Initial commit of ebook 78366 filesHEADmain

4 files changed, 2626 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78366-0.txt b/78366-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..2a4e471
--- /dev/null
+++ b/78366-0.txt
@@ -0,0 +1,2610 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78366 ***
+
+
+
+
+TAITEILIJAN LEMMENTARINA
+
+Kirj.
+
+Vsevolod Garshin
+
+
+Venäjän kielestä ("Nadeshda Nikolajevna") suomentanut
+
+Martti Wuori
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Kirja,
+1915.
+
+
+
+
+
+
+Vsevolod Mihailovitsh Garshin syntyi helmik. 2 p:nä v. 1855
+Jekaterinoslavin kuvernementissa Venäjällä. Käytyään aluksi
+vuoriopistoa meni hän vapaaehtoiseksi venäläis-turkkilaiseen sotaan,
+ruveten jo tänä aikana kokeilemaan kirjailijana. Vuosi vuodelta kasvava
+synkkämielisyys, joka päättyi mielipuolisuuteen, teki kuitenkin lopun
+tästä tavallista suurempia toiveita antaneesta kirjailijasta jo hänen
+kolmannellakymmenennellä neljännellä ikävuodellaan. Hän, näet, kuoli
+maalisk. 24 p:nä v. 1888 sen johdosta, että oli heittäytynyt asuntonsa
+porraslavalta alas portaiden väliseen aukkoon.
+
+Tämän surullisen elämän puitteisiin sisältyy kirjallinen tuotanto,
+joka tosin ei ole laaja, mutta jonka taiteellinen arvo sen sijaan on
+korkealla. Sen tunnustivat aikoinaan jo Venäjän suuret kirjailijat
+Turgenjew ja Leo Tolstoi. Garshin kirjoittikin, niinkuin hän itse on
+lausunut, »onnettomilla hermoillaan, niin että jokainen kirjain maksoi
+hänelle pisaran verta», ja pienimpiinkin kertomuksiinsa pani hän paljon
+työtä. Sotakertomuksissaan Garshin kuuluu Leo Tolstoin »kouluun»,
+hienoissa psykologisissa kuvauksissaan hän taas lähentelee Dostojevskia
+ja kauniissa syvämietteisissä saduissaan hänellä on ollut tanskalainen
+Andersen esikuvanaan. Muista ulkomaalaisista kirjailijoista on myöskin
+Dickens, jota Garshin suuresti ihaili, vaikuttanut hänen tuotantoonsa.
+Kuitenkin on Garshinin teoksilla hänen oma persoonallinen leimansa;
+niistä kuvastaa aaterikas taiteilijasielu, tosin onnettoman elämän
+synkistämä, mutta silti aina saavutuksissaan ihastuttava. Tyyliniekkana
+pitävät venäläiset häntä erittäinkin arvossa.
+
+Tässä tarjoamme suomalaiselle lukijakunnalle erään hänen pisimmistä
+psykologisista kertomuksistaan, joka kokoonpanonsa eheydellä,
+kirjallisen otteen kiinteydellä ja inhimillisesti liikuttavalla
+aiheellaan epäilemättä lukijalle tuottaa mitä viehättävintä
+taidenautintoa.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Olen jo kauan aikonut ryhtyä muistelmiani kirjoittamaan. Omituinen syy
+pakottaa minua tarttumaan kynään: toiset kirjoittavat muistelmiaan
+sen vuoksi, että niissä on paljon historiallisesti mielenkiintoista;
+toiset sentähden, että vielä kerran haluavat elää onnelliset nuoruuden
+vuotensa; toiset senkintähden, että tekee mieli juonitella ja panetella
+aikoja sitte kuolleita henkilöitä ja puhdistaa itseään ammoin jo
+unhotetuista syytöksistä.
+
+Minulla ei ole yhtään tämmöistä aihetta. Olen vielä nuori mies;
+historiaa en ole ollut luomassa enkä ole nähnyt, kuinka sitä luodaan;
+ihmisten panettelemiseen minulla ei ole syytä eikä liioin itseni
+puhdistamiseenkaan. Vieläkö kerran sitten onnesta nauttiakseni? Se oli
+kuitenkin niin lyhytaikainen ja sen loppu niin kamala, etteivät muistot
+siitä, Jumala nähköön, minulle mitään iloa tuota.
+
+Minkä tähden aivan kuin joku tuntematon ääni kuiskaa ne minulle
+korvaan, minkä tähden, yöllä herätessäni, edessäni pimeässä kulkevat
+tutut kuvat ja muodot ja minkä tähden, erään kalpean muodon
+ilmestyessä, kasvoni hehkuvat ja käteni kouristuvat, kauhu ja raivo
+sulkevat hengityksen, niinkuin sinä päivänä, jolloin seisoin kasvoista
+kasvoihin veriviholliseni edessä?
+
+En voi vapautua muistostani ja kummallinen ajatus on juolahtanut
+päähäni. Ehkäpä, jos ne kirjoitan paperille, saan niistä lopputilin
+suoritetuksi... Ehkäpä ne silloin jättävät minut rauhaan ja voin kuolla
+levollisesti. Siinä se omituinen syy, joka pakottaa minut tarttumaan
+kynään.
+
+Joutuuko tämä vihko jonkun luettavaksi vai ei, se ei huoleta minua
+paljoa. Sen vuoksi minun ei tarvitse anteeksikaan pyytää vastaisilta
+lukijoiltani siitä aineesta, josta kirjoitan eikä myöskään siitä
+muodosta, jossa sitä käsittelen. Tosin tahtoisin, että nämä rivit
+lukisi muuan ihminen, vaan hän ei minua tuomitse. Hänelle on rakasta
+kaikki, mikä minua koskee. Se ihminen on minun serkkuni.
+
+Missä hän niin kauan tänään viipyy? Siitä on jo kolme kuukautta, kun
+tulin tuntoihini sen päivän jälkeen. Ensimäinen henkilö, jonka näin,
+oli Sonja. Ja siitä saakka hän on kanssani joka ilta. Siitä hänelle
+on tullut kuin joku palvelustehtävä. Hän istuu vuoteeni ääressä tahi
+nojatuolin vieressä, kun jaksan siinä olla, tarinoi kanssani, lukee
+ääneen sanomalehtiä ja kirjoja. Hän on kovin pahoillaan siitä, että
+minulle on yhdentekevää, mitä hän lukee, ja että annan hänen valita
+luettavansa.
+
+Hän lukee minulle eräästä aikakauslehdestä rouva Hay'n romaania nimeltä
+»_Hän luuli, ettei se ole niin_». Minä katselen hänen alas painuneita
+kasvojaan kuuntelematta tuota pitkää, opettavaista tarinaa. Ja toisin
+paikoin, missä tekijättären mukaan pitäisi nauraa, kuristavat katkerat
+kyyneleet minun kurkkuani. Hän laskee kirjan käsistään ja, katsottuaan
+minuun läpitunkevalla ja aralla katseella, panee kätensä otsalleni.
+
+— Rakas Andrei, taaskin... Älä nyt enää! Älä itke! Kaikki menee ohi ja
+unhottuu, — puhelee hän äidin äänellä, joka lohduttelee lastaan, joka
+on lyönyt otsansa kuhmulle. Ja vaikka minun kuhmuni katoo ainoastaan
+sen elämän kanssa, joka, niinkuin tunnen, vähitellen jättää ruumiini,
+niin rauhoitun kuitenkin.
+
+Oi, rakkahin serkkuni, kuinka osaankin antaa arvoa naiselliselle
+hellyydellesi! Siunatkoon sinua Jumala ja muuttukoot alkuelämäsi mustat
+lehdet, joihin minun nimeni on kirjoitettu, iloiseksi kertomukseksi
+onnesta! Vaan älköön siitä tulko sen tapaista väsyttävää tarinaa kuin
+se, jota luet!
+
+Kello soi. Vihdoinkin! Se on hän. Hän tulee tuoden mukanaan pimeään
+ja tukehduttavaan huoneeseeni virkistävän tuoksun, katkaisten
+äänettömyyden siellä hiljaisella, leppoisalla puheellaan ja valaisten
+sen kauneudellaan.
+
+
+
+
+II.
+
+
+En muista äitiäni, vaan isäni kuoli ollessani 14 vuoden vanha.
+Holhoojani, muuan etäinen sukulainen, pani minut erääseen Pietarin
+lukioon, jonka päätin 4 vuoden kuluttua. Olin aivan vapaa. Holhoojani,
+jolla oli suuret asiansa hoidettavina, huolehti minusta vain sikäli
+kuin vaati rahain antaminen minulle siinä määrin, etten, hänen
+mielestään, kärsisi puutetta. Tuloni eivät olleet suuret, mutta
+kylliksi riittävät ollakseni vapaa leipähuolista ja voidakseni valita
+elämänurani.
+
+Sen olin valinnut aikoja sitte. Jo 4 vuoden vanhana olin mieltynyt
+käyttämään piirustuskynää ja maaleja, ja lukiota lopettaessani
+piirustelin jo melko hyvin, niin että ilman vaikeuksia pääsin
+taideakatemiaan.
+
+Oliko minulla kykyä? Nyt, kun en koskaan enää astu kankaan eteen,
+voinen tasapuolisesti arvostella itseäni ja pitää itseäni taiteilijana.
+Niin, kyllä minulla oli kykyä. Päättelen niin, en toverien ja
+asiantuntijain lausuntojen mukaan enkä senkään mukaan, että niin pian
+lopetin oppijakson akatemiassa, vaan sen minussa piilleen tunteen
+mukaan, joka aina puhkesi ilmi, kun ryhdyin työhön. Se, joka ei ole
+taiteilija, ei tunne sitä ahdistavaa ja suloista mielenliikutusta,
+jolla ensi kerran asettuu kankaan eteen piirtämään siihen luomustansa.
+Se, joka ei ole taiteilija, ei tunne ympäristön unhottamista, kun henki
+on vaipunut muotojen näkemiseen... Niin, minulla oli kykyä ja minusta
+olisi voinut tulla enemmän kuin tusinataiteilija.
+
+Tuolla ne riippuvat seinillä, minun kankaani, harjoitelmani ja
+luonnokseni, keskeneräiset, vasta alulla olevat tauluni. Tuossa on
+hänkin... Täytyy pyytää serkkuani korjaamaan hänet toiseen huoneeseen.
+Taikka ei, hänet pitää ripustaa ihan vuoteeni jalkapuoleen niin, että
+hän aina katselisi minua alakuloisella, rangaistusta aavistavalla
+katseellaan. Sinisessä puvussaan, päässä kaunis valkoinen hilkka, jossa
+toisella syrjällä on iso kolmivärinen kokardi ja jonka valkoreunan
+alta kiertyvät esille hänen tumman tukkansa tuuheat kiharat, katselee
+hän minua ilmi elävänä. Oi Charlotte, Charlotte! Siunatako vai kirota
+pitäisi sitä hetkeä, jolloin päähäni pälkähti maalata sinun kuvasi?
+
+Bessonov oli aina sitä vastaan. Kun ensimäisen kerran puhuin hänelle
+aiheestani, niin hän kohautti olkapäitään ja hymähti tyytymättömänä.
+
+— Hupsuja te olette, venäläiset maalarit, sanoi hän. — Eikö meillä
+ole kylliksi omaamme?! Charlotte Corday! Mitä meillä on tekemistä
+Charlotten kanssa? Ettehän te voi ajatuksissanne siirtyä siihen aikaan,
+niihin oloihin.
+
+Kenties hän oli oikeassa... Mutta ranskalaisen sankarittaren kuva
+valtasi minut niin, etten voinut olla ryhtymättä häntä maalaamaan.
+Ajattelin maalata hänet kokokuvaksi seisovana suoraan katsojan edessä,
+silmät eteenpäin suunnattuina; hän on jo päättänyt tehdä rikoksellisen
+sankarityönsä ja se näkyy hänen kasvoistaan ainoastaan: käsi, jonka on
+määrä lyödä kuolinisku, riippuu vielä voimattomana ja sen valkoinen
+hipiä kuvastuu vienosti tummansinistä pukua vasten; karikkokauluri,
+joka on ristiin sidottu, varjostaa hentoa kaulaa, johon huomenna
+piirtyy verinen juova. Muistan, kuinka hänen kuvansa muodostui
+sielussani... Luin hänen tarinansa eräästä hentomielisestä ja kenties
+epätodenmukaisestakin Lamartinen kirjoittamasta kirjasta; monisanaisen,
+kieltään ja tyyliään ihailevan ranskalaisen teennäisen pöyhkeilevästä
+kirjoituksesta muodostui minulle selväksi ja kirkkaaksi intomielisen
+tytön puhdas kuva. Luin hänestä kaikki, mitä vain käsiini sain,
+katselin useita hänen kuviaan ja päätin maalata hänen muotokuvansa.
+
+Ensimäinen taulu, samoin kuin ensi lempi, valtaa sielun täydellisesti.
+Katselin mielessäni tätä näin syntynyttä kuvaa, mietiskelin sen
+pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin vihdoin sen, että silmät
+ummessa selvästi voin kuvitella itselleni Charlotteni.
+
+Mutta alettuani tauluni onnen vavistuksella ja iloisella
+mielenliikutuksella kohtasin odottamattoman ja vaikeasti voitettavan
+esteen: minulta puuttui elävä malli.
+
+Oikeastaan kyllä oli niitäkin. Valitsin, niinkuin minusta näytti,
+sopivimman niistä, jotka Pietarissa tähän ammattiin antautuivat ja
+aloin ahkerasti tehdä työtä. Mutta, voi Jumala, kuinka vähän tuo Anna
+Ivanovna oli sen olennon näköinen, jota sielussani ihantelin ja joka
+kirkkaasti kuvastui sulettujen silmien eteen! Hänen asentonsa olivat
+oivalliset, hän ei hievahtanut paikaltaan tuntikauteen ja hän ansaitsi
+tunnollisesti ruplansa, tuntien mielihyvää siitä, että sai puvussa
+seisoa mallina, tarvitsematta ruumistaan paljastaa.
+
+— Niin on hyvä puvussa seisoa mallina! Vaan toiset katselevat ja
+katselevat, kaikki silmin tarkastelevat, — sanoi hän huoahtaen ja
+vienon punan lehahtaessa kasvoille, kun ensi kerran maalasin. Hän oli
+ruvennut malliksi vasta pari kuukautta sitten eikä ollut voinut tottua
+ammattiinsa. Venäläiset tytöt nähtävästi eivät siihen totu koskaan.
+
+Maalasin hänen kätensä, hartiansa ja vartalonsa, mutta kun ryhdyin
+kasvoja maalaamaan, niin valtasi minut epätoivo. Nuoret täyteläiset
+kasvot, hieman pysty nenä, lempeät, harmaat silmät, jotka luottavasti
+ja koko lailla säälittävästi katselivat aivan pyöreiden silmäkulmien
+alta, himmensivät mielikuvani kokonaan. En osannut uudelleen luoda
+näitä epämääräisiä ja pieniä piirteitä toisiksi kasvoiksi. Minä
+kokeilin Anna Ivanovnani kanssa kolme neljä päivää ja jätin hänet
+vihdoin rauhaan. Toista mallia ei ollut ja päätin tehdä, mitä missään
+tapauksessa ei olisi pitänyt tehdä: maalata kasvot ilman mallia,
+»omasta päästä», niinkuin taiteilijat sanovat. Päätin tehdä näin sen
+vuoksi, että näin hänet edessäni ilmielävänä. Mutta kun alkoi työ,
+niin siveltimet lensivät nurkkaan. Elävien kasvojen sijasta syntyi
+jonkinlainen kaavamainen kuva. Aatteelta puuttui lihaa ja verta.
+
+Otin kankaan telineeltä ja asetin sen nurkkaan kasvot seinään päin.
+Minua kovin kummastutti epäonnistumiseni. Muistan, että tartuin
+oikein hiuksiinikin. Minusta tuntui, ettei maksa vaivaa elääkään,
+kun on suunnitellut niin ihanan taulun (kuinka kaunis se olikaan
+mielikuvituksessani!) eikä pysty sitä maalaamaan. Heittäydyin
+vuoteelleni ja surusta ja harmista koetin nukkua. Muistan, että kun
+jo olin unen horroksissa, niin soitettiin: postimies toi kirjeen
+serkultani, Sonjalta. Hän oli ihastunut siitä, että olin ryhtynyt
+suureen ja vaativaan työhön ja valitti, että oli niin vaikea löytää
+mallia. »Enkö minä kelpaa, kun päätän koulunkäyntini? Odota puoli
+vuotta, Andrei, — kirjoitti hän, — niin tulen luoksesi Pietariin ja
+sinä saat maalata minusta vaikka kymmenen Charlotte Corday'ta... jos
+minussa vain on pikkasenkin yhdennäköisyyttä sen kanssa, joka, kuten
+kirjoitat, nyt on sielusi vallannut.»
+
+Sonja ei ole lainkaan Charlotten tapainen. Ei hän kykene haavoja
+iskemään. Hän mieluummin niitä parantaa ja ihmeteltävällä tavalla.
+
+Minutkin hän voisi parantaa, jos se vain olisi mahdollista.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Iltasella minä menin Bessonovin luokse.
+
+Astuin sisään hänen työskennellessään kirjoituspöytänsä ääressä, joka
+oli täynnä kirjoja, käsikirjoituksia ja sanomalehtileikkeleitä. Hänen
+kätensä kiiti nopeasti paperia pitkin. Hän vain vilkaisi minuun ja
+kirjoitti edelleen, sillä nähtävästi joku ajatus askarrutti häntä
+sillä hetkellä eikä hän tahtonut keskeyttää työtään ennenkuin oli
+ajatuksensa paperille pannut. Minä istuuduin hänen matalalle, leveälle
+ja kuluneelle sohvalleen, jota hän käytti vuoteenaankin, ja katselin
+häntä varjosta noin viiden minuutin ajan. Hänen säännölliset, kylmät
+kasvojensa piirteet olivat minulle kylliksi tutut; monesti olin ne
+piirustusvihkooni piirtänyt, jopa kerran niistä väriharjoitelmankin
+tehnyt. Mutta sinä iltana hänen kasvonsa herättivät huomiotani
+tavallista enemmän. Katselin häntä ja tutkin yksityiskohdittain hänen
+päätään, sen pienimpiäkin piirteitä, jotka siihen saakka olivat jääneet
+minulta huomaamatta. Kieltämättä ilmaisi hänen päänsä, ellei juuri
+erittäin kyvykästä, niin voimakasta ihmistä.
+
+Hänen pääkallonsa oli nelikulmainen ja muodostui miltei ilman taivetta
+leveäksi ja jykeväksi niskaksi; hänen otsansa oli jyrkkä ja kupera;
+keskeltä alaspäin kääntyvät silmäkulmat puristivat nahkan pystysuoraksi
+laskokseksi; leukapielet olivat voimakkaat ja huulet ohuet. Kaikki nuo
+piirteet näyttivät minusta tänään ikäänkuin uusilta.
+
+— Mitä te minua niin katselette? kysäsi hän yhtäkkiä, pannen pois
+kynänsä ja ikääntyen minuun päin.
+
+— Mistä sen tiesitte?
+
+— Tunsin sen. Eikä se liene harhaluuloa. Olen samaa usein tuntenut.
+
+— Katselin kasvojanne kuin mallia. Teillä on varsin omituinen pää,
+Sergei Vasiljevitsh.
+
+— Todellako? — sanoi hän hymyillen. — Vähätpä tuosta!
+
+— Ei, todenperään. Ulkonäkönne muistuttaa jotakin... kuuluisaa
+henkilöä...
+
+— Pahantekijääkö vai murhaajaa? — kysyi hän, antamatta minun lopettaa.
+— No? Silmistänne näen, ettei työnne ole onnistunut.
+
+— Niin, ei se oikein luonnistunut. Jätin kesken, kokonaan... vastasin
+minä epätoivoisella äänellä.
+
+— Oikeinpa arvasin. Varmaankaan teillä sitte ei ole elävää mallia?
+
+— Ei, ei ja ei. Tiedättehän, Sergei Vasiljevitsh, kuinka olen etsinyt.
+Mutta kaikki ovat olleet siinä määrin muuta kuin olla pitäisi, että
+joudun aivan epätoivoon. Varsinkin tuo Anna Ivanovna; hän on saanut
+minut ihan tuskastumaan. Lattealla naamallaan hän on pilannut kaikki.
+Jopa ihan tuntuu siltä, kuin ei päässänikään enää kuva olisi niin selvä.
+
+— Oliko se sitte selvä?
+
+— Kyllä, ihan. Jospa voisi maalata ummessa silmin, niin ei parempaa
+tarvitsisikaan. Täällä se on, kun pidän silmäni suljettuina. — Ja
+varmaankin puristin hyvin naurettavalla tavalla silmäni kiinni, koska
+Bessonov purskahti nauruun.
+
+— Älkää naurako; olen kovin pahoillani, — sanoin minä.
+
+Hän taukosi äkkiä.
+
+— Niinkö? No, en sitte naura. Mutta todellakin, teidän kanssanne
+naurattaa ja surettaa. Enkö minä teille sanonut: antakaa olla sen
+aiheen!
+
+— Minähän annankin sen olla.
+
+— Mutta kuinka paljon työtä, hermojen kulutusta ja turhaa harmia
+nyt jo! Minä tiesin, että niin tulisi käymään. Ei sen vuoksi, että
+aavistin, ettette mallia löytäisi, vaan siksi, ettei aihe ole sopiva.
+Sen pitää olla veressänne. Pitää olla niiden jälkeläinen, jotka
+elivät Marat'n ja Charlotte Corday'n elämää niinä aikoina. Vaan mitä
+te olette? Pehmeäluontoinen venäläisen sivistyneistön jäsen, veltto
+ja heikko! Semmoiseen tekoon pitää kyetä itse. Te? Voisitteko, jos
+niin tarvittaisiin, viskata pois siveltimen ja tarttua tikariin?
+Eiköhän se teille olisi jotakuinkin kuin matka johonkin toiseen
+taivaankappaleeseen...?
+
+— Olen monesti siitä kanssanne väitellyt, Sergei Vasiljevitsh, ja
+nähtävästi en saa teitä ettekä te minua vakuutetuksi. Siksi taiteilija
+onkin taiteilija, että hän pystyy muuttamaan oman itsensä toiseksi.
+Eihän Rafaelin tarvinnut olla Neitsyt Maria maalatakseen Madonnansa.
+Tuohan on järjetöntä, Sergei Vasiljevitsh. Muuten, puhun tässä jo
+itseäni vastaan: en tahdo väitellä kanssanne, vaan alan itse.
+
+Hän aikoi vastata minulle jotakin, mutta viittasikin ainoastaan
+kädellään.
+
+— No, Herran nimeen! sanoi hän, nousi ja alkoi kävellä pehmeissä
+huopatohveleissaan edestakaisin nurkasta nurkkaan. — Olkaamme sitte
+väittelemättä. Mutta ehkä lohdutukseksi käsken valmistaa teekeittiön?
+Johan on aika.
+
+Hän meni ovelle ja antoi käskyn kuin sotaharjoituksessa. Minua ei
+miellyttänyt tuo hänen tapansa kohdella palvelusväkeä. Olimme kauan
+vaiti. Vihdoin hän pysähtyi eteeni ja kysyi kylmästi:
+
+— Mutta jos teillä olisi malli, niin koettaisitteko vielä kerran?
+
+— Tietysti, vastasin alakuloisesti — vaan mistäpä sen ottaa?
+
+Hän käveli taas vähän aikaa.
+
+— Kuulkaas, Andrei Nikolajevitsh... Täällä on muuan henkilö...
+
+— Jos hän on ylhäinen, niin ei hän suostu malliksi...
+
+— Eikä ole. Ylhäinen hän ei ole lainkaan. Mutta... siinä on hyvin suuri
+»mutta».
+
+— Mikä se sitte semmoinen »mutta» on? Ehkäpä vain laskette leikkiä.
+
+— Leikkiä lasken, mitenkäs muuten.
+
+— Sergei Vasiljevitsh... sanoin minä rukoilevalla äänellä.
+
+— Kuulkaahan, mitä sanon. Te tiedätte, että kunnioitan teitä? alkoi
+hän, pysähtyen eteeni. — Olemme melkein samanikäisiä; olen vain kahta
+vuotta teitä vanhempi. Mutta olen aikani elänyt ja kokenut jo niin
+paljon, kuin teillä luultavasti vielä kymmenessä vuodessa on edessänne.
+Minä en ole puhdas mies, olen ilkeä... ja irstas. (Hän lausui tuon
+sanan hyvin räikeästi.) On paljon irstaampia kuin minä, mutta minä
+pidän itseäni rikoksellisempana. Vihaan itseäni sentähden, etten voi
+olla niin puhdas, jommoinen tahtoisin olla... kuin te, esimerkiksi.
+
+— Minkälaisesta irstaudesta ja puhtaudesta te puhutte? kysyin.
+
+— Mainitsen aina asiat niiden oikealta nimeltään. Usein kadehdin teitä,
+teidän levollisuuttanne ja puhdasta omaatuntoanne; kadehdin sitä, mitä
+teillä on... No, samantekevää! Kun ei voi, niin ei voi, — keskeytti hän
+itsensä vihaisella äänellä. — Ei puhuta sitte siitä.
+
+— Selittäkäähän edes, mitä minussa tahi mikä minulla on? kysyin minä.
+
+— Ei mitään... Ei ketään... vaan sanonpahan: serkkunne Sofia
+Mihailovna. Hänhän ei ole kovin läheinen omainen teille, vai?
+
+— Pikkuserkku, — vastasin minä.
+
+— Niin, pikkuserkku. Hänhän on morsiamenne, — lisäsi hän vakuuttavalla
+äänellä.
+
+— Mistä sen tiedätte? huudahdin minä.
+
+— Tiedän. Ensin niin otaksuin, vaan nyt sen tiedän. Kuulin äidiltäni,
+— hän kirjoitti minulle äskettäin, — hän on siellä jossakin...
+Pikkukaupungissa kyllä kaikki tiedetään? Eikö totta? Hänhän on
+morsiamenne?
+
+— Olkoonpa niinkin.
+
+— Ja jo lapsuudesta pitäen? Vanhemmat ovat niin päättäneet?
+
+— Niin ovat. Alussa se minusta tuntui leikiltä, mutta nyt näyttää
+niinkuin siitä tulisi tosi. En ole tahtonut, että se tulisi tunnetuksi,
+vaan en kovin pahoittele, että te sen tiedätte.
+
+— Minä kadehdin sitä, että teillä on morsian, — sanoi hän hiljaa,
+suunnaten katseensa jonnekin etäisyyteen, ja huoahti syvään.
+
+— Enpä odottanut teiltä, Sergei Vasiljevitsh, tuommoista
+hentomielisyyttä.
+
+— Niin, kadehdin sitä, että teillä on morsian, — jatkoi hän, minua
+kuuntelematta. — Kadehdin teidän puhtauttanne, toiveitanne, tulevaa
+onneanne, säilynyttä helläsydämisyyttänne ja lapsuudesta asti
+kasvanutta rakkauttanne.
+
+Hän otti minua kädestä, pakotti nousemaan sohvalta ja vei minut peilin
+eteen.
+
+— Katselkaa minua ja itseänne, — sanoi hän. Mikä ero?! Minä olen
+vahvempi teitä: luusto vankempi ja terveys luonnosta lujempi. Mutta
+verratkaahan! (Hän kosketti kevyesti sormillaan otsan kohdalta
+ohenneita hiuksiaan.) Niin, hyvä mies, kaikki tämä johtuu tyhjään
+tuhlatusta sielun tulesta! Ja mitä turhanpäiväistä sielun tulta!
+Pelkkää sopimattomuutta...
+
+— Eiköhän, Sergei Vasiljevitsh, palattaisi entiseen aineeseemme? Miksi
+ette tahdo tutustuttaa minua tuohon malliinne?
+
+— Siksi, että hän tähän tuhlaamiseen juuri on ottanut osaa. Sanoin
+teille, ettei hän ole ylhäinen henkilö. Päinvastoin, hän on ihmiskunnan
+alhaisimmalla asteella. Alempana vain on kuilu, johon hän, varmaankin,
+pian vajoaa. Se on lopullisen turmion kuilu. Muutenkin hän jo on
+lopullisesti mennyt.
+
+— Alan nyt ymmärtää teitä, Sergei Vasiljevitsh.
+
+— Siinäpä se on, se »mutta».
+
+— Voitte sen jättää itsellenne. Miksi pidätte velvollisuutenanne hoitaa
+ja varjella minua?
+
+— Sanoinhan, miksi teitä rakastan. Siksi, että olette puhdas. Ettekä
+te yksin, vaan te molemmat. Te olette aivan erikoinen ilmiö: teistä
+tuulahtaa jotakin tuoretta ja tuoksuavaa. Minä kadehdin teitä, mutta
+annan arvoa sille, että ainakin syrjästä saan katsella. Ja nyt
+tahdotte, että tuon kaiken pilaisin. Sitäpä saatte odottaa.
+
+— Mitä tämä nyt sitte lopulta merkitsee, Sergei Vasiljevitsh? Kovin
+vähän luotatte minussa keksimäänne puhtauteen, jos pelkäätte niin
+kauheita asioita yksistään tuttavuudesta tuon naisen kanssa.
+
+— Kuulkaahan: minun vallassani on hänet teille joko antaa tahi olla
+antamatta. Teen niinkuin haluan. En tahdo häntä teille antaa. Enkä
+anna. Sen olen sanonut.
+
+Nyt hän istui ja minä kävelin mielenliikutuksen vallassa mattoa pitkin.
+
+— Luuletteko, että hän sopisi?
+
+— Hyvin. Tahi ei, ei oikein, — keskeytti hän räikeästi. — Eikä
+ollenkaan sovi. Ei puhuta hänestä enää.
+
+Pyysin häneltä, vihastuin ja selitin, kuinka typerää oli hänen
+puoleltaan koettaa suojella minun siveyttäni, mutta en onnistunut. Hän
+kielsi jyrkästi ja sanoi lopuksi:
+
+— En ole koskaan kahdesti sanonut: »sen olen sanonut».
+
+— Olkoon sitte onneksenne, vastasin suutuksissani.
+
+Teetä juodessamme puhelimme kaikellaista jonkin joutavaa ja sitte
+erosimme.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Kahteen viikkoon en tehnyt mitään. Kävin vain akatemiassa maalaamassa
+minulle annettua työtä.
+
+Elämä kului hitaasti. Sain kirjeen Sonjalta, joka kertoili
+kouluoloistaan. Liitin hänen kirjeensä entisien joukkoon, jotka olivat
+yhteen sidotut ruusunpunaisella nauhalla. Mitähän Bessonov sanoisi, jos
+näkisi tämän todisteen hentomielisyydestäni? Nauraisi varmaan.
+
+Mutta minut hän todenperään suututti. Mitä on tehtävä? Jättääkö taulu
+vai taas etsiä mallia?
+
+Odottamaton tapaus tuli minulle avuksi. Kerran sohvalla loikoessani ja
+lukiessani ranskalaista tusinaromaania avautui ovi ja huoneeseeni astui
+Helfreich.
+
+Kuvitelkaa mielessänne hoikat, väärät sääret, suunnaton ruho
+kahden kyttyrän painon alla, pitkät, laihat käsivarret, korkealle
+kohotetut olkapäät ja nuoret, kalpeat, hiukan sisään vajonneet, mutta
+miellyttävän näköiset kasvot taaksepäin kumarassa päässä. Hän oli
+taiteilija. Taiteen harrastajat tuntevat hyvin hänen taulunsa, jotka
+kuvaavat enimmäkseen samaa, hieman muunneltua aihetta. Hänen sankarinsa
+ovat — kissat: milloin nukkuvat, milloin lintuineen, milloin selkä
+koukussa; jopa hän kerran on maalannut juopuneenkin kissan, joka
+seisoo viinilasin ääressä, ja taiteessaan hän on saavuttanut melkoisen
+täydellisyyden. Mutta jos kissojen lisäksi tarvittiin muita esineitä,
+niin silloin kääntyi hän aina minun puoleeni. Nytkin hän tuli luokseni
+samallaiselle asialle, sininen paperikääry kädessään. Ojennettuaan
+minulle valkoisen, luisen kätensä, laski hän kääryn pöydälle ja alkoi
+aukoa sitä.
+
+— Joko taaskin kissa? kysyin minä.
+
+— Jo... Tähän tarvittaisiin vähän mattoa, tuohon taas sohvan nurkkaa.
+
+Hän levitti auki käärynsä: kissat olivat valmiit, mutta valkoisen
+kankaan pohjalla.
+
+— Ellei nyt juuri sohvaa, niin jotakin muuta... Tee sinä. En minä
+viitsi.
+
+— Etkö jo kohta jätä kissojesi maalaamista, Semjon Ivanitsh?
+
+— Pitäisipä kyllä. Kiusaa niistä jo on ja koko lailla. Mutta minkä
+sille tekee? Rahaa tarvitsen. Tuostakin roskasta lähtee kaksisataa
+ruplaa.
+
+Kissoistaan hän oli ollut kuuluisa jo kahden vuoden ajan. En ennen enkä
+jälkeen, milt'ei poikkeuksetta, ole nähnyt semmoista mestaruutta kaiken
+ikäisten ja kaiken karvaisten kissojen kuvaamisessa. Mutta keskittäen
+niihin kaiken huomionsa, Helfreich jätti syrjään muun.
+
+— Rahaa, rahaa... toisti hän miettiväisenä.
+
+— Mitä hittoa minä, kyttyräselkäinen, niin paljolla rahalla teen?
+Tunnen kuitenkin, että säännölliseen työhön ryhtyminen käy minulle
+yhä vaikeammaksi. Kadehdin sinua, Andrei. Kahteen vuoteen en ole
+muita olentoja maalannut... Tietysti niitä kovin rakastan, varsinkin
+eläviä. Mutta minä tunnen, kuinka uppoan yhä syvemmälle... Ja olenhan
+kyvykkäämpi sinua, Andrei, vai kuinka luulet? kysyi hän minulta
+hyvänsävyisellä ja hienotunteisella äänellä.
+
+— Minä en vain luule, — vastasin hänelle hymyillen, — vaan olen
+_vakuutettu_ siitä.
+
+— Entäs sinun Charlottesi?
+
+Viittasin vain kädelläni.
+
+— Huonostiko? kysyi hän. — Näytähän...
+
+Ja nähtyään, että minä, paikaltani hievahtamatta, tein kieltävän
+liikkeen päälläni, meni hän itse kaivelemaan nurkkaan asetettuja
+vanhoja kankaita. Sitte hän pani lampulle heijastimen, pystytti tauluni
+telineelle ja valaisi sitä. Hän oli kauan vaiti.
+
+— Ymmärrän sinua, — sanoi hän. — Siitä voi tulla hyväkin. Mutta Anna
+Ivanovna tuo on sittekin. Tiedätkö, miksi tulin luoksesi? Lähdehän
+kanssani!
+
+— Minne?
+
+— Jonnekin. Kadulle. On ikävä, Andrei. Pelkään, että jälleen lankean
+syntiin.
+
+— Mitä joutavia!
+
+— Eikä ole joutavia. Tunnen, että minua jo ikäänkuin kaivaa tuosta.
+(Hän osoitti sydänalaansa.) Tulinkin luoksesi, etten olisi yksin, ja
+jos taas alan juoda, niin kestää sitä kaksi viikkoa. Sitte seuraa
+sairaus. Ja lopuksi se on vaarallistakin tämmöiselle ruholle.
+
+Hän pyörähti kantapäillään kahdesti ympäri näyttääkseen kyttyräänsä.
+
+— Tiedätkös mitä? esitin minä. — Muuta minun luokseni. Pidän sinua
+aisoissa.
+
+— Olisi se hyvä. Sopii miettiä. Vaan tulehan nyt kuitenkin kanssani!
+
+Pukeuduin ja me läksimme.
+
+Harhailimme kauan Pietarin kosteassa ilmassa. Oli syksy. Mereltä
+puhalteli kova tuuli, joka sai veden nousemaan. Kävelimme Talvipalatsin
+rantakatua. Neva kuohui vihaisesti ja pieksi laineillaan kivistä
+rantasuojusta. Mustasta pimennosta toiselta puolen jokea välähteli
+silloin tällöin salama ja neljännesminuutin kuluttua jyrähti kumea
+pamaus: linnasta laukaistiin tykki. Vesi oli nousemassa.
+
+— Saisi se vieläkin nousta. En ole nähnyt tulvaa ja se on hauskaa, —
+sanoi Helfreich.
+
+Istuimme kauan rantakadulla ääneti, katsellen kohisevaa pimeyttä.
+
+— Ei se enää nouse, — sanoi Helfreich vihdoin. — Tuuli näkyy tyyntyvän.
+Se on vahinko: En ole nähnyt tulvaa... Mennään sitte!
+
+— Minne?
+
+— Vaikka minne... Tule mukaan! Vien sinut erääseen paikkaan. Minua
+pelottaa luonto tyhjänpäiväisyyksineen. Katsellaan ennemmin ihmisten
+joutavuuksia.
+
+— Missä sitte?
+
+— Kyllä tiedän... Ajuri! — huusi hän.
+
+Lähdimme. Fontankan varrella Helfreich pysäytti ajurin erään portin
+kohdalle, joka oli puuveistoksilla ja maalauksilla koristeltu.
+Astuimme likaisen pihan poikki, joka oli kahden kaksikerroksisen
+ja vanhanaikaisen rakennuksen välissä. Silmiimme paistoi kaksi
+valonheijastajaa kahden puolen portaita, joiden oven suussa myöskin
+koreili koko joukko venäläiseen tyyliin tehtyjä puuveistoksia.
+Mukanamme sinne tulvi kaikenlaista ja kaiken pukuista kansaa:
+miehiä ja naisia. Naisten riisuutuessa eteisessä paljastui heidän
+koko helppohintainen komeutensa sekä heidän kasvojensa ja silmäinsä
+teennäinen kauneus ja loisto.
+
+Ostettuamme kassasta liput astuimme pitkään huoneriviin, joka oli
+täynnä pieniä pöytiä. Ilma siellä oli tukehduttavaa, omituisten
+höyryjen raskauttamaa, joihin sekaantui tupakan savu ja oluen ja
+voiteitten haju. Kansa hälisi. Toiset kävelivät, toiset istuivat
+pullojensa ääressä, miehet ja naiset omituinen ilme kasvoillaan.
+Kaikki tekeytyivät iloisiksi ja keskustelivat tiesi mistä. Istuuduimme
+erääseen pöytään. Helfreich tilasi teetä. Siinä istuessamme
+kuulin, miten läheisyydessäni pieni, lihavanläntä, tummaverinen,
+mustalaismuotoinen nainen verkalleen ja arvokkaasti, saksalaisella
+murteella ja hieman kopealla äänenpainolla vastasi miestoverinsa
+kysymykseen, kävikö hän siellä usein:
+
+— Käyn täällä kerran viikossa. Usein en voi käydä, sillä on oltava
+muuallakin. Niinpä toissa päivänä olin Saksalaisessa klubissa, eilen
+Orfeumissa, tänään olen täällä, huomenna Suuressa teatterissa,
+ylihuomenna Kauppapalvelijain klubissa, sitte operetissa... Niin,
+olen joka päivä jossakin ja niin kuluu koko viikko. Ja hän katsahti
+ylpeästi miestoveriinsa, joka aivan kutistui kokoon kuultuaan niin
+rikkaan huvitusohjelman. Se oli muuan vaaleaverinen herra, noin 25
+vuoden vanha, jonka otsa oli kapea ja hiustöyhdön peitossa. Hän
+huoahti arasti katsellessaan komeata naistaan. Kuinka hän, vaatimaton
+kauppa-apulainen, päivästä päivään jaksaisi sitä naista seurata
+kaikenmaailman huvituspaikkoihin!
+
+Nousimme ja läksimme kävelemään huoneissa. Ihan perällä oli tanssisali:
+ikkunoissa oli silkkiverhot, katto oli maalauksilla koristeltu ja
+pitkin seiniä tuolit sekä salin nurkassa komero viisitoistahenkistä
+orkesteria varten. Naiset kävelivät pitkin salia parittain ja
+enimmäkseen käsikkäin; miehet istuivat seinustalla heitä tarkastellen.
+Soittajat virittivät soittokoneitaan. Ensiviulun soittaja näytti
+minusta hiukan tutulta.
+
+— Tekö se olette, Feodor Karlovitsh? kysäsin häneltä, olkapäähän
+koskettaen.
+
+Hän kääntyi minua kohti. Jumala, kuinka hän oli turvonnut ja käynyt
+harmaaksi!
+
+— Niin kyllä, olen. Mitä te haluatte?
+
+— Muistattehan, kuinka kävitte lukiossa tanssitunnilla viulua
+soittamassa?
+
+— Kyllä. Istun siellä vieläkin jakkarallani salin nurkassa. Muistan
+teitä... Te tanssitte valssia aika nokkelasti...
+
+— Joko täällä olette kauan ollut?
+
+— Kolmatta vuotta jo.
+
+— Muistatteko, kun kerran tulitte aikaiseen ja tyhjässä salissa
+soititte Ernstin elegian? Minä kuulin sen.
+
+Soittotaiteilijan vetistyneet silmät välähtivät.
+
+— Kuulitteko, kuuntelitteko te? Luulin ettei kukaan minua kuullut.
+Niin, minä soittelin toisinaan... Nyt en enää voi... Nyt olen täällä;
+laskiaisena ja pääsiäisenä soitan päivällä markkinakojuissa, iltasin
+olen täällä... (Hän vaikeni.)
+
+— Minulla on neljä poikaa ja yksi tytär, lausui hän sitte hiljaa. —
+Yksi poika pääsee tänä vuonna yliopistoon... En osaa enää Ernstin
+elegiaa soittaa...
+
+Kapellimestari huitaisi jousellaan muutaman kerran ja laiha,
+kovaääninen orkesteri alkoi korvia huumaavasti vetää jotakin polkkaa.
+Kolme, neljä tahtia huitaistuaan kapellimestari itse liitti vinkuvan
+viulunsa orkesterin soittoon. Parit alkoivat pyöriä soiton jyristessä.
+
+— Mennään, Senja [Senja, Senitshka, on hyväilymuoto nimestä Semjon,
+niinkuin Sonja nimestä Sofia], — sanoin minä. Täällä on ikävä. Mennään
+kotiin, juodaan teetä ja tarinoidaan jostakin hyvästä.
+
+— Hyvästä? kysyi hän hymyillen. — No, lähdetään sitte.
+
+Tunkeuduimme ovelle päin, kun Helfreich yhtäkkiä pysähtyi.
+
+— Katsos, — sanoi hän: Bessonov... Käännyin ja näin Bessonovin. Hän
+istui pienen marmoripöydän ääressä, edessään pullo viiniä, ryyppylasi
+ja vielä jotakin. Matalalle kumartuneena hän kuiskasi jotakin saman
+pöydän ääressä istuvalle, mustaan silkkipukuun puetulle naiselle, jonka
+kasvoja emme voineet nähdä. Huomasin vain naisen solakan vartalon,
+hoikat käsivarret ja kaulan sekä mustat hiukset, jotka olivat sileiksi
+suitut niskasta ylöspäin.
+
+— Kiitä sallimaa, — sanoi minulle Helfreich. — Tiedätkö, kuka tuo
+nainen on? Iloitse, se on hän, Charlotte Corday'si!
+
+— Hän? Täällä?
+
+
+
+
+V.
+
+
+Bessonov, jolla oli viinilasi kädessään, loi minuun vilkkaiksi ja
+punaisiksi käyneet silmänsä, ja hänen kasvoillensa kuvastui selvästi
+tyytymätön ilme.
+
+Hän nousi paikaltaan ja astui luokseni.
+
+— Kuinka te olette täällä?
+
+— Tulimme vain teitä katselemaan, — vastasin hymyillen. — Enkä ole
+siitä pahoillani, sillä...
+
+Hän huomasi katseeni, joka sattui hänen naistoveriinsa, ja keskeytti
+pikaisesti puheeni:
+
+— Turhia toivotte... Tuo Helfreich on jo ilmaissut teille,... vaan
+siitä ei tule mitään. Minä en salli. Vien hänet pois...
+
+Ja astuen nopeasti naisensa luo sanoi hän kovasti:
+
+— Nadeshda Nikolajevna, lähdetään pois täältä.
+
+Tämä käänsi päätään ja silloin näin ensi kerran hänen hämmästyneet
+kasvonsa.
+
+Niin, näin hänet ensi kerran tässä paheenpesässä. Hän istui täällä tuon
+miehen kanssa, joka itsekkäästä ja kopeasta työelämästään heittäytyi
+toisinaan humuun; hän istui tyhjennetyn viinipullon ääressä ja hänen
+silmänsä olivat hieman punottavat, kalpeat kasvonsa väsähtyneet,
+pukunsa huolimaton ja silmiinpistävä. Ympärillämme tungeskeli joukko
+tyhjäntoimittajia, kauppiaita, jotka olivat epätoivoisia siitä, että
+saattoi elää juomatta, onnettomia kauppa-apulaisia, jotka viettivät
+elämänsä tiskin takana ja kävivät virkistelemässä tämmöisissä
+pesissä, langenneita naisia ja tyttöjä, jotka vasta olivat huulillaan
+koskettaneet tuohon inhottavaan maljaan, kaikellaisia ompelu- ja
+puotityttöjä... Näin, että hän jo oli vajoamaisillaan siihen kuiluun,
+josta Bessonov oli puhunut, ellei jo ollut sinne vajonnutkin.
+
+— Lähdetään, lähdetään jo, Nadeshda Nikolajevna, kiirehti Bessonov.
+
+Hän nousi ja, katsahdettuaan ihmetellen Bessonoviin, kysyi:
+
+— Minkätähden? Minne?
+
+— En tahdo jäädä tänne...
+
+— Lähtekää... Tuo kai on tuttavanne ja Helfreich?
+
+— Kuule, Nadja [Nadja on hyväilymuoto nimestä Nadeshda], sanoi Bessonov
+tylysti.
+
+Tämä rypisti silmäkulmiaan ja loi häneen vihaisen katseen.
+
+— Millä oikeudella kohtelette minua tällä lailla? Senitshka, hyvää
+päivää!
+
+Semjon tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.
+
+— Kuule, Bessonov, sanoi hän, — mitä sinä joutavia hulluttelet?
+Mene kotia, jos tahdot, tahi jää, mutta Nadeshda Nikolajevna on
+täällä meidän kanssamme. Meillä on hänelle tärkeätä asiaa. Nadeshda
+Nikolajevna, saanko esittää teille: Lopatin, minun ja myöskin hänen
+(hän osoitti pahastuneeseen Bessonoviin) ystävä, taiteilija.
+
+— Hän rakastaa kovin tauluja, Andrei, sanoi hän minulle yhtäkkiä.
+— Viime vuonna kuljetin häntä näyttelyissä. Sinunkin harjoitelmasi
+nähtiin. Muistatteko?
+
+— Muistan, vastasi Nadeshda Nikolajevna.
+
+— Nadeshda Nikolajevna! sanoi Bessonov vielä kerran.
+
+— Jättäkää minut rauhaan... Menkää, minne tahdotte. Minä jään tänne
+Senjan ja... herra Lopatinin kanssa. Tahdon huojentaa sydäntäni...
+vapaana teistä! huudahti hän äkkiä, huomattuaan, että Bessonov vielä
+aikoi sanoa jotakin. — Inhoan teitä. Jättäkää minut, menkää...
+
+Bessonov kääntyi tylysti ja meni ulos hyvästelemättä.
+
+— Näin on parempi... ilman häntä... sanoi Nadeshda Nikolajevna ja
+huoahti syvään.
+
+— Miksi huoahditte, Nadeshda Nikolajevna, kysyi Senitshka.
+
+— Miksikö? Siksi, että se, mikä on sallittu kaikille näille
+raajarikkoisille (hän osoitti pään liikkeellä meidän ympärillämme
+tungeskelevaa joukkoa), sitä ei hän saa sallia itselleen. No, kaikki
+on yhdentekevää. On niin ikävää, kaikki tuo jo kyllästyttää. Eikä
+vain kyllästytä, vaan vieläkin pahemmin. Sanaa en löydä. Senitshka,
+juodaanko?
+
+Semjon katsahti minuun surumielin.
+
+— Nähkääs, Nadeshda Nikolajevna, mieleni kyllä tekisi, vaan en saa, hän
+tässä...
+
+— Mitäs hän? Hän juo kanssamme.
+
+— Ei hän juo.
+
+— No, juotte sitte te.
+
+— Ei hän salli.
+
+— Se on paha... Kuka teitä voi kieltää?
+
+— Olen luvannut totella häntä.
+
+Nadeshda Nikolajevna katsoi tarkasti minuun.
+
+— Vai sillä lailla! sanoi hän. No, jokainen saa tehdä niinkuin haluaa.
+Ellette tahdo, niin olkaa ilman. Juon sitte yksin.
+
+— Nadeshda Nikolajevna, aloin minä, — suokaa anteeksi, että heti
+tutustuttuamme... Minä tunsin, että veri valahti kasvoihini. Hän katsoi
+minuun hymyillen.
+
+— No, mitä tahdotte?
+
+— Että heti tutustuttuamme pyydän teitä... olemaan sitä tekemättä,
+käyttäytymään toisin. Minä tahdoin vielä pyytää teiltä yhtä palvelusta.
+
+Hänen kasvonsa saivat surullisen ilmeen.
+
+— Käyttäytymään toisin? sanoi hän. — Pelkään, etten voi käyttäytyä
+toisin; en osaa enää. No, hyvä on; ollakseni teille mieliksi, tahdon
+koettaa. Se yksi palvelus sitte?
+
+Änkyttäen, takertuen sanoihini ja hämmentyen selitin hänelle asiani.
+Hän kuunteli tarkkaan, katsellen minua suoraan kasvoihin harmailla
+silmillään. Joko hänen jännitetty huomaavaisuutensa, jolla hän sanojani
+punnitsi, tahi joku muu seikka antoi hänen muodolleen tylyn ja hieman
+jäyhän ilmeen.
+
+— Hyvä, — sanoi hän lopuksi. — Ymmärrän, mitä tarvitsette. Minä teen
+kasvonikin sen näköisiksi..
+
+— Ilman sitäkin tulemme toimeen, Nadeshda Nikolajevna, kunhan vain
+kasvonne...
+
+— Hyvä, hyvä. Milloinka minun pitää tulla luoksenne?
+
+— Huomenna kello 11, jos sopii.
+
+— Niinkö varhain? No, sitte täytyy lähteä kotiin ja panna maata.
+Senitshka, saatatteko minua?
+
+— Nadeshda Nikolajevna, sanoin minä, — emme vielä ole sopineet yhdestä
+asiasta; ilmaiseksi sitä ei tehdä.
+
+— Kuinka, tahdotteko minulle maksaa, vai? sanoi hän ja minä tunsin,
+että hänen äänestään soi jotakin ylpeätä ja loukattua.
+
+— Niin, maksaa; muuten en tahdo, sanoin minä päättävästi.
+
+Hän mittasi minua korskalla, jopa röyhkeälläkin silmäilyllä, mutta
+miltei heti saivat hänen kasvonsa miettiväisen ilmeen. Olimme ääneti.
+Minun oli tukala olla. Vieno puna lehahti hänen poskilleen ja hänen
+silmänsä välähtivät.
+
+— Hyvä, sanoi hän, — maksakaa! Yhtä paljon kuin muille eläville
+malleille, niin minullekin. Kuinka paljon voin saada koko Charlottesta,
+Senitshka?
+
+— Likipitäen 60 ruplaa, vastasi hän.
+
+— Kuinka kauan tulette sitä maalaamaan?
+
+— Kuukauden.
+
+— Hyvä, hyvä on! sanoi Nadeshda Nikolajevna vilkkaasti. — Koetan ottaa
+vastaan teiltä maksun. Kiitos teille!
+
+Hän ojensi minulle hoikan kätensä ja puristi lujasti minun kättäni.
+
+— Onko Senja yötä teillä? kysyi hän, kääntyen puoleeni.
+
+— On, on.
+
+— Minä lasken hänet heti. Hän vain saattaa minut kotia.
+
+Puolen tunnin kuluttua olin kotona ja viisi minuuttia sen jälkeen
+palasi Helfreich. Me riisuuduimme ja sammutimme valon. Aloin jo nukkua.
+
+— Nukutko, Lopatin? kajahti äkkiä pimennosta Senitshkan ääni.
+
+— En, kuinka niin?
+
+— Minä antaisin vaikka paikalla hakata poikki vasemman käteni, jos vain
+tuo nainen voisi elää hyvin ja siististi, sanoi hän mielenliikutuksesta
+väräjävällä äänellä.
+
+— Miks'ei oikeata kättä? kysyin minä unen horroksista.
+
+— Hölmö! Millä minä sitte maalaisin? lausui Senitshka vakavasti.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Herätessäni seuraavana päivänä kumotti ikkunasta jo harmaja aamu.
+
+Katsahdettuani sohvalla nukkuvan Helfreichin heikosti valaistuihin,
+kalpeihin, somiin kasvoihin, muistettuani eilisen illan ja sen, että
+olin saanut elävän mallin tauluani varten, käännyin toiselle kyljelleni
+ja nukahdin jälleen herkkään aamu-uneen.
+
+— Lopatin! kajahti ääni, jonka kuulin unissani. Se sattui yhteen
+näkemäni unen kanssa enkä herännyt, ennenkuin joku kosketti minua
+olkapäähän.
+
+— Lopatin, herätkää, — sanoi ääni.
+
+Hypähdin jaloilleni ja huomasin edessäni Bessonovin.
+
+— Tekö, Sergei Vasiljevitsh?
+
+— Minä... Ette odottanut näin varhain? sanoi hän hiljaa. — Puhukaa
+hiljemmin: en tahtoisi herättää tuota kyttyräselkäistä.
+
+— Mitä tahdotte?
+
+— Pukeutukaa ja peseytykää, niin sanon teille. Mennään toiseen
+huoneesen. Nukkukoon hän!
+
+Sieppasin kainalooni vaatteeni ja saappaani ja läksin pukeutumaan
+työpajaani. Bessonov oli kovin kalpea.
+
+— Varmaankaan ette ole nukkunut viime yönä? kysyin minä.
+
+— En, en ole. Nousin hyvin varhain ja tein työtä. Käskekää tuoda teetä
+ja jutelkaamme! Samalla, näyttäkääpä taulunne.
+
+— Ei nyt maksa vaivaa, Sergei Vasiljevitsh. Odottakaa, kunnes
+saan sen oikeaan kuntoon. Teitä kentiesi ei miellytä, että tein
+vasten tahtoanne, mutta ette usko, kuinka olen iloinen, että saan
+sen lopetetuksi, että näin kävi. Parempaa mallia, kuin Nadeshda
+Nikolajevna, en ole voinut toivoakaan itselleni.
+
+— En salli, että maalaatte hänen mukaan, — sanoi hän kolkosti.
+
+— Sergei Vasiljevitsh, varmaankin olette tullut tekemään riitaa
+kanssani?
+
+— En salli hänen käydä luonanne joka päivä, olla kanssanne tuntikausia.
+En sitä salli.
+
+— Onko teillä siihen valtaa? Millä oikeudella ette sitä salli? Millä
+oikeudella ette minulle sitä salli? kysyin minä ja tunsin, että aloin
+kiihtyä.
+
+— Valta... valta on... Muutama sana riittää. Muistutan hänelle mikä
+hän on. Sanon hänelle, mikä te olette. Puhun hänelle serkustanne Sofia
+Mihailovnasta...
+
+— En salli teidän hiiskahtaakaan serkustani. Jos teillä on oikeus
+tuohon naiseen, — olkoon vain totta, mitä hänestä olette puhunut,
+olkoon vain hän langennut nainen, olkoon vaikka kymmenellä miehellä
+häneen sama oikeus kuin teillä, — niin teillä on oikeus häneen, mutta
+serkkuni suhteen teillä ei ole oikeutta. Minä kiellän teitä puhumasta
+hänelle mitään serkustani! Kuuletteko?
+
+Tunsin, että äänestäni kaikui uhka. Hän alkoi saada minut suunniltani.
+
+— Vai sillä lailla! Kynsiänne näytätte! Enpä tietänyt niitä teillä
+olevankaan. Hyvä, te olette oikeassa: Sofia Mihailovnan suhteen minulla
+ei ole mitään oikeuksia. Minä en uskalla lausua hänen nimeänsä turhaan.
+Mutta tämä... tämä...
+
+Hän käveli mielenliikutuksen vallassa muutaman tovin nurkasta nurkkaan.
+Huomasin, että hän todenperään oli kiihdyksissä. En käsittänyt, mikä
+hänellä oli. Edellisen puhelumme aikana hän sekä sanoin että äänin oli
+ilmaissut peittelemätöntä halveksimista tuota naista kohtaan, mutta
+nyt... Joko todenperään?
+
+— Sergei Vasiljevitsh, — sanoin minä, — te rakastatte häntä!
+
+Hän pysähtyi, loi minuun omituisen katseen ja lausahti jyrkästi:
+
+— En.
+
+— Mikä teitä sitte kiusaa? Minkä tähden koko tämä myrsky? Enhän toki
+voi uskoa, että huolehditte minun sieluni pelastuksesta tuon kuvitellun
+paholaisen kynsistä?
+
+— Se on minun asiani, — sanoi hän. — Mutta muistakaa: vaikka millä
+keinoin minä teitä estän... Minä en salli! Kuuletteko? huudahti hän
+äreästi.
+
+Tunsin veren syöksyvän päähäni. Siinä nurkassa, jossa silloin seisoin,
+oli kasa kaikellaista romua: kangasta, siveltimiä, rikkinäinen teline.
+Siinä oli myöskin rautakärkinen sauva, johon kesätöitten aikaan
+kiinnitetään iso varjostin. Itsestäni olin ottanut käteeni tuon keihään
+ja kun Bessonov sanoi minulle sanansa: »en salli», niin iskin minä
+täydellä voimalla sen kärjen lattiaan, johon se upposi tuuman verran.
+
+Minä en sanonut sanaakaan, mutta Bessonov katsoi minuun hämmästynein,
+jopa, niinkuin minusta näytti, peljästynein silmin.
+
+— Hyvästi, — sanoi hän. — Minä menen. Olette liiaksi kiihtynyt.
+
+Ehdin jo rauhoittua.
+
+— Odottakaa, — sanoin minä. — Jääkää!
+
+— Ei, minun täytyy mennä. Näkemiin!
+
+Hän meni. Vaivoin vedin keihään lattiasta ja muistan, että sormellani
+kosketin sen hieman kuumentuneeseen rautaan. Ensi kerran pälkähti
+päähäni, että se oli kamala ase, jolla saattoi iskeä ihmisen kuoliaaksi
+siihen paikkaan.
+
+Helfreich meni akatemiaan ja minä odotin malliani hiukan levottomana.
+Panin uuden kankaan salakehyksiin ja valmistin kaikki, mitä tarvitsin.
+
+En voi sanoa, että silloin olisin vain tauluani ajatellut. Muistin
+edellisen illan tuossa oudossa, minulle ennen tuntemattomassa
+ympäristössä, — tuon odottamattoman ja onnellisen kohtauksen, tuon
+omituisen naisen, langenneen naisen, joka oitis kiinnitti puoleensa
+myötätuntoni, ja Bessonovin kummallisen käytöksen... Mitä hän minusta
+tahtoi? Eiköhän hän todenperään tuota naista rakasta? Mistä syystä
+sitte tuo halveksiva kohtelu? Eikö hän voisi häntä pelastaa?
+
+Mietin tuota kaikkea ja käsi kuljetti hiiltä kangasta pitkin, tein
+asennonluonnoksia, miten kuvaisin Nadeshda Nikolajevnan, vaan pyyhin ne
+taas pois toisen toisensa perästä.
+
+Täsmälleen kello 11 soitettiin. Hetkisen kuluttua Nadeshda Nikolajevna
+ensi kerran ilmestyi huoneeni kynnykselle. Oi, kuinka hyvin muistan
+hänen kalpeat kasvonsa, kun hän liikutettuna ja ujostellen (niin,
+ujous oli tullut hänen eilisen ilmeensä sijaan) ääneti seisoi ovessa.
+Hän ikäänkuin pelkäsi astua siihen huoneeseen, josta sittemmin löysi
+onnensa, elämänsä ainoan valoisan ajanjakson ja... turmionsa. Ei sitä
+turmiota, josta Bessonov puhui... Nyt en voi siitä kirjoittaa. Täytyy
+odottaa ja rauhoittua.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Sonja ei tiedä minun kirjoittavan näitä katkeria muistelmia. Kuin ennen
+hän istuu joka päivä vuoteeni tahi nojatuolini ääressä. Usein käy
+luonani myöskin ystäväni, tuo kyttyräselkäinen raukka. Hän on kovin
+laihtunut ja surkastunut ja enimmäkseen on hän vaiti. Sonja sanoo hänen
+tekevän innokkaasti työtä... Suokoon Jumala hänelle onnea ja menestystä!
+
+Nadeshda Nikolajevna tuli, kuten oli luvannut, säntilleen kello 11.
+Hän astui huoneeseen arkaillen, vastattuaan ujosti tervehdykseeni, ja
+istuutui ääneti nojatuoliin, joka oli työpajani nurkassa.
+
+— Olette hyvin säntillinen, Nadeshda Nikolajevna, sanoin minä,
+pannessani värejä maalilautaselle.
+
+Hän vain vilkaisi minuun mitään vastaamatta.
+
+— En tiedä, miten kiittäisin teitä suostumuksestanne... jatkoin,
+tuntien punastuvani. Tahdoin sanoa hänelle jotakin aivan toista. —
+Minun ei ole onnistunut löytää mallia, niin että olin jo jättää koko
+tauluni.
+
+— Eikö teillä niitä ole akatemiassa? — kysyi hän.
+
+— Kyllä, mutta eivät ne minulle kelvanneet. Katsokaas näitä kasvoja!
+
+Minä otin pöydällä vetelehtivästä romuläjästä esille Anna Ivanovnan
+valokuvan ja annoin sen hänelle. Hän vilkaisi siihen ja hymähti.
+
+— Niin, ei tämä teille kelpaa, — sanoi hän. Ei se ole Charlotte Corday.
+
+— Tunnetteko Charlotte Corday'n tarinan ? — kysyin minä.
+
+Hän loi minuun omituisen ihmettelevän katseen, johon oli sekaantunut
+jotakin katkerata tunnetta.
+
+— Miksi en sitä tuntisi? — kysyi hän. — Olenhan jotakin oppinut. Olen
+paljon unhottanut tätä elämää viettäessäni, mutta kuitenkin jotakin
+muistan. Ja _semmoisia_ asioita ei saa unohtaa...
+
+— Missä olette opiskellut, Nadeshda Nikolajevna?
+
+— Mitä te sillä tiedolla teette? Jos voi, niin ryhdytään työhön.
+
+Hänen äänensä muuttui yhtäkkiä: hän lausui nämä sanat katkonaisesti ja
+kolkosti, samoin kuin eilen puhui Bessonoville.
+
+Vaikenin. Otettuani kaapista aikoja sitte teettämäni sinisen puvun,
+hilkan ja kaikki Charlotten puvun tarpeet, pyysin häntä menemään
+toiseen huoneesen pukeutumaan. Olin tuskin ehtinyt saada kuntoon
+kaikki, mitä työhön tarvitsin, kun hän jo palasi.
+
+Edessäni seisoi tauluni.
+
+— Oi, Jumala, Jumala! — puhelin ihastuneena. — Kuinka hyvin, kuinka
+hyvin! Sanokaa, Nadeshda Nikolajevna, emmekö ole tavanneet toisiamme
+ennen? Muuten tätä ei voi selittää. Olen kuvitellut tauluni juuri
+tuollaiseksi. Luulen, että olen nähnyt teidät jossakin. Kasvonne ehkä
+tietämättäni ovat painuneet muistiini... Sanokaa, missä olen teidät
+nähnyt?
+
+— Missä olisitte voinut minut nähdä? — kysyi hän. — En tiedä. En ole
+tavannut teitä ennenkuin eilen illalla. Alkakaa, olkaa niin hyvä.
+Asettakaa minut, niinkuin pitää, ja maalatkaa!
+
+Minä pyysin häntä asettumaan paikoilleen, korjasin hameen poimuja,
+kosketin keveästi hänen käsivarsiinsa antaen niille sen avuttoman
+asennon, jota olin aina mielessäni kuvitellut, ja väistyin telineeni
+luo.
+
+Hän seisoi edessäni... Hän seisoo edessäni vieläkin, tuossa,
+kankaalla... Hän katselee minua ilmi elävänä. Hänellä on sama
+alakuloinen ja miettiväinen ilme, sama kuoleman piirre kalpeilla
+kasvoillaan, kuin sinä aamuna.
+
+Minä pyyhin pois kaikki, mitä olin hiilellä kankaalle piirustanut
+ja tein nopeasti luonnoksen Nadeshda Nikolajevnasta. Sitte ryhdyin
+maalaamaan. Ei koskaan, ei ennen eikä myöhemmin, minun ole onnistunut
+työskennellä niin nopeasti ja menestyksellisesti. Aika kiiti
+huomaamatta ja vasta tunnin kuluttua katsahdettuani mallini kasvoihin
+näin, että hän tuossa paikassa uhkasi kaatua väsyneenä maahan.
+
+— Anteeksi, anteeksi, — sanoin minä, auttaen häntä alas korokkeelta,
+jossa hän seisoi, ja viedessäni häntä nojatuoliin istumaan. — Olen
+lopen kiusannut teitä.
+
+— Ei se tee mitään, — vastasi hän kalpeana, mutta hymyillen. — Jos
+kerran tahtoo leipänsä ansaita, niin on hiukkasen kärsittäväkin. Olen
+iloinen, että niin innostuitte. Saako katsoa? — kysyi hän, nyökäyttäen
+päällään tauluun päin, jonka etupuolta hän ei nähnyt.
+
+— Tietysti, tietysti!
+
+— Hyi, mitä töherrystä! — huudahti hän. — En ole koskaan vielä
+nähnyt taiteilijan esityötä. Vaan kuinka mielenkiintoista se on!...
+Tiedättekö, tuosta töherryksestä näen jo, mitä siitä on tuleva...
+Olette ajatellut hyvää taulua, Andrei Nikolajevitsh... Koetan
+parastani, että se luonnistuisi... mikäli se minusta riippuu.
+
+— Mitä te voitte tehdä?
+
+— Sanoinhan eilen... Annan teille ilmeen. Siten teidän on helpompi
+työskennellä.
+
+Hän asettui nopeasti paikalleen, nosti päätään, laski riipuksiin
+valkoiset kätensä ja hänen kasvoilleen kuvastui kaikki, mitä olin
+ajatellut tauluani varten. Siinä oli päättäväisyyttä ja tuskaa,
+ylpeyttä ja pelkoa, rakkautta ja vihaa...
+
+— Näin? — kysyi hän. — Jos näin, niin jään seisomaan, kuinka kauaksi
+tahansa.
+
+— Parempaa en kaipaa mitään, Nadeshda Nikolajevna. Mutta teidänhän on
+vaikea kauan pitää tuollaista ilmettä. Kiitän teitä. Katsotaan. Siihen
+on vielä pitkä aika.
+
+— Saanko pyytää teitä syömään aamiaista kanssani...
+
+Hän esteli kauan, mutta suostui lopulta. Emännöitsijäni Agafja
+Aleksejevna toi aamiaiseni; ensi kertaa istuuduimme yhdessä pöytään.
+Kuinka usein se tapahtuikin sittemmin...! Nadeshda Nikolajevna söi
+vähän ja ääneti; nähtävästi hän ujosteli. Kaadoin hänen lasiinsa
+viiniä, jonka hän joi melkein yhdellä haavaa. Puna alkoi heloittaa
+hänen kalpeilla poskillaan.
+
+— Sanokaahan, — kysyi hän äkkiä, — oletteko jo kauankin tuntenut
+Bessonovin?
+
+En odottanut tuota kysymystä. Muistettuani kaikki, mitä minun ja
+Bessonovin välillä oli tapahtunut, jouduin hämille.
+
+— Miksi punastutte? Mutta saman tekevä, vastatkaahan kysymykseeni.
+
+— Kyllä, kauan. Lapsuudesta asti.
+
+— Onko hän kunnon mies?
+
+— Kyllä, minun mielestäni hän on kunnon mies. Hän on rehellinen, tekee
+ahkerasti työtä. Hän on hyvin kyvykäs mies. Hän käyttäytyy hyvin
+äitiään kohtaan.
+
+— Onko hänellä äiti elossa? Missä hän on?
+
+— ***:ssa. Siellä hänellä on pikku talo. Bessonov lähettää hänelle
+rahaa ja käy itsekin välistä siellä. En ole koskaan nähnyt äitiä, joka
+olisi niin rakastunut poikaansa.
+
+— Miks'ei hän ota äitiään tänne?
+
+— Äitinsä ei taida itse tahtoa, vaan en oikein sitä väliä tiedä...
+Hänellä kun on siellä talonsa, niin on tottunut olemaan.
+
+— Se ei ole totta, sanoi Nadeshda Nikolajevna miettiväisenä. — Hän
+ei ota äitiään tänne sen vuoksi, että arvelee äitinsä olevan hänelle
+tiellä. En tiedä, mutta luulen niin... Hänen äitinsä on maalainen,
+jonkun pikkuvirkamiehen leski. Hän _häpäisisi_ poikaansa.
+
+Hän lausui tuon sanan purevasti ja tahallisen selvästi.
+
+— Minä en tuota miestä rakasta, Andrei Nikolajevitsh, — sanoi hän
+sitten.
+
+— Miksi niin? Hän on kuitenkin hyvä ihminen.
+
+— En rakasta häntä... ja pelkään häntä... No, olkoon jo! Mennään työhön!
+
+Hän nousi paikaltaan. Lyhyt syyspäivä läheni loppuaan.
+
+Minä tein työtä hämärään asti, antaen Nadeshda Nikolajevnan välistä
+levähtää, ja vasta kun värit alkoivat kadottaa tuntuansa ja edessäni
+korokkeella seisova mallini häipyi hämärään, panin siveltimet pois...
+Nadeshda Nikolajevna muutti pukunsa ja läksi.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Saman päivän iltana hain Semjon Ivanovitshin luokseni asumaan. Hän
+asui Sadovaja-kadun varrella eräässä matkailijakodissa, jossa majaili
+paljon varattomia ylioppilaita ja taiteilijoita. Nousin portaita ja
+astuin välikköön. Ensimäisen oven takaa kuului viulun soittoa, hiukan
+etempää vonkui sello ja jostakin välikön perältä rämisi piano. Koputin
+Helfreichin ovelle.
+
+— Sisään, — huusi hän ohuella äänellä. Hän istui lattialla ja mätti
+tavaroitaan suureen laatikkoon ilman mitään järjestystä hujan hajan.
+Vieressä oli jo valmiiksi sidottu laukku ja toisella puolella iso
+punakarvainen kissa, joka katseli isäntäänsä silmiin. Tämä kissa oli,
+Helfreichin sanojen mukaan, hänellä vakinaisessa palveluksessa.
+
+— Olen valmis, Andrei, — sanoi hän. Olen kovin iloinen, että otat minut
+luoksesi. No, sanos, joko oli tänään istunto? Tuliko hän?
+
+— Tuli, tuli, Senja... vastasin minä ihastuneena. — Muistatko, kuinka
+yöllä sanoit muutaman lauseen... että antaisit vaikka vasemman kätesi?
+
+— No? kysyi hän, istuutuen laatikolle ja hymähtäen.
+
+— Minä hiukkasen ymmärrän sinua, Senja...
+
+— Näetsen! Voi, Andrei, Andrei, vedä hänet ylös loasta! Minä en sitä
+voi. Olen tuhma, kyttyräselkäinen paholainen. Itsehän varsin hyvin
+käsität, etten pitkän elämän läpi pysty omaakaan kuormaani kantamaan
+ilman syrjäisen apua, ilman sinun apuasi, esimerkiksi, saatikka
+sitte toista ylläpitämään! Itselleni jo on välttämätöntä, että minut
+pelastetaan juomasta, että joku ottaa minut luokseen, pakottaa työtä
+tekemään, säilyttää rahani ja tavarani. Voi, Andrei, mitä voin minä
+ilman sinua?
+
+Ja yhtäkkiä heltyen Senitshka hypähti laatikoltaan, juoksi luokseni,
+syleili minua ja painoi pääni rintaansa vasten. Hänen lienteät, kuin
+silkkiset hiuksensa koskettivat huuliani. Sitten, aivan yhtä nopeasti,
+hän jätti minut, juoksi huoneen nurkkaan (pahasti epäilen, että hän
+sillä matkalla kuivasi kyyneleen silmistään) ja istuutui nojatuoliin,
+joka oli siellä pimennossa.
+
+— Näethän mihin minä pystyn! Vaan sinä... sinä — olet aivan toista.
+Vedä hänet pois loasta, Andrei!
+
+Olin ääneti.
+
+— Oli vielä muuan, joka olisi voinut, — jatkoi Semjon Ivanovitsh, —
+vaan hän ei tahtonut.
+
+— Bessonov? kysyi minä.
+
+— Niin, Bessonov.
+
+— Joko hän on tuntenut hänet kauankin, Senitshka?
+
+— Jo, ennen minua. Sillä miehellä on päässään vain laatikoita ja
+lokeroita, joista hän milloin minkin aukaisee, ottaa siitä esille
+lipun, lukee mitä siihen on kirjoitettu ja sen mukaan toimii. Kun
+näkee, että siinä on langennut nainen, niin paikalla päästään lukee
+(siellä on kaikki hänellä aakkosjärjestyksessä): _he eivät palaa
+koskaan_.
+
+Semjon Ivanovitsh ei puhunut enempää. Hän painoi leukansa käden varaan
+ja miettiväisenä katsoi minua suoraan silmiin.
+
+— Kerrohan minulle, kuinka he tutustuivat. Miten kummalliset heidän
+välinsä ovat?!
+
+— Toiste, Andrei; nyt en viitsi. Ja ehkäpä Nadeshda Nikolajevna itsekin
+sinulle kertoo. Vaan turhaan sanoin: »ehkäpä», sillä varmaankin hän sen
+kertoo. Sinä, näet sen, olet semmoinen... sanoi Senitshka hymyillen. —
+Lähdetään. Täytyy suorittaa tili isännän kanssa.
+
+— Onko sinulla rahaa?
+
+— On, on. Kissat auttavat pulasta.
+
+Hän meni välikköön, huusi jotakin palvelijalle ja hetkisen kuluttua
+saapui isäntä. Semjon Ivanovitsh suoritti laskunsa, otti kissansa
+kainaloonsa, tavarat kannettiin ulos ja me läksimme.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Oli vielä kolme tahi neljä istuntoa. Nadeshda Nikolajevna saapui
+luokseni kello 10 tahi 11 ja viipyi hämärään asti. Monesti pyysin häntä
+syömään päivällistä kanssamme, mutta aina, niin pian kuin istunto
+päättyi, hän nopeasti poistui toiseen huoneesen, muutti vaatteensa ja
+meni heti.
+
+Hänen muotonsa oli viime päivien kuluessa kovin muuttunut. Omituinen
+synkkä ja tuskallinen ilme oli hänen huultensa ympärillä ja harmaiden
+silmien syvennyksissä. Hän puhui harvoin kanssani ja vilkastui hiukan
+vain silloin, kun työpajassani telineensä ääressä istui Helfreich, joka
+huolimatta kehoituksistani ryhtyä maalaamaan jotakin vakavaa, yhä vain
+kissojaan maalasi. Niitä oli emännöitsijäni hankkinut hänelle malleiksi
+jo useampiakin.
+
+Elävästi muistan vielä nuo pitkät hiljaiset istunnot. Tauluni
+lähestyi loppuaan ja raskas epämääräinen tunne hiipi vähitellen
+rintaani. Tunsin, että kun Nadeshda Nikolajevnaa en enää tulisi
+tarvitsemaan, niin eroaisimme. Muistin puheeni Helfreichin kanssa hänen
+muuttopäivänään ja usein, katsellessani Nadeshda Nikolajevnan kalpeita,
+synkkiä kasvoja, kaikuivat korvissani sanat: »Voi, Andrei, Andrei, vedä
+hänet ylös loasta!»
+
+Vetää hänet ylös! En tietänyt hänestä juuri mitään. En tietänyt
+edes, missä hän asui. Hän oli muuttanut entisestä asunnostaan, jonne
+Helfreich häntä saattoi kohtauksemme jälkeen, toiseen paikkaan ja Senja
+ei saanut häneltä selkoa, minne. Ei hän enkä minä hänen sukunimeänsä
+tietäneet.
+
+Muistan, kuinka kerran istunnon aikaan sitä häneltä tiedustelin
+Helfreichin poissa ollessa. Tämä oli silloin mennyt akatemiaan ja me
+olimme koko päivän kahden kesken. Nadeshda Nikolajevna oli hieman
+hilpeämmällä tuulella kuin tavallisesti, ja puheliaampi. Tästä
+rohkaistuna uskalsin sanoa:
+
+— Nadeshda Nikolajevna, tähän saakka en vielä ole tiennyt sukunimeänne.
+
+Hän ei ollut huomaavinaan kysymystäni. Vieno varjo kulki hänen
+kasvojensa yli ja, silmänräpäykseksi sulkien huulensa aivan kuin jokin
+olisi hämmästyttänyt häntä, jatkoi hän puhelua. Hän puhui silloin
+Helfreich'istä ja minä näin, että hän etsi sanoakseen jotakin, joka
+olisi saattanut puheemme toiselle tolalle. Vihdoin hän vaikeni.
+
+— Nadeshda Nikolajevna, — sanoin minä, — sanokaa, miksi ette luota
+minuun? Olenko jollakin lailla koskaan...
+
+— Olkaahan, — vastasi hän surullisesti. — Minäkö en luottaisi teihin?
+Johan nyt! Miksi en luottaisi? Mitä pahaa voisitte te minulle tehdä?
+
+— Miks'ette...
+
+— Siksi, ettei minun tarvitse... Maalatkaa, maalatkaa, pian tulee
+pimeä... sanoi hän, koettaen puhua iloisemmin. — Semjon Ivanovitshkin
+kohta tulee; mitä silloin hänelle näytätte? Tänään ette ole saanut
+tehdyksi juuri mitään. Meiltä koko aika menee vain puheisiin.
+
+— Kyllä vielä ehdimme... ja minä olen väsynyt. Jos tahdotte, tulkaa
+alas. Levätään vähän.
+
+Hän laskeutui paikaltaan ja istui tuolille, joka oli nurkassa. Minä
+istuin toiseen päähän huonetta. Minun teki hirveästi mieli jutella
+hänen kanssaan, kysellä häneltä kaikkia, mutta tunsin, että se
+joka kerralta kävi yhä vaikeammaksi. Katselin, kuinka hän istui
+kyykistyneenä, polvet käsien väliin puristettuina ja tuijottaen
+johonkin kohtaan lattiaa. Yksi Senitshkan kissoista kahnasi hänen
+hamettaan vastaan ja katseli ystävällisesti häntä silmiin, kehräten
+leppoisasti hiljaista hyrinätään. Nadeshda Nikolajevna oli aivan kuin
+kivettynyt asentoonsa... Mitä liikkui hänen ylpeässä ja onnettomassa
+sielussaan?
+
+Ylpeässä! Ei se ollut tyhjä sana, joka pääsi kynästäni. Silloin jo
+ajattelin, että hänen turmionsa johtui siitä, ettei hän ollut taipunut.
+Kentiesi, jos hän olisi ollut hiukan myöntäväisempi, hän olisi voinut
+elää kuin kaikki muut, olisi voinut olla mielenkiintoinen neiti,
+jolla on »salaperäiset silmät», olisi sitte voinut joutua naimisiin,
+ja sitte vaipua päämäärättömään olemiseen miehensä rinnalla, jolla
+olisi ollut tavattoman paljon tärkeitä tehtäviä virassaan. Hän
+olisi komeasti pukeutunut, pitänyt vastaanottopäiviä, kasvattanut
+lapsiaan, harjoittanut hieman hyväntekeväisyyttä ja päättänyt päivänsä
+hiljaisesti »rakastettuna ja kaivattuna». Mutta hän oli joutunut
+pois ladulta. Mikä oli saanut hänet suistumaan »kunnollisen naisen»
+tasaiselta elämän uralta? Minä en sitä tietänyt ja tuskallisesti
+koetin saada siitä selkoa hänen kasvoistaan. Mutta ne pysyivät
+liikkumattomina, yhtä surumielisinä ja synkkinä, ja silmät tuijottivat
+vain yhteen kohtaan lattiata.
+
+— Olen jo levähtänyt, Andrei Nikolajevitsh, — sanoi hän äkkiä,
+kohottaen päätään.
+
+Nousin, katsahdin häneen, sitte kankaaseen ja vastasin:
+
+— Tänään en voi enää jatkaa, Nadeshda Nikolajevna.
+
+Hän katsahti minuun, aikoi sanoa jotakin, vaan vaikeni ja meni ääneti
+huoneesta pukeutuakseen. Muistan, että heittäydyin nojatuoliin ja
+peitin kasvoni käsiini. Tuskallinen, itselleni käsittämätön tunne
+valtasi minut: intohimoinen halu saada tehdä jotakin hänen hyväkseen,
+hellyys tuota onnetonta olentoa kohtaan ja samalla omituinen pelko,
+jonka hänen läsnäolonsa minussa herätti; ja kaikki tuo sekaantui
+yhdeksi ainoaksi painostavaksi vaikutelmaksi, enkä muista kuinka kauan
+siinä olin melkein horrostilaan vajonneena.
+
+Toinnuttuani hän seisoi edessäni jo puettuna omaan pukuunsa.
+
+— Näkemiin!
+
+Nousin ja ojensin hänelle kättä.
+
+— Odottakaahan hiukan... Haluaisin sanoa teille jotakin.
+
+Mitä niin? kysyi hän huolissaan.
+
+— Paljon, paljon, Nadeshda Nikolajevna... Istukanhan edes kerta
+olematta malli!
+
+— Olematta malli! Mitäpä minä muuta voin teille olla? Varjelkoon Jumala
+minua olemasta teille muuta ja sitä, mitä olen ollut... mitä olen,...
+oikaisi hän nopeasti. Hyvästi! Joko kohta lopetatte taulunne, Andrei
+Nikolajevitsh? kysyi hän ovelta.
+
+— En tiedä. Luulen tulevani pyytämään teitä vielä pari, kolme viikkoa
+käymään luonani.
+
+Hän oli vaiti, aivan kuin ei olisi uskaltanut sanoa, mitä tahtoi.
+
+— Tarvitsetteko jotakin, Nadeshda Nikolajevna?
+
+— Eikös vielä joku tarvitsisi... teidän tovereistanne... sanoi hän
+kangertaen.
+
+— Elävääkö mallia? keskeytin minä. — Minä koetan järjestää, välttämättä
+koetan, Nadeshda Nikolajevna.
+
+— Kiitoksia. Hyvästi!
+
+En ehtinyt hänelle kättä ojentaa, kun kello soi. Hän kalpeni ja vaipui
+istumaan tuolille. Bessonov tuli.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Hän astui sisään iloisena ja teeskentelemättömän näköisenä. Minusta
+ensin näytti, että hän oli hieman laihtunut näinä päivinä, joina emme
+olleet toisiamme nähneet, mutta hetkisen kuluttua huomasin erehtyneeni.
+Hän tervehti minua iloisesti, kumarsi Nadeshda Nikolajevnalle, joka
+edelleen istui tuolillaan, ja alkoi hyvin vilkkaasti puhella:
+
+— Tulin katsomaan. Minua kovin huvittaa työnne. Tahtoisin tietää,
+saatteko todellakin jotakin syntymään, vieläpä nyt, kun teillä on malli
+parempi kuin mitä varmaan kaipaattekaan.
+
+Hän vilkaisi Nadeshda Nikolajevnaan, joka istui samassa asennossaan.
+Minä luulin, että tämä menee pois ja toivoinkin sitä, mutta hän vain
+istui kuin naulattuna tuoliinsa, ääneti ja siirtämättä silmiään
+Bessonovista.
+
+— Se on totta, — vastasin minä. — Mitään parempaa en kaipaakaan. Olen
+kovin kiitollinen Nadeshda Nikolajevnalle hänen suostumuksestaan.
+
+Tämän sanoessani siirsin telineen pois seinästä ja asetin sen
+paikalleen.
+
+— Katsokaa, — sanoin minä.
+
+Hän imeytyi katseellaan tauluun. Näin, että se hämmästytti häntä ja
+itserakkauteni, sen luoja kun olin, tunsi suloista tyydytystä.
+
+Nadeshda Nikolajevna nousi äkkiä.
+
+— Näkemiin, sanoi hän kumealla äänellä.
+
+Bessonov kääntyi jyrkästi ja astui muutaman askeleen häntä kohti.
+
+— Minnekä te, Nadeshda Nikolajevna? En ole nähnyt teitä niin pitkään
+aikaan ja nyt kun tapasin teidät täällä milt'ei sattumalta, niin
+aivan kuin pakenette minua. Odottakaahan vähäsen edes, vaikka viisi
+minuuttia, niin mennään yhdessä ja minä saatan teitä. En ole mitenkään
+saanut teitä tavatuksi. Entisessä asunnossanne sanottiin minulle teidän
+lähteneen pois kaupungista; tiesin, ettei se ollut totta. Tiedustelin
+sitte osoitevirastosta, vaan siellä ei vielä ollut uutta osoitettanne.
+Aioin käydä siellä vielä huomenna toivossa, että sen silloin sieltä
+saisin, vaan nythän ei tarvitse: sanottehan itse, missä asutte; minä
+saatan teitä.
+
+Hän puhui nopeaan ja uudella, minulle tähän saakka oudolla, hänen
+puheekseen hellällä äänensävyllä. Kuinka erilainen olikin tuo nykyinen
+äänensävy verrattuna siihen, miten hän puhutteli Nadeshda Nikolajevnaa
+sinä iltana, jolloin Helfreichin kanssa satuimme yhteen heidän kanssaan!
+
+— Ei ole tarvis, Sergei Vasiljevitsh, kiitän teitä, — vastasi Nadeshda
+Nikolajevna, — menen kyllä yksin. Saattajia en kaipaa, ja teidän
+kanssanne, — lisäsi hän hiljaa, — minulla ei ole mitään puhuttavaa.
+
+Bessonov teki kädellään liikkeen, tahtoi sanoa jotakin, mutta joku
+omituinen ääni vain tuli hänen rinnastaan. Minä näin, että hän hillitsi
+itseään. Hän astui muutaman askeleen huoneessa ja sanoi sitte, kääntyen
+Nadeshda Nikolajevnaan päin:
+
+— Menkää... Ellette minua tarvitse, niin sitä parempi meille
+molemmille... ehkäpä kaikille kolmelle...
+
+Nadeshda Nikolajevna meni, heikosti puristaen kättäni, ja me jäimme
+Bessonovin kanssa kahden kesken. Kohta saapui Helfreich ja pyysin
+Bessonovia jäämään päivälliselle. Hän ei vastannut heti, vaan mietti
+jotakin, mutta hoksasi sitte yhtäkkiä ja sanoi:
+
+— Päivälliselle? Miksi ei... En ole pitkään aikaan teillä ollut. Tänään
+tekisi mieleni tarinoida.
+
+Ja hän rupesi todellakin tarinoimaan. Alkupäästä päivällistä hän
+enimmäkseen oli vaiti ja vastasi vain katkonaisesti Senitshkalle,
+joka taukoamatta jutteli kissoistaan, mitkä muka oli päättänyt jättää
+ryhtyäkseen vakavaan työhön, mutta sitte, kentiesi kahden viinilasin
+vaikutuksesta, tarttui Helfreichin vilkkaus häneenkin ja minun
+täytyy sanoa, etten koskaan ollut nähnyt häntä niin vilkkaana ja
+kaunopuheliaana, kuin sen päivällisen aikana ja sinä iltana. Lopuksi
+hän kokonaan piti keskustelun vallassaan, jopa piti kokonaisia luentoja
+sisä- ja ulkopolitiikasta, hän kun kahden vuoden kuluessa oli vain
+kirjoitellut pääkirjoituksia lehtiin kaikellaisista kysymyksistä,
+joista meillä Helfreichin kanssa harjoitelmiimme vajonneina oli hyvin
+hämärä käsitys.
+
+— Semjon Ivanovitsh, — sanoin minä Bessonovin mentyä, — tunteehan
+Bessonov Nadeshda Nikolajevnan sukunimen?
+
+— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Helfreich.
+
+Minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut ennen hänen tuloaan.
+
+— Miks'et häneltä kysynyt? Vaikka kyllä ymmärrän; minä otan siitä itse
+selon.
+
+Miks'en todenperään kysynyt Bessonovilta? Siihen kysymykseen en
+vieläkään voi vastata. Silloin en vielä mitään ymmärtänyt hänen
+suhteestaan Nadeshda Nikolajevnaan. Vaan jokin salaperäinen aavistus
+siitä, mitä oli heidän välillään tapahtuva, valtasi minut jo silloin.
+Ja minä puhuin siitä Helfreichille. Sanoin näin:
+
+— En tiedä itse, mikä minua estää puhumasta tuosta naisesta kuin
+tavallisesti. Heidän välillään on jotakin. En tiedä mitä...
+
+Senitshka, joka käveli huoneessa, oli vaiti, meni ikkunan luo ja,
+katsoen jonnekin mustaan kaukaisuuteen, vastasi:
+
+— Minäpä tiedän. Bessonov halveksi häntä ennen, mutta alkaa nyt
+rakastaa, sillä hän näkee... Voi, mikä kuiva, itsekäs sydän, ja mikä
+kateellinen sydän sillä miehellä on, Andrei! — huudahti hän, kääntyen
+minuun päin ja pudistellen molempia käsiään. — Ole varoillasi, Andrei!
+
+Kateellinen sydän? Kateellinenko?... Mitäpä se voisi kadehtia?
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Bessonovin päiväkirjasta. Eilen Lopatin ja Helfreich tapasivat minut ja
+Nadjan. Vastoin tahtoani he tutustuivat. Tänä aamuna kävin Lopatinin
+luona ja tahdoin estää tuota lähenemistä, mutta en onnistunut. He
+tulevat tapaamaan toisensa, istumaan joka päivä muutamia tunteja
+yhdessä ja minä tiedän, mihin se päättyy.
+
+Turhaan koetan ratkaista kysymystä siitä, miksi niin intohimoisesti
+suhtauduin tähän asiaan. Eikö se ole samantekevää? Olkoonpa, että
+tunnen Lopatinin jo vanhastaan ja nähtävästi olen myötätuntoinenkin
+tätä kyvykästä nuorukaista kohtaan. En soisi hänelle pahaa, vaan
+tuttavuus langenneen naisen kanssa, joka jo on kaikki kovat kokenut, se
+on paha — varsinkin semmoiselle koskemattomalle nuorukaiselle, kuin hän
+on. Olen tuntenut tuon naisen jo verrattain kauan. Tutustuin häneen,
+kun hän jo oli se, mikä on. Minun täytyy itseni edessä tunnustaa, että
+oli aika, jolloin heikkous sai vallan minusta ja minä, hurmaantuneena
+hänen tavallisuudesta poikkeavasta ulkonäöstään ja, niinkuin minusta
+näytti, erikoisista sisällisistä ominaisuuksistaan, ajattelin hänestä
+enemmän kuin piti. Vaan kohta voitin itseni. Ammoin jo tietäen, että
+»helpompi on kamelin käydä neulansilmän lävitse», kuin naisen, joka
+kerran on tuota myrkkyä juonut, palata säännölliseen ja rehelliseen
+elämään, sekä tarkastellessani häntä itseään, tulin vakuutetuksi, ettei
+hänessä ole minkäänlaisia edellytyksiä ollakseen poikkeus yleisestä
+säännöstä, ja raskain mielin päätin jättää hänet oman onnensa nojaan.
+Yhtäkaikki olen yhä edelleen ollut hänen seurassaan.
+
+En koskaan anna itselleni anteeksi erehdystä, jonka tein sinä iltana,
+jolloin Lopatin tuli valittamaan minulle epäonnistumistaan. Vahingossa
+tulin sanoneeksi hänelle, että minulla oli tiedossani henkilö, joka
+kelpasi hänelle malliksi. En käsitä, kuinka ei Helfreich ollut
+maininnut hänelle siitä aikaisemmin, hänhän on tuntenut hänet yhtä
+kauan kuin minä, ellei kauemmin.
+
+Varomattomuuteni ja kiivauteni pilasivat tänään koko asian. Olisi
+pitänyt olla tyynempi, mutta minä sain tuon lempeäluonteisen miehen
+ihan suunniltaan. Hän sieppasi käteensä jonkun keihään ja iski sen
+lattiaan niin, että lasit helähtelivät ja nähtyäni, että hän oli
+äärimmäisyyteen asti kiihtynyt, täytyi minun lähteä pois.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Muutamaan päivään en ole Lopatinia nähnyt. Eilen tapasin kadulla
+Helfreichin ja varovasti aloin puhua hänen toveristaan.
+
+Nadja käy hänen luonaan joka päivä; taulu edistyy nopeasti. Kuinkahan
+hän käyttäytyy? Vaatimattomasti, arvokkaasti. On aina vaiti. Puettu
+mustiin, köyhästi. Ottaa maksun istunnoista. Entäs Lopatin? Hän on
+kovin tyytyväinen, että löysi semmoisen mallin, ensin ihastui kovin ja
+nyt jo on käynyt hiukan miettiväiseksi.
+
+— En tiedä, Bessonov, miksi teitä niin huvittaa tämä kaikki, — sanoi
+minulle lopuksi tuo kyttyräselkäinen. — Koskaan ette ole ilmaissut
+myötätuntoa tuota naista kohtaan. Ja kuitenkin on ollut aika, jolloin
+olisitte voinut pelastaa hänet... Nyt on, tietystikin, myöhäistä...
+niin, teille...
+
+Myöhäistä teille!... Myöhäistä teille!... Mitä hän sillä tarkoitti?
+Eiköhän sitä, että jos on myöhäistä minulle, niin ei ole myöhäistä
+hänen toverilleen? Senkin hölmöt!
+
+Ja tuokin Helfreich, joka pitää itseään hänen ystävänään ja joka
+tuntee paremmin kuin minä hänen suhteensa serkkuunsa ja morsiameensa,
+eikö hänkään käsitä, mitä pahaa he tekevät? Eivät he sitä naista saa
+pelastetuksi; Lopatin särkee vain rakastetun tyttösen sydämen ja
+omansa...
+
+Minä tunnen, että minun täytyy, että olen velvollinen jotakin tekemään.
+Menen huomenna päivällä Lopatinin luo ja koetan itse ottaa selkoa,
+kuinka pitkälle asia on edistynyt. Vaan tänään menen Nadjan luo.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olin Nadjan luona, vaan en tavannut: hän on muuttanut eikä tiedetä
+minne. Minulle sanottiin, että hän oli myynyt vaatteensa. Koetin saada
+häntä käsiini, vaan en osoiteviraston enkä talonmiehen kautta päässyt
+hänen jäljillensäkään. Huomenna menen Lopatinin luo.
+
+Ehdottomasti on entinen menettelytapa hyljättävä. Olen erehtynyt
+Lopatinista: luulin, että hänen lauhkeasta luonteestaan päättäen
+hänen kanssaan voisi puhua käskevällä äänellä ja semmoiseen luuloon
+ovat antaneet jossakin määrin aihetta entiset välimme. Mutta nyt
+täytyy, häneen kajoamatta, vaikuttaa tuohon naiseen. Oli aika, jolloin
+tuntui kuin hän olisi ollut minuun vähän kiintynyt. Luulen, että jos
+hiukkasenkin koetan parastani, saan heidät erotetuiksi. Ehkäpä saan
+Nadjassa hereille entisen tunteen ja hän seuraa minua.
+
+Liehitellä Nadeshda Nikolajevnaa! Se ajatus minua itseäni kammottaa,
+mutta pysyn kiinni hänessä sittenkin. Tunnen, ettei minulla ole
+oikeutta sallia Lopatinin langeta ja koko hänen elämänsä mennä hukkaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuo nainen tekee pilkkaa minusta! Käännyin hänen puoleensa kaikella
+hellyydellä, mikä minulla on; kentiesi puhuttelin häntä minua itseäni
+jo alentavalla äänellä, mutta hän meni pois, sanottuaan minulle muutamia
+loukkaavia ja halveksivia sanoja.
+
+Hän on ihmeellisesti muuttunut. Nuo kalpeat kasvot ovat saaneet
+omituisen arvokkuuden leiman, joka ei ollenkaan sovellu hänen
+yhteiskunnalliseen asemaansa. Hän on vaatimaton ja samalla kuitenkin
+ikäänkuin ylpeä. Mistäpä hän voisi ylpeillä?! Tarkkaan katsellessani
+Lopatinin kasvoja luulin voivani niistä päästä selville heidän
+väleistään. Mutta ei mitään erikoista. Hän oli hieman kiihdyksissä,
+vaikka nähtävästi vain taulunsa tähden. Siitä tulee erinomainen.
+Nadeshda Nikolajevna on siinä kankaalla ilmielävänä.
+
+Voitin vihani ja näyttämättä, että tunsin itseni loukatuksi, jäin
+Lopatinin ja Helfreichin seuraan. Me tarinoimme ja he kuuntelivat
+tarkkaan opetuksiani, jotka koskivat eri aineita, joita tätä nykyä
+käsittelen.
+
+Vaan mitäs tehdä? Jättääkö asia sille tolalle? Lupasin kerran
+Lopatinille, etten sekoittaisi tähän juttuun hänen serkkuaan Sofia
+Mihailovnaa. Minun täytyy tietysti pitää lupaukseni. Mutta enkö voisi
+kirjoittaa äidilleni? Vaikkakin harvoin, tapaa hän kuitenkin Sofia
+Mihailovnan ja voi kertoa hänelle. Siten en syö sanaani ja samalla...
+
+Niin, sitä asiaa ei saa jättää oman onnensa nojaan; siihen minulla
+ei ole minkäänlaista oikeutta. Mutta tuon naisen minä pakotan millä
+keinoin hyvänsä heittämään saaliinsa. On otettava vain selko, missä hän
+asuu. Sitte puhun hänen kanssaan... Vaan nyt jätän kaikki ja ryhdyn
+työhöni. Siinä tyhjänpäiväisessä ja tarkoituksettomassa survinmyllyssä,
+jota me nimitämme elämäksi, on vain yksi ainoa oikea ja tarkoin
+määritelty onni: tyydytys työstä; kun siihen vajonneena unhottaa elämän
+kaikki vähäpätöisyydet, niin voi sitte, sen päätettyään, ylpeänä sanoa
+itselleen: niin, tänään olen luonut jotakin hyvää.
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Lopatinin muistelmat. Kuusi päivää on kulunut siitä, kun näin
+Bessonovin, ja Nadeshda Nikolajevna ei ole käynyt luonani. Hän lähetti
+vain kirjeen, jossa pyrysi anteeksi, syyttäen joitakin asioita.
+
+Näytin tuon kirjeen Helfreichille ja yhdessä päättelimme, että hän
+on sairas. Pitäisi vaikka miten saada häntä tavata. Jos tietäisimme
+hänen sukunimensä, niin saisimme hänen osoitteensa osoitevirastosta,
+mutta kumpikaan sitä emme tienneet. Turha oli sitä Bessonovilta kysyä.
+Jouduin epätoivoon, mutta Semjon Ivanovitsh lupasi etsiä hänet vaikka
+»meren pohjalta».
+
+Noustuaan seuraavana päivänä varhain hän pukeutui huolellisesti ja
+vakavana aivan kuin olisi jollekin vaaralliselle retkelle lähtenyt, ja
+katosi koko päiväksi.
+
+Jäätyäni yksin koetin työskennellä, vaan ei sujunut työ. Otin hyllyltä
+kirjan ja aloin lukea. Sanat ja ajatukset kulkivat pääni läpi
+jättämättä jälkiä. Jännitin kaiken huomioni ja sittenkään en jaksanut
+montakaan sivua lukea.
+
+Panin kirjan kiinni ja läksin harhailemaan kaupungille. Hämärä toivo
+kohdata, ellei Nadeshda Nikolajevnaa, niin joku, joka olisi voinut
+jotakin tietoa hänestä antaa, kiinnitti mieltäni ja minä tarkastelin
+koko ajan ohikulkevia, väliin siirryin toisellekin puolen katua,
+huomattuani naisen, joka hiukkasenkin muistutti minulle tuosta tutusta
+olennosta. Mutta en kohdannut ketään muuta kuin sen matkailijakodin
+isännän, missä Senitshka oli asunut. Minut nähtyään hän kohteliaasti
+hymähti ja tuli ystävällisesti puhuttelemaan. Hän kertoi säännöllisesti
+joka päivä kävelevänsä Nevskillä ja minä läksin hänen matkaansa.
+
+— Tänään on jo toinen miellyttävä kohtaus, — sanoi hän. Tapasin juuri
+herra Bessonovin ja kuulin, että hänkin on ystävänne.
+
+— Kuinka, tunnetteko Bessonovinkin?
+
+— Kysykää pikemmin, ketä minä en tunne, — vastasi hän. — Herra Bessonov
+asui myöskin ylioppilaana ollessaan minun talossani. Olimme hyviä
+ystäviä. Vähäkös meillä on väkeä asunut, herra Lepatin! Monet nyt jo
+kuuluisat insinöörit, lakimiehet ja kirjailijat!
+
+— Ja Bessonov? kysyin minä.
+
+— Bessonov on myöskin mainio mies. Hän on vain hiukan altis kauniin
+sukupuolen kauniille silmille... lisäsi kävelytoverini korvaani
+kuiskuttaen.
+
+Tunsin, että sydämeni alkoi kovemmin sykkiä. Päättelin, että hän
+varmaankin tiesi jotakin Nadeshda Nikolajevnastakin. Mutta äkkiä tuntui
+minusta kysyminen hirveän tukalalta. Kieleni aivan kuin turtui, kun
+tahdoin lausua Nadeshda Nikolajevnan nimen. Sain vain sanotuksi:
+
+— Ehkä tunnette sitte myöskin... vaan luultavasti ette... Anteeksi, —
+sanoin minä, hämilleni joutuen.
+
+Hän katsahti minuun kummastellen ja me jatkoimme kävelyämme. Ollen
+entinen kapteeni hän kertoi minulle yhtä ja toista sotapalveluksestaan,
+jopa asian, joka hänen mielestään oli suuri salaisuus. Kiitin häntä
+luottamuksestaan ja tultuamme Poliisisillalle me erosimme.
+
+Olin kovin tyytymätön itseeni, sillä olin vähällä lausua Nadeshda
+Nikolajevnan nimen miehelle, johon minulla puolestani ei ollut
+vähääkään luottamusta.
+
+Kotiin palattuani emännöitsijäni ilmoitti minulle, ettei Senitshka
+vielä ollut palannut. Hän toi päivällisen pöytään ja seisoen oven
+suussa pahoitteli kovin, että minulla oli niin huono ruokahalu.
+
+— Miksi ei se teidän naisenne tule, Andrei Nikolajevitsh? kysyi hän.
+
+— Varmaan on sairas.
+
+Hän pyöritti päätään ja raskaasti huoahtaen meni keittiöön noutaakseen
+minulle teetä. Pitkään aikaan en ollut syönyt päivällistä muuten kuin
+Helfreichin seurassa ja minun oli kovin ikävä.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Päivällisen jälkeen tuotiin minulle kirje Sonjalta. En ole koskaan
+häneltä mitään salannut. Kun kuolen — se tapahtuu kohta: kuolema ei
+enää hiivi luokseni, vaan lähenee lujin askelin, joiden äänen kuulen
+selvästi korvissani unettomina öinä, kun olen huonompi ja minua enemmän
+vaivaa sekä tauti että mieleeni heräävä menneisyys, — kun kuolen ja
+hän saa lukea nämä muistelmat, niin tietäköön, etten koskaan, koskaan
+ole hänelle valehdellut. Olen kirjoittanut hänelle kaikesta, mitä
+olen ajatellut ja tuntenut, ja mahdollisesti vain se, mistä itselläni
+sielussani ei ole ollut aavistusta tahi itse en ole ollut tietoinen,
+vaikka sen olen hämärästi tuntenutkin, on jäänyt panematta pitkiin
+kirjeisiini.
+
+Mutta hän on tuntenut minut. Vaikka onkin vain 19 vuoden vanha, on
+hän herkällä, rakastavalla sielullaan käsittänyt kaikki, mitä en
+ole uskaltanut tunnustaa hänelle, mikä ei kertaakaan päässäni ole
+pukeutunut määrättyjen sanojen muotoon.
+
+»Sinä häntä rakastat, Andrei. Jumala suokoon sinulle onnea...»
+
+Enempää en voinut lukea. Ikäänkuin jokin suuri aalto valahti ylitseni,
+tunki sieluuni ja vei minut tunnottomaksi. Hervahdin nojatuolin
+selustaa vasten ja, pidellen kädessäni kirjettä, istuin kauan silmät
+ummessa, liikkumattomana, tuntien vain, kuinka tuo aalto kuohui ja
+kohisi sielussani.
+
+Totta oli: minä rakastin häntä. En ollut siihen saakka sitä tunnetta
+tuntenut. Nimitän rakkaudeksi kiintymystäni serkkuuni; olin valmis
+muutaman vuoden perästä olemaan hänen miehensä ja kentiesi tulemaan
+onnelliseksikin hänen kanssaan: en olisi uskonut, jos minulle olisi
+sanottu, että voin rakastua toiseen naiseen. Minusta tuntui, että
+kohtaloni oli ratkaistu: »tuossa on vaimosi, — sanoi minulle Herra,
+— eikä muuta sinulla tule olla», ja siihen luuloon olin vakaantunut
+rauhallisena tulevaisuudestani sekä varmana vaalistani. Rakastaa toista
+naista tuntui minusta joutavalta ja arvottomalta oikulta.
+
+Ja nyt tuli tuo omituinen ja onneton olento, jonka elämä oli särkynyt
+ja jonka silmistä loisti kärsimys; sääli minut ensin valtasi; harmi
+miestä kohtaan, joka osoitti halveksumista hänelle, pakotti minut
+lujasti häntä puolustamaan, ja sitte... Sitte en tiedä, kuinka se
+tapahtui... Mutta Sonja oli oikeassa; minä rakastin tuota naista
+tuskaisella ja intohimoisella ensilemmellä kuin 25 vuoden vanhaksi
+elänyt mies, joka ei ole rakkautta tuntenut. Minä olisin tahtonut
+vetää hänet pois siitä hirmun tilasta, jossa hän kiusaantui, käsilläni
+kantaa hänet jonnekin kauas, sylkytellä häntä sydämelläni unheeseen ja
+nostattaa onnen hymyn hänen elämän riuduttamille kasvoilleen... Ja sen
+sanoi Sonja minulle yhdellä ainoalla rivillä kirjeessään...
+
+»Älä minusta välitä. En tahdo sanoa: 'unhota minut kokonaan', mutta
+vain sen, ettet ajattelisi minun kärsimyksiäni. En tahdo valittaa
+särjetystä sydämestäni, — ja tiedätkö miksi? Siksi, ettei se ole
+ollenkaan särjetty. Olen tottunut pitämään sinua serkkunani ja
+sulhasenani: ensimäinen on oikein, toinen — ihmisten keksimä ja
+minulle tyrkyttämä. Rakastan sinua ylitse kaikkea maailmassa; voisin
+sen olla sinulle sanomattakin, sillä sinä sen tiedät itsekin, mutta
+luettuani sinun viime kirjeesi ja tehtyäni itselleni selkoa sinusta ja
+Nadeshda Nikolajevnasta, niin, usko minua, rakkahin, ei pisaraakaan
+katkeraa tunnetta sekaantunut siihen. Minä käsitin, että olen sinulle
+serkku, enkä vaimo; käsitin sen siitä, että ilostuin sinun onnestasi,
+— ilostuin, vaikka myös pelkäsin sen puolesta. En salaa tätä pelkoa;
+mutta suokoon Jumala sinun pelastaa hänet ja olla onnellinen ja tehdä
+hänet onnelliseksi.
+
+»Siitä, mitä olet kirjoittanut minulle Nadeshda Nikolajevnasta,
+päättelen, että hän on rakkautesi arvoinen...»
+
+Luin nämä rivit ja uusi ilon tunne valtasi minut vähitellen. Minä en
+Sonjan pelkoa tuntenut: mitä minulla olisi ollut peljättävää? Kuinka
+ja miten se oli tapahtunut, en tiedä, mutta minä uskoin Nadeshda
+Nikolajevnaan. Koko hänen entinen elämänsä, jota en tuntenut, ja
+hänen lankeemuksensa, — ainoa, minkä hänen elämästään tunsin, —
+näytti minusta joltakin satunnaiselta, ei-oikealta, joltakin kohtalon
+erehdykseltä, johon Nadeshda Nikolajevna ei ollut syypää. Jotakin oli
+hänen päällensä lentänyt, vetänyt hänet pyörteeseen, kaatanut hänet
+kumoon, lokaan, vaan minä nostan hänet ylös loasta, painan sydäntäni
+vasten ja tyynnytän siinä tuon kärsimysten murtaman olennon.
+
+Kova, äkkinäinen kellonsoitto sai minut vavahtamaan. En tiedä itse,
+miksi en odottanut, että emännöitsijäni olisi tulla laahustanut
+tohvelit jalassa ovea avaamaan, vaan syöksyin itse ovelle ja avasin
+salvan. Ovi aukeni ja Semjon Ivanovitsh, tarttuen minuun molemmin
+käsin, hyppi paikallaan ja huusi iloisella, kimeällä äänellä:
+
+— Andrei, toin hänet, toin, toin!...
+
+Hänen takanaan seisoi hämärä olento. Minä syöksyin sen luo, tartuin
+sen vapiseviin käsiin ja aloin niitä suudella, kuuntelematta, mitä hän
+minulle puhui väräjävällä, itkua pidättävällä äänellä.
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Me istuimme kauan kolmen kesken tuona minulle muistorikkaana iltana.
+Tarinoimme, laskimme leikkiä ja nauroimme; Nadeshda Nikolajevna oli
+levollinen, jopa hiukan iloinenkin. En tiedustellut Helfreichiltä,
+mistä ja miten hän hänet löysi eikä hän itsekään siitä hiiskunut
+ainoatakaan sanaa. Minun ja Nadeshda Nikolajevnan välillä ei tullut
+sanotuksi mitään, joka olisi viitannut siihen, mitä olin mietiskellyt
+ja tuntenut ennen hänen tuloaan. En voi sanoa, että häveliäisyys tahi
+päättämättömyys olisivat pidättäneet minua siitä: minä pelkästään pidin
+sen tarpeettomana ja joutavana; pelkäsin rasittaa hänen ahdistettua
+sieluansa. Olin tavallista puheliaampi ja iloinen; Helfreich taas
+ilmaisi kovin äänekästä ihastusta, loisti, jutteli taukoamatta ja
+väliin sai mielenpurkauksillaan Nadeshda Nikolajevnankin hymyilemään.
+Emännöitsijäni kattoi pöydän ja toi teekeittiön. Laitettuaan kaikki
+kuntoon, hän asettui ovensuuhun ja, pidellen toista poskeaan kädellään,
+seisoi muutaman minuutin ja katseli meitä kaikkia sekä sitä, miten
+Nadeshda Nikolajevna valmisti teen emäntänä.
+
+— Tahdotteko jotakin, Aleksejevna? — kysyin minä.
+
+— En mitään, hyväseni, tahdo, muutoin vain tässä teitä katselen...
+Jokos pahastui! sanoi hän. — Eikös vanhan enää seisoakaan sallita.
+Katselen vain, miten rouva teille emännöitsee. Oikein hyvin!
+
+Nadeshda Nikolajevna painoi päänsä alas.
+
+— Näetsen, miten mainiosti. Toista kuin aina vain miehet talossa ovat:
+teekin kaataa pitää ja kaikki. Minunkin ilman emäntää on jo ikäväksi
+käynyt, Andrei Nikolajevitsh, toden sanoakseni, vaan ei pidä pahaksi
+panna...
+
+Hän kääntyi ja mennä sipsutteli pois välikköä pitkin. Iloisuutemme oli
+mennyttä. Nadeshda Nikolajevna nousi ja alkoi kävellä huoneessa.
+
+Tauluni oli nurkassa. Näinä päivinä en ollut sitä käsillekään ottanut
+ja värit olivat ehtineet kuivaa. Nadeshda Nikolajevna katseli kauan
+kuvaansa ja sanoi sitte hymyillen puoleeni kääntyen:
+
+— No, nyt sen kohta lopetamme. En aiheuta teille enää näin pitkiä
+lomia. Se valmistuu jo paljon ennen näyttelyä.
+
+— Kuinka se on näköisenne! lisäsi Senitshka.
+
+Nadeshda Nikolajevna pysähtyi äkkiä, aivan kuin joku odottamaton ajatus
+olisi estänyt häntä puhumasta, ja synkistynein kasvoin poistui hän
+taulun luota.
+
+— Mikä teidän on? Joko taaskin mielenne synkistyi? sanoin minä.
+
+— Ei mitään erikoisempaa, Andrei Nikolajevitsh. Olen todellakin hyvin
+näköiseni tuossa taulussa. Päähäni juolahti, että minut monet tuntevat,
+liian monet... Kuvittelen mielessäni, mitenkä käy...
+
+Hän hengitti raskaasti ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.
+
+— Ajattelen, kuinka paljon saatte kuulla puheita ja kyselyjä... jatkoi
+hän. — Kuka tuo on? Mistä sen olette saanut? Ja sitä kyselevät ihmiset,
+jotka tietävät, kuka olen ja mistä olen ollut saatavissa.
+
+— Nadeshda Nikolajevna...
+
+— Te ette halveksineet minua, Andrei Nikolajevitsh, ette te eikä
+Senitshka, te piditte minua ihmisenä. Kolmeen vuoteen se tapahtui ensi
+kerran. En uskonut itseäni... Tiedättekö, miksi läksin luotanne? Minä
+luulin (antakaa se anteeksi minulle!), — minä luulin, että olette kuin
+kaikki muut. Minä ajattelin: minähän, kasvoni ja ruumiini, kelpaavat
+johonkin tarpeesen ja siksi tulin luoksenne. Taulu läheni loppuaan, te
+olitte minua kohtaan kohtelias ja hienotunteinen; olen jo vieraantunut
+semmoisesta suhteesta ja siksi en uskonut itseäni. En tahtonut kokea
+yhtä iskua, sillä siitä minä kärsin kovin, kovin...
+
+Hän istuutui matalaan nojatuoliin ja peitti nenäliinalla silmänsä.
+
+— Antakaa anteeksi minulle, — jatkoi hän. — Minä en uskonut teitä.
+Kauhulla odotin sitä hetkeä, jolloin vihdoin katsotte minuun sillä
+katseella, johon jo olen liiaksi tottunut näiden kolmen vuoden aikana,
+sillä ei kukaan näinä kolmena vuotena ole katsonut minua silmiin
+toisella lailla...
+
+Hän lakkasi puhumasta; hänen kasvonsa muuttuivat kuin suonenvedosta ja
+hänen huulensa värähtelivät. Hän tuijotti huoneen peränurkkaan niinkuin
+olisi sieltä jotakin nähnyt.
+
+— Yksi oli, vain yksi, joka katsoi minuun toisin, kuin kaikki muut...
+toisin, niinkuin te. Vaan minä...
+
+Me Helfreichin kanssa kuuntelimme häntä henkeä pidätellen.
+
+— Mutta minä tapoin hänet, lausui hän tuskin kuuluvasti.
+
+Ja hirveä epätoivon puuska valtasi hänet: valitus pääsi hänen
+ahdistetusta rinnastaan ja surkea lapsimainen itku täytti huoneen.
+
+
+
+
+XV.
+
+
+Bessonovin päiväkirjasta. Odotan, mitä on tuleva. Olin äskettäin
+siellä ja näin heidät yhdessä. Ei riittänyt se tahdon voima, mikä
+minulla on, voidakseni vielä kantaa ottamaani välinpitämättömyyden
+ja kohteliaisuuden naamiota ja minä tunsin, että jos viivyn vielä
+neljännestunnin, niin viskaan naamion pois ja näytän oman itseni.
+
+Tuota naista ei tunne enää samaksi. Muistan hänet kolmen vuoden ajalta
+ja olen tottunut pitämään häntä semmoisena, minä hän on ollut näinä
+vuosina. Nyt huomaan, mikä muutos hänessä on tapahtunut enkä käsitä
+häntä, en tiedä, todenperäinenkö tuo muutos on vai näytteleekö hän
+vain, niinkuin itseään ja muita pettämään tottunut inhottava ihminen
+taitavasti osaa näytellä...
+
+En käsittänyt mitään heidän väleistään. En edes tiedä, onko hän hänen
+rakastajattarensa. Jostakin syystä luulen, ettei ole. Ja jos se on
+totta, niin on hän sukkelampi kuin olen luullutkaan. Mihinkähän hän
+pyrkii? Päästäkseenkö hänen vaimokseen?
+
+Luin uudelleen nämä rivit ja huomaan, että kaikki mitä olen tässä
+sanonut, ei ole totta, paitsi se, että hän on muuttunut. Kolme vuotta
+sitten näin itse hänessä jotakin tavatonta, jota harvoin näkee hänen
+asemassaan olevissa naisissa. Olin itse vähällä ruveta pelastajaksi,
+joksi nyt Lopatin jalomielisesti pyrkii. Mutta olin kokeneempi silloin
+kuin Nadja nyt on: minä tiesin, ettei siitä tule mitään ja luovuin
+yrityksestä. Hänen luonnossaan on, paitsi yleisiä esteitä siinä
+suhteessa, muuan erikoinen: hirveä itsepintaisuus ja julkeus. Minä
+näin, että hän välittää vähät kaikesta ja tekee vastarintaa jo ensi
+yrityksessä. Siksi luovuin yrityksestäkin.
+
+Lieneeköhän Lopatin siihen ryhtynyt? En tiedä. Näen vain, ettei tuota
+naista tunne samaksi enää. Että hän on entisen elämänsä jättänyt,
+sen tiedän varmasti. Hän on muuttanut johonkin huonepahaseen, jonne
+ei laske Helfreichiä eikä pelastajaansa, käy tämän luona mallina ja
+lisäksi ompelee. Hän elää kovin köyhästi. Hän on nyt juomarin tapainen,
+joka on päättänyt olla juomatta. Jaksaakohan hän kestää? Auttaakohan
+häntä siinä tuo hentomielinen taiteilija, joka ei elämää tunne eikä
+siitä ymmärrä yhtään mitään.
+
+Eilen kirjoitin äidille pitkän kirjeen. Hän tekee varmaan niinkuin
+otaksun, — naiset sekaantuvat mielellään tämmöisiin asioihin, — ja
+kertoo kaikki Sofia Mihailovnalle. Kenties se pelastaa Lopatinin.
+
+Pelastaa hänet! Mitä minä hänen pelastamistaan ajattelen? Ensi kertaa
+eläessäni olen näin syvästi toisen asioihin kiintynyt. Eikös ole
+samantekevä minulle, joutuuko hän yhteen tuon naisen kanssa taikka
+ei, vetääkö hänet pois loasta taikka itse vaipuu hänen vertaisekseen
+ja tuloksettomissa yrityksissään särkee oman elämänsä, kaivaa maahan
+ja jättää leiviskänsä? En ole tottunut mietiskelemään ja tutkimaan
+sieluani; nyt ensi kerran eläessäni katson siihen syvään ja erittelen
+tarkkaan tunteeni. En käsitä, mitä sielussani nyt on tekeillä ja mikä
+näin saa minut suunniltani. Olen luullut (ja luulen vieläkin), että
+ainoastaan epäitsekäs halu suojella suurelta onnettomuudelta ihmistä,
+jota kohtaan olen myötätuntoinen... Mutta, tarkkaan tutkiessani
+ajatuksiani, huomaan, ettei niin ole laita. Miksikä minä, koettaessani
+pelastaa hänet, ajattelen enemmän tuota naista; miksikä sen kasvot,
+ennen niin rajut ja uhmaavat, mutta nyt alistuvat ja lempeät, joka
+hetki juolahtavat mieleeni; miksikä se nainen, eikä hän, täyttää
+sieluni omituisella tunteella, josta en millään lailla pääse selville
+ja joiden joukossa huonot tunteet ovat ylimpinä? Niin, voi olla totta:
+en tahdo niin paljon _hänelle_ tehdä hyvää, kuin tuolle naiselle...
+
+Mitä? Pahaako? Ei, pahaa en tahdo hänelle tehdä. Ja kuitenkin
+tahtoisin saada hänet pois Lopatinin käsistä, vapauttaa hänet siitä
+suojeluksesta, johon hän ehkä täydellisesti uskoo... Joko todenperään
+tekee mieleni asettua Lopatinin sijalle!
+
+Minun täytyy tänään saada nähdä Nadja. Koko tämä juttu ei anna minun
+rauhassa elää ja rauhassa työskennellä. Työni käy hitaasti ja näinä
+kahtena viikkona en ole saanut tehdyksi niinkään paljoa kun ennen
+kahteen päivään. Täytyy jotenkuten saada tämä kysymys päätökseen:
+selittäytyä, selittää kaikki itselleen... vaan entä sitte?
+
+Peräytyäkö? Ei koskaan! Koko ylpeyteni kuohahtaa jo pelkästä
+ajatuksesta. Minä hänet löysin. Minä olisin voinut hänet pelastaa, vaan
+en tahtonut. Nyt tahdon.
+
+
+
+
+XVI.
+
+
+Lopatinin muistelmat. Helfreich juoksi noutamaan lääkäriä, joka asuu
+samoilla portailla kuin me, minä toin vettä ja kohta meni hysteerinen
+kohtaus ohi. Nadeshda Nikolajevna istui sohvan nurkassa, johon minä ja
+Helfreich hänet kannoimme, ja väliin vain hiljaa nyyhkytti. Pelkäsin
+häiritä häntä ja menin toiseen huoneeseen.
+
+Semjon Ivanovitsh ei tavannut lääkäriä ja kun hän palasi, oli Nadeshda
+Nikolajevna jo rauhoittunut. Tämä hankkiutui lähtemään kotia ja
+Senitshka sanoi tahtovansa saattaa häntä. Nadeshda Nikolajevna puristi
+kättäni katsoen minuun kyyneleitä täynnä olevilla silmillään, ja minä
+huomasin hänen kasvoillaan jotakin arkaa kiitollisuutta.
+
+Kului viikko, kaksi, kuukausi. Meidän istuntomme jatkuivat edelleen.
+Totta puhuen koetin niitä pitkittääkin; en tiedä, ymmärsikö hän, että
+tein sen tahallani, mutta usein hän kiirehti minua. Hän oli käynyt
+tyynemmäksi ja toisinaan, tosin harvoin, oli iloinenkin.
+
+Hän kertoi minulle koko elämäntarinansa. Olen kauan ajatellut,
+pitäisikö minun sekin liittää muistelmiini vai ei? Olen päättänyt olla
+sitä tekemättä. Kuka tietää, kenen käsiin tämä vihko voi joutua? Jos
+varmaan tietäisin, että sitä tulevat lukemaan vain Sonja ja Helfreich,
+niin en silloinkaan puhuisi tässä Nadeshda Nikolajevnan menneisyydestä:
+he tuntevat molemmat sen hyvin. Kuin ennen, en serkultani mitään
+salannut ja kirjeissäni kerroin hänelle silloin Nadeshda Nikolajevnan
+pitkän ja surullisen tarinan täydellisesti. Helfreich oli kuullut
+sen häneltä itseltään. Näin ollen ei se muistelmissani heitä varten
+ole välttämätön. Enkä tahdo, että toiset häntä arvostelisivat. Sain
+tietää hänen elämänsä, olen ollut hänen tuomarinsa ja antanut hänelle
+anteeksi kaikki, mikä ihmisten mielestä anteeksi antoa kaipaa. Kuulin
+hänen raskaan tunnustuksensa ja kertomuksen hänen onnettomuuksistaan,
+hirvittävimmistä onnettomuuksista, mitä suinkin nainen kärsiä saattaa,
+eikä sydämessäni herännyt syytöstä, vaan häpeä ja masentava tunne,
+kuin sillä ihmisellä, joka pitää itseään syyllisenä siihen rikokseen,
+josta hänelle kerrotaan. Hänen tarinansa viimeinen jakso täytti sieluni
+kauhulla ja säälillä: hänen sanansa sinä iltana, jolloin Helfreich
+toi hänet luokseni ja hän sai tuon kohtauksen, eivät olleet tyhjää
+puhetta. Hän oli todellakin tappanut miehen tietämättään. Tuo mies oli
+tahtonut pelastaa hänet, vaan ei voinut. Hänen heikot käsivartensa
+eivät jaksaneet pitää Nadeshda Nikolajevnaa kuilun partaalla ja kun
+hän ei jaksanut häntä auttaa, niin hän syöksyi kuiluun itse. Hän ampui
+itsensä. Ilman kyyneleitä, omituisella jähmettyneellä lujuudella kertoi
+Nadeshda Nikolajevna minulle tämän kauhean tarinan ja minä olen sitä
+kauan ajatellut. Voikohan hänen särkynyt sydämensä vielä virota eloon,
+voivatkohan semmoiset julmat haavat kasvaa umpeen?
+
+Haavat näyttivät kasvavan umpeen. Hän muuttui yhä levollisemmaksi ja
+hymy ilmestyi useammin hänen huulilleen. Hän kävi luonani joka päivä
+ja jäi meille päivällisellekin. Päivällisen jälkeen me istuimme usein
+kolmen kesken ja mitä kaikkia siinä puheltiinkaan Helfreichin kanssa
+noina hiljaisina hetkinä!
+
+Nadeshda Nikolajevna puuttui vain harvoin meidän keskusteluumme.
+
+Muistan hyvin erään noista keskusteluista. Semjon Ivanovitsh kertoi
+pitkän tarinan kansanrunoudestamme, jota hän joskus vielä aikoi
+käyttää aiheena suureen tauluun. Siitä syntyi vilkas väittely taiteen
+tarkoituksesta ja Senitshka kehitti innolla aaterikasta aihettaan
+huomauttaen, että jokaisen taulun on herätettävä katsojassa jokin
+sisäinen kysymys.
+
+— Eikö ole laita sama sinunkin taulusi? Ethän sinä tiedä, tekikö tuo
+nainen oikein. Sinä vain saat ihmiset ajattelemaan ja siinä kylliksi!
+Paitsi esteetillistä tunnetta, minkä jokainen taulu herättää ja joka
+yksin semmoisenaan ei ole suurenkaan arvoinen, eikö juuri tuossa ole se
+tarkoitus, johon työssämme pyrimme?
+
+— Semjon Ivanovitsh, Senitshka hyvä, sanoi yhtäkkiä Nadeshda
+Nikolajevna, — en ole koskaan nähnyt teitä tuommoisena. Olen aina
+tietänyt, että teillä on kelpo sydän, mutta...
+
+— Mutta olette luullut, että olen tyhmä kyttyräselkäinen? Muistatteko,
+että kerran minua siksi sanoitte?
+
+Hän katsahti Nadeshda Nikolajevnaan ja, huomattuaan varmaan mielipahan
+kuvastuvan hänen kasvoistaan, lisäsi:
+
+— Anteeksi, että siitä muistutin. Nuo vuodet ovat pois pyyhittävät
+muististamme. Kaikki tulee käymään hyvin. Eikö totta, Andrei, kaikki
+tulee käymään hyvin?
+
+Minä nyökäytin hänelle päätäni. Olin silloin kovin onnellinen: näin,
+että Nadeshda Nikolajevna vähitellen rauhoittui ja, — kuka sen tietää,
+— ehkä hänen elämänsä näiden kolmen viime vuoden ajalta muuttuu hänelle
+kaukaiseksi muistoksi vain, joksikin hämäräksi, raskaaksi uneksi,
+jonka jälkeen hän, avattuaan silmänsä ja nähdessään, että on hiljainen
+yö, että huoneessa on kaikki ennallaan, ihastuu, että se olikin vain
+pelkkää unta.
+
+
+
+
+XVII.
+
+
+Kului talvi! Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja lämmitti yhä
+voimakkaammin Pietarin katuja ja kattoja; kaikkialla virtasi kouruista
+vesi ja nuoskea lumi pudota romahteli sen mukana katoilta. Kaduille
+ilmestyivät rattaat ja pyörivät paljastuneilla kivillä korville jälleen
+oudolla räminällä.
+
+Olin lopettamaisillani tauluani. Jäljellä oli vielä muutama istunto.
+Sitte voin viedä sen akatemiaan näyttelyn juryn arvosteltavaksi.
+Helfreich onnitteli minua jo edeltäkäsin menestyksestä. Nadeshda
+Nikolajevna iloitsi taulua katsellessaan ja hänen kasvoillaan huomasin
+minulle siihen saakka tuntemattoman levollisen tyytyväisyyden ilmeen.
+Jopa hän toisinaan oli iloinenkin ja laski leikkiä, enimmäkseen
+Senitshkasta. Senitshka taas oli täydellisesti vajonnut monien kirjojen
+lukemiseen, mikä hänelle, hänen sanojensa mukaan, oli välttämätöntä
+hänen tauluaan varten. Kissat olivat juosseet tiehensä, niin että
+oli jäljellä vain se punakarvainen ja siitäkään sen isäntä ei enää
+välittänyt malliksi. Muuten hän ihmeekseni ei ollenkaan ollut
+huolissaan pitkä-aikaisesta olostaan minun asunnossani, missä hänen
+elämänsä ei maksanut hänelle mitään.
+
+Me vietimme kolmen kesken melkein koko vapaan ajan. Helfreich hankki
+jostakin Nadeshda Nikolajevnalle puhtaaksi kirjoitettavaksi erään
+käsikirjoituksen, niin ettei hänkään puutetta kärsinyt, kun lisäksi
+sai maksun istunnoistaan minun luonani. Hän asui samassa pienessä
+huoneessa, jonne oli muuttanut minulta piiloittuakseen. Se oli matala
+ja kapea huone, jossa oli vain yksi ikkuna, ja pimeänpuoleinen;
+kalustoa siinä oli vain vuode, säilikkö, kaksi tuolia ja pelipöytä,
+jota käytettiin sekä kirjoittamista että teen juontia ja syöntiä
+varten. Kun me Senitshkan kanssa kävimme siellä, niin kävi tämä emännän
+keittiöstä noutamassa itselleen jakkaran. Muutoin tapahtuivat käyntimme
+siellä harvoin. Enimmäkseen kokoonnuttiin minun luonani, jossa oli
+tilavaa ja valoisaa.
+
+En kertaakaan puhunut hänelle siitä, mitä sielussani liikkui.
+Olin rauhallinen ja tyytyväinen tilaani; käsitin, että varomaton
+koskettaminen hänen vielä ehkä avoimiin sielunsa haavoihin saattoi
+hänestä tuntua kipeältä. Saatoin kadottaa hänet ainiaaksi, jos nyt
+olisin yrittänyt vaatia salaisimman ajatukseni, haluni ja toivoni
+toteuttamista. Kentiesi en olisi voinut käyttäytyä niin levollisesti
+ja hillitä itseäni niin kauan, ellei tämä toivo olisi ollut niin
+voimakas. Uskoin varmasti, että oli vielä kuluva puoli vuotta, vuosi,
+jopa kaksikin (ajasta en välittänyt), kunnes hän rauhoittuneena ja
+toipuneena saa nähdä rinnallaan lujan turvan ja tuen, johon voi
+luottaa, ja tulee omakseni elinajakseni. Minä en ainoastaan toivonut,
+vaan varmasti tiesin, että hän oli tuleva vaimokseni.
+
+En tiedä, huomasiko sen Bessonov... Hän kävi välistä luonamme, häiriten
+rauhaamme ja aikaansaaden tukalan tunnelman. Hän näytti levolliselta
+ja suhtautui kylmästi Nadeshda Nikolajevnaan. Tämä ei ryhtynyt pitkiin
+puheisiin hänen kanssaan, vaan vastasi hänen kysymyksiinsä ja kuunteli
+hänen juttujaan mitä erilaisimmista aineista. Bessonov oli paljon
+lukenut ja puhui hyvin. Jostakin syystä minusta tuntui, että hän oli
+näin puhelias ja opettavainen ainoastaan salatakseen meiltä jotakin,
+joka piili hänen siloisen puheensa alla eikä antanut hänelle rauhaa.
+Perästäpäin sain tietää, että niin olikin asia, että hän ulkonaisella
+levollisuudellaan vain salasi kuolettavaa haavaa rinnassaan. Vaan kun
+sen sain tietää, oli jo liian myöhäistä.
+
+Bessonov oli muuttanut siihen matkailijakotiin, jossa Senitshka
+ennen asui. Kävin kerran hänen luonaan. Siellä hän käyttäytyi toisin
+kuin meillä Nadeshda Nikolajevnan läsnä ollessa: hän puhui vähän ja
+astuskeli vain nurkasta nurkkaan paperossia poltellen. Tunsin, että
+olin siellä liikaa ja päätin olla sinne enää menemättä. Kaksi tapausta
+selvitti minulle piankin hänen käytöksensä.
+
+Ensiksikin Sonja lähetti minulle kirjeen, jossa kertoi keskustelustaan
+Bessonovin äidin kanssa, joka usein kävi häntä tervehtimässä.
+Sillä kertaa, kirjoitti Sonja, oli hän tullut hyvin huolestuneen
+ja salaperäisen näköisenä ja pian ilmaissut käyntinsä syyn. Sergei
+Vasiljevitsh oli hänelle tarkkaan kirjoittanut kaikesta, mitä meillä
+oli tapahtunut, eikä hän ollut osannut kuvata asian tilaa kylliksi
+synkin värein. Ei hän ollut pyytänyt äitiään kertomaan Sonjalle kirjeen
+sisällystä, mutta äiti oli itse katsonut velvollisuudekseen mennä ja
+kertoa kaikki, jotta hän ryhtyisi toimenpiteisiin niinkauan kuin minua
+vielä saattoi pelastaa. Vanhuksen oli muka ollut vaikea puhua nuorelle
+tytölle semmoisista asioista, mutta muu ei auttanut. Andrei raukka oli
+pelastettava mistä hinnasta tahansa. Sonjan sijassa hän olisi itse muka
+paikalla matkustanut Pietariin asiaa selvittämään.
+
+»Sergei Vasiljevitsh», — kirjoitti Sonja, — »näyttelee tässä jutussa
+omituista osaa. En usko, että hän olisi kaikesta kirjoittanut äidilleen
+tietämättä, että tämä varmaan kertoo kaikki minulle, jopa, niin kuin
+luulen, toivomatta, että hän sen tekisikin. Pietariin tulen kyllä,
+mutta vasta tutkinnon jälkeen. Jos haluat, voimme asua kesän jossakin
+huvilassa. Siellä minä voin hiukan valmistautua helpottaakseni
+opintojani jatko-opistossa».
+
+Tämä kirje sai minut huonolle tuulelle, mutta sen jälkeen saamani
+toinen pitkä nimetön epistola täytti kärsimysteni maljan kokonaan.
+Siinä tuntematon kirjoittaja korkealentoisin, konstikkain lausein,
+varoitti minua joutumasta kovan kohtalon uhriksi, onnettoman
+»avioliiton kahleihin, jotka alussa näyttävät keveiltä, mutta sitte
+muuttuvat raskaaksi taakaksi, jonka vertaista vain kurjat pakkotyöhön
+tuomitut vangit saavat kantaa». Niin lausui tuntematon kirjeen
+kirjoittaja, jatkaen: »Uskokaa, herra Lopatin, kokeneen vanhuksen
+vakavaa sanaa, että kahden ihmisen aseman erilaisuus on avioliitossa
+sangen hirvittävä asia. Se on riistänyt maailmalta monta suurta kykyä;
+pyydän teitä muistamaan sen, herra Lopatin». Sitte seurasi kokonainen
+syytöskirja »Nadeshdaa» vastaan, jonka sielu sanottiin »tulisen
+järven omaksi» (siitä jo varmasti tunsin matkailijakodin isännän
+puhetavan). Häntä syytettiin pitkästä irstaasta elämästä, josta olisi
+voinut vapautua, jos olisi tahtonut, vaan sen sijaan hän, luonteensa
+mukaisesti, mieluummin tahtoi vajota lokaan, josta häntä nyt turhaan
+koetettiin vetää ylös. Häntä syytettiin siitä, että oli tappanut
+miehen, joka myöskin oli kunnon mies ja joka, vaikka pienipalkkainen
+virkamies olikin, silti olisi kyennyt heitä molempia elättämään, ja
+että hän hänet hyljäten piti parempana jatkaa inhottavaa elämäänsä.
+
+Tämä kirje oli kovin pitkä, ja lukematta sitä loppuun heitin sen
+uuniin. Ei ollut epäilemistäkään, että Bessonovilla oli osansa sen
+laatimisessa. Mistä syystä matkailijakodin isäntä olisi huolehtinut
+minun sieluni pelastuksesta? Veri syöksähti päähäni ja ensi aikeeni
+oli rientää Bessonovin luokse. En tiedä, mitä olisin hänelle tehnyt.
+Sieppasin hattuni ja olin jo ovella, kun muutin mieleni. Parempi oli
+ensin rauhoittua ja sitte päättää, mitä oli tehtävä.
+
+Vakaannuin tässä päätöksessäni ja odotellessani Nadeshda Nikolajevnaa
+koetin maalata joitakin tauluni sivuesineitä, toivoen siten työn
+kuluessa rauhoittuvani, vaan sivellin hypähteli pitkin kangasta
+ja silmäni eivät erottaneet värejä. Pukeuduin mennäkseni ulos ja
+hengittääkseni raitista ilmaa; avattuani oven näin, että edessäni
+seisoi Nadeshda Nikolajevna kalpeana, hengästyneenä, kauhun ilme
+suuriksi auenneissa silmissään.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Bessonovin päiväkirjasta. Ikävä! Tämä ikävä seuraa minua kaikkialla,
+teinpä mitä tahansa unhottaakseni, haihduttaakseni sen jollakin
+lailla. Silmäni ovat vihdoinkin auenneet; siitä saakka kuin olen ollut
+mitään kirjoittamatta tähän päiväkirjaan, on kulunut kuukausi ja
+tämän kuukauden kuluessa on kaikki ratkaistu. Missä on se ylistetty
+järkimiehen levollisuus! Missä työn ääressä valvomani yöt? Minä,
+se samainen minä, joka ylpeilin siitä, että tänä luonteettomain
+ihmisten aikana omistin luonteen, olen nyt äkkinäisen myrskyn tyysti
+turmelema... Minkä myrskyn? Onko se myrsky? Halveksin itseäni ja
+halveksin entisen ylpeyteni tähden, joka ei voinut estää minua
+taipumasta tyhjänpäiväisen intohimon edessä; halveksin sen tähden, että
+sallin tuon paholaisen naisen haahmossa saada vallan sydämestäni. Niin,
+jospa minussa olisi usko yliluonnolliseen, niin en voisi muuten kuin
+saatanan juoneksi selittää sitä, mikä on tapahtunut.
+
+Luin uudelleen kirjoittamani... Mitä häpeällisiä, viheliäisiä
+valituksia! Oi, missä olet ylpeyteni, missä tahdonvoimani, joka olet
+auttanut minua itseäni voittamaan ja elämään ei niin, kuin eletään,
+vaan niin, kuin olen tahtonut elää? Olen alentunut pikkumaista
+juonittelua johtamaan: olen kirjoittanut kirjeen äidille ja hän on
+epäilemättä kertonut kaikki, mitä tahdoin, hänen serkulleen, ja siitä
+ei ole johtunut mitään; kärsimättömyydessäni sain tuon vanhan hölmön
+kirjoittamaan virheellisen kirjeen Lopatinille, eikä siitäkään johdu
+mitään, sen tiedän. Hän viskaa kirjeen tuleen tahi, mikä on vielä
+pahempi, näyttää sen naiselleen, rakastajattarelleen, ja yhdessä he sen
+sitte lukevat, nauravat koko tuolle jaarittelulle ja minulle, sillä sen
+he kyllä oivaltavat, ettei kukaan muu kuin minä ole voinut sitä heille
+toimittaa.
+
+Rakastajattarelleenko? Niinkö? Tuo sana luiskahti kynästäni, vaan
+vieläkään en tiedä, onko se niin? Mutta ellei niin ole? Ehkä minulla
+vieläkin on toivoa? Mikä minut saa luulemaan, että Lopatin häntä
+rakastaa, mikä muu, kuin salainen hurjan mustasukkaisuuden synnyttämä
+epäluulo.
+
+Kolme vuotta sitte kaikki oli mahdollista ja helppoa. Minä valehtelin
+tässä päiväkirjassani kirjoittaessani, että jätin Nadjan sen vuoksi,
+että olin huomannut mahdottomaksi pelastaa hänet. Ellen valehdellut,
+niin petin itseäni. Hänet olisi ollut helppo pelastaa; ei olisi
+tarvinnut muuta kuin kumartua ja ottaa ylös. Vaan minä en tahtonut
+kumartua. Sen olen ymmärtänyt vasta nyt, kun sydämeni kärsii
+rakkaudesta häneen. Rakkaudesta! Ei, rakkautta se ei ole, vaan
+hurjaa intohimoa, tulipaloa, jossa minä hehkun ja palan. Millä sen
+sammuttaisin?
+
+Menen Nadjan luo ja puhun hänen kanssaan. Kokoan kaiken voimani
+ja koetan puhua levollisesti. Valitkoon hän minut tahi Lopatinin.
+Sanon vain totuuden, sanon, ettei hänen ole luottamista tuohon
+tuntehikkaaseen mieheen, joka tänään häntä ajattelee, vaan jonka
+huomenna on jo saanut valtaansa jokin toinen yritys ja hän näin on
+unhotettu. Minä menen! Tavalla tahi toisella tästä on tehtävä loppu.
+Olen liiaksi tuskaantunut enkä jaksa enää...
+
+_Samana päivänä_.
+
+Olin Nadjan luona. Nyt menen Lopatinin luo. Nämä ovat viimeiset rivit,
+jotka kirjoitan tähän päiväkirjaan. Ei mikään enää voi hillitä minua.
+En voi hallita itseäni.
+
+
+
+
+XXIX.
+
+
+Lopatinin muistelmat. Mitäpä jatkan enää? Eikö ole parasta lopettaa
+näitä muistelmia tähän?
+
+Ei, kirjoitanpahan loppuun. Samantekevä: jos jätän kynän ja tämän
+vihkon, niin tulen kuitenkin tuhat kertaa uudelleen muistamaan tuon
+kauhean päivän; tuhat kertaa tulen kokemaan samat kauhun ja omantunnon
+vaivat ja häviön tuskat, tuhat kertaa tulee se tapaus, josta oitis
+aion kirjoittaa, kulkemaan silmieni editse pienimpiä seikkojaan myöten
+ja jokainen niistä tulee koskettamaan sydäntäni uudella hirvittävällä
+iskulla. Jatkan siis ja kirjoitan loppuun asti.
+
+Minä toin Nadeshda Nikolajevnan sisään huoneeseeni; hän pysyi tuskin
+jaloillaan ja vapisi kuin vilutautinen. Hän katseli minua yhä samalla
+pelästyneellä katseellaan ja ensi hetkenä ei saanut sanotuksi
+sanaakaan. Saatoin hänet istumaan ja annoin hänelle vettä juoda.
+
+— Andrei Nikolajevitsh, olkaa varoillanne! Pankaa ovi lukkoon! Älkää
+laskeko ketään sisään! Hän tulee paikalla.
+
+— Kuka? Bessonov?
+
+— Pankaa ovi lukkoon! — kuiskasi hän.
+
+Minut valtasi viha. Eivätkö nimettömät kirjeetkään ole kylliksi,
+koskapa hän aikoo väkivaltaa käyttää.
+
+— Mitä hän on teille tehnyt? Missä hänet näitte? Juokaahan vielä vettä
+ja kertokaa! Missä hänet näitte?
+
+— Hän kävi luonani.
+
+— Ensimäistä kertaa?
+
+— Ei, ei ensimäistä. Hän on jo käynyt kahdesti. En ole tahtonut sanoa
+teille, etten pahastuttaisi teitä. Pyysin, että hän lakkaisi käymästä
+luonani; sanoin, että minun oli kiusallista nähdä häntä. Hän meni
+ääneti ulos ja pysyi poissa kolmen viikon ajan. Tänään hän tuli varhain
+ja odotti, kunnes olin pukeutunut...
+
+Hän vaikeni; hänen oli vaikea jatkaa.
+
+— Entä sitte?
+
+— En ole koskaan nähnyt häntä semmoisena. Hän puhui ensin
+rauhallisesti. Hän puheli teistä. Ei hän puhunut mitään pahaa teistä;
+sanoi vain, että olette tunteellinen ja viehätytte pian ja etten voi
+teihin luottaa. Hän sanoi suoraan, että hylkäätte minut, koska pian
+saatte kylliksenne minusta...
+
+Hän vaikeni ja yltyi itkemään. Oi, ei koskaan semmoinen rakkaus ja
+sääli ole saanut valtaa minusta! Tartuin hänen kylmiin käsiinsä ja
+aloin suudella niitä. Olin hurjan onnellinen; sanat tulivat tulvimalla
+suustani. Sanoin, että rakastan häntä koko ikäni, että hänen täytyy
+tulla vaimokseni, että hän näkee ja tietää, että Bessonov on väärässä.
+Minä sanoin hänelle tuhat mieletöntä sanaa, onnellista sanaa, joissa
+enimmäkseen ei ollut mitään sisällystä, mutta hän ymmärsi ne kuitenkin.
+Minä näin hänen sieväin kasvojensa, jotka olivat onnen kirkastamat,
+lepäävän povellani ja ne näyttivät minusta aivan uusilta, hiukan
+vierailta, toisenlaisilta kuin ne, joiden piirteissä olin tottunut
+näkemään salaisen surun ilmeen.
+
+Hän hymyili ja itki ja suuteli käsiäni ja painautui minua vasten. Ja
+sillä hetkellä ei koko maailmassa ollut mitään, kuin me kaksi. Hän
+puheli jotakin onnestaan ja siitä, että oli alkanut rakastaa minua jo
+tuttavuutemme ensi päivistä saakka ja että karkasi luotani, koska oli
+peljästynyt tuosta rakkaudesta; ettei hän rakkauttani ansaitse, että
+hän pelkää sitoa minun kohtalooni omaansa ja taaskin hän syleili minua
+ja taas itki onnen kyyneleitä. Vihdoin hän tyyntyi.
+
+— Mutta Bessonov! sanoi hän yhtäkkiä.
+
+— Tulkoon vain Bessonov, — vastasin minä — Mitä meitä liikuttaa
+Bessonov?
+
+— Odottakaahan, minä kerron loppuun, mitä aloin hänestä puhua.
+Niin, hän puhui teistä. Sitte itsestään. Hän sanoi olevansa paljon
+luotettavampi tuki kuin te. Hän muistutti minulle, että kolme
+vuotta sitte rakastin häntä ja olisin mennyt hänelle vaimoksi. Ja
+kun minä sanoin, että hän hairahtui, niin koko hänen ylpeytensä
+puhkesi ilmituleen ja hän joutui niin suunniltaan, että syöksyi minun
+kimppuuni... Odottakaahan, — sanoi Nadeshda Nikolajevna, tarttuen
+käteeni, nähtyään minun hypähtävän jaloilleni; — ei hän kajonnut
+minuun... Minun on sääli häntä, Andrei Nikolajevitsh... hän mateli
+jalkojeni juuressa, hän, tuo itserakas mies! Jospa olisitte nähnyt!
+
+— Mitä te hänelle sanoitte?
+
+— Mitäpä siinä oli sanomista? Olin vaiti. Sanoin vain, etten rakasta
+häntä. Ja kun hän kysyi: siksikö, että rakastan teitä, niin sanoin
+hänelle, miten asia on... Silloin hänelle tapahtui jotakin hirveätä,
+jota en käsitä. Hän kävi kimppuuni, syleili minua, kuiskasi minulle:
+»hyvästi, hyvästi!» ja astui ovelle. En koskaan ole nähnyt niin
+hirveitä kasvoja. Vaivuin tuolille milt'ei voimattomana. Ovessa hän
+kääntyi, naurahti kummallisesti ja sanoi: »kyllä minä vielä tapaan
+sinut ja hänet». Ja hänen kasvonsa olivat niin kauheat...
+
+Hän lakkasi äkkiä puhumasta ja kalpeni hirveästi, tuijottaen työpajani
+ovelle päin. Minä käännyin. Kynnyksellä seisoi Bessonov.
+
+— Ette kai odottaneet? sanoi hän änkyttäen. — En tahtonut häiritä teitä
+ja tulin keittiön portaiden kautta.
+
+Minä hypähdin pystyyn ja asetuin hänen eteensä. Ja me seisoimme siinä
+kauan silmäillen toinen toisiamme. Hän oli todellakin kauhistuttavan
+näköinen. Kalpeana, tuijottaen vihaisesti minuun punaiseksi
+tulehtuneilla silmillään, hän ei puhunut sanaakaan; hänen ohuet
+huulensa sopersivat vain jotakin väristen. Minun tuli yhtäkkiä sääli
+häntä.
+
+— Sergei Vasiljevitsh, mitä varten tulitte? Jos tahdotte puhua
+kanssani, niin menkää ensin rauhoittumaan.
+
+— Olen kyllä rauhallinen, Lopatin... Olen sairas, mutta rauhallinen.
+Olen jo kaikki päättänyt eikä minulla ole syytä olla levoton.
+
+— Mitä varten tulitte tänne?
+
+— Sanoakseni teille muutaman sanan. Te luulette tulevanne onnelliseksi
+hänen kanssaan? — hän viittasi kädellään Nadeshda Nikolajevnaan. — Vaan
+onnelliseksi ette tule! Minä en sitä salli.
+
+— Menkää pois täältä, — sanoin minä, kaikin tavoin ponnistellen
+voimiani voidakseni puhua rauhallisesti. — Menkää levähtämään. Itsehän
+sanoitte olevanne sairas.
+
+— Se ei kuulu teihin. Kuulkaa, mitä teille sanon. Olen erehtynyt...
+Minä olen syypää. Minä rakastan häntä. Antakaa hänet minulle takaisin.
+
+»Hän on tullut hulluksi,» vilahti ajatus päässäni.
+
+— Minä en voi elää ilman häntä, — jatkoi hän kumealla ja käheällä
+äänellä. — Minä en laske teitä, ennenkuin annatte minulle myöntävän
+vastauksen.
+
+— Sergei Vasiljevitsh!
+
+— Te myönnytte tahi...
+
+Tartuin häntä olkapäähän ja käänsin hänet ovea kohti; hän meni
+tottelevasti. Mutta tultuaan ovelle hän, sen sijaan että olisi
+tarttunut kädenripaan, kiersi avainta, survaisi minua voimakkaalla
+liikkeellä ja asettui uhkaavaan asentoon. Nadeshda Nikolajevna huudahti.
+
+Minä näin, kuinka hän siirsi avaimen vasempaan käteensä ja pisti oikean
+kätensä taskuun. Kun hän sen sieltä veti esille, loisti siinä jokin
+esine, jolle silloin en ehtinyt nimeä antaa. Mutta nähdessäni sen
+esineen minua kauhistutti. Mielettömänä tartuin minä nurkassa olevaan
+keihääseen ja kun hän ojensi revolverin Nadeshda Nikolajevnaa vastaan,
+niin syöksyin minä hurjalla huudolla hänen kimppuunsa... Kaikki katosi
+jonnekin kauhealla ryskeellä...
+
+Silloin alkoi rangaistus. En tiedä, kuinka kauan makasin tunnottomana.
+Kun toivuin, en käsittänyt mitään. Se, että makasin lattialla, se, että
+näin omituisen sinisen usvan läpi katon, se että tunsin rinnassani
+olevan jotakin, joka esti minua liikkumasta ja sanomasta mitään, —
+se ei minua kummastuttanut. Näytti kuin niin ollakin pitäisi jotakin
+varten, joka oli tehtävä ja jota en mitenkään voinut muistaa.
+
+Taulu! Niin. Charlotte Corday... Tuossa toinen lukee, toinen kääntelee
+lehteä ja nauraa hullusti... Joutavia!... Ei se ole sitä; ei Helfreich
+siitä puhunut.
+
+Minä liikahdan ja tunnen, että koskee kipeästi. Tietysti niin ollakin
+pitää eikä toisin.
+
+Kaikki on hiljaa. Eloon vironnut kärpänen surisee ilmassa ja sitte
+ampua töksähtelee lasia vastaan. Ikkunat eivät ole vielä avatut, mutta
+ulkoa kuuluu iloinen rattaiden rätinä. Usva hälvenee silmistäni, tuo
+omituinen sininen usva, ja minä näen katossa selvään koukun ympärillä
+olevan kipsikoristeen. Minusta se näyttää hyvin omituiselta enkä ole
+sitä koskaan ennen huomannut. Ja joku koskettaa käteeni; minä käännän
+päätäni ja näen jonkun pienen, hennon valkean käden lattialla. En ylety
+siihen ja se minuun kovin koskee, sillä se on Nadeshda Nikolajevnan
+käsi, hänen, jota rakastan ylitse kaikkea maailmassa...
+
+Ja äkkiä kirkas säde valaisee tietoisuuteni ja minä käsitän yhdellä
+kertaa kaikki, mitä on tapahtunut... Hän tappoi hänet.
+
+Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista! Hän elää. Hän on vain
+haavoitettu. Auttakaa! Auttakaa! Minä huudan, vaan ääntä ei kuulu.
+Omituinen korina ahdistaa vain rintaani ja heleän punainen vaahto
+pursuaa huulilleni. Hän tappoi minutkin.
+
+Ponnistellen voimiani kohottauduin ja näin Nadeshda Nikolajevnan
+kasvot. Hänen silmänsä olivat suljetut ja hän ei liikahtanut
+paikaltaan. Tunsin kuinka hiukset nousivat pystyyn päässäni.
+Tahdoin vaipua tunnottomaksi. Lankesin hänen rinnalleen ja suutelin
+suutelemistani noita kasvoja, jotka vielä puoli tuntia sitte uhkuivat
+elämää ja onnea ja luottavaisesti painautuivat poveani vastaan. Nyt
+ne olivat liikkumattomat ja ankaran näköiset; pieni haava silmän
+yläpuolella ei enää vuotanut verta. Hän oli kuollut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun ovi murrettiin auki ja Semjon Ivanovitsh juoksi luokseni, tunsin
+kadottavani viimeiset voimani. Minut nostettiin lattialta ja pantiin
+sohvalle. Näin, kuinka Nadeshda Nikolajevna otettiin ja kannettiin
+ulos; minä tahdoin huutaa, pyytää, rukoilla, etteivät sitä tekisi
+ja että jättäisivät hänet tänne, viereeni. Mutta en voinut huutaa;
+äänettömästi vain kuiskasin sillä aikaa, kuin lääkäri tarkasti läpi
+ammuttua rintaani.
+
+Bessonovkin kannettiin pois. Hän makasi kasvot tuiman ja julman
+näköisinä ja veren peittäminä, joka pulppusi hänen päässään olevasta
+kuolettavasta haavasta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minä lopetan. Mitäpä enää olisi lisättävää!
+
+Sonja, jonka Semjon Ivanovitsh sähköteitse kutsui luokseni, saapui
+heti. Minua hoidettiin kauan ja hoidetaan vieläkin. Sonja ja Helfreich
+ovat vakuutetut, että jään elämään. He tahtovat viedä minut ulkomaille
+ja luottavat siihen matkaan täydellisesti.
+
+Mutta minä tunnen, ettei minulla ole pitkää aikaa elettävänä. Haavani
+on kasvanut umpeen, mutta rintani on toisen taudin riuduttama; tiedän,
+että minussa on keuhkotauti. Ja kolmas, vielä kauheampi on siinä
+lisänä. En hetkeksikään unhota Nadeshda Nikolajevnaa ja Bessonovia;
+tuon viime päivän hirvittävät yksityiskohdat ovat alati sieluni silmien
+edessä ja jokin salainen ääni lakkaamatta kuiskaa minulle, että olen
+tappanut ihmisen.
+
+Minua ei tuomittu. »Juttu» raukesi. Päätös kuului, että tapoin itseäni
+puolustaessani!
+
+Mutta ihmisen omaatuntoa varten ei ole olemassa kirjoitettuja lakeja
+eikä oppia syyntakeettomuudesta, ja rikoksestani kannan sielussani
+rangaistuksen. Kauan sitä minun kuitenkaan ei tarvitse kantaa. Kohta
+Herra antaa minulle anteeksi ja kaikki kolme tapaamme toisemme siellä,
+missä intohimomme ja kärsimyksemme näyttävät meistä mitättömiltä ja
+hukkuvat ikuisen rakkauden valoon.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78366 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..c82270b
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78366
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78366)