diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 78018-0.txt | 3995 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 4011 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/78018-0.txt b/78018-0.txt new file mode 100644 index 0000000..82a07e9 --- /dev/null +++ b/78018-0.txt @@ -0,0 +1,3995 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78018 *** +language: Finnish + + + + +KARAVAANI JA MUITA JUTTUJA + +Kirj. + +Pentti Haanpää + + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, +1930. + + + + +SISÄLLYS: + +Karavaani +Kertomus liikemies Harasta +Tilastollinen tutkimus +Puoli miljoonaa puunrunkoa +Rokulia ja viinaa +Auto-onnettomuus +Kertomus kirjantekijästä ja isäntä Paniikista +Juhla luostarissa +Peli +Joutilas mies ja kylä järven rannalla +Hiiri-Pekka +Leukaluu +Reppuselkäinen mies ja laiha hevonen +Jaakopin paini +Muistelma luutnantti Näpistä +Miestappoon +Ilveilijä ja Pirjetta +Synnyinmaan muistot +Elämän keinot + + + + +KARAVAANI + + +Taivaan vahvuutta alkoi täyttää se leppeä, viisaan näköinen hämärä, +joka vallitsee Pohjolan loppukesän öitä. + +Miesjoukko makasi metsikössä mahallaan, kyljellään tahi seljällään. +Kuului hiljaista puhelua, hiljaista naurua. Siellä ja täällä hehkui +savuke. + +Aaroni istui joukon keskellä ja naksahteleva ääni kuului hämäryydestä. +Hän tarkasteli taskuasettaan. Hän nosti kasvonsa ja hänen kalpea +naamansa alkavan yön hämyssä näytti aavemaiselta. + +— Täältä tippuu, eikä tule tyyniksi! Silmätkääpä tekin pyssyjänne, että +ovat kunnossa, jos asia vaatii... + +Hän pisti aseen takataskuunsa ja silmäili miesjoukkoa. Enimmät +makasivat aloillaan. Muutamilla ei kai asetta ollut, ja toiset uskoivat +sen olevan kunnossa. Vain puolenkymmentä miestä latasi browningejaan. +Joku otti asian leikin kannalta. Kuului torahdus ja lausuma, että +selväpä tuntuu torvi olevan. + +Muuten oli hiljaista. Nuo nelisen tusinaa miestä olivat vaiti. +Savukkeet hehkuivat. + +Siinä makasi kokoelma sällejä ja juippeja, jotka ylen vähän ovat +tehneet mitään rakentavaa ja pysyvää yhteiskunnassa, miehiä, jotka +vaelsivat kaikenkaltaisella hampuusielämällä halki maailman laidan. +Joukossa oli vain jokunen tosijätkä, monet talvet puunkaatoa +harrastanut mies, tukinuittaja, mies, jonka elämän heittelemänä täytyi +tilapäisesti kehittää leipänsä miten vain. + +Ja Aaroni, karavaanin johtaja, istuu makaavan joukon keskellä. Hän +on ollut sodassa ja hän pitää sen elämänsä keskeisimpänä, suurimpana +tapahtumana. Hän on ollut taistelemassa Suomelle vapautta. Eikä hän +sitä salaa. Hän on yhäkin sankari, sillä hän on ainoa, joka pohjolassa, +tämänkin joukon keskellä, uskaltaa ja saa rankaisematta sanoa: Saatanan +kommunisti! Sitä minä en äänestä! + +Mutta hän puhuu myöskin muuta. Mahtava kapinan henki kumisee hänen +kiukkuisessa äänessään, kun hän paasaa: + +— Me taistelimme Suomen herroille vapauden! Mitä tekivät? Itse pitivät +sen vapauden, mutta meille köyhemmille eivät siitä tiputa muruakaan. +Kahdenkymmenen prosentin eläke tulee minulle tästä kädestä... + +Ahvolan tappeluun on Aaronilta jäänyt vasemman käden kolme sormea. + +— Kuinka sillä elää? Mutta piru tietää, mitä herrat itse saavat! +Mitä on nytkin tapahtunut Viipurissa ja Vaasassa? Siellä ne kassain +hoitajat joivat ja prilijanttia pelasivat, pärsäsivät sotavaivaisten, +invaliidien rahoja kymmeniä tuhansia... + +Tähän on joku miehistä saattanut huomauttaa pirullisen pilkallisesti: + +— Ähä! Kuka käski mennä herrain kanssa marjaan. + +Mutta silloin on Aaroni kimmastunut: + +— Ja te kokootte niiden työväenpomojen vakkaan! Vuosikymmeniä te olette +jo maksaneet saamaveroa, eikä teidän leipänne yhtään vaikene. Uusia +herroja, uutta kuormaa olette vain ottaneet hartioillenne. Sillä herra +mikä herra! Ja mitä tuoreempi herra, sitä pirumpi! Nähkääpä Venäjälle: +herrat herrastelevat, mutta työmiehet saavat vain painaa töitä kuten +sokeat oriit... + +Aaronin silmät välähtelevät ja hänen suupielistään pärähtelee sylky. +Hän on hullun kiivas mies. Hänen sanoissaan ja esityksessään on +jonkinlainen vastustajaa lamauttava mahti. Sitäpaitsi hän ei pelkää +tappelua. + +Kaikki miehet vaikenevat. Jos heillä on jotakin muistuttamista Aaronin +aatteita vastaan, eivät he tuo sitä ilmi. + +Loppukesän tumma yö on läsnä. Jossakin haukkuu koira, maantiellä +törähtää autontorvi ja mereltä kantautuu moottorin säkätys. + +— Tupakat sammuksiin, määräsi Aaroni. Lastaus alkaa. Tulkaa vain +vähitellen kellarille. Lastin saanut mies katsastaa metsän laidassa, +että seuraava joutuu jälkeen. Ja sitten pidätte välimatkat. +Ensikertalaisille sanon, että on turha yrittää petosta. Meidän firma +maksaa aina: maksaa kaikesta laatunsa jälkeen! Sinä Kärki tulet +tietenkin kärkeen. Liikkukaa hiljaa! + +Metsikön laidassa oli kellari. Aaroni painui sinne ensimmäiset +puolikymmentä miestä mukanaan. Peltiset astiat kolisivat, +huikkasivat. Kärki sai ensiksi niitä kaksi kappaletta reppuunsa +ja lähti siekailematta liikkeelle kohti Kivalon sydänmaata +kymmenpenikulmaimaiselle karavaanitielle, joka johti Rovaniemeen. Pian +oli toinen mies valmis seuraamaan häntä, ja säännöllisin väliajoin +liittyi aina mies ikäänkuin rengas ketjuun eteenpäin lipuvaan +kulkueeseen. Kullakin oli kaksi neekeripoikaa kantosäkissään, joku +heikompi mies tyytyi yhteen, mutta Iso-Santeri, liki pari metriä pitkä +jättiläinen, otti niitä haltuunsa kolme kappaletta. Mutta Iso-Santeri +olikin kameeliksi syntynyt valtavine hartiakyttyröineen. Hänestä ei +ollut ihmisille esimerkiksi. + +Kaikki kävi hyvin ja sujuvasti. Suotta ei Aaronin firman johdon sanottu +huonontaneen rahalla paikkakunnan lain valvojain näköä ja kuuloa. +Karavaanin lähtöä ei siis häirinnyt mikään. Neljäkymmentäneljä miestä +ja lähes yhdeksänkymmentä puhdasveristä neekeripoikaa oli taipaleella. + +Aaroni heitti oman taakkansa hartioilleen ja seurasi viimeisenä +miehenä. Ketjun etumainen mies, Kärki, matkasi silloin jo luistavin +askelin yli kolmen kilometrin päässä. Hän oli teräväsilmäinen, +sukkela mies, ja hänellä oli aivan ihmeteltävä paikallisvaisto. +Aaronin mielestä oli luoja hänet vartavasten luonut pirtukaravaanin +kärkimieheksi. Hän oli Aaronin, johtajan, niin sanottu oikea käsi. + +Aaroni oli johdattanut jo kymmenet karavaanit poikki Kivalon sydänmaan +Rovaniemeen, kymmeniä miehiä kussakin, joskus aina puolisen sataa. +Olipa hänellä erään kerran ollut kuusikymmentäkuusi kameelia. +Säännöllisesti kerran viikossa hänen karavaaninsa taivalsi tuon yli +satakilometrisen taipaleen. Hänellä oli vakituinen kantomiehistö, johon +aina liittyi tilapäisiä kantajia, lentojätkiä matkalla pohjoiseen. +Viisisataa markkaa suoritettiin jokaisesta perille tuodusta pöntöstä. +Kansa joi viinan. Se painui siihen kuin janoiseen hiekkaan. Rahat +tulivat moninkertaisina takaisin. Tulivat etupäässä jossakin piilossa +istuville rahamiesjohtajille. Aaroni, karavaanin päämieskään, ei vielä +omaisuuksia ansainnut, vaikka saikin pulskan palkan hyvänä työmiehenä +ja työnjohtajana. Sillä karavaani sai suorittaa matkansa jokseenkin +rauhassa ja turvallisesti. Autot maantiellä, ahtaalla reitillään +takertuivat yhä useammin poliiseihin ja piikkimattoihin. Autoilla ajo +oli suurta uhkapeliä. Mutta karavaani kulki halki metsäisen erämaan, +kymmenistä rajuista ja säikähtämättömistä miehistä koottu karavaani. +Miehistä, jotka eivät olleet suinkaan vaeltaneet oikeata tietä. Sen +kimppuun ei ollut yrittämistäkään pienellä joukolla, eikä liioin +suurellakaan. Tulos oli aina mitätön: ehkä saatiin saaliiksi joku +kanisteri, joku mies, mutta pääjoukko pääsi aina matkan päähän. Ja +saattoi olla lähellä sekin mahdollisuus, että saatiin reikiä ruumiiseen. + +Kaksi kertaa oli Aaronin karavaanin kimppuun hyökätty. Pyssyn +räiskettä, huutoa ja juoksua. Kahdelle karavaanin miehelle tuli +kylläkin niin tyhmän kiire, että he pudottivat reppunsa poliisin +saaliiksi. Toisella kertaa saivat he kiinni pari miestäkin, jotka +haavoittuivat. Mutta päällekarkaajistakin oli yksi mies joutunut +toisten kannettavaksi. + +Yön hämäryys, kosteus ja kylmyys täytti erämaan, jonka lävitse +miesjoukko vaelsi kuten jokin aavejono, taakat hartioilla, pitkin +kankaita, poikki jänkien. + +Kesäisessä yössä avara suo painaa ihmismieleen oudon, salaperäisen +vaikutelman. Tällaisen avaran suon reunassa makasi lymyssä mies +ja tarkasteli kulkuetta. Kun mies nousi hikoillen, hengästyneenä +kangaspolulle ja hänen askeltensa matala jyminä alkoi edetä, kuului +suolta jo seuraavan miehen raskaitten saappaitten lossutus, ja kaukana +jänkällä häämöitti jälleen tulija. + +Mutta katselija pysyi hiljaa ja vaiti piilossaan risujen alla. Hän +seurasi vain uteliaana tuota hiljaista, pitkäjäykkistä ohimarssia. Nyt +nousi Aaroni kankaalle, nousi kevyesti ja vihellellen, ja risujen alla +makaava mies sanoi itsekseen: + +— Neljäskymmenesviides. + +Hetken kuluttua hän ryömi piilostaan, kurkisteli. Hiljaisuus. Ei +kuulunut enää saappaitten lossuttavaa ääntä suolta eikä siellä näkynyt +mitään. Mies sanoi vielä kerran: + +— Neljäkymmentäviisi. + +Sitten hänen saappaittensa ääni kuului märästä maasta. Hän pyrki +jänkään tallattua uraa kohti kylää ja asemaa. Yöjuna oli pian menevä +sivuitse. Hän meni lippuluukulle ja sanoi: + +— Rovaniemeen. + + * * * * * + +Neljäkymmentäviisi miestä otti lepoa vaaran päivänpuoleisella +rinteellä. Lähellä oli etappiasema, talo, josta saatiin kahvia pannu +pannun jälkeen ja ruokatavaraakin. Kukin kantoi kyllä evästä mukanaan, +mutta se pyrki aina käymään vähiin pitkällä polulla. Matka alkoikin +olla loppupuolella. Ensi yönä piti karavaanin saavuttaa päämääränsä. + +Nyt levättiin ja odotettiin iltaa ja yötä. Eräs ryhmä istui juuri +tuodun kahvipannun ympärillä, toinen oli kerääntynyt korttipeliin. +Useat nukkuivat avojaloin, lakki silmillä, keskipäivän auringon +paisteessa. + +Mutta Aaroni istui hereillä, ja hänen ympärillään makaili miehiä. +Puhe kävi. Muutamat olivat moittineet karavaanin kovaa lakia: ryyppyä +ei saanut lainkaan ja kuitenkin kohtuullinen maistaminen olisi vain +hyväksi, pitäisi miehet hyvällä tuulella ja nostattaisi luontoa. + +Mutta Aaroni ei hyväksynyt näitä puheita. + +— Mikä se kohtuus oli? Jos korkki avattaisiin, niin kyllä rajat +avartuisivat. Ei, raja oli se, ettei tippaakaan! Pärsätköön kukin minkä +sielu sietää sitten, kun luovuttaa kuormansa ja saa tilinsä. Se oli +sanottu jo raamatussa, että aikansa kutakin: työ työnä ja juhla juhlana. + +Ja tyytymättömätkin tunnustivat mielessään, joskaan ei suullaan, että +tämä oli viisasta puhetta. + +Päivä paistoi. Nukkujat kuorsasivat. Korttikerhossa läpsähtelivät +lehdet ja singahteli ilmoille kirous ja nauru. Kahvipannu oli +tyhjentynyt ja uutta mentiin noutamaan. Mäen laella kantosäkkien luona, +käveli vahti tupakoiden. Karavaanin päämies harrasti sotilaallista +järjestystä. + +Mutta Aaronin ympärillä puhuttiin. Kyseessä olivat korkeat asiat. +Kuultiin, kuinka itsenäisyys oli ollut tälle maalle liian raskas +tarakka. Maa nääntyi sen alle. Kansalla ei ollut kohta muuta kuin +huulet ja halut. Pian saa karavaanikin lakata kulkemasta, kun kansalla +ei ole varoja viinaan eikä iloon. Tämä siksi, että maan hallitsijat +harrastavat liiaksi reikärauta-asioita. He näännyttävät ja köyhdyttävät +sillä kansan. Kohta ei ole oleva enää leivänpalaa köyhille pyssyjen +ja paukkujen paljouden takia... Jos nämä puuhat jätettäisiin pois, +niin köyhyys katoaisi kiljuen. Maakunnat rikastuisivat ja eläisivät +komeasti... + +Mutta Aaroni on vanha soturi. Hän sanoo, että jos tämä kansa takoisi +aseensa sirpeiksi ja moukareiksi, niin heti olisi ryssä täällä herrana, +leipää ja hyvää elämää vielä vähemmän, ja itsenäisyys saataisiin +balsamoida ja viedä museoon... + +Joku vanhahtava mies kiepsahtaa istumaan täynnänsä elävää ja puhuvaa +henkeä. + +— No, odottakoot sitten reikärauta kourassa, että idästäkö se tulee vai +lännestä se itsenäisyyden ryöstäjä. Se tuleekin _sisästä_, eikä idästä. +Tämä on köyhä maa. Pyssy- ja sotakomeutta tämä ei pitkälle kestä. Maa +ja sen asukkaat ovat jo velkojen sisässä korvia myöten. Jonakin päivänä +tulee ameriikkalainen ja sanoo, että myö mökkisi ja maksa velkasi. No, +kun et kykene maksamaan, niin vaihda vain itsenäisyytesi limppuun. +Ja sama se: minä olen ollut valloissa. Ehkäpä jenkki pystyy näillä +Suomenkin kankailla harjoittamaan muutakin kuin kivääritemppuja... + +Aaroni on jo hiiltynyt tästä puheesta eikä voi sietää enempää. + +— Niin se polsu puhuu! Kun te kommunistit saitte saunan vuonna +kahdeksantoista, niin te nyt kyttäätte, että kun isänmaanmiehet +heittäisivät kättäpitemmän nurkkaan, niin saisitte käydä kurkkuun ja +kostaa. Mutta sitä odotellessanne kasvaa kääpä otsaanne. Kyllä tässä +maassa olisi paljon järjestämistä, mutta järjestys voidaan pitää yllä +vain pyssyjen turvin... + +— Joo, sanoo se vanhahtava mies, pyssyjen turvissahan tässä ollaan ja +järjestystä yllä pidetään — mekin. Vaikka olemme niitä... + +Nyt Aaroni suuttui jo peräti. Hänen kätensä tekivät mahtavia liikkeitä +vihan vaikutuksesta. Sitä vaille, ettei hän vetänyt esiin asettaan tahi +karannut puhujan kurkkuun. Kuitenkin hän tyytyi kiukkuiseen kirous- ja +sanakimppuun. + +Muut miehet ovat vahvahermoisempia. He tietävät, että Aaronin +mielenmitta on nyt piripintana. Se ei siedä pisaraakaan lisää. Muuten +hän voisi tämmöisistä eto asioista vaikka tappaa miehen. He vaikenevat +tyystin. Muutamat painavat päänsä mäkeen ja nukkuvat, toiset kävelevät +kahvipannun ääreen, Aaroni jääpi yksin istumaan ja tyynnyttelemään +mieltään. Yleensä hän rauhoittuukin äkkiä, ollen kohta kuin ei mitään +mielenliikutusta olisi sattunutkaan. + +Sitäpaitsi tulee hänelle nyt puuhaa. Vaaran selällä kävelevä vartiomies +antaa merkin. Aaroni menee katsomaan ja näkee, että mies lähestyy yli +jänkän pohjoisesta päin. Aaroni kävelee häntä vastaan aina metsän +reunaan ja antaa hänen lähestyä. Kun tulija huomaa hänet, vaihtavat he +muutamia tunnusmerkkejä. Sitten he keskustelevat pitkän tovin. + +Lopulta he tulevat leiripaikalle. Vieras ryhtyy sanaakaan sanomatta +juomaan kahvia, mutta Aaroni aloittaa puheen: + +— Tämä on firman miehiä. Ja sillä on lujat luulot, että sinne on +järjestetty meille kyttäin puolesta suuri vastaanotto. On kuulemma +kerätty miehiä laumoittain, varjeluskuntaa ja rajasotilaitakin. Nyt +ne käyvät ympäri, etsien kenen nielisivät. Mutta minä luulen, että se +on turha seremooni. Tämä saki on niille liian suuri pala. Voisihan +niiden antaa odottaa ja pitkästyä. Mutta meillä on vähän eväitä, ja +sitäpaitsi aika on rahaa, ja raha on leipää. Ensi yönä me yritämme. +Mutta meidän on järjestettävä varakärki, puolenkymmenen miehen +etujoukko, valekantamuksin. Siis: onko vapaaehtoisia? Niiltä miehiltä +otetaan jo tässä tavarat talteen, kesken matkaa. Mutta palkka maksetaan +kuten muillekin. Ylimääräisiä kuluja firmalle, mutta lieneepä heillä +menoarviossaan sitä varten sarake... + +Aaroni valitsee miehet ja menee sitten siihen läheiseen etappitaloon +järjestämään isännän kanssa näiden miesten kantosäkeistä peltiastiat +varastoon. Sitten taasen maataan, syödään, pelataan korttia ja +odotetaan iltaa. Ilta tulee ja illan tullen vetääntyy taivas pilveen ja +alkaa tihmoa vettä. Silloin lähtee etujoukko liikkeelle, viisi miestä, +reput täynnä kuivia sammalia. Heidän on määrä kulkea jonkun matkaa +pääjoukon edellä ja jos heitä yritetään pidättää, tahi he huomaavat +seudulla salamyhkäisyyttä on heidän saatava aikaan niin suuri melu, +että pääjoukko sen kuulee. + +Ja sitten nousee se vieras vähäpuheinen mies. Hän käy nyt edellä. On +ikäänkuin luotsi olisi astunut laivaan satamaan saavuttaessa. Hän on +jo etukäteen selittänyt Aaronille, että lastin luovutuspaikka on nyt +toinen. Se luovutetaan sopivalla seudulla Kemijoen rannassa odottaviin +veneisiin. + +Niin valuu tuo pitkä miesjoukko liikkeelle sadetummaan sydänmaahan. +Aaroni on taaskin viimeinen mies. Tämä on nuukan pelin aikaa. Eikä +koskaan tiedä, etteikö jotakin miehistä rupeaisi heikkous tahi +pahahenki kiusaamaan, ja hän yrittäisi livistää. Siksi täytyy päämiehen +olla perässä. + +Hetket kierivät ja kilometrit jäävät taakse, sydänmaan avarat, merkkiä +vailla olevat kilometrit. Yö on tumma ja sateinen. Kukin astuu ja +jännittää aistejaan. Mutta ei kuulu muuta kuin tuulen humina ja +sadepisarain sihinä, eikä näy muuta kuin edelläkävijän vilahteleva +hahmo. Koko yötumman, metsäisen maan tuntuu täyttävän jännityksen +epämieluinen hehku. Mitä tapahtuu? Milloin pamahtaa? + +Mutta ei kuulu mitään, ei tapahdu mitään pitkiin hetkiin. Karavaani +lipuu edelleen kiivasta vauhtia. Taakat keinuvat, raskaat saappaat +tallaavat maata, korvat kuuntelevat, silmät tähystelevät hämärään. + +Sitten yht'äkkiä leikkaa yötä ja hiljaisuutta pari pyssyn laukausta, +ja matkueen etummaiset miehet kuulevat myöskin huutoa ja kirouksia. +Karavaani seisoo paikoillaan pitkän tovin ikään kuin suunnaton, venyvä +käärme yön ja metsän hämyssä. Kukin erottaa etumiehensä hahmon, mutta +ei muuta. Kaulat tarkoittavat, silmät teroittavat, joku kopeloipi +asettaan. Hiljaisuus. Vesipisaroitten sipinä puissa. + +Aaroni yksin marssii eteenpäin mies mieheltä, karavaanin hänniltä sen +kärkeen saakka. Siellä seisoo heidän etumiehensä ja kuuntelee. He +puhelevat tovin. + +— No, sinähän sen tiedät, sanoo Aaroni. Sinuthan tänne on lähetetty. +Anna mennä! Mutta katso, ettet marssi nuotanperään... + +Mies lähtee liikkeelle. Hän tekee aivan tiukan käännöksen oikealle, +ja karavaani seuraa jälessä. Aaroni seisoo ja lukee miehet ja liittyy +viimeisenä jonoon. Marssitaan, marssitaan, kuunnellaan, katsellaan. +Tapaukset tuntuvat olevan väijyksissä jokaisen pensaan takana. + +Jälleen tehdään suunnanmuutos ja kävellään, kävellään. Tuulee ja sataa. +Mutta muuten on hiljaista, rauhallista. Ja äkkiä välähtää karavaanin +etupään näkyviin Kemijoen tumma uoma. Rannassa on iso moottorivene. + +Etumies viheltää ja veneestä vastataan. Hän marssii suoraan sen luo ja +käskee kantomiesten luovuttaa astiat repuistaan veneeseen. + +On keskiyö. Laineet lipisevät mahtavassa jokiuomassa, peltiset astiat +kalahtelevat. Mies miehen jälkeen sukeltaa esiin metsästä ja toiset +seisovat tyhjine kantosäkkeineen törmällä. + +Heidän uusi etumiehensä on sanonut, että rahat maksetaan heti, kun +viimeinen mies on luovuttanut kuormansa. Hän lukee veneen ääressä +miehiä ja astioita. + +Kaikki näytti menevän hyvin. Kytät olivat saaneet saaliikseen vain +sammalsäkkejä kantavat miehet, ja sillä aikaa oikea karavaani valui +kuin rasvattu siima päämääräänsä. + +Mutta Aaroni, viimeisenä kävelevä karavaaninpäämies, on äkkiä tullut +rauhattomaksi. Ilman selvää aihetta hirveä epäluulo herää hänessä. +Hänestä tuntuu, että tähän kaikkeen on koira haudattuna. On ikään kuin +koko karavaani olisi painumassa johonkin tyhjyyteen. Mikä tuo mies +oli? Tosin se taisi firman tunnusmerkit... Mutta... Aaroni ei ollut +kuitenkaan häntä ennen nähnyt eikä hänestä kuullut. Ja tässä öisessä +marssissa hänelle tuntemattomaan suuntaan oli jotakin pirullista. + +Hän alkoi juosta ja saavutti edeltäjänsä. + +— Juostaan, läähätti hän. + +He juoksivat ja saavuttivat seuraavan miehen. + +He olivat nyt kukkulalla, josta näki suuren joen ja rannalla veneen ja +tumman mieslauman. + +— Top, sanoi hän, katsastetaanpa! Eikö tuo ole iso moottorivene? Mitä +saa... onko firmalla täällä moottori? + +He seisoivat ja katsoivat. Ketjuun tuli katkein. Jo kuului heidän +luotsinsa huuto rannalta: + +— Hei, viimeiset! Väsytäänkö siellä? Nopeasti! Rauha maassa! + +— Hst! Risahtiko noissa pensaissa? supisi Aaroni. + +He kyyristyivät ja Aaronin aseesta räiskähti äkkiä puolitusinaa +laukauksia. + +— Hyppyyn nyt, huusi hän kahdelle miehelleen. Saatana! Meidät on +vedetty huulesta loukkuun... + +Nyt oli metsänreunassa eloa. Huudettiin, juostiin, jokin laukaus +räiskähti. Mutta metsä oli sangen tiheä ja yö hämärä. Takaa-ajetut +häipyivät näkyvistä. Ja pian ajomiehiä huudettiin takaisin. + +Karavaanin miehet olivat tähän saakka seisoneet tyytyväisinä jutellen +rannalla. Työ oli tehty, vaarat ohi ja rahaa pian kourissa. Kun Aaronin +ensimmäiset laukaukset räiskähtivät ja koko äsken niin hiljainen +metsänreuna rupesi elämään, seisoivat he hetken tyrmistyneinä. Sitten +he aavistivat, että kaikki oli mennyt päin helvettiä ja yrittivät +livistää kuin jänikset metsään. Mutta metsän reunassa oli edessä miehiä +ja pyssyjä. Täytyi palata takaisin rannalle. Vain pari kolme rohkeinta +ja nopeinta pääsi livistämään. + +Mutta kolmekymmentäkolme korpikameelia huomasi olevansa kiväärimiesten +ympäröiminä. Voi katkeruutta ja kirousta, joka pusersi heidän +sydämiään! Jotkut ajattelivat asiasta ääneensä. Voi, että heidän +äskeisellään kärkimiehellään oli nyt rintaa! + +— Te olette tehneet jämerän työn, ja palkka kyllä maksetaan kuten jo +äsken sanoin. Nyt kävellään vain kylään ja otetaan selvä, jos jollakin +olisi entisiäkin ansioita. So, so, pysykää rauhallisina! + +Moottori räsähti käymään ja lahti viilettämään tummaa joen pintaa. +Se vei astiat, joita nämä miehet olivat hikoillen kantaneet yli sata +kilometriä. Ja nyt he saivat marssia ahtaana lammaskatraana kiväärien +välissä kohti kylää. Puukot ja pyssyt oli heiltä jo otettu pois. +Poliisikamarissa puristettaisiin esiin nimet ja sitten saataisiin +aikanaan sakot ja linnat. + +Murheellinen matkue loppukesän yön hämyssä, tuulessa ja sateessa. + +Ja sillä välin heidän päämiehensä ja puolenkymmentä hänen toveriaan +harhailivat pelon alaisina metsässä. + +Voi, että se soturuus ja sankaruus ei auttanut ihmistä sen pitemmälle! +Uskoipas tuon pukin viilettämään karavaaniaan... + + * * * * * + +Seuraavan päivän iltana seisoskeli lauma jo vapaaksi päästettyjä +karavaanin miehiä Rovaniemen torikujalla. Silloin he näkivät Aaronin, +ja Aaroni näki heidät. Päämiehen naama venähti vähän, ja hän näytti +nololta. Mutta hän tuli luo, ja hänen äänessään oli entinen elävä ja +kiukkuinen sointu.. + +— No, pojat, teillä on vielä saamatta palkka eilen tuoduista pöntöistä. +Tulkaa perässä! + +He tulivat yksinäiseen ja turvalliseen paikkaan, ja Aaroni +veti lompakkonsa esiin ja maksoi heidän palkkansa suorilla, +rypistymättömillä viisisatasilla. + +— Ja kun näette niitä kavereitanne, jotka eivät ole tässä, niin +sanokaa, että minulta on saatavana laillinen maksu. Tosin ne pöntöt +eivät tulleet oikeisiin käsiin, mutta kun vika oli firmassa, niin firma +antoi minulle rahat. Ja minulle ei pimene se, mikä ei minulle kuulu. +Tässä, Iso-Santeri, sinulla oli kolme... + +Miesten naamat loistivat. + +— Miten se oikein meni niin akaksi? + +— Vika oli johdossa. Käskivät minun totella määrätyt merkit taitavaa +miestä. No, minä tein kuten käskettiin. Se kyttä, saatana, munasi +meidät pahan kerran. Miten lienee päässyt niin sisälle firman asioihin? +Liian myöhään minulle valittuin lasten henki sanoi, että top, tämä +ei ole aivan oikeata. Niin sieppasivat sakin, vaikka ei minua. Minä +sanoinkin firmalle, että taivaan merkit ne vain tästä lähtien kutinsa +pitävät. Ja juna lähtee, pojat, viikon alussa Kivalon ylitse kuten +ennenkin. + +— Eikäkö ajeta ponniin? + +— Piruko sen tietää! Onnessahan täällä on kaikki muutkin asiat. Se on +miten salliainen sallii. Sanoin vain, että juna lähtee kuten ennenkin! + +Aaroni pisti lompakon taskuunsa ja erosi miehistä, jotka olivat +ihastuneita yhtiönsä ja johtajansa vakavaraisuuteen ja rehellisyyteen. + + + + +KERTOMUS LIIKEMIES HARUSTA + + +Kaupunki heräsi. Jo liikkuivat kaduilla työmiehet, vasaran ja +muurauslastan miehet, jotka kohottavat tehtaat ja kauppahuoneet +ja koulut ja sairaalat ja hulluinhuoneet ja vankilat, kaikki ne +moninaiset rakennukset, joita yhteiskunta tarvitsee kylmyyttä ja +kosteutta vastaan. Jopa kiirehtivät puuhiinsa näitten moninaisten +rakennusten asujat, tehtaalaiset, kauppapalvelijat, opettajat ja +oppilaat, virkamiehet ja virattomat. Rattaat rämisivät, autojen pyörät +kulkivat suhisten, kuului junan ulvahtava vihellys. Päivä alkoi, +ovet avautuivat. Oli monta ihmistä, joilla oli työ tai toimi tai +virka, touhua. Oli myöskin monta joutilasta, työtöntä eli herruuden +saavuttanutta. Joku oli sattunut tässä kirjavassa saatossa niin outoon +rakoon, ettei ollut käsittänyt työtä eikä liioin leipääkään, jollekin +oli sattunut sitä, mitä nimitetään rahaksi ja omaisuudeksi, jolla on +työstä jos muustakin vapauttava valta. + +Tässä kaupungissa heräsi hra Harukin, joka on ammatiltaan liikemies, +rautakauppias. Se kauppa on kyllä kaikinpuolin pieni ja selvää +on, ettei sen tuloilla asuta niin muhkeassa asunnossa eikä niin +komeasti. Muusta hänelle lienee rikkautta karissut; muuten hra Haru on +toimeliaisuudellaan ja viisaudellaan raottanut elämän kitsasta kouraa. + +Monet tietävät, että liikemies Haru on trokari, viinankauppias, +luvattoman ammatin harjoittaja yhteiskunnassa. Esivallan edustajatkin +sen tietävät, vaikkakaan eivät ole saaneet häntä kiikkiin eivätkä löydä +lakipykälää häntä vastaan. Siksi liikemies Haru voi asua komeassa +asunnossa keskellä kaupunkia ja olla kanssakäymisessä herrojen kanssa. +Sillä ollapa, että hän on trokari, niin onpa hän myöskin hauska mies +ja rahamies. Ja rahalla peitetään paljon vikoja ja puuttuvaisuuksia. +Sitäpaitsi hra Harua ei ole koskaan todistettu ammatiltaan muuksi kuin +rautakauppiaaksi. + +Kaikesta huolimatta jotkut ihmiset pitävät kohtuullisena olla hra +Harua tuntematta, vaikka tämä on kyllä syntyään niin puhdasta +herraslähtöä kuin joku toinenkin, on käynyt kouluja ja ryhtynyt sitten +liikemieheksi, mutta mennyt konkurssiin ja köyhtynyt. + +Niihin aikoihin oli sitten säädetty kieltolaki, jota liikemies +Haru joskus avomielisenä hetkenä on sanonut hyväksi laiksi, koska +se on korottanut hänet rahamieheksi ja hyville päiville. Tosin +työllä ja toimella. Jotku sanovat, että hra Haru alkoi nostamalla +pari neekeripoikaa hartioilleen ja astumalla karavaanin viimeisenä +miehenä kohti sisämaata. Toiset tietävät, että kyllä hänellä jo +alottaessaankin oli auto. Joka tapauksessa hän menestyi ja rikastui +ja oli pian porho trokarien seassa. Ainoatakaan kertaa hän ei ajanut +lankaan. Hänen papereihinsa ei saatu mitään merkinnöitä. Pian hän +osti talon kaupungista, nai kauniin naisen, perusti rautakaupan ja +oli yhteiskunnan edessä liikemies Haru. Hän antoi nyt rahan tehdä +työtä puolestaan, antoi köyhempien nousta pukille ja panna nahkansa +vaaraan. Hän oli koko laajan maakunnan mahtava pirturuhtinas, jonka +harvat tunsivat, mutta jonka käsiin monet langat johtivat, ohuet ja +huomaamattomat kuten lukin seitti. Hän oli kuten suunnaton hämähäkki +suunnattoman verkkonsa keskellä. Hän oli johtaja, järjestäjä. Mikään ei +enää häntä järkyttänyt, ei eräitten ajoneuvojen ja lastien menetys, ei +kuljettajien sakot eikä linnassa istumiset. Hän oli varmalla pohjalla. +Hän asui turvassa muhkeassa asunnossaan. Viinan purot juoksivat, ja +tulot olivat suuret. Häneen ei voitu enää päästä käsiksi. Oikeastaan +oli kaikki aivan yksitoikkoisen turvallista. + +Liikemies Haru tunsi laskevansa myötävirtaan, pitkin viinan voimallista +virtaa. Hän nauroi jollekin kieltolakimiehelle, joka teutaroi tämän +tulvaisen joen reunalla aikoen pysäyttää sen. Hohoi, pienempiinkin +puroihin ovat tiukat tammet jääneet tekemättä. Sitäpaitsi hra Haru +tiesi, että moni saarnaili vedestä, mutta ryyppi viinaa. Hän tiesi, +että moni esivallan edustajakin tuntee rahan, tuon välikappaleen, +johon sisältyy niin paljon ja jonka voima on taivaallinen. Hän, +suuri järjestäjä, tiesi, että ne virrat ja purot, joita hän ohjaili +sisämaahan, pyörittivät monen yhteiskunnan pönkkäpuunkin myllyä, +sellaisen, jonka ei osattu aavistaakaan olevan tekemisissä asiain +kanssa, jotka sentään hänestä, hra Harusta, todeksi tiedettiin, vaikka +ei todistettaviksi. + +Liikemies Haru siis heräsi, sai kahvinsa, silmäili lehtiä, veti ylleen +aamukauhtanansa ja käveli tohvelit jalassa katsomaan ulos akkunasta. +Ikävää, yksitoikkoista. Hra Harulla oli puuhakas henki liikuntaa +rakastavassa ruumiissa. Hänen nykyinen ylen mukava ja turvallinen +asemansa tuli monesti hänelle suorastaan tukalaksi. Käytellä rahoja, +lähettää mies järjestämään asiaa, varma ja sidottu mies: se vaati +niin vähän tointa ja vähän aikaakin. Joutilaisuuttaan hän kulutteli +istumalla ravintoloissa ja tanssimalla, käymällä teattereissa tahi +pitämällä ruumistaan kunnossa urheilulla. + +Mutta monesti tämä elämä kävi hänelle niin yksitoikkoiseksi, että hän +lähti pirtumoottorissa merelle tahi istui viina-auton ohjaajaksi. +Tämä oli kyllä uhkarohkeata ja tyhmää. Sillä voisihan sattua, että +saataisiin hänen ammattinsa oikein tokumenteilla todistetuksi. Mutta +vaara hra Harua juuri viehättikin. Jonkun sellaisen retken jälkeen hän +voi jälleen sietää pitkät ajat lepäilevää kaupunkielämäänsä. + +Erään kerran Haru oli toimittanut hienoja juhlajuomia kaupungin +herroille omituisin juhlamenoin. Hän oli nauttinut siitä mielessään +kauan, oltuaan asemalla katsomassa, kuinka kuusenhavuin koristetusta +vaunusta kannettiin autoon kookas ja musta ruumisarkku. Vastaanottajat +olivat epämääräistä työkansaa, kasvoilla murheen ja raskaan elämän +leima. Virsi hyrisi ja moni ihminen ajatteli sivumennen, että niin me +kaikki menemme. + +Mutta siinä arkussa ei suinkaan ollut mitään kookkaan työmiehen +tomumajaa, vaan kokonainen komppania puhdasverisiä poikia. + +Liikemies Haru katsoi kadulle ja huokasi. Näytti taasen olevan edessä +pitkä päivä, köyhä puuhista ja köyhä mielikuvista. + +Silloin sisäkkö tuli ja ilmoitti, että eräs autonajaja halusi puhutella +herraa. Haru sanoi, että tulkoon työhuoneeseen. Se oli viereinen +huone. Kookas nahkatakkinen mies tuli ja tervehti. Haru kehoitti häntä +istumaan ja istui itsekin tohveleissaan ja kirjavassa kauhtanassaan. + +— No, sinä kärähdit eilen? + +— Niin kävi. + +— Elä välitä. Kyllä se kestetään. + +— Kyllä kai se kestää, joka antaa rahan kestää puolestaan. Mutta +minulle tästä on jo edessä linnareissu. + +— Pieni retki. + +— Linna on kuitenkin linna. Ja miten elää perheeni sillä välin? + +— Tiedäthän, ettei sillekään anneta nälänhädän tulla. + +— Ilkeältä se kuitenkin tuntuu. + +Haru oli vaiti. Tämä mies oli hänelle sangen tuttu, nimeltään Kimpi. +Joitakin vuosia sitten he olivat olleet yhdenarvoisia miehiä, +ystäviä, jotka olivat päättäneet kaatua ja seisoa yhdessä. Mutta niin +oli käynyt, että Haru istui nyt siinä tohveleissaan ja kauniissa +kauhtanassaan rahojensa turvissa ylen viisaana ja ymmärtäväisenä, kun +taasen Kimpi oli yhäkin köyhä mies, perheenisä, monet sakot saanut, +tunnetuksi viinankuljettajaksi merkitty mies, Harun renki. Hra Haru +ymmärsi, että toinen tunsi mielessään närää, katkeruutta ja kateutta. +Ihminen ei siedä sitä, että toiselle käy hyvin ja itselle huonosti +syistä, joita hän ei tajua. Haru oli jo monesti päättänyt erota +kokonaan Kimmestä. Mutta vaikeaa olisi löytää toinenkin niin pystyvä ja +vaitelias mies. Kerran oli Kimpi itse hänestä eronnut, mutta palannut +pian, ajettuaan heti asiansa lankaan. + +— Minkäpä sille tekee, sanoi Hara viimein. Olisit ollut varovaisempi. + +— Olisit ollut! Hyvähän se on sanoa, kun itse istuu turvassa, herrana. +Sanoo vain toiselle, että teepä nyt se ja se. Osaisin minäkin toista +neuvoa. + +— Kyllä sinä tiedät, että minä uskallan ja pystyn siihen, mihin joku +toinenkin. Ajaisitko sinä itse viinaa, jos sinulla olisi tarpeeksi +rahaa? + +— En. Mutta en ajattaisi toisellakaan. + +— Ahaa... Mutta turha sinun siitä on juonitella. Saat nähdä, että minä +ajan, vaikka olen rahamies ja voisin pysyä piilossa. Sanoit eilen, +että Suurjoen yli on nykyään mahdoton päästä. Mutta viinalla voidaan +kiskaista ylimäissä nyt hintaa ja maksattaa maakunnalla vahingot ja +linnareissut. Tulehan illalla autoinesi, niin saat nähdä, että me +menemme Suurjoen yli varsin huvin vuoksi täydessä lastissa. + +— Voi jäädä menemättäkin. + +— Niin, sitä ei ole vielä yritetty. Tuo auto! + +Kimpi meni. Hra Haru nousi ja alkoi pukeutua. Hän tunsi jäsenissään +elämänhalun, hermoissaan seikkailun odotuksen ja vihelteli iloisesti. + + * * * * * + +Ilta oli tullut. Valot olivat sytytetyt ja kaduilla käveli kansaa. +Ravintolat ja ilopaikat olivat auki, tanssihuoneet ja teatterit ja +salaiset kapakat, joissa ihmiset istuivat ryyppylasit edessään. Se +mahtava viinavirta, jota liikemies Haru ohjaili tässä maan kolkassa +jatkui lopuksi ylen monihaaraisina ja pieninä puroina, upposi ja +kuivettui ikään kuin janoiseen hiekkaan. + +Suuri rahtiauto kulki halki kaupungin. Ohjausratasta hoiteli Kimpi +ja hänen vierellään istui nahkaiseen takkiin pukeutunut hra Haru. +Takana oli valtava lasti hyvin pakattuna ja peitettynä kiiltäviä +peltiastioita. Ja vaunu vieri pitkin valaistuja katuja ja mitään +ei tapahtunut. Mitä olisikaan ollut nähtävää: kuormavaunu täydessä +lastissa. + +Kaupunki loppui. Jo näkyi silta ja joen musta uoma. Mutta sillan päässä +laskeutui puomi poikki tien. Epäilyttävää, vaarallista. Tutkintoja ei +tämä auto sietänyt. Hra Haru teki viittauksen toverilleen, ja tämä +käänsi vaunun rantatielle. Siellä oli tehdasrakennuksia ja satama. +Kenen huomiota siis herätti, jos lastiauto sinne ajoikin? Mutta se +kääntyikin vielä kerran ja ajoi ympäri kaupungin teitä ja katuja ja +tuli jälleen sillan luo. Mutta puomi sulki jälleen tien. Ei ollut +yrittämistä. Taasen kiersi vaunu kaupungin ja tuli kolmannen kerran +sillan seutuville. Puomi oli valmiina paikoillaan. Yö oli jo käsissä ja +liike vähäistä. + +Kimpi murisi. + +— Enkö minä sitä sanonut! Mitä tämä kiertäminen pyhittää? Kohta ovat +kytät kimpussamme. Aja nyt sillalle, jos päänahkasi kestää! + +Hra Haru vilkaisi ympäristöön kuten tehdään silloin, kun neuvot +puuttuvat. Pohjoisesta kuului junan jyrinä. Sen silmät hohtivat kaukaa +pimeästä. Ja silloin syttyi ajatus liikemies Harun aivoissa. + +— Annahan ratti tänne. + +He vaihtoivat paikkoja ja auto kääntyi ympäri toiselle tielle. Takaa +kuului moottoripyörän säkätys. + +— Enkö minä sitä arvannut, murahti Kimpi. Poliisimoottori. Ja mihin me +tätä tietä pääsemme? + +Haru ei vastannut, vaan lisäsi vauhtia. Rautatiesilta vilahti näkyviin. + +— Hullu! Aiotko tuonne? Siitähän eivät vielä elämänpäivänä ole +pyörineet muut kun junan rattaat... + +— Nyt pyörivät. + +Vaunu kohosi ratapenkereelle ja kääntyi sillalle, hytkähdellen +pahasti, mutta saavuttaen samassa lankkukäytävän ja ratakiskojen +ristikon alustan ja kiitäen eteenpäin. Musta virta vilahteli alla. +Edessä hohtelivat junan valot jo sangen lähellä. Kintereiltä kuului +moottoripyörän säkätys. Se seurasi perästä. Kuului pyssynlaukaus ja +luoti tuntui mäiskähtävän sillan rautoihin. + +Mutta auto oli jo selviytynyt yli sillan ja jatkoi matkaansa pitkin +rataa. Se kävi jo hermoille. Suuri vaunu keikkui pölkyltä pölkylle ja +peltiset astiat takana hypähtelivät ja lonkkusivat. Niissä pulisi se +neste, jota niin monet kurkut odottivat. Kuka luki ne naurut ja laulut, +jotka tämäkin vaunu oli matkaansaattava, ne synnit, huoruudet, riidat +ja tappelut, ehkä miestapot? Se oli synnyttävä iloa ja itkua, katumusta +ja kirousta. Monen se oli päästävä pitämystensä kahleista alkuperäiseen +luontoonsa, tuo katkeran väkevä vapahtaja. + +Ja vaunun ohjausrattaassa istuvalle miehelle tuo neste merkitsi komeaa +asuntoa ja pulskaa elämää, herruutta. Toiselle ja hänen perheelleen toi +se jokapäiväisen leivän, samoin kuin niillekin, joiden moottorin ja +pyssyn ääni kuului kintereiltä. + +Tämä vaunu ei siis ollut mikään joutava leluvaunu. Se kantoi raskaan +kuorman kohtaloita. + +Se oli luja ja hyvä vaunu rakenteeltaan. Se selvisi satametrisestä +laukastaan pölkyltä pölkylle, saavutti ylikäytävän ja kääntyi +maantielle. Poliisimoottori oli reuskahtanut alas ratapengertä +yrittäessään ajaa auton jälessä. Junan pitkä vaunurivi mennä humisi jo +sillalle. + +Mutta herra Haru huokasi ja lisäsi kaasua! Huh, vauhti oli ihana! +Pitkin ruskeata, kovaa tietä! Tämä oli elämää, seikkailua. + +Puhelinlangat humisivat tien vieressä. Niitä myöten vieri jo ehkä +sanoja, että ottakaa kiinni, pysäyttäkää sellainen ja sellainen vaunu. +Mutta tiet ja tienkäänteet ovat monet ja auton ohjaajana istuu herra +Haru. Hän istuu ja hymyilee ja nauttii vauhdista ja pelin jännittävästä +korkeudesta. + +Tässähän ei tartukaan lankaan, jos tarttuu, kuka hyvänsä tusinatrokari, +vaan liikemies Haru, jolla on talo kaupungissa ja joka istuu herrojen +seurassa. Ylpeys paisuttaa hänen rintaansa ja hän sanoo toverilleen: + +— Minä ajan mihin tahansa, kun vain värkit kestävät. + +— Hyvin ajettu. + +Auto kulki hurjaa vauhtia penikulman toisensa perästä pitkin öistä +maantietä. Takaa-ajoa ei tarvinnut pelätä, eikä mitään muutakaan +tapahtunut. Pian oltaisiin päämäärässä. + +Silloin eräässä tien käänteessä lähellä kylää he näkivät piikkilankun +putoavan poikki tien. Ei ollut muuta neuvoa kuin jarruttaa. Tiellä +näkyi poliisin lakki ja pari siviilipukuista miestä. + +Hra Harun aivot toimivat nopeasti. Mutta ainoa keino, minkä ne +keksivät, oli vastarinta. + +Suuri revolveri kohosi heti kohti poliisimiestä, kun tämä lähestyi. + +— Mitäs ilvettä tämä on? Pois lankku! + +— Näettehän, että olemme poliisimiehiä. Toimitamme tarkastuksen. + +— Ei mitään seremoonia. Lankku pois, tai! + +Revolverin musta suu tuijotti poliisimieheen, joka näytti nuorehkolta +ja kokemattomalta. Hän vavahteli tuon tuiman silmän alla ja hypisteli +omaa asettaan neuvottomana. Lyhyt, katkera ja äänetön taistelu käytiin +auton lyhtyjen hohteessa näiden miesten välillä. + +Liikemies Harun koko luja, selkeä tahto tuntui siirtyneen hänen +nyrkkiinsä, joka puristi revolverin kahvaa. Nuoren poliisimiehen tahto +harhaili sinne ja tänne. + +Säilyttää kunnia, mutta luoti ruumiissa, jolloin kunniasta kuten +muustakin on vähän iloa. Peräytyminen ja häpeä ja hengen säilyminen, +hengen, jonka pitäminen voi antaa mahdollisuuden kunnian voittamiseen +miellyttävämmissä tilaisuuksissa. + +Revolverin musta, tuima, antia lupaava suu tuijotti häneen autojen +lyhtyjen hohteessa. + +Poliisimies oli voitettu. + +— Vetäkää pois lankku, huusi hän tovereilleen. Ei täällä ole mitään +vaarallista. Oikeaa tavaraa. + +Tie oli selvä. Auto ammahti täyteen vauhtiin, ja takaa kuului laukaus +kuten katkera, voimaton kirous. Poliisimiehen tehoton mielenilmaus, kun +hän vapautui tuijottavan onton silmän lumouksesta. + +— Kas niin! + +Liikemies Haru veti henkeä ja hänen silmänsä loistivat, ja hän antoi +vaunun kiitää parasta vauhtiaan. + +— Mutta jos sattui toisenlaatuinen mies, mies, joka ei heikkoillut? + +— Mutta kun ei sattunut. Eikä satu. Jos joskus sattuu, on se mies minua +parempi. + +Matka päättyi. Vaunusta purettiin lasti ja liikemies Harun taskuun +siirtyi rahainen lompakko. He lähtivät paluumatkalle. + +Mutta hra Haru oli päässyt nyt vauhtiin. Kaikki hänen elimensä +tuntuivat vaativan toimintaa. + +— Me ajamme nyt tiettyyn paikkaan rannikolle. Sinne pitäisi tulla näinä +aikoina ainetta useita lasteja, jos vain ovat onnistuneet. + +Sillä matkalla liikemies Haru viipyikin pari vuorokautta. Hän oli +siirrellyt maihin tuotua viinaa useita vaunulasteja onnellisesti eri +paikkoihin sisämaata vanhoille ostajilleen, jälleenmyyjille. + +Lopulta hän tunsi itsensä ylen väsyneeksi valvottuaan koko ajan, +jonka oli ollut melkein yhtämittaa ohjausrattaan ääressä. He lähtivät +kotimatkalle. Kimpi ajoi ja herra Haru hänen vieressään nukkui heti +kuin tukki. + +Oli yö. Kuu paistoi ja kummallisen muotoiset pilvet kulkivat taivaalla. +Kimmen aivoissa itivät mustat ja katkerat ajatukset. + +— Miksi tuolta mieheltä kaikki kävi hyvin? Nyt se taasen elää +kuukausia kaupungissa ilossa ja turvassa, ennen kuin siinä herää +himo vaarallisiin toimiin. Outo himo! Kun se muuhun kyllästyy, niin +se huvittelee täten, nauttii, ja hän ansaitsee leipänsä näin köyhänä +renkinä. Ja hänellä on edessään linnareissu, häpeää ja kurjuutta... Ja +vähän aikaa sitten he olivat olleet saman pykälän miehiä... Voi, saa... + +Katkeruus ja kateus ja ankara väsymys kypsyttivät hänessä äkkipäätöksen. + +— Mutta siinä menee toinen missä toinenkin... + +Hän sanoi sen ääneen ajaessaan pienen joen sillalle. Hän puri hampaansa +yhteen ja käänsi ohjausratasta. Räsähdys. Käsipuut murtuivat ja auto +ammahti tyhjyyteen. + +Mutta vähäistä ennen oli ikään kuin jokin valtava ääni sanonut nukkuvan +Harun tajunnassa: nouse. Kun auto oli vielä ilmassa, oli hän jo +tempaissut oven auki. Hän kuuli Kimmen kiroavan ja tarttuvan häneen. +Auto vajosi valtavalla roiskahduksella syvään veteen. Mutta Haru +ponnisti irti otteesta, potkaisi, kohosi pinnalle ja haukkoi ilmaa. Hän +huomasi rannan olevan vain jonkin käsivarren mitan päässä, sai kiinni +ruohosta ja kömpi kuivalle. + +Vedenpinta oli jo tyyni. Kuun valjussa valossa ei voinut erottaa +jälkeäkään autosta, eikä sen ohjaajasta. + +Liikemies Haru pudisteli vettä ruumiistaan kuin koira. Muutaman tunnin +uni ja tämä kylmä kylpy olivat hänet täydellisesti virkistäneet. Hän +imi keuhkoihinsa yöilmaa ja tunsi vapauttavaa, suurta iloa. Niin oli +siitäkin seikasta vielä selvitty elämään. + +Kimpi näytti menneen. Se oli hänen kohtalonsa. Hän oli hyvä mies, mutta +jo ikään kuin liian tuttu. Sitäpaitsi lienee sillä nyt ollut piru +mielessä. Tekopeliä koko tapaus. Omaan kuoppaansahan putosi... + +Hra Haru silmäili ympärilleen ja tunsi kylän. Läheisyydessä +oli majatalo. Hän käveli sinne ja hälyytti ihmisiä jalkeille: +auto-onnettomuus. Auto ja mies joessa. Avuksi äkkiä. Ehkä miestä voisi +vielä jotenkin auttaa. + +Mutta itse hän tarttui puhelimen kampiin. Viranomaiset tulkoot pitämään +tutkintonsa. Autokin on voinut mennä pilalle ja siitä on saatava +vakuutusyhtiöltä pennit pois. + +Liikemies Haru kaupungista, liikeasioissa, pyysi saada jotakin kuivaa +vaatetta ja lämmittävää tulta. + +Hänelle kerrottiin, että hänen ajajansa oli vedetty törmälle jäykkänä +poikana. Liikemies Haru ojensi sääriään tulen ääressä, nautti niiden +liikkeestä ja tunsi olevansa käsin elämässä ja seikkailussa. + + + + +TILASTOLLINEN TUTKIMUS + + +Joutilas mies oli lukenut kansantaloudellista kirjaa ja tutkinut +tilastoa, myöskin alkoholikysymystä koskevaa. Hän pani kirjansa kiinni, +nousi ja täytti puolenlitran pullon kirkkaalla vedellä ja käveli ulos. + +Joutilas mies aloitti tilastollisen tutkimuksen. Hän päätti esitellä +pullonsa jokaiselle vastaantulijalle, lukuunottamatta naisia ja +alaikäisiä, päästämättä ohitse ketään, jonka voi ruumiillista +väkivaltaa käyttämättä pysähdyttää. + +Oli sunnuntai-ilta ja seurojen talolla oli ilot. Sitäpaitsi oli jokin +taloudellinen ja jokin hartauskokous. Tiellä olisi siis kävelijöitä. + +Rannalla, puiston luona hän tapasi ensimmäisen kulkijan, erään kylän +arvokkaimmista isännistä. Joutilas mies puhui ensin muutaman sanan +säästä ja esitti sitten hieman arkaillen, että hänellä olisi pieni +pullo taskussa, jos niinkuin isännälle sopisi... + +Se sopi hyvin. Syksyinen hämärä täytti varjoisan puiston, ja +kellastuvat lehdet kahisivat. Joutilas mies näki isännän ilmeisesti +ilostuvan. Hän katsoi kourassaan olevan pullon kirkkautta ja piti +esitelmää vuoden tuloksista. Hän puhui pitkään ja silmäili aina välillä +pullon kirkkautta. + +Joutilas mies tunsi säälin heräävän sisimmässään. Oliko hänen päältä +katsottava tuon ilostuneen miehen lankeemusta? Mutta hän muisti, että +tutkijan pitää olla tunteeton, ja paadutti sydämensä. + +»Kompsautahan vain, herkuttelija! Moni täällä pettyy», ajatteli hän. + +Ja viimein pullo keikahti pystyyn, mutta samassa vääntyi isännän suu +kieroon. Hän sylkäisi, ja kasvot saivat vihastuneen ja loukkautuneen +ilmeen. + +— Silkkaa vettä! Mitä te tällä tarkoitatte? + +Joutilas mies oli hämmästynyt ja pyysi tuhannesti anteeksi. Erehdys, +erehdys! Ei suinkaan hän missään nimessä, tarkoittanut tarjota +pelkkää vettä, vaan aivan toista nestettä. Pullot olivat vain +vaihtuneet. Joutilas mies pisti pullon taskuunsa ja valehteli edelleen +häpeämättömästi. Hän rauhoitti omantuntonsa sillä, että se oli niin +sanottu kohteliaisuusvalhe. + +Hän erosi isännästä vielä kerran vakuuttaen vilpittömyyttään. Lyhyen +ajan kuluessa hän sai tarjotuksi ryypyt puolellekymmenelle henkilölle. +Kukaan ei kieltäytynyt, ja kaikki totesivat halveksien aineen vedeksi. +Mutta nyt ei joutilas mies, joka osasi sovittaa käyttäytymisensä +olosuhteiden mukaan, pyytänyt anteeksi. + +— Oikein päätelty! Mitä ihmettä sen sitten odotitte olevan? + +Sen jälkeen hän tarjosi kahdelle henkilölle ryyppyjä sopimattomaan +aikaan. Sillä ohitsekulkevat naiset aiheuttivat puuhan keskeytymisen. +Sen perästä hän tapasi kolme nuorta miestä, jotka hyvin kernaasti +suostuivat tutkimaan pullon sisällystä. Mutta jo ensimmäinen ilmaisi +sen ääneensä ja suurella varmuudella, jolloin toiset eivät enää +ryypänneetkään. Joutilas mies päätti tämän jälkeen, mikäli mahdollista, +tarjota ainettaan kahdenkeskisissä tilaisuuksissa. Ja hän menestyi +jälleen monet kerrat. Jotkut ottivat asian kevyesti, mutta jokunen +suuttui ja joutilas mies sai toimia ripeästi pelastaakseen pullonsa. + +Kun hän oli päässyt yhteentoista ryypyn ottaneeseen, kieltäytyi +seuraava mies sillä perusteella, että maassa oli kieltolaki. Silloin +joutilas mies ilmaisi, että pullossa oli vain vettä. Mutta mies sanoi, +ettei häntä janota. + +Nyt kulki auto ohitse, ja joutilas mies huiskautti kättään. Vaunu +pysähtyi, ja vesipullon mies löysi sieltä kylän kauppiaan. Hänkin +ryyppäsi, mutta sanoi heti, ettei hän mitään vesiparannusta tarvitse. +Joutilas mies myönsi, että vesi ei tosin vaikuta suuria asioita... + +— Mutta se, mikä on veteen yhdistetty! + +Kauppias ojensi omaa pulloaan. Mutta joutilas mies sanoi olevansa +suorittamassa tarkkuutta vaativaa tilastotyötä ja astui alas vaunusta, +joka vieri tiehensä. + +Seuraava vastaantulija oli roteva sälli, jonka joutilas mies tiesi +helposti tulistuvaksi mieheksi. Hän epäröi, mutta asia ja totuus +vaativat häntä olemaan mistään välittämättä. Sälli ryyppäsi ja +raivostui. Joutilas mies kerkesi kuitenkin pelastaa pullonsa, kun +oli etukäteen varustautunut. Hän väisti pari nyrkiniskua ja ilmaisi +huudoilla hämmästyksensä ja vakuutti, että jos tässä jotakin väärää on, +niin syy ei ole hänen. Häikäilemättömästi valehdellen hän sai sällin +rauhoitetuksi ja pääsi hänestä eroon. + +Ja jälleen painui vesiryyppyjä rauhallisempiin kansalaisiin, kunnes +joutilas mies sanoi eräälle: + +— Kahdeskymmenes viidestäkolmatta! + +— Mikä niin? + +— Nesteelle altis. + +Nyt hän tapasi ryhmän hartauskokouksesta palaavia vanhempia +henkilöitä, viisi miestä ja saman verran naisia. Joutilas mies +uskollisena periaatteilleen sanoi, että hänellä olisi asiaa kaikille +miehenpuolille. Heitä ei voinut yksitellen kulettaa kahdenkeskisiin +seikkoihin, joten hän esitti pullonsa heille kaikille samalla kertaa +valituin sanoin. He kieltäytyivät jyrkästi ja käskivät hänen hävetä ja +aikoivat pitää hänelle saarnan. Mutta joutilas mies sanoi, että hänellä +oli kiire, pyysi anteeksi ja käveli edelleen. + +Seuraava kulkija oli yksinäinen uskovainen. Mutta hänkin kieltäytyi. +Sanoi, että kun on kerran uskoa tunnustamassa, niin pitää koettaa olla +vihainen viinalle, vaikka se, kuten Salomoni sanoo, välkkää lasissa. + +Mutta toinen yksinäinen, seuroista tuleva uskovainen sanoi, ettei hän +ryyppyä eikä kahta, joita hän ei ota missään juopottelutarkoituksessa, +pidä syntinä, eikä usko Jumalankaan pitävän. Hän nosti pullon suulleen, +ojensi sen sitten takaisin ja oli pitkän tovin vaiti. + +— En tiedä, sanoi hän sitten, teittekö tämän hyvässä vai huonossa +mielessä, mutta se oli tehokas ryyppy, saarna farisealaisuutta vastaan. + +— En kummassakaan, en hyvässä enkä huonossa. Teen tilastollista +tutkimusta mieshenkilöittemme halukkuudesta nesteaineisiin. + +Ryypynottanut mies katsoi häneen pitkään ja arvellen hänen olevan +juovuksissa pudisti päätään ja sanoi: + +— Mene rauhallisesti nukkumaan, mies parka! + +Seuraava vastaantulija ei ollut enää uskovainen, vaan päihtynyt. +Joutilas mies tarjosi hänelle ryypyn pullostaan ja pelasti sitten sen +ja pääkuorensa ripeällä otteella. Häntä vastaan paljastettiin puukko, +jolloin joutilas mies, katsoen tieteellisen velvollisuutensa tulleen +täytetyksi, pelastautui suinpäin pakenemalla. + +Seuraava mies, jolle hän hengästyneenä ojensi pullonsa, sanoi, ettei +hän ole ryyppymiehiä. + +Mutta sitten ottivat taasen useat henkilöt ryypyn, jopa kolmekin +yhdessä ryhmässä. Ensimmäinen sattui olemaan vähäpuheinen mies, joka +ei maininnut mitään aineen laadusta, vaan antoi toisenkin ryypätä +rauhassa. Tämä seurasi esimerkkiä. Kolmaskaan ei puhunut mitään. + +Sytytettiin savukkeet ja puhuttiin joutilaan miehen laimean pullon +ominaisuuksista. + +Seurojen talon portilla joutilas mies tapasi poliisin ja pyysi hänet +syrjään ja sanoi, että hän mielellään antaisi tälle pienen tuikun +pullostaan. Poliisi sanoi, ettei se sovi hänelle virkansa vuoksi. +Joutilas mies huomautti, että hänen virkaansa kuuluisi ottaa häneltä +pullo pois. Poliisi sanoi, että kun joutilas mies pitää sitä kätkössä +kaikessa hiljaisuudessa, niin hän säästyy siitä vaivasta. + +Vesipullon mies katsoi kelloaan, huomasi kävelleensä kaksi tuntia ja +sanoi, että hänen oli aika lähteä. + + * * * * * + +Asunnossaan joutilas mies otti valon, teroitti lyijykynän, avasi +muistikirjansa ja kirjoitti: + +_Tilastollinen tutkimus mieshenkilöittemme halukkuudesta +nesteaineisiin._ + +Tutkimuksen suoritti allekirjoittanut, välikappaleenaan vesipullo, +maakylässä, l:nä syyskuuta 19— kahden tunnin kuluessa. + +Neljästäkymmenestäkahdeksasta henkilöstä, joille mainitusta +vesipullosta tiellä ja taivaan alla tarjosin ryypyn selittämättä +nesteen laatua, otti sen kolmekymmentä viisi henkilöä, kuluttaen +ainetta jotenkin täsmälleen neljänneslitran. + +Kieltäytymiset tapahtuivat seuraavista syistä: + +Kaksi, koska näköpiiriin ilmestyi sivullisia. + +Kaksi, koska he etukäteen tulivat tietämään aineen laadun. + +Yksi, koska maassa oli kieltolaki. + +Viisi, jotka yhdessä ryhmässä palasivat hartauskokouksesta, syytä +tarkemmin selittämättä, sanoen tarjousta hävyttömäksi. + +Yksi, koska oli uskovainen. + +Yksi, koska hän ei ollut ryyppymies. + +Yksi, poliisi, joka ei katsonut virkavelvollisuuksiensa sitä sallivan. + +Virattomuudessa: + +Joutilas mies. + +Hän silmäili tyytyväisenä tutkimuksensa tulosta, sulki muistikirjansa, +sammutti valon ja nukkui. + + + + +PUOLIMILJOONAA PUUNRUNKOA + + +Joki halkoi maata. Se oli kuten suoni, joka ei levännyt. Muuten sillä +seudulla ei näkynytkään kiivaan elämän ja kiireen merkkejä. Tunturit +ja vaarat kohottivat jurosti kupeitaan, ja soiden ja jänkien kasvoilla +oli vieläkin vakaampi ilme. Se oli erämaa pohjoisessa, jonne ihminen ei +ollut asettunut, koska maa oli karu ja ilmanala ei ollut leppeä. Mutta +puut kasvoivat sielläkin, joskin hitaasti, hitaasti. Mutta vähä vähältä +niiden rungot vahvistuivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen kuluessa. +Tuuli viritteli puiden oksat soimaan aikaista, mahtavaa laulua. Ja +pieniääniset, hiljaiset luontokappaleet elivät ja kuolivat tuon suuren +laulun kuuluessa. + +Joskus kulki ihminen, ja silloin moni näistä luontokappaleista kuoli +äkisti ja väkivaltaisesti. Sillä heidän lihansa oli hyvä syödä ja kuori +lihan päällä kaunis nähdä. + +Ja ihminen viisastui viisastumistaan. Nyt hän osasi puristaa metsän +puiden rosoiset rungotkin kauneudeksi, jos muuksikin. + +Ja hän puristi. + +Talvi alkoi tulla, ja erämaan joen kiivas vesi jäi jääkuoren alle. +Mutta metsän puut virran molemmilla rannoilla olivat saaneet +pienet, valkoiset leimat kupeisiinsa, surman merkit. Puut ja niiden +päivät olivat luetut. Ihminen oli valmistanut puolelle miljoonalle +puunrungolle pitkällisen hautaussaaton. Lumen, joka lankesi niiden +oksille, voit kuvitella käärinliinoiksi. + +Seitsemänkymmentäviisi honkaista kämppää kohosi erämaahan. Kaksituhatta +kirvesmiestä ja viisisataa hevosmiestä ja mittamiehiä ja tulennäyttäjiä +asui niissä. Sahat ja kirveet alkoivat työn. Puut kaatuivat. Hevoset +kahlasivat ja ajajat huusivat. Tien urat ojentausivat kuin valtaiset +käsivarret metsiin. Ne olivat höylätyt ja vedellä siloitellut. Kuormat +lipuivat niillä hyvin. Kymmeniä totisia vainajia makasi vahvasti +köytettyinä päälletysten. Jäätyneen joen varsilla lepäsi niitä +kilometrejä pitkinä kasoina. Komea rintama kaarnaista tahi siloista +puun pintaa. + +Talvi kului. Lunta ja pakkasta. Tähtien välkettä ja revontulia. Mutta +ennen niin rauhallinen seutu oli nyt ylen rauhaton ja elämää täysi. +Seitsemästäkymmenestäviidestä kämpästä kohosi savu. Puoli tuhatta +juhtaa söi suurusta ja veti, veti. Kaksi ja puoli tuhatta miestä puri +ruisleipää ja sianläskiä, viila puri sahanhammasta, ja saha puri puuta. + +Työtä, työtä. Vähän huvitusta. Mutta kuitenkin lupsakoita puheita, +jokin hanuri, jokin mandoliini, muutamat kymmenet korttipakat +käsiteltiin pahvikasoiksi. Pääkämpällä oli radiokin. Musiikkia, uutisia. + +Yöllä levisi ylitse kämppä-asutuksen jähmeä, juhlava hiljaisuus. Joen +musta vesi kulki solisten jäisen kuoren alla ja pakkanen rasahteli +ruskeiden puunrunkojen rintamassa. + +Mutta kun aamu sarasti pakkasvaljuna, sihisivät tuhannet sukset +lumessa, hevoset hölkkäsivät, sadat aisakellot soivat. Teräaseet +leikkasivat puita, mahtavina, mustien matojen kaltaisina kuvioina +lipuivat kuormajonot jäädytetyillä pääteillä. + +Työ kävi, ja aika kului. Aurinko kiipesi jo korkealle, maaliskuun +sineen, ja yhä sen kaari korkeni. Sadetta, aurinkoa, sulavaa lunta. Nuo +puoli miljoonaa puunrunkoa olivat silloin valtavina kasoina erämaan +virran rannoilla. Lämpenevässä säässä kävelivät hapsinkattiaiset +tukkien kaarnassa, harmaatakkisina ja jättiläisviikset ojollaan. +Leimakirveet lauloivat tuimasti. Monta miljoonaa kuviota upposi puiden +päihin. + +Viimein erämaan joen jäät murtuivat, menivät ryskeellä alas koskista, +haipuivat olemattomiin. Silloin alkoi sen rannoilla uusi liike ja +uusi touhu. Sadat valkoiset hakavarret heiluivat ilmassa. Puunrungot +vyöryivät jyristen ja putosivat räiskeellä veteen. + +Sillä tämän erämaan mustan joen oli määrä kuljettaa nuo monet totiset +vainajat etäälle synnyinseudustaan. Viisas ihminen oli harkinnut, +että tämä joki olisi hyvä kantajamuuli. Sillä olisi sitkeät ja +notkeat sivut. Mutta joki oli pitkä. Siinä oli monta kiveä. Se leveni +ja tyyntyi paikoin järven kaltaiseksi, ja suuret tuulet puhalsivat +vastaan. Jätkien valkoiset hakavarret saivat heilua paljon ja tummentua +pihkaisissa kourissa. He saivat hikoilla ja huutaa hopheijaa ja kirota. +Rautaiset piikit upposivat toisenkin kerran puunpintaan. + +Mutta tuo sinimekkoinen, pihkantahrima jätkä, joka söi ruisleipää ja +läskikäristystä, joka ei suuria elämältä odottanut eikä saanut, joka +teki syntiä, minkä aika ja tilaisuus salli ja oli aina kuolinpaita +päällä, tämä jätkä oli kuitenkin tarpeellisimpia yhteiskunnan +jäseniä siinä maassa. Sillä niistä kasvikunnan tuotteista, jotka nyt +soluivat alas erämaan jokea, ihmisviisaus puristi paraimmat mehut ja +elämänhyvyydet, mitä siinä maassa nautittiin. + +Näillä vainajilla oli edessään monivaiheiset retket. Niitä odottivat +sahojen raamit, lautatarhojen komeat, kellertävät tapulit, suurien +laivojen avarat vatsat ja uudet teräaseet, maalien kirpeä loisto +pintaan ja lopuksi lahoomus eli hävittäväinen tuli, joka oli niiden +toinen kuolema. Tahi odottivat niitä ulkomaiden kaivosaukot. Tahi +vietiin ne moninaisten vehkeitten käsiteltäväksi, mistä pääsivät aivan +uudessa muodossa. Esimerkiksi paperina, johon voidaan kirjoittaa +vaikkapa puolen miljoonan puunrungon historia, runkojen, jotka +kasvoivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen ja saivat monivaiheisen +hautaussaaton. + +Kuule valkoisen paperin pinnasta kohoava vuosisataisten tuulien humina! + +Erämaan joen rannoilla oli jälleen entinen rauha. Tumma vesi vain eli, +vieri ja vilisi, pärskähteli kivissä. Mutta vaarat ympärillä olivat +surkean näköiset, kuten taitamattomasti kerityt eläimet. Kellastuvien +ja kuivuvien oksien keskellä heiluivat ohuet, harvat puut tuulessa. +Luontokappaleiden kansakunta oli taantunut väkiluvussa. Eikä viisaalla +ihmisellä ole siihen seutuun pitkiin aikoihin asiaa. + + + + +ROKULIA JA VIINAA + + +Puhkuvan, vastaisen tuulen puhaltaessa eivät puut juosseet suurella +suvannolla. Alempana olevien koskipaikkojen väylissä ei näkynyt +paperipuukalikkaakaan. Niinpä tuli rokulinpito. + +Oli pienehkö, ruskealyyssinen jätkä, joka osti pirtua, kiiltävän +saksalaisen litran puolikkaan, korkissa joutsenen kuva, joi ja heilui +juovusten käsissä. Mutta viina loppui astiasta ja haihtui päästä, ja +yhä jatkui vastainen tuuli ja töihin ei ollut menemistä. Vieläkin +olisi ollut viinaa saatava joutopäivien iloksi. Jätkä kaivoi posan +taskustaan, mutta näki, ettei jälellä ollut ainoatakaan kalokaania. + +Olipa kylän laidassa mökki, jossa asui pontikan kauppias, vanhahtava, +kepelä ukko, kotimaisen kaupan ja teollisuuden innokas kannattaja. +Sinne käveli ruskealyyssinen jätkä ja näki ukolla lakkisen päärärin +täynnä ainetta. + +— Pontikoita, pontikoita! tervehti jätkä. Mitä sillä on hintaa? + +— Kuusikymmentä viisi litra. + +— Eihän tuo ole hinnan kiroissa, arveli toinen, tempasi astian sangasta +kiinni ja lähti kävelemään. + +Vanha pontikan kauppias sadatteli ja älisi, uhkasi lyödä ja ampua, +mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään. + +— Vanhalla hinnalla minä olen ennenkin pontikat ostanut, sanoi +ruskealyyssinen mies, ja käveli ja katosi. Hän maisteli isosta +astiastaan ja oli piankin juovusten käsissä, käveli ja heilui kujilla +ja kylällä pääräri kädessä kiikkaisten. Sitten meni muisti ja lopulta +hän heräsi ruispellosta vihertävien, heiluvien korsien kätköstä. + +»Yhtähän se on missä päissään nukkuu», arveli hän. + +Sitten hän huomasi, ettei hänellä enään ollut anastamaansa astiaa ja +ihmetteli, oliko hän yksin siemaissut sen tyhjäksi. Yhä jatkui tuuli ja +viinaa olisi tarvinnut joutopäivien iloksi. Ruskealyyssinen mies muisti +hämärästi ja kuuli piankin muilta, että puolenkymmentä jätkää olivat, +hänen ollessaan pellenä päissään, ottaneet ja juoneet hänen pontikkansa. + +Maantiellä hän tapasi nämä jätkät, meni ja kysäsi: + +— Tekö sen joitte sen minun viinani? + +Jätkät katselivat toisiinsa ja hymähtelivät ja naurahtelivat. Eihän +tätä yhtä pahaista ruskearyysyistä tarvinnut liioin kunnioittaa. + +— Mehän sen joimme. Mitä sitten? + +— Oli se vähän väärin. Kun minä sen kerran itse sain, olisin itse +nauttinutkin. + +— Miten sinä sen sait? Et kai ostanut? + +— Se on sama teille miten sain. Kunhan sain. + +— Ja sama sinulle, miten me saatiin. Kunhan saatiin. Eivätkä lapset +tarvitse niin paljon viinaa. + +— Ei sitä tiedä, kuka se lapseksi rupeaa. + +— Kyllä se on tiedossa ja nähtävissä, sanoi isoin jätkistä ja antoi +nyrkin iskun. Mutta ruskealyyssinen lyyhistyi, ja lyönti sattui vain +hipaisten. + +— Lyöpä toinen kerta. + +Iso jätkä ryhtyi lyömään, mutta samassa ruskealyyssinen survaisi +häntä nenään, niin että veri tirskahti esiin ja sokaisi ison miehen +peräti. Joku iski ruskealyyssistä takaapäin, mutta sekin lyönti +sattui huonosti. Ruskealyyssinen kääntyi ja pimautti lyöjää leukaan. +Mutta samassa kolmas mies tuli kohti seiväs kourassa, ja silloin +ruskealyyssinen lähti juoksemaan pitkin tietä minkä pääsi. Mutta +toinen lyönnistä kiukustunut jätkä tempasi taskupyssyn ja ampui hänen +jälkeensä. + +»Ampuvat kuitenkin, juoksi pakoon tahi kohti», ajatteli +ruskealyyssinen, ja silmitön raivo kohahti hänen suonissaan. »Juovat +viinan ja tappavat! Vaan yritettävä se on minunkin...» + +Hän kääntyi ja juoksi kohti. Pyssy räiskähteli, mutta kuulat eivät +sattuneet. Yksi vain repäisi lyyssiin reijän. Hänellä ei ollut +lukkoneulaa parempaa asetta, mutta ampujan vierellä seisovan miehen +Tonkalla hän huomasi puukon. Hän tempasi sen kouraansa, niin että iso +palanen housunkaulusta repesi mukana. Samassa hän huitaisi puukon +kaikella voimalla pyssymieheen. Tuppi murtui ja terä painui miehen +lapaan ja mies lysähti tiehen, revolverin lentäessä kourasta. Samassa +iskettiin ruskealyyssistä seipäällä hartioihin. Hän kaatui kontalleen +tielle, sai sieltä revolverin kouraansa, nousija paiskasi sen kohti +seiväsmiehen naamaa, tämän yrittäessä juuri uutta lyöntiä. Seiväsmies +kaatui raviin ja silloin toiset jätkät juoksivat pakoon minkä +kerkesivät. + +Ruskealyyssinen näki maantielle lysähtäneen miehen taskusta viinapullon +kaulan. Hän otti pullon omakseen, istui tien viereen ja ryyppäsi. +Siitä hän näki kuinka tantereelle jääneitä miehiä tultiin noutamaan ja +kannettiin raamilla pois. Ruskealyyssinen ryyppi pullon tyhjäksi, särki +sen kiveen ja lähti kohti kortteeritaloaan laulaa hyräillen. + +— Lapseksi luulivat! Näkivät kuinka kävi! + +Hän naputteli kamarin ruutuun. Siellä nukkui talon tyttö. Mitä? Pitäisi +päästä pirttiin nukkumaan. Väsyttää. Tyttö avaa oven. Pääsee tännekin +kamariin, jossa on vuodekin. Ruskealyyssinen käypi vuoteelle ja tyttö +työntäytyy hänen viereensä. Mutta ruskealyyssinen ei nyt paljon +jaksanut kisuta tytön kanssa, vaan nukkui. + +Aamulla hän heräsi, kun kolme poliisia työntyi huoneeseen, etumaisella +pistooli ojossa. + +— Täälläkö se on se murhamies? + +»Murhamies!» ajatteli ruskealyyssinen. »Onkohan tässä ansaittu sekin +nimi? Sepä olisi perkelettä: olisi leipää ja rautaa. + +— Jospa lienee, sanoi hän vain poliiseille. + +Hän sai käsiraudat kalvosiinsa ja sitten käveltiin vankivyöräriin. +Siellä niitattiin nilkkoihin parikymmentä kiloa rautaa. Niinpä istui +ruskealyyssinen monta vuorokautta raskain miettein, epätietoisena. Se +puukotettu mies ei kuulunut meinaavan tointua sairaalassa. + +»Perkele», mietti hän kuitenkin itseään ilauttaakseen, »ei tästä kovin +monta vuotta tule. Alottavat tappelun, ajavat ja ampuvat tiellä. + +Haavan saanut mies tointui. Oli poliisitutkinto ja olivat +myöhemmin käräjät. Mutta asia oli niin kuin ruskealyyssinen mies +oli miettinytkin: ovat aloittaneet tappelun, ajaneet ja ampuneet +yleisellä tiellä. Mitä ruskealyyssinen on tehnyt, sen hän on tehnyt +hätävarjeluksessa. Ei häntä voida tuomita. + +Ruskealyyssinen astui ulos vapauteen varmana siitä, että oli jotakuta +pykälää arvokkaampi entistä tässä yhteiskunnassa. + + + + +AUTO-ONNETTOMUUS + + +Matalana, ikään kuin kokoon lyyhistynein hartioin, siniset kupeet +välkkäen, kulki vaunu halki maisemain, maantiellä kesäisen auringon +alla. Tomu kohosi tiestä pienenä pilvenä, ja käänteissä mylvähti +merkinantotorvi synkeästi ja villisti kuten sonni. + +Sinikupeisen vaunun perässä istui herra. Kieltämättä hän oli +herrasmies. Sillä hänen pukunsa oli sangen uusi, ja nuhteeton ja jo +päältä näki, etteivät työt häntä rasittaneet, että hän etsi huvitusta, +lystäili. Hänen vieressään istui korea nainen ja vaunun laidalla +kenotti nuori, pitkätukkainen mies, joka soitti hanuria. Ohjauspyörän +ääressä oli palkkalainen. Niin kiisi vaunu välkkäen vaaleassa +pölypilvessä taivaan väljän katon alla. Vedet hohtelivat ja metsäiset +mäet siintivät, ja tien vierillä kohoilivat ihmisten asumukset +maankasvujen keskellä. + +Vauhti oli huima. Vaunun perässä sikaari hampaissa istuva herra tunsi +sen aivan kuin vähäisenä nautintona ruumiissaan. Hän kuuli myöskin +hanurin laiskan lurinan, tahi näki sen ryppyisen vatsan venähtelevän +ja kuihtuvan jälleen. Mutta mitään mielenkiintoa hän ei näyttänyt +soittoon kohdistavan, ei ohi vilahteleviin maisemiin, eikä vierellään +istuvaan naiseen. Hän istui velttona, puoliavoimin silmin, suupielissä +pieni hymy. Hän mietiskeli jotakin laiskoin aivoin, sikaarin sinisiä +savukiehkuroita suunsa seuduilla. + +Tämän miehen nimi oli Juurus. Vain joku Juurus, muuan mies, eräs +hanttimies oli hän ollut jokunen vuosi sitten. Silloin hän oli lakki +kourassa saattanut kerjäillä töitä herroilta ja opettajilta, vaivannut +ruumistaan, nostanut siitä vähäiset pennit, purrut leipänsä ja niin +poispäin. Yleensä kuten joku hanttimies, eräs Juurus. Nyt hän oli herra +Juurus. Hän ei tehnyt mitään, söi mitä halusi, saikin melkein mitä +mieli teki. Hän oli rikas mies. + +Hän karisti tuhkan sikaaristaan ja sipaisi kädellään takkinsa +rintamusta. Se povi oli lämmin. Yleensä hän vieläkin ihmetteli, kuinka +suuri mahti maailmassa oli eräillä papereilla, koreiksi leimatuilla +papereilla. Katseltiinpa nyt ihmisten seasta minkäkaltainen räkätapuli +tahansa ja pistettiin hänen kouraansa kylliksi rahaa: heti paikalla hän +oli ihmemies, avopäin palveltava herra. Kuinka erinomaisen viisaasti ja +yksinkertaisesti kaikki maan päällä oli järjestetty. Raha! Se oli sana! +Ilmankos sanottiin, että rahalla saa... Siihen sisältyi kaikki. Missä +raha nopeasti liikkui kourasta toiseen, siellä oli hauskaa... + +Kuinka merkillisen helposti ja yksinkertaisesti olikaan kaikki sattunut +Juuruksen kohdalle. Raha oli ikäänkuin itsestään alkanut kulkea hänen +kauttansa ja elämä ruvennut näyttämään elämältä. Oikeastaan alku oli +sattunut korttipelissä. Kortti kävi hänelle lujana kuten seinä, ja +hän nosti ennenkuulumattoman nakin. Sitten hän muutti paikkakuntaa +ja ryhtyi kuljettamaan ja myymään viinaa, Saksassa täytettyjä +peltiastioita. Se kävi häneltä hyvin, aivan kuin hän ei olisi koskaan +muuta tehnytkään. Hän keksi parhaimmat reitit rannikolta sisämaahan, +parhaimmat välittäjät. Liike paisui, annokset isonivat. Hän huomasi, +että raha ei ainoastaan kulkenut hänen käsiensä kautta, vaan sitä sai +jo pistää pankkiinkin hätäpäivän varalta. Jos näet joskus tarttuisi +koukkuun. Tämä kun oli luvatonta ja laitonta hommaa muka. Siten herrat +ja opettajat olivat sen järjestäneet. Mutta hän, Juurus, oli jo +itsekin herraksi tulemassa. Hän tiesi, miten asiat oli järjestettävä. +Ja rahallahan ne järjestettiin, jos joskus muullakin viisaudella. Ja +viisauskin oli rahalla ostettavissa. Mutta köyhyys tyhmisti ihmisen +peräti. Juurus tunsi ihmiset. Hän tiesi, että virkamieskin tuntee +rahan, kävelee muualle, ja kuormat läkkipeltiastioita voivat vaeltaa +määräpaikkaansa. Yleensä hyttyset kuurnittiin ja kameelit nieltiin. +Joskus oli keksittävä toiset konstit. Päänvaivaa ja puuhaa hänellä +oli vielä paljon siihen aikaan. Mutta kaikki menestyi. Eikä Juurus +enää voinut tarttuakaan lankaan. Hän oli kadonnut näkyvistä, ja raha +pelasi hänen puolestaan. Mutta kun mies siinä maakunnassa kumosi ryypyn +peltiastiasta, silloin hän rikastutti Juurusta. Hän oli herrojen ja +opettajien vertainen: hän oli osannut järjestää. Nykyään hän mietiskeli +vain sitä, kuinka levittelisi rahat jälleen pois itseltään. Sillä +missä, raha liikkui, siellä oli hauskaa. Sen hän käsitti. + +Sitä hän teki nytkin. Hän huvitteli. Sininen vaunu kuljetti häntä +pitkin ruskeata tietä. Mies ohjasi, toinen soitti, ja nainen istui +hänen vieressään. Ja kaiken hän jaksoi maksaa reilusti. Kuinka olikaan +kaikki muuttunut! Ennen hän asteli raskain saappain, läpsytteli, +tietä, jota pitkin hän nyt puolessa tunnissa patjoilla istuen kulki +taipaleen, minkä ennen vuorokaudessa vaivatuin jäsenin. Sittemmin hän +oli jo ajellut toisten vaunuissa, linja-autoissa. Hän oli silloin vielä +hanttimies ja ensi kertoja autossa, kun tapahtui, että kuljettaja +otteli ryyppyjä ajaessaan kädet irti ratista. Ja Juurus pelkäsi ja +sanoi kuljettajalle, että eikö tuo ole vaarallista. Siihen kuljettaja +sanoi, että mitä sinä välität: eihän sinulta menisi kuin tyhjän jätkän +nuppi, mutta minulta autot ja kaikki. Niinpä tosiaankin, oli Juurus +ajatellut, miksikä hätäillä, kun tässä on kalliimpiakin miehiä. + +Mutta nyt tämä sama kallis mies, autonkuljettaja, ohjasi tätä +vaunua. Juurus oli nähnyt hänet eräässä rantakaupungissa ja suurilla +palkoilla saanut hänet hienon autonsa ajajaksi. Heidän edellisestä +tapaamisestaan, joka oli jäänyt Juuruksen mieleen, hän ei ollut vielä +maininnut miehelle mitään. Eikä tämä epäilemättä sitä muistanut, ei +tuntenut Juurusta. Ja tälle tuotti eräänlaatuista huvitusta, nautintoa +pitää häntä autonsa ajajana. Hän aprikoitsi jonkin kerran mielessään, +että eiköhän hän heistä ollut nyt kalliimpi mies: hänen oli auto ja +paljon muuta. Hän voisi sanoa miehelle, että nostapa nyt käpäläsi pois +ratista ja anna mennä vain täyttä kyytiä. Mitenkä käy? Luultavasti minä +olen kalliimpi mies siitä huolta pitämään. + +Sen Juurus voi vielä tehdä, kun se häntä huvittaa. Mutta nyt hän +näkee vilahdukselta sikaaria sytyttäessään ojankaivajan tien vieressä +oikaisevan selkäänsä auton kiitäessä ohi ja hanurin remutessa. Ojuri +oikaisee köyryn selkänsä ja luo synkän katseen ohi kiitäjiin. Juurus +ymmärtää hyvin tämän katseen. Hän on kerran edesmenneinä aikoina +itsekin katsonut sillä silmällä: herrat, autoilla ajajat, joutilaat... + +Juurus hymähtää ja hänen sikaarinsa pää hehkuu. + +— Niinpä niin. Luo, luo vain mies! Elä oikaise selkääsi. Luo ja +jutkista. Siitä isänmaa vahvistuu, ja itsekin saat pienet pennoset. +Herrat voivat autoilla ajaa ja lauantain tullen voit itsekin ehkä ostaa +peltisen astian virkistykseksesi ja iloita ja laulaa. Siitäkin hyödyn +minä ja hyötyy moni muu. Kenties se on itsellesikin helpoitus. Sillä +kaikki on järjestetty niin erinomaisesti tässä maailmassa. Toinen +kaivaa maasta tarpeet ja rakentaa pehmeät istuimet jonkun toisen +istuttavaksi. + +Juurus nostaa kasvonsa, joita sikaarin siniset savukiehkurat sivelevät +vauhdin vaikutuksesta. Hän näkee edessään taasen uuden kylän, ryhmän +asumuksia vainioitten keskellä. Punatiilistä rakennettu sinkkikattoinen +kirkko kohottaa ristillä varustetun huippunsa kaiken yli. Vaunu kiitää +ohi kylän, tomu kierähtelee tiellä, jostakin luodaan ajajiin katse. +Mutta Juuruksen mieleen jää se kirkon korkea hahmo ristihuippuineen. +Kuinka monta hän oli jo niitä nähnyt tänäkin päivänä vaunun kulkiessa! +Juurus ajattelee, kuinka suuri ja voimallinen onkaan herrojen ja +opettajien mahti, kun he ovat kyenneet tuon kaiken aikaan saamaan. +Kuinka köyhyydessä kituroitseva kansa on ne kaikki rakentanut, +pystyttänyt herroille ja opettajille pehmeät istuimet ja koonnut heidän +eteensä lämmintä ja hyvin suuhun sujuvaa ruokaa. Itse raaka kansa on +jyrsäissyt mitähän on ollut ja kumartanut ja palvellut Herraa, herrojen +Herraa, käsin tehdyssä huoneessa, jotakin, mitä kukaan ei ole nähnyt, +mutta jonka opettaja on vakuuttanut olevan jossakin ja joka paikassa. +Ja tämä Herra on voimallinen ja mielillä pidettävä ja taidolla +hoidettava. Hän voi valmistaa niille, joihin mielistyy, iloisen +aituuksen, jonne Piru, yksi toinen vanha mutta pahanilkinen olento, +ei pääse. Hänellä on kyllä oma aitauksensa. Mutta se ei ole ensinkään +hauska paikka, eikä sinne kukaan himoitse. Ja kansa on rukoillut: +Jumalalle kiitos ja Pirulle läjä. Ja herrat ja opettajat ovat saaneet +parhaat palat ja parhaat majat. Kuinka he ovat osanneetkaan kaiken +järjestää ylitse avaran maan! + +Mutta itse asiassa se lienee ollut helppo. Ihmisten sydämissä asui +ainainen pelko ja vavistus heidän ahertaessaan lavean maan pinnalla +elatuksensa eteen. He pelkäsivät, että päivän valo äkkiä heiltä lakkaa, +pimeys huljahtaa heidän ylitseen, he putoavat johonkin, eikä heitä enää +ole. Ties mitä kaikkea he pelkäsivät, kuten pelkäävät vieläkin, jotakin +epämääräistä, selittämätöntä. He näkivät kanssaveljensä kuolevan, +tulevan taidottomaksi, maahan kaivettavaksi esineeksi. Se kaikki oli +kummallista. Eikä ihmistä rauhoittanut se, että hän ahersi koota +kiviä kuolleitten lahoavien luiden päälle. Yhtaikaa hän halusi ottaa +turvansa maan tukevaan pintaan ja joihinkin ilmassa huljuviin henkiin. +Silloin syntyi joku ovela mies, herra ja opettaja, joka sanoi toisille +salaperäisesti: minä tiedän. Mutta teidän on ensin rakennettava maja +minulle ja annettava leipä. Sitten rakentakaa Hänelle, Voimalliselle, +toinen suuri huone, jossa voitte häntä kumartaen rukoilla... Kuinka +voimalliseksi herrat ja opettajat kehittivätkään liikkeensä! Niin, +taasen näkyy sieltä kirkon vaalea; iloinen huippu jyhkeä risti +niskassaan. Se ikään kuin julistaa: minä en laho koskaan. Olen iäti +viheriöitsevä puu ja olen kantanut runsaita ja monenkaltaisia hedelmiä. +Ja kannan yhäkin, vaikka muutamat jo kanneksivat kirveitä juurelleni... + +Sininen vaunu kiisi sen valkoisen kirkon juuritse hiekkaista tietä +iloisena kesäpäivänä. Hanuri soi ja herra Juurus oli röyhistänyt +rintansa, virkistynyt ja aikoi ruveta puhelemaan ja pitämään iloa +seuralaistensa Ja kanssa. Mietteet: ei niistä iloa herunut. Ne voivat +viedä hiuksetkin päästä ja tehdä rahamiehestäkin tyhmän. + + * * * * * + +Herra Juurus oli asunut hotellissa kauan. Se oli ollut kaunis ja kallis +hotelli. Ja herra Juuruksella oli ollut hauskaa. Ainakin hän oli +huvitusta etsinyt ja rahaa oli valunut paljon pois. Kukaties minne. Se +oli sellaista lentävää tavaraa. Ja siihen liikkeeseenhän perustui sen +voima. Ystäviä oli ollut runsaasti. Myöskin paljon palvelijoita, joille +piti maksaa palkkaa siitä, että auttoivat herra Juurusta, etupäässä +juomisessa. + +Sillä muuta hän ei juuri tehnyt. Vaati vain joskus seuralaistaan +todistamaan, kuinka erinomaisesti herrat ja opettajat ovat kaiken +järjestäneet tässä maailmassa. + +Sitten jonakin aamuna hän huomasi olevansa rahoista ja varoista tyhjä +mies. Siis jonkinlainen ontto herra, joka voi yhtäkkiä läjähtää kasaan +kuten saippuakupla. Tosin oli vielä, jotakin jälelläkin, kuten se +hieno auto ynnä muuta. Ja pian kai niitä rahoja jälleen mies kasaisi, +kun ryhtyisi puuhaan. Mutta tuskin se kannattaisi. Herra Juuruksesta +on kadonnut kaikkinainen mielenkiinto ja innostus. Johan tämä elämä +tunnettiin, kuinka raha tuli ja meni. Muuta tässä saisi tapahtua, +jotakin oudompaa, jota ei enää toistamiseen tehtäisi. + +Herra Juurus käski valmistaa sen sinisen vaunun lähtöön ja nousi siihen +seurueineen. Hanuri soi, ja he kiitivät eteenpäin leveätä viertotietä +elokuun tummassa illassa lyhtyjen hehkuessa. + +Herra Juurus sytytti sikaarin, pieni ongelmallinen hymy oli hänen +suupielissään ja hän sanoi: + +— Minä lienen koko lailla kalliimpi mies kuin kukaan teistä. Sillä +minulla on rahaa, on ainakin ollut vahvasti ja tällainen hieno vaunu. +Mutta silti minä en pidä itseäni kalliina. Minä olen valmis koettamaan +tuuria koska tahansa. Kuljettaja! Lusikka pohjaan ja pois kädet +ratista, niin nähdään kuinka meidän käy... + +Ajaja ei kuitenkaan totellut. Koko seurue katsoi herra Juurukseen +epäilevin hymyin ja luullen hänen puhuvan juopuneen epäonnistuneita +leikkipuheita. Mutta herra Juurus oli sangen vakaa. Hän kaiveli +taskujaan ja sai käsiinsä tyhjän lompakon. Sen hän heitti auton +pohjalle, etsi yhä ja nyt vilahti esiin pistoolin piippu. + +— Tämä ei ole tyhjä, vakuutti hän. Kuljettaja, kädet irti! + +Kuljettaja totteli tyrmistyneenä, puolijuopuneen miehen älyttömin +hymyin. He kaikki istuivat kuin patsaat, hisahtamatta. Hanuri vaikeni. +Hetki oli lyhyt. Kivikasarmin harmaa, tylyn vahva seinä oli aivan +edessä ja sininen vaunu kiisi hehkuvin silmin sitä kohti. Tien ohesta +katsoivat jotkut kummastuneet kulkijat. Silloin iski välkkäväkupeinen +kiitäjä otsaluunsa seinään. Ja seinä oli harmaa ja vahva. Se oli vain +yksi rusaus, yksi parahdus ja älähdys. Sininen vaunu oli vain kasa +vääntynyttä rautaa ja ihmiset vain jokin verinen, töhryinen möhkäle. +Kaksi heistä oli heti valmiina ruumishuoneeseen, mutta toiset kävivät +kuolinkamppailunsa leikkaussalissa. + + * * * * * + +Sanomalehdissä näkyi seuraava lyhyt uutinen: + +— Eräs autoseurue ajoi eilen rakennuksen seinään lähellä kaupungin +tullia. Auto murskaantui ja siinä olleet neljä henkilöä saivat +surmansa, kaksi heti, kaksi parin tunnin kuluttua. Eräs autossa +olleista oli liikemies Juurus, jonka ainakin joku aika takaperin +epäiltiin sekaantuneen spriiasioihin. Toisia ei toistaiseksi tunneta. +Syytä onnettomuuteen ei tarkemmin tiedetä, mutta väkijuomillakin lienee +siinä osansa. + + + + +KERTOMUS KIRJANTEKIJÄSTÄ JA ISÄNTÄ PAALIKISTA + + +Isäntä Paalikin naapuruudessa maakylässä asui kirjantekijä. Aluksi +heidän kanssakäymisensä oli kuten naapurien ja kylänmiesten. He +puhuttelivat toisiaan ja isäntä Paalikki nauroi. Vaikka hän oli +uskovainen mies, ei se estänyt häntä nauramasta hupaisuuksille, joita +oli olemassa auringon alla. Ja kirjantekijä nautti isäntä Paalikin +naurusta. Hän teki siitä tutkimuksia ja oli siinä erottavinaan kaikkien +taivaan lintujen äänet vyöryvänä sekamelskana. Se oli naurujen nauru +tämän maan taivaan alla. + +Mutta aika kului. Ja isäntä Paalikki huomasi kirjantekijän suunnattoman +joutilaaksi mieheksi. Hän sai rahaa joistakin jumalattomista ja +hävittömistä jutuista, joita oli kirjoittanut. Ja sitten ei kukaan +voinut määrätä hänen ajastaan. Hän makasi, makasi, nousi keskellä +Luojan kirkasta päivää tekemään urheilutemppuja, söi ja joi ja tupakoi +ja istui illan tullen portailla ja soitti hanuria. + +Kun taasen isäntä Paalikki oli tilanomistaja. Hänellä oli vaimo ja +lapsia ja maata ja maanpäällistä. Mutta maa ei kasva maatessa. Isäntä +Paalikin oli juostava tosijuoksuja, syötävä leipänsä otsansa hiessä ja +otettava lepo väsynein jäsenin. Sitäpaitsi hänellä oli huolta sielunsa +tilasta: Jumala ja Piru luurailivat häntä jokaisen pehkon takaa. + +Mutta kirjantekijä näytti elävän siinä uskossa, että sekä Jumala +että Piru olivat vaipuneet sikeään uneen. Häntä ei mikään näyttänyt +rasittavan. + +Onpa esimerkiksi heinäkuu, taivaankuvussa pitkien poutien hieman +savuinen sini. Isäntä Paalikki on ajanut yön niittokonetta, saanut +aamupuoleen jonkin tunnin niukan unen ja noussut sitten väkineen +kokoamaan heiniä kasaan. Se on lujaa työtä. Suolainen hiki valuu isäntä +Paalikin pinnasta. + +Silloin kirjantekijä tulee rantaan ja makaa alasti auringon paisteessa, +paahtaa lihaansa punaiseksi. Jos päivä laulaa liiaksi, vetääntyy +hän pensaan katveeseen. Tahi hän nousee yht'äkkiä ja porikoipi +vedessä, nostaa pohjasta isoja kiviä ja pudottaa ne takaisin suurella +räiskeellä, ikäänkuin näyttääkseen, että on voimaa, kun se vain +saataisiin tosiasioihin. + +Sitten hän ottaa hanurin ja soittaa polkan ja makaa, lepää, perin +joutilaana, ylen rasittumattomana. + +Ja tämä kaikki on isäntä Paalikin nähtävä ja kärsittävä. Mikä sen +tietää, ettei kirjantekijä ole siihen vasiten järjestäytynyt näyttämään +herruuttaan? Isäntä Paalikki tuntee kaivelevan närän sisuksissaan +käsitellessään heiniä hankoineen. + +Uskoa tunnustavana miehenä hän on lukenut raamatusta taivaan linnuista, +kuinka ne eivät huolehdi huomisesta. Mutta niillähän on yllin kyllin +huolta tästäkin päivästä kootessaan leipänsä lentävistä ja rähmivistä +itikoista. Hän on kuullut sanottavan kedon kukista, kuinka ne eivät +työtä tee eivätkä kehrää. Mutta kuka tietää? Ehkä ne käyvät alinomaan +puuskuttaen kuin höyrykone: imien juurillaan maasta ravintoa, kooten +sitä vihreillä lehdillään ilmasta. Ja sitten on isäntä Paalikin viikate +lyönyt ne maahan. Mutta mikä lintunen ja kukkanen tämä kirjantekijä on? +Isäntä Paalikin sydämessä nousee moite taivaan Jumalaa vastaan, joka +rajattomassa pitkämielisyydessään sallii tuollaisten elää. + +Eikö tuolle joutilaalle miehelle ole mitään lakipykälää? Isäntä +Paalikki ei tuntenut saavansa rauhaa, jos hän ei saisi kirjantekijää +jotenkin elämisen vaivoihin, ristin kantoon. Mutta siinä sitä olikin +viessomista. Viikkokausiin, ei kuultu isäntä Paalikin merkillisen +moniäänistä naurua. Hänen ja kirjantekijän välillä oli aluksi äänetön +riita. He kurittivat toisiaan hiljaisuudella, joka kuitenkin lopuksi +muuttui toraksi ja selväksi toisen sisään menemiseksi. Jopa isäntä +Paalikki lopuksi antoi kirjantekijän ilmi viranomaisille lakien ja +asetusten rikkeestä. + +Mutta se asia ei kehittynyt sen pitemmälle. Olisi tarvittu todistajat, +joita ei löydetty, koska väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestään +joutuu aikanaan kuumaan pätsiin, jota kukin karttaa. + +Isäntä Paalikki oli pettynyt katkerasti. Varsinkin kun kirjantekijä +sanoi, että oikeastaan isäntä oli tarkoittanutkin syyttää Jumalaa, +koska tämä oli luonut toisen maatyöntekijäksi ja toisen soittamaan +hanuria. Vielä hän puhui, että koska naapuri on mennyt hänen kanssaan +peukaloimaan, niin hän pistää tämän jurarisaaviin ja lyöpi hänet +leiväksi ja syöpi häntä monta viikkoa. Ja hän teki kirjoituksia, joissa +kuvasi isäntä Paalikin hahmon, ja antoi hänen tehdä elämäntoilauksia +Pirun heiluttaessa tahtipuikkoa. Näistä kirjoituksistaan hän sai rahaa +ja rikastuessaan tuli yhä ylimielisemmäksi. + +Koska hänen periaatteensa ei suinkaan ollut lohduttaa ihmistä, vaan +päinvastoin saattaa hänet kiusauksiin, niin hän päätti pitää pidot. Hän +kutsui niihin ystäviään ja pyysi myöskin isäntä Paalikkia olemaan läsnä +syömässä itseään, kuten kutsu kuului. Isäntä Paalikki ei tullut, mutta +toiset tulivat ja kirjantekijä piti tällaisen pöytäpuheen: + +— Nyt syömme isäntä Paalikkia. Hän on monet katumukset läpikäynyt mies, +joten hänen lihansa ei ole sitkeää. + +Niin he viettivät juhlaa. Nauttivat kirjantekijän naapurista. + +Ja tämä kaikki oli isäntä Paalikin kuultava ja kärsittävä. Mutta se +oli enemmän kuin hänen sielunsa sieti. Turmelus nousi hänessä, ja hän. +kutsui äänensä uuvuksiin sielunvihollista. Hänen uskonsa ei kestänyt +koetusta. + +Mutta seuraavana päivänä tuli katkera katumus. Hänen täytyi tarttua +vanhurskaampien uskon veljiensä kaulaan ja tehdä parannusta. Nämä +neuvoivat häntä rakastamaan lähimmäistään ja sopimaan riitaveljensä +kanssa. Niissä aikeissa hän tuli sitten kirjantekijän luo. Ja pian oli +kaikki entinen mennyt. Ei ollut enää entistä isäntää, vaan uudesta +syntynyt Paalikki. Oikeastaan oli vaikea tietää kuinka monennen polven +Paalikki hän oli. Sillä hänkin oli vaeltanut tavallisia ihmisen teitä: +langennut ja jälleen noussut. + +Pysyväistä majaa on niin vaikea rakentaa, koska ihmisen sielunpohjalla +on tieto, että synnistä pääsee katumalla ja taivaan Jumalan työnä on +antaa anteeksi. + + + + +JUHLA LUOSTARISSA + + +Kaukana pohjoisessa on luostari. Vaskikellot soivat pääkirkon tornissa. +Pienoinen ryhmä parrakkaita munkkeja asteli raskain saappain Jumalan +palvelukseen. Pappismunkkien hartioilla liehahtelivat mustat liinat. + +Se luostari oli vanha. Laakso kasvoi mehevätä heinää vuosisatojen työn +ansiosta. Ympärillä kohosivat tunturit vaivaiskoivujen kirjavoimina +tahi kaljuina. Ne tunturit tuntuivat ylen vahvoilta, äärettömiltä +ja paljon töitä vaatineilta Luojaltaan. Ne tunturit herättivät +ihmismielessä pyhän, juhlallisen tunteen. + +Ja niiden keskelle, laaksoon, oli se luostari kerran perustettu, +silloin kun usko Kaikkivaltiaaseen oli vielä uusi ja tuores ja +keksittiin monia muotoja hänen mielisuosionsa saavuttamiseksi. Sen +luostarin elämä oli kerran kukoistanut. Se oli ollut pieni yhteiskunta. +Siellä kuokka ja vasara, malmikello ja virtten hyminä olivat eläneet +yhteisymmärryksessä. Rikkaat syntiset kuolinvuoteellaan olivat +määräilleet sille omaisuuksiaan ostaakseen sieluilleen autuuden. Sitä +lyytä hohteli vieläkin hopea Jumalan kunniaksi luostarin kirkossa. + +Mutta nyt sen aika alkoi jo olla ohitse. Muutama kymmen vanhuksia +seuraili siellä enemmän tahi vähemmän tiukasti luostarin vanhoja +pitämyksiä. + +Malmikellot siis kumisivat kesäiseen iltaan, ja aina paistava aurinko +kultaili tuntureita, joita siellä ja täällä vielä koristelivat +lumipilkat. + +Luostarin vierasmajassa oli alkanut juhla. Sitä ei oltu aiottu viettää +Jumalan kunniaksi. Eikä se juhla ollut julkinen. Siellä tunturien +jäykässä maassa ei ilo kohoile itsestään. Ja iloa antavien hedelmien +nauttiminen oli siinä maassa kielletty. Mutta kielletyn hedelmän +houkutus on moninkertainen. + +Luostarin pyhä alue oli nyt rauhallisin paikka, jossa voitiin +virittää juhlamieli. Sinne ei lain jäykkä vartija loisi katsettaan. +Luostarin vierashuoneissa oli siis joukko miehiä ja naisia. Eräs +huone oli raivattu puhtaaksi tanssia varten. Soitto soi ja jonkin +huoneen pöydällä oli metrinmittainen pullo täynnänsä kirkasta nestettä +ympärillään epälukuinen määrä pikareita. + +Istuin nurkassa pienen ikkunan ääressä. Suussani oli savuke ja edessäni +lasi. Olin huono juhlija. Mietiskelin asioita, jotka olivat olleet, +jotka ovat, sekä asioita, joita ei ole ollut eikä ole. Vieressäni istui +vanha herrasmies. Hänen päälakensa autius muistutti pyöreätä tunturin +päätä. Isot hikipisarat kumpuilivat siitä kuten kirkkaat kivet. Hän +puhui: + +— Niin, vielähän täällä on niitä muutamia vaareja. Kävelevät +kauhtanassaan, soittavat monia kellojaan, kyösmittävät ja hokevat +hospomia, että kirkko kumisee. Mutta on niiden veljien elämä muuten +vähän niin ja näin. Nykyaikaa, maailmaa on niihin tarttunut. Kuri on +kuollut. Ajoivatpa äijät, esimerkiksi, tässä eräänä päivänä Foordinsa +kumoon ja kolmelta munkilta katkesi kylkiluita. No, olivat tietenkin +käkenä päissään! Vanhoja viinejä, aijai, kuuluu niillä vieläkin olevan +kellareissaan. Näkeehän tämän jo tästäkin, että täällä tällaiset ilot +saadaan pystyttää, että laimeata se on jo tässä laaksossa vanhurskaus. +Igumenikin täällä on kova poika tytöstämään. Mutta eivätpä liioin +elelleet naisten kanssa ennen, silloin kun luostarius oli vielä +voimassaan ja usko ja laki elivät. + +Nääthän tuolla tuon omituisen kummun ja lapsellisen pienen kappelin sen +huipulla kuten limonaadikojun. Sitä kumpua nimitetään Synninkummuksi. +Näin on sattunut joskus, kauan sitten: + +Joku munkki oli käsittänyt naisen ja luonto oli hänessä opin voittanut. +Munkki mielistyi naiseen peräti ja tahtoi kulettaa hänet vielä +kammioonsakin. Niinpä hän kätki naisen olkikupoon ja kantaa jutkisti +häntä luostariin. Mutta munkkipahan juoni tuli ilmi. Paljaat varpaat +pilkistivät esiin olkikuvon päästä, naisen varpaat. Tuossa kummun +seuduilla se keksittiin. + +No, luostarin igumeni määräsi veikolle ankaran urakan. Ollapa, että +hän oli hurskas herra tahi viljeli itse ehkä salassa viiniä ja naisia. +Joka tapauksessa hän ei kärsinyt sellaista alemmissa veljissään. Hän +määräsi langenneen munkin kantamaan loppuikänsä hiekkaa määräajat +päivästä sille paikalle, missä kielletty hedelmä havaittiin hänen +kantamuksessaan. Ja munkki hikoili hiekkasäkkiensä alla. Lieneekö +muistellut silloin menneitä tai tehnyt katumusta ja parannusta. +Näissä ruumiinharjoituksissa hän pysyi hyvissä voimissa ja eli vielä +kolmekymmentäviisi vuotta. Ja joka päivä hän raahasi hiekkasäkkejä +ja kumpu paisui paisumistaan. Kun munkki viimein kuoli, rakennettiin +kummulle tuo pienoinen kappeli, jossa munkit kävivät rukoilemassa, +etteivät he lankeaisi samanmoiseen kiusaukseen. Rukoilivat eli olivat +rukoilevinaan. + +Niin olemme me saaneet tänne monien kumpujen keskelle myöskin +Synninkummun katseltavaksemme. Ei se ole iso muihin verraten, mutta +suunnaton syntiin nähden. Ja ottaen huomioon sen luojan voimat ja +välikappaleet se on kunnioitettava kumpu. No, katso sitä ja huokaa: +kaikkea se nainen matkaan saattaa... + +Herra, jonka pää muistutti tunturin kaljua lakea, maistoi lasistaan ja +nousi. + +Juhla jatkui. Kello kolme helähti taasen malmikello ja muutamia +munkkeja käveli raskain saappain rukoukseen. Aurinko paistoi +herkeämättä, leppeänä mutkaisten maiden ylitse. Mutta juhla jatkui. +Soittoa, tanssia, puhetta, sorinaa, naurua, lasien ja lusikkain +kilinää. Metrinmittaisessa pullossa lähestyi nesteen pinta pohjaa. +Kukaan ei ajatellut, että kielletyn hedelmän perästä voi seurata +hedelmätön hiekkasäkkien kanto. + +Aurinko oli kiivennyt jo korkealle sineen, kun autot lopultakin +hyrähtelivät matkaan hiekkaista tietä. Väsyneimmät juhlavieraat jäivät +lepäämään luostariin. + +Tunturit kohoilivat kuten jokin pysyväisen vertauskuva, +välinpitämättöminä ja viileinä, ikään kuin hieman ivallisina +ihmislasten moninaisille touhuille. + + + + +PELI + + +Lormin-Kalle oli istunut jo siinä päivän ja yön perään, korttisakissa +mäntyisellä mäellä, jonka juurella hohtelivat pienen kaupungin vähäiset +tornit ja tiiliset talot. Kuului kosken kumiseva jymy, ja etäämpänä +välkkyi järvien vesi. Vuorokausi oli mennyt katsellessa korttien +kuvioita, tihtadessa, tekevätkö silmät yksikolmatta vai joko meni +mäkihin. Eikä ollut ruumis saanut muuta ravintoa kuin paperossien +sauhuja. Keskiyön raikkaudessa hytisytti jäseniä vilu, ja pään +ympärillä hyrisivät ja inisivät sääsket harmaina ja itsepintaisina. +Joku jätkä saattoi aina silloin tällöin nousta ringistä, ilmoittaen +hävinneensä tarpeeksi, ja kävellä mäkeä alas synkin mielin. Mutta aina +ilmestyi uusi mies hänen tilalleen pukille, ja liikenipä takapirujakin +kurkkimaan itsekunkin selän taakse. + +Lormin-Kalle oli pelannut kiihkein mielin ja korttinsa olivat vuoroin +pistäneet, vuoroin olleet pistämättä. Toisinaan hän oli eräitä satoja +voitolla, joskus häviöllä. + +Mutta nyt oli aamu. Usva haihtui vesien yltä, päivä paistoi, pieni +kaupunki hohteli kauniina mäen juurella, lehti oli puussa ja ruoho +maassa, ja lintujen kirkkaat äänet kuulostivat iloisilta. Ja silloin +huomasi Lormin-Kalle, ettei hänellä enää ollut rahaa kuin sata tai +hieman toista, vaikka hänellä eilen aamulla oli pitkälti toista +tuhatta, kun hän tähän istui, tultuaan uittosavotasta tähän pieneen +kaupunkiin. + +Jälleen jaettiin kortit, Lormin-Kalle sai ässän ja hänen vuoronsa tuli +pyytää. Hän laski rahansa ja laski laudassa olevat rahat ja huomasi +niiden sopivan yhteen. + +— Huppu silmille, sanoi hän. Jos ei ne nyt rupea tuplaantumaan, niin +sitten niistä ei siemeneksi olekaan... + +Hän sai kahdeksikon. + +— No, silläviisiin sinä itsesi pingoita! + +Hän veti vielä kortin. Se oli jekke. Kalle laski kortit lautaan ja +sanoi pankkiirille, että tuli tutkinto, ollen melkein varma voitostaan. +Pankkiiri veti korttinsa ja tähtäsi ja tähtäsi, työntäen varovasti +toista korttia esiin toisen selän takaa. Sitten hän leimautti ne +Lormin-Kallen eteen: kymppi ja jekke — yksikolmatta! + +— tana! Ihan löysi elävän! Siinäpä menivät viimeiset napit, mutta kerta +rahalle ja kotipuoleen. + +Vielä iski Kalle peliin kellonsa, hopeisen ja tuplakuoren, iski vyönsä +ja helahoitonsa ja sitten lompakon ja partapuukon. Hän olikin ollut +lujalla pohjalla, mutta nyt ne menivät, menivät kaikki. Ei ollut enää +mitään. Vaatteita ei kannattanut pelata, eikä niitä kukaan huolisikaan. +Sarkahousuja, sinistä, peräti pihkaista lyyssiä ja rähjääntynyttä, +harmaata lätsää. Siispä hän ilmoitti, että peli oli hänen kohdaltaan +poikki ja jelpatkoot voitonmiehet sen verran, että pääsee syömään. +Eihän tässä ole maistettu murua vuorokauteen... + +Pari voitolla olevaa miestä luovuttikin hänelle viitoset, ja niin +Lormin-Kalle käveli kaupunkiin ja nautti siellä ruokalassa, mitä +kympillään voi. Sitten Lormin-Kalle seisoi kulmassa ja katseli katua +ja katseli toista. Mitä tehdä, minne mennä? Ensikertaa hän oli tässä +kaupungissa, koko tällä reitillä. Ei näkynyt tuttua jätkää, jolta voisi +toivoa jotakin vippaavansa. + +Kaupungin laidasta erotti sahan huminan. Tuuri vaihtui. Miehiä painui +töihin eväsnyttyineen. Työlöysin miehiä ja savotoista palaavia jätkiä +parveili kadulla. Useat olivat ostaneet uusia pukuja ja komeilivat +niissä, toiset heikommissa varoissa olevat ostelivat torilla lakkeja +tai sinisiä paitoja. + +Lormin-Kallen tajuun valahti hetkeksi nyreyttä ja sameriaisuutta. +Olisipa ollut parempi olla pelaamatta, ostaisi nyt puvun ylleen kuten +nuokin, törsäisi kahvilassa. Saturaiset, ne ovat nykyään kiven alla. +Siinä saat tovin olla tekemisissä propsien jos muittenkin kanssa, +ennenkuin on toinen toistatuhantinen irti. Ja Luojan lykky tokko saat +mitään työn tapaista näillä main. + +Hän käveli pitkin katua ja mietti katkerana: + +— No, ostelevat nyt jätkät pukuja, vaan parin viikon päästä jo niitä +kauppaavat. Ja piruako niillä sitten uusilla puvuilla! Kyllä se takista +rässi katoaa, kun isket sitä myttyyn penkille pääsi alle. + +Mutta mihin mennä? + +— Olisipa kainalosauvat, iski hänen mieleensä, niin kohta olisi +denaria... + +Sitten hän kuitenkin lähti kävelemään torille. Saa siellä ehkä +pinnatuksi lujalla pohjalla olevilta jätkiltä kahvit. Ja saa kuulla +muutenkin asian jälkiä. Ehkä tuonne sahalle pääsee töihin, kun +ottaa lakin päästään ja puhuttelee herroja teiksi. Eipä se hevillä +jätkän naama tummene näin kesällä. Voi olla tuolla lähiasemilla puun +nylkyä tahi lastuuta. Tarttuu tavaravaunun ripoihin ja siirtää sinne +luunsa. Tahi ottaa lakin kouraansa ja lähtee juoksemaan ja saa vaikka +talonjussilta oja- ja kuokkaurakoita. Joka kaikkensa antaa, sille +siunataan. + +Ja niin Lormin-Kalle käveli kohti toria, kädet rennosti housun +taskuissa, otsatukka ohimoille valahtaneena, tuimin aatesilmin. + + + + +JOUTILAS MIES JA KYLÄ JÄRVEN RANNALLA + + +Siinä kylässä oli puolenkymmentä harmaata taloa ja järvi ja elokuun +auringossa kellastuvia viljapeltoja. Halki laajan metsämaan oli sinne +äskettäin luotu tie. Tätä tietä oli joutilas mies kylään osautunut +ja viipynyt jo viikon. Elokuun taivas kaartui korkeana, järvi oli +tyyni, asukkaat puuhasivat askareissaan, ja joutilas mies oli iloinen +luonnoltaan ja nautti herruudestaan. Siitä, ettei kukaan voinut määrätä +hänen ajastaan eikä häiritä häntä. Kukaan ei voinut tulla kyselemään +toimittamattomia asioita, kirje ei voinut saapua, eikä puhelin soida. + +Joutilas mies oli saapunut kylään illalla ja tavannut portaillaan +istuvan nuoren isäntämiehen. Emäntäkin tuli paikalle ja joutilas mies +teki heidän kanssaan välipuheen olostaan ja elatuksestaan ja luovutti +heille molemman puolisen tunnonrauhan vuoksi jo etukäteen setelin. + +Sitten isäntä oli pitänyt puhetta aivan kuin vartavasten ilmaistakseen, +että herroja hän ei pokkuroi. Sanonut, että vaalitkin ne olivat ja +menivät, ja niin me täällä päätettiin, ettei tipu lisää virkakunnalle. + +Tulija myönsi, että se on yleinen mielipide. + +— Niin kuin ei tarvitsekaan. Sillä kun palkkaa on satatuhatta eli +viisi-, kuusikymmentätuhattakin, niin ei luulisi enää kehtaavan +huudella, että nälkään tässä kuolee. Ei sillä palkalla tule +pettumetsään lähtöä. Törsätkööt herrat vähemmän ja pienemmän pelin +kanssa, ja ajelkoot vähemmän autoilla ja pitäkööt naisensa vähemmän +hienoissa ja läpinäkyväisissä ketineissä ja heittäkööt pois sen +harineen, että heidän pitää vielä saada tämän tästäkin matkustella +maailman isoissa kylissä... + +Joutilas mies, jota isäntä tutkivasti tarkasteli, myönsi, että tämä oli +oikeata puhetta: suu säkkiä myöten. + +Isäntä sai tästä ikään kuin vettä myllyynsä: + +— Viisikymmentä tuhatta! Ja mies huutaa, että hän kuolee kurjuuteen. Ja +kuitenkin ovat herrat kaikissa asioissa kaukaa viisaita: perillisiäkään +niillä ei ole kuin korkeintaan kaksi, jos ollenkaan. Ja ei ole tarvis +säästää: kun vanhenee ja ukottuu, niin eläke juoksee kuin siima. Et +joudu kunnanhoitoon. Ja sittenkin: viisikymmentä tuhatta ja kurjuus! Se +on huonoa huushollia! Minä sanon, että jos meikäläisistä maakolloista +joku saa edes _kerran_ elämässään sen summan, niin hän perustaa sillä +kokonaisen elämisen, koko ajallisen onnensa... + +Vieras myönsi, että monta elämää ja elämistä perustettiin ilman +kymmeniä tuhansia. + +Sitten isäntä alkoi kysellä, että kuinka herra aikoi täällä elää ja +lystäillä. Täällä on vähän hiljaista ja yksitotista. Musiikkiakaan +ei ole muuta kuin minkä sonni möyryää. Eikä ole radiotakaan. Mutta +naapurissa on muori, joka käypi melkein radiosta, niin hyvä sillä on +sananlahja. Sitä meidän on käytävä katsomassa. Jos se ei satu olemaan +oikein elementissään, niin ei sitä paljon tarvitse karkaista. Se on +oikein muorien muori! Siinä on nielemistä talon väellä, mutta nauttia +siitä syrjäinen saa. + +Jo seuraavana päivänä joutilas mies näki tämän vanhan naisen, josta +naapurin isäntä nautti kuin radiokoneesta. Naapureilla oli yhteinen +riihi. Isäntä aikoi saada uutispuuroa ja meni tarkastelemaan, onko +riihi kunnossa. Joutilas mies oli mukana nähdäkseen ja kuullakseen. +Pihamaalla he näkivät naapurin vanhan emännän, leinin kokoon +käpristämin jäsenin kasvojen monien juonteitten ilmaistessa viisasta +pirullisuutta. + +— Oliko riihi puhdistettu? + +— Eikö mitä, vastasi isäntä, niin oli kuin sikojen jäliltä! + +— Eikö? alotti vanha vaimo merkillisellä äänenpainolla. Ja piika +puhdisti ja emäntäkin kävi... + +Hän alkoi kuukata riihtä kohti suuren sauvan varassa. + +Isännälle tulee kiire ehtiäkseen ennen riihelle ja löytääkseen vähän +ruumenia permannolle, joka on peräti puhdas. Sen hän juuri kerkeääkin +toimittaa ennenkuin vaivainen muori, joka kuukahtelee suunnattoman +pitkän korennon turvin, ehtii paikalle. + +— No, on huushollia... + +Vanhalla vaimolla riittää sanoja. Mutta miten hän pääsisi tästä niille +puhelemaan? Sillä koko talon väki on pellolla. Ja odottavan aika on +pitkä ja asiat väljähtyvät, kun ne vanhenevat... + +— Vanhaahan täytyy auttaa, arvelee isäntä. + +Hän ja joutilas mies tarttuvat muoria käsipuoliin ja kynköttävät hänet +kauas pellolle, missä talon väki on leikkaamassa viljaa. + +— Vanhalla emännällä kuului olevan asiaa, niin autoimme hänet tänne. + +He asettivat vanhan vaimon pientarelle. Ja silloin se alkoi. Hänen +sananlahjansa on aivan ällistyttävän mahtava. Hän laskettaa tulemaan +herkeämättä kuin radio. + +Isäntä ja joutilas mies kuuntelevat hetken ja poistuvat. + +— Paiskelkoot nyt tästä oikein radion tahdissa. Eihän +kaupunkilaisillekaan maistu ruoka ilman peliä... + +— Onko tuo muori hullu? + +— Niin hulluko? Kaukana se on hulluudesta! Kuulettehan kuinka se osaa +kaivella ihmistä sanoilla. Sillä on vain niin pirullinen luonto. +Kolotus on kaivellut sen jäsenet, niin ettei se aina pääse sängystä +tikahtamaankaan. Mutta jos kolotus kaivelee muoria, niin kyllä muorikin +sanalla sanoen menee toisen ihmisen sisälle. Siitä selällään se sanaa +napsii aivan kokonaisia lauseita. Ja kyllä se pääsee liikkeellekin, kun +tulee oikein elementtiinsä. Hypähteleepä tasakäpälässäkin. On sillä +liikaakin päätä yhdelle ihmiselle. + +Elokuun aurinko paistoi ja tähkät heiluivat lauhassa tuulessa. +Viljankorret sihisivät ja kahisivat leikkaajani käsissä. Mutta ylitse +kaiken kuului vanhan vaimon ääni opettaen ja nuhdellen huonekuntaansa. + + * * * * * + +Oli elokuinen sunnuntai, ja joutilas mies makasi heinävuoteellaan +luhdin ylälattialla ja katseli naapuritalon pihamaalle. Hänen +tupakastaan nousi savu ja hänen kasvoillaan oli herruudesta +nautiskeleva ilme. Hän tunsi olevansa ikään kuin jalanmittaa +korkeammalla tätä kyläkuntaa, katselija, joka itse istui turvassa, +heittelipä elämä toisia kuinka tahansa. + +Naapurin isäntä oli eilisen lauantai-illan ja osan yötä ollut +väkijuomilta liikutettuna. Joutilas mies oli nähnyt hänen kävelevän +avopäin, paidanhelmasta pieni poimu housun päällä, ja huitoen +käsillään kaikkiin ilmansuuntiin. Hän puhui äänekkäästi ja julisti, +että maamiehen elämä on mennyt pirun kaulalle. On koottu niin suuret +rasitukset hänen niskaansa, ettei siinä isäntä kummia ryminöitä pidä. +Jos hän esimerkiksi kerran kesässä ostaa pontikkapullon, tapahtuu se +aivan kuin äkäpäissään, epätoivossa eli siinä mielessä: + +— Että kun on kerran Suomi mennyt protestiin, niin menköön Poorlanti +myöskin... + +Joutilas mies kuuli isännän tämän tästäkin toistavan tätä kummallista, +omituisen korkeasti vertauskuvallista lausetta. + +Jolloinkin aamuyöstä oli isäntä sitten nukkunut. Ja nyt joutilas mies +näki naapurin pihamaalla talon päämiehen humalan ja unen seurauksia. +Talon naisväki, emäntä ja piika, aikoivat kylään, koska isäntä +epäilemättä nukkuisi päivän. Kuului lausuma kuinka oli mukava hetkeksi +päästä kuulemasta muorin ratkutusta. + +Mutta naiset häämöittivät vielä tiellä, kun jo isäntä, vastoin +oletuksia, astui pihamaalle ja sanoi, vaikka oli yksin, korkealla +äänellä: + +— Minä olen päämies, ja akat meillä eivät tiedä mitään. Ne ovat +tietenkin juosseet kylään, mutta... + +Kukko kiekasi kanaparvensa keskellä. Tämä ääni näytti virittävän +isännän aivoissa uuden ajatuksen ja hän tarttui siihen humalaisen +itsepintaisuudella. + +— Keitänpä kukkoperunat! + +Hän astui kohti kukkoa. Tämä olisi tietenkin pelastanut itsensä jos +olisi pysytellyt väljän taivaan alla, mutta ymmärtämättömyydessään se +pujahti avoimesta ovesta navettaan. Isäntä astui jälessä ja hetken +kuluttua hän palasi sieltä pitäen kourassaan kukkoa tämän toisesta +jalasta. Lintu pemisteli, hakkasi siivillään ja käytti kannuksiaan. +Isäntä oli paitahihasillaan, hiat repeytyivät ja käsivarsissa +näkyi jo verinaarmuja. Hän huojahti ja kaatui mutta piteli yhäkin +itsepintaisesti kiinni hurjasti taistelevasta kukosta. + +— Tapan minä, sinut, kukko! + +Silloin astui pihamaalle isännän eilinen ja yöllinen ryyppytoveri. +Hän oli muistanut, että pullonpohjaa ei oltu vielä nähty, ja tämän +oivallettuaan hän oitis oli lähtenyt tervehtimään isäntää. Ja hän +tapasi juomaveikkonsa taistelemassa kukkonsa kanssa. Isäntä tuntui +kuitenkin olevan niin sekaisin, ettei hän aivan varmaan tietänyt, kenen +kanssa hän oli tekemisissä, sillä hän lausui: + +— Kuolet sinä, sorsa! + +— Ei se ole sorsa, väitti tulija. + +— No, se on ulkomaan vesilintu. + +Isäntä makasi yhä mahallaan ja kamppaili kukkonsa kanssa. Arvattavasti +tämän kannukset koskivat kipeästi hänen kalvosiinsa, koska kuului lause: + +— Kun olisi kinttaat, niin koiteltaisiin! + +Hetken kuluttua hän pääsi pystyyn ja vei kuin veikin pemistelevän +linnun pirttiin. Hänen käsivarsistaan valui veri. + +Joutilas mies sytytti uuden tupakan ja kumartui pitemmälle nähdäkseen +akkunasta naapurin pirttiin. + +Isäntä istui nyt lattialla kirves toisessa kädessään ja pidellen +toisella kukkoa kaulasta kiinni ja katsellen sitä silmiin. + +— Perkele, kukko! + +Ja kukon pitkästä kaulasta kuului: + +— Krrrhh... + +Sitten joutilas mies näki murhenäytelmän, mestauksen, joka tapahtui +ilman tuomiota ja laillista syytä. Sillä kukko oli vielä nuori ja +virkaintoinen, ja se oli talon ainoa. Kirves putosi ja kaula katkesi, +mutta ruumis lähti lentoon ikään kuin viaton sielu. Kun isännän käsi +hellitti ruumiista, lensi päätön kukko vielä ympäri huonetta. Höyhenet +pölisivät ja veri roiskui. Pian sen siivet kuitenkin raukesivat. Se +kuoli peräti. + +Kamarihuoneen ovelle ilmestyi nyt talon sanavalmis vanha emäntä. Mutta +nyt isäntä kuunteli hänen puhettaan vielä vähemmän kuin muulloin. +Molemmat humalaiset ryhtyivät nyhtämään linnusta enimpiä höyheniä. +Ehkäpä he vetivät siltä sisuksetkin pois. Ainakin he olivat unohtaneet +katkaista kukolta jalat. + +Sillä kun joutilas mies hetken kuluttua kumartui katsomaan luukustaan, +näki hän kukon ruumiin kokonaisena padassa selällään, jalat pystyssä, +haravarpaat padansangan ympärillä. + +Kukonkeittäjät olivat silloin jo perunamaalla kaivelemassa potaatteja +paistiinsa. Siellä he pyllivät. Pientareen heinästä kiilsi heidän +pullonsa kaula. + +Seuraavan päivän aamuna joutilas mies herättyään heinävuoteellaan +sytytti savukkeen ja katseli luukusta naapuritalon pihamaalle. + +Erään kanan käyttäytyminen ja ääni osoittivat, että se oli juuri ollut +munintatouhuissa. Emäntä pysähtyi pihapolulla ja huusi huikealla +äänellä isäntänsä nimen. Avoimesta pirtin ovesta kuului: + +— Häh? + +— Tulehan tänne! + +Isäntä tuli ja emäntä osoitti sormellaan kotkottelevaa lintua. + +— Polepa tuota kanaa! + +Isäntä, joka oli happamen ja synkkämielisen näköinen, lausui muutamia +äreitä sanoja. + + * * * * * + +Joutilas mies sytytti uuden savukkeen ja katseli ulos, elokuiseen, +hiukan vielä kosteaan aamuviileyteen. Uudella hiomatiellä näkyi +hevonen, joka ontui oikeaa etustaan. Kärryissä oli jyväpusseja, +ja matka piti siis myllylle. Ajopelien jälessä käveli mies, joka +nilkutti, sillä hänen oikea jalkansa oli korttelia lyhempi. Viimeisenä +juoksenteli koira, joka sekin ontui oikeaa etujalkaansa. Siinä oli +omituinen kolmiyhteys: mies, hevonen ja koira, kaikki ontua kyökkästen +oikealle puolelle. + +Joutilas mies katseli heidän peräänsä, kunnes he katosivat, ja +laskeutui sitten pihamaalle, missä näki isännän. + +— Miten ne nuo nilkut oikein ovat toisensa löytäneet? + +— Mikä sen tietää! Saavathan heillä katsojat huvittaa itseään. Se on +Pietiläinen, puhelias mies ja lestadiolainen. Se meidän pitää vielä +kutsua kylään. Se jaksaa istua ja puhua. + + * * * * * + +Pietiläinen tuli kylään, lyhyt ja ontuva mies, ja hänen emäntänsä, +seipään kaltainen, hoikka ja pitkä. Isäntä johdatti heidät istumaan. +Joutilas mies huvitti itseään heitä katselemalla. Lyhyen miehen +rinnalla istui hänen ulottuvainen emäntänsä. Varsinkin hänen säärensä +olivat tavattoman pitkät. Sillä hänen nyt siinä istuessaan olivat hänen +polvensa korkealla kuin heinäsirkalla. + +Puheet aloitettiin ja kahvi joutui. Juttua jatkettiin. Sitten lähti +emäntä pois. Hänen oli mentävä taloustouhuihin. Mutta isännällä ei +ollut kiirettä. Hän istui yhä. Nyt talon isäntä veti esiin pullon ja +sanoi, että tässä olisi vähän lääkettä, jos niin kuin Pietiläiselle +passaisi... + +Mutta tämä rykäisi: + +— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn suuhuni +pannut. En sitten kun uskoa rupesin tunnustamaan. Enkä ota ryyppyä +tämän kaulan aikana. Mutta sokerissahan tuota saattaa ottaa, +lääkkeeksi. Riihipöly meni kurkkuuni... + +Isäntä asetti sokerinokareen suureen ruokalusikkaan ja kaatoi siihen +yliläikkyvästi väkevää viinaa. Pietiläinen pisti viinat ja sokerit +suuhunsa, pyyhki partaansa, heitti lyhyen jalkansa polven ylitse ja +alkoi puhua. + +Kohta isäntä järjesti hänelle uuden viinasokerin. Sillä riihiyskä on +itsepintainen. Ei oikein yksi sokeri tehoa. Sitten Pietiläinen otti +sokeriannoksen tämän tästä. + +Pian joutilas mies näki sen ihmeen, että ontuva uskovainen oli +ilmeisesti päissään, vaikka hän ei ollut ottanut yhtään ryyppyä +siitä lähtien, kuin ryhtyi uskoa tunnustamaan. Ja siitä on hänen +omien sanojensa mukaan toistakymmentä vuotta. Hänen lyhyt jalkansa +heiluu polven päällä, hän pyyhkii partaansa, ja puheet käyvät yhä +tanakammiksi. Hän selittelee uskonlahkonsa sisäisiä asioita ja puhuu +uskonveljistään ja heidän heikkouksistaan. Sitten puheet johtuvat +maallisiin kunnan asioihin. On kyseessä erään kansakoulun siirto. Se +ei ole ensi rakentamalla sattunut aivan soveliaaseen paikkaan. Nyt se +pitäisi siirtää koulupiirin keskelle. Mutta Pietiläisellä on parempi +ehdotus säästäväisyysnäkökulmalta. Siirto tulisi laskelmien mukaan +maksamaan kolmesataatuhatta. Mutta Pietiläinen sanoo että kun ostetaan +Perukan lapsille sadalla tuhannella kompiaisia ja jaetaan niille +määräkappaleet päivässä, niin kyllä ne kävelevät mielellä hyvällä ja +terveydekseen. Ja siten säästetään kaksisataatuhatta... + +Pietiläisen kieli on liikkeessä ja samoin hänen lyhempi jalkansa heiluu +polven päällä. Aika kuluu. Yö on jo yli puolen. Isäntä jo pitkästyy +ollen sitä mieltä, että vieraan aika on jo täytetty. Hän tarjoaa tälle +ryyppyä. Mutta; + +— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn ottanut. +Enkä riko uskoani nytkään. Sokerissahan tuota saattaa tipan ottaa, +lääkkeeksi... + +Isäntä pudottaa sokerin kahvikuppiin ja kaataa kupin viinaa täyteen. + +— No, nyt! Jopa passaa... + +Mutta ontuva mies ottaa tämän pilkaksi. Hän puhuu uskoonsa ja +tilaisuuteen sopivat lauseet, nousee loukkaantuneena ja lähtee. + +— No, se oli tarkoituskin, sanoi isäntä. Kyllä se siitä pian leppyy. +Täytyyhän sen jo uskonsakin vuoksi sopia riitaveljensä kanssa. + +Joutilas mies kiipesi luhdin yläkertaan heinävuoteelleen ja nukkui. + + * * * * * + +Joutilas mies makasi ja tupakoi ja kuunteli sateen rummutusta kattoon. +Koko pieni kylä näytti harmaalta, ylen tutulta ja ikävältä. Se oli +ikään kuin kuiviin puristettu hedelmä hänen kourassaan. Hän päätti +lähteä ja meni talonväen puheille. + +— Niinpä niin, sanoi isäntä, eihän täällä ole mitään erikoista, kuten +musiikkia ja muuta. Mutta aina yhtä ja toista. Ettehän te vielä ole +nähnyt sitä Korven talon konettakaan, jolla karja saadaan illalla +kotiin? + +— Minkälaatuinen se on? + +— Ei siinä päältä katsoen ole muuta kuin tappi seinässä. Mutta hyvät +sillä on ominaisuudet. Jos karjaa ei illalla ala kuulua kotiin, niin +emäntä ottaa vasaran ja lyö tappiin. Pian silloin lehmät tulevat. + +— Mikä sen vaikuttaa? + +— Mikäkö? Tapin alla on lehmän sorkkaluuta, ja kun tappiin lyödään niin +ei ainoastaan sitä luuta ala ahdistaa, vaan myöskin karjan sorkkia +metsässä. Niille tulee kiire kotiin. + +— Saattaa olla. + +— On siellä myöskin sauna, jossa ei ole rautanauloja, eikä pahoja +saranoita. Siellä saattaa käydä näkemässä unia tärkeistä asioista ja +niiden mukaan ohjata elämänsä. Niin Korven talossa tehdään ja hyvin +eletään... + +— Olisihan nekin nähtävä, mutta kyllä minä nyt en malta viipyä enää. + +Kohta joutilas mies käveli äskettäin luodulla, sateen liottamalla +tiellä. Pisarat rapisivat hänen sadetakkiinsa. + +Pieni, harmaa kylä jäi järvensä rannalle ja pysyy siinä vielä pitkät +ajat lujilla, varmoilla juurillaan. + + + + +HIIRI-PEKKA + + +Hän oli korkeudeltaan täsmälleen neljä jalkaa ja kaksi tuumaa. +Sääret olivat lyhyet ja hieman väärät, silmät pienet ja harmaat ja +syvissä koloissa. Runsaasti tukkaa ja partaa tunkeva pää oli aina +kallellaan. Asussa oli kaksi erikoisuutta: lapikkaiden varsien suut +olivat kolmanneksen mitastaan alaskäännettynä, ja lakki oli kallellaan +päinvastaiseen suuntaan kuin pää. Hänen askelensa olivat ylen tasaiset, +ja yksin käydessään hän hyräili, vanhanaikaista polskaa. + +Hän oli torpanmies ja harjoitti sitäpaitsi muurarin ammattia, vaikka ei +ollutkaan siinä erittäin etevä. + +Hänen kykynsä ilmenivät muussa. Hän oli oikeastaan perin merkillinen +mies, pieni nero kotilaaksossaan. Hän sai tehdä sellaista, mikä jonkun +muun tekemänä oli rikos, josta joutui käpälälautaan. Mutta hän oli +saanut muuten perin ahdashenkisen ja suvaitsemattoman kyläkunnan +osoittamaan suurta vapaamielisyyttä, kun kyseessä olivat hänen +tekosensa. Miten se oli tapahtunut, se ei ole selvästi selitettävissä. + +Tuskinpa kukaan ajattelikaan kuljettaa häntä oikeussaliin. Hänestä +jollakin tavalla nautittiin, saatiin huvia. Hänelle annettiin nimi +Hiiri-Pekka, joka kuvasi hänen olentoaan ja elintapojaan. + +Sillä hän oli pieni kylähiiri. Hän oli elinaikansa harrastanut +käytännössä omaisuuden yhteyden aatetta. Hänen torppansa oli pieni ja +maatilkkusen ympärillä mitätön ja kivinen. Mutta kuitenkin hän elätti +paria lehmää, jauhatti joskus jyväpussin myllyssä, käytteli säästämättä +perunoita ja puita. Ja kaikkien näiden elämän tarpeiden hankinnassa oli +jotakin salamyhkäistä. + +Kesällä, kun maanomistajat ympäristön pelloilla tekivät heinää, +oli Pekkakin omalla maatilkullaan samoissa puuhissa. Hän läiski +viikatettaan kiviin ja hioi sen terää, öisin hänen väitettiin tekevän +ilmatieteellisiä katselmusretkiä ja kuuhkivan rajojen yli toisten +pelloille. Ja kun tuli aika kasata kuivuneet heinät, ilmeni Pekan +kivinen maatilkku ihmeellisen satoisaksi. Hän loi siihen pulskan +suovan, loipa kaksi ja kolmekin. Joku semmoinen puhelias ja vähän +koiranleukainen kyläläinen saattoi ohi kulkiessaan ihmetellä ja +ihastella mökin maanlaadun hyvyyttä ja sen isännän taloudellista +toimeliaisuutta. Siinä saatiin kuulla, että jos saisivat muut miehet +yhtä pieniltä pinta-aloilta yhtä pulskat sadot, niin ei tässä maassa +köyhyyttä olisi. Tulipa joskus ehdotus, että tyhmien pitäisi tehdä +opintoretki Pekan tilalle. + +Mutta jos puheet alkoivat mennä ilmeisesti virnistelymäisiksi, ilmoitti +Pekka, että hänellä on rikuton papinkirja. Ja puheliaat miehet +myönsivät, etteivät sitä epäilleetkään ja lähtivät pian. + +Syksyn pimeinä öinä sanottiin Pekan korjaavan satoa kaikista vuoden +tuloksista ja kuivista polttopuista. Talvella hänelle ei sanottu +tulevan tiukkaa, vaikkapa kesällä kootut heinät loppuisivatkin. Olihan +suuressa kyläkunnassa sellaisia, joilla heinät riittivätkin. Silloin +niistä ylettyi Pekallekin. Hänen väitettiin saavan heinäkasan kylkeen +yhtä sievän ja huomaamattoman kolon kuin pienen hiirenkin. + +Kerran Hiiri-Pekka oli tehnyt kuitenkin itsensä syypääksi +epärehellisyyteen. Aholan isäntä oli silloin käynyt häntä tervehtimässä +oikein lautamiehen kanssa ja kovistellut häntä ihmisten narraamisesta. + +Tapahtui, että eräänä huhtikuun aamuna Aholan renki tuli heinästä ja +sanoi, että ladolla oli käynyt varkaita. + +— Etköhän liene ereyksessä, sanoi isäntä. Pekka lienee hakenut +kevätheiniä. Mistä ne nyt rosvot! + +— Mutta nämä olivat ison miehen jäljet, väitti renki. Ei Pekka kykene +niin pitkään astumaan. + +— Vai olivat askelten välit pitkät. Sitten se on saattanut hyvinkin +olla varas. Mene hakemaan lautamies ja pari isäntää tänne niin +lähdetään syynille. + +Tarkastusmiehet tulivat ladolle ja näkivät iltayöstä sataneessa lumessa +jäljet. Ja askelten välit olivat pitkät, liian pitkät Pekan astumiksi. +He lähtivät seurailemaan niitä, ottaen tarkan selon jalan jälkien +muodosta ja suuruudesta, samoinkuin kelkkahäkin jalaksienkin jättämistä +jäljistä. Mutta jonkun matkaa kulettua alkoivat askelet lyhetä. Silloin +sanoi jo toinen syynimies: + +— Palataan takaisin! Näkeehän tämän jo nyt, etteivät nämä ole mitään +rosvon jälkiä! Hiiri-Pekan askelet. + +— Ei! Käydään haukkumassa sitä hunsvottia, kun kehtaa vielä pettää +ihmisiä, sanoi Aholan isäntä itse. + +Niin he menivät. Silloin sen Pekan oli kuultava, että pitää kulkea +ihmisiksi, eikä saa väännellä ruumistaan turhaan. Onko tämä nyt laitaa, +että vanha mies intoutuu ottamaan urheilullisia, kolmiloikkaushyppyjä +ja siten narraa vakaiset isännät ja lautamiehenkin liikkeelle. He +vaativat Pekalta vielä lupauksen, ettei sellaista vasta tapahdu. + +Paluumatkalla Aholan isäntä sanoi, että liikaa meiltä nyt tuli Pekkaa +moitituksi. Ilmastolliset seikat ne tämän kohtauksen aiheuttivat. +Iltayöstä oli lumisade, mutta juuri silloin kun Pekka oli saanut +kelkkahäkkinsä täyteen, oli sade lakannut. Pekka oli silloin vähän +hätääntynyt, kun jäljet jäisivät niin perin selvästi näkymään. Kun +hän ei ollut muuta hoksannut, oli hän harpponut pitempään kuin lyhyet +säärensä olisivat oikeastaan myöntäneet, siinä tarkoituksessa, että +epäluulot eivät lankeaisi ainakaan häneen, matalaan mieheen. + +— No, tämähän se juuri osoittaa, sanoi toinen isännistä, että siinä on +epärehellisyyden vikaa... + +— Jospa se otti tämän opikseen. + +Eikä siinä kylässä sen jälkeen varkauksista kuultu. Jos Hiiri-Pekka +kulkikin yöllisillä, hiljaisilla verotusretkillään, niin hän teki sen +laajalla pinta-alalla, pienessä mittakaavassa ja perin tasapuolisesti. + +Hän oli Hiiri-Pekka, tekijä omalla alallaan. Muissa suhteissa perin +ahdashenkinen ja suvaitsematon kyläkunta kärsi hänen toimintaansa vähin +nurinoin. + + + + +LEUKALUU + + +Pöydälläni on ihmisen leukaluu, tumman vaalea ja hauras. Se on ollut +siinä monta vuotta. Se on minusta juhlava koru. Se on saarnaaja, joka +muistuttaa, että kaikki liha on kuin ruoho ja että sinun kuoleman pitää. + +Tämä leukaluu on kaukaa pohjoisesta. Silloin oli kesäyö, ja aurinko +katsoi sinisten tunturien ylitse. Suuren järven mustasinisiin vesiin +lankesi kuin tulinen patsas. Laiska tuuli puhalteli valkoiseen +purjeeseemme. Laskimme matalan, hiekkaisen saaren rantaan, jossa oli +vanha hautuumaa. Puuristit olivat lahoavia ja kallistuneita. Vielä +useammat olivat jo kaatuneet ja peittyneet jäkälään ja hiekkaan. +Vesi oli syövytellyt saaren hiekkarantaa, ja eräässä paikassa olivat +vainajan luut vyörähtäneet esiin. + +— Hei, veikko, sanoin minä, sinä näytät jo tulleen verrattain +hajamieliseksi. Tuskinpa huomaat, jos joku nikamasi katoaa. + +Pistin luun taskuuni. Ja nyt se on pöydälläni, kirkkomaahan siunattu +luu, entisen ihmisen leukaluu. Kerran se ori ollut lihan peitossa, +tarpeellinen, elävä ja kärsivä kappale. Kuinka monesti nuo kuluneet +hampaat ovatkaan halukkaasti iskeneet ravintoon? Kenen luu se on? +Mahdotontapa on mainita mitään nimeä. Kun ihminen ehtii tuolle +asteelle, ei eroja ole. Luu kuin luu. + +Voi vain arvailla. Voi panna sata yhtä vastaan, että se oli +kalamiehen, poromiehen luu. Se oli osa ihmistä, joka eli siellä +kaukana pohjoisessa, missä maat ja vedet ovat ylen mutkaiset ja silmä +näkee pitkälle paljaitten kivien päältä. Ehkä tuotakin luuta rasitti +kipu, kun ihmisen selkä kyömistyi ja kastui venettä soutaessa kovassa +aallokassa. Noihin hieman kuluneihin hampaisiin iski tauti ja kalvoi +niihin nuo kolot. Mutta yhä ne jauhoivat kalaa ja lihaa. Koneisto +toimi. Veri pumppautui korttelia ylempänä sijaitseviin aivoihin, jossa +ajatukset syntyivät ja kuolivat. Niissä asui ilo ja pelko. Etenkin +pelko, koska ilo on synti, jota jumalat eivät kärsi. Ja leukaluun +omistaja koki mahdollisuuksien mukaan karttaa syntiä ja saavuttaa +jumalien mielisuosion. + +Sitten tuli vanhuus ja kuolema. Koneisto oli kulunut piloille. Tuo +leukaluu ei enempää liikkunut. Elämä ja ilo, kipu ja suru olivat +ohitse. Ruumis, jonka osa se oli, soudettiin saareen ja haudattiin, ja +pappi luki noitalukunsa: + +— Maasta tulit ja maaksi tulet jälleen ja viimeisenä päivänä olet +heräävä. + +Suuri luonto, joka alinomaa hävittää ja jälleen luo, kukisti pian +lihan, joka on heikko. Luissa riitti töitä hieman pitempään. Jopa +tuulien ajamat vedet kerkesivät vyöryttää maan haudalta niin, että ne +paljastuivat. + +Tuossa pöydälläni on nyt eräs kappale niistä. Se on ehkä entisen +kala- ja poromiehen luu. Ehkäpä hän siitti jälkeläisiä, jotka yhä +jutivat siellä isänsä polkuja kalan ja poronlihan ääressä. Mutta +heidän isäinsä luu on pöydälläni. Se on kerran liikkunut, hienontanut +arvaamattoman määrän elintarpeita ja punainen, verevä kieli on ollut +sen naapuruudessa ja puhunut. + +Ja vielä nytkin tuo tumman vaalea ja hauras leukaluu kertoo minulle +monenkaltaisia asioita, kun myöhään yöhön valvon pöytäni ääressä. Kun +lamppu heittää siihen valoaan, olen huomaavinani tuon totisen luun +vääntyvän hienoon, ivalliseen hymyyn. + + + + +REPPUSELKÄINEN MIES JA LAIHA HEVONEN + + +Reppuselkäinen mies käveli tiellä. Se tie on kaukana pohjoisessa, eikä +sitä koskaan ole tekemällä tehty. On vain alettu ajaa pitkin hiekkaisia +kankaita, viisaasti pujotellen kapeimmista ja kuivimmista paikoista +kangaskatkeimien ylitse. Johonkin sellaiseen on täytynyt asetella +kapulasilta. + +Tällaista tietä käveli reppuselkäinen mies. Sää oli murheellisimpia +mitä on olemassa tämän taivaan alla. + +On kevät, vedet läikkyvät sulina, ja maat ja puut vihoittavat jo +vihreyttä. Silloin saa piru palkeensa paikatuksi. Tulee pitkäjäykkinen +tuuli pohjoisesta ja sataa ilkeätä, harmaata räntää. + +Molemmin puolin häämöittävät kaukaisten vaarojen rinteet, näkyvät +alakuloiset, tylyt nevat ja pilkoittavat järvien ja lampien sysimustat +vedet. Sitten näkyi korkean vaaran laelta vanha ja harmaa talo kuin +linnoitus. Menneet miehet ovat jo muokanneet maan ja vääntäneet kivet +kasaan tuolla turvallisessa korkeudessa, jonne eivät pienet hallat +ylety. Joskus miesmuistiin sinne yltää vain suuri taivaallinen vilu. + +Reppuselkäinen mies lähestyi ja näki talon peltojen laidassa hevosen, +eli oikeastaan surkean laihan hevosen raunion. Arvattavasti sillä oli +ajettu talvi tukkeja, ankarin kuormin ja vähin eväin, ja ujutettu se +aivan loppuun, luuskaksi. Se oli kiinnitetty sylen pituiseen nuoraan, +ja kuloinen maankamara sen ympäriltä oli kaluttu mustalle muralle. + +Räntä löi miestä vasten naamaa, sillä hän kulki kohti pohjoista. +Ja koko ilmapiiri oli omansa ärsyttämään hermoja ja saattamaan +mielen katkeraksi. Kun hän siis näki tämän hevosen sylen mittaisessa +liekanuorassa, nousivat hänen tajuunsa heti kiroukset sen kohtalon +puolesta taivasta ja ihmisiä vastaan. + +Hieman ylempänä lähellä taloa levitettiin lantaa pellolle hevosin ja +miehin. Työntekijät katsoivat tulijaa. Tämä tulija aloitti: + +— Eikö tuolle hevoselle voisi antaa ruokaa? + +— Oletko sinä joku hevoskonsulentti? Jos olet minua viisaampi, niin +tiputa sille ruokaa taivaasta! Minun käsittääkseni sitä on vain maassa, +mikä on... + +Tämä oli isännän ääni. + +— Voisi sen ainakin asettaa vähän pitempään köyteen. Pistetäänpä nyt +nälällä ja työllä kiusattu luontokappale sylenmittaiseen nuoraan... + +— Koni on minun ja köysi on minun! Ja minä elän niiden kanssa mihin +malliin haluan! + +— Saattaa olla niin. Mutta paljonko luulisit siitä linnaa tulevan, jos +tuo köysi katkaistaisiin? + +— En tiedä sitä linnarätinkiä, mutta puolitoista tuhatta kun luet +kouraan, niin katkaise tahi venytä köysi niin pitkäksi kuin haluat ja +syötä konille vaikka sokerileivoksia... + +Reppuselkäinen mies ei puhunut sanaakaan. Hän kaivoi esiin kukkaronsa +ja ojensi isännälle pari seteliä. + +Tämä katseli ensin ihmeissään ja epäröiden, mutta otti sitten rahat +vastaan. + +— No, hevonen on teidän. Halvalla saitte, mutta mitäpäs siinä. Saatte +nousta selkään ja ajella edelleen. + +Isäntä nauroi. Outo mies palasi ostamansa eläimen luo ja kaivoi +repustaan naganin, vanhan venäläisen upseeripyssyn. Kuului pamaus ja +hevonen kaatui. Sen ohimosta valui pieni verisuihku, ja sen jalat +värähtelivät hetken. Mies pisti aseen reppuunsa ja käveli jälleen +eteenpäin. + +Sivuitse mennessään hän sanoi peltomiehille: + +— Minä jatkoin vähän liekaköyttä! + +Peltomiehet eivät puhuneet sanaakaan, mutta he katsoivat kulkijan +jälkeen rengasmaisin silmin, kunnes tämä katosi. + +Harmaa räntä löi yhäkin kulkijaa vasten kasvoja, ja metsäinen maisema +näytti synkeältä. Mutta hän oli saanut sydämeensä eräänlaisen +rauhan. Hän uskotteli tehneensä armeliaisuuden teon, teatterimaisen +tai lähetyssaarnaajamaisen tempun korvessa. Yksinäisellä vaaralla +seisovan talon peltomiehet muistaisivat tuon kohtauksen vielä vuosien +kuluttuakin. + + * * * * * + +Mutta seuraavana aamuna maksaessaan ruoka- ja vuodeveroaan erämaan +kylässä ja havaitessaan kukkaronsa eilisen päivän tapauksen vuoksi +arveluttavasti ohenneen, reppumies kiroili hengessään. Hän sätti +itseään, että milloin te opitte lämpenemättä näkemään tienoheisia +asioita... Mitä teille kuuluvat ihmisten vetojuhdat, joita on +arvaamaton määrä ja joiden ylimmäiseksi papiksi teistä ei ole... Kuka +tietää, jos sekin luuska olisi vielä kesäisillä laitumilla lihonut ja +vöyrtynyt ensitalvisten tukkikuormien eteen? Mutta nyt se on vainaja, +ja te olette köyhä mies. + +Mutta sitten reppumies muisti, ettei ole mitään hedelmättömämpää +sieluntilaa kuin katumus. Mennyt on mennyt ja tapahtunutta ei tee +toiseksi taivaan Jumalakaan. + +Reppuselkäinen mies käveli jälleen kohti pohjoista. Taivas oli nyt +sees, ja aurinko paistoi. Maassa näkyi vielä kummallisina, kuvioisina +riekaleina eilisen lumirännän rippeitä. + + + + +JAAKOPIN PAINI + + +Kylään saapui outo mies, joka osti mökin sen laitamilta ja asui +siinä pyrkimättä liikoihin kanssakäymisiin naapureitten kanssa. +Tästä miehestä riitti kylän asukkaille puheita moniksi joutoajoiksi, +varsinkin sitten kun oli jotenkin tullut tiedoksi, että hän oli samasta +kylästä ja samasta mökistä lähtöjäänkin. Kuului olevan siinä mökissä +ennen eläneen, nyt jo vuosia vainajana olleen miehen poika, joka heti +vartuttuaan oli lähtenyt maailmalle. Oli elänyt kuulojen mukaan merillä +ja vieraissa maissa vuosikymmeniä ja saapunut nyt vanhenemaan ja +kuolemaan tekopitäjäänsä. + +Sen miehen takia vaivasivat kylän ihmiset päätään ja kieltään aluksi +sangen paljon, vaikka se olikin ylen vähän mitä hänestä tiedettiin. +Sillä hän oli tuiki vaitelias ja ulkonäöltään rauhallinen mies. Hän +ei puhellut kyläläisten kanssa. Jos joku pyrki kyselemään, olivat +vastaukset lyhyet. Enimmäkseen hän pysyi majassaan ja valmisteli siellä +ruokansa ja räätinsä ja söi ne. Hänen maanviljelysharrastuksensa olivat +vähäiset. Ja miksikä hän olisikaan tehnyt vaivalloista maatyötä, +kun hänellä näytti olevan rahaa? Hän avasi kukkaronsa ja osti +kauppahuoneesta mitä tarvitsi. + +Vähitellen tähän mieheen totuttiin ja hänestä ei puhuttu enää mitään. + +Sattui sitten pieni tapaus, jonka johdosta tästä yksinäisestä miehestä +puhuttiin taasen paljon. Hän oli sattunut istumaan, miten lienee +sattunutkin, tilaisuudessa, jossa seurakunnan pappi puhui. Mies oli +istunut ja kuunnellut koko illan niin vakaisen näköisenä, että näytti +melkein hurskaalta. Mutta kun pappi lopetti puheensa, oli hän sanonut: + +— Siitäpä ei saanut helvetinmoistakaan käsitystä. + +Ja ennenkuin pappi ja sanankuulijat selvisivät ällistyksestään, oli hän +kävellyt ulos huoneesta. + +Kyläläiset puhuivat paheksuen tuon omituisen miehen käytöksestä siinä +tilaisuudessa. Varmaankin se luuli joku olevansa sanoessaan siten +papille. Epäilemättä hänellä tuon ylen hiljaisen ja tyynen ulkokuorensa +alla oli törstin ihmisen törstit tunteet. + +Tämä asia vanheni. Mies eleli erakkona majassaan eikä antanut mitään +aihetta uusiin ja enempiin puheisiin. + + * * * * * + +Jos joku olisi voinut kurkistaa tämän kummallisen miehen sieluun, olisi +hän tosiaankin kauhistunut ja nimittänyt häntä hulluksi. Mutta kukaan +ei kurkista sielun mustaan kuiluun, kenenkään varpaat eivät astu sen +tutkimattomaan hiekkaan. + +Siispä ei kukaan tiennyt mitä tämän hiljaisen ja vanhenevan, maailmaa +nähneen miehen mielessä liikkui. Kukaan ei tiennyt, että hänen +aivoissaan risteilivät alinomaa uskonnolliset ajatukset, laadultaan +omituiset. + +Jumala, korkea henki kerran eritteli itsensä kahdeksi kappaleeksi. +Isäksi ja Pojaksi, ja Poika lähti vapahtamaan synnissä elävää +ihmiskuntaa viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan. Semmoinen +manööveri täytyi Jumalan järjestää rakastamiensa ihmisten puolesta. Ja +niin me olemme vapahdetut Jeesuksen haavoilla ja verellä. + +Mutta tämä kylänlaidassa asuva mies ajattelee tästä asiasta, että +tämäpä nyt temppu. Helposti hän luulee tuossa suhteessa pääsevänsä +Jumalan vertaiseksi, vieläpä voittavansakin hänet. Sillä eikö Jumala +ole asemansa vuoksi aina ollut liian hyvillä päivillä, kissan päivillä, +voidakseen kestämisessä ja kärsimisessä päästä ihmisen verroille? +Sillä tämä Jeesushan, osa Jumalaa, tiesi kaikki. Hän tiesi lopultakin +pääsevänsä ruotopuolelle, vaikka hän vähäisen ajan kärsisikin ihmisten +pilkkaa ja antaisi lyödä jäseniinsä ruosteiset naulat. + +Sen sijaan tämä kylän ja metsän laidassa asuva mies ei tiedä mitään. +Hän on vain ihminen. Mutta silti hän uskoo voivansa vapaaehtoisesti ja +syyttömästi kärsiä ja kuolla, kuten Jeesuskin, vieläpä vähin äänin, +aivan hiljaisesti. Eikä tehden siitä suurta numeroa, kuuluutellen sitä +teillä ja saattaen sen kaikkien ihmisten tietoon, että katsokaa: näin +minä asiat järjestän... + +Kylän laidassa asuva voi järjestää sen niin, ettei siitä tiedä kukaan +muu kuin hän. Sekä Jumala. + +Mutta onko hän virheetön uhriksi? Eikö hän ole syntinen ihminen? +Mutta onhan Jumalakin tehnyt erehdyksiä nuoruudessaan, esimerkiksi +värkkäämällä ihmisen tänne tekemään hullutuksia ja tappelemaan. Sitä +paitsi hän katsoo tämän asian Jumalan ja hänen keskeisekseen, hän +tahtoo vain näyttää, että viattomassa ja vapaaehtoisessa kärsimisessä +hän pystyy siihen mihin tämäkin. Ja pystyy siihen vähin äänin. Hän +ei häiritse ihmisiä heidän jokapäiväisissä askareissaan kuten Jeesus +teki. Hänhän julisti esimerkiksi taivaan portin olevan niin pienen, +ettei siitä tavarain kanssa sovi sisälle. No, eikö tämä sitten käy +toimeliaasti vaeltavien ihmisten sisulle? + +Kanna ristiäsi joka päivä. + +Kylän laidassa asuva mies kantaa jokaisena kesäisenä päivänä +suolta suuren tervaksisen kannon. Hän kiskoo sen irti ja hikoilee +raskaan taakkansa alla. Kannot kuivuvat mustina kummituksina hänen +pihatantereellaan. + +Sitten hän pilkkoo ne pieniksi ja latoo ne pinoon. + +Kylän ihmiset ihmettelevät hänen puuhaansa: miksi hän kantaa kantoja, +miksi hänellä pitää olla valtava pino punalihaista tervaspuuta? No, +hullu on hullu. + +Hän kiskoo suolta kannon toisensa perästä ja hänen puukasansa kasvaa +valtavaksi vuosien kuluessa. Hänen aivonsa käyvät Jaakopin painiaan +Jumalan kanssa. Hän on yksin, ainoana seuranaan vain omat ajatuksensa, +jotka ovat öykkärin ajatuksia: + +— Sinä tiesit kaikki ja minä en mitään. Ja kuitenkin on minulla +otsaa vapaaehtoisesti ja suurin kärsimyksin erota tästä elämästä, +vaikka minulla ei olekaan tietoa ylösnousemisesta kolmantena päivänä, +puhumattakaan pääsemisestä korkealle viskaalin paikalle läpsimään +tuomioita eläville ja kuolleille... + +Eikä yksikään kylän asukkaista tiedä tämän miehen jättiläiskamppailusta +Jumalan kanssa. Kerran hän kuitenkin tulee antaneeksi pienen vihjeen. +Naapurimökin mies, joka joskus häntä puhuttelee, kysyy häneltä, että +miksi hän kokoaa noita tervaspuita. + +— Tuskan päivän varalta, vastaa hän. + +Naapurimökin mies tekee vastauksesta omat johtopäätöksensä ja selittää +kyläläisille, että nyt se profetoipi: se luulee tulevan sellaisten +pakkasten, että metsän puutkin paleltuvat. + +Aika kuluu, kuluu kymmenen vuotta. Metsän laidassa asuvalla miehellä on +tervaksia runsaasti. Mutta miten on, oi ihminen, kamppailusi Jumalan +kanssa? Sitä käydään yhä. Näinä päivinä on hän puhunut naapurimökin +miehelle, että hän on tässä asumuksessaan niin yksin. Kuolema voi tulla +milloin hyvänsä. Paljonko naapuri tahtoo kun viepi hänen luunsa hautaan? + +Naapuri pitää näitä leikkipuheina, mutta sanoo, että seitsemän markkaa. +Mutta toinen avaa kukkaronsa ja maksaa. + +Joitakin päiviä ennen Juhannusta hän alkaa latoa tervaspuistaan +ympyriäistä, onttoa roviota. Siitä tulee korkea ja juhlallinen kuin +torni. + +Juhannusaattoiltana hän sytyttää rovion tuleen ja ottaa sitten +taskustaan setelipinkan. + +— Katsos, sanoo hän, sinä tiedät kaikki ja minä en mitään. Katsos, +tässä on rahaa tuhansin markoin: enkö voisi elää edelleenkin? Sinut +täytyi esivallan raahata pääkallon paikalle, mutta minä astun +tuskanpaikkaan vapaaehtoisesti ja yksin. Sinä teit kärsimisestäsi +laulun ja kuuluutit sen kaikkien tietoon. Minä en puhu siitä +kenellekään, enkä kaipaa todistajia. + +Jumalan kanssa kilvoittelija astuu onton rovionsa sisään. Hän katsoo +olevansa voittaja pelissä: sillä eikö tulessa ole tuska sangen +kiukkuinen, kun se käypi pintaan, hengen istuessa kuitenkin lujasti +sydämessä... Hän on valinnut tulikuolemalleen Juhannusaattoillan siksi, +että kansa silloin vähimmän ihmettelee. Miksei hänkin poltteleisi +Juhannuskokkoa kerran? Kukaan ei tiedä, miten siinä onnettomuus sattuu. + +Kyläläiset näkevät hänen suuren polttorovionsa liekit ja savun ja +sanovat, että varmaankin siltä ovat ne suuren pakkasen toiveet menneet, +kun se nyt polttaa ne puunsa kokkotulena. + +Seuraavana päivänä huomataan, että mies itsekin on kadonnut kokoamiensa +puiden mukana. Naapurimökin mies tulee ja kaivaa jonkun luunsirun esiin +rovion tuhkasta, sillä onhan mennyt mies itse valtakunnan rahalla +palkannut hänet viemään luunsa hautaan. + +Jotkut kylän asukkaista ihmettelevät, että mitenkähän tuo niin eli +kokkonsa kanssa, että sai tulen vaatteisiinsa. Toiset sanovat, että +mies tappoi ja poltti itsensä, kun siltä olivat rahat lopussa. +Muutamilla taasen on luulo, että tuo vaitelias mies oli maailman +rannoilla tehnyt syntiä ja rikoksia. Siksi sielun vihollinen kasautti +sillä kymmenen vuotta puita omaan polttorovioonsa. + +Mutta kukaan ei olettanut jättiläismäistä, öykkärimäistä ja hiljaista +Jaakopinpainia taivaan Jumalan kanssa. + + + + +MUISTELMA LUUTNANTTI NÄPISTÄ + + +Kokelas Hako, sanoi luutnantti Näppi, ja minä kavahdin asentoon. + +— Kokelas Hako, te menette ja piirrätte skitsin tästä Hapon kylästä ja +teette asianmukaisen raportin. + +Minä läksin ja luutnantti Näppi jäi selittämään kurssikomppanialle +tiedustelun merkitystä ja sen toimeenpanoa. + +Oli kevät. Taivaan väljässä sinessä liverteli leivonen. Saappaani +rouskuivat sulavassa tienjäässä ja räiskyttävät vettä. Kevät +raukaisi jäseniä ja minut valtasi tavanmukainen sotilaallinen +laiskuus. Hapon kylään oli vielä pari kilometriä, kun vastaani ajeli +hevosella isäntämies. Ryhdyin puheisiin. Isäntä oli mainitusta +kylästä ja osoittautui auliiksi tiedonantajaksi, jopa innostuneeksi +sotilaallisiin asioihin. Hän istui kärryissään ja selitti, ja minä +piirsin kartan Hapon kylästä, merkkasin siihen taloja ja niiden nimiä +ja kirjoitin selityksen maisemien laadusta. Ja koska oletettiin olevan +sotatilanteen, kirjoitin lopuksi, että isäntä Mahasen ilmoituksen +mukaan pienempi vihollisosasto nähty sinä ja sinä hetkenä noin kaksi +kilometriä kylästä etelään. + +Sitten kiitin tiedoista ja isäntä ajeli eteenpäin. Minä etsin kuivan +kanervamättään tienvierestä, ojentausin selälleni kädet pään alla ja +tarkkailin taivasta ja kevään merkkejä. Kohtuullisen ajan kuluttua +lähdin saapastelemaan takaisin komppanian luo ja annoin raporttini +luutnantille. Hän tarkasteli sitä. + +— Ei kelpaa, sanoi hän sitten. Mitä lienette punikkien antamia tietoja +tänne merkinnyt. + +— Herra luutnantti, ilmoitin, minä olen sinne myöskin merkinnyt, mistä +olen ne tiedot saanut. Komppanian päällikön asiaksi jää päättää, minkä +arvon hän niille antaa. + +— Tällä raportilla ei ole mitään arvoa. + +Herra luutnantti ei ryhtynyt lähemmin erittelemään ilmoitukseni +heikkouksia. Hän sanoi: + +— Kokelas Kärki, kirjoittakaa saneluni mukaan. + +Kokelas Kärki kirjoitti ja luutnantti Näppi saneli tiedusteluilmoitusta +Hapon kylästä ja oletetusta sotatilanteesta. Sitten hän luki +raporttinsa. Siinä kuultiin aina vähän väliä määritykset tiestä +oikealla ja tiestä vasemmalla. + +— No, sanoi hän lopetettuaan, tällaisen tiedusteluilmoituksen tulee +olla. Onko kellään mitään muistuttamista tätä raporttia vastaan? + +Luutnantti Näppi seisoi rintavana ja tärkeänä. Hän oli eleellinen +esimerkki lausumasta: tämä poika osaa. + +Ajattelin, että ollapa miten olla. Mutta sitten piru meni minuun. Tein +asennon ja huusin: + +— Herra luutnantti, saako puhua? + +Lupa annettiin. Sitten selitin: + +— Tässä herra luutnantin raportissa ilmenee sellaisia epäselvyyksiä +kuin ilmoitukset tiestä oikealla tahi vasemmalla. Ne ovat hyvin +suhteellisia totuuksia. Ne vaihtelevat sen mukaan, miten käännämme +nenämme... + +Arvattavaa oli, mitä tästä seurasi, kun tunsi herra luutnantin +luonteen. Koko komppania seisoi ällistyneenä. Luutnantti tuli niin +lähelle, että nenämme melkein hipoivat yhteen, avasi suunsa ja huusi ja +haukkui. Ja hän osasi. Hänellä oli monivuotinen kokemus. + +Viimein hän vaikeni sen verran, että sain aikaa sanoa: + +— Herra luutnantti, komppanian päällikkö on meille luennoilla +opettanut, että paikan määräykset on aina tehtävä ilmansuuntien mukaan. + +Vedin taskustani vihkon, johon määräyksien mukaan olin merkinnyt +luentojen pääsisällyksen. Luutnantti sieppasi vihkon ja selaili sitä. +Hänen silmäänsä osui sieltä umpimähkään lausuma: + +— — — On, mikäli siitä selko saadaan, ilmoitettava, mitä vihollinen +puuhailee: Marssiiko se, onko se ryhtynyt syömään ja niin poispäin — — — + +Herra luutnantti naurahti ja ojensi vihkoni takaisin. + +— Meille on aivan yhdentekevää, kuivaileeko vihollinen jalkarättejään +vai paahteleeko takapuolaan. + +Kysyin puhetavan ja sanoin sitten, etten minäkään näitä asioita paljon +harrastanut. Se oli meidän komppanianpäällikkömme viisautta. Hän +joistakin merkillisistä syistä halusi tietää, mitä temppuja vihollinen +harjoitti. + +Uusi utakka. Luutnantti Näppi oli äänessä pitkänkin neljännestunnin. +Seisoin asennossa ja kuulin, että kaikki epäsotilaallisuus tulisi +minusta perinjuurin kitketyksi, ennen kuin pääsisin hänen käsistään. +Vaikka minusta ei lopulta olisi jälellä kuin nyrkin kokoinen möykky, +niin tietäisin kuitenkin sotilaallisuuden vaatimukset: tottelemisen ja +suun kiinni pitämisen ja valmiin kuuntelemisen. + +Tämä oli minun ensimmäinen kohtaukseni kurssikomppanian nuoremman +upseerin luutnantti Näpin kanssa. Toverini ennustivat, että minulta +ei tästä lähtien tulisi puuttumaan liikettä eikä lämmintä, koska olin +johdattanut hänen vihansa päälleni. + +He olivatkin oikeassa. Useamman kuin kerran huomasin, että +luutnantti Näppi halusi saattaa minut kiusaukseen, tekemään isomman +ylitsekäymisen. Mutta olin varuillani ja hillitsin itseni. + +Oikeastaan ei ole mitään helpompaa kuin sotilaan elämä. Sinun ei +tarvitse miettiä eikä tutkia mitään. Ei ole aamulla huolta päivän +suunnitelmista. Sinun on kuultava vain käskijän ääntä, astuttava ja +käännyttävä, kun käännytetään. Siinä kaikki. Päävaikeus on se, että +unhoitat sen suunnattoman inhimillisen typeryyden, joka tämän laitoksen +on siittänyt ja sitä ylläpitää. Sotilaalliselta kannalta ei mikään +olisi kehuttavampaa kuin pitkä palvelusaika. Elinkautisesta tulisi hyvä +soturi. Oudoimmatkin temput painuisivat pitämyksien voimalla veriin ja +tuntuisivat luonnollisilta ja maailmanjärjestykseen kuuluvilta. + +Luutnantti Näppi oli soturi. Hän ei kelpaisi enää mihinkään muuhun. +Iältään hän oli jo yli viidenkymmenen. Hän oli matalakasvuinen ja vähän +vääräsäärinen. Koko ulkomuoto muistutti hyvässä määrässä mäyräkoiraa. + +Ennen hän oli ollut ammatiltaan suutari ja istunut sitten kolme vuotta +linnassa miestaposta. Vapaaksi päästyään hän oli lähtenyt Saksaan, +kuten siihen aikaan lähtivät monet juipit, joiden elämä oli jo sillä +värillä, että tuliapa mitä tulla. Suutari Näpistä, miehentappajasta, +tehtiin siellä soturi. Hän oli maailmansodassa rintamalla ja kapinan +aikana Suomessa. Muutamat Kymenlaakson pojat olivat tietävinään, +että hän silloin oli kova tapattamaan miehiä ja kohotettiin näin +ansioituneena upseeriksi. Nyt Herra oli järjestänyt niin, että +luutnantti Näppi oli sen aliupseerikoulun, jossa palvelin, nuorempana +upseerina. + +Miehet eivät pitäneet hänestä, sillä hänen sanontalahjansa olivat +melkoiset ja hän äityi joskus kasvattamaan sotilaallista henkeä +komppaniaan jumalan ilmalla ja kiivailla liikkeillä ja teki +monesti kärpäsistä härkäsiä. Mutta hänestä oli huviakin. Hänen +luentotilaisuutensa olivat nautittavimpia, mitä ajatella saattaa. +Ne olivat tulvillaan merkillisiä tietoja ja joka kohtaan pisteltyjä +vieraskielisiä sanoja. Hän puhui formatsuunista, systeemistä ja +moraalista. Kerran hän kysyi minulta, mitä nämä sanat tarkoittivat. +Vastasin, etten niitä ymmärtänyt ja että ne kai olivat vieraskielisiä +sanoja. Luutnantti Näppi näytti olevan paremminkin mielissään +tietämättömyydestäni. Hän sai rintavan ilmeen ja selitti: + +— Ne ovat niin sanottuja yleismaailmallisia sanoja. + +Yleensä hän aniharvoin myönsi vastauksen olevan oikean. Hänen +ojentamisen henkensä oli niin suuri, että hänen aina piti korjata, +olipa siihen syytä tahi ei. Ja hänen omat tietonsa monista asioista +olivat kyseenalaiset. + +Mutta iäksi painui mieleen hänen äänensä ja hahmonsa, kun hän +luentotunnilla selitti maailmansodan aikoja, oloaan Aa-joella, +itärintamalla, kuinka Hindenburg oli nauranut kuullessaan Venäjän +keisarin ruvenneen ylipäälliköksi. + +— Ryssän Niku oli Hindenburgin edessä kuin nisu-ukko tuossa kaapin +kulmalla... + +Mutta minä en voinut rauhassa nauttia ja huvittaa itseäni luutnantti +Näpin hahmolla. Minun piti olla varuillani ja pelätä. Sillä hän vihasi +minua. Hän kävi ympäri ja olisi saattanut minut kiikkiin pienimmästäkin +laiminlyömisestä. + +Toinen kohtaukseni hänen kanssaan sattui manttelitarkastuksessa. Oli +jo kesä ja mantteleita ei oltu tarvittu viikkoihin. Kukaan ei ollut +osannut odottaa mitään erikoista. Koko komppania makasi yksimielisesti +sen ajan, kun päällystakkeja olisi ollut laitettava kuntoon. Kun +huudettiin järjestymään, sieppasi kukin manttelinsa siinä kunnossa, +missä se sattui olemaan. Tarkastus oli ulkona kentällä. Sen toimitti +luutnantti Näppi ja olikin hän nuukalla päällä. Hän nuuski ilmi kaikki. +Ja vääpeli kirjoitti nimen toisensa jälkeen kirjaan. Viimein Näppi oli +minun kohdallani. Toimitin esittelyseremonian. Hän otti manttelini +kämmenelleen ja pudotti toisen kätensä raskaasti vaatekappaleen +pintaan. Suuri tomupilvi nousi taivaalle. + +— Oletteko te puhdistanut tämän? + +— En, herra luutnantti! + +Uusi isku ja uusi tomupilvi. + +— Ettekö te ole koettanutkaan tätä puhdistaa? + +— En, herra luutnantti! + +Me vaihdoimme vuorosanamme kaikella keuhkojemme voimalla. Luutnantti +Näppi julisti nyt, että hän ei ole ennen kuullutkaan moista +epäsotilaallisuutta: mies tunnustaa, ettei yritäkään täyttää +palvelusvelvollisuuksiaan. Näin, että hän salaisesti riemuitsi. Hän +keskeytti koko tarkastuksen ja lähetti noutamaan kentälle komppanian +päällikköä, kapteenia. Tämä oli erinomaisen katkeran näköinen mies, +lerppahuuli, joka ei monesti suutansa avannut. Mutta minä olin +ollut huomaavinani hänen oikeudenmukaisuutensa vyörymättömäksi ja +murenemattomaksi, kiven kaltaiseksi lohkareeksi. + +Nyt kapteeni, luutnantti ja vääpeli keskustelivat syrjässä. Sitten +luutnantti Näppi julisti neuvottelun tuloksen. + +— Kokelas Hako... + +Ojentausin asentoon, mutta sain heti sen vaikutelman, että luutnantti +oli katkerasti pettynyt, että äänen korottaminen tuimasi hänen +sydäntään. + +— Kokelas Hako, te saatte mennä komppaniaan ja olla lopun päivää +palveluksesta vapaana, koska ette ole valehdellut. + +Tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Kuulin kuinka muille +julistettiin uusi tarkastus illalla, koska ovat puhuneet tehneensä +sellaista, mitä eivät ole kuitenkaan tehneet. + +Kaivoin savukkeenpätkän lakin poimusta ja vedin oikein riemusauhut. +Tiesin, että tämä kapteenin päätös kaivelisi luutnantti Näpin +sisälmyksiä. Mutta samalla tiesin, että minun olisi oltava entistä +enemmän varuillani tästä lähtien. Luutnantti kyllä pitäisi elämäni +aivan vintin päällä. + +Mutta erehdyin. Luutnantti Näppiin näytti tehneen syvän vaikutuksen +tämä viimeinen kohtauksemme kentällä. Hänestä näytti tulleen minua +kohtaan niin sanottu hyvä mies. Hän ei tehnyt minulle minkäänlaatuisia +huomautuksia, vaikka olisi ollut syytäkin. Mutta minä en vielä tähän +luottanut. Arvelin hänen yhä hautovan mielessään jotakin kavalaa +ilkeyttä. + +Sitten tapahtui, että jouduin juopottelemaan ja tein viinan +vaikutuksesta ylitsekäymisen, josta oli odotettavissa rangaistuksia, +ehkäpä sotaoikeus. Tulin synkkämieliseksi, varsinkin muistaessani, että +nyt oli luutnantti Näpin vuoro nauraa. + +Polttelin komppanian käytävällä tupakkaa, kun luutnantti Näppi kulki +sivuitse. Hän puhutteli minua aivan tuttavallisesti: + +— Älkää välittäkö siitä jutusta. Kyllä minä sen järjestän. Ei siitä +tule teille mitään. + +En tiedä, järjestikö hän tämän jutun ja miten hän sen järjesti. Asiasta +ei kuulunut kuitenkaan sen enempää. Tapahtui niin sanottu villaisella +painaminen. Ehkäpä se olikin luutnantti Näpin ansiota. Kuitenkin yhä +epäilin hänen ystävällisyyttään ja mielenmuutostaan. + +Mutta sitten tapahtui kolmas kohtauksemme. + +Olin huolettomanlainen kiväärin hoitaja. Tomu sai rauhassa istua sen +pintaan. Eräänä päivänä luutnantti Näppi tarkasteli kivääritelineitä. +Ja sitten, kuulin huikean ja pahantuulisen äänen huutavan kiväärini +numeron. Juoksin kolmen askeleen päähän ja tein asennon. Silloin herra +luutnantti äänen puhumatta painoi kiväärini telineeseen ja sieppasi sen +vierestä toisen aseen käteensä ja huusi sen numeron. Omistaja tuli. + +— No, kokelas Hako, kiväärin tuntija, mitä arvelette tästä? Voiko +epäsotilaallisempaa miestä kuin tämän kiväärin haltija enää löytää? + +Kivääri näytti verrattoman puhtaalta oman aseeni rinnalla. Mutta minä +todistin, että onpa totisesti siinä epäsotilaallisesti hoidettu pyssy. +Ja luutnantti Näppi määräsi aseen omistajalle ylimääräisen kiväärin +tarkastuksen. + +Tämän jälkeen en enää epäillyt luutnantti Näpin mielenmuutosta. Tiesin +että sain hänen puolestaan toimittaa palvelukseni miten halusin. Meistä +tuli oikein ystävykset, siinä määrässä kuin sotamiehestä ja upseerista +voi tulla. Ehkäpä hänessäkin asui jokin myötätunnon ja ystävyyden +kaipuu. Ehkä hän ei löytänyt toveruutta upseerien seurassa. Miten +hyvänsä. Me olimme määrättyyn rajaan asti kuin miehet ja veljet. Me +teimme yhteisiä retkiä iltaisin ja öisin. Kuljimme tytöstämässä, sillä +luutnatti Näppi oli vielä poikamies. Hänellä oli musta ratsu, nimeltä +Puplikaani. Monena yönä istuin sen lautasilla herra luutnantin takana. + +Ymmärsin antaa täyden arvon tälle ystävyydelle sotilaallista uraani ja +menestystäni silmällä pitäen. + +Pidin huolta, ettei ystävyytemme päässyt kylmenemään, sopivilla ja +höystävillä puheilla. Herra luutnantti olikin hämmästyttävässä määrässä +höystön tunteva mies. Siinä suhteessa ei ollut helppo mennä yli rajojen. + +Sitä olisi kelvannut koko komppaniankin kuulla, kun minä kerran kehuin +luutnanttiamme saunassa. Pahaksi onneksi ei saunaan mahtunut kerrallaan +kuin yksi joukkue. + +Vaikka luutnantti Näppi olikin ylväkkä ja upseeriarvostaan täysin +tietoinen mies, halusi hän toisekseen olla kansanomainenkin ja +sotamiehiään lähestyvä. Siksi hän tuli useamman kuin kerran kylpemään +samaan saunaan ja yhtäaikaa komppaniansa kanssa. + +Kun nyt olin tullut hyviin väleihin luutnantin kanssa, halusin +ilahduttaa häntä. Istuimme lauteilla ja hikoilimme ja minä aloin kehua +luutnantin ruumiillisia ominaisuuksia. Koettelin hänen hauvislihaksiaan: + +— Saakeli, pojat, katsokaa! Siinä on lihakset! Niinkuin vieteriterästä! + +Ulotin kehumiseni hänen alaraajoihinsa ja kaikkiin ruumiinosiin +ja lopetin sen hänen ryhtinsä kuvailemiseen. Sanoin, ettei ole +koko rykmentissä toista niin miehen näköistä kuin luutnantti Näppi +Puplikaanin selässä. + +Voi, että luutnanttimme oli hyvä olla! Hän silminnähtävästi nautti. +Hänen rintansa paisui sitä mukaa, kuin ylistykseni valui hänen +ylitseen. Tunsin asiani. Tiesin, että vanheneva luutnanttimme oli +suuresti naisten perään ja uskoi ruumiillisten ominaisuuksiensa tässä +pyrkimyksessä paljon vaikuttavan. Puheeni ei siis langennut hiekkaan. +Siitä saatiin seuraavana päivänä kouriintuntuva ja ihmeteltävä todiste: +hän antoi komppanian makailla maastoharjoituksissa. + +Mutta yleensä hän pysyi harjoituskentällä ja ammatissaan vanhoissa +vakiintuneissa kaavoissaan. Miehet vihasivat häntä. Osaksi he alkoivat +vihata minuakin, koska minä ilmeisesti olin luutnanttimme suosiossa. He +sanoivat minua herrojen häntyriksi. + +Mutta mitä painaa sotamiehen viha sotaherran suosion rinnalla! + +Toisinaan vaati väliemme ylläpitäminen kylläkin paljon hiljaista +filosofiaa. Monet seikat aiheuttivat sen. Kerrankin näin seuraavan +kohtauksen. + +Joku poika tyhmyydessään oli kirjoittanut nimensä kasarmin seinään. +Luutnantti näki nimikirjoituksen. + +Hän komensi pojan puhdistamaan nuolemalla seinän. Ja poika totteli. +Kuinka hartaasti hänen hartiansa kyömistyivätkään kerta toisensa +perästä, kun hän nuoli rosoista seinää! + +Tämä näky sai minut moneksi päiväksi kuohuksiin. Vihasin luutnanttia ja +vihasin poikaa. Että kansassamme olikin niin paljon sekä orjuuden että +herruuden henkeä, että sieltä löytyi niin notkeita mieliä ja kieliä! +Minä olisin istunut ennen elinaikani linnassa, ennen kuin olisin +nuollut seinästä pois yhtään pilkkua. Nimikirjoitusta ei seinässä +tarvittu. Mutta eikö sitä olisi saatu sieltä pois ilman tätä näytelmää, +joka vaikutti katsojaan kuin painajaisuni, jonka koomillisuudelle voi +nauraa vain väkinäistä, pirullista naurua? + +Olin monta päivää levoton mieleltäni. Minun täytyi alinomaa +suunnitella jotakin herra luutnanttia varten. Mutta olin sotamies. +Minun oli pidettävä huolta omasta turvallisuudestani. En keksinyt +mitään. Tahi keksin vallan vähän. Haukutin kaupungin huorilla Näppiä +suutari-luutnantiksi ja pikikynneksi. Näin, että tämä kaiveli häntä +sydänjuuria myöten. Hän ei olisi mielellään muistanut menneisyyttä. +Hän, herra luutnantti, ei olisi tunnustanut olleensa kerran läheisissä +tekemisissä polvihihnan ja pien kanssa. + +Nyt hänen oli kiltisti kuultava, mitä nämä naisenpuolet sanoivat, +hänen, jonka edessä vöyräät nuoret miehet nuolivat seinää. Tämän +kohtauksen jälkeen minun omatuntoni vähän rauhoittui. + +Jonkin matkaa kasarmeista oli talo, jossa oli useita tyttöjä. Siellä +luutnantti Näppi kulki riijausmatkoilla. + +Olin useat kerrat hänen mukanaan ja näin heti, ettei vanheneva +luutnanttimme sieltä mitään kostunut. Tytöt pitivät häntä narrinaan. +Mutta hän otti kaiken totiselta kannalta ja jatkoi harjoituksia, +ostaen heille suuret määrät lahjoja. Viimein he katkaisivat suhteensa +meihin kokonaan. He antoivat lahjatkin luutnantille takaisin. Silloin +meille ei jäänyt muuta neuvoa, kuin haukkua heidät. Ja me teimme +sen hyvin. Luutnanttimmehan oli ammatiltaan haukkuja, ja minä otin +käytäntöön kaikki luontaiset lahjani sillä alalla. Me haukuimme heidät +varpaannenistä hamaan päälakeen. Heihin ei jäänyt haukkumatonta paikkaa. + +Sitten me lähdimme ja olimme molemmat tyytyväisiä. Ainakin minä. + +Aliupseerikurssimme lähestyi loppuaan. Mutta jo ennen sitä tulimme +eroamaan luutnantti Näpistä. Hänet komennettiin kurikomppaniaan. +Ylhäiset sotaherrat olivat katsoneet hänet sinne soveliaaksi, koska +hän oli ennenmuinoin itse istunut vankina. Mikä onkin moitteetonta +teoreettista järjenjuoksua. + +Oli syksyinen ja sateinen sunnuntaipäivä, jona luutnanttimme lähti. +Hän määräsi minut järjestämään komppanian saattamaan häntä asemalle. +Järjestin. Marssimme liejuista tietä. Pojat olivat pahalla tuulella +ja kiroilivat, sillä oli sunnuntai ja muuten aika olisi saatu viettää +vapaasti. + +Luutnantti Näppi oli tullut asemalle hevosella. Hän käski minun +järjestää komppanian vesitornin luo riviin. Järjestin. Satoi. Kuulin +luutnanttiimme kohdistuvia sydämestä lähteviä toivotuksia. Sitten juna +lähti liikkeelle. Luutnantti Näppi seisoi vaunun portailla. Komensin +asentoon. Luutnantti seisoi ryhdikkäänä ja vei kätensä lakkiin. Mutta +huomasin hänen kasvoillaan tyytymättömyyden ja suuttumuksen juonteet. +Vilkaisin sivulle ja näin, ettei kukaan muu seisonut asennossa kuin +minä. Monet naamat muodostivat vain vaihtelevan irvistyskokoelman. + +Mutta luutnantti Näppi ei voinut enää puuttua tähän saattojoukkoon, +sillä juna kulki jo täydellä höyryllä eteenpäin. Siinä minä näin hänet +viimeisen kerran junan portailla, käsi päähineessä ja kasvoilla nuo +niin tutut suuttumuksen ja tyytymättömyyden merkit. Hän oli ladattu, +mutta purkausta emme enää nähneet. + +Marssimme takaisin kasarmille, märkinä, kuraista tietä. Kuulin +toverieni vielä ajattelevan ääneensä luutnantti Näpistä ja +saattomatkasta. Mutta minä kävelin alakuloisissa mietteissä. Ikuinen +ero, viimeiset hetket herättävät aina alakuloisen tunnelman. +Olinko minä sittenkin pitänyt luutnantti Näpistä? Hänestä ei kyllä +hakemallakaan löytänyt hyviä puolia. Hänessä ei ollut hituistakaan +selkärankaa, oikeudenmukaisuutta. Mutta hän oli kuitenkin tehnyt +ystävyytemme aikana palvelukseni helpoksi. Hän oli kuitenkin +kansasta lähtenyt ja menestynyt mies. Hän oli ollut suutari ja +tehnyt kiivaudessaan tapon ja joutunut linnaan. Hän ei silloinkaan +ollut mikään nuori mies, mutta kuitenkin hänessä oli joustavuutta +kimmotakseen ylös alennuksestaan. + +Sittemmin hän oli itse tappanut monta miestä ja tapattanut vielä +useampia muilla. Saiko Näppi nyt elinkautisen? Sai kyllä tavallaan. +Mutta häntä nimitettiin nyt upseeriksi eikä vangiksi. Hänellä oli +kaunis puku ja kimmeltävät napit ja muiden neulomat saappaat ja +tyydyttävä palkka. Tuo entinen pikipeukalo oli nyt niin pitkällä, että +hän voi puhua systeemistä ja moraalista ja osoittaa monille ja monella +muotoa herruuttaan. + +Mietiskelin yhteiskunnan monihaaraisia seikkoja, kun kuljimme +kohti kasarmia. Komppaniakin oli käynyt äänettömäksi. Sade painui +sarkamantteleihimme kuin sieneen, ja raskaat saappaat litisivät tien +lietteessä. + + + + +MIESTAPPOON + + +Risto oli saapumassa kortteeriinsa laitakaupungille ja näki siellä +pihahuoneen seinänvieressä makaavan miehen. Makaaja oli kookas mies, +varsinkin sääriä oli kokonainen ojelmus. Hän makasi selällään ja nukkui +juopuneen unta: kurkku örähteli ja sormet koukistelivat nyrkkiin ja +suupielissä aterioisivat kärpäset. Risto tunsi hänet kyllä. Se oli +Koipi, hänen työ- ja asukkitoverinsa. Miehellä oli virallinenkin +nimi, mutta ruumiillisten ominaisuuksiensa vuoksi häntä sanottiin +tavallisesti Koiveksi. + +Päivä oli kesäinen sunnuntai, ja aurinko paistoi yli kattojen nukkuvaan +mieheen. Kärpäset hänen suupielissään liikahtelivat. Oli hiljaista. +Ketään ei kuulunut eikä näkynyt. Risto pysähtyi ja katsoi miestä ja +hänen aivoistaan erittäytyivät ajatukset kuten hiljaiset sanat: + +— Kas, siinähän Koipi makaa! Koiven koivet eivät kestä olla +rahamiehenä. Onkohan tuolla enää mitään jälellä tilistään? + +Samassa Riston jäsenet värähtivät ja hänen aivojensa erittämät +ajatukset ikäänkuin muuttuivat äänenpainoltaan, kuten siellä sielun +mustassa kuilussa puhuisi nyt toinen olento. + +— Mitäpä se sinuun kuuluu! Olla mitä olla! Kävele ja hoida omat +asiasi... + +Risto otti jo askelen, mutta pysähtyi jälleen. Hänen sisäinen korvansa +ikäänkuin kuunteli sanoja, jotka hiljainen kieli lausui: + +— Katsohan huvin vuoksi. Pistä vaikka talteen, etteivät vielä varasta +nukkuvalta, kaveriltasi... + +Risto kumartui ja pisti hiljaa kätensä nukkujan poveen ja veti +sieltä lompakon. Hän avasi sen. Siellä oli yksi ainoa seteli, suurin +valtakunnan rahoista. + +— Kas, onhan sillä vielä rahaa. + +Riston silmät vilkaisivat ympäristöön. Mitään ei näkynyt. Juopuneen +avoimen suun seuduilla horisi pari kärpästä. Muuten oli hiljaista. +Nukkuvan miehen lompakko pujahti Riston omaan poveen ja hän astui +nopeasti portista esikaupungin hiljaiselle kadulle, jota käveli +kiireesti eteenpäin. Ajatusten äänettömät sanat ikäänkuin valuivat +ohuena, hyppelehtivänä rihmana hänen aivoistaan: + +— Sepä sattui, onni potkaisi ihmistä! Kukaan ei tiedä mitään. Ei edes +Koipi itse tiedä toinnuttuaan, ovatko rahat varastetut vaiko muuten +huvenneet. Mitä sellainen mies rahalla tekee? Kun tointuu, niin imee +uutta viinaa sisäänsä niin kauan kuin on lanttikaan jälellä. + +Risto taasen on eri mies. Hän ei ota ryyppyjä. Hän käyttää rahansa +oikeihin asioihin. Hänellä on tyttökin tiedossa. Hän perustaa perheen +ja auttaa vanhempiaan, jotka asuvat kaukana maalla. + +Auttaako heitä? Risto tietää, etteivät he apua tarvitse. Hänen isänsä +on vielä luja ukko kuin pukinsarvi. Hän on pieni varaskin: sissittää +maantuotteita pienissä erissä, heinää, viljaa, perunoita ja puita ja +elää kyllä. Kyläkunta kutsuu häntä Hiiri-Pekaksi. Ristoa oli sanottu +hiiren pojaksi. Osaksi tämän nimenkin vuoksi hän oli lähtenyt sieltä, +tienaamaan rahaa ja miehistymään. + +Ja nyt hän kävelee kadulla toverinsa lompakko taskussaan ja kuuntelee +sisäisiä ääniään. Hän kuulee nyt sen _toisen_ äänen: + +— Mutta hiiren poikana sinä silti pysyit, vaikka tänne tulit. Varastit +nukkuvalta toveriltasi. Entäpä jos joku näkikin? Joudut linnaan! Ja +sanotaanhan, että joku aina näkee. Sallimus ei salli, että näillä +rahoilla olisi menestystä. + +Nämä äänet vaikuttavat ikäänkuin suoraan Riston jäseniin. Hän kääntyy +ja tulee jälleen kortteerinsa pihaan. Koipi nukkuu siellä kuten +ennenkin. Risto pistää lompakon hänen taskuunsa ja kääntyy pois. + +— Siinä on omasi. + +Mutta samassa hän taasen pysähtyy. + +— Hullu! Kukaan ei olisi tiennyt mitään. Ja hyvä työ se olisi ollut +Koipeakin kohtaan: moni synti olisi siltä jäänyt tekemättä. Aamulla +olisi jo ollut lähtö terveelliseen työhön. Ja Risto olisi käyttänyt +rahat parempiin asioihin. + +Aivan kuin huomaamattaan hän jälleen palasi, kumartui ja käveli pian +kadulle Koiven lompakko povellaan. Mutta hänen sisässään puhuivat +taasenkin äskeiset äänet, saman sisältöisinä, vaikkakin eri kääntein. +Katumus ja pelko ja oikeuden noudatus voittivat jälleen hetkeksi. +Hän palasi ja asetti rahat paikoilleen. Mutta nytkin vakasivat hänet +kahtaalle huopaavat, epäröivät, tuskaiset ajatukset: + +— Hullu! Otettava se olisi. Eikä kukaan tiedä mitään. Menevät ne tuolta +mieheltä kuitenkin... + +Vielä kerran hän kumartui nukkujan ylitse. Lompakko oli jälleen hänen +kourassaan ja silmät vilkaisivat epäilevinä ympäristöön. Mitä? Kuuluiko +kolinaa? Ehkä joku luurailee? Päätös tähän täytyy tulla, tällaiseen +huopailemiseen. + +Hän pisti lompakon jälleen ylen hitain liikkein juopuneen taskuun ja +tarttui tätä sitten äkkiä kaulukseen, aivan vihan vimmassa ja kiskoi +hänet pystyyn. Miehen jalat eivät holttaa ollenkaan. Hän örisee ja +huitoo käsillään. Mutta Risto kiskoo häntä kuten hirttä, vetää hänet +huoneeseen ja julistaa täällä: + +— Siellähän se Koipi taasen makasi ja sillä saattaa olla rahojakin. Oli +onni, että satuin minä löytämään, eikä joku muu mies, joka olisi voinut +koettaa onko kaverin povi lämmin... + +Risto tuntee itsensä aivan iloiseksi, kuten jostakin vapautuneeksi ja +rauhan saaneeksi. Asunnon emäntäkin häntä vielä kiittää. + +— Mieshän sitä sinä olet, mutta entä tuo Koipi riepu... + +Mutta Risto puolustaa nyt Koipeakin: + +— Oikea mies se on kaverikin, jos hän nyt ryyppääkin. + +Koko sunnuntaipäivän tuntee Risto itsensä ikäänkuin voiton +saavuttaneeksi, iloitsevaksi. Varsinkin illalla, kun hän kävelee +hämyisessä puistossa tytön kanssa. + +Ääni sanoo hänen sisässään: + +— Enpä ollutkaan mikään hiiren poika. + +Aamulla on Koipi selvä, mutta töihin hän ei suinkaan lähde: onhan +hänellä vielä valtakunnan isoin seteliraha taskussaan. Hän tarjoaa +Ristolle ryyppyjä palkinnoksi, kun on kuullut, että tämä on tuonut +hänet eilen seinien suojaan seteleineen. Mutta Risto on siinä suhteessa +varma mies: hän inhoaa viinaa. + +— Minkäpä minä sitten sille teen, kun sinä olet niin siisti mies, sanoo +Koipi. + +Hän lähtee kuluttelemaan rahaansa, mutta Risto menee töihin. + +Sitten kuluu loppuun se päivä ja yö ja toinenkin päivä. Illalla töistä +palatessaan tapaa Risto Koiven sängyssä makaamassa. Hän sanoi elämän +olevan etovaa ja kupariseppien töissä ja pyysi Ristolta lainaksi +jotakin markkaa parannusryyppyihin, että tointuisi elämään ja töihinkin. + +— Nytkö rahasi ovat sitten menneet? + +— Ovat. Miten lienevätkään. En kai minä niitä kaikkia ole juoda +kerinnyt. + +— Ei tipu. + +Alistuvasti sulki Koipi silmänsä. Mitäpä on ihmisellä muutakaan neuvoa +tässä armottomassa maailmassa: kumarra pääsi. + +Mutta Risto tuijottaa häneen synkeänä ja monet ajatuksien hiljaiset +sananauhat kulkevat hänen aivoissaan: + +— Talteenpa menivät rahat. Hullu! Olisitpa ottanut ne niin olisivat +asiat paremmin tuollakin miehellä: ei olisi kipua ruumiissa. Ja loput +rahoista sai ehkä joku irstas portto, ja hänen tyttönsä, joka odottaa +kotia, saa yhäkin odottaa... + +Hänen aivoistaan kehrääntyi ajatus: ei olisi ollut synti, vaan ylhäältä +viitottu teko asiain parhain päin järjestämiseksi. Mutta hän oli hullu, +paksupää joka noudatti vanhoja kaavoja... + +Siitä pitäen Risto alkoi tuntea hämärää vastenmielisyyttä työ- ja +asuintoveriaan kohtaan, jopa suorastaan vihata häntä, miestä, joka +sillä tavoin pani menemään kauniin rahan. Ristossa eli jo puolittain +luulo, että se raha oli ollut oikeastaan hänen, ainakin sallimus oli +sitä ollut jo hänelle ojentamassa. + +Hänelle tuli tuiki tukalaksi sietää Koipea näkyvissään. Hän alkoi +kohdella tätä ynseästi ja pilkkailla monella muotoa. Pitkäkoipinen +mies oli luonnostaan hyväntahtoinen, mutta hän tunsi kuitenkin vihan +ja pilkan. Vaikka hänen tunteensa ovatkin yhtä romuluiset kuin hänen +ruumiinsakin ja ajatuksensa vyörähtelevät suurina lohkareina, tajuaa +hän, että heistä kahdesta on kehittynyt jollakin tavoin vihamiehet. + +Hänellä ei ole sanantaitoa, ja siksi hän tavallisesti kuuntelee +äänettömänä Riston rienaavia puheita. Kerran hän kuitenkin sanoi: + +— Puhut, kun tiedät, etten viitsi sinua kourin opettaa... + +— Et pystykään. Vaikka sinulla on kokoa, ei sinulla silti voimaa ole. + +Tämä tapahtui työmaalla ruokatunnilla. Miehet nauroivat ja kehoittivat +heitä kokeilemaan, kumpi käsipuheessa pärjää. Oikeastaan ei uskottu +Riston siihen uskaltautuvan, koska hän oli kooltaan aivan pieni Koiven +rinnalla. Mutta liha hänen jäsenissään oli elävää lihaa, nopsaa ja +liikkuvaa ja lisäksi tiesi hän taitavansa muutamia painiotteita. +Siksipä hän uskalsikin ärsyttää Koipea toisten säestämänä, kunnes tämä +sanoi: + +— Tule iloon! + +He kävivät kiinni toisiinsa ja voimantempuissa taitamaton Koipi tuli +heti heitetyksi äkkitempulla tantereeseen. + +— Se oli erehdys, sanoi hän. En arvannut pitää varaani. + +Hän yritti uudestaan, nyt jo vihanväessä. Mutta pian hän jälleen tapasi +itsensä selällään maasta, lennettyään sinne huimassa kaaressa. Hän +kaatui omaa väkevyyttään: Risto vain ohjaili hänen rynnistystään. + +— En ole tottunut tähän painihommaan, sanoi hän. + +— Elä puhukaan enää mitään, kun noilta jaloilta kaadut. Ei se ainakaan +Luojan syy ole, ivaili mestarikin. + +Tässä tilaisuudessa Koipi kypsyi suureen vihaan Ristoa kohtaan. Tämä +oli ollut liian häpeällinen lankeemus, joka oli jotenkin kostettava. +Hän oli luonnostaan yksinkertainen mies. Hänen ainoat harrastuksensa +olivat työnteko ja viinanjuonti. Hänen mielikuvituksensa on köyhä. Muu +ei juolahda hänen mieleensäkään kuin kostaa laatunaan: saada Risto +tunnustamaan, että voimaa sitä on toisellakin. + +Koipi menee painitemppuja taitavan miehen luo ja ottaa häneltä opetusta. + +Sitten jonakin sunnuntaina, parisen ryyppyä ryypättyään, etsii hän +Riston ja sanoo: + +— Tule iloon! Jos nyt olisi jo minunkin vuoroni heittää. + +Risto ei voi kieltäytyä. Paini alkaa. Miehiä seisoo tälläkin +kertaa heidän ympärillään. Käy ilmi, että Koipi on todellakin +tullut taitavammaksi. Hän saa Ristosta hyvän otteen, rautaisen ja +murtumattoman vangitsemisotteen, joka kiduttaa ja on särkemäisillään +jäsenet. + +Koipi puristaa armotta. Risto läähättää. Anoako armoa? Ei, siihen ei +kieli käänny. Hirveä raivo nousee hänessä. + +— Tuollainen mies, sääskisääri! Hävitti kauniin rahan ja hävittää vielä +monet toiset ja nyt murtaa hänen jäsenensä... + +Riston toinen käsi on vapaa ja siihen kopeutuu puukon pää, Koiven +oman puukon pää. Hän tarttuu siihen. Se nousee tupesta ja painuu +äkkisurvaisulla päätä myöten Koiven rintaan. He molemmat tuupertuvat +maahan. Risto on mennyt tainnoksiin ponnistuksesta ja niskaansa ja +toista käsivarttaan rasittavasta kivusta. + +Kun hän tointuu, on paikalla jo kaksi ratsupoliisia, jotka kiinnittävät +remmejä hänen ranteisiinsa. Koipi makaa selällään, puukko rinnassaan. +Ajatuksien sananauha alkaa erittäytyä Riston aivoista: + +— Niin sen kävi. Se oli loppu. Miehentappaja sinusta tuli, kun et +tahtonut varastaa. Sinä olet luontojasi varas. Sinun isäsikin on +varas, pieni, vahingollinen kylähiiri, maankasvujen nakertaja. Mutta +sinä et totellut luonnon ääntä, ja se johti sinut turmioon, murhaan, +kuritushuoneeseen... + +Ratsut juoksevat ja Risto juoksee. Hän on lyhytkasvuinen mies ja +roikahtelee ilmassa. Välistä hipovat kantapäät maata. Ajatuksien +sananauha purkautuu hänen aivoistaan katkelmissa: + +— Et sinä sittenkään ole hiiren poika... Isäukon, kylähiiren, hampailla +ei olisi koskaan näitä töitä tehty. + + + + +ILVEILIJÄ JA PIRJETTA + + +Kuten erämaassa pirunpelto, aukeni tori pienessä kaupungissa. +Perin huolimattomasti ovat harmaat nupukivet, joiden raoissa elää +joku kitulias ruohonkorsi, sijoitetut vierekkäin. Jos et kävele +varovaisesti, saattaa kenkäsi korko tahi jalkasi nilkkaluu nuljahtaa +sijoiltaan. + +Mitä hedelmää voisi löytää tältä harmaalta, lohduttomalta vainiolta? + +Ihmeellisen, oudon maailman löysi sieltä nuori Jakke jonakin +syksyisenä, sadesumeana iltana, katulyhtyjen katsellessa märkyyden +kutomista pyhimyskehistä. Melkein kuin taivaan piiri, suloinen täyte +nuoren sydämensä tyhjyyteen, suurien pyrkimyksien itu aukeni siellä +Jakelle, joka oli silloin vielä perin nuori, kuten puhtaaksi nuoltu +sisältä ja päältä ja katseli kirkkain, ihmettelevin silmin maailmaa. + +Likaisenvalkeana kohosi torilla suuri sirkusteltta ja sateisen illan +tummuuteen kaikui sen edustalta ihmeellinen melu. Käsihanuri remusi, +pillipiipari puhalsi posket paisuneina, kilkkaraudat helisivät, +vaskinen aisakello moikui. Ja korkealla lavalla teltan edustalla +kiipeili ihmisiä taruisen koreina kuten enkelit, sinisinä, punaisina ja +kullanvälkkävinä. Nauraen ja suristen tunkeutui ihmisjoukko telttaan +nähdäkseen jotakin ja nauraakseen, unhoittaakseen harmin ja katkeruuden +kivisen taakan, jota useimmat ajat hinasivat mielessään pienen +kaupungin kaduilla. + +Suuren teltan katossa sipisi ja kuiskaili sade kaikuvien +ilonrähähdysten lomassa. Ja täällä aukeni nuorelle Jakelle kuten +taivaan piiri. Hän imi sieluunsa kuluttavan, suuren pyrkimyksen: hänen +on joskus päästävä tuohon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan... Joskus +hän on oleva tuollainen Pelle, jättiläishousut höllällään, pieni knalli +suuren pään laella, mahdoton perunanenä hohtaen tekotyhmästä naamasta, +vaatteittensa väljissä poimuissa kaikkia kummia kapineita, kotkottava +kuten kana, että pään kokoinen muna putoaa sahajauhoihin... Hupainen, +suruton Pelle on hän oleva tahi tuo korea ilveilijäpoika, marakatin +puvussa, haukkanokkainen, virnistävä, ylettömän vikkelä poika. Eli ehkä +mies, joka tekee päätähuimaavia kuperkeikkoja korkeilla telineillä ja +hennoilla langoilla, eli tuo toinen, musta, räpistelevin yökönsiivin, +pahaenteisin naurunpurkauksin, joka solmeilee notkeat jäsenensä +keräksi, joka on kuin pahahenki. Tahi olisiko hän väkevä mies, joka +vääntelee nauloja ja hevosenkenkiä, jota raskaat ja ruosteiset kahleet +ja kaularaudat eivät pidätä... Vai puuhailisiko hän kummallisten, +viisaitten eläinten parissa... + +Niin istui nuori Jakke sirkusteltassa silmät loistaen ja posket +hohtaen, sydän väristen tukehduttavan täynnä tunteita. + +Meni joku päivä ja kivinen tori oli syksyisessä säässä yhtä autiona ja +paljaana, hedelmättömänä, kuten ennenkin, kuten pirunpelto erämaassa. +Mutta nuori Jakke oli jo saanut sieltä sadon, korjannut sydämensä +laareihin täysiä, itäviä tähkäpäitä. + +Meni vuosia ja nuoren Jakenkin oli ryhdyttävä töihin, leipätöihin. +Hän katosi synnyinkaupungistaan. Mutta jonakin syksyisenä päivänä +ilmestyi taasen likaisenvalkea, iloinen sirkusteltta kaupungintorin +nupulaisille kiville. Ja tässä sirkuksessa oli myöskin Jakke. Sinne +oudon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan oli hän siis lopultakin +päässyt, kuten viimein tulee päämääräänsä ihminen, joka on sitkeä +astumaan. Mutta ei hän ollut enää niin vallan nuori, ei niin silmiltä +kirkas, eikä niin nuollun puhdas sisältä ja päältä, kuten joitakin +vuosia sitten, kun suuret pyrkimykset itivät hänessä. + +Jaken, nauravan ilveilijän mielikin oli kevyt ja iloinen, kun hän +tuli kotikaupunkiinsa sirkuksensa mukana. Tosin oli mielensä kerennyt +välillä jo tummua ja myrtyäkin, kun ei sirkuksen taruinen maailmakaan +ollut niin iloista ja surutonta, kuin sen oli kuvitellut. Kun se olikin +vain leipäpalan pyydyksiä, aherrusta. Mutta nyt hän oli mieleltään +oudon kevyt ja iloinen saapuessaan kotikaupunkiinsa. Näkee siellä joku +tuttukin: tämmöinen on Jakesta tullut, ovela, suruton poika, joka ei +itke tämän maailman turhuuksia... + +Ilta laskeutui pienen kaupungin ylle, märkä syksyinen ilta. Posetiivi +soi teltan edustalla, kilkkaraudat helisivät ja vahvakeuhkoinen mies +huusi, minkä kaula kesti: — Nyt, nyt! Maailman parhaat koomikot, +voimamiehet! Tämän illan viimeinen signaali! + +Hiljainen, iltainen sade sipisi ja kuiskaili telttakankaassa, kuten +kerrankin vuosia sitten. Voimamiehet, voimistelijat, iloiset ilveilijät +ja hupaiset Pellet alkoivat esityksensä. Jakkekin astui vuorollaan +marakatin puvussaan kiiltävin, kilisevin koruin sahajauhokehään. +Hän kuuli naurun, suosion hyminän. Hänet tunnettiin: Jakke! Meidän +kylän poika... Ja hän tunsi rinnassaan lapsellisen riemun ja aloitti +notkeasti ilveensä, joiden piti saada ihmiset unhoittamaan muu ja +nauramaan lapsellisesta mielihyvästä. + +Mutta silloin näki hän Pirjetan, pienen ja tumman tyttölapsen, +kasvintoverinsa, jonka hän oli jo melkein unhoittanut maailmanrannan +polulla. Mutta nyt hän näki ja muisti: Pirjetta, samettisilmin, +kiehkuraisin hiuksin! Lapsellinen riemu pakeni ja sydämensä oli +tulvillaan tuskaa ja hätäännystä. Hän tunsi, että esityksensä kävi +kömpelösti, naurun irvistys tapahtui kuin rautanaamarilla, ääni oli +ontto. Pirjetta istui tuolla ihmisympyrässä. Näkiköhän, tunsikohan +hän Jaken? Menikö hänen pieni suunsa hymyyn? Menikö se huvista, +vaiko säälistä? Jakke tunsi ilman painavan ikäänkuin läkähdyttäen +hehkulamppujen alla, oli kuin olisi lähestynyt jokin valtaisa, +tahmainen kieli, jonka nuolaisua vastaan hän oli voimaton: häpeän tunne. + +Narrinkaavussa näki Pirjetta hänet, nenä kitillä paisutettuna, naama +viiruihin maalattuna ja outoon virnistykseen rypistettynä, puhumassa +opittuja, onttoja sukkeluuksia, vääntelemässä jäseniään. Ja leipäpalan +vuoksi teki Jakke tätä. Ei hän ollut kuten taivaanlintu, joka laulaa ja +pelehtii vapaudessaan omaksi ilokseen. Kuten pensaitten räähkälintu hän +rääkkyen juoksi varisevien jyvien ja rähmivien itikoitten perässä... + +Miksi oli hän unhoittanut Pirjetan, melkein? Miksi oli Pirjetta täällä, +ja miksi oli Jakke nähnyt hänet sinne penkilleen? Miksi tulvivat hänen +mieleensä läkähdyttävät tunnelmat, kuten valtaisa, tahmainen, nuoleva +kieli? Eikö hän ollut iloinen ilveilijä, suruton Pelle? Hehkulamppujen +alla oli hiljaista. Kuului sateen kuiske telttakangasta vasten. + +Nyt oli Jaken hypättävä pöydälle pinotuille jakkaroille, kierrettävä +jäsenensä merkilliseen mykkyrään ja irvistettävä koipiensa välistä +kurkistavalla naamallaan. Hän teki niin. Hän muisti, että Pirjetta +istui tuolla. Hänelle Jakke irvisti. + +Kuului kolinaa, parahduksia. Jakkarat sortuivat kasaan ja ilveilijä +putosi vasten pöydän syrjää ja makasi sitten sahajauhoisella +permannolla kuten kuollut. Hänet kannettiin pois. Suusta ja sieraimista +tuli verta, johon oli takertunut sahajauhoja. + +Sairashuoneen valkoisten lakanoitten välissä tuli Jakke tajuihinsa ja +mietti kuumeisin aivoin. Miksi hän oli unhoittanut Pirjetan, melkein? +Ja miksi hän sitten näki hänet samettisin silmin, kiharaisin hiuksin? +Miksi läkähdyttävät tunnelmat vahasivat hänet kuten tahmainen, ilkeä, +nuoleskeleva kieli? Miksi kaikki sattui murheellisesti iloiselle +ilveilijälle? + + + + +SYNNYINMAAN MUISTOT + + +Hän kumartui pöydän yli ja huitaisi kädellään. + +— Vanhamaa, uskotko, synnyinmaa on aina mielessäni, vaikka olen +tällainen, vaikka olen ollut täällä kauan, kauan, niin kirotun kauan. +Muistot siitä nousevat mieleeni kauniina kuin rome, kuten loistivat +siellä tuohustulien romeet joen koskilla syyslauhkeina öinä, kun +pihlajapensaitten verestävien lehtien ja terttujen seassa kävi öinen +kahina, öinen kahina... olet kai sen kuullut? + +Hän toisteli sanojaan ja painosteli niitä tarpeettoman pontevasti. +Epäilemättä hän oli jo humalassa. + +— Niin, vanhamaa väikkyy mielessäni kauniina, se synkeä, metsäinen +maa, rämeet ja nevat. Ja kuitenkin olen kärsinyt siellä vain vaivaa, +synkkyyttä ja epäilyksiä. Pitäisi unhoittaa. Mutta ei voi. Muistot +synnyinmaasta, ne ikäänkuin lämmittävät, hohtelevat sieluuni tuollakin +kaivoksessa, syvällä, tunkkaisessa pimeydessä, missä kaivoslamput +lepattelevat... Ne viihdyttävät minua ja samalla ne kuitenkin +riuduttavat, hiuduttavat, kuten suolanraetta vesilasissa. Ja siitä +tulee elonneste katkeraksi, äitelöiväksi... + +Vanhaanmaahan minä en enää koskaan palaa. Epäilemättä minä kuolenkin +tänne kaivoksien pimeyteen. Kuolema! Tiedätkö? Kuolema minua peloittaa, +vaikka minä kärsin tästä elämästä. Kun kuolet, olet taidoton möhkäle, +ajatukset eivät kulje enää aivoissasi... Ja mikä odottanee siellä: +henki harhailee turvattomana, orpona, kun se on häädetty asunnostaan, +vaikka kurjastakin... Mutta pian minä en sentään kuole, aivan äkkiä, +toivottavasti. Kolmella lääkärillä olen tutkituttanut itseni, sydämeni. +Halvausta minä en saa. Mutta kukapa tietää vaikka jo huomenna putoaa +kivi niskaani tuolla kaivoksessa... Ja vaikka ei huomennakaan, niin +joka tapauksessa joskus. Ja kuolema minua pelottaa. + +Saatatpa sanoa, että miksi en sitten palaa vanhaan maahan, kun sitä +muistelen, kaipaan. Ei ainakaan silloin kivi tipahtaisi niskaan +kaivannon katosta. Niin, mikä estää? Saattaapa tuntua, ettei +mikään. Kuitenkin on jokin esteenä, mikä lienee... Ei se ainakaan +ole tuo suolavesilätäkkö, valtameri. Se on se toinen, elonneste, +suolaisenhiutuva, karvasteleva ja katkera... Minä selitän, miten olen +tänne sortunut, muistelemaan riuduttavassa ikävässä synnyinmaata. Eli +oikeastaan ei sitä voi selittää. Jostakusta voi tuntua, ettei mikään +olisi minua estänyt askartelemasta leivän eteen synnyinmaan pinnalla. +Joku toinen, kuten sinä, voi sanoa, että esteenä on sairas veri... +Kuulehan! Ihmisluonto on käsittämätön. Minä luulen, että kaikki tämä, +elämäni onnettomuus juontaa juurensa eräästä tapauksesta, jonkun +mielestä mitättömästä. Siitä johtuu, että minä täällä kaivelen maan +tunkkaisessa povessa kiviä ja maistelen nisuinaan viinaa enempi kuin +terveellistä on, eräästä pienestä tapauksesta siellä kaukana suolaisen +lätäkön takana. Sinä sanot, että kyllähän sairas veri, syitä löytää; +paljonko se tarvitsee liikettä joutuakseen levottomaksi... Kuulehan. + +Kotini oli öhynlainen talo, Ranta nimeltään. Niitä lienee sen nimisiä +montakin siellä vanhanmaan virtojen varsilla, jotka hyömistävät +mereen mustina ja väkevinä. Suvannoissa välkkyy niiden pinta, ruohot +seisovat niiden rannoilla, mutta koskissa käy kohu, vesi ryöppyää +kivien lomitse... No niin, minä olin Rannan veljeksistä nuorin. Olin +vielä pieni, kuljin kouluteitä laukku seljässä. Oli syyskuu. Aurinko +paistoi sinestä, jota kurkien matkakiilat halkoivat. Ne menivät etelän +maille äännellen oudosti ja kumeasti. Lehmät söivät vihreitten ketojen +äpäreitä. Metsissä kellastuivat ja kävivät ruosteeseen lehtipuut ja +puitten juurilla hohtelivat punaiset marjat. Maantiellä rytisivät +markkinoille ajavan miehen rattaat... Minä palasin koulusta ja kuulin +silloin mainittavan, että Rannan-Mikkoa tuotiin ruununkyydillä +kotikylään. Tämä Mikko oli veljeni, jota en ollut koskaan nähnyt, +tuskin kuullut puhuttavan, sillä Rannassa, kotitalossani, ei hänen +nimeään koskaan mainittu. Hän oli lähtenyt Perä-Pohjolaan jätkäksi +silloin kun olin vielä ylen pieni. Epäilemättä hän oli joutunut +epäsopuun vanhempaini kanssa. Sillä heissähän oli sairasta verta, +kaikissa sukulaisissani. He olivat ylpeitä tai muita, tyhmän ylpeitä. +Mikko, Rannantalon poika, oli siis Perä-Pohjolassa jätkänä, eikä hänen +nimeään sen koommin Rannassa mainittu. Hän oli kuollut. + +Ja nyt häntä tuotiin ruununkyydillä kotipuoleen, en tiedä miksi, +vankivyöräriin. Kukaan meidän suvustamme ei mennyt häntä katsomaan, +mutta minä menin. Minä olin pieni, enkä ymmärtänyt. Halusin nähdä +velimieheni, josta olin joskus vieraitten ihmisten kuullut puhuvan. +Menin siis lossipaikkaan, josta hänet kuljetettiin ylitse. Suvanto +väreili sinisenä syksyn auringossa, sinkkiköysi soi ja lautta lipui +lähemmä. Ja niin minä näin Mikon, jätkäveljeni. Hän sanoi minulle: — +Siinähän on nuorin Rannan-veljeksiä, koska on nenässä sama solmu... +Sitten hän antoi minulle markan, että saisin ostaa jotakin makeaa. +Ostin sillä kaksikymmentä korvapuustia ja söin koulutoverini kanssa +minkä jaksoin. Loput vein äidille. + +Se oli onnettomuus. Kun äitini sai kuulla mistä ne olivat oikein +alkuisin, antoi hän minulle selkään. Laski housut ja pieksi. Ja koskaan +ennen ei hän ollut minua kurittanut. Nyt tuli tämä kaikki siitä, että +olin tuonut hänelle nisuleipää, joka oli ostettu hänen jätkäpoikansa +rahalla. Minut valtasi silloin hirmuinen ahdistus ja hätä: mihin, +mihin minä nyt menen... Sillä kotoa minä aioin pois, johonkin... Mutta +mihinkä minä poloinen osasin? Pieni olin. Mutta kova oli silloin hätä +ja arvet siitä jäivät iäksi. Monesti olen miettinyt, että juuri siksi +olen joutunut tälle jälelle, vieraalle mantereellekin. Minä harhailin +silloin koleana iltana joenpartaalla. Itseni minä aioin hukuttaa, +mutta vesi näytti niin mustalta ja kylmältä. En uskaltanut, pieni kun +olin. Eikä se uskallus ole tainnut pahoin lisääntyä iän mukanakaan... +Hautuumaalle, kirkon viereen, minä sitten nukahdin suruuni. Yöllä +heräsin ja palelin sydänjuuriani myöten. Ja hirveä pelko valtasi +minut. Yö oli musta, tuuli pärrytti irtonaista lautaa kirkon katossa. +Tuntui hirveältä. Ja sitten näin minä lyhdyn tulien vilkkuvan. Minua +etsittiin. Kiersin kaukaa sivuitse kotiin ja hiivin vuoteeseen. Viimein +etsijät palasivat ja näkivät minun olevan vuoteessa. Lyökää nyt, +perkeleet — ajattelin, pieni poikaparka. Mutta minua ei lyöty, eikä +siitä tapauksesta enää mitään puhuttu. + +Mutta siitä pitäen haudoin minä mielessäni salaisia, synkkiä aatoksia. +Kotoa minä aioin pois niin pian kuin suinkin, kuten Mikko veljenikin. +Mutta minä olin poikanen vielä: mihinpä mennä... Jo silloin mietin +usein, kuinka monenlainen saattaa olla ihmisluonto. Oli esimerkiksi +minulla toveri, Kärki-Asko, joka sai selkäänsä melkein joka Jumalan +päivä. Kerrankin näin, kuinka äitinsä, hirmuakka, pieksi häntä niin, +että veri kihosi paidan päälle. Ja kuitenkin poika jonkin minuutin +mentyä hihkui ilosta ja hyppi tasakäpälässä kuten harakka. Ja minuun +oli yksi piiskaus ottanut niin kovin, että tuskin vuotten mentyäkään +voin hihkua ja hyppiä. Mutta mikäpä tietää, mitä Kärki-Askokin piteli +sydämessään... + +Sitten hommasin itseni oppikouluun. Niin, sinä et taida tietääkään... +Ylioppilaaksi kävin koulua. Lakkikin on kai tuolla romujeni joukossa. +Niin, itse minä hommasin itseni kouluun. Ei minua toimitettu. +Puoliväkisin menin. Etupäässä siksi, että halusin pois Rannasta. Pappi +antoi minulle ensin opetusta ruotsinkielessä ja niin pääsin sitten +toiselle luokalle. Mihinkään aineeseen ei minulla ollut erikoista +taipumusta. Olin tasapuolinen ja menestyin hyvin.. Pääsin viimein +ylioppilaaksi. Mutta koulussakin oli minun paha olla, paha ja katkera. +Sillä vaivoin sain kotoani varoja. Leena, sisareni, laittoi minulle +vaatteita. Mutta muutakin tarvitaan: ruokaa ja rahaa ja niitä ei +sisareni, joka minua puolusti, saanut heittämään kuin hyvin niukasti ja +pihistäen talosta. Puoliväkisin kävin minä koulua, ja mieleni mustui +yhä ja kävi katkeraksi. + +Niin pääsin siis ylioppilaaksi ja iloitsin. Olihan tämä jokin saavutus. +Katkeruuteni suli kuten jääpuras heinäkuussa. Menin isäukon puheille. +Yhä piti saada varoja: aioin lukea lakitiedettä, tuomariksi. Isäukko +oli ynseä: yhäkö rahaa. Eihän sinusta tule miestä tekemälläkään. Toiset +veljet tekevät työtä, tienaavat. Sinä vain kulutat. Ei tule työmiestä, +ei herraa. Minä masennuin, myrryin peräti. Olinhan jo aikuinen mies: +miksi siis anella Rannassa leipää... Sain eräältä koulutoveriltani +rahaa lainaksi ja tulin ylitse tämän suolaisen lätäkön. Rannasta meni +toinen poika joron jälille kuten Mikko ennen. Lienevät miettineet, +että hukkaan meni siinä miehessä raha ja oppi. Kuten lienee +mennytkin. Isäukkohan oli toivonut minusta suuria, voiman miestä, +samanlaista kuin veljensä, minun setämieheni Iikka-seppä, minuun kun +kasvoi vahvasti lihaa ja luuta. Kerran minä näin, kuinka tämä seppä +nosteli tervatynnyreitä uurteista kärryille. Olin pieni silloin enkä +ymmärtänyt, mitä merkitsee olla voiman mies, riski. Isäukko ymmärsi ja +toivoi, mutta pettyi toiveissaan. Minä jouduin koulutielle ja sitten +vieraalle maalle. Ja nyt minun aikani on ohi. + +Olen siis täällä. Olen ollut jo niin kirotun kauan. Maksoin velkani +koulutoverilleni kuten mies. Yritin elää pään ja suun ilveellä, kun +kerran olin kouluja käynyt, mutta tulin viimeinkin näihin kaivoksiin. + +Kuulithan, kuulit kuinka minulle on käynyt, mutta et silti ymmärrä +sen paremmin, miksi olen täällä ja täällä pysyn. Sinä pudistat vain +päätäsi: sairas veri... Vanhaanmaahan minä en koskaan palaa. Ja miksikä +palata. Kun en kuitenkaan kultaa kasaan saanut. Olen yhtä ylpeä kuin +koko muukin sukuni. En hituistakaan vähemmän. Vieraan maan povessa, +tunkkaisessa pimeydessä, kaivelen kiviä, maistelen viinaa ja riudun +ikävään. + +Ja synnyinmaan muistot nousevat sielussani ympärillään satuinen rome. +Muistan lapsuuteni jokilaakson, synkeät, tuulessa puhisevat metsät, +vihreät pellot ja harmaat talot, ihmisiä ja tapauksia, pienen vaalean +tytön, punaisessa talossa, mustanvalkoisen kosken ja ruskean maantien +vieressä... + + + + +ELÄMÄN KEINOT + + +Elokuinen aurinko paistoi einepäivän korkeudesta, joku sääski hörisi, +pienet hytteet himoitsivat verta harmaan vaippansa sisässä. + +Sotkajärvi oli jo takana vasemmalla. Nilivaaran talo alkaisi pian näkyä. + +Omituinen matkue lähestyi sitä tänä elokuisena aamuna: kaksi miestä, +kaksi jätkää. Harmaa köydenpätkä oli sitaistu siansilmukalle toisen +kaulaan ja toinen talutteli häntä siitä eteenpäin. He saapuivat talon +luo ja astuivat pihamaalle. Mutta siinä talutettava iski jalkansa +hajalleen, tönköiksi saharenkun jaloiksi, ikäänkuin vastahakoinen, +kilupäinen jäärä, pysähtyi ja kajahdutti suustaan äänekkään, +synkeän määynnän. Hämmästyneitä, uteliaita kasvoja pilkisteli talon +akkunaruuduista. Mutta nuoran toisesta päästä pitelevä mies vain +ärjäisi, iski köyden latvalla määkyjää pakaroille ja kiskaisi hänet +liikkeelle. Niin he astuivat kohti pirttiä, talutettava vastahakoisena, +oudosti hymyillen, hampaat välkkyen irvistyksessä. Epäilemättä +erämaitten murhenäytelmä: hullu mies ja hänen kuljettajansa... + +He astuivat pirttiin. Toinen hellitti köyden pään ja toinen kilmusi +samassa uunille ja mulisteli sieltä suurin, juhmukulmien alta +pelottavasti loistavin silmin. Sikermät väistyivät pelokkaasti +peräloukkoon, nuorimmat tarrautuen äitinsä helmuksiin, ja isäntä +hellitti piipun leuoiltaan ja katsoi kysyvästi toiseen jätkään. Tämä +rauhoitti: + +— Olkaa huoletta. Ei se mitään tee. + +Sitten hän istahti penkille, pyöräytti tupakanlehdistä ja +sanomalehtipaperista tottuneesti »tammikuun vennian», imaisi savut +ja alkoi harvakseltaan selittää tätä heidän tällaista ilmestymistään +taloon. + +— Etelän variksia he ovat. Perheellisiä miehiä. Tulleet pohjanpuoleen +ansioihin. Mutta eivät ne hankkeet ole menneet häävisti. Ja sitten +tuli kaveri päänvikaan. Häätyi lähteä kuljettamaan sitä etelään hoitoa +saamaan. Pitkiä taipaleita on jo kuljettu ja siihen ovat menneet +viimeiset enkkelit. Niin, että nyt ollaan sillä jälellä, että kuljetaan +hyviä ihmisiä myöten, anellaan aina leipäpalaa. Ruoatta ei pärjää +hullukaan, eikä hullujen kuljettaja... + +No, onhan ihmisillä sääliä onnettomia kohtaan. Kukapa nälkäisen ja +hullun laittaisi taipaleelle hoivaamatta. Iskettiin siis savivatiin +puurontähdettä padanpohjasta ja upotettiin keskelle voimöykky, tuotiin +vielä pöytään ohraleipää ja keitettyä kalaa. Sitten hullun kuljettaja +meni ja tempasi köytensä päästä, niin että hupsu kolisten tuli alas +uunin rappusia. He istuivat syömään, ja kyllä heihin ruoka upposikin. +Siinä sivussa kuljettaja jutteli isännän kanssa, mutta hupsu vain +puri kuin murhamies ja teki omia eleitään. Pisti käden kainaloonsa ja +pudisteli sitten jotakin lattialle hyppysistään. + +— Onko kaverissa nappasuita? kysäisi jo isäntä. + +— Aina vähän, vastasi hupsu, joka ei tähän saakka ollut sanonut +sanaakaan. Mutta ei oikeinkaan tällä kertaa. Joskus, hyvinä vuosina, +niitä saa kourallisen kainalostaan kertakahmaisulla. + +— Kieltäisi sitä tuosta, kun se karistelee syöpäläisiään lattialle, +sanoi jo emäntä. + +Mutta pöydän pinnalla, jolta matkamiehet söivät, juoksenteli +russakoita, ruskeina ja lihavina. Ikäänkuin vastaukseksi emännän +huomautukseen nappasi hupsu näitä eläviä hyppysiinsä ja väkevällä +liikkeellä kuljetti niitä suuhunsa. Paljon mahdollista, että ne menivät +ohi suunkin ja putosivat permannolle. Liike oli niin hullunvilkas, +ettei siitä saanut täyttä selkoa. Mutta hän puri, napsutti suutaan ja +sanoi: + +— Rusinoita! Kalivomian herelmiä. Ne on makioita... + +Talonväki kävi umpimielisen ja vähäpuheisen näköiseksi. Isäntä vain +sylkäisi, kopisti perät piipustaan kämmenelleen, nakkasi ne suuhunsa ja +sanoi: + +— Kyllä se on surkeaa, kun äly menee ihmiseltä. + +Jätkät heittivät syönnin. Hupsu kapusi heti uunille, köydenpätkä +heiluen kaulassa, harrin pyrstö vielä suupielessä. Toinen jätkä +kyseli isännältä teitä ja taipaleita ja pyysi sitten tupakan rouheita +taskuunsa, vähän kuin anteeksipyydellen: + +— Pitäisihän sitä malttaa elää ilman savuja, kun näin anellen kulkee, +mutta kun siihen on pienestä pahasta tottunut. Onhan hupina ja +sääskisavuna tuon hupsun kanssa tuolla taipaleilla. + +Isäntä luovutti rouheita ja jätkät hankkivat lähtöön. Hupsu aikoi jäädä +vain uunille, mutta toinen kiskoi hänet alas ja iski köyden latvalla +pakaroille. Sitten hän kiitteli kestityksestä, ja niin he lähtivät. +Talon väki katsoi ikkunasta, kuinka he katosivat pitkin polkua vesakon +peittoon. + +— On se ihminen silloin jo huonolla jäljellä, arveli emäntä, kun täytyy +toisen köydestä talutella aivan kuin sonnia. + +Mutta kun matkamiehet olivat, päässeet vesakon suojaan, ryntäsi hupsu +edellä kulkevan taluttajansa niskaan, pudisteli häntä ja sanoi: + +— Pirun takiako sinä iskit köydelläsi niin lujasti persauksille! Etkö +sinä opi lyömään varovammin! + +— Minkä vuoksi sinä sitten söit eli olit syövinäsi niitä russakoita! +Minua iletti ja häätyi heittää syönti kesken. Kiukutti. Täydestä se +kävisi vähempikin hulluileminen. + +— Sinussa on sitä hienoa herrasverta. Mitä tuo nyt on torakan syönti. +Minä niitä ennen ruotipoikana söin kourallisia, viidelläpennillä +kappaleen, kun viisaat syöttivät. + +Hupsu otti silmukan kaulastaan, pisti köyden taskuunsa, ja sitten he +kierittivät sätkän, puhaltelivat savuja ja astuivat eteenpäin. + +— Kyllä sinä sentään aina konstit keksit. On se tämä kulku paljon +jalompaa, ruokaisempaa ja vapaampaa kuin muuten olisi. + +— Joo, kehaisi toinen, minä kun en ole lähtenyt aapeen koulusta, enkä +ole ensikertaa nappiteikalla. Konsteja meiltä ei pidä puuttuman. Minä +olen ollut jo monessa mutkassa tämän maailman liemessä. Monesti on +partaveitsi ollut kurkun päällä. Tässä kolmisen vuotta takaperinkin, +kun sain sen puukon piston hartioihini, oli minulla kova edessä. Minä +pääsin kyllä haavureista ja ensivaivoista selvällä Suomen rahalla. +Kun olin vähän ennen syysuitossa marakatin kupeella lyönyt koko +tukkisakin kylmäksi korttipelissä. Mutta ne markat menivät ja yhä oli +käsi niin jäykkä ja hartiat niin hellät, ettei mielimistäkään isompiin +liikkeisiin. Mutta minä olen kaino köyhä, enkä ole ensimmäisenä +apua ronkkumassa. Annoin parransängen rehoittaa leuassani, sain +muutamalta rengiltä pitkän sarkatakin ja aloin pitää saarnoja kylillä, +tietenkin ennestään oudoilla kylillä. Joo, joo, sananselittäjänä! +Minulta menestyy kaikki. Talvi kului niin, ettei paremmin koskaan, +ja puukonhaava hartioissani parani. Sain syödä rasvaista talojen +kamareissa ja kyydityttää itseäni talosta toiseen, sainpa kaulailla +talojen emäntiä, joilla on rinnat kuin vehnäjauhopussit, ja isäntiä, +joiden housunpersaus oli totisessa poimussa, kun he tekivät seuroissani +parannusta. Minä saarnasin ja veisasin ja akat itkivät. Ai, ai, elämä +oli ihanaa! Vähällä piti, etten jäänyt saamamieheksi ainaiseksi, mutta +kun kesä tuli ja haavani parani, niin tuntui olo yksitoikkoiselta. +Ja niinpä olen jälleen näillä jälillä. Mutta milloin tahansa voisin +heittäytyä uskonmieheksi. + +Ja kuten todistaakseen taitonsa, jätkä alkoi veisata. Paidan rakosessa +pilkoittava ruskea karvainen rinta kumahteli kuten ontto honka. + + — Voi, katumatoin maailma, + voi, synniltä syöty raato... + +Kun hän oli veisuunsa lopettanut, sanoi toinen: + +— Niin, kyllähän sinä, kaveri, olet osaava, pääntaitava mies, mutta ei +sinun sentään tarvitsisi taloissakaan kovin hulluilla. Päänvialla ei +pitäisi pahasti leikitellä. Se tulee pian tosissaan. + +— Niin päänvika? Oikea mies ei tule hulluksi, vaikka päätä porossa +keittäisi. + +Toinen väittää vastaan. Sanoo, että kun tauti lyö, niin se lyö. Päähän +ei hänellä tosin tauti ole koskaan tullut, mutta muualle ruumiiseen. +Kerran hän oli joutunut lääkäriinkin ja tämä, puhdassorminen mies, oli +sekoitellut hänelle lasin lääkkeitä ja kovasti vasartanut, ettei niitä +saa ottaa enempää kuin ne määrätipat päivässä. Mutta kun mies pääsi +ulos, hän ryypätä karautti heti pullon tyhjäksi. Sittenhän se tepsii +jos tepsii. Mitä ne jotkin tipat aikamiehessä! + +— Miten siinä sitten kävi? + +— Mut se teki soman vaikutuksen. + +Kävi ilmi, että mies oli maannut pari vuorokautta tiedottomana tämän +maailman toilauksista. Mutta noussut oli siitä viimeinkin ja ollut +terve kuin sonni. + +He väsyivät kävelyyn. Kävivät sammalikkoon, pehkon siimekseen +pitkälleen, suitsuttivat väkevälle löyhähtäviä rouheitaan, +sommittelivat lyysseistään, lakeistaan ja isoista ruudukkaista +nenäliinoistaan sääskisuojat. Mutta ne inisivät ja vainosivat +sittenkin, ja toinen jätkä kiroili hupsuutta, joka on tuonut heidät +tänne korpiin pirujen kiusattavaksi. Etelässähän elämä ja ihmiset ovat. +Kun täältä kerran pois pääsee, niin päivä näreen kiertäisi, ennenkuin +hän toisi tänne toistamiseen luitaan. + +Niin, näillä jätkillä oli ollut eräitä aikoja sitten, kun he +kulkivat kohti pohjanperää, paitsi tavallista halua kiertää vain +Suomen mannerta, mielessä ties mitä, suuret tukkityöt, kullankaivut +ja merimieselämä Norjanmerellä. Ja niitä he olivat koettaneetkin, +paitsi Norjan merta. He olivat seisoneet vain Vuoreijan rannassa ja +vettä oli näyttänyt olevan liian viljavasti, kalanmaksan katku oli +ollut liian äitelä. Toinen oli sanonut, että kyllä siinä on ylen +laaja lätäkkö meille. Siinä jos putoat puulta, niin et potki enää +ruohoon. Olivat palanneet Suomen puolelle. Olivat olleet Ivalossa, +Kultalassa, mutta kultaa ei ollut tullut. Olivat loppuneet varat, eikä +ollut työnansioita. Eikä näyttänyt olevan muuta keinoa matkustella +eteläisimpiin seutuihin kuin kerjuu. Mutta emäntää myöten kulkukin on +tukalaa raavaille miehille, ehkäkin jätkän sielu ja tunteet lienevät +lujasti parkitut kuten tammannahka. Siinä saat kuulla jos jotakin, +kun otaksutaan, että miehen tuolle kulkukeinolle saa vain laiskuus ja +tyhmyys. Mutta silloin oli toinen mies hoksannut: hulluus on parempi +passi tälle matkalle. Hedelmää kantava sieluntila. + +Niinpä hän oli ottanut vanhan, puolilahon köydenpätkän veneestä +Hyykäjässä. Ja sitten oli matkattu pitkät taipaleet ohi Mirhaminpirtin +ja Mirhamiseljänteen, poikki Kitisten latvojen Pakkasen taloihin, ohi +Seurajärvien, Kiistalan ja Lankisen. Jätkän hulluus oli menestynyt +hyvin ja tuonut leipää. Ja epäilemättä toisi, loppumatkoilla yhä +paremmin. Pian saavuttaisiin kirkonkylään, maantielle, jonka kupeessa +on vauraita taloja. + + * * * * * + +Kyllin nukuttuaan heräsivät jätkät, kun päivä painui vitaisilleen; ilta +oli sopuisen viileä ja vihamieliset sääsket inisivät itsepintaisina. +He kiersivät savukkeet ja astuivat iloisina naureskellen eteenpäin. +Miehet menivät ja savu jäi. He kertoivat juttuja, kokemuksiaan jätkän +monipolvisilla poluilla. Taival kului. Jo tuli talo näkyviin. + +— Hei, hei, kaveri, otapa silmukka kaulaasi ja tule hulluksi, ennenkuin +ihmiset näkevät. + +He astelivat kepeästi. Vielä eräät peninkulmat, huikoset ja rapiat, +niin oltaisiin kirkonkylässä, josta alkoi ruskea, somerolla kyllästetty +tie, totinen tolppatie, vierillään kyläkuntia ja taloja, joista +hullulle miehelle luovutettaisiin leipää rahattakin, eikä maristaisi +kuten tehtiin viisaille tahi tyhmille. Se tie johteli pitkin mustana +hyömistävän joen varsia alas isoon kylään, missä valtion musta ruuna +tuhkaisi raskaasti sieraimiinsa. Hei, on silloin muukin konsti kulkea +kuin tämä koipikonsti! On lihavaa maata ja lihavia ihmisiä. He antavat +työtä, jos jäsenesi tuntuvat sitä kaipaavan. Siellä voit pettää, jos +äly riittää, tyhmiä ja alaikäisiä. Saat rahaa taskuusi. Saat heittää +pois hullun muodon ja kaulastasi vanhan lahonneen köydenpätkän. + +Joka sekin voi joskus olla elämänkeinojen tärkeä välikappale jätkän +monipolvisella tiellä. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78018 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..1c0bafd --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78018 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/78018) |