path: root/78231-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78231 ***
language: Finnish




KOLME POIKAA

Kirj.

Edit Polón


Suomentanut

Helmi Krohn





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1916.




SISÄLLYS

Maalla
Ongenkoukku
Kukkoja, kanoja ja ankkoja
Tuulee
Naapurin lehmät ja Trapin Tippa
Huviretki
Pikkupoikien ajatuksia ja mietteitä
Trullin seikkailu ja hiukan muuta
Sadeilma
Lauvantai
Salaisuus
Teatteri ja Trullin kaupunginmatka
Housut
Max ja Jack
Pelko
Kesän loppu
Trullin ahkerat sormet ja hänen kielensä
Sienimetsässä
Syksyn tulo
Jäähyväismatka
Kaupungissa
Ilon kukkanen



Tripp, Trapp ja Trull ovat 9, 8 ja 6 vuoden vanhat. Urheilijoita he
ovat kaikki. He harjoittelevat uutterasti ja parantavat silloin tällöin
ennätyksiään, sillä he ovat päättäneet tulevaisuudessa kohottaa Suomen
kunniaa. He levittävät aurinkoa ja onnea ympärilleen. Ei hiljaista
aurinkoa, joka kimmeltää tyynellä vedenpinnalla: ei, vaan kultavälkettä
vaahtoaville, vihreille laineille. Heissä on kuohuvaa, ryöppyävää eloa,
josta on otettava vaarin.

Tämän kirjan kertomukset heistä eivät ole mielikuvittelua; kuhunkin
pieneen tapahtumaan liittyy todellinen elämä.




MAALLA.


Kesä oli tullut. Juuri tänään he olivat muuttaneet maalle. Olipa kovin
hauska laivalla, sillä perämies Anderson tunsi heidät kaikki ennestään.

Täyttä laukkaa kolme poikaa juoksi huvilaan, "ja minä ennätin melkein
yhtä pian perille kuin toisetkin", sanoi Trull näyttäen oikein
ylpeältä. — Punaisen vajan ovi oli auki, ja siellä oli lapioita ja
haravia sekä rikkinäinen taikko, jolla he olivat haravoineet merilevää
silloin kun oli tuullut niin kovasti, että aallot olivat tuoneet leviä
rantaan. Sitten siellä oli vanha keihäs ja ruosteinen rotanpyydys.
"Muistatteko", huusi Trapp, "kun Hilda pyydysti hiiren eteisen
konttorista?" "Muistamme kyllä", vastasivat molemmat muut, ja sitten
he kaikki nauroivat, sillä he muistivat, että täti oli huutanut ja
hypännyt kalossihyllylle.

— Nyt tuli tavarakuorma. — Heidän piti lähteä auttamaan.

Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, oikein kuuma, arvelivat pojat.
"Saammeko olla paljain jaloin, äiti?" kysyivät he. "Ei, ette vielä,
mutta ilman alushousuja voitte olla." Tyytymätön huudahdus, joka oli
päästä heidän huuliltansa, katkesi puolitiessä. Olihan siinäkin jo
jotain.

Kaikessa kiireessä alettiin vaihtaa vaatteita, ja kun Trull oli saanut
vaatteet päältään, heitti hän ne nurkkaan ja alkoi kovalla äänellä
laulaa laulua, jonka hän kaikessa kiireessä hiukan muutti. Näin se
kuului: "hy-y-västi jääkää te kiusankappaleet". Molemmat muut yhtyivät
lauluun, ja iloisesti laulaen he kiiruhtivat ulos.

Naapurilla oli vanha perunakuoppa, jota ei enää käytetty. Se oli aivan
erinomainen. Juuri sellainen, jota he tarvitsivat voidakseen rakentaa
linnoituksen, josta heillä kaupungissa oli ollut puhe. Tripp aikoi
arkkitehdiksi suureksi tultuaan, ja hän määräsi, että salakäytävä oli
kaivettava. Siitä vasta työtä riitti, mutta naapurin poika tuli avuksi,
ja niinpä se vihdoin onnistui. Käytävä päättyi suureen hiekkakuoppaan;
sitä tietä saattoi kadota, jos vaara uhkasi, ja sitä paitsi oli hyvä
piiloutua sinne, sillä se oli laudoilla katettu. Äiti ja täti eivät
parhaalla tahdollakaan voineet löytää sitä, niin hyvässä piilossa se
oli.

He kalvoivat ruokasäiliön syvälle, syvälle perunakuopan toiseen seinään
ja kattoivat senkin laudoilla. Sellainen kätkö oli hyvä olemassa,
jos esimerkiksi sattuisi nälänhätä. Sinne he voisivat piilottaa
kaikenlaisia herkkuja, joita äiti antoi heille.

Eräänä päivänä he läksivät metsään etsimään pommeja, ja hyviäpä he
löysivätkin erään suuren kuusen juurelta — kaksi kokonaista pussia
aivan kukkurallaan.

Tahdotteko kuulla, millaisen sotasuunnitelman he olivat tehneet? Kun
vihollinen lähestyisi, piiloutuisi niin monta kuin vain mahtuisi
salakäytävään ja hiipisi sieltä hiekkakuoppaan ja siten he kiertäisivät
vihollisen, joka voitostaan varmana oli hyökännyt huonosti vartioidun
linnoituksen kimppuun. Poikia oikein nauratti, kun he ajattelivat tätä
sukkelaa kepposta. He olivat näkevinään miten pommit lensivät pakenevan
joukon jäljessä.

Heidän odotellessaan tätä tapahtumaa he työskentelivät joka päivä
linnoituksessaan, ja kun he väsyivät, kävivät he hetkeksi lepäämään.
Äiti oli lainannut heille kirjavan vaipan, ja se oli heillä yhteisenä
leposijana.

Oi, kuinka monta iloista hetkeä he siellä viettivät! Mutta tiedättekö
mitenkä vaipan kävi? Sen he unohtivat sinne, ja kun se pitkien aikojen
jälkeen tuotiin kotiin, oli se aivan kuin märkä kissa, sillä oli
satanut paljon.




ONGENKOUKKU.


Pojat olivat hyvin innostuneita onkimaan, kunhan kala vain nyki,
mutta sitäpä ei sattunut aina. Trapp oli kärsivällisin, mutta Trullin
mielestä oli kauheaa seisoa rannassa auringonpaahteessa.

"Mennään kotiin", sanoi hän, "kalat nukkuvat." Tripp seurasi hänen
mukanaan, ja hetken kuluttua Trappkin. Vavat he veivät ylös ja
asettivat ne verannan alle kellarin ikkunaa vasten seisomaan, ja Trull
haukoitteli tuumien mielessään, ettei ollut lainkaan väliä, vaikkei
kiinnittänytkään siimaa tarkasti vapaan.

Pitkin askelin ja tyytymättömin mielin kapusivat kaikki kolme verannan
portaita ylös. "Me emme tiedä mitä tehdä." "Sepä surullista", sanoi
täti, "menkää pelaamaan krokettia." "Ei, se on juuri kaikkein ikävintä
näin kuumalla." "No, katselkaa sitten suurta englantilaista kuvakirjaa,
jonka täti Rosel lähetti teille." "Uh, sitähän me olemme katselleet jo
sata kertaa." "Sittenhän te voisitte leikitellä sunnuntaita, kaikki
teidän tavaranne ovat huiskin haiskin." "Siistitä!" huusivat kaikki
kolme kauhun kuvastuessa heidän kasvoillaan. "No, keksikää jotain itse
sitten", sanoi täti ja läksi paistamaan kakkua.

Tripp heittäytyi sohvalle toinen jalka ojossa. Trapp nojasi
käsivartensa pöytään ja päänsä käsiinsä ja seurasi katseillaan
purjetta, joka kulki kaukana, kaukana ulapalla.

Trull istui portailla. Siellä surisi paksu, ruskea paarma. Kas vaan!
nyt se lensi keskelle keltaista krassakukkaa, joka kasvoi suuressa
punaisessa ruukussa rappusten kaiteella. Kuinka lystisti se surisi,
aivan samalla tavalla kuin Putte veljen viulu, kun hän leikillä
kuljetti käyrää edestakaisin. — Minne se nyt hävisi? Maltahan — — —
ja Trull kiiruhti portaita alas. Nyt paarma varmaankin luuli, että
kellarin punainen ikkunapieli oli kukkanen — — — oi! miten tyhmä
se oli! — ja Trull kumartui eteenpäin paremmin nähdäksensä. Voi!
epätoivoinen huuto kajahti aina makuukamariin saakka äidin luo.
Äiti heitti työnsä käsistään ja läksi juoksemaan, täti, palvelijat
ja pojat kintereillään. Verannan edustalla seisoi Trull huutaen ja
jalkaa polkien. "Trull, Trull, tule tänne", huusi äiti, mutta hän ei
liikahtanut paikaltaan. Pian kaikki seisoivat hänen ympärillään, ja
äitikin oli huudahtaa nähdessään mitä oli tapahtunut — ongenkoukku oli
tarttunut Trullin huuleen.

Voi, voi, pikku Trull, miksikä et kiertänyt huolellisesti siimaa vavan
ympärille ja kiinnittänyt onkea kohoon?

Täti, joka oli sairaanhoitajatar, tarttui pikku Trullia päähän ja
leikkasi siiman koukusta irti. Sitten hän kantoi pienokaisen sisään.
Hänet laskettiin pöydälle, ja katsoen häntä vakavasti silmiin sanoi
täti: "Nyt, pikku Trull, täytyy minun leikata huultasi, ja se koskee
kipeästi, mutta huuli tulee vain pahemmaksi, jollemme tee sitä
heti." "Anna minulle peili", sanoi Trull ja lakkasi itkemästä. "No
niin", jatkoi hän peilailtuaan itseään hetken aikaa, "nyt täti saa
leikata." Trull piteli äitiä kädestä kiinni. Tädin täytyi käyttää
sekä saksiaan että leikkausveistään useampaan kertaan, ennenkuin
koukun väkä tuli näkyville. Niin syvälle se oli tunkeutunut. Trull
oli oikein miehuullinen. Iso veli katkaisi sitten pienillä hohtimilla
koukun yläosan, jotta sen helposti saattoi vetää pois. Voi, kuinka
kaikki olivat iloisia, sillä pikku huuli oli alkanut jo mustua, ja
tiedättehän, miten helposti voi saada verenmyrkytystä.

"Onko koukku rikki?" kysyi Trull, ja monta tyytyväistä ääntä vastasi
yhtä aikaa: "on, aivan rikki". Mutta ajatelkaahan! silloin Trull alkoi
katkerasti itkeä ja huusi: "Millä minä sitten ongin?"

Äiti lupasi hänelle 25 penniä, "ja kun tulet terveeksi, saat mennä
puotiin ostamaan uuden ongenkoukun". Silloin Trull tuli taas iloiseksi.
— Hänen puhtaaksi pestyyn huuleensa pantiin kiinnelaastaria, sitten
poika vietiin vuoteeseen ja hän vaipui heti uneen. Ja se oli todellakin
onni, sanoivat täti ja äiti, sillä varmaankaan huuli ei muuten koskaan
olisi parantunut, sillä tiedättekö miten hänen laitansa oli seuraavana
aamuna? — hän jutteli aivan lakkaamatta, niin että laastari vähä väliä
irtaantui. — Niin, olipa todellakin hyvä, että onnettomuus sattui
iltapuolella, jotta huuli ennätti parantua sillä välin kuin Nukku-Matti
seisoi vieressä ja varoi, ettei Trull saisi jutella.




KUKKOJA, KANOJA JA ANKKOJA.


Pojat seisoivat eräänä päivänä punaisen vajan ulkopuolella. Tripp oli
laittanut auran kaksihaaraisesta oksasta ja taittuneesta lapiosta, ja
varsin mukava se olikin. Nyt he saattoivat itse panna perunoita maahan.
Tripin oli määrä ajaa, Trapin vetää ja Trullin istuttaa. Tripp parasta
aikaa valmisti moottoria merirosvolaivaa, vanhaa ruuhta varten. Äiti
oli ommellut siihen purjeen säkeistä, ja kun siihen laitettaisiin
vielä lisäksi moottori, niin kulkisi se oikein hyvällä vauhdilla.
Tripp muisti, että kun äiti ompeli purjetta, piti hänelle juuri tulla
vieraita, ja hänellä oli kova kiire. Trull oli niin innoissaan, että
hän alituisesti häiritsi äitiä. "Rauhoitu, Trull", sanoi äiti, "älä
häiritse minua, muuten purje ei valmistu siksi kunnes vieraat tulevat!"
Mutta Trullin oli aivan mahdoton hillitä itseään. Vihdoin sanoi äiti
hiukan kärsimättömästi: "Mene niin pitkälle kuin pippuri kasvaa",
ja silloin Trull heti paikalla katosi, mutta palasi pian takaisin
pippuripurkki mukanaan, jonka hän asetti ompelukoneelle. "Tässä on",
sanoi hän vaan — Tripp nauroi itsekseen ajatellessaan tätä tapahtumaa,
mutta nyt oli ryhdyttävä moottoriin käsiksi. Hän oli löytänyt läkkisen
siiven, joka ennen oli pyörinyt tuuliviirissä. Tuumiessaan miten
hän alottaisi työnsä huomasivat he pojan, joka kori käsivarrella
astui keittiöön. "Mansikoita siinä ei voi olla", tuumi Trapp. "Mutta
ajatelkaahan, jos hänellä on maalaisjuustoa", sanoi Tripp ja maiskutti
suutaan. "Niin", sanoi Trull, ja sitten he juoksivat tiehensä. Täti
teki kauppaa vieraan pojan kanssa. "Kyllä me otamme ne", sanoi hän,
"mutta kuka taittaa niiltä niskat?" "Mitä korissa on?" kysyivät pojat.
"Kananpoikia, kultaseni." "Mutta miksi poika myö ne, voisihan hän saada
niistä munia?" "Ei", sanoi täti, "niistä tulee kukkoja, ja kanat vain
munivat." "Täti, täti", sanoi Trapp, hyppäsi tuolille ja kuiskasi:
"Korsbergin Helmi kertoi, että hekin luulivat kerta, että kahdesta
kananpojasta tulisi kukkoja, mutta eipä tullutkaan, he saivat sen
sijaan kanoja, jotka munivat hirveän paljon munia. Täti, täti kulta",
lisäsi hän ääneensä. "Emmekö me voi saada niitä?" "No mutta missä te
säilyttäisitte niitä?" ihmetteli täti. "Vanhassa leikkituvassa aidan
luona; siellä on lattia ja ikkuna, ja kyllä me niitä syöttäisimme."
"Kyllä, kyllä", huusivat nyt Trapp ja Trull, "antakaa ne meille",
ja täti, joka hemmoitteli pieniä telmyreitänsä, ei voinut kieltää,
ja niinpä neljä poikasta kuljetettiin riemukulussa pieneen tupaan,
jossa Kurre veikko kiinnitti vankan seipään seinästä seinään, jotta
kananpoikasille olisi yöpuunsa. Joka ilta ovi suljettiin, ja joka aamu
se avattiin jälleen.

Lähellä oli mainio multakasa; siellä Trull ja kukot etsivät kilpaa
matoja.

Ajatelkaahan, eräänä päivänä alkoi yksi kukoista kiekua, ja se vasta
Trullin mielestä oli lystiä. Hän kuunteli tarkkaavasti monta kertaa, ja
sitten hän alkoi matkia kukon ääntä ja onnistuikin niin hyvin, jotta
olisi voinut luulla kahden kukon ahertelevan rikkaläjällä.

Jonkun ajan kuluttua tuli isoäiti vieraisille. Siitäpä syntyi iloa
kaikille, sillä isoäiti oli kovin herttainen lempeine sinisine
silmineen ja kauniine valkeine hiuksineen. Isäkin oli maalla, ja
jokainen päivä oli kuin juhlapäivä. Juotiin kahvia tai mehuvettä
omenapuiden varjossa, joiden välissä oli rantaan viettävä pehmeä
nurmikko. Isä otti vuoron perään yhden pikkupojista syliinsä ja
sitten he vierivät rinnettä alas kaikkien nauraessa lystikkäälle
tynnyrille. — Paraillaan Hilda kattoi pöytää verannalla, ja siitä
Tripp oli hyvillään, sillä hän oli nähnyt keittiössä, että saataisiin
vohveleita jälkiruuaksi, parasta mitä hän tiesi. Äiti keräsi kukkia
pöydän koristukseksi; äiti piti kukkasista. Täti oli valmistanut
simaa. — "Minäpä menen katsomaan", tuumi Tripp, "eikö päivällinen jo
ole valmis", ja hän läksi verannalle. — Hilda asetti juuri paikoilleen
sievät lautasliinapussit, jotka täti oli ommellut ja joissa oli
kukkakoristeita. Tripin omassa oli edelweisskukkia, Trapilla ruusuja
ja Trullilla sinivuokkoja. Nyt äiti toi kukkakimput pöytään. "Tripp",
sanoi hän, "mene kutsumaan isoäiti ja isä syömään." Tripp aivan
lensi. — Päivällispöydässä vallitsi iloinen mieliala, aurinko paistoi
lämpimästi, sima oli virvoittavaa, kaikki maistui hyvältä, mutta
parhaat kaikista olivat sittenkin vohvelit. Lapset istuivat hiljaa
pöydässä, äiti näytti tyytyväiseltä. — Mutta nyt oli ateria lopussa,
ja kaikki nousivat ylös. Juuri kun isoäiti aikoi panna kätensä ristiin
ja kiittää Jumalaa ruuasta, kuului pieni kimakka ääni pöydänpäästä;
"kukko-kiekuu" se pani, ja ääni muistutti niin kerrassaan oikeaa
kukkoa, että kaikkien katseet kääntyivät samalle taholle. Siinä seisoi
Trull kädet ristissä ja kumarsi syvään ja hartaasti, aivankuin hän
oli nähnyt isoäidin tekevän. Mitä ihmettä! Mutta isoäiti katkaisi
äänettömyyden, hän nauroi niin että kyyneleet valuivat pitkin poskia,
eikä sitten kukaan muukaan voinut enää olla vakavana. Vasta illalla
koetti äiti puhua pikku poikansa kanssa, mutta tämä kietoi käsivartensa
hänen kaulaansa ja suuteli häntä kymmenen kertaa perätysten, niin että
äiti parka oli tukehtua.

Pian tapahtui jotain hauskaa. Trapp sai kaksi kanaa kummiltansa,
täti Roselilta. — Hän oli kirjoittanut Englannista ja pyytänyt äitiä
ostamaan Trapille jotain, mikä olisi hänelle oikein mieleen. — Toinen
ristittiin Pikuksi ja toinen Tipaksi erään kertomuksen mukaan, jonka
Trapp oli lukenut. Kukko, joka oli opettanut Trullia kiekumaan, sai
pitää kanoille seuraa, ja sen nimeksi pantiin Max. Kanat munivat
kiltisti, ja äiti osti kaikki munat viidestä pennistä kappaleelta. Äiti
kertoi pojille, miten munista voi kasvaa pieniä poikasia, ja sitä oli
hauska kuunnella. Mitäpä jos Pikku ja Tippa jonakin päivänä saisivat
poikasia.

Eräänä aamuna, kun kaikki pojat nukkuivat, toi eräs mies kaksi ankkaa
taloon. Isä osti ne ja vei ne kanakoppiin. Kun pojat vähää myöhemmin
juoksivat avaamaan kanakopin ovea, seurasi isä heidän mukanaan.
Hän tahtoi tietää, mitä he sanoisivat. Trull ensimäisenä huomasi
uudet tulokkaat. Hän löi kätensä yhteen ja huusi: "Katsokaa, pojat,
katsokaa!" ja sitten hän lisäsi: "Nuo ovat tulleet munista!"




TUULEE.


Oli perjantai ja tuuli kovasti. Kas! oikeita vaahtopäälaineita
lahdella; kohisi ja suhisi, ja molemmat koivut rannassa, "poika ja
tyttö", niinkuin niitä nimitettiin, taivuttivat oksiansa. Trapp
katseli, miten ne huojuivat ja keinuivat, ja hän toivoi, että hänellä
olisi ollut taikapeili. Siinä tapauksessa hän heti olisi muuttanut
itsensä linnuksi saadakseen kiikkua koivun oksalla — hui miten hauskaa.
Mutta kesken tuumiaan iski hänelle toinen ajatus mieleen. Hän nousi
ylös, astui Tripin ohi, nipisti häntä käsivarresta, mikä merkitsi:
"Seuraa mukana, mutta älä sano mitään." — "No", sanoi Tripp, kun he
olivat astuneet vähän matkaa. "Lähdetään soutamaan", kuiskasi Trapp.
"Mutta tuulee", vastasi Tripp. "Juuri sen vuoksi, etkö ymmärrä, että
tahdon keinua."

Ei kukaan ollut sillalla. Sepä oli hienoa. Ja he ottivat kumpikin
parin airoja ja sousivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Vaahto kuohui
laineilla ja suolainen vesi pirskui kasvoihin. "Ihanaa", sanoi Trapp.
"Suloista", sanoi Tripp, ja sitten he sousivat yhä edemmäksi.

Mutta kotona alettiin kaivata molempia poikia. Missä ihmeellä he
piilivät?

Kauan etsittyä huomattiin, että "Trio" oli poissa, ja lopulta
keksittiin pieni vene ulapalla, jossa oli kaksi mustaa pilkkua.

Iso veikko juoksi rantaan ja sousi heidän jälkeensä minkä jaksoi.
Kaikki kerääntyivät rantaan, ja äiti sanoi vilkkaimmille lapsista:
"Muistakaa, ettei kukaan saa nauraa, sillä tämä ei ole mikään leikin
asia."

Merimiehet tuotiin maihin. He yrittivät näyttää topakoilta, mutta iso
veikko oli hyvin vakava. Äiti astui heitä vastaan, ja aikoi juuri
nuhdella heitä, kun pikku Trull pisti päänsä äidin kainaloon, löi
kätensä yhteen ja huudahti kaikkein narisevimmalla äänellään: "Lapsi
kullat, mitä te olette taas tehneet?"

Muut katosivat nopeasti laiturilta, ja äidin täytyi äkkiä ottaa esille
nenäliinansa peittääkseen sillä kasvonsa. Sitten hän puri huultaan,
tarttui kumpaakin poikaa käteen kiinni ja talutti heidät kotiin. —
Mutta sen pitemmältä en tahdo kertoa, sillä seikkailu loppui hiukan
ikävästi.




NAAPURIN LEHMÄT JA TRAPIN TIPPA.


Isot lapset olivat saaneet tenniskentän. He olivat itse olleet mukana
tasoittamassa sitä ja levittämässä savea ja hiekkaa. Nyt se oli aivan
sileä ja hieno, mutta hiukan pehmeä vielä. Ei kukaan saanut astua
sillä, ennenkuin se oli kovettunut. Ymmärtäähän sen, että askeleista
olisi jäänyt syvät jäljet, ja sehän olisi ollut kovin ikävä.

Pikkupojat eivät aina olleet huolellisia. He jättivät joskus veräjät
auki tuodessaan maantieltä käsikärryillä lantaa, jota nimitettiin
kullaksi. Katsokaas, se oli aiottu äidin kukkia varten, ja siten he
ansaitsivat itselleen kesärahoja.

Eräänä päivänä syöksyy joku sisään: "Lehmät ovat pihalla!"
Siitäpä syntyi juoksua. Täti huusi: "Oi voi, ovatko ne päässeet
tenniskentälle?" "Juuri siellä ne ovatkin", vastasi Trull ja pyöritteli
silmiään, "toinen lehmä huusi 'play' — ja toinen vastasi 'ready' ja
otti vastaan sarvillaan."

       *       *       *       *       *

Pikku Trapp itki. Miksi pikku Trapp kulta itki? Aamupäivällä, kun
kaikki istuivat kahvipöydässä, hyökkäsi Emma tädin koira, joka oli
myös kahvikesteissä mukana, suoraa päätä kanakopille. Pojat perässä.
— Siellä heitä kohtasi surullinen näky. Kaunis valkoinen Tippa seisoi
pää veressä ja nuokkuvana aidan vieressä. Voi, voi, selässä sillä oli
suuri haava. Ei epäilystäkään. Haukka oli aikonut ryöstää sen, mutta
kiltti Othello, kanojen ystävä, peloitti sen haukkuen pois. Pojat
syleilivät ja kiittivät koiraa, ja sitten Trapp kantoi varovasti pikku
Tipan kotiin. Sitä laastaroitiin ja hoidettiin parhaalla tavalla, mutta
se oli niin sairas, ettei se koskaan voinut tulla oikein terveeksi, ja
niinpä pikku Tipan valkea elämä oli lopetettava. — Siksi Trapp itki.

Täti antoi pahvirasian ja kiinnitti sinisiä kukkia ja vihreitä lehtiä
kannelle. Pehmeälle ruoholle laskettiin Tippa lepäämään. Isot siskot
kalvoivat haudan, ja sitten he kulkivat kaikki pitkässä jonossa
perätysten, hitaasti ja juhlallisesti. Tippa laskettiin hautaan, ja
pojat saivat äidin kaikkein kauneimmat kukat koristaakseen niillä pikku
Tipan hautaa.




HUVIRETKI.


"Nouskaa ylös, pojat", sanoi isä eräänä aamuna, "lähdetään
huviretkelle." Tripp haukotteli, Trapp ojensi jäseniään ja Trull hieroi
unen silmistään. "Minnekä me lähdemme?" "Saarille", vastasi isä,
"pitäkää nyt kiirettä, niin saamme laittaa ongenvavat kuntoon."

Pojat virkosivat varsin pian täysin hereille ja pukeutuivat niin
nopeasti kuin suinkin. Tripin paita tuli nurin, "mutta vähät siitä,
silloinhan onni on oikea", tuumi hän. "Hampaat voisivat kernaasti jäädä
pesemättä", arveli Trapp, "mutta parasta on sittenkin pestä, sillä täti
muistaa kyllä kysyä, ja silloin me saamme palata takaisin." Hetken
kuluttua vesi porisi kaikkien suussa, punainen hammastahdas vaahtosi ja
pienet kädet heiluttivat hammasharjaa kaikin voimin. No, vihdoinkin he
olivat puetut. Seitsemänpeninkulman vauhdilla sitä kiidettiin sitten
keittiön läpi. Suuri käsiliinalla peitetty kori oli pöydällä, toinen
lattialla, jossa oli kahvipannu ja kattila kalasopan keittämistä
varten, sillä oli määrä onkia kaloja. "Älkää unohtako suoloja ja
tulitikkuja", kuului äidin varottava ääni, kun he hyökkäsivät ulos.

Ilma oli niin ihana kuin vain saattoi toivoa. Isot pojat laittoivat
purjeveneen kuntoon, täyttivät pienen tynnyrin kaivovedellä, sillä
merivesihän on suolaista eikä kelpaa kahvinkeittoon. Siinä tuli
jo "Naperokin"; niin, sellaisen nimen oli Trull pienenä antanut
keittäjättärelle, ja nyt kaikki kutsuivat häntä siten. Olipa hän kerta
jäädä ilman kirjettäänkin, kun pojat eivät muistaneet hänen oikeaa
nimeään. Hänellä oli kori käsivarrella, ja sitten kaikki läksivät
laiturille. Vene työnnettiin vesille, ja iloisin mielin vilkutettiin
hyvästiksi Emma tädille ja Othellolle, jotka jäivät kotiin. Koti
pieneni pienenemistään mitä pitemmälle päästiin, lopulta näkyi vain
huvilan peltikatto, joka kimmelsi hopeisena auringonpaisteessa. "Nyt
Putte saa olla tähystäjänä", sanoi isä, kun he lähestyivät saarta.
"Pitää etsiä hyvä maihinnousupaikka. Tuolla on viettävä kallionkieleke,
katsohan, onkohan siinä niin syvää, ettei vene tartu pohjaan kiinni."
Niin, hyvä siinä oli laskea maihin, ja iso veikko, joka piti perää,
huusi: "Keksi esille; ottakaa vastaan."

Rannalla pojat löysivät sopivia voileipäkiviä ja alkoivat viskellä
niitä. He olivat paljain jaloin, jotta ei haitannut, vaikka seisoikin
aivan veden rajassa. Sitten he läksivät hakemaan risuja, joita oli
runsaasti puiden alla metsässä. Rannasta he löysivät kauniita sinisiä
kukkasia, pitkiä, hyvin pitkiä, ja hetken kuluttua punaisiakin, mutta
ne olivat lyhyempiä. Joka tapauksessa he poimivat sinisen ja punaisen
kukkakimpun, antoivat sinisen äidille ja punaisen tädille töyhdöiksi
heidän hattuihinsa. Heti ne otettiin käytäntöön, ja poikien täytyi
pakostakin ajatella intiaaneja. Heidän sisarensa Kinnu-Liisa sanoi,
että toinen kukka oli nimeltään Veronica longifolia [rantatädyke]
ja toinen Lythrum salicaria [rantakukka]. Hän oli kovin viisas, tuo
Kinnu-Liisa, kun hän tunsi sellaistenkin kasvien nimet, jotka eivät
kasvaneet edes kotimäellä, arvelivat pikkupojat.

Valkea liina oli levitetty kivelle, ja kupit ja kulhot, leivät ja voit,
pullat ja ruskeat piparikakut sen päälle. — — — Voi toki, miten hyvältä
se oli maistuva!

Isä oli kiinnittänyt riippumaton kahden puun väliin ja loikoi siinä
katsellen äidin ja tädin hommia. Nyt kuului vihellyspillin ääni.
Isot siskot tulivat juoksujalkaa toinen toisensa jälkeen, ja Napero
toi höyryävän kahvipannun. "Miksi ruoka maistuu kaikkein parhaalta
saaressa?" ihmetteli Trapp itseksensä.

Kalaonni oli hyvä, ja niin pian kuin kalat olivat vedetyt ylös vedestä
ja tapetut, viskattiin ne Hildalle, joka perkasi ne sitä myöten.

"Kuules, Tripp", sanoi Ukko, "sinä et saa kiusata kalaa, se on heti
tapettava. Tulehan tänne, niin opetan sinua", ja Ukko otti ahvenen
käteensä, pisti sormensa kalan suuhun, taivutti äkisti päätä taakse,
niin että niska taittui, ja kala kuoli heti paikalla. "Näin sitä on
tehtävä, jollei ole veistä, ymmärrätkö nyt", kysyi Ukko. "Kyllä", sanoi
Tripp, "en minä tahdokaan kiusata eläimiä, sillä tiedän että se on
väärin."

Pikkupojat eivät malttaneet kauan onkia. He vetivät vavat ylös, ja
Trull muisti kiinnittää siiman lujasti.

Kallionkieleke veneen vieressä oli kovin hauska. Veden rajasta se
oli hiukan liukas, mutta eihän sitä tarvinnut mennä niin kauaksi. He
kävivät kaikki rinnan istumaan ja liukuivat alas ja heistä tuntui
ihmeen hauskalta, kun kallio poltti heidän jalkojansa. "Katsokaas",
sanoi Trapp, "miten paljon särkiä on veneen alla!" He kumartuivat
eteenpäin ja unohtivat liukkaan merenruohon. Loiskis! kaikki kolme
pulskahtivat märkään veteen. He tarttuivat veneeseen kiinni ja kömpivät
hiukan noloina ylös. "Mutta lapsikullat", huudahti täti, "mitä me nyt
panemme teidän päällenne, kun emme ottaneet varahousuja mukaan?" Paidat
ja housut levitettiin aurinkoon kuivamaan, puserot eivät olleet märkiä.
"Nyt minä tiedän", sanoi äiti nauraen. "Tulkaahan tänne." Paluumatkaa
varten hän oli ottanut mukaan poikien punaiset villaröijyt, ne, joissa
oli kultaiset napit.

Äiti pujotti hihat housunlahkeiksi jalkaan ja napitti kiiltävät napit
takaa kiinni. He olivat aivan kuin koreita marakatteja, ja täti ja äiti
nauroivat sydämensä pohjasta. "Saammeko nyt leikkiä purjeveneessä?"
kysyivät pojat. "Kyllä te saatte. Varokaa vain, ettette putoa uudestaan
veteen", sanoi äiti, "sillä sen useampia housuja ei meillä ole."

Äiti ja täti kävivät isän riippumaton juurelle istumaan. Heillä
oli kirja mukanaan ja äiti luki ääneen, täti teki käsitöitä ja isä
nautti. Aika kului kovin hauskasti, vain muutamat nenäkkäät hyttyset
häiritsivät joskus rauhaa. Kovinpa he hämmästyivät, kun Napero vihelsi
pillillä merkiksi, että päivällinen oli valmis. "No niin", sanoi
äiti, sulki kirjan, nousi ylös ja karisti hameestaan pois kaarnaa,
"tulkaa nyt, ystäväni." Isä kohosi istualleen riippumatossa ja katseli
ympärilleen. "Missä on purjevene?" huudahti hän. Samassa kaikki olivat
rannassa. Lopulta he keksivät sen lahdenpohjukassa, miten ihmeellä se
oli joutunut sinne? Suuri veikko ja Putte hyppäsivät pieneen veneeseen,
joka onneksi oli irroitettu purjeveneestä, ja soutivat voimakkain
aironvedoin pikkupoikien jälkeen. "Mitenkä se kävi?" kysyi isä, kun
he palasivat takaisin. "Kas", sanoi Trapp, "me otimme kukin airon ja
koetimme työntää venettä rannasta ja lopulta nuora irtaantui kivestä
ja me soljuimme rannasta. Te ette huomanneet mitään ja se oli kauhean
hauskaa. Sitten me nostimme airot veneeseen ja olimme purjehtivinamme
myrskyävällä merellä." "Luulenpa, että minun täytyy antaa teille hiukan
kyytiä", sanoi isä, kun he olivat jälleen maissa. Mutta pojat juoksivat
tiehensä, ja isä jäljessä. Toinen iloinen naurunpurskahdus seurasi
toistansa, ja lopulta isä sai kiinni kaikki kolme marakattia ja toi
heidät höyryävän kalakeiton ääreen.

Mutta kaikella on loppunsa, niinpä iloisella huviretkelläkin. Napero
pakkasi tavarat koriin, ja Hilda auttoi häntä. Isot lapset kantoivat
ongenvavat veneeseen. "Nostakaa purjeet", sanoi isä isolle veljelle.
"Ei, ei!" huusi hän vastaan. "Mikä on hätänä?" ihmetteli isä. "Kaikki
köydet ja kuutit ovat irrallaan." Se oli merimies Trullin työtä
heidän purjehtiessaan myrskyisellä merellä. Siinä sitä kiivettiin,
vedettiin, huudettiin ja soviteltiin. Kurren, joka oli ketterin
heistä, täytyi kiivetä mastoon, ennenkuin kaikki oli taas kunnossa.
Trull näytti hiukan nololta ja lupasi, ettei hän koskaan enää tekisi
mitään sellaista. Vihdoin lähdettiin matkaan. Onnellinen perhe keinui
hiljalleen kotirantaa kohti.




PIKKUPOIKIEN AJATUKSIA JA MIETTEITÄ.


Äiti ja täti olivat kutsutut Isoonsaareen vieraisille, ja sinne he
menivät kernaasti. "Pikkupojat", sanoi äiti, "voimmeko me lähteä nyt
hyvässä rauhassa, totteletteko te Naperoa ja tulette heti syömään, kun
teitä kutsutaan, ettekä ole villejä, vaan käytte kauniisti nukkumaan?"
— Hyvänen aika, tietysti he sen kaiken tekisivät, menkää vaan rauhassa!
Niinpä täti ja äiti saivat edeltäpäin iltasuudelman. —

Illalla kotiintullessa löysi äiti pienen kirjeen yöpöydältään. Siinä
seisoi:

  "Rakas äiti. Me olemme olleet oikein tyhmiä, mutta me koetamme tästä
  lähin tulla oikein kilteiksi, niin ettei äidin tarvitse surra meidän
  tähtemme. Tripp, Trapp, Trull."

Tämän pienen kirjeen äiti kätki raamattunsa väliin ja rukoili Jumalaa
siunaamaan pikkupoikien hyvää päätöstä.

       *       *       *       *       *

Isä lepäsi sohvalla. Trapp istui jakkaralla vieressä. Hän näytti kovin
miettivältä, niin että isä ihmetteli, mitähän hän oikein ajatteli,
mutta isä ei tahtonut häiritä häntä, siksi he olivat kumpikin kauan
vaiti. Vihdoin sanoi Trapp: "Kun isä tulee vanhaksi, niin minä teen
työtä sinun puolestasi." "Kiitos, rakas poikani", sanoi isä ja
veti Trapin puoleensa. "Katsos", jatkoi Trapp, "minä olen tullut
ajatelleeksi, että niin kai pitää olla, koska olen nähnyt sinun tekevän
työtä isoäidin puolesta."

       *       *       *       *       *

Oli ilta. Täti luki pojille kuningas Salomosta ja liljasta. "Tiedätkö",
sanoi Trapp, "miksi lilja on kauniimpi kuin kuningas Salomo kaikessa
ihanuudessaan?" "En", vastasi täti. "Siksi", sanoi Trapp, "että se on
synnitön."

       *       *       *       *       *

Pojat olivat kovassa pulassa, sillä he olivat kuulleet isän sanovan
äidille: "Tiedätkö, nyt minä olen aivan ilman rahaa." Se oli jotain
kauheaa. — He tulivat ajatelleeksi heidän omaa suurta kassaansa. He
olivat, paitsi mitä he itse olivat ansainneet, saaneet lahjaksi sangen
paljon rahaa, yhteensä 8 markkaa 90 penniä. Nyt he arvelivat, että
isää oli autettava. Niinpä he ottivat erilleen 5 markkaa, käärivät sen
paperiin, ja kirjoittivat sen päälle: "Rakkaalle isälle, koska hänellä
ei ole rahaa." Tämän paketin he piilottivat isän lautasliinan alle
aamiaispöydässä. Nythän isä voisi ostaa ruokaa ja koulukirjoja ja uusia
kenkiä ja kaikkea sellaista, ja se tuntui oikein hauskalta!

He seisoivat kukin tuolinsa vieressä ja odottivat, että isä ottaisi
pois lautasliinansa. He saattoivat kuvitella mielessään, miten
iloiseksi hän tulisi. Mutta — ja he katsoivat ihmeissään toisiinsa.
Isä ei nauranut, hän kävi vain istumaan ja ojensi käsivartensa heitä
kohti, ja kun hän oli suudellut ja kiittänyt heitä, näkivät he kaksi
suurta kyyneltä hänen silmissään. Se oli ihmeellistä, ei lainkaan
sellaista kuin he olivat olettaneet. — Mutta heidän sydämissään tuntui
lämpimältä ja iloiselta, aivankuin he itse olisivat saaneet jonkun
lahjan; ja siitä he ymmärsivät, että kaikki oli niinkuin tuli ollakin,
ja he arvelivat kaikki kolme, että he pitivät aivan sanomattoman paljon
isästään.

       *       *       *       *       *

Siihen aikaan kun sota riehui Balkanin niemimaalla, seurasi Trapp
hyvin tarkasti tapahtumien kulkua. Hän kyseli kaikenlaista alituiseen
ja pyysi selitystä sellaiseen, mitä hän ei itse ymmärtänyt. Hän oppi
tuntemaan eri valtioita ja teki omia laskujaan ja johtopäätöksiään.
Eräänä päivänä hän tuli äidin luo ja kysyi: "Miten kirjoitetaan
kuninkaalle?" "Mitä sinä tarkoitat?" sanoi äiti. "Minä tahtoisin tietää
miksikä häntä nimitetään", selitti Trapp. "Teidän Majesteettinne",
selitti äiti. "Vai niin, kiitos, minäpä kirjoitan Englannin
kuninkaalle", ja sitten hän läksi nyökäten päätään.

Äiti hämmästyi aika tavalla, mutta tuumi: "Kai minä saan selityksen
kunhan odotan kärsivällisesti."

Jonkun päivän perästä tuli Trapp taaskin — "Kun minä en osaa
englanninkieltä", sanoi hän hieroen selkäänsä seinää vasten ja näytti
kovin huolestuneelta.

"Mitä sinä englanninkielellä tekisit?" ihmetteli äiti, joka oli
unohtanut koko kirjeen. "Minä pelkään, ettei kuningas ymmärrä minua."
"No, kyllä minä pidän siitä huolen, minä annan jonkun kääntää sen
englanninkielelle." Trapp oli hyvillään.

"Oletko sinä jo alottanut kirjeesi?" kysyi äiti. "Olen, alku ja loppu on
jo kirjoitettu", vastasi Trapp ja ojensi hänelle paperin. Äiti luki:

  "Teidän Majesteettinne.

  Minä olen keksinyt sotasuunnitelman. Nyt minä kerron sen. Kun
  nyt — —  — — — —

  Hyvästi Georg! Minä olen 8-vuotias poika. Minä olen suomalainen.
  Minun nimeni on — — — ja osoitteeni — — — — — —."

"Katsoppas äiti", selitti Trapp, "minusta tuntui niin ikävältä, ettei
kuningas ymmärtäisi minun kirjettäni, ja siksi en kirjoittanut sitä
valmiiksi, mutta nyt minä voin jatkaa", ja Trapp juoksi pois. Hän hyppi
yhdellä jalalla koko pitkän eteisen läpi.

Kirjettä ei koskaan käännetty englanninkielelle, sillä jonkun ajan
kuluttua tuli Trapp alakuloisena sanomaan: "Minun sotasuunnitelmani ei
kelpaakaan, sillä Balkanilla ei ole käynyt niinkuin minä oletin."

Mutta äiti pani kirjeen talteen muistona pikkupoikien tuumista.




TRULLIN SEIKKAILU JA HIUKAN MUUTA.


Hilda, Trullin hyvä ystävä, oli sairaana. Joka päivä hän meni
palvelijoitten kamariin pitämään hänelle seuraa. Hän poimi hänelle
pieniä kukkakimppuja ja piirusti hänelle kuvia, joista Hilda varsin
hyvin sai selkoa, mutta kerran kävi hullusti. Trull oli piirustanut
ilmalaivan, ja kun hän kysyi Hildalta mikä se oli, tarkasteli hän
hetken aikaa kuvaa ja huudahti lopulta hyvin iloisena: "Nyt minä
tiedän, heinäsirkkahan se on!"

Hilda parka oli astunut jalkansa ruosteiseen naulaan, ja nyt hänen
täytyi yhtä mittaa hautoa jalkaansa jäällä. Hyvä että kellarissa oli
jäitä. Jääpalaset pantiin ämpäriin vuoteen ääreen, ja jalka oli jo
hiukan parantunut, sillä Hilda oli ahkerasti vaihtanut kääreitä. —
Niin, siellä Trull nyt istui ja piirusti. Hän oli nostanut pienen
tuolinsa suuremman eteen, joka teki pöydän virkaa. He liimasivat
myöskin kiiltokuvia yhdessä ja katselivat kuvakirjoja, joiden sisältöä
Trull selitti, ja Hilda oli kovin tyytyväinen.

Eräänä aamuna Trull muisti jotain hyvin tärkeää. Hän ei ennättänyt
edes napittaa puseroaan ennenkuin hän juoksi Hildan luo ja kertoi mitä
hänellä oli mielessään.

Hilda oli kovin huvitettu, ja Trullin silmät loistivat; hän selitti
tarkasti, mutta kesken kaikkea hän arveli voivansa yhtä hyvin istua
kuin seisoakin, ja siksi hän siirtyi pari askelta taakse käydäkseen
istumaan pienelle tuolilleen — "loiskis!" siinä hän nyt oli keskellä
jää-ämpäriä. Hän kävi samassa aivan mykäksi, katsoi huolestuneena
Hildaan ja sanoi: "Et suinkaan sinä naura, kun minä nolostuin niin
kovin?" "No mutta rakas ystävä", vastasi Hilda purren huultaan, "kuinka
minä voisin nauraa!"

Kylläpä lattia nyt oli kaunis — se lainehti järvenä. Mitenkä Trull
pääsisi luovimaan keittiön kautta Naperon huomaamatta hänen pientä
nurjaapuoltaan? Hän raotti ovea. Olipa hänellä sentään hyvä onni;
Napero, pesi lautasia aamupuuron jäljiltä ja seisoi selin huoneeseen.
Nopeasti Trull kiiti eteenpäin.

Hän asettui sitten korkeaselkäisen tuolin taakse seisomaan ja muutti
kiireesti housuja, sillä hyi miten ilkeää, jos joku muu kuin täti tai
äiti olisi nähnyt hänet.

       *       *       *       *       *

Trull ei ollut aina ystävällinen eläimille. Kerran hän oli kiusannut
muutamia rapuja yhdessä Tripin kanssa. Isä oli juuri ostanut ne, ja
pojille oli sanottu, etteivät he saisi koskea niihin, mutta kiusaus
oli liian suuri. Sitä he saivat kuitenkin katua, sillä leikki loppui
pahasti. Molemmat kavaljeerit pistettiin keskellä valoisaa päivää eri
huoneissa vuoteeseen kokonaiseksi tunniksi. He näyttivät kovin noloilta
seisoessaan yöpaidoissaan, raottaessaan ovea ja kysyessään itku
kurkussa: "Pitääkö meidän pestä hampaatkin?"

Tämä rangaistus riitti Tripille, mutta Trullin sormia syyhyi yhä. Hän
saattoi rutistaa kärpäsiä ikkunaruutua vasten, ja kerran hän heitti
madon kuumalle liedelle, mutta samassa äiti saapui paikalle ja pelasti
raukan. Rangaistukseksi äiti painoi hetken aikaa Trullin sormea liettä
vasten. Trull huusi, ja pieneen sormeen nousi rakko, jota äiti sitten
paranteli. Äidin sydäntä kirveli ehkä vieläkin enemmän kuin sormea. Kun
Trull oli mennyt, läksi äiti omaan huoneeseensa, kiersi oven lukkoon ja
purskahti katkeraan itkuun.

Tämän tapauksen jälkeen seisoi Trull eräänä päivänä räystään alla
vesitynnyrin ääressä. Hänellä oli jotain tärkeätä työtä, sen saattoi
selvästi huomata. Hyvät ystävät, tiedättekö mitä hän teki? Hän pelasti
perhosen hukkumasta, ja sen jälkeen hän usein ojensi pienen kätösensä
eläinten avuksi, jotka olivat joutuneet vaaraan.




SADEILMA.


Sade ratisi ikkunaruutuja vasten, ja suuret männyt pudistelivat
päitään; kuusen- ja männynkäpyjä ja kaarnaa lenteli pitkin mäkeä tuulen
irtiraastamana. Niin, satoipa kuin taivas olisi ollut avoinna.

Pojat olivat pahalla tuulella, mutta täti sanoi: "Mitenkä kaikki voisi
kasvaa, jollei sataisi, ja mitenkä pienet pojat muuten voisivat saada
syödä koreita omenoita puutarhasta syksyllä?" Niin, tottahan se oli,
mutta voisihan sataa öisin, silloin kun nukutaan. "Mutta", sanoi täti,
"ajatelkaahan kaikkia merimiehiä, jotka purjehtivat ja valvovat teidän
nukkuessanne pehmeissä vuoteissanne. Eikö heitä olisi sääli?" "Olisi
kyllä", kuului hidas vastaus. "Emmekö koeta siis olla tyytyväisiä ja
levittää kaksinverroin aurinkoa täällä sisällä, kun ulkona sataa?
Olisipa kovin surkeaa, jos olisi pilvistä sekä ulkona että sisällä."
Ei kukaan vastannut, mutta Trapp kietoi käsivartensa tädin kaulaan ja
suuteli häntä. "Nyt minun mielestäni me voisimme pyytää äitiä kertomaan
meille jotakin", ehdotti täti. Sitä mieltä pojatkin olivat.

"Vai te, veitikat, aiotte istua kädet ristissä", sanoi äiti, "mars
hakemaan vohvelitöitänne." Ja niinpä kaikessa kiireessä saatiin pieni
ompeluseura kokoon.

"Kerrohan nyt, äiti", pyysivät pojat. "Mitä minä kertoisin", kysyi hän.
"Jotain itsestäsi", ehdotti Trapp. "Vai niin", arveli äiti ja alkoi
tuumia. — "No, nyt te saatte kuulla, mitä minulle tapahtui, kun olin
noin 13 vuoden vanha. Olin menossa hautausmaalle viedäkseni seppelettä
pikku siskoni haudalle. Oli syksy ja hän oli kuollut keväällä.
Matkalla näin varsin suuren ihmisjoukon eräässä kadunkulmassa.
'Mitähän siellä voi olla?' tuumin kiiruhtaessani askeleitani. Tietysti
menin lähelle ja näin pienen kahden tai kolmen vuoden vanhan tytön,
joka oli paljain jaloin ja itki ja värisi kylmästä. Eräs rouva
kysyi häneltä kaikenlaista, mutta lapsi itki vain. Silloin minä
sydämessäni harmistuin kaikkiin noihin ihmisiin, jotka vain uteliaina
katselivat tyttöä eivätkä auttaneet häntä, ja arvelin, että pikku
sisko saattoi odottaa seppelettään, mutta tämä lapsi ei sitä voinut.
Minä tunkeuduin hänen luokseen, kumarruin alas ja otin hänet syliini.
'Kiedo käsivartesi kaulaani', sanoin minä, 'niin jaksan paremmin kantaa
sinua', ja sen hän heti tekikin. 'Tunnetko sinä tuota lasta?' kysyi
rouva minulta. 'En', vastasin minä, 'mutta hänen on vilu.' Ja sitten
minä vaelsin kotiinpäin.

"Kun minä vein pienokaisen mummon luo, hätkähti hän. Oi, en ollut
tullut sitä ajatelleeksi; olihan mummo äskettäin kadottanut oman
pienen tyttönsä. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän kiiruhti
lapsen luo, antoi keittää maitoa hänen lämpimikseen, ja sillä välin
kuin tyttö, joka oli käynyt iloiseksi, jutteli reippaasti, seisoi
mummo aivan hiljaa ja katseli vain häntä. Lopulta hän meni viereiseen
huoneeseen. Hän tarttui piironginlaatikon avaimeen avatakseen sen,
mutta ei voinut, käsi painui voimattomana jälleen alas. Silloin minä
kiiruhdin mummon luo ja näin suuria kyyneleitä hänen silmissään. Minä
kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja odotin. Silloin hän avasi
laatikon; siellä olivat sisareni kaikki vaatteet. Mummo otti esille
toisen vaatekappaleen toisensa jälkeen ja meni vieraan, yksinäisen
lapsen luo. Kylläpä pienokainen ihastui. Hän nauroi ja jutteli
lakkaamatta, ja parhaat kaikista olivat pikku siskon samettiset,
nahkareunaiset päällyskengät. Mummo pesi ja siisti pienokaista, kaikki
likaiset kyynelten jäljet katosivat, ja tyttönen näytti yhtä somalta
kuin itse kevään Maija.

"Päivällisen jälkeen sanoi mummo: 'Nyt meidän täytyy koettaa ottaa
selkoa lapsen kodista.' Mummo talutti häntä toisesta kädestä, minä
toisesta. Muistan vielä, miten mummon pitkä suruharso liehui tuulessa
ja miten minä käydessäni toivoin, ettemme löytäisi lapsen äitiä, vaan
saisimme itse pitää hänet. Pienokainen käveli iloisena eteenpäin, ja
joka askeleella hän nosti pieniä jalkojaan niin korkealle, että hän
saattoi nähdä rakkaat pehmeät päällyskenkänsä. Äkkiä hänen puheensa
katkesi, hän veti ikäänkuin henkeään ja huusi sitten: 'Tuolta tulee
äiti.' Ja aivan oikein, eräs vaimo juoksi meitä vastaan ja sulki
pienokaisen syliinsä onnellisena ja iloisena kun oli löytänyt jälleen
kadonneen aarteensa.

"Mutta mummo ja minä palasimme ääneti kotiin."

"Oliko hän soma, tuo pieni tyttö?" kysyi Trull. "Oli, kun hänet
oli pesty", vastasi äiti. "Nyt minun mielestäni äiti voisi kertoa
vielä toisen jutun", sanoi Tripp. "Mutta oikein lystikkään", lisäsi
Trapp huoaten. "Mutta myöskin sinusta itsestäsi", komensi Trull.
"Ehkäpä aprillipäivästä", sanoi äiti. "Niin, niin", huusivat kaikki
kolme poikaa. Ja äiti alkoi: "Minä seisoin makuukamarissa ja huusin
isälle: 'Tule, tule pian tänne ja ota hiilihanko mukanasi, täällä
on hiiri.' Isä hyökkäsi sisään huoneeseen. Samassa minä kiiruhdin
ruokasaliin, 'hiiri juoksi tänne, kultaseni, kiiruhda tänne.' Ja isä
kiiruhti jäljessä hiilihanko ojossa. 'Ai, voi, voi, nyt se livahti
lastenkamariin', ja taaskin me kiiruhdimme eteenpäin. Isä, joka oli
likinäköinen, koetti etsiä oikein tarkasti. Silloin minä hiivin tädin
huoneeseen ja huusin sieltä: 'Nyt se on täällä.' Mutta isä tuli
vilkaisseeksi minuun, hän aavisti pahaa ja ymmärsi, että jotain oli
hullusti. Silloin minä juoksin tieheni ja lauloin riemuiten: 'April,
april, april.' Isä asetti hiilihangon uuninnurkkaan ja alkoi ajaa minua
takaa, ja sen hiiren hän sai kiinni."

"Eräänä toisena aprillipäivänä olin minä sairaana", jatkoi äiti.
'Oletko lukenut sanomalehdestä', kysyin minä tädiltä, 'että Fazer
on lähettänyt kauppaan taas uusia karamelleja? Olisipa kovin hauska
saada maistaa niitä.' 'Kyllä sinä niitä saat', sanoi täti, 'kun menen
ulos iltapäivällä, ostan niitä sinulle. Minkä nimisiä ne ovat?'
'Polketta française', vastasin minä sukkelasti. — Kun täti tuli
kotiin iltapäiväkävelyltään, sanoi hän: 'Suo anteeksi, kultaseni,
ettei minulla ole mukanani noita uusia karamelleja, mutta tiedätkös
miten kävi? Ne unohtuivat minulta ollessani Fazerin läheisyydessä ja
sen vuoksi menin tähän kulmapuotiin, jossa heillä tavallisesti on
runsas varasto kaikenlaisia makeisia. Voisinko saada Fazerin uusimpia
karamelleja, pyysin minä. — Kernaasti, ja he aikoivat juuri panna niitä
pussiin, kun minä sanoin: Ei tuota lajia. Eikö teillä ole Polketta
françaisea? — Ei, sellaisista me emme ole kuulleet edes puhuttavankaan.
— Niin, ne ovat juuri tulleet kauppaan, sanomalehdestä päättäen. —
Silloin me saamme niitä kyllä aivan näinä päivinä.'

"Tultuani ulos kadulle tuumin mielessäni, menisinkö takaisin Fazerille,
mutta tiesin sinun odottavan minua ja päätin siis jättää ostamisen
huomiseksi. 'Olipa se hiukan ikävää', sanoin minä, 'sillä niitä
voidaan saada vain tänään' — — ja samassa minä piilouduin peitteen
alle. — Nyt te, pojat, näette, miten vallaton äiti teillä on."

"Minäkin olen narrannut aprillina", kertoi Trull, "minä sanoin
Hildalle: 'Katsos, millainen tahra sinulla on' — ja hän pelästyi niin
kovasti." "Ja me", huusivat Tripp ja Trapp yhteen ääneen, "sanoimme
Putelle, että pihalla on apina." "Niin, kyllä se on hauska päivä",
arveli täti, "mutta hyväpä kuitenkin, ettei ole muuta kuin yksi
aprillipäivä vuodessa."

Hetken kuluttua kysyi äiti: "Kuuletteko jotain?" "Emme", vastasivat
pojat. "Mutta minä kuulen", sanoi täti hymyillen, "kilahtelee niin
hauskasti." Pojat kuuntelivat, ja äkkiä huudahti Tripp: "Minäkin
kuulen, Hilda laittaa kahvitarjottimen kuntoon."

Keräydyttiin pöydän ympärille. Suuret lapset tulivat yläkerroksesta.
"Minulla on kova hammassärky", sanoi Kurre ja näytti veitikkamaiselta.
"Silloin te tulitte oikein kreivin aikaan", vastasi täti, "sillä
pöydällä on lääkettä."

Täti kaatoi kahvia kuppeihin ja varoitti lapsia kaatamasta kermakannua,
"sillä tiedättehän te, että se on hiukan epäluotettava."

Koska oli sadeilma, oli Hilda saanut luvan panna pöytään hyviä
tähtileipiä, ja ne kelpasivat kyllä herkkusuille.

"Mitä te olette siellä yläkerrassa tehneet?" kysyi äiti, kun kahvi oli
juotu. "Me olemme pelanneet sveitsiläispeliä", vastasi Ukko. "Mennään
nyt jatkamaan", ehdotti Kurre. "Kiitos lääkkeistä, hammassärkyni on
jo kadonnut", ja tuo veitikka nauroi. "Se on niin hauska peli", sanoi
Kinnu-Liisa, "minä olin juuri voittamassa, ja sitten koko joukko marssi
taas ylös.

"Nyt pikkupojat saavat panna käsityönsä kokoon — kas vaan, Trull,
miten ahkera sinä olet ollut. Olet pujotellut oikein pitkän palasen;
ajattelehan miten iloiseksi kummitäti tulee ja miten tyytyväinen
joulupukki on, kun hän saa sinun työsi konttiinsa. Sitten äiti silittää
liinan ja ompelee pitsin ympärille. — Sillä aikaa kun te siivoatte
ompeluseuran jäljiltä, kerron minä teille pienen sadun, jonka luin
ensimäisellä tai toisella luokalla koulussa ollessani ja jota en
koskaan ole voinut unohtaa. Olipa kerran kaksi tyttöä, jotka olivat
menossa kaupunkiin. Kummallakin oli raskas kori kannettavanaan. 'Oi
voi', sanoi Martta, 'miten kauheata; taakka on raskas, tie pitkä,
aurinko paahtaa, en minä jaksa kaupunkiin saakka.' Samassa vierivät
vaunut ohitse, ja niissä istui nuori tyttö. 'Niin', sanoi Martta ja
oikaisi selkäänsä, 'helppo sinun on päästä eteenpäin.' Maitokuorma
ratisi tiellä. 'Miksikä maitokuorma saa ajaa ja minun täytyy kävellä?
Hyi, miten ikävää koko elämä on.' Sisar ei vastannut mitään, mutta
lopulta kysyi Martta: 'No mutta Anni, sinun korisi on yhtä raskas kuin
minunkin, miten sinä jaksat sitä kantaa?' 'Niin', sanoi Anni, 'se on
salaisuus.' 'Kerro minullekin', pyysi Martta. 'Kernaasti', sanoi Anni,
'ennenkuin läksimme matkaan, poimin minä kaksi yrttiä ja panin ne
koriini.' 'No ei suinkaan se siitä tullut kevyemmäksi', naureskeli
Martta. 'Tulipa niinkin, sellainen voima niillä yrteillä on.' 'Mitkä
ne ovat nimeltänsä? Neuvo minuakin poimimaan niitä.' 'Toisen nimi
on tyytyväisyys, toisen kärsivällisyys', vastasi Anni hymyillen.
Tahtoisinpa tietää, ketä minun pikkupoikani tänä aamuna muistuttivat,
Marttaako vai Annia? Ja kuka löysi yrtit?" "Täti ne löysi, huusivat
kaikki yhteen ääneen.

"Mitäpä jos pikkupojat kattaisivat päivällispöydän, niin Hilda saisi
silittää?" sanoi täti. "Kernaasti", ja kolme paria pikku jalkoja juoksi
toimessaan keittiön ja ruokasalin väliä.

Ei kestänyt kauan ennenkuin pöytä oli katettu. "Onko kaikki hyvin nyt?"
kysyi Trull. "Kyllä, kaikki on hyvin", sanoi täti, "hiukan vinossa vain."
"Vinossa", ihmettelivät pojat ja katselivat tarkasti työtänsä. "Nyt minä
tiedän", huusi Tripp, juoksi keittiöön ja palasi jo samassa takaisin
kaksi suola-astiaa mukanaan, jotka hän asetti pöydälle. "Onko pöytä nyt
suorassa?" kysyi hän. "Niin, nyt kaikki on hyvin", vastasi täti ja pyysi
Trappia antamaan merkin vihellyspillillä, että päivällinen oli valmis.




LAUVANTAI.


Lauvantai-illat olivat kovin hauskoja. Silloin isä tuli iltapäivällä
maalle. Kello yksi, kun aamupäivälaiva vihelsi, kiiruhti Ida
leivintupaan, jossa hän rupesi puhdistamaan ja siivoamaan saatuaan
tulen syttymään. Saunakamarin hän koristi lehvillä ja lauteille hän
levitti olkia. Kun isot pojat olivat auttaneet häntä kantamaan vettä
muuripataan, läksivät he metsään koivunoksia hakemaan, joista Ida
teki vastoja. Äidin mielestä pojat olivat huonoja, kun eivät osanneet
itse tehdä vastoja, mutta he väittivät, että se oli heille kerrassaan
mahdotonta.

Kun isä oli tullut ja kaikki oli valmista, läksi isä koko poikaliudan
kanssa saunaan, naapurien pojat olivat myös mukana, ja sitten he
vihtoivat toisiansa. Eräs ruotsalainen setä, joka kerran tuli käymään
maalle, juuri eräänä lauvantaina, sanoi: "Minä luulin, että saisin
oikean selkäsaunan, mutta se tuntuikin pehmoiselta ja hyvältä."

Jos oli kotona kaljaa, simaa tai limonaadia, kannettiin tarjottimella
juotavaa saunaan, ja kaikkien mielestä se maistui mainiolta lauteilla
kuumassa.

Mutta paras säästettiin sittenkin lopuksi. Kylvyn jälkeen kääri isä
ympärilleen karhean, ruudullisen lakanan aivan kuin toogan, näyttäen
kerrassaan muinaisajan roomalaiselta. Hän astui hitain askelin
laiturille, ja pojat uimahousuihin pukeutuneina seurasivat jäljessä.
Kylläpä siinä loiskittiin, hypittiin ja heittäydyttiin suoraan
laiturilta veteen. Suuremmat ottivat pienemmät syliinsä opettaakseen
heitäkin reippaiksi. Äiti ja täti läksivät usein kaivolle katselemaan.
Tämä oli "lauvantaihuvia".

Sillä välin Napero oli valmistanut illallisen. Usein oli houkutteleva,
hyvältä tuoksuava marjavati pöydällä. Isä kävi keinutuoliin istumaan
otettuaan ruokaa eteensä, asetti teelasin viereensä ja sanoi: "Syötyä
me voimme hiukan soittaa, lapset." Ja Putte otti viulunsa esille, ja
sana lähetettiin naapureillekin. Pekka tuli viuluineen ja Ukko soitti
pianoa. Hän alotti Sibeliuksen valssilla, ja sitten naapurin Kaija ja
Ukko soittivat nelikätisesti. Kinnu-Liisa, Ukko ja Putte esittivät sen
jälkeen triion, sitten seurasi yksinlaulua, niin, koetettiinpa saada
aikaan neliäänistäkin laulua. Pekan ja Puten viulut eivät saaneet
liioin levätä, ja lopuksi lapset tahtoivat kuulla äidin laulavan. Ja
hän lauloi heille lauluja heidän omasta elämästään. Ensin Tripistä,
Trapista ja Trullista, heidän hevosistaan, isoista veljistä, ja kynsien
leikkaamisesta, mikä oli heistä kovin ikävää, sitten "Äiti laula
kanssamme" nimisestä rakkaasta laulukirjasta, variksista, kisimirreistä
ja jos jotakin hauskaa.

Ilta kului, ja Nukku-Matti raotti ovea. "Nyt me laulamme yhteisen
laulun ennen maata menoa", sanoi äiti. Kirkkaat lasten ja syvät
nuorukaisten äänet yhtyivät vanhempien ääniin, ja monien sydämien
syvyydestä kajahti hiljaiseen kesäiltaan virsi "Huomaasi Herra heitän".




SALAISUUS.


Kaikki kolme poikaa seisoivat verannan alapuolella päät toisissaan
kiinni. He kuiskuttivat keskenään ja katselivat väijyen ympärilleen. Ei
kukaan saisi kuulla mistä he juttelivat, sillä heillä oli salaisuus.
He olivat näet kuulleet, että Niku-Valtteri ja Näsi-Frans olivat
nousseet eräänä aamuna hyvin varhain ylös ja lähteneet pienellä
ruuhella lahdelle. Siellä he olivat onkineet ja saaneet niin hirveän
paljon kaloja, sätkytteleviä, hopeanhohtavia säynäviä, leveitä lahnoja,
kyrmyniskaisia ahvenia sekä särkiä, jotka riippuivat aivan suorina kuin
tikut ja näyttivät hirveän noloilta, kun ne vedettiin ylös vedestä.

Poikien oli täytynyt levätä kotimatkalla, sen he itse olivat kertoneet,
niin raskas oli kalavakka ollut.

Nyt olivat Tripp, Trapp ja Trull päättäneet huomenaamulla "ani
varhain", niinkuin sanotaan, lähteä kalaan, mutta ei kukaan, ei
kukaan koko maailmassa saisi sitä tietää. Onkivavat olivat kunnossa,
pönttö, jossa oli matoja tuoreen ruohon peitossa, oli piiloitettu
pensaaseen, varjoisaan paikkaan. Varakoukkuja oli heillä myöskin ja
ankkuri oli nostettuna veneeseen. Illallista syödessä oli kunkin
määrä säästää kaksipuolinen voileipä eväiksi. "Mutta", huudahti Trapp
huolissaan, "miten me heräämme?" Niin, sepä oli kiusallinen kysymys.
He alkoivat tuumia sinne ja tänne, ja lopulta Tripp keksi keinon. "Nyt
te saatte kuulla", sanoi hän, "minä pyydän tädiltä vahvan ja pitkän
nuoran. Sitten me sidomme toisen pään Trapin jalkaan ja toisen minun
käsivarteeni. Kun me käännymme yöllä, herätämme me toisemme." Se oli
hyvä keksintö, arvelivat pojat, ja kun molemmat muut lupasivat herättää
Trullin, oli hänkin tyytyväinen.

Tuli ilta, pojat menivät tavattoman kiltisti maata. — Trapin vuode oli
huoneen toisella seinällä, Tripin vastakkaisella. Nuora oli sidottu
viidellä vahvalla solmulla, kierrekaihdin oli puoleksi laskettu alas,
ja hetken kuluttua kaikki kolme kalamiestä nukkuivat.

Isä, täti ja äiti joivat teetä salissa. Kesken kaikkea he kuulivat
kauhean rytäkän. He kiiruhtivat lastenkamariin ja siellä heitä kohtasi
julma näky. Kaksi poikaa istui kohossa vuoteissaan ja huusi täyttä
kurkkua, toinen hieroen jalkaansa, toinen kättänsä, ja keskellä
lattiaa makasi Hilda pitkin pituuttaan. Rikkinäisiä laseja ui
keskellä vedenpaisumusta. Hilda oli kompastunut nuoraan ja pudottanut
tarjottimen vesikarahveineen ja laseineen. Näin surkealla tavalla tuli
koko salaisuus ilmi. Mutta seuraavana päivänä vei Hilda pojat mukanaan
metsään ja sanoi heille: "älkää olko pahoillanne, vaikka eilen illalla
kävikin niin pahoin; kalaretkelle te sittenkin voitte päästä, ja minä
herätän teidät hiljaa ja salaa milloin ikänä te kuiskaatte sanankin
minun korvaani."




TEATTERI JA TRULLIN KAUPUNGINMATKA.


Pojat olivat saaneet monta suurta arkkia sotamiehiä, entisiä Turun
pataljoonan sotilaita, Savon jääkäreitä, kaartilaisia ynnä muita. He
leikkasivat ne irti ja liimasivat pahville, josta tehtiin myös pieni
alus, jotta ne saattoivat seisoa pystyssä. Aika tappelu siitä oli
syntyvä! Mutta sattuipa nyt sellainen harmi, että liimaputki loppui
kesken. Mistä saada uusi? Tuumittiin sinne ja tänne, ja lopuksi
päätettiin antaa teatterinäytäntö ja voittorahoilla ostaa uutta
liimaa. Eräänä päivänä kaikki oli järjestyksessä. Trapp oli sepittänyt
näytelmän, joka oli nimeltään:

Setä ja rosvo.

Naapurin pojat olivat mukana. Tuoleja nostettiin riviin ja pian
kaikki paikat olivatkin täynnä, mutta kaikki ihmettelivät sitä, että
numeroidut piletit eivät maksaneet mitään.

I NÄYTÖS. Setä (Trull pitkissä housuissa) tulee myöhään illalla
kotiin. Palvelija on häntä vastassa, sytyttää kynttilän ja asettaa sen
pöydälle, joka on täynnä kirjoja. Setä käy sohvaan istumaan. Hetken
kuluttua hän haukottelee ja sanoo: "Olen varsin väsynyt, taidanpa
panna maata" — ja hän heittäytyy pitkäkseen sohvalle ja nukkuu pian. —
Silloin ovi avautuu hiljaa ja rosvo hiipii sisään, kohottaa pistoolinsa
ja ampuu. Takana piilossa istuu Trapp, joka paperista on laittanut
paukahtajan, tiedättehän te millainen se on, ja juuri kun rosvo ampui,
paukahutti hän tuota laitettaan, ja äiti pelästyi niin kauheasti, että
hän oikein hypähti ilmaan. Setä kaatuu kuolleena lattialle. Mutta
samassa hyökkää kaksi poliisia sisään ja vangitsee rosvon.

II NÄYTÖS. Tuomari istuu pöydän ääressä lukien lakikirjaa
(postimerkkikirjaa). Vanki astuu sisään, kahden poliisin seuraamana.
Tuomari julistaa tuomion, joka kuuluu: kolme vuotta vankeutta. Poliisit
ottavat esille nuoran ja sitovat vangin.

III NÄYTÖS. Vanki viedään vankilaan. Vahti kulkee pitkin, lujin askelin
edestakaisin. Lopulta hän nojautuu muuria vasten levätäkseen hetken
aikaa. Oi kauheutta! — hän nukahtaa. — Vanki huomaa sen, tarttuu
veitseensä, jonka hän on piilottanut vaatteihinsa, leikkaa poikki
nuorat, anastaa vahdin pistoolin ja karkaa.

       *       *       *       *       *

Nyt pitäisi viimeisen näytöksen seurata, mutta pidetäänkin pieni
väliaika. Trull astuu esille, kädessä hänellä on pitkä keppi, jonka
toiseen päähän on kiinnitetty pienen pieni kori. Hän työntää korin
katselijoiden eteen, näyttää hyvin vakavalta ja lausuu selvällä äänellä
yhden ainoan sanan: "Kolehti".

IV NÄYTÖS. Neljännessä näytöksessä on sedän hautajaiset. Tädin pientä
korimatkalaukkua kantaa neljä miestä, jotka ääneti kulkevat nuora
olkapäällä. Sillä välin kuuluu kirkonkellojen soittoa.

Kaikki olivat tyytyväisiä näytelmään, ja pojat varsinkin, sillä
laskiessaan kassaansa oli heillä 53 penniä. Seuraavana aamuna piti
äidin matkustaa kaupunkiin, ja Trull oli saanut luvan päästä mukaan, ja
silloin hän aikoi ostaa liimaa.

Merkillistä oli erota Trullista kokonaiseksi päiväksi, tuumivat Tripp
ja Trapp seisoessaan laivasillalla ja vilkuttaessaan hyvästiksi. Trull
oli kovin ihastunut matkaansa, käveli kädet taskussa ylimmällä kannella
ja jutteli ystävällisen kapteenin kanssa.

Kello 11 he olivat perillä, ja äiti meni heti Trullin kanssa
paperikauppaan ostamaan liimaa. Ensiksi he kulkivat kuitenkin torilla
ja ostivat hirveän paljon tavaraa, tuumi Trull. Kori vietiin valmiiksi
laivaan, sillä heidän oli määrä palata takaisin samana iltapuolena.

Pian Trull väsyi juoksemaan puodeissa ja ostamaan rihmaa ja kangasta
ja kaikenlaista muuta ikävää. Silloin sanoi äiti: "Saat kävellä
Esplanadissa hetken aikaa, tule sitten kotiin — ei minulla ole paljon
asioita!"

— "Minulla on ollut hyvin hauska", sanoi Trull, kun hän tapasi äidin
jälleen. "Onpa hauska saada kuulla", vastasi äiti, "mutta nyt meidän
täytyy kiirehtiä laivaan. Ota tämä kori ja paketti tuolta tuolilta."
Kun he astuivat portaita alas, tuumi Trull itsekseen: "Jos äiti astuu
suoraan eteenpäin, niin ei saada hevosta, mutta jos hän poikkeaa
Esplanadille, niin ehkäpä saamme ajaa. Äidillä on pieni matkalaukku,
sateensuoja, sadevaippa ja ainakin 100 pakettia kannettavanaan." Trull
toivoi — ja aivan oikein; pian he ajoivat alas rantaan.

"Huh", sanoi äiti, kun laiva läksi liikkeelle; sitten hän kutsui
Trullin luokseen ja sanoi: "No, annas nyt kuulla!"

Trull alkoi:

"Kun minä kävelin Esplanadissa, näin minä jäätelöryssän; hänellä oli
valkea takki ja valkea lakki ja hän näytti kovin hauskalta. Minä
katselin häntä ja kävelin edestakaisin hänen kärryjensä edessä. Lopulta
hän naurahti hiukan ja minä naurahdin myöskin. Seuraavalla kerralla
minä nyökkäsin hänelle, ja hän nyökkäsi takaisin; ja sitten minä
kysyin: 'Kuinka paljon jäätelöä saa ilmaiseksi?' Silloin hän nauroi
oikein kovasti, otti vohvelin, täytti sen ja ojensi sen minulle. — Voi,
kuinka hyvältä se maistui. — Minä kumarsin ja kiitin ja menin sitten
toiseen Esplanadiin."

"Hyi kuinka ahne sinä olet, Trull", sanoi äiti.

"Siellä aurinko paistoi vieläkin enemmän", jatkoi Trull yhtä
huolettomasti, "ja hetken kuluttua, katseltuani noita somia pikku
leikkitupia Esplanadin kulmassa, joissa myödään mehuvettä, tuli minun
hirveän jano. Silloin minä menin hiukan lähemmäksi tarkastelemaan
montako eri lajia mehua siellä oli; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä,
yhtä janoinen minä silti olin, jollen vielä janoisempikin. Lopulta
minä katselin tuota neitiä leikkituvassa ja sanoin: 'Kurkkuni on kovin
kuiva', ja ajatteleppas äiti, hän antoi minulle koko lasillisen." "No
mutta Trull, sinähän olet aivan hirveä", huudahti äiti hämillään.

Mutta siitä ei Trull välittänyt vähääkään; hän kertoi vain edelleen:
"Sitten minä menin kotiin. Portaissa minä tapasin tuon pienen
ystävällisen rouvan, joka asuu pihan puolella alakerroksessa,
tiedäthän. 'Oletko sinä kaupungissa, pikku Trull', sanoi hän, ja
sitten hän kysyi pidänkö minä kahvista. 'Pidän kyllä', vastasin minä.
'Tahtoisitko hiukan?' Minä kumarsin ja sanoin: 'Kiitos, kyllä.' 'No
tulehan sitten, minulla on kahvipannu tulella.'"

"Ja sitten me joimme, ja minä sain voileivänkin", lopetti Trull,
ja näyttäen kovin tyytyväiseltä hän lisäsi: "Olipa tämä hauska
matka; luulenpa että tulen mukaan ensi kerrallakin, kun sinä lähdet
kaupunkiin."




HOUSUT.


"Kuinka suloista", huudahti äiti oikoen molempia käsivarsiaan, "nyt
pikkupoikien housut ovat valmiit." "Niin, tuntuu yhtä hyvältä kuin
pestyään päänsä", sanoi täti, "housut, jotka he tänä aamuna saivat
jalkaansa, istuivat oikein hyvin, ja nämä uudet ovat leikatut saman
mallin mukaan." "Siivotaan nyt jälkeemme", tuumi äiti, "ehkäpä meillä
on pari päivää aikaa ommella koruompeluitammekin. Se tuntuu yhtä
hauskalta kuin makeisten syönti." "Jos olet samaa mieltä kuin minä",
ehdotti täti, "niin lähdemme hiukan metsään kävelemään." Äiti oli
siihen halukas, ja hetken kuluttua he astuivat käsikynkässä veräjästä
ulos. "Rakas ystävä", sanoi äiti, "pian on syksykin käsissä." "Niin,
saapa nähdä, miten kauan sinä ja pikku Trull jäätte tänne maalle",
sanoi täti.

Oi miten kaunis metsä oli ja miten loistavat värit niitettyjen peltojen
tuolla puolen. "Mitäs tuo on?" sanoi täti. "Iloisia lasten ääniä",
vastasi äiti. "Kylläpä he osaavat nauraa! Mennäänkö sinnepäin?" kysyi
täti, "meidän kolme pikkuistamme ovat varmaan siellä."

He kääntyivät oikealle ja kulkivat tietä, joka kiersi peltojen
lomitse. Pian he huomasivat iloisen seuran, joka riemuitsi ja nauroi.
Korsbergin talon kohdalla oli tavattoman hauska mäki; — se oli jyrkkä,
se oli liukas, se oli puoleensaviekoitteleva. — Puoli tusinaa nuoria
liukui sitä alas koko sydämen pohjasta. "Pois tieltä", huusi Tripp
kovalla äänellä. Oi, millaista vauhtia se kävi! Voi, voi, voi! nyt
kaikki kolme kiipesivät mäkeä ylös, ja selvästi näkyi se kohta uusista
sinisistä housuista, jota he olivat käyttäneet ajopeleinänsä — se oli
aivan harmaanvalkea. Äiti tarttui lujasti tädin käsivarteen. "Rakkaat
lapset", huusi hän, "mitä te teette?" "Me laskemme liukua ja se käy
kuin tuulessa", vastasi Tripp. "Mutta te olette aivan unohtaneet uudet
housunne?"

Niin, housut he olivat kokonaan unohtaneet.

"Menkää kotiin", sanoi äiti, "vajassa on vanhoja säkkejä. Niitä te
saatte käyttää kelkkoina, mutta ilman niitä ette saa liukua."

Koko joukko hyökkäsi matkaan.

Täti ja äiti katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun, ajatellen
monia laskuja, joita tehdään isännän tietämättä.

Kävelyä jatkettiin sitten vähän matkaa metsässä, joka tuoksui
suloisesti edellisen yön sateen jälkeen. "Varmaankin tulee hyvä
puolukkavuosi", sanoi täti. "Ja sieniä me toivottavasti myöskin
saamme", vastasi äiti, "me poimimme, Trull ja minä, jotta isä saisi
lempiruokaansa talvella."

Pian he palasivat taas kotiin. Kukko seisoi rikkaläjällä paahtaen
itseään auringossa. — Keinulauta verannan alapuolella houkutteli
luokseen. Oli suloista istua siinä hetken aikaa ja katsella omenoita,
joita alkoi ilmestyä yhä enemmän. Pihlajan tertut rannalla hohtivat
räikeinä tummanvihreitten kuusten keskellä. Kas tuossa kulki Jack
ankkoinensa. Niin, ettehän te tiedäkään, että pojat olivat saaneet
vielä kolme ankkaa lisää. Yksi oli valkea ja sen nimi oli Jack. Nyt
se käveli ruskeitten ankkojensa kanssa, ja kaikki kaivoivat nokkansa
syvälle omenapuiden mullokseen. Voi, miltä ne näyttivät! Pieni
multaläjä tarttui jokaiseen nokkaan. "Hyvä että Max ja Jack ovat
erillään", sanoi täti, "niin ei tarvitse nähdä niiden tappelua." "Niin,
ne kaksi eivät tule toistensa kanssa toimeen", tuumi äiti.




MAX JA JACK.


Tuntia myöhemmin juoksi kuusi paria pikku jalkoja verannan portaita
ylös; eteisen ovi riistäytyi auki ja koko joukko hyökkäsi saliin.
Trull huusi: "Äiti, tiedätkö äiti, nyt Trapp rupesi — — —." "Vaiti",
keskeytti äiti, "ei saa kaivata, se on rumaa; pojat kertovat kyllä
itsekin. — No", jatkoi hän, "mistä on kysymys?"

Olli ja Trapp vastasivat yhteen ääneen puhuen toistensa suuhun. "Ei,
ei", sanoi äiti, "ensin Olli ja sitten Trapp."

Ja nyt sai äiti kuulla vanhan tutun kertomuksen siitä, miten nuo
molemmat vekkulit olivat joutuneet tukkanuottasille. Kummankin suut
olivat numero 8:n muotoiset ja näyttivät varsin happamilta. "Te olette
kovin tyhmiä molemmat", sanoi äiti, "antakaa kättä toisillenne ja
olkaa taas ystävät!" Mutta siihen ei kumpaisellakaan ollut halua.
Silloin sanoi äiti: "Tiedättekö, kenen kaltaisia te nyt olette?" Lapset
odottivat ihmetellen.

"Te olette aivan kuin Max ja Jack, kun ne tappelevat."

Trapp veti suunsa hymyyn, vilkaisi hiukan Olliin, joka samassa katsoi
toisella silmällään Trappiin.

Trull hyppi yhdellä jalalla nauraen ja huutaen: "Aivan kuin Max ja
Jack, ha, ha, haa!" Ja hänen hyvä ystävänsä Joppi alkoi myös hyppiä
pitkin permantoa, sillä heidän piti aina matkia toisiaan.

"Nyt minun mielestäni", sanoi äiti, "teidän toisten pitäisi tehdä
samoin kuin setä Topelius opettaa kertomuksessaan 'Ole hyvä köyhille'.
Siinä kerrotaan tytöstä, joka niin kernaasti tahtoi olla kiltti, mutta
unohti sen aina. Silloin Briita muori lupasi auttaa häntä. 'Joka
kerta kun on käydä hullusti', sanoi hän, 'nostan minä sormea — kas
näin!' Tehkää tekin niin, pojat, kun näette, että Max ja Jack pääsevät
vauhtiin."

Mutta pojat arvelivat, että se oli hullunkurinen keksintö, kaikkein
hullunkurisin mitä saattoi ajatellakaan. Ja siinä sitä hypittiin ja
naurettiin, kaikki nostivat sormensa pystyyn, ja lopulta koko joukko
katosi ovesta ulos. Äiti astui ikkunan luo ja huusi heille: "Koska te
näytätte olevan taas kilttejä, saapi jokainen nauriin, mutta varokaa
penkkejäni", varoitti hän.

Alas mäkeä sitä kiidettiin, punaiset tupsumyssyt, olkihatut ja siniset
housunlahkeet sikin sokin ja ylinnä törrötti kuusi sormea pystyssä
taivasta kohti. Kaikki olivat taas hyvässä sovinnossa, ja äiti tuumi
seisoessaan ikkunassa ja katsellessaan heidän jälkeensä: Oi, jospa aina
elämän varrella näin helposti voitaisiin solmia rauha!




PELKO.


Vielä kerran ennen kaupunkiin muuttoa tahtoivat naapurin Lassi ja
Trull ansaita hiukan, sillä heidän mielestään heidän kesäkassansa oli
kovin laiha. Siksipä he ottivat suuret työntökärryt, suuren lapion ja
luullakseni suuren taikonkin — ja sitten sitä lähdettiin matkaan. Tie
laivarantaan oli hiukan viettävä ja siinä oli helppo saada raskaat
kärryt liikkeelle. He saivat oikein runsaan saaliin ja palasivat
tyytyväisinä kotiinpäin. Lassi työnsi kärryjä ensin, mutta ei jaksanut
kauan; samoin kävi Trullinkin. Sitten he yrittivät työntää kumpikin
puoleltansa, mutta silloin kärryt vaappuivat kauheasti — siitä ei
tullut kerrassaan mitään.

Matkaa oli vielä hyvän joukon jäljellä, ja pojat olivat kovin väsyneet.
Hikipisarat tippuivat pitkin kasvoja ja äkkiä heidät valtasi kova
pelko. He olivat mielestään kaukana, kaukana kotoa, yksin raskaine
kuormineen. Ehkäpä ilta pian ennättäisi ja he jäisivät yksin metsään!
Ehkäpä he eivät ennättäisi kotiin yöksikään!

Suuri pelko valtasi heidät: "Jollemme me koskaan, koskaan enää pääse
kotiin", huudahti Trull, ja molemmat alkoivat nyyhkyttää. "Jos koti
onkin kadonnut", kuiskasi Lassi kauhuissaan. Ei, sellaista ei saisi
koskaan tapahtua, tuumivat molemmat pojat ja alkoivat juosta ja huutaa
kauhuissaan.

Täti, joka seisoi pihalla, kiiruhti heitä vastaan. Hän luuli saavansa
nähdä jotakin kauheaa — murskatun käden, reiän päässä tai verisen
jalan. Vaan ei — hän näki vain kaksi pelästynyttä poikaa, jotka kuin
takaa-ajetut hirvet juoksivat häntä vastaan. Hän kumartui alas ja
levitti käsivartensa, painoi heidät rintaansa vasten ja tunsi, miten
heidän pienet sydämensä tykyttivät. "Mitä on tapahtunut, rakkaat
lapset?" kysyi hän, ja katkonaisten nyyhkytysten välistä hän lopulta
saattoi eroittaa sanat: "Me luu-limme — — että — — meillä — ei — ollut
— enää — mi-tään ko-ti-a."

Täti syleili heitä kumpaistakin, hyväili ja lohdutti heitä, ja kun he
olivat hiukan rauhoittuneet, läksi hän Lassin kanssa hänen äitinsä
luo. Oi kuinka suloista oli kiivetä syliin ja tuntea olevansa jälleen
turvassa! Käsivarret kietoutuivat lujasti kaulaan ja pienokaiset
olivat jälleen onnellisia ja rauhallisia, aivan kuin väsyneet soutajat
päästessään jälleen maihin.

Pari päivää sitten olivat molemmat pojat lähteneet marjaan.
Lähellä kotia kulki kahden pitäjän raja, ja siellä paistoi aurinko
niin lämpimästi, että marjat olivat kypsyneet. — Sinne he olivat
suunnanneet kulkunsa. — Mutta sama pelko valtasi heidät sielläkin,
ja marjanpoimijat olivat juuri aikoneet juosta kotiin, kun he olivat
kuulleet Maxin kiekuvan. Silloin lapset olivat tulleet jälleen
iloisiksi; seisoihan koti entisellä paikallaan, sen he saattoivat
päättää Maxin kieunnasta.

Äiti ja täti ihmettelivät mistähän tämä pelko johtui, ja he muistivat,
että Trull kerran, käydessään kolmannella, oli eksynyt. Oli juuri
muutettu maalle, ja Fuksi veikon oli ollut määrä pitää pikkupoikia
silmällä sillä välin kuin tavarakuormia odotettiin. Sen hän tekikin.
Hän vei heidät mukanaan Isollepellolle, missä oli paljon lampaita
laitumella, ja pikku karitsat katselivat heitä ihmetellen. Lapsilla oli
leipää taskussa ja he houkuttelivat lampaita lähemmäksi. Ne tulivat
kernaasti, ja pikku Trull oli niin ihastuksissaan, että hän hyppi
pienillä, paksuilla jaloillaan. Hän taputteli käsiään, pisti leivän
aidanrakoon, mutta veti aina kätensä pois, kun "mää-mää" aikoi tarttua
leipäpalaan kiinni. Fuksi auttoi häntä, ja lammas sai suupalansa.

Sitten he palasivat kotiin. Mutta Trull ei voinut unohtaa karitsoja.
Seuraavana päivänä, kun tavarat purettiin, ja kaikilla oli kiire, hiipi
hän tiehensä, mutta hän ei löytänytkään lampaita. Hän ei hellittänyt
kuitenkaan, vaan kulki yhä kauemmaksi.

Lopulta häntä alettiin kaivata kotona. Kova hälinä syntyi. Isä juoksi
sykkivin sydämin kaivon luo ja laiturille. Etsittiin kaikkialta.
Trullia ei löytynyt mistään. Silloin sanoi isä: "Nyt saavat Ukko
ja Kurre lähteä laivasillalle, iso veikko, Putte ja Fuksi Tryggin
talolle ja Kinnu-Liisa ja minä menemme Sandbackaan." Laivasillalla ei
ollut ketään, ei myöskään Sandbackassa, mutta lähes kilometrin päässä
kotoa, Tryggin talon tiellä näkivät pojat miehen, joka kantoi pientä
myttyä sylissään. Hänen hevosensa ja kärrynsä seisoivat maantiellä
ja hän aikoi juuri pienen metsämiehen kanssa jatkaa matkaansa, kun
pojat päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat paikalle. Kuusi käsivartta
ojentautui pikku Trullia kohti, ja kolme riemuitsevaa poikaa kiiruhti
hänen kanssaan kotiin.

"Luuletko, että hän voisi vielä muistaa tuota kertaa?" ihmetteli äiti.
"Onhan siitä jo pitkä aika", vastasi täti, "mutta muistatko, ettei hän
koko kesään mennyt veräjän ulkopuolelle kenenkään muun kanssa kuin
meidän — ja silloinkin vain, kun häntä lujasti talutettiin kädestä?"
"Niin, sen minä kyllä muistan", sanoi äiti. "Jospa tuo muisto ei kovin
kauan seuraisi häntä, se kalvaisi liiaksi pientä hellää sydäntä."




KESÄN LOPPU.


Oli elokuun loppu. Kuu oli rakentanut pitkän hopeisen sillan koko
lahden poikki. Se näkyi selvästi salin suureen ikkunaan, mutta vielä
paremmin yläkerran balkongille. Jos vain sitä siltaa pitkin osaisi
kävellä, niin pääsisi suoraan taivaaseen!

Oi, jospa olisi voinut pidentää kesää. Mutta työaika oli jälleen
ovella, koulut kutsuivat, ja kaikkien muiden paitsi äidin, Naperon ja
Trullin piti lähteä parin päivän kuluttua kaupunkiin. Miten kesä oli
kulunut niin nopeasti? tuumi Tripp itsekseen, "ja meidän mielestämme
kun yksin viinimarjojen poimintaa kesti ikuisesti". Hänen ajatuksensa
liitivät siihen aikaan, jolloin Napero oli kantanut kahvitarjottimen
viinimarjapensaiden juurelle, ja äiti oli kutsunut Blomqvistinkin,
joka teki työtä rannalla, mukaan kesteihin. Trull oli vaihtanut lakkia
Blomqvistin kanssa ja kastanut korppunsa Blomqvistin kupissa ennenkuin
ukko oli ennättänyt edes maistaa kahviaan. Mutta Blomqvist oli poikien
ystävä ja he ymmärsivät toisiaan.

Tripp vaipui mietteihinsä. Mansikkapäivä oli ollut kovin hauska,
silloin he olivat saaneet syödä viimeiset puutarhamansikat penkeistä,
eikä niitä ollut niinkään vähän. Sitten he olivat kerran, ei, kolmekin
kertaa, keränneet kokonaisen korillisen papuja, ja kun kaikki yhdessä
olivat poimineet palkoherneitä, niin työ oli sujunut kuin tanssien.
Yks kaks heillä oli 12 litraa koossa, vähemmän ei riittänyt. Nepä
vasta maistuivat, ja Tripp hymyili itsekseen muistellessaan suurta
höyryävää vatia aamiaispöydällä. Ja nyt viimeksi sieniretki. Miten
paljon he olivat löytäneet. Hauska oli sieniä perkaakin, sillä äiti
luki silloin ääneen heille. Kokonainen saavillinen vettä kannettiin
sisään, ja vesi loiskahti niin hauskasti joka kerta, kun heitti
puhdistetut sienipalaset saaviin. Äiti oli lukenut norjalaisesta
Robinsonista, ja kaikkien mielestä se oli hyvin hauska kirja. — Miten
ihanaa oli ollut purjehtia eilen. Pian Blomqvist vetäisi veneen
maalle, ja sitten se raukka saisi jäädä yksin venevajaan ja odottaa
koko pitkän, pitkän talven. Trapp huokasi ajatellessaan, että kesä oli
loppunut ja että kaupungissa täytyi käydä sukka- ja kenkäjalassa koko
päivä. — "Ei siksi, ettei olisi hauska käydä kouluakin", tuumi Tripp
syvämietteisesti, "täytyyhän sitä oppiakin, muuten ei tule miestä, ja
miehiä meistä täytyy tulla, sillä isä on sanonut, että Suomi tarvitsee
miehiä."

Kas vaan, nyt vihellettiin illalliselle — "tulen, tulen", huusi Tripp,
mutta juostessaan alas portaita hän otti vauhtia ja hyppäsi niin
korkealle kuin jaksoi ja tuumi mielessään: "Nyt me pidämme oikein
hauskaa näinä viime päivinä."

       *       *       *       *       *

Muuttopäivä oli tullut. Kello 6 aamulla ajoi kaksi hevosta pihalle.
Muuttotavarat kannettiin alas ja sälytettiin kärryille. Tripp, Trapp ja
Trull olivat hirveässä touhussa ennättääkseen valmiiksi, sillä tietysti
he tahtoivat seurata kuormia ja ajaa vielä kerran takaisin tyhjissä
kärryissä. Hyvä että Hilda auttoi heitä, muuten se ei olisi onnistunut,
mutta nyt he ennättivät parhaiksi alas, kun kuormat pantiin liikkeelle.

"Hyvää huomenta, Blomqvist", huusivat pojat, "me tulemme mukaan."
"No kuinkas muuten", vastasi Blomqvist. "Tulkaa pian takaisin, jotta
ennätätte syödä ennenkuin matkustatte", varoitti Napero. "Kyllä,
kyllä", vastasivat pojat, ja sitten sitä lähdettiin matkaan.

Eronhetki oli tullut, sitä oli enää mahdoton auttaa. Äiti, Napero ja
Trull seisoivat nyt yksin laiturilla ja vilkuttivat jäähyväisiksi.
Laiva läksi liikkeelle, eteni yhä kauemmaksi ja kauemmaksi ja katosi
lopulta Akkasaaren taakse.




TRULLIN AHKERAT SORMET JA HÄNEN KIELENSÄ.


Aamiaispöydässä täytyi äidin ja Trullin nauraa. Vain kaksi henkeä
pöydässä! Se oli kovin lystikästä.— Trull asui nyt äidin kanssa
makuukamarissa. Hän heräsi aina varhain, ja äiti tahtoi nukkua kauan.
Trullin täytyi nousta hiljaa vuoteesta ja hiipiä vaatteet käsivarrella
Naperon luo keittiöön, missä hän pukeutui.

Kun äiti heräsi ja tirkisti ulos ikkunasta, näki hän usein Trullin,
pienessä punaisessa villaröijyssään, kulkevan puiden alla. Suuri kori
oli hänellä käsivarrella ja veitsi kädessä. Hän kumartui vähä väliä
maahan; Trull löysi sieniä, niitä hän poimi isoäidille ja isälle. Äiti
avasi ikkunan ja lauloi:

    Mä tiedän pojan reippaan,
    Trull on hän nimeltään.
    Hän lähti sienimetsään,
    vei korin kädessään.

    Hän uutterasti etsi
    ja korin täyteen sai;
    ne kaikki sienet oivat
    saa isoäiti kai.

    Se isoäidin mieleen,
    hän kiittää kultastaan:
    "Mä suukon sulle annan,
    kun poimit ahkeraan.

    Tuo vati, veitsi, vettä,
    niin käymme toimehen!
    Tää isän herkkuruokaa
    ja Trull, hän hankki sen!"

Trull hymyili ja nyökkäsi.

Hänen kaikkein ensimäinen aamutoimensa oli kerätä kaikki omenat, jotka
yöllä olivat pudonneet maahan. Välistä kori oli niin täynnä, että hän
töin tuskin jaksoi liikuttaa sitä, mutta "mies on mies", tuumi Trull ja
hän kulki eteenpäin poskien punoittaessa yhtä paljon kuin omenienkin
korissa.

Trullilla ja hänen äidillään oli paljon työtä, sillä kaikki oli nyt
järjestettävä talven varalle. Trull oli usein Blomqvistin mukana, joka
käänsi maita, vei korjuuseen lavaikkunat ja ajoi multaa pensaiden
juurille. Trull sai aina ajaa tyhjissä kärryissä ja se oli hänestä
hauskaa. Hän oli mukana, kun purjevenekin nostettiin vajaan ja auttoi
kaikin voimin.

Sitten hän kävi joka päivä postia hakemassa, joka saapui aamupäivällä.

Eräänä päivänä hän tuli kotiin sanomalehti kainalossa. Äiti seisoi
ikkunassa, mutta Trull ei huomannut häntä; hän ihmetteli, miksikähän
Trull puheli koko ajan itsekseen iskien oksalla kaikkia lähellä olevia
pensaita ja puita. Voitteko aavistaa, mitä hän sanoi? Äiti oikein
pelästyi, kun hän kuuli hänen puheensa — toinen voimasana toisensa
jälkeen pääsi Trullin huulien yli, ja hän näytti nauttivan aivan
sanomattomasti. "Trull, Trull", huusi äiti, "mitä ihmeessä sinä sanot?"
"Minä olen oppinut ne kaikki, ja nyt se käy jo oikein sujuvasti ja
hyvin", vastasi Trull tyytyväisenä. "Mutta poika kultaseni, mistä sinä
olet sellaista oppinut, eihän isä koskaan kiroile?" "Laiturilla oli
eräs mies, ja hän oli päissään. Tällä tavalla hän astui", ja Trull
alkoi heilua eteenpäin. "Sitten hän nojautui kuusta vasten", jatkoi
Trull asettuen selin erästä puuta vasten, "ja sitten hän lasketteli
kaikki nämä sanat, jotka minä nyt olen oppinut. Olen harjoitellut aivan
hirveästi, tiedätkös äiti." "No mutta Trull", sanoi äiti, "tahtoisitko
sinä ottaa lokaa maantieltä suuhusi?" "Hyi sentään", vastasi Trull.
"Niin, katsoppas, sen minä kyllä ymmärrän, sillä siitä suu tulisi
likaiseksi, mutta tiedätkö, että tuollaiset sanat likaavat vieläkin
enemmän suuta. Trullin pikku sydän tahraantuu sellaisesta. Tahdotko
koettaa olla sellaisia puhumatta?" "Hm", sanoi Trull, ja sitten hän
antoi äidille sanomalehden ja läksi pois.

Eräänä aamuna leikki Trull verannalla hyrrällään. Sateli hiukan ulkona.
Äiti askarteli salissa. Kesken kaikkea hän kuuli Trullin juttelevan
yksinään. Hän meni lähemmäksi. Oi, voi, nyt hän kiroili jälleen! Äidin
monet varoitukset ja muistutukset eivät olleet auttaneet mitään. Hänen
täytyi ottaa Trullia kädestä ja viedä hänet sisään; hän ei sanonut
sanaakaan, astui vain makuukamariin pesukaapin luo. Trullin silmät
seisoivat kuin kysymysmerkit!

Äiti otti Trullin hammasharjan, saippuoi sen ja sitten hän sanoi: "Nyt
meidän täytyy pestä pois lika." Trull alkoi itkeä, häntä hävetti.

Äiti taivutti hänen päänsä taakse, ja sitten hän hankasi hampaita ja
ikeniä, kitalakea ja kieltä. "Joka kerta kun Trull kiroilee", sanoi
äiti, "täytyy meidän pitää suursiivous, muista se."




SIENIMETSÄSSÄ.


Äiti ja Trull kulkivat käsi kädessä maantietä pitkin. He olivat
menossa sienimetsään, missä kasvoi tiheässä notkeita koivuja. Välistä
oli varsin vaikea päästä eteenpäin, sillä täytyi kiivetä oksien ja
kantojen, harjujen, kivien ja kallioiden yli, mutta satumaista ja
salaperäistä siellä oli. Maa oli pienten keltaisten lehtien peitossa ja
koreat kärpässienet loistivat kuin punaiset päivänvarjot. Kantarellit
kasvoivat perhekunnittain hyvässä sovussa juuri siinä, missä pieni
notko avautui metsän keskellä. Vaan kas, miten mainioita kivitatteja!
Äidillä oli tapana leikata poikki varret ja kiehauttaa ne ennenkuin ne
perattiin, ja silloin ne loistivat valkeina isän etikkasienien joukossa.

Päästyään hiukan kauemmaksi niitylle täytyi äidin ja Trullin lyödä
kätensä ihastuksesta yhteen. Vaaleanpunaiset karvalaukut olivat
keräytyneet suuriin parviin. Minne ikänä silmänsä käänsi, pistivät ne
pienet somat päänsä esiin. Miten runsas saalis! Äidin täytyi sitoa
esiliinansa nyytiksi saadakseen kaikki kotiin.

Trull kulki sillä aikaa omin päin metsässä. Äkkiä äiti kuuli hänen
huutavan: "Käärme, käärme." "Minä tulen", vastasi äiti hymyillen, sillä
sateen jälkeen oli paljon pitkiä harmaanmustia etanoita maassa ja hän
arvasi, että Trull oli sellaisen nähnyt. Kun nyytti oli lujasti sidottu
kiinni, läksi hän Trullin luo, joka seisoi kumarassa, veitsi syvällä
maassa. Ajatelkaahan äidin kauhua, kun hän näkikin oikean kyykäärmeen,
jonka Trull oli lävistänyt vastahiotulla veitsellään. Hän oli
näkevinään siinä Jumalan varjelevan silmän ja hän kiitti Häntä siitä,
että Hän oli lähettänyt suojelusenkelinsä varjelemaan pikku Trullia
vaaran hetkenä.




SYKSYN TULO.


Toinen päivä kului toisensa jälkeen. Kaikesta saattoi päättää, että
kesäpesä oli pian suljettava. Äiti kulki pitkin mäkeä ja tarkasteli
kaikkea. Kun hän astui naapurin verannan ohi, täytyi hänen hymyillä
itseksensä, sillä hän muisti, miten Trull kerran oli tullut sinne,
käynyt istumaan penkille ja heilutellut jalkojaan. Äkkiä hän oli
sanonut: "Luulenpa, että jos minulle nyt jotain tarjottaisiin, niin en
muistaisi kiittää." "Rakas pikku Trull", sanoi Ollin ja Lassin äiti,
"emme me mitenkään tahdo saattaa sinua kiusaukseen." "Hm", sanoi Trull
ja oli hiljaa hetken aikaa, sitten hän yskäsi ja sanoi: "Nyt minä
luulen, että muistaisin." "Koetetaanpas", sanoi täti ja tarjosi hänelle
karamellin avonaisesta rasiasta.

Äiti astui eteenpäin ja tuli keittiöpuutarhaan. Siellä muistui toinen
asia mieleen. Kun Trull oli aivan pieni ja oli mukana kylvämässä
kaikenlaisia siemeniä, huudahti hän äkkiä, kun kaikki oli valmista:
"Äiti, äiti, olet unohtanut kylvää munan siemeniä! Mistä me nyt saamme
munia tänä kesänä?"

Kävely ulottui aina kirsikkapuiden luo. Äiti saattoi astua tuskin
ainoatakaan askelta muistamatta jotakin. Eräänä keväänä, kun
puut olivat kuin valkeat morsiamet, ja isä oli tuonut kirsikoita
kaupungista, oli äiti sitonut kirsikkatertun puun oksaan. Sitten hän
kertoi kaikille siitä suuresta ihmeestä, että hän oli nähnyt kukkia
ja kypsiä hedelmiä samalla kertaa puussa. Kylläpä siinä lähdettiin
oikealle toivioretkelle katsomaan tätä ihmettä.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna, kun Trull heräsi, huomasi hän, että äidin silmät olivat
auki. Kuiskaten hän kysyi: "Montako yötä on vielä siihen, kunnes he
tulevat?" "Yksi", vastasi äiti ja kääntyi toiselle korvalle. "Sepä
hienoa", tuumi Trull, "he tulevat siis huomenna." Hän paneutui
selälleen pitkin pituuttaan ja alkoi tuumia. Eilen oli hauska päivä.
Perunanotto. Sandbackan Polle oli matkassa, ja työn päätyttyä sai Trull
ajaa hevosen kotiin, Blomqvist piteli vain hiukan ohjaksista.

Oli ollut talkoot. Fagerholmin Ingrid ja Korsbergin Helmi ja muutamia
muitakin oli ollut mukana, sekä Napero tietenkin. Äiti keitti kahvia,
ja sitten suuri tarjotin kannettiin pellolle. Trull oli ostanut
korppuja kauppiaalta ja ne vasta olivat hauskoja. Yhtä pitkiä kuin
isän käsi ja niin paksuja, että Trullin täytyi avata suunsa selkosen
selälleen voidakseen puraista. Ne eivät loppuneet yhtä nopeasti kuin
Naperon korput, jotka silmänräpäyksessä olivat syödyt ja rasahtivat
niin somasti, kun niihin kajosikin.

"Ei, nyt minun täytyy kai nousta ylös", tuumi Trull. "Ehkäpä on
pudonnut maahan makeita omenia ja Sävstaholmeja ja Borovinkoja. Täti
saa suuren lautasellisen" — ja Trull hiipi varovaisesti vuoteeltaan ja
läksi ulos.




JÄÄHYVÄISMATKA.

Suuri apu.


Nyt oli lauvantai. Äiti ja Trull olivat asettaneet kaikki
järjestykseen. Toiselle verandapöydälle oli katettu kahvit ja suuri
hajuhernekimppu seisoi keskellä pöytää. Viiniköynnöksiä riippui
pöytäliinan reunoilta alas, ja Naperon hyvä vehnäleipä tuoksui
makealta. Toisella pöydällä oli kokonainen kimppu astereita, sen takana
omenamaljakko ja niiden vieressä päärynöitä ja keltaisia luumuja.

Äiti ja Trull istuivat kiikkulaudalla ja odottivat, sillä he olivat
saaneet kaikki niin tavattoman varhain valmiiksi.

"Montako päivää me olemme vielä maalla?" kysyi Trull. "Viisi tai
kuusi", vastasi äiti, "nyt on syksy, ja meidän täytyy muuttaa majaa
aivan kuin muuttolintujen." "Äiti, laula syksystä", pyysi Trull, ja
heidän astuessaan laivarantaan lauloi äiti:

    Pian koivut on lehtiä vailla,
    me muutamme lintujen lailla
    pois maalta, pois maalta —
    Kesä kaunis loppunut on.

    Tripp, Trapp — he lähtivät ennen,
    jo kouluhun, työhön mennen,
    vaan lauvantaisin
    he saapuvat luoksemme taas.

    Me kirjokukkia tuomme,
    kesäloistohon huoneet luomme.
    Jo laiva ääntää —
    nyt vastahan riennetään.

    Hyvät omenat, päärynät vuottaa,
    puut parhaita luumuja tuottaa.
    Jo tulkaa, lapset!
    "Tervetultua!" riemu soi.

    Tämä äidin on lauleloita,
    kun poimimme puolukoita —
    ja hongat huokaa:
    "Jää hyvästi, hyvästi, Trull!"

"Niin se on", sanoi Trull, ja samassa laiva vihelsi.

Mikä ilo nähdä heitä kaikkia taaskin. Tripp, Trapp ja Trull juoksivat
edeltä aivan kuin sanansaattajat. Suuri uutinen oli kaupungin lapsilla
kerrottavana, heillä oli maanantaina lupaa koulusta. Äkkiä päätettiin,
että omenat olivat otettavat alas puista, ja äiti oli mielissään, kun
hän sai niin monta apulaista.

Nyt heidän piti huvitella parhaalla tavalla, sillä tämä oli viimeinen
matka tältä vuodelta. Jäähyväissauna houkutteli jo samana iltana.
Uuninpiippu savusi, hei, miten hauskalta se näytti; Trull kuiskasi
Tripille ja Trapille, että hän yhdessä Idan kanssa oli vienyt useita
simapulloja leivintupaan.

Sunnuntaina luettiin läksyt ensin, ja kun kaikki sen jälkeen olivat
laulaneet virren, sekä suuret että pienet, läksivät he yhdessä
urheilukentälle. Täti, isä ja äiti läksivät mukaan katselemaan iloisen
nuorison huvia.

Iltapäivällä kaikki menivät soutelemaan. Olihan toki heitettävä
hyvästit saarille ja rannoille, ennenkuin soutuveneet vietiin
talvikorjuuseen.

Trull kertoi lakkaamatta erinomaisista "talkookorpuista". Äiti lupasi
vihdoin, että he maanantaiaamuna saisivat mennä kauppiaalta niitä
ostamaan.

Iloisin mielin he läksivät matkaan. Tripillä oli kori käsivarrella,
Trapilla oli varpu, jota hän heilutteli vähä väliä. Se vingahti niin
hauskasti. Trull piteli käsiään housuntaskuissa; hän vihelteli, sen
konstin hän oli vastikään oppinut, ja oli kovin ylpeä taidostansa.
Miten paljon sieniä oli metsässä! hyväpä että heillä oli kori
matkassansa. Se alkoi tuntua oikein raskaalta; Trapp sai vuoroin
Tripin kanssa kantaa sitä. Lopulta se heitettiin kuusen juurelle.
"Odota nyt kauniisti, kunnes me tulemme takaisin", huusi pikku iloinen
Trull. Sitten he juoksivat eteenpäin eikä kestänyt kauan ennenkuin
he palasivat reippaasti, kullakin suuri korppu kädessä. He päättivät
kulkea oikotietä peltojen poikki, sillä he halusivat taas kotiin
omenapuiden luokse.

Kulkiessaan tyytyväisin mielin eteenpäin pysähtyivät he äkkiä kuin
kivettyneinä, kaikki kolme. Kylmänväre kulki heidän selkäpiitänsä
myöten, sillä aidan takana he huomasivat sepän vihaisen sonnin, joka
oli pelästyttänyt niin monia kesän kuluessa. Sonni oli huomannut
heidät ja mörähti. Pienet poika parat, miten he pelkäsivät. Mitä nyt
tehdä? Sonni painoi sarvensa maahan ja hyökkäsi vasten aitaa; se
katsoi vihaisesti lapsiin ja mörähti jälleen. Pienokaiset painautuivat
toisiinsa, ja pikku Trull kalpeni. Sonni puski veräjää vasten, joka
ratisi ja narahteli, sitten se vetäytyi pari askelta taakse, ja pojat
käsittivät, että hetken kuluttua se aikoi uudelleen hyökätä vasten
aitaa. He eivät ymmärtäneet mitä tehdä.

Silloin Trapp muisti suuren Auttajan, josta he monta kertaa olivat
lukeneet, ja hän sanoi: "Rukoilkaamme Jumalaa, että hän varjelisi
meitä." Kolme pientä ystävystä polvistui maahan ja rukoili apua Häneltä,
jolla on valta taivaassa ja maassa, ja kas! heidän rukouksensa tuli
kuulluksi; sonni kääntyi aivan äkkiä pois, ja pienokaiset olivat
pelastuneet.

Lapset seisoivat mykkinä, yliluonnollisen tunteen valtaamina. Kun he
näkivät elukan katoavan metsään, kuiskasi Trull: "Kiitetään nyt."
"Niin", sanoi Tripp, "sitä meidän ei pidä unohtaa", ja kääntäen
loistavat katseensa taivasta kohti he puhuivat Hänelle, joka on niin
lähellä lasten sydäntä.

Ääneti he astuivat sitten kotiin toistensa rinnalla, sillä he olivat
saaneet kokea suuren, ihmeellisen ilon. Hiljaa he menivät rakkaittensa
luo ja kertoivat heille ihmeellisestä tapahtumasta. Äiti sulki heidät
syliinsä, ja suurten kyynelten noustessa hänen silmiinsä hän sanoi:
"Rakkaat poikani, siinä on teille muisto koko elämäksenne."




KAUPUNGISSA.


Paljon ei ole enää kerrottavaa kolmesta pojasta. Muutaman päivän
kuluttua he olivat taas kaikki kaupungissa. Trull sai ruveta käymään
veistokoulua ja se oli hänestä hauskaa. Kaikki olivat täydessä työssä,
ja siten pimeä syksy kului. Joululahjoja valmistettiin, ja täti toi
aina silloin pöydälle lautasellisen omenoita. Joskus niitä ripustettiin
nuoraan ja paistettiin avonaisen uunin edessä. Ne sihisivät ja
sähättivät ja pyörähtelivät, ja joskus kuoret paukahtelivat hauskasti.
— Saattoi tapahtua, että äiti sellaisina iltoina kertoi satuja.
Hän puhui silloin usein pienestä lapsesta, "Ilon kukkasesta", joka
levitti paljon aurinkoa ja riemua ympärilleen. Sen laulun, jota täti
hyräili itsekseen aivan hiljaa, kun pojat riitelivät keskenään, tunsi
varmaankin Ilon kukkanen, niin ainakin pojat otaksuivat.

Tahdotteko kuulla sen, vaikkeivät pojat pitäneet siitä lainkaan?

    Sä ollos kiltti, hellä
    sun siskopiirissäs;
    jos riitaiset on toiset,
    sä näytä hyvyyttäs.

    Jos eivät anna myöten,
    sä myöten anna vaan,
    niin kodissasi varmaan
    saat päivän paistamaan.

Eräs seikka oli kaupungissa hauskempi kuin maalla, niin pojat
arvelivat, se nimittäin, että isä aina oli kotona. Kun hän pani
tohvelit jalkaan ja puki kotitakkinsa ylleen, kiipesivät he hänen
syliinsä, ja siinä oli hyvä olla.

"Miksi te tulitte niin myöhään aamiaiselle tänään?" kysyi isä kerran,
kun pikkupojat olivat hänen luonaan. "Asian laita oli sellainen",
sanoivat Tripp ja Trapp, "että me kotimatkalla näimme vanhan vaimon,
joka heitti kellariin halkoja. Hän näytti kovin väsyneeltä, ja me
arvelimme voivamme auttaa häntä, ja siksi me viivästyimme hiukan." "Se
oli oikein, pikkupojat", sanoi isä.

— Miten varhain iltapuolella nyt tulikaan pimeä. Jo päivällispöydässä
tarvittiin tulta, samoin aamulla, poikien pukeutuessa, mutta se oli
vain hauskaa, sillä se näytti niin salaperäiseltä. Täytyihän myös puhua
hiljaa, jotta toiset eivät heräisi, ja se tuntui aivan siltä, kuin
joulupukki olisi seisonut ikkunan takana kurkistelemassa, olivatko
lapset kilttejä; ja sitähän he kyllä halusivat, vaikka se unohtuikin
joskus.

       *       *       *       *       *

Koulu oli loppunut ja lapset olivat tuoneet kotiin hyvät todistukset.
Nyt he vain odottivat joulu-aattoa.

Ja joulu tuli. Terveinä ja iloisina he saivat viettää ihanaa
rauhanjuhlaa. Tiedättekö mitä Trapp teki joulun jälkeen? Hän
istui alituisesti nenä kirjassa. Hän oli päättänyt ruveta
"löytöretkeilijäksi". "Ensin", sanoi hän, "minä suoritan
ylioppilastutkinnon, sitten käyn rippikoulua ja sitten lähden Afrikaan.
Mutta rouvasta minä en huoli, sillä hän istuisi vain kotona ja
marisisi, kun minä lähtisin aarniometsiin."

Tripp taas nikkaroi, ja jos taloon tuli joku korjaamaan lukkoja,
johtoja tai sairaita tuoleja, niin heti paikalla Tripp oli vieressä
katselemassa, sillä sellainen huvitti häntä.

Mutta Trull piti eniten palosotamiehistä, ja palosotamieheksi hän
kerran aikoi tulla. — Sopikin erinomaisesti, että he asuivat niin
lähellä palotornia. Kun sattui tulipalo ja hevoset ja kärryt ja
ruiskut ja miehet kovasti toitottaen läksivät liikkeelle, niin voitiin
olla aivan varmat, että kaikki kolme poikaa seisoivat ikkunassa
nenät litteinä ruutua vasten. Monta kertaa, kun täti tai äiti avasi
varovaisesti lastenkamarin oven nähdäkseen nukkuivatko pienokaiset,
näkivät he kolmen ukkeliinin pitkissä yöpaidoissaan istuvan kuin kukot
orrella.

Isä, täti ja äiti tuumivat monta kertaa täten: rakkaat, rakkaat
pikkupojat, Tripp, Trapp ja Trull, miten paljon iloa onkaan tullut
teidän osallenne. Oi, jospa te kasvaisitte kuin kukkaset kedolla — aina
ylöspäin! Oi, jospa teistä voisi laulaa niinkuin kieloista:

    Kielot valkeat nuo
    sulotuoksunsa suo,
    se on vilpitön, puhtoinen.
    Näin luontoaan
    he noutavat vaan —
    Herra itse on antanut sen.




ILON KUKKANEN.


Talvi kului, päivät valkenivat, alettiin suunnitella kesää.

Ennenkuin heitämme hyvästit pikku ystävillemme, tulee meidän vielä
kertoa suuresta, iloisesta ja ihmeellisestä tapahtumasta.

Eräänä aamuna tuli isä varhain lastenkamariin. "Herätkää, pojat, ja
hierokaa uni silmistänne", kehoitti hän niin iloisella äänellä, että
pojat heti paikalla kohosivat istualleen vuoteissaan.

"Rakkaat pienokaiseni", sanoi isä ja kävi vuoteen laidalle istumaan,
"nyt saatte kuulla jotain oikein hauskaa. Jumala on lähettänyt meille
suuren lahjan. Hän on antanut meille jotain uutta rakastettavaksemme.
Tänään, varhain aamulla, te olette saaneet pienen veljen, ja äiti
sanoo häntä Ilon kukkaseksi. Nyt te saatte mennä kertomaan uutista
isoäidille."

Isä suuteli heitä kaikkia, ja sitten pojat kilpailivat keskenään, kuka
ensimäisenä olisi valmis.

"Hän saa ajaa minun punaisilla rattaillani", sanoi Trull. "Ja hän saa
leikitellä minun apinallani", jatkoi Tripp. "Mutta minä tahdon pitää
häntä sylissä", huudahti Trapp.

Pian he läksivät matkaan juoksujalkaa — eikä kestänyt kauan ennenkuin
he palasivat taas takaisin punoittavin poskin ja ilosta loistavin
silmin. "No", sanoi täti, "mitä isoäiti sanoi?"

"Me soitimme niin kauhean kovasti, että isoäidin Elli pani
varmuusketjun eteen, ennenkuin hän uskalsi avata oven", kertoi Trull
nauraen. "Ai, ai", sanoi täti, "ettekö muistaneet vanhaa isoäitiä?" "Ei
se ollut vaarallista", selitti Tripp, "isoäiti tuli niin iloiseksi,
kun me tulimme." "Niin, tiedätkö täti", jatkoi Trapp, "se oli oikein
kaunista. Kun me olimme kertoneet, että meillä oli pieni veli, pani
isoäiti kätensä ristiin ja katseli kauas, kauas pois, luullakseni aivan
taivaaseen asti. Hänen silmänsä loistivat aivan kuin lahti maalla, kun
auringonsäteet kimmeltävät sen pinnalla — ja sitten hän sanoi hiljaa,
ikäänkuin hän olisi puhunut itse Jumalalle: uusi Isämeidän, uusi
Isämeidän."

Tädin silmät kyyneltyivät. Hän ei voinut sanoa mitään, hän sulki vain
kaikki kolme poikaa syliinsä ja kuiskasi vihdoin: "Niin, rakkaat pojat,
isoäiti on aivan oikeassa."

He menivät sitten yhdessä isän huoneeseen, ja hän tuli heitä
kynnyksellä vastaan ja sanoi: "Nyt Tripp, Trapp ja Trull saavat tulla
katsomaan Ilon kukkasta."




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78231 ***