siis aina oikeaan. + +URHO. Aina vaan. (SANTERI rientää vasemmalle perälle.) Silloin tulette +varmasti Korpimäelle. (Nauraa.) + +INKERI (Kurkistaa oikealta perältä.) Huhuu! + +URHO. Inkeri! Vihdoinkin! + +INKERI. Joko hän meni? + +URHO. Jo, rensselit rentonaan. (INKERI hypähtää esille.) Penikkaansa +hän haki, ja minä luulin sinun siellä viheltelevän. Vähältä oli, etten +jo kaulaansa kapsahtanut. + +INKERI (Nauraa.) Sitäpä olisi kelvannut katsella. + +URHO. Hyi hiidessä. Mutta tiedätkö? Nyt se poika riepu huhkii +murtomaata tämän mäen ympäri. + +INKERI (Istuu mättäälle kuusen eteen.) Onko se hassu jo aivan +järjiltään? + +URHO (Istuu Inkerin viereen.) En tiedä. Sanoi eksyneensä ja kyseli +Korpimäkeä. No, ettei pahemmin eksyisi, niin minä panin sen laukkaamaan +koko tämän mäen ympäri tähän samaan paikkaan takaisin. + +INKERI (Nauraa.) Se on oikein. Se tekee hyvää hänen sydämelleen. Sillä +hän vannoi sen särkyvän, jos minä annan hänelle rukkaset. — Minun +tekisi muuten mieleni vieläkin koetella noita hänen variksenvalojaan. + +URHO. Hm. Taidat vielä uskoa niihin... + +INKERI. Hyi, Urho. En pennin edestä. (Katsoo Urhoa silmiin.) Vai +näytänkö minä siltä? + +URHO (Tarttuu Inkerin käsiin.) Anna anteeksi, Inkeri... Sinä et usko, +miten minun on ollut paha olla koko tämän ajan, kun sinä olet ollut +poissa. En minä osaa sitä selittääkään. + +INKERI. Älä koetakaan. Itsestäni minä sen tiedän. + +URHO. Inkeri! (Syleilee Inkeriä.) + +INKERI. Urho! (Painautuu Urhon rintaa vasten.) + +URHO (Irroittaa hetken päästä kätensä.) Ei. Minä en nytkään voi päästä +niistä epäilyksistä. + +INKERI. Mistä ihmeen epäilyksistä? (Leikillään.) Vai tahdotko, että +minäkin vielä vannomaan rupeaisin? + +URHO. Ei, Inkeri. Sinun puolestasi ovat jo silmäsi vannoneet. — +Maailmata minä epäilen, asemaasi, sukuasi ja — + +INKERI. Isää ei sinun ainakaan tarvitse epäillä. Hän pitää sinusta kuin +omasta pojastaan. Hänhän sinut kansanopistoonkin auttoi. + +URHO. Se on totta, isäsi on ollut liiankin hyvä minulle. + +INKERI. No mitä sinä sitten pelkäät? + +URHO. Kuulehan, minä ajattelen näin. Jos me menemme naimisiin, niin me +joudumme purjehtimaan elämän merta ikäänkuin yhdessä veneessä. Eikä +meillä ole hätäpäivääkään niin kauan kuin rakkaus yksin antaa tuulta +purjeisiin. Mutta jos maailma, tuo pahansuopa ja kade maailma, nostaa +ristivihurinsa, silloin — + +INKERI (Surullisesti.) Silloinko et tohdi veneeseen tulla? + +URHO (Hypähtää pystyyn.) Herra Jumala, Inkeri. Sinun tähtesi tohdin +vaikka tuleen. Sinua minä ajattelenkin. Sillä sinulla siinä ei olisi +hauska olla. + +INKERI (Nousee.) Voi, Urho, missäpä minulla olisi hauskempi olla kuin +sinun lähelläsi, oli tyyni taikka tuuli. + +URHO (Syleilee Inkeriä.) Oma kallis Inkerini! + +INKERI. Tulkoot nyt vihurit ja ristituulet... (Oikealta kuuluu +risahduksia. URHO ja INKERI säpsähtävät.) Kuulitko? + +URHO. Kuulin. + +INKERI. Kukahan siellä on? + +URHO. En tiedä. Minäpä katson. + +INKERI. Ei, älä mene. Noustaan tuonne mäelle. Sieltä näkee hyvin tänne, +mutta ei täältä ollenkaan sinne. + +URHO. No niin. Sama se. (Menevät vasemmalle perälle.) + +JOONAS (Tulee oikealta perältä NIMISMIEHEN ja JANNEN kanssa.) Eipä +näy, eipä näy yhtään hirveä. Mihinkähän hiiteen ne koiratkin ovat +livistäneet? + +JANNE. Taitavat vain ajaa jäniksiä ja oravia. + +NIMISMIES. Ei minun koirani ole ainakaan niin tyhmä. (Koirien haukuntaa +kauempaa oikealta.) + +JOONAS. Ahaa, nyt niillä on taas jotakin. Täytyy antaa selkään, jos ne +turhanpäiten nalkuttavat. (Menee oikealle eteen.) + +JANNE (Nauraa.) Kylläpä nimismies kertoi aika rasvaiset kaskut niistä +poliisikoirista. + +NIMISMIES (Hymähtää.) Niin. — Rahvaassa täytyy koettaa ylläpitää +kunnioitusta järjestysvaltaa kohtaan. Ja poliisikoira on siinä +suhteessa erinomainen... + +JANNE. Vaikka onkin vain tavallinen lappalainen. + +NIMISMIES. Vaikka olisi hölmöläinen. Usko se on, joka autuaaksi tekee, +tai paremminkin — taikausko (VIHTO tulee etsien vasemmalta edestä.) No +kas, Vihtokin hirvestämässä! + +VIHTO. Ei, herra nimismies. Akkaani minä jahtaan. + +NIMISMIES. Akkaanne? Onko se hävinnyt? + +JANNE. Pitäisikö sen olla täällä? + +VIHTO. Pitäisi... Kas se on semmoinen asianseikka, herra nimismies, +tuota, että kyllä se ryökäle sittenkin harjoittaa sitä — + +NIMISMIES. Harjoittaa mitä? + +VIHTO. Höh, no sitä uskomattomuutta (NIMISMIES ja JANNE nauravat.) + +NIMISMIES. Kuulkaahan nyt, Vihto! Nyt te olette nähnyt unta. + +VIHTO. Johan nyt! Ei se unta ollut. Koiruuttani minä vain olin, tuota, +nukkuvinani. Kyllä minä näin. + +NIMISMIES. No ja mitä te näitte? + +VIHTO. Höh, koko venkutuksen. Ensin se herra, tuota... mikähän lie +Maljanen vai Kaljanen. + +NIMISMIES. Maljanen! Onko sellainen mahdollista? + +JANNE. Oliko se vanhempi vai nuorempi? + +VIHTO. Oli. Ensin se, tuota noin, antoi akalle rahaa ja akka oli kohta +yhtenä messinkinä. + +NIMISMIES. Tuo nyt ei kumminkaan vielä todista mitään. + +VIHTO. Niin, mutta olisittepa vaan, tuota, kuulleet sitä hyssytystä +ja syssytystä, mikä siinä kävi. Ja sitten se ämmä, tuota noin, vielä +kehaisi, tuota, jotta hänkö nyt »tuommoisesta ukosta» veisaisi, johon +toinen taas hyssäytti, jotta: »sst!» + +NIMISMIES. Vai niin! Ohhoh! + +VIHTO. Niin se on, tuota. Ja sitten he keljut ottivat ja painalsivat +tänne metsään. — Semmoinen asianseikka se on. + +NIMISMIES. Niin, asia näyttää kylläkin vakavalta... + +JANNE. Ne pitäisi nyt ottaa kiinni oikein todistajien kanssa, +silloinhan asia olisi selvä. + +VIHTO. Joo, joo. Sitähän minäkin meinaan. Ja kun tuota herra +nimismiehellä on semmoinen koirakin joka antaa vähän nuuskaa varkaille +ja muillekin pakanoille, niin minä tuumin itsekseni, tuota noin, +jotta eiköhän tämä ole yhtä pakanallinen synti tämäkin. Nimittäin sen +koirankin mielestä. + +NIMISMIES. Kyllä niin. Kyllähän se äkkiä ne pussiin pistäisi. +Epäilemättä. Mutta sen pitäisi ensin päästä rikollisten jäljille. + +VIHTO. Jaa ettäkö ensin haistella niitä? + +NIMISMIES. Niin, tai jotakin esinettä, jota jompikumpi niistä on +kosketellut. + +VIHTO (Kynsien päätään.) Jaa jaa... Mistäpä sen nyt semmoisen +haistettavan otti? (Miettii.) + +NIMISMIES. Niin. Siksipä ei tässä ole koirasta apua. + +VIHTO (Ottaa lakin päästään ja koettelee tukkaansa.) Mutta herra +nimismies, eiköhän se, tuota, haistaisi vaikka tästä. Tätä se Miina on +harva se päivä kopeloinut. + +NIMISMIES (Nauraa.) Ei hiidessä se käy päinsä. Omaan kurkkuunne se +silloin ensimmäiseksi karkaisi. Mutta älkää hätäilkö. Kyllä tässä joku +keino keksitään. + +JOONAS (Tulee oikealta edestä taluttaen koiraansa.) Olipa siellä +nimismiehenkin koira, vaikka en sitä saanut kiinni. + +NIMISMIES. No mitä ne siellä mekastivat? + +JOONAS. Ärhentelivät pakanat yhden lehmänraadon kimpussa. Onko se +Vihton vai? + +VIHTO. On. Kullannuppu se, tuota, siihen eilen kupsahti. + +JOONAS. Minä jo ihastuin, että niillä on siellä hirvi hampaissaan. + +VIHTO (Nauraa höröttää.) Vai hirvi!... Mutta tuossa Rautsuon laidassa, +tuota, oli ihka selvät makuupaikat... + +JOONAS. Oliko? Millä kohtaa? Mennäänpäs katsomaan. + +VIHTO. Mennään vaan. (Menee vasemmalle eteen. JOONAS seuraa.) + +JANNE. No mitä nimismies tuumii tästä Vihton aviojupakasta? + +NIMISMIES. Mitäpä muuta kuin että ukko on saatava leppymään ja akka +nöyrtymään. En vain tiedä kuinka. + +JANNE. Kyllä siihen tarvitaan hyvää supliikkia! (Seuraavat edellisiä.) + +URHO. (Perältä ja kuiskaa jäljempänä tulevalle INKERILLE.) Jo ne +lähtivät. Viimeinkin tuli rauha. + +INKERI. Jumalan kiitos! + +URHO. Tuhat tulimaista! Täällähän on kansaa kuin markkinoilla. +(Oikealta risujen ritinää.) + +INKERI. Hyss! + +URHO. Mitä? + +INKERI. Kuulitko taas? + +URHO. No lempo vie! Kenenkä kauha tästä kattilasta vielä puuttuu? +(Katsoo oikealle.) Kas, sieltähän tuo sinun kosijasi jo loikkii. + +INKERI. Santeri taasko? + +URHO. Siinä se on poika! Yks kaks kiersi Halikon kautta Ruotsiin — +Korpimäeltä Korpimäelle. + +INKERI. Voi yhdeksän kertaa kuinka hän näyttää väsyneeltä. (Nauraa.) + +URHO. Kuitti kuin Koljosen markkinakoni. + +INKERI. Nyt taitaisi jäädä valat vannomatta. + +URHO. Pitämättä ainakin. + +INKERI. Koetetaanpas. — Kuule, nyt minun mieleeni juolahti vallan +mainio tuuma. + +URHO. No? + +INKERI. Mene sinä ensin piiloon ja kuuntele salaa hänen +tunteenpurkauksiaan. Ja kun vihdoin kuulet ja näet, että ne ovat +kiehumapisteessään, niin sinä syöksyt esille jonakin ryövärinä tai +muuna semmoisena ja vaadit minut mukaasi. Eihän hän tunne sinua? + +URHO. Ei kylläkään. Mutta jos se peeveli ampuu. + +INKERI. Ole huoletta. Minä olen rassannut kuulan pois hänen +panoksestaan. + +URHO. No hyvä on. Pelataan sitten. + +INKERI. No niin. Mene pian piiloon. (URHO menee, Inkeri istuu mättäälle +kuusen eteen.) + +SANTERI (Juoksee oikealta perältä ja pysähtyy hengästyneenä tarkastaen +paikkaa ja keskellä kasvavaa kuusta.) No Luojan kiitos! Viimeinkin. + +INKERI (Hypähtää pystyyn ollen pelästyvinään.) Kuka siellä on? + +SANTERI. Inkeri? Olet kai jo kauan odottanut. + +INKERI. Noo, mitä vielä. + +SANTERI. Niin, minä arvaan, että olet pahoillasi. Mutta anna anteeksi. +Minä vakuutan, etten mahtanut sille mitään. Kesti näet kauan, ennenkuin +sain toiset eksymään. Ja loppujen lopuksi, hitto vieköön, eksyin +itsekin. — Mutta ethän sinä ole vihainen minulle, Inkeri? + +INKERI (Istuutuu.) Varjelkoon! Päinvastoin. + +SANTERI (Istuutuu myöskin ja tarttuu Inkerin käteen.) No niin. +Tiesinhän sen, että sinä pidät minusta. Sinä olet niin hyvä ja sinulla +on niin hieno maku. (Äänettömyys.) Sanopas, Inkeri, minkälaisen ensi +vaikutelman sinä sait, kun tutustuit minuun? + +INKERI. Minä ajattelin heti, että siinä se on oikea gentlemanni. + +SANTERI. Älä helkkarissa. Niin sanovat kaikki, ja niin ajattelin +minäkin sinusta. (Kietoo kätensä Inkerin vyötärölle INKERIN hiukan +vastustellessa.) Sinä ihanin ruusu kaikkien, höm, gentlemanskojen +kukkatarhassa. Mikä onni, että sinut löysin. Ties lempo missä nyt +harhaileisinkaan, jollei muudan mies olisi neuvonut minua tänne. + +INKERI (Säpsähtävinään.) Mies? Mikä mies? + +SANTERI. Mikä lie ollut moukka. En minä tuntenut. + +INKERI. Herranen aika! Tuntematon mies täällä metsässä! Kauheata! + +SANTERI. Mitä, pelkäätkö? Älä turhia. Ei hän taita hiuskarvaakaan sinun +päästäsi. + +INKERI. No mutta kukahan merkillinen se sittenkin on? + +SANTERI. Etkö sinä sitten nähnytkään häntä? Sanoihan hän tavanneensa +sinut. + +INKERI (Pelkäävinään.) Hyvä Jumala! Sellainenko nuori ja harteva mies? + +SANTERI. Niin oli. + +INKERI. Pitkä ja muutenkin muhkea? + +SANTERI. No, taisi olla. Sehän on makuasia. + +INKERI. Millaiset vaatteet hänellä oli? + +SANTERI. En minä muista. Ja mitä tuo nyt sitten on? + +INKERI. Oliko hänellä harmaa takki ja harmaat housut? + +'SANTERI. Kyllä kai. + +INKERI. Ja läyskälakki? + +SANTERI. Joo. + +INKERI. Ja tähän asti pieksujen varret? + +SANTERI. Niin, niin, puoliväliin reittä. — Mutta mitä helkkaria? +Sinähän näytät vallan värisevän. + +INKERI (Pelkäävinään.) Hirveätä! Se se on... + +SANTERI. No mutta kuka se? Sano nyt hiidessä. + +INKERI. Etkö sinä ole kuullut, tai lukenut sanomalehdistä...? + +SANTERI. En. Onko hän joku salametsästäjä, vai? + +INKERI. On hän sitäkin, mutta paljon muutakin. Hän on koko tämän +paikkakunnan kauhu. + +SANTERI. Mitenkä niin? + +INKERI. Ryöstää ja raastaa niin paljon kuin ehtii, ja sitten varsinkin +ahdistaa — turvattomia naisia. + +SANTERI. Ohhoh, siis oikea raakalainen. No mutta, rakas Inkeri, eihän +sinun ole syytä pelätä. Ethän sinä ole turvaton. + +INKERI. Niin... Kyllähän minä tiedän, että sinä, Santeri... + +SANTERI (Tarttuu Inkerin käteen.) Inkeri! Niin totta kuin kunniallinen +nimeni on Aleksanteri Maljanen puolustan minä sinua viimeiseen +veripisaraani asti. + +INKERI. Kiitos, Santeri! Sinä olet niin jalo ja kiltti. + +SANTERI (Heittäytyy polvilleen.) Ja nyt, kallein ja ihanin Inkerini, +nyt kun me katsomme itse kuoleman mahtavaa majesteettia kasvoista +kasvoihin, kun minä rakkaudesta sinuun olen valmis vuodattamaan +hehkuvan sydänvereni tämän taivaallisen lempeni uhrialttarille, nyt +kysyn minä taaskin sinulta, tahdotko korvata tämän suurenmoisen uhrini +tulemalla omakseni elämässä ja kuolemassa? + +INKERI (Nousee.) Kyllähän sinä puhut kauniisti, mutta (nauraa) en minä +oikein tiedä. + +SANTERI (Nousee.) No mutta Inkeri! Luuletko ehkä, että minä rakastan +sinua talosi ja tavarasi, metsiesi ja peltojesi takia, niinkuin kenties +tuhannet toiset tekisivät? En, Inkeri. Sillä mitä hyötyä minulla olisi +maallisista, kun minä kerran olen valmis astumaan iankaikkisuuteenkin +sinun tähtesi? + +INKERI. No taivaan kiitos. Nyt alan jo uskoa rakkautesi vilpittömyyteen. + +SANTERI (Tavoittelee Inkeriä syliinsä.) Oi oma Inkerini!... + +INKERI. Sst! Joku tulee. + +SANTERI. Jos tulee, niin ruumiini yli. (Yrittää suudella Inkeriä.) + +URHO (Astuu esiin piilostaan.) Kas, kas! Mitä katinkiimaa täällä on? + +INKERI (Kätkeytyy Santerin taakse.) Herra siunaa, se on hän... + +URHO. No no, pikku kissanpoikanen, pelkäätkö? + +INKERI. Suojele minua, Santeri. + +SANTERI (Levottomasti.) Älä pelkää... (Urholle.) Suokaa Anteeksi, hyvä +herra, mutta täytyisi lähteä... + +URHO. Niinkö? No älkää siekailko. Tie on auki taivasta myöten. + +SANTERI. No tule, Inkeri! + +URHO. Ei. Laputtakaa yksin. Tyttö jää tänne. + +INKERI (Kuiskaa.) Älä poistu luotani, Santeri! + +SANTERI (Yhä levottomampana.) Mutta, hyvä herra, hän on minun +morsiameni. + +URHO. Yhdentekevää. Saa olla minunkin yksin tein. + +SANTERI. Ei, ei se käy... + +URHO. Käy kuin käykin. Marssikaa matkaanne, tai syyttäkää itseänne. +(Tapailee Inkeriä.) No, tipu, tulepas esiin. + +INKERI (Pysyttelee Santerin takana.) Ei saa... + +SANTERI (Vapisevin äänin.) Ei saa... + +URHO. Saakeli soikoon! Menkää, sanon! Ettekö jo näe, että tästä on +leikki kaukana. + +INKERI. Santeri kulta, älä hylkää minua. + +SANTERI. Enhän minä... mutta minkä minä mahdan. + +INKERI. Muistathan valasi, että rakastat minua kuoloon asti. + +URHO. No. Tuhlaatte aikaa turhanpäiten. Annatteko tytön vai? + +INKERI. Ei, Herran nimessä. Annathan ennemmin henkesi. + +SANTERI. Niin... niin... melkein... + +URHO. Viimeisen kerran minä varoitan teitä. Älkää suututtako minua. +(Yrittää Inkeriin käsiksi.) Tule nyt, tyttö. + +INKERI. Ei, ei, ei! + +SANTERI. Ei... ei... + +INKERI. Saatte minut vain sulhoni ruumiin yli. + +SANTERI. Niin... yli ruu... + +URHO (Ottaen pyssyn selästään.) No piru teidät sitten periköön. + +SANTERI (Kauhistuen.) Inkeri... Se a... ampuu... + +INKERI. Tee sinä samoin. Tempaise pyssysi, tee sankarityösi. + +URHO (Kohottaa pyssynsä.) Uskotteko, vai? + +SANTERI (Toivottomana.) Mutta, hyvä herra, olittehan te äskenkin niin +jalomielinen ja pelastitte minut eksymästä. Minä pyydän, minä rukoilen — + +URHO (Tähtää.) Yksi — + +SANTERI. Minä maksan teille, mitä ikinä vain vaaditte — Paljonko te +tahdotte? Sanokaa! Riittääkö sata markkaa? Tuhat? Kymmenen tuhatta? + +URHO. Kaksi — + +SANTERI (Polvistuu.) Armoa, armoa, taivaan nimessä! Minä annan teille +kaikki myötäjäiseni! + +URHO. Kolme. + +SANTERI (Syöksähtää Inkerin taakse ja työntää tämän Urhoa kohti.) Siin' +on, siin' on.. (Pakenee oikealle.) + +INKERI. Santeri, petturi! (Itkevinään.) Näinkö sinä palkitset minun +rakkauteni? + +URHO (Ottaa Inkeriä kädestä.) No, itkut pois! Ei tätä kauppaa katua +tarvitse. (Kuljettaa Inkerin vasemmalle perälle.) + +SANTERI (Juoksee oikealta pyssy kädessä ja tähtää Urhon ja Inkerin +jälkeen, mutta antaa kohta pyssyn painua.) Ei. Jollei vielä +sattuisikaan, niin se panisi minut kanankaaliksi. (Heittää pyssyn +olalleen.) Haen ennemmin apua. (JOONAS, VIHTO, NIMISMIES ja JANNE +tulevat vasemmalta edestä.) No Jumalan kiitos, siinähän apu onkin. + +JOONAS. Mitä? Santeri? Ja vapisee kuin haavan lehti! + +SANTERI. Voi, setä... Onnettomuus... + +JOONAS. Häh? + +NIMISMIES. Mitä on tapahtunut? + +JOONAS. Mika onnettomuus? + +SANTERI. Kamala onnettomuus. + +NIMISMIES. Oletteko ampunut itseenne? + +SANTERI. Pahempaa, pahempaa. + +JANNE. Tai ampunut toisen? + +SANTERI. Ei, ei! Vieläkin kauheampaa... + +JOONAS. No mitä hemmettiä? Suu puhtaaksi nyt! + +SANTERI. Kerronhan minä. Kerron, kun ette vaan suutu. En minä mahtanut +sille mitään — + +JOONAS. No niin, asiaan nyt! + +SANTERI. Kyllä, kyllä, mutta älkää, setä kulta, vaan olko vihainen. + +JOONAS. Jumaliste! Yksi liika sana vielä ja minä olen suunniltani. No? + +SANTERI. Niin tuota, teidän tyttärenne — + +JOONAS. Inkerikö? Mitä? Missä? + +SANTERI. Mutta älkää nyt suutt — + +JOONAS (Ravistaa Santeria rinnuksista.) Voi kirous ja kuolema... + +NIMISMIES (Erottaa heidät.) So, so, isäntä, tyyntykää! — Ja nyt, nuori +mies, kertokaa suoraan, mitä on tapahtunut. + +SANTERI (Itkunsekaisesti.) Inkeri on... on ryöstetty... + +JOONAS. Ryöstetty?! Oletko sinä pökerryksissä? + +NIMISMIES. Sst! Älkää hätäilkö. (Santerille.) Oletteko aivan varma +siitä? + +SANTERI. Näinhän minä sen omin silmin. + +JOONAS. Herra Jumala, näit, etkä tehnyt mitään? + +SANTERI. Vai en! Tuijotin jo pyssyn suuhun. + +NIMISMIES. No niin. Missä tämä tapahtui ja milloinka? + +SANTERI. Juuri tässä paikassa, noin kymmenen minuuttia sitten. + +JOONAS. Ja sitä sinä et ennen sanonut. Nyt olisi rosvot jo raudoissa. +Hyvä Jumala, mitä te kaikki siinä töllistelette? Ottakaa rosvot kiinni! +Pelastakaa lapseni, ainoa aarteeni... tuokaa se elävänä tai kuolleena! + +NIMISMIES. Rauhoittukaa, hyvä isäntä, rauhoittukaa. Tässä täytyy +menetellä järkevästi eikä hosua ilmaa. Konstaapeli, menkää te maisterin +kanssa ja tarkastakaa tuo puoli. (Viittaa vasemmalle perälle.) Minä +isännän kanssa tutkin tämän puolen. (Viittaa oikealle perälle.) Ja +Vihto voi tarkastaa vaikka tämän viidakon tässä. (Viittaa oikealle +etualalle.) + +VIHTO. Joo, kyllä minä. + +NIMISMIES. Ja jos huomaatte jotakin epäiltävää, niin hihkaiskaa. + +JOONAS. Hyvä on. Pidetään nyt kiirettä ja haetaan vaikka vuoren +sisästä. (Menevät.) + +SIINA (Tulee hetken kuluttua MAIJUN kanssa vasemmalta edestä. Miinan +antama huivi päässään.) Täältä se ääni kuului, mutta eihän täällä +ketään ole. Eiköhän se mahda tullakaan? + +MAIJU. Jos se vaan valehteli. + +SIINA. No joko taas? _Narrasi_ sinun pitää sanoa eikä _valehteli_. + +MAIJU. No narratkoon vaikka kymmenesti sitten — + +SIINA. No niin. Sinun pitää oppia puhumaan fiinisti niinkuin muutkin +fröökinät. Ei sinua ennen kehtaa Helsinkiin viedä. + +MAIJU. Mutta mikä fröökinä minä olen? Eihän minulla ole hattuakaan. + +SIINA. Kyllä se sitten saadaan, kun aika tulee. Tuohestako minä sen +sinulle nyt värkkään! + +MAIJU. Mutta en minä semmoisesta hatusta huoli kuin apteekkerskalla on. +Se on niin pikkuinenkin kuin meidän kastrtilli. + +SIINA. Millainen sinulla pitäisi olla? + +MAIJU. Semmoinen kuin ruustinnallakin. Tuommoinen noin, ja iso +kukonsiipi tuossa. + +SIINA. Phyh! On niitä fiinimpiäkin hattuja maailmassa! + +MAIJU. Olkoon vaan. Mutta semmoisen minä tahdon. Ja rapasoliin kanssa — + +SIINA. Parasolli se on eikä mikään rapasolli. + +MAIJU. Niin parasolli, niin — + +SIINA. No, tuolta hän nyt tulee! — Muista nyt, Maiju, ettet sinä ole +herroille sturski. Sinun pitää kohdella niitä, niinkuin vertaisiasi +ainakin. + +MAIJU. Kohtelenko minä niitä niinkuin Urhoakin? + +SIINA. Paremmin, hyvänen aika. Ethän sinä enää ole minkään +mökkiläiskollon ja lantajaakon vaivainen. Rouva sinusta tulee että +kahisee. — (KALLE tulee oikealta perältä.) No hyvää päivää, herra +Maljanen. + +KALLE. Aa! Terve, terve! (Suutelee Siinaa kädelle.) + +SIINA. Viimeinkin te tulette. Me jo tässä ventattiin hyvän aikaa. + +KALLE. Täällä näkyi olevan muitakin ihmisiä, niin minä en viitsinyt +suoraa päätä tulla. Minusta on parempi olla rauhassa. + +SIINA. Niin, niin. Sitähän minä juuri tässä Maijun kanssa +funteerasinkin. — (KALLE viittailee salavihkaa Siinalle.) Kuulehan, +Maiju! Mene sinä nyt edeltäpäin kiehauttamaan kahvit. Me tullaan sitten +kohta perässä. (MAIJU katsoo epäilevästi Siinaa.) No mene nyt. + +MAIJU (Itkeä vollottaa.) Niin! Kyllä minä tiedän. Lähetätte minut pois, +etten minä saisi nähdä teidän riiasteluanne. + +SIINA. Soh! Pidätkö suusi kiinni siinä. (MAIJU menee vasemmalle eteen. +KALLE nauraa.) Se on vielä niin tuhma kakara, että ihan hävettää. + +KALLE. Ei maar. Ei se niin typerä ole kuin miltä se näyttää. + +SIINA. Taitaisi se kyllä sivistyä, kun joutuisi oikein ihmisten seuraan. + +KALLE. Tietysti. Seurahan se vasta vaikuttaakin. (Istuu kivelle +oikealle.) »Sano minulle kenen kanssa sinä seurustelet, niin minä sanon +sinulle kuka sinä olet.» + +SIINA (Makeasti.) Voi, voi, mitä te nyt! En minä ole seurustellut +yhtään kenenkään kanssa sitten kuin ukko kuoli. + +KALLE. En minä sitä tarkoittanut. Se on vain semmoinen sananlasku, +näetkö. Mutta mitä varten sinä seisot? Tule nyt tähän istumaan. + +SIINA. Ei se taida oikein passata... + +KALLE (Vetää Siinan viereensä istumaan.) Passaa kyllä. Mitä me tässä +kainostellaan! Eihän me ensikertalaisia näissä hommissa olla. + +SIINA. No eipä sillä. Herra on tainnut olla jo useastikin. (Siirtää +keimaillen huivinsa hartioilleen.) + +KALLE. En. Eukkoni haudalla vannoin, että hän oli ensimmäinen ja +viimeinen. Mutta enhän minä silloin voinut aavistaa että minä vielä +löytäisin sellaisen aarteen kuin sinä. (Kietoo käsivartensa Siinan +ympäri.) Sinä olet oikea kultakaivos minulle. — Sano nyt, pidätkö sinä +minusta. + +SIINA. Hm! Kysyykin tuota vielä! + +KALLE. No mitäpä muuta! Vietetäänkö jo tänään kihlajaiset? + +SIINA. Vietetään vaan minun puolestani. + +KALLE. Hyvä on. Ja nyt siis sinetti sen asian päälle, niinkuin +runkataan. (Suutelevat. SIINA kääntyy poispäin ja pyyhkii suutaan. +KALLE sylkäisee omalle taholleen.) + +SIINA. Uskaltaisinko minä nyt esittää erään asian? + +KALLE. No? Antaa kuulua vaan. + +SIINA. Että me olisimme lähempiä tuttavia. + +KALLE (Nousee.) No hitto vieköön! Eikö sitä sitten olla vielä' Kalle +minä olen. (Kättelevät.) + +SIINA. Ja minä Siina. (Nauraa.) Kyllä kai tämäkin asia olisi sinetillä +vahvistettava. + +KALLE. Niin, ettäkö tämäkin vielä? No kyllähän sitä tätä lakkaa +riittää. (Suutelevat.) + +VIHTON ÄÄNI (Oikealta.) Hoi! + +SIINA (Hypähtää seisomaan.) Siunatkoon! Mitä nyt? + +MUIDEN ÄÄNIÄ (Kaukaa eri tahoilta.) Hoi, hoi! Haloo! + +VIHTON ÄÄNI. Hei, tännepäin! + +SIINA (Pyörähtelee neuvottomana.) Herrajesta! Näkevät vielä vanhan +ihmisen, niin on kohta kunniastaan kuitti. + +VIHTON ÄÄNI. Joutukaa! + +SIINA. Kalle kulta, juostaan meille. + +KALLE. Taikka hypätään tuonne pajukkoon. (Juoksevat vasemmalle eteen, +SIINA pudottaa huivinsa.) + +JOONAKSEN ÄÄNI. Ottakaa kiinni! + +VIHTO (Rientää tyynellä touhulla oikealta, katsahtaa ympärilleen ja +löytää Siinan pudottaman huivin.) Höh! Miinako se olikin! (Pistää +huivin poveensa. Toiset tulevat kiireesti omilta suunniltaan.) + +JOONAS. No mitä? Näitkö? + +VIHTO. Höh, tottakai. + +JOONAS. Mitä? Ketä? + +VIHTO. No ettekö te sitten nähneet? + +JOONAS. Emme kerrassaan mitään. Mutta mitä sinä näit? + +VIHTO. Tästä vilahti vain, tuota, sumunaan... + +JOONAS. Mikä vilahti? + +NIMISMIES. Puhukaa nyt aivan tyynesti. + +VIHTO. Tyynesti, joo. Ettäkö mikä siinä vilahti, tuota? No tietysti +mies- ja naisihminen. + +JOONAS. No Jumalan kiitos! Minnepäin ne katosivat? + +VIHTO. Höh, tuohon suuntaan ne pyyhkäisivät. + +JOONAS. Hyvä. Perään miehet! (Juoksee vasemmalle.) + +JANNE. Nyt niiden täytyy löytyä. (Seuraa Joonasta.) + +SANTERI. Ampukaa se konna! (Sieppaa pyssyn selästään ja pudottaa +samassa silmälasinsa, joita ryhtyy etsimään.) Turkanen, silmälasit +putosi... + +VIHTO (Vetää huivin povestaan.) Herra nimismies! Tässä olisi nyt +koirallenne haistamista. (Antaa huivin nimismiehelle.) + +NIMISMIES. Mitä? Oliko ne niitä? + +VIHTO. Sanokaa muuta. Ja, tuota, vielä kehtaavatkin! Niin että, tuota, +ero tästä pitää tulla ja tänäpäivänä. + +NIMISMIES. Koetetaan, koetetaan. (Menevät toisten jälkeen. SANTERI +etsii yhä silmälasejaan ollen kontallaan kuusen oikealla puolella.) + +KALLE (Hiipii lakki kädessä vasemmalta perältä, itsekseen.) Se oli +saakelin fiksu konsti. Suin päin pajukkoon vaan ja toiset ohi niinkuin +vihuri. + +SANTERI (Konttoa peremmälle, itsekseen.) Ei pahuksia löydy. (Räpyttää +silmiään ja koettaa katsoa.) Erotan tuskin omaa nenääni. (Hakee.) + +KALLE (Istuu kuusen juurelle.) Huh-huh, olipa melkein henki mennä. Se +Siina-vietäväkin on aika Kolehmainen. (Ottaa eväslaukustaan pullon ja +ryyppää.) Hik... (SANTERI säpsähtää ja koettaa katsoa kuusen oksien +läpi. Kalle juo taas.) Hik... + +SANTERI (Kyyristyy ja tarttuu pyssyynsä, itsekseen.) Siinä se roisto +on taaskin. Nyt ei se paholainen ainakaan pääse livahtamaan. (Hiipii +lähemmäksi kuusta.) Ja ellei osuisi, niin tulevathan toiset avukseni. + +KALLE. (Juo.) Hik... + +SANTERI (Itsekseen.) Kunpa näkisin vähän paremmin. (Koettaa tirkistää +kuusen läpi.) Ahaa, tuolla on. (Tähtää.) + +KALLE (Juo.) Hik. (SANTERI laukaisee, Kalle kaatuu ja valittaa käheällä +äänellä.) + +SANTERI (Kiiruhtaa Kallen luo.) Mitä? Isä?! Isäkö? + +KALLE. Oih! Auttakaa! + +SANTERI (Laskeutuu polvilleen.) Voi minua onnetonta! + +KALLE. Voi kurjaa poikaa... Tapoit isäsi... + +SANTERI. Isä kulta, älkää kuolko... + +KALLE (Kiemurrellen tuskissaan.) Oih... kuolen... kuolen... + +SANTERI. Hyvä Jumala, mitä minä tein. + +KALLE. Kirottu poika... Surmasit oman isäsi... + +SANTERI. Sa kulta, mihinkä se sattui? (Koettaa tutkia.) + +KALLE (Tarttuu Santerin käteen.) Hyvästi vaan, Santeri... Hyvästi... + +SANTERI (Surkeasti.) No mutta rakas isä. Vartokaa nyt vähän — + +KALLE. Hyvästi... Kenties me vielä tavataan... tähtien tuolla puolen. + +SANTERI (Itkee.) Voi minua kurjaa. En minä taida kelvata sinne enää. + +KALLE (Rauhoittaa.) Minä annan sinulle anteeksi kaikki pahat tekosi. + +SANTERI (Itkee.) Kiitos, isä. Samoin minä teille. + +KALLE. No niin. Erotaan ystävinä. Nyt minä olen jo aivan rauhallinen. +Nyt saa kuolema tulla. Näkemiin, Santeri! Näkemiin! (Huiskuttaa +kädellään.) + +SANTERI (Huiskuttaa vastaan.) Näkemiin! Voikaa hyvin, isä. Sanokaa +terveisiä äidille. + +KALLE (Hätkähtää.) Ai saamari. Sekin on siellä... Santeri, Santeri, nyt +minä olen taaskin levoton... + +SANTERI. No mutta minkätähden? + +KALLE. Kun minä tulen näin myöhään kotia. Äitisi on odottanut jo +kymmenen vuotta. Rukoile, Santeri, minun puolestani, tai laula joku +virsi. + +SANTERI. En minä osaa muuta kuin »Integer vitaen». + +KALLE. Laula mitä vaan, kunhan saat minut rohkeammalle tuulelle. + +SANTERI (Laulaa itkunsekaisella äänellä.) Integer vitae scelerisqve +purus non eget — + +KALLE. Älä laula sitä. En minä ymmärrä siitä hölynpölyä. Sitäpaitsi se +on liian surullinen. + +SANTERI. En minä nyt muista muuta. + +KALLE. Ei ole väliäkään. Kuulehan, Santeri, anna minulle yksi ryyppy, +lähtöryyppy. Se on auttanut aina ennenkin. (SANTERI antaa. Kalle +ryyppää.) Noin... Vielä yksi kulaus. (Juo.) + +SANTERI. Älkää juoko liikaa, ettette olisi kohmelossa ylösnousemuksessa. + +KALLE. No niin... Nyt on taas hyvä olla. Nyt minä uskallan mennä vaikka +hirteen vielä. (Laulaa.) + + On mua lyöty puukolla, + On rautapuntarilla — + +SANTERI. Älkää hiidessä, isä. Tehän syöksytte päistikkaa kadotukseen. + +KALLE. Hih! Antaa mennä vaan! (Kohoaa istumaan.) Tiedätkö mitä, Santeri? + +SANTERI. No? + +KALLE. En minä menekään taivaaseen. Antaa sen akan siellä odottaa. + +SANTERI (Ilostuen.) Ettekö te siis kuolekaan? + +KALLE. Kyllä; mutta minä menen mieluummin sinne toiseen paikkaan. +(Laskeutuu taas pitkäkseen.) Nyt minä olen taas ihan tyyni. En tunne +pienintäkään tuskaa. Nyt minä voin kuolla. + +SANTERI. Mutta mihin hiivattiin se kuula osui sitten? + +KALLE (Heikolla äänellä.) Rintaan... sydämeen... + +SANTERI (Tarkastaa Kallen rintaa.) Ei rinnassa ole naarmuakaan. + +KALLE. Vatsaan sitten. Tuntuu verta vaatteissa. + +SANTERI. Ei se ole kuin viinaa. Vatsa on ihan ehyt. + +KALLE. Entä kuinka on pään laita? + +SANTERI. Ei siinäkään ole mitään. (Nostaa lakkiaan.) Morjens, isä? Se +olikin pummi! + +KALLE (Kohottaa päätään.) Mitä? + +SANTERI. Ei se, Jumalan kiitos, sattunutkaan. + +KALLE. (Nousee istumaan vihaisena.) No lempoako siinä sitten räiskytät! +Enkö minä ole sinulle jankuttanut, että ruutia pitää säästellä? Häh? +(Nousee pystyyn koetellen kupeitaan.) Ja kuitenkin suitsuttelet sitä +ihmisten kukkoihin ja taivaan tuuliin. Mitä? Ole vaiti. Ja sitten on +vielä olevinaan hirvenampuja. Luuletko sinä pääseväsi sylen päähän +hirvestä niinkuin minusta pääsit? Häh? (Oikealta kuuluu koirien +haukuntaa.) Mitä se on? + +SANTERI. Netta ja joku toinen; taitaa olla nimismiehen koira. (Nousee.) + +KALLE. Onkohan niillä hirvi? + +SANTERI. En tiedä. Voi olla. + +KALLE. Ja onkin. Kuule, kuule sitä meteliä. Kyllä se on varmasti hirvi. + +SANTERI. Siltä se tuntuu. Missähän Isomaa ja nimismies ovat? + +KALLE. Mitä sinä niistä! Nyt on sinulla tilaisuus kuitata kaikki +kolttosesi. Älä päästä sitä käsistäsi. + +SANTERI. Mutta jos minä taas ammun sivu. Koettakaa te, isä, nyt. + +KALLE. Eihän minulla ole pyssyäkään. + +SANTERI. Kyllä minä lainaan. + +KALLE. Ei, ei, ammu sinä vaan. + +SANTERI. En minä näe. Minä olen hukannut silmälasini, + +KALLE. Mitä? Tuossahan nuo riippuvat rintapielessäsi. + +SANTERI. Siinäkö ne ryökäleet ovatkin. + +KALLE. No joudu pian nyt. Muista, että sinulla on tarjolla rahat, kodit +ja konnut. Eikä joka mies saa edes sellaista akkaakaan. No mene, mene! + +SANTERI. Mutta ei minulla ole enää luotia. + +KALLE. Iske vaikka perällä ja pistä sitten puukko kurkkuun. Kas niin. +(Työntää Santeria menemään oikealle.) Minä odotan täällä sen aikaa. +Juokse, veikkonen, pian. (Palaa kivelle istumaan.) Poikapahan pöksyt +taitavat hieman tutista. Ja onko kummakaan! En minä vain lähtisi +mokomaa sarvifaijaa vastaan, en hitto vieköön lähtisikään. (Ottaa +laukustaan pullon ja ryyppää.) + +SANTERI (Tulee hätäisesti oikealta edestä.) Isä. Täällä on hirvi. + +KALLE Enkö minä sitä sanonut? Joko sinä tapoit sen? + +SANTERI. Se on jo tapettu ja nyljettykin. + +KALLE. Kuka sen on tappanut? + +SANTERI. Kyllä minä tiedän. Ettekö muista äskeistä puhetta +sala-ampujista? + +KALLE. Ahaa! Muistan, muistan. + +SANTERI. Ja äsken minä vielä Inkerin kanssa tapasin täällä metsässä +yhden niistä. Nimismies ajaa häntä juuri takaa. Hän se tietysti on +hirvenkin kaatanut. + +KALLE. No ihan varmasti. Kuka sitten! + +SANTERI. Ja nyt kun se lurjus joutuu kruunun ruokiin, niin ei se enää +näitä lihoja tarvitsekaan. Ne joutavat siis meidän konttiin. + +KALLE (Nousee nauraen.) Hyvä, hyvä. Nyt me voidaankin sanoa, että se +sinun kutisi, joka äsken oli koota minut isieni tykö, kellistikin tämän +hirven. Ja silloin sinä olet Isomaan vävy niinkuin valettu. Onneksi +olkoon vaan! + +SANTERI. Kiitos, kiitos! Mutta mennäänpäs nyt täyttämään laukut. + +KALLE. Mennään. Ja sitten jumalattomat kestit ja kaksoiskihlajaiset +siunatuksi lopuksi! (Menevät oikealle eteen.) + +URHO (Tulee INKERIN kanssa vasemmalta perältä.) Täältä se pamaus ja +meteli kuului, mutta ei täällä näy ketään. + +INKERI. Olisikohan Santeri ampunut hirveä luodittomalla pyssyllään? + +URHO (Nauraa.) Kyllä tämä on aika kometiia. Mutta kuule, millä tavalla +me tästä loppujen lopuksi selviydytään? + +INKERI. Hui hai! Jätä minulle se vaiva. Sanotaan esimerkiksi, että +sinä pelastit minut rosvon kynsistä. Silloin isäkin heltyy niin, että +yhdistää meidät siinä paikassa. + +URHO. Niin, mutta kyllä se maisteri pakana tuntee minut liiankin hyvin. + +INKERI. Tuntekoon vaan! Mutta luuletko, että hän tunnustaa tuntevansa. +Ja sitäpaitsi, mitäpä meidän tarvitsee valehdellakaan. Kerrotaan +niinkuin asia on ja sillä hyvä. + +URHO. No niin. Ja pelastinhan minä sinut ainakin sen suurisuisen +lurjuksen käsistä. + +INKERI (Nauraa.) Niin todellakin. Mahtavatkohan kaikki miehet olla yhtä +raukkamaisia kuin Santerikin? + +URHO. Kaikkiko? + +INKERI. Niin, minä tarkoitan kaikki muut paitsi tietysti sinä. (Tarttuu +Urhon käteen.) + +URHO. Luuletko sinä niin? No, en tiedä, ehkä. + +NIMISMIEHEN ÄÄNI (Oikealta.) Kädet ylös! + +INKERI. Oih! (Painautuu pelästyneenä Urhon syliin.) + +URHO. Mitä nyt? + +NIMISMIEHEN ÄÄNI. Kädet ylös taikka minä ammun. + +URHO (Nostaa kätensä ylös.) Älkää hyvät ihmiset ampuko. Mehän täällä +ollaan. + +NIMISMIES (Tulee vasemmalta edestä pyssy kädessä JANNEN seuraamana.) +Konstaapeli, pankaa mies rautoihin. + +JANNE. Mutta mitä hemmettiä? Tämähän on Junnilan Urho! + +NIMISMIES. Olkoon ken tahansa. Rosvo kuin rosvo. + +INKERI (Purskahtaa nauramaan.) Nyt minä ymmärrän! Herra nimismies, +kaikki oli puhdasta pilaa. Urho oli olevinaan rosvo peloittaakseen +Santeria. + +NIMISMIES. Voi te sakramenskatut komeljanttarit. Ja kun me olemme +henkihieverissä ravanneet teidän perässänne. (Istuutuu kivelle.) Ohhoh. + +JANNE. Minä menen sanomaan Isomaalle, että — + +INKERI. Ei, älkää menkö! Kyllä me itsekin selvitämme tämän asian. + +NIMISMIES. Tässä näyttää olevan jotakin muutakin pelissä... + +INKERI (Nauraa.) Mitä muuta? + +NIMISMIES. Niin, niin, kyllä minä näen. No, Jumala siunatkoon kahta +rakastavaista. + +INKERI. Kiitos! Kas kun ei herra nimismieskin jo mene naimisiin. + +NIMISMIES. Minäkö? Johan nyt! Kyllähän rakkaus on hauska ilveily, mutta +sitä on lystimpi katsella kuin näytellä. Ja naimiskauppa vielä! — +Jumala varjelkoon minua ammattinäyttelijän urasta! + +INKERI. Näyttelijänkö? Mutta jos rakkaus onkin todellista... + +NIMISMIES. Silloin se onkin murhenäytelmä. Sillä se päättyy melkein +aina ohraisesti. + +MALJASET (Laulavat oikealla.) + + Hurraa nyt komppania kotiamme kohti + Suomemme suloisille rannoille. + Oi kallis kotimaa, + Suomi, sulo Pohjola, + ei löydy maata sen armaampaa :,: + +(Laulu etääntyy vähitellen.) + +NIMISMIES. Mikä Maljasten marssi tuo on? + +JANNE. En tiedä, mitä ne äkseeraa. Näkyy olevan aikamoiset +kantamuksetkin selässä. + +URHO. Minäpä käyn katsomassa, mitä ne ovat oikein huhtoneet tuolla +lepikossa. + +INKERI. Minä tulen myöskin. (Menevät oikealle eteen.) + +NIMISMIES (Hetken kuluttua.) Riuska, osaatteko te hyvin haukkua? + +JANNE. En oikein, herra nimismies. Minä annan mieluummin suoraan köniin. + +NIMISMIES. Ei, minä tarkoitan kirjaimellisesti: haukkua oikein +koiramaisesti. + +JANNE. Niin no, sitä minä olen taas osannut tenavasta saakka. Mitenkä +niin? + +NIMISMIES. No kun minä olen niin vaivannut päätäni sillä Vihton +aviojutulla, enkä vaan ole tahtonut keksiä keinoa sen selvittämiseksi. +Mutta nyt minusta tuntuu siltä, että poliisikoiraa tässä sittenkin +tarvitaan. + +JANNE. Vai niin. Ja minunko pitäisi ruveta siihen rolliin? + +NIMISMIES. Eihän meillä parempaakaan ole. Ja kun niille jo kerran on +uskoteltu, että meillä on poliisikoira, niin ei tässä enää peräytyminen +auta. + +JANNE (Nauraa.) Eipä tietenkään. Mitä minun sitten pitää tehdä? + +NIMISMIES (Ottaa taskustaan Siinan pudottaman huivin.) Minä sanon +kohta. Kas tässä on tällainen huivi, joka äsken löydettiin täältä +metsästä. (Antaa sen Jannelle.) + +JANNE. Niin. Pitäisikö minun nyt nuuskimalla löytää tämän omistaja? + +NIMISMIES. Omistaja on jo kyllä tiedossa. Nimittäin Vihton eukko. Kun +saisimme hänet nyt vaan tunnustamaan, nöyrtymään ja pyytämään ukoltaan +anteeksi. + +JANNE. Siitä ei taida tulla kalua. + +NIMISMIES. Se riippuu kokonaan poliisikoirasta. Minä manaan akalle +siitä ensin paholaisen seinälle. 'No, ja kun minä sitten annan jonkun +sovitun merkin, esimerkiksi rykäisen tällä tavalla, niin te ryhdytte +oven takana haukkua nalkuttamaan niin kovasti kuin ikinä jaksatte. + +JANNE. Hyvä, kyllä minä äläkän nostan... + +NIMISMIES. Ja ellei se vaikuta, niin on akka joko viaton tai on sen +omatunto krokodiilin nahasta. (Nousee. URHO ja INKERI tulevat kovasti +nauraen oikealta edestä.) No mitä siellä oli? + +URHO. Aina tulee toistaan toprempaa. Herrat ovat päässeet riistan +kimppuun. + +JANNE. Mitä? Saiko ne hirven? + +URHO. Vai hirven. Lehmänraadon ne ovat kontteihinsa korjanneet. + +NIMISMIES. Mitä? Raadonko? + +JANNE. Niin. Meiltä kuoli eilen lehmä. Isä toi sen tänne ja nylki. Ja +nyt ovat Maljaset vohkineet siitä parhaat palat pois. (Nauraa.) + +NIMISMIES. Lähdetäänpä sitten, jotta keritään kesteihin. + +JANNE (Nauraen.) Niin. Ennenkuin paisti jäähtyy. (Menevät nauraen +oikealle.) + +INKERI. Etkö sinä tulekaan, Urho? + +URHO. Hirvihän on vielä saamatta, koe suorittamatta. + +INKERI (Nauraa.) Ole hupsimatta. Leikkiähän se oli. + +URHO. Vai leikkiä! Minä lupasin vakavasti ja minä täytän lupaukseni. En +minä tahdo sinua ilmaiseksi saada. + +INKERI. Mutta älä viivy kauan. + +URHO. En. + +INKERI. No näkemiin sitten. + +URHO (Tarttuu Inkerin käteen.) Ei sillä lailla. + +INKERI. Mitenkä? Mitä sinä vielä tahdot? + +URHO. Pienen suukon. + +INKERI. Hm... (Suutelevat.) + +URHO. Kiitos. Nyt haen hirven vaikka sinisen kiven sisästä. (Menee +vasemmalle. INKERI oikealle.) + +ESIRIPPU. + + + + +KOLMAS NÄYTÖS. + + +Junnilan tupa. Päivä. MIINA on päivällishommissa. + +SIINA (Tulee MAIJUN kanssa.) Päivää taas. Joko sinä nyt päivällistä +värkkäät? + +MIINA. Johan tässä on aikakin kohta käsissä. + +SIINA. Voi voi, kun en minä huomannut ennen tulla. + +MIINA. No kyllähän sitä nyt vielä ehditään. + +SIINA. Mitä herkkuja sinulla onkaan tekeillä? + +MIINA. Ei minulla erikoisia. Tapoin vain yhden kanan ja laitoin siitä +ja kukosta lihapullia. + +SIINA. Älä. Vai kananlihapullia. En minä ole semmoisista kuullutkaan. + +MIINA. En minäkään. Mutta mitä niille nyt muutakaan keksi. Eikä niitä +voi silakalla ja piimälläkään semmoisia vieraita pitää. + +SIINA. Ei, hyvänen aika, jotka on ikänsä herkkujen varassa eläneet! +(Istuutuu jäykkänä pöydän ääreen, MAIJU samoin perälle.) + +MIINA. Kuulehan, Siina hyvä, viitsitkö — Tai en minä tiedä, voiko sinua +enää vaivatakaan, kun sinä olet niin upporikkaaksi tullut. + +SIINA. No voinhan minä nyt sentään jotakin tehdä, vaikka se jo alkaakin +vanhuus tulla. Mitä minä tekisin? + +MIINA. Niin, minä ajattelin, että voisitko sinä vaikka vähän kuoria +noita perunoita? Minulla kun on tässä muuta. + +SIINA. Jaa perunoitako? Miksi ei. Tai kuori sinä, Maiju. Minun on niin +selkäni tullut kovasti kankeaksi. Taitaa olla reumatismia. + +NIINA. Ai ai. En minä sitten pyydäkään. + +SIINA. Ei se mitään. Kyllä Maiju kuorii. + +MAIJU. Mutta siitä tulee kädet niin pahaksi.. + +MIINA. Mitä? + +SIINA. Ole hassuttelematta. Kyllä sinä vielä voit kuoria. Siten kun +tullaan Helsinkiin, niin palkataan piika kuorimaan. (MAIJU ryhtyy +kuorimaan.) + +MIINA. Vai niin, aiotteko te muuttaa Helsinkiin? + +SIINA. Semmoinenhan se olisi tarkoitus. Tämä maaelämä on niin +yksitoikkoista, että hirvittää. Ja sitten pitäisi Maijunkin vähän +fiinistyä. + +MIINA. Maijunko fiinistyä! Se nyt on minun mielestäni vallan turhaa. +Kyllä se Urholle tuommoisenakin kelpaa. + +MAIJU. Viis minä Urhosta. Minusta tuleekin rouva. + +SIINA. So so, Maiju! + +MIINA. Varjelkoon! Vai oikein rouva! No niin. Kukapa sen kissanhännän +nostaisi... + +SIINA. Eihän sitä nyt vielä tiedä. Mutta Maijuhan onkin vielä liian +nuori naimisiin ja liian kokematon. + +MIINA (Katkerasti.) Niin, niin. Ja onhan teillä nyt rahaa kokeilla. + +SIINA. Niin. Eikö se ole Jumalan siunaus! Kyllä se Jussi-veikka oli +nuuka mies. Ajattele! Joka ikisen pennin, minkä se oli tienannut, se +oli heti paikalla pannut talteen. (Nyyhkien.) Ja nyt ei se itse saa +yhtään nauttia rikkaudestaan. + +MIINA. Onpa ne ristinsä rikkaillakin, Laatsaruksillakin ilonsa. (Ulkoa +kuuluu MALJASTEN lähestyvää laulunhoilotusta.) + +SIINA (Hypähtää ikkunan luo.) No nyt ne herrat jo tulevat. Voi voi, kun +ne astuu topakasti, niinkuin sotamiehet. Sen tuntee jo käymisestäänkin +sivistyneen ihmisen. Tulehan katsomaan, Miina. + +MIINA. Ei minulla ole aikaa silmiäni palvella. — On tässä muutenkin +eteensä katsomista. (KALLE ja SANTERI tulevat laulaen Työväen marssia.) + +KALLE. Ei tämä marssi oikein sovi meille. Mutta eikö ole olemassa +mitään porvarien marssia? + +SANTERI. Ei taida olla erityistä. + +KALLE. No hitto vieköön! Eikö porvarien kannata pitää omaa marssia, kun +kerran proletaristeillakin on omansa? + +SANTERI. Porvarit eivät tarvitse mitään marssia. Ne ajavat hevosella ja +autolla ja lentokoneella. + +KALLE. Niin. Ja laulavat jotta: »Lennä, lennä, airoplaani, lennä muille +maille?»... Mitenkäs se sitten onkaan? — Ai, hyvää päivää, emäntä! + +MIINA. Jumal' antakoon! + +SANTERI. Eivätkö toiset ole vielä tulleet? + +MIINA. Eihän noita ole näkynyt. + +SANTERI. Vai ei. (Kallelle.) Kyllä minua vähän peloittaa se Inkerin +kohtalo. + +KALLE. Ole huoletta! Olisihan nyt ihme, elleivät kruununmiehet häntä +löytäisi. — (Ottaa laukun selästään, Miinalle.) Tässä sitä nyt olisi +emännälle hirvenpaistia. + +SANTERI. Ja tässä myöskin. + +MIINA (Välinpitämättömästi.) Vai niin. + +KALLE (Taputtaa Miinaa.) Laittakaa nyt, emäntä, siltä oikein hyvä, +ruhtinaallinen päivällinen. + +MIINA (Väistää kärsimättömästi.) Kyllä minä laitan, mitä häntä laitan. + +SIINA (On maltitonna seisonut ikkunan ääressä, astuu esille.) Ja kyllä +minä autan, jos tarvitaan — + +KALLE. No kas. Onhan se pikku Siinakin täällä. (Taputtaa Siinaa.) Minä +ole niin onnellinen, että minä tahtoisin syleillä koko maailmaa. + +SIINA. Voi jestantee, kuinka sinä olet hyvä. + +KALLE (Syleilee Siinaa.) Niin, sinä se oletkin minun maailmani, jonka +minä onnellistutan rakkaudellani. Jumaliste, Siina! Tämä on minun +elämäni merkillisin merkkipäivä. Eikä minulla ole niitä vielä ollutkaan +muuta kuin kaksi: rakkaan Karoliinani kihlajais- ja hautajaispäivä. +(SIINA nyyhkii.) Mitä sinä itket, Siina? + +SIINA. Sitä, että kun minä nyt vaan kunnolla pystyisin täyttämään sinun +vaimovainajasi paikan. + +KALLE. Älä Herran nimessä koetakaan, Siina, ellet sinäkin tahdo +ilahduttaa minua vain kahdella merkkipäivällä. + +SANTERI. Mutta eiköhän haeta virvokkeita pöytään? Kieli on jo kankea +kuin lapio. + +KALLE. Haetaan vain. (Miinalle.) Vieläkö ne ovat aitassa, emäntä? + +MIINA. Kuka ne sieltä olisi kehveltänyt, jollette itse. + +KALLE (Taputtaa Miinaa.) Kiitos, kiitos! + +MIINA. Menkää hornan kitaan siitä lääppimästä. + +KALLE. No no no no! (Santerille.) Aivan kuin mamma-vainajasikin. +(Menevät.) + +MIINA. Vai olet sinäkin taas naimahommissa. + +SIINA. No, pyhä isä, enhän minäkään ole mikään hakotukki. + +MIINA. Et niin. Mutta pistäpäs kaksikymmentätuhatta hakotukkiin, niin +naidaan sekin. + +SIINA. Ehkä. Mutta ei herra Maljanen vaan rahan takia nai. On se niin +noopeli mies. + +MIINA. Hm. Vannomatta paras. — Mutta asiasta toiseen. Pidätkö sinä +hirvenlihasta? (Ottaa laukut.) + +SIINA. Niin hirvenlihastako?... Enpä oikein tiedä. + +MIINA. Kannattaakohan sitä nyt paistaa, kun minulla on nämä +lihapullatkin jo melkein valmiina? + +SIINA. Suotta se on. Ovathan toki kananlihapullat paljon hienompia ja +harvinaisempia. + +MIINA. Siksi toiseksi en minä tiedä mikä siinä on, mutta en minä voi +sietää hirvenlihaa. + +SIINA. Niin ja mistäpä ne tietävät, että ne pullat kananlihasta ovat. +Liha kuin liha. + +MIINA. No niin. Minä vienkin nämä sitten tuonne perunakuoppaan. + +MAIJU (On saanut perunat kuorituiksi.) Tässä on nyt perunat. + +MIINA. Hyvä. Voi jos tuo Maiju hyppäisi vielä vettä hakemassa, kun +minun pitäisi maitokin kuoria. + +MAIJU. No jos minä nyt vielä tämän kerran menisin. + +SIINA. Ja voisinhan minä ehkä kuoria sen maidon. Missä se on? + +MIINA. Täällä maitokamarissa. (Menevät.) + +KALLE (Tulee kantaen SANTERIN kanssa koppaa.) No nyt sitä juhlitaan, +poika, ja kyllä kannattaakin. Isomaan talo on meidän! + +SANTERI. Meidän on. + +KALLE. Ja tyttö on meidän. (Asettaa juomavehkeitä pöydälle.) + +SANTERI. Tai tarkemmin sanoen minun. + +KALLE. Niin niin. Tietysti. Kyllä minä tulen omallanikin toimeen. + +SANTERI. Mutta olen minä sittenkin vähän rauhaton sen Inkerin takia. + +KALLE. Joutavia! Johan minä sanoin, että se löytyy. + +SANTERI. Niin mutta jollei se sitten enää olekaan, tuota — + +KALLE. Mitä? + +SANTERI. Viaton. + +KALLE. Älä vätystä. Oletko sinä itse sitten? Katso sinä karaktääriä +vaan, se on pääasia. (Kilistävät ja juovat.) + +SANTERI. No kyllä se Inkeri taas sen karaktäärinsä puolesta menee. + +KALLE. Ettet saisi tuommoista tärpästikkeliä kuin on tämä Vihton akka. +Taikka niinkuin äiti-vainajasi, joka aina säliisi kuin käypä tynnyri. + +SANTERI. En minä luule, että Inkerillä on semmoista kuraasia. Ja siitä +minä olen pantti, etten ainakaan minä käy riitaa rakentamaan. + +KALLE. No niin. Se on oikein se. Silloin ei muijalla ole +muistuttamista, jos sinä riidan taas lopetat. Kippis! (Juovat nauraen.) +Sillä tavalla sinä pänttäät eukkosi päähän lakia ja moraalia. + +SANTERI. Ja ilman kirjaa ja koraalia. (Nauravat.) + +KALLE. Olet sinä aika neropatti. Lasketat vaikka runomitalla. + +SANTERI. No vaikka kerupimmien kielellä. Mutta kunnia sille Kelle +kunnia tulee, nerouteni siemen on sentään teidän kylvämänne. + +KALLE. Niin, mutta sinapinsiemenestä on nyt kasvanut suuri puu. Saakeli +soikoon! En minä suotta pannut nimeksesi Aleksanteria. + +SANTERI. Ei. Siinä teitte kerrassaan fiksusti. Kenen kantaa nimeä, sen +sitä on melkein housuissakin. Mutta käyttikö Aleksanteri Suuri housuja +vai hametta? + +KALLE. Ehkä hän käytti housuhametta. + +SANTERI. Jaa! Niin kai. Olihan hänellä persialaisia rouvia, joilta sai +lainata. — Terve! (Nauravat, kilistävät ja juovat.) + +KALLE. Olet sinä aika vaarnaakeli. Minäkin voin hyvin sanoa sinusta +niinkuin Kalle Suurikin sanoi kerran pojastaan Santeri Suuresta — + +SANTERI. Oho! Aleksanteri Suuren isän nimihän oli Filippos. + +KALLE. Olkoon vaan. Mutta meidän Santerin isän nimi on Kalle. Ja kyllä +Kallekin voi sanoa pojastaan niin kuin Filipposkin, jotta »Ille pasiat». + +SANTERI. »Ille faciet» se äännetään. + +KALLE. Äännetään niinkuin väännetään. Minä äännän, niinkuin se +kirjoitetaan. + +SANTERI. Mutta kuulkaahan. Ei suinkaan Filippos osannut latinaa. + +KALLE. Mutta minä osaan. Filippos oli tyhmä mies, mutta minä osaan +vaikka kalmukkien kieltä. (Nousee seisomaan.) Hih! Minä puhun kaikilla +helluntaiepistolan kielillä. + +SANTERI (Nousee myöskin.) So so so. Nyt sinäkin olet täynnä makeata +viinaa. — Anteeksi! Piti sanoa: te olette. + +KALLE. Noo, ei se ole niin nuukaa. Ollaanhan me jo vanhoja tuttuja. + +SANTERI. No niinhän se on. Lapsuudentuttuja. + +KALLE. Sinäpä sen sanoit. Heitetään siis tittelit hiiteen. + +SANTERI. Heitetään vaan ja ollaan tästedes besta bruureja. (Juovat +veljenmaljan ja kättelevät.) Minun nimeni on Santeri... Suuri. + +KALLE. Ja minun Kalle Suuri. (SIINA ja MAIJU tulevat.) Ahaa! +Tervetuloa, rakkaat ystävät. Käykää tänne peremmälle. Ehkä minä saan +esittää teidätkin. Santeri, tuleva poikasi, ja tämä on tuleva äitisi +Siina — niin, mikä se sukunimi onkaan? + +SIINA. Suonpäähän se on. + +KALLE. Vai niin, vai Suonpää. No niin. Ja tässä on sinun tuleva +sisaresi Maiju — mikä sinun sukunimesi taas on? + +MAIJU. Hyh! Tottakai minäkin olen Suonpää. + +KALLE. Niin, aivan niin! Minä vain ajattelin, että jos sinä olet +jotakin vieläkin vanhempaa perua. Siis neiti Maiju Suonpää. + +SANTERI. Erittäin hauska tutustua. + +SIINA (Nauraa.) Niin. Sanokaas muuta. + +KALLE. Tehkää hyvin ja istukaa ja olkaa niinkuin sukulaiset ainakin. + +SIINA (Nauraa.) Kiitos, kyllähän me jo ollaankin. (Istuutuu MAIJUN +kanssa pöytään. MIINA tulee.) + +KALLE. No emäntä. Eikö paisti jo ala kypsyä? + +MIINA. Vai jo kypsyä! Eihän tässä jäniksen selässä olla. + +SIINA. Miina on näet laittanut lihapullia. Sillä se vähän viipyy. + +KALLE. Vai lihapullia. No koira vieköön, pitäisipä niitten maistua. +Sillä se oli vasta muhkea hirvi. + +MIINA. Taisi olla sama, joka tästä on harva se päivä tuon ahon poikki +koikkiellut. + +KALLE. En tiedä. Mutta mahdottoman suuri se vaan oli. Oikea elehvantti! + +SANTERI. Oli. Suuri oli. Silmätkin kuin kahvikupin pohjat ja sarvet +kuin tervaskannon juuret ylösalaisin. + +KALLE. Jaa-a. Semmoisen juupeluksen tämä Santeri sai kynityksi. Kyllä +kai te kuulitte pamauksen? + +SIINA. Ooja. Meille kuului yksi. + +SANTERI. Oli siinä jo yhdessäkin. Hullu paljon paukuttaa. + +KALLE. Vähemmälläkin pääsee viisas. Niin se on. Ei tämä Santeri olekaan +mikään naukumamman poika, e-ei. Sillä on pappansa voimat ja mammansa +kuraasi. + +SANTERI. Mitä? Pappansako voimat? Oho! Päin taivasta minä tuommoisen +papan töppöset milloin tahansa vilautan. + +KALLE. No no, äläpäs livertele! Vai voitko näyttää sanasi toteen? + +SANTERI. Sen teen vaikka paikalla. (Nousee ja heittää takin päältään.) +No, tuletko? + +KALLE. Tietysti. Luuletko, että minä pelkään omaa lihaani ja vertani. +(Riisuu myös takin yltään.) + +MIINA. Sus siunatkoon! Mitä te nyt aiotte? + +SIINA. Älkää hyvät ihmiset ruvetko tappelemaan. + +KALLE. Ei me tapella. Me vaan painitaan pikkuisen. (Levittää +käsivartensa.) No! + +SANTERI. Ei. Sylipaini on moukkien ja katupoikain painia. Mennään +oikeata ranskalaista. + +KALLE. No vaikka ameriikkaiaista, kun et vaan tee kravattia tai muuta +kokoniilssonia. (Kättelevät ja asettuvat alkuasentoihin.) + +SANTERI. Ei muuta kuin hartiat mattoon vaan. (Painivat. Santeri paiskaa +Kallen pöytää vasten niin, että pöytä horjahtaa ja lasit putoavat +permannolle.) + +SIINA (Koettaa estää laseja putoamasta.) So, so, so, so. + +MIINA (Rientää Siinan avuksi.) Seis, seis te jumalattomat! Johan te +panette koko talon raunioiksi, mokomatkin urheilijat. + +KALLE (Istuu ja pitelee selkäänsä, mutta sittenkin ylpeänä.) Kas +semmoisia poikia meillä kasvatellaan. Ja sitten puhutaan, että ihmisen +muka pitäisi voittaa oma lihansa. + +MIINA. Voi surkeus! Nyt ovat taas kaikki paikat sekaisin ja tuolta +näkyy jo Isomaakin tulevan päivälliselle. (Ryhtyy siivoamaan.) + +SANTERI. Laittautukaa, isä, kuntoon nyt. Appiukkoni tulee. (Pukevat +takit ylleen.) Hitto vieköön, kuinkas teidän kravattinne on? (Korjaa +Kallen kravattia.) + +KALLE. Jaa, mutta sinä peijakas taisit sittenkin kuristaa minua +kravatilla. + +SANTERI. Älkää höpsikö. Painikravatti on toista. — Harjatkaa +tukkannekin, sillä minun kihlajaisissani pitää joka hiuskarvankin +seisoa smirnaassa. (JOONAS tulee synkkänä VIHTON seuraamana.) + +KALLE. Hei Joonas! Saipas Santeri hirven ja komean saikin. + +JOONAS. Vähät minä hirvistä... Tuokaa minulle minun tyttäreni, antakaa +minun aarteeni takaisin. Vähät minä muusta. + +KALLE. Mitä? Eikö Inkeriä ole vielä löydetty? + +JOONAS. Ei jälkeäkään. Voi näitä päiviä! (Istuutuu murtuneena pöydän +ääreen.) + +KALLE (Santerille.) Jokohan meni humalat hukkaan? (Joonakselle.) No +pelkäätkö, ettei hän löydykään? + +JOONAS. Jos löytyykin, niin ties millaisena... Ah taivas, taivas. + +KALLE. No viis siitä, millaisena. Pääasia, että löytyy. (Santerille.) +Ei hätää! Vielä on toiveita. + +SANTERI. No Jumalan kiitos! + +KALLE (Joonakselle.) Niin, Joonas rukka! Minä surkuttelen sinua. + +JOONAS. Kiitos, veliseni. Minä olen murtunut mies. + +KALLE. Minä tiedän sen. Minullakin on näet ainoa lapsi, tämä Santeri +tässä. Jos se minulta rosvottaisiin, en totta vieköön minäkään +tietäisi, menisinkö mereen vai hirteen, vaiko molempiin. + +JOONAS. Niin, niin, Kalle kulta. Vain isät voivat tietää mitä +isän-rakkaus on. (MIINA vie lakaisemansa lasisirpaleet ulos.) + +KALLE. Se on totinen tosi. Ja minäkin kun jo rakastin Inkeriä kuin omaa +lastani ainakin. Sillä minähän näin, että nuorilla oli joitakin helliä +tunteita toisiaan kohtaan. + +JOONAS. Nyt siis ei siitäkään liitosta synny mitään. + +KALLE. Mitä? Miksi ei syntyisi, jos vain Inkeri löytyy? + +JOONAS. Kukapa huolisi enää turmellusta tyttärestäni. + +KALLE. Voi, voi, rakas veliseni. Etkö sinä enää muista nuoruuttasi. +Nuorten rakkaus se on... se on jotakin käsittämätöntä. Se antaa +empimättä anteeksi, vaikka sen eteen saapuisi raadeltuna, häväistynä ja +kurjana tuhlaajamorsiamena. Katsohan tuota Santeria. (Nykäisee Santeria +takista.) Eikö hän ole mielestäsi juuri sellaisen rakkauden ilmestys? + +SANTERI. Älkää puhuko, isä. Minun rakkauttani ei voida sanoin selittää. + +KALLE. Poika raiska! Jos minulla olisi tytär, niin minä antaisin vaikka +henkeni saadakseni sille tuollaisen miehen. — Vai mitä, veliseni? +Hennoisitko sinäkään sammuttaa tuota ikuista lieskaa? + +JOONAS. Voi, ystäväni. Minä olen aivan päästäni sekaisin. + +MIINA (Tulee ulkoa.) No sieltähän se Inkeri nyt tulee nimismiehen +kanssa. + +JOONAS (Hypähtää pystyyn.) Kuinka? Inkerikö? (Katsahtaa ulos +ikkunasta.) Totta tosiaan se on hän, minun lapseni... (Juoksee ulos +tulijoita vastaan.) + +KALLE. No siinä paha, missä panetellaan. (Menee myöskin ulos. SANTERI, +SIINA ja MAIJU seuraavat.) + +MIINA. Missähän sinäkin taas olet koko päivän loiraillut? + +VIHTO (Istuu sängyn laidalla ja tupakoi.) Siitä ei minun tarvitse +sinulle tiliä tehdä. + +MIINA. Mitä sinä sanot? + +VIHTO (Itsetietoisesti.) Höh, sitä, että, tuota, tilitätkös sinä itse +kaikki ulos- ja sisällekäymisesi? + +MIINA (Yrittää luimistaa.) Mutta nyt en minä käsitä. Mikä meininki +sinulla on oikein? + +VIHTO. Onpahan vain, tuota, semmoinen meininki, että vielä muistat, +ketä olet pistänyt. + +MIINA (Lauhtuneemmin.) Ole nyt vaiti, äläkä hae riitaa. + +VIHTO (Mahtavasti.) Höh. Milloinka minä olen ennen riitaa hakenut? +Mutta lakia ja oikeutta minä olen hakenut, tuota, ja niillä minä +pärjään. (MIINA katsoo Vihtoa epätietoisena.) + +KALLE (Tulee sisälle käsiään hykertäen.) No emäntä. Paisti pöytään nyt. +Suuri kunnia tapahtuu teidän huoneellenne. (INKERI ja SANTERI, JOONAS, +NIMISMIES y.m. tulevat jäljessä.) + +JOONAS. Niin, lapset. Tosin käy kaksiteräinen miekka sydämeni läpi, +mutta pääasia on, eläkää te onnellisina. + +KALLE. Juuri niin. Kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa, niin +kehoitetaan sanassakin. + +JOONAS. Santeri, rakas vävypoikani, anna kun minä nyt rutistelen +sinuakin. (Syleilevät.) + +KALLE (Yrittää syleillä Inkeriä.) Ja minä kallista miniääni. Inkeri! +(INKERI väistää nauraen.) Olethan sinäkin nyt minun lapseni. + +JOONAS. No mitä sinä konstailet, Inkeri? + +KALLE. Se on kai sitä hääilon aavistelua. Sekin juutas on semmoista +ainetta, että se panee hyppäämään vaikka harakkaa. + +SANTERI. Mutta, hyvät vieraat, käydäänpä nyt istumaan. + +KALLE. Niin. Pöytään nyt, ystävät ja kylänmiehet. Ja olkaa niinkuin +kotonanne vaan. Herra nimismies, olkaa hyvä! Ja missä konstaapeli on? + +NIMISMIES. Konstaapelilla on vielä eräs ikävä asia selvitettävänä. + +KALLE. Mitä ikäviä asioita hänellä nyt vielä on? + +NIMISMIES. Onpa hyvinkin ikäviä. Eräs aviorikosjuttu, josta voi olla +seurauksena avioero. + +JOONAS. Ohhoh! Jopa jotakin! + +KALLE. No mutta tämähän on vallan mielenkiintoista. Voisitteko kertoa +siitä jotakin enemmänkin, herra nimismies? + +NIMISMIES. Juttu on pian kerrottu. Muudan mies sai tuolla metsässä +vaimonsa kiinni luvattomasta rakkaudesta. Rikolliset pääsivät kyllä +livahtamaan tiehensä, mutta onneksi sattui vaimo pudottamaan huivinsa. +No, tämähän on tietysti erinomainen todistuskappale. + +SIINA (Äkkiä.) Voi hyvä Jumala. Kukahan tuo oli? + +NIMISMIES. Se saadaan kyllä pian selville. Huivi annettiin +poliisikoiran haistettavaksi, koira syöksyi nuolena jäljille ja +konstaapeli perässä. Kunpa hän voisi hillitä sitä edes sen verran, +ettei se repisi sitä akkaa kappaleiksi. + +KALLE. Kyllä se sen pian tekeekin, jos se vaan on vähänkin +vanhempiinsa, joista nimismies aamulla kertoi. + +SIINA (Hieman rauhattomana.) No olikohan tuo vaimo vaan varmasti +naimisissa? + +NIMISMIES. Onpa sekin kysymys. Johan minä sanoin, että mieshän se juuri +saikin vaimonsa kiinni. + +VIHTO. Mies sai, niin... + +SIINA. Mutta jospa hän ehkä sattui jotenkin erehtymään? + +VIHTO. Eikös pikiä! + +MIINA. Suusi kiinni! Mistä sinä sen tiedät? + +VIHTO. Höh. Tiedän vaan. Ja jollen minä tiedä, niin, tuota, tietää +poliisikoira ainakin. + +SANTERI (Vilkaistuaan ulos ikkunasta.) Tuollahan konstaapeli nyt tulee +koirineen. + +JOONAS. Niin näkyy. Ja aika hamppua tuleekin. + +MIINA. Mutta mitä ihmettä ne nyt tänne sitten? + +NIMISMIES. Jälkiä, emäntä hyvä, jälkiä ne pojat seuraa. + +SIINA (Vapisevalla äänellä.) Mutta herra nimismies, eikö koitakin voi +sentään erehtyä? Onhan ihminenkin erehtyväinen. + +NIMISMIES. Erehtyy mikä erehtyy, mutta ei poliisikoira milloinkaan. — +(Eteisestä kuuluu melua ja haukuntaa.) + +JANNE (Oven raosta.) Herra nimismies, päästänkö minä tämän pedon +sisälle, muuten se syö minutkin? (Melu kasvaa eteisessä.) + +NIMISMIES. Älkää vielä päästäkö. — (Uhkaavasti.) Siis jäljet toi tänne. +Nyt olisi syyllisen hyvä tunnustaa ajoissa, ennenkuin peto hyökkää +hänen helmuksensa kiinni. + +SIINA (Tuskissaan.) Voi Herra Jumala kuitenkin! Joko se olen minä tai +Miina. + +MIINA. Jumaliste! Minäkö? Ettet sinä häpeä! + +NIMISMIES. Mutta, hyvä emäntä, eihän täällä ole muita epäiltäviä. + +SIINA. Enkä minä ole edes naimisissakaan. En ainakaan vielä. + +MIINA. Mutta minä olen viaton niin totta kuin minä elän ja hengitän. + +NIMISMIES. Älkää vannoko. (Rykäisee, jolloin JANNE taas ryhtyy oven +takana haukkumaan.) Kuulkaa. Se vainuaa väärän valankin. + +VIHTO. Höh! Se onkin Sipyllan penikka. Voi Miina, Miina! + +MIINA (Pillahtaa itkemään.) Voi minua onnetonta... Taivas yksin tietää, +että minä olen syytön... että minä olen elänyt koko elämänikäni +siveellisesti ja nuhteettomasti. + +NIMISMIES. Mutta taivas tietää kai myöskin, millä tavalla te olette +kohdellut miestänne. Onko se ollut rakkautta se? + +MIINA. Se on kyllä totta, ja antakoon sen taivas minulle syntiselle +anteeksi... Ja Vihto kanssa. Mutta sen minä vannon sinulle, Vihto +kulta, että minä en ole milloinkaan maailmassa muita miehiä rakastanut +enkä tule ikinä rakastamaan... (NIMISMIES rykäisee ja haukunta +kiihtyy.) Usko minua, rakas Vihto... + +VIHTO. Höh. Ettäkö sitten omat silmäni, tuota, ja Sipylla +valehtelisivat? + +MIINA (Raivostuen.) Jumalauta! Vaikka siinä nyt olisi itse paha henki, +niin näytän minä kuka meistä on oikeassa. (Tempoa nurkasta leipälapion +ja survaissee oven auki. JANNE koirineen seisoo hämillään kynnyksellä.) +No, tulkaa nyt Sipyllojenne kanssa, jos teillä on sisua. + +NIMISMIES (Vihtolle.) Hitto vieköön! Vaimonne näyttää olevan viaton. + +VIHTO. Höh. Mutta kyllä se, tuota, oli varmasti sen huivi. + +NIMISMIES (Jannelle.) Näyttäkääpäs vähän sitä huivia. — Eikö tämä ole +emännän huivi? + +MIINA. Tuoko? On se kyllä ollut, mutta minä annoin sen aamulla Siinalle. + +SIINA. Herra jesta! No sekö se sittenkin oli? Mutta enhän minä — + +NIMISMIES. Vai niin! Teidänkö se onkin? No tekö siellä metsässä sitten +kuhertelitte? + +KALLE. No mutta, Herra Jumala! Mikä synti se sitten on? Siinahan on +leski ja mennäänhän me juuri kihloihin. + +NIMISMIES. No nythän se asia on selvä. (Nauraa.) + +KALLE. No niin, hyvät naiset ja herrat! Nyt kun se asia on viimeinkin +selvä, niin jatketaanpa taas kihlajaisia. Tehkää hyvin. Konstaapeli, +tässä olisi paikka. + +JANNE. Kiitoksia paljon. Kenenkä kihlaus tässä on kysymyksessä? + +KALLE. Santeri kihlaa Inkerin ja minä Siinan. + +JANNE. Vai sillä lailla! No ne kaupat kannattaa. + +KALLE. Kaupat? Ei me mitään hevoshuijareita olla. + +JANNE. Ei, ei, muutenhan minä vaan. No, ei kai Maiju vielä ole +ylösotettu? + +KALLE. Ei ole. Mutta Maiju tulee meidän mukana Helsinkiin. — (Kohottaa +lasinsa.) No, hyvät vieraat, terveydeksenne ja muistoksenne! (Muut +paitsi Inkeri kilistelevät ja maistelevat. Etäämpänä pamahtaa kaksi +laukausta.) Hei vaan! Kuka siellä kunnialaukauksia päästelee? + +VIHTO. Kuuluu kuin olisi Urhon pyssy. + +INKERI. Varmaankin hän nyt sai hirven. + +SANTERI. Mikä urho se semmoinen on, joka yhtä hirveä varten tarvitsee +kaksi kutia? (Taas pamaus.) + +KALLE. Kolmekin... (Vieläkin pamaus.) Neljä! No sillä miehellähän +taitaa olla ihan kuularuisku. + +SANTERI. Tai mörssäri. (MIINA tuo lihapullat pöytään.) j + +KALLE. Kas niin. Nyt se juhlahumööri huipun saa, kun päästään paistiin. +Tehkää niin hyvin ja ottakaa. + +JOONAS. Vai niin. Tämäkö on sitä teidän hirveänne? (NIMISMIES +kuiskuttaa Joonaksen korvaan, Joonas naurahtelee partaansa.) + +KALLE. Niin on. Sitä, jonka Santeri nikisti yhdellä ainoalla +laukauksella. — No, Joonas, eikö kelpaakaan? + +JOONAS. Kiitos vaan! Ei minun ole ollenkaan nälkä. + +KALLE. No herra nimismies! + +NIMISMIES. Kiitoksia hyvin paljon. Ikävä kyllä minä en ole lainkaan +hirvenlihan ystävä. + +KALLE. Eikö konstaapelikaan ole? + +JANNE. Ei kiitos. Minulla on sama maku kuin nimismiehelläkin. + +KALLE. No entä Siina? + +SIINA. Kiitos. Kyllä minä taas otan. (Ottaa lautaselleen.) + +KALLE. Ja minulla on tietysti sama maku kuin Siinallakin. (Ottaa +itselleen. Antaa senjälkeen SANTERILLE, joka tarjoa INKERILLE, mutta +tämä kieltäytyy.) Ah, nämähän ovat kerrassaan taivaallisia lihapullia. +Kyllä se hirvenliha on aika poikaa! + +SANTERI. On se. Merkillistä, ettei se täälläpäin tahdo kellekään +kelvata. + +KALLE (Helistää lasiaan ja nousee puhumaan.) + +SANTERI. Sst! Isä pitää puheen. Pankaa ovi kiinni! + +MIINA. Kyllä minä — (Sulkee oven.) Panenko kiinni pellitkin? + +KALLE. Ei, antaa olla vaan — (Rykäisee.) Arvoisat naiset ja +kunnioitettavat herrat! On olemassa eräs tapa, hyvin vanha tapa, että +nimittäin paistia syötäessä pidetään juhlapuheita. Minä en suinkaan voi +vannoa mistä tämä omituinen tapa johtuu. Mutta minä luulisin, että se +on ainakin yhtä vanha kuin itse paistikin. On siis hyvin mahdollista, +että jo meidän kunnianarvoisa esi-isämme Aatami, viettäessään — +sanokaamme — hopeahäitänsä sukulais- ja tuttavapiirinsä keskuudessa, +kun Aapeli toi lammaspaistinsa pöytään, että — sanon — Aatami silloin +kalisti peukalonsa kynnellä puukuppiaan ja piti pienen juhlapuheen. No +niin. Kiittipä hän siinä muijaansa tai haukkui, tarkoitukseni oli vain +todistaa, että paistipuheet ovat ikivanhaa alkuperää. Ne ovat siis yhtä +vanhaa alkuperää kuin eräs toinenkin hyvin piintynyt tapa, nimittäin +akanotto. Ja niillä molemmilla on vielä yhteistä se, että kummassakin +toimitaan vastoin parempaa tietoa, puhutaan toista ja meinataan toista. +Tämä ei tietenkään missään nimessä koske meitä. Niinkuin kuulette, niin +pulppuavat sanani vilpittömästä sydämestä ja samaa voin ehdottomasti +vakuuttaa myöskin rakkaudestani. (Korottaa ääntään voittaakseen +keskustelun.) Sillä en suinkaan minä vanha mies menisi toista kertaa +eläissäni tekemään tällaista tyhmyyttä, ellei minulla olisi siihen +sisällistä — huomatkaa: sisällistä pakkoa (SIINA pyyhkii silmiään.) Ja +varsinkin minä tahtoisin tällä hetkellä viitata parilla sanalla niihin +suuriin, puhtaisiin, jaloihin ja yleviin tunteisiin, jotka myllertävät +minun rakkaan poikani Santerin povessa. (SANTERI nousee seisomaan.) Hän +on kantanut päivän helteen ja kuorman lempensä alttarille. (Keskustelu +ja puhe ovat paisuneet yhä äännekkäämmiksi.) Hän on — + +SANTERI (Lyöden nyrkkinsä pöytään.) Sst! Olkaa nyt hiidessä hiljaa. + +KALLE. Hän on hiihtänyt hiiden hirven, niinkuin kerran vanha +Väinämöinen — + +SANTERI. Lemminkäinen. + +KALLE. Mitä? + +SANTERI. Niinkuin Lemminkäinen. + +KALLE. — niinkuin vanha Lemminkäinen meidän kauniissa Kalevalassa. +Siis arvoisat naiset ja herrat, pyytäisin teitä kohottamaan +kolminkertaisen eläköönhuudon nuoren päivänsankarimme ja hänen tulevan +eläniänsulostuttajansa kunniaksi. (Huutaa eläköötä, johon toiset +yhtyvät. Istuutuu; SANTERI kumartelee ja taputtaa käsiään; myöskin +toiset rupeavat taputtamaan.) + + +[Keskustelua puheen aikana.] + +JOONAS (Nauraa.) Sehän onkin aika pappa puhumaan pehmosia. + +NIMISMIES. On kerrassaan jumalainen. + +SANTERI. Sst. + +JOONAS (Ryhtyy syömään, hetken päästä matalammalla äänellä.) Kas! Johan +Vihtollakin on uutisleipää. + +VIHTO. Kyllä. Miina leipoa sipaisi eilen. + +JOONAS. No kuinka on tullut rukiita tänä vuonna? + +VIHTO. No onhan noita, tuota, olkia varsinkin. + +JOONAS. Niin on meilläkin. Mutta tähkät ovat laihanpuoleisia. + +VIHTO. Jaa mitä ovat? + +JOONAS. Laihoja tähkät. + +VIHTO. Joo, on ne. On ollut, tuota, vähän semmoinen kalsea kesä. + +NIMISMIES. Ja eikö korjuuaikakin ole ollut liian sateinen? + +JOONAS. Mitä vallesmanni sanoi? + +NIMISMIES. Korjuuaika on kai ollut liian märkä, vai? + +JOONAS. Likomärkä. Meilläkin on vielä kuhilaita pellolla likoamassa. + +NIMISMIES. En kuullut. + +JOONAS. Minä sanoin vaan, että kuh — + +[Keskustelu puheen aikana päättyy.] + + +NIMISMIES. Sepä oli ponteva puhe.. + +JOONAS. Oli. Ei se ollutkaan mitään kukkopoikasen kitinää. + +KALLE. No! Ei se nyt vielä kehumista kannata. Minun täytyi lopettaa +kesken, kun minä pelkäsin herrojen väsyvän. + +NIMISMIES. Kaikkea vielä! Sitähän olisi kuunnellut, vaikka viikon +syömättä. + +KALLE (Nauraa tyytyväisenä.) Ohoh! Herra nimismies taitaa vain +imarrella. + +NIMISMIES. Minäkö? Hyvänen aika! — + +SANTERI (Kilistää lasiaan ja nousee puhumaan.) Hyvät naiset ja herrat! +Vaikka olenkin niin liikutettu, että voin töin tuskin suutani avata, +niin tunnen velvollisuudekseni lausua jonkun sanasen. Arvoisa edellinen +puhuja (KALLE nousee seisomaan ja kumartaa) toi äsken esiin sellaisia +ajatuksia, että ne ikuisiksi ajoiksi piirtyivät tulisilla kirjaimilla +minun sydämeni seiniin. Minä en suinkaan pyri olemaan se foorum, jolla +olisi oikeus ratkaista, ansaitsenko minä edellisen puhujan kalaisia +sanoja vai en, mutta kunnioitettavat kansalaiset, sallikaa minun +eksponeerata teille kysymys: mikä olisin minä, ellei edellistä puhujaa +olisi olemassa? Sensijaan että minä nyt olen Santeri Maljanen, olisin +minä ehkä joku Petri Haljunen tai en sitäkään. Tästä me siis näemme, +mikä arvaamaton merkitys myöskin edellisen puhujan olemassaololla on +— merkitys, joka edelleenkin polvi polvelta voi nousta kolmanteen ja +neljänteen potenssiin. Niin hyvä herrasväki — + +URHO (Tulee pyssyineen ja koirineen.) Päivää! (SANTERI putoaa istumaan.) + +INKERI (Rientää vastaan.) Urho! No terve tuloa! + +JOONAS. Päivää, päivää. No näkeehän joskus senkin miehen. + +URHO (Vihtolle.) Pankaa, isä, hevonen valjaisiin, niin mennään hakemaan +hirvi Rautsuon rämeestä. + +VIHTO. Ähäh! Saitko hirven? + +JOONAS. No niin. Arvattiinhan me. + +KALLE. Vai niin. Tämäkö nuori mies se äsken sitä myrskyntapaista tulta +piti? + +URHO. Niin. Ehkä näittekin hirven. Täältäpäin se tuntui tulevan ja +taitaa olla sama, joka tästä on melkein joka päivä ohi kulkenut. + +KALLE. Saattaa niin olla. Mutta eipä me nyt enää olla hirvenlihan +puutteessa. Istu pöytään, nuori mies, niin saat maistaa jo valmista. + +URHO. Ohoh! Täällähän näyttääkin olevaan aika kekkerit. + +KALLE. Kaksinkertaiset kihlajaiset, jos tietää tahdot. + +URHO. Vai kaksinkertaiset! No eipä sitten vähän. + +INKERI. Mutta nyt, »hyvä herrasväki», tulee ohjelmaan pieni muutos. +»Kunnioitettavat naiset ja herrat» sallikaa minun esittää teille +alkuperäinen ja ainoa oikea sulhaseni. + +KALLE. Mi-mi-mitä hittoa? (Nousee.) + +JOONAS. No mutta, Inkeri, mitä ilveitä sinulla nyt taas on? + +INKERI. En minä ilveile ensinkään, isä, minä olen koko ajan ollut vaiti +kuin kiiski koukussa. Onko siis minun syyni, jos pila on mennyt liian +pitkälle? + +KALLE. Pila?! Pilako? Tuhat tulimmaista, tyttö! Kumpiko meistä nyt on +hullu? + +INKERI. Toivottavasti ei kumpikaan. En ainakaan minä. + +JOONAS. Mutta tämäpä on merkillistä — + +INKERI. Ei ollenkaan, isä. Urho ja minä olemme pitäneet toisiamme jo +kansanopistosta saakka. Mitä merkillistä siinä on? (KALLE kuiskuttelee +kiihkeästi SANTERIN kanssa.) + +URHO. Niin, setä. — Ja kun setä on aina ollut niin hyvä minulle, niin +ei kai sedällä ole nytkään mitään — + +SANTERI (Raivostuu.) Kunniani kautta! Johan tämä menee yli kaikkien +rajojen! Menköön minulta vaikka pää, mutta minä en voi enkä saa vaieta. +Herra nimismies, konstaapeli, kytkekää tuo tyttövaras! + +MIINA. Herra Jumala! Varas! — + +URHO. Se on vale. + +SANTERI. Eikä ole. Minä vannon, että tuossa on Inkerin ryöstäjä. + +KALLE. Niin. Raudat käsiin vaan. Kädet ylös! Hei! (Huitoo käsillään +seisoen penkillä toisten takana.) + +NIMISMIES. No, no, no, no, herra Maljanen! Rauhoittukaa! Ajatelkaa nyt +järkevästi. Mikä rosvo se semmoinen on, jonka kaulaan tyttö itse karkaa? + +KALLE. Jaa, mutta hän on vietellyt tytön. + +INKERI. Hävetkää! Koko jutun tarkoitus oli koetella sen miehen +rakkautta, jota minulle on tyrkytetty. Ja millainen oli tämä mies? +(Katsoo hymyillen Santeria.) + +SANTERI. No jumaliste! Hänhän uhkasi ampua minut — + +INKERI. Niin, ja silloin tämä mies, (osoittaa Santeria) joka vannoi +rakastavansa minua enemmän kuin henkeään, hyppäsi selkäni taa ja työnsi +minut pyssyn piipun eteen. No? (Naurua; SANTERI peräytyy nolona.) + +KALLE (Astuu alas penkiltä.) Oli mitä oli. Mutta söi Inkerikin sanansa. + +INKERI. Minkä sanan? + +KALLE. Minkä! Et taida enää muistaakaan koko hirvisopimusta. + +INKERI (Nauraa.) Ai tosiaankin! Se Santerin hirvijuttu. Sen saat sinä +selvittää, Urho. + +URHO. No se on pian selvitetty. Tämän otuksen, jota herrat ovat +nähtävästi juuri popsineet, näin minä ikävä kyllä jo n kuolleena. + +KALLE (Erikseen Santerille.) Sissoh. Nyt on piru merrassa. + +SANTERI. Ei lempo soi olekaan! — Herra nimismies, isänmaani parasta +tarkoittavana kansalaisena uudistan minä vaatimukseni: vangitkaa tuo +heittiö! + +NIMISMIES. Mutta johan te kuulitte, että — + +SANTERI. Ei nyt ole puhe siitä. Nyt minä nostan häntä vastaan syytteen +salametsästyksestä. + +KALLE. Haa! Mitä te siihen sanotte? + +JOONAS. No, no. Seulokaapas sanojanne! Urho kuuluu meidän joukkueeseen +näillä laillisilla metsästysmailla. + +SANTERI. Vaikka hän kuuluisi enkelien joukkueeseen autuaitten +metsästysmailla, on hän sittenkin sala-ampuja. + +NIMISMIES. Punnitkaa tosiaankin puheenne, hyvä maisteri. Tämä on +kunnianloukkaus. + +SANTERI. Minä olen jo punninnut joka kirjaimen. Kuulkaahan, kun minä +vielä kuulostan häntä. (Urholle.) Lain ja esivallan nimessä sekä +näitten todistajain ja esivallan palvelijain läsnäollessa kysyn minä +teiltä... mikä teidän nimenne onkaan? + +URHO. Urho Junnila se on. + +SANTERI. — kysyn minä teiltä, Urho Junnila, näittekö te todellakin, +niinkuin juuri kerroitte, tämän otuksen jo eilen kuolleena? + +URHO. Totta kai, kun minä kerran sen sanoin. + +SANTERI. Voisitteko vannoa, että se oli todellakin eilen, eli siis +tämän päivän edellisenä päivänä? + +URHO. Voin kyllä! Eilen aamupäivällä. Ja näkihän sen isäkin. + +SANTERI (Voitonvarmana.) No, hyvät herrat! Metsästyslupa alkoi tänään. +Hirvi taas on kaadettu jo eilen, eli siis rauhoitusaikana. + +KALLE. No, herra nimismies, mitä laki siihen sanoo? + +URHO. Mutta, hyvät ihmiset, kuka tässä on väittänyt minun puneen — + +SANTERI. Te tunsitte ainakin rikoksen, mutta te salasitte, ja se ei +auta asiaa. Varastetun tavaran salaaja on varas, salaa ammutun hirven +salaaja on sala-ampuja. + +KALLE. No hitto vieköön! (Syleilee Santeria.) Kunnon poika, en minä ole +tiennytkään, että sinä olet noin etevä lakimieskin. + +URHO. Mutta, hyvät herrat! Antakaa minun puhua loppuun. Ei tässä ole +kysymys hirvestä, vaan — lehmästä. + +KALLE. Lehmästä? + +URHO. Niin. Tavallisesta maatiaislehmästä, joka kuoli meiltä eilen +ja jonka raadon isä kyyditsi Korpimäkeen. (Toiset nauravat ja VIHTO +höhöttää. KALLE ja SANTERI seisovat yhä sylityksin.) + +KALLE. Jumal'auta! Sinähän sanoit, että se on hirvi! + +SANTERI. Minäkö? Sinähän ensin sanoit. + +KALLE. No eihän kun sinä. + +SANTERI. Älä valehtele! Kyllä minä muistan. + +KALLE. Muistan minäkin. Ja sitäpaitsi sinun olisi pitänyt paremmin +tuntea, kun olet koulun penkkiäkin painanut. + +SANTERI. Ole hiljaa! Taikka minä taas sinkautan sinut pöydän alle. +(Nostaa Kallen ilmaan. NIMISMIES ja JANNE erottavat heidät.) + +NIMISMIES. No mutta, hyvät Herrat, hyvät herrat, tyyntykää, tyyntykää! +Ettehän te toki ole mitään maantiehulikaaneja. Istukaa! Istukaa! +(Asettavat heidät istumaan.) + +URHO (Pisteliäästi.) Niin. Hirvenpaisti jäähtyy. Hyvää ruokahalua! + +KALLE. Herra Jumala! — — — Auttakaa — — — minä voin pahoin. + +SANTERI. Vettä, vettä, vettä! Minä voin myöskin pahoin — — — + +MIINA (Lennättää heille vettä.) No älkää nyt hätiinne kuolko. Ettehän +te lehmän raatoa syöneet, vaan kananlihaa. + +KALLE. Kananlihaa? + +MIINA. Niin, sitä teidän ampumaanne kukkoa. (Nauraa.) + +KALLE. No Jumalan kiitos! Minä olin jo ihan läkähtymäisilläni. + +SANTERI. Ja minulla oli mennä suolet solmuun. + +JOONAS. Onko Santeri sitten ampunut kukon? + +KALLE. Onpa niinkin! Ja Luojan kiitos, että se osui. + +JOONAS. No sittenhän niitä lihapullia tohtii muutkin syödä. Hyvät +vieraat, käydäänpä siis jatkamaan kemuja! + +INKERI. Mutta isä, et sinä ole vielä antanut meille vastaustasi. + +JOONAS. Vastausta! Mitä te sillä teette? Jos minä teidät oikein tunnen, +niin kielto olisi teille sama kuin öljy tulelle. + +INKERI (Heittäytyy Urhon syliin.) Urho, Urho, isä suostuu! + +MIINA (Laskee kätensä Vihton olalle.) No mutta katsohan, Vihto, se on +Jumalan siunaus! + +VIHTO. Niin. On se, on se kummallista! — Kuulehan, Miina, annathan +sinäkin, tuota noin, minulle niinkuin vähän anteeksi... + +MIINA (Istuutuu Vihton viereen.) Ei nyt puhuta niistä enää, nyt meille +tulee rauhanpäivät. + +NIMISMIES (On tällävälin hiljaa keskustellut Jannen kanssa.) Niin, +kristiveljet ja -sisaret! Kun tässä nyt on kerran rauhan ja rakkauden +makuun päästy, niin eiköhän niitä samalla saisi vatsansa täydeltä +useampikin. Tämä kelpo konstaapeli on nimittäin hieman sen tapaisessa +nälässä hänkin ja siitä syystä kauppaa minulle puhemiehen paitaa. + +JOONAS, Kenenkä se konstaapeli nyt aikoo kytkeä? + +NIMISMIES (Kallelle, joka istuu synkkänä ja ärtyisenä pöydän päässä.) +Herra Maljanen! Teidän laskuihinne on nyt pujahtanut se pieni, +mutta ikävänlainen virhe, että teidän poikanne morsian luiskahtikin +epämääräisten saatavien joukkoon. Mutta saisinko minä tehdä teille +erään ehdotuksen, joka jossakin määrin korvaa teidän tappiotanne? + +KALLE. Ja mikä ehdotus se olisi? + +NIMISMIES. Se, että te kuittaisitte koko jutun, vaihtamalla miniänne +vävypoikaan. + +KALLE (Äreästi.) Älkää viisastelko! Ei minulla ole mitään tytärtä. + +NIMISMIES. Kuinka? Entä tämä Maiju? + +KALLE. Niin. Se on totta. Mutta kuka takaa, ettei konstaapeli kosi +myötäjäisten tähden? + +NIMISMIES. Taivas varjelkoon! Kuinka sellainen voi pälkähtää +päähännekään? + +KALLE. No niin, eikä se käy missään tapauksessa päinsä. Maiju tulee +meidän kanssa Helsinkiin. + +NIMISMIES. Menköön vaan. Ei se haittaa. Konstaapeli Riuska seuraa +mukana ja hankkii itselleen jonkun hyvän paikan. Hän on kaikin puolin +kelpo ja yritteliäs mies, joten hän varmasti saa sellaisen, esimerkiksi +edelleen poliisina — + +MAIJU (Itsepäisesti.) Niin, mutta en minä tahdo olla tekemisissä +poliisien kanssa. Luullaan vielä miksi hyvänsä. + +KALLE. Kuten kuulette. Sitäpaitsi minä olen ajatellut Maijua +Santerille. (MAIJU itkee ja nauraa yhtaikaa.) + +NIMISMIES. Santerillleko? Mutta juurihan te olitte kihlaamaisillanne +häntä Santerin kanssa. + +KALLE. Entä sitten? Nyt minä olen muuttanut mieleni, ja luullakseni +Santeri myöskin. + +SANTERI (Pontevasti.) Se on totta, isä. »Mitä minä huolin jos yksi +jättää.» Minä otan Maijun, minä. (Siirtyy Maijun luo.) + +NIMISMIES. Hyvä! No mitäpä me sitten puun ja kuoren väliin! Onnittelen +meidänkin puolesta! + +SIINA. Hellanterttu. Tätähän minäkin jo ajattelin. Mutta minulle on +uskoteltu, ettei muka sisarukset saakaan mennä keskenään naimisiin. + +KALLE. Saa kyllä, kun on eri isää ja eri äitiä. + +SIINA. Voi voi! No sehän on erinomaista. Nyt meillä on siis kolmet +kihlajaiset. — Mutta, Kalle kulta, sinä olet sittenkin niin surullisen +näköinen. + +KALLE. Älä häiritse minua!... Tai sama se, juttele vaan, ehkä se +auttaisi. + +SIINA. Voi voi, mitä minä nyt oikein juttelisin, että sinä tulisit taas +iloiseksi? + +KALLE. Lue vaikka sitä velivainajasi kirjettä. On niin lohdullista +kuulla järkeviä ajatuksia, kun koko maailma on petosta täynnä. + +SIINA (Hakee kirjeen taskustaan.) Niin, niin, maailma on suuri +syntinen. — Vieraat tekee hyvin ja syö vaan, vaikka minä luen. +(Kallelle.) Joko minä luen? + +KALLE. Lue, lue! + +SIINA (Lukee.) »Oma rakas siukku. Anna anteeks kun en minä ole +hiiskunnu sulle sanaakaa kymmeneen vuoteen. Kyllähän minä olen +muistannu sinua joka silmäräpäys, mutta mulla on ollu niin turkasen +kiiru. Ameriikka on kiirun koto, niinkuin Suomenmaa on hitauten koto —» + +KALLE. Hyvä! Se on kuin minun suustani. Lue vaan! + +SIINA (Jatkaa.) »Tierätkös, minäkin olen täällä tullu suureks +ihmiseks.» (Siina pyyhkii silmiään ja lukee vapisevalla äänellä +edelleen.) »Minä en enää mellastele enkä ryyppää. Eikä täällä anneta, +vaikka ryyppäisikin. Minulla on yks hyvä kaveri, Kekäläisen Ville, +jonka kanssa me ollaan tehty hyviä ahväärejä. Me ollaan kierretty +kaupungista kaupunkiin ja painiskeltu Ameriikan mestaruutesta. —» + +SANTERI. Vai niin. Osasiko se painiakin? + +SIINA. Osasi, veikkoset! Joka päivähän se tapella meuskasi. (Lukee.) +»Me ollaan vuoronperään mestareita ja ihmiset maksavat nähräkseen +meittiä. Tällä tavalla me ollaan tienattu kumpikin kaksikymmentä +tuhatta tollaria —» + +KALLE (Hypähtää katsomaan kirjettä.) Dollaria! Onko siinä niin? — +Totisesti kaksikymmentä tuhatta dollaria. Paljonko se tekee Suomen +rahassa? + +SANTERI. Dollari on viisi markkaa. — — Jumaliste! Juuri satatuhatta +markkaa. Nykyään paljon enemmänkin. + +KALLE. Hitto vieköön! Satatuhatta! Voiko se olla mahdollista? + +NIMISMIES. Kyllä se tekee ainakin satatuhatta. Herrojapas nyt onni +potkii! (Myöskin toiset ihmettelevät.) + +KALLE (Hyppelehtii ilosta ja kumartelee.) Nyt, hyvät naiset ja herrat! +Mimillä on kunnia pyytää teitä häihimme, jotka ovat niin pian kuin +mahdollista. + +SANTERI (Maijun kanssa käsikoukussa.) Eikä niistä tulekaan mitkään +nurkkahäät. + +KALLE. Hyvä herrasväki. (Ottaa tanssiaskeleita ja laulaa.) Näin me +tanssimme tral-la-la! Onko ihminen mikään rahjus! Du ju spiik inglis, +Santeri? + +SANTERI. Veri vell! + +KALLE. Häämatka tehdään Ameriikkaan. Ja samalla haetaan perinnöt. — +Niin, Siina, lueppas loppuun se taivaallinen kirje! (Istuutuu Siinan +viereen kietoen kätensä tämän vyötäröille.) + +SIINA. Niin, niin. Mihinkä se jäikään? Tuohon. (Lukee.) »Nyt minä +meinaan tulla takaisin rakkaaseen Isänmaahan ja ostaa siellä jonkin +talon. Kyllähän nyt on vähän vaarallinen kulkea kun sielä teillä on +niin kamalat ajat.» — Sitten hän on sotkenut muutaman rivin niin +mustaksi, ettei niistä saa mitään selvää. + +KALLE. Ahaa! Sotasensuuri. — No, jätä se väliin vaan. + +SIINA (Lukee.) »Mutta minä olen pannu kaikki rahani varmaan talteen. —» + +KALLE. Mikä erinomainen viisaus! Suorastaan liikenero. Taivas hänet +palkitkoon! Lue vaan! + +SIINA (Jatkaa.) »Joka setelin minä olen ommellu liivieni vuorin ja +päällisen väliin —» (NIMISMIES ja JANNE purskahtavat nauramaan; KALLE +kivettyy.) + +NIMISMIES. Totta totisesti liikenero! + +KALLE. Hyvät ihmiset!... Minä olen sairas... Minun päätäni huimaa... +Antakaa minulle jotakin lääkettä... Auttakaa! + +SIINA (Tarjoo hänelle viinalasia.) Tässä olisi, tässä olisi... + +KALLE (Iskee lasin maahan.) Hiiteen viina! (Menee horjuen nimismiehen +luo.) Herra nimismies, kuinka se olikaan, pelastuiko siitä laivasta +kukaan? + +NIMISMIES (Lukee sanomalehteä) En tiedä, pelastuiko. Mutta kyllä tässä +sanotaan, että muutamat matkustajat hyppäsivät alusvaatteissaan mereen. + +KALLE. Niin. Mutta eikö kellään ollut edes liivejä päällään? + +NIMISMIES. Ei tässä puhuta liiveistä mitään. Mutta sen sijaan +sanotaan, että lähellä risteili muudan saksalainen torpeedovene. Siis, +jos lankonne onkin pelastunut, niin hän saa olla sotavankina rauhaan +asti. (SANTERI eroaa Maijusta.) + +KALLE. Jumalan kiitos! Onhan sentään mahdollisuus olemassa... + +NIMISMIES. Niin, pitäkää te vaan häänne rauhassa. + +KALLE. Kyllä ne nyt täytyy lykätä sodan loppuun. Nyt on n huonot ajat. +(SIINA ja MAIJU rupeavat itkemään.) Mutta kuitenkin, herra nimismies, +teidänkin mielestänne on siis olemassa mahdollisuus, että mies on +pelastunut. + +NIMISMIES. On tietysti. + +KALLE. Liiveineen päivineen? + +NIMISMIES. Niin. Ja onpa vielä toinenkin mahdollisuus — + +KALLE (Äkisti.) Mikä? Mikä niin? + +NIMISMIES. Että vaikka mies on hukkunut, niin — liivit ovat pelastuneet. + +KALLE (Epätietoisena.) Niin... + +ESIRIPPU. + + + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77057 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6312041 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This eBook, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..acd031a --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77057 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/77057) |