Initial commit of ebook 78858 filesHEADmain

4 files changed, 9905 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..9f57f44
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,13 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
+*.htm text
+*.html text
+*.png binary
+*.jpg binary
+*.svg text
+*.pdf binary
+*.bmp binary
+*.zip binary
+*.midi binary
+*.mp3 binary
diff --git a/78858-0.txt b/78858-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..d0c3610
--- /dev/null
+++ b/78858-0.txt
@@ -0,0 +1,9880 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78858 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+RUUMIIN IKÄVÄ
+
+
+Kirj.
+
+Iris Uurto
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1930.
+
+
+
+
+
+
+SISÄLLYS
+
+Kotielämää
+Mies yksinään
+Kukin itsestään
+Tavataan jälleen
+
+
+
+
+KOTIELÄMÄÄ
+
+
+
+
+1.
+
+
+Oli lupapäivä.
+
+Matematiikan opettaja Olli Lassila toi pienen teekannun ruokasaliin,
+laski sen pöydän kulmalle lautaselle. Istui huolimattomasti, raskaasti
+tuolille. Oikean käden puolelle, toiselle kulmalle hän oli jo teeveden
+kiehuessa käynyt noutamassa Helsingin Sanomat eteisen lattialta, oven
+alta. Iloiset teekupit, epäsiistin näköinen voilautanen ja leipäkori
+olivat seisoneet koko yön pöydällä. He olivat Paulan kanssa olleet
+eilen illalla teatterissa ja juoneet sitten kahdentoista aikaan
+teetä. Niin, menivätpä he nukkumaan miten aikaisin tahansa, jäi pöytä
+siivoamatta.
+
+Vaimo nukkui vielä. Lassila oli herännyt kahdeksaksi, niinkuin
+tavallisina koulupäivinä. Tottumuksensa mukaan hän nousi, kiehautti
+keittiössä hiukan vettä, heitti entisen teeveden kannusta pois ja
+kaatoi kiehutetun vanhojen teelehtien päälle. Ei kai hänen tarvinnut
+vielä teekannunkin pesemisestä huolta pitää.
+
+Tee maistui pahalle. Se oli hautunutta, sameaa, kurjanmakuista.
+Hän maisteli, väänsi suutaan. Nieleksi sen alas voileivän kanssa
+jotenkuten. Toistako viikkoa lie ollut kannu pesemättä?
+
+Luettuaan sanomalehden meni Lassila makuuhuoneeseen. Vaimo nukkui,
+makasi toisessa sängyssä — sängyt olivat leveät, matalat, tilavat
+heittelehtiä — oli melkein käppyrässä toinen polvi vedettynä likelle
+leukaa, toinen jalka paljaana, ojennettuna jäykästi yli sängynlaidan.
+Paula peuhasi aina vuoteessaan. Toisinaan työnsi kätensä tyynyn
+alle, toisinaan vatsansa alle — hautoi ne väsyneiksi ja painuneiksi
+— kierähti sitten selälleen, työnsi itsensä kaikkein kummallisimpiin
+asentoihin. Lassila ei kyllä herännyt siitä — kunhan sänky ei
+hajonnut, vaan se olikin vahvaa tekoa. Mies katseli: kaunis jalka se
+oli. Hän jäi siihen seisomaan paitasillaan, päällyshousut jalassa.
+Tuntui hiukan levottomalta ja oudolta täällä sekaisessa huoneessa
+ilman mitään tekemistä lupapäivänä. Paula oli heitellyt vaatteensa
+suureen nojatuoliin, pienet matot lojuivat lattialla tomuisina ja
+kasassa. Ja toinen nukkuu yhä. Hiukset olivat sekaisin, huulet auki,
+kädet ojennettuina yli päänalusen pienten rautatankojen väliin. Mies
+nosti riippuvan jalan sänkyyn ja vetäisi lakanan sen yli, ei herätä,
+vaan menee omaan huoneeseensa, siellä on tupakkapöydällä kirja
+valtiotaidosta. Hän oli eilen illalla keskeyttänyt lukunsa, kun piti
+lähteä teatteriin, pistänyt sen alassuin. Heittäytyi nyt nahkaiseen
+nojatuoliinsa ja alkoi lukea. Tämä huone oli järjestyksessä, siellä
+ei ollut mitään sotkuista, kirjat lepäsivät vierekkäin, kauniisti
+sidottuina ja luoksepääsemättöminä matalassa, nurkkaa kiertävässä
+hyllyssään. Nahkaiset nojatuolit ja sohva ovat ruskeat ja mukavat,
+sohvan takana vihreällä silkillä varjostettu korkea jalkalamppu.
+Kirjoituspöydällä on vaimon kuva. Syksyisen, harmajahkon päivän kalsea
+valo joka paikassa, kirjojen ylväillä selillä, metallisen tupakkapöydän
+pinnalla, lampun päällä, sohvan nojilla. Kiusaava keskeneräisyyden
+tunto pysytteli miehen takin sisällä, kuin ei olisi kaulus kunnossa,
+olisi leuassa parransänkeä, eikä päiväjärjestys oikea. Hän istui ja
+luki tässä eikä ollut oikein tyytyväinen, mutta sitä ei hän tiennyt
+itsekään miksi. Oli vain parransänkeä leuassa.
+
+Aamupäivä kului pitkälle, sitten kuuluu Paula menevän kylpyhuoneeseen,
+vesi juoksee siellä hanasta, ja menee vielä pitkän aikaa, ennenkuin
+vaimo tulee sisään. Hän on hiukan uninen, nauru silmissä, venyttelee,
+tulee sohvalle, silittelee polviaan. Kas, hänellä on jo sukat ja
+kengätkin jalassa.
+
+— Eikö ole mukavaa, kun on lupa?
+
+Mies ei katsonutkaan kirjastaan, kuului epämääräinen: Jaa, miksei.
+
+Paula silittelee polviaan, haukottelee, heittäytyy äkkiä selkänojaa
+vastaan. Hän on vielä hyvin nuori, vaaleassa leningissä, ruskeana kesän
+jäljeltä. Hän on muutenkin ruskeapintainen jo luonnostaan, ja kädet
+ovat hyvin liikkuvaiset. Eheäihoinen, kiinteälihainen hän on. Silmät
+elostuvat:
+
+— Kuule, minä tiedän: lähdemme kävelemään.
+
+— Nyt?
+
+Mies todellakin katsahti kirjastaan ylös.
+
+— Niin juuri, eihän siellä sada. Vai sataako?
+
+— Mutta mitä me nyt teemme kävelemässä?
+
+— Torilla, ostoksilla. Pitää ostaa makkaraa, kurkkua ja päivälliseksi
+pihvilihaa ja munia ja sipulia.
+
+Ovikello soi. Paula meni avaamaan ja toi pyykkipaketin sohvalle.
+
+— Kuule, mene sinä maksamaan tämä pyykkilasku, se on
+kuusikymmentäseitsemän.
+
+Lassila nousi.
+
+— Paljonko se olikaan?
+
+— Kuusikymmentäseitsemän.
+
+Kun Lassila selviytyi pyykkimuijasta, oli paketti jo avattu ja
+vaatteita levitetty sohvalle ja nojatuoleille. Paula toimitti:
+
+— Minä en millään viitsi laskea tätä pyykkiä. Levitän sen
+tähän sohvalle, vaatteiden pitää kuivaa, ennenkuin ne pannaan
+liinavaatekaappiin. Jos panee hiukankin kosteina, ne ottavat kasassa
+hometta. Eihän se mitään tee, vaikka ne ovat täällä, eihän sinun
+kuitenkaan tarvitse tänään tehdä työtä.
+
+Lassila istui kirjoituspöytänsä ääreen, koska nojatuolin selällä
+lepäsivät hohtavan valkoiset pyyheliinat, katseli vaimoaan, poltti
+savuketta. Hänellä oli vaaleat, läpitunkemattomat kasvot. Hän aikoi
+sanoa vaimonsa talousviisauteen: Vai niin, ja vielä: Olisihan ne voinut
+levittää muuallekin. Tämä nyt on vähän epämukavaa. Mutta oli turhaa
+sanoa siitä mitään. Minne ne kaikki pyyheliinat lennättäisi enää,
+niitä oli jo joka paikassa huoneessa, kirjahyllyn reunalla ja pöydän
+reunallakin riippumassa. Paula heitteli kappaleen paikkaansa, etteivät
+millään homehtuisi. Sitten hän oli valmis.
+
+— Tule nyt. Mitä me täällä sisällä teemme istumassa. Pitäisi ostaa
+uudet sukatkin. Nämä entiset ovat ihan rikki kantapäistä.
+
+— Pitäisikö minun sinulle sukat valita?
+
+Paula nauroi:
+
+— Ethän sinä veikkonen osaisikaan. Sinä ostaisit paksut, lyhyet sukat,
+jotka eivät yltäisi polviinkaan.
+
+— Jaa. Sellaiset kai minä ostaisin.
+
+— No, tuletko sinä?
+
+— En minä sellaisille ostoksille tule.
+
+— Kun et tule, niin ole tulematta. Minä ainakin lähden nyt torille.
+
+Paula meni keittiöön, repäisi liuskan pöydällä olevasta käärepaperista,
+tarkasti kaikki hyllyt kuin hyvä emäntä ja kirjoitti ostojärjestyksen:
+Maitokannu kauppaan mennessä. Makkaroita, pihvilihaa, sipulia, laardia,
+kurkkuja, ei kurkkuja, vaan tomaatteja. Maitokannu noudettava tullessa
+kaupasta.
+
+Sitten hän valmistui lähtemään, vetäisi nutun päälleen ja juoksi
+kassi kainalossa alas. Hän oli niin tyttömäinen. Kuljeskelee katuja,
+heiluttelee kassia, katselee ympärilleen. Joku mies hymyilee hänelle
+ja häntä naurattaa vastustamattomasti. Tuntematon hymy kadulla tekee
+mielen irralliseksi, riemuiseksi. Torilla on kirjavaa elämää. Siellä
+kulkevat kaikki ihmiset satojen pöytien välillä, kasvikset makaavat
+sylikkäin tuoreina, välinpitämättöminä ja rauhallisina, kasoittain
+kurkkuja ja porkkanoita. Myyjät iskevät halukkaasti silmänsä jokaiseen.
+Lihava muija juo kahviaan pöytänsä takana. Ihmisiä tulee ja menee. Ja
+kaikki tuntemattomat ihmiset ovat niin mielenkiintoisia. Raavaankyljet
+riippuvat koukuissa, valkotakkinen lihakauppias pyyhkii käsiään.
+Hohhoh. Paula kuljeskelee joka pöydän luo, ostaa kirsikoitakin ja
+sukat kotiin mennessä, ottaa maitokannun kaupasta. Kello pahus
+on jo puoli kaksitoista. Hän heittää kassinsa keittiöön ja menee
+miehensä huoneeseen. Tämä lukee yhä valtio-oppia kymmenien kiiltävien
+pyyheliinojen keskellä. Paula istuu.
+
+— Etkö sinä tee muuta kuin luet?
+
+Mies rypisti kulmiaan:
+
+— Mitä hittoa minä tekisin sitten, eihän täällä osaa astua minnekään,
+kun kaikki on hujan hajan, ei istuakaan.
+
+Vaimo nauraa. Hänellä on omituinen tapa nauraa aina, kun näkee toisen
+kiusaantuvan.
+
+— Jos minulla olisi lupapäivä, minä nukkuisin myöhään ja kävelisin
+kadulla ja kävisin asemalla ja tekisin mitä ikinä mieleen juolahtaa.
+
+— Etkö sinä nyt tee mitä mieleen juolahtaa?
+
+— No jaa. Mutta minulla ei ole lupapäivää. Annapas minulle joskus
+lupapäivä tai lupaviikko.
+
+— Todellakin.
+
+Oliko hänen äänessään pieni kylmä vivahdus? Vai johtuiko se siitä, että
+hänen suunsa ympärillä oli mukava piirto, pieni ironinen, ylenkatseinen
+häivä. Se ilmestyi usein hänen vaaleille, tyynille kasvoilleen,
+suupieliin. Oliko se ylenkatsetta, oliko se kyynillisyyttä,
+halveksimista vai huumoria, tuo pieni juova? Mutta se näkyi monasti,
+kun hän katsoi ihmisiä lasiensa takaa, kylmin, terävin, hiukan
+kärtynein ja rauhallisin ilmein. Paula kyllä näki sen heti paikalla ja
+nauroi:
+
+— Oletko sinä suuttunut?
+
+— Sehän olisi typerää, jos olisin suuttunut.
+
+— Oletpa sinä kuitenkin. Kuule, minä laitan vikkelästi kaikki kuntoon
+ja ruokaakin. Ole ihan rauhassa.
+
+Paula lähti ja eteisestä kuului hänen hyräilynsä.
+
+He syövät aamiaistaan, sitten kun sekin on aikanaan valmis. Paistettua
+makkaraa, vanhoja paistettuja perunoita ja paistettua puuroa, se
+huvittaa Paulaa:
+
+— Kaikki paistettua. Puuttuisi vielä, että meillä olisi kymmenen
+paistivatia ympäri pöytää; paistettuja lihapyörylöitä, ohukaisia,
+häränsilmiä. Mitä kaikkea ikinä vain voidaan paistaa?
+
+Hän katselee miestään silmäripsiensä läpi. Vieläkö tämä on vihainen?
+Oh. He ovat kahden, ei ole ketään muita ihmisiä, ei lapsia
+kaksivuotisesta avioliitosta, ei palvelijaa eikä ketään. Mies ei edes
+naura. Paula laskee kätensä helmaan, nyökyttelee hiukan päätään:
+
+— Ja jos minä olisin noin järkevä kuin sinä, niin minä jo luovuttaisin
+sieluni Jumalalle.
+
+— Järkevätkö ne luovuttavat sielunsa Jumalalle? Ohoo.
+
+— Hyvä Jumala, miten sinä voit olla totinen! Entä jos minä kaataisin
+sinun tuolisi.
+
+— Mikset pöytää?
+
+— Siksi, että sinä olet aina niin totinen.
+
+— On sekin logiikkaa.
+
+Paula nousi. — Että ihminen saattoi olla noin kivimäinen, kuin harmaata
+vuorta ja yhä se sama juova suupielessä. Hän nauroi yksinään, meni
+miehensä luo, hieroi, vanutti, veti, kuristi ja nauroi.
+
+— Rakas ihminen, älä nyt ole vihainen.
+
+— En minä ole vihainen. Mistä minä olisin vihainen? Älä hoputa aina
+sitä vihaisuutta.
+
+— Olisit vihainen minusta, epäjärjestyksestä ja kaikesta.
+
+— Olenko minä koskaan vielä muistuttanut sinua mistään? Sinähän saat
+pitää minkä järjestyksen tahansa, mutta älä luulottele, että minä olen
+jollakin tapaa tyytymätön. Minua vaivaa se, kun sinä aina toistat tuota
+samaa. Eihän mies voi nauraa tyhjänpäiväiselle.
+
+Paula suoristautui:
+
+— Ja nyt minä laitan kaikki kuntoon. Täällä pitää olla semmoinen
+järjestys kuin englantilaisessa kodissa. — Hän venytti olkapäitään. —
+Kotini on minun linnani.
+
+Suhauksessa katosivat ruoka-astiat pöydältä, vaihtui ruokaliinan
+tilalle päiväliina, verkainen, vihreä, ja sen päälle pieni batistiliina
+ja kukkamaljakko. Mies poltteli tupakkaa. Paula oli keittiössä, kiersi
+jonkinlaisen rievun päähänsä, veti esiliinan ylleen.
+
+Aah. Keittiön pöytä täynnä astioita. Illalliset teeastiat, eiliset
+päivällisastiat ja aamiaisastiat. Inhottavia, kuivuneita puurovateja,
+paksulti puurontöhkää, likaisia haarukoita. Ne pitäisi viedä piiloon,
+heittää alas tuollaiset ruostuneet haarukat. Jos edes siivoaisi ensin,
+että se lykkäytyy. Hän meni makuuhuoneeseen, laittoi toimekkaasti
+vuoteet, lakaisi kaikki lattiat, pyyhki pölyt, pesi pesupöydän
+kylpyhuoneessa ja syvennyksetkin, joihin saippuaa oli juuttunut,
+puhdisti W.C:n. Tasaisella mielellä, harmajan tasaisella, tuli hän
+keittiöön ja ryhtyi astioita pesemään.
+
+— Kyllä näitä töitä riitti.
+
+Ei ollut mitään hurmostilaa laittaa ne joka päivä näin säännöllisesti.
+Siinä hän pesi astioita, katseli valkeaksi maalattua kiviseinää ja
+vesihanaa. Olipa se likainen tuo hana. Tämä tasainen mielentila, ihan
+tasainen, se oli Paulalle raskasta lepoa. Se tuli aina arkiaskareissa.
+Hän oli silloin kuin käärittynä harmaisiin villoihin eikä puhunut
+mitään. Silmät tuntuivat lepäävän syvällä ja niitä suojeli jonkinlainen
+uupumus, jokapäiväisyyden surullinen kalvo. Ne eivät laajentuneet
+eivätkä kirkastuneet, lähettäneet säteitä, niinkuin muulloin. Poskia
+peitti kuin harmaja seitti, tiheä ja tukehuttava, ei yksikään
+ihohuokonen voinut hengittää sen alla. Hän ei ajatellut mitään, tunsi
+vain sen omituisen rasvaisuuden itsessään, joka lisääntyi ja paksuni,
+teki hänet tasaiseksi ja kuolleeksi. Kädet tekivät koneellisesti
+työtään, kiilloittivat pöydän hyvin hitaassa tahdissa, hankasivat
+edestakaisin. Sitten hakivat sanomalehteä, alkoivat hangata hanan
+alustaa. Jos olisivat ottaneet saippuaa, olisi se lähtenyt pikemmin
+puhtaaksi, vaan ne olivat laiskat ja ajatuksettomat kädet, tekivät
+työtä alitajunnassaan. Lika kasaantui lopulta nyppylöihin ja lähti
+pois. Kaikki oli selvää.
+
+Hän istuutui keittiön sänkyyn. Se oli harmaalla huovalla peitetty
+varasänky, parhain istuinpaikka keittiössä. Naimisiin mennessään ei
+Paula kuvitellutkaan joutuvansa olemaan ilman palvelijaa. Kukaties hän
+olisikin saanut tahtonsa perille, jos olisi välttämättä tahtonut. Mutta
+välttämättömät vaatimukset eivät juolahtaneetkaan hänen mieleensä,
+ainoastaan tarpeettomat. Nekin hän sai:
+
+Niin, niin. Kahvikin pitäisi panna tulelle, mutta sitten tulisivat
+kahvikupit seisomaan kirkkaalla pesupöydällä, ja jos ne pesisi siinä,
+räiskyisi siihen vettä ja tulisi juovia, pöytä pitäisi taas kiilloittaa.
+
+— Hohhoi.
+
+Paula mietti ankarasti pöydän kiilloitusta, koetti rypistää otsaansa
+saadakseen selville sen. Kiilloittaa uudestaan tunnin päästä. Nyt se
+on niin puhdas, että jokainen läikkä, joka aluksi tulee, kiusaisi
+mieltä päiväkausia. Antaa kahvikuppien seistä. Ei kai kukaan pese
+astioita joka tunnin päästä. Enkä minä keitäkään kahvia vielä,
+jääköön myöhemmäksi. Kello oli nyt puoli kolme, pitäisi alkaa laittaa
+päivällistä, jos söisi viiden aikaan. Sitten olisi huoleti tältä
+päivältä. Ihme, ettei Ollikaan koko päivänä mene ulos. Mitä kummaa
+se istuu yhäti ruokasalissa? Mutta hänen huoneessaanhan ovat ne
+pyyheliinat. Paula hymyili kuin väsyneessä unessa tai sairaana: Olli
+tunsi kai itsensä muukalaiseksi sellaisen puhtauden keskellä. Kuorisiko
+ensiksi perunat? Tai oikeastaan pitäisi panna marjat kiehumaan
+kiisseliä varten. Hän istui kuitenkin edelleen. Silmät suurenivat
+ja tuijottivat hellakaakelia, ei sitä valkeata pintaa, vaan jotakin
+käsittämätöntä, sen läpi ne tunkeutuivat, eivätkä nähneet mitään.
+Hitaasti kuin alkuhämärässä, vesien alla kulkivat ajatukset, ja niitä
+johti etäinen ja yhdentekevä mielle, ainoa erotettava ajatus, mutta
+tuskin erotettava: kuorisiko nyt perunat vai laittaisiko marjat
+kiehumaan kiisseliä varten? Kului hyvästi aikaa, ennenkuin hän nousi
+tyynesti kuin unissaan, asetti suuren kattilan kaasulle ja puolukoita
+purkista siihen. Keittää häntä nyt samalla tiellä pariksi päiväksi.
+Sitten hän veti perunakorin pesupöydän alta ja alkoi kuoria. Käsi
+liikkui kuin tajuttomalla. Kerran hän hymähti hiukan. Perunat tulivat
+kuorituiksi. Hän pesi ne. Käsiä oh vaikea saada puhtaaksi ja perunat
+olivat ihan liasta sierettyneitä. Piti kai ne sentään pestä harjan
+kanssa. Ne olisi pantava heti veteen kuorittuaan, ei saisi jättää
+kuivamaan. Iljettäviä kappaleita. Hihatkin kastuvat. Oh, miten kehnoa.
+Riippuvat siinä märkinä pitkin astiainpesusta rasvaisia käsivarsia.
+Vaikka keittäisi itsensä kiehuvassa vedessä, ei saisi tätä rasvaisuuden
+tuntoa pois. — Voi miten väkevästi minä vihaan tätä astiainpesua.
+Siitä voi tulla epätoivoiseksi ja kuoliaaksi. Tekisi mieli kaataa
+kaikki perunatkin hanan alle, jos ne menisivät edes läpi ja kolisisivat
+pitkin likajohtoa kaupungin alla ja hilloutuisivat muruiksi, iljettävät
+kappaleet, uidessaan siellä kaiken maailman ihmisten pesuvesissä. —
+Hän vääristi päättävästi suutaan: se kohtalo olisi senkin mukuloille
+parahiksi. Silloin ei niillä olisi parempi osa kuin hänellä nyt.
+Hän huuhtoi ne kuitenkin kiehumaan, istui sänkyyn ja oli äärettömän
+vaivautunut märistä hihoistaan. Ohuet vaaleat hihat pitkin ihon pintaa
+ja likaisina. Koko pusero pitäisi pestä. Samassa ovi avautui, ja mies
+kurkisti keittiöön.
+
+— Saammeko me kahvia?
+
+— Ketkä me?
+
+— Sinä ja minä.
+
+— Kyllä, kyllä. Älä hätäile, kyllä minä laitan. Paula pani pannun
+tulelle. Oh-hoh-hoi. Pitihän sitä joka päivä keittää, siitä ei päässyt
+mihinkään. Taas hän istui sänkyyn ja pisti kädet helmaansa.
+
+Inhottava kuparikattila. Hän ummisti toisen silmänsä ja katseli sitä:
+siinä se oli ylähyllyllä, himmeänä, pieniä savupiirtymiä kyljissään,
+tuolta oli liekki nuolaissut vinottain, tuossa juoksi musta kaasun
+syömä juova pohjasta suulle asti. Suorastaan käsittämätöntä, että
+ihmiset ostavat kupariastioita, kiillottavat niitä kuin hullut,
+aivankuin niiden loisto korvaisi auringon valon, eivätkä käytä niitä
+koskaan, ainoastaan hankaavat joka viikko ja turmelevat kätensä
+pulvereilla. Ajatella, ihmeellistä — että he sittenkin ovat niin
+ahkeria, niin sitkeitä ja kunnollisia. Kiilloittavat yhä, vaikka
+käsiä miten kirvelisi. Niin uskollisesti, _että sekin työ kelpaisi
+Jumalalle._ Ei kukaan muu pystyisi siihen ahkeruuteen ja vaivaan mihin
+ihminen, huonoinkin ihminen. Mutta ilmanko ne ovat kehittyneet apinasta
+asti, kun jaksavat kupariakin kuurata joka viikko. Sitä päämäärää,
+mihin me vielä voisimme päästä! Mutta nyt minä otan tuon kattilan ja
+hautaan sen pesupöydän alle ja ensin minä kastelen sen pinnan, että
+se kerrankin pahus tulee ihan viheriäiseksi. Sitten en nykäise sitä
+koskaan. Kiusankappale, mokomakin.
+
+Hän louskutti hampaitaan, työnsi viattoman kattilan likaämpärin taakse,
+pisti luutturätin sen päälle, vetäisi kätensä inhoten irti rätistä.
+Huh. Sitten hän huuhteli sormiaan hanan alla, istuutui hautomaan suurta
+haluttomuutta kaikkea kohtaan. Kahvi kiehui. Paula tempasi sen tulelta,
+kirkaisi, hyppäsi tasajalkaa, oli polttanut kätensä.
+
+— Pakana vieköön. Ai, ai-jai, vieköön, vieköön. — Ei sitä kukaan
+aavista mikä työ on kahvin keitossa.
+
+Itsepäinen pannun karilas seisoi hellalla. Vanha ja kuparinen sekin. Se
+oli musta. Kuohunut kahvi kynti sen kylkiä, leveni hellalle, pieniksi
+lätäköiksi, uursi ihmeellisiä vakoja. Paula haki pannulapun, tarttui
+varovasti kuohun likaamaan sankaan ja nosti tuon inhottavan kapistuksen
+kaasulle.
+
+— Ole kärsivällinen, Paula, ajatteli hän, — ole kärsivällinen,
+äläkä välitä siitä. Itse asiassahan se on pikku tapahtuma. Ole ihan
+välinpitämätön. — Hän vartioi pannua tarkasti, ettei se päässyt enää
+kuohumaan yli, ja nosti laidalle. Mutta sitten oli selvitettävä torveen
+kokoontuneet porot. Hän otti suuren sinireunaisen kahvikupin. Se oli
+paksua arabianporsliinia kuin saviruukku. Hän piteli sitä torven alla.
+— Onpa tuo torvi tukkeutunut, täytyy pitää varalta, ettei kahvi polahda
+kupin yli. Tuleekohan sieltä mitään? — Tuli ja kiepahti ilmassa ja
+likasi hänen valkoisen hameensa. Pannulappu irtautui, taas paloi käsi.
+Paula hellitti, katseli hellan syrjällä seisovaa pannua, likaista
+hamettaan, hellalla ja lattialla uivaa kahvilätäkköä. — Hyvä Jumala.
+Tämä kaikki ellotti, mutta hän heitti päätään hiukan taaksepäin. —
+Huokaa sydän, mutta älä halkea, totta kai se nyt täytyy keittää loppuun.
+
+Hän keitti sen, kaatoi nikkeliseen kannuun ja pisti likaisen
+kahvipannun pesupöydän alle likasangon viereen. Lohdutukseksi. Tempasi
+luutun kattilan päältä, pyyhki kahvin hellalta, painoi pannun hatun
+kiinni ja asetti luutun tällä kertaa pannun päälle. Tällaista elämä
+on. Ja tällaista on talous. Paulaa puistatti hiukan. Jumala minua
+auttakoon. Enkö opi millään keinolla? Hän ajatteli sen itku kurkussa.
+Nielussa tuntui kuristavan. Jo kaksi vuotta hän oli yrittänyt hoitaa
+taloutta, jo kaksi vuotta he olivat olleet naimisissa.
+
+Hän laittoi kupit ruokasaliin. He istuivat myöhästyneen kahvin ääressä
+kahden. Huoneen toisella puolella oli sohva pöytineen ja pöydällä
+levitettynä maisterin pasianssikortit.
+
+— Mitä sinä olet tehnyt?
+
+Paula huitaisi kädellään:
+
+— Kaikenlaista.
+
+Maisteri sulki hiukan toista silmäänsä, katseli vinosti vaimoaan.
+Silmäkulmasta tähtäsi pilaatekevä, hiukan terävä katse; häntä huvitti
+suunnattomasti vaimonsa työt, ja vähän ajan kuluttua hän sanoikin:
+
+— Ja nyt se on taas niin totinen. Pitänyt suursiivousta. Eikös vain ole
+esiliinakin edessä.
+
+Hänen äänensä oli hiukan tottumattoman, melkein hullunkurisen
+hyvä. Lassila nauroi harvoin, mutta nyt hän hörähti matalasti,
+miellyttävästi alaäänellä. Paula katseli häntä hiukan yliolkaisesti ja
+välinpitämättömästi, joi kahviaan kuin vanhat ihmiset. Sitten kului
+vähän aikaa äänettömästi. Paula vain ojensi miehelleen leipälautasta
+sekä kerma ja sokeriastioita.
+
+— Mitähän, jos söisimme aikaisemmin päivällistä ja kävisimme Eetun
+luona tahi menisimme elokuviin.
+
+— Jaa, sanoi Paula ja oli käsittämättömän vakavan ja suljetun näköinen.
+— Se päivällinen vie niin hirvittävän pitkän ajan. — Hän katseli kuin
+oudoin ja hämärin silmin huonetta ajatellessaan päivällistä ja lisäsi:
+
+— Siellähän se kiisseli on kiehumassa ja perunatkin ovat kiehumassa,
+mutta se vie sittenkin niin pitkän aikaa, ennenkuin ne ovat laitetut ja
+jäähdytetyt kaikki.
+
+— Mitkä kaikki? kysyy mies ja naurahtaa.
+
+— Vati pitää huuhdella vedellä, ettei kiisseli tartu kiinni, ja
+ripotella sokeria, ettei muodostu sitkeää kettoa, ja sitten jäähdyttää
+ja laittaa pihvit ja kaikki...
+
+— Niin että sinä et halua elokuviin sitten.
+
+— Tietysti minä haluan.
+
+Paula keräsi kahvikupit korvista sormiinsa riippumaan, kalisteli niitä
+ja meni keittiöön. Maisteri otti tupakan, mutta ei kulunut kauan, kun
+Paula tuli sisään, tuli hiljaa, kiersi kätensä takaapäin miehensä
+kaulaan.
+
+— Voi, voi. Ei laiteta päivällistä tänään.
+
+— Sinullahan on jo ruoat kiehumassa, perunat ja kiisseli.
+
+— Mutta ei laiteta tänä päivänä, ei laiteta sittenkään, kaikki
+tahraantuu, kaikki kastuu. Näethän sinä minkä näköinen minä olen. — Hän
+levitti hamettaan, joka oli kahvissa ja puolukoissa. Maisteri katseli
+häntä eikä osannut sanoa mitään. Sen tyynen katseen edessä Paula
+heittäytyi lattialle ja nojasi pöydän jalkaan.
+
+— Mennään Elantoon syömään tänään, tänä ainoana päivänä. Etkö sinä nyt
+yhden kerran voi lähteä sinne? Minä en saa päivällistä kuntoon, vaikka
+minut hirtettäisiin.
+
+Maisteri katseli häntä ja nauroi hiukan, sitä matalaa naurua
+alaäänellä. Paula kohottautui, työnsi hartiansa taaksepäin ja sanoi
+jäykin äänin:
+
+— Sinä olet ihmiskiduttaja. Oh, kuinka minä vihaan.
+
+Maisteri ei voinut sille mitään, että naurahti taas. Sitä uhmaa ja
+totisuutta! Mutta hetken kuluttua Paula heittäytyi hänen polviansa
+vasten.
+
+— Lupaa nyt tämä yksi kerta. Minä teen vaikka mitä ja mitä, mutta en
+vain laita päivällistä. — Hänen suunsa vääntyi niinkuin oksettaessa.
+Kulmat rypistyivät, soikeat, ruskeat kasvot tulivat tuskaisiksi ja
+juoville kuin nuoren nyljetyn eläimen liha.
+
+— Lähde nyt Elantoon. Sehän on vain kaksi kymmentä markkaa. Minä vaikka
+polkisin jaloillani mokoman rahan ja vaikka polttaisin sen. Sehän
+nyt ei merkitse mitään, vaikka sen heittäisi likaämpäriin. Lähde nyt
+Elantoon.
+
+Mies ojensi käsivartensa, risti sormensa naisen taaksepäin heitetyn
+uhkamielisen niskan alle.
+
+— Jaa. Lähdetään sitten paikalla, viidessä minuutissa.
+
+Paula kimmahti hetkessä ylös, ojensi itseään, hypähti tasajalkaa.
+
+— Voi, miten sinä olet mainio. Mutta luuletko sinä, että minä lähtisin
+tässä leningissä. Tässä, jossa minä olen tehnyt työtä. Sehän vaivaisi
+minua yhtä paljon kuin jos panisin tuon kamalan kuparikattilan päähäni
+ja antaisin sen hangata korvani verille.
+
+— Niin. Et sinä voi lähteä työleningissä. — Kuitenkaan ei Lassila
+ymmärtänyt, mikä ero siinä olisi. Tuo kahviläikkäkö? Se oli kaunis,
+vaalea vaate ja sopi hyvin.
+
+— Istu nyt rauhassa, sanoi Paula. — Minun pitää kuitenkin pestä kasvoni
+ja sitten minä tulen sanomaan milloin lähdetään.
+
+Hän meni ja kuljeskeli kevyesti kuin lintu hyppelee maassa. Keräsi
+puhtaat, kiiltävät pyyheliinat miehensä huoneessa kasaan ja heittäytyi
+vähäksi aikaa nahkasohvalle, ennenkuin veti uudet sukat jalkaansa ja
+valmistautui lähtemään. Kerrankin ei tarvitse laittaa päivällistä.
+
+Ovikello soi. Siellä oli Eetu Valjakka. Hän pudisti Paulan kättä mitään
+virkkamatta, pisti päällystakkinsa ripustimeen ja hattunsa hyllylle
+ja pysähtyi peilin eteen kampaamaan tukkaansa suoraan ylöspäin. Siinä
+hän seisoi, pää hiukan eteenpäin, ruskea tukka kosteudesta kiiltäen.
+Nuori mies. Hän oli Lassilan toveri ja luki lääkäriksi, oli täällä kuin
+kotonaan. Paulakin piti hänestä, hyvänluontoiset kasvot, leveät hartiat
+ja pitkä poikamainen olemus. Hän puhui osuvasti, suorasukaisesti,
+jätti saman tunteen kuin toisvuotinen hevonen, jolla ei ole ajettu,
+joka seisoo keskellä pihaa jalat hiukan sojossa ja harallaan, suurena
+ja kokemattomana ja nuorena. Katselee vilkkailla, mutta hiukan
+ymmärtämättömillä silmillään eteenpäin. On talttumaton, mutta kuitenkin
+rauhallinen. Kaunis sellaisenaan. Olkoonpa näkijä kuka tahansa,
+tällaista eläintä tekee mieli taputtaa eikä kuitenkaan ole varma,
+ymmärtääkö se hyväilyä. Ehkä se kohistautuu ja lokistaa.
+
+— Terve, sanoi Lassila Valjakalle. — Mutta tänä päivänä meille ei
+anneta päivällistäkään.
+
+— Eikö? sanoi Valjakka ja katsoi vilpittömän hämmästyneenä Paulaan.
+
+— Ei; me menemme Elantoon syömään ja sitten elokuviin.
+
+— Noo. Sitten minä voin tulla mukaan.
+
+Mutta ennenkuin ehdittiin lähteä, soi vielä puhelin. Paula meni
+vastaamaan.
+
+— Onko rouva Lassila? — Kyllä on. — Niin, minä tunsin äänestäkin. —
+Mutta kuka siellä on? — Ettekö tunne?
+
+Paula nauroi.
+
+— Ei. Ei millään, ei aavistustakaan.
+
+— Vai niin.
+
+Se ääni oli sangen syvä ja tyyni, melkeinpä välinpitämätön miehen ääni,
+joka sanoi tuon: Vai niin. — Paula kiihkoutui ja nauroi.
+
+— Ettekö usko? Minä vakuutan, etten kuolemaksenikaan tiedä?
+
+— Vai niin.
+
+— Tepä olette hävytön. Minä suljen puhelimen, koska ette ilmoita
+nimeänne. — Hän huusi sen aivan pahuuttaan, sillä hän oli heti alussa
+tiennyt, kuka puhuja oli.
+
+— Mutta ehkä minä saan tuntemattomana puhua kanssanne, ajattelin vain
+kysyä, saanko tulla käymään teillä.
+
+— Kyllä, tietysti, mutta me emme ole nyt vielä syöneet päivällistä ja
+sitten meidän pitäisi mennä elokuviin.
+
+— Minne elokuviin te menette?
+
+— Ritziin. Siellä on »Erämaan yöt» ja John Gilbert.
+
+— Vai Gilbert. Mutta jos minä tulisin autoineni Ritzin edustalle
+näytännön päätyttyä, niin lähtisittekö sitten ajelemaan hiukan?
+
+— Mielelläni, tietysti minä tulen. Kiitos vain. Mutta te saattekin
+kokonaisen joukon. Olli ja eräs herra Valjakka tulevat mukaan.
+
+— Hyvä on. Te ette nyt enää ehdi kuin seitsemän näytäntöön ja minä olen
+sitten yhdeksältä odottamassa edustalla. Se on siis päätetty, vai mitä?
+
+— Päätetty, päätetty. Kello kaksikymmentäyksi.
+
+— Jaa, jaa. Kello kaksikymmentäyksi.
+
+— Hei sitten.
+
+Kun Paula kertoi sopimuksestaan arkkitehti Thorpen kanssa, sanoi
+Lassila tuskastuneena:
+
+— Voi sinua, mitä taas lupasit. Minua ei vähääkään haluta hänen
+autoretkilleen.
+
+Hän oikein puisteli päätään, kohotti kättään kuin lyödäkseen sillä
+ilmaa, mutta antoi sen kuitenkin pudota sivulleen. Kasvot kovenivat,
+ääni tuimistui:
+
+— Enkö minä ole sanonut sinulle jo aikaisemmin tästä?
+
+— Älä nyt. Katso, kun minä unohdin sen. Siinä sekunnissa en muistanut
+yhtään, kun kieleltäni livahti: kyllä. Mitä minä teen, kun tulin
+luvanneeksi kerran?
+
+— Mitäs menet toisten puolesta lupaamaan.
+
+— Eihän sinun tarvitse lähteä. Anna minun mennä yksinäni.
+
+Mutta kun auto aikanaan odotti, lähtivät kaikki mukaan ja retken
+jälkeen tulivat juomaan teetä Lassilalle. He istuivat maisterin
+huoneessa. Kirjoituspöydällä oli vielä kasa puhtaita pyyheliinoja.
+Jalkalamppu oli sytytetty, se levitti valoaan ryhmän yli; heidän päänsä
+päällä leikki vihreän varjostimen luoma ohut kehä. Teevehkeet olivat
+siinä pienellä tupakkapöydällä, se oli kukkuroillaan astioita, juotiin
+ja kuunneltiin radiokonserttia Berliinistä. Poltettiin tupakkaa ja
+joku sanoi silloin tällöin mitä mieleen juolahti. Paula leikitteli
+äänettömänä tupakansavullaan. Valjakkaa ihmetytti, miten nainen osaakin
+olla niin haaveellisen näköinen. Onko se oikein todellista hartautta?
+Mutta ihailtavaa se on — tuollaisenaan — että ne osaavat olla.
+Thorpe oli myös vaiti. Hän ei puhunut useampien seurassa ylipäänsä
+paljoa, ei sekoittanut ääntään muiden meluun. Kuunnellessaan hiukan
+välinpitämättömästi heidän keskusteluaan hän heitti siihen vain oman
+ylihuomautuksensa: So ist das Leben. Se sanottiin pienellä toteavalla
+surumielisyydellä, toisinaan kyynillisyydellä. — Jaa, so ist das Leben.
+Miksi hän aina sanoi sen saksaksi? Tuli ajatelleeksi, miten paljon hän
+mahtoi olla nähnyt elämässä kaikkea, maailmaa ja ihmisiä. Nyt hän oli
+aivan vaarallisen tyyni.
+
+— Sulkekaa jo tuo.
+
+Thorpe nousi ja väänsi radion kiinni. Paula katseli häntä selän takaa.
+Miehen vartalo on niin erilainen kuin naisen. Hänellä on leveät
+hartiat, komea pituus, hän ei ole liian lihava, poikamaisen hoikka
+mieheksi. Vartalo kapenee alaspäin, voima keskittyy hartioihin.
+Naisella on sulavammat, hennot hartiat, melkeinpä taipuvat ja
+lantioista vartalo pyöristyy, siitä johtuu, että nuori nainen voi
+näyttää kukkaselta joskus, on istuessaan kuin taivuttelisi teräänsä,
+mutta mielien ruumis on kuitenkin paljon kauniimpi. Thorpe käännähti
+hiukan. Oo, miten ylpeästi vartalo kaartuu — hän kysyy: Otetaanko vielä
+jotakin? Virossa on hyvä asema. — Paula puisteli päätään.
+
+— Ei oteta, puhellaan ennen. Tiedättekö, minä ajattelin äsken, että jos
+olisinkin Berliinissä tällä hetkellä. Kulkisin kadulla ihmisvirrassa.
+Suuret mainosvalot kutsuisivat joka askelella. Vielä ennemmin olisin
+Broadwaylla, siellä olisi vielä ihmeellisempää.
+
+— Ihmeellisempää kyllä, kun istuu täällä ja ajattelee sitä. — Lassila
+korosti ja venytti ensimmäistä sanaa kovasti. Hän iski aina jonkin
+sanan puheestaan suurella painolla esiin, kuin viimeisen vasaran iskun.
+Se tapa oli juurtunut häneen koulussa. — Ihmeellisempää kyllä. Mutta
+jos olisit Saksassa, Ranskassa, Amerikassa, tekisit siellä työtä,
+asuisit ja eläisit, ei se silloin olisi mitään ihmeellistä.
+
+— En minä tahdokaan siellä tehdä työtä. Kuljeksia vain joka paikassa,
+katsella ja nähdä Pariisin Montmartre, taiteilijakahvilat ja Kiki, joka
+istuu siellä korkealla baarituolilla.
+
+Thorpe kumartui tuolistaan eteenpäin ja sanoi:
+
+— Se kuume on meissä kaikissa.
+
+— Ei minussa kuitenkaan, pisti Valjakka.
+
+— Mutta kirjallisuus, jonka pitäisi olla aikakauden kuvastin — se
+on ainakin matkakuumeessa. Ei saa lukea muuta kuin automatkoista,
+Djunasta, Honolulusta ja itämaista.
+
+— Meidän kirjallisuutemme on suurimmalta osalta _meritaudissa_.
+
+— Minäpä en halua lukea matkakirjoja, tahdon matkustaa itse. Pitäisi
+mestata kaikki ne, jotka kirjoittavat matkakirjoja. Synnyttävät
+ihmisiin vaarallisen ruton.
+
+Valjakka vetäisi toista suupieltään ylöspäin:
+
+— Paulakin on saanut hyvän tartunnan.
+
+Paula kierteli käsiään ja katseli noita kolmea miestä kutakin.
+
+— Se on ihan totta. On niin äärettömän ikävä olla täällä —
+Hyperboreassa. Minä luulen, että se tarkoittaa Suomea. Olli, kuuletko?
+
+— Hyperborea tarkoittaa äärimmäistä pohjolaa, samaa kuin Ultima Thule.
+
+— Mitä on sitten Ultima Thule?
+
+— No, äärimmäinen pohjola, viimeinen pohjola. Mutta ei Suomi kuulu
+siihen.
+
+— Älä naura, Eetu sinä. Täällä on kuitenkin hyvin vaikea olla, kun
+lukee aina sellaista. Ei luku ravitse. Minulla on ollut monta kertaa
+niin ikävä, kun ei ole päässyt Kaivohuoneellekaan. Tai oikeastaan ei
+ole tullut mentyä. Kerran me kuljimme Ollin kanssa ohitse pimeänä
+iltana tänä syksynä. Suuret puut kohisevat. Minä koetan kurkistella
+sieltä aitojen takaa. Puutarhasta näkyy värilliset valot, kuuluu
+pauhaava soitto, lavan yli riippuvat punaiset nauhat. Tanssijain tahti
+ikäänkuin imeytyy vereen. Ihmiset taputtavat hulluina käsiään. Siellä
+ne istuvat huovat jalkojensa ympärillä, ettei illan viileys kosketa
+heidän sääriään. Tulee omituinen ahdistus, kun ajattelee kaikkea,
+valoa, huolettomuutta. Ettekö usko, että tulee hurjan ikävä?
+
+— Kyllä siinä tulee ikävä. — Se oli Thorpen ääni savun takaa.
+
+— Paula rukka, jopa sinä olet kuin pieni harmaa orja, pisti taas
+Valjakka.
+
+— Älä sinä — Paula kääntyi Thorpeen. — Kertokaa te taas jotakin
+matkoiltanne.
+
+— Nyt alkaa olla myöhäistä. Maisteri Lassila nousee aikaiseen ylös.
+
+Lassila oli ollut vaiti lähes koko ajan. Hän ei nytkään näyttänyt
+kuulevan; kasvot olivat kylmänvalkeat, suljetut.
+
+— Katsokaa kuitenkin, voi, kertokaa nyt jotakin — Paula tiesi olevansa
+suloinen pyytäessään.
+
+— Ei tällä kertaa — Thorpe nousi — minun täytyy sanoa hyvästi.
+
+Vieraiden lähdettyä syntyi miehen ja vaimon välillä yhteenotto.
+
+— Kuule, Paula, minun täytyy sanoa, että en voi hyväksyä sinun
+menettelyäsi. Kuinka sinä käyttäydyt niin lapsellisesti, houkuttelet:
+kertokaa, kertokaa.
+
+— Jos hän ei halua kertoa, voihan olla ääneti. Enhän minä pakota,
+vaikka pyydän.
+
+— Mutta se on suorastaan typerää ja sitten sinä lavertelet hänelle
+vieraista maista. Sehän on meidän kahden keskeinen asiamme, milloin
+matkustamme ja mitä haluamme. Ei omia asioita pidä puhua kaikille.
+
+— Itse hän on aina puhunut minulle vieraista maista enkä minä. Etkä
+sinäkään käyttäydy hyvin. Osoitat vieraiden aikana, ettet heitä siedä.
+Istut sen näköisenä, että toisten on pakko lähteä pois. Nytkin.
+
+— Se on selvää. Hänen ei tarvitse aina istua täällä, mies, jolla on
+vain auto ja ruotsalainen nimi. Meidän on otettava seuraamme sellaiset
+ihmiset, joista pidämme.
+
+Paulaa melkein hymyilytti ajatus: Entä jos minä pidän hänestä ja sinä
+et.
+
+— Enkä minä kiellä sinua, istu Kaivohuoneella vaikka joka ilta, mutta
+älä puhu siitä vieraille. Ei pidä olla haihakko.
+
+— Niin, niin, sanoi Paula, silmät tuijottivat kuin jotakin näkymätöntä.
+Hän vetäisi henkeään syvään ja lähti makuuhuoneeseen.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Toisena päivänä Paula oli jälleen automatkalla. Istui etuistuimella
+arkkitehdin vieressä, kun tämä ohjasi. He ajoivat pitkin tasaista
+asfaltilla laskettua maantietä Haagaan päin eivätkä puhuneet mitään.
+Auto vain heilahteli ja molemmat he olivat ihmeellisen iloisia. Thorpen
+silmät seurasivat tietä eteenpäin, Paula katseli hänen ohjauspyörää
+puristavia käsiään: hyvin hoidetut ja lujat, rystyjen päät kohosivat
+valkoisina, kovina nappuloina. Varmasti kauniimmat kuin hänen kätensä.
+Paula vetäisi käsineensä pois ja tarkasteli omiaan. Hän oli eilen
+kuorinut porkkanoita. Sormenpäät olivat vielä mustat. — Minulla ei
+ole vähääkään pehmeät kädet, niin kovat ja pitkäsormiset. Jos minä
+silittelisin niillä jonkun miehen otsaa, tuntuisikohan se karhealta.
+Muutamilla naisilla on kädet yhtä pehmeät kuin kumiukon maha, tai kuin
+ne olisivat höyhenillä täytettyjä silkkisäkkejä — Paula kohotti siinä
+ajatuksissaan ylimielisesti päätään — Välikö tällä. On hauska olla
+huolimaton, olla vain miten sattuu olemaan.
+
+He kääntyivät takaisin ja tulivat Turuntielle. Ihanaa on ajaa tätä
+leveää katua. Ikäänkuin vapaus ja avaruus astuisi sieluun. Heikinkadun
+ahtaudesta ja hälinästä he pyörsivät ylös ja pysähtyivät Vanhankirkon
+puiston sivulle, Yrjönkadun n:o 13 edustalle. Siellä asui Thorpe.
+Paula oli luvannut lähteä hänen kotiinsa syömään aamiaista. Hän oli
+käynyt siellä kerran ennenkin miehensä seurassa. Eteisen lattialla oli
+paksu matto. Tummat samettiverhot peittivät vaatenaulakkoa. Thorpe
+auttoi takin hänen päältään. Paula pisti hattunsa hyllylle ja meni
+järjestämään tukkaansa peilin eteen. Sen kehys oli valkeaa ja kultaa,
+sen molemmilla puolilla seinällä pyöreät taulut, nekin ohuin kullatuin
+kehyksin. Toisessa oli valokuvattu kaunis hevosenpää. — Oli hyvä, että
+hän oli ottanut ylleen tämän punaisen samettileningin. Se oli aivan
+myötäinen. Teki hänen vartalonsa niin hoikaksi vyötäröltä ja kohosi
+hauskasti rintojen kohdalta. Ylhäinen, rakas puku. Thorpe pysähtyi
+hänen viereensä ja näytti hevosenpäätä.
+
+— Tuossa on valokuva minun entisestä hevosestani. Se oli mainio ratsu.
+Nousin usein sunnuntaiaamuisin kuudelta ja ajoin pitkälle Grankullaan
+ja Espooseen.
+
+He menivät laajempaan huoneeseen, joka jatkui eteisestä ilman että
+edes ovi erotti niitä. Se oli ruokasali, ja aamiainen oli pöydällä.
+Arkkitehti soitti palvelijaa ja kuului pyytävän lautasen myös rouva
+Lassilalle. Paula katsoi tyttöä. Hyvin hento, pienikokoinen, kapeat,
+näppyläiset kasvot. Näytti hiljaiselta ja koulutetulta ammattiinsa.
+Musta puku, pieni päähine ja valkoinen esiliina. Sepä oli juhlallista.
+Minkälainen isäntä mahtoi Thorpe olla palvelijattarilleen? — Hän
+istuutui pehmeään sohvaan. Thorpe meni itse jonnekin, luultavasti
+pesemään käsiään.
+
+Huone oli suuri. Ja näin istuessaan tunsi juuri sen suuruuden ja
+samalla turvallisuuden. Oli hyvä olla täällä sohvalla. Yli ikkunan oli
+vedetty ruskealankainen paksu pitsikudos, se ikäänkuin eristi tämän
+huoneen harmajasta ulkomaailmasta. Pöydän yläpuolella valaisi iso
+kruunu, se vaikutti himmennetyltä hopealta. Lattiamatto oli pohjaltaan
+kuin sammalta, kuvioissa loistivat kaikki syksyn rikkaat ja kirkkaat
+värit, putoavien lehtien värit. Kaikki kaapit olivat korkeajalkaisia,
+yhtä mataloita kuin tavallinen pöytä. Niiden päällä runsaasti
+kristalleja ja leveä malja täynnä hedelmiä. Mitähän Thorpe sanoisi, jos
+ottaisin tuolta omenan ja pureksisin sitä kun hän tulee? Nauraisiko
+vai paheksuisi? Seinien alaosassa oli tammilaudoitus, sen leveällä
+reunuksella monia vanhoja somia koruesineitä ja pieniä valokuvia.
+Vieras tuntee täällä sielunsa janoavan henkevyyttä ja ylhäisyyttä,
+jotakin vanhaa ja ihanaa, jota on löytynyt kaikkina aikoina. Thorpe
+mahtoi rakastaa kotiaan. Siinä oli jollakin tapaa sama leima kuin
+hänessäkin.
+
+Paula istui sohvalla pienenä ja totisena kädet helmassa, hiukan
+laineille taivutettu tukka valuen yli otsan kulmiin saakka. Thorpe tuli
+sisään ja hymyili. He istuivat pöytään. Paula huomasi, että sen sohvan
+yläpuolella, missä hän äsken istui, oli suuri öljyväritaulu himmeäksi
+kullatuissa kehyksissä. Vanhahko nainen mustassa puvussa, valaistut,
+jalomuotoiset kasvot. Taulu oli aivan Thorpea vastapäätä. Tämä saattoi
+nähdä sen syödessään.
+
+Thorpe näki hänen jäävän katselemaan kuvaa ja sanoi:
+
+— Minun äitini.
+
+— Te ette ole hänen näköisensä.
+
+— Minä olen tumma, isääni hieman, isänäitini oli venäläinen. Hänestä
+se johtuu. Jos minulla olisi veli, saattaisi hän olla aivan vaalea,
+äitiini.
+
+Paulan silmät vilkastuivat. Ilmankos Thorpen ihonvärikin oli tuollainen
+erikoinen. Ei ruskea, kalpea eikä punainen, vaan sellainen kuin voi
+ajatella olevan persialaisilla ja niinkuin on joillakin nuorilla
+mustalaispojilla.
+
+— Oletteko te ollut Venäjällä?
+
+— En. Isänisäni oli jonkin aikaa Pietarissa ja toi sieltä vaimonsa,
+muutoin on sukuni ruotsalaista. Minä olin kaksikymmenvuotias, kun
+minulla oli suuri halu Venäjälle. Sitten äitini kuoli, tuli kaikkia
+muita asioita väliin, eikä enää tehnyt mielikään sinne.
+
+— Minä ymmärrän, voi olla kausia elämässä, jolloin ihminen äärettömän
+voimakkaasti haluaa jotakin asiaa. Sitten tulee toinen kausi, jolloin
+se edellinen tuntuu ihan arvottomalta. Eikö totta?
+
+— Niin, se koskee ylipäänsä kaikkia kiihkeitä intohimoja. Mutta
+ihmisellä täytyy olla jokin intohimo, muuten ei tule toimeen. Täytyy
+olla jokin lumous, tuollainen erikoinen kiintopiste, jonka avulla voi
+pettää itseään. Uskonto, työ, rakkauskin. — Jaa, so ist das Leben,
+nurinkurin nähtyjä asioita.
+
+Thorpe pysähtyi, laitteli voileipäänsä, sanoi sitten aiheettoman
+jyrkästi.
+
+— Ei ole hyvä, että suonissa on venäläistä verta.
+
+— Minkätähden? Minä olen aina luullut, että jos isä ja äiti ovat eri
+kansallisuutta, tulevat lapset paljon nerokkaampia ja saavat usein
+taiteellisia taipumuksia.
+
+— Ja tulevat heikompia.
+
+Paula ei ymmärtänyt.
+
+— Kuinka niin?
+
+— Moraalisessa suhteessa.
+
+Hän katsoi Thorpea ja purskahti nauramaan: — Luulen, ettei teillä ole
+syytä valittaa siitä. Tehän ette ole heikko moraalisesti — ettehän te
+ole vielä mennyt naimisiinkaan.
+
+— Minä — otaksun — että ne voivat olla vahvempia moraalisesti, jotka
+menevät naimisiin. Jos on todella olemassa käsitteitä heikkous ja
+vahvuus, kun otetaan asiain suhteellisuus huomioon. Mutta jos — minä
+sanon jos — minulla esimerkiksi olisi luonteessani kiihkeää intohimoa
+naista kohtaan, olisi se perittyä sieltäpäin.
+
+Paulaa peloitti ja viehätti uusi keskustelunaihe, mutta he jäivät
+molemmat ääneti. Söivät, katselivat lautaseensa. Sitten mies sanoi ihan
+toisella äänellä:
+
+— Kuulkaahan, minä sain teillä toissa päivänä idean. Sen vuoksi
+oikeastaan pyysinkin teidät tänään tänne. Katsokaa, kun te nyt niin
+mielellänne haluatte ulkomaille, ettekö voi lähteä yhdessä minun
+kanssani parin viikon kuluttua?
+
+— Ihanko totta? Ajatelkaa — nyt _te_ pääsette lähtemään.
+
+— Niin, lähdemmekö _me_?
+
+— Lähdetään pois. Ei minulla ole mitään esteitä.
+
+Paula nauroi. Hänen ruskeat silmänsä kiiluivat. Täällä sähkövalossa
+istuessa oli kuin olisi syönyt illallista juuri yön edellä, ihminen
+joutui samanlaiseen hermotilaan. Oli enemmän irroillaan.
+
+— Minä puhun totta.
+
+— Minä puhun myöskin. Ettekö usko?
+
+— En. Te nauratte vain.
+
+— Hyvänen aika. Voinhan minä puhua totta, vaikka naurankin. Olisipa
+se hävytöntä, jos minun pitäisi jäädä tänne, kun te lähdette
+herrastelemaan sinne. Minäpä en jää pois millään ehdolla. Voi, voi, yhä
+te epäilette. Lyödäänkö kättä?
+
+Paula ojensi kätensä pöydän kulman yli ja sanoi samassa ajatuksissaan:
+Hiisi — porkkanaiset, mustat sormet.
+
+Thorpe ei näyttänyt sitä huomaavan, piti hänen kättään ja tuijotti
+häntä mustilla, öljynvärisillä silmillään.
+
+— No, siis matkustamme?
+
+— Jaa. Varmasti.
+
+Paula nyökkäsi. Hän oli hirvittävän huvitettu. Tunsi hyppelehtivää,
+vallatonta riemua koko olennossaan. Tuoli hytisi ja lattia tanssi
+paljaasta ilosta.
+
+— Mennään Turkinmaalle haaremiin. Kuulkaa, minä haluan haaremiin
+lempivaimoksi.
+
+— Ei, minä olen vastuussa teistä, en minä suostu sellaiseen.
+
+— Noo. Voimmehan jättää Turkin tämän kerran pois — Paula väläytti
+silmiään. — Käydään siellä toiste lentokoneella.
+
+— Te teette yhä pilaa. Mutta entä sitten lähtöpäivänä?
+
+— Puhutaan nyt vakavasti. Mieheni ei päästä minua.
+
+— Niin, jos te kerrotte hänelle.
+
+— Tietysti minä puhun eikä hän voi antaa nyt minulle rahoja. Muuten hän
+kyllä päästäisi.
+
+— Kuulkaa, kun minä pyydän teitä kerran toverikseni, niin ymmärrättehän
+te, että minä kustannan myös meidän molempien matkat. Te olette minun
+vieraani.
+
+— Olli ei päästä minua teidän rahoillanne.
+
+— Silloin ette puhu siitä sanaakaan.
+
+— Mutta en minä lähde muutenkaan, ihan vakavasti sanottuna.
+
+Thorpe katseli Paulaa. Tämä tarkasteli laudoituksen reunustalla olevaa
+ruskeapuista jumalankuvaa. Aikoi juuri kysyä, eikö se ole Buddha, kun
+toinen sanoi:
+
+— Te ette siis uskalla lähteä minun kanssani.
+
+— Vai niin. Minäpä uskallan, vaan en halua.
+
+He tuijottivat silmäkkäin molemmat, ylimielisesti, tyynesti ja
+ärsyttävällä kylmäverisyydellä, lähes kuin kaksi käärmettä, jotka
+tappavat saaliinsa kiertämällä.
+
+— Sanoitte itse, etten ole moraalisesti heikko, ja kuitenkin pelkäätte
+minua.
+
+— Minä en pelkää, uskokaa se.
+
+— Sitten pelkäätte itseänne.
+
+— Mitä te tarkoitatte? — Paula kohotti vielä päätään ja katsoi
+suurentunein silmin Thorpea. Hänen kulmakarvansa kohosivat otsatukan
+alle. Yhtäkkiä, painolla:
+
+— Minä _tulen_ teidän kanssanne.
+
+— Ei siihen ole uskomista.
+
+— Onpas. Äsken en ollut varma, haluanko, mutta nyt minä äkkiä tunnenkin
+haluavani.
+
+He olivat jo aikaa lakanneet syömästä. Istuivat vain pöydän ääressä ja
+nousivat nyt. Thorpe otti esiin kortit ja tupakkaa. Paula oli innokas
+polttamaan, Thorpe poltti vähemmän. He aloittivat bismarckin. Kesken
+pelin Paula keräsi kortit kasaan.
+
+— Nytpä minä tiedän. Me pelaamme pasianssia ja katsomme minkälainen
+matka meille tulee.
+
+— Te keskeytitte pelin, vaikka olitte itse voiton puolella, sanoi
+Thorpe tyytymättömänä. Paula nauroi ja löi pasianssia jännittyneenä.
+
+— Katsokaa nyt mitkä kortit jäi: pata kuningas, pataässä, herttaässä ja
+herttakymppi. Sehän on hullua, typerää.
+
+— Mitä se sitten merkitsee?
+
+— En minä tiedä, mutta ne ovat hulluja kortteja.
+
+Thorpe kyllä tiesi.
+
+— Nyt minun täytyy lähteä.
+
+Thorpe tuli häntä saattamaan autolla. Kulmassa Paula tarttui hänen
+käteensä, sillä auto kääntyi päinvastaiseen suuntaan.
+
+— Mennään ensin ottamaan valokuvat passia varten.
+
+Thorpe vei hänet Roobertinkadun pikavalokuvaamoon. Viidentoista
+minuutin kuluttua he saivat märät, vesiämpäristä nostetut kuvat
+käteensä. Paula nauroi kuvalleen ja tarttui Thorpen nutunhihaan.
+
+— Katsokaa, mikä ylpeä demoni ja te kuin vekselinväärentäjä.
+Tällaisilla kuvilla meitä ei päästetä minkään rajan yli. Luulevat
+kansainvälisiksi rikollisiksi.
+
+Kun Paula Antinkadun 38:n kohdalla nousi autosta ja ojensi kätensä
+Thorpelle, suuteli tämä nopeasti hänen sormiaan. Hän nauroi ja juoksi
+kiireesti ovesta sisään. Olipa tämä seikkailua. Hissin ovi aukeni
+juuri, Valjakka oli tulossa sieltä ulos.
+
+— Hei, Paula, tulet parahiksi. Mutta missä sinä olet ollut? Näyttääpä
+siltä, kuin hautoisit jotakin ilkeyttä.
+
+— Olin Thorpen kanssa automatkalla. Mutta älä sano Ollille.
+
+— Ilmankos. Silmät kiiluu ja hampaat väläkkää.
+
+Paula vei Valjakan ruokasaliin ja käski istua siellä, kun hän
+menee keittiöön työhön. Tämä sytytti pöydältä savukkeen itselleen,
+istui siinä jalka toisen päällä ja poltteli tupakkaa. Ruokasalin
+kolmiosaisesta ikkunasta tuli sisään lokakuun ankea valo. Hän meni
+ikkunan luo, näki vastapäätä tuon vanhan, matalan, kurjan puutalon
+likaisine pihoineen ja lahoine portaineen. Kadulta kohosivat jyrkät,
+mustat raput mekaaniseen kengänkorjauslaitokseen. Ovi rappuihin oli
+auki. Valjakka meni uudelleen istumaan ja poltti kiihkeästi. Hänen
+päänsä oli hiukan raskas. Ajatukset palasivat omituisesti kiertäen
+viime yöhön. Jälleen. Saakeli, mistä makuun pääsee, siitä ei pysy
+erossa millään. Lihan himo, silmäin pyyntö. Hän muisti, miten Anja
+aamulla oli pujahtanut sängyn pään taakse laittamaan kiinni liivejään.
+Päällä oli kurttuinen leninki, jota ei ollut riisunut koko yönä. Hitto
+soikoon, oli ilkeä olla. Millä mielin seisoi tyttö nyt Stockmannilla
+myymässä alusvaatteita. Paulakin tekee autoretkiä Thorpen kanssa,
+vaimoihminen. »Joka luo silmänsä naiseen himoiten häntä, hän on jo
+sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan.» Siitä päättäen on maailma
+huorintekijöitä täynnään.
+
+Noloksi kävi istua siinä yksinään ja ajatella tuollaisia ajatuksia.
+Hän meni keittiöön ja istui sänkyyn. Paulalla oli nauhoilla koristettu
+rimsullinen esiliina edessään. Hän pesi astioita, sutsutti kuivunutta
+lautasta harjan kärjellä ja varoi hihojaan, huomasi Valjakan katselevan
+pöydälle, jossa oli maitokannu, voita ja leipää. Paula ei koskaan
+korjannut niitä kaappiin saakka, korkeintaan pisti ikkunalle, jos
+olivat pöydällä tiellä.
+
+— Oletko syönyt aamiaista? kysyi hän.
+
+Valjakka irvisti.
+
+— Mistäs taidat civiksen löytää, joka ei janoinen, nälkäinen ja rahaton
+ole.
+
+— Ota lautanen, lasi ja veitsi, siinä on voita, leipää ja maitoa ja
+kaapissa on leikkeleitä. Voithan sinä mennä ruokasaliin, mutta minusta
+on hauskempi, jos syöt täällä.
+
+— Hauskempihan se on minusta itsestänikin.
+
+Valjakka kävi mielihalulla näkkileipää pureksimaan, sanoi Paulalle:
+
+— Kylläpä sinä hankaat niitä lautasia oikein olantakaa.
+
+— Nämä ovat eilisen päivällisiä, ihan kuivuneita. Kerkisin juuri
+laittaa tänä aamuna vuoteet kuntoon, kun Thorpe soitti.
+
+— Ja sinä jätit kaikki ja seurasit häntä.
+
+Paula nauroi. Oikein. Kumartui tiskipöydän yli ja nauroi. Sai astiansa
+pestyksi, kaatoi kylmenneen tiskivetensä pois, ja kuivasi ne. Kaikki
+oli selvää, kun Valjakka toi lautasensa ja lasinsa.
+
+— Täältä tulee uusia astioita nyt.
+
+— Jätä ne siihen pöydälle.
+
+— Kuivamaan, että sinä saat heitä taas hangata.
+
+— Oh, ei se mitään. Mutta tekisitkö sinä minulle yhden pienen
+palveluksen. Ota minun pussini eteisen pöydältä.
+
+— Sehän on suuri lahjoitus köyhälle tohtorille.
+
+— Äläpäs. Et sinä sitä saa. Mene halliin ja osta puoli kiloa
+jauhelihaa. Laitetaan nyt yhdessä päivällinen valmiiksi heti. Eikö
+niin? Sitten pääsee siitäkin rauhaan, eikä tarvitse koko iltaa tuhrata.
+Pussissa on avaimet, ettet tullessa soita.
+
+Paula pisti suuhunsa suolakurkkuviipaleen ja alkoi hakata sipulia.
+Sade rapisi suurin pisaroin ikkunaan. Aamullinen harmaus oli
+tihennyt raskaiksi vesihelmiksi. Huu, miten kolea on tuollainen iso,
+moniruutuinen ikkuna. Kaiken ilman rajattoman surullisuuden se laskee
+sisään. Tuntee tuskallista ahdistusta tästä ylitsemme kulkevasta
+likaisenvärisestä vyöstä — se ei lopu, vaan kiertää ja kestää ikuisesti.
+
+Hän sytytti sähkön ja laski vihreän paperikaihtimen alas. Alkoi
+käristää sipuleita. Valjakka palasi ja karisti hihoistaan pois
+sadevettä ja istui. Kaasu surisee, rasvankäry leijailee keittiössä.
+Paula kääntelee sipuleita. Sade kuuluu valuvan ulkopuolella. Tämähän on
+vallan kodikasta.
+
+— Eikös olekin mukavaa olla naimisissa, Paula?
+
+— Onhan se.
+
+— Tämä nuoren miehen elämä on oikeastaan niinkuin alus tuuliajolla.
+Tuolla kulkea rutkuttaa sateessa pitkin katua, syö jossakin kuppilassa
+puolikylmää ruokaa, on aina vähän niinkuin heikolla vatsalla, ja kun
+menet sitten asuntoosi, on siellä outo, tyhjä huone. Vuokrakulut
+seisovat vieraina kuin makkarat tuolla näyteikkunassa. Eivät ne ole
+omasi, paksu lasi on välillä. Istu siellä sitten yksinäsi, eikä
+sänkykään ole kuin oma sänky. Johan ne sen narinan kuulevat seinän taa.
+Kyllä ovat tyhmiä, jotka eivät mene naimisiin.
+
+Paula nauroi:
+
+— No ne ovat hirvittävän tyhmiä suorastaan.
+
+— Kun minä kuusivuotiaana vesana kävin viikkokoulua Säämingissä,
+laulettiin siellä:
+
+    »Sinutta, Jeesus-onneton,
+    eloni ompi aivan
+    ja matkani mun täällä on
+    kuin myrskysäässä laivan,
+    mi neuvotonna tietään käy...»
+
+Minä vielä silloin luulin, että se onneton tarkoitti Jeesusta.
+Ihmettelin, onko hän aina onneton ja kurja. Mutta juolahti mieleeni
+tässä, että jos nuorella miehellä ei ole vakituista kaveria eikä kotia,
+on hän jokseenkin yhtä neuvoton kuin sellainen laiva.
+
+— Eetu rukka.
+
+— Mitä?
+
+— Voi Eetu rukka sinuas, puuttuuhan sinulta sekä koti että vaimo ja
+lapset.
+
+Paula ratkesi siinä nauruun. Kyllä hän jaksoi.
+
+— Kunhan minä ensin tulen tohtoriksi, kyllä minä...
+
+— Kun en minä usko sinusta tulevan tohtoria ensinkään.
+
+— Älä nyt tee toista vallan kyvyttömäksi.
+
+He juttelivat rattoisasti ja suorasukaisesti. Valjakka murti savolaista
+väliin. Paula pesi perunat kiehumaan ja alkoi paistaa pyörylöitä.
+Ruskeina ja pieninä ne kiersivät rasvassa. Paulan lihapyörykät olivat
+aivan hänen kyntensä kokoisia, sitä parempi mitä pienempiä, siitä
+hän oli varma. Oli sen kokeillut suullaan. Otti nyt kaksi lusikkaa
+pöydälle, pani kumpaankin yhden pihisevän, tulisen lihapullan ja pisti
+puolukkahilloa niiden päälle. Toisen lusikan hän työnsi Valjakan käteen.
+
+— Maistapas, eikö ole hyviä ihan tuoreeltaan?
+
+Imettiin varovasti kylmää hilloa ja tulisen kuumaa lihapullaa, samalla
+Paula nostelee toisia pois pannusta. Silloin tulee Lassila, heittää
+pöydälle valkoisen paperipussin, se näyttää hedelmäliikkeen pussilta.
+Paula tarjoo hänellekin pyörykkää hillon kanssa: Maistapas.
+
+Maisteri otti lusikan käteensä, seisahtui hellan luo ja nosti kuin
+ajattelematta, vahingossa kätensä vaimonsa olalle. Paula käänsi päänsä
+äkkiä poispäin. Häntä liikutti niin omituisesti se, että mies piti
+kättään hänen olallaan, ja vielä täällä keittiössä, työssä. Lassila
+ei virkkanut mitään, lähti vain ja vei Valjakan pois käryä täynnä
+olevasta keittiöstä. Hän ei erikoisesti harrastanut seurata vaimonsa
+taloustoimia. Paula jäi yksinään ja kurkisti heti valkeaan pussiin.
+Sieltä löytyi banaaneja. Suloista. Hän käänteli onnellisin kasvoin
+pulliaan sakeassa savussa, painoi kädenselällään poskiaan, joita
+poltti. Kuumat ja pehmeät ne olivat, oi, miten kuumat ja pehmeät.
+
+— Olipa se hullu tuuma — ja Thorpe on ihan kuin tosissaan, ottaa
+kuvatkin. Kyllä sillä kelpaa nauraa. Mutta jos me matkustamme,
+pitäisi minun esittää meidät sinuiksi. Miltähän tuntuisi sanoa häntä
+_Carl-Eric_.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Paula ajatteli usein seuraavalla viikolla Thorpea ja naureskeli.
+Hakeeko tämä tosissaan ulkomaan passeja? Hän pyyhki laulellen tomuja,
+oli iloinen, ruskeista silmistä kimmelsi jännitys. Thorpe ei ollut
+soittanut eikä käynyt heillä, mutta Paula tunsi sen itsessään, että
+tämä ajatteli häntä joka päivä. Ilo, huomio, toisten mielenkiinto on
+elämän eliksiiriä, jokaisessa solussaan tuntee ihminen sen nautinnan.
+Mutta miksi hän ei enää soita? Paula istui väliin pitkät ajat
+miettimässä tätä. Vasta toisella viikolla pistäytyi Thorpe heidän
+luokseen eräänä iltana teelle. Paula ei puhunut paljoa. Hän istui
+salaperäisenä, vartioi eloisin silmin molempia miehiä. Ne puhuivat
+jostakin Genéven konferenssista, joita on tuhkatiheään, eikä tavallinen
+ihminen ymmärrä niistä mitään. Kuitenkin he olivat ihmeellisen
+innostuneet siitä, puhuivat ja selittivät kaikki asianhaarat
+toisilleen. Paula vain katselee, tuntee itsensä ihan syrjäytetyksi.
+Thorpe väittää, ettei asia ole niin kuin Lassila sanoi sen lukeneensa,
+ja toinen lähtee ruokasalista lehteä hakemaan. Silloin Thorpe kumartuu
+eteenpäin, katsoo mustilla levollisilla silmillään Paulaa. Ääni
+hiljenee.
+
+— Meidän passimme ovat pian kunnossa.
+
+— Niinkö; sanoi Paula. — Oo.
+
+Thorpen katseessa on jotakin huumausainetta. Hän tuntee omituisen
+levottomuuden ja voimattomuuden valuvan jäseniinsä. Samassa palaa
+Lassila, istuu hänen viereensä, levittää lehden ja lukee. Paula nostaa
+kätensä hänen olkapäälleen ja nojaa hänen kylkeensä. Mustat silmät ovat
+yhä häneen suunnattuna. Posketkin palavat, tekisi mieli heittäytyä
+Ollin selän taa. — Ei, miten hullu hän on? Mitä tämä nyt on? Ei mitään.
+Hän kohotti vain leukaansa ylemmäksi. — Thorpe lähti pian. He seisoivat
+ja puhelivat vielä eteisessä. Kun ovi painui kiinni hänen jälkeensä,
+heittäytyi Paula miehensä kaulaan. Nimetön, tajuamaton pelko puristi
+sydänalaa, ruumiskin oli hervoton.
+
+Se tunto valahti hänestä miehenkin läpi, tämä silitteli hänen karheaa
+tukkaansa, pyyhki pois otsalta hiukset, naurahti sitten kurkussaan.
+
+— Voi, voi sitä.
+
+Paula irtautui äkkiä, lähti pois, vei teeastiat keittiöön. Pisarat
+kuuluivat rapisevan ulkona, hän avasi ikkunan ja pisti kuuman päänsä
+sateeseen. Yli pihan toisella puolen olevan matalan katon näkyivät
+pimeässä seuraavan talon valaistut ikkunarivit. Sadepisarat särkyivät
+hänen kasvoihinsa, niiden kosteus teki hyvää. Tänä syksynä oli satanut
+paljon. Hän hengitti ahnaasti kosteutta, veti sitten ikkunan kiinni,
+huuhteli kasvojaan kylpyhuoneessa, jätti laiskuudessaan hampaat
+pesemättä, kävi kaksi omenaa ruokasalista ja lähti nukkumaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+On perjantai ja suursiivous. Paula oli ehättänyt töitään ja keittänyt
+sitten karamellisuklaata »lohdutukseksi». Oli pannut sitä kahdelle
+lautaselle keittiön ikkunalle jähmettymään ja istuu nyt sängyssä
+helmassaan sanomalehti ja sen päällä pieni kaluttava kattila. Kasvot
+alakuloisina, kädet karkeina ja punaisina lattianpesun jäljeltä.
+Siivoaminen masentaa. Tekee tomuiseksi, likaiseksi, puutuneeksi.
+Tuskin jaksaa hengittää kyllääntymisessään. Ajatukset makasivat maassa
+kuin vanhan tulisijan tuhka syksyn likosateessa. Jossakin aivojen
+peräkomerossa asuu väsymys. Pieni harmaa olento, kyyhöttää hiljaisessa
+nurkassa, sen sormiin takertuu ilo, se kehrää hermot tahmeiksi ja
+sattuu joskus nykäisemään hiljaa otsalla kulkevia säikeitä. Silloin
+vihlaisee päässä. Vastenmielisyys hytkäyttää Paulaa: siinä on siivottu
+huoneisto, jota hän koko aamupäivän nuohosi. Hurja inho kohoaa sitä
+kohtaan. Jos voisi sietää enää edes itseään. Hakatut, raittiit matot!
+Mitä niistä on hyötyä? Ush, kaikki niiden pölyt saa kantaa omassa
+nahassaan. Hän kääntyy vihasta selin ikkunaan. Aina tuntuu kuin ei
+sekään olisi kyllin kirkas. Varmasti siinä on joitakin läikkiä. Vaikka
+hankasi sitä kuinka kovasti paperilla, jäi lasiin omituista nukkaa.
+Voi, voi, pahempihan se on, paljon pahempi kuin pesemättä.
+
+— Ei tästä tule mitään, ei milloinkaan.
+
+Siinä sukelsi äkkiä eteen etäinen kuva: Hän oli morsian. Istui
+auringon paisteessa pienen puutalon seinän vierellä. Nojasi selkäänsä
+kivijalkaan ja ompeli pitsiä lakanaan. Lämpö hautoi paljasta päätä. Hän
+yritti ommella ahkerasti, mutta kuin pieni paholainen olisi istunut
+polvella ja sysännyt kättä: Neula pisti aina kangasta pitelevään
+peukaloon. Sitten oli peukalon pää jo aivan rikki tokitettu. Hän
+tarkasteli sitä kauan: eihän sille voinut mitään, mutta se teki
+onnettomaksi koko illan. Paula oli niin arka käsistään, ei taitanut
+sietää likaista työtä. Ei taitanut silloin, eikä taida vieläkään.
+
+Kädet puristuivat yhteen pienen kattilan ympäri:
+
+— Nyt minä sen päätän: jos Thorpe vie minut ulkomaille, lähden hänen
+kanssaan. Jumala sen tietäköön.
+
+Paula nousi, heitti kattilan hellalle, haki puhtaat vaatteet ja laittoi
+itselleen kylvyn. Puhelin soi. Hän nousi istumaan ammeessa, kuulosti,
+hyppäsi ylös, juoksi märkänä, vettä tippuvana ja punaisena miehensä
+huoneeseen. Thorpe siellä pyysi tulla hänen luonaan käymään.
+
+— Ei ihan vielä, tunnin kuluttua.
+
+Hän tanssi lattialla, juoksi sitten kylpyhuoneeseen ja pulahti
+lämpimään veteen pitkäkseen. Vartalo kuulsi solakkana, sen viivat
+ikäänkuin heilahtelivat vedessä. Siinä hän houkuttautui sivelemään
+lanteitaan, rintojaan, sydänalaansa ja tunsi salaista iloa siitä. Miten
+rakas, nuori on ruumis! Jumalallinen, puhdas, kaunis. Liha — vielä
+verevä ja kiinteä, ei veltto ja kutistunut. Henki, sielu, ajatukset,
+kulta — eivät ne korvaa nuorta ruumista. Paula kohotti kätensä vedestä,
+pisarat ravasivat niitä pitkin hädissään alas; eiköpä taivaaseen asti
+juossut ojennettuja käsivarsia myöten sähköinen sanoma: Rakastan omaa
+ruumistani.
+
+Hän kohottautui ja pesi nopeasti itsensä. Hyppäsi pois kylmästä
+suihkusta. Puhtaat vaatteet, sileät ja tuoksuvat — liinavaatekaappiin
+oli pirskoitettu hajuvettä. Hän etsi päälleen vanhan, mustan leningin,
+koska kasvot olivat niin täynnä verta, sitoi valkean nahkavyön
+ympärilleen. Meni keittiöön ja kalusi pienen kattilan puhtaaksi
+suklaasta. Nauroi ja pisti kielensä ulos. Mikä kohtaus taas Thorpen
+kanssa! Jumala siunatkoon tätä elämää.
+
+Paula oli jälleen hurjalla tuulella, koko energia, sähkönherkkä, oli
+pursunut esiin harmaan kuoren alta. Hän asteli lyhyttä keittiön lattiaa
+takakenossa, kyynärpäät koukullaan, peukalot työnnettynä vyön alle —
+kuin pikkupoika, joka pitää ensi kertaa partiovyötään — työnsi vatsansa
+eteen.
+
+    »Ja poika oli Pohjan Torniosta
+    ja tyttö oli Lapualta...»
+
+Siitä johtui mieleen aika musiikkiopistossa. Millaista, jos hänestä
+olisi tullut laulajatar? Ne illat! Voi, voi! Alma Berg soitteli
+hämärtyvässä huoneessa, hän seisoi juuri näin, hartiat taapäin
+taivutettuna, ylevänä kuin suuri henki. Katse kulki ikkunasta yli
+Sepänaukean, kosteus silmissä hän oli laulanut:
+
+    »Kotoani näänkö milloinkaan,
+    kultaani konsanaan.»
+
+Se laulu oli liikuttanut, oli kuin symboli heistä. Ne illat. Ne illat.
+Sävelet ja laulut, sanat ja puheet. Ja nauru. Oo, kyllä sitä ihminen
+jaksaa nauraa kiskoa. Kainalossa musta laukku, sen kannessa kultaisin,
+jäykin, paksuin kirjaimin: _Musik_.
+
+Helposti hän oli heittänyt sen ajan, ilman epäilyksen varjoa
+leikkiäkseen maisteri Lassilan kanssa. Oo — miten tämä oli
+matemaattinen, suora ja viisas. Ja ne kylmänvaaleat, selkeät kasvot.
+Oli huvittavaa taivutella miestä kurillaan. Saihan heittäytyä itse sitä
+lapsellisemmaksi. Se heitä sitoi, se että Paula sai olla kissanpentuna.
+Olipa hän koko ikänsä tehnyt niinkuin oli halunnut, eikä ollut
+kuitenkaan tehnyt mitään tyhmästi, ei joutunut sairaaksi eikä edes
+turmeltunut. Perin lempeä sääli itseään kohtaan nousi Paulan kasvoille.
+— Hän oli jo kaksi vuotta ollut naimisissa, keittänyt ja hoitanut
+taloutta, elänyt avioelämää. Mutta ne entiset illat! Ja Alma — he
+olivat silloin erottamattomat. Hän asettui seisomaan hartiat taapäin,
+laski toisen kätensä jalolla liikkeellä hellan reunalle. Katseli
+puolisuljetuin silmin nukkaista ikkunaa, sydämeen asti teki hyvää se
+kaiho, joka tuntui asuvan kasvoilla — ikäänkuin olisivat sadat silmät
+jostakin tätä asetelmaa tuijotelleet.
+
+    »Kotoani näänkö milloinkaan,
+    kultaani konsanaan.»
+
+    »Kaukomaille lentää lintunen.
+    Ah, jos pääsisin ma myötä sen.
+    Lennä, lennä pääsky perillen,
+    armaani katollen.»
+
+Thorpe saapui. He istuivat ruokasalissa. Paula hakee toisen
+suklaalautasen keittiön ikkunalta ja leikkaa siitä karamellipaloja. He
+pistävät niitä vuoronperään suuhunsa. Thorpe näyttää Paulalle passeja,
+tämä katselee niitä, kyselee, niinkuin naiset yleensä kyselevät. Tänään
+piti pakata pieni matkalaukku, Ihan pieni — Paula hymähtää vilahtavalle
+ajatukselleen: Luuleeko hän minun ottavan kassin? — se on mukavinta,
+ostetaan matkalla mitä tarvitaan. Huomenna Thorpe tulee hänet noutamaan
+Lassilan mentyä kouluun. Paula vakavoituu, laskee passit pöydälle
+hitaasti, aikaihmismäisesti.
+
+— Katsokaas, puhun nyt aivan rehellisesti teille. Tahtoisin tulla
+kanssanne, te ette usko, miten suuri kiusaus tämä on — lähteä pois
+hetkeksi, kuljeksia miten haluaa, tulla sitten takaisin. Mikä minua
+estäisi? Ei mikään. Voisihan ajatella, että ihmiset puhuvat. Mutta en
+minä siitä huoli. Teenpä heille kepposen kurillani. Minä jättäisin
+tämän talouden, jättäisin. Jos minun pitää jäädä tänne, rikon kaikki
+astiat vihasta. — Paula tarttui Thorpen nutun hihaan ja ravisti siitä.
+Tämä katseli suoraan eteensä — ei edes kääntynyt Paulaan päin — hyvin
+kauan äänettä.
+
+— Sanokaa nyt, minä tahtoisin päästä irti, muuten pelkään, että tämä
+talo joskus kaatuu päälleni, sen täytyy kaatua ja kuolla... Sanokaa
+minulle, että minä en voi lähteä. Hyvä Jumala, älkää te ottako minua
+mukaanne.
+
+— Kyllä minä otan, jos te lähdette, ja olenpa iloinenkin lisäksi siitä.
+Mutta en suinkaan minä ole houkutellut teitä lähtemään, vaikka esitin
+sen teille. Miehen täytyy esittää kaikki asiat naiselle. Se nyt kuuluu
+hänelle. Toinenhan kuitenkin päättää.
+
+— Enkä minä ole edes teidän esitystänne hyväksynyt. Sillä se on selvä.
+
+— Ettekö? Ettekö muista — eräässä aamiaispöydässä. Olisiko minun
+pitänyt ottaa huomioon, että se on naisen sana.
+
+— Ei — pysyn kyllä siinä. Mutta jos nyt teitä ei olisi ollut, en olisi
+keltään saanut tätä ajatusta.
+
+— Jaa. Sehän tulee tapahtumaan minun vastuullani, siis tulee olemaan
+minun syytänikin. Siihen minä olen valmis. Mutta enhän ole asetellut
+enkä tahdo asettaa teille minkäänlaisia ansoja. Minä en pidä teitä
+kalana, joka tarttuu syöttiin.
+
+Hän sanoi sen karusti, melkein nyreästi. Paljasti uutta kulmaa
+itsestään, oli kuin kivi, josta sammal putosi pois ja sadevesi
+huuhtoi esiin suorat pintajuovat. Se teki hyvää kuulla, tyynnytti
+toisen pohjalevottomuutta. Paula taivutti päänsä kallelleen pelkästä
+kuuliaisuudesta, sangen arasti ja tottelevaisesti.
+
+— Tietysti, eihän kukaan voi ketään väkisin viedä. Enkä minä ajatellut
+äsken syytä ja vastuuta. Kuitenkin vielä yksi asia. Saanhan minä
+milloin tahansa, minä hetkenä ikänä haluan, palata takaisin.
+
+— Sehän on luonnollista. Mitä muuta mahdollisuutta olisi?
+
+— Tiedättekö, tuntuu hurjan omituiselta, nyt voin lähteä minne tahansa.
+En ole edes kuvitellut sellaista, en kysynyt: Minne menisin? Miten
+kauas nyt sitten? Sanokaahan.
+
+— Tehän sen määräätte.
+
+Paula painui pöytää vasten ja nauroi: Kaikki maailman metropolit ja
+niiden kunnia.
+
+Ruokasalin seinäkello löi kaksi verkkaista, tyyntä lyöntiä. Lyöntien
+kaiku hälveni seinille ja kuoli. Paula oikaisi rintaansa, lausui
+juhlallisesti:
+
+— Jos lankeat maahan ja kumarrat minua. — Mutta kuulkaahan vieläkin
+— anteeksi, minä sanon sen niin, en tahdo kuitenkaan olla röyhkeä,
+ymmärrättehän, ettehän suutu? Ettehän te kuvittele, että — minä olen
+teidän — rakastajattarenne. Uh, se on kehno sana.
+
+— Sehän riippuu teistä, jos te ette itse tahdo. Siksi minä kysyinkin
+teiltä, uskallatteko. Enkä minä näe, miksi se sana olisi kehno. Ne ovat
+tehneet sen kehnoksi.
+
+Paula punastui häpeästä, jotakin tarttui kurkkuun. Samalla ihmetteli.
+Tähän mieheen ei saanut mitään otetta. Thorpe ei sietänyt pitkää
+hiljaisuutta. Käännähti, melkein hymyili.
+
+— Nyt minä olen loukannut teitä. Tarkoitin vain, että niin suuresti
+saatte luottaa minuun.
+
+Paula heitti päätään, hänen naurunsa soi sekaisena, epävarmana: —
+Oo — mitä hulluja. Mutta kyllä tämä on paras kepponen, jonka olemme
+keksineet.
+
+Thorpe kysyi, lähtisivätkö he huomenna. Voiko rouva ehtiä? Seuraava
+laiva menee tiistaina. Paula vastaa kiivaasti:
+
+— Huomenna. Jos se jää, jää se minulta kokonaan.
+
+Hän meni makuuhuoneeseen, siellä yöpöydällä oli miehen kuva. Ikäänkuin
+ei olisi sitä moniin vuosiin nähnyt, Paula otti sen käteensä ja
+tarkasti arvostelevasti. Vain tämä yksi ilta. Hän on oleva hyvä. Hänen
+hellyydellään ei pidä olla rajaa. Täytyy laittaa hieno päivällinen.
+Mutta ensin matkalaukku kuntoon. Ja ihan ensin — hän meni ruokasaliin
+ja söi suklaat lautaselta loppuun.
+
+Paula ei osannut päivällisellä juuri puhella, eikä Lassila nähnyt tässä
+kaikessa mitään merkillistä. Lähti kuuntelemaan jotakin esitelmää.
+Aivan tavallinen päivä — niitähän oli ollut jos kuinka paljon. Ulkona
+vain kuivahko tuuli, ei sateista tällä kertaa.
+
+Hän palaa, riisuu takkiaan eteisessä. Vaimo ilmestyy ovelle, nojaa
+pieltä vasten kuin ymmällään, takaa huoneen yläosasta kuultaa vihreä
+valo, vaimo on vyötäistä myöten oudon vihertävä, hän on punaisessa
+samettileningissään. Näkyy rakastavan sitä vaatetta. Siellä on tee
+valmiina, kannu myssyn alla. Kyllä kai se on kuumaa; on ollut valmiina
+jo puolisen tuntia. Paula vetäisee kengät jalastaan, kohottaa jalkansa
+sohvalle... »Mä riisun kengät jalastain, on tässä pyhä maa...»
+Sellainen tapa laulaa hyrähtää sanottavansa kirkkaalla, iloisella
+äänellä, pienellä, hyppelevällä sävelellä. Lassila katselee vaimoaan.
+Se on taas ihmeellinen, on nauttinut sähköä. Niin liikahtelevainen
+se on. Sohvan selkää vasten katsottuna käsivarsien ja olkain viivat
+siirtyilevät ja lepattavat, niinkuin ilma värisee ulkona. Silmät
+ovat kirkkaat ja vaihtuvat, näyttävät lähettävän aaltoja ilmaan ja
+vetäytyvän taas takaisin.
+
+Paula mättää hänen teekuppiinsa kymmenen palaa sokeria. Lassila työntää
+sen pois, väkistää leukaansa.
+
+— Kääntää luonnon nurin — sellainen imelyys.
+
+— Ota tämä kuppi, tässä ei ole vielä yhtään palaa. Kyllä minä sen juon.
+— Paula puhkeaa nauruun, nojaa sohvan selkään, nauraa — ei, anna minä
+panen. Montako? Yksi, kaksi, kolme.
+
+— Riittää. Tattis. — Lassila sanoo hyvin nöyrästi: Tattis. Vaimo saa
+hänet toisinaan epävarmaan olotilaan.
+
+— Annapas minä teen sinulle voileivän. Sekoita sinä sillä aikaa
+minunkin kuppiani. Katsos, minä ostin maksapasteijaa. Lip, lip, lip.
+
+— Voi, voi — mies vaikuttaa melkein hölmöltä sen sanoessaan, matala
+nauru kurahtaa kurkussa — ja nyt se on niin hyvillään.
+
+— Pidätpä itsekin siitä, etkö pidä? Sitä riittää koko ensi viikoksi.
+
+— Eikö se pilaannu?
+
+— Syödään sitten tänä iltana kaikki. Minä kyllä syön — nauraa taas ihan
+hillittömästi, painelee kylkiään. — Hyvä Luoja, miten vitsikkäästi sinä
+katsot. Sillehän minä nauran, sinun ilmeellesi. Kuule, minäpä nousen
+huomenaamulla ylös ja tuon kahvin sinulle sänkyyn. En ole tuonut vielä
+yhtään kertaa. Please, eikö ole hyvää.
+
+Mies tarttuu vaimon voileipää ojentavaan käteen, nostaa sillä leivän
+hampaisiinsa, viivyttelee hiukan ja laskee käden kuitenkin irti, ei
+henno puristaa ranteesta.
+
+Tee on juotu. Vaimo haluaa kävelemään. Mies ei tahtoisi, hän on jo
+kävellyt tänä iltana. Miksi lähteä tästä kadulle? Lopulta Paulan
+silmät vetäytyivät sumuun. Nuorille aviopuolisoille ei merkitse mitään
+muut kuin pikkuasiat. Ja tämän vaimon oikut ovat sellaisia, että
+hän voi yhdestä mieliteostaan luovuttaa kaiken muun käsillä olevan,
+arvioimatta, laskematta. — Mies lähtee.
+
+Onpa kerrankin tänä syksynä kuiva, kylmähkö ilma. Tuuli hipaisee katua.
+Katu iloitsee, himoitsee tanssia, poljentaa, kiihoittaa askeleita:
+keveästi, nopeasti. On riemu polkea maan pintaa, on jumalaton riemu
+elää iltaisella kadulla. Paula avaa turkkinsa rinnan, antaa raittiin
+ilman päästä kaulalleen, solisluilleen. Kulkee miehensä kainalossa
+pystyssä päin, omituisesti hymyillen. Höpisee siinä, mikäli silmät
+siirtyvät. Huomautuksia joka esineestä. Mies totisesti naurahtelee,
+kuuntelee.
+
+— Nyt olemme Pariisissa. Me molemmat. Emme nuku tänä yönä, eipäs
+nukuta, tämä on pariisilainen yö.
+
+— Kuule, oletko sinä aina noin omituinen ollut, vai alkaako se nyt?
+Kuin lievässä nousuhumalassa.
+
+— Niinkö? — Paula sanoo sen ajatuksissaan, kuulee sen sitten vasta
+aivoissaan, nauraa, nyt on hänen nauruiltansa. — Niinkö? Kuin en olisi
+oikein tajussani — katsoo Ruotsalaista teatteria, yltyy, höpsäkkö —
+ajattele, jos tuo olisi Pariisin Suuri Ooppera? Kulkisimme sisään
+satojen joukossa. Ne oudot, tuhannet ihmiset. Kaikki odottavat
+suurta laulajatarta. Hän seisoo yksinään, hiukan surullisena, laulaa
+rakkaudesta. Me puristamme toisiamme kädestä. Ooo — Helsinki on
+kaukana, siellä on harmaa taivas. On syksy ja kylmää aina. Meidän
+asuntomme on pimeänä, vihreä lamppu sammuksissa.
+
+Paula vaikenee. Sitten:
+
+— Minä pidän hirvittävästi siitä lampusta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He ovat tulleet kotiin ja menneet sänkyihinsä. Ne ovat vierekkäin.
+Päivällä niitä peittää yhteinen leveä pitsipeite. Sen alta kuultaa
+suloisena punainen täkki ja sen yli taitettu lakana. Lassila on
+vatsallaan, kyynärpäät tyynyn päällä syvässä, leuka kämmenien välissä.
+Silmät seuraavat kiinteästi kirjan rivejä. Suomen kansan aikakirjat
+II. Seinässä, molempien sänkyjen yläpuolella, on yölamppu. Sen
+ylettää mukavasti sammuttaa maatessaan tarvitsematta kohota. Lassila
+on kääntänyt sen niin, että valo ei lankea toiseen sänkyyn. Siellä,
+hämärän puolella loikoo Paula. Ojentaa ruskean käsivartensa, laskee
+sormensa juuri niille riveille.
+
+— Älä lue tänä iltana.
+
+— Annahan tämä luku loppuun. — Lassila nostaa käden pois. Paula
+hieromaan päätään toisen olkaan ja kaulan taipeeseen. Kiusaa kuten aina.
+
+— Älä huoli lukea. Kuule, älä kehtaa. Rakas, hyvä mies, puhu nyt vähän
+minun kanssani.
+
+Mies siirtää kirjan yöpöydälle.
+
+— Mistä minä puhuisin?
+
+— Sano millaisena sinä pidät minua? Mitä ajattelet minusta? Sano kaikki.
+
+— Jaa, sitä sietää harkita. Naisena, johon ei ole luottamista. Joka
+ei tiedä mitä tekee, vieläpä kiusaa aina toisia. Syyntakeeton, Paula.
+Kuulut samaan luokkaan kuin lapset, vanhuudenheikot, tylsämieliset ja
+juopuneet.
+
+— Minä olen lapsi. Hyvä on.
+
+— Ei. Sinä olet vanhuudenheikko jo. — Lassilaa nauratti, Paula tinki
+vielä lisää. Häntä kutkutti saada tunnustus, kiitosta lähtiessään.
+
+— Joka ei koskaan anna miehensä olla rauhassa. Ei lukea eikä tehdä
+mitään. Katso nyt, ei edes nojata kyynärpäätään tyynyyn. Ei anna
+miehelleen sekunnin rauhaa. Mitä? Etkö sinä nytkin kisko minua kädestä?
+
+— Oo — miten ilkeä. Ilkeys ihan loistaa silmistäsi. Mutta enhän minä
+ole riidellyt enkä ollut mikään takiainen?
+
+— Hahahaa. Takiainen sinä juuri olet. Et kai sinä voi riidellä yksinäsi.
+
+— Ensiksikin, jos minä olen takiainen, voin minä pudota poiskin.
+Eihän minun tarvitse olla mikään ikuinen risti, josta sinä tuskin
+kuollessasikaan pääset eroon.
+
+Mies katsoo hämmästyneenä toisen kimpaantumista. Mikä siihen nyt meni?
+Äsken avasi hänen paitansa ja alkoi piirrellä sormellaan rintaa, nyt
+lehahti kiukusta ylös. Sitten vaimo jatkaa vaimennetusti, nyreissään:
+
+— Enkö ole yrittänyt tehdä hauskaksi sinun olosi? Tiedän sen toki
+itsestäni, ettei kukaan voi elää iloa vailla. Täytyy etsiä sitä
+tavalla tai toisella. Vaikka varastaa. Voi tehdä petoksia, rikoksia,
+mitä tahansa, saadakseen hiukan vapautta. Sinä et tätä usko, mutta
+se on niin! Enhän ole ollut pikkumainen. Ei, sitä minä en usko. Jos
+minä ylipäänsä jotakin vihaan ihmisissä, niin pikkumaisuutta ja
+ahdasmielisyyttä. Enhän ole sellainen?
+
+— Et, et-et ole.
+
+— Millainen sitten? Et ole milloinkaan sitä sanonut. Et kertaakaan.
+
+Mies vatvoo mietteissään vaimon tukkaa. Tämä seuraa ahmien toisen
+ilmeitä.
+
+— Yksi sadasta. Kuulut sellaiseen naisluokkaan, josta voi sanoa: yksi
+sadasta.
+
+— Mitä se tarkoittaa?
+
+— Että aina yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta naisesta on heikkoja,
+älyttömiä, vastenmielisiä. Yksi kustakin sadasta on vielä siedettävä.
+
+Sepä oli tunnustus. Vaimon katse näyttää leimahtavan. Hän hiivittää
+päätään lähemmäksi toisen tyynylle. Kysyy kiihkeästi, hiljaa:
+
+— Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?
+
+Mies ei vastaa. Vetää molempien täkit auki patjan reunan alta, vetäisee
+vaimonsa omaan sänkyynsä.
+
+— Oletko ollut minuun tyytyväinen? — vaatii Paula vielä, ja sitten
+purkautuu häneltä yhtenä puuskana sekaisia onnettomia sanoja:
+
+— Sinä olet hyvä, mutta minä pelkään, että toisinaan häiritsen sinua.
+Vaikka en osaa sanoa, näen asiat. Älä sinä luule, tiedänhän minä,
+näen itsenikin, olen oikullinen ja hullu, mutta en välitä, en. En
+huoli arvostella, päättää, laskea. Punnita ja punnita, niin ne toiset
+tekevät. Minä halveksin, inhoan niitä. En tee niin, en. Ennen minä
+astun kirkkain katsein kuilun päälle, kuin etukäteen nuuskin ja
+kopeloin. En harkinnut silloinkaan, kun tulin sinulle. Minkä minä sille
+voin? Älä sinä välitä minusta, anna minun olla vain... Käypä tämä nyt
+puolin tai toisin.
+
+Sängynpäiden yläpuolella, käden ulottumissa, palaa himmeälasinen
+yölamppu. Mies kohottaa päällimmäisen kätensä ja vääntää sen
+sammuksiin. Vaimon ääni lakkaa.
+
+Yö.
+
+* * *
+
+Mies palaa seuraavana päivänä koululta kotiin. Onkohan Paula kotona?
+Ei ole turkkia naulassa. Hän kurkistaa ruokasaliin, ei näy, astuu
+makuuhuoneeseen. Hänen yöpöydällään on kapeassa, korkeassa maljakossa
+yksinäinen ruusu, tummanpunainen, puoliksi aukeamaton. Maljakon alla
+kirjekuori. Mitähän sen mieleen on taas juolahtanut? Ehkä on karannut
+Fazerille ja pyytää nyt häntä perästä. Hän on saanut monta kirjettä
+vaimoltaan avioliiton aikana. Pieniä, hulluja kirjeitä. Mies menee
+omaan nojatuoliinsa. Kasvoilla on mieltymys ja hyväntuulisuus. Hienot
+juovat suun ympärillä tulevat esiin. Sinisissä, hämmentymättömissä
+silmissä taittuu jokin säde, kuin jääpuikosta auringossa. —
+
+Hän lukee pariin kertaan, viskaa pöydälle, työntää kätensä tukkaan.
+Vielä eilen illalla! Ja tänä aamuna! Niin hyvä hänelle, niin
+petollinen. Hänen vaimonsa, joka huutelee: Oo, pyörein suin, heittäytyy
+kaulaan, hyppelee sohvilla. Tuntuu ruumiillista kipua. Hän vääntelee
+itseään, kohottaa vartalonsa luokiksi ja työntää päänsä riippumaan
+yli nojatuolin selän alaspäin. Kiroilee: Thorpen kanssa. Sitä hän ei
+siedä, ei salli, ei, tuhannen perkelettä. Lapsellinen Paula. Kirotun
+hullu ja lapsellinen. »Voin palata takaisin vaikka kuukauden perästä.»
+Ja jättää punaisen ruusun. Voi perkele. Viisi perkelettä, kymmenen
+perkelettä, kymmenentuhatta perkelettä. Yksi sadasta! Haa. Eivätkö ne
+yhdeksänkymmentäyhdeksän naista joka ainoa olisi parempia? Ne, jotka
+ovat heikkoja, älyttömiä, penseitä, riitaisia ja uskollisia? Kaikki,
+kaikki ne ovat yksiä samoja. Voi saakeli.
+
+
+
+
+4.
+
+
+Hotellihuone Lontoossa. Kello yksitoista. Paula loikoo divaanilla.
+Carl-Eric Thorpe istuu pöydän ääressä ja lukee Timesiä, selostaa
+Paulalle uutisia. Tämä on haluton. Tuskin kuuntelee. Kääntyy
+vatsalleen, ojentaa kätensä päänsä yli. Hänellä on veressä tehdä paljon
+liikkeitä käsillään ja vartalollaan. Mielialat syntyvät niin nopeasti,
+vaativat liikkeitä. Ajatukset juoksevat ojennettuja käsiä pitkin pois.
+Hän painaa poskeaan tyynyyn. Vilkaisee toisella silmällään käsivartensa
+yli Thorpea, vihaa melkein tällä hetkellä tuota miestä, joka on ollut
+hänelle kohtelias matkatoveri. Kovin hyvä. Oikeastaan heillä oli ollut
+hyvinkin hauskaa. Oo — emme tahdo kohteliaita matkatovereita. Vaadimme,
+että mies hallitsee. Mies, sano rakastamallesi naiselle: »Sinä olet
+minun, en kärsi että sinua toinen nykäisee», ja karta naisia, joista
+olet välinpitämätön. Vai hyödyttääkö näytellä kohteliasta matkatoveria,
+olla hyvä ja ystävällinen, kun mielessä kytee eltaantumus? Huh.
+Toveruus. Miehen ja naisen toveruus! Mikä mainio keino kiusaannuttaa
+itsensä kuoliaaksi. Oo — Paula sinkosi syrjäkatseen Thorpeen — minä
+vihaan sinun hyvyyttäsi. Pois! Ulos!
+
+— Mennään ulos, yöravintolaan.
+
+— Ei tänä iltana. Sinä näytät väsyneeltä.
+
+— Oo — en minä ole väsynyt. Mennään sinne ja tullaan vasta aamulla
+kotiin.
+
+— Ei tänä iltana.
+
+Thorpe pani lehtensä pois. Tuli ja istui leposohvan laidalle. Hänelle
+jää sangen vähän tilaa, ja kun Paula ei liikahdakaan, siirtää hän tätä
+hiukan ja pääsee hyvin istumaan.
+
+— Katsopas tänne.
+
+Paula kääntää silmänsä välinpitämättöminä häneen.
+
+— Sinulla on ikävä miestäsi.
+
+— Yes.
+
+— Olet väsynyt matkustamaan.
+
+— Yes.
+
+Thorpe katselee naista. Se lepää siinä punaisessa samettipuvussaan.
+Rinta kohoilee hiukan, liikahtelun saattaa erottaa avoimesta
+kauluksesta. Katselee häntä kirkkain, tyynin, ylenkatseellisin silmin.
+Se kylmyys... Ei tahdo houkutella minua syntiin. Välinpitämättömyys:
+vihaa minua. — Voi, Paula. Olisipa minulla hirveä halu osoittaa olevani
+ihminen minäkin. Ryöstää, nähdä sinun ilmeesi muuttuvan. Ei, voisit
+karata sitten. Ei. Siihen täytyy tulla toisella tavalla. — Hän jatkaa
+kuten äsken:
+
+— Sinä vihaat minua.
+
+— Yes.
+
+Thorpe näkee selvästi kuvan: Paula nojaa miehensä olkapäähän, kun he
+joivat viimeisen kerran yhdessä teetä. Hän ajatteli silloin: Eikö
+tuolla miehellä ole näköä, kuuloa, tuntoa? Eikö hän tajua mitään, onko
+hän kuollut vai liiaksi tottunut? — Hyvä. Paulan ei pidä vihata häntä.
+Hän tarttuu tämän käteen. Tahto välähtää hänen silmissään, ääni on uusi
+ja ehdoton:
+
+— Tule juomaan viiniä, vanhaa, punaista bordeaux'ta. Emme ole vielä
+kertaakaan juoneet itseämme humalaan. Tule, katsellaan sitten Lontoota
+yövalossa.
+
+Paula hyppäsi ylös. Hän kaipasi viiniä. Thorpe veti heille molemmille
+nojatuolit lähekkäin, käsinojat toistaan koskemaan. Avasi pöydältä
+pullon. He istuivat äänettöminä, virkeinä. Molemmat olivat karistaneet
+jotakin päältään. Omituinen päättäväisyys asui heissä. Thorpe täytti
+lasit toisensa perästä. He koskettivat joka lasilta niiden laitoja
+vastakkain hiljaa. Kuului vain pieni, hyvin heikko kalahdus siinä.
+Kumpikaan ei nauranut, katsoivat vain toisiaan. Paula näki Thorpen
+mustien silmien kiiltävän, öljyisinä, omituisina. Hänen päässään oli
+viinin miellyttävä huumaus.
+
+Ei, hän ei ollut toki vielä humalassa. Järki oli kirkas, juokseva kuin
+sähkölanka. Ajatuksilla itämainen loisto. Tämä käsittämätön, pieni
+keinutus hiipi esiin kuin alitajunnasta. Se oli nautintoa, hienon unen
+kaltaista. — Hän katsoi Thorpea yhä kirkkaammin ja alkoi hymyillä. Tämä
+nousi. Meni ikkunan luo, veti verhot syrjään.
+
+— Tule katsomaan.
+
+Paula kulki sinne, tarttui karmiin kädellään. Jalat olivat ihmeen
+raskaat, pää kuin taivaassa.
+
+— Minä sammutan tulen, niin näet paremmin.
+
+Thorpe väänsi sähkön kiinni ja tuli viereen. Paulan paljas käsivarsi
+joutui ihan hänen hihaansa vasten. Huomasi, että hän oli riisunut
+takkinsa pois, asetti nyt kätensä hänen hartiainsa ympäri. Paula
+nojasi mielellään, kuunteli suloisia laineita, seisoi liikkumatta
+toinen käsi ikkunalla. Varmasti hän kuitenkin huojui hiukan. Hän näki
+puoleksi suljetuin silmin alhaalla monet valot. Sitten tuntui miten
+Thorpe ohjasi häntä omaan sänkyynsä. Kumartui pimeässä, työnsi peitteen
+pois. Hyväilee, koskettelee hiljaa ja pehmeästi hänen kaulaansa ja
+käsivarsiaan. Vetää avonaista kaulusta alemmaksi. Painaa huulensa
+hänen rintaansa vasten. Paula tuntee ruumiinsa muuttuvan kuumaksi
+teräkseksi. Sulavan pehmeämmäksi kuin maito. — Tällaistako oli tuon
+miehen rakkaus? Hän ei pystynyt liikahuttamaan yhtäkään lihasta. Mies
+suutelee, suutelee. Ei nosta huuliaan, kuljettaa vain niitä pitkin
+hänen kaulaansa ja rintaansa ja taas takaisin. Hurmio, jonka syvyyttä
+ei voi mitata, valuu Paulan läpi. Pakanallinen, pyhä, alkuvoimainen ja
+outo, sulattava, hulluksi tekevä autuus.
+
+Että toisen ihmisen kosketus toiseen voi tehdä näin.
+
+— Anna minun riisua sinut. Anna hyväillä itseäsi.
+
+Mies vetää vaatekappaleen toisensa jälkeen pois. Paula värisee.
+
+— Rakkaani, älä vapise, älä vapise. Pelkäätkö sinä noin hirveästi
+minua? Anna minun vain sivellä ruumistasi. Sinulla on niin ihanat
+jäsenet. Älä vapise, rakas Paula.
+
+Paula ei liikahuta itseään. Hän vapisee tahtomattaan.
+
+
+
+
+5.
+
+
+He nousivat myöhään seuraavana päivänä iltapuoleen. Istuvat ikkunan
+ääressä välillään hotellipöytä.
+
+Eric Thorpe tuijottaa mykkänä hiukan kulmiaan rypistellen ulos,
+kyynärpäät nojaavat pöytään. Silmät eivät oikein näe. Ovat oudot.
+Olisiko niihin kohonnut väkevää sappea? Kyllä hän erottaa Thamesin
+hiukan kellervänharmaan veden. Mustana se vajuu sillan kaarien
+alla. Päätä huumaa kuin hašiš-unen jälkeen. Liekö tällaista se? Vie
+taakse, vie eteen, vie sivulle sameassa, kuumassa virrassa. Katumus
+kaikesta tästä, inho, halu paeta. Omituinen mielikuva, millaista
+olisi sukeltaa tuolla virrassa — kaarien alla. Paula koettaa uutta
+Tai-Tai-puuterikiveään pöydän toisella puolen. Hankaa kaulaansa, jossa
+on kuin puremisen jälkiä, mustelmia. Kysyy:
+
+— Onko sitä kasassa?
+
+Thorpe ponnistautuu vastaamaan: Ei. — Ääni ei kuulu. Kuivana vain
+sihahti huulilla. Mitä? — _Ei_. Sen »ei» hän sanoo hampaidensa
+välistä, sisäistä raivoaan puraisten. Voi hermostuttaa hulluksi asti
+tuo puuteroiminen. Siinä se liikuttelee kättään, tährää puuteria
+mustelmiinsa.
+
+On kirottua vallan, miten voi joskus inhota naista. Niin, että tuntee
+itsensä sairaaksi, spitaaliseksi. Jos ne edes kuolisivat kuin perhonen
+päivänsä jälkeen! Ei tule mitään. Hän ei voi rakastaa yhtäkään naista
+yhtä yötä kauemmin, ei yhtäkään. Ja kuitenkin hän on niitä, jotka eivät
+ota naista väkisin.
+
+— Äsh, täytyy saada syömistä.
+
+He tilaavat päivällisen huoneeseensa. Syövät ahneesti suolaista lihaa
+
+Huone alkaa hämärtyä, muuttuu harmajaksi, ikäänkuin irtoaa kaikesta
+muusta ja hipun syrjään kädettömään avaruuteen. Kuitenkin kuuluu sen
+yksinäisyydessä kaikki selvään. Joku siirtelee tuolia seinän takana
+— kuuluu kuin olisi erotettuna sadoilla kumisevilla muureilla. Ulkoa
+valot kajastavat oudoin sätein sisään.
+
+He istuvat rinnan leposohvalla. Paula, hän se oli tullut luo. Mutta
+tämä hiljaisuus ja koko asema tuskastuttaa. Äkkiä hän alkaa tuntea
+itsessään voimakasta intohimoa, se vihlaisee ruumista. Tuo mies sen on
+hänelle opettanut eikä ymmärrä häntä nyt. Istuu siinä rinnalla, pitää
+hänestä kiinni kuin nukkunut. Ei käsitä mitä kidutusta tämä!
+
+Paula liikahtaa tuskaisesti, sulahtaa lattialle polvilleen. Työntää
+kätensä Thorpen takin ja liivien väliin kainaloiden alitse, kiertää ne
+selän takana yhteen. Toinen kehoittaa häntä istumaan siivosti. Paula
+puuskahtaa:
+
+— Minkä minä voin sille... Kärsin, vaikka sinä olet siinä. Miksi sinä
+istut noin etkä puhu sanaakaan? Niinkuin olisit kuollut — kuule,
+liikahda edes hiukan. Tee mitä tahansa, minä rukoilen: älä ole
+tuollainen. Katso, minä olen niin onneton. — Paula vetäisi kätensä
+pois, kavahti irralleen — sinä kauhistutat minua.
+
+— Hyvä, hyvä. Sitä eivät ole vielä muut keksineetkään. Vai kauhistutan.
+Voinhan kääntää pääni pois.
+
+— Rakas Eric, tiedäthän sinä, mitä tarkoitin. Käännä nyt kasvosi tänne,
+käännä toki. —
+
+Paula tarttuu molemmin käsin päähän ja saa sen taivutetuksi. Silmät
+ovat avoimina, mutta ikäänkuin harmenneet, katsovat liikahtamatta,
+välinpitämättöminä. Lihakset kasvoilta ovat kuin loksahtaneet alas.
+Pohjaton haudanväsymys lepää huulilla. Kuolemaan asti kiusattu ihminen.
+
+— Älä, älä näytä tuollaiselta. Minun läheisyytenikö sinusta on noin
+paha? Itse opetit minulle mitä intohimo on, etkö tiedä, minkä tuskan se
+panee ihmiseen.
+
+— Paula, älä huoli järjestää nyt mitään kohtausta.
+
+Paula heittäytyi lattialle. Ei sietänyt olla. Ei tullut toimeen. Thorpe
+tarttui häntä olkapäihin kovasti. Käskee istumaan niin, että täytyy
+totella. Puristaa häntä yhä olkapäästä, vihoissaan, melkeinpä tunkee
+kyntensä lihaan. Saa nahkan kohoamaan nyrkkinsä sisään. Hyvä sekin.
+
+— Ei _saa_ tehdä noin. Äläkä huoli halata minua. En ole nyt sillä
+tuulella. Pyydän vakavissani. Niin. Nyt minä kai olen julma, mutta
+pyydän sitä kuitenkin. Sanohan, uskotko sinä minun rakastavan sinua. Ne
+nyt käyttävät vielä sitä sanaa. Rakastaa, rakastaa... Muka syntymästä
+kuolemaan. Maailman alusta maailman loppuun. Mutta luuletko sinä, että
+minä sinua rakastan?
+
+— Ei. Sitä et tee.
+
+— En. En millään. Sen tunnustuksen voin tässä mielihyväkseni antaa,
+että sinä et ole tyhmä. Katsopas, olen jo kolmekymmentäkuusivuotias.
+Kun olin sinun ikäisesi, tunsin sellaista intohimon puistatusta kuin
+sinä nyt. Niin se on.
+
+Thorpe painoi kyynärpäät polviaan vasten ja nojasi otsaansa käsiinsä.
+Silmäluomet laskeutuivat alas. Kasvolihakset kiristyivät, näyttivät
+kovilta, kivettyneiltä: Näkyi hänen äitinsä kuolinvuode. Hän katselee
+vainajan valjuja, kovia kasvoja. Liha oli aivankuin vajonnut,
+imeytynyt luihin kiinni. Kuitenkin olivat ne kasvot hyvät ja selkeät.
+Sisään tulee nainen, kolmikymmenvuotias, täynnä intohimoa, koskaan
+tyytymätön. Se oli sairaanhoitajatar. Oli osannut kaikki pirun konstit,
+usutti häntä kuin hullua koiraa. Äiti oli viikkoja sydänsairaana,
+puoli-istuallaan. He kaksi tapasivat joka yö toisensa. — Ja nainen
+tuli häntä hakemaan kuolleen äärestä. Hän lähti tämän vuoteeseen,
+koska himoitsi tätä joka hetki. Se yö muistui mieleen verenkarvaisena.
+He kaksi elivät, eikä heidän halunsa toisiinsa täyttynyt tai saanut
+kyllää. Ruumis vietiin pois, mutta sairaanhoitajatar jäi taloon. Jäi
+vielä vuodeksi — suruvuodeksi, sillä hän ei pelännyt tehdä sitä mitä
+halusi. Sitten vähitellen sarasti Thorpen sydämessä inhon aika. Hän
+varustautui, sulki talonsa kerran, kun sairaanhoitajatar meni torille
+äidin ruskea nahkakassi käsivarrellaan, ja pakeni ulkomaille. Ei ollut
+lapsia. Maantie ei kasva kukkia...
+
+Thorpe kohoaa ajatuksistaan ja sanoo jyrkästi: — Minä en voi rakastaa
+ketään naista.
+
+— Miksi sinä otit minut mukaasi tänne?
+
+Mies hymähtää kärsimättömästi, halveksivasti:
+
+— Ikäänkuin sitä voisi selittää, mitä ihminen tekee.
+
+— Miksi sitten?... Paulan ääni juuttuu kurkkuun.
+
+— Koska minä näin, että sinä sitä ikävöit.
+
+Paula hyökkää pystyyn lattialle, tapailee sanoja:
+
+— Minä ikävöin sinua nyt, kun olemme menneet rajan yli, kun... — hän on
+kiihtynyt, tuntee kätensä hakkaavan ilmaa eikä voi sitä pitää alallaan.
+— Ooo. Kyllä tiedän, ettet sinä välitä minusta. Eikä silti, että sinun
+tarvitsisi välittää. Mehän voimme erota kuinka pian tahansa. Voin
+lähteä heti paikalla. Minä en ole takiainen täälläkään.
+
+Paula ihmetteli itsekin äänensä kovuutta ja korkeutta. Se tuli kuin
+ruostuneesta koneesta, kalahti kuin rauta rautaan.
+
+— Hyvä, mainiota, kerrassaan mainiota. — Thorpe ärsyttää ja rienaa: —
+Minnepäin sinä ensiksi lähdet?
+
+— Samantekevää, siitä ei ole väliä. Eipä se sinulle kuulu. Minulla
+ei ole minkäänlaista tekemistä sinun kanssasi. Erehdys se on, jos
+semmoista luulet.
+
+— Ei, mutta — kylläpä osaat esiintyä! Ei vielä yksikään nainen ole
+minua niin suuresti huvittanut. Kas, kas — juuri noin. Askel taakse,
+pieni kumarrus. Vain leualla hiukan.
+
+— Saat sinä olla mielissäsi, saat nauraa. Onpahan se ihana tietoisuus
+minullakin, että olen edes yhden ihmisen tehnyt iloiseksi.
+
+Thorpe näyttää niin vahingoniloiselta, melkein mielettömältä. Paulan
+huulet alkavat lepattaa, hän käännähtää ja kulkee ovelle. On onnettoman
+iloinen, kun tietää toisen nousevan ja vievän hänet leposohvalle. Peite
+oli valunut siitä puoleksi lattialle. He polkivat sen punaisia kuvioita
+molemmat.
+
+— Täytyykö minunkin ruveta vakavaksi sitten? Eikö sinua noin ikäänkuin
+hiukan kauhistuta? Pieni aavistus jostakin rikoksesta. Esimerkiksi
+aviorikoksesta. Mutta tämä on aivan turhaa. Kaikille asioille täytyy
+sulkea toinen silmänsä ja toista hiukan vilkuttaa. Niin tekevät
+kaikkein korkeimmalle, pisimmälle kehittyneet ihmiset. Katsopa, my dear
+lady, sinäkin olit äsken pateettinen. Nousehan nyt uudestaan tuohon
+lattialle ja esitä taas. Pelataan hiukan tässä.
+
+Paula istui ja kuunteli, Thorpen kynnet olkapäässään. Häntä helpotti,
+kun kirvelevä kuumuus kohosi silmäluomien alle. Kyynelet eivät
+kuitenkaan syntyneet tässä. Hän vain löi toista kylkeen:
+
+— Olet juovuksissa.
+
+— Mistä minä juovuksissa olisin, hyvä lady? Minähän join illalla
+vähemmän kuin sinä. Vaikka viini onkin lähes yhtä petollista kuin
+naiset, molemmista voi tulla juoppohulluksi. Mutta eikö sinua yhtään
+kaduta avioliittovalasi? Minulle tämä kylläkään ei ole suurta. Joudun
+kuitenkin helvettiin, vaikka äitini on taivaassa. Mutta olisit sinä
+edes surullinen ja itkisit vähäisen. Katsos, minä levitän tähän
+kämmeneni maljaksi. Paina hiukan päätäsi, niin ne tippuvat siihen
+suoraan. Tässä on sitten helmet Jumalalle — minun kourassani. Voi,
+tätä autuasta elämää. Mutta miksi sinä et itke? Tiputa nyt joitakin
+pisaroita.
+
+— Älä kiusaa minua, älä, älä.
+
+— No, no, ei pidä noin puistella päätä. Enhän minä kiusaa ketään,
+ajattelin vain äitiäni, jonka kuvan sinä näit siellä. Hänestä se
+johtuu, etten voi rakastaa ketään muita naisia.
+
+— Ovatko ne tehneet sinulle niin paljon pahaa?
+
+— Minä kai olen tehnyt niille enemmän pahaa. Mutta se on siksi, etten
+voi kunnioittaa ainoatakaan naista — paitsi äitiäni.
+
+— Voisitko sinä kunnioittaa minua?
+
+— En, hyvä ystävä, en. — Thorpe naurahtaa, huulet kääntyvät
+hullunkurisesti. Hän kumartuu taas alemma toisen pään yli, Paula
+kääntää kasvonsa pois.
+
+— Miksi sitten pidät päätäni sylissäsi? Jos minä olisin mies, en
+koskisi naiseen, jota halveksin. Ja miksi sinä et kunnioita minua?
+Tähän asti maailmassa en ole tehnyt mitään alhaista.
+
+— Se on mielenkiintoista kuulla. Meidänkin suhteemme — alusta asti
+siis aivan rehellistä ja korkeaa. Ei mitään tuollaista kieräilyä
+eikä teeskentelyä. Ei. Vaan todella kunniallista, suurta, jaloa,
+epäitsekästä, puhdasta. Minäkin olen jo kohonnut enkelien verroille.
+
+Paula käännähti nopeasti vatsalleen, niin että sai kasvonsa piiloon.
+Thorpe näkee, että hänen hartiansa vavahtelevat. Laskee toisen kätensä
+nytkähtelevän lapaluun päälle, toisen ruskeaan, pörröiseen tukkaan.
+Hän kuljettaa sormiaan hiusten läpi. Ne ovat kuivat ja sähköiset,
+kahisevat ja lyhyet. Niska on kuin kuusitoistavuotiailla pojilla.
+Taivas: ihmeiden ihme. Hän, Carl-Eric Thorpe, oli mielestään vanha jo.
+Mielestään kaiken nähnyt, kulkenut, menettänyt ja rikkonut. Siinä hän
+katselee Paulaa, sen pojanniskaa ja näkee ihmeiden ihmeen jälleen:
+_Nuori ihminen_. Hellyys käy hänen lävitseen. Lieneekö sellaista
+Jumala tuntenut, kun aivan ensimmäiset kukat puhkesivat maan pinnalla?
+Oikeastaan se ei ole hellyyttä. Se on kipeää, tuskallista, polttavaa,
+vetävää kuin sähkö: Hän itse ei ole enää nuori; on vanha, viisas,
+inhottava.
+
+Hän antaa Paulan hautoa kasvojaan kauan. Ei rohkene suudella tuota
+niskaa, epäilee yhtäkkiä, että hänen huulissaan on limaa.
+
+Sitten Paula kohottautuu ja nostaa päänsä käsiensä varaan. Kyynärpäät
+painavat kovina nuppeina toisen reittä. Ruskeat kasvot ovat lujat,
+uhmaavat. Kovin häneen oli koskenut se sana: _Puhdasta_. Hän puhuu:
+
+— Pilkkaa sinä jos haluat. Tiedän sen kuitenkin omassa itsessäni, etten
+ole tehnyt mitään likaista tai arvotonta. En ole tahrattu tällä, enkä
+häpeä vielä. Ja pitäisikö hävetä? Onko tämä rikos? Olkoon, silloin en
+tunne, en pelkää rikoksia, niistä huolimatta sieluni on puhdas kuin
+vuorikristalli. En ole syntisempi kuin neitsyt Maria. Sinä saatat
+olla nyt tahrattu minusta — sitä en kiellä. Pidät minua likaisena,
+koska olen ollut toisen miehen. Ja kuitenkaan en ole himoinnut häntä
+kertaakaan. Eikä hän kiusannut minua liikaa.
+
+Paulan sydän oli raskas. Hän ajatteli: Jos joudun hänestä erilleen,
+minun täytyy olla rauhallinen ja tyyni. On hyvä, että ympärillä on
+Lontoo. Sukellan miten syvälle tahansa, mutta Helsinkiin en mene
+koskaan. Älä pelkää, Paula, älä pelkää noin.
+
+— Jos minä — kiusaisin sinua liikaa?
+
+Paula katsoi häneen epätoivoissaan.
+
+— Sinä voit tehdä minulle mitä tahansa. Sinä voit kyllä. Opettaa minut
+vaikka hirttäytymään hienoimmalla tavalla.
+
+Thorpe hymyilee toisen tuskalle. Mikään ei voi tukahuttaa tätä. Se
+viriää ja nousee. Hän hymyilee. Katselee ja nauraa. Näkee, ettei Paula
+häntä käsitä. Kohottaa vihdoin kulmiaan, silmät pyöristyvät. Puristunut
+suu lievenee. Olento kohoaa, nousee hänen syliinsä, painuu häntä
+vasten. Sulaa. Jää voimattomaksi. Thorpe peittää hänet käsillään, ettei
+ilmakaan koskisi tähän olentoon.
+
+Pitkä, hyvä äänettömyys. Satojen kumisevien muurien takaa kuuluu ääniä.
+Jossakin alhaalla soi kello. Sen kuulee näin, kun jää hiljaa. Thorpe
+sanoo:
+
+— Sinäpä voisit opettaa minut rakastamaan itseäsi. Sitä minä en ole
+tähän saakka uskonut.
+
+Paula nousee ja menee ikkunan luo. Hän kuulee äänen vielä takaansa.
+
+— I am sorry. (He olivat usein sanoneet niin toisilleen ihan iloisina
+pikkuasioissa.) Ymmärrät hän, että miehenkin täytyy purkaa hetteitään.
+Mutta ethän ole siitä enää pahoillasi.
+
+Mies tulee Paulan perästä ja puhuu vakavasti:
+
+— Näetkös, minä olen sadasti tuomittu. Kuitenkin haluaisin saada vaimon
+kotiini. Luoja tietää, että tähän päivään asti en ole sitä tahtonut.
+Jos minäkin saisin joskus lapsen — ehkä muuttuisin toiseksi. Pieni
+lapsi minua suuresti kiinnostaa. Mutta yksi asia pitää sanoa, Paula. Se
+on hyvin tärkeä ja johtuu syistä, joita ei saata selittää. Toivon, että
+muistat tämän aina: Älä hyväile minua liian usein. Älä tule luokseni,
+pysy erilläsi, muuten karkoitat minut, ja sitä minä nyt pelkään.
+Katso: ei intohimo ole rakkautta, se kaikkein vähimmin, eikä hekuma
+jokapäiväistä leipää.
+
+Paula puraisee kieltään: Minä en nykäise häntä, en kertaakaan enää.
+Sitä hän nyt kyllä saa odottaa.
+
+Ikkuna avataan. He molemmat taittuvat katsomaan alas. Kosteus ja
+äänet lyövät vastaan. Juuri siellä alhaalla huutaa nuotillinen ääni:
+»The Evening Post». Tämä on viides kerros. Sumua on kadun ilmassa.
+Monet valot loistavat sen sylistä. Levittävät ympärilleen ihmeellisen
+kehän, missä pienet vesipisarat tanssivat. Jossakin näkyy vihreä valo
+kuin aaveen silmä. Paula ei edes alitajunnassaan muista tällä kertaa
+vertauskohtana vihreää varjostinta Antinkadun 38:ssa. — He kuuntelevat
+ääniä ja liikettä. Katsovat valoja. Hengittävät raakaa kosteutta.
+Ihmettelevät itsekseen: Siellä ovat ihmiset työssä, kulkevat asioilla,
+puhuvat järkevästi, ovat viisaita ja kylmiä. He, keskellä tätä elämää,
+ovat unohtuneet vuorokaudeksi kahden. Uponneet kuuman, polttavan virran
+pohjalle. Salaisiin hetteisiin.
+
+Paula nousee: Lähdetään.
+
+
+
+
+MIES YKSINÄÄN
+
+
+
+
+1.
+
+
+Lassila astuu ulos koulun katuovesta. Ovi painuu hänen perässään
+itsestään kiinni. Hän korjaa hattuaan, se jää yhä kieroon ja vaivaa
+korvia. Mikä hitto sitä vääntää? Hän korjaa uudestaan. Kalossitkin
+painoivat jalkoja, suhahtelivat omituisesti kivitykseen. Eikö hän
+enää osaa kävellä, piru vieköön! — Viimeinen tunti oli raivostuttava.
+Ei yksikään neljännen luokan oppilaista osannut todistaa teoreemaa.
+Siellä ne istuvat — koko luokka. Takana vahvoja, suuria poikia,
+jotka välitunnilla hyppivät pituushyppyä pihan laidalla ja ovat
+vielä päivettyneitä kesän jäleltä. Tyttöjä, vaaleita ja siroja, päät
+käherrettyinä kuin juhlaan. Kun hän kyselee ja koettaa johdella, ne
+vain katselevat toisiaan ja joku nauraa. Silmistä loistaa älyttömyys
+ja tylsyys. Vaikka edellisellä tunnilla oli teoreemaa vatkattu kaksi
+kertaa.
+
+— Minä _osaan_ selittää. Osaan sanoa asian niin, että sen pitäisi mennä
+tavallisen ihmisen järkeen. Mutta näitä ei saa käsittämään millään.
+Niiltä puuttuu kyky _ajatella_ yksi ainoa ajatus loppuun. Lukea
+kaksikymmentä riviä niin, että niistä saa selvän kuvan itselleen.
+
+Lassila korosteli sanoja kuten luokan edessä ja kirosi jälleen
+ajatuksissaan. Ei ollut nykyjään muuta lohdutusta. Huuletkin
+liikahtelivat kiukkuisesti. Ohikulkeva neiti kohotti sille
+kulmakarvojaan. Hän näki sen ja naurahti tyydytyksestä.
+
+Vähän kauempana tulee vastaan hoikka, hienoon kävelypukuun puettu
+nainen. Kulkee pienin, tepastelevin ja nopein askelin, kuin jalat olisi
+sidottu polvista yhteen. Kuitenkin hän näyttää täyttävän koko käytävän.
+Sileät, runsaasti puuteroidut kasvot kuoleman rauhallisina. Silmäluomet
+puoliummessa, se antaa kasvoille uneliaan, välinpitämättömän leiman.
+Pää on taivutettu hiukan takavinoon, silmät sieltä rakosesta näkevät
+suorassa viivassa kaiken edessä. Takinkaulus on avoin, olkapäälle
+lankeaa suurelle ruusukkeelle solmittu vaalean violetti kaulaliina.
+Kaulaliinan alapuolelta näkyy sinervää, kelmeää ihoa pitkältä.
+Vasen käsi pusertaa ihanasti rintaa vasten suurta käärmeennahkaista
+käsilaukkua. — Lassila näkee sen kaiken. Iva kiiltää hänen silmistään.
+Ei koskaan ennen hän ole nähnyt naista oikeassa valossaan. Juuri kun
+tämä on hänen kohdallaan, sivu luiskahtamassa, hän sanoo matalalla
+äänellä, puoli kovasti, kyllin kuuluvasti: Saakeli.
+
+Kukaties nainen avasi silmänsä auki sen kuullessaan. Siihen
+tarvitaankin jo paljon. Jos avasi — mitä sekään hyödyttää. Häntä
+odottavat tyhjät huoneet. — Oli tiistai. Pari viikkoa hän oli
+kuljeskellut siellä yksin ja kiroillut ääneen. Kaikki helvetin pahat
+henget olivat lakkaamatta piirissä hänen ympärillään. Ja ne olivat
+sietämättömiä. Paula oli hänen, luotu hänen elämänsä nautinnoksi, hänen
+jokapäiväiseksi leiväkseen. Kuka voi olla kauan vailla jokapäiväistä
+leipäänsä?
+
+Hän kulki Aleksanteria. Kalossit vetivät katua. Paitakin oli likainen,
+piinasi ruumista, kasvot pesemättä. Ilma ympärillä harmaa — kuten aina
+nykyjään. Heikinkadun kulmassa piti seisahtua, edessä oli autoruuhka.
+Raitiovaunu oli juuri livahtanut tieltä pois. Poliisi linjan takana
+heilautti autoille kättään. Ne lähtivät liikkeelle. — Autoja kuin
+helvetissä — ajatteli Lassila. Hitaasti ohi liukuvaa vihertävää Essexiä
+ohjasi nainen. Tällä oli pieni musta hattu, avattu, taapäin työnnetty
+turkki, kädet ohjauspyörässä, katse vääjäämättä eteenpäin. Nainen
+autossa yksinään, hieno kuva. Essexin jälkeen tuli pirssiautoja, sitten
+harmaa kuorma-auto, kyljessä valkoisin, jyrkin kirjaimin: Transportbil.
+Sen lavoilla oli laatikko, pianon muotoinen. Lassila pääsi sitten
+liikkeelle. Kulki Heikin toisella laidalla tulevan raitiovaunun nenän
+edestä. Kiukkuinen soitto pärisi hänen korvissaan. Se miellytti häntä:
+Soikoon aina, senkin hätäkello!
+
+Niin hän oli päässyt Antinkadun rauhaan. Ajatteli kuvaa: Hieno nainen
+vihertävässä Essexissä, jonka peräikkunassa tanssi neekerinukke.
+
+— Paula vasta voisi nauttia sellaisesta. Hän oli luotu saamaan kaikki,
+mitä elämä voi antaa. Niin se on. Jos olisin voinut ostaa auton
+vaimolleni, hän kenties olisi jäänyt luokseni. Auton, ratsuhevosen,
+matkoja. Ei hän jättänyt minua, vaan köyhyyteni. Kuitenkin: On sievä,
+mukava koti. Eikö Paula saanut kylliksi rahaa? Eikö hän kulkenut
+turkissa? Enkö minä säästänyt häntä kuin lasta? Milloin minä vastustin
+hänen tahtoaan? Taivaaseenko hänet pitäisi nostaa, yksi nainen, niistä
+harvoista öistä, käytetyistä? Kullat, hopeat ja timantit palkinnoksi?
+Eivät monet saa ruokaveroakaan, vaikka kulkevat paljaan taivaan alla.
+Ja on muka ero naisella ja naisella? Kuka heistä ei syökse miestä
+onnettomuuteen ja piinaan?
+
+Istuimme konserteissa. Palvelin häntä, autoin päältä ja päälle,
+ostelin tälle viinirypäleitä kotiin tullessani. Hyvää elämää, kirotun
+säädyllistä. Kaikki pienoiskoossa. Siihen Paula oli ihastunut. Miten
+hän nauroi! Silmät kiilsivät rypäleitä syödessä. Pisti suuhunsa
+monta kerrallaan, ratisutti kiviä hampaissaan. Ojensi kurkkuaan
+ylös, nielaisi ja nauroi: »Minä voisin syödä monta kiloa.» Kuitenkin
+kyllästyi pian, työnsi pussin pois. Karisti kannat helmastaan
+lattialle: »Itsepähän ne huomenna lakaisen.» — Jos sanoi sanan
+teatterista, taiteilijoista, loistavasta maailmasta, jännittyivät
+Paulan kasvot — näen ne elävästi tuolla tavalla. Voi, kaikkea sinä
+halusit. Mistä annoin sinulle sellaista, mitä ei minulla ollut. Jos
+mistä itseäni ikäni syytän, niin siitä, etten sinua koskaan pieksänyt.
+Suomia sinua piti, vain kepakkoa tarvitsit. Jos sen armon päivän näen,
+että sinut tapaan, et pääse pehmittämättä. Punaiset juovat hienossa
+ihossa! Olisinpa kiinnittänyt sinut remelillä sänkyyn ja ruoskinut
+kerran viikossa, niin olisin iloinen mies nyt. — Mutta ne kasvot, sanat
+ja liikkeet. Suloinen olento hän on, minun vaimoni. Ja viimeinen ilta:
+»Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?» Kaksi kertaa kysyy sitä samaa.
+Pää tyynyllä, sotkuiset, ruskeat hiukset. Silmät tuijottavat minua
+kuin janoisen hirven. Voi huuhkajaa, voi yökköä, kun en sinua piessyt
+punaisille juomuille. Vetäisin vain sänkyyni. Hyvä Jumala, sitä naista.
+Suloinen olento hän on, minun vaimoni.
+
+Lassila kulki kuin sokeana harmaata katua. Humalassa muistikuvistaan.
+Ne hivelivät yksinäistä, kiroilevaa mieltä kuin kuumennettu
+sukkapuikko, jolla lapsena pisteltiin tervaa pakottavan hampaan koloon.
+
+— Suloinen olento hän on.
+
+Hän tuli Antinkadun 38:n kohdalle. Tämä viisikerroksinen kivitalo ei
+ole kovin vanha. Sen vaaleanharmaat, likaiset seinät uppoavat hyvin
+viereisiin taloihin. Ikkunain kehykset näyttävät vaalean vihertäviltä.
+Väriä ei juuri voi määritellä. Se on lähes yhtä likaista kuin seinä.
+Tämä julkisivu näyttää tarkoituksella luodun sellaiseksi, ettei sitä
+huomattaisi. Tarkoitus on myös saavutettu. Talon toisella laitaa on
+porttikäytävä. Sen päällä tylsän kulman muotoon taivutettu kilpi, jonka
+toisella sivulla lukee: Antin sauna. Toisella: Anders bad. Keskellä
+julkisivua on ovi A. Sen kupeella pieni kilpi: Hieroja Ida Mäkinen
+Massös.
+
+Astupa sisään A-ovesta. Punainen, ihana matto leviää jaloissasi. Rappu
+on miellyttävän matala. Seinien alaosassa epämääräistä, viehättävää
+väriä. Sitä ja valkeaa yläosaa rajoittaa sinikeltainen nauha. Hissin
+ovella, lasin alla kapeissa kehyksissä huomattava taulu: _Kerjääminen_
+ja kaikenkaltainen _kaupusteleminen_ on ankarasti kielletty. Tämä on
+vain suomeksi, luultavasti eivät ruotsalaiset harjoita sellaista. —
+Tähän taloon Lassila astuu. Paula on tätä mattoa juossut tuhansia
+kertoja.
+
+Eteisessä on raskas ja huono ilma. Hän tahtoo panna takkinsa
+roikkumaan. Mitä se kannattimessa tekee? Potkaisee kalossinsa nurkkaan.
+Ne nostavat kärkensä korkeutta päin ja jäävät seinää vasten. Tököttävät
+kuin humalaiset jalat. Lassila heittää W.C:n oven kiinni. Samassa tulee
+ajatus:
+
+    »Gud ske lof för dagligt bröd...»
+
+Se ajatus oli yksi hänen pienistä vainolaisistaan nykyjään. Paula oli
+nimittäin W.C:n seinälle naulannut helakan keltaisen kuvan, joka esitti
+elopeltoa. Sen alla painettuna säkeistö:
+
+    »Gud ske lof för dagligt bröd,
+    Han för oss bär sorgen.
+    Hvart skall Anna varm och röd?
+    Hvad har mor i korgen?»
+
+Lassilaa hiukan ihmetytti, mikä asian sopivaisuus sai Paulan liimaamaan
+sen sinne. Kun hän nyt koulusta lähtiessään tai sieltä tullessaan vain
+kulki tuon oven ohikin metrin päästä, heti hän pakosta alkoi kerrata:
+
+    »Gud ske lof...»
+
+Ja väliin kadullakin hän tapasi itsensä sitä lausumasta.
+
+Sänkykamarissa on pitsipeite kaksinkerroin Paulan sängyn päällä. Hänen
+oma vuoteensa on ollut laittamatta koko tämän ajan. Lakana riippuu
+lattialle. Hän menee illalla samalle jäljelle, mistä aamulla nousi.
+Yöpöydällä on kuivettunut ruusu kapeassa, korkeassa maljakossa. Sen
+terä on mytistynyt, melkein musta. Vaatekaapin oven isosta peilistä
+näkyy Lassilan oma kuva, hänen seisoessaan siinä yksin keskellä
+lattiaa. Huone on kylmä ja siivoomaton. Pikku matot kasassa puolittain
+sängyn alla. Pieniä sekasorron henkiä istuskelee joka paikassa. Niiden
+vartalo on laito, nauhamainen, silmät kierot ja suu virnistelee
+levottomasti, autiosti.
+
+Lassila istuu hetkeksi sänkyyn. Taivuttautuu ja kirjoittaa sormellaan
+yöpöytänsä tomupeittoon Saakeli. Sormenjäljistä paljastuu kiillotettu
+pinta Sitten hän avaa ikkunan ja lähtee eteiseen askelin niinkuin voi
+ajatella kuljettavan maanalaisessa kuolleessa talossa. Nostaa oven alla
+makaavan Helsingin Sanomat kainaloonsa, käy kylpyhuoneessa pesemässä
+kätensä — naulassa siellä ei riipu enää Paulan loistavanvärinen
+aamuviitta — istuu omaan nojatuoliinsa huoneessaan ja avaa lehden.
+
+Vihreällä verhottu jalkalamppu seisoo takana nurkassa kuin palellen.
+Ikkunasta tulvii kirjoituspöydän päällitse koleus ja lokakuu.
+
+Puhelin pöydällä soi, siellä on Valjakka. — Hei, terve. — Terve,
+terve. — Eikö teistä kumpikaan ole nykyjään kotona? Vai ettekö enää
+päästä minua sisään? Olen yrittänyt soittaa ovikelloa ja puhelinta jo
+toistakymmentä kertaa. Toivottomaksi se on osoittautunut. Mitä sinä
+teet? — Luen sanomalehteä. Tulehan nyt, kyllä minä olen kotona. — Heti
+paikalla lähden. Hei vaan.
+
+Valjakka kampasi tukkaansa peilin edessä ja kysyi heti:
+
+— Eikö Paula ole kotona?
+
+— Ei ole — vastaa Lassila hitaasti, kärisevällä äänellä. Valjakka vetää
+muutamia suoria vetäisyjä kammalla taapäin, pistää sen pikkutaskuunsa
+ja seisahtuu Lassilan eteen. Tämä seisoo vielä paikoillaan, kuin ei
+suvaitseisi viedä vierasta ensinkään peremmälle. Peilin alla pienellä
+pöydällä näkyy Paulan ruskeat, vanhat säämiskäkintaat. — Harmittaa,
+ettei se ole korjannut mitään tavaroitaan.
+
+He istuvat Lassilan huoneessa matalan pöydän ääressä ja sytyttävät
+savukkeet. Valjakka alkaa:
+
+— Minä olen hiidenmoisessa pulassa, vaikka jos minä en olisi minä, ei
+minulla olisi mitään pulaa. Älä keskeytä nyt, hikoilen jo ilmankin, ja
+katso mieluummin tuonne ikkunaan päin. No niin — Valjakka työnsi päänsä
+sohvan selkämystää vasten — minä en voi mennä naimisiin.
+
+Lassila katsahti hämmästyneenä toveriaan, kääntyi sitten entiseen
+asentoonsa.
+
+— Ei hullukaan mene naimisiin keskellä lukujaan, ja minulta kuluu vielä
+kolmatta vuotta.
+
+Toinen ei virkkanut mitään.
+
+— Kuitenkin minä olen päättänyt tehdä sen, vieläpä tänä syksynä.
+Tarkastahan nyt tilannetta, minä selitän sinulle kaikki. Olen miettinyt
+ja vatvonut tätä. Ensiksikin: olen tehnyt keksinnön. Minulle on nyt
+vasta selvinnyt eräs asia ja ihmettelen itseäni. Katsos, täällä meillä
+ja miksei liene muuallakin, ihmisten uskomukset ovat niin sairaalloisia
+— perin valheellisia — ihan liikuttavia. Sekin juuri, että puhutaan
+henkisestä ja henkisestä rakkaudesta. Oi, mikä sielujen sopusointu!
+Minua rehellisesti ellottaa. Mitä hittoa se hyödyttää, jos kaksi
+ihmistä ei voi sietää toisiaan ruumiillisesti? _Minä_ olen varma siitä,
+että rakkaus on fyysillistä tuntoa. Enkä minä ole tutkinut Anjan
+henkeä, minusta hänen sielunsa ilmenee ruumiissa.
+
+Valjakka vaikeni ja mutisti suutaan. Karisti tuhan savukkeestaan. Sanoi
+varovaisesti:
+
+— Minuun on nyt, juuri tänä aikana, vaikuttanut sekin, että käyn
+Vanhassa klinikassa luennoilla. Ne olennot tekevät fyysillisesti pahaa,
+kun on tottumaton. Nolo niitä on ajatellakin.
+
+Hän kurtisti nenäänsä, vetäisi joitakin vihaisia sauhuja. Siitä paloi
+paperossi uudelle karrelle, loppuun asti. Hän heitti sen tuhkakuppiin
+ja jatkoi hitaasti:
+
+— Omituista, kerrassaan omituista. Olkoonpa nainen typerä, ruma tai
+irstainen, kaikki ne kelpaavat meille. Vaikka olisivat kuin kourallinen
+syksyistä kuraa, me pidämme heitä kyllin hyvinä koteloina. Kas, luonto
+se vaatii siemeniä ja taimia. Tai ei se siitä johdu, vaan rakkauteen
+sisältyy niin suurta nautintoa, että joka katsoo voivansa olla ilman
+sitä, on minun mielestäni idiootti.
+
+Valjakan silmäkulmiin oli tullut syvät, ehdottomat rypyt. Lassilan
+kasvot olivat merkillisen valjut ja syvät hämärässä. — Piruko lähetti
+tuon miehen puhumaan kaikkea tällaista nyt? Juuri nyt. — Hän istui
+siinä kuin olisi huone täynnään näkymättömiä terässäikeitä, ohuita
+kuin hämähäkin seitti. Ne sattuvat, vaikka et liikukaan ja viiltävät
+äänettömästi lihaa. Tuo toinen ei tiedä niistä mitään. Jatkaa:
+
+— Niin, minun on tehtävä tämä selväksi, minun on saatava ratkaisu. Olen
+jo päättänyt näin: menen Anjan kanssa kihloihin, ja sitten me panemme
+toimeen yhdysasunnan, symbioosin. Jospa olisin keksinyt tämän esimerkin
+silloin, kun Laurus antoi minulle nollan niistä luontsan kokeista.
+Niin, minun on pakko tehdä se, siitä ei voi periä. Tai mikä hiiden
+pakko siinä on, sepä se minua suututtaa, että kuitenkin teen sen. En
+minä ole mikään kiimainen kissa tahi niinkuin jänis, tuli hännän alla.
+Mutta se on niin noloa näinkin, koko prosessi. Ajattelehan, kun minä
+nyt olen hyvin puettu ja puhua latustelen mukavasti, lisäksi vanha
+civis tahikka lähes tohtori; johan se tyttöparka, jos hän on jäänyt
+jonnekin kuudennelle à seitsemännelle luokalle, pitää minua keisarina.
+Istummepa sitten Fazerilla, tanssimme osakunnassa tai teemme mitä
+tahansa: lopuksi päädymme minun asuntooni. Minulla on yliote ja tulen
+vieneeksi hänet sinne. _Tulen vieneeksi._ Minkäs sille, mutta minä
+en kehtaa tätä aina uudistaa, tätä ensiluokan varkautta. Eikä menisi
+kauan, kun karttaisin häntä kuin ruttoa. Etsisin toisen ja tämän
+jälkeen kolmannen. Siitä syntyisi hieno haaremi — järjestyksessä. Jaa,
+järjestys kaikessa.
+
+Valjakka nauroi. Karaisi kurkkuaan kuin se olisi tukkeentunut, sanoi
+karkeasti ja juhlallisesti:
+
+— »Viisi vaimoa on sinulla ollut ja se, joka sinulla nyt on, ei ole
+sinun viimeisesi.» Katsos, miten hyvin minä osaan Raamatun. Minulla oli
+pikkuvesana kotona mummo, joka luetti ja kuulusti läksyt. Totisesti,
+silloin minä en tietänyt, mitä tarkoittaa: »Viisi miestä sinulla on
+ollut...» Hah, luuletko, että nykyaikana voisi lisätä lukua? Piru minut
+syököön, jos minä otan toimeen sellaisen haaremin, ei minusta enää
+virkaan päästyäni ole kunnollisesti avioliittoon. — Minulle juuttuu
+mieleen yksi sana: typerää.
+
+Valjakka purskahti iloiseen nauruun. Lassila oli kolkon näköinen,
+katseli ikkunan listejä. Valjakka nauraa, kun ei saa toista nauramaan,
+selittää viimein silmät välehtien:
+
+— Nyt sinä tuijotat ikkunaan kuin tuomittu etkä päätäsi nytkäytä. Etkö
+käsitä, ettet enää minua häiritse, kun pääsin alkuun puheissani. Mutta
+en minä sille naura, se vain minua yllytti. Näetkös, veli, minä olen
+pari viikkoa kuljeskellut ympäri, ensin syleskellyt, sitten kironnut ja
+sanonut: typerää... Sitten taas syleskellyt ja vahvistanut: typerää.
+
+— Sattuipa yhteen kaksi noitujaa, tokaisi Lassila väliin.
+
+— Noidutko sinäkin? No, sitten minua vielä nauratti, kun olin
+sanomaisillani nyt sinulle: Raamatussa sanotaan, että joka sanoo
+veljelleen: sinä tyhmä, hän on vikapää suureen tuomioon. Sinä olisit
+vastannut, että minun on paras vaihtaa teologiaan; nämä merkit
+viittaavat uskonnolliseen murrokseen. Hahahhaa! Mutta eikö sitten
+ole typerää, että miehen täytyy lukea lähes kolmikymmenvuotiaaksi,
+ennenkuin pääsee lääkäriksi tai sen kaltaiseksi, ja velkoja on
+loppuiäksi. Mene sitten naimisiin, kun olet vanha, höpsistynyt ukko.
+Ruumis kuin kääpä ja aivot tomua. Kuvittele, että olet viettänyt
+jokseenkin kunnollista elämää siihen saakka. Mikä kivinen ja kuiva
+tie? Mikä erämaa, tuska, hiki ja ikävä? Sitä ei sulattaisi kerubikaan,
+enkä minä lupautuisi siihen edes sieluni autuudesta. — Näe nyt
+tämä silmissäsi: mies nuori ja lämminverinen kuin arabialaiset
+hevoset. Huomaa: nuori ja lämminverinen vielä. Hän lukee. Kantaa
+iestä nuoruudessaan. Rintakehä painuu ruttuun. Rakkaus, ainakin
+konkreettisessa mielessä, on kielletty asia. Älä kajoa naiseen —
+Valjakka nauroi taas — Raamattu sanoisi: älä ryhdy häneen. No hyvä,
+jos voit olla ryhtymättä. Mutta olettakaamme, ettei mies voisi,
+että tulisi ryhtyneeksi. Pitäisikö hänen sitten tehdä, niinkuin
+entisen kartanon ylpeän tyttären? Tämä antoi juhannusaattona naapurin
+mustasilmäisen rengin hurmata itsensä. Hänet huomattiin langenneeksi,
+kun hän synnytti pojan — kaksikymmentä seitsenvuotiaana. Sinä kesänä
+hän kuljeksi lehdoissa ja lauleli: »Lankes taivaan enkelitkin, miksei
+kurja ihminen.» Voi sitäkin surkeutta! No niin. Mutta on typerää,
+tekeepä mies kummin tahansa: jäähdyttääkö verensä harmajassa ikävässä,
+nuoleksii huuliaan, vaikkei ole juonutkaan viiniä, vai tekeekö syntiä
+peräkanaa ja katkaisee selkärankansa. Piru soikoon, minä en kulje
+kumpaakaan tietä. Mikä minua kieltää tekemästä tahtoani? Saa kai
+oman elämänsä reistata parhain päin? Ja jos ei minussa ole siihen
+miestä, sitten menköön! Kun olen hosunut itseni kuluksi enkä kykene
+enää sormeani koukistamaan, silloin vasta hellitän otteen ja sanon:
+On vuoro astua Herra Kohtalon näyttämölle. Järjestäkää loppumatka.
+Enää ei ole vähä. Minä vannon, etten mene sen tytön näkyviin, jos en
+saa tätä selväksi. Etkö hyväksy tätä, puhu! Katsos, minä olen ihan
+kiusallisen mallikelpoinen ja puhdas nuorukainen. On sekin ajatustapa:
+puhdas ja viaton! Totisesti. Armollinen neiti, onko sydämenne puhdas?
+— Ei, herra. — Ah, mikä kauhistus, kuonakasa! — Kuule, etkö näe tätä
+hullunkurisuutta? Miksi olet ääneti? Paulakin sanoi: Ne ovat kerrassaan
+typeriä, jotka eivät mene naimisiin.
+
+Lassila oli ollut koko ajan ääneti, ajatteli, että hän koulussa oli
+aivan samanlainen kuin ennenkin, tahtoi vain aina suuttua oppilaihin.
+Nyt hän käänsi päätään:
+
+— Sanoiko Paula niin? Sepä on vasta todiste.
+
+— Joka tapauksessa on päätetty: nyt minä aloitan symbioosin. Mutta mikä
+sinua vaivaa, mies? Olet suorastaan tylsä. Missä Paula on?
+
+Valjakka ravisteli toista:
+
+— Missä Paula on, kuuletko?
+
+— Saatana, älä vanuta minua. Paula on Ranskassa luullakseni.
+
+— Ranskassa?
+
+Ei vastausta.
+
+— Mitä hän siellä tekee?
+
+Lassila teki avuttoman liikkeen käsillään:
+
+— Mistä minä tiedän.
+
+— Sinäkö hänet lähetit?
+
+— Mene matkaasi, äläkä urki minun asioitani. En minä häntä lähettänyt.
+Hän meni.
+
+Valjakka nauroi:
+
+— Minä nyhdän sinusta totuuden, vaikka olisit kuin vanha tervaskanto.
+Ilmankos täällä oli niin omituinen _haju_. Vainusin sen heti, mutta
+olin niin täynnä ajatuksiani. Menikö hän yksin?
+
+— Ei.
+
+— Sinäkö annoit hänelle rahat?
+
+— Ei. Revit minua kuin korppi haisevaa raatoa. Tiedä, että minussa on
+vielä elävän ihmisen tunto ja aistit.
+
+Valjakka veti suunsa kokoon kuin olisi aikonut viheltää. Thorpe! Ja
+sittenkin: Hän oli täällä kuin yksi kotiväestä ja uskoi aina istuessaan
+tämän talon pöydässä, että Paula välitti vain miehestään. Hän kysyi
+epäröiden:
+
+— Tuleeko Paula pian takaisin?
+
+— Ei hän tule ensinkään.
+
+Valjakka ihmetteli miestä, joka istui siinä koko ajan samassa asennossa
+kuin jäätyneenä tuoliinsa, leuka itsepäisesti ja jyrkästi eteen
+vedettynä. Ja tässä hän oli koko ajan puhunut rakkauden nautinnoista.
+Hän nousi kävelemään, seisahtui Lassilan viereen. Toinen on kuin ei
+kuulisikaan, ei tietäisikään hänen olevan siinä. Valjakka lyö kätensä
+siihen olalle, lyö hyvinkin lujasti, mutta tajuaa selvästi, että se
+on toiselle aivan vieras. Sama jos pitäisi sitä kuolleella sohvan
+selustalla. Mutta on nolo vetäistä se samassa poiskin. Niin hän
+viivyttää sitä ja sanoo:
+
+— Kuulehan, velimies, tätä minä en ymmärrä.
+
+Lassila päästää kurkustaan jonkin lyhyen, nimettömän äännähdyksen,
+sitten vastaa:
+
+— Sinähän muuten ymmärrät kaiken, mikä koskee erotiikkaa. _Tämän_ minä
+puolestani ymmärrän varsin hyvin. Mutta jos sanot sanaakaan tästä
+kellekään, niin ammun sinut suoraan. Käsitätkö? Ei vihjaustakaan.
+
+— Selvä on.
+
+— No: ei tahtonut keittää ruokaa, tiskata ja siivota — Lassila
+pysähtyi, ajatteli: eikä tahtonut minua enää. Jatkoi äskeistä
+kovemmalla ja tylymmällä äänellä: — Lähti nauttimaan. Niinhän sinäkin
+aiot tehdä.
+
+— Minä teen sen rehellisesti.
+
+— Rehellisesti? Vai rehellisesti? Oho, sanonko minä? Pidätpähän hänet
+vain käden ulottuvilla, voidaksesi paremmin ottaa tilaisuudesta vaarin.
+
+Valjakka vetäisi kätensä pois ja kulki toista vastapäätä, jäi siihen
+kädet taskussa:
+
+— Kuule, kyllä minä määräni tiedän, vaikka olisinkin puhunut tässä
+roskaa. Mutta sitä en tiennyt, niin usein kuin pöydässäsi söinkin, että
+sinä kohtelit Paulaa sillä tavalla. Eipä sitten ihme, jos hän lähti
+tiehensä.
+
+Kului puoli minuuttia. Huone oli melkein hämärä jo. Sittenkin voi
+Valjakka erottaa Lassilan silmien ylenkatseellisen välähdyksen. Tämä
+sanoi terävästi ja levollisesti:
+
+— Sitä varten kai Paula lähtikin, etten kohdellut häntä niin. Ja minä
+kehoitan sinua: Käytä tilaisuutta hyväksesi. Mikä muuten olisi hänen
+osuutensa symbioosissa?
+
+Valjakan suu avautui, mutta hän ei sanonut mitään. Kävi jälleen
+istumaan. Muisti kerran nousseensa Paulan kanssa hississä ylös. —
+»Olin automatkalla Thorpen kanssa.» Paula oli nauranut kummallisen,
+ihan hyppivän iloisesti, ja silmät olivat kiiluneet. Ja erään toisen
+kerran: he olivat lakanneet syömästä, istuivat vielä pöydän ääressä.
+Paula houkutteli heitä molempia Polylle tanssimaan, oli työntänyt
+lautasensa etemmäksi, nojasi kyynärpäillään pöytään, ruskeahipiäiset
+käsivarret paljaina. Voi, voi sitä Paulaa! Lassila ei pitänyt juuri
+tanssista. Paula kiusoitteli häntä, nauroi ja nauroi. Kuin ei olisi
+tositeolla halunnutkaan tanssiin. Lassila oli laskenut kätensä Paulan
+paljaalle käsivarrelle ja silitellyt sitä. Tämä nauroi yhä, kirkkaasti,
+melkein voimattomana, ja työnsi päänsä miehensä olkaa vasten. Se
+nauru muistui elävästi, ja samassa tuli ikävä sitä. Paula oli hyvä ja
+hauska. Valjakka ajatteli itsekseen asiain sekaisuutta ja epäselvyyttä.
+Hän päätteli: hullu ei tule tästä hurskaaksi, päinvastoin viisaskin
+kadottaa älynsä opastavan langan. Sanoi hiukan päätään puistaen:
+
+— Luoja varjelkoon sitä naisen sukua.
+
+— Kyllä ne itsekin varjelevat itseään.
+
+— Ei tämä ole kauniisti Paulalta.
+
+— Paula voi itse ajatella siitä toisin. Olethan sinäkin jo huomannut,
+ettei työstä tule aina väsyneeksi eikä ruoasta kylläiseksi. On oikkuja,
+jotka hipovat hulluutta. Viisain on se, joka seuraa vain omia halujaan,
+nauttii millä hinnalla tahansa. Paula on viisas. — Lassila hymähti
+hiukan katkerasti, pani kämmenensä vastakkain ja kohotti päätään
+hämärässä:
+
+— _Minä_ olen huomannut sen vasta nyt. Sen, ettei ruumis elä vain
+leivästä. Se kirkastui minulle oikeastaan sinun puhuessasi.
+
+Valjakka nosti uudestaan kätensä toisen hartioille:
+
+— Velimies, Paula ei tehnyt hyvin, se on totta. Mutta siitä huolimatta
+en syyttäisi häntä mistään. Pidän hänestä kukaties yhtä paljon kuin
+Anjasta.
+
+Toinen yritti nauraa:
+
+— Hyvä hän ei ollut, sitä ei voi sanoa. Ja toisekseen: Paulasta taitaa
+pitää joka mies.
+
+Valjakka nyökkäsi:
+
+— Se on totta. Hän on niin kakaramainen, ettei häneen voi suuttua.
+Mutta mitä sinä nyt teet?
+
+— En mitään.
+
+Lassila nytkäytti olkapäitään. Siinä oli jotakin konemaista, toivotonta
+ja lyötyä, siinä liikkeessä. Huoneen kolea, raskas ilma jähmettyi.
+Matala, siro tupakkapöytä ikäänkuin lyyhistyi alemmaksi. He olivat
+aikaa unohtaneet polttaa. Ikkunasta näkyy vain taivaan paksu, tiheä,
+kevenemätön kansi. Se oli tänä syksynä aina muuttumaton, aina
+samankaltainen, savenharmaa. Satoi usein. Me olemme tottuneet harmaihin
+päiviin.
+
+Valjakka nousi, väänsi tulen jalkalamppuun ja laski vihreän
+paperikaihtimen ikkunan eteen. Ovi eteiseen oli auki, sieltä veti
+kylmästi. Hän meni katsomaan. Tuli makuuhuoneeseen ja pysähtyi keskelle
+lattiaa. Hämärä huone näytti epäjärjestyksessä niin oudolta. Se oli
+kylmä ja kaamea, täynnä raakaa lokakuun ilmaa. Sänky avattuna, lakana
+riippumassa lattialle. Hän vetäisi ikkunan kiinni ja palasi Lassilan
+luo:
+
+— Mitä sanot, jos me kaksi nuorta miestä laittaisimme teetä itsellemme?
+Minun tuli vallan kylmä tuolla makuuhuoneessa. Laita sinä kupit tälle
+pöydälle, minä panen veden tulelle ja hankin leivänpuolen.
+
+— Ei siellä konttorissa taida olla leipää?
+
+Valjakka meni tarkastamaan. Oli vähän näkkileipää, ei voita. Lassila
+söi kai ulkona. — Hän pani veden kaasulle ja juoksi alas. Osti voita,
+juustoa ja hapanimelää mustaa leipää. He pitivät siitä molemmat. Se oli
+pehmeää ja makuisaa, kiihotti syöntiä kuten ennen yöntakainen leipä
+kotona. Sitä sopi vatsaan mittaamaton määrä.
+
+Kun hän tuli ylös, kiehui vesi. Hän kantoi tuomisensa Lassilan
+luo. Kupit ja sokeri olivat jo pöydällä. Molemmat miehet istuivat
+aterioimaan ja Valjakka sanoi:
+
+— Nyt minä huomaan, mikä minua vaivasi. Totinen nälkä. Jaa-a. Se se oli.
+
+He panivat paksusti voita ja juustoa voimakkaan leivän päälle. Hyvä
+tee lämmitti tässä ankeudessa. Ei mikään maailmassa saa nälkäistä,
+masentunutta ja katkeraa miestä niin hyvin lepytetyksi kuin mieluinen
+ruoka. Ehkä ei poistu vihan syy, mutta se lievenee. Mitä sanat eivät
+saa aikaan, sen saa särvin.
+
+— Muistatko, kun me kevätillan hämärissä kuljeksimme Savonlinnan
+kylpylaitoksen metsissä, juostiin kiinni tyttökoululaisia ja pussattiin
+niitä väkisin? Nämä pyristelivät sylissämme, juoksivat piiloon ja
+huutelivat taas etsimään itseään. Me hiivimme ja kiersimme, yht'äkkiä
+pemahdimme niiden piilopaikkaan, ja taas alkoi juoksu. Myöhään
+palattiin kaikki samassa parvessa Vääräsaaren kautta kaupunkiin.
+Muistatko meidän juttujamme? Siellä syntyi leikki poikineen. Sellainen
+kuulas hämärä ja vihreän tuoksu. Se oli vasta aikaa.
+
+Lassila muisti. He olivat _poikia_ silloin, terävä-älyisiä, notkeita
+kuin apinat, keksivät kujeita joka päivä. Hän sanoi:
+
+— Ne ihmiset olivat eri pohjaa. Muistatko sen lihavan
+tyttökoulunjohtajattaren? Tämä tuli kerran talvella minua vastaan
+Olavinkadulla. Oli oikein satanut lunta ja siihen trotuaarille oli
+luotu metrin levyinen tie. En päässyt siitä muijasta sivu, ennenkuin
+hyppäsin hankeen, ja sillä minä myöhästyin lyseolta. Lucullus piti
+minua kovilla, mutta en minä kehdannut sanoa sille oikeaa syytä.
+
+— Kettusen Askopa on mennyt ihan tuuliajolle. Se on siellä
+valokuvaamossa. Otti minustakin viime kesänä kuvan. Illat haljuilee
+pitkin rantoja hallintyttöjen kanssa.
+
+— Onko se nyt kittaantunut niihin hallityttöihin? — Lassila nauroi.
+— Siitä Askosta olisi voinut tulla vaikka tohtori, jos ei se eronnut
+silloin keväällä. Siinä oli reilu poika.
+
+— Luculluksen syytä ero oli. Se se reistaili aina ja kaikkien kanssa.
+Mutta saipas Askolta nenälleen.
+
+— Kyllä Lucullus itse osasi asiat, mutta siltä puuttui _opettamisen
+taito_. Häkeltyi aina ja kiivasteli ihan suotta.
+
+— Ja tokitti etusormellaan silmälaseja ylemmäksi.
+
+— Ja vilautti kieroon niiden alta.
+
+Molemmat miehet nauroivat hiljakseen. Mutta nyt käänsi Valjakka
+puheensuuntaa:
+
+— Pitäisi pian lähteä, mutta ajattelin tässä, että sinun pitäisi saada
+joku nainen hoitamaan talouttasi.
+
+Lassila, melko töykeästi:
+
+— En tahdo ketään.
+
+— Ei tämäkään kelpaa. Ota nyt asiat järjen kannalta. Vaikka olisit
+menettänyt kymmenen vaimoa, ethän silti ole suossa. Kyllä naisia aina
+saa vaikka joka sormelle, eikä ne paljon eroa toisistaan.
+
+Lassila, jyrkästi ja vihaisesti:
+
+— Minä en ota yhtään naista asuntooni, se on sanottu kerralla. Niin
+kaunista ei tule. Sain jo kylläni yhdestä.
+
+— Se on luuloa, se. Kyllääsi sinä et saanut. Mitä hyödyttää pettää
+itseään? Parempi on valehdella muille kuin itselleen. Sillä et
+kuitenkaan asiaa muuta etkä omaa mieltäsi käännä. Jos jäät yksin
+nuhjottamaan, menet pilalle, miksi et ota kysymyksiä suoraan, miksi
+et katso mitä voi tehdä? Vastasyntynyt vasikkakin hivuttautuu maidon
+ääreen. Sinä olet mies. Jos olet pudonnut mutahautaan, jäätkö seisomaan
+sinne? Jos sinulta on palanut talo, etkö rakenna uutta? Jos vaimosi on
+kuollut lapsivuoteeseen, etkö voi saada vielä sekä vaimoa että lasta?
+Et kai itse ole sillä kuivettunut? Kun tuhansia siitinsoluja menee
+yhdellä kerralla hukkaan, niin riittää niitä uuden lapsen siemeneksi.
+
+Lassilan silmät olivat kovat ja kylmät:
+
+— Kuule, minä pystyn siihen, mihin sinä et näy pystyvän: olemaan ilman
+naista. Enpä uskonut tähän asti, että sinussa on parittajan vikaa.
+
+— Luuletko, että yritän houkutella sinua mihinkään roskaan? Olen vain
+tottunut ajattelemaan liian suoraan, se on alkavaa ammattitottumusta.
+Etkö itse sanonut, ettei Paula tule takaisin? Siis sinun on leikattava
+itsesi irti Paulasta millä hinnalla tahansa.
+
+Lassila kohotti päätään. Hän oli valju; lihasten hieno liikahtelu
+kasvoissa ja silmäkulmien kireys antoi aavistaa, että hermot kohosivat
+pinnan alla terävinä ja herkkinä kuin neulain päät. Hän kysyi:
+
+— Ja mikä on hinta?
+
+Vastaus tuli arvelematta:
+
+— On saatava korvike, toinen nainen.
+
+— Ei se auta. Kuule, velimies, ajatukseni ovat pahemmat kuin koko
+helvetin lieska. Teen totisesti mitä tahansa, jos pääsen niistä irti.
+Päivät vielä menevät, mutta ei yöt. Valvon ne läpeensä.
+
+— Jaa. Tiesinhän sen. Siinäpä se on, vaikka et usko minua. Siis pitää
+saada unilääkettä. Annahan minun miettiä. Määrätään jotakin sellaista,
+että kun sitä nautit, putoat kuin kaivoon ja tarvitset herätyskellon.
+Odotahan — bromia, valeriaanaa, morfiinia? Ei kelpaa.
+
+Valjakka meni pöydän luo ja kirjoitti jotakin. Toi sitten pienen lipun
+Lassilalle:
+
+— Tässä on resepti parhaasta unilääkkeestä. Se pannaan Huusikseen, ja
+siitä tulee mainio, sillä paras unilääke on nainen.
+
+Lassila luki:
+
+  »Sivistynyt nuori nainen saa paikan hoitamaan yksinäisen nuoren
+  herran taloutta. Vastaus henkilötietoineen, mieluummin valokuvan
+  kanssa, t. 1. kontt. nimim.
+
+  Kodin luoja 124.»
+
+Hän purskahti outoon, äkilliseen nauruun:
+
+— _Kodin luoja_, valokuvan kanssa... Voi yhden kerran. Voi turkanen...
+— Hän nauroi tolkuttomasti.
+
+— Mitä? Rehellistä peliähän tämä on. Ja sinä teet hyvän työn. Saa pitää
+itseään onnen kärppänä, kun pääsee tänne. Sehän on, veikkonen, samaa
+kuin kylmää vettä janoiselle.
+
+Veri karkasi Lassilan päähän. Hän tunsi omituista huumausta. Katseli
+Valjakkaa, joka seisoi siinä hajasäärin, hartiat taa työnnettynä, ja
+puhalteli savupilviä vähän kieronnäköisesti hymyillen. Hänellä on
+tummanharmaa, hiukan punertavanvivahteinen villapuku, läskipohjaiset
+kengät. Rintataskusta pistää esiin hopeinen täytekynän pää. Takki on
+auki. Näkyy hoikka ruumis, rintakehä on laaja. Siihen sopii paljon
+raitista ilmaa. Tämä mies ei ole pilaantunut eikä mätä, ei juoppo ja
+kyvytön. Tervejärkisimpiä ylioppilaita, mitä saattaa löytää. Mutta
+hän itse? Mikä kutisti hänen ulottuvaisuuttaan? Mikä sumu aina hänen
+ympärillään? Mitkä siteet sisällä, jotka eivät hellitä hituakaan. Onko
+hän kääpäainesta, koko mies? Makasiko hänen voimansa vai eikö sitä
+ollut? — Yht'äkkiä huusi jokin ääni Lassilan aivoissa vastauksen:
+_Opettaja_. Sinä olet opettaja. Nuutunut mies, sokea ja typerä. Et näe
+ilman silmälaseja. — Pienet pirut muodostivat piirin, pistivät kielensä
+ulos ja huutelivat vuoronperään:
+
+O-pet-ta-ja. O-pet-ta-ja. O-pet-ta-ja. — Lassila ojensi kätensä
+nyrkkiin yli tuolin nojien, nousi seisomaan toisen rinnalle. Hän oli
+lyhempi ja hoikempi kuin toverinsa.
+
+— Oletpa oikeassa. Rehellistä ja suoraa peliä. Kylmää vettä janoiselle!
+Hahaa. Paula livahti käsistäni melkein samanarvoisena kuin neitsyt.
+Mutta eipä tule toista naista, joka pääsisi yhtä helpolla. Minä otan
+vielä osani — sulin käsin. — Hän huusi sen. Katsoi kuin humalassa
+toveriaan. Tämä otti ilmoituksen pöydältä taskuunsa ja heitti
+savukkeensa tuhkakuppiin, aikoi sanoa muutakin, mutta päätti jättää sen
+toiseen kertaan, sanoi vain:
+
+— Minä vien tämän huomiseen lehteen. Ylihuomenna tuon sinulle
+vastaukset, ja tänä iltana minä menen Anjan luo. Näytänpä sinulle hänen
+kuvansa.
+
+Hän otti sisemmästä povitaskusta pienen kamerakuvan. Siinä oli näöltään
+aivan tavallinen nuori tyttö. Seisoi auringonpaisteessa, pää hiukan
+kallellaan, riiputti takkia kainalossaan, hymyili Tuuhea, suora, vaalea
+polkkatukka. Ruudullinen pumpulimekko, hihattomat käsivarret. — Siihen
+oli Vaijakka ihastunut.
+
+— Miten vanha hän on?
+
+— Kahdeksantoista. Minä olen opettanut pienokaisen rakastamaan. —
+Valjakka otti kuvan takaisin ja katseli sitä suurella hartaudella. —
+
+Sanopas, eikö se ole oikein — häntä kohtaan, tarkoitan — ottaa hänet
+asumaan luokseni? Hän on niin nuori ja minun pitää lukea vielä niin
+paljon. Jos ei siitä tule hyvää?
+
+— Parasta koettaa.
+
+— Ei sitä turhanpäiten huoli koettaa. Mutta minä olen tehnyt jo
+päätökseni. Terve nyt.
+
+— Terve.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Kapeasta rappukäytävästä Albertinkadulla vie ovi erilliseen huoneeseen.
+Ovella on päällekkäin kaksi käsinkirjoitettua nimilappua: Anja Vaara.
+Elli Halonen. — Huone on suurehko ja korkea. Yhdeksänruutuinen ikkuna
+varjon puolelle päin antaa sille kolean leiman. Siellä on molempien
+tyttöjen valkopeitteiset sängyt rinnakkain. Ylipäänsä on huone
+hauskasti kalustettu. Tällä hetkellä on Anja yksin kotona. Hän on
+lämmittänyt vihertävää kaakeliuunia ja istuu nyt hiilloksen valossa.
+Kauempana huoneessa asuu hämärä. Anjalla on pussi sylissään, hän
+syö maapähkinöitä aivankuin vastenmielisesti, pureksii hitaasti ja
+heittelee kuoret sikäli hiillokseen. Kasvot ovat totiset, vaikka hän
+onkin punainen istuessaan siinä lämpimässä, on kuin hivelisi poskia
+kalpeus. Hän ei ole nälkäinen, mutta sydänala tuntuu tyhjältä. Se
+johtuu ajatuksista:
+
+— Hän ei tule enää. Minä en saa odottaa, en saa, en saa. Vaikka
+sanonkin sen itselleni miten monta kertaa, odotan kuitenkin. Ja päätäni
+huimaa. Ei, minä en saa. Miksipä hän minua ajattelisi? Eikö hän mahtane
+halveksia minua? Kuinka hän voi kävelläkään rinnallani? Ehkä en
+minäkään käveleisi, jos olisin hänen sijassaan. Mutta voi, voi, miten
+ihailen häntä. Heikkous vihlaisee, kun näenkin hänet. Voi minua.
+
+Anja siirtää tuolinsa enemmän varjoon.
+
+— Tiedänhän, ettei mies välitä naisesta, jonka kerran omistaa. Silloin
+he rakastavat, kun vielä ikävöivät, kun toinen on kaukana ja käsin
+koskemattomissa. Jos olisimme lasikaapissa, avaamattomien lukkojen
+takana, ettei heidän ikävänsä lakkaisi, että he itse kärsisivät
+tuskaa, silloin ei heidän tunteensa sammuisi. Kiirastuli pitäisi sitä
+kirkkaana. Nyt heille on tärkeintä se, mikä tuottaa toiselle tuskaa,
+huolta ja epätoivoa. Eikä yksikään mies tahdo suojella naistaan.
+Kun olemme antaneet kaikkemme, ei kukaan meitä auta. Mutta minä
+ikävöin häntä itseään, olla hänen seurassaan, istua hänen sylissään,
+silittää hänen poskeaan. Hän ei palaa enää. Enää ei minulla ole
+mitään antamista. Hyvä Jumala, ole minulle armollinen. Minä, pelkään.
+Älä jätä minua, vaikka olisinkin väärin tehnyt. Minähän vain en
+vastustanut häntä. Oi tätä levottomuutta ja onnettomuutta. Hyvä Jumala,
+minä pelkään. En koskaan, koskaan enää antaudu kenellekään toiselle
+miehelle. Päästä minut tämä kerta, ole armollinen ja laupias. Ei
+koskaan, koskaan enää. Oi miten minä pelkään.
+
+Anja on lakannut syömästä ja puristaa käsiä yhteen sylissään. Hän
+istuu juuri hämärän ja punertavan loimun rajalla. Katselee pimeään ja
+melkeinpä vapisee.
+
+Kuuluu koputusta kaksinkertaisen oven takaa. Anja nostaa pussin
+helmastaan vuoteelle, vääntää sähkön palamaan ja avaa. Valjakka tulee
+sisään, ja Anja heittäytyy hänen kaulaansa. Miehen päällystakki on
+kosteanmakuinen ulkoilmasta, hän on reipas, tullut juuri valaistulta
+kadulta. Riisuu päällystakkinsa sängynpäähän, huomaa hiilloksen:
+
+— Mutta sammutetaanpas sähkö.
+
+Vastapäätä uunia on toisella puolella sohva, he istuvat siihen.
+
+— Minä luulin, ettet enää tulekaan.
+
+— Voi pikkunen, minähän olen koko ajan ajatellut, miten järjestäisimme
+meille. Katsos, minä tahtoisin sinut asumaan kanssani. Emmekö voisikin
+asua yhdessä huoneessa?
+
+Anja painautui lähemmin toista vastaan, ei vastaa.
+
+— Sanohan nyt. — Valjakka taputtelee häntä olkapäälle.
+
+— En minä voisi.
+
+— Etkö pidä minusta sen vertaa?
+
+— Pidän — mutta se on minun luonteensuuntaani vasten.
+
+— Siitäkö syystä? Onko se sinusta väärin?
+
+— En tiedä. Sillä samalla osastolla kuin minä on eräs neiti. Hän asuu
+sillä tavalla jonkun taiteilijan luona. Tytöt sanovat häntä takanapäin
+leipäsudeksi. En minä tahdo sellaiseksi.
+
+— Välitätkö sinä ihmisten mielistä? Sitäpaitsi: eihän toisten tarvitse
+sitä tietää. En minäkään kerro tovereilleni.
+
+— En minä muutenkaan.
+
+— Miksi et?
+
+He olivat puhelleet puoliääneen, hiljakseen, silitellen toisiaan.
+Valjakka ei saa nyt vastausta ja kääntää lopulta Anjan kasvot
+näkyviinsä. Näkee tuskalliset, huolesta lavenneet silmät.
+
+— Rakas lapsi. Sinä olet niin surullinen. Mikä sinua vaivaa?
+
+— Ei mikään.
+
+— Pelkäätkö sinä — itsesi tähden?
+
+Ei vastausta.
+
+— Sano nyt minulle, pitäähän minun tietää sinun asiasi.
+
+Anja ei vain sano, eikä Valjakka anna hänen kääntää kasvojaan poispäin.
+Tyttö sulkee silmänsä, orpo vesihelmi kiertyy esiin. Mies kohottautuu
+äkillisesti:
+
+— Kuulepas, sano totta, eihän sinulla ole mitään pelättävää?
+
+Anja tuntee itsensä pehmeäksi pelosta. Hän on hirveän nolo ja kuitenkin
+on hyvä olla. Hän torjuu epäselvästi, kiihkeästi:
+
+— Ei, ei mitään, ole huoletta.
+
+Valjakka hymyili:
+
+— Voi lapsukainen.
+
+— Pian tulee Elli kotiin. Eikö sinun jo ole lähdettävä?
+
+— Kyllä minä lähden. Ja sinä et sitten tule minun bolagistikseni?
+
+— En, mutta kuulehan, jätätkö sinä minut sentähden?
+
+— En minä sinua jätä. Sinusta tulee minun vaimoni. Mutta milloin
+tapaamme ensikerran?
+
+— Viikon päästä, sanoo Anja epäröiden. Hän ei uskalla pyytää
+aikaisemmin.
+
+— Hyvä, minä tulen silloin kahdeksalta tähän sinun asuntosi kohdalle.
+
+Valjakka lähtee ja onnellinen Anja muistaa vasta nyt sulkea pellit.
+Hiillos on jo melkein musta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Samaan aikaan kulkee Lassila pitkin katuja kovasti ajatuksissaan.
+Hän tulee Espikseltä Antinkadulle. Uuden Suomen kello on kymmenen.
+Kirkkopuiston puut seisovat suurina ja kohottavat mustia, paksuja
+haarojaan ylös sähkönloisteiseen hämärään. Ne ovat kuin aaveiden
+kuivuneet käsivarret. Takaa näkyvät Bulevardin lyhdyt. Siellä kulkee
+raitiovaunu, sen perässä hehkuu pieni punainen silmä. Puiston
+kulottuneesta, kosteasta nurmesta kohoaa maanhaju. Katu on tyhjä ja
+pitkä. Talot vierillä kohoavat omituisen suljettuina, ikkunoissa
+aavistus valoista. Lassila kulkee kotiin yksinäisenä, pitkin askelin.
+Tällä kävelyretkellä hän on tehnyt lujan päätöksen: Minä ajan murheen
+seurastani, keinoilla millä tahansa. Juopoksi en kuitenkaan rupea, se
+on vasten järkeäni.
+
+Kaksi naista kiiruhtaa juoksujalassa hänen sivuitseen. Toinen
+läähättää: — Minä olen ihan kuitti.
+
+Lassilaa naurattaa katsellessaan autiolla kadulla naisen avaraa selkää
+ja tukkijalkoja. Hän ajattelee vastaukseksi: Vähemmästäkin ihrakasasta.
+
+Lassila tulee makuuhuoneeseensa ja alkaa riisuutua. Huone on jo
+ehtinyt lämmetä. Patteri ikkunan alla on auki. Hän kiskoo pyjaman
+päälleen, ravistaa lattialle valuvaa lakanaa ja työntää sen täkin
+alle. Laittautuu painuneeseen, kovaan vuoteeseen ja sammuttaa lampun.
+Uni ei tule. Tulevat kiihkeät mielikuvat. Ne ovat paholaisia, suoraan
+helvetistä kohonneita. Täyttävät sängyn ja härnäävät hänen ruumistaan,
+niiltä ei voi saada rauhaa. Hän pyörii, haluaa viileyttä, käärii täkin
+torvelle ja puristaa sen syliinsä. Sitä ei kukaan ymmärrä, joka ei
+ole tuntenut oman ruumiinsa ikävää yksinäisinä öinä, kun vuoteen yli
+tuntuu pimeässä kulkevan samum kuumana ja viiltävänä, tulikielekkein.
+Kiusaajat nykivät pimeässä. Hän katuu, katuu, että kohteli Paulaa niin
+hyvin ja hienosti. Jospa olisi ennen vaikka tappanut tämän.
+
+— _Nainen_, sinä saatana. Tiikeri karitsan puvussa. Pinnalta laupias,
+sisältä julminta petosta täynnä. Hunajainen ja makea, puhdas kuin
+taivaasta ensikertaa maan päälle lentänyt enkeli, ruumiissa ainainen
+poltto ja kihelmä. Kopissa sinut pitäisi kasvattaa, ja kun olet
+yhden lapsen synnyttänyt ja siinä tehtäväsi täyttänyt, joutaisit
+tapettavaksi, ettet avoimin kasvoin kulkisi kaikkialla ja levittäisi
+riettautta ja petosta. Sillä petos on sinun olemuksesi, uskottomuus
+sinun perikuvasi. Minä näen sen: Sinun tähtesi menen turmiolle
+kuitenkin lopuksi. Sinä olet lihaani himon nostanut, ja se minut vie.
+
+Lassila potkaisi peitteen lattialle. Hänen kasvonsa olivat kovat ja
+hymynsä julmaa sanoessa:
+
+— Ja tästä lähtien kohtelen minä naista vain elukkana.
+
+Niin hän katkerasti kiroillen ja vannoen temmelsi ja pyöri sängyssään.
+Heitti lopuksi tyynynsä ja jaloissaan kiertyilevän lakanan lattialle
+ja siirtyi Paulan sänkyyn. Se oli pöyhitty, pehmeä ja kohennettu.
+Lakanain kylmyys teki hyvää: — Tässä sängyssä hän nukkui rauhassa kuin
+autuaat tuonelassa. Harvoin vedin hänet omaani, mutta olet sinä sänky,
+aviovaimon sänky, vielä toisiakin näkevä.
+
+Hän on jo nukkumaisillaan. Hamuilee unenhorteessa tyynyä: tunnustelee
+pehmeitä käsivarsia ja pieniä olkapäitä.
+
+— Suloinen hän on, minun vaimoni, ihana hän on. Ruumiini on tulessa
+ikävästä häneen, sieluni juovuksissa karvaasta viinistä. Oh, tätä
+helvetillistä polttoa joka lihaksessa, houretta, kiihkoa tässä tyhjässä
+tukahuttavassa pimeydessä. Kirottu lakana, kiertää ja kuristaa kaulani
+poikki. Lattialle, hiiteen. Tunsin jo naisen luonani. Taas horretta.
+Eikä uni tule, uni ei tule kaikkina näinä öinä. Ei mitään lepoa.
+
+Hakkaanko itseni kappaleiksi? Lähdenkö kaduille? Heittäydyn ikkunasta
+ulos? Jos pieksäisin itseni verille?
+
+Tämä on se turmio, joka minut tappaa, tekee hulluksi. Kirottu horre,
+liukkaat käsivarret. Voi minua. Olenko ainoa mies, joka hukkuu omaan
+himoonsa? Onko minuun noussut kaikkien irstaiden vuosisatojen kiima?
+Eläin; eivätkä eläimetkään tunne tätä raivoa. Ja mikä on nainen? Tuo
+petollinen lunttu, tyhjänpuhuja, typerä virnailija, silmäniskijä,
+valehtelija ja valehtelijain äiti, inhottavin kappale taivaan alla.
+Kirottu minä, että vielä haluan siihen likalätäkköön uimaan. Kirottu
+joka ikinen nainen. Voi, jos me kaikki olisimme eläimiä. Olisinpa
+härkä, saisinpa puhkaista sarvillani hiehojen kyljet, silloinpa
+nostaisin häntäni pystyyn, painaisin turpani maahan, purkaisin raivoni
+mölynä ilmaan.
+
+Ei, ei tule uni. Pää halkeaa kuumuudesta. Voi helvetin helvetti.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Ovikello helähtelee hiljakseen, Lassila kuuntelee sitä. Siellä
+pitää olla kärsivällinen olento. Yksikään uusi kilahdus ei ilmaise
+kiihtymystä tai hälytystä, tulee vain tyynesti, tasaisten väliaikojen
+päästä. Seisookohan joku katsomassa kellosta ja kiertää aina neljäsosa
+minuutin kuluttua? Hän lähtee lopulta katsomaan, kuka siellä huvikseen
+rimputtelee. Pitää ainakin kysyä, aikooko tämä ottaa oikein työkseen
+hänen ovikellonsa?
+
+Matala herrasmies, vanhanpuoleinen, kumartaa yli oman kaarevan
+vatsansa. Hänellä on nuhteeton, musta päällystakki, samettia
+kauluksessa, kaikki napit uskollisesti kiinni. Harmaan ja
+mustanraitaiset housut laskeutuivat laheasti huomattavan arvokkaiden
+kalossien päälle. Pyöreissä, ruusunkarvaisissa kasvoissa on joitakin
+pehmeitä uurteita, liha pulluilee uhkeasti kuin nouseva taikina. Siellä
+täällä heleässä ihossa on violetti kiemura, kuin olisi verisuoni
+ratkennut pintaan.
+
+— Te olette varmaan maisteri Lassila?
+
+— Kyllä. Minä olen se.
+
+Herrasmies avaa ylimmän nappinsa, ottaa lompakkonsa, kaivelee siellä
+minuutin kahdella sormella — sormet ovat liian lyhyet ja paksut.
+
+— Tässä on minun nimikorttini.
+
+Leuka vetäytyi jälleen sulavasti kuvun yli. Se liike on siloinen: olkaa
+hyvä. — Vieras tutkii tyytyväisenä Lassilaa, kun tämä katsoo sitä:
+
+  Bror Mattson
+
+  Jur. cand. Lakit, kand.
+
+Lassila suuntaa häneen kylmät ja terävät silmänsä. Vieras saattaa
+ajatella, että ovi voi paukahtaa itsestään lukkoon; hän lähentää toista
+mahtavaa kalossiaan eteen:
+
+— Tahtoisin puhutella teitä, maisteri Lassila.
+
+— Jaha, olkaa hyvä.
+
+Lassila seisoo oven aukossa kuin sotamies.
+
+— Sallikaahan minun...
+
+Lakitieteen kandidaatti tekee kädellään raivaavan liikkeen, tassuttaa
+eteiseen, pistää mustan laukkunsa kainalosta hyllylle, riisuu takkinsa,
+hattunsa, kaulaliinansa ja kalossinsa, ottaa taas laukun kainaloonsa.
+
+—... meidän täytyy neuvotella tästä asiasta, se vie vähän aikaa.
+
+Hän katsahtaa kaikkia eteisestä meneviä ovia. Lassila tajuaa siitä
+viedä hänet huoneeseensa. He istuvat. Musta salkku pannaan pöydälle.
+
+Vieras tarjoaa Lassilalle tupakkaa.
+
+— Asiani on — tehän tiedätte — tämä niin kutsuttu malitiosa desertio.
+
+— Vai niin.
+
+— Malitiosa desertio — teidän vaimonne puolelta.
+
+— Minä en ole juristi enkä tunne teidän termejänne.
+
+— Eikö vaimonne, Paula Lassila, lähtenyt luotanne viime kuun
+kahdentenakymmenentenä kuudentena päivänä? Onko tämä oikein?
+
+— Se on oikein.
+
+— Jos nyt toinen aviopuoliso häijyydestä ja ynseydestä luopuu ja
+karkaa toisesta ja menee ulkomaille, ei enää aikoen olla ja asua hänen
+kanssaan, kutsutaan tätä omavaltaista eroa lakikielellä malitiosa
+desertio.
+
+— Mitä? Kuinka?
+
+— Jos toinen aviopuoliso siis häijyydestä ja ynseydestä luopuu ja
+karkaa toisesta ja menee ulkomaille eikä enää aio olla ja asua hänen
+kanssaan, kutsutaan...
+
+—... malitiosa desertio, malitiosa desertio — katkaisee Lassila
+suuttuneena. Luuleeko toinen häntä paksupääksi, joka ei tuota voi oppia.
+
+— Niin. Malitiosa desertio...
+
+— Mutta mitä se teitä liikuttaa? Minun vaimoni ja hänen malitiosa
+desertionsa?
+
+— Teidän vaimonne, Paula Lassila...
+
+— Ei huoli toistaa nimeä. Minulla ei ole useampia vaimoja.
+
+— Ahaa, haluatte luonnollisesti mielellänne päästä hänestä.
+
+— Entä sitten?
+
+— Minä olen saanut kirjeen häneltä, jossa hän, nimittäin vaimonne,
+tunnustaa karanneensa ulkomaille. Hän ilmoittaa nimenomaan, ettei aio
+palata enää luoksenne, ja on myöskin omasta puolestaan halukas ja
+taipuvainen eroon. Asiain näin ollen voidaan avioero helposti järjestää.
+
+— Siis te tyrkytätte minulle avioeroa, vaimoni tahdosta?
+
+— Niin, luonnollisesti. Ei minun juolahtaisi mieleeni suinkaan tulla
+tänne sattumalta.
+
+— Kuuluiko se pykälä: häijyydestä ja ynseydestä?
+
+— Niin juuri, häijyydestä ja ynseydestä se kuului.
+
+— Mutta jos en minä suostu ottamaan vastaan tätä eroa?
+
+— Niin, tämä on varsin ikävää. Mutta teidän olisi parasta suostua.
+
+— Ei. Minä en tule suostumaan.
+
+— Kuten sanottu, tämä on varsin ikävää. Minun täytyy vielä kertoa
+teille, että vaimonne tunnustaa tehneensä karattuaan — aviorikoksen.
+
+— Vai niin.
+
+— Asiain näin ollen teillä olisi minusta syytä hakea puolestanne eroa.
+
+— Entä jos en hae?
+
+— Sallikaahan minun selittää. Ensiksi: minulla on täysi valtuus toimia
+teidän vaimonne puolesta. Asema on nyt tällainen: jos te ette suostu
+avioeroon tai hae sitä, ei teitä voida tuomita siihen, koska te olette
+syytön aviorikokseen. Katsotaanpa: tästä seuraa, että vaimonne pysyy
+edelleen ulkomailla, sillä häneltä ei puutu rahaa. Sitten hän hakee
+avioeroa dispanssitietä, esittäen syyksi pitkäaikaisen eripuraisuuden
+ja voittamattoman vastenmielisyyden. Hän saa kuitenkin eron lopulta
+eikä missään tapauksessa palaa enää yhdyselämään teidän kanssanne.
+Asiain näin ollen: mitä hyödyttää pitää vuosikausia vireillä tällaista
+juttua? Siitä tulee vain lisää ikävyyksiä. Jos taas te puolestanne
+sen sijaan nyt haette eroa, se järjestyy paikalla. Vaimonne ei
+vaadi mitään osuutta pesästä. Minun nähdäkseni, katsoen aivan
+puolueettomasti, on selvintä ratkaista se heti. Jos nainen on nimittäin
+minkä saanut päähänsä, ei sitä vie sieltä tuli eikä vesi, ei ajat
+eikä iankaikkisuudet. Te ymmärrätte, että on parasta antaa hänelle
+vapautensa.
+
+— Onko hän itse kirjoittanut teille?
+
+— On luonnollisesti. On tietysti.
+
+— Haluan nähdä sen — kirjeen.
+
+— Täältä se löytyy. Onpa noita papereita.
+
+Lakitieteen kandidaatti avaa salkkunsa — on naurettavaa sanoa häntä
+lakitieteen kandidaatiksi, tuota ruusuista ukkoa. Hänen kätensä
+näyttävät hitaasti ja mielellään sormeilevan salkun papereita. Vihdoin
+hän ojentaa etsimänsä kohteliain liikkein Lassilalle, ja kun tämä
+tuijottaa sitä, hän polttelee sikaria, antaa toisen ajatella pitkän
+aikaa, näyttää itse kokonaan uupuneen suurenmoisten savupilvien
+taa, äkkiä hän sentään selvittää kirkkaat kasvonsa esiin ja sanoo
+miellyttävästi:
+
+— Tämä on sangen ikävä juttu.
+
+Lassila:
+
+— Minä haen avioeron.
+
+— Jaa, ei siinä paljon voi tehdä muutakaan. Minä mieluusti auttaisin,
+mutta...
+
+— Kiitos, ei tarvitse.
+
+— Niin, minä toistan vielä: tämä on ainoa ratkaisu järjellisesti
+ajatellen.
+
+— Niin on.
+
+— Ne naiset ne juuri panevat kaikki laskut sekaisin. Minä olenkin
+naimaton mies, ja se on varsin hyvä. Olen ollut niin kaukonäköinen
+nuoresta asti. Mutta minä lähdenkin nyt. Niin, hyvästi vain, maisteri
+Lassila.
+
+— Hyvästi.
+
+Lakimies kumarteli ja lähti. Näytti ihan surulliselta, kasvot
+muistuttivat ruusua sumussa.
+
+
+
+
+4.
+
+
+Valjakka tuli ja nauroi:
+
+— Minulla on taskut täynnä niitä sinun kirjeitäsi — hän purki niitä
+tupakkapöydälle — melkein voisit maksaa minulle kantopalkan tästä.
+Kuusitoista kappaletta kodin luojia. Sinun on parasta kutsua ne
+yht'aikaa tänne riviin. Arvostelemme niitä molemmat sääristä aina
+ylöspäin.
+
+— Niitä täytyisi oikeastaan pitää yksi viikko kokeilla kutakin. Tai
+ainakin vuorokausi. Siinäpä työmaa, lavea ja loputon, ja sitten
+lähettää kaikki maljat täytettyinä talosta. Totisesti!
+
+Valjakka sanoi nyt sen, minkä jätti viime kerran sanomatta:
+
+— Et sinä saa mennä määrättömiin. Tunnen liiaksi hyvin luonteesi.
+Voit olla niin hiiden hillitty ja järjellinen kuinka kauan tahansa.
+Mutta pohjalla sinussa elää jokin omituinen, väkevä henki, tuollainen
+luolaihmisen aisti. Näetkö, täytyy ottaa huomioon, etteivät nykyajan
+naiset ole luolanaisen kaltaisia.
+
+— Ei, — sanoi Lassila myrkyllisesti, — ne ovat paljon alempana.
+
+— Se oli sukkeluus. Joka tapauksessa miehen pitää tietää määränsä,
+muuten hän luisuu holttioksi ja hylkiöksi. Ja jos tapaat tytön, jonka
+silmät ovat kirkkaat eikä mielestä ole vielä karissut lapsuus, jätä
+hänet nopeasti, lähde tiehesi, pakene kuin aukenevaa tulivuorta.
+
+— Avataan kirjeet, sanoi Lassila.
+
+Ensimmäinen: hienossa, tuoksuvassa, punasisustaisessa kuoressa:
+
+  — »Jag ber om ursäkt, då jag skriver på svenska, men jag kan bättre
+  svenska än finska. Jag är ung, 22-årig, har varit i hushåll, är
+  glad till lynnet. Jag kan bekväma mig i olika tillfällen och
+  livsomständigheter, skulle gärna ha en framtidsplats. Var vänlig och
+  ring till mig telefon n:o...
+
+  Eder tillgivna
+
+  Ingrid Ölberg.»
+
+— Siinä on jo hieno vihjaus heti! Minä voin mukautua! Ja katsohan
+kuvaa. Taitavasti ja hienosti käherretty tukka, tuollainen hymy, ja
+vain helmet paljailla olkapäillä. Olutvuori. Kreivien ja vapaaherrojen
+jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.
+
+He nauroivat raikuvasti. Lassila väitti, että tytöllä oli kalansilmät,
+siitä ei päässyt mihinkään, tämä katsoi kuin mutaisen veden kala.
+
+Toisesta kirjeestä putosi pieni, 6 X 9 suuruinen kuva. Siinä istui
+tummapukuinen naurava nainen pientarella aidan vieressä, kaksi sievästi
+puettua lasta sylissään. Hän oli melkeinpä ruma, nauroi pelottavan
+suurella suulla, liekö näkynyt viisaudenhammaskin. Kirjoitti olevansa
+sivistyneestä kodista ja arveli luonteestaan: — »ehkä naiivi, ehkä
+villikissa toisinaan». — Herran pitäisi ratkaista se itse sittemmin.
+Nuo kaksi äiditöntä lasta olivat luultavasti siitä hyvästä perheestä,
+jossa hän oli toiminut taloudenhoitajattarena. Valjakan mielestä piti
+kokeilla tätä kaksikymmenkuusivuotiasta villikissaa, mutta Lassila vain
+vetäisi nenänahkansa paheksuvasti kurttuun, tuo muka oli Paulan tyyppiä.
+
+  Kolmas:
+
+  — »Ilmoituksenne johdosta saan vastata Teille. Ensiksi kerron
+  itsestäni, siitähän Te tietysti mieluummin haluatte kuulla. Olen
+  leski, vaikka vasta 33 vuotta vanha. Minulla on oma huoneisto, jossa
+  elelen yksinäni. Sanotaan, että on silloin parhaassa seurassa, kun
+  on yksinään, mutta kyllä minä ikävöin toveria jo kertoakseni hänelle
+  kaikki ajatukseni. Koska olen kokenut ja järkevä, osaisin luoda
+  Teille lämpimän kodin. Iloinen luontoni loisi siihen päivänpaistetta
+  ja auliuteni sitä sulostuttaisi. Tulkaa luokseni puhumaan asiasta.
+  Toivon ja odotan Teitä maanantai-iltana — —»
+
+Lämpöinen ja päivänpaisteinen! Hm. Lassilan mielestä tämä aulis vanha
+nainen oli kerrassaan hylättävä.
+
+  Neljäs:
+
+  »S.H.T.
+
+  Koska pyydätte henkilötietoja, kerron seuraavaa: Olen kunnollinen
+  ja rehellinen ja pystyn hyvin taloudenhoitoon. Ikäni on 27 vuotta.
+  Voisin olla melkein ilman palkkaa, mutta pitäisin luonani pienen
+  kaksivuotiaan tyttäreni. Lapsi on kaunis ja hyvin kiltti. Se ei
+  itke öillä eikä tuota mitään häirinkiä. Tulen kuitenkin vain sillä
+  ehdolla, ettei välillämme saa tulla kysymykseen minkäänlaista
+  rakkaussuhdetta. Pyydän anteeksi, että minun täytyy sanoa tämä, mutta
+  olen kerran petetty ja tahdon varjella itseni vastedes. Valokuvani
+  lienee tarpeeton —»
+
+Miehet purskahtivat nauruun. Tämä oli sitten hullunkurista.
+
+— Siinähän tulee kokonainen perhe yhdellä iskulla.
+
+— Sinä olit niin vaatimaton, että tilasit vain taloudenhoitajan. Ja
+kirjoittaa vielä: S.H.T., terve arvoisa puhuteltu. — Valjakan teki
+mieli tanssia lattialla. Hän muisti äkkiä Paulaa. Mitä tämä olisi
+sanonut, jos näkisi heidät tässä työssä? Olisiko huutanut: Oo! — ja
+nauranut? He istuivat siinä, harmaankirkas iltapäivän valo huoneessa.
+Ikkunalauta hohti himmeänvalkoisena, listat olivat imeneet varjon
+pinnalleen. Alhaalta pihalta kuului lasten ääniä. Ikkunasta näkyi
+tasainen taivas. Tarkkaan katsoen saattoi erottaa pientä pilvien
+liikettä. Siellä ei muutu mikään.
+
+He avasivat kaikki kirjeet. Monet olivat aivan asiallisia hakemuksia,
+parissa oli vain puhelinnumero ja nimi. Kiintoisimmat he panivat eri
+kasaan. Siihen tuli ensimmäisten neljän lisäksi vielä kaksi. Toinen
+niistä oli sangen hauska, siinä kerrottiin:
+
+  »— Olen toiminut erilaisilla aloilla. Keittäjänä, leipomossa, torilla
+  ja nykyjään lihakaupassa. Olen hankkinut itselleni lukusivistystä
+  ja tunnen paljon kirjallisuutta. Luonteeltani vilkas keskustelussa
+  ja taloustöissä kätevä. En voi lähettää valokuvaa, vaan ehkä tämä
+  selitys on pätevä. Minulla on piikkisuorat luonnonkiharat, keskeltä
+  poikkisahatut ja tummat väriltään. On kasvoni aivan kaunoiset,
+  poskillani hehkuu verikukkaset. Paikka minulla kyllä on, vaan saishan
+  tuota vaihtaa, voi muutoksista oppia, en tahdo niitä kaihtaa. Puhelin
+  n:o — —.
+
+  Eeva Koljonen.»
+
+Valjakka: Tuo tyttö on karjalainen ja lisäksi kirjallinen suuruus.
+Äänestän häntä.
+
+Lassila: Sekatyöläinen. Mauton ja tympäisevä. Huumorin pitää olla edes
+jonkinverran intelligenttiä. Mutta tämän minä valitsen.
+
+Se oli viimeinen kirje:
+
+  »Ilmoituksenne johdosta Hbl:ssa pyydän hakea kodinhoitajanne paikkaa.
+  Olen kauppakoulun ja talouskurssin käynyt, toiminut sisäkkönä samalla
+  auttaen keittiössä ja pienemmän aikaa kaupassa. Luulisin pystyväni
+  itsenäisesti hoitamaan taloutta. Olen satunnaisesti ilman paikkaa nyt.
+
+  Os... Ester Viitala.»
+
+— Älä ota sitä. Lienee nuorin kaikista ja lisäksi järkevä. Tätä Esteriä
+tulee säästää.
+
+— Jos hän itse kerta tulisi, niin ei kai sinun tarvitse häntä suojella.
+En minä ketään tapa.
+
+— Jätä kuitenkin. Ihmistä täytyy kohdella sen mukaan, millainen hän
+on. Soitapas tälle Ölbergille, katsotaan pahuuttakin, millainen neiti
+sieltä tulee.
+
+— Soita itse.
+
+Valjakka kiersi numeron ja sai puheilleen neiti Ölbergin. — Minä soitan
+tämän teidän vastauksenne johdosta. Eikö neiti olisi ystävällinen ja
+tulisi käymään täällä minun luonani? Kiitos. Tämä on Antinkatu 38.
+Lassila. Voiko neiti tulla heti? Jaa, se on hyvä. Siis näkemiin.
+
+Valjakka kääntyi: Sillä on hurjan sumuinen ääni. Kuule, annapas minun
+puhuttaa häntä. Sinä olet täällä vain minun vieraanani.
+
+He sopivat niin. Huoneessa paloi jo sähkö ja ikkuna oli peitetty, kun
+Ingrid Ölberg saapui. Valjakka ohjasi hänet sisään. Nähtyään Lassilan
+sohvalla neidin ruumis vetäytyi sulavaan kiemuraan ja polvet hiukan
+taipuilivat. Valjakka pyysi häntä istumaan. Neiti istui kirjoituspöydän
+tuolille, Valjakka nojatuoliin vastapäätä. Lassila takakenostaan
+tarkasteli tyttöä silmää räpäyttämättä. Tämä on mustassa silkkikapassa,
+ohuet sukat ja jonkinverran kuluneet ranskalaiset tanssikengät. Vaaleat
+kasvot olivat erikoisen hyvin puuteroidut. Ilmettä ei, kasvot olivat
+kuoretetut läpinäkymättömiksi. Suora nenä oli liian suuri, huulet ehkä
+liian punaiset. Ne erottuivat niin voimakkaasti loistavan keltaisen
+huopahatun alta. Ohuet kiharat riippuivat sivuilla. Lassila tuijotti
+silmiä vahingoniloisena. Nehän olivat kuin lasittuneet. Eikö hän ollut
+äsken oikeassa? Kalansilmät, totta vie. — Nainen hymyili hienosti, hän
+ei alottanut puhetta. Valkeat kädet liikkuivat sylissä.
+
+Valjakka viittasi Lassilaan:
+
+— Minä asun täällä kyllä yksinäni, kuten siinä ilmoituksessa oli. Tämä
+herra on ystäväni tohtori Keller. Hän sattui juuri tulemaan, mutta
+voimmehan me silti sopia. Poltatteko?
+
+Nainen nyökkäsi ja hymyili. He sytyttivät paperossit, Ingrid Ölberg
+käytteli erikoisen taitavasti valkoista kättään, piteli savuketta
+peukalon ja etusormen päillä, muut sormet hajallaan, kohotti päänsä
+hennosti yläviistoon ja puhalteli. Lassila seurasi hänen jokaista
+liikettään pilkallinen kareilu suupielessä. Valjakka jutteli neidin
+kanssa rauhallisesti, sanoi vähän väliä: jaa, jaa. Kävi ilmi, että
+neidin koti oli Espoossa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa tällä
+hetkellä. Hän osaisi siistiä ja laittaa ruokaa ja myöskin pestä
+pyykkiä. Voisi tulla vaikka huomenna.
+
+— Jaa. Saisinkos minä tietää, missä toimessa olette ollut aikaisemmin?
+
+— Olin viimeksi myyjättärenä sikarikaupassa Haiku.
+
+— Mutta minä pelkään, että neidille käy talous ikäväksi ja vaikeaksi.
+Tämä tosin ei ole suuri, mutta...
+
+Nainen hymyili, hänen kuolleet silmänsä ihan elostuivat.
+
+— Oi, ei se tee mitään. Minä olen kyllä tottunut ja pidän niin kovasti
+— että — hoitaa kotia.
+
+— Jaa. Me sovimme varmasti hyvin keskenämme.
+
+— Oi, kyllä varmaan.
+
+— Neidillä ei ole sormusta, siis ette ole kihloissa. Mutta kun
+mustasukkaisuus on meille miehille niin luonteenomaista, niin —
+sanokaapa, onko teillä mitään vakituista seuralaista?
+
+— Ei, ei ole, aivan varmasti.
+
+— Jaha, jaha. Eikä ole koskaan ollutkaan? Eikö?
+
+— Ei, ei ole ollut.
+
+— Siitä minä olen kovasti iloinen. Mutta ehkä emme voi päättää näin
+äkkipikaan. Täytyy hän neidinkin miettiä. Sovitaan niin, että minä
+soitan neidille huomenna kahden aikaan, voinko järjestää teidät tänne.
+
+— Kiitos. Kiitoksia paljon.
+
+Keskustelu oli käynyt ruotsiksi. Neiti lähti. Valjakka palasi
+saattamasta häntä ovelle ja kysyi virnaillen:
+
+— Mitäs ajattelet Ingrid Ölbergistä?
+
+— Tjänarinnan. Minä en tahdo maksustakaan sellaista suomussilmää.
+
+— Niin, ei ole hyvää lajia. — Valjakka puraisi ylähuultaan. — Nainen,
+jolla on sellaiset silmät, on pantannut itsensä moneen kertaan. Minä
+olen nähnyt tuollaisia silmiä vähemmän miellyttävässä paikassa.
+
+— Sikarikaupassa Haiku! Olisitpa kysynyt, saako sieltä ostaa muutakin
+eikä vain sikareja? Tälle kaksikymmentäkuusivuotiaalle villikissalle
+minä soitan. Haluanpa nähdä, miten syvällä se viileys asuu.
+
+— Mutta nyt minun on lähdettävä. On vielä yksi luento tänään ja
+syödäkin pitää.
+
+— Autahan minua kantamaan se toinen sänky vinttiin. Mitä minä täällä
+kahdella sängyllä teen? Hillotaan ne vuodevaatteet tänne komeroon.
+Milloin sinä alotat sen symbioosin?
+
+— En minä aloitakaan. Anja ei pidä siitä.
+
+— Kas, kas. Viattomuus virkosi kuolleista. Nyt sinun laitasi ei ole
+paremmin kuin minunkaan. Minun Vestan neitsyeni tunnustaa tehneensä
+aviorikoksen, mutta rakastaa rikosta enemmän kuin avioliittoa. No, tule
+nyt. Viedään se sänky.
+
+Valjakka oli lähtenyt. Lassila poltti tupakkaa. Huone oli savua
+täynnä. Niin, siellähän on vielä Paulan kuva kirjoituspöydällä. Vaimon
+vaatteet, mitä oli löytynyt, hän oli tunkenut yhteen yläkomeroon,
+lukinnut sen ja heittänyt avaimen hellantuhkaan. Nyt hän kävi kuvan ja
+tuijotti sitä tupakka suussa. Se oli kihlausajalta.
+
+— Tunnustatpa tehneesi aviorikoksen. Aviorikoksen, aviorikoksen —
+hän toisteli sitä toinen suupieli vedettynä väärään kuin kirouksen
+jäleltä. — Tunnustat nyt, kun olet kyllin etäällä, ulkokullattu.
+Niin. Poika juoksee soitimella. Miehinen mies on naisen sylikoirana.
+Luulee saaneensa tämän suoraan Jumalan kämmeneltä. Ihminen, sokea ja
+narri. Luulojensa orja. Unissa kulkija katonräystäällä — kunnes juot
+äärimmäisen onnettomuuden maljan. Silloin olet näkeväksi tullut, kun
+olet kypsä helvettiin, koska siellä ei mitään pahempaa löydy.
+
+Ovikello soi. Siellä tulee siis tyttö lihakaupasta. Lassila asetti
+kuvan paikalleen — hän ei ollut tavannut villikissaa kotoa ja oli
+soittanut sentähden lihakauppaan — johti nyt tytön sisään ja pyysi
+istumaan. He katselivat toisiaan tiheässä tupakansavussa. Tytön kasvot
+olivat nuoret ja pehmeäpintaiset. Hänellä oli harmaat, iloiset silmät
+ja ystävällinen suu. Sileässä, hiukan kömpelössä mustassa nutussa oli
+suuret hihansuut ja tuuhea kaulus solmituista villalangoista. Uusi
+huopahattu, sen kapeat reunat hiukan lerpallaan. Vaaleat villasukat ja
+ruskeat puolikengät. Nilkat näyttivät suurilta ja paisuneilta, se teki
+jalat kömpelöiksi. Tyttö oli ilmeisesti huvitettu siitä, että istui
+siinä.
+
+— Tuletteko suoraan lihakaupasta?
+
+— Tulen. Se suljetaan kyllä kuudelta, mutta siellä viipyy kauemmin,
+kun täytyy järjestellä yhtä ja toista. — Ääni oli laulava ja laupias.
+Kuulosti siltä kuin olisi tytön nenä ollut tukossa.
+
+— Tehän kirjoititte niin runollisen kirjeen — huomautti Lassila.
+
+Tyttö purskahti nauruun.
+
+— Minä laitoin sen oikeastaan piloillani.
+
+— Ettekö sitten todella aiokaan tulla?
+
+— Kyllä minä voin tullakin. En oikein pidä siitä kaupasta. Mutta mitä
+minun on täällä tehtävä?
+
+— Ei täällä ole niin kovin paljon työtä. Pidätte vain järjestyksessä
+nämä huoneet ja laitatte ruokaa. Minä syön vain päivällisen kotona.
+
+Eeva tarkasteli Lassilan kirjahyllyä.
+
+— Pidän hirvittävästi kirjoista. Olen viimeksi lukenut »Rakkauden
+umpisokkeloissa». Oletteko te lukenut sen?
+
+— En.
+
+— Se on ihana kirja.
+
+— Vai niin.
+
+— Minä antaudun niin kokonaan mukaan lukiessani, että voin itkeä ja
+nauraa. Ihan kuin eläisin niiden ihmisten tunteet. Siinä kerrotaan
+köyhästä aatelisrouvasta, jonka isä on kuollut ja mies paennut
+ulkomaille. Hänen täytyy ottaa seuranaisen paikka, että tulisi toimeen.
+
+— Niinkö?
+
+— Niin. Siinä on kaikenlaisia ihania seikkailuja. Eilen illalla en
+voinut mennä nukkumaan, ennenkuin se oli lopussa. Se nainen on niin
+jalo ja hyvä. Hän on syvä luonne. Tiedättekö, minun mielilauseeni
+on: Uskalla, kärsi — maailma on sinun. Tämä lause ei kyllä ole siitä
+kirjasta. Mutta minä tahtoisin sen aina säilyttää sielussani. Sillä
+joka uskaltaa, se saa kaiken omakseen. — Kun Eeva tulee liikutetuksi ja
+innostuu, juuttuu hänen äänensä sitä enemmän nenään.
+
+— No, täällähän te voitte lukea miten paljon tahansa, — sanoi Lassila,
+— mutta milloin voisitte tulla tänne?
+
+Eeva lupaa tulla lauantai-iltana. Hän ei luule tarvitsevansa sen
+pitempää irtisanomisaikaa, sillä hän on oikeastaan liikaa kaupassa, kun
+siellä on niin paljon apulaisia. He katsovat vielä huoneita. Eeva sanoo
+nukkuvansa mielellään keittiössä. Hän on jo livahtamaisillaan oven
+raosta rappuun, kun kääntyykin takaisin.
+
+— Entäs minun palkkani?
+
+— Niin. Se jäi sopimatta. Paljonko te haluaisitte?
+
+— Minä saan nyt kuusisataa, mutta siitä menee asuntoon ja ruokaan — hän
+moksauttikieltä suussaan — ehkä kolmesataa.
+
+Lassila nyökkäsi.
+
+— Kyllä te sen saatte.
+
+Lauantai-iltana Eeva tuli. Sitten he joivat teetä Lassilan kanssa
+ruokasalin pöydän ääressä. Eevalla näyttää olevan ihmeellinen
+taito pitää seuraa. Hän puhuu. Kertoo olleensa vasta lähes vuoden
+Helsingissä. On tullut tänne Viipurista. Oli siellä Sormusen
+leipomossa. Sormusen rouva on hänen kotikylästään, Vammelsuusta.
+Tämän lihakauppiaan rouva on taas Sormusen rouvan serkku. Tästä
+rouvasta hän ei pidä, mutta Sormusen rouva oli ihana ihminen. Hänen
+miehensä joi hirvittävästi. — Tässä Eeva vaikeni ja katseli hetkisen
+kärsivän näköisenä ikkunaa, kuitenkin pehmeä suu hymyili. Hän käytti
+usein sanaa: Hirvittävästi... — Kerran Eeva istui siellä keittiössä
+sunnuntai-iltana. Sormusen rouva oli juuri pessyt päivällisastiat ja
+latonut ne pyyheliinan päälle vähän valumaan. Silloin tuli Sormunen
+keittiöön ja käski rouvaansa hakemaan viinaa. Rouva ei lähtenyt.
+Sormunen tempasi pyyheliinaa ja kaikki pestyt astiat lensivät lattialle
+sirpaleiksi. Vielä tämä heitti pöydältä täyden piimäkannun seinään.
+Piimä räiski ympäri keittiötä. He pakenivat rouvan kanssa. — Niillä
+Sormusilla oli ollut yksi lapsi.
+
+Lassila kuunteli tätä ja oli itse hajamielinen ja vaitelias. Hän nojasi
+ryntäillään pöytään ja koetti katsella harmaita silmiä. Mitä liikkui
+noissakin aivoissa, tuollaisten silmien takana? Mitä laskelmia? Mitä
+ajatuksia? Kun suu puhui joutavia sanoja. Paljonpa kestää tyttö hänen
+katsomistaan. Hän on niin hiton väsynyt. Ei jaksa enää katsoakaan
+terävästi ja keskeyttää harmistuneena:
+
+— Kuinka vanha te olette?
+
+— Minä sanon sitten, jos arvaatte.
+
+— Yhdeksäntoista.
+
+Naurava pään pudistus.
+
+— Kaksikymmentä.
+
+— Niin, mutta nyt minä sanon hyvää yötä ja lähden. Maisteri näyttää
+nukkuvan pöytää vasten. — Eeva nousi.
+
+— Älkää lähtekö vielä.
+
+He seisoivat molemmat pöydän luona. Lassilasta tuntui kuin olisi
+hänen päänsä täynnä kuumennettua hiekkaa. Lihakset puutumuksesta
+jäykkiä. Jokainen solu huusi maan puoleen kuin hullu. Kaikki valvotut
+yöt vetivät häntä alas. Tänä iltana oli saatava unta. Lunastettava
+ruumiille syvä lepo. Mikä jano? Unta, lepoa, rauhaa.
+
+— Älkää lähtekö vielä — ääni ei tahdo kulkea — minä olen hiton väsynyt.
+Te ette usko, miten väsynyt.
+
+Eeva katsoi häntä ystävällisesti. Ei osannut sanoa mitään.
+
+— Antakaa minulle yksi suukko! — Tyttö nauroi ja aikoi lähteä.
+
+— Odottakaa. — Lassilan ääni oli uhkaava ja kärisevä. Se tuli
+haavoitetusta pedosta. Hän kumartui eteenpäin kiihkeänä ja
+uppiniskaisena.
+
+— Ettekö voi antaa minulle yhtä suukkoa?
+
+Eeva seisoi epäröiden. Häneen vaikutti omituisesti mies, jonka kasvot
+olivat vääristyneet, ääni kuin pakahtuvan. Se kulki raivostuneena ja
+matalana lävitse.
+
+— Minä voisin pitää teistä!
+
+Tämä oli uhkaus. Eevan sääliväinen sydän ei voinut loukata toista.
+
+— Tahdotteko vai ette? Yksi suukko — itsestänne se riippuu. Voitte
+jäädä tai lähteä heti paikalla. Tahdotteko vai ette? Minä pitäisin
+teistä.
+
+He seisoivat muutamia minuutteja silmäkkäin. Pihalla oli jo yö. Lassila
+tarttui tyttöön ja suuteli tätä. Otti nuoren olennon syliinsä. Tämä
+suostui pelkästä hyväntahtoisuudesta. — Ruokasalissa paloi unohdettu
+valo koko yön. Korjaamattomat teeastiat seisoivat hajallaan ja
+masentuneesti pöydällä lampun alla.
+
+
+
+
+5.
+
+
+Oli kulunut pari viikkoa. Eeva istui keittiön sängyssä jalat allaan.
+Hänellä oli ollut Viipurissa ollessa nivelreumatismi, siksi olivat
+nilkat turvonneet. Keittiö tuntui kolealle, ikkunoista leyhki kylmää.
+Jalkoja paleli ja nilkoissa tuntui pientä pakotusta, sentähden hän
+istuikin jalkojensa päällä. Ruskeat, kovanahkaiset kengät olivat siinä
+lattialla rinnakkain. Herätyskello pöydällä osoitti puolta kahtatoista.
+
+Eeva ajatteli muistisäkeistöä, jonka Sormusen rouva oli kirjoittanut
+hänen vihkoonsa:
+
+    »Mitä voimme, me ihmispoloiset,
+    elon lankojen kehrääjille?
+    Me voimme vain olla iloiset
+    ja itkeä unelmille.»
+
+Se tuotti suloista lohtua. Eeva toisteli sitä, ajatus oli hänestä
+hienoin ja surumielisin, mitä ihmisjärki voi luoda. Siinä oli
+kauneimmin lausuttu hänen elämänsä totuus: Mitä voin minä
+ihmispoloinen? — Vain itkeä unelmille.
+
+Hän näki maalaispappilan, jonka pihassa syreenit muodostivat pyöreän
+lehtimajan. Pihan toisella sivulla oli pappilan vuokraajan punainen
+asumus; siinä oli hän puolittain palvelijana, puolittain sukulaisena.
+Kävi kesäisin sinisellä emaljisangolla ruokavettä lähteestä peltojen
+takaa. Istui usein lähteen reunalla kesäisinä iltapäivinä. Taivas
+oli helakka ja korkea, lepät ympärillä seisoivat harmaanvihertävinä
+päivänpaisteessa. Hänen ajatuksensa olivat hyvät ja puhtaat, ne
+sivusivat tätä rippikouluaikaa ja nuorta opettajaa, joka vaikutti
+häneen niinkuin _henki_.
+
+Eeva nojasi siinä sängyn rautaiseen päähän ja painoi kasvot käsiinsä.
+Tajusi sen niin hyvin, että maisteri kohteli häntä raa'asti ja
+mielivaltaisesti, oli aina sulkeutunut, totinen ja väliin synkän
+näköinen. Mutta Eeva kiintyi häneen sitä enemmän. Ynseys herätti
+tuskallista pitämistä. Kaikki peitteet olivat vetäistyt nyt hänen
+silmiltään.
+
+—»Vain itkeä unelmille...»
+
+Eevan iltaisin nukkuessa tässä vuoteessaan tuli maisteri hänen luokseen
+ja pois lähtiessään sanoi: Nyt me nukumme niinkuin aviopuolisot — eri
+sängyissä. — Eevaa hallitsi hirveän voimakas kunnioitus niitä kohtaan,
+jotka ovat käyneet kouluja. Oppineita ihmisiä kohtaan, jotka tietävät
+ja osaavat kaikki ja näyttävät usein niin erotetuilta ja kuitenkin
+määrääviltä. Ne hallitsivat häntä, ne, jotka olivat saaneet lukea. Eikö
+koskaan voi päästä niiden rinnalle? Oi, miksi on elämä näin armoton ja
+kova?
+
+Silmiin tihkui kyyneleitä. Itku ja nauru tulivat herkästi, mutta
+hetkisen kuluttua kohosi pää takakenoon, kädet laskeutuivat helmaan,
+katse kulki ulos keittiön ikkunasta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun.
+
+Hän lähti maisterin huoneeseen. Polvistui matalan kirjahyllyn ääreen
+ja valitsi sieltä itselleen kirjan, jonka sitomattomalla, hiukan
+särkyneellä selällä seisoi: Runa, Helisevä vaski. Istuutui nojatuoliin
+ja syventyi lukemaan, jalat ojennettuna eteenpäin lattialle, paisuneet,
+mukuraiset nilkat ristissä. Ovikellon soitto havahdutti hänet. Siellä
+oli tohtori Valjakka, joka oli jo pari kertaa ennen näkynyt käyvän
+talossa. Tämä seisoi rapussa, Eeva pysähtyi ovelle ja sanoi, ettei
+maisteri ole kotona. Tohtori sai hänet olennollaan sinään hymyilemään.
+
+— No, ehkä minä saan tulla sinne sisään odottamaan. Hänen pitäisi tulla
+aivan kohta.
+
+Tohtori tarttui oveen, Eeva väistyi pois tieltä, ja hän pääsi sisään.
+
+— Minä olen täällä kuin kotonani, — Valjakka lähti Lassilan huoneeseen
+päin, — istun täällä ja varron maisteria, sanoi ovelta taakseen.
+
+Istuessaan nojatuoliin ja kaivaessaan esiin tupakkalaatikkoaan huomasi
+hän tytön seuranneen perässä, kohotti hiukan päätään:
+
+— Te tulette pitämään minulle seuraa? Sehän on hyvin tehty.
+
+Kävi selville, että Eeva ei oikeastaan tullut seuraa pitämään, vaan
+hakemaan tuota kirjaa. Hän istuutui nyt kuitenkin kirjoituspöydän
+laidalle puhelemaan. Ei polttanut tupakkaa — ei varsin pitänyt koko
+Helsingin elämästä. Maalla oli toista, puhtaat hanget ja metsät,
+ihmiset tunsivat toisensa, ja kesäisin sai soudella järvellä... Kyllä
+heillä oli hauskaa Vammelsuussa. Eevalla oli toverina eräs Aliina,
+jonka kanssa he aina kuljeksivat yhdessä. Karkasivat usein toisten
+seurasta metsään kävelemään, ja kertoivat toisilleen kaikki asiansa.
+Voi, ja kerran he olivat kiivenneet pappilan navetan vinnille.
+Renkipoika hiipi alas kuuntelemaan. Kyllä se lähdön sai, kun he
+pudottaa tupsahuttivat sille olkikuvon niskaan...
+
+Eeva näki kyllä, että tohtori kuunteli huvitettuna. Hän innostui, alkoi
+hymyillä; kauan vaivannut jano puhua ja saada ystävyyttä lieveni,
+ilostutti salaisesti ja kiihotti. Hän katseli lakkaamatta tohtorin
+kasvoja jutellessaan, imi niistä hyvänsuopaisuutta ja vastailoa. Että
+tässä kammottavassa asunnossa kerrankin tunsi hyvää! Valjakka taas teki
+sen havainnon, että tytöllä täytyy olla polyyppeja nenässä — mutta tämä
+oli varsin huvittava.
+
+Lassila tuli ja silmäsi ylenkatseellisesti ja kärsimättömästi Eevaa,
+joka pöydän laidalla istuen heilutteli jalkojaan Valjakan edessä,
+istuutui isäntänä kopeasti sohvaan ja sytytti savukkeen. Puhe
+katkesi, kukaan ei yht'äkkiä osannut sanoa mitään. Ilo oli oikeastaan
+mahdoton, maisterin liikkeet, asento ja kasvot olivat sen tappaneet;
+ne hallitsivat koko huonetta. »Helisevä vaski» makasi pöydällä
+epämukavassa asennossa, miten oli sattunut jäämään. Valjakka kohotti
+sitä, käänsi kansilehden Lassilaan:
+
+— Oletko sinä lukenut tämän?
+
+— En. — Se tuli äreästi.
+
+— Neiti Koljonen pitää Runan kirjoista.
+
+— Vai niin.
+
+Valjakka oli tavallaan huvitettu tilanteesta, kääntyi Eevaan:
+
+— Mikäli olen lukenut häneltä — pari kirjaa joskus ennen vanhaan —
+tunnen jonkinlaista vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Ikäänkuin ne
+olisivat liikaa imellettyjä, eikä laisinkaan huumoria.
+
+— Tohtori ehkä tarkoittaa, että hän antaa henkilöittensä niin
+paljon taistella — Eevan jalka vipusi edestakaisin — sepä se juuri
+herättääkin myötätuntoa. Kun minä luen, tunnen jokaisen mukana, otan
+osaa heidän elämäänsä ihan kuin omaani. Kyllähän minä naurankin,
+jos sattuu sellainen paikka. Jos millään kirjalla saa nauraa niin
+»Villiruusulla». Voi, voi sitä Rebekkaa, kun herra Aladdin lupasi ostaa
+sata saippuaa, hän putosi verannan laidalta maahan. Minä olen lukenut
+niin hirvittävästi kirjoja. Mutta sittenkin — on se sittenkin niin,
+että kärsimys on arvokkaampaa kuin huumori. Esimerkiksi sellainen
+kirjailija, joka kuvaa tuskaa, on varmasti paljon suurempi kuin toinen,
+joka kuvaa iloa. Maailmassa on niin paljon kärsimystä. Maailma on
+oikeastaan erämaata. Minä pidänkin kaikkein enimmän lauseesta: Uskalla,
+kärsi — maailma on sinun.
+
+Eeva vaikeni, kurottui eteenpäin, otti jalallaan vastaan lattiasta.
+Tohtori hymyili, olisi tehnyt mieli sanoa, että te olette siis kameli
+erämaassa, mutta koska tyttö ei olisi pitänyt siitä, jätti hän sen
+omaksi nautinnokseen. Maisteri liikautti kättään hermostuneesti:
+
+— Saisimmekohan me kahvia?
+
+— Minä panen tulelle, sanoi Eeva ja lähti keittiöön.
+
+Valjakka katsoi toveriinsa:
+
+— No, millainen hän on?
+
+— Typerä ja suulas.
+
+Lassilan koko olemusta vaivasi inho. Mikä oikeus oli tuolla tytöllä
+istua hänen kirjoituspöydällään heiluttelemassa jalkojaan? Ja
+tunkeutua laulavalla äänellään puhumaan heidän seuraansa? Hänen
+vieraansa seuraan? Olla aina ja kaikkialla kuin apina? Teki mieli
+sylkäistä, lyödä talo palasiksi. »Maailma on sinun», kuin olisivat
+korpit raakkuneet sitä lausetta. Se oli kuultu kymmenen kertaa
+ja aina se turahti nenään. Kuta enemmän korulauseita hän kuuli
+kirjallisuudesta, kuta syvemmän elämäntotuuden Eeva ilmaisi, sitä
+suurempaa vastenmielisyyttä hän tunsi. Kohosi suorastaan ruumiillinen
+pahoinvointi tytön ollessa samassa huoneessa.
+
+He saivat kahvia, mutta sen mukana tuli Eeva ja istuutui jälleen
+kirjoituspöydän laidalle puhumaan tohtorin kanssa.
+
+— Lähdetään ulos.
+
+Lassila sanoi sen äkkinäisesti, nousi kimpaantuneena ja lähti eteiseen
+katsomatta seurasiko toinen. Valjakka tavoitti hänet vasta alhaalla
+kadulla. He kulkivat pitkän matkaa ääneti. Lassila oli kerrassaan
+mahdoton itselleen sekä toiselle, mutta viimein hänen kiukkunsa häipyi
+viuhtovaan tuuleen sen verran, että voi jo alkaa puhua.
+
+— Minä en sulata sitä, että hän istuu aina huoneessani ja vetelee
+kirjoja hyllystäni. Eikö ihmisellä voi olla mitään käsitystä siitä,
+mitä saa tehdä ja mitä ei, mikä hänelle kuuluu ja mikä ei. Ne ovat
+minun tavaroitani, hän ei saa pidellä niitä kuin omiaan.
+
+— Anna tuon raukan olla.
+
+— Raukan. Pitäisikö minun häntä palvoa ja sääliä raukkuutensa tähden?
+
+Valjakka muisti Paulaa. Lassila tajusi hänen ajatuksensa ja vastasi
+niihin:
+
+— Ei kaikille ihmisille anneta samoja oikeuksia. Yksi saa tehdä meille
+mitä haluaa, toiselle sanotaan heti: noli me tangere.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lassilan palatessa kotiin kymmenen seuduissa ei keittiön oven raosta
+näkynyt enää tulta. Hän painui hiljaa sänkykamariin ja alkoi riisua
+kenkiään. Silloin aukeni ovi, Eeva tuli sinne alushame ja aamuröijy
+päällään. Hänen silmänsä olivat punaiset ja itkettyneet, mutta kasvot
+tyynet ja ylöskohotetut. Toinen käsi piteli röijyä sydämen kohdalta
+kiinni. Lassila laski kengän kädestään lattialle. Koko tuo asu ja
+olemus julisti lausetta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun. Hän odotti
+siis kuulevansa sen, mutta nytpä sanoikin surusta ja loukkauksesta
+värisevä ääni:
+
+— Ei maisterin _minun_ tähteni olisi tarvinnut lähteä ulos. Minä kyllä
+olisin voinut olla poissakin seuraa pilaamasta.
+
+Hän kääntyi sen sanottuaan ja meni tiehensä. Lassila katseli auki
+jääneeseen oveen hämmästyneenä, riisui toisenkin kengän jalastaan,
+asetti pukunsa tuolin selustalle ja kulki sukkasillaan keittiöön.
+Siellä oli pimeä. Hän haparoi sängyn luo ja kumartui sen yli hyvin
+alas. Voimakas ihon lemu, hiukan hikinen, pisti hänen nenäänsä. Käsi
+sattui Eevan poskeen ja hän tunsi, että se tuli märäksi. Tyttö alkoi
+nyyhkyttää.
+
+— Mitä nyt?
+
+— Minä en ole koskaan tahtonut tungetella kenenkään seuraan — Eevan oli
+vaikea puhua, hän nieleksi vähän — maisterin ei tarvitse uskoa sitä,
+vaikka en olekaan sivistynyt nuori nainen. Miksi maisteri otti minut
+tänne? Kun ei kuitenkaan kärsi minua? Mutta kyllä minä voin lähteä
+pois — hän huusi sen ja kääntyi seinään päin. Ei kukaan voi tietää,
+millaista ääretöntä tuskaa vaati tuo huuto: Kyllä minä voin lähteä
+pois. — Lähteä nyt, tämän kaiken jälkeen.
+
+— Mitä turhaa. — Lassilaa jollakin tapaa huvitti tämä kohtaus, se vei
+hänen oman kiusansa pois. Hän nousi sänkyyn eikä koettanut lohduttaa
+tyttöä sanoilla, vaan teoilla. Lopuksi hän sanoi: Nyt me nukumme kuten
+aviopuolisot eri sängyssä — ja lähti huoneeseensa nukkuen syvemmin ja
+huolettomammin kuin moneen aikaan. Eeva valvoi kauan. Eteisen läpi
+kuuli hän ruokasalin kellon lyönnit silloin tällöin yön kuluessa.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Tuli joululoma. Avioerojuttu oli jo lopullisesti ratkaistu. Lassila
+yritti istua kotona ja tappaa aikaansa lukemalla kaikenlaista
+kirjallisuutta, varsinkin harrasti laajoja historiallisia teoksia.
+Hän hymyili katkerasti niille, joille oli käynyt onnettomasti, ja
+hyväksyvästi niille, jotka keilasivat kaikki vaiheet omaksi edukseen.
+Löi pasianssia ja yritti laatia shakkitehtäviä. Mutta niiden ohella
+oli kiusa, joka tahtoi yltyä sietämättömäksi. Eevan jokainen askel ja
+jokainen ääni vaivasi häntä. Olisi ollut helppo lähettää tyttö pois,
+mutta jonkinlainen velvollisuudentunne esti häntä siitä ja pitäisihän
+toinen kuitenkin saada tilalle. Kun on naisista kysymys, ei parane
+vaihtamalla.
+
+Lassila pelaa pasianssiaan. Eeva tulee huoneeseen kirja kädessä, se
+on »Aseveljet», jota hän lukee toista kertaa. Lassila on jo monen
+monituisesti kuullut selostuksen sen sisällöstä, osaa melkein ulkoa
+runon, jonka jääkärin morsian on kirjoittanut sulhasensa hautajaisiin
+ja joka saa aina Eevan silmät kosteiksi. Hän on kyllästynyt ja
+koettanut torjua... Mutta Eeva tulee taas kirja avoinna, seisahtuu
+nojatuolin viereen:
+
+— Tästä kirjasta tahtoisin keskustella maisterin kanssa.
+
+Lassila ei kohota päätään, sanoo pöydälle:
+
+— Minäpä en tahdo keskustella.
+
+— Eikö maisteria yhtään innosta Suomen vapaussota?
+
+— Ei hituakaan — ainakaan tänä päivänä.
+
+Eeva kohottaa leukaansa:
+
+— Eipä se näy innostavan milloinkaan.
+
+— Näkeehän Eeva, että pelaan. Ei kai voi tehdä kahta työtä yht'aikaa.
+Ei kukaan voi palvella kahta herraakaan.
+
+— Maisteri nyt ei palvele ainakaan.
+
+— Toivonkin aina olevani niin kokonainen, etten tee sitä.
+
+Eeva poistuu kirjoineen keittiöön. Lassila kuulee jonkin ajan kuluttua
+selvästi nyyhkytystä ohuen seinän läpi. Se ei ole mitään harvinaista,
+mutta tällä kertaa joutuu siitä kahden vaiheelle: Onkohan se liikutettu
+minun paatumuksestani vai Aseveljistä? Ei kuitenkaan kestä kauan, kun
+Eeva tulee takaisin, seisahtuu nojatuolin viereen, huokaa, kohottaa
+silmänsä kirjasta ja sanoo:
+
+— Ei olisi yhtään väärin, jos maisterikin lukisi tämän kirjan.
+
+Mutta Lassila olisi valmis heittämään arvoisat Aseveljet alas
+roskalaatikkoon. Hän vihaa heidän haavojaan, taisteluitaan ja
+suorastaan inhoaa isänmaata, koska tuo nainen häiritsee häntä niillä
+kaiket päivät. Joka ilta näkyy uusia lovia kirjahyllyssä. Eeva
+kantaa teoksia kasottain keittiöön, lainaapa niitä vielä maitokaupan
+neidillekin. Hän voi seisoa tunnin verran maitokaupassa, joka sijaitsee
+melkein vastapäätä, puhumassa konunnäköisen, puumaisen ja silmääiskevän
+neidin kanssa. Neiti on muka saanut Jordbrukarens Mjölk-Centralin
+tarkastajalta muistutuksen; on valitettu neidin epäystävällisyyttä,
+mutta kyllä neiti on hänelle ainakin makeainen. Eeva muistaa tuskin
+laittaa ruokaa aikanaan, ja kun Lassila illalla kurkistaa keittiön
+ovesta ja kysyy, saako hän teetä, tapaa hän tytön istumasta sängyssä
+lukemassa. Pesupöytä ja hella ovat täynnä pesemättömiä astioita.
+Nurkassa seisoo silityslaitos ja siinä riippuu puoleksi silitetty
+esiliina. Lassila saa teensä, mutta sen jälkeen jatkaa Eeva lukuaan.
+Kahden tienoissa yöllä alkaa tiskata ja jos on kovin väsynyt, jättää
+sen tekemättä, kiertää herätyskellon soimaan ja supisee sänkyyn
+painuessaan: Nyt minulla on totinen halu nousta aikaisin ylös.
+
+Maisteri on tottunut siihen, että yöllä herätessään käy eteisessä
+katsomassa, näkyykö keittiön oven raosta tuli. Sillä usein näkyy se
+vielä aamulla; Eeva on vuoteessaan kirjan päälle nukkuneena. Lassila
+kiertää silloin sähkön sammuksiin ja lähtee pois, ei sano tästä mitään,
+vaikka se suututtaa. Täytyyhän koettaa tulla toimeen.
+
+Jouluaattona laittoi Eeva kuusen ruokasaliin ja sanoi:
+
+— Tänä iltana maisterin on kerrankin puhuttava minun kanssani, kun
+kuusi palaa. Jouluaattona ainakaan ei saa pelata eikä lukea. Pitää nyt
+sen verran juhlaa pitää.
+
+Hän on iloinen joulusta, kertoo miten oli maitokaupan neidin apuna
+vienyt erästä tilattua vichyvesikoria tähän toiseen kerrokseen.
+Laskiessaan siellä koria lattialle he löivät otsansa yhteen, ja herra
+nauroi, että lyötte viisaat päänne yhteen. Ja neiti sanoi sille
+herralle, että emme me tarvitse juomarahaa, ei meitä janota...
+
+Päivällisen syönti piti alottaa seitsemältä. Tuntia aikaisemmin heitti
+maisteri muutamia paketteja ruokasalin pöydälle. Siinä olivat Eevan
+joululahjat. Koristettu kuusi seisoi hämärässä nurkassa pöydällä, ja
+ilmassa oli havuntuoksua. Hän pujahti eteiseen, pukeutui ja painui
+nopeasti ovesta ulos:
+
+— Tänä iltana ainakaan en istu kuuntelemassa sen puheita.
+
+Maitokaupassa puuhaili vielä tuo konun näköinen epäystävällinen nainen.
+Kukkakaupan edessä latoo kaksi poikaa kukkatötteröitä kärryihin. Toinen
+sanoo, että niitä on neljäkymmentä, toinen, että neljäkymmentäviisi.
+Ihmiset lähettävät kukkia toisilleen. Pojat eivät joudu täältä tuulesta
+vielä pitämään joulua. On terävä ja kylmä viima. Lassila ei tiedä minne
+menisi. On mahdotonta kävellä kadulla kauan tällaisessa ilmassa, niinpä
+hän poikkeaakin hotelli Cosmopoliteen.
+
+Omituinen levottomuus vainoaa, ei voi jäädä sinnekään yöksi. Hän
+lähtee puoliyön seuduissa jälleen kadulle, kulkee Espistä alas. Kämpin
+ikkunat ovat aivan pimeät. Daniel Wardin kukkakaupan kulma loistaa
+täynnä punaisia tulia. Jossakin Kalevankadun yläpuolella kohoaa suuri
+sähkölampuista muodostettu tähti taivasta vasten. Hieno tuisku juoksee
+pitkin katua, valkoiset lumipilvet ajavat toisiaan takaa. Edellä
+kulkee sotilas valkoinen nauha käsivarressa. Alitajunnasta sukeltaa
+muistikuva: Paula kertoi jouluaattona kulkeneensa kasarmin ohi ja
+huutaneensa vahtisotilaalle hauskaa joulua. Sotilas hölmistyy, teki
+kunniaa, ja Paulan ollessa kymmenen metrin päässä kiljui perästä:
+Samoin teillekin.
+
+Tuuli on pureva. Sotilas näkyy yhtyvän yksinäisen naisen seuraan.
+Lassila tuntee kylmävää jähmetystä hartioissaan. Jouluyö? Eipä sen
+tarvitse olla erilainen kuin muiden öiden. Hän luuli, että tänä iltana
+istuvat kaikki kotonaan, mutta autoja on liikkeellä tavattomasti. Ne
+kiitävät kaikki luvattoman kovaa vauhtia. Siellä täällä tulee ryhmä
+ihmisiä juhlan vietosta. Jossakin yläkerroksen verhottomassa ikkunassa
+loistaa sytytetty kuusi lasia vasten. Vanhan kirkon puistossa on
+sankarihaudoilla Memoria liberatorum valot. Virolaisten haudalla oikea
+kuusenoksista laitettu maja. Sen sisällä palaa kolme keltaista lyhtyä,
+kuusenhavujen keskeen on pistetty pieni punainen kukkakimppu. Suuri
+koira juoksentelee puistossa, sen omistaja viheltää sitä kadulla.
+Lassila kääntyy kotiin koko ruumiissa vilu. Tuisku juoksee vasten
+silmiä melkein sokaisten hänet. Tuolla on yli kadun viritetty kirjavien
+sähkölamppujen ketju. Jouluyö?
+
+Kotiin tultua keittiön oven raosta ei näy tulta. Onneksi. Hän vetäytyy
+varovasti makuuhuoneeseensa ja saa takin päältään. Silloin Eeva tulee
+sisään täysissä pukimissaan.
+
+— Luulin Eevan nukkuvan.
+
+Tämä hieroo silmiään ja nauraa. On punainen ja unesta heränneen
+näköinen.
+
+— En minä nukkunut, istuin ruokasalin keinutuolissa kuusen luona,
+keinuin pimeässä ja unelmoin.
+
+— Mutta ruvetaan nyt nukkumaan.
+
+— Miksi maisteri ei koskaan kehtaa puhua kanssani? Tänäkin iltana lähti
+pois.
+
+— Minut oli kutsuttu vieraisiin.
+
+— Ajattelen vain, että maisterin pitäisi saada mykkä vaimo ja mykät
+lapset. Muuten jos ne sanoisivat sanankaan, vastaisitte heti: Ole vaiti
+— sillä tavalla ei kukaan mies säilytä vaimonsa rakkautta. Antaisitte
+edes nyt minun puhua.
+
+— No Eeva puhuu sitten...
+
+Eeva istuutuu tuolille kädet helmassa, selostaa filmin Merikadetti
+alusta loppuun. Siinä oli iloinen sotilas, jolla oli vain paita
+päällystakkinsa alla ajaessaan miljonäärin tyttären autoa. Sitten
+tulee pilakuva amerikkalaisen perheen ottolapsesta. Pikkupoika kun
+heittää pullolla päähän kaljua herraa. Eeva nauraa kertoessaan, hän
+on innostunut, ääni kuhahtaa vähin nenässä. Maisteri on riisunut
+jalastaan, odottaa siinä ja erottaa ruokasalin kellon lyövän, kiirehtii
+kysymään:
+
+— Mitä se tuo kello löi?
+
+Eeva kohauttaa olkapäitään.
+
+— Yksi kai se löi.
+
+— Eiköhän mentäisi nukkumaan.
+
+Toinen ei näy kuulevan kehoitusta, sanoo hetkisen ajateltuaan:
+
+— Kerroinko minä, kuinka veimme maitokaupan neidin kanssa
+vichyvesikoria?
+
+— Jaa, sen olen kuullut jo kahdesti. (Lassila narrasi, hän oli kuullut
+sen vain kerran.)
+
+Niin. Eeva oli ollut viime jouluna Viipurissa Sormusella. Sormusen
+lapsi oli ollut kipeänä, makasi pienessä valkoisessa sängyssä. He
+asettivat rouvan kanssa lahjat peitteelle, mutta pikku Suoma ei
+jaksanut niitä katsoakaan. Sopotti kerran puoleksi tajuissaan: Eeva
+täti... Hän piti Suomasta hirvittävästi. Ei ole mistään lapsesta
+pitänyt niin paljon. Vei aina sinne mennessään leluja ja tuomisia
+Suomalle. Jouluiltana lapsi oli ihan keltainen, silmänaluset
+sinisenkeltaiset ja hirveän pahan näköiset, saman väriset kuin ilkeä
+mustelma, joka ennustaa kuolemaa. Lapsi ei yhtään itkenyt, miten suuria
+tuskia lie kärsinytkään, ei vain valittanut. Yski hiljaa ja sanoi: Eeva
+täti...
+
+Lassilan jalkoja paleli lattiaa vasten. Yksinäisyys ja väsymys
+istuivat tuolin nojilla, eikä hän käsittänyt mitä lohtua oli tästä
+kuuntelemisesta.
+
+— Käydään jo nukkumaan.
+
+— Kyllä, kyllä. — Eeva ummisti silmänsä sekunniksi tuolilla istuessaan,
+nyykäytti päätään ja jatkoi: — Tapaniniltana Suoma kuoli. Sormusen
+rouva itki, niin että luuli hänen järkensä menevän. Me itkimme yhdessä,
+ja minä pyysin muistoksi itselleni pienen kuminuken, jota Suoma aina
+oli puristanut vatsasta. Se huusi silloin: isä...
+
+— Eeva jättäisi sen Sormusen lapsen. En minä välitä sen kuolemasta.
+
+— Eihän maisteri tuntenutkaan häntä! Se oli ainoa lapsi ja äitinsä
+ilo, kun mieskin oli juoppo. Suoma pantiin valkoisella silkillä
+päällystettyyn arkkuun. Kannessa oli kultaiset tai oikeastaan kullatut
+tähdet ja ristit. Valkoisia ruusuja pantiin arkkuun niin paljon kuin
+sopi. Minä olin hautajaisissa.
+
+Eevan alkaessa kertoa, millainen seppele oli valkealla arkulla, sanoi
+Lassila lähes epätoivoisesti:
+
+— Mennään nukkumaan. Minä pyydän jo kolmatta kertaa, eikä Eeva
+kuitenkaan jätä minua.
+
+Mutta toinen piti hänen sielustaan kiinni lujin ottein. Mitäs oli kerta
+alkanut kuunnella. Lassila sai tietää, miten paljon hän oli Sormusen
+lasta itkenyt. Alussa hän ei voinut uskoa sen kuolemaa todeksi, vaan
+kysyi aina sinne pistäytyessään, niissä Suoma on. Ja vuodatti taas
+kyyneleitä kuultuaan, että Suoma on kuollut...
+
+— Kiitos nyt seurasta ja hyvää yötä.
+
+— Anteeksi, että häiritsin maisteria.
+
+Lassila riisuutui ja pääsi sänkyyn. Hänen jalkansa olivat jo kylmät
+kuin jääkalikat. Mutta Eeva tulikin takaisin. Maisteri nojasi tyynyyn
+vinoasennossa, kohistautui ja varoitti:
+
+— Ei vain pidä tulla kertomaan enää hautajaisista.
+
+— Häistäkös minun pitäisi kertoa? — Eeva purskahti nauruun. — Siellä,
+likellä Vammelsuuta, oli yhden venäläisen ruhtinattaren huvila,
+suuri, kolmikerroksinen valkea rakennus. Yhtenä kevännä sinne tuli
+seuraneidiksi karjalainen tyttö. Minä olin siellä puutarhassa
+apulaisena, auttamassa oikeaa puutarhuria. Kaikki käytävätkin kun piti
+haravoida joka päivä ja oli hirvittävästi kukkia. Suuret terassin
+laidat ja verannan reunat olivat täynnään kukkia. Seuraneidin nimi oli
+Katri. Kaikki sanoivat häntä kaunis Katja tahi kaunis Katjusha, sillä
+siellä oli keittäjä, jonka nimi myös oli Katja. Minä en ole koskaan
+nähnyt kauniimpaa naista kuin tämä seuraneiti. Niin hirveän kaunis,
+ettei sitä voi uskoa se, joka ei ole nähnyt. Pitkä ja solakka kuin
+korpikuusi, kaula taipui tästä edestä ihan kuin joutsenella.
+
+— Onko Eeva nähnyt joutsenia?
+
+— Olen minä nähnyt Kaisaniemen lammikossa, ja vaikka en olisi
+nähnytkään, _uskoisin_ — hänen kasvonsa eivät koskaan olleet oikein
+punakat. Voivathan tosin punakatkin ihmiset olla kauniita, mutta ne
+eivät ole koskaan oikein jalon näköisiä, ne ovat kauniita, niinkuin nyt
+kansa on kaunis.
+
+Tässä maisteri vetäisi huulensa ivalliseen vetoon. Eeva ei sitä
+huomannut, purki ulos kaikkea, mikä paloi hänen omassa muistossaan:
+
+— Kaunis Katjusha rakastui sinä kesänä yhteen maanmittariin, joka
+mittaili metsiä rajalla. Tämä nimitti Katjaa Karjalan ruusuksi ja
+itseään Salon kulkijaksi. He pitivät niin hirveästi toisistaan,
+kaunis Katja vannoi, ettei voi ketään muuta rakastaa. Mutta talveksi
+lähti ruhtinatar Pietariin ja kaunis Katja tuli tänne Riihimäelle
+yhden kauppiaan puotiin. Siellä hän meni kihloihin yhden agronomin
+kanssa, mutta keväällä, kun häihin oli vain pari päivää, kaunis Katja
+karkasi sieltä ja tuli ruhtinattaren huvilaan tarjoilijaksi. Salon
+kulkija ei sinä kesänä ollutkaan Vammelsuussa, ja kaunis Katja meni
+kihloihin yhden viipurilaisen pojan kanssa. Mutta eräänä yönä talvella
+tytöt tulivat Seuratalolta tanssimasta, maantiellä he näkevät, että
+ruhtinattaren huvila loimuaa tulessa. Kaunis Katja juoksi pelastamaan
+tavaroita ja sinne tuli muutakin tanssi väkeä. Katja hyppäsi sitten
+toisen kerroksen ikkunasta lumihankeen ja samalla heittävät jotkut
+yläkerrasta ison vaatekaapin alas. Sen särmä iskee hänen päänsä
+halki. Kaunis Katja huutaa tuskissaan: 'Viekää minut tuleen, viekää
+minut tuleen! Antakaa minun kuolla!' Toiset pitelevät häntä kiinni.
+Se oli sydäntä viiltävää, hyi, ihan minua vieläkin pelottaa, mutta
+itse Katja ei muista mitään. Suuret sänkypeitot revittiin tukkeeksi,
+kun päästä vuosi niin paljon verta. Hankikin tuli veripunaiseksi. Ja
+siinä vierellä loimuaa palava palatsi sysimustassa yössä. Kaunis Katja
+makasi sitten pari kuukautta sairaalassa. Siellä hänen tukkansakin,
+musta ihana tukka, leikattiin ihan juurta myöten. Ruhtinatar ja koko
+venäläinen ylimystö kävi häntä siellä katsomassa. Ne tuovat kukkia
+ja lahjoja, suutelevat häntä ja hokevat: Kaunis Katjusha, kaunis
+Katjusha... Kyllä se sai suudelmia, minä ajattelin, että liekö sen
+kasvot tulleet ihan märiksi. Voi, voi. Mutta kaunis Katja parani
+ja oli kerran Viipurissa kaupungin hotellissa tanssimassa. Hän oli
+vielä ihan keropää, sillä tukka ei ollut ehtinyt kasvaa, ja punainen
+silkkiliina oli kierretty pään ympäri ja riippui olkapäällä. Kasvot
+olivat ihan valkoiset ja verettömät, koska melkein kaikki veri oli
+juossut pois sairauden aikana. Tummat silmät vain paloivat. Täällä oli
+tanssimassa myöskin hänen sulhasensa, jonka nimi oli Väinö. Väinö ei
+tuntenut Katjaa, vaan kysyi eräältä toveriltaan: 'Kuka on tuo kaunis
+valkea tyttö?' Toveri oli vastannut: 'Se on joku venäläinen.' Väinö
+meni pyytämään tätä tanssiin. Katjusha tunsi hänet heti, mutta Väinö
+ei tuntenut koko tanssin aikana. Sen loputtua tarttui Katjusha hänen
+käteensä ja sanoi: Väinö. Silloin toinenkin sanoi: Katja. — Kaunis
+Katja meni sitten Väinön kanssa naimisiinkin, he asuivat jo ennen
+vihkimistä yhdessä, Viipurissa, kauniissa kodissa. Minä olin siellä
+usein, ja kaunis Katja kertoi minulle kaikki kohtalonsa. Hän oli
+kuitenkin onneton miehensä kanssa. Kerrankin me istuimme kahvipöydässä,
+hän oli juuri kaatanut kahvia kuppeihin. Silloin sanoi Väinö jotakin,
+ja Katjusha heitti yht'äkkiä mitään sanomatta kupin kuumine kahvineen
+toisen silmille. Kerran hän kirjoitti vielä kirjeen Salon kulkijalle.
+Tämä vastasi näin: 'Sinä kuljit ruusuilla ja poljit sydämiä kuin
+kristallihelmiä, mutta oman sydämesi luulit ehjänä säilyneen ja
+sellaisena sen miehellesi tarjosit. Erehdyit. Petit itseäsi ja muita.
+Et välittänyt minusta, katkoit ne silkin hienot sydänten siteet ja
+luulit niiden katkenneen kuin hämähäkin seitin. Eivät ne katkenneet,
+vaikka et ole sitä koskaan tähän asti tunnustanut.' — Kaunis Katja
+itki tämän kirjeen saatuaan ja luki sen minulle. Hän ei enää lopulta
+voinut sietää elämäänsä, vaan eräänä sunnuntaina yritti tappaa
+itsensä. Kirjoitti kirjeet miehelleen ja pojalleen. Poika oli silloin
+kolmivuotinen. Hän sanoi, että vaikka Väinö olisi kuinka hyvä, hän ei
+voi sietää tätä. Ja Katja osti monta kymmentä pulveria veronaalia ja
+alkoi juoda niitä veden kanssa kunnes kuolisi. Viimein alkoi oksettaa
+eikä hän voinut sille mitään, että kaikki tuli väkisin ulos. Hän yritti
+syödä uudestaan, mutta sittenkään ei myrkky pysynyt sisällä. Kun Väinö
+tuli kotiin, makasi kaunis Katjusha keittiön lattialla ihan tajuttomana
+ja valkoisena. Hän ei kuitenkaan kuollut.
+
+Eeva pysähtyi ja tuijotti surullisesta
+
+— Miten ne nyt elävät?
+
+— En minä taas tiedä. Eivät ne ainakaan kuolleet ole, elossa ovat. Kun
+pääsen Viipuriin, menen heti käymään kauniin Katjan luona.
+
+— Jaa. Mutta nyt nukkumaan.
+
+— Kyllä, kyllä... — Eeva istui vielä hetkisen, nousi sitten, työnsi
+alempaa ikkunaverhoa syrjään ja katsoi kadulle.
+
+— Siellä tuiskuttaa lunta... Hirvittävästi.
+
+Lassila saattoi erottaa vuoteeseensa saakka tuulen kohinan. Eeva jatkoi:
+
+— Tuleepa luminen joulu, Luojan kiitos kuitenkin. Minä jo ajattelin,
+ettei synny mitään juhlaa, kun kadut ovat ikuisesti harmaat ja ilma
+tihkuu aina vettä. Maalla ne seisovat metsät valkoisina... — Näin
+puhuessaan otti Eeva ikkunalta verhon takaa siniseen paperiin käärityn
+sievän paketin. Hän piteli sitä käsissään, selin Lassilaan, ulos
+katsellen. Kääntyi sitten ja heitti ohimennessään paketin maisterin
+peitteelle.
+
+— Siinä olisi maisterille joululukemista.
+
+Lassila hämmästyi ja kohottautui:
+
+— Mitä ihmettä? Tattis. Hyvää yötä.
+
+— Hyvää yötä. — Eeva oli ovessa menossa, kulki ruokasaliin, sytytti
+hetkiseksi valon ja seisahtui kuusen ääreen. Häntä oli kuitenkin niin
+suuresti liikuttanut se 'tattis'. Kuvaamaton surumielisyys silmissään
+katseli nuori tyttö tummanvihreää kuusta, jonka oksilla kynttilät
+keinuivat — polttamattomat kynttilät. Sitten hän äkisti kohotti
+päätään: Uskalla, kärsi — maailma on kuitenkin sinun.
+
+Eeva sammutti tulen ja lähti keittiöön. Siellä pöydällä olivat hänen
+lahjansa avattuina. Hän pujottautui sänkyyn lukemaan. Päätti valvoa,
+kunnes lähtisi joulukirkkoon aamulla.
+
+Sängyssään aukaisi maisteri sinistä pakettiaan. Olipa Eeva
+hyväsydäminen. Sieltä löytyi kirja: »Rakastavia naisia. Ranskan
+onneton kuningatar, Marie Antoinette.» Lassila katselee, katselee
+sitä, vähitellen syventyvät hymyjuovat suun ympärillä. Hän kääntyy
+vatsalleen, painaa päänsä tyynyyn ja nauraa lopuksi niin, että hartiat
+hytkyvät. Vastustamaton nauru valtaa hänet: Rakastavia naisia!
+Totisesti!
+
+
+
+
+7.
+
+
+Jalkalamppu paloi sohvan takana. Sen valokehässä istui Lassila syvään
+kumartuneena, toinen polvi toisen päällä, kyynärpää polvella ja leuka
+kämmenellä. Hän tuijotti shakkipöytään ja mietti siirtoja. Asettui
+vuoroin kummallekin puolelle ja pelasi näin aina itseään vastaan.
+Ikkuna ei ollut peitetty. Kirjoituspöydällä hämärä ja vihertävä
+valo olivat sylikkäin. — Eeva tuli sisään. Hän kuuli sen, mutta ei
+kääntänyt itseään. Kiusasi tuollainen tuleminen, ei mitään koputusta.
+Avaa oven minä hetkenä tahansa. Hän odotti hermostuneena tuntiessaan
+toisen seisovan puoliksi takanaan ja katselevan siinä. Hänen kasvonsa
+kovenivat suuttumuksesta ja hän teki siirron. Kirottu ihminen. Miten
+monta kertaa hän on kieltänyt tätä häiritsemästä itseään, ja siinä se
+taas seisoo. Mutta hän ei käänny sinnepäin, ei. Seisokoon.
+
+Niin. Eeva pyyhki kosteita käsiään olaitaan riippuvaan pyyheliinaan ja
+nuoleskeli huuliaan.
+
+— Tänä iltana on Orionissa Tshangin poika. Se on hirvittävän hieno
+filmi. Englannissakin on sanottu, että se on tämän talven suurin ja
+jännittävin elokuva.
+
+Lassila tuijotti pöytäänsä eikä vastannut.
+
+— Kyllä minun tekisi mieleni sitä katsomaan.
+
+— Menkää. Saahan Eeva mennä minne tahtoo. Milloinka minä olen
+kieltänyt? Jos vain ensin saisin päivällistä.
+
+— En minä yksin mene.
+
+— Jaa. Minkä minä sille voin?
+
+— Lähtekää maisteri yhden kerran minun kanssani.
+
+— Ei. Siitä ei tule mitään.
+
+— Mutta minä en jaksa istua aina sisällä, jos maisteri vaikka
+jaksaakin. Jopa tässä hautuu paistikkaaksi.
+
+— Eeva tekee miten tahansa. En minä sido teidän vapauttanne.
+
+— Minä en lähde yksin kuljeksimaan, en, enkä osaakaan.
+
+— Johan se on kerran sanottu, etten tule elokuviin enkä kävelyille.
+Eikö sitä voi uskoa?
+
+— Että te tule minnekään. Että yhtä askelta kulje minun rinnallani,
+ettäkä yhtä sanaa sano...
+
+Nyt kohottautuu Lassila:
+
+— En tulekaan. En. Onko se nyt selvä? Paksupäisimmätkin oppilaat
+uskovat, kun minä sanon kolme kertaa jonkin asian, mutta Eevan
+tajuntaan ei se pysty.
+
+Eeva oli punainen. Pehmeäjuonteinen suu oli vääntynyt kuin
+kiukuttelevalla lapsella.
+
+— Minä kuolen tällaisessa elämässä...
+
+— No. Minä lähetän arkun ruumisvaunussa Vammelsuuhun ja kustannan
+hautajaiset.
+
+— Ettekös laula »Koko maailma iloita mahtaa, kun tuokin kurja kuoli?»
+Kyllä olette — sydämetön.
+
+— Se on totta. Niin, itkekää pois taas. Itkekäähän nyt.
+
+Eeva heitti päätään:
+
+— Enkä itke. En itke maisterin tähden, vaikka minut muruiksi
+musertaisitte. Mutta sanon myöskin sen, etten ota vastaan teidän
+halveksimistanne. Olen minä ollut ylioppilaiden ja pappien seurassa
+ja tiedän sen, ettei sivistys riipu koulunkäynnistä, ja sivistyneen
+pitäisi olla aina vielä ystävällisempi alemmilleen kuin vertaisilleen.
+Siinä on oikea sivistys.
+
+Hän lausui tämän uljaasti. Maisteri katseli häneen silmäkulmastaan:
+
+— Sitä te ette puhunut nenäänne.
+
+Tyttö liikahti kuin säikkynyt eläin, ruoskalla lyöty.
+
+— Puhun minä vielä nenäänikin, puhun sen, että minun vuoteelleni ei
+teidän enää tarvitse tulla. Koska ette voi minua muuten sietää, ei
+tarvitse sietää silloinkaan.
+
+— Hyvä on.
+
+Eeva lähti ja Lassila katsoi kelloaan: Kuinka kauan se nyt malttaa
+pitää suunsa kiinni? —
+
+Kului puolitoista tuntia. Sitten kuului eteisestä huuto:
+
+— Päivällinen on valmis.
+
+Maisteri söi ruokasalissa yksinään. Tavallisesti Eeva kuljetti hänen
+syödessään pöytään ruokaa ja hääräili siinä. Nyt ei häntä näkynyt.
+Kaikki oli valmiina pöydällä, yksinpä kiisselikin, syvä lautanen ja
+maitokannu. Lassila söi perunasosetta ja paistettuja kaloja, joiden
+välistä valui kultainen sula voi. Eeva laittoi hyvän ruuan. — Hän
+söi hitaasti, kopautti ohimennessään keittiön oveen merkiksi, että
+oli valmis, ja meni jatkamaan peliään. Kului lähes tunti. Eeva oli
+ehtinyt syödä vähän itsekin ja pestä astiat. Oikeastaan ei käynytkään
+syönti. Kurkkua salpasi, perunasose kieriskeli pallona suussa eikä
+tahtonut millään luiskahtaa alemmaksi. Neljä kuukautta — lähes neljä
+kuukautta oli hän täällä ollut. Työtä ei paljon mitään, eikä hän
+suruissaan enää osannut lukea kirjojakaan. Olipa niissä kaunis tai
+surullinen paikka, häntä itketti. Tässä toimettomuudessa ja ikävässä
+ei tiennyt mitä tekisi. Hän pesi ja silitteli vaatteitaan, piti aina
+valkoista esiliinaa, kylpi usein ja muutti paitaa joka lauantai.
+Niin, hän rakasti siisteyttä. Istuessa puhtaassa paidassa sängyssä
+oli kuin maalla lapsena jälleen. Jotenkin meni aamupäivä maisterin
+ollessa koulussa, silloin piti huoneetkin siivota. — Mutta kun maisteri
+on kotona ja istuu toisessa huoneessa, kun joka hetki tietää hänen
+olevan siellä, eikä saa ajatuksiaan mihinkään, ei mihinkään. Ei tiedä
+mitä käsillään tekisi. Eihän kukaan jaksa ikäänsä istua sängyssä tai
+kuljeskella edestakaisin pienen keittiön lattiaa. Ne äreät, särmikkäät
+sanat. Ylenkatseelliset, suorapiirteiset kasvot. Hän helli sitä
+miestä niin äärettömästi, hirvittävästi. Sen olento oli vereslihalla,
+hymähdyskin sellainen kuin kirvelisi se itseään. Hyvä Jumala, miten hän
+riutui säälistä. Säälistä hän oli antanut itsensä, sentähden ei edes
+tätä katunut ja olisi vieläkin tehnyt vaikka mitä ja mitä. Eeva on hyvä
+ja lempeä, hänen sydämensä on puhelias itsestään kuin puro rotkossa.
+Jumala, hän ei kestä hiljaisuutta ja hellii tuota katkeraa miestä niin,
+että menehtyy ikävästä. Tämäkö on rakkaus? Tämä hirvittävä tuska, josta
+ei luopuisi millään?
+
+Mitäpä ihminen uskoisi? Eeva kulkee kaikesta huolimatta maisterin
+huoneeseen ja astuu koputtamatta, hiljaa sisään, istuutuu tällä
+kertaa tuolille, pienen pöydän toiselle puolelle. Hänellä on raitis
+punaruutuinen pumpulileninki, jonka hihat ovat vain kyynärpäihin
+saakka, ja aivan puhdas, lumivalkoinen esiliina.
+
+Lassila silmää ylös tuikeasti kuin röyhkeä poika äitiinsä. Eeva
+puolustautuu sitä vastaan ehättämällä sanomaan:
+
+— Minä istun ihan hiljaa.
+
+Maisteri tekee pari huolimatonta siirtoa perät täin, ajattelematta ja
+kehnosti. Pelin henki on tiessään. Kuluu viisi minuuttia, sitten sanoo
+Eeva ystävällisesti:
+
+— Selittäkää maisteri minulle, opettakaa minuakin pelaamaan.
+
+Maisterin kulmat rypistyvät, hänen äänensä on varoittavan jyrkkä:
+
+— Kuulkaa, te häiritsette minua.
+
+— Opettakaa nyt. Hauskempihan on kahden pelata.
+
+Lassila on kumartuneena pöydän yli, siirtää nappuloita umpimähkään
+sinne tänne, suuttuu siirtoihinsa, pyyhkäisee äkkiä nappulat lattialle
+ja nousee. Sanoo tavaton kyllääntymys äänessään:
+
+— En minä osaa pelata tällä tavalla — toisen tuijottaessa. Kai annatte
+minulle rauhan, jos karkaan tieheni.
+
+Eevan silmät rävähtävät suuriksi, hän tarttuu molemmin käsin kaulaansa
+ja syöksyy pystyyn.
+
+— Osaan minäkin täältä tieheni. Ei minua tarvitse karkuun lähteä.
+
+Lassila ojentaa kättään.
+
+— Istukaa paikallanne. — Hän katsoo Eevaan. Silmät ovat niin väsyneet
+kuin olisi hän elänyt kaksituhatta vuotta nukkumatta. — Minä en pyydä
+teiltä mitään muuta kuin ettette häiritse minua. Teidän pitäisi nähdä
+omilla silmillänne, etten siedä tätä. Enkö sano joka päivä sata kertaa:
+älkää häiritkö minua. Mutta Eeva ei usko. Hallitkaa tässä asunnossa
+mielenne mukaan, mutta ettekö voi antaa sen vertaa minulle, että
+saan olla yhdessä huoneessa yksin. Minulla ei ole aikaa enkä tahdo
+olla seuranpitäjä, ennen palkkaan teille vakituisen seuraneidin,
+mutta sitten taas hyökkäätte minun kimppuuni molemmat. Ehkä saan olla
+rauhassa, jos kuljeksin aina kahteentoista asti katuja?
+
+Hän lähti. Eeva kuuli hänen ottavan päällystakkinsa ja työntävän
+ulko-oven kiinni. Sitten hän kulki keittiöön hiljaa, veti sänkynsä,
+riisui puhtaat pukimensa ja työntyi peitteen alle. Painoi päänsä
+tyynyyn, ähki hiljaa ja niisti usein nenäänsä pimeässä. Hiukset
+liimautuivat märkiin kasvoihin ja kaiversivat suupielessä. Hänen
+itkettyään kyllin suolaisia kyyneleitä tuli mielikuvitus lohduttamaan.
+Istui vuoteen laidalle, siveli paljaita hartioita, sopotti korvaan,
+ja tuskaiset ähkäykset harvenivat. Kirveltävät kasvot kohosivat märän
+tyynyn hauteesta. Hän katseli pimeään ja eli kuin unessa:
+
+Keittiön ovi aukenee hiljaa. Maisterin sisar, sama, jonka kuva on
+kirjoituspöydällä, tulee hiljaa sisään. Liikkuu varovasti ja laskeutuu
+polvilleen tähän vuoteen ääreen. Eeva tuntee siinä maatessaan
+väristystä, sillä hän tietää elävästi, että sisar on kuollut ja että
+tämä siis on haamu. Se ei koske häneen, varoo säikyttämästä kylmillä
+käsillään. Mutta kertoo hiljaa, että eräs mies on kerran loukannut
+häntä hyvin suuresti, niin syvästi kuin naista voi loukata. Hän antoi
+sen anteeksi, mutta hänen veljensä kosti tappamalla loukkaajan. Eikä
+murhaa koskaan saada selville. Tämän rikoksen tähden suree veli nyt
+ja karttaa kaikkia ihmisiä. — Eeva kääntää tässä päätään haamuun ja
+näkee, että tämä on aivan kuin elävä ihminen, sanoo: Minä tiesin,
+että häntä painaa jokin. Tiesin, että hänen mielensä on arka ja
+vereslihalla. — — Niin. — Sitten kuluu aikaa. Kerran hän menee hiljaa
+maisterin huoneeseen. Astuu pehmein askelin. Maisteri istuu siinä
+nojatuolissa pää painuneena ihan polven päälle. Puistelee itseään
+ja huutaa sellaisin väsynein silmin: En siedä tätä. En siedä sinua
+luonani, sillä sinä olet hyvä ja minä olen murhamies. — Mutta hän
+laskee kätensä maisterin leuan alle, kohottaa päätä ylöspäin ja sanoo:
+Minä tiedän sen, olen kauan tiennyt maisterin rikoksen, mutta ihmisen
+pitää sittenkin katsoa ylöspäin, näyttää silmänsä maailmalle. Uskalla,
+kärsi — maailma on sinun... Ja hän puhuu kauan hyviä sanoja ja pyyhkii
+niillä rikoksen maisterin sielusta.
+
+Tämänkaltaisia Eeva kuvittelee, niillä hän elää ja viimein painuu hänen
+päänsä kostealle kokoonpuristetuile tyynylle. Unenhorroksessa vielä hän
+kuulee sanat: Rakas hyvä tyttö.
+
+Lassila lähti ensiksi tapaamaan Valjakkaa, joka asui
+Siltasaarenkadulla. Hän päätti kuljeksiessaan, ettei sano Eevaa
+irti, jollei tämä itse lähde. Sen sijaan täytyy ottaa vuokralainen
+ruokasaliin, sillä kahden ei tämä elämä käy enää päinsä. Jos sattuisi
+kielevä nainen, ehkä tämä varjelisi häntä jonkin verran Eevasta, joka
+todellakin on maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta. — Valjakka ei
+ollut kotona ja Lassila marssi takaisin Unioninkatua pitkin. Siinä
+juolahti mieleen poiketa Yliopiston kirjastoon. Ehtiihän siellä istua
+puolitoista tuntia ennen sulkemista. — Hän sai jonkin kirjan ja kulki
+aivan perimmäisen pöydän ääreen. Suuressa salissa oli vain pari paikkaa
+vapaana. Kyllä ihmiset lukevat ahkerasti. Sievät, hyvinpuetut tytöt
+istuvat siellä ja kirjoittavat muistiinpanoja edessään suuret kasat
+kirjoja. Hallittu hiljaisuus huokuu korkealta katosta ja kunnioitus
+loputtomista kirjahyllyistä. Ilma on kylmä ja raskas kaikista niistä
+ajatuksista, jotka vanhoilta riveiltä yrittävät painua vieraisiin
+päihin. Lassila antaa kirjansa levätä ja katselee sen yli pitkin
+salia. Tuo nuori tyttö kellertävine tukkineen, joka taitavasti viivaa
+viivottimen avulla kirjaansa, hän ei tiedä, mitä on rappio ja turmelus.
+Tuo poika, jolla on uneksijan kasvot, tuijottaa leuka suorana portaiden
+taitteeseen ja toistelee ulkoa jotakin lausetta. Hän kadehtii kaikkia
+heitä, alkaa lukea, mutta välinpitämätön tympeys on voimakkaampi kuin
+kirjan henki.
+
+Hän lähtee kirjastosta suljettaessa. Seuraa kellervätukkaista yli
+Aleksanterintorin. Tyttö kulkee nopeasti ja heiluttelee hiukan pientä,
+nahkaista kirjalaukkua oikeassa kädessään, kääntyy Aleksanterille.
+Lassila seisahti hetkiseksi kulmaan, mutta lähti kuitenkin Jaspikselle
+päin. Eräässä Stockmannin ikkunassa seisoi valkeapukuinen vahamorsian.
+Näkyi puvun läpi, että ruumis oli mukavassa kierroksessa, niinkuin
+Into Saxelinin tyttöveistoksilla. — Lassila jäi istumaan ravintolaan
+ja lähti hiukan yli puoliyön kotiinsa päin Bulevardia pitkin. Edellä
+kulki kaksi naista käsikoukussa, epäilyttävän hitaasti ja hyvin
+iloisina. Lassila kysyi ohimennessään melko huolimattomasti, saako hän
+tehdä neideille seuraa. Se, joka kulki hänen puolellaan, nyhjäytti
+olkapäitään. Toinen hymyili. Hän sovittautui heidän tahtiinsa ja kysyi,
+eivätkö neitoset kertoisi, mikä heille tuotti äsken iloa. Ei vastausta
+kummaltakaan. Kadun hämärässä valossa ei näkynyt miltä lähemmän tytön
+silmät näyttivät pensaiden takana, ja sentähden Lassila jatkoi:
+
+— Minulla oli hyvin ikävä ilta. Mutta teidän seuranne korvaa sen, te
+olette niin hauskoja neitejä.
+
+— Kyllä minä sen hauskuuden näytän.
+
+Se tuli niin äkkiä, että hän vaistomaisesti pysähtyi. Lähempi
+tyttö, kahvinruskeassa takissa, käännähti häneen ja kohotti lyhyen
+sateenvarjonsa olan taa:
+
+— Jos ette tässä hetkessä jätä meitä, niin lyön tällä sateenvarjolla.
+
+Tämä vallan kähisi. Toinen tyttö näkyi hymyilevän taampana, ja
+Lassilakin purskahti nauruun:
+
+— Olisinpa iloinen, jos te jättäisitte meidät.
+
+Mutta ruskeatakkinen tarttui toverinsa kainaloon. He kääntyivät
+taaksepäin. Tuo terhentely huvitti Lassilaa vielä Hietalahden torille
+tullessakin.
+
+Hänen huoneessaan ylhäällä paloi sähkö, shakkinappulat lepäsivät pitkin
+lattiaa. Eeva ei ollut lähtenyt tiehensä, koska hänen takkinsa ja
+hattunsa olivat eteisessä.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Seuraavana päivänä Eeva ja talonmiehen vaimo toivat joutilaan sängyn
+vintiltä. Se sijoitettiin ruokasaliin. Ruokailupöytä siirrettiin
+makuuhuoneeseen ja sieltä vietiin pyöreä kiilloitettu pöytä
+ruokasaliin. Kun Eeva kysyi, mitä varten huone vuokrataan, sanoi
+Lassila: Ettei Eevalla ole ikävä.
+
+Vuokraajaksi ilmestyi vakuutusvirkailija Siiri Mikkonen. Heti
+ensimmäisenä iltana hän naulasi käyntikorttinsa oveen: Sirkka
+Mikkonen. — Hän koristeli ristinimeään. — Samanlainen kortti ilmestyi
+kylpyhuoneeseen sen naulan yläpuolelle, missä Paula oli tavannut
+pitää itämaista aamunuttuaan. Naulaan tuli kolme pyyheliinaa hienosta
+karkeampaan. Neiti Mikkonen näkyi olevan järjestyksen ihminen ja halusi
+pitää »mieluummin omat liinavaatteet».
+
+Hän oli vakuutuskonttorissa, ja vakuutuskonttoristit ovat tavallisia
+konttoristeja paremmat, lähes yhtä hyvät kuin pankkivirkailijat, mutta
+heidän ja tavallisten välillä on suuri juopa. Neiti oli ollut tässä
+paikassaan kolmestakymmenestä kuudesta ikävuodestaan neljätoista.
+Hänellä oli ruskea vesilaineille laitettu polkkatukka, tummahko puna
+kasvoilla, joita peitti ohut, ohut untuva. Sen erotti varsinkin
+ylähuulessa silkin hienona ja se ikäänkuin pehmensi häntä. Tyynet
+haaleansiniset silmät näyttivät sangen kylmiltä, ne eivät olleet
+koskaan kaivanneet laseja, mikä seikka on luettava sen ansioksi, että
+hän söi suunnattoman paljon parasta meijerivoita. Söi juuri siksi,
+ettei menettäisi näköään, hän näet otaksui, että silmät kuitenkin
+mahtoivat olla heikot tai voisivat tulla heikoiksi. Eevan tuli käydä
+hakemassa joka päivä hänelle puoli litraa maitoa, siihen sekoitettuna
+kaksi desilitraa kuohukermaa.
+
+Keittiökaapin ylin hylly paperoitiin uudestaan neitiä varten. Hän
+kuljetti sinne aina tuoretta ranskanleipää, voita ja leikkeleitä.
+Nämä hän toi paketeissa, jotka oli aina sidottu narulla ja varustettu
+nappulalla. Hän tunnusti Eevalle, että »inhosi ihmisiä, jotka
+kantavat paketteja kainalossaan tai painettuna rintaansa vasten».
+Sentähden hän tapasi pyytää puotilaisilta, että nämä ystävällisesti
+laittaisivat sievän paketin, koska sitä joutuu kantamaan kadulla.
+Keittiön ikkunalle varattiin rinnan kaksi pientä pahviaskia. Toisen
+kylkeen neiti itse liimasi tekstatun etiketin: Nappuloita, toisen:
+Naruja. Neidillä oli erikoisrakkaus etiketteihin, Lassila ajatteli,
+että tuo ihminen saattaisi oman eteisensä oviin liimata laput: Keittiö,
+Makuuhuone, Herran huone, Ruokasali, Kylpyhuone ja viimeiseen oveen:
+Ulos. Hän mietti, mahtaisiko tämä liimata W.C:n ovelle suurin, pyörein
+tekstauskirjaimin: W.C. Mutta Eeva kunnioitti etikettejä suuresti.
+
+Joka ilta yhdeksän aikaan neiti tuli keittiöön. Hän leikkasi
+kolme ohutta ranskanleipäviipaletta leipälaudalla, siveli niihin
+yhtä paksulti voita, peitti leikkeleillä ja siirsi leipäveitsellä
+lautaselle. Vei lautasen sekä lasin kermansekaista maitoa huoneeseensa
+ja nautti siellä illallisensa.
+
+Pian lähti Eeva sinne perässä ottamaan päiväpeittoa pois hänen
+sängyltään ja viemään lasikannussa raitista vettä yöksi. Tällöin
+hän jäi juttelemaan usein pitkäksikin aikaa. Neiti Mikkonen istui
+tuolillaan, toinen käsi kevyesti pöydällä, ja kuunteli häntä tekemättä
+koskaan kysymyksiä, joskus myöntäen, joskus sanoen pari tyyntä
+lausetta. Hänen haileat silmänsä olivat hiukan ihmetteleväiset ja
+väliin epäuskoiset. Joskus lienee neiti ajatellut, ettei Eeva ollut
+oikein viisas. Mutta hän ei millään muotoa pitänyt asianaan huomauttaa
+toisen palvelijalle käyttäytymisestä. Tässä hän tosin vaikeni omaksi
+vahingokseen, sillä alkoi yhä enemmin tapahtua näin: kun hän oli tullut
+kuuden seuduissa päivällisen syöneenä riiputtaen pientä pakettia
+nappulasta, järjestänyt paketin omalle hyllylleen ja istui sitten
+tohvelit jalassa käsityötään tehden, kurkisti Eeva ovesta: Minun tekee
+mieleni kysyä... tai: Minä tulin kerto maan sitä juttua... Neiti
+kuunteli kertomisen ja sanoi sitten häiritsemättömän tyynesti:
+
+— Olkaa ystävällinen ja koputtakaa oveen. Tuntuu niin omituiselta, kun
+joku kurkistaa äkkiä sisään.
+
+Mutta maisteri sai todellakin olla nykyjään enemmän rauhassa.
+
+Kerran Lassila tuli kotiin kello yksitoista. Hänen riisuessaan
+eteisessä päältä neiti Mikkonen avasi huoneensa oven, seisoi aukossa
+pitkänä ja tasaisena käsi leväten oven kahvalla.
+
+— Hyvää iltaa, maisteri Lassila.
+
+Lassila käännähti häneen päin, kumarsi ja näytti vähän sekaantuneelta;
+hän ei ollut monta sanaa puhunut vuokralaisensa kanssa.
+
+— Hyvää iltaa.
+
+— Maisteri Lassila! Minä ajattelin kutsua teidät juomaan
+syntymäpäiväkahviani, mutta te ette ollut kotona, ja nyt minun kaikki
+muut vieraani ovat menneet pois. Ne läksivät kymmeneltä.
+
+— Sepä oli ystävällisesti ajateltu.
+
+— Kahvi on täällä vielä kuumana, jos te haluatte vieläkin juoda...
+Voisimmehan kutsua tänne teidän palvelijattarenne kolmanneksi.
+
+— Kiitos. Mitä turhaa. Kyllä kai te uskallatte yksin istua minun
+seurassani sen aikaa. Vai kuinka?
+
+— Kyllähän minä omasta puolestani sen uskallan...
+
+Lassila naurahti matalasti:
+
+— Minäkin uskallan omasta puolestani.
+
+Neiti Mikkonen oli huomauttanut Eevalle, että hän ehdottomasti tahtoi
+itse palvella vieraitaan, ja varustanut keittiön pöydälle pienelle
+tarjottimelle kahvikupin, lasin mehua ja leivoksia palvelijatarta
+varten. Hän ottaisi itse päiväpeiton pois sängystään ja pitäisi
+huolen juomavedestään, niin ettei Eevan tarvitseisi vaivautua.
+Mutta aivan väkisin Eeva tahtoi edes siirtämään ruokasalin pöydän
+täksi illaksi neidin huoneeseen, koska se oli suurempi. Siellä se
+nyt seisoi entisellä paikallaan peitettynä neidin lumivalkoisella
+pellavaliinalla. Pöydällä kukki tuore cyclamen, sivupöydällä oli
+vaasissa keltaisia krysanteemeja. Siellä oli myös kaksi pakkaa
+aikakauslehtiä yhdensuuntaisesti vinossa pöytään nähden: »Naisten
+Ääni» ja »Suomen Nainen». Isolla pöydällä oli ollut sievästi laitettu
+kahviasetelma, mutta nyt se oli osittain hävitetty ja sorrettu.
+Käytetyt kupit ja mehulasit oli siirretty pois toiselle kulmalle.
+Neiti Mikkonen tarjosi kahvia ja alotti tyynellä tavallaan keskustelun
+kaupungin kasvihuoneesta. Hän oli siellä nähnyt viime keväänä tällaisia
+cyclameja, joiden suomalainen nimi on alppiorvokki. Ne kasvatetaan
+kalkkivedellä sivellyn lasin alla, koska eivät siedä aurinkoa.
+
+Lassila katseli hänen avaria, värjähtämättömiä silmiään ja
+tummansinistä vaalein silkkirypälein koristettua pukuaan. Hän joi
+hitaasti kahviaan ja ilmaisi, ettei ollut koskaan käynyt kaupungin
+puutarhassa eikä tiennyt, missä se on. Sai tarkan selityksen
+sen paikasta ja kauneudesta. Neiti oli kulkenut siellä erään
+konttoritoverinsa kanssa, joka kuului kaupunginvaltuustoon. Niin
+kääntyi puhe naisten osuuteen kaupunginvaltuustossa ja eduskunnassa.
+Sitten sanoi Lassila:
+
+— Minäpä olen taipuvainen luulemaan, että te neiti kuulutte aivan
+äärimmäisiin suffragetteihin.
+
+Neiti ei hämmästynyt eikä pahastunut. Hän luki kyllä itsensä
+naisasianaisiin ja kuului täkäläiseen yhdistykseen.
+
+— Mutta nythän naiset ovat saavuttaneet ne oikeudet, joita tämä liike
+alussa tahtoi — arveli Lassila varovaisesti.
+
+Neiti kohotti päätään, hänen silkinhienojen untuvain peittämä
+ylähuulensa oli todella suloinen.
+
+— On vielä paljon työtä. Täällä se on sanottu niin hyvin. — Hän nouti
+sivupöydältä Naisten Äänen ja osoitti sormellaan erästä paikkaa.
+Katsokaahan:
+
+»Naisia johtajina, naisia saarnaajina, naisia sielujen voittajina,
+naisia neuvonantajina, järjestäjinä, toimittajina. Naisia lämpimin
+sydämin ja terävin päin. Tulella kastettuja naisia, sotavarustuksiin
+pukeutuneita Jumalan ja isänmaan puolesta! Siunattuja naisia — —
+uskollisia, sitkeitä, määrätietoisia, rukoilevia, kieltäytyviä,
+tarmokkaita naisia.»
+
+— Eipä siellä luvata yhtään naista miestä varten.
+
+Hän katsoi neitiä härnäävästi. Tämä Suomen nainen istui siinä pöydän
+kulman takana ja punastui hiukan tummemmaksi. Taisi tuntea tällä
+hetkellä liian uskalletuksi jäädä yksin noiden pilkallisten silmien
+eteen.
+
+— Ei sitä varten kannata kasvatella naisia.
+
+— Ettäkö ei kannata ruokkia kyyhkysen poikia ja asettaa riviin
+katonräystäälle haukkaa varten? Aivankuin tälle kyyhkynpojalle löytyisi
+suurempaa onnea kuin päästä lentämään haukan vatsassa.
+
+Maisteri tahtoi räjähtää nauruun nähdessään, miten kummastuneesi neiti
+katseli hänen röyhkeihin haukansilmiinsä. Tuotti armottomasti nautintoa
+sielulle saada nainen ihmettelemään. Hän hillitsi itseään, kumartui
+lähemmäksi pöytää.
+
+— Te ette sitä ymmärrä, ette. Teistä se olisi vahinko, vai?
+
+Neiti kohotti päätään ja painui kauemmaksi tuolinsa selkää vasten.
+Sanoi hiukan kylmästi:
+
+— Kyllä minä sen ymmärrän. — Ei avioliitto ole mikään paratiisi.
+
+— Oletteko te koettanut sitä?
+
+— En ole, enkä erikoisesti halua koettaakaan. — Olkaa hyvä — neiti
+ojensi kristallimaljakkoa, jossa oli viinirypäleitä, banaaneja ja
+omenia. Lassila valitsi banaanin, neiti otti rypäletertun.
+
+— Te pidätte siis itseänne liian hyvänä avioliittoon?
+
+Lassilan silmät näyttivät kiiluvan pelkkää ironiaa kulmien alta. Neiti
+ajatteli olevansa paljon vanhempi kuin tuo jokseenkin nuorelta näyttävä
+poika, joka luulee maisterin arvon tehneen hänet viisaimmaksi maan
+päällä. Mutta hänpä ei ole niin yksinkertainen, että loukkaantuisi
+tuollaisista asioista. Ihminen pysyy korkealla niin kauan kuin itse
+tuntee olevansa kaiken muun yläpuolella. Hän söi pari vaaleaa marjaa ja
+pisti teevadille erään, jonka kylki oli ruskeana.
+
+— Liian hyvä olenkin kaikille, tarkoitan, kaikenlaisille miehille.
+Jokaisen täytyy saada vertaisensa. Siinä kokeilussa on elämä
+kysymyksessä, eikä kukaan luovuta elämäänsä tyhjän pantiksi, kerranhan
+sen vain saakin.
+
+Mies kumarsi hänelle äänettömästi ja jäi katselemaan ikkunaan, jota
+peitti pitsikudos, kalastajalangan värinen. Jokainen kuvio ja lehti
+erottui selvästi pimeyttä vasten. He tunsivat hiljaisuuden ja yön
+ympärillään. Neiti nyppäsi silloin tällöin levollisesti marjan tertusta
+kuin kuningatar. Hän osasi syödä — hitaasti ja arvokkaasti. Lassila
+jatkoi yhä tarkastellen ikkunaverhon kuvioita:
+
+— Naisasiatyössä ei suinkaan ole rajoituttava vain valkoisiin rotuihin.
+Pienet ja pyöreät neekerityttäret Afrikan erämaista olisi ehdottomasti
+emansipeerattava. Sitäpaitsi niitä täytyy opettaa pitämään vaatteita
+päällään. Muutoin mies, joka näkee heidän paljaat rintansa, ei lainkaan
+voi ajatella muuta kuin että tämä on nainen, olipa hän sitten määrätty
+papiksi tai tuomariksi, ja tällöin joutuisi mies syyttömästi rikkomaan
+papin ja tuomarin loukkaamattomuutta. Omasta puolestani en ensinkään
+usko, että ne mustat suffragetit tulevat olemaan läheskään niin
+onnellisia kuin heidän nykyiset äitinsä. Mutta saanko minä polttaa?
+
+— Olkaa hyvä. Kiitos — minä en polta.
+
+Maisterilla oli hopeinen savukekotelo. Hän oli saanut sen eräänä
+keväänä lahjaksi oppilailtaan. Sen kannen sisäpuoleen oli kaiverrettu:
+»Pisarainen rakkautta on parempi kuin kokonainen vaunulastillinen
+kunnioitusta. Kahdeksas luokka.» — Lassila ei nyt huomannut
+kirjoitusta, oli siihen tottunut. Veti kiihkeästi savua keuhkoihinsa.
+Hän poltti nykyjään tavattomasti. Neiti nautti tertusta viimeisen
+marjan, lausui sitten verrattomalla tyyneydellä ja ylevyydellä:
+
+— Jos tietämättömyys on ihmisonni, on se jokseenkin halpa-arvoista
+tavaraa. Jokaisen ihmisen tulee jättää maailma valoisampana jälkeensä.
+
+— Jaa, — Lassila puhalteli savuja, hän yritti salaa saada savun
+kulkemaan neitiin päin. — Minun työni juuri tarkoittaa jättää maailma
+valoisampana jälkeeni. Minähän joka päivä yritän istuttaa valistuksen
+onnea ihmistaimiin. Minä vasta teen suurta ja tärkeää työtä. Ettekö
+usko sitä?
+
+— Miks'en minä uskoisi.
+
+— Se on oikein hyvä. Te siis ymmärrätte minun uhrautuvaisuuteni ja
+epäitsekkyyteni.
+
+— Kyllä minä ymmärrän. Tapaan itsekin niin harvoin myötätuntoa.
+
+— Se on suuriarvoista minusta — ymmärtämys. Tekee hyvää ytimiin asti.
+Katsokaa, minun ajatukseni ovat kuin lumivalkoinen kukka. Kärsin tästä
+ajasta —
+
+— Niin minäkin kärsin. Moraali on äärettömän alhaalla.
+
+— Jaa. Niin on. Hyvin valitettavaa. Minä suren sitä joka päivä.
+Vain me kaksi, te neiti ja minä, olemme todella moitteettomia. En
+usko kehenkään muuhun. Kaikki ne ovat mätiä, nekin siveät ja hyvät.
+Ruumistaan varjelevat kuin jalokiveä, mutta sielu on yhtä pikkumainen
+ja ahdas kuin lutikan sielu. Siinä ei suinkaan ole mitään varjeltavaa.
+Me olemme toista.
+
+Tupakansavun läpi näkyi miten neiti punastui.
+
+Hänen untuvainen ylähuulensa liikahti:
+
+— Teidän ei pitäisi puhua niin minulle — naiselle. Meidän täytyy
+opetella säälimään...
+
+— Anteeksi, luulin, ettei teitä tarvitse kohdella naisena, vaan
+vertaisenani. Ja jos kohtelisin naisena? Pyytäisin panemaan tuon
+rauhallisen kätenne otsalleni ja olemaan vertaisellenne hyvä ja lempeä?
+
+Neiti ojensi käsivartensa, jossa tummansininen kapea hiha peitti
+ranteenkin, painoi valkeat pitkät sormensa pöydän kulman yli miehen
+otsalle. Todellakin! Katseli Lassilan herpaantuneihin silmiin
+ihmetellen: Mitä hyötyä teille on tästä?
+
+Lassila pudisti päätään sietämättömästi:
+
+— Ei, ottakaa pois kätenne. Nyt minä lähdenkin nukkumaan, mutta sanonpa
+vielä yhden asian. Tietäkää, että kun sivistynyt ihminen perin juurin
+katkeroituu, silloin hänestä tulee paholainen. — Hän nousi ja naurahti.
+
+— Täällä on unkarilaista viinirypälemehua. Ettekö tahtoisi juoda
+lasillista, maisteri Lassila?
+
+Maisteri halusi. Se oli punaista kuin viini, neiti laimensi sitä
+vedellä. He kilistivät hiukan laseja ja joivat seisaaltaan, sitten
+Lassila lähti huoneeseensa ja vannoi: Tästä lähtien minä inhoan naista
+vielä enemmän kuin tähän asti.
+
+Kuluvat tunnit pimeydessä. Hän ei voi nukkua. Tuntee itsensä
+onnettomaksi ja voimattomaksi oman ruumiinsa mieletöntä ikävää
+vastaan. Tietää, ettei pysty säädylliseen ja järkevään elämään, kuten
+nuo toiset. On sisimmältään kuin ohutseinäinen tulivuori, joka minä
+sekuntina tahansa voi avata laavavirtoja. Eikä voi itselleen mitään.
+Vuode polttaa, ohimosuonet naksuttavat kuin pienet vasarat, täytyy
+siirrellä jalkoja ja potkia, sillä ne ovat raskaat ja kihelmöivät
+verestä.
+
+— Tämä on mieletöntä. Tämä on saatanallista. Niihin minä kuulun, jotka
+syövät raakaa lihaa ja nukkuvat heinien päällä.
+
+Hän nousi äkkiä ja hiipi varpaisillaan keittiöön. Kumartui yli sängyn
+ja kuunteli hetkisen nukkuvan tytön hengitystä. Kumartui vielä alemmas
+ja tunsi iholle ominaisen lämpimän leyhkän. Hengitti sitä hetkisen ja
+hiipi sitten pois, pukeutui ja lähti ulos.
+
+Hän kulki alhaalla rantaa pitkin altaan reunuksella. Oli lauhkea ilma.
+Ylhäällä kulkivat pehmeät pilvet, alakuloisina ja lämpöisinä. Ilma
+oli hyvää, ohutta, öisen arkaa. Se vetäytyi pois ihmisen ympäriltä.
+Lassila kulki Eiran puolelle pitkin rantaa. Oli veltto, kuin olisivat
+luutkin olleet pehmeät eikä olisi moneen vuoteen maistanut silakkaa
+tai mitään suolaista. Hän muisti syvän veden kaloja. Jos ne siirretään
+suolattomaan veteen, liukenee suola niiden ruumiista ja ne halkeavat
+paineen puutteessa. Tällaiselta niistä mahtoi tuntua.
+
+Savukkeen pää hehkui ja kävi pitkälle karrelle. Hän niisti sen
+nahkakäsinettään vasten ja kulki Punavuorenkatua Fredrikintorille.
+Rajaton harmaus lepäsi kattojen päällä. Autio katu tuntui uponneen alas
+maan sisään väsymyksestä. Pienellä aukiolla seisoi eräs auto haikeana
+yksinäisen lyhtypatsaan valossa. Kello kulmassa näkyi ole van 4,10.
+Siis aamu jo.
+
+
+
+
+KUKIN ITSESTÄÄN
+
+
+
+
+1.
+
+
+Oli tultu helmikuun loppuun, mutta tuntui jo maaliskuulta.
+
+Lassila kulkee koululle yhdeksännellä tunnilla. Ilma on avaraa ja
+koleahkoa. Taivas korkealla, kevyennäköiset, tiheät pilvet ajelehtivat
+siellä laella teräksenvärisinä. Ne ovat monessa kerroksessa, voi
+selvään erottaa niiden rajat. Aamukoleus, kuiva, tuuleton ja
+tavallinen, asuu kaduilla, ikkunoissa ja seinillä. Vieläpä Lassilan
+kasvoillakin, suoralla nenällä, suljetuilla huulilla, ja se korostaa
+ohuita viivoja suun ympärillä. Hänen silmänsä ovat aivan samanlaiset
+kuin noiden pienten pilvien pinta hyvin korkealla.
+
+Vastenmielisyys luonnossaan kulkee hän työhön, se on tänä talvena
+tullut niin raskaaksi. Menee sisään ovesta, jonka yläpuolelta
+katselevat uljaina sanat: Yhteiskoulu Valonkoti. Hän asettaa kanslian
+eteisessä mustan päällystakkinsa kannattimeen ja panee hyllylle
+talvilakkinsa, jonka reunus on tummanruskeaa, hienoa ja kiiltävää
+karvaa. Eteisessä on oivallinen, lähes metrin korkuinen peili. Hän
+näkee villaisen talvipukunsa, se on hyvin sopiva ja prässätty, näkee
+viisaat kasvonsa ja kampaa vaaleahkoa tukkaansa, joka taipuu sileästi
+ja kiiltää hiukan sähkövalossa. Keskimittainen vartalo ei ole lihava,
+ei pyöreä ja epämiellyttävä, vaan muodokas ja joustava.
+
+Opettajahuoneessa on suuri vihreällä verkaliinalla peitetty pöytä ja
+eräässä nurkassa pienempi pöytä ympärillään korituoleja. Kirjahyllyllä
+lepäilee sanoma- ja aikakauslehtiä, ja kaapissa on erikoisosastot
+kullekin opettajalle. Seinillä ryhmissä tauluja mielen ylennykseksi
+ja kohotukseksi. Varsinkin asetelmien runsaus on silmiinpistävä.
+Tähän aikaan on harrastelijoiden uuttera parvi upottamaisillaan
+asetelmiin koko Helsingin. Eräs niistä esittää vaaleasta savesta
+tehtyä vatia kumollaan. Vadin sisältä tulee esiin hiukan surkastuneet
+sipulinvarret. Niiden vihreyden takaa kohoaa kellervä lanttu, jonka
+yläosa on hienosti sinipunerva, multaläiskä kupeessa. Lantun vierellä
+mehevä ja punainen tomaatti ja lanttua vastaan vinottain nojaamassa
+puolipitkää lajia oleva porkkana. Taulussa on hyvät värisävyt, esineet
+eivät ole litteitä. Voi erottaa punaruskean porkkanan kyljessä ne
+hienot viivat. Savivadin takana vallitsee tutkimaton hämärä. Kehykset
+ovat paksut, himmeän kullan väriset. Kokonsa vuoksi on se erään ryhmän
+keskellä. Toisessa asetelmassa on vain kukkamaljakko sinistä lasia.
+Se seisoo päivänpaisteessa yksinään, ylhäisenä ja loistavana, ilman
+kukkia, kyljessään ikkunan kuvainen. On myöskin tällainen taulu:
+kannumainen porsliinimaljakko sinisin koristein, siinä kehäkukkia.
+Maljakon vieressä vanha kirja, jonka ruskeaa nahkaselkää vasten
+erottuu viehättävä vaaleanvihreä kesäomena. Omenan pinnalla oleva
+kuparinhehkuinen läikkä ei ole väritahra, vaan siihen pudonnut
+yksinäinen kukan terälehti.
+
+Useampain asetelmain kaunopuheinen ja arvonsa mukainen selostaminen
+käy vaikeaksi. Ehkä ne herättävät suurta ruokahalua opettajissa. Niitä
+suosii varsinkin luonnontieteen opettajatar Katri Leppätarha. Hän
+istuu tänä aamuna par'aikaa pienen pöydän ääressä korituolissa; ohuet
+sääret, joita peittää polviin saakka ulottuvat damaskit, ovat heitetyt
+sievään asentoon, ranskalaiset kengät esiintyvät edukseen. Mustassa
+muodikkaassa puvussa on sangen paljon herkulesnauhoja. Hame ulottuu
+juuri polviin. Kasvot ovat sileät, keskimittaiset kaikissa suhteissa.
+Ruskea polkkatukka ei ole pöyheä, vaan noudattaa kuuliaisesti pään
+muotoa pienine, sekoittumattomine laineineen. Hän lukee Uutta
+Suomea, kädet puristavat lehteä kuin haukan kynnet saalista. Nousee
+ja katsoo ikkunasta suureen pihaan, seuraa parin pikkupojan juoksua
+ja temmellystä, pää kuroittuu vaanien eteen, pisimmälle yltää
+leuka. Silmät ovat kuin kaksi rautanaulaa, terät suoraan alas. Hän
+kääntyy pöydän luo parilla kiireisellä askelella, lukee seisaaltaan
+Meteorologisen keskuslaitoksen säätiedoitukset. Pukeutuu, ilmestyy
+pihalle surupuvussaan. Elegantit vaatteet ja tyttömäinen vartalo omalla
+tavallaan korostavat kasvoja, joilla on nykyjään kireytynyt, kurkkiva
+ilme, väliin se sulaa makeaan ystävällisyyteen. Hyvin pienin askelin,
+juoksussa, säntää hän yli pihan. Vartalo viivana eteenpäin, suruharso
+liehuen takana. Pikkuiset, tappelevat murikat seisahtuvat noloina hänen
+leukansa varjossa, kyräillen, ruumis vielä liikunnosta nytkähdellen,
+nauru ja voima paenneina kasvoilta. Eivät osaa sanoa selitystä,
+kuuntelevat satelevia nuhteita. Kun he nyt ovat varmasti erillään,
+rientää opettaja toisaanne. Siellä, missä sivurakennuksen leveät
+ikkunanpuitteet ovat penkin korkeudella, istuu pikkutyttöjä karmilla,
+jalat suorina eteenpäin, selkä lasissa. He saavat ankaran muistutuksen:
+ei saa istua ikkunalla. Eräs suurempi tyttö nojaa selkäänsä ruskeaan
+tiiliseinään, mutta loikastautuu äkkiä ja katoaa jonkin ryhmän taa. Ei
+saa nojata seinään! Nurkkapuolella seisoo Koljovirta, eräs kahdeksannen
+luokan nuutunut tyttö, silmäilee repalekantista kirjaa. Hän herää ja
+kohottaa päänsä, kun siron leuan varjo välähtää kirjalle.
+
+— Eikö Koljovirta ole ehtinyt lukea kotona? Kahdeksannen luokan oppilas
+— pitäisi tietää koulun säännöt. On vaikeata ja ikävää opettajan
+muistuttaa tällaisista asioista. — Ääni on hillitty, soi kuitenkin
+pistävää harmia. Opettajan silmät sulkeutuvat puoliksi, salattu
+raivo välähtää luomien rakosesta. Kasvot jännittyvät niin suuresti
+muistuttaessa, että pieni kuoppa ilmestyy kiristyvään lihakseen ohimon
+alle. Koljovirta ei ole Leppätarhan lempioppilaita. Painaa happamen,
+muutenkin väsyttävän geometrian kainaloonsa ja jää seisomaan.
+
+Nyt on järjestys pihalla. Hyvin puetut nuoret oppilaat juttelevat
+ryhmissä, ystäväparit kulkea lapsuttavat hitain askelin käsi
+kainalossa edestakaisin pitkähköä pihaa. Opettaja sipsuttaa nopeasti,
+puolijuoksussa heidän keskellään ja hänen suruharsonsa liehuu
+uskomattomasti aina ja kaikkialla.
+
+Leppätarhaa pelätään eniten tässä koulussa. Ei pelätä sillä tavalla,
+että luettaisiin hänen aineensa, vaan pelätään, ettei satuta häntä
+miellyttämään. Hän voi hyvinkin pian sulkea silmänsä, koska on niin
+hieno, ettei milloinkaan avoimin silmin heitä vihasta kärisevää
+katsetta pienimpäänkään oppilaaseen. Mutta ummessa silmin hän
+näyttääkin pelottavimmalta. Hän ei saattaisi koskaan hiuskarvan
+leveyttä poiketa omista säännöistään, ne hallitsevat nyt koko hänen
+maailmaansa. Tosin oppilaat muistavat ajan, jolloin hän oli kuin
+hunajaa ja mielisteli heitä kaikkia — hän olikin silloin vielä
+naimaton. Ensimmäisenä avioliittotalvena hänen kasvonsa saivat nykyisen
+ilmeen, hän näkyi sinä vuonna imeneen salaisista lähteistä kiukkua
+ja hermostunutta tarmoa — mutta se on ylipäänsä tarkoin kätketty ja
+kuristettu sisimpään. Hän voitti kyllä jalosti avioliittotaistelussaan,
+sillä hänen miehensä teki itsemurhan. Sen jälkeen opettaja Leppätarha
+käyttää aina mustaa pukua, mutta on yhä vieläkin Helsingin
+muodikkaimpia naisia eikä koskaan liho, ei koskaan astu pitkää
+askelta! On tullut tavaksi, että silmät ummistuvat sangen usein ja
+ääni kähisee silloin hillittyä kaunaa. Hänellä on vain koulu, _koulun
+järjestys_. Ja täällä häntä pelätään. Vieläkin sattuu sentään, että
+hän aivan odottamatta hymyilee kuin ennen. Kerran pikkujoululahjaksi
+lähetettiin hänelle kihokki, sen alla oli kultaisin kirjaimin: Drosera
+rotundifolia. Kuuliaiset oppilaat saavat lohtua nimittämällä häntä
+Kihokiksi.
+
+Kukin luokka marssii opettajansa perästä juhlasaliin aamurukoukseen.
+Korkean sinertävän valkean katon alla seisoo kylmähkössä huoneessa
+useampia satoja oppilaita laimeina kuin työssä. Edessä sievässä
+asennossa Kihokki, tähystelee vastapäiseen ikkunaan. Kateederiin
+nousee Valonkodin johtajatar. Ei juuri löydy laihempaa ja pitempää
+naista. Hänellä on tarmokas leuka, terävä suora nenä ja hiukan sisään
+kutistunut ohut suu. Pianon luona seisova oppilas ilmaisee hänelle
+virren numeron. Johtajatar on jo usein huomauttanut toivovansa, että
+jokaisella oppilaalla olisi oma laulukirja rukouksissa. Kuuluvasti ja
+selkeästi lukee hän palasen hartauskirjasta »Helmiä syvyydestä». Hänen
+äänensä kaikuu suuressa huoneessa:
+
+— »Herra, me toivomme, että meidän tiemme olisi myöskin Sinun tiesi.»
+
+Keskimmäisestä rivistä kuuluu puoliselvä naurunpurskahdus ja kuolee
+heti. Joukko säpsähtää. Maisteri Leppätarha ei käännä päätään, mutta
+sulkee silmänsä. Johtajatar jatkaa lukuaan tyynenä ja arvokkaana.
+— Amen. — Kaikkien päät kumartuvat, sitten hän taivuttaa itseään
+vinottain pöydän yli, pyytää maisteri Leppätarhaa kuiskaten jäämään
+luokseen, neljäs luokka, syyllinen, saa myös käskyn jäädä paikoilleen.
+Muut oppilaat kääntyvät ja marssivat pois. Vahtimestari sulkee
+juhlasalin oven. Johtajatar puhuu hiljaa muutaman sanan maisteri
+Leppätarhan kanssa, joka on hyvin kunnioittavassa asennossa sokeria
+kasvoilla, astuu sitten sivulle, niin että näkee koko rivin. Kaikki
+nuoret päät kääntyvät häneen päin. Leppätarha seisoo hiukan sivummalla,
+hänen kasvojensa iho on kohonnut pieniin syhermiin kuin viluisella ja
+silmäripsien välistä näkyy peitetty vihertävä, laimea katse. Kasvoissa
+ei mikään lihas ole liikahtanut, mutta muutos on selvä äskeisestä kuin
+lumella varjo. Johtajatar on se, joka loihtii ilon hänen kasvoilleen,
+puhuu nyt juuri oppilaille arvokkaasti ja harkitusti.
+
+— Koska rehtorilla on tunti kahdeksannella luokalla, on minun
+velvollisuuteni ottaa tämä asia käsitelläkseni, ettei hänen tuntiaan
+menisi hukkaan. Tarkoitan häiriötä rukouksissa. Sellaista ei ole
+vielä kertaakaan meillä sattunut. Minä tahdon heti lausua, että se
+on sangen ikävää. Kunnioituksen rukoushetkiä kohtaan pitäisi saada
+teidät hillitsemään itseänne. Teiltä sivistyneiden kotien lapsina
+ja neljäsluokkalaisina odotetaan kaunista käyttäytymistä. Me,
+tämän koulun opettajat, olemme saaneet suuresti iloita siitä, että
+oppilaat ovat tähän saakka esiintyneet harvinaisen kauniisti. Monissa
+juhlatilaisuuksissa ovat vieraat lausuneet ilonsa ja ihmetyksensä
+siitä. Se on tuottanut koululle kunnioitusta ja arvonantoa Me toivomme
+teidän olevan yhteistyössä meidän opettajien kanssa, jotta koulumme
+henki pysyisi korkealla, ei vain juhlahetkinämme, vaan joka päiväisessä
+työssämmekin, vieläpä kodeissannekin. Ja nyt kehoitan niitä, jotka ovat
+syylliset, astumaan esiin.
+
+Todellisuudessa oli asia näin: luokka oli kaksoisrivissä. Rivin
+keskikohdalla seisoivat rinnakkain Maire Valpuri ja Elina Wahlberg,
+Elinaisen takana hänen paras ystävänsä Birgit Alm. Nyt oli Maire
+Valpuri, tummatukkainen ja silmäinen, paksuhuulinen, heidän siinä
+toimetonna seisoessaan painanut päänsä alas, työntänyt huulensa
+torvelle ja kielenpäänsä näkyviin. Pieni Elinainen katseli häntä ja
+hymyili. Sitten työnsi Maire leukansa pitkälle eteen, melkein seuraavan
+tytön niskaan, nipisti huulensa, sulki silmänsä ja nosti hartiansa
+luimuun. Juuri tällöin luki johtajatar: Herra, me toivomme... Elinainen
+ei ajatellut tätä, mutta purskahti kovaan sopraanonauruun. Birgit Alm
+veti samalla suunsa hymyyn. He kavahtivat naurun kajahtaessa korkeassa
+salissa ja jähmettyivät.
+
+Johtajatar katseli riviä vakavana ja kehoittavana. Elinainen kohotti
+päänsä ja astui syrjään rivistä. Pienet, pehmeät kasvot olivat totiset.
+Hän katsoi johtajatarta silmiin, mutta ei puhunut mitään. Hetkisen oli
+Elinainen seisonut, kun hänen rinnalleen harppasi jalomielinen Birgit,
+joka oli hymyillyt. Tummapintainen Maire Valpuri seisoi paikallaan,
+eihän hän ollut nauranut.
+
+Eikö tähän kuulunut ketään muita? kysyi johtajatar ja silmäili pitkin
+riviä etumaisista pienistä vakavista tytöistä suuriin vahvarakenteisiin
+poikiin perällä. He seisoivat hengessään iloisina turvassa eikä kukaan
+liikahtanut enää paikaltaan.
+
+Te toiset saatte mennä tunnille. — Rivi kääntyi ja lähti hyvässä
+järjestyksessä.
+
+Birgit ja Elinainen seisoivat rinnan. Kauempaa katseli heitä
+Leppätarha. Johtajatar astui askelen lähemmäksi.
+
+— Miksi te nauroitte?
+
+Tytöt ajattelivat molemmat Maire Valpuria, joka oli marssinut pois. He
+eivät osanneet sanoa mitään ja näyttivät kovasti syyllisiltä. Molempain
+katse vaipui johtajattaren kengänkärkiin saakka. Suuressa salissa on
+hiljaisuus.
+
+— Te olitte varmaan hermostuneita. Minä ymmärrän, että liikarasituskin
+osaltaan aiheuttaa sellaista, ettei voi hillitä itseään, vaikkei olisi
+erikoista syytäkään nauruun. Mutta jos olette väsyneitä, voittehan
+pyytää päästä penkille istumaan rukousten ajaksi. Sen opettajat
+sallivat mielellään. Tänään olette tehneet sangen rumasti. Häiritsitte
+toisia ja näytitte huonoa esimerkkiä pienemmille. Niin, minun täytyy
+määrätä kummallekin teistä päiväkirjamuistutus.
+
+Tytöt liikahtivat helpotuksesta ja heidän katseensa sipaisi
+johtajattaren rintoja. Oli vaikea seisoa. Johtajatar oli tovin ääneti,
+katseli heitä, lisäsi vielä raskaalla painolla:
+
+— Niin, minä olen kovasti pahoillani teidän käytöksestänne. Olette
+tähän saakka olleet kilttejä tyttöjä. — Yhä hän tarkastaa heitä ja
+nyökkää lopulta. Tytöt niiaavat, pujahtavat ovesta, juoksevat käsikkäin
+ylös suuria portaita pakoon.
+
+Johtajatar pyysi rakasta Katria suorittamaan merkinnön päiväkirjaan.
+
+Seuraavalla välitunnilla Birgit kulki Maire Valpurin ohi, heitti
+päätään, suupielet nytkähtivät ylenkatseesta alaspäin:
+
+— Sinä, joka olet niin raukkamainen, ettet voi vastata teoistasi, sinä,
+joka seisot paikallasi, joka _kehtaat_ olla.
+
+— Enhän minä nauranut.
+
+Birgitin silmät mustuivat:
+
+— En minäkään. Menin esiin, koska hymyilin. Sinäpä sait alussa Elinan
+nauramaan. Häpeä. Mutta minua ei yksi muistutus paina. Minä kyllä en
+jää siitä luokalleni, kuten sinä jäisit.
+
+Ja myöhemmin pitäessään tuntia neljännessä luokassa viittasi Leppätarha
+asiaan:
+
+— — — vaikkakin eräät tämän luokan oppilaat ovat käyttäytyneet sangen
+sopimattomasti. — Hän katseli Elinaiseen ja Birgitiin päin. Kaikki muut
+tunsivat olevansa hänen suosikkejansa sen tunnin ajan — ehkä.
+
+Lassila sai odottaa melkoisen kauan neljättä luokkaa tunnille.
+Hän käveli kädet selän takana tyhjässä luokkahuoneessa, kunnes
+oppilaat saapuivat. Kaksi tyttöä oli siis jäänyt vielä kuuntelemaan
+erikoisripitystä. Tunti kuluu työläästi.
+
+— Sormu tulee todistamaan, että monikulmion kulmain summa on (n — 2)
+oikokulmaa.
+
+Tyttö kulkee aikaillen taululle. Hän on lihava olento, vaaleanpunaista
+villaleninkiä koristavat hopealangat. Silkkisukat peittävät paksuja
+sääriä ja vahvoja polvia. Hän piirtää kolme kirjasta näkemäänsä kuvaa
+taululle. Jää seisomaan niiden ääreen. Se on hän, joka kerran sanoi
+sukkeluuden erehdyksessä. Rehtori Varjoranta oli syksyllä selittänyt,
+ettei valistusaikana uskottu mitä ei voitu järjellä käsittää. Oli
+kysynyt sitten Sormulta, millaisia asioita ei voida ihmisen järjellä
+käsittää. Tyttö vastasi unisesti: Geometriaa. Tämä tuli kerrotuksi
+opettajahuoneessa, Kihokki otti sen johdosta Sormun suosioonsa
+ja koroitti hänen numeronsa. — Siinä on nyt Sormu miettimässä
+käsittämätöntä. Lassila seisoo luokan perällä ja sanoo hiljaisuuden
+vallitessa: No?
+
+Hiljaisuus Sormun taholla jatkuu.
+
+— Miten on todistus? Siinähän on vain piirretty kolme epäsäännöllistä
+monikulmiota. Sanokaa edes olettamus ja väitös.
+
+— Oletetaan, että on monikulmio, väitetään, että sen kulmien summa on
+(n — 2) oikokulmaa, laskettaa tyttö nopeasti.
+
+— Miksi siis piirsitte _kolme_ monikulmiota?
+
+Sormu sohii karttakepillä kuvioita:
+
+— Tässä yhdessä vähenee yksi sivu ja yksi oikokulma, tässä toisessa
+vähenee kaksi sivua ja kaksi oikokulmaa, ja kolmannessa kolmiossa
+vähenee kolme sivua ja kolme oikokulmaa.
+
+— Ei se ole kolmio, se on monikulmio — huutaa Lassila.
+
+— Monikulmiossa — paikkaa Sormu.
+
+Lassila harppaa pitkin askelin eteen. Kulmien väliin laskeutuu pari
+ryppyä. Tytön veltto ääni! Valkeat kasvot, sileät ja värittömät.
+Tavattoman lihava ruumis, kuolleet silmät. Viittilöi kepillä kuin
+olisi samantekevää, pudottaako keppi vai ojentaa, kuin juottovasikka,
+joka ei saa kesällä syödä ruohoa, että liha pysyisi valkoisena, ja
+joka karsinassaan ei pistä turpaansa edes maitoon. Sellainen se härnää
+Lassilan raivostumaan.
+
+— Ei kai se sillä ole todistettu, että osoittelette niitä kuvioita.
+Alkakaa järjestelmällisesti: Jos meillä on säännöllinen monikulmio,
+voidaan teoreema sen suhteen aina todistaa — miten?
+
+Sormu ei liikahda eikä äännä. Ei voi olla varma, tokko nuo korvat
+taidokkaasti käherretyn polkkatukan varjossa kuulevatkaan. Lassila
+ajattelee rumasti: Tapettu sika, syöttiläs.
+
+— Minähän sanoin, että teoreema on todistettu kirjassa
+epätäydellisesti. Oletteko kirjoittanut sen vihkoonne?
+
+— En osannut — nuilahtaa helposti ja viattomasti vaaleanpunaisilta
+huulilta.
+
+— Ette siis seurannut viime tunnilla, sehän käytiin kaksi kertaa läpi.
+No, kuunnelkaa nyt.
+
+Lassila ottaa karttakepin. Sormu aikoo lähteä paikalleen.
+
+— Ei ole mitään syytä lähteä pois, todistus ei ole suoritettu.
+
+Maisteri todistaa malliksi. Oppilaat näkevät, että hän on suuttunut.
+Sormu seisoo syrjässä ja tarkastelee liitukuppia.
+
+— Sormu katsoo nyt taululle — sanoo Lassila — ei viisaus asu siellä
+liitukupissa, kyllä se tulee täältä — ja hän selittää teoreeman
+kirkkaaksi kuin aurinko. Sitten Sormu todistamaan. Yhtä epämääräisesti
+hän sanelee merkityksettömiä lauseita.
+
+— Veltto, veltto — ajattelee Lassila ja sanoo kovasti: — Menkää
+paikallenne.
+
+Sormu menee helpottuneena. Iloinen poika kuiskaa käytävän yli:
+
+— Nyt tuli syytä lähteä pois.
+
+Lassila astelee pari kertaa luokan halki, polkee kantapäänsä
+maahan kuten talonpojat. Askelet ovat raskaat ja tomahtavat.
+Pikkujoululahjaksi olivat oppilaat lähettäneet hänelle kumikannat.
+
+— Ei kai mistään opetuksesta ole hyötyä, jos ette itse vaivaudu
+vähääkään ajattelemaan. Tämä ei ole kyvyttömyyttä, se on velttoutta...
+Voisinhan minä todistaa sen tuhat kertaa peräkkäin, mutta jos ette
+yhdelläkään kerralla seuraa mukana, ei kai se ikinä jää päähän. Mitä
+ihmettä te ylipäänsä tulette kouluun? Jääkää pois vaikka väkisin. Miksi
+antaa pakottaa itsensä työhön, joka ei suju sen paremmin. Mutta se on
+se, että olette välinpitämättömiä, välinpitämättömiä...
+
+Sanat tulevat painokkaasti kuin kuulantyönnöt. Hän harppailee
+sivukäytävää, lattia kaikuu. Selkeä säteetön valo leijailee korkeassa
+uudenaikaisessa luokkahuoneessa. Oppilaat, joista vanhimmat ovat
+viidentoista, istuvat, istuvat. Heidän parvessaan ei synny mitään
+erikoisia mielteitä. Edessä nurkassa seisoo pieni pronssipatsas
+jalustalla. Kaksi nyrkkeilijää kädet iskuvalmiina katselee siinä
+toisiaan. Palkinto tämän luokan pojille kolmiottelusta.
+
+Sähkökello soi. Pulpetin kannet avautuvat kuin iskusta. — Sama läksy
+— huutaa opettaja. Luokka alkaa purkautua ulos käytävään. Eräs pieni
+poika avaa suuret ikkunat ja asettaa narusta riippuvat pienet pahkat
+niiden väliin.
+
+Jumalan kiitos. Tunti on lopussa.
+
+Lassila kulkee luokan perästä, tulee opettajahuoneeseen, ottaa
+sanomalehden.
+
+Ison pöydän päässä istuu saksan apulaisopettajatar. Hänellä on
+vihkokasa kyynärpäänsä vieressä. Musta tukka leuhottaa yli otsan ja
+paksut verevät huulet ovat suipulla. Silmiä ei näy kulmien alta. Niin
+hän seuraa oppilaiden viimetuntisia kirjoituksia. Hän on ensimmäistä
+vuotta opettajana — oppilaiden menestys on hänen menestyksensä. Huulet
+hymyilevät jokaiselle oikealle lauseelle ja suipistuvat äkkiä yhdeksän
+pisteen virheiden edessä.
+
+Vaalea ruotsin opettajatar, lihavahko ja kookas, istuu siellä lempeä
+surumielisyys soikeilla kasvoillaan. Hän ei kellekään voi sanoa kovaa
+sanaa. Ei vaatia liikaa. Kun kahdeksannen luokan pojat eturivilläkin
+pitävät kirjaa esillä, syntyy murhe noihin silmiin, hän sanoo
+pahoillaan: Herrarna äro goda och lägga bort böckerna. — Se sydän on
+läpeensä hyvä, täynnä ihanteita, rakkautta isänmaahan, taiteeseen,
+estetiikkaan. Hän on jo monen lapsen äiti. Lukee tunneilla joskus
+luokalle ruotsalaisia runoja. Hänestä pitävät pojatkin.
+
+Historian opettaja ja rehtori Amos Varjoranta seisoo hajasäärin, on
+vielä pitempi kuin johtajatar ja vielä laihempi. Pää täsmälleen kuin
+Aleksis Kivellä. Suuri paljas otsa, kuivunut nahka poskissa vetäytyy
+painuneesti luiden yli. Alakuloinen ohut suu kohoaa toiselta laidalta
+hymyyn. Hymy näyttää säälittävältä ja surkealta, siihen sisältyy
+viisaan epäilystä. Hän kertoo kahdeksannen luokan kehittymättömyydestä.
+Oli kysymys: Mitä muuta kuului ritarielämään? Sahlstedt joutuu
+vastaamaan, katsahtaa lamppuun ja sanoo: Metsästysretket. — Opettaja
+huomauttaa: Selitetään vähän laajemmin. Iso poika katsahtaa uudelleen
+lamppuun ja laajentaa: Arkisen elämän yksitoikkoisuuteen tuottivat
+vaihtelua ja viehätystä metsästysretket. — Hm. Olihan se täsmälleen
+kirjan mukaan.
+
+Ruotsin opettaja hymyilee kuin auringonsäde ja kujertaa kuin kyyhkynen:
+Juu, juu, juu.
+
+Saksan opettaja kohottaa päätään ja naurahtaa äänekkäästi. Hänen
+silmänsä ovat harmaat.
+
+Maisteri Leppätarha hymyilee ja päättää itsekseen koroittaa Sahlstedtin
+numeroita maantieteessä, kasviopissa ja biologiassa.
+
+Amos Varjoranta on tiedemies ja kysyy tieteellisellä tarkkuudella.
+Nyhtää oppilaasta viimeiset tiedot. Esimerkiksi:
+
+Oppilas: Pietari suuren aikana asui Moskovassa ulkomaalaisia.
+
+Amos: Mitä ulkomaalaisia?
+
+Oppilas: Saksalaisia ja ranskalaisia.
+
+Amos: No, mitä vielä?
+
+Oppilas: Englantilaisia ja hollantilaisia.
+
+Amos: Missä ne siellä asuivat?
+
+Oppilas: Laitakaupungilla.
+
+Nyt ottaa Amos taskustaan voileipäpaketin ja alkaa pureksia hiljaa.
+Ei ole paljon hampaita, mutta kuitenkin hän pureksii tieteellisellä
+tarkkuudella ja alottaa syönnin jo ensimmäisellä välitunnilla.
+
+Lassila katsahtaa rouva Tainioon. Tämä opettaa kolmanteen luokkaan
+asti matematiikkaa. On auttamattomasti väärällä uralla, näyttää aina
+onnettomalta.
+
+Välitunti loppuu. Pastori palaa pihalta valvomasta oppilaita. Hän on
+kepelä mies, liikkuvainen ja pyöreä, lystikäs puheissaan. Vaaleat
+kulmakarvat lähtevät aivan nenän luota, kohoavat vinosti puoliväliin
+matalaa otsaa ja loppuvat siihen, niin että hän näyttää aina
+tirkisteleväiseltä ja hiukan hämmästyneeltä.
+
+Oppilaat tulevat portaissa. Heidän puheensa sorina kuuluu kuin virta
+kivikosta, ja pastori sulkee oven, hymyilee, hieroo käsiään ja kumartuu
+hiukan saksan opettajan puoleen:
+
+— Mitenkäs tämä työ luistaa?
+
+Opettaja pudistaa päätään ja harmaat silmät vajoavat ikäänkuin
+avuttomina ja sisäänpäin: Toivotonta, toivotonta... Pastori ottaa käden
+vihkopakan päältä omiinsa ja suutelee sitä. Se on hänen tapansa. Toinen
+vajoaa uudelleen työhönsä — hän on hyvin nuori.
+
+Opettajat alkavat lähteä luokkiin. Amos Varjoranta nielaisee
+viimeisen murun poskestaan, pistää voileipäpaketin taskuunsa, ottaa
+kirjan kaapin kulmalta kainaloonsa ja katoaa. Lassila jää istumaan.
+Hänen tuntinsa eivät ole yhtäjaksoisesti ja tämän välin viettää hän
+koululla opettajahuoneessa. Myöskin Leppätarha jää istumaan ja kysyy
+ystävällisesti:
+
+— Sinullahan on tunti välillä vapaata? Oletko koko sen ajan täällä?
+
+Opettajien kesken vallitsee hyvä toveruus. Kaikki ovat sinuja
+keskenään. Lassila myöntää istuvansa sen aikaa täällä ja saa kauhukseen
+tietää Leppätarhan jäävän seuraansa — tämä on luovuttanut tuntinsa
+Matille kokeisiin. Oikeastaan hänen pitäisi järjestää kokoelmahuonetta,
+oppilaiden lahjoittamat kasvit olisi sijoitettava koulun herbarioihin.
+Hän kertoo vielä viimekeväistä harmiaan. Pitkä Kaijankoski oli
+luvannut koululle kaksikymmentä kasvia. Kun hänen lahjoituksensa oli
+ehditty painaa vuosikertomukseen, jätti hän ne tuomatta — ja kesällä
+oli hävittänyt koko kokoelmansa. (Se oli vahingoksi Kaijankoskelle,
+sillä tämä opettaja ei unohda eikä anna anteeksi sellaisia.)
+Leppätarha valittaa suuresti _eräiden_ oppilaiden järjestyskyvyn
+puutetta. Ylipäänsä koulun oppilaat käyttäytyvät mallikelpoisesti
+ja ihailtavasti. Hän on teroittamalla teroittanut, ettei heille ole
+olemassa mitään muuta tärkeää kuin koulupaperit — poissaololiput ja
+todistukset — ne ovat heidän ainoat arvopaperinsa. Ainoat heidän
+tähänastisessa elämässään, jotka he ovat itse ansainneet. Mutta on
+suorastaan käsittämätöntä, sitä ei voi ymmärtää, miten kehittymätön voi
+olla joku kahdeksasluokkalainenkin tässä suhteessa. Kaksi kertaa on hän
+kysynyt Koljovirralta poissaololippua — tämä ei ole muistanut. Kuinka
+sen voi unohtaa? Ja sitten nousee seisomaan niin ylimielisenä kuin
+olisi opettaja väärässä.
+
+— Etkö sinäkin ole huomannut, että Koljovirta on tullut tavattoman
+röyhkeäksi? Kun huomautan hänen käytöksestään tyynesti ja aivan
+ystävällisesti, heittäytyy hän pulpetille vielä minun puhuessani ja
+alkaa itkeä. Makaa sitten siinä käsiensä päällä koko tunnin.
+
+— Taitaa olla hermostunut.
+
+— Joka tapauksessa on anteeksiantamatonta, että tämän koulun oppilas
+käyttäytyy siten opettajaansa kohtaan. Lisäksi hän tahallisesti rikkoo
+koulun sääntöjä — lukee koulupihalla. Kahdeksasluokkalainen. Siitä
+voisi alentaa käytösnumeroa. Ja lisäksi sellainen huolimattomuus. Minä
+tulen ehdottamaan, että ainakin hänen huolellisuusnumeroaan alennetaan.
+En käsitä, kuinka olisi mahdollista enää antaa hänelle kymmentä.
+
+— Hän on ainakin minun aineissani varsin huolellinen.
+
+— Kuinka nyt voisi yhdessä olla huolellinen, kun ei ole ylipäänsä. Ja
+luokanvalvojana tiedän asian Ei kai hän ole paras matematiikassa? Eikö
+Elisabeth Ojanto ole paras?
+
+— Niin, — no, hän onkin taas nero tässä aineessa, ei tarvitse
+huolellisuutta.
+
+— Hänestä pitäisi tulla matematiikan opettaja.
+
+— Silloinpa hänen lahjansa menisivät hukkaan.
+
+— Vai niin. Kyvyttömätkö sitten opettajaksi? Minä ihmettelen sinua.
+Minä ainakin tunnen vastuunalaisuuteni. Yksin välitunneillakin
+valvoessa täytyy katsoa, etteivät oppilaat vahingoita toisiaan, tee
+mitään kiellettyä tai puhu sopimattomia. Minulla ei enää olekaan
+mitään muuta tässä elämässä kuin koulu. Ajattelen suurella surulla
+ylioppilaskirjoituksia tänä keväänä. Se luokka ei lue mitään muuta kuin
+matematiikkaa. Ne lyövät sen takia laimin realikokeen. Luulen, että
+sinä vaadit heiltä liikaa.
+
+— Kuta enemmän vaatii, sitä enemmän kai ne suhteellisesti osaavat. Ei
+ole pelkoa, että tulevat liian korkealle tasolle.
+
+— Mutta nehän ovat suorastaan matematiikkahulluja! Suurin osa luokkaa
+ottaa yksityistunteja siinä.
+
+— Ne tuntevat siis oman heikkoutensa.
+
+— Ja laiminlyövät muut aineet, ovat niin väsyneitä, etteivät jaksa
+ajatella mitään. Kyllä minä katson oppilaiden parasta, tarkoitan heille
+hyvää. Ne ovat niin liikarasittuneita, että istuvat aivan harmaina.
+Olen kehoittanut jokaista juomaan kalanmaksaöljyä, mutta kalpeina ne
+pysyvät. Koulun toivo...
+
+Tämän ylevän lauseen keskeytti johtajatar, joka tuli kanslian puolelta
+kasvoillaan kirkastus.
+
+— Mitä te puhutte koulun toivosta?
+
+— Minä vain — että kahdeksas luokka on aivan liikarasittunutta. Kuinka
+ne sitten selviävät tenttiajasta, kun jo nyt ovat niin heikkoja.
+
+— Hoo, kyllä ne ovat koko kouluajan olleet yhtä heikkoja ja
+liikarasittuneita, sanoo Lassila.
+
+— Onhan se ymmärrettävääkin, toisaalta — Leppätarha katsoo
+johtajatareen ja huolestuneille kasvoille nousee pyytelevä hymy —
+he eivät saa syödä kunnollisesti ennenkuin iltapäivällä ja valvovat
+myöhään yöhön. Luulen vain, että niillä on liiaksi kotitehtäviä
+matematiikassa.
+
+— En minä vaadi liioin osaamista, ulkolukua ei yhtään, ainoastaan
+ymmärtämistä — sanoo Lassila.
+
+— Jaa — tämä on tärkeää. Kirjoituksista riippuu koulumme kunnia
+ja maine. Mutta puhutaan siitä toiste. On se raskasta työtä tämä
+koulutyö, mutta myös ihanaa työtä — johtajatar laskee kätensä maisteri
+Leppätarhan olkapäälle, hänen laihat kasvonsa näyttävät rasvaisilta
+ja kiiltäviltä auringonpaisteessa — tunnen niin suurta työniloa
+tämän nuoren tuleentuvan viljan keskellä — hän on runollinen ja
+käyttää mielellään vertauskuvia — mutta nyt pyytäisin sinulta pientä
+palvelusta. Rakas Katri, wolltest du mir zu Gefallen tun?
+
+Leppätarha kuroittaa leukaansa ylös kuin äitinsä puoleen, ja äiti
+taputtaa häntä olalle:
+
+— Minulle nähkääs juuri soitettiin, että rouva Sörensen Kööpenhaminasta
+on Helsingissä. Saako hän tulla tervehtimään meitä? Sehän on kunniaksi
+koulullemme. Hän tulee yhden ja kahden välillä. Joka luokassa pitää
+yksi oppilas puheen ja kiittää vierasta, mutta kahdeksatta luokkaa emme
+tahdo rasittaa sillä, emmehän voi viedä heidän kallista aikaansa. Ehkä
+voisimme kuudennessa luokassa järjestää runonlausuntaakin. Ja ihan
+alussa, kun hän tulee, ovat valmistavan koulun pienet tytöt ja pojat
+suuressa aulassa rivissä kunniakujana pienet Suomen liput käsissään.
+Ja he laulavat jonkin laulun. Tunnin päätyttyä juo vieras opettajien
+kanssa kahvia täällä. Ehkä sinä nyt tahtoisit kulkea kertomassa
+oppilaille tämän ilosanoman, että he saavat tanskalaisen vieraan. Anna
+oppilaiden samalla äänestää, kutka pitävät puheita. He saavat seuraavan
+tunnin olla vapaina ja valmistella niitä.
+
+Leppätarha nousi heti kuuliaisesti ja sulavasti. Kun hän on
+sipsuttamassa pois, sanoo johtajatar:
+
+— Jaa — en minä tiedä miten selviäisin ilman sinua, rakas Katri. Sinä
+olet minun oikea käteni.
+
+Rakas Katri hymyili ja katosi, ja johtajatar lähti valmistamaan omaa
+puhettaan. Lassila jää yksin. On hiljaista ja aurinko paistaa. Hän
+katsoo sen valoa ikäänkuin raskaalla pelolla. Se masentaa ja painaa
+yhä enemmän. Tulee ajatuksiin, että pitäisihän hänen olla tullut
+niin pitkälle, että luulisi kaiken olevan yhdentekevää, ettei enää
+välittäisi mistään. Sittenkin — niin, tietysti on totta, että vain
+naiset sopivat tähän virkaan. Niillä riittää loppumatonta intoa pikku
+asioihin. Hoh — syököön Leppätarha mielikseen häntä johtajattaren
+edessä. Hän osaa kyllä katkaista aikanaan. Syököön. Yht'äkkiä tuntuu,
+kuin hän tahtoisi olla metsässä ja hakata puita. Kaataa kaikki maailman
+puut, heiluttaa kirvestä — lyödä. Sitten ajatukset taas painuvat alas.
+
+Oli viimeinen välitunti. Päivä olikin kääntynyt aurinkoiseksi. Aamun
+korkealla kulkevat pilvet kadonneet. Avaruus siinsi tasaisen sinisenä
+ja aurinko paistoi pitkulaiseen koulupihaan. Lassila kuljeskeli
+edestakaisin valvontavuorollaan. Oppilaat seisoivat ryhmissä.
+Melusivat, kuljeksivat. Heissä eli kadehdittava kevään henki, he
+olivat käsittämättömän nuoria. Jotkut pojat hyppivät pihan laidalla
+kolmiloikkaa paljain päin. Koulutalon seinä kiilsi päivässä, luokkien
+ikkunat olivat auki.
+
+— Hyvin järjestetty ja aurinkoinen Valonkoti — ajattelee Lassila. —
+Täällä pihalla nämä vielä nauravat ja näyttävät ihmisiltä, hetken
+kuluttua soi kello ja kaikki ovat luokassa paikoillaan harmaina
+ja kuolleina. Jolla vielä on henkeä jälellä, se lukee kuin hullu
+balsamoituakseen sieluineen ja ruumiineen. Hyvä. Ja minä niitä
+liikarasitan, minä niistä laitan muumioita, minä kuivaan nuoruuden
+kukoistuksen. Matematiikan laskut — nepä ne syövät punaiset verisolut,
+taittavat elinhermon. Hyi. Ja onpa siellä sieviä sääriä. Ne eivät
+kuulukaan ensipolven sivistyneistöön. Typerää, typerää, sanoo Eetu.
+Hyperviisautta, sanon minä. Inhottava on tämän laitoksen henki...
+
+Auringonpaisteessa selkä seinään nojaten seisoi Koljovirta, tyttö,
+josta hän oli puhunut Leppätarhan kanssa. Juuston värisillä kasvoilla,
+likaisen otsatukan alla asui katkeruus ja kyllästymys. Silmät
+tuijottivat maahan. Ikävältä hän näytti ja vastenmieliseltä. Se melkein
+lähenti Lassilaa häneen. Tyttöhän oli itkenyt tänään. Jaa. Siinä on
+ainakin yksi elävä kala, joka tuntee olevansa savustuslaitoksessa.
+
+Hän kulki parin kolmannen luokan, pojan ohi, toinen kuului väittävän,
+että Tainio hyppää suuttuessaan tasajalkaa puolen metrin korkeudelle.
+Toinen kiistää nähneensä, ettei se muka pääse niin ylös. Ei siitä olisi
+miksikään korkeushyppääjäksi...
+
+Aika melu kuului kahdeksannesta luokasta, kun hän lähestyi sen ovea.
+
+— Se vielä puuttuisi, että minä heitä varoittaisin olemaan hiljaa.
+Järjestykseen. Noudattamaan koulun henkeä.
+
+Luokka nousi seisomaan. Siellä oli raitis ulkoilman tuntu. Erään tytön
+hiukset välkehtivät auringossa. Kullahtavat kiharat. Hymyä oli vielä
+monilla kasvoilla, joissakin silmissä näkyi huoleton uneliaisuus.
+Viikon päästä he pitäisivät penkinpainajaisia. Lassila oikeastaan
+tiesi, että tämä luokka piti hänestä. Täällä kerkisi nauttia siitä,
+että osasi opettaa terävästi ja selvästi. Niin. Piti kertailla
+geometriaa. Hän kulki ikkunan luo ja katseli luokkaa. Aurinko lämmitti
+niskaa ja hiuksia. Onpa se jo lämmintä.
+
+— No niin. Todistetaanpa, että kolmion merkilliset pisteet ovat samalla
+suoralla.
+
+Jotkut viittasivat kädellään häntä kohti, useimmat eivät tienneet, tämä
+on vaikeahko teoreema, eikä ollut läksynä.
+
+— Koljovirta.
+
+Hän seurasi tyttöä tämän kulkiessa taululle. Yhdeksäntoista vanha.
+Älykäs, ruma ja kärsivän näköinen. Niin. Rintakehä sisäänpainunut.
+Avonaisesta kaula-aukosta näkyivät korkeat solisluut. Hyvin laiha ja
+veretön — niin, niin. Purskahtelee usein tunnilla herkästi ja rajusti
+nauramaan. On siis itkenyt tänään. Hän katselee tytön liikkeitä ja
+olemusta siellä luokan edessä ja toistelee mielessään: niin, niin.
+
+Todistusta kehittelevä ääni kuuluu sangen kaukaa kuin unessa,
+epätasaisena ja kiihkeänä. Se lakkaa. Tyttö jää katsomaan häneen kuin:
+onko tämä valmis ja oikein? Uskaltaako tässä lähteä paikalleen? Lassila
+heristäytyy.
+
+— Jaa. Mutta älkää kuitenkaan puhuko kolmion kyljistä, vaan sivuista.
+Kulmalla on kyljet, kolmiolla sivut. Menkää paikallenne.
+
+Hän melkein hymyili.
+
+— Otetaanpa sitten teoreema, että suorankulman projektio tasolla on
+suorakulma. Se ei ole kirjassa, mutta teillä oli se viime vuonna
+kokeissa.
+
+Kolme kättä nousee. Monet silmät näyttävät hämäriltä. Viime vuonna
+—! He saattavat harjoitella kirjantehtävät ulkoa, mutta tällaiset...
+probleemat... niitä tulee ylioppilaskokeeseen. Keksi! Ratkaise ne.
+Kirjasta vain yksi... Joku tyttö painaa otsan käteensä ja hymyilee.
+
+— Eihän sitä tarvitse muistaa, tulkaa taululle koettamaan. Ensin on
+tietysti piirrettävä tämä projektio ja selitettävä miten se tehdään.
+Sehän nyt pitää jokaisen osata. Kun sitten ajattelee avaruusgeometrian
+teoreemoja, tuleehan siinä mieleen, mihin niistä voi nojata. Jo
+konstruktiosta sen huomaa. Pitää _valita_ sopiva. Päätellä: Koska —
+niin.
+
+Juustonväristen kasvojen vierestä nousee neljäs käsi.
+
+— Sandberg.
+
+Sandberg on pitkä, hyvin kehittynyt vartaloltaan. Hänellä on komeat
+hartiat, suora nenä, huoleton tukka, tumma iho ja ylhäinen ilme.
+Jollakin tapaa hienostuneet liikkeet, ei poika vaan mies. Alkaa
+selittää, pysähtelee hiukan välillä. Sanoo lauseensa kuin hiukan
+halveksien ja varmana.
+
+Lassila sattuu katsahtamaan juustonväriseen. Tämä ei luule kenenkään
+näkevän. Pää on kuroittunut eteenpäin. Sadepisaranväriset mitättömät
+silmät ovat janoiset kuin väsyksiin ajetulla peuralla. Lassila kääntyy
+pois. — Ilmankos. Siinä elää traagillinen rakkaus. Jaa — vastakohdat
+etsivät toisiaan tuhotakseen toisensa.
+
+Kuuluu koputus luokan ovelta. Johtajatar tulee sisään vieraineen.
+Sandberg vetäytyy syrjään ja kumartaa hiukan.
+
+— Tässä on meidän matematiikan opettajamme, maisteri Lassila —
+esittelee johtajatar — ja vieraamme Tanskasta, rouva Sörensen.
+Kouluneuvos Airisto ja rouva Airisto.
+
+Vieraat puristavat Lassilan kättä. Pitkä johtajatar taivuttaa päätään
+tanskalaisen puoleen, heilauttaa kättään uljaalla liikkeellä, hänen
+hymynsä on salaperäinen, voimakas ja loistava: — ja tässä, tässä on
+koulun kunnia ja toivo, sen kahdeksas luokka. He tekevät lujasti
+ja ahkerasti työtä. Täällä on ikkunaverhoihinkin ommeltu seppeleet
+muistuttamaan siitä suuresta voitonpäivästä. Tämä seinällä oleva
+reliefi kuvaa kreikkalaisia neitosia kantamassa elämänköynnöstä.
+Toisilla köynnös murtuu — toisilla se säilyy ehjänä. Täällä
+Valonkodissa rakastetaan taidetta. Kauneuden tulee puhua seiniltäkin
+sydämille. Puheita onkin jo pidetty toisissa luokissa No niin, raikkaat
+oppilaat, me jätämme teidät taas ahkeraan työhönne.
+
+He poistuivat. Millä verrattomalla äänellä hän sanoi: Valonkoti. Tuo
+nainen, joka on koulunsa, tämän kauniin laitoksen tähden, jäänyt
+selibaattiin. Hän on kuitenkin sokea — ja onnellinen. Jotkut oppilaat
+hymyilivät nopeasti ja hiukan epäuskoisesti hänen puhuessaan heidän
+ahkeruudestaan. Sandberg jatkaa todistustaan, Lassila oikaisee välillä.
+Tunti loppuu, oppilaat hajaantuvat koteihinsa ja Lassilakin lähtee. Hän
+kulkee hitaasti tietään.
+
+Keväinen leyhkä on jo ilmassa. Viettävällä Aleksanterintorilla kulkee
+pieniä hiekkaisia puroja tien yli. Hän harppailee sulamattomia
+paikkoja. Tänään ensi kerran syntyy ajatus erota opettajan toimesta.
+Mitä varten käydä kantamaan sisäistä taakkaa sentähden? Ennen hän piti
+siitä hyvinkin.
+
+Ei ole helppo olla sen, jonka sydän on katkeruutta täynnään.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Keväinen iltapäivä. Katu on kuiva, päivänpaiste lepäilee kiveyksellä,
+jota ihmiset polkevat. Talot nojautuvat toisiaan vasten ja kohottavat
+otsaansa ylös. Ne ovat suoria, järkkymättömiä, uutta tyyliä. Tänään
+ne kuitenkin seisovat iloisina kuin pienessä humalassa. Tuulen henki
+pyyhkäisee niiden kuvetta, pikkulapset nauravat siellä ihan alhaalla
+ja nojaavat selkäänsä talojen jalkoteriin. Sininen taivaan kupu on
+kohonnut liian ylös, huimaavan ylös. Ilma kevyt. Kaikkialla tanssii
+meren yli tullut huoleton väkevä henki, kevään henki, hiuksissaan maan,
+avaruuden ja vetten tuoksu.
+
+Lassila kulkee kotiinsa, astuu auringon puolelta Antinkatu 38:n
+varjoon, avaa oven. Rapuissa on kolakka viileys. Hän juoksee muutamat
+askelet, hissihän on siellä käänteen takana. Juuri kulmassa syöksyy
+vastaan nainen, hänkin juoksussa. Lassila heittäytyi äkkiä nojaa
+vasten: Hopsis! Toinen hyppää syrjään, purskahti kirkkaaseen nauruun ja
+hyppelee alas rappuja. Lassila seisahtuu pakosta ja jää tuijottamaan
+jälkeen. Olento on ovesta livahtamassa, kun hän ehtii huutaa:
+
+— Onko neidillä kiire?
+
+Toinen kuulee jotakin, kääntyy takaisin ja seisahtuu sinne alas. Huutaa:
+
+— Kuinka sanoitte?
+
+Mies ei voi olla nauramatta:
+
+— Onko neidillä kiire?
+
+— Juu, juu. On minulla... Nainenkin nauraa ja katoaa.
+
+Lassila jää seisomaan ja katsomaan jälkeen. Hän hymyilee vielä — seisoo
+ja hymyilee. Tämäpä oli sattuma. Suloinen pieni sattuma. Hän tunsi
+itsensä niin hurjan iloiseksi. Kuin olisi ryöminyt esiin alkuvuorien
+alta tuhannen vuoden perästä ja iloinnut ensi kertaa eläissään. Hän
+lähtee naisen jälkeen. Tätä ei näkynyt sillä kadulla, siis torin yli.
+Sielläpä se kulkee kiireisin askelin, näkyy olevan hoikka, hiukan yli
+keskipituuden. Takki tuollaista epämääräistä hienoa väriä harmaine
+nahkoineen. Mustat sukat ja kengät. Menee alas Hietalahden rantaa ja
+tuon korkean lankkuaitauksen viertä pitkin Eiran puolelle päin. Nousee
+yli leikkikentän, missä lapset heittävät palloa ja kaivavat hiekkaa,
+pujahtaa Betanian pääovesta sisään. Menikö tämä kirkkoon? Lassila
+kulkee ihmeissään ovelle ja näkee siinä lasin takana ilmoituksen
+hartaustilaisuudesta: Pastori Miller puhuu Jakobin painista,
+yksinlaulua ja soittoa. Vapaa pääsy. Kaikki tervetulleita.
+
+Lassila menee sisään. Ovella myytiin ohjelmia à 2: —. Penkit olivat
+jokseenkin täynnä istujia. Hän istui eteen, ei nähnyt jälkeäkään
+äskeisestä naisesta, katseli ympärilleen ja tunsi itsensä sangen
+typeräksi, laulettiin virsi ja joku neitonen soitti, siirtyi sitten
+istumaan taapäin. Pastori astui korokkeelle. Hän on valkotukkainen,
+vanttera, puhuu kiihkeästi ja hyvin.
+
+Tässä tuon vanhan tarinan ydin: Esau tulee metsästä nälkäisenä — kovin
+nälkäisenä ja väsyneenä. Hän on harhaillut koko päivän, Jakobin ruoan
+haju tunkeutuu nyt hänen sieraimiinsa. Hän on nälkäinen ja pyytää:
+»Anna minun syödä tuota ruskeaa ruokaa, sillä olen väsynyt.» Jakob:
+»Myy minulle tänään esikoisoikeutesi.» Esau on kuolemaan asti heikko
+halusta ja nälästä, näkee ruoan edessään, se kiihottaa hajuaistia.
+Hän heittäytyy istumaan, on antautunut ja sanoo: »Katso, minä kuolen
+kuitenkin, mitä minulle siitä esikoisuudestani.» Ja Esau söi ja joi,
+nousi ja meni pois. Näin halpana piti hän esikoisuutensa.
+
+— — »Mutta moni myy vähemmästä kuin hernerokasta sen mikä on hänen
+etuutensa, kuuluva taivaan alla vain hänelle. Se mitä itse haluamme,
+mihin on syttynyt oma himomme, se meitä pettää, sen edessä olemme
+heikompia kuin Esau.»
+
+Sokea Isak istuu kuolinvuoteellaan. Hän hyväilee petturia, tuntee
+nahkojen lemun ja sanoo: »Poikani tuoksu on niinkuin kedon tuoksu,
+jonka herra on siunannut.» — Jakob pakenee ja lähtee palaamaan
+kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Kaikki rikokset vanhenevat, ehkä aika
+on tämänkin vienyt pois — mutta kuitenkin hän pelkää. Pelko syö, eikä
+hän enää ole yksin: on kaksi vaimoa ja yksitoista lasta. Sentähden
+lähettää hän pyytämään armoa Esaun edessä, mutta sanansaattaja tuo
+vastauksen, että häntä vastaan tullaan sotimaan neljänsadan miehen
+voimalla. Pelkuri Jakob lähettelee lahjoja, aikoo taas madella —
+viimeiseksi varakeinoksi hän jakaa joukkonsa kahteen osaan — jos toinen
+lyödään, säilyyhän toinen. Hän ei saa rauhaa vuoteellaan teltassa, vaan
+nousee ja vie vaimonsa ja lapsensa keskiyöllä Jabbok-joen yli. Ehkä
+he ovat siellä turvassa. Jää itse yksin toiselle puolelle ja huutaa:
+»Pelasta minut veljeni Esaun kädestä, sillä minä pelkään, että hän
+tulee ja lyö minut ja äidit lapsineen.»
+
+Ja Jumala itse tulee taistelemaan alas Jakobin kanssa yön pimeydessä
+hiljaisen joen partaalla. He käyvät äänetöntä kamppailua, eikä Jakob
+nyt hellitä, hän — petturi, rikkoja ja pelkuri. Hän ei hellitä, vaan
+voittaa. Mutta jää tämän taistelun muistoksi ainaisesti ontuvaksi.
+
+— »Tällaisen taistelun käy jokainen ihminen joskus. Raskaimmin käyvät
+sen suuret henget, nuo nerokkaat ja heikot. Jotkut voittavat. Ne,
+jotka voittavat, saavat aina kantaa jonkin lähtemättömän merkin tästä
+taistelusta. Jakob kulki ontuvana koko loppuelämänsä. Kuinka usea
+meistä kantaa tai tulee kerran kantamaan oman sinettinsä?»
+
+Puhuja astuu pois. Hänen vanhat kasvonsa ovat sileät, kovat,
+tasaantuneet. Neitonen menee jälleen soittamaan ja toinen —
+mustapukuinen. Sehän on nainen, jota Jussila seurasi. Ja kokonaan
+mustissa. Pehmeä, muodikas puku. Lassila katseli jalkoja: tavattoman
+sievät ja hoikkanilkkaiset. Todella: jalomuotoiset jalat mustissaan.
+Hän alkaa soiton mukana laulaa:
+
+    »Rauhalla ei loppua,
+    kun sen antavi mulle Jeesus...»
+
+Nainen seisoi pää ylös kohotettuna, katse kiinnitettynä kaikkien päiden
+yli suoraan ja värähtämättä ikkunan yläruutuihin. Hän ei siten voinut
+nähdä ihmisiä, mutta tunsi varmasti kaikkien katseet itsessään. Eikös
+vain hiljaa värissyt koko olento? Mustan puvun kauluksesta pistää esiin
+valkea kaula, sen jänteet liikkuvat hiukan laulaessa. Lassila katsoo
+siihen, missä kaula päättyy ja alkaa rintakehän alue, siihen pieneen
+kuoppaseen: Kyllä voi olla ihanata ihmisliha.
+
+Siniset silmät, varmat, kirkkaat ja loistavat, katsovat sinne ylös, yhä
+samaan paikkaan kuin näkisivät maan yli taivaaseen. Molemmat kädet ovat
+edessä puristetut yhteen kuin rukoilijalla. Siinä hän veren kukkiessa
+poskilla julistaa riemuiten, korkealla, katkeamattomalla äänellä:
+
+    »niin ei rauhalla loppua.»
+
+Laulu on sangen pitkä. Tytön kaikki veri näytti sen kuluessa kohoavan
+kasvoihin. Kädetkin ovat ihan punaiset. Eikös hän ollutkin kalpea,
+kun he tapasivat rapussa? Huulten välistä välähtelivät helmenvalkeat
+hampaat. Pelkäämättä, riemulla hän lauloi Jumalastaan. Ehkä tunsi
+ihanaa väreilyä olennossaan ja näki taivaan avoinna, enkelit ja
+kunnian. Sen vuoksi autuus kruunasi hänen olentonsa. Hän oli kohonnut
+kalliolle. Oli ylettymättömissä vaaroilta, lialta, tuskalta, himolta,
+houkutuksilta ja saatanalta... Kaikelta, mikä kuuluu maan piiriin. Oli
+voimakkaasti suojeltu, tuhanten enkelien ympäröimä. Siksi kultainen,
+väsymätön ääni kertasi uudelleen ja uudelleen varmana, täysin varmana,
+voiton hurmiossa:
+
+    »Rauhalla ei ole loppua...»
+
+Että ihmislapsi voi olla tuollainen! Nuori nainen, viaton, puhdas,
+koskemattomissa keneltäkään, maailmassa ja kuitenkin turvattuna. Ei
+aavistustakaan kaikesta siitä, mitä hän, Lassila, oli nähnyt omassa
+itsessään ja kaikkialla. Siitä pimeydestä. Siitä elämästä.
+
+Yksi puhdas, yksi varma ja turvallinen. Nuori nainen, jolla on niin
+puhdas iho ja ihana kaula. Hoikka, mustapukuinen nainen.
+
+Laulu loppui. Hän katsoi ympärilleen. Eivätkö ihmiset taputa? Mutta
+hehän ovat kirkossa, sitä ei voi tehdä. — Mustapukuinen siirtyi
+istumaan hänen taakseen jonnekin. Lassila oli yhä ihmetystä täynnä.
+Hän ajatteli koko ajan niinkuin oli nyt tottunut sanomaan kaikista
+naisista: on tai ei. Tästä hän ajatteli: se tyttö on vielä viaton ja
+hyvä. Hänessä on enkelinkaltaisuutta, jokin omituinen henki. Hän ei
+ymmärrä sellaista himoa, jota minä näen itsessäni ja kaikissa. Sitä
+elämätä ja niitä ajatuksia, joita haudon. Hänestä näen, miten valkeaa
+voi olla valkoinen ja puhdasta puhdas. Tämä on ihmeellistä, että
+ajattelen näin. Tosiaankin hullua. Minustahan voisi tulla uskovainen
+tuossa tuokiossa. Aivan huvittavaa. Noin se liikuttelee huuliaan
+ja näyttelee hampaitaan. Entä jos tietäisi, mitä minä ajattelen.
+Huomaanpa, että minulla onkin taipumusta musikaalisiin naisiin, niin
+siihen yhteenkin... Paulaan. Voi totisesti.
+
+Laulettiin virsi, kerättiin kolehti ja alettiin lähteä pois. Lassila
+odotti ja joutui kävelemään rinnan äskeisen laulajan kanssa portaissa.
+
+— Neiti — sanoi hän avatessaan tälle katuovea — saanko esitellä teille
+itseni?
+
+Toinen katsahti häneen, ojensi kätensä. Lassila — Margit Hedman.
+
+He kulkivat rinnan. Margit Hedman katsoi häntä ja odotti.
+
+— Neiti Hedman, ettekö nähnyt minua aikaisemmin tänään?
+
+— En muista nähneeni teitä koskaan.
+
+— Luulin, että juoksitte minua vastaan eräässä rapussa.
+
+— Antinkadun 38:ssako? Olin siellä erään tuttavani luona. Oletteko te
+se? Minä olen nähkääs huono tuntemaan ihmisiä. — Tyttö nauroi.
+
+— Niin — seurasin teitä tänne kirkkoon.
+
+— Minun ei pitäisi käydä laulamassa uskonnollisissa tilaisuuksissa.
+Tunnen itseni silloin aina ulkokullatuksi.
+
+— Sitä en luullut.
+
+— Ettekö? Sepä oli hyvä. Sitten kai eivät muutkaan luulleet. Mutta se
+kiusaa minua itseäni. Katsokaas, olen kerran ollut oikein, oikein —
+miten sen selittäisin — uskonnollismielinen, oikein syvästi. — Tyttö
+katseli suoraan eteensä hyvin vakavasti. Kulki kevyesti ja reippaasti,
+puhui ihan luonnollisesti ikäänkuin olisi tuntenut Lassilan jo
+ennenkin. — Sitten minä lauloin pari kertaa NYKY:n illanvietossa ja
+sieltä kautta jouduin nyt tännekin. Oikeastaan ei voi olla lähtemättä,
+kun pyydetään, mutta minun ei pitäisi sitä tehdä. Eikö totta?
+
+— Miksi ei? Minusta on luonnollista, että te laulatte, koska osaatte.
+
+— Katsokaahan nyt: minä itse olen kadottanut sen totuuden kerta. Mutta
+koska laulan sellaisia lauluja, niin pitäisi elämäni olla samalla
+tasolla.
+
+— Siitähän tuli aivan matemaattinen lauselma: Koska — niin.
+Harrastatteko matematiikkaa?
+
+— Älkää kysykö. Vihaan sitä, vihaan jokaista seitsennumeroista lukua,
+vihaan niitä ihmisiä, jotka ovat laittaneet logaritmitaulun. Ajatelkaa,
+mikä työ ja laskeminen.
+
+— Ja vihaatte matematiikan opettajia.
+
+Tyttö huokasi, painoi päänsä kallelleen ja sanoi hartaasti:
+
+— Totisesti.
+
+Sitten hän nauroi sen päälle. Hänellä oli kapeat vaaleat kasvot.
+Herkkäilmeinen suu ja harmaat silmät. Lassila muisti pitäneensä niitä
+sinisinä äsken. Tyttöhän ei ole lainkaan kaunis, mutta avoimet ja
+suloiset ne kasvot ovat, erikoista niissä on se, että silmäinalukset
+ovat syvälle sinertävät. Ehkä hän on nähnyt paljon — mutta on
+siitä huolimatta varmasti lapsi. He puhelivat vaivattomasti ja
+iloisesti, tyttö sanoi yhtämittaa: Eikö totta. Hän ohjasi kulkua, vei
+Yrjönkadulle, pysähtyi erään talon eteen ja ojensi kätensä.
+
+— Nyt minun pitää mennä kotiin.
+
+— Päivällistä syömäänkö?
+
+— Ei, en syö kotona. Asun erään nuoren taiteilijan luona, meillä on
+oikea bohemitalous.
+
+Hän nauroi ajatellessaan heidän talouttaan. Näki Lassilan katseen,
+painoi kylkeään ja nauroi ihan hillittömästi; sai tuskin sanoneeksi:
+
+— Naisen luona tietysti. Tiedättekö, tuntuu hullunkuriselta, että te
+voitte pysyä noin totisena, kun toinen nauraa. Mutta hyvästi nyt.
+
+— Kuulkaahan, odottaako tuo taiteilija teitä?
+
+— Taiteilijatar.
+
+— Niin, taiteilijatar. Odottaako hän?
+
+— Ei. Luulen, että hän tekee työtä parhaillaan.
+
+— Älkää sitten häiritkö hänen työtään.
+
+Ettekö voisi tulla syömään minun kanssani?
+
+Toinen katseli pitkin katua arvellen:
+
+— Kyllähän minä voisin tulla, jos tahtoisin. Samapa se. Mennään. Mutta
+nyt on liian aikaista eikä minulla ole nälkäkään. Kävellään ensin, eikö
+totta? Minusta on hauska kulkea.
+
+Mentiin Turuntielle. Hesperian puistossa alkoivat silmut paisua.
+Linnut pitivät meteliä. Pienet vihreät ruohonpäät alkoivat pistää
+esiin lakastuneiden kuloheinien syliin vajonneiden vanhojen lehtien
+viereltä. Käännyttiin Mäntymäelle vievää lyhyttä tietä. Töölönlahti
+oli vaaleansininen. Kuulas ilta, varhaiskeväinen, ohuttuoksuinen,
+ihmeellinen. Sellaista on vain täällä. Koko ääretön ohut avaruus painoi
+kuvansa veteen; se näytti aineettomalta. He kulkivat lahden rantaa
+kiertävää tietä ensin melkein äänettä.
+
+— Katsokaa, miten vaaleaa vettä, ihan väritöntä. Minä tahtoisin paljon
+ja räikeitä värejä.
+
+— Kuitenkin tämä ilta on juuri samanlainen kuin te.
+
+— Minäkö? Ajatteletteko niin?
+
+— Sitä minä tässä kulkiessani ajattelin.
+
+— Siinä te erehdyitte. Katsokaas, luulette, että minä olen idealisti.
+Mutta ettehän te tunne minua Tiedättekö, olen niin kevytmielinen. Eräs
+ihminen on sen sanonut.
+
+— Vai niin.
+
+— Nyt te ette usko minua. Olkoon miten päin tahansa, joka tapauksessa
+arvostelette minua väärin.
+
+— Vai niin. Mutta emmekö käänny takaisin? Minä söisin jo mielelläni.
+
+Turuntiellä tuli juustonvärinen tyttö heitä vastaan, tervehti
+opettajaansa päännyökkäyksellä. Lassilasta tuntui hiukan nololta. He
+menivät erääseen ravintolaan, valitsivat sellaisen nurkkakomeron, jossa
+oli pyöreä sohva ja jonka voi eristää verholla.
+
+— Haluatteko juoda viiniä? — kysyi Lassila heidän selaillessaan
+ruokalistaa.
+
+Margit hymyili epäuskoisesti:
+
+— Luuletteko, että täältä saa?
+
+Lassila nyökkäsi ja katseli toista tutkivasti.
+
+— Kyllähän minä voin juoda vähän? Minusta ihminen voi ottaa aina
+sen verran, että tuntee itsensä iloiseksi ja huolettomaksi. Juuri
+sen verran, että voi nauttia hiukan olostaan, eikö totta? Minä olen
+päättänyt, etten juo itseäni koskaan humalaan. Minusta se on typerää.
+Miksi ihmiset eivät ole viisaita?
+
+Tarjoilijatar toi, mitä he olivat tilanneet. Hänellä oli pieni
+valkoinen esiliina ulkonevien rintojensa alla. Suuri nainen,
+vanhemmanpuoleinen, hiukan viluisen näköinen. Ohuen kotkannenän
+molemmilta puolen syvistä kuopista katselivat terävät silmät. Nenä teki
+sen, että hän näytti haluavan aina nokata jotakin kuin loukkaantunut
+kana. Asetteli taitavasti ja äänettömästi kaikki pöydälle, poistui
+sitten ja veti tummanpunaisen verhon eteen.
+
+Margit oli tarkastellut häntä.
+
+— Tiedättekö mitä? Näille tarjoilijattarille pitäisi antaa suuret
+juomarahat etukäteen, että niitä voisi sietää. Ostaa niiden
+ystävällisyys. Nyt ne eivät usko saavansa muuta kuin sen kymmenen
+prosenttia ja ovat niin tuikeita. Minun periaatteeni on olla aina ja
+kaikille ystävällinen.
+
+Lassila oli syödessä hiljainen, katseli toisen kasvoja, noita sinisiä
+varjoja silmien alla. Margit ajatteli itsekseen, ettei hänen ehkä olisi
+pitänyt tulla tänne. Tuo herra ei pitänyt hänen seurastaan. Hän puheli
+kuitenkin urhoollisesti. Kun oli juotu punaviiniä, jota limonaadipullo
+oli puolillaan, tuli Lassila hänen mielestään hauskemmaksi. Oli hyvä
+olla. Ihanasti vaikuttaa vanha burgundilainen ihmisessä. He nojasivat
+nahkaselustaan, nauttivat huimaavasti puhuessaan ja katsoessaan
+toisiaan silmiin — kaksi tuntematonta ihmistä. Kumpikin tunsi katseensa
+teräväksi, luuli huumaavansa toista silmillään. Jostakin kuului pianon
+ja viulun soittoa, toisesta huoneesta.
+
+Puoli kaksitoista tulivat he Margitin portille. Tyttö kaiveli
+kukkaroaan katulyhdyn valossa: Ei ole portinavainta. Jyskytti rautaista
+porttia, lukossa se oli. Lassila seisoi portin luona ja nojasi
+selkäänsä ristikkoon. Veti tytön käsivarsiensa sisään, tämä painoi
+päätään hänen olkaansa:
+
+— Tiedättekö, minua nukuttaa niin armottomasti. Taisin juoda hitusen
+liikaa. En jaksa jutella nyt...
+
+Lassila kuuli hänen sanovan sekaisia lauseita suu hänen takkiaan vasten.
+
+— Minun pääni on niin mukava, kuin se putoaisi maahan, jos en pitäisi
+teidän olallanne.
+
+Kuului naurahdus. Tyttö siirsi hiukan päätään ja hieroskeli sitä
+nuttuun.
+
+— Voisinhan viedä teidät omaan sänkyyni nukkumaan.
+
+— Missä te itse sitten nukutte?
+
+— Teidän vieressänne.
+
+— Lupaatteko pitää minua yhtä hyvästi kuin sisartanne? Katsokaa, minun
+ei olisi pitänyt tulla teidän kanssanne, mutta luotan teihin. Te olette
+hyvä — se tuli unisesti.
+
+— En lupaa enkä vie teitä kotiini.
+
+— Minkätähden ette vie?
+
+— Ei saa kysyä. Kun en vie, niin en vie. Enkä minä ole mikään hyvä.
+
+— No, ei hätää, älkää suuttuko. Kyllä joku pian tulee.
+
+Joku tuli. Margit ravistautui hereille uinailustaan. Piti portista
+kiinni ja ojensi kätensä:
+
+— Tapaammeko koskaan?
+
+— Emme tapaa — Lassila sanoi päättävästi.
+
+Hän lähti kulkemaan yksin öistä katua.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Ylioppilaskokeet olivat ohi. Valonkodin kunnia ja toivo näyttäytyi
+horjuvaiseksi. Reputettuja tulisi luultavasti olemaan seitsemän.
+Reaalikokeessa neljä, yksi saksassa ja kaksi äidinkielessä, —
+huolimatta Amos Varjorannan tieteellisestä ja perinpohjaisesta
+metodista. Huolimatta siitä, että Leppätarha kirjoitusten aikana
+kulki vaatimassa hiljaisuutta kuin nielevä jalopeura, oppilaat
+hiipivät portaissa, ja abiturientit suuressa salissa nauttivat välillä
+virkistäviä tai rauhoittavia pulvereita, kukin tarpeensa mukaan.
+Olipa juuston värisellä abituralla silmiensä edessä kynälokerossa
+kahdenkymmenen gramman pullo. Tuntiessaan aivonsa hiukan hämäriksi hän
+nautti siitä noin lusikallisen kerrallaan. Selitti sittemmin siinä
+olleen jotakin koffeiinisekoitusta lääkärin määräyksestä. Jo edeltäpäin
+oli Leppätarha varoittanut oppilaita käyttämästä kamferttia, se
+lamaannuttaa aivoja. Johtajatar suri niin koulun maineen lankeamista,
+että kääntyi sairaaksi.
+
+On toukokuun ilta, kuuden tienoo. Valkea ilma selittämätöntä auvoa
+täynnä. Ihmiset kulkevat mielikseen ulkona. Abiturientit kävelevät
+parittain, ikäänkuin eivät koskaan ennen olisi hengittäneet.
+Nuoret herrat heiluttelevat keppiään keveästi. Se kohoaa iloisessa
+kaaressa ylöspäin kuin huutaen riemusta, että sai koskettaa kuivaa
+asfalttia, se kalahtaa kevyesti jälleen katuun. Naiset työntävät
+takinkauluksen olkapäille, valkoinen kaulantaive hohtaa, tuo suloinen
+taive. Kadunkulmassa keskustelee koulutyttö ja -poika. Ihmisvirta
+vaihtuu, ilma ei lopu. Kevättä riittää kaikille. Nuutuneet ja
+värittömät hymyilevät. Kevät koskettaa kaikkia, vain harvoja se pääsee
+vapauttamaan. Kevät, kevät!
+
+Hyvä Jumala, miten ihana on tällainen ilta Helsingissä. Ihmisvirta
+Erottajalla. Abiturientit ja koululaiset. Tyttö ja poika Bulevardin
+ensimmäisen lehmuksen juurella. Kaikki hengittävät pimentymätöntä
+ilmaa, jonka syntymäisillään olevat tuoksut herättävät janoa, tuoksut,
+joita ei vielä ole, mutta me tunnemme ne. Jumala!
+
+Valjakka kulki Anjan kanssa Roobertia. Hän oli odottanut tyttöä, kun
+tämä tuli työstä. He tekivät nykyjään kävelyretkiä joka ilta. Niin,
+nytkin hän saattoi Anjaa kotiin. He pysähtelivät kauppojen ikkunoihin.
+Katselivat, nauroivat väliin, eivät puhuneet paljoa, mutta molemmat
+olivat iloisia. Lasten naurua ja huutoa oli ilmassa, kimeitä ääniä
+kuului Sepänkentältä. Albertilla hyppivät tytöt ruutua seinänvierellä.
+Lihava nainen sulki Elannon oven ja lähti kulkemaan päällyskengät
+jalassa ja talvitakki päällä kotiinsa. Hän oli kuin tynnyri.
+
+— Minne sinä nyt menet? — kysyi Anja.
+
+— Menen käymään Lassilan luona tuolla Antinkadulla. Sitten tavataan
+tässä yhdeksältä.
+
+— Minä tulenkin vielä kävelemään sinne asti. En välitä istua kotona.
+Meidän huoneemme on niin kolkko, kun ei sinne käy aurinko. Eikö hän se
+Lassila, ole kotoisin sieltä päin mistä sinäkin?
+
+— On, maalaistalon poika Säämingistä. Hänen vanhempansa kuolivat jo
+aikaa, holhooja möi talon ja piti häntä suuresta maksusta luonaan
+täysihoidossa pikkukoulusta asti. On se mukavaa, miten viisaasti
+ihmiset katsovat etuaan. Vahinko Lassilalle, terävä-älyinen mies.
+
+— Onko hän terävä-älyinen?
+
+— On. Laski kokeissa paljaita kymmeniä eikä tainnut lukea paljon mitään.
+
+— Minä en varmasti pitäisi hänestä.
+
+— Miten niin?
+
+— Tuntuu vain yht'äkkiä siltä. Käytkö sinä usein siellä?
+
+— En ole nyt käynyt, ennen istuin melkein aina. Hän on tullut niin
+äreäksi ja äänettömäksi eikä yleensä siedä ihmisiä.
+
+— Tiedätkö — puuttui Anja vilkkaasti — tänään osastomme chefi puhui
+erään rouvan kanssa pitkän aikaa. Tämä oli hänen tuttavansa ja he
+juttelivat tietysti ruotsiksi. Minä järjestin hyllyä siinä luona ja
+kuulin. Se vieras sanoi, että suomalaiset, »de riktiga finnarna»,
+ne ovat niin epäystävällisiä ja karkeita sentähden, että ovat vasta
+ensipolven sivistyneitä, ja niin itsepäisiä, niin itsepäisiä. Minua
+nauratti, kun hän takutti kättään tiskiä vasten ja pää kallellaan
+toimitti: så envisa, så envisa... Niiltä puuttuu muka vielä kulttuurin
+hienous, sellainen mukautuvaisuus ja pehmeys.
+
+— Ei se ole sitä, se on kansanluonnetta.
+
+— Mutta sittenkin — ruotsalaisten kanssa on helpompi puhella.
+
+— Jaa. Helpompi — Valjakka tuntui oikein vihaiselta — helpompi!
+Siinäpä se on. He puhuvat tarvitsematta ajatella. Heidän ystävyytensä
+on liukasta ja venyvää, sitä riittää kaikille. Tahdotko, että sanon
+sinulle, millaista Suomen kansa on? Oikein tuollaisen tieteellisen
+läpileikkauksen?
+
+— Sanohan — Anja katseli utelias vire silmissään. Hänen kasvonsa olivat
+iloiset. Oli hyvä olla.
+
+— No niin — Valjakka mietti hetken ja pudotteli sanojaan harvanlaisessa
+tahdissa, nautti itse niistä — ylipäänsä se on jokseenkin
+keskinkertaista. Lisäksi hirvittävän tärkeätä, kukaan ei usko millään
+hinnalla toista paremmaksi kuin itseään. Me luulemme itsestämme
+niin jumalattoman hyvää. Toiset tekevät työtä kuin juhdat, toiset
+kuin hullut, useat eivät halua ensinkään työtä. Huomattavin piirre
+on tiedonhalu — siis aivan tavallisia ihmisiä. Mutta eräissä elää
+pohjalla sellainen alkukansan voima ja vaisto. Jotakin väkivaltaista
+ja outoa. Se saattaa purkautua esiin miten tahansa, yht'äkkiä mies
+voi muuttua raivoisaksi ja vetää puukon esiin. Tehdä käsittämättömiä.
+Sentähden meillä tapahtuu niin paljon murhia. Mutta siitäpä johtuukin,
+juuri siitä, että keskuudestamme voisi syntyä tavattoman nerokkaita
+ja erikoisia ihmisiä. Luulenpa, että Suomenkansa voi kehittää
+suhteellisesti suuremman luvun neroja kuin muut, sillä täällä on
+huippuunsa kehittynyt eurooppalainen kulttuuri yhtäkkiä annettu
+sitkeän, maasta eläneen kansan leiväksi. Se on ihmeellistä — voisi
+nousta mitä tahansa, syntyä renessanssi pohjoisessa, jotakin, joka
+hurmaisi maailmaa vielä vuosituhannen jälkeen.
+
+Anja nauroi miellyttävää, matalaa naurua. Hänen silmänsä olivat
+kuin kaksi hilpeää tähteä valkean lierin alla. He astelivat hiljaa
+hetken. Raitiovaunu tuli rannasta ja suhahti rataansa heidän ohitseen.
+Lehmuksissa vihertävät silmut, kovin ne ovat paisuneet. Lahden takana
+kuvastuvat nostokurjet kuultavaa taivasta vasten. Siellä lastaavat
+ulkolaiset laivat. Valkeassa ilmassa hyräili kaupungin humu.
+
+Valjakka hymähti itselleen:
+
+— Niin, siinäpä se on. Suurin osa kansaa on perin riitaisaa, laimeaa,
+perin pikkumaista ja tavallista.
+
+— Minä voisin syödä kaikki suomalaiset, kun ne ovat sellaisia.
+
+Nyt nauroi Valjakka, sitten he nauroivat molemmat.
+
+— Meistäkin tulee hyvin tavallinen aviopari. Minusta tulee tohtori ja
+sinusta tohtorin rouva. Menemme maalle ja alamme kasvatella lapsia.
+
+Hän katseli vanhaa hallirakennusta suu erikoisessa hymyssä, silmät
+vähän vilahtivat sivulle. Anjan lierin alta kuului hämillinen huudahdus:
+
+— Oi joi...
+
+— Pieni kultaseni, et kai sinä satuttanut varvastasi näihin nupukiviin?
+
+— En, en.
+
+— Ajattelepas, kun meidän ensimmäinen lapsemme syntyy...
+
+— Eetu kulta...
+
+— Katso, minähän olen silloin tohtori. Voin itse auttaa sinua siinä.
+
+— Älä nyt taas — se tuli tuskastuneesi. Anja heilautti päätään ja oli
+ihan punainen.
+
+— Sinua on niin mukava kiusata. Sehän on ihan luonnollista. Minä näen
+pieniä lapsia harva se päivä. Eihän lasta tarvitse hävetä. Mutta tässä
+on Lassilan ovi. Tulehan tänne rappuun, niin näytän sinulle erään
+taulun.
+
+— Minkä taulun?
+
+— Täällä rapussa on eräs hieno taulu.
+
+— Ilveilet, en minä tule.
+
+— Tulehan, lyön vaikka vetoa, että täällä on taulu.
+
+Hän veti Anjan mukanaan ylös ja osoitti hissin ovea:
+
+— Katso nyt, eikö siinä ole taulu? Kerjääminen ja kaikenkaltainen...
+otti tytön pään käsiensä väliin ja tirkisti silmiin: — No, kuulehan, en
+minä kohta kiusaa sinua. Mutta suuteleminen täällä ei ole kielletty —
+ja tule sitten yhdeksältä. Hei.
+
+Valjakka soitti ovikelloa, sisältä kuului askelet ja sähkönappulan
+kierto. Olipa siitä aikaa, kun hän oli viimeksi täällä. Eeva avasi
+oven. Hän tervehti tyttöä kädestä pitäen:
+
+— Mitenkäs te voitte?
+
+— Kiitos, hyvinhän minä...
+
+— Onko maisteri kotona?
+
+— Onhan hän — tuolla huoneessaan.
+
+Valjakka alkoi riisua päältään. Eeva seisoi siinä yhä, piti kättään
+sähkönappulan päällä. Silmänaluset olivat laskeutuneet kuopille ja
+tulleet tummansinerviksi. Hän oli ikäänkuin laihtunut, ei mitään naurua
+ollut kasvoilla eikä raikasta uteliaisuutta silmissä.
+
+— Siellä on mainio ilma. Käyttekös te kävelemässä ollenkaan? Taidatte
+istua täällä sisäkukkana vallan, sanoo tohtori harjatessaan päätään.
+
+— En minä oikein osaa, enkä voi yksinäni.
+
+— Mitä se sellainen on? Mikäpä on yksinään kulkiessa. Ainahan sitä omia
+jälkiään takaisin osaa. Te muistaakseni piditte luonnosta. Onhan se oma
+luontonsa kaupungillakin.
+
+Viimeiset sanat tulivat aivan maisterin huoneen ovelta. Tohtorin
+kadottua sammutti Eeva sähkön ja meni hiljaisesti keittiöön.
+
+Lassila istuu kirjoituspöydän ääressä, hiukan hämärässä huoneessa,
+kumartuneena joidenkin paperiarkkien yli. Valjakka löi häntä olalle.
+Hän kohosi, näytti melkein ilostuneelta ja puristi häiritsijän kättä
+reilusti.
+
+— Minä tässä korjasin viimeisiä kokeita.
+
+Sähkö sytytetään ja vedetään alas vihreä kaihdin.
+
+— Odotahan — Lassila kävi koputtamassa keittiön ovelle ja huusi:
+Saisikohan kahvia?
+
+— Sinullahan on tässä shakkipelikin täydessä käynnissä.
+
+— Sitähän minä teen kaiket illat. Olen lähettänyt pari tehtävää jo
+lehteenkin. Mitä sinulle kuuluu?
+
+— Noo, tavallista, kaikenmoista, luentoja ja tenttejä.
+
+— Onko vielä paljonkin tenttejä? — Lassila irvisti muistaessaan omiaan
+ennen, ne olivat usein kuin urheilumetsästystä.
+
+— Kaksi jokseenkin laveaa, mutta mitäs niistä. Olen ne kirjat käynyt
+vähitellen läpi ja viivannut jo.
+
+— Se on hyvä apu, että viivaa.
+
+— On se. Nyt kun luen vain ne paikat, on kaikki selvää kuin lasi.
+
+— Sepä se on, että lukee järjellisesti, tajuaa edes pari sanaa
+täydellisesti. On ihan kurjaa suorastaan katsoa noita koululaisia, ne
+eivät välitä vähääkään.
+
+Valjakka iski silmää:
+
+— Kuka sitä nyt niin hirveästi välittää matematiikasta
+
+— Matematiikkaa tai mitä tahansa. Enemmänhän noita jäi meilläkin
+reaalikokeessa kuin matematiikassa.
+
+— Sinähän voit olla iloinen siitä.
+
+— Minä en siedä sellaisia oppilaita. Ne ovat niin velttoja, että tuskin
+viitsivät nostaa silmäluomiaan. Ja jos suutun, niin tuijottavat kuin
+tyhmä eläin.
+
+— Mitäs sinä tuommoisesta. Kaikesta nyt välittää.
+
+— Välittää, välittää. Luuletko, että kun kerta _pitää_ opettaa, kun
+on saatava ne ylioppilaiksi, on saatava se määrätty kurssi niiden
+tajuntaan tavalla tai toisella, onko se silloin sama, jos edessä on
+kantoja tai kiviä? Ennen puhuisin vaikka pienille porsaille, ne ainakin
+välistä nostelisivat kärsäänsä ja juoksisivat nurkkaan, mutta nämä —
+
+Kului vähän aikaa tämän purkauksen jälkeen, hän sanoi matalammin:
+
+— Kuule, minä vihaan niitä tyttöjä. Vihaan niin, että olen sairas.
+
+— Oppilaitasi?
+
+— Niin. Eroan koulusta nyt keväällä.
+
+— Eroat?
+
+— Eroan, niin. Se on savustuslaitos.
+
+— Mikä on savustuslaitos?
+
+— Koulu on savustuslaitos, missä savustetaan kaloja.
+
+Valjakka ryhtyi tarkastelemaan nappuloiden asemaa pöydällä nojaten
+kyynärpäällään polveensa, savuke sammumaisillaan. Hän odotti, että
+toinen purkaisi itsensä kokonaan, tokkopa liekään muita, joille
+voi sellaisia sanoa. Viimein Lassila selitti menevänsä pankkiin
+kesäkuun alusta. Hän saa koulusta palkan elokuun loppuun asti, se on
+kaksinkertaista tuloa kesältä. Valjakka huomautti pitemmistä työajoista
+ja lyhemmistä lomista — tulevaisuuden kannalta katsottuna. Toinen
+arveli yhtä hyvin tekevänsä pitemmänkin työpäivän kuin istuvansa
+yksinään pitkiä iltapäiviä. Eeva toi kahvia ja poistui äänettömästi,
+hänen perässään kulki synkkä varjo, joka jäi huoneeseen vielä hänen
+lähdettyäänkin. Valjakka sanoi:
+
+— Hän on muuttunut.
+
+— Niin on, minäkin jo saan olla rauhassa huoneessani. Hän ei istu
+kirjoituspöydällä eikä heiluttele sääriään. Se on sivistymistä, se.
+
+— Sivistys ei näy olevan hänelle hyväksi.
+
+Lassila kohotti päätään äkkinäisellä liikkeellä, kasvolihakset
+kovettuivat, silmät ikäänkuin terottuivat, ääni kalahti:
+
+— Ohoo. Kukas hänet oikeastaan toimitti tänne?
+
+— Minä toimitin, mutta sinä et näy osaavan kohdella naisia. Niistä
+voisi olla iloakin, mutta sinä kidutat niitä ja myrkytät itsesi.
+
+— Iloa. Onko sinulla ollut paljonkin iloa ehkä siitä tytöstä?
+
+— On kylläkin. Hän saattoi minua juuri tänne ovellesi.
+
+— No, se oli suurikin ilo.
+
+— Oli se.
+
+— Eikö hän odota sinua oven ulkopuolella myös?
+
+— Ei, minä menen hakemaan hänet kävelemään.
+
+Lassilan huulet vetäytyivät pilkallisesti. Toinen mietti, uskaltaisiko.
+Mitäs, parempihan se on, hän sanoi äkkiä:
+
+— Teitpä sinäkin kävelyretkiä Paulan kanssa.
+
+Toisen silmäkulmat kohahtivat. Myrsky lävähti.
+
+— Kävelyretkiä, niitä tein liikaa. Ehei, naisten kanssa ei pidä tehdä
+kävelyretkiä. Paula — tuossa sen kuva on pöydällä, että muistaisin.
+Minä kiroan sen naisen, sen elämän ja kuoleman ja iankaikkisuuden.
+Kiroan.
+
+Tohtori nousi ja tarttui toisen käsivarteen, olisi lyönyt:
+
+— Herkeä. Että uskallat. Hän on nainen, sinun vaimosi ja hyvä vaimo.
+
+Maisterikin kohosi, oikaisi käsivartensa jäykäksi ja kiristi hampaitaan:
+
+— Hyvä vaimo, sangen hyvä. Ja nyt hän on Thorpen vaimo — totisesti
+hyvä, sen minä uskon.
+
+Valjakka astui suuttuneena ovelle, toinen tempasi häntä olkapäästä:
+
+— Juo kahvia!
+
+Omituista kyllä, hän kääntyi takaisin ja istui sohvaan. Lassila kaatoi
+kahvia kuppeihin. Leipäkorissa oli hyviä vienerleipiä, joissa on tuo
+makea keltainen silmä. Kesti äänettömyyttä, sitten alkoi Lassila ihan
+tavallisesti:
+
+— Etpä ole käynyt täällä.
+
+— Mitä minä tänne tulisin, kun sinä kuitenkin haukut minut pois. Et näy
+sietävän itseäsikään.
+
+— Sinäkin kartat tahallasi, ettet kuulisi sanojani. Nytpäs kuulit
+kuitenkin.
+
+Lassila huitaisi kädellään. Siniset suonet, jotka risteilevät käden
+selässä, olivat pullistuneet äskeisestä kiihtymyksestä. Ne kohoilivat
+kuin pienet makkarat. Valjakka ajatteli, että samanlaiset olivat hänen
+suonensa paljon tanssin jälkeen. Hän melkein leppyi.
+
+— Nukutko hyvin?
+
+— Enpä juuri.
+
+He yrittivät tulla toimeen keskenään. Valjakka alkoi puhua hermoston
+terveydestä. Toinen arveli, että kai olisi parempi, jos hänelläkin
+olisi tylsemmät hermot. Hän sai tällä kertaa reseptin apteekin
+unilääkkeestä, sen piti kaataa vaikka kenet. Lassila sanoi hiukan
+kömpelösti, melkein nöyrästi: Tattis.
+
+Toisen alkaessa lähteä hän pyysi:
+
+— Kuule, etkö ottaisi tuota valokuvaa mukaasi? Vie ja hävitä se.
+Hävitätkö?
+
+— Hävitän, annahan tänne sisätaskuun.
+
+Lassila jatkoi kokeiden korjaamista. Ne olivat seitsemännen luokan
+viimeiset kokeet, joita monet odottavat henki kurkussa. Pääseekö
+ehdoitta? Pääseekö kahdeksannelle luokalle? Pääseekö ensi vuonna
+ylioppilaaksi? Irti ikuisista läksyistä, istumasta viisi kuusi tuntia
+päivässä pulpetissaan, kuuntelemasta Amos Varjorannan väritöntä ääntä,
+Lassilan teräviä huomautuksia ja — irti Leppätarhasta sekä koulun
+säännöistä. Tärkeät kokeet. Mutta niissä oli omituisia virheitä, oli
+ensimmäisen luokan virheitä, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen,
+kuudennen ja lisäksi oikeita seitsemännen luokan virheitä. Onerva
+Hjort näytti olleen aivan hämääntynyt. Eräs yhtälö oli alusta saakka
+käsitelty aivan oikein, loistavasti. Loppu oli tällainen:
+
+99x = 99. x = 99/9 = 9. Siis x = 9.
+
+Minkä sille voi, ettei x ole = 9 tällä kertaa? Lasku on ehdottomasti
+väärin. Siinä on oikea ensiluokan virhe. Seuraavassa tehtävässä oli
+virhe heti alussa, neljännen luokan virhe, riemukkain, reippain
+numeroin piirrettynä: 2³ = 16. Lassila kurtisti kulmiaan. Hän oli
+näiden kokeiden aikana kulkenut edestakaisin luokan perällä, ne olivat
+kolmetuntiset kokeet, ilma alkoi vähitellen tulla kuumemmaksi, aurinko
+paahtoi korkeista ikkunoista. Hänen kantapäidensä kaiku topsahteli
+luokassa painuneiden päiden yllä. Hän näki, miten Onerva leuka liki
+pulpetin kantta moneen monituiseen kertaan tarkasti laskunsa. Lassila
+oli ajatellut, että senkin numero heiluu juuri neljän vaiheilla. Ei se
+näistä kokeista kohonnut, ei. Oli laskettuna neljä laskua kymmenestä ja
+kaksi väärin. Onerva Hjort saa ehdot. Hän on koko talven neljä kertaa
+viikossa ottanut yksityistunteja erään tunnetun ja etevän maisterin
+luona. Niin. Hän on sievä, hieno, ehkä ylikultivoitunut tyttö. Siis
+neljä, iso numero punaisella kynällä alkuun nimen viereen.
+
+Seuraavat kokeet! Niissä oli töhrätty sangen paljon. Kulmikkaat numerot
+tehty vihaisesti, pyyhitty kumilla paperi rikki ja kurttuiseksi,
+laskettu taas päälle, yksi sivu sotattu lyijykynällä mustaksi paksuin
+viivoin. Ei voinut erottaa, mitä sen alle oli laskettu. Hirvittävästi
+energiaa tarvittiin jo saamaan paperi noin likaiseksi. Ihme kyllä oli
+useimmat laskut laskettu, vieläpä oikein. Kaksi oli kesken, niihin
+kirjoitettu takaretkalla käsialalla: Tätä laskua en ehdi lopettaa.
+— Olipas hätä alottaa molemmat! Lassila käänteli paperia ja nauroi.
+Kirjoitti yläkulmaan 7, töhräsi sen punaisella näkymättömäksi ja pisti
+viereen 7 1/2 Kunnianhimoinen, likainen, epätoivoinen, viheliäinen
+Justus Mäki sai siis hyvän numeron. Tietysti hän olisi himoinnut
+parempaa.
+
+No niin. Seuraavat kokeet!
+
+
+
+
+4.
+
+
+Ilmoitukset — ne ovat tärkeitä tekijöitä ihmisten elämässä. Tuovat
+tuntemattomia tekemisiin toistensa kanssa ja ovat sen tähden
+aina jännittäviä. Varsinkin Huusiksen takasivulla ne verhoutuvat
+romantiikkaan ja kätkevät taakseen kokonaiset maailmat. Salaperäisyyden
+säilyttämiseksi vaitiolo luvataan ja vaaditaan. Syrjäinenkin tulee
+iloiseksi ja hyvälle tuulelle lukiessaan parista peräkkäisestä
+lehdestä: »Erik, min hövding, jag ber skriv till din älsklingsslavinna»
+— sehän on suloinen ilmoitus, siinä kuuluu naisen sydämen rukous.
+Kaihoisan mielen S.O.S. yli kaupungin — kuitenkin hymyilyttää.
+
+Elämän idyllisyyttä todistaa seuraava: »Pitkää mustapukuista naista,
+jolla on suuret siniset silmät ja joka päivittäin 1:n aikaan käy
+Vanhan kirkon puistossa, pyydetään hyväntahtoisesti suomaan kohtaus
+50-vuotiaalle gentlemanille — —» Ajatellapa tuota gentlemania, joka
+kuljeskelee hiekkakäytävällä suurten puiden alla, katselee puoleksi
+kaatuneita hautakiviä, istuu penkille pääkäytävän viereen ja tuntee
+sydämensä hiukenevan nähdessään mustan harson kauempana liehahtavan.
+Gentlemanin käsi liikahtaa levottomasti pyöreän vatsan päällä. Hänellä
+on hyvin hoidettu hieno iho, kasvot salaavat kaiken, mutta silmissä on
+vain houkutusta.
+
+Voi olla, että romantiikka joskus muuttuu happoiseksi. Havaitaan eräänä
+päivänä: »Allt är som förut — men Ni är inte som förr.» — Jaa — kukin
+tekee kaiken omalla uhallaan.
+
+Niinpä oli tehnyt Eevakin.
+
+Huomenna hänen oli määrä matkustaa maalle. Maisteri oli
+päivällispöytään tullessaan maksanut hänen viimeisen palkkansa ja
+matkarahaa runsaasti, 200 markkaa. Oli lähtenyt heti syötyään ulos.
+Eeva kantoi ruoka-astiat keittiön tiskipöydälle, kääri valkean liinan
+kokoon ja pisti sen laatikkoonsa. Istui sängylleen. Istui kauan
+velttona, kädet helmassa. Kaksikymmenvuotiaan kasvot, silmänaluset
+syvälti kellertävän tummat. Tuo pehmeäpiirteinen nenä, jossa oli
+polyyppeja, punaiset kasvot. Niillä asui mykkä sulkeutuneisuus,
+tuijottava, jähmettynyt mieli, kunnes äkkiä suu väännähti
+tuskallisesti, kuin nuolen ampumana hän heittäytyi pitkälleen ja
+purskahti rajuun itkuun. Hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin palvoa
+murhettaan, jossa ei ollut mitään epäitsekästä, ei mitään uskallusta
+kärsiä.
+
+— Ja pois huomenna. Jättää nämä huoneet, jättää maisteri, oi, miten se
+tekee kipeää. Kunpa saisi häneltä vielä yhden katseen. Jos hän tulisi
+kotiin, ja saisi kuulla edes askelet eteisestä. Kuulisi hänen kulkevan
+ovessa. Ei, en näytä hänelle itseäni, en mene hänen luokseen. En puhu
+sanaakaan. Olen yksin, ylpeä kuin hän. Mutta väliseinätkin hiiltyvät
+minun sieluni huutaessa häntä. Oi, kidun ja kärsin ja tahdon kärsiä,
+kärsiä. Osani on kärsiä —
+
+Tämä viimeinen ajatus sai kyynelet tulvahtamaan, se oli niin hellä ja
+sääliväinen, sitä piti toistella:
+
+— Osani on kärsiä, minun osani. Tieni on oleva täynnä tuskaa —
+kunnes tuli taas oikea itkupuuska. Ja kun se tuli, ei sille mitään
+voinut. Siihen hukkui kuin hiekkajyvä mereen. Kivisti jo päätä,
+kirveli kasvoja. Silmät kieltäytyivät eristämästä nestettä. Tuli
+vaimennus, aallonpohja. Mutta ajatuksetpa alkavat taas kiertää murhetta
+järkähtämättä kuin tähdet aurinkoa. Alkavat kaukaa, säännöllisinä,
+ottavat pyrstötähden radan ja sivuavat itse päivää: tavoittavat säälin,
+hellyyden raukkaa ihmislasta kohtaan, jonka osa on kärsiä ja tuleva tie
+tuskaa täynnä.
+
+— Niin vieras, niin armoton minulle. Hänen kylmyytensä minut tappaa.
+Sydämeni sulaa hehkuviin tuskiinsa. Jos hän tietäisi — tietäisi. Mutta
+kuinka voin mennä hänen eteensä, joka on niin kova ja ankara? Kuinka
+minä voisin sanoa sen? Hänelle? Jos hän sanoo jotakin pahaa. Kohottaa
+päänsä, katsoo _sillä_ tavalla. Mustuu kuin pilvi suuttuessaan. Voi
+kuinka pidän hänestä sellaisenaan. _Minä kuolen rakkaudesta..._
+
+Tämä sai kuumat vedet valumaan jälleen tiheiden ripsien alta. Eeva itki
+mitään ajattelematta kauan aikaa. Sai silmänsä kuiviksi — ja väsyneinä,
+janoisina painuvat ajatukset taas uralleen:
+
+— Miten minä kauhistun omaa ruumistani. Siellä elää — siellä elää
+lapsi. Jo kolmatta kuuta. Ja kasvaa yhä. Inhoan ja kammoan itseäni.
+Armollinen Isä, menenkö minä kotiini tällaisena? En voi sanoa tätä
+hänelle, hän suuttuisi. Ennen tulkoon mitä tahansa. Ennen satakoon
+tulta ja tulikiveä ylitseni, ennen kalvetkoot luuni erämaan hiekassa.
+Ennen häpeä ja kärsimys. Oi, Kärsimys, ääretön. »En kerjää lempeä
+sulta, olen ylpeä niinkuin sa.» Sitä laulettiin kotona maalla. Nyt
+ymmärrän sen laulun, ne ihanat sanat... En kerjää lempeä sulta — mutta
+en koskaan saata lakata ajattelemasta häntä, en irtoontua hänestä.
+Aina, oi aina ja aina tulen rakastamaan häntä, niin että vapisen. Hän
+voi murskata minut, polkea jalkoihinsa, lyödä, mutta vaikka hän tekisi
+minulle mitä tahansa, vaikka kuolisin —
+
+Kyynelet vilvoittivat jälleen punaisia kirveltäviä, hangattuja silmiä.
+Herkkyys oli taas ehtinyt kohota huippuunsa, ajatukset säälivät
+omaa itseä. Silloin kuului eteisestä oven käyminen. Neiti! Eeva
+kavahtaa istumaan, pitsin virkkuus riippuu rautatankoa vasten maahan
+putoamaisillaan. Hän ottaa sen ja tuhertaa silmukkaa neidin tullessa
+kello juuri minuuttia vailla yhdeksän.
+
+Neiti ottaa taitavasti hyllyltä pienen alumiinikattilan, puhtaan ja
+kirkkaan. Eeva on sen juuri tänään kuurannut. Hän mittaa siihen lasin
+täyden kermansekaista maitoa, pistää kaasulle, jää seisomaan hellan
+viereen. Toinen käsi lepää kevyesti reunaraudalla, siinä missä Paula
+antoi riippua vesikauhan. On vaalea hämärä siistissä keittiössä.
+Eeva harrastaa todella puhtautta milloin muistaa. Suuresta ikkunasta
+näkyy auvoisa taivas, ja hehkeä, ihmeellinen kuulaus kulkee yli
+peltikattojen. Neiti, rauhallisesti ja ystävällisesti:
+
+— Näettekö te vielä virkata ilman sähköä?
+
+— Kyllä tässä näkee.
+
+Neiti ajattelee, että Eeva harrastaa sänkyä. Jalatkin sängyssä.
+Eihän tuossa mustanharmaassa huovassa tosin lika tunnu, mutta kun se
+kuitenkin on yölläkin peitteenä. Muut ihmiset istuisivat tuolilla. Hän
+sanoo:
+
+— Se luisuu kuin itsestään, kun on tottunut.
+
+— Niin.
+
+— Teettekö joskus virheitä?
+
+— Kyllä minä toisinaan puran parikin näpykkää, kun en tule katsoneeksi.
+
+— Minäkin olen virkannut paljon pitsejä. Tänä talvena on mennyt
+koko aika siinä suuressa liinassa. Mutta minä katsonkin aina niin
+huolellisesti, etten tee väärin.
+
+— Onko se liina jo ihan valmis?
+
+— Yksi sininen kukka on vielä neulomatta. Ajattelin laittaa sen tänä
+iltana valmiiksi, mutta menisi vähän liian myöhäksi. Minusta ei pidä
+ahnehtia työtä, minulla on aina ollut se periaate. Ihmisen tulee
+hallita työtä, niin että osaa ryhtyä ja lakata oikeaan aikaan.
+
+Eevaa harmitti, puhelipas neiti tänään hänen kiusakseen, muulloin ei
+siltä saanut sanaakaan. Mutta neidin teki hiljaisesti mieli tietää,
+matkustaako maisteri kesälomalle maalle. Huomennahan loppuu koulu. Hän
+ei kuitenkaan halunnut kysyä suoraan. Eeva sanoi vähän ajan päästä kuin
+ohi mennen:
+
+— Huomenaamulla minä tuon neidille viimeisen kerran suklaata.
+
+— Vai niin. Siis tekin pääsette kesälomalle.
+
+Eeva nytkäytti päätään:
+
+— Menen lopullisesti lomalle.
+
+— Vai niin, maisteri kai matkustaa maalle. Kouluthan loppuvat huomenna.
+
+Maito kiehui. Neiti laittoi voileipänsä — kolme viipaletta ihan
+pehmyttä ranskanleipää, melkeinpä lämmintä, runsaasti voita ja
+maksapiirasta päälle.
+
+Eeva nousi ikkunan luo tuolille polvilleen, työnsi puoliskon auki
+ja kumartui katselemaan pihalle. Siellä kulki lihava nainen liina
+päässä ja paketti kainalossa saunasta. — Vai niin, vai niin. Häntä
+niin hirvittävästi suututtaa tuo satakertainen vai niin. Mokoma
+vai-niin-neiti, ei osaa muuta sanoa. Ihan tässä hermostuu, kun aina
+kuulee samaa.
+
+Tuli hiukan koleahko ikkunassa, Eevalla oli lyhythihainen pumpulimekko.
+Hän sulki ruudun, sytytti sähkön ja laittoi astiaveden kuumenemaan.
+Hiipi maisterin huoneeseen kuin pyhättöön. Matala kirjahylly, joka
+tekee kulman seinän mukana. Hän on sen edessä usein lukenut polvillaan
+matolla. Täällä maisteri kirjoittaa, istuu ja tupakoi. Sanomaton
+kaihomieli valtaa Eevan. Joudunko enää koskaan elämässäni käymään
+tässä huoneessa? Ehkä hänelle tulee ikävä minua, ehkä hän etsii minut
+käsiinsä. Hän, joka ei koskaan osoita sydäntään, tulee ja sanoo: En voi
+elää ilman sinua. Katso, minua painaa suuri suru, jota en voi kertoa
+kenellekään, sinä yksin voit minua lohduttaa. — Eeva tuntee sydämensä
+hiukenevan hyvyydestä sitä ajatellessaan. Hän otti kirjahyllyltä
+kirjan: Tytöistä parhain, ja lähti keittiöön lukemaan. Pian hän nauraa
+hyrähytteli Tomin kepposille, varsinkin siirappinekkujen laitto oli
+hauskaa.
+
+Vesi kiehui hulluna kattilassa ja tirisi jo kannen raoista hellalle
+Eevan noustessa sammuttamaan kaasua. Kello yksitoista kuuli hän
+maisterin tulevan kotiin ja huomasi tiskiveden jo jäähtyneen. Piti
+lämmittää sitä hiukan ja alkaa tiskata. Ei, maisteri ei pistänyt
+päätään keittiöön, vaikka sieltä kuului kolinaa. Voi voi.
+
+Kun Eeva vei neidille suklaata aamulla, sai hän tältä viisikymmentä
+markkaa juomarahaa. Lassila viipyi kauan makuulla. Koputti vasta puoli
+yksitoista keittiön oveen.
+
+— Saako nopeasti kahvia?
+
+Eeva lennätti tarjottimen sisään, pysähtyi ovelle. Epäselvällä äänellä:
+
+— Maisteri on kai koulussa — se juna lähtee kahdentoista aikaan.
+Ajattelin jättää osoitteeni tänne, jos — tulisi kirjeitä.
+
+Lassila katseli häntä ja Eeva tarttui jo ripaan.
+
+— Jaha. Pankaa sinne keittiön pöydälle, kyllä minä lähetän, jos tulee.
+
+Se tuli painokkaasti ja Eeva pakeni pois. Kuunteli henki kurkussa,
+vievätkö askelet keittiön oven ohi, eikö sanota edes jäähyväisiä. Ei.
+Maisteri tuli täysissä päällysvaatteissaan, koputti, sanoi kynnyksen
+takana seisten, hattuaan nostaen ja kumartaen: Hyvästi.
+
+Eeva hämääntyi ja niiasi hiukan. Kuului ulko-oven loukahdus.
+
+— Armias Isä!
+
+
+
+
+5.
+
+
+Koulun lopettajaiset. Juhlasali on täynnä oppilaita, heidän ystäviään
+ja koulun ystäviä, eturivissä istuu Valonkodin kunnia. Amos Varjoranta
+nousee korokkeelle. Hän esittää edistyksen, käytöksen ja huolellisuuden
+numeroilla lausuttuna. On tehty paljon työtä, aherrettu, ponnistettu,
+mutta vielä enemmän aherrusta ja ponnistusta olisi tarvittu. Sitten
+rehtori laajentaa puhettaan kosketellen rajoja. On rajoja ihmisten
+välillä, rajoja kansallisuuksien välillä, rajoja valtakuntien välillä,
+rajoja aikakausien ja rajoja maailman kehitysjaksojen välillä. On myös
+raja vanhan ja uuden koulun välillä. Hän käsittelee perinpohjaisesti
+vanhaa ja uutta koulua. — Uusiin kesäpukuihinsa pukeutuneet tytöt ja
+pojat alkavat tulla levottomiksi ja liikehtiä. Kaikki rajat sekaantuvat
+heidän käsityksissään täydellisesti. Joku on onneksi sattunut tuomaan
+karamelleja, joita siinä voi hiljaa imeksiä.
+
+Lassila seisoo salin takana ja nojaa selkäänsä voimistelutelineeseen,
+ajattelee: Miksi ei mainitse rajoja, jotka määräävät luvun arvon yhden
+tuhannesosan tarkkuudella?
+
+Puhe kestää lähes kaksi tuntia. Kaikki ovat jo aivan toivottomia.
+Arvokkaat koulun ystävät istuvat ymmärtäväisinä, rauhallisina ja
+tarkkaavina. Täytyyhän heidän pystyä sulattamaan tämä puhe, vaikkakin
+tavattoman laajakantoinen. Aurinko lähettää vinottain pienen
+kirkastuksen noille yleville, arvokkaille kasvoille. Ikkunan takana
+huojuu pilkallinen lehmuksenoksa sinistä taivasta vasten. Oppilaat
+nykivät toisiaan, jaksavatpa olla iloisia. Ei, eivätpä rajat kuitenkaan
+pysty täysin tappamaan heitä. Ei täysin.
+
+Rehtorin jälkeen astuu korokkeelle johtajatar. Siinä vierellä flyygelin
+kannella ovat valkoiset lakit, kussakin omistajansa nimilappu sen
+hienon kuminauhan alla. Ja Leppätarha luona, mustassa elegantissa
+puvussa, joka ulottuu polviin. Onpa hänellä näytteen arvoiset sääret.
+Seisoo toisella jalalla, toinen suloisessa lepoasennossa hiukan takana,
+kärki koskien kevyesti maata. Kasvoja ei uskalla katsoa. Niissä on
+vanhaa ja vastenmielistä, vastaamattomien loukkauksien jälkiä.
+
+Johtajatar on korkealentoinen. Laihat kasvot kiiltävät innosta ja
+sisäisestä ilosta. Hän puhuu koulun tähdestä:
+
+— Se on se Valonkodin tähti, joka meitä kutsuu ja viittoo — eteenpäin
+ja ylöspäin. Sen tähden alla olette te, rakkaat nuoret ylioppilaamme,
+kulkeneet monta vuotta. Te olette olleet sille uskollisia, sen valossa
+olette luoneet elämällenne perustan, ponnahduslaudan. Sen loisteessa
+olette oppineet katsomaan ympäröivää maailmaa. Te lähdette siihen
+maailmaan, ponnahduslaudalta hypähdätte elämään. Koulumme puolesta,
+Valonkodinpuolesta, minä kiitän teitä. Te olette olleet ahkeria
+oppilaita. Tavattomalla sitkeydellä olette pyrkineet päämääräänne. Te
+olette tuottaneet meille opettajille paljon iloa, sanomattoman paljon.
+Olette opettaneet meidät pitämään itsestänne, ja mikä tärkeintä:
+olette opettaneet meidät uskomaan koulumme tulevaisuuteen, työmme
+tulevaisuuteen ja maamme ja kansamme tulevaisuuteen. Me tulemme
+kaipaamaan teitä. Lähdette maailmaan, joka voi olla paljon toisenlainen
+kuin mitä olette odottaneet. Voi olla, että siellä odottaa työ eikä
+vapaus. Ja monet teistä, jotka kulkevat nyt idealismin lumoissa,
+huomaavatkin itsensä realisteiksi. Mutta Valonkodin tähti viittaa
+edelleen teille, se kutsuu teitä vieläkin eteenpäin ja ylöspäin. Täällä
+ovat ovet teille aina avoinna — —
+
+Viimein saavat rakkaat nuoret ylioppilaat lakkinsa. Leppätarha poistaa
+nimilaput, ojentaa ne johtajattarelle, ja tämä painaa ne heidän
+kiharoilleen. He pääsevät istumaan ja silmäilevät todistuksiaan.
+Juustonvärinen fuksi heittää ironisen katseen Leppätarhaan nähtyään
+numeronsa. Alennettu kaikissa Leppätarhan aineissa. Voi, että hän luki
+kasvioppinsa niin hyvin. Voi, että hän kirjoitti siitä viiden pisteen
+vastauksia kokeissa.
+
+Johtajatar puhuu vielä maisteri Lassilalle. Hänen eroamisensa on
+koululle todellinen vahinko, sillä hänen työnsä on ollut sangen
+suuriarvoista täällä. Häntäkin kiitetään ja tullaan kaipaamaan.
+Edelleen puhe koskettelee toisia opettajia ja koulun ystäviä. Kaikki
+saavat ylistystä tarpeekseen.
+
+Lassila oli tullut kotiin päättäjäisistä. Kävi kuin humahdus hänen
+rinnassaan, kun huoneet olivat tyhjät ja Eevan avain keittiön pöydällä
+osoitelipun päällä. Humahdus, tuuli umpilaaksossa. Riippa oli katkennut
+kantapäistä, kivi oli vierryt veteen.
+
+Hän avasi kaikki ovet ja kuljeskeli huoneissa. Päivänpaiste loi
+ikkunoista kuvaimiaan lattialle. Lassila kävellä pouskutteli
+kantapäillään.
+
+Hirvittäväksi taakaksi voi joskus ihminen tulla toiselle ihmiselle.
+Kerrassaan lamaannuttavaksi, tappavaksi piinapenkiksi. Kiusaa tuo
+jokainen askel, kiusaa hymy ja pieninkin sana, vaikka vain ilmoitus:
+Päivällinen on valmis, tai kysymys: Tuleeko maisteri teelle illalla? Ne
+herättävät raivoisan vihan. Pitäisi polkea jalkaa, pitäisi lyödä maahan
+vastenmielisyydestä. Tuntee hienoa kiirastulta, kun tietää toisen
+olevan seinän takana, tympeää tietoa, että sen milloin tahansa vielä
+näkeekin.
+
+Lassila avasi tiskipöydän alaisen kaapin oven ja pisti osoitelipun
+roskaämpäriin. Hirveän huono käsiala, mutta ne puheet! Varjelkoon
+sitä korkeutta ja tunnetta. Sokerivettä, paljasta sokerivettä.
+Saakeli lennättäköön helvettiin nuo lirunlarut, sokeat ja sokeroidut.
+Eipä nyt muuta kuin huutaa ihanteista, itkeä Aseveljien ääressä.
+Suitsutusta hämärässä kirkossa, että tuntisi sielunsa sulavaksi ja
+autuaaksi, että nousisi tunteet ja tunnelmat. Ravita niillä itseään,
+imeä tunnelmia kuin lapsi rintamaitoa. Uskalla, kärsi — maailma on
+sinun. — Sitä vatkuttaa, että vesi valahtelee alaleualle ja ääni
+turahtelee nenään. Seisoo siinä, nilkat kuin puntarinpäät, kengänkärjet
+tököttää sisäänpäin. Helvetti, ihan sitä tuntee itsensä näljäiseksi ja
+liimaiseksi kärpäspaperiksi, roskaa, pölyä ja raatoja täydeksi.
+
+Lassila puisteli hartioitaan, käveli ja pääsi vähitellen vapaaksi
+harmaasta ilkeästä olosta. Tuulen humahdus umpilaaksossa!
+
+Pihamaalta kajahti säreä laulu. Siellä seisoi vanha ukko, rähjäisen
+näköinen, kasvot parroittuneena turilaana, taivasta kohti kohotettuna,
+molemmin käsin pitäen kiinni kepistä, joka sojotti eteenpäin. Hänen
+vierellään matala, lihava mummo, punaiset kasvot ylöspäin ikkunoita
+tähystellen. Sinisen taivaan alla päivän lämpimässä kilossa he kaksi
+lauloivat rinnan värjyvillä äänillä tuota tuttua laulua — pihalaulajien
+lempilaulua:
+
+    »Kotimaani ompi Suomi,
+    Suomi on mulle synnyinmaa.
+    Siellä valkolatva tuomi
+    ahon laidalla kukoistaa.»
+
+Joistakin ikkunoista heitettiin paperiin käärittynä rahaa. Paksu mummo
+poimi ne ketterästi ja kuljetti vaatimattomasti ukon taskuun. Hänen
+silmänsä siirtyivät anovina ikkunasta toiseen, huomasipa hän Lassilan
+varjonkin ikkunassa, josta ei vielä ollut pudonnut mitään, risti
+kätensä, vetäisi:
+
+    »— liekö ollut se tahto Herran,
+    sen piti päättyä kyyneliin.»
+
+Lassila käännähtää pois, kävelee kädet selän takana. Kaikki ovet
+ovat auki, uskaltaa mennä keittiöönkin. Ilma alkaa tulla liian
+lämpimäksi. Aurinkoa tulee ikkunoista. Lassila ehtii omaan huoneeseensa
+kävellessään ja seisahtuu. Neiti Mikkonen kuuluu tulevan kotiin. Kuuluu
+riisuvan päältään ja menevän keittiöön. Niin, viemään sinne tuoreen
+ranskanleivän kaappiin ja 50 grammaa leikkeleitä. Menee sitten omalle
+puolelleen. Lassila heittäytyy nojatuoliin ja ottaa tupakan. Neiti
+koputtaa raollaan olevalle ovelle ja tulee sisään.
+
+— Anteeksi, tulen maksamaan vuokraani. Yksi, kaksi kolme, neljä, viisi,
+siis viisisataa. Olkaa hyvä.
+
+Lassila ottaa tupakan sormiensa väliin: Kiitos.
+
+Neiti aikoo lähteä, astuu jo ovelle, pysähtyy kuitenkin:
+
+— Ajattelin vain, että maisteri varmaan matkustaa kesäksi maalle.
+Toivottavasti minä voin asua silti täällä edelleen. Olen poissa
+kaupungista vain heinäkuun ajan.
+
+— Kernaastihan te saatte asua. Minä kyllä tulen olemaan koko kesän
+kaupungissa. En vain tiedä, miten tässä järjestäisin, kun tämä
+palvelustyttö on lähtenyt maalle, niin täällä ei ole ketään, joka
+pitäisi huolta siivouksesta.
+
+— Melkeinhän minä voisin itse pitää huolta omasta huoneestani tai
+kutsua jonkun —
+
+— Ei, no — täytyyhän täällä muuallakin siivota. Minä vain en välittäisi
+ottaa nyt palvelijaa, söisin ulkona.
+
+— Niin, tietysti, eihän sitä kesällä paljon jaksa syödäkään. Vain
+viiliä ja sellaista kevyempää. Tulin tässä ajatelleeksi, että jos te
+tahdotte, niin voisinhan pyytää kerran viikossa meidän konttorimme
+siivoojaa laittamaan huoneeni. Tuli mieleeni, että samalla hän voisi
+siivota kaikki huoneetkin, jos tahdotte.
+
+— Samahan se on, kuka ne siivoaa. Eiköhän täällä pitäisi laittaa
+kuitenkin pari kertaa viikossa. Tahtoisitteko te puhua hänelle ja sopia
+siitä?
+
+— Mielelläni, kovin mielelläni minä sen järjestän. Olen melkein varma,
+että hän tulee. Ja hän on vanha ja luotettava ihminen.
+
+— Minä voinkin sitten jättää hänelle itselleen avaimet, että pääsee
+sisälle. En ole päivisin kotona.
+
+Neiti nyökkää ja lähtee. Häntä ei pyydetty istumaan. Se tuntuu
+käsittämättömältä. Mysteerioksi jää myös, mitä maisteri tekee kesällä
+kaupungissa. Mistään hän ei saa sitä selville, niin paljon kuin hänen
+ajatuksensa askartelevatkin maisterin ympärillä.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Niin alkaa kesä ja meneehän se jotenkuten. Konttorityö suuressa
+firmassa on hyvää unilääkettä ihmisen henkiselle elämälle. Se on
+pientä, täsmällistä, huolellista. Sitoo mielen pieneen, täsmälliseen,
+huolelliseen. Siihen kuuluvat liikkeen puolesta hyvät aamiaiset,
+pehmeät ranskanleivät, runsaasti meijerivoita ja erilaisia leikkeleitä.
+Vanhempien naisten aamiaispöydässä keskustellaan ylimalkaan näin:
+
+— Kuule, Hilja, missä sinä söit eilen päivällisesi? Minä söin
+Elannossa, tässä Kluuvikadulla. Menin kerran sinnekin katsomaan,
+millaista siellä on. Minähän syön muuten Putkosella.
+
+— Minä taas söin eilen Erottajan automaatissa. Munakasta ja viiliä ja
+mansikoita.
+
+— Sehän oli hienoa. Mitä se maksoi?
+
+— Kaksitoista markkaa.
+
+— Miten halpaa! Kuinka sinä sait niin halvalla?
+
+— En ottanut ensinkään leipää eikä voita ja maitoa. Minä en koskaan syö
+kesällä päivälliseksi leipää, voita ja maitoa.
+
+— Minäpä en osaa syödä koskaan ilman voileipää ja maitoa. Eihän
+liharuoka millään mene alas ilman leipää. Johan se rasva tuntuu
+ilkeältä suussa.
+
+— Kuinka ihmeessä te voitte syödä ilman leipää?
+
+— Minäpä en syökään rasvaisia ruokia.
+
+— Mutta kyllä se oli halpaa. Minä menisin sinne tänään,
+mutta everstinna Mellin kutsui minut heidän huvilalleen
+illallispäivälliselle. He vievät minut autollaan.
+
+— Vai everstinna Mellin? Minä menen pankinjohtaja Kyreniukselle.
+
+— Minä en mene minnekään, vain syömään. Oliko siinä annoksessa paljon
+mansikoita?
+
+— Ei nyt niin paljoa, mutta oli kuitenkin. Mitä sinä Katri söit?
+
+— Patapaistia ja viiliä. Eihän sitä kesällä voi niin raskaasti syödä.
+Minä pidän hirveästi sipulista, sen tähden tilaankin aina patapaistia,
+mutta siinä olikin niin suuri annos, ettei jaksanut syödäkään.
+
+— Hyvänen aika. Minä en voi sietää sipulia!
+
+— Jos vaan minulla olisi koti, niin minä oikein paistaisin suuria
+ruskeita sipuliviipaleita ja söisin ne kuumana voileivän päällä.
+
+— Tämä pikku neiti ajattelee aina samalla tavalla kuin Katri. Se on
+sitä chefin vaikutusta.
+
+— Istuukin aina chefinsä rinnalla.
+
+— Anteeksi, minä istun tähän sinun rinnallesi, vaikka sinä et olekaan
+minun chefini.
+
+— Kuule, Katri, mitä se sinun patapaistisi ja viilisi maksoi?
+
+— Kahdeksan viisikymmentä. Siinä nyt oli vielä voita, leipää ja maitoa.
+
+— Missä niin halvalla saa?
+
+— Kaupunginkellarilla.
+
+— Hyi sinua.
+
+— Mutta mitäs me ostaisimme tänään kahvin kanssa? Nyt on minun vuoroni
+ostaa.
+
+— Ne olivat eilen hyviä, ne Opriksen vienerleivät.
+
+— Voi, jos vain tietäisin, mitä toisin.
+
+— Mene Ekbergille.
+
+— Mitä minä sieltä ottaisin?
+
+— Niitä pikkupullia, rusinoituja.
+
+— En minä ainakaan pidä niistä.
+
+— Enkä minä. Kuka nyt ostaa pikkupullia.
+
+— No sanokaa nyt, mitä sitten...
+
+— Ota oikein hyvää. Jotakin —
+
+— Voi, jos minä tietäisin.
+
+On kaikenlaisia muitakin puheita, mutta tämäntapainen kertautuu
+useimmilla aamiaisilla vuodesta vuoteen. Ja täällä on naisia, jotka
+ovat olleet yli kaksikymmentä vuotta. He voivat hyvin ja heillä on
+hupaisaa. Joku säästäväinen laittaa itselleen kolme voileipää kahvia
+varten. Hän ei osta erityistä kahvileipää, koska puuhaa omaa osaketta.
+
+Toisessa pöydässä syö nuorempia tyttöjä ja herroja. Erään tytön posket
+ovat hyvin pehmeät, ehkä liian lihavat, iho kuin maito. Hän nauraa
+paljon. On kapeita ja puuterin syömiä kasvoja, viivamaisia, värjättyjä
+kulmakarvoja. Erään nenä on kuin kasa liitujauhoa, iho pienellä
+syhermällä, sinervänvalkoisena.
+
+Joku herra huomauttaa vastapäiselle tummalle tytölle:
+
+— Neidin puvussa on vaalea ihailija.
+
+Neiti hymyilee ja katsoo olkapäälleen. Siellä on pieni langanpätkä.
+Eräs nainen ei lakkaa puhumasta elokuvista, epätoivon vimmalla hän
+yrittää lumota edes joitakin kuuntelemaan itseään. Ääni tulee kuin
+tuulenhavina — ikäänkuin hänen suunsa olisi ontto lasipallo. Hänellä
+ei varmastikaan ole takahampaita. Hän lakkaa ja punastuu, kun kuulee
+pöydän päässä sanottavan toiselle ihmiselle:
+
+— Teillä, neiti, on kolo hampaassa — ja hampaan kolossa jotakin.
+
+Yksi miellyttävä neitonen nauraa hervotonna mustasukkaisen ihailijan
+pistellessä. He ovat yrittäneet yhdessä kaataa kahvia.
+
+— Te olette taitamaton.
+
+— Mitä?
+
+— Tepä ette osaa kaataa kahvia.
+
+— Mitä? Hi-hi-hi. Kysyn jo toista kertaa, mitä.
+
+— Anteeksi, neidin hieno kuulo meni harhaan.
+
+Sanoin, että te ette osaa kaataa kahvia.
+
+— Ei, teidänhän se pitikin kaataa.
+
+— Milloinka miehet ovat emäntinä?
+
+— Voi voi, sitä en tiennytkään, että se kuuluu naisille. Ihan totta.
+
+— Sitten teidän pitäisi käydä koulu kahvin kaatamisessa.
+
+— Hyvänen aika. Tehän piditte kiinni sangasta — — ja neitonen lyyhistyi
+ihan kasaan nauraessaan.
+
+Työaikana alituinen humina suuressa pankkisalissa. Korvissa paperien
+kahina, laskukoneen tahti, askelet, hiljaiset äänet ja yskäykset.
+
+Kirjoita tarkasti numeroita numeron jälkeen. Niiden takana on rahaa.
+Katso rauhallisesti ja erehtymättä. Samalla elää alitajunnassa
+hienoinen hermostus, kun joku olento vilahtaa tummansinisessä
+työpuvussa pöydän ohi ja kiharat lehahtavat. Kuka se oli niistä?
+Yleisön puolella kopsavat kannat, silmiä on kaikkialla.
+
+Silmiä. Silmiä.
+
+Nuorimmat naiset lähtevät työstä suoraan uimalaitokselle, puku
+tungettuna käsilaukkuun.
+
+Lassila istuu joskus iltapäivällä Mississippin kuistilla. Polttelee
+savukkeita, katselee, miten kansallispukuiset tytöt liikkuvat
+tarjoillessaan. Lukee lehdistä jokaisen pätkän, ilmoituksetkin.
+
+Erään ystävän hän löytää pankista. He ovat joutuneet syömään aamiaista
+rinnan. Eivät alussa puhu toisilleen, eivät näytä huomaavankaan. Toveri
+on vähän yli neljänkymmenen, ryppyjäkin on kasvoissa. Hän näyttää
+tavattoman myöntyväiseltä, mutta hänen sielunsa salainen ilo on tehdä
+hiljaista kiusaa toisille — hän hautoo sellaista ja nautiskelee siitä.
+Ei kukaan voi huomata mitään. Omituista — hän ei kylläkään kohdista
+haluaan Lassilaan, vetää tämän kohdalla ikäänkuin tuntosarvensa
+piiloon. Lassila sai tietää hänen nimensä: Gabriel Keto.
+
+— Gabriel — hän tekee itse pilkkaa nimestään — minähän synnyin
+taivaassa, mutta enkeli sattui istumaan reiässä ja minä tipahdin
+sukkelasti alas Kedolle. Jumalat ulostavat maanpäälle — hän sanoo
+sen hiljaa, juuri lähimmän kuuluville, ja katsoo samalla tarkkaan
+syrjäsilmällä, mitä Lassila ajattelee. Mitäs, tämä näyttää huvitetulta.
+
+Kerran he sattuvat yhtä aikaa tulemaan ulos pankin ovesta ja alkavat
+kulkea rinnan. Gabriel pyytää Lassilaa lähtemään kanssaan rannalle
+kävelemään.
+
+— Mennään sitten Kaivohuoneelle syömään ja puhumaan.
+
+— Mistäs me puhumme — Lassila ei tiedä, lähtisikö.
+
+— Jos ei ole muuta haastamista, niin haastellaan hävyttömiä.
+
+Sen kerran jälkeen he ovat paljon yhdessä. Kulkevat rinnan enimmäkseen
+äänettöminä, kunhan vain ovat samalla tiellä. Syövät kaksittain
+päivällisensä Kluuvikadun Elannossa. Syötyä kumpikin ehättää tarjoamaan
+toiselle savuketta.
+
+— No, otetaan nyt tästä.
+
+— Olisihan täälläkin ollut.
+
+Joskus toinen torjuu:
+
+— Sieltähän sitä viimeksikin pantiin. Ei nyt niin... Pidähän puoliasi.
+
+Sillä ottamisen täytyy käydä vuoron perään. Näin Lassila viihdyttää
+itseään, kuin olisi muuttunut vanhaksi herraksi, joka panee suuren
+arvon tällaiselle — tupakan tarjoamiselle. Aivan kuin se olisi yksi
+hyvin tärkeä tapahtuma päivän elämässä. Hän tulee tietämään, että
+Gabrielilla on ollut hyvin kiukkuinen ja heitto vaimo, jo aikaa
+kuollut. Gabrieliin ei enää koske elämän pikkumaisuudet ja harmit.
+Hän on jo lakannut välittämästä. He alkavat yhdessä pelata Lassilan
+kotona shakkia ja istuvat siellä pian joka ilta nenäkkäin pienen pöydän
+ääressä savuisessa huoneessa.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Elokuussa samana kesänä Paula makasi verkkokeinussa puutarhassa. Se
+oli vedetty kahden suuren koivun väliin. Oksat riippuivat hyvin alas,
+niiden lävitse siilautui pieniä läiskiä auringon paisteesta — se ei
+ollut enää ollenkaan polttavaa eikä väsyttävää.
+
+Ihmeellisesti lepattavat pienet lehdet tuossa yläpuolella. Kas, miten
+hauskasti värisevät. Niitä on tuhansia ja taas tuhansia. Mahtaa niistä
+olla hauskaa hiukan keinutella, tuntea ilman virtaavan ohitseen, imeä
+vihertävään pintaansa valoa ja lämpöä. Mahtavat ne nauttia olostaan.
+Mutta syksyllä ne putoavat tähän nurmikolle. Sääli, sääli — kaikki
+tuhannet kuolevat tuhanten perästä. Paula tuntee itsensä runolliseksi
+ja syvämietteiseksi, hän iloitsee omista ajatuksistaan. Samalla
+väsyttää. Keinu on aikoja lakannut liikkeestä. Entä jos langat, joilla
+se on kiinnitetty koivun runkoihin, alkaisivatkin venyä ja laskisivat
+hänet aina ja aina alemmaksi, eikä hän tapaisi ollenkaan nurmikkoa,
+vaan tässä avautuisi syvä kuilu, ja hän vajoaisi sinne yhä — hautaan.
+Huu — ei saa ajatella sellaista.
+
+Omenapuiden välistä käytävää tulee Elsa, hän on aina virkapuvussaan,
+musta leninki ja pieni pitsiesiliina.
+
+— Tahtooko rouva, että tuon kahvin tänne ulos?
+
+— En tiedä. Minä vähän mietin, kuinka olisi — ei, kyllä minä tulen
+sisälle, minun on kuitenkin noustava tästä.
+
+Paula kömpii nurmikolle ja korjaa vyötäistään, se tahtoo nykyisin vähän
+vaivata. Hän huoahtaa ja kulkee hitaasti sisälle, tuskin kehtaisi
+nostella jalkojaan. Juo kahvin kuistilla ja kiipeää sitten yläkertaan
+omaan huoneeseensa ja laittaa ikkunan auki. Istuutuu sohvalle ja avaa
+liivinsä napit, että olisi helpompi olla.
+
+Tuntuu surulliselta. Eric on ongella, hän jaksaa onkia loputtomasti,
+ja sitten pitäisi joka päivä syödä kalaa. Olisi velvollisuus syödä,
+kun kerta toinen onkii. Paula ei pidä mistään vähemmän kuin kalasta.
+Ja ollapa sitten kaikki ajat yksinään täällä kotona. Hänestä ei ole
+mukaan kalaan eikä siellä tulisi toimeenkaan kokonaisia rupeamia. Mutta
+kotonakin on paha olla yksinään — eikö rakkaus olekin naiselle vain
+sitä, että halutaan tulla palvotuksi, koroitetuksi ja pidetyksi hyvänä.
+
+He olivat tulleet ulkomailta jo jouluksi kotiin. Paula oli niin
+tahtonut, hän ei lopultakaan viihtynyt matkustelemassa ja katselemassa
+maailman ihanuutta ja kurjuutta. Toisaalta hän kaipasi takaisin jo
+senkin tähden, että pääsisi Thorpen kotiin, saisi nähdä siellä joka
+nurkan ja vallata henkeensä koko kodin. Silloin vasta Eric oppisi
+hänestä oikein pitämään. Kaikki kuvitelmat ja toiveet koskivat Ericin
+kotia. Mutta se olikin niin kunnossa, ettei siellä ollut mitään
+erikoista järjestämistä ja valtaamista. Keittäjä-Hilda ja Elsa tiesivät
+liiankin hyvin tehtävänsä.
+
+Paula parka tunsi itsensä ottolapseksi siellä, lisäksi Eric esiintyi
+niin vieraasti. Paula ei uskaltanut ottaa itselleen mitään oikeuksia
+mieheensä nähden. Hän muisti pelolla: Älä hyväile minua usein. Talvi
+muistui harmaana ja raskaana, kun sitä nyt jälkeenpäin katseli.
+Olivathan he jo toki vihityt — edes jollakin tapaa sidotut toisiinsa.
+
+Voi voi. Ihminen saattaa olla vihitty mieheen eikä kuitenkaan voi tähän
+luottaa. Ei tiedä, mitä tämä ajattelee ja tahtoo.
+
+Paula kadehti kadehtimalla Ericin jokaista sanaa itselleen, jokaista
+silmänräpäystä. Hän tahtoi saada kaikki. — On ihan liikuttavaa tuo
+hänen itserakkautensa.
+
+Niin. Sitten oli Paula onneksi huomannut tulleensa raskaaksi. Eräänä
+iltana, kun valo oli sammutettu, hän istuutui miehensä sängyn laidalle
+— he olivat vielä Helsingissä. Hänellä oli muka jotakin kerrottavaa,
+eräs asia — Ericin piti arvata. Tämä ei osannut aavistaakaan. Paula
+sanoi, että se oli hyvin salaista, heidän kahden oma omituinen asiansa
+— eikö hän ollutkin Ericin vaimo? — Ja vihdoin mies arvasi, sanoi,
+ettei olisi uskonut sellaista iloa tulevan itselleen — rakas Paula.
+Siitä lähtien Eric oli paljon hellempi häntä kohtaan ja huolehti
+hänestä. Piti syödä, nukkua ja levätä.
+
+Tietysti Paula oli unohtanut ottaa kärpässuojustimen komerosta ja
+panna sen avatessaan ikkunaan — huoneessa on yht'äkkiä hirvittävästi
+surisevia kärpäsiä. Ne kiitävät pitkin valkoista kattoa, voi kuulla
+niiden kopisuttavan pahvia iskiessään siihen lennosta. Ne ovat
+tavattoman suuria.
+
+Nurkassa ylhäällä pärisee eräs hengenhädässä. Se on joutunut hämähäkin
+verkkoon, tempoilee ja kähisee, siivet voivat vielä käydä. Verkko
+heiluu ja kärpänen lentelee kuolemankeinussaan lyöden välillä itsensä
+seinään. Ihmeellistä, että Elsalta on voinut jäädä tuonne hämähäkin
+verkko. Hän kun on niin tarkka.
+
+Paula nousee seuraamaan joutessaan, pääseekö se pois verkosta. Hän
+on avannut vyötäisestään kaikki napit, ja alusvaatteet valahtavat
+polviin, sukat makkaralle. Olenpa minä kurja tuumii hän — kuin siiville
+lyöty riikinkukko, ja kannattelee niitä kaksin käsin. Mutta liivitkin
+tuntuvat aivan mahdottomalta sietää kiinni, painavat sydänalan poikki.
+
+Hämähäkki, paljon pienempi kuin riehuva kärpänen, juoksee vähän väliä
+saaliinsa luo. Näyttää kuin ne iskisivät vimmatusti yhteen, sitten
+pienempi juosta vikittää pois. Ne taistelevat moneen kertaan. Siitä
+hämähäkki viisastuu, se käy aina vain hiukan puraisemassa raivoisaa
+kärpästä, kiinnittää samalla langan siihen ja taas toisaalle, juosta
+vikittää edestakaisin — kärpänen on jo hiljaa, vain toinen siipi
+lepattaa. Teurastaja pääsee jo sen niskaan eikä enää poistukaan. Se on
+käärinyt uhrinsa täysin varmasti.
+
+Paula seisoo, pitelee vaatteitaan, katselee tarkasti ja ajattelee ennen
+kuulemaansa:
+
+— Onkohan, onkohan se totta, että hämähäkillä on seitsenkertaiset
+leijonanvoimat — suhteellisesti?
+
+Viimein aika lähenee päivällistä. Hän laittaa vyötäisensä kuntoon ja
+asettuu ahkerasti ompelemaan koruliinaansa — Ericin pitäisi pian tulla.
+Sitten hän houkuttelee mieheltään lupausta lähteä kävelemään syötyä. He
+menisivät huvilalta kirkonkylään asti ja ostaisivat kaupasta omenia ja
+banaaneja. Hän pyytelee kovasti, Eric ei tahtoisi millään lähteä, hän
+on ollut kalassa ja istunut kauan auringonpaisteessa ja laiskistunut.
+Vihdoin toinenkin lakkaa hoputtamasta.
+
+Vähän ajan kuluttua näyttää Ericille muistuvan asia uudestaan mieleen.
+Hän sanoo:
+
+— Voithan lähettää Elsan hakemaan kirkolta hedelmiä.
+
+— Ei, ei. En tahdo enkä tarvitse — hän on loukkaantunut ja lisää
+ajatuksissaan: Vai Elsa? Hän ainakaan ei saa kantaa minulle omenia,
+kerta sinä et lähde niitä hakemaan.
+
+— On kai täällä kotona sitten vielä jonkinlaisia omenasäilykkeitä?
+
+— Luuletko minua pikkulapseksi? — Paulaa jo suututtaa. Hän on nykyisin
+herkkä ärtymään.
+
+— Sinähän oikuttelet. Miksi sinulle ei kelpaa Elsan hakemat omenat?
+
+— Ei kelpaa. En syö hänen omeniaan.
+
+— Hänen omeniaan! Voi voi — no, olkoon. Jätetään tämä asia nyt. Täällä
+on niin hiton paljon kärpäsiäkin, täytyy pyytää niitä haaviloimaan.
+
+Paulalle jäi paha mieli siitä. Syötyä hän teki käsityötään Ericin
+huoneessa, Eric istui siinä ja poltteli tupakkaa, oltiin melkein
+hiljaa. Sitten mies omituisesta sattumuksesta sanoo:
+
+— Minä maksoin tyttöjen palkatkin tässä. Annoin Elsalle viisikymmentä
+markkaa juomarahaa, kun hän on aina puhdistanut sinun valkoiset
+kenkäsikin.
+
+Paula sanoo kiireesti neuleeltaan: Niin, niin... Että Ericin piti vielä
+kertoa sekin. Tosin hän oli aina illalla pistänyt hiukan nuhraantuneet
+kenkänsä oven ulkopuolelle, aamulla löytyivät ne siitä puhdistettuna,
+lumivalkoisena. Oli iloinen, ettei tarvinnut käydä likaisissa kengissä.
+Sittenkin — malja on kuohumassa: Elsa saa viisikymmentä markkaa, Elsa
+saa vaikka mitä, Elsasta kyllä pidetään ja puhutaan. Hän itse ei saa
+edes yhtä omenaa.
+
+Paula päättää olla ääneti, puree kieltään, että kipu tekisi hänet
+lujaksi. Ei auta, vaikka yrittäisi purra kielensä poikki.
+
+— Minun mielestäni — ei sinun huoli sitä tavaksi ottaa.
+
+Eric katsahtaa ihmeissään:
+
+— Minä olen siinä suhteessa aivan erilainen kuin sinä. Tahtoisin kaiken
+maksaa niin runsaasti.
+
+Paula katkeroituu hyvin pahoin. Tehdäänkö hänestä vielä saitakin?
+Samantekevää, vaikka heittäisi rahansa tuuleen, mutta Elsa ja aina
+Elsa! — Ja miksi hän itse ei saa edes yhtä omenaa? Miksi Eric ei välitä
+hänestä? Hän neuloo ääneti ja ahkerasti. Ei lähde edes illalla teetä
+juomaan, ei muka haluta.
+
+Nukkumaan mennessä hän toivoo vihdoin sulaneensa. Eric tulee ja peittää
+hänet, pitää kovasti huolta vaimostaan nyt. Silloin Paula sanoo jo
+iloisesti:
+
+— Kiitos, sinä olet niin hyvä.
+
+Mutta jäätyään sinne yksin — he nukkuvat täällä maalla eri huoneessakin
+— katkeruus kasvaa taas hänen rinnassaan. Se on kuin paise, joka yhä
+kovenee — tulee kestämään kauan, ennenkuin se on niin hautunut, että
+laskee ytimensä ulos. Ydin: Minulle sinä et lähtenyt hakemaan omenia,
+muille tuhlaat mitä tahansa.
+
+Paulasta tuntuu, ettei voi koskaan leppyä ja tulla hyväksi miehelleen,
+niin kova on hänen mielensä. Aivan hyvin hän tietää, miten pikkumaista
+ja aiheetonta tämä on, mutta se ei lähde pois eikä sula. Paula suuttuu
+harvoin, hän voi antaa anteeksi kaikki suuret asiat maailmassa,
+mutta katkeroituu jostakin pienestä kuin lapsi. Lisäksi tuntuu
+pahalta ajatellessa, että hänen pikku lapsensa kukaties perii äidin
+itsekkyyden. Mutta miksi Eric ei välitä hänestä sen vertaa, että
+lähtisi hakemaan hänen seurassaan joitakin omenoita?
+
+Paula nousi ja kulki paitasillaan ikkunaan. Ruudun läpi henki
+viileyttä, se tuntui selvästi kulkevan ihoa pitkin.
+
+Hämärässä pihan ja puutarhan takana toisen huvilan korkea hahmo. Sen
+juovat ovat pehmeät, raukenemaisillaan, ikäänkuin aikoisi se muuttua
+ilmaksi ja jättää kaikki makaavat ihmiset alas tanterelle kuin lintu
+pudonneen sulkansa.
+
+Hän menee vuoteeseensa, mutta ei saa lepoa. — muille tuhlaa mitä
+tahansa...
+
+Se palasi niin usein mieleen, että hän tuli epätoivoiseksi, ajatteli
+astua miehensä eteen uhkaavin kasvoin ja kysyä: Sitäkö varten miehet
+menevät naimisiin, etteivät tarvitse sitten enää välittää vaimoistaan?
+— Mutta hävittyään tuskissaan Ericin huoneeseen hän laskeutuikin
+polvilleen pienelle matolle vuoteen viereen ja nojasi päätään sängyn
+laitaan.
+
+— Että minun pitää olla näin äärettömän pikkumainen.
+
+Kunpa Eric heräisi ja löytäisi hänet tästä. — Toinen nukkuu. Täkki
+riippuu hiukan huolimattomasti. Paula vetäisee päättävästi peitteen
+ylös ja painautuu viereen. Mies kiertää unissaan kätensä hänen
+sydänalansa yli. Paula ei voinut olla lyömättä kättä pari kertaa
+kiukkuisesti sormillaan:
+
+— Mitä nyt — miksi sinä hakkaat?
+
+— Olen niin kehnolla tuulella.
+
+— Nuku nyt jo — uninen murahdus.
+
+Käsivarsi lämmitti sydänalaa, se tarttui koko hänen olentoonsa ja hän
+alkoi miettiä, miten harvoin oli saanut olla miehensä luona. Eric nosti
+unissaan päänsä hänen olalleen, tasainen hengitys kulki hänen kaulaansa
+pitkin. Hän tunsi toisen vatsan ja rinnan pienet liikahtelut selkäänsä
+vasten. Ne tulivat hänen omikseen ja kulkivat suloisesti lävitse. Olisi
+tavattomasti tehnyt mieli kääntyä ja silittää Ericin tukkaa, hamuilla
+huulillaan poskea ja koettaa hampaillaan, mutta piti olla hiljaa kuin
+hiiri. Äärettömän suloiseksi voi toisen ihmisen ruumiillinen läheisyys
+tulla. Se herättää hurmaa, ohutta janoa, jollaista tuntee kevään
+viimeisillä hangilla.
+
+
+
+
+TAVATAAN JÄLLEEN
+
+
+
+
+1.
+
+
+Pieni palvelijanhuone Kauppiaskadun varrella. Pari metriä
+alempana pihaa, samalla tasolla kuin pesutupa ja kellarit. Se oli
+epäsäännöllisen nelikulmion muotoinen, pienin, puoli metriä leveä
+sivu pihaan päin ja siinä katon rajassa sangen likainen ja hämähäkin
+verkkojen kaunistama kaksiruutuinen ikkuna. Lattialla seisoja
+tunsi olevansa kuilun pohjalla, ikkuna näytti sopivalta luukulta
+johtamaan kaikki pihan likavedet pieneen huoneeseen. Seinäpaperit
+olivat sinervät, niissä pieniä sikeröisiä luikkia päällekkäin, tuota
+vanhaa kuosia, jonka ääretön kukkarunsaus on lukuisampi kuin tien
+santa. Monen viattoman hurme oli ajan vieriessä vuotanut näille
+kukkaskentille. Ne kantoivat pitkiä ja verisiä jälkiä taisteluista
+luteiden kanssa. Viluinen, vihertävä pieni peltiuuni seisoi nurkassa.
+Sitä oli lämmitetty edellisenä talvena, ja nyt se sai hytisemään
+äänettömällä, tunnottomalla kylmyydellään koko huoneen. Kuilun pohjalla
+oli korkeajalkainen, hontelon näköinen pukkisänky laihan ja kuluneen
+viltin peittämänä. Katon rajassa olevan ikkunan alla pöytä ja tuoli.
+Tässä hämäryydessä voi vaivoin erottaa pöydän ääressä lautaa vasten
+kuukistuneena ihmisolennon. Pää oli painunut ristikkäin pujotettujen
+käsivarsien päälle. Tukka kohosi pörröisenä, olisi luullut hänen
+nukkuvan, mutta ruumis värähteli hiljaa — hän heilutteli toisen polven
+päälle heitettyä oikeaa jalkaansa kiihkeässä tahdissa pöydän alla.
+Olennon koko tarkkaavaisuus oli kiinnitetty jalan heiluttamiseen, hän
+piirteli sillä kahdeksan numeroa ilmaan, ärtyneet, harrittavat hermot
+keinuivat ja lepäsivät kahdeksan numeron tahdissa.
+
+Oveen koputettiin.
+
+Keittiöstä pisti päänsä sisään vanha vaimo. Kasvot vaaleat ja iljaiset,
+posket valuneet syville pusseille ja pussien lomasta pisti esiin pehmeä
+suu haastellen pehmeällä äänellä rauhallisia sanoja hampaattomien
+ikenien välistä. Silmät olivat venyneet pienelle rakoselle, punertavat
+yläluomet saivat uskomaan, että hän oli jo kadottanut tämän maailman
+valon ja olisi aivan hyvin voinut seisoa katuvarrella ilman mustia tai
+vihreitä silmälaseja käsivarressaan keltainen nauha.
+
+— Kah, nukkuuko se? Minä täällä keitin perunoita, jos se tahtoo syödä.
+
+Olento nousi ja kohosi päivänvaloon.
+
+— Kiitoksia, en minä nukkunut. Ei sitä silloin jaksa maata, kun olisi
+aikaa.
+
+Hän näytti noin kaksikymmennelivuotiaalta, kalvakka ja veretön tyttö.
+Vaalea ja likainen tukka sekaisin kiharoin ympäröi päätä kuin kruunu.
+Joutilaisuudessaan hän aina iltaisin kierteli tukkaansa sanomalehden
+ympärille. Pienikokoinen, sangen mitättömän näköinen. Hän vetäytyi
+vaimon perästä keittiöön, painui istumaan jakkaralle, pyyhkäisi
+molemmin käsin kasvojaan kuin karkoittaakseen jotakin maahanvetävää,
+lamaannuttavaa, mutta hänen leponsa ei ollut uni.
+
+Matalalla kaappipöydällä oli perunakuppi, teevati ja veitsi. Tyttö,
+Ester Viitala, alkoi kuoria perunaa.
+
+Vanha vaimo istui hellan luona, katseli häntä ja sanoa loksahutti:
+
+— Ottaa siitä silakkaa.
+
+Hiljaisuutta. Ester söi ja yritti syödä hitaasti.
+
+— Meneekös se tänä päivänä sinne Myllyyn?
+
+— Pitänee mennä, vaikka ei sieltä kuitenkaan mitään työtä saa.
+
+Esterin katse harhaili seinähyllyyn. Siellä oli kirjavia rasioita,
+kyljessä reklaamikuvia. Mitähän niissä kaikissa oli? Kahvia ja sokeria.
+Hänen väsyneet ajatuksensa hyppäsivät ylös: Kahvia! — Maata janoavat
+solut huudahtivat: kahvia! ja vaikenivat taas.
+
+Mitä turhaa?
+
+Omituinen harmaja sumu tunkeutui aivoihin. — Hän oli syönyt kolme
+perunaa ja kaksi silakkaa, eikä uskaltanut ottaa enää, vaikka mummo
+kehoittikin:
+
+— Syö nyt pois kyllikseen.
+
+Ester veti päälleen harmaan ohuen takkinsa. Vetäen nuttua tiukempaan
+hän työnsi kädet toistensa hihoihin ja silitteli omia käsivarsiaan. Oli
+syksy, kadut kuivia, kylmä, selkeän harmaa päivä. Näin hän lähestyi
+Myllyä, s.o. Helsingin kaupungin työnvälitystoimistoa länsirannassa,
+pujahti siivoojain puolelle, jätti korttinsa sisälle ja istuutui
+odotushuoneeseen. Huone oli täynnä väkeä, vanhoja ilkeännäköisiä
+eukkoja, toisia, jotka nököttivät paikallaan kuin vanhat naakat, nuoria
+naisia julkein, halveksivin piirtein. Kolea, raskas henki täytti
+huoneen — joukko istui puupenkeillään, kaikki rivit täynnä, äänetönnä,
+puolikuolleena, toivottomana, koskaan vähenemättä.
+
+Joku sopotti hiljaa jotakin vierustoverilleen, joku saattoi väsyä ja
+lähteä pois, joku tulla sisään. Kaikkia katsottiin. Päät liikahtivat
+koneellisesti ja painuivat jälleen samaan asentoon. Ei edes odotettu,
+oltiin vain. Mittaamattoman pitkä on tuntien kulku.
+
+Neiti tuli sisältä, lihava ja tylyilmeinen. Huusi: — Ester Viitala —
+Viitalaa!
+
+Ester säpsähti ja vetäisi pois kädet nutun hihoista, seurasi neitiä
+konttorihuoneeseen ja pinnisti aivojaan käsittääkseen ensi kerralla
+tämän kylmän puheen.
+
+— Täällä olisi siivousta pariksi tunniksi. Tahdotteko te ottaa sen? Se
+alkaa kello kaksi.
+
+Ester oli kiitollinen siitä, neiti kirjoitti hänelle kortin ja huusi,
+kun hän oli livahtamaisillaan ovesta:
+
+— Älkää myöhästykö. Kello kaksi.
+
+— En, en.
+
+Kadulla Ester alkoi tutkia korttiaan.
+
+  Anvisningskort. N:o 5 A.
+
+  Fru Thorpe Georgsgatan 13.
+
+  Enligt Eder rekvisition av den — är Ester Viitala hänvisad till Eder
+  för erhållande av arbete som städerska och bör inträffa å stället —
+  kl. 2.
+
+  Helsingfors Stads Arbetsförmedlingsbyrå.
+
+Esterin suu vetäytyi makeaan nauruun, hän toisti: — är Ester Viitala
+hänvisad till Eder...
+
+— Mitäs tyttö nauraa?
+
+Raikea ääni tunkeutui hänen korviinsa, hän katsoi pelästyneenä ylös.
+Kulmassa seisoi sälli, kädet housuntaskuissa, suu vihellyksessä, silmät
+kiiluen mielihyvää tämä tirkisti Esteriä silmiin. Ester ei kyennyt
+nauramaan hänelle vastaan, vaan lähti pitkin, epätasaisin askelin
+Kauppatorille. Kello kulmassa oli 11,50. Hän lähti siksi aikaa istumaan
+Katajanokalle huoneeseensa, mutta koska ei ollut kelloa, sattui hän
+istumaan vähän liian kauan ja tultuaan takaisin Kauppatorille se oli
+2,30.
+
+Hän kulki puolijuoksua Espistä ylös. Yläruumis eteenpäin taivutettuna,
+kädet ilmaa hakaten, hän loukkasi monen esteettistä silmää, syytäen
+solvauksia ylitseen.
+
+— Voi kirottu päivä! Kun sinä kerran saat työtä, niin seisoisit
+Yrjönkatu kolmentoista ovella vaikka viisi tuntia etkä myöhästyisi. Nyt
+on joku muu sen vienyt, se on varmaa. Sinusta ei tule ihmistä, vaikka
+hakkaisit itsesi kappaleiksi.
+
+Poltti tulena, että joku muu on ehtinyt sinne, ja hän juoksi
+loppumatkan, ei odottanut hissiä, vaan rontusti portaita ylös ja soitti.
+
+Oven avasi mustapukuinen hoikka tyttö, valkea esiliina vyöllä, katsoi
+epäilevästi. Hän ojensi tälle korttinsa ja jäi ovensuuhun. Vastapäätä
+oli avoin leveä ovi ja hän näki suureen huoneeseen, missä pehmeä,
+sammalenvärinen matto hienoin punaisin ja keltaisin kuvioin peitti koko
+lattian. Perällä kahden ikkunan välissä oli kirjoituspöytä sivuttain.
+Siellä oli pieni lamppu sytytetty ja valaisi hyvin kirjoittavan
+naisen kasvot. Esterin levoton katse imi hätäisiä kuvia hänen
+ruskeasta herttaisesta tukastaan ja valkoisin nahkoin reunustetusta,
+hopealangoilla koristellusta punertavasta puvusta. Sinne kulki
+palvelija sipsuttavin askelin ja jätti kortin... »är Ester Viitala
+hänvisad till Eder».
+
+Ester käänsi päänsä sivulle, oli älytön ja vieras. Sydänalaa
+tuimi, aivojen sumuun eivät jaksaneet tunkeutua kuvat tästä kodin
+hienoudesta... kuin liukuvassa, kaukaisessa unessa erotti hän suuren ja
+kauniin peilin pöytineen, sen molemmin puolin oli kaksi kultakehyksistä
+pyöreää taulua. Hevosen pää —
+
+Rouva tuli hänen luokseen.
+
+— Me luulimme, ettette enää, tulekaan, ja ehdimme alottaa. Mutta jos te
+nyt jatkaisitte. Elsa kiltti, näyttää mitä on tehtävä.
+
+Elsa, se mustapukuinen, vei hänet eteisestä suureen ruokasaliin.
+
+— Täällä on jo matto viety ulos ja puhdistettu. Nyt teidän pitäisi
+pestä tämä lattia ja pyyhkiä pölyt. Jos te nyt otatte sen takkinne ja
+hattunne pois päältänne, niin minä vien ne keittiöön ja tuon sieltä
+vettä.
+
+Ester sai luutun ja haaleaa vettä, johon oli vatkattu hiukan saippuaa
+joukkoon. Sen lämpimyys teki hyvää käsille. Elsa neuvoi ihan tarkkaan,
+miten oli pestävä. Pieni pala kerrallaan tämän pehmeän harjan kanssa
+ja kuivattava heti jälkeen, myöskin kaappien aluset. Hän alkoi pestä,
+ryömyili polvillaan, työnsi kätensä olkapäitä myöten sohvan alle. Koko
+ajan vilahteli katse ympäriinsä, hipoi tauluja, hipoi pehmeää sohvaa,
+pieniä esineitä seinälaudoituksen reunustalla ja suurta öljyväritaulua,
+josta katselivat hienot, lempeät vanhahkon naisen kasvot.
+
+Olipas täällä suloista! Ilmakin niin hienoa. Hän liikkui hyvin
+varovasti. Mieleen syntyi hieno halu siinä pyyhkiessä lattiaa suuren
+kruunun loisteessa, halu johonkin tällaiseen.
+
+Elsa tuli sisään.
+
+— Jättäkää nyt kesken ja tulkaa juomaan kahvia, jatkatte sitten.
+
+Hänet vietiin johonkin käytävään ja sieltä keittiöön. Tanakka, lauhkea
+nainen paistoi munkkeja hellan ääressä. Kiehuva rasva tirisi, hän
+pyöritteli ruskeanpunaisia pallerolta kristallisokerissa. Keittiössä
+oli vähän sauhua, ihana käry tunki sieraimiin, oli kuin se tuntuisi
+nälkäisessä vatsassa saakka, kiertelisi suolistoa pitkin.
+
+Oh, huimaavan hyvä haju!
+
+Ester muisti, miten oli joskus kuljeksinut Fazerin karamellitehtaan
+luona kadulla ja hengittänyt suklaailmaa keuhkoihinsa. Eikä se
+ravinnut, lakkasi tuntumasta, jos kuljeksi pitemmän aikaa. Tuskinpa
+tämä lakkaisi, se tuo hurjaa nälkää.
+
+— Laittakaa siitä voileipää, jos tahdotte — sanottiin.
+
+Hän tunsi itsensä heikoksi, söi neljä voileipää, ei jaksanut vastustaa
+kiusausta. Sitten alkoikin Elsa pyyhkiä tomuja ruokasalista, hänet
+pantiin pyyhkimään suuren salin lattiaa. Rouva kulki kerran salin läpi.
+Punertava, hopeakuvioinen puku heilahti. Kevyestipä se meni. Ja hirveän
+hoikka oli vyötäisistä. Katsahti polvillaan olevaan Esteriin. Sitten
+kuului keittiön väliköstä:
+
+— Ehtisikö Hilda antamaan tälle siivoojalle kahvia?
+
+— Kyllä hän on saanut jo. Annoin samalla, kun mekin joimme.
+
+— Hyvä on, mutta saisinko minä sitten maistaa yhden ihan kuuman munkin?
+Näyttävät niin herkullisilta.
+
+— En minä häntä estä, jos rouva tahtoo ottaa —
+
+Kuului pientä naurua. Ester toisti: Tälle siivoojalle kahvia. — Se
+hiukan loukkasi. Olipa hän käynyt kauppakoulun ja ollut kaupassa,
+olipa asunut hyvässäkin perheessä. Tiesi hän, että ihmiset osaavat
+puhua mukavasti ja laatuisasti keskenään. Syövät kylläkseen. Menevät
+aikanaan nukkumaan, käyttävät yöpaitaa. Niinkuin Salmenkin Martta, joka
+aina istui yöpaidassaan sängyssään ja luki Nyyrikkiä. Onpas hienoja
+koteja ihmisillä. Onpas ilmapiiri kuin suitsutusta. Hyh — miten sitä
+on halveksittu ja huono, kun on hajallinen nuttu, ränsäiset kengät ja
+paksut sukat. Kuin olisi luotukin paksuksi, kömpelöksi ja hitaaksi.
+Ihan sitä vaivaa itse itseään. Taidankin olla paksumpi kuin tuo rouva,
+vaikka olenkin näin laiha. Mutta sillä onkin niin ruumiinmyötäinen
+puku, ihan nuoltu ihoa pitkin, helmat leveinä heilahtavat, valkoinen
+nahka kiertää. Miehensä sille ostaa kaikki, ja mistäkä hyvästä?
+
+Mistäkä hyvästä — sama koneisto joka muijalla.
+
+Rouva tuli takaisin. Pyyhkäisi kevyesti huuliaan, kun Ester vilkaisi
+sinne, meni toisesta ovesta ja jätti sen raolleen. Siinä oli tietysti
+makuuhuone. Sieltäpä alkoi tulla lirkutusta ja säveleitä:
+
+— Kultaseni, pikku kultaseni valvoo siinä yksinään silmät auki eikä
+virka mitään. Pöpö, pöpö, pöpö — pöpö. Senkin pieni pöpö. Naura
+vähäisen, naurahan kultaseni. Maitoko pulahtaa suusta? Ja äidin
+käsille. Sellainen mies, syö mahapunkerinsa niin täyteen — suuta
+myöten. Röystäyttää ja nauraa. Kultaseni, tu-tu-tuu: Ime äidin pientä
+sormea, imehän. Sellaiset ikenet punaiset ikenet. Eikö kulta leikikään?
+Katselee niin totisesti.
+
+    »Minun kultani kaunis on,
+    se on kuin nurmen nukka.
+    Sillä on silmät sametista
+    ja suu kuin aurankukka.»
+
+Samettisilmät, totiset samettisilmät, isän silmät. Äiti pitää sinusta
+niin paljon, kun sinä olet niinkuin isä. Ei poju tule sellaiseksi kuin
+äiti, eihän, samettisilmä. Äitipä jättää sinut, koska et naura. Pöpö,
+pöpö, pöpö-pöpö. Suuta myöten täysi, pieni ahmuri.
+
+Rouva tuli ja meni pois salin läpi. Lattia joutui puhtaaksi. Ester sai
+kantaa Elsan kanssa ruokasalin maton parvekkeelta paikoilleen. Suureen
+saliin ei levitetty mattoa. Siellä tanssittaisiin illalla. Sitten
+Esterille annettiin palkka ja hän sai lähteä...
+
+
+
+
+2.
+
+
+Paula heittäytyi nahkatuoliin maksettuaan Esterille: Kunhan Eric tulisi
+pian.
+
+— Hyvä Jumala. Miten hento, heikko ja vielä voimaton olen. Kävely
+huoneiden läpi väsyttää, vieppaa päätä. Jospa Eric tulisi pian. — Ooo —
+Se oli kovaa, kovaa. Yhäti värisen niitä poltteita. Kuin revittäisiin
+jäseniä irti. Kylläpä suloisesti nyt väsyttää. Tekee hyvää sydänjuuriin
+asti, että on vapaa kuormasta, että on läpi. Ajatella, jokainen äiti
+on käynyt sellaisen liekin läpi. Jokaisen äidin pitäisi olla hyvä kuin
+henki kaiken sen jälkeen. Kosketella ja liikkua kuin enkeli. Hänen
+sydämensä sulaa ensikerralla eikä voi tulla lujaksi enää. Tuskako
+muuttaa? Jalostaa? Mutta minä olen niin raukea, etten voisi olla paha.
+Värisyttää, värisyttää. En tahtoisi enää sellaista. Enää minä en
+kestäisi, en jaksaisi läpi. Kuolisin — tiedänhän sen itsekin, vaikka
+lääkärikin varoitti. Omituinen aavistus viiltää mieltä. Hyvä Jumala,
+ole minulle armollinen! Kun nyt Eric tulisi. Minäpä otankin itselleni
+jonkin paikan hänen äitinsä raamatusta. Mikä sattuu minulle nyt? Nyt
+ehkä tulee jotakin parempaa.
+
+Hän nousi, etsi mustakantisen Biblian kirjahyllyltä. Eric piti tätä
+omalla hyllyllään kunniapaikalla, hän kunnioittaa äitinsä uskontoakin.
+Paula asetti saranan kädelleen, odotti silmät ummessa, että avautuu.
+
+Taas! Piileekö tässä kirjassa lumous? Eikö se koskaan lakkaa?
+
+»Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalan palvelijat, ei
+avionrikkojat, ei velttiöt eikä miehimykset, ei varkaat, ei ahneet, ei
+juomarit, ei herjaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.
+
+Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi. Kaikki on
+minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.
+
+Ettekö tiedä, että ruumiinne ovat Kristuksen jäseniä? Ottaisinko nyt
+Kristuksen jäsenet ja tekisin ne porton jäseniksi? Enpä suinkaan.
+
+Vai ettekö tiedä, että joka yhtyy porttoon, tulee yhdeksi ruumiiksi
+hänen kanssaan? Sanoohan Jumala: 'Ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.'
+
+Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, mitä ihminen tehneekin, on
+ruumiin ulkopuolella, mutta haureudenharjoittaja tekee syntiä omaan
+ruumiiseensa.
+
+Vai ettekö tiedä, että ruumiinne on sen Pyhän Hengen temppeli, jonka
+olette Jumalalta saaneet, ja ettette ole itsenne omat?
+
+Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne
+ja hengessänne, jotka ovat Jumalan.»
+
+Paula laukaisi nopeasti kirjan paikoilleen. Painoi poskeaan.
+
+— En ikinä enää avaa tuota kirjaa, koska minulle aina sattuu se sama.
+Olenko minä yhtynyt porttojen kanssa? Tai harjoittanut haureutta?
+Olenko varas, juomari, anastaja, miehimys? Huuh, millaisia sanoja.
+Minua inhottaa raaka kieli, olkoon vaikka raamatussa. Velttiö ja
+miehimys. Sitä en edes ymmärrä. Ihmistenkin pitäisi toisilleen puhua
+hellävaroen. Minä en koskaan loukkaisi ketään, en edes maan matosta.
+Huuh, tosin olen joskus tuntenut intohimoa, mutta siitä ei pääse kukaan
+ihminen. Intohimo on ihanaa tulta, alkuliekkiä olemuksen. Ikävöin
+lähelle miestäni, hänen luokseen. Se on totta: Jos olisin kylmä,
+jos olisin jäätä, pitäisi hän enemmän minusta. Ei vuokraisi muualta
+työhuonetta, etten minä häntä häiritsisi, ettei hän muka kuulisi minun
+askeleitani oven takaa. — Silloinpa hän päinvastoin heristäisi korviaan
+kuullakseen minun menevän ja tulevan. Mutta minkä sille voi, että olen
+tällainen? Ja on mukava olla tällainen. Minun luonteeni on paljon
+hauskempi kuin joku jäinen ja jölö. Eric — hän nauroi, kun sanoin, että
+siinä kirjassa on kaamea lumous, että saan aina sanat _miehimyksestä_.
+Mitä minä välitän, vaikka hän nauraa, tekee pilaa, sanoo: Miehimys...
+Hän kuitenkin pitää minusta, se on varmaa. Ovatpa nämä päivät pitkiä!
+
+Alkoi yhä enemmän unettaa. Ajatukset hidastuivat ja harvenivat.
+Vähitellen Paula vaipui unen horrokseen. Pojan syntymästä oli
+kaksi viikkoa. Hän istui raukeana, henkäisi väliin syvään. Pää oli
+nuokuksissa tuolin selustaa vasten. Tänä iltana piti olla pienet kutsut
+pojun kunniaksi. Arkkitehti oli vielä työssä, hän työskenteli ahkerasti
+vuokratussa työhuoneessaan, jossakin Sepänkadulla. Oli kerrassaan
+uponnut piirustuksiinsa ja omiin ajatuksiinsa.
+
+Paula ei kuullut hänen kotiin saapumistaan. Ovi avautui.
+
+— Täälläpä sinä olet. Katselin joka huoneesta — Thorpe laski kätensä
+vaimonsa olkapäälle, ravisti hiukan. — Oletko sinä nukuksissa?
+
+— Voi veikkonen, minua raukaisee niin julmasti. En jaksa pitää koholla
+edes kättäni, se retkahtaa itsestään alas. Katso, noin. Jok'ikinen
+lihas on kuin keitetty, niinkuin keväällä, kun on voimakas kirkas ilma,
+eivätkä vaaleat ihmiset jaksa tehdä mitään. Älä sinä työnnä kättäsi
+minun sisälleni, Eric.
+
+— Mutta mitäs tämä on? Ei suinkaan sinun vyötäisilläsi ole kureliivi?
+
+— Kuule, ei se ole epäterveellistä. Rouva Nikki sanoi, että näin heti
+synnytyksen jälkeen pitää olla tiukat liivit, että vatsalihakset
+supistuvat entiselleen.
+
+— Juoskoon järveen, eihän tohtorikaan niitä määrännyt.
+
+— Pitäisikö minun ottaa ne pois? Luuletko?
+
+— Mistä minä tiedän — pitäisikö sinun ottaa liivisi pois. Ainakin nyt,
+kun mennään syömään. Elsa sanoi, että ruoka on pöydässä.
+
+— Nosta sinä minua. Nostathan?
+
+— Oh lasta. Nousepa sitten. Kyllä sinä minua vaivaat.
+
+Syötiin ruokasalissa kruunun valossa. He pitivät aina sähkön
+sytytettynä syödessä, se oli kotoisampaa. Paula näytti ihmeen
+herttaiselta punaisessa puvussaan, valkoinen nahka kauluksen rajalla,
+hopeakuviot rinnoilla. Hän söi runsaasti huolimatta väsymyksestään,
+antoi käsiensä välillä levätä pöydällä. Eilen hän oli ollut niin
+virkeä. — Thorpe arveli, että täytyy hiukan sopivalla tavalla
+huomauttaa vieraille, etteivät ole kovin kauan.
+
+Oh pyydetty ainoastaan muutamia lähimpiä ystäviä.
+
+Vieraat tahtoivat nähdä heti perintöruhtinasta. Täytetyt viinilasit
+kohotettuina seistiin pienen vaunun ympärillä. Poika nukkui pää
+syrjällään lumivalkoisella tyynyllä, sinisen silkkipeitteen ja ohuiden
+pitsilakanain alla. Otsakaljua vasten piirtyi jokin suora pikimusta
+haituva. Vanha rouva Malin kumartui, läikäytti hiukan viiniään
+lattiamatolle.
+
+— Oi joi, kun se hiukan kasvaa, sen tukka voi muuttua vielä ihan
+kullankeltaiseksi.
+
+— Kultaseni, laskekaa lasinne tähän yöpöydälle, muuten kastatte urhomme
+viinillä.
+
+— Olkaa te kiltti ja asettakaa se sinne. Minun tekee niin mieleni
+katsoa sitä lähempää.
+
+— Kyllä se on kaunis.
+
+— Äärettömän kaunis.
+
+— Niin suuri ja kaunis.
+
+— Luuletteko, että se hymyilee unissaan?
+
+— Kyllä se hiukan hymyilee — ja ynähtää, senkin herttainen.
+
+Tehtailija Halli kumarsi Paulalle:
+
+— Rakas rouva Thorpe!
+
+Muut äänet vaikenivat. Hallilla oli toinen silmä ummessa, toisella hän
+tähtäsi Paulaan sinisenleikkisän ylpeän katseen, kumarteli yhtämittaa
+lasi kohotettuna, ikäänkuin olisi jo siitä maistanut. Ummistetun silmän
+puoleinen suupieli oli vetäytynyt hyvin ylös, tärkeästi.
+
+— Rakas rouva Thorpe — Minä pyydän... meidän kaikkien puolesta...
+onnitella teitä äitinä... Ei ole mitään korkeampaa... ei ole mitään
+kunnioitettavampaa... kuin nainen äitinä... Äiti ja lapsi ovat yhtä...
+Yksi erottamaton persoona — kuin isä, poika ja pyhä henki... Siispä...
+teidän ja teidän esikoisenne malja...
+
+Lapsi jätettiin rauhaan ja mentiin nauttimaan kahvia ja kaikenlaista
+hyvää. Rouva Malinia ei tahdottu saada pois lapsen äärestä. Istuttiin
+pikkuryhmissä suuressa salissa.
+
+Paula meni sohvaan neiti Alvina Bromsin viereen. Hänellä oli
+sydämellään erikoisesti tälle puhuttavaa. Alvina oli Ericille
+etäisempää sukua äidin puolelta. Lähellä neljääkymmentä, tietoinen
+hyväntekeväisyysihminen.
+
+— Tiedätkö, minä ajattelen usein Ericin äitiä, oikeastaan ihailen häntä
+ja pidän esikuvanani. Minussa itsessäni on niin paljon pikkumaisuutta,
+olen nähnyt sen eräästä tapahtumasta. Jokaisen vaimon tulisi saavuttaa
+miehensä kunnioitus. Eivät muut tunteet ole mitään, kuplahtelevat ja
+häviävät. Olen vähän huolissani, rakas Alvina, neuvo minua.
+
+— Eivätpä miehet itsekään ole niin kunnianarvoisia.
+
+— Niin, voihan se olla. Voihan sekin olla.
+
+— Toisekseen: jos ei kenellä ole itsellään kunniaa, kuinka se voisi
+kunnioittaa toista.
+
+— Voihan, tietysti voi. Jos esimerkiksi minä olen miten alhaalla
+tahansa, eihän se estä minua näkemästä, että joku toinen on korkealla.
+Tietäähän paha henkikin Jumalan olemassaolon. Ne, jotka istuvat
+pimeässä helvetissä, tietävät aivan hyvin, että on taivas ja autuaita.
+
+— Ei se ole niin. Jos ken on kunniaton, tehnyt kaikenlaisia alhaisia
+tekoja, laittaa konnanjuonia ja ilkeyksiä ihan ilokseen, ajattelee
+itse aina likaisia ajatuksia, on sillä asteella, että nauraa vain
+siveettömille sukkeluuksille, ihastuu ruokottomasta sanasta kuin olisi
+löytänyt aarteen, uuden maanosan kerrassaan, ja ajattelee jokaista
+naista, minkä sattuu näkemään, vain esineenä, joka voisi kukaties
+huumata hänen turtuneita aistejaan, jota pitäisi koetella, voisiko
+tämä sen tehdä, pystyisikö siihen paremmin kuin joku edellinen — ush
+— sellainen saastainen mies, jonka aivot ovat kourallinen syksyistä
+lokaa, miten hän voisi kunnioittaa naista?
+
+— Et suinkaan sinä tarkoita Ericiä — Paula avasi silmänsä suuriksi ja
+kalpeni.
+
+— En, älä mene henkilöihin. Minä puhun yleensä miehistä. Ja minä, minä
+olen kyllä tullut kokemaan, minkä verran ne voivat kunnioittaa naista.
+Olen sen itse nähnyt.
+
+— Niin, tietysti sinä olet oikeassa — tavallaan. Mutta ei sentään
+niinkään. Jos joku on ollut korkealla ja sitten pudonnut alas, kaikkein
+alimmalle portaalle, ajattelehan, hän on mitannut omalla itsellään
+matkan ylhäältä alas, tietää, miten pitkä se voi olla. Hän näkee eron —
+että lumivalkea on aivan toista kuin vaaleanharmaa. Hän voi ikävöidä,
+ihannoida puhtainta.
+
+— Sitä minä sanon elämän mittaamiseksi, että mittaa matkan alhaalta
+ylös. Vähä loassa rypevien ajatuksista. Kelpaa kai sitten ihannoida j a
+ikävöidä!
+
+— Ericin äiti ainakin on ollut sellainen nainen, jos palaan vielä
+siihen äskeiseen, jota voi kunnioittaa.
+
+— Äiti — se on eri juttu.
+
+Alvina sanoi aina täällä Ericin äitiä äidikseen. Hän vakuutti heidän
+olleen henkiystäviä.
+
+— Tiedätkö, olen tavattomasti ajatellut tätä kunnia-asiaa. Se on
+vaivannut minua, eräs tapaus kerran iski sen mieleeni. Olen miettinyt
+myötä- ja vastapäivään, niinkuin jokin ajatus voi juuttua mieleen, eikä
+lähde millään. En ole puhunut tästä muiden kanssa. Katsos, tahtoisin,
+että minua kunnioitetaan, mutta sitä varten pitää olla sellainen, että
+kunnioittaminen tulee mahdolliseksi.
+
+— Hyy — jos nyt löytyy enää miestä, joka kykenisi lainkaan
+kunnioittamaan naista. Se on epäiltävää.
+
+— Rakas Alvina, älä puhu. Vaikka tiedänkin, ettet tarkoita Ericiä, niin
+minuun koskee. Mutta sanopas, Alvina, kun kerran tuli puheeksi, mitkä
+olisivat naisen parhaita ominaisuuksia? Millainen hänen tulisi olla?
+
+— Naisen tulee olla ylevä, ei ylpeä, tietoinen tehtävästään eikä
+liian nöyrä. Hänen tulee ehdottomasti pysyä totuudessa, pitää kotinsa
+järjestyksessä ja tehdä hyvää oikealla tavalla.
+
+Paula katkaisi keskustelun, hän arveli, että Alvinan oli hyvä puhua.
+Hänellä oli itsellään kaikki ne ominaisuudet. Tältä ei saanut apua
+omien ajatustensa hyökkäyksille. Voi, miten hän puhui miehistä. Paula
+oli tullut tarkoin tuntemaan kaksi miestä — molemmat parempia kuin hän,
+niin varmasti olivat.
+
+Gramofoni oli pantu soimaan valssia. Thorpe kumarsi ensimmäisenä
+vaimolleen. Avaralle lattialle tuli muitakin pareja, kun Paula äkkiä
+painoi päänsä miehensä olkaan ja sopotti:
+
+— Minua huimaa niin omituisesti.
+
+Mies puoleksi kantoi hänet suureen nojatuoliin. Elsa toi lasin kylmää
+vettä.
+
+— Oi, ei tämä ole mitään. Rakkaat ystävät, tanssikaa nyt, minä
+katselisin niin mielelläni.
+
+Rakkaat ystävät eivät enää kuitenkaan tanssineet. Halli seisautti
+särisevän levyn kiertämästä. Juteltiin siinä emännän ympärillä. Kaikki
+olivat osaaottavia. Eihän ihmekään, jos hän on vielä heikko. Vähitellen
+lähdettiin, Thorpe jäi kahden vaimoineen.
+
+— Vieläkö sinä voit pahoin? Näytähän, minä autan sinut sänkyyn.
+
+— Tekee vähän ilkeää tästä.
+
+— Otitko sinä ne liivit pois?
+
+— En.
+
+— Siinä se on. Tule nyt, minä avaan ne. Kaikenlaisia kapineita!
+
+Aviopuolisot olivat päässeet sänkyihinsä, huone oli pimeä. Paula
+käänteli, kierteli täkkiä ympärilleen, korvissa humisi pimeys. Eric
+varmaan jo nukkui. Hän siirteli päätään tyynyn laidalta toiselle,
+etsi viileyttä, käänsi tyynyn toisinpäin. Hipoi poskia, päässä
+huojui, silmät peittyivät hiljaa kuumaan verhoon. Alkoi tulla pieniä
+nyyhkäyksiä.
+
+Pimeä vavahteli.
+
+— Paula. — Thorpe kohottautui, käsi sattui vaimon tukkaan: — Paula,
+itketkö sinä? — Älä nyt suotta. — Mikä sinua vaivaa? — Sano, mitä tämä
+on?
+
+— Minulla on niin ikävä, olen niin onneton.
+
+— Tahtoisitko sinä mitä?
+
+— Ei, ei mitään.
+
+— Lakkaahan nyt. Sinä olet vielä sairas, ehkei sinun pitäisi nousta
+ylös päivällä.
+
+Eric taputteli, silitteli ja rauhoitti. Silloin uskalsi Paula sanoa:
+
+— Hyvä, kiltti Eric, tule sinä tämän täkin alle. Kun olen tässä yksin,
+niin ihan keinun.
+
+Pää miehensä kaulaa vasten, käsivarsien sulkemana hän tyyntyi. Miehestä
+uhosi se lämpö, voima ja turva, jota tarvittiin.
+
+Siinä Paula nukkui.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Lassila on tullut halukkaaksi tanssimaan ja lähtenyt Polylle.
+
+Hän on tullut aikaisin, seisoo ja nojaa salin oven pieleen. Edessä
+soittolavan yläpuolella köyristelee musta kissa, hopeanhohtoa
+selässään. Soittajien taakse on kuvattu jättiläismäinen päivänkorento.
+Ympäri salin seinustoja istuu naisia vieri vieressä, vähän puettuja,
+avoimin kauloin, punaisin huulin, käherretyin tukin ja tuhatvivahteisin
+silmin. He ympäröivät ryhmässä parvea kannattavan patsaan. Pieniä
+huudahduksia, naurahduksia. Päät kääntyvät kuin kyyhkysillä, katseet
+vilahtaa, kiharat lehahtaa. Siinä värejä. Siinä liepeitä, rimsuja,
+kurttuja, silkkisukkaisia sääriä. Kaikki he ovat laitelleet itseään
+hirvittävällä huolella. Jokaisen kiharan asento ja kaarevuus on tarkoin
+tarkastettu. Moneen kertaan on puuteroitu, pyyhitty puuteria pois ja
+puuteroitu vähän lisää taas. Jokainen nainen on tullut voittamaan
+kaikki toiset. Siinä ne istuvat pitkin seinänvieriä ja seisovat patsaan
+ympärillä. Ei ole kedonkukkanen niin vaatetettu kuin yksi heistä.
+
+Tyhjä, avara lattia odottaa. Ovensuussa seisoo kourallinen miehiä.
+Alkaa soitto; muutamia pareja ilmestyy lattialle. Lassila puhelee
+jonkun tutun polyteikkarin kanssa.
+
+— Ihan tässä tulee itserakkaaksi.
+
+— Hah-haa. Kun ei sitä tiedä kenen ottaa...
+
+— Minä haen tuon vihreän, sillä on niin hienot sääret.
+
+— Minä olen tanssinut sen kanssa, se on tylsä.
+
+— Katsohan nyt sen sääriä.
+
+— Se on niin jumalattoman raskas viedä.
+
+— Nyt siellä on jo tyttöpareja, katso, katso.
+
+— Eivät ne siekaile ja istu turhaan nuoruuttaan.
+
+— Mitä helvettiä se toimittaisi. Minä otan sittenkin tuon viheriän.
+
+Ihana on jazzin sähköinen, kuuma tahti. Ihania ovat kaikki naiset
+lattialla. Kuluu ilta, lämpenee sali, värisee ilma sähköä.
+Paperihattuja painetaan kiharoille, serpentiininauhat kiemurtelevat
+ilmassa, kiertyvät paljaisiin käsivarsiin, kietovat kaksi ihmistä
+yhteen. Parvekkeella muuntelee mies valonheittäjän värejä. Keltaista,
+punervaa ja vienon violettia, hohtavan kuninkaallista valoa. Ah tätä
+huumaavaa soittoa. Ah tätä liikuntoa. Ah näitä naisia.
+
+Lassila ei lyönyt laimin ainoatakaan tanssia. Loputtua hän kuumana,
+paita kosteana lähti harhailemaan pitkin katuja. Oli joulukuun
+alkupuoli.
+
+Hän harhailee kauan, joutuu Turuntielle, kun aamun ensimmäiset
+raitiovaunut kulkevat tyhjällä kadulla. On vielä hämärää. Raiteet
+kiiltävät, kivi kiven vieressä levittää sileän rintansa himoiten
+askeleita, kulumista. Harva lyhtyrivi loistaa, talot ovat pimeitä,
+peitettyjä ja elottomia. Katu leveä ja pitkä. Ylhäällä harmaa, ääretön
+taivas.
+
+Hän tulee kotiinsa, ehtii nukkua kolme tuntia ja lähtee työhönsä
+sumein mielin. Numerot menevät oikein, kaikki käy, mutta pientä usvaa
+välähtelee mielessä.
+
+Kotiin lähtiessään hän sattumalta kääntyy Keskuskadulle. Seisahtaa
+äkkiä käytävälle:
+
+Toisella puolen, juuri Uuden Stockmannin oven edustalla kävelee nainen,
+riiputtaa nappulasta pakettia.
+
+Paula.
+
+Paula — juuri sellaisenaan.
+
+Hän kulkee nopeasti kadun yli, laskee kätensä turkin hihalle, hänen
+olentonsa kuumenee.
+
+— Olli.
+
+Paula käännähtää, peräytyy askelen, silmät kohoaa, terät laajenee.
+
+— Tule minun kanssani.
+
+— Kuulehan, minun pitää odottaa erästä rouvaa, hän on tuolla...
+
+— _Tule minun kanssani nyt._
+
+Hän taluttaa Paulan turkinhihasta autoon, siinä keskellä katua on
+pirssi.
+
+— Antinkatu 38.
+
+Auto heilahtaa pehmeästi nurkan ympäri, Paula lennähtää takatyynyä
+vasten, naurahtaa hiukan. Pikkupoikia juoksentelee perätysten
+Heikinkadulla. Koko kaupunki soi huudoista: Dagens telegramblad.
+
+Jokainen talo kaikuu, kaikilta kaduilta kajahtaa sotahuuto, kirkas,
+raikuva, loppumaton: Dagens telegramblad.
+
+Paula nauraa, toistaa nuotilleen: Dagens telegramblad. — Lassila sanoo:
+Urheilusähkösanomia.
+
+He eivät muuta puhu matkalla. Paula on kevyellä tuulella. Kun hän
+lukee hissin ovella sen vanhan taulun: Kerjääminen ja kaikenkaltainen
+kaupusteleminen..., naurahtaa taas.
+
+— Se on vähän kaksimielinen sana — tuo kaikenkaltainen kaupusteleminen,
+sanoo Lassila.
+
+Hän riisuu Paulan turkin ja työntää tämän huoneeseensa. Paula heittää
+pakettinsa kirjoituspöydälle, istuu, vetäisee jalkansa sohvalle.
+Lassila käy toiseen kulmaan.
+
+— Kuulehan, ethän sinä ole suuttunut minuun?
+
+— Hy — sepä olisi typerää.
+
+— Annathan anteeksi.
+
+— Älä puhu, äläkä pyytele sellaisia. Onko mitään anteeksiantoa? Ei kai
+voi antaa anteeksi, mitä ei voi unohtaa tai korvata. Luuletko, että
+olisin unohtanut sinut?
+
+— Olen pelännyt tätä.
+
+— Niinikö? Et ole öisin nukkunutkaan?
+
+— Oo-l-li. — Pyytävästi, rukoillen.
+
+— Paula. Mitä nyt?
+
+— Älä tee pilaa minusta. Usko minua, olen hirveän pahoillani, että olen
+tällainen. Mutta enhän minä voi mitään itselleni.
+
+— Et niin... En minäkään.
+
+— Hyvä Olli, älä näytä tuollaiselta, noin katkeralta ja halveksivalta.
+
+Lassila siirtyi hiukan ja nosti kätensä Paulan olkapäälle. — Yhä
+muuttumaton, sama pikku tyttö, notkea ja liikkuva. Paulalla on
+yllään jokin tummansinisen ja hopeansekainen silkkipulloveri, noita
+metallinhohtoisia, kalliita pullovereita, joita naiset rakastavat.
+On tummeneva hämärä. Mies tuijottaa sangen avonaista kaulaa. Ikävä
+polttaa hänen ruumistaan kuin välähtelevät tulikielekkeet. Patoutunut
+ikävä, pitkäaikainen suunnaton himo. Sillä ei viini, ooppiumi eikä
+mitkään maan myrkyt vaikuta mieheen niinkuin nainen, joka on käden
+ulottuvilla, mieleltään voittamattomissa, joka puhelee, liikuttelee
+itseään, nauraa ja kiihottaa. Saa aivot takomaan, suonet kohoamaan;
+nostaa voimakkaimmat vietit: omistajan, herran, luojan vietit. Tekee
+ymmärtäväisen ja hillityn miehen järjettömäksi, mielipuoleksi, raivon
+aalloksi, kuumenevaksi dynamiitiksi.
+
+Paula työntää huulensa eteen tyytymättömänä, kohauttaa itseään.
+
+— Sinä painat minun olkapäätäni.
+
+Hän ottaa rauhallisesti miehen käden ranteesta, nostaa sen pois,
+panee tämän omalle polvelle. Kohottaa ihmeesti silmiään ja hätkähtää:
+On jotakin omituista. Lassilan tavallisesti vaaleat kasvot ovat
+tummanhehkuvan punaiset, kuin paisuneet.
+
+— Tiedätkö, minulla on vähän kiire.
+
+— Minnekä kiire?
+
+— Kotiin.
+
+Paula katsoo tyynesti ja uhkarohkeasti.
+
+— Thorpen luo?
+
+— Niin.
+
+On äänetöntä.
+
+— Kuule, mistä sinun piti puhua? Puhu nyt.
+
+— Istu minun syliini.
+
+— Ei, ei. — Paula pudistaa päätään, ei kuitenkaan voi olla nauramatta.
+
+— Kymmeneksi minuutiksi.
+
+Paula epäröi, katselee.
+
+— Tule nyt, minä puhun sitten.
+
+Viehättävää on herättää miehessä intohimoa, viedä hänet lähelle
+viimeistä rajaa, kun tuntee itsensä häneen nähden kylmäksi, vapaaksi,
+huolettomaksi. Niin Paula istuu polvelle, varovasti ja totisena. Toinen
+kiertää kätensä hänen vyötäistensä ympäri.
+
+— Yksi suukko.
+
+— Ei, ei.
+
+— Yksi suukko — se tuli janoten, vaativasti.
+
+— Ei, hyvä, rakas Olli.
+
+— Miksi sanot hyvä rakas?
+
+— Tahdoin vain pyytää sinua.
+
+— Mutta miksi sanot niin? En minäkään käytä sanoja, jotka eivät mitään
+merkitse.
+
+— Hyvänen aika, älä kiivastu. Sanoin vain sentähden, että sinä
+tottelisit minua. Älä katso noin. Sinä et saa pyytää. Minä en voi.
+
+— Olet suudellut minua ennenkin.
+
+— Mutta en voi nyt enää.
+
+— Onko Thorpe pyhittänyt sinun huulesi?
+
+Paula liikahti tuskaisesti.
+
+— Älä puhu noin.
+
+— Anna minun suudella — itsevaltiaan käsky.
+
+Paula otti miehen pään käsiensä väliin, silitti tämän poskea, sanoi
+ystävällisesti ja houkutellen:
+
+— Älä pyydä, katso, minä en tahdo, minä en voi. Ole minulle hyvä.
+Sinähän sanoit puhuvasi jotakin.
+
+Turhaa ovat sanat, turhaa hyvyys, turhaa, typerää pilkkaa kaikki. Paula
+pelästyy tuntiessaan miehen sydämen hakkaavan itseään vasten. Se on
+villin arohevosen kuumaa laukkaa, kun tämä on päässyt aidoista omaan
+haltuunsa, janotuille aavikoille. Hän kiskaisee irti.
+
+— Minun täytyy lähteä nyt.
+
+Samassa mieskin tempaisee. Imee huulia kuin tahtoisi juoda veren,
+herpaantuneen naisen tuskasta vääntyneet kasvot retkahtaneena
+käsivarrelleen, kuiskaa:
+
+— Sinä olet suloinen, suloinen nainen. Kääntelet kuin kyyhkynen.
+Olkapääsi liikahtelevat, olet taipuva.
+
+— Älä, puhu nyt se asiasi vikkelästi.
+
+— Hahhaa. Enhän minä päästä sinua, tämän kerran minä en hellitä...
+vaikka maa halkeaisi ja nielisi sinut, vaikka salama juoksisi
+lävitseni, halvaus kahlitsisi, kuolema löisi. Soikoon viimeinen
+pasuuna, ajakoot laumoja tuomiolle, syttyköön ja palakoon maankuori,
+auetkoon helvetti, tuli, vesi, kirous tulkoon. Nyt minä rakastan sinua.
+Sinun lihasi on ihanaa, teet hulluksi miehen. Minä tahdon rakastaa
+sinua. En päästä.
+
+— Ei ikinä.
+
+— Mutta minun täytyy saada rakastaa sinua.
+
+Paula koettaa päästä irti. Syntyy taistelu. Molemmat putoavat
+lattialle. Laahautuen vatsallaan maassa, vetäen sohvan jalasta
+kiskoutuu nainen ovea kohti.
+
+— Et sieltä pääse. Ovi on lukossa.
+
+— Sinä et saa. Minulla on lapsi kotona, minun täytyy olla sille äitinä.
+Etkö sinä käsitä minua?
+
+— Minä tahdon sinut nyt.
+
+— Rakkaani, rukoilen sinua, pyydän sinua. Rakas Olli, ole armollinen.
+
+— Mitä sinä hoputat: rakkaani. Minä en siedä sitä.
+
+— Päästä minut. Minä vannon, että tulen luoksesi toisen kerran. Katso:
+minä tulen luoksesi, keitän sinulle ruokaa vaikka joka päivä, siivoan
+sinulle, käyn palvelijaksesi. Teen mitä ikinä tahdot, jos päästät minut
+irti. Rakkaani, minä vannon, että tulen...
+
+— Valehtelet.
+
+— Niin valehtelenkin. Minun on päästävä pois.
+
+— Älä kynsi minua.
+
+— Oo — sinä taitat ranteeni. Älä kierrä, minun käteni katkeaa.
+Kuulehan, minä istun sinun sylissäsi koko illan, annan sinulle
+ystävyyteni, olen sinulle hyvä. Päästä minut irti, muutoin en koskaan,
+koskaan, en koskaan tule näkemään sinua.
+
+— Tule tai ole tulematta. Se ei tule kysymykseen.
+
+— Sinun täytyy hillitä itsesi. Sinähän olet kauhea. Ole rauhallinen,
+ole niinkuin minä. Lähde saattamaan minua.
+
+— Ymmärrä nyt sinäkin, että olet kiusannut minua niin kauan. Olen siinä
+tilassa, että minua ei estä mikään.
+
+— Sinä sanoit, ettet ole vihainen.
+
+— Se ei kuulu tähän.
+
+— Älä ole kova. Älä ole raaka. Älä tapa minua.
+
+— En minä tapa, elävänä sinua tarvitsen.
+
+— Minähän olen toisen miehen.
+
+— Vaikka olisit ollut sadan miehen, rakastan sinua sittenkin.
+
+— Minulla on lapsi, olen äiti, muista se.
+
+— Portto sinä olet. Et muuten olisi minun kanssani tänne tullutkaan.
+Maksun sinä saat.
+
+— Älä tapa minua. Olet järjetön, mielipuoli. Rakkaani, minä rukoilen...
+
+Lattia värisi tuskasta, seinät seisoivat tukahtuneina ja onnettomina
+naisen rukousten vuoksi. Ne toistuivat uudestaan ja uudestaan. Mies
+piti häntä kiinni ja repi vaatteita vastaan taistelevalta olennolta.
+Silkkitrikoo sihahti revetessään.
+
+— Usko minua, olet ihan hullu. Minä puren, minä lyön ja revin.
+Taistelen elämästä ja kuolemasta.
+
+— Minä rakastan sinua, taikka tapan meidät molemmat. Isken sinut
+kuoliaaksi. Älä pure, älä pure.
+
+Mies työnsi naisen pään rutosti lattiaan. Takaraivo kolahti.
+
+Ei yhtään liikettä enää.
+
+
+
+
+4
+
+
+On jo aivan pimeä.
+
+Paula pitkänään lattialla, painaa kasvojaan puuhun.
+
+— Jumalani, minä en tahdo mennä kotiin. Jumalani, menen mereen, mereen.
+
+Ruumis vavahteli. Hän koetti takaraivoaan, jossa oli kirvelevä kuhmu.
+Mustelmat pakottivat käsivarsissa. Hän hankasi tahallaan otsaansa
+lattiaan.
+
+Lassila istui sohvalla. Teki kipeää nähdä naisen hierovan otsaansa
+puuhun. Hän laskeutui alas, vierelle, koski olkapäähän.
+
+— Paula, Paula. Mies voi kadottaa järkensä.
+
+Ei vastausta.
+
+— Paula, pane päällesi. Saatan sinut kotiin.
+
+Ei vastausta.
+
+— Paula, kuuletko, minä olin hullu. Kun istuit syliini, en enää ollut
+oikeassa mielentilassa. Eihän tämä hyödytä. Paula, nouse nyt.
+
+Paula kohottautui hiukan.
+
+— Mene toiseen huoneeseen. Minä puen.
+
+Lassila totteli, meni. Ovi ei ollutkaan lukossa.
+
+Paula alkaa puutuneesti ja koneellisesti laitella päälleen revityitä
+vaatteita. Menee sitten kylpyhuoneeseen. Pesulaitteen yllä on sama
+peili, sen alla pienellä ulokkeella yksi hammaslasi tuhruisena
+valkeasta jauheesta. Hän pesee lasin. Sen kyljessä seisoo vihrein
+kirjaimin, vinosti: Oxygenol. — Asettaa harjan lasiin ja panee sen
+paikoilleen...
+
+Sääli ja kurjuus pitävät toisiaan kädestä.
+
+Hän huuhtelee ja painelee kasvojaan kylmällä vedellä, hieroo niitä
+vähän likaiseen pyyheliinaan. Menee eteiseen, alkaa vetää turkkia
+päälleen.
+
+Lassila tulee ja ottaa päällystakkiinsa...
+
+— Minä menen yksin.
+
+— Minä saatan sinua.
+
+On kirkasta ulkona lyhtyjen valossa, hyvin kova tuuli. Paulan silmät
+ovat puoliummessa. Omituisen vetävä, toivoton katse tuijottaa luomien
+rakosesta. Hän ei ole itkenyt.
+
+He kulkevat ääneti Antinkatua. Pölyn kohdalla sanoo Lassila:
+
+— Missä sinä asut?
+
+— Yrjönkatu 13.
+
+Katu on kuiva, melkein autio. Tuuli tohahtelee siellä täällä.
+Lyhtyrivit loistavat ja hukkuvat kaarena kauas. He menevät kuin
+tuomitut, jähmettyneet oliot. Kaksi hyvin vierasta, kolkkoa ja
+kuollutta ihmistä kulkee rinnakkain.
+
+Puiston kulmasta on kymmenen askelta kadun yli Paulan ovelle. Siinä
+Lassila tarttuu toisen hihaan, seisahdutaan.
+
+— Näemmekö sitten?
+
+— Käsitäthän sinä, että emme saa panna uudestaan toimeen tällaista
+kohtausta.
+
+— Ei, emme mene edes sisälle. Kävelemme — Paula heitti hartioitaan ja
+päätään taaksepäin, repäisi kiinni Lassilan nutun rinnustaan.
+
+— Mistä minä voin sen tietää? Niinhän sinä sanoit tänäänkin...
+puhellaan! Menet turmiolle naisten tähden, olet tullut sellaiseksi.
+Minä sanon sen sinulle, että menet pilalle. Lupaatko, ettet ensi
+kerralla järjestä mitään sellaista. Katso nyt minua silmiin. Lupaatko
+sinä?
+
+Mies käänsi harhailevan, epämääräisen katseensa naiseen ja heti taas
+pois. Ei näytä tajuavan. Paula melkein sille hymyilee. Seistään
+hetkinen, mies sanoo:
+
+— Minä tulen sitten sinua vastaan tähän. Maanantainako?
+
+— Maanantaina — kahden viikon päästä.
+
+— Siis kahden viikon päästä. Mihin aikaan?
+
+— Puoli yksi — Paula ihmettelee itsekseen, että Olli suostuu lykkäämään
+niin kauas. Hän näyttää myöntyvän mihin tahansa. Mutta heidän on
+välttämätöntä tavata — nyt.
+
+— Päivällä? Minähän olen konttorissa.
+
+— Sitten seitsemän illalla. Yksi tunti.
+
+Paula lähtee oveaan kohti. Sen yläpuolella on seinäpinnassa suurin
+kirjaimin: Uusi Suomi. — Tämä on liiketalo.
+
+Lassila kiirehtii perästä, avaa oven valmiiksi, Paula pujahtaa sisään.
+Rappukäytävässä on punainen matto, samanlainen kuin Antinkadun 38:ssa.
+Se muistuu nyt. Hän nousee muutamat askelmat ensi kerrokseen. Siinä on
+rautasohva hissin odottajille. Hän painuu istumaan.
+
+Hissipoika, pieni, keltaisin kiinalaiskasvoin, avaa häntä varten oven.
+On virkapuvussaan, lakin lipalta loistaa metallikirjaimin: Uusi Suo
+i. Kirjaimista on haluton m tippunut pois. Poika pureksia matustelee
+hiljaa jotakin. Oli matustellut jo Paulan lähtiessä. Posket liikkuvat
+kuin unessa.
+
+— Ei kiitos. Minä en tulekaan ylös nyt — unohdin — sanoo Paula, lisää
+ajatuksissaan: Yhäköhän tuokin pureksii samaa palaa? Astelee hitaasti
+alas ovelle, kurkistaa kadulle, mies on jo kadonnut.
+
+Hän lähtee nopein askelin Yrjönkatua pitkin Erottajalle. Jatkaa
+merenrantaan asti. Puut kohisevat, tuulee mereltä. Kesken kaiken häntä
+huvittaa se pikkuseikka, että Olli syö nyt hänen banaaninsa. Ajattelee,
+että sama Paula... Hän naurahti itkunsekaisesti, laskeutui alas rantaan
+miesten uimalaitoksen luona, kulki siltaa pitkin. Lankkujen alla
+hyrskyi vesi. Hän kuljeskeli tyhjiä, harmaita käytäviä pitkin. Tuuli
+kohisi harvalla katolla, ritisi lautojen liitoksissa. Edessä aallot
+löivät kallioon. Lakkaamatonta voimaa, tyrskyä, kohinaa. Ylhäällä
+seisoi yksinäinen lyhtypylväs ajotien laidalla. Yö hallitsi Ullanlinnan
+valleja, tanssi aaltojen harjoilla.
+
+— Tuolla Vedutassa join Ericin kanssa kahvia kesällä. Raidallinen
+varjostin oli pöydän yli. Niin. Katseltiin purjeveneitä. Koira ui
+hakemassa kalikoita vedestä. Ihmiset istuivat tyyninä lämpimässä. Oli
+tuhatvuotinen valtakunta.
+
+Niin.
+
+Kuitenkin on elämä kurjan kurjaa. Eikä kukaan näe tätä rauhan
+hetkenään. Puhuvat ja syövät, puhuvat, kunnes avautuu seinä ja
+nielaisee. Jokin hetki muuttaa kaiken, ei tunne yhtään ihmistä enää.
+
+— Huuh. — Täällä rutisee. Jos täällä pimeässä asuu — henkiä. Henkiä?
+Jos täällä on tapettu mies ja työnnetty sillan alle? Jos noissa
+kopeissa istuu murhattuja — ja kuiskailevat keskenään. Koputtavat
+lautoja, koettavat lukkoa. Jumala!
+
+Ne tietävät, että elän. Ajavat, panevat kätensä minun ylitseni.
+
+— Uu-huh-huuu.
+
+Paula karkaa ylös kalliolle. Murhattu juoksee kantapäillä. Kuolleet
+pitävät kauluksesta. Silta lankut louskuvat. Hän seisahtuu, pitelee
+poskiaan, tuijottaa alas. Silmät verestävät, alkavat paisua ulos.
+Ruumis lepattaa. Selässä matelee kauhu kuin kylmä käärme.
+
+— Henget. Henget täällä yössä — olkapäät syöksähtävät pystyyn, hän
+kyyristyy —
+
+       *       *       *       *       *
+
+— — Kalliolla sivahtelee ilma käpertyneen olennon yli. Vesi huutaa
+alempana.
+
+— Raivoa, vedä. Kas, ettei vielä tule rakeita! Tuulikin viiltää kuin
+veitsenterällä! Kas, ettei talvi salamoi, tulipallo käy elävästä
+elävään.
+
+Tuo hirveä muutos miehessä, raivo ja kylmyys. Pääni oli halkaista, en
+uskaltanut enää sormea kohottaa. Olisi voinut lyödä kuoliaaksi asti.
+Mieletön — sanoo minua portoksi...
+
+Ennen minä hieroin olkaani häntä vasten, katselin silmäkulmastani: Pane
+pois se kirja. Pane tämän kerran. Sain hänet aina myöntymään. Voiko
+luonto vaihtua? Kammottava hän on — mies mielipuolena, petojen päämies.
+Musta hulluus. Niinhän taittuivat rukoukseni kuin ruoho laavavirran
+tieltä, verta, tulikiveä, palavaa rikkiä.
+
+Minähän nytkin istuin syliin, minähän nauroin, silittelin kaulaa. Voi
+hullu koira, jota aina saa usutetuksi kalikalla. Piski, iäti juoksussa,
+se olen. Tuuliviiri, aina valmis lepattamaan. Houkuttaa nauraa,
+houkuttaa nykäistä ja temmata käteni pois.
+
+Viisastunut?
+
+Voi Paula, poloinen Paula. Voi raukka, kurja olento, kurjimusten
+kurjimus, typeristä typerin. Sokeista sokein. Siveettömistä
+siveettömin. Voi likalätäkkö, Paula.
+
+Olisi joku toinen tässä. Olisipa ylväs nainen, vaikkapa Alvina. Alvinan
+pitäisi juuri olla tässä. Hän olisi suuttunut, sättinyt Ollin erotessa,
+musertanut vihallaan. Polkenut ja lyönyt sen jälkeen. Kostaisi
+leppymättömästi. Vetäisi oikeuteen, antaisi poliisille. Nostaisi
+skandaalijutun. Siitä puhuttaisiin Amerikassa asti.
+
+Alvina — hän juuri.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Paula menee Ollia tapaamaan. Paula on valmis nuolemaan. Pistä nauhaan
+pieni rakkikoira — ole hyvä! Vaikka minä autuuteni, onneni ja henkeni
+nimessä vannoisin, vannoisin kirouksen nimessä, etten mene häntä
+tapaamaan, tiedän jo nyt, tällä sekunnilla, että menen ja odotan häntä
+puiston nurkalla. En voi olla menemättä. Jalkani vievät väkisin.
+Tuhannen pientä pirulaista asuu ruumiissani ja hengessäni. Kaikki ne
+ovat ihanampia kuin Isä Jumala.
+
+Kostoko? Ei se ollut kostoa. Hyvä Jumala, että hän on sellainen luonne.
+En koskaan ole aavistanut, että miehen luonto voi olla sekin. Kuin
+olisi yht'äkkiä kauhea syvyys avautunut... Olin rusentua iskusta. Ei
+yhtään hän ajattele, että nainen on ihminen, viskaa kuin olisin kivi,
+murskattava kalliota vasten.
+
+Tämähän on sääliä, kurjaa sääliä. Sääli on inhottavaa, kaikista
+inhottavinta.
+
+Minäkin tunsin ennen intohimoa — se oli niin toisenlaista.
+
+Olen tyhmä, niin olen, voi voi.
+
+Ystävyyteni tarjoaisin hänelle. Käärme lihan asemesta. Olla hyvä,
+sanoja, keskustelua. Hyy, kivi leivän sijasta nälkäiselle. Toveri —
+pilaa, se on tässä. Jos voisi olla kahden miehen vaimo yht'aikaa —
+
+Paula nousi seisomaan, hän uskalsi jo.
+
+— Mitä minä välitän itsestäni? Mitä minä katuisin? Tätäkö. Lapsenko hän
+minussa raiskasikin?
+
+— Ooo — minä en ole naisasianainen enkä Neitsyt Maria. Kyllin syntinen
+on ruumiini ennestään. Minä hautaan tämän — se jää ikuisesti tämän yön
+ja myrskyn salaisuudeksi. Ja nyt kotiin, Paula.
+
+Hän lähti nopeasti pitkin askelin. Suu mutistui toisinaan. Tuli kotiin
+hiljaa ja painoi tulen eteiseen.
+
+Eric ilmestyy ruokasalin ovelle, tulee ottamaan turkkia pois.
+
+— Kiitos, päällyskengät vielä. Sormeni ovat niin kankeat. Kiitos.
+
+Eric panee kätensä hartioille, vie hänet ruokasaliin.
+
+— Minä olin näin kauan.
+
+— Missä sinä olit?
+
+— Tapasin Alman, kun tulin Stockmannilta. Tiedäthän, Alma Bergin, sen
+musiikkiopistotoverin. Hän vei minut luokseen ja sinne tuli vieraita...
+
+— Jo minä ihmettelin, kun et tullut päivälliselle etkä edes soittanut?
+Olin ihan levoton — voihan sitä sattua mitä tahansa.
+
+— Älä ole vihainen, Eric.
+
+— Enhän minä sinulle vihainen olekaan. Sinun kasvosi ovat kovin
+punaiset. Ja huulesi — ihan paisuneet.
+
+— Siellä on suuri myrsky ja tuuli ulkona.
+
+— Sataako siellä?
+
+— Ei sada.
+
+— Ettei sinulla vain ole kuumetta? lämmitetään teetä ja juodaan vielä
+yhdessä.
+
+— Ei, kuule. Minua vähän väsyttää. Vie minut sänkyyn, Eric.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maanantaina kaksi viikkoa sen jälkeen seisoo Paula levottomana
+ikkunassa ja katselee ulos. Siellä on sähkön valaisema puisto. Puut
+kantavat lunta haaroillaan, on satanut vasta äskettäin. Ehkä tämä on jo
+pysyvä lumi. Ja pian tulee joulukin. Joulu — nyt Paula kaipaa joulua.
+Niin, puiden on hyvä ja rauhaisa olla peitettynä.
+
+— Oh, paljonko kello? Puoli seitsemän. Voisin aivan hyvin mennä, Eric
+viipyy kokouksessa yhdeksään asti. Menisinkö? On oikeastaan paha
+luvata eikä mennä, jos toinen odottaa. Mitä varten en menisi? Minä
+tiedän kuitenkin nyt hallitsevani häntä, eihän hän edes uskaltanut
+katsoa minua silmiin silloin erotessa. Ja hänelle tulee yksinäinen
+joulu — tietysti minä menen. Hyvänen aika, miten minua liikuttaa,
+että mies pelkää, seisoo olat riipuksissa, ei näe mitään. Pitää olla
+hyvä hänelle. Olli naurahtaa niin mukavasti, matalasti. Hahaa... kuin
+näkisi hullua ja mitätöntä kaikessa. Kunhan vain ne kasvot muuttuisivat
+toisenlaisiksi. Se terävyys, sellainen koleus. Leuka kuin kallion särmä.
+
+— että jo neljännestä vailla. Kuitenkin olen levoton. Eric sanoisi
+taas: Kuumetta. Hän ei sitä ymmärrä, että monta asiaa yht'aikaa panee
+ihmisen kiehumaan. Omituisia sekoituksia. Kahvikin tulee parempaa
+sekoituksista. Jaava — La Guayra — Santos... nytpä tein keksinnön,
+tämän kerron Ericille ja sanon päälle: katso, minussa on kaikkia
+sekoituksia. Pikkuruikkusen mitä tahansa. Minä olen sitä jalostettua ja
+suurta. Helmi Syvyydestä... Kyllä Eric nauraa. Jumala olkoon minulle
+syntiselle armollinen.
+
+Viittä vailla. En lähde ennenkuin viisi yli. Olli on löytänyt sen
+minun pakettini, jäi sinne kirjoituspöydälle. Tietysti hän avasi
+sen. Banaaneja ja liköörikaramelleja. Onkohan se jo syönyt minun
+karamellini? Banaanit se on ainakin syönyt.
+
+Nyt! Tuolla on mies, se on varmasti Olli, ei näy hyvin. Hyvä, ettei
+täällä ole valoa, hän ei erota minua ikkunasta. Kiireesti, menen
+pahuuttani.
+
+Yhdessä sutakassa pani Paula päälleen ja juoksi portaita alas.
+
+Ei, puiston kulmassa ei ole ketään. Paula kuljeskelee siinä. Olli ei
+tule.
+
+— Miksi hän ei tule? Ei ole leppynyt vielä. Tai hän on viisaampi kuin
+minä.
+
+Paula nousi ylös portaita kotiinsa hiukan allapäin, ei tahtonut käyttää
+edes hissiä. Hän tuli ajatelleeksi elämän ihmeellistä surkeutta. Se
+tuntuu toivottomalta ja on sattumia täynnä. Vie ihmisiä niinkuin
+haluaa, leikkii heillä. Ja turvaton on jokainen sen kädessä.
+
+Portaissa seisoi yksinäinen pieni koira, sillä oli lyhyt karva, ja
+kuono näytti jollakin tapaa turvonneen. Muistui mieleen vasikat.
+
+Hän kumartui sitä silittelemään ja puheli sille: — Pikku vasikka, pieni
+vasikka rukka.
+
+
+
+
+5.
+
+
+Ester Viitala seisoi kamarinsa avoimella ovella, toinen käsi hamuili
+saranaa. Vanha mummo istui siinä jakkaralla, selkä hellan laitaa
+vasten, muuri lämmitti häntä vähän.
+
+— Minä ajattelin, että lähden tässä maalle. Ei täällä olosta kuitenkaan
+tule tuon taivaallista.
+
+Vanha mummo avasi suunsa, loksahutti:
+
+— Minnekäs se maalle menee?
+
+— Onhan minulla siellä isä. Eiköhän tuo antane ruokapalkalla työtä.
+
+— Milloinkas se meinaa mennä?
+
+— Tänään, kun nyt on kuukausikin täysi, eikä minulla ole vuokraa
+maksaa, olen jo entisestäkin velkaa.
+
+— Tuleepa ne velat maksetuksi, kun työtä saa. On tässä ollut vähän
+rattoisampaa minulla.
+
+— Vielä minusta rattoa on!
+
+— Onhan se turvaisampaa, kun on joku seinän takana.
+
+— Mikäs turva täällä on kelkassa kellään. Ja siksi toisekseen:
+saattehan te toisen vuokralaisen.
+
+— Milläs rahoilla se sitten maalle menee?
+
+— Käyn yhden serkun luona. Kyllä se antaa minulle lipun.
+
+— Ne serkkujen liput — huut hiiteen.
+
+— En voi tässäkään kasata velkaa velan päälle. Teen vaikka mitä. Jokin
+selvyys tästä elämästä pitää tulla.
+
+— Jokos se on nyt just paikalla menossa? Nuttu ja hattu päällä?
+
+— Juu. Minä jättäisin tänne nämä muut vaatteeni pantiksi, tuossa sängyn
+alla korissa. Siellä on joitakin alusvaatteita ja se toinen leninki.
+Jätän ne siitä velastani. Edes.
+
+— Tarvitseehan se vaatteet itsekin. Eikä ne minun päälleni sovi.
+
+— Voittehan te myydä. Ne ovat puhtaita sen pyykin jäleltä. Ei niistä
+tosin monta markkaa saa.
+
+— Se on nyt ihme... aikooko se alasti tästä lähtien kuljeksia?
+
+— Ajattelen, että jos minun elämäni ei sen vertaa parane, että saan
+uuden paidan, kun tämä on likainen, niin sekin on sitten samantekevää.
+Helvettiin kelpaa likaisellakin paidalla.
+
+— En minä niitä vaatteita niihin tellää. Kyllä sen on parasta viedä ne
+mukana. Jaksaahan nuo kantaa — lintu höyhenensä. Ja onhan se pessyt
+minulle pyykin ja kantanut puut. Millä minä senkin korvaan. Istuu nyt
+sekunnin, kyllä niihin juniin aina kerkiää. Keitän tässä erojaiskahvin,
+koska se on niin minuun suuttunut. No, ottaa nyt vielä nutun päältään.
+
+— En minä, istun nuttu päällä.
+
+— On kolea tuo päivä.
+
+— Niin näyttää.
+
+— Omituiseksi käy... Ei tule pakasta eikä kunnon lunta.
+
+Juotiin kahvia, mummo otti hyllyltä kaksi kovettunutta korvapuustia.
+
+— Jos nyt jotenkuten sattuisi, ettei mene maalle, niin tulee tänne
+minun luokseni.
+
+— Niin. Tuskinpa joutunen tulemaan.
+
+— On se isäkin, ettei ole mitään tiedustellut.
+
+— Hiisi minä hänen tiedusteluistaan.
+
+— Katsoo nyt eteensä. Yksinäinen nuori tyttö on kuin lihapala suden
+nenän edessä. Ei ole miestä, joka sitä säästäisi.
+
+— Olenpa minäkin nuori tyttö. Kaksikymmentäneljä vuotta.
+
+— Nuori minun rinnallani, jolla on kuolema kosijana.
+
+— Mistä sen tietää, kumpaa kuolema kulkee lähempänä.
+
+— Ei puhu nyt ylen kahteen. Voi tulla kuolema tosissaankin. Ja voi
+tulla pahempaakin kuin kuolema.
+
+— En minä paljoa hievahda minkään edessä.
+
+Ilman tätä talvea olisin toinen ihminen. Nyt ei sappeni enää väljähdy.
+
+— Ei vain lähde kadulle. Kyllä tässä sopii asua.
+
+— Hyvänen aika. Mitä se on? Katujahan kulkevat kaikki.
+
+— Kulkevat eri aikoina. Vanhempana sinua neuvon, vaikka vieras oletkin.
+Näenhän, etteivät sinua ole omasi neuvoneet. Kun sitä on mieli
+myrryksissä, on valmis heittämään kaikki kerralla vaikka mutahautaan.
+Sinne ne liejuun juuttuu. Sinulla on vain oma kunniasi.
+
+— Ei teidän kannattaisi luottaa minun kunniaani. Tässä se näkyy.
+
+— Olet asunut minun silmäini alla. Kirvelee mieltäni, että noilla
+sanoilla lähdet.
+
+— Millä sanoilla? Mikä on kurjan kunnia? Sitä ei ole.
+
+— Joko se hyökkää ovelle? Antaa nyt kättä edes mummolle. Hakee sitten
+ne vaatteet pois.
+
+— Myykää ne, niin saatte muutaman markan. Hyvästi ja kiitoksia.
+
+— Tulee nyt katsomaan.
+
+— Tulen jos hyvin käy, jos pahasti, ette minua näe. Hyvästi nyt.
+
+— Hyvästi, hyvästi. Niin se on.
+
+Kolea, kolea iltapäivä.
+
+Taivas ylt'yleensä harmaa kuin liotettu savi. On kuivaa, mutta korkeat
+talot seisovat surkeina kuin olisivat juuri nostetut likavedestä. Sadat
+ikkunat palelevat. Jossakin näkyy jo valo. Nälkä kaivaa sisuksia kuin
+syömähullu rotta. Kahvi, se oli vain yllykettä nälälle. Päätä vieppaa
+huimaus taapäin. Likainen ruumis ei saa millään lämpimäänsä. Hyvä
+Jumala, jos kerran vielä pääsisi saunan lautehille.
+
+— Nuo autot ne ajavat minun ylitseni varmasti. Uuh, että vielä
+pääsinkin tuon alta pois.
+
+Hän harhailee. Kuluvat tässä lisää rikkinäiset kengänpohjat, kannat
+lintsottavat. Onpa tuokin herra lihava, syönyt minunkin edestäni. Jos
+minä äkkiä iskisin sitä nyrkillä selkään. Se olisi temppu. Hän luulisi,
+että olen raivohullu. Minä kumartaisin ja sanoisin: Erehdys... Se
+olisi vasta temppu. Onkohan sillä turkki päällään? Vai päällystakki?
+Turkki tietysti, pitää sillä olla lämmin. Entä jos juoksisin hiukan,
+kohottaisin helmaa ja sanoisin: Anteeksi setä, katson vain, onko tämä
+turkki. Hahhaa. Ehkä se silittäisi päätäni.
+
+Ester on tullut Kalevankadulle. Pysähtyy katselemaan Orionin elokuvia.
+Setä Tuomon tupa. Neekereitä, paksut huulet ja leveä suu.
+
+Siihen seisahtuu myöskin joku rouva. Hänellä on urheilumallinen ruskea
+takki, suuri kaulus, pieni musta hattu. Pitää pikkutytön kädestä
+kiinni. Lapsi on korkeintaan nelivuotias. Puettu taivaansiniseen
+lyhyeen nuttuun, valkoisin nahkoin. Valkea turkishattu, siinä
+suuri sininen rusetti. Huulet ovat ruusuiset, iho puhtaampi kuin
+taivaallisilla. Tämä pieni enkeli hankaa itseään Orionin ikkunakarmin
+peltiä vasten. Sanoo keikkuessaan:
+
+— Va' heter den här filmen?
+
+— Onkel Toms stuga.
+
+— Den sku' ja villa si — sanoo enkeli.
+
+Ester lähtee tiehensä. Ruotsalaisia. — Den sku' ja villasi... Hohoo.
+Nuo autot ne hyrräävät huumaavasti, varmasti ajavat minun ylitseni.
+Siitä ei pelasta mikään.
+
+Hän kulkee Temppelikadun leikkikentän ohi. Siellä vasta on kerubeja.
+Niillä on tupsuja, nauhoja, nahkoja. Ne ovat punaisia, sinisiä,
+valkoisia. Juoksevat kuin pienet pallot. Ovat lämpimiä kuin
+karhunpoikaset.
+
+Onpa hyvin puettuja lapsia Helsingissä. Kyllä nousee kansaa.
+
+Kolea iltapäivä vaihtua öiseksi. Ester Viitala kuljeksii yhä katuja,
+hyvin hitaasti. Lihakaupan ikkunassa on kinkku. Sisällä riippuu rivissä
+sadoittain makkaroita, ruskeita ja lihaisia. Vihlaisee. Miten paljon
+söisikin, tämä nälkä ei lakkaisi. Voi voi, tekisi mieli repiä itsensä
+kappaleiksi. Vapisee tuo kauppa ja makkarat rivissä heilahtavat
+pelosta, kun katsonkin niitä.
+
+Ester päätyy Vanhan kirkon puistoon. Hautakivet lepäävät kallellaan.
+Hän heittäytyy penkille selkänojaa vasten. Suu juontelee katkerasti.
+
+Joku herra kulkee puiston halki vinottaista tietä. Katsoo sangen
+pitkään. Menee joitakin askeleita ohi, pyörähtää takaisin hänen
+eteensä. Vaaleat, kylmännäköiset kasvot.
+
+Se on Lassila. Hän muisti kulkiessaan siinä puiston läpi, että tuolla
+laitatalossa nukkuu Paulakin. Niin, koko talo näkyy olevan pimeänä.
+Yhtä hyvinhän voi jäädä puhumaan tuon naisen kanssa kuin mennä
+valvomaan sänkyynsä. Ulkona kuluu aika sentään paremmin. Voisihan
+tuotakin tutkia.
+
+— Mitä te istutte siinä, neiti?
+
+— Pidän kortteeria.
+
+— Vai niin. Oletteko tyytyväinen majapaikkaanne?
+
+— Eihän tässä ole valinnan varaakaan.
+
+— Onko tuo olevinaan totta?
+
+— Tuossa on pussini, tutkikaa paperini ja rahani. He!
+
+Lassila avasi käsilaukun. Sisällä oli pieni linkkuveitsi,
+kauppakoulutodistus ja papinkirja: Nuori neito Ester Viitala...
+kauppakoulua varten....
+
+— Ester Viitala? Minä olen kuullut sen nimen ennen. Kuulkaas, haitteko
+tässä viime syksynä erään herran taloudenhoitajaksi, minusta tuntuu...
+
+— Entä sitten?
+
+— Se herra olen minä. Oletteko te taas ilman paikkaa?
+
+— Taas olen ilman paikkaa, taas olen ilman asuntoa, taas olen ilman
+rahaa, taas olen ilman ruokaa. Taas, taas, taas. No?
+
+— Tehän olette ihan raivo. Jos ette lyö, istun tähän penkin päähän.
+
+— Koettakaahan.
+
+Lassila istui, katseli kasvoja edessään. Parin askelen päässä on lyhty.
+
+Leveät kasvot, likaisen kellervä iho. Silmät painuneet hyvin syvälle
+vahvojen kulmaluiden alle, ne ovat harmaat ja tuikeat, niiden
+valkuaiset hyvin sameat ja verisuonia täynnään. Hiukan kiero, kapea
+nenä, sen nipukka kohoaa oikullisesti ylöspäin. Tyly suu. Kun ylähuuli
+nousee, näkyvät keltaiset leveät hampaat. Likainen vaalea tukka
+törröttää suorana hatun laidan alta. Ikävät, kehnot kasvot. Pieni
+mitätön olento.
+
+Ester räjähtää nauramaan:
+
+— Siinä te mietitte, voisiko minua käyttää.
+
+— Mietin, että olette ruma.
+
+— Mitattu, mitattu, punnittu ja liian köykäiseksi havaittu.
+
+— Äsh, sitä kieltä...
+
+— Varjelkoon, kuinka nuorukainen tiensä puhdistaisi...
+
+— Oletteko uskovainen?
+
+— Käynyt rippikoulun. Eikö näkynyt papinkirjasta: rokotettu ja Herran
+Pyhällä ehtoollisella käynyt nuori neito.
+
+— Kas, nuori neito.
+
+— Epäilettekö? Annan pääni pantiksi siitä.
+
+— Kyllä teidän päänne silloin on löysässä, hyvä neiti.
+
+— Hankin lääkärintodistuksen.
+
+— Siis viaton kuin pappilan lapset — ja tietää kaikki.
+
+— Mikä kieltää tietämästä? Luuletteko, että pelko sitoo kieleni?
+Pelätköön se, jolla on jotakin pelättävää. Moraali? Työttömyys alentaa
+moraalia, sitä ei ole. Luuletteko minua niin tyhmäksi, etten osaa
+ajatella? Viisaampi kuin te minä olen. Niin hiiden viekas ja älykäs.
+Onnettomuus on hionut ajatukseni loistavaksi kuin salama.
+
+— Kaksi hyvää yhdessä.
+
+— Kaksi viisasta. Vaikka te ette tunnu erikoisen viisaalta.
+
+— Jassoo. Luulin jo saavani älyn laakeriseppeleen, kun sanoin teitä
+rumaksi.
+
+— Ei sitä anneta yhdestä sanasta. Täytyy tulla totuuksia tusinoittain,
+mättää kuin turkin hihasta.
+
+— Kotiinne siitä jo!
+
+— Ei ole asuntoa, uskokaa se.
+
+— Monesko yö tämä on?
+
+— Ensimmäinen. Läksin päivällä, kun jäin velkaa asuntooni eikä ollut
+vuokrarahaa.
+
+— Ja mitä sitten teette?
+
+— Se on minulla selvänä: Jos saan työtä tahi tulen jollakin keinoin
+toimeen, niin tulen toimeen. Jos ei olo tästä parane, on parempi avata
+valtimo ja laskea veri kuiviin. Siinä kukkarossa on pieni linkkuveitsi.
+Kuolo on silmäin edessä: yhä lipuaa kieli, jos saisi jotakin maistella.
+Liikaa maailmassa.
+
+— Tulkaa.
+
+— Samapa tuo.
+
+Lassila vei Esterin asuntoonsa, avasi keittiön oven.
+
+— Siellä on sänky, menkää maata.
+
+Ester laittoi itselleen vuoteen. Luoja, tätä nälkää. Tämähän on
+keittiö, eiköhän tuolla kaapissa ole mitään? Estä ja varjele, jos se
+mies tulisi tänne. Hiljaa hän kiersi avainta ja veti komeron oven auki.
+Olihan siellä lasipurkissa puolikas ranskanleipää ja hyllyllä hyvin
+käärittynä voita ja leikkeleitä. Kannussa lasillinen rasvaista maitoa.
+Ester söi, yltyä tämä vain oli nälälle.
+
+Seuraavana aamuna hän peittelee par'aikaa kokoontyönnettyä sänkyään
+viltillä. Ei ole aavistustakaan ajasta. Keittiön ikkunalla on
+herätyskello, se seisoo.
+
+Kuuluu koputus ovelta. Ester seisahtuu kaapin oven eteen, huutaa:
+Sisään.
+
+Mies tulee päällysvaatteissaan, vetää ruskeaa nahkakinnasta käteensä.
+
+— Hyvää huomenta.
+
+— Huomenta — Ester katsahtaa sieviä kintaita ja vilkaisee kylmiin
+silmiin. — Onpa sillä ihmisellä karhea ääni.
+
+— Osaatteko te laittaa ruokaa?
+
+— Osaan minä — tavallista ruokaa.
+
+— No, eihän sitä tavatonta tarviskaan. Ihmisten ruokaa ainoastaan, ei
+mitään eläinten ruokaa. Voitte jäädä tänne, jos haluatte pitää siistinä
+nämä huoneet ja laittaa ruokaa.
+
+— Niin — kyllä.
+
+— Tulen päivälliselle siinä viiden tienoissa. Tässä on rahaa pariksi
+päiväksi ensin. Pidätte sitten kirjaa menoista ja tuloista.
+
+Ester jäi hämmästyneenä seisomaan seteli kourassa. Katseli avuttomasti
+harmailla silmillään hellaa, kiiltävää tiskipöydän peltiä ja
+alumiinikattiloita hyllyllä. Nyt hänkin saisi syödä.
+
+Keittiön ovelle ilmestyy nainen.
+
+Neiti Mikkonen pitkässä sinisessä kellervin verkakukin koristetussa
+aamuviitassa. Pehmeät karvareunaiset tossut jalassa. Ottaa Esterin
+nähdessään pari askelta taapäin ja taas eteen.
+
+— Anteeksi, en tiennyt täällä olevan ketään.
+
+Ester pistää selän taa kätensä, jossa on satamarkkanen, kohottaa
+päätään, katselee suoraan kuningatarta:
+
+— Olkaa hyvä.
+
+Neiti siirtää katseensa pois lähellä ruokakaapin ovea seisojasta,
+astuu keittiöön, jokainen liike on varma ja hallitseva kuin hän
+olisi yksin. Ottaa pienimmän kattilan hyllyltä, laskee siihen hiukan
+vettä, huljauttaa kaikki reunatkin, ei tiedä, vaikka kuka olisi tähän
+koskenut. Pienellä inhon tunteella hän asettaa kattilan kaasulle. Ei
+vielä tee tulta, vaan kääntyy Esteriin. Tämä katsoo yhä häntä suurin
+silmin ja vartioi ruokakaappia. Neiti ojentaa kätensä ja osoittaa
+tuolia pöydän toisessa päässä:
+
+— Ehkä te istutte tuolle tuolille. Minä haluaisin mennä sinne kaapille.
+
+Ester asettuu tuolille, sukaisee rahan pieneen mytykkään kouransa
+sisään. Valppaasti hän katsoo, kuinka neiti nostaa tyhjän lasipurkin
+pöydälle, siellä on pieniä murusia pohjalla. Neiti käärii auki
+myöskin voi- ja leikkelepaperinsa ja nostaa maitoastian pöydälle,
+kohottaa olkapäitään, vetäisee äkkiä kätensä pois pöydältä ja peräytyy
+keskilattialle.
+
+— Onko jotakin hävinnyt?
+
+— Melkein kokonainen ranskanleipä ja vielä minun häränkielileikkeleeni.
+
+— Ehkä siellä on käynyt rottia.
+
+Neiti ojentaa kättään:
+
+— Se on kannellinen astia.
+
+— Mutta isoja rottia.
+
+— Kuka te olette?
+
+Ester hankaa jalallaan lattiaa.
+
+— Iso rotta.
+
+— Ai-ai — terävä kirkaisu.
+
+— Voiko neiti pahoin?
+
+— Ehkä olette sahaamatta lattiaa, se tekee pahaa hermoille tuo
+hankaaminen.
+
+— Kernaasti.
+
+— Oletteko syönyt koko leivän?
+
+— Puolikashan se olikin. Luulin sen olevan tuon herran leipää. Hän on
+ottanut minut palvelukseensa.
+
+— Tämä ylin hylly on kokonaan minun, ehkä annatte sen vastedes olla.
+
+— En minä sitä pois otakaan.
+
+Neiti nosti pienen kattilan hyllylle alassuin ja sanoi:
+
+— Minä käytän aina tätä kattilaa, pyydän, että te ette keittäisi sillä.
+
+Hän pesi leipäpurkkinsa, osoitti pyyheliinaa ja huomautti:
+
+— Tämä on minun pyyheliinani. Täällä ei näy olevan maisteri Lassilan
+pyyheliinoja ensinkään.
+
+Neiti muutti vielä uuden paperin hyllyynsä, työnsi voin tähteen
+laskiämpäriin, pesi ja nosti maitokannunsa, lasinsa ja lautasensa
+omalle hyllylleen, lähti pois ja pudisteli eteisessä leninkiään.
+
+— Mikä epämiellyttävä nainen. Mutta ei pidä antaa minkään lamaannuttaa
+itseään. Ei saa ottaa sydämeensä pahoja vaikutteita. Jos ihminen
+hallitsee itseään, kilpistyy kaikki ikävä ja ilkeä mielinen hänestä
+niinkuin kuiva rikka helmasta karisee.
+
+Hän lähti Fazerille juomaan suklaata ja paahdettua ranskanleipää.
+
+Lamaantuneena jäi Esterkin keittiöön, nojasi pöytään, silitteli
+rasvaista tukkaansa.
+
+Oli harmaja päivä taas. Vieras keittiö katseli oudoksuen väritöntä
+pienenlaista olentoa, joka istui otsa rypyssä.
+
+— Vai maisteri Lassila onkin sen miehen nimi.
+
+Niin Ester Viitala jäi Lassilalle koko talveksi. Hän osoittautui
+tunnolliseksi ja hiljaiseksi. Huoneessa ei ollut pölyä edes
+sähkönappulan päällä, päivällisissä ei mitään muistuttamista. Maisteri
+sai olla täysin rauhassa, hän näki tyttöä vain silloin, kun tämä toi
+ruokia pöytään. Neiti Mikkonen ei ottanut Esteristä enää pahastuakseen,
+eikä tämä myöskään ollut enää nenäkäs. Heidän välillään puhuttiin
+tuskin sanaakaan.
+
+Keväällä Ester kuitenkin alkoi tuumia itsekseen: Hullu täällä istumaan
+vaaleassa keittiössä ja ikävöimään itsensä kuoliaaksi. Saatuaan
+huhtikuun palkkansa hän pari päivää sen jälkeen painoi oven kiinni ja
+lipsutteli portaita alas. Kuljeksi ulkona keväisen illan, tiedusteli
+asuntoa. Sitten hänelle johtui mieleen, että keittiön kaappiin oli
+jäänyt vadillinen hyvää hernerokkaa. Sen hän vielä voisi mennä syömään.
+Voihan soittaa ja sanoa avaimen unohtuneen.
+
+Mutta ketään ei ollut kotona. Ester pyörsi takaisin kadulle. Häntä ei
+sen jälkeen kuulunut.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Huhtikuu, aamut hohtoa täynnä, omituisia väreitä, kimmoavaa,
+kohahtelevaa, avorintaista hohtoa. Ilma hiukan hulluna ensimmäisestä
+juuri alkavasta inspiraatiosta. Päivät kiloa, puut venähyttelevät
+vartaloaan, raoittavat silmiään, oksa hipaisee toista — ihan
+sattumalta. Vesipisarat solajaa sadekourussa — kyllä niillä pitää olla
+puhelemista. Ilta riippuu näkymättömin käsin auringon kaulassa: Älä
+jätä. Älä pudota alas, ikävöin suloisella ikävällä sinua.
+
+On iltapäivä.
+
+Paula istuu makuukamarin pienellä sohvalla lapsi sylissään. Juuri
+siihen lankeaa vinosti ikkunasta päivän kuvainen. Lämpö silittelee,
+hyväilee. Kuuluu pisarain sorlatus.
+
+Hän on hiukan kumartuneena. Ruskea tukka putoaa poskelle. Kasvoilla on
+kauan aikaa asunut pieni alakuloinen, ajatteleva väsymys. Hän katselee
+kylläistä lasta.
+
+— Pienoiseni, miten voisin suudella sinun silmiäsi. Ne ovat niin
+kirkkaat. Ei varjoakaan ajatuksista, ei tietoa kaikesta täällä. Puhtaat
+ovat lapseni silmät. Ihan viattomat, ei edes aavistuksia, ne ovat kuin
+uusi lähde. Äidin huulet ovat karkeat ja likaiset.
+
+Kultaseni, kultaseni, tunnetkos, että joku pitää sinua sylissään?
+Tunnetko minut? Tunnetko, mikä tuska sinua silmäilee? Etpä tiedä
+murhetta lähelläsi, etpä aavista, että äitisi mieli on kipeä ja joka
+hetki hellänä murheesta lähtemättömästä. Rakkaani, ei sellaisia
+kerrota. Eivät ne ole suruja, joista puhutaan. Pieni kulta, jos äiti
+voisi suukkosillaan pestä joka paikan, johon sinä tulet jalkasi
+astumaan. Katso, elämä on kurjaa ja surkuteltavaa. Ihmiset ovat kovia,
+kovia, kaikki ne pilaavat oman elämänsä. Eikä äiti sittenkään raaskisi
+jättää kaikkea tätä... Kulta, tule minun kanssani sitten. Tulethan?
+Pelottaa olla yksin arkussa. Ei ketään luona rinta rintaa vasten. Multa
+putoaa päälle, ei yksikään lihas liiku.
+
+Voi rakkaani — kun me olemme kuolleet, millä äärettömällä kateudella
+ajattelemme toisia, jotka ovat _täällä_. Saavat asua ilmanhengessä,
+alati virtaavan, koko maata syleilevän ilman. Se on koskettanut
+jokaista ihmistä, menneitä ja olevia, yhdistää kaikki — ja yhäti on se
+läpikuultavaa.
+
+He saavat kävellä teitä, nauttia askeleistaan, kohottaa kätensä
+avaruutta kohti, voivat huutaa riemunsa yli ruohon ja mullan, läpi yön,
+läpi päivän. Saavat nauraa vapauttaan, voivat ohjata tahtonsa kaipuunsa
+jälkiä, ei mikään ole kielletty heiltä — he kulkevat kadulla, nousevat
+ylös kotiportaita, istuvat ihmisten keskellä... ilmaisevat ajatuksensa,
+valavat sielunsa maailmaan, ja suonissa kiertää punainen veri.
+
+He saavat suudella, rakastaa toisiaan, ovat nuoria ja terveitä, mies
+voi tavata naisen — oi tätä polttavaa nälkää, tätä ikävää ja janoa: He
+elävät ja me olemme poissa.
+
+Olkoonkin heillä tuskaa, painakoot päivät harmaana vuorena, olkootpa
+nyreitä, sairaita, pikkumaisia: Ei, en sittenkään siedä, että he
+liikkuvat ja elävät, että heillä on _Ruumis_ — jota ei itse jumalilla
+ole — ja sielu, sanat, ajatukset.
+
+Oo — anna minulle kaikki, älä jätä mitään jälkeeni. Ei ruohon kahinaa,
+ei tuulta, päivää. Minä haluan saada kaikki.
+
+Voi lapsukainen, et sinä tätä paloa käsitä, se minua itseänikin
+kammottaa. Älä kummastele, kultaseni, samettisilmä, ihmekö tämä, kun
+tiedän mitä on tuleva. Viiltää niin kipeästi sydämestä. En voi sanoa
+sitä sinullekaan, rakas pikku tuppu, ei sitä voi lausua ääneen edes
+itsensä kuullen. Vaikka et sinä tajuaisi, se livahtaisi korvaisi ohi
+kuin käärme jalan alta. Äidin päässä se vatvoo alituiseen. Hyvä Jumala,
+miten raskas ja arka on mieleni — mikä synkkyys siellä sisällä. Ei
+minun syntini hautautunut sen yön ja myrskyn salaisuudeksi — vaan tulee
+päivänvaloon ja kehittää hedelmää. Ja synti tuottaa kuoleman.
+
+Näetkös, aurinko veitikka luiskahtaa pois paistamasta meille.
+Siirrytäänpäs istumaan ikkunalle. Ei, johan sinua unettaa.
+
+Paula pani lapsen nukkumaan ja lähti ruokasaliin, otti käteensä
+laudoituksen reunalta pienen Buddhan-kuvan, katseli hellyydellä
+rypykkäisiä vanhoja kasvoja. Pieni käyristynyt olio polvet ristissä,
+puutuneena. Ikäänkuin olisi nähnyt maailmaa niin paljon ja siihen
+jähmettynyt. Hän kosketti sormellaan sen otsaa, irroitti yläosan
+vyötäröä myöten, haki keittiöstä tulitikkuja ja sytytti sisään kätketyn
+suitsukkeen palamaan. Pisti yläosan paikoilleen ja istuutui pöydän
+ääreen jumala edessään. Sen sieraimista suitsusi hyvänhajuinen pyhä
+savu. Vieläkään eivät sen kasvot näyttäneet elävän. — Paula tuijotti
+kiirain silmin:
+
+— Tätä jumalankuvaahan katselin silloin, kun söimme kerran aamiaista,
+ja minä päätin lähteä Ericin kanssa ulkomaille. Katuisinko tätä
+kaikkea? Ei, ei, sillä vaikka en olekaan yhtään viisasta päätöstä
+elämässäni tehnyt, katuisin enemmän, jos en olisi niitä saanut
+toteuttaa.
+
+Hän kävi katsomassa lasta — se nukkui jo. Hyvin kiltti poika.
+
+Eric tuli ja toi mukanaan Hallin rouvineen. Syötiin päivälliseksi
+tomaattikeittoa, lintupaistia ja ananasta. Keskusteltiin kevyesti
+ja tasaisesti. Halli istui toinen silmä melkein ummessa, toisella
+hän tähtäsi milloin kehenkin sinisenleikkisän katseen. Saman puolen
+suupieli oli myös vetäytynyt ylös tärkeästi: Juuri niin. Hän oli
+tarmokkaan näköinen, Paulan oli siitä hyvä olla. Tehtailija oli
+kerrassaan mainio. Hänen rouvansa, kovasti maalatuin huulin,
+salaisia uurteita kasvoissa, taivutteli leukaansa ja nosteli vuoroon
+olkapäitään, lauseet saapuivat nykäisten ja ylenkatseellisesti. Hän oli
+eilen illalla ollut oopperassa, mutta ei pitänyt siitä kappaleesta.
+Ihmetteli, kun Paulaa ei ole näkynyt siellä eikä missään.
+
+— Paula on käynyt vallan koti-ihmiseksi — sanoi Thorpe.
+
+— Niin, sinä olet hylännyt kaikki harrastuksesi. Sehän on suuri vahinko.
+
+— Ei minua haluta, olen niin uskomattoman laiska.
+
+Halli sihtasi Paulaa:
+
+— Niin juuri — se äitiys, äitiys.
+
+Paula hymyili, tuska istui sisällä käppyrässä: Ah, jos ne tietäisivät.
+Eivät ne katsoisi minua noin ystävällisesti, mutta täällä on herttaista
+ja ruoka on hirveän hyvää. Oh, miten olen iloinen, että ne minulle
+kumartelevat ja hymyilevät, katsovat kuin olisin kukkanen. Eivätkä
+käsitä, miksi silmäni kiiltävät. Minä — mätä hedelmä. Mutta täällä on
+hyvä olla.
+
+— — eikös ole, Paula?
+
+— Mikä on? Rakas Eliisa, mitä sinä tarkoitat oikein? Mitä sinä äsken
+sanoit?
+
+— Eikö Missy Kalm ole omituinen, hän on suuttunut Eemuun ja purkanut
+kihlauksen.
+
+— Voihan sitä ihminen suuttua niinkin, ettei koskaan anna anteeksi.
+
+— Eihän siinä ole mitään syytä suuttua, omaa tyhmyyttään sellaisessa
+osoittaa.
+
+— Mutta eihän sitä tiedä, mitä heidän välillään on tapahtunut.
+
+— Eemu sanoi minulle itselleni, ettei hän ole tehnyt mitään. Ojensi
+kätensä hämmästyksestä leveälle, oli kuin ukkosen lyömä.
+
+— Vaikkei hän olisikaan tehnyt mielestään mitään, voi olla olemassa
+jokin asia, joka on loukannut toista sydänjuuriin asti. Hän ei unohda
+sitä ikinä. Vaikka olisi sen kostanutkin, ei lepy sittenkään — väitti
+Paula.
+
+Eric katseli ihmetellen vaimoaan, hymyili epäuskoisesti ja
+tutkimattomasti. Halli arveli, että Paula tahtoi puolustaa Missyä.
+
+— Missy kärsii tästä kuitenkin enimmän.
+
+— Loukkaus puree itse itseään.
+
+— Minä en välittäisi — sihahti rouvan punaisilta huulilta. Hän nosti
+leukaansa, olat kohoilivat aaltoliikkeessä.
+
+— Lojaalisuutta, lojaalisuutta. Mitä enemmän ihminen tuntee maailmaa,
+sitä lojaalisemmaksi tulee — Eric sanoi sen silmät hiukan harhaillen —
+hän pitää vähitellen kaikkea pikkuisina, mitättöminä asioina.
+
+— Minä olen äärettömän lojaalinen.
+
+Eric virnaili:
+
+— Katsopas Paulaa, omisti heti lojaalisuuden.
+
+Halli nauroi:
+
+— Hahhahhaa — —, jos ei kissa itse...
+
+— Ei sentähden. Eihän lojaalisuus olekaan hyvä.
+
+— Parempiko on tarrautua kynsin hampain kiinni joka asiaan?
+
+— En minä osaa sitä selittää, mutta ei lojaalisuus ole hyvä. Jos minä
+en huolisi mistään asiasta, olisin ikäänkuin syönyt itseni elämästä
+pois. En tuntisi mitään, en tahtoisi mitään, enkä paljon haluaisi
+mitään. Olisin jo täällä yhtä kuin kuollut. Kadun, että olen tähänkin
+asti ollut niin lojaalinen.
+
+— Sepä on luuloa.
+
+— Tietysti en ole ollut kaikista kaikkein lojaalisin, mutta kuitenkin
+liiaksi.
+
+— Mikä ihmeen tarmon puuska sinut tulee valtaamaan sitten tästä
+lähtien? Tämä talo varmasti muuttuu perin juurin.
+
+— Minä päättelen teistä ihan sekavasti. En osaa selittää, mutta
+itselleni se on selvänä kuin päivä.
+
+— Ole, Eric — torjui Halli. — Eihän häntä nyt voi vaatia ajattelemaan
+tuollaisia asioita. Mitäs niistä.
+
+Sinä iltana Paula ei voi nukkua. Eric kuuluu hengittävän syvästi, on
+varmasti unessa. Hän kohoutuu, siirtelee peitettä. Toinen ei kuule.
+Niin hän jää kyynärpäänsä varaan valvomaan ja tuijottaa pimeään. Ihokin
+tuntuu kihelmöivän levottomasti, tuskallisesti. Hän pelkää olevansa
+kuumeessa, tuntee huiputusta päässään. Samassa kihoaa hiki pintaan,
+koko ruumista ahdistaa, paita on kostea ja kuuma. Pää retkahtaa
+toivottomasti tyynylle:
+
+— Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Jumala, älä hylkää minua,
+älä lyö, Jumala. Minä en uskalla olla, olen onneton ja koko maailman
+kurjin ihminen. Auta minua, en kestä, en jaksa, en tule toimeen. Hyvä
+Jumala, miksi sinä teet elämän tällaiseksi? Miksi sinä ahdistat, miksi
+sekoitat olomme tuskaksi? Ole armollinen. Ole armollinen.
+
+Kuluu pitkän aikaa pimeässä. Miten monia öitä hän on valvonut yksin
+tässä avioliitossaan? Tuhat vuotta kiirastulta. Jos ne pantaisiin
+yhteen ketjuun, ne muodostaisivat iankaikkisuuden. Mutta jos hän
+tämän rikoksenlapsen jälkeen saisi elää ja olla täällä, hän ottaisi
+riemumielin valvoakseen ne satakertaisesti uudelleen. Niin, Eric ei
+ole koskaan tukenut hänen sieluaan missään suhteessa. Ottolapsi hän on
+ollut tässä talossa. Sittenkin —
+
+Paula nousee istumaan, tunkee kätensä omaan vyötäröönsä ja hivelee
+kosteaa, pehmeää ihoaan. Sormet ovat kylmät kuin jää. Hän kuljettaa
+niitä pitkin vyötäistään. Siellä alla on elämää... Tuntuu kuin tulisi
+ylenannatus, hän nielee, kuiskaa: Eric...
+
+— Eric.
+
+— Jaa — etkö sinä jo nuku?
+
+— Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin.
+
+— Mitä se on? — No, sanohan nyt, Paula.
+
+— Ei, kuule — en minä voi.
+
+— Sinähän olet mukava otus. Ihan kuin jänis, seisahdut ja loikkaat
+pakoon taas. Valveutit minut.
+
+Eric etsi pimeässä toisen pään käsiinsä. Veti olkapäälleen, huulet
+korvaansa kohti, ahdisti sanomaan:
+
+— Voi rakkaani.
+
+— Sekö sinun piti vain sanoakin?
+
+— Ei. Muistatko sinä kerran ennen, kun minun oli vaikea sanoa sinulle
+jotakin. Etkö nyt muista? Minä en voi nytkään sanoa. Arvaathan sinä,
+mitä en voi sanoa. Etkö arvaa? Voi rakkaani?
+
+— Niinkö? Kuule, onko niin?
+
+— On.
+
+— Oletko ihan varma?
+
+— Olen. Jo neljättä kuuta.
+
+— Ilmankos olet niin muuttunut entisestään. Etkä ole sanonut? Mitä
+varten et ole sanonut?
+
+Paula ei kuulu vastaavan.
+
+— Pelkäätkö sinä niin kovasti? Ihan hytiset.
+
+— En minä pelkää. Täällä on kylmä. Peite on mennyt niin alas.
+
+— Eihän täällä ole kylmä. Sinä pelkäät.
+
+— Kiitos. En minä pelkää. Sinä olet niin hyvä, Eric.
+
+— Minullehan se vain on vaikeaa. Olisi pitänyt olla huolellisempi.
+Eihän sille voi mitään, jos Herra tuhlaakin lahjojaan. Mutta nukutaan
+nyt.
+
+— Pane sinä kätesi minun selkäni taakse, se on niin turvallista.
+
+Eric naurahtaa: Pikku Paula, sinä olet kuin pääskynen takatalven aikana.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Eräänä syyskuun alkuiltana Lassila makaa selällään sohvalla ja
+polttaa savukkeita. Huone on pimeä, ilma raskas ja sakea savusta. Hän
+karistelee silloin tällöin tuhkaa savukkeestaan pikkupöydällä olevaan
+kuppiin. Ulkona kuuluu satavan kovasti.
+
+Puhelin soi.
+
+Hän hypähtää, painaa ohimennen sähkön palamaan.
+
+— Halloo.
+
+— Onko maisteri Lassila?
+
+— Puhelimessa.
+
+— Tämä on Thorpe. Halloo, halloo!
+
+— Kyllä minä kuulen. Siis arkkitehti Thorpe.
+
+— Paula on täällä Ensisairaalassa Merikadulla. Hänen tilansa on hyvin
+vaikea, pelätään pahinta, ja hän tahtoisi nähdä teitä. Voitteko tulla
+heti? Halloo, halloo! — Vastatkaa. Ettekö kuule, vastatkaa.
+
+— Mitä minä siellä teen?
+
+— Paula on sairaana.
+
+— Mutta enhän minä ole lääkäri.
+
+— Hävetkää mies, vätystellä. Suutun tässä, vaikkei olisi oikeuttakaan.
+Ymmärrätte varsin hyvin, että hän tahtoo puhua kanssanne.
+
+— Mitä se hyödyttää? Sanokaa, että Lassila on ruvennut ruokottomasti
+juomaan ja istuu Katajanokalla kopissa.
+
+— Haluatteko syöttää valhetta kuolevalle Herran ehtoolliseksi?
+
+— No sanokaa, että vanha ischias on puhjennut. Olen kuollut
+reumatismiin. Se on jokseenkin totta, ainakin vastaa totta.
+
+— Mitä tuo tarkoittaa? Sadismiako?
+
+— Tarkoittaa, että yksinkertaisesti minä en tahdo tulla.
+
+— Kuulkaa tämä: teidän täytyy.
+
+— Mikä täytymys minulla on? Sanokaa hänelle, että kysyipä mitä tahansa,
+minä vastaan kaikkeen: kyllä. Kyllä, kyllä. Mutta en tahdo nähdä häntä.
+Sanokaa: kaikkeen kyllä.
+
+— Luuletteko minun soittavan turhanpäiten? Hän on raukuttanut jo kaksi
+tuntia hakemaan teitä.
+
+— Puhukaa hänelle järkeä. Mitä ihmettä se toimittaa? Että minä istun
+vuoteen ääressä — kiusatakseenko hän minua ja minä häntä? Pyytää minua
+kukaties vielä ottamaan häntä kädestä.
+
+— Hiljaa. Te olette sikamainen mies suorastaan. Vaikkei teillä olisi
+mitään kunnioitusta kuolemaa ja ihmisen tuskaa kohtaan, niin suu kiinni
+Paulasta. Minä vahdin itse, ettette koske häneen sormenpäälläkään. Jos
+sanotte hänelle yhden ilkeän sanan, heitän teidät niskasta pellolle,
+onko selvä?
+
+— Olkaa rauhallinen. Älkää huutako. Ihan turhaa — minä en tule, siitä
+ei ole pelkoa.
+
+Lassila sulki puhelimen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Thorpe palasi vuoteen ääreen. Paula piteli kylkiään otsa rypyssä,
+silmät ummessa, rikkipurruissa huulissa kohosi pieniä, vaaleampia
+nahkan kulmakkeita veresjuovien välillä.
+
+— Ai jai — miten se ottaa, miten se ottaa. Se repii minut, voi, voi,
+voi.
+
+Suoraa huutoa. Eric tarttui lujasti ranteeseen ja Paula avasi silmänsä.
+
+— Oliko kotona?
+
+— Oli, mutta ei hän tule.
+
+— Mitä hän sanoi, sano Eric. Voi voi — tätä ei kestä. Kaikki minun
+sisukseni katkeavat. Anna minun edes hakata käsiäni. Mitä hän sanoi?
+
+— Riitelimme puhelimessa.
+
+— Voi sinuakin, Eric. Etkö käsitä, ettei huoli vastustaa katkeraa
+ihmistä, katso nyt, minä kuolen aamulla. Tee minulle se palvelus, hae
+hänet tänne.
+
+— Rakas Paula, älä vaivaa itseäsi, koeta olla levollinen. Kyllä se käy
+hyvin, kyllä se käy.
+
+— Älä puhu, tohtori sanoi jo viime kerran, etten kestä. Hae hänet tänne.
+
+— Älä pyydä sitä, rakkaani. Hän ei tahdo.
+
+— Sinä et tahdo! Tällainen tuska minulla. Viimeistä kertaa pyydän
+jotakin, kaikki muut saat olla tekemättä, et sitä viimeistä. Minäpä
+tahdon, minun on saatava. Jos et sinä hae häntä, ryömin sinne vaikka
+polvillani. Nyt se alkaa taas — joka säie poikki.
+
+Huudot vihloivat. Kätilö saapui, kohenteli vuodetta ja rauhoitteli,
+laski valtimon ja tunnusteli vatsaa. Tohtori oli sanonut, että jollei
+synnytys ala ennen aamua, toimitetaan keisarileikkaus. Polte meni ohi,
+Paula puhkesi itkuun:
+
+— Hae hänet tänne. Etkö sinä näe, etten minä voi lähteä sinne.
+
+Thorpe lähti autolla. Oli rankka sade. Hän komensi autonkuljettajan
+mukaansa ylös. He soittivat kelloa ja ryskyttivät ovea. Sitten tuli
+neiti Mikkonen aamuviitassaan. Hän avasi, pujahti huoneeseensa ja huusi
+ovenraosta korkealla äänellä: — Maisteri Lassila, maisteriii!
+
+Thorpe jätti autonkuljettajan eteiseen seisomaan ja katselemaan
+seinäpapereita, valkoisia ovia ja joitakin päällystakkeja. Hän marssi
+suoraan Lassilan huoneeseen. Mies istui nojatuolissa ja poltteli
+tupakkaa. Seiväs olisi seisonut savussa.
+
+— Tulin hakemaan sairaalaan.
+
+— Olen jo kerran sanonut, etten tule.
+
+— Mutta on tultava.
+
+— Aiotteko naittaa minut hänelle uudestaan? Pitäkää mitä olette
+ottanut, pitäkää. Varjelkaa kuin silmäneulaa, ettei mene sillanrakoon.
+Vai rukoilemaanko? Että hauta kaiken sovittaa! Ikäänkuin tässä olisi
+mitään sovittamista. Typeriä leikkiyrityksiä — kun ei voi enää mitään
+tehdä, ei ole mitään tehtykään. Yhdellä henkäyksellä pyyhkäisty
+puhtaaksi kuin lumi, viattomaksi kuin Jumalan Karitsa. Jättää
+kauniin muiston, oli hyvä, siveä ja hurskas, kaino ja puhdas, nöyrä
+sydämeltään, altis palvelukseen. Tuotti suurta iloa meille molemmille
+miehilleen.
+
+Ja Lassila peräytyi ikkunan luo, istuutui karmille ja saneli:
+
+— Syvällä surulla ja katkeralla kaipauksella ilmoitan, että hellästi
+rakastettu vaimoni pitkän ja hivuttavan taudin murtamana nukkui kuolon
+uneen autuaasti luottaen Vapahtajaansa. — Kyllä minä panen siihen
+nimeni alle ja välähti yht'äkkiä vielä mieleeni oiva ajatus: tehän
+voitte panna siihen nimenne minun nimeni perään. Sehän on vielä hyvin
+vaatimatonta, vain kaksi miestä.
+
+— Rienaaja.
+
+— Mitä? Tapellaanko? Mutta kuoleman pitää olla pikainen ja kivuton.
+Lyödä jos haluttaa, tahi ei lyödä; aina mitä haluttaa. Istun valmiina
+kädet polvilla. Hahhahhaa. Löisitte, ettekä kuitenkaan lyö? Verratonta,
+tämähän on verratonta, jumalaista. Ihminen ottaa orjan muodon, tekee
+juuri sitä mitä ei tahdo. No, ei ole pelkoa, että teistä tulee nero.
+Eikös hiukan kaivele, että minä olen Paulan ensimmäinen ja viimeinen
+mies.
+
+— Näkyy kyllä, ketä kaivelee. Yhäti.
+
+— Yhäti, niin, kuuletteko, yhäti, eikä se lakkaa. Turha on tulla
+sovinnoille, ettekö jo usko? Yhäti se palaa ja käryää, sakenee kuin
+sairas sappi. Mitä te siinä seisotte? Eikö jo kuulunut selvään?
+
+— Jos minulla on milloin kostettavaa, minä kostan enkä sadattele.
+
+— Ohoo. Tappaisin teidät? Aivan teidän älynne mukainen ajatus, vieläpä
+siksi kiitettävä. Totisesti minulle taivas aukenisi, ruusut puhkeaisi,
+siirtyisin pian vielä Valonkotiin. Sillä sekunnilla, jolloin te
+makaisitte maassa, muuttuisi Paula koskemattomaksi morsiamekseni ja
+minä, vartoisin hääyötäni. Vai luulette, että tämä olisi paremmin,
+jos ette olisi syntynytkään? Paremmin, jos hän olisi vielä minun —
+hyödytöntä sekin! Mikä helvetin oikku piilee koko tässä roskassa?
+Tarvittiin totisesti Jumala ja saatana yhdessä keksimään jotakin
+tällaista. Järjetön narrinpeli, loppumaton ilveily ensimmäisestä
+päivästä viimeiseen. Petoksien petos, hulluuksien hulluus. Pelipallojen
+karnevaali. Joka näkee totuuden tästä, se hänet tappaa.
+
+— Vaiti jo. Lähdetään. Mutta varokaa kieltänne sairaalassa.
+
+— Me voisimme älytä pysyä jo erillään. Tasoissa ollaan, te saitte
+minun ja minä teidän. Vai pidättekö etuna, että te saitte lapsen? Ja
+surette suuresti, että lauma jäi niin piskuiseksi. Suokoon Luoja,
+nukketeatterin varamies, että poika astuisi kaikki isänsä askelet ja
+lisäisi vielä tusinalla kansaa. Tätä rehellistä, hyvää, ahkeroivaa.
+Näitä happamia naamoja ja luihuja silmiä, näitä pyhiä ja sankareita.
+Menkää nyt pois. Tämä on ystävällinen pyyntö.
+
+— Nyt lähdetään — ja heti, vien teidät vaikka ruumiina.
+
+— Siinä kyllä teette hyvän työn, mutta mitä varten? Riittää, kaikki
+riittää.
+
+— Autonkuljettaja odottaa. Heti! Vaimoni on siinä tilassa.
+
+— Missä tilassa?
+
+— Synnytyslaitoksella. Kyllä kai sen kuulitte.
+
+— Mitä? Mitä minä siellä teen?
+
+— Mistä minä sen voin tietää? Teitäpä huutaa.
+
+Lassila lähti, hän oli kuin lyöty kuullessaan, että
+synnytyslaitoksella. Thorpe oli niin suuttunut, ettei kyennyt puhumaan.
+Hän oli vähintään yhtä vihainen Paulalle kuin tuolle ruokottomalle
+miehelle, jonka kanssa hänen piti sopia samaan autoon.
+
+Lassila seisahtui vuoteen jalkopäähän, oli harmaassa syystakissaan.
+Sade pieksi ikkunaa kuin mieletön. Kuului raskaita, suuria pisaroita
+kimmahtavan rikki peltiin. Kuului tiheää säntäämistä vasten ruutua.
+Thorpe oli mennyt ja sulkenut oven. Tämä oli pieni sievä yksityishuone.
+
+— Istu Olli, tähän tuolille. En jaksa puhua sinne asti. Ei, nyt tulee
+polte. Tekisi hirvittävästi mieli huutaa.
+
+Lassila katsahti laikullisiin kasvoihin, turvonneihin, sekaisiin. Pää
+heittelehti, ruskea tukka vanui vyyhtenä. Mies pisti kyynärpäänsä
+polville ja jäi tuijottamaan sängyn viereen lattialle. Häntä
+kauhistutti.
+
+Polte asettui, Paula kouraisi hänen sadetakkinsa hihaa.
+
+— Olethan leppynyt, ethän ole vihainen enää, ethän. Sano nyt, ettet ole.
+
+— Olen, olen. — Se tarkoitti myönnytystä.
+
+— Voi, sinunhan piti sanoa, ettet ole — Paula näki kyllä, että Olli oli
+niin sekaisin, se huvitti häntä hiukan. Hänen äänensä oli hyvin heikko.
+
+Lassila naurahti matalasti, nolona: En, en, en.
+
+— Minäkin kysyin sekavasti — Paula oli huomannut tuon naurahduksen, se
+tuntui pieneltä hyvältä mörähdykseltä — ja oli harvinaista Ollilta.
+Yhtäkkiä toinen kiirehti torjumaan:
+
+— Älä vain pyytele anteeksi taas, Paula. Äläkä puhu vihasta taikka
+rakkaudesta, muuten minä pian juoksen tieheni.
+
+— Sinä et olisi tullut tänne? Minkätähden?
+
+— Thorpe on ilmankin mustasukkainen. Katseli minua tullessa kuin
+tiikeri, pelkäsin jo henkeäni. Sanoi minulle puhelimessa, etten saa
+koskea sinuun sormenpäällänikään. Enhän minä uskalla katsoakaan
+sinnepäin — ja sinä vaan istutat minua tässä — Lassila tunsi
+helpottuneensa, leikillähän tästä selvisikin.
+
+— Kyllä sinä olet... Olli.
+
+— Voi lasta, johan se on sekaisin. Ollihan minä olen ollut aina.
+
+— Nyt se tulee taas — polte. Hyvä Jumala, voi voi voi —
+
+Se lakkasi ja Lassila kääntyi Paulaan ihan sekaantuneena, silmät
+levottomasti pyörien. Paula sille melkein hymähti, vaikka huulet eivät
+liikahtaneetkaan. Tätä surkeutta.
+
+— Minä luulin, että sinä kuolet jo. Päästä nyt minut pois.
+
+— Olli — yksi asia — Olli. Kuule nyt: Tämä lapsi tulee — sinun lapsesi.
+
+He tuijottavat toisiaan.
+
+— Eihän, kuule, eihän se voi olla niin?
+
+— Etkö sinä usko sitä? Voi voi.
+
+— Ole nyt, Paula, uskonhan minä.
+
+Lassila on niin peloissaan, hän istua könöttää siinä hartiat kyyryssä
+eikä tiedä, uskaltaako katsoa minnekään. Hän tuntee yhtäkkiä hajoavansa
+— ikäänkuin hänen ruumiistaan lähtisi monta köyttä eri suunnille, ne
+vievät näkymättöminä pois tästä huoneesta ja harmaaseen äärettömyyteen,
+siellä joku nykii kustakin köydestä, koko äärettömyyden pyöreä piiri on
+nykijöitä täynnä.
+
+Hän hajoaa nyt, hänet vedetään rikki jostakin ulkopuolelta. Tähän asti
+hän on aina ollut suljettu, itsenäinen ja kokonainen. Nähnyt kyllin
+selvästi itsensä ja muut. Omituista, hän ei tunne tästä mitään tuskaa,
+ainoastaan pelkoa. On kuin hänen elävät jäsenensä olisivat hajoitetut
+ympäri maanpiirin, kukin tuntee erikseen ja huutaa.
+
+Paula muistaa hämärästi heidän viimeistä kohtaustaan ja samalla
+sukeltaa toinen kuva: Hän oli sanonut kerran Ericille, että mies voi
+olla mieletön. Ja Eric oli omituisen kiihkeästi ahdistanut häntä:
+Millä tavalla mieletön? Sano, sano, mitä tarkoitat? — Tässä tilassa
+mitkään ajatukset eivät ole hänen omiaan, ne kulkevat välähdyksenä
+jossakin ylitse, aivankuin lukisi ne katosta; aivoissa ne eivät synny.
+Tulee uusi polte, hän pitelee sängyn päästä kiinni, mutta tämä tuntuu
+helpommalta. On jollakin tapaa tullut selväksi kaikki ja Ollikin on
+ehkä unohtanut. Hyvä, että sai sen sanotuksi. Hän yrittää nykäistä tätä.
+
+— Jos minä nyt kuolen — kutsuin sinut tänne sitä varten, että —
+ajattelin, että sinä voisit haluta lapsen itsellesi. Siitä voisi olla
+sinulle — jotakin hyvää ja iloa.
+
+Mies ei saa sanaakaan irti, ei osaa sanoa.
+
+— Eric ei tiedä — tästä mitään. Mutta minä kerron hänelle sen,
+ennenkuin —
+
+— Älä kerro, Paula. Minä teen sen.
+
+— No ei sitten. Se on hyvä. Katsos — ei toisen elämä ole aina niin hyvä
+kuin uskoisi — niin helppoa. Mutta mene nyt, mene nyt. Se tulee pian —
+taas. Mene. Voi —
+
+Paula huusi lopun ja tunki toisen kätensä tuskasta ylös, väljä yöpaidan
+hiha putosi olkapäälle, paljas valkea käsi oli torjuva uhkaus jollekin
+— ikäänkuin sen ajamana lähti mies huoneesta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavana iltapäivänä soitti joku sairaanhoitajatar Ensisairaalasta
+hänelle: Rouva Thorpe oli kuollut aamulla vähän vailla yhdeksän, kolme
+tuntia synnytyksen jälkeen korkeaan kuumeeseen. Pikku lapsi oli tyttö
+ja oli syntynyt kuolleena. Rouva Thorpe oli pyytänyt illalla soittamaan
+maisterille miten käy. Hän oli jo soittanut päivällä pari kertaa, mutta
+ei ollut ketään kotona.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Toisena iltana kulkee Thorpe Antinkatua mustaan pukuun pukeutuneena.
+Hän on menossa Lassilalle eikä voi sydämessään antaa anteeksi Paulalle
+että tämä on pakottanut hänet vielä tähänkin. Hän ei voi sitä antaa
+anteeksi, mutta miehelle kuuluu tehdä tehtävänsä. Sitäpaitsi kunnioitus
+kuolemaa kohtaan vallitsee häntä, ei mikään halpa-arvoinen mielle saisi
+häntä horjumaan tässä.
+
+Sitten ajatukset kääntyvät toiselle tolalle, vainajaan, hänen eläissään.
+
+— Hän aavisti tämän itse, oli nämä viime kuukaudet kuin pieni
+surullinen tähti, ei pyytänyt mitään eikä houkutellut, ei saanut
+päähänpistoja, oli kuin hellä henki. Ja niin kaunis ja nuori. Nyt
+lihakset jäykkinä ja kivettyneinä...
+
+Sanotaan, että naisia aina löytää... Enkä usko vieläkään yhden niin
+suuresti eroavan toisesta, niillä on vain omat detaljinsa jokaisella,
+omat viehätyskeinonsa... mutta sittenkään en tahdo etsiä lohdutusta
+yhdeltäkään. Ei ketään talooni, ei syliini. Ei enää uusia käsivarsia
+niiden jälkeen.
+
+Raskain ja kolein mielin kulki mies siinä. Olipa hän nähnyt täällä
+elämässä yhtä ja toista. Tavannut paljon hienoa huvia, ei koskaan
+suuria suruja. Tätä miestä eivät mitkään kokemukset voi tappaa. Syvenee
+vain tuo juonne suun ympärillä, ei kovene, vaan pehmenee. Paljon
+ymmärtämystä, hiukan hymyä ja hiukan surumielisyyttä:
+
+— So ist das Leben.
+
+Hän on jollakin tapaa elämän ulkopuolella. Ei tämäkään ole suuri suru,
+mutta hyvin koleaksi ja tyhjäksi se lyö mielen.
+
+On raskas, lämmin, tummahko ilta.
+
+Häntä suututtaa jälleen asiansa.
+
+Lassila tulee avaamaan ovea. He marssivat äänettä peräkkäin tämän
+huoneeseen. Jokin kirja on avattuna pöydällä. Maisteri viittaa tuoliin,
+seisoo itse nojaten puoleksi istuvassa asennossa kirjoituspöytäänsä.
+
+Arkkitehti heilauttaa kättään, ei haluta istuutua. Hän seisoo ja
+koputtaa hatullaan sääreensä. Maisteri katselee häntä ja näkee: Komea
+pitkä mies. Tuollaiset harmaa- ja mustaraitaiset housut näyttävät
+hienoilta.
+
+Minä tulin vaimoni pyynnöstä. Hän on kuollut.
+
+— Tiedän sen.
+
+He molemmat ovat hyvin vieraita ja kohteliaita. Arkkitehti kumartaa
+hiukan:
+
+— Nyt tekin nähtävästi voitte lakata vihaamasta minua. Minä en ole
+koskaan vihannut ketään — korkeintaan halveksinut. Osansa lankeaa
+kullekin ja kyllin paha jokaiselle... kuitenkin. Ei silti, että
+välittäisin siitä, mitä minulle toivotte. Tulin vain sanoneeksi.
+
+Hän on puhunut suu hiukan hyväntahtoisessa hymyssä — tai ei hymyssä,
+mutta sellaisella piirteellä. Toinen ajattelee, että aivan sellainen
+hän oli ennenkin.
+
+— Onpa teillä luuloja. Minä en toivo teille sadetta enkä poutaa. En
+yhtä mukulakiveä tiellenne — aivan samantekevää. Pyydän anteeksi —
+ymmärtänette kuitenkin, että minulle ei ole erityistä iloa nähdä
+teitä... seisoa tässä...
+
+— Kyllä minä heti lähdenkin. Ei ole mitään halua vaivata teitä. Vain
+vaimoni pyynnöstä... hän pyysi — lupasin tehdä, jos te haluatte
+jotakin, esitätte jonkin toivomuksen. Kuolevan tahto, minkä sille
+voin, että minun pitää vielä tämän kerran vaivata teitä. Lupasin, että
+täyttäisin... onko teillä jokin toivomus hänen hautaansa nähden.
+
+— Ei — mitäs minä siitä. Voittehan laulaa hautajaisissa: »Tiet kaikki
+yhtyy täällä...»
+
+— Minulla on aikomus haudata hänet krematoriossa, pidän siitä tavasta,
+ellei teillä ole mitään vastaan.
+
+— Ei, miten haluatte.
+
+Vastatuksin seisovat herrat kumarsivat toisilleen ja arkkitehti lähti.
+Maisteri ajatteli, miten paljon hienommin toinen osasi kumartaa kuin
+hän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kirkas, kuurainen päivä. Auringonsäteet ovat laimeat, melkein kylmät.
+Valaisevat kuitenkin sen mihin sattuvat. Maa ei pölyä eikä hengitä,
+mutta ei pidä myöskään tästä härmästä. Talot mielellään kutistuisivat,
+ettei tarvitseisi kohota niin ylös tyhjyyteen.
+
+Ruumissaatto kulkee hautuumaan viertä krematoriota kohti. Tien
+toisella puolen kalkuttelevat ja lohkovat työmiehet kiviä. Joku heistä
+seisahtuu, katsoo ja pyyhkäisee rukkasella nenänsä alustaa. Kaksi
+mustaa kuskia istuu rinnakkain korkealla. Suruvaunuissa on valkoinen
+arkku peittonaan suuri seppele kieloista. Perässä tulevat autot
+hitaasti, hitaasti, hevosten tahdissa. Nekin näyttävät hiljaisilta.
+
+Kukkulalla nousee seurue autoistaan. Jokin vuokra-auto pyörähtää
+takaisin tielle ja laskettelee pois iloista vauhtia.
+
+Kappelin korkeista kapeista ikkunoista lankeaa kylmiä, kuvaisia
+seinille. Mustan korkean verhon edessä on nyt valkea arkku. Se
+somistetaan seppeleillä ja kukkakimpuilla. Kieloseppele ylinnä,
+tulpaaneja, asparaguksia, cyclameja, liljoja, leukoijia, orvokkeja,
+syreenejä ja ruusuja. Narsisseja, krysanteemeja, neilikoita...
+suuri paljous suloisia kukkia, tuoksuvia ja tuoreita. Thorpen
+seppele lepää keskimmäisenä arkun päällä, juuri siinä on lukematon
+määrä kieloja asparaguksen oksien keralla. Niiden terät ovat kuin
+valkeista valkeimmat helmet, jotka haluaisivat pudota alas. Pitkä
+musta seppelenauha riippuu arkun viertä hipoen lattiaa. Siinä seisoo
+kultaisin kirjaimin: Viimeinen tervehdys rakkaalle vaimolleni ja
+lapselleni. — Sillä pikkulapsi, joka ei ehtinyt hengittää maan ilmaa,
+on pantu arkkuun äitinsä käsivarrelle. Paula ei joutunutkaan yksinään.
+
+Arkun ympärillä leviää kukkameri, nauhat riippuvat rakkain sanoin.
+Kuljetaan hiljaa kappelissa. Punaiselle matolle on varissut joitakin
+kukanlehtiä. Valkeita alppiorvokin lehtiä. Kappelin palvelija tuo
+viisihaaraiset kynttilät arkun molemmille puolille. Jokin hiljainen
+sana kuuluu ilmassa. Tervehditään tuttavia, siellä on paljon Thorpen
+sukukuntaa. Herrat pitelevät silkkisilintereitään valkohansikkaisissa
+käsissään ja kumartelevat arvokkaasti, hillitysti ja hienosti.
+
+Rouva Halli saapuu miehineen, suutelee lähimpiään ja taputtelee
+olkapäälle. Arkkitehtiä hän suutelee vain poskelle. Antaa
+ystävällisesti kätensä levätä toisen olkapäällä ja lupaa sydämellisen
+osanottonsa. Hänen pienet maiskutuksensa kuuluvat hiljaisessa
+ilmassa. Vanha rouva Malin hiukan kuluneessa plyyshipalttoossaan
+kulkee eturiville, hänen takkinsa riippuu laihan ruumiin ympärillä,
+suksimaiset kalossit suhahtelevat pitkin punaista mattoa, hän
+nyökkäilee ystävällisesti ja istuutuu Alvina Bromsin viereen. Katselee
+kaihoten kukkamerta, kuiskii ihmetellen:
+
+— Poltetaanko nuo kaikki arkun mukana? Katoavatko nekin siinä kauheassa
+liekissä? Silloin hänen tuhkansa on kukkien tuhkaa. — Vanhan rouvan
+harmaat silmät värähtelevät levottomasti. — Kuinka pian kaikki nuo
+kuihtuvatkaan.
+
+Alvina silmäilee toiseen seinään nojaavaa nuorta miestä, joka painaa
+silinteriään rintaansa vasten ja tuijottaa liikahtamatta mustaan
+verhoon. Aivankuin temmaten tämän kasvoista ajatuksen hän sanoo:
+
+— On kaameaa, että tämä kaikki siirretään tuon mustan verhon taa.
+
+— Hirveän sääli noita kukkia, ne muistuttavat nuoruutta. Nuori ihminen,
+jonka iho on yhtä hieno kuin tuollainen terälehti, liljanvalkea tai
+ruusunpunerva, kasvaa huolettomasti kuin itsestään, ihan kuin kukka.
+Mutta nyt ne ovat leikatut juuristaan irti ja sekunnissa ne palavat
+ja raukeavat. Jos minä olisin kuollut sellaisena — nuorena — säälisin
+itseäni niin, että sulaisin kyyneleihin.
+
+Alvina huomaa, ettei totisen miehen katse hievahdakaan mustasta
+verhosta. Hän tietää kyllä ennestään, minkälaisia miehet ovat. Jättää
+tahallaan vastaamatta vanhan rouvan ajatuksiin. Joku nainen tämän
+toiselta puolelta sanoo:
+
+— Minä antaisin polttaa itseni, mutta pelkään, että siellä sittenkin
+vielä tuntee. Tuntee sen kemiallisen liekin menevän lävitseen, se minua
+arastuttaa. En usko, että jokainen hiven tuntoa on kuollut.
+
+Kappeli täytyy vähitellen ihmisistä. Toiseen ovenpieleen nojaa
+Lassila harmaassa sadetakissaan ruskein hansikkain. Hän on tullut
+jalan, katselee herroja mustissa puvuissa ja valkeissa käsineissä, he
+pitelevät kauniisti silinteriä rinnallaan.
+
+Milloin katoaa arkku mustan verhon taa?
+
+Kapea päivänkuvainen ikkunasta lankeaa kappelin seinälle. Täällä on
+kylmähkoä.
+
+— En milloinkaan tiennyt, että Paulalla on näin paljon ystäviä — ja
+kukkasia.
+
+Hiljainen suruhymni soi, kulkee pienessä kappelissa äänettömän joukon
+keskellä. Lassilan pään päältä parvelta kuuluu yksinlaulua. Miehen
+ääni — se laulaa kirkkaammasta elämästä. Jotkut pyyhkivät kyyneleitä.
+Niin, todella, joku ihminen itkee. Niitä on monta. Ihmeellistä,
+itkevätkö ne itseään vai häntä...? Hän kuuli vain hajanaisia lauseita
+ruumissaarnasta, ne eivät päässeet tajuntaan. Siellä oli nuorenlainen
+vaalea pappi, jalkojensa juuressa sadat kukkaset, sanoi, että Sana ei
+voi lohduttaa. Suru tekee maailman tyhjäksi, asettaa ihmisen yksin —
+loitolle jokaisesta. Ei kenenkään ihmisen ääni pääse sisälle sellaiseen
+sieluun. Tässä äärettömässä yksinäisyydessä ihminen tarttuu ideaan,
+haparoi kiinni siihen, mikä on kaiken yläpuolella ja pysyvää.
+
+Lassilan väsyneet ajatukset tarttuivat tuohon, laahaten ja hämärästi ne
+jatkoivat: Ihminen luo täytteen elämäänsä mielikuvillaan, ideoilla. Jos
+minäkin voisin saada sellaisen täytteen — uskoisin sokeasti.
+
+Mietiskelevä pappi pääsi vihdoin ratkaisuun:
+
+— Maasta sinä, olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.
+Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä.
+
+Rukoukset putoilevat yli kansan, Lassilasta ne kimmahtavat kuin
+herkät kumipallot. Hän nojaa vähän toisella olkapäällään ovenpieleen.
+Katseleekohan kukaan hänen kirjavaa kaulusnauhaansa? Nuo toiset ne
+pyyhkivät silinteriään hihallaan. Häntä vaivaa nykyjään oma olentonsa
+loputtomasti.
+
+— Kuulkaamme Jumalan sanan todistuksia katoavaisuudestamme: »Ihminen,
+vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa
+niinkuin kukkanen ja lakastuu; pakenee niinkuin varjo eikä pysy. Hänen
+päivänsä ovat määrätyt ja hänen kuukausiensa luku on Sinun hallussasi;
+Sinä panit hänen eteensä määrän, jonka yli hän ei voi käydä.
+
+Multa tulee maaksi jälleen niinkuin se on ollut. Henki palajaa Jumalan
+tykö, joka sen on antanut.» —
+
+Jälleen kuuluu tumma ääni ylhäältä parvelta. Hiljaista soittoa.
+
+Kas, Thorpe astuu arkun luo, kumartuu heittämään hiukan multaa sille.
+Hän lukee seppeleensä nauhoista:
+
+— Viimeinen tervehdys rakkaalle vaimolleni ja lapselleni.
+
+Lassilasta tuntuu niin kylmältä, että hänen hartiansa köyristyvät:
+Jos nyt sukeltaisin tuonne arkun toiselle puolen häntä vastapäätä ja
+julistaisin myöskin: Viimeinen tervehdys vaimolleni ja lapselleni, ne
+luulisivat sitä rienaamiseksi, pilkaksi taivasta vastaan... Siellä on
+minun vaimoni ja lapseni. Tässä seison ruskein käsinein — mitä apua
+siitäkään, jos olisi valkeat...
+
+Jokin ääni kuuluu lukevan arkun luona:
+
+    Brutit ha banden
+    mellan hjärtan kära.
+    Menskliga anden
+    kan ej sorgen bära...
+
+Vähitellen alkoi kappeli tyhjetä. Lähdettiin hidastellen, palvelija
+odotti jo ovien sulkemista. Joku vanha nainen sanoi hänelle:
+
+— Eikö sitä saa jäädä katsomaan?
+
+— Ei sinne saa katsoa kukaan muu kuin professori.
+
+Kumpareella ulkona odotti Valjakka Lassilaa. Yksitasaisesti, melkein
+äänettöminä kulkivat nuo kaksi miestä hautuumaan laitaa. Valjakka sanoi
+silloin tällöin sanan. Kävi selville sekin, että hän oli äskettäin
+tullut kaupunkiin ja nähnyt tämän sanomalehdestä. Oli tuonut kimpun
+punaisia tulpaaneja.
+
+Lassilasta ei lähtenyt irti yhtään ajatusta. Hänen seuransa
+oli palelluttavaa, se tuntui selkäpiissä. Kun he saapuivat
+Mechelininkadulle, ilmoitti Valjakka tulevansa Hietalahteen päin.
+Toinen sanoi: Tule.
+
+— Sinä et tuonut kukkia.
+
+— En. Olisihan sekin sukkeluus, että minä siellä laskisin seppeleitä.
+
+— Jaa. En minä siinä näe mitään sukkeluutta.
+
+— Jos se arkku nyt on ehtinyt luisua sen verhon taa, oletetaan, että
+siitä kaikesta on hiukan kuumaa tuhkaa jälellä. Luuletko, että Paula
+sellaisenaan laskisi minulle seppeleitä — tuhkana? Vielä vähemmin
+teen sitä minä, minä olen jo niin pitkällä, että poroni on ehtinyt
+kylmetäkin.
+
+— Omituista; minä en pääse mihinkään siitä ajatuksesta, että hän eläisi
+— ilman tätä toista perioodia — jos... kun rehellisesti sanon, jos
+olisi pysynyt sinun holhottavanasi.
+
+Toinen ei siihen vastannut — kuin ei olisi kuullutkaan. Kun he
+saapuivat Lapinlahdenkadun kohdalle, ei hän näyttänyt sitä näkevänkään,
+vaan aikoi kulkea samaa suoraa, päätään kääntämättä, hartiat omituisen
+kokoonpuristetussa asennossa. Valjakka tarttui häntä kyynärpäähän ja
+pyöräytti kulman ympäri:
+
+— Mitä sinä sinne rantaan menet? Tule tästä kautta — hän muisti,
+kuinka toveri oli kerran kironnut ja jatkoi: — Velimies, kuolleelle
+ei huoli pitää kaunaa. Sinä otat kaikki asiat liian raskaasti, vaikka
+ymmärränhän minä...
+
+— Mitä sinäkin puhut? Enkö minä sanonut, että tuhkanikin on jo kylmää.
+Se ei enää kuumene mihinkään päin. Olen sisäisesti kuollut — olen
+sitä, jos sen sanan uskoisitte. Miksi minua revitte joka suuntaan,
+sinä ja kaikki — vaaditte minulta kaikenlaisia — anteeksiantoa — mistä
+sitten? Väsyttää minua kovasti... Jos niin tahdot... Hyvähän oli Paula.
+Olisitko tyytyväinen, jos olisin polvistunut arkun ääreen ja itkenyt
+— vai mitä sinä minusta tahdot? Ei se minulle merkitse mitään, eikä
+mikään muukaan. Antaisit minun olla rauhassa.
+
+Hän ei kohottanut hartioitaan ja päätään tätä puhuessaan, näytti
+sanelevan kadun kiveykselle. Ääni oli kovin muuttunut ja asentokin
+vetäytynyt sisään. Hän mutisi vielä... ei osannut vihata ketään — ja
+ajatukset painuivat uralle, joka niille oli auennut sen jälkeen, kun
+hän oli viimeksi ollut Paulan luona: Minä itsehän olen ollut syynä
+kaikkeen. Tämä kaikki on lähtenyt ja aiheutunut minusta, alkusyystä...
+Äärettömäksi kirousten taakaksi voi ihmiselle muodostua oma itsensä.
+
+Sitä hän toisti: Äärettömäksi kirousten taakaksi voi ihmiselle tulla
+oma itsensä. Ja kauhistutti silmätessä elämän loppumatonta kurjuutta.
+Nyt hän on kuollut — vihdoinkin. Oli ollut lujaa ainesta.
+
+Valjakan ääni kuului viereltä kysyvänä:
+
+— Ehkä minä käännyn tästä kulmasta?
+
+— Käänny pois.
+
+— Minulla on nälkä. Eiköhän mentäisikin yhdessä syömään kunnolla?
+
+— En minä nyt — syön myöhemmin.
+
+— No, minä tulen sitten jonakin iltana siellä käymään. Terve nyt.
+
+— Terve.
+
+Valjakka jäi vielä katsomaan taakseen toisen kääntyessä menemään
+yksin omaa katuaan. Miehen hartiat olivat vielä köyryssä, hän näytti
+pienentyneen.
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78858 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..0b85a35
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1 @@
+[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78858](https://www.gutenberg.org/ebooks/78858)