Update for 77087HEADmain

4 files changed, 8441 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/77087-0.txt b/77087-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..72bfb47
--- /dev/null
+++ b/77087-0.txt
@@ -0,0 +1,8425 @@
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77087 ***
+
+language: Finnish
+
+
+
+
+KYLÄRAITTIEN KUNINGAS
+
+Satakuntalainen kertomus
+
+
+Kirj.
+
+KAARLE HALME
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1925.
+
+
+
+
+I
+
+
+Yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen valtiolliset
+tapahtumat, jotka mantereen ilmiömäinen sotavaltias Punapaita oli
+aiheuttanut ja jotka riistivät Suomen sen entisestä emämaasta Ruotsista
+ja liittivät Venäjän valtakuntaan, siirsivät Suomen kansan uusille,
+tuntemattomille taipaleille. Nämä suuret tapahtumat eivät kulkeneet
+jälkeä jättämättä syrjäisempienkään seutujen ohitse.
+
+Muuan itäisen Satakunnan pitäjä, jonka suuret metsä- ja kangasmaat
+sulkevat keskuuteensa, oli saanut näistä muuttuneista olosuhteista
+omalaatuisensa herätyksen. Uumenisten voimien horrostila oli tullut
+häirityksi, eivätkä nuo voimat enää halunneet sopeutua umpilampeensa
+takaisin ihan entisessä muodossaan. Pitäjän miehet alkoivat pälyillä,
+mihin voisivat elpyneen mielensä ja tarmonsa puskea. Voimailuihin ja
+kisoihin koetettiin istuttaa entistä villimpää vauhtia, ja pitäjän
+voimannäytteitä yritettiin kohottaa mahdollisimman suureen loistoon
+vieraillakin seuduilla. Riehaantuminen oli synnyttänyt raisun uljailun
+aikakauden, joka olisi kasvavan rajuutensa jalkoihin sullonut kylien
+keskeisten kisamuotojen ja kotoisen raittikurin noudattamisen, elleivät
+perinnäistapoja olisi tukeneet pitäjän mahtavin suurkylä Loukkula ja
+sen läheiset naapurikylät Noronpää ja Hotikkala.
+
+Kyläkuntain välinen nujakka ei kuitenkaan ollut, ainakaan tavallisissa
+oloissa, mistään tosivihasta syntynyttä. Olipahan vain jonkinlaista
+taisteluinnon vireillä pitämistä, kotoista karhunleikkiä. Vakavammaksi
+muuttui asia vieraspitäjäläisiä kohdattaessa markkina-matkoilla tai
+lankku- ja viinakuormien kuljetuksessa läpi rantasuomalaisten tai
+pohjalaisten riitaisten seutujen.
+
+Väestön luonteelle ominainen »ritarillinen» perinnäispiirre oli
+mukana tässä kotoisessa taistelunujakassa. Ei milloinkaan käytetty
+minkäänlaisia aseita, eikä niitä saanut käyttää. Riidat ratkaistiin
+silein kämmenin ja rinnusottein, elleivät rantasuomalaiset seipäineen
+tai pohjalaiset puukkoineen pakottaneet kädenjatkoa käyttämään silloin,
+kun täytyi puolustautua pitäjän läpi kulkevia markkinajoukkoja vastaan
+tai torjua ryöstäjiä kuormakaravaanien kimpusta. Puukkoon nämä
+satakuntalaiset eivät kuitenkaan pahimmassakaan hädässä tarttuneet,
+sillä sellaista pidettiin rikollisena ja varsin häpeällisenä
+miehuuttomuuden näytteenä. Vasta sikäli kuin uudet virtaukset mieliä
+riehaannuttivat, painoivat hillittömän hurjastelun oireet merkkinsä
+näihin perinnäistapoihin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Koukkulan kylä, kuten muutkin kylät siihen aikaan, oli suurimmalta
+osaltaan rakennettu yhteen rypääseen niin lähekkäin, että tavallisesti
+jotakin solaa myöten pääsi naapuritalon miespihaan.
+
+Tällainen rakennustapa, johon vielä kuului akkunattomat ulkoseinät,
+oli peruja niiltä entisiltä ajoilta, jolloin oli syytä pelätä sekä
+vihollisen hyökkäystä että rosvojen retkeilyjä, puhumattakaan karjan
+suojelemisesta susilta ja karhuilta.
+
+Loukkulan isoimmat talot, Laikka ja Parrila, olivat kuitenkin
+rakennetut jonkin verran erilleen tästä yhteisestä rykelmästä.
+
+Parrilan talo oli kylän isoin ja mahtavin, mutta sen maine oli
+alkanut arveluttavasti supistua kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy
+oli Parrilan Iisun pehmeä ja lauhkea luonnonlaatu, mikä ei ollenkaan
+soveltunut ison talon isännälle ja vielä vähemmin aikakauden rajuun
+elämänjuoksuun. Toinen syy oli melkein sama kuin ensimmäinenkin,
+perustuen Iisun meltouteen ja saamattomuuteen emännän etsinnässä.
+
+Vika ei ollut siinä, että tytöt eivät olisi välittäneet Iisusta,
+joka oli komea nuorukainen hymyilevine kasvoineen ja leikillisine
+juttuineen, mutta Iisussa ei ollut miestä ketään ottamaan, sillä tuo
+»ottaminen» oli hänen mielestään vaikeitten esteitten takana, vaikka
+hänen viisikolmatta vuotinen ikänsäkin jo alkoi häntä siitä muistutella.
+
+Näin olisi Iisun asema voinut käydä hytinkin horjuvaksi, ellei häntä
+olisi tukenut hänen ikä- ja kasvinkumppaninsa, pitäjän ja monen
+pitäjän, koko Satakunnan enimmin ihailtu ja pelätty taistelusankari,
+Laikan Otto.
+
+Tämä pitäjä kokonaisuudessaan, mutta eritoten Loukkulan, Noronpään ja
+Hotikkalan kylät olivat tunnettuja komeista ja voimakkaista miehistään.
+Heistä kaikista vei kuitenkin voiton Laikan Otto, jonka uljasryhtinen
+ja kaunismuotoinen varsi antoi erikoisen miellyttävyyden hänen
+voimilleen ja notkeudelleen.
+
+Hänen mittansa kiisteli voittoa pitäjän pisimmiltä miehiltä, ja
+hartioitten vahvuudessa ei kukaan pystynyt hänen kanssaan kilpailemaan,
+lukuunottamatta Hotikkalan kylän Jartun veljeksiä, joita pidettiin
+jättiläisinä.
+
+Kertomusten mukaan oli yksi ainoa mies aikoinaan ehkä ollut Oton
+veroinen sankari-ihanne. Tämä mies oli Noronpään Tuomaalan entinen
+setämies, Tanu, joka nyt asusti Kujansuun torpassa rippikoulu-ikäisen
+tyttärensä Aliinan kanssa.
+
+Tanu oli kuitenkin ollut poissa leikeistä jo kauan ennen Oton
+ilmaantumista kisakentille. Raskas rankakuorma oli metsätiellä
+kaatuessaan vioittanut Tanun kykenemättömäksi kilpakiistoihin.
+
+Tästä miehestä oli kansan suosio ja ihailu siirtynyt Laikan Ottoon,
+jonka miehekkäät avut näyttivät ne ansainneenkin.
+
+Laikan Otto oli käytökseltään miellyttävä, luonteeltaan rehti ja
+ystävällinen, mutta hänen nopean ajatuksensa ja tulisen mielenlaatunsa
+vuoksi ei kukaan halunnut joutua hänen kämmeniensä tielle tai suoda
+hänelle rinnusotetta, jos se suinkin oli kartettavissa.
+
+Tuo haluttomuus suretti Ottoa, sillä hän ei tuntenut mitään toista
+niin ihanaa leikkiä maan päällä kuin paljain käsin taistelemisen
+suurta miesjoukkoa vastaan. Hän oli kehittynyt tässä leikissä oikeaksi
+taituriksi. Hän rakasti taitoisuuttaan ja kunnioitti sitä siinä määrin,
+ettei hän milloinkaan hairahtunut tekemään sellaista jälkeä, mikä olisi
+vakavasti vahingoittanut hänen löylyttämiään vastustajia.
+
+Vaikka naapurikylien miehet hyvin tunsivat Laikan Oton vaarattoman
+taistelutavan, niin he kuitenkin karttoivat häntä kuin ruttoa, sillä ei
+ollut vähintäkään hauskuutta lähteä sellaiseen otteluun, missä ei ollut
+pienintäkään voiton mahdollisuutta, puhumattakaan siitä häpeästä, minkä
+tuotti nurmella pyllyileminen tai maantien ojassa sätkytteleminen.
+
+Näistä syistä oli kylänujakoitten kisaluonne kovin vakavasti uhattu,
+tuottaen monelle niiden ihailijalle syvää mielihaikeutta ja saattaen
+hurjapäisimpäin mieleen vaarallisten aseiden käyttämisen.
+
+Uhkaavasta vaarasta selviydyttiin kuitenkin siten, että Laikan Otto
+lupasi pysytellä mahdollisimman syrjäisenä ja tarttua asioitten menoon
+vasta sitten, kun Loukkulan kylän todellinen hätä sitä vaatisi. Tämä
+pelastava päätös tiedoitettiin kaikkiin kyläkuntiin, ja yleinen
+»nujakka-rauha» oli taas vastaiseksi turvattu.
+
+
+
+
+II
+
+
+Loukkulan helkajuhlat olivat juuri alkamassa. Monesta kyläkunnasta
+oli kokoontunut kansaa yhteiseen kevään ensimmäiseen ilonpitoon.
+Korkea kokko oli pystytetty ikivanhalle kokkopaikalle, kolmen tien
+risteykseen, avaralle näkyvän mäen kupeelle, lähelle Loukkulan kylää.
+
+Kylän miehet olivat jo varhain keväällä kaataneet lettoon märkiintymään
+pitkän kuusiroitin, joka nyt oli pystytetty kokon rungoksi. Ympärille
+oli kierretty paksu, tervasekainen olkipeite ja latvaan istutettu
+tuuhea katajapensas.
+
+Isot läjät kaikenlaista helposti palavaa rojua oli koottu rungon
+juurelle ja kasattu sen ympärille mahdollisimman korkealle. Näin
+pyntättynä seisoi juhlakokko valmiina, leiskahtaakseen iloiseen
+rätinään ja räiskeeseen, juhlayleisön saavuttua ihailemaan sen valtavia
+tulikieliä ja nauttimaan niistä harvoista yhdessäolotilaisuuksista,
+joita silloinen aika niin saidasti tarjosi.
+
+Juhlatamineissaan oli saapunut kaikenikäistä kansaa. Vanhemmat ihmiset
+ja jotkut ujoluontoisemmat nuoristakin asettuivat istuskelemaan teitten
+risteyksen viereiselle mäen rinteelle.
+
+Nuoret tytöt istuskelivat ryhmissä mäen syrjän liepeillä, solmiellen
+pääseppeleitä kevään ensimmäisistä kukka-esikoista. He kuiskailivat
+omia juttujaan ja talvisia salaisuuksiaan, jonkun uskaltaessa hiljaa
+hyräillä toisten korvaan jotakin laulua, joka teinien viimeisten
+käyntien ajoilta oli muistissa kytenyt. Pääliinat valahtelivat
+harteille, palmikot heitettiin liinojen yli ja kukkaseppeleet
+sijoitettiin otsaa ja ohimon kutreja kiertämään. Näin olivat neitoset
+valmistuneet juhlimaan sitä salaperäistä suvea, jonka kätköistä
+odotettiin vaatimattomien, ujojen unelmien täyttymistä.
+
+Nuoret miehet seisoskelivat pienissä ryhmissä maantiellä tai
+istuskelivat pientareilla. Toiset kurkistelivat neitosten parvea ja
+jotkut vaihtelivat kelloja ja syöskumi-piippuja.
+
+Yhteismeno oli hiljaisen rauhallista ja puolittain ujoilevaa
+oleilemista, odoteltaessa juhlaa, jonka outouteen kotiutuminen tuotti
+näin alussa paljon epäröivää hämminkiä.
+
+Vihdoin, kun aurinko näkyi häipyneen järventakaisen harjanteen
+uumeniin, rykäisi Parrilan vanha vaari, Iisun isoisä, ja kompuroi
+jollekin toiselle kivelle köröttämään. Velvollisuus, mikä kuului
+hänelle Loukkulan vanhimpana isäntämiehenä, oli tehnyt ukon hiukan
+epävarmaksi. Julkinen esiintyminen oli kovin outo tapahtuma, joka vaati
+huomattavan iän ja arvon, vaikka tuohon esiintymiseen ei kuuluisikaan
+enempää kuin pari, kolme sanaa.
+
+Ukko rykäisi toisen kerran, ja mäen rinteellä istuvien keskustelu
+taukosi. Vaari heilautti piippunsa pitkää vartta ja sai vihdoin
+paukahdutetuksi aikomansa sanat.
+
+— Laikan Otto — ja sinä, Iisu! Nyt kai jo on aika ottaa tulukset!
+
+Tervaiset tuohet ja oljet syttyivät pian. Lieskan kielekkeet alkoivat
+kierrellä yhä korkeammalle, leiskuen, rätisten ja sähisten kuin ahnaat
+pedot saaliinsa ympärillä.
+
+Näky oli valtavan tehoisa ja sen synnyttämä jännitys ja ihastus yhtä
+suuri.
+
+Kun tuliliekit vihdoin hulmahtivat ylimmäisellä latvalla sijaitsevaan
+katajapensaaseen, lähettäen sieltä rätisten ja räiskyen tuhansia
+tulikipunoita kaukaiseen avaruuteen, puhkesi kansan keskuudesta
+voimakas riemuhuuto, joka tyyntyi vasta katajapalon sammuessa.
+
+Tulipatsas oli pitkiä aikoja komea nähtävyys, mutta kokon polttamisen
+huippukohta oli jo kuitenkin sivuutettu. Nuoriso rupesi vähin erin
+ryhmittymään leikkejänsä varten, tuntien olotilansa vapautuneemmaksi
+sen jälkeen, kun tuo valtava juhlatuli oli heidät yhteiseen
+innostukseen liittänyt.
+
+Kuin taikakeinoin näkyi kokon palo polttaneen neitosista ainakin
+päällimmäisen ujouden kuonan ja haihduttaneen sen savuna ilmaan. He
+tarttuivat toisiaan käsistä ja alkoivat, isossa ympyrässä, hiljalleen
+kiertää helkatulta, laulaen jotakin talven kuluessa oppimaansa
+teinilaulua.
+
+Muutamat nuorukaisetkin rohkaisivat vähitellen itseänsä ja liittyivät
+neitosiin, ikäänkuin tarpeellisina ympyrän täyttäjinä, toisten
+seisoskellessa saamattomina lähettyvillä ja juroimpien poistuessa
+etäämmälle, kiekkoa heittämään tai muita voimailukisoja pitämään.
+
+Kun sitten kokon riuku oli jonkin ajan kuluttua kaadettava, hajaantui
+nuoriso eri ryhmiin »leskeä» juoksemaan ja hippasille.
+
+Ne miehet, jotka olivat kankealiikkeisiä tai ujostelivat neitosten
+seuraa, etsivät kukin mieluisensa ryhmän kiekonheittäjien, painijain,
+väkikapulan ja »kissanhännän» vetäjäin tai pallonheittäjien seurasta.
+Vara oli valita, ja maantietä riitti kolmelle suunnalle.
+
+Kesäisessä illassa alkoi kuulua ilohuutoja, naurua, kirkaisuja ja
+ilakoivaa temmellystä, kiekko- ja pallomiesten säestäessä yleistä
+meteliä voimahuutoineen ja tavi-iskuineen. Talvenpitkä uneliaisuus
+ja kansanomainen hitaisuus olivat häipyneet. Viimeisetkin puhdehämyt
+olivat haihtuneet kirkkaitten katseitten tieltä. Nuoruus ja kevät
+viettivät onnen ja elpymisen juhlaa.
+
+
+
+
+III
+
+
+Laikan Otto oli sattumalta joutunut, kokkoa kierrettäessä, erään
+solakan, vaalean tytön rinnalle, jota hän ei aluksi tuntenut.
+
+Otto katseli tyttöä, mutta kun siitä ei ollut tuntemiselle apua, päätti
+hän kysyä.
+
+— Mistä kylästä sinä olet — minä en tunnekaan?
+
+Tyttö katsoi Ottoa kirkkain, hämmästynein silmin. Äkkiä alkoi hänen
+suupielissään väreillä hymy, kunnes hän lopulta purskahti nauramaan.
+
+— Minä olen hyvin kaukaa, aina tuolta Noronpäästä asti.
+
+— Noronpäästä?!
+
+Ottoa rupesi myöskin naurattamaan.
+
+— Sehän on melkein samaa kuin sanoisit: — hyvin kaukaa, aina tuolta
+Loukkulasta asti.
+
+Iloisen juttuamisen jatkuessa sai Otto tietää, että hänen
+puhekumppaninsa oli Kervilän Anna Noronpäästä. Viime syksynä
+rippikoulua käydessään Anna lukeutui vielä pikkutyttöjen joukkoon,
+mutta oli nyt talven aikana ja Oton huomaamatta sukeutunut letukasta
+kauniiksi neitoseksi.
+
+Annan naapurin poika tai oikeammin nuori isäntä, Hoijalan Esa, katseli
+karsain silmin heidän iloisuuttaan ja asettui heti itsetietoisesti
+Annan vierelle, kun ruvettiin »leskeä» juoksemaan.
+
+Annan asettuessa parinsa rinnalle pitkään riviin aikoi Otto siirtyä
+kiekonheittäjien joukkoon. Mutta nyökätessään Annalle kuin hyvästiksi
+luuli Otto huomanneensa Annan katseessa jonkinlaista kiihoittavaa
+hämäystä, ja vilkaistessaan Esaan näki hän yrmeyden ja voitonriemun
+ilmeen Esan vihamielisessä silmäyksessä.
+
+Heti muutti Otto päätöksensä ja juoksi nopeasti parien eteen,
+ilmoittaen olevansa »leski».
+
+Ottoa oli pistänyt Hoijalan Esan julkea katse. Hän ei ollut tottunut
+sellaiseen. Tavallisesti merkitsi sellainen katse tappeluhaastetta ja
+nopeata iskua. Kun katsetta ei kuitenkaan seurannut mikään uhitteleva
+liike tai sana, niin oli mielenpurkaus kyllä jätettävä silleen, mutta
+ei suinkaan silti ollut sen tieltä väistyttävä.
+
+Otto tahtoi leikissä anastaa Annan Esalta. Ja jos Esa ei muuttaisi
+pahaenteistä ilmettään, niin Otto päätti puolustaa Annaa parinaan koko
+leikin ajan.
+
+Pareja juoksi Oton ohitse useita. Kaikki he saivat kuitenkin jotenkin
+vaivattomasti pitää toisensa, sillä Otto vaaniskeli ja odotteli vain
+erikoista paria.
+
+Pahinta oli, ettei Otolla ollut aavistustakaan, milloin Anna ja Esa
+kiitäisivät hänen ohitseen, tai kummalta puolelta Anna mahdollisesti
+pujahtaisi esille.
+
+Esa kehoitteli Annaa pinnistämään viimeisetkin voimansa, eikä Anna
+myöskään kuulunut niihin, jotka lystikseen antautuvat. Hän oli vielä
+siinä iässä, jolloin naisellinen ujous ei hillinnyt nuorta innostusta.
+
+Anna riisti liinan harteiltaan ja seppeleen päästään, antaen ne
+kasvintoverinsa, Tarilan Eevan huostaan. Empimättä hän nosti pitkät
+hameensa ja sitoi vyötäisilleen.
+
+Jotkut naisista vähän tirskahtelivat, kun Annan alushame ulottui vain
+polviin asti, mutta kun nähtiin, että Anna nopein liikkein riisui
+kenkänsäkin, muuttui tirskuna uteliaaksi jännitykseksi.
+
+Esa heitti hyvin tyytyväisenä takin yltään ja pitkävartiset jaloistaan,
+kiristellen tiukaksi nahkavyötään.
+
+Kun sitten taas kaikui Oton huuto: »yksi edestä ja pari takaa», ei Otto
+kuullut minkäänlaista jalkojen töminää. Juuri kun hän aikoi huutaa
+uudelleen, livahtivat hänen ohitseen mies ja nainen, kiitäen hurjasti
+kuin äänettömät varjot.
+
+Otto hämmästyi ensin tuota odottamatonta näkyä, ja ennenkuin hän ehti
+tuntea Annan, oli pari saanut arveluttavan etumatkan. Otto ymmärsi,
+että ottelu oli muuttunut vakavaksi. Ellei hän ehtisi parin väliin
+ennen »leskenkiveä», joka oli muutaman kymmenen sylen päässä merkkinä
+siitä, että sen jälkeen parilla oli oikeus, kaikin keinoin, koettaa
+yhtyä, niin hän olisi menettänyt kilpailun. Eikä Otolla suuria voiton
+mahdollisuuksia näkynyt olevankaan. Hän oli jo kyllä saavuttamaisillaan
+Esan, mutta Anna ei välittänyt paristaan, vaan juoksi paljon Esan
+edellä. Anna aavisti, että joutuisi kiinni, jos yrittäisi yhtyä
+hitaampaan kumppaniinsa. Sentähden hän juoksi kuin hengen edestä ja
+poikkesi heti »leskenkiveltä» viettävälle nurmelle pitkänomaisen ja
+parin sylen levyisen savikuopan alapäätä kohti, pyrkien kuopan turviin.
+
+— Kiertäkää savikuoppa! Kiertäkää savikuoppa! — huudettiin
+juoksijoitten selän takana.
+
+Juuri tällöin Otto juoksi Esan ohi. Jäätyään jäljemmäksi kiepahti Esa,
+Oton selitse, savikuopan yläpäätä kohti. Hän aikoi kiertää kuopan siltä
+puolelta ja juosta sieltä Annaa vastaan.
+
+Otto huomasi aikeen ja näki Annan jo kääntyvän kuopan takareunaa kohti.
+Olivatko he saaneet hänet petetyksi sukkajalka-tempullaan?
+
+Ei ollut mietittävä silmänräpäystäkään, muuten Esa saisi parinsa ja
+Oton voittamattomuus pienen sinimarjan.
+
+Otto ei ollut vielä kertaakaan hävinnyt minkäänlaisessa leikissä.
+Joutuisiko hän nyt tappiolle tuollaisen pikkutytön kepposen vuoksi? Ei,
+totisesti, vaikka hänellä olisi vieläkin raskaammat saappaat jalassa!
+
+Sekunneista oli kysymys, eikä Otto harkinnut. Hän juoksi kuin hirvi
+päin savikuoppaa, jonka hän kyllä hyvin tunsi, vaikka ei hänen päähänsä
+ollut ikinä pälkähtänyt yrittää hypätä sen yli.
+
+Nyt hän tekisi tuon hurjan yrityksen!
+
+Otto kiristi jäntereensä viimeisilleen — sai hyvän vauhdin — sopivan
+jalansijan — ja lensi kuin ammuttu suoraan Annan eteen.
+
+Anna syöksyi aavistamattaan, Oton avattuun syliin, jossa hän tunsi
+kohoavansa korkealle ilmaan. Esa pysähtyi kuopan yläpäässä hävinneenä
+miehenä.
+
+Kisaväki huusi ja hoilasi voittajalle niin vimmatusti, että
+kiekkomiehet ja väkikapulan vetäjätkin riensivät katsomaan, mitä oli
+tapahtunut.
+
+Hengästyneinä palasivat kilpailijat lähtökohtaansa. Ponnistustensa
+tähden ei Esa kyennyt »lesken» virkaa hoitamaan, joten ei uudella
+parillakaan ollut syytä jatkaa leikkiään.
+
+Joukko kilpamielisiä nuorukaisia riensi kiirein »leskenkuopalle»,
+jota nimeä vaatimaton savikuoppa sai tämän tapauksen jälkeen kantaa
+kaukaiseen tulevaisuuteen. He mittasivat tarkoin hypyn pituuden,
+josta saatiin tämän kilpalajin korkein saavutus ja kiihoittaja
+yritteliäisyyteen. Avojalkaistakin »leskenhypyn» hyppääjää pidettiin
+ainakin miespolven ajan voittamattomana näitten kylien lukuisissa
+raittikisoissa. Pieni sattuma oli näin kylvänyt uuden kiistansiemenen
+kilpakisojen vehmaaseen maaperään, ja Oton maineelle oli tehty uusi
+kulmakivi.
+
+Kun Anna oli pukeutunut, meni hänkin kevyempään leikkiin, hippasille,
+seuraten Oton ja muitten jo »leskeä» juosseitten esimerkkiä.
+
+Näin jatkui leikki ja ilonpito kesäisen yön miedosti hämärtyessä.
+
+Vanhemmat ihmiset alkoivat vähitellen ajatella kotiin lähtemistä,
+huudellen ja komennellen puolikasvuista väkeä mukaansa. Tämä oli
+merkkinä myöskin neitosille, joista useimmat lähtivät kotiväkensä
+mukana ja toiset hetimiten heidän jälkeensä.
+
+Anna kulki käsikkäin Tarilan Eevan kanssa Oton ohi ja nyökkäsi
+mennessään, iloisesti hymyillen.
+
+— Sait kyllä minut kiinni savikuopan takaa, kun näit, mutta juhannusyön
+munakeittoa ei keitetäkään niin näkyvällä paikalla!
+
+Otto naureskeli ja lähti astumaan tyttöjen mukana.
+
+— Saako löytäjä hakupalkan?
+
+— Noronpään metsät ovat liian pimeät juhannuksenakin!
+
+No, jos ette ihan korpeen uppoa, niin pianhan nuo kotihaat on läpi
+astunut!
+
+— Sepä nähdään!
+
+— Nähdäänpä sitten! Keittäkää vain piisaamaan asti munakeittoa! Minä
+syön paljon!
+
+— Vain itseämme varten! Emme me ketään odota, — kiirehti Tarilan Eeva
+selittämään. — Eikä meidän keittopaikkaamme vaan niin helposti löydetä.
+
+— Piilossa olen, sanoi jänis, kun työnsi päänsä taniaiseen, — nauroi
+Otto.
+
+— Naura vasta juhannusyönä! — härnäili Anna.
+
+— Saanko nisulittusiakin, jos teidät löydän?
+
+— Älä lupaa, Anna, mitään! Itse me ne syömme.
+
+— Voi vielä luvata viimetalviselle lumelle!
+
+— Niinkö haihtuva minä olen?
+
+— Niin — juhannuksena! Kiertelet silloin muitten kylien aittamäkiä.
+
+— Lyödäänkö vetoa?
+
+Eeva melkein hätääntyi.
+
+— Älä, Anna, älä! Sehän olisi kuin pyytelemistä ja kehoitusta!
+
+Lyhyt matka kului pian, hilpeästi rupateltaessa tulevan juhannuksen
+vaatimattomista iloista ja kuluneen helkajuhlan lyhyestä riemusta.
+
+Kylän kohdalla jättivät tytöt, oikein kädestä pitäen, hyvästit
+saattajalleen, jonka hilpeys oli tuottanut heille iloisen kotimatkan.
+Vielä lähtiessäänkin sai Otto heidät helakasti nauramaan.
+
+— Herättäkää minut sitten ajoissa, jos sattuisin nukahtamaan!
+
+Tyttöjen silmät pyöristyivät.
+
+— Milloin?
+
+— Ennenkuin nisulittuset jäähtyvät. Minä lepäilen sen ison kiven
+takana, jonka vierellä te kokkailette.
+
+Neitoset katsoivat hämmentyneinä toisiinsa, mutta sitten he
+purskahtivat ilakoivaan nauruun.
+
+— Ei meidän aittamäissä ole isoja kiviä! — sai Anna sanotuksi.
+
+— No, sitten en sitä isoa kiveä viitsi hakeakaan, löydän minä teidät
+muutenkin! — huusi Otto lähtiessään ja nauroi pilailevasti.
+
+Tytöt tirskahtelivat mennessään, noloina ja supattelevina. He älysivät,
+että Otto oli puijannut heidät ilmaisemaan osapuille juhannusöisen
+piilonsa, sillä muuatta kiveä he kyllä olivat ajatelleet, vaikkakin
+vähän kauempaa kylästä.
+
+— Aittamäki ei tässä kelpaa! — päätteli Anna. — On tehtävä jokin
+erikoinen tepponen. Pitää antaa Otolle kerran työtä. Hän selviytyy
+kaikesta liian helposti.
+
+— Onko sulla jokin tuuma?
+
+— Ei vielä mitään, mutta onpa juhannukseen kolme viikkoa aikaa. Täytyy
+keksiä jokin juoni!
+
+Tytöt erosivat kumpikin taholleen, päät täynnä aatoksia, joihin ei edes
+vahingossa eksynyt juonen tapaistakaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Otto astuskeli hiljalleen maantietä takaisin Loukkulaan päin.
+
+Silloin tällöin tuli häntä vastaan juhlista kotiutuvia vanhoja naisia
+ja miehiä, puolikasvuista väkeä ja joku neitonenkin.
+
+Pirteänä ja hyvätuulisena Otto kulki tietään, haluten kärkkäästi päästä
+kiekonheittoon tai mihin muuhun metakkaan tahansa, mutta jokin toinen
+mielle hidastutti hänen askeleitansa yhä enemmän, kunnes hän lopulta
+vallan pysähtyi.
+
+Hänen ajatuksensa pyrkivät väkisinkin pyörimään jonkin muun kuin kiekon
+mukana. Mikähän niitä nyt niin pyöritteli?
+
+Otto hyppäsi ojan yli, aidalle istumaan. Hän ryhtyi sytyttelemään
+piippuaan, saadakseen rauhassa pohtia, mitä ne oikeastaan kalvoivat
+aivoissa nuo omituisen leppoisat ja miellyttävät mieteyritykset.
+
+Niin — Annassahan ne askartelivat, kieppuen sinne tänne kuin kalat
+katiskassa. Hm! Olihan Anna vähän erilaisempi kuin muut paikkakunnan
+tytöt. Ainakin reippaampi ja rohkeampi. Sekin oli jo paljon. Otto
+huomasi viihtyneensä hyvin Annan seurassa. Mutta pikiintynyt hän ei
+mahtanut olla. Ei ainakaan vielä. Sen hän luuli tietävänsä melkein
+varmasti, sillä ei hän tuntenut sellaista kummaa eloisuutta kuin ennen
+— ainoan kerran ennen oli tuntenut.
+
+Niin! Se sattuman ihme siellä Tampereen markkinoilla! Siellä hän oli
+nähnyt erään tummatukkaisen, ruskeasilmäisen tytön, joka oli katsonut
+häneen vain pari kertaa ja sentään saanut hänen mielensä niin oudosti
+ihastumaan. Se tyttö oli epeli, se! Mutta hän oli iäksi mennyt, yhtä
+nopeasti kuin oli tullutkin. Eihän mitenkään ollut mahdollista ruveta
+etsimään puolta Suomennientä, poiketa jokaiseen taloon ja sanoa, että
+jos teillä on tyttäriä, niin tuokaa ne heti minun nähtävilleni! Ei, se
+ei käynyt!
+
+Otto naurahti. Se siitä! Mitäpä menneistä muistoista! Kun kerran
+sattuma karkasi käsistä, niin karatkoot muistotkin! Anna ainakaan ei
+karkaa! Hänet löytää milloin tahansa Noronpään Kervilästä.
+
+Äkkiä kuului kokkotulelta päin lähenevää melua. Hei vaan! Siellähän
+oli nujakka täydessä käynnissä. Se läheni nopeasti. Näytti kuin joukko
+miehiä pakenisi Noronpäätä kohti. Paetkoot! Eiväthän silloin Loukkulan
+miehiä ole. Ja jos Loukkulan pojat antavat koirannuuskaa muille, niin
+tästähän on mukava katsella, vanhojen miesten tapaan.
+
+Tuossahan tuli jo seuraakin hänelle, muutamia ikämiehiä, jotka
+pakenivat mellastajien edellä, riensivät ojan yli ja kapusivat aidalle
+Oton viereen, ruveten heti kertoilemaan tapausten kulkua. Kun he
+kuitenkin puhuivat kaikki yhtaikaa, täytyi Oton ruveta utelemaan.
+
+— Ketä löylytetään? — kysyi hän.
+
+— Hotikkalan miehet ajavat takaa noronpääläisiä.
+
+— Hotikkalalaisiahan näkyy olevan kovin vähän?
+
+— Eihän niitä ole kuin muutamia, mutta siellä ovat Jartun veljekset,
+Kalle ja Heikki.
+
+— Jartun veljekset!
+
+Otto nousi nopeasti aidalle seisomaan. Hän tahtoi nähdä mahdollisimman
+tarkkaan.
+
+Otto tunsi hyvin nuo jättiläismäiset veljekset, mutta he eivät olleet
+vielä koskaan olleet mukana missään voimakisoissa. Mikä kumma oli
+heidät nyt saanut liikkeelle?
+
+— Mikä on syynä tappeluun?
+
+— Sitä emme tiedä niin tarkoin, mutta Hoijalan Esaa ne ensin alkoivat
+ahdistaa.
+
+— Hotikkalan pojatko ylimalkaan?
+
+— Eikä! Jartun Kalle aloitti, iskien Esan suoraa päätä pientareeseen.
+
+Otto ei välittänyt kuulla enempää. Hän katseli tarkasti lähenevää,
+myllertävää miesjoukkoa.
+
+— Katsokaas nyt, kuinka nuo jättiläiset kyntävät miehistössä kuin
+lumiauran kärki! — huusi joku aidalta.
+
+Otto näki kyllä, ja innostus alkoi hehkua jokaisessa hermon säikeessä.
+Hän luuli kuulevansa verensä kohinan. Se surisi kuin mehiläisparvi
+olisi kierrellyt korvien ympärillä. Mutta hän pysyi paikoillaan. Hän
+oli laskenut Jartun veljesten puolueen lukumäärän, ja heitä oli tuskin
+neljättä osaakaan noronpääläisistä, joitten' lukumäärästä ei edes
+oikein päässyt selville. Saakoot selkäsaunan, kun kerran kehtaavat
+sellaisen ottaa tuolta kouralliselta! Ja tulivathan Loukkulan pojat
+rauhallisina heti kintereillä. Ainahan he voivat ajaa hotikkalalaiset
+pellolle, jos katsoisivat kylien maineen niin vaativan.
+
+Ensi kerran elämässään Otto teki huomioitaan vanhojen miesten
+tavalliselta katselupaikalta.
+
+Jartun veljekset etenivät hitaasti, keskellä tietä, tosiaankin kuin
+lumiauran kärki, muutamien miesten kulkiessa siipinä heidän sivustaansa
+suojaamassa ja takahyökkäyksiä torjumassa.
+
+Veljesten liikkeet olivat laajat ja kankeat, mutta voimaa näkyi olevan
+melkein rajattomasti. Jokainen käden heilahdus kaatoi miehen, ja
+jokainen hairaus rinnuksiin tai käsivarteen lennätti miehen maantien
+ojaan.
+
+Otto ihaili näitä nuoria jättiläisiä, jotka nyt ensikerran ottivat
+osaa maantiekahakkaan. He eivät vielä olleet kuuluisia kumpikaan.
+Maakuntamaineensa saavutti toinen heistä vasta myöhemmin, Tampereen
+markkinoilla. Mutta Oton mielestä he olivat verrattomia, eikä hänen
+ihastuksellaan ollut rajoja. Oikeastaan vain kahteen pekkaan he
+painelivat vähitellen, auttamattomasti, puolta sataa miestä edellään,
+askel askelelta, syli syleltä.
+
+Otto kyllä oli tuollaisen mieslauman ajanut pakosalle useita kertoja,
+mutta sehän oli eri asia. Otto iski miesjoukkoon koko sulavuutensa
+ja hurjuutensa riihattomin voimin kuin pyörremyrsky, alkaen keskeltä
+miesrykelmää ja leiskuen aukeamansa kaikilla sivustoilla melkein
+yhtäaikaa. Kukaan ei saanut hengitys- eikä ajatusaikaa. Jos jokin
+ajatus jollekin pälkähti päähän, niin se oli pakoajatus. Mutta tämän
+veljesparin temmellys oli vallan toisenlaista. Oli kuin parihärät
+olisivat puskeneet eteenpäin — hitaasti ja kankeasti, mutta varmasti.
+
+Veljesten ehdittyä Oton kohdalle murtui »lumiauran» Oton-puolinen sivu
+ja Esa hyökkäsi samassa pää kumarassa Kallen sääriin, saadakseen hänet
+kaadetuksi. Turha yritys! Yhtä hyvin olisi Esa voinut juosta päänsä
+seinään. Kalle ei horjahtanut. Ja ennenkuin Esa ehti nostaa hänen
+jalkansa maasta, tarttui Kalle Esaa keskiruumiista ja heitti miehen
+rentonaan maantien ojaan, Oton jalkojen juureen. Helposti pääsi Kalle
+siitä vaarasta, mutta siipiaukkoon yritti useita hyökkääjiä, ja tilanne
+rupesi näyttämään pahalta veljeksille. Heidän huomionsa tähtäsi vain
+eteenpäin.
+
+Olisi sääli, jos tuollaiset miehet joutuisivat noin epäsuhtaisen
+ylivoiman nujerrettaviksi, ajatteli Otto. Kunnioitettava rehtiys
+leimasi Jartun veljesten jokaisen liikkeen, eikä ainoakaan antautumisen
+ajatus tai arkuuden häivä näkynyt häiritsevän heidän jyhkeätä kulkuaan.
+Eteenpäin! Yhä vain eteenpäin, kunnes lauman olisi pakko lähteä
+käpälämäkeen. Vahinko, että tuollaiset miehet eivät ole loukkulalaisia!
+Mutta hehän voisivat liittyä voittamattomiin loukkulalaisiin yhtä hyvin
+ja paremmasta syystä kuin noronpääläiset.
+
+Tässä Oton mietteet katkesivat, sillä Esa oli noussut ojasta
+jaloilleen, ja Otto näki hänen toisessa kädessään nyrkinkokoisen kiven.
+
+Oton silmät levisivät kauhusta. Mitä ihmettä varten Esa oli kopannut
+käteensä kiven? Aseen käyttäminenhän oli kokonaan luvatonta ja
+ankarasti kiellettyä kyläkuntien kirjoittamattomissa nujakkasäännöissä.
+
+Otto jännittyi aidalla kuin hyppyyn valmistuva ilves Esan noustessa
+maantielle. Oton aavistama kauhea petos uhkasi hirmuisine tuhoineen.
+Esa hyökkäsi takaapäin, oikea käsi koholla, ilmeisesti aikoen iskeä
+kiven Jartun Kallen takaraivoon.
+
+Rajusti ponnahtaen Otto hyppäsi kuin villipeto maantielle. Viimeisessä
+silmänräpäyksessä, ennenkuin Esan kiveä kantava koura ehti iskeä ohuen
+lakin peittämää päätä, osui Oton nyrkki kuin moukari Esan käsivarteen,
+joka retkahti hervottomana kupeelle, kiven kirvotessa maantielle.
+
+Joku Hotikkalan pojista oli huomannut tapahtuman, mutta liian myöhään.
+Hänen varoittava huutonsa oli kuitenkin saanut Kallen kääntymään
+juuri parahiksi nähdäkseen Oton väliintulon, joka esti hänen saamasta
+murhaavaa iskua keskelle otsaansa.
+
+Nopeasti kuin ajatus tarttui Otto heti iskunsa jälkeen Esaa niskasta
+ja takapuolesta. Nähtiin, että Esa kohosi maasta avuttomana kuin
+sylilapsi. Otto harppasi muutamia askeleita Kallen ja Heikin välitse,
+lingoten Esan kuin heittokoneesta kohti noronpääläisten tiheätä
+miesrykelmää. Useita miehiä kaatui Esan lentäessä heidän rinnoilleen.
+
+Tapaus oli niin äkillinen ja odottamaton, ettei kukaan sen jälkeen
+hievahtanutkaan. Katselivat vain Esan ja muitten kaatuneitten
+kömpimistä jaloilleen tomuiselta maantieltä.
+
+Laikan Otto, voimakisojen kuningas, oli kuin pudonnut pilvistä keskelle
+kuumeisinta nujakkaa. Noronpääläiset olivat ymmällä. Mitä puolta Otto
+oikeastaan oli? Miksi hän seisoi Jartun veljesten suojana? Mitä hän
+tahtoi? Aikoiko hän puolustaa yhteistä vihollista? Rikkoiko hän täten
+Loukkulan ja Noronpään vanhan liiton?
+
+Näitä asioita ajateltiin, mutta kukaan ei puhunut mitään. Kaikki
+odottivat liikahtamattomina, mitä tapahtuisi tämän jälkeen. Hetki oli
+peloittava. Salama oli nähty, mutta minkälainen olisi sitä seuraava
+jyrähdys?
+
+Äänettömyys oli kiusallinen. Joku noronpääläinen uskalsi jo sentään
+rykäistä ja kiristää nahkavyötään.
+
+— Odottakaa vähän! Mulla on asiaa teille! — sanoi Otto levollisesti ja
+kääntyi taakseen, nostaen Esan kiven maantieltä. Kivi kämmenellä hän
+palasi entiselle paikalleen.
+
+— Tällainen on Hoijalan Esan nyrkki, tai ainakin osa siitä, koska se
+putosi hänen kourastaan juuri silloin, kun hän aikoi iskeä Jartun
+Kallea päähän. Mitä sanotte tähän, Noronpään miehet?
+
+Oton ääni oli purevan kylmä. Se kalskahti teräksistä uhkaa.
+
+Noronpään miehet katselivat kiveä, ymmärtämättä mitään.
+
+Oton silmät iskivät tulta, ja hänen äänensä kaikui peloittavana.
+
+— Ettekö ymmärrä? Esa aikoi tehdä hirvittävän _rikoksen_! Hän aikoi
+murhata Jartun Kallen, pitäjämme uljaimman pojan! Tämän kiven hän aikoi
+takaapäin iskeä Kallen päähän. Ymmärrättekö nyt?
+
+Joukon hämmästyneet katseet etsivät Esaa, joka oli puikkelehtinut
+ryhmän taakse, hieroskellen siellä hervotonta käsivarttaan.
+
+Loukkulan miehet olivat tapahtuman aikana tulleet lähemmäksi, joten
+olivat kuulleet kaikki ja nähneet siksi paljon, että olivat selvillä
+tapahtumista.
+
+Jotkut Noronpään miehet kynsäisivät korvallistaan ja mutisivat jotakin.
+
+Kivi oli kovin paha juttu, mutta eivät he näin äkkiä ehtineet älytä,
+että kukaan olisi aikonut sellaista käyttää aseenaan.
+
+— Mitäs nyt sitten? — sanoi joku matalasti ja toivottomasti, surren
+ihanan nujakan äkillistä loppua.
+
+— Ymmärrätte kai, että Hoijalan Esaa on tällaisesta teosta kuritettava!
+— sanoi Otto, ankara sävy äänessä.
+
+Hoijalan pahasisuinen itsellismies, Kiepsan Apsa, alkoi jo vähän
+rehennellä ja nostella olkapäitään.
+
+— Laikan Otto ei ole mikään tuomari! Ei edes lautamies!
+
+— Olenpa! — kivahti Otto tulisesti. — Minä tuomitsen tämän asian ja
+panen sen myöskin täytäntöön, jos Noronpäässä ollaan niin kehnoja, että
+roiston töitä suojellaan.
+
+— Hyvä on sinun soittaa suutasi, kun kahden kylän miehet ovat takanasi!
+— kuului Esan käheä huuto Noronpään miesten yli.
+
+Katsomattakaan Esaan jatkoi Otto entiseen tapaan.
+
+— Jos teistä yksikään ainoa nähdään tämän jälkeen, heinäntekoon asti,
+Hoijalan Esan parissa, niin se mies joutuu minun kanssani tekemisiin.
+Sen teille sanon! Kyliemme välinen kumppanuus on myöskin katkennut
+heinäntekoon asti eikä jatku ikinä, jos aiotte vikurrella!
+
+— Joko helluntain epistola loppui? — kysyi joku noronpääläinen, mutta
+lähti samalla hiipimään miesjoukon taakse.
+
+— Jo, — sanoi Otto levollisesti, kylmän hymyn väreillessä tiukoilla
+huulilla. — Mutta kellojen soitto on jäljellä, ellette heti lähde
+kotikyläänne kohti!
+
+Nopeasti Otto riuhtaisi takin ja liivin yltään, heittäen ne kelloineen
+ja muine taskutavaroineen pyörtänölle.
+
+— Yksin minä tahdon seisoa sanojeni mittaisena ja vaadin, että minua
+totellaan!
+
+Kukaan ei kuitenkaan liikahtanut. Itsepäisesti pysyivät miehet
+paikoillaan, sillä he eivät vieläkään oikein käsittäneet, että Laikan
+Otto sekaantuisi asiaan heitä vastaan.
+
+Oton jäntereet alkoivat jo nytkähdellä.
+
+— Jokainen, joka ei nyt minua tottele, tulee saamaan selkäänsä, sillä
+hän puolustaa roiston työtä! Riittääkö?
+
+— Jos muut Loukkulan miehet pysyvät erillään, niin anna selkään äläkä
+ärise! — huusi joku ajattelematon nuorukainen.
+
+Ennenkuin kukaan ehti nähdä, miten se oikeastaan tapahtui, oli muutamia
+eturivin miehiä tuupertuneina maahan ja Laikan Otto läiskytteli iskuja
+keskellä miesjoukkoa, riehuen villisti hurjassa pyörteessä. Saatuaan
+vähän avaramman tilan alkoi Otto vinhasti leiskuen kiitää ympyrää.
+Kun hän käytti molempia käsiään yhtä taitavasti, eivät vastustajat
+milloinkaan olleet varmat, mistä päin isku tärähtäisi. Useimmiten
+se tulikin vallan odottamattomalta taholta näyttäen oikeaksi sen
+vaistoamisen, mikä tavallisesti iski Oton vastustajiin jo nujakan
+alussa, että he olivat hävinneitä miehiä.
+
+Omituisia olivat nämä lyönnit ja iskut. Eivät valtavia eikä
+voimaperäisiä, vaan salamannopeita, pieniliikkeisiä läiskähdyksiä,
+joitten ääni kuului kuin käsien taputus joululeikeissä. Tulos oli
+uskomaton. Miehiä kaatui solkenaan. Näytti kuin niitä olisi heitellyt
+maahan Oton pelkkä lähestyminen. Vallattomalta leikiltä tämä näytti
+eikä tappelulta.
+
+Heti kun Otto oli hyökännyt, kiirehtivät Jartun veljekset suojelemaan
+Oton selkää, mutta se oli mahdoton ajatuskin, sillä tuon pyörivän,
+rajun tanssijan selkä ei silmäystä kauemmin ollut samaan ilmansuuntaan.
+
+Kun suurin osa noronpääläisistä oli jo kerran tai pari kieriskellyt
+tiellä tai ojien pohjilla, eivät he enää uskaltaneet astua Oton
+ulottuville, vaan hyppivät aidan yli ja poistuivat ojien pyörtänöitä
+myöten Noronpäätä kohti.
+
+Otto seisoi yksin maantiellä hymyilevänä ja levollisena. Kymmenkunta
+miestä, jotka nähtävästi luottivat nopeihin jalkoihinsa, seisoi aidalla
+lähettyvillä.
+
+— Menkää nyt kotia ja tehkää mitä minä käsken. Muuten seuraa satikutia.
+Muistakaa se! — puheli Otto heille melkein lempeästi ja isällisesti.
+
+Sanaa sanomatta lähtivät viimeisetkin harppailemaan Noronpäätä kohti.
+
+Otto puki levollisesti vaatteet yllensä, nauttien niin »peloittavasti»,
+kuten hän itse sanoi, saatuaan taas pitkästä kotvasta tyydyttää suurta
+intohimoaan. Ja sellaisten miesten katsellessa kuin Jartun veljesten!
+Tämä oli historiallinen tapahtuma Laikan Oton elämässä.
+
+Voimakkaine karhunkourineen tarttui Jartun Kalle Oton olkapäihin,
+katsoi silmiin ja sanoi, että jos kaikki aseitten käyttö olisi
+kiellettyä, niin Otto voisi tapella vaikka koko maailmaa vastaan.
+
+Otto hymyili hyvillään.
+
+— Eikö mitä! — Pitäisi saada rauhassa syödä ja nukkua välillä.
+
+Näin katkaistiin Loukkulan ja Hotikkalan kylien kylmät välit ja
+solmittiin ystävyyssiteet, jotka eivät sittemmin kertaakaan näitten
+miesten eläessä rikkuneet.
+
+Kotimatkalla kertoivat veljekset riidan pohjimmaisen syyn. Hoijalan
+Esa oli Hotikkalassa käynyt riiastelemassa muuatta kylän neitosta,
+mutta jätettyään tämän siirtynyt mielistelemään erästä toista. Saatuaan
+silläkin taholla jonkinlaista jalansijaa oli Esa kuitenkin jättänyt
+tämänkin, noin vain, ilman aikojaan. Tämä menettely oli kiihdyttänyt
+kylän poikia, varsinkin sen jälkeen, kun he olivat kuulleet, että
+Esalla oli jo kolmas verkossa.
+
+Otto sai pahan aavistuksen tästä tiedosta.
+
+— Kuka? — kysyi hän arkaillen.
+
+— Kervilän Anna!
+
+— Ja salakivittäjä päälliseksi! — huusi Otto punehtuen. — Oliko liikaa
+se kuritus, minkä hän sai?
+
+Kaikki olivat sitä mieltä, ettei ollut tarpeeksikaan. Nyt oli vain
+yksissä miehin valvottava, että Noronpään miehet tottelivat tätä lievää
+tuomiota.
+
+— Julkisen, alentavan löylyn hän vielä saa! — vakuutti Jartun
+harvapuheinen Heikki.
+
+— Älä välitä! — sanoi Otto. — Minä kyllä hoidan sen asian. Teillä
+veljeksillä on liian paljon voimia tavallisen miehen löylyttämiseen.
+
+— No, olkoon paikan Oton sana lakina Loukkulan ja Hotikkalan kylissä! —
+sanoi Kalle hyvästiä jättäessään, miesten erotessa tyytyväisinä omille
+suunnilleen.
+
+Iloinen helkajuhla oli haihtunut muistojen yöhön. Auringon kajastus
+näkyi idässä ja ennusti uutta päivää.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Juhannus läheni, ja kyläkuntien neitosilla oli paljon puuhaa sen
+johdosta. Piti koluta kananpesät, että kertyisi tarpeellinen
+munavarasto keittoa varten. Piti varata valmiiksi voit ja sokerit
+sekä littusiin tarvittavat maidot ja nisujauhot. Piti vielä keksiä
+kotimetsässä sellainen keittopaikka, jota poikien olisi vaikea löytää.
+
+Pari kolme tyttöä tavallisesti liittyi yhteen talouteen. Heti
+helluntain jälkeen etsittiin paikka, jonka piti olla kaunis, kuiva
+ja piiloinen. Juhannusaaton edellisenä yönä sinne sitten salaisesti
+kannettiin padat, pannut, astiat ja tarpeellinen määrä lastuja, tuohia
+ja muuta polttoainetta.
+
+Anna ja Eeva olivat löytäneet itselleen aivan erinomaisen paikan,
+jotenkin läheltä kylää, valtavan noron-uoman korvenpuoliselta
+rinteeltä. Jättiläiskuusen juurihaarukat muodostivat erinomaisen
+keittopaikan. Toisella puolella oli iso maakivi ja toisella puolella
+parin sylen pituinen halkopino. Näin piiloutui kuusen pitkien oksien
+alle huoneen tapainen ala, jonka oviseinustalla oli vielä joltinenkin
+katajapensas.
+
+Tytöt olivat varsin riemastuneita erinomaisesta löydöstä, sillä
+vaikka asiaan kuuluikin, että jotkut erikoiset pojat osuisivat heidän
+piilopaikkaansa, niin pitihän sentään näyttää siltä, etteivät tytöt
+olleet heti ensi askelella tavattavissa.
+
+Anna ja Eeva olivat kumpikin ensikertalaisia. Tämä oli näet ensimmäinen
+juhannus, jolloin he saisivat järjestää itselleen piilopaikkansa.
+Siksi heidän intonsa oli ehtymätöntä ja heidän hommansa tuiki
+salaperäistä. Vanhemmat tytöt, jotka jo useita kertoja olivat istuneet
+juhannuspiilossa, eivät tätä leikkiä pitäneet enää niin vakavana.
+
+Tuskin kukaan sentään jäi leikistä kokonaan pois, sillä
+juhannusvalvominen tuotti eräänlaista seikkailunomaista viehätystä
+yksitoikkoiseen elämään. Neitosten mielenkiintoa lisäsivät vielä aika
+paljon ne pienet muistolahjat, joita pojat heittelivät tytöille,
+ikäänkuin vaivannäön muodolliseksi kiitokseksi.
+
+Nämä lahjat olivat enimmäkseen jonninjoutavaa rihkamaa rahaiselta
+arvoltaan, mutta silti säilytettiin niitä laatikoissa kuin
+arvoesineitä, sillä niihin sisältyi joitakin nuoruuden kevään muistoja,
+jotka kirkastivat monen hämäräpuhteisen, talvisen hetken.
+
+Kaikista tärkeintä oli kuitenkin nuorille tytöille se horjumaton usko,
+että vastainen elämäntoveri oli yksi niistä pojista, jotka pysähtyivät
+heidän keittojaan ja littusiaan syömään sekä niistä muistoesineen
+lahjoittamaan.
+
+Useampia vuosia mukana olleet tytöt eivät enää tähän taikauskoon
+luottaneet, sillä kohtalon kovuus oli sangen usein räikeästi tallannut
+heidän kauneimmatkin unelmansa ja kuvittelunsa. Mutta heillekin
+sisältyi leikkiin yhä uudelleen uteliaisuuden ja toivon viehätys,
+vaikka se olikin haudattu sydämen sisimpiin salakammioihin, huolettoman
+ilonpidon kutoman kuoren alle.
+
+Juhannusaattona hämärtyivät Annan ja Eevan mielihaaveet pilvisen
+ja sadetta uhkaavan sään takia. Aamupäivä ei ollut toivorikas, ja
+iltapäivä muuttui suorastaan synkäksi. Vanhat ihmiset vakuuttuivat,
+että illalla sade on auttamattomasti puhkeava.
+
+Tämä oli hirvittävää, ajattelivat Anua ja Eeva. Heidän nuori luontonsa
+nousi melkein kapinaan sitä kohtaloa vastaan, joka näin tulisi
+runtelemaan heidän puuhakkaat harrastuksensa.
+
+Anna oli kuitenkin itsepäinen luonne, joka ei juuri antanut perään,
+ennen kuin suoranaisen pakon edessä. Hän oli päättänyt mennä
+piilopaikkaan — ja sillä hyvä! Jos Eeva vähän yritti arkailemaan,
+niin ajatuksen välähdys paremman sään toivosta ja Annan päättäväisyys
+pyörtivät kaiken epäröimisen.
+
+Oli vielä toinenkin paha pulma, joka tuotti paljon päänvaivaa, vaikka
+siitä ehkä jonkin tempun avuin voisi selviytyäkin.
+
+Ilta-askareitten jälkeen tuli Kervilän nuori isäntä Matti, Annan veli,
+puhuttelemaan Annaa luhdin ovelle, koettaen estellä tyttöjen lähtöä
+uhkaavan sateen kynsiin.
+
+Kun varoittelija kuitenkin huomasi näiden estelyjen tuottavan melkein
+kyyneliä Annan silmiin, oli hänkin uskovinaan ilman muutokseen, mutta
+alkoi antaa neuvoja eräässä toisessa asiassa.
+
+— Kylällä liikuskelee ehkä paljon Loukkulankin poikia tänä iltana.
+
+— Entä sitten?
+
+— Ne vartioivat, että Laikan Oton tuomiota ei rikota. Tiedäthän?
+
+— Tiedän kyllä! Mutta jos pojat eivät Esan kanssa seurustele, niin mitä
+se meitä liikuttaa?
+
+— Eipä mitään siltä puolelta, mutta jos Esa sattuisi eksymään teidän
+tulellenne, niin ette varmaankaan näe vilaustakaan kenestäkään muusta,
+ellette odota heinäntekoon asti. Ei kukaan tule istumaan Esan seuraan.
+
+Annan silmät pyöristyivät. Tätä hän ei ollut tullut ajatelleeksi,
+vaikka olikin kuullut kerrottavan Esan kivitappelusta ja sen
+seurauksista.
+
+— Mitä on sitten tehtävä?
+
+— Enpä tuota tiedä. Ettehän tietenkään voi ajaa häntä männikköönkään,
+mutta ainahan tytöt osaavat keksiä jonkin näpsän juonen.
+
+Veli naureskeli ja kääntyi lähteäkseen, kun Eeva samassa kiipesi
+luhdinportaita ylös, syli täynnä hänen osaltaan tarvittavia
+juhlatavaroita.
+
+— Ai ai, niitä pulskia pitoja! Lempoko minunkin pani niin kiirehtimään!
+Tulin sen muijan hankkineeksi liian varhain. En kertaakaan ehtinyt tuon
+Eevan kanssa juhannuskeittoa syömään!
+
+Nuoren isännän herttainen leikinlasku saattoi murjottelevat tytöt
+hieman paremmalle tuulelle. Vilkkaasti he alkoivat pohtia sekä sadetta
+että Kervilän isännän vihjausta Esasta.
+
+Hetken rupattelun jälkeen tytöt päättivät, että jos rupeaa satamaan,
+niin satakoon. Se oli hyvin viisas päätös!
+
+— Me laitamme tänne minun luhtiini kahvikestit, eikö niin? — sanoi Anna.
+
+— Tietysti. Ja minulla on oikein kaupunkilaista nisupullaa. Isä toi
+viime viikolla kaupunkimatkaltaan! — innostui Eeva selittämään.
+
+No, näes nyt! Minä pyydän ruoti-Tiinan keittämään ison pannullisen
+kahvia, jos oikein hirveä sade tulee. Pikkuisesta tippumisesta ei
+välitetä. Eikö niin? Kun me sitten palaamme metsästä, niin kahvi on
+valmista.
+
+— Entä Esa?
+
+Niin, jos Esa tulee ja pilaa meiltä kaikki! Emmehän totta totisesti voi
+yksin Esan kanssa istua kökötellä kaikkea yötä!
+
+Annan sormi nousi nenän sivuun, ja hän ajatteli niin ankarasti, että
+täytyi painua sängyn laidalle istumaan. Äkkiä hänen viisautta etsivä
+sormensa kuitenkin laski peloittavan lähelle Eevan nenännipukkaa.
+
+— Minä tiedän. Esa ei tietysti karta ketään niin tarkasti kuin Laikan
+Ottoa ja Jartun Kallea. Me sanomme, että he tulevat littusia syömään
+meidän piiloomme.
+
+— Eihän sellaista voi sanoa! Mistä me etukäteen tietäisimme kuka tulee!
+
+— Ei, ei! Se meni viistoon!
+
+Sormi oli taas jo nousemassa nenän sivua kohti, mutta pysähtyi äkkiä
+matkalla.
+
+— Nyt tiedän. Meidän paimenpoika, joka kokosi lastut ja puupalikat
+piilopaikkaan, saa pitää vahtia. Heti kun Esa on meidät löytänyt, saa
+pikku-Ville tulla tulelle ja sanoa, että hänellä on minulle asiaa.
+Sitten minä rupean siunailemaan ja kertomaan ketä on tulossa. Luuletko,
+ettei tepsi?
+
+Tytöt ilakoivat tästä ovelasta tempusta ja rupesivat tekemään lähtöä
+salaperäisen ja salaisen kuusensa juurelle.
+
+Samoihin aikoihin oli joukko miehiä koolla Parrilan pirtissä, joka oli
+Loukkulan kylän isoin. Pari miestä oli tullut toiselta puolelta järveä,
+Ruskolan kylästä, tekemään selkoa siitä, että kappelin miehet ovat
+päättäneet tulla oikein joukoin antamaan selkään ruskolalaisille ja
+kaikille muillekin halukkaille isokirkkolaisille.
+
+Kuuleman mukaan he olivat uhkailleet, että tulevat löylyttämään talven
+vilut isokirkkolaisten hartioista. Kun asiata oli näin ennakolta
+valmistettu, tunsivat ruskolalaiset olevansa pulassa, sillä Ruskolan
+kylä oli liian yksinäinen kestääkseen noin uhkaavaa voimaa vastaan.
+Sentähden käännyttiin lähimmän suurkylän, Loukkulan puoleen, siinä
+toivossa, että loukkulalaiset eivät päästäisi isokirkkolaisten mainetta
+pujahtamaan penkin alle.
+
+Parrilan Iisu istui pitkän pöydän takana, isäntien tapaan,
+letkuvartinen piippu hampaissa ja vilkaisi leikillisesti leveässä
+keinutuolissa kiikkuvaa Laikan Ottoa, joka oli puettuna lyhyeen,
+nahkaiseen takkiin, nahkahousuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja
+nahkaiseen lakkiin, kuten oli »treiskien» miesten tapana sateisilla
+ilmoilla.
+
+— Voimmehan me sinne lähettää yhden miehen, joka mätiköi koko kappelin
+pehmeäksi kuin varitaikinan, — sanoi Iisu.
+
+Ylpeyttä uhkuva nauru remahti loukkulalaisten keskuudessa, mutta
+Ruskolan miehet pudistelivat päätään ja toinen rupesi puhumaan.
+
+— Ei se käy! Loikan Oton maine on siksi suuri, että se estäisi tappelun
+siksi kerraksi, mutta pian palaisivat kappelilaiset uudelleen ja
+salaisesti. Olisimme taas samassa pulassa. Tapaus siirtyisi, mutta
+ei meitä pelastaisi. Meidän mielestämme on heidän nyt saatava niin
+loittiinsa, että ymmärtävät pysyä meistä erillään.
+
+Laikan Otto hymyili leikillisesti.
+
+— No, ketä vastaan te sitten voimianne näyttäisitte?
+
+Ruskolan mies muuttui vakavaksi.
+
+— Heitäkin vastaan, vaikka joka päivä, mutta ei heidän tarvitse hyökätä
+yhden ainoan kylän kimppuun koko pitäjän voimin.
+
+Yleisesti myönnettiin, että kappelin miesten julkeus meni liian
+pitkälle. Sitä oli, totisesti, nääsättävä! Mutta paikan Oton
+poisjäämiseen ei kukaan halunnut suostua. Oton piti ainakin tulla
+katselemaan, kuinka he mätiköisivät pikkukirkkolaisia. Mitäpä iloa
+parhaastakaan nujakasta, jos sitä ei kulmaan asianymmärtäväinen ollut
+ihailemassa.
+
+— Jos te luulette, että aidalla istuminen toimettomana on yhtä helppoa
+kuin saarnan kuuleminen kesäisenä sunnuntaina, niin koettakaapa! —
+huusi Otto harmistuneena. — Jos te tuntisitte ruumiissanne neulojen
+pistoksia, kuten minä helluntaina Noronpään vainioaidalla, niin ette
+totisesti mua semmoiseen tilaan kehoittaisi. Poissa voin pysyä, jos
+haluatte, mutta jos tulen, niin teen mieleni mukaan.
+
+Tämä oli selvää kieltä, jonka kaikki ymmärsivät. Eikä siitä päätöksestä
+voinut mihinkään vedota.
+
+Sovittiin siis, että kokoonnutaan sunnuntai-iltapäivällä puolustamaan
+Ruskolan kylää, tekemättä etukäteen minkäänlaista suunnitelmaa. Laikan
+Otto kyllä antaisi sitten »paikan päällä» tarpeelliset ohjeet.
+
+Miehet hajaantuivat vähitellen kukin taholleen, vihamielisesti
+tähystellen yhä synkkenevää taivasta, joka aikoi kieltää heiltä sekä
+juhannuskeitot että nisulittuset.
+
+Laikan Oton mukana lähti Iisukin, puettuaan itsensä ensin
+rasvanahkaisiin tamineihin. Sade, joka nyt. uhkasi oikein vakavissaan,
+ei paljoakaan tulisi pystymään näihin miehiin, mutta toisin oli
+laita niiden tyttöriepujen, jotka jo keittoastioineen värjöttelivät
+leikkipaikkoihinsa piiloutuneina. Monien nuoret haaveet tulivat
+putoilemaan vesipisaroitten mukana märkään maahan.
+
+
+
+
+V
+
+
+Hoijalan Esaa oli helluntaina kohdannut kiero onni. Nujakan häväistys
+oli kovin paha paikka. Useita päiviä pysyi hänen mielensä kuohuksissa
+kuin kiehuva perunapata. Hänen sisimpänsä porisi ja pörisi niin,
+ettei kaikin ajoin tietänyt, mihin päänsä pistäisi. Työn touhussa ja
+kotiaskareissa lakkasi »perunapata» kuitenkin vähitellen pursuilemasta,
+tehdäkseen tilaa toiselle »kiehuvalle padalle». Tämä toinen kiehuttava
+liekki oli Kervilän Anna.
+
+Erittäinkin helluntain jälkeen oli Anna kartellut Esaa ja kohdellut
+häntä huomattavan kylmäkiskoisesti. Esa aavisti syyn. Annan ajatukset
+olivat kulkemassa nähtävästi toisiin suuntiin kuin mihin Esa niitä
+tahtoi johdatella. Mustasukkaisuus ja viha yhtyivät raatelemaan Esan
+sisua. Hän oli varma, että Annalla ja Otolla oli jotakin yhteistä
+ja että Otto piankin ilmestyisi Annan luhdille, rakastuneitten
+poikien tavan mukaan. Jotakin oli tehtävä! Kostettava oli noille
+kuhertelijoille niin, että tuntuisi! Mutta miten? Siinä pulma!
+
+Esa näki pirttinsä akkunasta, Kervilän asuinrakennuksen nurkitse,
+suoraan Annan luhdin portaille ja solaan. Näitä hän oli vartioinut jo
+monena yönä, väsymykseen asti, mutta Ottoa ei ollut ilmaantunut, eikä
+Esa myöskään ollut keksinyt mitään kostotemppua. Asia alkoi pahasti
+kiusata Esaa, sillä hän oli varma, että ainakin juhannuksena Otto
+ilmaantuisi. Siihen mennessä olisi jokin tepsivä juoni keksittävä.
+Näissä tuumissa hän turvautui Hoijalan itsellismieheen, ovelaan Kiepsan
+Apsaan. Yhteisistä päänpyörityksistä syntyikin vähitellen keksintö,
+joka saattoi Esan hyvätuulisena odottelemaan juhannusta, jolloin hän
+myöskin oli päättänyt vielä kerran kaikin voimin pyrkiä Annan suosioon.
+
+Kun Esa aattoiltana näki akkunastaan Annan ja Eevan lähdön, kiirehti
+hän mäelle ja lähti seuraamaan tyttöjen jälkiä. Saatuaan selville
+piilopaikan vetäytyi Esa vähän kauemmaksi, odottelemaan savun näkymistä
+tyttöjen juhannustulelta, astuakseen esiin vasta sitten, muka
+savumerkin houkuttelemana.
+
+Tyttöjen tervaslastut ja tuohet sytyttivät nopeasti pienen nuotion,
+jonka herttainen loimu ja lämpö tuottivat iloa ja riemua salaiseen
+yksinäisyyteen.
+
+Emmehän me tietenkään rupea mitään kokkaamaan, ennenkuin joku tulee? —
+kysyi Eeva.
+
+— Eihän toki! Mikä kiire meillä olisi! Täällä ei ole kiireen kierää
+eikä hätää minkäänlaista, ellei rupea satamaan. Tänne ei sovi tuulikaan.
+
+— Otammeko tuosta pinosta halkoja istuimiksi?
+
+— Otetaan!
+
+Muutamia leveitä honkahalkoja kannettiin pinosta ja asetettiin
+mättäille istuinpenkeiksi.
+
+— Niin on kuin pappilan sali! — tuumi Anna.
+
+— Taitaa olla liian hyvä — ehkä liiankin ovela kätkö?
+
+— Kuinka niin?
+
+— Eikö ole liian ovela, jos kukaan ei löydä tänne?
+
+Annan silmät pyöristyivät.
+
+— Älä nyt hyvä ihminen vielä odota! Mukanako olisi pitänyt tuoda?
+
+Tämä ajatus rupesi kovin naurattamaan. Kikatus ja huudahdukset
+kasvoivat yhä vallattomammiksi.
+
+— Rouhekopallinen pojanmukuloita mukana! — sai Anna työläästi
+huudahdetuksi naurutyrskyjen lomitse.
+
+Salaperäinen jännitys ja puuha olivat lauenneet hillittömään
+kikatukseen. Henkihieverissä tytöt tyrskivät, kyynelten tippuessa
+silmistä.
+
+Äkkiä nauru kuitenkin katkesi, sillä katajapensaan viereltä kuului
+miehen ääni.
+
+— Hyvää iltaa lisäksi! Lystiä näkyy olevan entiseltään! — sanoi Esa
+astuessaan tyttöjen majaan.
+
+— Miten löysit tänne — näin heti? — kysyi Anna, uhmaava sävy äänessä.
+
+— Mitenkö löysin? Savu ohjasi alkumatkan ja nauru lopun. Ensin näin ja
+sitten kuulin.
+
+Anna vähän leppyi, kun huomasi, että he itse, kaikesta päättäen, olivat
+piilonsa paljastaneet.
+
+— Se on tuon Eevan syy. Häntä aina niin joutavasti naurattaa, — sanoi
+Anna estääkseen pahan tuulensa näkymästä vieraalle.
+
+— Tännekö tulit päätäpahkaa? — kysyi Eeva.
+
+— Päätäpahkaa en osannut tulla, mutta teitä minä etsin ja sattumalta
+löysinkin.
+
+Mielistelevänä selitteli Esa näin tuloaan, seisoskellessaan tanakasti
+paikallaan.
+
+— Ehkä sentään luulit toisia tapaavasi, vaikka et kehtaa sanoa? — kysyi
+Anna.
+
+— Jos muita hakisin, niin lähtisin, mutta minä en aio lähteä. Se on
+merkki tuumistani.
+
+Tytöt olisivat olleet tyytymättömiä tähän tilanteeseen, elleivät olisi
+samanaikaisesti ajatelleet pikku-Villeä. He rupesivat keskustelemaan
+vieraansa kanssa, kehoitettuaan häntä istumaan halkolavitsalle.
+
+Yrittelystä huolimatta ei puhelu kuitenkaan ottanut oikein
+luistaakseen, eivätkä tytöt myöskään ryhtyneet keittopuuhiinsa, vaikka
+Esa koetti kautta rantain siihen kehoitellakin.
+
+Kun keskusteluaiheet uhkasivat vähitellen tyyten loppua, porhalsi
+pelastava enkeli pikku-Villen hahmossa esiin ryteiköstä, että pensaat
+kahisivat.
+
+— Joko sinäkin, vekara, tuossa iässä kuljeskelet tyttöjen
+juhannustulilla? — ärjäisi Esa tyytymättömänä.
+
+— Jo! — sanoi pikku mies hölmistyneenä, nauliintuen neuvottomana
+paikalleen. Hän oli ällistynyt vastaanotosta eikä tietänyt miten
+menetellä. Tyttöjen kireä mieliala laukesi riemuisaan nauruun.
+
+Loukkaantuneena aikoi pikkumies pelastaa kunniansa ja kääntyi vikkelään
+pakoon. Anna kuitenkin saavutti hänet nopeasti, katajapensaan takana.
+Supateltuaan hetken palasivat molemmat nähtävästi kaikessa ystävyydessä.
+
+— Ville ei lähde, ennenkuin on saanut osansa juhannuskeitosta. Pannaan
+nyt, Eeva, kiireesti pata tulelle, koska tulee muitakin vieraita! —
+jutteli Anna touhuisasti.
+
+— Kuka tulee? — kysyi Eeva ja rupesi hätiköimään astioitten parissa.
+
+— Loukkulan poikia on tulossa, kertoi Ville.
+
+— Ketähän loukkulalaisia, näitkö? — kysyi Esa nousten seisomaan.
+
+— Ainakin oli Laikan Otto heidän seurassaan! — kiirehti Anna
+selittämään.
+
+Esa pisti piipun taskuunsa ja kiristi nahkavyötään.
+
+— Jokohan nuo ryökäleet löytäisivät tänne? — murisi Esa, saadakseen
+tekosyyn kääntyä katselemaan katajapensaan taakse.
+
+Tämä oli jumalattoman ilkeä paikka Esalle. Mistä nyt keksisi syyn
+pakenemiseen? Lähteä vain ilman muuta, loukkulalaisten pelosta,
+tuottaisi ikuisen häpeän ja naurun. Neuvottomana Esa kynsäisi
+korvallistaan, sillä ajatus tenäsi vastaan eikä suostunut keksimään
+mitään.
+
+Kun kuitenkin hätä on suurin, on apukin lähin. Pelastava enkeli
+porhalsi taas esille, mutta tuhat kertaa julmemmasti kohisten kuin
+pikku-Villen pensaitten rapsutus äsken. Vuolaana virtana kuin saavista
+kaataen syöksyi kauan uhannut sade heidän niskaansa.
+
+Tytöt vetäytyivät Villen kanssa kuusen suojaan, mutta Esa kiirehti
+lähtöä.
+
+— Taitaa olla paras mennä vaihtamaan sadepuku ylleen! — kuului Esan
+ääni männiköstä.
+
+Tytöt eivät voineet olla nauramatta, vaikka vesitulva teki kauheata
+tuhoa ja hävitystä heidän haaveittensa raunioilla. Juhannustulikin
+sammui kuin merkiksi siitä, että sammuneet olivat kaikki kauniit
+mielikuvatkin.
+
+— Ei täällä ole enää mitään tekemistä! Lähdetään kiireenvilkkaa kotia!
+Kokoa, Ville, padat ja pannut tuohon koppaan ja kuljeta tietä myöten!
+Koppa mukana et voi päästä kivisen ja kantoisen halmeen poikki! Me
+Eevan kanssa viemme muut tavarat.
+
+Näin komenteli Anna valmistautuen kiireelliseen pakoon.
+
+Kylien välisellä taipaleella tapasi sama äkillinen vesitulva Oton ja
+Iisun.
+
+Taisipa mennä likkojen littuset ohi suun tältä juhannukselta! —
+pahoitteli Iisu. — Pitäisiköhän pyörtää takaisin?
+
+— Akka tieltä pyörtää! Onhan luhdeissa vesikatot. Me uimme nyt vain
+Kervilää kohti kuin sorsanpoikaset.
+
+— Minä kuitenkin poikkean tuohon lähimpään taloon, luulen, että
+lakissani jokin sauma vuotaa. Lähetä hakemaan sitten sinne, missä olet!
+
+Näin huusi Iisu poiketen lähimmän talon porttikatokseen.
+
+Otto jäi astelemaan rauhallisesti, välittämättä sateesta tuon
+taivaallista.
+
+Männiköstä tuovaa peltotiepahaista myöten rämpi pieni pojan naskali
+maantietä kohti, kantaen vähäistä koppaa vuoroin toisessa ja toisessa
+kädessä.
+
+Otto tunsi poikasen Kervilän paimenpojaksi ja nähtyään kopan
+sisällyksen arvasi heti, mistä poika oli tulossa.
+
+— Ahaa! Joko sade ajoi metsänväen karkuun? — kysyi Otto pojalta.
+
+— Jo! — läähätti Ville.
+
+— Kervilän Annan koppaako sinä kannat?
+
+— Niin!
+
+— Annas tänne ryönä! Minä vien sen Annan luhtiin. Noin! Raskaskin
+tämä on sinulle. Laputa sinä nyt nopeasti saunan parveen vaatteitasi
+kuivaamaan!
+
+— Sanotkos sitten Annalle, että otit kopan minulta väkisin?
+
+— Sanon, sanon! Painahan lipetiksi nyt vaan. Sinähän olet jo märkä kuin
+suoporras.
+
+Oton nauraessa lähti poika tyytyväisenä aika vilkettä kippaamaan mäen
+sivua Kervilän saunaa kohti.
+
+Otto oli mielissään, kun oli saanut tikusta asian mennäkseen
+suoraa päätä Annan luhdille. Tämä pieni asian tapainen oli sentään
+parempi kuin tyhjät kädet, sillä Annan luhtiin ei voinut päästä
+salavihkaisesti. Vaikka minkäänlainen salakähmäisyys ei ollenkaan
+ollut Oton luonteen mukaista, niin koko talonväen huomio sentään vähän
+ujostutti reiluintakin luonnetta.
+
+Kervilä oli rakennettu, samoin kuin Parrilakin ja Laikka, vähän
+erikseen yhteisestä kylärykelmästä, vaikka vanhanaikaisempaan tapaan.
+
+Asuinrakennusta vastapäätä, mies- ja karjapihan takana, oli iso
+lankkuportti, jonka molemmilla sivuilla ja yllä oli heinä- ja
+rehusuojia sekä halkovajat porttipielissä. Nämä vastakkaiset
+rakennukset olivat pihojen päätyinä. Toisella sivustalla oli
+»ylistupa», vaarin pirtti, maitokamari, kota ja navetta, toisella
+taas varastoaitat luhteineen, ratasvajat ja tallit. Tämä pitkulaiseen
+neliöön rakennettu ala ei ollut enää entisajan mallin mukaan aivan
+umpinainen. Asuinrakennuksen molemmissa päissä alkoivat sivurakennukset
+vasta parin sylen päästä, jättäen nurkkauksiin veräjäaukot. Tällaisesta
+rakennustavasta oli siis jo hävinnyt rosvojen pelko. Karja taas
+voitiin turvata pedoilta siten, että kesäajaksi pantiin miespihan ja
+karjatarhan välille korkea lauta-aita.
+
+Täten oli asuinrakennuksen nurkitse valittavana kaksi tietä miespihaan.
+Otto valitsi tietysti sen, joka varastoaittojen sivua johti
+luhtiportaille, ettei tarvinnut kulkea yli pihan.
+
+Suotta oli varoa, sillä isäntäväki oli sateen vuoksi jo nukkumassa ja
+muu väki oli omilla matkoillaan, mikä missäkin.
+
+Kiepsan Apsa kuitenkin näki, kun Otto nousi luhdin solaan. Apsa oli
+jäänyt vartioimaan, Esan muuttaessa kuivaa pukua ylleen.
+
+Anna oli jo ehtinyt muuttaa toiset vaatteet, kun Otto astui luhtiin.
+
+— Tuletko sinä tällaisessa ryöpsinässä, johon hyvä ihminen ei aja
+koiraansakaan? — kysyi Anna hämmästyneenä, mielihyvän kuitenkin
+vilahtaessa silmänurkassa ja suupielessä.
+
+Otto nauroi vallattomasti.
+
+— Tulin lupaukseni mukaan littusia syömään. Mutta niiden sijaan sainkin
+vain kanniskella tätä koppaa.
+
+— Mitä siinä on?
+
+— Eiköhän siinä mahda olla Kervilän keittoastioita.
+
+Annan silmät pyöristyivät, kuten aina hänen hämmästyessään.
+
+— Ei-i! Ville tuo meidän astiat.
+
+— Niin! Ville juuri. Mutta hän käski minun sanoa, että Laikan Otto
+ryösti astiat ja ajoi pojan saunan parveen vaatteitaan kuivaamaan.
+
+Tarkasteltuaan koppaa ja sen sisällystä purskahti Anna nauramaan.
+
+— Ja nisulittusiako sinun nyt sitten pitäisi saada vaivastasi?
+
+— Eihän toki! Emmehän nyt sentään voi tehdä tulta luhtisi lattialle.
+
+Anna kertoi ruoti-Tiinan kahvinkeitosta ja Eevan nisupullista, jotka
+Eeva tuo tullessaan, kun tulee pukua muuttamasta.
+
+— Nyt ei ole muuta tehtävää kuin istua ja odotella Eevan tuloa. Istu
+tuohon minun kirstuni kannalle! Siinä on sulle tarpeeksi tilaa, —
+naureskeli Anna.
+
+Heidän naureskelunsa oli iloista ja rupattelunsa kovaäänistä, sillä
+sade pieksi hurjasti tuohista vesikattoa, joka rämisi ja paukkui kuin
+rumpu, pakottaen keskustelijat toisinaan melkein huutamaan.
+
+Tämä ryskinä esti heitä kuulemasta sitä hiljaista rakennus-ahertelua,
+jota luhdin solassa hommailtiin.
+
+Esa ja Kiepsan Apsa olivat edeltäpäin valmistaneet kepposensa niin,
+että kaikki kävi käden käänteessä. Vanha, honkainen pöydänkansi
+oli varattu luhdin oviaukon tukkeeksi, ja sitä tukemaan nostettiin
+luhtiporras. Otettujen niittojen mukaan tarvitsi se kuitenkin pari
+kiilaa, ennenkuin leveys riitti pöydän kannesta solan ulkoseinään.
+Portaan yläpäätä kannattamaan sidottiin köysi kattotuolin sorkkaan.
+Näin oli kestävä telkilaitos valmis, ja miehet hyppäsivät solasta
+pihaan luipahtaen nopeasti Hoijalan suojiin nukkumaan ja odottelemaan
+sitä iloa, minkä luhdissa yöpyneet tuottaisivat talolle, kylälle jakoko
+pitäjälle. Esan kosto oli ilkeydessään aivan suurenmoinen. Vaikka Eeva
+tulisi takaisinkin Annan luo, kuten Esa aavisti, ei hän kuitenkaan
+ilman apua voisi rakennetta purkaa. Kylä saisi varmasti tapauksen
+tietää!
+
+Esa ei ollut koskaan ajatellut, että kohtalo sekaantuisi tällaisiin
+luhtijuttuihin, mutta nyt, kun sade tuli avuksi hälventäen hänen
+toimintansa kolinan, hän oli varma, että kohtalo oli häntä avustanut.
+Siksi hän meni hyvin tyytyväisenä nukkumaan.
+
+Vaaran aavistusko vai Eevan liiallinen viipyminen lienee saattanut
+Annan mielen rauhattomaksi? Vaikea tietää, kumpiko. Ei hän ajatellut
+mitään syitä, mutta, hän tunsi itsensä levottomaksi.
+
+— Enköhän sentään mene jo noutamaan kahvipannua? Entä jos Tiina onkin
+nukahtanut! — huudahti hän äkkiä, kesken metsäseikkailujuttuamista.
+
+Tämän sanottuaan Anna tempasi luhdin oven auki, mutta — voi kauhistus!
+Mikä siinä oli? Seinä! Hän tölmäsi siihen molemmin käsin. Turhaa!
+
+— Otto! Mikä tämä on? — parkaisi Anna.
+
+Otto kääntyi ympäri ovea kohti, ja ensimmäinen silmäys riitti
+toteamaan, että aukko oli tukittu.
+
+— Joku on meidät sulkenut tänne! — huusi Anna ja rupesi vapisemaan.
+
+— Olehan nyt rauhallinen! Ymmärrät kai, ettei tällaiseen hiirenloukkuun
+voi miestä sulkea! — sanoi Otto levollisesti ja meni tutkimaan
+oviaukkoa.
+
+Hän työnsi ensin hitaasti ja raskaasti, kaikin voimin, mutta telki ei
+antanut perään. Se oli luja kuin seinä. Sitten hän rusautteli sitä
+olkapäällään, nopeasti ja voimakkaasti, muutamia kertoja. Vain pieni,
+vähäpätöinen loksahdus kuului.
+
+— Ihmispainoa siellä ei ole takapuolella, kuten luulin. Se on teljetty.
+Tuoksahdukset sen ilmaisevat.
+
+Anna ei jaksanut enää seistä. Hän vaipui istumaan sänkynsä laidalle.
+
+— Voi herran tähden! Kuinka nyt käy?
+
+Otto tarkasteli visusti seiniä ja kattoa, iloisen hymyn leikkiessä
+huulilla.
+
+— Niin, tottakin! Se kahvi on kai heti haettava, ettei ehdi jäähtyä!
+
+Anna katsahti Ottoa. Tämän levollisuus ja leikkisyys tyynnytti hänen
+pamppailevaa sydäntään.
+
+— Eikö tämä sitten ole ylivoimaista? Voiko täältä päästä pois?
+
+— Jos minä otan tuon tukevan vaateorren, niin kymmenessä minuutissa
+hajoitan koko katon —
+
+— Niin — ja täällä on nuoria, joita myöten kiipeämme alas! — huudahti
+Anna, hypähtäen kevyenä sänkynsä laidalta.
+
+— Ei, ei, Anna! Emme me halua tehdä mitään ilkivaltaa. Jätetään kaikki
+rikkomiset viimeiseen nippaan! Minä en lystin vuoksi suo Hoijalan
+Esalle sitä iloa, että tärvelisin ihmisten taloja ja rakennuksia.
+
+— Esako, julmettunut, tämän on tehnyt? Mistä tiedät?
+
+— Arvaan. Esa tietää, että olen täällä.
+
+— Voi minua onnetonta, joka valehtelin hänelle sinun tulostasi,
+saadakseni hänet poistumaan juhannustulelta. Muistatko kun kerroin?
+
+— Muistan. Mutta ei siinä valhetta tarvittu. Kun vilkaisin taakseni
+luhtisi solasta, ennenkuin astuin tänne sisään, näin jonkun seisovan
+Hoijalan pirtin akkunassa. Esa tietää, että minä olen täällä.
+
+Tehdessään havaintojaan jutteli Otto vilkkaasti, saadakseen Annan
+pysymään rauhallisena.
+
+Tutkiessaan permantoa vihelsi Otto äkkiä ja rupesi nauramaan.
+
+— Saako tuon ala-aitan lukon sisäpuolelta auki?
+
+— Saa kun työntää salvan lukon sisään!
+
+— Sitä ajattelinkin!
+
+— Mitä?
+
+— Minä luulin ensin, että luhdin permantopalkkien päät olisivat
+upotetut seinän sisään, kuten tavallisesti, mutta nämä honganpuolikkaat
+lepäävätkin niskojen päällä. Katso itse!
+
+Permantopalkkien sivujen välinen rako oli kuitenkin siksi kapea, että
+sitä täytyi vähän laajentaa. Otto otti veitsen tupesta ja vetäisi pari
+pientä lastua kahdesta vierekkäisestä palkista.
+
+— Siirrähän tällä aikaa nuo märät vaatteesi vartaalta ja anna varras
+minulle!
+
+Anna heitti vaatteet orrelle ja odotti varras kädessä, kun Otto tutki
+tarkasti molemmat palkin reunat, etteivät ne mistään kohdasta olisi
+pahassa likistyksessä ja estäisi nostamista. Kun sellaista ei näkynyt,
+nousi Otto ja rupesi teroittamaan vartaan päätä.
+
+— Minä luulen, että tämä kestää. Mutta jos ei kestä, niin sitten
+teroitan tuon orren.
+
+— Eikö se ole liian pitkä?
+
+— On, melkein. Se olisi katkaistava. Mutta koetetaan ensin tätä. Ota
+toinenkin varras!
+
+— Ei ole toista.
+
+— No, sama kai tuo. Eihän tästä niin suurta vahinkoa ole.
+
+Otto piirsi, kalikan mitalta, puukolla uurteen vartaaseen ja taittoi
+sen polveaan vastaan, teroittaen sitten toisenkin kappaleen.
+
+— Ota tämä ja syötä alle, kun minä nostan!
+
+Vartaan pää ei sentään katkennut, kun sitä varovasti käyteltiin, sillä
+paksut palkit olivat kuivia ja keveitä. Pian oli palkki niin korkealla,
+että Otto voi käsin tarttua sen reunoihin.
+
+Nyt oli vaikein työ jäljellä. Otto selitti tarkoituksensa. Hän tahtoi,
+että palkki jäisi syrjälleen, jotta sen alhaalta voisi taas sijoittaa
+paikoilleen.
+
+Annakin riemastui asiasta. Hehän katoaisivat teljetystä huoneesta kuin
+tuhka tuuleen, kuin noitavoimalla.
+
+— Onko täällä ainuttakaan rautanaulaa?
+
+— Ei ole.
+
+— No, sitten veistän puunaulan. Mutta eikö seinissä ole? Etsipäs!
+
+Anna etsi ja löysi parikin ovipielestä. Hänen hyppysensä eivät niitä
+kuitenkaan saaneet irti.
+
+Nyt veisti Otto pari korttelin mittaista, teräväpäistä puupalikkaa,
+käänsi lattiapalkin kyljelleen ja pani tukipalikat pysyttelemään
+palkkia paikoillaan.
+
+— Hyppääpä nyt alas, tuon lihatiinun päälle! — sanoi Otto.
+
+— Minne me sitten menemme?
+
+— Ulos avaraan maailmaan.
+
+— Niin — mutta —
+
+— Niinkö, että Eevalla on nisupullia ja sinulla kahvia?
+
+— Niin.
+
+— No, mennään sitten Tarilan luhtiin.
+
+— Odota. Minä otan täältä mukaani kaikki, mitä tarvitsen.
+
+Nopeasti oli Anna valmis, laskeutui alas ja otti vastaan tavaransa.
+
+Otto puhdisti lastut taskuunsa, heitti vartaanpätkät nurkkaan, irroitti
+rautanaulan seinästä ja löi sen kiinni palkin reunaan, kiertäen
+nuoranpätkän naulan ympäri. Sitten hän laskeutui alas hyvin varovasti,
+sillä ainoastaan tikku-tuet olivat palkin tasapainoa hoitamassa.
+
+Päästyään tiinun kannelle veti Otto varovasti nuorasta, ja palkki
+kallistui jytisten, melkein oikealle kohdalleen. Pari pientä työntöä
+alapuolelta asetti sen aivan entiselle paikalleen. Sitten Otto repäisi
+nuoranpätkän irti ja oli valmis poistumaan Annan seurassa.
+
+— Odotahan vähän! — sanoi Otto. — Minä kurkistan, näkyykö Hoijalan
+ikkunoissa vartijoita.
+
+Tarkastus teki rauhoittavan vaikutuksen. Ketään ei näkynyt.
+
+— Mene nyt nopeasti noutamaan avain, että voimme lukita oven jälkeemme.
+
+Anna livahti sisään asuinrakennukseen, Oton ottaessa selvää
+telkeemisvälineistä. Koko rakenne vaajoineen ja köysineen ilmaisi
+täydellisesti, että keksinnön toteuttaminen oli edeltäpäin tehtyjen
+valmistuksien tulos.
+
+Oton silmät iskivät tulta hänen vilkaistessaan Hoijalaan päin. Katse
+olisi ennustanut Esalle turmiota, mutta se lieventyi, kun Anna
+ilmestyi lukitsemaan ovea ja samassa kiepahti viemään avainta takaisin
+paikoilleen.
+
+Otto pakotti kuohuvan mielensä tasaantumaan. Ei kukaan saisi tietää
+tapauksesta mitään. Asia oli käännettävä siten, ettei Anna milloinkaan
+ole ollut hänen kanssaan luhtiin suljettuna. Esa saakoon naurajat
+syyttäjikseen turhasta touhustaan. Annan tähden päätti Otto armahtaa
+Esaa — tämän kerran.
+
+Kun he sitten kulkivat Tarilaa kohti, tekivät Otto ja Anna yksimielisen
+sopimuksen.
+
+— Tarilaan menemme sen tähden, että sinun luhtisi katto vuoti. Sinne ei
+voitu jäädä hetkeksikään.
+
+— Niin! Se vuoti vallan taitamattomasti! — nauroi Anna
+
+Samassa tuli Eeva heitä vastaan.
+
+— Minä annan sulle tämän pannun, Eeva! Minä menen tuosta naapurista
+noutamaan Iisua. Tulemme sitten yhdessä.
+
+Otto meni naapuritaloon, ja tytöt poikkesivat lähimmästä
+»pikku-linkkusimesta» pitkään solaan, joka johti Tarilan pihamaalle.
+
+Iisu oli tavannut Jartun Kallen, ja he tulivat kujalla Ottoa vastaan,
+matkalla Kervilään.
+
+Otto kertoi heille lyhyesti vuotavasta katosta ja siirtymisestä
+Tarilaan. Hetken päästä nousivat pojat portaita Eevan luhdin solaan.
+
+Toisten mentyä sisään istahti Iisu, hyvää iltaa sanottuaan, luhdin
+kynnykselle, selkä luhtiin päin, ja rupesi riisumaan toista saapastaan.
+
+Pojat naureskelivat ja tekivät vallatonta pilaa Iisusta, joka ei muka
+uskaltanut tulla tyttöjen luhtiin narisaappaat jalassa.
+
+— Kyllä minä uskallan, mutta toinen kantapää on märkä. Täytyy katsoa,
+onko vettä saappaassa.
+
+— Mahdoit jättää rajat kotia näin juhannuksena! — pilaili Jartun Kalle.
+
+— Ei minun saappaani vuoda.
+
+— Mikä sitten vuotaa?
+
+— Sanoin jo matkalla Otolle, että lakissani on reikä.
+
+— Siitäkö on vuotanut saappaaseen? — kysyttiin kilvan.
+
+— Siitä!
+
+Hillitön nauru saattoi seuran heti kotiutuneeksi. Kiusallinen ujous
+oli pyyhitty pois, ja kahvi juotiin hilpein mielin ja huolettomasti
+rupatellen.
+
+Tytöt saivat lahjansa ja olivat ihastuksissaan. Syytä olikin, sillä
+jokainen poika antoi lahjan kummallekin tytölle. Niitä karttui
+kokonaista kolme! Mikä riemu! Siinä palmikko- ja otsanauhoja, siinä
+helmiä, solkia ja rintasokerikimpaleita!
+
+Kun Iisu, joka oli suurin kahvijuoppo, oli tyhjentänyt kymmenennen
+kuppinsa, jättelivät pojat hyvästi. Olikin jo aika, sillä sade oli
+tauonnut ja itäinen taivaanranta teki vaalenemistaan.
+
+Otto pusersi hyvästellessään Annan kättä ja katsoi merkitsevästi
+silmiin.
+
+— Nuku sikeästi talviteloillasi, aivan kuin ei vuotavaa luhtia ja
+sateista juhannusaattoa olisi ollutkaan.
+
+— No, kyllä meluta saadaan, ennenkuin minä herään! — nauroi Anna.
+
+
+
+
+VI
+
+
+Aikamoinen melu siitä nousikin, kun Kervilän väki aamulla ilmaantui
+kartanolle.
+
+Isäntä tuli herättämään Annaa ja kysymään, miksi hän ei ollut nukkunut
+luhdissaan.
+
+— En mennyt sinne ollenkaan. Minusta tuntui, että katto aikoi ruveta
+vuotamaan.
+
+— Missä olit illalla?
+
+— Tarilan Eevan luona. Siellä olivat myös Parrilan Iisu, Jartun Kalle
+ja Laikan Otto.
+
+— Etkö nähnyt millainen on luhtisi sola, kun tulit kotia?
+
+— En katsonutkaan. Mitä siellä on?
+
+— Tule katsomaan!
+
+Anna pukeutui nopeasti ja juoksi pihamaalle. Sinne oli kerääntynyt
+väkeä jo muistakin taloista.
+
+— Joku sinne on teljetty. Sehän on selvää! Kuka houkko olisi tyhjää
+luhtia noin pönkittänyt? — sanoi hyvin viisaasti pikku-Ville,
+laitellessaan paimenkonttiaan kuntoon.
+
+Onneksi sattui Anna vilkaisemaan Hoijalaan päin ja näki Esan ja Apsan
+rientävän taloa kohti.
+
+Anna pujahti nopeasti pirttiin kurkistellakseen ikkunan syrjästä.
+
+— Riensimme katsomaan, kun näin paljon on väkeä koolla. Mitä on
+tapahtunut? — uteli Esa.
+
+— Joku on teljetty luhtiin! vastattiin monelta taholta.
+
+— Antaisko heidän kiusaantua siellä iltaan asti? — myhäili isäntä.
+
+Hän aavisti, että tässä oli jokin kepponen, josta Anna kyllä oli
+selvillä, koska oli livahtanut tiehensä.
+
+— Älä kiusaa! Päästä juhannuspari pinteestä! — sanoi Esa ilkamoivasti.
+
+— Kenen siellä luulet olevan? — kysyi isäntä.
+
+— Eikös se ole Annan luhti? Kaipa hän on kotonaan!
+
+Esan vahingoniloa loistava naama ei jäänyt isännältä huomaamatta.
+
+— Olisikohan Anna siellä yksin? — epäili isäntä.
+
+Apsa rähähti nauramaan.
+
+— Mitä naurat?
+
+— Harvoin kai tytöt ovat yksin juhannusaatto-iltana. Anna avata, niin
+näet!
+
+Tämä keskustelu oli tapahtunut vähän syrjässä, niin etteivät ne, jotka
+olivat huomanneet Annan, kuulleet sitä.
+
+— Menkää, miehet, tyhjentämään sola, että päästään selvyyteen! —
+määräsi isäntä ripeästi, kun heidän luokseen tuli muutamia kyläläisiä.
+
+Pari miestä kiipesi nurkkaa myöten solaan ja alkoivat irroittaa telkiä,
+mikä olikin tehty käden käänteessä.
+
+— Laskekaa portaat paikoilleen ja heittäkää muu roju maahan! — käski
+isäntä.
+
+— Herättäkää nyt sitten ne, jotka niin sikeästi nukkuvat! — virnuili
+Esa.
+
+— Tehkää niin! — myönsi isäntä:
+
+Väkijoukon uteliaisuus oli kohonnut huippuunsa. Kaikki tuijottivat
+ovea, josta miehet astuivat sisään.
+
+Tällöin kulki Anna pihan poikki maitokamaria kohti.
+
+— Mitä ihmettä nuo miehet tekevät minun luhdissani? — huusi Anna.
+
+Esa ja Apsa kääntyivät hölmistyneinä kysyjää kohti. Heidän naamansa
+ilmaisivat heidän suuren pettymyksensä, ainakin isännälle, joka piti
+heitä silmällä.
+
+— Ei täällä ole ristin sielua! — huusi mies luhdin ovelta.
+
+— Sitten on katossa reikä! Se on vissi se! — hätäili Esa.
+
+Mies meni takaisin tutkimaan.
+
+— Miksi pitäisi meidän katoissa olla reikiä? — kysyi isäntä hymyillen.
+
+Mitenkä ne sitten olisivat paenneet?
+
+— Ketkä?
+
+Terävä kysymys saattoi Esan hämilleen.
+
+Miehet ilmaantuivat luhdista solalle. Toinen nauroi leveästi.
+
+— Ei täällä ole muuta reikää kuin oven läpi.
+
+— Ehkä sängyn alla on piilossa joku! — arveli pikku-Ville.
+
+— Ei ole sängyn älläkään reikää! — sanoi mies nauraen ja seurasi
+toveriaan portaita alas.
+
+Väkijoukko naureskeli ja alkoi vähitellen hajaantua.
+
+Isäntä viittasi Esan syrjemmälle ja puhutteli häntä hiljaa.
+
+— Kuulehan, Esa! Muista, että tämä on viimeinen kerta, kun sinä teet
+naurujuttujasi Kervilän mailla, muuten sinulle käy hullusti, niin
+naapuri kuin oletkin!
+
+Uhkauksen suorasukaisuus oli niin hämmästyttävä, että Esa jäi
+hölmistyneenä ja sanattomana seisomaan paikalleen isännän mennessä
+rauhallisesti pirtin kuistia kohti.
+
+Pikku-Ville oli kiepahdellut vähän siellä ja täällä, joten hän oli
+kuullut isännän uhkauksen. Nyt hän jo kertoili oikealla ja vasemmalla,
+että Esa oli telkeemisen tekijä. Tietoviisaana kuiskaili Ville näitä
+salaisia asioita uteliaille kuulijoille.
+
+Saatuaan kontin selkäänsä, paimentorven ja karjaruotaman käsiinsä,
+Ville kohotti tanotorven huulilleen ja puhalsi iloisen paimenlurituksen
+merkiksi siitä, että kylän karjan oli aika kokoontua korpikujan
+veräjälle. Toisten talojen paimenet vastailivat vähin erin. Reippaat
+paimenhuijaukset kaikuivat iloisina huomenhuutoina ympäri kylää, ja
+kilkattavat karjakellot sekoittivat monet äänensä räystäspääskysten
+leperteleviin liverryksiin. Tarhavarpuset pyrähtelivät
+vikkelinä parvina juhannusaamun kuulakassa ilmassa, riemuiten
+perintöoikeuksistaan poistuvan karjan suurusjätteisiin. Luonto iloitsi,
+ja Kervilän pihalta lähtevä väki hymyili. Juhannusaamu oli alkanut
+hyvin iloisesti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sateen tähden oli juhannusaatto luiskahtanut kuin ohimennen. Noronpään
+miehiä oikein harmitti. Tuon yhden illan ikävyyden sentään voisi
+jotenkin kestää, jos olisi jonkinlaista metakkaa tiedossa täksi
+päiväksi tai edes huomiseksi, sunnuntaiksi. Mutta minkäänlaista toivon
+kipinää ei näkynyt mistään. He eivät vielä juhannusaamuna tietäneet
+mitään ruskolalaisten sopimuksesta loukkulalaisten kanssa, sillä
+helluntaiyöstä asti olivat he ja loukkulalaiset vieroksuneet toisiaan.
+
+Kun sitten kirkkoväeltä saatiin kuulla, mikä sopimus oli tehty Parrilan
+pirtissä juhannusaattona, tunsivat noronpääläiset loukkaantuneensa
+hyvin syvästi. Heidät oli sivuutettu! Aikoivatko loukkulalaiset täten
+kurittaa koko kylää tuon Esa-riiviön tähden? Ei totisesti! Ei tämä
+käynyt!
+
+Innokkaimmat raittipukarit olivat unohtaneet kiekonheittämisenkin ja
+kokoontuneet juhannuspäivällisen jälkeen Kervilän pirttiin jutustamaan
+asiasta, joka oli kovin tärkeä, sillä se koski Noronpään mainetta ja
+asemaa kyläkuntien keskinäisessä arvossa, varsinkin sen jälkeen kuin
+Loukkula ja Hotikkala olivat, ihan Noronpään nokan edessä, ruvenneet
+suosiollisiin suhteisiin.
+
+Muutaman sanan pituisia, innostuneita puheita pidettiin paljon. Ne
+eivät tosin suurtakaan valaistusta asialle antaneet, mutta ei se
+ollut tarpeenkaan, sillä selvillähän tästä oli joka mies. Yhdessä
+loukkulalaisten kanssa piti päästä »leipomaan» kappelilaisia! Se oli
+pääasia ja selvä kuin itse juhannuspäivä!
+
+Kervilän isäntä istui isäntäpaikallaan, pöydän takana, ilmeisesti
+hartaana kuuntelijana.
+
+Isäntävalta oli suuri ja tinkimätön. Vastoin isännän tahtoa ei,
+ainakaan siinä pirtissä, voitu mitään päätöstä tehdä, joten tämä
+isäntävalta edusti jonkinlaista puheenjohtajaa tai vieläkin mahtavampaa
+— melkeinpä päällikön voimaa ja valtuuksia.
+
+Tavallisesti antautuivat kylän miehet vapaaehtoisesti maltillisimman,
+rohkeimman ja viisaimman isäntämiehen ohjattaviksi. Tämä ohjaus
+tuli tavallisesti ikäänkuin sivultapäin ja aivan vaatimattomassa
+muodossa. Sellainen suurivaltainen isäntämies Noronpäässä oli Kervilän
+isäntä, samoin kuin Parrilan Iisu oli Koukkulassa ja Jartun Heikki
+Hotikkalassa. Nämä viimemainitut olivat saaneet tämän arvonsa, vaikka
+olivat naimattomia, aivan kuin huomaamatta, isänperintönä, samaten
+kuin talonsa hallinnonkin. Pilailijat sanoivat, että Iisun valta
+johtui Parrilan isosta pirtistä, jota aina pidettiin loukkulalaisten
+yhtymäpaikkana. Vakavasti puhuttaessa myönnettiin empimättä, että
+Koukkulan valta oli Laikan Oton käsissä.
+
+Tällainen asiain järjestely, joka oli syntynyt vaistomaisesti, olevien
+olojen pohjalla, ilman pienintäkään pakollisuuden tai suunnittelun
+tuntua, tuli sittemmin, kun tappeluaikakautta ruvettiin rauhoittamaan,
+arvaamattomaksi tueksi virkamiesten ponnistuksille.
+
+Nyt vielä ei sellaisesta rauhoittamisesta kuitenkaan ollut paljoakaan
+aavistusta, joten intoa uhkuvat miehet pitivät aikamoista suukopua
+Kervilän pirtissä.
+
+Puheen hälinä vaikeni kuitenkin pian, kun huomattiin, että Kervilän
+isäntä halusi saada äänensä kuuluville.
+
+— Minä ymmärrän kyllä, että te haluatte mennä puolustamaan Ruskolaa
+kappelilaisia vastaan. Se on oikein! Mutta eihän teitä ole pyydetty.
+
+Eikös tarjottu apu mahda kelvata?
+
+— Entä jos ei kelpaa?
+
+Miehet katselivat toisiaan, kyhnien korvallistaan. Isäntä jatkoi
+hiljaisesti jutteluaan.
+
+— Elleivät Hoijalan Esan turmiolliset aikeet olisi sattuneet tielle
+helluntaina, niin välit olisivat nyt selvät.
+
+Tästä syntyi aikamoinen mökä. Esa sai niin hirmuisen syytöstulvan
+niskaansa, että kyllä olisi ollut kestämistä, jos olisi ollut läsnä.
+Pahasti jo vääntyi Kiepsan Apsankin naama, pelkästä myötätunnosta.
+
+— Kaikki sanovat vielä lisäksi, että viimeöinen ansa meidän luhdin
+solassa oli asetettu Laikan Ottoa varten. Ei ihme, jos meitä nykyään
+katsellaan karsaasti Loukkulassa.
+
+— Esan syytä kaikki! Hänen tepposensa tekevät nuuskaa koko kylästä, jos
+tätä jatkuu! — huusi muuan äkäisesti.
+
+Melu ja sadattelut alkoivat uudelleen.
+
+— Tehdään heti paikalla sovinto loukkulalaisten kanssa! — huudettiin
+pariltakin taholta.
+
+Isäntä heilautti piippunsa vartta merkiksi, että hän halusi jatkaa.
+
+— Sovinto on hyvä asia. Sitä minäkin kannatan. Mutta kenen kanssa
+aiotte sopia? Parrilan Iisun ja loukkulalaistenko? Lorua! Siitä ei tule
+mitään! Ilman Laikan Oton suostumusta ei ikinä saada aikaan sovintoa,
+eikä tappeluakaan. Sen mahdatte tietää. Näissä asioissa on yksi Oton
+sana yhtä paljon kuin pari kolme kyläkuntaa.
+
+Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Muuan uskalsi mennä juomaan
+vaarinkaljaa pöydällä olevasta tuopista, mutta hän koetti kulkea
+varpaillaan, estääkseen saappaitten nirskumista, mikä siitä vain yltyi.
+Laskettuaan tuopin pöydälle arveli mies, että kai on sanottava jotakin,
+koska munienkin on tullut näin huomion esineeksi.
+
+— Laikan Otto on hyvä mies, hänen kanssaan voi sopia vaikka minkämoinen
+syyllinen, jos vain tunnustaa syyllisyytensä. Menköön Esa sopimaan! —
+sanoi mies.
+
+Ehdotus oli jotenkin outo ja hämmästyttävä. Se sieti vähän rykimistä
+ja lakin työntämistä taaksepäin. Katseltiin ehdottajaa ja öräiltiin,
+ikäänkuin olisi punnittu, minkälainen mies oli tuon ajatuksen takana.
+
+— Minäkin uskon, — sanoi isäntä, — että asia selvenee heti, jos Esa
+menee, muutaman miehen mukana, sopimaan Oton kanssa.
+
+Isäntä korosti erikoisesti sanoja »muutaman miehen mukana», katsoen
+samalla tarkoittavasti joihinkin kylän voimakkaimpiin miehiin.
+
+Nämä ja useimmat muutkin ymmärsivät heti, että Esa oli pakotettava
+tähän tekoon, jos ei hyvin puhein suostuisi.
+
+— Ei Hoijalan Esa ikinä tule pyytämään sovintoa Laikan Otolta! Se on
+vissi se! — kirkaisi Apsan ääni nurkasta.
+
+Mutta se oli ajattelematon lause. Oli kuin seipään pistos
+muurahaispesään. Tämä pieni vastalause puhalsi leiskuvaksi liekiksi
+sen tyytymättömyyden Esaa kohtaan, mikä oli kytenyt huomaamattomana
+kipinänä ajatusten uumenissa.
+
+Huudahdukset, vaatimukset ja uhkaukset alkoivat myllertää miesjoukossa.
+Apsa huomasi tämän, painoi lakin tiukempaan ja aikoi pujahtaa ulos
+ovesta, mutta eräs vankka käsi tarttui häntä olkapäähän ja heilautti
+hänet entiselle paikalleen.
+
+— Vai karkaisit kertomaan Esalle mitä täällä jutellaan ja harkitaan,
+junkkari!
+
+— Ei kukaan pirtistä pihalle, ennenkuin asia on selvä! Minä hoitelen
+ovireikää! — sanoi muuan roteva nuorukainen, asettuen hajasäärin
+seisomaan oviaukon eteen.
+
+Ajatukset olivat jo siksi kypsyneet, että päätöksen teko oli valmis
+ilman epäröintiä. Viisi pulskaa poikaa tarjoutui »saattamaan» Esaa
+ahtaan portin tielle. Mutta kuka saadaan »kellokkaaksi»? Kuka pannaan
+tämän asian puhemieheksi? Siinä kysymys, joka sai monen miehen
+nyhkäisemään lakkiaan sekä otsalle että niskaan. Kyllä kai Esa voidaan
+taivuttaa vaikka konttirukouksille, mutta kuka pystyy puhumaan? Siihen
+satimeen ei pistä päätään kukaan! Syntyi äänetön hiljaisuus. Kuului
+ainoastaan ähkimistä, joka puhui selvää kieltä ylivoimaisesta ajatuksen
+pinnistämisestä.
+
+— Ei ole muita kuin Kervilän isäntä! — kuului arka ääni oven puolelta.
+
+Ähkiminen taukosi, ja kaikki alkoivat tuijottaa ensin puhujaa ja sitten
+Kervilää.
+
+— No, minä rupean puhemieheksi, jos saan ajaa asian oman pääni mukaan!
+— myhäili Kervilä.
+
+— Saat, saat! — kuului kaikkialta tyytyväisiä huudahduksia.
+
+Hetken kuluttua lähtivät miehet varmoina ja päättäväisinä ulos ja
+astelivat Hoijalan pihamaalle, jolle suurin osa heittäytyi lepäilemään,
+viisimiehisen saattajajoukon astuessa sisään.
+
+Hoijalan miehet tulivat hetimiten ulos ja asettuivat toverillisesti
+nurmelle, kylän muitten miesten joukkoon, kysellen mitä nyt oli
+tekeillä. Heille selitettiin, että Esa menee sovintoja tekemään
+Loukkulaan.
+
+— Onpa hyvä, että meidän Esa on tullut järkiinsä! — sanoi toinen
+miehistä.
+
+— Niin! Esa menee vain omasta puolestaan, ja nuo viisi poikaa seuraavat
+todistajina. Kylän puolesta menee Kervilän isäntä! — selitti joku
+joukosta.
+
+— Kervilä?
+
+Hoijalalaiset näyttivät hämmästyneiltä, ja ihmettelevin elein
+katselivat muutkin miehet toinen toistaan. Eivät he olleet ehtineet
+hoksata mitään outoa nikamaa asiassa. Mutta olihan siinä jonkinlainen
+nystyräntapainen, jonka viereen ajatus pysähtyi. Eikös ollutkin
+Kervilälle annettu kaikkinainen valta koko Noronpään nimessä? Ei kukaan
+muistanut milloinkaan ennen näin tapahtuneen.
+
+— Eikös ole oikea mies sitten? — ärähti joku, ajatuksensa jatkoksi.
+
+— Vissisti on! Ja koska Hotikkalassa ovat Jartun veljekset ja
+Loukkulassa on Laikan Otto, niin meillä pitää olla Kervilä, joka on
+viisain kaikista, — puheli toinen.
+
+— Loukkulassa on vielä Parrilan Iisukin!
+
+— No, jos parittain pitää olla kellokkaita, niin on meillä vielä
+Kujansuun Tanukin!
+
+— Niin on! Ei meiltä viisautta puutu! — myönnettiin yleisesti, ja asia
+oli selvitetty hahmolleen.
+
+— Oikeinko siitä Esan kivestä paisui niin suuri kallio, että Kervilän
+isäntä itse lähtee? — No, hyvähän se on, että taas uskallamme
+piipahdella Loukkulassa entiseen tapaan.
+
+Sanoja kääntyi vatsalleen ja näki Apsan miesten keskellä.
+
+— Apsa! Mitä siellä kyykyttelet? Mene tuomaan isännältä avain, että
+saadaan miehille vaarinkaljaa! Pitäisipä olla vieraan vara, kun talossa
+ei ole, sitten helluntain, käynyt ainoatakaan vierasta.
+
+— Apsa ei nyt mene mihinkään. Hän odottaa tässä meidän kanssamme Esan
+lähtöä, sanoi Apsan vieressä istuva nuorukainen.
+
+Hoijalan mies katsoi ympärilleen ja purskahti nauramaan.
+
+— Vai niin! — Hän oli ymmärtänyt ilman selityksiä.
+
+— Onko pirtissä ketään? — kysyi hoijalalaisten lähin mies.
+
+— Ei! Naiset ovat kodassa astioillensa parissa. Kyllä isännän kamarissa
+voi »rauhassa» jutustella, ellei kenessäkään ole kuurouden vikaa.
+
+Jonkin ajan päivää paistateltuaan näkivät loikoilijat, että Esa tuli
+pirtin portaille »saattajiensa» seurassa. Hän näytti jäykältä ja
+kalpealta, mutta astui muuten tavalliseen tapaansa, ilman kiirettä tai
+hitautta.
+
+Ääni vain ei tahtonut oikein totella, kun hän sanoi pihalla-olijoille
+hyvää päivää ja mainitsi menevänsä Loukkulaan sovintoja tekemään.
+
+Piirittäjät olivat ihmeissään, kun pojat olivat saaneet Esan noin
+perinjuurin muuttuneeksi. Hänhän nähtävästi meni omasta tahdostaan,
+koska siitä itse puhuikin! Tästä ihmeestä piisasi juttua niin pitkältä,
+ettei kiekon heitosta aikonut sinä iltapäivänä tulla mitään. Tuskin
+saattajatkaan uskoivat omia korviaan. He hymyilivät hämillään, vaikka
+olivatkin panneet sanat Esan suuhun. Ensikerran elämässään he saivat
+kokea, mikä hirvittävä voima piili yleisen mielipiteen painostuksessa.
+He luulivat, että Esalle olisi annettava aikamoinen kuritus, ennenkuin
+hän taipuisi, mutta kuritusta ei tarvittu ollenkaan.
+
+Esakin oli vaistonnut ilmassa jotakin outoa mahtia. Selitys talon
+piiritystilasta ja kylän miesten päätöksestä käyttää selkäsaunaa riitti
+Esalle täydellisesti, sillä peittoamista tuli elinikäinen hylkynä
+oleminen omassa synnyinkylässään. Sehän oli kuin kuolemantuomio! Eikä
+siitä voinut vedota mihinkään maailman kolkkaan. Hänen eristetty
+asemansa helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli jo ollut
+karvasta esimakua. Sellaisen olotilan jatkaminen kävi mahdottomaksi.
+Esa ei ollut niin tyhmä, ettei tätä ymmärtänyt. Hän vain ei jaksanut
+käsittää virhettään niin suureksi, että se sai koko kyläkunnan näin
+kuohumaan. Vasta matkalla hänelle selitettiin, mitenkä Laikan Otto
+uhkasi tuhota hänen tähtensä koko Noronpään vapaan elämän.
+
+Esalle tuli ilkeä olo, kun hänet tehtiin syypääksi niin suureen asiaan.
+Hän rupesi kiukkuilemaan Laikan Oton mahtavuutta vastaan, mutta miehet
+vain nauroivat hänelle. Seinä siinä tuli vastaan, vaistosi Esa. No,
+jos ei tuota Annan juttua olisi tiellä, niin ei mikään estäisi häntä
+tunnustamasta Laikan Otolle sitä päällikköasemaa, jonka kaikki näkyivät
+Otolle antavan. Pitäisipä kysyä tuolta mieheltä suoraan. Koska hän nyt
+kaikessa tahtoi olla niin erikoinen ja oikeudenmukainen, tuo raittien
+kuningas, niin voisihan häneltä vaatia rehtiyttä tässä Annankin asiassa.
+
+Näissä mietteissä kulki Esa saattajineen kohti Loukkulan kylää.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Loukkulan miehet olivat kokoontuneet helkaristeykseen kiekkoa
+heittämään.
+
+Oli sateen jälkeen ihana kesäinen päivä, kevyt ja kirkas. Pojat olivat
+heittäneet aidoille kaikki liiat vaatteensa ja riisuneet saappaansa.
+Puolialastomina he hihkuivat ja elämöivät ja tunsivat itsensä
+sanomattoman onnellisiksi. Oli lystiä, kun sai ylenmääräistä voimaansa
+johonkin työnnetyksi, sillä eihän se tavallisiin arkiaskareihin
+mitenkään mahtunut, vaikka tehtiinkin työtä »auringon kanssa kilpaa».
+
+Parrilan Iisu oli entistäänkin hiljaisemmalla tuulella eikä ottanut
+osaa miesten leikkiin. Seisoskeltuaan kotvan toimettomana läheni hän
+vihdoin Laikan Ottoa, kun tämän heittovuoro oli tullut.
+
+— Heitä nyt, Otto, kiekko, pitäjästä pihalle! Mulla on vähän asiaa.
+
+Otto nauroi iloisesti heilauttaessaan kiekon pyörimään hurjaa,
+hyrisevää vauhtia.
+
+— No, menköön vaikka maantien loppuun asti!
+
+Miehet nauroivat vallattomasti kuin lapset, ja kiekkokin nähtävästi
+nauroi, sillä tavien tapaamattomana se hyrisi omaa menoaan ohi
+viimeisenkin vastustajan, pyörien yhä pienempänä, yhä kauemmaksi,
+halkaisten joitakin kuivamattomia lätäköltä mennessään.
+
+— Nyt voitit Laikan Otonkin heiton! — sanoi Iisu, miesten lähtiessä
+meluisasti hoilaten etenemään näin vaivattomasti voitettuun, uuteen
+asemaan.
+
+— Hyvä, että ajoit heidät kauemmaksi! Mulla on vähän juttelemista.
+Mennään istumaan tuohon mäkilappeelle, — sanoi Iisu.
+
+— Mene vaan! Minä otan takkini aidan seipäästä, — kehoitti Otto.
+
+Otto aavisti, että Iisu halusi mennä juhannusmarkkinoille Tampereelle
+ja tahtoi hänet mukaansa. Nyt siitä kyllä ei tulisi mitään, sillä Oton
+oli mentävä erään sukulaisensa häihin, naapuripitäjään, mutta sama
+kai tuo, voihan kiekonheitosta jo luopuakin. Yhtä hyvin voi jotakin
+jutustella eikä aina hoilata maantiellä.
+
+Iisu istua könötti jo laakealla kivellä, kun Otto hiljakseen astui ojan
+yli mäen laiteelle.
+
+— Tässä on vähän varjoa. Ei niin hirveästi räkitä, — sanoi Iisu.
+
+— Kiekkoa pitäisikin heittää vain öisin. Päiväinen tuppaa hihaan ihan
+väen väkisin, — sanoi Otto heittäytyessään nurmelle takkinsa päälle.
+
+— Tuletko markkinoille ensi sunnuntaina?
+
+— Tiedäthän, että menen häihin.
+
+Iisu rykäisi ja rupesi hommaamaan piippunsa täyttämistä.
+
+Pitkän ajan kuluttua ja monien mutkien jälkeen sai Iisu selitetyksi,
+että maakunnan kuulu puhemies oli kevään kuluessa usein käynyt
+Parolassa. Ja viimeksi tänään. Puhemies hommaa Parrilaan emäntää
+Porista päin, rantalakeuksilta. Morsian olisi nyt tavattavissa
+juhannusmarkkinoilla. Sitten olisi, ennen heinäntekoa, käytävä
+peräämässä asia valmiiksi morsiamen kotona, jos asianomaiset siten
+haluaisivat.
+
+— Minä tahtoisin sinut kumppanikseni sekä markkinoille että sittemmin
+morsiustaloon, jos sinne tulisi lähtö.
+
+— Jos morsiamen kotitaloon tulee matka, niin sinne kyllä lähden mukaan,
+mutta markkinoille en tule. Olen päättänyt mennä häihin.
+
+Iisu huokasi ja sipaisi leukaansa. Hän tiesi, ettei Ottoa voinut
+taivuttaa.
+
+Otto nauroi ystävällisesti.
+
+— Parempi, että omin päin teet päätöksesi morsiamen suhteen. Sinä
+kysyisit kuitenkin minun mieltäni, jos olisin mukana.
+
+— Sepä se on persanaa, ettei akoittumisestaan voi jutella kuin
+talonkaupasta tai jostakin muusta miesten keskeisestä asiasta! — sanoi
+Iisu, toivottomuuden sävy äänessä.
+
+Ottoa nauratti.
+
+— Niin hullusti on tässä maailmassa. Pahin ja paras on toimitettava
+omin päin. Kaikkeen muuhun, siltä väliltä, sopii naapurinkin apu.
+
+— No, tuletkos varmasti sitten tytön kotitaloon? Minä panen
+nahkavieterikääsit ja kaksi hevosta eteen.
+
+— Sinne tulen.
+
+Iisu aikoi ruveta juttelemaan tytöstä mitä oli kuullut puhemieheltä,
+mutta Noronpäästä käsin läheni miesryhmä, joka kiinnitti heidän
+huomionsa.
+
+— Mitäs tämä tietää! — huudahti Iisu. — Noronpään miehet ovat
+liikkeessä Esan kanssa, vaikka se on kiellettyä! Katsohan!
+
+Otto nousi maasta ja asettui kivelle istumaan, — Ja Kervilän
+Matti-isäntä on tuossa ensimmäisenä! Mahtaako kuulua samaan seuraan?
+
+Kervilän isäntä kulki vähän edellä muita ja poikkesi suoraa päätä Ottoa
+ja Iisua kohti. Esa ja miesryhmä jäivät maantielle seisoskelemaan kuin
+etukäteen tehdyn sopimuksen mukaan.
+
+Kervilän isäntä tervehti kädestä pitäen Ottoa ja Iisua, jotka ottivat
+hänet ystävällisesti vastaan, sillä eihän heidän välillään ollut
+vähintäkään eripuraisuuden syytä.
+
+Pienten kangerrusten jälkeen kävi Kervilä suoraa päätä asiaan käsiksi.
+Kylien välinen sovinto oli saatava ennalleen eikä päästettävä
+nurjamielisyyttä juurtumaan yhden miehen rikkomuksien takia,
+varsinkin kun syyllinen itse oli tullut pyytämään sovintoa. Noronpään
+syrjäyttäminen Ruskolan jutusta ja kylien välisistä asioista olisi
+peruutettava. Olisi saatava aikaan neuvottelu kyläkuntien kesken.
+
+Otto ja Iisu tunsivat itsensä vähän noloiksi. Kervilän isännän
+arvovaltainen esiintyminen teki asian niin oudon juhlalliseksi. Ei
+tämmöistä ollut heidän tietääkseen koskaan ennen tapahtunut. Ja mitä
+hän tarkoitti neuvotteluista puhuessaan?
+
+— Miten helkkarin tavoin tässä nyt sitten on meneteltävä? — huudahti
+Iisu katsellen avuttomin ilmein hymyilevää Kervilää.
+
+— Niin — ei näitä kaikkia juttuja voi kolmen kylän miesten kesken
+pohtia. Siitä tulisi selvä tappelu lopuksi! — sanoi Otto vaivaantuneen
+näköisenä.
+
+— Kolmen kylän? — ihmetteli Kervilä.
+
+— Niin! Esa on tehnyt syntiä Hotikkalassakin. Siitähän helluntaitappelu
+johtui.
+
+— Kyllä, kyllä! Mutta minä olen kuullut tarkemmin niistä. Ne ovat niin
+perin lieviä syntejä, että Esan saama selkäsauna kuittaa ne yllin
+kyllin.
+
+— Niinkö? — Mutta hotikkalalaisten selän takana emme kuitenkaan voi
+niistä asioista päättää.
+
+— Antaa heidän tulla mukaan!
+
+— Minne?
+
+— Päätöstä tekemään!
+
+— Sanon vielä, ettemme voi, tämmöisen asian vuoksi, kutsua koolle
+kolmen suurkylän miehiä. Siitä syntyisi hirmuinen metakka eikä mitään
+sovintoa.
+
+— Miksi kaikkia? — hymyili Kervilä. — Tappelussa voi olla joukosta
+apua, mutta aprikoidessa haittaa. Teitä on kaksi loukkulalaista, minä
+olen Noronpään puolesta, ja tuolla lähestyy iso parvi kiekkomiehiä.
+Kaipa siellä on pari hotikkalalaista joukossa. Siinä valmis lautakunta.
+
+— Totisesti! — huudahti Iisu. — Olen aina sanonut, että sinusta kerran
+tulee lautamies! Ilmankos sulia on jo kurkkupartakin aataminpalan
+peitteenä!
+
+Toiset eivät voineet olla nauramatta tälle hauskalle ja lapsekkaalle
+asiasta hyppäämiselle.
+
+Naureskellessaan kääntyvät Otto ja Iisukin Kervilän osoittamaan
+suuntaan. Kiekon ajo oli palautunut nopeasti. Näytti, että etäisempi
+puolue oli saanut avukseen hyviä heittäjiä.
+
+— Siellähän näkyy olevan Jartun Kalle ja vielä joku muukin
+hotikkalalainen. Pianhan tähän saadaan lautakunta koolle. Huudapa sinä
+Iisu — tai Otolle se paremminkin sopii. Huuda Kallea! Kutsu tänne!
+
+Otto liikahti vähän ärtyneenä.
+
+— Eihän minua ole kukaan valinnut tällaisia käräjiä pitämään!
+
+Kervilä hymyili leikillisesti ja katsoi sivulta, pilasilmin, Ottoa.
+
+— Milloin Laikan Otto on ennen kysellyt muitten mieltä? Milloin olet
+alistanut päätösvaltasi miesmölinän käskettäväksi? Ellet tätä halua
+tehdä, niin ymmärrän siitä, ettet halua sovintoa meidän kanssamme.
+
+— Entä jos lautakuntakaan ei tee sovintoa?
+
+— Se on sen asia. Siihen tyydymme.
+
+— Kyllä sinä, Kervilä, olet mahdottoman viisas mies! — tokaisi Iisu,
+vakava lapsen ilme kasvoillaan. — Näetkös nyt, Otto? Kysyitkö silloin
+kenenkään lupaa, kun annoit tuolla maantiellä tuomiosi Hoijalan Esalle?
+Et kysynyt, mutta kuitenkin kolme kyläkuntaa on pannut sen täytäntöön.
+Minun mielestäni ei tarvita mitään lautakuntia. Mitä Otto päättää
+yksin, se pitää.
+
+— Niin tietysti, loukkulalaisten puolesta, mutta tässä olemme mekin
+ja...
+
+— Noronpää _pyytää_ sovintoa, eikä silloin voi sitä _antaa_ itselleen!
+— sanoi Otto kiinteästi.
+
+— Mutta sitten on vielä Hotikkala! Ja minähän olisin vain yksin teitä
+neljää vastaan. Minun sananihan olisi vain viidennes.
+
+Otto katsahti tutkivasti Kervilän hymyileviin silmiin. Kervilän
+viimeinen lause herätti pahoja aavistuksia Otossa. Hänestä tuntui,
+että hänen valtansa rajoittaminen oli tässä Kervilän tarkoituksena.
+Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä Kervilä oli, järkevänä miehenä,
+ajatellut, että, jos kerran saataisiin kylien miehet huomaamaan, että
+heidänkin sanansa jotakin painaa, niin voisi siitä syntyä jonkinlainen
+tarpeellinen ylin valta tulevaisuudessa. Oton omavaltaisuus ei
+miellyttänyt Kervilää. Vaikka Otto ei vielä ollut puoltanut
+mitään vääriä asioita, niin kuka tietää, mitä tulisi tapahtumaan
+vastaisuudessa. Eikä Kervilä halunnut kiinnittää huomiotaan siihen,
+miten Otto menetteli yksityisten suhteen, mutta koko Noronpään kylän
+sivuuttaminen tai pannaan paneminen meni hänen mielestään liian
+pitkälle. Tässä mielessä hän oli lähtenyt liikkeelle kylänsä puolesta.
+
+Otolla taas puolestaan ei ollut mitään erikoisia syrjäyttämis-aikeita
+Noronpäätä kohtaan. Hänen mielestään, yksinkertaisesti, Loukkula
+riitti yllin kyllin yksin tukemaan Ruskolaa, eikä Otolla, jos välit
+Noronpäähän olivat helluntaina kylmenneet, ollut mitään syyltä ruveta
+silittelemään noronpääläisiä.
+
+Nyt oli asia kuitenkin saanut toisen muodon, kun pyydettiin sovintoa.
+Ja vieläpä niin juhlallisessa muodossa, että vähän hävetti. Mikäpä
+estäisi siihen suostumasta? Ei mikään! Mutta — niin, siinä oli muuan
+mutta.
+
+Otto ei ollut pikkumaisen itserakas eikä turhamainen, mutta hän oli
+ylpeä asemastaan ja maineestaan. Sitä älköön rohjettako panna puntarin
+nokkaan! Silloin hän heittäisi koko painonsa punnukseksi. Miksi
+Kervilä halusi sotkea Esan tuomion kylienvälisen sovinnon yhteyteen?
+Ja miksi muitten pureskeltavaksi? Miksi ei Kervilä pyytänyt suoraan,
+että Otto olisi peruuttanut tai lieventänyt tuomionsa? Miksi Oton
+sanan piti painaa vain viidenneksen, päätöksen teossa? Ei enempää kuin
+Kervilän tai kenen muun tahansa! Ja eikö Iisukin ollut nähnyt Kervilän
+sisäisiä ajatuksia? Olipa tietenkin! Ei Iisun puhe Kervilän parrasta ja
+»aataminpalasta» ollut niinkään lapsellista! Hänhän oli vielä sanonut
+senkin, ettei lautakuntia tarvita. Iisu oli antanut Otolle salaisen
+neuvon ja paljastanut Kervilän.
+
+Iisu oli viisas mies rauhallisissa oloissa, vaikka nahjus nujakoissa.
+
+— Mitä mietit? — katkaisi Kervilä Oton mietteet. — Ryhdytäänkö
+neuvottelemaan?
+
+— Ei! — kuului Oton kuiva vastaus. — Minkämoista kylien välistä
+sovinnon merkkiä te haluatte?
+
+— Noronpää tahtoo päästä entisiin ystävyysväleihin ja olla mukana
+huomenna Ruskolan raitilla, kappelilaisia vastassa.
+
+— Kutsu sitten miehesi tänne mäen laiteelle!
+
+Kervilä nousi ja antoi merkin miehilleen. Hän arvasi, että hänen
+yrityksensä siirtää asia miesjoukon päätettäväksi oli mennyt myttyyn.
+
+Samanaikuisesti noronpääläisten kanssa keräytyivät kiekkomiehetkin
+mäkirinteelle. He älysivät, että jotakin erikoista oli tekeillä.
+Varsinkin Esan läsnäolo herätti suurta uteliaisuutta.
+
+Laikan Otto ja Parrilan Iisu menivät ystävällisesti tervehtimään
+noronpääläisiä, yksinpä Esaakin. Tämä vaivaton rehtiyden ilmaisu teki
+vapauttavan vaikutuksen pingoittuneihin mieliin. Pian istuskelivat ja
+loikoilivat miehet ryhmittyneinä mahdollisimman varjoisilla paikoilla.
+
+Ilmassa oli vielä kuitenkin jonkinlaista epämiellyttävää juhlallisuuden
+tuntua, joka vaivasi Ottoa ja osaksi muitakin. He eivät olleet
+tottuneet tällaisiin menoihin.
+
+Jartun Kallen mahtava jättiläisolemus pelasti kuitenkin tilanteen. Hän
+meni leveästi hymyillen tervehtimään Noronpään miehiä kuin ainakin
+ystäviänsä.
+
+— Me taisimme tapella helluntaina! — sanoi Kalle nyökäytellen isoa,
+pitkätukkaista päätään.
+
+Kaikki purskahtivat nauramaan. Kotoinen tunnelma oli saavutettu.
+
+Laikan Otto istui entisellä paikallaan täytellen piippuaan.
+
+— Sen tappelun jälkiähän tässä nyt noronpääläisten pyynnöstä olisi
+vähän lakaistava.
+
+Esa rykäisi. Kaikkien katseet kääntyivät häneen. Näytti kuin Esa
+ryhtyisi johonkin erikoiseen voimanponnistukseen. Mutta mihin? Aikoiko
+hän ruveta puolustautumaan? Laikan Oton silmät tuimistuivat.
+
+— Minulla oli silloin väärä asia, ja Noronpään miehet tulivat
+huomaamattaan tapelleeksi sen puolesta. He eivät oikein älynneet tuon
+kiven merkitystä ennen kuin jälkeenpäin.
+
+Kaikki olivat sanattomiksi hämmästyneitä. Ei kukaan ollut odottanut
+näin rehtiä, avomielistä tunnustusta, joka vielä ulottui puoltamaan
+naapureitakin. Se herätti ihmettelyä ja myötämielisyyttä. Enimmin
+ihmetteli kuitenkin Esa itse. Ilkeät, myrkkyväkäiset sanat, jotka oli
+päntätty hänen päähänsä ja suuhunsa, synnyttivät ystävällisiä ilmeitä
+ja kirkkaita katseita hänen ympärillään ja hivelivät mukavasti hänen
+pehmenevää sisuaan. Se oli ihme!
+
+Oton katse ei siirtynyt Esasta, mutta se pehmentyi vähitellen. Eikä
+äänessäkään ilmennyt erikoista kovuutta, kun hän alkoi puhua.
+
+— Noronpään miehet tappelivat huonon asian puolesta, sanot sinä, mutta
+mitä sanovat miehet itse?
+
+— Väärin se oli! — myötäilivät Noronpään miehet.
+
+Lämpimältä tuntuva ilon laine läikähti Oton mielessä. Totisesti!
+Tällainen erehdyksen tunnustaminen oli miehekästä! Kuinka olikaan
+hän voinut epäillä noita kunnon poikia alhaisiksi sen tähden, että
+he taistelukimmassa eivät olleet ehtineet hitaissa ajatuksissaan
+määrittelemään menettelyään? Olipa onni, ettei hän ollut luovuttanut
+käsistään sitä valtaa, jonka oikeutena oli päästää siinä, missä oli
+sitonutkin. Olipa onni! Mutta entä Esa? Esa oli oikea syyllinen! Mutta
+miksi ruveta rajoittelemaan ja punnitsemaan? Punnitkoot muut, jos
+haluavat! Eipä ainakaan silloin voitaisi syyttää, että Otto kostaisi
+omia luhtijuttujaan.
+
+Nämä ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Solakkana ja voimakkaana
+hän hypähti seisomaan kuin kiihkoa uhkuva tappelija. Mutta käsi
+tervehdysvalmiiksi ojennettuna hän astui rivakasti Noronpään miesten
+luo.
+
+— Minun puolestani olkoon meidän keskemme entinen sovinto! — sanoi Otto
+tervehtien jokaista erikseen.
+
+Noronpään miehet hypähtivät maasta iloisina ja hymyilevinä.
+
+— Sinun ja hotikkalalaisten välit eivät kuulu minulle! — sanoi Otto,
+ottaessaan Esaa kädestä. — Mutta myönnätkö, että aioit tehdä tappelussa
+tihutyön?
+
+— Myönnän! Olin kaiketi silmittömässä kiihkossa. Kauhistuin itseäni,
+kun pudotit kiven kädestäni.
+
+Otto irroitti kätensä ja katsoi tiukasti Esaa, joka alkoi imeskellä
+kuivia huuliaan, kurkkaillen sivuilleen, ohi Oton kiinteän katseen.
+
+— Sovinnon sanka on tehty! Eikö niin, miehet? — kiirehti Kervilä
+sanomaan, sillä hän näki, ettei Otto ollut tyytyväinen Esaan, jonka
+tunnustus jotenkin vilpisteli.
+
+— Kyllä vaan! Meidänkin kylän puolesta! — sanoi Jartun Kalle.
+
+— Mennäänpä sitten, pojat, jatkamaan »ajoa»! Minäkin tahdon taas kerran
+olla mukana! — huusi Kervilä. — Jos »ajatte» minut kotia, perääntymättä
+kymmentä kertaa enempää, ovat juhannuskaljat tiedossa.
+
+Miesjoukko riensi nauraen ja meluten aloittamaan mielenkiintoista
+kilpaleikkiä.
+
+Otto seisoi vielä hievahtamatta, eikä Esakaan uskaltanut liikahtaa,
+vähän vain kiemurrella. Esa pelkäsi, että nyt alkaa ankara tili
+luhtijutusta.
+
+— Sanoit kauhistuneesi itseäsi, kun kivi putosi kädestäsi, — puhui Otto
+vitkaan. — Ei se siltä kuulostanut. Sinä senkin jälkeen vielä härnäilit.
+
+Esa huoahti helpotuksesta. Koska nöyryys päästi pääasiasta, niin
+päästää se kai tästäkin.
+
+— Sitä olen kovin katunut. Sisu kai ei ottanut heti talttuakseen. Se
+kiehuu joskus yli ymmärryksen, — puheli Esa.
+
+Esan tunnustukset eivät saaneet Ottoa vakuutetuksi hänen
+vilpittömyydestään, mutta eipä hänellä sen kanssa ollut sen enempää
+tekemistäkään.
+
+— No, niin! Itsepä vastaat itsellesi! — sanoi Otto. — En kanna sinulle
+kaunaa!
+
+— Entä tämänaamuinen? — kysyi Esa hätäisesti, kun Otto aikoi lähteä.
+
+Otto naurahti iloisesti.
+
+— Sehän tuotti minulle vaiti lystiä hommaa ajan kuluksi.
+
+— Mutta etkö pelkää, että teen jonkin muun tepposen, kun tulet ensi
+kerran?
+
+— Minne?
+
+— Hänen luokseen!
+
+Otto katsoi Esaan kiinteästi.
+
+Aiotko pyytää Annaa vaimoksesi?
+
+Vakavasti yritän! Mutta jos sinä...
+
+— Mitä?
+
+— Jos et yritä vakavasti, niin etkö voisi jättää Annaa minulle?
+
+Taistelun ja voiton aavistelua läikähti tuon kysymyksen mukana Oton
+mieleen, mutta Annan voittamishalu ei häntä sen enempää kiihoittanut
+eikä Esan olemus voinut synnyttää hänessä kilpailun intoa. Se synnytti
+ainoastaan vastenmielisyyden häivän, joka alkoi purkautua vihastumisen
+nousuun, ellei Esa heti menisi tiehensä.
+
+— En aio astua tiellesi! — sanoi Otto kiivaasti. — Mutta ellet
+käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti, niin kavahda minua! Mene!
+
+Esa patikoi rinteeltä maantielle.
+
+Otto seisoi yksinään mäen lappeella ja katsahti kuin sattumalta
+Noronpäätä kohti. Sinne hänen katseensa jäikin hetkeksi, pysähtyen
+Kervilän korkeihin vinttikaivon salkoihin, jotka juuri olivat
+liikkeessä. Annakohan siellä nosteli vintan vartta ruskeine
+käsivarsineen? Olikohan hänellä Oton lahjoittama kuparisolki rinnassa?
+
+Sillä toisella tytöllä, tummalla tuntemattomalla, oli kultainen solki
+rinnassa ja paksut kultakoljaat kaulalla. Tuon tuntemattoman tähdenkö
+Otto oli taistelutta luopunut Annasta? Minkähän tähden?
+
+Kaivon vintta oli lakannut liikkumasta ja piirsi töröttävän piikin
+pehmeille pilville, joitten taakse lännen aurinko yritti piiloutua.
+
+Otto heitti takin olkapäälleen ja lähti ajatuksissaan astelemaan
+kotiansa kohti, välittämättä vähääkään, vaikka häntä huudeltiin ja
+viittailtiin kiekonheittäjien pariin.
+
+Ruskolan taistelu oli täydessä käynnissä. Kappelilaiset olivat
+hyökänneet suoraa päätä Ruskolan kujan suuhun omalta tieltään, joka
+kujan suun kohdalla yhtyi valtamaantiehen. Tähän he aluksi olivat
+hetkeksi pysähtyneet, levittäen siipensä valtamaantien pituussuuntiin,
+Ruskolan puolustajien eteen.
+
+Kun kappelilaisilla oli ylivoima, koko joukon toista sataa miestä,
+olivat he, rellutellen ja humalaista osoitellen, tahallaan jättäneet
+kujan suun melkein tyhjäksi, toivoen puolustajien hyökkäävän tyhjään
+aukkoon, saadakseen siten heidät »pihtiinsä».
+
+Viritettyyn ansaan eivät puolustajat kuitenkaan menneet, vaan
+pysyivät alallaan, naureskellen ja heitellen kompia kappelilaisten
+päihtyneisyydestä. Kauan ei sanakopua kuitenkaan kestänyt.
+Kappelilaiset täyttivät itse aukkonsa ja hyökkäsivät kujaan,
+hirmuisesti huutaen ja meluten.
+
+Näin oli nujakka alkanut ilman sen kummempia valmistuksia.
+
+Puolustajien kärjen muodosti maakunnan etevin kolmikko, Laikan Otto
+keskellä ja hänen sivuillaan Jartun veljekset. Heikkikin oli tullut
+mukaan, sillä hän oli sanonut pelkäävänsä, että Kallelle siellä
+»tehdään pahaa».
+
+Tällainen taistelukärki oli oikeastaan vallan sopimaton ja liian jykevä
+tuttavien miesten leikkinujakkaan, sillä hyökkäykset sitä vastaan
+pirstautuivat kuin laineet kallioseinään. Mutta Otto oli näin vaatinut.
+Hän tahtoi heti alussa nujertaa hyökkääjien rohkeuden edes tällä
+tavoin, kun häntä oli pyydetty, ettei yksin, tapansa mukaan, rupeaisi
+hajoittamaan hyökkäävää puoluetta.
+
+Mutta tappeluintoiset puolustajat eivät pitkälti tähän tyytyneet, kun
+heille täten jäi vain katselijan tyhjänpäiväinen osa. Vähän aikaa oli
+kyllä kovin lystiä katsella tämän ihmeellisen kolmikon leikittelyä,
+mutta sitten rupesivat katselijat yhä äänekkäämmin pyytelemään, että
+kolmikko siirtyisi aidalle, katselijain joukkoon.
+
+Vihdoin Otto antoi miehille luvan pujahtaa heidän eteensä. Heti
+sukeltautui parikymmentä intoilijaa heidän ohitseen, ja tämä veres
+joukko alkoi riihattoman »leipomisensa».
+
+Hymyillen syrjäytyi kolmikko aidalle nauttimaan »viisaan lepoa».
+
+Samaan aikaan ilmestyi taistelutantereelle aivan uusi, odottamaton
+tekijä. Yhden istuttavissa kääseissä ajoi kujalle tanakka mies,
+virkalakki päässä, huitoen pamppuineen kappelilaisten selkäpuolella
+oikealle ja vasemmalle minkä ehti ja ennätti.
+
+Kääsien takaistuimella huuteli ja komenteli kiiltävänappinen mies
+kurkun täydeltä. Pitäjän uusi vallesmanni oli jahtivoudin kanssa ajanut
+suoraa päätä keskelle muurahaispesää.
+
+Nujakka loppui itsestään, sitä mukaa kuin miehet älysivät, kuka oli
+saapunut heidän joukkoonsa.
+
+Uudesta vallesmannista tiedettiin, että hän oli lujatahtoinen mies.
+Tiedettiin hänen sanoneen, ettei hän ota akoilta selkäänsä eikä anna
+kohentaa itseään asuntoonsa. Vielä tiedettiin hänen antaneen sanansa
+pantiksi siitä, että hän lopettaa maantie- ja raittitappelut yhdessä
+vuodessa.
+
+Lapsellinen uteliaisuus valtasi kaikki. Oli hirmuisen jännittävää
+nähdä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Miehet seisoskelivat hiljaisina
+alallaan, väistellen vain kääsejä sen verran, ettei pamppu heitä
+tavoittanut.
+
+Nujakka joukon keskeen ajaminen oli jo sellaisenaankin, vallesmannin
+puolelta, uskaliaisuuden näyte, jonka miehekkyys ei voinut olla
+herättämättä eräänlaista arvonantoa esivaltaa kohtaan.
+
+Tämä arvonanto olikin luisunut edellisinä vuosina peloittavan alhaalle.
+Viranomaisten saamattomuuden ja henkilökohtaisen arkuuden tähden
+oli yleinen kuri höltynyt siinä määrin, että »raittioikeus» oli
+vähällä tulla ainoaksi hallitsevaksi voimaksi. Entistä nimismiestä
+pidettiin pilkkana tai pakotettiin uhkausten ja pienien temppujen
+avuin perääntymään rauhoittamisaikeistaan, jotka olivat erikoisen
+epämieluisia kansalle sen tähden, että ne turvautuivat yksinomaan
+käräjiin ja sakottelemisiin, pilaten ja rumentaen täten monenkin
+nuorukaisen papinkirjan, viattoman nujakan vuoksi.
+
+Kun asianomainen esivallan edustaja ei, varoituksista huolimatta,
+lopettanut käräjöimistään, niin ruvettiin hänelle tekemään kaikenlaisia
+kiusantöitä. Niinpä niitettiin eräänä elokuun yönä hänen kuuden
+tynnyrinalan suuruinen, tuleentumaton kaurakylvönsä maahan. Kun
+nimismies tästä vain yhä hurjistui, vaivaten melkein puolta pitäjää
+käräjille, tehtiin uusi tepponen. Seuraavana talvena kutsuttiin hänet
+pitäjän laitakulmalle erään tekaistun rikoksen jälkiä tutkimaan.
+Tämän matkan varrella, talvitien vieressä, pienen metsäjärven jäällä
+oli avanto, jonka ääressä neljä akkaa kurikoi pyykkiään. Nimismiehen
+päästyä heidän kohdalleen pysäyttivät »akat» hänen hevosensa ja
+antoivat esivallan edustajalle aimo selkäsaunan. Sen jälkeen »akat»
+katosivat läheiseen metsään.
+
+Tämä henkilökohtainen kuritus »rauhoitti» nimismiestä joksikin aikaa,
+mutta jo seuraavana syksynä oli pakko antaa hänelle »viimeinen»
+varoitus, kirjeen muodossa. Siinä sanottiin, että jos vallesmanni ei
+»paranna tapojaan», niin poltetaan hänet taloineen päivineen. Ellei
+hän usko, niin menköön katsomaan kamarinsa nurkan alle. Aivan oikein!
+Siellä olikin iso kasa tuohia ja tervaksia. Nyt nimismies pelästyi
+vakavasti ja haki siirron johonkin muuhun piiriin? [Kun kansa oli
+kirjoitustaidoton, kohdistui epäilys kirjeen kirjoittajasta pariin
+paikkakuntalaiseen ruotuväen aliupseeriin, mutta kun tämä epäilys ei
+kuitenkaan heikentänyt uhkauksen vakavuutta, jätti nimismies asian
+tutkimisen sikseen ja poistui pitäjästä.]
+
+Näitä kahta tapausta, tervaskasaa ja avantoselkäsaunaa, oli nykyinen
+vallesmanni tarkoittanut, kun hän oli »uhkavaatimuksensa» antanut
+levitä pitäjälle.
+
+Joitakin pieniä nuorukaisryhmiä oli tämä uusi vallesmanni jo ehtinyt
+pamppuineen hajoitella, mutta ensikerran elämässään seisoi hän nyt
+parin sadan miehen keskessä. Ei hän itsekään voinut ymmärtää, mitä
+tästä koituisi.
+
+Hän oli hypännyt kääseistään kujalle. Jahtivouti oli pudottautunut
+hänen rinnalleen, jättäen hevosen omille oloilleen.
+
+Vallesmanni kääntyi milloin niillekin taholle ja pudotteli suurin
+sanoin ja mahtavin elein lakipykäliä kuin ukkosen vaajoja, antamatta
+aavistustakaan evankeliumin olemassaolosta. Haukkumistulva oli pitkä
+ja sanarikas. Sen valtavuutta ja voimaa tukivat alituiset pampun
+heilahdukset tyhjässä ilmassa.
+
+Paasattuaan tulta ja tulikiveä kristikansalle sopimattomat käytöksen
+johdosta, pyhäpäivärauhasta, maantierauhasta, kotirauhasta ja
+ilkivallan turmiosta, pysähtyi vallesmanni hengästyneenä erään miehen
+eteen, joka istui tienvierellä tiputellen verta nenästään.
+
+— Kuka sinua löi? — ärjäisi vallesmanni.
+
+Mies nousi ylös ja otti lakin päästään.
+
+— Ei kukaan.
+
+— Miksi nenäsi vuotaa?
+
+— Satuin juoksemaan jonkun ojennettua nyrkkiä kohti.
+
+Satainen joukko alkoi hymähdellä. He alkoivat tuntea itsensä hitusen
+verran vapautuneiksi.
+
+Oton ja Kallen lähellä oli muuan mies, jonka toinen silmäkulma alkoi
+peloittavasti paisua. Hänen luokseen hyökkäsi vallesmanni.
+
+— Kuka sinua iski silmään?
+
+— Ei kukaan!
+
+— Älä valehtele! Itsekö löit?
+
+— Enkä toki! Mutta minä satuin vähän vilkaisemaan oikean kintaan
+puolelle, ja siinä sattui olemaan jotakin kovaa tiellä.
+
+Iloinen nauru rehahti miesjoukossa. Tämä alkoi olla lystiä! Oikein
+erinomaisen hauskaa!
+
+Vallesmanni oli melkein sininen naamaltaan. Hän oli niin raivostunut.
+Mitä ihmettä hän saisi aikaan tällaisten miesten kesken? Hän oli
+ymmällä! Ei kukaan syyttänyt ketään!
+
+Tämäkään vallesmanni ei näkynyt olevan viisaampi edellistään. Hänkin
+näkyi käsittävän, että tappelu oli vihan vimman ja petomaisen
+hengiltä-ottamisen synnyttämä. Hän ei jaksanut nähdä kansan sisimpään
+olemukseen. Hän ei nähnyt, että se oli leikkiä, kilpailevaa voiman ja
+taidon mittelyä.
+
+Muuan mies istui ojan vierussa yrittäen puhdistaa naamastaan rapaa,
+jota oli tunkeutunut suut, silmät täyteen.
+
+— Minä näin, kun sinua löi tuo mies, joka istuu aidalla! — vallesmanni
+osoitti Ottoa.
+
+— Minä en voi nähdä ketä tähdätään, mutta ei minua kukaan lyönyt. Minä
+vain kompastuin ja lensin päälleni pystyyn tähän ojaan.
+
+— No, mitä sinä teit, kun kompastuit?
+
+— Minä — minä tanssin ristitikkua.
+
+Nyt ei Ottokaan enää voinut hillitä helakkaa, iloista nauruaan.
+
+Vallesmanni hyökkäsi Ottoa vastaan ojan reunalle.
+
+Tilanne alkoi pahasti kärjistyä. Mielenkiinto kasvoi todelliseksi
+jännitykseksi. Mitä tulisi tapahtumaan, jos vallesmanni rupeaisi
+hätyyttämään kisojen korkeinta valtamiestä, kyläraittien kuningasta?
+Jartun Kallekin kertoi jälkeenpäin, että hänen sydämensä rupesi niin
+jyskimään, että oli pudottaa hänet aidalta. Ja Parrilan Iisu puraisi
+piippunsa varresta suukappaleen murskaksi.
+
+— Kuka olet? — ärjäisi vallesmanni.
+
+Otto istui nojaten olkaansa seiväspariin ja jalka toisella polvella.
+Hän ei liikahtanutkaan.
+
+Vallesmanni ärjäisi kahta vihaisemmin kysymyksensä. Samassa kuului
+kappelilaisten ryhmästä kimakka ääni, yrittäen puhua turkulaista
+murretta, josta vallesmanni ei ollut aivan vapaa, oleskeltuaan
+nuoruusvuotensa Turussa.
+
+— Sehään on siält' Turuun takkaa — siält' Naantaalin pualest'!
+
+Yleinen riemu muuttui melkein vallattomuudeksi.
+
+— Kuka siellä viisastelee?
+
+— Kuis mää sen tiäräis! — kuului vielä kimakampi huuto Ruskolasta päin.
+
+Vallesmanni puhisi kuin vihainen härkä kääntyessään uudelleen Ottoa
+kohti.
+
+— Oletko, mies, tapellut?
+
+— Montakin kertaa!
+
+— Mutta nyt? — karjaisi vallesmanni.
+
+— Nyt istun aidalla.
+
+Vallesmanni ei voinut enää hillitä itseään.
+
+— Sinä hunsvotti! — kuului käheä murina hampaitten välistä. Vallesmanni
+kohotti pamppunsa ja iski hurjasti päin Ottoa.
+
+Otto ei hievahtanutkaan paikaltaan. Hänen oikea kätensä vain
+teki salamannopean liikkeen, jonka jälkeen pamppu nähtiin hänen
+jäntereisessä kädessään.
+
+Syntyi kuolemanhiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Vallesmanni
+tuijotti Ottoa veristävin silmin.
+
+Tilanne oli peloittava. Aseen käyttö oli ankarasti kielletty näissä
+raittileikeissä, ja nyt oli esivallan edustaja, ilman syytä, tarttunut
+aseeseen! Mitä tekisi nyt raittileikkien päämies?
+
+Liikahtamatta vieläkään paikaltaan ojensi Otto, hymyillen, pampun
+vallesmannia kohti.
+
+— Vallesmanni tahtoi antaa minulle tämän pampun, mutta minä annan sen
+takaisin. _Minä en koskaan käytä aseita_!
+
+Ihailun ja mielihyvän hyminä kulki läpi sutaisen miesjoukon pannen sen
+hiljaiseen lainehtimiseen kuin kesäinen tuuli viljapellon.
+
+Vaistomaisesti tunsivat miehet, että Laikan Otto oli voittamaton joka
+suhteessa. Hän oli oikea mies, jonka pelkkä _sana_ oli nujertanut
+kukkoilevan valtaherran pamppuineen ja ärhentelyineen.
+
+Vallesmanni aikoi sanoa jotakin, mutta samassa kuului miesjoukon takaa
+romahtava ja ryskähtävä ääni, joka veti kaikkein huomion puoleensa.
+
+Päästyään omiin valtoihinsa oli vallesmannin hevonen ryhtynyt ruohoa
+tavoittelemaan ja siinä toimessa kaatanut kääsit maantien ojaan.
+
+Vallesmanni ja jahtivouti juoksivat hätään, mutta pyörä oli takertunut
+niin pahasti erääseen teräväsärmäiseen kivipyykkiin, että hevonen
+oli riisuttava valjaista. Yhteisvoimin he koettivat tempoa ajopelejä
+ojasta, mutta heidän ponnistuksistaan ei ollut vähintäkään apua.
+Tutkittuaan asiaa lähemmin huomasivat he, että kääsejä oli ensin
+nostettava, ennenkuin kivi hellittäisi pyörän kiilauksestaan. He
+yrittivät, mutta tuloksetta. Vallesmannin ärtynyt mieli ei tästä
+suinkaan lenseytynyt.
+
+— Mitä töllistelette, hölmöt! Ettekö näe, että tässä tarvitaan apua? —
+ärtyili hän miehille.
+
+Kukaan ei liikahtanutkaan.
+
+— No! — tiuskaisi vallesmanni ja kääntyi tuijottamaan miehiin.
+
+Miehet katsoivat kysyvästi Ottoon päin.
+
+— Vai niin! Te olette kuin sotajoukkoa. Ilman päällikköä ei tehdä
+mitään, — mutisi vallesmanni tyytymättömänä, mutta antoi katseensa
+kuitenkin seurata miesten silmäyksien osoittamaan suuntaan. Ne
+pysähtyivät Laikan Ottoon, joka yhä istui entisessä asennossaan.
+
+— No, sinä siellä aidalla, naantalilainen vai mikä liet, käske tänne
+neljä voimakasta miestä apuun, ettei pyörä vioitu!
+
+— Ei täällä käske kukaan! — sanoi Otto kuin opettaen.
+
+— No, perhana vieköön! Jätä sitten anomus heille!
+
+— _Käskeekö_ vallesmanni?
+
+Vallesmanni oli jo vähällä tiuskaista, mutta nähdessään Oton
+ystävällisen hymyn hän murahti ensin ja sitten rykäisi.
+
+— Minä pyydän.
+
+Otto hymyili iloisesti kuin lapsi, joka oli saanut tahtonsa täytetyksi.
+
+— No, se muuttaa asian, ihan kokonaan. Mutta eiköhän sentään yksi mies
+riitä?
+
+— Ei kaksikaan. Kääsit ovat tavallista raskaammin raudoitetut. Minähän
+pyysin neljää.
+
+— Niinpä niin! Yksi lasketaan täällä meilläpäin neljäksi, — sanoi Otto
+rauhallisesti, mutta vallesmanni havaitsi hänen silmissään nopeasti
+leiskahtavan, ylpeän välähdyksen. Ylpeyden tunnosta miehetkin alkoivat
+rykiä ja nostella pitkätukkaisia päitään.
+
+— Minäkö? — kysyi Jartun Heikki.
+
+— Ei toki. Kyllä siihen vähempikin riittää.
+
+— Anna Heikin mennä! Hän on mielissään siitä, — kuiskasi Kalle Oton
+korvaan.
+
+— Voithan kuitenkin mennä, jos viitsit, — sanoi Otto ja katsoi Heikkiä,
+hypäten itsekin aidalta.
+
+Mieslauma tunkeutui mahdollisimman lähelle ajopelejä, katselemaan,
+miten Heikki laskeutui ojaan ja ryhtyi nostotyöhön.
+
+Heikki otti ensin tarkan pohdin kääsien ja kiven suhteesta toisiinsa ja
+päästyään siitä selville tarttui hän tukevasti perään kiinni ja asetti
+jalkansa pettämättömälle kamaralle. Sitten nousivat kääsit keveästi,
+ensin puolipientareelle, josta ne uuden otteen avuin suorastaan
+heilahtivat tasaiselle tielle.
+
+— Kovin keveät. Pian rikkuvat, — sanoi Heikki yksikantaan.
+
+Ympärillä nauroi ilakoiva joukko ihan katketakseen.
+
+Heikin valtava voimannäyte teki vallesmanniin niin epätodellisen
+vaikutuksen, että hän tuskin huomasi kiittää. Hän hyöri kiireisesti
+saadakseen hevosen valjaisiin, vaikka ei hänellä ollut siitä
+vähintäkään hommaa, sillä Otto oli antanut merkin parille miehelle,
+jotka toimittivat nopeasti valjastamisen.
+
+Istuessaan kääseissä kääntyi vallesmanni Oton puoleen ja puhui melkein
+ystävällisesti:
+
+— Mikä sinun nimesi on?
+
+— Minä olen Laikan Otto, — sanoi Otto, ottaen kohteliaasti lakin
+päästään.
+
+— Minä arvelin sitä. Me juttelemme vielä näistä asioista!
+
+Sitten vallesmanni kohotti ääntään ja kääntyi puhuttelemaan miehiä.
+
+— Älkää enää tapelko! Ajatelkaa pitäjänne kunniaa ja mainetta! Ja
+muistakaa, että minä pidän sanani! Minä lopetan tämä korpielämän teidän
+keskuudestanne.
+
+Vallesmanni läiskäytti hevostaan ja ajoi tiehensä, heilauttaen ruoskaa
+hyvästiksi.
+
+— Ei taida olla ihan hulluimpia miehiä, jahka vain oppii meidän
+tapoihimme, — sanoi Heikki työntäen lakkia toiselta korvalta toiselle.
+
+Tapaus oli ollut niin erikoinen ja monivaiheinen, että siitä riitti
+keskustelua loppu-illaksi. Nujakan jatkamisesta ei enää tullut mitään,
+varsinkaan sen jälkeen, kun Otto oli sen suorastaan kieltänyt.
+
+— Tänään ei enää isketä yhteen. Eikä kappelin miehiä saa kukaan
+ahdistaa. Menkööt rauhassa kotiaan, — oli Otto sanonut lähteissään.
+
+Oton määräystä ei kukaan halunnut rikkoa. Sellainen ei pistänyt
+kenenkään päähänkään.
+
+Oton arvovalta oli saanut merkittävän suuren lisän. Häntä suorastaan
+ihailtiin. Niin etevästi oli Otto käyttäytynyt pitäjän mahtavinta
+hallitusmiestä kohtaan. Oli osoittanut olevansa korkeammalla kuin
+esivallan edustaja. Miehet olivat sanomattoman ylpeitä.
+
+
+
+
+VII
+
+
+Juhannusmarkkinoitten jälkeen olivat Iisu ja Otto lähteneet
+suunnitellulle kosioretkelle. Kuuman heinäkuun päivän iltapuolella
+olivat he saapuneet määränpäähän, Orttenmaan vankkaan taloon.
+
+Vastaanotto oli ollut hyvin huomaavaista ja ystävällistä. Talon miehet
+olivat ottaneet huostaansa ajopelit ja hevoset, isännän ohjatessa
+vieraat heitä varten varattuun »ylikamariin», joka oli tavallisesti
+kaikkialla Satakunnassa samanlainen, erikseen rakennettu vierashuone.
+
+Kun vieraat olivat vapautuneet pahimmasta maantien pölystä, ohjasi
+isäntä heidät talon puolelle.
+
+Pyylevä emäntä otti vieraat vastaan laajassa, avonaisessa eteisessä ja
+aukaisi oven vierastupaan.
+
+Emännällä oli juhlallinen ilme kasvoillaan, ja juhlallisesti hän
+oli puettukin, pitkäraitaiseen, harmahtavaan silkkileninkiin ja
+hopeankarvaiseen tykkimyssyyn. Tyttären ja hänen hyväksymänsä
+kosiomiehen saapuminen oli emännän mielestä juhlahetki, joka niin,
+elävästi muistutti äidille omaa nuoruutta ja entisiä aikoja. Tällaista
+hetkeä ei voinut ilman juhlan sävyä sivuuttaa.
+
+Isännänkin mieleen oli tämä edeltäpäin sovittu päivä istuttanut
+pienen idun juhla-aaton tunnelmasta, joten hänkään ei ollut ihan
+arkitamineissaan.
+
+Orttenmaan isäntä ja emäntä olivat vielä reippaita ihmisiä, vaikka
+vuodet olivatkin jo jättäneet harmaat jäljet heidän ohimoilleen.
+
+Laihankalea, tasaryhtinen ja vakavakatseinen isäntä johti vieraat
+pöydän ääreen, jolle tavan mukaisesti oli asetettu viinapullo
+pikareineen ja sokeriastioineen.
+
+Samasta pikarista tyhjennettiin tervetuliaismalja vuorotellen,
+minkä jälkeen emäntä korjasi kapistukset pöydältä, sillä useamman
+ryypyn ottaminen, tai edes tarjoaminen, ei tervetuliaismaljan
+yhteydessä tullut koskaan kysymykseen, vaikka elettiinkin kotipolton
+kukoistusajalla.
+
+Tähän asti oli tuttavallisempi juttuaminen ollut kuin salvan takana.
+Nyt oli kieli kirvoitettu ja vapautui lopullisista pauloistaan sen
+jälkeen kuin iso kahvipannu oli »kalistimineen» kannettu pöytään.
+
+Pyöreähkö ja kirkaskatseinen emäntä pahoitteli kovin tätä toispuolista
+vastaanottoa, kun talon tytär, Elina, ei juuri tällä hetkellä ollut
+kotosalla. Hän oli mennyt veneellä saattamaan kotia pappilan mamsellia,
+joka oli tullut eilen. He olivat Elinan kanssa rippikoulutoverit ja
+tapailivat vieläkin usein toisiaan.
+
+— Mutta sitä nyt ei voi auttaa. Eihän pappilan mamselli voinut
+tietää, että meille tällaisia vieraita oli tulossa! — lopetti emäntä
+selityksensä.
+
+Kukaan ei sanonut mitään, sillä eihän se koskenut muita kuin Iisua,
+eikä Iisu mitenkään voinut keksiä, mitä hän tähän sanoisi. Hän vain
+koetti olla kohtelias siten, että hörppi kahvia, tapansa mukaan, niin
+paljon kuin emäntä vain ehti kaataa.
+
+Tehtyään muutamia yleisiä, paikkakuntaa koskevia huomautuksia sai
+Laikan Otto keskustelulle eräänlaisen talojen suuruussuhteita
+koskettelevan suunnan, jonka tiesi Iisulle kotoiseksi. Kun keskustelu
+täten oli saanut alkuvilkkautta, ei Oton enää tarvinnut muuta kuin
+vähän lisäillä, silloin tällöin, niin puhelu jo pian kulkikin
+asiallisessa uomassaan naimiskaupan ympärillä.
+
+Otto oli mielestään nyt tehnyt velvollisuutensa, sillä Iisu oli monta
+kertaa sanonut erikoisesti pelkäävänsä juuri tätä alkutoimitusta.
+»Alku tappaa», oli Iisu sanonut. Kun Otto nyt näki Iisun juttelevan
+kuin kotipirtissään, heilautellen piippunsa vartta, päätti hän jättää
+asianomaiset selventelemään välejään ja aikeitaan parhaansa mukaan.
+Otto lähti ulos katselemaan talon ympäristöä.
+
+Saatuaan tietää, että heidän hevosensa oli viety kotivainion jalkaan,
+rantatien varteen, Otto lähti astumaan sinnepäin. Siellä hevoset
+olivatkin liekaan kytkettyinä paksun ruohon keskessä.
+
+Syömättöminä seisoivat ne kuitenkin paikoillaan. Otto meni veräjän
+luo. Kohta astuivat viisaat elukat hänen luokseen, työntäen kuononsa
+veräjäsalkojen päälle. Otto silitteli hienoisia kuonoja ja rupesi
+juttelemaan niille. Hevoset hörähtivät tyytyväisinä ja alkoivat sen
+jälkeen rauhallisina syödä vihreätä heinää.
+
+Rantatie kulki kotivainion halki, nuottaladolle ja venhevalkamaan.
+Ranta näytti hyvin viettelevältä. Sopiva uimapaikka olikin. Hiekkainen
+pohja ja kirkas vesi. Tässä ei tuumimista tarvittu. Nopeasti vaatteet
+rantakivelle ja sitten itse järveen!
+
+Pulikoituaan hetken ja uituaan sitten keskelle lahtea äkkäsi hän
+venheen soutavan esille niemen kärjestä. Peijakas! Siellä kai tuli
+Elina pappilasta. Mitä Otto nyt tekisi? Antaisiko hän soutajan mennä
+rantaan? Mutta entä jos soutaja viivyttelisi rannassa niin kauan, että
+uimamies ehtisi väsyä? Tai jos tytönkin päähän pistäisi mennä uimaan?
+Mitä sitten? Tai jos tyttö näkee hänen vaatteensa rannalla ja luulee,
+että joku on hukkunut uimatielle. Ei, ei! Se ei kelvannut.
+
+— Pysytelkää hetkinen paikoillanne, että minä ehdin rantaan! — huusi
+Otto soutajalle, lähtien voimakkain vedoin uimaan maata kohti.
+
+Tyttö katsoi olkansa yli ja näki tummatukkaisen pään rientävän rantaa
+kohti. Hän jätti aironsa lepäämään veteen ja asettui entiselleen.
+
+— Kuka olet? En tuntenut äänestä.
+
+— Olen Parrilan Iisun matkakumppani!
+
+— No, Iisu on sitten tullut?
+
+— Totta kai! — Pysäyttäkää venheen vauhti, muuten olette rannassa yhtä
+pian kuin minäkin.
+
+Tyttö huopasi pari kertaa.
+
+— Ui vaan rauhassa! En minä aja päälle! Oletko sinä puhemies?
+
+— En minä oikeastaan tiedä. Miksikä sen asian nyt arvioisi.
+
+— Tarkoitan häntä, joka on jo ennenkin käynyt täällä Iisun asioilla.
+
+— Olen ensi kertaa näillä mailla.
+
+— Näillä vesillä! — oikaisi tyttö naureskellen.
+
+— Aivan oikein! Maata ei vielä tunnu jalkojen alla.
+
+— Älä yritä vielä tunnustella! Voit pelästyä ja upota. Oletko nuori vai
+vanha?
+
+— Vanha olen. Mutta en vielä niin ikäloppu, että pelästyksestä
+uppoaisin.
+
+— Älä puhu niin paljoa, ellet ole hyvä uimari!
+
+— Minä uin riivatun huonosti!
+
+— Miksi sitten olet uinut näin pitkälle?
+
+— Teki mieleni käydä katsomassa, joko Iisun morsianta näkyisi.
+
+Tyttö kuului naurahtavan ja vaikeni sitten.
+
+Minkälainen tuo tyttö mahtaa olla näöltään, kun noin herttaisesti
+rupattelee, ajatteli Otto, uiden yhä hitaammin, saadakseen pitää yllä
+hauskaa keskustelua.
+
+— Etkös sinä olekin Elina?
+
+— Olen minä.
+
+— Sinä tulet nyt sitten muuttamaan meidän puolelle maailmaa.
+
+— Älä! En minä miesten kanssa lähde uimaan!
+
+Tytön nauru helähti, ja Otolla oli täysi työ pidättää omaansa.
+
+— Älä naurata minua! En osaa uidessani nauraa!
+
+— Mikä sinun nimesi on?
+
+— Laikan Otto.
+
+— Ai! Iisu puhui sinusta. Mutta ei hän sanonut, että olet vanha.
+
+— Niin, Iisu ei muista minun syntymistäni, sillä hän syntyi vasta
+jälkeenpäin. Kuinka vanha sinä olet?
+
+— Minä olen jo aikoja ollut vanhapiika.
+
+— Eikös se ole ihme, että ne pappien tyttäret eivät koskaan joudu
+naimisiin.
+
+— En minä ole papin tytär!
+
+— Niin, mutta sinun rippikoulutoverisi on tietysti yhtä ikää sinun
+kanssasi!
+
+— Sinä et ehkä ui ollenkaan? Hoitelet vain kokkapuheita minun
+venheelleni!
+
+— Jo pohjaa jalka! Kyllä minä sitten sanon, milloin saat soutaa maihin.
+
+Otto nousi maalle.
+
+— Nyt mulla on paita ylläni! — huusi hän hetken kuluttua rannalta.
+
+Tyttö nauroi taas vastaukseksi.
+
+— Nyt vedän housuja jalkaani!
+
+— Ei sinun tarvitse töitäsi minulle luetella!
+
+— Ettei tulisi ikävä. Jos en puhuisi mitään, niin voisit luulla, että
+olen mennyt tipotieheni.
+
+— Tuossa on nuottalatokin aivan vieressä.
+
+— Niin näkyy olevan!
+
+— Kankeatajuinen ukkeli lienet. Et juuri vähästä hoksaa.
+
+— Mitä sitten?
+
+— Ladon takana voi pukeutua yhtä hyvin.
+
+— Minä olen kohta valmis. Tukkajakaus vain puuttuu.
+
+— Soudanko maihin?
+
+— Ei, ei! Enhän minä pörröpäisenä voi tavata edes vanhaapiikaa.
+
+— Ei tarvitse tavata! Patikoi tiehesi!
+
+— No, nyt saat soutaa! Kokka on kohti telaa! Anna tulla vaan!
+
+Otto juoksi nopeasti ottamaan venettä vastaan. Heti kun hän ylettyi
+kokasta kiinni, tarttui hän siihen tukevasti, alkaen juoksuttaa venettä
+telan yli kuivalle maalle.
+
+— Istu tukevasti paikallasi! — käski Otto aloittaessaan juoksunsa.
+
+— Hii-ih! — ennätti tyttö huutaa, kun venhe jo pysähtyi, perän
+sopivasti jäädessä telalle.
+
+— Millainen vanha karhu mahdat ollakaan! Ei vielä kukaan ole vetänyt
+minua maihin tässä veneessä! — sanoi tyttö hypähtäessään pystyyn ja
+kääntyessään ympäri.
+
+Samassa Otto oli astunut toisen jalkansa veneeseen, ottanut tyttöä
+molemmin käsin uumalta, nostanut kohoksi kuin lapsen ja heilauttanut
+hietikkorannalle.
+
+Niin nopea kuin tämä temppu olikin, oli Otto kuitenkin nostaessaan
+ehtinyt vilkaista tytön kasvoihin. Ennenkuin tytön jalat ehtivät koskea
+rannan hiekkaa, oli Otto selvillä siitä, että hänen edessään seisoi
+hänen markkinakarkurinsa.
+
+— Taivaastako tipahdit! — huudahti Otto. — Sinä olet sama tyttö, jonka
+tapasin runtumarkkinoilla.
+
+Tyttö katsoi oudoksuen Ottoa silmiin. Sitten hän hämmentyi ja irroitti
+itsensä hitaasti Oton puristuksesta.
+
+Ajattelematta muuta kuin tätä sattuman ryöpsähdystä, mikä oli hänet
+näin odottamatta yllättänyt, kertoi Otto melkein yhteen hengenvetoon
+lyhyen markkinatarinan.
+
+Oton avomielisyys katseissa ja äänessä poisti pian outouden ja
+ujoilemisen heidän väliltään. Elina ei ollut Ottoa huomannut
+markkinoilla, mutta häntä miellytti, että Otto oli huomannut hänet.
+Häntä miellytti kuulla tuosta tapauksesta, ja Otto oli iloinen, kun sai
+kertoa siitä pettymyksestä ja ikävyydestä, mikä oli ollut seurauksena
+turhasta etsinnästä.
+
+— Tämä on, totisesti, ihan kuin ihme, tämä odottamaton tapaaminen! —
+huudahti Otto, kun he lähtivät hiljalleen kulkemaan taloa kohti.
+
+— Etkö älyä, mikä se ihme on?
+
+— Mikä?
+
+— Parrilan Iisu. Ymmärsin, että olet täällä hänen puhemiehenään.
+
+Jos tyhjästä ilmasta olisi isketty Ottoa korvalle, ei hän olisi
+voinut enemmän nolostua kuin tästä Elinan lauseesta. Otto nauliintui
+paikalleen ja ajatuskin pysähtyi. Ei hän ollut muistanut Iisua, ei
+paikkaa eikä aikaa, niin kokonaan oli tämä löytö hänet vallannut.
+
+Elinakin pysähtyi toiselle puolelle tietä ja unehtui katsomaan Ottoa.
+
+Vihdoin Oton ajatukset alkoivat vähän selvetä. Hän oli seurannut
+parasta ystäväänsä tälle kosioretkelle, ja hänen edessään seisoi tuon
+ystävänsä morsian.
+
+— Niin — puhemiehen tapaisenahan minä olen tänne tullut, — sanoi Otto
+hitaasti, liikahtamatta paikaltaan.
+
+— Ajattelitko minusta jotakin muuta — jos — jos joskus sattuisit
+tapaamaan? — kysyi Elina.
+
+— Ajattelin! — sanoi Otto yksinkertaisesti ja lähti hitaasti astumaan
+edelleen.
+
+Hetken päästä Otto pysähtyi ja puhui kuin itsekseen.
+
+— Minä myöhästyin — ja onni heitti minut tien oheen. Ehkä olikin
+parempi näin.
+
+— Minkä tähden?
+
+— Ehkä sinä et olisi välittänytkään minusta. Elina katkaisi pitkän
+päivänkakkaran tien varresta.
+
+— En tiedä. Ei minulta ole kysytty tähänkään asti.
+
+Elinan huulet nyrpistyivät, ja vinhasti ruoski hän päivänkakkaraa
+helmuksiinsa, lähtien kiivaasti astumaan edelleen. Otto kiirehti hänen
+rinnalleen.
+
+— Mutta sittenhän...
+
+— Mitä?
+
+— Sittenhän olisi — mahdollista...
+
+— Isä on ankara ja taipumaton, mutta jos sulla on isompi ja parempi
+talo, niin voithan yrittää.
+
+— Talo? — Otto pysähtyi.
+
+— Niin — talo! — Elinakin pysähtyi.
+
+— Ei minulla ole taloa ollenkaan!
+
+Elina katsoi pitkään, ymmärtämättä.
+
+— Ei taloa — ollenkaan?
+
+— Ei!
+
+— Niin, niin. Eipä tietenkään — puhemiehellä! Naineen miehen kosiminen
+ei olisi sen mahdottomampaa — isän mielestä! — sai Elina hätääntyneenä
+sanotuksi ja lähti nopeata vauhtia taloa kohti.
+
+Otto jäi paikalleen seisomaan, ja katselemaan Elinan katoamista
+vankkojen rakennusten suojaan.
+
+Ensikerran elämässä oli Otolle selvinnyt päivänkirkkaaksi suuri
+totuus. Ihme, ettei hän ollut sitä ennen älynnyt! Nyt oli kaikki
+niin peloittavan selvää, kun hän katseli noita mahtavia, harmaita
+rakennuksia. Tuntui, että hän oli juossut päänsä niitten honkaisiin
+seiniin. Oliko hän sokko? Näkikö hän nyt, että hän oli talottomana oman
+säätynsä ulkopuolella, ettei ollut muitten kanssa samanarvoinen. Niin
+ylistetty ja suosittu kuin olikin, talollisten omintakeiseen joukkoon
+hän ei kuulunut. Arvokas vieras kemuissa ja pidoissa, kylätanhuissa
+ja raittiremuissa, mutta oikeissa, vakavissa asioissa oli hän »viides
+pyörä vaunuissa». Ei kelvannut hankkimaan itselleen säätynsä mukaista
+vaimoa, ei kelvannut esiintymään kosiomiehenä talollisten parissa.
+Oli jonninjoutava ja tyhjänpäiväinen setämies, jolla ei ollut omaa
+kotia eikä kontua, ei tulevaisuutta eikä kiinteätä olinpaikkaa.
+Hän oli vain siedetty kaikkialla, olematta missään, tarpeellinen.
+Synnyinkodissaankin oli hänen asemansa jotenkin lähellä koturin
+alhaista tasoa. Kukapa nyt haluaisi sellaista miehekseen ja kuka
+sukulaisekseen, vävykseen?
+
+Tällaiset ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Häntä tympäisi. Olisi
+päästävä johonkin yksinäisyyteen, ettei kukaan näkisi, kuinka hänen
+sisin olemuksensa myllersi ja riehui. Tietämättä miten oli kulkenut
+pihan poikki ketään tapaamatta, syöksyi hän kuin takaa-ajettu
+otus »ylikamariin» ja heittäytyi selälleen vuoteelleen. Tässä oli
+parempi miettiä tuota äskeistä tapausta, joka viattomuudestaan ja
+yksinkertaisuudestaan huolimatta jäi niin kaameasti toteamaan hänen
+elämänsä räikeätä nurinkurisuutta. Tässä makasi nyt lyötynä ja
+voitettuna tuo maakuntain kuulu, voittamaton taistelusankari!
+
+Kun elämän todellisuus oli astunut hänen eteensä, oli hän suistunut
+luulotellun korkeasta asemastaan kuin ruostunut peltikukko viiritangon
+päästä. Sen tapauksen hän oli nähnyt pikkupoikana Laikan pihalla. Nyt
+hän oli sen saanut kokea, aikamiehenä, täällä vieraassa ympäristössä,
+aurinkoisella vainiotiellä. Hänen elämänkuvansa, käsityksensä elämästä
+oli romahtanut maahan. Oliko hänellä sitten ollut käsitystä elämästään?
+Ei! Olisihan pitänyt ajatella, ennenkuin olisi saanut käsityksen. Eikä
+hän ollut koskaan ajatellut. Hän oli vain yksinkertaisesti uskonut,
+että hän oli samanarvoinen — tai vähän parempi kuin muut.
+
+Hänkö muka oli luovuttanut Kervilän Annan Esalle? Hän — jonninjoutava
+setämies!? Jos hän olisi astunut kosiomiehenä Kervilän Matin eteen,
+niin Matti olisi nauranut hänet pellolle. Ja syytä olisi ollutkin.
+Mihin hän olisi vaimonsa vienyt? Maantiellekö, kujalle, kyläraitille?
+Aivan oikein! Häntä sanottiin kyläraittien kuninkaaksi! Tietysti
+pilaillen, ilkkuen, irvistellen! Pilkkanimi, pilkka-arvo, joka loppui
+heti, kun astuttiin seinien sisäpuolelle. Siellä, missä vakavan elämän
+arvo pantiin puntariin, oli hän tyhjänpäiväinen höyhen ainoastaan.
+Merkillistä, että hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi näitä
+asioita! Eihän hän ollut mikään oikea mies! Miehen kuvatus hän oli!
+Oikeita miehiä olivat sellaiset kuin Parrilan Iisu ja Jartun Heikki!
+Niin — ja Hoijalan Esa! Esakin oli isäntä!
+
+Heillä kaikilla oli oma kiinnityskohtansa. Jos minne menivätkin,
+palasivat he aina sinne, missä heillä oli jalansija, maaperä, missä
+heitä odotettiin. Kuka häntä odottaisi? Ei kukaan, vaikka hän ikänsä
+kiertäisi maita, mantereita!
+
+Hän oli irtolainen! Ei edes koturin, itsellisen tai huutolaisen
+arvoinen!
+
+Otolla ei ollut milloinkaan tapana käyttää voimasanoja, mutta nyt
+hän kirosi, hypätessään oikosenaan seisomaan kamarin lattialle. Hän
+käveli kuin villipeto häkissään ja murahteli. Mitä tästä tulisi? Mitä?
+Maltahan! Mitä on sitten tullut muista samanlaisista?
+
+Otto istui sängyn laidalle. Ensikerran elämässä astui Oton
+muistikomeroista esille aikamoinen liuta pitäjän setämiehiä. Useimmat
+olivat sellaisia yhä edelleenkin, vanhuuteensa ja hautaansa asti.
+Elivät kotonaan kuin koturit tai itselliset ja olivat yhtä paljon
+talolle mielenkiintoisia kuin hakotukki tanhualla tai linnunpelätti
+pellolla tai ruostunut tuuliviiri katon harjalla. Entä ne muut? Otto
+muisteli ja laski sormillaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi oli
+mennyt ikäleskille, jotka eivät enää muunlaista miestä voineet odottaa.
+Ahaa! Setämiehet olivatkin täyteväkeä! Valmiit astumaan kuolleitten
+aviomiesten tilalle! Entä sitten? Yksi, kaksi oli ottanut haltuunsa
+vapaaksi jääneen torpan. Olivat naineet torppien tyttäriä emännikseen.
+Hm. Varaväkeä olivat nämäkin, vaikka torppia varten. Siis varaväkeä
+kaikki! Hautajaissaattoihin kuuluvaa varaväkeä koko setämiesten lauma!
+Odotahan! Eivät ihan kaikki! Muuan setämies oli nainut kotitalonsa
+piian ja asui nyt kotikylässään mäkimökkiläisenä.
+
+Otto purskahti nauramaan ja hypähti taas kävelemään. Totisesti! Ihania
+tulevaisuuden kuvia! Ja pitikö nyt näitä varten tulla Orttenmaahan?
+Niinpä niinkin! Hän oli nyt vieraalla paikkakunnalla, naittamassa
+parasta ystäväänsä. Ja morsiamena on hänen markkinakuvansa —
+mielitiettynsä! No, ehk'ei sentään! Ehkä vain hänen ihailemansa,
+tuntematon tyttö! Äh! Miksi ihailla talojen tyttäriä? Mitä se
+hyödyttää! Minähän olen ainoastaan puhemies — taloton joutolainen —
+setämies!
+
+Otto iski nyrkkinsä seinään niin, että akkunat helisivät. Heti
+hän kuitenkin pyyhki otsaansa. Ei, ei! Ei tämä käynyt! Jos hänen
+mielentilansa joku vain aavistaisikin, niin naurettaisiin hänelle.
+Sellainen ei kelpaa! Palakoon karrelle sydän ja sappi, mutta kukaan ei
+saa sitä päältäpäin nähdä! Ei kukaan aavistaakaan, vaikka hän kulkisi
+ihmisten joukossa, onttona kuin tyhjäksi imetty munankuori! Laikan
+Otto hän oli, ja Laikan Otto hän tahtoi olla kuolemaansa saakka! Siinä
+oli kuitenkin nimi, joka oli yksin hänen ja jonka omistajaa laajat
+maakunnat kadehtivat.
+
+»Ylikamarin» portaat natisivat, ovi avautui ja punaposkinen tyllerö
+pisti päänsä ovenrakoon.
+
+— Siellä talonpuolella kaivataan.
+
+— Vai kaivataan! No, juostaanko kilpaa? — kysyi Otto iloisin äänin.
+
+— Ehei!
+
+Ovi paiskautui kiinni ja tyllerö pyöri portaita alas kuin pallo. Kun
+Otto harppasi ulos, näkyi pallo kiirivän karjatarhaa kohti.
+
+— Hih-hii-ii! — nauroi pallo mennessään.
+
+— Saan kiinni! — huusi Otto kuten pikkulapsille on tapana.
+
+— Ih! — parkaisi pallo ja pyörähti karjatarhan veräjän sisäpuolelle.
+
+Otto nauroi ja astui talon puolelle hymyilevänä ja hyvätuulisen
+näköisenä. Hän joutui parahiksi avatakseen vierastuvan oven emännälle
+ja Elinalle, jotka kantoivat, toinen höyryävää vesikannua ja toinen
+tarjotinta kilisevine totivehkeineen.
+
+— No, siellähän tulee kaikki hyvä yhdessä rytäkässä! — sanoi isäntä,
+lähtien »piirongin klaffista» noutamaan punaista kaupunkilaisrommia.
+
+— Isä on myötäänsä koputellut tätä totivettä, mutta kun Laikan Otto
+viipyi ulkona, niin en hätäillyt. Elinakin jo sillä aikaa on ehtinyt
+tulla kotia! — puheli emäntä kuin esitelläkseen tyttärensä Otolle.
+
+Otto meni tervehtimään Elinaa sulavasti ja vaivattomasti, puhumatta
+mitään heidän aikaisemmasta tapaamisestaan.
+
+Elina katsoi vähän hämillään Ottoa silmiin, mutta ei sanonut mitään.
+
+Otto ryhtyi rivakasti ohjailemaan keskustelua, lörpötellen »ummet ja
+lammet», kunnes sai toisten kielenkannat irroilleen.
+
+Elina kuitenkin vaikeni kokonaan, eikä emäntäkään monta sanaa sanonut.
+Hetken kuluttua he poistuivatkin.
+
+— Lähettäkää sitten sana, kun sauna on valmis! — käski isäntä.
+
+— Minä en mene saunaan. Kävin jo uimassa, — sanoi Otto erikseen Iisulle.
+
+— Sinä sitten kerkiät!
+
+— Milloin arvelet täältä lähdettävän?
+
+Isäntä höristeli korviaan, kuullessaan Oton kysymyksen.
+
+— No, ei suinkaan tästä huomenna mihinkään mennä, ja sitten on
+sunnuntai. Kirkossakin käydään. Ei ennen maanantaita! — puheli isäntä
+ratkaisevasti.
+
+Otto oli tyytyväinen, kun sai tietää, miten kauan tämä kiusallinen
+kyläily tulisi jatkumaan. Kaikki muut asiat olivat samantekeviä.
+Hän puheli järkeä tai »puuta-heinää» miten milloinkin. Hän vaikeni
+tai nauroi, aina keskustelunsävyn mukaan. Hän huomasi olevansa niin
+tyhjänpäiväinen kuin miehinen mies suinkin saattoi, ollakseen oikea
+»viides pyörä vaunuissa», oikea setämies.
+
+Ottoa itseään iljetti, mutta isäntä oli häneen kovin ihastunut. Hän
+sanoikin toista lasia tehdessään, ettei hän ollut koskaan tavannut niin
+hauskaa nuorta miestä.
+
+— Ja jos hän vielä on puoleksikaan niin uljas ja voimallinen kuin Iisu
+on kertonut, niin ei hänen vertaistaan ole montakaan pitäjää kohti.
+Muistoksesi! Muistoksesi! — jutteli isäntä hyväntahtoisesti, kohottaen
+lasinsa kippaamista varten.
+
+— Se on semmoinen tää meidän puolen poika, että hänen vertojaan saa
+etsiä läänit läpeensä! Mitäs pitäjistä puhetta! — sanoi Iisu, leveästi
+ja ylpeilevästi nauraen.
+
+Otto huomasi, että talojen kehumiset ja myötäjäisten luettelemiset oli
+jo sivuutettu. Nyt alkoi tavanomainen voimien kerskuminen ellei omien,
+niin muiden. Miesten keskeiset jutut pitotilaisuuksissa koskettelivat
+yksinomaan voimien mittelyä lukemattomissa eri vaiheissa. Tästä
+johduttiin tavallisesti mieskohtaiseen voimankoetukseen. Sellainen
+oli tapa. Otto koetti laskea Iisun puheet leikiksi, selitellen,
+että he olivat kasvinkumppanit ja Iisu näki sentähden Oton ansiot
+kaksinkertaisina.
+
+— Niin kai täytyykin olla Iisu ei ole sattunut näkemään oikeata
+voimamiestä. Ei ole nähnyt Harjun Jannea, tästä naapuritalosta!
+— selitteli isäntä innostuneena. — Pari, kolme miestä saa hänen
+kimppuunsa käydä, yhtaikaa! Kyllä Janne ne ympäriltään räpistelee.
+Mutta mitäpä siitä! Miehiä huonommatkin! Muistoksi, muistoksi!
+
+— Kolmeko miestä, sanoitte? — kysyi Iisu, iva suupielessä.
+
+— Varmasti kolme! Olen itse nähnyt!
+
+— Mutta minä olen nähnyt tuon poikasen ajavan pellolle kolmekymmentä
+kertaa kolme miestä! — pilaili Iisu.
+
+— Kolmekymmentä miestä? — nauroi isäntä.
+
+— Sinusta tulee hauska vävypoika, mutta ei saa mahdottomia puhua! No,
+kyllä minä sentään leikin ymmärrän. Muistoksi! Muistoksi vaan!
+
+Otto koetti sotkea keskustelun muihin asioihin, mutta ei onnistunut.
+Isäntä oli hyvällä tuulella eikä hellittänyt voimajutuistaan. Niitä
+hänellä olikin iso varasto, kuten sopikin hänen-ikäisellään miehellä.
+
+Iisukin kertoi jonkin pikku jutun silloin tällöin, mutta lisäsi usein,
+ettei se ollut Laikan Oton tapaista.
+
+Isäntä alkoi yhä useammin kurkistella Ottoa ja myönsi, että onhan tuo
+aikamiehen näköinen.
+
+— Kokoa ja näköä kuin mustalaisen hevosessa! — nauroi Otto.
+
+— Meillä on sunnuntaisin aina kaikenlaisia voimien koetuksia tuolla
+kyläpajan vieressä. Sinne kokoontuu monen kylän väki kisailemaan.
+Tuleepa aika lystiä ylihuomenna! Siellä näette Harjun Jannen. Vaikka —
+kyllä minä, vielä vuosi sitten, vedin Jannen sormikoukussa.
+
+— Kas vaan! Te olette niin väkevä! — tokaisi Iisu.
+
+— No, kun minua pidettiin pitäjän parhaana sormikoukun vetäjänä — ennen
+nuorempana. Mutta se oli silloin! No, muistoksi! Muistoksi!
+
+Kipattuaan ja maisteltuaan lasistaan pyyhki isäntä kämmentään reiteensä
+ja katseli leikillisesti Ottoa.
+
+— Tekisi mieleni vähän tunnustella tuota Laikan Ottoa. Eihän minun
+sormeni enää kestä, mutta voisin ainakin arvioida hänen voimiaan.
+Koetatko pilan piteeksi?
+
+Isäntä työnsi kätensä pöydälle Oton eteen. Otto ei ollut halukas
+talon isännän kanssa reistailemaan, mutta hänen vastaväitteensä vain
+kiihoittivat isäntää.
+
+Vihdoin Otto suostui panemaan kätensä pöydälle. Isäntä katseli Oton
+kättä vähän hämmästyneenä. Sen jäntereinen voima peittyä siroon ja
+suhteelliseen muotoon, kun se ei ollut mihinkään verrattavissa, mutta
+nyt isännän käden rinnalla se teki, siromuotoisuudestaan huolimatta,
+valtavan vaikutuksen.
+
+— En tokkonen tosi, tuollaisen kanssa vedä! — sanoi isäntä ihmeissään.
+
+— Älkää vetäkökään! Turhaa se olisi! — koetti Iisu estellä.
+
+— Niin. Jutellaan muuten vaan, — sanoi Otto ja veti kätensä pöydältä.
+
+— Mutta kun minua niin kutkuttaa, — sanoi isäntä. — Anna kätesi!
+Mieshän hävinnytkin!
+
+Otto antoi kätensä ja antoi isännän sijoitella sormensa parhaan mukaan.
+
+— No, nyt! — komensi isäntä, ja alkoi kiskoa henkensä edestä, käsivarsi
+suorana kuin vetoköysi.
+
+Otto ei liikahtanut hiventäkään, eikä koukistunut käsivarsi näyttänyt
+pienintäkään oikenemisen oiretta. Isäntä hellitti otteensa.
+
+— Jopa on koko pentele! No, en totta vie olisi uskonut. Tuntui kuin
+olisi seinää vetänyt!
+
+Iisu nauroi ylpeilevää naurua.
+
+— Oliko toista kuin Harjun Janne?
+
+— Oli kuin pentelekin! — sanoi isäntä ja hemputteli sormeaan. — Ai ai,
+kuinka lystiä tulee sunnuntaina kylän pajalla? Tuollainen tulee miehen
+ollakin! Muistoksi, muistoksi!
+
+— Kelpaa vaikka talottomanakin miesten seuraan? — nauroi Otto
+ivallisesti. — Ja kelpaa naimaan vaikka manttaalin emännän.
+
+— Ky-yllä! Jos sattuu eteen sellainen puoli-ikäinen leskiemäntä, joka
+ei tarvitse rokunoita talonsa asumiseen.
+
+— Laikan Otto voi kyllä ostaa talonkin, vaikka minkälaisen! — kerskaili
+Iisu. — Ainakin kolme kyläkuntaa, meidän pitäjästä, menee takaukseen
+sellaiselle miehelle.
+
+— Sen uskon, kaikesta päättäen, mutta harvakseltaan tapaa tyttöjä,
+jotka menisivät emännän valjaisiin täysvelkaiseen taloon!
+
+Kiusoitellakseen omaa itseään oli Otto heittänyt syöttinsä ja voi
+nyt oman harminsa nautinnoksi tuntea, miten ahnaasti sitä ruvettiin
+nyppimään. Koskaan ennen ei ollut tällaisia juttuja häneen kohdistettu,
+ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Nyt juotettiin hänelle ensimmäinen,
+alemmuuden osoituksin täytetty, katkera malja. Mutta Otto oli päättänyt
+säilyttää tasapainonsa ja miehuutensa. Rauhallisena hommasi hän
+piippunsa täyttämisessä, pilailevan hymyn karehtiessa suupielessä.
+
+— Enkä minä kehoittaisi velaksi ottamaan taloa, — jatkoi isäntä
+itsepintaisesti. — Suotta pistää käpäläänsä sellaiseen satimeen. Leski
+velattomille taloineen on paljon pehmeämpi mätäs. Minä luulen, että
+tästäkin pitäjästä voisi keksiä sellaisen mukavan...
+
+— Oletteko ajatellut valmiiksi jo siltä varalta, että emäntänne
+kuolisi? — keskeytti Otto nopeasti, saaden kuitenkin sanojensa sävyjen
+sen verran leikillisyyttä, että toiset rupesivat nauramaan.
+
+Onneksi tuli emäntä samaan aikaan pyytämään vieraita illalliselle.
+Otto kiitti ja nousi heti, sillä häntä alkoi väkisinkin kuohuttaa se
+suojeluksen tapainen ystävällisyys, johon keskustelu oli vierähtänyt.
+Hän oli halunnut vähän ivata itseään, mutta ei heittäytyä rentonaan
+toisten kepakoitavaksi kuin kuivattu kaurasiikko.
+
+Hyvä varoitus tämä kuitenkin oli. Hänen oli pidettävä huoli siitä,
+ettei tämä kepakoiminen uusiintuisi.
+
+Siitä ei kuitenkaan päässyt yli eikä ympäri, että hän nyt oli nähnyt
+elämässään oudon repeämän, joka tuijotti häneen kuin irvistelevä
+seinähirren rako. Se nauroi hänelle vasten naamaa kaikkialta — ja
+oli aina nauranut, vaikk'ei hän ollut sitä ennen nähnyt, eikä sen
+virnistystä ymmärtänyt.
+
+
+
+
+VIII
+
+
+Orttenmaan isännän toivoma sunnuntain iltapuoli oli käsissä.
+Kyläpajalle oli kokoontunut paljon väkeä.
+
+Pajan viereinen, paksuhiekkainen kenttä olikin erinomainen voimailu-
+ja kisapaikka. Olipa ilta-auringon puoleisella kentän sivustalla vielä
+pitkä rivi isoja kiviäkin istuinpaikoiksi. Keskimmäisille kiville oli
+Orttenmaan isäntä sijoittanut vieraansa, istuen itse heidän väliinsä.
+
+Useanlaatuinen, hiljainen voimainkoetus oli jo täydessä käynnissä,
+vaikka ei vielä ollut tapahtunut mitään erikoisemmin mielenkiintoista
+kohtausta.
+
+— Onko nämä kivet tuotu tähän vartavasten? — kysyi Iisu ihmeissään.
+
+— Eikä. Tästä läheltä on palanut, joskus maailmassa, jokin rakennus.
+Sen kivijalkakiviä on siirretty vähän lähemmäksi. Näitä nimitetään
+»laiskankiviksi». Kisoihin osaa ottamattomat tavallisesti istuvat tässä
+katselemassa. Ja naiset kokoontuvat tuohon mäenlappeeseen. Johan siellä
+onkin niitä aika liuta.
+
+Ottokin katsoi sivulleen. Hetken tarkasteltuaan näki hän Elinan istuvan
+tyttöjen parvessa, lähimpänä kentän reunaa.
+
+Otto käänsi huomionsa kentälle, jossa parastaikaa jurrattiin
+väkikapulaa ja kissanhäntää useissa pareissa.
+
+— Missä on Harjun Janne? — kysyi Iisu.
+
+— Tuo vihreälakkinen mies, joka loikoo tuolla pajan katveessa. Ei hän
+tavallisesti ota osaa, ennenkuin oikein miestä kysytään. Väkikapulassa
+hän on vetänyt kaksikin yhtaikaa. Nyt hän nousee. Tulee kai tänne
+kiville istumaan.
+
+Otto näki Jannen lähestyvän. Leveänaamainen ja leveähartiainen
+miehenkarhu! Mutta Oton tarkka silmä hymyili. Janne käveli veltosti ja
+toimettomasti.
+
+— Sillä on päiväinen hihassa! — kuiskasi Iisukin.
+
+— Ei siihen päiväinen pysty. Aina se noin lainehtien liikkuu, — selitti
+isäntä.
+
+Leikki alkoi vähitellen muuttua yhä eloisammaksi. Naapurikylistä oli
+tullut muutamia remseitä poikia, jotka antoivat vauhtia ja kiihoittivat
+yritteliäisyyttä.
+
+Isäntä oli siirtynyt puhuttelemaan jotakuta naapuria.
+
+— Lähtisin tieheni, ellei »ylikamarissa» olisi vieläkin ikävämpi, —
+sanoi Otto Iisulle.
+
+— Minä menisin kernaammin tuonne naisväen pariin, mutta ei taida olla
+soveliasta.
+
+— Onhan sulia sulhasen oikeus!
+
+— En kai sentään ilkiä. Luuletko, että minä kestäisin »kapulassa» tuon
+Jannen kanssa?
+
+— En osaa sanoa. Näyttää olevan sitä laatua mies, joka venyy ja painaa
+paljon.
+
+— Mun tekee mieleni koettaa, mutta...
+
+— Mikä estää?
+
+— Vedätkö sinä hänet sitten, jos minä häviän? Emme saa pitäjämme
+mainetta päästää käsistämme.
+
+— Entä jos en minäkään voittaisi?
+
+— Ole vaiti! Sinähän olet vetänyt minut yhdellä kädellä.
+
+Isäntä palasi innostuneena paikalleen.
+
+— Kohta saamme lystiä! Minä kuulin, että jokivarren miehet ovat
+saapuneet rantaan. Heidän mukanaan on Toisinaan Tuomas, joka on
+kerskunut voittavansa Jannen jokaisessa pelissä. Tuolla he tulevatkin!
+Katsokaa!
+
+Kymmenkunta miestä tuli esille pajan takaa hiljalleen ja öräillen.
+
+— Tuo on Tuomas, joka kantaa takkia käsivarrellaan, — selitti isäntä.
+
+Tuomas asteli hitaasti kiviä kohti. Hän tervehti Jannea ja istuutui
+hänen viereensä.
+
+Otto oli seurannut Tuomasta tuntijain katsein ja huomannut, että Tuomas
+liikkui joustavasti ja pehmeästi.
+
+— Mies on kokonaan toista maata kuin Janne, — sanoi Otto hiljaa.
+
+— Olkoon vaan, mutta säippäri hän on Jannen rinnalla! — kehui isäntä
+itsepintaisesti.
+
+Kisailu alkoi vähän lamaantua uusien tulokkaitten tähden, mutta sitä ei
+sallinut kylän koukkusorminen seppä, joka oli hivenen hiprakassa. Hän
+kantoi jalkopuun ja vetokapulan melkein Orttenmaan eteen ja kehoitti
+Tuomasta ja Jannea istumaan hiekkaan.
+
+— Täällä on Orttenmaan kaukaisia vieraita, joitten täytyy nähdä,
+olemmeko me ruismaan väkeä vai petunkulman poikia! — sanoi seppä
+leikkisästi.
+
+— Oikein, seppä! — sanoi Orttenmaa nauraen. — Tästä on sinulla taas
+kortteli kirkasta tiedossasi.
+
+Seppä innostui kovin.
+
+— No, pojat! Minä olen kuin juttujen huutaja käräjillä. Se, joka ei
+tule esille, on hävinnyt mies. Toismaan Tuomas on sanonut voittavansa
+Harjun Jannen »kalikassa». Ellei Tuomas tule sanaansa todistamaan, on
+hän hävinnyt. Samoin Janne, ellei tule puolustamaan itseään.
+
+— Mutta jos kumpikaan ei tule? — tokaisi joku joukosta.
+
+— Sitten he ovat kissanpoikia molemmat! Osaavat vain naukua!
+
+Iloista naurua kuului kaikkialta.
+
+— Kyllä minä istun hiekkaan! Istukoon kumppaniksi kuka haluaa! — sanoi
+Janne ja tömähytti raskaan ruhonsa maahan, että hieta pöllysi.
+
+Iisu oli tällä välin tehnyt omia hiljaisia laskelmiansa. Hän tunsi
+nahjusmaisuutensa, joka useimmiten vei hänet alakynteen äkillisissä
+pyräyksissä, mutta kun hän oli kuullut Oton mielipiteen Jannen
+venyväisyydestä, niin hän rupesi yhä enemmän luottamaan omaan
+jurraamiseensa. Sellaisessa hän ei ollut koskaan kesken hellittänyt.
+Siinä hänen voimansa sai rauhassa nahjustella esiin. Ja morsiankin oli
+katselemassa! Miks'ei kerran yrittää!
+
+— Heitä nyt, Tuomas, ujoutesi tai olet mennyttä miestä! — kehoitti
+seppä.
+
+— Tulkoon kuka tahansa! — alkoi Janne ylpeillä.
+
+Silloin Iisu nousi ja heitti takin yltään.
+
+Otto ja Orttenmaa hämmästyivät.
+
+— En minä ollenkaan odota voittoa. Sinä olet hirmuisen väkevä. Koetan
+vain lystikseni — sillä aikaa kun Toismaan Tuomasta odotellaan. Päivää
+muuten! — sanoi Iisu ja tervehti Jannea kädestä. Minä olen Parrilan
+Iisu tuolta ylimaan puolesta.
+
+Orttenmaa rypisti kulmiaan ja oli tyytymättömän näköinen.
+
+— Suotta nyt tuohon tarvitsi mennä! — murisi hän Otolle. — Arvaahan sen
+muutenkin.
+
+— Noo, jos Janne on pitäjän voimallisin, niin eihän leikki sellaisen
+kanssa häpeää tuota, — sanoi Otto.
+
+Isäntä vähän rauhoittui ja katsahti mäen syrjään, näkisivätkö naiset
+mitä oli tulossa.
+
+Ottokin vilkaisi naisiin ja näki, että siellä oli noustu seisomaan
+uteliaisuudesta. Kaikki tietysti tiesivät, että Orttenmaan vävy
+kilpaili heidän voittamattomansa kanssa.
+
+Toismaan Tuomas oli nopeasti siirtynyt paikaltaan asettuen Oton
+viereiselle, tyhjälle kivelle.
+
+Kapulanvetäjät olivat, sepän silmälläpidon alaisina, saaneet jalkansa,
+kätensä ja kapulansa paikoilleen. Ympäriltä kuului halveksivia
+naurunhöräyksiä.
+
+— Kohdallaan on kapula! Antaa mennä! — huusi seppä.
+
+Vetäjien jäntereet pingoittuivat. Veto oli tasaista molemmin puolin.
+Ympärillä olevat alkoivat ihmetellen katsella, kun kalikka ei siirtynyt
+Jannen puolelle. Päinvastoin! Vähitellen, hyvin hitaasti, se alkoi
+siirtyä Iisun puolelle. Mutta Otto oli ymmärtänyt oikein Jannen
+ruumiinrakenteen. Jannen käsivarret ja selkä venyivät, miehen istuessa
+edelleenkin yhtä tanakasti hietikolla.
+
+Katselijain jännitys kasvoi kasvamistaan. Orttenmaan isäntä tuskin
+hengitti ollenkaan, ja Otto tuijotti Iisua.
+
+Kapula siirtyi siirtymistään, hyvin hitaasti, mutta pysähtymättä, ja
+yhä venyi Janne.
+
+Otto ymmärsi, että voitto oli ilmeisesti Iisun puolella. Mutta jäisikö
+Iisulle tarpeellista tilaa loppuvetoa varten? Siinä kysymys! Jos Janne
+yhä venyisi, niin täytyisi Iisun lopulta hellittää. Ei puuttunut enää
+kuin tuuman verta, niin Iisun vetotila loppuisi.
+
+Vallitsi kuolemanhiljaisuus.
+
+Otto näki miten Iisu pingoitti jäntereensä loppuponnistukseen.
+Hitaasti. Hitaasti, mutta herkeämättä. Samalla taukosi Jannen
+venyminen. Nyt täytyi jommankumman hellittää. Kapula pysähtyi. Iisulla
+oli enää ehkä puolisen tuumaa vedon varassa. Melkein huomaamattomasti
+siirtyi enää kapula, kun Iisu pani kaikki viimeiseen yritykseen. Mutta
+silloin täytyikin kamppailun ratketa. Jannen ruho kohosi maasta. Ensin
+tuskin huomattavasti, mutta sitten äkkiä, ponnahtaen. Janne keikahti,
+suin päin, Iisun päälle.
+
+Hämmästys oli melkein sanaton. Pitäjän voimakkain mies oli voitettu!
+Tämä oli kuin ihme! Uskomaton tapaus!
+
+— Se oli sellaista laiskan vetoa, etten minä ole ikinä nähnyt, —
+kuiskasi Tuomas Otolle.
+
+Otto nauroi makeasti ja ojensi kätensä Tuomaalle.
+
+— Kiitä, että pääsit tuota matoa venyttämästä! Minä olen Laikan Otto,
+tuon voittajan matkakumppani.
+
+— Vai Laikan Otto! — huudahti Tuomas, ihastuneena. — Olen kuullut
+sinusta! Tahtoisitko koettaa jotakin peliä minun kanssani? Ei silti,
+että pyrkisin verrallesi, mutta olisi lystiä tuntea sinun voimasi.
+
+— Eikö ole parempi, että pysyt täällä voittamattomana? — kysyi Otto
+ystävällisesti.
+
+Siihen heidän keskustelunsa kuitenkin jäi, sillä hämmästys oli lauennut
+ja kaikki puhuivat yht'aikaa. Jannea moitittiin ja Iisua ylistettiin.
+Sepän ääni kuului kuitenkin yli kaiken.
+
+— Mitäs nyt tehdään? Janne on hävinnyt, mutta Tuomas ei ole voittanut!
+
+Iisu istui vielä hymyilevänä maassa.
+
+— Missä on se Jannen vastustaja? Jos hän voittaa minut, niin eikö ole
+selvä, että hän on Jannenkin voittaja?
+
+— On, on! — huudettiin joka taholta.
+
+— Aiotko vielä jatkaa? — kysyi Otto.
+
+— Nyt minä vasta olen herännytkin! — nauroi Iisu. — Enkä suinkaan minä
+voi jäädä koko pitäjän pöpöksi. Täytyy kai jonkun nostaa minut, että
+maine jäisi paikoilleen.
+
+— Ei muut pysty, mutta jos Tuomas! — huudettiin yhtäältä ja toisaalta.
+
+Tuomas istui sulavasti maahan ja tarttui kapulaan. Seppä tarkkasi,
+että kaikki oli kunnossa, ja antoi merkin. Ensin oli veto tasaista,
+mutta sitten Tuomas kiristi niin tulisesti, ettei Iisu ehtinyt kunnolla
+hoksata koko juttua. Eikä enää auttanut hänen yrityksensä, sillä Tuomas
+lisäsi voimaa hurjan nopeasti. Iisu nousi maasta niin kevyesti, että
+häntä rupesi naurattamaan.
+
+Jotkut uskoivat, että Iisu ei yrittänytkään, mutta Iisu kimmastui ja
+sanoi, että onhan lupa muittenkin koettaa.
+
+Muuan mies, joka nähtävästi ei tuntenut Tuomasta, hyökkäsi Iisun
+tilalle ja sanoi, ettei oikeata miestä niin nosteta kuin kertasäkkiä.
+Mutta hän kohosi maasta vielä kevyemmin kuin Iisu.
+
+— Kyllä minä nyt todistan, että tämä vieras ja Harjun Janne ovat
+hävinneet aivan rehellisesti, — sanoi mies ja vetäytyi syrjään.
+
+Otto oli erikoisesti tarkannut Tuomaan vetoluonnetta, sillä hän epäili
+Tuomaan vaativan häntä kanssaan kilpasille. Otto näki, että Tuomas
+panee muutaman sekunnin aikana kaikki vaakalautaan, ja siitä hän
+päätteli, että jos sen kestää, niin voiton saaminen ei ole vaikea.
+
+— Muitten kanssa minä en viitsi, mutta jos Laikan Otto tulee, niin
+istun hänen nostettavanaan mielelläni.
+
+Kuiske alkoi käydä miesjoukossa. Laikan Oton nimi näkyi olevan
+muillekin tunnettu.
+
+— Suostutko, jos vedän yksin käsin? — kysyi Otto.
+
+Tuomas ensin hämmästyi, mutta sitten hän naurahti iloisesti.
+
+— Suostun!
+
+Otto astui jalkopuun luo, painoi siihen oikean jalkansa ja laski
+vasemman polvensa maahan. Sitten tarttui hän kapulaan, jonka seppä
+ohjasi kohdalle. Selvä oli ja veto alkoi.
+
+Hämmästys ei jaksanut enää pysyä aisoissaan. Monet kyykistyivät maahan
+seuratakseen kapulan liikkeitä.
+
+Otto tiukkasi sen verran, että sai Tuomaan kiirehtimään pingoitustaan,
+joka kasvoikin tuhoisan nopeasti.
+
+Otto tunsi kuitenkin heti sen silmänräpäyksen, jolloin kiristys ei
+enää kasvanut. Sitä hän oli odottanut. Sitä hän käytti hyväkseen ja
+pingoitti teräsjänteensä ratkaisevaan ponnistukseen. Hetkelliseen,
+rautaiseen kiinteyteen kiteytyivät voimamiehen jäntereet ja taipumaton
+tarmo. Kevyesti kohosi Tuomas seisomaan. Kilpa oli ratkaistu muutamassa
+kymmenessä sekunnissa.
+
+Suosionhuudot raikuivat ei ainoastaan miesjoukossa, vaan kuuluivat
+voimakkaina naistenkin mäeltä.
+
+Tuomas oli eniten ihastunut. Hän melkein syleili Ottoa ja ylisteli
+onneaan, että oli saanut sellaisen miehen kanssa voimiaan koetella.
+
+Iisu oli haltioissaan ja selitti Orttenmaalle, miten totta oli toissa
+iltana puhunut.
+
+Orttenmaa oli kuin pökertynyt.
+
+— Minkälaisia miehiä nämä meidän vieraat oikeastaan ovatkaan! —
+huudahteli isäntä ja taputteli vieraitaan olkapäille.
+
+Yleinen mieltenkuohu tasoittui kuitenkin vähitellen, kun nuorukaiset
+huomasivat, että tytöt laskeutuivat mäensyrjästä kentälle. Nuoret
+miehet kiirehtivät naisten parveen, ollakseen mukana heidän leikeissään.
+
+Mutta Orttenmaa kuiskutteli Jannelle ja Tuomaalle sekä muutamille
+naapurien isännille, että tulisivat Orttenmaan pirttiin.
+
+— Kohta alkaa heinäaika, ja vanha vaarinkalja on tyhjennettävä
+tynnyristä uuden tieltä! — selitteli isäntä. — Eihän tätä ihmeellistä
+päivää voi näin vähin äänin sivuuttaa.
+
+Otto ja Iisu siirtyivät kuitenkin ensin leikkivän nuorison parveen ja
+lupasivat tulla sitten myöhemmin.
+
+— Samantekevä! — sanoi isäntä. — Ette siellä kauan viivy. Naisten
+täytyy lähteä karjalle. Ehtoollisen jälkeen vasta jatkuvat leikit. Me
+vanhemmat miehet lähdemme nyt tynnyrisakkoja nuristelemaan.
+
+Aikansa leikittyään hajaantui nuorisokin jättäen enemmät ilonpidot
+iltaan. Janne ja Tuomas seurasivat Ottoa Orttenmaahan, ja Iisu asteli
+morsiamensa rinnalla.
+
+Iisu jutteli kovin eloisasti Elinalle ja luuli Elinankin juttelevan,
+vaikk'ei Elina virkkanut halaistua sanaa. Hymyili kyllä sentään joskus
+Iisun sukkeluuksille.
+
+— Elinan kanssa on oikein mukava jutustella! — sanoi Iisu Otolle, kun
+he astuivat pirtin puolelle, Elinan poistuttua askareilleen. — Hän
+ymmärsi antaa arvoa meidän voimillemme.
+
+— Mitä hän sanoi? — kysyi Otto, veitikka silmässä.
+
+— Hän sanoi, että... kas, täällä miehet jo kättä kääntävät! — sanoi
+Iisu avatessaan pirtin ovea.
+
+— No, sieltähän tulevat kaikki väkikapulasankarit! Neljää noin komeata
+poikaa ei usein näe samassa pirtissä! — huusi muuan.
+
+— Ymmällä minä olen vieläkin tuosta paikan Otosta, — sanoi isäntä. —
+Kuules, Tuomas! Oikeinko se veti sinut yhdellä kädellä?
+
+— Oikein veti — rehdisti!
+
+— Niin, kun olin polvellani ja nostin ylöspäin. Ei kannata puhua, —
+sanoi Otto vaatimattomasti.
+
+— Kyllä minä sen edun ymmärrän! — intoili Tuomas. — Mutta, että yksi
+käsi kesti sellaisen vedon — sittenkään! Se on ihme! Sillä miehellä on
+koura, joka pitää.
+
+Miehet ymmärsivät asian ja ilmaisivat ihmettelynsä yksimielisesti.
+
+Solisevana virtana jatkui keskustelu ja siirtyi voimista norjuuteen.
+
+Hetken kuluttua jo pari ukkelia makasi selällään lattialla yrittäen
+nousta istumaan kantapäitten liikahtamatta maasta.
+
+— Mitäpä noista! — sanoi joku harmaatukkainen isäntä. — Mutta
+heittäkääpä, ukot, kärrynpyörää! Minä tein sen vielä viime kesänä
+luhtaniityllä.
+
+— Mitäpä meistä lahopökkelöistä! — keskeytti isäntä. — Mutta te notkean
+näköiset pojat, Otto ja Tuomas, tehkää te jokin temppu, josta jäisi
+vielä jälkimaininkia voimannäytteitten lisäksi.
+
+— Mitä sanotte, jos minä hyppään tuolle muurin otsalle? — kysyi Iisu
+äkkiä.
+
+Miehet katsoivat ensin pitkään, mutta rähähtivät sitten täyttä kurkkua
+hohottamaan.
+
+— Siihen ei kukaan tasakäpälässä hyppää! — huusi eräs harmaatukkainen
+isäntä melkein suuttuneena. — Ja jos hyppäisi, niin miten kävisi pään
+ja polvien?
+
+— Meidän vävymies on niin mahdoton leikinlaskija, että sen kanssa on
+vallan saatuna! — murisi isäntä.
+
+— Kotipuolessani minua uskotaan! — sanoi Iisu niin surkein äänin, että
+sen synnyttämä iloinen nauru lepytti Orttenmaankin tyytymättömyyden.
+
+— Jos en minä olisi juuri imaissut niin paljon vaarinkaljaa janooni,
+niin kyllä minäkin yrittäisin! — jutteli Janne leveästi hymyillen.
+Hän iski täten pienen kaunansa Iisuun, häviönsä johdosta. Ja naurajat
+hän saikin puolelleen, sillä Jannehan oli tunnettu erikoisesta
+raskasliikkeisyydestään.
+
+— Eiköhän nyt puhuta joutavia? — sanoi Orttenmaa. — Kysytään Tuomaalta,
+voiko tuonne otsalle hypätä. Hän sen tietää.
+
+— Yhtä korkealle ehkä hyppään, mutta en muurin otsalle! — vakuutti
+Tuomas.
+
+— Pitääkö sitten minun se tehdä? — kysyi Iisu nousten penkiltä. — Nyt
+huomaankin, että selkäni vähän kangistui kapulan vedossa. Auta sinä,
+Otto, miestä mäessä! Riisu saappaat! Sinä teet tuon hypyn häthätää.
+
+Asiasta pilailtiin, mutta Iisu ei hellittänyt. Hän oli nähtävästi
+joutunut pahimmalle ylvästelytuulelleen, hankkiakseen mainetta
+kotiseudulleen.
+
+Kun Otto huomasi, että miehet alkoivat pitää Iisua lörpöttelijänä
+ja tyhjänkerskurina, heitti hän nopeasti saappaat jalastaan, astui
+sukkasillaan uunin luo ja teki hyppynsä keveästi ja vaivattomasti.
+
+— Joko minä taas puhuin pötyä? huusi Iisu riemuissaan.
+
+— Mieshän on linnun sukua! — huusi joku.
+
+Puhkesi yleinen möly. Merkillistä! Uskomatonta! Noituutta!
+
+Otto hyppäsi alas uunilta ja rupesi saappaitaan etsimään.
+
+— Älä vielä! — kiihkoili Iisu. — Hyppää ensin tuon penkin ja pöydän yli
+peräpenkille seisomaan!
+
+Otto oli tyytymätön Iisuun.
+
+— Sinä komentelet kuin aljokarhua tanssimaan!
+
+— Ja karhu suuttuu, jos siltä vaaditaan sellaista, mihin se ei pysty! —
+naurettiin miesjoukossa.
+
+— Onko siellä peräpenkki? — kysyi Otto ja kumartui pöydän yli
+katsomaan, saadakseen samalla silmäänsä pöydän leveyden.
+
+— Kyllä minä nyt jo voisin vetoakin lyödä! — sanoi isäntä.
+
+— Älkää lyökö! Minä voin epäonnistua! — kielsi Otto nauraen.
+
+— Juuri sen epäonnistumisen puolesta minä löisinkin vetoa. Tästä Iisun
+jutusta ei tule mitään! Se on pötyä!
+
+— Teidän pitää oppia uskomaan, että meilläpäin ei koskaan valhetella! —
+puheli Iisu niin papilliseen sävyyn, että Orttenmaankin täytyn nauraa.
+
+Otto asettui penkin ääreen.
+
+— Hyppään ensin kokeeksi — sanoi hän ja heilahutti samalla itsensä
+keskipöydälle.
+
+Miehet nousivat istuimiltaan ja kertyivät pöydän ympärille.
+
+— Minä olen varma, että se onnistuu! — sanoi Tuomas. — Minä näin sen
+hypyn keveydestä.
+
+Otto oli astunut alas ja asettui uudelleen penkin ääreen. Sitten hän
+kyykistyn. Nähtiin loikkaus, ja Otto seisoi peräpenkillä.
+
+Hiljaisuuden vallitessa Iisu ojensi Oton saappaat.
+
+— Tässä saat saappaasi! Karhu saa palkkansa.
+
+Tuomas ei enää malttanut mieltään. Hän työnsi kätensä Otolle.
+
+— Sinä olet paras mies, minkä ikinä olen nähnyt!
+
+Samaa mieltä olivat muutkin.
+
+— Se onkin Laikan Otto, jonka nimi tunnetaan kolmessa maaherran
+läänissä! — ylpeili Iisu.
+
+Otto oli vaivaantunut tästä kaikesta ja livahti ensimmäisessä sopivassa
+tilaisuudessa pirtistä pihalle, jättäen miehet jatkamaan jaarituksiaan.
+
+Astuessaan portaille hän melkein säikähti. Huomasi tulleensa ojasta
+allikkoon. Portailla istui Elina ihan yksin. Otto aikoi kääntyä
+takaisin, mutta silloin Elina huomasi hänet. Oli mentävä ohi ja oli kai
+jotakin puhuttavakin, oli pysähdyttävä.
+
+— Aiotko mennä mansikkaan, koska on koppa kädessä? — sanoi Otto, kun ei
+muutakaan keksinyt.
+
+Elina nousi ja löi kädellään suoraksi hameensa helmat.
+
+— Enkä, olin lähdössä puutarhaan. Teki mieleni katsoa, löytäisinkö jo
+uusia perunoita.
+
+— Näinkö varhain?
+
+— Minulla on omat metkuni.
+
+— Saanko tulla katsomaan?
+
+— Tule vaan!
+
+Elina lähti edeltä ja kiersi ylikamarin nurkitse etelänpuoliselle
+seinustalle.
+
+— No, eipä uskoisi! On jo kukassa!
+
+— Oli jo viikon alussa.
+
+— Aivan oikein! Tähän ei sovi pohjatuuli.
+
+— Ei sovi! Ja minä lapioin kaiken lumen pois jo maaliskuun lopussa,
+että aurinko saa muokata maan.
+
+Keskustelu oli sujunut asiallisesti ja välittömästi. Otto oli
+mielissään.
+
+Elina kyykistyi maahan ja työnsi sormensa juuria haparoimaan.
+
+— Mitä teitte pirtissä, kun siellä oltiin toisinaan aivan hiljaa ja
+toisinaan meluttiin ja naurettiin?
+
+— Minä siellä aljokarhua leikittelin.
+
+Elina veti samassa kätensä esille, nostaen ilmoille kananmunan kokoisen
+perunan.
+
+— Katsohan!
+
+— No, eikös vaan! Mutta onko useampia?
+
+— On, on! Saamme maukkaan ehtoollisen. Katsohan miten taajassa!
+
+— Hyvä on ollut kylväjä!
+
+Otto veti nurkan juurelta pienen pölkynpään ja istui Elinan lähelle
+katselemaan.
+
+— Miten sinä karhua leikittelit? — kysyi Elina, vilkaisten Ottoa,
+hymykuoppien ilmestyessä poskille:
+
+Otto naurahti, itseänsä-halveksijan väre huumia.
+
+— Niinkuin rengaskuonoista karhua hypitetään.
+
+— Millä tavoin?
+
+Elina katsoi pitkään, lakaten kaivamasta.
+
+— Niinkuin markkinoilla, siinä komelianttarien kojussa, josta tulit
+ulos silloin, kun tapasin — tai näin sinut ensimmäisen kerran.
+
+Elina rupesi kaivamaan uudelleen.
+
+— Siellä kojussa näin kyllä karhun. Sillä oli rengas kuonossa.
+
+— Minulla ei ole rengasta, — naurahti Otto.
+
+— Tai — onhan se kyllä — vaikka — sitä ei näy.
+
+Elina kurkisti sivulleen kuin salaa.
+
+— Sinä teet pilkkaa minusta?
+
+— En. Pikkuisen vain itsestäni. Minua hyvitellään ja katsellaan kuin
+aljokarhua, mutta siihen se suosio sitten loppuu.
+
+— Loukkasiko joku sinua pirtissä?
+
+Oton silmä välähti tulisesti.
+
+— Ei minua kukaan voi loukata maksamatta siitä kallista hintaa!
+
+Hetken kuluttua Otto naurahti iloisesti.
+
+— Eihän aljokarhuakaan kukaan uskalla loukata. Sen kämmen on
+peljättävä. Minä näin kerran aljokarhun vetävän väkikapulaa miehen
+kanssa. Mutta ellei karhu voittanut aina toista kertaa, niin se
+suuttui. Mies ei siitä piitannut, vaan veti karhun kaksi kertaa
+peräkkäin. Silloin karhu iski kämmenellään — ja mies makasi maassa
+tainnoksissa.
+
+— Minä huomaan, että olet vihainen jostakin.
+
+— En ainakaan kenellekään muulle ihmiselle. Minuahan kohdellaan
+hellävaroen kuin täysinäistä maitokehloa.
+
+— Oletko suuttunut minuun, kun kysyin — kysyin —
+
+— Mitä sitten?
+
+— ... jos sulla on taloa. Se oli vissiin aika tyhmästi tehty!
+
+— Oli onni, että silmäni avautuivat sinun sanastasi. Joku toinen olisi
+ehkä tehnyt sen ilkeämielisyydestä, ja se olisi voinut olla ikävää
+hänelle ja minulle.
+
+Elinan pää painui yhä syvemmälle perunankukkien sekaan.
+
+— En minä mitään pahaa tarkoittanut.
+
+— Ymmärsin sen. Kiitän sinua. Saatoit minut oivaltamaan, ettei setämies
+ole isäntämiehen veroinen.
+
+— Mutta voi olla enemmän kuin kaikki muut — kuten äsken — kentällä — ja
+arvattavasti tuolla pirtissäkin.
+
+— Niin — niin voi kyllä olla kaikessa — hölynpölyssä, — sanoi Otto
+hitaasti ja surunvoittoisesti.
+
+Elina nousi seisomaan. Hänen pieni koppansa oli jo täynnä. Ottokin
+nousi. He seisoivat vastakkain, Elinan hypistellessä päällimmäisiä
+perunoita, ikäänkuin järjestelläkseen niitä. Ensin hän katsoi Ottoa,
+mutta punastui kovin ja painoi päänsä kumaraan.
+
+— Minun häitäni ei vietetä vielä syksyllä, vaikka ne muut tahtovat, —
+kuului Elinan kuiskauksen tapainen puhelu. — Ei ennen ensi juhannusta.
+
+Otto ei ymmärtänyt eikä tietänyt mitä sanoisi. Vihdoin lakkasi Elina
+järjestelmästä perunoita ja nosti päänsä katsoen rohkeammin Ottoa
+silmiin.
+
+— Vuodessa voi paljon tapahtua, — kuuli Otto Elinan sanovan ja näki
+hänen sitten kevyesti juoksahtavan pihaan.
+
+Otto seisoi yksin ja katseli Elinan jälkeen. Hän oli tyytymätön
+itseensä, lähti hiljalleen astumaan pihaa kohti ja kiipesi narisevia
+portaita ylikamariin. Otto syytti itseään hölynpölyviikariksi, jonka
+sanojen takana oli tyhjää ilmaa. Ja tuollaisia sanalesuja hän oli
+ryöpyttänyt viattomalle, kokemattomalle tytölle korvat täyteen!
+Totisesti! Ensimmäisen kerran oli hänelle tällaista sattunut. Mitenkä
+nyt voisi työntää asiat tolalleen jälleen?
+
+Otto nojasi kyynärpäänsä akkunapieleen ja päänsä nyrkkiään vastaan.
+
+Pystyisikö hän nyt sammuttamaan sen rauhattomuuden kipinän, minkä
+hänen ajattelemattomuutensa oli ehkä saanut lehahtamaan Elinan
+mielessä? Mitenkä hän sen voisi tehdä? Mitenkä hän saisi tilaisuuden
+puhutella Elinaa? Ei mitenkään! Nämä kaksi kertaa oli onneton sattuma
+järjestänyt, mutta järjestäisikö se kolmannen tapaamisen?
+
+Otto vaipui vieressään olevalle tuolille. Kirottu komelianttien koju ja
+kirottu tämä onneton kosioretki!
+
+Otto katseli ympärilleen kuin apua etsien. Ainakin pois tästä talosta!
+Pois mahdollisimman pian!
+
+Eikö olisikin syytä, näin kuumana aikana, lähteä yön selkään? Siitä
+tulisi hevosille suuri huojennus. Ja sen ymmärtäisivät sekä Iisu että
+isäntä. Otto lähti talon puolelle.
+
+Ehdotuksensa saikin Otto illallista syötäessä mukavasti esille ja
+tahtonsa mukaisesti päätetyksi. Hän luuli sitäpaitsi takoneensa
+toistakin rautaa. Hän toivoi Elinan ymmärtävän, ettei hänellä ollut
+mitään huvia vierailun pitkittämisestä ja että hänellä oli halu päästä
+entisiin oloihin niin pian kuin suinkin.
+
+Otto uskalsi vilkaista pikimmältään Elinaan ja huomasi tämän katseen
+silmänräpäykseksi pysähtyneen häneen, mutta ei hän kuitenkaan saanut
+selville, oliko Elina ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.
+
+— Sinähän mukavia juttelet! — nauroi Iisu. — Selität kuin pappi
+lukusijoilla.
+
+Isäntäväki ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota Oton juttuihin. Isäntä
+alkoi heti selitellä, että he äidin ja Elinan kanssa tulevat Parrilaan
+talonkatsojaisiin, »heinän ja rukiin välissä». Näitä talonkatsojaisia
+pohdittiin sitten hyvästijättöön asti, eikä Otto, yrityksistään
+huolimatta, voinut keksiä ainoatakaan tilaisuutta puhutellakseen Elinaa
+kahden kesken.
+
+Viimeisessä tingassa Otto hyppäsi kääseihin ja asettui ristiriitaisin
+tuntein Iisun viereen.
+
+— Onnea matkalle! — kuului Elinan surunvoittoinen hyvästely.
+
+Kaihomielisyys sopikin hyvin jälkeen jäävälle, vastakihlatulle
+morsiamelle.
+
+
+
+
+IX
+
+
+Heinäaikana oli Laikan Otto leiskunut kotitalonsa heinäniityillä
+varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Hän oli tahtonut saada heinän
+tehdyksi mahdollisimman pian, sillä hän ei ollut unohtanut, että
+orttenmaalaiset tulevat »heinän ja rukiin» välissä.
+
+Heti kun Laikan heinät oli korjattu latojen suojiin, oli Otto
+lähtenyt naapuriseurakuntaan, sisarensa luo. Hän ei halunnut enää
+tavata Elinaa. Hän muisti talottomuutensa muutenkin tarpeeksi hyvin
+ja piti karttelevaa käyttäytymistä parhaana vastapainona sille
+nulikkamaisuudelle, jota hän oli osoittanut Orttenmaan rannassa. Mitä
+vähemmän hän muistuttaisi itsestään, sitä parempi asialle, hänen
+mielestään.
+
+Kesä oli hipunut edelleen, tavallista rataansa. Orttenmaat olivat
+käyneet ja monet touhut touhuttu, mutta Otto vain viipyi poissa, eikä
+kenelläkään ollut tarkempaa tietoa hänen palaamisestaan.
+
+Kyläkuntien nuoriso oli pahoillaan Oton viipymisestä. Kisoissa,
+leikeissä ja nujakoissa ei ollut samaa iloa kuin ennen, arvelivat
+kaikki yksimielisesti. Yhteiselämä näkyi muuttuneen kahnailevaksi
+ja rettelöiväksi. Ei ollut ketään, jonka loisto kirkastaisi miesten
+temmellyksen ja naisten karkeloimisen.
+
+Varsinkin pojat olivat muuttuneet riihattomiksi ja yltiöpäisiksi.
+Nujakkaelämään oli tullut taitoisuuden ja rehtiyden tilalle eräänlaista
+ohjatonta hurjastelua, joka oli hyvin lähellä reuhaamista. Suurin osa
+oli tyytymätön tähän olotilaan, mutta kukaan ei kyennyt sitä korjaamaan.
+
+Jartun veljeksistäkään ei ollut apua, sillä he olivat vetäytyneet
+kuoreensa ja pysyivät visusti irrallaan kaikista nuorison hommista.
+Tampereen juhannusmarkkinat olivat heidät kokonaan masentaneet.
+Hevostorilla oli Kalle arvaamatta joutunut tappelevan mieslauman
+saarrokseen, josta ei ollut mitään poispääsyä Kun hän sitä rupesi
+yrittämään, hyökättiin hänen kimppuunsa joka taholta. Kallen täytyi
+puolustautua. Tunkeilevia alkoi kuitenkin lopulta ilmaantua niin
+paljon, että Kallen täytyi oikein toden perästä ruveta käyttämään
+verrattomia voimiaan. Tämä herätti kuitenkin siinä määrin tappeluväen
+huomiota, että Kalle oli jonkin ajan kuluttua, kaikkien pukarien
+saartamana, sekä ihailijoitten että iskijöitten.
+
+Markkinapoliisit, jotka eivät myöskään olleet selvillä tappelun
+syystä eikä luonteesta, hyökkäsivät Kallea ahdistamaan, luullen häntä
+pääsyylliseksi.
+
+Joku poliiseista sai sen verran tilaa, että ehti heittämään ketunraudat
+Kallen toiseen nilkkaan, saadakseen miehen kaatumaan. Kalle huomasi
+kuitenkin vaaran ja polkaisi toisella jalallaan ruostuneet raudat
+murskaksi. Tällöin yksi poliiseista iski kivellä Kallea takaraivoon.
+
+Tiedottomassa tilassa kuljetettiin Kalle kaupunkiin. Kun tavalliset
+putkat olivat jo täydet, suljettiin hänet erään talon pihamaalla
+sijaitsevaan huvihuoneeseen, jonka akkunat olivat tilapäisesti
+laudoitetut.
+
+Kallen kaaduttua hevostorilla oli muuan ympärillä olevista miehistä
+huutanut: minä näin, kun poliisi löi kivellä. Tämän tähden
+päätti poliisi vaieta kokonaan tappelusta ja syyttää Kallea vain
+juopumuksesta, peittääkseen oman tihutyönsä.
+
+Vähältä piti kuitenkin, ettei tämä päätös jäänyt pelkäksi
+aikomukseksi, sillä kun aamulla tultiin vankia noutamaan, oli vankila
+kyljelleen heitettynä, ja vanki tipotiessään. Kalle oli, herättyään
+tainnostilastaan, ruvennut hakemaan ulospääsyä, ja kun ei sellaista
+löytänyt, oli hän iskenyt jättiläiskouransa majan alahirteen ja
+heittänyt vankilan kellelleen.
+
+Onnettomuudeksi oli kuitenkin poliisin haltuun jäänyt hänen lakkinsa,
+joka tunnettiin Jartun Kallen omaksi. Näin sai Kalle haasteen ja
+humalasakon.
+
+Tämä oli katkera pala juomattomalle ja siivolle nuorukaiselle.
+Siksi olivat Jartun veljekset masennustilassa eivätkä ottaneet osaa
+mihinkään. Maakuntamaineen saavuttaneen voimamiehen kuuluisuus tuskin
+riitti vastapainoksi rumalle harakanvarpaalle entiseltään puhtaassa
+papinkirjassa.
+
+Tällä kannalla olivat asiat, kun runtuviikko alkoi — ja se alkoi
+riihattomampana kuin koskaan ennen. Jo toisena runtupäivänä tapahtui
+aiheeton ja niin räikeän räyhäävä tappelu Loukkulan helkaristillä, että
+se joutui vallesmannin korviin.
+
+Tappelupäivän iltamyöhällä saapui Otto kotiaan ja ajoi helkaristin ohi
+muistellen keväisiä helkaleikkejä, aavistamatta ollenkaan, että sama
+tienristeys oli parisen tuntia sitten ollut hirveänä temmellyskenttänä.
+
+Seuraavan päivän iltapäivällä, kun Otto oli aikeissa mennä Iisua
+tervehtimään, näki hän vallesmannin kääsit tallin edessä. Hän oli
+pyörtämäisillään takaisin, kun Iisu hänet äkkäsi akkunasta ja juoksi
+tuomaan hänet isännän kamariin, jossa vallesmanni käveli rauhattomana
+edestakaisin.
+
+— Oletko kuullut eilisestä tavattomasta mellastuksesta? — ehti Iisu
+kysyä työntäessään Ottoa kamariinsa.
+
+— Olen.
+
+— Vallesmanni on täällä tuon tappelun vuoksi. Hän luuli, että sinä olit
+pahimpana pukarina joukossa.
+
+Vallesmanni tervehti Ottoa ohimennen.
+
+— Niin minä uskoin — ja niin luuli rovastikin, mutta juuri ehdin kuulla
+isännältä tässä, että et ollut kotonakaan.
+
+— Tulin eilen iltamyöhäisellä.
+
+— Istutaan nyt, että saamme rauhassa keskustella, — sanoi vallesmanni.
+
+— Minä juuri ehdin tässä selittää, että jos sinä, Otto, olisit ollut
+kotona, niin ei ikinä sellaista jumalatonta menoa olisi pidetty. Kas,
+se on sillä tavalla, vallesmanni, että jos Otto sanoo, ettei nyt
+tapella, niin silloin ei myöskään tapella.
+
+— Jaha! Mutta jos häntä huvittaa, niin sitten tapellaan! Niinkö?
+
+— Ei ollenkaan! Laikan Otto on minun kasvinkumppanini, ja minä tiedän,
+että hän ei ole vielä milloinkaan aloittanut tappelua. Jos hän joskus
+kurittaa jotakuta, niin asia loppuu siihen. Ja vaikka sata miestä
+yrittäisi jatkaa, niin Otto hajoittaa heidät kuin vasikkalauman.
+Sellainen on Otto.
+
+— No, sitten! Koska sinulla on sellainen valta ja voima, niin minä
+vaadin, että sinä avustat minua aikeissani.
+
+— Enhän minä voi ruveta nujakoimaan oikein kruunun puolesta, — naurahti
+Otto.
+
+— Miksi et? Voit senkin tehdä. Tehdä vaikka niitä, mutta nämä tappelut
+täytyy saada loppumaan, muuten — teen ilmoituksen maaherralle ja pyydän
+tänne kasakoita.
+
+— Ei, totisesti, kasakoita! — kauhistui Iisu.
+
+— Sinä näyt ymmärtävän, mikä juttu siitä tulee. Puhumatta ikuisesta
+häpeästä, niin te saatte ne majoittaa ja elättää.
+
+Tämä uhkaus iski voimakkaasti ja syvästi. Molemmat miehet vaikenivat.
+
+— Mitä sitten annetaan tilalle? — kysyi Otto.
+
+— Mille tilalle?
+
+— Jos kiekot ja pallot ja kaikenlaiset voimainmittelyt kielletään, niin
+mitä nuoret miehet sitten rupeavat tekemään.
+
+— No, eikö sitten voida kisoja pitää ilman tappeluita?
+
+— Nujakka on kisailemista, voimien mittelyä, leikkiä, eikä tappelua.
+
+— Eikö tappelua, vaikka lyödään hengen edestä? — ärjäisi vallesmanni.
+
+— Ei meidän nujakoissamme ole tappelun luonnetta. Lyödään kyllä, mutta
+ei hengen edestä eikä vihan väestä. Jälkeenpäin ollaan ystäviä kuten
+ennenkin, ja taitavinta miestä ruvetaan kunnioittamaan ja pitämään
+arvossa.
+
+— En minä tätä ymmärrä.
+
+— Se on kilpailemista, — ehätti Iisukin selittämään. — Samaa kuin
+väkikapula tai kilpajuoksu. Se kuuluu kansan tapoihin ja menoihin.
+samoin kuin häissä sulhasen riistäminen poikamiehiltä äijämiesten
+joukkoon. Onhan vallesmanni nähnyt? Johonkin täytyy nuoren voiman
+pursua.
+
+— Kuuluuko, lempo soikoon, eilinenkin räyhääminen kristillisten
+ihmisten tapoihin ja menoihin? — tiuskaisi vallesmanni.
+
+— Ei! Se ei kuulunut olleen oikeata nujakkaa eikä edes rehellistä
+tappelua.
+
+Vallesmanni hymähti ja raapaisi korvallistaan.
+
+— Minä en teitä ymmärrä! Te erotatte tappelun ja tappelun. Minä en näe
+mitään eroa. Tappelu kuin tappelu! Aina se tekee samaa jälkeä, verisiä
+neniä ja sinisiä silmiä!
+
+— Oikeassa nujakassa ovat sellaiset jäljet tapaturmia, joita aina
+kartetaan, mutta joita ei aina voida välttää. Näkihän vallesmanni itse
+Ruskolan ristillä! Siellähän puhuttelitte paria miestä. Syyttivätkö he
+ketään? Eihän tapaturmasta voi syyttää, — selitti Iisu.
+
+— Minä sanon kolmannen kerran, että minä en teitä ymmärrä! Mutta siitä
+huolimatta minä vaadin, että tästä elämöimisestä tulee pikainen loppu!
+
+— Mitä annetaan sitten tilalle? — kysyi Otto vakavasti.
+
+— Kasakan pamppua! — kivahti vallesmanni.
+
+— Ei, vallesmanni, — sanoi Iisu hiljaisesti. — Te ette toimita meille
+kasakoita!
+
+— Miksi en?
+
+— Siksi, että se on mahdotonta.
+
+— Älä löpise! Se on hyvin helppo temppu! — Olkoon vaan!
+
+— Jos minun ei muuten onnistu järjestää näitä villittyjä menoja, niin
+miksi en käyttäisi niitä keinoja, joita voin? — kysyi hän levollisesti.
+
+— Vaikka kasakoitakin?
+
+— Vaikka!
+
+— Hm. Mutta vallesmannihan ei sen jälkeen voisi astua yhtään askelta
+pitäjällä ilman kasakkaparven suojaa, — sanoi Iisu pehmeästi kuin
+leikkiä laskien.
+
+— Kasakkaparviko olisi mukana saunassa ja kirkossakin? — murahti Otto.
+
+— Ja nekö vallesmannin talossa työt tekisivät? — jatkoi Iisu.
+
+Iso kahvipannu tuotiin nyt pöytään, ja Iisu rupesi sen parissa
+hommailemaan.
+
+Vallesmanni sai aikaa ajatella päänsä ympäri. Hän huomasi, ettei
+tätä kysymystä ollut niinkään helppo ajaa perille ja ettei ainakaan
+äärimmäisiin voimakeinoihin olisi kevytmielisesti tartuttava eikä
+myöskään halvennettava omaa kykyään siinä määrin, ettei ilman vierasta
+apua pystyisi saamaan aikaan järjestystä paikkakunnalla. Hän käänsi
+kelkkansa kokonaan ympäri ja luopui uhkaavasta sävystään.
+
+Sikäli kuin vallesmanni muuttui neuvottelevammaksi, suopeutuivat Otto
+ja Iisakin yhä avuliaammiksi. He ehdottivat, että olisi koetettava
+taivuttaa pitäjän isäntämiehiä ankarasti vastustamaan villiä
+riihattomuutta ja kuritonta räyhäämistä. He olivat vallesmannin
+kannalla metelien ja hurjastelujen lopettamisessa. Mutta rehdin
+voimainmittelyn ja kilpakisailun kieltämisestä he eivät uskoneet
+tulevan mitään tulosta.
+
+Vallesmanni ajatteli, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.
+
+— Jos täten päästään hyvään alkuun, niin se on erinomainen asia, —
+myönsi hän lopuksi. — Mutta en minä voi kaikkia tämän puolen isäntiä
+käydä erikseen puhuttelemassa. Saanko lähettää jahtivoudin kutsumaan
+heidät tänne, huomenaamuksi kello kymmeneksi?
+
+— Se ei ole minun mielestäni paikallaan. Herättäisi turhia epäluuloja
+ja ehkä nurjamielisyyttäkin. Suurin osa jäisi ehkä tulemattakin, —
+selitteli Iisu.
+
+— Miten sitten?
+
+— Minä voin kutsua nämä kolmen kylän isännät meille runtusahdille
+huomenna päivällisen jälkeen. Vallesmanni voi tulla taloon siinä kahden
+korvilla kuin sattumalta.
+
+— Otankohan, varmuudeksi, siltavoudin ja jahtivoudin mukaani?
+
+— Ei! Minun mielestäni on vallesmannin tultava yksin. Jos tahdotaan,
+että miehet ryhtyvät tässä asiassa vallesmannia tukemaan, niin he
+ryhtyvät siihen vapaaehtoisesti, ei muuten.
+
+— Onkohan niistä joku hutikassa, kun on runtuviikko?
+
+— En usko. Mutta jos joku sattuisi olemaan pikku hiprakassa, niin
+kruunun silmä on ummistettava. Muuten on turha tullakaan.
+
+Vallesmannin ylpeys oli kiemurrellut koko ajan ja sisu kuohunut,
+mutta hänen viisautensa voitti niin paljon, että hän näytti melkein
+ystävälliseltä noustessaan lähtöä tekemään.
+
+— Kai sinäkin olet täällä huomenna? — kysyi hän Otolta.
+
+— Ilman Ottoa ei tästä yrityksestä synny mitään. Juuri hänen turvissaan
+tulee mitä tulee, — sanoi Iisu, leveästi nauraen.
+
+— Isäntä ei ainakaan hänen ansioitaan peittele, — sanoi vallesmanni
+yrmeästi.
+
+— En. Mutta en minä myöskään osaa niitä tarpeeksi ylistellä, — sanoi
+Iisu jotenkin terävästi.
+
+Kun miehet tulivat ulos, niin he kuulivat helkaristiltä aikamoista
+kirkunaa ja metakkaa.
+
+— Siellähän ne juuttaat taas tappelevat! — ärähti vallesmanni.
+
+— Mennään katsomaan — sanoi Otto ja lähti.
+
+— Vallesmanni ajaa sitten perässä, — huusi Iisu ja seurasi nopeasti
+Ottoa.
+
+Kun he lähestyivät risteystä, kuulivat he hirveätä jyskettä, räiskettä,
+metakkaa ja kiljuntaa.
+
+— Mitä perhanan markkinamölyä tämä on? — ihmetteli Iisu.
+
+— Siellä on varmaankin korpijärkäleitä mukana! — sanoi Otto.
+
+— Olisivatko ne jullikat taas uskaltaneet pitäjän aukealle?
+
+— Ovat unohtaneet viimesyksyisen pöllytyksen. Korven mies on
+lyhytmuistinen.
+
+Kun risteys tienmutkasta aukeni heidän eteensä, saapui vallesmannikin
+paikalle.
+
+Risteyksessä mylvittiin, möyhyttiin, ryskittiin poikki aidan seipäitä
+ja karjuttiin satapäisiä voimasanoja. Näin tekivät etupäässä hajallaan
+risteyksen ympärillä olevat miehet. Keskemmällä, helkakokon mustuneella
+pohjalla ja tiellä rinnusteltiin, läiskittiin iskuja ja oltiin
+tukkanuottasilla.
+
+— Eikö tämä ole kamalaa? — kysyi vallesmanni.
+
+— On! Tämä ei ole sallittavaa, — sanoi Otto rauhallisesti ja astui
+miesjoukkoon.
+
+Vallesmanni sai nyt katsella sellaista nujakkaläiskettä, jota hän ei
+ikinä ollut ennen nähnyt.
+
+Hetken aikaa »leivottuaan», sanaa sanomatta, rupesi Otto
+kierauttelemaan maantien ojaan tukkanuottaparin sieltä ja rinnusparin
+täältä. Tämä kaikki kävi niin kevyesti ja vaivattomasti, että
+vallesmanni ei voinut olla ihastuksesta huudahtelematta.
+
+— Kas niini No, niin! Sillä tavoin! Oikein! Ähä, ryökäle!
+
+Muuan korpikulman mies seisoi keskitiellä seiväs kourassa. Otto meni
+suoraan miestä kohti ja otti häntä niskasta kiinni.
+
+— Heitä seiväs ojaan! — käski Otto rauhallisesti.
+
+Mies koetti vapautua, mutta Oton koura pusertui yhä tiukempaan hänen
+niskaansa. Lopulta miehen kädet alkoivat herpaantua ja seiväs putosi
+maahan. Otto hellitti otteensa. Miehen silmitön sisu ei kuitenkaan
+ollut herpaantunut. Hän katseli ruohovierussa olevaa kiveä, mutta
+se oli liian kaukana. Hän tempasi puukkonsa. Kun sen terä välähti,
+antoi Otto sellaisen potkun miehen kylkeen, että hän lensi suin päin
+vesitäyteiseen ojaan, minne hänen puukkonsakin singahti.
+
+Tällä välin olivat kaikki selvät lähikylien miehet kertyneet Oton
+ympärille.
+
+— Ettekö te tiedä, etteivät humalaiset saa reuhata nujakkapaikoilla?
+— tiuskaisi Otto. — Saattakaa heti meidän kylien hiprakkaiset pojat
+kotiaan, ennenkuin vallesmanni ottaa heidät kirjoihinsa!
+
+Tämä ymmärrettiin kovin hyvin, ja humalaistenkin älyä kannusti
+vallesmannin virkalakin arveluttava lähestyminen.
+
+— Nopeasti Hotikkalaan päin ensin! — käski Otto.
+
+Joukko poikia kertyi vikkelästi muutaman harvan hutikkaisen ympärille
+lähtien viemään heitä temmellyspaikalta.
+
+Jo saapui vallesmannikin pamppuineen ja hyökkäsi löylyttämään ojasta
+kömpivää puukkomiestä.
+
+— Sinä, hunsvotti, vai sinä heiluttelet puukkoa kruunun maantiellä! —
+puhisi vallesmanni ja iski muutamia tuimia iskuja. — Kuka tämä rakkari
+on?
+
+— Ei ole tästä pitäjästä. Korpilaisten mukana saapui tänne
+retkuilemaan, — selitti joku.
+
+Vallesmanni määräsi pari rotevaa miestä viemään puukkomiehen
+Noronpäähän, missä oli vanginkuljettaja.
+
+Otto pelkäsi, että vallesmanni innostuisi käyttämään lain kouraa
+laajemmastikin. Samaa pelkäsivät myöskin korpilaiset, jotka muutenkin
+tunsivat itsensä kovin epävarmoiksi Oton ilmaantumisen jälkeen.
+Sentähden he öräilemättä puikkivat käpälämäkeen, kun Otto käski heidän
+heti taivaltaa takaisin korpeensa.
+
+Miehet lähtivät niin nopeasti, ettei vallesmanni ehtinyt heitä
+pamputtaa, niinkuin olisi halunnut. Paria vain ehti vähän ohimennen
+sivaltaa.
+
+Otto antoi viittauksen viimeisillekin miehille. Nekin poistuivat
+paikalta. Tappelu oli loppunut, eikä rähinää kuulunut mistään.
+
+Vallesmanni käveli ylpeänä kääseilleen ja heilutteli pamppuaan.
+
+— Näin niitä hunsvotteja on kohdeltava! Kyllä minä niille rakkareille
+näytän, — rehenteli vallesmanni. Mutta kun hän kuuli Oton ja Iisun
+naurahtavan ja näki heidän hymyilevät kasvonsa, niin hän aavisti, että
+nuo miehet voisivat pitää häntä pilkkanaan, jos hän tähän suuntaan
+jatkaisi. Ja mitä hän oikeastaan oli tehnyt? Hutkinut ojassa makaavaa
+miestä? Ei, ei! Kyllä Otto oli tehnyt puhdasta ihan yksin.
+
+Vallesmanni katseli Ottoa, kun tämä irroitti hänen hevosensa aidasta
+ja antoi hänelle kääseihin ohjanperät. Oikeamielinen hän tahtoi olla
+ja miesmäinen, eikä mikään turhamielinen narri. Ivaa ja ilkkumista
+hän kauhistui. Nehän jo nauroivat hänelle. Hän myönsi, että Otto oli
+verraton.
+
+Saatuaan ohjakset käteensä oli vallesmanni niin ihastunut Ottoon ja
+omiin ajatuksiinsa, että tarjosi kätensä hyvästiksi — tai oikeastaan
+vain pari sormea, mutta olihan sitä siinäkin.
+
+— Kyllä minä myönnän, että sinä olet tämän pitäjän kuningas. Minä
+olen ainoastaan vallesmanni, — sanoi hän nauraen. — Huomenna tavataan
+uudelleen.
+
+Huominen päivä tuli ja sen mukana Parrilan pirttikokous.
+
+Tässä kokouksessa vallesmanni sai sitä tukea, jota hän niin kipeästi
+tarvitsi paikkakunnan järjestyksen ylläpitäjänä. Mutta hänelle
+sanottiin suoraan, että ilman Laikan Oton vaikutusta raukeaisi koko
+puuha myttyyn.
+
+Näin sai orastavan alkunsa se riihattomuuden hillitsemistyö,
+joka oli jatkuva ja kehittyvä vuosikymmenien aikana, kunniaksi
+toimeenpanijoilleen ja kansalle iloksi.
+
+
+
+
+X
+
+
+Syksyn lopun ja alkavan talven ajaksi jäi Otto asustamaan kotitaloonsa.
+
+Hän oli opetellut erämiehen taidon ja vaelteli päiväkaudet saloilla ja
+erämailla, pyydystellen riistaa jos minkälaista.
+
+Aamun sarastaessa Otto tavallisesti lähti retkilleen ja palasi
+iltapuhteen hetkinä asuintilalleen. Kamarissaan ei hän kuitenkaan
+ehtoitansa viettänyt, vaan otti rivakasti osaa talonväen puhdetöihin
+avarassa pirtissä, missä keskeisenä ja arvokkaana seisoi monihaarainen
+pärepihti uunin kolkalla. Nyt pimeänä aikana se oli mustuudestaan
+huolimatta kaikkien huomion esineenä. Keväisin sitä säälimättömästi
+halveksittiin, viskeltiin nurkasta nurkkaan, kunnes vihdoin kesän
+tultua heilautettiin eteisen kokille lojumaan. Ei katsottu niin
+tarkkaan, eikä liioin välitetty, vaikka jokin sen jäsenistä olisi
+saanut pienen väännähdyksenkin. Hylky kuin hylky!
+
+Mutta kun kyäs oli ilmaantunut pellolle, niin kylläpä ihmismieli
+muuttui. »Kyäs pellolle, halko uuniin, päre pihtiin», oli tapana sanoa.
+
+Niinpä kompuroitiinkin pian kokille ja hellävaroen kannettiin jonakin
+iltapäivänä pihti pihalle pestäväksi ja puhdistettavaksi. Vääntyneet
+jäsenet oiottiin ja »valoukko» asetettiin talviseen työhönsä.
+
+Näin seisoi pihti taas tärkeän näköisenä ja leppyneenä keväisestä
+kohtelusta, valaisten kehrääjien, karstaajien, kutojien, höylääjien,
+sahaajien ja veistäjien tyyntä ahertamista.
+
+Vaiteliaana kuunteli valoukko kesäisiä tarinoita, iloista leikinlaskua
+ja menninkäisjuttuja, pudotellen mustankiiltävää kartta permannolle
+ja tuprutellen paksua savua, joka tiheänä pilvenä kellui ortten
+alapuolella.
+
+Tällaisessa ilmapiirissä viihtyivät tarinat ja sananlaskut. Vanhat
+sadut saivat uutta runouden verta suoniinsa ja alkoivat elää uudelleen.
+Mielikuvituksen vehmaat lehdot ja loistavat kukkanurmet olivat astuneet
+kuluneen kesän ja suvisten ilojen tilalle.
+
+Rikkaat elämykset elettiin ja tunnettiin nämäkin pitkinä puhteina,
+vaikka ei niin riehakkaasti kuin kesäisissä kisoissa ja aurinkoisilla
+työmailla. Oli kuin suvisen elämän muistelua, punnitsemista,
+puhdistelemista ja aittaan kokoamista.
+
+Puhdetyön tasaisuus ja leppoisuus antoivatkin erikoisen tilaisuuden
+näille mielikuvain ja tunteitten askarteluille, vaikka puhdetöissäkin
+oli kilpakiista olennaisena, sillä ilman kilpaa ei tehty mitään,
+lukuunottamatta kotoisia arkiaskareita. Kilvan kynnettiin,
+lannoitettiin, kylvettiin ja ojitettiin. Kilvan hakattiin halot,
+niitettiin ja leikattiin. Oli mieliin pesiytynyt ja veriin tarttunut
+isiltä peritty työteliäisyys, joka oli lyönyt kiistaleimansa kaikkeen
+kynnelle kykenemiseen, hevosten karvainkiillosta lehmien ja lampaitten
+antimiin asti. Oli kotikilpa, naapurikilpa ja kyläkilpa. Elettiin
+kilpamerkeissä, joitten mukaan ihmisten, talojen ja kylien arvo
+mitattiin.
+
+Tällainen kilpakiista vallitsi puhdetöissäkin, mutta erosi luonteeltaan
+ulkotöitten nopeussaavutuksista. Ei pidetty voittajana sitä, joka
+lyhyimmässä ajassa valmisti astian tai reen, vaan sitä, jonka käsistä
+lähti lujin ja kaunismuotoisin esine. Taituruutta ylisteltiin ja
+arvosteltiin. Hutiloimista ja »hökän lykkäämistä» moitittiin ja
+pilkattiin.
+
+Ulkotöissäkään ei tietysti »hökää» siedetty, mutta niissä eivät aisti
+ja maku päässeet kätevyyden arvoa kohottamaan samassa määrässä, joten
+niiden kilpa ratkaistiin eri mittojen mukaan. Tätä paitsi — ulkotöissä
+oli kiire. Kesä oli lyhyt ja luonnon esteitä oli vältettävä kaikin
+keinoin. Pirttitöissä oli mitattomasti aikaa, ja kaikki parret ja orret
+olivat kukkuroillaan jos minkälaista kotiteollisuustuotetta. Tämä
+varastojen runsaus ja siitä johtuva rauhallinen kilpailu tarvekalujen
+paremmuudesta kehittelivätkin taituruutta yhä korkeammalle tasolle.
+
+Otto oli jo kauan pyöritellyt päässään erikoista ajatusta. Hän oli
+aikoja sitten suoriutunut kiitettävästi pytyistä ja rasioista,
+tiinuista ja tynnyreistä. Hän oli tehnyt rekiä ja kärryjä sekä
+näverrellyt haravan lappeita ja kirvesvarsia. Kaikkea tällaista tavaraa
+oli Laikalla enemmän kuin tarpeeksi. Jotakin erikoista oli tehtävä.
+
+Otto oli ajatellut ajatuksensa ja päätti tehdä kääsit.
+
+Ajella omilla kääseillään joskus häihin tai markkinoille, oli
+viekoitteleva ajatus, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Se oli
+toteutettava.
+
+Tässä mielityössä kului syksy ja taittui talven selkä kuin huomaamatta.
+Mutta kun ajopelit lumien sulaessa valmistuivat, heräsivät Otonkin
+vaistot talvitorkuksistaan ja mieli alkoi virmuuttaan värähdellä.
+
+Epämääräisessä mielentilassa, jonka juurta ja syntyä ei tarkemmin
+tuntenut eikä halunnut tutkiakaan, Otto katseli ympäristöään jonkin
+päivän — kunnes siihen kyllästyi. Tämä vaistoaminen oli niin
+selväpiirteistä, että Otto sonnustautui ja lähti astumaan kohti
+sisarensa taloa, missä tiesi viihtyvänsä ainakin vastaiseksi.
+
+Helluntain tienoissa tuotiin sitten Parrilaan emäntä Orttenmaalta.
+Mutta ei Otto ollut niitä häitä tanssimassa. Hän ilmaantui Laikalle
+vasta ruistalkoitten aikaan, ottaakseen osaa elojuhliin, jotka olivat
+tunnetut kiinteästä, sitkeyttä kysyvästä kilpatyöstään ja riehakkaasta
+ilonpidosta leikkuutansseissa.
+
+Koko kyläkunta oli mukana näissä talkoissa, ja eri talojen ruis
+leikattiin yksissä neuvoin vuoronsa ja tuleentumisensa mukaan.
+Leikkuuaikana syötiin juhla-ateriat pelimannien soittaessa ja viljan
+»katkettua» kaiutettiin riemuhuudot, jotka raikuivat iloa pursuvista
+rinnoista. Olihan taas ensi talven leipä tiedossa.
+
+Illat tanssittiin ja aamuyöt nukuttiin. Molemmat hyvinkin tyyten
+tehden. Seuraa vana päivänä oli sama leikkuuleikki ja kilpa edessä.
+
+Eräänä paahteisena päivänä tuli Laikan vuoro. Kylän kahdeksan parasta
+leikkaajaa oli asettunut vierekkäisille saroille. He seisoivat
+valmiina ratkaisemaan kilpansa, joka edellisenä päivänä oli jäänyt
+kiistanalaiseksi.
+
+Sen saran »nelikko», jota syytettiin häviöstä, väitti, ettei heillä
+ollut tilaisuutta valita neljättä miestään, joten voitto oli jäänyt
+sattuman varaan. Kilpa oli uusittava.
+
+Tämä päätös ei kuitenkaan miellyttänyt kahta kylän parasta sitojaa.
+He vaativat, että parhaat leikkaajat hajoitettaisiin eri saroille,
+sillä heilläkin oli kilpa paremmuudesta. Kumpikin uhkasi sitoa kuuden
+leikkaajan jäljet. Mutta tasaväkisyys rikkuisi, jos toisen osalle
+tulisi kuusi parasta ja toiselle vain kaksi.
+
+— Otatte kumpikin yhden parhaitten saran ja sivulta kahden hengen
+jäljet, niin olette tasapelissä! — koetti Laikan isäntä välittää
+leikkisästi, vaikka hän tiesi vallan hyvin, ettei asiaa siten voinut
+järjestää.
+
+— Niin — ja kun sitten leikkaajien väli erittyy pariksikymmeneksi
+syleksi, niin opitte juoksemaan! — nauroi Iisu.
+
+Leikkuuväki naureskeli ja alkoi heitellä sutkauksia, mutta
+sitoja-kilpailijat seisoivat totisina kiihkossaan. He eivät halunneet
+jättää asiaansa leikin jalkoihin. Molemmat olivat kylän parhaita
+poikia, ja tasaväkisyytensä oli heillä alituisena kiistakapulana.
+
+— Sopikaa joutuin! Me alamme kohta! — huudettiin leikkaajien rivistä.
+
+— Odottakaa nyt siunaaman hetki! Tuolla tulee Otto. Hän selvittää
+silmukan! — huusivat pojat Otolle, joka juuri hyppäsi aidan yli
+vainiolle.
+
+Ripustaessaan takkiaan ja liivejään aidan seipääseen sai Otto kuulla,
+mitkä tärkeät asiat olivat nyt pahasti solmussa.
+
+— Onhan muitakin sarkoja! — hymyili Otto. — Mitä iloa sitten siitä, kun
+parhaat ovat poissa — täällä yhdessä läjässä. Voisihan tuolta lappeelta
+ottaa vaikka kaksi sarkaa saamatta sentään ilon rippuista osakseen!
+pahoittelivat pojat.
+
+— Ottakaa täällä molemmat sarat vuorotellen! — sanoi Otto.
+
+— Ohoh! — huusi joku leikkaajista. — Tulepa itse koettamaan!
+
+— Se mies on vielä syntymättä, joka kahdeksan jäljet sitoo! — huusi
+toinen.
+
+— Ei ainakaan tämän rykmentin! — nauroi kolmas. — Älä kehoittele miehiä
+semmoiseen, mihin et itsekään pysty! Ei hyväkään kaikkea voi.
+
+— Aiotteko sitten kourasiikkoja heitellä? — kysyi Otto.
+
+— Ei, ei! Hiirenhäntiä ei saa tehdä! — komensi Iisu. — Minä kyästän ja
+jätän suikut haravan alle. Ne saa sitojakin jättää.
+
+— Kyllä tapa tunnetaan. Työ pitää kelvata vaikka maakunnan nähtäväksi!
+— huudettiin leikkaajien rivistä. — Ja nyt painamaan, miehet! Sitokaa
+tai jättäkää!
+
+— Pitkä olki ja lyhyt sänki! — huusi Iisu.
+
+— Olkea emme venytä, mutta häkilälle sänki, miehet! Painakaa! Ohoi!
+
+Kun tämä käsky kuului, painuivat kymmenet selät köyryyn, ja helisten
+alkoivat kuivat oljet katketa terävien sirppien kahmaistessa.
+
+Juttuaminen ja nauru loppuivat. Vainiojalasta ei kuulunut muuta kuin
+sirppien kahinaa.
+
+Sitojat seisoivat kukin paikallaan sarkojen päissä, odotellen sen
+verran luokoa, että saivat vapaamman tilan.
+
+Pojat seisoivat neuvottomina paikoillaan, tietämättä mihin heidän
+pitäisi ryhtyä.
+
+— Ei saa olla noin arka! — sanoi Otto leppoisasti.
+
+— En minä muuten, mutta turhan touhusta syntyy vain naurun rähäkkää, —
+sanoi toinen alakuloisena.
+
+— Ei silti pidä lannistua.
+
+— Uskaltaisitko sinäkään?
+
+— No, ei kai yritys miestä huononna. Sen voin teille näyttää. En sano
+onnistuvani, mutta en häpeä, jos häviän. Laskekaa sitomat nyt kun alan
+ja silloin kun leikkaajat lopettavat, että saamme kilpa-eron. Kohta on
+kolme riviä. Silloin alan, — puheli Otto rauhallisesti.
+
+Kolmas rivi sitomia heilahti sängelle melkein samanaikaisesti.
+
+Otto hyökkäsi ensimmäisen sitoman luo — toisen — kolmannen — ja
+niin yhä edelleen. Käännällys — solmiaisen häilähdys — salamannopea
+sitokierros ja hypähdys seuraavan luo. Ennenkuin pojat ehtivät sanaa
+vaihtaa, palasi Otto jo toiselta saralta, toista riviä pitkin. Mutta
+silloin heilahtikin jo viides sitomarivi sängelle.
+
+— Otto on vähän myöhästynyt!
+
+— Hän parantaa! Saat nähdä!
+
+Henkeään pidättäen pojat kuiskasivat ajatuksensa. Silmät ympyriäisinä
+he seurasivat Ottoa, joka näytti vain vähän koskevan sitomiin kuin
+ohimennen. Ei näyttänyt todelta, että hän ne sitoi.
+
+Toinen pojista otti yhden siikon ja katseli sitä.
+
+— Luja — liiankin luja.
+
+— Laikan Ottohan siellä ajaakin meitä takaa! — huusi joku leikkaajista.
+— Painakaa, miehet! Ohoi!
+
+Otto ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä sanonut mitään. Hän
+näki vain sitoman, yhä uuden ja uuden. Niitä työvaisto käsitteli ilman
+muuta. Ja hänen nopeutensa kasvoi kasvamistaan.
+
+— Katselkaa, pojat, ja ottakaa onkeen! — sanoi Iisu leveästi hymyillen,
+kyästäessään hiki hatussa. — Ei hiirenhäntiä, miehet! Jätä sitomatta,
+Otto! Häkilälle, häkilälle! Ei saa heitellä hujan hajan! Leikkaajat,
+ohoi!
+
+Iisullakin oli täysi työ, mutta siitä huolimatta hän komenteli näin
+vanhasta tottumuksesta ja kai senkin tähden, ettei päästäisi tekemään
+Otolle käyryyttä.
+
+Kun päästiin puolisarkaan, oli enää kaksi sitomariviä Oton ja
+leikkaajien välillä.
+
+— Sanoinhan, että Otto parantaa! Näetkös! Näyttää, että hän ainoastaan
+kääntää sitoman. Minun täytyy mennä lähemmäksi. Tuntuu ettei ajatuskaan
+kulje niin nopeasti kuin hänen työnsä.
+
+— Pane siihen ajatusta, niin siikko tenää heti! — Ei mennä liian
+lähelle! Se häiritsee.
+
+Muitten sarkain leikkaajat jäivät pahasti jälkeen. Pian he lopettivat
+työnsä kokonaan ja kerääntyivät katselemaan tätä harvinaista kilpailua,
+joka oli kaksinkertainen. Leikkaajat toisiaan vastaan ja sitoja heitä
+kaikkia vastaan.
+
+— Pois alta, leikkaajat! — huusi Iisu iloisesti.
+
+— Otolla ei ole työtä ja kykäät kaatuvat niskaanne! Ohoi!
+
+Joku katselijoista hörähti, mutta kukaan ei nauranut. He olivat niin
+jännittyneitä.
+
+Onneksi Otolle leikkaajat olivat niin tasaväkisiä, ettei sarkojen
+väliin jäänyt häiritsevää hammasta. Syöstävän tapaan sai Otto kulkea
+edestakaisen matkansa sarkojen poikki. Herkeämättä, hellittämättä
+jatkuivatkin hänen kärppäliikkeensä täsmällisesti, konemaisesti. Ei
+ollut aikaa hengähdykseen eikä harhaotteeseen, sillä yhä tulisemmin
+helähtelivät ja välähtelivät sirpit hänen edellään. Yhä konemaisemmin
+ja kiihkeämmin työskentelivät leikkaajat, aavistaen, että saran pää ei
+enää ollut kaukana.
+
+Otto on lyhentänyt väliä, — kuiskasi joku katselijoista.
+
+— Niin on, — sanoi toinen. — Toista sitomariviä. Otto on voitolla.
+
+— Kymmenen syltä enää saran päähän! Ohoi! — huusi Laikan isäntä, joka
+juuri lähesty kantaen isoa olutämpäriä.
+
+Leikkaajat kuulivat tämän. Se vihlaisi heidän korviaan kuin ruoskan
+isku. He kiristivät nopeuttaan minkä saattoivat. Hiki tippui, ja
+kosteat käsivarret kiilsivät auringossa.
+
+Otossa ei huomannut erikoista kilpakiristystä, ei ainakaan vielä. Mutta
+hän itse tiesi, että hän voi lisätä vauhtiaan, kunhan se vain tapahtuu
+hitaasti ja huomaamatta. Hän oli selvillä siitä, että äkillinen nykäisy
+saattaisi epäkuntoon toiminnan, joka jo oli saavuttanut vaistomaisen
+kätevyyden. Äkillinen temppu rikkoisi säännöllisen liikehtimisen ja
+tuottaisi tappion voiton sijasta. Kokemus oli hänelle sen opettanut.
+
+Nyt Otto alkoi kiristää. Hitaasti, hyvin hitaasti, mutta alituiseen hän
+lisäsi nopeuttaan. Katselijat eivät aluksi huomanneet mitään muutosta.
+
+— Otolla on kai jo kiristys henkihieverissä — luuletko? — kysyi joku
+hiljaa paikan isännältä.
+
+— Ei koskaan ennen kuin voitto on saavutettu! Tuskin silloinkaan! Etkö
+huomaa, miten sitomarivit vähenevät?
+
+Niin tosiaankin! Jo katselijatkin älysivät.
+
+Pian alkoi Otto kulkea viimeistä sitomariviä ja ehti ensimmäisen saran
+poikki, ennenkuin uusi rivi heilahti sängelle.
+
+Katselijat liikehtivät innoissaan eivätkä malttaneet enää pysyä
+äänettöminä.
+
+Vasta samassa hetkessä, kun Otto sitaisi viimeisen rivin viimeisen
+sitoman, heilahti uusi rivi sängelle.
+
+Iisu oli jo avannut suunsa voittohuutoa varten, mutta ei ehtinyt sanoa
+mitään. Henkeään pidättäen jäi Iisu odottamaan tämän rivin loppuun,
+mutta sama juttu uudistui. Viimeisen sitoman ajalla heilahti uusi rivi
+— ja saran pyörtänö alkoi häämöttää olkien läpi.
+
+Nyt oli Otto voittanut kaksi sitomariviä. Nyt saattoi uskaltaa
+kaikkensa. Nyt ei voisi enää mitään menettää, sillä saroissa ei
+ollut enää varaa kolmelle riville. Hän oli voittanut, vaikka tähän
+lopettaisi. Otto uskalsi viimeisen hurjan kiristyksen. Terävin
+nykäyksin hän suorastaan juoksi kyynisenä sarkojen poikki ja heilautti
+ilmaan viimeisen siikon.
+
+Iisu vaani silmät terävinä sitä hetkeä, jolloin Otto hyökkäsi
+viimeiselle sitomalle.
+
+— Sitoja työtön! Ohoi! — huusi Iisu täyttä kurkkua juuri silloin, kun
+Oton siikko lensi ilmaan.
+
+— Ohoi — ohoi! — kirkuivat katselijat minkä jaksoivat.
+
+Vasta nyt heittivät leikkaajat viimeiset sitomat sängelle. Molempien
+sarkojen leikkaajat oikaisivat selkänsä samanaikuisesti ja yhtyvät
+riemuhuutoihin sitojan kunniaksi. He eivät keskenään olleet voittaneet
+eivätkä hävinneet, mutta Otto oli antanut ennenkuulumattoman näytteen.
+Siitä piti riemuita niin, että kuuluisi järven yli kirkolle asti.
+
+— Suotta kiitosta, — koetti Otto selittää. — Onnistuin näin harvassa
+rukiissa, mutta ollapa tiuhempaa, niin kyllä olisin tanaantunut.
+
+Sen kyllä ymmärsivät muutkin, mutta siitä ei välitetty, sillä teko oli
+joka tapauksessa ennenkuulumaton.
+
+Oton paita tihkui hikeä, ja kädet olivat verinaarmuja täynnä, mutta
+mitäpä siitä! Ei sellaista kukaan pannut merkille — ja Otto kaikkein
+vähimmin.
+
+Parhaat leikkaajat sijoittuivat nyt toisten leikkaajien joukkoon, ja
+työtä jatkettiin edelleen kilvan ja ilon merkeissä.
+
+Ehtoollispöytä ja elojuhlan vietto olivat sijoitetut Yli-Sarrin taloon,
+joka oli asumaton sen tähden, että se oli naimisen kautta joutunut
+Laikan haltuun.
+
+Laikan emäntä sanoi nuortuvansa ja elävänsä tyttöikänsä uudelleen, kun
+sai hommata Laikan osalle sattuvat pidot entiseen kotitaloonsa.
+
+Viljan katkettua ja riemuhuutojen kaiuttua kokoontui hilpeä eloväki
+viettämään hilpeätä talkoojuhlaa.
+
+Oton kulkiessa pitkästä aikaa Yli-Sarrin ruohottuneitten pihojen poikki
+välähti hänen päässään outo ajatus.
+
+— Ollapa miehellä tällainen pieni talo!
+
+Saman tien se ajatus kuitenkin meni. Ei se sen kummemmin pesiytynyt
+Oton aatoksissa. Olipahan jonkinlainen ohrasalama, joka meluttomasti
+leimahti. Mistä lie tullut ja minne mennyt!
+
+
+
+
+XI
+
+
+Vanhoissa tunnetuissa merkeissään vieri aika edelleen. Erikoista
+mainittavaa ei ollut tapahtunut syksyn eikä talven aikana.
+
+Oton mielestä oli elämä harmaampaa kuin ennen. Milloin oli ikävä
+Laikalla, milloin naapuripitäjässä. Usein kulki Otto tätä väliä. Joskus
+hän harmistui omaan tyytymättömyyteensä. Hän ei oikein ollut selvillä
+itsestään. Hänessä pursui vaihtelevia mielialoja, jotka olivat hänelle
+outoja. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin. Mutta mitään odotettavaa
+ei ollut. Eikä mitään tapahtunut! Ei hänelle eikä muille!
+
+Vasta kun talven selkä oli taittumassa ja kun viinanvetäjät
+maaliskuulla palasivat pohjalaisten rantakaupungeista, tuli heidän
+mukanaan uutisten ryöppy, joka valtasi koko pitäjän.
+
+Eräässä kylässä, pohjalaisten pahimmalla tappelualueella, oli
+viinakaravaani saanut armottoman selkäsaunan ja kokonainen viinakuorma
+oli heiltä ryöstetty.
+
+Tämä oli ennenkuulumaton tapaus, eikä sen pohtiminen voinut loppua
+ennen kuin kevään lumien sulaessa, jolloin viimeisetkin talven muistot
+häipyivät ja pahimminkin haavoitetut pystyivät jalkeille.
+
+Kesä kulki tavallista hiljaisemmissa laineissa, sillä miesten
+sisimmässä kyti jokin salainen hehku, joka pyrki kauemmaksi eikä
+ottanut riehaantuakseen kotoisissa kisoissa.
+
+Kun tuli syksyn pärevalkeitten ja pitkien puhteitten aika, niin
+syntyi talvinen selkäsaunajuttu uudelleen, muistoineen ja tappion
+häpeineen. Nyt ei siitä keskusteleminen kuitenkaan ollut lohdutonta
+toivottomuutta, sillä hämärsihän helmikuun kaivattu aika jo sisäisen
+näkemyksen ulottuvilla. Perin pohjin järjesteltiin ja suunniteltiin
+retkeä samaan kaupunkiin ja saman kylän läpi, missä saatu häpeätahra
+vielä oli kestämättömänä. Valmisteltiin kuin sotaretkeä ennen,
+ammoisina esi-isien aikoina.
+
+Pohjalaisen puukon vastineeksi punottiin hamppuisia köydenpätkiä, jotka
+sitten tervattiin ja neulottiin nahkaisiin tuppiin eli suojuksiin. Kun
+näitten aseitten tehoa koeteltiin iskemällä honkaiseen pöytään, niin
+merkin jätti patukka, ja hymy levisi iskijän kasvoille.
+
+Pitäjän parhaat miehet valittiin kuormia ajamaan. Sellaisista miehistä,
+joissa ei ollut kahden kelimiehen vastusta, ei huolittu ollenkaan.
+Ja Laikan Otto oli lupautunut joukon johtajaksi. Oikein sydäntä
+ailahdutti, kun miehet asioistaan tarinoivat ja pamppujaan punoivat
+savuntäyteisissä pirteissä, pärevalkean tihruisessa valossa.
+
+Määrätyn ajan tultua täytettiin eväskontit, tehtiin viinakuormat
+ja pukeuduttiin uusiin tallukkaisiin ja lammasnahkatakkeihin.
+Satakuormainen karavaani lähti liikkeelle kohti pohjoista päämääräänsä.
+
+Yöpymiskohdat olivat edeltäpäin määrätyt isompiin kyliin, sillä monta
+pirttiä tarvittiin yösijoja varten.
+
+Kun sitten eräänä kirkkaana sunnuntai-iltana saavuttiin tuon vihatun
+kylän alueille, alkoi karavaanissa salaperäinen toiminta. Joka toinen
+mies sitoi hevosensa riimunvarren edellisen rekeen ja irtaantui
+joukosta erinäisiin ryhmiin, jotka Laikan Otto otti huostaansa. Näin
+sai Otto käskettäväkseen viisikymmentä »vapaata» miestä, joitten ei
+tarvinnut huolehtia hevosistaan eikä kuormistaan.
+
+Kylän keskivaiheilla oli matkamiesten kenttä, joka alituisten yöpyjäin
+jäljiltä oli tallattu kuin markkinatori. Tälle kentälle ajoivat miehet
+hevosensa, hyvään järjestykseen, ettei oma sekasorto estäisi nopeata
+lähtöä, kuten oli käynyt edellisenä talvena.
+
+Miehet riisuivat, apettivat ja loimittivat hevoset, kantaen niille
+kaivosta vettä omissa ämpäreissään, jotka aina riippuivat mukana
+kuorman perässä.
+
+Kylän avarin pirtti oli lähellä kenttää. Siellä tanssittiin kuuliaisia
+tai kihlajaisia, joten pirtti oli täynnä väkeä ja pihamaa puolillaan
+miehiä. Pihamaalla-olijat näkivät matkamiesten valmistelut talvi-illan
+kuulakassa hämäryydessä, ja joku kävi jo kysäisemässä, oliko miehillä
+viinaa vai tervaa kuormissaan.
+
+— Molempia on! — sanoi puhuteltu, tarkoittaen viinaa ja
+tervaköysipatukoita, jotka olivat poveen pistettyinä.
+
+Kysyjät poistuivat, mutta palasivat hetken kuluttua uudelleen, monin
+verroin lukuisampina.
+
+— Myytkö, äijä, viinaa? — kysyi yksi.
+
+— En voi. Passi on Kokkolaan.
+
+— Sano, jotta tynnyri halkesi tiellä!
+
+— Enkä sano!
+
+— Kyllä nyt viinaa tahdotaan! Myyt tai et! Otetaan tuo tynnyri tuosta
+reen nokalta!
+
+Samassa alkoi kuitenkin kuormamiehiä kertyä paikalle useampia, joten
+ottamista ei pantu täytäntöön.
+
+— Myykö teistä joku muu? — kysyttiin tulijoilta.
+
+— Ei kukaan myy.
+
+— Mutta kun lupaa ei kysytä, niin tottapa annatte!
+
+Pari miestä juoksahti tanssipirttiin, ja toiset pohjalaiset vetäytyivät
+maantielle.
+
+Hetken kuluttua tulvi miestä kuin salkoa alas tanssipirtin portaita.
+
+Taas tehtiin samat kysymykset ja saatiin samat vastaukset.
+
+— Katkotaan köydet ja kieritetään tynnyri vajaan! — sanoi joku ja
+sivalsi puukkonsa esiin, mutta ei astunutkaan kuorman luo, sillä äkkiä
+olivat viinamiesten patukat paljastuneet.
+
+Takimmaiset pohjalaiset eivät kuitenkaan älynneet patukoita, vaan
+hyökkäsivät rohkeasti esiin. Silloin tulvahti aivan odottamatta hurjia
+miehiä paikalle rakennusten varjoista, kahdelta puolelta. Sanaa
+sanomatta ja ääntä päästämättä ne hyökkäsivät.
+
+Pohjalaiset vetivät puukkonsa ja aloittivat hirmuisen kiroilemisen ja
+huudon. Se ei kuitenkaan yhtään auttanut. Patukat läiskyivät oikealle
+ja vasemmalle ja tekivät tuhoisaa jälkeä, puukkojen putoillessa ja
+lennellessä lumihankeen.
+
+Pohjalaisia kaatui ja kompuroi maassa. Nelinkontin oli heidän paettava,
+sillä joka-ainoa pystyyn pyrkijä sai heti mätkähdyksen, joka kaatoi
+hänet uudelleen.
+
+Viimeisetkin pohjalaiset olivat juosseet pirtistä, kuullessaan ulkoa
+hirmuisen huudon ja mätiköimisen, mutta jo pihassa he joutuivat saman
+pehmityksen alaisiksi.
+
+Hetken kuluttua ei tappelupaikalla ollut enää ainoatakaan pohjalaista.
+Naisetkin olivat kirkuen, parkuen paenneet kylän kujille.
+
+— Nyt, määrätyt miehet jäävät vartijoiksi kuormastoon! — komensi Otto.
+
+— Toiset kymmenen sylen päähän toisistaan, pirtin ovelle asti. Muut
+menkää syömään ja nukkumaan heti — tuohon tanssipirttiin! Tulen
+herättämään neljän tunnin kuluttua.
+
+Nukkumaan määrätyt miehet hakivat eväskonttinsa ja riensivät tyhjään
+pirttiin. Kun he olivat syöneet, paneutuivat he, kontti päänalaisena ja
+pieni heinätukko kyljen alla, lepäämään pirtin lattialle.
+
+Otto jäi kävelemään maantielle ja valvomaan, ettei kukaan vartijoista
+päässyt torkahtamaan.
+
+Määrätyn ajan kuluttua herätti hän nukkujat, päästi vartijat heidän
+tilalleen, järjesti uuden vartioväen ja jatkoi kävelyään maantiellä.
+
+— Mene sinäkin nukkumaan! — sanoi Parrilan Iisu Otolle. — Minä kävelen
+tässä.
+
+— Ole vaiti! Et sinä näe joka taholle! Mene omalle paikallesi!
+
+Häiritsemättä kului yö ja häiritsemättä pääsivät viinanvetäjät
+lähtemään.
+
+Kun he palasivat kaupungista, sivuuttivat he joka toisen, entisen
+yöpymispaikkansa, sillä rauta ja suola tuotiin lähemmistä kaupungeista
+eikä näin kaukaa, joten sopi ajaa nopeammin tyhjine rekineen.
+
+Suureen tappelukylään he pysähtyivät pikipäinsä päiväsyöttöä varten.
+
+Tanssipirtin väki oli askareissaan, ja ruotiukko yksin lojui
+uunipankolla.
+
+— Oletteko nähneet sitä hiiden väkeä siellä rantamilla? — tutki ukko.
+
+— Mitä hiiden väkeä? — kysyi Otto.
+
+— En tiedä tarkemmin. Olin saunassa viime sunnuntai-yön, kun täällä
+tanssittiin. Mutta sanottiin tänne tulleen sellaisia miehiä, joilla oli
+omat seipäät liivin povessa.
+
+— Mitä ne sitten tekivät?
+
+— Rusikoivat kaikki kylän miehet, että suurin osa vieläkin makaa sängyn
+pohjissa. Mutta oli kai syytäkin! Miksi menivät viinoja ryöstämään?
+
+— Niin, tämän kylän läpi ei kuulu pääsevän ilman tappelua.
+
+— Kyllä vasta pääsee! Tänne on jo tullut majoitusmääräys. Tulee
+viisikymmentä kasakkaa meidän kylään. Hohhoh! — Se siitä tuli, kun
+ruvettiin räävittömiksi.
+
+Viinamiehet lähtivät vakavina hevostensa luo. Olipa onneksi pelastuttu
+semmoisesta häpeästä.
+
+— Nätille se otti meilläkin, — sanoi Iisu.
+
+— Ja onneksi ehdimme näitä kloosuttamaan ennen kasakkain tuloa. Ensi
+talvena olisi ollut myöhäistä.
+
+— Kyllä meidänkin pitäjässä on tästä puoleen nujakoitava vähän
+hiljemmin,— naureskeli Otto.
+
+— On kyllä. Hissukseen, — arvelivat miehet.
+
+Viinakaravaani kulki kiire mielessä tasaista vauhtia kotipuoltaan
+kohti, sillä pari lankkumatkaa oli vielä, ennen kelirikon tuloa,
+tehtävä omiin rantakaupunkeihin.
+
+
+
+
+XII
+
+
+Pohjanmaan-matkan jälkeen Otto oli taas painunut näkymättömiin
+sisarensa taloon.
+
+Pitkäaikaista rauhaa ei tämä yksinäinen metsätalo kuitenkaan Otolle
+antanut. Täällä oli kai liian yksinäistä. Eränkäynti tyydytti vain oman
+aikansa. Jäljelle jäivät pitkät puhteet ja välttämättömät erälomat. Ne
+aina kiusasivat ja ajoivat kuin ahdistettua otusta. Kaihoavia muistoja
+nousi sieltä täältä aatoksen piiriin. Neköhän ne niin saivat aikaan
+rauhattomuutta ja levottomuutta? Mahtoiko hän tuoda niitä mukanaan
+kotikylältään? Sieltäpä tietenkin! Pitäisi kokonaan elää erossa
+kaikesta siitä. Niin kai pitäisi, mutta pitävää päätöstä ei syntynyt
+väkipakoinkaan.
+
+Kirren sulaessa ja nurmen noustessa oli Otossa taas herännyt
+voittamaton halu nähdä kotiseutunsa kyliä ja ihmisiä.
+
+Pari viikkoa ennen juhannusta Otto heittikin repun selkäänsä, otti
+metsästyspyssyn olalleen ja lähti taivaltamaan, oikoteitä erämaitten
+halki, kohti kotikylänsä vainioaukeita.
+
+Illan suussa hän saapui muistorikkaalle helkaristeykselle. Hän tuskin
+muisti lapsuudestaan mitään sen varhaisempaa tapausta kuin kokon
+räiskeen ja loimun, joita hänet jo pienenä taaperoisena oli tuotu
+näkemään.
+
+Mustuneella kokkopaikalla oli aina helluntain jälkeen joitakin
+hiiltyneitä kekäleitä. Niin oli ollut aina, vuodesta vuoteen, ja niin
+oli nytkin.
+
+Oton teki mieli pysähtyä hetkeksi, mutta hän tyytyi kuitenkin ohimennen
+katsahtamaan ympäristöön, joka herätti niin lukuisia muistoja. Niille
+ei pidä antaa jalansijaa, muuten ne valtaavat koko olemuksen, ajatteli
+Otto ja kiirehti käyntiään. Hänen askelensa kuitenkin hidastuivat
+hidastumistaan, kunnes ne kokonaan taukosivat Loukkulan tien mutkassa,
+laakean maakiven luona.
+
+Aikomatta mitään istahti Otto kiven syrjälle. Omituisen sumeata nousi
+hänen mieleensä, rintaansa, silmiinsä. Oli kuin usva olisi kohonnut
+helteisen kesäpäivän maille. Miksi tuntuikin niin raskaalle? Joko
+muistojen pyörylät nyt kuitenkin alkavat häntä kaartaa, vaikka hän on
+ne aina voittoisasti ajanut luotaan, tallannut, maahan polkenut. Täällä
+on nähtävästi pahempi, täällä kotipientareilla! Täällähän hän muistoja
+on kokoillut, mättänyt läjään kuin turvepatoa! Koko nuoruutensa aikana
+ei hän sen enempää niitä ajatellut! Kokosi vain ja mätti läjälle! Missä
+uumenien sopukassa lienee piillyt tuo mätäspato, joka nyt myötäänsä
+pyrkii purkautumaan ja vapauttamaan uudelleen sen elämän, joka
+kiihkoisessa nuoruudessa ei löytänyt uomaansa, ei päässyt lopulliseen
+päämääräänsä?
+
+Huolettomana oli hänen nuoruutensa aika kulkenut. Se oli virrannut
+poreilevana ja räiskyvänä, milloin kiiltäen sinertävää terästä, milloin
+hopeana vaahdoten kuin mahtava Myllykoski tulvaveden aikana.
+
+Milloin se loppuikaan, tuo huoleton nuoruus? Niin! Silloin kai —
+siellä Orttenmaan rantatiellä! Siellä kaikki pärskynä murtui korkeihin
+kallioihin kuin Näsiselän laineet Mustanlahden rannassa.
+
+Se oli vain hento tyttö, joka astui tielle, hento kuin kaislan varsi,
+mutta tämän takana oli jäykkä törmä kuin Pirunvuoren rinne. Olevat olot
+siinä töröttivät! Siihen oli pysähdyttävä!
+
+Tämä pysähdys kai sai aikaan tuon kiusallisen taakseenkatselemisen,
+joka nytkin koetti yllättää, välittämättä parhaistakaan ponnistuksista.
+
+Sitäkö varten hän oli tullut tänne, että nuo tuskalliset ajatukset
+pääsisivät vapaasti vuotamaan hänen aivojensa läpi kuin maito
+kuusenhakoisesta siivilästä. Mitä hän täällä oikeastaan teki? Mutta
+mitä hän teki muuallakaan? Ei hänellä ollut kotia eikä kontua missään!
+Eikä hän sellaisia koskaan saisikaan! Ei hänellä ollut taipumusta
+pudota alaspäin, luopua säädystään, eikä halua tuottaa häpeätä
+rikkaille sukulaisilleen. Arvostaan pitävät setämiehet eivät sellaista
+voineet tehdä! Ja kenen hartioilla sitten manttaalisäädyn arvo lepäisi,
+ellei juuri setämiesten, jotka voivat sen heittää maantien ojaan, jos
+haluavat. Mitenkä isäntämies voisi arvostaan luopua? Ei hän putoa
+alaspäin, jos nai piian. Piika vain nousee ylöspäin! — Äh! Joutavaa
+kaikki.
+
+Otto hymähti ylenkatseellisesti ja aikoi lähteä edelleen, kun samassa
+kuuli askeleita tienkäänteeltä. Hän jäi odottamaan kivelleen.
+
+Kervilän Anna tuli Loukkulasta päin, astuen esiin tien mutkasta. Kun
+hän tunsi Oton, näytti hän iloisesti hämmästymän.
+
+— En tietäneetkään, että oleskelet Laikalla nykyisin, — sanoi Anna
+tervehdittyään.
+
+— Vasta olen menossa. Juuri astuin tuosta korpikujasta maantielle. Sinä
+olet ensimmäinen ihminen, jonka tapaan täällä.
+
+— Onko sinua Parrilasta lähetetty hakemaan?
+
+— Parrilasta? Miksi sieltä?
+
+— Et sitten tiedä, että Parrilan Iisu on sairastellut koko kevään.
+
+— En tiedä mitään, istu nyt tähän kivelle ja kerro.
+
+Otto sai kuulla Annalta, että Iisu oli Porin-matkallaan, keväällä,
+vilustunut ja sairastunut sen jälkeen ankarasti. Kuumeesta hän kai
+on osaksi päässyt, mutta rinta on jäänyt kovin kipeäksi. Eivätkä
+kaupungista haetut rintarohdot auta mitään. Makailee vain ja joskus
+vähän kävellä toikkaroi.
+
+— Onpa käynyt huonoksi!
+
+— Tuskin häntä voi tuntea. Olen juuri tulossa sieltä. Käyn joskus
+Elinaa katsomassa, kun hän ei pääse juuri mihinkään.
+
+Keskustelu hyppi vähin erin tuttavasta tuttavaan, kunnes useimmat
+olivat tulleet mainituiksi.
+
+Tärkein näistä uutisista oli Tarilan Eevan ja Jartun Kallen häät
+juhannuksen jälkeisenä päivänä. Mutta Otto tiesi sen, oli saanut
+häihinkutsun.
+
+— Heikki uhrasi isännyytensä veljensä hyväksi, kun tiesi Kallen
+pikiintyneen Tarilan Eevaan. Onni pojalle! Ei tarvinnut jäädä
+naimattomaksi setämieheksi, — puheli Otto melkein itsekseen.
+
+— Menevät ne muutkin naimisiin — ei yksin talojen isännät! Voi mennä
+Heikkikin, vaikka hänen mielestään Kalle sopii paremmin isännäksi, —
+sanoi Anna hyvin ohimennen ja arkisesti, yrittäen huomata ainoastaan
+paria kukkaa, jotka poimi kiven juurelta.
+
+— Entä sinä itse? — kysyi Otto. — Oletko jo emäntänä?
+
+— Samassa luhdissa asun kesääni kuin kolme vuotta takaperin, —
+sanoi Anna vähän hämillään, mutta peitti sen, ruveten asettelemaan
+olkapäiltään valahtavaa liinaansa.
+
+— Kumma, ettei sinua ole jo viety. Olet yhä vain kaunistunut!
+
+— Ensi viikolla on taas juhannusaatto, — sanoi Anna kuin kuulematta
+Oton huomautusta, — kuuletko, että taas sataa, kuten silloin?
+
+— Sehän tuotti meille aikamoisen ilon, jos muistat.
+
+— Eipä ne muut juhannukset ole olleet niinkään lystiä, — sanoi Anna
+valmistautuessaan lähtemään.
+
+— No, toivotan vieläkin hauskempaa juhannusta ja kauniimpaa ilmaa!
+
+— Saanko varata littusia sinun osaksesi?
+
+— Minä luulen, että sokeripullien ja vehnälittusten aika on minut
+jättänyt, — koetti Otto sanoa iloisesti, mutta äänessä tuntui särkynyt
+sävy, joka ei jäänyt Annalta huomaamatta.
+
+— Tuletko kuitenkin — vielä kerran?
+
+— Mitä se hyödyttäisi! Se vain suututtaisi sinun kosijoitasi!
+
+— Mitä se tekee! Minä olen jo suututtanut niitä kolme vuotta.
+
+— Se oikea voisi kyllästyä ja heittää silleen.
+
+— Entä sitten? Välipä tuolla, mistäpäin elämän harmaus tulee! Tuletko?
+
+— En uskalla.
+
+— Oo! Luulen, että sinä et ennen pelännyt?
+
+— En. Ennen en pelännyt edes naisiakaan, kuulin silloin olevani
+muitten arvoinen. Mutta olen hoksannut erehdykseni. Olenhan ainoastaan
+talon setämies ja mannuton metsämies. Minä voin vain katkoa muitten
+ystävyyskuteita, mutta en omiani solmia niisiin.
+
+Anna naurahti hermostuneesti, astui askelen poispäin, mutta pyörähti
+ympäri.
+
+— Pitääkö ajatella aina, että jotakin on niisiin pantava, jos syödään
+juhannuslittusia?
+
+— Ei. Mutta jos jostakin syystä asia härnättäisiin käymään kunnialle
+ja sapelle, niin ei olisi muuta jäljellä kuin häpeällinen pako,
+peräytyminen.
+
+Anna naurahti terävästi ja ojensi kätensä.
+
+— Metsäkö on opettanut sinulle noin outoja ajatuksia?
+
+— Ehkäpä paremminkin nuo harmaaseinäiset talot ja nuo viheriät vainiot!
+
+— Hyvästi sitten! Yhden neuvon voisin sinulle kuitenkin antaa. Kun
+ammut metson itsellesi, niin voit ampua koppelon vaimollesikin!
+
+Anna irroitti kätensä hyvästijätöstä ja lähti nopeasti astumaan
+Noronpäätä kohti, katsahtamatta enää taakseen.
+
+Otto lähti ajatuksissaan ja pää painuneena Loukkulaan päin. Miksi
+hän ei tarttunut pidättävästi ojennettuun käteen? Ei tarttunut, vaan
+antoi Annan mennä ja lähti itsekin, vaikka omituinen vihlaisu tuntui
+jossakin rinnan uumenissa. Samoin oli hän lähtenyt kerran ennenkin,
+melkein samoilta paikoilta ja melkein samanlaisten ajatusten vallassa.
+Silloinkin hän oli vapaaehtoisesti luopunut Annasta. Siitä oli nyt
+kulunut kolme vuotta. Miten samanlaiset olivatkaan nämä tapaukset — ja
+kuitenkin — miten erilaiset! Silloin luopui rikkaus, ylimielisesti,
+luulotellusta paljoudestaan! Nyt karttoi köyhyys, arkuudessaan,
+luuloteltua almua.
+
+Omituista — ajatteli Otto. Elämä vetää aina vastahankaa sille, joka
+rupeaa sen syvyyksiä penkomaan. Ennen oli kaikki niin yksinkertaista!
+Nyt on kaikki sokkeloista, kuin korpien risteilevät polut. Parempi
+olisi ollut uupua sokkona kylätielle kuin näkevänä eksyä erämaan
+verkkoihin. Miksi olikaan hän tuntenut niin syvästi köyhyytensä
+avuttomuuden? Eiköhän se ollut hänen markkina-ihanteensa, joka tunteen
+oli synnyttänyt? Joku köyhempi tyttö ei olisi sitä tehnyt niin
+voimakkaasti. Olisiko Anna sen tehnyt? Olisi kai herättänyt tajuamaan,
+että setämiehen asema on paha pulma, mutta ei ehkä synnyttänyt kalvavaa
+alemmuuden tunnetta, herääminen ei olisi pistänyt niin kipeästi — ehkä
+ei olisi pistänyt ollenkaan. Annan käytöksestä ei ainakaan ole koskaan
+voinut saada sellaista käsitystä. Päinvastoin! Kuinka ystävällinen hän
+oli nytkin! Oli aina ollut!
+
+Otto pysähtyi ja katsoi taakseen. Hänestä tuntui, että hän oli
+käyttäytynyt kömpelösti Annaa kohtaan. Mutta mitä muuta hän sitten
+voisi? Uskaltaisiko hän kosia ja antautua potkittavaksi? Mutta jospa
+Anna ei potkisikaan? Ei, kaikesta päättäen! Otto aikoi juosta Annan
+jälkeen, päätti jo melkein, mutta lähti kuitenkin hitaasti kotikyläänsä
+päin.
+
+Otto naurahti, kun ajatteli Annan viimeistä lausetta. Mistä keksikin?
+Hm. Ampuisi metson itselleen ja koppelon vaimolleen. Ja muutakin oli
+Anna sanonut. Miten se olikaan? Menevät muutkin naimisiin — ei yksin
+isäntämiehet! Hm. Sellaista kyllä sanotaan.
+
+No, niin. Joutavaa kaikki.
+
+Kylän kujille tultuaan nosti hän päänsä ja kulki reippaasti
+kotiportailleen. Laikan Oton pää ei toki sydänsuruista saa kumaraan
+taipua! Mitäpä maailma köyhän miehen murheista välittäisi? Nauraisi tai
+ei ymmärtäisi. Siinä kaikki.
+
+
+
+
+XIII
+
+
+Toimettomana oli Otto asustanut muutamia päiviä setämieskamarissaan
+paikalla. Hänen masentunutta mieltään kohentelivat silloin tällöin
+ainoastaan lisääntyvät levottomuuden laineet, jotka olivat outoja hänen
+luonteelleen.
+
+Huoneessaan istuskeli Otto tuijotellen ikkunastaan vuolaitten
+sadekuurojen synnyttämiä lätäköitä.
+
+Onneksi edes satoi melkein herkeämättä. Se ikäänkuin puolusti hänen
+haluttomuuttaan liikuskella kylällä tai talon puolella muiden parissa.
+
+Oli tyhmää, että hän oli saapunut kotia. Hän luuli mielensä siitä
+virkistyvän, mutta se olikin vain masentunut. Mistähän tämä omituinen
+herpaantuminen ja raskasmielisyys mahtoi johtua? Eiköhän tätä
+aiheuttanut käynti Parrilassa — Iisun huonon tilan näkeminen? Sepä se
+tietenkin oli! Se tämän teki!
+
+Mutta mitä varten sitten hyökkäsivät alituisesti nuo ilkeät
+levottomuuden ryöpyt, jotka panivat hänet kiertämään huonettaan ja
+toisinaan iskemään nyrkkinsä honkaiseen seinään? Miksi ne hyökkäsivät
+hänen kimppuunsa kuin rakkikoirat nurkan takaa? Ja miksi hänestä aina
+silloin tuntui, kuin joku katsoisi häneen?
+
+Millainen tuo katse olikaan? Lempeä, surunvoittoinen ja syvä! Tuntui
+vihlaisevan sydänalassa aina, kun tuo katse osui hänen sielunsa
+silmään. Joku oli kai joskus noin häneen katsonut, ja nyt sen jälki
+ilmeni, kun hän oli ärtyneessä mielentilassa.
+
+Miksi hän sitten oli näin ärtynyt? Eihän mitään ollut tapahtunut, eikä
+hän ollut ketään tavannut, lukuunottamatta kotiväkeään ja Iisua...
+
+Maltahan! Olihan hän tavannut myöskin Annan. Sitä hän ei ollut
+muistanutkaan.
+
+Otto ummisti silmänsä kootakseen tuon tapaamisen muistinsa näkyviin.
+Mutta ei hänen olisi sitä varten tarvinnut sokaista katsettaan. Ajatus
+yksin riitti. Annan kuva leimahti ilmielävänä hänen eteensä. Tuossa
+seisoi Anna kauniina ja solakkana, pää vähän painuneena, katsellen
+häntä silmiin.
+
+Siinähän oli tuo lempeä katse, surunvoittoinen ja syvä! Anna!
+
+Otto hypähti seisomaan. Veri kohahti suonissa, ja poskia alkoi
+kuumottaa. Jotakin mieluisaa, hivelevää ryöpsähti tulvana hänen
+ylitseen. Oliko se ehkä hänen verensä kiehuntaa? Ehkä oli, koska
+rinnassa tuntui niin voimakas jyskintä. Hän yritti kysyä itseltään,
+mitä tämä merkitsi, mutta lauma puolinaisia kysymyksiä ja katkonaisia
+ajatuksia sotkeutui toisiinsa sellaisessa mylläkässä, että hän piti
+parhaana olla kyselemättä mitään, eikä hän tarvinnut ajatuksen apua
+siihen, mikä hänelle nyt selvisi. Hän tunsi rakastavansa Annaa.
+
+Vähin erin alkoivat ajatukset seestyä. Useita kysymyksiä alkoi
+risteillä sinne tänne. Kaikki ne kuitenkin päätyivät vihlaiseviin
+soimauksiin. Miksi hän oli niin tylysti työntänyt Annan luotaan? Oliko
+hän harkinnut tämän tekonsa? Oliko ottanut varteen Annan tunteet —
+oliko omansa?
+
+Ei! Mitään hän ei ollut harkinnut, ei mitään perustellut.
+
+Mitenkä hän sitten oli tehnyt näin? Ristiriitaisten tunteitten ja
+ajatusten ajamana kiersi Otto huonettaan, kunnes vihdoin istui kuin
+päämäärään päässyt kulkija.
+
+Väärää itserakkautta, väärää ylpeyttä, väärää oman arvon tuntoa kaikki!
+Kaikki oli väärää!
+
+Jos kerran Anna ei pelkäisi liittyä mannuttomaan mieheen, niin mitä hän
+sitten pelkäsi? Oliko hän olevinaan parempi kuin Anna? Vai epäilikö hän
+itseään niin saamattomaksi, ettei pystyisi elättämään heitä molempia!?
+
+Raskaana putosi Oton kämmen pöytään. Ei, totisesti! Tätä tietä eivät
+hänen ajatuksensa olleet koskaan ennen kulkeneetkaan.. Noita toisia,
+_vääriä_ polkuja ne olivat kierrelleet, eksyttäen miehen pimeihin
+sokkeloihinsa.
+
+Noitten polkujen veräjä on tukittava ainaiseksi! Sääty-ylpeät
+setämiehet eivät kelpaa kuljeskelemaan ihmisviljoilla! Ellei ole
+perintöjä, niin ollaan sitten kannattamatta perinnöllistä ylpeyttä!
+Miksi ylpeillä tyhjästä! Tyhjä säkki ei kuitenkaan voi pystyssä pysyä.
+
+Otto hymähti halveksivasti, kun hän ajatteli, että hän oli tuota säkkiä
+kannattanut pystyssä vielä senkin jälkeen, kun hän Orttenmaalla oli
+huomannut sen täydellisen tyhjyyden.
+
+Ei! Hiiteen kaikki säkit ja säädyt, mannut ja manttaalit!
+
+Tarmokkaasti nousi Otto katsomaan ilmaa, joka oli kirkastunut ja
+säteili nyt valotulvaisena kosteankiiltävällä nurmella ja välkkyvillä
+lehdillä.
+
+Otto oli mielissään tästä, sillä se reipastutti hänet tekemään
+päätöksensä asiassaan ja panemaan sen rivakasti täytäntöön.
+
+Minkä päätöksen? Hm. Suoraa päätä nyt Kervilään — siellä selviytyköön
+loppu!
+
+Tehdessään lähtöä kuuli Otto eteisestä askeleita. Kompuroiden ja
+kolisten ne lähenivät ovea. Otto ajatteli, että tulija oli joku vieras.
+Hän työnsi oven auki.
+
+Vieras olikin. Kujansuun Tanu.
+
+— Kas! Hyvä, että aukaisit. Porstua on pimeänläntä vanhoille silmille,
+— sanoi Tanu vääntäytyen oven täydeltä huoneeseen. — Päivää sentään
+ensiksi ja terveeksi, pitkästä aikaa!
+
+Tervehdittyään ohjasi Otto ystävällisesti Tanun puusohvalle istumaan.
+
+— No, enpä kai ole nähnyt Tanua meidän kylällä sen jälkeen kuin
+pikkupoika-aikana! — jutteli Otto asettaessaan tupakkavehkeet esille.
+
+— En ole paljoa liikkunut sen jälkeen kuin turma minut runteli, —
+sanoi Tanu harvakseen ja katkonaisesti, pyyhkiessään hihaansa hikistä
+otsaansa ja sovitellessaan isoa ruhoaan sohvan nurkkaukseen.
+
+— Vielä te olette yhtä komean ja jykevän näköinen kuin ennenkin, —
+sanoi Otto, katsellessaan harmaatukkaista vierastaan, jonka arvonantoa
+herättävä ulkomuoto ei ollut erikoinen ainoastaan kookkaan ruhonsa
+vuoksi, vaan vielä enemmän kaunispiirteisen pään ja ilmehikkäitten
+kasvojen tähden.
+
+— Näköinen — niin — ehkä!
+
+Tanun hymyyn sekaantui katkera piirre suupieliin.
+
+„ — Taisit olla juuri lähdössä jonnekin, vai kuinka?
+
+— Kyllä — mutta ilman määräaikaa. Vähän myöhemmin on yhtä hyvä. Aikani
+on omani, paitsi silloin, kun se kuuluu harvinaisille vierailleni,
+— myhäili Otto, asetellessaan pöydälle pikaria ja sokerirasiaa,
+tarjotakseen vieraalleen tavanmukaisen tervetuliaisryypyn.
+
+— Minä olen nyt vaivaisesti vaeltanut avun etsinnässä kokonaisen
+viikon — ainakin jo kolmena päivänä, — sanoi Tanu suorasukaisesti, kun
+tuloryyppy oli otettu ja Otto oli korjannut viinakapistukset pöydältä.
+
+— Minkälaisen avun?
+
+— Sellaisen — jonka antaja minä itse olin voimani päivinä. Silloin minä
+annoin avosylin ja runsasmittaisesti. Nyt istun pyytäjän penkillä.
+
+— Paljon mainehikasta olen kuullut teistä jo poikavuosinani. Sanottiin
+yleisesti, että käräjäin päätökset horjuvat, mutta Tuomaalan Tanun
+seisovat lujina. »On lujaa tekoa kuin Tuomaalan Tanun tuomio», oli
+yleisenä sananpartena.
+
+Tanu pyyhki hitaasti leukaansa.
+
+— Niin — se oli siihen aikaan — jolloin elelin Tuomaalan setämiehenä —
+niinkuin sinä nyt Laikalla. Kruunun käsivarsi ei silloinkaan kyennyt
+kaikissa asioissa oikeutta turvaamaan — ei paremmin kuin nytkään.
+Silloin oli ehkä turvan nimenä Tuomaalan Tanu — nyt sen nimenä on
+Laikan Otto.
+
+Otto teki torjuvan kädenliikkeen. Hän oli hämillään tuon
+älykäskatseisen miehen edessä. Sellaista ujoutta, mikä hänet nyt
+valtasi, hän ei koskaan ollut tuntenut valtaherrojenkaan edessä.
+
+— Minä olen kuullut kerrottavan, että vallesmanni on nimittänyt sinua
+tämän pitäjän kuninkaaksi —
+
+— Noo — piloillaan —
+
+— Olkoon! Sinun nimesi on nyt kuitenkin Laikan Otto — ja me tiedämme
+kaikki, että se nimi on oikeuden turva vielä silloinkin, kun esivallan
+voima on aseeton. Älä rupea kieltämään! Se on suotta! Minä tunnen tuon
+vallan ja voiman, koska olen sitä käyttänyt.
+
+— Niin — te —
+
+Otto alkoi hämmentyä yhä enemmän. Jos joku nuorempi mies olisi
+käyttänyt tuollaista kieltä, niin hän ei olisi siitä paljoakaan
+välittänyt, mutta Tanun olemuksen ympärille oli jo kerääntynyt hiven
+tarunomaista hohdetta, mikä kohotti hänet arkisen todellisuuden
+yläpuolelle.
+
+Olikohan ukko mahtanut tulla pilailemaan hänen kanssaan?
+
+— Niin — ennen minä — nyt sinä!
+
+— Onko nyt sitten jotakin, jota voisin tehdä?
+
+— On. — Minä haen nyt oikeutta sinulta, niinkuin sitä ennen haettiin
+minulta, silloin kun sitä ei saatu papilta eikä vallesmannilta.
+
+— Onko joku uskaltanut loukata teitä?
+
+Kärsivän ilmeen häivä vilahti Tanun kasvojen yli, vaikka hän koetti
+hymyillä.
+
+— Loukkauksista ei minun ikäiseni mies enää paljoa välitä, mutta —
+tässä on kysymys perheen ja suvun häpäisemisestä.
+
+Tanun äänestä kuulsi niin suuren murheen ja kärsimyksen väreily,
+että Otto hätkähti. Hän ymmärsi heti, ettei häväistys ollut
+Tanulle mieskohtaista. Eikä perheeseen kuulunut muita kuin Tanun
+kaksikymmenvuotias tytär, Aliina.
+
+— Onko Aliinalle tapahtunut jotakin — jotakin —?
+
+— On.
+
+— Sanokaa ensin miehen nimi, niin pääsen pikemmin asioitten perille!
+
+— Hoijalan Esa.
+
+Tanu katseli tuikeasti Ottoa silmiin.
+
+— Sinua ei tuo nimi näytä hämmästyttävän?
+
+— Minä melkein arvasin. Esalla on ennestäänkin jo näissä asioissa
+rämeisiä polkuja takanaan.
+
+— Mitä lie. Meidän käsittääksemme hän kuitenkin aikoi naida Aliinan.
+Eikä siinä mitään järkisyytä esteenä ollut minunkaan puoleltani, kun
+tiesin, ettei Hoijalaan rahaa tarvinnut naida. Helluntain jälkeen
+näkyi kuitenkin tie Hoijalasta meille katkenneen. Eikä sille välille
+ole saatu siltaa syntymään, vaikka selvästi on saatettu Esan tietoon
+jättämänsä tytön tila.
+
+— Oletteko itse puhutellut Esaa?
+
+— Yritinhän minä. Mutta hän karttoi minua niin ovelasti, ettei siitä
+tullut mitään. Arvelin kyllä hänet siihen pakottaa, mutta viime
+maanantai-illan jälkeen se näyttää tarpeettomalta vaivalta.
+
+— Mitä sitten on tapahtunut?
+
+— Esa kuuluu antaneen silloin kihlat toiselle tytölle. Se juttu
+käänsi minun kulkuni kirkkoherran luo — ja sitten vallesmannin —
+mutta sielläpäin vaaditaan silminnäkijäin todisteita tai muita yhtä
+päteviä todistuksia. Hm. Niitä kai ei Aliina ole osannut hankkia heidän
+salaisiin kohtauksiinsa.
+
+Katkera iva ja vaivoin pidätetty raivo pursui Tanun
+loppuhuomautuksesta. Hän ryki ja nieleskeli taistellessaan
+urhoollisesti tunteitten ryöppyä vastaan.
+
+Ottoon koski kipeästi nähdessään avuttoman miehen toivottoman tilan.
+
+— Juokaahan tuosta kaljaa! Se vasta äsken tuotiin kellarista. Sitten
+jatkamme ja mietimme, — kehoitteli Otto mahdollisimman huolettomasti,
+ettei mitenkään tulisi kohennelleeksi niitä tunteitten sulkuja, joita
+Tanu näkyi kaikin voimin koettavan tukkia.
+
+Hetken kuluttua näytti Tanu rauhoittuneen ja sytytti piippunsa.
+
+— Jo tullessani tunsin tulevani oikean miehen luo enkä aluksikaan olisi
+kääntynyt lakien enkä evankeliumien puoleen, jos olisin tietänyt sinun
+saapuneen Laikalle. Vasta tänään sain sen kuulla. Et ole minulle mitään
+luvannut, mutta minä näen silmistäsi, ettet ole kylmä asialleni, jonka
+totuudessa ei pitäisi olla hankaamisen tilaa, sillä Aliinassa en ole
+ikinä havainnut pienintäkään vilpin merkkiä. On ilmetty äitivainajansa.
+Mutta jos haluat, niin voit itsekin puhutella Aliinaa.
+
+— Älkäähän nyt! Siihen minussa ei ole miestä. Eikä Aliinaa saa asettaa
+sellaisien julkeuksien alaiseksi. Mahtaa raukalla muutenkin olla tuskaa.
+
+— On — on — varmasti on! Lopettanut olisi jo poloiset päivänsä, ellei
+olisi niin lujasti uskonut, että minä voin järjestää asiat oikealle
+tolalleen. Pikku raukka. Hän luottaa minuun kuin kallioon. Hän ei kai
+huomaa, että minusta on tullut raihnas vanhus, jolla ei enää ole miehen
+mittaa. Hän kauhistuisi, jos tietäisi, että minä kuljen apua hakemassa
+pitkin pitäjää. Se veisi häneltä viimeisenkin toivon. Ainoastaan minuun
+hän luottaa. Ja minä luotan ainoastaan sinuun.
+
+— Oletteko ajatellut, miten minun pitäisi menetellä?
+
+— En. En ollenkaan. Silloin kun minä olin sinun sijassasi, en
+halunnut kuulla muitten tyhmiä mielipiteitä — ja minä arvelen, ettet
+sinäkään sellaista halua, vaikka kysyt. Ymmärrän, että kohtelet minua
+ystävällisesti. Jos johonkin kohtaan tarvitset sitä pientä apua,
+mihin minä pystyn, niin käsky riittää. Kaikki neuvoni ja kykyni ovat
+käytettävissäsi, kunhan ensin olet tien valinnut. Sitä ei toinen voi
+sinulle osoittaa, eikä muilla ole sitä ennen asiassa mitään sanomista.
+
+— Olin juuri lähdössä Noronpäähän, kun te tulitte. Ellette jaksa heti
+lähteä kotianne, niin lepäilkää täällä...
+
+— Ei, ei! Minä lähden heti. Jaksan kyllä kulkea hitaasti, mutta jos
+sinulla on kiire, niin älä välitä minusta!
+
+— Niinpä lähdetään sitten, ilman muuta! Tulitteko oikotietä Kulomäen
+yli?
+
+— En. Polku on minulle liian kuoppainen. Eikä meidän kulkumme käy
+yhdessä. Minä suotta sinua hidastuttaisin.
+
+— No, raitin päähän ainakin. Minä sitten oikaisen siitä.
+
+— Juuri niin. Menen suoraa päätä kotia. Tapaat jos tarvitset.
+
+— Luulen tietäväni tarpeeksi. Pääasia riittää. Puuttuu enää uuden
+morsiamen nimi?
+
+— Kervilän Anna.
+
+Otto sävähti kuin iskun saanut.
+
+Tanu huomasi, miten Oton ruskea hipiä valahti kalpeaksi. Hän tunsi
+sisimmässään Oton tuikean, pistävän katseen. Hän aavisti heti asioitten
+yhteyden.
+
+— Hämmästyitkö? — kysyi Tanu leppoisasti.
+
+— Kyllä — vähän! — sanoi Otto hitaasti ja tukahtuneesti.
+
+Mitenkä tämä nyt sopeutui? Jokunen päivä sitten oli Anna sanonut
+olevansa vapaa. Milloin tuo kihlaus oli tapahtunut? Ehkä sen jälkeen
+kuin hän tapasi Annan!
+
+— Onko Anna ottanut Esan kihlat — ja milloin? — ryöpsähti Oton kysymys
+tiukkojen huulien välitse uhkaavana ja vaativana.
+
+Tanu oli juuri yrittänyt ylös, mutta kysymyksen vakavuus painoi hänet
+jälleen asemilleen.
+
+— Varros nyt, — sanoi Tanu leukaansa sivellen. — Jahka aattelen. Se
+oli — niin oli — maanantai-iltana oli Esa vienyt kihlat Annan luhtiin.
+Kuulin, että Esa oli kapistuksiaan ennenkin sinne kanniskellut, mutta
+nyt vasta oli hän ne saanut jäämään sinne.
+
+Läkähdyttävä tunne valtasi Oton. Hän siirtyi akkunan luo peittääkseen
+liikutustaan.
+
+— Minä tapasin Annan maanantaina.. Samana iltana siis...! — mutisi Otto
+raskaasti, levottoman ja syyttävän laineen taas vihlaistessa hänen
+sisuaan.
+
+— Tällä jutulla on oma esihistoriansa, jos mielit kuulla! Sen olen
+saanut korviini kylän pojilta.
+
+— Mikä historia? — kivahti Otto ja hyökkäsi istumaan entiselle
+paikalleen.
+
+— Juorut ovat akkojen asioita, eikä niihin pitäisi itseään sotkea,
+mutta nykyhetkellä näyttävät kaikki Esan temput kovin tähdellisiltä.
+
+— Minä aavistan jotakin ilkimielistä, mutta — en uskalla arvata mitään.
+
+— Älä arvaa vinoon! Anna on syytön kaikkeen! — kiirehti Tanu
+huomauttamaan.
+
+Otto hengähti helpotuksesta. Hän oli jo tuntenut ilkeän kuristuksen
+kurkussaan.
+
+— Sanokaa sitten asia niin lyhyesti kuin voitte! Jälkeenpäin otan kyllä
+selvemmän pohdin.
+
+— Sanotaan, että Esa on jo pitkän aikaa karkoitellut kilpakosijoita
+Annan ympäriltä omituisin keinoin. On vihjaillut siellä ja täällä, että
+hänellä on jo kauan ollut läheisiä suhteita Annaan.
+
+Permantopalkki vavahti Oton jalan painosta, kun hän kiivaasti
+hypähti seisaalleen. Kädet pusertuivat nyrkkiin, ja katse leimahti
+peloittavasti, mutta hän ei sanonut mitään. Tanu kuitenkin ymmärsi,
+mitä Oton kaltaisen miehen vakava vihastuminen merkitsi. Hän säikähtyi
+oman asiansa puolesta.
+
+— Ajattelet kai sentään Aliinaakin? Hänen ainoa pelastuksensa on
+avioliitto Esan kanssa, — sanoi Tanu melkein pyytävästi.
+
+Oton tuikea ilme lieventyi, nyrkit avautuivat ja hän pyyhkäisi kevyesti
+kasvojaan kuin seittejä poistaakseen. Sitten hän hymähti ja nyökkäsi
+Tanulle ystävällisesti.
+
+— Eikö olekin mies kummassa kolossa — kahden konnantyön välisessä?
+Ja kuitenkin on häntä kohdeltava kuin haurasta saviastiaa! Juuri
+ilkitöittensä tähden käsiteltävä kuin kukkaruukkua! — Heitettävä alas
+toiselta ikkunalta, mutta asetettava heti toiselle — ja katsottava
+ettei välillä pääse särkymään. Saakelinmoinen pulma! Eikö olekin? Mutta
+lähdetään nyt! Lattia tuntuu polttavan jalkojani.
+
+— Lähde sinä vaan! Minä kompuroin miten kuten omia aikojani. Mutta
+anna minun ensin pusertaa kättäsi! — Noin! Tässä entinen aika kiittää
+nykyistä. Harvoin niin käy. Mene nyt! Minä vien Aliinalle sanan, joka
+vapauttaa hänet tuskista.
+
+— Älkää! Aina voi epäonnistua! — sanoi Otto painaessaan lakkia
+tiukemmalle ja lähti huoneesta, kulkien nopeasti raitille. Siitä
+kärppäsi hän vinhaa vauhtia oikopolulle, Noronpäätä kohti.
+
+
+
+
+XIV
+
+
+Kervilän Anna istui kangastuolissa, yksinään avarassa pirtissä.
+Salamana lenteli syöstävä, polkusimet suhahtelivat, ja kaide helskyi.
+Mutta aina, kun syöstävään oli puola muutettava, katkesivat terhakat
+iskut pitkiksi ajoiksi. Herpaantuneena vaipui käsi, ja tuskaiset
+ajatukset ryöpsähtivät valloilleen kivistävässä päässä. Ne riehuivat
+kuin lieskakielekkeet. Kuinka sekavia olivatkaan nämä ajatukset!
+Tolkkua niistä ei saanut!
+
+Kangaspuitten helskynä ei niitä selvittänyt paremmin kuin
+hiljaisuuskaan. Hetkeksi oli toki vaihtelun vuoksi rauhallisempaa, kun
+polkusimet lepäsivät. Silloin oli hiljaista pirtissä ja koko talossa.
+Ei kuulunut enää sateenkaan ripsutusta lasiruutuihin. Aurinko oli
+alkanut räkittää ikkunalaudalle, missä harmaajuovainen kissa kehräsi
+kyyrysillään ja silloin tällöin raotteli unisia silmiään. Mirrin
+rauhalliseen hyrräykseen sekoittui yhtä rauhallinen ja laiskanharva
+kaappikellon naksutus. Tämä yksitoikkoinen hiljaisuus viihdytti
+hetkeksi, kunnes sekin tuskastutti. Kun levottoman veren suhina alkoi
+kuulua korvissa, tarttui Anna taas syöstävään, tukahduttaakseen
+yksitoikkoisen äänettömyyden yhtä yksitoikkoisiin kaiteen iskuihin.
+
+Annan mielestä tämä äänten vaihtelu lievitti jonkin verran sitä
+omituista puristusta, mikä ahdisti rintaa ja pakotti päätä.
+
+Kunpa edes väki saapuisi työmailta! Mutta kaappikello naksutteli vain
+yhtä laiskasti. Eikö mahtanutkin salavihkaa pysähdellä silloin tällöin?
+Kuka sen itsepäisen oikkuilijan tietää! Onhan sattunut aikoja, jolloin
+viisarien nopeus on näyttänyt aivan uskomattomalta! Ovat ihan lennossa
+kiitäneet tuntimerkkien välin, vaikkei mitään syytä kiirehtimiseen
+olisi ollut.
+
+Kun kangaspuitten helske taas kerran taukosi, katsoi Anna kuin
+tosissaan lasiaukkoa kellokaapin kuvussa. Vielä sentään heiluri
+livahteli lasin ohi silloin tällöin.
+
+Kissa nousi etujaloilleen istumaan, ravisti kärpäsen korvalehdeltään
+ja rupesi ahkerasti kasvojaan pesemään. Vieraitako? Pyh! Kylläpä ne
+vieraat tunnetaan. Älä vain suotta Esan tähden naamaasi pese! Hänestä
+juuri tämä ajatusten sotku on lähtöisinkin! Eikös? Eteisestä kuului
+askeleita. Kukahan sieltä? Polkusimet kolahtivat taas, ja syöstävä
+aloitti kiivaat hyökkäyksensä kädestä käteen.
+
+Anna ei uhallakaan katsonut taakseen. Lie aivan läheisiä, koska kissa
+yhä kierteli käpäläänsä ihan korvan takaa asti ja vilkaisi vain
+halveksivan, nopean silmäyksen oveen päin.
+
+— Sinähän lyöt kudetta kokoon ihan hengen edestä! — kuului Tarilan
+Eevan iloinen ääni oven suusta.
+
+Anna lopetti työnsä ja kääntyi ilahtuneena tulijaan päin.
+
+— Onneksi olit sinä! Minä jo pelkäsin sydän kurkussa — kuka sieltä
+tulisi.
+
+Eeva istui rukkijakkaralle toimekkaana.
+
+— Minä arvaan ketä pelkäsit.
+
+— Et ainakaan itsestäsi arvaa. Et sinä pelkää sulhasesi tuloa.
+
+— En arvaa itsestäni, mutta minä piipahdin ensin luhdissasi, kun näin,
+että ovi oli raollaan.
+
+— Noo?
+
+— Siellähän Esan kihlat vielä lojuvat kirstun kannella — samoin kuin
+toissa päivänä.
+
+— En ole niihin kertaakaan kajonnut. En ole vielä voinut — mutta täytyy
+kai kerran sekin tehdä.
+
+Annan ääni oli hiljainen ja yksitoikkoinen kuin sen, jonka,
+vastustuskyky oli murtumaisillaan. Kohtalo näkyi kylmästi painavan
+häntä tahtonsa alle.
+
+— Niin. Toissa päivänä olin sitä mieltä, että talonemäntä on toista
+kuin torpan tai mökkiläisen muija — mutta —
+
+— Voisinhan olla mikä olen — ja jos vain sen päätöksen pystyisin
+tekemään, niin olisin onnellinen mielestäni. Mutta on niin avutonta,
+kun kaikki vetävät toista virttä — sinäkin. Olen ihan yksin. Minä
+en ymmärrä niihin minun omapäisyyteni on hävinnyt. Minut on ajettu
+hiirenloukkuun, josta en jaksa ulos, vaikka miten päin ajattelisin.
+
+— Älä nyt vaikeroi, muuten rupeat itkemään! Annahan minun puhua! Minä
+olen nyt vallan toista mieltä kuin ennen. Mutta katsos nyt tuota
+kissaa, miten hartaasti se hieroo naamaansa! Tänne voi tulla joku — ja
+mulla on tärkeä asia. Voisi vielä olla Esa. Livahdetaan luhtiisi!
+
+Nopeasti lähtivät tytöt ja juoksivat luhtiin, jonka ovelta sieppasivat
+avaimen sisäpuolelle.
+
+Nyt alkoi Eevan tärkeä kertomus siitä, mitä hän oli äsken saanut kuulla
+sulhaseltaan Jartun Kallelta. Se oli pääasiassa samaa kuin Tanun
+kertomus Laikan Otolle.
+
+Anna sai nyt kuulla, miten Esa oli menetellyt saadakseen poikamiesten
+mielenkiinnon syrjäytetyksi. Eeva paljasti Esan inhoittavat viittailut
+ja vihjaisut.
+
+Anna kuunteli hievahtamatta silmät pyöreinä. Veri pakeni hänen
+kasvoiltaan. Nousi ja pakeni uudelleen.
+
+— Nyt minä olen taatusti toista mieltä kuin ennen. En anna minulle enää
+tyhmiä neuvojani. Mieti nyt! Minun täytyy mennä takaisin. Kalle on
+meillä. Minä vain en malttanut olla heti tulematta kertomaan. Palaan
+heti, kun Kalle on lähtenyt! — puheli Eeva lähtiessään.
+
+Anna ei liikahtanut Eevan lähtiessä eikä pitkään aikaan sen
+jälkeenkään. Hän tuijotti tyhjään ilmaan, ja rinnasta nousi
+tukahduttava pala kurkkuun. Hänellä oli kutistumisen tunne, kunnes
+olkapäät nytkähtivät rajusti ja kauan patoutunut tuska purkautui
+vapauttavaan itkuun.
+
+Voimakkaitten tyrskähdysten tauottua muuttui mieliala kevyemmäksi ja
+jokin ajatuskin pilkisti esiin. Oikeastaan vain lohduttavat ajatukset
+tuntuivat nyt saaneen liikkumisalaa. Mitään selvää ei kylläkään vielä
+ajatuksissa punoutunut, mutta jotakin valoisampaa läikähteli silloin
+tällöin masentuneessa mielessä.
+
+Hyvä kai tämä häväistys oli! Siitä ehkä johtuisi jonkinlainen ratkaisu.
+Ehkä hän tästä saisi tarmonsa takaisin. Niin — mihin hänen tarmonsa
+oli joutunut? Milloin hän sen oli kadottanut? Kolme kertaa hän oli jo
+lähettänyt Esan kihlat takaisin — aikaisemmin. Miksi hän oli antanut
+niiden nyt jäädä tuohon? Mistä asti ne olivat jo siinä olleetkaan?
+Maanantai-iltanahan Esa ne siihen kantoi. Miksi hän ei antanut niitä
+heti takaisin kuten ennenkin? Miksi hän oli juuri silloin ollut niin
+veltto ja toimeton?
+
+Ai niin! Silloin hän oli tavannut Oton, ja silloin oli koko elämä
+näyttänyt loppuneen siihen. Miten pahasti taaskin pisti rinnassa ja
+sydänalassa! Kyynelet alkoivat valua uudelleen, eikä murtuneessa
+mielessä enää syntynyt uusia kysymyksiä.
+
+Joku kuului astuvan pihalla. Se oli varmaankin Esa!
+
+Uhma ja viha syöksähtivät esiin kuin pedot piilostaan. Haikeus katosi
+mielestä, ja Anna pyyhki nopeasti kyynelensä.
+
+Jo portaat narisivat. Tulkoon! Tulkoon vaan!
+
+Uhkamielisenä ja päättäväisenä Anna käänsi punertavat silmänsä ovea
+kohti. Punertakoot silmät! Ei sitä tarvinnut hävetä Esan edessä.
+Sittenpähän näkee työnsä ja konnuutensa tuloksen!
+
+Luhdin ovi työntyi auki, ja solasta astui kynnyksen yli mies, jonka
+mukana tulvahti sellainen määrä valoa, että Annan itkettyneet silmät
+huikaistuivat. Hän tuijotti tulijaa, näkemättä ja tuntematta.
+
+— Anna! Itketkö sinä? Miten sinun laitasi on? — kuului Oton hämmästynyt
+puhelu.
+
+Anna tunsi heti tuon äänen, joka oli joskus ennen niin kauniisti
+helissyt hänen korvissaan. Kuuma verivirta syöksyi kasvoille. Anna
+käänsi päänsä poispäin.
+
+— Veljeäni kai etsit? Hän on vainiolla!
+
+— Kyllähän minulla on ehkä asiaa veljellesikin — mutta sitten vasta
+myöhemmin. Sinua minä etsin.
+
+Oton ääni kaikui leppoisana, ja Anna oli varma, että Otto hymyili,
+vaikk'ei hän saattanut nähdä Oton kasvoja.
+
+Anna yritti urhoollisesti ajatella ja sanoa jotakin, mutta hänen päänsä
+tuntui aivan tyhjältä. Hän vain kuivasi kyyneleitään.
+
+— Kätellään nyt sentään ja tervehditään ensin! — puheli Otto kuin
+pikkulapselle.
+
+Anna nousi sänkynsä laidalta, työnsi vähän kättään Ottoon päin ja
+käänsi päänsä toisaalle.
+
+— Ehkä menemme talon puolelle? — sanoi Anna ja irroitti kätensä
+tervehdyksestä.
+
+— Ei mennä, — sanoi Otto niin päättävästi ja lempeästi, että Anna
+pysähtyi. — Istu takaisin paikallesi, ja minä istun tähän jakkaralle.
+
+Otto oli heti huomannut kirstun kannella komeat kultakoljaat ja muut
+kihlakalut. Nyt hän osoitti niitä, päätään nyykäyttäen.
+
+— Et kai ihastellut noita, koska itkit?
+
+— En ole niihin kajonnut, enkä aiokaan.
+
+— Miksi et sitten lähetä niitä takaisin?
+
+— Mitäpä sinä niistä huolehdit?
+
+— Ne vaivaavat minua!
+
+Ensikerran Anna katsoi Ottoa silmiin. Annaa hämmästytti se määräävä
+sävy, mikä kuulosti Oton äänestä.
+
+— Annat suotta vieraitten asioitten vaivata itseäsi. Sinun paikkasi on
+vierastuvassa — tee hyvin!
+
+Anna aikoi astua ovelle, mutta Otto tarttui hänen käteensä ja painoi
+hänet takaisin sängynlaidalle, jääden itse jakkaralle.
+
+Anna aikoi irroittaa kätensä, mutta ote oli niin pakottava, että hän
+vaistomaisesti alistui siihen. Samalla virtasi Oton kädestä niin paljon
+tutunomaista ja suojelevaa lempeyttä, että Annan huulet värähtivät ja
+pää painui vähän sivulle.
+
+— Oletko kuullut, miten Esa on metkuillut sinun suhteesi?
+
+— Äsken juuri Eeva kertoi.
+
+— Tiedätkö miten hän on menetellyt Kujansuun Aliinan kanssa?
+
+— Onko se siis totta?
+
+— On, kuulin äsken Tanulta. Esa ei voi mennä sinun kanssasi naimisiin,
+sillä hänen täytyy naida Aliina.
+
+Anna hypähti ihastuneena seisomaan.
+
+— Jumalan kiitos! — Sinäkö tämän järjestät?
+
+— Minä.
+
+— Kaikki ihmiset tulevat kiittämään sinua Aliinan puolesta. Minäkin.
+
+— Luuletko, etten sinun tähtesi tekisi tätä?
+
+Anna painoi päänsä eikä vastannut mitään.
+
+— Ensin ajattelen sinua ja sitten vasta muita, — sanoi Otto hiljaisesti.
+
+— Onni, että vielä muistit minua.
+
+Tuskin Anna sai tämän sanotuksi, kun hän jo taas tyrskähti itkemään ja
+vaipui istumaan.
+
+Hänen mielensä ei kestänyt kosketella suhdettaan Ottoon. Tuskaa se
+tuotti ja vihlovaa mieltä.
+
+Otto heilutteli kädessään joustavaa katajakeppiä, jonka oli tullessaan
+valmistanut. Hän katseli notkean ruotaman heilahduksia ja hymyili.
+
+— Kaikki olisi nyt valmista, mutta puhkesi tuo sadeilma ihan
+pahimmoikseen! — naureskeli Otto. — Luuletko, että se on ohimenevää
+ukkosen sadetta?
+
+Annaa rupesi naurattamaan.
+
+— Minä koetan olla itkemättä.
+
+— Se on hyvä, sillä asioilla on kiire. Ne juoksevat kilpaa keskenään.
+Eikä minunkaan sanottavani tahdo pysyä mitenkään kielen takana.
+
+— Sano sinä vaan!
+
+— En voi. Nuo koljaat häikäisevät silmiäni — ja minun asiaani ei voi
+ajaa silmät ummessa.
+
+— Mitä tarkoitat?
+
+— Tarkoitan, että ne on tuosta poistettavat.
+
+— En koske niihin.
+
+— Lähetä sitten takaisin! Näin, että Esa meni äsken pirtilleen.
+
+— Heti kun joku tulee vainiolta, niin —
+
+— Kuuletko, että pihalla liikkuu joku?
+
+Otto hypähti ovelle.
+
+— Siellä on Ville! Haluatko?
+
+— Kyllä! — sanoi Anna tarmokkaasti ja pyyhkieli silmiään noustessaan
+seisomaan.
+
+— Tulehan, Ville, pikipäin tänne luhtiin! Annalla on sinulle asiaa.
+
+Otto kääntyi nopeasti Annan puoleen.
+
+— Ville tietää jo mistä on kysymys. Tapasin hänet pellolla. Sano vain
+pääasia.
+
+— Teetkö mulle pienen avun? — kysyi Anna, kun Ville astui luhtiin.
+
+— Teenpä hyvinkin! — sanoi Ville, joka ei enää ollut pikku-Ville, sillä
+nämä vuodet olivat venyttäneet hänet reippaaksi nuorukaiseksi.
+
+— Tuossa on Hoijalan Esan kihlat. Vie ne hänelle — omaan käteen — ja
+sano, että Kervilän Anna lähetti kihlat takaisin!
+
+— Eikä vaan tartte retuutella niitä tänne uudelleen! Senkin sanon! —
+sanoi Ville mennessään.
+
+— Mutta ei sanaakaan enempää! — huusi Otto nauraen hänen jälkeensä.
+
+— Vieläkös! — kuului Villen ääni pihalta.
+
+Vaikka kyynelten jäljet vielä näkyivät poskilla, seisoi Anna reippaana
+ja solakkana ovipielessä.
+
+— Pääsin kuin painajaisesta, — sanoi hän melkein itsekseen. — Se oli
+kokonaan tuhota minut.
+
+— Niin! Sinä olet nyt taas vapaa ihminen. Minunkin kielenkantani jo
+kirpoaa. En enää tallaa muitten pientareita. Minä seison tässä edessäsi
+kosiomiehenä. Minä pyydän sinua vaimokseni.
+
+Annan silmät suurenivat, ja huulet alkoivat värähdellä. Hän tarttui
+kädellään oven pihtipieleen kuin etsiäkseen tukea. Herpaiseva
+epävarmuus valtasi hänet. Oliko tämä todellista? Lyhyessä ajassa
+oli tapahtunut niin paljon, että tämä viimeinen kuulosti vallan
+uskomattomalta. Veri pakeni hänen ruskeilta poskipäiltään, ja rinnassa
+alkoi jyskyttää. Seisoiko tuossa hänen edessään se mies, jota ainoata
+hän oli jo vuosikausia rakastanut? Ja mitä oli tuo mies sanonut?
+Hän oli kai kuullut väärin? Veri syöksyi kohisten päähän, ja korvat
+alkoivat humista.
+
+Otto seisoi liikahtamatta ja odotti. Hänen varmuutensa alkoi horjua.
+Ehk'ei Anna rakastanutkaan häntä. Oliko hän rakentanut tuulentuvan,
+joka nyt haihtuisi ilmaan? Mistä olikaan hän muovannut käsityksensä
+Annan tunteista? Ehkä Anna ei välittänytkään hänestä? Sepä olisi
+todellinen onnettomuus! Ei auttanut, että hän yritti väittää itsekin
+erehtyneensä. Tuossa seisoi tuo hennosti vapiseva, solakka ja uljas
+tyttö, jonka hän olisi halunnut nostaa voimakkaille käsivarsilleen
+kuin ennen helkaristeyksen savikuopalla — ja pusertaa hänet rintaansa
+vastaan, ikuisesti omanaan. Sitä ei nyt kuitenkaan käynyt tekeminen,
+eikä tämä vaitiolokaan pitemmältä kelvannut. Oli jatkettava!
+
+— Sinä tiedät, ettei minulla ole taloa, ei tönttöä ei tönöä, mutta
+maantielle en sinua aio viedä! Minä — rakennan sinulle pirtin kuin
+tanssisalin. Jos uskallat Laikan Oton vierelle astua, niin sujauta
+pieni kätesi tuolle leveälle kämmenelle!
+
+Annan katse kirkastui vähitellen. Hän näki Oton silmissä lujuuden ja
+hellyyden, jotka puhuivat enemmän kuin sanat. Hän työnsi molemmat
+kätensä Otolle, ja iloinen ilme levisi hänen kasvoilleen.
+
+— Oli niin vaikeata uskoa tätä todeksi. Vuosikausia olen sinua
+odottanut, — sanoi Anna hiljaisesti ja avomielisesti.
+
+— Siinä oli syytöstä enemmän kuin papin pahimmassakaan nuhdesaarnassa,
+— sanoi Otto.
+
+Rakkauden ja riemun vuolaus tulvi yli äyräitten, kun kaksi rakastavaa
+ihmistä olivat löytäneet toisensa ja heitä eristävä pato oli murtunut.
+He olisivat eksyneet ja unehtuneet riemunsa runsauteen, elleivät
+lukuisat kysymykset ja vastaukset olisi johtaneet heitä nykyisyyteen.
+
+— Emme saa omassa ilossamme unohtaa Aliinaa! — sanoi Otto. — Minun on
+heti lähdettävä Hoijalaan.
+
+— Tulethan pian takaisin?
+
+— Heti kun selviydyn. Tänään on Esan annettava kihlansa Aliinalle.
+Seuraan Esaa puhemiehenä Kujansuuhun.
+
+— Ei kukaan ole sinun veroisesi! — sanoi Anna ja suuteli Ottoa
+jäähyväisiksi. — Olen varma että onnistut. Kukaan ei voi sinua
+vastustaa.
+
+Otto etsi katajaisen keppinsä ja lähti nopeasti luhdista, astuen
+vinhasti Hoijalaa kohti, ohjaten kulkunsa suoraa päätä Esan kamariin.
+
+Esa oli juuri ehtinyt pukeutua pyhäpukimiin ja seisoi mietteissään
+pöydän ääressä. Hän katseli takaisin tuotuja kihloja ja tuumiskeli,
+miten nyt olisi meneteltävä. Veisikö hän ne Annalle heti takaisin vai
+menisikö ilman niitä asioita selvittelemään?
+
+Esa oli niin mietteissään, ettei kuullut liikettä eteisestä eikä ovensa
+aukaisemista. Vasta kun kamarin permantopalkeille astuttiin, kääntyi
+hän ympäri. Hämmästys oli viedä jalat alta, kun hän näki Laikan Oton
+edessään.
+
+— Muistatko, kun me viimeksi keskustelimme helkaristin ahteella?
+Muistatko mitä sinulle silloin sanoin?
+
+Esa ei kyennyt sanomaan mitään. Hän vain tuijotti eteensä.
+
+— Minä sanoin sinulle: ellet käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti,
+niin kavahda minua! Muistatko sen?
+
+Esa ei halunnut muistella mitään vanhoja juttuja. Hän vain mietti,
+miten pääsisi pujahtamaan ovelle.
+
+— Nyt minä olen tullut kurittamaan sinua niistä katalista vihjauksista,
+joita olet pannut liikkeelle pitäjän siivoimmasta naisesta.
+
+Esan leukapielet alkoivat tärähdellä. Pelko ja kauhu valtasivat hänet.
+Tuskan hiki kihosi ohimoille, eikä ainoatakaan pelastavaa ajatusta
+ilmaantunut. Puolihulluna hän syöksähti ovea kohti, yrittäen päästä
+Oton ohi, mutta voimakas koura tarttui hänen niskaansa ja paiskasi
+hänet rentonaan puiselle sohvankannelle.
+
+— Etkö sinä vielä ole oppinut ymmärtämään, ettei minua kanssani auta
+puikkelehtiminen? — kysyi Otto rauhallisesti ja asettui istumaan
+tuolille Esaa vastapäätä. — Koeta nyt ymmärtää, että tässä on tosi
+kysymyksessä!
+
+— Aiotko tappaa minut? — läähätti Esa.
+
+— Älä ole niin vietävän tyhmä! Mikä kuritus se sinulle olisi? Minähän
+siitä joutuisin kärsimään. Enkä minä halua mennä linnaan, sillä minä
+menen naimisiin aivan pian. Ensi sunnuntaina minut kuulutetaan Kervilän
+Annan kanssa.
+
+— Vai niin! Sinä tulit väliin, ja Anna lähetti minulle kihlat takaisin?
+
+— En tullut väliin! Minä kosin vasta sitten, kun Anna oli vapautunut
+sinusta. Mutta ethän sinä sellaisia asioita ymmärrä. Eikä siitä ole
+kysymyskään! Kysymys on sinun konnuuksistasi Annaa ja Aliinaa kohtaan.
+
+Esan ajatus alkoi vähin kirkastua. Ehkä tästä sentään jotenkin
+selviytyy — ja ehkä väkikin alkaa tulla kotia.
+
+— Mistä sinä tiedät, mitä Aliinasta...?
+
+— Minä tiedän! — katkaisi Otto. — Mutta jos sinä heti sovitat Aliinan
+asian, niin minä jätän sinut rankaisematta Annan asiassa.
+
+— Miten sovitan?
+
+— Kihlaat Aliinan heti ja menet ensi pyhänä hänen kanssaan
+kuulutuksille — ja sitten vihille.
+
+Tässä kajasti Esalle pelastuksen tie ajan voittamiseksi.
+
+— Voisi ehkä tuumia...
+
+— Ei tuumia! Me lähdemme Kujansuuhun heti. Siellä jo todistajat
+odottavat. Minä seuraan puhemiehenä.
+
+Otto nousi ja työnsi jakkaran sivulle.
+
+— Pistä kihlat taskuusi ja lähde heti!
+
+Esa nousi ja yritti hääriä huoneessa, sillä hän oli huomannut naulassa
+vyönsä, josta riippui tuppi. Kunpa hän vain pääsisi sen luo. Nopeasti
+lentäisi puukko tupesta — ja silloin! Mutta Esa tunsi huonosti miehen,
+joka häntä piti silmällä. Otto otti nopeasti vyön tuppineen ja heitti
+uunin päälle.
+
+— Huomenna voit hakea sieltä. Ennen sitä et tarvitse. Ja ellet nyt
+lähde heti, niin kurittamisen ensimmäinen vaihe alkaa.
+
+Katajainen ruotama viuhahti kiljaisevasti ilman halki
+
+Esan sisu kuohui niin, ettei hän nähnyt kihloja pöydällä. Oton keppi
+siirsi ne hänen eteensä. Tylsänä työnsi Esa kihlat taskuunsa.
+
+— Mutta jos Aliina ei huoli minusta?
+
+— Jos niin pahasti käyttäydyt tai jos yrität matkalla karata, niin on
+kuritus oleva kaksinkertainen. Nyt tiedät mitä rauhaasi kuuluu.
+
+Näin sanottuaan Otto tarttui Esaa niskasta ja talutti ovelle. Siinä
+hän irroitti, kun Esan kädet hervahtivat alas eivätkä kyenneet ovea
+avaamaan.
+
+Sanaakaan sanomatta ja horjuvin polvin Esa asteli kiltisti Oton
+rinnalla.
+
+Kujansuuhun oli Ville lähettänyt pari nuorukaista todistajiksi, ja
+kosimisen toimitti »puhemies» tavalliseen tapaan. Sulhanen totesi
+kosimisen tahtonsa mukaiseksi ja antoi kihlat ilosta vapisevalle
+Aliinalle.
+
+Tanu tarjosi kihlajaisnapsut ja pusersi Oton kättä kouriensa välissä
+sanaakaan sanomatta.
+
+Pois lähtiessään puhutteli Otto vakavasti Esaa kahden kesken ja sanoi,
+ettei Esa ole mitään välttänyt, ellei kohtele morsiantaan ja vaimoaan
+niin hyvin, ettei sivullisilla ole sanan sijaa.
+
+Kujansuulaisten riemu oli rajaton, vaikka ei monisanainen, ja
+tyytyväisenä riensi Otto järjestämään omia asioitaan ensi pyhän
+kuuluttamista varten. Hänen mielensä oli niin kevyt ja iloinen, että
+sitä oli vaikea hillitä. Ei hän aukonut veräjiä, vaan hyppi niitten
+yli, eikä tyytynyt kulkemaan kujia, vaan sellaisia peltovieruja, missä
+useimmat aidat olivat esteinä. Hei vaan, tätä riemua! Tällaista hän ei
+ollut koskaan tuntenut. Ja miten merkillisen kauniita olivat nuo notkot
+ja töyryt koivuineen, pihlajineen ja oraspeltoineen. Olipa ihme, ettei
+sitä ollut ennen tullut älytyksi!
+
+Oton täytyi pysähtyä ja katsella ympärilleen. Kaikkialla hymyili
+keskikesän luonto ja näytti onnelliselta. Niin! Tämä oli onnea, tämä!
+Ja tuolla laskeutui Kervilän kaivon vintta avuliaana ja nöyränä alas
+syvyyteen — ja nousi rauhallisena, naristen ystävällisesti. Nyt se
+seisoi vakavana ja leppoisana paikallaan, kurkottaen kaulaansa kohti
+kirkasta avaruutta. Otto hymyili ja astui edelleen.
+
+
+
+
+XV
+
+
+Annan ja Oton äkillinen ja odottamaton kihlautuminen oli
+mielenkiintoinen tapaus kaikissa lähikylissä.
+
+Iloista tyytyväisyyttä herätti myöskin tieto Aliinan ja Esan suhteitten
+selviämisestä.
+
+Vaikka näistä tapahtumista oli lyhyt aika lauantaiaamuun, jolloin
+tiedettiin morsiusparien ajavan pappilaan kuulutuksille, oli
+tienvarrella olevissa kylissä ja asumuksissa kuitenkin ehditty
+asianmukaisesti valmistautua.
+
+Kun Otto lähti kotipihalta uusissa kääseissään liikkeelle, alkoi pitkin
+raitin sivuja kuulua hirveätä peltien räminää, kellojen kilkutusta ja
+patojen kalkutusta. Ketään ei näkynyt, eikä ainoatakaan ihmisääntä
+kuulunut, mutta rämpytys ja pärrytys kasvoi yhä villimmäksi, säikyttäen
+hevosen vaikeasti ohjattavaksi.
+
+Tämä korviavihlova räminä taukosi vasta, kun Otto pääsi raitilta
+kujalle.
+
+Otto hymyili, sillä räikeydestään huolimatta oli tämä melu sittenkin
+juhlasoittoa hänen onnelleen.
+
+Kervilän pihassa oli isäntä vastassa, ja Ville jäi pitelemään hevosta,
+kun Otto kuljetettiin vierastupaan, jonne morsiankin kohta saapui
+emännän seurassa.
+
+Tässä kohtaamisessa ei monta sanaa vaihdettu, sillä kiirehtiminen
+kuului asian luonteeseen. Joskus toimittiin niinkin salaperäisesti,
+että morsian lähti omia aikojaan maantielle, mistä sulhanen sitten
+hänet koppasi ajopeliinsä.
+
+Ripeänä kiepsahti Anna kääseihin, hymyillen reippaana ja punaposkisena.
+
+— Onko Jartun Kallea näkynyt? — kysyi Otto ohimennen Kervilältä.
+
+— Meni äsken Hoijalaan. Parastaikaa siellä näkyy kääsejä vedettävän
+pihalle. Hyvin näyt asian järjestäneen! — myhäili Kervilä.
+
+Otto hyppäsi kääseihin, otti ohjat käteensä ja karahutti raitille.
+
+Silloin räjähti ilmoille sellainen hiiden kilinä ja kalina, että Oton
+hevonen nousi korskuen takajaloilleen. Mutta tuima isku ja kireät
+ohjakset saivat sen talttumaan.
+
+— Älä pelkää, Anna!
+
+— En minä sinun rinnallasi pelkää — jos vain ohjakset kestävät.
+
+— Ei mikään paikka petä — ja hevonen tuntee minut, vaikka olenkin ollut
+paljon poissa.
+
+Onnellisesti päästiin maantielle ja paettiin täyttä ravia hirveitten
+äänien kuuluvilta.
+
+Seuraavan kylän kohdalla oli hevonen jo kokonaan välinpitämätön. Ensin
+vähän hätkähti, mutta sitten kulki omaa tasaista raviaan. Se olikin
+hyvä, sillä ajajalla oli niin paljon juttuamista vierustoverinsa
+kanssa, että hevonen aivan unohtui.
+
+Kun morsiuspari palasi pappilasta, jossa ei montakaan minuuttia
+viivytty, tulivat Aliina ja Esa heitä vastaan pappilan portilla.
+
+Anna ja Otto tervehtivät ystävällisesti tulijoita. Iloinen hymy levisi
+Aliinan kasvoille, mutta Esan katseessa ilmeni karttelevaa ujoilemista.
+Jos siinä oli jonkin verran pahatuulista murjotusta, niin se katosi,
+kun Otto rupesi leikkiä laskemaan.
+
+— Se sitten oli mutkaton temppu tuolla rovastin luona! — naureskeli
+Otto. — Minäkin taisin sanoa hyvää päivää vasta poislähtiessäni.
+
+Kaikkia nauratti kovin, ja Esankin katse välkähti iloisemmin
+
+— Miten päin siellä on asia ajettava? — kysyi Esa, sanoakseen hänkin
+puolestaan jotakin.
+
+Eipä juuri mitenkään päin, paitsi jos ohimennen ilmoitatte halunne
+päästä kuulutuksille, sillä rovasti on kovin iloissaan teidän
+tulostanne. Esan puhemiehenä en voinut vaieta teidän tulostanne, kun
+hän kysyi. Tuolla rovasti seisookin akkunassaan ja odottelee.
+
+Esan kurkkua kuivasi pahasti. Hän nielaisi kuin vaikean palan ja lähti
+Aliinan rinnalla kohti pappilan kuistia.
+
+Jartun Kalle oli omalla hevosellaan seurannut heitä vartijana tuonne
+tanhualle — ja nyt itse rovasti vartioi hänen askeleitaan perille asti.
+Esaa rupesi vähän sapettamaan tuollainen epäileminen. Onko tässä nyt
+sellaista roistoutta tapahtunut, että tuollaista hölyä kannattaa pitää?
+Eihän tässä oikeastaan vielä muuta vinoa ole ollut kuin tuo Annan
+tavoitteleminen. Lempoko siihen viettelikin! Näkihän sen nyt selvästi,
+ettei mokoma mamselli Hoijalaan olisi sopinut. Eihän Anna nähnytkään
+ketään muita kuin Oton. Ihan oli syödä hänet silmillään. Syököön! Minua
+hän katselikin aina kylmästi ja karsaasti kulmain alta. Mitenkähän tuo
+Aliina? Eihän sitä enää muistakaan! Tarttuessaan kuistin ovenripaan
+kääntyi Esa katsomaan Aliinaa silmiin.
+
+Totisesti! Katsoipa Aliina kauniisti. Ihan se lämmitti. Koko olemukseen
+virtasi jotakin ihmeellistä tuosta katseesta. Esa rykäisi.
+
+— Ehdoin tahdoin minä tänne menen — vaikka ihminen sattuu joskus
+häirääntymään.
+
+Esa repäisi oven auki aivan kuin olisi epäillyt, että sitä joku piteli
+kiinni sisäpuolelta, ja päätti vielä kerran vilkaista Aliinaa.
+
+Aliina katsoi häntä suoraan silmäterään. Kaiken maailman lempeys ja
+rakkaus tulvi noista silmistä, ja hennot huulet värähtelivät.
+
+— Olen aina sinuun uskonut! — kuiskasi Aliina.
+
+Tietämättään Esa tarttui Aliinan käteen ja irroitti vasta, kun astuivat
+rovastin kamariin.
+
+Tanhualla Anna ja Otto tapasivat Jartun Kallen, joka hymyilevänä
+tarjosi ohjakset Oton käteen.
+
+— Käänsin hevosesi valmiiksi — arvasin, että pian te sieltä palaatte.
+Terveeksi sentään ja onnea tykö! — puheli Kalle iloisesti.
+
+— Lähde sinäkin jo Kervilään kahville! Ei Esa enää peräänny. Jo meni
+papin ovesta sisään! — sanoi Anna Kallelle.
+
+— Minä nyt ensin kysyn Aliinalta, kun kerran täällä olen. Esa on vikuri
+naisasioissa. Muuten ehkä miehestä käy.
+
+— Oliko vaikea saada lähtemään? — kysyi Otto.
+
+— Aluksi vähän oleili muina miehinä, mutta kun sanoin, että olin tullut
+Laikan Oton käskystä, niin pianpa tuosta selvittiin.
+
+— Ja niin nopeasti kaikki kävi! — sanoi Anna noustessaan kääseihin.
+
+Niin! — sanoi Kalle hymyillen, taputtaessaan Annaa käsivarteen. —
+Lyhyen korren noppasee se, joka rupeaa Laikan Ottoa vastustamaan.
+
+Siinä mukana minäkin komennan! Poikkea Kervilään kahville! Eevakin on
+siellä jo odottamassa! — sanoi Anna, kun kääsit lähtivät liikkeelle.
+
+Jalka jalkaa sai ruuna astua kotimatkalla. Mukavaa oli kääseissä istua
+mielitiettynsä vierellä, ja paljon oli asioita. Niin mahdottoman paljon!
+
+— Oli se sentään onni, ettei Elinaa sinulle annettu! — hymyili Anna.
+
+— Sano suoraan vain: ettei Elina minusta huolinut! — sanoi Otto.
+
+— Äläpäs! Elina on usein pilaillut Iisulle, että hän olisi mieluummin
+ottanut sinut — ja sehän on luonnollista.
+
+— Niin — sinun mielestäsi — ehkä.
+
+— Varmasti! Mutta onni minulle — sillä muuten en istuisi tässä.
+
+— Suuri onni minullekin! Hyvä, etteivät kaikki markkina-mieliteot
+toteennu. — Se temppu minut kuitenkin viisastutti.
+
+— Aivan liikaa! Olit jättää minut tuuliajolle! Vaikka minä melkein
+kosin sinua helkaristeyksen kivellä.
+
+— Niin! Kiitos sinun koppeloillesi. Ne kai ne lopultakin antoivat
+minulle rohkeutta. Nyt sitä minulla riittää lopuksi ikää — sinun
+rinnallasi!
+
+— Hyvä, että kerrankin viisastuit. Näit vain, että maailma on täynnä
+onnettomia setämiehiä, etkä ollenkaan huomannut talojen täti-ihmisiä,
+jotka ovat vähintään yhtä osattomia.
+
+Otto hämmästyi niin pahanpäiväisesti, että melkein pysäytti hevosen ja
+katsoi Annaa silmät selkosellaan.
+
+— Totisesti! Ne minä olen kokonaan unohtanut!
+
+— Etpä sentään ihan kaikkia, koska muistit minut! — naureskeli Anna.
+
+Leikki ja vakava vuorottelivat, ja matka loppui tietysti ihan kesken.
+Kas, tässä nyt jo noustiin Kervilän pihaan!
+
+Oliko se aurinko, joka noin kultasi Kervilän pihamaan, vai onniko niin
+häikäisi heidän silmiään?
+
+
+
+
+XVI
+
+
+Yhteen sikermään sattuivat näin kahdet kuuliaiset, juhannusjuhla ja
+Tarilan Eevan häät. Tämä oli kovin sopimatonta Tarilan isäntäväen
+mielestä. He ehdottivat sentähden, että Kervilän ja Kujansuun
+kuuliaiset kuitattaisiin ilman tanssia, että vieraat jaksaisivat sitten
+Tarilassa kieppua »edes kolme päivää».
+
+Häitä odoteltaessa eivät pienemmät juhlat saaneetkaan osakseen
+erikoisempaa mielenkiintoa. Juhannusiltakin munakeittoineen ja
+nisulittusineen hukkui häitten jännittävään odottamiseen. Tavanomaiset
+nujakatkin unohdettiin.
+
+Aivan suotta ajeli vallesmanni kääseissään Loukkulan ja Noronpään
+kylien väliä juhannuksen iltapäivänä.
+
+Kun hän kolmannen kerran ilmaantui Loukkulan raitin suuhun, meni
+Parrilan vaari häntä puhuttelemaan.
+
+— Vallesmanni ajaa kotia vaan! Ei täällä tänä juhannuksena melskata.
+
+— Kuka sen takaa?
+
+— Laikan Otto on kieltänyt.
+
+— Soo! No, minkätähden?
+
+— Eikö vallesmanni tiedä, että hänet kuulutettiin viime sunnuntaina?
+
+— No, mitä tappelupukarit siitä välittävät?
+
+— Ja — sitten huomenna on Tarilassa häät! Ja päälliseksi! Meidän Iisu
+makaa huonona sairaana. Vallesmanni ajaa kotia vaan!
+
+Sanottuaan mielestään aivan tarpeeksi heilautti vaari piippunsa letkua
+ja lähti tallustamaan kääsien luota.
+
+Vallesmanni käänsi vähän päätään takana istuvaa jahtivoutia kohti.
+
+— Aika hunsvotti miehekseen tuo Laikan Otto! Kieltää tappelut kuin
+huvikseen, mutta ei rupea vakavasti minua auttamaan.
+
+— Kuningasta haluttaa leikitellä! — sanoi jahtivouti, nauraen remakasti
+
+Jahtivoudin naurusta ei kuitenkaan ilmennyt, oliko siinä piilevä iva
+tarkoitettu vallesmannille vai Otolle.
+
+Vallesmanni mutisi jotakin ja nykäisi vihaisesti laiskaa polleaan.
+
+— Pitäisi saada pihtiin se junkkari! — murisi vallesmanni hetken
+kuluttua.
+
+— Olisi ehkä hyödyllisempää saada hänet puolellemme! — uskalsi
+jahtivouti maireasti huomauttaa.
+
+Illemmalla alkoivat kiekot kieppua ja pallot lennellä kylien välisellä
+tiellä, mutta nujakkaa ei syntynyt tänä juhannuksena. Yökin oli
+rauhoitettu.
+
+Seuraavana päivänä kertyi väkeä Tarilaan läheltä ja kaukaa. Tuli ajaen
+ja jalkaisin.
+
+Tarilan miespiha oli tyyten limojen peittämänä ja lehtimajoihin
+jaettuna. Tuskin mistään näkyi rakennusten seinien harmaantunut honka.
+
+Pirtti oli yön tietämään saanut kokonaan uuden asun. Seinät olivat
+raanuin verhotut ja tuomenoksin koristetut. Iso uuni oli sivelty
+valkoiseksi, pesä, otsa ja holvit täytetty pihlajanoksin sekä lattia
+kuusenkukilla koristettu. Paksu kerros katajanoksia kiersi seinäviertä
+myöten ja uunin ympäri.
+
+Kevät oli kaikessa kukkeudessaan ja ihanassa tuoksussaan työntänyt
+arkiset elonmerkit talvisesta pirtistä ja sekoittanut savulta
+tuoksuvaan ilmaan oman, hurmaavan kesätuntunsa.
+
+Pitkät, seinustoja kiertävät pöydät olivat valmiiksi katetut. Ruokien
+ja astioitten yli oli hellävaroen levitetty valkoiset liinat,
+suojelemaan kylmiä herkkuja tomulta ja mahdolliselta mieliteolta, joka
+olisi voinut häiritä vihkimishetken hartautta. Näkyviin oli jätetty
+ainoastaan mahtavan komea hopeakantinen, hopeasilainen ja hopeaisilla
+jaloilla seisova juomasarvi, joka oli asetettu keskelle peräpöytää
+morsiusparin paikkojen eteen. Tämä sarvi oli pitäjän yhteinen,
+pyhäinen muinaisesine, jota säilytettiin kirkon »sakastissa». Sieltä
+sitä lainailtiin paikkakunnan suurimpiin pitoihin, köyhien kassaan
+luovutettavaa hyvitystä vastaan. Tämä sarvi oli saavuttanut pitäjän
+vaakunan arvon. Sellaisena sitä kunnioitettiin, ja sellaisena se oli
+kerinyt ympärilleen satujen kehän, joka uhosi rohkeita sankaritekoja
+ammoisilta ajoilta ja kuiskaili esi-isien sotaretkistä kaukaisille
+maille. Sen kiinteämpää tarinaa ei sarvesta tiedetty, mutta ehkä
+juuri sen epämääräinen salaperäisyys kiihoittikin mielikuvitusta
+rakentelemaan jokaisen kyvyn mukaan yhä vapaampia taru-kuvia sen
+ympärille. Tällainen, kaikkien tunnustama vaakuna ja kaikkien
+ihailema muistomerkki oli omiaan kohottamaan ei ainoastaan suurien
+pitojen juhlallista arvoisuutta vaan erittäinkin kansan yhtenäistä
+heimoustunnetta, joka ehkä juuri siksi olikin näillä seuduilla väestön
+erikoisena tunnusmerkkinä. Nytkin tuntui, kuin sarvi olisi uhkunut
+näitä mielialoja hämärähäiväisessä ylhyydessään. [Seuraavana syksynä
+tunkeutuivat varkaat kirkon sakaristoon, sahasivat sarven kappaleiksi
+ja veivät sen hopeasilaukset. Vuosia myöhemmin hankittiin tilalle
+uusi, pienempi sarvi, mutta sitä ei kuitenkaan haluttu käyttää pitojen
+juomasarvena.]
+
+Pirtissä ei ollut vielä vieraita. Ainoastaan näppärät edeskäyvät siellä
+häärivät, kohennellen arvostelevasti jokaisen luulotellunkin epäkohdan.
+
+Häävieraat olivat lehtimajoissa istumassa keinulaudoilla tai
+seisoskelemassa ryhmissä siellä täällä, edeskäypien sukeltaessa esiin
+milloin missäkin, tarjoilemassa tervetuliaiskahveja tai pälyilemässä
+tyhjiä oluthaarikkoja, joita nopeajalkaisina juoksivat tynnyreistä
+täyttämään.
+
+Aurinko helotti täydeltä terältään, joten hääpäivän ihanuudesta riitti
+tarpeeksi puheenaihetta. Juhlatunnelma ja hilpeä mieliala olivat
+valloillaan.
+
+Eri kylien väet olivat tuttavallisesti sekoittuneet toistensa vierille.
+Ainoastaan ujoimmat pysyttelivät lähimpien naapureittensa parissa.
+
+Tarilan isäntä ja emäntä kiertelivät kaikkialla ystävällisesti jutellen
+ja tervehdellen uusia tulokkaita sekä ohjaillen edeskäypiä, ettei
+ujoinkaan vieras unohtuisi tervetuliaiskestitykseltä.
+
+Ylikamarissa hommasi kaaso morsiusneitojen ja apulaistensa kanssa,
+morsianta koristellen.
+
+Vaikeasta morsiamen kruunun asettelemisesta olikin jo selviydytty.
+Morsian seisoi keskilattialla, ja kaaso kierteli häntä kuin haukka,
+tähyten petolinnun katsein jokaista kohtaa erikseen, hyvin tietäen,
+että hänen mestarityönsä joutui kohta pitäjän emäntien kiittävän tai
+murhaavan puntaroimisen alaiseksi. Hän oli kuitenkin jotenkin varma
+voitostaan, sillä hän oli kuuluisa ammatissaan. Oli aikanaan pukenut
+toista sataa morsianta, ympäri maakuntaa.
+
+Nyt ilmoitettiin, että rovasti oli ajanut taloon. Kaaso ei ollut
+tietääkseenkään. Hänen mielestään oli kaaso häitten tärkein henkilö.
+Pappeja oli joka pitäjässä parittainkin, mutta oikea kaaso oli
+harvinaisuus. No, olihan morsiankin tärkeä tekijä! Olipa kylläkin,
+mutta kaikissa häissähän morsian oli! Kaasoa ei ollut — ei oikeata!
+Tämä piti pikku lapsenkin ymmärtää! Asia oli selvä kuin päivä.
+
+Vihdoinkin kaaso pysähtyi pyörimästä ja asetti taiturikätensä
+lanteilleen.
+
+— No! Antaa sulhasen tulla! — sanoi kaaso, sellainen sävy äänessään
+kuin voitonvarmalle sotaherralle voi kuvitella tämän sanoessa: antaa
+vihollisen tulla!
+
+Muuan apulaistyttönen livahti heti ovesta, alas rappusista ja kiepsahti
+viereiseen maitokamariin, missä sulhanen odotteli sulhaspoikien
+seurassa.
+
+Teltankantajiksi oli valittu tietenkin sulhasen veli Jartun Heikki
+ja Kallen paras ystävä Laikan Otto. Toisista kahdesta syntyi vähän
+sovittelemista, mutta päätökseksi tuli kuitenkin, että toinen
+näistä kahdesta oli oleva Jartun naapurin poika ja toinen morsiamen
+kotikylästä, Noronpäästä. Eeva taas tahtoi välttämättä morsiustytöiksi,
+paitsi tietysti Kervilän Annaa, myöskin Kujansuun Aliinan. Näin oli
+itsestään selvää, että Hoijalan Esa oli oleva yhtenä sulhaspoikana.
+
+Täten tuli Esa saaneeksi sellaisen kunnian, joka voima-ottein
+pehmenteli hänen kovettunutta mieltään. Hän tuli panneeksi merkille
+erään omituisen seikan. Tarvittiin vain jonkin verran miehistä kuntoa
+tullakseen oikein arvostetuksi. Oli aivan kuin taikaa, miten tuo
+Aliinan juttu alkoi selventää hänen välejään kaikkiin ihmisiin. Laikan
+Ottokin, jota hän eniten pelkäsi, kohteli häntä yhtä ystävällisesti
+kuin muitakin. Ja Jartun Kalle oli kutsunut hänet tällaiseen
+arvoasemaan.
+
+Esa päätteli, että on viisainta täst’edes yrittää olla vehkeilemättä
+ja vikurtelematta. Ja pahan paikan tullessahan on aina hyvä neuvo
+saatavissa Aliinalta. Esasta tuntui oikein mukavalta tämä uusi olotila.
+
+Kun apulaistyttö oli juossut sulhasta hakemaan, ottivat morsiustytöt
+esille kukkansa ja nauharusettinsa. Sitten he asettuivat riviin
+morsiamen vasemmalle sivustalle, Kervilän Anna lähimmäksi morsianta ja
+sen jälkeen toiset kolme.
+
+Sulhanen tuli sisään kunniavahtinsa saattamana, lähestyi arastellen
+morsiantaan, mutta siihen loppui tämän voimamiehen rohkeus. Alkoi jo
+niin pahasti rinnassa pampattaa, mutta Eeva otti Kallea molemmista
+käsistä ja nauroi niin herttaisesti, ettei tässä sen pahempaa vaaraa
+näyttänyt olevankaan.
+
+Kun sulhanen ja kaikki sulhaspojat olivat saaneet asianomaiset kukat ja
+nauharuusut rintaansa, näytti kaaso taas tyytyväiseltä.
+
+— Menkää sanomaan, että rovasti saa mennä paikoilleen, ja katsokaa,
+että vihkijakkarat ovat asetetut aivan siihen kohtaan, jonka olen
+määrännyt! — kuului kaason komentava ääni.
+
+— Entä jos rovasti kutsuttaisiin ensin tervehtimään morsiusparia? —
+uskalsi Heikki puoliääneen kysyä.
+
+— Se on joutavan vanhanaikaista — ja sotkee koko pelin. Tehdään käskyni
+mukaan!
+
+Kukaan ei rohjennut väittää vastaan eikä halunnutkaan. Päätös oli luja
+kuin amen kirkossa. Rovastille vietiin sana.
+
+— Missä on telttasilkki — kenellä se on?
+
+— Minulla on! — sanoi Kervilän Anna ja levitti silkin teltankantajille.
+
+— Ovatko pelimannit paikoillaan portaiden juurella? — kysyi kaaso vielä.
+
+— Siinä seisoivat tullessamme! — sanoi Laikan Otto eikä aikonut
+irroittautua Annan kädestä, joka oli sattumalta joutunut hänen
+kouraansa, kun Anna korjasi hänen rintaruusuaan.
+
+— Soh! Vielä ei ole teidän häänne! — kivahti kaaso. — Soittajat saavat
+alkaa, että sukulaiset tietävät kerääntyä ovelle — ja kaikki muut
+valmistautua kulkueeseen.
+
+Viulunsoittaja ja klarinetin puhaltaja olivat avonaisesta ovesta
+kuulleet kaason kirpeän äänen ja alkoivat melkein heti soittaa
+miespolvien vanhaa häämarssia.
+
+Lehtimajoissa heräsi liikehtiminen. Naiset oikoilivat hameittensa
+ryppyjä ja silittelivät silkkejään, miesten kopistellessa tuhkia
+piipuistaan.
+
+Pian oli suoriuduttu niin pitkälle, että kaaso antoi lähtömerkin.
+
+Kun morsiusseurue oli selviytynyt ylituvan portaista, lähtivät
+soittajat liikkeelle. Heitä seurasi morsiuspari teltankantajineen,
+sitten sukulaiset ja viimeiseksi kutsuvieraat omassa järjestyksessään.
+
+Soittajat pysähtyivät pirtin portaille ja soittivat siinä, kunnes
+hääväki oli ehtinyt heidän ohitseen. Silloin he lopettivat.
+
+Morsiuspari pysähtyi pirtin perällä vihkijakkaroitten eteen, ja
+teltankantajat asettuivat heidän taakseen, miehet sulhasen ja neidot
+morsiamen puolelle, ottaen kukin telttasilkin reunasta kiinni, valmiina
+kohottamaan sen morsiusparin yli.
+
+Kesti pitkän tovin, ennenkuin hääväki oli ehtinyt paikoilleen. Tänä
+aikana hääräili kaaso järjestelemässä morsiamen huntua ja helmuksia.
+Tähän toimeensa hän ryhtyi heti, kun morsian oli asettunut paikalleen.
+Mitä tietä sitten lieneekin perille puikkelehtinut!
+
+Soiton tauottua nostivat teltturit telttansa, kohottivat sen
+morsiusparin päitten yli ja astuivat sen verran eteenpäin, että
+vihittävät jäivät teltan alle.
+
+Silloin astui rovasti, joka oli seisonut vähän kauempana vastapäätä,
+vihittävien eteen, ja toimitus alkoi.
+
+Vihkimistoimitusten päätyttyä ja loputtomien onnittelujen kestäessä
+paljastettiin katetut päivällispöydät, ja varsinaiset vieraspidot
+alkoivat.
+
+Päivällisten jälkeen kannettiin pöydät lehtimajoihin, ja tanssi alkoi
+heti.
+
+Tämän jälkeen syötiinkin kaikkina näinä kolmena hääpäivänä ulkona,
+sillä pirtissä oli herkeämätön tanssinpyörinä, jolle antoivat vauhtia
+vuorotellen viulu ja klarinetti, melkein yötä päivää.
+
+Sen keskeyttivät vain neljän, viiden tunnin nukkuminen ennen aamiaista
+ja kaksi muuta ateria-aikaa.
+
+Kun näin oli hiki hatussa peuhattu kaksi päivää ja yötä, ruvettiin
+kolmantena päivänä, vankan aamiaisen ja parin tunnin tanssimisen
+jälkeen, valmistelemaan morsiamen saattamista sulhasen kotitaloon.
+Tanssisävelten sijasta alkoivat kuulua tutut ja rennot häämarssin
+vetäisyt. Naiset siirtyivät seinustoille, ja kaksi riviä miehiä asettui
+vastakkain keskilattialle pirtin päästä päähän. Toiseen riviin naineet
+miehet ja toiseen poikamiehet, joitten taakse työnnettiin sulhanen.
+
+Näitten häitten sulhanen oli niin vaikeasti työnneltävissä ja
+käsiteltävissä, että se tuotti paljon epäilyä ja naurua leikin
+osanottajissa.
+
+Äijämiehet epäilivät, sillä heidän piti siirtää sulhanen poikien
+parvesta omaan joukkoonsa. Näytti vaikealta riistää tuota jättiläistä,
+joka seisoi kuin kanto maahan juuritettuna.
+
+Poikia taas nauratti, sillä he olivat varmat, että äijät saisivat
+hikisen hetken ja Jartun Kalle saisi ikänsä kulkea poikamiehenä, vaikka
+olikin omissa häissään tanssinut.
+
+Äijämiehillä oli vielä toinenkin paha paikka, jota ei kukaan tullut
+heti ajatelleeksi. Mutta kylläpä se selvisi peloittavana mörkönä, kun
+Laikan Otto asettui poikamiesten rivin taakse, Kallen viereen.
+
+Poikamiehiltä puhkesi iloinen nauru, ja heidän rivistään lenteli pahoja
+kompia, jotka tuikkivat ja pistelivät ukkeleita.
+
+— Pois Laikan Otto leikistä! Muuten emme rupea ollenkaan! — huusi joku
+äijämiehistä.
+
+— Kuule, Anna! — huusi Kervilä leikkisästi. — Sinullahan on jotakin
+hyvin tärkeätä kahdenkeskistä asiaa Otolle. Niin ainakin sanoit toissa
+aamuna. Vie nyt Otto mukaasi tuonne lehtimajaan!
+
+Kaikkia rupesi naurattamaan, ja vielä lystimmäksi muuttui asia, kun
+Anna todella meni Oton luo ja tarttui häntä kädestä ja alkoi voimainsa
+takaa kiskoa Ottoa ovea kohti.
+
+— Minulla onkin tärkeätä asiaa, vaikk'ei siitä Matti mitään tiedä! —
+sanoi Anna, nauraen toisten mukana.
+
+— Kohtalon verkossa on turha pyristellä! — nauroi Ottokin mennessään.
+
+Nyt äijämiehetkin vähän rauhoittuivat. Voimien epäsuhtaa ei enää
+mikään uusi sattuma räikeyttäisi, kun tiedettiin, että Aliinan serkku,
+Tuomaalan Mariana, oli istuttanut Jartun Heikin rinnalleen kaivon
+kannelle ja jäähdytteli Heikille siellä olutta kylmässä kaivovedessä.
+Heikki oli syönyt aamiaista parin, kolmen miehen edestä ja nyt häntä
+janotti riivatusti, eikä kellariviileästä oluesta mitenkään lähtenyt
+jano. Pelkästä ystävyydestä oli Mariana keksinyt tämän oivallisen
+pelastuskeinon, ja Heikki oli mielissään. Hän piti kovin paljon
+oluesta, jota Mariana jäähdytteli.
+
+Heikistä voitiin olla turvassa. Sen Kervilän Matti totesi pirtin
+ikkunasta. Oli vain nopeasti ryhdyttävä riistämispuuhaan.
+
+Äijämiesten tarkoituksena oli päästä poikien rintaman läpi, tarttua
+sulhaseen ja tuoda hänet omalle puolelle. Tämä osoittautui monesti
+hyvinkin vaikeaksi tehtäväksi, ja useat joutuivat ihan tukkanuottasille
+vastustajain kanssa. Temmellys oli tavallisesti varsin vaaratonta,
+ellei suoranaista tapaturmaa sattunut. Ainoassa tosivaarassa oli
+sulhasen puku, joka toisinaan tuli piloille revityksi.
+
+Useimmissa tapauksissa sekin sentään kesti, sillä sulhanen oli jo
+tällöin paksusarkaisessa tai sarssisessa matkapuvussa ja sadesäällä
+nahkaisessakin.
+
+Kervilä, joka oli tavallista ovelampi, tiesi keinon temmellyksen
+nopeaan suoritukseen. Hän oli jo muutaman kerran ennen, edellisissä
+häissä, tehnyt sotajuonensa parin voimakkaan isäntämiehen avuin. Heille
+hän nytkin iski silmää ennen temmellyksen alkua.
+
+Juoni piili siinä, että nämä kolme miestä asettuivat eri paikkoihin
+rivissään ja heidän sivuillaan hyökkäävät toverit eivät jättäneet
+heidän osalleen sattuvaa vastustajaa heidän kanssaan kamppailemaan,
+vaan ottivat ne itselleen, aivan kuin näitä kolmea ei olisi mukana
+ollutkaan. Täten jäivät he »irtolaisiksi» ja pääsivät helposti rivin
+läpi.
+
+Tällaisia »irtolaisia» jäi tietysti yhtä monta vastapuolelle, mutta se
+pidettiin sattumana, eikä sitä nytkään pantu erikoisemmin merkille.
+Ainahan pikku virheitä voi sattua.
+
+Hyökkäys alkoi voimakkaana ja sitkeänä. Oli kuin kaksi rajua
+aaltoa olisi työntynyt toisiaan vastaan. »Irtolaiset» pujahtivat
+nopeasti rintaman läpi, hyökkäsivät sulhasen luo ja nostivat hänet
+käsivarsilleen jotenkin helposti, sillä asiaan kuului, että sulhanen
+oli puolueeton. Hän ei saanut tehdä niin eikä näin.
+
+Naimattomat miehet koettivat pitää riviään koossa ja aukottomana,
+älyämättä mitä oli tapahtunut. Tällöin hyökkäsivät »irtolaiset»
+raskaine taakkoineen kuin muurinmurtaja takaapäin poikamiesten rivin
+läpi.
+
+Työntö oli siksi voimakas, että se, mikä ei väistynyt syrjään,
+sinkoutui äijämiesten puolelle.
+
+Heti kun sulhanen oli laskettu äijämiestenpuoliselle seinustalle,
+irtautuivat kaikki ne naineet miehet, jotka eivät olleet takertuneet
+tukkanuottaan, nopeasti vastustajistaan ja asettuivat lujaan kehään
+voitetun saaliin ympärille.
+
+Riistämistaistelu oli loppuun suoritettu, ja voimakas riemuhuuto raikui
+voittajien kehästä. Sulhasta käteltiin tervetulleeksi äijämiesten
+arvokkaaseen joukkoon, ja poikamiehet tunnustivat menettäneensä
+taistelun _morsiamelle_, jonka huostaan he nyt jättivät sulhasen.
+
+Joku sulhaspojista tarttui morsiamen käteen ja talutti hänet sulhasen
+luo. Silloin äijämiesten kehä avautui ja sulhanen sulki morsiamen kädet
+leveihin kämmeniinsä.
+
+Äänekäs riemuhuuto täytti avaran pirtin.
+
+Kun se taukosi, alkoivat pelimannit taas soittaa häämarssia, joka
+temmellyksen ajaksi oli tauonnut.
+
+Edeskäyvät astuivat esiin, jokaisella tarjotin, jolle oli riviin
+asetettu täysinäisiä viinapikareja ja sokerirasia sekä pieniä juuston
+ja pannukakun viipaleita.
+
+Muuan edeskäyvistä ojensi tällaisen tarjottimen morsiamelle, joka
+sitten alkoi kulkea miehestä mieheen tarjoamassa viimeistä lähtömaljaa.
+Se oli samalla viimeinen vieraanvaraisuuden osoitus, minkä morsian
+antoi isäinsä kodissa. Malja oli myöskin eron malja, joka tyhjennettiin
+morsiamen nuoruusajan muistoksi ja tulevan ajan onneksi.
+
+Nekään miehet, jotka muissa tiloissa karttoivat viinaryyppyä, eivät
+halunneet kieltäytyä tämän arvokkaimman ja merkityksellisimmän
+häämaljan juomisesta, vaan tarttuivat nyt hanakasti pikariin ja
+laskivat pienen raha-antimen tarjottimelle, ajan tavan mukaan. Se oli
+onnen raha, joka annettiin siemeneksi.
+
+Monet ukkelit, jotka olivat olleet hyvinkin kohtuullisia koko
+pitoajan, riehaantuivat ottamaan yhä uusia ryyppyjä, saadakseen
+latoa tarjottimelle yhä arvokkaampia kolikoita, kunnes lopulta isot
+hopealäjät, jopa setelitkin täyttivät tarjottimen reunan.
+
+Kun yhdeltä tarjottimelta pikarit tyhjentyvät, ojensi läheisin
+edeskäypä morsiamelle heti toisen tarjottimen täysinäisine pikareineen.
+
+Ukkelit laskivat leikkiä morsiamen kanssa hyvin mielellään,
+tyhjennellessään sekä pikareita että taskujaan.
+
+Nuoret miehet ottivat vain yhden ryypyn ja sujauttivat ujostellen
+tarjottimelle hopearahan, jonka olivat tätä tilaisuutta varten tuhassa
+kiilloittaneet.
+
+Kun kaikkien arveltiin saaneen lähtöryyppynsä, lopettivat pelimannit
+soittonsa ja yleinen hyvästelytouhu alkoi.
+
+Jalankulkijat kiirehtivät edellä yhtyäkseen hääsaattoon Hotikkalan
+kujan suussa, josta alkaen ajettiin niin hiljaa, että jalankävijät
+voivat seurata.
+
+Pelimannit ajoivat morsiusparin edellä ja soittivat koko tien, jatkaen
+sulhastalon portailla siksi, kunnes morsiuspari oli astunut kotinsa
+suojiin.
+
+Tänne asettui nyt koko hääväki syömään, juomaan ja tanssimaan pariksi
+vuorokaudeksi. »Viikko häitä häijyimpiäkin» oli sananpartena.
+
+
+
+
+XVII
+
+
+Parrilan Iisun tauti oli juhannuksen jälkiviikolla niin pahentunut,
+että Laikan Ottoa oli pyydetty kiireesti kuljettamaan Iisua kaupunkiin.
+Oli myöskin pyydetty Kervilän Mattia avustamaan Ottoa sairaan
+huoltamisessa. Elina itse ei päässyt lähtemään, sillä hänen pieni
+poikansa oli myöskin sairaana. Hän lähtisi pojan kanssa lääkäriin vasta
+Iisun palattua. Sairaan lähtö valmistettiin suuressa kiireessä.
+
+Onnettomuudeksi sattui Iisun kaupunkiin tuominen juhannusmarkkinain
+aikana, jolloin kaupunki oli tungokseen asti markkinaväkeä täynnä.
+
+Entisessä Iisun majapaikassa ei saatu asuntoa. Oli etsittävä muualta.
+Siksi aikaa, että Otto ehtisi järjestää asian, saatiin lupa asettaa
+Iisu pieneen kamariin saman talon tilapäisessä »markkina-trahtöörissa».
+Kamari oli hyvin pieni, ainoastaan räppänäseinäinen komero, tavattoman
+ison pesutuvan takana. Pesutupa oli muutettu olutkapakaksi ja komeroon
+oli sijoitettu pöytä ja muutamia tuoleja.
+
+Kapakoitsijalle luvattiin maksaa hyvin, jos komero saisi jäädä
+joiksikin tunneiksi yksinomaan sairaan miehen käytettäväksi. Kun Matti
+oli heittänyt raskaat hopearahat kapakoitsijan pöydälle, antoikin tämä
+suostumuksensa. Komeron pöytä oli siksi iso, että Matti voi asettaa
+Iisun sille lepäämään, kannettuaan ensin kääseistä peitteet ja tyynyt
+pehmikkeiksi.
+
+Kun Otto palasi kaupungilta asuntoa etsimästä, seisoskeli talon
+portilla muutamia poliiseja, jotka neuvottomina katselivat pihamaalle
+päin. Neuvottomaksi tuli Ottokin ensi-hämmästyksessään, sillä pihamaa
+kuhisi täynnä tappelevia miehiä.
+
+— No, mistä lemmon kattilasta nuo ovat yht'äkkiä ilmestyneet? — kysyi
+Otto.
+
+— Hevostorilta, juoksujalkaa! — sanoi poliisi.
+
+— Joku he tehnyt käyryyttä hevoskaupassa.
+
+— Onko veijari sitten tuolla?
+
+— Markkinamiehet luulevat hänen paenneen tänne. Mutta tuosta
+myllerryksestä ei saa enää mitään tolkkua. Piha kuhisee kuin
+muurahaispesä.
+
+— Niinpä näkyy. Kaikki tappelevat kaikkia vastaan.
+
+Näihin aikoihin oli tavallisimpina ilmiöinä markkinatappeluissa
+niiden sekamelskainen ohjattomuus. Tappelu alkoi kyllä ensin jostakin
+määrätystä syystä, mutta kun siihen kertyi osanottajia yhä enemmän
+sivultapäin, niin alkuperäinen syy lopulta upposi ja hukkui yleiseen
+mellastukseen, jonka päämääränä oli vain tappeleminen.
+
+— Pahinta tässä on tuo puukkojunnien vaara! Näetkös tuota pohjalaista
+miesjoukkoa, joka seisoo tuolla olutkapakan oven ympärillä? — kysyi
+äskeinen poliisi.
+
+— Minunkin pitäisi hetimiten päästä tuonne kapakan puolelle! — selitti
+Otto.
+
+Poliisit nauroivat ja laskivat pilaa Oton janosta.
+
+Tällä ajalla oli kaupungin viskaali tullut paikalle. Saatuaan muutamia
+nopeita selityksiä ja tehtyään omat huomionsa kysyi hän poliiseilta,
+eikö tappelijoita voitaisi hajoittaa.
+
+— Kyllä, jos meitä olisi kymmenen kertaa enemmän, — sanoi joku
+poliiseista.
+
+— Ellei tappelua saada pian taukoamaan, niin voivat pohjalaiset hyökätä
+puukkoineen aseettomaan miesrykelmään, — tuskaili viskaali.
+
+— Kyllä minä tappelijat ajan portista pellolle, jos tahdotte, — sanoi
+Otto rauhallisesti.
+
+— Voitko sitten hankkia meille nopeata apua? — kysyi viskaali.
+
+— Voin kyllä, jos vain huolehditte siitä, ettei kadulta tule kukaan
+takaisin, — sanoi Otto.
+
+— Ei tule! — vakuutti viskaali ja veti pampun povestaan.
+
+— Hyvä on! — sanoi Otto ja syöksyi samalla keskelle tiheintä
+miesjoukkoa.
+
+Viskaalin hengitys melkein salpaantui hänen katsellessaan Oton
+temmellystä. Hän oli itse hyvin rohkea ja voimakas mies, mutta Otossa
+oli hänen mielestään jotakin yliluonnollista. Salamoivaa leiskumista
+välähteli Oton liikkeissä, tämän kieppuessa ja iskiessä molemmin käsin
+mieskasan pahimmassa rykelmässä.
+
+— Ei, totisesti, ole toista tuon vertaista! — huudahti viskaali. —
+Ilves olisi etana hänen rinnallaan!
+
+Miesjoukko pökertyi Oton iskuista. Se, joka ei heti älynnyt paeta, sai
+tulisen läimäyksen Oton kämmenestä ja kaatui kuin salaman iskemänä.
+
+Silmitön pakokauhu yllätti tappelijat, ja portin täydeltä työntyi
+miehiä kadulle. Aavistamattoman nopeasti oli piha tyhjentynyt
+mellakoitsijoista. Viskaali oli haltioissaan ihastuksesta.
+
+— Ota poliisin merkki, niin minä maksan sulle kymmenkertaisen palkan! —
+sanoi viskaali, lyöden Ottoa olkapäälle.
+
+— Minua huvittaa tällainen nujakka! — sanoi Otto hymyillen. — Eikä
+sellainen sovi poliisille. Kiitos vaan!
+
+— Minne sinä menet? — huusi viskaali, kun Otto alkoi astua kapakkaa
+kohti.
+
+— Menen noutamaan sairasta ystävääni, joka on tuolla kapakan peräisessä
+komerossa.
+
+— Älä mene! Pohjalaiset juuri pakenivat sinne.
+
+— En minä niihin koske! — sanoi Otto, mennessään kapakan ovea kohti,
+
+— Pitäkää silmällä pohjalaisia ja katsokaa, ettei tappelulauma tule
+takaisin! — käski viskaali ennen lähtöään. Poliisit jäivät portille.
+
+Pesutupa-trahtööri oli täynnä pohjalaisia, kun Otto astui sisään.
+Seinäviertä hän kuitenkin pääsi kulkemaan komeron ovelle, tarvitsematta
+tunkeutua miesjoukon keskitse.
+
+Kapakka oli yleisön nopeata vaihtumista varten järjestetty siten, ettei
+siellä ollut ainoatakaan istuinta eikä pöytää, lukuunottamatta sitä
+nurkkakalustoa, joka oli myyjien hallussa.
+
+Kun Otto pääsi komeron ovelle, huomasivat pohjalaiset hänet. Äänekäs
+möly vaikeni, ja kaikkien katseet kiintyivät mieheen, joka tunkeutui
+pienestä ovesta komeroon.
+
+Otto tuli sanomaan, että hän oli saanut asunnon. Matin piti laittaa
+sairas kuntoon sillä aikaa, kun hän meni ajamaan kääsit rapun eteen.
+
+— Pane kuitenkin ovi säppiin siksi aikaa! — sanoi Otto lähtiessään.
+
+Otto palasi komerosta niin nopeasti, etteivät pohjalaiset olleet
+ehtineet vaihtaa mitään ajatuksia eivätkä tehdä mitään päätöksiä.
+Häiritsemättä sai Otto kulkea tuvasta ulos. Sitten vasta pohjalaiset
+heräsivät. He tunsivat Oton samaksi, joka pihalla oli riehunut kuin
+villipeto, jakaen heillekin joitakin iskuja. Mitä tekemistä hänellä
+oli tuolla kamarissa? Siellä oli ehkä paljonkin »hämäläisiä». Pitäisi
+mennä sisään ja antaa niille selkään! Näin päättelivät pohjalaiset,
+välittämättä vähääkään kapakka-ihmisten selityksistä.
+
+Saatuaan hevoset kuntoon ajoi Otto portaitten eteen, mutta hän ei
+sitonutkaan valjakkoa tikapuihin, kuten oli aikonut, sillä sisältä
+tuvasta kuului arveluttavaa melskettä ja rytinää. Otto pyysi erään
+portilla seisovista poliiseista tekemään hänelle vastapalveluksen ja
+tulemaan hetkiseksi hevosten luo. Poliisi tulikin heti, ja Otto astui
+tuvan ovesta sisään, kuuntelematta poliisin kieltävää varoitusta.
+
+Tuvassa oli aikamoinen meteli. Komeron ovi oli murskattu, ja
+pohjalaiset yrittivät tunkeutua komeroon, jonka ovea suojeli
+sisäpuolella Kervilän Matti, murrettu pöydänjalka kädessä. Nopea
+silmäys riitti Otolle ilmaisemaan tilanteen vakavuuden.
+
+Arvelematta ja sanaakaan sanomatta ryhtyi Otto iskemään miesjoukossa
+kuin ilmetty paholainen. Useita kieriskeli jo lattialla, ennenkuin
+pohjalaiset ehtivät paljastaa puukkonsa. He hihkuivat iloissaan, kun
+näkivät, ettei Otolla ollut minkäänlaista asetta.
+
+— Niillä on puukot! — parkaisi kapakoitsija.
+
+Otto ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan jakeli iskujaan, joita
+putoili kuin rakeita pohjalaisten päihin ja naamoihin. Samalla pyrki
+Otto komeroa kohti, päästäkseen ovelle, jonka suojeleminen näyttäytyi
+Matille ylivoimaiseksi. Tällöin oli hänen sivuutettava kapakkapöytä,
+jonka takaa isäntä näki, että Otto jo useasta haavasta vuoti verta. Ja
+montako haavaa mahtoi olla piilossa vaatteitten alla!
+
+Kapakoitsija kauhistui ja tempasi tukevan pampun pöytänsä alta.
+
+— Ei aseettomana kukaan kestä kymmeniä puukkoja vastaan! Ota tämä! —
+sähisi kapakoitsija Otolle.
+
+Otto ei kuullut kehoitusta, mutta hän näki ojennetun pampun. Hän
+jo ajatteli riuhtaista pöydän kumoon ja taittaa siitä jalan, mutta
+sellaisen aseen käyttäminen ei häntä miellyttänyt. Pamppu oli toista!
+Silmänräpäystäkään hukkaamatta hän tempasi pampun rautaiseen kouraansa.
+Auta armias, sitä läiskettä, joka nyt alkoi!
+
+Pohjalaisia tuupertui permannolle kuin kastiaisheinää niittomiehen
+tieltä. Sohien toisiaan puukoillaan työntyivät he sankassa rykelmässä
+ulos tuvasta, saaden oven ulkopuolella vielä runsaita pampun iskuja
+viskaalilta ja poliiseilta, jotka olivat sinne kokoontuneet.
+
+Kun viimeinenkin kynnelle kykenevä pohjalainen oli tuvasta paennut,
+kymmenkunnan jäädessä taintuneina permannolle, työntyivät poliisimiehet
+sisään.
+
+Oton vaatteissa oli siellä täällä punertavia juovia ja täpliä.
+Permannolle tippui verta.
+
+Viskaali älysi heti kiireellisen avun tarpeen ja toimi sen mukaan.
+
+Poliisit auttoivat Oton kääseihin ja ajoivat Iisun valjakolla nopeata
+vauhtia sairaalaan.
+
+-Sinne jäi Laikan Otto syyskesään asti. Hänessä oli toistakymmentä
+puukonhaavaa, joista sentään useimmat, onneksi, aivan vaarattomia.
+Muutamat sen sijaan tuottivat vakavaa huolta lääkäreille.
+
+Kun Matti oli saanut viskaalin avulla hommatuksi Iisun samaan
+lasarettiin, ajoi hän kiireisesti kotiaan ja palasi seuraavana päivänä
+Anna mukanaan.
+
+Anna jäi kaupunkiin asustamaan, voidakseen joka päivä käydä sairaita
+katsomassa ja valvomassa öitä Oton vuoteen ääressä.
+
+Markkinoitten päätyttyä ja viimeistenkin markkinarääppeitten
+hälvennettyä rauhattomalta valtatieltä saapui Parrilan Elinakin
+kaupunkiin.
+
+Hänen läsnäolonsa elvytti ilmeisesti Iisua ja antoi lääkäreille toivoa
+miehen paranemisesta. Sitä edistivät myöskin paljon ne valoisat
+toiveet, jotka alkoivat kierrellä Oton sairasvuodetta. Päivittäiset
+lohduttavat tiedot kummankin tervehtymisestä saattoivat nämä ystävykset
+kuin kilpasille, ettei vain toinen jäisi sairaalaan pitemmäksi aikaa
+kuin toinenkaan.
+
+Jaakonpäivän tienoissa lääkäri ilmoitti Otolle, Annan läsnä ollessa,
+että kaikki vaara oli ohi. Annan riemu oli rajaton. Hän seisoi
+hiljaisena seinustalla, niin kauan kuin lääkäri viipyi huoneessa,
+mutta jäätyään Oton kanssa kahden ei hän enää voinut pursuavaa iloaan
+pidättää. Hohtavin poskin ja loistavin silmin kiepahteli hän huoneessa
+sinne tänne, kunnes heittäytyi polvilleen Oton vuoteen ääreen alkaen
+soperrella kuin lapsi alutonta ja loputonta ihastuksen lepertelyä.
+
+Anna ei voinut olla sanomatta Otolle, että hänen suuri onnensa ja
+riemunsa eivät mitenkään mahtuneet tähän pieneen huoneeseen.
+
+— Kohtahan me täältä lähdemmekin, — hymyili Otto, silmien loistaessa ja
+heikon punan noustessa kalpeille poskille.
+
+— Älä puhu! En voi ajatella niin paljoa onnea yhtäaikaa!
+
+— Suotta ajatellakaan sen kulkua edelleen. Ehkä se nyt hiihtelee
+hiljalleen, kun kerran sai jalat alleen siellä sinun luhdissasi. —
+Oli melkein kuin ihme, että minä viime tingassa älysin tulla sinne
+— silloin, kun sinä itkit Esan kihlojen ääressä. Nyt voisi kaikki
+olla myöhäistä. Siitä älynkipinästä minä iloitsen. Sokeakin kana
+joskus jyvän löytää, — jutteli Otto iloisin ilmein. — Iloitaan vaan
+sanattomasti onnestamme!
+
+Ei puhuta — muuten rupean itkemään, sanoi Anna hiljaisesti.
+
+— Olet raukka rasittanut itsesi piloille minun tähteni täällä
+kaupungissa. Kuinka monta yötä oletkaan mahtanut valvoa vuoteeni
+ääressä?
+
+— Ei lasketa! Ei muistella!
+
+— Ei, ei! Annetaan olla! — Asetu istumaan tuolille ja anna minulle
+kätesi! Kas noin!
+
+— Minä luulen, että minun täytyy käydä pikipäinsä vihkaisemassa
+Elinalle tästä ilosanomasta. Iisu odottaa tietoja tähän aikaan! — puhui
+Anna tukahdutetusti. Hänen täytyi päästä heti käytävään tai pihamaalle
+itkemään, sillä kurkusta ei muuten kuristus hellittäisi.
+
+Anna livahti nopeasti ovesta ja tyrskähti siellä hillittömään itkuun.
+Rajaton riemu pursui kyyneltulvaan, kun ei muuta tietä päässyt ilmoille
+purkautumaan.
+
+Otto ymmärsi Annan kiireellisen poistumisen syyn, sillä hänkin tunsi
+rinnassaan omituista, hivelevää ailahtelua, joka oli outoa hänen
+miehiselle mielelleen.
+
+Otto luuli ymmärtävänsä, että onni oli tähän syynä — ja Anna oli hänen
+onnensa.
+
+
+
+
+XVIII
+
+
+Elonkorjuun alkuun kotiutuivat sairaat miehet kaupungista. Iloisin
+mielin tervehti heitä kylän väki, kun he saapuivat Parrilan
+ruisvainiolle.
+
+Kauniina syyskesäisenä keskipäivänä istuivat Otto ja Iisu pientareella
+ja katselivat iloista talkookilpaa. Se ilahdutti heitä enemmän kuin
+koskaan ennen, vaikka he eivät voineetkaan osanottajina mukana huhkia.
+Ilahdutti sen tähden, että tässä tutunomaisessa työssä oli yllättävän
+uutuuden viehätys, sillä he olivat jo useasti yritelleet tottua
+muihin ajatuksiin kaupungin kolkoissa sairaskammioissa. He iloitsivat
+kuin lapset, päästyään vielä kerran näille verrattoman ihanille,
+kotoisille askartelumaille, jotka olivat osa heistä itsestään, heidän
+sisäisimmästä olemuksestaan.
+
+Heidän mielestään oli elonleikkuu kauneinta, mitä maailmassa oli
+nähtävänä, vaikka he eivät osanneet sitä sanoa. Sitä he kuitenkin
+molemmat ajattelivat.
+
+— Onko maailmassa mitään muuta paikkaa, missä mieluummin tahtoisit
+olla? — kysyi Iisu hiljaisesti kuin itsekseen.
+
+— Tuolla työssä — väen mukana, — kuului Oton ääni samaan sävyyn.
+
+— Niin kyllä — omalla pellollasi.
+
+Tästä ajatuksen käänteestä sukesi heille paljon juttuamista, sillä Otto
+oli sairaalassa ollessaan tullut ajatelleeksi Yli-Sarrin ostamista.
+Kervilä oli sen kuullut ja ryhtynyt heti tekemään kauppoja Oton veljen
+kanssa.
+
+— Oletko jo itse puhunut veljellesi? — kysyi Iisu huomattavan
+välinpitämättömästi.
+
+— Ei hänellä eikä emännälläkään tunnu olevan mitään vastaan, jos saavat
+sen hinnan, minkä ovat määränneet.
+
+— Sen kannattaa maksaa niin tuoreesta talosta. Olen sen siksi harkinnut.
+
+— Pienenläntähän tuo on!
+
+— No, niin! Kyllähän sinunlaisellasi miehellä voisi olla koko Loukkulan
+kylä — mutta mahtuu sinne mies Yli-Sarrillekin! — nauroi Iisu.
+
+— Ky-yllä! Onhan siellä tavalliset tilat. Mutta mahtuupa siihen sitä
+velkaakin. Sinullekin on kolmannes hinnasta. Saako se seistä, jos
+omistaja muuttuu?
+
+— Sehän on kiinnitysvelka — mutta puhutaanpa raha-asioista vasta
+illalla.
+
+— Miten — illalla?
+
+— No — saakurin vekara tuo sanaväkkärä, joka tipahti suustani ilman
+aikojaan, vaikk'ei pitänytkään! — motkotteli Iisu hyvätuulisesti. —
+Mutta voithan sinä sen tietääkin etukäteen, kun et vain sano Annalle
+etkä Kervilälle minun lörpötelleen. Pahuksen sanaväkkärä — kun
+tipahtikin!
+
+— Älä sitten enää tiputtele! Pidä huoli väkkäröistäsi!
+
+— Kyllähän minä pitäisinkin, mutta tämä heloitus alkaa väsyttää minua.
+Minun on mentävä lojumaan enkä sitten tapaa sinua ennen iltaa. Minun
+täytyy sanoa sinulle, ettet vain millään muotoa jätä tulematta meille
+illalla, leikkuun loputtua.
+
+— Minä olen aikonutkin tulla. Anna tulee hakemaan minua. Senkö asian
+kanssa olet piilosilla? — naureskeli Otto.
+
+Iisu siveli leukaansa vähän saamattoman näköisenä ja karmaisi
+kurkkuaan, heittäen pellolle tyhjän tähkäpään, josta oli jyviä
+pureskellut.
+
+— Minun pitäisi eikä pitäisi. Mutta menköön sitten vaikka mänttälän
+kaivoon! Asia on tämmöinen. Kun sinä olet nyt vielä vähän niinkuin
+sairaan kirjoissa, niin me olemme Kervilän kanssa juonitelleet siihen
+suuntaan, että sinä pääsisit syömään uutisleipäsi omassa pirtissäsi.
+Vallesmanni tulee meille tänä iltana, ja kaikki asianomaiset tulevat.
+Meillä tehdään Yli-Sarrin kauppakirjat sinulle ja Annalle.
+
+— Tänä iltana?
+
+Otto katsoi Iisua niin tiukasti, että Iisu luuli puhuneensa hyvin
+vaillinaisesti.
+
+— Niin! Ruis loppuu varmasti neljältä, vallesmanni tulee viideltä, ja
+vasta hämyssä syödään, — kiirehti Iisu jatkamaan.
+
+— Onko tämä myös Annan tahto?
+
+— Annan tahtohan se juuri onkin. Hän sanoo, että sinä olet kovin
+mieltynyt Yli-Sarriin.
+
+— Tämähän on, — mutisi Otto hämillään ja tyytymättömänä, mutta Iisu
+keskeytti hänet ketterästi:
+
+— Niin on! Se on sen tähden, että sinä olet vielä sairaan kirjoissa.
+
+Iisu katsoi Ottoa niin kutkuttavasti, ettei Otto voinut olla nauramatta
+Iisun mukana.
+
+— Huonompi sairas olet itse, jonka täytyy lepäämästä mennä lojumaan! —
+ärähti Otto naurun lomitse.
+
+— Minuun pystyi kaupungin tavat. Kaikkien onkeen ne eivät tartu, —
+sanoi Iisu leveästi hymyillen ja nousi lähteäkseen.
+
+— Mutta jos en tulekaan? — tokaisi Otto äkisti. Häntä alkoi kismittää,
+kuten aina ennenkin, kun toiset ihmiset sekaantuivat liian läheltä
+hänen asioihinsa.
+
+— On kovin ikävä, jos et tule, sillä Kervilä ostaa Yli-Sarrin joka
+tapauksessa — Annalle. Ja siinä tempussa pitäisi Yli-Sarrin tulevan
+isännänkin olla mukana!
+
+Otto jäi sanattomana katselemaan Iisun hiljaista kulkua taloa kohti.
+Oton mielestä oli Iisussa tapahtunut jonkinlainen muutos entisestään.
+Iisu jutteli nyt täsmällisemmin ja päättäväisemmin, jonkinlaisen
+määräperäisen ja kiistakielteisen sävyn vallitessa ääntä. Liekö
+johtunut sairaudesta? Miten tiukasti hän sanoikaan, että kauppa tehdään
+kuitenkin, vaikka hän, Otto, jäisikin tulematta. Oton leppoisat
+ajatukset keskeytyivät. Oliko tässä taas edessä tuo vanha juttu?
+Häntä ei tarvita silloin, kun vakavista asioista tuumiskellaan ja
+talonkauppoja päätetään.
+
+Oton silmäkulmat vetäytyivät kurttuun ja huulet tiukkenivat. Miksi
+ryhtyivät omasta aloitteestaan määräilemään? Eihän heitä oltu pyydetty!
+Tai — olisiko ehkä Anna? Niin — Anna on kovin mieltynyt Yli-Sarriin
+— ja Iisu sanoi, että Kervilä ostaa sen hänelle. Hm! Pitäisikö minun
+sitten vetää eri köyttä Annan kanssa? Voisinko minä asettua Annan
+tahdon eteen poikkiteloin? Nämä kysymykset asettuivat Oton eteen ja
+kurkistelivat hänen sisimpänsä uumeniin. Ei! Ei koskaan Annan eteen!
+Annan rinnalla oli hänen seisottava! Mutta mitä varten oli Iisun
+äänessä sellainen ratkaiseva sävy?
+
+Otto nousi vaistomaisesti kuin huutaakseen Iisua takaisin, mutta
+nähdessään Iisun kumaraisen pään katoavan hitaasti vainiotörmän taakse
+ajatteli Otto, että se oli kai väsyneen miehen puhetta. Iisu katkaisi
+siten jutustelun, joka olisi voinut venyä miten pitkälle tahansa.
+
+Leikkuuväki melusi riehakkaasti vainion yläpäässä, Otto näki, että oli
+tasaväkisesti ehditty sarkojen päähän.
+
+Haluamatta jäädä yksinään katselijaksi lähti Otto kävelemään kylää
+kohti. Huomennahan on uusi leikkuupäivä Laikalla. Silloin katkeaa myös
+Yli-Sarrin ruis — tuolla rinteellä. Iisukin sanoi taloa tuoreeksi.
+Niinhän se onkin. Tunsihan Otto sen yhtä hyvin kuin Laikankin. Otto
+hyppäsi varovasti aidan yli vainiokujalle. Hän halusi koetella,
+tokko lääkärien saumat kestivät. Hän ei ollut vielä lakannut sitä
+epäilemästä. Otto pysähtyi paikalleen ikäänkuin kuulostelemaan
+vaikutusta. Kun ei tuntunut mitään erikoista, lähti hän kävelemään
+edelleen.
+
+Yli-Sarrin pirtin nurkkaus näkyi tuosta parin koivun välistä. Olihan se
+samanlaista harmaahonkaista seinää kuin muittenkin talojen. Ja pihamaa
+oli ainakin viime kesänä näyttänyt kovin miellyttävältä. Niin, siitähän
+asti talo olikin väikkynyt hänen mielessään. Ja hänhän siitä oli
+Annalle puhunut. Olihan Anna toiminut kuin yhteisestä suostumuksesta
+— jos oli toiminut. Ja Annahan täällä kotipaikalla oli liikkunut
+pariinkin otteeseen — sieltä kaupungista käsin. Eihän hän, Otto, olisi
+voinut, vaikka olisi tahtonutkin.
+
+Eiköhän sittenkin ollut paikallaan tuo Iisun kiperä ääni. Eihän se
+ollut muuta kuin vaatimus menettelemään oikein ja asianmukaisesti.
+
+Tuostahan Yli-Sarrin pihaan meni liukkuskäytävä kodan ja maitokamarin
+välitse! Otto pysähtyi. Pitäisipä toki poiketa katsomaan edes
+pihamaalle, jos kerran illalla kauppakirjat tehdään.
+
+Päättäväisesti astui Otto puolipimeään, kapeaan solaan ja kulki
+nopeasti vastapäiselle ovelle, jonka raoista päivän valo tirkisteli
+oppaana. Avattuaan sen selkoselleen jäi Otto hämmästyneenä katselemaan
+ympärilleen.
+
+Piha oli niitetty ja haravoitu puhtaaksi. Ei rikkaista korttakaan
+näkynyt missään. Karjatarhan lankkuaitauskin oli asetettu paikoilleen.
+Liikettä ja puhelua kuului aitoista, luhdeista ja pirtistä päin.
+
+Mitä ihmettä tämä homma tiesi? Laikan talkoothan oli päätetty juhlia
+kotona eikä täällä kuten edellisenä kesänä. Oliko ehkä kuitenkin —?
+
+Kuka ilmaantui pirtin kuistille?
+
+— Anna. Täälläkö sinä —?
+
+Anna porhalsi kuistille täydessä työn touhussa, hameet kierrettyinä
+vyötäröille. Kun hän kuuli Oton äänen pihan laidasta, putosi
+likavesiämpäri hänen kädestään ja vesi loiskui porraspieleen.
+
+Molemmat katsoivat toisiinsa ällistyneinä, aivan kuin eivät olisi
+tunteneet toisiaan.
+
+Anna oli kovin nolostunut siitä, että hänen salakähmäisesti valmistettu
+yllätyksensä oli paljastettu. Hän oli ajatellut kepposensa suurta
+riemua tuottavaksi sille ainoalle, joka oli hänen kaikkensa — oli
+hänelle enemmän kuin hän itse — ja nyt seisoi tuolla tuo mies — eikä
+lakannut olemasta Oton näköinen, vaikka hän miten tuijottelisi. Ja
+minkä näköinen hän itse mahtoi olla! Hän ei uskaltanut katsoa paljaita
+sääriään eikä käärittyjä hameitaan, mutta hän aavisti niitten kauheuden
+ja tunsi, miten kuppariliina kiristi ohimoita.
+
+Annan viisautta etsivä etusormi oli jo nousemassa avun hakuun, kun koko
+ilkeä tilanne laukesi.
+
+Otto oli nopeissa ajatuksissaan älynnyt Annan juonen, ja häntä rupesi
+kovin naurattamaan tuon reippaan neitosen hassunkurinen hämminki.
+
+— Porraspieleenkö tässä talossa likavesiä kaadellaan — vai oliko tulva
+tulijalle? — kysyi Otto äreyttä osoitellen.
+
+— Hih! — kirkaisi Anna ja karkasi tuulispäänä Oton luo. Hän oli
+unohtanut nuttuisen päänsä ja käärityt hameensa. Koskena tulvi hänen
+suustaan sanoja, joitten yhteenkuuluvaisuus oli hyvin epäiltävää.
+
+— Talon isäntää varten — minä ja neljä! muuta naista — mutta et olisi
+saanut tulla — tulee uusi haltijaväki — kaikki on pesty — koko talo
+kamarit jäljellä — kaikki on mytyssä — voi minun päiviäni — siunaaman
+hetki enää — onni tuli kesken — myttyyn meni — suurta iloa yritin —
+myttyyn, myttyyn — kaikki!
+
+Otto kietoi käsivartensa Annan ympärille ja irroitti liinan hänen
+päästään.
+
+— Sinun pääsi on mytyssä! Sen näen, Anna-riepuseni, ja kuulen myös! —
+puheli Otto nauraen.
+
+— Ai, niin! Ja hameet!
+
+Vikkelien sormien irroittamina valahtivat Annan hameet nilkkoihin,
+rauhoittaen kokolailla hätääntynyttä mieltä.
+
+— Minä kiitän talon haltijaa! Se on ystävällinen meitä kohtaan,
+koska lähetti minut portaille sinua vastaanottamaan. Jouduin toki
+ensimmäisenä tervehtimään isäntää.
+
+— Luuletko minun tulevan hullua hurskaammaksi sinun lörpöttelystäsi?
+— yritti Otto murjottavasti kysellä, vaikka Iisun vihjaus ja Annan
+sopertelu saattoivatkin hänen aavistamaan asioitten todellisen laidan.
+
+Kerkeästi kertoi Anna ryhtyneensä neljän apulaisen kanssa puhdistamaan
+taloa, kun kerran kauppa oli valmis. Olivat tulleet tänne jo auringon
+nousussa. Anna aikoi yllättää täten, mutta kiero sattuma oli tuonut
+Oton taloon ennen aikojaan.
+
+Otto älysi, että Annan mielestä asia oli niin valmiiksi pohdittu heidän
+kesken, ettei siinä ollut mitään perääntymisen varaa. Sentähden hän
+ei hennonut ilmaista äskeisiä epäröiviä tuumiskelujaan, jotka nyt
+Annan innostuksen valossa eivät enää häntä itseäänkään miellyttäneet.
+Armotta työntyivät setämies-painajaisen koukertelevat otteet kauas Oton
+ajatuspiiristä. Hän otti hellävaroen Annan pään jykevien kämmeniensä
+väliin ja katsoi kauan Annan rakkautta uhkuviin silmiin.
+
+— Sinä tämän talon hyvä haltija olet! Sinä — eikä kukaan muu, jos me
+tänne kotiudumme! — sanoi Otto lämpimästi.
+
+— Jos? Älä sano niin! Kaikki ovat antaneet rehellisen sanansa sinulle.
+Juuri sinulle he sen antoivat. Sen vaadin heiltä! Luuletko, että
+yksikään näissä kylissä haluaisi tai uskaltaisi rikkoa Laikan Otolle
+antamaansa lupausta?
+
+— Mutta minkätähden olet sentään näin kiirehtinyt asioitten edelle?
+
+Anna nypelöitsi hämillään Oton rintapielustoja.
+
+— Veit jo viirin tuulentuvastani — haluatko viedä katonkin? — kuuli
+Otto Annan pehmeän äänen kuiskauksena korvansa juuressa.
+
+— En, en — tyttö-kultaseni! Asettuisikohan viirikin paikoilleen, jos
+heti poistuisin täältä?
+
+Anna purskahti helskyvään, helakkaan nauruunsa yhtä ilakasti kuin
+konsanaan ennen. Se ihastutti aina Ottoa, sisintä sielua myöten. Mutta
+nyt hän kokonaan haltioitui, sillä hän ei ollut sitä kuullut pitkiin,
+pitkiin aikoihin.
+
+Ethän toki portilta poistu omasta talostasi! Pirtti on jo puhdas!
+Sinne sinut vien — tuuliviiri! — puheli Anna vetäessään Ottoa kädestä
+portaita kohti.
+
+Selkosellaan olevasta pirtin ovesta tuulahti heitä vastaan kostea mutta
+puhdas tuoksu. Otto pysähtyi kynnykselle.
+
+— Kuinka olet ehtinyt? — pulpahti Otolta hämmästynyt kysymys.
+
+Pirtti oli koristeltu kuin pitoja varten. Lattialla katajan oksia
+ja seinustoilla kuusen kasvaimia. Muurin otsalla kierteli köynnös
+ruiskukista ja päivänkakkaroista. Seinänraot olivat täynnä pitkän kesän
+punertamia pihlajamarjaterttuja.
+
+— Ajattelin, ettei mikään kuiva huomiseksi, kun on näin kosteata.
+
+Otto piteli Annan kättä yhä lujemmin kädessään. Astuessaan kynnyksen
+yli otti Otto lakin päästään.
+
+— Terve, pyhäinen pirtti! — sanoi Otto hiljaisen hartaasti ja
+kunnioittavasti.
+
+Anna ei sanonut mitään, sillä häntä pyrki itkettämään. Olihan
+puhdistetun ja koristellun pirtin pyhyys hänelle jo lapsena mieleen
+imeytynyt tietoisuus, mutta nyt, kun hän astui tähän pirttiin
+rakastamansa miehen rinnalla, tuli hartauden tunne entistään
+voimakkaammaksi.
+
+Pitkän hetken he seisoivat liikkumattomina paikallaan.
+
+Otto kuuli omituista, rauhallista naksuttelemista lavanalustan puolelta.
+
+— Kello! — kuiskasi hän hiljaisesti ja hämmästyneesti,
+
+— Niin — Matti toi sen äsken Kervilästä ja asetti kaapin paikoilleen.
+Se on muorivainajan peruja minulle.
+
+Molemmat kuuntelivat hiljaisina kellon käyntiä. Mitä olisikaan pirtin
+pyhyys ilman ison kaappikellon levollista nakuttelemista. Rauhallisesti
+se mittaa loputonta aikaa loputtomaan ikuisuuteen. Se on kuin
+vartija iankaikkisuuden ovella. Ei se ilmaise hellyyttä eikä vihaa,
+se vain tiedoittaa, että aika kuluu, tulee tuntemattomasta ja menee
+tuntemattomaan, syntyy, elää, kuolee.
+
+Otto ja Anna tiesivät, että he kumpikin tunsivat näitä samoja
+ajatuksia, vaikka he eivät yrittäneet niitä sanoiksi pukea. Tällaisena
+hetkenä ovat sanat turhia. Tunteet ja ajatukset ovat enemmän.
+
+Porstuasta kuului siivoojien kolinaa.
+
+— Ne siirtyvät ulkorakennuksista kamareihin, — selitti Anna. — Sitä
+myöten on valmista!
+
+Tämä ulkoinen melu vapautti Annan ja Oton pyhäisestä lumouksesta. Taas
+Anna veti Ottoa kädestä.
+
+— Tule! Istu peräpenkille pöydän päähän — isännän paikalle! — sanoi
+Anna iloisesti, työntäen Oton istumaan.
+
+— Olet kokonaan hämmentänyt minut. Minä ihmettelen sinua enkä ymmärrä
+mitään.
+
+— Kuka istuu nyt tälle puolelle pöytää, emännän paikalle? — kujeili
+Anna. — Kuka on emäntä? Minäkö?
+
+— Sinä olet ainakin minun emäntäni. Istut pöydän päässä siellä, missä
+minäkin.
+
+— Oletko tyytyväinen? — kysyi Anna ilakoivana, istuessaan vastapäätä
+Ottoa.
+
+— Tyytyväinenkö? Tämähän on kuin häähuone! Miksi —?
+
+— Lystikseni ja sinun iloksesi! Erotamme huomisista Laikan talkoista
+oman osamme ja vietämme juhlat täällä. — Luulen, että annan koko
+tuulentupani sinun haltuusi. Parrilassa tänään tehdään kauppakirjat.
+Matti on hommannut siten. Ja — nyt minä en tiedä enempää kuin sinäkään.
+Kyllä sentään — vähän! Tule mukaan!
+
+Anna nousi terhakasti ja tarttui Oton käteen. Otto oli kuin ujoileva
+poikanen, joka ei oikeni ollut selvillä, miten käyttäytyisi. Vähitellen
+joutui hän kuitenkin Annan hivelevän hyvätuulisuuden valtoihin ja
+seurasi Annaa ripeämmin kuin pirttiin tullessa.
+
+— Et usko mikä siivo täällä oli kaikkialla maitokamarista luhteihin
+asti? Mahdatkohan sinä oikein käsittää, mitä viisi ihmistä on saanut
+aikaan täällä? — jutteli Anna kuljettaessaan Ottoa sinne tänne pihan
+piirissä.
+
+Luhdin portaitten juuressa, aitan oven edessä, Otto pysähtyi äkkiä.
+
+— Mutta — miten ne talkoot — tämä on muonaton talo —?
+
+Anna työnsi aitan oven selälleen. Siellä näkyivät liha- ja leipävartaat
+orsilla—siellä kalatiinu ja voipytty — siellä jauho- ja ryynisäkit —
+Tähän et näe kaikkea! — tokaisi Anna melkein hengästyneesti. — Kuopassa
+on vielä kaksi kuormaa perunoita. Kolme kuormaa muonaa tuotiin äsken
+juuri Kervilästä.
+
+Tähän asti Otto oli ihmetellyt koko hommaa puolin ajatuksin, mutta nyt
+hänen tajuntansa heräsi. Mistä johtui tämä tavaton runsaskätisyys. Se
+oli outoa tämän paikkakunnan ihmisille ja outoa Matin luonteelle. Hm!
+Matti oli tehnyt tämän kaiken tietysti Annan takia ja oman maineensa
+vuoksi, vaikka sulhasmies ei niin erikoisen mieleinen olisikaan.
+
+— Mattiko toi? — kysyi Otto vitkaan.
+
+— Matti ja miehet. Kukapa muu? — sanoi Anna ja jatkoi omia juttujaan,
+kuljetellen Ottoa kädestä läpi luhdit, vajat, tallit ja navetat.
+Saunaankin he kurkistivat. Piintynyt savuntuoksu hulmahti heitä
+vastaan, ja saunasirkkojen helisevä laulu kuului tutunomaisena heidän
+korviinsa. Tuntui kuin sirkkojen iloinen sirinä olisi ollut heille
+ystävällisenä tervehdyksenä, joka uhosi kotoista tuntua saunankin
+hämärästä yksinäisyydestä.
+
+Pitkä tuokio oli kulunut, ennenkuin he taas istuivat pirtissä,
+tyytyväisinä näkemiinsä. Kun Anna oli saanut ylitsevuotavat kehumiset
+puuhastaan ja hellät torumiset siitä, että oli tähän suurmylläkkään
+ryhtynyt ilman Oton apua, huomasivat he, että aurinko rupesi
+kurkistelemaan lavanalan räppänästä peloittavan kauas lattiapalkeille.
+
+— En tunne auringon merkkejä tässä talossa, mutta mitähän tuo kello
+sanoo? — puhkesi Otolta äkkiä.
+
+— Varjelkoon! — kivahti Anna ja hyppäsi pystyyn. — Se vanha pöpö
+on taas pistänyt pilkkojaan. Sillä on, näes, sellainen tapa. Jos
+on lystiä, niin se mennä vilistää kuin syksyinen jänis, mutta
+ikävänhetkinä se junaa yhtä minuuttia niin laiskantotkosesti, että
+sisua tokoo. Onneksi minä aavistin tämän päivän erikoisen lyhyyden.
+Minulla on sen verran tamineita mukana, että voin tulla Parrilaan.
+Poikkea hakemaan minua!
+
+Anna saattoi Oton liukkuskäytävään ja juoksi kiireesti keskeytyneihin
+tehtäviinsä.
+
+Otto kulki hitaasti Laikalle valmistamaan itseään iltaa varten. Kujalle
+päästyään kuuli hän Parrilan vainiolta valtavia riemuhuutoja. Otto
+arvasi, että Parrilan ruis oli katkennut.
+
+Kuinka riemuisalta kuuluisikaan tuo huuto huomenna Yli-Sarrin vainiolta!
+
+
+
+
+XIX
+
+
+Kun Otto oli valmis lähtemään kamaristaan, ei hän tuntenut samaa
+iloista mieltä kuin Yli-Sarrilta palatessaan. Hänen ajatuksensa olivat
+takertuneet johonkin vastahakoiseen kohtaan, josta ne eivät pakoinkaan
+halunneet päästä selviytymään. Ne takoivat yhäti samaa sanaa. »Sairaan
+kirjoissa», oli Iisu sanonut. Sentähdenkö oli kaikki pantu käyntiin
+ilman minua? Sairauden vuoksiko minut on sivuutettu? Mitenkähän tämä
+nyt oikein on?
+
+Otto palasi ovelta, jonka ripaan jo oli tarttunut. Mikähän kohta tässä
+sumentaa niin pahasti, että lähtö tuntuu ujostuttavan?
+
+Otto pysähtyi keskelle huonetta, katseen kiertäessä ympäri seiniä,
+raosta rakoon, hirrestä hirteen, pysähtyen vihdoin vähäpätöiseen
+rahakasaan, jonka oli unohtanut pöydälle.
+
+Oton huulet vetäytyivät hienoon ivankareeseen. Onpa holja talon ostaja,
+joka unohtaa rahansa! Rahansa! Olisiko tuo pieni kökkäre talon ostoksi?
+Valju ajatus! Tuo riunaläjähän vastasi tuskin kymmenettä osaa hinnasta!
+Kiihtyneesti Otto pyyhkäisi rahat pussiinsa ja istui miettimään.
+
+Olisiko sitten jotakin häpeällistä siinä, että Annan perintöosa pannaan
+ostohinnan pohjaksi heidän yhteisessä kodissaan ja loppu jäisi velaksi?
+Velkahan on sitten Oton panos kaupassa! Eikähän velka sinänsä liene
+erikoisen häpeällistä, jos jaksaa sen hoitaa! Ja miksi ei jaksaisi?
+Maastahan se mehu ennenkin on puserrettu! Eiköpähän tuota jaksaisi
+niinkuin muutkin? Paremminkin pitäisi! Totta vie, paremminkin! Hm.
+Asia sellaisenaan ei näytä käyvän kunnialle edestä eikä takaa. Jokin
+muu säie tässä tuntuu kiertyvän vastapäivään. Sairaan kirjoissa!
+Siihen mahtuu jotakin holhouksen tapaista — siihen! Köyhän setämiehen,
+avuttoman nahjuksen holhoamistako?
+
+Otto kavahti seisomaan. Noo! Siitä ei synny kalua — sellaisesta!
+Yrittäköötpä vaan kukonorsilta kurkistella, niin saavat yksin laulaa
+laulunsa. Osaa kai tuota omin neuvoinkin tulla toimeen ja veljen kanssa
+tehdä Yli-Sarrin kaupan!
+
+Raittiruhtinaan sisu tuntui olevan pahassa kiristyksessä. Niissä
+asioissa, joita Otto näihin asti oli hoidellut, oli hän yksin ollut
+määrääjänä ja muut tottelijoina. Tässä oli jotakin muuta! Niin! Tässä
+pisti esiin se elämän vakava puoli, jota Oton aseet eivät pystyneet
+hallitsemaan. Siksi hän tunsi itsensä ärtyneeksi ja epävarmaksi. Hän
+ei ollut varma, miten tällaisessa nujakassa olisi kunnia ja maine
+säilytettävä. Eikä niihin saisi tulla pienintäkään naarmua! Ei edes
+henkäyksen huurua, vaikka olisi korpitölliin Annan kanssa asetuttava!
+
+Kun Otto oli saanut mielensä jonkinlaiseen tyydyttävään tasapainoon,
+painoi hän lakin tiukasti otsalleen ja lähti noutamaan Annaa. Otto
+kulki mielestään kuin kiistakentälle, jonka outous häntä omituisesti
+sekä viekoitteli että vaivasi.
+
+— Oletko varma, ettei tähän ystävälliseen hommaan ole pantu itämään
+mitään kopeilun siementä millään taholla? — kysyi Otto avatessaan
+Annalle Parrilan veräjän.
+
+— Mitä sinä puhut? — kysyi Anna silmät pyöristyneinä ja henkeä
+pidättäen.
+
+— Niin! Minä vain tulin ajatelleeksi.
+
+— Luuletko sinä, että minä olisin mukana sellaisessa — sinua vastaan?
+
+Otto ei voinut olla pusertamatta lämpimästi Annan kättä, sulkiessaan
+veräjää. Hän oli äkkiä älynnyt, ettei hän ollut enää yksin kuten ennen.
+Hän oli astumassa uusille elämän teille ikiluotettavan toverin rinnalla.
+
+— No, sitten! Sinun tähtesi voin niellä neuloja ja naskaleita — jos
+niikseen on.
+
+Annaa rupesi kovin naurattamaan, ja se nauru tarttui Ottoonkin ainakin
+sen verran, että he hyvätuulisina astuivat Parrilan vieraskamareihin.
+
+Isäntäväki otti heidät herttaisesti vastaan etukamarissa, johon olivat
+jo kokoontuneet Laikan ja Kervilän haltijaväki sekä todistajiksi Jartun
+Kalle emäntineen.
+
+Vallesmanni selaili papereitaan pöydän ääressä ja ojensi tulokkaille
+kätensä — melkein ystävälliseen tervehdykseen. Sen jälkeen asettuivat
+Anna ja Otto toisten joukkoon ja yhtyivät hiljaiseen, harvasanaiseen
+keskusteluun.
+
+Hetken kuluttua alkoi vallesmanni rykiä. Sen johdosta syntyi sanaton
+hiljaisuus huoneessa.
+
+— Asianomaisten antamien tietojen mukaan, sekä nojautuen esitettyihin
+lainhuudatus- ja perinnönjakopöytäkirjoihin, olen jo kotona laatinut
+Yli-Sarrin kauppakirjat valmiiksi. Samoin olen valmistanut Anna
+Kervilää koskevat perinnönjakopaperit. Ehkä saan ne selostaa?
+
+Vallesmanni selosti suomeksi asianomaiset paperit ja kysyi, oliko
+kenelläkään asianosaisella niiden johdosta muistuttamista. Kenelläkään
+ei ollut mitään sanomista, mutta Otto oli kuunnellut hyvin rauhattomana
+sitä kohtaa, jossa sanottiin, että maksu tapahtuu heti käteisesti.
+Eikä Annan perintöosa kuitenkaan kuulunut tekevän kuin täsmälleen
+kolmanneksen koko summasta! Tätä ristiriitaa hän ei ymmärtänyt.
+
+Vallesmanni keskeytti Oton ajatukset, jotka jo alkoivat ajaa veren
+nousua poskipäihin.
+
+— Koska Anna Kervilän perintö osuus tekee ainoastaan kauppasumman
+kolmanneksen, niin onko maksunsuoritus ymmärrettävä siten, että Otto
+Laikka, jonka laillisesti kihlattu ja avioliittoon kuulutettu morsian
+Anna Kervilä on, suorittaa summasta kaksi kolmannesta?
+
+Otto sävähti. Hänen äskeiset epäilynsä hyökkäsivät yhdessä mylläkässä
+karkoitusmailtaan takaisin. Oliko sittenkin tekeillä jokin yliolkainen
+kuje? Hän aikoi vastata jotakin siihen suuntaan, ettei hänen
+mielipidettään ole tämän kauppakirjan suhteen koskaan kysyttykään,
+kun Anna ehätti hänen vierelleen toiselta puolelta huonetta. Anna oli
+nähnyt, miten Oton kulmakarvat menivät peloittavaan kurttuun ja ohimot
+tummenivat.
+
+— Älä sano mitään, Otto! Älä, herran tähden! — kuiskasi Anna ja tarttui
+Oton käteen.
+
+Otto ei ehtinytkään sanoa mitään, sillä Kervilä alkoi puhua, vetäen
+taskustaan rahamassin, jonka sisällyksen kaatoi vallesmannin eteen.
+
+— Siinä pitäisi olla Annan perintöosuus rahassa. Irtaimisto on erikseen
+mainittu perinnönjakokirjoissa.
+
+— Oikein on! — sanoi vallesmanni laskettuaan rahat. — Jäi
+mainitsematta, että täällä on nykyisen kauppasumman kolmannes
+kiinnitetty Yli-Sarriin velasta Iisu Parrilalle. Se putoaa pois
+ostajilta, jos kiinnitysvelka saa pysyä entisellään.
+
+Iisu vei ison, kellastuneen paperin vallesmannille ja katsoi sivulta
+Ottoa, hymyillen leveään, ystävälliseen tapaansa.
+
+— Tässä on velkakirja, mutta se on täysin maksettu, korkoineen. Pyydän,
+että vallesmanni kuittaa sen, niin panemme Elinan kanssa puumerkkimme,
+— sanoi Iisu.
+
+Otto tuijotti Iisua kotvan, terävästi ja kysyvästi. Iisu vain hymyili.
+Otto käänsi katseensa Annaan, mutta ei nähnyt selityksen toivoa
+sieltäkään päin, sillä Annan silmät olivat hämmästyksestä pyöristyneinä.
+
+— Jahah! Onko myöskin Elina Parrila tietoinen siitä, että Yli-Sarrin
+kiinnitysvelka on täysin takaisin maksettu? — kuului vallesmannin
+kysymys.
+
+— Tiedän, että on maksettu! — sanoi Elina, tähdäten kiinteän katseen
+kysyjään ja asettaen toisen kätensä pehmeästi Iisun polvelle.
+
+Tänä aikana oli Kervilä kaivellut taskustaan toisen rahamäärän, jonka
+nyt asetti pöydälle.
+
+— Tässä on sitten se puuttuva kolmannes. Sopii vain katsoa!
+
+Huoneessa oli hiiskumattoman hiljaista. Oton ajatuskin pysyi
+hievahtamattomana, ja vallesmanni katsoi kysyvästi Kervilää.
+
+— Onko tämä uusi laina ostajille — vai mikä? — kysyi vallesmanni
+vitkaan.
+
+— Ei. Se on Oton suoritus talon hinnasta, vaikka se tapahtuu minun
+kauttani. Olen tämän summan velkaa Otolle, — sanoi Kervilä ja kääntyi
+sitten puhumaan Otolle, pyytävä sävy äänessä: — Ajattelen, ettei
+sinulla voi olla mitään tällaista maksutapaa vastaan, kun tiedät, että
+on kysymys Annan ja sinun yhteisestä kodista.
+
+— Minun täytyy sanoa, että minä en totisesti ymmärrä yhtään mitään! —
+sanoi Otto.
+
+— Tämä on kai jonkinlainen lahjan tapainen? — kysyi vallesmanni,
+siirrellen katsettaan toisesta toiseen.
+
+— Ei! — sanoi Kervilä tiukasti. — Se on puhdasta velkaa, jonka maksu
+olisi jäänyt iäksi päiväksi suorittamatta, ellei sallimus olisi
+ohjannut asioita näin hyvin. Sisareni naimiskauppa Oton kanssa tekee
+sen mahdolliseksi. Muussa tapauksessa Otto ei olisi milloinkaan tähän
+suostunut. Minä tunnen hänet.
+
+— Noo! Minun ei tietysti tarvitsekaan tuntea asioita lähemmin, vaan...
+
+— Kyllä! Ei ole pois tieltä, vaikka vallesmanni oppii tuntemaan, mitä
+väkeä me olemme ja millainen mies on Laikan Otto. Parrilan isäntä
+tuossa ja minä tässä emme enää eläisi ilman Ottoa. Hän pani oman
+henkensä alttiiksi juhannusmarkkinoilla. Jos hän olisi hetkenkään
+verran arkaillut, makaisimme nyt mullassa, koiranputki nokan päästä
+kasvamassa, emmekä istuisi täällä. Tätä velkaa ei tietenkään korvaa tuo
+riunaläjä, mutta Anna ehkä auttaa loppua. Sitä ainakin toivon.
+
+— Tuosta tappelusta olen kuullut, — mutisi vallesmanni. — Onpa hyvin
+maksettu ja helposti ansaittu.
+
+Tämä oli varomattomasti sanottu. Sävähdys näkyi läsnäolijain silmissä
+kuin salaman iskiessä. Kaikkien katseet kääntyivät Ottoon, mutta
+onneksi Anna kuiskaili parhaillaan jotakin Oton korvaan, joten Otto ei
+kuullut vallesmannin puhetta. Omituisista katseista päättäen oletti
+Otto kuitenkin, että joku oli puhutellut häntä.
+
+— Sanottiinko minulle jotakin? — kysyi Otto.
+
+Kervilä asettui nopeasti vallesmannin eteen pöydän ääreen, ja Iisu
+kiirehti asettamaan kartuusilaatikon Oton polvelle.
+
+— Vallesmanni vain tuumaili, että talo on täysin maksettu ja helppo
+asua velattomana, — puhui Iisu erikoisen kovaäänisesti.
+
+— Täällä tehtävästä toimituksesta on jo sanottu kaikki, mikä sitä
+koskee! — kuului Kervilän tiukka ääni. — Saammeko aloittaa puumerkkien
+piirtämisen?
+
+Vallesmanni nolostui Kervilän suorasukaisesta ja selvästä
+huomautuksesta. Se kajahti kuin määräys hänen virka-arvostaan aroissa
+korvissaan, ärsyttäen hänet toimittamaan allekirjoitukset niin
+kiihkeässä vauhdissa ja niin murahtelevin sävyin, ettei Iisu voinut
+olla antamatta riemastunutta silmäniskua Kervilälle, joka myhäili
+tyytyväisenä. He puolestaan tunsivat jo jotakuinkin vallesmanninsa
+ansiot ja heikot puolet, mutta vallesmannilla olisi vielä paljon
+oppimista heihin nähden. Jotenkin tähän tapaan he ymmärsivät toistensa
+ajatukset ja olivat tyytyväisiä.
+
+Toimitus päättyi ilman muita kommelluksia, ja paperit joutuivat
+asianomaisten haltuun.
+
+— Hyvä, että sotku selvisi! — huudahti Iisu iloisesti. — Minä jo aloin
+pelätä, että meidän emännän kahvi vilustuu.
+
+Toimituksen tärkeys laukesi, ja ajatukset vapautuivat liekanuorista.
+
+Otto yritti sanoa vakavia moitteita Matille ja Iisulle näitten
+liiallisen ystävällisyyden johdosta, mutta sai vastaansa sellaisen
+sanatulvan ja naurunremakan, että yrityksen täytyi raueta.
+
+Otto ja Anna saivat kenenkään puolustamatta ottaa vastaan tulvivat
+onnentoivotukset. Hetkeksi oli heiltä riistetty kaikkinainen
+sananvapaus.
+
+Iisu avasi piironkinsa, asettaen esille pullon pikareineen ja
+sokerirasioineen.
+
+— Yli-Sarrin kauppa oli tärkeä, mutta kun siitä on päästy, niin on
+muistettava, mitä tämän talon kunnia vaatii, — sanoi Iisu. — Onko
+vallesmanni hyvä ja näyttää tietä?
+
+Vallesmanni mutisi jotakin kiitoksen tapaista ja viittasi kädellään
+kieltävästi. Iisu hymyili, sillä hän tiesi, että vallesmanni teki
+kaikkensa arvonsa säilyttämiseksi. Siihen kuului myöskin kieltäytyminen
+tervehdysmaljan juomisesta talonpoikien taloissa, vaikka vallesmanni
+hyvin tiesi, että se oli arvokas tapa ja että sen noudattaminen aina
+pysähtyi yhteen ainoaan ryyppyyn, huolimatta siitä, että kotona
+valmistettua tavaraa oli yltäkyllin käytettävissä.
+
+Tästä kieltäytymisestä talolliset eivät pitäneet. Se loukkasi heidän
+ystävällistä mieltään ja vierasvaraisia tunteitaan. Virkamiehellä,
+joka tästä kieltäytyi, ei koskaan ollut toivoa päästä kansan lähempään
+suosioon, ainakaan silloin, kun tiedettiin samaisen virkamiehen,
+kuten tämänkin vallesmannin, halukkaasti istuskelevan herrasmiesten
+totipöydissä.
+
+Iisun hymyilystä katosi vähitellen herttaisuus, ja pilanpoimut
+pilkistelivät suupielissä.
+
+— Entä harjakaisiksi — jos talon kunniassa on jokin vika? — sanoi hän.
+
+— Kielsin viinan — enkä talon kunniaa!
+
+— No, se kai menisi siinä samassa mutikassa omille teilleen, jos toiset
+vieraat eivät sitä estäisi vikurtelemasta. Mitenkä on, Yli-Sarrin
+isäntä?
+
+— Kiitän kunniasta! — sanoi Otto ryypättyään ryyppynsä.
+
+— Olet Parrilan pidoissa aina ylin vieras. Koko pitäjä tietää syyn, —
+sanoi Iisu hiljaisesti, laskien hetkeksi kätensä Oton olkapäälle.
+
+— Niin on meilläkin! — sanoi Kervilän emäntä rohkaistuneena, kun näki
+kahvitarjoilijan astuvan huoneeseen.
+
+— Eikö olekin mukava tuo meidän emäntä? — puheli Kervilä
+hauskantuulisesti ryyppyä ottaessaan. — Iloitsee yhä vieläkin minun
+henkiin jäämisestäni.
+
+— No, niin tekee! — myhäili Kervilän emäntä.
+
+Leikkiä laskien ottivat miehet ryyppynsä, ja naiset asettuivat
+arvokkaiksi odottamaan kahvin saantia, minkä jälkeen he vuoron perään
+poistuivat viereiseen kamariin kuppeineen.
+
+— Eikä Yli-Sarrin haltijaväki sellaista asiaa Kervilässä aja, mikä
+siellä evättäisiin. Siitä Matti ja minä olemme yksimielisiä, — sanoi
+Kervilän emäntä.
+
+— Ei aja Parolassakaan! — lisäsi Elina. — Ja meidän tarha on avoinna
+silloin, kun Yli-Sarrin navetassa kytkyimet täytetään. Paina se
+mieleesi, Anna!
+
+Oton mielestä tämä suosio oli vallan käsittämätöntä ja upottavaa,
+eikä hän mitenkään voinut ymmärtää sitä. Hän olisi mielellään sanonut
+jotakin asiallista, mutta ei voinut keksiä mitään, vaan siirtyi
+levottomana piha-akkunan pieleen istumaan.
+
+Kun miesten jutustaminen vähitellen kääntyi suoranaisesti
+koskettelemaan juhannusmarkkinatapahtumia, joista Yli-Sarrin juttu
+aiheutui, niin vallesmanni käänsi keskustelun äkkiä pitäjän oloihin ja
+näitten olojen tärkeimpiin tapahtumiin, tappeluihin. Mikään pitäjän
+asia ei ollut hänelle niin tärkeä kuin tappelu, jonka poistamisesta hän
+uskoi koituvan paratiisin tapaisen olotilan paikkakunnalle.
+
+Tosin tällaisia ajatuksia julistivat ainoastaan pilkanpuhujat, eikä
+vallesmanni itse. Hänen päämääränsä aiheutti etupäässä maaherran
+lähettämä kiertokirje, jonka hän esikuvallisen virkamiehen tapaan
+tahtoi panna täytäntöön.
+
+Tätä päämäärää ei pitäjällä erikoisesti suosittu, — paitsi silloin, kun
+se tarkoitti niitä tilapäisiä ja poikkeusluontoisia rähäköitä, jotka
+pitäjäläistenkin mielestä alensivat raittikisojen perinnäistä arvoa.
+
+— Räävittömien mellastuksien nujertamisessa voi kruunu kouristella
+mielensä mukaan, — sanoi Iisu. — Mutta ei kai kruununkaan koura ole
+kuin sokon patukka joulupahnoilla eikä voi huitoa kuin variksenpelätti
+vainiolla.
+
+Vasten tahtoaankin remahtivat miehet nauramaan, sillä juuri näitä
+vertauksia oli kylien kesken käytetty vallesmannin menettelystä.
+Vallesmanniakin nämä vertaukset huvittivat. Hän ei ollut niitä ennen
+kuullut eikä älynnyt, että ne olivat erikoisesti häneen tähdätyt.
+
+Lauhduttaakseen liiallista iloisuutta tarttui Kervilä kovaäänisesti
+keskustelun ohjaksiin.
+
+— Minun mielestäni vallesmanni tekee hyvän työn siinä, että
+kamarissaan pamputtelee hutikkaräyhääjiä ja kujakiljujia. Se säästää
+meiltä raittilain lukemisen, ja pamputetut ovat tyytyväisempiä
+pieneen pahkuraan takalistossaan kuin pieneen harakanvarpaaseen
+papinkirjassaan. Tästä asiankulusta pitää koko pitäjä, eikä
+vallesmannin tarvitse pelätä edeltäjänsä kohtaloa.
+
+— Minä en pelkää pyykkiakkoja! — sanoi vallesmanni rehevästä. — Pamppua
+tulen antamaan kaikille, jotka vain satun näkemään, tappelussa tai
+joista minulle ilmoitetaan.
+
+— Kaikilleko? — kysyi Jartun Kalle hiljaiseen tapaansa.
+
+— Mitenkähän semmoinen kävisi päinsä? — hymyili Kervilä.
+
+— Ottaisikohan tuo Jartun Kallekin pamppua vallesmannilta? — kysyi
+Laikan isäntä niin yksinkertaisen ihmettelevästi, että hillitön nauru
+pulpahti ilmoille.
+
+— Minua on ennenkin kruunun puolesta mukiloitu, — sanoi Kalle
+rauhallisesti. — Mutta pannaan Laikan Otto esimerkiksi. Häntä ei ole
+vielä ikinä nujerrettu — ei pampuin eikä patukoin. Mitenkähän häntä
+joku ihminen pamputtelisi?
+
+Vallesmanni punastui ja nolostui, sillä hän muisti onnettoman iskunsa
+Ruskolan tappelussa. Hän yritti hymyillä suopeasti, mutta kun huomasi
+sen epäonnistuvan, asetti hän virkavaltaisen ilmeensä kilvekseen ja
+otti käskijän äänensävyn aseekseen. Näitä molempia arvon välineitä hän
+oli oppinut käyttämään aika taitavasti.
+
+— Minä en tarkoita pitäjän mahtavimpien kylien manttaalimiehiä,
+jotka ovat luvanneet minulle apuansa, enkä varsinkaan Yli-Sarrin
+isäntää, joka jo kerran auttoi minua hyvin tehokkaasti. Toivon, että
+hän edelleenkin suosii maantierauhaa ja avustaa kruunun miehiä, jos
+tarvitaan, — puheli vallesmanni ankaraan sävyyn kuin tuomiota julistaen.
+
+Otto katseli vihreitten akkunaruutujen läpi ehtoollispöydän kattamista
+pihamaalla. Hän katseli tuota hommaa iloisin mielin, sillä heti, kun
+alettiin puhua raittikisoista, oli hänen ajatussolmunsa lauennut auki
+ja hänelle oli selvinnyt, mikä päätös oli tekeillä hänen aivokopassaan.
+
+Otto kuuli vallesmannin puhuttelevan häntä, mutta ei ollut kuulevinaan.
+Mitäpä kruununmiesten puuhat liikuttivat häntä! Askaroikoot asioissaan
+miten mielivät!
+
+Samassa kulki Anna huoneen poikki ulko-ovelle. Otto nousi nopeasti ja
+seurasi Annaa ulos.
+
+— Minä luulen, että Otosta nyt tulee kotikissa, kuten meistä muistakin
+äijämiehistä, — sanoi Jartun Kalle, katsellen mietteissään Oton jälkeen.
+
+— Silloin meillä on huono aika edessä! — sanoi Kervilä matalasti.
+
+— Kuinka niin? Mitä varten? — tiukkasi vallesmanni.
+
+— Raittilaki on silloin loppunut. Otto yksin on ollut sen lain voima —
+sitten Kujansuun Tanun aikojen —
+
+— Joutavia! — murahti vallesmanni kesken Kervilän puhetta.
+
+— Olkoon joutavaa, mutta kuitenkin on asia niin kuin sanoin. Minä sen
+tiedän. Minä olen koettanut istuttaa raittilain voimaa miesten omiin
+käsiin — kyläkuntien käsiin. He eivät siitä välittäneet. Kyllä he
+mielellään jankkaavat asioista, mutta ainoastaan yhtä he tottelevat.
+Kyllähän joku meistä isäntämiehistä voi saada pirttijutustelijat
+jonkinlaiseen päätökseen, mutta kuka ajaa sen loppuun. Minä ainakaan en
+siihen pysty! — puheli Kervilä.
+
+— Ei meistä kukaan! — vahvisti Iisu.
+
+— Ehkä se on onni! Maantietappelut siten loppuvat! — huudahti
+vallesmanni toivorikkaasti.
+
+— Oikeat raittikisat loppuvat, kun lakkaa raittilaki! Jos nuorta voimaa
+ei pidetä kurissa, niin riihattomuus alkaa. Silloin saatte nähdä miten
+tapellaan!
+
+— Kervilä puhuu oikein! — sanoi Iisu. — Vallesmannihan näki tuolla
+ristillä semmoisen ohjattoman raittitappelun. Se ei tunnustanut
+raittilakia, sillä Otto ei ollut lähettyvillä — ja kruunun laki on aina
+kaukana.
+
+Otto tuli tällöin takaisin pihamaalta. Hän oli vain halunnut kysyä
+Annalta, eivätkö he ennen talkoo-illallista, kun vielä oli täysi päivä,
+ehtisi piipahtaa Yli-Sarrilla. Kun talo nyt oli todella heidän omansa,
+sai Otto voittamattoman halun nähdä uudelleen sen tenhoisan pirtin ja
+pihamaan, jotka pistivät iloista polskaa hänen ajatuksissaan.
+
+Anna olisi heti valmis, kun ensin lennättäisi emännälle lisää kermaa,
+jota Elinan puolesta oli noutamassa.
+
+— No, hyvä! Minä sillä aikaa maksan vallesmannin! — sanoi Otto ja
+palasi kamariin.
+
+— Minun ainoa korteni tähän merkilliseen kauppaan taitaa jäädä hyvin
+vähäpätöiseksi, — sanoi Otto ujostellen, astuessaan vallesmannin pöydän
+ääreen. — Saanko minä maksaa vallesmannin vaivat?
+
+Iisu rykäisi, mutta malttoi samassa mielensä, nähdessään Oton pyytävän
+katseen. Hän ei voinut riistää Otolta tätä oikeutettua osaa, vaikka
+olikin päättänyt hoitaa kulut itse.
+
+Vallesmanni määräsi palkkionsa, ja Otto maksoi, kiittäen vallesmannia
+ja muita.
+
+— Me täällä juttelimme kylänujakoista ja joku arveli, että sinä
+nyt vetäydyt uunin pankolle tai rupeat aidalla istujaksi, — puheli
+vallesmanni Otolle.
+
+— Minä en ota enää minkäänlaista osaa niihin hommiin — en edes aidalla!
+— sanoi Otto iloisesti hymyillen.
+
+— Minulla on ollut se käsitys sinusta, että tappelu on näihin asti
+ollut koko sinun elämäsi! Aiotko nyt siitä luopua? — kysyi vallesmanni
+hymyillen. Hän ei aikonut loukata Ottoa, mutta hän ei ymmärtänyt, että
+hänen itsepintainen mielipiteensä kisoista erosi loukkaavasti kansan
+yleisestä käsityksestä.
+
+Otto punastui, mutta hänen huulensa eivät lakanneet hymyilemästä.
+
+— Luopuako elämästä? En aio! Luovun ainoastaan kilpakisoista. Olen
+löytänyt toisen, mieluisamman elämän. Aion puskea kaiken mielitekoni
+Yli-Sarrin taloon. Enhän muuten voisi olla sen ystävyyden arvoinen,
+jota minulle on täällä osoitettu, — puheli Otto.
+
+— Jätät meidät näin, — alkoi vallesmanni.
+
+— Jätän teidät — hoitamaan tappelut niinkuin parhaiten haluatte!
+— katkaisi Otto ja seurasi Annaa, joka jo palasi naisten puolelta
+asialtaan.
+
+Oli tapahtunut niin ihmeellisiä asioita, että Oton täytyi välttämättä
+saada purkaa sydäntään Annalle. Hänen täytyi myöskin kertoa siitä
+päätöksestä, minkä hän juuri oli saanut sanotuksi tuolla sisällä.
+
+Otto istutti Annan vierelleen luhdin portaille.
+
+— Huomenaamuna on aikaa istua Yli-Sarrilla. Annetaan puhdistajien olla
+nyt rauhassa! — sanoi Otto.
+
+Sitten hän tyhjensi sydämensä pohjia myöten ja kertoi lopuksi
+päättäneensä luopua kaikista kisoista ja raittinujakoista ainaiseksi.
+
+— Tämä on minun panokseni Yli-Sarrin hintaan! Jotakin minunkin täytyy
+maksaa, — puheli Otto intomielisesti. — Kaiken voimani tulen puskemaan
+Yli-Sarrin soihin ja peltoihin. Siinä voimailuni ja nujakkani! Ja sinun
+kanssasi kisailen joutohetket.
+
+Annan silmät pyöristyivät hetkeksi, mutta sitten hän ihastui ikihyväksi.
+
+Annoit pyytämättä meidän kotiimme parhaan osan! — sanoi Anna ja tarttui
+hellästi Oton käteen.
+
+Onnea uhkuvin mielin he jatkoivat juttujaan omasta kodista, joka tuolla
+kylän laidassa näkyi vakavana ja luottamusta herättävänä. Siellä
+viittoili heille heidän päämääränsä. Millään muulla ei ollut tilaa
+heidän ajatuksissaan.
+
+Oton lähdettyä huoneesta kesti kotvan, ennenkuin äänettömyys katkesi.
+Miehet katselivat kyselevästi ympärilleen, ja vallesmanni naputteli
+pöydän kulmaa.
+
+— No, nyt raittiaidat kaatuivat! — mutisi Kalle, toivottomasti
+huokaisten.
+
+— On se toki vallan persanaa, ettei vallesmanni osaa vieläkään erottaa
+kisoja tappeluista! — pursui Iisu. — Nyt heitti Laikan Otto ohjat
+käsistään — eikä kylissä ole ainoatakaan miestä, joka pystyisi niitä
+nyrkkeihinsä kietomaan.
+
+— Joutuivatkohan kruununmiehet nyt syyhymättä saunaan? — kysyi Laikan
+isäntä entiseen hämmästyneeseen tapaansa.
+
+Syntyi naurua, mutta se oli katkeruuden ja pilkan välittämää.
+
+— Nyt alkaa toinen aika. Ei voi sanoa minkämoinen! — mutisi Kervilä.
+
+— Noo — jos tulee aivan paha, niin — sitten kasakat! — mutisi
+vallesmanni ylimielisesti.
+
+Tuli pitkä hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kahviastiain kilinää ja kuuman
+nesteen hörppimistä.
+
+Vihdoin Kervilä laski kuppinsa kolisten pöydälle.
+
+— Antaa tulla sitten! Se on senaikainen murhe! — sanoi Kervilä
+helmeilevän terävästi. Hetken kuluttua ilmeni hänen silmiinsä kuitenkin
+pilaileva tuike, ja hän hymähti halveksivasti.
+
+— Eihän vallesmanni niitä voi pyytää! Olisi pyyntökirjan loppuun
+pantava syy: tämä on tehty viisauden puutteessa.
+
+Oli kuin nyrkin isku olisi jysähtänyt pöytään. Vallesmanni tuijotti
+Kervilään hämmästyneenä. Hän kiivastui kovin, mutta sai sentään itsensä
+hillityksi. Miksi tämä mahtavuudestaan tietoinen mies hillitsi itsensä?
+Ei se ollut hänen tapaistaan talonpoikia kohtaan. Jokin sisäinen vaisto
+ehkä sanoi hänelle, että hän nyt oli törmännyt kallioon. Nähtävästi
+hänen edessään ei nyt ollutkaan sellainen mies, jota hän olisi voinut
+juoksuttaa kääsiensä vieressä lakki kourassa maantien syynissä, kuten
+hänen tapansa oli yritellä. Rauhan miehen äly ja tarmo näkyi Kervilän
+kiinteästä, siirtymättömästä katseesta. Mikä lempo tuossa miehessä
+olikaan? Aikoiko hän ruveta vekaroita heittelemään talonpoikaisälyineen?
+
+— Mitä sinä tarkoitat? — kysyi vallesmanni kuin maaperää tutkien.
+
+— Minä tarkoitan montakin asiaa, — puheli Kervilä levollisesti, hymyn
+katoamatta silmänurkasta. — Ensiksikin kasakat! Se, joka niitä tänne
+pyytää, tunnustaa suoraan, että hän ei pysty omin voimin toimimaan.
+Tunnustaa, että hän ei pysty tuntemaan kansaa eikä pysty sen parissa
+saavuttamaan luottamusta. Tunnustaa täten, että häneltä puuttuu
+viisautta. Ei ketään hämmästyttäisi, jos maaherra siirtäisi sellaisen
+miehen johonkin vähäpätöisempään kolkkaan.
+
+Vallesmannin posket hohtivat tummaa punaa, ja hikikarpaloita ilmaantui
+otsalle.
+
+— Haluaako Kervilä ruveta minua siirtelemään? — kysyi hän niin
+ivallisesti kuin osasi.
+
+— En! Minä haluan sanoa ainoastaan, että meitä ainakaan ei tulla
+siirtämään. Eikä meille myöskään tuoda kasakoita sen tähden, että
+meiltä taitamattomin menettelyin hävitetään vanhoilta ajoilta
+peritty kyläkuri ja päästetään nuoret miehet leiskumaan kuin vasikat
+hakaveräjästä. Ensin tapahtuu jotakin muuta!
+
+— Mitä sitten?
+
+— En tiedä — mutta jotakin muuta _täytyy_ tapahtua.
+
+— Me jo vallesmannin kanssa kerran puhuimme noista kasakoista, — alkoi
+Iisu, mutta vallesmanni keskeytti hänet kiivaasti ärähtäen.
+
+— Niin, no! Se on hätäkeino! Kai sen ymmärrätte!
+
+— Eipä huolita sitten manata paholaista pirttiin! — myhäili Laikan
+isäntä.
+
+— Parasta lie, sillä se peijakas puikkelehtii jo vapaalla jalalla
+kujilla ja tanhuilla! — naureskeli Iisu.
+
+Toiset naureskelivat pilkallisesti, ja vallesmannia rupesi ahdistamaan
+ilkeä tunne sen tähden, että hän huomasi olevansa ulkopuolella näitten
+miesten ajatuskehää. Uskalsivatko ne hunsvotit pitää häntä pilkkanaan?
+Vai olisiko siinä perää, ettei hän ollut mies ymmärtämään näitten
+talonpoikaistollojen ajatuksen juoksua? Tuo Kervilä tuntui olevan koko
+mato! Hänelle pitää tiputella sanoja ihan puntarin nokasta!
+
+— Minulla ei ole aikaa jaarituksiin, mutta koska Kervilä sanoi
+tarkoittavansa monta asiaa, niin haluan kuulla ne kaikki! — murisi
+vallesmanni, pyyhkien hikeä otsaltaan.
+
+— Johan niitä taisi tulla useita samassa rykelmässä! — puheli Kervilä
+ystävällisesti. — Ainakin yksi meille ja toinen vallesmannille.
+Jäljellä on enää se tuleva, toinen aika, joka nyt koittaa. Mutta mitä
+siitä olisi sanottava? Mahdoton tietää, mitä se povessaan kantaa.
+
+— Mikä toinen aika? — kysyi vallesmanni pilkallisesti, sillä hän
+alkoi epäillä, että Kervilä ei ehkä pystyisikään muuhun kuin
+joutavanpäiväiseen velmuamiseen.
+
+— Se aika, joka tulee tallaamaan meitä kaikkia varpaille. Äskenhän se
+meille kuulutettiin!
+
+Vallesmanni ei osannut sanoa mitään. Naurahti vain hermostuneesti ja
+rupesi kokoilemaan papereitaan. Nyt hänen täytyi tunnustaa itselleen,
+että hän ei tosiaankaan tästä jorinasta ymmärtänyt yhtään mitään.
+Ensikerran hän huomasi, ettei hän käsittänyt näitä ihmisiä. Eikä hän
+sitä aikaisemmin olisi voinut huomatakaan, sillä tavallisesti hän
+esiintyi ylpeänä käskijänä ja kiivaana komentajana. Tämä oli hänen
+ensimmäinen juttelunsa pitäjän miesten kanssa — näinkin rauhalliseen
+sävyyn. Ja pitäjän parhaat isännäthän tässä olivat koolla. Entä jos
+uhallakin yrittäisi kestää loppuun asti?
+
+— Kyllähän sen kuulutti sellainen mies, joka seisoo sanansa takana! —
+sanoi Jartun Kalle vakaisin ilmein.
+
+— Mutta kävi ehkä niin vähin äänin, ettei vallesmanni sitä
+huomannutkaan. Jos joku ei älyä mistä mies käy, niin ei hoksaa panna
+merkille miehen sanojakaan, — selitteli Iisu.
+
+— Kuka on sanonut mitä? Ja kuuluttanut? Mitä? — ärjyi vallesmanni. —
+Puhukaa selvää hopeata — tai lähden heti.
+
+— Eikö vallesmanni muista, mitä Otto sanoi teille äsken? — kysyi
+Kervilä. — Jätän teidät hoitamaan tappelut parhaanne mukaan! sanoi hän.
+
+— Entä sitten?
+
+— Hm! Tuleva aika on tappelujen — oikeitten tappelujen ja
+kruununmiesten aika. Te saatte hoitaa koko myllerryksen — koko vastuu
+jää teille! — puhui Kervilä. — Te sanoitte Otolle, että tappelu — se
+mikä teidän mielestänne on tappelu — on ollut Oton elämä! Mutta koko
+pitäjä ja osa maakuntaa sanoo, että se ei ole totta. Otto on ollut
+kisasankari kaikesta sydämestään — on ollut raittilaki — on antanut
+nuorille voimille pursumistilaa — on tuominnut ja murskannut väärän —
+on tehnyt enemmän kuin ainoakaan muu mies tänä aikana — ja on voinut
+tehdä, sillä pitäjän voima on seisonut hänen takanaan. Nyt kruunun
+käsivarsi työntää hänet syrjään. Hän tottelee ja uhraa luontaisen
+voimailuhalunsa, sillä hän älyää kuten me muutkin, että joku vaatii
+sananvaltaa, tahtoo olla mukana, tehdä jotakin, jota me emme ymmärrä.
+Ja siksi minä sanon: jos julmia juttuja alkaa kuulua kujilta ja teiltä,
+niin syy ei ole meidän — ja jos ette pysty niitä hillitsemään, niin
+syyttäkää itseänne — ja jos kasakoita kutsutte, niin sitä ennen täytyy
+jotakin tapahtua.
+
+— Oikein puhuttu! Näitten asioitten takana seisoo koko pitäjä! — sanoi
+Jartun jättiläinen vakavasti.
+
+Syntyi äänettömyys, jota ei edes kahviastioitten kalina rikkonut, sillä
+emännät olivat tulleet kamarin ovelle kuuntelemaan.
+
+Vallesmannin valtasi kiusaava, kiduttava mieliala. Hän aavisti etteivät
+korskeus ja mahtimieli auttaisi mitään noita miehiä vastaan. Ja mitäpä
+noista muutamista! Koko pitäjä tuossa tuntui istuvan kyynärpäät
+polvilla! Koko pitäjästä tässä oli kysymys! Ja hänestä — etupäässä
+hänestä itsestään! Tietysti! Mitenkä hän nyt kelkkansa kääntäisi
+saadakseen arvoasemansa säilymään? Jälkeenpäin voisi pohtia itse asiaa
+kruununvoudin, rovastin ja muitten sellaisten kanssa, mutta täksi
+hetkeksi oli jotenkin päästävä pinteestä.
+
+Äkkiä välähti valon kajastus vallesmannin arvokkaasti toimivissa
+ajatuksissa. Hän ei ollut vallan ilman leikillisyyden sävyä, vaikka hän
+sopivaisuussyistä ei paljon sitä avua käytellyt talonpoikien parissa.
+Entä jos nyt tarttuisi siihen? Aluksi hän yritti hymyillä. Se kävi
+vähän kankeasti, mutta sai riittää paremman puutteessa.
+
+— Se oli oikea ehtoopäiväsaarna! — sanoi vallesmanni kokeeksi.
+
+— Totisesti! Niin talonpojan järkeen menevää litaniaa en ole
+ikinä kuullut! — tokaisi Iisu silmät pyöreinä. — Minä ennustin
+sinusta lautamiestä, Kervilä, mutta sinä olet enemmän kuin kaikki
+penkintorkkujat ja susivoudit yhteensä!
+
+— Vahinko, ettei Kervilästä ole tullut pappia tai tuomaria! — jatkoi
+vallesmanni yhä ilveilevämmin.
+
+— Miten olisi voinut tulla, kun ei ole yritettykään? — jatkoi Kervilä
+entiseen tapaan, vaikka silmäin hymyssä joskus leimahteli pieniä,
+teräviä kipinöitä. — Ja miksi ei ole yritetty? Siksi, että me emme
+ymmärrä, kuinka olisi yritystä ajettava! Vallesmanni joutui sattumalta
+palveluspojaksi Turkuun ja oppi kai siellä kielen, jota tarvitaan.
+Vallesmanni itse parhaiten tietää, miten se auttoi eteenpäin. Me
+talolliset emme voi panna poikiamme kaupungin porvareitten käskypojiksi
+emmekä näin ollen tiedä, parin hartauskirjan ja allakan yli, kirjoista
+yhtään mitään. Niitten kansia olemme nähneet pappilassa ja muuallakin,
+mutta meillä ei ole aavistustakaan, mitä ne sisällänsä pitävät. Ja
+kun meille ei ole annettu mitään tietoa siitä, niin emme osaa sitä
+halutakaan. Siksi meistä ei tule pappeja eikä lukkareitakaan. Me
+pysymme talonpoikina ja ihmettelemme oman ymmärryksemme mukaan sitä
+esivallan runsaskätisyyttä, mikä haluaa antaa meille antamattomatkin
+— milloin veroissa, majoituksissa, käräjissä, pampuissa, kasakoissa —
+milloin missäkin muodossa. Muistan pikkupoika-ajoiltani, että osa tästä
+hyvästä tuli ryöppynä niskaamme Ruotsin herrojen taholta. Tietääkö
+vallesmanni, mitkä herrat meitä nykyään ryöpyttävät?
+
+— Hyökkäätkö sinä julmettunut esivaltaa vastaan? — sähähti vallesmanni
+voitonriemuisesti, unohtaen leikkisävynsä.
+
+— Esivaltaa ei voi tähän yhteyteen sotkea! — kuului Kervilän ääni
+yhä tiukempana. — Me tiedämme vallan hyvin mitä esivalta ajattelee.
+Sen saimme kuulla maaherran kuulusteluissa pappilassa, ennenkuin
+vallesmanni oli tänne tullutkaan. Valtamiehet katselevat karsaasti
+kasakkasijoituksia? Ei haluta saada kansaa nurjamieliseksi valloittajia
+kohtaan. Näin on asia. Ylhäälläpäin ei hyväksytä sitä miestä, joka
+ilman tätä apua ei kykene pitelemään ohjaksia. Siksi minä kysyn: mitkä
+herrat meitä nykyään ryöpyttävät?
+
+Tämä oli tavatonta, ennenkuulumatonta puhetta isäntien mielestä. Ei
+suorasukaisuutensa vuoksi, sillä ennenkin oli kyllä silloin tällöin
+paukautettu asiat halki pitäjän virkaherroille, mutta Kervilän
+sanavuolaus heitä hämmästytti. He kuuntelivat silmät selällään. Ei
+kukaan ollut aavistanut, että Kervilällä oli sellainen ihmeellinen
+ajatuksen juoksu ja kirkas »ulosanto».
+
+— No, niin päästelet pyöreästi kuin kana muniansa! — tokaisi Laikan
+isäntä henkeään pidättäen.
+
+Vapauttava naurahdus teki hyvää isännille ja emännillekin, mutta
+vallesmanni oli tyrmistynyt. Missä oli nyt hänen kruunun puolesta
+taisteleva ja miekkaa kantava käsivartensa? Missä esivalta, jota hän
+aina piti kilpenään. Tällä hetkellä hän ei nähnyt miekkaa eikä kilpeä —
+ja käsivarsi putosi pöydältä voimattomana hänen polvelleen. Vallesmanni
+ei ollut tällä hetkellä mitään muuta kuin hämmästynyt kysymysmerkki.
+Mutta mitä hän kysyisi itseltään tai muilta, siitä hänellä ei ollut
+tolkkua. Siksi sisu sai pahan vallan ja teki vallesmannille ilkeän
+metkun.
+
+— Mikä hunsvotti oletkaan?! — kuului hänen käheä ärjäisynsä.
+
+Isännät liikahtivat samanaikaisesti. He vavahtivat kuin honka, jonka
+tyveen on isketty, hievahtamatta sen enempää. Emännät asettelivat
+silkkejään, jotka eivät näkyneet sopivan päähän eikä kaulalle.
+Vallesmanni olisi peruuttanut lupsahtaneen lauseensa, mutta suotta
+oli tyhjää hamuilla. Purkaus oli livahtanut tiehensä kuin ketun häntä
+näreikköön.
+
+— Jos vallesmanni aikoo sälyttää minulle jonkinlaista rankia, niin se
+varisee talonpojan niskalta kuin vesi sorsan siiviltä, — sanoi Kervilä
+vakavasti. — Olisi luullut teidän oppivan tuntemaan paremmin tämän
+maakunnan miehiä niinä aikoina, jolloin kuljitte kerjuupusseinenne
+näitä maita — ja jolloin minäkin, isäni käskystä, joskus täytin
+teidän pussinne ruisriihen ovella. Tätä en sano kostaakseni teidän
+nimittelyänne, vaan saatan teidän tietoonne, että me olemme näihin asti
+kunnioittaneet miestä, joka tyhjästä on tehnyt itsestään virkamiehen.
+Tästä kunnioituksesta on kai johtunut, että pitäjällä eivät ole
+halunneet muistella noita entisiä seikkoja nekään, jotka niihin ovat
+aikoinaan tutustuneet. Tässä pienessä seurassa sanon teille sentähden,
+että minä ihmettelen teitä. Ettekö te halua paremmin tuntea meitä
+nykyisessä ylemmyydessänne vai ettekö oppinut meitä tuntemaan entisessä
+alemmuudessanne?
+
+Vallesmanni löi nyrkkinsä pöytään, ärähti raivosta ja hypähti seisomaan.
+
+— Hävytön! Mitä tutkintoa sinä pidät? — karjaisi hän.
+
+— Ei suinkaan vallesmanni aio ruveta tappelemaan!? — huudahti Laikan
+isäntä naurua kutkuttavaan tapaansa.
+
+Isännät hymähtivät välinpitämättömästi. Vallesmanni näki, etteivät
+nuo miehet alunkaan välittäneet hänen kiivailemisestaan. Eikä Kervilä
+ollut edes hievahtanutkaan. Yhtä rauhallisena näkyi istuvan ja imevän
+piippuaan.
+
+Vallesmanni älysi, että virkavaltainen ärhenteleminen ei tässä veisi
+mihinkään — enintään ilmiriitaan ja ovesta ulos. Jokin erikoinen voima,
+joka oli mahtavampi hänen sisintä sisuaan, painoi hänet takaisin
+istumaan. Alentamatta arvoaan omissa silmissään keksi vallesmanni, että
+viisaus ohjasi häntä menettelemään hillitymmin. Pelkoa se ei ollut!
+Kaikkea vielä!
+
+— Keskustelumme koskee pitäjän rauhallista elämää. Se on kruunulle
+tärkeä asia. Mieskohtaisuuksiin en salli kajottavan. Voiko Kervilä
+sanoa lyhyen yhteenvedon pitäjän isäntien mielipiteestä asiassa?
+Laveata lörpötystä en halua. Aikani on tärkki.
+
+Vallesmanni sanoi tämän hermostunein tempauksin, mutta oli sentään
+tyytyväinen itseensä, kun huomasi, että ohjien perät sittenkin
+roikkuivat hänen kourassaan, jos hän vain malttaisi pysyä kiivailematta.
+
+— Koska Laikan Otto sanoi, että hän on luopunut siitä vallasta, mikä
+hänellä on ollut miesten kisoissa, niin loppui siihen raittilaki.
+Jos kisat tämän jälkeen muuttuvat tappeluiksi, niin emme ole siitä
+vastuussa. Me emme sekaannu mihinkään, mitä tämän jälkeen tapahtuu
+kujilla ja raiteilla. Kasakoitten kutsumista emme kuitenkaan missään
+tapauksessa tule sallimaan. Tämä on minun kantani asiassa! — sanoi
+Kervilä.
+
+— Ja minun — ja näitten kylien kanta! — sanelivat miehet.
+
+— Jopa taisi tulla urakka kruununmiehille! — tokaisi Laikan isäntä.
+
+— Minä tulen hoitamaan sen urakan! — sanoi vallesmanni ja nousi pöydän
+äärestä. Näkyi, että hän oli saanut takaisin ainakin osan entisestä
+virkamahdistaan. Sivumennen hän kieltäytyi jäämästä illalliselle,
+mutisi muutaman sanan hyvästiksi ja lähti huoneesta.
+
+Jäljelle jääneetkin poistuivat pihamaalle, missä valmiit ruokapöydät
+ja eloväki odottelivat talkoojuhlien alkamista. Kun juhlaväki oli
+iloisin mielin kertynyt pöytien ympärille, kaikui pian, Parrilan vaarin
+aloitteesta, ehtoollisvirsi ilmoille, vyöryttäen hartaat sävelensä
+autereisen ilman tyyneyteen.
+
+Kujalla ajaessaan kuuli vallesmanni virren veisuun. Sopiko se hänen
+järkytettyyn mieleensä ja ymmärsikö hän tuota itsepintaista kansaa, ei
+kukaan tiedä.
+
+Illalliseen ja sen jälkeisiin iloisiin tansseihin loppui tämä elopäivä,
+jonka monia ihania muistoja uhkasivat peloittavasti häiritä Parrilan
+vieraskamareissa sattuneet tapahtumat. Vallesmanni oli yltiöpäisesti
+repinyt ne sillat, joita hän aikaisemmin oli yritellyt rakennella
+itsensä ja kansan miesten välille. Olojen pakko ajoi hänet kuitenkin
+hyvinkin pian takaisin entisille laduille, ja yhteisymmärryksen silta
+rakennettiin uudelleen ennen tehtyjen suunnitelmien mukaiseksi.
+
+Tämä olikin tuiki tarpeellista, sillä muutamien aikojen kuluttua
+saatiin todeta, että Kervilän ennustama toinen aika tuli ryskyen ja
+räiskyen nopeammin ja hillittömämpänä kuin aluksi osattiin pelätäkään.
+Kun vuosien kuluessa entinen raittikuri alkoi mielistä haihtua,
+syntyi vähitellen n.s. »kalikkakausi», jonka hillitsemisessä olisi
+vallesmannilla ollut ylivoimainen tehtävä, elleivät pitäjän parhaimmat
+isännät olisi käytöksessään jakaneet ympärilleen hyvää esimerkkiä.
+Parhaimpiin kylien poikiin taas vaikutti Yli-Sarrin Oton rauhallinen
+käyttäytyminen enemmän kuin pamput ja käräjät. Useimmat pitivät
+esikuvanaan tätä sankarikertomusten ympäröimää miestä, joka iloisen
+emäntänsä kanssa asui taloaan paremmin kuin muut ja jonka pelkkä
+läsnäolo riisui kalikan ärtyneimmänkin miehen kädestä.
+
+Tästä asiaintilasta ja kruununmiesten äärimmäisistä ponnistuksista
+johtui niin suotuisia tuloksia, että kalikkakauden valta ei sentään
+voinut kokonaan turmella isiltä perittyjä kisatapoja. Ne kuolivat
+lopullisesti vasta sitten, kun ensin olivat nähneet kalikkakauden
+kaatuvan valistuneemman ajan kynnyksellä.
+
+Kun tämä valistusaika sai sittemmin raivatuksi suomalaiselle ainekselle
+tien oppisaleihin, täytti isiltä peritty kilpa-into erinomaisesti
+tehtävänsä suomalaisessa koulupoikaparvessa. Pienet setämies-alut
+saivat itselleen uusia, ihmeellisiä päämääriä. Heistä ei kasvanut enää
+tyhjänpäiväisen asemansa vuoksi katkeroituneita setämiehiä, sillä
+heille oli avartunut tilaisuus kyllin arvokkaaseen kyvyn mittelyyn
+sivistyksen vainiolla, missä kansan uumeniset voimat pian vakasivat
+itselleen uuden kiistakentän.
+
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77087 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..cb305d7
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77087
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/77087)