diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 77156-0.txt | 3636 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 3652 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/77156-0.txt b/77156-0.txt new file mode 100644 index 0000000..4ebf2d6 --- /dev/null +++ b/77156-0.txt @@ -0,0 +1,3636 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77156 *** +language: Finnish + + + + +SVEN HANKATUULI + +Kirj. + +Bernt Lie + + +Suomentanut + +Eino Voionmaa + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1922. + + + + +SVEN HANKATUULI + + +Luokan keskipaikoilla istui Sven Hankatuuli. Kun arvostelukirjan +numerojen keskiarvo laskettiin kuukausittain ja järjestysnumero +määrättiin sen mukaan, siirtyi Sven ehkä yhtä paikkaa ylemmäs tai +alemmas — mutta pysyi keskimailla. + +Hän oli tullut koulun kolmannelle luokalle, eikä hänessä ollut muuta +erikoista kuin että hän puhui toista murretta kuin muut tämän kaupungin +asukkaat; hän tuli näet eräästä etelänpuolen kaupungista, jonka +puheenparressa oli sorahtava r. Hänellä oli myös tapana istuessaan ja +kuunnellessaan panna päänsä kallelleen ja katsoa puhujaa vain oikealla +silmällään, vasemmalla hän tähtäsi omaa nenäänsä. + +— Ainako sinä luovit näin hankatuulta, Sven-herra? kysyi opettaja +Svenningsen kerran häntä matkien. Ja siitä hetkestä oli hänen nimensä +Sven Hankatuuli. + +Muuten hän oli aivan tavallinen poika luokan keskipaikoilta. Häneen ei +kiinnitetty enempää huomiota kuin ylimalkaan keskipenkkien poikiin. He +olivat tasaisia keskiväylän kulkijoita alapuolellaan viitosen pojat ja +ultimus, yläpuolellaan priimuksen arvosta kilpailevat loisto-oppilaat. +Oikeastaan vain opettajat eivät voineet sietää Sven Hankatuulta. +Pojassa oli jotain epäselvää, ja unelias laiskuri hän ainakin oli. +Hänen lahjakkuutensa oireet viittasivat paljon yli luokan keskitason; +jos ei ollut kysymys varsinaisesta läksystä, vaan käsityskyvystä, näkyi +kyllä, että se toimi nopeasti ja hyvin. Mutta läksyt hän osasi vain +puolittain — ja niukuin naukuin senkin. + +— Niin, sinä otat asiat noin kipparin kannalta, Sven-poika, sanoi +Svenningsen. — Se voi ehkä olla hyvä perämieskoulussa, mutta täällä se +ei kävele, ystäväni! + +Ja niin sai Sven Hankatuuli todistukseensa tavanomaisen kuutosen, johon +antamishetkellä liittyi useimmiten harmillisena lisähuomautuksena: + +— Oikeastaan sinun pitäisi saada pelkkä viitonen, sillä sinun hommasi +täällä ei kelpaa mihinkään! + +Eniten harmitti opettajia, että Sven Hankatuuli ei koskaan tahtonut +myöntää osaamattomuuttaan. + +Ellei muuta keinoa ollut, esitti hän loppumattoman määrän puolusteluja, +jotka hän marssitti esiin kuin sotapäällikkö rykmenttinsä, toisen +toisensa jälkeen viimeiseen reserviin saakka. Milloin hän oli +vahingossa tullut merkinneeksi läksyn väärin, milloin oli juuri se +lehti pudonnut hänen kirjastaan, milloin hänellä oli vanhempi painos, +jossa sanottiin toisella tavalla, milloin hänen sisarensa oli unohtanut +heidän yhteisen kirjansa omaan kouluunsa jne. + +— Menisit pitkälle, poikaseni, jos käyttäisit päätäsi yhtä paljon +läksyjen lukuun kuin puolustelujen keksimiseen, sanoi yliopettaja Bugge. + +Muuten hän koetti monin tavoin saada aikaan vaikutelman, että hän +_oikeastaan_ osasi erinomaisesti oli vain kiusallinen sattuma, että +hän oli unohtanut juuri tämän! Niin, ei missään tapauksessa sopinut +ajatella, ettei hän olisi lukenut, vaikka ainoa, selvä ja alituinen +totuus oli, ettei hän kotona kurkistanutkaan kirjaan! Enimmäkseen hän +suoriutui arvaamalla, ja siinä hän oli kerrassaan mestari. + +Jos Sven Hankatuuli tunnin aikana huomasi kuulustelun vaaran uhkaavan +— opettaja saattoi kuulustella nimiluettelon mukaan tai kysellä +niiltä, jotka pitemmän aikaa olivat saaneet olla rauhassa — hän ryhtyi +salaiseen mutta innokkaaseen toimintaan. Hän kasasi pulpetilleen +kirjoja rakentaen niistä suojamuurin katederista tulevia katseita +vastaan; sen takana hän kurkisti läksykirjaan pitäen koko ajan silmällä +katederia ja laski millä kohtaa edellinen kuulusteltava todennäköisesti +sai lopettaa. Jos sattui niin onnettomasti, että opettaja alkoi kävellä +edestakaisin lattialla tai pulpettirivien välissä, jolloin suojamuuri +kävi hyödyttömäksi, hän sujautti sopivalla hetkellä kirjan liivinsä +alle ja nousi hetken kuluttua: + +— Saanko mennä hiukan pihalle? + +No, sitä pyyntöä oli paha kieltää, mutta jos se kuitenkin tapahtui, +istui Sven Hankatuuli hetken levottomana ja uudisti pyyntönsä vakaalla, +uskottavalla äänellä. + +Siten sai ainakin viisi tai seitsemän minuuttia rauhallisesti lukea +ulkona... + +Tällä tavoin hänen onnistui tietenkin vain harvoin päästä pitkällekään +läksyssä, ja kun häntä sitten kuulusteltiin, saattoi varastettu tieto +äkkiä loppua. Varovaisesti hän lausui silloin sanan tai kaksi aloittaen +lausetta, joka tuntui todennäköisimmältä. Samalla hän onki hyväksyvää +nyökkäystä tai avustavaa sanaa katederilta todetakseen, oliko suunta +oikea ja saattoiko sen varassa edetä kauemmaksi. + +Se luonnisti usein. Oli paljon sellaista, minkä herkkä korva saattoi +uumoilla todennäköiseksi, jos vain sai alun. Jo tapa, jolla kysymys +tehtiin, osoitti usein kuin paju kaivonpaikan katsojalle, oliko +jokin teonsana taivutukseltaan säännöllinen vai säännötön, tai oliko +annettava kieltävä tai myöntävä vastaus. Mutta saattoihan niinkin +sattua, että kaikki meni päin seiniä. Hän oli hetkeksi saanut opettajan +nyökkäämään ja hyväntahtoisesti avustamaan alkua — aivan niin — +oikein, Sven — preesens parti — partisipi niin. Sellaisesta suorastaan +pähkähullusti arvatusta sanasta aukeni äkkiä tietämättömyyden kuilu +Sven Hankatuulen alla, ja silloin suuttumus puhkesi häntä vastaan +tavallista suurempana ja kiivaampana. + +— Sinähän yrität täällä päästä eteenpäin arvailemalla, poika! Kyllä +minä sinut opetan! Jos sinä, senkin vietävä, luulet voivasi vetää +_minua_ nenästä, niin petyt pahasti! + +Ja niin tuli selkäsauna ja nelonen ja muistutus arvostelukirjaan +ja jos jotakin tuolle ennenkuulumattomalle lurjukselle, joka +luuli, että läksystä suoriutuu _arvaamalla!_ Ja kuitenkin luimi +asianomainen paikalleen tämän vastoinkäymisen jälkeen kasvoillaan +omituinen salaperäinen ilme, joka todisti, että tämä ennenkuulumaton +luonnottomuus luonnisti kuitenkin joskus — eikä niinkään harvoin! + +Mutta ylimalkaan eivät opettajat pitäneet suurta lukua Sven +Hankatuulesta; kun hän oli kuutosensa saanut, eivät he hänestä sen +enempää piitanneet. Eikä Sven Hankatuulikaan puolestaan pitänyt +suurta lukua opettajista, niin pian kuin "vuoro" oli ohi, eikä hänen +tarvinnut pulpetissaan pelätä mitään. Lopun tuntia hän istui hiljakseen +antamatta aihetta kuiskutteluun ja muuhun "opetuksen häiritsemiseen", +kuten muistutuksiin merkittiin. Enimmäkseen hän istui piirustaen ja +kirjoittaen jotain paperilapuille. Joskus saattoi kuulua äreä huomautus: + +— Istutko sinä tarkkaamatta poika! Pane pois ne kojeesi! + +Ja Sven Hankatuuli pani lappunsa pois. Kerran pysähtyi yliopettaja +Bugge hänen taakseen ja kurkisti hänen selkänsä yli. + +— Mitä sinä puuhailet, poika? Näytähän tänne mitä sinä kirjoitat? + +Sven Hankatuuli hypähti ylös kuin käärmeen puremana, mutta yliopettajan +vaatiessa lappua hän salamannopeasti pisti sen suuhunsa ja pureskeli +palloksi. + +Kun Sven toisen kerran oli järjestäjänä ja antoi saksan lukukirjansa +opettaja Svenningsenille, veti tämä äkkiä esiin erään paperin kirjan +välistä. + +— Kas, mitäs täältä löytyy? Julkaisematon runo, herra Svenin sepittämä, +nähdäkseni! + +Sven Hankatuuli sävähti tulipunaiseksi ja nousi. Mutta Svenningsen piti +paperia korkealla, asetti sen eteensä katederille ja sanoi: + +— Kuunnellaanpa millainen se on, hyvät herrat! + +— Ei, ei, huusi Sven, joka oli hypähtänyt melkein katederille saakka, +ja ojensi kättään paperia kohti. + +— Antakaa se tänne! + +— Antakaa se tänne! Mikä äänensävy! Mene paikallesi! — Ja opettaja +lausui juhlallisella äänellä: + + VOITON HETKI + + Jo nurkua kuuluvi miehien, + he tyrtynehet ovat vaivaan; + Kolumbus vain kulkevi eellehen + ja tarkkaa ääriä taivaan. + + Ja huolestuneena hän huoahtaa: + "Vain hautako täällä se aukee? + Meren äärettömyys eikö äärtä saa? + Eikö missään jo nouse rantamaa, + ja vaahdoksko aatteeni raukee?" + + Selän takana huuto: "Kolumbus, hei! + Tää on määrätön, mieletön matka! + Jos pyörrä et pois, sinut surma vei, + me sua seurata enää ei! + Älä hullua hommaa jatka!" + + Melu, huuto ja kirkuna suurentuu. + Pian laivall' on vuotava verta + tai on masto päällikön hirsipuu! + Mut kuurona korva ja mykkänä suu + Kolumbus vain tarkkaa merta. + + Ja silloin hän äkkiä hymyää. + Kädenviittaus vimman vaimentaa, + väsy, uhma ja uhka unhoon jää: + näköpiirissä viiruna matkan pää, + _uus maailma_ haimentaa! + +— Kas vain, kokonainen eepos! sanoi Svenningsen. Kaikki pojat katsoivat +Sven Hankatuuleen, useimmat pilkallisesti tirskuen. Tämä istui pää +käsivarsien välissä, ihan pulpettiin puristuneena. + +— Suurenmoinen runo! sanoi opettaja. + +— Oli siinä parissa kohtaa sentään mittavirheitä, myhähti ensimmäisestä +penkistä Simon Selmer, luokan priimus. + +— Tämä pitää huolellisesti säilyttää, sanoi Svenningsen korskealla +tavallaan taittaen paperin kokoon. Hän pisti sen povitaskuunsa. + +Silloin Sven Hankatuuli nousi ja syöksähti esiin. + +— Antakaa minulle se! Se on minun! + +— Se oli sinun! Nyt se on minun, herra runoilija! + +— Minä tahdon sen takaisin, huusi Sven Hankatuuli itku kurkussa. + +Opettaja Svenningsen katsoi hämmästyneenä ja ankarana Sveniä; hän ei +ollut koskaan nähnyt tätä hiljaista poikaa kiihtyneenä. + +— _Tahdot?_ Kuinka uskallat. Sinun tahtosi on ja pysyy toistaiseksi +minun taskussani, Sven-herra. Jos sinä istut tunnilla tällaisissa +asiaankuulumattomissa puuhissa — minähän näen, että runo on kirjoitettu +koulun musteella — niin se otetaan sinulta pois, yksinkertaisesti +takavarikoidaan. + +Silloin tapahtui jotain kuulumatonta. Sven Hankatuuli seisoi +ensimmäisten pulpettien tasalla, Simon Selmerin ja Anton Bechin +välissä. Kun opettaja viimeisiä sanoja sanoessaan nyökkäsi lempeästi +ja taputti povitaskuansa, löi Sven Hankatuuli nyrkkinsä Anton Bechin +pulpettiin, niin että paukahti, ja huusi itkua väräjävällä äänellä: + +— Se on hävytöntä! + +Opettaja hypähti alas katederilta. + +— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit, poika? Hän tarttui Sveniä +korvasta. + +— Hävytöntä, hävytöntä! kirkui Sven Hankatuuli aivan suunniltaan. + +Silloin mätkähti korvapuusti, ja toinen ja kolmas, ja joka kerralla +huusi opettaja: + +— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit? + +Ja Sven Hankatuuli toisti yhä kimakammin: + +— Hävytöntä, hävytöntä! + +Korvapuusteja mätkyi ja mätkyi, opettaja oli tulipunainen vihasta ja +Sven Hankatuuli huusi. Koko luokka istui kuin kivettyneenä. Vihdoin +lopetti opettaja, työnsi oppilaan luotaan ja katsoi häneen kiihtyneenä: + +— Nyt kai olet saanut tarpeeksesi, senkin lurjus! + +Sven Hankatuuli seisoi kalmankalpeana, töhryisenä, silmät tympeinä +tuijottaen, ja huusi — kuin hätähuudon: + +— Hävytöntä! + +Opettaja Svenningsen syöksähti uudelleen poikaa kohti. Silloin nousi +paikaltaan Anton Bech, joka oli luokan väkevin poika, pitkä ja roteva. +Hän astui aivan tyynenä opettajan eteen ja lausui: + +— Se _oli_ hävytöntä! 16 + +Svenningsen astahti askelen taapäin ja mykistyi. Anton Bech katsoi +häntä tyynesti silmiin. Hänen takanaan nyyhki Sven Hankatuuli. Muuten +luokassa vallitsi haudanhiljaisuus. + +Opettaja kääntyi ja käveli hetken edestakaisin lattialla. Sanaakaan +sanomatta palasi hän sitten katederille ja alkoi kuulustella Simon +Selmeriltä kielioppia. Anton Bech istuutui ja Sven Hankatuuli meni +paikalleen. + +Tunti kului kuolonhiljaisuudessa, kuului vain läksyn kuulustelun +tasainen, hillitty meno. Kellon soitua lähti opettaja Svenningsen +puhumatta mitään, unohtipa antaa läksynkin seuraavaksi kerraksi. + +Välitunnilla pysytteli Sven Hankatuuli erillään toisista. Hän oli +punainen ja kummallinen. + +Hän oleskeli tavallisestikin itseksensä. Vaikka hän oli ollut koulussa +lähes kaksi vuotta, näytti siltä kuin kukaan ei olisi vielä häntä +tuntenut. Koulun ulkopuolella hän ei juuri koskaan ollut yhdessä +luokkatoveriensa kanssa. + +Hän pysytteli enimmäkseen kotona suuressa, vanhassa talossa, jossa he +asuivat. Joku väitti, että hän leikki tyttöjen kanssa — hänellä oli +pari sisarta; oli myös tavalla tai toisella saatu tietää, että hänellä +oli kotona monenmoisia omia kojeitaan, joiden kimpussa hän puuhaili. +Mutta kukaan ei oikeastaan hänestä välittänyt tai ollut utelias +tietämään, mitä hän itseksensä askarteli! Eikä paljon puuttunut, +ettei hän joskus ollut vähän ollakseen ja tietävinään kaikenlaista +koulutietojen yläpuolella olevaa. Hän ei kerännyt postimerkkejä, sillä +hän piti itseään liian hyvänä ja kypsyneenä semmoiseen. + +Niinpä oleili hän nytkin yksikseen koulunaidan luona, ja toiset pojat +seisoivat rykelmänä voimistelusalin oven edustalla jutellen hänestä ja +vilkuillen tuon tuostakin häneen. + +— Ajatelkaa, että hän uskalsi, sanoivat useimmat. + +— Vai runoja se hullu kirjoittaakin! + +— Mutta pojat, sentään Svenningsenille ihan vasten naamaa! + +— Säädytöntä! Vain mahtailua koko runo, vaikka se hänen mielestään muka +oli niin sanomattoman suurenmoinen, selitti Simon Selmer. + +— Oli se ainakin parempi, kuin mitä olen nähnyt sinun kirjoittavan, +vastasi Anton Bech, joka jo hetken oli katsellut aidan luona +seisoskelevaa Sven Hankatuulta. + +— Mitä sinullakin oli siihen sekaantumista, Anton? Miehekästä mukamas! +letkautti Simon Selmer. + +— Jaa, sen voin kyllä sanoa, miksi minä sekaannuin. Se johtui +siitä, että _sinä_ olit sekaantunut siihen ensin — liehittelemällä +Svenningseniä. Se oli ilkeää ja halpamaista, sillä Svenningsenin +ainainen iva on niin inhottavaa, ettei meidän koskaan pitäisi sietää +sitä. + +— Sekaannuinko minä...? + +— Etkö muka sanonut jotain mittavirheistä? Mukamas! + +Anton Bech pisti kädet housuntaskuihin ja käveli aidan luo. Hänen +tullessaan nurkkaukseen kääntyi Sven Hankatuuli puoliksi syrjin ja +raaputteli aitaa. + +— Olisit vain antanut hänen lyödä, hän sanoi aitaan nojaten, — nyt saat +siitä sinäkin — ja minun vuokseni. Mitä järkeä semmoisessa on? + +— Järkeäkö? Luuletko, että sallin Svenningsenin häväistä luokan +kunniaa! Onko hänen lupa sekaantua lappuihin, joita hän löytää kirjan +välistä ja jotka eivät hänelle kuulu! + +— Niin, mutta... + +— Näetkös, se oli helkkarin uljasta. Olit sentään uskalias poika, +Hankatuuli! + +— Noo —. + +— Nyt on kyllä rehtorin vuoro, sillä Svenningsen tietenkin valittaa +heti. + +— Nii-in. + +— Mutta minä puolestani sanon rehtorille suoraan, että Svenningsen on +katala. Tehköön rehtori sitten mitä tahtoo. + +— Luuletko, että siinä käy — huonostikin? + +— No, sitä ei voi tietää. Viime vuonna erotettiin koulusta Anders Holm. +Hän oli sanonut "mokomakin" yliopettaja Buggelle. + +— Erotettiin koulusta! + +— Niin, ilman muuta. Mutta olihan se toista. Eihän ukko Bugge ole +mikään roisto kuten Svenningsen. + +Kello soi ja välitunti päättyi. + +Luokassa syntyi hiljaisuus tavallista nopeammin. Oli rehtorin historian +tunti. + +Kesti kauan ennen kuin rehtori tuli. Kaikki ymmärsivät, että +Svenningsen oli kantelemassa. + +Vihdoin hän saapui ja pojat sävähtivät. Rehtori Holst oli tumma, aina +sangen vakava mies. Hän astui katederiin, sai ilmoituksen läksystä Sven +Hankatuulelta, joka oli järjestäjä, ja asettui tapansa mukaan seisomaan +jalat hiukan hajallaan ja kädet selän takana Lakin liepeiden alla. + +Heilutellen itseään hiukan edestakaisin hän katseli levollisesti +tutkien luokkaa. Korkean, kaarevan otsan alta näkyivät tummat, syvällä +olevat silmät. Kului pari minuuttia. + +— No, Sven! sanoi hän äkkiä. Puna pelmahti Sven Hankatuulen poskille, +ja hän nousi levottoman jännittyneenä. + +— Mistä tapahtumasta lasketaan alkavan sen jakson maailmanhistoriassa, +jota sanomme "uudeksi ajaksi"? + +— Tuo — tuota — Amerikan löytämisestä. + +— Minä vuonna? + +— 1492. + +— Kuka löysi? + +— Kristoffer — Kolumbus! vastasi Sven Hankatuuli. + +"Kristoffer" ääntyi reippaasti — Sven iloitsi kuulustelusta —, mutta +sitten hän äkkiä punastui ja sai vain kuiskaamalla sanotuksi "Kolumbus". + +Luokasta kuului hillittyä tirskunaa — hyvin hillittyä, sillä rehtorin +ilme ei näyttänyt sallivan vähintäkään leikkisyyttä. Ankarana hän +seisoi korokkeella itseään hiljaa heilutellen. Mutta tämänpäiväinen +läksy käsitteli pohjois- ja etelävaltioiden sotaa 1864, joten alkaminen +Kolumbuksesta ja juuri Sven Hankatuulesta toi ankarasta ilmeestä +huolimatta keventävän tunnun. Se osoitti, ettei rehtori ollut ottanut +Svenningsenin kantelua kamalan juhlallisesti. + +— Mitä kansaa? + +— Espanjalainen. + +— Joutavia! + +— Ei — genovalainen. + +— Mutta espanjalaiset? + +— Varustivat hänet. + +— Kerro lyhyesti Amerikan historian pääkohdat sen löytämisestä vuoteen +1860. + +Sven Hankatuulen silmät loistivat, sillä nyt hän oli omalla alallaan. + +Historia ja maantieto olivat ne aineet, joista Sven Hankatuuli todella +tiesi jotain. Eipä silti, että hän näissäkään aineissa olisi lukenut +läksyjänsä paremmin kuin muissa, mutta jollakin käsittämättömällä +tavalla oli hänelle tällä alalla kertynyt varma tietomäärä, jota hän +ei koskaan menettänyt, joka hänellä oli aina selvillä ja koska tahansa +käytettävissä. + +Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä ja antaa katseensa kääntyä +sisäänpäin. Hän näki selvästi edessään koko maapallon kartan, meret, +maat, kaupungit, joet ja vuoret, ihmisrodut, neliöpeninkulmat, +asukasluvut, viennin ja tuonnin, ilmanalan ja kaiken muun. Ja +historia — kartan kaikissa maissa liukui eläviä kuvasarjoja hänen +ohitseen. Hän näki ilmielävästi, miten valtakuntien rajat laajenivat +ja supistuivat aikojen vaihtelussa. Hän kuuli roomalaisten legioonain +kumean, täsmällisen töminän Välimerenmaissa; näki Hannibalin norsujen +vaivalloisesti kulkevan Alppien yli, pölypilvien nousevan idästä +samoavien hunnien ja germaanien ympärillä; synkkinä tonttuina seisoivat +keskiajan linnat metsissä ja vuorilla kautta Saksan ja Ranskan; hän +kuuli kirkonkellojen kaukaisen kajahtelun, munkkien laulun hillityt +sävelet luostarin porttien takaa ja torvientörähdykset, keihäiden +katkeamiset ja iskut kilpiin ritari turnauksissa. Pohjolasta tuli +laivoja Pohjanmerta pitkin vaahto korkeissa lohikäärmekeuloissa +kuohuen, laivoilla keltatukkaisia viikinkejä sinimekkoineen ja +hopeavöineen merelle pälyten, etelän seikkailuja ja rikkauksia etsien. + +Sitten tuonnempana lankesi uusi loisto maailman ylle, sameat sumut +hälvenivät, ja kaukaisessa valossa nousi uusi maailma merestä. Kotona +Euroopassa kuului Lutherin selkeä sana Wormsissa keisarille ja +paaville vasten kasvoja, pohjoisesta tuli "lumikuningas" Kustaa Aadolf +ruotsalaisten ja suomalaisten kanssa selventämään sameutunutta Saksaa... + +Sitten muuttuivat kuvat moninaisemmiksi ja kirjavammiksi, vilahtelivat +idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä, oli kuin kaikki +maat olisivat kilvan tehneet historian kirjavaksi ja sekavaksi. +Espanjassa hallitsi Filip II äänettömänä ja synkkänä pappeineen ja +munkkeineen, piti kidutuskuulusteluja kellareissa ja käryäviä auto +da feita kaduilla ja toreilla; mutta Vilhelm Oranialainen ja ahkerat +alankomaalaiset tekivät hänelle tenän, taistelivat, näkivät nälkää, +kärsivät ja kestivät, puhkaisivat patonsa, jotta meri tulvi yli +heidän kukkatarhojensa ja hedelmällisten niittyjensä pyyhkäisten pois +Alban ja hänen mustat espanjalaisensa —. Englannissa istui kuningatar +Elisabet punatukkaisena pitsikaulus harteillaan ja teloitutti Maria +Stuartin, mutta rakennutti myös mahtavan laivaston lähettäen ylväät +englantilaiset ympäri maailmaa etsimään uusia maita ja uusia teitä; +sitten tulivat Jaakko I ja Kaarle I ja synkkä Cromwell... Mutta +sitten oli kuin muut olisivat olleet pitkän aikaa vaiti ja katselleet +Ranskaa! Siellä istui Ludvig XIV valtaistuimellaan Versailles'issa +kiharaperuukki päässä ja korkeakorkoiset tohvelit jalassa. Hänen +ympärillään oli komeutta, loistoa ja valtaa, jota muut vain nöyrästi +kumarsivat ja tottelivat. Koko Ranska oli kuin kirkkaasti valaistu +juhlasali, jossa silkkisukkaiset hoviherrat terävä miekka vyöllä +ja korkeaperuukkiset naiset kalanluilla pönkitetyissä hameissaan +liikkuivat sirona sikermänä kuninkaan ympärillä. Eikä maailmassa +muuta katsomista ollutkaan. Kuninkaat ja keisarit unohtivat itsensä +niin, ettei heidän omissa maissaan syntynyt juuri mitään historiaa. +Kunnes he äkkiä heräsivät ankaraan pamaukseen ja ääneen, joka saksan +kielellä kajahti koko Euroopassa. Preussin Fredrik Suuri oli laukaissut +pyssynsä ja komentanut jättiläissotilaansa yhtaikaa Itävaltaa, Venäjää +ja Ranskaa vastaan. Kuninkaat ja keisarit kaikissa maissa saivat +ruveta katsomaan kotinurkkiaan ja miettimään muutakin kuin Ranskan +hovitansseja. Ja he havaitsivat, että sata vuotta oli kulunut ja että +he olivat suorastaan ajastaan jäljessä. Pian he myös näkivät, että koko +Versailles’in komeus, joka niin oli heidät lumonnut, oli sadan vuoden +kuluessa Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n mukana mädäntynyt. Vallankumous +tuli vyöryen Pariisin syrjäkaduilta verisenä hyökyaaltona, joka kasvoi +ja pyyhkäisi nurin koko maskeraadin. Peruukit putosivat ja niiden +jälkeen päät hoviherroilta ja -naisilta, ja vihdoin kuninkaalta ja +kuningattarelta, Ludvig XVI:lta ja Marie Antoinettelta. + +Se oli verta tihkuvaa aikaa. Roskaväki ulvoi, Danton, Marat, +Robespierre hihkuivat ylinnä ja giljotiini teki työtään kitisten +taukoamatta ja leikaten päitä irti kauloista kuin leipäveitsi aamulla, +kun äiti leikkaa viipaleen kullekin. + +Taaskaan ei maailmassa ollut muuta kuin Ranska. Kuninkaat ja keisarit +kokoontuivat kauhistuneina ja lähtivät pysäyttämään giljotiinia, +ajamaan roskaväkeä hajalle ja vaientamaan Dantonia, Marata ja +Robespierreä. Mutta silloin soitettiin sotakelloja Ranskassa. Tuhannet +ja taas tuhannet riensivät riveihin, paljasjalkaisina ja ryysyisinä, +tadikot ja viikatteet aseina ja edelleen vallankumousmiehet, jotka +huusivat sytyttäviä sanoja, — kaikki vyöryi rajaa kohti kuin kulo +ja sihisevä liekki, ja kuninkaat ja keisarit vetäytyivät takaisin +kauhistuneina... Mutta tulenlieska kääntyi rajalta kotia kohti, levisi +Pariisiin, yli koko maan, yltyi ja kasvoi hurjaksi helvetinmenoksi. +Päitä putoili, ja verta suihkusi ilmaan, roskaväen räyhinää, +kauhistuksen kohinaa... + +Seis! kajahti ääni yli melun ja räyhinän — ja samassa syntyi +hiljaisuus. Roskaväki hajaantui, tulenlieska sammui ja sen savu hajosi +tuuleen. Ranskassa nousi selkeä päivä, ja ylinnä vallankumouksen +luhistuneiden raunioiden päällä seisoi pieni mies päässään kolmikolkka +hattu, käsivarret ristissä rinnalla, silmät syvinä ja uhkaavina. + +Ja suuren Napoleonin takana järjestyivät kaikki, jotka olivat +polttaneet ja räyhänneet, tiheiksi, lujiksi sotilasriveiksi trikolorin +ja kultaisen keisarikotkan alle — ja viiteentoista vuoteen ei ollut +siunaaman rauhaa kellään kuninkaalla ja keisarilla maailmassa. Heitä +ruoskittiin ja ajettiin maanpakoon, tykkejä kasattiin Espanjasta +Venäjälle saakka ja Ranskan keisari kulki voitosta voittoon maailman +vapistessa hänen edessään... + +Oli vain yksi maa, joka säilyi kukistumattomana, purjehti ja risteili +hänen valtansa ulkopuolella pitäen varansa kaikki nämä vuodet. +Tämä maa ei koskaan antautunut, ei päästänyt häntä silmistään eikä +poistanut laivojaan hänen tieltään. Se oli Englanti. Ja kesken hänen +voitonhuumaustaan ja kauhun kasaantumista toisten päiden ylle iski +englantilainen kyntensä pieneen kolmikolkkahattuiseen mieheen, nosti +hänet yli maiden ja merien ja sijoitti hänet kaukaiselle saarelle +keskelle valtamerta. + +Ja sitten oli historia taas pitkän aikaa hiljaista ja ikävää. Ja siitä +syystä Sven Hankatuuli vihasi englantilaista yhtä paljon kuin rakasti +ja säälitteli yksinäisellä merensaarella olijaa. + +Lyhyt esitys Amerikan historiasta! Sillä tavoin tapasi rehtori Holst +luoda pikasilmäyksen kokonaisiin maihin ja aikakausiin ja tarkalla +silmällään hän oli jo keksinyt, että tämä oli Sven Hankatuulen oikea +ala. Niin tummana ja lähentymättömänä kuin rehtori seisoikin ylhäällä +katederilla huojutellen itseään, niin että valo välähteli korkealla +norsunluunvalkoisella otsalla, tunsi Sven Hankatuuli yhtäkaikki +turvallisuuden tunnetta hänen edessään. Tämänlaatuinen kysymys juuri +nyt pani aavistamaan, että sittenkin saattoi toivoa toisenlaatuista +oikeutta ja kohtuutta kuin opettaja Svenningsenin tulipunaiset +korvapuustit! + +Ja lyhyt esitys sujui erinomaisen hyvin. Rehtori lausui tavallisen +sanansa "joutavia" vain pari kertaa, ja Sven Hankatuuli sai +arvostelukirjaansa rehtorin harvinaisen ja hienon kympin. + +Tunti jatkui verkalleen ja asianmukaisesti tasaisessa kuulustelussa +Amerikan kansalaissodasta, ja vain silloin tällöin kuului rehtorin +lyhyt keskeytys: + +— Joutavia! tai: — Vai semmoinenko sinä olet? + +Vihdoin soi kello, ja annettiin läksy seuraavaksi kerraksi. + +— Sven ja Anton Bech, te jäätte tänne. Muut saavat mennä. + +Nyt se siis tuli! Sven Hankatuulen vatsaa kouristi rinnan alta. Luokka +tyhjeni. Rehtori seisoi katederilta, yhä vain itseään huojutellen. + +— Astukaa tähän eteen, te molemmat. + +Anton Bech ja Sven Hankatuuli asettuivat katederin eteen. Anton katsoi +uhmaavan synkeänä katederin seinää, Sven Hankatuuli tuskallisen +odottavana rehtorin vakavia kasvoja. + +— Opettaja Svenningsen valittaa minulle sinusta, Sven. Hän on löytänyt +tämän runon sinun kirjasi välistä — rehtori otti paperin taskustaan. +— Sen sijaan että hän olisi rangaissut sinua semmoisten sivutoimien +harjoittamisesta tunnilla, hän mieltyy sinun runoosi, lukee sen ääneen +tovereillesi ja haluaa pitää sen muistonaan. Siitä pitäisi sinun +sekä herra Svenningsenin oppilaana että runontekijänä olla hänelle +hyvin kiitollinen. Mutta kaikkea muuta, sinä kimmastut julmasti herra +Svenningseniin. Siitä olet saanut ansaitun rangaistuksen, ystäväni. Ja +tässä saat runosi takaisin. Herra Svenningsen ei sittenkään halua sitä +säilyttää. Ole hyvä! + +Rehtori ojensi paperin, ja Sven Hankatuuli otti sen tulipunaisena +kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken ääneti huojutellen itseään ja +katsoen yhä Sven Hankatuulta. Hänen suupielissään näkyi hieno +hyväntahtoisen hymyn väre. + +Vihdoin hän kääntyi Anton Bechin puoleen. + +— No, Anton, onko sinulla mitään sanottavaa? + +Anton Bech katsahti ylös kysyvästi. + +— Sain kuulla, että olet esiintynyt omatekoisena korkeimman oikeuden +tuomarina luokalla. Mutta ehkäpä olet armollisimman tyytyväinen +äskeisiin huomautuksiini Svenille? No, sittenhän minulla ainakin on +parempi onni kuin hra Svenningsenillä, joka sai passiinsa merkin +sinulta. Minä saan siis vain sanoa kiitoksia!100 13 + +Rehtori ojensi kätensä. Anton Bech loi silmänsä alas ja seisoi +liikkumatta. + +— Anna kätesi tänne, poika! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella äänellä, +melkein sydämellisesti ja leikkisästi. + +Nolostuneena Anton ojensi kätensä. Rehtori kosketti sitä keveästi: + +— No, nyt voitte mennä, molemmat. + +Sven Hankatuuli ja Anton Bech saapastivat yhdessä ulos. He kulkivat +portaita alas rinnakkain. Niiden puolivälissä pysähtyi Anton: + +— Minusta se runo oli helkkarin hyvä! + +He astuivat alemmas ja tulivat ovelle. Koulunpihalla kävi tavanomainen +melu, huuto ja kirkuna. Taas pysähtyi Anton Bech: + +— Kuule, Hankatuuli, hän sanoi, — ei sanota sanaakaan muille siitä, +mitä rehtori sanoi. + +— Ei tietysti, vastasi Hankatuuli. + +— Niin, näetkös, sanoi Anton, — ne naudat eivät kuitenkaan ymmärtäisi, +että rehtori oikeastaan oli sikamaisen hyvä meitä kohtaan. + +— Eivät, sanoi Sven. Hän seisoi mietteissään ja sanoi sitten: — Sillä +hän oli hävyttömän hyvä, eikö ollutkin? Minähän sain vielä runonikin +takaisin! + +— Niin, ei meitä ainakaan potkittu pois koulusta, nauroi Anton, ja niin +he lähtivät koulunpihalle. + +Sen päivän ja seuraavan Sven Hankatuuli kulki mietteissään. Hänellä oli +perusteellista mietittävää. + +Kolmantena päivänä oli taas rehtorin historian tunti, ja koko tunnin +istui Sven Hankatuuli pää vinossa katsoen oikealla silmällään +herkeämättä rehtoriin ja vasemmalla omaa nenänvarttaan. Rehtori Holst +seisoi tavallisessa asennossaan, mutta Sven oli selvästi huomaavinaan +hänessä jotain erikoista sinä päivänä. + +Tunnin päätyttyä Sven Hankatuuli oli järjestäjänä yksin luokassa, avasi +ikkunat, pesi taulun, varasi liitua matematiikan tuntia varten, kasteli +sienen ja etsi esille raskaan puuharpin. Tehtyään kaiken valmiiksi hän +seisoi hetken ja katseli katederia. Sitten hän nyökkäsi itsekseen ikään +kuin olisi tullut varmaan päätökseen: + +Rehtori _oli_ pohjaltaan hieno mies! + +Mutta siitä alkaen oli Sven Hankatuulen mielestä koulussa jokin +muuttunut. Se ei ollut suurta eikä erikoisen merkillistä. Joka +tapauksessa hän oli ennen istunut koulussa henkilönä, jolla ei ollut +muuta tekemistä sen kanssa kuin pujahdella läpi kuusi tuntia ja sitten +rientää kotiin päivälliselle. Mutta nyt hän oli saanut siteen, tai +oikeammin kaksi sidettä, itsensä ja koulun välille. + +Toinen oli rehtori Holst. + +Joka ainoan historian tunnin Sven Hankatuuli tirkisteli tuota mustaa +miestä, joka hänen mielestään oli äkkiä muuttunut koko koulun ja +opettajavihollisleirin komentajasta ja mestarista ihmiseksi, joka aina +ja ystävällisesti tahtoi ymmärtää, puhua ja tuomita kuin tavallinen +ihminen — ulkopuolella koulun. + +Mitä enemmän hän näin istui, tarkasti ja teki havaintoja, sitä enemmän +hyvää ja rauhoittavaa hän keksi rehtorin kasvoista, äänestä ja +olennosta. Korkea, selkeä otsa sysimustan, taaksepäin harjatun tukan +alla näytti hänestä niin viisaalta ja puhtaalta. Vakavissa silmissä +hän tuon tuostakin äkkäsi hymyn ja ystävällisyyden merkkejä. Ääni +ja hiljainen, säännöllinen heilunta edestakaisin olivat tyyntä ja +arvokasta. Milloinkaan ei rehtori tulistunut, koskaan hän ei lyönyt tai +haukkunut. "Joutavia!" tai "Oletko sinä semmoinen?" vaikutti kymmenen +kertaa enemmän kuin Svenningsenin iva ja sukkeluudet tai yliopettaja +Buggen pitkät rangaistussaarnat. Ja lisäksi eräs sangen suuri asia: +rehtorin edessä olivat kaikki samanarvoisia. Ensi penkin pojat eivät +saaneet sen suurempaa suosiota ja ylimääräistä ystävyyttä kuin +viimeisenkään. "Joutavia!" kajahti yhtä ankarana Simon Selmerille kuin +pienelle Sören Manddraberille, luokan suurimmalle pöllöpäälle, joka +aina istui viimeisenä. + +Ennen rehtori oli Sven Hankatuulen mielestä muistuttanut Alban +herttuan synkkää kuvaa kotona olevassa Daaen ja Drolsumin kuvitetussa +maailmanhistoriassa. Katsellessaan nyt rehtoria, varsinkin tämän +tyynesti ja järkähtämättömän selvästi selittäessä heille historian +suuria ajanjaksoja, haihtui Alba, ja rehtori alkoi yhä enemmän +muistuttaa, varsinkin otsan ja silmien kohdalta, suurta Napoleonia. + +Pohjimmalta Sven Hankatuulen sielussa uinui epämääräinen, kaamea +aavistus, että ukkospilven hänen vaivaisen päänsä päällä täytyi kerran +revetä. Ajatellessaan kouluelämäänsä hän havaitsi alusta alkaen +laiminlyöntejä kaikkialla. Mitään hän ei osannut kunnolla, kaikesta +hän oli päässyt läpi vain keinottelemalla ja arvaamalla. Näin hän oli +mennä nilkuttanut kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen. Mutta +todellisuudessa hän kieppui kuilun partaalla. Kerran täytyy tilinteon +hetken tulla. Ja se on oleva kaamea. + +Näitä ajatuksia hän koetti alati työntää luotansa. Ne saattoivat +äkkiä tulla mieleen sekä koulussa että sen ulkopuolella — niin kuin +puistatus. Mutta se oli liian hirvittävää, liian pelottavaa! Sitä ei +millään voinut enää auttaa. + +Nyt, kun hän niin sanoakseni oli "keksinyt" rehtori Holstin, sai hän +tästä jonkinlaisen hätäankkurin. Häntä lohdutti toive, että kun ukkonen +kerran puhkeaa ja koulu panee hänet tekemään tiliä, kun isä noudetaan +ja hänelle ilmoitetaan kaikki, ei rehtori Holst kenties kuitenkaan +häntä kokonaan hylkää. Pilkkaa ja piiskaa kyllä tulee ryöppynä, mutta +ehkei — ihan tapeta! Ei eroteta koulusta, ei hylätä, lähetetä merille, +tai ylimalkaan käsitellä niin kuin semmoista, joka _ei koskaan_ voi +parantua. + +Samalla kun Sven oli löytänyt tämän lohdutuksen, tuli ajatus +tuosta kauheasta tilinteon päivästä hänessä eloisammaksi, useammin +toistuvaksi. Ainakin joka historian tunnilla se oli hänen mielessään +ilmielävänä, niin että hän saattoi istua ja hikoilla pulpetissa +kuvitellessaan, miten hänen saattoi käydä. Niin hän istui katsellen +rehtoria sivulta ja tuntien, että tämä sittenkin saattaisi tulla +avuksi... + +Hän alkoi vakavasti lukea historian läksyjä, ja rehtori Holst oli +tyytyväinen Sven Hankatuuleen — lainkaan aavistamatta, mitä ajatuksia +tuon nuoren miehen päässä liikkui, ja tietämättä, että tuo pää +kallellaan istuva poika todellisuudessa jumaloi häntä ja tuskallisissa +ajatuksissaan turvasi häneen. + +Toinen Sven Hankatuulta kouluun kiinnittävä side oli Anton Bech. + +Tuosta runojutun päivästä alkaen oli Anton Bechin ja Sven Hankatuulen +välillä syntynyt ystävyys. Aluksi varsin harvasanainen ja huomaamaton, +sittemmin yhä lämpimämpi ja ilmeisempi. + + + + +PETOS + + +9.4. Sven on "unohtanut" laskea tämänpäiväiset matematiikan tehtävät. + +Lange. + +16.4. Tänäänkään ei Sven ole tuonut matematiikan kotitehtäviä. + +Lange. + +23.4. Svenin mat. suoritukset osoittavat tänään suurta epäjärjestystä +ja laiminlyöntiä. + +L. + +30.4. Sven jää tänään 2-3 jälki-istuntoon laskemaan uudelleen mat. +tehtävänsä. + +L. + +Sven Hankatuulen arvostelukirjan leveä reunus oli viime kuussa tällä +tavoin kirjailtu. Hänen oli täytynyt näyttää se kotona, ja joka kerta +siellä oli ollut yhtä kurjempaa. Viimeksi oli tarkkaavaisuudessakin 4! + +Hän istui nyt tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla +käytävässä. Se kaikui masentavan kumeasti autiossa, haudanhiljaisessa +koulurakennuksessa, jossa Sven Hankatuuli oli ainoa elävä olento. + +Hän istui taas. + +Hän laski ja laski. Kandidaatti Lange oli käynyt hänen kanssaan läpi +kaikki kolme esimerkkiä kohta kohdalta selittäen tarkalleen kaikki, +sekä potenssit että juuret. Svenistä oli kyllä tuntunut, että hän ne +muistaisikin. Mutta... + +Äkkiä kuului askelia tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst tuli sisään. + +Hän tuli rakennuksen toisella sivustalla olevasta rehtorinasunnosta +yllään kotinuttu, jossa Sven ei vielä ennen ollut häntä nähnyt. Se oli +tahrainen ja kulunut. Muutoin esiintyi rehtori aina koulussa erikoisen +huolellisesti ja siististi pukeutuneena. + +Rehtori oli nähtävästi syönyt päivällistä ja kaivoi hampaitaan. + +— No, Sven, alkavatko laskusi olla valmiit? + +— Eivät. + +— Etkö sinä ole päässyt tämän pitemmälle? Puolivälissä ensimmäistä +laskua! Ethän vain istu ja torku täällä? + +— En. sanoi Sven Hankatuuli ja kumartui paperiensa yli. — Olen laskenut +koko ajan. + +— Etkä ole päässyt sen pitemmälle! + +— E-en. + +— Etkö sinä sitten ymmärrä tehtävää? + +— En! vastasi Sven Hankatuuli ja katsahti avuttomana rehtoriin. + +— No, ala seuraava sitten! + +— Minä en ymmärrä sitäkään! sanoi Sven ja hänen silmänsä olivat surkean +näköiset. + +— No, käy sitten käsiksi kolmanteen, poika! + +Sven Hankatuuli ei voinut vastata. + +— Ehkäpä et ymmärrä sitäkään? + +— E-en, änkytti Sven Hankatuuli. + +Rehtori käveli hiukan edestakaisin. + +— Mutta tämähän on paha juttu, mutisi hän itsekseen. Hän seisoi hetken +ja katsoi Sven Hankatuulta. + +— Niin, koeta kuitenkin hetki vielä! + +Sitten rehtori lähti. + +Sven Hankatuuli niisti nenänsä. Hän tuijotti papereihinsa ja niiden +lukemattomiin numeroihin, kaikkiin pitkiin ja mahdottomiin laskuihin, +jotka hän oli saanut kokoon ja jotka kaikki olivat päin seiniä. Kun +hän oli saanut tuloksen, oli se aivan toisennäköinen kuin se, minkä +kandidaatti Lange oli laskenut taululle. + +Hän katseli ympärilleen. Permannolla ammottivat kaikki tyhjät pulpetit, +seinät olivat niin ihmeen kylmät ja alastomat, ja katederiseinällä +riippui luokantaulu koukussaan. Se oli huonosti pyyhitty ja siinä näkyi +vielä viivoja ja jälkiä kandidaatti Langen laskuista. + +Mutta se _oli_ pyyhitty. + +Apua ei ollut löydettävissä mistään, minne hän katsoikin. Ei luokasta +eikä ulkopuolelta. + +Ulkopuolella — siellä olivat kotona isä ja äiti, joille taas oli +"näytettävä". Nyt he kaikki söivät mukavasti päivällistä. Vaikka — +kovin nautinnollistahan se ei nyt mahtanut olla, koska he ymmärsivät, +että hän oli taas istumassa! + +Niin, nämä kirjalliset kokeet ne jotain olivat. Niissä ei auttanut +arvaaminen eikä puolustelu. Niistä tulisi vielä kerran hänen +koulunkäyntinsä tilinteko, ja ensi sijassa juuri matematiikassa. Saksan +ja latinan kirjoituksista voi aina sentään jollakin keinolla suoriutua. +Niissähän voi käyttää sanakirjaa ja kielioppia, ja olihan niissä +ainakin inhimillisiä _sanoja!_ + +Mutta matematiikka oli aivan uppo-outoa. Se riippui ilmassa itsekseen +vailla yhteyttä mihinkään muuhun maailmassa. + +(a+b)² = a²+2ab+b² (a-b)² = a²-2ab+b² + +Jos ajattelee, mitä on a ja b ja a² ja b² — niin eihän se ole mitään. +Vain jotain olematonta, jolla ei ole mitään vastinetta! + +Alussa se oli ollut niin tavattoman helppoa, suorastaan lapsellista, +mutta vähitellen se oli kasvanut ikään kuin salakähmäisesti. Hän ei +ollut huomannut sitä, ei ollut lukenut läksyjä, ei kuunnellut tunneilla +— ja nyt se seisoi hänen edessään kivikovana, luoksepääsemättömänä +vihollisena, hänelle aivan tuntemattomana maailmana. + +Niinpä niin. Siinä oli kaikessa hiljaisuudessa vähitellen suuri +vihollisvoima kasvanut hänelle ylivoimaiseksi: matematiikasta se kerran +puhkeaa! + +Ehkäpä piankin! Ehkä juuri nyt tästä jälki-istunnosta, joka on +ilmoitettava kotona. Nyt he alkoivat ehkä pelätä ja nuuskia, miten +ylimalkaan oli koko koulunkäynnin laita... + +Hän havahtui. Rehtori Holst tuli taas sisään. + +— Kas tässä, Sven, vie tämä kirje kotiin isällesi. Kuuletko kellon +tänne? + +— Kuulen. + +— No, sen lyödessä kolme voit lähteä. + +Sven Hankatuuli istui jälleen yksin. Mutta hän oli saanut kamalan +seuralaisen tuosta edessään olevasta sileästä, valkoisesta kirjeestä, +jonka kuoressa oli isän osoite ja joka oli kirjoitettu rehtorin +hienolla, säännöllisellä käsialalla. + +Sven Hankatuuli istui yhtä kalpeana kuin kirjekuoren valkoinen paperi. +Se _oli_ siis tullut: tilinteon hetki. + +Tuossa kirjeessä oli tietenkin esitetty isälle kaikki selkeästi ja +säälittömästi — että hän kulki täällä koulussa päivästä päivään ikään +kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä koko koulun kanssa, +että hän koetti päästä vain arvailemalla ja keinottelemalla toisten +poikien lukiessa ja ahkeroidessa ja että isän joka kuukausi suorittamat +koulumaksut olivat vain rahojen heittämistä kaivoon. Eikä syy ollut +lahjojen puutteessa, kuten Sören Manddraber-raukalla, vaan pelkässä +laiskuudessa. Kurjaa, surkeaa... + +Hän istui pää käsien varassa, ja hänen vatsassaan tuntui ilkeältä. Ehkä +siinä sanottiin vielä että hän kirjoitteli runoja tunnilla sen sijaan, +että seuraisi ja kuuntelisi opetusta! + +Isä saisi tietää tämän kaiken. Hän tulisi kouluun ja puhuisi rehtorin +kanssa ja saisi tietää vielä enemmän! Sven Hankatuuli näki edessään +isänsä kasvot syvästi surullisina. + +— Mihin me ryhdymme sinun suhteesi, Sven? sanoisi isä. Ja sitten +hän puhuisi äidin kanssa, arvatenkin illalla kun he olivat menneet +makuulle. Ja seuraavana päivänä tulisi päätös. + +— Meidän täytyy ottaa sinut pois koulusta, Sven. Täytyy yrittää toista +tietä! + +Ja Sven Hankatuulen mielessä vilahteli mahdollisuuksia: merille, +tai ehkä konepajaan, tai puusepänoppiin, tai myymälään oppimaan +kauppiaaksi... + +Mitä sisälsi rehtorin kirje? + +Hän katseli sitä valoa vasten, mutta kuori ei läpäissyt. Hän +pani kirjeen pulpetille ja koetti kuorta silittämällä — vielä +mahdottomampaa! Hän kurkisteli kuoren avoimista ylänurkista. Reiät +olivat liian pienet. Sisällä oli kirje sisäänpäin taitettuna. + +Kenties liima ei ollut tarttunut — jos hän saisi kirjeen auki +liimareunaa pitkin, voisi hän sulkea sen uudelleen. + +Hän koetti varovasti kynäveitsellä avata kuorta siltä kohtaa. Mutta +liima oli lujasti ja hyvin kuivunut, kuori vain repeäisi... + +Se _oli_ jo hiukan revennyt! + +Pahalta näytti. Kuoren nurkkaus oli koholla; sitä paitsi kynäveitsi oli +likainen, paperi oli tahriintunut. Ja lisäksi repeämä, eikä niinkään +pieni! Sen isä epäilemättä heti huomaisi! + +Yks — kaks — kolme, siinä meni koko kuori! Kuumeisesti hän otti kirjeen +ulos, avasi sen — + +"Jotta Sven voisi seurata mukana matematiikassa, jossa hän on +paljon jäljessä, pitäisi hänen välttämättä saada muutama tunti +yksityisopetusta koulun ulkopuolella." + +Niin siinä luki rehtori Holstin pienellä käsialalla. Ensi hetkessä Sven +Hankatuuli huoahti helpotuksesta. Sen pahempaa se siis ei ollut — tällä +kertaa! + +Mutta sitten hän jähmettyi: hänhän oli murtanut rehtorin kirjeen, +joka piti viedä isälle! Ei kannattanut panna sitä takaisin rikottuun +kuoreen. Hän ajatteli mennä paperikauppaan ja ostaa uuden kuoren. Mutta +päällekirjoitus —? + +Kylmä hiki otsalla Sven Hankatuuli meni uunin luo. Tuhkan alla oli +vielä hehkua. Hän pisti sileän, kankean paperin siihen, kieritteli sitä +— vihdoin se syttyi ja paloi hetken kirkkaasti leimuten. Sitten oli +rehtorin kirje tuhkana. + +Samassa löi kello käytävässä kolme kertaa. Sven Hankatuuli kokosi +kirjansa ja lähti ulos. + +Hitaasti hän kulki kotiin päin ajatellen ja aprikoiden. Olihan tämäkin +eräs tapa — päästä asiasta eroon polttamalla asiakirjat! + +Nyt hänen pitäisi siis näyttää muistutukset. Toissa päivänä hän oli +saanut nelosen norjan suullisessa, mikä oli häpeä. Eilen oli merkitty +kaksi arvosanaa latinankirjoituksessa: koti- ja koulukirjoituksessa. Ne +olivat 5 ja 4. + +Kaikki tämä muistutuksen ja jälki-istunnon lisäksi —! + +Mutta arvostelukirjan katoaminen oli miltei pahinta, mitä koulussa +saattoi ilmoittaa! _Arvostelukirja!_ — Sehän oli kaikista kirjoista +pyhin. + +Sven Hankatuuli teki laskelmiaan. Nyt oli kuukauden viimeinen päivä. +Jos hän saisi uuden arvostelukirjan, se alkaisi toukokuun ensimmäisenä. +Siihen ei tietenkään merkittäisi edellistä kuukautta. Se olisi +suorastaan poispyyhitty kuin sitä ei olisi olemassakaan. Seuraukset +arvostelukirjan hukkaamisesta merkitsisivät vähän verrattuna siihen +suunnattomaan etuun, minkä siitä pääseminen tuottaisi juuri nyt. + +Päästä koko tästä raskaasta huolesta — päästä näyttämästä isälle...! +Vain pistämällä tuo ohut, inhottava vihkonen uuniin. + +Sven Hankatuuli saapui kotiin ja astui portaita ylös. Talossa oli +hiljaista. Keittiöstä kuului astiainpesun kalinaa. — Päivällinenhän oli +jo aikoja ohi. + +Eteisessä tuli Johanna-sisko vastaan — hän oli nuorempi kuin Sven +Hankatuuli — ja loi häneen murhaavan halveksivan silmäyksen. + +— Sinä olet taas saanut istua! Etkö häpeä! + +— Ei se sinulle kuulu. Joko on syöty? + +— Aikoja sitten. + +— Missä isä on? + +— Nukkuu päivällisunta. + +— Entä äiti? + +— Äiti tietysti myös! Maltahan, kyllä saat isältä. + +— Ruokaa minä tahdon! + +— Sinä, jälki-istuja! Isä sanoi, ettei sinulle anneta ruokaa! + +Sven Hankatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartansa. Valehteliko hän, +vai? + +— Hiljaa — hss! + +Vanhempi sisar Andrea tuli salista. + +— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat. Ja sinä, Sven! + +— Jaa, minä! Mikä asia se nyt on. Koko luokka sai istumista, kun +päätimme olla laskematta Langen esimerkkejä — kerrassaan mahdottomia +tehtäviä! Ei suinkaan _minun_ sopinut ruveta laskemaan, kun kaikki muut +olivat yksimielisiä! Heh! + +— Hirveän sopimatonta — koko luokka! sanoi Andrea ankarasti, mutta +ilmeisesti keventyneenä. + +— Kuule Drea, onko isä kovin vihainen? + +— Hän luuli kai, että olit yksin istumassa. + +— Onko totta, etten saa ruokaa? + +— Eikö mitä, olen pannut syrjään sinua varten. Tule. + +Sven Hankatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä murisi +palvelijatar Jaana: + +— Mokomakin pojannulikka, jota tässä vielä pitää erikseen passata. + +— Hyssh! äänsi Drea ja avasi paistinuunin, jossa kannelliset astiat +olivat. + +— Se on kai vain kalaa? kysyi Sven Hankatuuli ja katsoi mustaan uuniin. +Hän olisi voinut syödä sekä vadit että kannet, niin nälkäinen hän oli. + +Drea-sisko ei vastannut, vaan otti astiat ja meni niiden kanssa +ruokasaliin. Sven perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — sivumennen +sanoen aika somasti. Sitten Drea otti kannen suuremmasta vadista. + +— Lihapullia! — Pojan himoruokaa. + +Seuraavana aamuna kulki Sven Hankatuuli kouluun kirjat kainalossa, +mutta niistä puuttui yksi: arvostelukirja. Vaikka se oli ohuin +kaikista, tuntui sinä aamuna kuin kirjapino ei olisi painanut mitään! + +Hän oli valvonut viime yönä kokonaisen tunnin ja miettinyt. Oli +keksittävä jotain erikoista. Jotain, josta yksinkertaisesti ei voisi +puhua. + +Ja lopulta hän oli keksinyt sen. + +Mutta kulkiessaan pitkin katua hän kihosi kylmää hikeä, ja ääni värisi +hänen puoliääneen mutistessaan, mitä oli päättänyt sanoa. + +Onneksi matematiikkaa oli vasta ylihuomenna, joten Lange ei päässyt +tekemään mitään kysymyksiä. + +Tärkeintä oli saada luokan esimies, Svenningsen, käsiinsä jo ennakolta +ja kahden kesken, jottei syntyisi kuulusteluja muiden puolelta eikä +asian toistamista moneen kertaan. + +Koulun käytävässähän tutki suurta lukujärjestystä ja huomasi, että +Svenningsenillä oli ensimmäinen tunti kolmannella luokalla. + +Poikia saapui joukoittain ja yksitellen. Sven Hankatuuli oli asettunut +vahtiin alaluokille johtavan käytävän nurkkaukseen. Isoja ja pieniä +poikia kulki hänen ohitseen, toiset nousivat edelleen portaita ylös, +toiset kääntyivät alaluokkien käytävään, toiset taas vastapäiseen +käytävään, ja kukin katosi ovensa taa. Sven Hankatuulen mieleen muistui +viime kesä, jolloin he olivat maalla — samalla tavoin tuli karja +iltaisin kotiin, vietiin navettaan, jossa kukin lehmä löysi itse oman +pilttuunsa. + +Joku kysyi, miksi hän seisoi siinä. Hän vastasi milloin mitäkin. +Luokkahuoneet täyttyivät, melu ovien takana suureni, joka luokalla oli +melu erilaatuista. + +Sven Hankatuuli alkoi väsyä odottamiseen, ja ajatellessaan, mitä hänen +oli ilmoitettava Svenningsenille, hän punastui ja kalpeni vuorotellen, +mutta rohkaisi taas mielensä. + +Vihdoin soi kello, ja Svenningsen tuli opettajainhuoneesta. Hän +kulki yhdessä yliopettaja Sömmen kanssa. Käytävien kulmauksessa he +pysähtyivät vielä jutellen. Sitä kesti hetken. Sven Hankatuuli seisoi +vieressä ja tunsi kamalaa jännitystä. + +Viimein herrat erkanivat naurahtaen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta +luokkaa kohti. + +— Anteeksi, herra Svenningsen... + +— No, herra Sven, mitä nyt näin aamupuhteella? + +— Minä tahtoisin vain — vain ilmoittaa, että minulta vahin — vahingossa +— hukkui arvostelukirja. + +— Hukkui arvostelukirja? Mitä lörpötystä se on. Hae, kunnes löydät! + +— Niin-n, kyllähän sen löytäisikin — mutta... + +— Missä sinä sen hukkasit? Täällä vai kotona? + +— Se oli kyllä kotona, mutta... + +— Niinpä etsi sitten kotoa! sanoi Svenningsen ja aikoi lähteä. + +— Ei — se ei mitenkään käy laatuun... + +— Minne sinä sitten olet sen hukannut? + +— Sitä on niin nolo kertoa... + +— Mitä sinä lörpötät! Minne hukkasit arvostelukirjan? + +— Se — tuli semmoinen vahinko, että se putosi anteeksi — makin alle. + +— Ma... + +Sven Hankatuuli seisoi katse maahan luotuna, Svenningsen alkoi nauraa: + +— No, sitten olet oikeassa — sitä tuskin kannattaa ruveta hakemaan. +Saat ostaa uuden. + +— Niin, saisinko mennä kirjakauppaan nyt heti? + +— Miksi heti? Odota välituntia. + +— On vain — niin kiusallista, jos täytyy kertoa se luokalla. + +— No, mene sitten! + +Sven Hankatuuli juoksi. Ja kadulla tuntui kuin maailma olisi ollut +valoisampi, ilma kevyempää, hurraa! Se oli onnistunut. + +Puhdas, uusi arvostelukirja kädessään riensi hän takaisin. Painostava +maailma oli hänen takanaan ja hiljaisessa mielessään hän päätti uuden +arvostelukirjan mukana aloittaa uuden elämän koulussa. Eihän siihen +tarvittu kummia: rupesi vain lukemaan. + +Eräällä välitunnilla pysäytti rehtori Holst hänet: + +— No, Sven, mitä isäsi sanoi minun kirjeeni johdosta? + +Sven Hankatuuli punastui. + +— Minä rupean ottamaan yksityistunteja matematiikassa. + +— Hyvä. Näytä nyt, että opit sen perusteellisesti. + +Aamuinen päivänpaisteinen mieliala meni äkkiä pilveen. Rehtori taputti +häntä olkapäälle mennessään. Entäpä, jos hän olisi tiennyt, että kirje +oli poltettu ja ettei isä ollut sitä saanut. + +Ja hän saisi sen tietää! + +Jos hän vain esimerkiksi kohtaisi isän kadulla, ja kirje tulisi +puheeksi. + +Mahdotonta! + +Oli siis vain yritettävä lujasti ja päntättävä matematiikkaa, jotta he +luulisivat hänen saavan yksityisopetusta. + +Tai menisikö hän isän luo ja sanoisi, että rehtori oli sanonut —? +Ei, se ei ollut viisasta. Isän päähän voisi pälkähtää mennä puhumaan +asiasta rehtorin kanssa, ja silloin asia tietenkin tulisi ilmi. + +Ei, täytyi vain painaa päälle ja ahertaa! + +Sven Hankatuulen mieli kirkastui taas hiukan. Tunsipa hän suolastaan +jonkinlaiseksi kohtalon sallimukseksi, että hänen tällä tavoin oli +pakko opiskella matematiikkaa. Sellaista päivänpaistetta kuin aamulla +ei siitä kuitenkaan tullut. Hän tunsi rehtorin käden olkapäällään koko +päivän. Rehtori oli taputtanut häntä niin ystävällisesti. + +Ja hän oli juuri valehdellut! + + * * * * * + +— Sinä osaat kun vain tahdot, Sven. + +Näin kaikui äkkiä joka taholta, sekä koulussa opettajien suusta että +kotona päivällisellä hänen kertoessaan kympeistä, joita hän oli saanut +historiassa ja maantiedossa, vieläpä saksassa, latinassa ja uskonnossa. + +Tämä oli sitä uutta elämää uuden arvostelukirjan mukana. + +— Sinä otat siis yksityistunteja? kysyi kandidaatti Lange kädessään +Sven Hankatuulen kotilaskut, neljä yhtälöä, joiden kunkin kohdalla oli +sinisellä värikynällä tehty oikein-merkki ja viimeisen alla kymmenen. + +— Otan, vastasi Sven Hankatuuli katse maahan luotuna. + +— Keneltä? + +— Kan — kandidaatti Wintheriltä. + +— Sepä hyvä. Niin, anna hänen edelleenkin käydä läpi kotitehtävät +kanssasi. + +— Kyllä. + +Uudesta arvostelukirjasta ei ollut mitään haittaa uudelle elämälle. +Vanhan arvostelukirjan hävittyä oli kaikki siitä johtuva paha mennyt +ohi. Hän oli valehdellut vain yhden kerran ja sillä hyvä. Sitä paitsi +vain Svenningsenille! + +Mutta "yksityisopetus" matematiikassa oli aivan toista, paljon pahempi +juttu. Hän ei koskaan päässyt siitä irti. Siitä lähtien kun hän oli +polttanut rehtorin kirjeen, hän tunsi olevansa kahlittu pahaan, joka +vain kasvoi. Yksi paha toi mukanaan toisen, valhe ja alituinen pelko +uuden valheen, suuremman ja moninkertaisen tuskan! Hän juuttui siihen +yhä lujemmin, joutui yhä syvemmälle umpikujaan. + +Matematiikan lukeminen itsekseen ei hyödyttänyt. Jokaisella yrityksellä +se kävi yhä mahdottomammaksi ymmärtää. Ja yhtä kaikki täytyi hänen +edistyä ja osata Langelle yhä paremmin ja paremmin. Hänhän sai +yksityisopetusta! + +Joka päivä saattoivat isä ja rehtori tavata toisensa ja johtua puhumaan +kirjeestä. Se tosin oli jo ikään kuin kaukaisempi vaara. Pahempi oli +kandidaatti Wintherin juttu. Jos Lange sattuisi juttelemaan Wintherin +kanssa! Kysyisi vain vaikkapa kuinka hän edistyy. Se saattaisi helposti +tapahtua. Eräänä päivänä hän oli nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä +kadulla. Puolikuoliaaksi säikähtäneenä hän oli livahtanut lähimpään +porttikäytävään, jotteivät he olisi nähneet häntä. Silloinhan puhe +olisi tietenkin heti johtunut hänen yksityisopetukseensa. Sen jälkeen +hän tunsi vapisuttavaa pelkoa joka kadunkulmassa... + +Ja kaikki johtui siitä, että hän oli polttanut kirjeen. Niin mainiosti +hän olisi voinut jättää sen tekemättä! + +Mutta sen oli aiheuttanut silloinen säikähdys. Hänhän ei tiennyt, mitä +kirje sisälsi! + +Kaikkein pahinta oli, että kotitehtävien _täytyi_ olla oikein joka +kerta. Kandidaatti Wintherinhän oli määrä käydä ne läpi! Koululaskujen +ja läksyjen suhteen ei tarvinnut olla niin huolissaan. + +Matematiikan kotitehtävät annettiin opettajalle perjantain viimeisellä +tunnilla. Kandidaatti Langen vakiintuneena tapana oli jättää kaikki +vihkot katederin kaappiin ja ottaa ne esille vasta seuraavana päivänä, +lauantaina kello 12, jolloin hänellä oli vapaatunti. Tällä tunnilla hän +korjasi laskut opettajainhuoneessa. Sillä tavoin hän pääsi kantamasta +paksua vihkopinkkaa kotiinsa joka perjantai. + +Sven Hankatuuli tuli kouluun joka lauantai kahtakymmentä vailla +kahdeksan. Hänellä oli mukanaan pieni pullo kotimustetta. Katederin +kaappi ei ollut koskaan lukossa. Hän otti sieltä Anton Bechin vihon ja +kopioi Antonin suorittamat laskut tulisella kiireellä omaan vihkoonsa. +Kahdeksaan mennessä hän oli valmis, ja molemmat vihkot olivat taas +Langen kasassa. + +Näin hän siis suoriutui kotitehtävistä. Mutta se oli hermostuttavaa +työtä. Jokainen lauantaiaamu kului pelossa, että joku tulisi. + +Häntä hävetti kertoa tätä Anton Bechille. Mutta eräänä lauantaiaamuna +tuli Anton kouluun niin aikaisin, että hän näki oman vihkonsa Sven +Hankatuulen edessä. + +— Minä luulin, että Winther selitti sinulle kaikki. + +— Kyllä, mutta en koskaan kumminkaan ymmärrä kokonaan. + +— No, minun vihkoani saat kyllä kernaasti käyttää! + +Oikeastaan hän olisi tahtonut kertoa kaiken Antonille. Hänellä oli +sitä paitsi aavistus, että Anton voisi auttaa häntä pääsemään tästä +ummehtuneesta tilanteesta. Jo pelkkä kertominen olisi tuntunut +helpotukselta. + +Mutta hän ei saanut kerrotuksi. Anton Bechin olemuksessa oli jotain +niin suoraa ja vilpitöntä, että hävetti kertoa hänelle kirjeen +polttamisesta, valheista ja muusta surkeudesta. + +Niinpä hän kantoi salaisuutensa yksin. Erikoisen kiusallista oli, että +isäkin kotona oli tavallaan sekoitettu hänen asioihinsa, hänenhän +oli pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta isän ja äidin palatessa +kävelyltään ennen illallista tunsi Sven levottomuutta ja vilkuili isän +kasvoja nähdäkseen, oliko hän ehkä tavannut rehtorin ja oliko kirje +tullut puheeksi. + +Joka aamu ja joka tunnilla koulussa ahdisti häntä ainainen tuska. +Jos rehtori tuli luokkaan kesken tunnin, hätkähti Sven Hankatuuli ja +tunsi kylmiä väreitä tai kuumaa poltetta. — Jos se nyt koskee häntä — +kirjettä, kandidaatti Wintheriä, Anton Bechin vihkoa... + +Toisaalta hän ahersi ahkerasti läksyjen kimpussa. Enimmän kannusti +häntä tunne, että hänen kaikin mokomin täytyi saada opettajat +suosiollisiksi itselleen — sen päivän varalta, jolloin myrsky puhkeaisi. + +— Minusta Sven tuntuu laihtuvan ja käyvän kalpeammaksi, äiti, sanoi isä +kerran päivällispöydässä. + +— Hän ahertaa nykyään niin paljon läksyjensä parissa, sanoi äiti. — +Varsinkin matematiikka ottaa kovalle, vai mitä, Sven. + +— Kyllä, vastasi Sven. — Varsinkin matematiikka. + +— No, no, poikaseni, sanoi isä, — aherra sinä vain, kunnes pääset +perille. Sitten se käy helposti. + +Isä nyökkäsi hänelle. He olivat yleensä niin herttaisia ja hyviä viime +aikoina, ja niin iloisia hänen vuokseen. + +Sven Hankatuulen silmiä kirvelsi äkkiä. Näiden viikkojen hätä ja koko +surkeus tulvahti hänen mieleensä. Oi, jos hän voisi saada sanotuksi +isälle kaiken, kaiken sekä kirjeestä että muusta! + +— Mutta poika kulta! Älä itke, älähän toki! + +— E-en! + + * * * * * + +Tällä tavoin oli kulunut neljä viikkoa. Kun Anton Bech ja Sven +Hankatuuli kulkivat yhdessä koulusta kotiin, mikä oli tullut tavaksi +viime aikoina, sanoi Anton: + +— Jos sinun huomenna tarvitsisi kirjoittaa laskut minun vihostani, +niin huomaa että siinä ovat vain itse kysymykset. Ratkaisut ovat +irtonaisella lehdellä, jonka panin vihkon sisään. Olen vapaa +laulutunnilta huomenna kello 10, ja silloin kirjoitan ne vihkoon. +Minulla ei ollut aikaa eilen. Varmuuden vuoksi tahdoin kuitenkin panna +paperin sinne, jotta jos Lange sattuisi vilkaisemaan vihkoon, hän +näkisi, että olen laskenut. Mutta muista sitten katsoa, ettet hukkaa +sitä lappua! + +— Kyllä, tietysti. + +Seuraavana aamuna istui Sven Hankatuuli yksin luokassa ja kopioi +Antonin paperia. Se kävi pian, sillä oli vain kaksi laskua. + +Tultuaan valmiiksi hän pani vihkonsa kiinni ja sijoitti sen paikoilleen +Langen kasaan kaapissa. Kun hänen sitten piti pistää irtain lehti +takaisin Antonin vihkoon, tuli hän kaataneeksi mustesäiliönsä, ja vielä +niin onnettomasti että muste osui juuri paperille ja tahrasi sen aivan +mahdottomaksi lukea. Se oli lisäksi kirjoitettu lyijykynällä... + +Hän seisoi hetken neuvottomana. Hän oli tärvellyt Anton Bechin paperin, +jota tämä juuri oli varoittanut hukkaamasta. + +Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antonin +vihkoon tärveltyneen sijalle. Hän sai käsiinsä irtaimen paperin ja +lyijykynän ja kaivoi kaapista laskuvihkoansa. + +Alkaessaan kopioida hän huomasi, että hänen käteensä olikin sattunut +Simon Selmerin laskuvihko. No, sehän oli tietysti samantekevää. Ja oli +kiire, hänellä ei ollut aikaa ruveta enää penkomaan kasaa. + +Hän kirjoitti tulisella kiireellä, ja ennen kello kahdeksaa hän oli +valmis, uusi paperi oli Antonin vihkon välissä ja sekä Antonin että +Simon Selmerin vihkot paikoillaan kaapissa. + +Kello kymmeneltä oli laulutunti. Sven Hankatuuli näki Anton Bechin +ottavan laskuvihkonsa kaapista. Kello yhdeltätoista he olivat taas +yksissä norjan tunnilla. Sven Hankatuuli oli hiukan jännittynyt. Mutta +Anton Bech ei sanonut mitään. Nähtävästi hän ei ollut edes huomannut, +ettei konsepti ollut hänen omansa. + + * * * * * + +Oli keskiviikko, kello yhdeksän. Yhdeksästä kymmeneen oli matematiikkaa +ja kandidaatti Lange saapui luokkaan. + +Tunnin alussa annettiin kotilaskut takaisin. Sven Hankatuuli tunsi aina +helpotusta, kun se oli ohi. + +Kandidaatti Lange oli tänään tavattoman vakava. Pojat pitivät hänestä. +Hän oli pulska, nuori, ystävällinen ja suorasukainen. Mutta tänään hän +oli, kuten sanottu, harvinaisen yksitotinen. + +Hän seisoi hetken paksu pinkka laskuvihkoja edessään katederilla. + +— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä. + +Sören Manddraber nousi ylös peräpenkiltä. + +— Minä olin. + +— Tule tänne, Sören. + +Sören tuli vapisten. Oli totuttu siihen, että Sören Manddraberin +asioissa oli aina jotain nurin. + +— Kuule, Sören, onko joku käynyt kopeloimassa laskuvihkoja kaapissa +viime lauantaina? + +Tämä herätti huomiota. Useimmilla pojilla oli jotain tunnollaan +laskuvihkojen vuoksi, jotka olivat lauantaisin niin mukavasti +lukitsemattomassa kaapissa. + +Luokan keskeltä kuului ähkäys, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota. +Sven Hankatuuli oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja painoi äkisti päänsä +alas. + +— Vastaa nyt, Sören! + +— E-ei, mikäli minä tiedän, änkytti Sören Manddraber. + +— Sinä ymmärrät, Sören, minun kysyvän sen vuoksi, että tahdon tietää. +Kysyn myös sen vuoksi, että sinä järjestäjänä olet vastuunalainen. + +Näin sanoessaan kandidaatti Lange katsoi tarkasti ja kauan Anton +Bechiin. + +Sören Manddraber seisoi katse maahan luotuna vastaamatta. Sitten hän +hitaasti käänsi päätään ja katsoi — hänkin — Anton Bechiä salavihkaa. + +Äkkiä nousi Anton Bech ripeästi seisomaan. Tapansa mukaan hän nytkäytti +päätään, puoliksi uhmaten: + +— Minä olin kaapilla, herra kandidaatti, lauantaina kello kymmeneltä. + +Kandidaatti Lange puraisi huultaan. + +— Minä arvelin sitä, Anton Bech, sanoi hän. — Voit mennä paikallesi, +Sören. + +Sören Manddraber tallusteli luokan perälle, kukaan ei enää katsonut +häntä. Kaikki tuijottivat Anton Bechiä. + +— Mitä sinulla oli siellä tekemistä? + +— Minä en perjantaina joutanut kirjoittamaan vihkoon muuta kuin +tehtävät. Ratkaisut olin pannut väliin irtonaisena konseptina. +Kirjoitin ne vihkoon laulutunnilla, josta olin vapaa kipeän kurkkuni +takia. + +Kandidaatti Lange seisoi ja katsoi pitkän tovin Anton Bechiä melkein +synkeästi. Sitten hän sanoi: + +— Koska yleensä olet ollut niin ahkera ja tunnollinen, Anton Bech, +voisin antaa sinulle anteeksi sen, että olet kerran hairahtunut +yrittämään petosta. Mutta olen pitänyt sinua siksi rehellisenä, etten +olisi luullut sinun yrittävän pelastautua siitä valehtelemalla. + +— Siinä ei ole petosta! sanoi Anton Bech ja nytkäytti pulpettiansa. + +Kandidaatti Lange katsoi häneen halveksuvasti ja samalla miltei +surumielisenä. Hän otti esiin kaksi laskuvihkoa. + +— Tässä minulla on kuitenkin kaksi laskusuoritusta. Toinen on Simon +Selmerin, toinen Anton Bechin. Simon Selmer on merkinnyt toisen +tehtävän vihkoonsa väärin. Piti olla 5x, mutta hänellä on 3x. Lasku on +oikein suoritettu, mutta tulos on väärä, koska esimerkissä on 5x eikä +3x. Saman tehtävän olet sinä, Anton Bech, merkinnyt _oikein_. Mutta +sinun laskusuorituksesi ja tuloksesi on aivan sama kuin Simon Selmerin. +Vaikka tehtävään olet merkinnyt aivan oikein _5x_, olet koko laskun +ajan käyttänyt 3x:ää. Miten se on ymmärrettävissä? + +Anton Bech ei vastannut. Pojat istuivat hänen takanaan niin hiljaa, +että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. He näkivät Anton Bechin +niskan punastuvan. + +Kandidaatti Lange jatkoi: + +— Sanot itse, että olet kirjoittanut laskun vihkoon lauantaina +täällä sen jälkeen, kun vihkot oli jätetty minulle perjantaina. Olet +puijannut. Olet kopioinut laskun Simon Selmerin vihkosta. Siitä et +pääse valehtelemalla. Parempi olisi ollut, jos et olisi sitä yrittänyt. +Ole hyvä, tässä on vihkosi. Olen antanut sinulle petoksen tähden neljä. +Mitä muuta tehdään, siitä puhun rehtorin kanssa. Ellet olisi yrittänyt +vielä valhetta lisäksi, olisin antanut sinun päästä asiasta nelosella. + +Kandidaatti Lange ojensi vihkon katederin yli. Anton Bech ei ottanut +sitä vastaan. + +— Minä en huoli teidän nelosestanne. En ole pettänyt. Minä — minun on +epähuomiossa täytynyt käyttää laskussa 3x:ää. + +— Lörpöttelyä, poika! sanoi Lange ja heitti vihkon hänen pulpetilleen, +— istu. + +— Minä en valehtele! huusi Anton Bech. Hänen laskuvihkonsa putosi +lattialle. + +Kandidaatti Lange otti vihkopinkan ja astui levollisesti alas +katederilta. Hän pysähtyi Anton Bechin eteen ja sanoi vakavasti: + +— En pitkään aikaan ollut uskoa silmiäni. Mieleni oli apea, Anton Bech, +nähdessäni sinun luntanneen Simon Selmerin vihkosta, mutta paljon, +paljon apeampi olen siitä, että sinä nyt valehtelet. Istu, poikaseni! + +Sen jälkeen kulki Lange pitkin luokkaa jakelemassa vihkoja pojille. +Kullekin hän osoitti virheet ja selitti ne. Hän ei enää katsahtanut +Anton Bechiin, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istahti +tarkastamaan laskuansa. + +Kandidaatti Langen ääni kuului kaikkialta rauhallisena hänen +kulkiessaan selittämässä. Mutta pojat olivat kuin lumoissa, ja tuon +tuostakin Lange sai huomauttaa: + +— Mutta seuraa toki mukana, poika! + +Luokan keskikohdalla sanoi Lange: + +— No niin, Sven-poika, sinun koti- ja koululaskujesi välillä on +toistaiseksi vielä suuri ero. Nämä ovat jälleen oikein. Niin — no, no, +ei sinun silti tarvitse näyttää noin — noin nolostuneelta! Olenhan itse +sanonut, että pyytäisit kandidaatti Wintheriä käymään läpi kotilaskusi. +Tarkoitan vain, että sinun pitää koettaa muistaa paremmin, kun lasket +täällä koulussa. Laskuthan ovat täällä enimmäkseen samanlaisia. + +Sven Hankatuuli ei katsahtanut ylös. Hän otti vastaan vihkonsa +vapisevin käsin. Hänen ohimoitansa kuumotti. + +— Ei, poika, ei se niin vaarallista ole! Kyllä se siitä asettuu, +näetkös! Sinun pitää olla vain ahkera ja tarkkaavainen myös herra +Wintherin luona. Voit muuten kertoa herra Wintherille sellaiset +terveiset minulta, että erikoisen tärkeätä olisi kerrata sinun kanssasi +ihan ensimmäiset alkeet. Niissä sinä olet kovin horjuva. No tilaisuuden +sattuessa voin itsekin sanoa sen Wintherille! — Niin, olen siis +tälläkin kertaa antanut sinulle kymmenen. Edellytän näet, että olet +itsekin todella työskennellyt. + +Kandidaatti Lange jatkoi kulkuaan. + +Sven Hankatuuli istui paikallaan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat, +sangen kalpeat. Hän tuijotti ensimmäiseen penkkiin, jossa Anton Bech +istui kumartaneena vihkonsa yli. + +Saatuaan vihkot jaetuksi kandidaatti Lange alkoi kuulustella. +Ensimmäinen oli Simon Selmer. + +Kaikki huomasivat, että Simon Selmerin äänessä ja koko olemuksessa +oli omituinen riemun sävy. Seistessään taulun luona hän välillä +vilkaisi Anton Bechiin ivallisen näköisenä. Tämä istui yhä eteenpäin +kumartuneena. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni. + +Luokan keskellä istui Sven Hankatuuli ja tuijotti herkeämättä Anton +Bechin selkään. Tunti kului kaameassa kuolonhiljaisuudessa. + +Vielä kellon soituakin menivät pojat ulos aivan äänettömästi. Anton +Bech kulki heidän keskellään, mutta he ikään kuin tekivät tilaa +hänelle. Pihamaalla kävi samoin. Hän koetti olla kuin mitään ei olisi +tapahtunut, jaaritteli ja nauroi. Mutta toiset vetäytyivät pois. + +Heidän tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut millään tavoin osoittaa +hänelle halveksumista tai muuta sellaista. Ei — koko asia oli vain +niin kerrassaan käsittämätön, niin outo uskoa. He olivat siitä ymmällä +eivätkä keksineet sanoja. Ja Anton Bech jäi yksin. + +Sitä enemmän kertyi poikia Simon Selmerin ympärille, joka pysytteli +pihan toisessa päässä. Hän puheli hyvin vilkkaasti. Pojat seisoivat +hänen ympärillään ja kuuntelivat. + +Luokalla oli jo vanhastaan kaksi puoluetta, Anton Bechin ja Simon +Selmerin. Kummallakin oli oma ryhmänsä, vaikka oli tietysti monta +sellaistakin, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan. + +Antonin ryhmä oli pienempi. Hän oli näet pohjaltaan koppava, tai +ainakin hyvin vaikeasti saatavissa mukaan lunttaukseen ja sensemmoiseen. + +Vaikka Simon Selmeristä, lukuhevosesta, "Zelootista", ei pidetty +läheskään niin paljon kuin Antonista, oli hänen "puolueensa" kuitenkin +suurempi. Hän auttoi paljon sekä lunttilapuilla että neuvoilla +ainekirjoituksessa ja muissa kokeissa, mutta otti niistä aina maksun. +Sören Manddraber, jonka isä oli siirtomaatavarain kauppias, esimerkiksi +piti Selmeriä luumuissa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä +puutarhasta ja toi kouluun. Latinankirjoituksesta hän maksoi Simon +Selmerille kaksi suurta omenaa, jne. Kerrottiinpa semmoistakin, että +Vilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simon Selmerille kymmenen äyriä +kotilaskujen suorittamisesta. + +Lisäksi olivat Anton Bech ja Simon Selmer vuoroittain ensimmäisiä +luokalla. Useimmiten se asema oli Simonilla. Näin vallitsi heidän +välillään vihollisuutta monin tavoin. + +Niinpä Simon Selmer seisoi nyt joukkonsa keskellä puhellen laajasti +siitä, että Anton Bech oli luntannut hänen vihkostaan. + +Anton Bech silmäili ympärilleen koulupihalla. Kaukana voimistelusalin +luona hän äkkäsi vihdoin Sven Hankatuulen, joka niinikään seisoi +ypöyksinään. Hän meni tämän luokse. + +— Kuule, Sven! + +— No? + +— Älä näytä niin pelästyneeltä! Tottahan sinä tiedät, etten minä ole +luntannut Zelootin vihkosta. + +— Ei, _sitähän_ ei kukaan usko. + +— Oh, _uskoo_ kyllä. Mutta nyt aion puhua rehtorin kanssa. Niin, +sitähän minun piti kysyä sinulta: käytitkö sinä minun konseptiani +lauantaina? + +— En. + +— No, se on hyvä tietää. + +Seuraava tunti oli yliopettaja Sömmen norjantunti. Sitten oli +yliopettaja Buggen latinan tunti. Sekä Sömme että Bugge olivat +kummallisen juhlallisia. Kumpikaan ei tehnyt kysymyksiä Anton Bechille, +mutta he katsahtivat häneen usein. + +Tämä levitti koko luokkaan kiusallista juhlallisuutta. Oli kuin +olisi ollut kytemässä jotain, joka vain tarvitsi rehtorin saapumista +puhjetakseen ja tullakseen johonkin loppuratkaisuun. + +Kolmas tunti oli Svenningsenin saksan tunti. + +Hän istahti katederille ja katsoi heti halveksivasti Anton Bechiin. +Sitten hän tarkasteli päiväkirjaa. + +— Kandidaatti Lange on kuulemma antanut sinulle neljä petoksesta +tänään, Anton Bech. Sitä ei ole tähän merkitty. + +— Eikä merkitäkään, vastasi Anton Bech levollisesti. + +— Vai niin? + +— Sillä minä en ole tehnyt petosta. + +— Minä huomautan, että olet rohkea, rakas Anton Bech. Väität siis, että +kandidaatti Lange olisi valehdellut? + +— Väitän, että on tapahtunut jokin erehdys. + +— Ah, niinkö? Pieni erehdys! Sinun oma puijauksesi on siis vain +"erehdys", mukamas. No niin, rakkaalla lapsella on monta nimeä! +Semmoisia erehdyksiä arvostellaan täällä henkilöön katsomatta nelosella. + +Opettaja Svenningsen alkoi kuulustella Simon Selmeriltä käännöstä. Hän +oli erikoisen suopea Simon Selmerille. + +Kesken hiljaisuutta koputettiin ovelle äkkiä lyhyesti ja rehtori +tuli sisään. Hän oli miettiväisen ja vielä vakavamman näköinen kuin +tavallisesti. Svenningsen teki hänelle tilaa kateederilla, jolle hän +astui hitaasti. Kuiskattuaan ensin pari sanaa Svenningsenille, joka +vastasi innokkaasti ja niin ikään kuiskaten, he vilkaisivat kumpikin +Anton Bechiin. + +— Anton Bech! sanoi rehtori ääneen. + +Anton nousi. + +— Kandidaatti Lange on toivonut, että minä ilmoittaisin toveriesi +kuullen sinulle hänen päätöksensä, joka on myös minun. Olet tehnyt +petoksen. Laulutuntia, jonka olit vapaana viime lauantaina, olet +röyhkeästi käyttänyt hyväksesi ottaaksesi katederin kaapista erään +toverisi laskuvihkon. Säästääksesi itseltäsi vaivaa olet kopioinut +hänen laskunsa. Tästä puijauksesta olet saanut hyvin ansaitsemasi +nelosen, kuten jokainen muukin poika olisi saanut samasta rikoksesta. +Vaikka sinä sen jälkeen koetit päästä rangaistuksesta jaarittelemalla +kaikenlaista konseptista ja sensemmoisesta, olemme kuitenkin sopineet +kandidaatti Langen kanssa siitä, ettei sinulle siitä anneta eri +rangaistusta. Kaikkiin sinun opettajiisi samoin kuin minuun on tämän +tapauksen kuuleminen tehnyt kiusallisen vaikutuksen. Olet poika, +jota me kaikki olemme pitäneet suuressa arvossa ja suosiossa. Luulen +huomanneeni, että myös tovereillasi on sinusta sama käsitys. Olemme +sen vuoksi ymmärtäneet, että sinun on ehkä ollut vaikeampaa kuin monen +muun tunnustaa sellaista rikkomusta kuin halpamielinen puijaus on. +Yrittäessäsi silloin valehdella erehdyt luulossasi, että valhe auttaisi +sinua paremmin kuin suora avoin tunnustus. Olemme päättäneet antaa +anteeksi tämän hairahduksen ja toivomme, että ymmärrät antaa tälle +arvoa. + +Anton Bech kävi sisäistä kamppailua rehtorin tyynen puheen aikana. Sen +päätyttyä hän nielaisi itkunsa ja sanoi: + +— Mutta minä _en ole_ tehnyt petosta. + +Rehtorin tutkiva silmä katsoi häntä: + +— Etkö ole tunnustanut ottaneesi vihkon tästä kaapista lauantaina ja +kirjoittaneesi laskut siihen laulutunnin aikana? + +— Olen, mutta... + +— Joutavia! sanoi rehtori, kumarsi lyhyesti Svenningsenille ja lähti. + +Anton Bech melkein retkahti istumaan penkillensä. + +Svenningsen seisoi selkä luokkaan päin ja katsoi ulos ikkunasta. Pari +kertaa hän kääntyi Antonia kohti, joka itki. Pojat istuivat hiljaa. + +Vihdoin sanoi Svenningsen: + +— Jos et voi hillitä itseäsi, Anton Bech, niin mene ulos siksi aikaa. + +Anton Bech nousi ja lähti. + +Kesti vielä hetken, ennen kuin Svenningsen alkoi jatkaa opetusta. + +Anton Bech ei tullut takaisin sillä tunnilla. Seuraavaltakin hän oli +poissa. Hän oli mennyt kotiin. + + * * * * * + +Sven Hankatuuli oli menossa kotiin. Näytti kuin eivät hänen koipensa +olisi oikein kannattaneet. Hänen polvensa lupsahtelivat. + +Päivällispöydässä hän vastasi saaneensa kympin matematiikan +kotilaskuissa. Ruoka oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän nieleksi ja +nieleksi. + +Päivällisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Siellä hän heittäytyi +vatsalleen vuoteelle painaen kasvonsa syvälle tyynyyn. Häntä itketti, +mutta hän ei saanut itketyksi. Rinnan alla tuntui ahdistusta — outoa, +onttoa tuskaa. + +Näin hän makasi liikkumattomana toista tuntia. Vihdoin hän nousi +hitaasti. Hän katsoi ympärilleen huoneessa istuen vuoteensa laidalla +jalat riipuksissa. Taas kului pitkä, pitkä aika. + +Sitten hän nousi, astui hitaasti portaita alas ja otti lakkinsa +käytävästä. Hän seisahtui konttorin ovelle ja kuunteli. Isä oli siellä. +Hän tarttui ovenripaan — pysähtyi, ei aukaissutkaan ovea, vaan meni +ulos kadulle. + +Hitaasti hän kulki katuja pitkin. Ajopelit kolisivat ja ratisivat, +ihmiset kulkivat hänen ohitseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut +kosteassa jääpuvussa. + +Hän meni suoraan koulun ovelle. Hän seisahtui sen edessä ja kuivasi +otsaansa nenäliinalla. Se tuli aivan märäksi kylmästä hiestä. + +Tarttuessaan raskaan oven ripaan hän pysähtyi taas ja alkoi epäröidä, +mutta sitten hän riuhtaisi oven auki. Hän kulki autioiden käytävien +läpi kunnes tuli rehtorinhuoneen ovelle. Hän koputti heikosti. + +Ei kukaan vastannut. + +Sitten hän koputti lujasti. Ei kukaan vastannut vieläkään. + +Rehtorinhuoneen vieressä oli rehtorin yksityisasunnon ovi. Hän tarttui +ovikellon kahvaan. Mutta nyt hän epäröi sangen kauan. + +Silloin kuului askelia sisältä ja hän tempasi äkkiä kellonauhaa. + +Rehtorin rouva aukaisi. + +— Saisinko vähän puhua rehtorin kanssa. + +— Kyllä, heti. + +Rehtorin rouva saattoi hänet eteisen kautta rehtorin huoneeseen. + +— Istu, hän tulee pian. + +Rouva siirsi korkeaselkäisen tuolin hänen viereensä ja lähti. + +Sven Hankatuuli istuutui kovalle tuolille. + +Rehtorin huone oli pitkä ja kapea ja sen ikkuna oli päätyseinässä. +Seinillä oli vain hyllyjä, tai paremmin sanoen seinien sijasta oli +hyllyjä lattiasta kattoon kirjoja täynnä. + +Sven Hankatuuli istui ja tuijotti kirjoja, ja vähitellen näyttivät +hänestä kapean huoneen seinät alkavan lähestyä toisiaan yhä likemmäksi +ja likemmäksi ikään kuin uhkaisivat puristaa hänet väliinsä, painaa +kovat, kankeat kirjojen selkämykset hänen sisäänsä... + +Hän lipui alas tuolilta pysyen pelosta tuskin seisomassa, hiipi +ulko-ovelle ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Ja toinen ovi vei +eteiseen! + +Samassa hän huudahti, kun ovi aukeni ja rehtori astui sisään. +Hänellä oli yllään sama kotinuttu, jonka Sven Hankatuuli oli nähnyt +jälki-istunnossa. + +— No, Sven, sinä tahdoit puhua kanssani. + +— Niin. + +Rehtori seisoi hänen edessään, katsoi ja odotti. + +Mutta ei tullut enempää kuin se "niin". Sven Hankatuuli seisoi silmät +pyöreinä tuijottaen rehtoria. Tuijotti, tuijotti, eikä sanonut mitään. + +Vihdoin rehtori sanoi: + +— No, mitä se oli? — Hän meni ikkunan luona olevan suuren työpöytänsä +ääreen, istui siihen ja viittasi Sven Hankatuulta istumaan +vastapäiselle tuolille. + +— Se oli — se on — että minä se olen tehnyt vilppiä. + +— Oletko sinä tehnyt vilppiä, Sven? + +— Olen. Minä, eikä Anton Bech. + +— Selitä minulle, poikaseni. + +Sven kertoi lauantaiaamusta. Laskukonsepti oli ollut irtaimena Anton +Bechin vihkon välissä, häneltä oli kaatunut mustetta sen päälle ja +silloin hän oli kopioinut Simon Selmerin laskun, jonka hän luuli olevan +oikein kuten tavallisesti. + +— Anton Bech oli siis suorittanut laskut? + +— Oli, konseptiin. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hänellä ollut +aikaa kirjoittaa niitä puhtaaksi. Hän oli kirjoittanut vihkoon vain +itse kysymykset. + +Rehtori Holst istui ja katsoi ulos ikkunasta kauan aikaa. Vihdoin hän +sanoi: + +— Eikö hän sitten huomannut, että konsepti, jonka hän kirjoitti +puhtaaksi, oli toinen kuin hänen omansa? + +— Ei. Minä koetin tehdä sen niin samanlaiseksi kuin osasin. + +Rehtori oli vaiti kauan aikaa ja katsoi ulos. Sitten hän kääntyi Sven +Hankatuulen puoleen: + +— Sinäkö siis teit vilppiä? + +— Niin. + +— Mutta, mutta, rakas Sven, sinullahan on kandidaatti Winther... + +Sven Hankatuuli katsoi vielä kauhistuneempana rehtori Holstia ja +pudisti päätään. + +— Eikö hän auta sinua, kun otat tunteja häneltä? + +— En minä ota tunteja Wintheriltä. + +— Kuka sinua sitten opettaa? Sinä sanoit, muistaakseni... + +— Minä en ota tunteja keneltäkään. + +— Mutta minähän kirjoitin isällesi... + +— Minä en antanut isälle kirjettä. + +— Et antanut isällesi minun kirjettäni! + +Sven Hankatuuli istui yhä silmät kankeina ja pudisti päätään. Rehtori +Holst katsoi häneen tutkivasti, sitten taas ulos ikkunasta. Vihdoin hän +taas kääntyi Svenin puoleen: + +— Mutta kuinka sitten saatoit kertoa saavasi yksityisopetusta +matematiikassa, kuten minä olin kirjoittanut? + +Sven Hankatuulen huulet liikkuivat alkaen väristä yhä enemmän ja silmät +kävivät yhä kosteammiksi. Hän veti henkeä, ja vihdoin tuli hänen +suustaan: + +— Minä aukaisin kirjeen ja luin sen. + +Rehtori Holst nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitä +jatkui kauan. Sitten hän seisahtui Sven Hankatuulen eteen, katsoi häntä +tarkkaan tutkivasti ja sanoi: + +— Vai sellainenko sinä olet? + +— E-ei, oi ei! En minä — en minä ole sellainen, huusi Sven Hankatuuli, +ja samassa purskahti aamupäivästä asti patoutunut itku valloilleen. + +Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun nyyhkytys vihdoin +vaimeni, hän kysyi: + +— Sano minulle, Sven, tietääkö Anton Bech tämän? + +— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle — hänelle sen nyt. + +— No niin. On parasta, että teet sen kohta. + +Sven Hankatuuli otti lakkinsa ja lähti. Kun hän oli jo miltei ulkona +ovesta, kääntyi hän, tuli takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli sen +unohtanut. + +Sitten hän lähti kulkemaan tuomari Bechin taloa kohti. + +Kun vain saisi sanotuksi Anton Bechille kaiken, niin sitten saisi olla +koko surkeus. Tietenkin hänet erotetaan koulusta. Ja kotona tulee +kysymys konepajasta tai kauppaan tai merille menosta. + +Mutta olkoon se nyt ajattelematta, siihen on kyllä aikaa sitten kun hän +ensin on ollut Anton Bechin luona. Hän kiiruhti. Matka kävi kodin ohi. +Hän hiipi ikkunain alitse... + +Puoli tuntia myöhemmin oli kaikki sanottu ja tehty Anton Bechin +huoneessa. Sven Hankatuuli istui Antonin sängyn laidalla ja katsoi +maahan. Anton Bech istui pöydällä ja heilutteli jalkojaan katsellen +kattoon. + +— Ja kaiken tämänkö sinä sanoit rehtorille? + +— Niin tein. Tuntui paremmalta saada sanotuksi kaikki yhdellä kertaa. + +— Kuule Sven, sinä saat huomenna rottinkia. + +— Mitäpä siitä, jos sillä pääsisi... + +Seurasi pitkä vaitiolo. Vihdoin Sven Hankatuuli sanoi katsettaan +nostamatta: + +— Oletko kovin vihainen minulle, Anton? + +— Mokomastakin! vastasi Anton Bech. + +Sven Hankatuuli alkoi heilutella ruumistaan edestakaisin sängynlaidalla +istuessaan. + +— Niin, näetkös, jos vain sinä et ole vihainen... + +— Minusta sinä olet ollut suurenmoisen reilu —. Menithän suoraan +rehtorin luokse... + +— Niin, no sitten on hyvä ollakseni yhtä kaikki. Käyköön muuten miten +tahansa, kunhan vain sinä et ajattele pahaa minusta — kun olen poissa. + +— Menetkö sinä pois? + +— Eihän minulla nyt ole muuta keinoa, näetkö. Minun täytyy karata. + +— Ka... karata? + +— Niin, minä karkaan kotoa. Ajattelin tehdä sen ensi yönä. + +— Oletko hullu! + +— En jaksa tätä kaikkea. Jos minut erotetaan koulusta, tulevat sekä +isä että äiti onnettomiksi häpeästä. Ja heidän täytyy kuitenkin ryhtyä +ajattelemaan, mihin panna minut. Heidän on lähetettävä minut jonnekin +pois, ja siksi on yhtä hyvä, että lähden itse, jo ennakolta. Sillä minä +en jaksa tätä enempää. + +— Mutta — miten sitten aiot karata, poika? + +— Mitä vaikeuksia siinä on? Ainahan pääsee jonnekin, jossa voi +piileksiä, kunnes unohtavat. Menen niin pitkälle, että tulen johonkin +eteläiseen kaupunkiin, josta lähtee laivoja Amerikkaan. + +— Sinä joudut vain kiinni! + +— En, jos pysyttelen ylämaassa. Kuljen talosta taloon, kunnes olen +perillä. + +— Entäs rahat? + +— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa. + +— Niillä et pitkälle potki, poikaseni! Tulet vain näkemään nälkää. + +— Ehkäpä niinkin. No, jos kuolen nälkään tuntureilla, niin sittenhän +olen ainakin poissa tästä kaikesta. + +Sven Hankatuulen ääni alkoi värähdellä itkua ja hän nousi ylös. + +— Jos minä huomenna olen poissa, niin sinä et tietenkään tiedä mitään! + +— En tietysti, mutta... + +— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle, jos saan lähetetyksi sinulle +osoitteeni. Sinä — sinä olet ainoa ystävä, joka minulla on, Anton. No, +no hyvästi sitten! + +Anton Bech hypähti alas pöydältä. + +— Oikeinko sinä vakavasti — toden teolla — aiot karata? + +— Ymmärräthän, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta. Minulla, joka on +erotettava koulusta...! + +— Ei, sitä minä en saa päähäni! sanoi Anton Bech. — Ei sen puolesta, +ettei karkaaminen tietysti olisi helkkarin komeaa. Mutta entä jos +kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu? + +— Minä — minä en saata! Ei — en minä voi! + +Sven Hankatuulen ääni petti. Hän puri hampaitaan yhteen ja koetti +vastustaa. + +— Hei vain! hän sanoi ja lähti kiireesti ovesta. + +Hän käveli kotiin päin. + +Karkaamisen ajatus oli jo kauan sitten väikkynyt hänen mielessään +yhtenä mahdollisuutena, mutta vasta nyt Anton Bechin kanssa +keskustellessa se oli muuttunut äkkiä varmaksi ja lujaksi... + +Entä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen +suhtautuu! + +Niin, kunpa vain olisi rohkeutta! + +Hänellä oli sentään ollut uskallusta mennä rehtorin luokse, mutta isä... + +Ei, hän tunsi, ettei hän kykenisi enää toista kertaa kertomaan, ja +kaikkein vähimmin isälle. Ja äiti tulisi siihen, sisaret saisivat +tietää! + +Nyt hän oli kotikadulla ja näki talon. Hän pysähtyi äkkiä. + +Edessään hän huomasi levollisesti, omituisesti nytkähtelevin polvin +kulkevan miehen: rehtori Holst! Selästä saattoi ikään kuin aavistaa +tummien kasvojen vakavuuden. + +Sven Hankatuuli seisoi kuin katuun naulattuna tuskallisen pelon +vallassa. + +— Niin — niin totisesti! Herra Jumala! Rehtori meni heille kotiin! Hän +meni ilmoittamaan sitä isälle! + +— Oh, oh! Sven Hankatuuli ähkyi vaistomaisesti puoliääneen. Hän kääntyi +ja lähti kulkemaan toiseen suuntaan pitkin katuja. + +Hän kulki ja kulki. Suonet tykyttivät päässä, koko ruumis hoippui. + +Hän tuli maantielle ja käveli sitä pitkin niin pitkälle kuin jaksoi. +Sitten hän istuutui tienviereen. + +Istuminen helpotti vähän, mutta vain hetkeksi. Pian alkoi kauhea +tuska ja epätoivo taas ahdistaa häntä. Hän istui ja tuijotti eteensä +ajatellen vain yhtä asiaa: + +Hän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika, +joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka "kävi hullusti" ja jonka +täytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen. + +Sven Hankatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa. + +Mutta Jumala ei varmaankaan välittänyt siitä, että häntä rukoiltiin +vasta nyt! Mikä silloin on rukoillessa, kun hätä ja surkeus ovat +käsissä! Hänen olisi pitänyt ajatella Jumalaa rehtorin kirjettä +polttaessaan. Sillä vain pelko pani hänet nyt rukoilemaan, ja Jumala +pitäisi häntä katalana ja tuhmana, jos hän luulisi, ettei Jumala sitä +huomaa. + +Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista. Hän oli sangen +kaukana. + +Hän oli nyt siis vaeltamassa. Hän _oli_ siis nyt karannut! Hän kulkisi +yhä edelleen, eikä palaisi koskaan takaisin. + +Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Ei kahtakymmentä kruunuansa +laatikosta eikä voileipiä, jotka nyt olivat kotona hänen huoneessaan +ja jotka hän oli aikonut ottaa mukaansa eväiksi. Hän tulisi näkemään +nälkää ja tuntemaan hätää! + +Mutta se oli aivan oikein. Hänen tuli kärsiä puutetta. Ei hyödyttänyt +vain ilman muuta ruveta rukoilemaan Jumalaa. Ei, täytyi kokea ensin +jotain todellista, nälkää, hätää ja rahattomuutta. Hänen kärsittyään +niitä pitkän ajan, ainakin muutamia päiviä, voisi Jumala kenties antaa +hänelle _hiukan_ armoa...! + +Niin, hän kävelee vain eteenpäin! Ensi yön hän piileksii metsässä. +Piilottautuminen on helppoa, he eivät löydä häntä. Tultuaan +ensimmäiseen kaupunkiin hän kirjoittaa isälle ja sanoo, ettei häntä +pitänyt ruveta etsimään, vaan hänen tuli antaa mennä itsekseen. Hän +vain _tahtoi_ kärsiä ja kamppailla. Hän tulisi kotiin vasta silloin, +kun hän mielestään olisi sovittanut syyllisyytensä ja omin voimin +tullut joksikin. Hän kirjoittaa niin vakavasti ja päättävästi, että isä +ymmärtää häntä ja antaa hänen noudattaa omaa tahtoansa. + +Sitten muutaman vuoden kuluttua hän palaa takaisin isän, äidin, +Johannan ja Drean luo kunnioitettuna miehenä. + +Niin, hän lähtee heti eteenpäin! + +Hän katsoi taivaalle, joka oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi +lähestyä tunturia. Tehtyään nyt päätöksensä hän tunsi tulleensa ikään +kuin paremmaksi ihmiseksi. Hän ajatteli taas Jumalaa. Hän ei tahtonut +pyytää Jumalalta mitään apua, sillä se olisi vain halpamaista. Mutta +Isämeidän hän sentään rukoilee. Siitä Jumala kyllä ymmärtää hänen +tarkoituksensa. + +Sven Hankatuuli luki ääneen Isämeidän. Sitten hän nousi ja taivalsi +edelleen. + + * * * * * + +Kello puoli yhdeksän illalla tuli Sven Hankatuulen isä tuomari Bechin +luo. + +— Onko Sven tänään käynyt täällä? + +— On. Iltapäivällä viiden aikana hän oli täällä noin puoli tuntia. Sen +jälkeen emme ole nähneet häntä. Eikö hän ole tullut kotiin? + +— Ei, poika on ollut poissa kotoa koko päivän. + +Sven Hankatuulen isä lähti. Hänen kuljettuaan katua vähän matkaa juoksi +joku hänen peräänsä: + +— Anteeksi, herra maaherra! + +— Sinäkö, Anton? + +— Niin — minä — minä tahdoin vain, minusta tuntui, että minun pitäisi +sanoa teille että — että Sven oli minun luonani tänään... + +— Niin, poikaseni, minä tiedän sen ja tiedän syynkin. Rehtori Holst on +ollut luonani ja kertonut koko asian. + +— Niin, mutta Sven — hän sanoi — että hän pelkää niin... + +— Pelkäsi, niinkö? + +— Niin, niin kamalasti. Sitten hän sanoi, ettei hän uskaltanut mennä +kotiin. Tai oikeammin sanoen, että hän aikoi — aikoi... + +— Mitä hän aikoi? Herran nimessä... + +— Karata kotoa. + +Tuntui kuin Sven Hankatuulen isä olisi odottanut jotain pahempaa, sillä +hän näytti melkein keventyneeltä. Mutta sitä kesti vain hetken. Hän +kysyi: + +— Tiedätkö minne? Sinähän ymmärrät, rakas Anton, että minun täytyy +saada se tietää. + +— En. Hän sanoi vain kulkevansa, kunnes tulee johonkin etelänpuolen +kaupunkiin. Sieltä hän lähtee laivalla Amerikkaan. Hän sanoi +kävelevänsä talosta taloon. + +Oli valoisa toukokuun ilta. Sven Hankatuulen isä seisoi hetken ja +mietti. + +— Kuule, rakas Anton, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen? + +— Mielelläni. + +— Juokse ajuri Olen luo ja tilaa minulle mahdollisimman pian kaksi +hyvää hevosta rattaineen. Pyydä että hän tulee heti taloni edustalle! + +— Kyllä. + +Anton Bech juoksi. Sven Hankatuulen isä palasi kotiin. + +Vähän myöhemmin seisoivat kahdet rattaat maaherran oven edessä. Toisiin +istuutui hän itse, toisiin hänen ensimmäinen apulaisensa. + +— Niin, Molstad, sanoi Sven Hankatuulen isä apulaiselleen, — ajakaa +te siis pohjoiseen päin puoliyöhön saakka ja kyselkää poikaa kaikista +taloista ja kaikilta kohtaamiltanne ihmisiltä. Ellette siihen mennessä +ole saaneet mitään tietoa, käännytte takaisin. + +Molstad lähti. Sitten sanoi Sven Hankatuulen isä hyvästi vaimolleen ja +molemmille tyttösilleen, jotka seisoivat ovella itkien. + +Sitten hän lähti ajamaan sillan yli. + +Ajettuaan noin tunnin maantietä etelään hän tapasi vihdoin jonkun, joka +"luuli" nähneensä sellaisen pojan maantiellä. Myöhemmin hän kohtasi +erään vaimon, joka oli tavannut pojan vähän aikaa sitten. + +Rattaat ajoivat edelleen. + +Viimein tuli vastaan eräs heinäkuorma. Ajomies asteli sivulla. + +— Et suinkaan sinä ole sattunut näkemään erästä kaupunkilaispoikaa +täällä maantiellä? + +— Kyllä, herra maaherra! Tässä se makaa heinäkuorman päällä. Se +nukkui niin koreasti. Minä otin hänet tuolta tiepuolesta, se istui +siinä surkean näköisenä ja sanoi olevansa väsynyt. Onko se ehkä hänen +poikansa? + +— On, niin on. + +— Se kun vain sanoi, ettei hänellä ole kotia eikä kontua, raukalla. + +Heinäkuorman päällä nukkui Sven Hankatuuli sikeästi. + +— Pyysikö hän saada ajaa sinun mukanasi? + +— Ei, ei se siltä tuntunut. Hän sanoi aikovansa kulkea eteenpäin. Se +vain pyysi saada istua heinissä ja levähtää sillä välin, kun minä kävin +siellä Smedstadin talossa. Se tarjoutui sillä välin katsomaan hevosta, +vastapalvelukseksi, kuten hän sanoi. Kun tulin takaisin nukkui se +tuossa, kuten hän itse näkee. Ja minä annoin sen nukkua! + + * * * * * + +Seuraavana päivänä tuli rehtori luokkaan matematiikan tunnilla. +Kandidaatti Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili vastaan ja astui +katederiin. + +— Minun on sanottava sinulle, Anton Bech, että me teimme eilen +sinulle vääryyttä. Sinun toveriesi tulee tietää, että sinä et ollut +harjoittanut petosta kuten luulimme. Lisään, että olen erittäin iloinen +saadessani tällä tavoin takaisin entisen varman uskoni, ettet sinä +antaudu mokomiin halpoihin kepposiin. Ole hyvä ja astu esiin, Anton +Bech! + +Anton Bech seisoi katederin edessä. + +— Pyydän sinulta anteeksi, että olen tehnyt sinulle vääryyttä. Anna +kätesi merkiksi siitä, että saan. + +Anton ojensi kätensä. Rehtori tarttui siihen ja taputti häntä toisella +kädellään päälaelle. + +— Jaa, jaa pojat, sanoi rehtori, kun Anton Bech taas oli paikallaan, +— seuratkaa te kaikki Anton Bechin esimerkkiä ja pitäkää kilpenne +kirkkaina. + +Lähtiessään sanoi rehtori ovella: + +— Sven, tulisitko vähän tänne! + +Sven Hankatuuli nousi ja seurasi rehtoria käytäviä pitkin +rehtorinhuoneeseen. + +— No Sven! sanoi rehtori, — olet kai jokseenkin joka lauantai kopioinut +matematiikan tehtävät? + +— Niin, joka lauantai. + +— Minä arvasin sen. Olen nyt pyytänyt kandidaatti Langea antamaan +sinulle kaksi yksityistuntia matematiikassa viikoittain. Koeta nyt +käyttää niitä hyvin. Tutkinto on jo kuukauden perästä. + +— Koetan. + +— Ja sovitaanko sitten, Sven, ettei tästedes harjoiteta +minkäänlaatuista puijausta? + +— Sovitaan. + +— Silloin ei sinun koskaan enää tarvitse kokea sellaista päivää kuin +eilinen. Sitä ei olisi hauska uudelleen kokea, eikö totta? + +— Ei. + +— Olen puhunut isäsi kanssa, poikaseni. Me uskomme molemmat, että +sinusta kyllä tulee hyvä mies! Hyvästi, Sven. + +Rehtori nousi, tuli ovelle, jossa Sven seisoi ja silitti hänen päätään. + +Sven Hankatuuli nyyhki. Rehtori odotti että hän lähtisi, mutta pojalla +oli jotain, jota hän koetti saada nyyhkytyksiltään sanotuksi. Vihdoin +hän kumarsi hyvin syvään, ojensi kätensä rehtorille ja sanoi: + +— Pa-paljon kii-kiitoksia! + +Kotona päivällispöydässä oli punaista häränpaistia ja kastiketta, +perunoita ja puolukkahilloa, vaikka oli torstai, joka tavallisesti oli +kalapäivä. + + + + +TAPPELU + + +— Minä en sano mitään, minä. Kysyn vain, mitenkä sait vihkoosi juuri +minun laskuni, jos et ole sitä kopioinut? + +Simon Selmer kysyi näin ulkona koulunpihalla. Anton Bech seisoi +uhkaavana hänen edessään. + +— Se asia ei kuulu sinulle, Simon. + +— Ei kyllä. Voin arvata, että se on kai parasta. + +— Minä kysyn sinulta, mitä tarkoitat sillä? Että se muka on "parasta"! +Sitä juuri kysyn sinulta, ymmärrätkö. + +Simon Selmer katsoi omituisesti hymyillen poikajoukkoon. Koko luokka +seisoi taajana piirinä heidän ympärillään. + +— Vastaan, että on varmaankin parasta, ettei asiaa tutkita sen enempää. + +— Rehtori on sen tutkinut. + +— Niin, huomaan sen. + +— Miten huomaat? + +— Rehtori on niin erilainen, näetkö. + +— Mitenkä erilainen? + +— Hm — jos ei olisi ollut kysymyksessä hänen lellipoikansa vaan joku +meistä, niin arvelen, että siitä olisi seurannut muuta. + +— Mitä muuta? + +— Kysyt kovin paljon minun mielestäni. + +Anton Bech seisoi nyrkit housuntaskuissa aivan levollisena ympärilleen +vilkuilematta. Hän katsoi vain Simon Selmeriä suoraan naamaan ja +vastasi: + +— Niin minä kysyn niin kauan, että vastaat. Sillä sinun on pakko +vastata. + +— Pakko — oho! + +— Niin, pakko. Mitä tarkoitat sillä, että siitä olisi tullut _muuta?_ + +— Tarkoitan mitä tarkoitan. + +Anton Bech astui nyt aivan hänen nenänsä eteen. + +— No, se voi olla samantekevää. Mutta kysyn sinulta, että luuletko sinä +minun tehneen vilppiä? + +— Minä en luule mitään. Minä vain _tiedän_, että sinun vihkossasi oli +minun laskuni. + +— Mutta minä sanon — ja rehtori sanoo, että se on sattuma. + +— Ja siihen sanon minä, että se on merkillinen sattuma. + +— Mitenkä merkillinen? + +— Sangen merkillinen. + +Koko poikajoukko nauroi ääneen. Anton Bech tempasi toisen nyrkin +taskustaan. + +— Nyt sinä sanot ajatuksesi ihan suoraan. + +— Kylläpä sinua kiinnostavat minun ajatukseni. + +— Minä vain en salli, että sinä kuljeksit täällä kuiskuttelemassa minun +laskuistani. Ellet ole saanut riittävää selitystä rehtorilta, et saa +enempää minultakaan. Mutta tämän jutun tulee nyt päättyä tähän. Ja +jotta siitä tulisi loppu, on sinun nyt sanottava ajatuksesi suoraan +julki. + +— Oho, haastatko sinä tappelua? + +— Haastan. Otan koko luokan todistajaksi siitä, että tavataan Nagelin +rannassa iltapäivällä kello neljä, ellet selvästi tunnusta hyväksyväsi +täydellisesti rehtorin selitystä. + +— Minä en pelkää tulla. + +— _All right!_ + +Näin sanoen pyörähti Anton Bech ympäri ja meni poikaparven läpi ovea +kohti. Kello olikin juuri soinut. + +— Tappelu, pojat! + +— Ja oikein sääntöjen mukainen kaiken lisäksi, katsos! + +— Siis kello neljä Nagelin rannassa. + +— Mutta ainoastaan luokka, ei ketään muita. + +— Tietysti. + +Luokka nousi innokkaana joukkona portaita ylös. + +— Minä ennustan, että Zelootti saa rökkiinsä. 73 + +— Oho, ei se ole niinkään varmaa. + +— No hyvää sille ainakin selkäsauna tekisi, Simonille nimittäin. Mitä +sekaantumista hänellä enää on koko asiaan! + +— Mutta aika merkillistä se sentään on. + +— Luuletko sinä, jumaliste, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos +hän todella _olisi_ puijannut! + +— E-e-en... + +Svenningsen oli raivoissaan, kun pojat tulivat niin myöhään. Eikä hän +tunnin aikanakaan päässyt lauhtumaan poikien tarkkaamattomuuden vuoksi. +Kirjelappuja vilisi luokassa... + + * * * * * + +Jo kerran aikaisemmin, edellisenä talvena oli ollut "sääntöjen +mukainen" tappelu Anton Bechin ja Simon Selmerin välillä. Se oli +syntynyt Makkara-Nikun vuoksi. Simon Selmer oli saanut sillä kertaa +selkäänsä. Niin kävisi kai nytkin. Simon oli tosin paksu ja raskas sekä +jokseenkin vahva, mutta Anton Bech oli sittenkin luokan väkevin poika. +Kuitenkin oli Simon Selmer mestari kepposissa! + +Makkara-Nikun juttu oli ollut seuraava: + +Nikken Olsen eli Makkara-Niku oli Anton Bechin vihollinen. Kukaan +ei tiennyt minkä vuoksi, mutta niin vain _oli_. Anton Bech ei olisi +itsekään voinut vastata kysymykseen, mistä se johtui. Tosiasia vain +oli, että hänen aina piti taistella Makkara-Nikun kanssa kun he +tapasivat toisensa kaupungin pohjoisosassa. Tavallisesti kuitenkin +hän tai Niku oli silloin jonkun muun seurassa. Jos he olivat yksin, +heitettiin vain pari haukkumasanaa ohimennen, kuten: + +— Odotas, mokoma! tai: + +— Viimekertaista selkäsaunaako sinä vielä märehdit? + +Jos sitä vastoin jommallakummalla oli seuraa mukanaan, oli asia selvä. +Toiset pojat asettuivat ympärille, ja tappelu oli valmis. + +Kun Anton ja luokan pojat olivat kuljeksimassa kaupungin +pohjoisosassa, tapahtui joskus, että nähtiin kaukaa Makkara-Nikun +kiireesti piiloutuvan johonkin porttikäytävään tai katoavan jostain +kadunkulmasta. Niku sai näet säännöllisesti selkäänsä. Anton Bechillä +oli silloin tapana pahoitella toisille pojille, että tilaisuus +Makkara-Nikun pehmittämiseen oli mennyt hukkaan. + +Mutta pohjimmaltaan hän oli siitä hyvillään. Ensinnäkin sen +vuoksi, että tappelussa oli sentään aina oma jännityksensä. Eihän +voinut tietää, minkä uuden tempun Makkara-Niku oli saattanut +oppia viime kerran jälkeen, tai mitä apua hän saattoi saada +kansakoulukumppaneiltaan. Toiseksi... no niin, Makkara-Nikuir kasvot +olivat niin kummallisen kalpeat joka kerta, kun oli pakko tapella, +ja hänen noustessaan ylös selkäsaunan jälkeen oli hänen silmissään +omituinen ikään kuin kysyvä kummastelu. Se toi Anton Bechin mieleen +erään runon metsästäjästä, joka oli haavoittanut pahoin kaurista ja +aikoi leikata sen kaulan poikki, mutta ei tahtonut saada sitä tehdyksi +eläimen silmien katseen vuoksi. + +Joka tapauksessa Makkara-Niku oli ja pysyi vihollisena kenenkään +tietämättä syytä siihen. Se oli vain selviö poikien kesken sekä Antonin +luokalla että kansakoulussa. Se oli kaikkien sääntöjen mukainen +kyläviha, eikä sitä kannattanut sen enempää penkoa. + + * * * * * + +Tuli sitten jouluaatto ja rouva Bech kertoi päivällispöydässä, että +matami Olsen oli ollut keittiössä ja valittanut surkeasti puutetta ja +köyhyyttä, sillä mies oli tänä jouluna työtön. Rouva Bech oli antanut +hänelle Antonin arkihousut, jotka muuten olivat vielä ehjät ja hyvät. +Pahin puute oli ollut pojan, Nikkenin vaatteista. Hän saattoi tuskin +enää ryysyisten vaatteidensa takia näyttäytyä koulussa. + +Kolmas joulupäivä oli vihdoin arki. + +Luokan pojat kokoontuivat. Anton Bechillä oli yllään uudet vaatteensa +ja liivintaskussa 25 äyrin raha, jonka hän oli saanut Fredrik-enolta. +Tänään sillä ostettaisiin torttuja. + +Mutta sitten tuli Otar Ingebrigtsen tuoden sen huolestuttavan sanoman, +että kansakoululaisten lumilinna Pitkänsillan luona oli suurempi kuin +luokan lumilinna Bechin rannassa. + +Koko luokka lähti kaupungin pohjoisosaan. Ja kansakoululaisten linna +Pitkänsillan luona oli todellakin sikamaisen korkea. Se oli vuorattu +tuohilla ja jäädytetty niljakkaan liukkaaksi ja näytti tosiaan +mahdottomalta valloittaa. Kansakoulupoikia vilisi sen ympärillä. + +Luokka lähestyi hitaasti, kunnes se seisoi puoliympyrässä aivan +linnoituksen äärellä. Pari väkevintä poikaa kummaltakin puolelta alkoi +nalkutella pilkkasanoja ja ärsyttelyjä. Anton Bech seisoi hiljaa ja +kuunteli, kunnes äkkiä Simon Selmer ja pari muuta alkoi kyhniä häntä +kylkeen: + +— Anton, tuolla on Makkara-Niku! Etkö näe häntä! Käy kimppuun! + +Mutta Anton ei liikahtanut. Silloin alkoivat toiset huutaa: + +— Kuule, Nikken, etkö lämmitä kenellekään joulusaunaa? Tuolla seisoo +Bechin Anton. Hän pelkää sinua! + +— Pelkää! huusi Anton, — käy päälle vain, Makkara! + +Niku vain paikkaili linnanmuuria nuoskalumella eikä nähtävästi halunnut +tapella, vaikka hänen kumppaninsa ärsyttelivät ja yllyttivät ja Anton +tuli yhä lähemmäksi. Silloin sanoi Anton äkkiä: + +— Makkara-Niku pelkää hienoja housujaan! + +Kaikki pojat nauroivat, sillä he tunsivat, että Makkara-Nikulla oli +Anton Bechin vanhat housut. Mutta samassa oli Makkara-Niku kuin +salama Antonin kimpussa iskien nyrkillään nenään, niin että Anton +kellahti selälleen ja veri purskui nenästä. Makkara-Niku antoi uusien +iskujen sataa salamannopeasti ja niin raivokkaasti, että Anton oli +aivan pökerryksissä ja Makkara-Niku makasi hajareisin hänen päällään +mukiloiden häntä yhä naamaan, minkä kerkesi. + +Jokainen tietää, että keskellä tappelua saattaa syntyä seisaus, +hiljaisuus, josta eivät tiedä muut kuin molemmat asianomaiset. Niku +läähätti kuumasti aivan Antonin verisen nenän vieressä ja lakkasi +lyömästä. + +Tällä sekunnilla tunsi Anton, että hän voisi helposti vääntää +Makkara-Nikun päältään, päästä itse päällepäin ja maksaa saamansa iskut +takaisin korkojen kanssa. Hän nimittäin näki, että Niku itki raivosta +ja oli melkein pyörällä päästään. Mutta hän jäi makaamaan alalleen. +Hän irrotti vain toisen kätensä ja sai sen pistetyksi liivintaskuunsa +ottaakseen sieltä 25-äyrisen. + +— Hellitä, senkin mokoma! + +Ja Makkara-Niku hellitti. Pojat makasivat vielä hetken päälletysten +ja Anton sai salaa livautetuksi 25-äyrisen Makkara-Nikun kouraan. +Sitten Anton nakkasi äkkiä Nikun päältään ja hypähti pystyyn. Toiset +huutelivat ja kirkuivat minkä mitäkin, mutta Makkara-Niku lähti +juoksemaan katua ylös. + +Anton seisoi ja paineli nenäänsä lumella. Hän ei sanonut mitään, mutta +sen erän jälkeen hän ei enää koskaan tapellut Makkara-Nikun kanssa. + +No, jollakin tavalla oli tämä 25 äyrin juttu tullut luokan poikien +tietoon. Simon Selmer oli lähettänyt tunnilla Vilhelm Gabrielsenille +lapun, että Anton Bech oli antanut Makkara-Nikulle 25 äyriä päästäkseen +enemmistä selkäsaunoista. Tämän lapun sai Anton Bech käsiinsä ja siitä +oli seurauksena hänen ja Simon Selmerin välinen suuri tappelu Nagelin +rannassa. + +Tämä oli tapahtunut toissa talvena. Silloin sai kyllä Zelootti +selkäänsä. Mutta siitähän oli jo puolitoista vuotta ja siinä ajassa oli +paljon saattanut muuttua. + + * * * * * + +Jo puoli neljältä oli suuri joukko poikia koolla Nagelin rannassa. +Nagelin molempien makasiinien välissä oli suuri lautasilta. Pitkin +makasiinien seiniä oli kaksinkertainen rivi tyhjiä tynnyreitä, +joiden päälle pojat istuutuivat rummutellen koroillaan kumisevia +tynnyrinkylkiä. Sillan päästä johtivat portaat rantaan. Portaiden luona +puuhaili Sören Manddraber muutamien muiden kanssa näkkien onginnassa. + +Kaikki rantalaiturit olivat tähän aikaan poikien mukavia +kokouspaikkoja. Ne olivat melkein kaikki tyhjinä, mutta varsinkin +Nagelin laituri, joka oli syrjässä, kaupungin eteläisimmässä laidassa. +Ja lisäksi oli Nagelin siltavahti, Hans Bentsen, harvinaisen mukava +mies. + +Vihdoin tuli Simon Selmer Otar Ingebrigtsenin saattamana. Hän oli +vähän kalpea, mutta ei ollut millänsäkään vaan istahti erään tynnyrin +päälle alkaen naureskella ja jutella. Kun Sören Manddraber ja muut +rannalla olleet pojat kuulivat, että Simon oli saapunut, jättivät he +pyydystyksen ja riensivät joukkoon. + +Kirkontornin kello kaukana kaupungissa löi neljä, ja juuri silloin +saapui Anton Bech. Hänen saattajanaan oli Sven Hankatuuli. + +— Nuo kaksi ovat viime aikoina ruvenneet tavattoman paljon olemaan +yhdessä, sanoi Morten Johnsgaard Vilhelm Gabrielsenille. + +— Etkö ole huomannut sitä, että Sven Hankatuuli on viime aikoina +selvästi saanut apua kirjoituksissaan Anton Bechiltä? sanoi Vilhelm +Gabrielsen. + +— Jaa, niin se varmaankin on! + +Anton Bech astui sen tynnyrin luo, jolla Simon Selmer istui +potkiskellen. + +— Saat viimeisen kerran valita peruutatko väitteesi, että minä olen +tehnyt vilppiä. + +— Minä en ole sanonut mitään. Sitä paitsi en peruuta mitään. + +— Semmoinen lörpöttely, ettet muka ole sanonut mitään, ei kelpaa. Minä +kysyn siis... + +— Suusi kiinni kysymyksistä! huusi Simon Selmer ja hyppäsi tynnyriltä +alas. Samalla hän töykkäsi Anton Bechiä vatsaan. + +Anton Bech väistyi askelen taapäin. Hän heitti nutun päältään ja seisoi +paitahihasillaan. Pojat kertyivät tiheään ympärille. + +— Nyt voit käydä päälle! sanoi Anton Bech. Mutta Vilhelm Gabrielsen +astui esiin joukosta ja sanoi juhlallisesti: + +— Ensin sovitaan, että jalkakamppia, takaiskuja ja taivepotkuja ei +hyväksytä. + +— Niin, sanoi Morten Johnsgaard asettuen Vilhelmin rinnalle, — ja jos +joudutte sylipainiin, pitää yliote ja aliote olla tasan. + +— Ei — se saa olla kuinka sattuu! huusi Otar Ingebrigtsen. + +— Niin minustakin! hyväksyi pari muuta. Anton ja Simon seisoivat +kädet nyrkkiin puristettuina ja tuijottivat toisiinsa muiden vielä +riidellessä yli- ja aliotteista. Kaiken keskeltä kuului Vilhelm +Gabrielsen yhä toistavan: + +— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti. Sääntöjen mukaisesti! + +— Totta kai, mutta yliote ja aliote... + +— Nyt saatte alkaa! huusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki +kehään ympärille. Tietenkin pitää kaiken tapahtua oikein, vääryyttä ei +hyväksytä. Noin — ei, kauemmas taapäin, noin. Minä luen nyt kolmeen. + +— Yks... kaks... ko... + +— Hei, odotas poika! Sven Hankatuuli hypähti esiin. — Simonilla on kivi +nyrkissä! Hyväksytäänkö sellaista? + +Tulipunaisena täytyi Simonin pudottaa pyöreä kivi kummastakin kädestään. + +— Yks — kaks — kolme! + +Silloin iskettiin yhteen. Simon Selmer hyökkäsi pää kumarassa, +kyynärvarret edessä ja pyöritellen nyrkkejään kuin laivan potkuria. +Mutta Anton Bech antoi paukun alhaalta ylös keskelle naamaa. Sen tempun +hän taisi hyvin. + +Molemmat olivat taitavia miehiä ja kamppailu kävi yhä kuumemmaksi. He +iskivät oikealla ja puolustivat vasemmalla kädellä, eikä kumpikaan +päässyt tepsivään nenäiskuun. Tulisessa tuoksinassa he siirtyilivät +sinne tänne, ja poikien piirin täytyi yhtä mittaa väistellä ja tehdä +tilaa. + +Vahingossa Anton Bech kompastui. Salamana syöksyi Simon Selmer hänen +päälleen. + +— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi Sven Hankatuuli ja hypähti luo +kiskoakseen Simonin irti. Mutta samassa tarttui Otar Ingebrigtsen hänen +nuttunsa liepeeseen: + +— Auttamaanko sinä menet, lurjus! + +— Sitä ei hyväksytä, hänhän vain kompastui, huusi Sven Hankatuuli +raivostuneena, riuhtaisi itsensä irti ja yritti taas Simonia kohti. +Silloin tuli Vilhelm Gabrielsen Otarin avuksi. Morten Johnsgaard +asettui väliin... + +Vain silmänräpäyksen oli Simon Selmer Antonin päällä. Anton Bech +väännähti ympäri, käänsi Simonin alleen ja piti hänet siinä. + +Mutta silloin oli heidän ympärillään semmoinen mylläkkä, ettei kukaan +kerinnyt katsoa heitä. Koko luokka tappeli lopulta sikin sokin yhtenä +ryöppyävänä kasana, jossa alimmaisina olivat Sven Hankatuuli ja +pikkuinen Sören Manddraber. Julma möly ja mylvinä nousi ilmoille, minkä +keskeltä kuitenkin kuului Vilhelm Gabrielsenin lakkaamaton huutelu: + +— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti! vaikka hän itse oli +kiivaassa ottelussa Morten Johnsgaardin kanssa... + +— No, no, pojat, pojat! Mitä perhanan peliä tämä on...? + +Hans Bentsen, Nagelin siltavahti, tuli juosten rannalta. Hän yritti +tunkea poikien joukkoon erottamaan heitä, huusi ja komensi, mutta +mikään ei auttanut eikä kukaan kuullut. Hans Bentsen joutui aivan +ymmälle, juoksi kadulle ja tuli hetken kuluttua takaisin mukanaan pari +kolme miestä. + +Heti syntyi hiljaisuus. Kaikki pojat päästivät toisensa irti, seisoivat +puuskuttaen ja läähättäen, muutamat verissään, toiset voivotellen, +yksi nenäänsä pidellen, toinen kylkeänsä painellen, ja kaikkien +jaloista ryömivät vihdoin esiin Sven Hankatuuli ja Sören Manddraber. He +näyttivät noloilta. + +Sören itki ääneen ja piti vatsaansa. Sven Hankatuulen nenästä valui +verta virtana ja hänen oikean silmänsä yläpuolella oli tulipunainen, +hohtava läikkä. + +Mutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät. Yhdellä Hans Bentsenin +hakemista miehistä oli kultareunus lakissa. Hänet tunsivat kaikki. + +Hän oli poliisi Loe. + +— Parempien ihmisten poikia ja pitävät semmoista metakkaa, että kuuluu +yli koko kaupungin, sanoi poliisi Loe. — Keitä kaikkia te olette? + +Poliisi Loe katsoi poikia, otti esiin muistikirjansa ja alkoi +kirjoittaa nimiä. + +— Ei teidän tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simon Selmer, sanoi +Anton Bech astuen esiin. — Me tappelimme. + +— Sinäkö, itsensä tuomarin poika! Etkö edes häpeä? sanoi vanha Loe +päätänsä pudistaen. + +— Ilmoittakaa vain minut, niin... + +— Ohoh, luulenpa että otan teidät joka sorkan. Ja nyt pois sillalta ja +vikkelästi! + +Poliisi Loe ajoi laumaa edellään kadulle. Kun oli kuljettu jonkun +matkaa kaupungilla, tuli opettaja Svenningsen vastaan tätä omituista +kulkuetta: viidennen luokan pojat, konstaapeli Loe perässä. + +— Mutta mitä tämä merkitsee? + +Kaikki pojat seisoivat lakit kädessä. Mutta Loe astui esiin ja kertoi +koko asian. + +— Arvelisin sen riittävän, että koulun viranomaiset saavat tämän +tietää, tuumi Loe lopuksi nostaen kättänsä lakinreunustaan. + +— Kyllä. Kiitoksia, Loe, se riittää kyllä! + + * * * * * + +Kun Sven Hankatuuli tuli kotiin, herätti hänen nenänsä ja nyt jo +vihertävänsinertäväksi käynyt läikkä oikean silmän yläpuolella suurta +kauhistusta. Lopuksi hänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se +kaikki oli tuhmaa ja sopimatonta, mutta isä nauroi partaansa: + +— Jaa, näetkös poikani, sanoi isä — se selkäsauna oli sinulle kohtalon +sallima. Niinpä voit ottaa sekä minun että rehtorin anteeksiannon +paremmalla omallatunnolla! + +— Niin, sanoi Sven melkein juhlallisesti ja katsoi isää suurin vakavin +silmin, tai oikeammin sanoen yhdellä suurella ja yhdellä pienellä, +sillä oikea silmä vihreänsinisen laikan alla oli käynyt kovin pieneksi. + + * * * * * + +Seuraavan päivän toisella tunnilla seisoi rehtori katederissa ja piti +jyrisevän nuhdesaarnan koulun häpäisemisestä, poliisista ja metelistä. + +— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa kello kahdesta kolmeen. + +Svenningsen oli juorunnut! No, se oli sitten aina yhtä katala! Aina! + +Kun Svenningsen kello 12 tuli saksantunnille, oli koko luokka +yksimielisesti tehnyt lujan päätöksen. Petturilla oli odotettavissaan +selkäsauna, jollaista hän ei vielä ennen ollut saanut. Ehdotus oli +Simon Selmerin, ja Anton Bech oli sitä heti innokkaasti kannattanut. +He olivat nyt taas hyviä ystäviä, tietenkin! Riita oli ratkaistu... +luokassa vallitsi jälleen sula sovinto! + +Svenningsen tervehti kuten tavallisesti. Luokka vain nousi, kaikki +synkkinä ja hillitysti muristen. Svenningsen alkoi kuulustella. Kaikki +pysyivät happamen näköisinä ja vastasivat mahdollisimman lyhyesti, +toinen toisensa jälkeen. + +Svenningsen ei ollut huomaavinaan mitään. Hän alkoi tapansa mukaan +vitsailla ja tehdä pilaa ensin Hans Otterbechista, sitten Sören +Manddraberista, mutta kaikki pysyivät nyrpeinä. Kukaan ei nauranut edes +silloinkaan, kun Sören Manddraber yksinkertaisuudessaan käänsi lauseen: + +"Die Schweisstropfen traten auf seiner Stirn vor": — Sveitsiläisjoukot +astuivat tähtensä eteen. + +Svenningsen piti tästä suurta iloa, nauroi ja pilkkasi, mutta pojat +eivät hymähtäneetkään. Parin heistä täytyi tosin painaa nenäliinalla +kasvojaan peittääkseen naurunsa. Kaikki huomasivat hyvin, että +Svenningseniä lopulta raivostutti. + +Kello kahdelta tuli sitten Svenningsen taas luokkahuoneeseen +vartioimaan poikien jälki-istuntoa. Siellä ei ollut sieluakaan. +Svenningsen etsi sekä ylhäältä että alhaalta, koulunpihasta ja +voimistelusalista. Ne kanaljat olivat nähtävästi menneet kotiinsa! + +Suutuksissaan hän veti päällysnuttunsa ylleen ja lähti. Koulunovi +paukahti hänen mennessään. + +Tuskin hän oli lähtenyt, kun luokka pyrähti täyteen poikia. Se +jälki-istunto kului hupaisesti kaikin tavoin. Joku käytti tilaisuutta +saadakseen laskunsa tai latinankirjoituksensa korjatuksi jonkun +taitavamman avulla, toiset penkoivat katederilla päiväkirjaa. Muutamat +toivat käytävästä lakit sisään, asettivat ne riviin seinälle ja +rupesivat lakkipallosille. + +Kun kello löi kolme, asettuivat kaikki paikoilleen ja Hans Otterbech +lähetettiin rehtorin luo. + +— Saammeko me nyt lähteä? + +Rehtori saapui luokalle Hans Otterbechin mukana aivan suunniltaan: + +— Mutta rakkaat pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä? + +Ei, kukaan ei ollut nähnyt Svenningseniä. + +— Hm! Sangen kummallista. Aivan yksiksennekö te sitten olette istuneet? + +— Niin. + +Rehtori ei näyttänyt hyvältä. Hän puraisi huultaan: + +— No, saatte mennä sitten. + +Seuraavana päivänä heillä ei ollut saksaa. Mutta jo ensimmäisellä +tunnilla, joka oli yliopettaja Sömmen norjan tunti, tuli Svenningsen +luokkaan aivan punaisena. + +— Anteeksi herra yliopettaja, että häiritsen silmänräpäyksen! Minun +täytyy kysyä teiltä, pojat, minne te eilen katositte? + +Pojat katsoivat viattomasti kummastuneina toisiaan ja herra +Svenningseniä. + +— Vastatkaa heti! Olin täällä teitä odottamassa, mutta luokka oli tyhjä. + +Simon Selmer nousi. + +— Herra opettaja tarkoittaa ehkä juuri sitä hetkeä, jolloin kello oli +lyönyt kaksi? + +— Niin tietenkin. + +— Jaa, silloin olimme luullakseni silmänräpäyksen pihalla. + +— Joutavia, minä katsoin pihalle! + +— Jaa — ei, minä tarkoitan _pihalla!_ + +Yliopettaja Sömme, joka ei oikein ymmärtänyt asian ydintä, naurahti +ääneen. Mutta Svenningsen loi häneen raivoisan silmäyksen ja kysyi taas: + +— Olitteko te kaikki siellä? — _Koko luokka?_ + +Simon Selmer katsoi kysyvästi poikiin: + +— Jaa, en tiedä — kyllä siellä oli aika monta... + +— Minä olin! nousi Anton Bech ilmoittamaan. + +— Minä olin! + +— Minä olin! + +— Minä olin! + +Vastaukset kajahtelivat peräkkäin kuin laukaukset pitkin penkkirivejä. +Yksi toisensa jälkeen nousi ja ilmoitti: "Minä olin". Lopulta kaikki +pojat seisoivat pystyssä. + +Yliopettaja Sömme arvasi kyllä, että tässä oli takana jokin juoni, +mutta hänen täytyi kääntyä seinätauluun päin ja niistää nenäänsä hyvin +kuuluvasti kolme neljä kertaa. + +Svenningsen katsoi hetken edessään seisovaa luokkaa. Sitten hän kumarsi +lyhyesti Sömmen selkää kohti ja sanoi: + +— Anteeksi. + +Ja hän meni ulos. + +Yksi toisensa jälkeen istuutuivat pojat taas paikoilleen. Salattu +voitonriemu aaltoili heidän keskuudessaan. Sven Hankatuuli oli kouluun +tullessaan sattunut kuulemaan pari sanaa rehtorin ja Svenningsenin +välisestä keskustelusta käytävässä. Rehtori oli ollut hyvin tyytymätön. +Pari kuulemaansa sanaa, kuten "nurinkurista — minä tulen kello kolme +ja tapaan pojat yksinään luokassa!" oli Sven Hankatuuli heti kertonut +luokassa todistukseksi, että kosto Svenningsenille oli täydellisesti +onnistunut. + +Nuhteet rehtorilta — yksinkertaisesti!100 13 + + + + +TUTKINTO + + +— Muistakaa tutkintoa, pojat! Vain kaksi viikkoa jäljellä! + +— Mutta, hyvät pojat, kuinka tässä käy — tutkinto on ovella... + +— Ei tällä tavalla ikinä päästä tutkintoon! + +Tutkinto, tutkinto! Tuo sana kieppui nyt kesäkuun päivinä polttavana +poikien päitten yllä kuumottaen kilpaa ikkunan läpi paahtavien +kahdenkymmenen lämpöasteen kanssa. Painettiin päälle kuin hengen +edestä, joka aineessa edettiin pikamarssia, jäljessä oltiin, ja perille +oli päästävä mistä hinnasta hyvänsä —! Poikkeuksen teki vain rehtorin +opettama historia, jossa kirja oli päästy loppuun sievästi jo kesäkuun +alussa, joten viimeiset tunnit saatettiin käyttää tyyniin levollisiin +yleiskertauksiin ilman varsinaisia läksyjä. + +Pahin kaikista oli Svenningsen. Hän oli ollut kiukkuinen ja äreä koko +viime ajan, kuten saattoi ymmärtääkin, ja nyt hän hoputti lukukirjaa ja +kielioppia, antoi päivämatkojen pituisia läksyjä tunnista toiseen. + +Saksan tunnit olivat kuin ukkossäitä: Svenningsen jyrisi, "tutkinto" +leimahteli ilmassa, ja aina oli pari itkevää poikaa lunttauspenkillä. +Arvosanat iskivät rakeina — nelonen yhdelle, viitonen toiselle —, ja +kaiken lopuksi uusi läksy, jonka loppupäätä tuskin näkyi! + +Otar Ingebrigtsen sai kerran sanattoman, mutta sapekkaan selkäsaunan +Svenningseniltä. Tämä oli juuri lopettanut tunnin antamalla +läksyksi seitsemän sivua kielioppia, johon sisältyi viisi pitkää +ulkolukukappaletta. Pelkästä kauhistuksesta unohtaen kaiken +varovaisuuden Otar huudahti ääneen penkiltään: + +— Sehän on pähkähullu! + +Sanaakaan sanomatta säntäsi Svenningsen suoraan hänen kimppuunsa. Ja +Otar Ingebritsen oli niin suunnattoman säikähtynyt omista sanoistaan, +että unohti huutaa, mikä oli ainoa keino Svenningsenin pieksäntää +vastaan, vaikka hän jälkeenpäin sai koota lattialta aikamoisen kasan +hiuksiansa. + +— Anna ne Svenningsenille voitonskalpiksi! neuvoi Simon Selmer. + +Surkeimmin kävi Manddraberin näinä kuumina päivinä. Vaikeaahan hänen +oli muutoinkin pysytellä joukon mukana, mutta kun nyt kuudessa +aineessa joka päivä oli luonnottoman pitkät läksyt ja ajettiin +täyttä laukkaa pitkin tiedon kirjavaa moninaisuuden kenttää, oli hän +aivan pökerryksissä, ja kun sana "tutkinto" mainittiin, hän pelkästä +säikähdyksestä unohti senkin vähän, minkä tiesi. Ja Svenningsen oli +armoton. Sören Manddraber itki ja ruikutti, mutta Svenningsen ilmoitti +hänelle vain, ettei tutkinnosta päästä kyyneliä vuodattamalla. Hän +neuvoi Söreniä menemään kaupungin vesilaitoksen palvelukseen tänä +kuivuuden aikana — se on aina parempaa kuin saada reput tutkinnossa ja +istua samalla luokalla toinen vuosi! + +Ja Manddraber kamppaili nenäliina naamalla ja nyyhkytys kurkussa eikä +mitenkään voinut oppia "die Angst, die Axt, die Bank, die Braut..." +saatikka konjunktiivin sääntöjä. + +Välitunneilla olivat kaikki hiljaisia. Kerran sanoi kuitenkin +Morten Johnsgaard, ettei ollut sentään henki kysymyksessä — niin +kovalle kuin ottikin. Mutta Sören Manddraberia se ei lohduttanut. +Hän ajatteli hukuttautua mereen ja olisi ehkä tehnytkin sen, ellei +Anton Bech olisi eräänä päivänä rohkaissut häntä luvaten kuiskata +suullisessa tutkinnossa ja — jos suinkin mahdollista — lähettää lappuja +kirjallisessa. + +Tämä oli nyt Sören Manddraberin ainoa elämänankkuri. + +Sven Hankatuuli ihmetteli tänä aikana itsekseen, miksi tutkinto ei +oikeastaan ollenkaan pelottanut häntä. Hän ei tahtonut uskaltaa +tunnustaa itselleenkään sitä, että hän melkein vain — iloitsi! + +Reppuja hän ei voinut saada. Kandidaatti Lange oli iskenyt matematiikan +niin selväksi hänen päähänsä, että siitä hän kyllä suoriutuisi. Ja +muista aineista hän aina selviytyy jotakuinkin — niin että läpi hän +todennäköisesti pääsee. + +Siitä hän myös oli selvillä, että yhdessä aineessa, historiassa, hän +koettaa kymppiä. Ja vaikka muissa aineissa olisi pelkkiä seitsemiä +ja kuutosia, hän olisi pelastunut, jos hänellä vain on rehtori +Holstilta kymmenen. Ja tämän tutkinnon jälkeen oli vuosi lopussa, pitkä +kesäloma edessä ja sen jälkeen uusi kouluvuosi, uusi luokka ja uusi +alku kaikissa suhteissa, niin ulkonaisesti kuin sisäisesti! Tutkinto +silittää tämän vuoden synnit ja surut. Hän tiesi kyllä, ettei voinut +välttää huonoa arvolausetta ahkeruudessa tänä vuonna ehkäpä alennetaan +käytöstäkin; mutta varsinainen koulunkäynti oli lopussa: yksi aine +päivässä ja muuten lomaa! Ja sitä paitsi oli itse tutkinnossa sinänsä +jotain jännittävää... + +Tutkintoluku oli täydessä käynnissä. Joka aamu ilmoitti toinen +toiselle: päässyt kolmekymmentä sivua historiassa! Lukenut koko +norjan kieliopin! Kerrannut ihmisestä kavioeläimiin jne. Muutamat +olivat liittyneet yhteen ja lukivat ulkona, joko jossakin kaupungin +ulkopuolella tai jossain makasiinissa — pänttäsivät päähänsä ja +kuulustelivat toisiaan. Sören Manddraber oli kaksi tuntia päivässä +Anton Bechin luona, joka kävi hänen kanssaan läpi saksan ja +matematiikan. + +Mutta Sven Hankatuuli ei saattanut osallistua tähän. Hän koetti pari +kertaa olla mukana kaupungin ulkopuolella; sittemmin hän istui yksin +Naessin puutarhassa. Kaikki häiritsi häntä, sekä toiset pojat että +yksinäisyys, pieni kärpänen, tuulen suhina koivussa, jopa pelkkä +ulkonaolon tunne. Hänen täytyi lukea neljän seinän sisällä, missä +kirjat olivat kuin kotonaan. Luonto oli hauskuutta, vapautta ja leikkiä +varten... + +Ja niin hän istui päivät pääksytysten kamarissaan ja luki aineen +toisensa jälkeen, merkitsi joka päivä paljonko oli lukenut, ja laski +paljonko oli jäljellä. Hän tunsi olevansa kuin Stanley matkallaan +mustien maanosassa, varmasti ja tarkasti raivaten tietänsä päivämatkan +kerrallaan. Monesti se tuntui raskaalta. Hän oli niin kummallisen +tottumaton lukemaan tällaista — ja ulkona paistoi aurinko...! + +Vihdoin, eräänä päivänä toi rehtori painetun ohjelman, joka +sisälsi koko koulun kirjallisen ja suullisen tutkintojärjestyksen +yläluokilta aina pikkukouluun saakka, jonka kohdalla oli pari viatonta +merkintää kuten "sisälukua”, ”laskentoa" ja "uskontoa" viimeisinä +tutkintopäivinä. Se oli tuntuva helpotus jopa Sören Manddraberillekin — +sillä nythän tiesi, milloin mikin aine oli esillä, mikä siis ensin oli +luettava valmiiksi jne. + +Ohjelma oli tuotu maantiedetunnilla ja paksu Wiers oli heiluttanut +kädellään rehtorille hyvästiä. Hän oli niin lihava että hänen oli +hankala nousta ja sitä paitsi niin vanha ja hyväntahtoinen, että +kädenliike oli rehtorista ja jokaisesta muusta riittävä. + +Oli syntynyt sellainen painetun paperin kahina ja poikien välinen +supina, että paksu Wiers löi nyrkkiään katederiin. + +— Pankaa heti pois ne paperit ja suu poikki samalla sekunnilla! + +— Oi, mutta sehän on tutkintojärjestys! vastattiin rukoilevasti. + +— Ei auta. Muita kaupunkeja Espanjassa, poika! Morten Johngaard oli +kuulusteltavana ja hän oli käyttänyt tilaisuutta rehtorin käydessä +luokalla saadakseen ensimmäiseltä penkiltä pari valaisevaa kuiskausta. + +— Vanelcia. + +— Va — mikä? + +— Ei — Valencia. + +— Sinä tunnet siis Valencian, poika! Siellä nakellaan lumipallojen +sijasta appelsiineja. Tiedätkö, mitä valencialaiset tekivät 1811, kun +heillä ei enää ollut kanuunankuulia ampuakseen ranskalaisia? Jaa, ne +vasta olivat poikia, ne! Latasivat kanuunansa appelsiineilla, sekä +mädillä että raakileilla, ja ranskalaiset saivat naamansa täyteen +mäskiä. Eräs espanjalainen merimies kertoi minulle kerran, että +kun Napoleon juuri töllisteli tapausta suu auki, mäiskähti yksi +appelsiini suoraan hänen kitalakeensa ja tarttui siihen — ja siitä +Napoleon lopulta kuoli St. Helenassa. Uskotko sinä sitä juttua, Morten +Johnsgaard, poika? + +— E-en. + +— En minäkään. Ensinnäkään ei keisari Napoleon koskaan töllistellyt, ja +toiseksi hän ei elämässään milloinkaan ollut Valencian edustalla. Niin +että sen täytyy olla valetta. No, mitä Valenciasta viedään? + +— Appelsiineja. + +— No, se oli sinun helppo arvata. Muita kaupunkeja Espanjassa? + +Morten Johnsgaard ei tiennyt enää muita eikä uskaltanut sanoa niitä, +joita näki Simon Selmerin sanovan huulillaan. Hän ei saanut niistä +oikein selvää, ja olisi saattanut sattua aivan hullusti. + +— Miten sinun käy tutkinnossa, poika? + +— Minä en ole vielä ehtinyt kerrata maantiedettä, änkytti Morten. + +— Etkä lukea tämänpäiväistä läksyäsi, lurjus! + +— Mutta meillä on niin julman paljon maantiedettä tänä vuonna! kuului +luokan alapäästä. + +— Niin, vahvisti ääni keskeltä — kaikkea ei saa mitenkään luetuksi. + +— Vai niin, Otar-poika, vai et sinä saa sitä luetuksi? + +— Mahdotonta! Voi, emmekö saisi jättää jotakin pois? + +— Niin, jättää jotakin pois! huudettiin muualtakin. + +— Kyllä, pojat, kyllä! Niin paljon kuin vain tahdotte. + +— Oo! + +— Mutta sitten saatte viitosen tietenkin. + +— Niinkö? Oih! + +— On kuitenkin eräs kohta, jonka herra Wiers tosiaan voisi antaa meidän +sivuuttaa, sanoi Anton Bech. + +— Mikä sitten? + +— Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot. + +— Oletko sinä hullu, Bech! Pohjois-Amerikan valtiot! Luuletko että +niitä voi vain noin 'sivuuttaa'? Joo, sepä olisi somaa. Miksei sitten +'sivuuteta' Euroopan valtioita myös? Ne eivät ole niin tärkeitä +kuin monestikin ovat olevinaan, poikaseni — ei Ranska kaikkine +ministerijaarituksineen, eikä Saksa sen jälkeen kun Bismarck ajettiin +ulos ovesta, eivätkä muutkaan. Pohjois-Amerikan valtiot! Pidä varasi, +Bech, ennen kuin aavistatkaan, saattaa olla vähemmän syytä 'sivuuttaa' +niitä kuin kaikkia muita valtioita yhteensä sekä Euroopassa että +Aasiassa! Hoh! Sivuuttaa! + +— Mutta ne ovat niin hankalat. + +— Jaa hankalat! Siinä on sinun kanssasi yhtä mieltä moni muu, sekä +herra Salisbury Englannissa että espanjalainen. Mutta mielestäni ei ole +aihetta sittenkään sivuuttaa niitä. + +— Mehän voimme lukea ne ensi vuonna! + +— Oi, antakaa meidän jättää ne! Jättää ne! Jättää! kuului luokan +alapäästä. + +— Meillä on niin hirveän paljon lukemista tutkintoon tänä vuonna. + +— Oletteko hulluja, pojat! Minä sanon teille, mitä teidän on tehtävä. + +— No, sanokaa! Sanokaa jotain! + +— Kysykää muilta opettajilta, joita teillä täällä on, saksan ja latinan +ja piplianhistorian miehiltä, eikö heidän sopisi antaa teidän jättää +vähän pois niistä aineista — kun teillä on niin paljon maantiedettä +luettavana! Kysykää heiltä, ja kuulkaa mitä he vastaavat! + +Tyytymättömyyden murinaa. + +— Niin, luuletteko te, että kannattaa opetella saksaa ja kaikkia muita +tämän maailman aineita, niin kauan kuin ette tunne maailmaa itseänsä. +Ensin maantieto, pojat, sitten muu. Ensin tulee tuntea tupansa, sitten +sopii alkaa sitä koristaa ja tehdä hauskaksi. Se on minun mielipiteeni, +nähkääs, enkä minä ole tyhmä. + +Paksu Wiers oli hyvällä tuulellaan tänään, ja pojat nauttivat. + +— Mutta sitä ei kannata sanoa muille opettajille. + +— Jaa, ei kannata! Sanokaa heille minulta terveisiä ja toistakaa se, +mitä olen sanonut. + +— Eivät ne suostu kuitenkaan. + +— Luuletteko että teidän kannattaa enää kysyä minulta? Tehän olette +hulluja, pojat! + +— Kannattaa, sillä te olette paljon kiltimpi kuin muut! sanoi Simon +Selmer. + +Tätä ei Simonin olisi pitänyt sanoa. Hyväntuulisuus ja leikkisyys +hälvenivät äkkiä Wiersin naamasta. + +— Mitä sinä sanoit, Simon Selmer? kysyi hän jylisevästi. + +— Minä sanoin — sanoin vain — että te — olette kiltimpi... + +— Simon Selmer! Mene hakemaan rottinki! + +— Mutta... + +— Mene hakemaan rottinki, sanoin minä. Se on kuudennella luokalla. + +Simon Selmerin oli mentävä. Wiers istui kateederilla odottaen synkkänä +ja rummutteli sormillaan sanaakaan sanomatta. Vihdoin tuli Simon +takaisin espanjanruoko kourassaan. + +— Tuo se tänne! So — seiso tuossa — likemmäksi so! + +Rottinki sivahti ilmassa ja paukahti Simonin selkään. + +— Näytän sinulle, kuinka paljon kiltimpi! + +Isku lisää — toinen — kolmas — neljäs. + +— Sinä saat tuntea minun kilttiyttäni, senkin mokoma! — Mene istumaan! + +Voivotellen Simon meni paikalleen. + +— Muita kaupunkeja Espanjassa, nulkki! + +— Sevilla. Granada. Cadiz. + +— Kuka ne sinulle tällä välin opetti? Vastaa! Kuka kuiskasi? + +Morten Johnsgaard tunsi paksun Wiersin. Kun hänestä puhalsi vihainen +vastatuuli, oli paras tunnustaa heti. + +— Paal Grundersen kuiskasi! sanoi hän surkeasti. + +— Viitosen saat. Mene istumaan. + +Paksun Wiersin tunnit olivat harvoin synkkiä, mutta milloin niin +sattui, olivat ne suorastaan kaameita. + +— Viitosen saat! mörähti hän yhdelle toisen jälkeen, ja tunnin +päätyttyä hän otti hattunsa ja pani päällysnuttunsa ylleen ilman apua, +mikä oli hänen syvimmän paheksumisensa merkki. + +Seurasi yliopettaja Sömmen norjan tunti. Hän saapui sirona ja hienona +kuten aina, kiiltävänvalkoinen paidanrinnus, pitkät kultaperät, suuret +kalvosinnapit, kaikki tarkoin ennallaan samoin kuin käsien erinomainen +puhtaus. Hän istui paikalleen ja löysi katederilta Wiersin rottingin. +Hän otti sen kahden sormen väliin ja kysyi: + +— Kuka — kuka teistä sai tänään? + +— Minä, vastasi Simon Selmer nousten pystyyn. + +— Sinäkö, Simon, Pietari — eli kallio! Niinkö? Vai on suuttunut Mooses +lyönyt sinua sauvallaan! Annoitko vettä itsestäsi? + +Luokka mylvi naurusta. + +Vaan samassa syntyi haudanhiljaisuus. Ovi aukeni selko selälleen ja +aukon keskellä seisoi paksu Wiers. + +— Anteeksi, herra yliopettaja! + +— Tehkää hyvin, herra Wiers! + +— Te voitte jättää Pohjois-Amerikan valtiot, pojat! sanoi Wiers, käänsi +valtavan vartalonsa ja meni. Yhden pojista oli mentävä sulkemaan ovi +hänen jälkeensä. + + * * * * * + +Vihdoin oli sitten tutkinto käsissä. + +Norjan ja saksan kielen kirjallinen oli takana päin. Aineen nimenä +oli "Hauska päivä", ja siitä pojat suoriutuivat hyvin, yksinpä Sören +Manddraberkin, joka muuten itkeä tihuutti melkein koko hauskan päivänsä! + +Saksan kirjoituksessa hän oli saanut apua. Anton Bechin oli onnistunut +saada lappu kulkemaan miehestä mieheen Sörenille. Mutta se oli ollut +niin vaarallista — pari kertaa oltiin vähällä joutua kiinni —, että +sitä keinoa ei enää uskallettu koettaa. + +Nyt oli matematiikan koe, ja Sören Manddraber piteli vatsaansa +levottomuudesta odottaessaan Langen laskutehtäviä. Tänään muuten tunsi +moni muukin levottomuutta, eikä vähimmin Sven Hankatuuli. Anton Bech +lohdutti Manddraberia: hän oli keksinyt keinon, jonka hän selitti. + +Tehtävät tuotiin, Lange lähti. Vanha Bugge oli valvomassa ja käveli +edestakaisin pulpettien välissä, jotka oli siirretty kauas toisistaan. +Kaikki päät kumartuivat tutkimaan kysymyksiä; oli niin hiljaista, +että olisi voinut kuulla neulan putoamisen ukko Buggen askelten kaiun +välissä. + +Sitten joku alkoi kirjoittaa. Toinen käänsi päätään miettiväisenä +kattoa kohti, joku kolmas huokasi. + +Neljännestunnin kuluttua koko luokan kynät rapisivat. Sören Manddraber +tohisi ja kirjoitteli, raapi päätänsä ja ajatteli valtavasti. Hänen +silmänsä seurasivat pulpettinsa ääressä tyyneen työhön ryhtyneen Anton +Bechin selkää. + +Parin tunnin kuluttua oikaisi Anton Bech selkäänsä ja katseli +ympärilleen. Hän seurasi ukko Buggen astuntaa edestakaisin. Hän otti +varovasti esiin pienen paperilapun ja alkoi kirjoittaa siihen pieniä, +tiheitä numeroita. Tämä toimitus kävi sangen hitaasti. Joka kerta kun +Bugge tuli lähelle, hän pani lapun pois. + +Vihdoin se oli valmis. Silloin Anton Bech tuli vieläkin varovammaksi. +Hän irrotti pidinhelan kynänvarrestaan, kiersi paperilapun lieriöksi +yhä tiiviimmin ja tiiviimmin, sovitti sen sitten kynänvarren +metallihelaan ja pisti varren paikalleen, ja vielä muutamien temppujen +jälkeen oli paperi helassa aivan näkymättömänä. + +Sitten Anton niisti nenäänsä suurella tohinalla. + +Hetkistä myöhemmin kuului perimmäiseltä pulpetilta raksahdus. Sören +Manddraber nousi ylös: + +— Minun kynäni meni poikki. + +— No sinä tomppeli! sanoi Bugge ja katsoi käyttökelvotonta pätkää, jota +Sören näytti. Hän seisoi hetken miettien mikä neuvoksi, kun Anton Bech +nousi ylös ja astui paperi kourassaan katederin luo. + +— Valmis! + +— Kas, kas, joko nyt, sanoi Bugge, — jätä se sinne katederille. + +— Sören voi saada minun kynäni. + +— Mainiota! Ja ukko Bugge otti itse Anton Bechin kynän ja vei sen +Sörenille. + +— Kas tässä, ystäväni, nyt olet autettu, sanoi hän ystävällisesti. + +— Paljon kiitoksia, sanoi Sören Manddraber. + +Kello yhdeltä joka koepäivänä kokoontuivat pojat koulunportille +vertailemaan konseptejansa. Ryhmittäin he seisoivat pihamaalla tai +koulun takana olevalla mäenrinteellä kukin luokka erikseen. Mutta +leipuri Hansenin nurkka-akkunan ääressä vastapäätä koulua istui +seitsemän ylimmän luokan oppilasta konsepteineen. He olivat tietysti +perin tärkeän näköisiä, joivat kuohuvesiä, söivät leivoksia, parilla +heistä oli edessään puolikas olutta, jota pidettiin akkunalla +tavallisten poikien kateeksi. Polttivatpa vielä savukkeitakin mokomat. +Jos joku opettajista sattui kulkemaan ohi, katosi tietenkin olut +ikkunalta ja tupakan savu kääntyi leipuri Hansenin sisäkamaria kohti. + +Sven Hankatuuli ei ollut koskaan mukana näissä neuvotteluissa. Hän +riensi suoraan kotiin joka kerta. Kun kotona kysyttiin, kuinka oli +käynyt, vastasi hän säännöllisesti: + +— No, auttavasti luullakseni! + +Konseptia hänellä ei koskaan ollut näytettävänä. + +— Ei — niin — tietenkin minulla oli konsepti, mutta kirjoitin sen +puhtaaksi niin toisella tavalla — ja — konseptia oli lopulta melkein +mahdoton lukea, niin että minä heitin sen pois. + +Hänen mielestään oli parasta, ettei itse tietäisi mitään! Hänellä +oli jonkinlainen vastenmielisyys ruveta penkomaan omia virheitänsä.. +Hän tiesi joka kerta, että hän epäilemättä oli suoriutunut, ettei +hän ainakaan ollut kirjoittanut nelosta. Ja niinpä se sai olla +todistuksestahan sen sitten näkee. + +Joskus hän saattoi kuitenkin tuntea levottomuutta. Jos hän sittenkin +oli kirjoittanut aivan päin mäntyä! Olihan sattunut, että hän oli +varmasti luullut saavansa jostakin aineesta noin yhdeksän, ja sitten +siitä olikin tullut vain kuutonen tai viitonen. + +Mutta yhtä kaikki, nyt oli epätietoisuus parempi. Siihenhän sisältyy +aina toivoa, ja toivoa piti olla suullisen tutkinnon jännitystä ja +huolia huojentamassa! + +Suulliset tutkinnot tulivat, ja Sven Hankatuuli oli iloinen. Sören +Manddraber _oli_ päässyt kirjallisessa. Sören tuli koko luokan +yhteisasiaksi. Jopa nekin, jotka olivat peränpitäjän arvossa Söreniä +lähinnä, pitivät hänestä isällistä huolta. He olivat juoheita, +väkeviä poikia, joiden pyrkimyksenä oli vain saada keskikoulunkurssi +suoritetuksi, ja sitten suoraa päätä merille! Jens Kock, Sivert +Smörkake ja pari muuta. + +Sören oli hintelä ja heiveröinen ja hyvin säälittävän näköinen. Hänen +_piti_ sitä paitsi kulkea tämän maailman läpi kirjatietä, kymnaasin +ja yläluokkain kautta yliopistoon. Se oli hänen isänsä, kanttorin, +järkähtämätön tahto. + +Ensimmäinen suullinen tutkinto oli historiassa. Sören Manddraber oli +siinä kokonaan oman onnensa varassa, sillä rehtorin tunnilla ei kukaan +uskaltanut kuiskata. Sören oli viheriäinen naamaltaan. + +Mutta Sven Hankatuulella oli yllään pyhävaatteet: uudet harmaat +kesähousut, kaksi kiiltävää nappia polvien kohdalla, hienot nurja- ja +oikeakuteiset sukat, liivit ja pyöröreunainen nuttu, puhdas kaulus +ja oikein etumuskin ja äidin kaunein kaulahuivi, ja ranteissa isän +kalvosimet puolitoistakertaisella kierteellä nutunhihoissa. Vaalea +tukka oli vastaleikattu, ja niin hän istui hienona miehenä paikallaan, +aikaisin tulleena, pää kallellaan, ja katseli hankatuuliasennossaan +rehtori Holstia, joka istui tutkintopöydän ääressä. Hänen edessään +oli pohjoismaiden historia, yleinen historia ja paksu muistikirja, +johon hän itse oli nyt kertauksen aikana merkinnyt yleissilmäyksiä, +kuningasluetteloita ja varsinkin kaikki liittosodat Ranskaa vastaan +vuodesta 1791 vuoteen 1815. + +Rehtorin kuulustelu kävi tasaisesti ja hillitysti. Joka 20. tai 30. +minuutti kolisi tuoli, valmis meni, seuraava tuli. Hitaasti mutta +varmasti edistyi toimitus. + +Paal Gundersen, joka edelsi Sven Hankatuulta numerojärjestyksessä, +kutsuttiin esiin. Sven Hankatuulesta tuntui kuin olisi pohjaton kuilu +auennut hänen eteensä sillä puolella, missä Paal Gundersen oli istunut. + +Paal Gundersenia kuulusteltiin Fredrik III:sta ja yksinvallan +julistamisesta. + +Sven Hankatuuli hengähti helpotuksesta. Siispä häntä luultavasti +kuulustellaan yleisessä historiassa, kun nyt on esillä pohjoismaiden. +Sven osasi kyllä pohjoismaiden historian hyvin, mutta se oli niin +ikävää, ahdaspiirteistä ja yksiväristä. + +Paal Gundersen suoriutui koko hyvin. Nansen ja Svane ja Gabel ja 1660. +Sitten rehtori meni hiukan taaksepäin, sotaan ruotsalaisten kanssa, +Kaarle X Kustaaseen, Roskilden rauhaan, rynnäkköön Kööpenhaminaa +vastaan. Tässä joutui Paal Gundersen pahasti kiinni. Hän ei muistanut +Kronborgia, ei Hollannin laivastoa ja amiraali Opdamia — ei edes +rynnäkköyötä, jolloin ruotsalaiset lumipyryn takia pukivat paidat +vaatteidensa päälle. + +Ennen kuin Sven Hankatuuli suuressa jännityksessään huomasikaan, kuului +rehtorin hillitty: + +— Riittää. + +Paal Gundersen siirsi tuolia taapäin, nousi ja lähti. Samassa seisoi +Sven Hankatuuli tuolin luona ja kumarsi. + +— Tee hyvin! sanoi rehtori katsomatta ylös papereistaan, ja Sven +Hankatuuli istuutui. + +Tuntui omituiselta istua rehtoria näin lähellä. He olivat vastapäätä +toisiaan pienen pöydän ääressä ikään kuin tuttavallisessa keskustelussa. + +Hetkeksi kuohahti veri Sven Hankatuulen päähän. Nyt häntä kuulustellaan +varsinaisessa tutkinnossa! Ja nyt oli ratkaistava, saako hän rehtorilta +kympin. Nyt se oli. Jos kävisi huonosti! Jos hän sekaantuu... eikä saa +sitten päästä kiinni! + +Rehtori teki merkintöjä papereihinsa hyvän aikaa. Sven näki kaikki +nimet peräkkäin, jokaisen kohdalla aina häneen saakka oli merkki. Se +oli arvosana, mutta sitä ei ollut kirjoitettu numerolla, vaan jollakin +salamerkillä. + +Vihdoin katsahti rehtori ylös. + +— Jaha — sinäkö se olet Sven! Mutta — etkö ole aivan terve? + +— Kyllä — kiitoksia! + +— Juo kuitenkin vähän vettä, sinä näytät sitä tarvitsevan. + +Aivan hämillään Sven Hankatuuli joi vettä, vaikka häntä ei lainkaan +janottanut. Mutta hyvää se teki kuitenkin. + +— No. Meillä oli Kaarle X Kustaa, joka kuoli milloin? + +— 1660, vastasi Sven Hankatuuli alakuloisena. Siis sittenkin +pohjoismaiden historiaa. + +— Ja häntä seurasi? + +— Kaarle XI:n holhoojahallitus. + +Niin jatkui kuivia kysymyksiä ja kuivia vastauksia kuten tavallisesti +pohjoismaiden historiassa. Fehrbellinin taistelun kohdalla alkoi +näköpiiri kuitenkin valjeta, tuli puheeksi Brandenburgin suuri +vaaliruhtinas, Preussi, Fredrik I, edelleen Fredrik II Suuri, ja tässä +asetuttiin rauhaan. + +Sven Hankatuuli sai selittää tilanteita, kertoa Maria Teresiasta, +Katariina II:sta, Ranskasta, Voltairesta, Ludvig XV:stä ja marski +Soubisesta, Englannista ja suuresta Pittistä — kaikista näistä +monivivahteisena ja valtavana kehyksenä suuren preussilaiskuninkaan +ympärillä. Näytti kuin rehtori Holstin suurissa tutkivissa silmissä +olisi väikkynyt hymyä kun hän vain istui ja kuunteli Sven Hankatuulen +matalaäänistä, innokasta kaunopuheisuutta. Varovasti Sven sovitti +tuolloin tällöin kuninkaasta itsestään tai William Pittistä jonkin +piirteen, jota ei ollut kirjassa, ja rehtori kysyi: + +— Mistä olet sen onkinut? Luulenpa, että olet kurkistellut Macaulayta? + +— Olen vähän, vastasi Sven Hankatuuli ja loi katseensa maahan. + +Sven Hankatuulta oli kuulusteltu kolme neljännestuntia, ennen kuin +rehtori sanoi "riittää"! + +Kymppi oli epäilemättä saavutettu, ja Sven meni kotiin juhlatuulella! +Maanantain päivälliseksi oli livekalaa ja kaljakeittoa, mutta hän söi +niitä kuin olisi saanut häränpaistia ja mehukeittoa, ja kertoi laajasti +tutkinnosta. + +Suulliset tutkinnot seurasivat sitten peräperää. Sören Manddraber +oli alkanut surkean onnettomasti historiassa. Hän antoi Kaarle +XII:n hävitä Pultavan taistelun Napoleonia vastaan; Kristian IV oli +taistellut piispa Absalonin kanssa Fenernin luona, ja paljon muuta +hyvää. Paavinvallan rappioaikana, sanottiin kirjassa, "oli kaksi +häikäilemätöntä naista vallannut paavinistuimen; he asettivat ja +erottivat paaveja ihan oikkumäärin". Tämän osasi Sören; mutta kun hän +lopetti, että nuo häikäilemättömät "asettivat ja erottivat paaveja +ihan oikein ja väärin", ei rehtori Holstkaan voinut hillitä itseään, +vaan purskahti heleään nauruun ja lopetti tutkinnon. Sitten oli +Sören kuiskauksilla ja sormikielellä autettu ainakin suoranaisesta +skandaalista. + +Sven Hankatuuli meni tutkinnosta tutkintoon kuin nuorallatanssija — +kuin Blondin Niagaran yli. Hänen allaan kohisi saksa, norjan kielioppi, +matematiikka, uskonto, fysiikka ym. ja salainen nelosten ja viitosten +pelko. Mutta hän pääsi maihin joka kerta ja tuli kotiin taakseen +katsomatta, ajattelematta ja arvailematta, minkä arvosanan oli mahtanut +saada. + +Pari luokan rohkeinta toimeenpani erään päivän iltapuolella +tarkastusmatkan tyhjään opettajainhuoneeseen, jossa tutkintapöytäkirjat +olivat. Mutta he näkivät vain nuo salaperäiset käsittämättömät merkit +numeroiden sijasta — ja Sven Hankatuuli oli hyvillään. + +Tulevathan ne esiin aikanaan — päättäjäisissä. + + * * * * * + +Oli heinäkuun yhdeksäs, häikäisevän kirkas aamupäivä. Koulumäkeä ylös +kulki juhlallista, pyhäpukuista väkeä. + +Siellä tulivat tuomari Bech ja hänen rouvansa, Anton välissään. +Kulmassa he tapasivat kanttori Manddraberin pitkässä, mustassa +hännystakissa, korkea kiiltävä silkkihattu päässä ja Sören +käsipuolessa. Vähän alempana tuli kamreeri Ingebrigtsen viiden +poikansa kanssa; seurueeseen kuului vielä rouva ja kolme tytärtä. +Kamreeri Ingebrigtsen saapui nyt kuten aina täyden saattueen kanssa, +vaikka kaikki viisi poikaa olivat mitä hartaimmin pyytäneet, ettei +tyttöjä otettaisi mukaan. Siellä tuli rouvia mustissa silkkihameissa, +päivänvarjot pystyssä, matameja vaaleat helmat tärkättyinä ja +wieniläissaalien pitsit selässä pompottaen; kaupungin kaksi pappia +liperit kaulassa ja mustat silkkihatut päässä, virkamiestä, kauppiasta, +laivuria, suutaria ja räätäliä, kaikki parhaissa tamineissaan. + +Oltiin kuin menossa kirkkojuhlaan suurena sunnuntaina, vaikka olikin +tiistai — koulun lopettajaispäivä! Pojat kulkivat äitien, isien, tätien +ja isovanhempien mukana kammattuina ja juhlallisina, ja ellei heidän +joukossaan olisi ollut kaiken ikäisiä ja kokoisia, olisi voinut luulla +olevan ripillepääsypäivä. + +Sven Hankatuuli tuli isänsä ja äitinsä kanssa. Hänellä oli kotona ollut +kestettävänään kova kamppailu, sillä molemmat sisaret olivat saaneet +äidiltä luvan päästä mukaan, ja sitä ei Sven olisi mitenkään tahtonut. +Niin kuin ei poikien kesken jo muutenkin olisi ollut tarpeeksi +pilkkapuhetta, että hän "leikki tyttöjen kanssa", oli "tyttöjen +lellipoika" jne. + +Koulumäessä he tapasivat räätäli Johnsgaardin vaimonsa ja poikansa, +Mortenin, kanssa. Hetken päästä yhtyi joukkoon myös kauppias Selmer +mukanaan Simon ja tämän kaksi nuorempaa veljeä. + +— Teillähän, herra Selmer, on tähän juhlaan meno kuin voittokulkua, +sanoi räätäli Johnsgaard. — Ovathan teidän kaikki kolme poikaanne +priimuksia! + +— Oi, vastasi herra Selmer hymyillen, — Simonista kyllä olen varma +siinä suhteessa, mutta molemmat toiset poikani ovat sentään epävarmoja. + +— Vai on Simon niin pätöinen poika, sanoi Sven Hankatuulen isä. + +— Kyllähän, herra maaherra, hän tavallisesti on ensimmäinen joukossaan. + +Sven Hankatuuli puraisi huuliaan. Niin ehdottoman varma ei Simon +Selmerin sentään sopinut olla. Saattoi tapahtua, että Anton Bech ottaa +häneltä sen ensimiehen paikan helpostikin! Simonin norjan kirjoitus +esimerkiksi ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin Antonin! Sven Hankatuuli +oli lukenut ne molemmat. + +— Sehän on suuri ilo, herra Selmer, sanoi maaherra. + +— On kyllä, sanoi herra Selmer ja kääntyi Sven Hankatuulen puoleen, +sillä hän arveli vuorostaan velvollisuudekseen sanoa jotain maaherran +pojasta: Eikös tunnu hauskalta, Sven, saada lomaa? + +— Tuntuu kyllä, kiitoksia, vastasi Sven Hankatuuli. + +— Jaa, jaa, ihanaa aikaa kouluaika pitkine lomineen, sanoi herra +Selmer. Ja lomalle pääsee jokainen, sai tutkinnossa minkä arvolauseen +hyvänsä! + +— Niin, hymähti maaherra, — se on kuin Herran sade, joka lankeaa sekä +vanhurskaiden että syntisten päälle. + +Sven Hankatuuli toivoi herra Selmerin ymmärtävän, että isä laski +hänestä leikkiä — hänen koppavuutensa vuoksi. Oi kuinka hän toivoi, +että Anton Bech tulisi ensimmäiseksi! + +Voimistelusali oli koristettu vihreillä köynnöksillä. Keskellä +peräseinää, rehtorin katederin yläpuolella, riippui koulun lippu. +Koulupenkit oli asetettu kahteen riviin, joiden väliin jäi avoin +käytävä. Ne alkoivat vähitellen täyttyä. Etumaisella penkillä istui jo +kamreeri Ingebrigtsen vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa. Muutoin +olivat useimmat vaatimattomasti asettuneet perimmäisille penkkiriveille. + +Maaherra antoi vaimonsa ja Sven Hankatuulen istuutua keskimmäiselle +penkkiriville. Itse hän meni katederin ääressä olevien nojatuolien luo, +missä opettajilla ja kaupungin arvohenkilöillä oli paikkansa. Tuomari +Bech istui jo siellä, samoin Svenningsen, Bugge ja Lange. + +Kauppias Selmer ja hänen kolme poikaansa marssivat mahtavasti esiin ja +istuutuivat ensimmäiseen penkkiriviin kamreeri Ingebrigtsenin viereen, +mutta käytävän toiselle puolelle. + +Oli yhtämittaista kulkua, paikan etsintää, tervehtimistä ja +nyökkäilyä, mutta kaikki hillittyä ja juhlallista kuin kirkossa. +Pojatkin istuivat mykkinä ja painostavan tunteen vallassa. Oli +kuin heidän voimistelusalistaan olisi äkkiä tullut jonkinlainen +temppeli, jossa vallitsi aivan toisenlainen meno kuin tavanomainen +peli voimistelunopettaja Olsenin kanssa. Kaikki vanhempien keskinen +kuiskattu ja ystävälliset sanat heille itselleen kesälomasta ym. meni +heidän korviensa ohi. Juhlatunnelmaa hillitsi vielä jakamaton todistus. +Vielä oli koulu varmalla otteella heissä kiinni, vielä he istuivat +jännityksestä väristen. + +Ensin tulivat ylimmän luokan oppilaat, kaikki yhtenä rykelmänä, +sopimuksen mukaan ylioppilaslakit kainalossa aivan nojatuolien ääreen, +missä istujat onnittelivat heitä koko yleisön nähden. Vanhemmat kukin +paikallaan salin penkillä — nousivat puoliksi ylös, nyökkäsivät silmät +kosteina ja hymyilivät mukana sitä mukaa kuin ylhäällä nyökkäiltiin ja +hymyiltiin... + +Paksu Wiers saapui saapastaen. Hän katkaisi juhlavuuden juttelemalla +isolla äänellä nahkuri Svendsenin kanssa, joka kovin hämillään kulki +hänen rinnallaan. Juhlallisuus häiriytyi tuolloin tällöin muidenkin +vuoksi; esimerkiksi kun rouva Beeren tuli valmistavalla luokalla +olevien valkotukkaisten kaksospoikiensa kanssa ja toinen pojista huusi +kaikkien kuullen, että hän tahtoo "mennä istumaan tuon laatikon päälle" +— viitaten katederia. + +Yhä tuli sisään väkeä suurta ja pientä, sali täyttyi, supateltiin ja +kuiskailtiin... + +Tasan kello 10.30 nousi katederiin rehtori Holst, kuten +kutsumakirjeissä oli painettuna. Salissa syntyi haudanhiljaisuus ja +vahtimestari Ibenfeldtillä oli täysi työ saada varpaisillaan astuen ja +kuiskaten järjestetyksi tila muutamille myöhästyneille. + +Rehtori Holst seisoi hetken tavalliseen tapaansa heilutellen itseään ja +tutkien suurilla silmillään yleisöä. Kun myöhästyjät ja vahtimestari +Ibenfeldt olivat asettuneet ja hiljaisuus oli ehdoton, hän rykäisi ja +alkoi. + +Rehtori Holst ei koskaan pitänyt pitkiä puheita. Lyhyesti, hillitysti +ja järkähtämättömän vakavasti hän lausui muutamia yleisiä näkökohtia +koulusta ja sitten pari kehotuksen sanaa uusille ylioppilaille, jotka +nyt lähtevät "ulos elämään". Ja nämä seisoivat lakkiensa silkkitupsua +hypistellen pää kumarassa. + +Sitten siirryttiin seuraaviin luokkiin. + +Rehtori lausui pari sanaa jokaisen luokan ahkeruudesta ja menestyksestä +yleensä, ja sitten luettiin todistusten keskiarvo julki. Pojat tulivat +esiin yksitellen numerojärjestyksessä ja seisoivat katederin edessä, +kun edistyksen keskiarvo ynnä ahkeruuden ja käytöksen arvolause kajahti +heidän enemmän tai vähemmän syyllisen päänsä päällä. + +Keskikoulututkinnon suorittanut kuudes luokka sai eri huomautuksensa. + +Sven Hankatuuli alkoi tuntea ahdistusta vatsassaan. + +— Viides keskiluokka! luki rehtori. + +Sekunnin hiljaisuus. Sven Hankatuulen täytyi kumartua pitelemään +vatsaansa — vielähän oli pari sekuntia, ensin yleiset sanat, sitten +Simon ja Anton ja... + +Hän hätkähti. Rehtorin ääni lausui hänen nimensä, ilman vähäistäkään +alkupuhetta... + +Hän ei päässyt heti tajuihinsa. Hänen mieleensä välähti, että rehtori +aikoo koko yleisön kuullen pitää hänelle nuhdesaarnan kaikesta +tämänvuotisesta... + +— No, Sven! huusi rehtori uudelleen ja tähysteli etsiskellen pitkin +salia. Maaherra nousi nojatuolistaan ja katsoi ankarasti Sven +Hankatuulen paikkaa kohti. + +Polvet tutisten, kalpeana tuskasta astui Sven Hankatuuli melkein +hoippuen keskikäytävää pitkin. + +Rehtori seisoi todistus kädessä. Hän katsoi hetken Sven Hankatuulta, +joka oli seisahtunut hänen eteensä. Sitten rehtori luki: + +— Edistyksen keskiarvo erinomaisen hyvä 9,65. Siirretään 6. luokalle +ensimmäisenä. + +Rehtori ojensi todistusta alas. Sven Hankatuuli ei ottanut sitä. + +— No, joutavia! sanoi rehtori. — Ota toki todistuksesi. + +Paperi rapisi Sven Hankatuulen kourassa. Hän unohti kumartaa kuten +muut, jäi seisomaan ja tuijotti rehtoriin. + +Mutta rehtori luki levollisesti edelleen: + +— Simon Selmer! + +Kun Sven Hankatuuli kääntyi lähteäkseen, kohtasi hän Simon Selmerin +happaman naaman ja näki samassa vilauksen etumaisella penkillä +istuvasta herra Selmeristä. + +Silloin vasta Sven Hankatuulelle selvisi, että hän oli tullut +ensimmäiseksi —! + +Ja vakaisen loistavana riemuhymynä hän astui äitiä kohti. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77156 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..34470e9 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #77156 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/77156) |