diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 78395-0.txt | 8931 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 8947 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/78395-0.txt b/78395-0.txt new file mode 100644 index 0000000..2e85b57 --- /dev/null +++ b/78395-0.txt @@ -0,0 +1,8931 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78395 *** +language: Finnish + + + + +NAAMIOITA III-IV + +Kirj. + +Eino Leino + + + + + +Helsingissä, +Vihtori Kosonen Oy, +1908—09. + + + + +SISÄLLYS: + +RITARI KLAUS. Kuvaelma +ALKIBIADES. 5-näytöksinen murhenäytelmä +CARINUS. 5-näytöksinen runonäytelmä + + + + + + +RITARI KLAUS + +Kuvaelma + + + +HENKILÖT: + + +Ritari Klaus. +Inkeri. + + + +Näyttämö: Mökki erämaassa. Ovi Perältä. Vasemmalla ikkuna-aukko, joka +luukulla suljetaan. Etualalla vasemmalla Neitsyt Maarian kuva puisessa +komerossaan. Himmeä lamppu sen HENKILÖT: edessä. + +_Ritari Klaus_ seisoo neuvottomana keskilattialla. _Inkeri_ on juuri +tullut sisälle ja pudistelee lunta turkiksistaan. + + +RITARI KLAUS: Niin, tämä on minun kotini ja tällainen minun elämäni. +Sinä näet, että ikkunalautani on lahonnut ja oven kamanat viistoon +painuneet. Lumi sataa tänne sisälle pyryllä ja vesi jäätyy +juoma-ammeessa pakkasella. En ikinä olisi uskaltanut kutsua tänne, +ellet olisi tullut itsestäsi. + +INKERI: Minä rakastan sinua. + +RITARI KLAUS: Sinä et voi rakastaa minua. Minulla ei ole muuta omaa +taivaan alla kuin tämä tölli ja nämä vaatteet päälläni, jotka eivät +nekään enää ole uuden uutukaiset. Henkeni pitimiksi viritän joskus +vivun korpeen, mutta erämiehet särkevät sen tavallisesti, sillä he +sanovat minun turmelevan heiltä metsä-onnen. Paras, että käännyt +takaisin tykö valtavanhempaisi. + +INKERI: Minä rakastan sinua. + +RITARI KLAUS: Se ei käy laatuun, ystäväni. Enhän minä ole mies, jota +sinun sopii rakastaa. Minun ruumiini on yhtä ruma kuin minun sielunikin +eikä ole sitä pahetta maan päällä, jota minä en olisi sakkaan saakka +tyhjentänyt. Minä olen naurattanut naisia useampia kuin minun päässäni +on hiuksia ja murhannut miehiä niin monta, että voisi tehdä +kellotapulin heidän pääkalloistaan. Muistinko mainita, että olen +ryöstänyt leskien ja orpojen osan sekä hukannut taloni ja tavarani +myrkyllisissä, päätä-pyörryttävissä nautinnoissa? Minä olen raunio, +jossa vain sisiliskot luikertavat. Mitä iloa saattaa sinulla olla minun +seurastani? + +INKERI: Minä rakastan sinua. + +RITARI KLAUS: En tiedä, pitääkö minun itkeä vai nauraa sinulle. Sinä +olet todellakin hyvin merkillinen. Sinä tulet minun luokseni silloin, +kun minulla ei enää ole mitään ja kun itse olen inho ja häpeä +itselleni. Miksi sinä et tullut silloin, kun minä olin rikas ja nuori, +kun minulla oli knaappeja ja palvelijoita ja kun valtakunnan +mahtavimmat ritarit katsoivat kunniakseen istua minun pöydässäni? +Silloin olisin minä ehkä voinut valmistaa sinulle arvosi mukaisen +vastaanoton. Nyt tulet sinä myöhään yöllä, etsit kaukaisen erämaan +töllin ja sanot, että tahdot jäädä siihen yhdessä rikollisen miehen +kanssa, jota kukaan kunniallinen ihminen ei enää tervehdi edes tiellä +tahi kirkkomäellä. Herra on varmaan nähnyt hyväksi ottaa pois sinulta +sinun ymmärryksesi. + +INKERI: Etkö kuule, että rakastan sinua? + +RITARI KLAUS: Pelätä ja kammota sinun tulee minua, jos tahdot pysyä +uskollisena omalle itsellesi. Oletko ollenkaan ajatellut sen teon +seurauksia, jonka olet noin kevytmielisesti ja uhkarohkeasti +suunnitellut? Ellet sinä vielä ennen yötä palaja nopeasti takaisin +isäsi kartanoon, olet sinä huomenna yhtä koditon ja kurja kuin minäkin +eikä kukaan entisistä ihailijoistasi ole enää sinulle kättä ojentava. +Sukusi on sinut kiroava, kansa on kauhistuva naista, joka minunmoiseeni +metsänpetoon on liittänyt kohtalonsa. Kaikki vallasväen ovet +sulkeutuvat sinulta paukahtaen, sinun on mahdoton enää koskaan +matkustaa Turkuun tahi Tukholmaan, puhumattakaan meidän omasta +pitäjästämme, jossa sinä yksinkertaisesti olet tuomittu ihmisten +ilmoilta häviämään. Nainen voi kestää paljon, minä tiedän sen, mutta ei +sitä surun ja häpeän kuormaa, joka painaisi sinua minun vierelläni. +Siksi ole nyt järkevä ja... + +INKERI suutelee häntä. + +RITARI KLAUS: Sinä todellakin hämmästytät minua. Sinä suutelet minua +niinkuin minä olisin nuori hovipoika tahi tulisilmäinen luutunlyöjä +enkä vanha, harmaahapsinen mies, jonka hartiat jo ovat elämän +taistelussa ennen aikojaan kumartuneet. Näen, että tahdot syöstä itsesi +suoraan perikatoon. Minä ymmärrän, että nainen voi tehdä senkin +rakastajansa takia, mutta enhän minä ole sinun rakastajasi. Minä olen +vain yksi sinun hyljätyistä kosijoistasi, jota sinä nyt lähestyt +säälistä hänen suuressa onnettomuudessaan. Se tuottaa kunniaa sinun +hyvälle sydämellesi ja minun oma sydämeni on siitä syvästi liikutettu, +mutta minä olen todellakin arvoton sinun armolahjaasi vastaan ottamaan. + +INKERI suutelee häntä. + +RITARI KLAUS: Sinun suudelmasi koskee kipeästi minuun. Oli aika, +jolloin se olisi sulanut kuin sokeri minun huulillani. Nyt pistää se +minua kuin peitsenkärki takaraivooni saakka. Sinä teet todellakin hyvin +väärin myöskin minua kohtaan, kun et tahdo totella sanojani. Mikä julma +ilo saattaa sinulle olla siitä, että herätät haamuja haudoistaan ja +lietsot minuun vain tuskaa ja kärsimystä? Mitä tahdot minusta? Miksi +tulet minun luokseni? Miksi et sinä sano mitään, vaan tuijotat minuun +tuolla katseella, joka rikkoo yksinäisen korpi-yön rauhan povessani? + +INKERI: Miksi puhut aina koko ajan vain itsestäsi? Miksi et sinä puhu +minusta ollenkaan? + +RITARI KLAUS: Minä puhun sinusta, silloin kun minä puhun itsestäni. +Taikka oikeammin, minä puhun siitä hyvästä työstä, jonka aiot tehdä +minulle, mutta joka juuri tulisi olemaan pahatyö sinulle itsellesi. +Huomaan, että aiot jälleen suudella minua. Minä kiellän sinua sitä +tekemästä, sillä minä en tahdo tuntea itseäni entistä kurjemmaksi. Minä +olen onneton, minä olen rikollinen, minä olen raadollinen ja köyhä, se +on totta, mutta niin köyhä minä en vielä ole, että tahtoisin elää +niistä muruista, jotka rikasten pöydältä putoavat. Myöskin minulla on +vielä jälellä pisara ylpeyttä. Myöskään minä en salli vielä itseäni +herjattavan oman orteni alla. Ja sinun rakkautesi on herja minulle, se +on leivänpala, jonka heität minulle, mutta jota minä en ole pyytänyt +sinulta ja jota minä en aio vastaan ottaa sinulta, niin totta kuin minä +koskaan olen viatonta verta vuodattanut. Mene! Mene! Minä en tahdo enää +milloinkaan nähdä sinua. + +INKERI: Sinä olet sittenkin Ritari Klaus! Juuri tuollaisena tahdoin +minä nähdä sinut. + +RITARI KLAUS: Miksi et mene? Mitä salailet sinä vaippasi laskoksissa? +Onko se joku uusi armolahja minulle, jonka aiot ojentaa minulle +suudelmasi asemasta? Hah hah! Ei ole rajoja naisen hyvyydellä. Miksi et +vedä esille sitä? Kenties on se kukkaro? Kenties kirjaeltu vyö minulle? + +INKERI: Se on miekka. (Vetää miekan esille vaatteensa alta.) + +RITARI KLAUS (säpsähtäen): Miekka? Minulle? + +INKERI: Minä tahdoin, että olisit jälleen Ritari Klaus. + +RITARI KLAUS: Miekka! Minun miekkani todellakin! + +INKERI: Minä olen säilyttänyt sen sinulle kartanosi häviöstä. + +RITARI KLAUS: Taas ulos maailmaan? Taas uusiin rikostöihin? + +INKERI: Tekoihin, jotka vastaavat sinun sielusi sisintä olemusta. + +RITARI KLAUS: Siellä ei asu miekka enää. + +INKERI: Mikä asuu siellä siis? + +RITARI KLAUS: Risti. + +INKERI: Onneton! Oletko hukannut ainoan aartehesi? + +RITARI KLAUS (hiljaa): Minä en ole enää Ritari Klaus. + +INKERI: Miksi kummittelet sitten? Mitä teet sinä enää elävitten +parissa? + +RITARI KLAUS: Minä kadun. (Tapailee ristiinnaulitun kuvaa rinnallaan ja +suutelee sitä. Pitkä vaitiolo.) + +INKERI (harvakseen): Hyvää yötä. + +RITARI KLAUS: Hyvää yötä. + +INKERI: Ainiaaksi. + +RITARI KLAUS: Ainiaaksi. + +INKERI: Mutta sinun miekkasi tahdon minä kuitenkin jättää tänne ja +iskeä ovesi kamanaan merkiksi, kuka olit. Joka kerta kuin kuljet siitä, +olet täten kulkeva tuomion miekan alitse. + +RITARI KLAUS: Menetkö nyt? + +INKERI: Minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä. + +RITARI KLAUS (rukoilevasti): Inkeri! + +INKERI (päätään pudistaen): En tunne sinua. Olet aivan outo mies +minulle. + +RITARI KLAUS: Etkö rakasta minua? + +INKERI: Rikollista miestä saatoin rakastaa. En miestä, joka katuu. + +RITARI KLAUS: Minä rakastan sinua. + +INKERI: En tiedä, kuka olet. (Menee. Ovi sulkeutuu hänen jälkeensä +äänettömästi.) + +RITARI KLAUS: Jumalan äiti, ole minulle armollinen! (Polvistuu Neitseen +kuvan eteen.) + +Esirippu. + + + + + + +ALKIBIADES + +5-näytöksinen murhenäytelmä + + + +HENKILÖT: + + ALKIBIADES. + TIMANDRA, hänen lemmittynsä. + THRASYBULOS, hänen ystävänsä. + THEANO, Pallas Athenen papitar. + PHARNABAZOS, Phrygian satraapi. + TOMYRIS, hänen puolisonsa. + SMERDIS, hänen poikansa. + MAGAIOS, hänen veljensä. + SUSAMITHRES, hänen enonsa. + MARSYAS, sadanpäämies. + SOTILAITA. + +Paikka: Alkibiadeen maatalo Phrygiassa. Aika 404 e.Kr. + + +Näyttämö esittää huonetta Alkibiadeen maatalossa. Taustan vasemman +puolen muodostaa pilariaukko, joka myös voidaan sulkea uutimella. Koko +huone, samoin kuin sen sisustus, muinaishelleenisen ja barbaarisen +tyylin sekoitusta. + +Taustassa (oikealla) ovi. Samoin ovi etualalla oikealla ja kaksi ovea +vasemmalle. Vasemmalla pöytä ynnä istuimia. Pilari-aukon takana +puutarha, sen takana vuoria ja laaksoja ynnä vihdoin kaupunki eräällä +vuorenrinteellä. + + + + +ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. + + + Näyttämö aluksi tyhjä. Pöydällä viiniä ja hedelmiä. Uudin + on vedetty syrjään pilari-aukon edestä. Taustassa lämmin + iltapäivä-valaistus. + + Ulkona kova-äänisiä koputuksia. _Timandra_ tulee oikealta. + +MARSYAS (ulkona): Hohoi, Alkibiades! Oletko kotona? + +TIMANDRA: Ken kolkuttaa? (Menee pilari-aukolle.) + +MARSYAS: Ohoi, se olen minä, Marsyas, sadanpäämies! Tahdon tavata +Alkibiadeen. + +TIMANDRA: Alkibiades ei ole kotona. + +MARSYAS: Kuinka? Ei kotona? Eikä kai lintuseni. Missä hän on? — Tärkeitä +asioita kaupungissa? + +TIMANDRA: Alkibiades on jo varhain aamulla mennyt metsästämään erään +ystävänsä kera, joka eilen-illalla saapui Ateenasta. + + (_Marsyaan_ pää ja yläruumis näkyy pilari-aukon permannon yli. + Hän on jotenkin juovuksissa ja puhuu törkeällä, tuttavallisella + äänellä, jota aina joku nikotus keskeyttää.) + +MARSYAS: Ja milloin luulet hänen sieltä palajavan? + +TIMANDRA: Arvattavasti ennen yön tuloa. — Mitä asioita, jos saan luvan +kysyä? + +MARSYAS: Valtio-asioita, armahani. — (Kuiskaten.) Sht! Ymmärrätkö: pää +poikki! + +TIMANDRA: Jumalat! + +MARSYAS: Nonoh, en tahdo väittää, että pääsi menisi poikki juuri nyt +tahi että ollenkaan olisi kysymys juuri sinun poloisen näköpäästäsi. +Mutta valtioasioiden kanssa ei ole leikkimistä, tiedä se! + +TIMANDRA: Voithan palata huomenna siis. + +MARSYAS: Aivan mahdotonta! Tänään ei ole mitään huomenta, kultaseni. +Tänään on Astarten juhlapäivä. Yksi suukko! + +TIMANDRA: Mene vaan matkoihisi! Tunnen jo tänne saakka, että +hengityksesi hajahtaa humalalle. + +MARSYAS (laulaa): + + Hei, humala + on jumala + ja rikkaus + on rakkaus, + kultaa, kultaa, kultaa...! + +(Heittää sisälle kourallisen kiliseviä kultarahoja.) + +TIMANDRA: Laulusi sopii loilotettavaksi paremmin jonkun lempihuoneen +edustalla. (Kokoilee rahat ja heittää ne takaisin hänelle.) Pidä +kultasi! + +MARSYAS: Kulta on multaa, sydänkäpyseni. Mutta pääsenkö sisälle? + +TIMANDRA: Et. + +MARSYAS: Häh? Mieti tarkoin, mieti tarkoin, tiltalttiseni. Alkibiades +on minun ystäväni, kestiystäväni... + +TIMANDRA: Vakavasti on Alkibiades varoittanut minua laskemasta ketään +sisälle hänen poissa-ollessaan. + +MARSYAS (viekkaasti): Myös tärkeiden sanomien saattajata? Älä nyt ole +lapsellinen, laulurastahani. — (Salaperäisenä.) Näetkö kädessäni tämän +kirjeen? Se on suurkuninkaalta. + +TIMANDRA: Anna se minulle! + +MARSYAS: Vasta kun olet valmistanut suurkuninkaan airuelle hänen +arvonsa mukaisen vastaan-oton. — Mitä, ajatteletkaan? Minä saattaisin +perille kaikkein-korkeimman tahdon ilmoituksen killuen näin kuin +hirsipuun koristus maan ja taivaan välillä...? + +TIMANDRA: Lupaatko sitten heti mennä matkoihisi, kun olet antanut +kirjeen minulle? + +MARSYAS: Lupaan, jumaliste, lupaan. Menen kuin savu, katoan kuin kaste +taivahille. (Laulaa:) + + Ah, kultani, + jo avaja, + voi, lintuni, + jo havaja, + iltaa, iltaa, iltaa...! + +TIMANDRA (hetken epäröityään): Tule siis! (Avaa oven hänelle.) + +MARSYAS (tulee): Vihdoinkin! — (Tervehtii Timandraa barbaarisella +kohteliaisuudella.) Oh! Kauniimpi kuin milloinkaan! Mitä minä olen +sanonut? Onhan Astarte itse muotosi muovaellut. + +TIMANDRA: Se on vaan tuo jumalainen juopumuksesi, joka kaikki asiat +silmissäsi kaunistaa. — Kirje! + +MARSYAS: Minä vannon: humalani haihtuu heti sinun katsantosi edessä +kuin kalpea kuudan auringon auetessa. — (Lähennellen.) Tuo käsi... + +TIMANDRA: Pois! Sinä lupasit mennä matkoihisi, heti kun olet antanut +minulle kirjeen. Tuleeko siitä mitään? + +MARSYAS: Epäilemättä, kullan-kyyhkyläiseni, epäilemättä. — Mutta enhän +vielä ole antanut sinulle mitään kirjettä. + +TIMANDRA: Siispä anna se minulle! + +MARSYAS (lähennellen): Tämä olkapää... + +TIMANDRA: Kirje! + +MARSYAS: Välipuheen mukaan, västäräkkiseni, välipuheen mukaan. Tämä on +ohjesääntö: minä menen, _sitten_ kuin olen antanut sinulle kirjeen. + +TIMANDRA: No niin? + +MARSYAS: Nyt minä en anna sinulle mitään kirjettä: siis minä en +ollenkaan mene matkoihini. — Se on selvä. + +TIMANDRA: Sinä vannoit... + +MARSYAS: Juuri siksi. Vala on tuiki kallis ja pyhä asia... Näet itse, +että minun on sula velvollisuuteni jäädä. + +TIMANDRA (tuskissaan): Jumalat, mitä pitää minun hänelle tekemän! — +(Kiivaasti.) Minä tahdon kirjeen, kuuletko, minä _tahdon_! + +MARSYAS: Pikkuhiljaa, hienohelmaseni, pikkuhiljaa. Kirjeen annan minä +vain Alkibiadeelle. — Sinulle sitä vastoin... (Kaivaa povestaan esiin +kultaisen rannerenkaan ja pitelee sitä sormiensa välissä.) + +TIMANDRA: En ole kyllin köyhä vastaanottaakseni lahjoja ... sinulta! + +MARSYAS: Minulta? Mitä arveletkaan? Minäkö tuhlaisin noin turhan asian +vuoksi leluja, joilla voisi ostaa jo kokonaisen valtameren viiniä. +Ehei, hempukka! — (Irvistäen.) Tämä on vain pieni sulka sen kultalinnun +siivestä, joka juuri nyt pääsi päällä liihoittelee. + +TIMANDRA (mittailee häntä katseellaan): Äänestä päättäen luulisi sitä +pikemmin vaakkuvaksi varikseksi. + +MARSYAS: Se on sinulle vielä muniva kultaisia munia. — Tuon terveisiä +sinulle palatsista ... eräältä ystävältä! + +TIMANDRA (kylmästi): Minulla ei ole ketään ystävää palatsissa. + +MARSYAS: Monta, kaunis keijukaiseni, monta! Mutta niistä ei _nyt_ +puhetta. — (Kuiskien.) Prinssi Smerdis lähettää sinulle tämän. + +TIMANDRA: Minä en ota vastaan mitään lahjoja prinssi Smerdiiltä. + +MARSYAS: Et varmaan ole oikein ymmärtänyt sanojani. Prinssi itse on +pyytänyt minua... + +TIMANDRA: Tervehdä prinssi Smerdistä minun puolestani ja virka, että on +hyvin ystävällistä häneltä vielä muistaa vähäpätöistä tanssijatarta. +Mutta hänen lahjojansa minä en voi enkä saa vastaan-ottaa niin kauan +kuin asun Alkibiadeen katon alla. + +MARSYAS: Sinä olet hullu, tyttöseni, pähkähullu! — Oikea prinssi, +ajattelepas! — Vai luuletko löytyvän sitä Phrygian tytärtä, jonka sydän +ei ilosta sylkähtäisi saadessaan tällaisen sanoman? + +TIMANDRA: Niinpä antakoon hän lahjansa Phrygian tyttärille! Minun ainoa +iloni on Alkibiades. + +MARSYAS (nauraen): Ethän tahtonekaan uskotella minulle rakastavasi +tuota maankiertäjää, tuota maantieylimystä, tuota keppikerjäläistä, +joka ei voi antaa sinulle edes uutta hametta Astarten juhlapäiväksi? +Mahdotonta. + +TIMANDRA: Joskaan hän ei voi antaa minulle uutta hametta, kuten sanot, +antaa hän joka päivä minulle niin monta uutta todistusta +rakkaudestaan... + +MARSYAS: ... että hän jättää sinut yksin kahden hämärän välille ja +lähtee itse päiväksi metsästämään! (Nauraa.) Tiedäpäs, jos nuo ovat +rakkauden todistuksia, joista puhut, mahtaa hän todellakin rakastaa +sinua sanomattomasti. + +TIMANDRA (nyreästi): Se on totta. Hän olisi hyvin kyllä voinut jäädä +kotiin... + +MARSYAS: Katsopas! + +TIMANDRA: Minä tarkoitan: hän olisi voinut jäädä kotiin, _vaikka_ minä +itse pyysin häntä lähtemään. + +MARSYAS: Siinä tapauksessa mahdat _sinä_ rakastaa sanomattomasti! + +TIMANDRA: Niin teenkin! Entä sitten? + +MARSYAS: Ei mitään. — Tulista rakkautta, kissa vieköön! Sangen +harvinainen tapa viettää lemmen jumalattaren juhlapäivää! + +TIMANDRA (ylpeästi): Etkö luule rakkauteni olevan kyllin lujan +kestääkseen sekä kahden hämärän välin että sillä aikaa mahdollisesti +sattuvat viettelykset? + +MARSYAS: Tietty se, tipuseni, tietty se. Varsinkin ne viettelykset, +jotka tulevat päivän-aikaan... + +TIMANDRA: Mitä tarkoitat? + +MARSYAS (silmää vilkuttaen): Hämärät lankeavat myös yön kauniin +kahdenpuolen... + +TIMANDRA: Niiltä turvaa minut Alkibiades. + +MARSYAS: Prinssi Smerdis tahtoo vielä tänä iltana tavata sinut. + +TIMANDRA (kuin itsekseen): Prinssi Smerdis on vielä lapsi. + +MARSYAS: Prinssi Smerdis on punainen ja valkea, hän on nuori ja +tuoksahtaa vielä tuoreelle vuohenmaidolle. Hän uneksii sinusta yöt +kuumat vuoteellaan... + +TIMANDRA: Hän? + +MARSYAS: ... ja hän ujostelee päivät sinun kuvajaistasi, joka seuraa +häntä kaikkialle, lammikoiden partaille ja linnan puistikoihin. + + (Kiinnittää renkaan hänen käsivarteensa. _Timandra_ kuuntelee + viehättyneenä.) + +TIMANDRA: Prinssi Smerdis? + +MARSYAS: Sinä pääset hoviin... + +TIMANDRA (nauruun purskahtaen): Voisihan luulla melkein, että teet omaa +rakkauden-tunnustustasi! — Kuulit, mitä sanoin: Alkibiades on minun +ainoa iloni ja autuuteni. + +MARSYAS: Tätä vastausta en voi viedä palatsiin. Prinssi Smerdis... + +TIMANDRA: Prinssi Smerdis on lähettänyt hävyttömän puolesta-puhujan. +Mene! + +MARSYAS: Hänen lahjansa sallinet sinä kuitenkin jäädä tänne? + +TIMANDRA: Hänen lahjansa olisi minulle kahle, vaikka kultainenkin. +Ota se! + +MARSYAS: Mikä on annettu, on annettu. — (Viekkaasti.) Voithan kätkeä sen +vastaisia tarpeita varten. + +TIMANDRA: Niinpä lasken minä sen tähän pöydälle ja lupaan, että se saa +olla siinä, siksi kuin prinssi itse on saapuva sitä noutamaan. + +MARSYAS (hävyttömästi): _Se_ on parempi, _sen_ vastauksen voin minä +viedä palatsiin. + +TIMANDRA: Konna! Poistu täältä! + +MARSYAS: Päivänkukka, muista, missä juuresi ovat! + +TIMANDRA: Missä? + +MARSYAS: Loassa. — (Taustaan osoittaen.) Sinä olet tullut tuosta +suuresta kaupungista. Sen väenvilinään olet sinä jälleen jäljettömästi +häviävä. + +TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei! + +MARSYAS: Tänä yönä, vielä tänä yönä ... (Laulaa:) + + Sun rintasi + puutarha on, + sun hintasi + on verraton, + valtaa, valtaa, valtaa...! + +(Menee loilottaen. _Timandra_ on äkkiä hervottomaksi horjahtanut. +Seisoo vielä hetkisen kädet silmäinsä edessä, herää kuin pahasta +lumouksesta ja pyyhkäisee äärettömällä inholla käsivarttaan, jota +Marsyas on koskettanut. Yrittää rientää vasemmalle, pysähtyy, miettii, +ottaa kuin ohimennen kultarenkaan pöydältä ja kääntelee sitä ihaillen +kädessään. Pudistaa päätään, laskee korun jälleen pöydälle. Menee +pilari-aukolle. Nojaa uneksien pylvääseen. Hämärä on langennut +nopeasti. Näyttämö on jo miltei pimeä. Taivas on tähdittynyt, +juhlatulet syttyneet kaupungissa. Etäinen kohina ilmoittaa ilon +alkaneeksi.) + + _Timandran laulu_. + + Yön taivahalla jo tähdet käy. + Ei kulta korkea kotiin näy. + Jos mua sa lemmit, miks' viivyt poissa? + Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa? + + On kallihimmat mun lempein yöt + kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt, + mut kallein lahjoista taivahalta + on lemmen ylpeän vapaa valta. + + Niin autioksi käy sydämein. + Mit' armas, ah, sulle pahaa tein? + Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin? + Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin? + +(Sulkee äkisti uistimella pilari-aukon. Menee oikealle, palajaa ja +sytyttää tulet. Pysähtyy kuin ohimennen jälleen korua ihailemaan. +Koettelee käsivarteensa sitä, hymyilee, ihasteleikse, ottaa pöydältä +hedelmän ja puraisee sitä valkeilla hampaillaan. — Ääniä taustasta. +_Timandra_ pakenee nopeasti oikealle.) + +(_Alkibiades_ ja _Thrasybulos_ tulevat keskustellen kiivaasti +keskenään.) + +ALKIBIADES: Ystäväni: sinä et menettele rehellisesti minua kohtaan... + +THRASYBULOS: Kuinka? + +ALKIBIADES: Sinä sanot osan, mutta et kaikkea. Mikä on sinun +suunnitelmasi? + +THRASYBULOS: Juuri sitähän olen päässyt sinulle selittämästä. + +ALKIBIADES (ankarasti): Thrasybulos: en tahtoisi mielelläni epäillä +sinua, sillä silloin en todellakaan tietäisi enää, kehen uskoa. + +THRASYBULOS: Älä siis epäile minua! Olen ystäväsi! + +ALKIBIADES: Monta ystävää on minulla ollut ja kaikki ovat he minut +vaaran hetkellä pettäneet. + +THRASYBULOS (nuhtelevaisesti): Kaikkiko? + +ALKIBIADES: Sinua yksin olen tähän saakka pitänyt todellisena ystävänä. + +THRASYBULOS: Nytkö et pidä enää? Millä olen ystävyytesi kadottanut? + +ALKIBIADES: Et vielä millään. — (Epäluuloisesti.) Kuitenkin miellyttäisi +minua tietää, mitä olisit _sinä_ vaaran hetkellä tekevä. + +THRASYBULOS: Antaudu siis vaaroihin minun kanssani! Olen ystäväsi. — + +ALKIBIADES: Hm. Tahtoisin tietää sen hiukan ennen. + +THRASYBULOS: Ellet usko sanoihini, käy se todellakin sinulle vaikeaksi. + + (Vaitiolo.) + +ALKIBIADES (miettien): On olemassa tosin yksi seikka, joka kehoittaa +minua luottamaan sinuun. + +THRASYBULOS: Todellakin! + +ALKIBIADES (kuin edellä): Niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet, +olet sinä aina toivonut minua paremmaksi kuin olen. + +THRASYBULOS: Ja tuotako eivät muut ystäviäsi ole toivoneet? + +ALKIBIADES: Eivät, (hymyillen omituisesti) — sillä jos heidän toiveensa +olisi toteutunut, en minä enää olisi voinut olla heidän ystävänsä. + +THRASYBULOS: Sinulla on ollut huonoja ystäviä, Alkibiades. + +ALKIBIADES: Mahdollista kyllä. — (Merkitsevästi.) Kritiaasta tuli +tyranni. + +THRASYBULOS (laskien kätensä hänen olalleen): +Ystäväni! + +ALKIBIADES: Myöskin Kritias oli minun ystäväni ja kuitenkin hän on nyt +Spartan palkollinen! — (Hurjasti.) Mitä maksetaan minusta Ateenassa, +Thrasybulos? + +THRASYBULOS: En ole hieronut kauppaa hengelläsi. + +ALKIBIADES: Kuitenkin täytyy minun tehdä sinulle yksi kysymys. + +THRASYBULOS: Mikä? + +ALKIBIADES (painokkaasti): Tämä: _oletko_ Lakedaimonin lähettämä? + +THRASYBULOS: Hyvästi! (Aikoo mennä.) + +ALKIBIADES: Ystäväni! Nyt vasta voin sydämestäni toivottaa sinut +tervetulleeksi kattoni alle. + +THRASYBULOS (empien kynnyksellä): Enpä tiedä enää, astunko sen alle. +Sinä koettelet liiaksi ystävyyttämme, Alkibiades. + +ALKIBIADES: Koska tiedän, että se kestää koettelemukset. — Pyydän sinua +istumaan ja iloitsemaan siitä, mitä köyhä taloni voi tarjota sinulle. + +THRASYBULOS: Sitä ennen tahdon kuitenkin sinulle asiani ilmoittaa. + +ALKIBIADES (jälleen epäluuloisesti): Ystävyys yksin ei siis ole tuonut +sinua Aasiaan? + +THRASYBULOS: Ystävyyden takia ei matkusteta merten poikki. + +ALKIBIADES: Kuitenkin ystävä minulle mereltä yleni! + +THRASYBULOS (merkitsevästi): Matkusti velkamies jälestä velallisensa. + +ALKIBIADES: Ei vihollinen jälestä vihollisensa? + +THRASYBULOS: Tulin sotatoverina. + +ALKIBIADES (vältellen): Toivon myös toverin kohdanneesi. + +THRASYBULOS: Minä sanoin: _sota_ toverina. + +ALKIBIADES: Rauha vallitsee maailmassa. + +THRASYBULOS: Tyyni myrskyn edellä, toivon minä. + +ALKIBIADES: Lakedaimonilaisten valtikka ulottuu kaikkialle. He ovat nyt +maan herrat. + +THRASYBULOS (lennokkaasti): Eivät, niin kauan kuin elää Alkibiades. + + (Vaitiolo.) + +ALKIBIADES: Mitä tahdot minulta? + +THRASYBULOS: Tärkeät asiat vaativat tällä hetkellä sinun läsnä-oloasi +Ateenassa. + +ALKIBIADES (pilkaten): Ohoh, etpä vähää vaadi, kun vaadit minua kotini +jättämään! + +THRASYBULOS: Kotilietesi ääreen sinua pyydänkin juuri. + +ALKIBIADES: Kotiliesi on siellä, missä lempi leimuaa. + +THRASYBULOS: Suurin kuitenkin on lempi synnyinmaahan. + +ALKIBIADES: Naisen rakkaus on täällä majani rakentanut. + +THRASYBULOS: Kansan rakkaus on siellä sinulle toisen, korkeamman, +kohottava. + +ALKIBIADES (hampaittensa välistä): Huono perustus on kansan rakkaus. + +THRASYBULOS: Olkoon siis Ateenan vapaus arvokkaampi! + +ALKIBIADES: Ateena on hävitetty, orjuutettu. + +THRASYBULOS: Sitä suurempi kunnia voida se jälleen raunioista rakentaa. + +ALKIBIADES (nopeasti): Ahaa, sekö oli sinun suunnitelmasi? + +THRASYBULOS: Sen ponsi, niin. Loput kerron sinulle sitten kuin olemme +matkaan kiiruhtaneet. + + (_Timandra_ tulee oikealta hymyillen herttaisesti.) + +TIMANDRA: Kuulin teidän kiistelevän keskenänne. — Onko metsä ollut +mieluinen teille? + +ALKIBIADES: Kiitos kysymästä. Emme ole saaneet juuri mitään ammutuksi. + +THRASYBULOS (hymyillen): Olemme parhaasta päästä vain väitelleet. + + (_Alkibiadeen_ silmät ovat heti Timandran sisälle tultua kiintyneet + renkaasen, joka on hänen käsivarressaan. Katsoo, lähestyy ja + tarttuu vihdoin kovasti kiinni häneen.) + +ALKIBIADES: Pharnabazoksen sadanpäämies on käynyt täällä. + +TIMANDRA (viattomasti): Kyllä. Mutta mistä sen tiedät? + +ALKIBIADES: Jäljistä, jotka hänen saastaiset sormensa ovat jättäneet! — +Hahaa, näetkö, ystäväni? Mitä minä sanoin? Eikö tänään ole Astarten +juhlapäivä! + +THRASYBULOS: Anteeksi: pukuni on metsällä pilautunut ja minä häpeän +ilmestyä tässä asussa korkean jumalattarenne juhlapöytään. Sallinette +sentähden, että kiirehdin heti sitä vaihtamaan. + + (Menee taemmasta ovesta vasemmalle. Hetken painostava vaitiolo.) + +TIMANDRA: Alkibiades! + +ALKIBIADES (töykeästi): Mikä on? + +TIMANDRA: Näin, että aioit häväistä minua hänen läsnäollessaan. + +ALKIBIADES: Entä sitten! — Toiko hän mitään kirjettä minulle? + +TIMANDRA: Hänellä oli kirje. Mutta hän ei antanut sitä. + +ALKIBIADES: Miksi ei? + +TIMANDRA: Luulen, että hän lupasi vielä tänä yönä takaisin tulevansa. + +ALKIBIADES: Tänä yönä, tänä yönä siis... + + (Vaipua mietteisiinsä. Vaitiolo. _Timandra_ lähestyy arasti häntä.) + +TIMANDRA: Alkibiades! + +ALKIBIADES (jyrkästi): Mitä? — (Hitaasti, käyden häntä kohden.) Minä en +sano mitään siitä, että lasket sisälle vieraita poissa-ollessani, +vasten minun nimenomaista käskyäni, enkä siitäkään, että otat lahjoja +Smerdis prinssiltä... + +TIMANDRA: Senkin sinä tiedät? + +ALKIBIADES: Kaikki. — Mutta niin kauan kuin sinä olet tässä talossa, +kiellän minä sinun hänen korujaan kantamasta. Oletko ymmärtänyt? + +TIMANDRA: Armaani, sinä viivyit niin kauan metsällä ja minä +ajattelin... + +ALKIBIADES: Vaikka minä olisin viipynyt vielä kauemmin, ei sinulla ole +lupa tehdä minua naurun-alaiseksi ystäväni silmien edessä. — +(Painokkaasti.) Mitä muuten häneen tulee: hän ei ole petturi, kuten +sinä sanot. + +TIMANDRA: Sen parempi. + +ALKIBIADES: Kuitenkin epäilit sinä jo ensi hetkestä saakka häntä. + +TIMANDRA: En suinkaan. Hän vaikutti minuun vain niin vastenmielisesti. + +ALKIBIADES: Siinäpä se. Jo aamulla koetit sinä herättää minussa +epäluuloja häntä vastaan. + +TIMANDRA: Etkö itsekin epäillyt häntä? + +ALKIBIADES: Mahdollisesti tein minä sen. Mutta sinä lietsoit minun +liiallista varovaisuuttani, samoin kuin sinä aina olet valmis syttämään +sydämeni vaanivaa epäluuloisuutta. + +TIMANDRA: Ah! — (Painaen sydäntään.) Se koski kipeästi. + +ALKIBIADES: Minä sanon vain, mikä on totta. Minä olen jo kauan +huomannut sen. Sinä tahdot imeä minusta pois minun ihanan +itseluottamukseni... + +TIMANDRA: _Senkin_ minä tahdon, senkin! + +ALKIBIADES: Ja tehdä minut niin raukaksi omissa silmissäni, etten enää +tiedä enkä muista, kuka olen. — (Äkkiä käännähtäen.) Mutta miksi täällä +on niin paljon valoa? Loistaahan koko talo kuin lyhty ikään! + +TIMANDRA (hiljaisesti): Arvelin, koska tänään on Astarten juhlapäivä... +Mutta voinhan minä sammuttaa osan tulista, jos niin tahdot. + +ALKIBIADES: Ne saavat palaa. — (Aikoo vasemmalle, pysähtyy.) Voit tuoda +enemmän viiniä. Me juomme tänään. — Ja tuon pöydän voit myös järjestää +hiukan hauskemmaksi, ettei ystävämme saa aivan huonoa käsitystä meidän +barbaarisista elämäntavoistamme. + + (Menee etumaisesta ovesta vasemmalle. — _Timandra_ jää silmät + suurina hänen jälkeensä katsomaan, pudistaen sitten päätään + surumielisesti, riisuu koron käsivarrestaan ja poistuu hitaasti + oikealle. Palajaa hetken perästä takaisin kantaen olallaan + viiniruukkua ja kukkasia. Alkaa apein mielin järjestää pöytää, + pyyhkäisten aina välillä kyyneleen silmäkulmastaan. + _Thrasybulos_, juhlapuvussa, tulee taemmasta ovesta vasemmalta + ja tervehtii häntä kohteliaasti.) + +THRASYBULOS: Oh, täällähän näyttää tuiki juhlalliselta. — Ihailen +aistiasi, neito. Aspasia itse ei olisi tuota somemmin soristanut. + +TIMANDRA (alakuloisesti): Alkibiades ei pidä minun maustani. + +THRASYBULOS: Kuinka? + +TIMANDRA: Hän on itse sanonut minulle sen. + +THRASYBULOS: Hän on laskenut leikkiä luonnollisesti. — Mutta sinä näytät +oikein surulliselta, neito. Eikö Astarte ole katsonut puoleesi +armollisesti? + +TIMANDRA: Astarte on sekä ilon valtiatar että surun. Hän on kääntänyt +minun puoleeni tänään surun kasvot. + +THRASYBULOS (kuin ohimennen): Alkibiades mainitsi metsällä minulle +eräästä kirjeestä. Onko hän ehkä saanut ikäviä sanomia? + +TIMANDRA: Alkibiades puhuu minun kanssani niin harvoin. Sitä asiaa +lienee sinun paras tiedustella häneltä itseltään. + + (Vaitiolo. _Alkibiades_, juhlapuvussa, tulee nopeasti vasemmalta.) + +ALKIBIADES: Kuulitteko? + +THRASYBULOS: Mitä? + +ALKIBIADES: Minusta tuntui kuin olisi joku liikkunut puutarhassa. — Nyt +taas! + +TIMANDRA (kuuntelee): Lentävä lehti vaan. + +ALKIBIADES: Minun korvani eivät petä koskaan. — Nyt taas! Askeleita! + +THRASYBULOS: Jos tahdot, voinhan minä käydä tarkastamassa, onko +puutarhaan kukaties joku kutsumaton vieras pujahtanut. + +ALKIBIADES: Sinä? — (Katsoo terävästi häneen.) Siinä tapauksessa saattaa +olla parasta, että otat toveriksesi _tämän_. (Ojentaa tikarin hänelle.) + +THRASYBULOS: Sinä luulet siis...? + +ALKIBIADES (keveästi): Että siellä ei ole ketään. — Pyydän kuitenkin, +että pidät tikarin. Teitä on silloin kaksi tarkastajaa. + +THRASYBULOS: Kuten tahdot. + + (Katsoo häneen, menee perälle päätä pudistaen. Vaitiolo.) + +ALKIBIADES: Timandra! Voitko antaa anteeksi minulle? + +TIMANDRA: Emme enää puhu siitä asiasta, armahani. — Mutta sinä olet +levoton. Miksi? + +ALKIBIADES: Huomasitko, millä kiireellä ystäväni jouduttausi minun +sijastani puutarhaan? + +TIMANDRA: Epäilemättä hän teki sen todistaakseen sinulle, että siellä +ei ollut ketään. + +ALKIBIADES (hajamielisesti): Mahdollista kyllä. — (Kuin itsekseen.) +Jospa minä vaan voisin uskoa häneen! Jospa minä voisin! + + (Vaipuu ajatuksiinsa. _Timandra_ lähestyy häntä hiljaa. Vaitiolo.) + +TIMANDRA: Joku suru painaa sinua? + +ALKIBIADES (käyden hänen käteensä): Timandra! Rakastatko minua? + +TIMANDRA: Epäiletkö _sitäkin_, Alkibiades? + +ALKIBIADES: En. — Mutta voisitko sinä rakastaa minua sittenkin, jos... + +TIMANDRA: Jos mitä? + +ALKIBIADES (vaikeasti): Jos meidän täytyisi joksikin aikaa erota +toisistamme? + +TIMANDRA: Meidän! — (Tuskallisesti.) Sinä aiot matkustaa jonnekin? +Minne? + +ALKIBIADES: Se voi käydä välttämättömäksi. Kaikki riippuu tuosta +kirjeestä. — St! Hiljaa! Ystävämme palajaa. + +THRASYBULOS (tulee): Kuten sanoin, siellä ei ollut ketään. + +ALKIBIADES: Ei ketään? + +THRASYBULOS: Ei. Olet kuullut kummituksia. — Tässä tikarisi! + +ALKIBIADES: Hyvä. Anteeksi, että vaivasin sinua. — Ja nyt pyydän sinua +tekemään kunniata pöydällemme. — (Tempaa pikarin pöydältä.) Astarten +malja! + +THRASYBULOS: Ja meidän ihanan emäntämme malja! (Juo.) Ehkä tahdotte nyt +myöskin selittää minulle, mikä on oikeastaan tuo Astarte. Sama kuin +Aphrodite, eikö totta? + +ALKIBIADES: Aphrodite on viileä, vedestä syntynyt. Astarte sitä vastoin +on syntynyt tulesta. + +THRASYBULOS: Tulesta? + +ALKIBIADES: Kaikki Aasian jumalat ovat tulesta syntyneet. Siksi on +heitä palveltava myöskin tulella! — Eikö totta, Timandra? + +TIMANDRA (hymyillen): Tiedän ainoastaan, että heitä _on_ palveltava. +(Menee oikealle.) + +ALKIBIADES: Tiedätkö, Thrasybulos, että maan tapa vaatii jokaisen +phrygialaisen naisen kerran vuodessa muukalaiselle antautumaan? + +THRASYBULOS: Raakalaistapa! + +ALKIBIADES: Sinä ylenkatsot Aasiaa? — Tiedäpäs, usein tuntuu minusta +kuin he kaikessa hurjuudessaan olisivat lähempänä luonnon +kaikkivaltiaan viisautta kuin me helleenit kaikessa tarkoin +määritellyssä sopusuhtaisuudessamme. + +THRASYBULOS: Pelkään heidän viisautensa mahtuvan yhteen ainoaan +Pheidiaan kuvapatsaasen. + + (Vaitiolo. _Alkibiades_ menee pilari-aukolle, vetää uutimet + syrjään ja katsoo uneksien yöhön, josta etäiset uhritulet + loimottavat.) + +ALKIBIADES: Aasia! Kuinka minä rakastan sinun villiä rajattomuuttasi! — +(Nojaa uneksien pylvääsen.) Thrasybulos! Kuuletko tuota huminaa? Se +tulee kaupungista. + +THRASYBULOS: Minä kuulen. + +ALKIBIADES: Aasia! Tuhansin säikein on sydämeni sinuun kiinnitetty. — +(Vaitiolo.) Ystäväni, tiedätkö, mitä siellä nyt tapahtuu? Veli +sekaantuu veljeensä, isä tyttäreensä. Kansa täyttää kadut ja temppelit +He juovat, he tanssivat, he viileksivät itseään veitsillä, kaikki +samassa ilon ja yliluonnollisen intohimon myllerryksessä. + +THRASYBULOS: He _ovat_ barbaareja. + +ALKIBIADES (humoristisesti): Kentaureja! — Mutta he ovat onnellisia. He +sulavat sen kautta johonkin itseään suurempaan. + +THRASYBULOS: Mikä se olisi? + +ALKIBIADES: _Maailman henki_, Thrasybulos. Etkö tiedä, että siihen +hukkuminen itämaisten uskontojen mukaan on korkein onni yksilölle? + +THRASYBULOS (vakaumuksella): Maailma on Ateena. + +ALKIBIADES: Maailma on rajaton. + +THRASYBULOS: Niinkuin barbaarien intohimot! + +ALKIBIADES: Niinkuin ovat ihmisen mahdollisuudet. — (Vaitiolo. Vetää +uutimen takaisin pilari-aukon eteen ja astuu hitaasti alas.) +Thrasybulos! + +THRASYBULOS: Niin, ystäväni? + +ALKIBIADES: Onko sinulla jotakin itseäsi korkeampaa? + +THRASYBULOS: On, sama kuin sinullakin, Alkibiades: Kansa, isänmaa. + +ALKIBIADES: Ihmiskunta _voisi_ olla minun kansallisuuteni. + +THRASYBULOS (taustaan osoittaen): Niidenkö tulien luulet tuolta +loimottavan? + +ALKIBIADES (harvakseen): Ihmisvihan ja ihmis-ylenkatseen rovio palaa +minun päälaellani. (Reippaasti.) Aasian malja! + +THRASYBULOS: Juon sen raskaalla sydämellä, jos Aasia on ryöstävä meiltä +Alkibiadeen. + + (Vaitiolo. Molemmat istuivat. _Alkibiades_ ottaa kitaran käteensä + ja näppäilee sen kieliä hiljakseen.) + +ALKIBIADES (deklamoi): + + Toiset laulaa Teeban sotaa, + toiset phrygein ryskinää, + mieti en ma miekan otaa, + muuta tahdon ylistää, + voittaneet mua eivät laivat, + jalkaväki, ratsahat, + toiset voimat voiton saivat: + silmät kauniit katsoivat. + +THRASYBULOS: Hyvä, hyvä, Alkibiades! — Vanhan Hellaan malja! + +ALKIBIADES: Ja Hellaan runoniekkojen malja; he eläkööt! (Juovat.) + +THRASYBULOS: Oletpa itsekin runoniekka, Alkibiades. + +ALKIBIADES: Jonkun runon lienen eläissäni sepittänyt. — Mutta siitä on +jo kauan. + +THRASYBULOS: Yhden niistä muistan minä vielä kuin eilisen päivän. +Muistan sekä runon että kohtauksen, jonka johdosta sepitit sen: +"Alkibiadeen näky". Lausu se minulle! + +ALKIBIADES: En viitsi. — (Ojentaa kitaran hänelle.) Nyt on vuoro sinun +virtesi virittää. + +THRASYBULOS: Se oli laulu Alkibiadeen nuoruudesta. Usein esitit sinä +itse ennen sitä minulle uneksien. (Näppäilee kitaraansa.) + + _Alkibiadeen näky_. + + Olen nähnyt immen + niin valkean + kuin Pallas Athenen + patsahan. + + Theano, temppelin + impyinen! + Oi, koskaan unhoita + sua ma en. + + Sa seisoit templisi + portahilla; + ma kuljin varjossa + viileen illan. + + Sa seisoit' kirkkaana, + korkeana; + ma kuljin maassa + niin matalana. + + Olin juonut päivät + ja itkenyt illoin: + kai Panathenaian + oli juhla silloin. + + Meni päivä maillehen + laaksoissa, + mut rusko kimmelsi + vuorilla. + + Ja kädessä malja + ja seppelpäin + ohi Athenen templin + me kuljimme näin. + + Yks filosofeerasi, + toinen lauloi, + ja kolmansi katu- + tyttöä kauloi. + + Sun nähdessä silloin + mun seisahti syön + kuin Arkipelaagissa + aalto yön. + + Ja aallossa taivahat + kuvastui + ja taivahan tuhannet + tähtöset ui. + + Mut koska sa silmäsi + laskit alas, + niin jällehen myrsky + mun rintaani palas. + + Ja myrsky se raivoo + vieläkin. + En unhoita impeä + temppelin. + +(_Alkibiades_ kertaa liikutettuna viimeisen säejakson.) + +Esirippu. + + + + +TOINEN NÄYTÖS. + + + _Alkibiades_ katsoo uneksien eteensä. _Thrasybulos_ + koskettaa häntä hiljaa kädellään. + +THRASYBULOS: Palaja kotiin! + +ALKIBIADES (kiivaasti): Sinä unohdat, että olen maanpakolainen! + +THRASYBULOS: Myöskin maanpaossa voi isänmaataan rakkaudella ajatella. + +ALKIBIADES: Onko Ateena _minua_ rakkaudella ajatellut? + +THRASYBULOS: Enemmän kuin ketään on Ateena sinua jumaloinut. + +ALKIBIADES: Ja vihannut enemmän kuin ketään. Kaunis jumaluus! + +THRASYBULOS: Häilyväinen on Ateenan mieli niinkuin ... Alkibiadeen! + +ALKIBIADES (katkerasti): Kahdesti on Ateena ajanut minut maanpakoon. + +THRASYBULOS: Kuinka monta kertaa olet sinä ajannut Ateenan sotajoukot +pakoon? + +ALKIBIADES: Minun nimeni on ollut häpeäpaaluihin ripustettu! + +THRASYBULOS (iskevästi): Etkö itse ole tyrannien pöydässä istunut? + +ALKIBIADES: Heidän pappinsa ovat minut kironneet. + +THRASYBULOS: Ja heidän papittarensa ovat sinua siunanneet. — Luulin +sinun tahtoneen niin! + +ALKIBIADES: Yksi ainoa sen teki: Theano, Menonin tytär. Ylistetty +olkoon hänen nimensä. + + (Liittää kätensä kuin rukoukseen. Lyhyt vaitiolo.) + +THRASYBULOS (matalalla äänellä): Niinpä tiedä, että hän jälleen on +siunaava sinua, jos palajat kotiin. + +ALKIBIADES: Yksi ihminen ei riitä lauhduttamaan vihaani koko isänmaata +kohtaan. + +THRASYBULOS: Ja kuitenkin on isänmaa yhden ihmisen takia tullut +turmioon! + +ALKIBIADES (vavahtavalla äänellä): Tarkoitatko, että tuo mies olen +minä? + +THRASYBULOS: Sinäpä sen sanoit, Kleiniaan poika! + + (Vaitiolo. Ystävykset ovat nousseet ja seisovat nyt + kiihtyneinä vastakkain.) + +ALKIBIADES: Saatpa vielä kerran vastata sanoistasi. + +THRASYBULOS: Varo itse, etten vaadi sinua tilille teoistasi! + +ALKIBIADES (ylpeästi): _Niistä_ minä en ole velkapää kenellekään tiliä +tekemään. + +THRASYBULOS: Kyllä. Heille, jotka seisovat minun takanani. + +ALKIBIADES (katsoo häneen): Kenen puolesta puhut minulle sitten? + + +THRASYBULOS: Puhun Ateenan nuorten nimessä. Nyt sen tiedät siis. + + (Pitkä vaitiolo. _Alkibiades_ mittailee synkkänä permantoa.) + +ALKIBIADES (harvakseen): Ateenan nuoret ovat kuolleet: me kaksi elämme. + +THRASYBULOS: On kasvanut uusi polvi. Uudet ihanteet kukoistavat. + +ALKIBIADES: Mikä polvi se on? + +THRASYBULOS: Se on se polvi, joka istui kaduilla ja kymnaasioissa, +silloin kun sinä lähdit ensimmäiselle sotaretkellesi. + +ALKIBIADES (päätään pudistaen): En tunne sitä polvea. + +THRASYBULOS: Mutta se tuntee sinut. Sillä tiedätkö, mitä he tekivät +kaduilla ja kymnaasioissa? + +ALKIBIADES: En. + +THRASYBULOS (kauniisti): He piirtelivät hiekkaan niitä saaria ja +valtakuntia, joita sinä purjehdit valloittamaan. — Heille olet sinä +lippu ja sotahuuto. + + (Vaitiolo. _Alkibiades_ kävelee, miettii ja pysähtyy + Thrasybuloksen eteen.) + +ALKIBIADES: Olin miekka ennen, sitten kilpi itselleni. Pitääkö minun +nyt nuorten lippuna liehakoida? + +THRASYBULOS: Lippuna liehua sinun tulee ja johdattaa heitä +sodanjumalana taisteloon! + +ALKIBIADES (harvakseen): Ken johtaa, sitä johdetaan. + +THRASYBULOS: Ken muita käskee, sen on myös muiden mieltä kuunneltava. + +ALKIBIADES: Siksi en tahdo käskeä enää. Oma mieleni on minulle +mieluisampi. + +THRASYBULOS: Mutta jos mielesi on maan nuorten mieli? + +ALKIBIADES (ylpeästi): Silloin johdan minä heitä, kussa he kulkevatkin. + + (Lyhyt vaitiolo.) + +THRASYBULOS: En tiennyt, että maanpako oli sinuun noin syvästi +vaikuttanut. + +ALKIBIADES (kiivaasti): Maanpako ei ole sitä tehnyt, vaan kansalaisteni +kiittämättömyys. + +THRASYBULOS: Luulin sinun sitäkin kestävän. + +ALKIBIADES: Minä _olen_ kestänyt sen, mutta ainoastaan siten, että olen +itseni syventänyt. + +THRASYBULOS: Olet liian syvälle sukeltanut. Asut onkaloissa, +Alkibiades! + +ALKIBIADES (synkästi): Aallon pohjassa asun. + +THRASYBULOS: Astu siis aallon harjalle nyt! Päivä paistaa +Alkibiadeelle. + +ALKIBIADES: En ole päivän orja enää. Minun silmäni ovat hämärään +tottuneet. + +THRASYBULOS: Jos tahdot saada aikaan jotakin, on sinun astuttava ajan +myrskytyöhön! + +ALKIBIADES (ylevästi): Aika myrskyää siellä, missä ihmis-ajatukset +myrskyävät. + +THRASYBULOS: Missä myrskyävät siis sinun ajatuksesi? + +ALKIBIADES: Minä olen tyyneen tullut. + +THRASYBULOS: Siis on virta vyöryvä sinun ohitsesi! + +ALKIBIADES (säteilevin silmin): Mitä siitä, jos näen ajan lakkapäillä +vain omien ajatuksieni kimmeltävän. + + (Lyhyt vaitiolo.) + +THRASYBULOS: Noin puhuu kuollut mies. + +ALKIBIADES: Niin puhuu _mies_. — Minä aion tästä lähtien tulla toimeen +omillani. + +THRASYBULOS: Tekemättä mitään? Toimittamatta mitään? + +ALKIBIADES (ratkaisevasti): Yksinäisyydessä ovat ajatuksetkin tekoja. + + (Vaitiolo.) + +THRASYBULOS: Mitä ajattelet sinä sitten teon vertaisia? + +ALKIBIADES: Ajattelen itseäni, Thrasybulos. + +THRASYBULOS: Tuoko on mielestäsi miehen arvoista? + +ALKIBIADES (voimakkaasti): En ole keksinyt mitään arvokkaampaa +ihmiselle. + +THRASYBULOS: Siis ovat meidän suuret miehemme turhaan eläneet! + +ALKIBIADES: En tiedä, miksi he ovat eläneet. Tiedän vaan, että he +kaikki ovat saaneet kärsiä kansalaistensa kiittämättömyyttä. + +THRASYBULOS: Miltiades... + +ALKIBIADES: ... tuomittiin sakkoihin ja kuoli vankeudessa. + +THRASYBULOS: Themistokles... + +ALKIBIADES: ... ajettiin maanpakoon ja kuoli maanpaossa! + +THRASYBULOS: Aristeides... + +ALKIBIADES: ... maanpakoon! + +THRASYBULOS: Kimon... + +ALKIBIADES: ... maanpakoon! + +THRASYBULOS: Perikles... + +ALKIBIADES: Hänet pelasti rutto, muuten olisi hänen käynyt samoin. — +Sinä näet, ystäväni: on valtiolle vaarallista olla suuri mies +Ateenassa. + +THRASYBULOS: Sinä otat sanat suustani. — _He_ eivät ole kansalaistensa +kiittämättömyyttä säikähtäneet. Kaikki he ovat suuria asioita matkaan +saattaneet ja kuolleet kunnialla. + +ALKIBIADES (pilkallisesti): Tuostako kunniasta olet tullut myös minulle +osani tarjoamaan? + +THRASYBULOS: Tarjoan haudan sinulle hiekassa isänmaasi. + +ALKIBIADES: Mitä on isänmaa? Pivo multaa, joka kerran päällemme +siroitetaan! + +THRASYBULOS: Kuka siroittaa sen päälle maanpakolaisen? + +ALKIBIADES: Tyrannien kauhuna vielä haamunsa harhailee. + +THRASYBULOS: Niinpä nouse siis sotaan vasten sortajia! + +ALKIBIADES: Kansa itse on suurin sortajansa. + + (Vaitiolo. Molemmat ovat etunäyttämölle edentyneet, _Alkibiades_ + yhä kylmempänä ja ylpeämpänä, _Thrasybulos_ yhä sydämellisemmin + vaativana.) + +THRASYBULOS: Mikä on urhokuolemaa uljahampi? + +ALKIBIADES: Kamppaelu kuoleman kanssa, Thrasybulos. + +THRASYBULOS: Minkä edestä, epätoivoinen, taistelet sitten? + +ALKIBIADES: Elämän itsensä edestä taistelen taukoamatta. + +THRASYBULOS (hiljaisesti): Siinä taistelussa tulet varmaan voitetuksi. + +ALKIBIADES: Kun kuolen, tunnustan itseni voitetuksi. + + (Jää seisomaan etualalle, kasvot suoraan katsomoon. Thrasybulos + katsoo häneen vielä hetken, siirtyy sitten alakuloisena taustaan, + ottaa kitaran käteensä ja näppäilee sen kieliä hiljakseen. + _Alkibiades_ kääntyy, hymyilee ja nyykähyttää päätään hänelle. + Rauha ystävysten välillä on jälleen rakennettu.) + + (_Timandra_ oikealta tulee häikäisevässä juhlapuvussa. Seppelöi + edelliset. _Alkibiades_ rientää avosylin vastaan hänelle. + _Timandra_ pujahtaa hänen käsistään notkeasti huntuaan heilauttaen. + _Alkibiades_ koettaa leikillään saada kiinni hänet. Thrasybulos + on noussut kunnioittavasti, kitara kädessään, yhä näppäillen sen + kieliä hiljakseen.) + + (_Timandra_ väistyy veikistellen. Ystävykset seuraavat nähtävällä + mieltymyksellä hänen plastillisia liikkeitään.) + +THRASYBULOS (innostuneesti): Leikimmekö jotakin? + +ALKIBIADES: Hyvä. Mitä leikkisimme? Jonkun juhlaleikin Astarten +kunniaksi? + +THRASYBULOS: Meidän kauniin emäntämme kunniaksi, tarkoitat sinä. +Hyväksytäänkö? + +TIMANDRA: Hyväksytään. Mutta ei mitään vanhaa ja kulunutta jumaltarua. +Jotakin uutta sen tulee olla, jotakin juuri tähän tilaisuuteen +sepitettyä. + +THRASYBULOS (hymyillen): Mitä arvelet, Alkibiades? + +ALKIBIADES: Olkoon menneeksi, mutta vain sillä ehdolla, että me kaikki +kolme esiinnymme tilapää-runoilijoina. Anna alku, Timandra! + +THRASYBULOS: Ja minä kuulutan korkealla äänellä: + + TIMANDRA. + + _Juhlaleikki lemmen ja kauneuden kunniaksi_. + +(_Timandra_ miettii hetkisen paikallaan, heilauttaa sitten huntuaan ja +pakenee karkeloiden toiselle puolen näyttämöä.) + + TIMANDRA: + Niin mulle nimittäkää, mikä luontoni lienee! + + THRASYBULOS: + Lienee sun luontosi hetken heiluva kupla. + + TIMANDRA: + Heilun ma hetken, piirtelen vuossadan vaiheet. + + ALKIBIADES: + Lienee sun luontosi jumalten kultainen kaivo. + + TIMANDRA: + Juotan ma janoavaiset: ken juo, yhä janoo. + + THRASYBULOS (ojentaen kitaran hänelle): + Siis sano itse syntysi, ihala impi! + + TIMANDRA: + Syvä on syntyni, aallon välkkyvä vaahti. + + ALKIBIADES: + Päänmeno miesten, vaara voittajienkin! + + TIMANDRA: + Mielen yöllisen ympäri lempeä läikkä. + + THRASYBULOS: + Heijastat heleät, viekkahat, vihreät niitut. + + TIMANDRA: + Kangastan kaukaa unholan utuiset mättäät. + +(Sulkee silmänsä uneksien. _Alkibiades_ katsoo hurmautuneena +häneen. Vaitiolo.) + + ALKIBIADES: + Maa on, missä ei taistele tuuli, ei tyyni. + + TIMANDRA: + Maa on, missä ei oikea vaadi väärää. + + ALKIBIADES: + Maa on, missä ei rikoksen heimoa riemu. + + TIMANDRA: + Maa on, missä puut pyhät ijäti uinuu. + + ALKIBIADES: + Pyhä on maa, sen kaipaus pyörryttäväinen. + + TIMANDRA: + Maammoni manner, Aasian kultaiset kunnaat. + +(Vaitiolo. _Timandra_ on laskenut kitaran kädestään ja kallistunut +riutuen kohti Alkibiadesta. _Thrasybulos_ ottaa soittimen ja astuu +askeleen eteenpäin.) + + THRASYBULOS: + Tuo oli taattosi: Hellas, urhojen tanner. + + TIMANDRA: + Tuo oli äitini: Persia, kansojen kehto. + + ALKIBIADES: + Synnytti Smyrna, miellytti Miletos sinut. + + TIMANDRA: + Suostuin ma Kypron sulkapäisehen sulhoon. + + THRASYBULOS: + Korjasi parmailleen sinut Pallas Athene. + + TIMANDRA: + Hylkäsi taas, pois vierin ma hyrskyjä pitkin. + + ALKIBIADES: + Lastuna lensit, saavuit sa rantahan Tauriin. + + TIMANDRA: + Tauriista taas pois Kolkhiin korpien yöhön. + + THRASYBULOS: + Näin sinä kiitelit, karkelit kaunona miesten. + + TIMANDRA: + Heittelen huntua, huoleton, hautahan saakka. + + ALKIBIADES: + Kuin kulo kuljet, kuin tulenlieska sa tulet. + + TIMANDRA: + Kuin meri menen, kuin sana laulajan samoon. + + THRASYBULOS: + Helkytät kielet heimojen, kaupunkienkin. + + TIMANDRA: + Kaiutan kaukaiset maat, puen purppurat valtain. + + ALKIBIADES: + Lannistat linnat mahtavat, marmoripatsaat. + + TIMANDRA: + Paikkaan etsin, muurivihreä virpi. + +(Lyhyt vaitiolo. _Timandra_ on jälleen hempeästi nojautunut +Alkibiadeesen.) + + ALKIBIADES: + Löysit sa vihdoin Phrygian rattoisan rauhan. + + TIMANDRA: + Tapasin täällä lempeät, vilkkahat vieraat. + + ALKIBIADES: + Kohtasi täällä koito sun maanpakolainen. + + TIMANDRA: + Rakastui häneen Aasian rantojen rauku. + + ALKIBIADES: + Löys isänmaan mies: povi kohtasi poven. + + TIMANDRA: + Valkaman varman kuohuja kulkeva haaksi. + + ALKIBIADES: + Aukeni taivas, astuivat jumalat julki. + + TIMANDRA: + Kansoittuivat iltapilvien palteet. + + ALKIBIADES: + Sai elo määrän, sai rajan maailman ranta. + + TIMANDRA: + Nous meri yössä, kutsui korkea kuudan. + +(Heidän äänensä ovat kasvaneet, paisuneet ja rientävät nyt eteenpäin +riemuitsevassa, voitollisessa rytmissä.) + + ALKIBIADES: + Lienevät hurmanneet sinut hapseni harmaat? + + TIMANDRA: + Mieletön mies, sinut syksyni lumonnut lienee? + + ALKIBIADES: + Ryöppysi rintaani Phrygian rypäle synkkä. + + TIMANDRA: + Enkä ma sinusta enää nyt eroa koskaan. + +(Painautuu kiinni Alkibiadeesen. _Alkibiades_ kiertää hänet +voimakkaasti käsivarrellaan. Lyhyt vaitiolo.) + +MARSYAS (ulkona): Hohoi, ohoi, Alkibiades! Oletko kotona? + + (Koputus ovelle.) + +TIMANDRA (arasti): Joku kolkuttaa. + +ALKIBIADES: Niin. Se on Marsyas, sadanpäämies. Mene ja avaa hänelle! + + (Lyhyt, jännittävä odotus. _Timandra_ ja _Marsyas_ tulevat + perältä.) + +MARSYAS: Terve sinulle, Kleiniaan poika! + +ALKIBIADES: Terve myös sinulle, urhoollinen sadanpäämies. Toivon, että +tuot minulle hyviä uutisia palatsista. + +MARSYAS: Valtias tervehtää sinua minun kauttani ja kysyy, onko hän ynnä +hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo prinssi Smerdis, +ei myös vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa Susamithres, +molemmat yhtä jalosyntyiset, tänä yönä tervetulleita sinun kattosi +alle. + +ALKIBIADES (vilkkaasti): Kuinka? He aikovat todellakin kunnioittaa +minua käynnillään? + +MARSYAS: He ovat vain nuolenkantaman päässä täältä. Minkä viestin kera +käsket minun heitä vastaan kiiruhtamaan? + +ALKIBIADES: Tervehdä valtiasta minun puolestani ja virka, että sekä hän +itse että hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo +prinssi Smerdis, ei vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa +Susamithres, molemmat yhtä jalosyntyiset, ovat kaikki sangen +tervetulleita kattoni alle. + +MARSYAS: Kiitän sinua vastauksestasi, Kleiniaan poika. — Samalla +lähettää valtias sinulle tämän kirjeen. + + (Astuu juhlallisin askelin poikki näyttämön, ojentaa kirjeen + Alkibiadeelle ja palajaa jälleen paikalleen ovensuuhun. + _Alkibiades_ tarttuu kirjeesen kuumeentapaisesti.) + +ALKIBIADES: Odota! — Tarjoa viiniä, Timandra! — (Repäisee kirjeen auki.) +Se on suurkuninkaalta! + + (Lukee hermostuneena. _Timandra_ tarjoaa viiniä. _Marsyas_ + puhuttelee puoli-ääneen häntä.) + +MARSYAS: Ja sinun vastauksesi Smerdis prinssille? + +TIMANDRA: Siitä olen minä pitävä huolen _itse_. + + (Kuiskailevat.) + +ALKIBIADES (kesken lukemistaan): Thrasybulos! + +THRASYBULOS: Niin, ystäväni? + +ALKIBIADES: Voitko lainata minulle rahakukkarosi? + +THRASYBULOS: Halusta. (Ojentaa kukkaron hänelle.) + +ALKIBIADES (hajamielisesti): Näetkö, ystäväni, siitä saakka kuin +bithynialaiset ryövärit minut matkalla paljastivat... + +THRASYBULOS: Turhia! Olen sinulle velkaa niin paljon enemmän +nuoruusvuosiltamme. + +ALKIBIADES: Aah! (Rutistaa äkkiä kirjeen.) + +THRASYBULOS: Ystäväni, voitko pahoin? + +ALKIBIADES: Minä? Kuka sitä sanoo? + +THRASYBULOS: Sinä horjahdit, sinä kävit äkkiä kalmankalpeaksi... + +ALKIBIADES: Joutavia! — (Hampaittensa välistä.) Jospa koko tämä matoinen +maailma olisi yhtä terve kuin minä, ei tarvittaisi tikareita eikä +salamurhaajia sitä parantamaan! + +THRASYBULOS (lystikkäästi): Teetkö runoja vai mitä jupiset sinä +itseksesi? + +ALKIBIADES: Se oli vain eräs itämainen iltarukous. — (Katsoo häneen.) +Thrasybulos: nyt meidän ei ole tarvis enää koskaan kiistellä +keskenämme. + +THRASYBULOS: Kuinka? Sinä suostut siis? Jumalainen Hellas on siis +piankin saapa sulkea sinut parmailleen? + +ALKIBIADES (epätoivon komiikalla): Hellas on kuollut, Akropolis on +maahan jaoitettu ja kaarneet koikkuvat kultaisen Pallas Athenen +olkapäillä. + +THRASYBULOS: Oliko tuokin iltarukous? + +ALKIBIADES: Oli, se oli vain eräs uni, jonka nyt juuri silmät auki +näin. — (Tempaa pikarin pöydältä.) Hellaan malja! Taikka Aasian! Taikka +meidän molempien, — Thrasybulos! — (Äkkiä painokkaasti.) _Minun_ maljani! + +THRASYBULOS: Joisin sen mielelläni, mutta ääni, jolla esität sen... + +ALKIBIADES: Juo, ystäväni! Sinun ei ole tarvis peljätä mitään. + +THRASYBULOS: Peljätä? + +ALKIBIADES: Niin. Siinä ei ole myrkkyä, toivon minä. + +THRASYBULOS: Myrkkyä? Naljailethan kuin nuori sulho ikään. + +ALKIBIADES: Minä olenkin nuori sulho, vaikka minun häävuoteeni ei vielä +ole vihollisteni miekankärjillä kaunistettu. + +THRASYBULOS (varovasti): Miksi juuri miekankärjillä? + +ALKIBIADES: Minä nukun parhaiten niin. — (Vilkaisee taakseen ja huomaa +Marsyaan keskustelevan kiihkeästi Timandran kera.) Katso! Katso! + +THRASYBULOS: Mitä? — Sinun kasvosi ovat vääntyneet ja sinä keskustelet +kera olemattomien? Mikä sinua vaivaa? — (Varovasti.) Onko kirje ehkä +ollut epäsuosiollinen? + +ALKIBIADES: Päinvastoin, ystäväni, päinvastoin! Suurkuningas pyytää +minua... + + (Puhuu hermostuneesti toisapäin, pitäen yhä silmällä ryhmää + ovensuussa.) + +THRASYBULOS: Suurkuningas pyytää sinua... + +ALKIBIADES: ... pitämään häntä hyvässä muistossa! — (Korkealla äänellä.) +Urhoollinen sadanpäämies! Koska olet tuonut minulle näin suotuisia +sanomia, suvaitse, että ojennan sinulle tämän kukkaron, ei palkkiona, +vaan kunnianosoituksena sinua ja sinun herraasi kohtaan. — Salli minun +samalla esitellä sinulle: ystäväni Thrasybulos, sotapäällikkö +Ateenasta. + +MARSYAS (syvään kumartaen): Sinun kohteliaisuutesi on yhtä kuuluisa +kuin sinun kestiystävyytesi, eikä sinun anteliaisuudellasi ole vertaa +tämän taivaan kannen alla. — Kiitän sinua, Kleiniaan poika, ja kiiruhdan +siivet kantapäissä viestisi valtiaalle ilmoittamaan. (Menee.) + +THRASYBULOS: Kohtelethan tuota pikku satraapin sammalkielistä kätyriä +juhlallisesti kuin olisi hän suurkuningas itse. Luuletko hänen osaavan +myös oikein arvostaa kohteliaisuuttasi? + +ALKIBIADES (viekkaasti): Minä toivon sitä. — Timandra! Sinä kuulit: me +saamme vieraita. + +TIMANDRA: Minä kuulin. + +ALKIBIADES: He voivat olla millä hetkellä hyvänsä täällä. Sinun on siis +mentävä toimittamaan juhlavalmistuksia. + +TIMANDRA (hiljaa): Alkibiades! + +ALKIBIADES: Sanoitko jotakin? + +TIMANDRA: Minua niin pelottaa. + +ALKIBIADES: Mikä? — Kaikki on ennallaan. Ei mitään ole tapahtunut. +Päinvastoin on kaikki paremmin kuin ennen. Sinä kuulet: satraapi itse +tahtoo kunnioittaa minua käynnillään. + +TIMANDRA: _Miksi_ he tulevat? — (Syöksyy äkkiä kuin turvaa etsien +syliksi häneen.) Alkibiades! + +ALKIBIADES: Kas niin, kas niin... Mene nyt! + + (Irtautuu lempeästi hänestä. _Timandra_ menee kyyneleitään + tukahduttaen oikealle. Vaitiolo.) + +THRASYBULOS: Salli minun toistaa lemmittysi kysymys sinulle: _miksi_ he +tulevat? + +ALKIBIADES (katsoo häneen): He tulevat ilkkumaan minun kuolemaani, +kiduttamaan minua hiljaisella tulella, heittämään suolaa, minun +haavoihini ja levähtämään minun kärsimyksissäni kuin lehtimajassa... +(Äkkiä käyden hänen käteensä.) Olethan sinä Thrasybulos! + +THRASYBULOS: Ystäväni... + +ALKIBIADES: Mutta jos sinä olet minun viholliseni? (Hänen kätensä +kohoaa kuin lyöntiin, pysähtyy, vaipuu jälleen. Pirullinen hymy leviää +hänen kasvoilleen.) Silloin saavat minun viholliseni minusta uuden +ystävän. + +THRASYBULOS: Alkibiades! Nyt saatat sinä minun sieluni kauhistumaan. +Minä en ole koskaan ennen nähnyt sinua tuollaisena. + +ALKIBIADES: Et, sillä sinä et ole nähnyt minua aasialaisten parissa. +_Tämä minä olen_. Nyt tunnet minut. + +THRASYBULOS: Alkibiades parka! Elämä on ollut liian kova sinulle. + +ALKIBIADES (harvakseen): Kenties minä vielä kovempi elämälle. — Mutta +minä en tahdo murtua, minä en _tahdo_! Minä käytän kaikkia aseita, jos +minua ahdistetaan, kuuletko, _kaikkia_! Ja nämä ovat ne aseet, jotka +_minun_ elämäni on antanut minulle. Ainoastaan niiden avulla minä voin +enää olla Alkibiades. + +THRASYBULOS: Alkibiadeen haamu olet. En tunne enää sinua. Tosiaan +tekisi minun mieleni kysyä sinulta: kuka olet? + +ALKIBIADES: Sinä kysyt minulta sitä? — (Katsoo häneen.) No niin, tahdon +sanoa sinulle sen. Minä olen kuolemaantuomittu mies, jonka jokainen +silmänräpäys on vain ylivoimallisella taistelolla ostettavissa, jonka +pää on ainaisten murha-aikeiden maalitaulu, jonka pelkkä nimi on +sotahuuto!... + +THRASYBULOS: Olen tiennyt sen. Mutta kuitenkin... + +ALKIBIADES: Mutta kuitenkin kysyt sinä minulta, kuka minä olen. No +niin, minä _olen_ Alkibiades, tuo maanpakolainen, tuo isänmaan petturi +ja uskonpilkkaaja, jota Sparta pelkää, Ateena vapisee, Persia imartelee +ja jonka hiuskarvaa tyrannit kaikessa kunniassaan eivät tähän päivään +saakka ole uskaltaneet koukistaa. — Mutta nyt... + +THRASYBULOS: Ystäväni: _jos_ sinua uhkaa joku vaara, tiedä, että me +kaksi yhdessä myös olemme voima, jota en kehoittaisi heitä uhmailemaan. + +ALKIBIADES (katkerasti): Voima! — (Kuin itsekseen.) Pahoin pelkään, että +tänä yönä viisaus saa korvata voiman. + +THRASYBULOS: Juuri niin: voima. Älkööt nämä aasialaiset unohtako, että +olemme Ateenan parhaat miekkamiehet! + +ALKIBIADES (kuten edellä): Miekka...! — (Kuuntelee, ääniä ulkona.) He +tulevat. — (Jännittyy, kokoaa koko tahdonlujuutensa.) He tulevat! Minä +olen valmis. Tänä yönä taistellaan, Thrasybulos! + +THRASYBULOS: Hyvä! + +ALKIBIADES: Mutta ei miekoilla, vaan älyn ja sanan hienoimmin hiotuilla +tikareilla, jotka sinertävät kuin salama, tappavat kuin tuli ja +hymyilevät kuin hyinen tunturihuippu kuutamossa. — He tulkoot! Me +tahdomme näyttää näille barbaareille, että he eivät rankaisematta tule +kahta Ateenan parasta puhetaituria pesässään ärsyttämään. + +THRASYBULOS: Käynpä sentään ja pistän kaiken varovaisuuden vuoksi +kylmän kylkiraudan vaippani alle. + + (Poistuu taemmasta ovesta vasemmalle.) + +Esirippu. + + + + +KOLMAS NÄYTÖS. + + + _Pharnabazos, Tomyris, Smerdis, Magaios_ ja _Susamithres_ tulevat + perältä. Heidän edellään _kaksi sotilasta_, jotka saatuaan valtiaan + viittauksen poistuvat ovipielestä. _Alkibiades_, herttaisesti + hymyilevänä, ottaa vastaan tulijat keskinäyttämöllä. _Thrasybulos_ + äärimmäisellä vasemmalla, jyrkkänä, totisena, kyräillen + epäluuloisesti tulijoihin. + +PHARNABAZOS: Terve sinulle Alkibiades, Persian ystävä! + +ALKIBIADES: Terve sinulle, suuri valtias, niin myös sinulle, ylevä +valtiatar. — Olkaa tervehdityt, jalot prinssit, Alkibiadeen alhaisen +katon alle. (Viittaa vieraat istumaan.) + +PHARNABAZOS (leveästi ja hyväntahtoisesti): Myöhäinen tulomme +kummastuttaa sinua? — Tiedä siis, että olemme olleet metsästämässä ja +uskaltaneet sinulta lupaa kysymättä pystyttää telttamme talosi +läheisyyteen. + +SMERDIS: Olemme oikeastaan Astarten juhlaa paossa, joka nyt on +kaupungissa yksinvaltias. Se yksin selittää käyntimme muodottomuuden. + +TOMYRIS (kärkevästi): Astarte on katkonut kaikki tapojen kahleet. Mutta +Alkibiades on varmaan sitäkin mieluummin suova oudon tulomme anteeksi, +kun hän itse niin hyvin osaa paeta samaa jumalatarta. + +SUSAMITHRES: Hyvä, että Alkibiades pakenee häntä, sillä pelkäänpä, että +jumalatar muuten jäisi ijäksi hänen majaansa asumaan ja kokonaan +unohtaisi meidät muut kuolevaiset. + +MAGAIOS: Eikä Alkibiadeen kuitenkaan onnistu paeta häntä, sillä lemmen +jumalatar seuraa aina hänen kintereillään, kussa hän kulkeneekin. + + (Vieraat ovat sijoittuneet vasemmalle pöydän ääreen, _Pharnabazos_ + pöydän päähän, _Tomyris_ ja prinssi _Smerdis_ hänen vasemmalle + puolelleen. _Magaios_ ja _Susamithres_ seisovat heidän takanaan + liukkaissa hovimies-asennoissa. _Thrasybulos_ liikahtamatta + paikallaan vasemmalla etualalla. _Alkibiades_ pöydän ääressä + oikealla kumartelee puoleen ja toiseen niellen ystävällisellä + hymyllä kaikki salatut myrkyllisyydet. — _Timandra_ tulee, tuoden + lisää viinimaljoja ynnä hedelmiä, ja poistuu jälleen äänettömästi + oikealle. _Smerdis_ prinssin silmät seuraavat häntä.) + +SMERDIS: Se on totta, rakas setä Magaios! Alkibiadeella on Astarten +juhla aina sydämessään. + +ALKIBIADES (Smerdiille): Alkibiadeen sydän, nuori ystäväni, on yhtä +avoin niin jumalille kuin heille, jotka syntyperänsä korkeuden ja +älynsä hienouden kautta kuolemattomien kera kilpailevat. — (Koko seuran +puoleen kääntyen.) Mitä muuten käyntinne harvinaiseen aikaan tulee, +jalot vieraat, toivon ettei päivä ole oleva liian varhainen eikä yö +liian myöhäinen Alkibiadeen ystävien käydä tästä ovesta sisälle. +Maljanne! + +PHARNABAZOS: Kauan eläös, poika Kleiniaan. + + (Kaikki juovat.) + +ALKIBIADES (kaksimielisesti): Sama on myöskin minun toivoni, suuri +valtias. — Salli minun nyt esitellä sinulle ystäväni Thrasybulos, +sotapäällikkö Ateenasta, Hellaan impien ihanne, sulhojen sotijalo, +tyrannien kauhu ja kansanvaltainen kiireestä kantapäähän. — +(Thrasybulokselle.) Ystäväni: Phrygian satraapi. + + (_Thrasybulos_ vastaa tuskin huomattavasti tervehdykseen.) + +PHARNABAZOS (kohteliaasti): Thrasybuloksen nimi ei ole tuntematon +meidänkään etäisen maamme äärillä. — (Kohottaa maljansa.) Tervehdän +sinua, sotapäällikkö! + + (_Thrasybulos_ vastaa maljaan vastenmielisesti.) + +MAGAIOS: Huomaa, valtias: sinä tapaat Alkibiadeen luona ainoastaan +kuuluisia miehiä! + +ALKIBIADES (Thrasybulokselle): Tässä näet hänen veljensä Magaioksen, +yhtä urhoollisen sodassa kuin viisaan neuvospöydässä, ja tässä hänen +enonsa Susamithreen, kaikkivaltiaaksi kutsutun, suurkuninkaan erityisen +suosikin Phrygian palatsissa. + + (Magaios ja Susamithres tervehtivät kohteliaasti, _Thrasybulos_ + tuskin päätä nyykähyttäen.) + +SUSAMITHRES: Jos meidän jumalallisen suurkuninkaamme silmä olisi +kantanut yhtä kauas kuin sinun jalon miekkasi välke, sotapäällikkö, +en epäile, että hän jo aikoja sitten olisi rientänyt sinulle +kunnioitustaan osoittamaan. — (Hienolla ivalla.) Tässä tapauksessa +tahdon pyytää Alkibiadesta sinua suurkuninkaalle suosittelemaan. + +ALKIBIADES (puraisee huultaan, vaikenee; hetken perästä): Ja tässä +vihdoin näet sinä pöytämme parhaan kaunistuksen, meidän kaikkien ylpeän +ja ylhäisen valtiattaremme Tomyriksen, Persian runoniekkain ylistämän, +jonka silmä on tuli, silloin kun se sinulle suotuisa on, mutta pyhä +tuli, silloin kun se sinulle vihassa välkähtää. — Tämä on hänen poikansa +prinssi Smerdis, meidän yhteinen lemmikkimme. + + (_Thrasybulos_ kuten edellä. _Alkibiades_ kokee turhaan tehdä + merkkejä hänelle.) + +TOMYRIS (ilkeästi): Jos minun silmäni on tuli, kuten lausut, +Alkibiades, luulen että ystäväsi korva sen sijaan on vesi, sillä +nähtävästi on se sammuttanut kaikki kohteliaisuutesi vasamat ennen kuin +ne ovat hänen aivoihinsa ehtineet. — (Pharnabazoksen puoleen kääntyen.) +Huomaa, valtias: Alkibiadeen ystävä on mykkä, aivan mykkä. + +PHARNABAZOS: Todellakin ... sinun ystäväsi on sangen harvapuheinen. + +ALKIBIADES: Hän on vielä matkasta väsynyt eikä taida oikein +persialaista puhetapaa. — (Kuiskaten Thrasybulokselle.) Ystäväni, sinä +saatat meidät kaikki perikatoon itsepäisyydelläsi. + +THRASYBULOS (äkeästi): Ja sinä häpäiset itsesi liehakoimalla heidän +salakavalaa hävyttömyyttään! Etkö näe, kuinka he selkäsi takana sinulle +virnakoivat? + +ALKIBIADES: Nauraa parhaiten, joka viimeksi nauraa. — Sanohan toki +jotakin! + +THRASYBULOS: Kenelle? (Oikaisten itsensä.) Barbaareille! + +ALKIBIADES: Tahdotko tehdä minut aivan onnettomaksi? — (Koomillisesti +rukoillen.) Ystäväni, yksi sana, yksi ainoa hyvin sorvaeltu sananparsi! +Sinun tulee vastata heidän kohteliaisuuksiinsa. — Mutta pian! He +katsovat meihin. + +THRASYBULOS (jurosti): Mitä sanoisin heille? + +ALKIBIADES: Mitä hyvänsä! Sano, että voit hyvin taikka että juuri olet +saanut vatsanväänteitä omaa vähäpätöisyyttäsi ajatellessasi; ilmoita, +että olet imarreltu heidän tuttavuudestaan ja ett'et koskaan ole nähnyt +niin hienosti sivistynyttä seurapiiriä! Sano, mitä mieleesi juolahtaa, +mutta sano se heti, sillä näen jo valtiattaren katsannosta, että meidän +hetkemme ovat luetut. + +TOMYRIS: No, Alkibiades? Huomaan ilokseni, että ystäväsi kuitenkin voi +keskustella ... sinun kanssasi! + +ALKIBIADES (nopeasti): Tulkitsen tässä juuri kaikkia niitä kauniita +sanoja, joita olette lausuneet hänelle ja joita hän on aivan hurmattu +kuulemaan. — (Thrasybulokselle.) Ystäväni: vielä viimeisen kerran! Minun +tähteni. Mutta muista, että teet sen kyllin selvästi ja karkeasti, +sillä me täällä Persiassa pidämme vahvasti höystetyistä keitoksista. + +THRASYBULOS: Teidän keittotaitonne on inhoittava! — (Nousee tarttuen +viinimaljaan.) Yhtä paljon kuin iloitsen tuttavuudestanne, aasialaiset, +joka oli minulle tuiki odottamaton, valitan, ett'en taida kylläksi +maanne kieltä vastatakseni kaikkiin kohteliaisuuksiinne niinkuin ne +ansaitsisivat. Juon onneksenne ja toivon kohtaavani teidät kerran +sotakentällä yhtä urhoollisina kuin te nyt olette minut pitopöydässä +kainona kohdanneet. + +ALKIBIADES (puoli-ääneen): Jumalten kiitos! + +PHARNABAZOS (Alkibiadeelle): Ystäväsi tuntuu olevan kelpo nuori mies. +Vahinko vaan, että hän ei ole ollenkaan sinun kaltaisesi. + +ALKIBIADES: Hän on sotapäällikkö. — Maljanne, jalot vieraat! + +SUSAMITHRES: Olemme tässä juuri vilkkaasti keskustelleet valtiattaren +kanssa, millä tehokkaimmin rangaista sinua pitkästä näkymättömyydestäsi +palatsissa. Me kaikki olemme sinne sinua kaipauksella odottaneet. + +ALKIBIADES: Enkö ole jo saanut täyttä rangaistusta olemalla niin kauan +vailla teidän armonne päivänpaistetta, jalot vieraat? Minulle on tämä +aika tuntunut iankaikkisuudelta. + +PHARNABAZOS (hyväntahtoisesti): Todellakin, miksi et ole käynyt +linnassa? — Toivon, että sinusta kuitenkin on huolta pidetty. Olen +käskenyt joka viikko lähettää sinulle annoksen viiniä ja Persian +parhaita hedelmiä aitastani. + +ALKIBIADES: Minulta ei ole puuttunut mitään ... kiitos olkoon minun +valtiaani kesti-ystävyyden. + +THRASYBULOS (Alkibiadeelle): Kuinka? Elätkö sinä heidän armoillaan? + +ALKIBIADES: Hiljaa. — (Katkerasti.) Minä _elän_ kaikissa tapauksissa. + +THRASYBULOS: Mutta Alkibiades! Kuinka se on selitettävissä? + +ALKIBIADES: Ystäväni, aivan yksinkertaisesti: minä olisin kuollut +nälkään kuin koira ilman näitä raakalaisia. — Mutta ei nyt! Meitä +pidetään silmällä. Kaikki selitykset toistaiseksi. + +TOMYRIS (ivallisesti): Alkibiadeella on varmaan ollut pätevät syynsä +piillä varjoon meidän päivänpaisteeltamme, kuten hän sanoo. + +SUSAMITHRES: Piillä varjoon? Anteeksi, valtiatar, jos uskallan oikaista +sanojasi: aurinko on aina siellä, missä Alkibiades. + +SMERDIS (ynseästi): Minä ainakaan en ole hänen aurinkoaan ikävöinyt. + +PHARNABAZOS: Mutta Smerdis! Mitä tarkoitat —? + +ALKIBIADES: Hän tarkoittaa epäilemättä sitä pientä päivänsädettä, joka +tännekin on minun poloisen pimeyteeni erehtynyt. Että hän ei ole sitä +ikävöinyt, siitä me olemme yksimielisiä. + +PHARNABAZOS: Minä en ymmärrä... + +MAGAIOS: Huomaa, veljeni, että tässä talossa on joku, jota Alkibiades +ei vielä ole katsonut hyväksi esitellä sinulle. + +ALKIBIADES: Hän on sen tekevä heti, saatuaan siihen ylhäisten +vieraittensa suostumuksen. + + (_Magaios_ kuiskaa jotakin Pharnabazokselle.) + +PHARNABAZOS: Ahaa, Alkibiades! Sinulla on lemmitty? Missä hän on? +Luulen nähneeni hänet äsken tässä. + +ALKIBIADES (menee oikeanpuoliselle ovelle): Timandra! valtias tahtoo +puhutella sinua. + + (_Timandra_ tulee oikealta ja tervehtii kunnioittavasti satraapia.) + +PHARNABAZOS: Nimesi, neito? + +TIMANDRA: Timandra. + +PHARNABAZOS: Mikä ennen olit? + +TIMANDRA: Tanssijatar sinun hovissasi. + +PHARNABAZOS: Ja nyt olet sinä Alkibiadeen palveluksessa? + +TIMANDRA (ylpeästi): En. Olen hänen lemmittynsä. + +PHARNABAZOS: Kuulepas vaan, millä ylpeydellä hän sen sanoo. Aivan kuin +hän olisi suurkuninkaan lemmitty! + +SUSAMITHRES: Alkibiades onkin kuningas, vaikka ei vallaltaan, niin +mielensä jaloudelta. + +MAGAIOS (myrkyllisesti): Sano pikemmin valintansa hienoudelta, sillä +onpa hänen lemmittynsä kyllin kaunis vaikka itse valtiaan pojan mieltä +ilahduttamaan. — Vai mitä arvelet, Smerdis? + +SMERDIS: Hän on jumalallinen! + +TOMYRIS (väsyneesti): Koska lemmittysi on ilotyttö, Alkibiades, hän ei +varmaankaan ole kieltäytyvä näyttämästä meille niitä taiteita, jotka +kuuluvat hänen ammattiinsa. Tanssikoon hän jotakin meille! + +PHARNABAZOS: Armaani, sinun on kaikissa tapauksissa muistettava, että +hän tällä hetkellä on meidän emäntämme. + +TOMYRIS (huolimattomasti): Armaani: _onhan_ hän ilotyttö! + +ALKIBIADES: Epäilemättä, valtias, epäilemättä. Sinun ylevä puolisosi on +oikeassa. Timandra on varmaankin katsova suurimmaksi kunniakseen +esiintyä tässä harvinaisessa seurassa... + +THRASYBULOS (Suuttuen): Mitä ajatteletkaan? Aiotko antaa lemmittysi +tanssia _heidän_ edessään? + +ALKIBIADES: Hiljaa, ystäväni. Etkö näe, että itsekin tällä hetkellä +tanssin heidän pillinsä mukaan? + + (Keskustelee kuiskaten Timandran kanssa.) + +SMERDIS (Tomyrikselle): Äiti! Sinä et saa pilkata häntä. + +TOMYRIS: Ketä? + +SMERDIS: Alkibiadesta. + +TOMYRIS: Mutta, lapseni? Etkö itse ole sanonut häntä vihaavasi? + +SMERDIS: Minä vihaan häntä, se on totta. Mutta minä en salli sinun +häntä häväisevän. + + (Jatkavat keskustelua.) + +TIMANDRA (Alkibiadeelle): _Pitääkö_ minun tanssia heille? + +ALKIBIADES: Pitää. Meidän kaikkien kohtalomme on heidän kädessään. + +TIMANDRA: Alkibiades, sinä et enää rakasta minua? + +ALKIBIADES: Meidän rakkautemme tähden: tee se, Timandra! — (Lämpimästi.) +Minulla on sinulle liian paljon puhumista. Mutta sittemmin, sittemmin! +Nyt liikkuu kuolema meidän päämme päällä. + +TIMANDRA: Sinun rakkautesi on kovempi kuolemaa. Se sortaa, se maahan +murtaa minut. + +ALKIBIADES: Timandra! Luulin lempineeni vertaistani. + +TIMANDRA: Ennen, kun olin _heidän_ vertaisensa ja alempi heitä, olisin +tehnyt sen mielelläni. Nyt, kun olet minut itsesi vertaiseksi +kohottanut, — miksi tahdot syöstä minut takaisin häpeään ja pimeyteen? + +ALKIBIADES: Koska itsekin siellä kamppaelen. — Jos kiellät, loukkaat +valtiatarta. Tämä on ainoa keino estää petoa heissä irti pääsemästä. + + (Jatkavat keskustelua.) + +PHARNABAZOS (tyytymättömänä): Suoraan sanoen, tämä pila ei miellytä +minua. Mielestäni voisimme me ennemmin jatkaa juominkia. (Juo +pohjaan.) + +SUSAMITHRES (Magaiokselle): Minäkin pelkään, että valtiattaren viha +Alkibiadesta kohtaan johtaa harhaan hänet. Hän jännittää liiaksi +jousen. + +MAGAIOS: Hän on sokea! Mutta miksi hylkäsikään Alkibiades hänen +rakkautensa? + +SUSAMITHRES: Suurilla miehillä on joskus omat omituiset heikkoutensa. — +Kuitenkin ihailen minä häntä vilpittömästi. Millä mielentyyneydellä hän +esiintyy, vaikka hän tietää kuolemantuomionsa olevan kirjoitetun. + +MAGAIOS: Sisältyikö se suurkuninkaan kirjeeseen? + +SUSAMITHRES: Ei suorasti, mutta epäsuorasti. Artaxerxes oli hänen ainoa +oljenkortensa, senjälkeen kuin hänen vaappuva käytöksensä on kaikki +Hellaan heimot hänestä vieroittanut. — Hänen kuolemansa on nyt enää vain +ajan kysymys. + +MAGAIOS: Miksi ei siis tänään yhtä hyvin kuin huomenna? Mielestäni ei +meillä ole mitään syytä estää valtiatarta hänen vanhurskaassa +vihassaan. + +SUSAMITHRES (katsoo häneen): Sinulla on sangen kiire, Magaios. + +MAGAIOS: Tarkoitan: jos se kerran on suurkuninkaan tahto... + +SUSAMITHRES: Tiedän sinun hehkuvan himosta valtiattareen. — Niin, älä +kiellä sitä! Se ei kuulu minuun. Mutta voisit sukumme kunnian vuoksi +hiukan paremmin peittää rakkautesi. + +MAGAIOS: Eno! Sinä _olet_ kaikkitietävä. — Mutta miksi tahdot _sinä_ +viivyttää Alkibiadeen kuolemaa? + +SUSAMITHRES (hymyilee viekkaasti): Me voimme tarvita häntä. + +MAGAIOS: Me? Persia? Ketä vastaan? Ateena on kukistettu, Lakedaimon on +meidän liittolaisemme. + +SUSAMITHRES: Sinä olet lapsi valtiotaidossa, Magaios. Tietysti vastaan +lakedaimonilaisia. — Mutta mielestäni rupeaa tämä asioiden tila käymään +kiusoittavaksi. Meidän on keksittävä joku pääsy tästä. — (Seuran puoleen +kääntyen.) Mieleeni muistuu jotakin. Ellen erehdy, on tuo +syrakusalainen miekkatanssija tyttärineen, joka eilen palatsiin tuli, +vielä meidän seurassamme. Ehkä sallimme hänen jalon isäntämme kestiä +sulostuttaa? + +TOMYRIS: Pelkään, että hän on loukannut jalkansa. Ainakin muistan minä +hänen ilmoittaneen olevansa kykenemätön kaikkeen taituruuteensa tänä +iltana. + +PHARNABAZOS (kärsimättömästi): Noh, hänen tyttärensä lie kuitenkin +terve. Käske hänen laulaa joku laulu, Magaios! — (Tomyrikselle.) +Lopettakaamme tämä! + + (_Magaios_ menee ovelle ja palajaa heti.) + +TOMYRIS: Varro vielä hetki, armahani! — (Alkibiadeelle.) Ja mitä sanoo +meidän arvoisa isäntämme? Tahtooko hänen lemmittynsä tanssia meille? + +ALKIBIADES (nopeasti): Hän sanoo, että sinun tahtosi on hänen ainoa +lakinsa, valtiatar. — (Rukoilevasti.) Timandra, minä pyydän sinua... + + (Melua ulkona, huutoja, aseiden kalsketta.) + +PHARNABAZOS (nousee): No, kautta partani! Mitä tää on? + + (Myöskin muut nousevat hämmästyneinä.) + +MARSYAS (tulee kiireesti): Valtias... + +PHARNABAZOS: Noh? Puhu! + +MARSYAS (sammaltaen vahvasti): Minun on mahdoton enää hillitä heitä. He +sanovat tänään olevan Astarten juhlan ja tahtovansa viiniä. Mutta minun +mielestäni he ovat jo kaikki julki juovuksissa. + +TOMYRIS: Samoin kuin sinä itsekin muuten. + +ALKIBIADES: Mitä? Eivätkö he ole saaneet viiniä, ne poikaparat? — +(Timandralle.) Vie heille viimeinenkin tilkka! — (_Timandra_ pois +oikealle. _Alkibiades_ sadanpäämiehelle:) Mene ja ilmoita heille, että +heiltä ei tule puuttumaan mitään, mitä köyhä taloni vain voi tarjota +heille. Taikka ... tahdon itse puhutella heitä. + + (Menee ulos. _Marsyas_ seuraa häntä.) + +MAGAIOS (Pharnabazokselle): Ole varoillasi, veljeni! Nyt hän +houkuttelee sinulta sinun sotilaasi. + +PHARNABAZOS (arvokkaasti): Jos hän voi paremmin voittaa heidän +uskollisuutensa pikarillisella viiniä kuin minä valtiasarvollani ja +koko vuoden rahapalkalla, täytyypä meidän todellakin tunnustaa, että +hän on syntynyt sotajoukkoja johdattamaan. — Mutta kuulkaamme, mitä hän +haastaa heille! + +ALKIBIADES (ulkona): Sotilaat! Valitan vilpittömästi, että teitä on +niin loukkaavalla tavalla laiminlyöty. Te olette kaikki tällä hetkellä +Alkibiadeen vieraita ja teitä tullaan kohtelemaan arvonne ja kunnianne +mukaisesti. Siksi olen heti lähettävä oman lemmittyni teille +tarjoilemaan. + +SOTILAAT (ulkona): Terve, Alkibiades, Kleiniaan poika! + + (_Timandra_ oikealta menee perälle kantaen viiniruukkua + ja kukkasia.) + +ALKIBIADES (ulkona): Myöskin olen minä kuullut, että teidän seurassanne +on laulajoita ynnä miekkatanssijoita. He huvittakoot teitä tänä +iltana. — Toverit! Me tapaamme sotakentällä. + +SOTILAAT (ulkona): Terve, Alkibiades! Kauan eläös, poika Kleiniaan! + + (Ulkona yleinen riemastus.) + +SMERDIS (loistavin silmin): Äiti! Kuuletko? + +TOMYRIS: Niin, lapseni? + +SMERDIS: Kuuletko, kuinka he riemuitsevat vain parista sanasta, jotka +hän heitti heille? On todellakin mahdoton olla häntä ihailematta. + +TOMYRIS (kuin itsekseen): On vaikea vihata häntä. + +SMERDIS: Hän on niin suuri, niin kirkas ja niin korkea! — Kuuletko, +kuinka he huutavat taas? (Kertaa hurmautuneena puoli-ääneen:) "Terve +Alkibiades, Kleiniaan poika!" + +TOMYRIS: Tiedät, että isäsi on päättänyt hänen kuolemansa. + +SMERDIS (viattomasti): _Sinä_ sen olet päättänyt, äiti. + +TOMYRIS: Mitä mieleesi juolahtaakaan? Minä? + +SMERDIS: Niin, tietysti, miksi sitä kiellät, äiti? Sinäkin ihailit +häntä ennen... + +TOMYRIS (hämmästyneenä): Ennen? + +SMERDIS: Niin, äiti. — (Nauraen vallattomasti.) Mutta senjälkeen kuin +Timandra ryösti hänet sinulta... + +TOMYRIS (avuttomana): Mitä hän sanoo! — _Sinulta_ ryösti _hän_ +Timandran! Oletko sen unohtanut? + +SMERDIS: Oh, emme puhu enää siitä, äiti. — (Varhaisvanhan +arvokkaisuudella.) Se oli vain tuollainen ohimenevä oikku. — Minä olen +siitä saakka paljon miehistynyt. + +PHARNABAZOS (Thrasybulokselle): Mitä uutta Ateenaan, sotapäällikkö? + +THRASYBULOS: Murhaa ja verta, tyrannien tavallista uutta. + +PHARNABAZOS (aina yhtä hyväntahtoisena): Sinä et ole tyrannien ystävä. + +THRASYBULOS: En. + +ALKIBIADES (tulee hengästyneenä): He tahtoivat repiä minut kuoliaaksi +pelkästä ihastuksesta. Ja sitten he tahtoivat korottaa minut juhlan +kuninkaaksi. — Hädin tuskin pääsin heidän käsistään. + +PHARNABAZOS: Hyvä, että tulit. — (Humoristisesti Thrasybulosta +osoittaen.) Sinun ystäväsi on kansanvillitsijä. + +ALKIBIADES (hymyillen): Oletko keskustellut hänen kanssaan? — +(Thrasybulokselle.) No, ystäväni? Näytäthän synkältä kuin ukkospilvi. + +THRASYBULOS: Ole varoillasi, veikko! Minä olen pitänyt heitä silmällä +sinun poissa-ollessasi. — Heillä ei ole mielessä mitään hyvää sinua +vastaan. + +ALKIBIADES: Sen saamme nähdä. — (Kääntyen seuran puoleen.) Maljanne, +jalot vieraat! Anteeksi, että viivyin. Toivon, ett'ette tämän pienen +välikohtauksen ole suinkaan sallineet häiritä iloanne. + +MAGAIOS (ilkeästi): Olemme tässä juuri keskustelleet enoni kanssa +tuosta kirjeestä, joka tänä aamuna saapui sinulle suurkuninkaalta. Me +aivan pakahdumme uteliaisuudesta. + +PHARNABAZOS: Niin, todellakin. Mitä kirjoittaa majesteetti? + +ALKIBIADES (huolimattomasti): Oh, aivan vähäpätöisiä seikkoja! Hän on +vain nähnyt erään unen, jonka selitystä hän minulta rukoilee. + +SUSAMITHRES: Unen? + +ALKIBIADES: Mutta jättäkäämme niin korkeat ja salaperäiset seikat. — +Viihdyn paljon paremmin täten hyvien ystävieni parissa, viinimalja +edessäni. + +PHARNABAZOS (tuttavallisesti): Suoraan sanoen: niin minäkin. — +Tunnustapas kuitenkin, että kotikaupunkisi kohtalo aikalailla surettaa +sinua. Aikonet piankin jättää nykyisen toimettomuutesi? + +ALKIBIADES: Enpä suinkaan. Aion päinvastoin tästä puolin ruveta oikein +viljelemään velttouttani. — Etkö tiedä, että olen päättänyt tulla +persialaiseksi? + +PHARNABAZOS: Siinä teetkin, kautta partani, oikein. — (Tyytyväisenä.) Me +osaamme elää, me. — (Tyhjentää viinimaljan ja muistaa samassa jotakin.) +Mutta sinä vihaat spartalaisia? + +ALKIBIADES (välinpitämättömästi): Mitä vielä, he ovat ihmisiä niinkuin +mekin. Ainoa ero heidän ja ateenalaisten välillä on, että he syövät +mustan liemensä ilman taateleita, kun ateenalaiset taas pitävät enemmän +taateleista ilman mustaa lientä. — Usko pois, se yksin on koko +Peloponnesoksen sodan aiheuttanut. + +PHARNABAZOS: Hahhah, on oikein virkistävää jutella sinun kanssasi +valtio-asioista. — Mutta voitko sanoa, miksi he sitten vihaavat sinua +niin sanomattomasti? + +ALKIBIADES: Kuinka? — (Koomillisella kummastuksella.) Vihaavatko he +minua? + +PHARNABAZOS: Kyllä, ole varma siitä. — (Tuttavallisesti, kieli jo +paljosta viininjuonnista sammaltaen.) Tiedäpäs, että ilman minua olisit +sinä jo aikaa sitten... (Tekee merkitsevän kädenliikkeen.) + +ALKIBIADES: Häh? + +PHARNABAZOS (kuten edellä): Kuollut ja kuopattu. + +ALKIBIADES: Onko se mahdollista? — (Äkkiä, ikäänkuin muistaen jotakin.) +Ahaa, se on tuon naisjutun takia! Nyt minä ymmärrän. + +PHARNABAZOS: Minkä naisjutun? — (Mielenkiinnolla.) Kerro se minulle! + +ALKIBIADES (salaperäisenä): Mutta sormi suulle! Se koskee Agis +kuninkaan puolisoa. + +PHARNABAZOS (kätensä levittäen): Oo! + + (Kuiskailevat.) + +MAGAIOS (kärsimättömänä): Kuinka on, eno? Eikö sinusta olisi aika jo +lopettaa leikki? + +SUSAMITHRES (filosofin tyyneydellä): Ken kerran on leikkiin tullut, +leikin kestäköön. — Katsokaamme. + +MAGAIOS: Minä puolestani olen jo tarpeeksi katsonut. + +SUSAMITHRES: Voitpa kuitenkin vielä sivumennen vilkaista valtiattareen, +joka jännitettynä seuraa jokaista Alkibiadeen kasvon-ilmettä. + +MAGAIOS (satutettuna): Todellakin. + +SUSAMITHRES: Näetkö? Nyt hän hymyilee jälleen. Hänen kasvonsa ovat kuin +kuvastin... + + (Kuiskailevat.) + +PHARNABAZOS: Hahhah, oletpa oikea naisurho! Maljasi, Alkibiades! + +ALKIBIADES: Maljasi! — Nyt ymmärrät kukaties syyn, miksi +lakedaimonilaiset minua niin silmittömästi vainoavat. + +PHARNABAZOS: Vainotkoot he vaan! — (Äkkiä kulmiaan rypistäen.) Kuulepas, +mieleeni muistuu jotakin... Myöskin minun pojaltani olet sinä ryöstänyt +mielitietyn. + +ALKIBIADES (kiireesti): Kuka sitä sanoo? Prinssi itse? + +PHARNABAZOS: Ei, vaan hänen äitinsä. — (Tuttavallisesti.) Hänen äitinsä +on ollut siitä hyvin pahoillaan ja väittää, että poika on aivan onneton +tuon asian tähden. + +ALKIBIADES: Siinä tapauksessa: ota hänet! Pidä hänet itse tahi anna +pojallesi ... kuinka vain katsot paremmaksi. + +PHARNABAZOS (hämmästyen): Mitä sanot? Etkö enää siis rakasta häntä? + +ALKIBIADES: Kyllä ... mutta omasta puolestani olen aina +rakkaus-asioissa tottunut asettamaan ystävyyden ensi sijaan. +— Ota hänet! + +PHARNABAZOS: Siinä tapauksessa ... sinä olet miesten mies! (Puristaa +hänen kättään sydämellisesti.) + +MAGAIOS (Tomyrikselle): Valtiatar, rohkenenko huomauttaa sinulle, että +aika kiiruhtaa? — Meidän on riennettävä, jos aiomme maata tänä yönä +palatsissa. + + (_Tomyris_ on edellisen aikana vaihtanut silloin tällöin + hajamielisesti sanan Smerdis prinssin kanssa ja jäänyt jälleen + Alkibiadesta ihailemaan. Prinssi _Smerdis_ on noussut, mennyt + pilari-aukolle, vetänyt uistimen syrjään ja tuijottaa nyt tummaan + yöhön sydänsuruissaan.) + +TOMYRIS (kuin heräten): _Meidän_? — (Katsoo häneen) Mitä tahdot minusta? + +MAGAIOS: Eikö myös olisi aika muistuttaa valtiasta hänen lupauksestaan? +Alkibiades on hyvällä tolalla hänet jälleen hurmaamaan. + +TOMYRIS (ärsyttävästi): Entä sitten? — Alkibiades _on_ suuri ihminen. + +MAGAIOS: _Minulla_ ei ainakaan ole mitään syytä vihata häntä. + +TOMYRIS (raukeasti): Eikä minulla. — (Hermostuneesti.) Jos sinulla on +jotakin asiaa valtiaalle, voit sen itse suorittaa. + +PHARNABAZOS: Smerdis! + +SMERDIS (säpsähtäen): Niin, isäni! + +ALKIBIADES: Nuori ystäväni, tulehan lähemmäksi! Olemme juuri isäsi +kanssa keskustelleet sinusta. + +PHARNABAZOS: Hän sanoo tahtovansa tehdä sinusta suuren sotapäällikön, +samallaisen kuin hän itsekin on. + +SMERDIS (jäykästi): Kiitän sinua, sotapäällikkö. + +ALKIBIADES: Mutta sitä ennen: minun täytyy piakkoin lähteä pitkälle +matkalle, enkä tiedä, milloin olen takaisin palajava. Olen sen vuoksi +päättänyt lahjoittaa sinulle ylevän ystävyytemme merkiksi tämän pienen +maatalon puutarhoineen ... ainoan, jota vielä maan päällä voin omakseni +nimittää ... ja tahtoisin nyt kuulla ainoastaan, oletko halukas sitä +vastaan-ottamaan. + +SMERDIS (hämillään): Kyllä... + +ALKIBIADES: Kuitenkin yhdellä ehdolla: sinun tulee hyvin hoitaa +hedelmäpuitani. — (Erikoisella hellyydellä.) Niiden joukossa on eräs, +joka kaipaa kaikkein hellävaroisinta vaalintaa. Se voi virvoittaa +sinua, silloin kun väsynyt olet, varjota sinua, silloin kun päivä on +puhkaista päälakesi, ja seisoa suojaten sinun sivullasi, silloin kun +myrskyt sinun sydämessäsi myllertävät. Tunnetko sen puun, prinssi? + +SMERDIS (ymmärtää äkkiä): Teen kaikki, mitä tahdot, sinä suuri, +suuri... (Syöksähtää Alkibiadeen jalkoihin ja suutelee hänen kättään +tulisesti.) + +ALKIBIADES (nostaa hänet hymyillen ylös): Kiitä isääsi, prinssi! Hän on +sinulle tämän ilon toimittanut. + +SMERDIS: Isäni! + +PHARNABAZOS (liikutettuna): Kas niin, kas niin... (Pyyhkii silmiänsä.) +Mene äitisi luo ja kerro asia hänelle! Hän on siitä suuresti ilahtuva. + +MAGAIOS (Susamithreelle): Ymmärrätkö sinä tätä narripeliä, eno? + +SUSAMITHRES (kuin itsekseen): Merkillinen mies! Hän luopuu lemmitystä +kuin vanhasta vaaterievusta. — Mahtaako elämä olla niin kallis hänelle? + + (_Smerdis_ punoittavin poskin kuiskii jotakin iloisesti äidilleen. + _Tomyris_ kuuntelee häntä tarkkaavaisena.) + +PHARNABAZOS (Alkibiadeelle): Mistä matkasta sinä puhuit? — (Hiukan +epäluuloisena.) Ellei se nimittäin ole valtiosalaisuus...? + +ALKIBIADES: Eipä suinkaan. — (Keveästi.) Minä puhuin matkasta tuonelaan. + +PHARNABAZOS: Kuinka? — (Tyytymättömänä.) Leikkisi on mautonta. + +ALKIBIADES: Mahdollista kyllä. Mutta minulle on se täyttä totta. + +PHARNABAZOS (katsoo häneen): Sinä _tahdot_ kuolla? + +ALKIBIADES: Tahdon kuolla oikeaan aikaan. Ja minusta on jo jonkun aikaa +tuntunut siltä kuin alkaisi minun hetkeni olla hyvinkin lähestynyt. + +PHARNABAZOS: Mikä olet mies sinä, joka moista kieltä käytät? — +(Epäilevästi.) Kuolema ei siis todellakaan tulisi sinulle kutsumatta? + +ALKIBIADES: Ei enää. — (Äärettömällä ylemmyydellä.) Sillä nyt ei minulla +ole enää mitään tämän maan pinnalla toimittamista. + +PHARNABAZOS (katsoo häneen kuin kummitukseen): Uskomatonta. (Vaipua +syviin ajatuksiin.) + +TOMYRIS (nousten): Meidän jalo isäntämme suonee anteeksi, etten vielä +ole kiittänyt häntä lahjasta, jonka hän on antanut pojallemme. Mutta +äidin kiitollisuuden tunteet ovat rinnassani riidelleet eräiden toisten +tunteiden kera, joille nyt vasta luulen oikean nimen keksineeni: +_naisen_ kiitollisuus. + +SUSAMITHRES (Magaiokselle): Kuuletko? + +MAGAIOS: Minä kuulen. + +TOMYRIS (hymyillen hurmaavasti): Minä tiedän, että Alkibiadeelle ei voi +lahjoittaa mitään, mitä hänellä ei jo ennestään olisi, mutta salli +minun kuitenkin niiden tunteiden nimessä sormeesi tämä jalokivi +kiinnittää. + +ALKIBIADES: Naisen ystävyys on sormus, jonka sinulta otan, ja +_valtiattaren_ kiitollisuus jalokivi, jonka sormeeni kiinnitän: +todellakin, sinä olet lahjoittanut minulle nyt, mitä ei minulla +ennen ollut. + +TOMYRIS (loukattuna): Minun vaikutusvaltani on liian vähäinen ja minun +ystävyyteni liian halpa-arvoinen antimeksi niin kuuluisalle miehelle. +_Niitä_ en minä ikinä olisi tohtinut tarjota sinulle. + +ALKIBIADES (aina samalla kirkkaudella): Niinpä otan minä ne sinulta +tarjoamatta ja olen onnellinen tietäessäni, että _jos_ sinä olisit +tahtonut tarjota niitä minulle, sinä et ikinä olisi voinut tarjota +minulle mitään arvokkaampaa. — (Kylmemmin.) Kiitän lahjastasi, +valtiatar. + +MAGAIOS (Susamithreelle): Onnittele minua, eno! Sinä näet, että hän ei +edes käsitä typeryydessään, _mitä_ valtiatar tarjoo hänelle. + +SUSAMITHRES (kuin itsekseen): Todellakin merkillinen mies! — Hän tietää +henkensä olevan kysymyksessä ja kuitenkin hylkää hän toistamiseen +lemmen, josta kuninkaat pitäisivät kunnianaan kilvoitella. + +PHARNABAZOS (äkisti Alkibiadeelle): _Sinäkö_ sanot, että kuolema ei +tule sinulle kutsumatta? Sinä? + +ALKIBIADES: Kyllä. Minä sanon todellakin niin. + +PHARNABAZOS: Hm. — (Katsoo ilkeästi hymyillen häneen.) Mielisinpä +koettaa, minkä verran on perää puheessasi. + +ALKIBIADES: Mitä tarkoitat? + +PHARNABAZOS (uhkaavasti): Sen saamme nähdä. — (Ryntää ovelle.) Hohoi, +sadanpäämies! Sotilaat! + +TOMYRIS: Sinä aiot —? + +SUSAMITHRES (kiireesti Pharnabazokselle): Valtias, ole varoillasi! +Sotilaat pitävät hänestä ja sinun kielesi on viinistä vapisevainen. Jos +aiot jotakin, on paras, että jätät sen huomiseksi. + +PHARNABAZOS: Vaiti! — (Alkibiadesta osoittaen): Minä tahdon nähdä, _mikä +tuo mies on_! + + (_Marsyas_ tulee sotilaiden kera.) + +MARSYAS: Sinä kutsuit meitä, valtias...? + +PHARNABAZOS (Alkibiadesta osoittaen): _Tappakaa tuo mies_! + +THRASYBULOS (miekkansa paljastaen): Haa, barbaarien kesti-ystävyyttä! + +SMERDIS: Isäni! (polvistuu.) + +TIMANDRA (oikealta): Alkibiades! (Syöksyy parkaisten hänen syliinsä.) + +TOMYRIS: Hän! + + (On aikonut hyökätä Alkibiadeen ja sotilaiden väliin, — Peräytyy. + Sotilaat epäröivät.) + +MARSYAS: Onko se todellakin sinun tahtosi, valtias? + +PHARNABAZOS: Olenko minä valtias? — Lyökää maahan hänet! + +MARSYAS (vetäen miekkansa): Jumalten nimeen siis...! + + (Sotilaat tekevät liikkeen hyökätäkseen. _Alkibiades_ on + irroittunut Timandrasta ja käy pää pystyssä vastaan heille.) + +ALKIBIADES: Toverit! Kuka _teistä_ tahtoo tappaa Alkibiadeen? + + (Sotilaat peräytyvät.) + +PHARNABAZOS (vihan vimmassa): No, kautta partani... + +MARSYAS: Valtias, he eivät tottele sinua, sillä he eivät usko sinun +totta tarkoittavan. — Suoraan sanoen: myöskin minun on vaikea uskoa +sitä. + +THRASYBULOS: Uskokaa pois, hän tarkoittaa kyllä totta. Mutta tietäkää +samalla, että myöskin tämä miekka on totta tekevä. — (Asettuu +Alkibiadeen eteen.) Kuolema sille, ken häntä lähestyy! + +ALKIBIADES (tyynesti): Malta mielesi, Thrasybulos! Valtias suvaitsee +todellakin laskea leikkiä. — Prinssi Smerdis, nouse! — Isäsi on sinulle +sangen suosiollinen. — Toverit, menkää! Näettehän, että kaikki on ollut +vain pientä juhlapilaa Astarten kunniaksi. + +MARSYAS: Sinun luvallasi, valtias... + + (Pistää miekkansa tuppeen.) + +PHARNABAZOS: Pilaa? — (Katsoo juopuneilla silmillään vuoroin yhteen, +vuoroin toiseen läsnäolijoista ja purskahtaa kaikuvaan nauruun, joka ei +ole kaukana mielenvikaisuudesta.) Alkibiades on oikeassa. Minä olen +todellakin suvainnut laskea leikkiä. (Röhähtää takaisin pöydän päähän.) + +SOTILAAT: Kauan eläköön poika Kleiniaan! + + (Poistuvat _Marsyaan_ johdattamina.) + +THRASYBULOS (Alkibiadeelle): Tämä päättyi hyvin. Jospa nyt vaan voisit +saada heidät lähtemään... + +ALKIBIADES (voiton hurmiossa): Odota! Myöskin minä tahdon sanoa sanani +näille aasialaisille. + +THRASYBULOS: Anna heidän mennä! Näethän, että he ovat hämmästyneet. +Sinä olet antanut heille opetuksen, jota he eivät tule hevin +unohtamaan. + +ALKIBIADES: Juuri sen vuoksi. Tahdon nähdä tokko Attikan suola vielä +kipenöittelee barbaarista verta. — (Hurjasti.) Mutta miksi seisotte, +jalot vieraat? Istukaa! Näettehän, että ilveily on jo ohitse. + +THRASYBULOS: Ystäväni! Minä varoitan sinua... + +ALKIBIADES (tempaisten maljan käteensä): Yksi sana vanhan Hellaan +puolesta! + + (Yleinen hiljaisuus. _Theanon_ laulu soinnahtaa näyttämön + ulkopuolelta. _Alkibiades_ kuuntelee jähmettyneenä.) + + _Theanon laulu_. + + Barbaarein joukkoon + joutunut on Alkibiades, + siksi sydän hält' on sammunut + ja mennyt mieli sees. + + Hän, Hellaan helmi kirkkahin, + syvälle syösty on, + syö armoleipää tyrannin + laps vapaan auringon. + + Kyll' itki immet Attikan, + kun kumma kuultihin, + on sota vienyt sorjimman, + pois karkas pontevin. + + Nyt itkee koko Kreikanmaa, + Ateena, Sparta myös. + Korinthi, kaikk', kun kuulla saa + sun suuren tihutyös. + + Lie laaksot Lakedaimonin + viluiset, vierahat, + mut kaitsi siellä kuitenkin + sua Hellaan jumalat. + + Nyt olet, orpo, yksin sa: + ei Dike tietäs tee + ja askeleiltas loitolla + Apollo laulelee. + + Sun eikö särje korvias + barbaarin raaka ään' + ja kuinka sietää seurassas + voit heitä hetkenkään? + + Sa kaasit Hermeen patsahat, + teit pahaa paljonkin, + muut sulle surmaa huusivat, + ma yksin siunasin. + + Anteeksi sulle kaikki suon. + En yhtä: kuinka voit + sa kaataa kuvan kauniin tuon, + min sydämeeni loit? + + Jos ylväs yhtyy joukkioon + ja hieno halpahan, + sen maine maasta vaipukoon, + hän mies on kuoleman. + + Hän pettää parhaan itsensä, + hän ihmisyyttä lyö, + siks hänet hylkää elämä + ja tempaa tuima yö. + +(_Theano_ on laulun aikana ilmestynyt ovensuuhun ja laulanut siitä +viimeiset säejaksot katsoen kyyneltyvillä silmillään surullisesti +Alkibiadeeseen. _Alkibiades_ on vaipunut kokoon; hänen hartiansa +jysähtelevät vain kuin voimakkaasta mielenliikutuksesta.) + +ALKIBIADES: Theano, Menonin tytär! — Miksi tämän minulle teit, +Thrasybulos? (Syöksyy etummaisesta ovesta vasemmalle.) + +THRASYBULOS: Alkibiades! + + (Seuraa kiireesti häntä. Yleinen hämmästys. + _Theano_ poistuu jälleen ovipielestä.) + +TOMYRIS (Pharnabazokselle): Lähtekäämme! + +PHARNABAZOS (on edellisen aikana torkahtanut pöytää vasten): Häh? On jo +myöhäistä. — Tässä eivät taida pidot parata... Tule, armaani. (Hoippuu +ulos.) + +MAGAIOS: Eno! Minä _näin_, että hän aikoi häväistä meitä. + +SUSAMITHRES: Hänen tavallinen onnensa suojelee häntä. — (Kuin +itsekseen.) Hänen _täytyy_ kuolla. Hän on meille liian vaarallinen. + + (Menevät.) + +TIMANDRA (ohimennen Smerdiille): Onko hän vaarassa? + +SMERDIS: Minä luulen niin. + +TIMANDRA: Pidätkö hänestä? + +SMERDIS: Oi, kyllä! + +TIMANDRA: Voitko pelastaa hänet? + +SMERDIS: Minä en tiedä. + +TIMANDRA: Kohtaa minua kaupungin itäisellä portilla ennen päivän +koittamista! — Hyvästi! (Rientää oikealle.) + +SMERDIS: Timandra! + + (Jää huikaistuneena hänen jälkeensä katsomaan. Sitten hitaasti + perälle. — _Tomyris_ on tahallaan päästänyt kaikki muut menemään + edeltään ja empii nyt epätietoisena kynnyksellä. — _Thrasybulos_ + tulee kiireesti vasemmalta.) + +THRASYBULOS: Jalot vieraat... (Katsahtaa ympärilleen, huomaa näyttämön +tyhjentyneen ja aikoo ulos.) Ylevä valtiatar! Äkkinäinen pahoinvointi +on kohdannut Alkibiadesta. Hän pyytää tuhannesti anteeksi... + +TOMYRIS: Mihin riennät? + +THRASYBULOS: Ainoastaan tapaamaan tuota laulajaa. — Alkibiades lähettää +hänelle tämän sormuksen. + +TOMYRIS (kirkaisten): _Minun_ sormukseni! + + (Pois.) + +Esirippu. + + + + +NELJÄS NÄYTÖS + + + Theano ja Thrasybulos tulevat perältä. + +THEANO: Onko meidän tuumamme onnistunut? + +THRASYBULOS: Minä luulen niin. Hänen mielensä on järkähtänyt myötä +juuriaan. + +THEANO (innokkaasti): Luuletko hänen heti tunteneen minut? + +THRASYBULOS: Epäilemättä. Heti ensi sanoistasi. Seurasin laulun aikana +tarkoin hänen ilmeitään. + +THEANO: Ja sinä olet jo maininnut hänelle matkamme tarkoituksen? + +THRASYBULOS: Kyllä. Ainakin pääpiirteissään. Lähempään selontekoon +suunnitelmastani en ole voinut ryhtyä, ennen kuin olen saanut täyden +varmuuden siitä, että hän yleensä on taipuvainen tuumaamme tukemaan. + +THEANO: Epäiletkö sitä? Mitä hän muuta voisi aikoakaan? + +THRASYBULOS: Minä en tiedä. Kaikesta päättäen ovat hänen pyrkimyksensä +sukeltautua Persian suurkuninkaan suosioon nyt rauenneet. — (Hitaasti.) +Mutta on olemassa muita esteitä... + +THEANO: Mitä? Luuletko hänen tahtovan tähän yksinäiseen maataloon +ijäksi hautautua, _hänen_, Alkibiadeen? + +THRASYBULOS: Kaikki on mahdollista. — Onneksi on hänen tilansa täällä +tuiki vaaran-alainen. Sikäli kuin olen ymmärtänyt hänen puheestaan ynnä +tämän yön tapahtumista, ei hän enää ole täällä hetkeäkään varma +hengestään. + +THEANO: Sitä suurempi syy on hänellä siis liittyä sinuun ynnä Ateenan +nuorisoon. Minusta näyttää kuin ei hänelle yleensä jäisi muuta keinoa, +jos hän enää ollenkaan aikoo puuttua valtioasioihin. + +THRASYBULOS (harvakseen): Myöskin minusta näyttää niin. Kysymys on nyt +vain siitä, tahtooko hän enää ollenkaan puuttua niihin. + +THEANO: Hän? — (Voiton-varmasti.) Jos hän on jotakin sellaista sinulle +esittänyt, on hän varmaan teeskennellyt. Sinä et tiedä vielä, mikä +Proteus hän on. + +THRASYBULOS: Minä tiedän. Kuitenkaan minä en voi pitää sitä enää +pelkkänä teeskentelynä. Hänen sanoistaan soinnahtaa usein niin syvä +väsymys elämään, että sydämeni kouristuu kokoon, kun sitä ajattelen. + +THEANO (uneksien): Ehkä on hän elänyt liian kauan erämaassa. + +THRASYBULOS: Siinäpä se. Juuri samoin olen minäkin asian ajatellut. + +THEANO; Hän on nähnyt täällä auringon nousevan, ajattelematta, ketä +ihmisiä sen alla asuu. Hän on noussut vuorille ja kuullut meren +kohisevan, muistamatta, mitä saaria ja rantoja se huuhtelee. Hän on +ollut sanalla sanoen täällä onnellinen. + +THRASYBULOS: Niin. Mutta minä en ymmärrä kuitenkaan, kuinka voi siihen +määrin hukkua oman sydämensä onkaloihin. On aivan kuin hän ei enää +koskaan kansansa kohtaloita ajattelisi. + +THEANO (lempeästi): Ystäväni: kun on ajatellut niitä niin paljon kuin +Alkibiades kautta nuoruutensa ja miehuutensa, saattaa olla suurin +autuus, silloin kun hapset jo ohimoilla harmenevat, olla edes hetki +niitä ajattelematta. + +THRASYBULOS: Hetki? Sen ymmärrän minä... Mutta päiviä, viikkoja, +kuukausia?... No niin, pääasia on, että voimme jälleen herättää eloon +teon ja toiminnan nukkuvat henget hänessä. + +THEANO: Hänen sielunsa on täällä erämaassa kääntynyt liiaksi +sisäänpäin. Siinä se on. + +THRASYBULOS: Ja juuri siinä suhteessa odotan minä mitä parasta siitä +vaikutuksesta, minkä äkillinen ilmestymisesi on tehnyt häneen. + +THEANO (hiljaa): Minun vaikutukseni on aina ollut vähäinen +Alkibiadeesen. + +THRASYBULOS: Sen saamme nähdä. — Mutta vielä on olemassa eräs toinen +este tuumallemme. Tuo nainen... + +THEANO (ylenkatseellisesti): Se on totta: hänellä on lemmitty? + +THRASYBULOS: Tuon naisen täytyy pois! + +THEANO: Joku ilotyttö? + +THRASYBULOS: Niin. Hän on liian syvästi kiintynyt Alkibiadeesen. + +THEANO: Ja Alkibiades? + +THRASYBULOS: Minä en tiedä. Mutta pahoin pelkään, että tuo nainen, jos +hän todella tahtoo, voi paljon vaikeuttaa aikeemme lopullista +onnistumista. + +THEANO: Epäilemättä tahtoo hän sitä. Olen kuullut, että tuollaiset +olennot osaavat kyllä pitää kiinni saaliistaan. + +THRASYBULOS (miettien): Paras olisi puhutella häntä nyt heti ja saada +hänet hyvällä lähtemään. — Meillä ei ole yhtään aikaa kadotettavaa. Jos +kaikki käy niinkuin olen ajatellut, on meidän oltava matkalla aamun +koittaessa. + +THEANO: Tuon ilotytön voisit kenties rahalla taivuttaa? + +THRASYBULOS: Ei. Hän ei ole mikään tavallinen ilotyttö. — (Miettien.) +Mutta vetoamalla ehkä hänen rakkauteensa?... Se voisi käydä päinsä. + +THEANO: Luuletko tuollaisten voivan todellakin tuntea rakkautta? + +THRASYBULOS: Otan kaikissa tapauksissa hänet omalle osalleni. Sinulle +sitävastoin jätän Alkibiadeen. + +THEANO (äkkiä arastuen): Minä pelkään puhutella häntä. Olenhan aivan +outo hänelle. + +THRASYBULOS: Sinä? + +THEANO: Niin. Oikeastaan hän tuskin tuntee minua. Mitä hän +ajatteleekaan minusta? Vain pari kertaa elämässämme olemme me kaksi +toisemme kohdanneet. + +THRASYBULOS: Se riittää. Ja mitä hänen ajatukseensa sinusta tulee, +tiedän, että olet ainoa koko Ateenassa, jota hän vielä lämmöllä ja +hartaudella muistelee. + +THEANO: Mutta kun hän näkee minut täällä, Aasiassa? — (Innokkaasti.) +Thrasybulos, sinä vakuutat minulle vielä kerran, että kaikki mitä teen +ja olen tehnyt tässä asiassa, tapahtuu ainoastaan ja yksinomaan +onnettoman isänmaamme tähden? Eikö totta? Sinä voit vannoa sen minulle? + +THRASYBULOS: Kyllä. + +THEANO: Eikö totta: _minä_ en ole tätä matkaa ehdotellut, yhtä vähän +kuin _minä_ olen millään muotoa tahtonut tavata Alkibiadesta? Tämä +kohtaaminen on ollut kokonaan sinun keksintöäsi? + +THRASYBULOS: Kaikki on, kuten sanot, tapahtunut. + +THEANO (aina innokkaammin): Niin! Ja eikö totta: sinä olet vasta +pitkillä pyynnöillä ja palavilla rukouksilla saanut minut tähän matkaan +taivutetuksi? + +THRASYBULOS: Taikka oikeammin: isänmaanrakkaus on sinut siihen +taivuttanut. — Ole huoleti, neitsyt. Minä tiedän sinut Pallas Athenen +oikeaksi papittareksi. + +THEANO (ylevästi): Se tiedän myös itse olevani. — Mutta ihmisten kielet +ovat kärkkäitä ja voidaan kenties sanoa, että omat vähäpätöiset pyyteet +ja halvan lemmen hehku... + +THRASYBULOS: Ainoastaan korkeat ja jalot tarkoitusperät ovat tässä +asiassa toimintaasi ohjanneet. + +THEANO (miltei epätoivoisesti): Sillä _enhän_ minä rakasta +Alkibiadesta, eikö totta? Onhan hän minulle suorastaan vastenmielinen? + +THRASYBULOS: Epäilemättä. Enkä luule kenenkään voivan muuta otaksua +sinusta, kun tiedetään, että olet kahdesti hylännyt hänen lempensä, +jota Ateenan ihanimmat naiset ovat käsin kurkottaneet. + +THEANO: Eikö totta: minä olen tehnyt sen? Siitä on ylevä jumalatar itse +minun todistajani. + +THRASYBULOS: Tiedän sinun vihaavan Alkibiadesta. + +THEANO (katsoen alas): Niin, sinä ymmärrät, Thrasybulos: minulle ei ole +ollut aivan helppoa voittaa vastenmielisyyttä, jota siveän neitseen +täytyy tuntea sellaista miestä kohtaan kuin Alkibiades. + +THRASYBULOS: Minä en ole vain voinut koskaan ymmärtää, miksi sinä niin +vinhasti vihaat häntä. + +THEANO: Etkö? Mutta _onhan_ hän inhoittava mies, tuo Alkibiades, niin +turmeltunut, niin huikenteleva, niin epäluotettava, viekas, +vilpillinen, irstaileva... + +THRASYBULOS: Sinä voisit lisätä vielä: juoppo, nuorison turmelija, +pilkkaava jumalia ja meidän pyhiä menojamme, mies vailla luonteen +lujuutta ja hengen aateluutta, valmis jokaiseen konnantyöhön mitä ikinä +on Hellaan, Aasian taikka Makedonian taivaan alla harjoitettu. + +THEANO: No niin? + +THRASYBULOS: Sinä voisit jatkaa vaikka kokonaisen päivän hänen huonojen +ominaisuuksiensa luettelemista etkä sittenkään saisi tätä ainehistoa +tyhjennetyksi. Mutta se on vain mitalin toinen puoli. + +THEANO: Ja toinen? + +THRASYBULOS: On se, joka on oikea, suuri Alkibiades. — Epäilemättä hän +on merkillisin mies, minkä Hellas koskaan on synnyttänyt. + +THEANO: Hävityksen henki hän on, joka on syntynyt tuomaan turmiota +Ateenalle. + +THRASYBULOS: Kaikissa tapauksissa me tällä hetkellä tarvitsemme häntä. +Hän on ainoa suuri nimi, minkä voimme asettaa alkavan vapaustaistelumme +etupäähän. + +THEANO: Sinä olet vakuuttanut minulle niin. + +THRASYBULOS: Nuoret eivät tahdo kuulla puhuttavan muista kuin hänestä. +Hänen pelkkä nimensä on sanalla sanoen sotajoukko. + +THEANO: Oletko varma, ettet kenties arvaa liian korkealle hänen +merkitystään? + +THRASYBULOS: Kyllä. Ellei hän ole meidän mukanamme, kysytään heti: +"mitä mahtaa Alkibiades arvella asiasta?" Jos teemme jotakin, sanotaan: +"mitähän olisi Alkibiades tehnyt tässä tapauksessa?" Jos onnistumme, +kuuluu: "Alkibiades olisi onnistunut vieläkin paremmin." Ellemme +onnistu: "tuo olisi ollut Alkibiadeelle leikkityö!" — Näin joka +paikassa. Ilman häntä on meidän turha yrittääkään. + +THEANO: St! Kuulen jonkun lähestyvän. + +THRASYBULOS: Se on hänen lemmittynsä. Tahdotko, että minä puhuttelen +häntä? + +THEANO: Tee se, ystäväni! — Voit samalla pyytää häntä osoittamaan minut +huoneeseen, jossa voin hiukan järjestää vaatteeni laskoksia. Näytän +tässä asussa todellakin miekkatanssijan tyttäreltä. + + (_Timandra_ on edellisen aikana tullut oikealta aikoen poikki + näyttämön Alkibiadeen huoneeseen. _Thrasybulos_ lähestyy häntä. + _Theano_ vetäytyy taustaan Timandran huomaamatta.) + +THRASYBULOS: Timandra! + +TIMANDRA (säpsähtäen): Kuka puhuu? — Ah, sinäkö se olet! Luulin, ettei +täällä ollut ketään. + +THRASYBULOS: Anteeksi, että säikähdytin sinua. Näen, että etsit +Alkibiadesta. + +TIMANDRA: Niin. Tahdon tavata hänet. Minun _täytyy_ nyt heti tavata +hänet. (Aikoo vasemmalle.) + +THRASYBULOS: Ennen kuin menet, haluaisin vaihtaa kanssasi pari sanaa. + +TIMANDRA (katsoo häneen): Oikeastaan samoin minäkin sinun kanssasi. — +(Kuin itsekseen.) Oh, minun poveni on tuskasta pakahtumaisillaan! + +THRASYBULOS: Sinä arvaat asiani: tahdon puhua sinulle Alkibiadeesta. + +TIMANDRA: Niin. Tiedätkö, mitä hän nyt tekee? + +THRASYBULOS: Minä luulen, että hän suree. + +TIMANDRA: Ja sinä luulet, että on paras olla häntä häiritsemättä? + +THRASYBULOS: Niin. Tällä hetkellä lienee yksinäisyys paras lääke +hänelle. + +TIMANDRA (äkillisellä luottamuksella): Olet Alkibiadeen ystävä, tunnet +paremmin hänet, ymmärrät hänen luonteensa, hänen entisyytensä... Sano +minulle: mikä häntä vaivaa? Mitä me kaksi voimme tehdä hänen hyväkseen? + +THRASYBULOS (varovasti): Sinä et voi sitä sanoa? + +TIMANDRA: En. Tuskin tunnen enää häntä eilisestä. Jotakin outoa on +tullut meidän välillemme, jotakin kovaa, kylmää, kammottavaa... + +THRASYBULOS: Siitä saakka kuin minä tulin tähän taloon? + +TIMANDRA (katsoo häneen): Suoraan sanoen: niin. + +THRASYBULOS: Ja sinä luulit ensin, että tuo kova ja kylmä olin minä? + +TIMANDRA: Niin, ollakseni oikein suora. Mutta tämän yön kuluessa olen +minä ollut huomaavinani, että, se on jotakin muuta. — Mitä se on? +Onko jotakin tapahtunut? + +THRASYBULOS: Ehkä. + +TIMANDRA: Näethän, minä en tiedä mitään. Minä vain aavistan jotakin +hirveää... + +THRASYBULOS: Niin, siinä on jotakin muuta. Minä en, vaan eräs toinen on +tänä yönä tullut teidän välillenne. + +TIMANDRA: Kuka siis? Sinä tiedät? Miksi et sano minulle sitä? — Ah! Tuo +kirje? + +THRASYBULOS: Niin. Minä luulen hänen todellakin saaneen huonoja +sanomia. + +TIMANDRA (nopeasti): Hän on vaarassa? + +THRASYBULOS: On. + +TIMANDRA: Suuressa? + +THRASYBULOS: Hyvin suuressa. + +TIMANDRA: Onko ... se ... kuolema? + +THRASYBULOS (päätään nyykähyttäen): Hänen henkensä riippuu +Pharnabazoksen mielioikusta. + +TIMANDRA: Ah! — (painaa sydäntään.) Jumalat! jumalat! Miksi hän ei ole +sanonut minulle mitään? + +THRASYBULOS: Epäilemättä siksi, että hän sinua rakastaa. — Nyt tiedät +siis: ainoastaan pikainen pako voi pelastaa hänet. + +TIMANDRA: Olet oikeassa. Ei ole yhtään hetkeä kadotettavaa. Paetkaamme! +Tahdon hetipaikalla puhutella häntä. (Aikoo vasemmalle.) + +THRASYBULOS (häntä pidättäen): Vielä sananen, neito. — Myöskin _minä_ +tahdon pelastaa hänet. Myöskin _minä_ tarkoitan hänen parastaan. +Mutta... + +TIMANDRA: Sano minulle: _mitä_ tulee minun tehdä? + +THRASYBULOS (hitaasti): Sinun? + +TIMANDRA: Niin. Millä voin auttaa häntä? Alkibiadeen ystävänä täytyy +sinulla olla joku keino, jolla voimme hänet pelastaa... + +THRASYBULOS: Kenties minulla on keino. + +TIMANDRA: Mutta pian! Murhaajat saattavat olla millä hetkellä hyvänsä +täällä. Oh, minä _tunnen_, että he ovat tulossa jo! + +THRASYBULOS: Sinä rakastat häntä siis _niin_ suuresti? + +TIMANDRA: Minä voisin kuolla hänen edestään. — Mutta sinä et sano, mitä +minun on tekeminen? Mihin vaaroihin tulee minun antautua, mitä +matkanvaivoja on minun kestettävä? — (Vaitiolo.) Sinä vaikenet? +Epäiletkö uljuuttani? (Kyynelistä kimaltavin silmin.) Minä olen valmis +kaikkeen, nälkään, janoon, puutteeseen, niin, vieläpä rikostöihin, jos +se on tarpeellista! + + (_Thrasybulos_ kääntää kasvonsa pois liikutettuna. _Theano_ + syrjästä lähestyy häntä Timandran huomaamatta.) + +THEANO: Hän ei suostu? — (Ylenkatseellisesti.) Sen arvasinkin. + +THRASYBULOS: Varro vielä hetki, neitsyt! Toimeni on vaikeampi kuin +luulinkaan. Minä en voi sanoa sitä hänelle. + +THEANO: Sinä et voi? + +THRASYBULOS: Ja kuitenkin _täytyy_ minun sanoa se hänelle! — (Timandran +puoleen kääntyen.) Surusi säälittää minua. Ole vakuutettu, että tekisin +kaikki, jos vaan näkisin jotakin mahdollisuutta lievittää kohtaloasi. + +TIMANDRA: Kuka puhuu minusta? — Mutta sinä et sano, mitä minun on +tekeminen! Miksi et? Etkö luota minuun? Oh, sinä et vielä tunne minua. +Sinä et tiedä, mihin kaikkeen _minä_ olen kykenevä! + +THRASYBULOS (tuskissaan): Minä en _voi_! + +TIMANDRA: Kas niin, sano se! — (Synkästi.) Minä näen, että se on +rikostyö. Muuten eivät jalot kasvosi olisi noin vääntyneet. — (Äkkiä.) +Pitääkö minun surmata joku? Ehkä Pharnabazos? Taikka prinssi Smerdis? — +Hänen viattomuutensa säälittää minua, mutta minä olen tekevä senkin, +jos niin vaaditaan, _sillä minä rakastan Alkibiadesta_. + + (Vaitiolo.) + +THRASYBULOS (päättävästi): Olet siis valmis tekemään _kaikki_ hänen +hyväkseen? + +TIMANDRA: Kaikki. + +THRASYBULOS: Ja tahdot pelastaa Alkibiadeen? + +TIMANDRA: Minä tahdon. + +THRASYBULOS Hyvä. On ainoastaan yksi keino, millä voit sen tehdä. + +TIMANDRA: Sano se! + +THRASYBULOS (horjuen jälleen): Tiedä, että kohtalosi säälittää minua... + +TIMANDRA: Niin, niin... + +THRASYBULOS: Enkä minä tahdo sanoa, että hänen pelastuksensa sittenkään +olisi aivan varma, mutta se on sentään ainoa... + +TIMANDRA: Hyvä, hyvä... + +THRASYBULOS: Sinä näet: myöskin minä olen tällä hetkellä säälittävä. + +TIMANDRA (jännitettynä): Se keino? + +THRASYBULOS: No niin: _sinun tulee nyt heti luopua Alkibiadeesta_. + +TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei... + + (Katsoo häneen kauhistuneena, tekee torjuvan liikkeen kädellään, + horjuu, on kaatua. _Thrasybulos_ saattaa hänet istumaan.) + +THRASYBULOS: Kyllä, Timandra. — Salli minun nyt puhua sinulle. + +TIMANDRA: _Miksi_ minun tulee erota hänestä? + +THRASYBULOS: Hänen tiensä vie leiriin ja sotatanterelle. + +TIMANDRA: Ja miksi minä en voi sinne seurata häntä? + +THRASYBULOS: Siksi että hän ei ikinä lähde sinne, niin kauan kuin hän +kantaa sinun kuvaasi sydämessään. — Oh, minä tunnen Alkibiadeen! Unelma +on hänelle aina ollut teon vihollinen. + +TIMANDRA (välkähtävin silmin): _Se_ olisi minun hävitettävä häneltä +siis? + +THRASYBULOS: Niin. Sota, joka häntä odottaa, vaatii miehensä kokonaan. +Mikään ei saa sitoa hänen päätään eikä sydäntään. + +TIMANDRA: Mistä sodasta puhut minulle? + +THRASYBULOS: Sodasta eestä isänmaan ja kotilieden. — Myöskin sinun isäsi +oli helleeni, Timandra. Nyt kysytään, oletko hänen oikea tyttärensä. + +TIMANDRA (katsoo häneen jäykistyneenä): Miksi puhut minulle noin? + +THRASYBULOS: Siksi että kunnioitan sinua Alkibiadeen lemmittynä. + +TIMANDRA: Entä minä en kuitenkaan eroa hänestä? + +THRASYBULOS: Silloin ei meillä kahdella todellakaan ole enää mitään +sanomista toisillemme. + + (Vaitiolo.) + +TIMANDRA (horjuen): Minä rakastan häntä. + +THRASYBULOS: Juuri sen vuoksi. Uhri, jota pyydän sinulta on suuri, +mutta ei liian suuri sinun rajattomalle rakkaudellesi. + + (Vaitiolo.) + +TIMANDRA (äkkiä vavahtaen): Miksi en minä sitä heti oivaltanut? + +THRASYBULOS: Mitä? + +TIMANDRA: Kuitenkin tunsin minä, heti kun olin nähnyt sinut, että olit +saapunut meitä erottamaan. Hyinen tuuli puhalsi sinun tullessasi +talomme kautta. + +THRASYBULOS: Tiedätkö, mikä tuuli se oli, Timandra? + +TIMANDRA (päätään nyykähyttäen): Nyt tiedän minä sen. Kuolema se oli. + +THRASYBULOS: Ei, Timandra: se oli _velvollisuuden käsky_. Se puhuu nyt +minun suuni kautta. + +TIMANDRA: Ja kuka olet sinä, joka niin viisaana ja varmana leikkelet +ihmis-sydämiä? — (Ylös ponnahtaen.) Miksi astut meidän välillemme? Miksi +tahdot erottaa minut hänestä juuri nyt, kun vaara uhkaa häntä ja kun +hän enemmän kuin milloinkaan on rakasta kättä tarvitseva? + +THRASYBULOS (hiljaisesti): Olen Alkibiadeen ystävä. + +TIMANDRA: Et minun, sen kuulen kyllä puheestasi. + +THRASYBULOS: Myöskin sinun ... mutta ainoastaan, mikäli sinä olet hänen +ystävänsä. + +TIMANDRA: Ahaa, nyt paljastat sinä oikean olentosi! — (Hurjasti.) Mietit +minulle turmaa ja onnettomuutta? Tahdot syöstä minut takaisin tuohon +suureen kaupunkiin, sen nimettömään häpeään ja kurjuuteen?... + +THRASYBULOS: Timandra! + +TIMANDRA: Mutta saatpa nähdä, sinä et ole onnistuva siinä. Minä +taistelen, minä tarraudun kiinni häneen, minä huudan avuksi +Alkibiadeen! + + (Aikoo syöstä vasemmalle.) + +THRASYBULOS (nopeasti): Luulin, että rakastit häntä enemmän kuin +itseäsi. + +TIMANDRA: Niin teen! — (Satutettuna.) Mutta sinä, sinä... _Sinä et ole +ikinä rakastanut_! + +THRASYBULOS (vakavasti): Ehkä kuitenkin, neito. + +TIMANDRA: Ketä? Naista, joka oli kivikuva niinkuin sinäkin? + +THRASYBULOS: Minä en tiedä, millainen hän oli. Sillä minä en ikinä +ilmoittanut hänelle rakkauttani. + +TIMANDRA (ilkkuen): Ja _sitä_ sanot _sinä_ rakkaudeksi! + +THRASYBULOS: Kenties se kuitenkin oli sitä. Mutta minulla ei ollut lupa +sanoa sitä hänelle. + +TIMANDRA: Ja hän? + +THRASYBULOS (hiljaa): Hän oli pyhin unelma minun parhaan ystäväni. + + (Vaitiolo. _Thrasybulos_ totisena ja hiljaisena katsoo suoraan + eteensä. _Timandra_ lähestyy häntä liikutettuna.) + +TIMANDRA: Voitko antaa anteeksi minulle? + +THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Timandra! + +TIMANDRA: Minä suostun. + +THRASYBULOS: Juuri sitä odotin sinun sielusi jaloudelta. + +TIMANDRA: Yksi kysymys: tietääkö Alkibiades mitään siitä, mitä nyt olet +sanonut minulle? + +THRASYBULOS: Ei. Eikä hän sitä saakaan tietää, sillä epäilemättä tekisi +hän silloin kaikkensa sinua pidättääkseen. + +TIMANDRA (hajamielisesti): Niin, niin. + +THRASYBULOS: Sinä ymmärrät: minä en voi pyytää sinulta mitään, mikä ei +olisi hänen parhaakseen. + +TIMANDRA: Minä ymmärrän. — (Raukeasti.) Pitääkö minun nyt heti lähteä? + +THRASYBULOS: Ei. Luonnollisesti jäät sinä tänne päiväksi, kahdeksi tai +niin kauaksi kuin sinua haluttaa. Pääasia on, että autat minua +taivuttamaan Alkibiadesta suosiolliseksi sille suunnitelmalle, minkä +vielä tänä yönä aion hänelle esittää. + +TIMANDRA (kuten edellä): Hyvä, minä autan siis. + +THRASYBULOS: Mitä tähän maataloon tulee, on se tietysti oleva sinun +samoin kuin kaikki siihen mahdollisesti sisältyvä omaisuus. + +TIMANDRA: Hyvä, hyvä. Minä en siis lähde minnekään. + +THRASYBULOS (miettien): Taikka ... kenties olisi parasta myös, että +lähtisit heti. Me emme siinä tapauksessa puhuisi Alkibiadeelle +mitään... + +TIMANDRA: Niin. + +THRASYBULOS: Jos hän kaipaa sinua, koettaisin minä keksiä jonkun +tekosyyn. Mutta minkä? + +TIMANDRA: Sinä olet kyllä keksivä sen. Nyt heti siis? + +THRASYBULOS: Niin, — jos muuten jotakin tarvitset... + +TIMANDRA: Ole huoleti! Minä en tarvitse mitään. Olen valmis lähtemään. + +THRASYBULOS: Salli minun nyt kuitenkin esittää sinut tälle jalolle +naiselle, joka samoin kuin minä isänmaataan rakastaen on tehnyt tuon +pitkän matkan meren ylitse muistuttaakseen Alkibiadeelle hänen +velvollisuudestaan. — Theano, Menonin tytär: sinä näet Alkibiadeen +lemmityn. + +TIMANDRA (säpsähtäen): _Niinkö_? — (Hitaasti, kuin itsekseen.) Hän siis +oli pyhin unelma sinun parhaan ystäväsi? (Huomaa nyt vasta Theanon ja +mittailee pitkin katsein häntä.) + +THEANO (Thrasybulokselle): Kuinka on? Suostuuko hän? + +THRASYBULOS: Hän suostuu. + +THEANO: Oletko samalla esittänyt oman pienen pyyntöni hänelle? + +THRASYBULOS: Timandra, toivon, että vielä viimeisen kerran harjoitat +täällä vierasvaraisuuttasi ottamalla vastaan hänet kesti-ystävänä, joka +kaipaa kattoa päänsä päälle. + +TIMANDRA: Niinkö? + +THRASYBULOS: Ja nyt on minun kiiruhdettava pitämään huolta siitä, että +palkkaamani miehet ja hevoset ovat paikallaan metsän rajassa. — +(Theanolle.) Meidän täytyy matkaan vielä tänä yönä! Sillä aikaa on +sinun puhuteltava Alkibiadesta. + + (Menee perälle. _Timandra_ ja _Theano_ tuijottavat toisiinsa + äänettöminä.) + +THEANO (astuen askeleen eteenpäin): Sinun nimesi on Timandra? + + (_Timandra_ katsoo häneen värähtämättä. Vaitiolo. + _Thrasybulos_ palajaa.) + +THRASYBULOS: Anteeksi, minä unohdin aivan... On kenties parasta, että +poistut jäähyväisiä sanomatta. + +TIMANDRA: Hyvä. Minä poistun jäähyväisiä sanomatta. + +THRASYBULOS: Kiitän sinua, neito. — (Katsoo häneen, arastuu.) Arvaan, +että asia on koskenut kovasti sinuun. Eihän eron tarvitse olla +ikuinen... + +TIMANDRA (kylmästi): Oliko vielä jotakin muuta? + +THRASYBULOS: Oikeastaan: oli. Mieleeni juolahti jotakin ... mutta en +tiedä, uskallanko esittää sitä sinulle. + +TIMANDRA: Olen valmis tekemään kaikki, mitä vain vaadit minulta. + +THRASYBULOS: Pelkään, että jos Alkibiades kuulee sinun noin ilman muuta +poistuneen... + +TIMANDRA: Niin mitä? + +THRASYBULOS (epävarmana): Olisi kenties hyvä saada hänet epäilemään +rakkauttasi... Niin, se olisi ehkä paras ratkaisu asialle. — Ehkä on +sinulla joku ihailija? + +TIMANDRA: On. + +THRASYBULOS: Voitko mainita hänen nimensä? + +TIMANDRA: Smerdis, Phrygian prinssi. + +THRASYBULOS: Ja sinä tahdot teeskennellä rakkautta häneen? + +TIMANDRA (jääkylmästi): Tahdon vielä ennen auringon nousua levätä hänen +sylissään. + +THRASYBULOS: Timandra! — (Arastuen.) Niin, sinä tiedät, että kaikki +tapahtuu yksinomaan ja ainoastaan _hänen_ tähtensä. + +TIMANDRA: Minä tiedän. + +THRASYBULOS: Hyvä. Siispä pyydän minä vain vielä kerran kiittää sinua. +Ateenan kohtalo on tänä yönä ollut käsissäsi. + +TIMANDRA (katsoo häneen): Luulin kysymyksen olleen Alkibiadeen +kohtalosta. + +THRASYBULOS: Tietysti, hänen kohtalostaan myös. — (Yhä enemmän +hämillään.) Ellemme siis toisiamme tapaisi enää... (Yrittää lähestyä +kuin jäähyväisiä sanoakseen, kohtaa Timandran läpitunkevan katseen, +pysähtyy ja perääntyy syvästi kunnioittavana.) Etäiset sukupolvet +tulevat sinun muistoasi siunaamaan. + + (Menee tupertuneena. Pitkä vaitiolo. _Theano_ ja _Timandra_ + mittailevat jälleen pitkin katsein toisiaan. _Theano_ painaa + päänsä alas.) + +TIMANDRA: Sinä rakastat häntä? + +THEANO (säpsähtäen): Ketä? + +TIMANDRA: Alkibiadesta. Sinä rakastat häntä? + +THEANO (ylpeästi): Ken sitä sanoo? + +TIMANDRA: Minä. — (Ylenkatseellisesti.) Sinä kuulet, että minulla on jo +toinen rakastaja. Voit siis huoleti vastata kysymykseen. — Sinä +_rakastat_ Alkibiadesta? + +THEANO: En! — (Horjuu Timandran tutkivan katseen edessä.) Taikka... +(Tempaisee itsensä irti kuin lumouksesta.) En koskaan! — (Kohtaa jälleen +Timandran katseen, Painaa päänsä alas ja lausuu tuskin kuuluvasti:) +Minä ... en ... tiedä. + +TIMANDRA: Minä tiedän. — (Hiukan lempeämmin.) Sano minulle, olisitko +_sinä_ valmis tekemään isänmaasi tähden sen, mitä nyt minulta vaadit +hänen tähtensä? + +THEANO (hiljaa): Kahdesti olen minä kieltäytynyt ottamasta vastaan +lempeä, jonka hän on tarjonnut minulle. + +TIMANDRA: Ja kolmannella kerralla? Jos hän _nyt_ tarjoaa sen sinulle? — +(_Theano_ ei vastaa. _Timandra_ katsoo häneen hetkisen, sitten kylmästi +ja ylenkatseellisesti:) Tuossa on minun huoneeni. Sinä olet löytävä +sieltä kaikki, mitä tarvitset esiintyäksesi hänen edessään. + + (_Theano_ menee kiittäen äänettömästi oikealle. _Timandra_ katsoo + vielä hetken hänen jälkeensä ja ryhtyy levollisesti tulia + sammuttelemaan. Keskeyttää työnsä, huokaa. Sammuttelee jälleen, + pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan, Pysähtyy ja katsoo + ympärilleen kuin peljästyneenä. Syöksähtää suurimman tuskan + vallassa Alkibiadeen ovelle, vaipuu maahan äänettömässä + itkun-nyyhkytyksessä ja kuiskaa: "Alkibiades!" Nousee, painaa + sydäntään, pyyhkii kyyneleensä, katsoo ympärilleen, koskettelee + kädellään huonekaluja hiljaa vaikeroiden ja ikäänkuin jättäen + jäähyväisensä niille kullekin erikseen. Pysähtyy vielä hetkeksi + pilari-aukolle, katsoo autiota tähtitaivasta ja sen alla + loimottavaa etäistä tulenkajastusta kaupungista. Menee hitaasti + perälle.) + +Esirippu. + + + + +VIIDES NÄYTÖS. + + + Näyttämö on nyt miltei pimeä. Ainoastaan vieno valojuova + oikealta valaisee etualan. + +ALKIBIADES (vasemmalta): Timandra! — Kummallista. Kuulin nimeäni +mainittavan. (Yrittää oikealle. _Theano_ ilmestyy kynnykselle. +_Alkibiades_ aikoo syöksyä hänen eteensä polvilleen.) Theano! — +(Pysähtyy, pidättää itsensä ja voittaa mielenliikutuksensa. Pitkä +vaitiolo. Sitten aivan tyynesti ja täsmällisesti.) Theano, Menonin +tytär! Ollos sydämellisesti tervetullut Aasiaan. + +THEANO: Alkibiades, Kleiniaan poika! Sinä tunnet minut? + +ALKIBIADES: Kyllä. Tiedän, kuka olet, en tiedä, mikä tuottaa minulle +tämän aavistamattoman ilon. Mutta arvaan sinun seuranneen ystävääni. + +THEANO (lujasti): Sen olen tehnyt. Minä olen miekkatanssijan tyttäreksi +pukeutunut voidakseni läheltä nähdä, miten elää mies ilman isänmaata. + +ALKIBIADES: Ja nyt, kun olet nähnyt sen? Mitä nyt aiot? + +THEANO: Yön ikuisten tähtien nimessä, jotka tuikkivat tällä hetkellä +yli synnyinkaupunkisi, lausu minulle, Alkibiades, oletko toteuttanut +ne suuret ihanteet, jotka elosi aamunkoitto kerran lupasi Ateenalle? + +ALKIBIADES (säpsähtäen): Miksi _sitä_ minulta kysyt? + +THEANO: Kysyn sitä siksi sinulta, että voisin vastata opettajallesi +Sokrateelle, kun hän kotiin palattuani tiedustelee, mitä on tullut +hänen etevimmästä oppilaastaan. + + (_Alkibiades_ on Sokrateen nimen kuullessaan peittänyt kasvonsa + vaipallaan. Vaitiolo, voittaa jälleen mielenliikutuksensa, katsoo + Theanoon; ivallinen hymy leviää hänen huulilleen.) + +ALKIBIADES: Tuon lemmen jumalatarta juhlivan kaupungin nimessä, jonka +tulet tuikkivat yön autioiden tähtien alla: minun nuoruuteni ihanteista +olet sinä, Theano, aina ollut minulle pyhin ja arvokkain. + + (_Theano_ horjahtaa kuin salaman satuttamana. Vaitiolo. + _Alkibiades_ on ristinyt käsivartensa ylpeästi rinnalleen.) + +THEANO (kooten jälleen voimansa): Kauniisti kasvoit sinä, Alkibiades: +sinun nuoruutesi oli Ateenan päivän-nousu. Missä ovat ne maat ja +valtakunnat, jotka sinä kerran lupasit lahjoittaa hurmautuneelle +Ateenalle? + +ALKIBIADES: Kuin kukka ylpeä ylenit sinä, Theano Menonin tytär, ja +sinun ihanuutesi aurinko säteili yli minun nuoren miehuuteni. Miksi et +sinä huolinut minusta? + + (Lyhyt vaitiolo.) + +THEANO (kuten edellä): Soitellen läksit sinä sotaan, uhmaten rikoit +sinä Nikiaan rauhan ja rakensit riidan Lakedaimonin kanssa, joka on +syössyt meidät niin syvään turmioon. Miksi teit sen, Alkibiades? + +ALKIBIADES: Veikaten notkui sinun vartesi Ateenan nuorten parissa, +armottomana rikkoi jokainen askeleesi rauhan rinnassani, Miksi teit sen +minulle, Theano, Menonin tytär? + + (Vaitiolo. _Theano_ painaa kädellä sydäntään, jota jokainen + Alkibiadeen sana haavoittaa. _Alkibiades_, kuten edellä, tyynenä, + ivallisena ja itsetietoisena.) + +THEANO: Sokrateen opin tahdoit sinä toteuttaa: ei kivessä eikä +kullassa, vaan luussa ja lihassa piti Hellaan hengen ihanuuden meille +ilmestymän. Missä on nyt tuon tuntemattoman jumalan kuva, jonka tahdoit +näyttää hämmästyvälle Ateenalle? + +ALKIBIADES: Luuta ja lihaa ovat minun jumalattareni olleet, eivät +valjuja, verettömiä utukuvia. _Sinä_ olet se olennoitu kauneus, jonka +tahdoin esittää Hellaan huikaistuvien kasvojen eteen. + +THEANO: Järjen tahdoit sinä tehdä yksin-jumalaksi, elämän-viisauden ja +elämän-kauneuden uskon tahdoit sinä tehdä maan päällä tiettäväksi. +Näetkö niiden nyt ympärilläsi kukoistavan? + +ALKIBIADES: Sinut tein minä sieluni yksinvaltiaaksi, sinun siveän +kauneutesi olen minä kautta kaikkien maan-äärien kuuluttanut. Mutta +minun sydämeni kukat ovat kuihtuneet alla kantapääsi. + +THEANO (enää häntä kuulematta): Uusi aika koitti sinun kilvestäsi. Oli +haihtuva kaikki hämärä, salaperäinen ja valon-pelko. Ei ollut oleva +maan päällä tyranneja eikä orjia enää, ainoastaan iloitsevia ihmisiä. + +ALKIBIADES: Uudet tähtisikermät paistoivat sinun silmistäsi. Lasten +taruina raukesivat Olympo ja Ida-vuori. Yksilön vapaus kävi läpi +maailman kuin salama. + +THEANO: Ei saanut olla mitään korkeampaa. Kuolevaisen kyvyt olivat +mielestäsi niin mittaamattomat, ettei hän tarvinnut mitään ulkopuolelta +itseään. Hänen oma sydämensä oli oleva hänen maailmansa. + +ALKIBIADES (aina heikommalla ivalla): Ei ollut mitään sinua ylevämpää. +Ainoastaan papit, kansan taika-usko ja huonot taiteilijat voivat +rajoittaa ihmisten näköpiirin niin, että he eivät kaikki sitä heti +oivaltaneet. Siksi oli ensin niitä vastaan sota julistettava. + +THEANO: Tahdoit kumota kaikki temppelit ja jumalankuvat, repiä maahan +kaikki lait ja yhteiskuntalaitokset, jotka yksilön vapautta +rajoittivat. Vasta kun jokainen Ateenan kansalainen olisi oma jumalansa +ja oma temppelinsä, oli kaikuva puhtaana ja häikäisevänä Sokrateen +sana: "Tunne itsesi!" + +ALKIBIADES: Ihmisen itsensä tahdoin minä etsiä heistä, elävinä ja +lämpöisinä tuli hänen viivojensa läikähtää niinkuin meidän ympärillämme +meri ja ilma. Sinussa näin minä sellaisen taideteoksen. + +THEANO: Niinkuin juopunut jumala kuljit sinä. Kansan riemu kohisi kuin +koski sinun jäljissäsi. Onneton, — erehtynyt kansa! Ei se tiennyt +seuraavansa omaa hautasaattoaan. + +ALKIBIADES: Kukitetuissa vaunuissa kuljin minä. Nuoret naiset vetivät +minua. Kuitenkin puuttui puoli minun kunniaani, kun sinä puutuit +minulta. + +THEANO: Portto istui sinun vierelläsi. Irstailijat virittivät sinulle +hymnejään. — Sinun lähtöjuhlasi se oli. Seuraavana aamuna huomattiin +kaikki Hermeen kuvapatsaat kautta kaupungin rikotuiksi. + +ALKIBIADES (synkistyen): Heti kun muut alkoivat sitä tehdä, lakkasin +minä. Minusta tuntui, että ainoastaan minulla oli oikeus siihen, ei +muilla. Sillä ainoastaan minä olin nähnyt sen, mikä oli kaikkia +kuvapatsaita korkeampi. + +THEANO: He tekivät vaan, mitä sinä opetit heille. + +ALKIBIADES: Siinäpä se. Miksi he eivät voineet tehdä jotakin, mitä minä +_en_ ollut heille opettanut? + +THEANO: Miksi siis ollenkaan vetosit heihin? Miksi et siis yksin +ylennyt, miksi et tehnyt itsestäsi sitä ihmis-ihannetta, jonka kuulutit +maailmalle? + +ALKIBIADES: _Täytyihän_ minun puhua, _täytyihän_ minun antaa joku muoto +myllertäville ajatuksilleni. Mutta heti kun he alkoivat matkia minua, +suutuin ja häpesin minä. + +THEANO: Silloin oli teko jo tehty. Ja sinä sait vastata siitä. + +ALKIBIADES (kuin itsekseen): He turmelivat hyvän aatteen. Se on ollut +minun suuri elämänsuruni. + + (Vaitiolo. Ivallinen sävy _Alkibiadeen_ äänestä on kadonnut + kokonaan. Samoin on _Theano_ hetkeksi unohtanut pateettisen + puhetapansa. Molemmat seisovat hiljaisina ja katsovat maahan. + Vaistomaisesti ovat he samalla toisiaan lähestyneet.) + +THEANO (hiljaa): Ja niin tuli sinusta maanpakolainen. + +ALKIBIADES: Ja sinusta Pallas Athenen papitar, Theano. + + (Vaitiolo.) + +THEANO: Niin menit sinä vihollistesi puolelle ja kannoit nurjaa kilpeä +isänmaatasi vastaan. (Lempeästi nuhdellen.) Kuinka saatoit sinä sen +tehdä, Alkibiades? + +ALKIBIADES (harvakseen): Minä en voinut enkä tahtonut tulla takaisin +voitettuna. — (Pää pystympänä.) Valloitetuin laivoin, huilujen soidessa +palasin minä maanpaostani, eikä ollut yhtään ihmistä Ateenassa, joka ei +olisi silloin pitänyt minua puolijumalana. Sinä yksin hylkäsit minut. — +Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Theano? + +THEANO: Minä en enää luottanut sinuun. Ja pian osoitti kokemukseni, +että olit epäluotettava. Miksi menit sinä pappien puolelle, joita ennen +olit pilkannut, ja johdit juhlasaaton Eleusiihin? Etkö hyljännyt itse +silloin pyhän järjen uskonnon, jolle olit vihkinyt elämäsi? + +ALKIBIADES: Sen tein minä sinun tähtesi, Theano. + +THEANO: Minun? + +ALKIBIADES: Niin. Tiesin, että sinusta oli tullut papitar. Tahdoin +sovittaa entiset rikokseni. + +THEANO (surullisena): Huonosti sovitit sinä nuoruutesi erehdykset. +Siksi luopui hyvä onnesi sinusta ja sinä olit itse pian pakotettu sodan +johdosta luopumaan. + +ALKIBIADES: Vapaaehtoisesti tein minä sen. Minä en tahtonut palvella +alipäällikkönä maata, jossa tiesin ylin olevani. + +THEANO: Oletko nyt työhösi tyytyväinen? + +ALKIBIADES (jäykästi): Olen. Toivon, että he nyt tietävät, kuka oli +Alkibiades. + + (Vaitiolo. _Alkibiades_ on jälleen oikaissut itsensä ja katsoo + kylmänä, uhmailevana ympärilleen. _Theano_ murhemielisenä väistyy + hänestä.) + +THEANO: Minä sanon sen sinulle: hän oli mies, joka piti Ateenaa +astinlautanaan, jumalia pilkkanaan, ihmisiä leikkikaluinaan ja maailmaa +vain suurena maljana, joka hänellä yksin oli oikeus juoda pohjaan. +Oletko tuon maljan nyt tyhjentänyt? + +ALKIBIADES: Sakkaan saakka. — (Katkerasti.) Mutta koska taidat niin +hyvin sorvaella minusta muistosanat, pyydän, että pidät minulle myös +synnyinkaupunkini hautapuheen. Luullakseni ei liene liian varhaista +sitä esittää. + +THEANO: Ei. Sen suuruuden aika on mennyt, sen ihanteet rauenneet, +kukaan ei siellä usko enää eikä mikään asia ole enää pyhä sille. +Todellakin, Alkibiades: maljan tyhjiin voit sinä juoda, mutta sitä +täyttää ... et milloinkaan! + +ALKIBIADES (ylpeästi): _Minä_ olin Ateenan kunnia. Miksi ei se minua +korkealla kannattanut? + +THEANO: Isien hartioilta kohosit sinä. Mitä olet sinä jättävä jälkeesi +heidän perinnöstään? + +ALKIBIADES: Jätän heille tarinan Alkibiadeesta. + +THEANO: En luule, että he tulevat siihen tyytymään. — Sinuun saakka oli +kaikki yhtämittaista nousemista. Sinusta lähtien taas... + +ALKIBIADES (harvakseen): Katsotko sinäkin minua jo kuolleeksi mieheksi, +Theano? + +THEANO: Kuolleista herääväksi katsoisin sinua mielelläni. Mutta sitä +ennen on sinun uudestasynnyttävä. + +ALKIBIADES: Synnytä silloin Ateenan kansa uudestaan! Miksi vaadit minua +kieltämään oman olemukseni? + +THEANO (hiljaa): Tahdon johtaa sinut olemuksesi jaloimpaan. + +ALKIBIADES: Miksi et johtanut minua siihen, silloin kun nuori olin? +Tulet toivottamaan minulle hyvää huomenta keski-yöllä. + +THEANO: Kaikki paheet tahrasivat sinun nuoruuttasi. + +ALKIBIADES (leimahtavin silmin): Olin uusi aika. Uudet aatteet +heiluivat pääni päällä kuin kypärtöyhtö. + +THEANO: Ilveilijän lakki oli sinulla. Kuka on kuullut uuden ajan +alkavan juomapöydästä? + +ALKIBIADES: Minun tahtoni oli kaiken kansan tahto. Voiton jumalatar +seisoi kuin kilpi minun kupeellani. + +THEANO: Rakkauden jumalatar oli kuvattu sinun kilvessäsi. Ainoastaan +himoon uskoi Alkibiades. + +ALKIBIADES (leikillisesti): Ylenkatsotko rakkauden jumalatarta? Kovin +on kostava sinulle Aphrodite. + +THEANO: Palvelen viisauden jumalatarta. Pallas Athene on minua +suojeleva. + +ALKIBIADES: Kuka on suojaava minut sinun silmiltäsi? Sinun sulosi +poroksi polttavat minut. + +THEANO: Lakkaa jo pilkastasi, Alkibiades! Minua herjaamalla et ylennä +itseäsi. + +ALKIBIADES: Miksi muistutat minulle nuoruuteni ihanteita? Silloin olet +sinä aina niistä ensimmäinen. + +THEANO (tuskallisesti): Alkibiades! Sinä _tiedät_, että minä en ole +_voinut_ rakastaa sinua! + +ALKIBIADES: Niinpä en minäkään ole voinut suuria tekojani suorittaa. + +THEANO: Pelasta isänmaasi, vapahda Ateena! Silloin olen minä ehkä sinua +rakastava. + +ALKIBIADES: Rakasta minua, ole minun omani, Theano! Silloin olen minä +_ehkä_ pelastava sinun isänmaasi. + +THEANO (epätoivoissaan): Alkibiades! Sinä et usko minuun? + +ALKIBIADES: Theano, Menonin tytär! Etpä sinäkään usko minuun! + +THEANO: Voi Ateenan kaupunkia! Todellakin kadotettu olet sinä, jos +sinun parhaat poikasi hylkäävät sinut. + +ALKIBIADES: Voi minun sydämeni kaupunkia! Todellakin kadotettu olen +minä, koska Ateenan tyttäret hylkäävät minut. + + (_Theano_ vaikenee taistellen turhaan _Alkibiadeen_ ivaa ja omaa + mielenliikutustaan vastaan. _Thrasybulos_ tulee nopeasti perältä.) + +THRASYBULOS: Kaikki on valmista. — (Huomaa nyt vasta Alkibiadeen. Hiljaa +Theanolle:) Suostuuko hän? + +THEANO (itkien): Minä en tiedä. Kenen luokse olet tuonut minut? Vie +minut pian kauas hänen läheisyydestään tai pelkään, että omakin paras +osani pakenee minusta! (Painautuu kiinni häneen.) + +THRASYBULOS: Alkibiades! Mitä olet sanonut hänelle? + +ALKIBIADES: Näethän, että naisesi voi pahoin. Hoida häntä, Thrasybulos! +(_Thrasybulos_ yrittää johdattaa hänet oikealle.) + +THEANO: Ei, ei sinne! Pimeään yöhön tahdon minä mennä. Istun mieluummin +oven ulkopuolella kuin vietän enää hetkeäkään _hänen_ kattonsa alla. + + (Hoippuu ulos. _Alkibiades_ on mennyt pilari-aukolle ja tuijottaa + synkkänä eteensä. Pitkä vaitiolo. _Thrasybulos_ lähestyy häntä.) + +THRASYBULOS: Mitä nyt mietit? + +ALKIBIADES: Odotan, mitä tulossa on. + +THRASYBULOS (varovasti): Sinä uskot _heidän_ vielä palajavan? + +ALKIBIADES: Persialaisten? Sitä en tiedä. Mutta heidän lähettämiensä +murhaajien? Olen varma siitä. + +THRASYBULOS: Sinä luulet, että he uskaltaisivat todellakin...? + +ALKIBIADES (olkapäitään nykäyttäen): Mitä he pelkäisivät? + +THRASYBULOS: Pallas Athenen vihaa, kaikkien kunniallisten ihmisten +tuomiota. + +ALKIBIADES: Pallas Athene on Spartan portto ja kunnialliset ihmiset +käyvät päivä päivältä harvinaisemmiksi. — (Kirkas tähti putoaa kautta +pimeän avaruuden.) Näitkö? Tähti lensi. + +THRASYBULOS: Muistitko toivoa mitään? + +ALKIBIADES: En. — (Hitaasti.) Mutta mieleeni muistuu eräs toinen yö, +jolloin mielentilani oli jotenkin samallainen kuin nyt. Silloinkin +putosi kirkas tähti taivaalta enkä minä silloinkaan osannut toivoa +mitään. + +THRASYBULOS: Kerro se minulle! + +ALKIBIADES: Oli yö. Laivastomme oli laskenut ankkurinsa Syrakusan +edustalle. Kaikki oli valmiina taisteloon. Koko Sikelia vapisi meidän +edessämme. Minä käyskelin yksin yössä laivankannella. Rannaton meri +minun ympärilläni seisoi hiljaa niinkuin oma sydämeni ja tuhannet +tähdet paistoivat sen syvyydestä niinkuin suuret ajatukset. Se oli +minun elämäni onnellisin hetki. + +THRASYBULOS (liikutettuna): Ystäväni! + +ALKIBIADES: Mutta tiedätkö, miksi minä olin onnellinen? + +THRASYBULOS: Sinä tunsit seisovasi elämäntehtäväsi edessä. + +ALKIBIADES: Niin. — (Hampaittensa välistä.) Aamunkoitossa läheni +taivaanrannalta laiva, joka toi tiedon, että olin maanpakolainen. + +THRASYBULOS: Se oli onneton erehdys. Turmiollisempaa taakkaa ei ole +ikinä kantanut ateenalainen emäpuu. + +ALKIBIADES (värisevällä äänellä): He eivät tienneet silloin, mitä he +tekivät. — Minä olin nuori, koko maailma lepäsi avoinna minun edessäni. +Minä en aluksi ymmärtänyt... Mutta _kun_ minä myös aloin ymmärtää, kun +minä huomasin, _kenen_ kanssa minä olin tekemisissä ja _mitä_ kansaa +minä olin lähtenyt johdattamaan, silloin nauroin minä pitkään ja +kaikuvasti, niin että se soi kuin hautakuoro minun korvissani. Sillä +minä nauroin ensi kerran ylenkatseesta...! (Purskahtaa kamalaan +nauruun, joka muuttuu kuin vähittäiseksi itkun-nyyhkytykseksi.) + +THRASYBULOS: Kuinka saatoit sinä nauraa niin? + +ALKIBIADES: Thrasybulos! On hirveätä ylenkatsoa kokonaista maata, +kokonaista kansakuntaa. Se on kuin siirtäisi itsensä kaiken +olevaisuuden ulkopuolelle... Kaikki ääriviivat häviävät, kaikki esineet +muuttuvat kummituksen-tapaisiksi, kaikki suhteet ovat suuria ja pieniä, +sen mukaan kuin katsot niitä. Sinulla ei ole mitään mittapuuta enää... +Jalka ei tapaa maata missään, silmä harhailee etsien leposijaa kautta +avaruuden, tukka nousee pystyyn sanomattomasta tuskasta ja +kauhistuksesta...! (Peittää kasvonsa vaipallaan.) + +THRASYBULOS: Ystäväni: etkö sinä koskaan voi unohtaa? + +ALKIBIADES: Minä _olen_ unohtanut sen. — Ehkä ei minulla myöskään ollut +oikeutta vaatia, että he olisivat sokeasti minuun luottaneet. — +(Riehahtaen.) Mutta että he minut toisen kerran hylkäsivät, se ei ollut +enää pelkkää lyhytnäköisyyttä heidän puoleltaan, se oli +pahansuopaisuutta, se oli konnamaisuutta. Sillä silloin tiesivät he jo, +mitä he tekivät, heidän _piti_ tietää, kuka minä olin, mitä minä voin +ja mitä he voivat minun avullani. + +THRASYBULOS: Ystäväni, sinä tiedät, että kansanvaltainen hallitusmuoto +ei salli ketään päätä pitempää. + +ALKIBIADES: Ateenan kansa _on_ roskaväkeä! Ja kansanvaltainen +hallitusmuoto on roskaväkeä varten. + +THRASYBULOS (hiljaisesti): Tyrannit hallitsevat Ateenaa. + +ALKIBIADES: Tyrannit eivät ole minua maanpakoon ajaneet. + +THRASYBULOS: Typerä kansa sen teki. + +ALKIBIADES (kiivaasti): Niinpä kärsiköön typeryydestään! + +THRASYBULOS: Se on jo kyllin kärsinyt. + +ALKIBIADES: Ei vielä kyllin: _minä_ olen kärsinyt enemmän. + +THRASYBULOS (hiljaa nuhdellen): Ystäväni: sinun tulee muistaa, että +Ateena kaikissa tapauksissa on sinun synnyinkaupunkisi! + +ALKIBIADES: Onko Ateena muistanut, että minä olen Alkibiades? + +THRASYBULOS: Luulin surun sinut suuremmaksi tekevän. + +ALKIBIADES (ylpeästi): Kuka tietää, ehkä onkin se tehnyt minut _niin_ +suureksi, etten mahdu enää Ateenan muurien sisälle. — Mutta +lopettakaamme tämä! Näethän, että puhumalla valtioasioista vain +katkeroitamme viimeisiä tuokioita, jotka vielä voimme uhrata +ystävyydellemme. + +THRASYBULOS: Veljeni! Sotatoverini! Jospa voisit olla minun ystävieni +ystävä! + +ALKIBIADES (terävästi): Voisitko sinä olla minun vihamiesteni vihamies? + +THRASYBULOS: Tunnen ainoastaan yhden vihamiehen: Lakedaimon. + +ALKIBIADES: Tunnen ainoastaan yhden ystävän: Thrasybulos. Miksi vaadit +minut useampiin uskomaan? + +THRASYBULOS: Siksi että sinulla _on_ useampia! + +ALKIBIADES (harvakseen): Yksi ystävä on jo paljon. Köyhä mies ei voi +useampia itselleen kustantaa. + +THRASYBULOS: Köyhän katkeruus puhuu nyt sanoistasi. + +ALKIBIADES: Mutta myöskin köyhän ylpeys: _minulla ei ole enää mitään +muille annettavaa_. + +THRASYBULOS (herkästi): Käynkö sinulle ... niin kalliiksi? + +ALKIBIADES: Kuka tietää. Etpä vielä tarpeeksi tunne köyhyyttäni. + +THRASYBULOS: Etkö siis laske älyäsi ja valtioviisauttasi miksikään? + +ALKIBIADES (synkästi): Sen annoin minä jo muinoin Ateenalle: Ateena ei +käyttänyt sitä. + +THRASYBULOS: Entä sotapäällikkö-taitoasi? + +ALKIBIADES: Sen ovat jo kaikki Hellaan heimot kuluksi käyttäneet. + +THRASYBULOS (sydämellisesti): Siispä on sinun kerran annettava itsesi, +Alkibiades! + +ALKIBIADES: Mitä on ihminen itse muuta kuin mitä hän on tehnyt ja +toimittanut? + +THRASYBULOS: Se, mitä hän on _ollut_. Anna se meille! + +ALKIBIADES: Sinulle annan sen, mitä _olen_. Muuta en voi antaa +muillekaan. + + (Vaitiolo.) + +THRASYBULOS: Ystäväni, sinä et puhuisi niin sydämettömästi, jos olisit +tällä hetkellä Ateenassa. — Kritias riehuu kuin hullu. Hän ja hänen +kymmenmiehistönsä näyttävät asettaneen päämääräkseen kotikaupunkimme +perinpohjaisen hävittämisen. + +ALKIBIADES: Minä tiedän. + +THRASYBULOS (hillityllä tuskalla): Verta vuotaa virtoina, ihmisiä +raastetaan kuolemaan itse alttarien äärestä. Ei koko Ateenan +olemassa-olon aikana ole siellä surmattu niin monta kansalaista kuin +nyt muutamassa kuukaudessa. + +ALKIBIADES: Minä tiedän. + +THRASYBULOS: Voi, Alkibiades, sinä tuskin tuntisit enää Ateenaa! — +(Värisevällä äänellä.) Siitä saakka kuin Lysander kaupunkimme valloitti +ja asetti Akropoliille spartalaisen vartioväen, ei ateenalainen sydän +ole voinut sykähtää muuta kuin tuskasta ja ahdistuksesta. Meidän +laivamme ovat poltetut, meidän pitkät muurimme revityt, meidän talomme +ja temppelimme häväistyt... + +ALKIBIADES: Minä tiedän. + +THRASYBULOS: Ystäväni, totisesti sanon minä sinulle: ei ole suurempaa +onnettomuutta millekään kansakunnalle kuin kotimainen tyrannius, joka +tottelee vieraan valloittajan määräyksiä. — Ja juuri se on meillä nyt +Ateenassa. + + (Vaitiolo.) + +ALKIBIADES (välinpitämättömästi): Mikä siis on sinun suunnitelmasi? + +THRASYBULOS: Näin olemme me asian ajatelleet: meitä on kourallinen +salaliittolaisia. Me valloitamme jonkun linnan Attikan maaseudulta, +esim. Dekeleian. + +ALKIBIADES (tarkkaavaisena): Sitten? + +THRASYBULOS: Joukkomme kasvaa karkureista ja maanpakolaisista. Me +teemme partioretkiä ja häiritsemme viljanvientiä kaupunkiin. + +ALKIBIADES: He lähettävät sotajoukon teitä vastaan? + +THRASYBULOS: Me lyömme sen ja seisomme Ateenan muurien edustalla. + +ALKIBIADES: Joukkonne on liian pieni piiritykseen. + +THRASYBULOS: Meillä on liittolaisia kaupungissa. + +ALKIBIADES: Vielä pienempi väkirynnäkköön! + +THRASYBULOS: Pimeä yö peittää meidät. + +ALKIBIADES (jännitettynä): Portit? Vartiat? + +THRASYBULOS: Portit avataan, vartiat vaiennetaan. + +ALKIBIADES: Kaupungissa on spartalainen sotaväki. + +THRASYBULOS: Kaikki nukkuvat. Me hiivimme kaduille ja kujille. + +ALKIBIADES: Huuto kajahtaa? + +THRASYBULOS: Väkipuukot välkähtävät! + +ALKIBIADES: Tyrannit? + +THRASYBULOS: Surmataan! + +ALKIBIADES: Akropolis? + +THRASYBULOS: Valloitetaan! + +ALKIBIADES: Ateena? + +THRASYBULOS (riemuiten): On meidän! — Mitä sanot suunnitelmastani? + + (_Alkibiades_ on tehnyt kysymyksensä salamannopeudella ja + henkeä-pidättävällä jännityksellä. Seisoo nyt pää pystyssä + ja silmä säteilevänä kuin näkisi hän kaiken jo tapahtuneena + edessään. Vanhan sotapäällikön vaistot ovat hänessä heränneet. + _Thrasybulos_ katsoo häneen innostuneena. Vaitiolo.) + +ALKIBIADES: Tuo ei ole ollenkaan typerästi ajateltu. + +THRASYBULOS: Hyvä, että tuumani miellyttää sinua. Pidän sitä +onnellisena enteenä vastauksellesi. + +ALKIBIADES (miettien): Se on päinvastoin niinkin viisaasti ajateltu, +etten ymmärrä ollenkaan, mitä minulle enää jäisi sen suhteen tekemistä. + +THRASYBULOS: Mitäkö? Sinulle? + +ALKIBIADES: Niin. Asia on valmis. — (Miettien.) Taikka oikeastaan ei +aivan valmis. Sitä ennen on Lakedaimon lannistettava. + +THRASYBULOS: Niinpä lannistamme me Lakedaimonin! + +ALKIBIADES: Sen takana seisoo Persian jättiläisvalta. + +THRASYBULOS: Niinpä on meidän kostomme kohtaava myös Persiaa! + +ALKIBIADES (päätään pudistaen): Siitä on tuleva sota, jonka vertaista +ei vielä ole käyty tämän taivaankannen alla. + +THRASYBULOS: Siitä on tuleva _pyhä_ sota... Mies on jättävä vaimonsa, +vaimo värttinänsä. Koko kansa nousee, kun kutsuu sotaan Alkibiades. + +ALKIBIADES (kuten edellä): Ystäväni: minä en voi johdattaa enää mitään +pyhää sotaa. + +THRASYBULOS: Sinä et voi? + +ALKIBIADES: En, sillä minulta puuttuu siihen usko. + +THRASYBULOS: Sinä et usko enää Ateenan tulevaisuuteen? + +ALKIBIADES (kolkosti): Meidän kansamme _ei_ mielestäni ole enää +pelastettavissa. + +THRASYBULOS: Siis vajosi päivä, katosi Ateenan kunnia! + +ALKIBIADES: Ei niin, ystäväni... + +THRASYBULOS: Sinä et voi? + +ALKIBIADES: En. — Tavallista sotaa voisin minä kenties vielä johdattaa, +missä äly ja asetaito asiat ratkaisevat. Mutta pyhää sotaa? En +milloinkaan. + +THRASYBULOS (kokonaan poissa suunniltaan): Niin ole kirottu päivä, jona +synnyin, ja kirottu jokainen hetki elämästäni, jolloin Ateenan +pelastamista ajattelin! Miksi elämme enää? Alkibiades "ei voi"! Miksi +me syömme enää, miksi me nukumme enää, miksi joka aamu silmämme +aukaisemme kohti jumalien kimmeltävää sineä? Alkibiades "ei voi"! + +ALKIBIADES: Thrasybulos! + +THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Noilla kahdella sanalla, ystävä, +olet sinä hävittänyt kaikki, mikä meille vielä oli jäänyt, mitä Sparta +ei ollut voinut meiltä ryöstää ja jota Persia kaikella voimallaan niin +kauan on turhaan tavoitellut: meidän sivistyksemme, meidän suuret +muistomme, meidän jumaliemme pyhät paikat. + +ALKIBIADES: _Minä ... en ... voi_. + +THRASYBULOS: Turha enää temppeleitä rakentaa, turha kuvapatsaita +pystyttää: Alkibiades "ei voi"! Turha leimuta vapaudelle, turha Diken +käskyjä noudattaa. On turhaa elämä, sen jälkeen kuin on kadonnut +kaikki, mikä meidät vielä on barbaareista erottanut! + + (Peittää kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo. _Alkibiades_ lähestyy + hiljaa häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.) + +ALKIBIADES: Ystäväni: _sinä_ olet sen sodan oikea johdattaja. + +THRASYBULOS (kyynelsilmin): _Miksi_ et sinä voi. + +ALKIBIADES: Minä olen heittänyt liian paljon mereen, minä olen +polttanut liian paljon laivoja takanani. + +THRASYBULOS: Sitä paremmin pitäisi sinun voida yhtyä meihin. + +ALKIBIADES: Ei. — Näetkö Thrasybulos: kullakin ihmisellä on rajansa, +minkä yli hän ei voi käydä, missä hänelle loppuu maailmanranta ja meri +autio ja ikuinen vain hänen korvissaan kohisee. — _Minä olen nyt tullut +sellaiselle rajalle_. + + (_Thrasybulos_ katsoo häneen, Peittää jälleen kasvonsa vaipallaan. + Vaitiolo. _Theano_ tulee perältä.) + +THEANO: Anteeksi, että häiritsen teitä, mutta minä niin pelkään tuolla +ulkona. Ihmisiä liikkuu teillä ja teidenhaaroissa, soihdut välkkyvät +yön pimeydessä. Huudetaan milloin "Alkibiades!", milloin "Prinssi +Smerdis!" Minä luulen, että he tulevat tännepäin. + +THRASYBULOS: Pois! Meidän on paettava! Varmaan heillä ei ole mitään +hyvää mielessään. — Alkibiades, vielä viimeisen kerran... + +ALKIBIADES: Hyvästi! Minä en tahdo paeta enää. Minä tahdon nyt seisoa +paikallani. + +THRASYBULOS: Ystäväni! — Kuitenkin odotamme me sinua metsän rajassa. +Tule, Theano! Tahdon saattaa sinut ensin varmaan turvapaikkaan. + + (Menevät. _Alkibiades_ katsoo vielä hetken heidän jälkeensä, + muistaa jotakin ja menee nopein askelin oikealle.) + +ALKIBIADES: Timandra! — (Palajaa takaisin.) Timandra! — Merkillistä! +Mihin hän lienee mennyt? — (_Timandra_ tulee perältä vaippa +hartioillaan, verinen tikari kädessään.) Timandra! Missä olet ollut? — +(_Timandra_ on pysähtynyt liikkumattomana perälle.) Sinä et vastaa? +Oletko ollut kaupungissa? + +TIMANDRA: Olen ollut sen luona, jolle lahjoitit minut. + +ALKIBIADES: Kuinka? Sinä tiedät siis? — No niin, minä puhuin sinusta +prinssi Smerdiille. + +TIMANDRA (leikkien tikarilla): Miksi et puhunut minulle mitään? + +ALKIBIADES: Minä aioin puhua siitä sinulle, mutta minä en ehtinyt +äsken. — Niin, Timandra, minun täytyy todellakin pois, pitkälle +matkalle, enkä tiedä, milloin tulen takaisin sieltä. + +TIMANDRA: Minä tiedän: Ateenaan. + +ALKIBIADES: No niin, olkoon menneeksi: Ateenaan! Meidän täytyy siis nyt +erota toisistamme! + +TIMANDRA (hymyilee, leikkii tikarilla): Isänmaa kutsuu sinua? + +ALKIBIADES: Niin. + +TIMANDRA: Ja tuo nainen? + +ALKIBIADES: Kuka? Ah, Theano, Menonin tytär! — (Vakavasti.) Minä en +rakasta häntä. + +TIMANDRA (huolettomasti): Minä lahjoitan sinut hänelle. Ottakoon hän +sinut! + +ALKIBIADES: Mitä tarkoitat? + +TIMANDRA (katsoo häneen): Myöskään minä en rakastanut prinssi +Smerdistä. + +ALKIBIADES: Etkö? Minä vakuutan sinulle: Prinssi Smerdis tulee +kohtelemaan sinua kuin kuningatarta. — Oletko ollut hänen luonaan? +Oletko puhutellut häntä? + +TIMANDRA (lempeästi): Tällä tikarilla näet hänen verensä. + +ALKIBIADES: Kuinka? Sinä olisit...? + +TIMANDRA (päätään nyykäyttäen): Niin. Minä surmasin hänet. + +ALKIBIADES: Timandra! Mitä olet tehnyt? — (Hiljaa.) Miksi sen teit? Hän +rakasti kuitenkin sinua. + +TIMANDRA: Myöskin sinä vannoit kerran rakastavasi. + +ALKIBIADES: _Siksi_ sinä olet täällä siis? — Sinä olet tullut minutkin +surmaamaan? + +TIMANDRA (leikkii tikarilla): Ehkä. + +THRASYBULOS (ulkona): He tulevat! + +ALKIBIADES: Timandra, sinä kuulet. Nyt voin sanoa sinulle kaikki. Sinun +ei todellakaan ole tarvis nähdä sitä vaivaa. Minun murhaajani ovat jo +oven edessä. + +TIMANDRA: Minä tiesin heidän tulevan. Mutta minä tahdoin ehtiä heidän +edelleen. + +ALKIBIADES: Tiedä siis myöskin, että minä en matkusta Ateenaan! + +TIMANDRA (kuten edellä): Et. Siitä olen minä pitävä huolen. + +ALKIBIADES: Mitä aiot siis? + +TIMANDRA (hurjasti): Alkibiades! — (Heittää vaipan hartioiltaan, +esiintyy nyt tanssijatarpuvussa, puoli-alastomana ja hapset hajallaan.) +Etkö näe, että rakastan sinua? Onhan tänään Astarten juhla! + +ALKIBIADES: Astarten juhla on jo ohitse. Päivä nousee. + + (Näyttämö on edellisen aikana valjennut, juhlatulet lakanneet + loimuamasta kaupungissa. Aamuruskon ensimmäiset säteet tunkevat + huoneeseen.) + +TIMANDRA: Ja aamunkullassa kuolee Alkibiades! + + (Yrittää syöstä tikarin hänen selkäänsä. _Alkibiades_ käännähtää + nopeasti.) + +ALKIBIADES: Mitä tahdot? + +TIMANDRA (helisevään nauruun purskahtaen): Tanssia tahdon minä +sinulle! — Katso! (Tanssii.) + +ALKIBIADES: Timandra! Sinä olet järjiltäsi. + +TIMANDRA: Sinut tahdon minä tanssia järjiltäsi! — "Kaikki Aasian jumalat +ovat tulesta syntyneet!" — "Siksi on heitä palveltava myöskin tulella!" +— Ah! (Pistää tikarin poveensa, vaipuu maahan.) + +ALKIBIADES: Timandra! (Rientää häntä tukemaan.) + +TIMANDRA: _Sinulle yksin tahdoin minä tanssia, sinulle yksin!_ + + (Kuolee. _Alkibiades_ saattaa hänet oikealle, jääden itse ovelle + seisomaan. Huutoja ulkona. _Thrasybulos_ tulee nopeasti.) + +THRASYBULOS: He tulevat! Meidän on myöhäistä paeta enää. + +ALKIBIADES (ruumista osoittaen): Katso! — Hän on surmannut prinssi +Smerdiin. + +THRASYBULOS: Ja sinua syytetään nyt hänen kuolemastaan. — Pakene +puutarhan kautta! Minä tahdon heitä portilla hetken pidättää. + +ALKIBIADES: Sinun henkesi on nyt kalliimpi kuin minun. — Pakene! Pelasta +suuri ajatuksesi! — (Tempaa miekan.) Toivon, että myöskin minä taidan +heitä hetken vastustaa. + +MARSYAS (ulkona): Sotilaat! Sytyttäkää risuaita! + +ALKIBIADES: Kuuletko? Meitä peljätään. Meille ei tahdota antaa +tilaisuutta taisteloon. — Pakene, Thrasybulos! Isänmaasi tähden! + +THRASYBULOS: Niinpä taistelemme me molemmat isänmaamme tähden. Kylki +kylkeen, Alkibiades! Vuoksi vanhan Hellaan! + +ALKIBIADES: Vuoksi vanhan ystävyyden! + + (Syöksyvät ulos paljastetuin miekoin. Ulkona huutoja, aseiden + kalsketta. _Thrasybulos_ tulee hetken perästä takaisin + riemuitsevana, _Alkibiades_ horjuen, kalpeana ja nojaten + pihtipieleen.) + +THRASYBULOS: He pakenivat! Me voitimme, Alkibiades! + +ALKIBIADES (vaivaloisesti): Niin, minä .... luulen niin. — Missä on +Theano? Onko hän vahingoittumaton? + +THRASYBULOS: Kyllä. — Mutta ystäväni? Sinä olet haavoitettu? Sinä +kalpenet, sinä horjut? — Toivottavasti vähäpätöinen naarmu vaan. + +ALKIBIADES: Niin. — (Yhä vaivaloisemmin.) He ampuivat nuolilla ... yksi +niistä osui tänne. (Osoittaa rintaansa.) + +THRASYBULOS: Ne roistot! — Heidän päämiehensä toivon kuitenkin saaneen +palkkansa. Minä pistin hänet läpi kuin viinileilin. — (Huudahtaen.) +Alkibiades! + + (_Alkibiades_ on horjahtanut ja vaipuu maahan. _Thrasybulos_ + tukee häntä.) + +ALKIBIADES: Minä kuolen. — Sydämeni kylmenee, kaikki veri seisahtuu +suonissani... + +THRASYBULOS: Kuinka? — (Säpsähtäen.) Luuletko, että heidän nuolensa oli +myrkytetty? + +ALKIBIADES (raukeasti): Aasialaiset taistelevat aina myrkytetyillä +vasamoilla. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Thrasybulos! Tervehdi minulta +Ateenan nuorisoa. + +THRASYBULOS (itkien): Jos voitamme, voitamme sinun nimessäsi. + +ALKIBIADES: Minä muistan Timon ihmisvihaajan sanat: "_Oikein +Alkibiades, että tulet suureksi. Sillä sinun pitää kasvaman kaikkien +heidän perikadokseen_." + + (Jää lasittunein silmin eteensä tuijottamaan. _Thrasybulos_ syöksyy + itkien hänen ruumiinsa yli ja peittää sen vihdoin vaipallaan. + _Theano_ tulee perältä, Peljästyy ja polvistuu äänettömässä + murheessa vainajan jalkapuoleen. Pitkä vaitiolo, jota vain + Thrasybuloksen nyyhkytykset keskeyttävät. Päivä on noussut. + Näyttämö on nyt kokonaan valjennut tulvehtivasta valomerestä. + _Theano_ nousee vitkaan, ottaa kitaran ja lausuu helisevällä + äänellä seuraavan kuolinrukouksen:) + + _Rukous_. + + Korkea jumalatar, + Järki, joka + johdat ylevältä sijalta + ihmisten matkat + ja maailman menon: + älä vihastu meihin, + jos erehdymme, + äl' ylenkatso, + jos kapinoimme; + me sua etsimme sentään + elon riemussa, elon murheessa, + sua lähetäksemme + loittonemme, + sua kuullaksemme me kapinoimme; + siksi tartu meitä käteen + ja taluta meitä + kuin pientä lasta, + kuin tähteä taivaan; + sillä emme me taida muuten + elon teitä käydä, + auta, opasta meitä + Pallas Athene! + +Esirippu. + + + + + + +CARINUS + +5-näytöksinen runonäytelmä + + + +HENKILÖT: + + CARINUS, Rooman keisari. + MESEMBRIUS VIR, vanha senaattori. + SOPHRONIA | hänen tyttärensä. + GLYCERIA. | + MANLIUS SINISTER, ritari. + AEVIUS | hovirunoilijoita. + MAVIUS | + MARCIUS, keisarin parran-ajaja. + GALGA, ovenvartia | + YLILIKTORI | hoviväkeä. + PALMYRA, tanssijatar | + LYDIA | orjattaria Glycerian luona. + CHLOË | + PHILON | orjia Mesembriuksen talossa. + RAMON. | + 1:NEN VARTIA. + 2:NEN VARTIA. + SOTILAITA, SOTAPÄÄLLIKKÖJÄ, HOVIVÄKEÄ. + +Aihe eräästä Mauri Jókain novellista. + + + + +ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. + + + Mesembriuksen maatalo Rooman lähistöllä. Avoin pylväikkö, josta + kiviportaat johtavat rantaan. Vasemmalla puutarha. Taustassa + Tiber-virta. + + _Mesembrius_ istuu pylväikössä oikealla etualalla, sauvaansa + nojaten, synkkänä ja syviin ajatuksiin vaipuneena _Sophronia_, + arkana ja pelokkaana, tulee oikealta taempaa ja aikoo rantaan. + Pysähtyy ja painaa kädellä sydäntään. Mesembrius huokaa kuuluvasti. + _Sophronia_ huomaa hänet, säpsähtää, lähestyy häntä hiljaa ja + kietoo hänet hellästi käsivarsillaan. + + Aurinko laskee. Virta taustassa tummuu edellisen aikana vähitellen, + marmoripilarien ylä-osat hohtavat purppurassa. + +SOPHRONIA: + Isäni! + + MESEMBRIUS: + Tyttäreni! + + SOPHRONIA: + Miksi murhe + taas otsas peittävi, ja silmäluomet, + nuo rakkaat, luodut lapsen suuteloille, + niin raudan-raskahina alas painuu? + Isäni, ällös itke! Kaunis, oi, + on kesä-ilta, päivä mailleen vaipuu, + on tyyni Tiber, laulaa satakielet + ja tuoksuu rantain yrtit tuhannet. + Sa etkö onnellinen täällä ole? + Takaisin tahtoisitko Roomaan? + + MESEMBRIUS: + En. + Tääll' onnellinen oon, tääll' elän, kuolen; + ja erehdyt, kun luulet murheesta + mun itkeneeni. + + SOPHRONIA: + Ilostako itkit? + + MESEMBRIUS: + Ilosta entis-aikain muistojen, + murheesta ajatellen nyky-aikaa. + Sit' et sa ymmärrä. + + SOPHRONIA: + En, isä. + + MESEMBRIUS: + Muistin + taas onnen-aikaa Probus-keisarin. + + SOPHRONIA: + Ken oli Probus? Isä Caruksen, + min poika nyt, Carinus, Roomaa ohjaa? + + MESEMBRIUS: + On kuollut Carus, Probus kuoli pois + ja kaikki kuolevat. Ma yksin elän. + + (Vaipua mietteisiinsä. _Sophronia_ katsoo vuoroin virralle + ja vuoroin isäänsä, jonka pää painuu raskaana hänen edessään. + Lyhyt vaitiolo.) + + SOPHRONIA: + Anteeksi tyttäresi tyhmyys anna! + En paljon asioista valtakunnan + ma kuullut ole. Täällä kulkenut + vuorilla, laaksoiss' olen lapsuuteni + ja puhekumppanini ainoo ollut + maarahvas yksinkertainen on vaan. + Ajoista entisistä kerro mulle! + + MESEMBRIUS: + Halulla vanhan silmä taapäin katsoo. + Jos alas istut, niin ma tarinoin + sinulle valtakunnasta niin paljon + kuin on mun tyttäreni tarvis tietää. + + SOPHRONIA: + Sua kuuntelen ja sanas sieluuni + syvälle kätken: olen roomalainen. + + (Istuu isänsä jalkojen juureen. Vaitiolo.) + + MESEMBRIUS: + Imetti susi kerran poikaa kaksi, + ne kasvoivat ja valtakunnan loivat; + se nousi seitsemältä kukkulaltaan, + maat vieraat valloitti ja meret voitti. + Mut sudenpojill' oli sutten hampaat: + metelit, taistelot ja katuriidat + villitsi kaupungin. Niin luotiin laki, + ja raudasta ol' laki tää. Näin mietti + tuon kansan viisaat: "Kuka itseään + ei hallitse, hän hallita ei koskaan + voi maailmaa." Ja loppui melske maasta. + Mut Rooma kasvoi. Kansat kukistettiin, + maat maihin liitettiin ja koht' ei ollut + maan päällä paikkaa, kussa pakolainen + voi Rooman kasvoin eestä piillä. Mutta + maailman onni oli se. Se sai + lain, järjestyksen, muodon yhtenäisen. + Ja koitti maailmalle kulta-aika: + maanteitä tehtiin, puita istutettiin, + taiteita viljeltiin ja hyödyn töitä, + virisi kauppa, elinkeinot, merta + tuhannet haahdet halkoi. Mutta kaiken + ylitse valvoi Rooman rautakoura. + — Ja nyt!... + + SOPHRONIA: + Oi, taatto? + + (_Mesembrius_, joka on alottanut tarinansa tyynesti ja harvakseen, + on itsekin innostunut sanoistaan ja kohonnut tuolissaan otsa + ylpeänä, silmä säteilevänä. Painaa jälleen päänsä surullisena ja + katkeroituneena. _Sophronia_ katsoo tuskallisena ylös häneen. + Vaitiolo.) + + (_Mesembrius_ voittaa mielenliikutuksensa ja jatkaa levollisemmin:) + + MESEMBRIUS: + Liian laaja oli + jo valtakunta kansan hallita, + tuon tuhatpään. _Yks_ tahto tarvittiin, + yks huippu ylimmäinen, kauas joka + kaikille näkyis, pahain pelvoksi, + hyvien riemuksi... + + (Vaikenee jälleen liikutettuna.) + + SOPHRONIA: + Ja huippu tuo? + + MESEMBRIUS: + On keisari. — Näät hälle kansa antoi + vuossatain hedelmät: lain ohjat, vallan + merellä, maalla. Uskoi hälle Rooman, + sen uhrit, templit, tapain puhtauden, + tieteet ja taiteet, huvitukset, kaikki. + — ja hän!... + + + SOPHRONIA: + Hän? + + + MESEMBRIUS (ylös ponnahtaen): + Muistakoon, ett' onpi hän + vain kansan virkamies, ei hallitsija! + Kansassa kaiken elinjuuret ovat, + kansassa keisarinkin voiman lähteet, + hän kansaa loukkaamasta kavahtakoon, + tai kansa tämä hänet alleen polkee! + + SOPHRONIA: + Tuo tuimuus, taattoni, sua vahingoittaa, + ja tautisi... + + (On myös noussut edellisen aikana ja koettaa lempeästi + ohjata häntä jälleen istumaan.) + + MESEMBRIUS (katkerasti): + Niin aivan: tautini! — + (Istuu raskaasti. Vaitiolo.) + Sa kuulit Rooman kansan muinaisuuden, + sen nykyisyyden tiedät. Tännekin + etniseen huvilaamme huhut kyllin + sen kertovat. + + (Lyhyt vaitiolo. _Sophronia_ seisoo arkana ja epäröivänä + omissa ajatuksissaan.) + + SOPHRONIA (hiljaa): + Oi, isä, onko totta, + hovissa että pahoin eletään + ja miehet käyvät naisten vaattehissa? + + MESEMBRIUS: + On. + + (Vaitiolo.) + + SOPHRONIA (kuten edellä): + Totta onko, että keisari + Carinus illallista usein syö + aamulla aikaiseen? + + MESEMBRIUS: + On. + + (Vaitiolo.) + + SOPHRONIA (kuten edellä): + Onko totta + myös, että kristityitä vainotaan + ja kiusatahan kaiken kansan nähden? + + MESEMBRIUS: On, tyttärein. + + SOPHRONIA (odottamattoman kiivaasti): + Ja kansa sietää sen! + + MESEMBRIUS: + Minäkin siedän. + + SOPHRONIA: + Sun on laitas toinen, + olethan vanha, paitsi tautiasi, + mi sua vaivaa. Mutta Rooman kansa! + + MESEMBRIUS (merkitsevästi): + Myös kansassa on tauti. + + SOPHRONIA: + Onhan siellä + tuhat ja taasen tuhat nuorta miestä, + niiss' eikö ole yhtään sankaria, + mi pedon moisen istuimeltaan iskee! + + MESEMBRIUS: + Jos Rooma taudistansa paranee, + paranen minäkin. — Mut kyllin siitä! + Carinuksen on vainukoirat varmat + ja puhe moinen vahingoittaa voi. + + (Katsahtaa ympärilleen epäilevänä. Vaitiolo.) + + SOPHRONIA (äkki-arvaamatta): + Isäni! Manlius sen tekis varmaan. + + MESEMBRIUS: + Ken? Manlius Sinister? + (Päätään nyykähyttäen.) + Hänet muistan. + Mies kelpo, vaikka vasta nuorukainen. — + Sa hänet muistat myös? + + SOPHRONIA (hämillään): + En tiedä, kuinka + tuo nimi huulilleni sattuikin. + + MESEMBRIUS: + Huonompi nimi sattua ois voinut. — + Mä myöskin häntä kaipaan. + (Kuin itsekseen.) + Kaukana + sodassa perssein kanssa kamppailee hän. + Jumalat suokoot, että ehjänä + hän palajais! + + SOPHRONIA (nopeasti): + Hän on jo palannut! + + MESEMBRIUS (katsoo häneen): + Roomasta tiedät enemmän kuin minä. — + Ken sitä kertoi? + + SOPHRONIA (hämmentyneenä): + Ramon-orjamme, + mi joka päivä ruoka-ostoksilla + käy kaupungissa. Siellä nähnyt hän + ol' eilen Manliuksen. + + MESEMBRIUS: + Kummallista! — + (Kuin itsekseen.) + Miks ei hän vielä ole täällä käynyt? + + SOPHRONIA: + Jutellut oli erään naisen kanssa, + syvästi hunnutetun. Ojentanut + hänelle nainen oli kääryn pienen. + Mitä se ollut lie? + + MESEMBRIUS (jyrkästi): + Se juttu jääköön! + Ei meihin kuulu Manlius, ei nainen. + + (Vaitiolo. _Mesembrius_ tuijottaa synkkänä eteensä. + _Sophronia_ arastuneena lähenee hiljaa häntä.) + + SOPHRONIA: + Sa etkö luule hänen täällä käyvän? + + MESEMBRIUS (lempeämmin): + Kenties, kentiesi ei. Äl' ole varma! + Viis vuotta siitä on kuin retkelleen + hän läks. Viis vuotta paljon muuttaa voipi. + + RAMON (oikealta): + On aika iltaruoan. + + MESEMBRIUS: + Lähtekäämme! — + (Nousee, ojentaa kätensä kuin siunaukseen.) + Pyhänä pysy, tytär Rooman vanhan, + et tuon, min tulet irstaat yössä syttyy, + vaan sen, min legionain kotkalento + maanpiirin peittää, kaikki kansat saartaa, + nyt aamuruskon alla kullan kiiltää. + — Menemme! + + SOPHRONIA (vilkkaasti): + Isä, mun ei nälkä. Katso: + kuun helmet lainehilla Tiberin + lyö leikkiään. Jos sallit, hetkisen + ma venehessä viivähtäisin siellä. + + MESEMBRIUS: + Kauniista ilmasta ja kuustako + vain elää aiotkin? — Kah, tee kuin tahdot! + (Taputtaen poskelle häntä.) + Mut muista: veet on viekkaat, aallot ahnaat, + naisrosvo kuu, yö neitten naurattaja. — + Suon sulle soutajaksi Philon-orjan. + + (Poistuu oikealle Ramonin taluttamana. Päivä on painunut, kuu + kohonnut. Tulet syttyvät Tiberin tuolla puolen, samoin virralla + keinuvissa huvipursissa. Etäistä soitantoa. _Sophronia_ nojaa + uneksien pylvääsen. — _Philon_, airo olallaan, tulee oikealta ja + menee rantaan.) + + SOPHRONIA (yksin): + Oi, taattoni, jos tietäisit, miks ei + mun tänään nälkä ole, usein miksi + mua ilta vilpas myöhään viettelee + laineille Tiberin! Sa luulet minun + kuin muiden ikäisteni impein siellä + haluja hulluja vain rinnan nuoren + huokaavan yölle oudolle.. Et tiedä: + jo kuuta kaksi salaa palvellut + oon miestä kalpeata Natsaretin. + Hän on mun Herrani, hän Mestarini; + hänestä kuullakseni hiipinyt + niin monet yöt oon rantaan Tiberin + ja purren laiturista irroittanut + ja soutanut sen pyhän luolan suulle, + kuss' sanaa Herran keskell' uskovain + Eusebius, tuo hurskas vanhus, saamaa. + Nyt enää hiipiä en saa, en tahdo, + mut vielä rohkeutta mulla ei + sanoa salaisuutta taatolleni. + Sen teen ma huomenna. Tän' yönä jo + on yhteytehen pyhän seurakunnan + mun ottaa luvannut Eusebius. + Rukoillen, paastoten ma hetkeen tuohon + oon valmistaunut. Huomenna jo voin + pää pystyssä ja otsa kirkkahana + Jesuksen tunnustaa ma Herrakseni + ainooksi päällä maan. Mik' autuus! Tiedän: + maailma häntä vainoo, meitä myöskin, + roviot palavat ja jalopeurat + Carinuksen syö lihaa kristittyä. + Ah, onnea, ken hänen eestään kuolla + sais niinkuin hän on meidän eestä kuollut! + + (Ojentaa käsivartensa suurimmassa hurmauksessa. Pensaat + rapsahtavat vasemmalla. _Manlius_ tulee.) + + MANLIUS: + Sophronia! + + SOPHRONIA (säpsähtäen): + Ken? — Manlius Sinister! + + MANLIUS: + Sa peljästyt? Ma hiljaa tahdoin tulla + puutarhan puolelta kuin ennen muinen + ja nähdä monta paikkaa, kallista + minulle muistojensa vuoksi, jotka + mua seuranneet on sotaretkelleni + ja sieltä takaisin mun tänne tuoneet. + + SOPHRONIA: + Ma tahdon isälleni ilmoittaa, + ritari, käyntisi. Se varmaan häntä + on ilahduttava. + + MANLIUS: + Mut sinä itse, + Sophronia? Sa etkö ollenkaan + ilahdu tulostani? — Muistin sua + ma viuhinassa parthein nuolien, + ja perssein sotaratsuin töminässä + ma aattelin: Yks aatos kaunis riittää + hetkellä kuoleman. Mun aatokseni + Sophronia on! + + SOPHRONIA: + On ihmis-aatokset + kuin kuplat merellä, jos niillä ei + lie kalliota, johon turvaavat. + Ne särkyy tuulessa. + + MANLIUS: + Tää aatos kesti! + Sen voimalla ma perssein miekat voitin, + näin nälkää, janoa, ja siinä, missä + tuhannet murtuivat, ma seisoin. Siitä + muut kertokoot, en minä. Tänne tulin, + taas viikon päästä lähden. Täytyykö + mun täten lähteä? + + SOPHRONIA: + Ois paljon mulla + sinulle puhumista, mut ei tänään. + Huomenna! + + MANLIUS: + Huomiseen on pitkä aika! + On tämä-päivä lapsi kihar-tukka, + mut huominen jo vanhus harmaapää. + Ken siihen luottaa, vanha on jo nuorna. + + SOPHRONIA: + Mun tämä-päivän on ikuinen + kuin aurinko. Mit' tänään sanoisin, + sen virkkaa huomen ynnä ylihuomen + ja kuun ja päivän kierrot määrää vailla. + + MANLIUS (käyden hänen käteensä): + Siis on sun sanas rakkaus? Ei muu + niin ole ikuinen. + + SOPHRONIA: + En sano, että + se viha ois. + + MANLIUS: + Ah, armas tyttö! + + SOPHRONIA (hätäisesti) + Tuossa + isäni saapuvi. Jää hyvästi! + + (Menee nopeasti rantaan. _Manlius_ jää hurmautuneena hänen + jälkeensä katsomaan. _Mesembrius_ tulee oikealta kiirein + askelin, reippaana ja ilman sauvaa. _Ramon_ hänen takanaan + tulisoihdun kera.) + + MESEMBRIUS: + Mitä ma kuulen? Manlius Sinister! + Niin salaa saapunut! — Kah, terve! Terve! + Olethan oikein parroittunut siitä + kuin viimeks haastelimme. Terve taloon! + + MANLIUS (kunnioittavasti): + Ilolla näen, ettei vuodet ole + sun vieneet voimiasi eikä vanhuus. + Häpeemään saatat monen nuorukaisen. + + MESEMBRIUS: + Erehdyt, ystäväni. Sairas olen. + Mun lepotuolini! + + (_Ramon_ kiinnittää tulisoihdun pylvääseen ja saattaa hänet + lepotuoliin. _Mesembrius_ istuu voihkien ja valittaen.) + + Ah, tuskin saatan + tuetta seisoa! ... En tiedä, kuinka + unohtaa voin... + + MANLIUS (epäluuloisesti): + Luuvalo vaivaa sua? + + MESEMBRIUS: + Luuvalo kauhea! — Mut siitä viis: + huvita terveitä ei vanhan vaivat. + — Hoi, Ramon, viiniä! Nyt juodaan! — + + (_Ramon_ tuo pöydän, toisen tuolin, täyttää kaksi viinimaljaa ja + poistuu äänettömästi. _Mesembrius_ tarttuu maljaan ja viittaa + vieraansa istumaan.) + + Terve! + + MANLIUS: + Sua tervehdän, Mesembrius Vir. + + (Istuu.) + + MESEMBRIUS: + Ja nyt sun täytyy tarinoida mulle + sodasta, leiristä, ja kuinka voivat + Aper ja Varus, Diocletianus, + ja urhot muut! — Mut ensin itsestäsi! + (Viekkaasti.) + Sa saavut kosijana tyttäreni? + + MANLIUS (vältellen): + Taloosi vanha ystävyys mun toi. + + MESEMBRIUS: + Nonoh, me tunnemme tuon ystävyyden + välillä nuorten ynnä vanhuksen, + joll' onpi tytär kaunis. — Hän on kaunis? + + MANLIUS (huokaisten): + Hyvinkin kaunis! + + MESEMBRIUS: + Hyvä kauppakalu? + (Muka pöyhistellen.) + Ei myöskään ilman myötäjäisiä. + Ritarit häntä käyneet kosimassa + on rikkaat, ylhäiset. + + MANLIUS: + Sen surukseni + ma kuulen. + + MESEMBRIUS: + Kuinka? + + MANLIUS (vilpittömästi): + Sitä vähemmän + lie mulla toivoa. + + MESEMBRIUS: + Niin vaatimaton? + (Salatulla ivalla.) + Setäsi onhan Quaterquarcus, tuo + auguuri mainio, min ennustukset + ain toteen käyvät! — Ja, kautt' taivaan, onhan + Carinus leikkikumppanis! Yks sana, + ja hän sun tähtes hirtättänee jonkun + senaattorin tai konsulin ja sulle + suo hänen virkansa ja palatsinsa. + — Yks sana, ystäväin! + + MANLIUS (vakavasti): + Mut mulla ei + halua tuota sanaa sanomahan. — + On tosi, että usein entis-aikaan + jakanut leivän lien ja vaatteen kanssa + Carinuksen. Mut monen monta on hän + jo unohduksen tyrmään upottanut, + ken häntä muistuttaa on tohtinut + ajoista noista. + (Hymyillen.) + Minä ennen muuta + viel' elää tahdon. — Maljasi, Mesembrius! + + MESEMBRIUS (viekkaasti): + Ja oot kai elänytkin aika lailla? — + Mut lisää viiniä Phalernon! — Mitä + pidät sa viinistäni? Tunnustatko, + ett' olkoon kuinka kaunis luojan maa, + Italia sen rinta on? Tääll' ovat + maan nisät. + + MANLIUS: + Viinisi on verraton. + Toki ma toisen tiedän hehkuvamman. + + MESEMBRIUS: + Miss' Sitä joit? + + MANLIUS: + Euphratin virralla, + kun pitkä päättyi Ktesiphonin taisto, + Se kesti aamust' asti illanruskoon, + käteni verta tippui tulvanaan, + hikeä otsa. Mutta yötä ennen + makasi maassa joukot Persian + ja silloin Euphrat paisui. + + MESEMBRIUS: + Verestä? + + MANLIUS: + Ma siitä join ja siitä päihdyin. Voitko + sit' uskoa? + + MESEMBRIUS (nähtävällä mieltymyksellä): + Sa päihdyit kunniasta. + Se asui vedessä. + + MANLIUS: + En tiedä, mikä + siin' asui, mutta huulillein kun nostin + kypärän, voinut hellittää en ennen + kuin olin kaikki viime tilkkaan juonut. + + (Vaitiolo. Molemmat juovat ja tervehtivät äänettömästi toisiaan. + _Mesembrius_ silmäilee alta kulmiensa nuorukaiseen, yhä suuremmalla + mieltymyksellä, mutta palajaa jälleen äskeiseen epäluuloiseen ja + tutkivaan puhetapaansa, teeskennellen itse vanhaa irstailijaa.) + + MESEMBRIUS: + Mut senpä jälkeen nautittekin kai? + Vai kuinka? Saipa naiset Ktesiphonin, + nuo mustasilmät, vasta leskeyneet, + tai vielä immet, iloanne tuta? + Maidossa uitiin sekä hunajassa, + vai kuin? + + MANLIUS (jyrkästi): + Ei ollut aikaa, sillä + samana yönä eespäin kuljettihin. + + MESEMBRIUS: + Kah, leirin lempi kestää tuokion. + Punehdut? Tunnustapas: lienee sulla + suloiset muistot sieltä? Viisi, kuusi + kai yhtä aikaa eessäs ailakoitsi. + Valitsit kaunehimman taikka et + valinnut ollenkaan, vaan pidit kaikki: + yks suuta suikkas, toinen päähäsi + seppeltä solmi, kolmas alastonna + matolla pehmeällä karkeloitsi + sen soiton tahtiin, jota sormi neljäs. + Sa ethän kieltäne? Ne ovathan + nuoruuden riemuja! — Myös minä ollut + nuor' olen. + + MANLIUS (ylenkatseellisesti): + Oikein nouset lentohon, + kun nuoruus-muistoihisi pääset. + (Nousee jyrkästi.) + Minä + en noista tiedä. Sukuhun ma kuulun + Sinisterein. Mun suvussani tapa + on ollut rakastaa vain yhtä naista + ja sitä saakka kuolemaan. Jos kuoli + tää ensiksi, mies eli leskenä; + jos vaimo petti hänet, hän sen surmas, + jos häväistiin, hän surmas häväisijän. + Ma toivon olevani myös Sinister! + + MESEMBRIUS: + Kauniisti puhuttu! — Mut sormessasi + näenpä sormuksen, min antamaksi + ma naisen arvaan. Voittosaalis kai + tai tulolahja Rooman hempukoilta? + + MANLIUS: + Hah, hah! Mun sormuksesta muistuu mieleen... + Tää kääry lue! + + (Vetää kääryn poveltaan ja tarjoaa sen Mesembriukselle.) + + MESEMBRIUS (ynseästi): + Lempikirjeitäsi + et mulle tyrkytellä tarvitse. + + MANLIUS: + Luehan! Päätä itse! + + MESEMBRIUS: + Teen kuin tahdot. + (Lukee.) + "Sinister! Sinä neittä rakastat, + min isä on sun ystäväsi. Häntä + ja neitoa nyt suuri vaara uhkaa. + Jos heidät pelastaa sa tahdot, tule + mun luokseni! Tään kirjeen tuoja on + sua odottava Pyhän sillan luona + yöt päivät, joka hetki, siks kuin tulet. + Oleva tunnusmerkkisi on sormus." — + Ei allekirjoitusta. + + MANLIUS: + Mitäs sanot? + + MESEMBRIUS: + Sanonpa: on kuin onnenlippu-lehti, + kaduilla Rooman kaupattu. — Ken sulle + tään antoi? + + MANLIUS: + Nainen, jonka kohtasin, + kun eilen Capitoliosta tulin. + + MESEMBRIUS: + Ken olla voi se? Hyvin merkillistä. + — Mun sormus nähdä suo! + + MANLIUS: + Kas tässä! + + MESEMBRIUS (vilkaisee siihen): + Ah! + + (Vaipuu alas.) + + MANLIUS: + Tunnetko sormuksen tai antajan? + + MESEMBRIUS (matalalla äänellä): + Molemmat. + + MANLIUS: + Kuka on hän? + + MESEMBRIUS (riehahtaen): + Kuka? Kysyt! + Portoista katalin, min hengitys + on rutto Roomalle ja oleminen + häpeä kaiken luomakunnan! Nainen, + pään päälle jonka oma taattonsa + kasannut kirot on niin monet, raskaat, + ett' yksikään jos täyttyis, maa ei kasvais, + jota hän astuu, pimenisi meri, + jota hän soutaa, taivas itse kääntäis + kasvonsa poispäin, kun hän katsoo siihen! + + MANLIUS: + Ken on tuo nainen, joka uhmailee + kiroa monta niin ja sentään elää? + + MESEMBRIUS: + Hän oli lapseni. + + MANLIUS (kauhistuen): + Glyceria! + + MESEMBRIUS: + Kirous sille, joka talossani + sen nimen lausuu! + + MANLIUS: + Mulle anteeks-anto! — + Mut sormuksen tään virta vieköön... + + (Aikoo heittää sen pois.) + + MESEMBRIUS (estää häntä): + Pidä + se itselles! Se voi sua hyödyttää. — + (Äkkiä avuttomana häneen tarrautuen.) + Sinua rukoilen, Sinister, sano, + mua rakastathan ja Sophroniaa?... + Niin, niin, ma tiedän sen, me kiitämme + sua siitä molemmat: hän nuoruudellaan, + ma vanhuudellani. — Sua oon ma aina + kuin poikaa pitänyt... Siks sanon sulle: + vaarasta varjella jos tahdot meitä, + tuo nainen etsi sekä — _surmaa hänet_! + + MANLIUS: + Mesembrius! Hän tyttäresi on. + + MESEMBRIUS: + Yks tytär mulla on, Sophronia. + (Vaikeroiden.) + Mut missä viipyy hän? Miks ei hän ole + jo täällä? Yö on kauas kulunut... + Ma pelkään pahinta! + + MANLIUS (levottomana): + Sa pelkäät? Mitä? + + MESEMBRIUS: + En tiedä, pelkään pian järkeäni. — + (Painaa käsin kaksin kulmaluitaan.) + Me mistä puhuimme? + + MANLIUS: + Sun tyttärestäs + Glyceriasta. + + MESEMBRIUS: + Ah, hän kuoli silloin, + kun libertinin omakseen hän otti! + + MANLIUS (varovasti): + Hän siis on naitu? + + MESEMBRIUS: + Kuka olet sinä, + ken ollut Roomass' olet päivän etkä + tarua kuullut ole hupaisaa, + mi kaikkein huulill' on! Oh, etkö tuntis + Glyceriata ihanaista, Rooman + Aspasiaa! + + MANLIUS: + Ma nimen tunnen sekä + myös maineensa, mut naimisissa hänen + en tiennyt olevan. + + MESEMBRIUS: + Hän _oli_. + + MANLIUS: + Kuinka? + + MESEMBRIUS (matalalla äänellä): + Carinus libertinin surmautti. + + MANLIUS: + Kautt' taivaan, ymmärrän! + + MESEMBRIUS (katkerasti): + Et vielä aivan. + Hän astunut on Amfiteatterissa + etehen rahvaan raa'an, taitojaan + näytellen sekä muoto-muhkeuttaan, + jot' ylistetty taputuksill' on + ja lauluiss' Aeviuksen irstahissa. + Syntyykö Roomass' ykskään juominki, + joss' ei hän oisi kuningatar? Eikö + keskellä päivääkin kanss' seuran inhan + katuja Rooman käy hän, puettuna + kuin riikinkukko korupyrstöin, töyhdöin? + (Värisevällä äänellä.) + O, Manlius, Manlius! On hirveätä, + kun hius harmaa on ja katsoa + ei ihmisiä silmiin voi, vaan täytyy + jokaisen katsannosta lukea + ja kuulla kuiskittavan: "Tuossa, kas, + hän on, Mesembrius, min tytär Roomaa + niin turmelee!" — "Kas tuo on siittänyt + sen hirviön, mi joka päivä leivän + sadaltatuhannelta syö ja imee + kansasta veren!" — "Kavahtakoon, ken + hänehen koskee!" — + (Käyden hänen käteensä.) + Manlius, sun _täytyy_ + se nainen surmata. + + MANLIUS: + En koskaan vielä + ma naista surmannut. + + MESEMBRIUS: + Nyt tee se! — Kuule: + Megaira tää sua rakastaa, hän tietää + sun toista lempivän: ett' toinen tuo + on sisko hälle, asiaa ei muuta. + Nää Messalinat, joiden huulet jo + herpoutuneet on imennästä hurmeen, + nyt käyvät herkkusuiksi! Riitä heille + ei enää tavallinen. Siskoin veri + on heistä maukkahin! + + MANLIUS: + Sa lasket liikaa. + + MESEMBRIUS (synkästi): + Ma tiedän, mitä haastan, Manlius. — + Parempi tuomarina vanhurskaana + sun surmata tuo nainen oisi nyt + kuin kerran sama tehdä kostajana. + Kun käärmeen näet, etkö polje sitä + vai odotatko, siks kuin syy on sulla + se tappaa? + + MANLIUS: + Isä oot, Mesembrius. + Tajuan tuskasi, mut tuntea + en sitä voi kuin sa. + + MESEMBRIUS: + Kun olet nainut + ja itse isä, tunnet tuskanikin. + + MANLIUS: + Sanoja lausut autuaita, jotka + pyhällä pyörtymyksellä mun lyövät! + Vihaanko vaadit mua, vaikka teet + mun onnellisimmaksi ihmisistä? + Kaikista ymmärrän sun sanoistasi + vain yhden: että omakseni on + Sophronia tuleva. + + MESEMBRIUS (nousten): + Se tahtoni. — + Ja anteeks anna, että äsken sulle + ma hiukan vilpistelin. Tein sen tähden + vain ainoon tyttäreni. Käynyt täällä + niin monta uljasta on ritaria, + mut kas, kun katsoin syvemmältä, irstas + yks oli, toinen narri, kolmas juoppo + tai rahan-ahnas. — Anteeks, että sua + myös hetken epäilin. + + MANLIUS (hymyillen): + Kuin minä sua. + + MESEMBRIUS: + Kuin? + + MANLIUS: + Tautis tuo... + + MESEMBRIUS (säpsähtäen): + Mun tautini? + + MANLIUS: + En siihen + ma paljon usko. Jälleen seisothan + jalalla kahdella kuin paasipatsaat. + + MESEMBRIUS: + Ai! + + (Vaipuu muka vaikeroiden tuoliinsa.) + + MANLIUS: + Turha teeskennellä mulle enää. + Sa terve olet? + + (Lyhyt vaitiolo. _Mesembrius_ katsoo ympärilleen ja viittaa + Manliuksen tulemaan aivan hänen lähelleen.) + + MESEMBRIUS (kuiskaten): + Terve niinkuin pukki! + + MANLIUS: + Siis miksi ilveily tää outo? + + MESEMBRIUS: + Saatan + sanoa senkin. + (Katsahtaa jälleen ympärilleen.) + Tarvis sairaan ukon + hovissa käydä ei, ei kaupungissa, + ei hänen luonaan kukaan käy, ei häntä + kadehdi kukaan eikä vihaa; näin + voi vielä elää kunnon miehenä, + vaikk' kuollut kaikki on jo kunto maasta. + + MANLIUS (ihaillen): + Sa vanhan Rooman vanha rautatammi! + + (Polvistuu liikutettuna.) + + MESEMBRIUS: + Ehtoolle painuu päiväni, sun nouskoon! + Valaise aika synkkä, näytä sille + mies täysi, tinkimätön vihassaan + kuin rakkaudessaan. + + MANLIUS: + Isä! + + MESEMBRIUS: + Luotan sinuun, + sinussa kukkii aika vanha jälleen, + parempi, terveempi kuin aika tämä + ja sentään nuori niinkuin Rooman suuruus. + Kun sinuun luotan, lujimpaani luotan, + ikuisimpaani: isänmaahani. + Sen kunniaksi lemmen-liittos siunaan. + + (Kohottaa ylös hänet ja kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään. + Vaitiolo. _Philon_ tulee nopeasti oikealta.) + + PHILON: + Hän eikö tänne ole tullut? + + MESEMBRIUS: + Kuka? + + PHILON: + Sophronia! + + MANLIUS: + Sa kunne neites jätit? — + Nopeesti! Joutuin, koira! + + (Polkaisee jalkaansa kärsimättömänä.) + + PHILON (maassa mataen): + Kaikki tahdon + ma teille tunnustaa. Jo kauan käynyt + hän kokouksissa on kristittyjen. + + MESEMBRIUS: + Tuon olen tiennyt, vaiti sallien. + — Eteenpäin! + + PHILON: + Tänään hänet sinne saatoin, + ovelle luolan jäin ja torkahtaakin + ma hetken taisin. Silloin heräsin + hälyhyn yleiseen, maa järkkyi, korskui + hevoset, aseet välkkyi, ihmiset + hajalle juoksi huutain, voivottaen. + + MANLIUS: + Kautt' taivaan! + + MESEMBRIUS (tyynesti): + Eteenpäin! + + PHILON: + Ma tässä olen, + en muuta tiedä. Osa kristityistä + kai vangittiin ja osa toinen pääsi. + (Väännellen käsiään.) + Mut neiti, neitini Sophronia, + miss' on hän? + + MANLIUS: + Missä? Kysyt! Kuole, konna! + + (Vetää miekkansa.) + + MESEMBRIUS: + Sa hänen mennä suo. — + + (Viittaa, _Philon_ pelastautua nopeasti oikealle. Pitkä vaitiolo. + Molemmat tuijottavat eteensä synkkinä ja iskusta topertuneina. + _Manlius_ mietteissään pistää miekan tuppeen vitkalleen. + _Mesembrius_ käännähtää, katsoo häneen ja virkkaa vihdoin + matalalla äänellä:) + + Noh? Mitä mietit? + + MANLIUS (merkitsevästi): + _Glyceria!_ + + MESEMBRIUS: + Sa oikein lausuit. Niin, + hänellä vain on vallassansa joukot + Carinuksen. + + MANLIUS (riehahtaen): + Kirottu olkoon taivas, + min alla moinen mahdollista on! + Sisarko ryöstää sisarensa oman + edestä sulhon silmien? — Zeus, Ormuzd, + Jesus ja Juppiter, mit' ootte te, + mi valtanne! — Mut miks et ilmoittanut, + ett' oli tyttäresi kristitty? + + MESEMBRIUS: + En tunne uskontoja uusia. + Tään sorretuksi tiesin vaan ja tuumin: + siis siinäkin lie jotain hyvää. Mitä + ei hyvää ole sortanut Carinus? + Mut sanottiin, ol' ohi vainon-aika, + siks tähden tyttärein en peljännyt. + + MANLIUS (miettien): + Carinus kaipaa kansan suosiota + ja kansa verta. — + (Äkkiä.) + Nyt jää hyvästi! + Minusta kuulet. Hetket kuluu! Roomaan! + + MESEMBRIUS: + Mun tyttäreni, oh! + + (Vaipua alas.) + + MANLIUS: + Sun tyttäresi: + ma toisen heistä kostan, toisen surmaan. + + (Pois nopeasti puutarhan kautta.) + + Esirippu. + + + + + TOINEN NÄYTÖS. + + + Vankiholvi, soikea ja kapea muodoltaan. Oikealla taustassa pari + kiviporrasta ja ovi. Vasemmalla matala olkivuode. Himmeä valaistus + katosta. _Sophronia_ lepää vuoteellaan lukien pyhää pergamenttia. + + Uksi aukeaa narahtaen. Portaalla seisoo _Glyceria_, hunnutettuna, + sysimustassa puvussa, mutta kimallellen jalokivistä ja + kultakaunisteista. _Sophronia_ nousee vuoteeltaan kummastuneena. + + SOPHRONIA: + Ken olet Rooman nainen ylhäinen? — + + (_Glyceria_ syöksähtää itkien hänen jalkojensa juureen. _Sophronia_ + kohottaa hänet ylös lempeällä väkivallalla.) + + Ken olet? Miksi tänne tulet? Huomaan, + mua että surkuttelet. Turhaa on se. + Olenhan kristitty, käyn kuolemahan + kuin juhlaan: siit' ei itkemistä. Nouse! + Miks vaikenet? Mun tunnetko? Liet tuttu + isäni vanhan taikka äitivainaan? + Nyt ääntä odotan ma huuliltasi. + + (_Glyceria_ paljastaa hitaasti huntunsa. _Sophronia_ katsoo häneen + kauhistuneena.) + + Glyceria! + + (Peittää kasvot käsillään ja hoippuu hervottomana vasten kiviseinää. + Pitkä vaitiolo. _Glyceria_ liikkumattomana paikallaan. _Sophronia_ + voittaa vihdoin mielenliikutuksensa, astuu askeleen eteenpäin ja + ojentaa kätensä arasti ja epäröiden.) + + GLYCERIA (kylmästi): + Ei, älä tarjoa + minulle kättäs! Miksi katsot minuun? + Sa säikähdit, kun näit mun. Kasvot nämä + sua kauhistaa... Ja siihen syy on sulla. + + SOPHRONIA: + En koskaan lakannut sua lempimästä. + + GLYCERIA (kuin edellä): + Sen kyllä uskon, tiedän, miks sen teit: + uus oppis ohjaa sua rakastamaan + myös vihollistasi. — Mut asiahan! + Sa tiedät, huomenna on sirkushuvit, + ne päättyy kristittyjen kuolemalla. + + SOPHRONIA: + Jumalan tahto tapahtukoon. Valmis + ma olen kaikkehen. + + GLYCERIA: + Myös valmis hoviin + Carinuksen? + + SOPHRONIA (hiljaa huudahtaen): + Se ei lie tahto Herran! + + (Vaitiolo.) + + GLYCERIA (lempeämmin): + Mun viiltää sydäntäin tuo tuskas mykkä. + Sanasta lohdutuksen, jonka sulle + sanoa voisin, hengen antaisin + ja sentään sanoa en muuta voi: + se totta on. + + (_Sophronia_ katsoo häneen yhä kuin ei olisi ymmärtänyt oikein, + riehahtaa vihdoin äkilliseen raivonpuuskaan, joka päättyy + hiljaiseen nyyhkytykseen.) + + SOPHRONIA: + Ken olet hirmun haamu, + mi kuljet kuolevaisten kammioissa + ja kylvät kuvia niin kamalia, + ett' tieltä niiden kuolon kauhut väistyy? + Mit' tahdot multa? Silmät päästä? Ota! + Vai korvat? Ota! Suusta kieli kisko! + Vie kaikki! Pääkin! Sydän, vielä lämmin, + povesta verisestä iske irti! + Mut väisty täältä! Sieluain et saa: + se Herran Jesuksen on oma yksin. + + (Vaitiolo.) + + GLYCERIA (tyynesti): + Tunteesi ymmärrän, siks oonkin täällä. + En tullut sieluasi vaatimaan, + en ruumistas; tai oikeammin, tulin: + sua elämälle takaisin ma vaadin. + + SOPHRONIA: + Siis olet sittenkin sa hirmun haamu! + + GLYCERIA: + Sun pelastaa ma tahdon kuolemasta. + + SOPHRONIA: + Tuo pelastus on synkempi kuin kuolo. + + GLYCERIA: + Carinus ruumistasi himoitsee... + + SOPHRONIA: + Ja sinä sieluani! Väisty täältä! + + GLYCERIA: + _Sun_ tulee poistua. _Ma_ tänne jään. + + SOPHRONIA (hämmästyen): + Kuin? Etkö tullutkaan mua viemään luokse + Carinuksen? + + GLYCERIA: + Sun pakoon päästää tahdon: + pukuja vaihtakaamme, vartalos + on niinkuin mun, sua vartiat ei tunne, + hevonen odottaa ja orja; hetken + perästä omaistesi luona lepäät. + + SOPHRONIA: + Mun omaiseni on nyt Jesus yksin. + + GLYCERIA: + Kiireesti! Aik' on tärkki. Tulla voidaan. + + SOPHRONIA: + Sun tänne jättäisinkö? Ei, en koskaan. + + GLYCERIA (hymähtäen): + Minusta viis! — Ei mua kenkään sure. + Minulle kuolema on korkein onni. + + SOPHRONIA: + Minulle korkeampi, koska se + on ovi mulle uuteen elämähän. + + GLYCERIA: + Sa unohdat Carinuksen, oi sisko! + (Harvakseen.) + _Voi kuolla eläenkin._ + + SOPHRONIA: + Entä itse? + Kuin käyp' on sinun, sisko onneton? + + GLYCERIA (kolkosti): + Ma makaan haudassain, — jos sieltä nousen, + Carinus kauhistuva silloin on + ja vapiseva Rooman valtakunta. + Mua kuulee voimat maassa, meressä + ja ihmismielissä. Ne oppinut + ma olen öinä pitkäin pimeytten, + kun murhe silmän käänsi sisäänpäin + ja näytti ammoillansa luonnon aitat. + (Salaperäisesti.) + Tiedätkö, mitä näin? + + SOPHRONIA: + Mua kauhistaa + sun katsantos. + + GLYCERIA: + Maan sydämen ma näin. + (Päätään nyökähyttäen.) + Se ontto on. — + (Kuiskaten.) + Mut sit' ei sanoa + saa kellekään, se suur' on salaisuus. + Näät jos se tieto tunnetuksi tulee, + niin lakkaa kaikki suonet tykkimästä, + maailman käsivarret kuivettuvat + ja kaikki loppuu. — + (Jää tuijottamaan mielenvikaisesti.) + Luulen, että loppuu. + + SOPHRONIA: + Nyt vasta tänne en sua jättää voi. + Ei katkera lie kypsä kuolemalle. + + GLYCERIA (kuin keräten): + Luuletko, etten tohdi kuolemaa + ma silmiin katsoa? + + SOPHRONIA: + Et autuaasti! + On kuolo sulle yö, ei uusi päivä. + + GLYCERIA: + Niin tulkoon yö! Se mulle mieleheni. + Yks elämä on mulle aivan kyllin. + (Raukeasti.) + En elää tahdo uudelleen. Ma tahdon + vain haihtua kuin haihtuu tähdenlento + sylihin avaruuden äärettömän. + Lie autuaampi kuin on nousta, aina + vajota, vaipua vain eikä pohjaa + ikinä tavata... + (Väristen.) + Ei, siihen kyllin + jo olen maankin päällä tottunut. + + SOPHRONIA: + Ah, siskoni! Miks piti kasvosi + noin synkistyä? + + (Painautuu kiinni häneen.) + + GLYCERIA (hivellen hiljaa hänen kutrejaan): + Sinä iloitse! + Sa ollos entinen Glyceria. — + Muistatko hänet vielä? + + SOPHRONIA: + Muistan, sisko. + + GLYCERIA (helisevällä äänellä): + Ei ollut välillämme eroitusta, + mun oli kirkas silmäni kuin sun, + ylevä otsani, ja sielumme + ne kasvoi kuin kaks marjaa varressansa. + Myös rakastimme samaa ritaria. + Sit' emme toisiltamme salanneet, + vaan virran äärtä käyden kuudan-illoin + me vannoimme: jos valitsee hän toisen, + niin toinen tyytyväisnä syrjään astuu. + + SOPHRONIA: + Ah, _sua_ miksi valinnut ei hän! + Nyt oltais kumpainenkin onnelliset. + + GLYCERIA: + Suur' onpi sallimuksen valta, sisar. + Salaiset kädet johtaa lankoja + inehmon onnen. — + (Vetää hänet kiviportaalle istumaan.) + Kuule, kun ma kerron! + Mies, jolle vaimoks menin, oli kurja, + alhainen arvoltaan ja libertini; + hän tuli juur', kun Manlius mun hylkäs. + Mun silloin saarsi hurja huuma, vimma + se kaune kadottaa, pois helmi heittää, + min oli synnyttänyt sydämeni + ja jonka hän niin korskeasti hylkäs. + Niin päätin tuhlata ma itseni. + + SOPHRONIA: + Oi, sisko, sisko! Kamaloita ovat + sun sanas niinkuin salamat on yössä. + + GLYCERIA: + Sen jälkeen elämäni ollut on + pauhua myrskysäiden. — Mieheni + sai surman, kun Carinus minut näki. + (Hymyillen julmasti.) + Sen hukkaan teki hän. — Ma valloitin + kaupungin kaiken, sitä hallitsin ma + senaattorista kuormarenkiin saakka, + esiinnyin teatterissa, paljastin + suloni raa'an rahvaan silmäin eessä, + yks vaan ei valtaansa mua koskaan saa: + Carinus, sillä hän ... hän _mua lempii_! + + SOPHRONIA: + Ah, ettet, sisko, ammoin sortunut + elossa kauheassa! + + GLYCERIA (nousten): + Olin rikas, + rikkaampi kuin ma luulin. Tuhlasin + iloa, päivänpaistett' yltäkyllin + ja sentään paistoin. Sydän-aurinkoni, + jok' oli luotu yhtä lämmittämään, + lämmitti maailmaa. Ja kukat nousi, + kuss' astuin, missä istuin, viini virtas + ja laulut suli huiluin hyminähän. + (Haltioituneena.) + Mun kauttani maailma havaitsi + taas kadotetun kauneutensa muodon; + löys ilon ihmiset, elämä runouden. + (Äkisti synkistyen.) + Mut sitten... + + SOPHRONIA (joka myös on edellisen aikana noussut): + Sitten? + + GLYCERIA: + Tuli yö. + + SOPHRONIA (hiljaa): + Niin, sisko. + + GLYCERIA (kuin itsekseen): + Taas _hänet_ näin, taas syttyi sydänsuru. + (Pois haihduttaen.) + Yks hyvä sentään tuosta ollut on: + sen kautta kauan voinut varjella + isämme henkeä ma oon. Mua ilman + hän ammoin makais kalman kammitsoissa. + Carinus häntä vihaa, kansa myös + ja hovi kaikki. Hän on rehellinen, + ei imartele, rikas on hän myös: + siis syitä kyllin kaikille! — Kuin monta + jo kertaa hänen kuolintuomionsa + repinyt käsist' olen liktorein, + senaattorien sekä itsensä + Carinuksen! + + SOPHRONIA: + Jos isä tietäis sen, + niin lauhtuis vihansa. + + GLYCERIA (synkästi): + Jos hän sen tietäis, + niin ei hän eläis silmänräpäystä. + Siks ei hän sitä koskaan saakaan tietää. + Ma olen kuollut hälle. Sinä elät. + Sun täytyy täältä pois! — Ah, aika rientääl + Olenhan leperrellyt niinkuin lapsi, + vaikk' kuolo ovell' on. + + SOPHRONIA (äkillisen epäluulon valtaamana): + Sa sanoit, että + sua valtaansa ei koskaan saa Carinus + ja sentään tänne jäädä tahdot? + + GLYCERIA: + Mulla + on omat keinoni. + (Hymyillen omituisesti.) + Ma oonhan noita, — + siks olen tunnettu ma kautta Rooman — + mua pelkää sotilaat, käyn rivein halki + kuin tahdon eikä kenkään koske minuun. + Jos pistää päähäni, en ehkä jääkään, + vaan lähdettyäs itse lähden myös + elohon jällehen. — Tää vaippa ota, + se sopii varrelles! Käy rohkeasti, + kuhunka orjani sun vie! + + SOPHRONIA: + Ei, sisko, + en ottaa sulta voi tät' uhria, + sen kieltää Jumalan. + + GLYCERIA (hurjasti): + Itses jos + _sa_ uhraat Jumalalles, uhraan _minä_ + tään kaupungin ja kaiken kansan siinä + _mun_ jumalilleni: Carinus elää, + hän mua lempii ja hän maan on herra! + + SOPHRONIA: + Sun uhkauksesi on hirmuinen. + + GLYCERIA: + Siks riennä! — + (Vaihtavat vaatteita.) + Vielä tämä kultavanne + hiustes kaunisteeksi! Huntu alas! + Kas noin! Nyt olet pelastettu. Joudu! + — Mua älä suutele! Mun huulillani + asuvi turmio. + + SOPHRONIA: + Siis suutelen + sen pois, ja tulkoon niille asumaan + ikuisen onnen rauha. + + GLYCERIA: + Hyvästi! — + + (Ohjaa ovelle häntä. Samalla käytävästä askeleita ja aseiden + helinää. _Sophronia_ peräytyy säikähtyneenä. Ovi temmataan auki, + tulisoihdut valaisevat näyttämön, _Aevius_ tulee sotilasten kera.) + + Ken tulee? Aevius! — Sa erehdyt: + tää vankihuone on, ei juomapaikka! + + (_Aevius_, lihava juoppolalli, kasvoilla irstaan hyväntahtoisuuden + ilme, joka tarvittaessa voi muuttua teräväksi, pistäväksi ja + pirulliseksi, tervehtii naisia leveällä kohteliaisuudella. + _Sophronia_ on kyyristynyt kiviseinää vasten. _Glyceria_ on astunut + vastaan tulijoita ja koettaa kääntää puoleensa Aeviuksen koko + mielenkiinnon.) + + AEVIUS: + Tää häkki kultainen on, jossa tapaan + kaks onnen kyyhkyä, kun yhtä etsin. + + GLYCERIA (ylenkatseellisesti): + Säkeihis soinnuttele pilapuhees! + Ei tilaa niille täällä. Poistu siksi! + + AEVIUS: + On käsky keisarin. + + GLYCERIA (salaman-nopeasti Sophronialle): + Äl' ilmoita + ett' olet siskoni! Jos teet sen, hukka + perivi isämme. — + (Sotilasten puoleen kääntyen.) + Ken tääll' on, joka + ei mua tunne? Väistykää! Ma olen + Glyceria, tuo hirmuinen, mi ajaa + leiriinne tulisateet, tulvat nostaa + ja sydänkesänkin voi talveks tehdä. + Te Triviusta muistakaa, niin muutin + hirveksi enkä ennen antanut + hänelle ihmismuotoa kuin koirat + ol' hänet repineet! Kai näitte joskus + karyatidit pihall' linnani, + nuo marmoriset, joill' on muoto moinen + kuin ohikulkevia katsoisivat? + Ne on nais-orjia, ne surmasin + ma suuni hengellä. Nyt tahdotteko, + ett' teidät tähän seinään patsaiks panen? + Pedoiksi teenkö teidät, että saatte + huomenna sirkuksessa toisenne + repiä kuoliaaksi? Kuka tohtii + kätensä nostaa? Kuka tieni sulkee? + + (Aikoo mennä ja viedä Sophronian kerallaan. _Sotilaat_ väistyvät + kauhistuneena. _Aevius_ astuu liukkaasti naisten eteen estäen + pääsyn heiltä.) + + AEVIUS: + Armaani, anteheks! Sun tunnen kyllä, + myös voimasi. + (Nauraen leveästi.) + Ois tarpeetonta heitä. + sioiksi tehdä. — Paremp' oisi jos + kiveksi muuttaisit mun sydämeni; + sit' tuhkaks ettei polttais lemmenliekki. + + (Kumartuu koomillisesti rukoilevana.) + + GLYCERIA: + Pois tieltä! + + AEVIUS (vakavammin): + Sinun tieltäs mielelläni, + mut salli saattaa minun nainen tää + luo keisarin. — + (Tarkastellen yhä suuremmalla mielenkiinnolla Sophroniaa.) + Kai ootte ystäviä, + kun vaatteita noin vaihtelette? Myönnän: + nuo kullat, helmet hälle somemmin + sopivat kuin tää vangin valkovaippa. — + Kautt' taivaan, hän on oikein kaunis! Katso! + + GLYCERIA: + Sa etkö kostoani pelkää, konna? + + AEVIUS (hymyillen): + Jos kostollasi mua kunnioitat, + on sulle altis aina sydämeni. — + Mut naisen tään vaikk' omin käsin kannan + luo keisarin kuin kuuluu käskyni. + (Kumartaa.) + Ma toivon, ensi kerrall' että voin + sinulle tehdä saman palveluksen. + + (Viittaa sotilaille. _Glyceria_ ojentaa nopeasti ja salaa + tikarin Sophronialle.) + + GLYCERIA: + Nyt vasta vaara uhkaa. Valmis ole! + Tikari! — Tiedät: olet roomalainen. + + SOPHRONIA (lujasti): + Nyt tiedän, että olet siskoni. + + (_Sotilaat_ ympäröivät hänet. _Aevius_ viittaa heille + lähtömerkin. Myös _Glyceria_ aikoo mennä.) + + AEVIUS: + _Me_ menemme. — Sa tänne siksi jäät + kuin toisin sinusta Carinus päättää. + On vapaus vaarallista niille, jotka + eläimiks ihmisiä muuttavat. + Siis näkemiin. — Eteenpäin, sotilaat! + + (Menevät. Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä paukahtaen.) + + GLYCERIA (yksin): + Siis itse vanki? Noh, ma hetkisen + näin saanhan hengähtää. — + (Ojentaa käsivartensa, katselee ympärilleen.) + Ei täällä näy + isosti mukavuuksia. Vain kivi + ylhäällä, alhaalla ja ympärillä. + Se riittää saa. — + (Ojentuu olkivuoteelle.) + Mut mitä tää on? Kirja! + Sophronialta varmaan pudonnut + pukua muuttaessa. — + (Selailee sitä, hymyilee.) + Tässä siis + tuon uskon avain on, mi ihmiset + tulelle tekee tunnottomiksi, + hampaille jalopeuran. — Katselkaamme! + + (Syventyy lukemiseensa. Ovi aukenee hetken perästä, _Manlius + Sinister_ ilmestyy Glycerian huomaamatta kynnykselle.) + + MANLIUS (puoli-ääneen): + Hän lukee! — Vait, kas kuinka valkeana + hän lepää sylissä tään synkän holvin + kuin lummekukka helmass' aallon mustan. + En häntä häiritä ma tohdi. + + (Samassa kilahtavat hänen kannuksensa. _Glyceria_ karkaa + ylös säpsähtäen.) + + GLYCERIA: + Ken? + + MANLIUS: + Sophronia! Se olen ma. + + GLYCERIA (huudahtaen) + Sinister! + + (Peittää kasvonsa. _Manlius_ tuntee nyt vasta hänet + hänen äänestään.) + + MANLIUS: + Ken olet sa, mi hahmoss' enkelin + esität mulle kuvan kuolon maasta? + Glyceria! Ma näänkö oikein? + + GLYCERIA: + Näät. + Se olen ma. Suo selittää mun sulle... + + MANLIUS (hampaittensa välistä): + Ei paha henki juonta keksiä + näin kamalaa ois voinut. Siitä tunnen + sun enemmän kuin sanoistasi, käärme! + Sa vaihdat vaatetta kuin rakkautta! — + Noh, hyvä! Sinua ma etsein juuri. + Ma sinut surmaan. + + (Vetää miekkansa ja aikoo hänet sillä lävistää. _Glyceria_ lankeaa + polvilleen hänen eteensä ja repäisee vaatteen auki poveltaan.) + + GLYCERIA: + Pistä miekkasi! + Poveni tässä on. — Mut älä luule, + sun tähtes tähän holviin että tulin. + Sen tein ma tähden kurjan siskokullan. + + MANLIUS (katsoo häneen julmalla nautinnolla): + Sa olet sangen, sangen kaunis nainen. + Ois tuhmaa sinut surmata. Tuo rinta + voi olla tuhansien riemu vielä, + saatikka yhden sitten. Erehdyt, + jos luulet, että sua surmaamaan + ma saavuin. Saavuin sua lempimähän! + + GLYCERIA: + Mua miksi kiusaat? Pistä miekkas pian! + + MANLIUS (kuten edellä): + Sa etkö usko kauneuteesi, jolla + oot Rooman kaiken tenhonnut, se että + soturin yksinkertaisen myös lumoo? + Todella: huhu haastanut ei turhaa: + sa olet hurmaava! — Ken sinut näkee, + hetkessä unohtaa hän kaikki naiset, + joit' ennen nähnyt on. + + GLYCERIA: + Myös hänet, joka + hetkellä tällä kuollehena lepää? + + MANLIUS: + Sophronia! — Mit' tiedät hänestä? + Kuin hänet surmattiin? Min myrkyn annoit + hänelle? Mihin paikkaan pistit häntä? + Miten hän huusi? Mitä lausui? Kuinka + huulensa kylmeni? Kuin vavahteli + vartensa? Kuinka sammui kaunis silmä? + Tuo kaikki kerro! Kaikki kuulla tahdon. + + GLYCERIA (hiljaisesti): + Hän juuri vietiin luo Carinuksen. + + MANLIUS: + Kautt' taivaan! + + GLYCERIA: + Tahdoin hänet pelastaa, + siks tänne tulin, mutta myöhästyin. + Pukuja vaihdoimme. Niin saapuivat + jo sotilaat ja itse vangiks jouduin... + + MANLIUS (kuulematta enää häntä): + Siis luo Carinuksen tää pyhäinkuva + loassa laahattiin ja rikki lyötiin! + + GLYCERIA: + Tikarin annoin hälle lähteissänsä. + Sa tiedät, myöskin hän on roomalainen. + + MANLIUS (hajamielisesti): + Tikarin, sanoitko? — Ah, kiitos, kiitos! — + Ketä ma kiitin? Kirota mun tulee. + (Painaen poveaan.) + On niinkuin mulla sydämessäni + nyt pauhais sata suurta asepajaa + takoen tikareita kyllin, että + vois niillä tappaa kansakuntia. — + (Hurjasti.) + Nyt luo` Carinuksen! + + (Pistää miekan tuppeen ja aikoo mennä. _Glyceria_ nousee + hätäisesti.) + + GLYCERIA: + Mut muista, että + sun teeskennellä täytyy ystävyyttä. + tai hukass' oot ja myös Mesembrius Vir. + Hän on nyt Roomassa. Hänt' etsitähän, + ei koston aika nyt. Siis teeskentele! + + MANLIUS (katsoo häneen, kaksimielisesti): + Ma tahdon yrittää, — ja sinä itse? + + GLYCERIA: + Ma tänne jään. + + MANLIUS (innokkaasti): + Ei, sit' en salli suinkaan! + + GLYCERIA: + Ma kuolla tahdonkin. + + MANLIUS: + Sun täytyy elää! + + GLYCERIA (raukeasti): + Miks eläisin? + + MANLIUS: + Minulle, lemmellemme! + + GLYCERIA: + Miks puhut noin? — + (Pudistaa päätään surumielisesti.) + Ei iva sulle sovi. + + MANLIUS (vakavasti): + Suo anteeksi, jos sua loukkasin. — + (Muuttaen käytöksensä.) + Nyt muistan, sanotaan, Carinus että + sua lempii. + + GLYCERIA: + Minä häntä vihaan. + + MANLIUS: + Hän herra maailman on. + + GLYCERIA (ylenkatseellisesti): + Herra ei + _mun_ maailmani. + + MANLIUS: + Haluttaispa toki + mun tietää, soitko hälle lempes hurman. + + GLYCERIA: + En koskaan! + + MANLIUS (epäilevästi): + Kuitenkin hän uhrais, kuuluu, + kruununsa, valtansa yön yhden vuoksi + sun suomas hälle... + + GLYCERIA: + Ja jos sen ma suon, + kautt' tuonelan, se yö on Styxin yö! + + MANLIUS (kuin päättäen erään ajatusjakson): + Ja hän sua rakastaa sit' enemmän. — + (Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.) + O, jumalatar, ihanampi kuin + Venus ja Aphrodite, Vesta, Ceres, + o, kuinka sanas niinkuin höyhensade + putoovat sielulleni tuskaisalle! + Sun tähtes tuhat yötä kärsinyt + oon mustasukkaisuuden tulimerta. + + GLYCERIA: + Oh, Manlius! Tää iva katkerampi + on kuolemaa. + + MANLIUS: + En ivaile, ma vannon. — + Sun sisartasi lapsen lailla lemmin, + sua lemmin niinkuin mies. Hän oli taivas, + sa olet maa, tuo suuri, ihanainen. + Hän oli välirauha taistelojen + mun aatoksilleni, ol' uhrisavu + mun unelmaini, aamu, hämärä päivä. + Sa olet yö ja päivä yhdessä, + uni ja totuus, rauha, sotaretki! + + (Halailee muka lemmenhurmassa hänen polviaan.) + + GLYCERIA: + Sinister! Siskoni jos unhotatkin, + äl' itseäs! + + MANLIUS: + Sen juuri mieleen johdan. — + Muistatko lehdot luona Tiberin, + kun tähdet suuret veteen synkkään syttyi, + jot' usein purtemme kuin joutsen ui? + + GLYCERIA: + Ah, noita mulle miksi muistutat + nyt, juuri nyt! + + (Peittää kasvonsa suurimman tuskan vallassa. + _Manlius_ nousee nopeasti.) + + Miksi? + + MANLIUS: + Nyt vasta, varmaan kysyt! + Ah, kuinka outo olla taisin silloin + eloni sisimmälle! Kuinka saatoin + tuon kuvan kihlata ma valkean, + kun sinä, lämmin, seisoit vierelläni. + Sen mahtoi tehdä toinen Manlius; + ma itse lempinyt oon aina sua! + + GLYCERIA: + Sanasi ovat herja vainajan + ja kauhu jumalien, ihmisien! + + MANLIUS: + Totuutta sieluni ne tulkitsevat. + (Muka epätoivossaan.) + Mua houkkaa, houkkaa! Mikä pilvi peitti + minulta silmät, etten nähnyt, mitä + nyt näen selvään niinkuin salamassa: + _sa_ olet morsian mun sydämeni! + + GLYCERIA: + Puu terve, nuori olet, toukka minä. + + MANLIUS: + Sinusta puhkeeva kuin perho on + minulle elon ihanuus ja onni! + + GLYCERIA: + Ma olen synkkä saakka sydämeen, + sa olet kirkas, valoisa. Mua karta! + + MANLIUS: + Erehdyt! Enemmän mua houkuttaa + sun pimeytes kuin armain aamunkoitto. + + (Tahtoo syleillä häntä.) + + GLYCERIA (torjuen): + Mua vältä niinkuin myrkkypikaria! + + MANLIUS: + Ma entä etsisinkin kuolemaa? + + GLYCERIA: + On elo eessä sulla onnellinen. + + MANLIUS: + Se kuoli kera siskos taivahaisen. + + GLYCERIA: + Hän onnes oli taivaan tahdon mukaan. + + MANLIUS: + Surun suuren siks sa ollos hauta! + + GLYCERIA: + Siveä toisin kostaa kohtalonsa. + + MANLIUS: + Osansa ottaa elämältä mies. + + GLYCERIA (leimahtavin silmin): + Siis mitä tahdot minulta, Sinister? + + MANLIUS: + Sen, minkä otit onneltasi _sinä_! + Ei mua varten lempi syytön luotu, + ei lampeen seijastuva taivaankansi, + ei illankaste, joka lankee kukkaan; + minulle luotiin syksyn synkkä kelta, + elämän äyräs, mielipuolen partaat, + puutarhat, joissa ruusut hullut palaa. + Nyt vasta itseni ma tunnen. Läikkyy + syvyyden lähteet, hurmevirrat huuruu, + syyn tunto lietsoo lemmen hekkumata. + Ylitse kuolleen siskosi sua lemmin, + Glyceria! Sun syliis kuolla tahdon! + Me kaksi yhteen kuulumme. Kuin käärmeet + tuliset toisiansa syleilivät + palossa Neron kaupungin, me kaksi + niin kohotkaamme Rooman raunioilta! + Jos mua rakastat, sen maahan murskaan, + osoitan sulle hävityksen onnen, + autuudet turman tuntemattomat, + yön kullat, joilla kihlaa kuolon herra. + + (Painaa hänet povelleen, syleilee ja suutelee häntä. _Glyceria_ + tempautuu hehkuvin poskin hänen syleilystään.) + + GLYCERIA (kuiskaten): + Sua luoksein odotan, kun nousee kuu. + + (Pois nopeasti. _Manlius_ jää hänen jälkeensä katsomaan ja + purskahtaa sitten kaikuvaan, kamalaan pilkkanauruun.) + + MANLIUS (yksin): + Hah, hah! — Ma enkö taida teeskennellä? + Luulenpa, ei ois itse Cicero + paremmin puhunut. — Ens oppitunti + on hyvin päättynyt. Pian alkaa toinen! + + (Pois.) + + Esirippu. + + + + + KOLMAS NÄYTÖS. + + + Huone keisarin palatsissa. Sisustus upeileva, puolibarbaarinen, + kuitenkin eräänlaista taiteellista makua todistava. Ovi-aukot + verhotut uutimilla, permanto pehmeillä matoilla katettu, ilma + itämaisista yrteistä tuoksahtava. _Carinus_ oikealla lepää + patjoillaan. _Palmyra_ karkeloi hänen edessään. _Mavius_ seisoo + hänen päänsä pohjissa paperikääry kädessään ja deklamoi korkealla + äänellä. _Nais-orjat_ hänen takanaan leyhyttelevät viuhkoillaan. + + Vasemmalla _Marcius_ y.m. _hoviväkeä_, jotka peittävät myös osan + taustaa. Naisia miesten puvuissa ja päinvastoin. Senaattoreita, + konsuleita, taiteilijoita j.n.e., kaikki kirjavassa sekasorrossa. + Äärimmäisinä vasemmalla rivi _kirjureita_ pöytiensä ääressä. + Esiripun noustessa verhojen takaa vienoa soitantoa. + + MAVIUS (deklamoi): + Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos + sormensa purppuraisen nostaa yli + sinisten aaltojen, kuin Olympo + kohoopi yli muiden Kreikan vuorten, + niin kohoaa Carinus-keisari + ylitse maailman. Kuin merenkulta + niin läpikuultava on hipiänsä, + on poskensa kuin Tyron purppura + ja äänensä Apollon huilun hely. + + (_Carinus_ vääntelehtii vuoteellaan.) + + CARINUS: + Mua vaivaa, vaivaa, jokin vaivaa mua. + + MARCIUS: + Pois tanssi, soitto! — Kenties hedelmiä + halajat, joita äsken Intiasta + toi tänne verolaivat? + + (Tarjotaan hedelmiä.) + + MAVIUS (yhä korkeammalla äänellä): + Rohkeudessa + hän onpi Herkules ja jalopeura, + mut lempeydessä Ledan kaltainen, + mi käsivarsin kiersi joutsenkaulaa, + hän antelias on kuin Cybele + ja jalo mieleltään kuin Minos itse. + + (_Carinus_ on puraissut pari kertaa hedelmää + ja irvistää nyt avuttomana.) + + CARINUS: + Ei maista nääkään. — Mua vaivaa, vaivaa. + + MARCIUS: + Sallitko viiniä? Hoi, orjattaret! + Carinus tahtoo viiniä. + + (Orjattaret tarjoavat.) + + CARINUS: + Ei maista. + + (_Palmyra_ on tanssinsa lopetettuaan vetäytynyt taustaan. + Lähestyy nyt keimaillen ja kostuttaa huulensa viinipikariin.) + + PALMYRA: + Paremmin ehkä maistuu niinkuin mun + maan tapa on: sua juotan huuliltani. + + (Suutelee Carinusta. _Carinus_ vetää ihastuneena hänet polvelleen.) + + CARINUS: + Nimesi, kaunis kukka-suu? + + PALMYRA: + Palmyra. + + CARINUS: + Oletko yhtä vastustamaton + kuin kaimas, erämaiden kuningatar? + + PALMYRA (veikistellen): + Ken keisaria vastustaa? + + CARINUS: + Oot viisas. — + O, Marcius! Tää nainen tästä saakka + on puolisoni. + + MARCIUS: + Eilen erään otit, + isästä teit prokonsulin. + + CARINUS (välin itämättömästi): + Hän kuolkoon. + + (Naljailee Palmyran kanssa. Kirjurien kynät rapisevat. + _Marcius_ viittaa, _Yliliktori_ astuu esiin. Hämmästystä + ja pelkoa hoviväen keskuudessa.) + + YLILIKTORI: + Ken kuolevi? + + MARCIUS: + Prokonsuli Gabinus. + + (_Yliliktori_ pois käskykirjeen kanssa. _Mavius_, monista + keskeytyksistä hermostuneena, on odottanut vain sopivaa + tilaisuutta jatkuakseen.) + + MAVIUS (jylisevällä äänellä): + Hän harteillansa kantaa taivasta + ja maailma on hälle astinlauta, + hän polkaisee, ja meri peljästyypi, + hän otsaa rypistää, ja pilvet jyrää, + hän kuningas on elämän ja kuolan + ja kesä, talvi häntä tottelevat. + + (_Carinus_ on jo väsynyt Palmyraan ja viitannut hänet + väistymään. Vääntelehtii vuoteellaan.) + + CARINUS: + Mua vaivaa, vaivaa. Eikö kukaan arvaa, + mi mua vaivaa? + + MARCIUS: + Kenties Mavius + sua vaivaa värssyillään? + + CARINUS: + Voit totta haastaa. + Mavius, vaikene! + + MAVIUS (jupisten): + Sen muistat kerran, + o, Marcius! + + CARINUS (vaikeroiden): + Ei sekään auttanut. — + (Rypistäen kulmiaan.) + Pitääkö itseni mun arvata, + mi mua vaivaa? + + MARCIUS: + Kautta Herkuleen! + (Äärettömällä kauhulla.) + Luulenpa, että näen sääressäsi + kaks karvaa, joita en ma ennen nähnyt. + Ne suo mun poistaa! + + (Toimitus suoritetaan yleisen ja kunnioittavan hiljaisuuden + vallitessa. _Carinus_ huoahtaa sen päätyttyä väsyneesti.) + + CARINUS: + Nyt on helpompi. — + Sun palkkas olkoon verot Gallian + tään-puoleisen. + + (Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ väistyy syrjään + hurmautuneena. _Hoviväki_ onnittelee häntä. Melua + esihuoneessa.) + + MESEMBRIUS (näyttämön ulkopuolella): + Mun täytyy sisään päästä! + Tavata tahdon hänet. Käynyt täällä + kuus kertaa oon: ens kerralla hän nukkui, + toisella söi ja kolmannella kylpi, + taas neljännellä häll' ei ollut aikaa. + Mun täytyy päästä! + + CARINUS: + Mitä melua? + + (Kohoaa patjoillaan tyytymättömänä. _Galga_, jättiläiskokoinen, + musta-ihoinen orja, joka toimittaa ovenvartian virkaa, tulee + perältä.) + + GALGA: + Mesembrius, tuo hullu vanhus, vain ... + ma hänen käskin tulla viikon päästä. + + CARINUS: + Teit siinä oikein. — + (Muistellen jotakin.) + Tainnut ajatella + hänelle joskus hirsipuuta olen. + Mut sinusta teen kansantribuunin. + + (Kirjurien kynät rapisevat. _Hoviväki_ onnittelee Galgaa. + _Aevius_ on tullut sisälle viimeisten sanojen aikana _sotilasten_ + ja _Sophronian_ kera, jotka jäävät perälle.) + + AEVIUS (mielevästi): + Ja mulle, armo, etkö mitään anna? + + CARINUS: + Sull' on jo tiedossasi Tusculum, + mut ehdolla, min muistat. + + AEVIUS: + Toinhan sulle + Glycerian tuon ihanaisen, jota + jumalat itse kosineet on turhaan. + + CARINUS: + Luulenpa, että olen jumala, + sill' yhtä turhaan häntä kosin minä. + Mun kyllin hurmattuaan, urkittuaan + minulta salaisuudet valtakunnan, + hän naurahti ja sysäs syrjään mun. + (Tyynesti.) + Sa siitä oisit surmattava. + + AEVIUS: + Mutta + sull' orjat olihan: yks sana riitti... + + CARINUS: + He kyllä muistavat sen käynnin. Kun + ma heidät käskin naiseen kiinni käymään, + hän viinimaljan tempas, luvut luki + sen yli hirmuiset. Kas, leimahtihan + maljasta liekki, savu! Samalla + hän kohti sotilaita ryntäs, huusi: + "Ken minuun koskee, kuoleman on oma!" + Soturit lankesivat polvillensa, + hän niiden niskain yli astui, loihti + näön vartioilta, jotka tarttui häneen, + he ettei kolmeen päivään nähneet mitään. + — Ei, Aevius! Se nainen on Sibylla. + Miks häntä muistamaan mua pakotat? + + AEVIUS: + Sa olet oikeassa. Ei hän ole + sun muistamises arvoinen. Siks sulle + nyt olen helmen etsinyt, min loisto + hovisi kaiken himmentää kuin päivä + kuun kumotuksen. Hän ol' Aphrodite, + tää on Diana, Juno, Vesta, Pallas. + Ken hänet näkee, välttää kuoleman + kuin pahantekijä, mi templin neitseen + kadulla kohtaa. + + CARINUS (väsyneesti): + Haastat haamuista, + joit' en ma näe. Varo kieltäs! Jos + sa toisen mulle samallaisen saatat, + on tullut turmiosi. + + AEVIUS: + Päätä itse! + + (Viittaa sotilaille, jotka saattavat _Sophronian_ Carinuksen + eteen ja väistyvät itse taustaan kunnioittavasti. _Carinus_ + kohoaa kyynärpäittensä varaan tarkastellen tuntijan silmällä + hunnutettua neitoa.) + + CARINUS: + Ken on hän? Mistä? + + AEVIUS: + Juuri löysin hänet + holveista kristittyjen, joista sulle + huvia kristillistä etsin. — Impi, + nyt kasvos paljasta! + + (_Sophronia_ seisoo liikkumattomana.) + + CARINUS: + Hän varmaan on + ruma kuin Cerberus! Miks muuten hän + ois kuolon uskoon mennyt? + + (Heittäytyy patjoilleen nauraen hillittömästi omalle + sukkeluudelleen. _Hoviväki_ yhtyy nauruun äänekkäästi. + _Aevius_ puraisee huuliaan närkästyneenä, astuu päättävästi + askeleen eteenpäin ja kohottaa Sophronian hunnun.) + + AEVIUS: + Katso! + + (Nauru vaikenee silmänräpäyksessä; ihastuksen sorina + käy kautta hoviväen.) + + CARINUS: + Ah! + Mehercle! — Aevius, ma luulen, sun + on Tusculum! Ma tunnustan, en naista + ma nähnyt kauniimpaa. — + (Ihaileva vaitiolo.) + Mut mykkä on hän! + Puhuhan toki! Vaiko puhua + vain voitkin suuteloilla? + + SOPHRONIA (mittailee synkin katsein häntä): + Sinäkö + oot Rooman keisari? + + CARINUS: + Niin olen, neito. + + SOPHRONIA: + Tää nimi mistä saakka merkitsee + suurinta häpeätä, kauhistusta? + + (_Aevius_ tekee estäviä liikkeitä. _Hoviväki_ kuiskailee + kauhistuneena.) + + CARINUS: + Kautt' taivaan, hän mua miellyttää! Tuo alku + on hyvä. Eteenpäin! + + (Ottaa mukavan asennon patjoillaan.) + + SOPHRONIA: + Sa itses luulet + maan herraksi ja kansain kuninkaaksi, + on kourassasi ihmiskohtalot + ja kuu ja päivä kiertää kruunuasi. + Mut tiedä, sunkin ylläs Herra on! + Hän puhaltaa, ja kunniasi katoo + kuin tomu; kätensä hän koukistaa, + ja linnat sortuu niinkuin savimajat. + Sa etkö kuule tulevaisen vihaa? + Maa järisee barbaarein astunnasta, + jo taivas salamoi, jo pilvet jakoo, + ja Rooma hukkuu, keisar-valta raukee + kuin Sodoma, Gomorrha hekkumaansa! + + (_Carinus_ taputtaa käsiään ihastuneena. _Hoviväki_ yhtyy + taputuksiin. _Sophronia_ vaikenee hetkiseksi hämmentyneenä.) + + CARINUS: + Kiroa, raivoa! Sen kaunihimpi + oot mulle. Kasaa tulta, savua + ja kauhistusta kauhistuksen päälle! + Mit' enempi sun vihas vinhenee, + sen korkeammin rakkauteni koittaa. + + SOPHRONIA: + Ja sinä itse, keisari Carinus, + mi himoillasi olet tahrannut + tuon puhtaan purppuran, min Luoja antoi, + myös tiedä: ammoin langennut on arpas! + Palava olet siinä järvessä, + mi kaltaisillesi on valmistettu, + ja kielin, kitalakeen kuivunein, + sa vedentilkkaa olet aneleva + lapsilta Abrahamin, joitas vainoot! + + CARINUS: + Tott' tosiaan! Nyt sain ma aatoksen. + Tuo on se jumal-hahmo, jota kauan + hakenut olen. — Sextus! Miss' on taitees? + (_Taideniekka_ astuu esiin.) + Tee templi, siihen aseta tuo kuva, + min nimi olkoon _Sotaa-käyvä Venus_. + + HOVIVÄKI: + Kolmasti terve, _Sotaa-käyvä Venus_! + + (_Sextus_ ryhtyy muovailemaan vahaan Sophronian kuvaa. + _Sophronia_ vaikenee punehtuen. Hetken vaitiolo.) + + CARINUS: + Kiirehdi työtäs, taideniekka, tai + on kuva muuttunut ja edessämme + on _Venus voitettu_! — + (Sophronialle.) + Kah, miks et raivoo? + Se lietsoo hekkumata henkeni. + Tahdotko jäällä jäätää, minkä äsken + tulella sytytit? — Ah, olet viisas! + Havaitsit, että puna poskiesi + ja silmäis säihky ihastutti mua, + siks jähmetyit kuin patsas marmorinen. + En pelkää patsasta, mi tulta syöksee. + Puhuhan toki! Hiukan hymyile! — + (Kärsimättömänä.) + Tää narripeli loppukoon! + (Haukotellen.) + Hoi, orjat! + Häneltä päällysvaate temmatkaa! + + (_Orjat_ lähestyvät. Tikari välkähtää salamannopeasti + Sophronian kädessä.) + + SOPHRONIA: + Tikari tää nyt tulkoon turvakseni! + + (_Orjat_ väistyvät hämmästyneinä. _Aevius_ astuu liukkaasti esiin.) + + AEVIUS: + Ah, kaunis impi, muista, että olet + kristitty, saa et itsemurhaa tehdä, + et muiden murhaa! Tiedät, veri on + sun jumalalles suurin kauhistus. + Kädessä Herran onhan kohtalosi. + Kaikk' on sun kärsittävä: kuolema + tai hetki sylissä Carinuksen; + kaikesta palkan saat sa taivahassa. + Äl' unhota, ett' olet kristitty! + Voi tulla marttyyriksi muutenkin + kuin pedon suussa, polttoroviolla. + + (On yhä lähestynyt puhuessaan ja tahtoo nyt tarttua kiinni häneen.) + + SOPHRONIA: + Siis jääköön multa autuus taivahan! + Oon kristitty, mut myöskin roomalainen. + + (Syöksee tikarin rintaansa ja kuolee. Yleinen hämmästys. _Carinus_ + on katsonut aluksi haukotellen kohtausta ja vihdoin kokonaan + nukahtanut. Kuorsaa nyt kuuluvasti.) + + AEVIUS: + Hän kuollut onko? + + MARCIUS: + Kuollut. + + AEVIUS: + Ruumis syrjään! — + Tää oli tapaus, jota aavistaa + en voinut edes. — + (Miettien.) + Ehkä sentään siitä + vois jonkun sievän runo-aiheen saada. + + MARCIUS (kuiskaten): + Keisari nukkuu. Vait! + + AEVIUS: + Pois kaikki! + + MAVIUS: + Vait! + + (_Kaikki_ pois varpaillaan. _Orjat_ ovat kantaneet Sophronian + ruumiin vasemmalle. Näyttämä hämärtyy. _Manlius_ ilmestyy erään + verhon takaa tikari kädessään, hiipii Carinuksen vuoteen luo ja + kohottaa jo kätensä hänen ylitseen. Pidättyy, jää miettimään.) + + MANLIUS: + Kuin helppo oiskaan sinut surmata, + Carinus! Välkähdys vain tikarin, + ja Rooman valtakunta oisi vapaa. + Mut ei! Se ei ois kosto. Sitä naurais + jumalat itse. Kurjan henki tuonko, + ruumiissa rupaisessa kiusautunut, + vaa'alla oikeuden painaa voisi + Sophronian, tuon lumivalkeen, sielun? + Ei koskaan! Kosto se ois lapsen kosto, + ei urhon täyden. Paremmin mä kostan. + Kautt' taivahan, jos kipinäkin vielä + hänessä miestä on, sen etsin esiin, + sytytän liekkiin, opetan mä hälle + elämän onnen, kunnian ja lemmen, + joist' ei nyt ymmärrä hän enempää + kuin kala mykkä meren pimeän + ilosta ilmanlintujen. Teen hälle + kuin juottovasikalle: vaalin, pistän, + kun kypsä on hän kostolleni, — nautin! + — Hän haastaa jotakin! + + CARINUS (ääntelee unissaan): + Glyceria! + Mun ihanaiseni! Miks mua kartat? + Suo suudelmas! + + (_Manlius_ kuuntelee, hänen huulensa vetäytyvät julmaan hymyilyyn.) + + MANLIUS: + Sen saapa olet. Hyvä, + siis siitä alotan. — Hän silmin nähköön + autuudet, joist' ei hällä aavistusta + sylissä ostamainsa orjatarten! + Vien hänet sitten sotatantereelle, + leiriin ja miekanleikkiin, näytän hälle + voittoisat kotkat, sotatorvein pauhun + ja taiston hurmion. — Mä kostaa tahdon + kuin kukaan ennen viel' ei kostanut. + — Hän heräjää! Pois, syrjään! + + (Häviää. _Carinus_ herää huudahtaen.) + + CARINUS: + Orjat, tänne! + + (Hoviväki palajaa kiireesti.) + + MARCIUS. + Mitä suvaitset? + + AEVIUS: + Sa huusit? + + CARINUS: + Unta uneksin mä julmaa. + Glycerian mä kammiossa olin, + hän mua suuteli, mut suudellessa + kielensä niinkuin pitkä veitsi pisti + mua pääni pohjiin saakka. Heräsin. — + Tään unen kuka selittää voi mulle? + Hoi! Murhaa! Murhaa! + + AEVIUS: + Selitys se on aivan helppo. Katso: + Glyceria ... se on Glyceria ... + ja kammio on kammio ... ja että + sa häntä suutelit, se todistaa, + ett' tulee hän sun lemmitykses kerran. + + CARINUS (huolestuneena): + Mut tikari? + + AEVIUS: + Oh, niitä välkkää tähän + maailman aikaan joka paikassa + niin paljon, ett' on turhaa niistä huolla! + Amorin nuoleksi se ajattele!... + (Salatulla ivalla.) + Ja että hän sua juuri päähän pisti, + se todistaa, ett' on hän veitikka, + mi ain Akilleen kantapäähän tähtää. — + Sun unesi on jumalallinen. + + CARINUS (hajamielisesti): + Voi olla. _Pitäis_ tuota miettiä. — + Nukuinko kauan? + + AEVIUS: + Hetken vaan, min lepää + kukalla perho. + + MAVIUS: + Tai, min aurinko + takana viipyy kesäpilven valkeen. + + MARCIUS: + Pimeni päivä meiltä, koska nukuit + sekunnin. + + CARINUS: + Tapahtuiko mitään? + + AEVIUS (vavisten): + Tappoi + tääll' eräs nainen itsensä. + + CARINUS: + Ah, muistan! — + Siis, Aevius, ei mitään tapahtunut. + Tanssia, soittoa! + + MARCIUS: + Kentiesi tahdot + nuo nähdä tanssijattaret, jotk' eilen + lähetti tänne Afrikan maaherra? + + CARINUS: + Kentiesi. + Salli heidän tulla! — + + (Heittäytyy patjoilleen. Joukko tumma-ihoisia orjattaria tulee ja + suorittaa karkelon, joka aistillisuudellaan saa itse Carinuksenkin + väsyneet silmät syttymään. _Manlius_ tulee tanssin aikana ja + pysähtyy ovensuuhun. Tanssi taukoaa. _Carinus_ taputtaa käsiään + ihastuneena.) + + Hyvä! + Hyvinkin hyvä! Mainiota vallan! + + (_Hoviväki_ seuraa hänen esimerkkiään.) + + MANLIUS: + Taidetta kehnompaa en nähnyt koskaan. + + CARINUS: + Ken uskaltaa? + + (Hämmästystä hoviväessä.) + + MANLIUS (heittäytyy maahan Carinuksen eteen): + O, suurivaltaisin + maan, meren herra, pilvein pitäjä, + jumala jyrinän, sua tervehdin! + (Nousee.) + Mun nimeni on Manlius Sinister, + armeijan airut itämailta. + + CARINUS: + Kuinka? + Nyt vasta eteenikö tulla tohdit + ja tulla näin? — Sun tunnen. Tiedän, olet + Roomassa ollut päivän, kaksi. + + MANLIUS: + Käynyt + useinkin esikammiossas olen, + mut kuultuani riemus raiun, jota + jumalten kadehtia sopis, en + sua häiritä ma toki tohtinut + vähillä viesteilläni armeijasta. + Jos väärin tein, mua rankaise! + + (_Manlius_, joka nyt esiintyy ylellisessä itämaisessa asussa, tukka + ja parta naisellisesti palmikoituina, kasvoilla taitehikkaita + laikkuja, osoittaa Carinukselle mahdollisimman notkeata + persialaista kohteliaisuutta, joka kokonaan ällistyttää muun + hoviväen. _Carinus_ katselee häntä nähtävällä mieltymyksellä.) + + CARINUS: + Teit oikein. + Mut kuinka selität sa käytöksesi + äskeisen? Kautta taivahan, se maksaa + sun henkesi! + + MANLIUS: + Se on sun kädessäsi. — + (Teeskennellen suuttumusta.) + Mut kuinka vaaditkaan mua sietämähän + taidetta näiden nilkan-nostajien, + kun nähnyt olen itämaiden immet, + joidenka joka liike laulu on + ja juhla jumalten. — Ma innostun, + kun vielä muistan tuota! + + CARINUS: + Voitko millä + sanasi todistaa? + + MANLIUS: + Tään hunnun kautta! — + + (Viittaa. Eräs _orja_ kantaa taitehikkaan hunnun hänelle, + jonka hän levittää Carinuksen eteen.) + + Meressä Intian on koteloinen, + mi kalliohon kiinni kytkeyy + siteillä hienommilla lukinlankaa. + Ne yhteen punotaan ja kehrätään + puvuiksi kuninkaille, keisareille. + Toin sulle tään. — + (Itsekseen.) + Sophronian häähuntu! + + (Ojentaa hunnun Carinukselle, joka tarkastelee sitä + taiteilijan mielenkiinnolla. _Hoviväki_ seuraa + uteliaana hänen kasvon- ilmeitään. Vihdoin + _Carinus_ nousee juhlallisena.) + + CARINUS: + Sun lahjasi on kuninkaallinen. + (Hoviväelle.) + Mik' ihanuus tään hunnun kuvioissa! + Kutehet, loimet lomitusten käyvät + kuin kahden lempiväisen aatokset. + Kas, siitä suuri taide tunnetahan: + _on kaksi valtaa yhteen sulanut + samaksi syleilyksi autuaaksi, + elämä, kuolo, henki ynnä aine, + ja mitään ei oo toisessa, mik' ei + lie toisessa ja molemmat on pyhät_. + (Manliukselle.) + Sua kiitän, Manlius, ma lahjastasi. + Valitse palkintos! Jos Roomassa + tai muualla lie jotakin, mi sulle + on mieleen, virka, palatsi tai linna + tai vuorikaivos, lausu, omas on se! + + MANLIUS (polvistuen): + Ei viehätä mua palatsi, ei linna, + ei vuorikaivos eikä virka mikään + Roomassa taikka muualla. Ma vaadin + enempää. + + CARINUS: + Enempää? + + MANLIUS: + Sun ystävyyttäs! + + CARINUS (kohottaa ylös hänet): + Se on jo sun, käy, istu vierelleni! + Täst' asti olemme me kumppanit + elossa, kuolemassa. — + (Hoviväelle.) + Kuulkoon kukin: + on lähimpäni Manlius Sinister, + käskynsä hänen olkoon laki täällä + lähinnä minun käskyjäni. Tämä + on annettava kaikkein tiedoksi. + + (Kirjurien kynät rapisevat. _Hoviväki_ kuiskailee hämmästyneenä.) + + AEVIUS: + Noh, hitto soi! + + MAVIUS: + Hän meidät voittaa, herja. + + MARCIUS: + Peliä pelaat korkeaa, Sinister! + (Manliukselle syvästi kumartaen.) + Sua tervehdän ma kaikkein puolesta + ja uuteen asemaasi onnittelen. + Omasta puolestani tohdin toki + kysyä tämän: kärpänenkö ehkä + nuo kirpulat on poskees kiinnittänyt? + + MANLIUS: + O, Marcius, barbaari-makuas! + Tää Persiassa kaikkein ylhäisin + on tapa. + + CARINUS (tarkkaavaisena): + Todella? + + MANLIUS: + Tään kautta juuri + ylhäiset eroavat alhaisista. + (Ylemmyydellä.) + Mut tietysti se vaatii hienompaa + makua kuin on Marciuksen. — Mitä + on kasvot ilman kirpuloita? Tyhjä, + sileä seinä ilman ikkunoita, + aro keitahaton, meri ilman laivaa! — + Apollo itse alku tään on muodin. + + CARINUS: + Todella? + + MANLIUS: + Vallan varmaan: taivas onhan + Apollon kasvot! Eikö taivas ole + täys tähtiä ja eikö auringossa + myös nähdä pilkkuja? — + (Kokonaan voitollisena.) + Miks, Marcius, + siis soimaat tapaa tätä kruunupäiden? + Sit' et sa ymmärrä! + + CARINUS: + Mun kasvoihini + myös pilkut moiset maalaa, Marcius! + + (_Marcius_ tekee synkkänä työtä käskettyä. _Hoviväki_ seuraa + keisarin esimerkkiä. _Mesembrius_ tulee toimituksen kestäessä + ja pysähtyy ovelle. _Manlius_ on väistynyt vasemmalle ja katselee + käsivarret ristissä rinnan yli ryhmää Carinuksen ympärillä.) + + MESEMBRIUS (itsekseen): + Vihdoinkin pääsin! Paljon maksoi se. + (Huomaa Manliuksen. Hämmästyneenä.) + — Ken tuo on? Manlius! Häh? Milloin tullut + hänest' on näyttelijä? — + (Kuiskaten Manliukselle.) + Olitko + Glycerian luona? + + MANLIUS: + Olin. + + MESEMBRIUS: + Elääkö + hän vielä? + + MANLIUS: + Elää. + + MESEMBRIUS: + Sitten ymmärrän + sun muutokses. — + (Korkealla äänellä.) + Carinus keisari! + + CARINUS: + Ken on tuo vanhus? + + MESEMBRIUS (itsetunnolla): + Oon Mesembrius Vir. + Isäsi minut tunsi paremmin + ja Probus keisari. + + CARINUS: + Ah, nyt ma muistan! + (Terävästi.) + Oletko taudistasi toipunut? + + MESEMBRIUS: + Kun sydämehen haava isketään, + niin vammat vähäisemmät unhottuvat. + O, keisari, sun luokses valittamaan + ma tulen, tai jos tahdot ennemmin, + rukoilemaankin. + (Väräjävällä äänellä.) + Tytär mulla oli... + + AEVIUS: + Kai kaksikin. + + MESEMBRIUS (jyrkästi): + _Yks_ vaan kuin sanoin. Valo + mun silmieni, vanhuuteni toivo! + Tais suosia hän kristityitä, niin + kuin lapsen sydän aina suosii sitä, + mik' uutta on. Nyt on hän vangittu!... + + CARINUS: + Sa tiedät, että loukkaa usko tuo + etuja valtakunnan. + + MESEMBRIUS: + Kanssas tahdo + en uskon asioista kiistaan käydä. + Mut toivon, että säästät hapsia + edestä valtakunnan harmenneita + ja tyttären suot taatollensa jälleen. + + AEVIUS (tarkkaavaisena): + Oliko kaunis tyttäres vai kuinka? + + MESEMBRIUS: + Miks sitä kysyt? + + AEVIUS: + Murhe ilmoittaa + mull' on, ett' eräs kaunis nainen kuuluu + tän' yönä vankilassa kristittyjen + itsensä surmanneen. + + MESEMBRIUS: + O, taivaan vallat! — + Ja hänen ruumiinsa? + + AEVIUS: + On tuossa. + + (_Orjat_ vetävät hänen viittauksestaan erään esiripun syrjään + vasemmalla. Näkyy Sophronian ruumis. _Mesembrius_ syöksyy + huudahtaen hänen jalkoihinsa. _Hoviväki_ hänen ympärillään + peittää hänet Carinukselta, joka jälleen on kääntynyt Manliuksen + kanssa keskustelemaan. _Manlius_ on siirtynyt oikealle etualalle.) + + MESEMBRIUS: + Oh! + Mun tyttäreni, kallis karitsani! + + CARINUS (Manliukselle): + Mut ethän vielä kertonut sa mulle + mit' uutta kuuluu sotatantereelle? + + MANLIUS: + O, keisari, ei maita muita ole + kuin Rooma, elämää ei muualla + kuin missä sinä elät. Miksi siis + sua viesteilläni tyhjänpäiväisillä + ma väsyttäisin? + + CARINUS: + Oikeassa olet. + Tiedätkö muuta siis? + + MANLIUS: + Sun tähtes tein + ma havaintoa monta merkillistä + barbaari-maissa. Näinhän Afrikassa + ma hevosia juovaselkäisiä... + + (Jatkavat keskustelua.) + + MESEMBRIUS (vaikeroiden): + Oi, mua onnetonta! Äsken niin + kuin pulppuava lähde vuoristossa, + nyt tyhjä kuoppa! Äsken taimilava + iduille elon ihanaisimmille, + nyt tanner tallattu tai katupaikka! + Niin olet tyttärein. Tuo helma, joka + ol' luotu synnyttämään elämää, + nyt koti kuolon on! Suu, jota hymy + hiljainen kiersi niinkuin tuoksu kukkaa, + nyt lepää terälehdin auennein + kuin apua huutaen. Mit' tahdot, tytär? + Huudatko kostoa vai ylähisten + ylistät valtaa vielä kuolemassa + tai aneletko armahdusta vaan? + + (Painaa päänsä musertuneena ruumiin ylitse. _Aevius_ seuraa + silmillään tarkkaavaisena sekä häntä että Carinusta ja Manliusta, + jotka juttelevat keveästi ja naureksien keskenään.) + + CARINUS: + On omituista, mitä kerrot. Mistä + voi tapa moinen johtua? + + MANLIUS: + En tiedä, + mut luulen, että on se uskon seikka. + + CARINUS: + Kuin kaikki, jota emme ymmärrä! + + (Nauravat ja jatkavat keskustelua.) + + AEVIUS (itsekseen): + Nyt vuoro mun on esiin astua. — + (Korkealla äänellä:) + O, Manlius, Manlius! + + MANLIUS: + Miks huudat mua? + + AEVIUS: + Jo kyllin kyyneleitä itkitkö + muistolle morsiames, koska kuivin + voit silmin nähdä appes surua? + + CARINUS (hämmästyen): + Oliko hän sun morsios? + + MANLIUS: + Ei koskaan! + Aevius erehtyy. + + MESEMBRIUS (nousten): + Ma mitä kuulen? + Sa etkö myönnä, että eilen vielä + ol' onnes päällä maan Sophronia. + Niin kerroit ainakin, kun tytärtäni + palavin pyysit rukouksin multa. + + MANLIUS (järkähtämättömänä): + Tytärtäs kyllä, vaan Glyceriaa. + + MESEMBRIUS: + Kirous ja kuolema! + (Tarttuu päähänsä kuin pyörtyvä.). + Tää liikaa on. + Näköni pimenee. Pois! Ilmaa! Ilmaa! + + (Syöksee ulos.) + + CARINUS: + Mieheltä tuolt' on kaula katkaistava. + Kiireesti! Kiinni hänet. — Manlius! + + (Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ antaa käskyn mennä eteenpäin. + _Manlius_ kääntyy yhtä tyynenä ja värähtämättömänä kysyjään.) + + MANLIUS: + Niin, keisari? + + CARINUS (terävästi): + En tiennyt, että on + Glyceria sun morsios. + + MANLIUS: + Sen kuulit: + ma eilen hänet kihlasin. + + CARINUS: + Ja tänään? + + MANLIUS (välinpitämättömästi): + Kai hänen kanssaan häitä vietän vielä. + + CARINUS: + Te meidät kahden kesken jättäkää! — + (_Hoviväki_ poistuu.) + Sa tiedät, Manlius, ett' yksi oli, + min kanssa kerran hän jo häitä vietti? + + MANLIUS: + Sen tiedän, mut en ymmärrä... + + CARINUS (katsoo tiukasti häneen): + _Nyt häntä + ei ole enää._ + + MANLIUS: + Ei, hän kuoli. + + CARINUS: + Niin. + Tiedätkö, kuinka kuoli hän? + + MANLIUS: + Hän pantiin + rautaiseen tynnyriin ja heitettiin + aaltoihin Tiberin. Tuon tarun tunnen. + + CARINUS: + Sa puhut halveksuen tarinoista. + (Uhkaavasti.) + Ne voivat uudistua. + + MANLIUS: + Toivon sitä! + Ma uutta lemminkin. + + CARINUS (nauraa ilkeästi): + Tuo mulle mieleen. + Et ole edeltäjäs kaltainen, + hän rakasti Glyceriaa vain yhtä + ja vaati, että tämä yksin häntä + myös rakastais. + + MANLIUS: + Se tyhmyri! + + CARINUS: + Niin, siksi + hän kuolikin. + + MANLIUS: + Jos muut' ei kuolon syytä + ois maailmassa, luulen, jumalat + lie mulle taanneet kuolemattomuuden. + + CARINUS: + Sit' tahdon koettaa. — + (Suoraan.) + Ma lemmin häntä, + sun morsiantas, saakka hulluuteen. + + MANLIUS: + Jos hän sua miellyttää, niin ota hänet! + Takana salpain hänt' en säilyttele. + + CARINUS: + Helposti sanottu, kun tiedät, että + hän itse itselleen on salpa paras. — + Hän jäätä on! + + MANLIUS: + Ja sentään tulta! — Sen + ma tiedän parhain. — Tänä yönä on + minulla hänen kanssaan lemmenhetki. + + CARINUS: + Ja sen sa sanot, niinkuin puhuisit + kävelyretkestä tai kaupanteosta! + Ma sua ihmettelen. + + MANLIUS: + Pienet on + mun ihmeeni sun ihmeittesi rinnan. + + CARINUS: + On ihmetellä tässä väärä sana. + Ma sua kadehdin. + + MANLIUS (muka suurimmalla kummastuksella): + Sa? Minua? + _Sa_, herra maailman, _mua_, köyhää, kurjaa + pahaista palkkalaista? Tuota en + ma ymmärrä. Sun onhan valta, voima, + maa, meri ynnä kaikki, niissä mitä + kauneinta on ja kallehinta! Sinä + minua kadehtisit? Mahdotonta! + + CARINUS: + Siis tiedä: kuitenkin ma vaihtaisin + halulla kaiken tuon sun onnehesi + Glycerian vierellä. + + MANLIUS: + Sa puhut pilaa. + + CARINUS: + Kautt', taivaan, en! Sen sulle todistaa + piankin tahdon. Varo kieltäs siksi! + + MANLIUS (salatulla ivalla): + Sa etkö ole Rooman keisari? + Miks' hänt' et luoksesi sa raastattanut + kuin hänen siskonsa? + + CARINUS: + Mua, luulen, pilkkaat: + en ruumiita ma rakastella saata. + + MANLIUS: + Siis sinne sijastani mennös mun, + ja vannon, että kuollutta et tapaa! + + CARINUS: + Ma pelkään... + + MANLIUS: + Mitä? + + CARINUS: + Unta uneksin ma... + + MANLIUS (ylenkatseellisesti): + Pelkäätkö unia? + + CARINUS: + En pelkää mitään! + + MANLIUS: + Siis miksi puhut niin? — Tää sormus ota, + sua vaimo vartoo pyhän sillan luona, + sen hälle näytät, hän sun osoittaa + Glycerian ovelle... + + CARINUS: + Ja hän? + + MANLIUS (hymyillen): + Hän ei + eroa pimeässä huomaa ennen + kuin myöhäist' on se. + + CARINUS: + Kautta taivaan, jos + sa totta tarkoitat...? + + MANLIUS: + Kuink' uskaltaisin + ma muuta herrallein kuin totta haastaa? + + CARINUS (katsoo häneen): + Mies merkillinen! On kuin muodossasi + näkisin oman toisen itseni, + mut sata kertaa suurempana — + (Ihaillen.) + Sun + pitänyt syntyä ois keisariksi! + + MANLIUS: + On keisareita alammaisissakin. + + (Jää yhä yhtä ivalliseen ja kunnioittavaan kumarrukseen.) + + CARINUS: + Hovini, hoi! — + (_Hoviväki_ tulee.) + Mua toimi tärkki kutsuu + pois täältä täksi yöksi. Ehkä viivyn + ma hetkisen tai aamunkoittoon asti. + Sill' aikaa sijaiseni täällä on + ritari Manlius Sinister. Mitä + hän määrää, allekirjoittaa tai käskee, + se käyköön minun käskystäni. Tämä + sanottu olkoon kaiken kansan kuullen. + Hyvästi, hovini! Jää hyvästi + Sinister-keisari! Hallitse hyvin! + — Mua seuratkoon kaks henkivartiaa. + + (Pois nopeasti vaippa hartioillaan. _Hoviväki_ seisoo + kuin ukkosen iskemänä.) + + MAVIUS: + Se vasta arvanheitto! + + AEVIUS: + Tukehdun... + + MARCIUS: + Nyt paljon paikoillaan ei pääni paina. + + MAVIUS: + Hän runoutta kenties arvostaa. — + (Astuu esiin ja alkaa deklamoida:) + "Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos + sormensa purppuraisen nostaa yli + sinisten aaltojen, kuin Olympo + kohoopi yli muiden Kreikan vuorten, + niin kohoaa _Sinister_-keisari + ylitse maailman"... + + MANLIUS: + Jo riittää. — Palkkas! + + (Heittää hänelle kourallisen jalokiviä. _Mavius_ vetäytyy syrjään + iki-ihastuneena. _Manlius_ nauttii vielä hetkisen yleisestä + hämmästyksestä. Vihdoin pilkallisesti:) + + Kah, seisottehan niinkuin katsoisitte + Medusan päätä! Eikö tervehdystä + teill' ole kunniaksi keisarinne? + + HOVIVÄKI: + Eläös kauan, keisari Sinister! + + MANLIUS: + Noh, noh, ei liian kauan. — Maksaa vois + se henkenne, kun palajaa Carinus. + Nyt soitot soimaan, laulu käymään! Tyttö + jokaisen polvelle! Pois teeskentely! + Ma tahdon, että keisar-aikani + oleva viinin on ja lemmen aika. + + (Yleinen mässäys.) + + Esirippu. + + + + + NELJÄS NÄYTÖS. + + + Huone Glycerian talossa. Sisustus pehmeä, ylellinen. Valaistus + himmeä ja epämääräinen. Ovien sijasta häilyviä esirippuja. Lamput + kuolleiden pääkalloja. Tausta jatkuu pitkäksi käytäväksi, joka + suljetaan esiripulla. + + Vasemmalla taka-alalla vuode, verhot puoleksi syrjään vedettyinä. + Oikealla etualalla leposohva. _Lydia_ permannolla leikkii kissan + kanssa. _Glyceria_ tulee äkkiä oikealta. + + GLYCERIA: + Ei häntä näy? + + LYDIA: + Ei vielä. + + GLYCERIA: + Ei? Ja kuu + korkeella yli kukkulain jo hohtaa. + — Mik' onpi aika? + + LYDIA: + Hiekka juokseva + yhdennentoista hetken näyttää. + + GLYCERIA (heittäytyy leposohvalle): + Ah! + Miks ei jo aamu ole? — Yötä tätä + olenhan etsinyt kuin elämääni + ja sentään, kun sen siipein iskut kuulen, + vavistus, tuska valtaa mun. Ma pelkään, + en tätä yötä enempää ma elä. + — Mun arpanoppani! + (Heittää muutaman kerran.) + Ah, pimeys peittää + mun sielun-silmäni! On arpa turha. + Miks hänet kutsuinkaan? — Sa, Lydia, + tiedätkö keinon, joka parantaa + voi vaivat rinnan lempivän? + + LYDIA: + Kai lempi + parhaiten parantavi lemmen vaivat. + + GLYCERIA: + Voit säästää pilapuheet huomiseksi. — + Tää lempi toista on kuin näkemäsi + tääll' ennen. Tää on tuli punainen, + muut tuhkaa tummaa. Tää on aurinko, + muut päivän heijastusta himmeätä. + Sit' et sa ymmärrä. + + LYDIA (itsepintaisesti): + Mut ymmärränpäs! + Sehän on niinkuin minun lempeni + Callidus-orjan kanssa. + + GLYCERIA: + Kerro siitä! + + LYDIA: + Sen parhaiten tää laulu selittää, + jot' usein illoin yksin lauleskelen. + + (Hyräilee kitaran säestyksellä.) + + _Lydian laulu_. + + Ah, Callidus, jos mua huokailet, + niin liian usein luoksein hiivi et, + on lemmen hurma lyhyt, haihtuva, + mut ijäinen on lemmen unelma. + + Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan. + Unelmat usein pettää päällä maan. + On onnen hetki kupla kultainen, + mut ijäinen on itku sydämen. + + Ah, Callidus, jos mua rakastat, + mun onneni on onnen unelmat + ja itkut sydämen nuo ikuiset, + kun kyllin usein luoksein hiivi et. + + CHLOË (tulee perältä): + Ovella tääll' on vanhus muuan, joka + tavata tahtoo herratarta. + + GLYCERIA: + se olla voi? + Ken? + + CHLOË: + Kai joku kerjäläinen. + + GLYCERIA: + Siis hälle ropo suo! + + CHLOË: + Sen soin jo hälle: + hän yhä pääsyä sun luokses anoo. + + GLYCERIA: + Siis joku kulkevainen kauppias, + mi korukalujansa tarjoo? — Tulkoon! + (_Chloë_ menee.) + Jos hällä vanne joku on, jot' ei + mull' ole vielä, kaikki ostan. Tahdon + nyt kimallella niinkuin kiiltomato + lyhyen hetken aamunkoittoon asti. — + (_Chloë_ palajaa, _Mesembrius_ hänen kerallaan.) + Sa mitä tahdot? + + MESEMBRIUS: + Tahdoin nähdä kasvojasi. + + (Astuu etualalle.) + + GLYCERIA: + Isäni! — Pois! + + (Viittaa orjattarille. _Lydia_ ja _Chloë_ menevät. Vaitiolo.) + + MESEMBRIUS: + Tää siis on tyttäreni! + + GLYCERIA (sisällisen kamppailun jälkeen): + Niin olen, tiedän, mikä olen. Myöskin, + mik' ollut olen. Siitä tarvis sinun + ei mua muistuttaa. Mun elämäni + on sellainen, miks loi sen jumalat + ja oma tahtoni. En kadu mitään. + Erehdyt suuresti, jos näkeväsi + mun toivoit nöyrtyneenä jalkais eessä + anellen anteeks-antoa. Ma käyn + tiet' alkamaani loppuun asti, kuin + sinäkin omaas. Enkä ymmärrä, + miks yhtehen ne nyt on sattunehet. + + MESEMBRIUS: + Tuot' odotin ma. Kuole, kunniaton! + + (Yrittää lävistää hänet tikarillaan.) + + GLYCERIA: + Pidätä hetki vielä! Tiesin heti, + kun sinut näin, sun aikomukses: tulit + mua murhaamaan. Jos eilen tullut oisit, + kautt' taivahisten, itse ohjannut + tikarin kärjen oisin poveen tähän, + sanoen: pistä! Samoin huomenna + sinulle sanon. Mutta tämän yön + ma elää tahdon. + + MESEMBRIUS: + Hekkumassa, niin! + + GLYCERIA: + Kuin sen ma vietän, tietää jumalat, + en minä. Muut' en sulle virkkaa voi. + + MESEMBRIUS: + Mua tahdot houkutella puheellasi + kuin Manliuksen. Mut, ma vannon, nyt + et siinä onnistu. Tee tilis! Eikö + suli' elämälle sanomista muuta? + + GLYCERIA: + En pelkää kuolemaa. Mun tilini + jo ammoin tehty on. — Mut tämän yön + ma elää tahdon, kuuletko, oi isä, + ma _tahdon_! + + MESEMBRIUS: + Kuole! + + GLYCERIA (halaten hänen polviaan): + Taatto! Armas taatto! + Jos tietäisit... Mua ällös pakota + sen sanan sanontaan, mi viedä sulta + vois valon vanhuuden ja sielun rauhan! + Sua rukoilen, sua pyydän polvillani: + mua sääli sekä itseäsi, isä! + + MESEMBRIUS: + Sun ammoin turmeltuneheksi tiesin + sielulta, ruumihilta, rupaisemmaks + suon sammakkoa, sisiliskoa, + ja hämähäkkiäkin häijymmäksi. + En tähän päivään asti tiennyt, että + myös olit pelkuri! Sua suureks luulin + pahassa niinkuin ennen hyvässä, + nyt huomaan, kupla oli suuruutesi + vain kuohuttama vetten mutaisien. + En tiedä, tokko kehtaan kättäni + sinuhun saastuttaa. On turva kyyllä + näössään inhassa, niin sullakin. + — Pois nouse! + + GLYCERIA: + Herjaa mua, häväise, + kun säästät henkeni! Sen lainaks anon, + huomenna takaisin jo tarjoon. + + MESEMBRIUS: + Haa, + nyt ymmärrän: mun mielit murhata + tän' yönä. — + (_Glyceria_ tekee kauhistuneen liikkeen.) + Niin, sen totta aiot tehdä! + Carinus onhan rakastajas, onhan + sun käytettävinäsi kätyreitä + tääll' legionittain! Mun tahdot tappaa + kuin tapoit siskos. Isän-murhaaja, + iloa sit' en sulle salli sentään! + + (Kohottaa jälleen tikarin.) + + GLYCERIA: + Erehdyt. En ma häntä surmannut. + + MESEMBRIUS: + Ken hänet tappoi? + + GLYCERIA: + Keisari Carinus. + + MESEMBRIUS: + Sun rakastajasi? + + GLYCERIA: + Ei milloinkaan! + + MESEMBRIUS: + Yhdestä yöstä äsken kerskuit. Kuka + siis luokses saapuvi? + + GLYCERIA: + Ei hän. + + MESEMBRIUS: + Vaan kuka? + + GLYCERIA: + Miks sitä kysyt? + + MESEMBRIUS (ylenkatseellisesti): + Toinen siis, sen tiesin. — + Tuo ovi laajempi on kulkuväylä + kuin meri Hadrian: sen kautta seilaa + tuhannet purret. Toki tietää tahdon + tuon nimen. Aavistan... + Keisari Carinus. + + GLYCERIA: + Ah, isä, isä! + Miks kiusaat itseäs? + + MESEMBRIUS (tuskallisesta): + Se eihän ole...? + + GLYCERIA: + Ken? + + MESEMBRIUS: + Eihän, sano...? + + GLYCERIA: + Isä! + + MESEMBRIUS: + Vastaa mulle: + se eihän ole Manlius Sinister? + + GLYCERIA: + On, isäni. + + MESEMBRIUS: + Kirous ja kuolon varjot! — — + Ei niin! Ei niin! — Maa, meri kuule! — Ei! — + Mut tähdet tuhannet, te taivaan lamput, + te kuulkaa, mitä ette ennen kuulleet, + mit' unissaan ei edes aavistaa + inehmo voinut! Sulho morsionsa + menettää, syöksyy porton vuotehesen, + sen porton, joka kättä murhaajan + on ohjannut ... niin, älä kiellä sitä, + sa tiesit murhasta, tai ellet tiennyt, + sit' toivoit kuitenkin! ... ja portto tää + on hänen morsionsa sisar! Haa, + sep' oivaa on, se itämaista on! + Jumalat tunnustakaa tuhmuutenne: + sit' ette oisi keksinehet te, + sen keksi _ihminen_! + + GLYCERIA: + Mun haastaa salli! + + MESEMBRIUS: + Mitä ma sanoin? Ihminenkö? Ei! + Megaira, velho, noita hirmuinen, + min sanoisin Medusan saalahaksi + keralla Geryonin siitetyksi, + ellei hän oisi oma tyttäreni! + Se oli mestartyösi! + + GLYCERIA: + Rauhoitu, + isäni! Kuule, sitten tuomitse! + + MESEMBRIUS (väsyneesti): + Puhele! Aika mun on maata mennä. + Lait luonnon rikkuu, edes takaisin + kaikk' kääntyy: hyvä ynnä paha, totuus + ja valhe, yö ja päivä. Puhu! Puhu! + Ma olen vanhus heikko vaan. En taida + ees kortta taittaa. Kuinka taitaisin + maailman kaiken kääntää kohdallensa! + Miks puhu et? + + GLYCERIA: + Sun tyyntymistäs varron. + + MESEMBRIUS: + Tyynempi Tuoni ei kuin sydän tää. — + Pudotit kääryn, jossa läksys seisoo. + + (Kumartuu ottamaan ylös paperirullaa, joka putoaa Glycerian + vaatteen laskoksesta.) + + Mit' tää on? + + GLYCERIA: + Isä! + + (Tahtoo estää häntä sitä lukemasta.) + + MESEMBRIUS (hämmästyneenä): + Kuolintuomioni! — + (Tyynesti.) + Se vie Carinukselle! — Ei, siin' on + jo allekirjoitus. Siis liktorille! + + GLYCERIA: + Sen liktorilta juuri tänään sain. + + MESEMBRIUS: + Siis käsky täytäntöön! Miks viivyttelet? + + GLYCERIA: + Siks että, isä, sua rakastan. + + MESEMBRIUS: + En velaks sulta tahdo henkeäni. + + GLYCERIA: + Mun henkeni sun käsissäsi on. + + (Repii rikki paperin. Vaitiolo.) + + MESEMBRIUS (harvakseen): + Monesko oli kuolonkirja tuo, + min rikki revit? + + GLYCERIA: + Miksi kysyt sitä? + + MESEMBRIUS: + Elänyt siis ma oon sun armoillasi? + + GLYCERIA: + ÄI' haasta noin! _Sun_ armoas _ma_ kaipaan! + + (Lähestyy häntä katse kauniisti rukoilevana. _Mesembrius_ + tuijottaa synkästi häneen. Vaitiolo. _Glyceria_ painaa + päänsä hänen povelleen.) + + MESEMBRIUS: + Kadutko? + + GLYCERIA: + Mit' on katumus, en tiedä. — + (Uneksien.) + Vai sitä liekö, että souten yössä + taloa taaton lähestyin ma usein + ja katsoin kauan sitä niinkuin unen + etäisen maata taikka kartanoa + kuolleiden, jotka olen joskus nähnyt? + Kuu paistaa kalpea sen portahille, + siell' yksin istuu vanha, vanha ukko + ja nainen nuori yrttitarhan tietä + käy niinkuin aavistus... Ei lehti liiku, + ei kukaan haasta... Seinät valkeat + veen kalvoon kangastuvat, ympärillä + puut tummat muistoja vain puhelevat, + tarua kertoo taivas tähtikirja + niin haikeaa, niin vaikeaa, niin tyyntä, + kotoista, sentään vieraampaa kuin miero. + Mut talo mykkä on. Vain varjot siinä + elävät ja sen asukkaat on vainaat. + + (Vaitiolo.) + + MESEMBRIUS: + Kotisi on se. + + GLYCERIA: + Onnellisten koti. + Ken siihen katsoo, silmä vettyy siltä + ja rinta riutuu itkuun ihanaan. + + (Vaitiolo.) + + MESEMBRIUS: + Mieleesi joskus eikö juolahtanut + talohon tuohon sisään käydä? + + GLYCERIA: + Ei. + Humisi Tiber tietään, kohtalot + inehmoin kulkivat sen kuplain päällä + ja kanssa kuplain vieri pursi pois. + + MESEMBRIUS: + Kuhunka? + + GLYCERIA: + Sinne, missä elin: myrskyyn. + + MESEMBRIUS: + Takaisin etkö ikävöinyt tyyneen? + + GLYCERIA: + Siell' oli autuaitten asuinsija. + + (Vaitiolo. _Mesembrius_ seisoo hervottomana paikallaan. Hänen + kätensä hapuilee vain kuin anteeksi antavana hivelläkseen + Glycerian suortuvia.) + + MESEMBRIUS: + Kas, kuuta korkeaa! On keski-yö. + + GLYCERIA: + Pian päivä koittaa. Silloin surmaa minut! — + + (_Mesembrius_ painaa huulensa hänen otsalleen ja kääntyy pois + itkien äänekkäästi. _Glyceria_ irtautuu hiljaa hänestä. + _Mesembrius_ kohottaa äkisti tikarin ja syöksee sen omaan + sydämeensä. Vaipuu maahan. _Glyceria_ käännähtää nopeasti.) + + — Isäni! Isäni! Mit' teit sa? + + MESEMBRIUS: + Tein, + mik' oikein oli: velka velasta. + + (Kuolee. Pitkä vaitiolo. _Glyceria_ peittää hänen ruumiinsa + vitkalleen.) + + GLYCERIA: + Kuollut. — + (Nousee.) + Ma syyllinen? Ja kuitenkin + edestään sata kertaa kuollut oisin. + Mut tavata ma _tahdoin_ Manliuksen. + (Miettii, tulee etualalle.) + Hän teeskenteli, sen nyt selvään huomaan, + minulle vannoessaan lempeänsä... + Mut _miks_ sen teki hän? En sitä tiedä. + Tahtoisin tietää. — Minut murhata — + hän aikoisko? Sen ois hän voinut tehdä, + ei tehnyt. — Mitä multa tahtoo hän? + (Miettii, istuu leposohvalle.) + Carinuksenko suosiota? — Ei. + Valtaa vai rikkautta? — Ei, en arvaa. + (Ojentaa käsivartensa, hymyilee.) + En tiedä, mitä multa etsii hän, + sen tiedän vaan, mit' etsii, kaiken saa hän! + + (Chloë tulee perältä.) + + CHLOË: + Mies seisoo ulkona, mi pääsyä + luo vartoo valtiattaren. — Hän antoi + tään sormuksen. + + GLYCERIA (vilkaisten sormukseen): + Se on hän itse! — + (Nousee nopeasti, katsoo peiliin.) + Taivas! + Mun kasvoni on vallan väännyksissä. — + Mies sisään käske! — + (Chloë menee.) + Lydia! + + LYDIA (oikealta): + Täss' olen. + + GLYCERIA: + Mun lämmin kylpyni! + + LYDIA: + On valmis. + + GLYCERIA: + Varro! — + Nää hajuvoiteet kaada ammehesen! + + CARINUS + Jo tullaan. Pois! — Hyminä hiljainen + tulijan askeleita tervehtäköön. + + (Pois oikealle. Näyttämö hämärtyy. _Orjat_ tulevat ja kantavat + äänettömästi pois ruumiin. Heti heidän perästään joukko + _orjattaria_, jotka kylvävät kukkasia permannolle. — _Kaikki_ + pois. Verhojen takaa hiljaista soitantoa. — _Carinus_, vaippansa + peitossa, tulee perältä _Chloën_ saattamana.) + + CHLOË: + Täss' odota! Pian saapuu valtiatar. + + CARINUS: + Odotus ihana! — Kas tässä, neito! + + (Tarjoaa rahaa hänelle.) + + CHLOË (veikeästi): + Ei, herrani. + + CARINUS: + Kuin? Kulta lempeen kuuluu + kuin kehys tauluhun. — Miks ota et? + + CHLOË: + Talossa tässä oteta ei mitään, + vain tarjotaan. + + CARINUS (lähestyen): + Siis mulle mitä tarjoot? + + CHLOË: + Tään niijauksen. + + (Väistyy.) + + CARINUS: + Etkö enempää? + + CHLOË: + Ken liiaks anoo, vähimmälle jää. + + CARINUS: + Sep' oiva lause! — Liikaa pyydänkö, + kun pyydän suudelmaa. + + CHLOË: + Jos liian usealta pyydät. + Kentiesi, herra. + + CARINUS: + Pistit! — + Sull' onko suussas samallaista monta + pikkuista piikkiä? + + (Lähestyy.) + + CHLOË (väistyen): + Niin monta kuin + sun sydämessäs pyydettä. + + CARINUS (lähestyen): + Siis mulle mitä tarjoot? + + CARINUS: + Siis niitä + on yksi vaan. + + CHLOË: + Miks kahdesta siis puhut? + (Ilkkuen): + Sun kieles kangertaa. + + CARINUS: + Ma antaudun. + Tehkäämme aselepo! + + CHLOË: + Tarpeetonta + rauhasta haastaa, missä sotaa ei. + Hyvästi jää! + + CARINUS: + Mut anteeks-antosi? + + CHLOË (hymyillen hurmaavasti): + Valmiina huulillani odottaa + sun rikkomistasi. + + CARINUS: + Siis rikon ensin + ja anteeks anon suudelmalla jälleen. + + (Tahtoo suudella häntä. _Chloë_ livahtaa pois kuin lintu hänen + käsistään ja häviää. _Glyceria_ tulee. _Carinus_ aikoo rientää + vastaan hänelle.) + + GLYCERIA: + Sinister! — Ei, äl' lähesty! Myös älä + minulle haasta! — + (Viittaa istumaan hänet.) + Suo _mun_ haastaa! Tiedän + sun mieheksi, mi miekoin paremmin + kuin kielin haastaa voi. Siks vaikene! + En sulle tahdo teeskennellä, vaikka + sun tiedän mulle teeskenteleväsi. + Sua lemmin, lempinyt oon lapsest' asti + ja suurin autuuteni ollut ois + syliisi haihtua kuin rusko päivään. + (_Carinus_ levittää käsivartensa.) + Ei, ei! Se paikka nyt ois siskoni, + ellei hän kuollut ois. — Kun menettänyt + sun olin, oli toinen toivo mulla: + sun kädestäsi saada surmani + tai sinut surmata. — + + (_Carinus_ vavahtaa. _Glyceria_ katsoo häneen päätään + nyykähyttäen.) + + Sun silmäs nähdä + ma tahdoin kuolon usten kuumottaissa. + Siks sinut tänne kutsuin ma. Sinister! + Ei toinen meistä elä aamuun asti. + (_Carinus_ tarttuu äkisti tikariinsa.) + Ma näen, että, _sinä_ aiot elää! — + Samapa mulle, mutta luojan maa + on liian ahdas molemmille meille. + Kaks ihmistä jos toistaan kerran vihaa + niinkuin me kaksi... + (_Carinus_ tekee epäävän liikkeen.) + Niin, äl' epää sitä, + sa mua vihaat sanomattomasti! — + Minäkin sinua. — Mut kuolon suussa + mun salli kysyä: _miks_ mua vihaat? + (_Carinus_ tekee jälleen epäävän liikkeen.) + Siks että sua rakastan ma? — Enhän + ma sulta vaadi mitään. Pyydän vaan + sua aina rakastaa. Se aarteheni + on kallein kaikista. — + (_Carinus_ vie käden sydämelleen.) + Sa julma olet. + Se onhan oikeutes. — Mut virka, kuinka + sua suututtamatta ma elää voisin? + Tahdotko, että Roomasta pois muutan? + Kiusaako sua siis mun katsantoni + niin suuresti? Niin ruma olenko? + (_Carinus_ eittää pontevasti kädenliikkeillään.) + Jos tahdot, teen sen. Sopen syrjäisen + ma etsin, elän hiljaa, muistelen + sinua, kudon vöitä kultaisia, + ja onnellinen oon. Jos tahdot, kuolen. + Silloinko leppyisit? — + + (_Carinus_, voimatta pidättää itseään enää, + syöksyy hänen eteensä polvilleen.) + + Pois nouse! Istu + mun viereeni! Tai yksin istua + kentiesi tahdot? Miten palvella + sinua voisin? Onko nälkä sinun + tai jano? Tahdotko mun vaikenemaan + vai puhumaan? — Tai ehkä tahdot minut + jalkaisi juureen istumahan, että + kätesi leikkiä vois kutreillani. + Tee niin, ja muista niitä sormitellen + Sophroniaa! + + CARINUS (syleillen häntä): + Sua yksin, yksin muistan! — + Haa, Manlius Sinister! Onni tää + on liian suuri sulle. Enää sitä + en varastaa ma voi. — _Mua_ lemmi, neito! + + GLYCERIA: + Kuin? Etkö olekaan sa siis Sinister? + + (Karkaa ylös.) + + CARINUS: + Carinus olen. Vaippa pudotkoon! + + (Esiintyy keisarillisessa puvussa. _Glyceria_ pakenee + peljäten häntä toiselle puolen näyttämöä.) + + GLYCERIA: + Haa, näky kuoleman! Mua kurjaa, kurjaa! + + CARINUS: + Mua kuullos! + + GLYCERIA: + Ääntäsi en sietää voi + Sun täällä-olosi on iljetys + inehmoin, jumalien nähdä. Poistu! + + CARINUS: + Sua lemmin. + + GLYCERIA: + Lempes saastuttaa tään paikan. + Pois lähde! + + CARINUS: + Lausu, mikä minussa + huonompi Manliusta on. Miks häntä + rakastat niin? + + GLYCERIA: + Miks? Hän on jumala! + Sun koko sielus, ruumiis, valtakuntas + vaa'assa paina ei niin paljon kuin + yks hänen hapsensa. Ja sinä kysyt! + + CARINUS (purren kuullaan): + Kysyisin enemmänkin, jos ma vaan + tietäisin, että vastauksen saisin. + + GLYCERIA: + Kun suutas vaientaa en voi, niin kysy! + + CARINUS: + Sa häntä varrot? + + GLYCERIA: + Niin, ma varron häntä. + Ja vaikka antais Brahman yöhön asti + hän vartoa mun, odotuskin oisi + tuo ihanampi kuin sun läsnä-olos! + Oletko kysynyt? + + CARINUS (painokkaasti): + En vielä kyllin. — + Annoitko hälle sormuksen? + + GLYCERIA: + Sen annoin! + Sen hältä varastit, jo tiedän. — Tullut + jo kysymystes loppu onko? + + CARINUS: + On. + Mut sormusta en varkain vienyt, hältä + sen sain. + + GLYCERIA: + Sa valhettelet! + + CARINUS: + Miksi? Syy + kai valheellakin olla pitää. Ethän + sa omakseni silti tulle, jos + Sinister konna on. + + GLYCERIA: + Hän vertaisesi? + (Äärettömällä ylenkatseella.) + Alentain häntä itse nousevasi + sa luulet kai? — En sua usko! Vaikka + valoja mulle vannoisit niin monta + kuin päivää vuodess' on ja päivässä + kuluvaa hetkeä: sa varastit + häneltä ensin sormuksen ja sitten + varastaa lempeni sa tahdoit. Varas + sa olet, pysyt! — Pyhät jumalat! + Kuin, kurja, saatoinkaan niin erehtyä! + + CARINUS: + Sa etkö uskois sittenkään, jos sulle + todistajaksi hovin kaiken toisin, + ett' antoi sormuksen hän, vastalahjaks + sai valtakuntani. Tän' yönä hän + on keisari. + + GLYCERIA (katsoo häneen, nyykäyttää päätään): + Siis Manlius on kuollut. + + CARINUS: + Hän elää. + + GLYCERIA: + Ei, hän täällä ois! + + CARINUS: + Ma olen + nyt täällä. + + GLYCERIA (raivoten): + Niin, ja kautta kuolon vannon, + et elävänä täältä lähde! Henki + hengestä! + + CARINUS: + Helmassasi kuolla tahdon. + + GLYCERIA: + Sua ylenkatson. + + CARINUS (lähestyen): + Sinut pyyteilläni + ma ympäröitsen niinkuin pilvellä. + Ah, armas!... + + GLYCERIA: + Pois! + + CARINUS: + Sua lemmin. + + GLYCERIA: + Auttakaa! + + CARINUS (syleillen häntä): + Sa huudat turhaan. Nyt et pääse multa. + Meressä, maassa ei niin mahtavaa, + ken irroittaa tään käden uskaltaisi + sun uumiltasi pois. + + GLYCERIA: + Siis tulkoon tuli + mun auttajakseni! + + (Riuhtaseikse irti, tempaa pääkallolampun käteensä ja tekee + sen ylitse noitamerkin. Liekki leimahtaa lampusta. Veripunainen + loimo valaisee huoneen. Samassa taustassa ääretöntä meteliä, + ryskettä ja jyrinää.) + + CARINUS: + Glyceria! + + (_Glyceria_ häipyy lamppu kädessään erään esiripun taa. + _Carinus_ yrittää seurata häntä, liekit lyövät häntä vastaan + kaikkialta pääkalloista.) + + Apua! Apua! Hoi! + + MARCIUS (tulee perältä kiireesti): + Keisari, + kapina puhjennut on itämailla, + armeija huutanut on keisariksi + Diocletianuksen. Sua etsimme. + Mitä on tehtävä? + + (_Carinus_ seisoo kuin ukkosen iskemänä. _Aevius_ y m. tulee.) + + AEVIUS: + Pois pakoon, pakoon! + Kavahda, keisari! Jo kansa luopuu, + kaduilla Rooman taistellaan, ei joukot + meit' enää tottele. + + CARINUS (tuijottaen eteensä): + Siis tuli loppu! + + (_Mavius_ y.m. tulee.) + + MAVIUS: + O, keisari, sun henkes vaarass' on! + Käy kansan aalto tännepäin, se kuohuu + kuin valtameri. Surmaa huudetaan + ja kuolemata keisarille. Pakoon! + + CARINUS: + Valmiiksi laiva laittakaa! Ma lähden. + Sikeliasta suojaa etsikäämme! + + (_Manlius_ tulee täydessä sotapuvussa. Joukko sotureita + hänen seurassaan.) + + MANLIUS: + Ei, keisari, vaan orhin selkään istu, + käy eteen joukkojesi uskollisten! + Kaduilla rauha on, ja kasarmeissa + ei yhtään sotilasta, jok' ei seurais + Caruksen poikaa maailman ääriin asti. + Polkaise! Legionat nousee maasta. + + CARINUS: + Puhutko totta? + + MANLIUS (sotilaitten puoleen kääntyen): + Vastatkaa _te_ hälle! + + SOTILAAT: + Eläös kauan, keisari Carinus! + + CARINUS (ojentaen kätensä Manliukselle): + Sen sinä tehnyt olet! Kuinka voin + sua kiittää? + + MANLIUS: + Kiitoksiin ei aikaa nyt. + On joukot koottavat, on lähdettävä + sotahan soitatellen, voitettava + Diocletianus, kotkain kultaisien + paisteella päivä pimennettävä. + Ken Roomaa uhmailee? Ken keisaria? + Parempi, ettei syntynyt hän ois! + + CARINUS: + Mars itse uljaammin ei haastaa voisi. + Siis sotaan! + + KAIKKI: + Sotaan! Sotaan! Taistelohon! + + (Aikovat perälle. _Manlius_ on temmannut esiripun syrjään, + mutta peittää samalla silmänsä häikäistyneenä. Näkyy pilarien + lomitse palava kaupunki ja _Glycerian_ hurjistunut hahmo + eräällä ulkonevalla parvekkeella. Tekee noita-merkkejä, pitää + yhä pääkallo-lamppua kädessään. Pitkät tulenliekit sinkoilevat + yli yöllisen taivaankannen. Kaikilta pääsee ehdoton kauhunhuuto:) + + _Rooma palaa!_ + + (Tyrmistynyt vaitiolo.) + + Esirippu. + + + + + VIIDES NÄYTÖS. + + + Taistelukenttä. Vasemmalla etualalla keisarillinen teltta, jonka + ovella _kaksi vartiaa_. Perällä pieni kumpu, kummun takana leiri, + palanen tasankoa ja vastapäistä vuorenrinnettä. Aamuhämärä. Joku + tähti tuikkii vielä valkenevan taivaan kannella. + + 1:NEN VARTIA: + Sull' onko kultaa? + + 2:NEN VARTIA: + Ei! Mut sillä mitä? + + 1:NEN VARTIA: + Voisimme arpaa heittää kerran, kaksi. + Carinus nukkuu vielä. Pitkäksi + käy aika seista tässä saakka aamuun. + + 2:NEN VARTIA (haukotellen): + En viitsis, veikko, vaikka oisikin + minulla kultavuori. + + 1:NEN VARTIA: + Miksi et? + Hävinnyt liikaa lienet viime yönä. + + 2:NEN VARTIA: + Mitäpä kullasta, jos sillä et + sa mitään saa! Vaikk' oisit rikkahampi + kuin Kroisos, sentään olet köyhä kuin + Diogenes, jos sull' ei tilaisuutta + aarteitas tuhlata. — + (Haukottelee jälleen.) + Tää sodankäynti + minusta hengen ottaa. + + 1:NEN VARTIA (nauraen): + Ymmärrän. + Sua miellytä ei keisarimme tapa. + (Huokaisten.) + Hän elää niinkuin filosooti. + + 2:NEN VARTIA: + Nähnyt + eloa kurjempaa en vielä koskaan! + Ei juhlia, ei juominkeja, ei + ees yhtään tummaa orjatarta! Milloin + viimeksi viiniäkin juonut lienen? + + 1:NEN VARTIA: + Carinus itse juo vain vettä silkkaa. + + 2:NEN VARTIA (sylkäisten): + Ja mitä syö hän? Lientä kamalaa! — + (Koetellen vatsaansa.) + Kahdessa kuussa olen laihtunut, + niin että lävitseni tähdet tuikkii. + En tiedä, eteen Briseis-hempukkani + Roomassa kuinka koskaan tulla tohdin. + Hän mua naurais kuollaksensa! + + 1:NEN VARTIA: + Sama + sinulle kelvannee, mi keisarille. + + 2:NEN VARTIA: + Mi hulluus! Maata kilpi päänsä alla, + rämeitä, soita rämpiä, kun voisi + unehen käydä haahkan-untuville + ja syödä hanhenmaksaa! + (Maiskauttaa huuliaan.) + Ah! — Mut sehän + on selvä merkki järjen heikkoudesta. + + 1:NEN VARTIA: + Ja ken on kaikkeen tähän syypää? + + 2:NEN VARTIA (äreästi): + Ken! + Sinister, konna tuo, mi hulluttanut + on keisarin. Ma häntä vihaan. — Mutta + kenties sa kielit hälle? + + 2:NEN VARTIA (katsoo ympärilleen): + En! Myös minä + mitattomasti vihaan Manliusta. + En tiedä, kun vaan kuulenkaan sen nimen, + mun valtaa silloin raivo villi aivan, + ma vimmastun, ma kimmastun, ma suutun + kuin härkä punaiselle. — Miksi? Tiedä + en syytä, mutta mull' on moinen sisu. + + (_Glyceria_, vaikeassa puvussa, kultaristi kädessään, + näkyy kummulla yhä selkenevää taivaanrantaa vasten.) + + 2:NEN VARTIA: + Toveri! Näätkö? + + 1:NEN VARTIA: + Mitä? + + 2:NEN VARTIA (kuiskaten): + Naisen tuon! + Hän seuraa sotajoukkoa kuin varjo + Roomasta saakka. + + 1:NEN VARTIA: + Tuoko mielipuoli? + + 2:NEN VARTIA: + Öin ennen taistoa hän ilmestyy. + Ken hänet kohtaa, nää ei huomispäivää. + + 1:NEN VARTIA: + Leirissä kerrotaan, hän ett' on ollut + papitar kuoleman ja siksi pyhä. + + 2:NEN VARTIA (vavisten): + Ei, velho on hän. Nähty lentävän + hän siell' on kaarnesiivin mustin, missä + tulisin taisto riehui. + + 1:NEN VARTIA: + Katso! Katso! + + 2:NEN VARTIA: + Lukuja hirmuisia lukee hän. + Tää päiv' ei koskaan kunnialla pääty. + + 1:NEN VARTIA: + Jotakin haastaa hurja. Kuunnelkaamme! + + GLYCERIA: + Roomalle turmaa! Kuolo keisarille! + + (Pitää kultaista ristiä kädessään korkealla ilmassa, tekee + liikkeitä toisella kädellään kuin kylväisi häviötä ja + onnettomuutta kaikkiin ilmansuuntien. _Vartijat_ katsovat + kauhistuneina. Näky häviää. Aamuruskon ensimmäiset säteet + singahtavat kummun ylitse. — _Carinus_ ja _Manlius_, täysissä + sotapuvuissa, tulevat teltasta. Joukko _sotapäälliköitä_ + heidän jälessään.) + + CARINUS: + Sep' oiva uni! On kuin kylpenyt + nuoruuden lähtehessä oisin. Tänään + on lankeava Rooman arpa. Mitä + siit' uskot, Manlius? + + MANLIUS: + En usko: _tiedän_, + tän' iltana sun onnes tähti täyttyy. + + CARINUS: + Niin luulen minäkin. Kaikk' ennusmerkit + on myötäiset ja Quaterquarcus lausui, + ett' tänään valtakunta pelastuu. + Mut enemmän kuin suoliin eläimien + ja lintuin lentohon ma luotan tähän + tunteesen voiman, joka suonissani + kiireestä kiertää kantapäähän saakka. + Ei petä se, jos pettää kaikki muu. + — Manlius! Me voitamme! + + MANLIUS: + Me voitamme! + + CARINUS: + Siis merkki taistelon! Ja pauhatkoot + pasuunat, torvet! Se mun korvilleni + suloisin soitto on. Tään teltan ohi + armeija käyköhön, kuin juhlaan käyköön! + Elämä juhlaa on. + + MANLIUS: + Myös kuolo eestä + Carinus-keisarin ja Rooman vallan! + + (Antaa merkin. Osa _sotapäälliköistä_ rientää pois, osa jää vielä + keisarin seurueesen. _Carinus_ ja _Manlius_ rientävät kummulle. + _Legionat_ marssivat kummun tuonpuolitse kiiltävin kotkin ja + kaikuvin torventoitotuksin.) + + CARINUS: + Manlius! Tunnetko maan vapisevaa? + Se _mun_ on sotajoukkoni! + + MANLIUS + Sun yksin. + Parempaa toista ei maanpiiri tunne. + + CARINUS: + Näetkö, kuinka silmä jokaisen + riemusta säihkyy, kuinka peitsin, miekoin + he mua tervehtää? — Haa, terve pojat! + + SOTILAAT: + Kolmasti terve, poika Caruksen! — + + CARINUS (synkistyen): + Pojaksi taaton tervehtää he mua. + En vielä omaa nimeäin ma kanna. + Mut kerran kantava sen oon, ma vannon + sinulle, Manlius! — Teit väärin, minut + kun tappotantereelta estit. + + MANLIUS: + Siellä + ei paikka keisarin. On henkes kallis. + Kummulta tältä kaikki nähdä voit; + mit' tapahtuu. Tää ystävän on neuvo. + + CARINUS: + Sen tiedän. Mielelläni kuitenkin + oisinpa itse miekanleikkiin käynyt. + Tää pelkuruudelta voi haiskahtaa. + + MANLIUS (innokkaasti): + Ken tuota tohtis uskoa? Sa oothan + monessa kahakassa näyttänyt + jo mieles urhouden. Ei miestä yhtään + leirissä, jok' ei sua kunnioita. + + CARINUS: + Sen teetkö sinäkin? + + MANLIUS (välttäen): + Miks sitä kysyt? + + CARINUS: + Siks että itse kunnioitan sua. + Tiedäthän: ystävyytes ylempi + minulle on kuin Rooman valtakunta. + Kuin kiittää koskaan sua kyllin voinen! + Mit' oisin ilman sua? Itsekäs, + ärtyisä lapsi, omaa voimaa vailla, + hovini narri, naisten naurattaja. + Minusta olet miehen tehnyt. Siitä + sinulle miehen kiitos! + + (Ojentaa kätensä hänelle.) + + MANLIUS (kaksimielisesti): + Suurempaa + lie toivonut en onnea mä koskaan. + + (Seisovat käsi kädessä kummulla. Hetken vaitiolo.) + + CARINUS: + Näetkö, joukot järjestyvät jo, + tasanko peittyvi miesparvin uljain, + käy alas vuoriltaan Diocletianus + ja vastarinnan laatii. — Manlius! + Pian taistellaan! + + MANLIUS: + Kas, taistellahan jo, + tomuhun uppoo miekat, peitset, sieltä + ja täältä välkähtää vain säde kuin + raosta pilven. Kuuletko? Ne huutaa: + _Victoria Carinus-voittajalle!_ + + CARINUS: + Mut huudot lakkaa. Tomupilvet vyöryy + jo tännepäin, ei enää suurin aalloin, + vaan pienin pirskehin. Mies miestä vastaan + nyt tapellaan. — Haa, mik' on huuto tuo? + Hajan on joukkoni. + + MANLIUS (nopeasti): + Sun joukkojasi + huonosti johdetahan. — Keskirinta + Diocletianuksen on heikoin, siihen + siis hyökkäys on tähdättävä. — Rivit + nuo ensimmäiset ovat uhrattavat. — + Germaanit vastaan phrygiläisiä! — + He pitkin pistimineen voivat heiltä + hevoset turmella. + + CARINUS: + Nää viestit viekää! + Ei hetkeäkään ole tuhlattava. + (_Sotapäälliköt_ pois.) + Nopeesti! — Manlius mua yksin suojaa. + Ja jos tään taistelon me voitamme, + sun nimitän ma varakeisariksi + Egyptin, Kreikan ynnä Itämaiden. + + MANLIUS: + Me voitamme! + + CARINUS: + Manlius, me voitamme + ja hallitsemme maita mantereita, + sa itää, länttä minä, lempeydellä + molemmat, eikä päivä laske, jota + miljoonat alammaiset siunais ei. + Oikeutta tehden, hyvää palvellen + me uuden onnen ajan perustamme, + ja kautta kaiken Rooman valtakunnan + on käyvä niinkuin kuiske öljypuun. + + MANLIUS: + Se käypi jo, se aika alkaa jo. + Näetkö? Vihollisten keskus huojuu, + se horjuu, katkeaa kuin kaisla. Katso: + jo voitokkaina legionat vyöryy + aukosta sisähän. — _Victoria + Carinus-voittajalle!_ + + CARINUS: + Kaikkialla + Diocletianus lyödyin joukoin väistyy + vuortensa solihin. Hänt' ajetahan... + Manlius! Ma olen voittanut. + + (Kääntyy riemusta hurmautunein kasvoin ystäväänsä. _Manlius_ + kohtaa hänen katseensa synkkänä, liikkumattomana kuin haudan + haamu.) + + MANLIUS: + _Myös minä_. + + (Paljastaa miekkansa.) + + CARINUS (huomaamatta hänen muutostaan): + Mun nimeäni huudetahan. Sinne + siis riennän! — Kerallani käy, Sinister, + kuningas Kreikan, Egyptin ja Idän. + Yhdessä meidät nähkööt legionat + kuin vasta maailma. Pois! Joutuin! Joutuin! + + (Aikoo mennä. _Manlius_ astuu synkkänä hänen tielleen.) + + MANLIUS:, + Et liiku paikaltas. + + CARINUS: + Mit' tarkoitat? + + MANLIUS: + Sanasen kanssas ensin haastaa tahdon. + + CARINUS: + Satakin sanaa, mutta toiste, toiste! + Ei aikaa nyt! Ne huutaa, kuuletko: + _Victoria Carinus-voittajalle!_ + Isäni poika vain en enää ole, + vaan itse voittaja. + + MANLIUS: + Tuo huuto on + sun kuolinlaulusi. + + CARINUS (katsoo häneen hämmästyneenä): + Miks hahmos muuttuu, + miks silmäs synkkä on ja miekka kirkas + kädessäs välkähtää? — Ah, Manlius! + Oletko järjiltäsi? — Minä itse + se olenhan, Carinus, ystäväsi. + + MANLIUS: + Sa kuolet nyt, _Carinus-voittaja_. + + CARINUS: + Lasketko leikkiä? — On julma pila. + Jos jollakin sua joskus loukkasin... + _Jos_ tehnyt lien sen, tietämättäni + sen tehnyt lienen ... hyvittää sen tahdon. + Mut toiste! Nyt ei siihen aikaa. Tule! + Huomenna haastelkaamme tästä. + + MANLIUS (kolkosti): + Koskaan + ei sulle enää koita huomispäivä. — + Tee tilis kanssa elämän! Sa kuolet. + + CARINUS: + Mut miksi, miks? Syy toki lausuhan! + Mik' äkkiä näin muuttanut on mieles? + Herjausko? Parjausko? Pahat kielet + välimme turmellehet lienee? Vai + kannatko kaunaa mulle muinaisista? + Glycerian tähden? + (Hymyillen.) + Itse tarjosithan + sa hänet mulle, häntä en ma saanut. + Se siis ei vihas syy. — Mik' on se? Sano! + + MANLIUS (hetken vaitiolon jälkeen): + Tuon neidon kristityn sa muistat, joka + etehes saatettiin? + + CARINUS: + En muista. Kuka? — + (Koettaen jälleen hymyillä.) + Oliko kaunis hän? + + MANLIUS: + Hän oli hyvä, + suloinen, lempeä kuin illan kaste + kimalteleva laaksoiss' autuaitten. + Povensa puhdas oli, äänensä + hymisi niinkuin hymni, suortuvansa + valuivat hartehille valkoisille + kuin uni aatoksille ankeen rinnan. + Mi kirkastus ol' hänen kasvoillansa + ja hänen silmässään mik' aavistus + maist' etäisistä, joit' ei tieto tunne! + Sa kysyt, oliko hän kaunis. Ei, + hän oli pyhä. + + CARINUS: + Kaiken uskon tuon, + kun sinä kerrot siitä. — Ken hän oli? + + MANLIUS: + Mun morsioni. + + CARINUS: + Ollut morsiosi + Glyceria ei? + + MANLIUS: + Ei milloinkaan! — Hän oli + Glycerian sisar. + + CARINUS (henkeään pidättäen): + Missä on hän nyt? + + MANLIUS: + Hän tappoi itsensä sun tähtesi. + + CARINUS (nauraen väkinäisesti): + Ei totta lie se! Haastat haavehia. + + MANLIUS: + Ma haastan niinkuin haastaa kuolon laki. + + CARINUS: + _Mun_ tähteni? Mit' tarkoitat sa sillä? + + MANLIUS: + Sa häntä himoitsit: sait kuolleen ruumiin. + + CARINUS: + Siks tehdä mun nyt tahdot ruumihiksi? + + MANLIUS: + Sen teenkin, kautta taivahan! Nyt kuole! + + (Lähestyy uhkaavana.) + + CARINUS: + Miks et mua surmannut siis ennemmin? + + MANLIUS: + Sun nähdä tahdoin onnes kukkulalla. + + CARINUS: + Sun kostosi ei ole ihmisen! + + MANLIUS: + Mun kostoni on kosto jumalten. + + (Kohottaa miekkansa. _Carinus_ on väistynyt hänen edellään askel + askeleelta taaksepäin. Yrittää puhua, tuntee tukehtuvansa.) + + CARINUS: + Mut mahdotonta on se! — Mieti itse: + se järjetöntä on, on tuhmaa tuiki!... + Pitääkö kuolla mun työn tähden, jota + ma tuskin muistan?... Kuolla juuri nyt, + kun elämäni vasta ensi kerran + päämäärän saamaisillaan on?... Kun elin + vain aisteilleni, nautinnoilleni, + mun elämäni langan ikuiseksi + jumalat määrännehet näytti! Kun + heräjän horroksesta, miesnä seison, + tapani huonot heitän, hyödyks olla + kun maalle, valtakunnalle ma voisin: + ma silloin surmataan! — Haa, moista jos + voi tapahtua alla taivaankannen, + se taivas ilman tarkoitusta on, + lait luonnon turhaa, turhaa ihminen, + ja kaikki turhaa! + + MANLIUS: + Turhaa huutosikin. + + (Lävistää hänet miekallaan.) + + SOTILAAT: + _Victoria Carinus-voittajalle!_ + + (Rientävät riemuiten joka taholta näyttämölle. _Manlius_ + tempaa kultaisen kotkan keisarillisen teltan edestä ja + kiirehtii vastaan heille.) + + MANLIUS: + _Victoria, Diocletianus Caesar!_ + + (_Sotilaat_ pysähtyvät, hämmästyvät ja polvistuvat äänettöminä + kuolleen ruumiin nähdessään. _Glyceria_ ilmestyy kumman harjalle, + kultainen risti kädessään. Kuvaelma: Carinuksen ruumis vasemmalla, + _Manlius_ sen vieressä kultaisine kotkineen. _Sotajoukko_ oikealla + ja taustassa polvistuneena. Täysi päivänpaiste valahtaa kumman + yli.) + + GLYCERIA: + Idästä päivä koittaa. Vuoret, maat + jo valkenevat. Kultasäteet käy + yl' erämaiden. Patsas Memnonin + helisee sinertävän ilman halki + kuin kantelo. — Kas, tähti mereen lankee! + Se oli Rooman valtakunta. + + MANLIUS (itsekseen): + Mitä + hän haastaa? + + GLYCERIA: + Vait! Se kannel-soitto kasvaa, + symbaalit yhtyy huiluin huminahan + ja laulu ilman täyttää. Huuto käy: + kuningas saapuvi! + + MANLIUS: + Hän tietä viittaa + Diocletianuksen. + + GLYCERIA: + Miks laulu lakkaa? + Miks päivä pimenee? Miks hiljaisuus + ylitse virtain leviää kuin yö? — + Haa, loimo punainen! Yöss' soditahan! + Hevoset korskuu, miekat kalskaa. — Ah, + kuningas kuolevi! — + (Vaikenee valittaen. _Manlius_ on peittänyt kasvonsa vaipallaan.) + Ei, hän ei kuole, + hän nousee haudastaan, hän ratsastavi + valkeella orhillansa. Tähdet kirpoo + sen kavioista, kussa jalka astuu, + maailmat uudet syntyvät. Yö väistyy. + Se erämaiden aamu on — + (Polvistuu kuin rukoukseen.) + On poissa + pimeys ja epätoivo, rinnan tuskat + tuhannet; haihtuu sydän-syiden haamut + ja veritahrat pestään. Puhtahana + maa seisoo suuren elojuhlan tullen. + Viikate välkähtää ja kuollut on + inehmon heimo. Alas astuvat + jumalat, valtikkansa murtavat + ja unta uinumahan käyvät syvää. + Pian erämaassa patsas Memnonin + vain yksin aamunkoittehessa helää. + + Esirippu. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78395 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..242220f --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78395 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/78395) |