Initial commit of ebook 78081 filesHEADmain

4 files changed, 3830 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78081-0.txt b/78081-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..487a8f6
--- /dev/null
+++ b/78081-0.txt
@@ -0,0 +1,3814 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78081 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+HULIGAANI
+
+Ynnä muita kertoelmia
+
+
+Kirj.
+
+Arvid Järnefelt
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1926.
+
+
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Huligaani
+Koti (näytelmä)
+Taivas ja maa
+Raudan vaellukset
+Kyntäjä
+Magda ja Dorotea
+Kaksi kirjettä
+Omenapuu
+Kärpänen ja ihminen
+Eläin ja ihminen
+Kohtalo
+Kevät
+Satu
+
+
+
+
+HULIGAANI
+
+
+Kun nimismies käänsi polkupyöränsä maantieltä sairaalan tielle,
+juoksivat ikkunassa istuneet piiat sisälle ja samassa koko sairaala
+tiesi mikä oli tulossa, sinivalkoiset hoitajattaret tiesivät,
+kuuromykkä halkojen kantaja tiesi, ja yhdessä humauksessa tiesivät
+myöskin kaikki sairaat, jotka viruivat valkoisissa vuoteissansa.
+Sijaisjohtajattarelta sai asian kuulla vihdoin lääkärikin, joka oli
+juuri jättänyt leikkaushuoneen, ja lähdössä yksityiselle
+vastaanotolleen, veti eteisessä tiukkaa palttoota yllensä. Häneltä
+pääsi pieni perhana, sillä nimismiehen ilmestyminen merkitsi
+kuulusteluja, lääkärintodistuksia ja kirjallisia lausuntoja, sanalla
+sanoen mitä kiusallisinta viivytystä.
+
+Senvuoksi, nimismiehen päästyä eteiseen, tervehdittyä ja ilmoitettua
+asiansa, tohtori ei herennytkään pingoittamasta käsiään ahtaihin
+hihoihin, vaan päinvastoin tuikealla äkkiponnistuksella sai palttoon
+sijoilleen ja alkoi mielenosoituksellisesti hakea keppiään.
+
+Nuoren nimismiehen lapsekkaille kasvoille nousi tärkeyden ja
+virallisuuden leima. Mutta ennenkuin hän ehti ilmaista vaatimuksensa,
+löysi sijaishoitajatar tohtorin kepin ja hoputti sen vikkelästi
+tohtorille, jolloin tämä sanoi:
+
+— Eikö totta, neiti, meidän huligaanimme N:o 1 on vielä aivan mahdoton
+kuulusteltavaksi?
+
+Hienopiirteinen säätyläisneiti punehtui hieman, — ehkä siitä, että
+tohtori teki hänelle, harjoittelevalle sijaisjohtajattarelle,
+kysymyksen, jommoisia tehdään vain varsinaiselle johtajattarelle.
+Kaikessa tapauksessa löysi kaunis neiti tohtorille jo hatunkin, ja sitä
+tarjoten kiiruhti sanomaan:
+
+— Kuume noussut aamusta, päiväkuume 39°, herra tohtori.
+
+— No, näettekös! — rehenteli tohtori nimismiehelle, — ja te
+menisitte jo kuulustelemaan! Jotakin sanomista toki pitäisi olla
+meilläkin. Kenen vastuunalaisuus, sen valtakin. Järjestystä, edes
+jonkinlaista, pitää olla kaikissa asioissa eikä vähimmin —
+sairaaloissa...
+
+Ja tohtori kolisteli jo ulko-ovissa. Niitä jälkeensä sulkemaan
+kääntyessään hän muljahutti viimeisen moittivan katseen nimismieheen ja
+sanoi:
+
+— Haavakuumeista kuulustelemaan! Onko kuultu!
+
+Painoi ovet kiinni ja yhä paheksuvasti hytkytellen hartioitaan
+laskeutui portaita ja meni tiehensä.
+
+Äkäilevästä tohtorista päästyään nimismies tahtoi ainakin naisväen
+edessä säilyttää arvovaltansa ja hän sen vuoksi rypisti silmäkulmansa
+aivan tuikean ankariksi. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän alkoi
+povitaskustaan kopeloida muistikirjaansa, johon sitten valmistui
+seisaaltaan merkitsemään, mitä hänelle virallisiin kysymyksiin
+vastataan:
+
+— Onko sairaalassa oleva joutolainen _Frans Gideon Lindstedt_, tai
+niinkuin hän Tampereen poliisiviranomaisilta saapuneissa asiakirjoissa
+mainitaan, _Frans Keperi_, tai Viipurin puolessa ja tällä
+paikkakunnalla tunnetaan nimellä _Ranssu_, ilmoittanut nimekseen jonkin
+näistä mainituista?
+
+Eteiseen saapuneet ja ovissa tirkkivät hoitajattaret suhahtivat kaikki
+pakosalle, kun kuulustelu alkoi.
+
+Silloin nimismies sanoi äskeiselle neidille:
+
+— Ellen saa kysymyksiini vastausta, täytyy minun vaivata neitiä
+pyynnöllä, että minut viipymättä osotetaan Ranssun huoneeseen.
+
+Neiti viittasi silmillään, että poliisit ensin poistuisivat, ja
+nimismies nyykäytti heille päätä, sanoen: Saatte mennä.
+
+Kohta kun poliisit olivat poistuneet, tuli neiti lähemmäksi ja sanoi
+kiihkeästi:
+
+— En ole koskaan teiltä mitään pyytänyt, nyt pyydän ainoan kerran.
+Jättäkää hänet rauhaan.
+
+Nimismies katsahti neitiin hyvin kummastuneena, eikä ensin osannut
+sanoa muuta kuin hyvin pitkään: Vai niin?! Mutta kun hänelle kohta
+selvisi, että tuo "pyyntö" ei sisältänytkään mitään nöyrtymystä, veti
+hän suunsa vähän ivalliseen hymyyn ja virkkoi:
+
+— Pelkään pahoin, että vastaukseni tulee olemaan yhtä hylkäävä kuin
+kaikki teidän vastauksenne minun muinaisiin pyyntöihini. Leikittä
+puhuen, kysymyksessä on ensiluokan huligaani, kuten hallussani olevat
+paperit osoittavat.
+
+— Kuulkaahan, herra Kuusinen, ettehän sentään tahdo kieltää minua
+tulemasta kanssanne vähän kävelylle, olen virkistyksen tarpeessa.
+Saanko?
+
+Nyt nimismies alkoi taas luulla, että ehkä sittenkin oli kysymyksessä
+muutakin kuin vain tämä huligaani, — ehkä neiti vihdoinkin alkoi
+huomata mitä oli hylännyt kun oli hänet hylännyt, ehkäpä tarkoitus
+hyvinkin oli korjata entiset erehdykset ja vieläkin koettaa päästä
+oikeaan säikeeseen kiinni. Eihän se turha sukuylpeyskään pitkälle auta.
+
+— Tietysti, tietysti, hän sanoi, ja jättäen kaikki kuulustelemisaikeet
+rupesi auttamaan päällysnuttua neidin ylle.
+
+Nimismies Kuusinen ajatteli tällöin: "Kovin kalpeaksi hän on käynyt,
+ehkä on rasittunut, kun on tottumaton moiseen piika-työhön, ehkä on
+myöskin jo nöyrtynyt ja pitäisi suurena huojennuksena päästä vaikkapa
+vain nimismiehenkin vaimoksi. Asiat alkavat ehkä kääntyä hiukan
+parempaan suuntaan!"
+
+Mutta heidän kävellessään herra Kuusinen tunsi yhä syvemmälti
+harmistuvansa, sillä he olivat päässeet jo kauppalan keskukseen asti
+eikä neiti Margit vieläkään osannut puhua muusta kuin yhä vain samasta
+iänikuisesta huligaanistaan. Mikä ihme saattoikaan hänen mieltänsä
+siihen niin sitoa? Aatelisneiti, joka huvikseen harjoittaa
+laupeudentöitä! Taasko joitakin oikkuja, erinomaisuuksien tavoittelua!
+Semmoista ei Kuusinen voinut lainkaan sietää, se oli peräti hänen
+luontoansa vastaan, joka oli tuota jäykkää suomalaista, suorasukaista,
+kohtikatsovaa lajia.
+
+Mutta asia tuli hänelle vieläkin harmillisemmaksi, kun neiti Margit
+tosissaan alkoi esittää, että hänen huligaaninsa saisi jäädä kokonaan
+kuulustelematta, toisin sanoen, että tuo puukottaja ja kenties
+murhamieskin parannuttuaan päästettäisiin vapaalle jalalle ja syyte
+jätettäisiin nostamatta.
+
+Kuusinen koetti selittää visapäälle, että semmoiset armahtamiset eivät
+ole hänen vallassaan ja että hän menettäisi kohta virkansa, jos
+kaikkialta saapuvista poliisiraporteista huolimatta antaisi Ranssun
+livistää matkoihinsa nyt kun on onnellisesti joutunut kiinni.
+
+Neiti Margitin mielestä Kuusinen olisi hyvin voinut painaa asian alas,
+sillä Ranssu ei ollut tehnyt itseänsä syylliseksi muuhun kuin
+tavalliseen tappeluun, sanoi Margit.
+
+— Ja ammuskellut ja satuttanut konstaapeliin, joka on
+hengenvaarallisesti haavoitettu! säesti Kuusinen ivallisesti.
+
+Mutta tämäpä olikin se kohta asiassa, johon Margit tahtoi tulla. Hän
+oli näet saanut tohtorin uudestaan tutkimaan haavoitettua konstaapelia
+ja myöntämään, että vastoin alkuperäistä otaksumaa sisälmykset
+olivat säilyneet verrattain vahingoittumatta, joten haavan
+hengenvaarallisuudesta ei ollut varmuutta.
+
+Kuusinen sanoi tärkeänä: — Nuo asiat minun on kuuleminen tohtorilta
+itseltään. — Johon neiti Margit sanoi, että hänen hallussaan oli
+tohtorin kirjallinen todistus.
+
+Kuusinen aikoi nyt pilkallisesti kysyä, oliko neiti Margitin ehkä
+aikomus esiintyä Ranssun asianajajana. Mutta käänsikin puheen
+toisaanne, pysähtyi ja syvään huoaisten sanoi:
+
+— Sanokaa, neiti Margit, mikä ihme teitä tuossa inhoittavassa
+huligaanissa viehättää!
+
+— Hän ei ole mikään inhoittava, eikä edes mikään huligaani, tietäkää
+se. Vaan mikä hänessä on hyvää, on yhtä hyvää kuin kenessäkään muussa.
+
+— Sanokaa vain: kuin teissä, herra Kuusinen.
+
+— No niin, yhtä hyvää kuin missä pyhimyksessä tahansa.
+
+— Ruvetkaamme siis kaikin huligaaneiksi, — sanoi Kuusinen sapekkaan
+ivallisesti.
+
+Margit sanoi rauhallisesti:
+
+— Vaatisi sitä edes jonkinlaista miehuutta teiltäkin.
+
+Kuusinen ei voinut käsittää mitä yhteyttä tällä lauseella oli edellisen
+kanssa. Mutta sen sanottuaan Margit kääntyi ja meni hyvästelemättä
+tiehensä.
+
+Kuusinen jäi salkku kainalossa nolona katsomaan hänen jälkeensä.
+
+Kuusiselta — miehuutta! Kuusinen oli miehuudestaan kuuluisa ei
+ainoastaan tässä pitäjä pahaisessa, vaan parin kokonaisen
+kihlakunnan alalla. Monta kertaa hän olikin ajatellut, että
+jos hänen seikkailuistaan koottaisiin "elävät kuvat", niin niihin
+odottaisi pääsyä pitemmät jonot kuin mihinkään amerikkalaiseen
+salapoliisinäytelmään. Jo koko hänen harjoitteluaikansakaan ei ollut
+muuta kuin alituista revolverin pauketta, takaa ajoa, villeintä
+ihmismetsästystä ja monesti ylen hengenvaarallista uhkapeliä. Mutta
+itsenäiseen asemaan päästyä oli juuri hänen tarmonsa, oikeastaan siis
+juuri hänen urheutensa, ollut niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat
+häneen suurinta huomiota kiinnittäneet. Kahdesti oli hänet mainittu
+pääkaupungin sanomalehdistössä, uutisissa, jotka oli asetettu erilleen
+tavallisista poliisiraporteista. Ensikerralla tosin vain taitavana
+poliisikoiran käyttäjänä, mutta toisella kertaa yksistään vain hänen
+mieskohtaisen, häikäilemättömän takaa-ajonsa ja lopullisen,
+äärimmäisesti hengenvaarallisen rautoihin-kytkemisen vuoksi. Toisin
+sanoen, miehuus oli niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat
+hankkineet hänelle nimen.
+
+Sen vuoksi nuo Margitin sanat "vaatisi sitä jotakin miehuutta
+teiltäkin" mitä kipeimmin loukkasivat Kuusista. Ja loukkasivat vielä
+enemmän ehkä sen vuoksi, että hän syvemmällä itsessään hyvin ymmärsi
+niiden todellisen tarkoituksen, vaikkei ollut pinnemmällä ymmärtävinään
+ja kuvittelikin olevansa ymmärtämättä. Mutta muutaman askeleen
+kuljettuansa hän jo ajatuksissaan väitteli Margitin kanssa, ja juuri
+noiden sanojen "todellista" mieltä vastaan.
+
+Margit oli tietysti nytkin niinkuin aina ennen tarkoittanut, että
+Kuusiselta puuttui miehuutta luopua nimismiehen ammatista, vaikka
+Margit oli hänelle muka todistanut sellaisen ammatin halpamaisuuden.
+
+Kun Kuusinen oli muutama vuosi sitten kiintynyt tuohon aatelisneitiin
+ja tällä ei ollut näyttänyt olevan mitään hänen kanssaan
+seurustelemista vastaan, olivat ihmiset sanoneet, että se nyt on
+Margitin tavallisia oikkuja. Tietysti sillä tytöllä piti olla
+kihlautumisessaankin jotakin erinomaista, tavallisuudesta poikkeavaa.
+Ja tällä tavallisuudesta poikkeamisella tarkoitettiin sitä, että Margit
+näytti aikovan valita sulhasekseen suomalaisen talonpoikaisylioppilaan,
+joka harjoitteli nimismiehen tointa. Mutta Kuusinen tiesi, että tämä
+aatelisneiti oli häneen suostumaisillaan oikeastakin syystä eikä vain
+leikillään.
+
+Heikkoina hetkinään oli Kuusinen nimittäin todella ollut valmis
+Margitin tähden vaikkapa koko asemansa jättämään ja tuuliajolle
+viskaamaan kaikki siihen asti hankkimansa elinmahdollisuudet. Niin,
+vaikkapa umpimähkään myöntämään, että "antaa pahantekijäin olla",
+ajattelemaan: mitä helvetin asiaa minulla niihin on, ryöstäkööt ja
+pistelkööt puukoillansa niin paljon kuin ikinä haluavat! Ja
+matkustamaan Margitin kanssa vaikkapa Austraaliaan, jossa Kuusinen
+rupeaisi ratsastavaksi härkälaumain paimeneksi.
+
+Semmoinen härkälaumain ylipaimenen virka oli hänellä todella ollut
+tarjolla erään kapteenin kautta, joka tunsi hänen kuntonsa ja tarmonsa
+Kuusisen merimies-ajoilta. Vapaa asunto, ratsuja, metsästysvälineitä,
+runsas palkka, pysyvä koti eräässä Queenslandin parhaista kaupungeista
+ja muuten hurja elämä villeillä aroilla — osasiko parempaa enää
+toivoa! Ja kaikkein hullunkurisinta oli, että Margit olisi kaiketi
+suostunut seuraamaan häntä semmoiseen seikkailuelämään! Jos Kuusinen
+oikein tunnusti itselleen kaiken totuuden, niin ainoa kerta,
+jolloin hän erehtymättömästi näki, että Margit todella voi
+suostua häneen, oli silloin kun hän puoli leikillä esitti tuon
+puhvelipaimen-suunnitelmansa. Silloin oli Margitin silmissä
+hämmästyksen ohella leimahtanut eloisa välähdys: hän olisi suostunut.
+
+Mutta jos Kuusinen oli vieläkin rehellisempi itselleen, niin hänen
+täytyi myöntää, että ainoa syy, joka esti häntä — edes Margitinkaan
+saamisen hinnalla — tekemästä totta tästä pilasta, oli oikeastaan vain
+tuo "mitä ihmiset sanovat"! Erittäinkin mahdottomalta tuntui Kuusisesta
+lähimpien toveriensa arvostelun kantaminen, puhumattakaan ylemmistään,
+kuten esimerkiksi ruununvoudista, jonka hämmästynyt, Kuusisen oikeassa
+arvioimisessa pettynyt ilme esiintyi Kuusiselle ilmi elävänä
+kuvitelmana, aivan mahdottomana kestää ja kantaa. Koko muu maailma
+olisi tehnyt juuri samanlaisen ylenkatseellisen ja yhteiskunnallisesti
+ikäänkuin hautaavan ilmeen. Sellaista oli aivan mahdoton kestää jo
+pelkkänä ajatuksenakin, mutta tositapauksena se oli niin sietämätöntä,
+että mieluummin ajatteli vaikka hirttäytymistä. Suoraan sanoen,
+Kuusisella oli tiedossa, etteivät ainoastaan hänen vähän alemmat tai
+vähän ylemmät virkatoverinsa, vaan itse maaherrakin oli jo saanut
+vakiintuneen käsityksen siitä, minkälainen mies Kuusinen oli sekä
+virkamiehenä että ihmisenä. Tätä käsitystä ei Kuusinen tosin olisi
+mitenkään voinut sanoihin pukea, mutta käsitys oli edullinen, hän tunsi
+sen alituisen läsnäolon melkein niinkuin ihminen tuntee salaisimman
+minuutensa asioita. Sen olivat luoneet hänen parhaat ponnistuksensa,
+hänen uutteruutensa, intonsa, eikä vähimmin hänen häikäilemätön
+rohkeutensa. Se oli ikäänkuin hänen sisin pyhättönsä, jota varten koko
+sydän sykki, jota kaikki hänen ajatuksensa ja harrastuksensa
+kasvattivat ja vaalivat. "Se Kuusinen se pitäisi saada tänne
+pääkaupunkiin poliisilaitoksen palvelukseen", oli maaherra kerran
+sanonut lääninsihteerille. Ja tämä lause oli painunut Kuusisen pyhätön
+kauniiksi kehykseksi, kasvanut siihen kiinni olennaiseksi osaksi,
+Kuusisen sinisistä silmistä alati sädehtiväksi hilpeäksi elämäniloksi
+ja tarmokkaaksi varmuudeksi.
+
+He erosivat.
+
+Ja erosivat aikana, jona Margitin suku alkoi jo tottua heidän
+kihlautumisensa ajatukseen, nähtyään sitäpaitsi, että Kuusinen oli
+eteenpäinpyrkivä mies, jolla saattoi olla hyvinkin kaunis tulevaisuus
+virkauralla.
+
+Mutta kohtalo on omituinen leikkijä. Eron tultua Margit oli ruvennut
+sairaanhoitoa harrastamaan. Hän kävi siinä tarkoituksessa kurssin
+Helsingin kirurgisessa laitoksessa, edistyi nopeasti ja sai paikan
+virkavapautta nauttivan varsinaisen johtajattaren sijaisena tämän
+kauppalan sairaalassa.
+
+Mutta ihmeellinen kohtalo saattoi Kuusisen samaan aikaan pääsemään
+varsinaiseksi nimismieheksi juuri samaan pitäjään, asemapaikkanaan
+samainen kauppala.
+
+Näin jatkui heidän omituinen tuttavuutensa eli oikeammin ainainen
+taistelunsa.
+
+Pian Kuusinen sai huomata, etteivät Margitin mielipiteet hänen
+toimialaansa nähden olleet vähintäkään muuttuneet.
+
+"Ottaa rosvoja kiinni ja toimittaa ryöstöjä ihmisten luona, hyi!" Se
+oli Margitin arvostelu.
+
+Siinä oli oikeastaan kaikki, mitä neiti Margit oli koskaan sanonut
+vastenmielisyytensä syistä tätä uraa kohtaan. Mutta vaikka hän ei olisi
+sitäkään sanonut, kävi sama vastenmielisyys ilmi lukemattomista
+tosiasioista, joita Kuusinen ei voinut väärinymmärtää. Siinä oli
+Kuusisen mielestä jotakin visapäisyyttä, joka häntä suuresti
+harmitti ja jonka johdosta hän olisi ollut valmis ketä tahansa muuta
+nostamaan poikkiteloin polvilleen ja nasevasti vitsoittamaan kuin
+pahankurista lasta. Ei saisi muka "ottaa rosvoja kiinni" eikä pitää
+pakkohuutokauppoja, mutta kun kysyy mitä arvoisa neiti siis on
+ajatellut rosvoille tehtäväksi, niin ei tullut mitään vastausta. Noin
+ylimalkaan vain: "antaa niiden olla" tai: "ottakoot muut kiinni!"
+
+Harmitti niin että sormia syhelmöi. Kiukku kehittyi kehittymistään,
+kunnes koivuinen vitsa taas tuli mieleen, juuri sellainen notkea vitsa,
+jommoisella äiti oli läimäytellyt Kuusista itseään hänen poikana
+ollessaan ja jonka vaikutuksesta hän oli aina tuntenut, kuinka
+kirvelevien kipujen kovimmillaan ollessa mahdottominkin visapäisyys oli
+vaihtunut mitä nöyrimpään äidin tottelemiseen. Mutta Margitia ei
+nähtävästi oltu milloinkaan vitsoilla kuritettu, niinkuin aatelisten
+lapsia usein kuulutaan kasvatettavan.
+
+Kaikista näistä kiukuistaan huolimatta kun Margit tylyjen sanojensa
+jälkeen Kuusisen muka puuttuvasta miehuudesta läksi hyvästelemättä
+tiehensä, Kuusinen oli sittenkin alakuloinen. Sillä jokin selittämätön,
+peräti aiheettomalta tuntuva ystävyydentunto Margitia kohtaan ei vain
+ottanut hänessä sammuakseen. Se oli tosin vain niinkuin jotakin
+sisarusten välistä ystävyyttä, mutta Kuusisella se usein erittäinkin
+Margitin poissaollessa muuttui myöskin "siksi" rakkaudeksi. Teki mieli
+painaa päänsä Margitin rintaa vasten ja tunnustaa: "no, no, ei
+kiukutella, voithan sinä olla jonkinverran oikeassakin."
+
+Senvuoksi Kuusinen, ennenkuin yhtyi ratkaiseviin toimenpiteisiin
+Ranssun suhteen, päätti vielä mennä ruununvoudin luo tiedustelemaan
+tämän mieltä Ranssun asiassa ja ottamaan selvää oliko mitään
+mahdollisuuksia edes johonkin määrin lieventää tämän kohtaloa —
+Margitin lepyttämiseksi.
+
+Ruununvouti oli vanhaa, juurevaa Suomen ruotsalaista herrasrotua,
+Runebergin runouden kasvattama, merivahapiippujen, tuutinkien ja totien
+luoma syvä basso. Sitä hän oli ollut jo M. M.:n aikoina, mutta nyt hän
+oli aivan peloittavaksi tuuhistunut, sinipunertunut, ja hänen bassonsa
+oli puhellessakin käynyt niin rämeä-ääniseksi, että innostuksen hetkinä
+lasit kilisivät ja ikkunat tärisivät siinä talossa missä hän asui.
+
+Kuusinen ihaili tätä ruununvoutia suuresti.
+
+Jos Kuusisen oli vaikea särkeä sitä kuvaa, mikä maaherralla oli hänen
+lupaavasta virkailija-henkilöstään, niin vielä vaikeampi, aivan
+mahdotonta oli hänen särkeä sitä kuvaa, mikä tällä ruununvoudilla oli
+hänestä muodostunut. Kuusinen oli kerran heidän juomatuulella ollessaan
+antanut ruunun voudille sen käsityksen, että hän muutamissa asioissa
+yhtyi jopa tämän ruotsinmielisyyteenkin, eikä tuotakaan vähäistä
+väärinkäsitystä hän enää milloinkaan osannut saada peruutetuksi. Kuinka
+hän sitten olisi muka saanut vihjatuksi tälle karhulle, tälle
+ruotsalaisuudessaan ikäänkuin ahavoituneelle miehelle, jota uudet
+aatetuulahdukset eivät olleet milloinkaan hipaisseetkaan, jotakin
+Margitin tapaisia mielipiteitä!
+
+Ei milloinkaan. Mutta hänellä oli toinen toivo.
+
+Ruununvoudilla oli tapana suurella innostuksella kertoa nuoruutensa
+ajoista ja omasta nimismiehyydestään Pohjanmaan pahimmin tunnetuissa
+pitäjissä. Hän ei oikeastaan tunnustanut hyödyllisiksi kuin kahta
+rangaistuslajia, nimittäin selkäsaunaa ja kuolemanrangaistusta. Kaikki,
+mikä oli tuolta väliltä, oli pahasta. Hän haukkui silmittömästi
+nykyisiä vankilajärjestelmiä pitkine rangaistusaikoineen ja
+vankienlihottamisineen. "Toista oli minun aikoinani", hän sanoi, "minä
+otin junkkaria kiinni kurkusta ja sanoin: pamppuako vai linnaa? Ja aimo
+pamputuksen saatuaan, tainnuksista herättyään oli mies parannettu.
+Saman rikoksen toistumisesta ei puhettakaan!"
+
+Nyt toivoi Kuusinen, että mahdollisesti Ranssuakin voisi vain kaikessa
+hiljaisuudessa näin tainnuksiin asti pamputtaa ja sitten laskea
+menemään. Hän aikoi sopivalla tavalla tiedustaa ruununvoudin mieltä
+asiasta.
+
+Mutta vähän aikaa kuunneltuaan Kuusisen selostuksia Ranssun teoista ja
+eri poliisiraporteissa lausuttuja otaksumisia ruununvouti tuli
+totiseksi ja sanoi, että tässä asiassa olisi edullista saada lopullinen
+tuomio viivytetyksi vuoden pari, sillä hän oli varma, että siihen
+mennessä kuolemanrangaistus tulee jälleen käytäntöön. — Tuommoisia
+herroja ei auta pamputus, vaan ne ovat kerrassaan lopetettavat, —
+sanoi hän ja oli tyytyväinen, että hänen lauseensa lopetti kaiken
+enemmän keskustelun ikävästä asiasta.
+
+— Mutta kuuleppas, sinä Kuusinen, — sanoi hän toisella ilon äänellä,
+— minä olen keksinyt sekoituksen, jonka vertaista sinun kielesi pää ei
+ole vielä milloinkaan maistellut. Tule tänne!
+
+Ja hän vei Kuusisen kansliasta omaan huoneeseensa, joka oli täynnä
+tupakinsavua, hirvensarvia, pyssyjä, nahkoja ja erilaisia
+tupakkavehkeitä.
+
+Pöydällä seisoi maljakkoja, lekkereitä ja laseja. Ruununvouti oli
+ilmeisesti ollut juuri uusissa sekoitushommissa, kun Kuusinen
+ilmoittautui.
+
+Hän kaasi täyteen korkean pikarillisen kellervän kuulakkaa nestettä,
+tipautti siihen vielä jotakin ainetta kahdesta eri pullosta ja
+peräytyen pulloineen pari askelta pöydän luota, sanoi hiljaisella ja
+tahallisen onnettomalla äänellä:
+
+— Maista!
+
+Hiljaisella ja tahallisen onnettomalla senvuoksi, että jos olisi
+pitänyt huutaa tapauksen todellista merkitystä vastaavalla äänellä,
+niin siihen ei olisi ylimalkaan mikään ihmisääni riittänyt. Parempi
+siis sanoa aivan hiljaa.
+
+Jo tätä ensimmäistä pikarillista juodessaan Kuusinen tunsi, että hän
+samalla joi kaikkien Margit-suhteittensa lopettajaisia.
+
+Mutta hän tiesi vielä, että he tulevat juomaan toista vuorokautta
+yhteen menoon.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sairaalaan takaisin palattuaan Margit meni hiljaa sen huoneen ovelle,
+missä Ranssu makasi, ja tirkisti oviraosta. Hänen täytyi hämmästyä.
+Tilda oli huoneessa, polvillaan vuoteen ääressä kannattaen Ranssun
+edessä peiliä ja pesuvatia. Tytön pää oli rempallaan vuodetta vastaan
+ja hän itki niin, että koko hänen ruumiinsa hytki. — Ranssu oli
+kohottautunut puoleksi istualleen päänaluksien varaan ja Tildasta aivan
+välinpitämättömänä toimitti suu irvissä parranajelua. "Pidä oikosessa",
+— kuului hän komentavan.
+
+Jos mikä oli selvä todistus siihen, että Ranssu puolestaan ei ollut
+rakastunut Tilda parkaan, niin kyllä se oli tämä hänen parranajelunsa
+ja peilin edessä irvistelynsä. Ehkäpä Tilda olikin ottanut tämän
+sellaiseksi todistukseksi, koska noin valtoinaan epätoivoon antautui.
+
+Ihmeellinen oli tämä Tilda. Hänellä olisi ollut mainio sulhanen,
+siisti, raitis rautatien palveluksessa matkusteleva halkojen hankkija
+ja sitäpaitsi oman kylänsä paras hanurinsoittaja, joka jumaloitsi
+häntä, jolle Tilda jo oli antanut suostumuksensakin. Ja nyt oli
+tuntematon, raju Ranssu ilmestynyt paikkakunnalle ja pannut kaikkien
+tyttöjen päät pyörälle. Tilda oli hänet nähtyään kohta ensi hetkestä
+aivan poissa suunniltaan. Alkoi laiminlyödä sairaalan tehtäviä, pyrkiä
+iltalomille, tuli kolkuttamaan sairaalan ovelle, kun avain oli jo
+yönaulaan pantu — kaikki seikkoja, joihin hän ei milloinkaan ennen
+ollut tehnyt itseään vikapääksi. Syy oli pian selvinnyt Margitille, ja
+kun hän kovasti piti tästä tytöstä, niin hän päätti saada Tildan
+järkiinsä, ennenkuin johtajatar ennätti erottaa hänet sairaalan
+palveluksesta, jossa hän oli kuntonsa, vilkkautensa ja tavattoman
+tarmonsa vuoksi tehnyt itsensä perin välttämättömäksi. Mutta Tilda
+avasi Margitille sydämensä ja kertoi hänelle kaikki salaisuutensa,
+jonka johdosta Margit horjahti ennakkovarmuudestaan. Päätettiin, että
+Margit saisi nähdä Ranssun ja vasta sen näkemisen jälkeen sanoisi, mitä
+hän Ranssusta lopullisesti ajattelee. He menivät iltamiin
+Työväentalolle siinä tarkoituksessa.
+
+Oli päätetty niin, että Margit ei ilmaise itseään, vaan on olevinaan
+vain joku Tildan tovereista, joka muka oli tullut Tildan seuraksi.
+Heillä oli hyvin hauskaa, kun he keksivät tämän juonen ja sitten
+pukeutuivat iltamaan mennäkseen. Täytyi leikkiä toveruksia, mutta sitä
+olisi kumpikin halunnut olla myös tosissaan, ja siksi oli hauskaa.
+
+Margit ei ollut milloinkaan vielä käynyt missään työväentaloilla. He
+tulivat suureen ja hyvin korkeaan saliin, joka oli kirkkaassa
+sähkövalossa ja täynnänsä riveissä istuvia ihmisiä.
+
+Tilda ja Margit istuutuivat seinämää pitkin olevalle sivupenkille eikä
+kukaan pannut heihin erikoista huomiota, joten tarkoitus näytti
+saavutetulta. Näytelmä oli jo näytelty ja odotettiin vain vielä puhetta
+ennen tanssin alkamista.
+
+Sillaikaa kun Tilda levottomana kurkki ihmisten päiden välitse,
+nähdäkseen oliko hänen Ranssunsa saapuvilla, Margit ihmeissään
+katseli ympärilleen, kattoon, seiniin, outoihin ihmisiin, punaisella
+verholla suljettuun näyttämöön, punaisiin lippuihin, joista luki
+työväen-osastojen, nuorisoliittojen, ammattikuntain kilpikirjoituksia.
+Oli myös suuria, mustalla ja valkealla piirrettyjä muotokuvia. Marxin
+ja Darwinin hän kyllä tunsi, mutta kolmatta piti kysyä Tildalta, joka
+sanoi sen olevan Peepelin. Ei Margit olisi ikinä voinut aavistaa, että
+työväki oli näin pitkälle ehtinyt: salin sähköisyys, punaiset verhot,
+naisten tukkalaitteet, kirjavat puserot, iloinen yleisö — sorina,
+hänen oma jäämisensä kaiken huomion ulkopuolelle, — kaikki tämä oli
+Margitille perin uutta ja outoa.
+
+Tildan levottomuus alkoi kasvamistaan kasvaa. Hän ei heittänyt
+toivoansa, että Ranssu lopultakin vielä saapuu. Sentähden hän ei
+saattanut ollenkaan Margitin puheita seurata, vaan kääntelihe jokaista
+oven-aukeamista katsomaan, kuunteli jokaista äännähdystä yleisön
+puolelta, ja posket punaisina kierteli päätään taapäin aivan kuin
+hänellä ei olisi mitään niskanikamia ollutkaan.
+
+Kun Tildan hanurinsoittaja oli istuutunut näyttämölavan reunalle
+odotusaikaa soitolla lyhentämään, Margit äkkiä tunsi ankaran sysäyksen
+kylkeensä.
+
+— Ranssu! Ranssu! — sähähti Tilda. Mutta kuka sisälletulleista oli
+Ranssu, sitä ei Margit voinut mitenkään nähdä. Niin selvää kuin
+Tildasta olikin, kuka sakeassa miesjoukossa oli Ranssu, niin mahdotonta
+oli Margitin häntä muista erottaa. Tildan kiihkeiden osoitusten mukaan
+olisi Ranssu ollut se mies, joka kädet housujen taskuissa oli asettunut
+sivuttain parvekepylvästä vasten nojalleen ja muiden puhetta
+kuunnellessaan näytti koputtelevan päänsä takaraivoa pylvääseen.
+
+Ei Margit ensin osannut tässä miehessä mitään erinomaista huomata, ja
+hän alkoi ajatella, että koko se sankaruus, minkä hänkin Tildan
+kertomusten vaikutuksesta oli jo kuvitellut Ranssun ympärille, ei ehkä
+ollutkaan muuta kuin Tildan rakkaushuumetta. Ainoa mikä näin ensi
+näkemältä saattoi herättää huomiota oli miehen paksu ruskea tukka, joka
+keikarimaisesti tuprutti otsalla. Jotenkin huolimattoman puvun ainoana
+juhlatilanteen merkkinä oli ohkainen, sinipunervan kirjava kaulahuivi,
+joka koruttomassa solmussa riippuen peitti paidan kauluksettomuutta.
+Pitemmälti joukkuetta tarkastellessa saattoi kuitenkin huomata, että
+muut miehet, vaikka olivatkin puhelevinaan keskenään ja hänen
+ohitsensa, nauroivat ja puhuivat vain hänen mieltänsä kysyäkseen.
+Pylvääseen päätänsä koputteleva mies seisoi tuskin kuunnellen veltossa
+asennossa, haluttomasti ajan kulumista odotellen, mutta hallitsi
+miehistä ympäristöänsä viimeistä värettä myöten. Eikä ainoastaan
+lähintä miessakkia, vaan koko yleisön oli vallannut levoton uteliaisuus
+niinkuin kuuluisuuden saapuessa johonkin vähäpätöiseen kyläkokoukseen,
+jossa ei kukaan ollut sellaista huomiota odottanut. Tyttöjen päät
+olivat joutsenkauloina käännyksissä salin perälle, tai he kikattivat
+punastuneina ja puhuivat keskenään tietämättä mitä puhuivat ja mille
+nauroivat. Mutta Ranssu ei tuntunut noiden tyttöjen hallitsemisesta
+niin paljon välittävän kuin miesten.
+
+Nyt läksivät jotkut Ranssun sakilaisista hanurinsoittajaa kohden, joka
+oli kylän paras soittaja. Mutta Ranssu sanoi: Älkää menkö. Ja koko sali
+kuuli hänen sanansa, sillä kaikkien silmät ja korvat olivat sillä
+hetkellä yhtenä näkevänä ja kuulevana. Miehet menivät sentään. He
+istuivat soittajan viereen kädet lakkareissa ja puhuivat hänelle
+tuupiskellen häntä, joten soittaminen kävi mahdottomaksi ja mies
+herkesi. Silloin tuli siihen Ranssu ja sakilaiset antoivat hänelle
+hänen suuren hanurinsa. Ja kun Ranssu alkoi soittaa, niin sakilaiset
+rupesivat työntämään tuoleja salin perälle parven alle ja koko yleisö
+nousi seisaallensa eikä kukaan enää odottanut puheen kuulemista, vaan
+pojat rupesivat auttamaan tuolien työntämistä ja tytöt valmistuivat
+tanssiin, istuen seinänvierustoille.
+
+Tämän aikana Ranssu soitellessaan katseli hellittämättä sinnepäin missä
+Tilda ja Margit istuivat, joten monet vastapäätä istujista vetivät
+suorat viivat Ranssun katseen suuntaan ja alkoivat hekin tarkata heitä.
+Tilda oli jotenkin tuntematon tässä tehdaskylässä, mutta Margitia ei
+kukaan ollut ennen nähnytkään ja yhä vilkastuvista kyselyistä
+kolmansien jopa viidensienkin vieressäistujain ylitse ei ollut mitään
+apua. Tytöt kiehuivat, mutta Margit jäi salaisuudeksi.
+
+Tilda oli onnellinen Ranssun katselemisen johdosta. Hän oli kovin
+punehtunut, ei osannut istua alallaan, ja kaikessa mitä hän hoki
+Margitille ei ollut rahtuakaan järkeä. Mutta Margit ymmärsi, ettei
+Ranssu Tildaa katsellut, vaan häntä, Tildan tuntematonta toveria.
+
+Loukattu hanurinsoittaja meni ravintolan puolelle järjestysmiehille
+valittamaan, mutta nämä näkivät, että yleisö oli ranssulaisten puolella
+eikä halunnut puhetta kuunnella, koska tanssiaika olisi sillä
+lyhentynyt. He kuitenkin kielsivät Ranssua soittamasta ja alkoivat
+kiivaan sananvaihdon sakilaisten kanssa, jotka olivat kerääntyneet
+heidän ympärilleen ja nostelivat housujansa ja kiristelivät vöitään,
+niin kuin tappelua valmistaissa, sillä järjestysmiehet vaativat
+näyttämään pääsylippuja ja tahtoivat ajaa ulos pahimmin juopuneita.
+
+Kylän oman hanurin alettua soittaa Ranssu, antamatta merkkiä tappelun
+alkamiseen, jota sakilaiset häneltä joka hetki odottivat, loikkasi
+pitkään hypäten Margitin viereen istumaan ja kysyi tuttavallisesti,
+eikö mentäisi tanssimaan.
+
+— Tulkaa pois, se on päissään — kuiskasi Tilda hätääntyneesti
+toiselta puolelta Margitin korvaan.
+
+Margit tahtoi nousta, mutta Ranssu oli kietaissut toisen kätensä hänen
+vyötäistensä ympäri, muka tanssiin lähdön nimellä, ja veti puoleensa,
+sitä lähemmäksi itseään mitä lujemmin Margit pyrki irti.
+
+Koettaen olla katselijain huomiota herättämättä, — sillä koko sali
+katseli yhtenä silmänä —, Margit pujotti kätensä selän taa ja tarttui
+koko voimallaan Ranssun sormiin, saadakseen hänen kätensä irtautumaan.
+
+— Vai on täällä liian valoisa tanssia Ranssun kanssa! — sanoi hän
+hellittäen hetkeksi kätensä. Samassa hän nousi ja päästi huikean
+vihellyksen. Kaikki sähkövalot sammuivat. Salissa syntyi suuri hälinä
+ja kuului kauhun kirkaisuja kaikkien yhtaikaa törmätessä oven puolelle.
+
+— No nyt ei näe kukaan, — kuuli Margit Ranssun sanovan ja tunsi
+käsivarren kaulansa ympärillä. — Ovi lukkoon ja tanssit käymään! —
+kuului Ranssun ääni huutavan sakilaisille.
+
+Sillä aikaa joku tempasi Margitia kädestä syrjään ja hän pääsi
+notkistumaan Ranssun käden alta.
+
+— Tulkaa tämän kautta, minä vien, — kuiski Tilda, joka oli hänet
+irtitemmannut. Ja he riensivät näyttämöä kohden, jolla puolen salia ei
+ollut tungeskelevia, kiipesivät lamppujen yli ja verhon välitse
+lavalle, laskeutuivat jyrkkiä rappusia myöten ravintolan puolelle,
+pujahtivat keittiöön ja siitä joutuivat kivijalan kellariin.
+
+Vielä nykäys ja Tilda sai pienen oven saranoiltaan ja niin suurelle
+raolle, että siitä hyvin mahtui ulos.
+
+Ulkona oli kuudan. Oven edessä oli suuria ja pieniä pakkilaatikoita,
+niiden takana roskaläjä tappuroita, höylävilloja, säilykepurkkeja,
+käärepapereita, pullojensirpaleita, ja koko läjän takana korkea töyräs,
+jonka ylintä pintaa matala ovi ei näyttänyt.
+
+— Tästä vain juoksette tielle, sanoi Tilda jättäytyen, ja Margitin
+kysymykseen, eikö hän aikonut paeta mukana, purskahti itkemään.
+
+— Kyllä se nyt taas joutuu poliisien käsiin, voivotteli Tilda, — ja
+kuka tietää, mitä se vielä tänä yönä tekee!
+
+Tilda juoksi samoja portaita ylös takaisin Ranssuansa etsimään ja
+hillitsemään, jos semmoiseen suinkin vielä oli aikaa, mutta ylhäältä
+kuului jo tappelun rääkynää. Lattiapalkit tömisivät ja hanurin ääni
+erottui melun keskeltä vain kaukaisena aavistuksena.
+
+Margitin oli edessä pakkilaatikkojen ylitse roskaläjille kiipeäminen.
+Hän koetti siirtää suurinta laatikkoa tieltään, mutta se ei onnistunut.
+Silloin kuului useita selviä revolverinlaukauksia ylhäältä salista eikä
+Margitin auttanut kiireessä enää muu kuin suinpäin heittäytyä
+pakkilaatikon päälle ja kiivetä ylitse. Alussa kävi kaikki hyvin.
+Toisella kädellä hän piti hameitaan koholla, toisella tarrautui
+kaikkiin mahdollisiin rakosiin vetääkseen itsensä ylös. Polvet
+tahtoivat luisua jyrkältä pinnalta, ja päälliseksi häntä rupesi
+naurattamaan kun hän odottamatta tuli ajatelleeksi, mitähän hänen
+paroonilliset omaisensa sanoisivat, jos näkisivät hänen yöllä
+kiiveskelevän pakkilaatikkojen yli ja vielä "työväentalon"
+takakäytävistä tullen!
+
+Ennenkuin hän siitä suuresta laatikosta selvisi, tapahtui vielä
+semmoinen onnettomuus, että pöksyjen pitsit tarttuivat naulaan eikä
+hänellä ollut vapaata kättä niitä selvittämään. Kiukuissaan hän antoi
+pitsien repeytyä, mutta polvea poisnykäistessä sama naula repi pitkän
+naarmun hänen jalkaansa. Joten Margit, ennenkuin pääsi törmän rinteelle
+istumaan, itki kiukusta ja naarmun kirvelystä. "Kyllä vain sitä jos
+johonkin joutuu", ajatteli hän hienossa kapinassa omia aatteitaan ja
+aikeitaan vastaan. Ja meni pitkä aika ennenkuin hän sai selitetyksi
+itselleen, etteihän tapaus heittänyt mitään varjoa "alemman kansan"
+ylitse, vaan että oli kysymys vain tunnetusta huligaanista, Ranssusta,
+joten tuossa katkerassa loukkaantumisessa, mikä painoi hänen
+sydänalaansa tapauksen johdosta kaikkia sivistymättömiä kohtaan, ei
+ollut vähintäkään oikeutusta. Hänen omaisensa ne kyllä aina jostakin
+esimerkistä olivat valmiit tuomitsemaan koko alemman säädyn, mutta
+juuri sitä hän, Margit, ei saanut tehdä. Ja täysin lohdutettuna hän
+hypähti töyräältä, löysi polun ja pian pääsi tielle, joka vei
+kirkonkylään. Hänen ilokseen oli siinä muitakin iltamista tulijoita
+menossa kirkonkylään. Tytöt kertoivat ristiriitaisesti, toiset, että
+sakilaiset olivat ampuneet konstaapelin, toiset, että konstaapelit
+olivat ampuneet Ranssun, ja kolmannet, että Ranssu oli puukottanut
+hanurinsoittajaa ja kahta järjestysmiestä.
+
+Sairaalassa oli onneksi kaikki järjestyksessä Margitin palattua. Tildaa
+odottamatta hän saattoi mennä omaan huoneeseensa nukkumaan, päivystäjä
+ei sanonut yhdessäkään huoneessa valvottavan.
+
+Unesta vain ei tahtonut tulla mitään.
+
+Margit kutsui jälleen esille tuon hyväntunteensa, selittäen itselleen
+yhä ja yhä uudestaan kuinka hänen kiintymisensä kansanlapsiin oli
+jäänyt koskemattomaksi entiselleen. Siihen hänen kiintymiseensähän
+perustui koko hänen nykyinen elämänsuuntansa, hänen olentonsa koko
+erikoisuus, ja sekö olisi horjahtanut yhden ainoan tapauksen tähden!
+
+Tavallisesti Margit heti nukkui, kun oli vain saanut järjestykseen ja
+tasapainoon ajatuksensa. Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä unta
+tullut silmiin. Ennen nukkumista ajatukset menivät omille teilleen.
+
+Kun hän, jaksamatta yhtämittaa yritellä pysyä sillä ajatusten tasolla,
+missä hänen oli hyvä olla ja mistä uni tavallisesti tuli, päästi
+kiristetyt langat valtoimiksi, menivät hänen ajatuksensa heti Ranssuun,
+eli juuri siihen mitä hän koetti työntää niistä erilleen. Ilmi elävästi
+hän jälleen näki Ranssun seisovan selin pylvään nojassa, kädet
+lakkarissa ikäänkuin tahallisesti välinpitämättömyyttään korostaen.
+Hänen verkalleen koputtaessaan päänsä takaraivoa pylvääseen tuli kurkun
+suuri aataminomena erikoisesti näkyviin. Kasvojenpiirteet näyttivät
+uhmaavan yleistä huomiota, ja kuitenkin siitä juovan omaa elämäänsä.
+Huulet väreilivät tämän uhman nautinnosta. Ja sitten näki hänen
+kävelevän salin läpi kevyesti kuin kissa, ruumiin liukuessa eteenpäin
+ottamatta mitään osaa askelten nytkähdyksiin. Varmaan tämä notkea
+käyntitapa johtui hänen tottumuksestaan liikkua katoilla, sillä hän oli
+levysepänsälli. Ja Margit tapasi omat huulensa hymyämästä tiedotonta
+ihailua, juuri samaa, jota hän oli yleisössä niin moittinut, sillä
+olihan aivan ilmeistä, että juuri tuo yleisön ihailu se yllyttikin
+Ranssua tuossa arveluttavassa sankarillisuudessa. Tyttöjen
+kauhunkiljahduksissa oli ainakin puoleksi myöskin ihastusta, ja pojat
+eivät näyttäneet edes salaavankaan ylpeyttänsä siitä, että saivat olla
+Ranssun seurassa tai vain läheisyydessäkin. Kauhuissaan Margit
+tempautui irti tuosta luvattomasta mielentilastaan ja koetti uudelleen
+tunnelmoitua omaan luvalliseen ja viileään maailmaansa. Mutta se rupesi
+olemaan yhä mahdottomampaa. Sen sijaan hän ajatteli Ranssun
+kaunismuotoisia sormia, kun tämä, luullen Margitia Tildan toveriksi,
+istuutui viereen ja antoi kätensä olla Margitin polvella. Ja hänen piti
+tunnustella sitä paikkaa selkäpuolen vyötäisillä, mitä Ranssun käsi oli
+painanut. Tuohon, — ei, vähän alemmaksi, tuohon noin.
+
+Juuri sinä hetkenä, kun uni vihdoin olisi tullut pelastamaan Margitin
+hänen omavaltaisten ajatustensa kidasta, ryntäsi päivystävä hoitajatar
+hänen huoneeseensa ilmoittaen, että neljä haavoitettua oli tuotu
+sairaalaan sidottaviksi. Yksi näistä oli niin pahasti runneltu, että
+lääkärin oli mitään tavanmukaisia pesuja ja puhtaisiin paitoihin panoja
+odottamatta vain revittävä miehen omat vaatteet ja ryhdyttävä haavojen
+sitomiseen.
+
+Se oli Ranssu itse.
+
+Hän oli tämän ajan tiedotonna, ja vain kyljestä kuulaa tunnusteltaessa
+ja ulos vedettäessä näytti houreissaan purevan hammastaan, suupielet
+vaahdossa.
+
+Lääkärin lähdettyä hoitajattaret varovasti pesivät hänen ruumiinsa,
+pukivat valkoisiin alusvaatteisiin ja nostivat lakanan päällä
+vuoteeseen. Hän ei tullut tajuihinsa. Verenvuoto oli saatu tyrehtymään,
+mutta vuoto oli kalman kalpeudesta päättäen ollut tavattoman runsas.
+
+Margit katseli nukkuvaa. Kaunismuotoiset, kellertävän valkoiset sormet
+näkyivät lakanantaitoksella. Ja öiset tunteet tulvahtivat Margitin
+sydämeen sellaisella voimalla, että hän oli mennä tainnoksiin. Sitten
+veri hyökkäsi päähän ja hän selvisi pyörrytyksestä.
+
+Hän koetti tehdä itsellensä tiliä tästä tunteesta, jolla oli noin suuri
+ja odottamaton vaikutusvalta koko hänen fyysilliseen olentoonsa ja
+aivan siitä hetkestä asti kuin Ranssu oli pannut kätensä hänen
+vyötäisilleen. Mutta ei hän siinä parhaallakaan tahdolla voinut havaita
+mitään hävettävää. Se oli kohta vaihtunut vain äidilliseksi
+hellyydentunteeksi ja oli tällä hetkellä pelkkää sitä tunnetta ilman
+vähintäkään vivahdusta aistillisuuteen. Teki vain sanomattomasti mieli
+ottaa nuo kädet omiinsa, lämmittää niitä, painautua aivan lähelle hänen
+päätänsä, silittää tukka pois otsalta ja sanoa: oma, oma poikaseni, on
+muutakin kuin ihmisten ihastus, on muutakin minkä edessä olla, on se
+Suuri Sisällinen, joka katsoo ja näkee kaiken ja rakastaa sinun
+sankaruuttasi. Teki mieli itkeä yhdessä ja yhdessä kääntyä kohti
+aurinkoa.
+
+Margitin katsellessa Ranssua näiden tunteiden vallassa tämän silmät
+alkoivat liikkua luomien alla, hän käänsi päätänsä ja silmät avautuivat
+raoilleen. Hän katsoi Margitia kohden ensin ikäänkuin mitään
+ymmärtämättä, mutta sitten otsa rypistyi niinkuin tuskasta ja hänen
+päänsä teki turhan yrityksen kohottautua alukselta. Hän oli ilmeisesti
+tuntenut Margitin. Tämä ponnistus oli sairaalle liikaa. Silmäluomet
+painuivat taas umpeen ja verettömän kalpeille kasvoille levisi
+poskipäihin heikko puna.
+
+Ranssun ilmeinen mielenliikutus arvelutti Margitia, koska se
+saattoi helposti aiheuttaa haavakuumeen, joka tässä tapauksessa olisi
+ollut perin kohtalokasta. Vastoin nimismiehen määräyksiä hän
+siirrätytti Ranssun semmoiseen huoneeseen, jonka ikkunoissa ei ollut
+rautaristikkoja, ja toimitti hänet toisen hoidettavaksi, jotta sairas
+olisi välttynyt enemmiltä liikutuksilta. Mutta jo kolmantena päivänä
+Tilda ilmestyi Ranssun lähettämänä pyytämään Margitia hänen
+puheillensa, Ranssu oli Tildan avulla ajellut partansa tätä tapausta
+varten. "Hän on kaiketi häpeissään neidin tähden", sanoi Tilda.
+
+Margit tuli vuoteen luo kysyvästi katsellen Ranssun silmiin.
+
+Ranssu kääntyi ensin pois, sitten käänsi päänsä Margitin puolelle,
+mutta liian paljon, niin että katsoi ohitse. Hänen silmänsä siirtyivät
+nopeasti esineestä toiseen, kunhan vain välttivät sattumasta siihen
+kohti mistä olisivat tavanneet Margitin katseen.
+
+Margit nosti tuolin vuoteen viereen, pani lämpömittarin varovasti
+sairaan kainaloon, istuutui ja rauhoittavasti kosketti hänen kylmiä
+käsiään.
+
+Ranssun huulille oli nousevinaan jokin pilkallinen hymy, mutta kai hän
+myöskin tunsi olevansa henkihieverissä, koska ei voinut estää huuliensa
+vavahtelemista niinkuin lapsella, joka ei voi ylläpitää uhmamieltänsä.
+Anteeksipyyntö olisi hänelle ollut samaa kuin heltyä itkuun. Näkyi
+selvästi, että hän kaikin voimin taisteli sellaista mahdollisuutta
+vastaan ja sen vastapainoksi koettaa säilyttää luonnotonta ivahymyään.
+
+— Ei nyt huolita eilisiä muistella, sanoi Margit, — nyt täytyy vain
+pysyä rauhallisena.
+
+Ranssu katsahti Margitiin hämmästyen, niinkuin olisi odottamatta
+löytänyt ystävän sieltä missä luuli vain vihollisten väijyvän. Hän
+tarttui Margitin ranteeseen ja kuiskasi kiihkeän nopeasti:
+
+— Elääkö se konstaapeli vielä?
+
+Margit otti lämpömittarin jälleen käteensä, katsahti siihen ja näki,
+etteivät Ranssun asiat olleet hyvinpäin. Voimatta vastata hänen
+kysymykseensä, koska puhuminen pidätettyjen kanssa muista kuin heidän
+hoitoansa koskevista asioista oli sairaalan säännöissä ankarasti
+kielletty, Margit sanoi vain:
+
+— Koettakaa pysyä aivan rauhallisena, nyt täytyy ensin tulla
+terveeksi, se on pääasia.
+
+— Joo, joo, terveeksi, myönnytteli Ranssu ja ivahymy pääsi kokonaan
+voitolle, — terveeksi, terveeksi, että paremmin jaksan rautoja kantaa.
+
+Margit punastui. Tämä oli hänen kipeitä kohtiansa ja ehkä kipein. Hän
+oli sairashoidon valinnut elämänurakseen, mutta tämä tapaus tässä ei
+ollut suinkaan ensimmäinen, joka pani epäillen kysymään, onko yleensä
+aina koetettava saada ihmistä terveeksi? Välistä näytti aivan
+ilmeiseltä, että joku tauti tai kipu oli välttämätön tuon ihmisen
+sielulliselle edistymiselle, jota vastoin nopea paraneminen oli vain
+omansa edistämään kevytmielistä suhtautumista omantunnonasioihin ja
+opetuksen nopeaa unohtamista. Ja nyt tämä: Ranssun tila ei ollut
+toivoton ja Margit pani koko taitonsa ja intonsa hänen hoitoonsa. Mutta
+Ranssun äskeiset sanat olivat kuin saavillinen kylmää vettä niskaan:
+mitä nopeammin Ranssu paranisi sitä pikemmin Kuusinen saisi tulla
+panemaan häntä rautoihin! Kuka tietää oliko näissä oloissa Ranssuun
+nähden elämä vai kuolema enemmän toivottava! Ranssu koetti kurottaa
+päätänsä vähän ylemmäs ja kysäsi mahdollisimman hiljaisella
+kuiskauksella uudelleen:
+
+— Elääkö se vielä?
+
+Margit ymmärsi, että Ranssu kysyi taas konstaapelista, joka oli
+tappelussa saanut kuulan vatsaansa.
+
+— Elää, elää, sanoi Margit, — mutta koettakaa olla muistelematta ja
+puhumatta niistä asioista. Ellette voi minun kanssani, kutsun toisen
+hoitajan.
+
+— No, no, ei suututa, sanoi Ranssu taas tarttuen Margitin ranteeseen,
+minkä näytti omistaneen hyväksi tavakseen.
+
+Olisi todella pitänyt suuttua, mutta Margitia vain nauratti, jopa
+omituisesti miellytti tuo luottavainen tuttavallisuus.
+
+— Onkos neiti ollut jo kauankin tässä laitoksessa? Kas kun en minä
+vain ole ennen sattunut näkemään! — sanoi Ranssu huolettoman
+keikarimaisesti aivankuin ei olisi ollut mitään kysymystä elämästä ja
+kuolemasta.
+
+Ranssun kasvot olivat näissä puheluissa käyneet kuumeisen punaisiksi.
+Hän vilkuili ja liikutteli päätään niinkuin se joka puhuu vain toisen
+huomiota harhaan johtaakseen, eikä muuta mieti kuin miten päästä
+vuoteesta ja ikkunan kautta livahtamaan vapauteen.
+
+Margit näki nyt että Ranssu, raskaasti sairaana, oli hänen
+vaatimuksestaan siirretty tähän huoneeseen, jonka ikkunassa ei ollut
+mitään rautaristikkoa. Eivät nimismiehen silloiset epäilyt olleetkaan
+olleet aivan turhia, vaan sairas näytti olevan kylläkin tarkoin
+vartioitava.
+
+Hän nousi, meni ikkunan luo ja sulki sen tarkoin.
+
+Margitin palatessa vuoteen ääreen Ranssu tirkisteli pilkallisesti
+hymyillen hänen silmiinsä, ja matkien hullunkurisella äännähdyksellä
+ikkunan kiinnilopsahtamista nyykäytti ivallisen totisena päätänsä,
+siten muka tunnustaen tuon sulkemisen suurta tärkeyttä.
+
+Margit tunsi punastuvansa aivan korvia myöten.
+
+Hän ei voinut katsoa Ranssua silmiin, mutta tunsi tämän hellittämättä
+seuraavan häntä, sama iva huulilla. Vihdoin Ranssu kuului sanovan
+merkitsevän hitaasti:
+
+— Taitaisi neidin käydäkin kovin pahoin, jos tämmöinen poika pääsisi
+karkuun?
+
+Margit tekeytyi ankaraksi.
+
+— Minä toistan vielä kerran, hän sanoi, — että ellette voi olla
+puhumatta kielletyistä asioista, saatte siirtyä takaisin
+koppihuoneeseen ja jäätte muiden hoitoon. Sitä ehkä haluaisittekin.
+
+Ranssu vaikeni ja alkoi leikkiä tupsuilla, jotka riippuivat vuoteen
+selustimesta. Margitin tuli häntä sääli.
+
+— Kysyitte, olenko ollut kauan täällä. Vasta kaksi kuukautta, — sanoi
+Margit lauhkealla äänellä ja istuutui jälleen vuoteen ääreen. Hän alkoi
+kertoa itsestään siinä mielessä, että toivoi Ranssun pian väsyvän
+kuuntelemaan ja nukkuvan, mikä olisi ollut kovin tarpeellista näissä
+oloissa. Kuumetta oli 39 astetta. Hän oli tehnyt sen havainnon, että
+sairasta ei mikään hermolääke niin varmasti vaivuta uneen kuin toisen
+turhan tarkka tilinteko oman elämänsä vaiheista, terveydentilasta,
+käänteistä, tapauksista. Ja hän alkoi kertoa yksitoikkoisella äänellä
+perhesuhteistaan, isästä, äidistä, sisaruksista, nimitteli heidän
+nimiänsä, mainiten heidän ikänsä, kunkin nykyisen olinpaikan,
+toimialan. Mutta Ranssu ei näyttänyt uniselta, eikä haukotellut.
+Silloin Margit, ikäänkuin itsekseen puhellen ja kääntyen poispäin alkoi
+selvitellä niitä syitä, jotka olivat panneet hänet valitsemaan
+ammatikseen sairashoidon. Hän kertoi itsestään pitkälti eikä välttänyt
+antautumasta erikoisimpiinkaan itsekohtaisuuksiin. Kun hän sitten
+katsahti Ranssuun, varmana että tämä oli nukkunut, kohtasi häntä kaksi
+uteliaasti räpyttelevää silmää, jotka jännittyneesti tarkkasivat häntä
+peitteen alta. Ei mitään ollut jälellä ivahymystä. Suu oli vähän
+auennut ja kasvoilla vallitsi kuuntelevan lapsen harras ilme sadun
+joutuessa käännekohtaansa. Mikä ihme saattoikaan noin kiinnostaa
+Ranssua Margitin tahallisen yksitoikkoisessa filosofoimisessa!
+Poskipäät olivat punaisina. Margit pysähtyi kahden vaiheille jatkaako
+enää ollenkaan.
+
+Silloin Ranssu sanoi:
+
+— Ei ihmistä oikein rakasta muu kuin äiti.
+
+Tämä oli sanottu Margitin aivan satunnaisen lauseen vuoksi, joka koski
+ihmisen mahdollisuutta oppia rakastamaan lähimmäistä niinkuin itseänsä.
+
+Margit sanoi siihen:
+
+— Paitsi inhimillistä rakkautta on olemassa myöskin jumalallinen, joka
+ei tee erotusta vieraan ja omaisen välillä.
+
+— Joo-joo, — sanoi Ranssu lyhyesti. Mutta tuo hänen myöntelynsä
+tuntui pikemminkin vastalauseelta ja puheen tahalliselta jyrkältä
+katkaisulta.
+
+Nyt olisi Margitin ollut hyvä lopettaa, mutta hänestä tuntui tilanne
+sietämättömältä. Ranssu oli kohdellut häntä niinkuin hän olisi sanonut:
+paitsi inhimillistä rakkautta on olemassa myöskin — papillinen!
+Ranssulla ei muka ollut vähintäkään asiaa siihen, mitä nuo
+sairaanhoitajattaret ja muut semmoiset sielunpelastajat saarnasivat.
+Sentähden Margit ei voinut pidättää, vaan sanoi väittelyn äänilajissa:
+
+— Kanakin rakastaa poikasiansa ja antaa henkensä niiden edestä.
+
+Ranssu oli hetken aikaa ääneti niinkuin ei olisi aikonutkaan vastata.
+Katseli vain kynsiänsä. Sitten vilkasi kulmien alta Margitiin ja sanoi
+hiljaisen totisella äänellä:
+
+— Äiti ei sentään olisi sulkenut säppiin tuota ikkunata.
+
+Nyt ei Margitilla ollut enää mitään sanomista. Hänestä tuntui niinkuin
+jäisen kylmä eron muuri olisi kasvanut heidän välillensä. Ranssun
+jäädessä huligaanina toiselle puolelle ja hänen itsensä
+pelastussisarena toiselle. Hän jätti Ranssun huoneen, kasvava kipu
+sydämessä, sillä hän tunsi Ranssun mukana — joutuneensa tappiolle.
+
+Saman päivän iltapuolella nimismies Kuusinen pyöräili uudelleen
+sairaalaan ja antoi jyrkän määräyksen Ranssun siirtämisestä
+rautaristikoilla varustettuun yksinäishuoneeseen. Tämän hän teki
+pidettyään alustavan kuulustelun muiden, lievemmin haavoittuneiden
+kanssa. Ja kaiketi oli kuulustelussa tullut esiin jotakin erikoisen
+raskauttavaa Ranssua vastaan, koskapa nimismies ei ottanut kuuleviin
+korviinsakaan Margitin estelyitä eikä edes välittänyt hänen kiihkeästi
+kuiskaamastaan uhkauksesta katkaista kaikki entiset suhteet. Kuusinen
+oli ne jo katkaissut. Hän oli menossa takaisin ruununvoudin luo
+jatkamaan juominkeja.
+
+Asia sai Margitista nähden nyt sellaisen luonteen, että Ranssun täytyi
+ajatella siirron tapahtuneen hänen toimestaan, ikäänkuin kostoksi tai
+rangaistukseksi Ranssun muka sopimattomasta käytöksestä. Ja heidän
+välinsä tuntuivat tämän johdosta olevan peräti lopussa.
+
+Margit ei käynyt useaan päivään Ranssun kopissa, mutta kärsi suuresti
+tämmöisen käänteen johdosta.
+
+Ranssu parani haavoistaan verraten pian.
+
+Usean kerran Tilda kävi esittämässä Ranssun pyyntöjä pukeutua ja nousta
+vuoteesta ja lopulta lääkäri itsekin oli valmis suostumaan sekä Ranssun
+pukeutumispyyntöön että nimismiehen vaatimukseen saada toimittaa
+Ranssun kuulustelu.
+
+Samana päivänä kuoli se konstaapeli, jota oli ammuttu noissa iltamissa.
+Ja Margit sai kauhukseen kuulla, että kaikki epäluulot kohdistuivat
+Ranssuun.
+
+Keskustellessaan Margitin kanssa Kuusinen kiivastui siihen määrään,
+että ilmoitti noutavansa Ranssun jo huomisaamuna ilman muuta
+sairaalasta. He olivat Margitin kanssa nyt ilmi vihollisia keskenään.
+Lääkäri ei enää vastustanut nimismiestä. Juomingit ruununvoudin kanssa
+jatkuivat.
+
+Kirkas kuutamoyö oli tämän aamun edellä.
+
+Margit ei ollut nukkunut hetkeäkään. Eipä ollut edes riisuutunut.
+Aikeessa niin tehdä hän oli vain kaulasolkensa irroittanut ja pannut
+pöydälle. Sitten hän oli vain kävellyt hiljaa tohveleissa ja välistä
+heittäytynyt pitkäkseen. Mutta ei mikään asento antanut hänelle rauhaa.
+Ajatukset saivat hänet yhä uudelleen ryntäämään vuoteelta ja taas hän
+käveli kiihkeästi edestakaisin, tuntien sietämätöntä ahtautta kaikin
+päin. Kerta toisensa perästä hän päätti ajatella kaikki uudelleen ja
+järjestelmällisesti alusta asti. Hän istuutui, painoi kätensä silmiä
+vasten ja sanoi itsellensä:
+
+"Äiti avaisi pojallensa ikkunan, sanoen: mene tuosta poloiseni. Minä en
+avaa Ranssulle ikkunata. Miksi? Hän sanoo: siksi etten rakasta häntä
+yhtä voimakkaasti kuin äiti. Mutta Jumala tietää, että minä rakastan.
+Ja hänen pitäisi saada se tietää, siis minun pitää avata hänelle
+ikkuna, muulla tavoin hän ei voi saada sitä tietää. Hänen pitää saada
+tietää, että on olemassa jumalallinen rakkaus, joka on yhtä voimakas ja
+voimakkaampi, — joka ei ota pelätäkseen mitään seuraamuksia, ei edes
+hengen menetystä. — Mutta minä olen myös antanut lupauksen olla
+rehellinen sairaanhoitajatar, joka ei petä esimiestänsä eikä riko
+sairaalan sääntöjä. Jumala vaatii myöskin rehellisyyttä. Niin, mutta
+rakkaus on ylin kaikesta ja äiti ei epäilisi hetkeäkään. Mutta minä
+epäilen, minun rakkauteni ei ole ylin kaikesta, minä pelkään
+onnettomuutta itselleni, kuulusteluja, ehkä vangitsemisia..."
+
+Tässä kohden Margitin päässä ja tunteissa aina kaikki sekaantui ja
+hetken taas kiivaasti käveltyänsä hänen piti jälleen istua, upottaa
+päänsä käsiin ja alkaa ajatussarja alusta, vielä jännittyneemmin
+koettaen tarkata, missä tuo epäloogillinen ajatuksen kohta oli, joka
+johti hänet pelkuriksi ja alensi häntä.
+
+"Minä sanon: Jumala vaatii, että pidän sairaalavalani. Mutta tuon olen
+itse keksinyt vain puolustaakseni omaa pelkuruuttani. Jumala ei vaadi
+mitään rakkauden vastaista. Eikä hän ole käskenyt mitään valoja
+tekemään. Niinkuin hän on pannut rakkauden äidin sydämeen, niin hän on
+pannut rakkauden minunkin sydämeeni, hän siis vastatkoon seurauksista!"
+
+Hän avasi ikkunan, ja ajatteli sen tehtyänsä, sydämen sykkiessä
+kuuluvasti: "Kas kun en ole sitä ennen huomannut avata, vaikka on niin
+lämmin ja tyyni yö, on ihan hullua pitää ikkunata suljettuna."
+
+Mutta hänen kätensä jo tunnusteli seinästä ristikkokopin avainta ja hän
+ajatteli: "Monta kertaa olen päättänyt pitää tuota avainta taskussani,
+sillä jos se jää seinään voi joku, esimerkiksi Tilda, avata lukon ja
+päästää rakastettunsa menemään!"
+
+Hän pani avaimen taskuunsa. Ja tällöin iski häneen ajatus: "Entäpä kun
+koko minun rakkauteni ei ole mitään muuta kuin Tildan rakkautta!"
+
+Tässä valossa katsottuna näytti asia niin mielettömän hullulta, että
+Margitin oli pakko todistella omaa täysijärkisyyttään. "Tietysti avasin
+ikkunan vain raittiin ilman vuoksi, enkä ole milloinkaan tosissani
+ajatellut Ranssun päästämistä karkuun!"
+
+Hänen piti heittäytyä taas vuoteelle ja painaa ohimoitansa
+puristuksiin, ettei päässä kaikki sekaantuisi.
+
+Raitis yöilma kuitenkin vaikutti, että hän alkoi hengittää syvään ja
+tunsi suloista nukkumisen tarvetta. "Kohta, kohta kaikki tapahtuu,
+mutta ensin vain vähän nukkua, aivan vähän", hän ajatteli ja meni
+tainnuksiin. Siitä hän heti kavahti jälleen valveille, oman ajatuksensa
+herättämänä. Ajatus oli alkanut unessa, mutta jatkui valveilla:
+
+"Vain muutaman sylen päässä minusta nukkuu hän rauhallisesti kuin
+lapsi. Minä rakastan häntä sydämeni koko voimalla, mutta en ole vielä
+ilmoittanut hänelle mikä häntä uhkaa aamulla. Tietysti ilmoitan.
+Tietysti heti nousen jalkeille ja menen ilmoittamaan. Mutta nyt ensin
+vain vähän nukkua... Kohta menen ja koputan ... voin aivan vähän
+nukkua..."
+
+Margit nukkui kuitenkin kauan.
+
+Kun hän heräsi ja nousi istuvilleen nähdäkseen ulos, oli kuutamossa jo
+selvää aamusarastuksen tuntua. Itäinen taivas oli vaalennut. Kuu piirsi
+permannolle ikkunan, joka ylettyi ovelle asti ja nousi kyynärän verran
+sitä myöten ylemmäs. Ikkunasta kuunnellessa kuului kaukaa tieltä monen
+miehen astuntaa ja jotakin puhelua.
+
+Margit koetti olla ajattelematta mitään ja ihmetteli, että se onnistui
+hänelle niin helposti. Hän vain uteliaana seurasi oman ruumiinsa
+tekoja.
+
+Ruumis nousi ylös ja kulki hiljaa ovelle.
+
+Hänen kätensä painoi ovenkahvaa niin taitavasti, ettei vähintäkään
+lukon loksahdusta kuulunut, sitten oven auetessa painoi vielä
+voimakkaasti alaspäin, sillä ovi olisi muuten vingahtanut.
+
+Erittäin viisaana Margit piti sitäkin, että hänen kätensä jätti oven
+auki hänen tultuaan välikäytävään, sillä ensiksikin kuudan pääsi
+valaisemaan käytävää, niin että ristikkokopin ovi näkyi ja toiseksi ei
+olisi vingahdusta voinut sulkiessa enää välttää.
+
+Ruumis liukui kopin ovelle kuulumattoman hiljaa kuin varjo. Korva
+painautui ovea vasten ja etusormen nivelluu koputti tuskin kuuluvasti
+kolme kertaa.
+
+Sisältä kuului heräävän äkkinäinen valveille kavahdus. Sitten oli taas
+hiljaa kuin haudassa.
+
+Margit koputti uudelleen, mutta vielä varovammin.
+
+Nyt kuului sisältä hiljainen yskähdys merkiksi, että koputus oli kuultu
+ja sen salaamisen tärkeys ymmärretty.
+
+Hetken kuluttua ovea vasten painautui sisäpuolelta toinen olento ja ovi
+aukeni raolleen heidän yhteisestä toimestaan.
+
+Margit pisti suunsa oven rakoon ja tiesi että Ranssun korva on vain
+tuuman päässä hänen huulistaan.
+
+— He tulevat, kuiskasi Margit.
+
+Samassa puristi Ranssun käsi hänen rannettansa eikä Margit ollut
+ymmärtämättä sen hätäistä rukousta: avaa siis minulle pääsy! — ja sen
+syvää kiitollisuutta: tämän minä palkitsen sinulle!
+
+Margit työnsi oven auki ja sanoi:
+
+— Minä menen ulos ja viivyttelen heitä.
+
+Mutta hänen näin sanoessa hänen kätensä osoitti Ranssulle tietä
+avatulle ikkunalle, joka näkyi heikosti valaistun käytävän ja hänen
+huoneensa läpi. Liikkumattomina kiiltelivät kuutamossa sairaalan
+tuuhean puiston lehvät, yön hengittäessä Ranssulle vapautta. Ja sileä
+nurmi lupaili viedä varjojen pimeyteen ja haihduttaa kaikki jäljet.
+
+Margit näki, että Ranssun kädet ja huulet vapisivat läheisen vapauden
+ajatuksesta ja kaikki muu oli unohtunut.
+
+Hän aikoi ensin sanoa Ranssulle lähtösanat, jotka olisivat painaneet
+tämän mieleen sen uhrauksen, minkä Margit oli tehdyt jumalallisen
+rakkauden nimessä. Mutta nyt ei Ranssu tuossa jännityksen tilassa olisi
+voinut mitään vastaanottaa... Ei ajatellut edes kättä hyvästiksi
+puristaa...
+
+Ranssu meni nopeasti ikkunaa kohden, kuulumattoman hiljaa ja notkeasti
+kuin kissa.
+
+Margit kiiruhti toista kautta siihen puoleen rakennusta, joka oli
+lasiverantoineen kääntyneenä kylään päin ja sinne vievän valtatien
+varrella. Nyt hän ei enää välittänyt siitä että hän kolisi ovissa ja
+saattoi herättää yövirkailijan huomion. Nyt oli vain Kuusinen estettävä
+liian pian havaitsemasta, että hänen parhain uhrinsa oli kadonnut.
+
+Sitten oli Margit valmis itse tulemaan vangituksi, jopa siirtymään heti
+saman ristikkokopin asukkaaksi, missä Ranssu oli ollut. Jossakin hän
+oli lapsena lukenut, äidistäkö vai muusta ikiystävästä, joka oli
+onnettoman vangitun pelastanut itse uhrautumalla koko elämänikänsä
+vangittuna istumaan. Se kertomus oli vaikuttanut häneen mitä
+syvällisimmin, ja hän oli ajatuksissaan liittänyt loistavan sädekehän
+vangin pyhän marttyyripään ympärille. Ja nyt hän oli itse valmis
+pyhittämään elämänsä samalle marttyriudelle.
+
+Mutta Ranssu, jo nostettuaan jalkansa ikkunan luona olevalle tuolille,
+hypätäkseen ikkunalaudalle ja siitä ulos, juuri ennen hyppäystä oli
+huomannut viereisellä pöydällä Margitin soljen, ja pysähtynyt.
+
+Tämä kapea solki näkyi aina Margitin leuan alla pitämässä kiinni hänen
+puseronsa karkeata vaatekaulusta, jonka alta miellyttävästi näkyi aivan
+hienoinen reuna valkeata paidan kaulusta. Tämä oli juuri se solki,
+johon Ranssun silmät aina laskeutuivat, kun eivät voineet kestää
+Margitin katsetta tämän puhuessa hänelle sydämen ja omantunnon asioita.
+
+— Perkele sentään, äänsi Ranssu pitkään ja katkerasti niin kuin hänen
+pakoretkeänsä olisi äkkiä kohdannut ratkaiseva ja aivan voittamaton
+este.
+
+Hän todella vasta tällä hetkellä tuli ajatelleeksi mitä seurauksia
+asiasta saattoi olla Margitille. Ja kohta hän näki, että kaikki oli
+järjestetty aivan päin seiniä, päättömästi niinkuin vain joku tyttö
+suinkin voi tämmöisiä asioita omin päin järjestää. Eihän ollut
+hipenenkään vertaa Margitille mahdollisuutta välttää epäluuloa. Jos
+ehtisi edes rautaristikon jotenkin vääntää irti ja särkeä lasi, että
+luulisivat karkulaisen siitä menneen. Mutta Ranssu ei ollut ensikertaa
+tämän kopin asukkaana, vaan oli jo ennen koettanut tuon ristikon
+lujuutta ja nähnyt, ettei se hievahda paikaltaan. Ja nyt se hullu tyttö
+meni vielä päälliseksi viivyttelemään heitä! Jos ehtisi hänelle antaa
+jotakin merkkiä, että ainakin sieltä laittautuisi heti pois.
+
+Ranssu juoksi käytävän toiseen päähän ja avasi niin hiljaa kuin taisi
+sen oven, josta Margit oli mennyt. Mutta edemmäs hän ei voinut päästä.
+Sillä tulijain äänet kuuluivat selvästi jo jostakin rakennuksen
+sisäpuolelta ja myös Margitin ääni kuului selvästi, ollen ikäänkuin
+väittelyssä nimismiehen kanssa. Myöskin Tilda näkyi hääräävän täysissä
+pukeissa.
+
+— Se on nyt sitten saatanaa, kiroili Ranssu väkevästi uudestaan,
+hammasta purren ja hieroen niskaansa nyrkillä. Ei ollut mitään, ei
+yhtään mitään keinoa!
+
+Hän huokasi syvään, otti koppinsa oveen jääneen avaimen, vei sen
+Margitin huoneeseen ja ripusti seinään muiden avaimien viereen.
+
+Sitten hän veti ikkunan huolellisesti kiinni, tuli takaisin käytävään
+ja meni omaan koppiinsa. Tarttuen molemmin käsin oveen hän vetäsi sen
+jälkeensä kiinni sellaisella voimalla, että koko talo tärähti ja
+pamauksen olisi pitänyt kuulua vaikka pappilaan asti, — ainoa merkki,
+millä hän enää osasi Margitille tiedottaa jääneensä koppiin ja ettei
+Margitin tarvinnut olla kohtalostaan levoton tai turhanpäiten
+viranomaisille mitään ilmaista.
+
+Margit oli kuitenkin niin kiihdyksissä riitansa vuoksi kohmeloisen
+Kuusisen kanssa ettei hän mitään pamausta edes kuullutkaan. Tultuaan
+viranomaisten kanssa käytävään hän kohta huomasi, että Ranssun kopinovi
+oli lukossa, ja nähtyään avaimen oman huoneensa seinässä hän ihastuen
+ajatteli Ranssun mielenmalttia ja viisautta, kun oli ennen pakoansa
+näin huolellisesti kaikki asiat järjestänyt.
+
+— Tuossa on, sanoi Margit tylysti Kuusiselle, joka oli tullut
+kynnykselle asti käsi ojona kopin avainta hakemaan. Margit ajatteli
+Kuusisen mentyä ja sulkeuduttuaan huoneeseensa:
+
+"Kuinka viisaasti se Ranssu oli tehnyt siinäkin, että oli ulos
+hypättyään työntänyt ikkunan kiinni. Hän on ajatellut minua, se
+kultainen poika!"
+
+Margit naurahti liikutettuna Ranssun ilmeisistä toiveista, että hänen
+onnistuisi välttää epäluuloja ja vahingoittumattomana selviytyä
+asiasta. Jännittyneenä hän odotti Kuusisen tuloa ja aikoi sanoa tälle
+kohta oven auetessa: "Tässä minä olen, vangitkaa minut!"
+
+Mutta Kuusinen ei ilmestynyt hätäisin, melkein juoksevin askelin hänen
+huoneensa ovelle koputtamaan, niinkuin Margit oli kuvitellut kohta
+tapahtuvan.
+
+Sen sijaan alkoi käytävästä kuulua Tildan itkun ulvontaa ja poistuvien
+miesaskelten kopinaa.
+
+Margit tempasi huoneensa oven auki.
+
+Hän ei ehtinyt Ranssua nähdä muuta kuin takaa, kun tämä sankan
+poliisijoukon ympäröimänä poistui käytävästä ja kärsimättömin liikkein
+torjui luotaan ulvovaa, iiliäisenä hänen kaulassaan riippuvaa Tildaa.
+
+Margit tahtoi huutaa poistuvia pysähtymään, mutta se oli jo myöhäistä.
+Hänen voimansa pettivät ja hän olisi kaatunut, ellei olisi selin
+seinään nojautunut. Hetken kuluttua oli sairaalassa kaikki jälleen
+hiljaa.
+
+Ja Kuusinen kulki saattueineen, Ranssu keskellä, jo kauppalan pääkatua.
+
+Ihmiset heräilivät. Siellä täällä rullauutimet nousivat ikkunoissa tai
+verhot syrjäytyivät uteliaiden katseiden tieltä. Mutta Kuusinen ei
+käännellyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle. Vaikka hän näki kaikki
+uutimien nousut ja tunsi luissaan kaikki katseet, kulki hän niska
+jäykkänä suoraan eteenpäin. Suuren tottumuksen täytyi antaa hänen
+kasvoillensa välinpitämättömyyden ilmeen, niinkuin hän olisi
+katselijoille sanonut: "tämähän on nyt sitä tavallista, mutta katsokaa
+vain, jos haluttaa." Itse asiassa eli kuitenkin jokainen hermo hänen
+niskassaan, selässään jopa nenänvarressakin.
+
+Asunnossaan, sen punaisen puutalon alakerrassa, jonka kadunpuoleisella
+seinällä tuuheat villiviiniköynnökset ylettyivät räystäälle asti ja
+uhkasivat tuuheuteensa upottaa ikkunatkin, oli ruununvouti jo herännyt,
+juonut kuuman aamukahvinsa ja paksuja savuja hulmutellen katseli
+avatusta ikkunanpuoliskosta kadulle. Kun Kuusinen saattueineen kulki
+ohitse, nyykäytti ruununvouti hyväksyvästi hymähtäen hänelle päätänsä.
+Mutta Kuusinen ei vetänyt nytkään suutansa tyytyväisyyden irvistykseen.
+Jäykän totisena, niska kankeana, virkalakki silmillä, sotilaallisella
+notkeudella ja hitaalla sulavuudella hän vain nosti kätensä
+kunniantekoon, lakin lipasta kuitenkaan koskettamatta ja pitäen
+kättänsä keikarimaisesti melkein silmäinsä edessä.
+
+Sitten he painautuivat Putka nimiseen valkeaksirapattuun taloon ja sen
+ovet sulkeutuivat heidän jälkeensä.
+
+Näin katosi Ranssu Margitin näköpiiristä.
+
+Tämä Ranssun vangitseminen teki suuren käänteen Margitin ulkonaisessa
+elämässä.
+
+Hän jätti sikseen koko sen sairaanhoitajatar-uran, johon oli niin
+innokkaasti ja suurin ponnistuksin antautunut.
+
+Hän oli nähnyt ihmeellisen unen. Hän oli olevinaan jossakin synkässä
+pimeydessä ja kovin pelästyksissään. Sillä pimeydestä oli vähitellen
+alkanut erottua kaamea, ikäänkuin alhaaltapäin valaistu suunnattoman
+suuri mies, jolla oli yllään harmaasarkaiset, mustajuovaiset
+vanginvaatteet. Kylmä kauhun hiki oli vuotanut Margitin otsalta ja
+sydän oli lyönyt niin rajusti että oli täytynyt molemmin käsin sitä
+painaa estääkseen pakahtumasta. Hän oli jo aivan valmistunut ottamaan
+mieheltä vastaan murhaiskun, puristanut silmänsä lujasti kiinni ja
+muistanut ajatella kuoleman hetkeen soveltuvia asioita. Mutta kun
+murhaisku viipyi, oli hän raottaen silmänsä katsahtanut suureen mieheen
+ja ihmeekseen huomannut, etteivät tämän kasvot ilmaisseetkaan mitään
+murha-aikeita, vaan päinvastoin mitä vilpittömintä, melkein lapsen
+harrasta lähentymisen ja avun rukousta. Tuoko suunnaton, kesyttömän
+voiman mies rukoilee apua pieneltä, heikolta neidiltä! "Margit,
+Margit", oli mies sanovinaan, — "miksi olet hylännyt meidät sinä,
+jonka sydämessä on jumalallinen rakkaus!"
+
+Siitä unesta herättyään oli Margitille selvänä uusi elämäntehtävä.
+Sillä vaikka unessa nähty vanki ei ollut Ranssu, vaan joku toinen, tai
+oikeastaan juuri siksi ettei se ollut Ranssu, oli Margitille selvänä,
+että hänen Ranssua kohtaan tuntemansa intohimo ei ole ollut turha, vaan
+on kääntymässä suuren asian palvelukseen. Hän ei ollut ainoa, joka on
+ihmeellisen unennäön vaikutuksesta löytänyt oikean tehtävänsä.
+Tunnettua esimerkkiä seuraten hänkin aikoi pyhittää elämänsä vangeille.
+
+Ranssua hän ei enää milloinkaan nähnyt eikä edes tavoitellutkaan nähdä.
+Mutta se syvä tunne minkä hän oli tuon huligaanin tuttavuudesta saanut,
+pysyi aina koko hänen toimintansa pohjasävelenä, kannattaen hänen
+uskoansa siihen hyvään mikä asuu ihmisessä, jota uskoa vailla ei mikään
+sielullinen työ olisi hänelle ollut mahdollinen. Pahat ovat hyviä. Se
+oli Margitin usko.
+
+Sillä aikaa Ranssu oli jo tuomittu käräjillä —elinkautiseen.
+
+Käsi- ja jalkarautoihin pantuna hänet tuotiin vankilanmuurien eteen.
+Kuljettajat soittivat portin kelloa ja raskas ovi avautui Ranssulle.
+Mutta hän astui kevyesti kynnysportaan yli. Rautojansa helistellen ja
+ruumistansa joka askeleella tahallisesti hytkähytellen hän asteli
+vankilan mukulakivistä pihaa. Ja vaikka hän oli ollut tähän asti, eli
+jo puolen vuotta, yhä tuon ihmeellisen sairaalaneidin lumoissa, joka
+oli alkanut tehdä hänelle uskottaviksi aivan uskomattomia asioita, ei
+hän ainakaan tällä hetkellä Margitia ajatellut. Tällä hetkellä hänen
+selkäpiitänsä karmi ihana nautinto, sillä ylös katsomattakin hän tiesi,
+että kolmikerroksisen vankilan ikkunat olivat täynnä miesten päitä,
+joiden uteliaat katseet olivat häneen tähdätyt.
+
+
+
+
+KOTI
+
+NÄYTELMÄ (jonkun sekakuoron jäsenten esitettäväksi aiottu).
+
+
+Laaja, katollinen, avoseinäinen eteinen, josta oikealle ovet tupaan ja
+karsinaan, vasemmalle pihaportaat, perälle kylätie ja näköala Lohjan
+järvelle niemineen ja kirkkoineen. Sadesää.
+
+Tuvan avonaisesta ovesta kuuluu puumiehen askartelua ja joskus
+tolkutonta laulun loilotusta.
+
+LOVIISA (kanniskelee astioita tuvan ja karsinan välillä,
+yksitoikkoisella, ynisevällä äänellä lakkaamatta valitellen huoliaan):
+Ja nähkääs tätäkin! Voi totta totisesti! Nähkääs! Karsinassa sadevesi
+tippuu jauhoastiaan!
+
+JUUSO (tuvasta): Siirrä peremmäs.
+
+LOVIISA: Vai peremmäs! Hullummin se siellä tippuu. Se tippuu
+maitopyttyynkin ja kerma roiskuu pöydälle.
+
+JUUSO: No anna roiskua sitten, pianhan tästä siivilästä päästään.
+
+LOVIISA: Voi tätä harakanpesää! Eikä katon panosta tänäkään keväänä
+mitään tullut. Kohta sinä Juuso nukut seisaallesi.
+
+JUUSO: En minä viitsi. (Tavoittelee aina vain samaa nuottia).
+
+LOVIISA: "Et sinä viitsi". Et sinä viitsi ennenkuin omaan sänkyysi
+tippuu, jos sittenkään. — "La-la-la" etkö sinä osaa sitä oikein
+laulaa! Ei se niin ollut.
+
+JUUSO: Näin sitä Aino lauloi, la-la-laa-la-la-laa.
+
+LOVIISA: Ei se niin ollut, älä sano la-la-laa, vaan laula näin:
+tra-tra-taa...
+
+JUUSO: En minä siinä eroa tunnusta. Sitä Ainon laulua ei osaa
+säntilleen enää kukaan tässä kylässä, etkö luule minun sitä kyselleen
+melkein joka ikiseltä.
+
+LOVIISA: Ei osaa sitä Ainon selkiätä laulua kukaan enää, ja meidänkin
+elämämme se on Ainon kuoltua muuttunut ja lakastunut.
+
+JUUSO: Kuoltua — sanot. Mutta jospa hän ei olekaan kuollut, vaan vielä
+palaa takaisin Amerikasta.
+
+LOVIISA: Vasta umpeen mennyttä haavaa älä revi jälleen auki. Ja jos et
+laulua osaa, niin älä sitä ollenkaan laula, sydäntäni särkee sen
+kuuleminen. (Menee karsinaan).
+
+JUUSO (tulee haukotellen ja piippua poltellen tuvasta): Ah, ah, kuinka
+raukaseekin tämä sateinen sää. Taitaa kohta selitä. Pitäisi tästä
+joutua kauran kylvöönkin, mutta saaneeko velaksi siemeniä, kun on
+kahvivelkoja niin kosolta... Ja jos kylvääkin, niin kenen hyväksi, kun
+tämä mökki kuitenkin myydään.
+
+LOVIISA (kantaa vihapäissään kissaa karsinasta): Maitopyttyyn hyppäsi,
+pakana, kun rottaa ajoi, sen hunsvotti, kyllä minä sinulle nyt vitsasta
+annan, ai-ai-ai... (Vie kissan pihalle): Siinä, ja siinä ja siinä sait!
+
+JUUSO: Hävittää se pitäisi tuommoinen elukka, eihän se ole vielä yhtä
+rottaa kiinni saanut!
+
+LOVIISA: Et sinäkään niitä rotanläpiä tukkoon saa, vaikka kuinka olen
+pyytänyt ... voi tätä elämää, tätä elämää ... vastalypsetty maitoni!...
+
+PAAVOLAN ISÄNTÄ (tulee pihalta): Päivää, päivää, mitäs pahoja täällä on
+tehty? Huh-huh, vettä sataa kuin saavista kaataen.
+
+JUUSO: No jopa tulitte hyvään tarpeeseen. Me tässä juuri teistä
+puhuimme, että etteköhän ostaisi koko tätä hökötystä.
+
+PAAVOLA: Vai möisitte?
+
+LOVIISA: Eihän se elämä tässä enää suju. Menisimme jo maantielle, siitä
+vaikka maailman ympäri. Jos ulkona sataa, niin kyllä sataa sisälläkin,
+nähkää Paavola itse, noin sitä vettä tulee.
+
+PAAVOLA: Huono on katto.
+
+LOVIISA: Eikä permantokaan ole parempi.
+
+JUUSO: Älä sinä akka, kaupat tärvelet!
+
+LOVIISA: Vaikka ei tätä tupaa muuten moittia saa... (Menee karsinaan).
+
+PAAVOLA: Kestäneekö aineet siirtämistä, vanha ja pahoin lahonnut tuntuu
+olevan.
+
+JUUSO: Honkatukit ovat sitä kovemmat mitä vanhempia. No, no, ei
+väkisten. — Tässä arveltiin, että jos hyvinkin Ainomme vielä elää. —
+Sanokaa te, Paavola, — kyllähän te sen Ainon olitte kuullut laulavan,
+kun se vielä näillä kotitanhuvilla pyöri. Vieläkö te sen hänen laulunsa
+muistanette?
+
+PAAVOLA: Ettenkö sitä muistaisi?! Niinpä se minun tunnossani aina
+kieppuu kuin väkkärä vesipuron päällä. Hänen katoamistansa olen surrut,
+en vähempää kuin te hänen vanhempansakaan — (kuivaa kyyneleitä) ...
+eikä vähempää kuin poikani, joka hänessä morsiamensa kadotti.
+
+JUUSO: Ei ole kuitenkaan hänen kuolemastansa sanomissa mainittu eikä
+vielä papin kirjoihin merkitty.
+
+PAAVOLA: Niinkö että vielä voisi palatakin?... Kunpa voisi, enkä
+sinulta tahdo viimeistä toivonkipinää riistää, usko mitä uskot.
+
+JUUSO: Mutta kajautappas se laulu. Sen kun jälleen mieleeni saisin.
+Kajauta, jos muistat.
+
+PAAVOLA: Mikäs, etten minä sitä muistaisi. La-la-la-laa, litulii,
+lululaa...
+
+JUUSO: E-ei, tiedätkös, ei-ei-ei...
+
+LOVIISA (rientää karsinasta, yhtaikaa): Älkää herrannimessä, eihän se
+niin ollut. Odottakaa vähän... (Menee takasin).
+
+PAAVOLA: Minullakin on näin sateella kurkku käheänä. Mutta jos tupanne
+todenperästä myydä haluatte, niin käynpä sanomassa Aku veljelleni.
+
+JUUSO: Niin ja sano muillekin, että tulevat kauppaa hieromaan, kyllä me
+nyt tämän myymme kimssuineen ja kamssuineen, jos niin tahdotaan. Ei
+haluta enää tässä elää, jos sitten muualla haluttanee. Mene, Paavola,
+sano kylässä, että pidämme niinkuin hiljaisen huutokaupan.
+
+PAAVOLA: No, no, Juuso, älähän nyt noin... Jospa kokee, eipä hylkää...
+Mutta niinkuin sanottu, mainitsen Aku veljelleni ja sanon Iivarille, ja
+Tanelille, joka on vanhaa latorakennusta kysellyt. Ja hänpä se on
+parempi laulajakin. Hän sanoo, olenko Ainon laulua oikein muistellut,
+hän sen meille laulaa. Mutta tuossapa tuo näkyy menevänkin.
+
+JUUSO (kujalle päin): Hei, Taneli, poikkeeppa taloon.
+
+PAAVOLA: No minä sillä välin käyn veljeni ja sen Iivarin tänne. (Menee
+vasemmalle): Älä päätä kauppaa ennenkuin tulemme.
+
+JUUSO: Otahan puodista sokeria ja kahvia nimellesi, ei meille uskota.
+
+TANELI: Tullaan, tullaan. (Tulee oikealta).
+
+JUUSO: Sinäkö sitä vanhaa latorakennusta olet ostaaksesi kysellyt?
+
+TANELI: Olen.
+
+JUUSO: Osta tämä meidän hökötys.
+
+TANELI (katselee kattoon, koputtelee seinää): Ehjää minä tahdon.
+
+LOVIISA (karsinasta): No eikö tämä nyt sentään vanhan ladon verosta
+käyne?
+
+JUUSO: Ja paremminhan heinätkin tuulettuvat, jos on rakosia.
+
+TANELI: Kolmesataa markkaa.
+
+JUUSO: Älä, älä helkkarissa.
+
+TANELI: Lyönkö pöytään?
+
+LOVIISA: Kolmesataa! Siinäkö koko omaisuutemme!
+
+TANELI (tarjoo kättä): Sovittu ja kättä lyöty!
+
+JUUSO: Ei, pidetään ennen vaikka avisiooni. Ohhoh...
+
+TANELI (istuu): Mutta totta puhuen, miksi tätä myytte? Vielä siitä
+huoneen saisi.
+
+LOVIISA ja JUUSO (huokaavat raskaasti).
+
+TANELI: Korjatkaa katto ja tilkitkää seinät, elettävä tästä tulee.
+
+LOVIISA: Eipä meistä enää ole eläjiksi.
+
+JUUSO: Siitä asti kun Aino meiltä meni, eipä haluta korjatakaan,
+satakoon ja tulkoon niin ulkona kuin sisälläkin...
+
+TANELI: Onkos nyt varmasti saatu tietää se Aino hukkuneeksi?
+
+JUUSO: No, sitähän minäkin tässä, että jospa ei olisikaan ollut sen
+Tikanikin sakissa, vai miksi nuo tuota Amerikan laivaa mainitsevat.
+
+LOVIISA: Siinä se on ollut, siinä samassa Titanikassa. Ei ole Ainomme
+elävien joukossa. Meren kylmässä, pimeässä pohjassa, petokalain
+hampaissa... (Rupeaa itkemään).
+
+JUUSO: Älä alvaria ruikuta, johan olet liikaakin itkenyt. (Tanelille):
+Jospa mahdottomat olisivatkin mahdollisia ja Aino vielä palaisi näille
+kotimaille! Mutta sittepä tämä tupa rähjä vasta myötävä olisikin.
+Tämmöiseen harakan pesään ei Ainoa otettaisi! Pois se! Tämmöiseen
+sammakkoluolaan ja rottain holviin! Vai mitä sanot, Taneli?
+
+TANELI: Sanon vain, että miksi hänen nimeänsä ei ole hukkuneiden jos ei
+pelastuneidenkaan joukossa mainittu?
+
+LOVIISA: Voi, älkää hyvät ihmiset minua repikö ja raastelko, ette häntä
+puheillanne kumminkaan kuolleista herätä. Voi päiviäni! (Itkien
+tupaan).
+
+JUUSO: Se meidän muori on oikein niinkuin vähän päästään vialla tämän
+asian takia. Älä sinäkään enää Ainosta puhu, antaa sen asian olla
+haudattuna.
+
+PAAVOLA (tulee kumppaniensa kanssa): No, joko Taneli on laulun teille
+opettanut? Laali-tulilaa — eikös se ollut niin?
+
+AKU ja IIVARI (tervehdittyään): La-la-laa...
+
+JUUSO: Heretkää veikkoset. Päin seiniä.
+
+TANELI: Eikä muorikaan kärsi nyt kuulla.
+
+    (Kaikki hiljenevät).
+
+JUUSO: Perin väärästä päästä laulettu. Istukaahan, puhutaan asiasta,
+meinaten siitä kaupasta.
+
+IIVARI: No annan minä kaksisataa ja viisikymmentä.
+
+TANELI: Kolmesataa on ennen tarjottu.
+
+AKU: Eikä liikoja vielä olekaan tarjottu. Viisikymmentä lisätään.
+
+JUUSO: Sanoo, kolmesataa viisikymmentä. Ei alle viidensadan. — Muori
+hoi. Keitähän kahvit. (Antaa Paavolan tuomat kahvivehkeet tupaan).
+
+TANELI: Olkoon sitten viisisataa, jos kaksi saa jäädä syksyyn.
+
+PAAVOLA: Joutaisi minulta tuo summa vaikka kohtakin. (Ottaa esille
+rahat).
+
+TANELI: Kah, no ota sinä sitten, en minä hänestä suuria välitä.
+
+AKU: Joutaa mennä minunkin puolestani.
+
+IIVARI (yhtaikaa): Olkoon tupa siis Paavolan.
+
+PAAVOLA (antaa rahat Juusolle).
+
+JUUSO: Ja menköön yksin tein nyt kohta elukatkin, lehmä ja hevonen.
+Muori, lehmäsi on huudon päällä.
+
+LOVIISA (tulee sortuneena): Olkoon, olkoon. Muutan kaupunkiin sisareni
+luo, kaupungin katuja lakasemaan.
+
+JUUSO (liikutustaan peittäen): Taas se kissakin pujahti karsinaan! (Tuo
+kissan karsinasta ja vie oikealle): Nyt minä sentäänkin sen pakanan
+tapan!
+
+    (Kaukaa kuuluu raikas tytön laulu).
+
+    (Kaikki kivettyvät paikoilleen).
+
+    (Auringonpaiste).
+
+JUUSO (pudottaa kissan). Mikäs se oli?!
+
+PAAVOLA: Auringonnousu se on.
+
+PARVI TYTTÖJÄ (juoksussa oikealta vasemmalle, iloisessa mellakassa,
+liinoja huiskuttaen ja hurraata huutaen): Aino on tullut! Aino on
+tullut! Tulkaa! Tulkaa!
+
+JUUSO: Aino on tullut!   |
+
+MUUT: Aino lauloi!       |  yhtaikaa
+
+TANELI: Sanoinhan sen!   |
+
+LOVIISA: Älkää, älkää ... Vaijetkaa, hyvät ihmiset!
+
+    (Laulu kuuluu uudestaan ja lähempää).
+
+LOVIISA (parahtaa ja pyörtyy).
+
+JUUSO (tukee häntä kaatumasta): Näätsen tuota eukkoa! Nytkö sitä
+nukkumaan ruvetaan, kun Aino kotia tulee!
+
+PAAVOLA: Anna hänen juoda.
+
+TANELI: Kastahan otsaa, tässä on vettä.
+
+PAAVOLA: Johan se aukasee silmänsä.
+
+JUUSO: (Loviisalle): Ei Aino ole tullut, älä pelkää ... no, no...
+
+LOVIISA (surullisena): Eikö olekaan tullut?
+
+JUUSO (neuvotonna): Mitä minä sanon hänelle? Kestä nyt ilot kun olet
+surutkin kestänyt.
+
+LOVIISA (kuulee laulun): Se on Aino! Se on Aino!
+
+JUUSO: Ei se ole Aino. Mikä lie tyttö huitukka, maantien kulkija.
+
+LOVIISA: Mutta se ora Aino, sanon minä!
+
+JUUSO: No on, on, hyh kun säikytti vanhan miehen! Aino se on.
+
+TYTÖT ja POJAT (ilakoiden sisään perältä): Täällä hän tulee! Hurraa!
+Täällä hän tulee!
+
+AINO (juoksee kädet ojona Loviisan kaulaan): Äiti, Äiti!
+
+LOVIISA (saamatta sanaa suustansa ilosta itkien syleilee Ainoa).
+
+MUUT (nauravat, meluavat ja puhuvat yhtaikaa):
+
+POJAT: Onpa se siellä Ameriikassa nätistynyt!
+
+TYTÖT: Vieläköhän tuo tulee kanssamme tanssiin?
+
+PAAVOLA: Jo minä sen kohta laulusta tunsin...
+
+AKU: No nyt se Juusonkin elämä taas alkaa mennä.
+
+IIVARI: Turhia hätäilivät, ihan turhia...
+
+TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan minä...
+
+JUUSO (Ainolle): No päivää, päivää, oletko merenpohjassa käynytkään?
+
+AINO (nauraa kohti kurkkua): Onhan niitä muitakin laivoja... Ja päivää,
+Paavola, ja Iivari ja Aku... Entäs Taneli! Voi millaiseksi patruunaksi
+olet käynyt! Terve, terve kaikille!
+
+LOVIISA (toimeliaana): Nyt vain kahvia kiireesti... Älkää kukaan pois
+menkö, riittää nyt kahvia kaikille. (Menee tupaan ja käy taas tuvan ja
+karsinan väliä).
+
+AINO (näkee kissan, ottaa syliinsä): Ja kissakin vielä elää! Mirri,
+kulta Mirri!
+
+JUUSO: Älä, älä, se on rupinen.
+
+AINO: Ei, ei, anna minun hyväillä, kyllä ruvet lähtemään saa. Voi, kun
+oikein hyrrää!
+
+JUUSO: No ei me sitä olla kuin potkittu täällä.
+
+TANELI: Ja se kun oli jo kuolemaan tuomittu.
+
+AINO: Mirrikö?! Ennen antaisin vaikka oikean käteni... Kuinka monta
+kertaa olenkaan kaukana Ameriikassa nähnyt unta Mirristämme, ja nyt se
+rakas ihan tuossa hyrrää! Mirri kulta, Mirri kulta!
+
+JUUSO: No olipa arvon hyvä, etten vääntänyt sen niskoja nurin!
+
+TYTÖT: Tule jo keinulle, Aino?
+
+POJAT: Niin, mennään keinulle!
+
+    (Pojat ja tytöt hajaantuvat mikä minnekin).
+
+AINO: Tulen, tulen, menkää edeltä. Voi, kultaista kotia! Ja tupamme,
+enhän ole sitä vielä nähnytkään! (Rientää tupaan, kynnyksellä syleillen
+taas Loviisaa): Äiti, äiti, pikku äiti!
+
+JUUSO (istuu huolissaan): On se ihmeellistä tämän maailman meno.
+Kultaiseksi sanoo tätä tupa rähjääkin!
+
+TANELI: Jaa-a, Juuso. Mitäs nyt Aino sanoo, kun saa tietää, että tupa
+myyty on?
+
+JUUSO: Johan se tällaisesta hylkyhuoneesta mitä sanoo!
+
+TANELI: Eipä näytä Aino kotiaan hylkynä pitävän.
+
+PAAVOLA: Ihmeellistä on, kun toinen taitaa noin iloita siitä, minkä
+toinen hylkää.
+
+AINO (tulee tuvasta): Kas, ovikin vielä ihan samalla tavalla vingahtaa.
+Ja samat penkit, joilla istuttiin illoin, ja tutut armaat kuistin
+pylväät, joihin pojat puumerkkinsä veistivät...
+
+JUUSO: Ne ne aina veitsineen...
+
+AINO: Ja samat saaret ja niemet ja kotiranta ja kaislikkokin...
+(Huiskuttaen kättään tytöille): Tulen, tulen!
+
+JUUSO: Äläs vielä mene.
+
+AINO: Vieläköhän se keinukin samalla tavalla... Voi, voi, kuinka on
+hauskaa kotona!
+
+JUUSO: Tuota noin ... hm ... tuota noin ... eikö se äiti sinulle mitään
+maininnut?
+
+AINO: Mitä maininnut? Onko jotain pahaa tapahtunut?
+
+JUUSO: Ei mitään pahaa, päinvastoin pelkkää hyvää. Me kas vain aijomme
+tässä ... tämä kun on niin rähjäinen... Olemme senvuoksi tämän myyneet.
+
+AINO (kauhistuneena): Myyneet kotimme?! Äiti! Äiti hoi! Onko totta,
+että olette myyneet? Ja muutamme?
+
+LOVIISA: No niinhän tuota on pitänyt myydä, kun ei se isäkään enää
+jaksa kunnossa pitää...
+
+AINO: Puolet elämääni olisin antanut tämän edestä... Ei ole koko
+maailmassa tämän parempaa paikkaa, ei vaikka kuinka hakisitte, ei
+Ameriikassa eikä missään ... koettakaapas vain mennä hakemaan ... voi
+sentään, voi sentään... (Hyrskähtää itkuun).
+
+TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan sen.
+
+JUUSO (tyytymättömänä Paavolalle): Mikä sinut panikaan mökkiä ostamaan,
+kohta vain tuppaa rahat kouraan!
+
+IIVARI: Sitä minäkin vähän ihmettelin.
+
+AKU: Ette tiedä asiaa.
+
+PAAVOLA: Suoraan puhuen, minä ostin tämän tuvan poikani Aaron vuoksi.
+Hänkin on luullut Ainon hukkuneeksi, tahtoi palata tehtaalta, tähän
+asettua ja tässä ikänsä kaiken lemmittyänsä muistella. Niin on asia.
+
+    (Äänettömyys).
+
+TANELI: Taisipa se uutinen tytön kyyneleet pian kuivata.
+
+AINO (menee Loviisan luo ja peittää päänsä hänen rintaansa vasten).
+
+IIVARI: Mesimarjaseksi punastui.
+
+LOVIISA: Jaa-a, Aino, onpa se Aarokin vielä muuttumatta niinkuin nämä
+kotisaaret ja niemet...
+
+AKU: Niin ja vielä kahilikko, sanoi.
+
+IIVARI: Kun ei vain hänkin ilosta tainnuksiin pökästyisi!
+
+JUUSO: Tuoss'on rahasi, Paavola. Rakentakoot nuoret sillä huoneen tämän
+tuvan kylkeen. Kyllä minä nämä omat katot korjaan.
+
+KAIKKI (iloissaan): No niin, no niin!
+
+TANELI: Ja onhan sinulla vanha pärehöyläkin puron koskessa.
+
+AINO: Ja minä tulen kanssasi niinkuin ennen muinoin päreitä höyläämään,
+isä, kuinka meidän tulee hauskaa! (Menee Loviisan kanssa innoissaan
+tupaan).
+
+IIVARI: Nähkääs sitä tyttöä, hän tekee ilon kissoista ja koirista ja
+vuotavasta katostakin.
+
+PAAVOLA: Semmoinen se tyttö olla pitää!
+
+JUUSO: Jaa-a, sen sanon, kunpa taitaisimme ihmislapset aina
+murehtimatta ja nurkumatta.
+
+AKU: Aina vain riemu sydämessä, niinkuin jokainen päivä olisi pelkkää
+kotiapalaamista.
+
+TANELI: Se sana oli kuin nakutettu paikalleen.
+
+IIVARI: Jaa-a, aina iloisena, niinkuin jokapäivä kotia palaisimme, kas
+se!
+
+TANELI (laulaa tenoria vastaavalla nuotilla): Koti kultainen,
+kotimaa...
+
+AKU: Ei se niin ollut.
+
+JUUSO (tavoitellen, myöskin tenoria vastaavalla nuotilla): En mä voi
+sua unhoittaa... (Muistamattomuuttaan tuskitellen): Kuinka
+perhanassa...?
+
+PAAVOLA: Ei sinne päinkään, vaan näin se oli (bassoa vastaavalla
+nuotilla): Sua saatanko unohtaa...
+
+JUUSO: Ja aina sinun pitää noin rumasti möristä! (Matkii Paavolaa):
+"Sua saatanko..." Ala sinä hienosti, näin: Koti kultainen, kotimaa...
+
+MUUT: Päin seiniä! Ei, ei!
+
+    (Laulavat ja kinailevat sekaisin).
+
+AINO ja LOVIISA (joutuvat tuvan kynnykselle): Mikäs nyt, mikäs nyt?
+
+JUUSO: No kun tämä Paavola tässä laulaa väärin, kuules, näin hän mörää:
+"Koti kultainen kotimaa" ... onkos se laita laulua?
+
+AINO: Oikein se oli laulettu, ihan oikein. (Menee Paavolan luo ja jää
+hänen kanssaan käsi kädessä keskustelemaan).
+
+JUUSO: "Oikein"?! Minäkös tässä sitten väärin laulan? Kuules tätä,
+Aino: Koti kultainen...
+
+LOVIISA (ehättää keskeyttämään): Ole sinä, näinhän se lauletaan (laulaa
+alttoa vastaavalla nuotilla): Koti kultainen, kotimaa, Sua saatanko
+unohtaa...
+
+MUUT: Eeee-i, ei, ei...
+
+AINO: Menettelee sekin. Mutta jos minä sentään alkaisin!
+
+JUUSO (innostuu): No antaa mennä, kyllä minä puoleni pidän, mutta älä
+sinä Paavola vain niin mörää...
+
+PAAVOLA: No, saapahan kuulla...
+
+JUUSO: Nyt ala, Aino.
+
+AINO (laulaa ensin yksin ensimmäisen säkeen, toiseen säkeeseen yhtyy
+altto, kolmanteen tenori ja neljänteen basso, kunnes kaikki laulavat
+yhdessä).
+
+    (Pojat ja tytöt saapuvat eri suunnilta ja lauluun yhtyen
+    yhä kohottavat sen kantavuutta).
+
+        Terve, terve koti kulta!
+        Terve kauan kaivatulta!
+        Mulle tähtösenä loistit,
+        Sanat mieleheni toistit:
+        Koti kultainen, kotimaa,
+        Sua saatanko unohtaa!
+
+        Terve rakas veneranta,
+        Terve rannan kultasanta,
+        Terve armas aaltoseni,
+        Veen on kiiltävät kiveni!
+        Koti kultainen, kotimaa,
+        Sua saatanko unohtaa!
+
+        Vetosella vene sousi,
+        Veestä sinisaari nousi,
+        Jossa kuuli, jossa näki,
+        Kuinka kukkui onnen käki.
+        Koti kultainen, kotimaa,
+        Sua saatanko unohtaa!
+
+        Kodin kuva sielussani,
+        Kävin halki maailmani.
+        Koti tähtösenä loisti,
+        Sanat mieleheni toisti:
+        Koti kultainen, kotimaa,
+        Sua saata en unohtaa!
+
+
+
+
+TAIVAS JA MAA
+
+
+Vaikka jo kymmenkunta vuotta on kulunut vanhan Sarénskan kuolemasta, ei
+hänen nimensä lakkaa herättämästä omituista inhimillisen lämmön,
+hyvyyden, lapsenmielen tuntua, joka viihdyttää kuin äidin helma.
+
+Kuka Sarénska oli? Voineeko suurelle yleisölle esittää sen joutavampaa
+kysymystä!
+
+Sarénska oli mäkitupalaisen leski, siis maailman vähäpätöisin ihminen.
+Sarénskaa ei monikaan huomannut hänen eläessään ja nyt kuoltua ani
+harva muistanee. Jos juuri erikoisesti pinnistää aivoja ja silmät
+ummessa koettaa hahmotella hänet esille, saattaa menneisyyden hämärästä
+astua arkaillen näkyviin hyväntahtoinen, hieman ontuva, tihrusilmä
+eukko. On tulemassa mökistään alamäkeen pitkin polkua, lipumassa
+naapuriin maidon hakuun, kädessä pieni lekkeri, joka hänen ontumisensa
+vuoksi heilahtelee ja hiukan vingahdellen kiiltelee ilta-auringon
+paisteessa.
+
+Sarénskan puheista taas saattaa ennen muuta muistua mieleen kolme
+asiaa: hänen alituiset leinin valittelunsa, hänen arvelunsa mökkinsä
+katon rappeutumisesta ja yhtä usein lausumansa esitykset tilkitsemisen
+välttämättömyydestä. Joita puheita ei tietenkään kukaan koskaan
+kuunnellut. Ne tarttuivat itsestään korvaan vain usean toistamisen
+vuoksi. Niinkuin joskus ihmisen jo lähdettyä vasta ikäänkuin uudestaan
+kuulee mitä hän oli hokenut. Sarénskaakin vasta vainajana muistellessa
+tulee ajatelleeksi noiden kolmen asian keskinäistä yhteyttä eli
+huomanneeksi, että hänen jäseniään oli saattanut kolottaa juuri
+tilkitsemättömän ja vuotavan tuvan vuoksi.
+
+Vielä voi muistaa hänen usein puhuneen kuolemasta, jota ei sanonut muun
+vuoksi kammoovansa kuin siksi että pelkäsi joutuvansa lähtöön
+yksinänsä, kenenkään olematta läsnä. Häntä vaivasi jokin kaatuvainen.
+
+Niinhän oli sitten käynytkin. Koputettiin ovelle. Ei kuulu vastausta.
+Lukko murretaan. Sarénska makaa maassa halvauksen lyömänä. Kissa
+hyrrää. Jäähtynyt kahvipannu nojottaa nokisella pankolla.
+
+Jokapäiväistä! Vähäpätöistä! Unhotuksen alaista!
+
+Ja kuitenkin, jos ihmiset olisivat tietäneet, kuka se Sarénska
+oikeastaan oli, niin he olisivat aivan hätkähtäneet hämmästyksestä,
+tyypertyneet suunnattoman kunnioituksen tunteesta, arvonantavasti
+väistyneet hänen tieltään, kumartaneet häntä missä ikinä hän liikkui.
+He olisivat talkoolla rakentaneet hänelle tilavan, lämpimän asunnon,
+jossa katto ei vuoda ja vähimmätkin seinäraot ovat tyystin tilkityt.
+Kilvan he olisivat kaikkien kylmien varalle ajaneet halkopinoja hänen
+asuntonsa viereen. Ja jos leini ei olisi sittenkään ottanut
+parantuakseen, he olisivat etäisimmästä etelästä asti toimittaneet
+yrttejä hänen sääri poloistensa kääreiksi. He, umpi vieraat ihmiset,
+olisivat palvelleet häntä niinkuin hyvät lapset omaa äitiänsä, ja vielä
+enemmän: he olisivat jumaloineet häntä ja iloinneet jokaisesta päivästä
+minkä hän heidän keskuudessansa vielä eli.
+
+Kuka siis Sarénska oli?
+
+Se voidaan nähdä tapahtumista hänen kuolemansa jälkeen.
+
+Mitä Sarénskan ruumiiseen tulee, tapahtui näin:
+
+Kun se oli laskettu hautaan, alkoi ruumis keväisten vesien ja
+lämpenevien maahöyryjen vaikutuksesta nopeasti lahota. Multa imi
+ahnaasti Sarénskan aivan kuiviin. Se nosti hänestä maanpinnalle
+ruohojen ruuaksi monta kallista kaasua, joista syntyi ihmeellisen
+mehukas vihannuus. Kilvan kurottivat puidenkin juuret haarojansa häneen
+käsiksi päästäkseen. Puut tahtoivat saada runkonsa vankemmiksi tuulia
+vastaan ja latvansa tuuheammiksi, joku kaipasi ehkä parannusta
+vammoillensa, ja siihen kaikkeen tarvitsi juurilleen mikä
+hiilihappoista ammonjakkia, mikä fosforihappoista kalkkia, mikä
+magnesiumifosfaattia, mikä fluorkalciumia, jokunen tarvitsi ehkä vain
+vähäsen sokuria. Ja kaikkea tätä oli Sarénskalla antaa! Kuka eläjistä
+olisi aavistanut köyhällä Sarénskalla olleen jaettavana oikealle ja
+vasemmalle näin komealta kalskahtavia aineksia!
+
+Moisen kilpailun vallitessa ei ole kuitenkaan ihme, että pian ei
+ruumiista ollut mitään entistä jäljellä. Luittenkin jätteet lahosivat
+hauraiksi siruiksi. Ja kun vielä muurahaiset pääsivät tunkeutumaan
+sinne asti, missä Sarénska oli maannut, veivät ne viimeisetkin muruset
+hänestä.
+
+Sanalla sanoen, Sarénskan kävi niinkuin käy vesipisaran, joka pilvistä
+putoaa mereen. Ollen aivan samaa ainetta kuin meri sen täytyy luonnon
+pakosta sulautua erottamattomasti yhteen meren kanssa. Vähäjärkiset
+ihmiset käyttävät tätä luonnonlakia todistaakseen, ettei koko pisaraa
+ole mereen putoamisen jälkeen enää ollenkaan olemassa. Eivätkö nuo
+vähäjärkiset siis ymmärrä, että vesi ei voi tehdä olemattomaksi vettä,
+vaan että päinvastoin meri voi äärettömillä vesillänsä vain lisätä
+pisaran vettä, joten pisaran olemus vain vaihtuu meren olemukseksi.
+
+Vähäjärkiset sanovat vielä halveksuen: "Jokaiselle miljardeista
+tapahtuu sama, ei vain jollekin yhdelle!"
+
+Mutta halventuuko joku pisara, joka muuttuu mereksi, siitä, että
+toisetkin pisarat muuttuvat samaksi mereksi? Ei, ystäväni, tämmöiset
+puheet eivät kelpaa. Te olette Sarénskan eläessä jo kylliksi koettaneet
+vähentää hänen arvoansa. Älkää nyt estäkö Sarénskan kasvua.
+
+Niinkuin vesipisara tuli mereksi, niin Sarénskan ruumiista tuli maa.
+Sulauduttuaan yhdeksi maan kanssa Sarénskan ruumis muuttui koko
+maapalloksi, joka vapaana ja mitään tukea tarvitsematta ui sinisissä
+taivaissaan.
+
+Mutta me Sarénskan vähäksyjät emme voi suostua siihen, että Sarénska
+elää ja tuomitsee meitä suuresta rakkaudettomuudestamme häntä kohtaan.
+"Maapallo on eloton, kuollut kappale, — me sanomme, — siis, vaikka
+Sarénska olisikin tullut yhdeksi koko maapallon kanssa, hän on kaikissa
+tapauksissa kuollut".
+
+Niinkö, että Sarénskan ruumis osasi muuttua yhdeksi maapallon kanssa,
+mutta hänen elävä sielunsa ei osannutkaan löytää mitään elämää, jonka
+kanssa yhdeksi yhtyä?
+
+Ihmeellistä! Kuollut ruumis löytää tiensä takaisin maan poveen,
+sulautuen jälleen yhdeksi synnyttäjänsä, maaemon kanssa. Mutta elävä
+sielu, suuren hetken tultua, sekö ei muka löytäisi takaisin
+alkuperäänsä, lähettäjäänsä? Eloton vapahtuu erillisyydestänsä ja yhtyy
+suurempaansa, mutta elollisin elollisista, elämän sisäisin ydin. Minä,
+menehtyisin erillisyyteeni, löytämättä vapahduksen valoa!
+
+Paitsi maata, eikö ole vielä taivas? Eikö voi yhdeksi sulautua myöskin
+taivaitten kanssa? Ummistakaa silmänne ja katsokaa suoraan itseenne.
+Joskus sanotte minuksi intohimojanne, vihaanne, valtaan ja herruuteen
+pyrkimistänne. Tahdotte olla erilainen kuin kaikki muut, mahtavampi,
+komeampi, vallakkaampi, ja te ruhjotte maahan jokaisen, joka uskaltaa
+tiellenne astua. Yhdeksi muiden kanssa sulautumisen ajatus ei anna
+teille mitään elämänhalua ja te ette ole tietävinännekään että
+itsessänne on jotakin, mikä on kaikille yhteistä, niin ylhäiselle kuin
+alhaisellekin, niin lapselle kuin aikuisellekin. Kun se on näin
+yhteistä kaikille, ette voi saada siitä mitään erikoisloistetta yksin
+itsellenne, ja halveksitte senvuoksi koko sitä puolta itsessänne. Niinä
+hetkinä, jolloin nuo intohimonne eivät vaivaa teitä, jolloin ette
+ajattele oman erikoistahtonne toteuttamista, ette toisten kukistamista,
+ette maailman valloittamista, omituinen lapsenmieli tietämättänne
+leviää teihin niinkuin vesi niityille padon auettua. Unohtaen aikeenne
+ja arvonne ja maineenne te tahdotte pelkkää hyvää, te rakastatte
+kaikkia ja suotte onnea koko maailmalle. Silloin — tietämättänne —
+olette se kuolematon Minä, joka olen kaikessa mikä elää, jota paitsi ei
+mitään elämää olisikaan.
+
+"Mutta tämähän on jo Jumalan minä eikä ihmisten", sanotte.
+
+Aivan oikein, tämä on se sininen taivas, joka hellästi suojaten ympäröi
+maata, ja jonka henki ylettyy kaikkialle, tämä on se elämän valtameri,
+jonka kanssa Sarénskan sielu on sulautunut yhdeksi. Siksipä onkin
+sanottu, että jos olisitte tietäneet kuka se vanha Sarénska oikeastaan
+oli ja miksi hän oli tuleva, niin olisitte kunnioittaen kumartaneet
+häntä, olisitte talkoolla panneet hänelle uuden pärekaton ja tilkinneet
+visusti hänen asuntonsa. Unohtaen omat pyyteenne olisitte palvelleet
+häntä niinkuin lapset äitiänsä, olisitte jumaloineet häntä ja iloinneet
+jokaisesta päivästä minkä hän keskuudessanne vielä eli.
+
+
+
+
+RAUDAN VAELLUKSET
+
+
+Tuhansia, satoja tuhansia vuosia, kokonaisen iankaikkisuuden kylmän
+maan pimeissä onkaloissa maattuani he nostivat minut, kovan raudan,
+päivän lämpimään valoon. Minä en lämminnyt. Vuosituhansienko kostea
+koleus heidän lyhyinä päivinänsä lämpimäksi heltyisi? Ei. Kovuus ja
+tunteettomuus on ikuinen perintöosani. Heidän auringoistaan huolimatta
+se jää muuttumattomaksi luonnokseni.
+
+Mutta he koettivat, kostoani pelkäämättä, nolata minut.
+
+He viskasivat minut tulikuumaan pätsiin ja rautaista taipumattomuuttani
+ilkkuen sulattivat minut, mustan ja kylmän, valkeana hehkuvaksi
+velliksi, takoivat moukareillansa, löivät puristuksiin, venyttivät
+mielin määrin ja jäähdyttivät sitten kiskoiksi, joilla ristiin rastiin
+vyöttivät koko maapallon. Tai jäätyneitä meriä minun panssarillani
+puhkoivat. He viilasivat, porasivat, hioivat, kiillottivat minua, maan
+mustista mujuista nostettua, kunnes koneillansa ilmojen korkeuksissa
+pilviä piirtelivät.
+
+Osa minusta kerrassaan joutui lyhyeksi putken tyngäksi valoisaan
+puodinikkunaan kaiken kansan nähtäväksi. Olin hiottu kuusisärmäiseksi,
+teräksen sinerväksi, kanssani mustan kiiluva koukkuvarsi, allani
+liipasin, ylläni tähtäin, sydämessäni kylmä lyijyluoti. Ja jos aurinko
+heijastelikin kiilto-osistani, se oli vain kylmää nauruani kaikille
+lämmitysyrityksille. Valojen sammuttua, kun puotineiti lämpimillä
+käsillään tuli minuun koskettaneeksi, hän kiljahti kylmyyttäni kuin
+käärmeen pistoa ja veti kätensä pois.
+
+Eräänä päivänä minut otettiin paikaltani. Ensin ottivat yhdet kädet,
+kääntelivät ja näyttelivät minua joka puolelta. Sitten ottivat toiset
+kädet, jotka vapisivat minua tunnustellessaan, nostivat povelleen, ja
+hetken kuluttua pistivät minut — en tiedä minne. Jouduin jonnekin,
+jossa oli taas pilkkosen pimeää. Pilkkosen pimeää, mutta ei kylmää,
+kuten maan syvissä sorauumenissa. Ei soraista, ei kosteaa eikä kylmää,
+vaan hentomielisen pehmeää, kuivaa ja lämmintä.
+
+Mistä tämä uusi lämmin syntyi, en voinut ymmärtää. Se ei ollut tulen
+lämmintä, jonka jo olin kokenut; ei se myöskään ollut auringon lämpöä,
+joka oli minua puodin ikkunassa turhaan hyväillyt. Tämä oli jotakin
+toista, omituista, tasaisen hautovaa, viehättävää, kiihoittavaa
+lämmintä.
+
+Jokohan he panevat minut viimeiselle koetukselle, ajattelin minä
+ivallisesti, ollen varma, että lyhyessä ajassa jäähdytän kylmille sen
+ahtaan vaatekomeron, johon olin joutunut.
+
+Mutta se ei onnistunut minulle.
+
+Päinvastoin. Tässä hautovassa lämpimässä tunsin luonnollisen kylmyyteni
+auttamattomasti, aste asteelta minut jättävän.
+
+Olinhan ilmeisesti joutunut uuden lämmönlähteen välittömään yhteyteen.
+Sillä tuossa vierelläni, ihan tuossa vain pehmeän vaatteen takana,
+kuulin pimeässä äänettömyydessä salaperäisen palkeen hiljaisen käynnin:
+tuk, tuk, tuk, tuk ... ihan-ihan lähelläni ja kuitenkin hiljaa kuin
+maan syvimmästä sydämestä tullen. Enkä ainoastaan kuullut, vaan
+tuntemalla tunsin, kuinka palje joka sykinnällään vuoroin paisahti ja
+vuoroin kouristui, paisahti ja kouristui, ja kuinka se, kylkeäni vasten
+painautuneena, sykkiessään sai minut osalliseksi tahtinsa poljentaan.
+
+Olisipa se sykintä hetkeksikin tauonnut, minä olisin ehkä sen lumoista
+päässyt ja jälleen kylmyyteeni kohmettunut. Mutta sen taika oli sen
+aikuisuudessa. Se sykki lakkaamatta, yötä päivää, minkään vieraan
+voiman virittämättä, sykki ainaisesti, omasta salatusta voimastansa.
+
+Missään maan onkaloissa en ollut vielä koskaan tätä ihmettä nähnyt.
+
+Ja kiihtymykseni kasvaessa minut täytti ihmeellinen aavistus: Entäpä
+kun tämä pieni, sykkivä sykkyrä onkin sen voiman lähde, joka on minut
+maasta nostanut, joka on minua hehkuvissa ahjoissaan sulatellut, joka
+on minut kiskoiksi takonut ja niillä maapallon vyöttänyt, joka
+jäätyneet meret minulla puhkaisee ja pilvienkin korkeudet piirtelee!
+Yhtaikaa niin suuri, niin mahtava, ja samalla näin pieni, näin
+uskollinen, näin lämmin, näin tutunomainen, näin rakkauteen
+kiihoittava!
+
+Tämä salaperäisyys se hullaannutti minut kokonaan. Mieleni valtasi outo
+intohimo, sanomaton vetovoima salaperäiseen vieruskumppaniini, tuohon
+niin läheltä tuntemaani ja kuitenkin niin kiihoittavan vieraaseen,
+suureen, mahtavaan.
+
+Mikä tuntehikas, yhä kuumeneva kiihkeys jo virtasikaan koko
+olemuksessani, ylettyen sydämeni kylmimpään ytimeen, sen lyijyluotiin
+asti. Minäkö se olin, rauta, tunteettomuuden, jäykkyyden, kylmyyden
+ikuinen vertauskuva? Kaksi vastakohtaa rinnakkain, kaksi ikietäistä
+vastakohtaa, ja kuitenkin rinnakkain! Olimmehan kuin sylityksin,
+sanoinhan sykintäsi liikuttaneen minua, ja kuitenkin — se, että vaate
+erotti meidät, oli minusta samaa kuin olisivat äärettömyydet
+erottaneet. Kiihtyvälle intohimolleni ei mikään läheisyys voinut olla
+kyllin läheistä. Täytyi saada olla rakastetussa olennossa itsessään,
+tulla yhdeksi hänen kanssaan, muuttua samaksi, ihan samaksi, tunkeutua
+hänen sisimpään ytimeensä, keskelle kuuminta sydäntä... Olin kuin
+suunniltani, olin menettänyt kaiken tasapainoni, en tajunnut enää omaa
+itseäni...
+
+Ja aivan kuin vastaukseksi hullaantuneelle kiihkolleni tunnen, että
+sykintäsi alkaa lisääntyä. Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä
+voimakkaammin...
+
+Mikä onkaan mielessäsi, sinä elämän omavoimainen synnyttäjä? Mitä
+kallioperustuksia aikonetkaan puhkaista, mihin syvyyksiin tunkeutua?
+Mitä merien ulapoita mielitkään mitata, mitä uusia lennon linjoja
+pilviin piirustaa?
+
+Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...
+
+Ah, sinä hehkuun viettelevä elämä, sinä hulluksi tekevä, minä olen
+sinun, minä palvelen sinun aikomuksiasi, mitä ikinä aikonetkaan,
+palvelen venyväisyydelläni tai kovuudellani, palvelen kestävyydelläni,
+kimmoavaisuudellani, taipuvaisuudellani, taipumattomuudellani, kaikella
+mihin ikinä mielit minua käyttää, palvelen sinua, ainoata jumalaani,
+pyrkien sinuun kuin onneni mittaamattoman korkeaan huippuun.
+
+Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...
+
+Jumalani, rakastettuni, tässä olen minä, tee minulla mitä tahdot, ota
+minut, ota!
+
+Ja sykintäsi kohottua melkein rajuun jyskyntään, juuri sinä hetkenä kun
+jo luulin vaatteen väliltämme repeytyvän, tai maan ja taivaan yhteen
+sortuvan, tai aurinkojen syöksyvän vastakkain, tunsin että minut
+temmaistaan jälleen päivän valoon. Samat vapisevat kädet, jotka
+olivat minut ottaneet, tunnustelevat minua, kääntelevät, ja nyt ...
+vapisten ... vapisten painavat liipasintani...
+
+Pamaus... Tuli räiskähtää putkestani... Ja luoti lentää sydämestäni
+hänen sydämeensä... Tunnen kuuman veren pulpahtelevan huuhdellen
+lyijyistä kylmyyttäni. Menen tainnuksiin äärettömän tyydytyksen väreily
+koko olennossani...
+
+Mutta sinun sykintäsi? Miksi se hiljenee? Tuk ... tuk ... tuk ... yhä
+hitaammin — yhä heikommin...
+
+Kaikki pysähtyy...
+
+Pari raukeavaa sykähdystä vielä, ja me hiljenemme ainiaaksi. Me
+kylmenemme ... me jäädymme ... painumme nurmen alle ... maan poveen ...
+takaisin soraiseen, kosteaan, kylmään pimeyteen...
+
+
+
+
+KYNTÄJÄ
+
+
+Olipa kerran kaksi veljestä, molemmat yhtä rotevat, yhtä kauniit
+katsella ja elämässään yhtä hurskaat. He olivat rakastuneet samaan
+tyttöön, joka vain ei tiennyt kumman heistä valitsisi. Autuasta oli
+tytön ajatella päänsä painamista toisen tyyntä, leveätä maanviljelijän
+rintaa vasten, mutta yhtä ihanaa oli kuvitella toisen seuraamista tämän
+rohkeille seikkailuretkille. Eikä tyttö vain voinut mitenkään päättää.
+Mutta veljekset puolestaan rakastivat häntä yhtä palavasti kumpikin.
+Niin syttyi suuri sota.
+
+Toinen veljeksistä ihastui sotasanoman kuultuansa, sillä hänen mielensä
+oli aina palanut urotöihin.
+
+Mutta toisella oli lapsuudesta asti ollut sellainen luonnon vika, ettei
+hän kärsinyt nähdä verta. Hän ei saattanut elukkaa teurastaa, eipä
+olisi suotta tappanut hyttystäkään. Ja kun nyt vain ajattelikin
+näkevänsä veriin haavoittuneita ihmisiä, saati itse upottavansa
+rautapistimen pehmeään lihaan, niin olisi ennen vaikka elävältä
+hautautunut kuin rintamaan lähtenyt.
+
+Ja tämän vastahakoisuuden nähtyään sanoi sotaan lähtevä:
+
+— Jää sinä kotiin ja ota tyttö vaimoksesi, emmehän me molemmat
+kumminkaan voi häntä saada.
+
+Ja läksi laulellen vainon maille ja sotaveikkojen parissa pian unohti
+kotisurunsa.
+
+Mutta kun kotiin jäänyt katsahti tyttöönsä, oli tämä surullinen. Sillä
+eron hetkestä asti oli tytön sydän ollut lähteneeseen kiintynyt, eikä
+häntä enää yhtään viehättänyt kotiinjääneen turvallinen rauhallisuus ja
+leveä rinta.
+
+Ja tämä itsekin tunsi joutuneensa ikäänkuin alakynteen veljensä
+rinnalla, sekä koetti puolestaan parantaa asiaa niin hyvin kuin taisi.
+Hän meni kyntämään.
+
+Auran rautainen vetoruoti päättyy moniläpiseen laattaan vetorenkaan
+ylentämistä tai alentamista varten. Jos tämä alennetaan, kyntää aura
+matalaan; jos ylennetään, syöpyy se syvempään. Hän nosti tapin paria
+pykälää ylemmäs, missä ei näkynyt yhtään sen entisiä jälkiä, ja käänsi
+hevoset vaolle.
+
+Mutta neitonen ei paljoakaan maanviljelyksestä ymmärtänyt ja vähän
+välitti oliko kynnös syvää vai matalaa, höyrysivätkö hevoset vai olivat
+höyryämättä. Hajamielisenä hän katseli kiitäviin pilviin ja ajatukset
+olivat kaukana, kaukana. Eikä mennyt pitkääkään aikaa ennenkuin häipyi
+koko seudulta — sen toisen veljen palaamista odottamaan.
+
+Ja kyntäjä jäi yksin auroinensa.
+
+Kädet vaipuivat raukeina auran kurjelta ja suuri suru alkoi runnella
+hänen sydäntänsä. Mieli musteni, kapinaan pyrki Luojaa vastaan, joka
+oli hänelle verta kammoovan sydämen antanut. Mitä hänen nyt oli
+tekeminen voittaakseen rakastetun puolelleen, vieläpä omissakin
+silmissä miehestä käydäkseen?
+
+Eikö taivas itse ollut kieltänyt veritöitä? — hän ajatteli. — Eikö
+ollut käskenyt rakastamaan lähimmäistä ja kieltänyt tekemästä toiselle
+mitä ihminen ei itsellensä toivonut? Ja miksi ne sotaherrat eivät jo
+tulleet ottamaan häntä kiinni ja rangaistukseksi tottelemattomuudesta
+polttaneet häntä roviolla, jotta hän olisi osottanut voimaansa ja
+hymyillyt liekkien keskeltä? Sen sijaan he sanoivat: antaa hänen olla,
+hän on urhon mieltä vailla. Niinkuin varmaan tyttökin oli ajatellut. Ja
+nyt näytti päälliseksi taivaskin hänet jättäneen, koskapa pimitti hänen
+järkensä niin ettei osottanut hänelle mitään tietä.
+
+Ja asiansa ymmärrykseen pääsemättä suuri mies jyskytti nyrkillä
+pääkalloansa kuin kolhiakseen sieltä esille selvää ihmisjärkeä. Kotkina
+ja haukkoina ja voimakkaina ilmapetoina huuhtoivat hänen kuumat
+ajatuksensa halki maiden ja taivaiden hakien sitä työtä, joka olisi
+voinut olla veljen työn veroinen ja kuitenkin veretön. Mutta hänen
+ajatuksensa eivät voineet mitään keksiä. Tulivat alas siipisatoina.
+
+Mutta pelastuakseen järkeänsä kadottamasta ja jokeen hyppäämästä hän ei
+lopultakaan osannut muuta kuin vain jälleen käydä kyntämään.
+Raivopäissään hän nyt sentään asetti tapin ihan ylimpään läpeen ja
+lyyhistyen kumaraan, ruumiinsa painolla hevosia auttaen työnteli auraa
+yhä syvemmälle. Vetohihnat pingoittuivat, pullistuivat hevosten
+takareisien jänteet, selät alenivat, päät kaartuivat maata kohden.
+Kivet kiljuivat, teräs tulta iski, ryskyen katkeilivat auran tieltä
+piennar leppäin vankat juuret. Ja vaosta kiertyivät esille maan mustat
+mujut, jotka eivät ikinä ennen olleet päivän valoa nähneet, nousivat
+kosteasta pimeästään auringon paisteeseen jankon sitkeät savet,
+paneutuen rauhallisesti toinen toisensa viereen höyryämään ja
+lohkeilemaan.
+
+Näin hän kynti päivän, kynti toisen, kynti kolmannen, ja yhä rajummin
+ponnisti voimiansa, niinkuin olisi pyrkinyt yhä syvemmälle omaan
+itseensä, niillä sanomattomilla ponnistuksillaan kitkeäkseen itsestään
+tuon kalvavan ala-arvoisuuden tunnon. Mutta se ei lähtenyt. Vieri
+viikkoja, se vain ei lähtenyt. Mitä syvemmäksi hän kynti, sitä
+selvemmäksi hänen sielunsa syvyyksissä erittyi sama kalvava sykkyrä.
+
+Olisi kyntänyt enemmänkin, mutta pellot loppuivat. Silloin hän alkoi
+kaivaa ojia. Kaivoi ne koko lapionmitan syviksi, ja mitä oli vielä
+palamatonta lantaa kylän tunkioissa ajoi kaiken pelloille, hajoitti,
+äesti maahan ja alkoi kyntää vielä kertaalleen kaikki sarat.
+
+Mutta mitään helpotusta hänen mielelleen ei vain lähtenyt. Eikä
+kaukaisimpanakaan aavistuksena hänelle ollut selvinnyt, mihin
+sankaritekoihin hänen olisi pitänyt ryhtyä.
+
+Oli jo syksykin tullut, ja aamuisin maa oli joskus niin kovassa jäässä,
+että pinta kokkareina lohkeili auranterän edestä. Ja kun hän auraansa
+ravisteltuaan taas vain kohotti piiskansa pannakseen parin käyntiin,
+horjuivat hevoset ja olivat väsymyksestä kaatua. Hän antoi niiden
+seista ja retvahti vihdoin itsekin pellon pientareelle levähtämään.
+
+Mutta silloin puhalsi syksyn kolea viima pohjoisesta, sivellen hänen
+ohimojansa ja jäähdytellen hiestyneitä selkälapoja. Ja kun hän siinä
+kotvan istuttuaan ja aina vain samaa mietittyään aikoi jälleen nousta
+kyntämään, oli ruumiissa sellainen raukeus, että hän tuskin pääsi
+pystyyn ja tuskin sai hevoset talliin. Ja kuume kaasi hänet kohta
+vuoteeseen.
+
+Yöllä hän houraili ja luuli maanneensa jo toista vuorokautta. Kuvitteli
+hevosten nälissä ja janoissa kalvavan pilttuun tolppia, kun ei ollut
+apettajaa eikä juottajaa. Hän tahtoi nousta, mutta pyörtyi aina
+makuulle takaisin. Ja uneksi, että häntä itseänsä oli hoitavinaan
+valkopukuinen pitsimyssy sairaanhoitajatar, joka ei ollut kukaan muu
+kuin hänen rakastettunsa — kaikessa suloudessaan ja ihanuudessaan.
+Tämäpä neiti se ei päästänytkään häntä nousemaan, vaan painoi aina
+alas, kiven kovaan kieltäen menemästä ulkosalle vilustumaan. Naisväki
+ei ymmärrä hevoshoitoa eikä käsitä, että mies, joka ei enää pysty sitä
+tekemään, on jo mennyttä kalua, sama vaikka kuolisi. Sentähden ei
+auttanut tässä muu kuin sysätä neiti syrjään ja nousta väkisin. Tyttö
+suuttui ja meni nyreissään ikkunalle, istuutuen selin häneen. Mutta hän
+heräsi valveille vasta ulos tultuaan, kun jäätävä tuuli lehahti ovessa
+vastaan. Ja ulos mennessään hän oli kovin hyvillään, ettei siis
+ollutkaan muuten kuin unissa rakastettunsa mieltä pahoittanut. Tallissa
+ei ollut hätääkään. Rauhallisesti hevoset rouskuttelivat pilttuissansa.
+Mutta pihalla pyrytteli pohjatuulen mukana hienon kirpelää lumenvitiä,
+ja hänen kuumeensa muuttui tallista palatessa kylmän puistatukseksi.
+Tupaan päästyänsä hän alkoi hakea lyhtyä mennäkseen halkoja pilkkomaan
+ja pannakseen uuniin lämmintä. Tuuli ulisi kaameasti piipussa. Lyhtyä
+ei pimeässä löytynyt. Ja niin vietteli raukea väsymys paiskautumaan
+jälleen vuoteeseen peitteen alta lämmintä hakien. Tupa jäi pimeäksi ja
+kylmäksi.
+
+Ja hän vaipui sikeän sikeään uneen, josta ei herännyt ennenkuin kaikki
+oli lopussa, vaivat päättyneet, tilit ruumiin kanssa tehdyt ja ero
+elämästä tapahtunut.
+
+Tätä viimeistä heräämistään hän oli oikeastaan ruvennut tekemään sen
+johdosta, että oli nukkuessa ollut kuulevinaan oudonlaista kopinaa,
+niinkuin jotakin puupalikkaa olisi jyskytelty maata vasten. Toisen
+kerran oli kuin jokin olisi äkkiä hurahtanut hänen luotaan liikkeelle.
+Joskus taas kuului niinkuin jokin olisi suhisten lentänyt hänen päänsä
+yllä. Mutta sitten herättyä hän oli täydellisessä hiljaisuudessa,
+vaivattomana, ja vapaana kaikesta ruumiinsa tuntemisesta.
+
+Silloin hän kohta ymmärsi olleensa jo aikoja sitten kirkkomaahan
+haudattuna.
+
+Ja hän kohta myös tiesi, että se suhina oli ollut kevättuulen, joka oli
+lehahtanut maanpinnan ylitse, ja että hurina oli ollut pyyparven, joka
+oli hänen hautansa päältä lentoon pyrähtänyt. Hän ei silmin nähnyt eikä
+korvin kuullut mitään, ja kuitenkin näki ja kuuli mitä ikinä tahtoi.
+
+Mieluimmin hän olisi aluksi lähtenyt lentoon pyyparven mukana,
+riemuitakseen heidän kevätriemuansa. Nähdä kaiken maan allansa,
+niittyineen, päilyvine vesineen, kylineen, kaupunkineen, ja voida olla
+missä ikinä tahtoo, — onko mitään suurempaa onnea?
+
+Mutta oli jotakin, mikä pidätti häntä aivan kohta lähtemästä. Tuo outo
+kopina näet, jonka hän muisti myös kuulleensa, sehän johtui siitä, että
+hänen veljensä, palattuaan jalkapuolena sodasta, harjoitteli
+kävelemistä oikeaan polveen kiinnitetyn puujalan avulla. Kovin kävi
+sääliksi tuo veli parka, ennen niin komea, niin reipas, liikkuvainen,
+nyt raajarikkona, kotinurkissa vain koluava. Ja niinkuin nyt kaikki oli
+näkyvää mihin ikinä vain katsoi, niin näkyivät veljen ajatukset hänelle
+yhtä selvään kuin näkyy aamun koitossa hämähäkinverkko, aidanseipäiden
+väliin kudottu. Veli ajatteli: "En ikinä, en ikinä voi jalattomana
+raajarikkona häntä vaimokseni saada. Elämäni on tähän päättynyt, kaikki
+toiveeni ovat sammuneet!"
+
+Eihän tuollaista raukkaa mitenkään raskinut jättää, ja lentää pyyparven
+mukana, sillä tyttökin näytti todella päättäneen hylätä hänet.
+Kuljeskeli alakuloisena yksinäisiä metsäpolkuja tietämättä mitä tehdä
+mihin ryhtyä, sureskeli, istahteli mättäille itkemään. Tulipa kauan
+harhailtuansa kerran väsyneenä siihenkin paikkaan, missä oli katsellut
+sen vainajan kynnöstä, ja istahti pellonpientareelle itkemään. Ja nyt
+kun tytönkin ajatuksiin saattoi suoraan katsoa niinkuin lähteen
+pohjaan, ei ollut epäilemistäkään, ketä veljeksistä hän nyt oli
+ruvennut suremaan. Ja sentähden hienotuntoisuus esti vainajaa kauan
+katsomasta.
+
+Silloin kulki siitä piennarpolkua myöten vanha vaimo, ja vainajan henki
+meni kohta vaimoon. Ja niinkuin ihmismieli joskus syyttä aiheetta
+läikähtää iloiseksi, niin katsahti vaimo kohta ilostuen sivulleen,
+huomasi tytön, pysähtyi ja sanoi: "Mitä sinä siinä turhia suret. Ja
+mistä sinä luulet tähän maailman aikaan parempaakaan miestä saavasi,
+kaikkihan ne ovat raajarikkoja, muutamissa kylissä ei ole ainoatakaan
+työhön pystyvää eloon jäänyt. Ja katsoppas heidän vaivaisia maitansa!
+Pellot kyntämättä, kylvämättä, köyhyyttä kaikkialla! Mutta oletko
+kuullut mitä vanhat ihmiset sanovat? Nämä tämän talon maat — he
+sanovat — ovat tulleet niin syvään kynnetyiksi, etteivät ainoastaan
+lapset vaan vieläpä lastenkin lapset voisivat siinä leipämurheista
+huolettomina elää ja ilakoida!" Nykäsi kylkeen ja meni menojaan.
+
+Mutta vaimon sanoista kummallinen ajatus heräsi tytön mieleen: "Jos
+miehet ovatkin raajarikkoina, — ajatteli hän, — niin ehjiksihän
+sentään lapset ja lastenlapset syntyvät!"
+
+Tyttö pyyhki kyyneleet silmistänsä ja alkoi jo vähän nähdä
+ympärillensä.
+
+Ja tapahtui, että hän äkkiä rupesi ikäänkuin ymmärtämään maanviljelystä
+ja osasi aivan hyvin tehdä vertauksia huonosti ja hyvästi kynnettyjen
+peltojen välillä. Tuolla kaukana näkyivät harmaina ja hyljättyinä muun
+kylän sodan aikuiset kyntämättömät, kylvämättömät pellot. Mutta tässä,
+aivan hänen jalkainsa luota, alkoi vihanta kauramaa, sinnempänä oli
+ohraa, välillä musta kesanto, viimeisimpänä rukiin oras, niin helakasti
+vihertävä, ettei hän muistanut ennen milloinkaan nähneensä. Kohta se
+siitä vaalenee ja alkaa lainehtia. Ehkä on siinä jo ruiskukkiakin.
+
+Mutta kesannolla oli lukemattomia kiuruja maata nyppimässä. Ja vainajan
+henki meni kiurujen rintaan, ja nämä kohosivat kohta korkeuksiin ja
+alkoivat visertää niin riemukkaasti, että tytön mieli kokonansa
+ilahtui. Hän nousi, meni taloon raajarikkoisen luo, otti häntä
+kaulasta, painoi päänsä hänen olkaansa vasten, ja vielä toisella
+kädellä hänen poskeansa silitellen sanoi: "En jätä sinua milloinkaan,
+en milloinkaan!"
+
+Ja kiurut visertelivät ja pääskyt syöksähtelivät ilmoissa, valkoisten
+kevätpilvien lentäissä kilpaa tuulen mukana, toinen toistaan ylempänä,
+sinitaivas ylimpänä.
+
+
+
+
+MAGDA JA DOROTEA
+
+
+Magda ja Dorotea olivat kumpikin leskiä. He elivät naapuruksina
+flaamilaisessa kylässä Belgiassa. Mutta Dorotean täytyi pian myydä
+pieni asumuksensa ja ainoa lehmänsäkin niiden suurten onnettomuuksien
+vuoksi, jotka häntä kohtasivat. Hänellä oli näet ollut kaksi poikaa,
+joista nuorempi, hänen lempipoikansa, vietiin sotaan kohta sodan
+puhjettua, eikä mennyt kuin kuukauden päivät, niin vanhempi pojista,
+se, jonka oli määrä jäädä kotiin äitiä elättämään, kuoli kuumeeseen.
+Dorotea oli toivonut sodan pian päättyvän ja silloin hänen
+lempipoikansa palaavan kotiin, ja hän oli ponnistanut kaikki voimansa
+jaksaakseen siihen ilonpäivään asti olla asumustaan ja lehmäänsä
+myymättä. Mutta pian tuli tieto, että poika oli kaatunut, ja kun
+rykmentin haavoittuneita tuotiin kylään hoidettavaksi, nämä kertoivat
+onnettomalle äidille tarkalleen kaiken minkä tiesivät, sanoivat
+päivämäärän, nimittivät taistelukentän, ja osoittivat mistä kohdin oli
+haavoittunut.
+
+Dorotea möi mökkinsä ja lehmänsä, ja köyhtymistä välttääkseen rupesi
+karjakoksi naapurinsa Magdan luo.
+
+Magda oli myöskin leski. Hän eli pienessä, varakkaassa kotitalossa
+nuoren poikansa kera, joka ainoana lapsena oli sotapalveluksesta vapaa
+ja jo innokkaasti isännöitsi aikamiesten töissä.
+
+Dorotea oli tullut Magdan taloon itkien, ja milloin hyvänsä hänet nyt
+navetassa näki lehmää lypsämässä taikka sontaa luomassa, hänen kasvonsa
+olivat aina itkusta turpeina, silmät punaisina ja vetisinä, eikä hänen
+suustaan saanut muuta sanaa kuin minkä juuri työssä tarvitsi.
+
+Magda vei hänet eräänä pyhänä kirkkoon, toivoen hänen mielensä siellä
+vähänkin rauhoittuvan. Mutta heidän seisoessaan muun väen mukana
+valkoiset sidemyssyt päässä kirkkomäellä kuunnellen kaukaista jymyä,
+jota toiset pitivät ukkosena ja toiset väittivät kanuunain paukkeeksi,
+Dorotea ei voinutkaan hillitä mieltään, vaan liinaansa silmiin tukkien
+purskahti taas itkuun.
+
+Silloin Magda nuhteli häntä kaikkien kuullen ja sanoi:
+
+— Aina sinä ruikutat; toinen ylpeilisi, kun oma poika maan ja
+kuninkaan edestä kaatui!
+
+Ja kaikki katsahtivat toisiinsa ja rupesivat ihailemaan Magdan ylevää
+mieltä. Ja hänen kauniit sanansa joutuivat myös vallassäätyisten
+kuuluviin ja levisivät levenemistään, ja muuttuivat kaiken urhouden ja
+uhrautuvaisuuden leimasanoiksi yli koko maan.
+
+Mutta sota jatkui jatkumistaan, viljavainiot jäivät korjaamatta, pellot
+kyntämättä, tantereet monin kerroin peittyivät kaatuneiden ruumiilla,
+ja yhä oli tuoretta väkeä vieminen harveneviin rintamiin. Sen vuoksi
+olivat kaikki vapautukset, etuoikeudet ja ikärajat lakkautettavat ja
+sotaan otettava ukkojakin, jotka vain jaksoivat vielä kivääriä ja
+konttia kantaa. Nuorista otettiin vihdoin 16-ikäisetkin. Ja suuren
+innostuksen hetkenä päättivät kansanedustajat, Magdan kuuluisiin
+sanoihin vedoten, lakkauttaa senkin lain, joka sotapalveluksesta
+vapautti leskien ainoat pojat.
+
+Magdan poika oli silloin juuri kuusitoista täyttänyt, vaikkei Magda
+ollut vielä oppinut häntä muuna kuin lapsena kohtelemaan. Ei ollut
+antanut hänen vielä ojia kaivaa eikä liioin suuren kääntöauran takana
+käydä, kun ranteet vielä näyttivät heikoilta.
+
+Kun uusi sotalaki julistettiin, alkoivat kaikki kyläläiset uteliaina
+tutkia Magdan silmistä, mitä hän nyt sanoo, kun hänen oma poikansa
+sotaan viedään. Mutta Magda ei näyttänyt olevan millänsäkään. Ei
+näkynyt kyyneltä, ei kuulunut vähintäkään huokausta. Pää tuntui olevan
+entistäkin pystympänä. Tosin hän oli ruvennut sairastamaan jotakin
+silmäin turvotusta, jonka joku väitti tulevan itkemisestä, mutta kukaan
+ei voinut uskoa hänen itkeneen, koska päinvastoin hänen suupielissään
+oli aina sama ylpeä uhman hymy hänen sanattomana liikkuessaan
+osaaottavien vieraiden seassa. Eivät myös mitkään hänen toimensa
+minkäänlaista mielenmasennusta todistaneet.
+
+Kun aika lähestyi, pani Magda toimeen suuret läksiäisjuhlat poikansa
+kunniaksi.
+
+Silloin vallasväen nuoret herrat ja neitoset tulivat ja
+koristivat hänen tupansa köynnöksillä ja valkoisilla ja sinisillä
+kukilla, ja muuan hieno-kätinen nuorukainen piti puheen, kertoen
+muinaiskreikkalaisesta äidistä, joka oli kaikki poikansa isänmaalliseen
+sotaan lähettänyt ja sitten heidän sankarillisen kaatumisensa
+sanoman suurimpana ilonaan ja kunnianaan vastaanottanut. Ja yksi
+valkopukuisista neitosista tuli takaa Magdan luo ja pani laakerin
+lehvistä sidotun seppeleen hänen päähänsä pyytäen, ettei sitä koko
+päivänä ottaisi.
+
+Ja niin Magda seisoi heidän keskellänsä ihmeelliset lehvät päässä,
+huulet jähmettyneessä hymyssä, poskilla hyytynyt puna. Silmät
+tuijottivat liikkumattomina katonrajaan, niinkuin kiveen veistetyssä
+kuvassa.
+
+Vain joskus harvoin hän ikäänkuin kavahti alemmas ympärilleen
+katsomaan, niinkuin olisi etsinyt jotakin. Ei hänen katseensa hakenut
+lähinnä olevaa vallassäätyisten piiriä, vaan niitä kylän vaimoja, joita
+hän vallassäätyisten tähden ei voinut nähdä ja joiden kuitenkin tiesi
+seisovan näiden takana seinävierillä ovensuussa sankkana, matalana,
+köyryselkäisenä joukkona, joiden katse oli tänä ratkaisevana päivänä
+aamusta asti ollut haukkana häneen tähdättynä, herkeämättä, kysyvänä,
+urkkivana, ja odottavana. Hän ei nähnyt heitä ja kuitenkin tunsi heidän
+katseensa kuin tuhansien neulain pistämät sairastuneessa ruumiissa.
+Tunsi ja tiesi heidän vain odottavan hetkeä, milloin hänen voimansa
+pettävät ja hän kaikkien nähden purskahtaa itkuun, siten osottaen
+olevansa samanlainen ihminen kuin hekin, sillä heistä ei yksikään
+vallassäätyisten lailla uskonut, että muka jumalan luoma saattaa antaa
+ainoan lapsensa surman suuhun ja vielä pitää peijaisia, — kerrottiinpa
+kreikkalaisissa saduissa mitä tahansa.
+
+Ja Magdan kuumeisessa mielessä tuntui yhä ihmeellisemmältä. Niinkuin
+hänen sydämessään olisi ollut käymässä hurja taistelu noiden hänen
+kyläläistensä ja vallassäätyisten välillä. Ihmeellisintä oli, että hän
+oli tuossa taistelussa olevinaan ikäänkuin vallassäätyisten johtajana
+omia kyläläisiään vastaan, joiden puolella hän kuitenkin kaikesta
+sydämestä oli, vaikka kyllä salaa, ja jotka ikäänkuin koettivat häneltä
+varjella ja suojella hänen omaa poika raukkaansa, jota hän muka tahtoi
+tappaa, jotta vallassäätyläiset olisivat sitten voittaneet maan
+vihollisen. Hänen järkensä tahtoi mennä ihan sekaisin tällaisten
+mielikuvitusten tähden ja hänen täytyi senvuoksi tuon tuostakin
+katsahtaa ympärilleen, että todella kaikki seisoivat rauhallisina hänen
+ympärillään, mitenkään taistelematta. Eikö edes Dorotea taistellut?
+Eikö hänellä juuri äsken ollut hiilihanko kädessä, jolla oli huitonut,
+silmät raivokkaan veristyneinä, koettaen osua Magdaan, jonka luuli
+olevan pääsyyllisen poikansa kaatumiseen? Ei, Doroteaa ei edes näkynyt.
+Mutta Dorotea se tässä juuri olikin voitettava! — Ja Magda hakemistaan
+haki Doroteaa katseillaan, näyttääkseen hänelle voittoisan uhmahymynsä.
+
+Mutta Doroteaa ei näkynyt missään. Hän oli kumma kyllä koko ajan
+pysytellyt syrjässä ja milloin he talousasioissa olivat toisensa
+kohdanneet, hän oli välttänyt Magdan silmiin katsomasta, ikäänkuin
+olisi vain säälistä tahtonut säästää Magdaa katseensa ankaralta
+tuomiolta, uskomatta, että Magda rohkenisi uhmaansa hänellekin näyttää.
+
+Magda ajatteli:
+
+— Menenpähän läävään katsomaan, sielläkö se Dorotea on vai missä.
+
+Ja meni läävään ja näki Dorotean nousevan lehmää lypsämästä, ja sanoi
+kohta:
+
+— Dorotea hoi, teurastappa se parhain rotuporsaamme illalliseksi
+vieraille, muuten pitoruoka loppuu kesken.
+
+Ja hän todella suuresti ihmetteli, ettei Dorotea hyökännyt hänen
+kimppuunsa, vaan nytkin Magdan katsetta välttäen tottelevaisesti nousi
+ja sanaakaan sanomatta otti käteensä teurasveitsen ja sen terää
+tarkastellen meni lihavinta porsasta tavottamaan. Silmillään hän kaiken
+tämän rauhan näki, mutta todellisuudessa oli käymässä hirvittävä
+taistelu. Todellisuudessa he niinkuin kaksi vimmastunutta petoa
+raatelivat toinen toistansa, ja juuri nyt tällä hetkellä hirvittävämmin
+kuin koskaan.
+
+Vai oliko hän, Magda, jo järkensä kadottanut, kun noin sekoitti
+todellisuuden ja mielikuvituksen toisiinsa? Tuossahan on todellisuus:
+Dorotea menee aivan rauhallisena porsasta hakemaan. Miksi Magda
+tahallaan kiusasi häntä, joka noin nöyrästi ja hiljaisesti hänen
+käskyänsä noudatti? Magdan kävi häntä vähän sääliksi, sillä Magda
+tiesi, että juuri se porsas, joka oli nyt tuomittu teurastettavaksi,
+oli Dorotean mielikki, jota hän oli aamusin sangossa peseskellyt ja
+lämpimäksi harjaillut, varmaan toiveen elätiksi jätettävän. Ja Magda ei
+tahtonut enää kiusata häntä, vaan puhui hänelle ystävällisesti,
+niinkuin olisi ollut elukan tähden huolissaan, ja käski pistämään
+kuoliaaksi äkkiä ja lopettamaan tuskattomasti, niinkuin
+teurastuslaitoksessa tehtiin.
+
+Siihen sanoi Dorotea, ensi kerran katsahtaen Magdaan:
+
+— Kas kun elukkaa armahdatte.
+
+Ja juuri se seikka, että Dorotea hiukan korosti elukka-sanaa ja
+katsahti häneen, sai Magdan heti ymmärtämään pistoksen. Dorotea
+tarkoitti, että elukkaa käskette tappamaan tuskattomasti, mutta oman
+poikanne lähetitte sinne missä ei ihmiselle suinkaan tuskatonta loppua
+suoda. Eikö tämä ole taistelua! Taistelua elämästä ja kuolemasta!
+Vimmatuinta raatelua!
+
+Ja Magda huomasi hakevansa jotakin rautaesinettä, jolla olisi lyönyt
+Dorotean hengettömäksi tuohon paikkaan.
+
+Mutta vielä hän hillitsi mielensä ja ivallinen uhmahymy jälleen
+huulilla kysyi ikäänkuin vastaukseksi Dorotean sanoihin:
+
+— Niin, niin, kuinka se kuolikaan sinun poikasi, enhän ole sinulta
+itseltäsi vielä kuullutkaan?
+
+Dorotea kertoi nyt Magdalle mitä oli sotahaavureilta saanut tietää
+lapsensa kuolemasta. Pomminsiru oli osunut rintaan ja repinyt ruumiin
+auki alavatsaan asti. Poika oli kuitenkin elänyt kuusi tuntia, viruen
+kentällä päivänpaisteessa kärpästen ruokana. Siellä hän oli vielä
+vaikerrellut ja huutanut äitiä, kun he hänet löysivät ruumiiden seasta.
+Oli vasta paareille nostettuna pyörtynyt ja heittänyt henkensä.
+
+Sen sanottuaan Dorotea pisti veitsen teuraselukan kurkkuun, josta kohta
+pulpahti lämmin verivirta, eikä hän voinut porsaan hirmuiselta
+kiljumiselta kotvaan jatkaa kertomustaan. Hän vuodatti veren
+kiviastiaan, jota kädellään kannatteli haavan alla, ja mitään kiirettä
+pitämättä pisti porsaan kuoliaaksi vasta kun veri oli kuiviin vuotanut.
+
+Porsaan vaijettua Dorotea aikoi vielä jotakin sanoa, mutta se oli
+myöhäistä, sillä sinä hetkenä Magda oli kadottanut järkensä.
+
+Alkoi raivokkaasti huutaa ja lyödä päätänsä seinään ja läävän
+pylväisiin. Täytyi huutaa miehiä häntä pitelemään. Ja kun hänet vihdoin
+saatiin vuoteeseen ja rauhoittui, hymyili hän raukeasti, mutta ei
+tajunnut mitään, ei tuntenut ketään eikä ymmärtänyt sotaan lähtevälle
+pojalleen edes hyvästiä sanoa.
+
+
+
+
+KAKSI KIRJETTÄ
+
+
+I.
+
+Rakas Setä!
+
+Kiitän teitä sydämellisesti, että olette suostuvainen kirjevaihtoon ja
+lupaatte minua kuulla. Asemani on todellakin kamala. Se on niin
+kammottava, että jos ajattelisimme merimiehen roikkuvan korkealla
+myrskyn huojuttamassa mastossa, alaspäin, ainoastaan toisella
+jalkaterällä enää riippuen maston ylimmässä tangossa ja tuntien, kuinka
+varpaiden voimat yhä vähenevät ja hän kohta syöksyy syysmyrskyn
+pimeihin aaltoihin, niin sellainen tilanne olisi paratiisi minun
+asemaani verraten.
+
+Kuten tiedätte, minä en ole kuitenkaan missään laivassa enkä millään
+merellä. Ei myöskään nyt ole pimeä syksy, vaan mitä tuoksuvin ja
+runollisin kevät.
+
+Ei minulla liioin ole minkäännäköisiä taloudellisia huolia, ei
+velkakuormaa eikä konkurssiuhkaa. Elämme, vaimoni ja minä, iloisessa
+kesähuvilassa, leveän, vuolaan virran varrella. Kaikki on hyvin, olemme
+onnelliset, tuhannet ihmiset voivat tavoitella sellaista asemaa, missä
+me ulkonaisesti olemme. Terveyteni on myöskin mitä paras; syön, juon,
+uin aamusin raikkaassa virran vedessä...
+
+Mutta sielussani on armoton intohimo, joka vie minua kadotukseni
+jyrkännettä kohden, niin, se vie minua kohden kadotusta, kukkia
+tielleni sirotellen, kirkkaan kevään ihanuuksissa, helkkyvässä
+päivänpaisteessa, käkien kukahdellessa, sinivirien läikkyessä joen
+sileällä pinnalla.
+
+Niinkuin ukonpilven sähköinen salama leimahtaa kenenkään aavistamatta
+missä ja milloin, niin syttyy rakkaus naiseen keneltäkään hetkeä
+kysymättä. Se sattuu vanhaan niinkuin nuoreen, rikas rakastuu köyhään,
+korkea alhaiseen, niin valitsematta, niin "sopimattomasti", että koko
+heimo nousee haarniskaan, kiroten kehnon häpäisijänsä. Mutta rakkaus
+kukoistaa sittenkin, kuin viattomin kevätvuokko se kukoistaa ruskean
+talvijättörouhikon seassa, ja runoilijat vielä vuosisatoja heidän
+tarinansa jälkeen, kun koko suku ja sen ylpeys on unohtunut, heille
+kahdelle vain ylistyslaulujansa virittävät, heille kahdelle, jotka
+toisilleen uskollisina sylityksin sortuivat heimovihan jalkoihin.
+
+Mutta minun rakkauteni — voi minua! — se ei runoilijoille kelpaa.
+Sillä minun rakkauttani vastaan ei ole köyhyys eikä alhaisuus, ei suku
+eikä heimo, vaan minä itse.
+
+Kuinka voi olla itse omaa rakkauttansa vastaan? Eikö rakkaus ole
+elämän luoja, jonka tieltä kaikki inhimilliset arveluttavuudet ja
+sopimattomuuksien syyt väistykööt? Vai mitkä porvarilliset laitokset
+tai kirkolliset tai sovinnais-siveelliset avioliitot voisivat asettua
+jumalallisen rakkauden rajoittajiksi, tekeytyä sitä ylemmiksi voimiksi?
+
+Tuo kaikki saattaa olla oikein, enkä minä tahdo asettua tätä
+ajan uutta käsitystapaa vastaan. Mutta se käsitys ei auta minua
+nimeksikään. Ymmärtäkäähän minua: minä itse en tahdo olla rakastunut.
+Ymmärtäkää, että syy tähän tahtooni ei ole mikään rikoksenteon tai
+moraalinloukkauksen pelko, vaan yksistään minä itse, no ylpeyteni, jos
+niin tahdotte, sanalla sanoen yksistään vain oma tahtoni, eikä mikään
+muu. Jos intohimoni johtaa minut siihen, mihin se aivan varmaan lopulta
+johtaa minut, niin minä hirttäydyn. Tämä merkitsee, että minä varmasti
+kerran hirttäydyn. Minä en voi vastustaa, minä hukun, minä hukun!
+Ketään neuvojaa ei ole nykyaikaisissa opettajissa, jotka kaikki pitävät
+rakkautta korkeimpana. He eivät ymmärrä, että minä itse en tahdo.
+Käännyn nyt teidän puoleenne viimeisen pelastuksen toivossa. Te olette
+— suokaa anteeksi — vanhanaikainen. Sanokaa siis minulle miten
+vanhaan aikaan meneteltiin, kun tahdottiin päästä "luvattoman"
+rakkauden kahleista? Minä lupaan koettaa seurata neuvoanne, sillä olen
+valmis kaikkeen, ennenkuin tulee välttämättömäksi lopettaa elämäni...
+Auttakaa! Minä en tahdo vielä kuolla, tahdon vielä nauttia auringosta,
+en tahdo, en voi, en saa rikkoa suhdetta vaimooni ... en tahdo, että
+vaimoni edes koskaan saisi tietää!... Voi minua, voi minua! Olin
+vähällä polttaa tämän kirjeeni!
+
+
+II.
+
+Rakas, rakas setäni!
+
+Vastauksenne oli minulle mitä suurin yllätys. Olin niin varma siitä,
+mitä te minulle tulisitte neuvomaan, että jo ennenkuin olin
+vastauskirjeenne saanut, rupesin otaksuttua neuvoanne toteuttamaan: en
+koko aikana kertaakaan tavannut häntä ja ponnistin kaikki henkiset
+voimat ollakseni häntä edes ajattelematta. Sellaista jättiläistaistelua
+en ole vielä eläissäni käynyt. Taistelin epätoivon vimmassa ollakseni
+menemättä häntä näkemään, ja mitä enemmän taistelin, sitä
+hurmaavammaksi kävi minulle ajatus, että kohta joudun kuitenkin
+tappiolle, että kohta lankean, että kohta puristan häntä rintaani
+vasten... Ja taistelin taas tätä ajatusta vastaan ja sitten ajatuksen
+vielä hurmaavampaa etuajatusta vastaan ja sitten etuajatusten
+etuajatuksia vastaan... Kun aukasematon kirjeenne oli vihdoin
+kädessäni, olin teihin melkein vihamielisellä kannalla. Helppo on
+teidän, ajattelin, vanhan ukon, jaella neuvoja, kun ette enää muista
+miehuuden veren kuohuntaa.
+
+Mutta avasin kirjeenne — ja sanomaton hämmästys valtasi minut,
+hämmästys, ilo, sydämen sykähtävä tykintä, helpotuksen ihana huokaus.
+Hurmaantuneena luin sananne: heittäkää turha taistelu, älkää vaatiko
+itseltänne mitään muuta kuin että rakkaudessanne ette vahingoita häntä,
+että palvelette häntä parhaimmalla mitä teissä on, lähestykää häntä
+lähemmäksi kuin olette milloinkaan ennen lähestynyt, vielä lähemmäksi
+kuin pelkkä ruumiillinen hyväily, menkää aivan häneen itseensä...
+
+Niin, niin juuri häneen itseensä! Mitä muuta olin koskaan toivonut,
+mitä muuta uneksinut, kuin mennä häneen itseensä, olla yksi olento
+hänen kanssaan, erottamattomasti, iankaikkisesti! Te lupasitte sen
+minulle, te avasitte minulle elämän portit...
+
+Juoksin metsäpolkua myöten rannalle, sillä minulle sanottiin hänen
+olevan jonkun matkan päässä pyykin pesulla. Hiivin rantaa myöten, kävin
+kumarassa vanhojen, vettä kohden kallistuvien jalavain alitse. Sydän
+sykki kuin olisi ollut kourassani. Aivan oikein. Jo kaukaa näin hänet.
+Hän seisoi alushameisillaan ja paitahihasillaan rantakivellä huuhtoen
+vaatteita, ja hänen mellastuksestaan tyyni joenpinta läksi lainehtimaan
+ympyräkehinä pitkin vettä, hajotti vastarannan suuren kylän ja metsät
+häälyviksi viiruiksi. Ei hän huomannut minua, vaikka olin jo niin
+lähellä, että tavallinen puhe olisi kuulunut. Pienet paidanhihat eivät
+ylettyneet edes kyynäspäihin, josta asti kädet muuttuivat yhä
+punertavimmaksi hänen läikytellessään kylmää vettä. Märkä jalkaterä,
+sekin punertavana, kipertyi luisun kiven kylkeen niin että varpaiden
+nivelnystyrät kalpenivat...
+
+Juosta esiin, ottaa hänet syliini, kantaa jonnekin pois — —
+valtoinaan sykkivässä rinnassani ei tällä hetkellä ollut mitään muuta
+mielihalua. Minua pidätti vielä vain vaistomainen pelko, että meidät
+nähtäisiin. Mutta vastarannasta ei silmä olisi erottanut, tällä
+puolella taas ei ollut ketään, ei ketään kuin me kaksi. Näin sopivaa
+tilaisuutta ei ollut minulle tarjoutunut vielä milloinkaan. Rohkea
+aikeeni jo edeltäpäin hurmasi minut sanomattomalla onnenriemulla, ja
+olin jo huutaa hänen nimensä, jotta hän olisi kääntynyt, hämmästynyt,
+punastunut, sitten ojentanut käsivartensa minua kohden ja ottanut minut
+vastaan.
+
+Mutta samassa välähti minussa — kirjeenne vaikutuksesta — outo
+ajatus, minä tein itselleni kysymyksen: palvelenko sinua huutamalla
+nimesi ja ottamalla sinut syliini?
+
+— Tietysti palvelen! — olin heti vastaamassa, — sillä tahdothan
+sinäkin yhtä palavasti juuri sitä samaa.
+
+— Mutta tahdotkohan? — ajattelin minä ikäänkuin muka epäillen tätä
+päivänselvää asiaa ja rupesin sen todistamiseksi nopeasti luettelemaan
+mielessäni tuhansia tapauksia, jotka kaikki todistivat hänen olevan
+minuun hullaantunut yhtä mielettömästi kuin minä olin häneen.
+
+Kuitenkin — luetellessani näitä todistuksia ja jokaista tapausta siten
+elävästi ajatuksissani toistaen en voinut olla panematta merkille
+erästä havaintoa, jonka olin itseltäni nähtävästi tahallani tyystin
+salannut ja josta nyt ensi kerran todella tulin tietoiseksi, siitä
+nimittäin, että hän kyllä tahtoi, mutta myöskin — ei tahtonut.
+
+Ja kenties vielä aivan samassa merkityksessä kuin minä itsekin,
+sekä tahdoin, että en tahtonut. Sillä tahdoinhan minä, tahdoin
+intohimoisemmin kuin mitään muuta maailmassa, mutta millä hinnalla?
+Hirsinuoran hinnalla. Niin juuri, — hirsinuoran! Se on: minä tahdoin
+niin palavasti, että itsemurhankaan lähestyvä aave ei voinut minua
+hillitä.
+
+Entäpä jos hänkin samalla tavalla sekä palavasti toivoi että kammosi!
+Jospa hänkin, raukka, minun tavallani taisteli ylivoimaista taistelua!
+Ja miksi ajattelisin, ettei hän taistellut? Miksi ajattelisin, että
+hänessä oli vain intohimoa, minussa sitävastoin paitsi intohimoa
+myöskin jokin toinen tahto? Eikö hänenkin ollut syytä kauhistua sitä
+mikä välttämättä oli tuleva? Miten kuvaili hän väliemme järjestyvän
+sitten kun se oli tapahtunut?! Suunnitteliko hän ehkä meidän hänen
+kanssaan karkaavan Amerikkaan ... että hänkin jättää iäksi maansa ja
+kotinsa, särkee koko entisen elämänkuvansa ... tai ehkä hän suunnitteli
+— mennä virtaan...
+
+Kun olin tähän asti ajatellut, tapasi minut sellainen lamaus, että
+tuntui kuin olisivat kaikki jäseneni katkenneet ja kaikki hermojänteet
+luopuneet käskyvallastani. Ymmärsin yhdessä hetkessä, että ainoa
+tosipalvelus häntä kohtaan oli nyt hiipiä hänen huomaamattaan pois,
+erota hänestä ja olla enää hänelle näyttäytymättä.
+
+Mutta rakas, rakas setäni, siksihän kysyin neuvoanne, etten minä voinut
+erota hänestä! Ja te neuvoittekin lähestymään häntä. Mitä on semmoinen
+lähestyminen, joka tapahtuu siten, että etenee toisesta? Ja etenee
+vielä ikipäiviksi! Se olisi pelkkää sanasaivarrusta teidän puoleltanne.
+Ei, te lupasitte, te lupasitte. Tuossa hän on täyttänyt saavin märillä
+vaatteilla, hän koettaa, mutta ei jaksa nostaa saavia vedestä. Minä
+autan häntä, minä palvelen häntä, minun täytyy — täytyy saada lähestyä
+häntä...
+
+Silloin lausuin minä kiihkeästi hänen nimensä.
+
+Hän laski äkkiä saavin käsistään, ojentautui, katsoi ympärilleen.
+Ensimmäinen vaikutus oli kuin olikin kauhistus. Minä sen huomasin,
+vaikka se kesti vain tuhannen osan sekuntia. Hän vilkaisi vielä kerran
+ympärilleen ja samassa levisi hänen kasvoihinsa autuuden ilme, nousi
+voimakkaan verevä ruusunpuna, suu, silmät hymyilivät ja rinta kohoili
+niinkuin rajusti hengästyneen.
+
+Mutta mitä huolin minä siitä, kun olin kerran sen kauhistuksen nähnyt!
+Sillä se oli siinä, se oli siinä, se oli siinä! Nyt en enää voinut
+milloinkaan olla siitä kahdenvaiheilla.
+
+Ja vaikka hän siis olisi hymyillyt vieläkin ruusuisemmilla huulilla, —
+vaikka hänen povensa olisi vieläkin tulisemmin kohoillut, — vaikka hän
+olisi ojentanut kätensä syleilyyn, oli minun rakkauteni ikipäiviksi
+haavoittunut — haavoittunut tuon ainoan, tuhannennen osan sekuntia
+välähtäneen kauhistuksen tähden.
+
+Elämän käännekohdissa voivat monimutkaiset ajatus- ja päätelmäsarjat
+tapahtua silmänräpäyksen kestävässä tuokiossa. Niinpä minä nytkin, sinä
+lyhyenä tuokiona, kun sanaakaan sanomatta katsoimme toisiimme, koetin
+järjen sitovilla todistuksilla pelastaa rakkauteni: olisinhan voinut
+minäkin ensi hetkessä ilmaista kauhistusta, jos hän olisi odottamatta
+minut yllättänyt! Kuinka en olisikaan sitä osottanut minä, joka niin
+epätoivoisin ponnistuksin taistelin rakkauttani vastaan, — joka olin
+lisäksi varma hirttonuorasta! Mutta tämä ajatus ei auttanut minua.
+Hänen kauhistuksensa osotti, että hänkin siis todella taisteli
+rakkauttansa vastaan, ja se oli minulle kylläksi. Tunsin selvästi, että
+te olitte voittanut, rakas setä. Minä olin päässyt rakkaudestani. Minua
+jo melkein iletti, että hän noin huohotti, sillä jos kerran taistelee,
+niin miksi ei myös voita. Koetin vielä ajatella, että itse en ollut
+voittanut muuten kuin teidän avullanne, — että hän raukka oli yksin,
+mutta se ajatus vain pahensi asiaa. Sanalla sanoen, aivan helposti,
+ihan rauhallisesti virkoin hänelle, tullen hänen luoksensa viereiselle
+kivelle:
+
+— Kuulehan, minä autan sinua.
+
+Kävimme kumpikin saavinkorvaan ja kannoimme rantaan, sitten toisen
+saavin, sitten kolmannen.
+
+Kun senjälkeen ensikerran katsahdin häneen, olivat hänen silmänsä
+täynnä kyyneleitä. Mutta ei ollenkaan loukkaantumisen kyyneleitä, vaan
+päinvastoin onnesta hymyilevän kiitollisuuden. Naisen herkällä
+vaistolla hän oli kohta tuntenut, että "minä tahdoin lähestyä häntä
+lähemmäksi kuin pelkkä hyväily oli", ja oli minulle rajattoman
+kiitollinen. Mitä te olitte minulle, se minä olin hänelle.
+
+Juuri tämä hänen kiitollisuutensa, joka ilmeisimmin todisti minulle,
+että hän todella tahtoi päästä rakkaudestansa minuun, kylmensi minut
+lopullisesti.
+
+Emme näe enää koskaan toisiamme. Jäljellä on vain rajaton, toistensa
+pelastaneiden ystävyys, joka ei riipu näkemisestä, ei etäisyydestä, ei
+ajasta.
+
+
+
+
+OMENAPUU
+
+(Ministerin Päiväkirjasta)
+
+
+Omituista ajatella: olen vallan ja maineen huipulla, mutta valtaa
+minulla on niin vähän, etten mitenkään voi hankkia itselleni
+tilaisuutta edes yhdeksi päiväksi poistua maalle nähdäkseni miten
+omenapuut kukkivat, — joka aina on ollut minun suurimpia halujani.
+Olen tähän humisevaan suurkaupunkiin sidottu aivan yhtä lähtemättömästi
+kuin sen kivimuurit maaperäänsä. Enkö milloinkaan, enkö siis
+milloinkaan enää saa nähdä sitä, mikä niin viehätti minua
+nuoruudessani!
+
+Muistan oleskelleeni nuorena muutamia kevätpäiviä maalla juuri ennen
+viimeisiä yliopistotutkintoja.
+
+Luin kodikkaassa ullakkohuoneessa jotakin viisaudenkirjaa, joka tahtoi
+vastata ikuisiin kysymyksiin mitä elämä on, mitä kuolema, mitä varten
+minä, mitä varten maailma. Kirja kuului kurssiin. Mikään kurssikirja ei
+saa koskaan pakottaa syventymään itseensä. Johan nyt! Silloinhan mieli
+sekoisi pois tasapainosta, joka on välttämätön kaikkien muistettavien
+koossa pitämiseksi, suunnitelmat rikkoontuisivat ja edeltäpäin kullekin
+aineelle ja kirjalle lasketut aikajaksot, kunakin päivänä ja tuntina
+luettavat sivumäärät tulisivat laiminlyödyiksi ja seuraus saattaisi
+olla perin arveluttava. Mutta tämä vähäpätöinen kurssikirja, jonka
+sivumennen sanoen moni juristi jätti kokonaan lukematta, tahtoi
+väkisinkin pakottaa vaipumaan ajatuksiin, joka on sama kuin ampua
+aukkoja linnoituksen arimpiin muureihin. Saatoin vaipua niin syviin
+mietteisiin, että herätessä kapasin päähäni niinkuin junassa istuja,
+joka on unohtanut minne matkustaa ja äkkiä tarttuu matkalaukkuunsa.
+Pahinta oli, että joskus tuntui kuin lukuni olisivat olleet
+tarpeettomat. Mitä varten kaikki tutkinnot! Veri kohosi päähäni ja
+tuskan hiki nousi otsalleni. Ja kun vielä katsahdin kelloon ja huomasin
+hukanneeni toista tuntia, niin viskasin pois koko viisaudenkirjan, —
+ja avasin kansantalouden.
+
+Mutta silmäni kohta omituisesti väsyivät muistutusten pieniin
+kirjaimiin, tai oikeastaan siihen, että viisauskirjan ihmeelliset
+kysymykset kummittelivat yhä kansantalouden rivien välissä. Olin
+lukevinani arvoja, mutta, ajattelin elämän ja kuoleman kysymystä. Voiko
+mikään harmittaa ja väsyttää enemmän! En tahdo, en tahdo, en saa! Mutta
+ajatukset tulevat sittenkin!
+
+Kärpäset surisivat lasilla, löytämättä ikkunan avatulle puoliskolle.
+Ulkoa huokui tukahduttavan tyyntä ukonilman kuumuutta.
+
+— Ei, — minä ajattelin, — täytyyhän ihmisen levähtääkin. Ja menköön
+siis tunti tai pari laskuistani. Läksin ulos. Ajattelin, että hetkinen
+ruohikossa viruminen ja sinitaivaaseen katseleminen kyllä haihduttaa
+epämiellyttävän ajatusten häiriön.
+
+Jalkani toivat minut metsistyneeseen puutarhaan, jossa kasvoi vanha
+omenapuu niittyleinikköjen ympäröimänä.
+
+Se kukki parhaallansa. Pitkälläni ollessa silmät alkoivat levähtäin
+katsella puun ihanuutta, mutta ajatukset — en tiedä milloin —
+pääsivät taaskin livahtamaan viisaustieteen aloille. Huomasin pian,
+että omenapuu oli kauttaaltansa kietoutunut sen verkkoihin.
+
+Juuretko kukkia varten vai kukat juuria varten, ajattelin.
+
+Nuoko vankat, vuosikymmenien kasvattamat juuret, joiden näen
+voimakkaina iskeytyvän maakamaraan? —
+
+Nuoko näkymättömät, tuhatverkkoiset, pimeyksien haraajat, joita
+ajatuksissani seuraan maanalaisiin kosteuksiin, kolea vilun väristys
+ruumiissani?
+
+— Tuoko vuoden vaiheissa karaistunut runko sammaltuneine
+emähaaroinensa? —
+
+Tai nuoko oikullisen kulmikkaat oksat, jotka nähtävästi ovat joskus
+nousseet suorina vesoina pystyyn vanhasta, raskauttaan painuneesta
+päähaarasta, mutta jo ensimmäisten hedelmäinsä taakasta kallistuneet
+alas, ja sitten vuosittain yhä runsaampia hedelmiä kantaen kovettuneet
+käyräisyyteensä, kunnes kannattivat vuorostaan omia pystykkäitään ja
+nyt kannattavat jo pystykkäittensäkin pystykkäitä? —
+
+Määräämättömätkö vuodet, pitkälliset syvyyksien valtaukset,
+loppumattomat taistelut pakkasta, routaa, kuivuutta vastaan, myrskyissä
+taittumiset ja vaivaloiset uudestaan eheytymiset? —
+
+Nekö kaikki vain noita hennon keveitä valkokukkia varten, jotka tänään
+kukoistavat ja huomenna lakastuvat?!
+
+Katsoin ympärilleni täynnä outoa ihmetystä. Olin joutunut kuin keskelle
+suurta taikanäyttämöä, jossa kaikki on lumoavan ihanaa ja ilma väreilee
+salaperäistä jännitystä.
+
+Mikä syvä hiljaisuus! Toinen puoli taivasta painuneena varjoihin.
+Mustat pilvet liikkumattomina, muodoiltansa uhkaavina. Ei äännähdä
+yksikään lintu. Ei mitään mehiläisten surinaa. Ovat myrskyn enteitä
+vainuten lentäneet pesiinsä. Mutta omenapuuni se yhä vain helkkää
+auringon paisteessa. Tuoksuvana, valkopunervana harsona sen kukat yltä
+yleensä hunnuttavat sammaltuneen rungon, niin ettei lehväin
+viheriätäkään ollenkaan pääse näkyviin, ja vain parista kohden alhaalta
+emähaarain välistä saattaa nähdä puun takaa toisia omenapuita. Näkyy
+myös osa sinervävarjoista koivikkoa. Mutta latvan puolella on kaikki
+valkean kukkavaahdon peitossa, joka piirtäytyy mustan pilven päälle
+kuin kuohuihinsa pysähtynyt koski.
+
+En tiedä, en tiedä kukatko juuria varten vai juuret kukkia varten. En
+tahdo ajatella. Ihailen tätä luonnon pyhää vastaamattomuutta. Ihailen
+auringon hitautta, kun se liikkumattomana viipyy paikallaan, vaikka
+vielä tänään pitäisi ehtiä kiertää taivaanlaki, ennättää tuonne lännen
+maille, suureta, punertua ja painua tummain, kosteain saarten taa.
+Ihmettelen ja ihailen teitä, jotka voitte rajumyrskyn edellä seisoa
+liikkumattomina, voitte niin kokonaan unohtaa entisyyden kokemukset,
+että tämmöisenä hetkenä hymyilette rauhanne onnesta, nauratte, nautitte
+suuren luonnon sylissä, elätte niinkuin olisitte aina eläneet juuri
+tätä nykyhetkeä varten, niinkuin jokainen elämänne elävistä
+sykähdyksistä olisi juuri sitä mitä olitte tavoittaneet ja mitä ylempää
+ette mitään tiedä.
+
+Ummistin silmäni ja luulin todellakin olevani mitään ajattelematta.
+
+Itse asiassa kiihtyivät ajatukseni kiihtymistään.
+
+— Miksi minulla — ajattelin — ei ole milloinkaan noin kiireetöntä,
+ihanaa pysähtymystä, vaan tulevaisten tapahtumain odotus järkyttää
+mieltäni ja oman kohtaloni arvoitus tekee nykyisyyden minulle vain
+astinlaudaksi, jolta tulevaisuuttani katselen.
+
+Karkotin ajatuksen ja aloin silmät ummessa hengittää hurmaavaa tuoksua.
+
+Muistan jo lapsuudestani, että aina kun äiti vei meidät maalle ja minä
+jouduin luonnon välittömään helmaan, minusta tuntui kuin se olisi
+väitellyt kanssani, toisin sanoen: se kutsui minua valtoinani
+antautumaan siihen samaan huolettomaan vapauden elämään, jota se itse
+elää, ja minä taas — vaikka hyvin ymmärsin miten sellainen elämä olisi
+ihmisellekin mahdollinen — aloin todistella kuinka mahdoton se oli
+äitini ja isäni ja sisarusteni ja koulunkäyntini ja lukemattomien
+muiden seikkain vuoksi, jotka sitoivat minua. Muistan myös
+ylioppilasvuosiltani, kuinka toverien humusta palattuani sama voimakas
+kutsu tulvahti minua vastaan, kun huoneeni ikkunasta yläkerrasta näin
+kuun loisteen bulevardilehmusten latvoissa. Ensi tuokiossa,
+hurmaantuneena siitä hurjasta rohkeudesta, jota askel minulta olisi
+vaatinut, minä todellakin ajattelin: Jospa teen sen kuin teenkin! Ja
+nyt ihan paikalla! Ajat hajotkoot liitoksistaan, kaikki menköön
+nurinniskoin ja tulkoon minulle tuo tuntematon, hurmaava, uhmaava,
+autuaan sykähyttävä vapaus! — Mutta jo seuraavana hetkenä hymähdin
+itselleni. En ruvennut edes todistelemaan tämmöisen askeleen
+mahdottomuutta. Mitä olivat lapsuuden äidit, isät, koulunkäynnit niiden
+monilukuisten ja monimutkaisten seikkain rinnalla, jotka minua
+ylioppilaana sitoivat! Olin varma, ettei moinen kutsu, tunnelma —
+miksi sitä sanoisinkaan — enää liikahda minussa, joka tahdoin tuntea
+itseni vihdoinkin aikaihmiseksi. Mutta että nyt, täällä puutarhassa,
+täysikäisenä miehenä joutuisin samaan satimeen, se hämmästytti minua.
+Olinhan jo suorittamassa korkeinta lainopillista tutkintoa,
+siirtyäkseni sitten ministeriöön, jossa minulle suunniteltiin mitä
+loistavinta tulevaisuutta. Tutkinnoistani puuttui vain pieni osa
+valtiotaloutta ja jonkinlainen apututkinto viisaus-tieteessä. Matkustin
+näitä lukemaan maalle setäni, tilanomistajan luo. Sain siellä
+käytettäväkseni ullakkokamarin, josta näkyi vanha metsistynyt puutarha.
+Tunsin lukuihin hetkeksi väsähtyväni. Menin levähtämään puutarhaan.
+Paneusin pitkäkseni kukkivan omenapuun eteen. Tahdoin olla mitään
+ajattelematta. Ummistin silmäni, hengitin vain omenakukkain hurmaavaa
+tuoksua...
+
+Avaan silmäni — ja katso ihmettä! Eivätkö nuo valkoiset oksat selvästi
+kutsu minua! Eivätkö ihan näkyvästi ojennu minua kohden kuin
+tahtoisivat ottaa syliinsä! Ja samassa sadat keltaleinikot heilahtavat
+ensi tuulessa ja alkavat sikin sokin iloisesti maanitella minua
+luoksensa! "Tule, tule! Älä omaa autuuttasi vaihda tulevaisuuden
+harhakuvaan! Nykyisyys on iankaikkinen! Nykyisyydessä ei ole huolia, ei
+orjuutta, ei pelkoa! Nykyisyys on Jumalan elämä! Tule, lankea
+polvillesi, älä pelkää!"
+
+Tämä jo melkein raivostutti minua. Ei, minä en tahdo noiden kohtausten
+enää uudistuvan, sillä ne lamauttavat voimani ja herpaisevat minua
+juuri silloin kuin enintä tarmoani kysytään. Mutta kun pelkällä olkain
+kohautuksella ja ajattelematta olemisella en voinut siitä päästä,
+päätin kerrankin täysin tietoisesti ja järjen koko terävyydellä osottaa
+omenapuun kannan ilmeisen mahdottomuuden.
+
+— Kaikki tuo ihanuutenne — sanoin omenapuulle — koko rauhanne ja
+nykyisyydessä elämisenne on teille mahdollinen siksi, että te olette
+vailla järkeä, että te ette voi nähdä tulevaisuuteen, ette tiedä mitään
+ukkospilvestä, joka teitä uhkaa. Mutta ihminen näkee tulevaisuuteen ja
+minulla on omat laskelmani: jos tahdon vapautta, niin hankin itselleni
+valtaa, — jos tahdon tehdä mitä kulloinkin mieleen juolahtaa, niin
+kokoon rikkautta, jos tahdon merkitä enemmän kuin hitunen miljaardien
+hitusten joukossa, niin kohoan maineeseen, joka saattaa minut kaikkien
+ajatuksen esineeksi. Ihminen luo onnensa tulevaisuudella. Mutta jos
+ilman huolta huomisesta nyt paikalla antautuisin siihen mihin te minua
+kutsutte, niin kaikki minut kohta unohtaisivat, ruunun hakumies möisi
+tavarani ja koko nykyisyyteni olisi loppujen lopuksi pelkkää
+maantienkiertäjän onnea!
+
+Näitä ajatellen poistuin omenapuun luota. Tunsin nolanneeni sen
+naurettavuuteen asti.
+
+Sen jälkeen ovat vuodet vierineet, ajat seuranneet toisiansa
+loppumattomassa jonossa kuin ulapan tasaiset aallot. Olen kyttyräselkä
+vanhus. Olen jo aikaa sitten saavuttanut sen vallan, maineen ja
+rikkauden, jota silloin pidin välttämättömänä. Olenhan ministeri. Mutta
+yhä kuolee minulta nykyhetki, kuolee kuolemistaan, iankaikkisesti...
+Olen enemmistöjen orja, lapsikin voi vapaammin seurata tahtoansa kuin
+minä, mitkään rikkaudet eivät auta minua, ja mitä maineeseen eli
+toisten ajatuksissa olemiseen tulee, niin kannattaahan minua vallassa
+oleva puolue, mutta sen sijaan kaikki muut puolueet, toisin sanoen:
+kansalaisteni suuri enemmistö — pitää isänmaan onnena sitä päivää,
+jona ministeristöni kaatuu. Kammottavinta kaikesta on suuri
+salaisuuteni, jota ei edes vallitseva puolue saa aavistaa, se
+nimittäin, että olen jo alkanut tuntea ei ainoastaan ruumiillisten vaan
+henkistenkin voimieni vähenemistä, — salaisuus, joka tietysti ennemmin
+tai myöhemmin on tuleva ilmi. Tämä on vaikuttanut, että viime aikoina
+yhä useammin ja keskellä valtakunnallisten asiain ratkaisuakin olen
+tavannut itseni syrjäisiin mietteisiin vaipuneena, suoraan sanoen, olen
+ruvennut haudantakaisia ajattelemaan, niin että jätän joskus kuulematta
+tärkeitä kohtia esittelijäsihteerin lausunnoista. Olenpa mennyt niinkin
+pitkälle, että olen kaivanut esille vanhan viisaustieteellisen
+kurssikirjan.
+
+Mitään selvyyttä en ole saavuttanut.
+
+Varma olen vain yhdestä ainoasta asiasta, siitä, että jos taivas on,
+niin ensimmäisenä, minkä siellä saan nähdä, on oleva omenapuu ja
+tuulessa heilahtelevat leinikot.
+
+
+
+
+KÄRPÄNEN JA IHMINEN
+
+
+Kärpänen lyö päättömästi itsensä lampun tulikuumaa lasia vasten. Se
+pyrkii valoon, ei usko muuta, ei tahdo muuta. Vaikka polttaa, vaikka
+siivet ovat pahasti kärventyneet ja se on jo usean kerran pudonnut
+seljälleen työpöydän viheriälle veralle surisemaan tai voimattomana
+jalkojansa liikuttelemaan, niin aina se hetken levättyään taas tointuu,
+ja toivoton, hurja lento alkaa uudelleen. Lamppuja puhdistaessa poimii
+niitä usein viisi-kuusi hauraiksi kokkareiksi kärventynyttä lasin ja
+sydänkourun välistä. Tiedän, että niin on käyvä tämänkin, ja lystikseni
+nostan sen hyppysissäni varovasti ylös ja pudotan pimeään pöydän ja
+seinän väliin. Pysyköön siellä, jos elää mielii. Mutta eipä aikaakaan,
+jo matelee kärpänen jälleen esille lähteäkseen toivottomissa ympyröissä
+vinhasti kiertämään turmiontuottavaa liekkiä, ja taas jo sätkättää
+kuumassa pätsissä lasin ja kuvun välissä, jalkainsa, siipiensä
+kustannuksella ja koko elämänsä uhalla.
+
+Tapanko sen raukan? Sillä eihän sen elämästä tuollaisena siipirikkona
+kuitenkaan enää mitään tule. Ihminen on tuon kärpäsen jumala, jonka
+vallassa on sen henki. Korkeassa asemassani minä istun ja punnitsen,
+mikä olisi tuolle raukalle parempi, jättääkö elämään vai siirtää
+ikuisuuteen.
+
+Kaunis jumala! Eikö ihminen ole muka itse koskaan polttanut siipiänsä?
+Enkö ole pyrkinyt väärää valoa kohden, vieläpä hyvin tietäen sen
+vääräksi? Enkö ole ollut siinä tilassa, että joku olisi voinut sanoa:
+tappaisinko sen raukan, sillä eihän sen elämästä kumminkaan enää mitään
+tule!
+
+Voi sinä kärpänen, jospa vähillä jääneillä voimillasi vielä ymmärtäisit
+kömpiä takaisin tuonne pimeään, ummistaisit silmäsi ja unohtaisit öisen
+lampun, jonka minä, jumalasi, kaikissa tapauksissa kohta sammutan.
+Siellä koettaisit olla ajattelematta sitä, mikä sinua vetää luoksensa,
+mutta tuottaa sinulle turmiota. Tyyntyisit edes hetkeksi, muutamiksi
+tunneiksi, niin saisit pian nähdä, kuinka esineet ympärilläsi
+alkaisivat selvitä ja valaistua, näkisit, kuinka vähitellen koko huone
+astuisi esiin hämärästä ja vihdoin uuden aamun kirkas valo tulvisi
+ikkunasta ja paistaisi valkoisille seinille. Ja sinä pääsisit siihen
+oikeaan, valoisaan vapauteesi, johon olet luotu ja joka on sinun
+elämäsi.
+
+Ja ihminen itki, itki itkemistänsä, ei kärpästä, vaan omaa itseänsä.
+
+
+
+
+ELÄIN JA IHMINEN
+
+
+Västäräkki rupesi lentämään lahden yli ja kummallisesti laskeutui ennen
+vastaista rantaa. Tulin ajatelleeksi, että se hengästyi ja tuskin
+jaksoi päästä perille. Nekin hengästyvät ja väsyvät ja niiden pienet
+rinnat läpättävät. Liikuttava oli erittäinkin ajatus: "aikoi, eikä
+onnistunut!" Mutta ei yksikään västäräkeistä olisi huomannut, että joku
+heistä lakkasi olemasta. Ja minäkin tulin vain ihan sattumalta
+tunteneeksi tätä sääliä. Tottapa se rakastaisi ihmistä, jos tämä olisi
+sitä vastassa ja se näkisi, että ihminen sydän kurkussa odottaa sitä ja
+sitten ottaisi sen lämpimään käteensä, järjestäisi sen höyhenet,
+lohduttaisi, lepuuttaisi ja laskisi lentoon. Mutta nyt se ei usko, että
+on semmoista olentoa olemassa, joka ajattelee sitä säälien, sillä se ei
+näe häntä silmillänsä eikä kuule sen lohdutusta korvillansa. Ihmisellä,
+joka myöskin väsyy ja rasittuu eikä pääse tarkoitustensa perille, on
+semmoinen usko, että on olemassa jokin, joka näkee hänen surunsa ja
+nyökyttää hänelle päätänsä ja kutsuu lepäämään ja opettaa hellästi
+mistä syystä yritys ei onnistunut. Ja hän tuntee aina virvoitusta siitä
+uskostansa. Hän ymmärtää, ettei tämä olento voi olla hänelle silmin
+näkyvä eikä korvin kuultava, koska sen täytyy ennättää samaan aikaan
+kaikkialle. Kuitenkin on tämä olento istuttanut ihmisiin rakkauden
+toisiinsa, että he voisivat häntä silminkin nähdä ja korvin kuulla, ja
+nähdä ja kuulla niin paljon kuin itse tahtovat.
+
+
+
+
+KOHTALO
+
+
+Pikku lintu alkoi laittaa pesäänsä ikkunamme edessä olevan koivun
+kylkeen ja ihan alhaalle. Riemukkaasti, täynnä ihastuttavan
+tulevaisuuden toiveita se lenteli valitulle paikalleen nokassa mitä
+ihmeellisimpiä rakennustarpeita. Mutta tietäen kissamme tavat me
+katsoimme linnulle paraaksi poistaa sen tekeillä oleva rakennus, jotta
+se pesisi uudestaan jonnekin turvallisempaan paikkaan.
+
+Irroitettu pesän tekele oli liikuttava nähdä ja käsissä pidellä. Millä
+vaivalla, millä taidolla, millä sanomattomalla kärsivällisyydellä siinä
+olikaan jos jonkinlaisia hienoja pikku korsia koottu ja nivottu
+omituisiin, harmaisiin kivisammaleihin, jotka sekä rakenteeltaan että
+väriltään pettävästi muistuttivat koivunrungon harmaasammaleista
+alaosaa ja tasaisena verkkona ympäröivät laitteen ulkopuolta!
+Sisäpuolella taas oli hienoja untuvaisia, oli valkean koiramme karvasia
+ja muuta kaikkein hienointa ja pehmeintä mitä suinkin oli avarasta
+maailmasta löydetty ja nokassa tulemaan saatu.
+
+Voipa kuvitella linturaukan epätoivoa, kun se näki ihmisen menettelyn!
+"Olin juuri saamassa kotini valmiiksi, ja tuo tulee ja rikkoo kaiken"
+— se ajatteli, ja olisi voinut ajatella vielä näin:
+
+"Tokkopa tuo ihminen onkaan mikään eläimiä korkeampi olento! Onko tämän
+perästä yleensä enää mitään oikeutta olemassa?! Ja mikä järjellinen
+tarkoitus voi olla elämällä, kun se noin hävittää juuri sen minkä itse
+on linnun tehtäväksi pannut!"
+
+Samoin ajattelee ihminen, kun kohtalon kova koura häntä lyö, ja harva
+jokaisessa tapauksessa jaksaa uskoa, että mitä kohtalo tehneekin se on
+vain hellää pesän nostelua pahan katin tieltä.
+
+
+
+
+KEVÄT
+
+
+Taas sama ihana kevät! Taas sen vinhat tuulet ovat alkaneet. Havupuut
+ovat oksiltaan pudottaneet lumipainot ja suhisevat latvojaan iloisesti
+heitellen. Järven valkoisilla jääkentillä juoksevat hattarain siniset
+varjot. Auringon säteet lämmittävät seiniä, räystäät tihkuvat vettä,
+jääpuikot putoelevat, peltojen talviset multakasat paljastuvat, kiurut
+visertelevät suvenpuoleisten pälvien päällä. Tuuli tyyntyy ja purojen
+ja lätäkköjen pinnat menevät riitteeseen. Pohjoispuolisten
+kallioseinäin lumimättäillä vivahtelevat kylmenevän iltataivaan
+punavärit, rannat täyttää teerien soidin, ilmat kaikki lauhkea
+metsänhaju ja keväistä vettä ahnehtien paljaspuiset niemet kuvastuvat
+taivaanrantoineen jäärailoihin ja rantasuliin. Taivas seestyy, ohentuu,
+vihertyy ja sen kalpeuteen syttyy vaaleanvihreä tähti tuikkimaan
+pakastuvassa avaruudessa. Mutta niin suuri on kuoleman kammo elämään
+heränneessä luonnossa, että yökin liittoutuu sen kanssa ja värähtelee
+valon kajastusta pimeimmänkin hetkensä ylitse, kunnes uuden aamun airut
+säteensä taivaanlaelle heittelee ja kiurut jälleen viserryksiinsä
+viriävät.
+
+Me tunnemme kevään aina samaksi mutta kevät ei tunne meitä.
+
+Vanhukselle se sanoo: Kuinka? Näinhän sinut viimeksi reippaana ja vielä
+nuorteana eikä sinun ollut mikään vaiva ojentua suoraksi ja itsellesi
+ja muille vakuuttaa, että käyräisyytesi on vain satunnaista luuvaloa.
+Nyt olet harmaantunut ja ojentuminen tuntuu sinusta vaivalta. — Vanhus
+vastaa ihmiskärsimyksistä tietämättömälle, hymyilevälle, aina samalle
+keväälle: Talvi on ollut välillä.
+
+Ja miehelle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi omin käsin
+kauraa kylvävän, kevyesti ojaa luovan ja ilomiellä peltoasi äestävän.
+Nyt käyt kainalosauvoin, kunniaristi rinnallasi, toinen jalka poikki
+polven alta. Vieras kyntää peltoasi ja alakuloisena kuuntelet sinä
+kiurujeni taivaista viserrystä. — Mies vastaa huoaten: Talvi on ollut
+välillä.
+
+Ja neitoselle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi
+punaposkin juoksentelevan vuokkoja poimimassa, näin naurusuussa
+keltakukkaseppelettä sitovan. Nyt olen tullut tuhat kertaa raikkaammin
+tuulin ja hehkuvammin sätein ja sinun poskesi on kalpea, huulesi
+veretön. Hajamielisenä katsot olemattomuuteen, kauas, kauas, kukkiani
+näkemättä, tuuliani tuntematta. — Ja neitokin tahtoisi vastata
+iki-ihanalle, aina samalle keväälle, mutta sana katkeaa ja hän
+hyrskähtää itkuun ja itkee kesken päivän paistetta, kiurujenkin
+visertäessä, purojen soidessa ja tuhansien aurinkojen hyppiessä
+kevätkosken iloisissa pyörteissä... Talvi on ollut välillä.
+
+
+
+
+SATU
+
+
+Elipä muinaisina aikoina kaukana Egyptin erämaassa buddalainen erakko,
+ja hänen oli joskus käytävä Aleksandrian suuressa kaupungissa niitä
+sairaitansa lohduttelemassa, jotka eivät voineet hänen luoksensa
+erämaahan tulla. Silloin hän, kaupungin hälinässä kulkiessaan ja
+päästäkseen kuulemasta sen vietteleviä ääniä, laulunloilotuksia ja
+tanssin säveliä, tukki korvansa tappuroilla. Hän myös ummisti suunsa
+kaiken herkullisen ravinnon tarjouksilta, jopa painoi silmäluomensa
+alas ollakseen himoitsematta meloneja, ananasseja ja harvinaisia
+viinirypäleitä, jotka houkuttelevina pullistuivat kauppiaiden koreista,
+roikkuen yli reunain. Ja hän työnsi pumpulia sieraimiinsa, kun oli
+kulkeminen ravintolain ohitse rasvaisten liharuokain höyryssä, tai
+milloin tunsi ilmassa katunaisten tekotuoksuja. Mutta jos joku sulotar
+ohimennäkseen lähestyi häntä, kiristyivät erakon ummistuneet
+silmäluomet yhteen mykkyrään kulmakarvain kanssa, ja oli vain ryppyistä
+nahkaa, silmiä ei ollenkaan.
+
+Kaupunkilaiset nauroivat häntä ja katupojat matkien kulkivat hänen
+kintereillään, tappurapumpulit muka korvissa, ilvehtien ja pilkkasanoja
+huudellen.
+
+Mutta tuskaiset, vaivaiset, maailman murjomat, jotka vain kynnelle
+kykenivät, hiipivät salaa hänen luoksensa erämaahan, taivaista
+lohdutusta kuullakseen hänen huuliltaan. Ja siellä ei hänen korvansa
+ollut tukittu, vaan auki valituksille, hänen silmänsä eivät olleet
+ummessa, vaan katsoivat kirkkaasti ihmismielen syvyyksiin, ja hänen
+suunsa osasi ihmisten kanssa sekä nauraa että itkeä, jopa maistella
+toisinaan melonejakin tai mitä muuta vaeltajat hänelle kulloinkin
+kantoivat.
+
+Niinpä kerran taas kaupungille mennessään, varhaisena aamuna,
+kreikkalaisen ylimystön vielä nukkuessa meluisan Apollojuhlansa
+jälkeen, hän oli juuri tulemassa tulliportin luona olevan
+ulkoravintolan ohi, jota he sanoivat Jumalatarten Kylpyläksi. Se oli
+kallioluolaan rakennettu ja sen kaareutuva holviaukko oli riippuvissa
+viinilehväin köynnöksissä. Sammaltuneita kääpiökuusen ja karahkatammen
+juuria kiemurteli louhikkoseinän rakosissa, mutta edustalla oli
+taivasalla sileä tekotanner hiottuja kivilaattoja, jonka äärillä,
+lehmusten varjostossa, jumal-impiä marmorista. — Silloin tulvahti
+luolan pimeästä aukosta, soitellen ja meluten, joukko nuoria
+öitsijoitä, kukkasseppeleet päässä, kaulatuksin juopuneiden naistensa
+kanssa.
+
+Erakko loi silmänsä alas maahan, ja kitarankielten sätkytyksen vuoksi
+otti taskustansa tappuratukot korviin.
+
+Mutta nousevan päivän punertaessa, kirkkaan aamukasteen tippuessa
+köynnösten lehdiltä, lehmusten tuoksuessa, jatkuvan mellastamisen halu
+virkosi öitsijöissä. Vallattomina he ottivat erakon kiinni ja väkisin
+taluttivat tantereelle. Ja he huusivat luolaan:
+
+— Fryyne, Fryyne, tule jo! Sinä et sano vielä milloinkaan nähneesi
+miestä, joka olisi voinut suloasi vastustaa, mutta täällä on yksi, joka
+ei sinullekaan silmiänsä avaa, joka ei tahdo kuulla mesiääntäsi ja on
+ihosi ihanilta tuoksuilta kaikki aistimensa sulkenut.
+
+Silloin Fryyne, hetääreistä ihanin, valkoiseen vaippaan kääriyneenä,
+tuli ulos luolan suulle ja leikkiin valmiina käski ottaa tappurat
+erakon korvista ja sieraimista.
+
+He tekivät niin.
+
+Ja Fryyne antoi vaippansa solua maahan.
+
+Mutta erakon silmät pysyivät ummistuneina.
+
+Fryyne naurahti. Hän helisti helojansa, jotka olivat hänen ranteisiinsa
+ja jalkanilkkoihinsa kiinnitetyt. Ja kohta soittajat istuivat maahan
+puolipiiriin hänen ympärillensä. Ja erakon korvissa alkoivat öitsijäin
+huilut soida, kitarankielet laulaa, ja sormikalistinten näppäillessä
+tanssin sykähtävää poljentoa alaston jalka kevyesti lipsahteli
+hiotuilla kivilaatoilla.
+
+Mutta erakon ajatukset menivät ajastaikojen taakse. Hänen ummistuneiden
+silmäinsä yössä syttyivät palamaan taivaan kynttilät, joita
+tähtitarhain tuhannet haltijahenget kannattelivat, toisten soitellessa
+ylistys- ja riemusäveliä Budda jumalan syntymisen johdosta. Ja nuori,
+kuninkaallinen äiti ilmestyi keskeltä taivasta, kuulakkaiden
+höyhenpilvien sisästä, rinnat paljaina, sillä hän oli juuri päässyt
+imettämästä jumalan poikaa. Silloin koko taivas helisi riemusta ja
+täynnä pyhää ihastusta erakko huusi suurella äänellä:
+
+— Oi pyhä äiti, ihanaa on lapsen sinun rintojasi imeä, mutta vielä
+ihanampi on rikollisen miehen sinun viattomilta huuliltasi armoa
+kuulla!
+
+Nämät ihmeelliset, naisen äidillisyyttä jumaloivat sanat satuttivat
+Fryyneä, sillä ne häpäisivät hänen aiheetonta alastomuuttansa, ja
+äimistyneenä hän hetkeksi pysähtyi. Mutta öitsijäin nauru ja
+mahdollisen tappion häpeä yllyttivät hänet vielä intohimoisempaan
+tanssiin. Ja hypellessään hän lähestymistään lähestyi erakkoa,
+kieputteli tuoksuavia huntujansa hänen päänsä ympärillä, sieppasi
+vihdoin maljan kuohuvaa viiniä ja koko ruumiillaan painautuen häntä
+vastaan nosti viinin hänen suullensa, kiehtovalla äänellään hänen
+korvaansa puhuen: — "Juo!"
+
+Ja hänen äänensä oli suloinen kuin vuodatettu öljy.
+
+Soitto vaikeni. Jännittyneinä, polvillansa nelinryömin soittajat
+lähestyivät, nähdäksensä kumpi voittaa.
+
+Mutta erakon huulet pysyivät ummistuneina, ja Fryynen kallistaessa
+pikaria hänen siitä juodakseen, vuoti viinin punainen mehu miehen
+leualle ja maahan.
+
+Nyt eivät öitsijät enää voineet himojansa hillitä, vaan kilpaillen
+ryntäsivät Fryynen käsiä ja jalkoja suutelemaan, ja yksi heistä huusi
+erakolle:
+
+— Ellet ihanaa Fryyneä nähdäksesi ole tahtonut silmiäsi avata, älkööt
+ne ikinä enää mitään muutakaan nähkö!
+
+Ja temmaten tupesta tikarinsa hän aikoi iskeä erakolta silmät puhki.
+
+Mutta Fryyne sai inhon rakastajiinsa. Suojellen erakkoa hän raivokkaana
+työnsi heidät syrjään ja huusi:
+
+— Ei pojat, säästäkää hänen silmänsä, tämä mies miellyttää minua
+paremmin kuin yksikään teistä, ja niinkauan kuin hänen kätensä eivät
+ojennu minua ottaaksensa, älköön teistäkään kukaan ikinä minuun
+koskeko!
+
+Näin sanottuaan Fryyne kääriytyi vaippaansa, hunnutti kasvonsa ja
+pakeni heidän seurastaan.
+
+Senjälkeen eräänä päivänä paimenet näkivät mustiin puetun naisen
+vaeltavan kaupungista erämaan hietikoille ja edetessään pienenemistään
+pienenevän, kunnes oli kadonnut näkymättömiin.
+
+Mutta erämaassa oli erakolla tapana istua keitaan palmujen alla
+opettamassa uskolaisiansa, jotka istuivat piirissä hänen edessään
+maassa, jalat ristikkäin, selkä suorana, hartioilla valkoiset mekot,
+valkoinen vyö kallon ympäri käärittynä, tarkasti kuunnellen ja
+mieleensä painaen hänen selostuksiansa Nirvanan ihanasta olotilasta,
+jonka saavutettuansa ihminen vihdoin pääsee lihan himoista, vallan ja
+rikkauden pyyteistä kaikkien ajatustensa herraksi. Ja taaempana seisoi
+vaivaisten ja katuvaisten joukko esille pääsyä odotellen, että pyhä
+erakkoprofeetta, oppilaansa päästettyään, panisi kätensä heidän
+päällensä ja vapauttaisi keitä ruumiillisista vaivoista, keitä henkisen
+tilan ahdingoista.
+
+Ja tapahtui, että näiden katuvien joukkoon oli ilmestynyt mustiin
+hunnutettu nainen, joka vuoronsa tultua nöyrästi lähestyi erakkoa ja
+syvään häntä kumarrettuaan paljasti kasvonsa.
+
+Miehet joka suunnalta kurottautuivat esille tuon naisen häikäisevää
+ihanuutta nähdäksensä likempää.
+
+Mutta erakko sanoi ankaralla äänellä:
+
+— Kuka olet, nainen, ja mitä sinulta on kaupungissasi puuttunut, jota
+olet tullut erämaasta hakemaan? Mene pois minun kasvojeni edestä!
+
+Silloin Fryyne kävi polvillensa ja kumartaen otsansa maahan sanoi:
+
+— Sinua olen tullut palvelemaan, pyhä mies. Älä aja minua luotasi,
+vaan laske siunaava kätesi minun päälaelleni, että tulisin ansiokkaaksi
+sinun väsyneitä jalkojasi pesemään ja sinun kituvaista ruumistasi
+öljyillä voitelemaan.
+
+Ja erakko ajatteli: missä olenkaan tämän äänen ennen kuullut?
+
+Ja suuri vavistus tuli erakon kaikkiin jäseniin, sillä tästä äänestä,
+joka oli suloinen kuin vuodatettu öljy, hän tunsi naisen Fryyneksi, ja
+kun Fryynen kumartaessa vaipan rintauurros höltyi alas, ei hän ollut
+edes Buddan äidilläkään nähnyt mitään ihanampaa.
+
+Erakon pää vaipui raukeasti taaksepäin. Kasvot taivasta kohden hän
+hiljaa ummisti silmänsä ja huoattuaan sanoi vaivoin kuuluvasti:
+
+— En kaipaa palvelijaa, joka itse olen kaikkien palvelija.
+
+Mutta miesten joukossa nousi nurina näiden sanojen johdosta, ja he
+puhuivat keskenään: sopineeko pyhän miehen ajaa luotaan katuvaista?
+
+Ja koko seurakunta vaatimalla vaati Fryynen jäämistä.
+
+Kunnes erimielisyyden ja pahennuksen välttämiseksi erakko vihdoin salli
+Fryynen jäädä koetteeksi keitaalle, itse puolestansa vain kaikin voimin
+koettaen karttaa Fryynen näkemistä, jopa ajattelemistakin. Mutta
+silmänsä jos voikin sulkea, korvansa ja nenänsä jos voikin tappuroilla
+tukkoa, aivoihinsa ei voi sentään saada tappuroita. Pian Fryyne osasi
+tekeytyä kaikille tarpeelliseksi. Hän kulki keitaalla kaikissa ovissa,
+tuli ja meni mielin määrin, ja kun yöllä ei enää kulkenut, kulki
+sentäänkin erakon ajatuksissa, ja kaikki hunnut vaipuivat maahan,
+kaikki soljet irtautuivat, kaikki vaipat aukesivat, Fryynen alastonna
+astuskellessa niille niityille, joita hurskaus oli luonut, noustessa
+pyhyyden vuorille vapaasti kuin sumupilven hajottua valkoinen
+karitsalauma nousee tuoreelle nurmelle.
+
+Ja herättyänsä erakko ajatteli: jos toimittaisin Fryynen takaisin
+kaupunkiin, eikö se synti painaisi toki vain hiekkamurusena pahennuksen
+rinnalla, minkä minulle tuottaa Fryynen näkeminen?
+
+Ja niinpä erakko, Fryynen koetusajan kuluttua, päätti toimittaa hänet
+takaisin kaupunkiin, ja ilmoitti päätöksensä miehille.
+
+Mutta miehet sanoivat:
+
+— Jos sinä Fryynen ajat luotasi, aja sitten meidät ensin, sillä tämä
+Fryyne ei ole suinkaan meitä huonompi hurskauden harjoituksissa.
+
+Ja koko seurakunta huusi: jos Fryyne menee, me menemme kaikki!
+
+Silloin erakko, päästäksensä Fryyneä joka päivä näkemästä, päätti
+rakennuttaa hänelle korkean majan erillensä muusta keitaasta ja osoitti
+miehille vuoren, jolle maja oli pystytettävä, mutta itse ei mennyt
+asumusta katsomaan, eikä edes sen valmistuttua käynyt sitä
+suitsutuksilla ja pyhien vesien priiskoituksilla siunaamassa.
+
+Kului aikaa puoli vuotta. Jo tulee Fryyne alas vuorelta erakon luo,
+valittaen ja näin sanoen:
+
+— Sinä olet minulle majan rakennuttanut ja hyvä on minun vuorella
+kilejä paimentaa, mutta öisin kuulen hiipiviä askeleita asumukseni
+ympärillä ja sydämeni on täynnä pelkoa miesten himon tähden, sillä
+päivällä he laaksossa rukoilevat sinun armoasi, mutta yöllä he nousevat
+vuorelle minun armoani rukoilemaan.
+
+Erakko käski Fryynen mennä takaisin vuorelle, mutta miesten hän käski
+rakentaa korkea kivipatsas kivenheittämän päähän majasta, ja
+kutsuttuaan puheillensa uskollisimman miehistänsä, joka oli taitava
+jousen käyttäjä, antoi hänelle tikapuut, näin sanoen:
+
+— Sinun on kiivettävä patsaan päähän ja sieltä ammuttava jokainen,
+joka öiseen aikaan Fryynen majaa lähestyy.
+
+Ja nyt ei erakko luullut tarvitsevansa sen koommin enää Fryyneä
+puhutella. Sillä Fryynen ääni vietteli häntä vielä enemmän kuin näkö.
+
+Mutta aamulla Fryyne tuli jälleen laaksoon ja kumarrettuaan erakolle,
+sanoi:
+
+— Sinun miehesi osaa tikapuita käyttää yhtä ovelasti kaikkialla, sillä
+viime yönä, kuun paistaessa ikkunaristikkoni takaa, näin hänen päänsä
+varjon permannolla.
+
+Silloin erakko näytti Fryynelle toisen miehen, joka oli saanut
+myrkyllistä nokea silmiinsä ja kadottanut näkönsä. Ja erakko sanoi:
+
+— Tämän sokean miehen lähetän yöksi majasi eteen, sillä hän on
+tarkkakuuloinen kuin metsäkauris ja hän on sekä oveasi että ikkunatasi
+vartioiva.
+
+Mutta Fryyne katsahti mieheen ja sanoi:
+
+— Hän tietää majani katolla vielä nokisen savuluukunkin, jota en ole
+ylettynyt yöksi sulkemaan.
+
+Ja erakko kutsui luoksensa taitavan keihästäjän, joka tultuansa
+tervehti heitä vasemmalla kädellä, pitäen oikeaa kättänsä vaipan alla.
+
+— Tämä uskollinen mies — sanoi erakko — lävistäköön keihäällänsä
+jokaisen, joka yöllä kolkuttaa ovellesi, tai kurkottaa ikkunaasi, tai
+kiipeää majasi katolle savuaukkoa mittaamaan.
+
+Mutta Fryyne näytti erakolle sormuksen, sanoen:
+
+— Voineeko mies vasemmalla kädellä keihästä käyttää, sillä minä
+hyppäsin eräänä yönä vuoteeltani permannon luukulle, kun luulin
+kellarista rotan nousevan, mutta rotalla oli tämä sormus kaulassansa.
+Epäluotettavat ovat kaikki sinun miehesi ja sopineeko pyhän
+lähettääkään uskollisiansa näin koville koetuksille? Mutta jos itse
+nousisit vuorelle, ei sinun tarvitsisi patsaan päässä vahtia, vaan
+antaisin sinulle vaikka oman vuoteeni ja itse nukkuisin nurkassa.
+
+Erakko kauhistuen perääntyi ja sanaakaan suustansa saamatta vain käsin
+torjui Fryynen pöyristyttäviä ehdotuksia.
+
+Mutta Fryyne lankesi polvilleen ja molemmat kätensä häntä kohden
+ojentaen rukoili:
+
+— Jos vain yhdeksikin yöksi tulisit luokseni, pyhittyisi vuoreni ja
+majani ja vuoteeni, sillä he pitävät pyhänä sen maan, jolle jalkasi
+astuu, ja pyhänä vuoteen aluksen, jolle sinä pääsi kallistat, eikä
+kukaan enää ikinä uskaltaisi untani häiritä. Oi sinä kaikkien
+palvelija, miksi minua et tahdo palvella, vaan jätät turvattomaksi
+yökulkijain käsiin! Katso, päivä on jo lännen puolella ja minä palaan
+itkien majalleni.
+
+Ja sydämen säälin repimänä, mutta päätänsä kovin pudistellen erakko
+meni uskollistensa luo ja kerrottuaan heille Fryynen mahdottoman
+vaatimuksen käski heidän valita itse keskuudestansa mies, joka ottaisi
+noustakseen patsaalle vahtimaan. Mutta yöksi olisivat tikapuut tuotavat
+laaksoon ja vasta aamuisin mies päästettävä patsaalta.
+
+Miehet vetäytyivät syrjemmäksi arkaluontoista vaalia keskuudessansa
+toimittamaan, mutta eivät voineet päästä mihinkään päätökseen. Ja kauan
+neuvoteltuansa he vihdoin tulivat erakolle sanomaan:
+
+— Ellet sinä voi Fryynen pyyntöä täyttää, emme sinua enää uskokaan
+pyhäksi, sillä ihmiselle se tosin olisi mahdotonta, mutta pyhälle on
+kaikki mahdollista.
+
+Nämä sanat kuultuansa erakko painui vain yhä syvemmäksi laaksoon, ja
+löydettyänsä vanhan roviopaikan hän heittäysi siihen suullensa ja tahri
+itseänsä tuhkaan ja ripotteli sitä päähänsä ja vaikerteli haikeasti,
+näin sanoen:
+
+— Oi, miksi, miksi ihmiset vaativat pyhiltänsä enemmän kuin pyhät
+itse! Oi Fryyne, Fryyne, kuinka voipi se mies, joka on Buddan
+unohtanut, puhdistaa sielusi Buddan temppeliksi! Oi uskolliset mieheni,
+kuinka johdan teidät ajatusten herruuteen ja kuinka himonne sammutan,
+kun omat ajatukseni tulessa palavat!
+
+Ja auringon jo laskiessa erakko näki mielessään keitaansa kukistumisen,
+sen saman keitaan, jonka ympärille hän oli ikänsä kaiken unelmoinut
+kerran pyhän kaupungin syntyvän, jonka vuorelle ajatellut pyhän
+luostarin kelloineen ja kultakupuineen ja jota kohden haaveillut
+karavaanijoukkojen vaeltavan. Ja tämän hävityksen järkyttävä näky
+tärisytti niin perin juurin hänen olentoansa, että hän ponnahti
+pystyyn, karisti tuhkan päältänsä, pesi ja suki itsensä, kääri
+valkoisen turbaanin päänsä ympäri, otti hartioilleen maahan ylettyvän
+valkoisen kauhtanan ja mitään enempää ajattelematta painalsi ylämäkeen.
+
+Ja hänen noustessansa hulmuavin liepein vuorelle, kiitollinen
+seurakunta soitti vaskisia kelloja ja miehet makasivat kasvoillansa
+vuoren juurella hänen sielunsa puolesta rukoillen. Tätä he tekivät koko
+yön.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Yötä seuraavan aamun valjetessa, kun majassa ei vielä mikään
+liikahtanut, valkoinen kililauma portin ääressä jo odotteli myöhästyvää
+emäntäänsä, laitumelle päästäkseen. Fryyne vain nukkui, autuas
+tyydytyksen hymy huulillaan, lammasten määkynätä kuulematta. Vaan kun
+ovi vihdoin paiskautui auki, säikähtivät kilit pahasti ja juoksivat
+hajallensa, sillä majasta tuli mies, jota ne eivät vielä milloinkaan
+olleet vuorella nähneet. Ja taaempana jälleen laumaan kokoonnuttuansa
+ne yhdestä silmää uteliaasti katsoivat miestä. Mutta mies ei tehnyt
+kileille pahaa. Hän vain rupesi nopeasti risuja kokoomaan, ja
+sylillisen niitä koottuansa vei ne patsaan juurelle. Sen tehtyään hän
+asetti tikapuut nojalleen pylvästä vastaan risujen päälle, sytytti
+risut palamaan ja kiipesi patsaan päähän. Kun tikapuut olivat palaneet
+poroksi, kääri hän valkoisen turbaanin päänsä ympäriltä, riisui
+vaatteensa ja heitti nekin alas rovioon. Sitten asettui polvilleen ja
+jäi liikkumattomaksi jalkainsa päälle istumaan.
+
+Ja kansa riensi joka suunnalta tätä ihmettä katsomaan. Ja he
+puhuttelivat häntä, mutta hän ei vastannut mitään, istui vain kädet
+ristissä, katse kohden taivasta, niinkuin armoa rukoilevainen.
+
+Ja he kutsuivat Fryynen esille ja kysyivät:
+
+— Miten tämä on tapahtunut?
+
+Mutta Fryyne peitti kasvonsa ja vastasi:
+
+— En tiedä, milloin pyhä mies on luotani lähtenyt, sillä minä nukuin
+sikeästi.
+
+Ja he suuresti ihmettelivät tätä tapausta.
+
+Ja muutaman päivän kuluttua joku heistä sanoi: hän on varmaan pyhimys,
+mutta voihan pyhimyskin olla sekä janoinen että nälkäinen. Ja he
+panivat kastetun sienen riu'un päähän ja nostivat hänen huulillensa.
+Mutta erakko hiukan vain imaisi, ja ruokaa ei ollenkaan ottanut
+suuhunsa.
+
+Ja päiväinen paahtoi hänen selkänsä ruvelle, ja tulivat rankkasateet ja
+liuottivat verille, ja taas aurinko kärvensi ruvelle.
+
+Kunnes hän eräänä aamuna tipahti hengetönnä patsaalta alas maahan.
+
+Ja miehet kaivoivat hänelle haudan patsaan alle, sanoen keskenään:
+
+— Hän antoi henkensä opettaakseen meille millä uskollisuudella meidän
+on tämän naisen viattomuutta varjeltava.
+
+Ja juhlamenoin he pyhittivät haudan patsainensa.
+
+Ja Fryynen he myöskin pyhittivät.
+
+He suurensivat vuorimajaa, rakensivat lisäkammioita ja rukoushuoneita,
+ja piirittivät kivimuureilla, luostariksi pyhiä naisia varten, mutta
+Fryynen he asettivat näiden naisten päälliköksi. Vielä he rakensivat
+luostarimuurien ulkopuolelle kultaisen aidan pyhän patsaan ympärille ja
+nupittivat aidan ristikot timanteilla, jotka he olivat löytäneet
+tuhkasta ja uskoneet profeettansa kyyneleiksi. Mutta aitauksen
+portinavaimen he jättivät Fryynen haltuun, että hän päästäisi pyhälle
+haudalle kenen katsoi siihen ansiolliseksi.
+
+Ja keitaan maine levisi valtakunnasta valtakuntaan, ja vaeltajia tuli
+maan kaukaisimmista ääristä luostaria ja pyhää pylvästä katsomaan,
+sillä puhe kävi semmoinen, että jolla oli taskussansa murunenkin
+patsaasta rapaunutta kiveä, hän voitti kaikki pahat henget eikä mikään
+kiusaus häneen pystynyt. Ja suuren väentulvan vuoksi oli laaksoon pian
+rakennettava tilavia majataloja yöpaikoiksi vaeltajille ja vaatteiden
+ja jalkineiden varastohuoneita vaelluksissa ryysistyneille ja
+ravintoloita nälkäisille ja juomaloita janoisille. Ja karavaanijoukot,
+tullen rantakaupungeista, poikkesivat keitaalle, tuoden kirjailtuja
+messukaapuja, kalliita suitsutuskuppeja, Persianmattoja
+maahankumartajille ja kultalevyjä luostarin kupukatoille. Ja kauppiaat
+asettivat telttansa torille ja levittivät kirjavat vaatekatoksensa
+kujien äärelle rakennusten suojaan, ohikulkijoille myöden ryynejä ja
+jauhoja, viinejä ja mausteita, helmiä ja päärlynauhoja, kankaita ja
+kudoksia, silkkiä ja samettia ja monenmoista sekatavaraa. Ja niinpä oli
+pyhän paikan ympärille syntymässä uusi kaupunki, jonka omat kamelit jo
+välittivät kauppaa kaukaisten maiden kanssa.
+
+Ja Fryyne ajatteli: en muuta ikinä enää takaisin entiseen kaupunkiini,
+siellä kaikki minut hylkäisivät, kun vanhenen, mutta täällä mitä
+enemmän vanhenen, sitä enemmän kunniani kasvaa. — Ja hän tunsi
+suurta kiitollisuutta erakko vainajata kohtaan, joka oli hänelle
+uhrikuolemallaan näin loistavan tulevaisuuden valmistanut. Sillä Fryyne
+kukoisti kaupungin pyhänä kuningattarena ja hänen valtansa oli niin
+suuri, ettei yksikään vaeltajista, olipa vaikka ylipappi tai katuvainen
+sadanpäämies, päässyt pyhän haudan ääreen ensin häntä kumartamatta ja
+häneltä portinavainta rukoilematta.
+
+Niinpä hän kerran istui mukavasti luostarinsa parvekkeella varjostimen
+alla, kahden nunnan viuhuttaissa hänelle palmunoksia, kun hän
+ihmeeksensä näki kyttyräselkäisen kääpiön, joka vaeltajien tietä tullen
+ei poikennutkaan luostariin, vaan meni suoraa päätä kultaiselle
+aitaukselle ja rupesi sen porttia auki kolistelemaan.
+
+Fryyne naurahti ja lähetti toisen munnista opettamaan muukalaiselle
+maan tapoja ja käskemään puheillensa, mutta itse meni huoneeseen, jossa
+pyhät savut suitsusivat, ottaaksensa vaeltajan vastaan.
+
+Ja muukalainen astui huoneeseen ja Fryyneä kumartamatta sanoi:
+
+— Eikö pyhän erakon sydän hänen eläessänsä ollut avoin vaeltajalle,
+miksi on nyt hänen hautansa avaimella lukittu?
+
+Fryyne vastasi:
+
+— Etteivät kaikki maantienkoirat kävisi sitä nuuskimassa ja sitä
+saastuttaisi. Avain on minulla, ja minä annan sen kenelle tahdon, tai
+olen antamatta, ketä en katso sitä ansainneeksi. Sano siis ensin kuka
+olet ja millä asioilla kuljet.
+
+Ja vähän aikaa mietittyänsä vieras puhkesi puhumaan:
+
+— Tiedä siis, että maallisesta herruudestani ei ole mitään puuttunut,
+mutta ajatusten herruutta olen puolet ikääni turhaan tavoitellut eikä
+yksikään tietäjä ole osannut sitä viisaudenkiveä minulle antaa. Mutta
+kaikki kertomukset koottuani, jotka tästä erakosta maailmalla
+kerrotaan, olen katsonut hänet pyhäksi, ja siitä saakka olen yötä
+päivää, nälkäisenä ja janoisena, ryysyissäni vaeltanut tänne tullakseni
+ja pyhästä patsaasta kivipalasen lohkaistakseni. Mutta mikä pyhä sinä
+olet, korskea nainen, että asetut tuomariksi pyhän miehen ja hänen
+etsijänsä väliin, jaellen kiviä lemmikeillesi ja kieltäen niiltä, joita
+vihaat? Eikö hän sinua katsonut mitättömäksi silmissänsä? Tiedän hänen
+tulleen pyhäksi, koska oli sinun kauneuttasi halveksinut.
+
+Silloin tuli Fryyneen kova halu kertoa tälle miehelle suuri salaisuus,
+josta ei yhdelläkään kuolevaisella saanut olla vihiä. Oli hän sitä
+osannut salata keitaan miehiltä, oli osannut vaieta mahtavien
+vaeltajien edessä. Mikä ihme saattoikaan hänet nyt tuon kääpiön edessä
+aivan vapisemaan ilmaisemisen halusta? Ja mikä sai hänen suustaan
+pulpahtamaan varomattoman vihjauksen: — Paljon sinä tiedät, mutta yhtä
+et sinä sittenkään tiedä.
+
+Mies ei kysynyt, vaan sanoi närkästyen:
+
+— En ole tullut sinun salaisuuksiasi kuuntelemaan, vaan ripusta
+koreasti avain portinpieleen, ja mene itse ja peitä pääsi häpeän ja
+katumuksen tuhkaan, silloin ehkä minäkin sinua kumarran.
+
+Mutta näiden nöyryyttävien sanojen jälkeen alkoi salaisuuden
+ilmaisemisen halu mennä Fryynellä yli hänen voimiensa. Hän lepäili
+karkoittaakseen ajatuksensa, hän polki jalkaa maahan, hän väänteli ja
+käänteli itseänsä, mutta näitä hänen tehdessänsä sanat omin päin
+tulivat mieleen, itsestään kypsyivät lauseiksi ja pyrkivät suuhun. Hän
+puri palmikkonsa päätä, ettei suu puhuisi. Sanat menivät kielelle. Hän
+joi kiehuvaa vettä, ettei kieli kertoisi. Sanat tulivat huulille ja
+olivat jo puhkeamaisillaan puheeksi, kun hän juuri lankeemuksensa
+edellä hädissään keksi keinon vaaran torjumiseksi.
+
+Hän lankesi polvilleen muukalaisen eteen, sanoen:
+
+— Ah, minä näen, että sinä olet pyhä mies, ja katso, erakon kuoleman
+jälkeen ei minulla ole ollut mitään rippi-isää, jolle olisin syntini
+tunnustanut. Mutta sinä näytkin olevan mies, joka et ole salaisuuttani
+ilmaiseva, et edes henkesi menettämisen pelosta, ja sinulle,
+rippi-isälleni, minä voisin sen uskoa.
+
+Nähtyänsä Fryynen nöyrtyneeksi, mies lauhtui ja istuen katuvaisen eteen
+sanoi isällisesti:
+
+— Puhu, lapseni!
+
+— Sinä yönä, — sanoi Fryyne kuiskaten, — jona erakko nousi vuorelle,
+että vuori pyhittyisi, ja tuli majaani, että majani pyhittyisi, ja
+lepäsi vuoteellani, että vuoteeni pyhittyisi, olin minä hänen
+käskystänsä jakanut huoneeni kahteen osaan verhoilla. Ja hänen
+maatessansa minä työnsin luukun ikkunan eteen, ettei kuu paistaisi
+hänen silmiinsä. Ja tuli pilkkosen pimeä. Ja kun yö oli kuuma, riisuin
+minä pimeässä hiljaa kaikki vaatteet yltäni ja hiivin verhon taakse
+nurkkaan, maatakseni alastonna oljilla. Enkä hiiskunut sanaakaan, en
+halkaistuakaan, sillä hän oli ankarasti kieltänyt minua mitään
+äännähtämästä. Ja kun kuulin hänen valvovan, olin nukkuvinani, etten
+hänen untansa häiritsisi. Mutta erakko huokaili huokailemistaan, ja
+vihdoin sanoi: "Oi Fryyne, vaihtakaamme vuoteemme, sillä tämä päänalus
+tuoksuu hyasinteille ja peitteesi balsamiöljyille ja minua kovasti
+vaivataan." Minä en vastannut mitään ja olin vain nukkuvinani. Erakko
+yhä huokaili ja voihki, kunnes keskiyön aikaan kuulin hänen sanovan:
+"Oi Fryyne, vaihtakaamme vuode ja salli minun nukkua oljilla, sillä
+pahat henget kovin kiusaavat minua, soitellen korviini huiluilla ja
+kitaroilla." Minä en nytkään äännähtänyt ja olin jälleen nukkuvinani.
+Mutta kukon jo kiekahtaissa ja kilieni määkiessä erakko, unohtaen oman
+kieltonsa, huusi valittaen kovalla äänellä: "Oi Fryyne, Fryyne, miksi
+et vastaa mitään rukouksiini!" Ja puhumisen luvan näin saatuani minä
+sanoin: "Ah, hurskas isäni, helpompi on pyhän ajaa luotansa paholaiset
+kuin minun nousta vuoteeltani, sillä kuuma yö on hervoittanut kaikki
+jäseneni enkä jaksa nousta nostamatta." — Silloin — oi hän oli
+uljaampi ja voimakkaampi kaikkia miehiä, joita olen ikinäni nähnyt —
+hän nosti minut käsivarsillensa, kuule minua: hän nosti minut
+käsivarsillensa!
+
+— Ja mikä siis oli syntisi? — kysyi rippi-isä.
+
+— Syntinikö — sanoi Fryyne kumartaen päänsä muukalaisen polvia
+vastaan: — Hänen taakkaansa keventääkseni minä kiedoin käteni hänen
+kaulaansa, mutta kun hän laski minut vuoteeseeni, en minä hellittänyt
+kättäni, ja hän suuteli minua, ja me vaivuimme yhteen. Sitten nukuin
+sikeään uneen ja kun aamulla myöhään heräsin, olivat patsaan tikapuut
+jo palaneet ja kansa huusi minua pylväspyhimystä katsomaan. Ja minun
+silmissäni hän oli nyt kaikkia pyhimyksiäkin uljaampi. Oi minun urhoni,
+oi minun aurinkoni!
+
+Ja polviltansa nousten Fryyne sanoi:
+
+— No, ymmärrätkö nyt, mikä osa minulla, naisella, on tuon suuren
+miehen historiassa? Ja tässä on sinulle portinavain, mene nyt ja hae
+sinäkin itsellesi murene hänen pyhyydestänsä.
+
+Mutta avainta laskiessaan muukalaisen käteen Fryyne ihmetteli hänen
+muuttunutta muotoansa ja sanoi:
+
+— Miksi ovat poskesi ja huulesi kalvenneet ja miksi kasvosi
+venähtäneet pitkiksi? Etkö siis vieläkään ymmärrä, että ilman minua ei
+olisi tätä patsasta eikä pyhimystä, ei olisi tätä luostaria eikä koko
+tätä kaupunkia kultineen ja rikkauksineen?
+
+Mutta muukalainen heitti halveksien avaimen Fryynen jalkoihin ja sanoi
+murtuneena:
+
+— Näen, ettei ole pyhää miestä maan päällä, ja kaikki teidän kivenne
+ovat pelkkää soraa.
+
+Näin sanoen muukalainen meni menojansa samaa tietä, jota oli tullutkin.
+Mutta ennen kaupungista lähtöänsä hän poikkesi ravintolaan, jossa oli
+vaeltajia. Ja siellä hän suruihinsa joi paljon kuohuvia viinejä ja
+päihinsä tultuaan, vuoroin itkien vuoroin rallatellen, kertoi kaiken
+minkä Fryyne oli hänelle tunnustanut.
+
+Ja pian alkoivat puheet käydä suusta suuhun, ensin kuiskutuksin, sitten
+julkisesti, ja kohta oli kaupunki kuin kuollut. Iltaisin nähtiin
+paluulle lähtevän pitkiä vaeltajajoukkoja, jotka puheet kuultuansa
+eivät olleet avainta pyytäneetkään, ja jotka olivat patsaalla käyneet,
+viskelivät kivet taskuistansa. Kauppiaat kokosivat telttansa ja
+läksivät muille markkinoille. Karavaanit kääntyivät puolitiessä muille
+keitaille. Kaikki kadut tyhjenivät. Siellä täällä kujain päissä akat
+vielä neuvottelivat. Sitten läksivät keitaan omatkin miehet, ja
+viimeiset lähtiessään heittelivät kivillä luostarin ikkunat säpäleiksi.
+Mutta kaupungin peräti tyhjettyä rosvot tulivat ja ryöstivät luostarin
+kalleudet, veivät kultaisen aidan ja kaasivat patsaan, senkin alta
+vielä aarteita hakeakseen, ja he löysivät vain luita.
+
+Ja Fryyne kulki köyhänä ja kärsimystensä vanhentamana kaupungista
+kaupunkiin, ei kuitenkaan kerjäten, sillä hän ainoa oli ottanut
+mukaansa kiven rakkaan erakkonsa haudalta, ja tämä kivi neuvoi hänelle
+ihmeellisen ennustustaidon, jonka avulla hän osasi ihmiskohtaloita
+arvata. Ja niin hän sai niukan toimeentulonsa ihmisiltä, jotka häneltä
+tulevaisuuttansa tiedustelivat.
+
+Mutta vielä ikäkulunakin taivaltaessaan, selkä köyryssä, kaksin kepin
+edestänsä maata tunnustellen, hän yhä katumistaan katui, että oli sille
+kääpiölle ilmaissut pyhyyden salaisuuden ja siten kauniin kaupunkinsa
+hävittänyt.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78081 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..1e36511
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78081
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78081)