Update for 77068HEADmain

4 files changed, 7943 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/77068-0.txt b/77068-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..37ad268
--- /dev/null
+++ b/77068-0.txt
@@ -0,0 +1,7927 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77068 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI!
+
+Avioliittotarina Eteläjyllannista
+
+
+Kirj.
+
+LAURA KIELER
+
+
+Alkulauseen kirjoittanut L. Moltesen
+
+
+Suomentanut
+
+Helmi Setälä.
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1902.
+
+
+
+
+SUOMENTAJAN ALKUSANANEN.
+
+
+Tämä kuvaus Eteläjyllannin oloista on, huolimatta muistutuksista,
+joita sitä vastaan taiteellisessa suhteessa voitaneen tehdä, varsin
+mieltäkiinnittävä teos. Se kertoo varsinaisesta isänmaastansa
+eroitettujen tanskalaisten taisteluista ja kärsimyksistä, heidän
+epätoivoisista yrityksistään koettaa säilyttää kansallisuuttansa
+tukalissakin oloissa.
+
+Suomennos on muutamissa suhteissa tuottanut erityisiä vaikeuksia.
+Niin on ollut mahdotonta suomalaiseen laitokseen saada mitään, joka
+tunnelma-arvon puolesta vastaisi alkuteoksessa runsaasti käytettyä
+eteläjyllantilaista tanskan murretta. En ole näet katsonut voivani
+kääntää sitä miksikään suomalaiseksi murteeksi, koska semmoinen
+menettely samalla olisi edellyttänyt koko kirjan tapahtumien sijoitusta
+meidän maahan.
+
+Toisena vaikeutena on ollut tanskalais-saksalainen sekakieli, jota en
+ole voinut kääntää muuten kuin panemalla saksalaisia sanoja suomen
+sekaan. On selvää, että tämä sekoitus tuntuu jotenkin luonnottomalta
+ja teennäiseltä, sen sijaan että saksa sekoitettuna tanskaan kielten
+läheisen sukulaisuuden vuoksi tekee aivan luonnollisen vaikutuksen.
+
+Hartaimmat kiitokseni pyydän täten saada lausua tohtori
+_L. Moltesenille_ hänen Eteläjyllannin oloja valaisevasta
+kirjoituksestansa, joka suuresti lisää kirjan arvoa, sekä kirjan
+tekijälle, rouva _Laura Kielerille_, joka on antanut suosiollisen
+luvan kirjan suomentamiseen sekä tarpeellisia selityksiä ja tietoja.
+Samoin saan ilmituoda kiitollisuuteni professori ja professorinrouva
+_Thomsenille_ Kööpenhaminasta sekä dosentti _Konrad Nielsenille_
+Kristianiasta, jotka ystävällisesti ovat minua suomennostyössä
+avustaneet, niinkuin myös maisteri _O. Manniselle,_ joka on suomentanut
+kaikki kirjassa esiintyvät, ennen kääntämättömät runot.
+
+_Suomentaja_.
+
+
+
+
+KANSALLISUUSTAISTELU ETELÄJYLLANNISSA.
+
+
+Eteläjyllanti (tanskaksi Sønderjylland) eli Slesvig, niinkuin nimi
+viime aikoina kuuluu, on aina historian aamuhämärästä vuoteen
+1864 ollut tanskalainen maa. Niin pitkälle kuin historia ulottuu,
+näemme tanskalaisten seisovan "Dannevirkellä" vahtien etelärajaa.
+Helmikuunyönä 1864 täytyi heidän se jättää kahden suurvallan, Itävallan
+ja Preussin sotajoukkojen pakoittamina. Tanskan valtionraja oli
+Ejderjoki, mutta sen ja Dannevirken välillä on vanhoilta, ajoilta
+asunut saksalaisia tanskalaisten keskessä, ja pitkin Eteläjyllannin
+länsirannikkoa asettui aikaisemmalla keskiajalla muutamia friisiläisiä
+heimoja niittymaita viljelemään.
+
+Rajamaana sai Eteläjyllanti aikaiseen erikoisaseman. Täällä asui
+tanskalainen jaarli, ja 13:nnen vuosisadan keskivaiheilla tehtiin
+se valtiolääniksi (rigslen) Tanskan kuninkaan Abelin (k. 1252)
+jälkeläisten hyväksi. Nämä tulivat Eteläjyllannin herttuoiksi.
+
+Eteläjyllannin herttuat olivat tanskalaisaatelin vastustuspuolueen
+johtajia kuningasvaltaa vastaan keskiajalla, ja heitä avustivat
+Holsteinin kreivit, joiden tyttäriä he ottivat puolisoikseen. Näiden
+etevien kreivien vaikutusvalta Eteläjyllannissa kasvoi suureksi,
+ja kun tanskalainen herttuasuku kuoli sukupuuttoon v. 1375, vaati
+Holsteinin kreivi päästä Tanskan herttuaksi Slesvigiin, niinkuin
+maan nimi nyttemmin enimmäkseen kuului maanosan pääkaupungin mukaan.
+Voidakseen vastaiseksi vapaasti ajaa unionipolitiikkiään antoi
+kuningatar Margareeta v. 1386 Holsteinin ynnä Slesvigin lääniksi kreivi
+Gerhardille.
+
+Täten tuli Slesvig lähemmin liitetyksi saksalaiseen Holsteiniin kuin
+Tanskaan, ja kun holsteinilainen kreivisuku kuoli sukupuuttoon 1459
+ja Slesvig herrattomana lääninä jälleen joutui Tanskalle, toivoi
+Holsteinin aateli yhtä hartaasti kuin kuningas Kristian V, että
+heidän maansa seuraisi Slesvigiä. Holsteinin kreivikunta ylennettiin
+herttuakunnaksi ja onneton valtioyhdistys Holsteinin ja Slesvigin
+välillä tuli rakennetuksi. Slesvigissä yhä edelleen tanskalainen laki
+ja tapa jäi vallalle, vaan Eteläjyllannin aatelin syrjäytti Holsteinin
+aateli ja kaupungeissa tunkeusi alasaksa tanskan rinnalle.
+
+Herttuakuntia käytettiin kuninkaan perheen nuorempien jäsenten
+eläkelaitoksina. Vuonna 1544 sai Tanskan prinssi Adolf herttuakuntien
+holstein-gottorpilaisen osan. Holstein-gottorpilaiset herttuat, joista
+Venäjän nykyinen keisarisuku polveutuu, liittyivät ruotsalaisiin
+Tanskaa vastaan. Täten he saavuttivat riippumattomuuden Tanskasta
+Roskilden rauhassa 1658, mutta 1713 valloitti kuningas Frederik
+IV heidän osansa Eteläjyllantia, minkä hän yhdisti omaan,
+kuninkaalliseen osaansa samaa maata ja antoi sille saman perintölain
+kuin kuningaskunnalla oli. Vuonna 1773 antoi Venäjän keisari Paavali
+Holsteinin gottorpilaisen osan Tanskalle vaihtaen sen Oldenburgiin.
+
+Kun Tanskan kuningassuvun vanhempi sukuhaara oli kuolemaisillaan
+sukupuuttoon, ilmestyi vuoden 1830 vaiheilla Slesvigiin ja Holsteiniin
+puolue, joka nimitti itseään slesvig-holsteinilaiseksi ja joka
+väitti, että Slesvigillä ja Holsteinilla oli toinen perintölaki
+kuin kuningaskunnalla, että herttuakruunu oli tuleva Tanskan
+prinssille, herttua Kristian August Augustenborgilaiselle sekä että
+Slesvig samoin kuin Holstein voisi tulla liitetyksi saksalaiseen
+valtioliittoon. Slesvig-holsteinilaiset tekivät v. 1848 kapinan ja
+Preussi asettui heidän puolelleen ja julisti sodan Tanskaa vastaan,
+vaan 1850 teki Preussi rauhan ja Tanska sai kapinan kukistetuksi.
+Augustenborgilaisen herttuan täytyi mennä maanpakolaisuuteen ja
+luopua kaikista perintövaatimuksista omasta ja jälkeläistensä
+puolesta. Siitä huolimatta uudisti hänen poikansa, herttua Frederik,
+perintövaatimukset kuningas Frederik VII:nnen kuoltua 1863, ja
+Saksassa kannatti enemmistö häntä. Tätä käytti Bismarck hyväkseen.
+Hänen täytyi, niin hän sanoi, saada herttuakunnat, sillä voidaksensa
+toteuttaa Saksan yhteyden Preussin yliherruuden alla täytyi hänen saada
+sotasatama ja sotalaivasto. Ja kun Itävalta ei tahtonut jättää koko
+saalista Preussille yksikseen, joutui Tanska v. 1864 sotaan molempien
+saksalais-suurvaltioiden kanssa. Wienin rauhassa samana vuonna täytyi
+Tanskan luopua vanhasta tanskalaisesta maasta, Eteläjyllannista,
+sekä molemmista saksalaisista herttuakunnistaan, Holsteinista ja
+Lanenburgista.
+
+Itävalta ja Preussi joutuivat kinaan saaliin jaosta. Pragin rauhassa
+1866 sai Preussi sen kokonaan, vaan rauhan 5:ssä §:ssä määrättiin että
+Pohjoisslesvig annettaisiin jälleen Tanskalle, jos väestö vapaassa
+äänestyksessä lausui toivomuksensa siitä. Senjälkeen selittivät
+Preussin kruununjuristit, että herttua Frederik Augustenborgilaisella
+ei ollut minkäänmoista oikeutta herttuakuntien omistamiseen;
+Tanskan kuninkaalla Kristian IX:llä ne olisivat, mutta nyt oli
+Preussi ne valloittanut. Ne tulivat preussilaisiksi maakunniksi, ja
+slesvig-holsteinilaisten unelma vapaasta herttuakunnasta pettyi.
+
+Slesvigin kuuluessa Tanskaan oli virkamiehistö valmistautunut Kielin
+yliopistossa; siten oli se omistanut saksalaisen kultuurin ja se
+puhui saksaa. Korkeampi porvaristo tietysti seurasi virkamiessäätyä.
+Talonpoikaissääty säilytti tanskalaisen kielensä ja karaistui siten
+ottamaan vastaan sitä saksalaista hyökyaaltoa, joka nyt leviää yli
+heidän maansa.
+
+Kun preussilaiset tulivat Eteläjyllannin herroiksi, niin eivät
+he heti voineet ruveta kansakoulua saksalaistuttamaan, sillä
+siihen ei heillä ollut kylläksi opettajia. Mutta 1871 he alkoivat.
+Ensin tehtiin saksa opetusaineeksi, 1878 tuli se opetuskieleksi
+muutamissa aineissa ja opettaja sai käskyn käyttää saksaa puhekielenä
+lasten kanssa (1878 oli saksa tullut virkakieleksi kaikissa
+pohjoisslesvigiläisissä virastoissa) — 1888 tuli se opetuskieleksi
+kaikissa aineissa paitsi uskonnossa, jossa täytyi säilyttää
+tanska, koska tämä oli vielä kirkkokielenä. Mutta kun lapset
+eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan tanskaa, niin oli tulos
+tanskankielisestä uskonnonopetuksesta niin vähäinen, että saksalaiset
+papit Pohjoisslesvigissä arvelivat välttämättömäksi saada vähintäin 2
+tanskankielen opetustuntia viikossa. Preussilainen hallitus kuitenkin
+käski heidän olemaan vaiti, ja he tottelivat. Pohjoisslesvigiläiset
+koettavat itse opettaa lapsiaan lukemaan ja kirjoittamaan tanskaa,
+mutta virastot koettavat tätä estää jos jollakin tavoin. Kun lapset
+tulevat yli koulupakollisen iän, lähettävät vanhemmat ne kouluun
+(jatkokouluihin = efterskoler, kansanopistoihin) Tanskaan, ja jotta
+varattomatkin saisivat lapsensa sinne, ovat pohjoisslesvigiläiset
+perustaneet kouluyhdistyksen, joka kannattaa heitä. Väliäpitämättä
+siitä, että äidinkielen karkoittaminen koulusta tuottaa epäilyttävää
+poliitillista menestystä, mutta sitä vastoin vahingollisia seurauksia
+uskonnollis-siveellisessä suhteessa, on preussilainen hallitus
+jatkanut alkamaansa suuntaan tehden alun eräällä määräyksellä vuodelta
+1899 tanskankielisen uskonnonopetuksen poistamiseen. Vähitellen
+saksalaistutetaan valtiokirkko, ja papit ovat ylimalkaan valtion
+innokkaimmat avustajat. Pohjoisslesvigiläiset ovat sentähden ruvenneet
+muodostamaan vapaaseurakuntia valtiokirkon ulkopuolella; on olemassa
+noin neljä, viisi tämmöistä, joilla ei ole teologisesti oppineita
+miehiä pappeina.
+
+Kun nyt koko virkamiehistö on saksalainen ja suuri osa porvaristosta on
+siitä riippuva, on koko kansallinen taistelu yksinomaan talonpoikien
+asiana. Aluksi he eivät tahtoneet antaa lastensa oppia saksaa, vaan
+vähitellen he ovat tulleet huomaamaan, että kuta paremmin he taitavat
+saksan kieltä, sen paremmin he voivat taistella oman kielensä hyväksi,
+ja kuta enemmän he oppivat tuntemaan saksalaista kultuuria, sitä
+läheisempää sukua itselleen he tuntevat pohjoismaiden kultuurin olevan,
+jota he etupäässä oppivat tuntemaan tanskalaisissa kansanopistoissa.
+
+Luottaen Pragin rauhan 5 §:n toteuttamiseen valmistautuivat
+pohjoisslesvigiläiset kohta jälleen yhtymään Tanskaan. Kun vain sangen
+harvat nuoret tahtoivat ruveta preussilaiseen sotapalvelukseen,
+niin he jäivät mieluummin Tanskan alamaisiksi, ja tämmöisinä
+n.s. _optantteina_ (= Tanskan alamaisuuden valinneina) he elivät
+kotipaikoillaan ilman minkäänmoista äänivaltaa aina karkoittamisen
+vaarassa, milloin vaan pistäisi viranomaisten päähän ajaa heidät
+maasta. Sopimuksen kautta 11 päivältä lokak. 1878 vapautti Itävalta
+Preussin 5 §:n täyttämisestä, ja niinpä pitikin Preussi koko sen
+asian päättyneenä. Pohjoisslesvigiläiset eivät ole samaa mieltä:
+oikeus on oikeus ja laki on laki, kunnes se oikeuden ja lain kautta
+muutetaan toiseksi; mutta he muuttivat politiikkansa. Nuoret
+rupesivat preussilaisiksi sotamiehiksi ja valmistautuivat kaikessa
+pitkälliseen taisteluun. Monet kelvollisimmista ja voimakkaimmista
+olivat siirtyneet Tanskaan, vuodesta 1867 vuoteen 1890 siirtyi 51,000
+pohjoisslesvigiläistä, ja 1898 oli Pohjoisslesvigissä 19,685 Tanskan
+alamaista, siis ilman oikeuksia. Ne olivat harvalukuiset, jotka voivat
+ryhtyä taisteluun, mutta niiden luku on kasvanut. He taistelevat
+äidinkielensä ja kansallisuutensa puolesta ei ainoastaan sen oikeuden
+ja sen velvollisuuden perusteella, mikä on jokaisella ihmisellä
+tähän taisteluun, vaan myöskin sen perusteella, että heille on mitä
+juhlallisimmassa muodossa annettu se vakuutus, että he itse saavat
+määrätä kansallisen asemansa. Saksan valtiopäivillä ovat tanskalaiset
+edustajat Hans Andersen Kryger, Junggreen, Gustav Johansen ja nykyinen
+valtiopäivämies J. Jessen voimakkaasti ajaneet pohjoisslesvigiläisten
+asiaa ja muistuttaneet Preussia sen velvollisuudesta, ja
+preussilaisilla maapäivillä, joissa Hanssen-Nørremølle ja Julius
+Nielsen ovat tanskalaisten edustajina, soitetaan ehtimiseen samoja
+kelloja preussilaisten korviin, vaan ainoat, jotka todellakin tahtovat,
+että Saksa menettelisi oikein Tanskaa niinhyvin kuin Saksan muita
+kukistettuja kansoja kohtaan, ovat sosialidemokraatit.
+
+V. 1897 nimitettiin entinen Preussin valtioministeri M. v. Köller
+Slesvig-Holsteinin ylipresidentiksi. Nyt alkoi pakkopolitiikki, jota
+ei olisi voinut luulla uudenaikaisen kultuurivaltion tahtovan käyttää.
+Köller ajoi Tanskan alamaiset maasta. 24 tunnin kuluttua tuli heidän
+lähteä siitä talosta, joka satoja vuosia oli ollut heidän sukunsa oma.
+Niitä tanskalaisia, jotka olivat Preussin alamaisia, ei hän voinut
+karkoittaa, vaan sen sijaan hän ajoi pois heidän palvelijansa, jotka
+enimmäkseen olivat Tanskasta, ja niin jäivät monesti kiireimpänä
+työaikana tanskalaiset talonpojat ilman palvelijoita. Palvelijat saivat
+jäädä maahan, jos tahtoivat palvella saksalaismielisiä, ja Tanskan
+alamaiset voivat joskus saada luvan jäädä, jos suostuivat pitämään
+erään tanskalaisen naisen toimittamaa lehteä, joka kissankynsillä
+kulkee preussilaisten asioita. Kaikilla tavoin koetettiin vahingoittaa
+tanskalaisia ja maahan muuttaneet virkamiehet ja preussilaisen
+hallituksen kannattamat sanomalehtimiehet antavat heidän joka päivä
+tuntea, että he ovat toisen luokan kansalaisia omassa vanhassa maassaan.
+
+Kun Köller 1901 muutettiin Elsass-Lothringeniin, tuli v. Wilmowsky
+hänen jälkeläisekseen, ja hän sanoo tahtovansa seurata Köllerin
+menettelytapaa. "Minä tahdon rauhaa", sanoi Köller, mutta
+pakkopolitiikki ei ole saanut pohjoisslesvigiläisiä epäröimään. Se on
+pakoittanut heidät olemaan hyvin varovaisia ja viisaita taistellessaan
+kansallisten oikeuksiensa puolesta joka taholla.
+
+Pohjoisslesvigiläisillä on erinomaisina puolustusvälikappaleina
+heidän sanomalehtensä, joista J. Jessenin toimittama "Flensborg
+avis" on parhain kirjoitettuja ja parhain toimitettuja lehtiä
+ylimalkaan, sekä heidän yhdistyksensä, varsinkin "Vaaliyhdistys"
+Pohjoisslesvigiä varten, jonka tehtävänä on _kaikissa_ vaaleissa —
+kunnallisissa, kirkollisissa, valtiopäivä- ja maapäivävaaleissa saada
+jokainen tanskalainen mies täyttämään sitä oikeutta, mikä hänellä on
+valtionjäsenenä.
+
+Talonpoikien täytyy itsensä saarnata, antaa opetusta, pitää
+valtiollisia ja valistavia esitelmiä, lukea ääneen tanskalaisia
+runoteoksia, näytellä näytelmiä y.m., sanalla sanoen tehdä koko työ. He
+oivaltavat, että suuri tehtävä, yksi ajan suurimpia, on heille annettu.
+Niinkuin vasta pitkien taistelujen jälkeen saatiin uskonvapaus,
+niin voi — sen he tietävät — vasta pitkien taistelujen jälkeen
+odottaa kansallisvapautta. Ruotsi antoi aikoinaan Kustaa Aadolfinsa
+uhriksi uskonvapauden puolesta, nyt tahtoo tanskalainen talonpoika
+Pohjoisslesvigissä antaa itsensä uhriksi kansalaisvapauden hyväksi,
+ja hän seuraa tarkkaavaisesti taistelutoveriaan sekä pohjassa että
+etelässä ja hän sanoo heille: Älkää menettäkö rohkeuttamme! Tulevaisuus
+on meidän! Jos kansa menettääkin valtiollisen itsenäisyytensä, ei sen
+siltä tarvitse menettää kansallisuuttansa!
+
+_L. Moltesen_.
+
+
+
+
+
+
+SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI
+
+
+
+
+1.
+
+
+Oli Herran vuosi 1894.
+
+Tahdon nyt heti edeltäpäin huomauttaa, etten mainitse tätä vuosilukua
+sentähden, että vuosi 1894 missään suhteessa olisi ollut merkillisempi
+kuin nuo monet muut merkilliset vuodet Eteläjyllannin rauhattomassa ja
+tapahtumista rikkaassa historiassa.
+
+Minä mainitsen sen yksinomaan sen vuoksi, että voisin samalla merkitä,
+että monessa osassa maata silloin vielä pidettiin hyviä, muinaisia
+elonkorjuutapoja arvossa ja kunniassa.
+
+Minä tarkoitan tuota vanhaa elonkorjuutapaa, että käytiin lehtikaalin
+kimppuun.[1] Vanhat tavat — siitä saamme kiittää edistyksen
+seitsenpeninkulmasaappaita — ovat pian kadonneet ajan ahmivaan
+unhekirjaan. Ja sitten kun täälläkin käsivoima on kokonaan vaihtunut
+koneesen, niin silloin on viikatteen helähdyksen säestämä laulukin
+taruksi muuttunut.
+
+Ilma oli ollut elonkorjuusen mitä edullisin, parempaa ei maamies olisi
+voinut toivoa. Viikatteiden hionta kilahteli yli koko Eteläjyllannin.
+
+Auringon helteessä, joka oli kypsyttänyt ja kasvattanut ja - niinkuin
+ainakin — antanut päivänsä paistaa niin väärille kuin vanhurskaille,
+lepäsi Eteläjyllanti Pohjanmeren ja Itämeren välillä ja nosti selkänsä
+juuri siinä kohden, mihin nummi oli levittänyt ruskeansinipunertavan
+kanervapeitteensä ja missä rautatiejunat savuhäntineen ja kaiken
+maailman matkustajineen ja tavaroineen kiitävät vihollisen ja oman maan
+väliä. Lännessä se vajosi pehmeään suoperäiseen maahan, ja idässä se
+levitti luonnonrunsauttaan rehoittavan sylinsä Vähänbeltin ja Itämeren
+vuonoja kohti.
+
+Useimmat olivat jo lopettaneet rukiin ja ohran korjuun. Monella
+paikkakunnalla oli myös viikatteen terä taittanut kauran ja sekulin.
+
+Tänä vuonna, se oli myönnettävä, oli sato ollut kaikkialla hyvä, sekä
+runsauteensa että laatuunsa nähden ja, mikä vieläkin parempi, se oli jo
+saatu pilaantumattomana korjatuksi katon alle.
+
+Esbern Grunnet, Højemarken poika, sanoi, että tänä vuonna maamies
+saattoi huoleti odottaa talvea, sillä aitat kyllä täyttyivät, ja
+Valdemar Borris Borrisgaardista arveli lisäksi, että jotkut saisivat
+ehkä pystyttää useampiakin aumoja kuin koskaan ennen.
+
+Oikeastaan Valdemar Borriksen täydellinen nimi oli Valdemar Atterdag[2]
+Borris, sillä hän syntyi vuonna kuusikymmentäneljä.
+
+Hänen isänsä rukoili tänä raskaana hädän aikana, joka oli kohdannut
+häntä ja hänen kansaansa, että Jumala antaisi hyvien päivien jälleen
+koittaa, jotta hänen poikansa saisi olla vapaa mies vapaassa maassa.
+
+Ja kun hän otti esikoisensa käsivarrelleen, niin hänestä tuntui
+ikäänkuin hän äkkiä olisi nähnyt pojassaan rukouksen kuulemisen ja
+uskon täyden varmuuden, ja hän sanoi syvästi liikutettuna vaimollensa:
+
+"Hän on kastettava Valdemar Atterdagiksi!"[2]
+
+On raskasta kantaa muinaisaikuista ja suurta nimeä, se voi muuttua
+pilkkanimeksi, olipa sitten itse mies tuon suuren nimen arvoinen tai
+ei, mutta Valdemar oli levollinen tämän niinkuin kaiken muunkin suhteen
+— hän piti sitä miltei korkeampana sallimuksena.
+
+Jos se todellakin oli sallimus, niin hänen tuli käyttää se parhaaksensa.
+
+Tosin hänen sananpartensa kuului: "Niin, niin, mitä emme tänään
+saavuta, sen voimme huomenna saavuttaa", mutta hänen kuninkaallisella
+kaimallaan ei ollut mitään tekemistä tämän seikan kanssa.
+
+Se ilmaisi vain hänen omaa, lujatahtoista ja maltillista luonnettansa,
+joka ei koskaan hätäillyt eikä aikeistaan luopunut.
+
+Esbern — tai Esben, joksi häntä jokapäiväisessä olossa kutsuttiin, —
+siis Esben Grunnet, oli sitä vastoin kansan suussa saanut lisänimekseen
+Nopsajalan, tai "Nopsan", joksi se mukavuuden vuoksi oli lyhennetty,
+sillä hän oli reipas ja ripeä liikkeissään.
+
+Jalkeella sekä myöhään että varhain!
+
+Esben "Nopsa" oli keskikokoa pienempi, laiha, nuortea ja jäntehikäs, ja
+vallattomat kiharat ulottuivat aina tummiin silmiin asti.
+
+Hän nojasi viikatteensa varteen ja hymyili serkulleen, joka seisoi
+ylhäällä elokuormalla.
+
+Esben oli luonteeltaan runollinen ja osasi keksiä somia lauluja.
+
+"Sinä olet tuossa aivan kuin itse Tanska, samoinkuin koko tuo elokuorma
+hevosinensa kaikkinensa!" sanoi hän.
+
+Esben oli oikeassa.
+
+Nuo molemmat ruskeat, suuret juutilaiset, — minä tarkoitan: hevoset —
+kiiltäväpintaiset ja hyvin syötetyt ja niiden perässä elokuorma, joka
+oli niin täynnä kultaista satoa, että se pullistui joka puolellensa,
+ja ylinnä, kaiken tämän Herran siunaaman vuoden sadon päällä, kaunis,
+pitkä, sinisilmäinen nuorukainen, jonka kasvot olivat päivän paahtamat.
+Hänen jäsenensä olivat norjat ja hartiansa leveät ja voimakkaat.
+
+Hänellä oli valkoinen liinapuku yllään ja punainen vyö vyötäisillään.
+Valkoinen olkihattu oli työntynyt niskaan, jotta vaalea tukka riippui
+alas hikiselle otsalle, hänen ottaissaan vankasti ja varmasti vastaan
+viimeisen lyhteen, jonka Karen nauraen ja leikkiä laskien hänelle
+heitti.
+
+Tosiaankin, tätä näkyä maalari olisi varsin hyvin voinut käyttää
+Tanskan vertauskuvana, Tanskan, joka kullanpainostamana kohoaa merestä
+— se vertauskuva olisi joka tapauksessa ollut todellisempi ja parempi
+kuin moni muu!
+
+Mutta maalari ei olisi mitenkään saanut unohtaa Karenia, joka hameet
+ylhäällä ja hihat ylös käärittyinä, vielä senkin jälkeen, kun oli
+heittänyt lyhteen Valdemarille, piti pyöreät, valkoiset käsivartensa
+kohotettuina.
+
+Valdemar tavoitti lyhdettä kiinni ilmassa.
+
+"Viimeinen tältä vuodelta, Valdemar!" huusi Karen hengästyneenä
+kiivaasta liikkeestä. "Kylläpä meillä nyt on ollut hyvä sato!
+Voisimmepa vaikka piehtaroida viljassa!"
+
+"Niin, kukaan ei tiedä miltä maailma näyttää, kun me ensi kerralla
+korjaamme viimeisen lyhteen!" sanoi Esben salavihkaa hymyillen.
+
+    "Ei totta vaan se niin hullua ois,
+    jos silloin kellot ne häihin sois".
+
+Karen tuli veripunaiseksi korviaan myöten. Kuinka kaunis hän oli, tuo
+pikku Karen! Hänen ei tarvinnut vakuuttaa olevansa Esbenin sisar!
+Tummat silmät ja kalpea iho niinkuin hänelläkin. Mutta kasvot eivät
+olleet yhtä terävät, ne olivat hienot ja soikeat, ja ruskeat kähärät
+ympäröivät niitä, niin että pieni soma korva melkein peittyi niiden
+alle!
+
+Eipä ihme jos sanottiin miehestä mieheen:
+
+"Pitäkää varanne! Hänestä ja serkusta tuolla elokuorman päällä tulee
+vielä pari!"
+
+Olivathan he serkuksia, molemmat suurten talojen ja rikkaiden
+ihmisten lapsia ja, mikä vieläkin enempää, vanhaa ja arvossapidettyä
+Eteläjyllannin sukua.
+
+Ja he olivat aina lempeästi silmäilleet toisiansa, aina lapsuudestansa
+asti, niin, aina varhaisimmasta ajasta saakka, jonka he saattoivat
+mieleensä muistuttaa.
+
+Viikatteiden helinä oli hiljennyt, pitkä työpäivä oli loppuun kulunut.
+
+Aurinko laski sänkipeltojen yli, mutta naurismaat olivat vielä täynnä
+alkavaa elämää. Se ennusti uutta työpäivää — Jumalan kiitos!
+
+Talon takana humalaköynnökset odottivat vuoroansa yhtä suurella syyllä
+kuin naurismaatkin.
+
+Omenatarhassa hedelmät painoivat puiden oksia maata myöten. Kuinka
+runsaasti omena- ja päärynämehuja niistä vuotaisi jouluksi!
+
+Suotar keitti sumua, niinkuin ainakin illan suussa, — päivä oli ollut
+kovin helteinen.
+
+Sumu kohosi maasta, levisi notkoihin ja muutti ne taikasauvalla
+aavoiksi järviksi, samalla kuin syksyiset hämähäkinverkot vilkkuivat ja
+vapisivat ilmassa.
+
+Oli vaikea tuntea omaa seutuaankin. Kirkontornista kuului iltasoitto
+ja Valdemar Borris katseli korkealta paikaltansa, elokuorman päältä,
+iltaruskotusta, joka oli kuin vuoren harja kultaisine kärkineen.
+
+Hän sulki silmänsä, sillä voimakas valo häikäisi häntä, mutta sittenkin
+se tunkeutui ikäänkuin loistavat nuolet hänen silmäluomiensa läpi.
+
+Kirkonkellojen vaiettua lauloi Karen, ja kaikki muut leikkuumiehet ja
+naiset yhtyivät lauluun. Toiset nojautuivat viikatteihinsa, toiset
+varjostivat silmiään, sillä he seisoivat vasten päivää ilta-auringon
+purppurahohteessa:
+
+    "Tuoll' linna lännen äärell' on,
+    sen kattaa kultakilvet;
+    yömaja siell' on auringon,
+    ja peittona punapilvet.
+    Sen harja maast' on taivaasen,
+    muit' uljaampi monen verran;
+    se linna työtä ei ihmisten,
+    vaan itse taivaan Herran".
+
+Viimeiset säveleet olivat tuskin vaienneet, kun äkkiä musta varjo
+lankesi tien yli, jossa Karen seisoi.
+
+Se oli miehen varjo ylhäältä kukkulalta; kukaan ei ollut huomannut
+häntä. Hän katosikin samassa ja lujia askeleita kuului aitauksen takaa
+samalla kuin syvä ja pehmeä miehen ääni lauloi:
+
+    "Ich Weiss nicht, was soll es bedeuten,
+    dass ich so traurig bin;
+    ein Märchen aus alten Zeiten,
+    das kommt mir nicht aus dem Sinn.
+
+    Die Luft ist kühl und es dunkelt,
+    und ruhig fliesst der Rhein;
+    der Gipfel des Berges funkelt
+    im Abendsonnenschein."
+
+       En tiedä mistähän lienee,
+       näin mieleni murheinen!
+       Kenties sen tarina tiennee
+       tää vanhan aikuinen.
+
+       Jo vilpas ol' illan ilma,
+       Rein tyynenä rienteli,
+       ja vuorien takaa silmä
+       viel' auringon välkkyili.
+
+Esben hypähti kiroten pystyyn.
+
+"Piru vieköön!"
+
+Samalla liehui ilmassa syyskesän loistava hämähäkin verkko ja kietoutui
+Karenin pään ja kasvojen ympäri.
+
+Melkein vihoissansa kohotti hän kätensä, repäisi hienon kudoksen rikki
+ja heitti sen luotaan.
+
+Näkymättömän miehen askeleet ja ääni etenivät; ei kukaan muu paitsi
+Valdemar Borris elokuorman päältä ollut nähnyt häntä, sillä aitaus oli
+korkea.
+
+Äkillinen alakuloisuus sai vallan leikkuuväessä. Vihamielinen sävel oli
+kajahtanut heidän maallansa; soraääni oli häirinnyt iltatunnelmaa.
+
+"Se oli Jürgens Egtvedistä, saksalainen Reinin Preussista!" huusi
+Valdemar ja näytti nyrkkiään.
+
+"Tuo kirottu mies", sanoi Esben, "joka on tunkeutunut meidän pariimme!"
+
+Mieliala oli äkkiä käynyt niin painostavaksi; eloväki rupesi tekemään
+lähtöä.
+
+"No niin! Viimeinen lyhde on korjattu!" huusi Esben Grunnet ja
+ravisteli itseään. "Nyt kaikki kilvan kotiin lehtikaalin kimppuun!"
+
+Nytpä tosiaankin tytöille ja pojille tuli hoppu! Kotiin sitä oli
+kiiruhdettava ja hiivittävä niin hiljaa ja huomaamatta kuin mahdollista
+puutarhaan niittämään ja sitomaan rouva Grunnetin lehtikaalia! Ja kun
+"Nopsa" oli joukon etunenässä, niin he saivat sen myös kaiketikin
+tehdyksi!
+
+Mutta Karen hypähti toisten huomaamatta portaista aidan yli ja kiiruhti
+oikotietä kotiin, niinkuin hyvä tytär ainakin varoittamaan äitiänsä,
+ennenkuin he saivat hävitystyön joukolla käymään.
+
+Ja huutamaan hänelle: "että nyt he tulevat, nyt he tulevat!"
+
+Hän läksi matkaan täyttä juoksua. Mutta kesken kiivainta kyytiään hän
+kuuli uudelleen miehen äänen laulavan:
+
+    "Die schönste Jungfrau sitzet
+    dort oben wunderbar,
+    ihr goldnes Geschmeide blitzet,
+    sie kämmt ihr goldenes Haar.
+
+    Sie kämmt es mit goldenem Kamme
+    und singt ein Lied dabei;
+    Das hat eine wundersame
+    gewaltige Melodei!"
+
+       Ja kalliolla neiti
+       tuoss' istui ihana,
+       ja hajallensa heitti
+       hän kultahiuksensa.
+
+       Ja laulua kummanlaista
+       hän lauleli sukeissaan.
+       Voi sitä, ken lumoavaista
+       kuul' laulua kerrankaan!
+
+Varjo lankesi taaskin hänen jalkojensa juureen.
+
+Mutta tien yli oli kutoutunut monta lumoavaa verkkoa ja samalla kuin
+Karen kärsimättömästi koetti vapautua tästä kiusallisesta kudoksesta
+ja vähällä oli kompastuakin siihen, joutui hän suoraan nuoren miehen
+syliin, joka muitta mutkitta tarttui häneen käsivarsineen ja suuteli
+häntä suulle.
+
+Pelästyneenä Karen riuhtaisi itsensä irti.
+
+"Kuinka te uskallatte!" änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä ja
+juoksi matkoihinsa.
+
+Ei Karenilla ollut aikaa antaa hänelle sen pitempää nuhdetta, ei hän
+edes tullut silmäilleeksi häntä.
+
+"Lorelei! Lorelei!" lauloi hän Karenin jälkeen:
+
+    "Den Schiffer im kleinen Schiffe
+    ergreift es mit wildem Weh;
+    er schaut nicht die Felsenriffe,
+    er schaut nur hinauf in die Höh'.
+
+    Ich glaube, die Wellen verschlingen
+    am Ende Schiffer und Kahn;
+    und das hat mit ihrem Singen
+    die Lorelei gethan."
+
+       Venheessä poika sousi
+       het' iskuin palavin
+       silmänsä tuohon nousi,
+       ei katsonut kareihin.
+
+       Ma luulen kitahansa
+       sen poikasen pyörre vei —
+       sen lumouslaulullansa
+       on tehnyt Lorelei.
+
+Kun Karen hengästyneenä syöksyi kyökkiin, niin hän kuuli jo
+leikkuumiesten äänekkäästi ja rohkeasti hiovan viikatteitansa
+puutarhassa. Hän ei epäillyt että Esben oli innokkain joukossa.
+
+"Lehtikaali, äiti! He niittävät lehtikaalin!" huusi hän.
+
+"Herra varjelkoon!" sanoi rouva Grunnet reippaasti, "sitä huvia en toki
+suo heille!"
+
+Ja reipas emäntä kiiruhti ulos.
+
+"Olkaa hyvät ja tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Tehkää niin hyvin, tulkaa
+sisään!"
+
+Olipa jo aikakin! Leikkuutytöt olivat jo varustaneet sidettä, millä
+sitoa kaalit yhteen, mutta rouva Grunnet sai kutsutuksi leikkuuväen
+sisään, ennenkuin ainoankaan kaalinpään oli tarvinnut heittää henkensä.
+
+Valdemar, joka sinä päivänä oli vieraissa tätinsä luona ja viimeisessä
+elonkorjuussa oli ollut apuna, katsoi levottomasti oveen päin ja kyseli
+turhaan minne Karen oli jäänyt.
+
+Täti hymyili salavihkaa tarjotessaan virvokkeita. "Ole sinä rauhassa.
+Kyllä se päivä vielä koittaa, jolloin se, jota sinä odotat, on aina
+sinun luonasi".
+
+Niin, eikö häitä jo oltu puoleksi määrätty pidettäviksi keväällä
+Valpurin päivänä? Perheitten kesken siitä ainakin jo oli sovittu,
+vaikka Karen ja Valdemar eivät vielä olleetkaan asiasta puhuneet.
+
+Mutta nyt hän tahtoi puhua siitä! Veri kuohahti hänessä.
+
+Eikö hän jo kyllin kauan ollut kulkenut täällä serkkuna ja aina vaan
+serkkuna eikä koskaan muuna kuin serkkuna, ja Karen oli nauranut ja
+laskenut leikkiä ja kujeillut hänen kanssansa, mutta ei koskaan, ei
+koskaan, ei koskaan hän ollut antanut hänen aavistaa, että hän olisi
+muutakin hänelle kuin serkku.
+
+Siitä piti tulla loppu, niin siitä piti se tulla!
+
+"Aina sinun luonasi!"
+
+Sitä oli mahdoton kestää. Olihan hän maltillinen ja kärsivällinen,
+mutta tämä oli enemmän kuin mitä liha ja veri saattoi kärsiä, ja hän
+oli nuori, reipas mies.
+
+Hän kulki ikkunoitten alitse ulos puutarhaan ja kun hän tuli Karenin
+kamarin kohdalle, niin hän näki liehuvien harsouudinten läpi hänen
+istuvan tuolilla ja läähättävän. Valdemar arveli että hän varmaan oli
+juossut hyvin kovasti. Karen painoi kätensä rintaansa vasten.
+
+    "Und das hat mit ihrem Singen
+    die Lorelei gethan!"
+
+"Sinä olet juossut varmaan liian kovasti, Karen", sanoi Valdemar ja
+nojasi käsivarsillaan ikkunalautaan.
+
+Karen hypähti pystyyn.
+
+"Miksikä sinä väijyt minua?" kysyi hän kiivaasti.
+
+"No, no, sana sanasta! Olisit ainakin voinut sulkea ikkunasi ja laskea
+uutimet eteen."
+
+Valdemar läksi, mutta hetken jälkeen hän huusi hänelle:
+
+"Etkö tule, pikku Karen?"
+
+"Jos en tule tänään, niin tulen huomenna!" nauroi Karen.
+
+Karen näki, että hän meni pois.
+
+Hyi, kuinka pahasti se oli sanottu! Karen vihasi itseään. Eikö hän
+aina ollut kujeillut Valdemarin kanssa, kiusannut häntä ja ollut paha
+hänelle — siksi — siksi että! — Tahtoivatko he pakoittaa häntä? Ei, ei
+lainkaan! Pakosta ei ollut koskaan ollut puhettakaan, olihan Valdemar
+kelpo poika, ja hän piti hänestä niin paljon, mutta sittenkin!
+
+Hänen mielensä nousi kapinaan. Antautuako tuohon salaperäiseen,
+tuntemattomaan, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän vain aavisti,
+joka sekä veti puoleensa että sai hänet pelosta lamautumaan, — hän
+tunsi taaskin miehen käsivarsien puristuksen ja kuuman suutelon
+huulillaan! Hän hypähti ylös, ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa
+hyttyslauman luotaan. Tuo häpeän ja pelästyksen naisellinen tunne
+soveltui kyllä hyvin viholliseen, ventosaksalaiseen nähden, mutta ei
+Valdemar Borrikseen nähden.
+
+Hän kastoi kasvonsa pesuvadissa ja hieroi huuliaan käsiliinalla; hän
+tahtoi hieroa väkivallantekijän suudelman pois, se poltti ja saastutti
+häntä!
+
+Se oli epäilemättä sama saksalainen, jolle he kaikki toivoivat vain
+pahaa, jonka he kaikki olisivat tahtoneet lähettää hiiteen, sillä hän
+oli ensimäinen saksalainen, joka oli uskaltanut ostaa tanskalaista
+maata heidän paikkakunnallaan.
+
+Kun hän astui puutarhanpuoliseen huoneesen, niin eivätkö he kaikki
+siellä istuessansa juuri puhuneetkin hänestä, tuosta saksalaisesta?
+
+Niin, tosiaankin! Aivan kuin he kaikki olisivat aavistaneet, mikä häpeä
+oli häntä kohdannut!
+
+Esben oli - hyvin kiihoittunut, hänen silmänsä salamoivat.
+
+"Joka tapauksessa hän on ensimäinen saksalainen, joka näillä seuduin on
+ostanut hyvää, vanhaa, tanskalaista maata", sanoi hän katkerasti.
+
+"Eihän meillä tässä pitäjässä ole koskaan edes ollut
+kotisaksalaistakaan!"[3] sanoi joku eloväestä.
+
+"Onhan se sentään aina ollut meidän uskomme ja ylpeytemme!" sanoi
+toinen.
+
+"Ja nyt preussilainen, joka on nimeltään Ruprecht Jürgens!" puuttui
+kolmas puheesen.
+
+"No, no, älkää kiivastuko", sanoi Valdemar Borris. "Mitä Jürgensiin
+tulee, niin eihän kukaan voinut kieltää häntä ostamasta maata mistä hän
+halusi, eikä se missään tapauksessa ole hänelle häpeäksi."
+
+Hän vaikeni äkkiä.
+
+"Kenellekä se sitten olisi häpeäksi, Valdemar?" kysyi Esben, ja hänen
+äänensä vapisi. "Me emme ole kutsuneet häntä".
+
+"Me saamme hävetä sitä", sanoi Valdemar hiljaa mutta varmasti, "että
+sallimme hänen sen ottaa".
+
+Huoneessa vallitsi äkkiä äänettömyys.
+
+"Mitä me olisimme voineet tehdä, Valdemar?" kuului äkkiä Karenin ääni
+huoneen nurkasta. "Sehän myötiin pakkohuutokaupalla, olihan Wrisgaard
+joutunut konkurssitilaan".
+
+"Hänellä oli helkkarinmoinen pakko myödä se", huusi Esben.
+
+"Meidän olisi pitänyt se ostaa", sanoi Valdemar.
+
+"Emmekö sitten olisi huutaneet!" jatkoi Esben. "Minä huusin äidin
+puolesta, ja myöskin sinun isäsi huusi — hänen huutonsa oli lähinnä
+korkein".
+
+"Me huusimme korkeammasta kuin mistä meillä olisi ollut varaa, — Jumala
+paratkoon", sanoi rouva Grunnet.
+
+"Minä kysyn sinulta, kuka saattoi tietää, että saksalainen tarjoisi
+meidän ylitsemme?"
+
+Esben sen sanoi.
+
+"Meidän ei olisi pitänyt antaa asian mennä niin pitkälle",
+sanoi Valdemar. "Meidän olisi pitänyt tukea miestä, niin ettei
+pakkohuutokauppa olisi ollut välttämätön".
+
+"Tiedätkös", sanoi Esben suuttuen, "sitä miestä olisi ollut yhtä
+hyödyllistä auttaa, kuin kaataa vettä seulaan. Emmehän voi auttaa
+jokaista maksukelvotonta miestä veteen hukkumasta".
+
+"Niin, niin", vastasi Valdemar, "olkaamme varoillamme! Säästäkäämme,
+me eteläjyllantilaiset, kolikoitamme ja tukekaamme toisiamme sekä
+myötä- että vastoinkäymisessä. Ei yksikään kaistale maata, jonka me
+saksalaiselle myömme, ole helpolla takaisin voitettavissa".
+
+"No!" sanoi Karen äkkiä pilkallisesti. "Katsokaamme ensin, miten hän
+tulee toimeen taloineen!"
+
+"Se saksalainen, joka ei osaa viljellä maata tanskalaiseen tapaan, saa
+niittää minkä hän on kylvänyt". Valdemar sen sanoi. "Ruprecht Jürgens
+voi lähteä köyhempänä Eteläjyllannista kuin minä hän tuli tänne. Ei
+siinä ole pahin este meille".
+
+"Missä sitten?" kysyi Esben kiivaasti.
+
+"Jos Preussin valtio tulisi ostajaksi. Se voi vieläkin enemmän
+koroittaa hintaa, eikä se saata itseään pakkohuutokauppatilaan".
+
+"Ei, ei!"
+
+Esben vaikeni hetkeksi.
+
+"Onko teissä ketään, joka haluaa antaa hänelle neuvoja, jos hän joutuu
+pulaan?" kysyi hän äkeissään.
+
+"Ei!" kuului lyhyt vastaus.
+
+"No, Jumala häntä sitten auttakoon!" sanoi Esben.
+
+"Ei kukaan voi kieltää häntä käyttämästä silmiään", arveli joku
+eloväestä. "Näkeehän hän miten me menettelemme".
+
+"Mutta sitä hän ei voi!" huusi Esben. "Saksalainen maanviljelijä on
+aina umpisokea".
+
+Kaikki olivat hetken aikaa ääneti.
+
+"Onko kukaan nähnyt häntä?" kysyi rouva Grunnet.
+
+"Olen minä", sanoi Valdemar, "minä näin hänet tänä iltana. Tuossa hän
+on!" huusi hän äkkiä ja viittasi kädellään puutarhaoven ulkopuolelle.
+
+Kaikki nousivat pystyyn ja kerääntyivät ovelle.
+
+Vieras kulki tuolla matalan aitauksen ohi aavistamatta ärtyisiä ja
+surullisia silmiä, jotka seurasivat häntä.
+
+Ei kukaan tahtonut auttaa häntä allikosta, ei kukaan tahtonut
+huokaustakaan päästää, jos hän joutuisi perikatoon.
+
+Hän ei ollut heidän miehiään. Hän oli vihollinen, väkivallantekijä.
+Mitä hän heidän maastansa tahtoi?
+
+Kaikki nostaisivat kätensä häntä vastaan.
+
+Karen seisoi kauimpana toisten takana.
+
+Mutta vieras astui huoletonna ohi ja lauloi:
+
+    "Und das hat mit ihrem Singen
+    die Lorelei gethan!"
+
+"Enpä tahtoisi olla sen miehen asemessa", sanoi rouva Grunnet.
+
+Hän katsoi mietteissään hänen jälkeensä tämän kulkiessa tietä myöten.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Valdemar Borris ja hänen isänsä olivat kumpikin Preussin kansalaisia ja
+poika oli asevelvollisuutensakin palvellut kyrassierina Berliinissä.
+
+Olisi ollut parempi Esben Grunnetille, jos juuri hänellä olisi
+ollut Preussin kansalaisoikeus, ja varsinkin jos hän ei olisi ollut
+optantin[4] poika, mikä oli vieläkin pahempaa kuin olla itse optantti.
+
+Bismarckin kukistumisen jälkeen oli tosin Caprivin ja Herfurthin aikana
+koittanut parempi aika, jolloin maasta karkoittaminen oli loppunut.
+"Yleissaksalainen yhdistys" koetti kiihkeästi vastustaa tätä uutta
+virtausta, mutta se oli turhaa.
+
+Ne karkoitusmääräykset, jotka olivat säädetyt, kumottiin, ja
+optantit saivat tilaisuuden ruveta Preussin valtion alamaisiksi.
+Viisi, jopa kuusituhatta syntyperäistä eteläjyllantilaista sai siten
+kansalaisoikeuden, etusijassa etevimmät Tanskan alamaiset.
+
+Mutta Grunnet oli silloin jo aikoja ollut kuolleena. Mitä se häntä
+hänen haudassansa hyödytti? Ja mitä se hänen poikaansa hyödytti?
+
+Oikeudeton! Oikeudeton omassa maassansa, oikeudeton vihollisen maassa!
+Siedetty, mutta ei koskaan tunnustettu! Ei ainoatakaan paikkaa, johon
+hän valtio-oikeudellisessa suhteessa olisi voinut päänsä kallistaa!
+
+Ja vieläkin enemmän — koska hän isävainajaltaan perimänsä luonteen
+vuoksi oli intohimoinen ja kiihkeä, yksi niitä, jotka ennen vanhaan
+keihään kärjellä olivat valmiit taistelemaan oikeutensa puolesta, yksi
+niitä, joille vääryys oli kuolemata katkerampi!
+
+Ja sitä paitsi sietää sitä veristä vääryyttä, joka oli tullut
+Tanskan kansan osaksi aina vuodesta kuusikymmentäneljä! Sietää sitä
+uskaltamatta hievahtaa paikaltansa, uskaltamatta nostaa päätänsä,
+koska hänen isänsä ja niin monet eteläjyllantilaiset hänen kanssansa
+olivat rehellisesti uskoneet kuninkaan ja keisarin vannomaan
+valaan kolmeyhteisen Jumalan nimessä ja rauhansopimuksen sitovaan
+velvoitukseen!
+
+Eipä ihme, että se perintö, jonka hänen isänsä oli hänelle jättänyt,
+tuntui usein melkein sietämättömältä. Jospa hän olisi voinut heittää
+sen hartioiltansa! Sen sijaan hänen täytyi aamusta iltaan pysyä
+aisoissa, jottei kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa toimeenpantava
+karkoituskäsky ajaisi häntä pois perintömaaltaan ja lapsuudenkodistaan!
+Ei kestä sitä mies!
+
+Ja millaisia vähäpätöisyyksiä siihen tarvittiin! Siinä jo
+kyllä, jos oli ollut kapakassa, joulukesteissä tai julkisissa
+uudenvuodentanssiaisissa.
+
+Niin, jospa hän vain olisi itse ollut niin maltillinen kuin Valdemar
+Borris! Silloin kaikki olisi käynyt helpommin.
+
+Mutta- nyt! Hyvä Jumala, mitä Tantaluksen tuskia kunniastaan arka
+tanskalainen sai kestää, sellainen, jonka isä oli Dybbolin luona
+taistellut elämästä ja kuolemasta vuonna kuusikymmentäneljä ja jonka
+isoisä oli vuodattanut viimeisen veripisaransa Istedin tappelussa!
+
+Se oli oikeudensolvausta, oikeudentunto, se kärsi sisimmässä
+pohjukassaan.
+
+Mutta rouva Grunnet oli veljeensä. Luja ja varovainen juutilainen,
+jonka ei ollut niinkään helppo laskeutua siitä suhteellisesti varmasta
+asemasta mikä hänen isällään oli Preussin alamaisena ollut, miehensä
+epävarmaan, suorastaan toivottomaan asemaan optanttina.
+
+Hän tarvitsi koko mielenmalttinsa, uskollisuutensa ja horjumattoman
+tulevaisuudenluottamuksensa voidakseen ohjata omaa sekä miehensä ja
+lastensa elämänpurtta kaikkien salakarien ja vaarallisten luotojen ohi.
+
+Ja kuitenkin — melkein helpompi oli ohjata miestä kuin lapsia miehen
+kuoleman jälkeen.
+
+Kun rouva Grunnet silmäsi Esbenistä Kareniin ja Karenista Esbeniin,
+niin saattoi hän joskus pudistaa harmaata päätänsä ja sanoa:
+
+"Niin, niin! Teidän isänne äiti oli saarelainen. Kepeä veri kiehahtaa
+helposti. Mutta me juutilaiset olemme tottuneet törmäyksiin. Me otamme
+ne levollisesti vastaan".
+
+Ei kuitenkaan aina. Ne juutilaiset, jotka olivat olleet mukana
+vuonna kuusikymmentäneljä, eivät voineet "ottaa niitä levollisesti
+vastaan". Monet heistä olivat kuin rauhattoman meren vihaiset
+aallot, jotka kohisivat vanavedessä — se saattoi riehua ja kuohua
+vaahtoisana tyrskynä, mutta sen alla kulki voimakas pohjavirta, joka
+vastustamattomalla voimalla raastoi kaikki mukaansa: väkivallan,
+vääryyden, valtiolliset ongelmat ja valheet.
+
+Se oli luonto itse, heimon synnynnäinen kansallistunto, joka heräsi
+uudelleen, uusiva ja uudestisynnyttävä luonto-äiti, joka ei ainoastaan
+katsonut taaksensa, vaan etupäässä silmäsi eteensä, ja joka oli
+liitossa nuorison, tulevaisuuden, edistyksen ja elämän kanssa!
+
+Ja siinä Valdemar Borris seisoi etumaisimpana. Hän ei ainoastaan
+tahtonut hautoa mielessään kärsittyä vääryyttä, ei yksin surra
+kuolleita, vaan kostaa niitä, niin että itse vääryys tulisi
+mahdottomaksi!
+
+Hän oli käynyt kansanopistoa kotona kuningaskunnassa, oli koko
+tietoajanoavalla sielullaan imenyt kaikkea sitä mitä hänelle oli
+tarjona oman kansansa elämän rikkaasta aarteesta.
+
+Sitä ei Esben Grunnet ollut voinut tehdä, sillä siinä tapauksessa hän
+olisi tullut karkoitetuksi.
+
+Usean kerran hän ja Karen istuivat kuin kaksi nälkäistä ja kuuntelivat
+serkun kertomuksia; ahnaasti kokosivat ne murut, jotka karisivat
+rikkaan pöydältä!
+
+Ja pian tarvittiin kaikkea sitä vastustusvoimaa, jota voitiin
+aikaansaada.
+
+Lokakuun loppupäivinä v. 1894 kukisti Bismarckin viha Caprivin, ja v.
+Miquel tuli johtoon.
+
+Nyt alkoi uudestaan vaino tanskalaisuutta vastaan, joka keväällä
+yhdeksänkymmentäviisi kohosi yli kaikkien rajojen. Samoin kuin
+kahlekoirat, joita kauan on väkivallalla pidätetty kiinni,
+raivostuneina syöksähtävät vapauteensa, kun heidät vihdoin päästetään
+irti, samoin preussilaiset virkamiehet karkasivat eteläjyllantilaisten
+kimppuun.
+
+Tanskan alamaisten kansalaistuttaminen lakkautettiin, useita
+luentoyhdistyksiä hajoitettiin, toisia selitettiin valtiollisiksi ja
+naisia kiellettiin mistään hinnasta ottamasta osaa kokouksiin. Sitä
+paitsi kiellettiin tanskalaisia laulamasta isänmaallisia laulujaan.
+
+Jokapäiväinen elämä kului sillä välin hiljaista menoansa.
+
+Se oli komea talo, tuo Højemarke! Vanha, hyvin hoidettu talo, johon
+tarpeen vaatiessa oli rakennettu lisää, ja sellaisenaan se oli kulkenut
+useammasta sukupolvesta toiseen.
+
+Pitkä, ristikon muotoon rakennettu päärakennus — ulkomuodoltaan
+puoleksi herraskartano, puoleksi talonpoikaistalo — olkikattoineen
+ja komeahuippuisine päätyineen (päätykatolla haikaranpesä) kohosi
+levollisena ja vankkana, punertavan villiviiniköynnöksen koristamana
+ruusujen, hedelmäpuiden, kastanjien ja heisipuiden keskellä. Sen
+seinien sisäpuolella oli matalia, mutta suuria ja kauniita huoneita,
+täynnä tummia, kiiltäväksi kiilloitettuja mahonkikaluja.
+
+Ne olivat empirityylisiä, ja kaikki kapineet soveltuivat toisiinsa,
+aina levypöydästä alkaen sohvakaappeihin asti ja kiiltäviin
+messinkiastioihin kyökissä ja ruokasalissa. Kirstun pohjalla oli
+kallisarvoisia damastikankaita ja arvokkaita hopeakaluja astiakaapissa.
+Kaikki oli täyteläistä ja kelvollista.
+
+Mutta talon alla oli laajoja, vanhoja, synkkiä luostarikellareita,
+joissa kerran — Jumala tiesi millä vuosisadalla! — oli ollut
+suunnattomia viiniastioita.
+
+Kyyhkyslauma — mitä erilaatuisimpia kyyhkyjä — kujersi hirmuisimmassa
+hopussa, parveili päädyn ympärillä, nautti näköalasta ikkunan
+yläreunalta ja laskeutui äkkiä puutarhaan keräämään maahan karisseita
+jyviä.
+
+Haikara — myöhästynyt kuhnuri — heitti päänsä taaksepäin ja kalkutteli
+nokkaansa.
+
+Hän tahtoi olla rauhassa, hänen täytyi puuttua puheesen, kun pieniväki
+kotona kävi liian äänekkääksi ja nenäkkääksi.
+
+Olipa sekin laitaa! Ne kävivät istumaan tuuliviirinkin selkään, jonka
+rouva Grunnet oli antanut pystyttää, "sillä olihan aina hyvä tietää,
+mistä päin tuuli kävi tässä maassa!"
+
+Ei, enemmän järkeä on sammakkojen kurnutuksessa, kun ne kesäiltana
+suossa hyppelevät. Sitä puhetta voi ymmärtääkkin.
+
+Mutta suossa vallitsi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Jumala tiesi, mikä
+heitä vaivasi?
+
+Haikara muutti jalkaa ja ajatteli tarkemmin asiaa. Ehkä olisi parasta
+että hänkin lähtisi matkaan, niinkuin koko hänen sukunsa, ennenkuin
+ilma muuttui täällä kovin kylmäksi ja sietämättömäksi?
+
+Se ravisteli itseään, räpytteli siipiään ja vaipui taas mietteihinsä.
+
+"Kurrrrrr!" kujersivat kyyhkyset.
+
+Ne olivat kotona syntyneitä ja ne pysyttelivät kotonaan. Talvellakin
+heillä oli täällä hyvä ravinto. Täällä oli aina hyvä olla.
+
+Lehmät ammuivat vielä ulkona laitumella ja hevoset hirnuivat
+pilttuissansa.
+
+Puutarhanpuolinen ovi oli auki, sillä ilma oli herttainen ja
+silmää kohtasi mieluisa näky: katettu kahvipöytä, leivokset,
+kööpenhaminalainen porsliini ja spriiliekki tuliastian alla.
+
+Vilahdukselta saattoi nähdä talon palvelevan hengenkin, vanhan Sidsel
+Kjeldsenin.
+
+Hän oli hyvinkin kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, hän oli
+tullut rouva Grunnetin anopin mukana kuningaskunnasta, Stevnsistä,
+oli ollut hänen miehensä lapsentyttönä ja oli seurannut kuin vanha,
+kallisarvoinen perintökalu uuteen avioliittoon, oli tuudittanut
+käsivarsillaan sekä Esbeniä että Karenia, ja hän olisi niin mielellään
+tuuditellut vielä kolmattakin polvea.
+
+Patriarkalliset tavat olivat aina olleet Højemarkessa vallalla mutta
+Sidsel ei tahtonut suostua siihen mukavaan elämään, jota hänelle
+rakkaudesta ja kiitollisuudesta tarjottiin.
+
+Hänellä oli aina kova kiire, hän ei voinut koskaan saada kylliksi
+tehdyksi tässä maailmassa.
+
+"Pian elämä on lopussa", hän sanoi, "ja sitten sitä saa maata nenä
+pystyssä".
+
+Mutta hyvä Jumala, kylläpä hän jaksoikin olla jalkeilla! Esben laski
+kerran, että hän kulki vähintäin kaksi peninkulmaa päivässä.
+
+Eikä hän koskaan halunnut lähteä ovea edemmäksi. Hänellä oli kylliksi
+liikettä sisällä huoneessa! Rouva Grunnet vakuutti, ettei Sidsel
+kymmeneen vuoteen ollut käynyt puutarhan portista ulkona.
+
+Laihana ja terävänenäisenä, litteärintaisena ja aina kapeassa
+hameessaan hän kulki paikasta paikkaan ajaen tomurievulla pienintäkin
+tomuhituista takaa.
+
+Tomu oli hänen perintövihollisensa, melkein yhtä suuri kuin saksalainen.
+
+"Se on ihmiskunnan hävittäjä", hän sanoi. "Emmekö me kaikki lopulta
+muutu tomuksi? Ei, niinkauan kuin minä jaksan, tahdon minä pitää sen
+roskan itsestäni erillään!"
+
+"Jos vain saisi kiinni hänet!" nauroi Karen. "Ainoa keino olisi, jos
+onneksi saisi häntä valkoisen nenäliinankulmasta kiinni, jota hän aina
+käyttää korvillansa. Jumala tiesi, miksi se hänellä on? Voisi luulla,
+että hänellä aina olisi korvasärkyä".
+
+"Kiitä Jumalaa siitä, pikku Karen", sanoi Esben. "Ensiksikin se on
+hyvänä tunnusmerkkinä meille, siinä tapauksessa, että hän eksyisi,
+jos hän äkkiarvaamatta lähtisi ulos, ja sitä paitsi on hänen laitansa
+niinkuin entisen miehen. Oli kerran kaljupäinen mies, mutta jos hänellä
+ei olisi ollut yhtä hiuskarvaa, yhtä ainoaa hiuskarvaa päälaella, niin
+ei häntä koskaan olisi saatu kiinni, jos ei häntä siitä hiuskarvasta
+olisi kiinni saatu!"
+
+"Minä tahtoisin tietää", sanoi rouva Grunnet, "missä Karen viipyy? Hän
+läksi Løgstrupiin katsomaan tuota sairasta vaimoa. Ei siellä minkään
+olisi pitänyt häntä niin kauan viivyttää".
+
+"No, kyllä hän tulee", sanoi Gyrithe iloisesti ja pistäytyi pihalle,
+jossa varsahevonen juoksi pyörössä ja Esben seisoi keskellä ja
+läimähytti pitkää piiskaansa.
+
+Puutarhanpuoleinen huone ulottui poikki koko rakennuksen, niin että
+siitä saattoi nähdä pihallekin.
+
+Rouva Grunnet hymyili.
+
+"Niin, niin, tyttöseni! Koska sinä uskallat mennä naimisiin optantin
+pojan kanssa, niin uskallanhan minäkin tietenkin ottaa sinut vastaan.
+Mutta luja pitää olla sekä pää että sydän, ettei anna nolata itseään
+enemmän kuin mikä on välttämätöntä".
+
+Piiskanläimäys kuului huoneesen ja hevonen juoksi täyttä ravia. Gyrithe
+hymyili, niin että hänen terveet, valkoiset hampaansa näkyivät.
+
+"Oi, kuinka hän, Esben, nyt on oma itsensä!" sanoi Gyrithe loistaen
+ilosta. "Kun hän vain saa hevosen tottelemaan, niin on hän mielissänsä.
+Tuossa läimäyksessä vasta oli voimaa!"
+
+Rouva Grunnet seurasi hänen katseensa suuntaa.
+
+"Se rauhoittaa häntä", hän sanoi. "Kun hän edes saa läimähyttää
+piiskaansa! Tiedätkös mitä!" Rouva Grunnet nousi äkkiä pystyyn. "Minun
+poika parkani on joka päivä melkein samallaisessa mielentilassa,
+kuin hänen isänsä ennen häntä Dybbolin linnoituksessa vuonna
+kuusikymmentäneljä, jolloin heidän täytyi antaa ampua itseänsä,
+saamatta ampua vastaan. Minun pojallani ei ole sitä oikeutta, mikä
+minun rengilläni ja palvelustytölläni on. Koko minun väkeni, paitsi
+Sidseliä, on Preussin alamaisia".
+
+"Minä autan häntä siinä, niinkuin sinä autoit miestäsi", huudahti
+Gyrithe ja syleili rouva Grunnetia. "Kaksin on kuitenkin helpompi
+kantaa kuin yksin".
+
+"Jumala sinua siunatkoon, lapseni", sanoi rouva Grunnet, "että sinulla
+on rohkeutta tulla meidän luoksemme. Se, joka yhtyy optantin perheesen,
+on suuremmassa määrässä kuin muut eteläjyllantilaiset verrattava
+pannaan julistettuun".
+
+Molemmat olivat vaiti, He kuuntelivat piiskan iskuja ja hevosen
+kavioiden kapsetta pihalta.
+
+"Mutta missä Karen viipyy?" sanoi rouva Grunnet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niin, missä Karen viipyi?
+
+Varjo oli viime päivinä useasti langennut hänen tiellensä, ja kun hän
+nyt nopeasti kiiruhti kotiin voittaakseen takaisin myöhästyksensä,
+— tiesihän hän että äiti odotti Gyritheä kahville, — niin hän juuri
+ajatteli, miten eivät ihmiset puhuneet mistään muusta kotona,
+kapakassa, toripäivinä kaupungissa eivätkä teilläkään, kun he käyden
+tai ajaen kohtasivat toisensa, kuin tuosta talonostosta. "No, oletko
+sinäkin sen kuullut?" Se oli lähinnä jokaisen mielessä. Ja tuossa
+oli varjokin taas, tavallista lyhyempänä ja terävämpänä, sillä oli
+keskipäivän aika.
+
+"Hyvää päivää", hän sanoi ja hyppäsi aitauksen yli.
+
+Karen pysähtyi hämmästyksestä melkein kivettyneenä, kun hän uskalsi
+niin röyhkeästi häntä puhutella.
+
+Nyt vasta ensi kertaa hän kuitenkin rohkesi sitä tehdä! Hän, Egtvedin
+omistaja!
+
+Karen koetti kulkea ohi, mutta hän seisoi nöyrästi hattu kädessä ja
+salpasi häneltä tien. Hän katseli Karenia tulisilla, aito-reiniläisillä
+silmillänsä ja sanoi kummallisella sotkukielellä:
+
+"Antaa minä anteeksi, mitä minä teke. Minä olla unverschämt [hävytön],
+mutta ei voi muuta tehdä. Te olla niin wunderschön [ihmeen ihana],
+se tulla vaan. — Ottaa minä, sellainen minä olla. Ich bin am Rhein
+geboren." [Minä olen Reinin varrella syntynyt.]
+
+"Ja minä olen Kongeaan rannalla syntynyt", vastasi Karen ylpeästi. "Te
+olette vihollinen, meidän välillämme ei ole mitään. Ettekö tahdo lähteä
+matkoihinne?"
+
+"Minä ei olla Feind" [vihollinen], hän sanoi, "minä olla vaan ostaa
+maa hier im Lande [tässä maassa], minä niemals [ei koskaan] vuodatta
+Tanskan verta. Kuinka te voida niin loukata minua?"
+
+"Mitä se minua liikuttaa?" huudahti Karen. "Mitä te ette ole tehnyt,
+sen on ehkä teidän isänne tai veljenne tehnyt. Mutta teidän kansanne
+on vetänyt miekkansa minun kansaani vasten, — menkää toki pois tieltä!
+Kuuletteko te?"
+
+Saksalainen väistyi äkkiä ja Karen astui ripeästi ohitse.
+
+Mutta ohikulkiessaan Karen vilahdukselta näki hänen rukoilevan
+katseensa.
+
+Saksalainen seisoi vieläkin paljain päin.
+
+"Te olette tanskalainen, ich bin ein Deutscher" [minä olen
+saksalainen], hän sanoi. "Sind wir nicht alle Menchen?" [Emmekö kaikki
+ole ihmisiä?] — — —
+
+"Mutta missä sinä viivyit, pikku Karen?" kysyi hänen äitinsä, — he
+joivat jo toista kuppia kahvia.
+
+Karen vastasi pakollisesti, niinkuin se, joka salaisuutta kantaa,
+tavallisesti tekee.
+
+Hän vetäsi hansikkaat kädestänsä ja kietoi käsivartensa Gyrithen
+kaulaan.
+
+"Tervetuloa takaisin, Gyrithe!" huusi hän. "Onnellinen ihminen, joka
+olet ollut kuningaskunnassa! Sinne minä, optantin tytär, en koskaan
+pääse, en koskaan, vaikka eläisin Methusalemin ikäiseksi. Mutta siinä
+on ollut minun elämäni kaiho, niin kauan kuin voin muistaa. Kun yhdeksi
+ainoaksikin tunniksi edes pääsisi rajan taakse!"
+
+Hän purskahti itkuun.
+
+"No, no", sanoi levollinen ja reipas Gyrithe, jota Karenin äkillinen
+kiihtymys hämmästytti. "Ei tiedä mikä voi tapahtua. Kun olet viettänyt
+häitä Valdemar Borriksen kanssa, niin pääset sinä sinne, niin usein
+kuin tahdot".
+
+Mutta sitten alkoi Gyrithe kertoa. Hän osasi erinomaisen hyvin kertoa,
+ja oli itse seitsemännessä taivaassa.
+
+Eikö hän eilen ollut mennyt salakihloihin Esbenin kanssa? Ja eikö
+hän ollut tehnyt ihaninta matkaa, mitä ihminen voi tehdä, Tanskan
+pääkaupunkiin, Kööpenhaminaan?
+
+Hänelle se varmaan oli viimeinen kerta! Mutta jaksoihan sitä elää
+muistoillansa koko elämän ajan.
+
+Rouva Grunnet ja Karen kuuntelivat henkeään vetämättä.
+
+Gyrithe kertoi, että heti kun laiva kulki merirajan yli, aloitti
+soittokunta soittamaan Tanskan kansallislaulua "Ko'ng Kristian stod ved
+højen Mast!"
+
+Hän kertoi tulosta Korsöriin, liehuvista Tanskan lipuista, kansan
+riemuitsevasta vastaanotosta, kansanjuhlasta, puheista, linnoista,
+museoista, Fredriksbergin puutarhasta, Langelinjestä, Juutinraumasta ja
+"Den tapre Landsoldat" laulusta.
+
+Kaiken tämän kestäessä Sidsel Kjeldsen oli ohikulkiessaan pysähtynyt
+kuuntelemaan, ennenkuin hän jatkoi toimiansa. Hän ei voinut vastustaa
+haluansa, taikavoima pidätti häntä paikoilla.
+
+"Odotappas!" huudahti Gyrithe, joka entuudestaan tunsi Sidselin
+kiireen, "minä kävin Stevnsissä".
+
+Sidsel Kjeldsen jäi seisomaan. Olisi voinut luulla, että oli komennettu
+"seis".
+
+"Herranen aika, kävitkö sinä Stevnsissä?" huudahti hän.
+
+Hän ei ollut vielä luopunut eteläseelantilaisesta puhesävelmästään.
+
+"Kävitkö sinä myöskin Karisegaardissa?"
+
+"En, sinne minä en joutunut", vastasi Gyrithe.
+
+"Sepä vahinko", sanoi Sidsel ja tepsutteli muistuttamaan että aika
+oli jo täpärällä, eivätkä lamput vielä olleet kunnossa, "sillä siellä
+asuvat Risen Kaarle ja Rigmor, marski Albrechtin tytär".[5]
+
+"Ovat asuneet, Sidsel", sanoi rouva Grunnet. "Nehän ovat jo aikoja
+sitten kuolleet".
+
+"Vähätpä siitä, Sidsel", sanoi Gyrithe, "sillä minä kävin Stevnsin
+Liituvuorella".
+
+"Näitkö sinä Liituvuoren kuninkaan?"[6] kysyi Sidsel hiljaa ja
+tahtomattaan risti kätensä.
+
+"En, ilma oli sumuinen, tiedäppä, ja silloin Liituvuoren kuningas
+nukkuu, mutta he elävät kaikki liidusta ja sentähden Stevnsissä on
+varakasta väkeä".
+
+"Olipa se hyvin kummallista, ettet nähnyt Liituvuoren kuningasta",
+sanoi Sidsel hämmästyneenä, "sillä hänet minä olen nähnyt joka ilmalla".
+
+"Se oli ennenvanhaan", vakuutti Gyrithe, "mutta nykyään hän on arka
+kylmälle. Mutta minä kävin myös Keijukaisvuorella".
+
+Hän sanoi sen lohduttaakseen Sidseliä.
+
+"Näitkö Keijukuninkaan?" kysyi vanhus hiljaisella äänellä.
+
+"En, mutta minä tunsin että hän oli siellä, ja myöskin keijukaiset.
+Onhan se yhtä hyvä. Ja minä näin myös Kristian neljännen".
+
+"Näitkö sinä hänet?"
+
+Sidsel kääntyi katsomaan häntä suoraan silmiin. "En", vastasi Gyrithe
+niinkuin tosi oli ja tahtomattaankin hän säpsähti Sidselin katsetta,
+”mutta minä muistin häntä".
+
+"Sillä hän haamuna kummittelee", mutisi Sidsel, jolla ei ollut sen
+enempää aikaa kuuntelemiseen ja läksi askareihinsa.
+
+Gyrithe katsoi hämmästyneenä rouva Grunnetiin. "Sidsel on tänä
+viimeisenä vuonna ollut aivan tylsä", sanoi rouva Grunnet kyynelsilmin,
+"vaikka hänen vanha, terve ruumiinsa toimii totuttuun tapaansa, aivan
+kuin kellonkone, jonka velvollisuudentunto on pannut käyntiin ja joka
+käypi kunnes se kerran ponnahtaa rikki ja pysähtyy".
+
+"Ei hän ole tylsä mieleltänsä, hän on vain tullut uudestaan lapseksi",
+vakuutti Karen, "eikä se ole sama asia".
+
+"Niin, niin", sanoi rouva Grunnet. "Elämän alku ja loppu yhtyvät siten.
+Mutta vanhana stevnsiläisenä on hän nyt kerrassaan kasvautunut kiinni
+rakkaihin taruihin. Ja sentähden minun lapsianikin on ruokittu niillä".
+
+"Niin, aivan niin!" huudahti Karen. "Esben ja minä olemme nähneet
+Liituvuoren kuninkaan ja joka ilta meitä tuuditettiin nukkumaan
+laululla. Vaan varo, lapsi, kuningasta keijuin'. — Kuuleppas, lauletaan
+se yhdessä, Gyrithe. Tulehan nyt!"
+
+Ja Karen kiiruhti pianon ääreen, joka seisoi molempien pihanpuolisten
+ikkunoiden välissä.
+
+"Älkää laulako liian ääneen", varoitti rouva Grunnet. "Santarmi voi
+olla lähitienoilla".
+
+"Hyvä Jumala", naurahti Karen, "pelkäisikö hän Keijukaiskuningastakin!"
+
+Mutta hän soitti sittenkin hiljaa, hyvin hiljaa ja hän ja Gyrithe
+hyräilivät:
+
+    "Oli kesäilta myöhä, ma lehdoss' astelin,
+    join kuohuvasta lähteestä vettä pikarin —
+    vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"
+
+Ulkona oli hiljaista, ei kuulunut hevosen kavioiden eikä Esbenin
+piiskaniskun ääntä.
+
+"Kuuleppas Karen", sanoi Gyrithe, "soitappas nyt: 'Juuri äsken ol'
+sateinen ilma', niin minä laulan siihen mainiot sanat, jotka vast’ikään
+keksittiin Kööpenhaminassa samalla sävelellä laulettavaksi. Ne ovat
+kerrassaan mainiot, sanon sinulle, Kuuntelehan nyt!"
+
+"Hiljaa lapset, hiljaa", varoitti rouva Grunnet jälleen
+sohvannurkastaan.
+
+"No,- mutta äiti", sanoi Karen, "eihän sitä laulua vielä ole kielletty."
+
+Ja hän soitti Gyrithen laulaessa:
+
+    "Mies kumma on tuo eteläjuuti,
+    juro, jäykkä niinkuin koira hän on.
+    Hält' ei saa kelpo germaanien 'huuti!'
+    rutitanskalaista suuta lukkohon.
+    Saksan kielestä hän viis,
+    ja hän rettelöi kuin hiis,
+    'veli vanhempi' kun neuvois 'das und dies',
+
+    Ilo miksi ei silmissänne kiillä?
+    Saksan kielihän on niin sujuvaa.
+    Apenrade, Hadersleben! mikä niillä
+    on haittana? Du lieber Gott, ach ja!
+    Rothenkrug, Gravenstein
+    aina sanokaa te näin —
+    vain aatella saa tanskaks salaapäin."
+
+Ensi alussa Karen soitti hiljaa, hyvinkin hiljaa, mutta sitä myöten
+kuin sanat lystikkäällä ivallaan kiihoittivat häntä, muuttuivat Karenin
+akordit voimakkaammiksi ja Gyrithen kaunis, heleä ääni täysinäisemmäksi.
+
+"Te laulatte liian äänekkäästi, lapset", kuului jälleen rouva Grunnetin
+varoittava ääni.
+
+Samassa kuului kova koputus ikkunaruudulla ja he näkivät preussilaisen
+santarmin ulkopuolella.
+
+Karen hypähti pystyyn, mutta santarmi poistui heti.
+
+"Siinä se oli saksalainen nyrkki!" naurahti Gyrithe.
+
+"Niin, niin, nyt teitä sakoitetaan, lapset", sanoi rouva Grunnet.
+
+Seuraavana päivänä sai luonnollisesti hän sekä molemmat nuoret tytöt
+kutsun tulla nimismiehen luo.
+
+Koska santarmi sen johdosta, että puutarhanpuolinen huone kävi läpi
+rakennuksen ja että siinä oli ikkunoita kummallakin puolella, oli
+selvästi nähnyt, ettei huoneessa ollut muita kuin nuo kolme henkeä,
+niin kutsunta koski ainoastaan heitä ja he yksin olivat syyllisiä.
+
+"Siitä vasta tulee hauskuus", arveli Gyrithe, kun toiset tulivat
+Borrisgaardiin häntä hakemaan.
+
+"Ei", vastasi rouva Grunnet, "sinun ei pidä käsittää sitä sillä
+tavalla. Parempi, kymmenen kertaa parempi on suuttua vääryydestä kuin
+nauraa sille".
+
+"Niin, Jumala ties", sanoi Gyrithe. "Jos on varmasti vakautunut siitä,
+että vihollisen aikeet vihdoin menevät tyhjiin, kun hän saattaa itsensä
+naurettavaksi taistellessaan tervettä järkeä vastaan, niin täytyy
+nauraa koko joukolle".
+
+"Ei mikään ärsytä pahemmin kuin nauru ja pilkka ja sentähden ei ole
+viisasta pilkata vihollista".
+
+Sitä on kuitenkin helpompi sanoa kuin tehdä. Kun vihollinen itse tekee
+itsensä naurettavaksi, niin eihän häntä voi siitä estää.
+
+Ja aivan oikein! Pieni, kiivas kotisaksalainen, jonka viikset olivat
+ylös kiverretyt keisari Vilhelmin malliin, kävi suorana ja kapperana
+heidän kimppuunsa ja heti ensimäiseksi kysyi olivatko he laulaneet
+maankavalluslaulun, "kurz und gut ein dänisches Königslied? [sanalla
+sanoen: tanskalaisen kuningaslaulun?]
+
+"Me emme osaa puhua saksaa, ja ymmärrämme sitä hädin tuskin", sanoi
+rouva Grunnet.
+
+"Denn können Sie ja Dänisch sprechen!" [Voittehan te ainakin tanskaa
+puhua!] huusi Furchtegott äissään. "Also" [siis] — hän kääntyi rouva
+Grunnetin puoleen, — "Sie haben es gestanden, dass Sie ein Lied für
+den dänischen König gesungen haben? [Te olette myöntäneet laulaneenne
+laulun Tanskan kuninkaalle.]
+
+"En, sitä minä en ole myöntänyt". Rouva Grunnet oli aivan levollinen.
+"Minä en ole koskaan laulanut, enkä senvuoksi voinut eilenkään laulaa".
+
+"Aber Sie haben es ja gethan!" [Mutta tehän olette sen tehnyt!] huusi
+nimismies ja kääntyi uhkaavasti Karenin ja Gyrithen puoleen. "Der
+Gendarm hat es gesagt, dass Sie von einem König gesungen haben. War
+es ein dänischer König? [Santarmi sanoi teidän laulaneen eräästä
+kuninkaasta. Oliko se tanskalainen kuningas?]
+
+"Niin, se oli tanskalainen kuningas. Kyllä se sitä oli", sanoi Karen ja
+iski silmää Gyrithelle. "Se oli Keijukuningas".
+
+"Ich habe nie den Namen gehört. Residenz?" [En ole koskaan sitä nimeä
+kuullut. Hallituspaikka?] Oli vanha tapa kysyä hallituspaikkaa.
+
+"Keijuvuori".
+
+"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?]
+
+"Keijuvuori Stevnsissä".
+
+"Wann starb er?" [Milloin hän kuoli?]
+
+"Sitä en tiedä", vakuutti Gyrithe, joka heti huomasi minne Karen
+suuntasi, ja halukkaasti seurasi samoja jälkiä.
+
+"Notieren Sie!" [Merkitkää!] huusi nimismies poliisipalvelijalle,
+joka hyvällä eteläjyllannin kielellä oli saanut "voron vartijan"
+pilkkanimekseen. "Der Name!" [Nimi!]
+
+"Keijukuningas".
+
+Poliisipalvelijalle:
+
+"Schreiben Sie: Haben gestanden, sie haben ein Lied einem dänischen
+König, sogenannt Keijukuningas, zur Ehre gesungen. Wann hat er
+regiert?" [Kirjoittakaa: ovat tunnustaneet laulaneensa laulun
+tanskalaisen, niinsanotun Keijukuninkaan kunniaksi. Milloin hän
+hallitsi?]
+
+"Te erehdytte", keskeytti rouva Grunnet puhetta, "Keijukuningas ei ole
+kukaan muu kuin —"
+
+"Wenn Sie nicht gefragt werden, schweigen Sie! Wann hat dieser
+Keijukuningas regiert!" [Kun teiltä ei kysytä, niin olkaa vaiti.
+Milloin tuo Keijukuningas hallitsi?]
+
+"Monta vuosisataa sitten", selitti Gyrithe.
+
+"Hän hallitsee yhä vieläkin", väitti Karen.
+
+"Was! Er regiert noch immer! Wenn er seit mehreren Jahrhunderten
+regiert hat?" [Mitä! Hallitseeko hän yhä vielä! Jos hän jo monta
+vuosisataa sitten hallitsi?]
+
+Mutta rouva Grunnet, joka arveli, että pilaa jo piisasi, ojensi hänelle
+erään laulukirjan, osoitti sivua ja lisäsi selitykseksi.
+
+"Keijukuningas merkitsee saksaksi Erlkönig".
+
+Nimismies repäisi kirjan käteensä ja luki.
+
+"Ach so!" [Vai niin!] mutisi hän; hänen kasvonsa venyivät pitkiksi ja
+hän heitti kiivaasti kirjan luotaan. "Aber jetzt das andere Lied! Lass
+hören! Sagen Sie mir es einmal vor!" [Mutta nyt toinen laulu. Antakaa
+kuulla. Lukekaapa se minulle.]
+
+"Nyt täytyy olla korvat höröllään!" ajatteli Gyrithe, jonka täytyi nyt
+yksin ajaa asiaa, kun toiset eivät osanneet laulua ulkoa.
+
+Ja olipa se hyvä, sillä hänellä oli siksi paljon mielenmalttia, että
+hän jätti molemmat ensi värssyt sanomatta ja alkoi vasta kolmannella:
+
+    "Sonderburgit, Inselm Alset, Düppel Mühlet,
+    wunderschön, miten nimet ne soi.
+    Ja niitä vähimmälläkään sä syyll' et
+    toki saada väärään kurkkuhun voi.
+    Musta-puna-valkeaa
+    aina muista liehuttaa — — —!"
+
+"Nun ja, das ist gut! Recht schön!" [No niin, hyvä on, oikein hyvä.]
+keskeytti nimismies Gyritheä ikäänkuin korkeamman sallimuksen
+johtamana; sillä säe "Oma lippus, jos musta putoaa!" oli vielä
+lukematta.
+
+Karen ja Gyrithe katsahtivat toisiinsa sanomattoman hämmästyneinä.
+
+Äkkiä selvisi asia molemmille tytöille. Nimismies käsitti laulun aivan
+vakavasti! Se meni häneen kuin lämmin leipä!
+
+"No niin, koska hän niin tahtoi, niin tyytyköön kohtaloonsa. Kun hän
+välttämättä tahtoi olla narri, niin heidän asiansa ei ainakaan ollut
+peitellä hänen tuhmuuttansa."
+
+Ja Gyrithe jatkoi rohkeasti:
+
+    "Olen preussilainen! Kannan korkealla
+    ma kotkitetun piikkikypärän.
+    Sull' eikö syki riemu rinnan alla?
+    Saat arvon, kunnian niin ylevän!
+    Saksan tavan vartia
+    saat olla korkea!
+    Saksan vallass' eikö koko maailma?"
+
+Nimismies siveli tyytyväisenä saksalaisia viiksiään.
+
+"Nun ja, das lässt sich hören!" [No niin, tuota kannattaa kuulla!]
+sanoi hän ja maiskutti suutaan. "Das ist ganz gut. Der Gendarm hat
+alles misverstanden. Gehen Sie nur! Ich habe nichts zu bemerken" [Se on
+hyvä. Santarmi on ymmärtänyt väärin. Menkää vaan. Ei minulla ole mitään
+muistutettavaa.]
+
+Kun he istuivat vaunuissa ja ajoivat pois iloisesti piiskaa
+läimähytellen, — Karen oli ohjaksissa, — pääsi vihdoinkin iloisuus
+valloille, jota he niin kauan vaivoin olivat pidätelleet.
+
+Maan omia lapsia! Tässä ilmassa kasvaneita, tässä maaperässä syntyneitä!
+
+Hyvä Jumala, kuinka he nauroivat! Rouva Grunnetinkin silmät tulivat
+aivan täyteen kyyneliä ja vihdoin ne vierivät poskia pitkin.
+
+    "Surua hälle mietti
+    he vieraat viekkahat,
+    omassa linnass' orjaks
+    hänt' ilkkuin vaativat.
+
+    Mut juuri kun sitoneensa
+    hänet luulivat lujimmin,
+    hän nauroi niin kirkkaasti
+    että kaikk' kahlehet kirposkin".
+
+Nauru kajahteli vapauttavana yli niittyjen ja pelästytti jäniksen, niin
+että se ällistyneenä hypähti tien poikki aivan hevosen kuonon ohitse.
+
+Se kaikui kepeänä ja raikkaana syksyisessä, kirkkaassa ilmassa. Niin
+kirkas oli tuo ilma, että kaikki siinä tuntui siirtyvän lähemmäksi.
+Niin, yksin kirkon tornikin näytti astuvan aivan heidän luoksensa.
+
+Tilhit keräytyivät ahnaillen pihlajamarjojen punaisia terttuja ja
+ruskean- ja kullanpunervassa metsässä vikkelät oravat keräilivät
+touhussansa pähkinöitä somien käpäliensä väliin, vaikka närhi
+kovasti kilpaili heidän kanssaan ravinnosta pähkinäpensasaidoissa ja
+innokkaasti pureskeli pähkinöitä, ja pienet, vikkelät peltohiiret taas
+juoksentelivat edes takaisin kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa
+paikoissa ja puuhasivat tavattomasti taloudentoimissaan.
+
+Sänkipelloilta kaikui varisten, peltovaristen ja naakkojen sortuneet,
+varoittavat huudot: "Talvi lähestyy! Talvi lähestyy!"
+
+Harakat hyppelivät uteliaina ylt’ympärinsä, loruilivat ja puuttuivat
+vahingoniloisina ja lörpöttelevinä niinkuin ainakin keskusteluihin.
+
+Ja mäen kukkulalla kaukana lännen puolella kokosivat tuulimyllyt
+heikoimmankin tuulenhenkäyksen siipiinsä, jotka valkeuttaan hohtavina
+hiljalleen alkoivat pyörähtää ympäri.
+
+Jospa rivakka tuuli pian nousisi yli maan ja puhaltaisi kelpo lailla,
+sillä viljakasat olivat jauhamista vailla.
+
+Eipä tuulella olisi ollut aikaa olla työttömänä!
+
+Vaunut tulivat tiellä heitä vastaan. Ne olivat kepeät jahtivaunut
+hyvän juoksijan jäljissä. Nuori, kaunis mies istui yksin ajamassa ja
+väistyessään sivulle nosti hän kunnioittavasti hattuaan.
+
+"Kuka tuo oli?" kysyi rouva Grunnet, joka ei ollut huomannut polttavaa
+punaa, joka samassa silmänräpäyksessä kohosi Karenin poskille,
+luulisinpä melkein tuntevani kaikki tällä paikkakunnalla".
+
+"Niin, Jumala tiesi", sanoi Gyrithe. "Ehkä se oli Egtvedin saksalainen".
+
+"Sinäpä sen sanot". Rouva Grunnet käänsi päätään ja katsoi hänen
+jälkeensä. "Minä näin äskettäin hänen kulkevan ohitsemme, mutta en minä
+sen tarkemmin, häntä katsellut".
+
+Karen ei sanonut sanaakaan. Ja mitäpä hän olisi sanonutkaan? Sitäkö
+että hän oli kohdellut häntä hävyttömästi?
+
+Se vielä puuttuisi! Esbenkin kiivaudessaan voisi siihen sekaantua.
+
+Mutta katse, jonka hän nyt ohikulkiessaan oli luonut Kareniin, oli
+melkein suudelmaakin pahempi.
+
+Jospa hän olisi voinut lyödä häntä pienellä nyrkillään vastoin kasvoja,
+— sen hän todellakin olisi tehnyt!
+
+Karen heilutti piiskaa ja Gyrithe lauloi loppusäkeet, jotka hän
+viisaasti kyllä oli tähän asti säästänyt:
+
+    "Schleswig-Holstein meerumschlungen" ala laulaa,
+    "Gott mit uns" kiltti lunnahanas,
+    "Hoch der Kaiser!" vain huuda täyttä kaulaa,
+    juo pohjaan malja Bismarck-jumalas,
+    kohta Saksan santarmi
+    sinut hellän-hellästi
+    virkapovustansa vasten painavi.
+
+    Siinä pettyi Saksan Mikko mieleväinen,
+    laati laskunsa ilman isäntää.
+    Ei saksalaista juuti juropäinen,
+    "kieli maailman" hält' oppimatta jää.
+    "Sehr famos!" hän vastaa vain.
+    "Opin tanskan taatoltain,
+    ja mun poikani mun pysyy poikanain".
+
+Kun he ajoivat Borrisgaardiin, niin Valdemarin isä oli heitä vastassa.
+
+Kuinka voimakkaalta ja rehelliseltä hän näytti seisoessaan leveiden
+ja komeiden portaiden ylimmällä asteella, ja astuessaan rikkaan
+maanomistajan varmuudella niitä alas hän sanoi hymyillen:
+
+"Millä ilolla te tulettekaan! Voisipa luulla että olisitte päässeet
+kuudenkymmenen markan sakoilla".
+
+"Niin, niin, odotahan vaan!" vastasi rouva Grunnet. "Annappas meidän
+ensin päästä sisään ja riisua päältämme, niin saatte kuulla koko jutun".
+
+Eipä ihme että Borrisgaard oli koko perheen ylpeys.
+
+Se oli kerrassaan vanhan sukukartanon kaltainen, sillä sen suuri,
+valkoinen päärakennus, joka siinsi pitkän, valtavan lehmuskäytävän
+päähän, oli palatsityyliin rakennettu ja sen puutarha oli kuin suuri
+puisto.
+
+Eipä ihme liioin, että Grunnetilaisille koitti oikeat herrain päivät
+kun he tulivat Borrisgaardiin käymään.
+
+Eikä ainoastaan rouva Grunnetille, jonka lapsuuden koti se oli, vaan
+ennen kaikkea Esbenille ja Karenille.
+
+He tunsivat itsensä turvallisemmiksi täällä, ikäänkuin enon
+preussilaisen kansallisoikeuden suojassa. Ja vaikka se ei merkinnytkään
+niin hirveän paljon, kun niiksi tuli, niin oli se sittenkin paljoa
+parempi, kuin täydellinen oikeudettomuus.
+
+Tosin ei täälläkään Tanskan lippu liehunut, mutta tyhjän lipputangon
+asemasta oli suurella kentällä, portaiden edustalla, sievästi
+järjestetty kiviröykkiö ja sammalten keskellä siinä kasvoi joka vuosi
+mitä ihanimpia puna-valkoisia unikkoja.
+
+Ei mitään Karen ja Esben kadehtineet niin suuresti enon luona kuin
+tuota unikkojen koristamaa kiviröykkiötä.
+
+Jospa hekin olisivat uskaltaneet laittaa sellaisen Højemarken pihalle!
+Mutta ei sitäkään uskaltanut! Heidät olisi sen johdosta voitu
+karkoittaa.
+
+Kun he astuivat korkean hallin kaltaiseen eteiseen, jossa hirvensarvet
+ja pyssyt koristivat valkoiseksi öljyttyjä seiniä, huudahti Borris:
+
+"Kuulkaa lapset, kiiruhtakaa nyt heti ylös pukeutumaan, sillä vieraita
+tulee aivan kohta, ja siitä tulee aika pauke, sen minä teille lupaan.
+Tuttavia ja sukulaisia koko tienoolta, ja sitten me nimitämme sen
+kihlajaisseuraksi ja julkaisemme kihlauksen samalla".
+
+"Mutta herra Borris!" huudahti Gyrithe pelästyksissään.
+
+"Herra Borris sinne ja herra Borris tänne! Etkö luule minun
+tarkoittavan sitä, mitä minä sanon? Kun minun parhaan ystäväni tytär
+on minun luonani käymässä ja hän sillä välin on nähnyt hyväksi
+mennä kihloihin minun sisarenpoikani kanssa, niin kihlajaiset
+vietetään täällä Borrisgaardilla ja sillä hyvä! Minä en ole tottunut
+vastaväitteisiin. Isoäiti Frandsen on täällä, mutta isoisä ei voinut
+tänään irtautua krouvistaan".
+
+Hän nipisti Gyrithen punastuvaa poskea.
+
+"Vähän ajan kuluttua tulee Esben ja minä sanoin nimenomaan, ettei hän
+saa tulla tänne ilman Sidsel Kjeldseniä".
+
+"Siitä ei tule mitään!" nauroi rouva Grunnet.
+
+"Ei, tiedätkös eno!" vastusteli Karen. "Sidsel ei ole kymmeneen vuoteen
+käynyt puutarhanporttia kauempana — ei edes kirkossakaan. Sen jälkeen
+kun me saimme saksalaismielisen pappimme, on hän muuttunut täydeksi
+pakanaksi".
+
+"Siksi me kaikkikin pian tulemme, ja sentähden meidän pitäisi
+perustaa vapaaseurakunta, samoin kuin Haderslevissä ja Bovlundissa on
+tehty. Mutta Sidsel tulee varmaan! Häihin hän ei pääse, sillä nehän
+vietetään kelpo ystäväni Jens Vognsenin luona Alsissa, mutta Esbenin
+kihlajaisista hän ei saa olla poissa. Mutta nyt kaikki yläkerrokseen!
+Tuolla tulevat jo ensimäiset vaunut!"
+
+Kun Karen ja Gyrithe lapsina olivat käymässä Borrisgaardissa, niin
+heidän suurin huvinsa oli olla hippasilla yläkerroksen matalissa
+käytävissä.
+
+Ne risteilivät mitä ihmeellisimmissä ja hämmästyttävimmissä kohdissa,
+siellä saattoi kulkea harhaan ja tarvittiin oikeaa sodanjohtotaitoa
+voidakseen yllättää etsijäänsä.
+
+Ja millainen kaiku noissa käytävissä oli! Jos huusi "halloota", niin
+kaiku vastasi joka taholta, niin että väki pihalla saattoi otaksua
+ketunajon olevan talossa, koiranhaukuntoineen, metsästäjineen ja
+ajajineen, sillä Hektor oli aina heidän kintereillään.
+
+Mutta ei siinä kyllin! Siellä oli ovia joka puolella, ja ne johtivat
+kahteentoista vierashuoneesen. Niin, olipa se vierasvarainen ja tilava
+talo!
+
+Suuresta makuuhuoneesta Karen ja Gyrithe näkivät vaunujen toinen
+toistensa jälkeen vierivän kujaa myöten pääportaiden edustalle.
+
+"Sinun enosi on kuin kuningas ainakin kuninkaankartanossaan", hymyili
+Gyrithe. "Hän saa kaikki tottelemaan ja hän tekee mitä hän itse tahtoo.
+Esimerkiksi kun hän minut yllätti tuollaisella tavalla".
+
+"Tuolla on Esben ja Sidsel!" huusi Karen. "Kiireesti heitä
+vastaanottamaan!"
+
+Kun he tulivat alas, niin he näkivät Sidselin, vanhoine, ryppyisine
+kasvoineen, seisovan eteisessä suuri, jäykkä päähine päässänsä ja
+katselevan avuttomana ympärilleen, niinkuin joku, joka on joutunut pois
+suunniltaan.
+
+"Mutta hyvä Jumala; mitä minä täällä teen?" kysyi hän valittaen.
+
+"Kuuleppas Sidsel", vastasi Esben ja käytti samalla tilaisuutta
+salaisesti puristaakseen Gyrithen kättä, "sinähän olet täällä
+Gyrithen ja minun kunniakseni. Sinä olisit katunut perästäpäin, niin
+aina kuolinpäivääsi asti, jos et olisi ollut mukana juomassa meidän
+kihlajaisiamme".
+
+"Mutta minun olisi pitänyt saada yhtä ja toista käsistäni, ja
+sitäpaitsi täällä on niin paljon vieraita".
+
+Sidsel oli aivan onneton ja hänen oli nyt jo vaikea seisoa hiljaa aivan
+kuin siivon, kankeajalkaisen hevosen, joka kerran vauhtiin päästyään ei
+voi muitta mutkitta pysähtyä. Hänellähän oli aina jotain, jota olisi
+pitänyt saada "käsistänsä".
+
+"Tule nyt, Sidsel!"
+
+Gyrithe tarttui päättäväisesti häntä käsivarteen kiinni ja hetken
+kuluttua seisoi Sidsel pää vapisevana, kokoonkääritty nenäliina
+laihoissa, tärisevissä käsissänsä, keskellä suurta saalia, jossa
+lempeä, hienopiirteinen talon emäntä, mustassa silkkihameessansa, otti
+hänet huostaansa.
+
+Kuinka lempeä ja hieno tuo rouva Borris oli!
+
+Pitkä ja solakka kuin nuori tyttö, silmät suuret kuin metsäkauriilla,
+eikä ainoatakaan hopeahiusta mustissa suortuvissa.
+
+Ja yhtä äänekästä ja ryhdistyttävää kuin hänen miehensä puhe oli, —
+olisi melkein voinut luulla, että hän aina komensi kompaniian rintamaa,
+— yhtä hillityltä ja rauhoittavalta hänen äänensä kuului.
+
+"Se oli kuin lähteen pulputus", sanoi Gyrithe.
+
+Sidsel, joka sillä välin kulki omiin mietteihinsä vaipuneena, sillä hän
+oli hiukan kuuro, kaipasi silminnähtävästi rakasta tomuliinaansa.
+
+Jos hän sattui tuolin selän tai pöydän läheisyyteen, niin hän heti,
+salavihkaa, rupesi hieromaan sitä nenäliinallaan.
+
+Hän katseli salaisesti ympärilleen, ja hytkähti vähä väliin, ikäänkuin
+häntä olisi saatu rikoksesta kiinni. Vihdoin istuttiin pöytään,
+ja pöytä notkui kukkien, viinien ja hyvän ruuan painon alla. Sitä
+koristivat punavalkoiset fuksiat ja kaksi Tanskan lippua jalustoillaan.
+
+Borris esitti suuren riemun vallitessa kihlattujen maljan ja arveli
+suureksi onneksi Gyrithelle, tulevalle optantinvaimolle, että hän oli
+alkanut uransa tällä kulmalla Eteläjyllantia valloittamalla itse herra
+Fürchtegottin.
+
+"Ja sinä Esben, liikanimeltäsi 'Nopsa', sinä olit sukkela käänteissäsi
+niinkuin ainakin ja anastit morsiamen alsilaisilta".
+
+Gyrithe punastui, kun hänen täytyi vastaanottaa se malja.
+
+"Ehkä yhdet kihlajaiset tuovat toisetkin mukanaan", hymyili Borris
+ja iski silmää Karenille, "mutta joka asia ajallansa. Ei uskovalla
+kiirettä ole".
+
+Hän tyhjensi lasinsa ja laski sen lujasti pöytään.
+
+Tuo viittaus saattoi Karenin ilmeisesti hämilleen, varsinkin kun kaikki
+katsoivat häneen ja Valdemar istui aivan häntä vastapäätä, pöydän
+toisella puolella.
+
+Se puuttui vain, että he päättäisivät hänen kohtalostaan kuin
+tahdottoman olennon, joka kaikkeen sanoisi jaa ja amen, ja jolle he
+voisivat tehdä mitä hyvänsä!
+
+Hän murensi hermostuneesti leivän pöytäliinalle ja hänen pieni, pyöreä
+kätensä vapisi melkein yhtä paljon kuin Sidselin.
+
+"Minä tahtoisin esittää toisenkin maljan", sanoi Borris hetken kuluttua
+ja kohosi pystyyn.
+
+Karenin korvat kuumenivat jälleen.
+
+"Sinä olet vanha, Sidsel", jatkoi hän koroittaen ääntänsä, jotta Sidsel
+häntä paremmin kuulisi.
+
+"Niin, vanha minä olen", sanoi Sidsel terävällä, sointuvalla
+äänellänsä, joka pikemmin sopi nuorelle, reippaalle pojalle, kuin
+vanhalle, raihnaiselle naiselle.
+
+Esben arveli aina, että hänen äänessään oli jotain torvensävelen
+tapaista.
+
+Toiset kuurot puhuvat hyvin hiljaisella äänellä, toiset taas hyvinkin
+kovaa; viimemainittuihin kuului Sidsel.
+
+"Ensi Mikonpäivänä minä täytän kahdeksankymmentäviisi vuotta ja olenpa
+minä saanut kokea yhtä ja toista", lisäsi Sidsel selitykseksi.
+
+Hyvä Jumala, kuinka laiha hän oli! Hänen ruumiissaan oli melkein
+yksinomaan suoria kulmia, lyhyesti sanoen kaikenlaisia teräviä kulmia
+ja särmiä.
+
+Matemaatikko olisi joutunut haltioihinsa nähdessänsä hänet.
+
+"Voisipa melkein repäistä vaatteensa häneen", oli Esben kerran sanonut.
+
+Mutta kun Esben joskus piloillansa sanoi häntä "riiviraudaksi" — Esben
+oli näet sukkelapäinen ja suulas —, niin hänen äänessään oli hellä,
+melkein säälivän kunnioittava sävy.
+
+Hän paraiten tiesi, pikku pojasta saakka, että Sidselillä oli sydän
+oikealla kohdallansa.
+
+Sidsel saattoi puolustaa sitä, joka oli hänelle rakas. Vanhan
+sankarinaisen sielu oli mennyt Sidseliin sillä kertaa kun hän syntyi
+kotonaan pienessä torpparin tuvassa Karisgaardin luona.
+
+Kahiseva päähine seisoi jäykkänä kuin rautateline hänen kapean päänsä,
+"myssytukin" ympärillä, joksi Esben sitä nimitti.
+
+Aika oli kuivettanut hänen ruumiinsa ja kasvonsa pergamentin
+kaltaiseksi, mutta hänen harmaat silmänsä olivat vilkkaat, terävät ja
+kirkkaat kuin linnun.
+
+"Stevns on jotain erityistä, Sidsel", jatkoi Borris, seisoen lasi
+kädessä pöydän ylimmässä päässä, "jopa Kristian neljännenkin mielestä
+käynti Stevnsissä oli aivan erikoinen tapahtuma, ja sinäkin olet jotain
+aivan erityistä. En tiedä johtuneeko se siitä että olet syntynyt
+Stevnsissä, mutta onhan siinäkin jo jotakin, että peikot anastivat
+sinut kerran lapsena ollessasi ja että olet nähnyt sekä keijukuninkaan
+että keijukaiset keijukummulla. Eikö niin, Sidsel?"
+
+Sidsel nauroi ääneensä.
+
+"Niin, voihan se olla," sanoi hän, "vaikka ei ole hyvä tietää, mitä
+pahat ihmiset voivat keksiä".
+
+"Niin, niin, Sidsel, niin me arvelemme! Mutta yksi asia on varma ja
+sitä sopii tänä päivänä muistaa loistavana esimerkkinä Esbenille
+ja Gyrithelle, Valdemarille ja Karenille ja kaikille vanhoille ja
+nuorille, jotka ovat täällä läsnä, sopii muistaa ja kunnioittaa,
+pyytämättä sinulta siihen lupaa, Sidsel! Tänä vuonna on kulunut
+neljäkymmentäviisi vuotta siitä kuin sinä ja Esbenin ja Karenin isoäiti
+kuljitte kuumimmassa tulessa taistelukentällä Dybbolin luona —".
+
+"Se oli vuonna neljäkymmentäyhdeksän!" kuului Sidselin läpitunkeva ääni.
+
+"Ja annoitte haavoittuneille vettä ja autoitte sitomaan heidän
+haavojansa".
+
+"Onpa siinäkin jotain muistamista!" puuttui Sidsel puheesen, "ikäänkuin
+ei kuka muu hyvänsä olisi voinut sitä tehdä".
+
+"Sitä ei kuka muu hyvänsä olisi voinut tehdä, Sidsel", sanoi Borris.
+"Minä tunnen ihmisiä, jotka olisivat paenneet kuin jänikset. Siellä oli
+kova kuulasade, Sidsel!"
+
+"Olipa kyllä", myönsi hän, vaikka hän ei halunnut tunnustaa sitä.
+
+"Ja toinen toisensa jälkeen sortui maahan ylt’ympärillä kuin kaatuneet
+puut. Upseerit, ja sotamiehet rukoilivat teitä poistumaan, mutta sinä
+ja Maria, te nauroitte vaaralle ja jäitte paikollenne, kunnes ei
+ainoatakaan haavoittunutta ollut jäljellä. Kiitos kaikkien puolesta,
+Sidsel!"
+
+"Herranen aika", vastasi vanhus, jonka oli vaikea kohota pystyyn, mutta
+yritti kuitenkin Karenin avulla, koska kaikki muutkin sitä tekivät.
+"Maksaako vaivaa sellaisesta melua nostaa? Koska sotamiehet saattoivat
+siellä kulkea, niin miksipä emme mekin. Ja kuulat eivät osunneet
+meihin, niinkuin näette. Mutta jos ne vielä kerran vingahtelisivat
+korvissani", Sidselin silmät ihan säkenöivät taistelunhalusta, "niin
+minä lausuisin vain kiitokseni, sillä se olisi kuitenkin jotain
+todellista. Sitten sitä tiedettäisiin, mistä on kysymys. Pitäkää ruudit
+kuivina, lapset!"
+
+Suosionosoitukset olivat myrskyiset ja Sidselille osoitettiin suurta
+kunnioitusta.
+
+"Sinä elät vielä neljässäkymmenessäyhdeksässä, Sidsel", sanoi Esben,
+joka kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja auttoi häntä jälleen
+istualleen. "Sinä et voi tottua meidän paikalla-marssiimme. Sinäkin
+olet haamu, Sidsel, hyvien, vanhojen aikojen haamu, samoinkuin
+Liituvuoren kuningas".
+
+Ja sitten puhelu aivan itsestään kääntyi talonostoon.
+
+"Kas nyt me vihdoinkin olemme saaneet pitäjäämme vakoilijan, joka voi
+antaa meidät ilmi, jos käännähdämme vuoteessammekin", huudahti Borris.
+"Tähän asti meillä on ollut enemmänkin kuin tarpeeksemme santarmeista.
+Mutta sivilipukuiset vakoilijat ovat kymmentä vertaa pahemmat".
+
+"Hän on luultavasti tullut tänne katselemaan maan tyttäriä, voidakseen
+jos mahdollista kaapata itselleen suurimmat myötäjäiset", arveli toinen.
+
+"Siitä ei vaaraa", sanoi Esben lyhyesti. "Minä en voi kuvitella, että
+tällä paikkakunnalla olisi ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi kyllin
+kunniaton kallistamaan hänelle korvaansa".
+
+"Kunniaton on kova sana, kun rakkaudesta on kysymys", hymyili rouva
+Borris, "sellaista on ennen tapahtunut ja voi tapahtua vieläkin".
+
+"Ei hän ole niin paha, kuin miksi te häntä luulette", sanoi Karen äkkiä.
+
+Hänen mielestään piti toki puolustaa poissaolevaa.
+
+Valdemar katsahti äkisti ylös.
+
+"Missä sinä olet nähnyt hänet?" kysyi hän.
+
+"Niin, missä sinä olet nähnyt hänet?" sanoi Karen lyhyesti. "Missä
+näkee kuljeksivan miehen? Hän näyttää varsin kelvolliselta, ja joka
+tapauksessa ei hän sille mitään mahda, että hän on saksalainen".
+
+"Niin, niin", huudahti Esben. "Leimatkaamme kerta kaikkiaan
+maankavaltajaksi jokainen, joka myö isiensä maan viholliselle!"
+
+"Hiljempaa, hiljempaa!" sanoi Borris, katsahtaen pitkää riviä pöydän
+kummallakin puolella — ne olivat kaikki kelvollisia ja urhoollisia
+miehiä ja kunnon naisia, koeteltuja, taisteluun tottuneita urhoja joka
+ainoa! "Kun kelpo tanskalainen mies on joutunut ahtaihin oloihin ja
+kunniallisena miehenä tahtoo jokaiselle antaa omansa eikä halua tuottaa
+aineellista vahinkoa toisille maamiehillensä, niin älköön kukaan
+minun kuulteni uskaltako heittää ensimäistä kiveä, kaikkein vähimmin
+kukaan tanskalainen etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, joka on
+asian tiennyt, joka olisi voinut pelastaa hänet, mutta ei ole tahtonut
+sitä tehdä. Ei, jättäkäämme häpeä heidän osallensa ja antakaamme
+maanpettäjän nimi jokaiselle, joka on myönyt ansaitsemisen vuoksi,
+jokaiselle, joka on myönyt kansalliskunniansa niin ja niin monen
+tuhannen preussilaisen markan lisävoiton tähden!"
+
+"Hyvä!" huudettiin joka puolelta ja kaikki nousivat ylös.
+
+Borris puhui kuin mies, jolla on vaikutusvaltaa.
+
+Kun hän istui tuossa pöydän päässä, hartiakkaana ja kookkaana —
+hänen sileäksi ajetut kasvonsa ilmaisivat tahdonlujuutta, suun
+piirteet olivat kauniit ja silmät teräksenharmaat — niin oli hän kuin
+päällikkö luotettavien miestensä keskellä. Vanhojen viikingien arvokas
+jälkeläinen, viikingien, jotka kulkivat vieraita maita valloittamassa.
+
+Oli helppoa käsittää, että Borris oli eteläjyllantilaisten
+etevimpiä johtajia, toimekas sekä neuvonantaja että työntekijä,
+aina ensimäinen paikalla kun kansallinen taistelu oli kysymyksessä,
+mukana kieliyhdistyksessä, kouluyhdistyksessä, vaaliyhdistyksessä,
+maalaisyhdistyksessä, itseoikeutettu saksalaistenkin kesken
+kunnallisiin luottamustoimiin, kaikkien kunnioitusta nauttiva, yksin
+vihollisenkin!
+
+"Päätämmekö siis, ettei tästä lähin päästetä ainoatakaan taloa tässä
+pitäjässä saksalaisten käsiin, jos voimme sen jollakin tavalla vain
+estää?" kysyi Borris ja iski pöytään. "Voisimme lyöttäytyä neljä tai
+viisi yhteen, jos yksi tai pari ei siihen kykenisi".
+
+"Hyvä! Hyvä!"
+
+Kaikki nousivat pöydästä ja vahvistivat päätöksensä voimakkailla
+kädenlyönneillä.
+
+Sidselkin nousi ylös, mutta hänen oli vaikea päästä liikkeelle. Kun
+"koneisto", niinkuin hän itse sanoi, vain ensin pääsi käyntiin, niin se
+kulki itsestänsä.
+
+Vieraat olivat kaikki lähteneet ja viimeiset kuhnailijat, Grunnetin
+perhe Højemarkesta, olivat valmiit nousemaan vaunuihin.
+
+"Kuulkaapas!" huusi Borris. "Antakaa minun ajaa teidän kanssanne kujan
+päähän, niin voitte jättää minut krouvin luokse. Tahtoisin puhutella
+Frandsenia".
+
+Hän otti päällystakkinsa ja nousi ajajan penkille, Esbenin viereen.
+
+Rouva Borris ja Gyrithe toivottivat hyvää yötä ja Hektor juoksi
+haukkuen hevosten jaloissa, heidän lähtiessään matkaan.
+
+"Tervehtikää isoisää!" huusi Gyrithe, jonka äiti oli Frandsenien ainoa
+lapsi. "Sanokaa, että isoäiti jää tänne yöksi".
+
+Kun he ajoivat täyttä ravia kujaa alas, niin he kuulivat, kuinka pääovi
+suljettiin ja rautasalpa työnnettiin eteen.
+
+Valaistu ikkunarivi katosi yhä kauemmaksi. Vaunulyhdyt häikäisivät
+vaunuissa-olijoiden silmiä, ja valaisivat tietä vain parin askeleen
+verran hevosten päitä edemmäksi.
+
+Tuuli, joka oli yltynyt, riehui lehmusten oksissa ja vinkui, valitti ja
+voivotti yli koko tiennoon.
+
+Se ennusti päiväntasauksen myrskyn pikaista tuloa.
+
+Vaipat ja huivit käärittiin tiukemmalle ja hatut painettiin tanakammin
+päähän.
+
+"Seis!" huusi Borris, kun he saapuivat käänteesen. "Tähän minä
+pysähdyn. Hyvää yötä ja onnea matkalle!"
+
+"Hyvää yötä! Hyvää yötä! Kiitos tästä illasta!" huudettiin hänelle
+vastaan.
+
+Esbenin piiska läimähti, ja vaunut vierivät eteenpäin pimeässä.
+
+Kun Borris suuntasi askeleensa valoa kohti, joka tuikki krouvin
+ikkunoista häntä vastaan, kuuli hän äkkiä hirveää meteliä.
+
+"Kas, kas! Mitähän siellä on tekeillä?" ajatteli hän ja astui
+rivakammin eteenpäin.
+
+Aivan oikein! Tuota santarmia hän oli jo kauan pitänyt silmällä.
+
+Ja tuossahan seisoi pikku haudankaivaja Madsen, hän, jonka sääret
+olivat niin väärät, ettei hän voinut paimentaa lampaita! Niin,
+oikeastaan hänen toinen jalkansa vain oli väärä. Mutta juuri sen
+vuoksi, että vain hänen toinen jalkansa oli litteä, eikä toinen, niin
+oli hänellä se omituisuus, että hänet saattoi, jo kaukaa käynnistään
+tuntea.
+
+Niin, vaikkapa häntä ei olisi nähnytkään, niin askelten äänestä hänet
+heti tunsi. Sanalla sanoen hänen käyntinsä oli niin komea ja joustava,
+aivan kuin hän olisi vietereillä käynyt, ja senpä vuoksi hän olikin
+paras tanssinjohtaja kaikissa tanssiaisissa, miten hän poloneesiakin
+osasi johtaa! — mutta juostessansa, — hyvä Jumala, kuinka hän ontui!
+
+Siinä hän nyt seisoi ja puolustautui kepillään, preussilaisen santarmin
+vetäessä miekkansa esille ja aikoessa karata hänen kimppuunsa.
+
+"Schweinhund!" [Roisto!] ärjyi hän. "Donner und Blitz! Einmal
+Schweinhund! Zweimal Schweinhund! Dreimal Schweinhund! Hundertmal
+Schweinhund!" [Ukkonen ja salama. Yhden kerran roisto. Kaksi kertaa,
+kolme kertaa, sata kertaa roisto.]
+
+"Sitokaa hänet! Sitokaa hänet! Hän on, hitto vieköön, huononpuolinen
+kryssäri!" huusi krouvin isäntä ja koetti toisten lujakätisten miesten
+avulla voittaa häntä. Frandsen oli ennen ollut kipparina "Toivossa".
+
+Mutta santarmi huitoi miekallaan ympärilleen kuin villitty ja oli jo
+vetäissyt muutamia naarmujakin, kun Borris äkkiä iski häneen takaa
+kiinni, ikäänkuin santarmi olisi ollut vain lapsen pahainen ja väänsi
+miekan hänen kädestänsä.
+
+"Nuoraa! Tuokaa nuoraa!" hän sanoi.
+
+Krouvin isäntä toi sitä siinä tuokiossa.
+
+"Hän istui täällä ja joi siksi kuin häneen tuli viinahulluus",
+kertoi Frandsen. "Runko on jo lujasti kiinnitetty, mutta nyt se on
+kallistettava. Hän oli humalassa, sikohumalassa ja kävi haudankaivajaan
+käsiksi, siksi että tämä tahtoi jatkaa matkaansa myötyään minulle
+vasikan neljänneksen."
+
+"Maatkoon nyt itse siinä kuin nauta", sanoi Borris ja heitti köysiin
+sidotun santarmin haudankaivaja Madsenin työkärryjen peräpuolelle.
+"Minä tulen sinun mukanasi, Madsen, — joka tapauksessahan sinun on sitä
+tietä kuljettava ja samalla me jätämme hänet nimismiehen luo."
+
+"Olkoon menneeksi", sanoi Madsen mielissään ja he ajoivat matkoihinsa
+käsistä ja jaloista sidotun, juopuneen santarmin maatessa vanhurskaan
+unta kärryjen peräpuolella.
+
+"Joka toiselle hautaa kaivaa, se itse siihen lankeaa", aloitti Madsen.
+
+Haudankaivuu oli vähitellen tehnyt hänestä filosofin.
+
+"Ei sinun ainakaan pitäisi sitä sanantapaa käyttää, Madsen, sillä siinä
+tapauksessa minä en tahtoisi olla sinun sijassasi", sanoi Borris.
+
+Mutta Madsen ei jäänyt koskaan vastausta vaille.
+
+"Samapa se, kun se on miehellä virkana", vakuutti hän. "Ja minun
+luokseni ne kuitenkin kaikki lopulta tulevat, sekä tanskalaiset että
+saksalaiset, sillä minä valmistan heille heidän viimeisen vuoteensa. Ja
+voihan se ollakkin oikeudenmukaista, sillä taivaassa ei ole eroitusta
+saksalaisen ja tanskalaisen välillä, vaikka minun tekisi mieleni tietää
+eikö meidän Herramme sanone saksalaiselle: 'Ei sinun pidä tappaman
+eikä ryöväämän eikä varastaman, sinä vihainen härkä. Mitä sinä olet
+toisille tehnyt, se myös sinulle tapahtuu', ja heittäne hänet ovelle.
+Murhamiesten, varkaitten ja ryövärien ei pidä Jumalan valtakuntaa
+näkemän, niinkuin tuokin 'Schweinhund' meidän takanamme."
+
+Haudankaivaja Madsen kääntyi taakseen ja sylkäisi tielle.
+
+"Tvyi!" sanoi hän.
+
+Niin, niin, haudankaivaja Madsen oli kirjanoppinut, sillä olihan hänkin
+luettava pappissäätyyn.
+
+"Voihan se olla", sanoi vihdoin Borris. "Mutta nyt me olemme perillä".
+
+He olivat ajaneet täyttä ravia ja pysähdyttivät hevosen äkkiä
+nimismiehen asunnon edustalle.
+
+Borris nousi alas vaunuista Madsenin pidellessä hevosta ja nosti
+nukkuvan santarmin alas, kantoi hänet sisään ja heitti lattialle.
+
+"Kun santarmi häiritsee maantien rauhaa, niin me muut saamme ruveta
+poliiseiksi", sanoi hän. "Muuten me eteläjyllantilaiset olemme
+'Deutsches Reichin' [Saksan valtakunnan] lainkuuliaisimmat ja
+rauhallisimmat alamaiset ja meidän joukossamme tapahtuu vähimmin
+rikoksia. Kun santarmit juovat itsensä humalaan, niin me tulemme yhtä
+hyvin ilmankin heitä toimeen. Minulla on monta todistajaa. Hän paljasti
+miekkansa krouvissa ja haavoitti pari miestä."
+
+Siihen ei ollut mitään sanomista. Santarmi oli sikohumalassa, sen
+nimismieskin näki, ja kohta sen jälkeen pidetystä kuulustelusta kävi
+ilmi, että santarmi oli kompastunut omiin tekoihinsa.
+
+
+
+
+3.
+
+
+    "Kun hanhi on kulussa ja mäyrä on kolossa,
+    niin valkealla varsalla talvi on tulossa."
+
+Kaikki merkit tiesivät kovaa kylmyyttä ja ankaraa talvea. Metsät
+säilyttivät tavallista kauemmin kultaisen ja punaruskean väriloistonsa.
+
+Aitauksissa loisti miljoonittain pihlajanmarjoja, muurahaiset olivat
+piiloutuneet hyvissä ajoin maan sisään ja varpuset pyrähtivät vasten
+ikkunoita, ikäänkuin etsien lämpöä ja turvaa ihmisten luota.
+
+Højemarkessa ei edes lehti ollut pudonnut viiniköynnöksistä ennen
+Martinpäivää.
+
+Mutta yökylmän kerällä talvi teki tuloaan.
+
+Täysikuu levitti valoaan yli maan ja juutilainen sananparsi sanoo:
+
+    "Marttina täys kuu, toisna vielä täys suu."
+
+Kielletty hedelmä on makeinta — varsinkin sellaisen herttaisen
+tuittupään mielestä kuin Karenin.
+
+Kuinka viisas hän olikaan, tuo vanha käärme, joka viekoitteli Eevaa
+kielletyllä hedelmällä!
+
+Jos kaikki muut vain olisivat häntä kehuneet ja pitäneet hänestä! Eipä
+Karen silloin olisi takertunut siihen ansaan, joka hänelle viritettiin..
+
+"Sind wir nicht alle Menschen?"
+
+Niin, emmekö me kaikki ole ihmisiä Herran edessä?
+
+Oikeastaan oli Karen aivan samaa mieltä kuin reiniläinenkin.
+
+Hänen synnynnäinen, varma vastustushalunsa teki hänelle tässä kohdin
+pahat kepposet. Mutta samalla hänen kopeata luontoaan kiusoitti se
+seikka, että hän oli voinut käyttäytyä epäkohteliaasti.
+
+Se ei ollut koskaan ennen hänelle tapahtunut. Reiniläisen asema muuttui
+siten edullisemmaksi; siinä oli jotain hyvitettävää!
+
+Täytyyhän olla oikeudenmukainenkin tässä maailmassa — yksin
+vihollisensakin suhteen. Eiväthän kaikki saksalaiset ole samaan vuokaan
+valetut.
+
+Ja sitä Karen ajatteli vain sentähden, että reiniläinen oli niin
+kaunis, hänen viiksensä olivat niin komeat ja tummat ja hän sanoi
+hänelle niin paljon kaunista.
+
+Karen oli, samoinkuin muut nuoret tytöt, hiukan turhamielinen. Imartelu
+oli hänelle mieleen, ja kuinka monet ihmiset yleensä eivät olisi
+alttiita imartelulle?
+
+Saksalaisen silmiinpistävä ihailu kohotti Karenia hänen omissa
+silmissään.
+
+Tuolla tavalla ei Valdemar koskaan ollut katsonut häneen, ei koskaan
+puhutellut häntä. Valdemar oli niin jäykkä ja juro.
+
+Se, että hänen tanskansa tuli päivä päivältä paremmaksi, liikutti
+Karenia ja saattoi samalla hänet sovinnollisemmaksikin häntä kohtaan.
+Hän käytti tuskin ainoatakaan saksalaista sanaa enää.
+
+Kuinka kaunista ja hienotunteista hänen puoleltansa! Maan kielen
+puhuminen tuotti hänelle epäilemättä paljon vaivaa, enempää häneltä ei
+mitenkään voinut vaatia.
+
+Mitenkä Karen joutui keskusteluihin hänen kanssansa? Niin, sitäpä ei
+ole niinkään helppo sanoa. Mistä se saa alkunsa? Vähin erin!
+
+Saksalainen sanoi eräänä päivänä:
+
+"Minä en ole tullut tänne anastajana", ja toinen sana oli toisen
+synnyttänyt.
+
+Hän kertoi olevansa orpo, eikä hänellä liioin ollut sisaruksia eikä
+läheisiä sukulaisia. Hän seisoi aivan yksin maailmassa. Hän oli tullut
+tänne vieraasen maahan, sentähden että täällä maanviljelys oli niin
+kannattavaa.
+
+Hän kertoi kodistansa Rheingaussa, puhui Lorelei-kalliosta ja
+Reinvirrasta. Ja hän alkoi jälleen hiljaa ja hillitysti laulamaan
+pehmeällä barytoniäänellänsä:
+
+    "Ich weiss nicht was soll es bedeuten,
+    dass ich so traurig bin;
+    ein Märchen aus alten Zeiten,
+    das kommt mir nicht aus dem Sinn.
+
+    Die Luft ist kühl und es dunkelt,
+    und ruhig fliesset der Rhein,
+    der Gipfel des Berges funkelt
+    Im Abendsonnenschein".
+
+Karenin harmi, jota hän aikaisemmin oli häntä kohtaan tuntenut, alkoi
+haihtua kuin yökaste auringon noustessa.
+
+"Vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"
+
+Ja nyt ei ollut aurinkoa, eikä kelpo, vanha, tanskalainen
+keijukuningaskaan ollut leikissä mukana, vaan saksalainen Erlkönig,
+joka tahtoi kostaa Karenille.
+
+Hän hymyili pilkallisesti "ho hoo!" niinkuin vain satukuninkaat osaavat
+hymyillä.
+
+    "Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
+    und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt!"
+
+       Sua lemmin, muotosi hurmaa mun,
+       ja ellet suostu, ma ryöstän sun —
+
+Luoteistuuli vonkui, aika oli huono kosimiseen. Kylmäksi kävi odotus
+ulkona, varpusten nälkäisinä hypähdellessä kohmettuneella maalla.
+
+Vaan tämä kosiminen oli niin levoton, sen täytyi piiloutua ja
+pujottautua pensaiden ja aitauksien taakse.
+
+Mutta pensaat ja aitaukset olivat nyt lehdettömät, eivätkä voineet
+tarjota kunnollista suojaa eikä hyvää piilopaikkaa.
+
+Miksi Karen ei kertonut kotona tapaavansa häntä silloin tällöin ja
+puhuvansa hänen kanssansa?
+
+Tokkopa hän sitä itsekään tiesi?
+
+Ei missään tapauksessa ainakaan ennen kuin eräänä päivänä, jolloin ruis
+alkoi vihertää pellolla ja leivo riemuiten liiteli ilmassa kohoten
+kohti keväistä sinitaivasta, ja jolloin saksalainen, rohkaisten
+mielensä sanoi — tällä kertaa kuitenkin saksaksi:
+
+"Ich liebe dich! Ich liebe dich!" [Minä rakastan sinua!]
+
+Hän kertoi Karenille, että kun hän ensi kerran näki hänet elokuorman
+luona, ilta-auringon kultaloisteen kimallellessa hänen hiuksissansa ja
+hänen laulaessaan reippaalla äänellään tanskalaista laulua, niin hän
+heti oli kuvaillut mielessään häntä Loreleina:
+
+    "Ihr goldenes Geschmeide blitzet,
+    sie kämmt ihr goldenes Haar.
+    Sie kämmt es mit goldenem Kamme —
+    und singt ein Lied dabei!
+    Das hat eine wundersame
+    gewalt'ge Melodei!"
+
+"Und ich liebe! Ich liebe!"
+
+"Ei, ei!" huudahti Karen kauhistuneena ja riuhtasi itsensä irti. "Ei
+koskaan maailmassa! Ei koskaan!"
+
+Karen kiiti pois kuin takaa-ajettu.
+
+Mutta hänenkin kävi kuin poikasen venheessänsä.
+
+    "Er schaut nicht die Felsenriffe,
+    Er schaut nur hinauf in die Höh!"
+
+Karen palasi takaisin ja taaskin takaisin — sattumalta tietysti,
+mutta joka kerralta hän jäi muutamaa hetkeä kauemmaksi kuuntelemaan
+petollista, hurmaavaa laulua.
+
+Kuunteli sitä niin kauan, kunnes hän siihen tottui, kunnes pistin
+hävisi siitä ajatuksesta, että hän menisi saksalaiselle miehelle.
+
+Eikö hän päinvastoin voisi täten suorittaa suurta, isänmaallista työtä?
+Muuttaa hänen mielensä, niin että hänestä tulisi luotettava, Tanskan
+mies, ainakin sellainen, joka myöntäisi vääryyden tapahtuneen?
+
+Eikö heillä olisi etuakin siitä, jos saisivat puolelleen miehen
+vihollisen leiristä?
+
+He kaikki häntä siitä kiittäisivät. Oi, mitä viisasteluja viekas
+paholainen käyttääkin, kun hän tahtoo viekoitella meitä johonkin, jonka
+tekemättömäksi tekemiseen me ehkä perästäpäin tahtoisimme antaa vuosia
+elämästämme!
+
+Olihan rakkaus kansainkeskinen. Se ei kysynyt, onko saksalainen vai
+tanskalainen, juutalainen vai kreikkalainen. Tiettävästi!
+
+Sidsel ensinnä vainusi vaaraa. Joskin hänen ymmärryksensä oli
+tylsistynyt, niin hänen vaistonsa oli kyllin selvä.
+
+Kun jotain vihamielistä oli tulossa, niin hän oli varoillansa ja
+vainusi yhtä tarkkaan jälkiä kuin hyvä metsäkoira.
+
+"Karen ei ole oikealla tolalla", sanoi hän eräänä päivänä Esbenille.
+"Pitäkääpä varanne".
+
+"Mitä se voi olla, Sidsel?" kysyi Esben hämmästyneenä.
+
+"Sitä en tiedä, mutta minusta tuntuu kuin rajuilma olisi tulossa."
+
+Ja hän katosi askareihinsa.
+
+Esben seurasi viittausta ja painoi mieleensä yhtä ja toista.
+
+Miksikä Karen oli joka päivä niin kauan ulkona? Ja miksi hän aina kulki
+Egtvediin päin?
+
+Eräänä päivänä, sanottuaan jäähyväiset Jürgensille ja tultuaan tien
+käännökseen, yllätti Esben hänet aitauksen takaa.
+
+Hän vihelsi.
+
+"Halloo, Karen! Kenen kanssa sinä niin kauan lavertelit?"
+
+Esben oli lyhytnäköinen, eikä ollut tuntenut saksalaista.
+
+"Pitääkö minun nyt siitäkin tehdä tiliä?" vastasi Karen ja heitti
+uhkamielisesti päätänsä.
+
+Omatunto, joka ei ollut oikein hyvä, yllytti häntä vastarintaan.
+
+"Ei sinun, kihloissa olevan tytön, sovi niin kauan jutella maantiellä
+nuoren miehen kanssa".
+
+Sitä ei Esbenin olisi pitänyt sanoa.
+
+"Kuka minut on kihlannut?" kysyi Karen lyhyesti ja kiirehdytti
+askeleitaan.
+
+"Puhutaan nyt suoraan, Karen. Minä olen sinun vanhempi veljesi ja minä
+en tahdo tietää sinun oikuistasi. Eikä tämä ole ensi kertaa, Karen.
+Minä olen varmasti vakuutettu siitä, että sinulla on usean kerran ollut
+yhtymyksiä tuon miehen kanssa".
+
+Sitä hänen vielä vähemmin olisi pitänyt sanoa.
+
+He olivat samaa ainesta nuo kaksi, ja samalla hetkellä kuin Esben
+tahtomattansa oli herättänyt hänen jäykkämielisyytensä koko
+voimassansa, samalla Karen päätti antaa myöntävän vastauksen
+Jürgensille.
+
+"Oletko sinä vakoillut minua?" huudahti Karen kalpeana vihasta. "Onko
+Valdemar pannut sinut vartioimaan minua? Siitä on loppu tehtävä, minä
+en tahdo olla valvonnan alainen. Jos sinä tarkoitat, että minä muka
+olisin kihloissa Valdemarin kanssa, niin sinä ja äiti, te olette
+kihlanneet minut hänelle, mutta minä en koskaan ole suostunut siihen,
+enkä suostukkaan niin kauan kuin elän!"
+
+"Karen!" huudahti Esben. "Ole varoillasi!"
+
+He olivat tulleet pihamaalle. Borrisgaardin vaunut olivat oven edessä
+ja Karen näki enonsa kävelevän rouva Grunnetin kanssa puutarhassa.
+
+No, sepä vielä puuttui!
+
+Esben meni suoraan heidän luoksensa, mutta Karen, joka ei mistään
+hinnasta tahtonut nyt heitä tavata, — hän ei ollut vähintäkään siinä
+mielentilassa! — meni suoraan sisään, ja siellä seisoi Valdemar!
+
+Tulipa hän ojasta suoraan allikkoon!
+
+Hänessä oli jotain, — Karen ei itse ymmärtänyt mitä se oli! — hän ei
+ollut koskaan ennen sitä hänessä huomannut.
+
+"Karen", hän sanoi ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, "nyt minä
+tahdon saada ratkaisevan vastauksen! Sinun ei pidä kauemmin odotuttaa
+minua turhilla lupauksilla. Tahdotko tulla vaimokseni, Karen?"
+
+Koko hänen olennossaan oli isän ylpeää mahtavuutta.
+
+Karen tunsi ikäänkuin veitsen kurkussansa! Nyt tai ei koskaan!
+
+"Päästä minut", sanoi Karen. "Sinä teet minulle pahaa."
+
+Valdemar päästi hänet heti irti.
+
+"Suo anteeksi, pikku Karen". Hänen äänensä vavahteli. "Minä en
+mitenkään tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, mutta sinä olet leikitellyt
+niin kauan minun kanssani, ja mies voi joutua aivan suunniltansa.
+Tahdotko sinä tulla minun vaimokseni, Karen?"
+
+"En!" sanoi hän ja puri hampaansa yhteen. "Omaisuus ei saa joutua pois
+suvusta. Se se kaiken takana piilee."
+
+Valdemarin mieli kuohahti.
+
+"Etkö häpeä!" huudahti hän vihoissaan. Hänen juutilainen
+maltillisuutensa ja rauhallisuutensa oli kuin poispuhallettu. Tuo
+hirveä loukkaus, jonka Karen heitti hänelle vasten silmiä, saattoi
+hänet pois suunniltansa.
+
+"En minä tahdo houkutella itselleni vaimoa, mutta kyllä se päivä vielä
+koittaa, jolloin sinä tulet katumaan!"
+
+"Jos ei se tule tänään, niin tuleepa huomenna!" naureskeli Karen
+matkien hänen puheenparttansa.
+
+"Sinä olet ilkeä, Karen."
+
+Valdemar oli äkkiä tullut aivan rauhalliseksi ja katsoi häntä lujasti
+silmiin.
+
+"Jumala antakoon sinulle anteeksi, mutta minäpä luulen melkein, että
+viime aikoina olet ruvennut vihaamaan minua."
+
+"Niin, minä vihaan sinua", vastasi Karen, "samoin kuin minä vihaan ja
+aina olen vihannut kaikkea pakkoa."
+
+"Jumala on todistajanani", sanoi Valdemar intohimoisesti, "etten
+koskaan ole tahtonut sinua pakoittaa, minä tahdoin vain tehdä lopun
+tästä."
+
+"Sinä olet ollut julma Karen", lisäsi hän alakuloisesti. "Sinä olet
+kiduttanut minua."
+
+"No lapset!" huudahti Borris, joka rouva Grunnetin kanssa astui
+puutarhasta sisään, "oletteko nyt sopineet, milloin häät vietetään?"
+
+"Me olemme päättäneet, ettemme _koskaan_ vietä häitä", sanoi Valdemar,
+joka nopeasti hillitsi tunteensa. "Minä en koskaan tahdo vaimoa, joka
+ei rakasta minua oikealla tavalla, ja sitä ei Karen tee. — Antakaa
+Karenin olla rauhassa, tästä asiasta ei maksa enää vaivaa puhua."
+
+Valdemar meni ulos eikä palannut enää takaisin.
+
+Nyt Karen päätti uskaltaa kaikki; menköön sitten syteen taikka saveen.
+
+Mielenkuohussaan hän ei edes huomannut Valdemarin jalomielisyyttä,
+tämän tahtoessa säästää häntä muiden pakoittamiselta. Hänelle se oli
+aivan tuhlattua tavaraa.
+
+"Minä vastasin kieltävästi Valdemarille sentähden, että olen kihloissa
+Ruprecht Jürgensin kanssa Egtvedistä."
+
+"Karen!" huudahti rouva Grunnet ja hypähti pystyyn, ikäänkuin tytär
+olisi pistänyt häntä veitsellä.
+
+"Sinä olet hullu, Karen!" huusi Borris.
+
+"En minä ole hullu", sanoi Karen uppiniskaisesti. "Onhan niitä muitakin
+tanskalaisia naisia, jotka ovat tehneet samoin. Minä en ole ensimäinen.
+Ja minun tietääkseni on se onnistunut hyvin."
+
+"Ei aina", vastasi Borris kylmästi. "Ja meidän suvussamme se ei käy".
+
+"Eiköhän meidän kansamme elinrunko ole niin voimakas ja turmeltumaton,
+että se voi sietää joitakuita saksalaisia ymppivesojakin", sanoi Karen
+pilkallisesti.
+
+"Tule järkiisi, lapsi! Sinähän syöksyt turmioon."
+
+Borris tarttui hänen käsiinsä kiinni.
+
+"Ei, sitä minä en tee", vakuutti Karen ja riuhtasi itsensä irti. "Se
+olisi toista, jos seuraisin häntä vihollisen maahan, mutta hänenhän
+täytyy jäädä minun maahani. Minulla on voima puolellani. Siinä
+ei tosiaankaan ole vaaraa. Tanskan kieli on oleva minun lasteni
+äidinkieli, heistä tulee tanskalaisia ja niin Egtved joutuu taaskin
+tanskalaisiin käsiin ja vahinko on tullut korjatuksi."
+
+"Koetappa sitä, kun Egtved on täynnä saksalaisia sukulaisia."
+
+"Hänellä ei ole läheisiä sukulaisia", vakuutti Karen, "he ovat kaikki
+kuolleet, ja saksalainen ei saa astua jalallaan minun taloni kynnyksen
+yli".
+
+"Sitten hän on kehno mies!" pilkkasi Borris.
+
+"Sitä hän ei ole, hän on kelpo mies, ja minä tahdon hänet omakseni,
+vaikka te kaikki olisitte minua vastaan!"
+
+Pieni, kiihkeä Karen seisoi uppiniskaisena säihkyvin silmin ja
+otsa kiharien peitossa ja taisteli taistelun, joka totta tosiaan
+olisi soveltunut puolustamaan parempaakin asiaa kuin _ohimenevää
+rakkaushuumetta_.
+
+"Sinä olet itsepäinen lapsi etkä tiedä omaa parastasi", sanoi Borris
+ankarasti. "Ettet sinä tahdo ottaa Valdemaria, se tuottaa minulle
+suurta surua, mutta se on sinun oma asiasi. Mutta tämä koskee koko
+sinun sukuasi."
+
+Esben tuli kiireesti sisään. Hänen kasvoissaan kuvastui niin kova
+mielenliikutus, että ne olivat aivan vääntyneet.
+
+"Minä kuulin sen ikkunasta!" huudahti hän, "se ei ole mahdollista, että
+siten olisit pettänyt meidät kaikki! Karen! Karen!"
+
+Kuului raskas huokaus.
+
+Rouva Grunnet nousi ylös.
+
+"Ettekö tahtoisi olla niin hyvät ja mennä täältä?" kysyi hän
+tuskastuneesta. "On parasta, että minä puhun yksin Karenin kanssa."
+
+Esben paiskasi oven kiinni, niin että koko talo tärisi.
+
+"Koeta saada hänet järkiinsä jos voit", sanoi Borris, "mutta minä
+pelkään ettei se onnistu. Lapsi on aina ollut itsepintainen. Ikäänkuin
+varsa, joka ei siedä suitsia eikä kannuksia. Antaa hänen juosta niin
+pitkälle kuin nuora ulettuu."
+
+Hän puristi sisarensa kättä ja läksi. Pian sen jälkeen kuului vaunujen
+pyörinää.
+
+Karen heittäytyi tuolille, painoi päänsä pöytää vasten ja purskahti
+itkemään. Tunteiden pinnistys alkoi laueta.
+
+Jos rouva Grunnet nyt olisi ollut vaiti, niin ehkä paljon olisi toisin
+käynyt. Mutta sitä hän ei voinut, eikä se kumma ollutkaan.
+
+"Tahdotko sinä todellakin tuottaa äidillesi ja suvullesi niin suuren
+surun?" kysyi hän.
+
+Karen lakkasi itkemästä ja kuunteli.
+
+Siinäpä sitä taas oltiin! Suku ja aina vaan suku. Eikö kukaan sitten
+häntä ajatellut?
+
+Ei, toisin ei voinut käydä! Hän oli polttanut kaikki sillat takaansa.
+He eivät ansainneet parempaa.
+
+
+
+
+4.
+
+
+Ei siinä mikään auttanut, äidin täytyi taipua.
+
+Eivät mitkään houkutukset, eikä rukoukset eikä varoitukset auttaneet.
+Pikku tuittupää kesti rohkeasti kaikki hyökkäykset ja oli omasta
+mielestään yhtä suuri sankari kuin Sidselkin, kun tämä oli keskellä
+kuulasadetta Dybbolin luona.
+
+Oli hyvin surkea aika.
+
+Rouva Grunnet oli syvästi alakuloinen, Esben raivosi ja Sidsel hääri
+talossa, ikäänkuin ei hänellä missään olisi ollut tasapainokohtaa.
+
+Välistä hän pysähtyi, pudisti päätänsä ja mutisi itseksensä jotain,
+jota ei ainoakaan kuolevainen voinut ymmärtää. Luultavasti hän
+taaskin tunsi kuulien suhisevan korvissansa samoinkuin vuonna
+neljäkymmentäyhdeksän.
+
+Ei kukaan Borrisgaardista käynyt talossa ja Esben kertoi Valdemarin
+matkustaneen kuningaskuntaan, Kööpenhaminan maanviljelyskorkeakouluun,
+josta hän sitten pistäytyi Norjaan ja Ruotsiin.
+
+Karen heitteli niskaansa. Sehän oli hänen oma asiansa. Mitä se Karenia
+olisi liikuttanut.
+
+Paha hengetär, uhman henki, näytti villinneen hänet. Hänen mielensä
+kovettui äitiä ja veljeä kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita hän
+muuten oli niin hellästi rakastanut. Yksin kyyhkyset ja Hektorkin
+saivat sitä tuntea.
+
+Esben ei puhutellut häntä ja äiti vain välttämättömimmistä asioista,
+koska hän ei saanut mitään vastausta.
+
+Parasta tehdä tästä loppu ja määrätä hääpäivä. Jos Esben olisi saanut
+määrätä, niin Karen ei olisi saanut minkäänlaisia myötäjäisiä, "sillä
+niitähän saksalainen vain halusi", mutta äidin viisaus ja oikeudentunto
+asettui sitä vastaan.
+
+"Hän on minun tyttäreni, Esben, eikä se olisi viisasta. Jos
+optanttiperhe tekisi tyttären perinnöttömäksi sillä perusteella, että
+hän joutuu saksalaiselle miehelle, niin meidän helposti voisi käydä
+huonommin kuin saksalaisen."
+
+Sillä aikaa kyntömies kynti maataan ja kottarainen hyppeli
+männynoksilla ja nyppi matoja ja toukkia. Pois ne, niin on se tehty!
+
+Gyritheltä tuli kirje Alsista.
+
+"Jos hän vain ei olisi vihollinen, vaan kuuluisi kansaan, joka meille
+ei olisi niin paljon pahaa tuottanut, niin kävisihän tuo laatuun.
+Vaikka olisihan pohjalla sittenkin jotakin eroittavaa", kirjoitti hän.
+"Lapsuusmuistojen voima vetäisi kunkin omalle puolellensa. Uskottomuus
+lapsuuttaan kohtaan kostaa aina itsensä.
+
+"Ei koskaan pidä avioliittoa rakentaa muuta kuin oman kansansa miehen
+tai naisen kanssa."
+
+Niin, hyvä oli Gyrithen sanoa, hän oli aina ollut oikealla tolalla ja
+elämä avautui kuin sileä maantie hänen eteensä.
+
+Vihdoin eräänä päivänä tuli Ruprecht Jürgens komeasti ajaen Højemarkeen.
+
+"Siunaa ja varjele, tuossa on saksalainen!" sanoi Sidsel ja hänen
+päänsä liehuvine nenäliinoineen katosi heti kyökin ikkunasta.
+
+Jürgens kohotti etsivän katseensa ikkunoihin.
+
+Karen näki hänet ylhäältä päätyikkunasta, jossa hän kauan oli seisonut
+ja tähystellyt. Hänen sydämensä sykki ja hänen kasvonsa punoittivat
+kuin kesän ensi ruusu, mutta kuitenkin hän säikkyen peräytyi.
+
+Esben oli mennyt ulos, hän ei mistään hinnasta tahtonut olla läsnä, —
+"ei sittenkään, vaikka he hiuksista laahaisivat hänet sisään!" — ja
+siten rouva Grunnet yksin otti Jürgensin puutarhanpuoleisessa huoneessa
+vastaan.
+
+Tuo muhkea nainen kohosi tuoliltansa, jokainen, joka tunsi hänet, olisi
+väittänyt hänen käyneen ainakin kymmenen vuotta vanhemmaksi.
+
+Iloiset, leppeät kasvot olivat nyt kalpeat paljosta valvonnasta.
+
+Kun hän hitaasti astui Jürgensiä vastaan, niin tämä saattoi huomata,
+kuinka suurta itsensävoittamista yksin hänen vastaanottamisensakin
+kysyi.
+
+"Se ei suinkaan ihmetytä teitä", sanoi hän hyvin arvokkaasti, "että
+tämä oli suuri yllätys meille ja että meidän on hyvin vaikea tottua
+siihen mikä —" hän vaikeni ja haukkoi henkeään, — "siihen mikä on
+tapahtunut."
+
+"Tarkoitatteko siksi että minä olen saksalainen?" kysyi hän.
+
+"Siihen on tuskin tarpeellista vastata myöntävästi, mutta myöskin
+siksi, että te kaikissa suhteissa olette meille ventovieras mies."
+
+"Te pelkäätte tyttärenne puolesta", sanoi hän hiljaisesti, ikäänkuin
+hänellä olisi ollut jotakin anteeksi pyydettävää. "Mutta minä vakuutan
+teille: hän joutuu hyviin käsiin."
+
+"Hän on sen itse halunnut."
+
+Rouva Grunnet torjui siten kaiken puolustelemisen.
+
+"Hän saa nyt tyytyä kohtaloonsa semmoisenaan kuin se muodostuu. Mutta
+puhukaamme toimenpiteistä, ne ovat nyt meitä lähinnä".
+
+Rouva Grunnet pyysi Jürgensiä istumaan ja teki selkoa myötäjäisistä.
+Jürgensillä ei ollut syytä valituksiin.
+
+Karen oli aikoja sitten astunut rappusia alas, mutta hän jäi epäröiden
+seisomaan alimmalle portaalle, eikä uskaltanut astua alas.
+
+Hänen valtasuonensa tykytti niin rajusti, että hän mielestään kuuli
+sen lyönnin ja sitten Hektor haukkui alhaalla pihalla. Ei, sitä hän ei
+kehtaisi sentään!
+
+Suudella äidin nähden, — ei! Jokin ääni hänessä sanoi, että hän
+tuottaisi sen kautta vain turhaa tuskaa; hän tahtoi säästää siitä äitiä.
+
+Äkkiä puutarhanpuoleisen huoneen ovi riistäytyi auki ja Karen pakeni
+nopeasti rappusia ylös.
+
+Kun Jürgens oli noussut vaunuihin, katsahti hän taaskin ihmetellen ylös
+ikkunoihin, eikö häntä sittenkään sieltä näkyisi!
+
+Eräänä aamuna ihmisten herätessä seisoi haikara kalkuttaen pesässänsä.
+
+Kevät oli tullut!
+
+Pellot olivat kylvetyt ja jyrätyt.
+
+Kevätauringon lämmössä levisi kaikkialle höyryävän mullan tuoksu.
+
+Maat saivat vähitellen ensimäisen heleän värinsä. Hennot vesat
+kohosivat mullasta ja loivat niille vaaleanviheriän harsonsa.
+
+Kaste laskeutui hienoihin teriin, ja joka kerta aamuauringon koittaessa
+kimaltelivat kaikki kastehelmet hohtokivinä taivaankaaren väreissä.
+
+Ruistähkät tulivat putkistansa ulos ja ohravainio aaltoili pehmeänä
+kuin silkki leudon tuulen hengessä. Se puhalteli kevään yli koko maan.
+
+Ja aitauksissa tuoksuivat villiruusut ja kukkivat seljapuut.
+
+Eikö nyt ollut oikea hääaika? Nämät häät soveltuivat niin erinomaisesti
+kaikkeen muuhunkin.
+
+Maalaistoveriyhdistys pohjois-Slesvigissä oli hajoitettu,
+maalaisyhdistykset Aabenraan ja Haderslevin lääneissä olivat julistetut
+valtiollisiksi ja niiden toiminta oli sen johdosta keskeytetty.
+
+Vapaakirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat suljetut, samoinkuin
+kokoustalo "Frej" Kristiansfeldtissäkin.
+
+Kokouksia oli laittomasti hajoitettu, tanskalaismielisiä opettajia
+ja opettajattaria pakoitettiin muuttamaan saksalaisille seuduille
+ja Eteläjyllannin rekryytit, jotka ennen olivat kokoontuneet vain
+muutamiin karnisoonikaupunkeihin, pistettiin nyt sinne tänne
+saksalaisiin rykmentteihin hajalleen toisistansa. Luonnollisesti vain
+sentähden, että he sotapalveluksessa saksalaistuisivat.
+
+Tanskan kielen opetus kodeissakin, ulkopuolella lainmääräämää
+kouluaikaa, kiellettiin.
+
+Ja samalla kuin kokousoikeutta loukattiin, alkoi karkoituskin uudelleen
+— varsinkin tanskalaisten meijeristien karkoittaminen.
+
+Niin, olihan nyt sopiva aika Karenin häitä viettää.
+
+Rouva Grunnet ei itkenyt. Hänen kyyneleensä eivät vuotaneet, mutta
+hänen mieltänsä karvasteli ja yöt olivat unettomat.
+
+Mielikarvaus turrutti surun, kunnes sen aika tuli, sillä suru vaatii
+aina aikansa.
+
+Sidsel ei sanonut mitään, hänhän oli aina harvapuheinen. Mutta ikuisen
+väsymättömyyden tavoin hän kulki vavisten ja itsekseen mutisten
+huoneesta huoneesen, ylös ja alas portaita.
+
+Esben nimitti häntä talon pahaksi omaksitunnoksi. Karen, joka
+enimmäkseen istui omassa huoneessaan, kuunteli ehdottomasti Sidselin
+puuhaa talossa, mutta hän saattoi tuskin sitä eroittaa.
+
+Sidsel kulki aina tohveleissa ja hän astui niin kepeästi kuin hirvi.
+
+Mutta Karen kävi joka päivä Egtvedissä auttamassa Jürgensiä
+talonjärjestämis-hommassa, ja siellä hän lauloi iloisella äänellä,
+sillä rakkaus ja uhma tekivät hänet uhkamieliseksi.
+
+Oi, kuinka voitonvarma hän oli itsestänsä ja Jürgensistä!
+
+Karen aikoi puhua hänelle tapahtuneesta vääryydestä, ja heidän
+oikeudestansa. Hän aikoi opettaa hänelle Tanskan historiaa, ja sanoa
+hänelle, että Saksan historia Tanskaan nähden oli valhetta, valhetta
+alusta loppuun saakka!
+
+Karenin piti saada oma huoneensa ja Jürgensin omansa.
+
+Kun Karen eräänä päivänä näki, että Jürgens oli ripustanut keisarin ja
+keisarinnan kuvat seinälle, niin hän sätkähti ensin, mutta sanoi sitten
+aivan jyrkästi:
+
+"Sinä voit ne ripustaa _omaan_ huoneesesi, mutta minun huoneeseni minä
+silloin tahdon kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat ja sitä
+paitsi niin monta pientä Tanskan lippua kuin itse haluan."
+
+"Sen sinä kyllä saat", sanoi Jürgens ja suuteli häntä. "Siten ei
+kummankaan oikeutta loukata. Minä itse autan sinua asettamaan ne
+seinälle."
+
+"Mutta sinä et saa koskaan unohtaa", keskeytti Karen, "että kun minä
+suostuin tulemaan sinun vaimoksesi, niin sinä lupasit minulle pyhästi,
+ettei meidän talossamme koskaan kuuluisi ainoatakaan saksalaista sanaa!"
+
+"Sen minä lupaan sinulle", sanoi Jürgens vakavasti ja mitä sitä ei
+luvattaisi, kun ollaan hulluuteen asti rakastuneet eikä vielä ole
+koeteltu mitä lupauksen täyttäminen merkitsee. "Minä olen sanassani
+pysyvä mies. Minä pidän sen, minkä kerran lupaan. Sinun kansasi on
+minun kansani!"
+
+Sen oli Ruth Naomille sanonut. Ja Jürgensin tarkoitus oli rehellinen,
+sillä hän oli kelpo, kunnon mies ja täynnä rakkautta Kareniin.
+
+Esben läksi "välttämättömälle toimitusmatkalle". Hän ei voinut
+pakoittautua olemaan läsnä "tuossa jutussa", kun hän vain saattoi
+keksiä jonkun mahdollisen syyn poisjäämiseen.
+
+Hän ei edes jättänyt hyvästi Karenille, mutta Karen seisoi ovessa
+hänen, lähtiessänsä ja sanoi pilkallisesti:
+
+"Onhan se hyvä, että minä tulen pois talosta ennenkuin Gyrithe saapuu."
+
+Kaikki he saattoivat hiipiä pois; äidin vain oli pakko kestää loppuun
+saakka.
+
+Mitä varten muuten äitiä olikaan, jollei kantamaan raskainta kuormaa?
+
+Häät olivat hiljaiset ja koruttomat, mutta oikeutta ja kohtuutta oli
+osoitettu Karenille sekä sille miehelle, jonka hän oli valinnut.
+
+Rouva Grunnet puki itse hänet vihlovin sydämin ja kiinnitti seppeleen
+morsiushuntuineen hänen päähänsä, sillä äitihän, niin kuin sanottu, on
+kuitenkin aina äiti.
+
+"Ei sinun pidä ihmetellä sitä, Karen", sanoi hän lopuksi, "että me
+suremme. Ajattele veljeni asemaa, hänen, joka on pitäjän johtomiehiä!
+Toiset olisivat sen ehkä helpommin kestäneet, mutta me, sellaiset
+kuin me nyt kerran olemme, emme voi sitä levollisesti kantaa. Me emme
+ole sillä tavalla luodut, me Borrisgaardin ja Højemarken väki. Mutta
+sen minä tahdon sinulle sanoa, että jokaiselle isälle ja äidille
+Eteläjyllannissa se on sellainen kohtalo, jota täytyy koettaa voittaa."
+
+Kun Jürgens oli tullut ja morsian täysissä tamineissa astui
+makuuhuoneestansa ulos, kohtasi hän Sidselin ja vihdoinkin Sidsel
+ratkesi puhumaan, päästi valloilleen kaiken sen, joka koko tämän ajan
+oli hänen sydämessään polttanut.
+
+Sointuvalla äänellään hän sanoi Karenille kiinnittäen jäykän katseensa
+lujasti häneen:
+
+"Enpä olisi uskonut, että Kai Grunnetin tytär astuisi alttarille
+saksalaisen miehen rinnalla! Eikä Kai Grunnetkaan sitä uskonut
+ollessaan vallituksessa N:o 2 Dybbolin luona vuonna kuusikymmentäneljä.
+Jos se mies olisi ollut siellä, niin Kai Grunnet olisi tähdännyt häneen
+ja ampunut hänet."
+
+Ei kukaan Borrisgaardista ollut saapuvilla. Ei ketään sukulaisista ja
+tuttavista ollut kutsuttu. He olisivat kieltäytyneet tai tulleet hyvin
+vastahakoisesti. Siksi ei heitä tahdottu pakoittaa.
+
+Ainoastaan rouva Grunnet ajoi heidän kanssaan kirkkoon, mutta päivä
+oli ihana kesäkuun päivä. "Herra armahtakoon", ajatteli haudankaivaja
+Madsen, kun hän virkatoimessa ollessaan näki heidän astuvan
+kirkonlattian yli, "hän näyttää siltä, kuin seuraisi hän tytärtään
+mestauspaikalle!"
+
+Jos Madsenille olisi annettu lupa soittaa kelloja näissä häissä, niin
+totta tosiaan hautajaiskelloja hän olisi soittanut.
+
+Ja häntä oikein harmitti, ettei hän saanut sitä tehdä.
+
+Mutta pää pystyssä Karen astui kuoroon laskeakseen uhrinsa rakkauden
+alttarille.
+
+Hän oli näyttävä heille, että he olivat hänen suhteensa erehtyneet,
+tuominneet häntä väärin. Saksalaisen vaimona hän voisi tehdä paljon
+sukunsa hyväksi, vieläpä suojellakin sitä.
+
+Pian hän tuli siihen varmaan vakaumukseenkin, että Ruprecht Jürgens oli
+Jumalan sallimuksesta tullut Eteläjyllantiin.
+
+Saksalainen pappi oli nyt julistanut heidät laillisiksi
+aviopuolisoiksi, siihen asiaan ei ollut enää sen enempää sanomista.
+
+Kauniisti katetulla hääpöydällä kiilsivät talon runsaat hopeat, mutta
+kukkia siitä puuttui, sillä ne olisivat olleet vain häpeällisenä
+valheena, sanoi Sidsel, jota ei mitenkään saatu pöytään istumaan.
+Hänellä oli muka kylliksi tekemistä kyökissäkin.
+
+Sidselin kunniaksi on sanottava, että päivällinen oli erinomainen, eikä
+tuottanut Højemarkelle häpeää.
+
+Mutta sitten tarttui ruoka Karenin kurkkuun, ikäänkuin se olisi
+tahtonut tukehduttaa häntä ja Jürgensin valtasi jäätävä tunne siitä,
+mitä vieraan miehen taloon tunkeutuminen merkitsi.
+
+Ja sitten kääri äiti vaipan Karenin ympärille ja sanoi:
+
+"Jää hyvästi, Karen!"
+
+Karen läksi kuin poisajettu ja nousi nopeasti vaunuihin.
+
+Kyyhkyset pyrähtivät kujertaen ilmaan.
+
+"Aja vain, aja!" pyysi Karen. Jokaisen silmänräpäyksen viivytys tuotti
+hänelle tuskaa.
+
+"Aja!" huusi Jürgens ja nosti kunnioittavasti hattuaan jäähyväisiksi.
+
+"Olkaa hyvä hänelle! Olkaa hyvä hänelle", sanoi äiti.
+
+Hektor juoksi iloisesti haukkuen heidän jäljessään.
+
+"Tule pois, Hektor!" käski rouva Grunnet.
+
+Koira huiskutti häntäänsä ja ryömi rouva Grunnetin jalkoihin.
+
+Se ei kuitenkaan saisi jättää häntä!
+
+Karen ei katsonut edes taaksensa.
+
+Hän ei tahtonut nähdä haikaran pesää, ei päätyä, ei äitiä, joka seisoi
+portailla, eikä koko Højemarkea.
+
+Hän käänsi selkänsä vain kaikelle! Mutta Jürgens kuuli
+tukahutetun-nyyhkytyksen.
+
+Rouva Grunnet jäi jäljelle ja seisoi liikkumatta ja ääneti ja katseli
+sen miehen jälkeen, joka ajoi pois hänen lapsensa kanssa ja hänestä
+tuntui, kuin olisi hän kadottanut hänet auttamattomasti.
+
+Sitten hän astui vitkalleen sisään.
+
+Suuri huone näytti niin autiolta. Pöydällä oli kukkakimppu, jonka
+Karen kiiruussaan oli unohtanut. Hän oli saanut sen Jürgensiltä. Rouva
+Grunnet ei voinut olla yksin. Hän meni kyökkiin etsimään Sidseliä.
+
+Sidsel seisoi ja oli kovassa puuhassa.
+
+"Kalamureke on valmistettava. Se ei siedä lykkäystä."
+
+- Ja sitten hän sitä vatkasi, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa
+jollekulle selkään, jollekulle joka myös tuota kuritusta olisi
+rehellisesti ansainnut.
+
+"Niin, niin", jatkoi hän. "Hän kääntyisi haudassaan, jos hän olisi
+ollut näkemässä."
+
+Sidsel tarkoitti Grunnetia.
+
+Ja Grunnetin leski palasi takaisin tyhjään huoneesensa ja itki siellä.
+Hänen luja sydämensä oli pakahtumaisillaan.
+
+Sillä nyt puhkesi suru ilmi.
+
+"No", sanoi Esben tullessaan parin päivän päästä kotiin. "Onko se jo
+suoritettu? Mutta tähän taloon se rosvo ei enää jalallaan astu! Ei
+koskaan!"
+
+"Totta tosiaan, sen kovempaa kolausta ei meillä vielä ole ollut!"
+
+Sidsel sanoi sen kiiruhtaessaan ohi.
+
+"Etkö voisi hetkeksi jättää tuota juoksuasi, Sidsel?" sanoi Esben.
+"Minä juttelisin mielelläni sinun kanssasi."
+
+"En", vastasi Sidsel. "Jos jään paikoilleni, niin siihen minä myös
+jään. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut, eikä sitä mikään voi
+muuttaa."
+
+
+
+
+5.
+
+
+Niin, niin, pikku Karen!
+
+Sinä olit kuitenkin ruvennut johonkin, josta tuskin aavistit, miten se
+päättyisi!
+
+Ja kuitenkin Lorelei, Erlkönig, keijukuningas, lummekukat suossa ja
+pöydälläsi sekä satakieli, joka liverteli läpi koko kesäyön, olivat
+alun pitäin liittäytyneet yhteen tehdäkseen sinut onnelliseksi.
+
+Niin selittämättömän onnelliseksi!
+
+Kun kaksi ihmistä ovat menneet naimisiin, niin rupeavat salaiset,
+luonnon sekä sielun voimat liikkumaan yhdistääkseen heitä molempia.
+
+Jos se onnistuu, niin kaikki on hyvin, mutta jos ei onnistu, niin sitä
+pahempi. Mutta usein kun joku sanoo: "Kuinka tuo mies voi kärsiä tuota
+naista?" taikka "Tuo nainen tuota miestä?" niin osoittautuu, että hän
+paljon mieluummin olisi voinut pitää suunsa kiinni.
+
+Sillä se nainen tarvitsi juuri sitä miestä päästäkseen elämän läpi ja
+päinvastoin.
+
+Ei kukaan tullut heidän luoksensa käymään, mutta mitä he siitä
+huolivat? Heillä oli kyllin toisistansa ja itsestänsä. Ja se aika kyllä
+tulisi!
+
+Niin ainakin Karen ajatteli, jonka mielestä kesä vain oli kuin
+huviretki.
+
+Syksyn tultua he tapaisivat taas kaikki toisensa ja sanoisivat: "Kuinka
+sinä olet voinut?" ja kaikki olisi taaskin entisellään.
+
+Karenin sydäntä kirveli kuitenkin ajatellessaan että tänään oli Esbenin
+häät Alsissa, ja hän oli lähettänyt sinne häälahjansa ja sähkösanoman.
+
+Hänen mieleensä muistui, etteivät he olleet lähettäneet hänelle mitään,
+ja kun hän nyt ajatuksissansa kuvitteli perhejuhlaa Alsissa, ja
+Gyritheä, jota koko suku ympäröitsi ja suosi, niin hän tunsi katkeraa
+jälkimakua muistellessaan omia häitänsä.
+
+Mitenkä nuori tyttö kuvittelee häitänsä? Morsiustyttöineen, kukkineen,
+kunniaportteineen, puheineen ja juhlalauluineen.
+
+Ja hänen häänsä? Hyvä Jumala!
+
+Hänet valtasi samallainen tunne kuin lapsen, joka on jäänyt makeata
+ruokaa vaille, ikäänkuin jotain vääryyttä hänelle olisi tehty.
+
+Kuitenkin — kuinka ihanaa oli Egtvedissä!
+
+Se muistutti Højemarkea kohoten korkealla rinteellä, joka vietti alas
+Itämeren rantaan.
+
+Jürgens ei voinut irtaantua siitä näköalasta.
+
+"En ole ennen nähnyt merta", sanoi hän. "Siinä on uutuuden viehätystä,
+enkä voi koskaan kyllästyä siihen."
+
+"Sen kyllä uskon!" hymyili Karen itsetietoisesti, "missä meri
+huuhtelisi joka puolta niinkuin Tanskassa?"
+
+Jürgens ei vastannut mitään, mutta he istuivat kauan ja katselivat
+eteensä.
+
+He istuivat suurella kiviröykkiöllä.
+
+Se oli hautakumpu lähellä rantaa. Saksalaiset sanovat sellaista
+hautakumpua 'Hühnengrab'iksi.
+
+Niin, onhan se hyvä sekin, mutta muutamia vuosia sitten oli se kaivettu
+esille ja kummusta oli löytynyt tämä kiviröykkiö. Kivitys kulki myöskin
+kummun ympäri ja nämät vanhan ajan muistot seisoivat nyt ilman sitä
+maapeitettä, johon tanskalaiset viikingikädet olivat ne verhonneet ja
+joka oli kätkössään niitä säilytellyt toista tuhatta vuotta.
+
+"Kuuleppas, tuollaisia pyökkimetsiä sinä et iässäsi ennen ole nähnyt",
+sanoi Karen äkkiä ja painautui Jürgensin rintaa vasten.
+
+"En, sellaisia en ole koskaan nähnyt", sanoi hän myöntäen ja suuteli
+Karenin pehmeää poskea, joka oli niin hieno kuin persikan hipiä.
+
+"Ja kaikki nuo pienet leivospesät ylt’ympärillämme!" jatkoi hän. "Ja
+kalalokit! Katsoppas kalalokkeja! Katsoppas vain niitä, Ruprecht!"
+
+Niin, se oli kaunis näky!
+
+Koko ranta oli täynnä valkoisia, liiteleviä kalalokkeja, eikä vaan
+ranta, sillä kalalokit ratsastivat noilla pehmeillä, heikoilla
+hyökyaalloilla, jotka tyrskyävät vasten rantaa ja sukelsivat alas
+pakenevaan veteen.
+
+"Tanska on oikea lintujen maa", hymyili Karen.
+
+Proosallisimmatkin luonteet muuttuvat runollisiksi rakkauden ensi
+huumeessa ja imevät samoinkuin perhosetkin hunajaa kaikkialta.
+
+Sokea näkee äkkiä elämän kukkaisloisteen, ja hän näkee "pienet
+leivospesät ylt'ympärillä" ja lemmikit joen rannassa, ja kuuro kuulee
+kaikki luonnon äänet, peltokanan kaakotuksen, aallon loiskeen, jopa
+sadepisaran tipahduksen.
+
+"Meri puhuu lakkaamatta", sanoi Jürgens.
+
+"Niin, aivan kuin se alituisesti tahtoisi saada jotakin sanotuksi",
+arveli Karen. "Mutta kuohuuhan Reinvirtakin."
+
+"Ainoastaan pahalla säällä, tai silloin kun tuulee, tai keväällä lumen
+sulaessa ja vedenpaljouden painaessa. Mutta se voi solua niin hiljaa
+ja äänettömästi eteenpäin, ikäänkuin Reinin haltia nukkuisi. Sitä ei
+koskaan meri tee."
+
+Jürgensinkin, niinkuin kaikkien reiniläisten mielikuvitus oli täynnä
+satuja, hänen veressään oli hiukan "joutsenritarin" romantiikkaa;
+hän kertoi Rolandseckistä ja Nonnenwerthistä ja kaikista verisistä
+rakkausjutuista ritariajalla.
+
+"Niin, mitä kaikkea on tapahtunutkaan Reinin varrella, kuinka paljon
+siellä on taisteltu, rakastettu ja surtu!" sanoi Jürgens.
+
+Karen istui leuka käden varassa ja katsoi haaveillen meren ulapalle.
+
+Hän näki selvänä edessään vihertävän Reinin ja kaikki rauniot sen
+molemmilla kupeilla, — mielellään hän kerran näkisi ne kaikki, mutta
+sitten hän vuorostaan alkoi kertoa Hagbartista[7] ja Signestä, kuningas
+Valdemarista ja Tovelilista.[8]
+
+Heidän istuessaan ja kertoessaan vanhoja satuja ja meren säestäessä
+niitä kohinallaan, ilta kallistui jo yöhön.
+
+Niityt olivat kasteesta kosteat ja satakielet alkoivat liikkua
+lehdikössä.
+
+Työmies, kuokka ja lapio olalla, kulki heidän ohitsensa.
+
+Hän palasi kotiin myöhäisestä maatyöstään ja niinkuin runoilija sanoo:
+"ei jalka nopsana noussutkaan.”[9]
+
+"Hyvää iltaa", hän sanoi ja kohotti hattuaan.
+
+Vaikka Karen ei voinut sitä sanoiksi lausua eikä edes itselleenkään
+oikein selvittää, niin hän tunsi sittenkin hämärästi, että tuo
+mies, joka kulki siinä niin vankkana ja rauhallisena, aivan kuin
+sotilas, joka seisoo tuolla ylhäällä Frederitzissä ja liehuttaa
+pyökkilehväänsä,[10] oli sittenkin niiden samojen viikingien
+jälkeläinen, jotka kaikkialla Tanskan hautakumpujen alla lepäävät
+viimeisessä levossaan.
+
+Hän tunsi äkkiä olevansa niin hyvässä turvassa. Vakavalta paikaltansa,
+ikivanhalta kiviröykkiöltä, hänellä oli laaja näköala kaikkialle,
+hän näki meren, jonka aaltoja hänen esi-isänsä haaksillansa olivat
+kyntäneet, hän näki maan, jota hänen esi-isänsä olivat verellänsä
+kastaneet ja johon hänen kansansa historia oli jättänyt katoamattomat
+jälkensä.
+
+"Niin, niin, kun ihmiset vaikenevat tai valehtelevat, pitäisi kivien
+puhua", sanoi hän.
+
+Ja sitten hän kertoi Jürgensille, kuinka riimukirjoitukset yli koko
+maan, yksin Hedeby-kivilläkin olivat katoamattomina todisteina siitä,
+että tanskalaiset aina olivat omistaneet maan aina Slieniin asti. Hän
+aloitti Tanskan historian opetuksensa, jota hän, niinkauan kuin kesää
+kesti, joka ilta jatkoi ylhäällä kiviröykkiöllä.
+
+Karen lämpeni puhuessansa, hänen poskensa hohtivat ja hänen silmänsä
+leimahtelivat, ja Jürgens tarttui kiinni hänen vilkkaasti liikkuviin
+käsiinsä ja sulki hänen suunsa suuteloilla, ja Karenin mielestä kaikki
+oli hyvin ja Jürgens täysin vakuutettu hänen puheestansa.
+
+Mutta Jürgens ei huomannut muuta, kuin että Karen oli vilkas ja ketterä
+kuin pieni kissanpoika. Pyöreä ja ihastuttava pehmeine, kiemailevine
+liikkeinensä, leuvassa pieni syvennys, suu herkkä ja poskissa syvät
+hymykuopat.
+
+Hänen äänessään oli omituinen kuhertava sointu ja Jürgens nimitti häntä
+sen tähden pieneksi, suloiseksi metsäkyyhkykseen.
+
+Siten aluksi kaikki kävi hyvin, mutta kun rouva Grunnetin ja nuoren
+parin kotiintulo Alsista läheni, joutui Karen levottomuuden valtaan.
+
+Sitä varjoa, jonka Jürgens hänen elämäänsä oli heittänyt, hän ei toisin
+voinut itse huomata, sillä rakkauden loiste sen heti karkoitti, mutta
+joka tapauksessa hän kävi varjossa näkemättä sitä.
+
+Se alkoi siten, että Jürgens huomasi Karenin välttävän hänen
+huonettansa. Hän ei tahtonut istua siellä.
+
+"Pelkäätkö sinä keisaria ja keisarinnaa?" kysyi Jürgens piloillansa.
+"Minähän katselen mielelläni tanskalaista kuningastasi ja
+kuningatartasi, ne ovat kaunista väkeä, eivätkä ne tuota vähintäkään
+harmia minulle."
+
+"Siinäpä se", vastasi Karen. "Ne eivät ole koskaan sinulle harmia
+tuottaneet."
+
+Jürgens tyytyi siihen eikä sanonut sen enempää.
+
+Hänen oli helpompi hänen, joka oli voittaja. Täytyihän antaa voitetun
+pitää jotakin hyvänänsä.
+
+Eräänä päivänä pystytettiin lipputanko pihamaalle. Karen katseli työtä
+hämmästyneenä.
+
+"Kelle sinä aiot liputtaa?" kysyi hän hengästyneenä, kun hän huomasi
+miehensä ottavan Saksan lipun esiin.
+
+"Tänään on maaneuvoksen[11] syntymäpäivä", vastasi hän, "ja kun
+maaneuvos ajaa tästä ohi, niin enhän minä saksalaisena voi olla
+liputtamatta."
+
+Hän nosti lipun. Vitkalleen se kohosi tangossa, kerran tuuli sitä
+läimähytti ja se oli ylhäällä liehumassa.
+
+Karen ei sanonut sanaakaan, mutta hän kalpeni äkkiä, meni huoneesensa,
+peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään.
+
+Se näkyi kauas ympäristöön. Hänen häpeäänsä kaikki tuulet nyt
+liehuttivat — se näkyi yli koko paikkakunnan.
+
+"Kunniaton!" sanoi Esben. ”Kunniaton!”
+
+Ja kaikki ihmiset toisissa Preussin lippua ja kaikki, jotka kulkivat
+ohitse, pysähtyivät ja osoittivat sitä sanoen:
+
+"Pikku Karen parka! Ensi kertaa Saksan lippu nyt Egtvedissä liehuu!"
+
+Hän ei kestänyt sitä kauemmin, hänen piti saada nähdä äitiänsä.
+
+Oi, miksei äiti tullut hänen luoksensa? He olivat aivan varmaan jo
+palanneet kotiin!
+
+Oliko hän heidän mielestään jo kuollut ja kuopattu? Eikö Gyrithekään
+häntä säälinyt?
+
+Karen kuuli Jürgensin tulevan ja hän pakeni puutarhaan. Tällä hetkellä,
+totta tosiaan, hän ei olisi voinut ystävällisesti puhua hänelle!
+
+Hän puristi nyrkkiin kätensä, mutta se ei auttanut, sillä hän oli
+itse syypää kohtaloonsa. Kun Karen tuli sisään, huomasi Jürgens, että
+hän oli itkenyt. Jürgens, niinkuin sanottu, oli kelpo mies ja pehmeä
+mieleltänsä. Säästihän hän häntä ja otti huomioon hänen tahtoaan
+kaikessa, missä hän saattoi sitä tehä.
+
+"Samasta sarvesta, pikku Karen! Koska minä puhun tanskaa enkä saksaa
+sinulle mieliksi, niin et sinäkään saa vastustaa, kun minä nostan oman
+lippuni tankoon. Minä lupaan sinulle, että teen sen niin harvoin kuin
+mahdollista, mutta meidän suurina juhlapäivinämme en voi olla sitä
+tekemättä."
+
+"Sinun kansasi on minun kansani", sanoi Karen voimattomalla äänellä.
+
+Jürgens pysähtyi, katsoi hämmästyneenä Kareniin ja meni ulos.
+
+Ei, ei pitäisi koskaan luvata enemmän kuin mitä voi täyttää.
+
+Mutta miksi ei äitiä kuulunut? Vähä väliä Karen keskeytti työnsä ja
+kuunteli, eikö pihalta kuuluisi vaunujen ratinaa ja askeleita portailla.
+
+Vaan ei! Päivät menivät, eikä kukaan tullut. Ei edes minkäänlaista
+sanaa saapunut.
+
+Joka ilta auringon laskiessa hän seisoi kummulla puutarhan
+kulmauksessa, varjosti kädellä silmiään ja katseli kaihomielellä länttä
+kohti.
+
+Højemarke oli alhaalla laaksossa. Karen ei voinut nähdä edes
+rakennusten piippujakaan, mutta kun kyyhkysparvi äkkiä pyrähti lentoon,
+niin Karen tiesi, että ne olivat Højemarken kyyhkysiä ja siellä hänen
+kotinsa oli.
+
+Haudankaivaja Madsen kulki usein ohi, Karenin siinä seisoessa. Hän ei
+nähnyt Karenia — Karen näet seisoi hyvässä piilossa — mutta hän oli
+menossa kirkolle iltasoittoa varten.
+
+Jos Madsen ei olisi ollut niin hyvä tanssija, niin hänen
+haudankaivuutoimensa olisi tehnyt hänet alakuloiseksi.
+
+Sillä kun hän seisoi hautaa kaivamassa, niin hänen levoton päänsä
+työskenteli kilvan hänen käsiensä kanssa ja hän muodosti itselleen oman
+käsityksensä elämästä ja kuolemasta.
+
+Mutta eipä yksin tanssi virkistänyt hänen mieltänsä, vaan etupäässä
+kellonsoitto.
+
+Niin, nuo vanhan, hyvän ajan kellot! Ne, ne olivatkin hänen toimensa
+ylentävänä puolena.
+
+Kun hän seisoi ylhäällä tapulissa, niin korkealla yläpuolella kaikkea
+sitä tomua, jonka kanssa hän virkansa puolesta muuten joutui niin
+läheiseen tekemiseen — sitä tomua hän saattoi kärsiä yhtä vähän kuin
+Sidselkään! — tunsi hän vapautuvansa kaikesta maallisesta ja sai "uskon
+varmuuden."
+
+Mieluimmin hän soitti auringon laskiessa.
+
+Madsenilla oli vapaa näköala joka puolelle ja kellojen ääni kajahteli
+hautojen yli, yli koko maan, aina iltaruskotukseen saakka.
+
+Se oli ainoa tanskalainen jumalanpalvelus, jota näihin aikoihin
+pidettiin pitäjässä, Jumala paratkoon.
+
+Sillä sitä kehnoa tanskalaista saarnaa, jota saksalainen pappi
+tarjosi, ei tosiaankaan monine ääntämis- ja kielivirheineen voitu
+jumalanpalvelukseksi sanoa.
+
+Mutta kirkko oli tanskalainen, kellot olivat tanskalaisia ja hän, joka
+niitä liikutteli, oli tanskalainen!
+
+Millä riemulla hän veti köyttä ja kuunteli omaa soittoansa.
+
+Hän olisi tahtonut huutaa yli koko pitäjän:
+
+"Se, jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!"
+
+Jos hän soitti hautajaiskelloja saksalaiselle oikeuspalvelijalle
+tai saksalaiselle alituomarille, niin silloinpa kellon kieli löi
+tuomiopäivän-iskujaan, julistaen malmikielellään koko maailmalle:
+"sillä hetki tulee, jona kaikki ne, jotka haudoissa ovat, saavat
+kuulla hänen äänensä; ja pitää tuleman edes ne, jotka hyvää tehneet
+ovat, elämän ylösnousemiseen, mutta jotka pahaa tehneet ovat tuomion
+ylösnousemiseen". Käsi, joka veti köyttä, ei tuntenut sääliä eikä
+anteeksi antoa. Mutta ollappa vainaja tanskalainen!
+
+Hyvä Jumala kuinka hellävaroin käsi silloin köyttä liikutti, ikäänkuin
+kehtolaulua olisi laulettu, niin että vainaja saattoi levätä oikein
+pehmeästi ja levossa!
+
+Enpä voi sanoa, huomasivatko muut eroa hänen soitossansa, mutta kylläpä
+pitäjällä kuultiin sanottavan:
+
+"Nyt pikku haudankaivaja Madsen soittaa hautakelloja saksalaisella!"
+
+Karen seisoi kauan paikoillansa, niin kauan kuin iltakellot soivat,
+siksi kuin viimeinenkin ääni oli vaiennut; kerran vielä hän näki
+kyyhkysten pyrähtävän ilmaan Højemarken yläpuolella, sitten hän astui
+alas kummulta silmät kyynelten vallassa.
+
+Mutta sitä ei voinut kauemmin kestää.
+
+Eräänä päivänä — Jürgens oli silloin ulkona — otti Karen vaatteet
+päälleen ja hiipi ulos aitauksia pitkin.
+
+Hän ei ollut uskaltanut mennä maantielle siitä saakka kuin hän joutui
+naimisiin, ei jalan eikä ajaen, sillä hän oli pelännyt, että häntä
+osoitettaisiin sormella ja sanottaisiin: "Tuossa hän on!"
+
+Enimmin hän pelkäsi kohtaavansa jonkun Højemarkesta tai
+Borrisgaardista! Etenkin hän pelkäsi eno Borriksen katsetta!
+
+Hän seisoi nyt puutarha-aidan takana ja tirkisti säleiden lomasta
+niinkuin paradiisista ulosajettu.
+
+Vain molemmat kalskuttelevat haikarat näkivät hänet pesästänsä, mutta
+he eivät ilmaisseet kellekään mitä he näkivät. He vain tekivät omat
+huomionsa sen johdosta.
+
+Kaikki oli siellä entisellään: ruusut, ruohokentät, aurinkokello ja
+hiekoitetut käytävät. Kaikki oli sellaisenaan, kuin siellä oli tapana
+olla: hyvin hoidettuna, somana ja sievänä.
+
+Hän kuuli Sidselin sulkevan ovia sisällä. Jospa hän vain olisi nähnyt
+Sidselin! Ja äidin! Vilahdukseltakin vain!
+
+Äkkiä hän kuuli Gyrithen sointuvan äänen laulavan tuttua, rakasta
+alsilaislaulua:
+
+    "Hyv' iltaa pojat, tulkaahan pöytänne luo!"
+
+Karen oli vähällä huudahtaa:
+
+"Ei niin ääneen, Gyrithe! Se voi kuulua ulos! Muista santarmeja!"
+
+Hän nauroi ja itki yhtä aikaa ja tarttui vaistomaisesti kiinni aidan
+säleesen, niin että aitaus aivan tärisi hänen käsissänsä.
+
+Aivan oikein! Tuolta tuli Gyrithe kudin kädessä toisella puolella
+ruohokenttää. Hän astui edes takaisin, niinkuin se, joka on paikalla
+kotiutunut ja Esben paitahihasillaan (hän oli varmaan käynyt hevosia
+jaloittelemassa) piteli häntä uumilta kiinni.
+
+Molempien nuorekkaat kasvot loistivat elämäniloa ja rohkeutta.
+
+Karen oli sydän kurkussa; vaivoin hän nielaisi jotakin alas.
+
+He tulivat toimeen ilman häntä; ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollut
+olemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä!
+
+Hän seurasi heitä nälkäisin katsein, kadehti Gyritheä, koska hän oli
+anastanut hänen paikkansa kodissa ja kadehti heitä kumpaistakin, — ei
+sentähden, että he olivat enemmän toisiinsa rakastuneet, kuin mitä hän
+ja Jürgens olivat olleet, vaan —
+
+Olivat olleet! Tuo ajatus häntä kauhistutti. Vaan äiti, äiti! Eihän hän
+toki ollut sairas? Äkkiä Hektor alkoi haukkua.
+
+Jos koira ei vain olisi vainunut häntä ja antaisi häntä ilmi!
+
+Ikäänkuin murtovaras, joka työssä tavataan, pakeni hän pois, mutta
+Hektor ilosta vonkuen hyppäsi aitauksen yli hänen jälkeensä.
+
+"Mikähän koiralle tuli?" huudahti Esben. Hän vihelsi.
+
+"Hektor! Hektor!"
+
+Mutta Esben vihelsi turhaan.
+
+Pähkinäpensaikon takana kääntyi Karen taaksensa, polvistui maahan ja
+kiersi käsivartensa uskollisen elukan kaulaan ja kätki kasvonsa sen
+pörröiseen turkkiin.
+
+"Oi Hektor, rakas vanha Hektor! Mene takaisin Højemarkeen! Kotiin
+Højemarkeen!"
+
+Karen juoksi eteenpäin pensaikon takana ja peltojen poikki
+aavistamatta, että hänen äitinsä samaan aikaan astui maantietä myöten
+Egtvediin. Mutta hän astui vitkallensa.
+
+Olihan tuo matka raskas, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua
+ikävöidessään tytärtänsä.
+
+Hektor pysähtyi ihmeissään ja tuumaili. Vaipuessaan äänettömiin
+mietteihinsä se heilutti hiljalleen häntäänsä ja katseli pää pystyssä
+Karenin jälkeen.
+
+Vihdoin se näytti tehneen päätöksensä. Se ulvahti lyhyesti, — ainoa
+tapa, millä Hektor saattoi vastustaa käsittämätöntä käskyä, — ja sitten
+se lonkutteli kuono maassa Karenin jäljissä Egtvediä kohti.
+
+Sillävälin, kun Karen astui puutarhan kautta "piseleen" [vierastupaan]
+seisoi rouva Grunnet siellä.
+
+"Äiti!" huudahti Karen.
+
+Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä sekä pelosta että ilosta. Mutta
+samassa hänen aivojensa läpi kulki ajatus:
+
+"Jumalan kiitos, että Jürgens on ulkona!" Mutta kuinka vaikeata on, jos
+kerran sulku on rakennettu kahden ihmisen välille, varsinkin jos nuo
+kaksi ovat toisiaan hyvin lähellä, saada tuo sulku puhkaistuksi!
+
+Sen karkoittamiseen tarvitaan joko surun tai ilon äkillistä tulvaa.
+
+Tytär oli hämillänsä. Pikku Karen oli aina ollut niin vastahakoinen
+anteeksi pyyntöön, hänen oli vaikea tunnustaa erehdystään ja
+väärintekoaan.
+
+Äiti tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta juuri sentähden hän
+nyt toivoi, että Karen ottaisi ensimäisen askeleen; se oli Karenin
+velvollisuus, sillä hän oli tuottanut heille kaikille surua.
+
+Mutta miehensä tähden Karenin täytyi tekeytyä niinkuin ei mitään olisi
+tapahtunut.
+
+Ja siinä he seisoivat erillään toisistaan, nuo kaksi ihmistä, jotka
+ikävöitsivät toistensa syleilyä ja katselivat toisiansa.
+
+Senpä vuoksi rouva Grunnetkaan ei kertonut kuinka kaikki kaipasivat
+Karenia aamusta iltaan ja joka ainoa päivä.
+
+Karen kaipasi juuri noita sanoja, mutta niitä ei tullut.
+
+Rouva Grunnet katseli ympärilleen "piselessä", joksi he nimittivät
+vieraskutsuja varten varattua suurta huonetta.
+
+Matala katto oli veistetty vaaleaksi lakeeratuista tammilankuista ja
+Thorvaldsenin "Päivä" ja "Yö" koristi seinää sohvan yläpuolella.
+
+Kaikki oli niin hienoa ja uuden kiiltoista.
+
+Rouva Grunnet tarkasteli myös viereistä vierashuonetta, piteli paksuja,
+kiiltäviä vuodeverhoja, ja astui sieltä somaan arkihuoneesen, jonka
+seinällä kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat riippuivat ja
+jossa kaksi Tanskan lippua seisoi peilipylväillä. Lopulta hän halusi
+myös nähdä Jürgensin huonetta.
+
+"Ei, äiti, ei sinne", sanoi Karen kiireesti. "Palvelija ei ole ehtinyt
+sitä vielä siivota."
+
+Rouva Grunnet ei vastannut mitään, ja meni lopulta kyökkiinkin, sillä
+kaikkia oli katsottava ruokasäiliöstä alkaen aina kellariin asti.
+
+Mutta kaiken aikaa Karen kävi ja teeskenteli, sillä hänestä tuntui
+ikäänkuin äiti kiertäessään ympäri taloa, olisi tahtonut talon
+haltioilta urkkia ja tiedustella, oliko todellakin isännän ja emännän
+suhde sellainen kuin sen olisi pitänyt olla.
+
+Siksipä hän asetti molemmat kätensä suojelevasti eteen, samoinkuin
+usein kädellä varjellaan lyönnistä kipeätä tai hellää kohtaa.
+
+Yhtä paljon apua siitä oli!
+
+Joka kerta kääntyessänsä kohtasi hän äitinsä huolestuneet ja surulliset
+silmät.
+
+Karen ei tahtonut kysyä mitään, mutta rouva Grunnet aavisti kuitenkin,
+mitä hän mieluimmin tahtoi tietää ja kertoi, kun viiniä ja kakkua oli
+sisään tuotu, häistä Alsissa, eno Borriksen erinomaisesta puheesta,
+kauniista laulusta morsiamelle, jonka Esben itse oli sepittänyt, sekä
+erinomaisista morsiuslahjoista.
+
+Niin, yksin vanha Frandsen ja hänen vaimonsa olivat olleet mukana
+häissä.
+
+Kaikki suli yhteen Karenin korvissa. Hän kuuli kaikki, eikä kuitenkaan
+mitään.
+
+Vihdoin rouva Grunnet nousi lähteäksensä.
+
+"Etkö jää illalliselle, äiti?" kysyi Karen, ja hänen sydämensä sykki
+niin rajusti, että hän pelkäsi äidin sen sykintää kuulevan.
+
+"Ei kiitos, minun pitää mennä kotiin. Kuinka sinun miehesi jaksaa,
+Karen?"
+
+Karenin ei tarvinnut vastata, sillä samassa Hektor hyppäsi vasten rouva
+Grunnetia.
+
+"Mistä ihmeestä koira tulee?" huudahti hän hämmästyneenä.
+
+Hän luuli sen juosseen hänen jäljissään, mutta Karen tiesi oikean syyn.
+
+"Enkö vie terveisiä, Karen?" kysyi hän.
+
+Vaikka siitä olisi henki riippunut, ei sittenkään Karen olisi voinut
+myöntävästi vastata.
+
+Mutta kun hän jäi yksin portaille, ja katsoi äidin jälkeen, joka astui
+kujaa myöten Hektor tottelevaisena kintereillä, niin hän olisi voinut
+huutaa ääneensä:
+
+"Niin, niin, tervehdi heitä kaikkia! Kaikkia! Tervehdi Esbeniä!
+Tervehdi Gyritheä! Tervehdi Sidseliä! Tervehdi kyyhkysiä! Tervehdi
+hevosia! Tervehdi lehmiä!"
+
+Ei, kymmenen kertaa parempi, jollei äiti yhtään olisi tullut, kuin että
+hän tuollaisena tuli!
+
+Kun Jürgens myöhemmin tuli kotiin, sanoi Karen hiljaisesti:
+
+"Äiti oli täällä."
+
+Hän ei voinut sanoa: "Terveisiä äidiltä", sillä se ei olisi ollut totta.
+
+"Vai niin!" vastasi Jürgens.
+
+Rouva Grunnet tuli joka viikko, mutta se ei siitä parantunut.
+Pakonalaisuus oli yhtä sietämätön.
+
+Hän lähetti ensi alussa terveisensä Jürgensille, ja lopulta hän tuli
+silloinkin kun Jürgens oli kotona. Hän oli arka käytöksessään, mutta
+kohtelias, he puhuivat vain joutavista asioista eikä mikään heidän
+väliään pilannut.
+
+Tässä kohdin rouva Grunnet oli ottanut ensimäisen askeleen, mutta
+Karen saattoi tuskin kuunnella heidän keskustelujansa, sillä hän tiesi
+parhaiten, kuinka raskaalta tuo askel oli tuntunut.
+
+Rouva Grunnet vältti aina Jürgensin huonetta, ikäänkuin hän olisi
+aavistanut tuottavansa tuskaa tyttärelleen näkemällä keisarin ja
+keisarinnan kuvat seinällä, eikä kukaan häntä kehoittanutkaan menemään
+sinne.
+
+Mutta että ne kuvat olivat seinällä, sen hän piti aivan varmana asiana,
+koska Karen aina oli sulkenut oven hänen tullessaan Egtvediin.
+
+Se huone muuttui vähitellen Siniparran huoneen kaltaiseksi, sillä
+kaikki sitä karttoivat paitsi reiniläinen itse, joka tunsi vasta
+olevansa oikeassa ympäristössään, kun hän yksin piippuinensa sai istua
+siellä, suuri, saksalainen vaahtoava olutseideli edessänsä.
+
+Tupakan savun keskellä hän uneksi olevansa Rheingaun oluthallissa.
+
+"Miksi sinä et tule kotiin käymään, Karen?" kysyi rouva Grunnet kerran,
+kun he olivat kahden kesken.
+
+Karen punastui hiusjuuriaan myöten.
+
+"Minä en voi", sanoi hän tuskallisella äänellä. "Esben on sanonut
+minua kunniattomaksi. Ja minne Jürgens ei saa tulla, sinne en suinkaan
+minäkään voi jalallani astua."
+
+Hän ei saanut mitään vastausta.
+
+Vihdoin jonkun ajan kuluttua sai Karen kysytyksi, juuri kun äiti oli
+lähdössä:
+
+"Mitenkä Gyrithen on?" Sanat tarttuivat melkein hänen kurkkuunsa kiinni.
+
+"Niinkuin _sinun_ olisi voinut olla, lapsi", sanoi rouva Grunnet
+alakuloisesti.
+
+Se oli ensi kertaa kun hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut.
+
+Rouva Grunnet pysähtyi hetkeksi.
+
+"Sanonko terveisiä?" kysyi hän.
+
+"Älä sano", vastasi Karen hiljaa.
+
+Jokin kysymys näytti joka päivä olevan Karenin huulilla, mutta hän ei
+uskaltanut sitä tuoda esiin.
+
+"Mitä se on?" kysyi äiti ja odotti.
+
+"Ei mitään", kuului vastaus.
+
+Hän olisi tahtonut kysyä joko Valdemar oli palannut kotiin, mutta hän
+häpesi sitä.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Marraskuulla aloitti tohtori Mauve karkoittamispolitiikkinsa
+Østerlindessä.
+
+Nimismies Thiermann Røddingistä kirjoitti yksityisen kokoushuoneen
+johtokunnan jäsenille, ettei hän enää sietäisi heidän palveluksessaan
+Tanskan alamaisia.
+
+Sumu laskeutui yli maiden. Irtaantuneina säpäleinä se hajautui ja
+tiheni jälleen yhteen.
+
+Viimeinen vilja oli aittaan ajettu ja ovi suljettu.
+
+Ei kukaan ollut ajanut viimeistä lyhdettä heille, eivätkä he olleet
+kellekään vieneet heidän viimeistä lyhdettänsä!
+
+Kaikki ajoivat heidän talonsa ohi, ei kellään ollut asiaa Egtvediin. He
+eivät saaneet vähintäkään osaa iloisesta elonkorjuuriemusta.
+
+Karen muisti edellisen syksyn. Ajatuksissaan hän näki Valdemarin
+ylhäällä elokuormalla ja kuuli Esbenin laulavan:
+
+    "Ei totta vaan se niin hullua ois,
+    jos silloin kellot ne häihin sois."
+
+Vain vuosi! Hänestä tuntui tuo aika kuitenkin niin kovin etäiseltä.
+
+Kun Karen seisoi kummulla puutarhassa ja kuunteli haudankaivaja
+Madsenin iltasoittoa ja huomasi savun kohoavan Højemarken piipuista,
+joita hän ei voinut nähdä, oli hänellä kuitenkin yksi toveri mukanansa,
+joka uskollisesti istui hänen vieressänsä, nimittäin Hektor.
+
+Hektor oli hänen ainoa lohduttajansa ja uskottunsa. Hänelle hän
+vuodatti kaiken tuskansa ja kaiken kaipuunsa. Hän ei ilmaisisi häntä
+eikä juoruaisi ja hän sai osakseen kaikki ne suutelot ja rakkauden
+osoitteet, jotka olivat äidille aiotut.
+
+Karen odotti lasta ja Jürgens oli hänelle hyvä ja hellä niinkuin aina
+ennenkin. Siinä suhteessa hänellä ei ollut surun syytä.
+
+Rouva Grunnet huomasi sen ja kiitti Jürgensiä siitä.
+
+"Karenilla on koti-ikävä", ajatteli Jürgens, "niinkuin useilla nuorilla
+vaimoilla, kaikkein onnellisimmillakin ensi aikoina. Hän olisi
+kärsivällinen hänen kanssansa, sillä se katoaisi kyllä aikaa voittaen
+ja mitä kaikkeen tanskalaisuuteen tuli, — no niin, pitihän voitettuja
+kohdella jalomielisesti."
+
+Ylpeydentunne valtasi Jürgensin ja hän ojensi vartaloaan ja heitti
+vaistomaisesti olkapäitään taaksepäin. Hän astui lujin askelin
+lattialla edes takaisin.
+
+Voitetut. Turhaan hän ei ollut preussilainen husaari ollut. Sotilas oli
+imeytynyt hänen vereensä. Eihän hän voinut toivoa tyhjäksi ainoatakaan
+voittoa, jonka hänen kansansa oli saavuttanut. Täällä hän oli voittaja,
+koska hänen kansansa oli voittanut.
+
+Mutta oikeudenmukainen tulee olla. Ei pidä ihmetellä, vaikka
+tanskalaiset eivät iloitsekkaan tästä voitosta. Hän miltei omisti
+heidän tunteensa, eikö hän itsekkin olisi samanlainen heidän
+asemassansa? Mutta enimmin hän sääli omaa pientä, kiihkeää Kareniaan,
+ja sentähden, kun poika oli syntynyt ja Karen tuskin kuuluvalla äänellä
+sanoi:
+
+"Oi, anna hänen nimensä olla Kai! Se oli sekä minun isäni että isoisäni
+nimi", niin Jürgens suuteli häntä isänilossansa ja vastasi:
+
+"Niin, olkoon hän Kai! Mutta seuraavan nimeksi me panemme Ruprecht,
+isäni ja minun mukaan. Enempää sinä et voi vaatia, Liebchen!" [armas].
+
+Jürgens oli äärettömän onnellinen ja lähetti heti ratsain sanan rouva
+Grunnetille.
+
+Mutta kun äiti tuli ja kumartui Karenin puoleen, niin Karen ei voinut
+enää hillitä itseään. Jääkuori suli, hän purskahti itkuun, kiersi
+kätensä äidin kaulaan ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.
+
+Se itku oli vapautuksen itkua. Karenin itkiessä haihtui hänen tuskansa
+ja sydänsurunsa.
+
+Rouva Grunnet ymmärsi häntä, vaikka ei sanaakaan lausuttu. Ei siihen
+tarvittu sen enempää. Eikä siitä ollenkaan puhuttu. Mitä hyötyä siitä
+olisikaan ollut?
+
+Äidin suudelmassa Karen tunsi anteeksiannon paljoa paremmin, kuin jos
+äiti olisi sanonut: "Minä annan sinulle anteeksi."
+
+"Annappas minun nähdä poikaa!" huudahti hän äkkiä.
+
+Rouva Grunnet nosti lapsen Karenin luo, mutta hän ei käsittänyt
+levotonta, jännitettyä katsetta, jolla Karen, voimatta nostaa päätään
+tyynyltään, tarkasteli pienokaisen kasvoja.
+
+Karenin mielestä poika oli Esbenin näköinen, vaikka sitä oli vielä
+aivan mahdotonta huomata.
+
+"Jumalan kiitos", sanoi hän, "Jumalan kiitos!"
+
+"Hänelle annetaan nimeksi Kai!" lisäsi hän.
+
+"Onko Jürgens siihen suostunut?" kysyi äiti.
+
+"On, hän on, hän on suostunut! Kysy häneltä!" Karen oli väsynyt ja
+sulki silmänsä. "Onko se totta", kysyi rouva Grunnet Karenin nukkuessa,
+"että pojan nimeksi tulee Kai?"
+
+"On, on kylläkin", vastasi Jürgens, joka yhä oli loistavalla tuulella.
+"Ensiksi maalle kunnia! Sitten tulee minun vuoroni!"
+
+"Se on oikein tehty."
+
+Suurempaa kiitosta rouva Grunnet ei olisi voinut antaa hänelle.
+
+Karenille koitti oikea juhla. Rouva Grunnet tuli joka päivä ja hoiti
+häntä omin käsin ja joka päivä hän toi jotakin hyvää mukanaan.
+
+"Nämät on Sidsel tehnyt", kertoi hän. "Hän oli niin peloissaan,
+etteivät leivokset olisi kyllin kevyitä ja mureita, sillä häneltä ei
+ole unohtunut, että sinulle oli mieleen, kun ne narisivat hampaissa."
+Karen hymyili kesken kyyneleitä. "Rakas, rakas Sidsel! Kiitä häntä! Tuo
+herttainen vanha sielu!"
+
+Toisella kertaa toi rouva Grunnet mukanaan vieläkin suuremman
+yllätyksen, nimittäin Gyrithen.
+
+Gyrithe oli aivan entisensä kaltainen; hän otti elämän iloisesti ja
+reippaasti ja oli aina hyvällä tuulella. Yksin hänen näkemisensäkin
+tuotti virkistystä ja iloa. Hänen mukanaan virtasi huoneesen aina
+suloinen metsäkukkien tuoksu.
+
+Gyrithen mielestä sairas ei voinut kestää mielenliikutusta, ja
+sentähden hän tekeytyi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
+
+"Kun sinä pääset ylös, niin sinä lähdet ajelemaan ja sittepä meillä on
+hauska päivä Højemarkessa. Sen sinä kaiketikin voit."
+
+"En, sitä minä en voi", vastasi Karen vitkalleen. Hän yleensä ei ollut
+niitä, jotka "kaiketikin voisivat jotakin."
+
+"Sitten me lähetämme Esbenin siksi päiväksi pois kotoa", selitti
+Gyrithe. "Sillä hänellä on yhtä kova niska kuin sinullakin."
+
+Karen hymyili vasten tahtoansa.
+
+"Niin, siten on teitä kohdeltava", vakuutti Gyrithe. "Se niska on
+taitettava, ennenkuin teitä saadaan sopimaan."
+
+Jürgens vältti mielellään Gyritheä. Hänen voimakas, rohkea
+persoonallisuutensa vaikutti vastenmielisesti Jürgensin haaveilevaan,
+hiukan saksalaishempeämieliseen luonteesen.
+
+"Tahdotko sinä kantaa poikaa ristille, äiti?" kysyi Karen eräänä
+päivänä vitkastellen ja odotti tuskallisessa jännityksessä vastausta.
+
+"Tietysti äiti sen tahtoo", puuttui Gyrithe puheesen "ja minä anon
+alamaisimmasti saada olla kummina."
+
+"Oi, Gyrithe, sinä olet kuitenkin herttaisin ihminen koko maan päällä!"
+huudahti Karen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Sinähän keräät
+tulisia hiiliä minun pääni päälle."
+
+Karen peitti kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa ja heltyneenä.
+
+Rouva Grunnet ja Gyrithe seisoivat syvästi liikutettuina ja katselivat
+häntä.
+
+Heidän katseensa ei ilmaissut enää mielipahaa, ainoastaan syvää sääliä.
+
+"Jürgens tahtoo itse olla kummina", sanoi vihdoin Karen ja katsoi
+ylös; raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään. "Äiti", hän vaikeni
+hetkeksi kahden vaiheilla uskaltaisiko hän jatkaa, "luuletko, että eno
+Borris tahtoisi ruveta minun poikani kummiksi?"
+
+"Minä kysyn häneltä", vastasi rouva Grunnet.
+
+"Kiitos", Karen kuiskasi nöyrästi.
+
+Borris hämmästyi, kun hänen sisarensa seuraavana päivänä esitti hänelle
+Karenin pyynnön.
+
+"Karen pyysi sitä."
+
+Rouva Grunnetin ääni oli läpitunkeva.
+
+"Hänen nimekseen pannaan Kai", lisäsi hän.
+
+Mutta Borris mietti asiaa.
+
+"Sano hänelle", sanoi hän vihdoin, "että pikku lapsen ei pidä kärsiä
+äidin hairahduksen vuoksi. Minä tulen kirkkoon saapuville, mutta minä
+en tahdo istua sinun vävypoikasi pöydässä."
+
+Ja silleen se jäi.
+
+Kun rouva Grunnet vei perille Borriksen vastauksen, niin Karen vain
+nyökkäsi päätään eikä vastannut mitään.
+
+Oli kostea huhtikuun päivä. Sade tihkui maahan, ikäänkuin se olisi
+tahtonut ottaa osaa ristiäisiin.
+
+Olihan nyt kevät olevinaan, mutta nyrpeästi katseli kevät kaikkea
+kaikkialla.
+
+Jürgens nosti lapsen kunniaksi Saksan lipun, — ei hän sillä mitään
+pahaa tarkoittanut, olihan se aivan luonnollista, kun isä kuitenkin
+oli saksalainen, — mutta kun Karen äkkiä avasi ikkunan, ja suruissaan
+pyysi: "Älä tee sitä! Oi, älä tee sitä!" niin hän laski sen maahan,
+kääri sen kokoon ja kantoi sisään.
+
+Olihan se hetken kuitenkin liehunut ilmassa!
+
+Vaan tietenkin! Täytyihän hänen ottaa huomioon Karenin perhettä, joista
+kaksi oli lupautunut päivällisille. Raha-asioissa he olivat hyvin häntä
+kohdelleet; muuta hän ei voinut sanoa.
+
+Pieni, synnynnäinen eteläjyllantilainen, joka tulisi kantamaan
+Jürgensin nimeä, oli tyytymätön sekaviin oloihin, joihin hän oli
+joutunut ja huusi heidän ajaessaan Egtvedistä aina kirkolle saakka.
+
+Rouva Grunnet, Gyrithe ja Borris olivat heitä kirkon ovella vastassa.
+
+Karen sätkähti, niinkuin vain rikoksellinen voi sätkähtää, nähdessään
+enonsa.
+
+Hän ojensi Karenille kätensä ja auttoi hänet alas, mutta hän ei sanonut
+sanaakaan ja nyökkäsi vain päätään Jürgensille.
+
+Ristiäisten aikana Karen itki kovasti ja koko hänen käytöksensä enoa
+kohtaan, joka ainoa liikkeensäkin oli niin nöyrä, ikäänkuin hän
+hiljaisuudessa olisi tahtonut pyytää anteeksi sen, minkä hän enoa ja
+Valdemaria vastaan oli rikkonut. Jos hän vain olisi rohjennut kysyä
+häneltä, oliko Valdemar palannut kotiin!
+
+Kirkon ulkopuolella nousi Borris heti vaunuihin ja ajoi pois, rouva
+Grunnetin ja Gyrithen ajaessa Egtvediin.
+
+Kun he kulkivat Højemarken ohi, veti Karen harson silmilleen. Voisihan
+sattua, että Esben seisoisi ikkunassa taikka juuri silloin astuisi
+pihan poikki.
+
+"Tuolla on Sidsel!" huudahti Gyrithe.
+
+Karen repi harson syrjään ja näki Sidselin seisovan avonaisessa ovessa
+ja pudistavan päätänsä kaikelle maailman surkeudelle, niinkuin hänellä
+oli tapana tehdä.
+
+"Sidsel! Sidsel!" huusi Karen.
+
+"Pikku olento raukka!" mutisi Sidsel, "pikku olento raukka! Kuinka
+paljon pahaa sinä saat kokea!"
+
+Sillä hän tietysti tarkoitti lasta eikä Karenia.
+
+Sievästi katetulla päivällispöydällä Egtvedissä seisoi Karenin kaksi
+pientä Tanskan lippua jalustoillaan.
+
+Jürgens ei sanonut siihen mitään. Hän oli tänään niin iloinen, että hän
+saattoi kaikkeen mukautua.
+
+Kun siksi tuli, niin oli hän kuitenkin isäntä talossa, ja saattoi
+kieltää milloin hän itse tahtoi.
+
+"Kyllä kai Jürgensin asema sittenkin on vaikea", sanoi Gyrithe, kun he
+illalla tulivat kotiin, "eikä hänen ole niinkään helppo mukautua yhteen
+ja toiseen."
+
+"Sepä vielä puuttuisi!" murisi Esben. "Onhan kaikki edut hänen
+puolellansa. Kaikki ne rahat, jotka hän sai, ovat kai tehneet hänet
+niin kärsivälliseksi kuin enkelin. Mutta kuinka saatoit sinä, Gyrithe?
+Kuinka sinä saatoit?"
+
+"Tunteako sääliä vastanainutta paria kohtaan, joka niin takaperoisesti
+on naimisiin joutunut? Niin, ajatteleppas! Etkö usko, että Karen
+tarvitsee myötätuntoisuutta? Luuletko, että hän riemuitsee ja on
+iloinen? Ja miehestä minä vain sanoin, että hän on kärsivällinen.
+Olisitpa sinä siinä, Esben!"
+
+Jürgens olikin hyvin kauan kärsivällinen.
+
+Joka ilta Karen lauloi lapsensa tanskalaisilla kehtolauluilla uneen.
+
+"Nuku lapsonen! Nuku lapsonen!"
+
+Mutta kun Karen kerran kuuli Jürgensin hiljaa istahdettuaan kehdon
+ääreen laulavan Mozartin ihanaa kehtolaulua: "Schlaf ein mein
+Prinzchen, schlaf ein!" [Nuku prinssini, nuku!] niin se vihloi häntä,
+ja Jürgenskin huomasi, ettei se ollut hänelle mieleen.
+
+Tietysti Karen ei sanonut mitään, mutta hän oli suruissansa.
+
+Se meni kuitenkin liian pitkälle! Olihan Jürgens hyväntahtoinen, mutta
+— — —
+
+"Onhan poika minunkin!" sanoi hän katkerasti.
+
+Siveellinen momentti heidän lemmensuhteessaan oli muuttunut lihaksi ja
+vereksi.
+
+Sen sijaan että lapsi olisi yhdistänyt heitä, se eroitti heitä. Toinen
+pelkäsi toista, että hän henkisesti sen häneltä riistäisi.
+
+Näkymätön muuri alkoi kohota heidän välillensä. Se korkeni
+korkenemistaan, ja tiheni tihenemistään.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Avioliitonhan pitäisi olla puhdas ja selvä suhde, turvallisuuden ja
+levon tuottaja, jossa ei olisi ainoatakaan salattua poimua.
+
+Sen ei pitäisi olla sellainen suhde, jossa alituisesti elettäisiin
+sotajalalla, jossa aina oltaisiin varuillaan ja vakoiltaisiin
+mahdollista vihamielistä salatuumaa, jossa aina salamurhalla
+uhattaisiin kurjaa onnea.
+
+Mutta sellaisia kaloja saadaan kuin ongitaankin. Karen oli itse omalla
+kädellään avannut viholliselle kodin oven ja kohteliaasti pyytänyt
+häntä astumaan sisään, niin, tarjonnut hänelle paikan itse pöydän
+päähän, ja sitten vieras oli kuolettavan kätensä laskenut kaikkialle!
+
+Vaikka kummaltakin puolelta oli rehellisesti koetettu tulla toisiaan
+puolitiessä vastaan ja pitää onnesta kiinni!
+
+Sillä he koettivat sitä todellakin joka ainoa päivä koko voimallansa,
+mutta se murtui kuin hapras lasi heidän käsissänsä.
+
+Joka aamu he heräsivät ja joka ilta he panivat maata sillä vahvalla
+päätöksellä: "Minä tahdon olla pitkämielinen! Sillä toisin eivät
+asiat voi olla". He olivat molemmat kunnon ihmisiä. Mutta olosuhteet
+olivat heitä vahvemmat. Melkein joka hetkipäivässä luonto teki heille
+kepposet, ja heidän aikeensa menivät tyhjiin.
+
+Sitä myöten kuin pikku Kai rupesi puhumaan ja kasvoi suuremmaksi,
+syntyi taistelu, olisinpa vähällä sanonut: elämästä ja kuolemasta,
+Jürgensin ja Karenin välillä.
+
+Mutta Karen oli voimakkaampi; hänellä oli äidinkieli ja lapsen
+syntymämaa turvanansa.
+
+Jürgens oli kelpo mies, mutta jos hän ei olisi ollut myöntyväinen, niin
+toinen ääni olisi pilliin tullut.
+
+Jürgens katkeroitui, niinkuin heikompi ainakin vahvempansa suhteen, kun
+hän tuntee joutuvansa alakynteen.
+
+Ja kun Kaikin vähitellen tahtoi saattaa äänensä kuuluville tässä
+maailmassa, niin eihän voi isää moittia, vaikka hän ei kauemmin voinut
+lupaustaan pitää ja olla saksaa puhumatta.
+
+Tosin haudankaivaja Madsen väitti, ettei Jürgens uskaltanut sitä tehdä
+äidin kuullen, vaan että hän salavihkaa sitä teki ollessaan yksin pojan
+kanssa ulkona. Isäntärenki Klaus ja karjanhoitaja Jens olivat sen
+sanoneet.
+
+Eräänä päivänä pöydästä noustua meni pikku Kai Karenin luo, suuteli
+häntä ja sanoi:
+
+"Mahlzeit!"
+
+"Kiitos ruo'asta, Kai, niin sitä sanotaan", sanoi Karen lyhyesti ja
+lisäsi katsoen mieheensä: "Täällä hän on syntynyt. Pitäähän hänestä
+toki tulla eteläjyllantilainen."
+
+"Jumala sen tietää!" sanoi Jürgens. "Maailma on suuri. Ei sitä aina
+yhdellä kohtaa olla. Minä en ole täällä syntynyt."
+
+Karen säikähti. Mitä hän sillä tarkoitti? Ei, kaikesta tuosta tuskasta
+hän ei voinut kenenkään kanssa puhua. Se olisi ollut väärin miestä
+kohtaan; yksin hänen täytyi se kestää.
+
+Joka päivä Karen tuskallisesti tarkasteli, olisiko lapsi henkisesti tai
+ruumiillisesti isänsä kaltainen.
+
+Jumalan kiitos, päivä päivältä hän huomasi hänessä yhä enemmän Esbenin
+rakkaiden, uljaiden kasvojen muotoisuutta!
+
+Joka kerta kun hän tuon yhtäläisyyden huomasi, sulki hän Kain
+äärettömässä riemussa syliinsä. Hänen vertansa! Hänen tanskalaista
+vertansa joka ainoa pisara hänessä.
+
+Ja tuota veljeä, kuinka suuresti hän häntä rakasti, vaikka tämä olikin
+niin kova hänelle.
+
+Mutta taistelu kasvatti Karenia, hän kasvoi sen mukana.
+
+Hän ei ollut enää mikään kiihkeä, kuumaverinen lapsi, vaan kypsynyt
+ja kokenut nainen, ehkä juuri sentähden enemmän kypsynyt, että kova
+koettelemus oli hänestä itsestään lähtenyt. Kiirastulikin voi muuttua
+siunaukseksi, kun sen on voittanut.
+
+Hän ei enää suruissaan murehtinut lankeemistaan, vaan hänen
+voitettavakseen oli astunut uusi päämäärä, uudelleen kohottamisen
+päämäärä.
+
+Tuo päämäärä oli hänen rakas poikansa ja Egtved. Poika ja talo oli
+tanskalaisuudelle pelastettava.
+
+Jürgens ei, enempää kuin muutkaan saksalaiset paikkakunnalla,
+ymmärtänyt maanviljelystä. Mitä apua siitä, jos se Rheingaussa oli
+sopivaa, kun se ei täällä käynyt päinsä?
+
+Siksipä Karen auttoi häntä talon hoidossa ja sai tarttua työhön sekä
+ulkona että sisällä.
+
+Onneksi Karenille; sillä pianhan se aika taas koitti, jolloin jokaisen
+hyvän emännän piti varustaa ruokasäiliönsä.
+
+Se oli vaikea aika joka vuosi, sillä oli kestien ja lihavien vasikkojen
+aika.
+
+Naapurit kokoontuivat maistelemaan kylkipaisteja ja makkaroita
+toistensa luokse ja tuota juhlimista kesti hyvän matkaa uutta vuottakin.
+
+Ja kaikesta tuosta molemminpuolisesta seurustelusta oli Karen nyt
+suljettu pois.
+
+Armeliaisuuteen vain hän saattoi ottaa osaa, sillä se oli suuri
+kaikkialla. Jokaisesta porsaasta ja lehmästä, jota lähiseuduilla
+teurastettiin, annettiin runsaita paloja köyhän säkkiin.
+
+"Ei ole niin tarkkaa lukua makkarasta teurastusaikana", sanoi Mogens
+Dahl, kyläteurastaja, joka oli korvaamaton mies joka talossa.
+
+Hänen ei ollut niinkään helppo ehtiä hävittää maailmasta kaikki ne siat
+ja lehmät, joiden surmaaminen hänelle toimeksi annettiin.
+
+"Siinä sitä kättä kysytään", sanoi hän, iskiessään härkää otsaan.
+
+Sillä hän oli ollut ajurina tanskalaisessa tykkiväestössä ja hänessä
+oli jotakin sotilasmaista aina harmaista viiksistään jäykkään ryhtiinsä
+asti, joka näytti vaativan vastaantulijaa pois tieltä, kun hän
+teurastuskirves olalla kulki tietä myöten.
+
+Mutta sitten tapahtui jotakin muuta, joka niin kokonaan valtasi Karenin
+mielen, että hän joksikin aikaa melkein unohti talon hoidon.
+
+Valmistukset vaalia varten vuonna 1898. Ne alkoivat valtioministeriön,
+se on: ruhtinas Hohenlohen ja v. Miquelin käskykirjeillä, jonka
+Thielen, Bosse, vapaaherra von Hammerstein, Schönstedt, vapaaherra
+v.d. Recke, Breteld, v. Gossler, kreivi v. Posadowsky, v. Bülow ja
+Tirpitz olivat allekirjoittaneet, ja joka lähetettiin saksalaisille
+virkamiehille Eteläjyllannissa.
+
+Ja mitä tuo käskykirje sitten sisälsi, joka preussilaisilla
+postimerkeillä, preussilaisten postikonttorien kautta ja Apenraden,
+Haderslevin, Sondersburgin y.m. leimoilla lähetettiin ylt’ympäri seutua?
+
+Niin, aivan yksinkertaisesti, että kaikkien saksalaisten virkamiesten,
+niin sanottujen oikeudenvalvojien tuli saksalaistuttaa ja jälleen
+saksalaistuttaa ikivanha tanskalainen maa koulujen, kirkkojen,
+lainkäytön, sotajoukon, hallinnon, rautatien ja kaikkien muiden
+mahdollisten valtiolaitosten avulla!
+
+Eikä ainoastaan sitä, vaan että myös kaikkien taloudellisten yhdys- ja
+osuuskuntien, seurojen, kokousten ja ihmisystävällisten yhdistysten
+piti "alldeutschilaisten" fanaatikoiden käsissä huutaa yli koko
+maailman: "Deutschland über alles! Und nichts weiter!" [Saksanmaa
+ylinnä kaikkea! Eikä mitään muuta!]
+
+Hyvä Jumala, kuinka maaoikeudentuomari Schwarz Flensborgissa,
+alituomarit Brockschmidt Tønderissä, Lindemann Toftlundissa, Hahn
+Nordborgissa ja Petersen Røddingissä kiirehtivät päästäkseen kulkemaan
+etunenässä!
+
+Vähätpä siitä, että kaikki tämä esiintyi aivan suunnattomassa oikeuden
+turmelemisessa, alituisissa yhteentörmäyksissä eteläjyllantilaisten ja
+hallintoviranomaisten välillä!
+
+Niin, he hoitivat asiansa hyvin, nuo herrat! Olipa siinä kyllä
+riittämiin asti.
+
+Kaksi-, jopa kolmetuhatta saksalaista virkamiestä, kaikki synnynnäisiä
+kiihoittajia tanskansyöjän palveluksessa!
+
+Saksalainen uutisasutusyhdistys[12] oli ostanut taloja ja saanut
+sataviisikymmentä saksalaista talonpoikaa viekoitelluksi muuttamaan
+itse Haderslevin piiriin!
+
+Saksalainen säästökassa Skærbækissä työskenteli kuin henkensä edestä
+'Deutsches Reich'in hyväksi!
+
+Kyllä siitä oli huolta pidetty, että useat sadat
+Lippe-Detmoldelaiset[13] ja rautatientyömiehet, jotka vain päiväläisinä
+tulivat ja menivät, nuo kuljeksivat muuttolinnut, tulisivat olemaan
+saapuvilla Eteläjyllannin vaaliuurnien ääressä kuudentenatoista päivänä
+kesäkuuta 1898! Ikäänkuin se heitä olisi liikuttanut!
+
+Kaikki purjeet nostettiin! Saksalaistuttamiskoneisto teki täydellä
+voimalla työtä. Ikäänkuin myrkkysienet nousivat maasta kaikki
+yhdistykset saksalaisuuden levittämiseksi.
+
+Mutta mitä hyötyä siitä kaikesta oli?
+
+Jumalan kiitos!
+
+Vihdoinkin oli tilaisuus ryhtyä johonkin! Ei aina vain sitkeää,
+voittamatonta itsensäpuolustuksen vastarintaa, vaan nyt kerrankin
+voimakasta ryntäystä!
+
+Voimainkoitos, jossa tanskalaiset ja saksalaiset taaskin, niinkuin niin
+useasti ennenkin kuluneina vuosisatoina, saivat käydä toisiinsa käsiksi!
+
+Borriksen hevonen seisoi pää nojossa, hiestä höyryävänä ja vaahtoisena
+suupielistä Borrisgaardin pääportaiden edustalla.
+
+Borris oli tullut täyttä ravia ratsastaen kotiin, oli heittänyt
+ohjakset isäntärengille ja kiiruhti nopeasti sisään, ennenkuin hän
+ratsasti edelleen vaalikokoukseen Frandsenin krouville.
+
+Se mies oli jalkeilla varhain ja myöhään. Hänen leveillä hartioillaan
+lepäsi koko sen pitäjän vaalikuorma.
+
+"Niin, niin", hän sanoi vaimollensa, kun tämä seurasi miestään
+portaille, "kun nyt meidän rakas poikamme tulee kotiin, niin toivon
+ettei tuo juttu ole syvempiä jälkiä häneen jättänyt, kuin että hän voi
+niistä päästä."
+
+"Sitä huolta minulla ei koskaan ole ollut", vastasi rouva Borris, ja
+hänen suuret, tummat silmänsä hymyilivät. "Siitä ei ole hätää. Hän on
+liiaksi isänsä kaltainen, jotta hän voisi kadottaa rohkeuttansa."
+
+Ja sitten hän lisäsi ylpeästi:
+
+"Kaksi niin sitkeää juutilaista!"
+
+"Ehkäpä sitä hyvinkin tarvitaan", arveli Borris. "On kai Jørgen hyvissä
+ajoin mennyt häntä vastaan asemalle?"
+
+"Eipä hän olekkaan mennyt. Esben tuli tunti sitten tänne ja sanoi että
+hän tahtoi mennä Valdemaria noutamaan."
+
+"Maltas!" huudahti Borris, joka jo oli pannut toisen jalkansa
+jalustimeen noustakseen hevosen selkään, "minusta kuuluu kuin vaunut
+lähestyisivät. Kunpahan vaan ei Valdemar jo tulisi?"
+
+Hän jäi seisomaan jalka jalustimessa ja kuunteli rouva Borriksen
+tähystellessä portailta kujalle.
+
+Kaukaa kuului selvästi vaunujen vierinää ja ne lähestyivät
+lähestymistään.
+
+Äkkiä kuului oriin hirnuntaa.
+
+Borriksen hevonen nosti päätään ja vastasi hirnuntaan.
+
+"Ne ovat Esbenin hevoset", huudahti rouva Borris. "Hänellä oli tänään
+molemmat ruskot!"
+
+"Luultavasti kyllä!" mutisi Borris. "Hän ei myöskään koskaan tahdo ajaa
+muilla hevosilla, kuin sellaisilla, joilla ei kukaan muu tahtoisi ajaa."
+
+Kun Valdemar tuli odotussalista ulos, huusi Esben hänelle
+ajurinpenkiltä:
+
+"Hyppää vaunuihin, Valdemar, minä en voi jättää hevosia."
+
+"Hyvä Jumala, kuinka tuo on sinun kaltaistasi", sanoi Valdemar, "kun
+otat opettamattomat hevoset!"
+
+"Niin, kukaan muu ei osaa niitä opettaa. Jonkun täytyy pahimpaankin
+puuttua. Hei, hop! So, soo! Antaa mennä!"
+
+Sitä hän tietysti ei sanonut Valdemarille, vaan hevosille, jotka
+kiitivät matkaan ikäänkuin maksun edestä.
+
+Sellaisen ajon aikana ei ole tilaisuutta jutteluihin, ja se olikin
+parasta. Niin monta karia oli väistettävä, eikä ollut niinkään helppoa
+pysytellä tyvenessä vedessä.
+
+Kun he täyttä ravia ajaen sivuuttivat Egtvedin, kysyi Valdemar:
+
+"Miten tuon talon on laita?"
+
+Esben läimähytti piiskaansa ja uhutti hevosia, niin että ne kiihtyivät
+vieläkin kovempaan juoksuun.
+
+"En tiedä", vastasi Esben äreästi, "se ei minuun kuulu."
+
+Loppumatkalla he eivät vaihtaneet sanaakaan.
+
+Aika-ajoin vain Esben, jonka käsiin kiristetyt ohjakset melkein
+syöpyivät, maanitteli sälköjä:
+
+"So, soo! No, noo!"
+
+Mutta yhtä paljon hän teki sen rauhoittaakseen omaa mieltään kuin
+sälköjäkin.
+
+Jos itseään kurittaa, niin pitää myös toisia kurittaa. Siinä on selvä
+ajatus, siinä.
+
+"Hohoi, mitä siellä?" huusi Esben äkkiä.
+
+He olivat tienkäänteessä Frandsenin krouvin luona. Tietä salpasi tiheä
+ihmisjoukko, joka oli saapunut kokoukseen. Ja siellä huudettiin ja
+meluttiin, että tuskin sai ääntään kuuluville.
+
+"Seisahtakaa! Seisahtakaa!" huusi Frandsen krouvin portailta.
+
+"Pois tieltä! Pois tieltä!" huusi Esben. "Minä en vastaa hevosista.
+Sivulle tai tuhonne tulee!" Ihmisjoukko hajosi äkkiä. Esben pakoitti
+piiskan läimäyksellä pillastuneet ruskot takaisin etujaloillensa ja he
+ajoivat eteenpäin minkä hihnat ja valjaat kestivät.
+
+"O Hannemann! O Hannemann!"[14] kajahti katkerasti heidän takaansa.
+
+Muutamia kiviä lensi vaunujen jälkeen. "Ne ovat kotisaksalaisia
+naapuripitäjästä ja Lippe-Detmoldelaisia!" naureskeli Esben. "He ovat
+kokoontuneet miehissä tänne; sinun isäsi saa kokea heidän rakkauttansa.
+Jospa olisin voinut ajaa heidät murskaksi!"
+
+Niin, Esbenhän se tuolla lehtikujalla ajoi molempine ruskoineen!
+
+Hän pysähdytti niin äkkiä, että sälöt kohosivat takajaloillensa.
+
+"Nyt minun korvissani suhisee", nauroi Borris. "Mahdollista kyllä",
+sanoi Esben hypäten alas ajurinpenkiltä pitelemään pelästyneitä
+hevosia, jotka eivät sietäneet vieraan kättä.
+
+Mutta Borris astui hevosen suitset käsivarrellaan poikaansa vastaan,
+joka myös oli hypännyt vaunuista alas ja loi häneen yhden ainoan,
+lyhyen, tutkivan katseen.
+
+"Kaikki on järjestyksessä!" huusi hän vaimollensa; joka äidin
+rakkaudella ja kaiholla odotti vuoroansa ylhäällä portailla.
+
+Borris puristi lujasti poikansa kättä.
+
+"Terve tuloa, poikaseni! Tiesinhän minä, että tulisit ajoissa
+asevelvollisuuttasi palvelemaan vaaliuurnan ääressä!"
+
+"Kuinka vaali menestyy, isä?" kysyi Valdemar.
+
+"Niin, kuinka se menestyy? Gustav Johansen on sairas, se oli
+meille paha kepponen, mutta Jessen ja Hansen-Nørremølle tekevät
+työtä yhtä paljon kuin kymmenen yhteensä, ja me muut teemme minkä
+voimme sanoaksemme järkevän sanan kaikkeen tuohon saksalaiseen
+'Gefühlsduselei'in [tunnehoureilu]. Mutta minulla on kiire."
+
+Hän nousi rivakasti hevosen selkään.
+
+"Tulin juuri Spendetistä, ja nyt he odottavat minua tuolla krouvissa."
+
+"Siellä sinä saat koettaa kuumaa!" sanoi Esben. "Hädin-tuskin me
+pääsimme tuon roskajoukon läpi ajamaan. Kaikki sekä konttaavat että
+jaloilleen kykenevät kotisaksalaiset ja uutisasukkaat naapuripitäjistä
+ovat haalitut sinne kokoon."
+
+"Minä tulen sinun kanssasi, isä! Odota vain hetkinen!"
+
+Parilla harppauksella Valdemar oli portailla äitinsä luona.
+
+"Minä saatan Valdemarin krouviin!" sanoi Esben ja hyppäsi taaskin ylös
+vaunuihin.
+
+"Sen sinä jätät tekemättä", käski Borris. "Sinä olet aina niin valmis
+kaikkeen. Sinä olet kuin sotaratsu, joka vähimmästäkin äänestä korviaan
+heristää. Sinä voit saattaa Valdemarin tienkäänteesen, vaan et
+askeltakaan kauemmaksi; sitten sinä ajat suoraan kotiin Højemarkeen."
+
+"Ikäänkuin minä olisin luontokappale", sanoi Esben, joka vaivoin
+hillitsi sälköjä.
+
+"Valdemar!" huusi Borris. "Nyt sinä olet saanut useampia suudelmia
+äidiltä, kuin minä koko viime viikkona. Tule nyt! Vuonna
+yhdeksänkymmentäkolme meillä oli yli neljätoistatuhatta ääntä; tällä
+kertaa meidän pitää saada enemmän!"
+
+Hän kannusti hevostansa ja ajoi ravia kujaa myöten.
+
+Samassa Valdemarkin oli jo vaunuissa ja pian hän oli näkyvistä kadonnut
+yhdessä Esbenin ja ruskojen kanssa.
+
+"Onnea matkalle! Onnea matkalle!" huusi rouva Borris heidän jälkeensä.
+
+Hetkeksi hän pani kätensä ristiin äänettömään rukoukseen ja meni sitten
+sisään.
+
+Näinä päivinä ei Eteläjyllannissa ollut aikaa pitkiin rukouksiin; oli
+kylliksi työtä mihin tarttua kiinni.
+
+Sälöt eivät tahtoneet seisoa alallansa. Valdemar hyppäsi alas vaunuista.
+
+Krouvin ovella seisoi santarmi, ja merkitsi jokaisen tulijan ristimä-
+ja sukunimen, säädyn sekä asunnon.
+
+Ja kun santarmi ei ymmärtänyt tanskalaisia nimiä, niin heidän täytyi
+tavata ne hänelle; se oli varsin vaivalloinen juttu.
+
+Mutta Esben ajoi kuin tuulenpuuska Højemarkeen.
+
+"Totta tosiaan, näyttääpä siltä kuin pakenisin omaa voimattomuuttani!"
+mutisi hän ja puri hampaansa yhteen.
+
+"Jos on siivo, niin voi se hädin-tuskin käydä päinsä, mutta minulta se
+ei käy."
+
+Ei, ei se käynytkään, mutta kaikeksi onneksi otti Gyrithe aina häntä
+käsipuolesta kiinni, kun hän kiihoittuneena palasi kotiin, sillä sitten
+hän ainakin tiesi, missä hän oli.
+
+Olipa sitä paitsi hyvin hauskaa nähdä Gyritheä Esbenin käsipuolessa.
+
+Gyrithe pelkäsi, että Esben karkaisi hänen luotaan ja tekisi jotakin
+varomatonta, tarttuisi ehkä ensimäisen vastaantulevan saksalaisen
+hiuksiin.
+
+Ja siihen hän oli kuitenkin liian hyvä!
+
+Gyrithe oli samoinkuin Borriskin varma ampuja. Hän ei ampuisi harhaan,
+kun hän kerran toden perästä tähtäsi.
+
+"No, nyt Esben käy ja paukuttelee!" oli Borriksella tapana siihen
+aikaan sanoa, kun hän ajoi täyttä ravia Højemarken ohi ja tervehti
+rakasta "Nopsaansa" kohottamalla piiskaa hatun lieriin.
+
+Eräänä päivänä hän pudisteli häntä hartioista.
+
+"Mitä sinä siinä mutiset?" kysyi hän, ylistettyänsä Gyrithen valppautta.
+
+"Onhan hauska olla, kun lapsenhoitaja on kintereillä", murisi Esben.
+
+Mutta hänen loistavat silmänsä ilmaisivat parhaiten, että Gyrithe oli
+koko talon ilo ja riemu.
+
+Rouva Grunnet ei tullut entiselleen Karenin naimisen jälkeen. Hän oli
+ainakin tullut hiljaisemmaksi.
+
+Ja Sidsel oli tänä vaaliaikana entistään levottomampi. Olisi voinut
+luulla, että hän äkkiä olisi saanut elohopeaa jalkoihinsa, sillä hän ei
+voinut kyllin varhain aloittaa päivätyötänsä.
+
+"Mitä siellä valitaan?" kysyi hän eräänä päivänä, niinkuin se joka ei
+ole oikein selvillä asioista.
+
+"Sotamiehiä Tanskan puolustukseksi", sanoi Esben.
+
+Niin, sitähän se oli! Jo kello neljä hänen täytyi aamusin päästä ylös
+sängystä, jollei rouva Grunnet, joka makasi samassa huoneessa, saanut
+väkisin häntä pysymään vuoteessa.
+
+"Pitäähän minun kuitenkin käydä jo työhön", vakuutti Sidsel, sillä hän
+oli itsepäinen luonteeltaan.
+
+Varmaan hän oli jo valmis, minä päivänä hyvänsä, lähtemään
+vaalipaikalle ja sitomaan haavoittuneita. Mutta Esben lohdutti häntä
+heti vuorostansa.
+
+"Tällä kertaa ainoastaan saksalaiset haavoittuvat", vakuutti hän.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Mutta Karen istui joka päivä kummulla puutarhassa ja tähysteli.
+
+Hän näki Borriksen ajavan ohi ja hän oli nähnyt Valdemarin ja Esbenin
+ajavan siitä ohi.
+
+Valdemar oli entisestään miehistynyt. Kaikki mitä hän oli kärsinyt, oli
+näinä kolmena vuonna uurtunut varmoihin, voimakkaihin piirteihin.
+
+Kun Karen ensi kerran näki hänet, niin hän vaistomaisesti tarttui
+kiinni puuhun, jonka suojassa hän seisoi.
+
+Pyökkipuun lehdet hänen päänsä yläpuolella eivät värähdelleet kovemmin,
+kuin hän itse vapisi koko ruumiissansa.
+
+Syyllinen! Syyllinen!
+
+Hän on siis palannut takaisin kotiin! Sen hän saattoi otaksuakkin, kun
+vaalin aika lähestyi. Ei olisi ollut Valdemarin tapaista, jos hän olisi
+pysynyt poissa kun Eteläjyllanti häntä tarvitsi.
+
+Vaikka hänen olisi pitänyt astua yli piikkisten ohdakkeitten, jotka
+olisivat tunkeutuneet syvälle hänen jalkoihinsa, niin hän olisi
+sittenkin tullut takaisin.
+
+Mutta äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, niin voimakkaasti kuin ukkosen
+isku tuomiopäivänä.
+
+Entäs, jos siinä ei ohdakkeita ollutkaan! Entäs, jos hän oli
+karkoittanut sydämestään ja mielestään Karenin kuvan, niin että hänen
+paikkansa oli tyhjä, ja joku toinen saattoi sen anastaa! Kuinka moni
+ylistäisikään Jumalaa, jos häntä sellainen onni ja ilo kohtaisi!
+
+"Minä olisin ansainnut sen! Minä olisin sen todellakin ansainnut!"
+sanoi Karen itseksensä.
+
+Tähystyspaikaltansa hän seurasi niin hyvin kuin hän saattoi, sitä
+elämää, joka hänen ympärillään pyöri.
+
+Kun hän näki haudankaivaja Madsenin ontuvan tietä pitkin, niin hän
+saattoi hänen astunnastaan huomata, että hänen oli kiire, ja että
+jotakin oli tekeillä.
+
+Sentähden hän mielellään häntä odotteli.
+
+"Hyvää iltaa, Madsen!" huusi Karen kummulta, "miten kävi kokouksessa
+krouvilla?"
+
+"Huonosti kävi", sanoi Madsen, jonka aina oli sääli Karenia, nähdessään
+hänen seisovan yksinänsä ja hyljättynä.
+
+Ja onhan sitä kuitenkin miehellä inhimillinen sydän.
+
+"Nuo ihmislurjukset tukkivat jokaisen tanskalaisen suun, joka tahtoi
+puhua ja huusivat: 'O Hannemann! O Hannemann!' — ja mieluimmin he heti
+paikalla olisivat hirttäneet Borriksen puuhun. Niin, niin, on tuo
+kuitenkin tosi sana:
+
+    "Ennen viikuna seljaan on ilmestyvä
+    kuin juutille Saksan miehen mieless' on hyvä".
+
+Mutta Karenilla oli toinenkin sanantuoja ja se oli paras kaikista,
+vanha Keldet, postinkuljettaja, joka toi hänelle tanskalaisen lehden ja
+hänen miehelleen saksalaisen 'Zeitung'in [sanomalehti].
+
+Hän oli itse elävä sanomalehti, täynnä kaikellaisia uutisia, ja
+haudankaivaja Madsen vakuutti useasti, ettei ollut laisinkaan
+tarpeellista tilata muuta sanomalehteä, sillä Keldet tiesi paremmin
+kuin mikään lehti mitä kulloinkin pitäjällä tapahtui.
+
+Karen odotteli häntäkin joka päivä saadakseen jutella hiukan hänen
+kanssansa, ennenkuin Jürgens tuli postiaan ottamaan.
+
+Eikä kenenkään ihmisen kanssa voinut olla hauskempi jutella kuin
+Keldetin.
+
+Hän oli lyhytkasvuinen, hartiakas mies, ja häntä haukuttiin villakoiran
+nimellä, sentähden että hänen kauniita hienoja kasvojansa peitti
+untuvanpehmeä, harmaa parta, niin ettei niistä näkynyt juuri muuta kuin
+otsa, nenä ja silmät.
+
+Vaikka vanha maapostinkuljettaja oli jo hyvinkin kuudenkymmenenviiden
+vuoden vanha, niin hän aina oli väsymätön ja hyvällä tuulella
+kierrellessään lyhyillä jaloillansa ympäri pitäjää ja kantaessaan
+postilaukkua olallansa.
+
+Hän teki sen vain huviksensa.
+
+"Hänellä on niin suloiset kasvot", sanoi haudankaivaja Madsen.
+
+Hänen pienet hauskat silmänsä säkenöivät veitikkamaisuutta. Keldetiltä
+riitti ystävällisiä, rohkaisevia sanoja jokaiselle, joka vain ei ollut
+saksalainen. Hän nyökkäsi päätään lapsille ja vihelteli koirille.
+
+Hymyillen, hiljaa itsekseen puhellen ja hyräillen hän kulkea kepsutteli
+läpi elämän.
+
+Ei kukaan voinut saada selville mitä hän oikeastaan hyräili, mutta
+minun luullakseni hän itse sen kyllä tiesi.
+
+"Ehkäpä ne olivat hänen omia sävellyksiään", arveli Esben.
+
+Ja mitä itsekseen puhelemiseen tuli, niin se kuulosti ohi lentävän
+mehiläisen surinalta.
+
+Toisessakin suhteessa hän oli mehiläisen kaltainen; hän osasi niin
+erinomaisen taitavasti imeä hunajaa kaikesta taivaan ja maan välillä,
+kun se ei vaan saksaksi käynyt.
+
+"Te olette aina niin iloinen, Keldet!" sanoi Karen eräänä iltana
+ylhäältä kummultansa.
+
+"Niin, Jumala nähköön, kun ei ole muuta huvia tätä nykyä, kuin minkä
+itse hankkii itsellensä. Ja jos meillä eteläjuutilaisilla ei olisi
+hyvää tuultamme, niin silloin asiat olisivatkin huonosti", vastasi
+vanhus nostaen lakkiaan ja pyyhkien hikeä otsaltansa.
+
+"Hyväpä että preussilaiset pitävät hyvästä tuulesta huolta", sanoi
+Karen. "Ettekö te koskaan väsy, Keldet?"
+
+"En, en mitenkään", vakuutti hän. "Eipä tosiaankaan minusta voisi
+huomata, että vuosi vuodelta kannan postilaukussani niin paljon surua
+ja vääryyttä ja kuolemaa ja verivihollisuutta. Mutta Jumalan kiitos,
+eipä siltä, olenhan vetänyt siitä myöskin paljon onnea ja iloakin, ja
+monta sievää rakkauskirjettä. Niin, niin", hän taputteli tyytyväisenä
+postilaukkuaan. "Se on oikea taikapussi ja siinä on ollut jos jotakin,
+ja se joka voisi jotakin kertoa, on vanha Keldet, jos hän vain
+tahtoisi! Jos hän vain tahtoisi!"
+
+"Mutta hyvänen aika, ettehän te vain lue kaikkia kirjeitä, Keldet?"
+
+"Ei se ole tarpeen", naureskeli hän.
+
+Sillä hän luki niiden kasvojen ilmeestä, jotka vastaanottivat kirjeitä.
+Eikä yhtäkään ihmistä koko pitäjässä odoteltu niin suurella tuskalla
+ja kaipauksella, pelolla ja ilolla kuin vanhaa postintuojaa. Kaikista
+päätyikkunoista häntä tähysteltiin ja kun hän talvi-iltasin kolkutti
+ikkunaruudulle, niin talossa syntyi sellainen hälinä, kuin jos itse
+joulu-ukko olisi oven takana seisonut.
+
+"Mutta mikä tuolla tiellä tulee, Keldet?" huudahti Karen äkkiä.
+"Siinähän on koko telineet!"
+
+"Kas, Herra nähköön, sehän on karusellimies Heidestä Holsteinista",
+vastasi maaposti. "Hänkin tahtoo kalastaa sameassa vedessä ja kerätä
+rahoja vaalimelskeessä. Kas vaan, kun preussilainen kotka on siipensä
+levittänyt! Kun hän kulkee pohjoiseen päin ja tulee Kongeaan toiselle
+puolelle, niin hän käärii kotkan kokoon ja nostaa Tanskan lipun sen
+sijaan. Niin, niin, mitä saksalainen ei rahasta tekisi! Täällä hän
+on mahtavaa miestä, mutta heti rajan tuolla puolella hän köyristää
+selkänsä, Jumala paratkoon. Niin, ovatpa nämä aikoja, joissa me elämme."
+
+Ja Keldet hyräili ja pyörähti eteenpäin.
+
+Karusellimies ajoi hitaasti ohi. Pyörät kulkivat raskaasti syvässä
+hiekassa, ne ratisivat ja vinkuivat aivan surkeasti.
+
+Surumielellä Karen astui taloa kohti. Ei kukaan tullut hänelle mitään
+kertomaan. Jos he tulivatkin, niin eivät he kertoneet mistään, mikä
+tapahtui. Luulivatko he ehkä, että hän oli tullut välinpitämättömäksi?
+
+Hän nojautui hetkeksi rakennuksen seinää vasten, jolla puolella
+palvelusväki oleskeli. Humalaköynnökset kasvoivat sitä pitkin.
+
+Kesäisen kuun kiiltävä kehrä kohosi kirkonhuipun yläpuolelta ja loi
+läpinäkyvän hopeaverhon laakson yli. Joki lorisi iloisesti muutamia
+kiviä vasten, jotka ehkäisivät sen juoksua.
+
+Karen kuuli äkkiä meijerskan, joka oli kotoisin Fyenistä, laulavan
+väentuvassa vanhalla Fyenin murteella:
+
+    "Tumman pilven laidalla kuu
+    niin koreasti hohti.
+    Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu
+    ihan katseli meitä kohti."
+
+He istuivat yhdessä ja tekivät toisistaan pilaa matkien toistensa
+murteita ja heillä oli hauska yhdessä, niinkuin ainakin hyvien ystävien
+ja maalaisten seurassa, jotka tarkoittavat vain toistensa parasta!
+
+Karen ei kestänyt kauempaa. Hänen täytyi mennä sisään ja jutella heidän
+kanssansa vaalista ja kysyä heiltä mitä he arvelivat, olivatko he
+peloissansa vai rohkealla mielellä.
+
+Sisään vain kuullaksensa jotakin!
+
+Mutta samassa Karenin mieleen juolahti, että hänen oma
+palvelusväkensäkin häntä epäili ja surkutteli.
+
+Hän oli aina tekeytynyt, ikäänkuin hän ei olisi sitä huomannut, mutta
+kun hän astui vaan väentupaan, niin he vaikenivat äkkiä kaikki, vaikka
+juttelu olisi ollut kuinka innokasta tahansa.
+
+Vitkastellen, ikäänkuin vieras omassa talossansa, hän väänsi
+varovaisesti lukkoa ja astui sisään.
+
+Vieno iltavalaistus vallitsi väentuvassa, samalla kuin kuu kumoitti
+kirjaviksi maalattuihin vuodekammioihin.
+
+He istuivat siellä kaikki penkeillä, päät liketysten ja kuuntelivat
+innokkaasti mitä isäntärenki Klaus, joka seisoi heidän keskellänsä, oli
+kuullut aamupäivällä käydessänsä Stenderupissa päin.
+
+"Oletteko kuulleet jotakin uutta?" kysyi Karen.
+
+He nousivat kaikki äkkiä pystyyn, isäntärenki Klaus kääntyi rivakasti
+ympäri ja väentuvassa vallitsi täysi hiljaisuus.
+
+Karen ei nähnyt muuta kuin hämmästyneitä kasvoja.
+
+Siihen hän oli tottunut. Hän olisi tahtonut huutaa heille:
+
+"Miksi te ette luota minuun? Minä olen yhtä hyvä tanskalainen kuin
+kukaan teistä!"
+
+Mutta hän käännähti vain ympäri ja meni ulos nöyryytettynä, jommoista
+tunnetta hän ei koskaan ennen ollut kokenut.
+
+Karen meni suoraan sisään Jürgensin luo, joka istui huoneessansa
+tukehduttavan tupakansavun keskellä ja lohdutti itseään seidelinsä
+ääressä.
+
+Kaikki tuo tupakka ja olut oli vuosien kuluessa muuttanut hoikan,
+kauniin reiniläisen hiukan lihavaksi ja pullistuneeksi saksalaiseksi.
+
+Hänen oli ikävä, siksi ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa
+seurustella, ja hän oli tullut laiskaksi, siksi että hän oli joutunut
+väärälle sijalle ja oli pakoitettu jättämään talonsa hoidon vaimolleen
+ja isäntärenki Klausille. Metsästys oli hänen ainoa liikuntonsa.
+
+Ja missä oli hänen reiniläinen viininsä? Sitä hänellä ei ollut. Oluen
+samentamalla äänellä hän saattoi vain laulaa laulua "die goldenen
+Reben" [Kultaiset viiniköynnökset].
+
+Täällä ei viinirypäleitä kasvanut ja viininkorjuu oli kuitenkin aina
+ollut hänen suurin ilonsa.
+
+"Ruprecht", sanoi Karen hiljaisesti, "etkö sinä äänestä tanskalaisten
+puolella?"
+
+"En, kuinka se voi sinun päähäsi pälkähtääkkään?" huudahti hän
+hämmästyneenä, ottaen piipun suustaan. "Minä voin olla äänestämättä, se
+on ainoa mitä voin tehdä rakkaan kotirauhan tähden. Ja onnellista kyllä
+minun ääneni ei vaikuta sinne eikä tänne. Saksalaisia ääniä on kylläksi
+ilman minuakin."
+
+Karen nousi ylös hänen vierestänsä, ikäänkuin jokin olisi pistänyt
+häntä, ja meni ulos.
+
+Hän tarttui työhön, heitti sen jälleen ja tarttui taas toiseen.
+
+Karen oli kuin unissakävijä ja hyräili tietämättä itse mitä hän lauloi:
+
+    "Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu
+    ihan katseli meitä kohti."
+
+Hyvä Jumala, kuinka hän kadehti Gyritheä ja Esbeniä, joilla oli vain
+yksi ajatus ja yksi sielu tässä taistelussa!
+
+"Sinun kansasi on minun kansani!" Karen nauroi ääneensä.
+
+Hän oli nyt kerrassaan joutunut meren pohjalle ja hänen korvaansa
+kuului aaltojen läpi:
+
+    "Yli kehdon nuor' Agnete laulain kumartui,
+    niin kuuli hän kun Englannin kellot kajahui.
+
+    Nuor' Agnete hän astui veenhaltian luo:
+    oi vielä ristikirkkoon mun kerran käydä suo!
+                 ha ha haa
+                 ha haa ha haa."
+
+Ja yöllä hän näki unta, että kaikki kuvat kääntyivät selin seinään.
+Tanskan kuninkaan ja kuningattaren sekä nostosotilaan kuvat hänen
+omassa huoneessansa.
+
+
+
+
+9.
+
+
+Kun isäntärenki Klaus, jolla oli preussilainen kansalaisoikeus, meni
+siistittynä ja hienona kirkkovaatteissansa vaalipaikalle äänestämään,
+niin Karen silmäsi hänen jälkeensä niin kauan kuin hän saattoi nähdä
+häntä.
+
+Karen ei ollut sanonut sanaakaan Klausille. Karen oli siksi liian ylpeä.
+
+Mutta kuinka hän kadehti häntä! Eikä hän yksin häntä kadehtinut. Hän
+kadehti joka-ainoaa miestä, jolla tänään, kesäkuun kuudentenatoista
+päivänä, oli oikeus ottaa vaaliin osaa.
+
+Miksikä naisten piti aina olla vaiti tässä maailmassa? Miksikä heidän
+piti seisoa voimattomina ja vain katsella niinkuin — niin juuri
+niinkuin hänkin tänään tuolla ylhäällä kummulla, kädet ristissä
+tähysteli, sillä aikaa kuin sydän rinnassa sykki jännityksen, pelon ja
+toivon vallassa?
+
+Miksikä ei hänellä ollut äänioikeutta? Olihan hänkin nyt preussilainen
+kansalainen. Hyvä Jumala, mitä hyötyä hänellä oli ollut preussilaisesta
+kansalaisoikeudestansa?
+
+Vähä väliä sinä päivänä tiedusteli Jürgens: "Missä Karen on?"
+
+Mutta Karen ei ollut monasti mistään löydettävissä. Yhtenään hän läksi
+kyökin lieden äärestä ja liinakaappinsa luota.
+
+Minun asiani ei ole tässä kuvailla vaalitapahtumia Eteläjyllannissa
+vuonna 1898. Minun tulee vain kertoa, mitä Karen Jürgens sinä päivänä
+näki ja kuuli ylhäältä kummulta, mitä hän siellä kärsi ja miten hän
+rukouksessa taisteli kansansa puolesta. Minun asiani on vain kertoa
+hänen taruansa, niin pitkältä kuin minä sen tunnen.
+
+Äkkiä hän näki Højemarken kyyhkysten lentoon pyrähtävän ja levottomasti
+risteilevän edes takaisin ilmassa.
+
+"Eno Borris varmaan ajoi kiireissään pihalle ja toi jonkun tiedon,
+ennenkuin hän ajaa 'edelleen vaalipaikalle", ajatteli Karen ja hänen
+sydämensä sykki vinhemmin.
+
+Luultavasti Valdemar oli hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän näki
+Valdemarin joka paikassa, jossa oli jotakin tehtävää, eno Borriksen
+rinnalla, solakkana ja nuorteana.
+
+Siitä ei koskaan tullut loppua.
+
+Tiellä vilisi lakkaamatta jalkamiehiä, vaunuilla ajavia, pyöräilijöitä
+ja ratsastajia.
+
+Ajatuksissaan hän kuuli kaikki nopeat jalankapseet ja kavioiden kopinat
+yli koko Eteläjyllannin.
+
+Hän näki kaikki nuo tuhannet ihmiset, jotka kiiruhtivat vaalipaikoille
+peläten myöhästyvänsä ja saapuvansa paikalle vasta vaalin loputtua,
+näki heidän kiiruhtavan, jotta he tänä ainoana päivänä, joka uudistui
+vain joka viides vuosi, voisivat tanskalaisilla vaalilipuillansa antaa
+sortajillensa ja väärintekijöillensä iskun vasten naamaa.
+
+Mutta mitä väkeä nuo olivat?
+
+Karen nousi reippaasti ylös.
+
+Nauraen ja laulaen he kulkivat hänen ohitsensa ja puhuivat hänelle
+aivan vierasta alasaksan murretta.
+
+Huonoissa vaatteissa he olivat ja useat puoleksi humalassa.
+
+Tuolta tuli haudankaivaja Madsen ontuen.
+
+"Keitä nuo ovat? Keitä nuo ovat?" huusi Karen hänelle niin hiljaa kuin
+mahdollista.
+
+"Hei, lystit tästä nyt tulee!" vastasi Madsen. "Siinä on niin ja niin
+monta itäpreussilaista, tilattuja työmiehiä, nuo vanhat hyvät ystävät
+taas uudestaan, ainoastaan yhdeksi kuukaudeksi. Ja siellä meillä on
+myös yksi Lippe-Detmoldelainen."
+
+Ja Madsen astui edelleen vaalipaikalle, itäpreussilaisten laulaessa:
+
+    "De irst, de geiht,
+    Dit is de Tweit;
+    Will wünschen, dat de't ok noch deit".
+
+    "Ala taiten ties
+    ja jatka kuin mies,
+    niin luulen ma loppuhun pääset myös."
+
+Karenin sydän puristautui kokoon. Kun koko tuo lisäväki joutui apuun,
+niin mitenkähän tässä käynee?
+
+"Äiti, äiti, missä sinä olet?" kysyi Kai ja raivasi itselleen tien
+pensaiden läpi.
+
+"Hiljaa, lapsi, hiljaa!" kuiskasi Karen, painoi hänet lähellensä ja
+otti hänen pienen kiharaisen päänsä molempien käsiensä väliin.
+
+Äkkiä kaikki hiljeni niin ihmeellisesti. Kaikki, mikä saattoi eteenpäin
+kontata ja käydä, oli kai jo perille saapunut.
+
+Kuinka kauan voikaan kuulla vaunujen vierinää ja kavioiden kapsetta,
+kun kaikki muu päivätyö on hiljennyt ja kun henkeä vetämättä seisoo ja
+kuuntelee, ken sieltä ajaen tulee!
+
+Tuntuu siltä kuin tuo vaunujen vierinä ja kavioiden kapse ei koskaan
+lakkaisi.
+
+"Jumalan nimeen!" sanoi Karen ja meni Kain kanssa sisään.
+
+Mitä enemmän työtä sitä parempi, jotta aika kuluisi!
+
+Karen seisoi kyökissä illallista valmistamassa kun ovi hiljaa avautui
+ja postinkuljettaja Keldet pisti harmaan päänsä ovesta sisään.
+
+Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa eivät koskaan olleet näyttäneet
+autuaammilta kuin kesäkuun kuudennentoista päivän iltana vuonna 1898.
+Ne olivat sulautuneet yhdeksi ainoaksi hymyilyksi.
+
+"Pikku rouva, pikku rouva", sanoi hän hiljaa.
+
+Karen sätkähti ja kääntyi taakseen hiljaa äännähtäen.
+
+Keldet sieppasi Karenin tanskalaisen lehden postilaukusta.
+
+"Nybbolin ja Dybbolin vaalipiirissä 241 ääntä tanskalaisilla ja 44
+saksalaisilla."
+
+"Katsokaa tätä, katsokaa tätä", jatkoi hän painaen kiireesti lehden
+Karenin käteen, hänen oma kätensä vapisi mielenliikutuksesta.
+"Ensimäisessä vaalipiirissä 10,400 ääntä tanskalaisilla! Vuonna
+1887 oli siellä 8,500. Saksalaispuolella lisääntynyt 200 ääntä,
+tanskalaisten puolella 2,000. Siinä koko voitto, mikä preussilaisilla
+on ollut yhdentoista vuoden kuluessa kouluistaan, Sedanjuhlistaan ja
+kasarmeistaan."
+
+Karen vaipui alas tuolille. Se tuli sellaisena yllätyksenä.
+
+Hän purskahti itkuun, kun Jürgens äkkiä ilmestyi ovelle.
+
+"Jääkää hyvästi, jääkää hyvästi", sanoi Keldet ja antoi Karenille
+saksalaisen sanomalehden, "loput te voitte itse lukea, pikku rouva!"
+
+Hän otti lakkinsa ja katosi ovesta.
+
+Mutta Jürgensiä säälitti nähdä Karenin itkevän.
+
+"Huonosti on käynyt, Karen parka", sanoi hän ja suuteli häntä.
+
+Sillä asian oikea laita ei voinut hänen mieleensäkään juolahtaa!
+Saksalaiset ja voitto oli nyt kerran muodostunut hänelle yhtä
+eroittamattomaksi käsitteeksi kuin yhteenkasvaneet, siamilaiset
+kaksoiset, joita ei koskaan maailmassa voitu eroittaa toisistansa.
+
+"Voithan sinä nyt itse katsoa", sanoi Karen äkkiä nousten ylös; hän
+antoi hänelle sekä saksalaisen että tanskalaisen lehden ja meni
+huoneesensa.
+
+Sillä nyt hän tahtoi olla yksin. Hän olisi voinut laulaa ja tanssia
+ilossansa.
+
+Mutta hän ajatteli Jürgensiä ja nauroi ja itki samalla kertaa.
+
+Olihan heidänkin kodillaan, Jumala sen tiesi, risti kannettavanaan, ja
+oli pidettävä huoli siitä, ettei ilo käynyt liian kova-ääniseksi.
+
+Kun hän auttoi Kain vuoteesen, puristi hän pulleaa poikaa, joka
+sätkytteli paljailla jaloillansa niin kauan rintaansa vasten että
+tämä ihmeissänsä avasi uniset silmänsä; ja kun Karen kutsui miehensä
+illalliselle, niin tämä ei sanonut sanaakaan.
+
+Olisipa voinut luulla, että Jürgens oli häpeissänsä, taikka ettei hän
+tahtonut olla siitä tietävinänsä.
+
+Karen katseli häntä salavihkaa, — hän tunsi salaista voitonriemua,
+mutta samalla hänen sydäntänsä kouristikin, sillä olihan Jürgens
+hänen tähtensä ollut ottamatta äänestykseen osaa ja olihan se hänen
+puoleltansa uhraus, koska hän ei kuitenkaan voinut eroittaa oikeaa
+väärästä.
+
+Sentähden Karen oli entistään ystävällisempi ja sydämellisempi miestään
+kohtaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi häneltä sitä,
+ettei hän voinut surra yhdessä hänen kanssansa.
+
+Mutta talossa kaikki muut iloitsivat paitsi talon isäntä. Vaikka hän
+kuinka olisi koettanut, niin ei hän sittenkään voinut tuntea itseään
+tanskalaiseksi.
+
+Väentuvasta kuului iloista naurua — sieltä kajahteli varsinkin
+meijerskan fyeniläiset laulut, kyökkipalvelija oli vähällä asettaa
+padan tyhjiltään liedelle ja yksin karjanhoitaja Jens unohti riisua
+puukenkänsä jalasta oven ulkopuolella.
+
+Kun Jürgens tahtoi mennä levolle, niin Karen keksi jotakin tehtävää
+vaatesäiliössä.
+
+"Tuletko sinä pian, Karen?" kysyi Jürgens.
+
+"Niin, mene sinä vaan, minä tulen niin pian kuin ehdin!"
+
+Mutta hän ei tullutkaan niin pian kuin hän olisi ehtinyt. Hän ei
+pitänyt kiirettä, vaan viipyi siellä, kunnes isäntärenki Klaus tuli
+kotiin vaalista.
+
+Karen kuuli hänen askeleensa hiekassa pihamaalla.
+
+Karen avasi heti ikkunan.
+
+"No, kerro minulle jotakin, Klaus", sanoi hän hiljaa.
+
+Klaus katsoi ihmeissään Kareniin ja kun hän huomasi hänet ikkunassa,
+otti hän heti hatun päästänsä ja jäi kunnioittavasti ulkopuolelle
+seisomaan, pitäen hattua kädessään. Mutta miehen koko ryhdissä ilmeni
+varmaa voitontunnetta, jota ei voinut väärin käsittää.
+
+Klaus kertoi yhtä hiljaisella äänellä niistä lukemattomista
+tanskalaisista talonpojista, porvareista, kalastajista ja työmiehistä,
+jotka olivat saapuneet paikalle ja jättäneet äänilippunsa toinen
+toisensa jälkeen.
+
+Karen nielaisi joka sanan ja hänen silmänsä loistivat. Kun Klaus oli
+mennyt väentupaan, jäi Karen vielä hetkeksi ikkunan ääreen ja hengitti
+ilmaa syvin siemauksin keuhkoihinsa.
+
+Taaskin hän kuuli vaunujen vierinää ja kavioiden kapsetta joka taholta.
+
+"Nyt he ajavat kaikki kotiinsa. Nyt he ovat iloisella mielellä",
+ajatteli hän.
+
+Kansa oli antanut äänensä tulla kuuluviin ja "kansan ääni", se on
+kuitenkin varsin usein Jumalan ääni.
+
+Karen kuuli käen kukkuvan. Oli parhaillaan kukunnan aika. Sen kukunta
+kuulosti melkein naurulta.
+
+Karen sulki hiljaa ikkunan ja meni levolle, mutta sieltäkin hän
+valveillaan kuunteli käen ääntä.
+
+"Kuk-kuu! Kuk-kuu!"
+
+"Nyt se kukkuu saksalaisille!" naureskeli Karen ja vaipui uneen.
+
+Mutta valoisa kesäyö meni menojaan, ja Borrisgaardin vieraat läksivät
+pois vasta kukon ensikertaa kiekuessa pihalla.
+
+Aurinko oli juuri nousemaisillaan, ja kun he ajoivat kotejansa kohti,
+levitti se punoittavia kultiaan itäiselle taivaan rannalle.
+
+Se heitti punahohteen, oman ihanuutensa heijastuksen yli koko maan,
+joka juuri oli unestaan heräämäisillään.
+
+Taloissa alkoi päivän liike.
+
+Koirien haukunta ja kukon kiekuna muistutti ihmisiä työhön rupeamaan.
+Koirat ja siipikarja olivat vahteja, jotka ilmoittivat yön kuluneen ja
+päivän lähestyvän.
+
+Seuraavana iltana ilmestyi Gyrithe äkkiä Karenin luo.
+
+Hän toi ikäänkuin auringonpaisteen mukanansa, hän suorastaan säteili
+astuessaan sisään Egtvediin.
+
+Ilosta huudahtaen heittäytyi Karen hänen kaulaansa.
+
+"Tiesinhän minä, että sinä kaihosit", sanoi Gyrithe, "mutta minä en
+voinut tulla ennemmin."
+
+Ja sitten hän kertoi ylpeydestä loistavin silmin:
+
+"Niin, Als ja Sundeved kunnostivat itseään tietysti parhaiten.
+Saksalaiset eivät voineet saada siellä kokoon muuta kuin ne 1,200
+ääntä, jotka heillä oli vuonna 1887, mutta tanskalaiset ovat
+lisääntyneet 3,300:sta 4,200:aan. Toisessakin vaalipiirissä oli hyvä
+menestys, ja olihan siihen jo aika. Aabenraan piiri, jossa kerran oli
+vain 1,800 ääntä, oli nyt 2,400. Mutta ilahduttavinta oli Flensborgissa
+ja sen ympäristöillä. Hekin alkavat herätä. Ja ajattelepas, tällä
+kertaa sosiaalidemokraatitkaan eivät voineet vähentää meiltä ääniä!
+Neljännen kerran jo saksalaiset sosialistit joutuivat alakynteen
+tanskalaisten työmiesten rinnalla. Ne ovat oikein luotettavaa väkeä.
+Jumala siunatkoon heitä kaikkia! Kaikkiaan tanskalaisilla 1,076 ääntä
+enemmän kuin vuonna 93! 15,000 ääntä tänä vuonna Karen! Ja samat miehet
+ne ovat, joille vuonna kahdeksankymmentäseitsemän koulupenkillä päihin
+päntättiin Saksan suuruutta ja Tanskan voimattomuutta ja jotka nyt
+kolmena vuonna ovat huippolakkia kantaneet Berliinissä tai Breslaussa!"
+
+Mistä sydän on täysi, siitä suu puhuu.
+
+Karen istui henkeään vetämättä ja kuunteli. Vaistomaisesti hän oli
+pannut kätensä ristiin ja sitten hän vihdoin häpeissään ja kasvot
+poispäin käännettyinä sai sen kysymyksen tehdyksi, joka oli hänen
+sydäntänsä painostanut siitä saakka kuin serkku oli kotiin tullut:
+
+"Mitenkä Valdemar jaksaa?"
+
+"Valdemar voi hyvin", vastasi Gyrithe. "Hän jää nyt, Jumalan kiitos,
+todenteolla kotiin auttaakseen isäänsä hänen toimissaan talolla sekä
+ulkona pitäjällä. Hän on oikea valiomies, joka ei vähällä anna nujertaa
+itseänsä. Hän on ilmetty eno Borris! Kyllä hänestä aikaa myöten tulee
+saksalaisten silmätikku."
+
+"Niin, niin", sanoi Karen, — hänen ajatuksensa harhailivat kaukana,
+— "mutta kuinka sen asian laita on —. Onko hän jo kaikki unohtanut?"
+lisäsi hän ja puna levisi hänen kasvojensa yli.
+
+Gyrithe kääntyi hämmästyneenä häneen ja katseli häntä.
+
+"Vai sitäkö sinä tarkoitat?" sanoi hän lyhyesti. "Enpä luullut, että
+sinä siitä asiasta välittäisit. Kun mies ehdoin-tahdoin lähtee kolmeksi
+vuodeksi pois kotoansa, niin lienee turhaa sanoa, kuinka syvällä hänen
+rakkautensa juuret olivat. Mutta että hän sen nyt on voittanut, siitä
+sinä voit iloita ja kiittää Jumalaasi."
+
+Hektor raappi ovea, sekin tahtoi päästä sisään ja Karen kiiruhti
+avaamaan ovea rakkaalle koirallensa.
+
+Karen kumartui sen puoleen ja Hektor hypähti ylös ja nuoli hänen
+kasvojansa ja käsiänsä.
+
+Gyrithe ei ymmärtänyt kahtalaisia tunteita. Hän ei voinut samalla
+kertaa sekä rakastaa että olla rakastamatta. Joko hän rakasti miestään
+elämässä ja kuolemassa, tai hän ei rakastanut häntä.
+
+Sitä sekavuutta, josta apostoli sanoo "molemmilta minä ahdistetaan",
+sitä hän ei aavistanutkaan.
+
+Rohkealla ja rehellisellä luonteellaan hän mitä pikimmin olisi
+katkaissut gordilaisen solmun.
+
+Hän olisi tahtonut katsoa kummitusta suoraan sen tyhjiin silmäkuoppiin,
+niin että olisi tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä.
+
+Karen parka kauhistui kummitusta. Ja siksi se yhä kummitteli.
+
+Hän tiesi hyvinkin, että se onni, jonka hän itsepäisenä,
+ajattelemattomana lapsena oli heittänyt luotaan, oli ollut oikeata
+kultaa, jota vastoin se, jota hän oli tavoitellut, oli vain ohimenevän
+rakastumisen väärä kultaus, ja vaimon kädessä tämä kultaus nopeasti
+oli raudaksi muuttunut. Mutta sittenkin oli hän hänen lapsensa isä ja
+sentähden myöskin hänen miehensä, ja sentähden hänen täytyi häpeän
+vuoksi, hänen _oman_ häpeänsä vuoksi nauraa pahassakin pelissä ja pitää
+kiinni muruista.
+
+Hänen parempi luontonsa sanoi:
+
+"Itse minä sen olen _tahtonut_. Itse minä saan seurauksetkin kärsiä,
+eikä kukaan saa minusta mitään huomata."
+
+Mutta kaikki he sen hänestä huomasivat ja kaikki sen tiesivät paitsi
+Karen itse. Kun kamelikurki piiloittaa päänsä siipensä alle, niin se
+luulee olevansa hyvässä piilossa, vaikka kaikki sen näkevät.
+
+Ei edes rakkauden silta voinut johtaa poikki sen juovan, joka syntyi
+siitä, että he olivat eri maapohjaan kasvaneet. Jürgens kuului
+vihollisen puolelle, — se eroitti heidät ainiaaksi toisistansa kuin
+kaksiteräinen miekka.
+
+Ja vaikka hän ei koskaan ollut itse kohottanut sitä miekkaa Karenia
+vastaan, niin sittenkin auttamattomasti Karen joka päivä, vieläpä joka
+hetki tunsi:
+
+"Se joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan!"
+
+
+
+
+10.
+
+
+Jürgensin mieli muuttui umpinaiseksi ja alakuloiseksi.
+
+Hän oli aina ollutkin hiljainen mies, joka lauloi enemmän kuin mitä hän
+puhui, sillä hän oli hyvin soitannollinen.
+
+Mutta nyt hän puhui vielä entistään vähemmän.
+
+Vaalien tulos oli katkeroittanut häntä, täällä hänellä kuitenkaan ei
+ollut hyvä olla.
+
+Koti-ikävä alkoi vaivata häntä, meri kiusasi häntä. Se oli niin
+levoton, se ei suonut koskaan rauhaa. Unissaankin hän kuuli aallon
+loiskeissaan huokaavan: "Am Rhein! Am Rhein!"
+
+Alussa hän oli luullut, ettei hän koskaan voisi mereen väsyä, mutta
+kuinka kyllästynyt hän siihen olikaan!
+
+Hän ei välittänyt sen työvoimaisesta ja työhön kiihoittavasta
+raikkaudesta. Hän oli nyt kerran tuollainen maanmoukka, synnyltään
+sisämaanlapsi. Meren mahtavuus peloitti häntä, ikäänkuin voimakas,
+pahasisuinen luonnonvoima.
+
+Mutta hän ei puhunut siitä. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä. Poika
+riemuitsi ja taputteli käsiään jokaiselle purjeelle, jonka hän näki,
+eikä Karen voinut koskaan olla iloisempi, kuin ollessaan Kain kanssa
+veneessä ja opettaessaan häntä soutamaan.
+
+Mutta se ei ollut pahinta. Talokin taantui.
+
+"On parasta, että myön Egtvedin Preussin valtiolle", sanoi hän kerran.
+"Silloin siitä tulee valtion tilus ja minä saan siitä varmasti 200,000
+markkaa".
+
+Karen kauhistui, mutta ei vastannut mitään. Hänet valtasi hirmuinen
+pelko ajatellessaan talon myöntiä ja pakkoa seurata Jürgensiä Saksaan.
+
+Ei, ennemmin raataa, niin että kynsistä veri pirskui! Jumala oli
+auttava, Jumalan täytyi auttaa, niin ettei tuo hirmuisuus saanut
+tapahtua eikä rangaistus tulla musertavalla voimallaan hänen ylitsensä.
+
+"Katsokaamme ensin, miten hän tulee toimeen taloineen!"
+
+Eikö hän, Karen itse, kerran ollut sitä pilkoillaan sanonut?
+
+Sellaista ei pitäisi koskaan sanoa. Kosto ei jää tulematta.
+
+Hän kuuli vielä Esbenin äänen korvissansa:
+
+"No, Jumala häntä sitten auttakoon!"
+
+Karen teki uupumatta työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Välistä
+hän keskeytti työnsä, otti Kain syliinsä, puristi häntä lujasti ja
+sanoi:
+
+"Sen täytyy käydä, Kai! Niin että me kaksi voimme jäädä maahan."
+
+Joskus rouva Grunnet tai Gyrithe kyseli:
+
+"Miten käy talon hoidon?"
+
+"Hyvin", vastasi Karen aina. Sitäkin kuormaa täytyi hänen yksin kantaa.
+
+Ja kuitenkin ihmiset viime vuonna, lokakuun kolmantenakymmenentenä
+päivänä puhelivat keskenänsä:
+
+"Jo kaksi kuukautta sitten me kaikki olemme korjanneet kauramme, mutta
+Jürgens ei ole saanut omiansa vielä latoon. Vilja oli korjatessa hyvää,
+mutta nyt se on mädännyttä."
+
+Silloin juuri Karen tarttui talon hoitoon kiinni.
+
+Oi, mikä suru, mikä häväistys, jos pahinta tapahtuisi! Esben oli
+sanonut sitä maankavallukseksi.
+
+Mutta jos ei voinut maksaa kullekin omiansa, niin mitä oli tehtävä?
+Saksalainen omistaja ei saanut apua keltään tanskalaiselta, ei edes
+hänen omalta veljeltänsä ja saksalaisen apu oli kaikista pahin.
+
+Tuollainen suuri, hyvä maatila, joka on osa isänmaan multaa, voi tulla
+yhtä rakkaaksi kuin elävä olento.
+
+Sitä rakastaa ja sitä kunnioittaa ja sitä varjelee kaikesta pahasta.
+
+Niin, niin, ei ollut aikaa laiskoitella. Tarttua vain työhön kiinni!
+Auta itseäsi, niin Jumala auttaa sinua!
+
+
+
+
+11.
+
+
+Eräänä päivänä näki Jürgens sanomalehdessä seuraavan ilmoituksen:
+
+"Eräs nainen Tonderistä haluaa muutamaksi kuukaudeksi johonkin taloon
+metsän ja meren läheisyyteen."
+
+Hän meni heti lehti kädessä Karenin luo.
+
+"Kuuleppas, tuo sopisi meille! Vieraskamari seisoo aina tyhjänä ja
+käyttämättömänä, ja voisihan siitä saada hiukan tulojakin."
+
+"Tee se", sanoi Karen, vaikka hän epäilikin jokaista tonderilaista,
+sillä ne olivat kaikki enemmän tai vähemmän kotisaksalaisia.
+
+Kirje lähetettiin siis ja muutaman päivän perästä tuli sähkösanoma:
+
+ "Voitteko ylihuomenna tulla asemalle vastaan? Beate Liliendal."
+
+Vihdoin palasi Jürgens takaisin ajaen yksivaljakolla ja takaistuimella
+istui nainen. Hänellä oli yllään loistavan punainen, ruumiinmukainen
+puku ja päässä musta, leveälierinen hattu, jossa mustat helmet
+kimaltelivat ja kokonainen pensaikko mustia kamelikurjen höyheniä
+liehui ja heilui hevosen liikuttaessa etujalkaansa tai kääntäessä
+päätään.
+
+Neiti Liliendal katseli epäröiden alas maahan, sillä vaunut olivat
+hyvin korkeat, eikä niissä ollut kuin yksi ainoa, jyrkkä astin.
+
+"Herrainen aika! En minä mitenkään pääse alas", sanoi hän surkeasti.
+"Yhtä hyvin voisin yrittää astua Mont Blanc'ilta alas."
+
+"Minä tuon tuolin", lohdutti Karen ja aikoi juosta sisään.
+
+"Hyväinen aika, ei sitä tarvita!" vakuutti neiti.
+
+Hän seisoi vaunuissa ja viittasi kädet ojossa Jürgensille.
+
+"Jos teidän miehenne vain tahtoisi nostaa minut alas, minä olen niin
+kepeä kuin höyhen."
+
+Sanottu ja tehty! Mutta Jürgensin nostaessa häntä alas putosi hattu
+maahan ja siitäkös syntyi aika mellakka.
+
+Pieni, valkoinen sylikoira, joka oli levännyt hänen sylissänsä, rupesi
+heti kamelikurjen höyheniä ajamaan takaa, ja kun neiti kiiruhti
+pelastamaan hattuansa, sai sylikoira äkkiä avuksensa kalkkunakukon,
+joka kaakottaen ja punaharjaisena kiiruhti taistelutantereelle.
+
+Tuskin kalkkuna oli ehtinyt paikalle, kun hanhet ja ankat päästivät
+parakan ja talonkoirakin tahtoi täyttää velvollisuutensa, koska kerran
+niin vähästä oli melua nostettu.
+
+Ennenkuin neiti osasi aavistaakaan, niin koko talon siipikarja melusi,
+rääkätti ja kaakotti hänen ympärillänsä, ja olisipa melkein voinut
+luulla, että haukka orisi iskenyt alas pihalle. Kun kahlekoira vielä
+yhtyi syvällä äänellään toisten meluun, niin voi helposti ymmärtää,
+ettei Karenin ääntä voitu kuulla, kun hän huusi isäntärengille:
+
+"Aja kalkkuna pois, Klaus!"
+
+Palvelustytöt seisoivat kyökin ja väentuvan ovilla ja naureskelivat ja
+vieläpä karjanhoitaja Jenskin pisti irvistelevät kasvonsa navetasta
+ulos.
+
+Sillä välin Jürgens ja isäntärenki Klaus tulivat apuun ja pelastivat
+sekä neiden että hänen hattunsa jokseenkin vahingoittumattomina
+tappelutanterelta.
+
+"Teidän punainen pukunne oli syynä kaikkeen", vakuutti Karen,
+"kalkkunat eivät siedä punaista väriä", ja hän saattoi neiden
+vieraskamariin hiuksiansa järjestämään, sillä hänen käherretty tukkansa
+oli joutunut täydelliseen haaksirikkoon.
+
+Kun neiti vihdoin tuli huoneestaan — hänellä oli kädessä kultavartinen
+lornjetti —, sanoi hän sammaltaen:
+
+"Herra siunatkoon, onko täällä maalla aina niin paljon elukoita?"
+
+"Kyllä niitä on pakko pitää", vastasi Karen puoleksi nauraen ja kaatoi
+kahvia hienoimpiin kahvikuppeihinsa.
+
+"Sen minä kyllä tiedän, mutta ettekö voi pitää niitä tuota noin kiinni?"
+
+Illallisen jälkeen neiti otti esille rasiallisen paperosseja, kävi
+sohvaan istumaan ja veti tuolin jalkojensa alle.
+
+"Eikö teillä ole konjakkia?" kysyi hän.
+
+Karen katsoi hämmästyneenä Jürgensiin.
+
+"Kyllä", sanoi hän, "on meillä pullo".
+
+"No antakaa se tänne, olkaa niin hyvä! Minä tahdon joka ilta lasillisen
+konjakkia paperossini kera!"
+
+Jürgensin oli tuotava konjakkipullo esille ja neiti tarjosi hänelle
+paperossin ja niin he istuivat yhdessä ja polttivat ja maistelivat
+lasejansa.
+
+Ensi kertaa nyt Karenin huoneessa poltettiin. Vaan mitä siitä! Kaikkia
+sitä täytyi kärsiä. Joka kerran on alkanut, hänen tulee myös lopettaa.
+
+Siinä neiti nyt istui paperossi sormuksilla koristettujen sormien
+lomissa. Ne olivat niin täynnä sormuksia, että hän tuskin saattoi
+taivuttaa niitä ja puhuessaan itsestänsä hän käytti aina monikkoa ja
+sanoi: "me hienot".
+
+Jo seuraavana päivänä neiti pisti nenänsä joka paikkaan. Hän nosti
+vikkelästi hameenhelmojansa ja astui kiiltonahkakengissä sikolättiin,
+arvosteli sikoja ja lehmiä lornjetti nenällään, äännähti hiukan ja
+pudotti vihdoin lornjettinsa navettaan, jolloin sylikoira nosti hirveän
+melun ja helisteli kaikkia kulkusiansa.
+
+Punainen pisti yhä vieläkin elukoiden silmiin. Ne kärsivät yhtä vähän
+neittä kuin hänen koiraansakaan.
+
+Lehmät ammuivat arveluttavasti ja hevoset potkivat pilttuissaan
+takajaloillaan.
+
+Väki tähysteli hänen jälkeensä kaikista ikkunoista ja ovista.
+
+"Hän on aivan kuin rekihevonen sulkatöyhdöt ja helyt päässä", sanoi
+isäntärenki Klaus.
+
+Hänellä oli keikailukeppi punaisine nauharuusuineen toisessa kädessä
+ja lornjetti toisessa. Sitäpaitsi hän laahasi perässään sylikoiraa
+pitkästä punaisesta nauhasta.
+
+"Tuollainen kehno elukka", naureskeli Jens Silkeborgin murteellaan,
+"onpa siinäkin jotakin, jota pitää mukanaan laahata."
+
+Koiralla oli punainen peite ja sen reunoihin oli kiinnitetty pieniä
+hopeatiukuja, jotka helisivät kilpaa kaikkien niiden helyjen kanssa,
+jotka riippuivat neiden rannerenkaassa ja vyössä.
+
+Yhtäläisyys rekihevosen kanssa oli sen vuoksi vieläkin ilmeisempi.
+
+Vähä väliä hän kävi sisällä ja pirskutti sekä koiran että itsensä
+päälle hajuvettä.
+
+"Me haisemme aivan navetalle! Hyvä Jumala, kuinka julmaa!"
+
+Paremmin ei juuri käynyt ulkona eikä metsässä.
+
+Terävät, korkeat kengänkorot tarttuivat kaikkiin kantoihin kiinni, ja
+kerran lehmät nousivat kapinaan.
+
+He painoivat sarvensa maata kohti ja ryntäsivät hänen päällensä. Olisi
+voinut luulla sitä edeltäpäin sovituksi sotaliikkeeksi.
+
+Koira pakeni neiden taakse, ja neiti vinkui kilpaa koiran kanssa,
+kunnes karjanhoitaja tuli avuksi.
+
+Sisään tullessaan oli neiti mennä tainnoksiin ja tarvitsi Hofmannin
+tippoja.
+
+"Elukat ja kalkkunat eivät siedä punaista väriä", sanoi Karen. "Teidän
+on parasta muuttaa pukua."
+
+"Hyväinen aika, eikö muuta tarvita?" huudahti neiti ja muutti toisen
+puvun ylleen, mutta olivatko kalkkunat nyt enemmän väriin tyytyväisiä,
+jätän mieluimmin sanomatta, sillä kun hän hetken kuluttua saapui
+pihaan, niin oli hän yhtä spenaatinvihreä, kuin heinäsirkka.
+
+"Herra varjelkoon!" huusi karjanhoitaja Jens ja pakeni pelästyneenä
+talliin. "Sepä oli pahinta, mitä eläissäni olen nähnyt!"
+
+Kuului miltei päiväjärjestykseen, että niin pian kuin pihalta kuului
+kovaa melua ja haukkumista, Karen heti tiesi että "me hienot" oli
+liikkeellä.
+
+Vihdoin tuli neiti niin kireihin väleihin kaikkien talon eläinten
+kanssa, että hänen täytyi tehdä suuri kierros yksin vanhan koninkin
+tieltä, vaikka se oli valjastettuna vaunujen eteen ja Klaus piteli sitä
+suitsista.
+
+"Hyvä Jumala, ettei se vaan pillastuisi?" huusi hän ja tähysteli sitä
+lornjetillaan.
+
+Hän uskalsi tuskin ovesta mennä ulos, vaan loikoili, romaaneja lukien,
+suurimman osan päivää vuoteellaan, ikkunat tarkasti suljettuina, sillä
+hän pelkäsi hyttysiä.
+
+Kun Karen astui sisään, niin koko vierashuone tuoksui kuin
+hajuvesimyymälä.
+
+"Tuollaista porsasmaisuutta!" sanoi kyökkipalvelija. "Hän makaa, Jumala
+paratkoon, yhdessä vuoteessa koiran kanssa!"
+
+"Minäpä luulen, että hän kähertää koiraa käherrysraudalla", arveli
+meijerska.
+
+Mutta neiden urotöiden maine levisi pitkin pitäjää.
+
+Ei olisi ollut mitään syytä viivähtää tässä pikku ilveilyssä, joka,
+samoinkuin niin moni muukin äkkiä ja sattumalta sekaantui siihen
+historialliseen näytelmään, jota taisteltiin Eteläjyllannissa, jos "me
+hienot" ei olisi tuottanut paljon harmia paikkakunnalla ja kylvänyt
+pahaa siementä Jürgensin ja hänen vaimonsa väliin.
+
+Kukaan ei ole niin typerä, ettei hän kykene pahaa tekemään.
+
+Seuraavana iltana Jürgensin palattua kotiin parin päivän matkalta,
+sanoi neiti äkkiä:
+
+"Mutta minä en voi käsittää, — mistä se oikeastaan tulee, että teillä
+on niin komea ääntäminen".
+
+"Minun mieheni on saksalainen", sanoi Karen hiljaisesti. Hän häpesi
+sanoa sitä.
+
+"Oi hyvä Jumala!" huudahti neiti, joka ei ollut aavistanut, että hänen
+lähimmässä läheisyydessään oli saksalainen, "das war ja schön! Bitte!
+Wollen wir nicht deutsch sprechen?" [Sepä oli ihanaa! Kuulkaa! Emmekö
+me puhuisi saksaa?]
+
+Puhutteluun Jürgens tietysti vastasi saksaksi ja neiti, joka oli
+ihastuksissaan saadessaan näyttää kielitaitoansa, puhui kaiken iltaa
+mahdottominta saksaa, mitä ihminen voi saada aikaan.
+
+Nyt Karen heti ymmärsi, että kun hän puhui "meistä hienoista", niin hän
+tarkoitti kotisaksalaisia ja että hän oli kotisaksalainen ollakseen
+vain "ulkomaalainen" ja hieno.
+
+"Se mikä on saksalaista, on hienoa!" Tuo vanha, entisaikojen aave
+kummitteli vielä siellä ja täällä.
+
+Siihen kuuluvaa oli myös mateleminen vallanpitäjien jaloissa.
+
+Karen hillitsi harmiansa.
+
+Ensi kertaa hänen miehensä nyt rikkoi lupauksensa, ja siihen oli
+synnynnäinen tanskalainen hänet viekoitellut!
+
+Seuraavana päivänä sanoi neiti Karenille:
+
+"Senhän minä arvasin, ettei teidän miehenne ollut täältä kotoisin.
+Hänessä on jotakin, joka on schneidig [urhea] ja cavalierement
+[kavaljeerimaista], jommoista tässä maassa ei tapaa."
+
+Karen tiesi paraiten kuinka paljoa alempana Jürgens oli sekä
+tiedoiltaan että sivistykseltään kuin hän itse ja hänen sukunsa, mutta
+hän ei viitsinyt vastata neidelle mitään.
+
+Vihdoin hän sai vaivalla sanotuksi, valvottuaan koko edellisen yön:
+
+"Tässä talossa ei ole koskaan ennen puhuttu saksaa, eikä täällä saa
+saksaa puhua!"
+
+Siitä saakka neiti kantoi salaista vihaa Karenia kohtaan.
+
+"Talonpojat ovat elukoita!" sanoi neiti itseksensä ja löyhötteli
+papukaijanviuhkallansa. "No, eihän se ole ihmettä, kun he joka päivä
+ovat niin monenlaisten eläinten kanssa yhdessä!"
+
+Aivan kuin pahankurinen lapsi hän ei kärsinyt mitään vastaansanomista,
+ja aivan kuin kaikki muutkin lörppösuut hän kaakotti vain yhä uhemmin.
+Olihan aika saada hiukan europpalaista sivistystä tähän barbarimaiseen
+talonpoikaismaahan!
+
+Talonpoikaisvaimo uskalsi häntä oikaista!
+
+Sepä puuttui vielä! Ja sitten hän kiusoitteli Karenia puhumalla saksaa
+Jürgensille, tavatessaan hänet ruokapöydässä tai illalla konjakkilasin
+ääressä.
+
+Konjakki tuli Jürgensille yhtä välttämättömäksi kuin neidellekin.
+
+Neiti puhui imarrellen saksalaisista ja Jürgens ei olisi ollut
+saksalainen, jos hän olisi voinut sitä kestää.
+
+Alussa hän vaikeni tai puhui tanskaa, kun Karen tuli sisään.
+
+"Ei, kuulkaapas", naureskeli neiti, "se on toki liian hullua, että te
+pelkäätte omaa vaimoanne ettekä uskalla puhua äidinkieltänne omassa
+talossanne. Sitä minä teidän sijassanne en sietäisi".
+
+Niin, samaa mieltä oli Jürgenskin. Siivo ihminenkin voi ärsyttyä.
+
+"Muista, mitä olet luvannut minulle!" sanoi Karen eräänä päivänä.
+
+"Sinä olet kyllin kauan pakoittanut minua kuonokoppaa käyttämään.- Nyt
+minä heitän sen pois!" huusi hän.
+
+"Minä luulin että mies pysyisi sanassansa", vastasi Karen.
+
+Mutta Jürgens paiskasi oven jäljissään kiinni ja meni ulos.
+
+Tästä lähin Jürgens oli ihastunut neiteen. Siinä oli vihdoinkin järkevä
+tanskalainen, joka ei alituisesti pidellyt häntä korvista kiinni, vaan
+myönsi hänelle sen, mikä oli myönnettävä.
+
+Kaiken päivää kajahteli nyt saksan kieli Egtvedissä. Jürgensin
+saksalainen ääntäminen, joka kihlausaikana oli ollut Karenille
+mieluisaa, muuttui nyt hänelle vastenmieliseksi.
+
+Mutta neiden silmät seurasivat vahingonilolla Karenia ja hän loruili
+kaikenmoista hänelle, arvellen että "olihan siinäkin kylliksi, jos
+he säilyttivät kielensä, koska he niin pitivät kiinni tuosta rumasta
+kielestään. Rumempaa kieltä, Jumala paratkoon, ei ollut olemassa
+kuin tanskan kieli. Mutta eihän eteläjyllantilaisilla ollut sen
+parempaa ymmärrystä". Ja hän rupesi äkkiä puhumaan keisari Vilhelmin
+paraadeista, saksalais-ranskalaisesta sodasta, Bismarckista, Moltkesta,
+— nämät yhdeksännentoista vuosisadan "suurimmat miehet" saattoivat
+hänet aivan haltioihinsa, — ne olivat yli-ihmisiä, vakuutti hän — ja
+saksalaisten kansallislaulusta "Wacht am Rhein".
+
+Preussilainen sotilas heräsi Jürgensissä ja hänen silmänsä loistivat.
+
+Hän oli taaskin paraadissa, tuo entinen husaari, hän kuuli signaalit
+ja tunsi veren kuohuvan muistellessaan kaikkea sitä, jonka hän
+auttamattomasti oli kadottanut. Hänen isänsä oli ollut mukana Wörthin
+tappelussa ja hänen setänsä Saarbrückenissä.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Oli Sedanin tappelun vuosipäivä, toinen päivä syyskuuta. Kaikki
+saksalaiset Eteläjyllannissa viettivät sitä päivää "olutkommersilla"
+ja muilla juhlilla. Mutta vain vähän väkeä otti osaa juhliin,
+vaikka siirtolaissaksalaiset tekivät parhaansa preussilaisten
+sotayhdistystensä kautta.
+
+Koululapsia kehoitettiin vapaaehtoisesti yhtymään juhlakulkueesen,
+mutta pienokaisten vapaaehtoisuudesta saivat tietysti vanhemmat vastata.
+
+Egtvedistä ei näkynyt ainoatakaan Saksan lippua, koulua lukuunottamatta.
+
+"Mutta herrainen aika, mies! Ettekö te nosta lippua? Teidän omana
+juhlapäivänänne?" sammalsi neiti ja piteli lornjettia silmillään.
+
+Niin, tietysti Jürgens oli valmis ottamaan lipun esille niinkuin
+ainakin Sedanin päivänä, ja kun hän veti sen ylös, niin "me hienot"
+seisoi portailla ja taputti käsiänsä.
+
+Neiden mielestä käsien taputtaminen soveltui hänelle niin hyvin. Se
+näytti niin nuorekkaalta, ja sitä hänen kolmekymmentäkuusi vuottansa
+hyvinkin kaipasi.
+
+Kun lippu oli ylhäällä, — Karenin sydäntä se viilsi nyt niinkuin aina
+muulloinkin, vaikka hän koetti sille ummistaa silmänsä, — niin neiti
+kääntyi äkkiä ympäri ja meni sisään, jossa talon emäntä kiireissään
+korjasi kahvipöytää.
+
+Neiti otti pari tanssiaskelta, löi tahtia viuhkallansa ja hyräili
+hentomielisesti:
+
+    "Als die Preussen marschierten vor Prag,
+    gleich nach der Lowositzer Schlacht,
+    auf dem Weissen Berg das Lager ward geschlagen!"
+
+       "Väki Preussin kun Pragin luo
+       Lowositzin kentältä sai,
+       leiri Valkealle vuorelle se tehtiin."
+
+Karen kiiruhti ulos, hän oli nähnyt kylläksi.
+
+Kun hänen miehensä nosti Saksan lippunsa, oli Karen hänen silmissään
+huomannut valloituksen ja vääryyden sotaleimun, joka oli tahtonut
+hävittää hänen kansansa.
+
+Raateluhalu oli uinaillut, mutta "me hienot" oli sen herättänyt.
+
+Siitä hetkestä saakka Karen kammosi väkivallantekijän syleilyä. Hänelle
+selvisi silloin, että sodan syttyessä Jürgens voisi ampua hänen
+kansaansa, eno Borrista, Valdemaria, Esbeniä — ei sentähden, että
+häntä siihen komennettaisiin, vaan siksi, että hän koko sielultaan ja
+ruumiiltaan oli saksalainen.
+
+Hän oli nyt Karenin mielestä kuin murhamies. Ei häneltä ainakaan tahtoa
+puuttunut.
+
+Karen vältti häntä.
+
+Hän ei voinut ajatuksiaan sanoiksi lausua. Jos hän kerrankin olisi sen
+tehnyt, niin hän olisi ikiajoiksi eroitettu lapsensa isästä.
+
+Jürgens seurasi Karenia makuuhuoneesen, hän oli päihtynyt
+sotainnostuksesta ja nauttimastaan konjakista.
+
+"Liebchen", hän sanoi paksulla äänellä, ensi kertaa heidän naimisiin
+mentyä hän puhui saksaa Karenille. "Ich liebe dich über alles!" [Minä
+rakastan sinua ylitse kaiken!]
+
+Mutta Karen nosti nukkuvan poikansa pieneltä vuoteelta ja piteli häntä
+sylissään kuin suojelevaa kilpeä. "Älä herätä häntä!" kuiskasi hän
+tuskissansa. "Älä herätä häntä!"
+
+Karen katsoi häneen pelokkaasti, sillä olihan tuolla miehellä Kainin
+merkki otsassansa.
+
+Sillävälin — kaiken tämän tapahtuessa Egtvedissä, kutsutti von Köller
+kaikki maaneuvokset kokoon pitämään neuvoa tanskalaisia vastaan.
+
+Sillä saksalaiset olivat kärsineet moraalisen tappion vaaleissa, ja se
+kirveli heitä sieluun saakka.
+
+Jotakin oli tehtävä, he olivat hätääntyneet, ja Haderslevin piirin
+maaneuvos, tohtori Mauve, oli innokkain keksimään pakkokeinoja. "Voi
+noita voitettuja! He luulevat voivansa nauraa meille! He luulevat
+voivansa tehdä meidät naurettaviksi! Muuta he saavat kokea! Voi noita
+voitettuja!"
+
+Rouva Grunnet ja Gyrithe kävivät tuon tuostakin, mutta heillä oli aina
+hyvin kiire, ja he kertoivat Karenille, milloin tilanomistaja Hans
+Højeristä, joka oli karkoitettu talostaan Øster-Lindetistä, milloin
+taas tukkukauppias Outzenista ja karja-asioitsija Bohnfeldtistä, jotka
+Haderslevistä olivat karkoitetut. Kaikki he olivat Eteläjyllannin
+parhaita miehiä. Jürgensin mielestä se muuten olisi ollut häpeällistä,
+mutta "me hienot" kiihoitti häntä, niin että se hänestä tuntui aivan
+paikallansa olevalta.
+
+Eräänä päivänä kertoi isäntärenki Klaus, että nyt samalla kertaa
+oli karkoitettu useita palvelijoita, piikoja, puotipalvelijoita ja
+oppipoikia.
+
+"Onpa siinä selkäsaunaa killingin edestä", sanoi hän, "eikä kukaan
+heistä ole mitään rikkonut! Eivät he mitään ole tehneet."
+
+Mutta karkoituskäskyt yhä enenivät, ne kasvoivat niinkuin vierivät
+lumipallot.
+
+Eräänä aamuna Sidsel Kjeldsen pisti jalkansa vuoteestaan ulos ja nousi
+seisoalleen.
+
+"Mikä nyt on hätänä, Sidsel?" sanoi rouva Grunnet, joka heti heräsi.
+"Kello on vasta neljä."
+
+Hän nousi ylös ja sai Sidselin takaisin vuoteesen. Mutta Sidsel, jonka
+harmaat hiukset pistivät suippean yömyssyn alta esiin, jäi siihen
+istumaan ja katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi nähnyt näkyjä ja
+sanoi lujalla ja selvällä äänellä, ikäänkuin kirjasta lukiessa:
+
+"Olipa se omituinen uni! Minä näin Bismarckin haamun kulkevan raskain
+askelin Eteläjyllannin läpi. Pitkät ratsastussaappaat jalassa,
+kilisevin kannuksin ja kiiltävin kypärin astui tämä metsämies
+Sachsenwaldista ja heilutti ilmassa miekkaansa. Mutta iskut eivät
+osuneet keneenkään. Ne luistivat kaikki syrjään, niin että hän hutki
+vain tyhjää ilmaa."
+
+Lokakuussa vähä ennen maapäivävaaleja yltyivät kummittelut aivan
+ihmeesti.
+
+Hansen-Nørremøllen valtiollisen kokouksen jälkeen Bevtoftissa
+karkoitettiin viisitoista henkeä, tyttöjä ja poikia, jotka _eivät_
+olleet kokouksessa olleet läsnä, sentähden että heidän isäntänsä olivat
+olleet siellä saapuvilla.
+
+Olipa se sepän mestaamista leipurin asemesta![15]
+
+Useat latojat 'Heimdal'in kirjapainossa, useat Sønderborgin
+tanskalaisten kauppiaiden kauppapalvelijat, oppipojat ja palvelustytöt
+ja useat meijeristit, rengit ja piiat Dybbolin meijeristä tulivat saman
+kohtalon alaiseksi.
+
+Eivätkä ne yksin! Varsinkin Haderslevin ja Sønderborgin piireistä
+karkoitettiin useita henkilöitä joka päivä, monen kuukauden kuluessa.
+
+"Pian tulee kai meidän vuoromme", sanoi Jens karjanhoitaja Bodil
+Hansenille, meijerskalle.
+
+"Niin, niin, voimmehan me jokainen siihen hiukan valmistua", vastasi
+hän.
+
+"Minä en nosta hattuani, ennenkuin näen miehen", sanoi karjanhoitaja
+Jens tyynesti.
+
+"Koskisipa se meihinkin, Jürgens", sanoi Karen seisoessaan
+silityslaudan ääressä ja hänen äänensä vapisi, "jos Bodil Hansen ja
+Jens tulisivat karkoitetuiksi, sillä niin kelpo väkeä meidän olisi
+vaikea saada."
+
+Jürgens mutisi jotakin partaansa, mitä se oli, sitä Karen ei voinut
+kuulla ja paiskasi oven kiinni sisään mennessään.
+
+Eteläjyllantilaiset pitivät tietysti useita protestikokouksia niiden
+laittomien vainoamisien johdosta, joilla preussilainen junkkari herra
+von Köller ahdisti heitä.
+
+"Kansainoikeuden mukaan ei ole luvallista karkoittaa palvelusväkeämme.
+Meillä on oikeus vielä tänä päivänä vedota viidenteen pykälään.
+'Kaikkein pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä siirtää
+Hänen Majesteettinsa Itävallan keisari Hänen Majesteetilleen Preussin
+kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta vuonna
+kuusikymmentäneljä saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin
+herttuakuntiin sillä määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa
+piireissä, kun se vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa
+liittyä Tanskaan, on Tanskalle luovutettava! Päätetty ja vahvistettu
+23 päivänä elokuuta 1866.' — Kului kaksitoista vuotta, ennenkuin tuo
+sopimus petollisesti purettiin Preussin ja Itävallan välillä ja se
+purettiin, meiltä mitään kysymättä!"
+
+Mutta polisivalta pelkäsi näitä protestikokouksia niin että se koetti
+kaikin tavoin estää niitä. Totuutta kaikkein vähimmin kärsitään kuulla!
+
+Naiset karkoitettiin kokoussaleista, yleensä Preussin hallitus pelkäsi
+kovasti naisia! Santarmit, kirjurit ja palvelusmiehet merkitsivät
+heidän nimensä.
+
+Äärettömän suuri koneisto pantiin käyntiin. Niitä, jotka olivat olleet
+käymässä kuningaskunnassa, oli heti heidän kotiintultuansa yksi tai
+useampi palvelusmies vastassa, — niinpä esimerkiksi haudankaivaja
+Madsenia kunnioitti koko seitsemän kappaletta yhdellä kertaa. He
+tulivat kaikki täysissä univormuissa!
+
+"Kunnia on minulle aivan liian suuri", sanoi Madsen.
+
+Palvelusmiehet merkitsivät kirjoihinsa ja paria päivää myöhemmin
+kuljettivat samat miehet Madsenin palvelijoita yli rajan.
+
+Preussilaiset viranomaiset pitivät kiirettä niin kauan kuin syksy oli
+parhaillansa, sillä sitä suurempi oli vahinko maanmiehelle, kun siltä
+riistettiin sen parhaat työvoimat.
+
+"Eteläjuutilaiset olivat varakasta ja säästäväistä väkeä. Rangaistuksen
+tuli sattua heidän arimpaan kohtaansa!"
+
+Mutta heidän mielensä ei masentunut. He tarttuivat työhön kiinni ja
+auttoivat toisiansa, niinhyvin kuin voivat. Lastenkin piti auttaa
+mukana. Se olikin tarpeellista, sillä sateen ja tuulen jälkeen, jota
+oli kestänyt syyskuun yhdennestätoista aina seitsemänteentoista päivään
+saakka, oli seurannut aurinkoiset ja lämpimät päivät ja kylmät yöt,
+joina vallitsi kova sumu ja kaste aamupuoleen.
+
+Juuri paras ilma mitä voi olla elonkorjuun lopettamiseen. Joka tunti
+oli käytettävä.
+
+"Siunaa ja varjele", sanoi haudankaivaja Madsen tultuaan kotiin
+kuningaskunnasta, "Vamdrupissa seisoi niin paljon karkoitettuja
+palvelustyttöjä yhdellä asemalla, että olisi voinut luulla heidän
+olevan uhkaavan sotavaaran 'Deutsches Reich'ille. Ne olivat totta
+tosiaan kaikki niin suloisia ja somia nähdä, että santarmin täytyi
+samassa silmänräpäyksessä paljastaa miekkansa saadakseen ne ulos, sillä
+muuten olisi 'die ganze Artnee' [koko armeija] samalla kertaa ollut
+hävitetty."
+
+Kokonainen vakoilu- ja ilmiantojärjestelmä oli pantu toimeen yli koko
+maan.
+
+Jokaisen miehen ovella seisoi vihollinen joko väkivallantekijän tai
+vakoilijan haamussa ja joka kunnaalla saattoi milloin hyvänsä nähdä
+santarmin ratsun selässä.
+
+"Näyttää siltä, kuin tahtoisivat käydä meidän tanskalaismielisten
+isäntien kimppuun. Tietysti tuottaakseen meille taloudellista vahinkoa
+elonkorjuuaikana", naureskeli Borris, ajaessaan yhdessä haudankaivaja
+Madsenin kanssa protestikokoukseen. "Koettakootpa peloittaa meitä!
+Antaa heidän vaan! Antaa heidän vaan! Vääryys huutakoon aina taivaasen
+asti, niin että Europpa kerran huomaisi sen, jos sitä millään tavalla
+voi saada herätetyksi."
+
+"Niin, minä olen nyt nähnyt kuinka suku toisensa jälkeen on kastettu,
+ripille päästetty, vihitty ja haudattu", sanoi Madsen.
+
+"No, no!" puuttui Borris puheesen ja läimähytti hevosta. "Kuinka
+vanhaksi sinä tahdot tulla, Madsen? Ei sitä sentään ihminen voi enemmän
+kuin mitä hän voi!"
+
+"Sitä minä juuri tahdoinkin sanoa", vastasi Madsen. "Minä sanon, etten
+minä jaksa nähdä, kun niin paljon ihmisiä karkoitetaan."
+
+"Sinä ehkä mielemmin heittäisit heidän päälleen multaa, Madsen?"
+
+Haudankaivaja mietti.
+
+"Jumala tiesi, mitä minä tahtoisin!" huokasi hän. "Sillä silloin minä
+ainakin tarkoin tietäisin missä he olisivat."
+
+
+
+
+13.
+
+
+Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä heräsivät kaikki ihmiset
+syvästä unestaan kolmeen, kumeaan kanuunanlaukaukseen.
+
+Egtved suorastaan tärisi ilmanpainosta, vaikka se olikin kaukana.
+Olisipa melkein voinut sitä luulla maanjäristykseksi.
+
+"Nyt nuo vielä paukuttelevatkin", sanoi isäntärenki Klaus
+pilkallisesti. "Mutta eipä niillä muuta tekemistäkään ole."
+
+Mutta "me hienot" hypähti ylös vuoteeltansa, sillä tämäpä oli jotakin
+häntä varten, heitti kampausröijynsä hartioilleen ja pisti päänsä, joka
+oli täynnä papiljotteja, ulos ovesta. Sylikoira haukkui täyttä kurkkua.
+
+"Mikä on hätänä, rouva Jürgens?"
+
+"Ei niin mitään", vastasi Karen, joka seisoi kahvia kaatamassa,
+"saksalaiset sotamiehet ampuvat vain Metzin tappelun vuosipäivän
+kunniaksi."
+
+"Hyväinen aika, täytyyhän minun sitten kiireesti pukeutua!"
+
+"Oi, te voitte olla aivan rauhassa! Kanuunan laukauksia te saatte
+kuulla sekä päivällisen aikana että illalla", vakuutti Karen. "Siihen
+me olemme niin tottuneet. Me emme edes huomaa niitä."
+
+Kanuunien yhä paukkuessa meni Karen väentupaan jotakin hakemaan.
+
+"Sepä kummallista, että Bodil Hansenia ja minua ei karkoiteta", sanoi
+karjanhoitaja Jens ja katsoi työstään ylös.
+
+Niin, kummallista se oli Kareninkin mielestä, mutta hän ei ajatellut
+sitä sen enempää. Hän iloitsi vain, kun hän toistaiseksi ainakin sai
+pitää väkensä.
+
+Kun Karen oli mennyt, vilkaisi meijerska Jensiin.
+
+"No! Onko se niin kummaa. Sinä olet aika tyhmyri, Jens, sinä et sitte
+ymmärrä mitään." Karjanhoitaja Jens vihelsi. "Minä en kärsi sitä",
+sanoi hän. "Näyttää aivan siltä kuin me olisimme menneet piiloon
+toisten ollessa tulessa. Luulenpa melkein, että sanon itseni irti ja
+menen sellaiseen paikkaan, josta minut sitten karkoitetaan."
+
+"Enpä minä tahtoisi olla rouvan asemassa", sanoi Klaus, otti hatun
+naulasta ja meni ulos.
+
+Karen parka! Eipä moni olisi tahtonut vaihtaa hänen kanssansa.
+
+Hänen miehensä meni Metzin juhlaan, ja Karen, hän kulki yksin kantaen
+sydänsuruansa.
+
+"Mitä se on?" kysyi pikku Kai, joka nyt vasta huomasi laukaukset, sillä
+hän ei muistanut ampumista edelliseltä vuodelta.
+
+"Se on vihollinen, joka on maahan tullut", sanoi Karen ja puristi hänet
+rintaansa vasten. "Kuka on vihollinen?" kysyi hän. "Saksalainen."
+
+"Mutta onhan isäkin saksalainen; niin on vieras neiti sanonut."
+
+Se oli se vihlova haava, eikä Karen voinut sanaakaan pojalle vastata.
+
+Eikä hän voinut neidellekään sanoa:
+
+"Miksi te olette kertonut pojalleni, että hänen isänsä on saksalainen?"
+
+Sillä silloin tämä vuorossaan kysyisi: "Herrainen aika, miksi te itse
+olette mennyt naimisiin saksalaisen kanssa?"
+
+Kosto ei jää tulematta! Ei ainoakaan ajattelematon askel, jonka
+eläissään on tehnyt, jää kostamatta, ei ainoakaan!
+
+Sillävälin tunsi Karen yhä selvemmin olevansa yksin. Hänen ympärillään
+oli tyhjä ala joka yhä suureni päivä päivältä.
+
+Keskellä karkoittamisen tuimaa mellakkaa oli Egtved kuin kosteikko
+erämaassa, rauhoitettuna alana.
+
+Ettei ketään heidän palvelusväestänsä karkoitettu, vaikka kahdella ei
+ollut preussilaista kansalaisoikeutta, oli melkein pahin syytös heitä
+vastaan.
+
+Karen ummisti silmänsä ja tukki korvansa, karkoitti kauhistuttavan
+totuuden luotaan, milloin se vilahdukselta iski hänen sieluunsa. Hän
+tunsi itsensä avioliitossa kuin tuo spartalainen poika, joka vaippansa
+alla kantoi petoa: se repi hänet verille, mutta hän ei uskaltanut
+kasvojaan edes vääntääkään.
+
+Borris seisoi saman päivän aamupuolella pihallaan tarkastamassa
+hevosta, jota tallirenki piteli suitsista.
+
+Silloin karjanhoitaja tuli juosten ja antoi rengille kirjeen.
+Konstaapeli oli antanut sen hänelle.
+
+"Siinä se nyt on!" sanoi Borris.
+
+Aivan oikein! Kirje sisälsi tietysti seuraavaa:
+
+"Teidän isäntänne valtiollisen toiminnan johdosta ei voida kauemmin
+enää sietää Tanskan alamaisia hänen palveluksessansa. Sentähden teidän
+tulee jättää paikkanne tilanomistaja Borriksen luona ensi maanantaina.
+Muussa tapauksessa täytyy minun ikäväkseni ryhtyä pakkotoimenpiteihin
+teitä vastaan. Te saatte kuitenkin jäädä Preussin alueelle, jos te
+seuraatte tätä käskyä ja menette tilanomistaja Jürgensin palvelukseen
+Egtvediin."
+
+Alla oli maaneuvoksen allekirjoitus. Borrikselta pääsi tahtomattaan
+kirous, kun mies näytti kirjettä hänelle.
+
+"Kas vaan!" mutisi hän hampaiden välissä. "Se mies ei pidä itseään
+liian hyvänä vehkeilläkseen suojelusseinänä ja ollakseen yhtä miestä
+heidän kanssaan, vaikka hän on naimisissa Højemarken tyttären kanssa.
+No niin!" Hän naurahti lyhyesti. "Tämäpä on oikeata hippasilla oloa.
+Sinä olet joutunut syntipukiksi minun syntieni vuoksi, Søren." Tuli
+hetken hiljaisuus. Ja sitten lisäsi Borris:
+
+"Tahdotko sinä siis mennä Egtvediin, Søren?"
+
+"Ei kiitoksia", vastasi mies. "Minun ei sovi mennä vieraasen
+sotapalvelukseen. Teidän luvallanne — koska kerran on pakko, niin
+mieluimmin tulen karkoitetuksi."
+
+Päivää myöhemmin tuli Gyrithe Karenin luo.
+
+Neiti nousi äkkiä ylös, niinkuin hän aina teki kun Karenin äiti
+tai käly tulivat käymään, "sillä hänellä, Jumala paratkoon, oli
+aivan kylliksi muutenkin talonpojista, joiden kanssa hänen täytyi
+olla aamusta iltaan", ja hän tervehti syvästi kumartaen ja läksi
+vieraskamariin kilistellen monia helyjänsä. Aikoessaan sulkea oven
+tarttui hänen laahuksensa kynnykseen kiinni. Kiivaasti hän vetäisi
+laahuksen irti ja paiskasi oven kovasti kiinni.
+
+"Hän on yhtä äreä kuin hänen sylikoiransakin", sanoi Gyrithe
+levollisesti hymyillen. "Jumala tiesi, miten sinä kestät kaikkea tuota
+haukuntaa!"
+
+Puhellessaan hän tuli kertoneeksi mitä Borrisgaardissa oli tapahtunut
+ja että renki oli kieltäytynyt rupeamasta palvelukseen Egtvedissä.
+
+Hänen mielestään Karenin piti saada tietää siitä.
+
+Karen kalpeni, mutta hän ei sanonut mitään. "Hyvähän se on, ettei
+teillä ole muita kuin Sidsel, jota voisi karkoittaa", sanoi Karen.
+
+Gyrithen täytyi miltei nauraa tuolle ajatukselle, että Sidsel voisi
+tulla karkoitetuksi.
+
+Mutta sitten Gyrithe sanoi jotakin, jota hän mielestänsä oli pakoitettu
+sanomaan, vaikka se olikin kovaa:
+
+"Ei suinkaan Jürgens ole antanut Søreniä ilmi?" Karen kääntyi äkisti
+Gyritheen päin. "Epäilläänkö minuakin?" kysyi hän ja hänen kurkkunsa
+puristautui kokoon.
+
+"Karen parka, täytyyhän sinun jakaa sekä hyvät että pahat miehesi
+kanssa", ajatteli Gyrithe, mutta ei voinut sanoa mitään.
+
+Sitten Karen kevensi sydäntänsä ja kertoi, miten neiti Liliendal
+kiihoitti Jürgensiä.
+
+"Minkä tuhoeläimen te olettekaan hankkineet Egtvediin", huudahti
+Gyrithe pahoillansa. "Hän olisi pantava lukon taakse. Sinun pitää
+toimittaa hänet pois talosta mitä pikemmin."
+
+"Minä olen aivan voimaton", vastasi Karen soinnuttomalla äänellä.
+"Jürgens on isäntä talossansa."
+
+Silloin Gyrithe tarttui käsin hänen päähänsä kiinni ja suuteli häntä
+otsalle ja läksi takaisin Højemarkeen.
+
+Ei, tätä onnettomuutta ei voinut millään auttaa. Ei mitään hirveämpää
+ole olemassa maailmassa kuin se tosiasia, että minkä ihminen tekee, sen
+hän edestään löytää.
+
+"Voi sinä hyvä Jumala!" huudahti Karen, peitti kasvonsa käsiinsä ja
+valitti aivan kuin haavoitettu eläin.
+
+Salama oli iskenyt alas kuiluun aivan hänen jalkojensa juurelle ja
+yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä se oli osoittanut hänelle, että hän
+seisoi toisella rannalla, ja hänen kansansa, hänen äitinsä, veljensä,
+sukunsa ja ystävänsä vastakkaisella rannalla ja heidän välillään kulki
+musta, vuolas virta.
+
+Hän huusi heille, mutta sillä puolen oli aivan hiljaista. Ei kukaan
+hänelle vastannut, ei muuta kuin kaiku, joka heitti hänen omat sanansa
+hänelle takaisin.
+
+Tämä aika, joka lähensi toisiinsa kaikkia muita tanskalaisia, vieroitti
+hänet entistä enemmän heistä.
+
+Hän ei voinut samalla levolla ja mielellä tyytyä kohtaloon kuin he,
+sillä hänellä ei ollut hyvä omatunto.
+
+Niin, nyt hän sen käsitti! Se oli suorastaan häpeäpilkku heille, ettei
+ketään Egtvedistä karkoitettu.
+
+Ihmeellistä kyllä: pitkiä aikoja, viikkoja, kuukausia voi kulua ilman
+minkäänlaisia tapahtumia, ja kuitenkin niiden kuvaamiseen käytetään
+niin monia sanoja.
+
+Niin monet, vähäpätöiset asiat muuttuvat tärkeiksi, niitä on selvästi
+ja tarkoilleen kerrottava, jotta huomattaisiin kuinka tärkeitä ne
+sittenkin ovat ja mikä kohtaloa muuttava merkitys niillä voi olla
+ihmiselämässä.
+
+Mutta sitten seuraavat useinkin suuret tapahtumat toinen toisensa
+jälkeen, hyvinkin lyhyen ajan kuluessa; tuulenpuuskana ne tupruavat
+ihmisen yli. Toinen ikäänkuin vetää toisen muassansa, vaikka on
+mahdotonta käsittää mitä tekemistä niillä olisi toistensa kanssa.
+
+Ja silloin käytetään vain harvoja sanoja. Tapahtumat puhuvat
+puolestansa.
+
+Rajuilma yllättää ihmisen, ja kun se on raivonnut kylliksensä,
+huomaakin äkkiä vanhenneensa monta vuotta, vaikka ei olisi kulunutkaan
+kuin jokunen kuukausi.
+
+Siten kävi myös Karenin.
+
+Isäntärenki Klaus tuli eräänä päivänä hänen luoksensa ja sanoi:
+
+"Saisivat hävetä, sillä eilen on joku antanut ilmi Sidsel Kjeldsenin."
+
+Karen tarttui lujasti häntä käsivarteen kiinni.
+
+"Miksi et sanonut sitä ennemmin, Klaus?" huudahti hän.
+
+Mutta Klaus katseli häntä vain puoleksi säälien ja puoleksi soimaten ja
+ajatteli itseksensä:
+
+"Mitä se olisi hyödyttänyt?"
+
+Karen heitti päällysvaatteet ylleen ja juoksi aitausta pitkin ja
+peltojen poikki Højemarkeen.
+
+Hän ei punninnut tekoansa.
+
+Yhdentekevä ken siellä oli kotona, josko Esben tai eno Borris, kun hän
+vain tuli ajoissa pelastamaan Sidseliä!
+
+Vihdoinkin oli se hetki tullut, jolloin paha saattoi muuttua hyväksi ja
+Egtved saattoi tulla turvapaikaksi ihmiselle, jota hän rakasti.
+
+Sidsel saattoi muuttaa heille, sen nimismies kyllä sallisi ja siten
+Sidsel jäisi kuitenkin heidän luoksensa ja sulkisi silmänsä täällä
+Eteläjyllannissa.
+
+Mitä hänen miehensä siitä arvelisi, sitä hän ei yhtään ajatellut.
+
+Pelastuksen enkelinä hän tuli, ja ehkä he nyt kerrankin ottaisivat
+hänet avoimin sylin vastaan.
+
+Hän tuli sydän täynnä niin suurta ja syvää rakkautta, että olisi
+julmaa, jolleivät he sitä vastaanottaisi.
+
+Kun hän juoksi pihan ohitse, niin hän näki Esbenin seisovan
+valjastettujen vaunujen vieressä, ikäänkuin hän olisi jotakuta
+odottanut.
+
+Hevonen seisoi pää alas painuneena, ja Esben nojautui käsivarrellaan
+sen kaarevaan kaulaan ja peitti kädellään silmänsä.
+
+Karen tiesi nyt, että konstapeli oli jo käynyt tuomassa haastetta
+nimismiehen luo. Karen olisi tahtonut huutaa: "Esben, rakas, hyvä
+Esben!" ja hiipiä hänen luoksensa ja kiertää kätensä hänen kaulaansa.
+
+Mutta olihan hän karkoitettu pois sieltä, eihän hänellä siellä enää
+ollut kotia. Hän juoksi Esbenin sivuitse puutarhan portin kautta
+puutarhanpuoleiseen huoneesen ja siellä seisoi Sidsel puettuna
+jäykkään, mustaan vaippaan ja valkoisen nenäliinan asemesta hänellä oli
+musta samettihilkka päässä.
+
+Se kävi niin tiukasti kasvojen ympärille, ettei näkynyt jälkeäkään
+harvasta, harmaasta tukasta.
+
+Ajan kova koura oli sitä niin kuluttanut. Se ei ollut aina hellävaroin
+kohdellut Sidseliä.
+
+Kun karkoituskäsky tuli — edellisen päivän aamupuolella — niin Sidsel
+seisoi kyökissä leipää leikkaamassa.
+
+Viime aikoina oli hänellä ollut vieläkin suurempi kiire, kuin
+tavallisesti.
+
+"Tuollainen levottomuus voi tulla sille, jolta kuolema ei ole kaukana",
+oli rouva Grunnet sanonut Gyrithelle eräänä iltana.
+
+"Niin, niin", mutisi Sidsel kerran ohi rientäissänsä, "ei kukaan
+tiedä, milloin yö ehtii, jolloin ei voi työtä tehdä. Ja minun yöni on
+lähempänä, kuin mitä te aavistatte."
+
+Esben vastaanotti haasteen ulkona maantiellä, aivan Højemarken kujan
+luona.
+
+Piiripalvelija oli puettuna tummansiniseen univormuun, vaaleansinisine
+nauhoineen ja kiiltävine nappeineen. Hänellä oli litteä kasetti
+mustanvalkeine kokardeineen ja lyhyt sapeli vyöllä.
+
+Sidselin nimi oli kirjeen kuorella, ja siitä Esben tiesi, mitä se
+tarkoitti.
+
+Hän avasi kirjeen ja näki että Sidselin oli pakko kahdenkymmenenneljän
+tunnin kuluessa lähteä talosta. Esben jäi pitkäksi aikaa seisomaan
+paikoillensa tointuaksensa. Sitten hän teki lujan päätöksen; hän
+ei mennyt sisään, sillä pahat sanomat saapuvat sittenkin ajoissa,
+vaan satuloi nopeasti mustan hevosensa ja ratsasti täyttä laukkaa
+Borrisgaardiin.
+
+Hänen kintereillään seurasi vain yksi ainoa ajatus: "Vanha Sidsel!
+Vanha Sidsel! Pitääkö sinunkin nyt kärsiä sentähden, että olet
+tanskalainen ja uskollinen kansallesi! Mitä sinua nyt Stevnsin
+kuninkaat auttavat!"
+
+Hän ajatteli Sidselin Liituvuoren kuningasta ja keijukuningasta.
+
+Kun hän pingoitti suitsia ja sai laukkaavan hevosensa pysähdetyksi
+rappusten eteen, tuli Valdemar jo samassa alas.
+
+"Miksi sinulla tänään on niin kova kiire, Esben?" kysyi hän. "Onko
+jotakin tapahtunut Højemarkessa?"
+
+"Sidsel on saanut karkoituskäskyn", sanoi Esben laskeutumatta hevosen
+selästä. Hän hengitti nopeasti kiivaan ratsastuksen jälkeen.
+
+"Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa hänen täytyy olla rajan toisella
+puolella. Minä tiedän, että sinun isäsi on matkoilla, eikä koirakaan
+vastaisi minulle mitään, jos sanoisin piiriesimiehelle, että hän
+varmaan tietämättään on antanut karkoituskäskyn ihmiselle, joka on
+kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha. Mutta sinä sen varmaan teet,
+Atterdag; sinä olet Preussin alamainen. Sano noille lurjuksille, että
+he saavat hänen kuolemansa omilletunnoillensa. Hän on vanha, hän ei
+kestä muuttoa."
+
+Ja Esben purskahti hillittömään nauruun, ikäänkuin hän kesken suruansa
+ei olisi kestänyt tämän karkoituksen koomillisuutta.
+
+"Minä teen minkä voin", sanoi Valdemar vakavasti, "vaikka helposti voi
+tehdä pahan vieläkin - pahemmaksi. Mutta Sidsel ei saa lähteä täältä,
+ilman että olisimme yrittäneet jotakin hänen hyväksensä. Odota minua
+täällä, minä palaan heti takaisin."
+
+Valdemar nousi rivakasti pyöränsä selkään.
+
+"Mene äidin luo siksi aikaa", sanoi hän.
+
+"En", vastasi Esben, "minä en voi. Minä en ole sellaisella mielellä,
+että voisin kenenkään kanssa puhua."
+
+Esben hyppäsi alas hevosen selästä ja Valdemar ajoi kiireesti
+pyörällään pois.
+
+Neljännestunti kului, kaksi neljännestä, kolme neljännestä, jopa
+tuntikin.
+
+Esben kulki yhä rauhattomasti edes takaisin pihalla ja kuljetti
+suitsista hevosta, joka höyrysi kovasti.
+
+Hengessään hän näki jo kotiintulonsa, kun hän sanoisi sen äidille,
+Gyrithelle ja Sidselille. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänet olisi
+tuomittu painamaan kuolettava ase vanhuksen rintaan. Hän polki
+jalkaansa kivitystä vasten ja kiristi hampaitaan.
+
+Rouva Borris näki hänet äkkiä ikkunasta. Hän avasi sen nopeasti.
+
+"Sinäkö se siellä olet, Esben?" huudahti hän ihmeissään. "Etkö sinä
+väsy jaloitellessasi hevosta? Miksi et tule sisään?"
+
+"En voi!" huusi hän takaisin. Samassa tuokiossa ajoi polkupyörä
+pihalle. Se tuli niin äkkiä, että Esben sätkähti ja hevonen hypähti
+pystyyn.
+
+"Ei ole mitään toivoa", sanoi Valdemar. "Sidselin täytyy pois. Ei
+koko Eteläjyllannissa ole toista Saksan valtion turvallisuudelle
+vaarallisempaa henkilöä kuin Sidsel Kjeldsen.
+
+"Hyvä", sanoi Esben, heittäytyi jälleen hevosen selkään, läimähytti
+sitä ja ajoi takaisin Højemarkeen.
+
+"Esben!" huusi Valdemar, "Esben!" Mutta Esben ei kääntynyt taakseen,
+ja ratsasti ääneti takaisin. Mitä lähemmäksi Højemarkea hän tuli,
+sitä hitaammin hän ratsasti ja kun hän tuli pihalle, astui hevonen
+käymäjalkaa.
+
+"Tuossa on Esben", huudahti Gyrithe, joka istui työskennellen
+puutarhanpuoleisen huoneen ikkunan ääressä.
+
+"Jumala tiesi missä hän on ollut?" sanoi rouva Grunnet. "Niin äkisti
+kuin rajuilma hän läksi matkaan."
+
+"Ei ole koskaan hyvä tietää, minne 'Nopsan' tiet kulkevat", nauroi
+Gyrithe. "Jumala yksin ne tietää!"
+
+"Mutta missä hän viipyy?" kysyi rouva Grunnet hetken kuluttua. "Kylläpä
+hän tänään vitkastelee."
+
+Samassa astui Esben sisään, mutta hänen liikkeensä olivat hitaat. Hän
+näytti kalpealta ja kiusaantuneelta, ja kädessä hänellä oli kirje.
+
+"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Gyrithe, joka hyppäsi ylös ja suuteli häntä.
+
+Esben vastasi vain:
+
+"Sidsel on saanut karkoituskäskyn", ja sitten hän antoi heille kirjeen.
+
+Rouva Grunnet koetti lukea, mutta kirjaimet sekaantuivat hänen
+silmissänsä. Hän ojensi kirjeen Gyrithelle.
+
+Ei kukaan sanonut sanaakaan. Kirje vain rapisi Gyrithen vapisevissa
+käsissä.
+
+"Kuka sanoo sen hänelle?" kysyi Esben vihdoin. Hänen oli vaikea saada
+sanoja sanotuksikin.
+
+"Minun pitää kai sanoa", sanoi rouva Grunnet soinnuttomasti. "Mutta
+paraillaan hän on päivällislevolla."
+
+"Aika on täpärällä", sanoi Esben. "Ennen huomis-iltaa hänen on oltava
+rajan tuolla puolen."
+
+"Minä en henno herättää häntä", sanoi rouva Grunnet. "Antakaa hänen
+nukkua."
+
+Ja niin he antoivat Sidselin nukkua, niinkauan kuin hänen oli sallittu
+nukkua ja sillävälin ystävät työskentelivät hänen puolestansa.
+
+Esben sähköitti hyville tuttavilleen, Albekeille Koldingissä, ja pyysi
+heitä ottamaan Sidseliä luokseen joksikin aikaa ja rouva Grunnet
+kirjoitti Sidselin sisarentyttärelle Stevnsiin, kysyen tahtoisivatko
+he myöhemmin antaa hänelle kodin ja turvaa luonansa. Grunnetin perhe
+maksaisi heille runsaasti ja pitäisi hänestä huolta kuolinpäiväänsä
+asti.
+
+Kun kaikki oli toimitettu, tuli Sidsel sisään tohveleissaan.
+
+"Miksikä täällä itketään?" sanoi hän lyhyesti. "Ei nyt ole aikaa
+kyyneleitä vuodattaa, Jumala paratkoon."
+
+Mutta rouva Grunnet kallistui hänen puoleensa ja sanoi hänelle jotakin.
+
+"Mitä ihmettä?" kysyi Sidsel ja kiinnitti terävät, harmaat silmänsä
+häneen.
+
+Rouva Grunnet toisti vielä kerran:
+
+"Sinä olet karkoitettu, Sidsel."
+
+"Olenko minä?" sanoi Sidsel sointuvalla äänellään, jonka metallin
+helähdystä aika ei ollut kyennyt ruostuttamaan. "Hyvä Jumala,
+minkätähden minunkin nyt täytyy lähteä matkoihini? Enhän minä ole
+tehnyt muuta kuin hoitanut lapsia ja kyökkiä ja kellaria."
+
+"Sinä olet kai vaarallinen 'Deutsches Reich'ille, Sidsel."
+
+Gyrithe se niin sanoi.
+
+"Ehkäpä siinä on hiukan perääkin", myönsi Sidsel.
+
+"Niin, eipä ole hyvä tietää, mitä he käsittämättömässä viisaudessaan
+ovat keksineet", arveli Esben. "Sinä olet kai myöskin ollut tuollainen
+jäykkäniska, jota saksalaiset eivät niinkään helpolla ole saaneet
+ikeesen."
+
+Sidsel naurahti lyhyesti ja terävästi.
+
+"Niin", sanoi Sidsel ja hän suorastaan kasvoi siinä puhuessansa,
+"ehkäpä siinäkin on hiukan perää. En ole koskaan tietääkseni puhunut
+saksalaisen kanssa; mutta he ovat voineet nähdä sen päältäkinpäin."
+
+Mutta jos he luulivat karkoituksen kautta päässeensä hänestä, niin he
+erehtyivät suuresti.
+
+Sidsel oli sotaan tottunut. Tuo vanha ihminen virkosi velttoudestaan
+kuin loppuun palvellut ratsuhevonen, joka kuullessaan torven äänen
+nostaa päänsä pystyyn ja heristää korviaan. Hänen elinvoimansa leimahti
+ikäänkuin lamppu ennen sammumistansa.
+
+"Olisinhan minä voinut kieltäytyäkin ja jäädä taloon, kunnes santarmi
+olisi väkivallalla vienyt minut täältä", sanoi hän, "mutta en huoli
+sitä kuitenkaan tehdä. Minä menen hyvällä, muuten te kaikki saatte
+siitä kärsiä."
+
+Ja sitten hänelle tuli taas kova kiire.
+
+Minkä suuren uhrauksen hän siten heidän tähtensä teki, sen ne parhaiten
+tiesivät, jotka kyynelsilmin seurasivat hänen hommaansa.
+
+Hän kulki kuin voittaja huoneesta huoneesen. "Niin, nyt on vielä niin
+paljon tehtävää", vakuutti hän. "Eipä ole aikaa laiskoitella."
+
+Rouva Grunnet ja Gyrithe kokoilivat Sidselin vähäiset tavarat ja
+pakkasivat ne matkalaukkuun, sillä siihen häneltä ei aika riittänyt.
+
+Kerran vain hän pysähtyi ja sanoi:
+
+"Älkää vaan unohtako lasten valokuvia ja teidän kaikkien muidenkin
+kuvia, sillä ne minä tahdon ottaa mukaan."
+
+Hän ei yhtään tiedustellut minne hän joutuisi rajan yli tultuansa. Hän
+ei tuhlannut ainoatakaan ajatusta siihen.
+
+"Mitä me voisimme tehdä sinulle, Sidsel?" kysyi Esben illalla, kun tämä
+oli päässyt hiukan rauhaan.
+
+"Te saatte lähettää minut sinne mistä minä tulinkin", vastasi Sidsel.
+"Te saatte lähettää minut Stevnsiin."
+
+"Vai niin, sinä tahdot takaisin keijukaiskummulle, Sidsel? Mutta siellä
+sinun tomuliinaasi ei kaivata."
+
+"Tomua on joka paikassa", sanoi Sidsel.
+
+"Kukahan lie ilmiantanut hänet?" kysyi Gyrithe illan kuluessa.
+
+"Olisikohan se Jürgens Egtvedistä?"
+
+Esben sen sanoi istuessaan sohvassa.
+
+"Jumala päästäköön meitä pahasta!" huudahti rouva Grunnet
+vaistomaisesti. "Se oli paha ajatus."
+
+Ja niin tuli Sidsel Kjeldsenin viimeinen yö Højemarkessa.
+
+"Hyvää yötä, Sidsel", sanoi Esben ja kääntyi pois peittääkseen suurta
+suruansa. Gyrithe auttoi häntä viimeisen kerran portaita ylös, sillä
+viime vuosina oli portaissa nouseminen käynyt hänelle raskaaksi.
+
+"Mitä se tekee?" kysyi Sidsel. "Minä olisin kuitenkin pian jättänyt
+teille kaikille hyvästi, hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, sehän
+on aivan yhdentekevää. Mutta minä tahdon kummitella tässä talossa, sen
+minä tahdon tehdä. Kun te kuulette jonkun puuhaavan näissä nurkissa,
+niin minä se olen. Minä olen viettänyt onnellisia vuosia täällä
+Højemarkessa, ja sitä minä tahdon haudassanikin muistaa."
+
+Sinä yönä ei rouva Grunnet nukkunut, eikä uni tullut Sidselinkään
+silmään.
+
+Hän makasi kaiken aikaa vuoteessa ja mutisi jotakin itseksensä.
+
+Mutta aamun valjetessa ei voitu Sidseliä pysyttää työstä erillään.
+
+"Minä tahdon panna kuntoon taloni", sanoi hän, "ja jättää kaikki
+sellaiseen järjestykseen, ettei tarvitse sitä hävetä. Älkää unohtako,
+että pienen voipytyn paikka on ruokasäiliössä ja suuren sisemmässä
+kellarissa."
+
+Yhä edelleen hän kulki väsyneillä jaloillansa, jotka olivat toisten
+palveluksessa väsyneet, kunnes Gyrithe väkisin pakoitti hänet istumaan.
+
+Kun Sidsel vihdoin seisoi matkavalmiina vaippaansa käärittynä ja
+samettihilkka päässä rouva Grunnetin ja Gyrithen välissä, ja Karen
+aivan odottamatta tuli juosten sisään, sanoi Sidsel:
+
+"Älkää panko sitä sydämellenne! Onhan se pikemmin naurettava kuin
+itkettävä juttu."
+
+"Tule meille, Sidsel!" huudahti Karen ja kiersi käsivartensa hänen
+ympärilleen. "Egtvedissä ei kukaan voi kajota sinuun. Siellä sinä saat
+olla rauhassa. Tule minun mukanani! Oi, rakas, vanha Sidsel, tule minun
+kanssani Egtvediin. Minä kannan sinua käsilläni niin kauan kuin elät!"
+Mutta hän puhui kuuroille korville. Sidsel sanoi Karenille:
+
+"En, sitä minä en tee. Minä en tahdo mennä Jürgensin luo. Ennemmin
+saatte antaa Madsenin heittää multaa minun ylitseni. Kunnialla minä
+tahdon maata haudassani. Kun kerran ennen olen ollut tulessa, Karen
+Jürgens, niin voin kestää sitä nytkin. Sidsel Kjeldsen ei koskaan mene
+vihollisen puolelle."
+
+"Oikein sanottu, Sidsel", sanoi Esben, joka äkkiä oli tullut sisään ja
+seisoi kädet ristissä rinnalla eteisen ovella.
+
+Karen väistyi taaksepäin; hän oli saanut iskun vasten kasvojaan.
+
+"Mistä sinä tiesit, että Sidsel oli karkoitettu?" kysyi Esben häneltä
+ovessa.
+
+Karen kääntyi häntä kohti. Hän näki julman epäilyksen hänen silmissänsä
+ja hänen omat silmänsä iskivät tulta.
+
+"Jürgens ei ole sitä tehnyt!" huusi hän mielenliikutuksen tuskassa ja
+pani vaistomaisesti kätensä ristiin. "Niin totta kuin Jumala on tuolla
+ylhäällä, Jürgens ei ole sitä tehnyt. Uskottehan minua? Oi, Jumala
+antakoon teille anteeksi, jos ette usko!"
+
+"Minä uskon sinua, Karen", sanoi hänen äitinsä, ja katseli häntä
+surulla.
+
+"Nyt meidän täytyy lähteä, Sidsel", huudahti Esben. "Juna ei odota."
+
+"Lähdetään vain", sanoi Sidsel. "Minä en eläissäni ole junassa
+kulkenut, mutta kerta ensimäinen. Jumalan haltuun siis!"
+
+Hän kiersi kerran huoneen ympäri, hän tahtoi kaikelle sanoa hyvästit
+ja siveli vapisevalla kädellään hellävaroen ja lempeästi jokaista
+huonekalua.
+
+Ovessa hän kääntyi ja katsoi pitkään taaksensa. "Minun täytyy vielä
+kerran mennä ylös", huudahti hän äkkiä.
+
+Gyrithen täytyi auttaa häntä ylös portaita ja taaskin alas ja sitten
+Esben nosti hänet vaunuihin. "Sinä olet saanut mukavimmat vaunut ja
+jäykkäjalkaisimman hevosen, minkä minä olen voinut löytää, niin ettei
+se ainakaan pillastu", sanoi Esben. "Se on ainakin enemmän kuin mitä
+hän minunkaan tähteni tekisi", sanoi Gyrithe, joka yhdessä rouva
+Grunnetin kanssa oli myös noussut vaunuihin. "Minä tuskin enää uskallan
+ajaa Esbenin kanssa! Parasta että kerran vakuutan henkeni."
+
+Mutta nämät pilakokeet eivät onnistuneet. "Etkö tule mukaan asemalle,
+Karen?" kysyi rouva Grunnet.
+
+"En", vastasi Karen hiljaa; hänen silmänsä olivat täynnä suuria
+kyyneleitä ja hänen huulensa vapisivat.
+
+Sitten hän hyppäsi vaunujen astimelle ja kiersi viimeisen kerran
+käsivartensa Sidselin kaulaan.
+
+"Hyvästi, Sidsel! Hyvästi, rakas, vanha Sidsel! Kiitos kaikesta, siitä
+saakka kuin Esben ja minä olimme pieniä lapsia!"
+
+"Se oli silloin se", vastasi Sidsel.
+
+Hän katsahti ylös haikaranpesään.
+
+"Kun haikara palaa takaisin, olen minä jo kaukana", jatkoi hän.
+
+Esben läimähytti piiskaansa.
+
+"Jumalan haltuun", sanoi Sidsel vielä kerran ja pani kätensä ristiin
+vaipan alla. Kun he ajoivat maantielle päin, näkivät he Karenin
+seisovan polulla ja heiluttavan nenäliinaansa viime tervehdykseksi.
+Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä hän painoi sen molemmin käsin
+silmiänsä vasten ja purskahti niin kovaan itkuun, että koko hänen
+ruumiinsa vavahteli.
+
+Kun he tulivat asemalle, oli rouva Borris ja Valdemar siellä. Valdemar
+oli tarjoutunut saattamaan Sidseliä Koldingiin, sillä Esben ei
+uskaltanut sitä tehdä.
+
+Ja asemasillalla tuo vanha ihminen nyt seisoi ja pudisteli päätään
+saksalaisten kaikelle hulluudelle ja narrintempuille.
+
+"Sinä pysyt rohkeana, Sidsel", sanoi rouva Borris.
+
+"Niin olenkin, rouva."
+
+Nimismies oli sattumalta sillalla. Kun Sidsel astui hänen ohitsensa,
+niin hän kiinnitti linnunsilmänsä häneen ja kysyi:
+
+"Kun täällä kaikki taas muuttuu tanskalaiseksi, niin enkö silloinkaan
+saa tulla takaisin?"
+
+Nimismies hypähti pystyyn ja suuttui niin silmittömästi, että Esben
+luuli hänen lyöneen Sidseliä.
+
+"Niin, minä kysyn vaan", sanoi Sidsel. "Ette suinkaan te aio lyödä
+vanhaa naista? Minä olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha."
+
+Hän istui jo vaunussa ja rouva Grunnet suuteli hänen laihoja, vapisevia
+käsiänsä, jotka niin monen vuoden kuluessa olivat tehneet työtä hänen
+ja lasten hyväksi.
+
+Hektor hypähti vinkuen vaunun ovea vastaan.
+
+Se ymmärsi kyllä, että jotakin hullua oli tekeillä, koska Sidsel istui
+siellä missä hän istui.
+
+"Vie terveisiä Stevnsiin!" huusi Esben.
+
+"Jumala teitä kaikkia siunatkoon!" kaikui selvällä ja kirkkaalla
+äänellä vaunusta. "Minä olen eläissäni kokenut yhtä ja toista, mutta
+minä en koskaan ole nähnyt, ettei vääryys lopulta kosta tekijälleen.
+Se päivä voi vielä koittaa, jolloin vääryys ei enää ole vallanpitäjänä
+tässä maassa."
+
+Hän katsoi jäykästi ja silmää värähtämättä ulos ikkunasta. Se oli
+tietäjän katse.
+
+Ja niin Sidsel matkusti pois.
+
+
+
+
+14.
+
+
+"Nyt on optantteinkin lapsille tullut karkoituskäskyjä, Karen", sanoi
+rouva Grunnet eräänä päivänä.
+
+Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin:
+
+"Minä tahdon sinua vain valmistaa, jos jotakin tapahtuisi."
+
+Vavistus kulki Karenin läpi. Hän ei tuntenut maata jalkojensa alla.
+
+Pyhä Martti tuli tänä vuonna harmaalla hevosella.
+
+"Martti märkänä ajavi, kylmä tuuli kyytiläisnä."
+
+Se ennusti lauhkeaa ja vaihtelevaa talvea.
+
+Yhä edelleen karkoitettiin palvelusväkeä, jotka eivät olleet Preussin
+kansalaisia.
+
+Mutta eipä sekään riittänyt!
+
+Niinkuin rouva Grunnet oli sanonut: suurin joukoin karkoitettiin maasta
+myöskin optanttien täysikasvaneita lapsia, sellaisia, jotka eivät
+olleet Saksan eivätkä Tanskan alamaisia.
+
+"Pois tanskalaiset meidän maastamme! Pois! Pois! Nyrkkiä on oikeaan
+aikaan näytettävä, se on paikallansa Pohjoisslesvigissä! Lästig! Immer
+lästig!" [Vastukselliset! Aina vastukselliset!] huusivat saksalaiset.
+
+"Uhkaava miekka riippuu minun pääni päällä", sanoi Esben.
+
+"Meidän täytyy alistua niin paljon kuin voimme" sanoi Gyrithe, "ja
+lopusta saa Jumala huolen pitää".
+
+Karen kulki kuumeessa kiihoittuneena ja levottomana. Joka aamu ja joka
+ilta hän odotti salaman iskevän hänen jalkoihinsa.
+
+Oli tukala, niin sanottu "Kaarinan yö", yö marraskuun
+kahdennenkymmenennenneljännen ja -viidennen päivän välillä.
+
+Karen makasi kauan aikaa valveillaan ja tähysteli taivasta, joka siinsi
+hänen ikkunaansa.
+
+Kuinka kylminä tähdet kiiluivatkaan, ne näyttivät niin ankarilta ja
+väliäpitämättömiltä kaikkea sitä kohtaan, joka maan päällä tapahtui.
+
+Jürgens oli poissa. Hän oli viime aikoina usein poissa kotoa; kaikki
+suru ja levottomuus kiusasi häntä.
+
+Karen ajatteli eno Borrista, joka oli palannut sairaana matkaltansa ja
+joka nyt makasi kovassa keuhkotulehduksessa, eikä kukaan voinut sanoa,
+minkä lopun tauti saisi.
+
+Hänen sydämensä puristautui kokoon sellaisella tuskalla, että hänen
+äkkiä täytyi kohoutua pystyyn vuoteessaan. Hän oli vähällä tukehtua.
+
+"Hyvä Jumala, säästä hänen henkeänsä!" rukoili hän suuressa surussansa.
+"Eteläjyllanti ei tule ilman häntä toimeen. Säästä häntä, Jumala,
+säästä! Jos hän kuolisi ennenkuin olisin nähnyt häntä, ennenkuin hän
+olisi antanut minulle anteeksi! Hyvä Jumala, niin julma et voi olla
+minua kohtaan! Sitä minä en voisi kestää!"
+
+Mutta onnettomuus, niinkuin sanottu, tulee harvoin yksiksensä, sillä
+onnettomuudeksihan sitä on sanottava, kun niin uskollinen, vanha
+ihminen, kuin Sidsel Kjeldsen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanhana
+karkoitetaan siitä kodista, jossa hän oli palvellut kauemmin kuin
+puolen vuosisataa.
+
+Varsinkin Eteläjyllannissa ei voinut koskaan varmaan tietää, milloin
+onnettomuus sattuisi tulemaan.
+
+Eikä yksin sellaiset onnettomuudet, joita perkele lähettää meidän
+kaikkien niskaamme, olkoon hän sitten meidän ruumiimme tai sielumme
+sisä- tai ulkopuolella, sellaiset kuin sairaus, köyhyys, huono onni,
+harmi, kiusa ja kuolema, vaan sellaisetkin onnettomuudet, joilla
+preussilaiset, tässä tapauksessa perkeleen rakkaat apulaiset, niin
+taitavasti yllättävät eteläjyllantilaisia: karkoitukset, perheiden
+hajoitukset, häviöt, vankeudet, sakot.
+
+"Mitäpä kaikkea 'Kaarinan yö' tuoneekaan salaperäisessä helmassansa!"
+
+Karen oli jo nukahtanut puolihorrokseen, kun hän äkkiä virkosi aivan
+hereillensä ja nousi istualleen vuoteessaan. Hänen ohimonsa sätkättivät
+ja hän teroitti kuuloansa.
+
+Ikkunaan oli kolkutettu.
+
+Tähtivalossa loistavalla ruudulla hän näki käsivarren varjon.
+
+Kohtalo oli kolkuttanut ja varoitti enemmän kuin mitä hän aavistikaan.
+
+Kolkutettiin taaskin kovasti ja kärsimättömästi. Karen tunsi heti että
+kysymyksessä oli elämä tai kuolema.
+
+Hän hypähti ylös vuoteelta, heitti vaatteen ympärilleen ja avasi
+ikkunan.
+
+"Kuka siellä?"
+
+"Eno Borris on kuolemaisillaan ja tahtoo nähdä sinua ennen
+kuolemaansa", kajahti Esbenin ääni.
+
+"Ei ole aikaa vitkastella; kaikki voi olla lopussa, ennenkuin saavumme
+perille."
+
+Se oli lyhyt ja vaativa käsky. Kuinka Karen sai vaatteet päälleen, ei
+hän itsekään tiennyt. Hänen kätensä ja jalkansa olivat hervottomat ja
+vaivoin hän sai ha'at kiinni ja nauhat solmuun.
+
+Mutta ei sittenkään kulunut kuin muutamia minuutteja, ennenkuin hän
+Esbenin rinnalla ajoi Borrisgaardiin.
+
+He eivät vaihtaneet sanaakaan. He kuulivat vain toistensa kiihtyneen
+hengityksen.
+
+Kaikeksi onneksi heillä oli Esbenin paras juoksija, musta hevonen,
+jolla rouva Grunnet ja Gyrithe vain vastenmielisesti ajoivat.
+
+Højemarke ja kaikki muut talot, joissa ihmiset nukkuivat aavistamatta,
+mitä huomispäivä mukanansa toisi ja mikä kohtalo mahdollisesti heitäkin
+uhkaisi, lehdettömät puut teitten varsilla, aitaukset, kaikki ne
+kiitivät heidän ohitsensa kuin tanssivat varjot.
+
+Taivas levitti tuikkivan tähtitelttansa yli metsien ja kukkuloiden,
+tasankojen ja jokilaaksojen.
+
+Hopeanhohto hiipi kaikkialle, minne se vain pääsi; se tunkeutui joka
+paikkaan, niin että pimeyden täytyi väistyä.
+
+Ei vähintäkään ääntä kuulunut, paitsi hevosen nopeaa kavioiden kapsetta.
+
+Tätä "Kaarinan yötä" ei Karen eläissään olisi unohtava.
+
+Vihdoin he pääsivät perille.
+
+Karen hypähti alas ja kiirehti Esbenin edellä tuttua tietä portaita
+ylös ja rakkaiksi käyneille käytäville. Hän oli vielä kuulevinaan
+hoilotukset, Hektorin haukunnan ja Gyrithen ja omat kirkaisunsa
+hyviltä, vanhoilta ajoilta, jolloin sydän oli kepeä ja mieli huolia
+vailla.
+
+Hiljaa hän avasi oven.
+
+Siinä eno Borris makasi.
+
+Oi, kuinka tuo voimakas mies oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi ja kuinka
+hänen silmänsä olivat syvälle painuneet!
+
+Mutta hän käänsi kuitenkin päätään ja ojensi Karenille kätensä.
+
+Yhdessä silmänräpäyksessä Karen näki kaikki, jotka seisoivat tai
+istuivat siinä ympärillä.
+
+Siinä oli hänen äitinsä, siinä oli Gyrithe, siinä oli Esbenkin, joka
+heti oli astunut esille, kun Karen oli ovensuuhun seisahtunut.
+
+Borriksen toisella puolella seisoi Valdemar ja toisella istui rouva
+Borris, pidellen kiinni hänen kättänsä.
+
+Hyvä Jumala, millä surunsilmäyksellä hänen suuret, kauniit silmänsä
+tunkeutuivat hänen miehensä sieluun saakka, sitä Karen ei koskaan
+voinut unohtaa.
+
+Ennenkuin kukaan sitä aavistikaan, lepäsi Karen polvillaan vuoteen
+ääressä, kumartuen rakkaan, jääkylmän käden yli.
+
+"Minä olen ollut kova sinulle, pikku tyttöseni", sanoi Borris, "mutta
+minä annan sinulle anteeksi, niin totta kuin itse toivon Jumalan
+minulle anteeksi antavan. Minä erehtyisin sinun suhteesi, jos en
+tietäisi, että olet saanut kylliksi kärsiä rangaistusta."
+
+Borris kohottautui äkkiä, ja hänessä oli jotakin entisestä voimastansa,
+kun hän tarttui molemmin käsin Valdemarin käteen ja katsoi lujasti
+häntä silmiin:
+
+"Älkää peljätkö preussilaisia, mutta varokaa itseänne Jumalan nimessä
+kansan kuolemasta!"
+
+Borris painautui pitkällensä, päästi pojan käden irti ja kun poika
+surun murtamana kumartui hänen ylitsensä, niin häntä kohtasi vain isän
+sammunut silmä.
+
+Se oli sammunut tältä elämältä.
+
+
+
+
+15.
+
+
+Samoinkuin Borris eläissään oli ollut preussilaisten harmin-esineenä ja
+loukkauskivenä, samoin he eivät sallineet tämän kansanjohtajan tulla
+levossa ja rauhassa hautaansa.
+
+Koska hän säännöllisesti oli käynyt lähimmässä tanskalaisessa
+vapaakirkossa, niin kaikkeinkorkeimmat viranomaiset kiiruhtivat
+antamaan kaikkeinkorkeinta kieltoa, ettei kelloja saisi soittaa eikä
+virttä veisata hänen hautajaisissansa.
+
+Hänen ei sallittu päästä maan poveen niinkuin muut kristityt ihmiset,
+sentähden että hän oli tanskalainen samoinkuin hänen isänsä ja
+esi-isänsä ennen häntä olivat olleet.
+
+Mutta kielto tuli oikealle henkilölle, nimittäin haudankaivaja
+Madsenille, ja hän oli toista mieltä. Vaikka hänen sen tähden täytyisi
+luopua haudankaivajavirastansa, — niin samapa se.
+
+Kelloja hän tahtoi soittaa, kun Borris Borrisgaardista kannettiin
+hautaan. Vaikka kaikki taivaan valtakunnan kellot soisivat, niin
+pitäisi maallisten kellojen sittenkin saada äänensä kuuluville ja ensi
+sijassa haudankaivaja Madsenin.
+
+Mutta vaikka pitäjän kirkko sulkikin ovensa Borrikselta, niin hänen
+kodissansa pidettiin sen sijaan sydäntä liikuttavin jumalanpalvelus,
+kuin mikä koskaan voi eteläjyllantilaisen osaksi tulla.
+
+"Minnekä kaikki nuo vastaantulevat vaunut ovat matkalla?" tiedustelivat
+paikkakunnalla oudot kulkijat, ja kaikki saivat saman vastauksen.
+
+"Ne menevät hautajaisiin Borrisgaardiin."
+
+Läheltä ja kaukaa ne saapuivat, pitkämatkaisia he olivat ja
+pitäjäläisiä. Tiet olivat mustanaan tulijoita ja Borrisgaardia ympäröi
+laaja vaunulinnoitus.
+
+Silloin tällöin kuului hevosen hirnahdusta, mutta muuten miehet
+kulkivat paljaspäin ja hatut käsissä leveitä portaita myöten surutaloon.
+
+Ja siellä lepäsi Borris jykevässä tammiarkussansa.
+
+Kansi oli kierretty kiinni ja arkkua peitti suuri Tanskan lippu. Mutta
+arkun ympärillä oli oikea kukkaismeri, punaisia ja valkoisia, maan omia
+värejä.
+
+Toinen seppele oli toisensa päällä ja vaikea olisi ollut lukea niiden
+määrää.
+
+Karen, joka oli tullut yksin ajaen Egtvedistä, seisoi surupukuisessa
+joukossa rouva Grunnetin, Gyrithen ja rouva Borriksen vieressä arkun
+yläpäässä.
+
+Kuolema oli yhdistänyt heidät; kuuluihan hän kuitenkin kaikkein
+läheisimpiin sukulaisiin. Arkun yli hän katsoi arasti Valdemariin.
+
+Toista kertaa hän oli nyt saman katon alla kuin hänkin, tuon
+mahdottoman tapahtuman jälkeen.
+
+Karen kohtasi hänen katseensa. Se ei ollut karvasmielinen, se ei ollut
+soimaava, ainoastaan vakava.
+
+Ja kuitenkin Karen tunsi seisovansa tuomarinsa edessä.
+
+Virren säveleet kajahtelivat hänen ympärillänsä, täysiäänisinä ja
+voimakkaina, ne olivat rakkaita, tanskalaisia virsiä, mutta hän ei
+voinut yhtyä lauluun, hänen kurkkunsa oli puristautunut kokoon.
+
+Hän näki vain utuharson läpi arkun ja suuren Tanskan lipun ja utuharso
+oli kutoutunut hänen omista kyyneleistään.
+
+Hän ei koskaan ollut seisonut niin nöyränä kuin nyt täällä.
+
+Hän tunsi: hänellä ei ollut oikeutta seisoa vastapäätä tuota nuorta,
+kalpeaa miestä arkun toisella puolella.
+
+Tietämättään hän kuiskasi: "Anna minulle anteeksi!" Karen oli lausunut
+nuo sanat, vaikka Valdemar ei kuullut niitä. Heidän välillään oli niin
+paljon kuollutta, ja syy oli kokonaan Karenin. Onni oli kuolleena
+heidän välillänsä ja Karen itse oli omalla, röyhkeällä kädellään sen
+tappanut.
+
+Sitten vapaakirkon tanskalainen pappi lausui muutamia vakavia ja
+lohduttavia sanoja ja kiitti Borrista kaikesta siitä, mitä hän
+kansallensa oli ollut. Monet muutkin astuivat esiin ja todistivat
+vainajan oikeudenmukaista harrastusta. Kaikki kiittivät häntä koko
+sydämestänsä.
+
+Isämeidän rukous ja Herransiunaus luettiin, — rauha hänelle, joka oli
+pois muuttanut!
+
+Sitten Valdemar ja Esben ottivat kunnioittavasti Tanskan ikivanhan,
+kahdeksansataavuotisen lipun pois arkulta ja käärivät sen kokoon,
+ja naiset asettivat kaikki seppeleet kannelle. Rouva Borris painoi
+kasvonsa poikansa olkapäätä vasten.
+
+Valdemar kiersi käsivartensa äidin ympärille ja tuki häntä, ja rouva
+Grunnet sanoi hiljaa, vapisevin huulin:
+
+"Jää hyvästi, armas veli! Jää hyvästi, armas veli!"
+
+Valdemar ja Esben tarttuivat ensimäisinä arkkuun kiinni ja pitäjän
+parhaat miehet seurasivat heidän esimerkkiänsä.
+
+Borris oli kookas ja painava mies, jonka kuljettamiseen tarvittiin
+hyviä voimia, ja sitten he kantoivat kelpo tanskalaista hänen
+tanskalaisesta kodistansa, mutta Tanskan lippua he eivät kuitenkaan
+voineet ottaa mukanansa haudalle.
+
+Rouva Borris oikaisi varttansa, nojasi rouva Grunnetin käsivarteen
+ja seurasi arkun jäljissä, sillä hänenhän piti osoittaa miehelleen
+viimeistä kunnioitusta.
+
+Vuorotellen miehet kantoivat arkkua läheiselle kirkolle. Raskain mielin
+ja ääneti läheni loppumaton ruumissaatto kirkkomaata.
+
+"Enpä olisi uskonut", sanoi vanha Frandsen, "että Borris olisi ehtinyt
+laskea ripeän purtensa satamaan, ennenkuin minä sain vanhan runkoni
+oikaistuksi."
+
+Maateurastaja oli myös saapunut paikalle. Vanha tykistöajuri oli
+parhaissa tamineissansa ja kulki selkä kenossa niinkuin hänen arvonsa
+vaati.
+
+Hän tahtoi tehdä täyttä kunniaa tämän haudan partaalla!
+
+Mutta kuulkaapas!
+
+Korkealla ilmassa heidän yläpuolellansa kajahtivat vanhat kellot.
+
+He eivät olleet uskoa korviansa ja monet katsoivat ihmeissään ylös,
+mutta kaikkien sydämissä nuo syvät malmisävelet sointuivat kuin
+taivaalliset äänet.
+
+Ja ylhäällä tornissa seisoi haudankaivaja Madsen ja soitti parhaalle
+ystävälleen maailmassa.
+
+Ääni oli syvä, ikäänkuin kellot olisivat valittaneet surussansa: hän on
+mennyt pois eikä palaja konsanaan!
+
+Mutta sitten Madsen tuli raskaalle mielelle ajatellessaan kaikkien
+niiden surua, jotka kantoivat ruumista ja seurasivat sitä ja hän
+ajatteli:
+
+"Älä suo surus itkusi voittaa!"
+
+Äkkiä kellojen ääni vaihtui. Ne soivat voitonriemulla: "Kuolema, kussa
+on sinun otas? Tuonela, kussa on sinun voittos? Saksalaiset arvelevat:
+nyt he hautaavat hänet! Mutta hän elääkin. Hän elää ilmielävänä meidän
+joukossamme. Hän on aina elävä!"
+
+Älkää sanoko, etteivät nuo kellot osaisi puhua!
+
+Mutta pitäjän pappi kauhistui. Hän syöksyi kirkkoon ja huusi ylös
+torniin:
+
+"Um Gottes Willen! [Jumalan tähden!] Mitä te ajattelette, Madsen? Ei
+näitä kelloja saa soittaa!"
+
+"Ei, se ei voi olla mahdollista, herra pastori!" huusi Madsen takaisin.
+"Hän oli meidän paras miehemme."
+
+Kellot lakkasivat soimasta, sillä nyt oli aika niiden vaieta, mutta ne
+_olivat_ puhuneet sittenkin, ja arkku laskettiin avonaiseen hautaan ja
+peitettiin mullalla.
+
+
+
+
+16.
+
+
+Kun Karen ajoi takaisin Egtvediin, saavutti hän tiellä vanhan Keldetin,
+joka tapansa mukaan sipsutteli postilaukkuinensa, vaikka hän ei tänään
+hyräillyt eikä itsekseen jutellut.
+
+"Halloo, pikku rouva!" sanoi hän ja liehutteli kirjettä, jonka hän oli
+ottanut esille laukustansa, "te voitte itse yhtä hyvin ottaa tämän
+kirjeen, sillä minun jalkani alkavat kuitenkin hiukan jäykistyä, ja
+joka askel, jonka voin säästää, on minulle helpoitukseksi. Niin, niin,
+minun täytyi hoitaa tointani sillä aikaa kuin tuota kelpo miestä
+haudattiin. Se oli tosiaankin hiukan kovaa. Mutta kellojen soittoa
+me saimme sittenkin, ja minä toivon, että se kauan soisi saksalaisen
+korvissa. Se Madsen, se on sentään kelpo mies. Senvuoksi jääpi hän
+leivättömäksi, mutta oli se sentään peevelin hyvin tehty. Ottakaapas
+kirje, pikku rouva! Se on Saksasta, ja saksalaiset kirjeet polttavat
+aina sormissani. Minä tahdon päästä niistä mitä pikimmin."
+
+Karen otti kirjeen ja Keldet mutisi jotakin partaansa, jota Karen ei
+voinut kuulla ja astui edemmäksi.
+
+"On eräs talo, jonka kellareissa kajahtaa niin ontolta", sanoi hän.
+
+Martin päivän jälkeen ei talvi enää ole mikään leikin asia.
+
+Karen ei ollut koskaan niin taajaan kuullut huuhkajan huutoja, kuin
+juuri Borriksen kuoleman jälkeen.
+
+Hän ei ollut koskaan uskonut huuhkajan huutoon, mutta tänä vuonna
+se kajahteli niin kolkosti ja yhtämittaisesti, ettei hän voinut olla
+ajattelematta: "Tuntuu melkein siltä, kuin se ennustaisi jotakin
+onnettomuutta."
+
+"Sidsel kummittelee", sanoi Esben eräänä päivänä Gyrithelle. "Minä
+kuulen hänen tohveliensa kepsutuksen kaikkialla. Hän häärii yölläkin
+alhaalla vanhoissa kellareissa."
+
+"Kaikkia sinä meille uskotteletkin, Esben!" naureskeli Gyrithe.
+"Mitä hän siellä tekisi siihen aikaan vuorokautta? Pikemmin
+vanhat luostariveljet siellä kulkevat ja tarkastavat rakkaita
+viiniastioitansa."
+
+"Niin, niin", sanoi Esben. "Uskokaa minua, jos tahdotte. Sidsel tietää
+mitä hän tekee. Voittehan kysyä häneltä itseltänsä."
+
+Mutta se talo, josta vanha Keldet oli sanonut, että sen kellareissa
+kajahti niin ontolta, oli Højemarke, ja asukkaat itse kuulivat tuon
+onton kajahduksen.
+
+Esben käänsi asian siten, että Sidsel siellä hääri, mutta hän tiesi
+itse paremman syyn.
+
+He olivat varovaisia joka askeleella, jonka he astuivat, jotta maa ei
+pettäisi heidän allansa.
+
+Mutta paha tuli. Huuhkajat eivät olleet pettäneet.
+
+Ei kulunut kuin kolme päivää, niin vanha Keldet saattoi kertoa talosta
+taloon surusta ja harmista väräjävällä äänellä.
+
+"Nyt ovat Højemarken Grunnetit saaneet karkoituskäskyn, se on: poika
+ja miniä. Sidsel teki vain alun. Voisipa melkein luulla, että musta
+kuolema olisi joukossamme raivonnut. He koettavat saada talot haltuunsa
+karkoittamalla sieltä ihmiset pois."
+
+"No, no", sanoi Madsen, kun Keldet tuli hänen luoksensa. "Jos kaikki
+kaksikymmentä tuhatta optanttia karkoitettaisiin, niin ei suinkaan
+heidän tilojansa kuitenkaan otettaisi takavarikkoon. Täyttyisipä niistä
+preussilaisenkin suu liian täyteen."
+
+"Niin, niin, sen me sanomme", vastasi Keldet, "mutta ei asia siitä
+parane. Tuollaiset emäsiat! Ja tuo mainio talo! Tuo mainio talo!
+Ajatelkaapas, jos rouva Grunnetinkin vanhoilla päivillään täytyy lähteä
+Højemarkesta! Se olisi sentään pahinta, mitä minä eläissäni olen
+kokenut."
+
+Tieto oli aivan oikea.
+
+Karkoituskäsky soi kahden päivän lykkäystä, ei enempää, eikä vähempää.
+
+Gyrithe karkasi pystyyn.
+
+"Ulkomaalaisia voidaan ilman muuta karkoittaa maasta", huudahti hän
+vihoissansa, "mutta sitä hallitus ei voi tehdä eteläjyllantilaisille
+optanteille. Heidän oikeuttansa puoltaa Wienin rauhanteon 19:s
+artikkeli: Heidän optsioninsa[16] perusteella ei heidän persoonaansa
+eikä omaisuuttansa saa loukata."
+
+"Mutta minä en ole optantti", sanoi Esben, "enkä minä myöskään,
+Jumala paratkoon, ole niitä optanttien lapsia noiden kuuden vuoden
+määrääjältä, joilla on isiensä oikeus saada jäädä maahan. Minut he
+voivat yhtä helposti ajaa ulos kuin Hektorinkin!"
+
+Sen enempää ei siitä puhuttu, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.
+Kuukausien, jopa vuosienkin kuluessa he olivat valmistuneet tähän
+iskuun, mutta kun se vihdoin osui heihin, niin he kuitenkin joutuivat
+tuperruksiin.
+
+Gyrithe hiipi rouva Grunnetin luo ja painoi päänsä hänen olkapäätänsä
+vasten.
+
+"Niin, niin, Gyrithe", sanoi rouva Grunnet. "Sanoinhan sinulle, että
+sillä, joka aikoo naimisiin optantin pojan kanssa, hänellä täytyy olla
+luja sydän."
+
+He olivat saaneet karkoituskäskyn.
+
+Siitä tuomiosta ei voinut vedota, vaikka se yhdellä iskulla olisi
+eroittanut heidät kaikesta, mikä heille oli rakasta, vaikka se olisi
+kuolemaan tuominnut kaiken, minkä he tulevaisuudelta olivat odottaneet.
+
+He istuivat hiljaksensa. He etsivät suojaa toisistansa, mutta monta
+sanaa he eivät vaihtaneet, kodin "monet kellot" vain kajahtelivat.
+
+Tuota maaperään piintynyttä rakkautta, tuota turvallista tunnetta,
+joka sanoo: "tämä maaperä on meidän", tässä pitäjässä, tällä tilalla
+meidän koko sukumme, polvi polvelta on syntynyt ja kasvanut, tässä
+talossa se on rakastanut, elänyt, kärsinyt ja surrut, täällä he kaikki
+ovat kuolleet, joka nurkasta muistot puhuvat, joka kivi, joka puu on
+kasvanut kiinni meidän sydämiimme, joka esineellä on tarunsa, tuota
+tunnetta kaupunkilaisen on vaikea ymmärtää.
+
+Ei ainakaan kööpenhaminalainen sitä käsitä, tuo mustalaisluonne, jonka
+mielestä muutto on vain mieluisa vaihtelu.
+
+Mutta täällä muutto tarkoitti riuhtautumista irti juurineen, niin
+että hermot ja lihakset vavahtivat. Tuollaisen uudesti-istutuksen
+seurauksena saattoi olla sisällinen verenvuoto.
+
+Onneksi hehkuva vihan tunne oli niin voimakas, että se piti heitä
+pystyssä! Onneksi oikeudenloukkaus oli niin suunnaton, että se kuivasi
+surunkyyneleet heidän silmistänsä!
+
+"Minä sähköitän Karenille", sanoi rouva Grunnet. "Hän on Aabenraassa.
+Täytyyhän hänen saada se tietää."
+
+"Hän ei _saa_ sitä tietää", huudahti Esben. "Hän ei ansaitse sitä! Sinä
+olet antanut hänelle anteeksi, Gyrithe on sen ehkä myöskin tehnyt, kuka
+noita naisia ymmärtää! Mutta minä en koskaan anna hänelle anteeksi! En
+koskaan! Jürgens ilmiantoi Sidselin, ja Jürgens on antanut meidätkin
+ilmi!"
+
+Kaikki kävi äänettömästi ja hiljaa. Valdemar ja rouva Borris tulivat
+heti paikalle ja jäivät uskollisesti heidän luoksensa viimeiseen
+hetkeen asti.
+
+Naapurit ja ystävät saapuivat; kaikki olisivat auttaneet kuormaa
+kantamaan, jos se vain olisi käynyt päinsä.
+
+"Ainoa hyvä tästä on se, että Sidsel nyt voi tulla meidän luoksemme",
+sanoi Gyrithe.
+
+Hänen sylissään olivat viimeiset Højemarken puutarhan kukat.
+
+Jäähyväishetkenä seisoi rouva Grunnet asemasillalla, tietämättä miten
+hän sinne oli joutunut.
+
+"Minä olen kuin Job", mutisi hän. "Minä olen kuin se, jolta kaikki
+lapset ovat riistetyt."
+
+Esben puristi molemmin käsin lujasti hänen kättänsä.
+
+"Äiti!" sanoi hän. "Äiti!"
+
+Mutta kun junan raikuva vihellys viilsi ilmaa, pääsi Esbenin
+intohimoinen luonne valloillensa.
+
+Hän nosti vaistomaisesti kättänsä ja huusi:
+
+"Kirottu olkoon hän, joka riistää pojan äitinsä talosta!"
+
+"Älä kiroa", sanoi rouva Grunnet. "Minun on kosto, minä tahdon kostaa,
+sanoo Herra."
+
+Kun Gyrithe ja Esben vaununikkunasta koettivat saada viimeisen
+vilahduksen rouva Grunnetista, rouva Borriksesta ja Valdemarista, eivät
+he nähneet enää muuta kuin heidän viittaavat kätensä ja paljastetut
+päänsä.
+
+Se oli viimeinen vilahdus kaikesta siitä, mihin sydän ja sielu oli
+kiintynyt!
+
+Jos ero on vapaaehtoinen, niin se muuttaa aivan koko asian, vaikka
+silloinkin on alistuttava katkeraan kohtaloon.
+
+Mitäpä sitten kun väkivallantekijän käskyä on seurattava!
+
+"Hektor! Hektor!" huusi Gyrithe, sillä koira juoksi kilpaa junan
+kanssa. "Tuossa on Højemarke, Esben! Tuossa on Højemarke! Oi Esben!
+Esben!"
+
+Ei kuulunut muuta kuin syvä valitus.
+
+Se oli Esbenin voihkava ääni. Hän oli peittänyt kasvot käsiinsä.
+
+Mutta kun Karen palasi kotiin Aabenraasta, olivat Esben ja Gyrithe
+poissa.
+
+
+
+
+17.
+
+
+Syvä alakuloisuus oli vallannut Karenin.
+
+Jos hän edes olisi voinut heittäytyä maahan ja itkeä itsensä väsyksiin!
+
+Mutta hänen täytyi alati hillitä kyyneleensä, vaikka ne olisivat
+polttaneetkin hänen silmänsä.
+
+Kuinka omituista! Ensimäiselle surulle sielu on niin herkkä. Se
+kirvelee kuin terävät nuppineulanpistokset, ja sitä antautuu siihen
+kokonaan. On niin tottumaton suruun ja täytyy oppia sitä kestämään.
+
+Sellainen oli suru Sidselin tähden. Se oli sietämätöntä. Mutta sitten
+tuli kymmentä vertaa suurempi ja vaikeampi suru: eno Borriksen
+poislähtö heidän luotansa hänen ollessaan vielä parhaassa miehuuden
+iässänsä.
+
+Se vaikutti kuin kova, kumea isku. Karen joutui tuperruksiinsa ja oli
+sortua sen alle. Mutta kun tämäkin tuli vielä lisäksi, Esbenin ja
+Gyrithen karkoitus, niin hän oli aivan tylsistynyt eikä vironnut siitä.
+
+Mitä pahempi, sitä parempi! Hän taisteli turhaan ravistaakseen
+painostavan tylsyyden hartioiltaan; se oli kuitenkin häntä
+voimakkaampi. Vain tuntuva kivun tunne olisi voinut lievitystä tuottaa.
+Rouva Grunnet tuli eräänä iltana Karenin luo. "Tule puutarhaan minun
+kanssani", sanoi hän hiljaa. "Siellä ei kukaan voi meitä kuulla."
+
+Karen seurasi ihmeissään äitiään ja sulki puutarhanportin visusti
+jälkeensä.
+
+Länsijuutilainen laulaa:
+
+    "Valkeana meri ja mustana maa —
+    silloin talvea kauan et vartoa saa."
+
+Tiheä sumu kietoutui joka paikkaan ja muutti kaikki esineet häilyviksi,
+epämääräisiksi ja luonnottomiksi.
+
+Kuukin oli suruharsossa ja sen valo oli kellertävä ja kalpea.
+
+Puut olivat kosteat ja lehdettömät oksat ojentautuivat mustina ja
+aaveentapaisina näkymättömistä rungoistaan.
+
+"Mistä on kysymys, äiti?" sanoi Karen.
+
+"Minä tahdoin vain sanoa sinulle, että vanha Frandsen on äkkiä
+sairastunut. Hän on jo vanha mies, eikä kukaan ole elämästään varma,
+— ja Esben ja Gyrithe ovat tulleet rajan toiselta puolelta häntä
+katsomaan."
+
+"Äiti!" huudahti Karen hengästyneenä.
+
+"Hiljaa, lapsi, hiljaa! He ikävöivät niin äärettömästi kotiin. Voithan
+sinä käsittää sitä! Mutta jos nyt sattuisi jotakin ikävää, jos vakooja
+pääsisi heidän jäljillensä, niin meidän täytyy koettaa piiloittaa
+heidät kunnes pääsevät laivaan. Sillä rautatieasemaa vartioidaan yötä
+päivää. Ensin tullaan Højemarkeen, sitten vasta Egtvediin. Te asutte
+laivasiltaa lähinnä."
+
+Rouva Grunnet vaikeni.
+
+"Mutta se on suuri salaisuus, Karen." Hän katsoi tuskallisesti
+tyttäreen, ikäänkuin hän samassa olisi katunut, mitä hän sanoi.
+
+Ja tuossa katseessa Karen huomasi äänettömän, hirveän kysymyksen:
+
+"Ethän sinä vain anna heitä ilmi?"
+
+Karen seisoi hiljaa ja puristi kätensä sydäntä vasten. Tuosta
+vaistomaisesta liikkeestä ja kuolonkalpeista kasvoista, jotka olivat
+äitiin kääntyneet, rouva Grunnet näki parhaiten, kuinka syvästi hän oli
+tytärtään loukannut.
+
+Tikarinpisto ei olisi ollut pahempi.
+
+"Pettääkkö Esbeniä ja Gyritheä!" huusi hän.
+
+"Voisimmeko tehdä sitä miehesi tietämättä? Sitä minä tarkoitin."
+
+Sillä hänen äidinsydämensä vuosi verta.
+
+"Voimme", vastasi Karen.
+
+Hän puhui tiedottomasti kuin unissakävijä, tai niinkuin hän olisi
+kuullut äänensä jostain kaukaa.
+
+"Sen _täytyy_ käydä päinsä", ja hän puri hampaansa kovasti yhteen.
+
+"Mitähän tuo oli?" keskeytti hän äkkiä omaa puhettansa ja pysähtyi
+yhdellä nykäyksellä.
+
+"Kuulitko jotakin?" kysyi rouva Grunnet ja tarttui häntä käsivarteen
+kiinni.
+
+"Kuulin, jotakin tuolta sumun seasta."
+
+"Lehdet ne kahisivat."
+
+"Ei, lehtiä ne eivät olleet. Puissa on tuskin ainoatakaan lehteä ja
+pudonneet lehdet eivät liikahda, jollei joku niissä kahlaa."
+
+Karen astui nopeammin ja rouva Grunnet seurasi häntä. Käsittämätön
+levottomuus valtasi hänet, samoinkuin Kareninkin.
+
+Äkkiä he seisoivat ylhäällä kummulla ja katselivat yli seudun.
+
+Ylt’ympärillä oli hiljaista ja surunsekaista. Vain yksinäiset tulet
+tuikkivat taloista sumun läpi, joka virtaili mereltä.
+
+Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, ei edes koiran haukuntaakaan. Sumu
+ehkäisi kaiken melun, kosteus vain tippui alas oksilta.
+
+Mutta äkkiä kajahti sumutorven ääni Itämereltä.
+
+"Mikä se on?" kysyi Karen taaskin ja osoitti mäkeä oikealla kädellä,
+jossa jotakin, mitä se sitten lienee ollutkaan, oli alallansa,
+paikaltaan liikahtamatta.
+
+"Se on santarmi", sanoi rouva Grunnet.
+
+Aivan oikein, santarmi se oli, hevosen selässä, huippulakki päässä ja
+miekka vyöllä.
+
+Sumu laajensi rajapiirteitä aivan luonnottoman suuriksi. Vasta sitten
+kun olento alkoi liikkua paikaltaan ja hitaasti ratsastaa alas mäkeä,
+saattoivat he vasta oikein nähdä, mikä se oli.
+
+Hevosen kavioiden kapsekin kuului niin hiljaisesti, ikäänkuin sen
+kaviot olisivat olleet villaiset, tai jos hevonenkin olisi käynyt
+sukkajalassa.
+
+"Se, joka pimeään piiloutuu, tekee myös pimeyden tekoja", sanoi rouva
+Grunnet heidän astuessaan kummulta alas.
+
+Taaskin lehdettömissä pensaissa rasahteli ja Karen säikähti.
+
+"Lintu se vain pyrähti lentoon", lohdutteli äiti.
+
+"Ei, se oli ihminen", väitti Karen. "Joka tapauksessa täällä on joku
+ollut; minä tunnen sen ilmassa."
+
+Levottomin mielin he menivät molemmat sisään.
+
+Kun Karen, saatettuaan äitinsä vaunuihin, aikoi työntää telkinpuun
+puutarhan oven eteen, kuuli hän ulkoa vitinää.
+
+"Herrainen aika, ettehän salpaa minua ulos!" huusi neiti Liliendal.
+
+Karen sätkähti.
+
+"Tekö se olette, neiti? Tekö olitte puutarhassa?"
+
+"Minä, kukas muuten? Minä tarvitsin hiukan raitista ilmaa. Hyvää yötä,
+rouva Jürgens, hyvää yötä."
+
+Hänen vaippansa, joka oli kostea sumusta, kosketti Karenin hametta
+hänen ohitse kulkiessaan.
+
+Karen ei sinä yönä saanut unta silmään. Jürgens oli taaskin poissa, hän
+ei ollut tullut kotiin ja painostava tunne kiusasi häntä. Hän heitteli
+itseään edes takaisin vuoteellaan ja kuuli tuuliviirin kiertelevän
+ruostuneessa tangossaan.
+
+Kuinka sitä voikaan hermostua unettomana maatessa ja kuunnellessa
+vanhan tuuliviirin vinkunaa ja ritinää!
+
+Hän ajatteli Frandsenia. Kuolisikohan tuo vanha mies nyt? Hän oli niin
+herttainen punaisine, ahavoituine kasvoinensa ja harmaine hiuksinensa;
+vanha merikarhu ja entinen laivuri, joka sittemmin niin monen vuoden
+kuluessa oli krouvia pitänyt.
+
+Karen oli kiintynyt häneen aina lapsuudestaan saakka. Mutta jos hän nyt
+menisi hänen luoksensa ja istahtaisi hänen vuoteensa ääreen ja sanoisi:
+"Frandsen, en unohda koskaan kertomuksiasi Kiinasta ja Jaapanista ja
+Kohinkiinasta ja kaikista pikku jaapanilaistaloista, ja sentähden tulen
+nyt sanomaan sinulle, että aina olen ollut sinulle kiitollinen siitä,
+ja että mieleni on nyt niin paha sairastumisesi johdosta ja siitä,
+ettet tapasi mukaan voi liikkua ulkona", niin eiköhän hän kääntäisi
+kasvojansa Kareniin päin ja käskisi häntä pois, sillä siellä ei ollut
+enää tilaa hänelle?
+
+Niin, sen hän varmaan tekisi ja sydän oli pakahtua Karenin rinnassa
+hänen ajatellessaan kuinka monet ovet olivat häneltä suljetut, vaikka
+hän niitä kolkuttaisikin.
+
+Sitten hän ajatteli Esbeniä ja Gyritheä ja päätti tehdä kaikki
+voitavansa, jos he pulaan joutuisivat.
+
+Huvimaja oli erinomainen piilopaikka noin neljänneksen tai puolen
+tunnin ajaksi.
+
+Mutta Jumalan avulla se ei olisi lainkaan tarpeen.
+
+Sumutorvi kajahti uudelleen Itämereltä. Se tuntui ikäänkuin olevan
+tuskan ja ahdistuksen vallassa.
+
+Preussilainen lippu, jonka Jürgens tietysti ennen lähtöänsä oli
+nostanut tankoon jonkun saksalaisen suuruuden kunniaksi, oli Karenilta
+unohtunut paikoillensa.
+
+Keskiyön aikana, kun tuuli rupesi puhaltamaan ja sumu väheni, näkivät
+ohikulkijat ihmeeksensä preussilaisen lipun liehuvan kuutamossa ja
+"raikkaan pohjoisen puuskissa".
+
+Mutta krouvissa makasi Frandsen vuoteessansa.
+
+Gyrithe istui vuoteen ääressä ja isoäiti seisoi vuoteen jalkapuolessa
+ja katseli miestänsä.
+
+Gyrithe piteli isoisän kättä, ja vanhuksen kuumehoureet riistivät hänet
+mukanansa myrskyiselle merelle. Hän oli juuri mielestänsä "Jylland"
+laivalla, sillä hän oli ollut mukana tappelussa Helgolandin luona
+vuonna kuusikymmentäneljä ja komensi kuuluvalla äänellä:
+
+"Valmiit kääntämään vasemmalle! Ylös peräsin! Reippaasti työhön!
+Valmiit oikeanpuolisten kanuunien luona!"
+
+Ja vähän myöhemmin hän mutisi houreissansa:
+
+"Schwartzenberg palaa!"
+
+"Hän on Helgolandin luona", kuiskasi Esben.
+
+Rouva Frandsenin takana seisoi Valdemar.
+
+"Niin, niin, Esben", sanoi hän hiljaa, "toivottavasti kaikki käy hyvin,
+eikä kukaan nuuski teidän jälkiänne."
+
+"Me tulimme yöjunassa", sanoi Esben. "Oli niin pimeää, ettei ainoakaan
+sielu nähnyt meidän ajavan tänne ja sen jälkeen me emme ole käyneet
+ovesta ulkona."
+
+"Krouvi ei ole juuri paras piilopaikka", arveli Valdemar.
+
+"Eikö se olisi?" sanoi rouva Frandsen. "Sitä se juuri onkin. Täällä
+käy aina niin paljon väkeä sekä ulos että sisään. He eivät ole käyneet
+krouvisalissa eikä liioin kyökissäkään, ja täällä on kierrekaihtimet
+ikkunoissa."
+
+"Mikäs nyt?" kysyi Valdemar, sillä samassa palvelustyttö syöksyi
+huoneesen ja hänen kasvoissaan ilmeni kauhua.
+
+"Santarmi on krouvisalissa", änkytti hän, "ja kysyy, eikö tänne
+yöjunassa tullut kaksi matkustavaista kuningaskunnasta?"
+
+"Vai on täällä ollut vakoilija!"
+
+Esben karkasi pystyyn.
+
+"Katsokaa! Pelastakaa purje ja ohjatkaa vastatuuleen!" mutisi Frandsen.
+
+"Siinäpä se nyt on", sanoi Valdemar. "Onneksi on yksi ikkuna puutarhan
+puolella. Hypätkää molemmat siitä ulos ja astukaa nopeasti metsätietä
+myöten. Hevonen on valjaissa, minä lähden aivan heti ja sitten minä
+otan teidät vaunuihin joen toisella puolella. Me ajamme Højemarkeen. Ei
+nyt ole aikaa hyvästelemiseen", lisäsi hän, kun Gyrithe tahtoi syleillä
+isovanhempiansa, "ulos ikkunasta!"
+
+Valdemar meni ulos ja sillä välin Esben ja Gyrithe pukivat
+päällysvaatteet kaikessa kiireessä ylleen. Ulkoa kuului jo piiskan
+läimähdys ja Valdemarin vaunujen ratina, kun ne vierivät ulos pihalta.
+
+"Jääkää hyvästi, lapset", sanoi vanha laivuri, joka jälleen oli saanut
+valoisan hetkensä ja silminnähtävästi ymmärsi mistä kysymys oli. "Te
+saatte nyt hypätä pois laivasta, kun se ei enää voi suojata teitä.
+Jumala siunatkoon teitä, lapset. Kiitos siitä, että tahdoitte nähdä
+vanhaa isäänne!"
+
+Mutta kun nuoret olivat kadonneet ikkunan kautta, niin hän jälleen
+sekaantui ajatuksissaan ja komensi:
+
+"Pitäkää vakaasti peräsimessä! Vasemmalle! Iso vene ja päällikön pursi
+tiukasti kuntoon!"
+
+Kun Valdemar tuli tienkäänteesen, niin Esben ja Gyrithe seisoivat jo
+joen reunalla, hengästyneinä kiireellisestä käynnistään.
+
+"Me olemme kuin takaa-ajettuja eläimiä!" huudahti Esben ja Valdemar
+läimähytti hevosta.
+
+Kaksitoista santarmia oli lähetetty liikkeelle ja he ajoivat kiivaasti
+talosta taloon koko kylässä.
+
+Vanha, lihava Speckhahn läähätteli aivan surkeasti ja hiki valui pitkin
+hänen kasvojansa, sillä välin kuin ratsastavat santarmit tutkivat koko
+ympäristön.
+
+"Potztausend! Potz Donnerwetter!" [Tuhat tulimmaista!]
+
+Eipä tosiaankaan voisi uskoa mahdolliseksi, että sellainen melu voisi
+nousta kahden viattoman ihmisen tähden sivistyneessä maassa vuonna 1898!
+
+Ja minkä muun hallituksen, kuin kristillis-preussilaisen, mieleen voisi
+edes juolahtaakkaan ruveta ajamaan nuorta paria takaa, joka yhdeksi
+ainoaksi päiväksi oli saapunut vanhaa sairasta isoisää tervehtimään?
+
+Niin! Oikea kunnia keisarille, joka tahtoi saarnata suurta
+maailmanrauhaa öljyvuorella!
+
+Rouva Grunnet kuuli vaunujen kovalla kiireellä lähestyvän, ja hän tiesi
+heti, mikä oli tekeillä.
+
+Hän kiirehti ulos kädessä kirje Karenille.
+
+"Hans, ota musta hevonen", sanoi hän, "ja ratsasta Egtvediin."
+
+"No, kyllä se tehdään", vastasi Hans. "Mutta pitäkää Hektoria silmällä!
+Pitäkää häntä sisällä!"
+
+"Hektor! Hektor!" huusi rouva Grunnet.
+
+Koira tuli häntäänsä heiluttaen hänen luoksensa ja rouva Grunnet
+tarttui sen kaulanauhaan ja vei sen navettaan.
+
+"Tuossa sinä makaat, Hektor, etkä liikahda!" käski hän.
+
+Koira ymmärsi häntä. Se päästi syvän kieltäytymisen huokauksen ja laski
+pään etukäpälilleen yhä häntäänsä heilahutellen.
+
+Kun he lähestyivät puutarhanporttia hypähti Esben ja Gyrithe alas.
+vaunuista, ja Valdemar ajoi pihalle saakka. Yhdessä tuokiossa hän sai
+hevosen talliin ja vaunut vaunuliiteriin.
+
+Hiljainen kolkutus kuului puutarhan oven ruudulla ja äiti otti heidät
+siellä avosylin vastaan.
+
+"Lapset! Lapset!" huudahti rouva Grunnet ja astuskeli äidillisesti
+huoneesta huoneesen. "Juokaa teetä, niinkauan kuin se on lämmintä.
+Tässä, Gyrithe! Kas tässä, Esben! Herra siunatkoon, kuinka märät ja
+paleltuneet te olette. Ei, nyt minun täytyy saada tahtoni läpi! Pois
+päällysvaatteet, sanon minä. Äkkiä se käy. Katsokaas, me kuivaamme
+ne uunin edessä. Hyvä Jumala, miksi te seisotte ja katselette noin
+ympärillenne?" Ääni vapisi tuskin kuuluvasti. "Täällähän on kaikki
+niinkuin ennen, kun olitte kotona. Ei edes tuoliakaan ole muutettu
+paikaltansa."
+
+"Minä katselin vain kukkiani, äiti", mutisi Gyrithe ja kun hän kääntyi,
+olivat hänen uljaat silmänsä täynnä kyyneliä.
+
+"Meillä on koko joukko kintereillämme", sanoi Esben.
+
+Ja sitten rouva Grunnet kertoi, mitä hän Karenin kanssa oli sopinut,
+jos santarmi yllättäisi heidät Højemarkessa!
+
+"Egtvedissä te voitte huoleti odottaa laivaa. Kenenkään santarmin
+mieleen ei juolahda etsiä teitä sieltä", lisäsi hän surullisesti.
+
+"Uskallatteko te?" kysyi Esben.
+
+Hänen äitinsä katsoi häneen.
+
+"Minä takaan Karenin puolesta", sanoi hän.
+
+Esben kohotti epäilevästi olkapäitään.
+
+"Jos Karen sen tietää, niin tietää Jürgenskin sen. Sen Gyrithe ja minä
+olemme saaneet tänään tuntea."
+
+"Etkö häpeä, Esben", sanoi rouva Grunnet.
+
+"Niin, niin, olkoon niin sitten!" myönsi Esben.
+
+"Sen minä vaan tiedän, että Karen käy kotonaan ja suree ja huolehtii."
+
+"Hyvin luultavaa", vastasi Esben. "Hänen olisi vain pitänyt punnita
+tekonsa hiukan varhemmin."
+
+Tuskin hän oli puhunut loppuun, kun Valdemar ilmestyi oveen. Hän lausui
+vain yhden ainoan sanan.
+
+"Santarmi!"
+
+Mutta siinä oli enemmänkin kuin kylliksi. He karkasivat kaikki
+istuimiltaan pystyyn.
+
+"He eivät ole nähneet teitä", huudahti rouva Grunnet nopeasti. "Heillä
+on vaan epäilyksensä. Nyt minä menen ulos ja viivytän santarmia. Muista
+Esben, että kuljet aitauksen takaista polkua aina Egtvediin asti."
+
+"Pakosta", sanoi Esben. "Kirottu talo!"
+
+Valdemar auttoi vaatteet heidän päälleen, otti salalyhdyn käteensä ja
+seurasi heitä puutarhaan.
+
+Mutta Esben puristi vihoissaan kätensä nyrkkiin.
+
+"Pitääkö meidän antaa ajaa itseämme kuin koiria!" työnsi hän
+hampaidensa välistä. "Niin, ajettuhan minä olen ollut kolmekymmentä
+vuotta aina juhannuksesta asti. He aloittivat sen pelin varmaan jo
+minun kätkyessä maatessani."
+
+Oli aivan pimeätä, ja vain tallilyhdyn valo, jota renki juuri silloin
+takapihan poikki kulkiessansa kantoi, lekkui edestakaisin ja kuvastui
+vesilätäkköihin.
+
+Sade tihkui maahan. He kuulivat rouva Grunnetin sanovan santarmille
+portaiden edustalla:
+
+"Täällä ei ole ketään, jota teillä olisi ilo lähettää pois. Te voitte
+etsiä läpi koko taloni, jos teitä huvittaa, vinnistä kellareihin asti.
+Højemarkesta te löydätte vain talon omaa väkeä."
+
+"Hiljaa!" huudahti Esben ja kuunteli.
+
+"Se on Hektor", sanoi Gyrithe.
+
+"Oi, koira! Koira! Se vainuaa että minä olen täällä!"
+
+"Ole nyt järkevä, Esben! Tule nyt!" käski Valdemar, tarttui lujasti
+Esbenin hartioihin ja käänsi hänet ympäri ja sitten Esben ja
+Gyrithe läksivät matkaan yli aitaportaiden ja peltojen, sadeveden
+loiskahdellessa heidän ympärillään.
+
+Läiskis, läiskis.
+
+"Kylläpä tässä tarvitsisi vesisaappaita", murisi Esben.
+
+Hän kuuli hevosen laukkaavan minkä hihnat ja suitset sietivät. Se kiiti
+Egtvediä kohti.
+
+"Mustan hevosen kaviot ne siellä kapsaavat", sanoi hän. "Hans sen
+selässä ratsastaa."
+
+Karen korjasi illallispöytää, kun palvelustyttö tuli sisään;
+
+"Renki toi tämän kirjeen Højemarkesta", ja hän meni takaisin kyökkiin.
+
+Karen sätkähti. Hän luki kirjeen, puristi sen kokoon ja mennessään
+kyökkiin hän heitti sen tuleen.
+
+"Merkkinä on heikko vihellys."
+
+Muuta ei kirje sisältänyt, mutta Karen sen ymmärsi.
+
+"Sano äidille, että asia on toimitettu", sanoi hän rengille, meni
+sitten ripeästi takaisin ruokasaliin, pisti viinikarahvin, kaksi lasia
+ja muutamia kakkuja koriin, heitti saalin päähänsä, niin että se peitti
+korinkin ja kiiruhti puutarhaan.
+
+Siellä hän otti avaimen taskustansa, avasi huvimajan oven, asetti korin
+pöydälle ja istahti odottamaan, tukien päätään käsillään.
+
+Taivas oli pilvessä ja kuun ehdastavaa puoliskoa tuskin saattoi
+eroittaa.
+
+Hän istui siinä väsynein mielin.
+
+Neiti istui nyt sisällä konjakkinsa ääressä, hän saattoi siis olla
+rauhassa yllätyksiltä.
+
+Karen kuulosteli merkkiä, mutta kaikki oli hiljaista. Hän kuuli vain
+aaltojen loiskivan läheistä rantaa vasten.
+
+Hiljaa! Eikö tuolta kuulunut vihellystä?
+
+Ei sittenkään. Hän antoi pään taaskin vaipua käsien varaan ja kopisutti
+hiljaa jalkojansa pysyäkseen lämpimänä.
+
+Vihdoinkin! Karen kohotti taas päätään. Hiljaista vihellystä nyt
+kuului, tulkoon se nyt mistä tahansa.
+
+Karen nousi ylös ja kuunteli.
+
+Vihellys kuului uudestaan. Hyvä Jumala, sehän oli Esbenin vihellys!
+Ei kukaan koko pitäjässä viheltänyt sillä tavalla, niin kauniisti ja
+kirkkaasti kuin hän.
+
+Karen vapisi koko ruumiissansa, työnsi auki ja astui nopeasti ulos.
+
+"Karenko?" kysyi Esben lyhyesti.
+
+”Niin:”
+
+Hänen täytyi pidellä kiinni oven pielestä.
+
+"Voimmeko aivan varmaan päästä täältä laivaan?"
+
+"Voitte."
+
+"On niin pimeätä kuin itse paholainen ja minä en tunne sinun maitasi.
+Kuka saattaa meitä?"
+
+"Minä."
+
+"Eikö kukaan muu?"
+
+"Ei. Kukaan muu ei saa siitä tietää, paitsi minä", kuiskasi Karen
+alakuloisena. "On niin pimeä. Me voisimme tarvita lyhtyä, mutta pimeys
+on meille vain eduksi. Tahdotteko tulla tätä tietä?"
+
+Karen tarttui Gyritheä käteen kiinni, ohjasi heidät huvimajaan ja
+kaatoi heille viiniä.
+
+"Minä en uskalla sytyttää tulta", sanoi hän puolustellen itseänsä,
+"mutta juokaa, sillä se lämmittää."
+
+"Kestääkö kauan, ennenkuin laiva tulee?" kysyi Esben.
+
+"Ei, kello on nyt kymmenen. Neljänneksen tuntia korkeintaan."
+
+Seurasi painostava äänettömyys, sillä nuo kolme ihmistä huvimajassa
+saattoivat tuskin nähdä toisiansa.
+
+Vihdoin sanoi Gyrithe:
+
+"Me olemme sinulle hyvin kiitolliset, Karen, kaikesta siitä vaivasta,
+jonka meidän tähtemme näet."
+
+"Ei kestä kiittää", vastasi Karen nöyrästi. "Minulle se on ollut suuri
+ilo."
+
+Mutta sydän poltti hänen rinnassansa. Taaskin seurasi äänettömyys, joka
+tuntui Karenista kiusalliselta. He kuulivat vain toistensa hengityksen.
+
+Mutta Karen tiesi sen niin varmaan, ikäänkuin joku olisi sanonut
+sen hänelle ja äkkiä hän näki sen liekkikirjaimilla kirjoitettuna
+sielussansa:
+
+"Gyrithekin epäilee minua! Gyrithekään ei enää usko minuun!"
+
+"Yksi vain tässä talossa tietää teidän olevan täällä, ja se yksi olen
+minä", sanoi hän. "Minun miehelläni ei ole aavistustakaan siitä. Minä
+en ole ilmaissut sitä hänelle edes unissani, tietääkseni. Minä voin sen
+vannoa."
+
+Kajahtava laivan vihellys kuului mereltä.
+
+He päästivät kaikki helpoituksen huokauksen.
+
+"Jumalan kiitos!" huudahti Esben ja karkasi pystyyn.
+
+"Seuratkaa nyt minun jäljissäni", kuiskasi Karen, heidän seisoessaan
+ulkona pimeässä. "Me emme uskalla mennä maantietä myöten, sillä silloin
+me voisimme kohdata santarmin, mutta laivasillalle on vain kahden
+minuutin matka."
+
+Karen tarttui jälleen Gyritheä käteen kiinni ja astui nopeasti ja
+ääneti polkua myöten. Välistä heidän täytyi käydä yli aitaportaista,
+mutta Karen astui vain varmasti ja ääneti edellä.
+
+Veden kohina yhä eneni.
+
+Taaskin kuului vihellys, ja samassa tuli laivanlyhty näkyviin niemen
+peitosta.
+
+Karen pysähtyi ja osoitti pientä laituria, jolla yksinäinen lyhty
+tuikki. Hämärästi vain saattoi siellä eroittaa muutamia ihmisiä.
+
+"Sillalla ei ole santarmia", sanoi hän. "Menkää heti laivaan. Sieltä te
+saatte piletin. Jumala kanssanne."
+
+"Hyvää yötä!" sanoi Esben lyhyesti ja painoi hatun silmilleen.
+
+"Esben! Esben!"
+
+Karen väänsi käsiään saalin alla.
+
+Karenin kaihoava, vapiseva ääni saattoi Esbenin hetkeksi
+kahdenvaiheille.
+
+Hän tuumaili hetken aikaa, mutta sitten hänen sydämensä sulkeutui
+jälleen.
+
+"Hyvää yötä", sanoi hän tylysti ja meni.
+
+Hänen askeleensa ääni hävisi pimeässä ja Karen huokasi syvästi ja
+surullisesti.
+
+Mutta samassa tuli Gyrithe juosten takaisin ja suuteli Karenia.
+
+"Minä häpeän, että saatoin epäillä sinua niin ilkeästi. Anna minulle
+anteeksi, Karen!"
+
+Kyyneleet nousivat Karenin silmiin.
+
+"Te ette edes ilmoittaneet minulle, että te lähtisitte pois. Minä en
+ollut edes sen arvoinen! Minä tulin kotiin Aabenraasta ja te olitte
+poissa terveisiäkään minulle lähettämättä. Minä en ansainnut edes
+vaivaista sanaa!"
+
+Ja vastausta odottamatta hän nousi hitaasti takaisin mäkeä ylös. Joka
+askel tuotti hänelle tuskaa.
+
+Äkkiä hän seisahtui, kääntyi ja katsahti Itämerta kohden.
+
+Punainen lyhty kiiti eteenpäin ja koneen käynti kuului aina hänen
+luokseen. Karen kuunteli sitä siksi kuin se lakkasi ja kaikki hiljeni.
+
+Viimeiseksi hävisi lyhtykin ja hänen ympärillään vallitsi vain pimeys
+ja äänettömyys.
+
+
+
+
+18.
+
+
+"Mutta kukahan lie Grunnetilaiset ilmiantanut?" tiedusteltiin miehestä
+mieheen. "Jürgenskö ehkä? Joka tapauksessa hän olisi vaimoltaan voinut
+saada tietoa asiasta!"
+
+Karen tunsi että häntä epäiltiin, vaikk'ei kukaan sitä hänelle
+sanonutkaan. Epäilys liikkui hiljaa kissankäpälillä ilmassa hänen
+ympärillään.
+
+"Kuinka hirveän pitkiä puheita tuo neiti pitää santarmin kanssa", sanoi
+Klaus eräänä päivänä.
+
+Salamana hänelle äkkiä iski: neiti Liliendal se oli, joka hiipi
+puutarhassa sinä iltana, jolloin rouva Grunnet oli tullut puhumaan
+Esbenistä ja Gyrithestä.
+
+Mitä hän saattoi tehdä puutarhassa niin myöhään? Mitä asiata hänellä
+sinne oli? Hengittää raitista ilmaa sellaisessa sumussa, oli toki
+mahdotonta ja santarmihan oli tullut ratsain.
+
+Karen ei uskonut korviansa. Hän kalpeni ja jalat vapisivat hänen
+allansa.
+
+"Mitä sinä sanot, Klaus?" kysyi hän.
+
+"Minä sanon, että hän on petturi, suuri petturi, kunniani kautta",
+vastasi Klaus. "Eräänä iltana kuuli Jens hänen sanovan santarmille, he
+seisoivat tuossa lipun luona — että Højemarkessa oli vanha palvelija
+kuningaskunnasta, Sidsel Kjeldsen, eikä hän voinut käsittää, miten
+tuon palvelijan annettiin olla talossa, sillä koko Grunnetin perhe oli
+kerrassaan kansalliskiihkoinen. Ja niin totta kuin minä seison tässä,
+niin on hän myös syypää nuorten Grunnetilaisten karkoittamiseen ja
+siihen, että santarmi vielä tänäkin päivänä heitä ajaa takaa."
+
+Karen ei kuullut sen enempää. Hän laski pois mitä hänellä kädessä
+oli ja vihan kuuman veren kohistessa hänen korvissansa hän kiiruhti
+vierashuoneesen.
+
+Siellä "me hienot" makasi vuoteella, löyhötteli papukaijanviuhkallansa
+ja raappi koiraansa.
+
+"Minä pyytäisin teitä heti kokoamaan tavaranne", sanoi hän niin
+levollisesti kuin hän saattoi, vaikka hänen äänensä vapisikin vihasta.
+"Tunnin kuluttua ovat vaunut valjaissa ja vievät teidät päiväjunalle.
+Minä en tahdo teiltä rahaa, en ainoata pfennigiä. Kuuletteko, minä en
+halua yhtä ainoaa pfennigiäkään!"
+
+"Jumala varjelkoon, oletteko te tullut hulluksi?" huusi neiti ja
+karkasi sellaisella kyydillä ylös vuoteesta, että koira pelästyksissään
+vieri pää edellä lattialle.
+
+"Minä halveksin teitä liian syvästi, että viitsisin riidellä teidän
+kanssanne", vastasi Karen. "Siksi minä olen liian hyvä. Mutta
+tanskalainen nainen, joka on voinut pettää omia kansalaisiaan, ei
+ansaitse säälimistä."
+
+"No, te ajatte minut ehkä ulos ovesta!" huusi neiti ja lakaisi
+heinäsirkanvärisellä laahuksellansa ympäriinsä ja kahisteli ja säteili
+kuin kuoriaiseläin.
+
+"Niinkuin haluatte! Minä tiedän vain, että te olisitte karkoitettava
+kansanne joukosta. Oi Sidsel! Rakas, vanha Sidsel! Ja Esben! Ja
+Gyrithe!" Sillä nyt Karen ei voinut enää hillitä itseänsä; suru vei
+voiton hänestä. Hän kiiruhti ulos peittääkseen nyyhkytystään ja
+käskeäksensä valjastamaan.
+
+Mutta neiti oli vimmoissansa ja heilutteli häntäänsä ja polki
+korkeilla, suipoilla koroillansa lattiaa ja viskeli kaikki tavaransa
+sekaisin matkalaukkuun. Koira puolestansa haukkui, helisytti pieniä
+tiukujaan ja haukkoi neiden rannerenkaan helyjä.
+
+Olipa sekin melua.
+
+"Me hienot" ei tahtonut syödä mitään. Maa poltti hänen jalkojansa,
+hän unohti antaa juomarahoja, ja hän ravisti tomun jaloistansa, koska
+he eivät osanneet antaa arvoa hänen erinomaiselle avustukselleen ja
+osoittautuivat mahdottomiksi vastaanottamaan "europpalaista sivistystä."
+
+Ja niin hän nousi vaunuihin tuolin avulla ja rehenteli korkealla
+ilmassa kaikessa komeudessaan ja ihanuudessaan, se on tulipunaisessa
+puvussansa ja kaikkine kivihiilihelminensä.
+
+Egtvedin eläimet tahtoivat myös sanoa hänelle jäähyväisensä ja
+kiitoksensa viimeisestä ja sillä perustuksella siat röhkivät, vasikka
+pisti päänsä ulos ja haisteli, ja kalkkunakukko, heltta tulipunaisenaan
+rähisi ja levittäen siipiänsä pyörähteli kuin pyörä.
+
+"Herrainen aika, eihän tuo inhoittava eläin vain hypänne vaunuihin!"
+huusi neiti.
+
+Isäntärenki Klaus ei ollut koskaan niin hyvällä mielellä kyydittänyt
+ketään talosta kuin neittä tänään.
+
+Hän nauroi partaansa ja läimähytti piiskaansa, ikäänkuin hän olisi
+tahtonut sanoa: "menkää matkoihinne!"
+
+Ja vaunut vierivät eteenpäin kamelikurjen höyhenten heiluessa ja koira
+seisoi neidin sylissä ja haukkui vimmatusti heitä kaikkia.
+
+"Tuo halli voisi pitää suunsa kiinni, muuten hevoset voivat helposti
+pillastua", sanoi Klaus.
+
+"Herrainen aika! Älä vain ohjaksia hellitä, ihminen!" vingahti neiti
+peloissaan ja tarttui molemmin käsin kiinni istuimeen.
+
+Mutta karjanhoitaja Jens seisoi ilkkuen tallin ovella, nyökkäsi päätään
+ja huusi hänen jälkeensä:
+
+"Onnea matkalle! Onnea matkalle!"
+
+Mutta tuskin "me hienot" oli kadonnut näkösältä, kun Karen meni
+vieraskamariin ja avasi kaikki ikkunat tuuloittaakseen hänen jälkeensä.
+
+Patshulin väkevä haju tunkeutui koko taloon ja ällötti häntä.
+
+
+
+
+19.
+
+
+Jürgens tuli kotiin ja Karen kertoi hänelle neiti Liliendalista ja
+Sidselistä, — hän ei maininnut mitään Esbenistä ja Gyrithestä —, niin
+hän tapansa mukaan ei vastannut mitään, sytytti vain piippunsa.
+
+Hän näytti aivan riutumassa olevalta ihmiseltä.
+
+Myöhemmin illalla kun hän istui savun ja höyryn keskellä ja joi
+oluttansa, teki hän lujan päätöksen ja sanoi:
+
+"Minä teen pienen matkan kotiin, Rheingauhun."
+
+"Niin, tee se!" huudahti Karen. "Se tekee sinulle hyvää. Kyllä minä
+hoidan taloa sillä välin."
+
+No, senhän Karen muulloinkin teki, vaikka Jürgens oli kotonakin, niin
+ettei siinä suhteessa mitään estettä ollut.
+
+Mutta tuskin Jürgens oli tehnyt tämän päätöksen, niin hän ikäänkuin
+nuortui ja tuli iloiseksi kuin lapsi, joka pääsee kotiinsa lupa-aikaa
+viettämään.
+
+"Lorelei vetää sinua puoleensa", sanoi Karen ja suuteli häntä, sillä
+hänellä oli sääli miestänsä.
+
+Itse hän parhaiten tiesi, mitä koti-ikävä oli, ja kuinka valtava tuo
+tunne olikaan vieraassa maassa!
+
+Jo aikoja sitten oli Karen huomannut, ettei Jürgens viihtynyt täällä,
+mutta minkä hän sille taisi, että Jürgens, joka oli saksalainen, oli
+tullut voitettuun maahan? Itse hän oli sen tahtonut.
+
+Mihin vapaaehtoisesti on ryhtynyt, se ei ole pakkoa. Ja kun hän nai
+maan tyttären, niin olihan hän myös velvoitettu maahan jäämään.
+
+Senpätähden pari päivää myöhemmin Karen kaihomielellä sanoi hänelle
+jäähyväiset rautatienasemalla.
+
+Jürgens ei saanut rauhaa ennenkuin hän pääsi lähtemään. Näkymätön voima
+pakoitti häntä; hän luki tunnit ja minuutit ennen lähtöä.
+
+Jürgens otti Kain syliinsä, suuteli häntä ja hypähti vaunuun.
+
+    "Wenn die Schwalben heimwärts ziehn!"
+
+       Kun pääskyt palajaa!
+
+lauloi hän riemuiten junan lähtiessä liikkeelle ja viittasi kädellään
+vaunun ikkunasta.
+
+"Am Rhein! Am Rhein!"
+
+Ruprecht Jürgens parka! Vieraana hän oli tullut, vieraana hän läksi.
+Hän ei jättänyt tyhjää sijaa jälkeensä, jota ei olisi voitu täyttää.
+
+Mikä täällä oli tapahtunut, oli satunnaista, ikäänkuin elämällä olisi
+ollut kiire.
+
+Karenia tämä matka ei erityisesti liikuttanut, vähän ajan perästä
+Jürgens palaisi takaisin ja paljoa tärkeämmät asiat täyttivät koko
+hänen sielunsa. Jürgens oli poissa ennenkuin Karen sitä oikein
+käsittikään.
+
+Ainoa, mitä hän sen johdosta teki, oli se, että hän otti Saksan
+keisarin ja keisarinnan kuvat alas ja asetti ne vasten seinää.
+
+Jos joku tai jokin olisi tarttunut häneen ja sanonut:
+
+"Seis! Odota hetken aikaa ja mieti mitä teet, sillä tämä on käännekohta
+elämässäsi!" niin hän ei olisi uskonut sitä.
+
+Vielä vähemmän hän olisi uskonut, jos olisi sanottu:
+
+"Uusi aamurusko on koittava. Se ennustaa uutta päivää."
+
+Sillävälin oli parin kuukauden kuluessa karkoitettu 305 ihmistä, niistä
+149 miestä, 82 naista ja 74 lasta.
+
+Eräänä päivänä kuului kolkutus ovelle ja karjanhoitaja Jens astui
+sisään pyhävaatteissaan.
+
+Hänen kasvonsa kiilsivät pesun jäljeltä ja hän kumarsi parhaimpansa
+mukaan, sillä hän oli kohtelias tavoiltansa.
+
+"Suokaa anteeksi", hän sanoi. "Minä pyytäisin nyt heti päästä vapaaksi
+palveluksesta, sillä minä tahtoisin sangen vastenmielisesti, että
+santarmi —"
+
+"Tulisi karkoittamaan sinua?" puuttui Karen puheesen.
+
+"Ei, suokaa anteeksi! Sitä minä en tarkoittanut. Päinvastoin minä
+pelkään, että hän helposti unohtaa minut."
+
+"No, sitä minä en käsitä. Sinä tahdot siis vapaaehtoisesti ennättää
+ennen häntä ja heti lähteä pois Eteläjyllannista?"
+
+"Suokaa anteeksi. En minä oikein sitäkään tarkoittanut. En tosiaankaan,
+en; mutta minä voin heti saada paikan Frandsenin luona krouvissa, ja
+sieltä minä varmaan tiedän pian tulevani karkoitetuksi. Sillä minä
+hyvin vastenmielisesti lähden yli rajan, ilman että santarmilla on
+siitä vähän vaivaa. Eikä hän nukkumalla saa päästä tarkoitustensa
+perille."
+
+Polttava puna kohosi Karenin kasvoille. Syntyi kiusallinen äänettömyys.
+
+Jens rykäisi ja muutti ensin yhtä, sitten toista jalkaansa.
+
+"Lähteekö Bodil Hansen myöskin?" kysyi Karen.
+
+Karjanhoitajan suu vetäytyi leveään hymyyn.
+
+"Ei millään tavalla", sanoi hän. "Hän se kyllä on varma! Yhdeksän
+päivää sitten hän meni kihloihin Klausin kanssa. Ja kun rakkaus vain
+on kysymyksessä, niin hitto vieköön naisihmiset. Onneksi sulhanen on
+tanskalainen, eikä saksalainen."
+
+Hän katui heti, mitä hän oli sanonut, sillä hän oli kelpo poika. Miksi
+sitä hänen aina pitikin puhua päänsä poikki!
+
+Karen ei vastannut mitään. Ääneti hän maksoi hänelle loput hänen
+palkastansa. Ei ollut hauska hävetä omien palvelijoidensa edessä.
+
+"Hyvästi, Jens", hän sanoi ja ojensi hänelle kätensä. "Kiitos siitä
+ajasta, jonka me yhdessä olemme olleet. Sinä olet ollut kelpo ja
+luotettava mies."
+
+Ja sitten Jens läksi tehden epätoivoisia yrityksiä näyttäytyäkseen
+ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
+
+"Se oli kuitenkin vaikeampaa kuin mitä olin uskonut", sanoi hän
+meijerskalle. "Toisen ihmisen loukkaaminen on hiukan arveluttava asia."
+
+Mutta minne Jürgens oli joutunut? Karen ei saanut häneltä kirjeitä,
+eikä häntä kuulunutkaan, vaikka hänen oli määrä olla viimeistään
+joulukuun kahdentenakolmatta päivänä kotona.
+
+Joulukiireet menivät tavallista menoaan. Saksan keisari ja keisarinna
+olivat päässeet entisille paikoillensa, Karen oli kirjoittanut muutaman
+kirjeen sillä osoitteella, jonka Jürgens oli hänelle ilmoittanut, mutta
+Jürgensiä ei vaan kuulunut. Eikä ainoatakaan sanaa häneltä saapunut.
+
+Kuinka kummallista kuitenkin on odottaa ihmistä, joka ei koskaan tule.
+Jürgens oli ikäänkuin vaipunut suureen, äkilliseen hiljaisuuteen,
+niinkuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassakaan, tai niinkuin
+unhoituksen meri olisi nielaissut hänet ja haudannut hänet helmaansa.
+
+Rouva Grunnet tosin ihmetteli, ettei Jürgens palannut takaisin, mutta
+hän ei kysynyt mitään, kun ei Karen itse mitään sanonut.
+
+Joulu lähestyi nopein askelin, — mutta Jürgensiä ei kuulunut ja Karen
+kulki kuin syvässä unessa, josta hänen kerran kuitenkin täytyi herätä.
+
+Joulukellot jo kajahtelivat ja Madsen soitti joulun tulleeksi.
+
+"Iloista joulua! Hyvää joulua!" ne lauloivat yli koko pitäjän.
+
+Sinipunertava taivaan ruskotus ennusti lunta ja heitti salaperäisen
+loisteen huurteenpeittämille maille ja kimmeltäville pensaille ja puille.
+
+Itämerenkin kohina oli tänä iltana hiljentynyt. Eikä myrskyämiseen
+mitään syytä ollutkaan, sillä maatuuli, joka viimepäivinä oli
+raivonnut, oli asettunut levolle.
+
+Kaikkialla oli hiljaista; kellot vain soivat. Olisipa voinut luulla,
+että kaikki ihmiset ja eläimet pidättivät hengitystään ja kuuntelivat
+kellojen helinää.
+
+"Rauha maassa! Ja ihmisille hyvä tahto!"
+
+Niin, kaunista rauhaa preussilaiset tosiaankin soivat
+eteläjuutilaisille! Ja kuinka paljon todella saattoi kansallisuuksien
+välillä puhua hyvästä tahdosta, siitä Preussin hallitus ja Saksan kansa
+saa vastata omientuntojensa edessä.
+
+"Kaikkialla Pohjolassa, Gedseristä Nordkapiin, Pohjanmerestä ja
+Suomenlahdesta Atlantin valtamereen ja Pohjanmereen asti, olivat
+slesvigiläisten karkoitukset sekoittaneet katkeruutta ja surua
+jouluiloon." [Ylikirjastonhoitaja Drolsum Kristianiassa.]
+
+Karen seisoi yksin ja koristi joulukuusta Kaille, joka nukkui makeasti
+päiväuntaan ja uneksi joulukynttilöistä ja joululahjoista.
+
+Rouva Grunnet vietti juhla-aattoa hiljaisessa surussa yhdessä rouva
+Borriksen ja Valdemarin kanssa Borrisgaardissa.
+
+Karen tiesi sen. Äidin ja tädin lahjat olivat aikoja sitten saapuneet.
+
+Mutta kun hän raskain mielin viimeisteli joulukuusta, laskeutui lumi
+tiheään ja äänettömästi maahan, peitti kaikki vaippaansa ja vaimensi
+joka ainoan askeleen äänen. Ei yhtäkään askelta kuulunut, ja kuitenkin
+ne nopeasti ja varmasti lähenivät ja eräs kulkija puheli itsekseen
+tietä astuessansa.
+
+Kolkutettiin ovelle ja ulkona porstuassa seisoi vanha postinkuljettaja
+Keldet, joka tavallistakin enemmän oli joulutontun näköinen, sillä hän
+oli ylt’yleensä lumessa ja hiukset ja parta huurteessa.
+
+Häneltä ei puuttunut muuta kuin punainen lakki ja punaiset sukat
+ollakseen täysi tonttu.
+
+"Hyvää iltaa ja Jumalan rauhaa", sanoi hän pudistaen lumen päältään,
+jolloin hän vieläkin enemmän näytti villakoiralta. "Tässä olisi kirje
+Saksasta."
+
+"Vihdoinkin!" ajatteli Karen, "olipa siihen jo aika!"
+
+Hän pani kirjeen pöydälle lähemmin sitä tarkastamatta.
+
+"Nyt teidän pitää saada jouluryyppy ja kakkua, Keldet", huudahti hän.
+
+"Ei, paljon kiitoksia, pikku rouva! Parasta on olla sitä ottamatta.
+Jos minä joka paikassa, jonne tänä iltana tulen, ottaisin ryypyn, niin
+enpä tahtoisi olla vanha Keldet. Silloin saisin maata ojassa tänä yönä.
+Eipä siltä, olisihan se hyvä vuode, sillä lumi antaa meille yltäkyllin
+aluksia, pikku rouva! Hyvää joulua, rouva! Iloista joulua!"
+
+Ja vanha Keldet tepasteli taaskin tiehensä ja hyräili iloisesti:
+
+    "Iloinen joulu! Ihana joulu!
+    Taivahilta soi enkelilaulu."
+
+Mutta sitten hän rupesi uudestaan itsekseen puhelemaan:
+
+"Piru vieköön nuo roistot! Nyt Madsen on tietysti saanut eronsa
+harmaalla paperilla. Nyt hän kai soittaa viimeistä kertaa eläissänsä
+joulukelloja. Hyvä Jumala, kuinka heidän kaltaistansa se on! He
+ansaitsisivat hirttonuoran!"
+
+Vihdoin Karen avasi kirjeen vitkastellen, ja eräs hänen miehensä
+lapsuudenystävä ilmoitti hänelle — hänen nimensä oli Fritz Bodenstedt —
+että Ruprecht Jürgens oli hukkunut Rein-virtaan.
+
+Vene oli kaatunut lähellä St. Goaria joulukuun kahdeksantenatoista
+päivänä.
+
+Mukaan liitetty kirje oli saman päivän aamuna kirjoitettu, mutta sitä
+ei ollut lähetetty ennen onnettomuudentapausta.
+
+ "Rakas vaimoni!
+
+ Es thut mir herzlich leid [Olen kovin pahoillani], etten voi viipyä
+ täällä kauemmin. Täällä on niin reizend [ihastuttavaa] ja wunderschön
+ [ihanaa]. Kahdeksan päivän kuluttua minun täytynee palata takaisin
+ tuohon pesään; Ach du lieber Gott [Oi sinä hyvä Jumala], pitääkö
+ minun tulla takaisin kaikkeen kiistaan ja toraan! Minä olen rauhan
+ mies. Mutta siitä on loppu tehtävä. Minä tahdon olla herra talossani,
+ ja olen jo löytänyt halukkaan ostajan talolle. Minä tahdon palata
+ Rheingauhun, ja sitten sinä ja Kai saatte elää Rheingaussa in
+ prachtvoller Herrlichkeit [erinomaisessa ihanuudessa]. Suutele Kaita!
+ Er ist mein Sohn! [Hän on minun poikani!] Älä unhota sitä niemals
+ [koskaan].
+
+ Dein Gatte. [Sinun puolisosi.]
+
+ _Ruprecht Jürgens_.
+
+Minä kirjoitan tanskaa huonommin, kuin minä puhuin. Ja nyt
+minä puhunkin vain saksaa joka päivä. Minä olen fremd [vieras]
+Schleswigissä. Dein Volk ist nicht mein Volk! [Sinun kansasi ei ole
+minun kansani!!
+
+Ich bin am Rhein geboren. Am Rhein werde ich sterben! [Minä olen Reinin
+varrella syntynyt. Reinin varrella kuolenkin!]
+
+In dem Namen Gottes!" [Jumalan nimessä!]
+
+
+
+
+VIITESELITYKSET:
+
+
+[1] "Vanha elonkorjuutapa, että _käytiin lehtikaalin kimppuun_." Tällä
+tarkoitetaan, kirjan tekijän suosiollista ilmoitusta myöten, erästä
+ikivanhaa eteläjyllantilaista pilatapaa, joka on nykyään melkein
+kokonaan kadonnut, ja jonka varsinaista alkuperää ei tunneta. Kun
+elonkorjuu oli lopetettu, oli näet tapana, että väki kiiruhti kotiin
+ja rupesi puutarhassa viikatteella niittämään ja sitomaan emännän
+lehtikaaleja. Niinpian kuin emäntä toi niittomiehille kestitystä, niin
+he keskeyttivät työnsä ja jättivät kaalin rauhaan. Mutta koska emäntä
+aina edeltäpäin saattoi arvata asian, niin ei koskaan monta kaalinpäätä
+kaatunut.
+
+[2] _Atterdag_ = jälleen päivä, uusi päivä.
+
+[3] _Kotisaksalaisiksi_ sanotaan saksalaistuneita tai saksalaismielisiä
+tanskalaisia Eteläjyllannissa.
+
+[4] _Optsionioikeudeksi_ nimitetään sitä oikeutta, mikä jonkun
+maa-alueen luovuttamisessa myönnetään asukkaille, että he saavat valita
+entisen tai uuden hallituksen alamaisuuden välillä. Niitä, jotka ovat
+käyttäneet tätä oikeuttaan, sanotaan _optanteiksi_, tässä tapauksessa,
+siis niitä, jotka Wienin rauhan sopimuksen nojalla ovat valinneet
+Tanskan alamaisuuden, eivätkä ruvenneet Preussin alamaisiksi, mutta
+kuitenkin ovat jääneet Preussin alueelle, entisille kotipaikoilleen.
+Optanteille ja heidän lapsillensa, jotka jälkimäiset siis eivät
+oikeastaan ole kummankaan valtakunnan alamaisia, ei Preussin hallitus
+yleensä ole ollut taipuvainen myöntämään kansallisoikeutta, vaikka he
+sitä olisivat halunneetkin.
+
+[5] _Risen Kaarle ja Rigmor_ ovat henkilöitä Bernhard Sev. Ingemanin
+romaanissa Valdemar Seier. Samassa romaanissa esiintyy myös marski
+Albrecht = Orlamimden kreivi.
+
+[6] _Liituvuoren kuningas_, tanskaksi Klintekongen, on yliluonnollinen
+olento, jonka oletetaan asuvan Liituvuoressa. Stevnsin Liituvuoret,
+jotka äkkijyrkkinä kohoavat meren helmasta, ovat kuoreltaan kovempaa,
+sisästään pehmeämpää ainetta, ja kun aaltojen hyrskyt lyövät sen kylkiä
+vasten, vierii pehmeämpi aine alas mereen, mutta kuori jää paikoilleen
+muodostaen rotkoja ja luolia.
+
+[7] _Hagbart_ on pääsankari vanhemmissa tanskalaisissa kuningassaduissa
+ja _Signe_ hänen lemmittynsä.
+
+[8] _Tovelil_ kuningas Valdemarin lemmitty.
+
+[9] "Ei jalka nopsana noussutkaan" on peräisin C. Hostrupin runosta
+"Helt tungt han efter sig Foden drog."
+
+[10] Herman Vilhelm Bissenin tekemä kuvapatsas "_Landsoldaten_" =
+nostosotilas Fredericiassa, joka paljastettiin 6 p. heinäk. 1858.
+
+[11] _Maaneuvos_ = piirikunnan hallinnon esimies.
+
+[12] _Uutisasutusyhdistys_ = yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää
+saksalaisten siirtymistä tanskalaiselle alueelle Eteläjyllantiin.
+"_Uutisasukkailla_" tarkoitetaan tanskalaiselle alueelle siirtyneitä
+saksalaisia.
+
+[13] _Lippe-Detmoldelaiset_ ovat saksalaisia tiilityömiehiä.
+
+[14] "_O Hannemann_" on saksalainen pilkkalaulu tanskalaisista
+(luultavasti sanasta han = hän).
+
+[15] "Sepän mestaaminen leipurin asemesta" tai "leipurin mestaaminen
+sepän asemesta" ('at rette Smed for Bager', 'for Smed at rette Bager')
+on tanskalainen sananparsi. Tapahtuma, johon sananparsi perustuu on
+aiheena J.H. Wesselin runossa "Smeden og Bageren", joka kuvaa, miten
+leipuri mestattiin rikoksentehneen sepän asemesta, sentähden että
+paikkakunnalla oli kaksi leipuria, mutta ainoastaan yksi seppä.
+
+[16] _Optsioni_ = valinta, katso selitystä [4].
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77068 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..8d6dd0f
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77068
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/77068)