diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 78058-0.txt | 5556 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 5572 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/78058-0.txt b/78058-0.txt new file mode 100644 index 0000000..f9ea4fe --- /dev/null +++ b/78058-0.txt @@ -0,0 +1,5556 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78058 *** +language: Finnish + + + + +LINTUKOTO + +Muutamia päiväkirjan lehtiä + + +Kirj. + +JOEL LEHTONEN + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1929. + + + + +SISÄLLYS: + +Ero ja kohtaaminen +Rotanlumooja +Kesäisen erakkomajani historiaa y.m. +Miten Krik toi kesän +Auringon vertauskuva ilmestyy taloon +Kukosta lisää +Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa +Vieraita ja juhlia +Nyt jutellaan taas Matista! +"Ritari Matvei" +Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia? +Muurahaiset +Heinäkuun kuutamo +"Hammam" +Tiiranpoika +Lauantaikellot +Viikatemies +Elokuun kuutamo +Jäähyväiset Lintukodolle +"Vekkulit ja kekkuli!" + + + + +Ero ja kohtaaminen. + + +Niin olet, kesäsaareni, suven alussa kuin rakas nainen, jonka näkee +uudestaan pitkien aikojen jälkeen. + +Ah, nopeasti unohdan, olen aina ollut häpeäkseni petturi, sinä saaren', +Vanajan helmi, ulappain risteykseen luomisessa kohonnut pikku riutta, +jonka jokainen poukama ja niemeke on kaunis kuin täydellisin maalaus. +Mutta sytyn kyllä pian entiseen ihastukseen. + +Kuin rakastettu nainen? Vaikea on ero saattanut olla, syvästi +tuskallinen. Kävellään tuttua maantietä viimeistä kertaa, viimeisenä +iltana. Vaiti molemmat, ei uskalleta puhua: sehän vapauttaisi tuskan +henget sydämen syvyydestä, jonne ne on kätketty, vangittu tai +vangittava. Katsellaan tien sivuille, ilmanrantojen kaukaisuuksiin, +jotka alakuloisina himmenevät. Ei tohdita katsoa toisiamme, ja jos +vilkaisemme, jos silmät rohkenevat toisen kuolemansairaisiin kasvoihin, +näkevät ne, että toisen huulet alkavat vavahdella nyyhkytyksistä, jotka +sitten lopettaa pakollinen, teennäisen reipas ero. Mikä leikki ja ilve +surussa! Kyynelien kimmallus hymyn ja ilakoivien hyvästelysanojen läpi. + +Sitten vietetään kuukausia erossa, etäällä toisistamme. Ainoana +sykähtävänä ilona, ainakin minulle melkein ainoana aluksi, kirjeet, +joita lentää välillämme kuin kirjekyyhkysiä. Iltaruskojen sammuessa on +ne piirretty, tähystellen kummallakin puolen kahdesta toisistaan +kaukana olevasta ikkunasta yhteiseen hehkuvaan ja haikeasti sammuvaan +ruskotukseen. Öillä valvoen on ne mietitty, syvin niistä valmistettu, +katsellen kumpikin talvikuutamon aavemaiseen loistoon tai riemuiten +samasta kultaisesta tähdestä, joka taivaan äärellä alhaalla suurena +säkenöi, kutsuu kuin itse rakkaus, tuo Kointähti, Venus. + +Ja sitten kohtaamme taas toisemme, kiivaasti sitä päivää odottaen. + +Minkälainen kohtaus se saattoi olla minulle! En tiedä, nauraako +makeasti, ellei tapaus olisi niin katkerasti surettava. Sellaista on +hetken rakkaus, sellaista teki pelkkä muutamien kuukausien ero. Enhän +usko, että olisin koskaan kyllin vakavasti rakastanut. + +Tuskin vilkaisemme toisiimme, niin näemme, ettemme tohdi toisiimme +katsoa. Emme ole kauniita kumpikaan, — anteeksi, ystäväni, näin tohdin +sanoa, — Jumala paratkoon, eikä sitä minussa voi edes Jumala parantaa! +Häpeämme, kummastumme itseämme. Kävelemme pelästyneinä... + +Emme saata nytkään puhua. Astelemme rinnatusten eteenpäin kuin taivaan +rankaisemat, me, jotka annoimme muka rakkauden sokaista silmämme. + +Emmekä ymmärrä, miten lohduttaa toisiamme tässä pettymyksessä. + +Mutta antaahan olla! Odotellaan! Sähkö alkaa virtailla jälleen. +Taikalyhty syttyy, kaleidoskooppi pyörähtelee, näyttää aavistamattomat +kuvionsa. Ilotulitus järjestyy, raketit lentävät, — säkenet jo +sinkoavat silmästä toiseen. Alkaa uudestaan kauneimman jumalattaren +taika... Huomaan kauniin poven, muistan jotain. Olen onnellinen... + +Tuskin ehdimme hengittää helpotuksesta. Nyt vapaudumme, juttelemme, +pyrimme toisiamme kohti. Alamme jälleen palaa yhteisesti kuin ennenkin. +Sellainen petos on rakkaus. + + * * * * * + +Niin myöskin kesäsaareni, Vanajan helmi, unohdettu, jätetty koko +talveksi, sellaisena näen sinutkin uudestaan kevään tullen. + +Joskus olen sinua muistellut poissa ollessani, etenkin syksyllä, hiljan +erottuamme. Ajatellut kadonneesta suviauringosta haikeana poukamiasi, +joiden yli suuret raidat kumartuvat kuin kyynelpajut hautapaasien, +niemiäsi, joille näkyy salmen yli vanha hämäläiskylä, sitä vanhempi +kivikirkko ja vieläkin paljon, paljon vanhempi uhrivaara isojen +rantakivieni takaa, joihin kahden ulapan aallot kohisten murskautuvat. +Muistellut haltioihini syttyen valtaisia tervaleppiäsi, jotka kesän +auringossa kiiluvat tummina kuin kalmiston poppelit, piilipuitasi, +joiden ritvat uneksien nuokkuvat, jättiläiskoivujasi ja kahta kaunista +jalavaasi, vaahteroita, hopeapajua, omenapuita ja kirsikanvesoja. +Muistellut myöskin kukkiasi, kielokenttiä, malvoja, ruusuja, niin, mitä +luettelenkaan! Ja, ah, ajatellut ennen kaikkea tummaista rauhantupaa, +sen ebenpuun-värisiä orsia, yksinkertaista maalaistakkaa... Sinistä +kamaria, jonne mehevät pihlajat luovat ikkunoista kalpeanvihreän +hämäränsä, työkammiotani, johon sepitin vaimoni kanssa sinisen +ruutukaton ja jossa olen niin paljon mietiskellyt pakottaakseni +jumalaisen rauhan luonani asumaan... Muistellut kylyäni, jonka lavolta +uimaan heittäytyminen maistuu ihanammalta kuin mikään sampanja... + +Mutta sitten, talvemmalla nuo muistelut melkein jätin. Jumalan kiitos, +unohdan toki niin helposti, se on sittenkin suuri onneni. + + * * * * * + +Ja nyt tulin jälleen tänne, sinä saarelma, vanha rakastettu. Jo sain +taas kyllin seuraistunnoista, teattereista, juhlista, sen tuollaisista. +Väsyin hieman sanomalehtiin, rupatuksiin, tärkeihin uutisiin, +tietoihin, radioihin, jotka ikäänkuin tyrkyttelevät ihmiselle sitä tai +sitä esitelmää, juuri sitä ja sitä juhlarunoa, — miksi juuri tuota +sävellystä, tuota puhetta? Kiivaileehan moni muukin tähän tapaan. +Kyllästyin, väsyin kuin muutkin. Pakenin ensin melkoisen kauas pois. +Mutta nyt, täällä, tuntuu yksinpä Parisikin, kivierämaa, joka on +mieleiseni ainoastaan siksi, ettei siellä mikään riitele ihmistä pois +hänen mielikuviltaan, vaan hän riemuitsee sielunsa yksinäisyydestä, +vapaudesta, siitä, että tietää itsensä vain jonkinlaisten geniustensa +omistamaksi, — niin, nyt tuntuu sekin ainoastaan hupaiselta, mutta +vieraalta unelta, kun olen paennut vieläkin suurempaan yksinäisyyteen, +saareni luo! + +Mutta miltä maistuu kohtaus tämän talven jälkeen? + +On vasta aikaiskesä, miltei kevät. + +Ja kohtauksesta vanhan rakastetun kanssa koituu tietysti kauhea. + +Tuttu laiva puskee vastaiseen, päin pohjatuulta, kohoaa kohti harmaita +ilmanrantoja, lähteneenä maalaiskaupungista. Se poikkeilee rantojen +mutkissa, huvilain laiturit kyyhöttävät vielä veden alla tai ovat +myrskyjen ja jäiden särkemät. Väkeä ei niillä paljon ketään. +Kesäasumukset autiot, onhan vasta kevät. + +Tuolla nyt vihdoin saareni, Vanajan pikku helmi... + +Miten matala! Alakuloinen... + +Näyttää kuin kevättulvan harmaat aallot aikoisivat sen hukuttaa, +nielaista poloisen riutan. + +Punaiset rakennukset paistavat liian häpeämättä, arkisen räikeinä ja +karkeina läpi metsän, joka ei ole kunnolleen lehdessä... + +Täytyy lähteä laivasta. Annamme soutaa itsemme salmen poikki saunan +rantaan. Käyskelen tanhualle hieman sekaisin mielin... + +Pihalla törröttävät syksyllä versomaan päässeet rikkaruohot korkeina. +Mädänneitä lehtiä kaikkialla. Krassien lakastuneet lonkerot matelevat +pitkin paasikäytäviä kuten surkeasti anellen... + +Pirtti kylmä, ummehtunut, sekasorrossa. + +Sinistä kamaria ja kesäistä työkammiota tuhrivat lukinseitit. + +Mitä luettelenkaan? Harmaata, lehdetöntä, kukatonta kaikki. Kylmää, — +toivotonta. Aallot, realiteetti, ympärillä ärisevät, tuskin särkiä +vielä verkkoon antanevat: saanevat pyydykset minusta nähden riippua +ehkä kauniin kotvan talviteloillaan aitan laipiossa. + +Miksi tulinkaan tänne? Miksi paeta kaduilta, lehmuskujilta, joilla +väkeä kuhisee, puistoista, kahviloista, seuroista, niin, radion +virkeistä piireistä, joissa kaikissa aivoni oppivat nauttimaan +vähäisyyteni toteamisesta? + + * * * * * + +Mutta, kuinka lieneekään, siinä minun alkaa odottamatta käydä +rakastettuani sääliksi. Saari ikäänkuin puhelee minulle, — kuulen sen +äänen, ja tunnen katumusta, häpeää: + +"Niin, miksi tulitkin näin odottamatta? Näin aikaiseen! Enhän +ennättänyt kunnolleen edes pukeutua komeaan vihreääni. Enkä pistää +kukkia povelleni, orvokkeja, kieloja. Kuule, onko tämä minun syyni? +Minua itkettää — ja olen hieman vihainen, että tulit tähän aikaan..." + +Antaahan olla! Odotetaan, Viikko menee ikävässä, mutta toinen jo +rattoisammin. Kotvitaan kolmekin viikkoa. + +Jo alkaa sähkömme taas virtailla, taikalyhty syttyy, kesän +kaleidoskooppi näyttää ihmeelliset kuvansa... Aurinko paistaa, +omenapuut hersyvät täyteen punaisia nuppuja, pariin hurmaavan kauniita +kuin japanilaisessa taulussa. Haapalehto menettää pakkasenpureman +värinsä, joka oli kuin syksyistä kelmeyttä. Järventakaiset upeat vaarat +hohtavat mahtavina, kohoilevat punansinisinä. Tuomet kukkivat lyhyen +viikkonsa. Laineet iloisesti solisevat. Jo muistan, jo muistan — +rakkautemme! Muistan täällä paikkoja viime kesien ajoilta: mitä tuossa +ja tuossa ihastelin, mitä siellä ja siellä rakastin. Miten saareni +kauneutta rakastaen ahertelin kirves tai saha kädessä, yhä sitä +kaunistaakseni, kaunotartani. + +Jo silmät syttyvät uudestaan, hymyillään toisillemme, kerrotaan menneen +talven ihmeellisiä asioita: mitä pahaa olemme kärsineet kumpikin, mitä +hyvää molemmat saaneet, uutta rikkautta minä, nöyrtymistä. + +Jo olemme jälleen toisiimme rakastuneita, niin: minä Vanajan helmeeni. +Ja mitäpä välittäisin toisen rakkaudesta, jos muka rakastan? + +Ja yht'äkkiä ajattelen niinkuin keskikesillä ennen: — Kuinka hennon +sinusta syksyllä erota, minä kiittämätön? + +Olen saanut saareni takaisin. Kohtauksen katkerin on sivuutettu. + +Riemullista jatkoa! + + + + +Rotanlumooja. + + + "Nälkä heit' panee huiskimaan + Ja joka nurkkaa nuiskimaan." + + _Vanha virsikirja_. + +Muistan lukeneeni lapsena tarinan saksalaisesta rotanlumoojasta, _der +Rattenfänger_, joka huilunsoitolla keräsi ympärilleen ja perästään +juoksemaan tuhannet rotat. Miten mahdoin lukea! Näen itseni +tähystämässä ahnaasti kirjaan, silmät renkaina kummastuksesta ja +hiukset pystyssä omituisesta inhosta. + +Rotanlumooja pyydettiin avuksi kaupunkeihin, joissa rotat kihisivät +maanvaivana. Hän tuli, soitti ne kokoon, alkoi kävellä kuhiseva lauma +kintereillään jokea kohti, saapui rantaan. Astui venheeseen, rotat +täyttivät aluksen. Sitten antoi hän soitellen venheen solua keskelle +virtaa. Soitti ja soitti: rotat hyppäsivät jokeen, ne hukkuivat sinne +kaikki! + +Mutta rotanlumooja saattoi vihastuakin jollekin kaupungille, jolta ei +saanut mielestään kunnollista kohtelua. Silloin hän kosti. Silloin hän +soitteli kaiken maailman rotat siihen kaupunkiin. + +Rotanlumooja, _der Rattenfänger_, lieneekö hän viime talvena tai tänä +keväänä käynyt halvassa töllissäni? Kostanut? Vihamiestenkö +palkkaamana? Oh, en usko, että minulla olisi erikoisia vihamiehiä, +jotka haluaisivat minulle pahaa. En luule kenelläkään olevan siihen +ainakaan oikeutettua syytä. Enhän ole yrittänyt lähimmäisilleni pahaa: +ei löydy aatettakaan, jonka vuoksi enää innostuisin niin, että +harjoittaisin väkivaltaa. Jopa arvelen itseni liian voimattomaksikin +tekemään kenellekään mitään kostoa ansaitsevaa. + +Kostoako jostain vanhasta sitten? + +Mistä syystä kerääntyivät inhoittavat rotat saastuttamaan armasta +kesämajaani? Ne ovat myllänneet siellä yhtä ja toista sekaisin. — +Mutta minäpä pidänkin enintään rottia itseään vihoitettuina ja +kostonhaluisina. Olenhan niitä hieman vainonnut, mikäli joku harva +niitä silloin tällöin saarellani on näkynyt, joskaan en vainonnut +oikein tosissani. En todellakaan, voinpa kehua, että tällä myöhemmällä +iälläni olen tullut niille niinkin lauhkeaksi, että olen huvitettuna +nähnyt, kuinka vaimoni talviasunnossamme, kaukana täältä saarelta, on +asetellut niille tanhualle ehdoin tahdoin ruokaakin, vähän +perunankuoria tai kelpo kalanruodon, nähdäksemme, kuinka ne heti +loitolta vainuavat saatavansa, vilistävät virkuin silmin ympärilleen +tarkastellen esille piilostaan, ja sitten aterioivat, nuo nälkäiset +raukat. Mutta ehkäpä tämä rottien raivo on kostoa vanhemmista +teoistani? Aivan pikku poikana pyydin rottia oikein ammattinani, +ansaiten 5 tai 10 penniä kappaleelta jokaisesta nakkiin narratusta +häntyristä. Niin tein. Mutta saattelinpa ne toki, noissa inhoittavasti +rotalta ja ihralta löyhkävissä pyydyshäkeissä ensin hukutettuani, +juhlallisesti hautaan. Esiinnyin silloin jonkinmoisena rovastina: musta +esiliina hartioilla, palvelustytöt takana kulkueena ehkä virsikirjat +kädessä. Niin kannettiin vainajaa, sievästi sikarilaatikkoon, kukkien +sisään pakattuna, hautausmaalleni, johon olin pystyttänyt päreristit +kuolleille rotille ja merkinnyt jokaiseen rotan ristimä- ja sukunimen, +yhteiskunta-aseman ja kunniallisen kuolintavan. Virsi veisattiin, ja +sitten istuttiin haudan partaalla turvepenkilläni, jonka vieressä kedon +viattomat kukat ja rakastamani sinilatvat, sinne siirtämäni, +nuokkuivat. Eikä uusi vainaja enemmän kuin entisetkään minulle +kummitellut. + +Ja näistäkin murhistani on niin kauan aikaa. Ei, en kuvittele edes +näiden jyrsijäin, saati sitten ihmisten kostoa. + +Mutta kumminkin palautui se saksalainen tarina, johon liittyy myöskin +kostojuonia, mieleeni, palautui oikeinpa hiukkasen pöyristävän +hirtehisenä, kun nyt keväällä avasin ovia talvitelkehistä. + +Tuntui kuin saarellani sittenkin olisi käynyt rotanlumooja, tuo +punaviittainen, jollaisena kirjan värillinen kuva hänet esitti, +rahtusen Mefiston näköisenä: pujoparta, niin kummalliset pystynvinot +kulmakarvat... Käynyt ja kostanut minulle — mistä? + +Siitäkö, että olin ehkä kehunut entisten talvien täällä onnistuneen +siinä suhteessa loistavasti: rotat eivät yrittäneetkään tehdä vahinkoa, +kaikki kohtasin keväällä paikallaan, siistinä, ehjänä, ainoastaan +hieman lukinseittien verhoamana. Kummako se, vain pari harvinaista +kertaa olimme nähneet kesällä rotan saaressa, se ui sinne leveän salmen +poikki, jo kaukaa kuului laineista sen uupunut läähätys, niin raskaana, +niin epätoivoisena, että sydäntä viilsi sääli ja oikeinpa kaiku siitä +tunteesta, jonka nimitys on _Weltschmerz_, kun vaimoni, hänkin säälien, +eläinraukasta minulle kertoi. Se pääsi saunamme rantaan, eikä sitä +liioin kivitetty, vainottu. Mutta sitten koirani, terve olio, alkoi +onnetonta siirtolaista metsästää, Sitä se jatkoi sitkeästi kokonaisen +päivän, sai sen kiinni, tappoi. Nakkeli iloisesti ilmaan niskansa yli +ja heittäytyi sen päälle piehtaroimaan, kun se vielä vähin eli; peto +häpäisi voitettua kuin mikäkin gladiaattori kaatamaansa kilpailijaa +astuen jalkansa hänen rintansa päälle: "_Vae victis!_" Koirani häpäisi +riemuissaan: "Noin kurja olet, siitä sen näet, minä teen sinulle mitä +tahdon, minä, voittaja, kierittelen itseäni sinun puolielävällä +ruumiillasi..." + +Mutta ennen ei saarellamme oltu montakaan rottaa nähty. Tosin oli +naapurisaaren omistaja kertonut rottien raivonneen talvella hänen +huvilassaan. Kun hän kauan sieltä poissa oltuaan sinne palasi, ei hän +tietänyt itkeäkö vai nauraa: pöytien päällykset sekaisin, kaapit, +laatikot roskattu. Kirjat, kuvat, kaikki nurin narin. Saketista toinen +hiha syöty, frakkihousuista tehty todelliset frakkihousut, takalisto +poisjuuritettu, — kaipaisivatko ne sitä, olihan takissa sen sijaan +hännykset vajaata peittämässä! Kirjoja pöydällä luettu, kulutettu +kansan käsissä; eräät lehdet tynkään asti hävinneet. Kynttilät +nakerrettu makeisina, nuoranpätkät, liinat ja rievutkin. + +Ja sisälle olivat ne tulleet suoraan pärekatosta ja laipiosta, ei oveen +tai seiniin reikiä jyrsimällä. Olivatpa ne villejä rottia! + +Mutta _minun_ saarellanihan ei muka ollut rottia! Ei susia, ilveksiä, +karhuja, ei tiikereitä! Ja se olikin totta. Tuskin edes muurahaisia +enää, kun olin käynyt sodan niitä vastaan. Vain joku ruskeansilkkinen +myyrä herttaisena vilahti, se ilmestyi kesynä kirkkaalla päivällä +verkkovipuni viereen, kun siinä loioin teeskennellen jotain lukevani, +mutta odotellen uneen pääsyä lomallani. Se kierteli, sipisi tuudun +alla, etsi, poloinen hänkin, jokapäiväistä leipäänsä, mitä lienee +etsinyt. En vihannut silloin vielä myyrää, koska en tietänyt, mitä se +pystyi omena- ja päärynäpuille tekemään, tuo saareni ainoa suurriista. + +Mutta nyt tänä keväänä sittenkin rotat! + +Rotanlumooja, _der Rattenfänger!_ + +Avaan tupani oven. Pikku pirtissä, jonka seinien nokitumma, +ebenpuuna kiiltelevä väri on minusta niin kaunis, — yhtä kaunis +mustanvälkkeissään kuin kaikki uljaan loistovärisenä häikäiseväkin, — +tämä rakkaus mustaan johtunee paljon atavistisesta vaistosta veressäni, +olenhan syntyisin savuisista, kaikkein synkimmistä kurjuuden tölleistä; +— niin, pirtissä, jossa sinisellä sivelty halkolaatikko heti tervehti +tulijaa talvella kuivuneilla puilla, siihen viime syksynä kerätyillä: +"Pistä liekki humisevaan lieteen, aseta pannu väkevää koffeiinia +tulelle", siellä hellan vieressä permannolla — mitä merkillistä? Miten +on lattiamattojen laita? Kattilariepujenkin. Riekaleina, risaisempina +kuin oli aiottukaan hylättäessä ne hellapyyhkeiksi. Rotanjälkiä! Ja +mikä tuolla? Aurinko paistaa sisälle permannon nurkasta: iso reikä! +Rotat! Tulleet sisään salvaimesta, koska moninkertainen lautaovi oli +kiinni, liian kova purra. Pöydällä, johon aurinko luo ikkunan heleän +pikku ruudukon, rotat käyneet tanssailemassa. + +Lautashyllyltä rotat pudottaneet kahvikupin! Kahvimyllyn suppilossa +rotat käyneet. + +Hellasta rotat vetäneet tuhkankin lattialle! + +_Der Rattenfänger_. + +Tämä saa minut harmista harmaapääksi: epäjärjestystä, rääsyjä, likaa! + +Vaimonikin suuttuu ja siunailee ensin, mutta sitten hän, joka lyö +isommatkin vastoinkäymiset leikiksi, — kaikkihan on katoavaista, siis +leikkiä, — virkkaa: + +"Tuhkakin hellasta maahan. Kelpo talvivuokralaisia! Onhan vuokralaisten +velvollisuus talosta poistuessaan tyhjentää myöskin tuhkat uunista, +tietysti." + +Mutta uistinsiimani, joka syksyllä, viimeisenä koleana ja alakuloisena +iltana, kun koillinen sameana kuulsi ja vilunpunainen hattara paistoi +saaremme yllä, liestyteltiin kelalta uunille kuivumaan, sen löydän nyt +pieninä paloina, korttelinpituisina. Kaikki kolmekymmentä metriä! +Öljytty siima, se kelpasi ruuaksi. + +Vilkaistaan sänkyyn. Vanha loimi, jonka ruskeasta ja punertavasta +maalaisväristä niin pidän, revitty. Sen alla näyttää maatun +olkipatjassa, johon on pehmusteltu sopiva pesä. Patjan sisus toisesta +päästä, — taivas siunatkoon, onpa se huushollia! + +Vuokralaisemme ovat perheineen maanneet oikein sängyssä. + +Kas kun eivät asettuneet sängyn yläpäähän rinnatusten, päät +pielukselle, posket sievästi vastatusten! + +"Vaatimattomia, jalkopuolessa vain vähän nukkuivat", sanoo vaimoni. +"Kohteliaita vuokralaisia." + +Mennään kamariin. Sininen tapetti rikottu kämmenen laajuudelta. +Nurkassa sielläkin reikä ulkoa: "Miksi suljittekin, isännät, välioven +ruoppiin? Emme päässeet sisälle kuin salvaimesta. Miksi korjauksessa +asetitte kitkerän tervapaperin permantolankkujen alle, tukitte rotilta +luonnollisen tien?" + +Nyt tarkastetaan aitta. + +Sinne olimme ripustaneet, kolmisen metriä korkealle harjaorteen, viime +syksynä puolen säkkiä ruisjauhoja, nelisenkymmentä kiloa: ilahduttava +säästö menneestä kesästä, todistava melkoista kuha- ja vaatimatonta +vierasvuotta. Siellä piti viljakullan meitä tänä suvena valmiina +odottaa. Olimmehan sen verran kuulleet naapurilta rotistakin, että +hinasimme säkin oikein ylös ja erilleen kaikista muista esineistä, +ainakin toki korttelin päähän niistä, ja olimmehan itsekin nähneet pari +harvinaista rottaa täällä kolmena edellisenä kesänä. + +Aitan salaperäiset salvat avautuvat. Aitta lemahtaa kesällä niin +makeasti leiville ja voille ja savuisille liikkiöille, mutta nyt...! +Rottien jälkiä lattiapalkeilla. Hyllyiltä liikkiöiden rasvaamat paperit +nielty tarkoin ravintona... + +Entä säkki, missä on säkki päämme päältä? Siellä se kyllä roikkuu, +mutta tyhjänä ja riekaleina. Siinä on iso reikä pohjassa. Syöty! +Tyhjennetty kaikki! Tyhjää kuin tyhjää koko hyväkin aarre. Säkki kuin +kaadettu, kuin tuulessa pudisteltu, jauhoista tarkoin puhdistettu. + +Mutta miten ovat rotat päässeet tuonne korkeimpaan orteen, jonne +vaivoin itsekään tikapuilla ulotuimme silloista pulleaa säkkiämme +raahaten, ripustaaksemme sen paksuun rautalankaan? + +Seinät ovat sileät, pystylaudoista, ei näy sopivaa pykälää rotan +kynsien pitimiksi. + +Viimein selitys: olimme ripustaneet myöskin verkkovipumme +makuuvaatteita täyteen sullottuna aitan kattoon, ja yksi vivun +kiinnitysköysistä riippuu melkein permannossa kiinni, + +Ovatko rotat kiivenneet köyttä myöten ylös? Niinkuin parhaat +voimistelijat. Ne ovat sitten kai kävelleet tuota samaa köyttä pitkin, +joka kulkee orren toisesta päästä melkein vaakasuorasti vipuun. Ne ovat +keikkuneet sillä tavoin vipuun. Lähemmäksi jauhosäkkiä. Kuin +nuorallatanssijat. Sitten ne ovat tehneet vimmatun pomppauksen +riippumatosta ilman halki päin säkkiä. Lento-oravina! Aivan lepakkoina. +Ne ovat ilmassa iskeneet kyntensä tai hampaansa säkin muhevaan vatsaan, +purreet, takertuneet siihen kuin tikat ja murtautuneet jauhoihin. +Avanneet säkkiin reiän, valuttaneet kaiken lattialle kuin myllynkivien +välistä jauho soleasti suoraan odottajan käsiin valuu. + +Mitkä kekkerit lattialla ja ylhäällä säkissä! Niin, mikä kimpoilu +siellä ylimmän orren alla, kirpeää talvituulta tohisevassa, päreiden +kattamassa onkalossa. Kuvittelemme sitä kilpailua, vikinää, kirkunaa, +sillä rotatkin kuuluvat tappelevan keskenään. Kuinka sieltä säkin +kimpusta on putoiltu alas maahan, ja tehty taas uusi pitkä kiertomatka +ylös. Uusi yritys, kiivetty nuoraa myöten kolmatta metriä, kävelty sitä +myöten nuorallatanssijoina vipuun ja vivusta _lennelty_ säkkiin. + +_Der Rattenfänger!_ Miksi toit liutasi tänne? + +Näen hänen istuvan aitan nurkkaan rakennetun vaatekonttorin päällä +punavaippaisena, heiluttavan ohuita koipiaan ja nauravan. Hän +sätkyttelee jalkojaan riemusta, kun rotat tottelevat hänen +lumohuiluaan. Niin, kuulen hänen nauravan kimeästi ja taas lurittavan +vähän huiluunsa: rottia tulee, kasaantuu yhäti lisää, ne kiihtyvät +soitosta, ne juopuvat, vihan vimmalla ne suorittavat mahdottomia: +reittävät nuoraa, vilistävät ylös kuin hyönteiset, juoksevat heiluvaa +köyttä, kuhisevat vuodevaatteilla riippumatossa, lentävät ilmassa kuin +siipioravat. Eikö niitä nytkin sinkoile ruoka-aitan laipiossa +edestakaisin, hännät suorana, — niillä on punaiset takit kuin +itsellään lumoojalla... + +Vaatekonttorin kohdalla katossa riippuvat verkkomme kauniisti syksyllä +pestyinä, telineisiinsä puikkareista asetettuina. Kapuilen vähän +minäkin, tarkastelen niitä. Yhdestä on viety puoli kyynärää paulaa, +muuta vahinkoa ei toki ole tapahtunut. Ilmoitse ovat jäykkähännät +niihin loikanneet riippumatosta tai konttorin katolta, mistä +lienevätkin, pureutuneet silmukkoihin kiinni, syöneet, sulattaneet +myrkkyaineilla värjätyt langat. + + * * * * * + +Entä paperilyhtyni, kolmattakymmentä värilyhtyäni, jotka touhulla ja +vaivalla viime kesänä kyhäsin, liimankatkulla niitä liimatessani +naisväen ärsyttelin, — siniset, keltaiset, vihreät, punaiset lyhdyt. +Muka japanilaislyhtyni, juhannuksena lisä pikku ilooni ja elokuun +kuutamoisina iltoina tummuudesta kiiluva väririemuni. Jokaisen kupeessa +on nyt reikä, rumasti irvistävä, repaleinen reikä, — ja eivätkö +rotansilmät killistele minuun jokaisesta pyörylästä? — Jäihän +lyhtyihin syksyllä kynttilänpäitä, — karamellia rotille ja eskimoille. +Konttorin katolta rotat nähtävästi hyppäsivät lyhtyihin, jotka +riippuivat alempana orressa, nauttivat steariinin päällisruokana, +puuroaineilla itsensä täytettyään. Söivätpä pahviset kynttilänjalatkin. +Purivat sitten itsensä lyhtyjen läpi ulos, loikkasivat huimassa +kaaressa lattialle. + +Rotanlumooja! Mitä kaikkea teki! Nyt on minun vuoroni ainakin nauraa. + +"Viisasta väkeä", kuvailee vaimoni, "ovat käyneet aitassa syömässä, +menneet sitten tuvan sänkyyn nukkumaan, peitteen alle helliviin olkiin. +No, myöskin pukuja ovat lapsilleen tarvinneet, siksi ovat repineet +pyyheliinoja tilkuiksi, pöksyiksi pienoisilleen. Mutta hienoa perhettä +kumminkin: säästivät vaatekonttoriin talletetut paremmat rynttyymme. +Kaikki hyvin!" + + * * * * * + +Rotanlumooja, heittiösti kujeilit meidän kustannuksella. — Mutta +kohtelitpa armeijaasikin kuin tyranni, hirmuhallitsija! Jos näytit +meille pitkää nenää jauhosäästömme suhteen, jos syöksit verkkoihini +kelvottomasti repivän riistan, pistit pilaksi lapselliset +paperilyhtyni, kostit meille jostakin ihmeellisestä syystä, jota emme +paljonkaan tiedä, tuhrien ja saastuttaen vuoteemmekin, niin olitpa +julma myöskin omalle laumallesi! Oikea pirullinen rottamestari! Aitan +lattialla, melkein sillä kohtaa kuin jauhosäkki pullotti katossa, +seisoo nimittäin valtavanlainen lihatiinu, leveistä katajoista +veistetty. Kaunis työ, vanhankansan käsien huolistama; vanteetkin +komeasti vuollut, pohjassa muuten vuosiluku 1881, sattumalta minulle +jonkinmoinen merkki- ja murhevuosi. — Vilkaisemme nyt tiinuun. Rottia, +kuolleita rottia sammiossa. Pudonneet jostakin, tai sinne kavunneet +eivätkä ole enää päässeet pois sileitä seinämiä myöten. Pudonneet kai +säkistä, joka katossa riippui. Kuolleet nälkään! Sitten nälkäiset +toverit ovat iskenee hampaansa niihin joko eläviltä, — kuten +haaksirikossa nälkäiset alkavat repiä ja syödä toisiaan. Hirmuinen +kuolema, viikkojen kidutus nälässä, tässä sammion vankilassa, tässä +hornan kaivossa, kidutustornissa, jonka yläaukon kohdalla, melkein +kohdalla, mutta kuitenkin niin syrjässä, ettei jauhoja valunut +sammioon, riippui täysi jauhosäkki. Tantaloksen tuskat, — toiset +kumppalit ahmivat säkin sisältöä, — viisi nääntyy tänne alas nälkään, +kuolee ehkä ruttoon toisiaan raivoisasti repien. Muistuupa mieleeni +eräs Flaubertin kuvaus, kuinka Salammbôssa kostonhimoinen voittaja +näännyttää barbaarit nälkään syvään kalliosolaan, jonne on heidät +vietellyt ja sulkenut. Kiduttaa heitä auringon tulessa, etelän öitten +pakkasissa ja nälällä, janolla, raateluttaa toisillaan: antaa heidän +kokea kauhuista kamalimman, syödä toistensa lihaa, kunnes he makaavat +kaikki nälkään ja ruttoon kuolleina. + +_Der Rattenfänger!_ Hirtehinen, hirttäjä, tappaja, ilveilijä, +huiluniekka, ilkiö! + +Moinen tervehdys odotti meitä tällä kertaa Lintukodossa, kuten pikku +saartamme nimitämme. + +Siitä on nyt viikko, toistakin, mutta saarella ei näy enää ainoaakaan +rottaa. Se oli vain harvinainen oikku, häijy kuje. + +Mutta mistä, mistä hän sai kokoon tänne niin suuren lauman, suuren, +koska viisi jäi kuolleenakin ottelutanterelle? Mistä kummasta hän ne +talvisella, pohjatuulena vinkuvalla huilullaan tänne soitteli? Ja minne +rotat, jotka surmasta pelastuivat, sitten taas niin tarkoin hävisivät? + +Kerrotaan, että rotat usein tekevät parvissa muutto- ja +saalistusretkiä. + + + + +Kesäisen erakkomajani historiaa y.m. + + +Tämä saari on niin pieni, ettei se niinkään isossa kartassa kuin Suomen +Taloudellinen kartta, IV lehti, näy kuin parin millimetrin pyörylänä. +Sitä sanoisi luodoksi, riutaksi, ellei se suorastaan upeilisi koivuja, +jalavia, tervaleppiä, tuomia, pihlajia, putkia, ruohoa, — oikea pikku +aarnio, kun joutuu sinne kesälaitumille ulappain keskelle. + +Etelässä aukeaa Vanaja, tyyninä suvipäivinä autereeseen vaaleansinisenä +haipuva, etelämyrskyillä lumivalkeana yli karien hyrskyävä. Pohjoisessa +Rauttu, toinen järvenselkä, illan valoisaa punaa ja kultaa kimmeltävä, +raskaita pohjoisaaltoja louhikkoomme kumeasti vyöryttävä. Lännessä, +pienen salmen takana, kuumottaa hirmunkallioinen manner, joka tuo +alakuloisuutta, sehän muistuttaa entisiä kesäpaikkojani, kovia, +kivisiä, joissa ei liioin vilja kasva ja ihmiset elelevät puutteen +kiusaamina... Idästä, toisen kapeahkon salmen takaa, näkyy ikivanha +hämäläiskylä, joka aikoinaan on ollut kaunis: toisessa päässä yhäkin +mahtava, harmaa kivikirkko; siitä alkaen oikealla, hiekkaharjun +eteläisellä rinteellä, on kuhissut mataloita, tummia rakennuksia +vanhaan talonpoikaistyyliin. Nyt kylä rumentuu, ammoisia rakennuksia +edelleen puretaan, niiden tyyli hävitetään, uudet rakennukset tehdään +taitekattoisiksi "kapsäkeiksi", seinät punataan räikeiksi, tanhuain +nelikulmaiset "linnoitukset" hajoitetaan. + +Pidän tuosta kylästä jossakin määrin. Ennen kaikkea sellaisena kuin +kuvittelen sen aikoinaan olleen. Tai — miksikä siitä oikeastaan pidän? +Senkö tähden vain, että siellä kasvaa paljon hedelmäpuita ja kukkia, +rakastanhan minäkin muka niitä. Vai pitäisinkö itse väestöstä? Enhän +siellä juuri ketään tunne, olen asunut täällä liian vähän aikaa ja +senkin saaressa. Enkä kovin haluakaan tutustua, — ikävä sanoa, en +liene erikoinen rahvaankaan ihannoitsija: mahdoin saada siitäkin +kokemukseni. Mutta eräitä kelpo olentoja tunnen ainakin täällä, tuosta +kansasta, johon taitaa olla rahtusen vaikea tutustua, mutta joka +vaikuttaa rehelliseltä, uutteralta, sydämelliseltä. Ja nimenomaan juuri +tuon sulkeutuneisuuden vuoksi, joka lienee seudulla sievoinen, kai +pidänkin tästä rahvaasta: "Hyvä suulas, paha kielas, vaitelias vaivat +kantaa", arvelee vanha sananparsi. + +Ja — kuten jänis kätkeytyy vesakkoonsa, ammuttu ja vioitettu sorsa +pureutuu kiinni ruohoon syvälle veden alle, niin kaipaan minäkin +sulkeutua tähän ihanaan pikku saareen kesän muutamiksi kuukausiksi. + +Tämän saaren, jonka nimi on oikeastaan Vähä-Vohli, omisti ennen minua +eräs ammattikalastaja, partaturrinen, kalansuomuinen, keltaiseksi +ahavoitunut, mies, jolta olin ostanut jo ennen, kerran tuolla +kylässä asuessani, haukia ja kuhia, — kauan ennen kuin aavistinkaan +joutuvani hänen seuraajakseen. Hän sai Vähä-Vohlin omakseen +torpparivapautuksessa. + +Muistan käyneeni siihen aikaan täällä hänen saarellaan. Ihastuin jo +silloin tähän unhon loukkoon, tuohon hiljaiseen, somasti koukertelevaan +polkuun, joka toi mustan ja murheellisen saunan luota rappeutuneelle +tuvalle. Vieraiden liehtarina tassutteli kalastajan ruosteenruskea +kissa, jolle hiiret ja rotat eivät kuuluneet kelvanneen, vaan se tahtoi +aina vain tuiki tuoretta kalaa, ja totta kai sitä sille annettiin, +olihan kissa ukon lähin uskottu, miehellä ei ollut lapsiakaan, ja vaimo +asui mieluummin manterella... No niin, eipä kelvannut mirrille rotta +tai hiiri, kertoi mökin isäntä pienessä kamarissaan, jossa +sanomalehdistä kyhätyt seinäpaperit roikkuivat, heilahdellen +etelämyrskyn vedosta. "Kerrankin heräsin yöllä tuvassa, kun rotta +jossakin jyrsi ja porasi. Näin Maurun hohtavat silmät. Kummastelin, +miksi se ei ota rottaa kiinni. Raappasin tikulla tulta. Mauru istui +kaapin edessä ja katseli päältä, kun rotta jyrsi kaapin ovesta kulmaa +pois." — Niin kertoi lauhkeasti naurahdellen ukko, tarjoten vieraalle +tulista teetä, ja lieneepä kertonut sitten paljonkin muita tarinoita, +jotka minusta olivat ihmeitä, kalastusta ja sen vaivoja koskevia. + +Niin, silloin jo viehätyin tähän saareen, sen omenapuihin, joita ukko +oli tanhualleen ja pientarille kivien koloihin istutellut. Hän oli +jonkinlainen uneksija, hän. Hurmauduin ukon perkkaamaan ruispeltoon, +neljän-, viidentoista vuoden työhön, jossa oli kiviä louhiessa +turvauduttu dynamiitin ja ruudin asemesta rovioihin ja tulistetuille +kiville roiskautettuun veteen. Kuinka kauniina ruis nyt siellä +lainehti, antaen suojaa ruiskukille, noille unelmieni "_blaue +Blume_"-symboleille, jotka iloisesti pilkistelivät keltaisten olkien +kätköstä. Itsenäisyyden takaava ruis, leipä, ja unelmien sinikukat +yhteen liittyneinä, suurella vaivalla luodulla peltotilkulla! + +Kuten sanottu, kalastajalla ei ollut lapsia, joten hänelle jäi aikaa +moiseen omintakeisuuteen, omenapuille, marjapensaille, jopa kukkasille, +joita hän oli saareensa niitäkin siirtänyt ja istutellut. Ehkä +liiaksikin aikaa niinkuin minulle. + +Ken aavisti silloin, että minäkin kerran täällä osaltani isännöisin, +istuttelisin ja touhuaisin, leikittelisin niinkuin hän? + + * * * * * + +Ukko kuoli, siitä on nyt neljä viisi vuotta. Kuoli täällä omassa +saaressaan, kalaretkellä, erakko-oloissaan. Kupertui saunaansa, +halvaukseen. Saunaan, jossa hän enimmäkseen asustikin: sauna oli kai +lämpöisempi kuin tupa, — kenties pimeämpänä runollisempi, niinkuin se +minustakin melkein on. + +Hän kuoli aivan yksinään. Neljäntenä päivänä tuli vaimo manterella +levottomaksi. Saattoihan mies kyllä täällä viikkojakin viipyä, möyriä +maata tai kalastella, mutta... Seitsemäntenä lähetti vaimo kuitenkin +äijäänsä etsimään. Hänet löydettiin vatsallaan saunan penkillä, tuores +koivuvihta vieressä, vesikiulu lavolla valmiina: oli kai aikonut juuri +kylpyyn, nousta suloiseen, savuntuoksuiseen kuumuuteen karstaisten +orsien alle. Siinä oli armas kuolema kohdannut, halvaus keskellä +kala- ja omenankukka-unelmia. + +No niin, myöskin kalastajan leski oli vanha, eikä hän, kuten ilmaistu, +rakastanut tätä saarta ja sen tupaa, "ryövärinluolaa", niinkuin hän +sitä nimitti. Nytpä naapurisaaren asukas, joka oli tuttuni, ilmoitti +ystävällisesti minulle, että leski möisi saarensa. Vaivasin muutaman +viikon tai kuukauden aivojani tähänkin uuteen illuusioon, jopa ehkä +turhuuteen, mutta olenhan ennenkin koko elämäni turhiin kadotellut. Ja +nyt on saari ollut minun ja meidän neljättä vuotta, oikeammin neljättä +kesää. Olen saaren elämän jatkaja, vähäinen rengas minäkin viljelijäin, +"kulttuurin" levittäjäin ikuisessa ketjussa täällä. Niin, siinä +ketjussa, jonka alkunivelet häipyvät meiltä näkymättömiin, +tietymättömiin, satojen, ehkä tuhansien kuolleitten sukupolvien taakse. +Näidenkin kallioiden, multien, savijankkojen viljelys? Kuka asui +riutallani ennen tuota ukkoa? En edes sitä tiedä, en ole sattunut +kuulemaan tai en sitä muista. Mikä mies tänne ensin kalasaunan tai +töllin rakensi? Minkänäköiset äijät ovat täällä muinoin kalanuotioilla +loikoneet kuulaina, kultaisina kesäöinä tai elokuussa, kun ulapat +mustina kohisevat? Mahtoivat he olla oudonmuotoisia, jos siirrymme +niihin ammoisiin aikoihin saakka, jolloin tuolla vuorella, joka näkyy +kirkon takaa, vielä pakanajumalille uhrattiin, tai sitten niihin +aikoihin, jolloin kirkkoa yritettiin rakentaa, mutta hämäläiset +itsepäisessä raivossaan ottelivat vastaan, hypittelivät pappeja +kuoliaaksi pyhien puittensa ympärillä... Kirkko kohosi kuin kohosi, +jopa niin valtavista kivistä rakennettuna, ettei se voinut olla muuta +kuin jättiläisten työtä tai syntien ansiota: ken isomman kiven kirkkoon +toi, kertoo rahvas, sai anteeksi isommasta synnistä moniksikin vuosiksi +eteenpäin, mutta pienistä kivistä annettiin pienet synnit. Tuo ja tuo +kivi olisi jo murhamiehen kivi. Kamalaa selitystä. Ei, paremmin sopii +kulunut kasku jättiläisistä kirkonrakentajina. He olivat nimeltään +samat kuin Raision kirkon rakennusmestarit Killi ja Nalli, urakalle he +olivat ottaneet tämänkin kirkon muuraamisen. No niin, heidän syvin +syntynsä, heidän nimensä, jota he papilta salasivat, saatiin täälläkin +tietää, ja silloin oli heidän pötkiminen tiehensä. Tuolla saareni +edustalla on luoto nimeltä Ukonkivi, jota kuvittelen yhdeksi niistä +kivistä, joilla he nyt pakoon painellessaan kirkkoa koettivat +pommittaa, ja kauempana näen siintävät pikku saaret nimeltä +"Hiirenkintaat", — kirjakielelle muutettuna _Hiidenkintaat_: +työkintaat, jotka hiidet, jättiläiset, siihen matkaansa mennessään +vihoissaan paiskasivat. + +Tällaiset miltei olemattomat ovat saartani koskevat historia- ja +muistotiedot minun osaltani. Ja jäänevätkin puolestani vähäisiksi. + + * * * * * + +Olenpahan siis ikäänkuin tiedoton nivel tuossa tuntemattomassa +ketjussa. + +Olen nyt asunut täällä nelisen kesää. Hiukan täällä aherrellut, +ponnistellutkin aikani ratoksi; minullehan jää niin suunnattomasti +liikaa aikaa, en tiedä, miten sietämättömän ylijäämän kuluttaisin! +Turhan touhuilun ruoska ajaa minua vielä toistaiseksi, kuten se lienee +tavallaan edeltäjäänikin ajellut, — lieneekö tämä sitten +onnettomuuteni tai onneni. + +Neljä kesää pikku touhuilua, toistan. + +Miltä saari nykyään näyttää? Eipä vaativan silmästä paljon miltään... +Paras osa unelmistani kätkeytyy, haipuu, hukkuu ikäänkuin taivaan +sineen, _ins Blaue hinein_, rusottavina linnoina kohoaviin pilviin, +hopeasäihkyyn, jota auringosta ulapalle sataa, ruskoihin, jotka +tulisina kevätkesän illoin ja viluisina elokuussa palavat. + + * * * * * + +Erakkomajakseni tätä olin ajatellut, niin kaipasin silloin. Nythän se +on voitettu. En suinkaan ihmisiä vihannut, paremminkin säälin, ja +enimmän vihasin itseäni. Mutta olin mielestäni itsekin säälin +ansainnut, oikeuden saamaan jonkinmoisen sorsanrauhoitusaikani minäkin, +yksinäisyyden rauhan lyhyiksi kesän viikoiksi, kuten moni muu toivoo. + +Minä suunnittelin Lintukodon, kuten Vähä-Vohlia unelmissani +nimitän, itselleni ikäänkuin luostariksi. Kuvittelinpa melkein, että +nykyaikana, jolloin joka aamu tuo vuoteellemme neljät viidet +sanomalehdet koko maailmaa koskevine uutisineen suurista tapahtumista +ja onnettomuuksista, joita minunlaiseni vähäiset yksilöt, pelkät +hyttyset kaikkeudessa, emme _kuitenkaan_ voi auttaa tai muuttaa, — +neljät viidet, sillä rauhallista puolueettomuutta on turha toivoa +niistä löytävänsä muuten kuin tilaamalla _kaikki_, täytyyhän jokaisen +niistä puhua liikaa omaan pussiinsa; niin, olin siihen aikaan rahdun +samaa mieltä kuin jokin Giovanni Papini aikoinaan: "Tuo mies on +juonikko, mutta kykyä hänellä on. Hän puhuu tyhmyyksiä, mutta +kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs. Kysyn teiltä vielä +kerran: kenellä meistä ei ole kykyä — poliitikoillakin — +sanomalehtimiehilläkin"... Minua olisi Papini voinut moittia: "Jokainen +eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista." Nythän +taidan jo muuttua: annan toki sanan aseille arvonsa, ilman niitähän +meidät tosiaan "camorra" nielisi. No niin, mutta silloin, silloin +kuvittelin, että meidän aikoinamme, jolloin vielä jokainen ilta, kun +päivä on meitä häirinnyt monenmoisilla uutuusjoutavuuksillakin, — +estänyt tähystämästä johonkin ainaiseen, rauhoittavaan, — tyrkyttää +meille julkeasti langattomillaan jos mitäkin, mikä ei ole meidän +_itse-etsinnällemme_ tärkeää, tyrkyttää ihmeenä jotain uutta tietoa, +jotain uutta keksintöä tai saavutusta, jollaisilla monillakaan ei +saavuteta muuta kuin lisää hoppuamista ja hätää; kuvittelin, että ehkä +vaikkapa itse luterilaisuus tarvitsisi luostareita. Ei se ollut minusta +aivan mahdoton ajatus. Määrääväthän eräät nykyiset lääkäritkin +sairailleen ensimmäiseksi, etteivät he hoitokautenaan saa esimerkiksi +lukea sanomalehtiä, ja tuntuihan siihen aikaan, kuin yleisessä +kehityksessä kuljettaisiin pois yleisestä asiain seuraamisesta ja +valvomisesta, jonkinmoisia diktatuureja kohti. En toki enää tällaisen +kehityksen terveyteen usko, mutta silloin: kuten lääkärit määräävät +sairailleen ensimmäiseksi uutiskiellon, niin minäkin silloin +täydellisen sulkeutumisen pariksi kuukaudeksi, rauhoitusajan, +Lintukodon. + +Vai siis elämme täällä niin umpikorvissa, ettei meillä ole edes lehtiä? +Yhä vieläkään? Se ei ole totta, kyllä meillä on lehtiä. On +koivunlehtiä, lepänlehtiä, ohdakkeen ja nokkosenlehtiä! Onpa tänä +kesänä ollut yksi kuukaudenvanha "Uusi Suomikin" ja yksi numero +vuodenikäistä "Turun Sanomia". Ne tuntuvatkin tyydyttävän erinomaisesti +uutiskaipuun. Vanhat uutiset ovat nimittäin vakavia, varmoja, ikäänkuin +valmiita. Ne vivahtavat oikeinpa klassilliseen. + + * * * * * + +Luostarimme muistuttaa myöskin hiukkasen tuota thelemiittien luostaria, +jonka hieman oppinut mies tuntee Gargantuan LVIII:sta luvusta ja +etenkin siitä runosta, joka muodostaa LIV:n luvun. Suosittelen +lämpöisesti tätä kirjaa niille, jotka pyrkivät kuulauteen ja rohkeaan +rauhaan, ja tohdin samalla vihjata, ettei kannattaisi antaa Rabelais'n +näennäisen kujeellisuuden riistää itseltään hänen totisuuttaan, joka +kuitenkin on mestarissa herkullisinta, niinkuin se, joka ei nauti +surusta, on kuin ihminen, joka ei osaa syödä hienoja juustoja tai +nieleskellä ostereita. Minunkin luostarillani on tai piti olla +thelemiittien ohjelauselmia. Pois kukkivalta luodoltani, parin +thelemiitin erakkomajasta, paitsi monet turhat tärkeät tiedot ja +hälyytykset myöskin kaikki joutavat puheet ja juorut, — sillä +"Toimellinen mies on vai", sanoo, raamattu, ja lisää: "Kavala salaa +taitonsa, vaan hulluin sydän ilmoittaa hulluutta"; "Joka sekoittaa +itsensä riitoihin, hän on sen kaltainen, joka koiraa korvista vetää", +sillä "Ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita", väittää +tuo oikuttelija Papini, ja "Sankarit ovat aivan samanlaisia kuin +muutkin ihmiset, ellemme ota lukuun suurempaa turhamaisuutta", +viisastelee Rochefoucauld. Mutta nyt minun lienee jo parasta ottaa +häneltä itserakkauteni ruoskaksi: "Kun paheet hylkäävät meidät, +imartelemme itseämme sillä luulolla, että me hylkäämme ne." Kaiken +kaikkiaan pyrin ainoastaan hävittämään elämästäni edes vähäksi aikaa +sen, minkä nimi olisi kiivailu, — sijaan pelkkä kukkivien tuomien +tuoksu, laineitten liplatus, terveys, ilo, täydellinen rauha! Kuinka +yksinkertaista! Se kyllä onnistuu teistä lukuisille parin kuukauden +ajaksi! + + * * * * * + +Mutta niinkuin ajassaan aikaisviisas Rabelais rakensi ihmeellisille +thelemiiteilleen luostarin marmorista ja kullasta ja Herra tiesi mistä +kalleuksista, niin uneksin minäkin silloin ja vielä nykyäänkin myöskin +ulkonaisia muotoja omalle rauhanmajalleni, luostarilleni, jossa minä ja +vaimoni olemme viettäneet eräät onnellisimmat tuokiomme. + +Olenpa nähnyt "San Lorenzo fuori le muran" Roomassa, eräitä toisiakin +luostareita Italiassa, nähnyt Escorialin, joka kummallisuudessaan tosin +on vasten kaikkea thelemiittiläisyyttä, synkkä, katkera; ja luostareita +lähempänäkin, viimeksi Valamon, josta hirmuinen kaalin ja tylsyyden +löyhkä kykeni karkoittamaan kahdessa päivässä. + +Mutta ainakin yksi oli myöskin Valamossa kaunista: omenapuut lahden +äyräille rakennetuilla pengermillä. Muutakin: suuret poppeli- eli +palsamipuut, saarnit, uinuvat jättiläislehmukset, kuusista istutetut +käyskentelykujat, kauniit erakkomajat piilevien lampien äyräillä. Ja +pyhimyskuvat ovien ja porttien päällä. Entäpä sitten valtavista +paasista liitetyt käytävät, jotka kiertävät varsinaisesta luostarista +n.s. hotelliin. + +Niitä luostareita ja Valamoa minäkin olen muka täällä _ulkonaisesti_ +tavoitellut. Saavuttanut melkein ainoastaan mielikuvissa. Olen +istutellut lisää omena-, päärynä- ja kirsikkapuita, jatkaen edeltäjäni, +erakkoluontoisen kalamiesturrikan töitä. Nyt täällä kasvaa oikeinpa +kolmattakymmentä hedelmäpuuta, osa hienoja, herkullisia puita, — +ainakin jänikset, jotka pyrkivät niitä talvella leikkelemään, +arvostelevat ne sellaisiksi. Olen saanut tänne yhden hopeapajun, eräitä +angervolajeja, ja siperialaisen hernepuun taimen. Ruusut alkavat kukkia +kuin luostarien pihoilla kesän unelmoivassa helteessä, jonka korkeat +muurit niille suojaksi kokoavat... + +Pikku pihallamme, jonka keskellä kaksi vanhinta, melkoisen suurta +omenapuuta levittää tuolla paraikaa kukkivat latvansa kuin +lumenhohtavat pilvet, pihallamme kulkee pari kolme pienoista +paasikäytävää kuin Valamon tummien puistokujain alla. Kaukaa vierailta +saariltakin olen soutanut osan näitä sileitä, paljaalle jalkapohjalle +heinäkuun päivinä maukkaita paasia; jos voisi sanoa, varastanut osan +niistä, uskossa, ettei kukaan rantojen omistaja juuri kiviä kaivanne. +Ja ne ovat nyt minusta niin kauniit, nuo paadet, harmaat ja +katinkullalle heikosti kimmeltävät, saunakukkanurmen lomassa, +saunakukkien, lapsuudesta tuttujen, jotka rehoittavat siihen +kylvettyinä. + +Melkein keskellä pihaa, rakennusten piirissä, joiden punaisia seiniä +vasten valkeat ja ruusuiset omenapuunkukat niin ihmeellisinä +kuvautuvat, pyöristyy isonlainen kukkapenkki. Siinä heiluvat +pian kodikkaat malvat, tiilenpunaiset keisarinkruunut, nuokkuu +Marthagon-lilja, sinilatvat, ukonhatut ja vuohensilmät. + + * * * * * + +Huolimatta ulkonaisesta punamullasta on pirttimme toki sisältä tumma. +Kimröökillä noetut nekin paikat, missä korjauksessa tunkeutunut uusi +hirsi paistoi liian valkeana. Tummaa, mustaa kaikissa sen hienoissa +vivahteissa, ruskeahkoa, vihertävää, punertavaa. + +Liittolaisenikin kamari on tummanlainen, joskin siniseksi verhottu, kun +kalamiehen entiset sanomalehtitapetit joutuivat hylätyiksi. + +Ja musta on saunanikin sisältä, hyvin musta, mystillinen, rauhoittava. + +Mutta miksi sitten omaan kamariini, joka on tehty aitan toiseen +päähän, maalattiin sininen laipio, suuria, melkein taivaansinisiä +ruutuja? Tummahan on arkinen aherrukseni, maallinen vaivani. Mutta +kuitenkin henkiparka tahtoo taivaan sineen. Ainaiseen, koskaan +muuttumattomaan, yleiseen, siihen, mikä on niin sanoakseni +tyypillisintä ihmisikävässäni. + +Pimeästäni kaipaisin värikkäinä säteileviin vertauskuviin. Ja niinpä +minä, joskaan minulla ei ole varaa eikä voimia kustantaa päätyihini +mosaiikkeja kuten Rooman San Lorenzossa tai Pyhän Paavalin kirkossa, +taikka rakentaa saarelleni torneja, joiden huiput kultaisina +hohtaisivat, — niinpä minä ainakin _uneksin_ jotain sellaista. +Olenpa tökeröllä tavallani kopioinut valkeihin ikkunankamanoihimme +sinisellä ja horsmanpunaisella vanhasta virsikirjasta säkeitä tuosta +iki-ihanasta, satoja vuosia vanhasta virrestämme "Jo joutuu armas +aika..." Ja ainakin yhteen päätyyn _aion_ koettaa maalata jonkinmoisen +pyhimyksen, jolla olisi suuri keltainen glooria pään ympärillä, +hymyilevät, terveet, iloiset kasvot, ja kädessä tervehdyksenä +valiovieraille tummansininen ruiskukka, se sininen kukka. + +Tuo pyhimys, jolle ei tulisi mitään nimeä, olisi merkki, että tässä on +Lintukoto, josta kaikki melske ja kilpa karkoitetaan miltei +väkivaltaisesti loitolle — edes silloin kun aurinko kultaisinna +paistaa. + + + + +Miten Krik toi kesän. + + +Kesän alku on ollut harvinaisen kolea. Tuuli pohjoisessa, ja myrskyä. +Tuskin aittani viiri, jona kuumottaa raudasta leikattu ahven +selkäeväänsä piikkiseksi levitellen, yläpuolellaan muka keihäänkärki, +vanha tuuranterä, tuskin se jaksoi kääntää kuonoansa etelää kohti, +seuraavana aamuna se jo vingahteli ruosteisessa navassaan pohjoiseen +viitaten. Kuukauteen on aurinko vain parina päivänä pihallamme +paahdellut. + +Kylä salmen takana valittelee hiljalleen, ettei oras oikein nouse, +perunantaimista ei vielä merkkiäkään. Ja viikon päästä on juhannus. + + * * * * * + +Lintukodossa on siivoiltu pihaa rikkaruohoista, rapsuteltu polut +syyslehdistä puhtaiksi. Verkkotelineetkin pystyyn pistetty; verkkoja +koeteltu: ei lähde, kunnolleen edes punasilmiä. Ja menepä uimaan: vesi +jääkylmää. + +Mutta lohdutellaan itseämme kylyllä, joka on saanut uuden kiukaan ja +levittää joka ilta pyhää sauhuansa saaren yli. Ja odotellaan kesää — +nyt melkein juhannuksena! + +No niin, riittäähän tämäkin meille, laiskottelijoille, kun on riittänyt +ammoiset ajat peltojensakin varassa eläville Suomen peltojen luojille. + +Odotellaan... + + * * * * * + +Viikkoja on kielokenttä odottanut ummuissaan pääsemättä kukkaan, nyt +saa sieltä jo kukkia, oikeinpa vihdankokoiset kimput, — mutta +sittenkin, miltä ne näyttävät näiden harmaiden pilvien alla? + +Seison Rautunniemeni koluisella kärjellä, jota kutsumme Esplanadiksi, +niin vieriviereensä ovat luomispäivät kasanneet siihen metrin ja +puolentoista kokoisia kiviä. Töröttelen villapaita päällä, tuijottelen +Rautulle, joka yhä vierittelee raskaita, mustia laineitaan. + +En ole vielä päässyt Lintukodon lumoihin! + +Olen ikäänkuin hämmästynyt muutoksesta, tulosta tänne, ikävöin — +kaupunkiin, valoja, kevyttä, hermostunutta iloa. Jopa menen näinä +alakuloisina päivinä niinkin pitkälle, että muistelen ihmetellen +päiviä, jolloin elin ensi aikojani saaren hurmassa. Todellakin, olen +erinomaisen mukavasti unohtava: jos ketkä minustakin pitäisivät, jäisi +heidän huolekseen keksiä myöskin keinot, joilla pitää minut kiinni, jos +haluavat, — enkä lopulta pysyne kiinni sittenkään... + +Niinpä muistelen nyt kummastuneena, miten silloin aamulla herätessäni +saatoin huokaista helpotuksesta, kun huomasin olevani täällä, +kun näin jättiläiskorkean riippakoivun heiluttelevan ikkunan +edessä rauhallisesti alakuloista ritvaansa. Nautin siitä, että olin +päässyt ihmisiä, touhua, innostelua pakoon. Riemuitsin taas todella +vuosien jälkeen aamun auringosta, joka juuri häikäisevänä nousi, +kimmalluttaen hopeana vettä, näyttäen sen vielä näin keväällä tuolta +pihlajien välitse, — olihan aikaiskevät ja puut harvat. Nautin +ajatuksetta, pelkästään siitä, että Aurinko kultavaunuillaan alkoi +jälleen loistavan ratansa yli tuulisen sinitaivaan... Iltaruskoista: +jumalatar Aurinko laskeutui kultaiseen telttaansa luoteiseen, miltei +pohjoiseen, vetäen purppuraiset uutimet vuoteensa eteen, heittäen +maailmaan viimeisen onnellisen hymynsä, — ja sitten tuli yö, luvaten +uuden riemun päivän: kaikki paikallaan! Ihastelin silloin, kuinka +harvinaisen valoisa asuinsija tämä saari oli, kaikki valaistukset +näkyvät täällä aamusta iltaan... + +Öillä teiret kukersivat saarissa uinuvien salmien takana, soittivat +kuin kultakulkuset. Ja usein tuli teiri meillekin, kohahteli viidakossa +päivällä, ja aamulla hyvin varhain kuului aivan läheltä sen veikeä, +kuliseva: "Pululu-lulu-lulu, pu-pu!" Ja kerran, valoisan kevätyön +hopeahämärässä istahti se ihan lähelle matalan ikkunamme alle, näkyi +siinä mustansilkkisenä, pyrstö lyyrana, näytti meille kulmiensa +punaisen kauneuden... + + * * * * * + +Ja nyt tällainen kesä! Ihmettelen tässä niemen kärjellä, pohjoisen +ärjyssä tuijotellessani silloista aamuvirkkuuttani: kello viideltä +kömmin keittämään kahviani, nauttien syttytuohien tervaisesta hajusta, +nokisesta kahvipannusta... Sitten kokemaan verkkoja, katiskaa, +yrittämään uistinta... Kotona jälleen, kun kahvi oli juotu, sieppasin +lapion, kirveen, sahan tai temmit, meisselit, pensselit... Tuoltapa +asteli saunatieltä jo apulaisenikin, ukki Saarela, hymyilevä ja +lauhkea. Puuhattiin korjausta mökissä: katot kuntoon, lattiat +nostettava; saunaan uudet lavot suurella kolinalla, mäiskeellä ja +taisipa siinä suustani r:iäkin kajahdella, kun nokisessa, pimeässä +tönössä löin sormiini. Tuvan ja aitan ovet renkailla ja heloilla +varustettava, viiri- ja lipputangot pystytettävä, hedelmä- ja marjamaat +kuokittava. Siinä välillä parina päivänä viikossa pari tuntia +kirjoitettavakin, montakin kymmentä riviä. + +Nyt, tässä koleudessa ja hämärässä, tuntuu kuin täällä olisi tehtävät +jo osaltani tehty. Tuntuu kuin täällä olisi puolestani liian valmista. + +Joko lienee tullut aika ikävystyä tähänkin ihanuuteen? + +En teuhaa kirves kädessä enää, en pauki vasaralla, sekoittele värejä. +Tuijottelen niska kyömyssä kuin aittani viirin ahven. En viitsi +hoppuilla verkonlaskuun. Mitä sieltä saisin? Kymmenisen mudalta +maistuvaa särkeä, vesihän on niin kylmää, että sormet verkkoja kokiessa +kontistuvat... + +Kuivaa — kuin monikin eletty. Turhaa kuin kaikki. + +Ja menenpä vieläkin pitemmälle kuin äsken. Alan luulotella, että +milloinka se sitten kesämme tämän kummempi on ollutkaan? Kaipuumme +luoma kuvitelmako lienee koko pohjolan kesä? Enkö nyt muista erästäkin +kesäkuuta, jolloin lumisateessa sousimme ystäväni kanssa myrskyisen +ulapan yli entiseen kesämökkiini. Satoi räntää... Ja vasta eväskonjakki +meidät perillä muutti vaiteliaan alakuloisista hieman naurahteleviksi. +— Niin, muistan toisenkin kesän alun samaisessa murheen, jos +eräänlaisen uuden ja omituisen ilonkin mökissä: surullisen ilon nähdä +todellinen, raaka, alaston köyhyys, jonka rinnalla, keskessä silloin +elin, — järkyttävä, uskomaton, hirtehinen, kun se oli liikaa voimiini +nähden: suomalainen erämaan köyhyys kaikkineen. — Niin, siellä heräsin +eräänä aamuna varhain siihen, että ulkona omituisella äänellä +huudettiin vasikoita. Vilkaisin ulos ikkunasta: maassa kyynärä lunta, +vasikat siinä vatsaa myöten kahlasivat... Koivut olivat olleet +pääsemäisillään hiirenkorvalta, nyt ne olivat paleltuneet kelmeiksi. + +Ja muistan kolmannenkin kesäkuun, jolloin talviasunnollani ryömin +lumista kattoa pitkin kiinnittämään viiriä puikkoonsa. Ja neljännen, +jolloin vielä juhannusaaton aamupäivällä satoi lunta. + +Pohjolan kesä! Miten odotamme sitä! Kuin lapsukaiset joulua! Uneksimme, +suunnittelemme kaiken talvea, alamme kun tuskin joulu on mennyt. Ja +sitten se tulee: välisti kaksi kuukautta, välisti yksi, — ja tänä +vuonna ei sitäkään. + +Kuinka sopivat lapselliset värikkäät haaveeni tänne? Noihin saariin, +jotka näen tuolla ja joiden hahmo on niin harmaa, yksitoikkoisen +vihreä ... tuohon haapoja kasvavaan luotoon, jossa lehto vivahtaa +keltaiselle, ikäänkuin paleltuneelle? Ja laineet, nuo ainaiset +pärskyvät laineet, kylmät laineet, joissa ei kalakaan voine elää, siltä +nyt liioitellen tuntuu! + +Ei tee mieli mitään, en näe mitään, tunne mitään. Katselen pirtissä +loikoen, — sillä aitassani ei vielä voi asua, — jo tuota toista +vuotta vanhaa "Turun Sanomiakin", ja se mahtaa olla pahin ikävyyden +merkki näin saarielämässä, tämä lehtien lukeminen jo näin kesän alussa. + + * * * * * + +Mutta viimeinkin tuntuu, kuin vanha rakkauteni saareen heräisi! Se +tapahtui tänä aamuna, ja siihen lienee syynä, että näin omituisen unen, +josta olen onnellinen. + +Ulkonaista syytä ei ole ollut, vaikkakin ilmat lauhtuivat toki sen +verran, että tohdin aittaani nukkumaan: pidänhän siitä, se on ilmava, +ja siihen sisältyy paljon suomalaisia muistoja. Siellä on kyllä laipio, +mutta niin ohut, että sen takaa kuuluu tuulen tohina ja sadepisarain +rapina pärekatossa ja västäräkkien aamuinen rapsuttelu päreitä pitkin +niinkuin usein suomalaisten aittaunelmissa. Aitta, minullekin suloinen +makuupaikka menneinä aikoina: raikkautta, armasta hämärää, jonka vain +luukusta kuultava kajastus tai raoista siilautuva auringonsäde +valaisee; raskaita, lämpöisiä kaattuvia, lampaanvillaisia nahkasia +peitteenä, — herrasnuorukaisen unta pitkälle päivään varpaisillaan +hipsuttavassa salomökissä... + +Niinpä nukuin viime yönä aitassani, vaimoni käärimänä kolmen peiton +kapaloihin. Makea uni — niinkuin pilvissä nukkunut olisin! — Mutta +eipä ilo, jonka sain herätessäni, johtunut pelkästään tästä, vaan +siitä, että näin tuon ihanan unen. Tai oikeastaan sarjan pikku unia ... +kuin mettä ja mannaa. + +Ei mitään tavallisia uniani, joissa liikkuu ihmisiä, tuttavia tai +outoja, mutta jotka ovat usein raskaita, välisti hirvittäviä. + +Ei, tässä unessani olin muka jälleen lapsuuteni kodissa. Mikä onni! +Sieltä päin niin harva sävel särähtää korvassani. Sainhan siellä +leikkiä täysin sieluin, ja kuitenkin selvän järjen aisat suojanani. +Mikä onni, — siitä itkee unessaan ilosta, silmät vuodattavat kyyneliä, +kun liikkuu noilla unen ihmeellisiksi muuttamilla, mutta kuitenkin +pienimpään kiveen asti tutuilla ahoilla, vuodattavat niin, että +unessaankin kyyneliään häpeilee ja koettaa niitä peitellä unen oudoilta +vastaantulijoilta. + +Ja nyt olin siis siellä, autuaitten kentillä, lapsuuteni hämyisissä +lehdoissa, vaimoni kanssa. Ja näimme siellä, yht'äkkiä tutun +puutarha-aidan luona ja tutun pikku-portin pylvään päässä huuhkajan! +Sillä oli keltaiset silmät. Ensin säikähdin, kun luulin vaimoni sitä +pelästyvän, ja varoitin siitä. Mutta sitten otimme sen syliimme, se +antoi lauhkeasti ottaa. Se oli nyt valkea, ja niin pehmoinen kuin +villa, ei sitä olisi linnuksi luullut, — olenhan toki kannellut kanoja +ja tiedän, että varpaat ja sulat tuntuvat koviltakin. Se salli +kuljetella itseään sylissä... Koiranikin, jota olin ensin häädellyt +siihen hampain ryhtymästä, haihtui unen usvaan. + +Ja sitten se valkea lintu, järkeilyn viisas symboli, muuttui pieneksi +haltijattareksi. Soma, veikeilevä tyttönen, puettu mustaan, välkkyvään +silkkiin, joka oli kirjailtu hopeabrokadilla: sellaista hopeansäihkyä +kuin auringon välkähtely kesäpäivinä syvyyden mustalla pinnalla. Hän +tanssahteli, kujeili suurella pöydällä, jonka ääressä istuimme, +hyvinkin iso seurue juhla-aterialla. Ja minä ihmettelen: + +"Miten olet nyt tuollainen? Muutuit valkeasta linnusta. Kuinka se +kävi?" + +"Se on varsin helppoa", nauroi hän pyörähdellen pöydällä kuin lapsi +ainakin. "Minulla on sauva, kuin pieni ongenpahlain, ja sen päässä +pieni taikamyssy. Kun sauvaa heilautan, vips, muutun miksi vain!" + +"Mikä sitten nimesi on?" + +"Minä olen Krik. Krik", vastasi hän. + +Kiplingin Puck lienee alitajunnassani kujeillut. + +Ja uni muuttui toiseksi, siitä tuli nyt hiukan "Prinsessa Ruususeen" +vivahtava. Henkilöt, naiset, vain kypsempiä, upeampia. Tanssivat +valtavassa salissa. Taisipa kajahdella valssi Eugen Oneginista. + +Sali, joka oli näyttämönä, jäi nyt tyhjäksi. Flyygelin ääressä istui +enää ainoastaan pikku haltijatar, hipiältään ruusuinen, ja soitti +kevein, leijuvin käsin, ikäänkuin pelkkää ilmaa kosketellen. Ilmassa +helähtelivät aivan kuin tuulikanteleen kolmisoinnut, heikosti, kaukaa. +Sitten hän sanoi, tai joku muu sanoi: "Nyt seuraa _tuuliharmonia_..." + +Tuuliharmonia? — Ja siihen heräsin. — Välillä sarjassa muita pieniä +unenvälähdyksiä. + +Pyydän teitä ajattelemaan omia kauneimpia unianne ja antamaan anteeksi, +etten voi tätä paremmin kertoa. Unien kauneutta on mahdoton saavuttaa, +se on todellakin tuhatta vertaa hennompi kuin tomu perhosen siivissä. +Mutta tuosta rajattoman epämääräisestä tulin nyt onnelliseksi. Ovathan +uneni minulle sekä unessa että valveilla sellaista, jota en vaihtaisi +mihinkään, mitä äveriäät omistavat: en mihinkään! + +Mutta kuinka juuri tänä aamuna tunnen näin? Miksi on eilinen karsaus, +jonkinmoinen kuiva järkevyys, saareeni ja kovaan luontoon kohdistuva +arvostelu minusta nyt kadonnut? + +Ojentelen sängyssäni, naurahtelen itsekseni suurta iloa. + +Aavistan jotain... + +Olen aina kuvaillut mielessäni kevättä ja kesää jonkinlaisena +Botticellin Florana, joka liehuu vihreillä oraspelloilla harsoissaan, +— helmassa pientareitten kirjavia kukkia, ja kukkasia päässäkin +seppeleenä. Ympärillään kisailevat kesän humajavat tuulenhaltijat. +_Tuuliharmonia!_ + +Nyt, herättyäni, uskon näkeväni hänet heti, kuin astun ulos aittani +ovesta! Krik taikasauvoineen oli hänen veikeä airuensa. + + * * * * * + +Kun sitten aukaisen kammioni leveän oven, näenkin, kevään, ei, näen +yht'äkkiä kesän. Tanhualta tulvahtaa vastaani kahden suuren kukkivan +omenapuun lumivalkeus. + +Miksi en aikaisemmin sitä huomannut? + +Kolmas puu aitan nurkalla on punainen, täynnä nuppusia, jotka hohtavat +kuin pikku ruusut. + +Kukkivien puiden takana vaalea vihreys: koivuviidakko täydessä +lehdessä. Ja mikä tuoksu tänä varhaisena aamuhetkenä, — kello lienee +vasta viisi, — noista loistavista, tuoreista, mehevistä, mahlaisista, +kosteista lehdistä, jotka värisevät vielä puolittain hiirenkorvalla! +Yöllä on satanut, paasikäytävillä kiiltää pikku lamparoita koperoissa. +Näen siis vihdoinkin, että lehväverhot on ripustettu ympäri pihan, ja +mikä raikas, juovuttava tuoksu lainehtii niistä ja omenapuiden kukista! + +Piha on puhdas, sileä, peitetty uljaasti tasaisella saunakukka-matolla. +Kukat lavoissa ummulla. + +Punainen tupa hohtaa omenapuiden kukkaryöppyjen keskeltä valkeine +kuistinpylväineen ja sinisin kuistinpäädyin, jossa näkyy "vaakuna": +kaksi kiliä, toinen musta ja vihainen, — minä, — toinen valkea ja +talttu, vaimoni tietysti: Vähä-Vohlin kilit, vohlat. + +Ruusunpunainen omenapuun nuppuoksa nuokkuu punaisella seinämällä. Se on +pieni, mutta verrattoman ihana näky. + +Järvi on tyyni, päilyy valkeana. Aurinko kimmeltelee kultana pihlajain +välitse. + +Lintuset livertävät kilvalla. Pihlajassa sinisen kamarin päässä +livakehtelee pikku lintu, jolla on punainen pyrstö, sillä on pieni +asuinholkkinsa siellä, harmaa ja sammaleinen. Suuren koivun latvassa, +aivan huipussa laulaa kiivain hopeakielin toinen, jolla on valkea rinta +ja musta saketti; sen tupa riippuu alempana tuvan seinällä, +airotelineitten kohdalla. Västäräkki, keikkupyrstö, joka pitää leukansa +alla mustaa ruokalappua, juoksee yhä vilkkaasti aittani harjalla. +Keltarintaiset ja valkoposkiset linnunpojat huutavat ja säkättävät +ahnaasti ravintoaan kuistin räystään alla omassa pöntössään, ja Jylhän +kallioilta, joiden petäjät ovat kullatut, helskyttelee käki. + +Mutta kanarinlinnun-keltainen lintu, harvoin täällä nähty, huilauttelee +nyt koivikossa suloisesti: "Kuha kiehuu." + +Menen rantaan, somaa polkuamme pitkin, ohi pengermän, jonka partaalla +valkoruusut ovat nupulla, vieritse mustan pilarikatajan. Kimalaisten +pikku urut humisevat luonnon täysiä sydänääniä. Mustan- ja +valkeankirjavan linnun laulu koivussa on voittamaton juhlahymni. +Tiainen vetää innoissaan: "Tii-tii!" Rannalla säkenöi vedestä aurinko +unentorkkuisiin silmiini, se näkyy vedestä yhtä sokaisevana kuin +taivaaltakin. Tuolla Ukonkiven luona liikkuu aikainen kalastaja, +hyräilee hiljaa. Hänen venheensä kupeella säkenöi vesi kuin elohopea, +välkähtelee, kiiluu kuin tyyni vesi kiehuisi siinä pieninä +koskenpyörteinä. + +Veden värinä heijastelee venhevajan harmaaseen seinään vipisevinä +pilkkuina ja heittää rantakoivujen ja raitojen lehvistöihin säteitä +aivan kuin kuvastimesta. + +Ja ihmeellistä: rantakivet ovat nyt herttaisen lämpöiset! Niinkuin +eivät olisi koskaan kylmiä olleetkaan. + +Taivas yhtä ainoaa sinistä! + +Mikä rauha, hiljaisuus, terveys! + +Peseydynpä kuin muhamettilainen ennen rukousta, heittäydyn kylpyyn, +ravistan ruumiistani, sielustani kaiken joutavan, maalliset surut, +joiden ei pitäisi minulle kuulua, ne eivät tunnu ihmisarvoisilta! + + * * * * * + +Tunnenpa nyt, että muuttuivat sitten päivät millaisiksi hyvänsä, kesä +säteilee jälleen sielussani! Sen toi Krik, niin uskon. Paha aika on +mennyt! Jo näen taas Floran harsoissaan sirottelevan helmastaan +kukkasia. Sen airut oli Krik, veikeä pikku Krik, joka ilmoitti, että +geniukseni elää, ettei se ikinä voi kuolla eläessäni, että sieluni unet +ovat jälleen heränneet kyllin makeasti nukuttuaan. + +_Tuuliharmonia?_ Tuulisen saaremme laulu, Lintukodon ainainen +tuulenhumina! Mitäpä siitä, jos puhaltaa pohjoisesta, jos laineet +vaikkapa olisivat kylmätkin, jos taivas alenisikin jälleen harmaaksi; +jos ahven ei menisi katiskaan ja hauki jököttäisi pohjassa, jos +nyt tässä ratustelisimme vain särkeä, — kuten tuhansien muiden +syrjäisen-onnekkaassa maassamme täytyy _omistamatta_ Krikiä! Olemme +köyhiä, niin tahdon minäkin olla. Mutta en ilman unia, näkyjä. Minulla +ne on, Flora kylvää ympärilleni jälleen kukkia, niitä sataa niin +paljon, etten ennätä poimia. Kesä on tullut! Olen taas rakastunut +saareemme. Lintukodon elämä on minullekin alkanut. + + + + +Auringon vertauskuva ilmestyy taloon. + + +Sitten viriää pikku elämä jälleen saaressa ja töllissä kuin missäkin +talosessa. Sikäli kuin kesä kaunistuu samanlaisena kuin menneinäkin +kesinä. Näinä onnellisina päivinä aamusta alkaen kaikenmoista pientä +ahkerointia niin leipämurusen puolesta kuin myöskin Lintukodon +kaunistamiseksi. + +Lintukoto lienee hyvä nimi majallemme. Täällä on kaikki niin +vähäistä, pientä. Tämä on linnunpesä, kääpiöiden, tonttujen talo, +lintukotolaisten linna. Juuri pienuuteen pyritään koko tarmolla, sillä +vähäisyys, pienuus tuo mukavuutta, karkoittaa pois turhia huolia. + + * * * * * + +Päivät kuluvat uskomattoman nopeasti, sateisetkin, jolloin luodoilla +vaahto syltä korkealle kiehuu ja metsä soittaa kovasti kuin koko saaren +pauhuunsa kätkien. Vilahdus, niin on aamusta tullut ilta! Huomaamatta. +Kelloa emme muista katsoa, ja aurinko on kellomme, jonka vieraat kyllä +sanovat käyvän rahtusen edellä, kuten näkee aurinkokellosta, jonka +edellinen omistaja on piirtänyt tuvan päivänpuolisen ikkunan lautaan: +viisi kuusi puukolla nakerrettua lovea, jotka merkitsevät täysiä +tunteja, — enemmän tunteja ei vuorokautemme tarvitsekaan, puolitunteja +ei ollenkaan, mitäpä sitten minuteista? "Onhan sadassa vuodessa aikaa", +sanoo kansan sananparsi, ja ihminenhän on muka kuolematon sielu, jolla +on aikaa iankaikkisuus. Tai ainakin hän on — kuolevainen? Mitä ihminen +ajalla? + +Täällä loppuu suloinen päivä, kun iltapilvet heleästi purppuroituvat +tuulisen Rautun ulapan takana! + +Elämä on vilkasta, ei laisinkaan yksitoikkoista. Uutisia paljon: +milloin ovat västäräkin pojat, vielä eilen niin surkean näköiset, +niillä oli isot päät ja nolonkeltaiset nokat, kun ne makasivat +venhevajassa käden ulottuvilla toistensa niskassa halkopinolla, — +milloin ovat västäräkin pojat jo pesästään kadonneet ja emo +tanssittelee niitä nyt tuolla rantakivillä. Milloin saadaan katsella, +kuinka tiainen vaatii metsään poikasensa holkista räystään alta, +ällistyneet pojat, joiden täytyy suureen, outoon maailmaan: ne +tuijottelevat majansa pyöreästä ovesta vuorotellen ulos, tukka on +pystyssä kuin liikeapulaisen, kun hän sunnuntaina vahaa sen kävelylle +mennäkseen. Nyt lennähtävät meidän konttoristimme räpistellen +omenapuuhun, ja vähitellen kuuluu niiden ritinä ja räpätys jo kaukaa +koivuviidakosta, jota nimitämme ulkometsäksemme. — Milloin taas alkaa +kukkia silmäruoho, avaten vaaleansiniset silmänsä, ei, peittäen tuossa +tuokiossa saaren keskikentän, entisen kalastajan ruispellon, sinisellä +matollaan. Nyt taas aukeaa kaino metsäruusu. Mutta tänä päivänä eksyy +verkkoon suuri kuha, antaen vetää itsensä heikosta kiduksensakarasta +ylös kuin halko, kuin kuollut, — niinkuin mies antaisi nostaa itseään +viiksestään. Milloin taas saareen lentää parvi pääskysiä, huviretkelle +vain, pian ne katoavat. — Viikon nuokkuvat tuomet valkeina verhoina +jääsäiliön ympärillä; jo ripustavat pihlajat oksiinsa kermaiset +kukkansa, nopeasti katoaa niiden animaalisen äitelä, kiihoittava +lemahtelu. Syreenit punertavat, niiden kukat muuttuvat hedelmiksi, +jollaisia _me_ ihastelemme. + +Ja annapas ajan kulua: nyt kukoistaa kenttämme täynnä putkia ja +angervoita. Ja ruusut lupaavat ihanuuksista kaikkein kuninkaallisinta. + +Täällä on niin paljon uutisia ja uutta, ettei muita harrastuksia +aivoihin mahdukaan. Kun me joskus käymme kylässä postissa tai maitoa +hankkimassa ja joku siellä kertoo maailman asioita, niin me kuuntelemme +suu auki kuin olisimme Mars-tähden asukkaita. "Vai on sellaista ja +sellaista? No, — olkoon." Ja jos välisti avaan postissa uuden +sanomalehden, niin selailen sitä silmiäni hieroskellen kuin niihin +olisi mennyt roskia, ihmettelen, mitä tämä on, se ja se tapaus, nämä +vaaliliioittelut, tämä inhoittava murha, tämä kylläkin vakava kysymys; +haukottelen ja lasken lehden tyytyväisenä kädestäni. + +Sillä Lintukoto on suvereeni valtakunta! Hyvin mahtava: se ei tarvitse +mitään ulkopolitiikkaa! _Loistava eristyneisyys_, diplomaattikielellä. + + * * * * * + +Sitä mahtavuutta ei arvaa vielä sauhusta, joka näkyy kulkijalle +saunarannasta, pajupehkon vierestä pyykkipadan alta, ei verkoista, +jotka aitaavat kahtena rivinä saunapolkua, tuskin omenapuiden +valtavasta lumipilvestäkään, joka kohoaa metsämme aukosta, — onni, ja +kaikki hienoin, on salattua, jota pitäisi häveliäästi suojata. Ei, +tässä mainituista seikoista huomaa tulija ainoastaan sen kuivan +totuuden, että pikku saaressammekin on elämää. + +Niin, elämää: oikeinhan täällä kukkokin laulaa! + +Muuten näyttää saari syrjäisestä aivan samanlaiselta kuin muutkin +järven saaret, yksitoikkoisen vihreältä kuin ainakin suomalaiset +saaret. Mitäpä tuosta matalasta saarireuhkasta? Mitäpä siellä on +kukolla kiekumista, ikävässä saaressa tavallisen järven keskellä? + +Mutta kukko on meille verraten tärkeä asia. Se on valon ja valppauden +merkki! Kuin kukko kirkon viirissä eräille. Minulle yksi auringon +vertauskuvia. + +Ellei ole aivan kukkoa, niin jotain sille varsin läheistä täytyy +mielestäni olla kurjimmassakin maalaisasunnossa, jos se vähänkin osaa +pitää kiinni siitä arvostaan, että talossa astelee emäntä. Täytyy olla +ainakin kanoja. Yksinpä nuoruuteni seudullakin, jossa isännät liikaa +juotuaan tai alettuaan keinotella ja vehkeillä möivät talonsa +tukkiyhtiöille ja joivat sitten tilarahansakin niin, että heittäytyivät +lopulta unenpökkeröisinä ja kerskailevina loisiksi omiin taloihinsa, +sielläkin jäi heille karjasta toki pari kolme kanaa, ehkä kukkokin. +Kanat eivät tosin munineet paljoakaan. Mutta talo kuin talo, yhtiönkin! +Ja jos kukkoa ei viitsitty pitää, otti kana omakseen hänen virkansa ja +alkoi laulaa! + +Kukonlaulun täytyy kajahtaa jokaisesta virkeästä asumuksesta. Isonvihan +ajoista kerrotaan, ettei silloin kukonlaulua kuulunut kuin +kymmenesosassa Suomenmaata. + + * * * * * + +No, meillä on kanoja. Onpa oikein kanakoppikin, se on sommiteltu +sikoläätin ylisille, valtavana sateensuojana levittäytyvän pihlajan +juurelle. Koppiin nousevat maasta pienet kanaportaat, kyllin leveät +kanojen varpaille, ja kanatarhan ympärille on pystytetty korkea +rautalankahäkki. + +Kyllähän meillä kanoja on! Neljä viisi kanaa, ne riittävät meille, +nehän ovat enimmäkseen vain muodon vuoksi. Osaksi olemme ne ostaneet, +osaksi saaneet lahjana parhailta ystäviltämme manterelta, +patriarkanpartaiselta ukki Kustaalta ja hänen yhtä sydämelliseltä ja +virkulta mummiltaan. Samat kanat ovat olleet meillä jo useita vuosia. +Kesiksi ne tuodaan suuressa pelukopassa tänne, ja viedään syksyllä +jälleen kylään vanhan pariskunnan hoitoon, joka munittaa niitä yli +talven meille. Keväällä meitä odottaa komea kopallinen omain kanojemme +munia. + +Kyllähän ne ensimmäisen kesän jälkeen oli aikomus tappaa paistiksi, +mutta mummi ja ukkiko olisivat hennoneet? Tappaa noin vain kanoja! +Syöttäväthän he lampaansakin ikälopuksi ja katuvat katkerasti, kun +lehmä teuraaksi vietäessä katsoo heihin ikäänkuin kyynelsilmin. + +Kanamme ovat muuten nimeltään Kukkapää, Mari, Tupsujalka j.n.e. Mutta +paras munija, vaikka onkin vanhin, on nimeltään Rupahäntä. + +Sikojakin olemme pitäneet. Yksi niistä, Karuliina, purjehti +halkolotjassa kaukaa, kaukaa, kun porsasta ei silloin läheltä saatu. Se +kärsi myrskyt ja sankat sadepäivät, sai odotella matkan varrella +hätäsatamassa viikon ajan, kuulostella hirmusään asettumista. Ja sinä +viikkona se popsi hehdon eväsperunoita. Se oli siellä pelkäksi iloksi, +uskokaa pois, vallattomille lotjamiehille, jotka sen uittivat ja +pesivät. Ja me luulimme sen matkan rasituksesta suorastaan kuolevan! +Mutta saarellamme se ensi töikseen hotkaisi venhevajassa pytyllisen +tapettiliisteriä, näyttäen murtumattoman elinvoimansa. Minä pidin +Karuliinasta kovasti, ja pitipä siitä liittolaisenikin. Veimme sen +kerran mukaamme saunaankin, sillä se oli kipeä, ja minä kylvötin sen +terveeksi saunan lavolla. Minä leikin sen kanssa, juoksin se +kintereilläni puun ympäri. Ja löysinhän siitä sentään yhtä ja toista, +mikä kumosi entiset käsitykset siasta: se oli siisti, se nukkui +kauniisti sängyssä, jonka sille valmistin. Eräs ystäväni sanoi, että +sen asunto kaipaisi seinälleen vielä vain jonkin Cézannen taulun. Niin, +minä pidin siitä, surkuttelin välisti hieman sen kohtaloa, ja sitten +minä olin tyytyväisenä muiden mukana popsimassa sitä poskeeni. + +Lehmää me emme voi pitää, "priiseterimme" on liian pieni. Ja milloin +olemme perunamaata kyntäneet, olemme itse tallustaneet aisoissa. + +Koiria meillä on ollut kaksikin. Toisesta niistä olen ikävissäni +kertonut jo melkein kaiken, ja toinen luo paraikaa elämäntarinaansa, +joka ikävien päivieni ratoksi joutunee paperille, ellei oma +elämänsatuni odottamatta lopu. + +Mutta kukkoa meillä ei ole edellisinä kesinä ollut. Kukkoa, +elämänilmaisijaa, valon juhlallista airutta, auringon symbolia, +reippauden ja miehuuden töyhtöistä ritaria. + +Tänä kesänä kanat sen kuitenkin itselleen hankkivat. + + + + +Kukosta lisää, hän purjehtii saareen ja astuu isännyyteensä. + + +Kanat lakkasivat näet munimasta. Vain Rupahäntä vielä vähän muni. Ja ne +lihoivat liikaa, toiset tuskin jaksoivat tai viitsivät kävellä. Ne +kellehtivät kylläisinä ja kaikertelivat kuitenkin surkeasti. + +Rupahännänkin muniminen oli omituista. Se lyyhistyi munimaan maahan, ei +pysynyt sisällä virallisessa kanakopissa. Se muni tanhualle kuistin +portaiden eteen tai asettui keskelle tietäkin: pyörähdytti munan +töllimme emännän jalkojen juureen, ikäänkuin ilmaisten, että talon +kanajärjestyksessä oli jotain onnettomalla tolalla. + +Ja viimein yksi kana tuntui yrittävän laulamaankin. + +Saarelan mummista, jolle asian kerroimme, tämä oli säälittävää, aivanpa +sydäntä järkyttävää. Puhumattakaan vahingosta: hänen mielestään kanojen +toki pitää munia, ja olimmehan mekin hiukan samaa mieltä. Sitä paitsi +tämä taisi tuntua häpeältäkin hänestä, joka meille oli kanat +toimittanut ja niitä meille kaiken talvea ruokki. + +"Niille pitää hankkia kukko", sanoi hän. "Niin, ne olivat kyllä jo +täällä koko viime talvenkin ilman kukkoa, entinen kun oli vanha, täytyi +tappaa ja myödä. Hulluksihan kanat ilman kukkoa tulevat, raukat." + +Ja ennenkuin me tässäkään asiassa saimme ryhtyneeksi toimeen edes sen +verran, että olisimme sitä vielä oikein ajatelleetkaan, kivahti +pystykorvamme, Pyynti, eräänä aamuna verraten varhain räyskimään, ja +kun katsoimme ulos ikkunasta, tössytteli Kustaa-ukki tanhuallamme, +kopisteli oveamme. Hänet päästettiin sisään, hän toivotti hyvää Jumalan +huomenta ja sanoi tuoneensa meille kukon. Muorinsa käskystä oli hän sen +ostanut kylästä. Ei hän oikein tietänyt, mitä se maksoi: juteltakoon +siitä sitten muorin kanssa, hän se kaikki raha-asiat hoiteli, ukki ei +välittänyt rahasta, ei huolinut siitä tuon taivaallista. + +Menimme kuistille, jonka edessä paasikäytävällä könötti pelukoppa ja +sen sisältä kuului ropinaa. Suljimme koiran tupaan, avasimme säkin, +joka peitti kopan suuta, ja kopasta töpsähti tanterelle pieni, +kellertävä kukko. + +Se oli näöltään niin suomalaisvaatimaton, melkeinpä torpparivaatimaton, +että ristimme sen heti Matiksi. Muuten tämä onkin kaikkein reiluimpia +nimiä, ilman makeilua ja mitään keksittyä. + +Kun sitten aivan piakkoin kävimme Saareloilla, siunaili muori +hiljalleen, sanoen "pölkäävänsä", että ukki, joka oli laskettu kukkoa +ostamaan, oli kenties maksanut siitä liikaa. + +"No, paljonkohan tuo sitten maksoi?" + +"Maksoi se viisi markkaa." + +"Jopa oli rämäys!" + +"Niin, mutta kun se on niin pieni ja nuori ja rumakin, eiköhän se ole +liikaa?" + +"No, totta kai nyt kukosta, miehisestä miehestä, aina yksi rypistynyt +viitonen, tällaisena kalliina aikana, kuten kaikkina aikoina +valitetaan!" + +Me olimme tyytyväiset, vaikka Matti oli ruma. Todellakaan se ei kovin +uljaalta näyttänyt. Tavallista vähäpätöisempi maalaiskukko vain. Matala +kuikelo. Valkea, jos hänen väristään kannattaa puhuakaan, niin likaisen +harmahtava se oli. Ja urho muuten melkeinpä vailla kaikkia koristuksia. +Pyrstössäkin, joka oli lyhyt, heilahteli alakuloisesti ainoastaan yksi +keltainen pitempi kaarisulka. Heltatkin vähäiset. + +Ja molemmista keskivarpaista kynnet poissa, — missä lienevät tulleet +noin typistetyiksi, sitä emme Saarelain kanssa selville tutkineet. Ne +kynnettömät varpaat olivat kuin mitkäkin ihmisen katkenneet sormet. + +Ah, eipä Matti siis ollut suinkaan tuollainen kukko, joita näemme +maidonhakumatkallamme rikkaassa hämäläisessä kylässä. Siellä niitä +seisoskelee tai komeasti kotkotellen astelee hedelmäpuiden ja +syreenien reunustamilla rakennuskujilla, pöyhkeä pyrstö niin raskaana, +että vinha tuuli heidät melkein ympäri kääntää, — pyrstö, jossa +sävähtelee punaista ja vihreää tai joka paistaa lumivalkeana kuin +strutsinsulkainen viuhka. Jotkut niistä kukoista ovat taasen +ihastuttavan mustia, mustemmat pataa, — vain heltat paistavan punaiset +kuin kalkkunoilla, antaen niille sotaisen näön, keskiaikaisen ritarin +muodon. Niin, ovatpa eräät heistä kuin sulttaaneita kypäriin tai +tuuheaan turbaaniin verrattavine helttoineen. Ja eräät harvinaisen +kookkaita: väittäisin niitä melkein puolen miehen korkuisiksi, mutta +silloin sanottaisiin, että nyt taas puhun mahdottomia, liioittelen +kouraantuntuvasti, ja se olisikin suunnilleen totta, tämäkin vähäisten +asiain kaunistelu, kun en suurissa voi niin paljon ehdottoman kaunista +nähdä. Mutta missään Suomessa en ole nähnyt näin kauniita kukkoja! + +Matti-parka! Viisi markkaa! Mummin mielestä olisi kaksikin riittänyt, +vaikka paistikukostakin maksetaan paljon enemmän. + +Mitäpä puhua eksoottisista kukoista, joita maailmassa on toinen toistaan +loistavampia ja merkillisempiä, kai satoja laatuja, — kiinalaisista, +bengalilaisista, englantilaisista, keltaisesta kochinkukosta, tumman- ja +vaaleankirjavasta brahmasta, fasaaninpyrstöisestä vihreästä sotakukosta, +juovikkaasta plymouthista, valkeasta ja ruskeasta leghornista! + +Vielä vähemmin muistuttaa Matti mitään niistä silkissä kahisevista, +kullalle ja hopealle välkehtivistä kukoista, joita valtavan kokoisina +kuhahti viime talvena minunkin eteeni Parisissa Port S:t Martinin +näyttämöllä, kun istuin katsomassa Rostandin Chantecleriä, +haukottelemassa sen mauttomalle, niin sanoakseni pohjoismaiselle +symbolismille. + +Mutta saattoihan Matti silti olla jonkinmoinen Chantecler? Jalo, älykäs +ja miehekäs? Ensin eivät kanat tosin näyttäneet hänestä paljoakaan +välittävän. Kun hän ilmestyi niiden joukkoon, kuljeksivat ne kuin +ennenkin. Joku tosin katseli kukkoa, mutta lieneekö tulijaa edes +kukoksi ymmärtänyt? Tajunta, että kukkojakin oli olemassa, näytti jo +sammuneen. Kanat liikkuivat hajallaan, jokainen harhaillen omilla +teillään, etsien hyönteisiä, marjoja omin neuvoin kuin muulloinkin. +Toiset kiertelivät aittojen alla, kaakertaen kuin jotain yhäti etsien, +toiset kuikkivat tuvan takana. Jotkut seisoivat liika-aikansa +paikoillaan lihavina ja velttoina. + +Kukko puolestaan ei sinä päivänä edes laulanut. Muutostako hän oli +äimistynyt? + +"Paistikukko!" sanoimme surkutellen. + + + + +Yhä kukosta. Matti alkaa toimensa. + + +Päivin pidetään kanat kopissa koiramme vuoksi, joka on lintukoira, — +meille vähän ikävä ominaisuus. Kyllähän se osaa tössätä kättä, istua +kuin apina, heittäytyä kuolleeksi ketuksi, nakata nenänsä päältä +sokeripalan suuhunsa, kelliä ja kujeilla. Mutta sillä piilee veressä +voittamaton, autuas himo linnunlihaan, höyheniin, kaikkeen lentävään: +kun lehdenkin puusta putoavan näkee, jo vilkaisee niinkuin aikoisi itse +lentämään! Neuvoipa tuota pöyryhäntää, antoipa nokikuonolle selkään, +kun hän ryntää kanaa pyrstösulista näykkimään: mikään ei auta! +Viekkaus sydämessä tassuttaa hän nyt vieressämme kanalan ohitse +vilkaisemattakaan siihen. Mutta sitten, yksin päästyään kiertää heti +metsän kautta kopin toiselle puolelle tähystelemään isolta kiveltä +sinne ylös kuin kettu, jonka sukulaisuus näkyykin sen vinoista silmistä +ja terävästä kuonosta. Eipä kulu kuin hetki, niin yllätämme sen +kaivautumassa koppiin häkin alitse, tai jos emme yllätä, yht'äkkiä +kajahtaa kopista kanojen epätoivoinen rääkynä ja ilma pölisee +raastettuja höyheniä. Aika konna on miehekseen tämä meidän koiramme! +Kyllä sille täytyy antaa selkään! + +Päivin siis kanat pidetään kopissa, mutta öiksi, jolloin Pyynti nukkuu +kiepulla sisässä, säälittäisi sulkea häkin portti. Lepäilemmehän usein +kauankin aamulla, mutta linnut nousevat säteilevän aurinkonsa kanssa +kilpaa. + + * * * * * + +Matti on nyt viettänyt ensimmäisen yönsä täällä saaressa, uusien +kanojen parissa. + +Aamulla herään siihen, että kuulen ulkoa muutakin kuin varisten +puhelua, varisten, jotka poika-räähkiään täällä opettavat, tai kertun +ja toisten pikku lintujen, jotka aittani ympärillä hälisten +visertelevät. Särähtää kukon kiekaus kanakopilta. Kello, — ei, +aurinko, joka on kelloni, — lienee siinä viisi, siten käy ruskotus +kirsikkapuihin ikkunani edessä. Loion vielä, vaikka jo kajahti tämä +reipas herätys, tämä toimeenkäsky, tämä vaatimus näkemään luonnon +kauneutta, tämä Auringon airuen taisteluhuuto. Nautin Matin laulusta, +kireästä ja käheänlaisesta. + +Sitten kuuluu kiekaisu melkein pihalta. Ja erottaa kanain rupatustakin. +Joko Matti johtelee kanoja? + +Aitan luhdin toiseen päähän, ruokapuolen ovelle on jäänyt eilisillasta +kattila, jossa keitetään porsaalle aterioita, motevaa ruisvelliä ja +seassa särkiä, joista tihkuu pinnalle rasva kuin keltainen maatiaisvoi: +erinomaista lihottamaan sikaa. Ja nyt kuuluu kopsahdus kattilan +reunoihin, ja kukon kutsu kanoille, kurkusta tuleva luksutus, kiivas +kukuttelu: + +"Kuk kuk", tuossa jauhokokkare kattilan reunassa. Joutukaahan tänne! +"Klu-klu! Klu-klu!" + +Sitten monien varpaiden rapinaa ja nokkien kopinaa kattilaan kuin +rumpua lyötäisiin. + +Kas, kun kanat eivät ennen kattilalle sattuneet? + +Nyt ne kaatoivat kattilan, sehän oli nostettu kupeelleen luhdin pylvään +juureen. Kuminalla se kaatuu, siipien säikähtynyt kohahdus, nyt tuokion +hiljaisuus. — Ja sitten Matti kirahtelee omituisesti, ikäänkuin +pienesti kiroten. Se toruu, ja kanat vaikertavat. + +Lähestytään uudelleen pelon tuonutta kattilaa, nokkien rämpytys jatkuu. + +Ja tuon tuostakin Matti kiekaisee. + +Myöskin kylältä salmen takaa kaikuu hiljaisena aamuna kukkojen heleää +kiekunaa. + +Kun kattila lienee tarkoin puhdistettu, ajautuvat kukko ja kanat +aittani alle, sänkyni alle, jossa nautin kesäisen aamun hälisevästä +hiljaisuudesta, vähäisen elämäni ihanimmasta sulosta. Siellä alkaa nyt +raaputus, rapina, kaaputus, haravarpaiden kuoputus, kanasten kaikertelu +ja Matin kokotus, kukutus. Kylläpä osaavat teuhata, ei tule unesta enää +mitään, ja tämähän koituu pelkäksi hyväkseni! Mielelläni sen heille +sallin. Tiedän, että ainoa pelastukseni, etten joutuisi masennukseen, +hukkuisi turhien mietteiden syvyyteen, on tavallinen puuhailu. Antakoon +Matti minulle ikäänkuin esimerkkiä... + +Ovathan ne kukot ennenkin minulle ennustelleet uutta päivää. Siinä +johtuu mieleeni, kuinka nuo Matin sukulaiset jonakin pilkkoisen pimeänä +aamuna jossakin Tunisin lähistöllä arabialaiskylässä ilmoittivat +minulle, sairaalle, synkkämielisen yön jälkeen, viimein aamun raisua ja +nopeaa valkenemista, omituisen haikean heleästi kiekuen, mitä +lienevätkään olleet sen maan kukkoja. — Toinen kukko jälleen +hälyytteli kalkkunan kanssa kilpaa hotellin maurilaisella pihalla +Granadassa, kolmas Alassa, Italian raja-asemalla, hyvin, hyvin kauan +sitten, alppien solassa, joka silloin näytti minusta niin ihmeellisen +ihanalta: arvaahan sen, ensimmäinen ulkomaanmatkani. Kuinka ikävältä, +pintapuoliselta, hölmöttelevältä matkailu sitten on alkanut tuntua... +Neljäntenä fasaanikukkojen outo kiekuilu Daxissa... + +Kaikki nekin yöt olivat minulle masentuneita. Mutta kukot, päivän +julistajat, silloin virvoittivat, ja nyt tämä suomalainen Matti. + +Jyllistä sinä, Matti, vain aittani alla niinkuin lastukasa kestää! +Nousenpa tästä, vetelen rynttyjä ylleni, kiskaisen auki aittani oven. + + * * * * * + +Kannattipa taas nousta varhain kesäaamuna! + +Oi ihanuutta! + +Kuin astuisi ulos paradiisiin! + +Suvi säteilee, päilyy ympärillä. Järvi päilyy ja kiiluu päivännousun +puolelta. Vielä häilyy järvellä usva. Se on loistavan punaista, se on +ihmeellisen sinistä! + +Sinisenpunaisena keijujen tanssina usva hitaasti hälvenee, kun +aamutuuli alkaa hengähdellä. + +Aallot liplattavat ikäänkuin horteessa, vielä torkuksissa rannan +kallioihin, huokaisevat syvään, ikäänkuin hierovat unen silmistään, +heräävät... Aamutuulella on oma taikansa. + +Maailma oudossa, häikäisevässä ramppivalossa. Vielä unessa raukeasti +torkkuvilla puilla, lintujen autioihin ilmoihin kilisevällä laululla, +hyönteisten unisella surinallakin on erikoinen musiikkinsa. + +Entä kukkien tuoksu: melkeinpä koskena se tulee pihlajista, +omenapuista, jotka ovat kylläkin jo enimmät teränsä valkeana sateena +paasikäytäville karistaneet. + + * * * * * + +Matti lauleskelee. Ja seisoessani ovellani luhdin otsan alla kuulen nyt +kylästä selvemmin muiden kukkojen aamuhuudot. Niitä erottaa varsin +kaukaa. Toiset kukot soivat kuin oikeat konserttiklarinetit, tietäähän +sen, nuo mahtavat kukot, joita kuvittelen miehen mittaisiksi, +muistattehan, nuo punaiset tai sysimustat... + +Mutta ääni se on minun Matissanikin, hellittämätön! + + * * * * * + +Siinä menen tuvalle, koputtelen uksen auki, emäntä sen avaa vielä kovin +aamuntorkkuisena. Aion keittää itselleni kahvia siinä rakkaassa, +ihanasti nokimustassa liedessä, nauttia yksinäni puuhailusta, väkevän +kahvin tuoksusta; sitten nostaa verkot tyynellä järvellä. Uidakin +ehkä... Kenties kantaa kahvit sänkyyn vielä makeasti nukkuvalle muulle +väelle, vaimolleni ja hänen naisvierailleen. Matti ei ole heitä pahoin +herätellyt, täällä kesälaitumella hermot häviävät. + +Valitsen pankon kupeelta tuohia ja lastusia, virittelen tulta lieteen, +ja vilkaisenpa siinä, pannuun vettä kaadellessani ja hyvänhajuisten +tervaslastujen leimahtaessa, pirtin vuoteeseen, jossa nukkuu aivan +nuori tyttö, valkohipiäisillä poskillaan ja huulillaan viattoman, +raikkaan unen punerrus. _Honny soi qui mal y pense!_ Olen onnellinen, +että voin hänellekin tarjota kesän virkistystä! — Niin, todellakin, +keitänpä tässä salaa kahvit myöskin muille, haluan ne tarjota heille +sänkyyn, — tänä kultaisena aamuna, jonka sopusointu tavoittaa köyhän +maallisen onneni huippuja. + +Mutta pirtin ovi on tullessani jäänyt hieman raolleen. Ja kas, kukkopa +siitä raosta nyt sisään kurkistelee, raosta, joka on niin kapea, että +Matin pää tuskin sisään mahtuu. Matti kurottelee kaulaansa. Ja kutsuu +kanoja perästään tupaan! + +"Tätäkö suunnittelit, kun pihan poikki tullessani pistit pienen pääsi +esille aitan alta ja aloit sitten juosta perästäni niin nopeasti kuin +erkani vääristä jaloistasi, joiden töpsöhousuissa näkyy koristeena vain +yksi ainoa musta höyhen? Joko tunsit muka isännän? Onpas se Matti +kuitenkin yritteliäs! Ei, ei nyt kuitenkaan tupaan saa työntäytyä!" + +Mutta ennenkuin ennätän karkoittaa kukon ovelta, ettei se ehkä +nukkujiakin herättäisi — onneksi on Pyynti viety yöksi kamariin, +patjalleen lattialle emäntänsä sängyn viereen, — Matti tunkee +runkonsakin ovenrakoon, ja ovi aukeaa enemmän. Nyt seisoo kukko +kynnyksellä, tähystelee varovasti seinille ja kattoon kellertävin +särjensilmin. Ja se kopsahtaa korkean kynnyksen yli tasakäpälää +permannolle: kopsis. Astelee varovasti askelen, kaksi. Nyt se +kurkistelee pöydälle, venyttää kaulansa pitkäksi, niin hirmuisen +pitkäksi letkuksi kuin ei siitä loppua tulisikaan! + +Pöydälle olen juuri ottanut kaapista vehnäspalmikon. Sen kukko nyt +näki, ja alkaa heti kotkottaa, luksuttaa, kutsua sisään kanoja, jotka +ovat perääntyneet kuistille. + +Hävytön kukko. Nähdäkseen vehnäsen tarkoin se pomppailee tasajalkaa +ilmaan. Nyt se hyppää rahille. Jos se pöydälle pääsisi, se kaataisi +kupit ja kulhot, pudottaisi permannolle, siitäkös meteli! + +"Hyst, Matti, siitä. Annetaan sitä teille uloskin!" + +Vien kuistille vehnäskimpaleen, Matti hyppää alas rahilta, se pomppaa +kynnyksen yli. Heittelen muruja kuistin viereen kasteiseen nurmikkoon. +Matti juoksee keskelle murussadetta, se kutsuu kanoja kiivaasti, +sulkain kahinalla kanat töytäävät murusten kimppuun. + +Mutta Matti itse ei syö, se vain yllyttelee muita: + +"Koko koko." Ottakaa koko koko. + +Kanat ovat toisilleen kateita, ne lennättävät nisuspalasia piiloon +sinne tänne, ettei sisko nokasta tempaisi, ja hotkaisevat murunsa +jokainen yksinään syrjässä. Ja juoksevat sitten taas uutta ottamaan. +Sitten tapellaankin, isku rajusti toisen niskaan, vaikkapa silmäänkin. +Siinä kaakatus, riita, heikon kaikertelu, kun jää murusetta. + +Matti ei vain vielä ole ottanut palaakaan. Sivummalla hän seisoo, +hätäilemättä. Tarjoilu loppuu tuossa hetkessä, nopeasti tekivät kanat +puhdasta jälkeä. + +"Pitääkös sinulle antaa erikseen, Matti?" + +Heitän sille syrjään, isoimman ja pehmeimmän vehnäspalan, ihan nokan +eteen. + +Mitä vielä! Kukko iskee sitä nokallaan, mutta kutsuu kanoja syömään! +Sieppaa yhden murun suuhunsakin, mutta ei nielaise, vaan pudottaa +senkin pois. Luksuttaa koko parven luokseen, äkäisesti, aivan kuin +komentamalla! Ja pudottaa murusensa kanojen eteen, antaa sen toisille: + +"Koko koko. Kok kok, nok nok." + +"Taidatkin olla hyvin ritarillinen kukko?" + +Lisäannoskin, jonka toin nähdäkseni, eikö myöskin itse isäntä +suvaitsisi syödä, on loppunut. Kanat pullottavat kylläisinä. Vain joku +vielä harhailee muruja sieltä täältä etsien, hitaasti liikkuen, kupu +korkeana; toiset kanat ikäänkuin jähmettyvät paikoilleen, niin ovat +täytettyjä. Matti yksinään kupu pienenä. Olisikohan tämä huonoruokainen +kukko, kivulias mies? + +Pistäydyn tupaan ja tuon vieläkin kimpaleen vehnästä, murentelen sitä, +heittelen Matille. + +Kanat ovat niin täysiä, etteivät välitä enää kutsustanikaan. + +Matti tulee nyt eteeni. + +"Niin, Matti, killistele vain, mitä on kädessäni. Eilen leivottua, +_sinulle_, eikö kelpaa?" + +Kas, nyt vasta kelpasi. Tosin kukko vieläkin palan kädestäni +siepattuaan kutsuen luksuttaa, mutta kun näkee, ettei kukaan kanoista +enää huoli, alkaa se ahnaasti nokkia, nälkäisesti. + +"Sinä ruma Matti, mikä oletkaan? Pieni, vähäpätöinen, tylppävarvas kuin +ihmiseltä keskisormet olisivat katkenneet; — pöksyissäsikin tuo yksi +ainoa musta höyhen riippuu kuin mikä koomillinen lisäke... Mutta syöt +rippeitä, annettuasi kaiken muille! Kerronpa tästä toisille, kun he +nousevat, että he sinua kunnioittaisivat, sinä oikea Matti." + + + + +Vieraita ja juhlia. + + +Vieraita? Miksipä ei. "Mutta ei kaikkia vieraita eikä kaikkina +päivinä", Lapatossun tapaan sanoen. Muutamia omaisia, tai +etäisempiäkin, jos sattuvat ymmärtämään thelemiittien luostarisääntöjä: +onhan tämä sorsanrauhoitusta, pitäisihän täällä pyrkiä maailmoihin, +joiden rauhaa ei mikään voisi järkyttää. Vieraita? Miksei. Mutta +sänkypaikkoja ei ole kuin kenties seitsemälle. Tulisiko tässä itsemme +uunille vääntyä? Ja jos tyydytte särkiin, ettekä uneksi hummereita, +miksei! Eikä tässä oikein ryhdytä maitoakaan kilometrittäin kantamaan +ihan kaikille. + +Vieraita, miksei. Hauskoja vieraita, ottaen kuitenkin huomioon +seuraavan Rochefoucauldin aforismin: "Typerät ihmiset ovat ikäviä, +varsinkin jos ovat sukkelia." Jotain sellaista hän uskalsi sanoa. + + * * * * * + +Vieraita? Vieraamme ovat tuuli, joka milloin synkästä pohjoisesta +tohottaa, Rautun aaltovyöryksi myllää, raidat luokiksi painaa, +tervaleppiä rajusti ravistaa, milloin lännestä kiivailee tai etelästä +lämpöisenä lentää tuoden kuvitellut vedenneidot ja delfiinit tanssimaan +huikaisevana vaahtona korkealle Ukonkiven ympärillä. Sitten taas idästä +sadetta uumoilee, kantaen usvaa ja alakuloista pilvisäätä. + +Vieraamme ovat lokit, jotka liitelevät saaremme yllä valkeampina lunta, +kuin autuaallinen ilmestys, niin ylpeän kauniit: kuten enkelien siivet +sinisen taivaan kannella tai ukkoslonkien mustansinistä taustaa +vastaan, jonka alla saarien vihreä säkenöi jalokivenä. + +Pääskyset vieraitamme, vanhasta kylästä kisaten liiteleväiset, +livertäjät viirimme ympärillä, jälleen kotiinsa katoavaiset; eivät +viihdy talosessa, jonka ainoa pelto on jätetty päivänkukkasille ja +polttiaisille, huiskahtavat tänne vain poikasiaan harjoittamaan... +Vieraamme tuo teiri, joka hopeanhohtavana kevät-yönä, maan unelmoidessa +ääretöntä rauhaansa, kohahtaa matalan ikkunan alle, herättää nukkujat, +antaa kurkkunsa kuin kulkusen soida, puputtaa kevään ja erämaan +onnea... Nukkujain kasvot kohoavat ikkunanruutuun ihastelemaan, kun se +istuu pehmeällä mättäällä puettuna yksinkertaiseen, sinertävän +välkehtivään silkkiin, pää, jonka luomet ovat punaiset kuin veri, +runollisen tolkuttomasti kenossa ja värisevä lyyra avoinna... Tai +sitten kirjavan tikan poika, joka ilmestyy jostakin, viipyy täällä +päivän pari, kaputtelee seiniä, tutkii, nikkaroi, kiipeilee puiden +kylkiä, ja kajahduttaa kimeällä pilliäänellään... Sitten se häviää, — +tuuliko sen vei? + +Tai vieraamme kärppä, joka ui Jylhän kolkosta niemestä, kiitäen vedessä +ruskeana viiruna, niin nopeasti, että sitä luulisi pitkäksi tukiksi, +jota salaperäinen voima itsestään kuljettaisi kuin nielevä putous. — +Myyrä tummanruskeassa turkissaan puuhailee verkkovipuni alla, — niin +kaunis ja hiljainen, ettei henno, ei nyt todellakaan henno huutaa +koiraa hätyyttämään sitä hedelmäpuitten juurien ja sipulikukkain +verivihollista... Etsiköön Pyynti hänet itse. + +Tuuli, linnut ja metsän pikku sipsuttajat, siinä vieraamme kesän +alkuviikkoina. Riittäväthän ne. + +Sitten kyllä alamme ikävöidä jälleen ihmisseuraa. Heräävät taas +vähitellen nuo mystilliset pyyteet, joita vielä saattaa pitää +turhanaikaisina: halu jutella, jopa kuulla muka uutisia. Ikävöimme +mieluimmin ihmisiä, joiden tahdotta maa kyllä pyörii akselinsa ympäri +ja pysyy navoillaan, vähäpätöisiä, ei levottomia, katkeria, jollaiseksi +ihmisen tavallisesti luo jonkinmoinen suuruus, — pienuus. Silloin +pistetään Lintukodossa pystyyn komeat juhlat. + +No no. Mutta meistä ne ovat tarpeeksi komeat, kun ajattelemme, että +näinpä juhlii enin osa koko kansaammekin Suomen murheellisissa +metsissä. Ei usein paljon kummemmin tuolla vanhassa rikkaassa +kylässäkään, joka näkyy salmen takaa. Sen oikeita juhlia: juhannus, +joulu. Silloin ehkä vähäinen kahvintilkka tai tuoppi sahtia, jonka +pitäisi mennä päähän... Sitten uudestaan viikot kuokka kädessä, +aurankurjessa tai kangaspuiden ääressä. Pitkät ajat odotellen uuden +kevään alkamista. + +Miksi juhliemme Lintukodossa pitäisi olla sen kummemmat? + + * * * * * + +Tulee juhannus, talvella ajateltu, kaiken kevätpuolta odotettu, paljon +puhuttu ja kehuttu, mutta ehkä kylmä. Valon juhla, ja kuitenkin se +tuntuu minusta päivien pimentymiseltä: niin siihen sekautuu alitajuinen +tieto, että tästä se valo nyt alkaa kadota, juuri tänä iltana, nopeasti +niinkuin tuomet jo tuolla karistivat kukkansa. + +Mutta ainakin juhannuksena soutavat luoksemme kylästä puhutut ukki ja +mummi, sydämelliset sydämenpohjaan saakka. Ukki kävellä tössii pellon +poikki kotikutoisissa harmaissa, pitkä parta pehmeäksi kampailtuna, +punertava nenä paistaen ryssänmallisen hatun alta. Mummi kyysää +perästä angervojen reunaamaa kävelytietämme, mustissaan, köyrynä, +ahavoituneena, — käsissään tuomisia, milloin valtava nisulimppu, +milloin paksua kermaa, milloin mitäkin... + +Ripustellaanpa siinä ukin kanssa koreat paperilyhdyt pihanneliöön, jos +ei ole tullut varustetuksi tervasroihua hevoskengänmuotoiseen satamaan, +aallonmurtajan kärkeen parista kantturasta kyhätylle telineelle +ikäänkuin millekin kolmijalalle. Asetellaan vihreät, siniset ja +keltaiset lyhdyt omenapuihin keinuilemaan. Mutta jos sataa tai tuuli +ankarana pauhaa, sytyttäkäämme lyhtyset pirtin honkapuisiin orsiin ja +himmeään kamariin. Siellä ne tuikkivat ja lepattelevat salaperäisesti, +alakuloisesti, tietysti mahdottomina mihinkään hilpeään riemuun, +pohjoismaissahan täällä eletään. + +Ja me ukin kanssa, kun olemme saaneet kahvimme, holautamme, kupin pari +plöröä. Pirtua: mistäpä tässä rommitkaan, ja pirtu on hyvää, sen vähiin +tiloihin mahtuu paljon lämpöä ja humakkaa. + +Ja sill'aikaa kuin naiset jatkavat kahviaan ja mitä pakinoinevat, me +ukin kanssa kuuntelemme vallan äimistyttäviä asioita toisiltamme, +olemmehan aivan erilaisista elämänpiireistä. Merkillisistä +kansanmiehistä tämä ukki tietää, kuninkaallisen valtavista tai jo +elämässään nirvanaan heittäytyneistä. — Ja sitten lähdemme koikkimaan +sinne ja heilahtelemaan tänne: kehumaan hedelmäpuitten piiriä pellolla +tai komeita viljelyksiä, ohdakkeita, joiden kukat ovat kuin punaisia +pensseleitä tai samettisia kypäritöyhtöjä. "Ky-yll'", sanoo aina ukki +kaikkeen, ja on niin ihastunut kaikkeen. Vieläkö ihminen tarvitsisi +mukavampaa vierasta? + +Lopulta ukki, ihailtuaan tuvan laipioon tai pihalle ripustetut lyhdyt +ja lueskeltuaan jälleen, nyt jo neljättä kesää, vanhat virrenvärssyt +ikkunain kamanoista: "Nyt lintu äänell' korjall' Taas laulaa +taitavast!" lopulta ukki tahtoisi koko sydämestään kuusennaavaisen +tekoparran, jonka satuin valmistamaan eräälle miehiselle +pikkuvieraallemme, tahtoisi kulkea se naamallaan oikeinpa kylällä, +kekrinä tai loppiaisena. Siniset silmät halukkaina hän nyt sitä anelee. +Mutta silloinpa mummi, joka on saattanut istua luhdin portaalla, +lempeänä, mutta järkyttävän hiljaisena, katsellen lyhtyjen lekutusta +tai siniselle juhannustaivaalle, kasvoillaan vaivojen ja ponnistusten +uurtamat, kunnioitettavat rypyt, ponnistusten, joista ei koskaan +kerrota, — omituinen ilme, jonka syyn sydämenhaikeudeksi aavistamme, +ja syy näyttäytyykin, kun hän viimein syvään huokaisten lausuu: +"Ajattelen, onko tämä viimeinen juhannukseni, kenties ensi vuonna olen +tuolla taivaassa?" Johon ukki: "Mitä höpäjät, eukko? Ensinhän _minä_ +kuolen!" — Niin, silloin mummi toruskelemaan tekopartaa kerjäävää isoa +lastansa: "Mitäs, vanha mies, silläkö tekisit itsesi naurunalaiseksi +kylässä?" + +Ja sitten on heidän aikansa lähteä ja soutaa yön hiljaisuudessa +takaisin kotiin: työhön. + +Siinä ne juhlat. Eivät nuo niskoja katkaisseet! + + * * * * * + +Sitten toistetaan sama temppu kylässä mummin ja ukin luona syntymä- ja +nimipäivillä. Kahvia ja tupakkaa. Kuunnellaan pelitoosalla varustetun +herätyskellon musiikkia, minulle eräistä entisistä muistoistani +erikoisen mieleistä. + +Ja nyt tulee Lintukodossa uudet juhlat. Niistä olen hyvin mairiteltu, +ja siihen minulla on oikeus, melkein kaikkihan ihmiset, mitä +vähäpätöisimmätkin, ovat toki itserakkaita. + +Jokaisella ihmisellä on näet nimi, ristimänimi. Meikäläiselläkin on +nimensä, aika mongerrus onkin, ei mikään metkuton Matti kuten +kukollamme, ja nimi sattuu oikeinpa kesän kauneimpaan aikaan, ikäänkuin +sulkumerkkien väliin, joiden sisältä sateet, tuulet ja kylmät olettaisi +poistetuiksi. + +Minä raiska nautin kovasti niistä suurista juhlistani. Huomaan niiden +läheisyyden, vaikka pidän luonnollisesti sen muutenkin mielessäni, +siitä, että niiden aattona vaimoni kämmenet kovin iloissaan ja +vilkkaasti taputtelevat valkeaa taikinaa pirtin pöydällä, taputtelevat +niin mielellään, että hän itse laulaa, punovat palmikoita, sulkevat +vaarainhilloa joidenkin latuskoiksi kaulattujen rakosiin. Ja mainio +leivinuuni kohistetaan oikein kuumaksi. Eikä tämä ole vähäinen ilo +minulle. + +Kun sitten seuraavana aamuna tiedän herätä ajoissa, niin en hennokaan +nousta edes seitsemältä, oikoilen vain vuoteessa, tähystelen siniseen +kattoon, jossa maalattuja pilviä hämärästi häämöttää ja aurinko +"säärii" pilven takaa. Muistelenpa entisiä tällaisia päiviäni. Sitten +kuulen luhdin portailta sipsutusta ja sapsutusta, oksien ripsutusta. +Tiedän, mitä puuhataan, mutta minun täytyy aitassa uskotella +ajatelleeni variksien muka luhdin pitkällä sillalla kävelleen, rottien +viereisessä ruoka-aitassa liikkiötä nuuskineen. + +Ja serenaadi pidetään! Eipä olekaan laulaja halpa, onpa tuotu Italiasta +asti, sopraano Europan uljaimpia! Galli Curci, koloratuuri verraton, +laulava kuin enkeli, livertävä lintuna, kukkuva kuin käki, ekstaasiin +sydämen saattava, — joskin ääni ylimmissä kohdissa hieman rämähtäväksi +mennyt, arvaahan sen, pitkä lienee ollut matka. Kenelle kuninkaalle +sata vuotta sitten sellainen kuin Curci lauloi niinkuin nyt +tavalliselle ihmiselle? Elämä käy yhä mukavammaksi. + +Sitten luhdin portaille kiittämään. En kovinkaan koomillinen voi olla, +kuten pitäisi. Sillä kuinka voisin? Kuinka voisin, kun näen muistetun +juuri sellaista, jota enimmän rakastan? Koskettu herkimpään +vertauskuvaani. Aitan ovi ja tupasen kuistinpylväät ovat nimittäin +koristetut ruiskukilla. Ne saattavat mieleni aina liian liikutetuksi. +_Niillähän_ pienenä nimipäiväpöytäni kaunistettiin, tuo koskaan minulta +unohtumaton pikku pöytä, joka oli silloin valkealla liinalla peitetty +ja siinä ornamentteina piparkakkuja. Tuntuu kuin ne kukkaset siihen +aikaan olisivat varta vasten päivikseni puhjenneet. Niin nytkin +uskottelen, vaikka ne ovat kukkineet nytkin jo kauan, nuo upeasta, +varmasta viljasta pilkistelevät, joita olemme nähneet kylässä +ruispelloissa. Ne sanovat rukiin keskeltä: "Ota kiinni, me olemme +oikean romantiikan kukkia, jotka eivät viihdy kuin todellisella +pohjalla, todellisista elämyksistä kasvavina: rukiin rinnalla." + +Ja nyt nuo kukat hymyilevät jälleen minulle aitan oven ja tuvan +pylväiden vihreistä seppeleistä, keltaisten ja valkeain vuohensilmien +keskeltä! Ja hekumallinen tuoksu käy kasvoilleni, kun angervot ripsivät +aitan ovesta kumartuessani päälakeeni. + +Meikäläistä onnitellaan, eukko, punamekkoinen ryllykkä anoppi, käly, +nuori tyttö Aune, joka kanoja vaalii, ja vielä nuorempi veli Olli. +Aionpa teille kostaa, enpä tiedä, millä tavoin kullekin. Ollille kai +pänttäämällä ankarasti hänen päähänsä historiaa ja kuivaa +elämäntaistelun totuutta ja antaen hänelle ruumiillista työtä, +urheiluista ainoaa hyödyllistä, ja tytölle, joka viettää Lintukodossa +pari lomaviikkoaan, tullen tänne aherruksen kalventamana ja nyt jo +hiukan punoittaen, niinkuin metsäruusu lehdossa, no niin, parempaa en +hänelle kiireessä tiedä kuin mitä alempana nähdään. Mikä onni voida +ilahduttaa nuoruutta! — Tässäpä istumme taas kahvipöydän ääressä, ja +siinä on kuppini, jonka kyljestä kiiluu Kusnetsovin tehtaan kömpelö +kultakirjoitus "Muistaminu", kuppikin ympäröitynä taas ruiskukilla. +Riittääpä siinä iloa yhdeksi päiväksi nykyaikaan. + +Illalla tulevat jälleen pappa Kustaa ja mummi. Pappa, joka +onnittelee: "Luoja siunatkoon vielä monta, monta vuotta". Ja mummi, +joka sanoo olevansa meidän mummimme, asettaa käteeni valtavan vihdan +valkoruusuja tai punaisen limpun. Ukki kertoo minulle taas hiljalleen +maalaisasioista, jotka ovat minulle uutta ja ihmettä, otamme pienet +rakkarit, juomme kahvia, saunassakin ehkä hekumoitsemme. + + * * * * * + +Ensinnä sattuu tilaisuus kostaa Aunelle, hienohipiäiselle tytölle, joka +tulee Lintukodossa oleksimaan niinkuin pääskyset päiväksi livertämään, +Lehárin hirmuisten aariain laulajalle, — nekin kärsitään hänen +neitoskurkustaan, — hänelle, joka nuoruudellaan muistuttaa +nuoruudestani, mikä ei koskaan palaa. Vanheneminen ja kuolema ovat +julmia, jos olemme vielä terveitä, koetimme sitten niitä kuinka tahansa +koristella. Aunekin lähtee nyt jälleen pois työhönsä. Pistinpä hänelle +ja talletan muka tähän yhteisten kesäpäiviemme muistoksi palasen, tosin +avuttoman, mutta aikoinaan hän sen ymmärtää, — valitettavasti: + + KESÄ. + + On mieles, sisko, suruinen, + kun loppuu kesän vapaus, + se lyhyt vapaus, talvella + niin odotettu tapaus! + + Ah, tuskin aamuin aurinko + on noussut, länteen kierii, — + niin meiltä kesäaikakin + syyspuolta kohti vierii. + + Mit' onkaan kesä? Äskenhän + soi virsi kottaraisten, — + se vaikeni, ne lähtivät + pois kanssa pienokaisten. + + Nyt joutui leivon, peipposen + ja leppälinnun vuoro, + ja kaiket päivät helskytti + taas metsän suuri kuoro. + + Yön tullen huokas hämäryys, + kun haastoi laulurastas, + se unelmoi, se kutsui luo, + ja kaukaa toinen vastas. + + Kuink' aika vierii! Muistatko, + kun krookus hankeen aukes, — + se silkkiperho sininen + vain viikon loisti, raukes. + + Ja sitten tuolla tulppaani + kuin tulenliekki paistoi, + ja hyasintin hekumaa + sun nuori sielus maistoi. + + Ja viimeksi, kun poudalla + maa hohti kasteen vihmaa, + Disentra ruusunpunaista + loi medaljongi-rihmaa. + + Nyt ruusu nääntyy helteeseen, — + se hajoaa kuin tuhka + jos siihen kosket, — ilmassa + jo tuntuu syksyn uhka. + + Ei pääskynpoika pesässään + nyt enää olla malta, + se pyrkii lentoon, emoaan + pois seuraa räystään alta. + + Tie pitkä sill' on tiedossaan + ja vaatii harjoitusta. — + On mieles, sisko, suruinen. + Mist' annan lohdutusta? + + Ei meillä, sisko, luontoa, + ei kuoloakaan vastaan + lie mitään, mitään neuvoa + kuin — elää ainoastaan. + + Kuin elää, — mennyt unhottaa + ja kuvitella uutta. + Tee työsi, laula, odota + taas kesän kultaisuutta! + + Niin teetkin, sisko sirkkunen, + niin sielusi on luotu! + On toista niiden, joille ei + se onni ollut suotu. + + Miks aina kesä syventää + vain haavaa, jonka rintaan + löi heille kesä entinen, + kun näytti haipuvintaan? + + Ei, Aunelta käy kaikki niin + kuin käskee tapa, sääty. + Ja viimeisen kun syksyn saa, + ei kesä siihen pääty. + + Tie kaunis häll' on tiedossaan, + se, jonka antaa Luoja. + Oi, Luoja sua siunatkoon + ja olkoon uskos suoja! + + No niin, en hiisku enempää, — + pois viisastelun suola, + kuin että syksy sulhot tuo, — + kas, punastuit kuin puola! + + + + +Nyt jutellaan taas Matista! + + + "Teiden ja kaduin haarois' + Räyhätään ja myös pauhataan, + Taitamattomast' tapellaan, + Ehk' ollaan suuris' vaarois', + Ah! viina viisaan villitsee, + Eik' juomarita hillitse..." + + _Vanha virsikirja_. + +Nyt on tullut etäisempiäkin, varsinaisia vieraita. Sattuuhan sitä. Ovat +ilmestyneet salmen taakse laivalaiturille, huiskuttaneet hatuilla ja +liinoilla, paukutelleet revolverillakin, on ihmetelty, omaisiako +olisivat, ja heidät noudettu: tervetulleita osuvat olemaankin. Heissä +on aikuisia, heissä on lapsia. Tölli täynnä: pirtin sängyssä, hehkuvan +uunin lämmössä koettaa pari naisia makailla hiki silmäkuopissa; +sinisessä kamarissa tuoksuu hajuvesille, oikein naiselliselle, +kaupunkilaiselle; aitassa käy kuorsaus niin että katto tärisee. +Pitäneekö tässä isännän uunille kömpiä vaiko kalaan kello kolmelta +lähteä? Mutta, kuten sanottu, tervetulleita ovat nämä vieraat. Ollaan +ahnaita uutisille. Kerrotaan ja tarinoidaan tuota kahvia päivät pitkät +maistellen. Katsellaan saarta ja ihastellaan. + + * * * * * + +Keskipäivä jälleen. Aurinko paistaa, järvi hohtaa sinisenä, — +autuaan-sinisenä kuin jossakin hyvin etelässä. Suuret koivut suhisevat +mahtavaa kesälauluaan. Niiden lehdistä lähtee hopeisia kipinöitä päivän +heijastuksessa... + +Naisväki mennyt ruokalevolle. Isännän erikoisvieras, vanha ystävällinen +toveri, joka on päässyt kaupungin touhusta viikoksi maalle, luikkii +hiljaa ulos kamarista, jossa hänen piti vaimonsa kanssa levähtää, kun +taas lapset on laskettu leikkimään syrjemmälle saunan luo, ja vetää +poveltaan silkkipaperiin käärityn pullon. Se on täynnä keltaista +nestettä, ei niin kuultavaa kuin auringon valo, mutta kumminkin hiukan +sinne päin. Hän lyö isäntää olalle: + +"Kas niin, vanha veli! On minulla sentään sinulle jotain. Saat nyt +oikeaa Ruotsin punssia, pirtu on kauheaa... Pannaan julistettua tämä +lienee, mutta taitaa se elää piilosalla yhtä varmasti kuin ennenkin..." + +He kaksi, vieras ja isäntä, asettuvat kuistille, sijoittaen väliinsä +penkille sen kainon pullonsa ja pari lasia. + +Pian vieras nauraa, kertoo hauskoja tarinoita, hänen pitkä ja laiha +vartalonsa hetkuu, rinta hyppii hulluista jutuista ja heinäkuun lämmön +loitsimasta sulosta. Poissa on poloiselta viran vakavuus, poissa +kunnianhimo, joka ruoskii, jäytää ja hypittää, kunniamerkit ja niiden +syvä kaipuu. Hänellä on usko, että älyihmiset paljonkin saattaisivat +maailmaa parantaa, kun taas kelpo sydämet sitä pitänevät yllä sen minkä +pitävät, mutta nyt hän on unohtanut sen uskonsa tärkeyden. Nyt hän on +luonnollinen ja heittäytyy huolettomaksi. + +Muu väki nukkuu. Lasten ääniä kajahtelee etäältä, auringonpaisteessa +kiiltävän kallion ja tumman saunan takaa... Kauniilla tanhualla lepää +ääretön hiljaisuus, kesäisen päivän autuas rauha. Jättiläiskoivujen +ritvat riippuvat kuin juhlaköynnökset, mutta hoikat koivut mäellä +kalliolla kumartuvat lämpöisessä tuulessa. Haapojen lehdet, jotka ovat +kasvaneet isoiksi, läpättävät alinomaa, tuokiotakaan lepäämättä, +vipisevät niinkuin korkealle ilmojen varaan lähteneitten pikku lintujen +siivet... + +Ikäänkuin vertauskuvana sielun kaipuusta iankaikkiseen rauhaan kulkevat +valkeat pilvet, matkaavat vapaina kauas pois, muuttavat muotoaan +joistakin olevaisia muistuttavista toisiksi, olemattomiksi, haipuvat, +sulautuvat pelkäksi siniseksi ilmaksi, liukenevat näkymättömiin. + +Tanhualla ei liikettä, ei ääntä mitään. + +Vain Matti-kukko, joka on nykyään täydellisesti ottanut kanat +hoitoonsa, kuljettaa tuolta rannalta pihalle perhettään hiljaa +luksutellen. + +"Annetaanpas kukolle punssia!" ehdottaa kikattava vieras. + +Siinäpä vakava ehdotus, jota ihmisen kesälaitumella kannattaa pohtia! + +Hän menee tupaan ja tuo sieltä pienen lautasen, sellaisen, jota +pidetään kermakulhon alla kahvipöydässä. Siihen hän on murentanut +hiukan korppua, ja nyt hän tiputtelee vähän punssia korpunmuruihin: + +"Kukko se! Kukko se! Mikä sen nimi on? Mätti! Matvei? Hei, ryssä, +tulehan saamaan..." + +Hän kutsuu Matti-kukkoa pitäen lautasta koholla sormiensa varassa ja +laskee sitten tarjottavansa varoen kuopperoon, jonka tekee keskelle +saunakukkaista nurmea. + +Matti tulee juosten täyttä jalkaa. Vieras hiipii takaisin kuistille, +seuraa kaiteen yli kiintyneenä kukon hommia. + +Matti maistaa lautaselta, ravistelee nokkaansa ja päätänsä: jotain +outoa siinä maistuu! Hän, jonka kurkusta paikalle juostessa kuului +yhtämittainen kehoittava: "Kluk, kluk!" valloittaa nyt naisiaan, +eivätkä kanat näytä tohtivankaan lautaseen koskea. Mutta Matti kokeilee +ensin itse, maistaa varovasti uudelleen. Ottaa murun nokkaansa, +kääntelee päätänsä. Sitten hän kutsuu jo naisiaankin: Käy laatuun, ei +tässä ollutkaan vaaraa. + +Mutta saahan nähdä: Matti, joka ei tavallisesti syö ruokaa ennenkuin +kanat ovat syöneet, vaan vetäytyy sitä nokattuaan toistaiseksi syrjään, +kunnes vasta muiden tultua kylläisiksi aterioi itsekin, — Matti +kuokkaisee nyt aivan heti itselleen uuden murun. Ja kolmannen, ja +neljännen... + +Ja yht'äkkiä tapahtuu jotain luonnotonta: kohtelias Matti ajaa kanat +lautaselta pois, vihaisesti, nokallaan huitoen. Ajaa niitä muutaman +askelen perästäkin. Ja juoksee itse takaisin lautasen ääreen. + +Nyt maistelee hän pelkkää keltaista nestettäkin, jota korpuista on +valunut lautasen pohjalle. + +Kanat, tuokion ällistyneinä seisottuaan, yrittävät lähestyä. Sama +karkoitus, äskeistä tulisempi! Matti syö yksinään, julkimus. + +Ja nyt erottaa hän karkoitetuista yhden ruokatoverikseen. Se saa tulla, +se on Rupahäntä, vanhin ja ihmisen silmillä arvostellen kaikkein rumin +kanoista. Tapahtuuko kukolle samanlaista kuin ihmisellekin? Hänet +tahtoo Matti nyt seuraansa, keskellä tulista herkuttelukiirettään. +Hänen kanssaan Matti jakaa oman autuutensa. Muut kanat saavat tulisesti +nokkaa, Rupahäntä helliä kehoituksia, kukutuksia tulla toveriksi. + +Rupahäntä tulee. Kahden kesken hän ja kukko jatkavat petollisten +murujen nauttimista. + +Matti syö, naputtaa. Odottamatta leimahtaa hänelle kuitenkin nyt jotain +mieleen. Hän hypähtää, karkoittaa vanhan lempikanansakin vadin luota +pois. + +Matti juopottelee yksin! Hän himoitsee itse kaikki! Hän ei muista +välitä. Hän on täynnä omaa nautintoaan. Hän on kukko, joka elää miten +haluaa. + +Vaikka pilvenkokoinen haukka niskaan tipahtaisi, Matti ei sitä +huomaisi... + +Merkillistä, kun ei nokka osu lautaseen! Se harhautuu syrjään, iskee +oikeaan ja vasempaan lautasen ympärille nurmikkoon, ei löydä keskelle +lautasta. Johan nyt on ihmeet ja kummat! Kukko näyttää suuttuvan, nokan +tahti tihenee, lautasen reuna kalahtelee, lautanen hyppelee koholla +niinkuin Mattikin keikkuu jalalta toiselle. + +Vieras herra katselee yli kaiteen, kiemurtelee naurusta. + +Nyt on Matti yksinään syönyt lautasen tyhjäksi. Akkaväki, toiset kanat, +katselevat loitolta. Matti ojentautuu, ja kaikki höyhenet näyttävät +kohoavan pystyyn kuin keihäät! Onpas hän komea, kun pöyhistelee! Kaula +oikenee, ja nyt puhkeaa kimeä kiekaus! Kukko laulaa keskellä päivän +kuuminta aikaa yksinään. + +Se laulaa kuin uhalla. Eikä sillä ole enää rahtuakaan entistä +logiikkaa: äsken ajoi se kaikki kanat pois, mutta nyt ryntää se niitä +noutamaan, ne pakenevat mikä minnekin, ken pensaikkoon, ken aitan alle, +vaikka Matti kehoittaa ja luksuttelee. No niin, menkööt, kukko pysähtyy +ja kiekaisee! + +Siinäkös riittää kiekumista. + +Mutta moinen kiekuna ja kanojen pako ja räpytys on kuulunut sisälle, +ruokalevolla nukkuvain korviin. Se on kuulunut myöskin saunan taakse +armaasti kukkivaan metsäruusustoon, minkä vieressä lapset askartelevat. + +"Miksi Matti niin laulaa?" kyselevät lapset pilkistellen kummastuneina +saunan takaa tanhualle. + +"Lieneekö kanahaukka iskenyt?" kysyy emäntä tullen ulos. + +"Nyt ollaan totisia kuin puuhevoset", kuiskaa vieras herra isännälle. + +"Mikä Matille on tullut?" päivittelee emäntä jälleen. + +Emäntä menee Matin eteen. Mutta Matti näyttää aikovan hypätä ihan +silmille, hyppääkin ihmisen korkuudelle, hänen olalleen! Siitäkös +pelästys, kukko ravistetaan rajusti maahan. Se kaatuu, mutta kavahtaa +pystyyn, ja kiekaisee! + +"Te olette Matille jotain tehneet!" huudahtaa emäntä herroille, joilla +näkee nyt tuon epäilyttävän pullon. + +"Mitäpäs me? Emme mitään. Me ollaan vakavia miehiä. Totisia kuin +karusellihevoset." + +"Voi Matti-raiskaa! Mitä ne ovat sinulle tehneet?" säälittelee emäntä. +"Tule pois, minä vien sinut putkaan." Mutta kun hän koettaa tavoitella +kukkoa kiinni, lentää se häneltä ilmaan, kohahtaa kuin silmitön, +syöksyy kaiteen ja miesten käsivarsien yli tupaan. Siellä se hyppää +pöydälle. Emäntä hoputtaen perästä. Matti karkua kamariin, istahtaa +avoimelle ikkunalle, jonka uutimia kesätuuli lempeästi häilyttää, ja +siinä kiekaus! Vieras rouva herää kamarissa unestaan, huutelee +siunauksia. Mattia ajetaan takaa, se lentää ikkunasta ulos, mutta +ensimmäisellä isolla kivellä se kiekaisee. Lapsetkin juoksevat +paikalle, katselevat suu auki mokomaa elämää. Mattihan on hullu! Se +iskee kivellä seisoen siipiään yhtä päätä kupeisiinsa, venyttää, kuroo +kaulaansa ja kiekuu. Kun sitä hätistää, hyppää se jääsäiliön katolle ja +kiekuu sieltä. Sitten se yrittää pitkään lentoon, menee ilmassa kuin +mikäkin paisti, saa kiinni aitan räystäästä, rinkaisee, pääsee aitan +katolle, ja siellä nyt kelpaa laulaa! Kymmenen kiekausta yhtä mittaa, +ilman väliaikoja. Matin pääheltta on punainen, leukaheltta +veripunainen, silmien ympärykset silmittömän punaiset. + +Päivä on ollut unenhiljainen, tanhua liikkeetöntä rauhaa kesäpilvien +alla, jotka ikäänkuin nirvanaan sulautuvat. Tulipas nyt meteli. Lapset +ihmetellen kirkuvat, naiset nauravat ja toruvat. Emäntä: + +"Mokomat, antoivat Matille punssia." + +Koira, kanojen vihollinen, on villissä, se rähisee, haukkuu ja hyppii +aitan pylvästä vasten, sitä täytyy lyödä ja mukittaa. Lihava porsaskin, +joka on maannut toinen kylki vesihaudassa, — järvestä vesi äsken sille +kannettiin ja kaadettiin raukalle niskaan, — porsas, joka on köllinyt +pihallaan kuin kuollut, häpsähtää, kuuntelee silmänräpäyksen, kavahtaa +ensin etujaloilleen ja sitten kaikille neljälle ja alkaa säikkyneenä +torahdellen töytäillä edestakaisin aituuksensa nurkasta toiseen. + +Etäältä kylästäkin, joka päivällislevolla nukkuu, kajahtaa yht'äkkiä +kukkojen kimeä laulu, tähdäten varmaan tähän yhteen ja ainoaan +keskipisteeseen: vastaamaan hoilaavalle ja remuavalle Matille. + +Juoppous, mikä surkeus, rappio, kurjuus! Pirtin pöydältä pudotettu ja +rikottu kahvikuppi! Rumia Matin varpaiden jälkiä sinisen kamarin +ikkunalaudalla; entä töykeä loukkaus kanoille, jopa mahtavalle +Rupahännällekin, lempivaimolle. + +Ja tämä kaikki niin lyhyen ilon vuoksi! Kymmenen minuttia, ja Matti +istuu aitan alla pimennossa alakuloisesti riippuvin kauloin. Mikäpä +estää meitä pistämästä mottoa luvun loppuunkin, pientä viisasta +rangaistussaarnaa, joka kuvailee Matin vaivoja: + + "... Rinnan ahdistus, pään pakko, + Pahat puuskat, häjyt yskät, + Posken rypyt ja jako, + Kätten väristys, kasvoin kohistus, + Hengen myös häjy haju, + Silmäin puna, paha pullistus, + Näin ylönjuomisest' hajoo." + + + + +Vieläkin Matista, ihmeellisintä. + + +Rumaahan oli juottaa Matti, tuottaa raukalle sellaista päänvaivaa. +Mutta olihan minulla pieniä tunnontuskiakin: eikö se yleensä riitä +ihmisille puhdistukseksi? + + * * * * * + +Kukko puuhailee nykyään kovin innokkaasti, sen vaatimatonta +pyrstösulkaa kanat ympäröivät aina, ne kävelevät Matin perästä minne +hän tahtoo, tottelevat hänen ohjauksiaan. Pätöinen kukko on alati +parven ensimmäisenä. Milloin näkyy sen töyhtösulka perunapellosta, ja +kun sinne juostaan, on joukko keskenkasvuisia perunoita kaivettu maan +sisästä. Milloin ruoppii se paljaiksi malvain tai kurjenmiekkain juuria +tai kivirikkoja sinikehäisen ikkunan alta, — ja taas tuskastuneet +torat poisajelun päällisiksi. Milloin rypistään salaperäisesti +vaarainlehdossa, missä Matti tietää neuvoa perheelleen monta +tummanpunaista, mehevää marjaa ja pudottaa ne alas oksasta reippaalla +hypyllä. Milloin taas kukko seisoo vartiossa, kun joku kanayksilö +pujahtaa salaiselle pesälleen, pujahtaa hyvin ovelasti ja hiljaa, ettei +kukaan paitsi kukko näkisi; ja ilmestyy sitten hetken päästä sieltä +julistaen räikkyvällä toralla, että sinne pensaikkoon tai kivenkoperoon +kätkettiin uusi muna, johon ihmiset eivät saisi koskea. + +Pensaikkoon tai kivenkoperoon? + +Niin, muniminen ei ole vielä oikein tolallaan, vaikka huonoimmatkin +kanat antavat jo munan silloin tällöin ja parhain on tullut oikein +tuotteliaaksi. Kana, joka yritti laulaa, on luopunut siitä +temppuilusta. Mutta vieläkään ei kanakoppiin asetettuja +munimislaatikoita käytetä, vaan kätketään munat milloin minnekin, +metsään, vaarainpensaiden alle, kivenkoperoihin, jopa lasketaan yhä +tiellekin. — Yksi pudotti kerran munansa kanakopista, joka on +sikoläätin ylisillä, välikaton lautojen raosta alas läättiin, missä +sika söi munan. Siitä, että nöskön korvat ja leveä niskakin olivat +keltaisenaan munakokkelia ja kuorensiruja, kanan tyhmyys huomattiin. +Tämä tuntui töllin väestä harmittavalta, varsinkin kun, kuten sanottu, +kanakoppiin oli varattu kaksikin vakituista munimislaatikkoa, joihin +oli sovitettu alusiksi ja pesäksi kuivaa, pehmeää heinää. Karttui +liiaksi vaivaakin etsiskellä kanojen tuotteita sieltä täältä, metsistä, +aittojen alta, minkä mistäkin, tai estää niitä joutumasta Mainoksen +herkuiksi. + + * * * * * + +Mutta nyt tulee se ihmeellisin! + +Matti suvaitsi viimein itse ryhtyä asiaan. + +Me olimme nähneet, että nuori kukko seisoi ikäänkuin kummastellen +vieressä, kun parhain kanamuori asettui munimaan maahan, vähäiseen +kuopperoon, jonka ruohikkoon kaapusteli. Matti seisoi siinä vakavana +kuin kaikki muutkin yksilöt tästä pienestä siipikarjasta. Totisinahan +kanat tuollaista tapausta seuraavat, totisina, huolestuneina, sillä +moinen perheonni on niistä hyvin, hyvin tärkeä ja pyhä. — Rupahäntä +teki komean munasensa ja poistui, kaakattamatta, torumatta! Eikä +kukkokaan torunut. + +Mutta eräänä päivänä kuului sitten kanakopilta varsin merkillistä +kotkotusta, se oli kukon ääni, ei kanojen. Lyhyttä, lujaa, hillittyä, +mutta ikäänkuin vihaista kokotusta. Pitkän aikaa. Torumista, johon +kanat eivät vastanneet, vaikka olivat kukkonsa kanssa kanahäkissä, +koskapa niitä ei näkynyt missään ulkosalla. Todellakin kummallinen +lyhyt, katkeileva torunta: + +"Kot kot! Tok tok! Kot kot kot!" + +Kanat aivan vaiti. + +Emäntä meni hiljaa kanakopille katsomaan, mitä höyhenperhe siellä +puuhaili. + +Kanat olivat kaikki pikku rakennuksen ylisillä, sen näki emäntä, kun +nousi äänettömästi kivijalan ylimmälle kivelle ja pilkisteli +seinänraosta koppiin. + +Siellä seisoi kukko keskellä vaiteliasta kanaparvea toisen +munimislaatikon vieressä. Se heitteli kaulaansa, puhui kanoille kai +jotain hyvin opettavaista, jotain merkillistä, jota kanat eivät vielä +näyttäneet ymmärtävän. + +Matti oli punastunut. Se selitti ja muuttui yhä punaisemmaksi. Sen +silmät, jotka muistuttavat särkikalan kellertäviä silmiä, tulivat aivan +veripunaisiksi kiihtymisestä. Kotkotus kiukkuista! Veri pakkautui +nähtävästi miehelle päähän: heltat leimusivat, ja ne paikat, joita +ihminen pitäisi kukon poskina, hekottelivat hirveästi. + +Kukko oli vihainen, mutta kanat, jotka seisoivat jonkinmoisessa +piirissä ympärillä, eivät vieläkään liene asiaa ymmärtäneet. + +Mitä kukko tarkoitti? + +Viimein tapahtui ihme, jota luulen ihmisen verraten harvoin saavan +nähdä. Suuttumuksesta punastunut kukko _astui munimislaatikkoon_, se +opetti käytännöllisesti kanoille laatikkoon munimisen. Se nousi +laatikkoon ja ryhtyi jaloillaan tekemään heiniin pesää! Raaputteli +siinä seisoallaan, touhusi, pyöri ympäri ja kotkotteli äkäisesti koko +ajan. Valmisti pehmeisiin heiniin sopivan koperon, tallasi sen kovaksi. +Luksutti, neuvoi, selvästi hyvin ylpeänä ja vihaisena: + +— Ne ovat nuo akat! Eivät osaa edes pesäänsä tehdä. Mies aina osaa! +Näin se on laadittava! Siinä se nyt on koko juttu. "Kluk kluk!" Näin. +Kas tuossa! "Kluk kluk, — koko koko." Munikaa tähän, älkää ulos! + +Ja sitten näytti kukko vielä kanoille, — ja seinänraosta kopin +salaperäiseen pimeään pilkistävälle ihmiselle se oli hurmaavan +hullunkurinen näky, — _millä tavoin lootassa istutaan!_ Miten siihen +istumaan asetutaan: Matti laskeusi heinistä muovailemaansa kuoppaan, +löi ja pöyhötteli siivillään heiniä, hieroi niitä vatsallaan ja +hinterpommerillaan — kuin munimaan asettuva kana. Ja sitten se istui +vähän aikaa siinä paikoillaan, vain silmien kalvo alakuloisesti +muljahteli terien yli — niinkuin munaa odottavan kanan. Kanahan on +luonnollisesti sellaisella tuokiolla hyvin totinen. + +Viimein Matti nousi arvokkaasti ylös, astui laatikosta pois ja +kotkotti, kaiketikin: + +"Kluk kluk!" Siinä se nyt on koko temppu. Munikaa nyt niinkuin minä +itse näytin! + +Kanat seisoivat vaiti kallella päin. + +"Mitähän tästä nyt seuraa?" arvelimme. + +Mutta jo tulevalla kerralla istui parhain kana kuin istuikin munimassa +heinälaatikossa, ja kaksi muuta seisoi ylisille johtavilla pikku +portailla odottaen tuskallisina vuoroaan, päästäkseen hekin +heinälaatikkoon! + +Vain välisti joku kana sitten enää karkasi ulos piiloon, — aikoen +hautomaan. + + * * * * * + +"Hyi, kukko on hyvin epäintelligentti elukka", väitti viime talvena +Parisissa asuntoemäntäni, rouva Mignon, kun puhuttiin kukkonäytelmästä +nimeltä Chantecler. Väite saattoi kyllä pitää paikkansa sanoihin +nähden, jotka Rostand on pannut kukkojen suuhun, mutta ei ainakaan +Mattiin: siitä protesteeraan ankarasti. + + + + +"Ritari Matvei". + + +Haukka leijaa korkealla pienen saaremme kohdalla. Sen siivet tuskin +värähtävät, se lepää paikallaan pitkät ajat kuin kala vedessä. Se +näyttää melkeinpä pilkulta. Se on luultavasti varpushaukka. + +Onhan niitä ennenkin nähty. + +Emmekä aavistaneet, että kanakopin luota yht'äkkiä kajahtaisi kukon +kirkaisu ja sitten taisteluntemmellystä. Emäntä kuulee sen tuvan +ovelta, juoksee sinne. Hän näkee upean pihlajan, ampiaisten pyhän puun, +juurella ilman valkeanaan höyhenien tuprua, josta siipien läiske +kohahtelee. Hän tempaa pitkän kepin, huutaa ja hosuu. + +Haukka pakenee väkinäisesti. + +Matti nousee maasta pörröisenä, revityin höyhenin, mutta silmittömänä +taistelunvimmasta. Se töytäilee sinne ja tänne, kurkistelee ylös +nähdäkseen vihollisensa. Kas julkimusta: suuri ruskea haukka, — se +olikin oikea kanahaukka, — istuu vielä tuolla tervalepässä, tähystelee +keltaisin silmin alas. Sen pyrstö on levällään kuin viuhka, näkyy +pyrstön kellertävä ja valkoruutuinen nurea puoli kuin mikäkin +vanhanaikuinen kangas. Siivet hävyttömästi supussa. Se ei välitä ensin +edes huudoista, niin himokkaasti sen mieli tekisi iskeä jälleen +Mattiin. Lopulta tuo pöyhkeä ilmojen ilves kuitenkin kohahtaa lentoon, +ohuet jalat pistävät suorina alas reisien höyhenistä, jotka ovat kuin +mitkäkin entismuotiset naisen housut. + +"Pelastuitpa, Matti. Mutta missä on perheesi?" + +Tuolta se tulee, uskaltautuu vähitellen näkyville tuuheain +katajapensaiden alta, joihin ihminenkin voisi kätkeytyä täydellisesti +kuin uudinten suojaan. Kukko niitä kutsuu, ja kun saa ne kaikki +ympärilleen, niin se keikistää ohuen kaulansa ja kiekaisee heleän +voittolaulun. + +"Todella, sinähän oletkin peloton poika, Matti! Ja tuntuupa kuin +osaisit käyttää kynnettömiäkin sormiasi: monipa ruskea ja keltainen +sulka kirjavoi valkeaa kasaa, joka on omasta ruumiistasi maahan +riputeltu." + + * * * * * + +Pyynti-koiramme on vielä edelleenkin lurjus. Se on ovela kuin +talonpoika. Ja itsepäinen, hävytön. Kuinka monta kertaa sille onkaan +sanottu, päänupukkaan sormella naputtaen, että tipuihin ei saa koskea, +ei saa, ei saa! Eikä leppälinnun tai kerttujen poikiin. Eikä ajella +teirilintua, joka raitalehdossa kohahtelee. Ei vaania sorsaa, joka +mielellään pesisi ruohoiseen lahteemme. Tyytyköön myyriin ja +sammakkoihin! Niitä pureskelkoon, mukeltakoon suussaan, näytelköön +niiden takajalkoja viiksinä suupielistään, voitokkaasti selkänsä yli +ruumiita viskelköön. + +Mutta se ei tottele. Miten usein se on saanut rikoksista tuuppauksen +niskaansa, könistyksen takamaihinsa, keppiäkin tarvittaessa. Ja +kuitenkin se yhä tulee kartanolle iloisesti häntäänsä heilutellen +ulkometsästämme, joka lienee siinä viisikymmentä metriä läpimitaten, +tulee salaperäisenä, mutta jokin pikkulinnun höyhen riippuu suupielessä +ilmaisten tehdyn rikoksen. Tai se köntystää tanhualle kovin väsyneenä, +pitkät ajat lahdella jotain puuhailtuaan, asettuu pettyneenä suoranaan +loikomaan aitan päädyn suloiseen varjoon, — ei onnistunut +koskelonmetsästys! — Se nappaa leppälinnunpoikaset, jos niillä on +huono tai kokematon emo, joka päästää ne liian aikaisin lentoon +suojaavasta pesäpöntöstä, varastaa yhden toisensa jälkeen, kaiken aikaa +pesää kierreltyään. Milloin se taas rääyttää pikku salmella sorsaa, +joka oli jo melkein kesy, juosta roiskaa sen perästä kaislikossa, niin, +jopa heittäytyy uimaankin, tuo uintia ja pesua kuin myrkkyä pelkäävä +Pyynti. Huudapa sille: "Pyynti, uimaan!" jo luikkii se aitan alle +turvaan. Uimalakanan näkeminenkin säikähdyttää sen pötkimään aitan +aluksen matalaan suojaan. + +Rikoksia, rikoksia! Torupa sitä: se heiluttelee, pötkyttää häntäänsä: +"Älkää joutavia puhuko!" + + * * * * * + +Mutta ihmisten nähden ei Pyynti kuitenkaan enää tohdi karata kanoihin. +Sen sijaan, käännäpä selkäsi: silloin se kiertää kanakopin taakse, +kurkistelee koppiin isolta kiveltä ja alkaa kaivautua sisälle häkin +alitse. + +Vieläkään ei kanoja voi koiran tähden pitää päivin ulkona, ellei +ihminen itse ole mukana kanapaimenena. + + * * * * * + +Eräänäkin päivänä: mikäs nyt kanoilla on? Mikä kirkuna kopilta? Vihlova +hätähuuto kuin ihmisen kurkusta, miltei ihmisäänin parkaistuja sanoja. + +Vilkaistaan ikkunasta. Äskenhän Pyynti oli vielä tuossa lattialla, +mutta nyt sitä ei näy... + +Juoksen kanakopille. Jokos se taas! Pyynti lentää häkin sisällä +ahtaassa tilassa edestakaisin, aidasta toiseen, se vilahtelee punaisena +kuin kettu, jonka sukua se luonteeltaankin on, se pomppii ilmassa, +hyppii korkealle. Ja nyppii höyhentupsuja Matin housuista, höyheniä +pöllyää ilma täynnä. Matti kimpoilee rautalankahäkin seinille; mutta +vuoroin hän ratsastaa Pyynnin niskassa, lyö punaista paholaista +siivillään silmille, iskee ratsuaan luisilla kannuksillaan. "Pyynti! +Pyynti!" Se ei tottele, pannahinen! Eihän se kuule mitään! Hyökkään +sisälle, saan räyskän kiinni, nostan niska- ja housunkraavelista ulos, +heitän vihoissani tanterelle, — siihen se jää katsomaan ja — +heiluttelee iloissaan häntäänsä! + +"Matti-raukka, pelastuitpa vielä kerran, mutta missä tilassa! Koko +pyrstösi on viety, muistutat töpöhäntäistä kanaa. Häkin hiekka on +peitetty valkeilla höyhenilläsi. Missä nyt perheesi?" + +Yksin seisoo Matti ulkona häkissä. Kanat ovat paenneet pikku portaita +myöten ylisille, sieltä ne kurkistelevat. + +"Sinä et paennut, Matti? Yksin jäit ulos, taisteluun petoa vastaan +omiesi puolesta. Sinähän olet sankari. Matti! Julistan sinut tässä +ritariksi, ritari Matveiksi, sinut, pahoinpidellyn, nyljetyn, — +kopallinen karttuu raastettuja höyheniäsi. Mutta kunniallapa putosi +töyhdöstäsi sekin ainoa kullalta vivahtava sulka. Sinä olet ritari +Matvei!" + + * * * * * + +Miehen töissä menevät Matin päivät. Tulee jälleen ilta. Järven sini, +yhtä vaalea kuin se väli, jonka nimenä on _rosa_, ruusunpuna, himmenee +harmaaksi, muuttuu utuiseksi... + +Mutta sitä ennen on tullut aivan tyyni ja vesi välkkyy kuin puhtain +kuvastin. + +Kas kuinka kalat pitävät viimeistä iloaan tänä päivänä! + +Iloaan? Siltä se ihmisestä näyttää! Oikeastaan kalat _metsästävät_ +toisiaan tänä iltana viimeistä kertaa, ahtavat vatsansa täyteen yöksi. +Julma luonto, — kuka onkaan väittänyt sitä sopusointuiseksi, luotujen +hyvää vastaavaksi? Kuhunka pakenisin sen edestä? Ah, ei edes oma +luostarini säästy puhtaana näiltä kauheilta ajatuksilta! Kaikkialla +olemassaolon raivo! Peto vaanii toista eläintä... Puu puristaa salaa +juurillaan toisen puun hengiltä... Ja nyt tuo kalojen kesäinen kuhina +tuolla. + +Mikä loiske ja virinä! Mikä polskahtelu ja hyppely! Kuin leikkiä, +karkeloa! Nyt tuolla kaukana, Jylhän salmella, suuret pyöreät virit. Ja +nyt tuossa, aivan jalkojemme juuressa, lämpöisen kallion kupeessa. + +Salakat ja särjet kimmahtavat epätoivoissaan vedenpinnasta ylös. Ne +lentävät sekunnin, linkoavat, ampuvat itsensä koholle pikku kaaressa. +Kiilloitettuna hopeana ne välkähtävät... Tuntuu kuin ne kisaisivat +nuoruuden viehkeä hehku sydämessään, nuo järven pienet, herttaiset... +Ai, ne väistyvätkin tuskissaan ahvenia, joita pomppii koholle kita +auki. Ne pakenevat toista kalaa, hirvittävää petoa, joka ajaa niitä +vedenpintaan asti harjasviuhka levällään, messinginkiiltoista kuhaa, ja +vielä kamalampaa, väkevää, notkeaa haukea, jonka pitkä kuono on +varustettu lukemattomilla neulanterävillä hampailla! + +Mutta pienten pako näyttää ihmisestä leikiltä. Ilolta, kesän suloiselta +onnelta. Samoin suurten loiskinakin, joka kuuluu tänä ihmeellisenä +iltana hyvin etäältä, aina kilometrien päästä Rautulta, elämänriemulta, +mutta mahtavammalta, riemuitsijain isommuuden mukaan... + +Sellaista näemme tuokion, välkkyvän ja iloisen tuokion. Minusta se +tuntuu, kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tuskalliselta, että ihminen +tahtoisi kuolla. + +Ilta hiljenee. Pilvien hopea saa yhä enemmän punaisia vivahteita... + +Nyt hehkuu luoteinen jo nuotiona, hiiluvina kekäleinä, purppurana, +keltaisena. Aurinko verenä, hostiana, joka kristallilippaassaan +alttarilla hohtaa, kuten katoliset runoilijat vertaisivat. + +Aurinko katoaa kahden mustan saaren rakoon. Väri ulapalla muuttuu yhä +harmaammaksi. + +Eivätkä kalat hyppele enää, järvellä haudan hiljaisuus: kuoleman +rauha... + + * * * * * + +Myöhäinen ilta... + +Kanat, jotka ovat kaiken päivää kierrelleet kukon johtamina siellä ja +täällä, — ne voidaan nykyään laskea ulos päivälläkin, viime tappelussa +taisi Matti Pyynnille jotain opettaa, — kanat, jotka ovat tulleet +milloin tuvan edustalle, milloin aitan portaille jyviä nokkimaan, tai +tunkeutuneet tutkimusretkelle pirttiinkin ja joutuneet pakenemaan +sieltä siipiään kahistellen; kanat, jotka ovat touhunneet pahanteossa +mansikkamaassa tai raappineet paljaiksi kukkia ja vihanneksia, kanat +alkavat ikävöidä yöksi kotiinsa. + +Niin, nyt, kun jättiläiskoivut eivät hievahda, vaan riiputtavat +latvojaan kuin ne olisivat lehväköynnöksiä juhlien jälkeen, — nyt, kun +soleat tervalepät seisovat ikäänkuin taivaan ikuisuuteen pyrkien, — ja +piilipuut pitkulaisine lehtineen näyttävät uneen vaipuvan, ja vain +rantahaapojen metallimaiset lehdet ikäänkuin puoliunessa läpättävät +tummina luoteisen ilmanrannan keltaa vasten, — läpättävät ja +kuiskuttelevat kuten uneen vaipuva rukouksensa viimeisiä katkonaisia +sanoja, — nyt keräytyvät kanatkin hiljalleen koppinsa ovelle. + +Ne seisovat siinä ensin toimettomina, nyyköttävät aiheettomina. +Näyttävät avuttomilta. Ei ääntä kuulu, — joskus vain heikko, matala +kurahdus. + +Maailma yhä tummenee. Kukkokin seisoo parvensa keskellä paikallaan, +yhtä hiljaisena, puuhattomana kuin muut. + +Mutta sitten alkaa vanhin kana verkalleen astella ylisille johtavia +portaita kohti. Lyhyt harppaus kerrallaan, taas pysähdys, ja aivan +vaiti. + +Johtokana joutuu portaitten juureen. Se nousee askelman, toisenkin. +Seisahtuu, katselee ympärilleen. Se on torkahtaa, kaatua ja pudota alas +ortailta... Päässä kai niin kummallisen suloisesti pakottaa... Ruumis +huojuu, kun hän yrittää edemmäksi. Silmissä ihanasti pimenee, eikä +korva erota ympäriltä mitään, ei toisten kanojen hiljaisia kurahduksia, +ei pikku lintujen iltapiipahduksia, haapojen uinuvaa läpätystä, joka on +käynyt hiljaiseksi kuin rauhallisesti nukkuvan hengitys. + +Nukkumaan! Horjuen, pysähtyen ja taas askelman nousten kohoaa johtokana +asumukseen. Välillä se katsahtaa kuiluun, johon on ollut pudota, +silmin, joiden verhoksi kohta valkea kelmu laskeutuu. Sitten kana +laahautuu hitaasti oviluukusta sisälle. + +Silloin kuuluu kukon lyhyt kotkotus, komennus. Muutkin kanat +liikahtavat ja alkavat tallustella portaille sanaakaan virkkamatta. +Vaiti ne kulkevat, rivissä, yksi toisensa jälkeen. Viimeisenä kukko. + +Tuon tuostakin menijät portailla huojahtelevat, luiskahtaahan varpaan +kynsi kapuloista, joita on peruslautaan naulattu, mutta hätääntynyttä +äännähdystä ei kuulu, vain siipien räpistelyä. Ja siten jatkuu +kömpiminen, unisia päitä ikäänkuin pyörryttää, silmissä samenee, +pimenee... Ja yksi toisensa jälkeen työntyvät kanat pienestä +oviluukusta hämärään kammioonsa. Asettuvat orrelle taustalle. + +Mutta kukko ei nouse orrelle. Hän ei vetäydy taustalle. Hän painautuu +lattialaudoille maahan aivan oven eteen, — siinähän ei ole ortta. +Asettuu ikäänkuin luukuksi, portiksi, vartijaksi! + +Yö on tullut. + +Kuu on noussut etelästä, hirvittävän punaisena se paistaa tervaleppäin +välitse suoraan Matvein perheen ovesta sisään. + +Ihmeellinen, mystillinen, lumoava kuu. + +Järvi kuun alla kiiluu metallinpunaisena, kiihoittavana kuin veri. +Sitten kuutamo leviää, se välkähtelee kultaisena, häikäisevänä +kenttänä... + + * * * * * + +Jos ihminen nyt kulkee kanakopin ohitse vaikkapa kuinka varovasti, +ettei häiritsisi eläinraukkoja, kuuluu kukon kurkusta syvä, tyytymätön +ja urahtava: + +"Kurrr." Ei saa häiritä nukkuvia, — rikkoa luonnon pyhää lakia, joka +on määrännyt kaikelle aikansa! + +Ja jos pysähtyy kopin luukun kohdalle ja astuu vielä lähemmäksi ja +teristää silmänsä nähdäkseen sisälle, niin erottaa pian kukon +avonaisen, valvovan, punaisen silmän kuutamossa. Nopsasti heränneen +silmän... Ja sitten näkee taustalta kanojen valkeita hahmoja, mutta ei +niiden päitä: kanat nukkuvat pää höyheniin kätkettynä rauhan unessa, — +kukon suojassa. + +Ja jos tavoittaa kädellään oviaukon sisäpuolelle, niin Matti iskee +käteen nokallaan. Silmänräpäyksessä, kovasti, mutta melkein +sanattomasti: + +— Tästä ei sisälle tulla. Tässä vartioin omiani. Mutta ei meluta, että +saavat nukkua! + +"Ole rauhassa, Matvei!" + +Kokeilija poistuu oudoin ihastuksentuntein kiusaamasta kukkoa, joka +istuu oven tukkeena toisella jalallaan, istuu puolivalveilla, aina +valmiina tarkkaamaan yöhön, jossa hiiviskelee monenmoisia vaaroja: +ilkeä rotta, kanojen ravinnon varastaja, kärppä, kanojen kurkkuun +karkaaja, ja tuo punainen pöyryhäntä, notkea kuin kettu, vihattavan +viekas. Taikka äänettömästi liikkuva huuhkaja, jonka huuhutus nyt +kaikuu kuutamossa loitolta, jostakin sieltä, mistä kuu yhä valkeampana +nousee yksinäisen yön korkeuteen... + +Ihmisetkin jo nukkuvat, Matin apulaiset katkerissa vaaroissa. Hän on +yksin. Yksin hän vartioi. + +Hän on ovilauta avoimessa luukussa! Hän on portti, lukko. Uskollisuus! +Hän antaisi henkensä omiensa puolesta. + +Turhaanko olen näin paljon kertonut sellaisesta vähäpätöisestä kuin +kukko? + + + + +Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia? + + + "Ei voi olla liian järkevä, mutta ainoastaan + viisaudella on oikeus vedota järkeen. On totta, + että järki on viisauden juurella, mutta viisaus + ei ole järjen kukka." + + _Maeterlinck_. + +Tämä päivä oli jälleen onnen päivä: se oli kaunis. + +Oikea sydänkesän päivä. + +Suomen luonto vaihtelee ja heittelehtii rajusti synkästä ja rumasta +rajattomaan suloon ja kauneuteen. Kun taivas pysyy pilvessä, näyttävät +rannat matalilta, yksitoikkoisilta, ne ovat kuin samaa iankaikkista, +kapeaa mittanauhaa... Karunnäköiset rannat: niillä ei uskoisi silloin +minkään viljan kasvavan, niin ne ovat harmaita, armottomia, +toivottomia. + +Mutta aurinko muuttaa kaiken, pelkkä aurinko! Jo hymyilee, säteilee +Suomi, lupaa ikäänkuin kaikki taivaan autuudet, joita järven syvyys +kuvastaa, — ihanuus verraton. + +Ja tänään aamulla, kun lähdin kello kolmelta, — ihmeellinen +harvinaisuus, — pieneen unettomuuteen tuskastuen uistinta +koettelemaan, aamulla nousi minulle kolme aurinkoa. Niin, aurinko +kolminkertaisena! Loimottaen ja tummanpunaisena jättiläiskiekkona +kiepahti se manteren metsien takaa, joissa lepäsi jo hieman syksyinen +tunnelma, niin tummat ja kovapiirteiset kuusikon sakarat olivat. +Tietäähän heinäkuu minusta aina ikäänkuin syksyä. + +No niin, aurinko nousi kolmena aurinkona. Itse oikea aurinko +ilmanrannalla terävien kuusien välitse välkähdellen, mutta järvessä, +joka alkoi herätä ja hiljaa hyrskehtiä, kimmelteli kaksi sen omituista, +pyöreää kuvajaista, erottajanaan veden hopeaviiru ja viluiset usvat. + +Kukot kylässä ja saarellani eivät vielä kiekuneet. Linnut eivät enää +paljoa visertäneet, niiden parhain laulunaika oli mennyt. + +Olin ikäänkuin yksin, — kuin ainoa ihminen valtavassa erämaassa. + +Joku kala polskahteli; ja uistimeeni iski viimein hauki, jonka +vengotellessa vastaan kulutin hauskassa, vihoittelevassa jännityksessä +neljännestuntisen, kunnes se makasi veriläikässään venheeni pohjalla. + +Nyt paistoivat usvat lahdelmissa ja suoniittyjen purojen suissa +ruusunpunaisina. + +Päivä lämmintä lupasi! Kun kolkahtelevin airoin soutelin kotiin, +sävähteli ulapoilla jo hopeita, seuloi ilmoista sulaa hopeaa tyyntyviin +vesiin, sillä aamutuulikin jälleen laiskistui, vain mainingit enää +hyrskähtelivät. + +Harmaan venhevajan eteläkupeella kipenöi silmiini heijastus järvestä +auringon sokaisevasta kuvajaisesta, se väikkyi ja vipisi vaaleina +läikkinä rantapajuissa ja koivuissa, joissa hyönteiset alkoivat +touhuta. Ei ainoaa ääntä, ei muuta linnun piipatusta kuin kesyjen +tiaisten, — syksyhän todellakin hiljalleen läheni. Mutta aurinko vielä +hekumallisesti kuumensi, sen lämpö kävi käsiin ja kasvoihin kuin +hyväily. + +Nyt naputin liittolaiseni varovasti jalkeille matalaisen ikkunan ruutua +koputellen. Tahdoinhan näyttää hänelle paitsi varhaista haukeani, joka +loikoi mustana ja vihreänä poikkiteloin isossa vadissa kuistin +penkillä, myöskin aamun ihanuutta. Tahdoin houkutella ja vaatia hänet +kanssani verkostamaan. Niin teimme. Näimme, vaimoni vedellessä airoissa +hyrskeitä vastaan, aamuauringon kirpeän säteilyn, vieläpä viimeiset +tunnut punaisista, haipuvista usvistakin. Ja silloin tunsin, että tästä +tulisi onnellinen päivä, silloin syttyi mielessäni halpa laulu, jonka +aion uskaltaa tähän viimeiseksi. + + * * * * * + +Sitten aamupakinat, kahvit, vallattomat aamulaulut. Kukkien katselu +tanhualla: kuinka pitkälle punaruusu oli avannut viittäkymmentä +umpuaan, joiden huomasimme viikko sitten alkavan niin valkeina, että +luulimme pensasta valkoruusuksi, mutta nyt ummut näyttävät verhiöiden +sisältä veitikkamaisen punaista; punainen pilkistelee niistä esille +kuin alaväri keskiaikaisista puvuista, joiden hihoihin oli halkaistu +koristeiksi viiltoja. Kaksi punaista ruusua on täysin jo auennutkin, ne +ovat suuria ja niitä tekee mieli kädellään hyväillä. Neitseellisen +kelmeitä kuin nunnat ovat näiden rinnalla valkoruusut, jotka +lumenvärisinä reunaavat pientä kivipengermää. + +Suuri valmu kukkii. Sen sydämeen on piirretty iso valkea risti. Se on +kuin mikäkin laupeudensisar, porvarillinen, hieman yksinkertainen, +mutta huvittavan herttainen. Ikäänkuin varta vasten nähdäksemme avaa se +nyt juuri kokonaan kauhtanansa, jonka se eilen yöhyönteisiltä ankarasti +sulki. Se painui silloin umpeen kuin vanhanaikuinen kukkaro, asettui +uneen omenapuun juurella. Nyt sen sydän levittäytyy nopeasti aivan +silmiemme edessä auki. + +Kimalaiset humisevat, hyönteisiä tanssii ilmassa. Hyrskeet tyyntyvät. +Lupaa tulla oikein kaunis ilma. + + * * * * * + +Saaren keskikentällä killistelevät vuohensilmät aurinkoon. Kissan- ja +sinikellojen seasta kohoaa siellä täällä upeita, tummia hirvenkelloja. +Hiirenherne on kietoutunut somaksi seppeleeksi valtavan putken +ympärille. Mutta horsma tuolla kallion luona seisoo punaisessa +vaipassaan... + +Valkeana hohtava Vanaja kutsuu pois tupasen kuistilta, josta sitä +katselen. Niin se on kaunis, että tahtoo nähdä sitä vielä lähempää, +kuten muka lähemmäksi pääsisi, jos menee rantakallioille. Kummeli +kaukana ulapalla tulee yhä valkeammaksi, kietoutuu yhä hämyisempiin +utuihin. Soutelulle! Likemmäksi kauneutta, ilman mitään tarkoitusta, +kiertelemään verkalleen, ihmettelemään auringon taikaa, joka +odottamatta, yhtenä ainoana aamuna, muuttaa matalan ja vihamielisen +maiseman kauniiksi, tulvii sieluun rajattomana onnena! + +Vesi tummaa kuin lyijyä, mutta jokaisen pikku lyijylaineen kärjestä +kimmahtaa tähtisäihky, syttyy, nopeammin vielä sammuu. Tuhansia, +miljoonia pikku tähtiä: musta vesi kuin kalliilla brokadilla ommeltu, +paljetteja, häikäiseviä hopealäikkiä. Järvi kuin jokin laaja +kuningattaren laahustin. Kuningatar, sinä pauhaava pikku meri Vanaja, +Lintukodon kiusa myrskyisinä päivinä, nyt ylpeää hekumaa upeileva, +leikkivä Vellamoinen! + + * * * * * + +Tuolla Lintukodossa, joka punaisin ja sinisin rakennuksin pilkehtii +riippakoivujen ja raitojen lomitse salaperäiseen rauhaansa lujasti +kätkeytyneenä, näyttää vaimoni saunarannassa puuhailevan pyykinpesua. +Tepsuttelee väljässä mekossa saunatietä, alas pienen kummun rinnettä +pihlaja-vanhuksen siunaavain kätten alitse, auringon päivettämänä kuin +indialaisvaimo eräässä Frödingin runossa. Hän askaroi hiljalleen, +viisaassa rauhassa, iloiten ja nauttien. Punainen kukka hyppelehtii, jo +suuren padan alla rantaäyräällä, sauhu kierii hiljaa ilmoihin, tunnen +sen rattoisan kydöntuoksun tänne asti. + + "Ja puista sun tarhassas + sua seuraa sypressi synkkä yksin..." + +Niin, tuolla takanani, kun asetun kuumenevalle rantakalliolle kädessäni +kirja, jota tuskin hennon näin kauniina päivänä lehteillä, tiedän +puitteni olevan. Siellä poppelit ja vaahterat, jotka istutin, +hopeapaju, jonka sain lahjana ukilta ja mummilta ja joka tuoksuu hieman +hautausmaalta. Siellä ne ovat, autuaan aittani kulmalla. Autuaan, niin, +uskallan sen sanoa: kammioni yksinäisyydessä saavat mielikuvat +profanoimisesta vapaina avata siipensä, — ne liikkuvat silloin +nopeasti kuin päivänkorentojen hopeaharsoiset, iloiset lentimet. + +Tuolta näkyy myöskin tupasemme, jonka kamanakirjoitukset ja päädyn +vuohet aurinko, sateet ja tuulet kyllä syövät hetkessä pois, — +nopeasti, kuten valonsävähdys pikku laineen huipusta tuossa tuokiossa +sammuu. + +Ihminen, miten voit olla jumalallinen juuri siksi, että tiedät onnesi +tuokiot niin lyhyiksi! + + * * * * * + +Siinä kalliolla, jossa ihoa polttaa ja tuntuu kuinka auringon voima +iskeytyy jokaiseen luun ytimeen, antaen inehmoiselle unohdusta, naurua, +ylimielisyyttä, kuten itse luonto on yli- ja kevytmielinen, — siinä +jatkuu yhäti äskeinen lauluni hetken onnelle. + +Muistelenpa jälleen muinaisia päiviä, jotka vietimme tuon liittolaiseni +kanssa yhdessä... Aamulla varhain lähdimme aurinkoiselle niemelle +tällaisiksi päiviksi kuin nytkin. Hänellä päässä sanajalkoja suojana +auringolta, tai ehkä pienenä naisellisena koruna, joka minusta oli +kaunis. Paljasjaloin käveltyämme kiemuraista polkua, jolla käärmekin +joskus kihahti, laskeusimme rantaan, kultaiseen, kuumaan hiekkaan, +siinä vietimme koko päivän, jotain hyvin tyynnyttävää, epähetkellistä +toisillemme lukien, jotain pakinoiden, nauraen ilosta kanssaihmistemme +ymmärrettävälle ilkeydelle, emme ilkkuaksemme heitä, vaan niinkuin +hupaisille huomioille. Miten olimme vapaat, oman työmme ja voimamme +varassa! Haukkasimme muruset, jotka olimme eväskorissa kanssamme +tuoneet, kahvi porisi kaiken päivää vieressämme paasien nokiuunissa, ja +riemuitsimme — _valosta!_ + +Sitten muistan, millä hinnalla tuon vapautemme ehkä ostimme. Kuinka hän +tuli majaani, vaatimatta, aikomatta mitään. Kuinka hän menneitten +kesäin helteillä, jolloin kyy niittyojain reunalla edessämme havahti ja +kiukkuisesti sävähti, kantoi mukanani, hiki otsalla, onnellisena, +olkapäillään taakkoja, jotka olivat meille yhteisiä. Kuinka hän sitten +syksyn iltoina työnsi kerallani kuormattuja rattaita upottavassa +savessa: vähän perunoita, korvo puolukoita, vähän muuta, meille +kylliksi: ihmisen vatsa ei ole, Jumalan kiitos, suuri, ja lihava vatsa +on inhoittavan ruma, ja rikkaus rasittava. Kuinka hän veti ja kantoi ja +ponnisti ja sahasi ja hakkasi — ja iloitsi! + +Mistä nyt minussa edes tämä nauru, jossa ei ole ivaa, vaan joka on +pelkkää hilpeyttä, nauru kaikelle, minkä outo luulisi minua leikkaavan? + + * * * * * + +Ilta päivää ihanampi! Ruumis hehkuu aurinkoa, se on terve. Jokainen +luun ydin, jokainen punasolu veressä tuntee sisässään aineen, joka ei +liene maan päältä kotoisin: auringon. Sielu, eihän se liene vain pelkkä +ruumiin varjo? Tuntee kerrankin, ettei ole tarpeellista mitään miettiä: +kaikki on onnessa selvää. Niin käy auringon helliessä, oikeassa +ilmastossa, auringon armosta, tällaisena eteläisenä päivänä! Maailma on +kuin jalo malja: juo, kallistele ahkeraan, nauti ja laula. + + * * * * * + +Sitten ilma sakeni ukkosta uumoilevaksi. Valkeat, muhevat hattarat, +jotka ikäänkuin riippuivat liikkumattomina taivaasta kuten +näkymättömästi sinne ylös vedettyinä, suunnattomina pumpulimöhkäleinä, +— hattarat kohosivat nyt pilareiksi, linnoittuivat torneiksi, +rakentuivat marmorilouhosten näköisiksi. Ne kuumottavat nyt kuin +punaiset vuoret. + +Ja yhä lisää! Kaikki kauneudet ovat täksi päiväksi luodut. + +Tulee hieno sininen pilvi, sataa ripsahtaa. Sateenkaari huiskahtaa +lännestä ikäänkuin suunnaton kunniaportti tai itämaalaiskirjava, +loistava voittokaari. Tuuli herää jälleen hetkeksi, nyökyttelee +ritvakoivun lehtiä, niistä putoilee kimmaltavia pisaroita. Raitojen +oksia liikauttaa kostean sadeilman hengähdys, tervaleppien +tummankiiltävät lehdet välkähtävät, ja sitten tuuli jälleen vaikenee. + +Oi, liittolaiseni, jonka selvä äly hoitelee mielikuviani niin etteivät +ne lennä itseään rammoiksi kuin pääskynpoikanen syöksyy kuoliaaksi +kiiltävään lasiruutuun, nyt, kun sadepisarat vielä kimmeltävät puiden +lehvillä, nyt, kun heikko tuuli väräyttelee raitojen ritvoja, kun +koivikko avatusta ikkunastasi tuoksuu niinkuin olisi keväisellä +hiirenkorvalla, niin, nyt kun sateesta virkistyneen ruusun upea lemu +leviää tanhualle, anna nyt soida meille se Beccen _Légende d'amour_, +rakkauden legenda. Se on ehkä banaali, ehkä hieman tunteellinen, liian +suloinen, mutta harpunhelähdykset siinä soivat kuin sadepisarain +kultainen ripinä puista vihreään ruohoon, kuin tuulen rauhoittuessa +pikku aallot venheen kylkeen, ne helähtävät kuin sadetuulen viimeiset +värähdykset pisaroita kimmeltävän metsikön läpi. + + * * * * * + +Pikku sade hälveni, ilma kirkastui ja selkeni pian. Taivas, koko +avaruus lempeän Vanajan takana hohtaa nyt siniselle, kummallisen +siniselle, lasimaiselle. Ja sen sinen alla alkaa järvi, sinipunainen +ulappa, mahdoton sanoilla maalata, vaipua öiseen uneen. + +Kaukaisen saaren takana, joka äsken, taivaankaaren syttyessä, säkenöi +kuin smaragdi, siellä seisovat vielä ilmassa uljaat ukkospilvien +tornit. + +En jaksa taaskaan istua Lintukodon kuistin penkillä, en tiedä, minne +juosta, niin tarjoutuu hurmausta joka puolella. Koivut, jotka +ympäröivät pihamme kulmausta pyöreänä pilaristona, kohottavat tyyneen +korkeuteen keltaisina hulmuavat latvansa: auringonlaskun kultaa. Se +kulta muuttuu yhä punaisemmaksi. + +Ja koivujen, näiden kelta- ja hurmepunasoihtujen, keskitse paistaa kuin +näyttämöaukosta taustalta pilvitorni, suunnaton punertava pilvilinna. +Se kuvastuu kummelin alapuolelta vedestä, jonka vivahteet ovat niin +kauniit, että ne heti unohdan: vain autuuden epämääräinen tunne jää +sieluun. + + * * * * * + +Auringonlasku ihania, mielikuvituksenkin voittavia hattaroita. Ja kun +vielä kerran tänään lähdemme soutelemaan, keijuu vihannan saaremme +yläpuolella enää vain yksi ainoa hymyilevä, punertava hattara. + + * * * * * + +Kun tätä nyt huvikseni kynttilän ääressä aitassani kyhäilen, muun +Lintukodon jo nukkuessa, läheisten ja vieraidenkin, kuumottaa heinäkuun +punainen kuu avoimesta ovestani koivikon läpi. Se ei ole kalpea kuin +kesäkuun sirppi eikä kaamean kirkas, hermostuneesti laineilla hyppelevä +kuin elokuun aaveloistollaan säikyttävä kuu. Se on suuri ja +kuparinpunainen, tyyni ja hekumallinen, tämä heinäkuu, ensin saarien +yli tulipalona roihuava, sitten valtava, välkkyvä kiekko. + +Suvaitkaa tämäkin kyhäykseni, joka aamuauringon välkkyessä syntyi ja +päivän ihanuudessa soudellessamme kehittyi: + + ONNEN HETKI. + + Viel' elää entinen hurmio! + Aurinko nousee, + sen kullassa kiiluu aamuinen järvi + ja vaarat ja taivaat hulmuavat, + mun armaani airoilla istuu, + hänen kasvonsa koitto purppuroi... + + Viel' elää entinen hurmio! + Näen kasvonsa tuossa: kuin pronssi, ei, + vaan niinkuin metalli, rauta ja malmi, + kuin veistos lohkaistu graniitista: + kaikk' yhtä ehjää ja riemuista voimaa. + Hän tuhdolla kääntyy ja tähyilee + päin rantaa silmin kuulain ja kirpein, + ja elämän tyynestä onnesta nauraa. + + Ja silloin entinen hurmio + taas sieluuni syttyy, autuuden tunnen + kuin ennen, yhteisen autuutemme, + jok' ei ole rakkautta pelkkää, + ah, paljonkin muuta ja ylhäisempää: + se kirkastumista on. + Yks pitää yhdenlaisesta, toinen + taas toisesta, jokainen autuaaksi + saa uskonnollansa omalla tulla! + Mun sieluni tällaista puuttui! + + Taas muistan, — kun aurinko nousee + ja järvellä aalto käy + niin että jo vaahto kuin tiirat lentää + ja luodoilla hyppii, ja venhe keikkuu, + ja ystävä airoissa istuu + eik' anna voimansa tuulille myötä, + taas muistan nyt vuodet menneet, + monet vuodet, yhteiset vaivat + ja yhteiset riemut. + Niin, tietänen, kuinka on muokattu + tämä kasvojen pronssi, kuinka on saatu + tuo malmi ja rauta aikaan, + kuink' onkaan iskuja kestänyt + tuo graniitti muodoilta jäykkä, + se kunnes tällaiseksi taipui: + niin paljon kaipuuni mukaiseksi. + Hyvin muistan, kuink' olen kiusannut + sitä rautaa, malmia, josta + näin sallittiin minun aseeni parhain. + Miten kiusannut jalkoja noita, + jotk' ottavat venheen kaarista ponnen: + ne astelivat vähän velttoina muinoin, + kuin uinuvat, valveutumattomat vielä, + ne kunnes ponnistaa peninkulmin + puukengissä saivat, kestäen pilkkaa, — + puukengissä, köyhissä, kömpelöissä + ja ehkäpä sisältä piikitetyissä: + mikä kidutus ehdoin ja tahdoin tehty, + koe, josta jo itkeä voi sydän naisen! + Veri, vertaisin, jalkapohjista tihkui, + hän riemuiten tallasi nuo peninkulmat, + syysiltana myöhään, leikiten saapui + niin luokseni pauhussa sateen ja myrskyn... + + Ja muistan entiset soudut + yli aaltojen koskena pauhaavaisten, + kun kuoleman uhkalle suustani vastaan + soi kirous, — ensin hän kauhua itki + ja sitten vimmaa. Ja ponnisti: kesti! + Näin rautaa malmista luodaan. + Se itku, se nopsasti tyyntyi + ja muuttui varmaksi tyyneydeksi, + joss' ei ole vihaa, ei kaunaa, + ei pilkkaa, vain naurua leppoisinta: + pois ennakkoluulot niiden, + joit' ihmisiks leikillä mainitsemme! + Näin syntyi kädestä Luojan + tuo graniitti punertavainen, ei koske + sen sydäntä laineiden lapsekas hyrske, + ei kenties mahtavin, aika! + + Nyt väitinkö, että sen paaden, + sen kallion, pronssin, sen graniittirinnan + lie mieleni julmuus luonut? + Ei niin: sen synty on korkeampaa, + se luonteissamme on, meidän kahden! + Näin väitinhän: syntyi kädestä Luojan! + Ja ei ole luomus hän ainoastaan, + ei pelkkä graniitti, malmi: + hän _ollut_ on minun kaltaiseni, + ja tietämättänsä valveusi tietoon. + Sen nähdä sain, saman liekin ja myrskyn: + ovat luonteemme lyöneet vastakkain, + yks kovaa, hirmuista, kovempi toinen; + yks julma, kuoloa julmempi toinen! + Ei taipunut rahtua yksi, ei toinen. + Niin meri ja liekit taistelevat: + ei katoa kumpainenkaan! + + Niin malmi ja polte masuunissa. + Hän malmiko vai minä? Oi, en tiedä. + Siten kumpikin toistamme oppineet + vain lienemme tavalla mystillisellä + ja katkeralla — kuin luonnoton hehku + voi teräkset kovimmat kiehuttaa — + ja valaa yhteen. + Yht' olemme nyt, — + sama tahto, yhteiset tahdonmäärät, + ja ylpeys, kaipuut ja unelmat yhdet: + näin tyytyä — osaan parhaimpaan; + kaikk' ulkoa tullut meille tyhjää. + Yks graniittipatsas, Luojamme veistos! + + Sua kunnioitan kuin itseäni, + sun heikkouttasi vihaan + ja halveksin niinkuin itseäni: + en armoa selvyyden puutteelle anna! + Sua rakastan jälleen + nyt niinkuin muinoin hurmiossa, — + nyt, loistossa autuaan aamun + kun tuhdolla silmin kuulain ja kirpein + päin rantaa katsot ja kasvosi + koin kirkkaus purppuroi. + + + + +Muurahaiset. + + + "Mene, laiska, myyriäisen tykö..." + "Makaa vielä vähä, ota vielä unta + päähäs; laske kätes vähä yhteen, + ettäs vielä levätä voisit." + + _Sananl._ 6:6, 10. + +Korkeassa metsässä, jonka oksien alitse järvi salaperäisesti kiiluu, +jonka latvoissa tuulisin päivin käy yhtämittainen valtava kohina, +himmeässä kuusimetsässä, jossa lemahtelee kostealle ja havuille ja +helteisenä päivänä väkevästi kuusien noruvalle pihkalle, siellä kohoaa, +tai kohosi, muurahaisten kaupunki. + +Aurinkoisella kummulla se komeilee pyramidin muotoisena. Kummun ylitse +kaartuu suuri pihlaja. + +Päivistä vähälukuisen kesämme kauniita päiviä viettäen katselette +hyönteisten elämää. Tuoksuvalla nurmella seuraatte jotain pikku +vaeltajaa, joka yrittää heikkoa heinää ylöspäin, putoaa, ja yrittää, +mieletön, jälleen. Mitä hulluttelet? Mitä luulet näkeväsi heinän +latvasta? Korkeaksiko sitä kuvittelet? Pysyisit piilossa maassa, +parempi olisi ollaksesi! — Verkkovivussa hiljaa keinuen, — niinkuin +ehkä joku teistä lapsena vaatevivussa kukkivalla pientarella, kun äiti +pellolla leikkasi kahisevaa ruista, — kauan sitten lapsena, tuulen +tuudittamana, lepän latvan liekuttamana, — katselette nyt, kuinka +muurahaiset karavaanina rientävät ylös pihlajain runkoja korkeutta +kohti, missä sininen taivas koristeellisten lehtien lävitse säteilee ja +valkeat pilvet vaeltavat... + +Niin minäkin katselen, — ja katseluni vakuuttaa, että leikkiähän +minunkin elämäni lienee: hyönteisen lyhyttä elämää. Leikin, +sieppaan kiinni vikkelän, vihreälle välkkyvän koppakuoren, +asetan sen, harmaapäinen harmaaparta, selälleen; tiedän, että se +niskannapsahduksella kimpoaa ilmaan ja putoaa taas jaloilleen, se +taitava, jolla on aina onni mukanaan. Mutta tästäpä ei toistaiseksi +pääsekään pakoon! Ajelen kullanhimmertäviä maakiitäjiä, joiden +suojana on niiden ilkeä haju niinkuin arvonsa tuntevilla ja +vakaumuksistaan ehdottomasti varmoilla ihmisillä häikäilemätön käytös +ja menettelytavat. Ihastelen kauniita, metallinvärisiä turilaita, jotka +ovat kuin muinaisen Egyptin naisten rintasolkia; pyhiä scarabeuksia. +Töllini seinävierellä ihmettelen, miksi muurahaiset yhä kantavat korsia +seinänrakoon, hyvin huonoon asuinpaikkaan, jossa ne talvella varmasti +paleltuvat, — ottavat turhaan hinatakseen noita valtavia hirsiä tai +mastopuita. + +Ja ihastelen korkeaa muurahaisten pääkaupunkia kauniilla +pihlajakummulla! + +Pääkaupunki se on mielestäni. Kuvittelen, että siitä johtaa valtateitä +toisiin kaupunkeihin, joita on loitolla siellä ja täällä, yksi vanhan +perunakuopan eteläreunamalla, toinen Rautun ulapan näyttävällä +kalliomäellä; kolmas venhevajan vieressä. Haaveilen, että kaupungit tai +nämä kaupunkivaltakunnat käyvät keskenään kauppaa, — unohtaen ensin, +että muurahaisvaltiot eivät rakasta, eivät siedä toisiaan, joskin +jokainen niistä _sisällisesti_ on sovun ihanne. Ken on nähnyt samaan +pesään kuuluvan muurahaisen ahdistavan veljeään, ei, paremminkin +sisartaan? Niin, sisartaan. Odottakaahan vähän. Aina he rientävät +toistensa apuun. Mutta vieraille pesille ne ovat vihollisia: viepä +samanrotuinenkin toisen pesän muurahainen toiseen: siellä se surmataan. + +Sotaa siis. Eduistako? Ei kai sen kummempaa! Mitä merkitsevät +rauhan- y.m. liitot ja palatsit, esperantot, yhteiset tieteet, joilla +ei _näissä_ asioissa pitkälle päästä, ja taiteet, jotka tarvittaessa +armotta tuhotaan, mitä ne kaikki merkitsevät talousetujen rinnalla, +vielä vähemmin rotuvaistojen? Muurahainen vain lukee samanrotuisenkin, +jos se asuu eri valtiossa, kohta viholliseksi, — sen verran olemme +niistä edellä. + +Sotaa siis. Niinpä nyt leikkiessäni kuvittelen noiden kaupunkien +silloin tällöin käyvän sotaa keskenään, marssittavan järjestettyjä +armeijoita vieraaseen maahan, tuhansittain sotilaskastia, varsinaiseen +työhön kelpaamatonta, mutta jolla tiedemiehet sanovat olevan niin +suuret päät, että ne niillä tukkivat patteriaukkojaan, ja sellaiset +leuat, että ne yhdellä ainoalla noiden hohtimiensa nipistyksellä +katkaisevat vihollisensa poikki, ruiskuttavat sen haavoihin hirmuista +myrkkyään, silpovat uhrinsa kappaleiksi, syötäväksi, — miksi ei +vihollista syötäisikin, olisihan tämä muonituksen kannalta erinomaisen +käytännöllistä? Paloittelevat saaliinsa niin pieniksi, että +työmuurahaiset helposti jaksavat kantaa kappaleet kotiin. — Kuvittelen +kuuluisia taisteluja, joista muurahaisten aikakirjat kauan kertovat +hurmautuneita taruja, kuvittelen pesien hävittämistä sukupuuttoon, +orjien ottamista. Ja muurahaisteni elämää rauhankin aikana. Että heillä +on kuningas tai presidentti ja ministeristön vaihdoksia, sillä jokainen +tuntee, että keon asiat edellisten valtaan himoinneitten aikana ovat +menneet päin mäntyä. Ajattelen, että minun muurahaiseni, jotka +kuuluvat, kuten eräästä pienestä tieteellisestä kirjasta huomaan, +siihen muurahaisten valtavan, mutta lajiköyhän rodun toiseen +pääheimoon, jonka nimenä on _Formicidae_, koska näiden takaruumis on +muodostettu pelkästään yhdestä nivelestä, jota pieni suomu pitää +koholla, kun taas ensimmäisellä heimolla _Myrmicidae_ on kaksi +takaniveltä, — kuvittelen, että he raivaavat teitä, rakentavat +pilvenpiirtäjiä, kokoavat lihaa aittoihinsa, kantavat myllystä täysiä, +äsken jauhattamiaan säkkejä: muurahaisten munia, koteloita. + +Niin he ahertavat hirmuisella kiihkolla, nuo pikku miehet. Ei, pikku +_naiset!_ Kai entiset kunnon opettajanikin, he, jotka pitivät kuivien +kasvien keräämistä kaikkein tärkeimpänä asiana maailmassa, tämän +aikoinaan koettivat saada päähäni — ja kuitenkin olen aina rakastanut +kukkia enemmän kuin kuivia lehtiä. Mutta nyt johtuu mieleeni vanha +oppikin: naisiapa nämä ovat. Surkastuneita naisia: siis voittamattomia +ahertajia, kuten jollakin tavoin elämältään vajavaisiksi jääneet +naaraat ihmisistäkin. Vajanaisia, pieniä, — mutta epätoivoisen +uutteria, ankarasti järjestystä rakastavia. + +Oikeita naisia ei noissa ruskeissa juoksijoissa ole monta. Mutta ne +ovatkin komeita, suurempia kuin muut, leveäselkäisiä, isoperäisiä. +Niitä sanotaan kuningattariksi. He eivät tee mitään muuta kuin +antautuvat rakkauden suloaikoina seurusteluun miesten kanssa, jopa +saaden silloin, nuo jättiläiset, — mutta kuinka lyhyeksi ajaksi, — +hartioihinsa suuret, kauniit siivet! Ja hedelmällisiksi tultuaan he +muuttuvat oikeiksi matrooniksi: heidän valtava tehtävänsä on synnyttää, +synnyttää. Vuosikausiakin yhden ainoan hääretken jälkeen. Joku laji, +kertoo äskenmainittu kirjani, syöttelee vähin toukkiaankin; toisten +lapset taasen jätetään kokonaan työmuurahaisten, hedelmättömien tätien +hoitoon, kun äiti synnyttää uusia. + +Mutta mies? Työmuurahaisethan ovat — naisiako todella? Mutta ainakin +kuningas tai kuninkaat, jotka tekevät tuon häälentonsa kiiltävillä +siivillä verhottuina, ovat kuningattaria, naisia! + +Myöskin miehiä on muutama. Komeita, pulskia, koketteja, laiskoja. He +eivät lähtisi työhön kangella kääntämälläkään. Vöntystelevät kaduilla +väännellen tuntosarviaan, halveksivat hulluja raatajia. Heillä on +_kahdet_ silmätkin, kaiketi naisväkeä nähdäkseen: kaksi fasettisilmää +ohimoissa, kahden puolen uljasta kalloa, ja lisäksi kolme _pistesilmää_ +hävyttömään otsaan mäiskätty. Ihania he ovat naisista, miehistä he +lienevät naurettavia, kelpaamattomia sotureiksi. Onhan muurahaisvaltio +näet jonkinmoinen Dahome tai Ashanti: soturit ovat naisia ja miehet +sitävastoin pelkäävät kauheasti sotaa. Auta taivas, jos jossakin +jyrähtää. Silloin he piiloutuvat kai kuningattarien helmoihin kuin +Paris Hektorilta, silloin he saarnaavat rauhaa ja teosofiaa, vaikka +tavallisesti ehkä yli-ihmisestä, joka halveksii porvarillisia kääpiöitä +ja kulkee tarvittaessa vaikkapa yli heidän ruumiittensa. Ymmärtäähän +tämän, eihän heillä ole edes sota-aseita, leuat ovat heikot muussa +paitsi syömisessä, myrkkyrauhaset melkein olemattomat. Mutta kauniita +ja lahjakkaita miehiä he ovat. + +Heidän elämänsä muodostaa syöminen ja häät. Lyhyt valhe, mutta kaunis. + +Silloin he saavat, hyvin ruokittuina ja komeasti puettuina häihin +lähtiessään, siivet samoin kuin kuningattaretkin. Neljä petollisen +välkehtivää siipeä. Silloin he lentävät kohti aurinkoa. +Ulkomaanmatkalle! Kosijain kihisevä parvi hyörii ja juoksee +ulkoseinillä, eksyy huoneisiinkin. Ja tämä tapaus saattaa eräiden +ihmisten mielestä ennustaa kauheita. Miksi tulevat muurahaiset seinille +ja sisään? Oikeinpa siipimuurahaiset! Turha säikähdys: kihinä oli +vain syrjähyppy matkan varrella, määrä vie ylös korkeuteen, +kuolemattomuuteen. Parvi katoaa kuistilta pian, se on noussut ilmoihin. +Ilmassa tulevat kuningattaret raskaiksi ja kadottavat viehättävät +kaunistuksensa. + +Sitten he alkavat yhä vain munia ja munia. + +Mutta sitä ennen ovat miehet jo kuolleet, heti lentoretkellä! Armaansa +syliin. Ensi luokan rakastajia, aivan kuin se arabialainen heimo, jonka +nuorukaiset kuolivat, kun rakastivat. Kuin Ikarokset he putoavat +ilmasta maahan: koko elämäntyö on tehty. + +Sen sijaan tavalliset muurahaiset, pienet, arat, hiljaiset ja +vaatimattomat työläiset, joilla ei miehisesti asiaa katsellen ole +oikein sukupuoltakaan, ahertavat koko elämänsä ravinnonhankinnaksi ja +uusien polvien syöttämiseksi. Ainaista matalaa työtä, äänetöntä +aherrusta jokaisesta aamusta jokaiseen iltaan, keväästä talveen, +vuodesta toiseen, — miljoonasta vuodesta miljooniin. Hirsien +vetämistä, matosaaliin etsintää, omien, — kuningattaren, — toukkien +ruokkimista, kun ne makaavat koteloissaan kuin avuttomat lapset +kapalossa. Suvun säilyminen ja leipä, eihän tämä ole mikään +vähäpätöinen asia. + +Mutta verkkovivussani maaten, tähystellen siniselle taivaalle ja sen +sähköisinä häikäiseviin hattaroihin, tarkastellen pihlajan vartta +kiireesti juoksevia muurahaisia, — ja kuvitellen melkein itsenikin +lopulta myyriäiseksi, ruskean ahavoituneeksi, jolla on vaaleain juovien +vannehtima vartalo, leukoina lujat pajahohtimet ja sieraimien vieressä +metrinpituiset radioantennit, taittuneilta näyttävät tuntosarvet, +verkkovivussani aprikoin hullunmoista: kumpi olisin mieluummin, +työmuurahainen, jonka illuusio on suvun jatkuminen, vaiko moinen mies, +jolta muutaman tuokion jälkeen riistetään kuvitelmain siivet ja henki? +Mitä tietää sukunsa jatkumisesta enempää kuin muustakaan — sittenkuin +on mullaksi maatunut? Ja jos tietäisikin, ehkä näyttäisi kohtalo +vieläkin kauheammalta: elää sieluna ja huomata kaiken sen, mitä +maailmassa muka kyhäsin, naurettuna, häväistynä, unohdettuna ja +hävitettynä, sillä senhän melkein kaikki lopulta saa palkakseen. + +Ei, suloinen kuolema! + +Verkossa loikovasta jättiläismuurahaisesta alkaa muurahaisuus maistua +kauhistavalta. Juosta sokean vaiston vallassa koko ikänsä, — +muurahaiset elävät muka hyvinkin vanhoiksi, jopa parinkymmenen vuoden +ikäisiksi, — näennäisyyden vuoksi, tai palaa hetkessä loppuun — +samanlaisen harhan vuoksi. + +Tosin tietää kirja, että muurahaiset ovat edistyneetkin. Että eräät +lajit niistä osaavat houkutella puita, joiden vihreyden ne alkuaikoina +raastoivat sellaisenaan suuhunsa, veronkantajikseen: valmistamaan +itselleen nektaria. Sen ne tekevät siten, että säästävät puun lehtiä ja +suojelevat puuta sen vihollisilta, toisilta muurahaisiltakin, ja +vastalahjaksi puu kehittää heille nyt itse herkun. — Eräät lajit +jälleen hoitavat karjaa, lehti- ja juurisyöpäläisiä, varjellen niitä +vihollisilta, linnuilta, hyönteisiltä; jopa hyppysiltäni, joka vihaan +tuota karjaa vaahterantaimieni turmelijoina ja inhoan sormieni +tahraajina. Kirja kertoo edelleen ihmeitä: että muurahaiset jossakin +maassa kuljettavat tuota karjaansa puissa lehdeltä lehdelle, kuten +alpeilla lehmiä muutetaan laitumelta toiselle; ne kantavat ne niiden +maissinjuurien kohdalle, jotka ovat lehmistä maukkaimpia, ja kun +juurien pinta on tarkoin syöty, taas uuden maissin juurien alle. +Rakentavatpa lemmikeilleen talveksi omettojakin mullan kätköön. Niin, +muuttuvat välisti sellaisiksi maanalaisen karjan hoitajiksi, etteivät +enää itsekään ilmesty maan päälle, vaan tulevat väriltäänkin kelmeiksi +ja menettävät näkönsä. Eteenpäin! Vahvistetaan kuningas Salomonin +väite, että muurahaiset keräisivät jyviä talveksi laareihinsa, — +"valmistaa elatuksensa suvella, ja kokoo ruokansa elonaikana". +Korjaavat muka järjestelmällisesti viljaa: yksi joukko tekee eloa +vainiolla, toiset keräävät jyviä välivarastoihin, toiset kantavat niitä +pesän suulle asti, viimeiset aittoihin maan alle. Kuvailevatpa +tiedemiehet, että eräät muurahaiset Amerikassa viljelevät jotain +sientäkin pesissään, lannoittaen sitä lehdistä pureskelemallaan +massalla; jopa hoitavat puutarhaa, neularuohoa, kitkien sen +juurelta kaikki heille tarpeettomat kasvit. Velvollisuutta, +uhrautumista, järjestymistä. Eräät Afrikan muurahaiset kuuluvat menevän +tuossa uhrautumisessa niin pitkälle, että rupeavat sisarilleen +ruokatynnyreiksi: syövät ja antavat syöttää itselleen hunajaa niin, +että paisuvat pullolleen kuin ilmapallot, ja riippuvat sitten talvella +kellarin katossa täysinä leileinä, joiden suusta siskot saavat imeä +itselleen ja viedä ravintoa lapsillekin. + +Ja eräät myyriäiset ovat räätäleitä! He osaavat ommella! Silkkilangalla. +Puolaimina he käyttävät omia silkkikotelolla ympäröityjä toukkiaan. +Kulkevat näitä käämejään kantaen paikasta toiseen: ompelevat yhteen +lehtiä suojatakseen rakkaita lehtisyöpäläisiään niiden vihollisilta. + +Tulihan siitä sittenkin kehitystä miljoonien vuosien päästä, +alkumuurahaisesta, joka oli ilmeinen hirviö, peto. Kasvisruokien +inhoksuja. Pitkällä myrkkykeihäällä varustettu kannibaali se oli, +tuo kantaäiti, kuten todistaa laji, jota tavataan vieläkin, +metsästysmuurahainen. Sen heimo ryntää kansainvaelluksena eteenpäin, se +kantaa toukkansakin mukanaan, sillä ei ole missään vakinaisia pesiä. Se +surmaa jokaisen eläimen, joka ei sen tieltä jaksa pakoon tai osaa +vastustaa sitä tulella. Tutkii puut, pensaat, ruohot, raot, ontelot, +syö madot, etanat, hiiret, kolibrit, python-käärmeen, joka nielaistusta +kauriista vatsa pullollaan kieriskelee voimattomana. Niin, ihmisenkin, +elleivät linnut tai hyönteiset varoita luomakunnan herraa hirmun +nopeasta tulosta; iskeytyy häikäilemättömällä raivolla ihoon, jättää +lihaan päänsä ennen kuin siitä eroaa. — Mikä kehitys, jos nyt tätä +raakalaista vertaa karjaa hoitaviin tai maata viljeleviin muurahaisiin, +vipsasarvisten lehtiäisten lypsäjiin tai puutarhureihin. Siinä välillä +vain joku orjalaitos tai varasyhteiskunta: vintiöt, jotka tunkeutuvat +isompien muurahaisten pesiin, kaivavat sinne itselleen asuinluolat +kannatinpilareihin ja hyökkäävät niistä pääkäytäviin ryöstääkseen +itselleen saalista, toisten työn hedelmiä. Minkäpä isompi niille +taitaa? Niitä täytyy suvaita: jos hävittäisi niiden pesät, niin +kaataisi omatkin kattopilarinsa, kukistaisi holvinsa maahan. Entäpä +tällä välin, ennenkuin noihin siivoihin puutarhureihin joudutaan, oikea +kulttuuri-ilmiö: muurahaiset, jotka tuovat ruumiissaan suuriin +kaupunkeihin vaarallisia nautintoaineita, huumaavaa nestettä. Siitä +hyvästä annetaan niille siellä vapaa asunto ja ravinto. Jopa sallii +isäntäväki näiden ooppiumikauppiaiden syödä heidän lapsiansakin, +toukkia ja munia. + + * * * * * + +Mutta oikeastaan tarkoitin kertoa Lintukodon pikku elämää. + +Täällä oli siis iso muurahaispesä. + +Mutta sen vieressä kasvoi, paitsi kuusia ja tuota suurta pihlajaa, +myöskin omituinen tuomi, jossa oli vain yksi ainoa riippaoksa ja oksan +päässä kellui kasvannainen, tuulenpesä, kuin mikäkin kynttiläkruunu. +Siitä tuulenpesästä aioin tehdä todellisen monihaaraisen kruunun. Mutta +hoitelepas nyt sitä, leikkele ja kasvattele kauniiksi, kun muurahaisten +Baabelintorni törröttää vieressä! + +Vieläkin yksi tuhon syy muurahaisilleni: siltä kummulta näkee kirkolle, +joka seisoo lahden perukassa seitsensatavuotista seisomistaan +pakanallisen uhrivuoren helmuksissa, vuoren, joka puolestaan on näiden +maisemain uljain kaunistus, erottuen loitolle ja kaikkialle kuin +pienoinen Fudjijama japanilaisissa maisemissa. Mutta katselepas sitä +nyt, kun pikku viholliset karkaavat hohtimillaan nilkkoihisi! Lisäksi +näkee kummulta vielä etelään päin, tai uneksii sinne, ja ne unet +kirkastuvat jälleen syksypuolella kesää yhä elävämpinä. Sillä suunnalla +tiedän olevan kaupunkeja, joiden ilman täyttää yhä vain kaipaamani +ravinto, skepsis. Oivallista ja keveää ravintoa, — maaseudun ikivanhat +uskomukset tekevät pään raskaaksi. Alan katsella yhä enemmän etelään, +kaupunkeihin, — ja ehkäpä haaveilen vieläkin loitommaksi: siellä, +autereisen ulapan ja ilmanäärien takana, kohisee minullekin varmasti +vaikkapa Parisi, jonne pääsee, jos vain jättää aivan ankarat +työmuurahaiskuvitelmansa! + +Tahdon nyt kumpuni vapaaksi. Tahdon pois siitä tuon ruskean törön! + +Varustan kuivia risuja, kaisloja, olkia, kannan kummulle paloöljyä, +tilkan bentsiiniäkin. Kanto, jonka ympärille pilvenpiirtäjää yhä vain +korkeammaksi jatketaan, hulmahtaa ilmituleen. Veripunainen liekki +kuumottaa tyynenä heinäkuun päivänä aamusta iltaan riutallani. Kydön +sauhu yhtyy autereen paahteiseen tuoksuun. + +_Dies irae_ muurahaisille! Punainen kukko! Paholainen! Taivaan tuomio: +"Siinä sen nyt näitte, maailmanlapset, kuinka kävi. Mutta kuitenkin +kaikki, mikä yhteiskunnassa on tervettä, vastarintaan, pelastamaan +menneisyyden arvoja, vastaisuutta." Palokunnat kiitävät paikalle, +kalliit formaliinisuihkut sinkoavat korkealle. Turhaan! Kanto jo palaa: +bentsiiniä! Kaikki aseisiin! Tuntosarvet, nuo kokottelu-, haju-, +kuulo- ja puhe-elimet, lyövät rumpua: sipaisu naapurin sarviin, ja +tieto lentää salamana yli koko kaupungin naisesta naiseen kuin +tulevaisuuden valtiossa radiolla. Ken on kuhnuri, menköön piiloon maan +alle kaivoksiin. Muut, oikeat, pelastamaan koteloita, lapsia. Niitä +kannetaan syvälle luola-asumuksiin pinnalta, jossa niille on annettu +aurinkokylpyä. Keko sihisee kuin puhe kuuluisi, tuntosarvien +neekerirummutus. Olen kuulevinani epätoivon parkunaa, ja raivon. +Hampain karkaavat sankarit kiinni palaviin korsiin. He palavat itse, +vääntyvät karrelle. Iskevät Gulliverin saappaisiin, koettavat tunkea +keihäänsä niistä läpi, kihisevät kaatioissani. Peräydyn pakokauhussa, +— mutta ilkityötäni jatkan, ja sitä jatkaa renkini Tuli! Koko +Lintukoto käryää muurahaispesälle, melkeinpä lihan kärvennykselle. + +Tarkastelen tulosta: vielä kuhajaa nurmikko, teilaustanner, eläviä +onnettomia. Mutta ne eivät pelkää: ne juoksevat päin missä vain +saappaani hajahtavat. Koskaan ne eivät ole häätäneet minua +maisemakukkulalta näin tulisesti! + +Lisää tulta, risuja, rankoja! + +Neljä päivää vierrän kuin kaskenpolttaja, hiessä ja noessa. + +Kun viimein näen kummun harmaana tuhkana, jonka keskeltä vain muutamia +mustia kiviä törröttää, ja kun jalkoihini ei enää montakaan muurahaista +nouse, tutkin tarkemmin kylvöäni. Silloin näen, että eloon jääneet +kantavat maan alta, vielä kuuman tuhkan läpi, esille munia. Säilyivät! +Minne muurahaiset nyt niitä yrittänevät viedä? Kas, nehän alkavat +perustaa pesää kruunutuomeni juureen! Yhdessä yössä siihen on +kasaantunut vaaksa jotain lahoa jauhoa. Vai juuri siihen... + +Lisää tulta! + +Pari viikkoa vierrän kaikkiaan. + +Sitten on kaupunki kuollut. Eräät puutkin pystyyn palaneet, toiset +kellastuneet. Musta tanner sateen lipeällä pesemä: perinpohjainen +puhdistus. Muurahaisten pitkä työ on kadonnut. + + * * * * * + +Mutta ihmiset voivat kadota, tuskin muurahaiset! + +Niitä liikkuu nyt saunamme ulkonurkassa. + +Ja eräänä päivänä siunailee anoppi: + +"Miksikähän muurahaisia nyt saunalla kihisee?" + +Sitten huokaus: + +"Jotain häviötä tämä ennustaa!" + +Hän istuu vähän aikaa mietteissään, ja kerta vielä: + +"Häviötä, häviötä." + +"Voi olla. Kaikki häviää kerran", vastaan, mutta selitän, että +muurahaiset tulevat kai saunalle pesästä, jonka poltin; niitä näkyi +jääneen paljon elämään. + +Jatkan sotaani, uskossa, että tapan nuo isot ruskeat ja äkäiset +muurahaiset sukupuuttoon. Siksi tuho näille uutta, siirtokuntaa +haaveileville. Vettä kiireesti tulelle! Flitiä! Punamaalia. Lysolia. +Saappaankorkoakin. Niin, vaikkapa sokeriveteen sekoitettua potaskaa tai +arsenikkia, jollen pelkäisi kotieläinten henkeä. + +Mutta yhä kuuluu saunalta naisten kirkunaa, kun he aran ihonsa kylpyyn +uskaltavat, enkä saa itsekään istua rauhassa edes armaan kiukaan +ääressä, nauttia sen kirvelevästä savusta, liekkien mystiikasta, kullan +ja punaisen värileikistä. Ja saunan lavollekin muurahaiset hyökkäävät. + +Jatketaan sotaa! Järveen ja tuleen muurahaisia luudalla ja lapiolla. + +Tarkkaan ne aina tyhjennetään pois, mutta jo seuraavana päivänä näkyy +saunan nurkalla uusi pesä. Se on syntynyt yhtenä ainoana yönä, — onpa +siinä tehty työtä! Milloin yritetään kaupunkia kiukaan eteen, milloin +lavon alle, viimein saadaan itse lavollekin pieni pesä. + +"Jotain rahallista vahinkoa tämä merkitsee", mutisee muori. + +"Nahallista paremminkin, kyllähän ne pistelevät. — Niin sanoivat +entiselläkin mökilläni, kun kyy mateli portaitten viereen. Lyötiin +kyyltä pää poikki, ja mökki antoi pienen hyödyn ainakin myötäessä." + +Jatkan sotaani. + + * * * * * + +Nyt olen jatkanut sitä neljättä kesää! Saunalta ja tuvalta, jonne +muurahaiset tosissaan yrittivät, ovat viholliset kadonneet melkein +kokonaan. Olen niitä polttanut, palelluttanut, poisjuurittanut, +myrkyttänyt, muurannut raot umpeen. Saivathan ne kerran melkein +poltetuksi saunamme: tekivät pesänsä kiukaan ja seinän väliin, pesä +syttyi lämmitettäessä kytemään, — tulipa sinä iltana käryinen löyly, +muurahaiskylpy, ja hurjan sammutustyön jälkeen uneton yö. Muurahaiset +olivat kostaa pahasti! + +Kuvittelin, että saisin isot muurahaiset saarelta sukupuuttoon. Sen +tähden, kun siirtokunnat harhailivat sinne tänne, heti oli ihminen taas +jokaisella uudella pesällä. Tuli lankeaa taivaasta, kattila kuumaa +vettä. Eikä montakaan pelastu. + +"Johan minä sen sanoin", virkkaa siis nurmimuurahainen tai keltiäinen, +jollaisia en vainoa, katseltuaan tapausta syrjästä. "Halveksittavat +_formica rufat_. Kävi kuin Sodoman ja Gomorran!" + + * * * * * + +Säälihän niitä oli, mutta mitäpä se nyt asiaa muuttaa! Ei säälitä, kun +tosi eteen tulee. Säälistä jätin kuitenkin yhden paikan muurahaisrodun +käytettäväksi, etäällä pirtiltä ja vielä etäämpänä saunasta, suuren +ruohikon takana. Nyt siinä paikassa näkyy komea keko. + +Mutta erehdyinpä luullessani, että voisin vangita muurahaiset tälle +yhdelle konsessioalueelle. Tähän johduin juuri siitä harhaluulosta, +että saisin tuon muurahaissuvun muka kokonaan loppumaan. — Kuinkapa +moinen rajoittuminen voisikaan tapahtua, muurahaisten opettaminen +yhteen ainoaan pesään! Heidänhän _täytyy_ lähettää hedelmällisiä +naaraita perustamaan uusia siirtoloita. Se on tuskallinen ja +riemullinen pakko. Se on luonnon laki. + +Ja siksi pitäisi sodastani, jos en hellitä, tulla ikuinen taistelu, — +niin kauan kuin yksikin ainoa hedelmällinen isojen muurahaisteni +kuningatar saarellani elää. + +Ja niitä elää — kauemmin kuin minä. + + + + +Heinäkuun kuutamo. + + +Kuutamot Lintukodossa ovat erikoisia. Arvaatte sen: samoin kuin aurinko +näkyy kuu pieneen saareen kaikilta ilmansuunnilta, nousi se sitten +mistä päin tahansa, laski minne hyvänsä, näkyy tarkoin jokaisessa +vaiheessaan ja hahmossaan. + + * * * * * + +Heinäkuun kuutamo täällä on kummallinen kuin uni, — kuumeinen uni, +onnellinen, vailla tuskan tuntuja. Se tuhoaa ruumiillisesti juovuttaen +muistot, kokemusten totuudet, nuo onnettomuuden tuojat. Oikea aistien +Lethe. + +Toista elokuun kuutamot: kalman valkeus mustilla vesillä. + + * * * * * + +Lähin naapurini, taiteilija Jumalan armosta, antoi minulle kerran +monien muiden kallisarvoisien piirustusten ja pikku akvarellien +joukossa, jotka ovat tekaistut milloin kirjeiden reunaan, milloin +paperossilaatikon palasiin, myöskin kuvasen tästä Vähä-Vohlista +kuutamossa. Heinäkuun kuutamossa. + +Sain kuvan ennen kuin olimme saaren ostaneet. Ihastuin silloin jo +siihen. Nyt tiedän, kuinka mestarillinen se on. + +Kuu, punainen, utuinen, kuumottaa yösydännä rantapolun päästä, +kiemurtelevan polun, joka nousee loivasti Lintukodon pikku tanhualle. +Oikealla tumma tölli, josta erottuvat sinertävät ikkunaristikot. +Vasemmalla härnäläismallinen aittarakennuksemme, kyhätty itsensä +naapurin piirustuksia seuraten, siinä koristeelliset ovet, luhti ja +viiritanko, jonka huipussa kalanhahmo viirinä kummittelee. + +Keskellä pihaa omenapuut ikäänkuin hopeapilvi, hämärällä hohteella +gloorioituina, — aivan kuin muisteluna valkeista kukista, jotka ovat +jo monia viikkoja sitten karisseet. + +Alempana rannalla, kahden puolen rattoisaa, tallattua polkua kaksi +jonoa verkkoja kuivumassa, — märiltä ne kuvassa näyttävät. Miksi ne on +asetettu toimettomuuteen yöksi, miksi niitä ei laskettu vehmaan +luhtaruohiston rintaan, kukkivien ahvenheinäin väliin, näin +heinäkuussa, parhaana pikku kalain aikana? Senkö tähden, että heinäkuun +lämpöisinä, pimeinä yösydäminä kuhatkin ulapoilla elämöivät, suuret, +mustat, vasken- ja hopeanhimmertävät kuhat? Ne metsästävät nyt +vimmatusti, ne iskevät uistimen koukkuun. Karahtavat kiinni raskaina +kuin kivi, pousahtavat pinnalle, tohottavat, kiitävät kaikki evät +harillaan venhettä kohti, antavat nostaa itsensä ylös tyynesti kuin +olisivat mitäkin halkoja, — siinä ne makaavat nyt venheen perässä +kalakirves niskassaan, sammuvissa pallosilmissään sähköinen välkähtely +kuin mikäkin sielu... + +Vai siksikö verkot ovat vapeilla, että heinäkuun kuutamot saavat kaiken +unohtumaan, ovat niin ihanat, huumaavat, ettei ihminen välitä paljon +mistään maailman askareista, vaan uneksii kummallisia ja +ääriviivattomia? + +Tuossa kuvassa punoittaa kuunpyörö pohjoisesta. Se on luonnottoman +suuri, ei mikään "oksa", kuten tauluissa usein näemme, vaan Vanajan +lempeiden, lämpöisten heinäkuun öiden valtava kuu. Ja sen vieritse +ojentuu viiri, kala. Erehdyin: kala se ei ollutkaan, vasta myöhemmin +siihen tuli piikkinen ahven, kuvassa on teiri, joka istuu pyrstösulat +vanteena viirin päässä ja kultakulkusiaan kulisuttaa. + +Kuinka monta kertaa sittemmin, pidettyäni tuota kuvaa nämä vuodet +hallussani, kuinka monta kertaa Lintukodossa, tummenevina heinäkuun +iltoina, jolloin tuskin vielä aina muistaa, että tämä tummuus julistaa +jälleen taas syksyä, — kuinka monesti Lintukodossa, tupasen kulmalla, +aitan luhdin kujassa, saunapolulla tai kalliolla venhevajan luona on +kajahtanut välittömästi meidän ja vieraitten suusta: + +"Jumala, kuinka täällä on kaunista!" + +Kuu nousee. Pilkistää kaakosta saarien takaa, se on niin punainen, että +säikähdyttää, vaikka tiedämme sen kuuksi. Kuitenkin katselija hätkähtää +niinkuin siellä olisi tulipalo, metsäpalo, tai poltettaisiin ainakin +nuotiota jonkin kalliosaaren laella, — varsin rauhallinen mahdollisuus +moinen kalamiesten nuotio, kuhanpyydystäjäin, jotka kahviaan keittävät; +mutta sittenkin... + +Se välkkyy nyt selvempänä metsästä. Se ikäänkuin pyörii, kelluu +taivaalle. Hymyilee leveän leikillisesti kuin voimakas, julkiviisas +hämäläistalonpojan naamataulu. Se on veitikka, hieman pisteliäs, — +säikähdytti vain meitä ikäänkuin pihalla leikkiviä lapsia lankkuaidan +ylitse kurkisteleva veijari. + +Se kiiruhtaa korkeammalle, siirtyy nopeasti oikealle. Keveästi kuin +uisi öljyssä. Ja laajenee, suurenee, kasvaa suunnattomaksi. + +Mutta sillä välin: mikä kullanhimmerrys, vallaton vasken- ja +kuparinvälkkeiden leikki laineilla, jotka sinkauttelevat +valonheittäjinä välkähdyksiään saunan mieluisalle polulle suorien +tervaleppien välitse. Voisin rakastua siihen valoon, jos mistään +kykenisin _kyllin_ rakkautta antamaan. Kehuisin, että saattaisi +muka hukuttautua noihin iloisiin kulta- ja kiilloitettuihin +kupari-välkkeisiin pelkästä ulkonaisen kauneuden hekumasta. + +"Jumala, kuinka täällä on kaunista!" Tulette tanhualle metsiköstä, +kastetta hersyvän polun varjosta ja pimennosta, jonka pirtti luo +nurmikolle. Seisotte rauhallisen pirtin kulmalla tai viereisen +luhtiaidan valkean pilarin vieressä. Huomaatte silloin yht'äkkiä kuun +kokonaan. Tuolla on hedelmäpuu- ja kukkakentällä tummuus, jossa sirkat +kiihkeästi sirittävät, — kesän syyspuolen luonnonsäveliä, — myyrät +sipittävät ja sammakot ruohikossa hypellessään tupsahtelevat. Tuleeko +sade? Eipä varmaa, täällä ukkostaa aina kauan. Ja edessänne on Vanajan +eteläulappa ja tuo häikäisevä kuu! Lumoava kuu. Niin, se lumoaa +varmaankin sillä tavoin kuin kerrotaan ja kuten olen nähnyt +huilunsoiton lumoavan käärmeitä. Utuinen, usvainen, kuin harson läpi +paistava. Pyöreä kuin harpilla kaarrettu, mutta ei pieni kuin sammion, +sen vähemmin kuparikattilan pohja. Katsokaa tuota kummitusta! Tai +vilkaiskaa kaikkeuden sisään aukosta, joka on taivaassa, kuusta: siinä +hulmuaa, leijuu punaista, ruskeaa, kellertävää, välkähtelevää kultaa. +Avaruus siellä takana kiehuu, välissä on taivaankansi. + + * * * * * + +Ja ympärillä rauha. "Kaukana on vaino, riita." Tunnen taas todella +eläväni: unohtuvani, hukkuvani, — kuolevani luontoon... + + * * * * * + +Paahteisista ilmoista kuu tuollaiseksi tulee. Suotta ei ole ukkostanut +monta viikkoa, viileät hattarat kokoontuneet ensin valkeiksi pilviksi, +sitten pumpulimaisiksi vuoriksi, jotka vähitellen saavat ruusunvärin, +punertavan värin, punaisen, vihaisen värin, ja paisuvat nyt taivaalle +pilvitorneiksi, jotka pohottavat auringonlaskussa veripunaisina tai +kerääntyvät päivällä alas ilmanrannalle, kuten väijymään, rakentavat +sinne suunnattomia muureja, linnoitettuja haavekaupunkeja... + +Turhaan ei ole pauanne välistä jossakin hyvin kaukana tuskin +kuultavasti kumissut. Ilma on käynyt lämpöisestä kuumaksi, +ahdistavaksi, se alkaa pakahduttaa. + +Kylässä siunaillaan, että ukkosen kerrotaan siellä ja siellä polttaneen +taloja, salaman lyöneen sinne ja sinne, pyörineen pallona tuvasta +kamareihin, kärventäneen hevosilta harjat ja hännät, tappaneen ihmisiä. +— Milloin se tulee tänne saareen? Rämähtää kauhealla voimalla, jyskää +kuin sadoilla kanuunoilla yht'aikaa, ikäänkuin pudottelee alas +suunnattomia rämiseviä peltejä, pimentää ilman sameanvihreäksi ja +vuoroin leimahduttaa sen savuisen punertavaksi kuin koko avaruus +palaisi, — pitää naisvieraita pyhässä tai sairaassa kauhussa, tupasen +syrjäpenkeille painuneina tai sänkyihin peitteen alle piiloutuneina, ja +vaimoni ja minä istumme kamarin sohvalla katselemassa tai polvillamme +toistemme takana ihastelemassa, kun näemme ikkunasta tuon uljaan +ihmeen: kummastelemme, kuinka taivas on sotaisen punainen, tahi +maisemat yht'äkkiä, sekunnissa, välkähtävät sähkövalkeiksi, näyttävät +jokaisen yksityiskohdan yössä kuin suurennuslasilla, ja taas seuraa +pimennys, jossa talopahasta pohjia myöten tärisytetään! Ukkonen +vierittää saaren yli armeijoitaan, valtavan osaston milloin päivällä, +milloin yöllä. Talonpojat näkevät ilmeisen todistuksen Jumalan +olemassaolosta. Mutta ei sada! Mutta ei tule lopullista räjähdystä! +Ukkonen vielä vain hiljaa yrittelee, kokoaa voimiaan, painuu muualle, +missä todellakin riehuu. Ulapat hajoittavat sähkön saaristokohdalla, +paahde, jännitys kasvaa. Milloin se tulee tosissaan, se kaikkein +mahtavin komeus, jota kestää monta tuntia yhtä mittaa? Ja sitten loppu: +rankkasade. + +Kun se tulee, tiedän, että kaunein osa siitä on minulta kadonnut. + +Nyt on vielä helle. Nyt on troopillista. Jos aina tällaista, niin +banaanit ja tamarindit täällä kasvaisivat, eivät ainoastaan jalavat ja +tomaatit, ja liaanit kiertyisivät puusta puuhun, eikä vain +sinikukkainen metsäkierto. Nyt voin hyvin, huumaudun, pääsen +inhoittavasta pessimismistä, mikä ei ole vielä sitä, mihin tavoittelen. +Totta kai vaivoista pääsee, kun henki lähtee! Tunnen välisti olevani +hiukan enemmän kuin ihminen — ja sehän, ihminen, meidän _täytyisi_ +voittaa itsessämme: hänen vakavuutensa, heikkoutensa! Tai tunnen +olevani vähemmän kuin ihminen: ajatuksetonta, mutta elävää luontoa. + + * * * * * + +Illalla ukkonen kumisee kaukana, ja kuu paistaa auki jätetystä ovesta +aittaani. Valtava kuu epämääräisestä autereesta, välkkyen +luonnottomasti, omituisella metallihohteella kuin jonkin itämaisen +jumalan kilpi. + +Tiedän, että kalliot rannalla ovat vieläkin lämpöiset. Tunnen +angervojen tuoksun leviävän täyteläisenä tanhualle ja ovesta sisään. +Olen kuulevinani, miten ruusupensas pihalla ei jaksa kantaa kastetta, +joka loruu siitä raskaina pisaroina mehuisaan ruohoon. Poutaa yhä +lupaa, ukkonen miellyttävästi etäällä kumisee, ja kevyt ja ylimielinen +kuu kieppuu koivujen latvoissa. Suoneni ovat tulvillaan jotain, mitä en +vereksi voisi sanoa, sielu jotain, mikä nauraa valituksille, pulalle, +kuolemalle, — kaikelle. Muistan jonkin aistillisen n.s. rakkauteni +entisiltä ajoilta, heinäkuisen hulluttelun keskellä silloista +angervojen päihdyttävää lemua. Juna jytisti kuumassa heinäkuun yössä, +niityt angervoineen tuoksuivat avatuista ikkunoista, inehmoiset joko +horteessa nukkuvat tai — hillittömän kiihtyneinä rakastavat. Tunnen +nyt sellaisesta peittelemättä iloa. Ihminen hehkuu, luonto hehkuu +horteisena. Heinäkuun punainen kuu on nyt heidän jumalansa, ei se +nuorukaisviaton ja vaaleankalpea kuin nopeasti kadonneen kesäkuun kuu. +Tämä jumaluus tarjoaa julkeasti maljaansa, yllyttää johonkin +satumaiseen, vimmattuun, jossa heittäydytään alas luonnon varaan. + +Kesäyön unelma! Keijujen kuninkaan, Oberonin häät... Viattomat +keijukaiset leijuvat rannoilla, suopurojen suussa punertavina usvina. + + + + +"Hammam". + + +Lintukodon sauna! + +Eipä se tosin ole mitään suurenmoista, ei mikään Bagni Bernini Roomassa +Corson varrella, jopahan vielä, — vai muka välkkyvillä pilareilla +varustettu roomalainen sauna, jonka kammioiden marmorilaatoilla +kieriskelin vuosia sitten 80 asteen kuumuudessa, ajaen luitteni +ytimistä perintökiroustani, luuvaloa, — läähättelinpä tunnin +kerrallaan, jymisti totinen sydän, kunnes ruiskusta letkautettu jäinen +suihku sen ihanasti ennen mukavaan päivällisuneen heittäytymistä +rauhoitti, ja vielä enemmän Tyrrhenian meren ankeriaat, — no, +Vanajassakin on yhtä komeita. + +Eikä tämä kelpaa ulkomuodoltaan Parisin Pantheonin-takaisen saunankaan +rinnalle, tuon suomalaista paljon muistuttavan saunan, jossa löyly +lähtee kuitenkin putkista. Alan nauraa, muistan, miten siellä +uima-altaan reunalla muudan toverini lensi liidunvalkeaksi pelkästään +sen vuoksi, että näki saksalaisnuorukaisten koettavan kehittää +luonnollisesti sitä, mistä Platonin Symposionissa maailman +luonnollisimpana asiana puhutaan, nimittäin platonista rakkautta, joka +edellytti, että miehellä täytyi olla vaimo, rakastajatar ja lisäksi +ystävä, jonka kanssa hän voi seurustella puhtaasti älyllisesti. Mutta +suomalainen toverini luuli velvollisuudekseen vihastua, jopa asioista, +jotka häneen nähden olivat täysin epäoffensiiveja. Kimmastui kai +uskossa, että tämäkin olisi parannettavissa, tarttui puiseen +saunakenkäänsä, sylki kuin talonpoika pitkin permantoa, lennätti kengän +vimmalla seinään, väitti paiskaavansa rakastuneet uima-altaaseen. No, +he pulskahtivat veteen muutenkin. Mutta istuivat sitten ällistyneinä ja +loukattuina ravintolasalissa, häpäisty mieshetairakin melkein itki, — +ei soittanut riemuissaan flyygelillä riuduttavaa valssia, runollisin +näppäyksin jotain Lehária ... kuten oli ennen tehnyt posket hieman +maalattuina ja nauttien välillä pikku pisaran jaloa likööriä, jota joku +Platon hänelle tarjosi. + +Mutta kylystänihän minun piti puhua! Niin, eipä sitä tummaista ja +korpeen kätkettyä tönöä kannata verrata myöskään esimerkiksi Tunisin +maurilaisiin saunoihin, joita niitäkin aikoinani tunsin. Mikä +monimutkaisuus, millaiset asteet seremonioissa! Mikä juhlallisuus +siellä! Enpä maltakaan olla niitä muistelematta. Rakennukset ulkoa +vähäpätöiset itämaiseen tapaan, — mutta sisustus: maurilaisia kaaria, +joiden reunoista arabeskien pitsit riippuvat, vihreällä ja punaisella +kirjosauvoiksi maalattuja pylväitä, keramiikkalaatoista kudottuja +seiniä. Riisuudu kainosti, kirjava turbaani vyötäröille. Sitten, saaden +hartioillesi uljaan halatin, astelet pukeutumishuoneesta, ja astelet +hitaasti, kuten Profeetta kelpo miestä aina esiintymään vaatii, — hän +ei saa koskaan juosta eikä hoputtaa, mutta ei myöskään vetelehtien +laahustaa, — tulet saliin, jossa arabialaisukot loikovat +valkopartaisina kuin Abrahamit mataloilla lavitsoilla, valmistellen +lähtöä höyryyn tai tultuaan sieltä punaisina, nyt välissään lelupienet +pöydät ja niillä väkevää kahvia tinatuissa kupposissa ja moniletkuinen +piippu, jonka lonkerot leviävät säteinä kuin mustekalan. Loiot siinä, +kuuntelet vierasta popotusta, — ihmisten pakina on välisti +miellyttävintä, kun ei kielen vierauden vuoksi ymmärrä sen ilkeyksiä, +— tai kuuntelet grammofoonia, jossa jokin Anitra tai Aisha livertelee, +kunnes suvaitset verkalleen käyskennellä saunaan. Joudut kuin moskeaan, +kuin kirkkoon: niin se on korkea, tumma kupoli kaartuu ylhäällä yli +pääsi, sen huipussa kuultaa kirjolasinen pyöreä ikkuna, jonka +tähtimäiset kuviot höyry loitsii sateenkaarena säteilemään. Mosaiikilla +nyt, herkkuporsas, kävelet, marmorikohokkeella, jonka alla höyrytiehyet +kuumina kulkevat, istut tai loiot. Kaukana Platonin hengestä täällä +kauniisti liikutaan, niin itämaalaisia kuin ollaankin, koraanin kansaa, +liinat edessä ankarasti kuin Venusvyöt. Kävellään vain hitaasti +edestakaisin ja, ruma sanoa, hikoillaan. Tai molskitaan altaan vettä +tai seisoskellaan keskellä salia pärskyvän suihkulähteen vihmassa. +Tunnin kuluttua puhdistus ja hierontaa: nytpä mulatti tai neekeri ottaa +sinut kynsiinsä, saippuoi ja holailee, kääntää nurin narin, istahtaa +hartioillesi, vääntää niveliäsi niin, että luulisit niiden sijoiltaan +nytkähtävän, mutta luusi ovatkin ihme kyllä rustoksi pehmenneet. +Sikäli hän nauraa, mikäli kivusta irvistelet; ja viimein voitelee hän +koko ihosi nesteellä, joka tarttuu hipiään siksi päivää kuin +hiirenkorvakoivujen pihka. Valmis! Kevyt suihku ainoastaan vielä, +yllesi levätti, päähän iso turbaani, ja herra talutetaan loikomaan +laajalle lavitsalle toisten ukkojen joukkoon, tuntikausiksi, päiväksi, +jos tahdot, kahvikupponen viereen, syltä pitkä piippu suuhun: Pasha! + +Minä olin se pasha! Kuin luotu siihen, — vikaa ei olisi ainakaan +luonteessa, mutta olosuhteissa. + +No mutta sauna, saunani! Jos en liene maailmassa paljon nähnyt, niin +saunan olen toki kaikkialla nähnyt. Vaikka olisi ollut mahdottomuus +koetella, miltä kylpy Alhambran maanalaisessa saunassa, jonka +hallin permanto on täynnä pieniä tähtikuvia, marmoripenkit +alkooveissa mosaiikki-ihmeiksi sommiteltuja, pilasterit kultaa, +sinistä ja punaista, ja pikku lehtereiltä katselivat veltostuneet +musulmanni-möhkelöt kaunokaistensa kylpyä, — vaikka tämä olisi ollut +sula mahdottomuus, niin maurien kera olen toki harrastellut saunaa sekä +Karthagon kaupungissa että Saharan ylätasankojen keitaissa, joissa +saunat lämmitetään ulkoa kaduilta tai toreilta: niinpä ei pääse sisälle +häkää, koska kiukaan suu on ulospäin, vaan ainoastaan kuuma ja pehmeä +huuru nousee holvin alla suunnattomasta muuripadasta, joka kiehuu ja +tekee kiukaansilmän virkaa melkoisen hyvin... Sielläpä keitaassa, +poloinen, kyykötin jo tuloni toisena iltana uunin kuumalla reunalla +kuin Job tuhkassa, kunnes muudan arabi tulee: "Herra, miksi noin +teette?" — "Reumatismi. Eräs tauti, joka on meillä yleinen, matkustin +tänne siitä päästäkseni." Mitä vastasi nyt vanhus: "Ahaa, reumatismia, +se nyt ei lähde miehestä millään! Itsekin olen monena kesänä kylpönyt +täällä Korbusissa", — kylpylaitos Pienen-Syrtin niemessä. — Olipa +tämäkin minulle onnittelu, näin heti, koluttuani ikäväkseni halki +Europan kurjuuttani karistamaan. + +Tuo sikäläisen hyvän ilmaston tautia poteva väitti, ettei reumatismi +eroa miehestä millään. Ja kuitenkin se erosi: lyötiinpä lisää löylyä! +Toivova lääkäreihin uskoo! Löylyä vain — siinä koko taika, "rakkaat +juopot ja vanhat kihdinsyömät", kuten Rabelais sanoo. Kaksi joskus +melkein 50 asteen kuumuista annosta päivässä Daxin muinaisroomalaisissa +kylpylöissä, luonnonkuumissa lähteissä ja mudissa. Jos tämä tuntuu +teistä liialta, niin antakaa sydämenne vain pomppia, rämpyttää kuin +ruostunut pumppu, antakaa sen seisahtua ja taas loikata eteenpäin kuin +kaniini: työ tekee sydämelle erittäin hyvää! Antakaa kehnon pakahtua, +jos mielensä tekee: _kipeällä_ sydämellä ei ole maailmassa mitään +virkaa! Sadatelkoon lääkärinne, kun lisäätte hänen kylpymääränsä +kaksinkertaiseksi, niin teistä tulee terve ja raavas mies, ja +kapakoissa maistuu sitten taas rommi oikein motevalta. Mitäpä +terveydellä ellette sitä käyttäisi? + +Mutta sauna, Lintukodon sauna! Niin, no, — pari sanaa osaan arabiaakin +ja toinen niistä merkitsee saunaa. Se kuuluu: _hammam_, — mikä +pehmoinen sana, lempeä, lullitteleva, ämmämäinen, äidillinen, miltei +ämmämäinen. Se lausutaankin hieman: _hämmäm_. Tahtoisin kirjoittaa +kunnioituksesta sen isolla H:lla. Tuo sana, joka merkitsee tosiaan vain +saunaa, on kuin äidillistä kapalointia, täydellistä lohdutusta kaikissa +suruissa. Suomalaista Letheä. + + * * * * * + +Lintukodon _hammam_ ei ole kullasta ja norsunluusta, se on pihkaisesta +hongasta. Se ei ole marmorilla sisustettu, vaan imiteerattua ebenpuuta. +Mutta pääylellisyys löytyy sieltä yhtä täydellisenä kuin muinoin +Alhambran ruhtinassaunasta, ei, paljon parempana kuin mistään Europan +tai Afrikan kylpylaitoksista. + +Saunamme pitäisi olla ulkoa musta. En tiedä kuinka hellyin, tönön +seiniä toukilta ja sateelta säästääkseni, niin taloudelliseksi, että +hennoin tuhria sen punaiseksi. Ja nyt se näkyy laivareitille +ensimmäisenä koko saaresta, vaikkei juuri tarvitsisi näkyä, — enhän +vain maureilta liene saanut tällaista kätkeytymisen makua? Vieläkö +mitä! _Kirjoittelenkin_ tässä, koska en ole Kroisos: vasta ensimmäinen +miljoona kainolla alulla. _Kun_ se on täysi, lasken vaivaamani rauhaan +menemään, mutta siihen taitaa mennä liiaksi aikaa! + +Kylyni on siis punainen. Siinä on ovi ja ikkunoita kaksi. +Toinen eteisessä, ulkoa valkeaksi sivelty, sen koristeelliset +vuorilaudat, jotka on löydetty ja sommiteltu kalastajavainajan +selkärihma-laatikkojen syrjäkappaleista; toinen on itsessään saunassa, +ja se on paljon kauniimpi: hyvin pieni luukku, kolo kahden seinähirren +välissä, varustettu vanhalla vihertävällä lasinsirulla, jonka läpi +iltojen salaperäinen hämärä kuultaa herkkänä ja läheiset laineet +heijastelevat ja kuuluvat liplattaessaan. Saunan ikkunan nimittäin +täytyy olla hyvin, hyvin pieni: atavismia, näettekös. + +Onpa kolmaskin ikkuna: häkäreikä seinässä lavolla. + +Ja se on kaikista kaunein. Sen luoma valo muistuttaa tavattomasti +värileikkiä, jonka lasimosaiikit antavat maurilaissaunaan kupolin +huipusta. + +Miten monena iltana näinä neljänä kesänä olen istunut lämpiävän +kiukaani ääressä, katsellen tulikieliä, kuinka ne lipovat kiukaan +mustunutta otsapaatta, kipinöitä, jotka silmäkivien raoista kultaisina +kimpoavat, ja valovirtoja, jotka lainehtivat säteinä sauhuluukusta. +Kylyn alkaessa lämmitä on savuinen ilma luukun kohdalla ulkona +keltaista, harmaata. Sininen taivaskin sakenee kullanväriseksi. Tuomien +tertut, jotka nuokkuvat pikku luukun edessä, ovat loistavan keltaisia. +Vihreät pihlajat kuin auringonpimennyksessä. Sitten sauhu selviää, ja +aukko lähettää nyt sisälle valon kuin _camera obscuraan_: pitkiä, +vinoja säteitä kauniin värikankaan loimina. Yksi leveä säde sinertävä, +toinen punainen, kolmas loistavan vihreä. Uskokaa pois, ihminen voi, +jos oikein tahtoo, tuntea onnea vähästä, kun hänellä ei ole parempaa. +Niin on syntynyt tuo joutava kauneudenpalveluni. + +Sysimustat lavot hauskan sädeluukun kohdalla ovat nykyään kolmelta +sivulta penkeillä varustetut, eivätkä enää kuin mikäkin pöytä, kuten +usein hämäläisillä, ja uusmaalaisilla nähdään. Kas vain, onpas vika +heissä, joista muuten kannattaa paljon pitää! Ja jos en sittenkään +jaksa noudattaa heidän esimerkkiään, vaan välttämättä täytyy +kehuskella, niin ylpeilen siitä, että lavokyhäys on omaa työtäni, omaa +meiskettä, mäiskettä, nokituhrautumista pimeässä kokonainen päivä, +pikku Ollin, "hanttimieheni" avulla, joka kiireesti hoputti ärjyjän +käteen vasaraa, kirvestä, naulaa, sahaa, lautaa ja pulikkaa. + +Entä sitten "musta härkä mulleroinen, juopi vettä korvollisen"? Se on +tietysti parempi kuin Gapsan oaasissa tai Bagni Berninissä! Se ei ole +enää tiilistä tehty, kuten entisen hämäläisen omistajan aikaan. Se ei +saa olla: tiili antaa savelta maiskahtavan löylyn! Ei, tämä on paasia, +pelkkiä suuria paasia. Eikä rautoja sisällä, ei, suutari soi! Kuka +barbaari punoo kiukaansa sydämeen kirpeää ja pistävää teräksen käryä? +Vielä kokemattomampi tekisi koko uunin metalliaineesta. Holvi täytyy +meidän käytännöllisenäkin aikana toki osata vielä kutoa kivistä. +Eikä se holvi saa olla tasainen, vaan vähän, _vähän_ vino ja +korkeampi perältä, tämän ohjeen painoin kerran mieleeni eräältä +kiukaantekijä-mestarilta. + +Mitä puhuakaan silmästä? Silmäkivethän valitaan korvakuulolta, +helähdykseltä. Musiikkimiestäkö siis saunankiuasta kasatessa tarvitaan? + +Mieluisa kiuas! Noki, — tumma kuin salaisimmassa pohjassa mieleni. +Sauhu, jossa valoloimet sateenkaarina leikkivät. Kultaiset kipinät, +lentävät ja sammuvat kuin mielikuvat. Rauhoittava tummuus. Hieman kuin +pyhättö on minulle Lintukodonkin _hammam_, pyhättö toisten samanlaisten +vertainen, joita olen toki pari kolme eläessäni rakentanut. Pyhättö +turhien päivieni jälkeen, kuokinnan, kaivamisen, hakkauksen, — väsymys +ja tahrat vihitään puhtaudella ja toki hetken rauhalla. Sama se, kuinka +rauha saavutetaan... + + * * * * * + +Ja kaiken päällisiksi tarjoaa Lintukodon hammam minulle komeasti — +sampanjaa! + +Niinpä niin, vallan sampanjaa! + +Vanaja läikkyy aivan kylyn edustalla. Joskus lienee rantaan matkaa +kaksi metriä, joskus järvi lotisee aivan kodan lattian alla. + +Turhaan ei tuo toinen pikku saari, joka näkyy saunani eteiseen aivan +sen ikkunan keskeltä kuin maalattu taulu, ole nimeltään Humalasaari. +Kahdestakin syystä sattunee tämä nimi paikalleen: välisti ilmestyy +piristävä lasi kotani somalle ikkunalaudalle, — sattuuhan sitä, se on +hauskaa, ikävä kyllä. Mutta toisena syynä Humalasaaren nimen +oikeutukseen olisi se, että sen nähden tarjotaan kylpijöilleni itse +Vanajan "keikaushunööri": uinti suomalaisen saunan yhteydessä. +Turkkilaishekumointi lavolla koivupalsamilta lemahtavassa huurussa, ja +sitten järveen. Vakuutan, että samalta kuin sampanja vaikuttaa mieleen, +järvi kylvyn jälkeen ruumiiseen. Paljon enemmältäkin: jalat tulevat +keveiksi, — niistä kehittyy tuokiossa oikeat sielun siivet. Varsin +nykyaikaista: eikö aatteellisuus, henki, sielu ilmene terveimpänä +hyvissä juoksulihaksissa? + +Nyt, syyspuolen lähetessä, sillä tässäpä on kesä taasen kulunut, yksi +niistä, jotka eivät koskaan palaja, — nyt, kun kotani tuulentuomalta +penkiltä, — paljonhan Lintukodossa on tuulen tuomaa, aivan kuin +kalastajamökeissä ulkosaaristoissa, milloin lankkuja, jotka +muuttuvat penkeiksi, milloin joitakin proomunkaaria, joista syntyy +koristeellisia, kirjavia ovien kamanoita; — nyt, kun katselen saunasta +järvelle, ei Vanaja enää päily valkeana kuten kevätkesästä... Ei, se on +sameanpunertava, tämä auringonlasku. Kylä salmen takana piirtyy jo +varjokuvana, josta tuskin kaivonmiekat tai jokin uusi pärekatto +erottuvat. Pian ei saunailtoina tästä erota niitäkään. + +Alakuloisena nuokuttaa raita tuolla pyykkipadan vieressä saunan +edustalla kauniita ritvojaan samean veden puoleen. + +Kohta eroamme, kylyseni! Silloin painan hellästi kiinni ovesi, jonka +rivaksi veistin tuohon käärmeenhahmon raidanjuurakosta, satujen +lohikäärmeenkö, aarteiden vartijan? Asetan kuumasta ravistuneen ovesi +koko talveksi kiinni, lukitsen pyhään umpilukkoon. Suljen eteisenkin +ulos mentyämme salakeinoilla _sisällä_, niin ettei kukaan asiaton saa +epäpyhittää terveyttäni, rauhaani, lyhyttä erakko-onneani. + +Niin _täytyy_ jälleen tehdä, koska en kuulu uskollisiin! Kiitos +kuitenkin, tummainen tönö! + +Ei olisi minulla ollut mitään sitä vastaan, että olisin kätköösi +kuollut kuin entinen omistaja tuonne saunan penkille, nukahtaen +kalaretkeltä palattuaan tuoksuva vihta vieressään. + + + + +Tiiranpoika. + + +Tiirat väikkyvät Lintukodon saaren yllä, ne ilmestyvät tänne +odottamatta, kuhisevat valkeana parvena, pudottavat kaloja kallioille, +haipuvat jälleen suurelle Vanajalle. Niiden huuto kuuluu nyt +epäselvästi hyvin etäältä, hätäisesti, hoputen: "Ti-ii-ra, tiira, +tiira!" Ja taasen ne keräytyvät saaren kohdalle, niiden höyhenpuku +paistaa valkeampana kuin lumi, niin kuvitellakseni ylimyksellisen +tahrattomana, varsinkin silloin kun mustansininen ukkospilvi sattuu +taustaksi, joten ne näkyvät silhuetteina, mutta vaaleina, häikäisevinä, +notkein siiveniskuin liikkuvina. Välisti rientää niitä tänne sellainen +tavaton parvi kuin taikasauva olisi ne jostakin ihmeestä, kaikilta +ilmansuunnilta esille loitsinut, kalastamaan saaren edustalla vaaleana +uinuvassa tai harmaissa laineissa kuohahtelevassa vedessä. Kauas +ulapalle vinkuu silloin niiden iloisen hätäilevä: "Ti-ii-ra, tiira, +tiira..." Ja kilvalla sen kanssa lokkien, joita myöskin joukossa +lentää, kajattava: "Kaja, kaja, kaja, kaja!" + +Soutelen saaren ympärillä, tuon herttaisen, jolle annoin mielessäni +ensin nimeksi "Noli-me-tangere", mutta hylkäsin toki sen kummittelun, +mikä osoittaa rauhaantumista, — siis yhä raskaampaa alakuloisuutta. +Miksi kerskuisimmekaan moisilla sanoilla kuin alistuminen, resignaatio? +Todellisuudessa ne eivät merkitse muuta kuin voimain herpautumista, +heikkoutta... + +Soutelen siis riuttani ympärillä, jonka tahtoisin säilyttää niin +neitseellisenä, että liiankin jyrkästi pyrin karkoittamaan sieltä +kaiken pahan, juorut, lavertelut, vihan, hetkellisen kilvan ja kovin +itsetietoisen melskeen — vain yksiksi ja ainoiksi kesän kuukausiksi. +Niin, torjumaan kuin luostarista. Aivan turhaan en kuvittele sen +rakennusten päätyihin pyhimysten kuvia ja kyhäile sinne ja tänne +vuosisataisten virsien säkeitä, jotka eivät puhu muusta kuin vuosien +vierimisestä ja uusien kesäin tulosta, ihmisen katoamisesta ja lyhyestä +ilosta, johon täytyy tyytyä, kun ei parempaa löydy. + +Soutelen, — tultuani rantaan pihasta, pieniltä paasikäytäviltä. +Rantaan, missä vanha venhe lepäilee puhtaaksi raivatulla +hiekkapohjalla, aallonmurtajan sisällä. Taas nytkyttelen liiankin +tuttua, hiljaisen tottunutta tahtia tervatullani, joka on +hiekkapatjaltaan syöksynyt kelluen vapaalle ulapalle. Kiertelen +Lintukotoa, näen punaisen töllin ja sileän pihan vilahtavan ohitse +välkkyvien raitain ja tummien tervaleppien aukosta. Viiritanko, +rautainen kalankuva, pistää vielä näkyviin; se katoaa honkavanhuksen +taakse, jonka rinnalla nuoret, mutta jo kookkaat haavat supattelevat +tai, herkän hätääntyneinä hälisevät. Soutelen ohi rannan jalavain, läpi +salmen, missä kukkivat ahvenruohot muodostavat ikäänkuin pienen pieniä +valkeita satusaaria, vieritse kaislikkomme, jossa, sorsat saavat +ahdistelematta tehdä pesäsensä, munia, hautoa ja sitten opettaa +rakkaita poikasiaan tästä lähtien: viimeinkin Pyynti oppi sen verran, +että jätti ne rauhaan. — Suurien vesikivien luo näkyy taas ikivanha +kirkko ja vielä vanhempi uhrivuori, — kaikkiallehan se vuori näkyy. Ja +silloinpa onkin saarenkierros jälleen tehty: joudun takaisin töllin +puolelle, saunan kohdalle. Tuossahan nousee valtavien pihlajain +mystilliseksi siimestämä polku saunan ovelta keskelle saarta, omena- ja +päärynäpuukentälle. Tulen äskeiseen venhevalkamaan, lipputangon ohitse, +jossa lippu surullisena riippuu. — Jospa koettaisi vaihteen vuoksi +ulapoille? Eteläänkö, missä Vanaja aukeaa peninkulmaisena, melkein +uhkaavana, rauhoittaen suuruudellaan ja syvyydellään kuin nirvana. +Vaiko pohjoiseen, jonne kesäinen aurinko jälleen kauniisiin pilviin +laskee. + + * * * * * + +Soutelen, kiskon, vedän uistinta perästäni melkeinpä vain muodon +vuoksi, — kierrän moneen kertaan pikku saaria, halkoilen salmia, +kaarran niemiä, soluttelen ruohikoiden rintaa kuin etsien jotain. + +Mitäpä etsisin? En tiedä mitään uutta. En usko olevan mitään uutta. +Luulen saaneeni maistaa vähäpätöisen, mutta oikeutetun osani niin +sanotusta "elämästä"; enempää en olisi kai jaksanutkaan, vaikkei se +malja mielestäni olekaan pohjaton! Tai — kenties maistoin liikaa. +Juuri liikaa, ehkä? + + * * * * * + +Myöskö aurinko tuttua, ainaista, vanhaa? Pelkkä aurinko, ei +vertauskuva: tarkoitan tuota aineellista aurinkoa, silkkaa tulipalloa. +— Joko sekin minut jättäisi, aurinko, joka aamuin lähettää +tervehdyksensä ikkunoistani sisälle nuorella airuellaan, järveen +heijastelevalla hopeavälkkeellä? Aurinko, joka päivällä upeilee ulapan +suurena säihkynä, aurinko, joka pilkistelee keinuverkkooni kauniiden +pihlajain vihreästä... Viimein illalla laskee vuoteeseensa, +purppuraisten tai milloin minkin väristen pilviverhojen taakse, +kaikilla ihmeellisillä värivivahteilla koristettujen. Laskee — kuin +minulle liian monet kerrat ennen. Myöskö aurinko, kaikkein parhain, +ainoa, ainainen, nyt tuttu ja jo nähty? + + * * * * * + +Mitä etsin minäkin, lapsi? Leluja. Katsokaas, tunnen saaneeni aina +leikkiä: ei mikään, ei kalvavin suru, ei luonnottomin ponnistus ole +minusta sittenkään lopulta ollut muuta kuin leikkiä. Sillä kaikkihan on +niin — hetkellistä. Katoamisen, kuoleman tuntu on tehnyt minulle +nykyään tämän olemisen sellaiseksi kuin yksi päivä leikkivän ja sitten +nukkumaan lähtevän lapsen elämässä. + +Mutta sanotaan, että lapsi on leikissään vakava. Ja juuri leikissä. +Lienee totta. + +Miksi maistuvat kaikki lelut niin pian vanhoilta? Miksi niihin +kyllästyy? + +Kuinka kauheaa, kun ei heti löydä uusia leluja! + + * * * * * + +Olenpa lopulta, eräiden muka paljon vaarallisempien leikkien jälkeen, +joista seurasi joskus lelun tunnoton rikkominen ja sydämeeni toivoton +käsitys, että ihmiseltä ei todellakaan kannata koskaan suuria toivoa, +olen lopulta leikkinyt niin viattomilla ajanvietteillä kuin työ, +ahkerointi, jopa kukkien ja hedelmäpuiden vaaliminen, talojen +rakentaminen huvikseni, — eninhän jäi pelkäksi fantasiaksi, ehkä +nopean kyllästymisen vuoksi. Ja onpa siinä ohella kelvannut uusia +leluja etsivälle eläinten kesyttelykin, — pieni vanha tapa vain, +elättelinhän lapsenakin harakoita ja variksia, tai hiiriä tekemässäni +lasiseinäisessä ihmeluolassa. Ja nyt olen ikävissäni hommannut +itselleni kukon, kanoja, koiria, sikoja, en tiettävästi oikein +vakavissani hyödyksi, vaan yksitoikkoisen aikani kuluksi. + +Mutta ken toistaa yhäti saman kukkien kasvatuksen? Ken aina välittää +omenoista tai kirsikoista? Onnittelen ja ihailen niitä onnellisia. +Porsaiden syöttö päättyy varsin raakaan, törkeään realismiin, jota +tosin elämä sittenkin tuntuu olevan, kukkojen ja kanojen hellintä +siihen, että ne riippuvat päättöminä kanakopin seipäissä. Ja koira on +vain koira. Huvittakoon näin vähäinen niitä, jotka eivät muka täällä +leiki! + + * * * * * + +Mutta nyt iskin silmäni noihin tiiroihin, jotka häikäisevän puhtaina +ilmestyksinä leijaavat saareni yli tai kisailevat ja kalastavat +ulapalla. + +Nyt minun pitäisi saada tiira! Sitä ei minulla ole ennen ollut. +Tiiranpoikanen. + +Joku eläimiin innostunut tuttu kertoi minulle, että tiirat, nuo niin +sirot, hienot ja väkevät, tulevat niin kesyiksi, että vihellys kutsuu +ne ruualle, katon harjalle tai kesyttäjän olkapäälle. + +Tiirat, taivaallisen valkeat, puhtaat kuin sadasti pestyt, ketterät, +hermostuneet. + +Nyt tähystelen taivaalle uljaisiin tiiroihin. + +Ja sitten saan naapuriltani kuulla, että täällä lähellä, hänen +poukamassaan, on tiiranpesä. Minä sinne ikävöivällä ja ikävystyneellä +halulla: pitäisi saada jokin ajanratto, lelu, keveämmältä tuntuisi +tämäkin päättyvä kesä. + + * * * * * + +Sinne Vanajan unelmoivan ulapan äärelle, niin unelmoivan ja +raukeatunnelmaisen, että kutsuisin Vanajaa ruusun_siniseksi_, on +tiirapari tehnyt pesänsä, rakennellut kotinsa. Somaan, etelänpuoliseen +lahdelmaan, johon aamu- ja sydänpäivä paistaa, mutta jonka ilta kätkee +koivuilla, raidoilla ja lepillä viileään siimekseen. + +Hyvin yksinkertainen koti. Pelkkä kivikartio, joka kohoaa tuskin puolta +metriä veden pinnasta. Kartion terävässä huipussa on matala, ei oikein +kämmenenlevyinen syvennys. Syvennykseen pari rikkaa ristiin, muutamia +korsia — siinä on koko pesä. + +Ja, pesässä näkyy, kun soudan varovasti kiven ohitse, siihen +airollakaan koskematta, kolme ihastuttavaa munaa. Omituisia, +ihmeellisiä, uusia, niitä en muista nähneeni. Ne ovat pienempiä kuin +huonon maatiaiskanan munat, likaisenvärisiä, harmahtavia, hieman +sameanvihertäviä ja tahraisella ruskealla pilkutettuja, niin, +jotakuinkin samanvärisiä kuin tuo kivi, jonka kärkeen ne on +pyöräytetty, sovitettu melkeinpä kuin jonglööri pitäisi kananmunaa +terävän hattunsa huipussa. + +Tiirapariskuntaa ei näy lähistöllä. + +Eipäs, tuollahan istuu toinen rantakivellä, jonka ohitse sousin. Tuolla +loitompana. Tyynenä ja vaiti antaa se tarkastella pesää. Kai tämä on +sille ainoa keino, kun ihminen kuitenkin löysi pesän: täytyy pysyä +sellaisena kuin ei pesä hänen pesänsä, kotinsa olisikaan eivätkä munat +hänen muniaan, hänen armain tulevaisuudentoivonsa. + +Ihmettelen pesää ja munia. Ihmettelen, miten nuo harmaat ja lianväriset +pyörylät pysyvät kivellä, jos sattuu ankara tuuli tai nousee myrsky, +ukkosilma. Aallot syöksyvät vaahdoten karien yli, jotka silloin saavat, +sinimustan taivaan alla, hankivalkean värin, syöksyvät varmaan yli +tämän kartionkin. Eivätkö munat solahda veteen, laineethan lyövät +moneen kertaan kiveä korkeammalle? Pitääkö emo silloin tulevia +pienokaisiaan kiinni, ja kuinka se niitä pitää? + +Miten typerästi valitulta pesäpaikka näyttää! Mutta tiettävästi se on +juuri sellainen kuin olla pitääkin, jos uskottelee itselleen moista, +että luonto, kaikkeus olisi luotujen tarkoitusta vastaava! Kylläpä +tiiranmunat joskus vaan veteen joutuvat ja hukkuvat, ja mitäpä luonto +siitä välittää? Mutta jos joutuvat, voisivat joutua — minullekin! + + * * * * * + +Aikomukseni oli pitää silmällä, millä _tavoin_ munat siinä matalan +kiven terävällä huipulla myrskyaaltojen korskuessa pysyisivät ja millä +tavoin emo, joka pois soutaessani aina lehahti jostakin syrjästä +äänettömästi pesään, munia pitelisi, niitä hautoisi ja sitten poikiaan +hoitaisi. Kuitenkin se — jäi tekemättä. Valitettavasti usko lelujen +erikoisuuteenkin tuntuu haipuvan. + + * * * * * + +Eräänä päivänä, viikkoa paria myöhemmin, kun vien ryhmän vieraita +pienelle soutelulle, haluan näyttää heillekin sen tiiranpesän. + +Soudella lollimme, uistelemme. Aletaan lähestyä pesää. + +Rouva huudahtaa yht'äkkiä: + +"Mikä tuo tuossa on? Ettekö näe, tuossa luodolla? Niitä on kolme." + +En erota mitään, likinäköinen. Mutta toiset erottavat, ja sitten +minäkin: + +Hyvin matalalla karilla aivan lähellä tiiranpesää, jonka ohitse olen +monesti soutanut ja nähnyt uroksen lahden suulla syrjemmällä vartiossa +ja emon valkeana kekosena pesässä hautomassa, — uroksen ei tarvinnut +viime aikoina huutaa varoitusta eikä emon paeta paikaltaan, ne jo +tunsivat, etten heille pahaa tekisi, — siinä karilla juoksee nyt kaksi +pientä, ruskeankellertävää palloa ja kolmas istuu. + +— Tiiranpojat, välkähtää päässäni. Ja tämän sekä minun että toisten +ajatuksen vahvistaa samassa kaksi tiiraa, jotka syöksyvät kirkuen +lentelemään alhaalla luodon ja venheen ympärillä. + +Joudun typerän intohimon valtaan, olen kuin juopunut, — kuin ilkeä +lapsi, joka riistää toiselta hänen lelunsa ja tappelee, ei kuolemakseen +anna sitä takaisin. Kolisevin saappain juoksen venheen keulaan, +kummallisen ketterästi hyppään luodolle. Kun ne vain eivät pääsisi +pakoon! Kaksi pääsee, solahtaa veteen emojen huutaessa ja väkeväin +siipien lyödessä melkein hattuihimme. Ne kaksi osaavat jo uida, +veitikat. Emojen johtamina ne loittonevat melkoisen nopeasti. + +Saavat rauhassa mennäkin: meidän tai minun huomioni on kiintynyt +jääneeseen raukkaan. + +Minä _saan_ sen kiinni! Tunnen kuin helpotusta... No, sehän ei +paikaltaan hievahtanutkaan: se _antoi_ itsensä ottaa. Se ei osaa +pelätä, luulen. Olen muka tietävinäni kokemuksesta, ettei tottumaton +linnunpoika osaa pelätä. Ei ainakaan kirkua pelkoaan ennen kuin tuokion +päästä. Koppasin täten kerran kottaraisenpojan kouraani puutarhapenkin +kädennojalta, ja se oli käsissäni vaiti kauan. Mutta sitten se +yht'äkkiä alkoi kirkua, ja sen sydän hakkasi pakahtuakseen. + +Niin nytkin, kun olen hyvin varoitellen, vaikka hätäisin liikkein, +sulkenut tämän ruskean ja keltaisen, koomillisesti tummalla täplitetyn +kerän kouraani ja painan sen arasti rintaani vasten, — nyt se alkaa +kirkua. + +Minä takaisin venheeseen: + +"Soutakaa. Heti kotiin! _Minä_ en tätä pois anna!" + +Soudetaan. Pitelen kaksin kämmenin tiiranpoikaa, pehmeästi, melkein +siihen koskematta, aivan suuni edessä. Se haisee pahasti kalalle, +ummehtuneelle ja pilaantuneelle. Se pyristelee ja — huutaa: sillä nyt +sen vanhemmatkin huutavat. Etenkin toinen, joka ajaa venhettä takaa. +Uskottelen, että se on äiti. Toinen, isä, rientää muka välillä +auttamaan niitä kahta, jotka pelastuivat, johtamaan ne loitolle. Tämä +on varmaankin äiti. Tämä huutaa kauheasti. Ja sen valkeat siivet +sinkoavat ympärillämme siellä ja täällä, huitovat kuin tuulimyllyn, +kaikkialla yht'aikaa, se koettaa lyödä meitä epätoivoisesti. + +Ja kun se kutsuu, niin poikanen kahden kämmeneni sisässä joka kerta +kirkaisee ja potkii. + +— En anna, en anna! ajattelen ja tunnen. En, vaikka iso tiira nokkisi +toisen silmäni. + +No, ehkäpä _silloin_ antaisin! Se aikookin varmaan nokkia, mutta ei +kuitenkaan uskalla, ei saa sitä toimeksi. Se vain ajaa minua takaa, +viuhahtaa aivan pääni vieritse, koettaa iskeä minua siivillään... + +Ja näen, niin läheltä se lentää, sen silmät, tiiran silmät, emon +silmät! Mustat, tuliset. Kaikkeuden tuska kiehuu mielestäni niissä +silmissä, linnun pienissä silmissä, valtavana kuin avaruus! + +— En anna, tahdon tiiranpojan. En _voi_ olla leikkimättä! + +Emo ajaa meitä puolensataa metriä. Se lopettaa, kääntyy takaisin kahden +pelastuneensa luo, joita täytyy vaalia; se tyytyy siihen, mitä jäi! + +Ja tämä tiiranpoika on nyt minun. + + * * * * * + +Lintukodossa varataan linnunpojalle heti suurin pesuvati puolilleen +vettä. Vadissa oli vaatteita, — ne heitetään huolettomasti pitkin +rantaa. Vatiin etsitään tiiranpojalle suurella touhulla kivi, joka +sopisi luodoksi, jolla se istuisi. Ensimmäinen ja toinen eivät +kelvanneet, vaan olivat liian korkeita, — raukka putosi niiltä +suulleen veteen... Se ei vielä oikein osaa uida. Mutta kolmas on hyvin +lattea ja soveltuu. + +Jos se vain siinä pysyisi. Mutta se ei tyydy istumaan siinä. Se ajautuu +väkistenkin veteen, se lyö siipikynkillään ja potkii koivillaan, jotka +ovat sen kokoon nähden luonnottoman isot ja melamaiset, ja tahtoo +kiivetä pois vadista. Ja se kirkuu, onneton. Sen äänessä on jo pieni +vivahde huutoa: "Ti-ira, tiira!" Luonnottomasti siipikynkkänsä +ikäänkuin käsiksi kääntäen se pääseekin sileän emaljivadin reunalle ja +heittäytyy suin päin lattialle, — vaikka siellä aitassani olen +asettanut sen oikein sänkyni viereen: omakseni muka, valvoakseni hänen +hyväkseen päivät ja yöt. Oi, se saa kolhauksen lattiasta. Mutta se +nostetaan takaisin vatiin ja lilliputtiluodolle. Ei, se yrittää taas +veteen, uida veden poikki vadin reunalle. + +Sen höyhenet ovat aivan kastuneet, niitä onkin vielä niin vähän, ja se +on kovasti kurjan ja kidutetun näköinen. + + * * * * * + +Sitten tulee kysymys sen ravinnosta. Ettei se vain kuolisi nälkään. Ei +se saisi kuolla... + +Ehdotan munanvalkuaista: sehän on muka linnunpoikien ruoka munassakin, +ja tämä lienee juuri munasta päässyt, koska ui niin huonosti. Vieraamme +väittävät jyrkästi vastaan, sanoen, että valkuainen on ilmeistä +myrkkyä, ja ehdottavat ruskuaista. Kolmas suosittelee siinä kiireessä +kalaa... Mutta miten sille karkea kala olisi syötettävä? Eikö se +tukehtuisi palasiin? + +Kaikki tämä yhdessä tuokiossa, villityn lintukoirani haukkuessa ja +hyppiessä aittani oven takana, jonka toiselle puolelle on tuotu — +kirkuva lintu. + +Kananmunia tuodaan, parikin, ja minä syötän teevadilta kurjalle +keltuaista. Otan ja painan ruskean kerän isoa kitaa varovasti +keltuaiseen — ja se _syö!_ Se syö, imeskellen appaa, hirmuisen +ahnaasti. + +_Se osaa syödä!_ Se osaa! Ystävät meistä tulee. + + * * * * * + +Kun sitten pian täytyy lähteä manterelle asioille, olen huolissani, +että pikku kerä sittenkin voisi kuolla nälkään, ja sen tähden kehoitan +lähtiessäni, mieletön, että sitä täytyy poissa ollessani syöttää. + + * * * * * + +Palaamme kylästä, kiireesti. + +Kun lähestymme saarta, niin huomaamme, että siellä lippu riippuu +puolitangossa. Kuinka se on niin huolimattomasti vedetty? + +Riennän pihlajain varjostamaa polkua pihalle, kiiruhtaisin aittaan +tiiranpojan luo. + +Vainuan pihalla omituisen tunnelman. Ihmiset juttelevat yhtä ja toista, +mutta eivät uudesta asukkaasta mitään. + +Ja viimein vaimoni sanoo: + +"Oi, näitkö lipun. Kuule, se tiiranpoika, raukka, kuoli." + +Toiset: + +"Se söi niin hyvin. Kauhean hyvin..." + +"Kai se kuoli munanruskuaisesta. Olisi varmaankin pitänyt antaa kalaa." + +Mennään aittaan. Surkea pikku näky, joka toi kaikkien kasvoille raskaan +ilmeen. Kidutettu pikku lintu! Untuvat märkinä kuin harvat harjakset +tai puikot, iho punaisena ja paljaana niiden välistä näkyvissä. Se +makasi pää ja pitkä kaula riipuksissa "luodollaan", johon ruumis oli +permannolta nostettu. + + * * * * * + +Ruumis heitettiin järveen, ettei koira sitä saisi repiä. + +Myöskin toisten omatunto lienee kolkuttanut, koska yrittivät minua +lohduttaa, että se oli ehkä ollut _viallinen_, sillä eihän se päässyt +edes pakoon kiinni tavoitettaessa niinkuin sen muut sisarukset. +Tunnontuskat, mikäpä niitä lopettaisi muu kuin niiden kuluminen, +tylsyminen, paatuminen? Turhaa minua rauhoitella! Enkö ollut +tyrkyttänyt raukalle ruskuaista ainakin liikaa, — enkö tietänyt +nälänhätäisistä, joita kymmenen vuotta sitten maa täynnä hoiperteli, +että nälkäinen saattoi kuolla, jos söi yhden ainoan kananmunan? Jos +kerran yksi sellainen tappaa ihmisen, niin kuinka sitten linnunpojan? +Ja tiiralla oli ollut nälkä. — Miksi en ensin tutkinut, kuinka +tiiranpoika on ruokittava? + +Ja miksi sen otin ollenkaan? Ikäväni vuoksi, itseni tähden! + + * * * * * + +Tyhmä, — ja häikäilemätön, mikä on pahe. Jos se oli viallinen, niin +juuri senpä, enimmän äitinsä hoitoa kaipaavan, minä rosvosin luodolta +kiduttaakseni kuoliaaksi, vaikka emo huusi hätäänsä. + +Ja vaikka emo näytti minulle pikku silmistään — kaikkeuden tuskan! + +Nyt, kun soudan tiirojen pesäpaikan ohitse, lentää heti kaksi tiiraa +kohdalleni. Ne ajavat venhettäni kauan takaa, ne huutavat, parjaavat, +sadattelevat, ja täydellä syyllä. Koettavat minut "kokkeloida" niinkuin +olen ansainnut. + +Niiden äänessä kuulen valituksen ja kirouksen. + + * * * * * + +Ei ole aina ihmispoikasen laita toisin: syntyy luonnon älyttömästä, +pettävästä pakosta, — elää joskus surullisen vähäisen aikansa +kitumalla, perinnöllisyyden ja muiden vammain raatelemana: hyvä, jos +edes emon rakkaus sitä vaalii, sekin saattaa olla suuri harhaluulo +useammin kuin väitetään. Kaikkeuden määrätön tuska! Eikö olekin +parempi, etten jatku aineessakaan, että nähtävästi katoan olemattomiin, +_nirvanaan_, kuten kaikki joutava, mitä olenkin aherrellut? Eikö tämä +ole suurin onni? Siten eivät _minun_ tiiranpoikani koskaan voi syyttää +minua siitä, että heidän täytyisi kärsiä elämästä, johon olin heitä +varten puutteillani kärsimyksiä koonnut ja josta me älyllämme emme +saata kärsimyksiä poistaa silloinkaan kun tylyt sydämemme sitä edes +rahdun haluaisivat. + + + + +Lauantaikellot. + + +Muurahaiskummulta näkyy siis parhaiten tuo kirkko, jonka +lauantaikellojen soitto _oli_ minusta vielä pari vuotta sitten niin +kaunista... + +Kun poikasena istuin lapsuudenkodin korkeimmalla katolla okariinoa +luritellen tai seisoin siellä lipputangon juurella, näkyi sinne +metsänhuippujen ylitse vaaleanpunainen kirkontorni. Kirkolla ei minulle +saattanut olla lumoa. Siellä puhuttuhan ei vielä maailmaani kuulunut; +vain kolmionmuotoinen koriste alttarin yläpuolella, "Jumalan silmä", +kuten sellaisia välisti kutsutaan, häikäisi kultaisilla ripsillään, ja +urutkin viehättivät ja — tekivät vakavuudellaan levottomiksi. Samoin +kuin enimmät ihmisistäkin, joiden parissa jouduin sitten juuri tuon +kirkon juurelle asumaan: puutteen ja ahtaan elämän ahdistamia kovin +aroiksi, sellaisilta he minusta, hyvinkin rohkeasta mielestäni, +tuntuivat! Mieluisempi oli vintiölle vanha käyttämätön kirkko, joka +näkyi läheltä, — tai oikeastaan vain kirkonrauniot: ei enää muuta kuin +harmaa puutorni ja sen ympärillä hautoja, joilla syreenit ja ruusut +kukkivat, enimmät haudat jo ristittömiä, merkittömiä. Kiviaidan +portilla maassa oli lisäksi pölkky, jota väitettiin muinoin käytetyn +mestauspölkkynä, ja parikymmentä askelta siitä kaakinpuu, jossa aivan +pienenä ollessani viimeinen rikollinen raipattiin, — niissäpä se +mielenkiinto minulle. Kukkia ja selkäänsä saanut pullikoitsija! + + * * * * * + +Sitten eräs vanha maalaiskirkko lyseovuosina Kainuussa. Puinen, köyhä, +mutta kaunistettu maalauksin, joista minua enimmin lumosi eivät +hirviöt, vaan Babelin nainen, joka mielestäni hurmaavana istui +seitsenpäisen lohikäärmeen kyömyllä. Arvaahan tuon: nuorukainen +ihasteli sellaista, maksaakseen tämänkin kerran sievoisella +kidutuksella. + +Ja sitten... Rooman Santa Maria Maggiore, taivaan kuningattaren +palatsi, siinä ihmishirviöiden teettämä kultalaipio; Paavalinkirkko, +kardinaalien tanssisali, kuten sitä kutsutaan, permanto välkkyvä kuin +luistinrata, johon pakanallisten pilarien rivit kuvastuivat... Pienen +kaupungin neljäsataa kirkkoa: voinpa väittää, jos en häpeä kujeilla, +käyneeni kirkossa kaksisataa viisikymmentä kertaa vuodessa, — Roomassa +sinä vuonna. Sienan katedraali, mustan ja valkean kirjava kuin seebra, +itämainen valtaistuinsali. Milanon _duomo_ häikäisevä kuin sokeri; +saraseeniläinen kirkko Palermon ylärinteellä, pakanain tekemiä +kristillisiä mosaiikkeja seinät täynnä; Kölnin tuomiokirkko, Parisin +luuharmaa Notre-Dame, Lourdes'in basilika, edustallaan Kristuksen +muistopatsas, ainoa laatuaan maailmassa, alapuolella luola, jonka +ihmetöitä todistavat tuhannet sinne jätetyt kainalosauvat, — tosin +samoja ihmetekoja, muinoin yliluonnollisina pidettyjä, saadaan nykyisin +aikaan luonnollisilla suggestion keinoilla; ihme on tullut +luonnolliseksi ja — kadottaa ehkä sen vuoksi voimansa... Sitten +Gruyèren harmaa maalaiskirkko, jonka kellopeli soitteli ylös alpeille +juhlapäivinä virsiä ja paimenlauluja, Lontoon kellopelien kilkutus +ikävinä sunnuntaina, Toledon katedraali, synkän tuima gotiikka +häikäisevänä kuutamoyönä; pieni evankeelinen kirkko Sfaxissa, jossa, +moskeain keskellä, urkusista kajahti tuttu virsi: "Jo joutui armas +aika..." Kööpenhaminan Marmorikirkko; nainen polvistui rukoukseen +miehen puolesta tehtyään synnin; synti — harrasta kuin uskonto... + +Ja kuitenkin sanoisin, ellen inhoaisi ajatusta, että minua +väitettäisiin pakanaksi, etteivät ne temppelit minuun kuulu, — sillä +jos olisin pakana, niin tiettävästi olisin jollakin tavoin +uskonnollinen ja ne kuuluisivat minuun! + + * * * * * + +Ja nyt on kirkkoni täällä, näkyy etenkin tuonne muurahaiskummulle. +Harmaa, totinen ristikirkko, aika vanha vaari, jonka historiaa olen jo +pakissut. Pystytetty järkäleistä, joita m.m. jättiläisakka kuului +seiniin kuormavitsalla kantaneen. + +Tiettävästi kirkonmuurissa pitäisi olla myöskin kivi, joka itkee vertä, +jonkun viattomasti mestatun elävöittämä syyttömyytensä todistajaksi, — +n.s. ruostekivi. Mutta lieneekö sitä? Graniittikivet eivät viattomia +puolusta. + +Ei, meikäläisellä on oma mystisisminsä. Noiden ulkonaisten +historia- tai tavallisten hartausseikkojen vuoksi ei tämäkään kirkko, +josta naakkojen nauskutus silloin tällöin Lintukotoonkin kuuluu, ole +minulle hieman niinkuin rakas. Rakkaampi Kölnin doomia, Santa Maria +Maggiorea, nokimustaa S:t Severiniä. Tällä on todellakin muistonsa +juuri minulle. + +Tämän kirkon kelloilla. Lauantaisin. + +Silloin, muutama vuosi sitten, kun Lintukoto, uusi illuusio, mielessäni +syttyi ja toi siihen kangastuksia, — ajatelkaa, minullahan ei +elämässäni ole mitään tehtyä, josta kannattaisi puhua, eikä mitään +tarkoitusta; ja olin väsähtänyt ihmisiin, huonoihin epäjumaliin, jos on +ollut niin kummallinen, että on odottanut "ihanteita", — itseltään +paljon vaatimatta. En välittänyt matkoista, koska maailma on kaikkialla +sama. Mitä siis? Nyt piti vain odottaa jotain, vaikka tiesin, ettei +sitä tule. Odotella kaikessa rauhassa, ja saada onni viettää odotusta +aivan oman mielensä mukaan, istutella, rakennella aikansa ratoksi. +Hullunkurista viljelyä: kuinkahan esimerkiksi talonpojan terve, +köyhyyden huomioonottava kritiikki olisi hymyillyt hedelmäpuilleni, +turhille jänisten ja hallan ruuille, joilta en odottanutkaan muuta kuin +kukkia? Ja samoin ehkä herraskritiikki, joka olisi kenties vaatinut +minun _leikittelyäni_ jonkinmoisena vakavana, kenties taiteena, minun, +joka muistan erikoisesti, kuinka lapset leikkivät tarhakivillä, väsyvät +ja menevät nukkumaan: siinä koko päivä! Ei, se olisi minulle jo liian +vakavaa, sellainen olen, ikävä kyllä. + +No niin, mutta omalla tavallani sain täällä leikkiä täydellisesti. +Ainakin ensimmäisen ihanan kesän. Odotella tulematonta. Kulutella +aikaani ponnistaen, kantaen lautoja, putoillen telineiltä, kasvattaen +kämmeneni nystyräisiksi, kuokkien ja lapioiden. + +Viikko kului aina nopeasti kuin yksi kesäinen aamupuoli. + +Ja lauantaina sitten helähtävät yht'äkkiä iltakellot! Alkavat väristä +ja kumista juhlallisina sointuina, joita tuulenhenki katkaisee ja taas +kantaa kukkivaan saareen. Lyhyen tuokion, kymmenisen minuttia. Kello +kuudelta illalla. + +"Soitettiin sisälle juhlaa", sanoi ukki Kustaa ja alkoi hiljalleen +laskea työaseitaan käsistään pois. + +Olin omat kapistukseni jo heittänyt. Nopeasti. Mielessäni paljastin +pääni, kun kuuntelin tuota kellojen hilpeää ääntä, — ja kuitenkin se +tuntui salaa minusta alakuloiselta. + +Ajatelkaa, olin muka ollut hyvin ahkera ja reipas, tukahduttaen +kunniallisesti pahanhenkeni äänen: Minkä vuoksi? Nähnyt vaivaa kaiken +viikkoa. Ansainnut leipäni otsani hiessä. En ollut toisten vaivana, en +kierrellyt maailmaa anellen, imarrellen, uskotellen vähääkään +merkitseväni. Ostanut omalla itselläni leponi kuin korpitorppari. + +Ja työssä, tässä uudessa illuusiossa, olin muka saanut taivaalta +ikäänkuin palkaksi jotain: unohduksen, viikoksi, edes hetkeksi. + +Kiitos hetken onnesta, Lintukoto! Riittäähän sekin. + +Lauantaikellot soivat verkalleen, alakuloisesti helähdellen. Niiden +sävel kantautuu läpi koivikon kultaisena kuin mehiläisparvi, joka +kylästä sinä keväänä tänne karkasi, kimmalsi, parveili auringossa, +tunkeusi joka paikkaan tuoksahdellen hekumallisesti hunajalle... Katosi +aikanaan, kuten kaikki kiinteämpikin katoaa... + + + + +Viikatemies. + + +Tämä kesä oli harvinaisen myöhäinen. Syksy ei kuitenkaan myöhästy +koskaan, siltä minusta tuntuu. + +Syksy piirtää merkkinsä maahan: + +Kun eräänä aamuna heräsin, nyt harvinaista kyllä melkoisen varhain, +kuulin aittani seinän takaa ulkoa jotain merkillistä ääntä, muutakin +kuin tiiran huutoa: "Ti-iira, tiira, tiira", tai poikasiaan opettavain +varisten ääniä, nuo harmaasaaliset tädithän, varikset, käyvät täällä +aamuin tutkimassa, olisiko heille rannalla kalanperkeitä tai tanhualle +varattu muuta ruokaa tai katolle heitetty koiran tappamia sammakoita, +ettei koira niitä saisi. Mitä hulluttelenkaan, poikasiaan opettavain +varisten puheluhan kuului niin kauan sitten, keväällä. Nuo +tavausharjoitukset: "Vaa, sano vaa!" "Aa, aa", vastasivat turruiset +pojat kimeämmillä nokillaan, lyhyesti, ja emo oikaisi pitkästi: "Vaa, +vaa!" Sitä jankattiin kymmenet kerrat, saari oli heille rauhallinen +luentosali. Mutta tämähän tapahtui keväällä, aikoja sitten. + +Kuulen siis outoa ääntä, muuta kuin lintujen, västäräkin, joka +rapsuttelee kattopäreitä pitkin, tai tiaisten, jotka poikasineen hiljaa +säkättävät. Siellä seinän takana suhahtelee ja kahahtelee jokin +heinikossa. + +Jouduttaudun ulos, kukkaspellolta astelee luokseni viikatemies. + +Hän vaikutti minusta tällä kertaa ikäänkuin mustiin puetulta, ja pitkä +terä, joka hänen päänsä yläpuolella korkealla välähteli, melkein +kuoleman viikatteelta. Hän oli vanha Kustaa, pappa, vaija, jolle olimme +luvanneet vähäiset heinämme, nekin kehnoja, ohdakkeita ja kukkia +täynnä. Hän oli nyt soutanut tänne tekemään heinää. + +Ottamaan — kesän pois. + + * * * * * + +Heinänteko, kuivuvan, niitetyn heinän raskas lemu, syksy nopeasti +lähenemässä. + +Yhdessä aamupuolessa tulevat heinäseipäät peltosellamme ikäänkuin +turkkeihin puetuiksi, ne näyttävät kummituksilta, joiden ympärillä ei +ole enää mitään: vain tyhjäksi pyyhkäisty, sänkinen kenttä. + + * * * * * + +Pakostakin joudun katselemaan kukkia, jotka riippuvat lakastuvina +seiväs-aaveiden pukimissa, ja tunnen vain väkivallalla luopuvani +kukkasista. Tulen alakuloiseksi, en tahtoisi oikein niitä antaa pois, +tuntuu kuin pieniä pyhiä muisto-esineitäni rikottaisiin ja +väheksyttäisiin. Muistelen, mitä historioita kuhunkin kukkaan minuun +nähden liittyy. Vielä enemmän, on niinkuin kukkiin iskenyt pitkä teräs +aikoisi minutkin hävittää... + + * * * * * + +Tuossa yksi ainoa ketoneilikka, jota lapsuuteni laaksossa kutsuttiin +pääskynhatuksi. Kuinka sitä rakastin... Aavistinko siinä eksoottisen, +aivan kuin itämaisen värin, jossa hehkui enemmän kuumetta kuin +tavallisessa punaisessa? + +Samoin pidin tervakukista juuri niiden erikoisvärin vuoksi, joka tosin +ei ollut niin hieno, niin kitsastellen käytetty kuin pääskynhattujen. +Tunteja loikoilin maassa kuivalla aholla tervakukkien vieressä, +katsellen kummallisella tahmalla suojeltuja jäykkiä varsia, joiden +huipuissa häikäisi moinen hehku. + +Ajat menevät, totta kai... Samain kukkien kirjaamalla kumpareella +istuin kerran jäähyväisiltana ihmisen kanssa, jota silloin, — +ihmeekseni nyt sitä ajattelen, — rakastin. Heinäkuinen ilta hämärtyi, +vedet raukenivat synkkään tummuuteen. Sydämemme alkoivat syksyyntyä, +vanheta, olivat sammumisen epätoivon murtamat. — Miksi minun täytyy +nähdä tämä yhä ja yhä uudestaan näistä kukkasista? Ihmisen kärsiä +kuolema kymmenkertaisesti, — kukkahan niitetään, ja seuraavana keväänä +se elää aivan uutena, tiedottomana... + +Minun punainen värini: kas tuonne jäi toki muutamia horsmia! Myöskin +niitä rakastin melkein yhtä kiivaasti ja samalla tapaa kuin +ketoneilikoita ja tervakukkia. Näidenkin väristä muistan jotain +mennyttä, siis alakuloista: horsmanvärisiä pukuja olin nähnyt aikoinani +sangen etelässä, Saharan yiätasankojen keitaissa, kuumien lähteiden +autereissa hautuvien aprikoositarhain hohteessa. Kansa siellä oli +ihastunut sellaiseen väriin... Kuin itämaan ruhtinaita ovat horsmat, +puetut purppuralla niin upealla kuin evankeliumi kuvaa kukkia, joiden +ylellisyys oli uhkeampi kuin itse Salomonin. + +Päivänkukat, kaadettuja. Nuo papinkaulukset, nuoren papintyttären +lemmityt, joita neito raikasta iloa säteillen niityiltä isoin kimpuin +kokosi... Metsäruusukin tuolta pientarelta sivallettu poikki, +metsäruusu, solakka kuin se tyttö, joka kerran, — olinpa silloin aivan +nuori, juuri saatu ylioppilaslakki päässä, — taittoi minulle suvisella +metsätiellä rintaan metsäruusun. Silloin hänen huulensa olivat +ruusunpunaiset, nyt hän on kalpea, vanha nainen. Lyhyt metsäruusujen +kesä... + +Orvokki, joka riiput tuossa heinäsuovan rinnassa, mitä pahaa teit, +miksi sinut katkaistiin, tummasilmä, kiskaistiin irti ja heitettiin +pois? Ohoi, niinpä lienee minullekin joskus tehty, miksi olisin, +arvoton, uskonutkaan muuta? + +Angervot, jotka pellon halki vievän kävelytien kahden puolen +röyhöttivät kermankellertävissä pitseissä ja täyttivät ilman kauas +upealla, ikäänkuin kypsyneen naisen kiihoittavalla lemulla, angervoita +en näe enää. Syksy lähenee samoin kuin kauan sitten, jolloin +auringonpaisteesta hehkuvia pientareita kuljimme yhdessä, viikatteiden +kilistessä, angervojen tuoksun väreillessä illan tummuudessa ja aina +syyspuolta ennustavain heinäsirkkain sirittäessä... + +Hiirenherne, tuuheana ja sekaisena toisiin kasveihin takertuva, +loistava siniseppele, — pikku poikina noita palkoja availimme ja pikku +herneitä natustelimme, — kaikki poissa, puhtaaksi kentäksi lyötynä. +Sinikellot, kissankellot, tummat hirvenkellot, valkeat jättiläiskellot +pelkkää heinää! Putket, paksut ja mehuisat, ontot töröttimet, jotka +pitivät vielä eilen leveitä valkeita päivänvarjojaan pystyssä, niiden +tyngät ammottavat nyt niitetystä maasta kuin katkaistujen kaulain +valtimot, — kuin Putkinotkossa toistakymmentä vuotta sitten, siellä, +joka oli ja on unohdettu... + + * * * * * + +Ja myöskin ruiskukat, mieluisimpani. + +Eipäs: yhden loistavan tupsun niitä on vaimoni minulle pelastanut, +neuvonut ukin kalskahtelevan raudan niihin koskemasta. Ne saavat kasvaa +paikallaan syksyyn asti. Leipäkukka: hyvä niinkin, mutta sen väri +muuttuu hiljalleen yhä kalpeammaksi, — paperinväriseksi! + + * * * * * + +Ja syksy piirtää jo merkkinsä taivaallekin, kultaisen kirjoituksensa: +tähdet, jotka sinne ilmestyvät näkymään melkein säikähdyttäen. + + + + +Elokuun kuutamo. + + + "O Mort, vieux capitaine, il est temps! levons l'ancre! + Ce pays nous ennuie, ô Mort. + + Nous voulons, tant ce feu nous brûle le cerveau, + Plonger au fond du gouffre, Enfer ou Ciel, qu'importe? + Au fond de l'Inconnu pour trouver du nouveau!" + + _Baudelaire_. + +Toista elokuun kuutamo kuin keskikesän hehkuvan punainen. Tämä on +kalman valkeus kolkoilla vesillä. + +Eipä Lintukodon saarelma, kun elokuun puolivälissä soudan tai soudamme +illalla manterelta, kuumota enää lämpöisen kuun punertavassa +himmerteessä. Ei erota enää läheltäkään kylyn hahmoa, sen ikkunain ja +oven valkeita pieliä, ja tuvasta, kun venhe voimalla löytää valkamaan +hevoskengänmuotoisen aallonmurtajan sisälle, pilkottaa raskasmielinen +tuli. + +Valaiseehan se kuu, — eikä kuitenkaan oikein löydä hevoskengän +sisälle: yhtä mustaa vesi, jonka huipuilla häikäisevät kuvastimet +välkähtelevät, kuin vaaralliset salakivet ja kuumina kesäpäivinä +aallonmurtajaksi kantamani paadetkin. + +Kuutamossa, vaikka se on häikäisevä, on pimeää ainakin varjopaikoissa. +Täytyypä kylän soutajille sytyttää rannallemme majakka, jota kohti +tietäisivät keulan suunnata, tervasnippu roihuttamaan mustanpunaista +loimotustaan, raskasmielistä valoaan parista seipäästä kyhätylle +"kolmijalalle" aallonmurtajan suippoiseen kärkeen. + + * * * * * + +Elokuun kuutamo, ei kalpean kellertävä kuin äsken keväällä, ei +punainen, satumainen, aistillinen kuin heinäkuussa, vaan, ainakin +täällä saaressa, kauhistavan valkea ja kylmä. + +Tosin säkenöi yli salmen ja ulapan hopeinen tie, kiemurtelee ja vapisee +kuin hoikka, jättiläismäinen komeetta tai — puolipiste, jonka piste, +kuu, pyrkii siitä irti, on kavahtanut kauas ja ylös taivaalle kylmänä +ja väsyneenä kellottamaan. Tosin se säkenöi — synkästi kuin +ylhäisnaisen surupuku, johon olisi kylvetty timantteja, mutta surupuku, +hautausasu se on kuitenkin: melkeinpä tunnen siitä hirveän hautausmaan +hajun, kalman hajun. + + * * * * * + +Nyt se leikki siis jälleen on lopussa, koska elokuun valkea kuu tuolla +tuijottaa tähtien lomassa, jotka yhä selvemmin näkyvät, — ikäänkuin +salaisesti keskenään kuiskailevat, kuten hankiten jotain pahaa +ihmislasta kohtaan. + +Nyt tuli taas aika muistaa pakostakin onnettomuuksiaan, — rauhoitus +loppui, julmat haulit rämähtävät sinne tänne hädissään ja haavoissaan +soutelevaan sorsaan! + + * * * * * + +Illalla, vaikka ylhäinen kuu paistaa, on tanhualla niin pimeää! Pimeä +on tuolla takana kukkaspelto, jolta heinäsuovatkin on kannettu pois. +Kukkaspelto? Pistävä sänki... + +Rakennukset, tupanen ja aitta, saavat aavemaisen hohteen. + +Ulkometsämme, sekin alkaa kummitella. En tahdo sinne yksin, en voi, +vaikka uskaltaisin. Sinne suuntaamani kauniin tien alkuun pystytetty +pitkulainen paasi, joka kahdelta taholta muistuttaa nunnaa, on nyt kuin +todellinen nunna, — aave. + + * * * * * + +Kukkaset taas kuolleet, — ainoa ajanrattoni toivottomassa yhdessä ja +samassa, jolta en odota muuta kuin kuolemaa, ehkä sekin pitkien vuosien +jälkeen. Aurinko ellei kadonnut, niin haalistunut, loistonsa +menettänyt, se suurin unohdukseni. + + * * * * * + +Nämä julmat yöt! + +Aittani korkeasta ikkunasta siilautuu sinertävä kuutamo hiljaisena, +elottomana, kuin mitäkin kuolin- ja käärinliinoja siitä sisälle +tungettaisiin. Ei näy juuri seiniä, ei lapsellisen kirjavaa laipiota, +vain köyhä, mustaksi maalattu pitkä pöytä kuin ruumislauta tai -arkku. + +Ja minä valvon muistojen katkeruus sydämessä! + + * * * * * + +Tämä katkeruuteni: tämäpä vaikeaa selittää! Enkä siihen alentuisi, +ellei tuskien ruoska minua siihen pakottaisi, — ruoskittu juhtakin +viimein, se ihme tapahtuu, huutaa, mykkä eläinkin huutaa, — ja ellei +minulla vielä olisi se illuusio, että puhuttu tai kirjoitettu sana +helpottaa. + +Älkää luulko, että katkeruuteni johtuisi jostakin sellaisista kuin +esim. että olisin köyhä, niin-ja-näin-asemassa siinä suhteessa: ne ovat +olleet minulle maailman helpoimpia asioita järjestää, jopa +kohtalaisesti kunnianikin säilyttäen, — hyvä niinkin: ilmeisesti on +hiukan _harvinaista_, että ihminen jaksaisi päästä edes pikku +varakkaaksi ihan moitteettomasti; _useimmissa_ tapauksissa voi siinä +paljastaa pieniä, viattomia kepposia. — Ei, tässä suhteessa olemme +tehneet paholaisen kanssa pienen kirjallisen sopimuksen; siihen +allekirjoitukseen ei suinkaan vertäni ole käytetty, — enhän vaadikaan +suuria niin vähäpätöiseltä asialta kuin toimeentulo. Se oli siis sangen +pieni paholainen! + +Mutta enemmän kuin Mefisto oli hän pettäessään minut paljon +vakavammassa. Pettäessään siinä, että antoi minulle aikoinaan liikaa +viattomuutta, uskoa, että maan päällä olisi jotain, joka olisi pyhä, +että ainoakaan ihminen olisi enemmän kuin ihmisen arvoinen, — ja +ihminen nyt _ei_ liene paljon arvoinen. + +Äskeiseen taas: joskin aineellisesti hyvin voidessani, — sillä en +ymmärrä, _miksi_ ihmisen pitäisi tai miten hän saattaisi paremmin +voida, kun en keksi, mihin käyttää suuria rikkauksia, jos ne saisin, — +ja joskin suren, ettei minulla ole ainoaakaan sellaista, jolle jättää +_omat_ aineellisten pikku vaivojeni hedelmät, taloset, tavarat, niin +yhtä monin hetkin tiedän erinomaisesti, että sekin toivomus on +kuvitelma: että lapset eivät suinkaan pidä niin pyhinä vanhempiaan kuin +vanhemmat uneksivat, hekin ovat yksilöitä, — vieraita; heidän täytyy +menetellä sen mukaan. Yhtä horjuvaa on ajatukseni, että olen maan +pinnalla sangen vähäpätöinen, sillä tällä tavoin ainakaan en ole +marttyyriluonne: en uhraisi pientä sormeani sen tiedon tähden, etten — +kuoltuani nimelläni mitään tee! + +Ei, jotain täydellisempää olisin tahtonut, — ja siinä Mefistoni näytti +minulle voimansa. + + * * * * * + +Kuulkaa nyt, — kenelle täällä puhun? Kuutamon kuolleelle ilmalle, +tiedottomille seinille. + +Kuvitelkaa, että olisin kerran rakastunut. Mikä nauroi? Kaikilla +aisteillani, enemmän: sielullani. Ei, minä en sano sitä rakkaudeksi, +sillä enhän antanut paljoa toisen puolesta, mikä vasta kelpaisi +todistukseksi. En tahdo kuvitella liikoja itsestäni, käytän +rakastaa-sanaa vain yleisessä, sen varsin vaatimattomassa +merkityksessä. + +"Haa, rakkaudenpettymykset!" Totta kai! Kokematon raukka, joka en +koskaan itse liene "pettänyt": paennut liikaa hätäilyä, arvostellut +järkevästi sellaisia, joihin saatoin olla sokaistunut, heittänyt niitä, +jotka minusta ehkä rahdun pitivät, pois kuin imaistun äitelän oranssin +kuorta. N.s. petos näissä asioissa on liian tavallista, liian +luonnollista surtavaksi. + +Mutta kuvitelkaa, että olisin todella rakastanut, — tingin siitä hyvin +lujasti; kuvitelkaa, että olisin pyrkinyt toisen ihmisolennon puoleen +jopa n.s. sieluni herkimmällä. Odottanut. Ja saanut n.s. kaiken. + +Saaneet toisiltamme paitsi tämän surkean ihmisruumiin paljon enemmän: +jokaisen ajatuksen, toiveen, haaveen, surun ja aurinkoisen autuuden. +Kaikki toisiltamme viimeistä hermosolua myöten, muka... + + * * * * * + +Ja kuitenkin: sellainen sielu, — ei, ihminen, — voi toisen myödä! + +Ja hän tekee sen rakkaudesta! + +Ajatelkaa, että inhoan kaikkia sellaisia illusorisia sanoja, laihoja +kuvaannollisuuksia, totuuden irvikuvia kuin "kuolematon", "katoamaton", +"aina eloon jääpä", "ikuinen". Miten lohdutonta. Jokainen tietää +pyramidienkin rapautuvan; kuinka hän voi narritella luullen jotain +Tutankhamenin muumiota joksikin jumalalliseksi Tutankhameniksi? + +Tätä leikinlaskua sanoilla "ikuisuus", "kuolematon nimi" en nyt +syvimmässäni saata pitää muuna kuin enintään mausteen puutteena, joka +riistää n.s. elämämme ateriasta sen herkullisimman. + +Arvokkaampi ihmisestä on minusta se, josta ei yleensä puhuta, jota +melkein noloillaan, josta — tuskin tiedetäänkään: hänen mahdollinen +hyvyytensä, kunniallinen kuntonsa. Muu on pintaa, muu on — +katoavaista. Sydän, kunto, joka ilmenee tavallisissa arkiasioissa, — +eikä sellainen, jos on oikeaa, voi _ilmetä_: se on salaista! + +Tämän uudestiarvioimisen vuoksi saatan usein johtua liikaankin: tunnen +_silloin_ todellakin, ettei ulkonaisella ole arvoa; _siitä_ tahdon +silloin kuolla: ainaiseksi tuhoutua, mädätä, murentua: päästä +jonkinmoiseen nirvanaan, jossa mikään maallinen muiston ja näkymisen, +säilymisen toivo ei meitä häiritse. + +No niin, kuvitelkaa sitten nyt, että tuo vainaja, — hän on nyt +vainaja, minulle kuollut muullakin tavoin kuin ruumiillisesti, — +kuvitelkaa, että tuo vainaja, joka antoi minulle niin paljon kuin +ihminen toiselle voi antaa, enemmän kuin ruumiinsa, enemmän kuin kaikki +ponnistuksensa, luvaten verensä, jos sitä vaadittaisiin, ja _sen_ +lupauksen kyllä uskon; enemmän: kaipuut, ikävät, ilot, nautinnot, +tuskat, ajatukset, aatteet, vihastuksensa, halveksintansa, raivonsa, +niin, koko rakkautensa, — kuvitelkaa, ettei hän sittenkään käsittänyt +minussa tätä: että halveksin "elää" hänen mielessään tämän ainoan +elämämme jälkeen minäkään "_nimenä_"; etten sellaista haudantakaista +ymmärrä; ettei se minuun kuulu, minuun, joka aion olla multaa, muraa, +ei mitään; minuun, joka parhailla hetkilläni edes _toivoisin_ vain +tehneeni jollekulle _hyvää_. + +Kuvitelkaa, että hänen "sielunsa" ei _voinut_ tähän alistua. Että hän, +vaikkei toki taivaita ikävöinyt, oli niin heikko, että kumminkin +kuvitteli jotain kuolematonta itselleen ja — minulle. + +No niin, kuvitelkaa, että hän teki jotain, jolla koetti pelastaa +vähäisen muistoni jälkimaailmalle! Ehkä yhteiset muistomme. + +_Meidän_ muistomme sille, tavalliselle pintapuoliselle elämänkululle, +jota inhoan, milloin ikävöin mielestäni sisäisempää. + +Ja tämän, vähäpätöisen asian, tulevan muiston, tähden täytyi hänen +minulta — kuolla! + +Hänen. + +_Hänkin_ saattoi pettää minut! Tahtomattansa. Rakkaudesta — kai. + +Kuutamo tuo jälleen mieleeni tämän. + +Ja tämä on _minulle_ katkeruus: että en, n.s. optimisti, ymmärtänyt +ihmisen todellista hirvittävää yksinäisyyttä, koska joltakin odotin +niin paljon "sielua", siis sydäntä. Mistä ihminen "sielun" olisi +saanut, siis sydämen niin suuren, että se valaisisi hänen älynsä, +tekisi hänet ymmärtäväksi, rakastavaksi? + + * * * * * + +Synkkä tapaus, jota en vieläkään jaksa uskoa mahdolliseksi. + +Kumminkin lähestyy aika, jolloin minun täytyy. Silloin olen valmis, — +vapaa! + + * * * * * + +Ei, en vieläkään usko sitä tapausta. En tosiasioita. Helposti nauran +ystäville, jotka ovat minuakin pettäneet, sillä sehän on aina ollut +minulle luonnollinen asia, että he sen tekisivät, jotain inhimillistä, +jolle en tahdo olla vieras; naurahtelen heidän tekosyilleen, kun he +tietämättään kaunistelevat silloin itseään jollakin korkeammalla, +aatteellisella. En, en nykyään kaikkein rakkaimmaltakaan odota +rajatonta uhrausta. Mutta että hän, joka todellakin kaiken maallisen +minulle uhrasi, oli sittenkin niin kaukana minusta, se on kauheaa. Ei, +yhä kysyn, ihmettelen, vaadin; manaan esille vainajaa, minä, joka +tunnen, ettei mikään vainaja saata vastata! Kuinka vastaisi hän, jota +ei ole olemassa? Joka ei ole "sielu", vaikka luuli itseään sieluksi, ja +sieluna ikuisuutta toivoen — petti meidät? + + * * * * * + +Tuskassa lähden kävelemään tanhualle, pitkin rantoja, hiljaa, ettei +ystäväni sinisessä kammiossaan heräisi. + +Tuo kauhea kuutamo! Musta vesi loiskuu kivikkoihin, musta vesi välkkyy +ja kiiltelee koivikon läpi kuin hautausmaan hiotut graniittipatsaat. + +Aaveita kaikkialla! Pihlajien alla, kalliolla niitä seisoo ... pihalla +niitä huiskahtelee, kuuluu suhahdus, kun tuuli lehvistössä humahtaa: +aaveet. Ja kuu ilkkuu! + +Saari on kuin hautausmaa tuolla kirkolla. Tunnen sen paikan, vaikka en +hautausmaita rakasta: ne eivät ole mitään, ne ovat kuvitelmia jostakin +kuolemattomasta. Tunnen, koska olen kerran näinä kesinä sydänyöllä +juossut sen halki: oli kiire noutaa apua liittolaiselleni, joka sai +kuhanpyynnissä julman uistinkoukun syvälle sormeensa, niin ettei se +irronnut silloinkaan kun hän, tahtonsa ponnistaen, vaati, että sitä oli +kiskottava koko miehen voimalla. + +Se hautausmaa on nyt tullut _tänne_, Lintukotoon. Vainaja kummittelee, +— minulle! + + * * * * * + +Näen unta. Hehkuva huone, hänen huoneensa, tuttu minulle; kesäillan +hämärä, aistini liekit vievät meitä kuin pyörretuuli Francesca da +Riminiä ja Paoloa. Vuode, tuttu. Verho sen edessä tuttu kuin elämässä +eikä unessa. Hämäryys, mikä raskas, kuuma hämäryys. Hän: ilmi-elävänä. +Aistillisuutta, uhrautumista, hymyä, riemua, ylpeyttä, — kuin meri, +joka yössä aaltoilee. Lähestyn niinkuin ennen, saan "syliini", kuten +sanotaan. Hän väistyy. Aukaisee vaippansa, — sen kauniin, hienon, +purppuranpunaisen; ja lausuu, huokaa: "Ei, ei. Enää. Meidän välillämme +on kuolema." Ja nyt näen hänen takanaan kuoleman: en luurankoa, mutta +jonkin hahmon, joka on — mätää. — Hänkin mätää, tuo vainaja: muuttuu +mädäksi ja — hälvenee. + +"Miksi et vastannut, _jos_ olisit ollut n.s. sielu, ollut muuta kuin +uni, muuta kuin menneen todellisuuden sekava varjokuva, — miksi et +vastannut, selittänyt, _oletko_ pettänyt minut? Oletko kieltänyt sen +totuuteni, että olen pääsevä nirvanaan? — Vai onko joku muu nimessäsi +tämän halvan, banaalin meille tehnyt?" + +Kuinka hän olisi vastannut? Hän, uni, mädännyt, olematon, kadonnut: +sieluton. Ja silti kysyn: en voi vieläkään oikein uskoa. En uskoa +täysin siihen, jonka suurimmalti tiedän: ihmisten väkivaltaiseen +vierauteen toisilleen, luonnon julmuuteen, aistiharhoihin, — +_sieluttomuuteen_: sydämettömyyteen! + +Kerran kyllä uskon täydellisesti! Silloin tulen vapaaksi! Mutta nyt, +elokuun kaameana kuutamoyönä, kun kylmenevä aalto rantakallioihin +lotisee ja loiskuu, puhuen varsin arkipäiväisiä asioita, ennustaen +maaseudun syksyistä synkkyyttä ja talvista vilua, — loiskuu +välkytellen kuun kuvastuksia pinnassaan kuin heijasteita kalmiston +hiotuista kivistä, nyt, kun Lintukodon tanhua on aavevalkea kuin hanki, +mutta varjot ilkeät, sysimustat, — nyt, kun lehvistöissä kahahtelee ja +pihlajain tai sypressikatajain juureen ilmestyy aave niinkuin unessani, +— valkea naishahmo, joka häviää, kun siihen tarkemmin katselee, häviää +tietysti, pelkkä kuun valon häivähdys; nyt kyselen ja vaadin vieläkin: +niin, kuvittelen olevani hautausmaalla, jossa hän "lepää", — kuten +multa muka lepäisi. Vaadin vastausta tähän vaikeuteeni: enkö vieläkään +ole tarpeeksi synkkä, kyllin toivoton, — siis onnellinen? Enkö ole +valmis? + + MYSTICA. + + Miks kiertelen hautausmaalla, + haen ystävättären hautaa? + Sää helteessä kuivunut, kulkijan + sydän tunteeton kuin rautaa. + + Sen kunnioituksen poltti + tuon vainajan erhe suurin, + pyhänhenkemme herkimmän häväistys, + loi välillemme kuin muurin. + + Ja kuitenkin kiertelen täällä, + sydän vaikka näin pettyi ja paatui! + Ei jaksa surra se patsasta, + joka tuossa jo nurmeen kaatui. + + Ei ystävättären patsas + se ollut, se, joka kaatui: + hänen seisoi vielä, vaan ympäri + puuristejä kymmenin maatui. + + Mitä huolisin risteistä niistä? + Ah, pienintä haikeutta vailla + nyt katselen vainajan hautaakin. + Tulin tänne velkojan lailla! + + Oi pessimismini kuilu: + näin yksinkö ihminen, yksin? + Miten vuosia kestää yhdenkään + voin tällaisin elämyksin? + + Kysymyksistä tärkein se vanha, + tämä: "Ollako vai ei olla?" + Sen vuoksi nyt, katkera, kiertelen + jopa kuolleitten kartanolla. + + Se kysymys turha täällä + on tehtävä vainajalle, + joka petti — uskollisuudesta, + kun muutti hän mullan alle. + + Miten itsekäs pyyntöni: "Näännyn, + suo lohdutus, uskon tilkka!" + Ja kuitenkin pyyntöni turhaksi + jo vahvisti mieleni pilkka. + + Siten itsekkyyttäni pilkkaan, — + ja kuollutta mullasta manaan: + "Sano, kuinka nyt. henkeni uudistan? + Nyt vastaa, sanasta sanaan!" + + Ei vastausta. Poppeleista + vain äitelä kalman tuoksu. + Soi räikkynä maantieltä kauempaa, + elonvirran arkinen juoksu. + + Sinä, — kerranhan tein sydämeeni + iki-alttarin sinulle, armain + olit naisista, astelit maailman + lian keskellä puhtahin parmain. + + Sinut pyyteeni sai epätoivoon + ja kyyneliin, sinut suisti + se antaumukseen, — siitä nyt + alas ihmiskuntomme luisti. + + Sinä uhrisi annoit ja syöksyit, + niin käy, verenliekkeihin kuumiin. + Mut miksikä _sieluun_ ikuiseen + sinä uskoit hehkussa ruumiin? + + Sinä, — jolta se hehkusi juuri, — + vaikk' itse sen lietsoin julki, — + mua loitonsi pois, niin inhotti + mua synti, kun alasti kulki! + + Mut siinä ei syntisi suurin: + pyhä minusta, vaikka jos likaa, + oli syntimme aina sittenkin. + Ei, siinä ei, kallis, vikaa! + + Vaan miksikä pyhyytemme + veit turulle lauman turhan? + Sen _sielusi_ vaati, muistosi, — niin + teit rakkautemme murhan! + + Nyt ymmärrätkö, miksi + jumalointini vaihtui vihaan? + Nyt aavistatko, kuinka voit + mua raadella luihin ja lihaan! + + Ja — kanssasi kuitenkin kerran + me saatiin onnemme, jolla + ei äärtä, ei vertaa päällä maan! + Sano: "Ollako vai ei olla? + + Nyt tyydyn yhteen sanaan". — + Mies kuunteli, jatkoi: "Alas + sinä lupasit tulla, jos ennemmin + mua kuolisit. Muista valas! + + "Sinä vannoit: Sitten, kun aivan + olen kirkastettu sielu, + sua seuraan täällä. Nyt toivottomuus + mua kiehtoo kuin koskennielu! + + "Puhu, neuvo!" Ei haudasta sanaa, + on äänetön hauta, ja helle, + joka huuruilee yli hautausmaan, + vain leyhyy kalmaiselle! + + On hauta mykkä, kuollut. + Ja kuitenkin mies yhä haastaa: + "Tee ihme, — tai olet ainoastaan + kasa mullassa luita ja saastaa. + + "Tee pienoinen ihme, _sielu!_ + Jokin sellainen mielennouto + mua voisi jo auttaa kuulauteen. + Jokin tapaus hiukankin outo! + + "Jokin sattuma täällä, nyt kohta!" — + Ei sattunut mitään siellä, + ei kohta, ei koko päivänäkään, + ei myöhemmin maailman tiellä. + + "Vai sielu! Vai _sieluna_ maassa + elit aikasi! Siispä nyt näytä, + mitä nähnyt en koskaan: sielusi tuo + ja sielulla kourani täytä! + + "Vai sielua — sellainenkin, + joka muistaa säilymistään, + ei, ystävän vainkin! Mysteeri + hänet syöksee temppelistään. + + "Vai sielu! Ei sielua muuta + kuin alttius, kunto, se riittää, + sydän uhraava _kaikkensa_, — vaatimaton + vain ruumista, henkeä kiittää. + + "Sitä vaatiiko rakkaus suurin? + Niin pyhäkö rakkaus, että + se kuoleman pyhyyden ansaitsee, — + ei ikuisen-elämän-vettä! + + "Olet, vainaja, multaa! Ja harhaa + lie ikuisuutes, ei muuta, + kun, vannonut sielu, et aukaista + voi vastataksesi suuta." + + * * * + + Näin syntini kosti Nemesis: + jos usko en ikuisuuteen, — + niin sittenkin nyt olen heitetty + gehennaan, laadulta uuteen. + + Maan päällä jo kauneinta kohtaan + ylenkatseeni aina saan kestää + ja — nauraa. Vaiko vain pelkuruus + mua kuolemasta estää? + + + + +Jäähyväiset Lintukodolle. + + + "Armias mies tekee ruumiillensa hyvää; + vaan se, joka julma on, saattaa lihansa + murheelliseksi." + + _Sananl._ 11:17. + +Elokuu puolessa: on aika paeta! Pitkät peltosarat, jotka vielä äsken +näkyivät kylästä keltaisina laineina, ovat harmaat ... nuo sarat, jotka +vähän sitä ennen kasvoivat kuin taian nopeudella oraasta viljaksi. + +Katselemme Lintukodon saarta. Kas vain, ei näy täällä enää muita kukkia +kuin jokin purppurainen, joka loistaa harvassa rannoilla. + +Kallio venhevajan luona yhäti jäähtyy: ei jaksa aurinko enää lämmittää. + +Yöt pimenevät. Sateisempia päivät toinen toisensa jälkeen... + +Aittani lukitaan jo öiksi, se on ikäänkuin autioksi hylätty. +Mieluisampi on tupa, vankan lieden suu kättä lämmitellä. Lamppu +levittää pirtin pöydälle horteisen hohteensa, tuikkien heikkoa valoa +ulapalle, missä syvyydet pimeässä vyöryvät... + +Niin, on tosiaan tullut aika paeta täältä. Sillä muistanpa erään +syksyn, jolloin turhaan täällä käväisimme. Linnut eivät toki enää +laulaneet, oli lokakuu; vain metsätiaiset tiiskuttivat alastomissa +lehdoissa, niinkuin nyt kellertävissä. Oli sekin päähänpisto! Silloin +aioin muka viettää täällä seuraavan joulun. Kuvittelin Lintukodon +lieden lämpöä, halusin tirkistellä täällä joulupuuta, nauttia jonkin +renessanssikirjan lukemisesta juuri täällä, hiihdellä hangilla, +huiskautella suksilla ehkä Jylhän hurjista rinteistä mäkeä. Jopahan +olisin siihen pystynyt. Mutta ystäväni näki naisen arkipäiväisellä +vaistolla parhaaksi kehoittaa minua ensin kokeilemaan, niin että en +tarvitsisi joulusta pettyä! Ja siispä tulimme tänne. + +Saari oli koruistaan riisuttu, merkillisen harva, järvi näkyi sen läpi +joka suunnalta. Luonnottomina paistoivat punaiset rakennukset, — mitä +oikeutta sillä värillä oli tämän karuuden keskellä? + +Roudassa maa, jäässä lamparot. Jäähän vetäytyisi pian tyyni järvikin, +— tyyni kuin ruumislaudalle jäykistynyt ruumis. Kuten sanottu, muutama +tiainen tiiskutti, kummastellen varmaankin, aioimmeko muka talveksi +tulla tänne jakamaan isännyyttä hänen kanssaan... + + * * * * * + +Mutta Ukonkivellä saaremme edustalla istui merimetso tunti toisensa +jälkeen liikahtamatta. Emme sitä ensin linnuksi uskoneetkaan, niin +samassa asennossa se pysyi, molemmat siivet vaakasuorasti koholla. + +Aurinko koetti paistaa, musta lintu näkyi juuri keskeltä sen hidasta +kimmellystä, joten sitä ei oikein erottanut; sitä luuli joksikin +esineeksi. Kantoko vai kummallinen kivi? + +Minusta se oli kuin vaakunakotka laajalle levitetyin siivin. + +Vasta monen, monen minutin kuluttua se laski siipensä levähtämään, +ensin toisen, sitten toisen, otettuaan kainaloonsa viimeistä lämpöä, +rintaansa viimeistä aurinkoa. Ja nosti taas siipensä, näytti jälleen +ylpeältä vaakunakotkalta. + +Missä sen kumppanit? Sen puoliso? Se oli täällä yksin. Kuinka jäi upea +merimetso tänne pian jäätyville vesille yksinään? + +Alkoi sataa lunta, hitaasti, harvoja, kuivia hiutaleita. Se yltyi +oikeaksi lumisateeksi. + +Mutta merimetso istui yhä paikallaan, nosteli verkalleen siipiään, +nautti auringon viimeisistä vähistä säteistä. + +Meikäläinenkin, jolla ei ole aihetta mitään erikoista toivoa paitsi +auringon, tuon pelkän aineellisen auringon, lämpöä silloin tällöin, +aivan kirjaimellisesti, — meikäläinen tuli juhlalliseksi. En +mielessäni hävennyt vertailla itseäni tuohon lintuun: vain viimeinen +lämpö auringosta poveen, joka ei toivo eikä voikaan toivoa mitään, +koska ei tiedä, mikä olisi toivottavaa, eikä minnekään kaipaa... + +Aikoiko merimetso tänne kuolla, kun ei poistunut? Oliko se haavoittunut +ja hoiteli tällä tavoin siipiään? + + * * * * * + +Mutta enpä sittenkään minä jäänyt tänne! Parhaiksi mursivatkin airot +vielä rantojen riitteen, ennenkuin se paksuni jääksi. Enkä enää koskaan +halunnut sitten Lintukodossa talven juhlaa viettää. + +Nauraen muistelen nyt tätä käyntiämme, jolle ystävänikin puolestaan +naurahtelee, — miksi hän ei rakastaisi hieman väljempiä huoneita +talvella, sähkövaloa, ystävättärien laajempaa seuraa, ja miksi en +minäkin samanlaista, talvellista piiriäni, jonka keskuudessa epäilyn +nautinnollisin viini suuhuni vuotaa. Ja sitä käyntiämme muistellen +toivon nyt, että ryhtyisimme tästä jo vilkkaasti muuttoa tekemään. + +Kesän satu on mennyt: "Kiitos, Jumala, ruuasta!" + +Aletaanpa siis, lyödään hedelmät puista, tyhjennetään pensaat +marjoista, Mainos-possu on annettu kohlaista kuoliaaksi, sehän oli vain +eläin, jalommatkin lähimmäisemme kyllä aina mieluisasti uhraamme, jos +etu alkaa vaatia. Tavarat talviteloille! Tuvassa, aitoissa, saunassa +ovet salpoihin, lukkoihin. + + * * * * * + +Helpotuksesta huokaisten lähdemme. + +Mutta kuitenkin: Jää hyvästi, Lintukoto, kuistin valkea pylväikkö, +jossa istuimme, käytäväin sileät paadet, joilla jalka kesän lämpöisellä +nautinnokseen keppasi, hyvästi, te köynnöskasvit, jotka matelette +perästämme pengermältä rantaan päin kuin meitä venheelle saatellen. + +Hyvästi, viluinen pilvenhattara, joka punaisena saaremme yllä viipyy! +Hyvästi, pyhimykset, joita ei tullut maalatuksi, kultaiset tornit, +jotka olivat mielikuvia! + +Hyvästi, kyly rannalla, eteisikkunasi, joka noin autiona tuijottaa, — +hyvästi kyly, punainen tönö, viimeisenä laivankannelle näkyvä. + + * * * * * + +Entäpä — jos jättäisimme sinut nyt viimeisen kerran, Lintukoto? + +Myönnän, että olen eräissä suhteissa sittenkin kuulunut onnenpoikiin: +saanut sen lahjan, että kun jostakin asiastani vaikka vain tavallista +joutavaani paperille kyhäilen, — niin unohdan sen asian. Pääsen siitä, +olipa se hyvinkin surullinen tai oikein hyvä. Onnellista +kevytmielisyyttä: "Kiitos, Jumala, hyvästä ja pahasta!" + +Entä nyt siis, jos en sinua enää koskaan näkisi, Lintukoto? Olisi aika +jo olla näkemättä, neljä kesää riittää toki rakkauteen yhtä luontoa +kohtaan. Rakkaus? Liian suuri ja pyhä sana, en ole tohtinut sitä +milloinkaan lausua kenellekään, minä, vaihemielinen ja halpa, paitsi +ehkä luonnolle, saarelle, jonka helposti voin jättää! + +Leikin tuolla kallioilla, sillä hyvä! Lapsenakin, — vähät lukijani, +olettehan itsekin olleet lapsia, — leikin eräällä suurella kalliolla, +jossa aurinko paistoi, rakentelin sinne tarhoja kivistä, hakkasin +siihen kuvia, jopa nimeäni. Välisti iskin sormeeni maasälpäkappaleella, +ravistelin hyppysiäni kivusta, ja unohdin. Illalla sitten menin +suloisesti väsyneenä nukkumaan. + +Kauan myöhemmin kävin tuolla kalliolla. Jopa siellä olisi näkynyt +tarhojani! Sen vähemmin hakkaamiani kuvia. + + * * * * * + +Älä viitsi, sinä elämäksi kutsuttu, uskotella, että voisit olla minulle +jotain todella tärkeää. Leikitsin kauniilla kallioillasi, rakensin +pikku tarhojani, nakuttelin kirjoituksia, — mutta eiväthän ne pysyisi, +vaikka olisivat obeliskien kupeissa. Jos sormeeni napsahdutin, unohdin +nopeasti; väsyin auringosta, kultaisesta, niin suloisesti, ja lähdin +makeasti nukkumaan. + +Jää hyvästi, sinäkin, Lintukoto! + + + + +"Vekkulit ja kekkulit". + + +Puolen vuotta myöhemmin, kun Lintukoto on lopullisesti päätetty myödä, +— onhan se äskeisistä aavistettu, — luulen kerran illalla, +varsinaisessa asuinpaikassamme loikoessani, — pakkanen nasahtelee +nurkissa, mutta huone on lämmin, ja sähkö valaisee rattoisasti kirjaa, +josta nyt nautin, — niin, siinä luulen yht'äkkiä näkeväni kaksi +ilmestystä, kaksi omituista miehenhahmoa. Kirja on "Valtameren saari", +— se on tuonut lukijalle erikoisen ilon ja hauskan hämmästyksen: se +tuntuu selittävän minulle jotain. + +"Ketä olette?" kysyn heiltä. "Kuinka? Ettekö ole Vekkulit ja kekkulit: +sellainen kuva koristi erästä sivua siinä vanhanaikuisessa aapisessa, +josta opin kirjaimet. Ne olivat kaksi miestä jalat ja käsivarret +kummallisesti koukussa, ja he näyttivät toisilleen pitkää nenää... Tai, +nytpä näen teidät selvemmin: sinä tuossa olet Robinson Crusoe. Ja sinä +jälleen The Hermitin sankari Philip Quarll." + +"Kuinka", matki Robinson minua, — hän oli surkuteltava: puettu +jonkinmoisiin nahkoihin, mutta koivet paljaat; kasvot kovin laihat, +riutuneet; parta kuin takkuisen pukin; ja olallaan hän kantoi kovin +raskasta kuokkaa. "Myöt Lintukodon", murahteli hän. "Siinä muka +rakkautesi, jota olet näin julistellut?" + +Robinson vaikeni katkerana. + +"Olenko ketään vaatinut luottamaan rakkauteeni?" puolustausin. +"Näytätpä harmistuneelta... Oh, vakuutan, että kohtalosi on minusta +liikuttava. Ja sinä itse olet kunnioitettava, sinä kelpo Robinson: sinä +olet oikea autiosaarten viljelijä. Käsität luonteesi mukaan todeksi +sen, mitä henkisen työn tekijät uskottelevat, että maamiehen päivät +ovat muka parempia ja helpompia kuin heidän. Mikäpä siellä maalla +kelliessä: ei kuin ottaa herkkunsa melkein ansiotta maaemolta. Sinä et +tekisi tällaista kuin minä, — paitsi jos sinulle oikein hyvä tilaisuus +tarjoutuisi. Ennen kuolisit nälkään, niin luulet. Se, että romaanissa +lopulta mielelläsi purjehdit autiolta saareltasi pois, mahtanee olla +luojasi, Daniel Defoen narripuhetta..." + +"Mutta sinua", jatkoin toiselle näistä herroista, "sinua en saata +kunnioittaa. Enkä sääliä! Sinä olet vain Philip Quarll. Sinä olet +vekkuli. Tuo toinen kekkuli." + +Philip Quarll keikaroi minulle. Milloin näytti hänellä olevan Rousseaun +koruton ruskea puku, kuten Dumas-vanhempi muistaakseni kuvailee, +milloin taas talonpoikaissaappaat, joilla hän tallusti kutsuihin, mutta +sitten asu muuttui liiankin luontevalla tavalla käytettyyn +hännystakkiin tai smokkipukuun, ja yht'äkkiä jälleen noihin koreihin +polvihousuihin ja kirjailtuun takkiin, joita Rousseau rakasti +pistäytyessään hovissa. "Sinua en kunnioita, siunaile miten +kyynelsilmin tahansa sitä, että hennon saarestani luopua, — myödä sen +muutamista hopeapenningeistä. Sinä, moinen maaelämän ihannoitsija! +Olisitpa edes jokin Tahitilla asunut Gaugin, — mutta jopahan +kunnianhimosi ja arkuutesi päästäisi sinut niin loitolle. Sinä, sinä +loit ihannesaaresi, jossa kaikki ylellisyydet kasvoivat, — tiedät, +että meillä ei kannata oikein vakavissaan havitella edes omenoita, hyvä +jos perunoita, — sinä loit saaresi pelkästään kärsimistäsi pikku +_loukkauksista_, et kohtalon armottomasta pakosta ja syvästä +luonnonhartaudesta kuin tuo Robinson. Sinä lavertelit maaelämän +etuisuuksista, sirkuttelit luottamustasi kaitselmuksen ja luonnon +hyvyyteen. Olet täynnä petollisia haaveita. Etkö ylistele elämää, jota +et oikeastaan ole kokenut? Mene itse _iäksesi_ johonkin maalaistölliin! +Kasaa siellä talvella lunta seiniesi juureen, ettet palellu, kahlaa +kelirikolla polvia myöten jääsohjussa! Minä, — Philip Quarll, +iskemmekö toisillemme silmää, — luottaudun siihen vain hetkeksi. +Diogenes mahtoi tulla toimeen Hellaassa niinkuin tuli. Ja Kapernaumin +rantamilla sopi kyllä puhua kedon kukkasista, joiden ei tarvitse työtä +tehdä eikä kehrätä. En ihastele velkoja. Luulen, ettet sittenkään +oikein usko saariunelmiin, Philip Quarll, ja että raha-asiat niillä +oikenisivat. Yleensä asut mieluimmin kaupungeissa. Rakastat tällaista +sohvaa kuin minulla, ja kirjoja, joita täällä kaupungin lähistöllä saa +yhä ja yhä uusia, ja kaikenmoista, mitä maalaisparan on vaikea +hankkia..." + +"Mutta, mutta, mutta", kiihtyi Philip Quarll, "eivätkö sitten itseäsi +saareen vieneet pienet närkästykset, turhamaisuudet, — no, koetan olla +kohtelias, pyörtyisit, jos lähtisin kaikkea paljastamaan..." + +"Niin tekivät", myönsin. "Mutta aika kuluttaa, tylsistää intohimojamme: +niistä kehittyy jalo resignaatio! Ja nyt _uskottelen_ jo löytäneeni +vieläkin onnistuneemman saaren. Se on tuolla liivieni alla! Siihen +lienee Lintukodolla ansionsa; ainakin ajalla, jonka sain siellä +rauhoittua. Niin, minä myön Lintukodon, sinä saappaita ylistävä ja +lakkakengissä tepasteleva Quarll, päästäkseni edes vähän kauemmaksi +siitä, joka minusta näyttää todellisuudessa vaivaloisimmalta, joskin +kyllä maailmalle arvokkaimmalta: — kuule tätä, sinä vilpitön Robinson! +Asiani vaativat, Philip! Vai lainaisitko minulle muutamia kymmeniä +tuhansia? Vippaisit? Tai ehkä lahjoittaisit? Aluksi ainoastaan +parikymmentä tuhatta, ystäväni! Anna ne minulle, olethan niin +ihanteellinen. Sinä et ole sellainen kuin tuon Robinsonin tekijä Daniel +Defoe: aika vintiö kirjailijaksi, vehkeilijä, kärkkyjä, teeskentelijä, +makeilija, ilmiantaja, provokaattori, kunnianhimoinen, nöyrästi +mateleva, mitä vain. Hurskaan Robinsonin tekijä Defoe ei olisi kuin +mestauksen uhalla siirtynyt autioon valtameren saareen. En ymmärrä, +kuinka juuri tuollainen vilpistelijä on pystynyt luomaan hartaan +Robinson Crusoen... Robinson-parka: varpaasi näkyvät rikkonaisista +nauhakengistä, ne paleltuvat... Mutta — hätäpä sinulla: asuuhan +rinnassasi harras usko. Mutta sinä, mr Quarll! Koeta hävitä silmistäni, +Philip Quarll. Olisin kuitenkin mieluummin edes Pierre Lotin seurassa +kuin sinun. Olisin halusta tuollainen Loti. Älä vääristele +tarkoitustani: vain hyvin pieni Loti. Hänen kohtalonsa tuntuu minusta +kohtalaisen mukavalta. Mutta sehän vaatisi myöskin varallisuutta. Ja +sen tähden, no sinä et käy tunkeilevaksi, Philip Quarll... Lyhyesti +vain: minun robinsonadini loppuu." + +Mr Quarll oli ensin hiukan nolo, hermostunut ja pilkallinen, mutta +naurahteli sitten, antoi minulle somasti kättä, kumarteli taidokkaasti +ja katosi. Robinson Crusoe katseli meitä molempia vakavana ja +surkutellen. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78058 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..db2ae70 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78058 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/78058) |