diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 78859-0.txt | 4478 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 4503 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/78859-0.txt b/78859-0.txt new file mode 100644 index 0000000..caeaf2c --- /dev/null +++ b/78859-0.txt @@ -0,0 +1,4478 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78859 *** +language: Finnish + + + + +JUVENILIA + +Nuoren teinin ja runoniekan muistelmia + + +Kirj. + +LARIN-KYÖSTI + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1927. + + + + + + + Motto: + + »Nil humanum a me alienum puto.» + + + +SISÄLLYS: + +JUVENILIA: + +Kotitaloni +Vanha Renki-Kustaa +Peluri +Oispa pursi ja... +Relegatio +Paimenhuilu (Muistelmia J.H. Erkosta) +Thaleijan temppeliherra (Muistelmia Kaarlo Bergbomista) +In dulci jubilo (Muistelmia Eino Leinosta) +Rappiolla +Viinuri +Hämäläisiä +Karjalaisia +Katupeilin kuvia +Killin ensi seikkailu + +JÄLKIMUISTELMIA: + +Punainen kukko +Kuolemannäky +Vierailla veräjillä + + + + + + +JUVENILIA + + + + +KOTITALONI + + +Minä muistan, miten minä kotitaloni katolla suurella nautinnolla luin +jotakin kirjaa, ehkä De Koen Robinson Crusoe'ta. Tämän mestariteoksen +olon myöhemmällä iällä lukenut vieläkin suuremmalla nautinnolla. + +Kirjaa lukiessani olin niin syventynyt sen jännittävään sisältöön, +etten huomannut mitään, mitä ympärilläni tapahtui. Mutta kun nostin +katseeni kirjasta, minä näin alhaalla sijaitsevan »Stjärnan», +»Tähtipuiston», sen vehmaat, kauniit puut ja herkkinä nukkuvat +nurmikentät. Auringonsäteet välkehtivät puitten vihreillä, lepäävillä +lehdillä. Tervatun kattohuovan haju huumasi minua, aurinko huumasi +minua, minun nuori vereni kiehui ajatellessani ihmissyöjien ja +mustien murjaanien julmia tekoja. Minä lojuilin hiljaa katolla, sillä +tiesin, että minua pian kaivattaisiin. Olin tikapuita pitkin salaa +kiivennyt katolle saadakseni olla yksin, saadakseni vaipua vapaan +mielikuvitukseni maailmoihin. + +Kuulin, miten kalkkuna pihalla kotkotti koleita kurkku-ääniään, +kuulin, miten palvelustytöt sitä koettivat ärsyttää punaisilla +esiliinoillaan. Kuulin, kuinka vanha Renki-Kusti meni talliin sukimaan +vanhaa Pokua. Kuulin, miten pitkä, ystävällinen nokikolari tuli +nuohoamaan sivurakennuksen uuninpiippua. — Pikkupoikana minä pelkäsin +tätä, valkoisin hampain irvistävää, mustaa miestä kuin mörköä, mutta +nyt olin jo alkanut ymmärtää, ettei hän ollut neekeri eikä ihmissyöjä. +— Minä elin nyt vain Robinson Crusoen maailmoissa. Kuulin, miten hyvä +äitini askarteli keittiössä, miten lusikat kilahtelivat ja lasit +kilisivät, kun niitä puhdisteltiin. Musti-koira haukahteli unisesti +portilla. + +Valkeat, punasilmäiset kaniinit juoksentelivat tallinportailla. +Kalkkuna-emo oli eksynyt kadulle ja muninut koville, pyöreille +katukiville pehmeän munan. Palvelustytöt korjasivat munan ja ajoivat +kalkkuna-emon taas pihalle. Tämä minua hiukan nauratti. Kuulin, miten +leikkitoverini tulivat pihalle, pihan perällä näet oli rekki, jolla +meidän oli tapana voimistella. Rekki oli pystytetty lähelle aitaa, +minkä vierellä kasvoi karviaismarjapensaita. — Ja aivan lähinaapurissa +asui Jean Sibelius. Borgin talon kulmahuoneustosta, vastapäätä pientä +palotoimia, olin pikkupoikana ohi kulkiessani toisinaan kuullut viulun +ja sellon soittoa. Siellä veljekset Jean ja Kristian soittelivat ja +harjoittelivat yläluokkalaisten perustaman pikkuorkesterin esityksiä +varten. [Jälkeenpäin olen nyt kuullut kuvaavan kaskun siitä, miten +tuleva maailman maestro jo silloin pianon ääressä loihti omaperäisiä, +outoja säveltään. Niiden salattu, syväsointuinen maailma taisi +taitamattomalle lataukselle olla terra incognita et intacta, koskapa +kerran eräs Sibeliuksen koulutoveri tokaisi hänelle tällaisessa +tilaisuudessa: »Mitäs sinä, Janne, siinä rimputtelet, ethän sinä osaa +soittaa, anna sinä Kröönlunnin soittaa valssia!»] Talvella kotipihalla +leikkiessämme me pikkunaskalit pommitimme ullakon ikkunaa ja kuuluisaa +säveltäjänaapuriamme lumipalloilla, kunnes me hänen pallojensa voimasta +pakenimme. Tämän hän on minulle kerran itse kertonut. + +Siinä samassa naapuritalossa pienen palokujan puolisessa päädyssä +asui myös postimestari ja hänen koreana keimaileva, punaposkinen +vaimonsa sekä heidän poikansa Gösta Perander sisarineen. Minä kiipesin +toisinaan kielletyn lauta-aidan yli. Siellä me lapset vanhan piilipuun +alla leikimme parturitupaa, Gösta saippuoi minun kasvoni, kynsi minun +korviani ja oli minulle ilkeä. Hänen isänsä, pitkä postimestari oli +ajoittaisjuoppo. Isän nukkuessa huumeessaan Gösta varasteli seteleitä +hänen lompakostaan ja kätki ne Tähtipuiston pienen kesäravintolan +kivijalan lokeroihin. Tämä teko minua kauhistutti, se vieroitti +kisakumppanit ikipäiviksi. + +Hämäriä ovat nämä muistoni siltä ajalta. Yläluokkalaiset olivat +puolijumalia, minä vain pieni »kraparisti», jonka ylimieliset, +samettilakkiset tupsuniekat jo olivat lumella kasvoja hieroen kastaneet +»koulun uskoon». Normaalilyseon puinen rakennus sijaitsi aivan +kulmittain vastapäätä kotitaloani. Olimmehan mekin mukana lumisotasilla +eri luokkien välisissä, usein tuimissakin taisteluissa, mitkä +saattoivat päättyä verisiinkiin otteluihin. Lyseon aidansolan luona +kävi kuuma kamppailu, kiljuen kuin pienet punanahat me kraparistit +ahdistelimme päämiehiä ja kuninkaita jääkovilla palloilla. Koulun +kello kalkutti, neljännestunnin opettajat seisoivat juhlasalin +ikkunoiden ääressä ja heristivät meille nyrkkejään, mutta mikään ei +auttanut. Vasta kun Thermopylain sola oli vallattu, töytäsimme me +luokkahuoneisiimme, istuimme penkeillemme verisin nenin ja kohmettunein +käsin — ja saimme muistutuksia päiväkirjoihimme. — + +Minä katselin nyt kotitaloni katolta Tähtipuiston pientä ravintolaa, +mikä muistutti bambumajaa. Se näytti aina niin salaperäiseltä. — +Puiston penkeillä istuivat nuoret parit kuherrellen. Silloin en vielä +ymmärtänyt rakkautta. Näin katolta, miten koulupojat härnäilivät +puolihullua kamreeria, joka polvistui heidän eteensä ja nimitti +heitä kreiveiksi. Pojat olivat siitä hiukan mairiteltuja. Pian he +lakkasivat kiusaamasta — ehkä he alkoivat huomata, että vähäjärkistä +ei sovi ärsyttää. He eivät tietäneet, että arabialaiset kunnioittavat +vähäjärkistä ja pitävät häntä pyhänä. + +Olinhan minä lukenut Harun-er Rashid kaliifin Tuhannen ja yhden yön +tarinoita kotimme salin hämärässä. Salin keskellä oli kysymysmerkin +muotoinen leposohva ja sen keskikohdalla pieni, pyöreä pöytä, jonka +ääressä hauskat sedät maistelivat iltatotiaan ja olivat iloisia. +Ja siinä salinseinällä, eteisoven puolella, oli kuvanveistäjä +Thorvaldsenin kuva, jonka lempeitä kasvoja ja sinisiä silmiä +minä lapsena katselin ja opin niissä rakastamaan hyvyyttä ja +sydämellisyyttä. Oven toisella puolella oli Kustaa Aadolfin kuva, +jonka kehyksen yllä oli kullattu kruunu. Kuninkaan ylväs katse seurasi +minua ihmeellisen itsepintaisesti astellessani salin permannolla. +Majesteetillinen, tyyni mahtavuus johdatti mieleeni »Välskärin +kertomusten» kirjavat tapahtumat ja taistelut. + +Salin toisella seinällä oli kaunis, etelämaalainen, kultapuitteinen +kesäkuva, sen etualalla oli puron yli johtava silta, nurmella pieniä +pumpulinpehmeitä lampaita sekä pieni paimenpoika, joka niitä kaitsi, +taustalla siintäviä kukkuloita, tuulimyllyjä ja punakattoisia taloja, +jotka hohtivat heleässä auringonpaisteessa. Kuvan alla oli pitkä +vanhanaikainen sohva, jonka koristeina oli kotkanpäitä. Koululääkäri +B. kärkkyili aina tätä sohvaa sitä ostaakseen. — Sama korskean koppava +herra komensi minut kerran, koulusta kraapattuani ja lääkärintodistusta +hakiessani, näyttämään kieltäni hänen eteisessään monta monituista, +mittaamatonta minuuttia, sillä aikaa kuin hän itse sisähuoneessaan +pöllytteli ainaista sikarinpätkäänsä. Ajattelin, että kyllä minä +sinulle nyt näytän kieltäni aivan julkisesti enkä enää nurkan takana. +— Hän kärkkyili toisinaan portinpielessä seisten palvelijattariamme +palvelukseensa. Humoristinen ja harmistunut äitini lähetti hänelle +kerran katekismuksen, johon eräs kymmenennen käskyn kohta oli +alleviivattu: Älä himoitse lähimmäisesi aviopuolisoa, palkollisia, +karjaa, äläkä mitään hänen omaansa. Tämän kaiken takia olin oppinut +tätä pataljoonan lääkäriä salassa halveksimaan, vaikka ennen olinkin +ihaillut hänen sotilaallista ryhtiään ja hänen jäykkää harmaata +leukapartaansa. Salimme kadunpuoleisella seinällä oli kaksi pitkää, +korkeata peiliä, joista katsellen ihmettelin iloisia lapsonkasvojani. +Pitkän kuvastimen vieressä oli etelämaalainen kuva, joka esitti nuorta, +punahuivista vaimoa, lastaan olallaan kantaen, ruukku kädessä oli hän +matkalla rantaan vettä noutamaan. Tätä taulua minun oli tapana ihailla +päivän paistaessa huoneeseen. Se kuva synnytti nuoressa sielussani +suloisia runokuvia. + + * * * * * + +Loikoelen hiljaa katolla uuninpiipun vieressä ja nautin omasta nuoresta +voimastani ja nuoresta olemuksestani. Minä elän taas yksinäisessä +Robinson Crusoen saaressa. Tahtoisin olla hänen »Perjantainsa», +tahtoisin purjehtia pois kaukaisille merille kokemaan suuria +seikkailuja. — Kuulin, miten talonpihallo tulleet toverini ärsyttävät +kotitalon tallipässiä puskemaan päänsä tallinoveen. Kuulen, miten vanha +Renki-Kustaa hakkaa vajassa puita. Sen vajan yläpuolella on heinä vaja, +jonka apilantuoksuisissa heinissä olen uneksinut. Ja nurkan taitse +kulkien on salaperäinen takapiha, jossa kasvaa suuria nokkosmetsiä, +pistäviä palmuja. Toisen naapuritalon lännenpuoleiset korkeat ikkunat +kiiltävät himmeinä illan puolihämärässä. Sieltä naapurista tuntuu +hivelevä maalin tuoksu, sillä siellä on maalarinverstas. — Kuulen +askeleita alhaalta kadulta, mutta ne tuntuvat hyvin kaukaisilta, +sillä minä kuulen nyt ajatuksissani vain neekerien paljaiden jalkojen +hiipivät askeleet sekä norsunluisten nilkkarenkaiden kaamottavan +kalinan. + +Minä tunnen pienessä nenässäni alhaalta leviävän paistin käryn, mutta +minä en vielä ilmaise itseäni. Tahdon olla yksin mielikirjani ääressä. +Luulevat kai taas, että minä harhaan yksin kotikaupungin ympärillä +polveilevia metsäpolkuja tai »Puistoravintolan» kauniita rantateitä +Vanajaveden vierillä, missä vietin varhaisimman lapsuuteni ajan. — +Muistan siltä ajalta isäni, joka vei minua uimaan, ui minua selässään +kantaen keskelle järvenselkää — ja sukelsi, niin että minä rupesin +huutamaan. + +— Olen jo päässyt siihen kohtaan kirjassa, jossa laiva lähestyy +yksinäistä saarta ja pelastaa Robinson Crusoen. Minä hengitän +helpotuksesta. Ja kohta minä purjehdin kotiin vanhanaikaisessa +englantilaisessa kolmimastolaivassa Robinson Crusoen seurassa. +Tähtipuiston pieni ravintola näyttää nyt suurelta kajuutalta, +saksankuuset mastopuilta. Sen majan salaperäisyys minua hiukan +kammottaa, ikäänkuin siellä olisi mustia merirosvoja, sillä olen +kuullut, että kaupungin herrat sekä vääräpeluri ukko Selsten lukittujen +ikkunaluukkujen takana petaavat siellä öisin uhkapeliä pitkien +kynttilöiden himmeässä valossa. + + * * * * * + +Iloitsen nuoresta olemuksestani. Kuulin, miten Pokun kavio kolahtaa +tallin permantoon. Kuulen ilakoivien toverieni askeleet, ne loittonevat +poistuen portista. Tiedän, että Krankin veljekset, joista toinen +oli kai saanut nimen »Athos», tulevat taas iltapäivällä kanssani +urheilemaan ja kisailemaan. Minä en ilmaise itseäni. Ylläni hohtaa +huimaava taivas, puisto levittäytyy eteeni vihreänä, vellovana +Atlantinmerenä. Allani vanhat, vapisevat vaarit kulkevat katukäytävällä +vanhanaikaisiin sortuukeihin puettuina. Kansliaherrat senaattorin +oloineen palaavat virastoista. Näen »tervakukon», katontervaajan mustat +kasvot. Näen hänen kulkevan hienossa, hetken lohduttavassa hiprakassa +pitkin vastapäistä katukäytävää. Ehkä hän on käynyt postiljooni Lönnin +mamman keittiössä, joka ilkkuillen on kysynyt: — No kuinkas tervakukko +jaksaa? — Tulin vain kanaani kattomaan, on hän vastannut. Tai on +tervakukko »Pitkällä sillalla» tavannut kaupungin viskaalin, joka on +ärjäissyt: Oletkos sinä, tervakukko, taas pöhnässä! — Siihen on kukko +virnuillut: Älä sinä, fiskus, minua sinuttele, en ole itteänikään +sinutelin sitte viime maanantain. — Ja tuossahan vanha, hyvä ajuri +»Limmi» (Lindberg), joka lapsena nosti minut Puistolassa »troskaansa», +ajaa petkuttaa nyt vanha, kulunut kaakki edessään vanhoilla, +ränstyneillä rattaillaan pitkin koluista, mukulakivistä katua. + +Minä suljen kirjani, sillä olen jo salamannopeasti ahmien lukenut +viimeisen lehden. Minä suljen silmäni, sillä auringonpaiste alkaa +valoisasti väsyttää nuorta ruumistani. Minun on nälkä. — Vanha +kirkonkello on lyönyt kolme kertaa. Kuulen alhaalta äitini huudon: +»Tule syömään». Ja minä laskeudun hiljaa pitkin tikapuita pihalle. + + + + +VANHA RENKI-KUSTAA + + +Me olimme hyviä ystäviä, minä ja Renki-Kusti. + +Hän oli vanhapoika, vanha oli meidän Pokummekin, jota hän tallissa +hoiteli kuin omaa silmäteräänsä. Hän oli hiukan omituinen mies, nauraa +hissutteli, kun hänelle ilveiltiin, erittäinkin palvelustytöt olivat +leksottelevia. Hän asui yksin pesutuvan takaisessa renginkamarissa, +venyi yksin vaatimattomalla vuoteellaan, joi jouluisin yksikseen +vaarinkaljaa, kotitekoista sahtiaan. Muuten hän oli hyvänluontoinen ja +yksinkertaisen vakaa. Huomasin, ettei hän koskaan välittänyt naisista... + +Minä asuin viereisessä huoneessa, jossa toverien kera joskus soittelin +kitaralla ja laulelin. Öisin tulipalon sattuessa kaupungissa minä +jyskytin seinään palotorven ammuessa härän tavoin. Pianpa Renki-Kustaa +saikin Pokun valjastetuksi vesitynnyrin eteen rattaiden kolistessa +mukulaisilla katukivillä. Usein hän tuli ensimmäisenä perille ja sai +jälkeenpäin palkinnon, josta hän oli ylpeä. Mutta sattui niinkin, että +vesitynnyri oli katuojassa, kun hän hoputti hevosta. + +Ajoittain hän ratkesi juomaan, silloin hän minua matkien kamarissaan +lauleskeli vanhaa hämäläistä hääpolskaa: + + Ei ole ajat kuin oli ennen Suomess', + musta kiulu peilinä ja muurikiuvas huoneess', + sumfa riitirallaa — — + + Häitä pitis pirettämän, vaikkei pennii olskaa, + ämmät hyppi, ukot hyppi oikein aika polskaa, + sumfa riitirallaa — — + + Pappi oli paras vieras, istu saunan nurkkaan, + emäntä se nenän alle oluttuopin turkkaa, + sumfa riitirallaa, sumfa riitirallaa, + sumfa, riiti, riiti, riiti, rallallalei! + +Sitten hän saattoi hihkaista, että: »P....le! + +Hih! Minä se olen herra Kustaa minä!» + +Mutta toisin ajoin hän istui hiljaa huoneessaan. Hän oli niin +uskollinen, ettei olisi nuppineulaakaan omin luvin ottanut. Ja portin +hän aina sulki yöksi niin, että minä sain ryömiä sen ali tai kiivetä +sen yli palatessani joskus öisiltä iloretkiltäni. + +Kun hänelle tuli juomisen tuuli, hän usein tuli äidiltäni +pyytämään »ulosseteliä». Äitini piti usein hallussaan puolet hänen +vuosipalkkaansa, jottei hän sitä tuhlaisi. Mutta kun hän taas oli +eroamisen puuhissa ja tiukkasi rahaa, niin täytyihän se todistus antaa. + +— Miksi so Kustaa nyt tahtoo pois, eikös talossa ole hyvä olla? minä +otelin. + +— Kyllä, mutta minä tahdon nyt ulossetelin. + +Ja lopulta minun täytyi antaa »seteli», johon piirsin, että Kustaa +oli rehellisesti työnsä toimittanut, kuten uskollinen palkollinen +ainakin. Hän myhäili hiukan saatuaan todistuksen. Joku viinaveikko, +joutilas jätkä oli taas kehoittanut häntä vaatimaan palkkaansa. +Kun hän oli sen saanut, hän hummasi puolen vuoden palkka taskussa. +Hän oli yksinkertainen, hyvä mies, joten viekkaat toverit helposti +saattoivat vetää häntä nenästä. Muutamien aikojen kuluttua hän tuli +taas katuvaisena ja nöyränä, veristävin silmin pyytäen taas päästä +palvelukseen. + +Siten hän tuli olleeksi talossa renkinä yksitoista, kolmetoista +eri kertaa. Palvelukseen palattuaan hän taas ajaa retuutti vanhan, +lönkyttävän, yli kolmenkymmenen vuoden vanhan kotihevosen, vanhan, +hiukan kiukkuisen ja inahtavan Pokun hännän yläpuolella kolisevilla +rattailla ostoksille torille, leipurille tai asemalle. + +Se Pokukin oli hiukan konstikas, oliko ottanut luontonsa +Renki-Kustaalta vai Renki-Kusti vanhalta Pokulta. Molemmat olivat +oikukkaita. Ei voinut ajatella toista ilman toista. Hevonenkin tahtoi +aivan väkisin seisahtua leipuripuodin eteen, vaikka matkan piti +asemalle. Ja takaistuimella Renki-Kustaa vain virnisteli, kun joku +kadulla laski leikkiä tästä ajotavasta. + +Kun Renki-Kustaa joskus ratkesi ryyppäämään, niin hän saattoi saada +pienen kiivaan kohtauksenkin keittiössä palvelustyttöjen häntä +härnätessä. Niinpä hän tyttöjen ja kyökkikarhun pilkatessa tarttui +kerran kyökkiveitseen. Keittiöstä kuului kirkunaa, kun minä riensin +sinne. Silloin minäkin suutuin, tartuin häntä käsivarteen, talutin +pihan yli pesutupaan ja annoin pari vahvaa korvatilliä. + +— Herra kulta, herra kulta, ei saa... + +— No mitäs se Kustaa sillä tavalla naisia kohtelee! minä kivahdin. + +— Ei saa, ei saa, en minä enää toiste... minä olen aina pitänyt +nuaresta herrasta. + +— No niin olen minäkin Kustaasta, mars vain nukkumaan huoneeseen! + +Sellaista oli hänen menonsa elämässä, yksinäisen miehen, jolla ei +ollut muuta iloa kuin ottaa joskus partakyynäriä ja olla, hyvä ja +uskollinen talon vahti ja hevoshoitaja. + +Kun talomme myytiin, niin hänkin joutui pois. Oli renkinä +tupakkatehtaalla, jonka isäntä jollakin merkillisellä aineella sai +hänet jättämään viinakset. Tapasin hänet toisinaan kaupungin kaduilla, +ja hänen hämäläiset, siniset, rehelliset silmänsä loistivat lämpimästi +kuin uskollisen kotikoiran, joka vartioi taloa. + +Hän lienee joutunut kotipitäjäänsä, jossa vielä ukkonakin raataa +pellolla. + +Hän on joskus käynyt jälkeenpäin nykyisessä asunnossani minua +tervehtimässä aina siistinä ja puhtaasti puettuna, silmissä sama +sininen, lämmin liekki. Ja kun hän on mennyt, muistelen kaipauksella +koulupoika-aikoja vanhassa pesutuvan takaisessa huoneessani, jonka +seinän takaa kuulin Renki-Kustaan äänen ja hassunkurisen loilotuksen. + + + + +PELURI + + +Hänen huulensa olivat sinertävän paksut ja silmissä oli ahne ilme. +Hän kulki pihallamme, hän kulki huoneissamme ja söi ruokiamme. Meidän +vajassamme oli vanhojen rahojen kokoelma. Erikoisesti näkyi hänen +mielensä kärkkyvän niitä. Kaupungissa huhuiltiin, että hän oli rikas, +että hänellä oli paljon kultaa, hopea-astioita, hopealusikoita, tätä +maailman tavaraa, joka pian tulee ja pian katoaakin. + +Hän pelasi korttia kaupungin herrojen kanssa, aina hän voitti, aina hän +osasi lyödä pöytään oikean valtin ja hänellä lie ollut pelitovereita, +jotka merkkikielellään tai salaisilla viittauksilla auttoivat häntä +uhkapelissä. Kerrotaan, että kun eräs venäläinen upseeri oli menettänyt +kaikki rahansa, tämä pyysi häneltä joko takaisin lainaksi rahansa, +jonka oli ottanut rykmentin kassasta tai antamaan hänelle revolverin. +Silloin tämä viekas, kylmä ukko neuvoi häntä ostamaan revolverin. En +tiedä, ampuiko upseeri itsensä. + +Ukko Seisten oli ahkera onkija, ehkei juuri onkimisen takia. Hän sai +aina kaloja, kun muut eivät saaneet mitään. Hänen talonsa rikastui, +hänellä oli kaupungin ulkopuolella Hattulanselän varrella Mierolan +sillan luona kalamökkinsä, jonka hän oli laatinut hyvin omituisen +näköiseksi. Se näytti nukkekaapilta, jonka seinille oli piirretty +ihmeellisiä, isoja kuvia ja oven yläpuolelle sana: Johorimoikkus. + +Isäni oli iloinen, antelias ja tuhlaava luonne. Tuo tunnoton peluri +huomasi kai isäni luonteen heikot puolet ja alkoi seurata häntä +kuin varjo. Kun ulkoravintolassamme oli mitä vilkkain elämä, kun +vaivoistamme, äidin ahkerista puuhista keittiössä alkoi kertyä hiukan +varoja, niin ukko Seisten istui jossakin sivuhuoneessa pelaten korttia +kuin näön vuoksi. Kun sitten ravintolavieraat alkoivat poistua ja +elämä alkoi käydä hiljaisemmaksi, istuivat salapelurit lepattavien +kynttilöiden ääressä korttia läiskien. + +Isäni oli väsynyt illan työstä. Hän tahtoi laulaa ja laskea välitöntä +leikkiään. Mutta nämä hämmähäkkiherrat istuivat vain sivuhuoneessa ja +odottivat uhriaan. Ukko Selstenin kuiva leikinlasku veti isääni siihen +sivuhuoneeseen kuin perhosen lentämään vasten liekkiä. Äitini varoitti +turhaan ja läksi huokaillen nukkumaan. Kun hän aamulla heräsi, olivat +vieraat poissa, koko illan tulot poissa, viimeistä penniä myöten. Tämä +viekas, laskeva ukko Seisten tartutti isääni pelihimon, hän viekoitteli +isän kaikenlaisiin rahaselkkauksiin. Hän oli kotimme paha henki. + +Tapahtui sitten, että ukko Selstenin hyvä vaimo kuoli. Nyt seurasi +käänne, oman kohtalon kova isku ja sen surkea seuraus. Seisten huomasi +elämänsä yksinäiseksi, häntä oli tyydyttänyt rikkauksien kokoaminen +väärällä tavalla. Niin toi elämä hänen tielleen naisen, ruman ja +raihnaisen, honottavan, juopotelevan ja juonikkaan. Entinen rauhallinen +kotielämä muuttui nyt ukko Selstenille maalliseksi helvetiksi. Kun +hän ei saituudessaan myöntänyt uudelle vaimolleen rahoja, tämä alkoi +häneltä varastella. Vei hopeamaljat, hopealusikat ja möi ne salaa. +Vaimo kävi kuin kurja kummitus kaduilla likaisine hameliepeineen. Ukko +Seisten piti häntä viisaana ja ihaili muka hänen terävää järkeään. Ja +niin alkoi vähitellen ukko Selstenin väärällä tavalla ansaittu omaisuus +huveta. Hänen täytyi myydä talonsa. + +Kävihän se ukko Seisten vielä kalassa, sai joskus hauen, useimmin vain +särjen, joka ei kelvannut kissallekaan. Ja niin alkoi kaikki rappeutua. +Kaupungissa alkoi liikkua huhuja, että ukko Seisten muuttaisi kaupungin +ulkopuolelle pieneen mökkiinsä. Sinne hän muuttikin. Ukko Seisten istui +onkivapa kädessä virran luona, mutta harvoin kala enää tarttui hänen +onkeensa. Kalatkin alkoivat häntä kartella. + +Hän möi pianonsa äidilleni. Hän sai viekkaudella isäni kuoleman +jälkeen, jolloin talomme oli vararikon partaalla, vanhojen rahojen +kokoelman myytäväkseen. Möi sen hyvästä hinnasta ja pisti suurimman +voiton omiin taskuihinsa. + +Senkin jälkeen hän toisinaan vielä kävi talossamme, hän söi +päivällispöydässämme, hän huokaili ja katsoi välttelevin katsoin +äitiäni ja sanoi, että kaupunkiin johtava, maalta nouseva mäki tuntui +hänestä viime aikoina raskaalta. Hänen vaimonsa kuoli. Jonkun ajan +kuluttua hän itsekin kuoli. Kuolinpesässä oli tuskin penniäkään. + +Lapsen vaistoni ja hellän äitini hyvän sydämen sytyttämä henki +vaikutti, etten koskaan ole voinut kärsiä uhkapeliä missään muodossa. +Koulupoikana kanootilla soudellessani olin jo muuttanut nimen +»Johorimoikkus» nimeksi »Nuoli». Olen sen jälkeen purjehtinut monessa +elämän kovassa myrskyssä, joista olen kuin ihmeen kautta pelastunut. +Olen oppinut halveksimaan ja karttamaan kaikkia vääriä pelureita, +joille ihmisten kohtalo ei merkitse mitään. Heidän käy kuten käy: + + »Ken tutkii suuret tuskat, + mi pistää ihmisrintaa, + ei pelaajilla viimein oo + ees ruumisarkun hintaa.» + + + + +OISPA PURSI JA... + + + + Motto: + »Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus!» + +Tuskin olin päässyt lapsenkengistä ja nappikuoppapojan +pikkusaappaista,kun niinä aloin haaveilla itselleni oikeata purtta +kaarnalaivojen ja lastuproomujen sijalle. Ne olin jo aikoja sitten +hyljännyt. »Johorimoikkus»-kanoottini takia. Oispa pursi ja +punapurjeet... + +Puistoravintolassa, »Parkissa» kävi toisinaan Eekmannin setä, +eräs linnan vankilan vahtimestari, rokonarpinen, sepelipartainen, +entinen merimies. Hän osasi oivasti jaaritella merimiesvalheitaan ja +rosvojuttujaan kaukaisista maista ja meristä. Hän pani pienen pääni +aivan pyörälle, minä ruinasin ja pyysin kunnes äitimuori suostui +siihen, että minulle Turusta serkkuni toimesta hankittiin oikea +saaristopursi. Mikä riemun runsaus täyttikään levottoman, myrskyävän, +nuoren mieleni, kun se vene saapui, kun vanha Renki-Kustaa sen +rattailla kuljetti asemalta kaupungin puiston kiviselle rantalaiturille. + +Se pursi oli harmaa, hiukan kiikkerä, sentään tarpeeksi leveäpohjainen. +En malttanut edes syödäkään, kun jo lähdin sillä suutelemaan. +Aironvarret olivat pyöreät, kahden hankanappulan välissä niillä piti +kiskoa, ne luiskahtivat käsistäni. Pian minä sentään totuin veneeni +oikkuihin ja tapoihin. + +Olin aina naureskellut ryssien soututavalle, ne kun huitoivat ja +huusivat eivätkä saaneet venettä mihinkään, vain pyörimään keskellä +järvenselkää. Saattoipa siinä kieppua kymmenenkin solttua, kun +iso, raskaskulkuinen lotjavene oli vedettävä maalle. Ne kirkuivat +ja riuhtoivat oman mielensä ja metkunsa mukaan eri ajalla ja eri +tavalla. Sen sijaan olin aina ihaillut harvasanaisia hämäläisiä, +vahvoja miehenjurreja, jotka kämmeniinsä sylkien sekä rohkaisevia +perr-ärriä parrasta päristellen, yhtaikaa kiskoen tempasivat veneensä +kokan korkealle maalle niin, että hurahti. ►— Soutelin nyt ohi +lehmuksiselta niemeltä kohoavan Vanhankaupungin, siinä kummulla oli +jälellä enää vain kaksi, kaksikerroksista, punaista, taitekattoista +talovanhusta vanhanaikaisin ikkunoineen. Joskus iltaisin kuului +sieltä jostakin yliskamarista kapellimestarin torven törinä. Soutelin +eteenpäin ohi talon lähinaapurien, rumien, luderuskeitten, venäläisten +kasarmirakennusten. Sieltäpäin levisi ilkeä lian ja tökötin haju yli +järven, vastapäiselle Sairion möljälle, jolta »Roine» laiva lähti +länteenpäin polskuttaen vettä ruosteisella potkurillaan. Sahan rannalta +tukkiponttoolta kuului tukkipoikien haikea haitarin voihkiva soitto. +Hevonen huiskutti laiskasti häntäänsä pärepilttuussaan; vorokilla +hohtivat kuivumaan ripustetut, punakirjavat paidat. Airoilla kiskoen +pääsin minä nyt linnan rantaan. Vanajaveden rantakalvoon kuvastuivat +Birger Jarlin linnan kahdet tiiliset, neliskulmaiset tornit mustine +peltikatteilleen. Ne tornit näyttivät alhaalta katsoen huimaavan +korkeilta vasten kesäistä helotaivasta. Pilvet purjehtivat yli +kotikaupungin, rantatalojen, mäkikatujen, lyseorakennuksen sekä valkean +kupukattoisen kirkon, jonka palovartijakojun harjalla kimmelsi kullattu +risti, johon auringonsäteet taittuivat. Ylempien talojen pihatarhoista +tulvehti tuores, kesäinen tuoksu pyöreän kaupunkikummun laelta. +Kaupunki näytti isolta muurahaiskeolta, jota poikittaiset ruudut ja +vihreät lehdon läikät leikkasivat. + +Tori kirkon alla oli valossa, sen kummallakin puolella seisoivat +juhlallisen jäykkinä, kuin kivettyneinä lainvartijoina valkea +residenssitalo sekä sitä vastapäätä raastuvan rakennus, jonka ohi vieri +valtaväylä katua pitkin ylös mäkeä ja siltä alas puisen »Pitkänsillan» +yli. Tuonpuolisen sillanpään kummastakin korvasta kohosivat valkea +lääninsairaalarakennus sekä valkea kruununmakasiini. Ne puhuivat siinä +ikäänkuin mykkää kieltään nekin, elämänleivästä ja elämänkivuista. +Sillalta kuului kuormahevosten kumea kavioitten kopina, siltakaarien +alta sukeltautuivat esille hinaajalaivat. Tänpuolisen korvan sivulla +törrötti kaksikerroksinen, tulenarka, puinen »Hotel de Ruckle» +pilanimen saanut kurjuuden ja paheen pesä, minkä rotanlokeroista +häijyimmät hummeripojat hyökkäsivät pimeässä normaalikoululaisten, +»norssien» ja »kraparistien» kimppuun. — + +Kaupungin ympärillä levisivät suoniityt ja metsien vihreät mäkirannat, +häämöittivät harmaat maantiet, suot syksyisin suitsuttivat sumuaan yli +kaupungin kattopiippusavujen. + +Sellaiselta näytti kaupunki seistessäni harmaan linnanmuurin vanhalla +rintavarustuksella tai käydessäni Portoksen ja Aramiksen seurassa +tapaamassa vankilanjohtajan poikia, Attea ja Jammua heidän huoneessaan. + +Vankilan järvenpuolisella pihalla, linnan jylhän graniittisen kivijalan +lähellä, korkean, puisen piikki-aidan sisällä harmaa naisvankien +jono kiersi kehäänsä kuin vaeltavien sielujen kulkue Danten helvetin +ylimmässä, yhdeksännessä osassa. Toivottomat kulkijat tuskallisille +kasvoineen hengittivät hetken helpoitusta ulkoilmassa tai virnakoivat +siinä jonossa salaista merkkikieltään kuiskaten kevytmieliset +kadun kasvattisisaret. He huiskuttivat kasarmin pihalla seisoville +rivosuisille ryssille. Uuden vankirakennuksen ikkunaristikosta +vilahti joku pää, joka ehkä ajatteli, miksi ei päivä koskaan lasko +itään yli vankiloita yhdistävän »Kyynelten sillan», tai ehkä ei se +kummituksentapainen pää enää ajatellut yhtään mitään. + +Linnan työ vajasta kävin etsimässä Eekmannin setää. Hän naureli +veitikkamaisesti iloiselle purjehdusinnolleni. Hän oli jo tilannut +purjekankaan, jonka hän oli luvannut minulle neuloa, hän oli jo ostanut +kankaan syrjänuorat, reivinyörit sekä muut tarpeet. Pian olimme +alhaalla venerannassa, setämestari mittasi mastopuun, purjepuomin, +liivaripuomin pituuden ja lupasi viikon parin kuluttua saada purjeet +neulotuiksi. + +Öin päivin odotin sitä jännittävää hetkeä, jolloin saisin pullein +purjein viiletellä synnyinseutuni sisävesiä. Ja eräänä päivänä minä +näin harmaan veneen valkein purjein ohjaavan puiston laiturille. +Se tuli minua kohden kuin rohkeiden ajatusten kuningaslintu, sadun +suuri joutsen. Minä viskauduin veneeseen ja setä alkoi minulle heti +neuvoa purjeiden jaloa käyttöä. Hiljaisen tuulen virissä minä pian +jo itse tartuin peräsimeen, kiinnitin liivarin kontit vetosolmulla +venelaidan takaluukkuihin, puominuoran pään minä jätin polvilleni +voidakseni puuskan pusertaessa irroittaa purjeen. Kiristin puomia +lähemmäksi perätuhtoa ja painoin ylpeästi jalkapohjani vasten alihangan +pohjakaaria, kuten olin nähnyt sorminäppärän sedän tekevän. Purje +paisui, vene kallistui, kokka kohisi ja kohosi, katseeni kohosi kohden +mastonhuippua, pitkin pullistuneen ison purjeen pirkkelitankoa, +ajatuskin kohosi hetkeksi kohden korkeata avaruutta... + +Pian minä yksin uskalsin uhmata pieniä puuskia, risteilin edestakaisin +vastarantaa kohden. Ratavallin takana seisoi rinteellä valkeapartaisen, +pitkän platsmajorin helakka huvilla. Purjetta kääntäessä sain nopeasti +juosta kokkaan korjaamaan nuoriin takeltunutta, lepattavaa halkaisijaa, +juoksin taas takaisin peräsimelle ja ponnistin yhä ylös tuuleen, +lahdenpoukamasta poukamaan, kohden kotikaupunkia. Siellä minä salmessa +pahemman puuskan tullessa annoin kuohujen vyöryä yli laidan niin, että +puominpää viisti vettä ja masto kallistui. Minä riemuitsin siitä, että +rantakäytävällä kulkevat ihmiset seisahtuivat pelätessään purteni +kaatuvan. Kokka kohosi kuohuista, myötätuulta purjehdin minä taas kuin +mikäkin morisissi kohden puiston kotirantaa. + +Päivä paahtoi poskeni vaaleanruskeiksi, paahtoi mieleni kiihkeäksi, +karaisi nuoren tahtoni ja tarmoni. Päivät pääksytysten minä vain +velloin vesillä. Kun ei tullut tuulta, annoin purren kulkea omia +teitään, makasin purren pohjalla selälläni ja katselin pilviä, jotka +näyttivät isoilta purjelaivoilta aavoilla valtamerillä. Niillä merillä +oli korallisaaria ja neekerikyliä, bambumajoja, kummallisia, valkoisia +karavaaneja, lohikäärmehirviöitä, jättiläisstrutseja ja kiiltäviä +keidaskaupunkeja. Ja sitten näin minä suuria pumpulipilviä, ne olivat +kuin yliluonnollisia lampaita. Joku valkoinen olento, ehkä itse isä +Jumala kultareunainen kruunu päässä ajeli niitä taivaanportista sinistä +siltaa pitkin tummaan karsinaan. Minä nukahdin laineen liplattaessa, +ajatukseni kulkivat unessa omia teitään. Minä heräsin siihen, että +kokka hiljaa liukui kaislikkoon ja tarttui liejuun. Airolla sain +työntää ja irroittaa. Kun saavuin kotiin, olin nälkäinen kuin nuori +susi, kovakourainen ja kopelo syödessäni ja puhuessani kovaääninen. +Huomasin, että äitini iloitsi minun nuoresta voimastani, iloitsi +vereni kuohunnasta ja uskaliaisuudestani. Minä olin yksinäisten +purjehdusmatkojeni jälkeen käynyt, ikäänkuin vieraissa maissa, omissa +unelmissani, olin purjehtinut kaukaisia meriä kuten eräs setäni, joka +ei koskaan sieltä palannut. + +Nukahdin illalla raskaasti kuin tukki ja heräsin aamulla herkkänä +puiston peippojen iloiseen liverrykseen. Tuskin olin syönyt, kun jo +juoksin rantaan ja nostin taas purjeeni mastoon. Minä keikuin keulassa +ja lauleskelin veneenlaidalla istuen: + + Oispa pursi ja punapurjeet, + jolla mennä merten taa, + sieltä tuottaisin kullalleni + ko'on kultaa ja hopeaa...! + +Peräistuimen alla oli minulla eväspaperissa hyviä voileipiä, olin +hyvällä tuulella, vasten kaikkia tuulia ja kaikkia suuntia minä nyt +päätin lähteä Columbus-matkalleni. Minä risteilin pientä salmea ja +rautatiesiltaa kohden, kahisevan kaislikon ohi sekä vihreänvipevän, +nurmisen mäen ja sen humalistomajan. Siinä vihreässä majassa minä olen +istunut pienen, vihreän pöydän ääressä katsellen tukkilauttaa. Paperi +oli pöydällä, jolle olin jotain piirtänyt — ensimmäisiä runoyrityksiä +kai, tuulen vietäviä. — Näin nyt edessäni rautatiesillan pollarit. + +Jätin taakseni mustikkamaan, syrjään vasemmalle, omituisen +»Paraplyy»-majan, sateenvarjon kaltaisen, ison, puisen pilarimajan. +Sen sateenvarjon varren alapäähän oli kiinnitetty pyöreä pöytä. Se +»Sateenvarjo» oli kuin mikäkin iso kärpässieni pienten tanssivien +tonttujen keskellä. — Sen pöydän luona seisoi usein aamulla se +kummallinen, poskipartainen eversti Colliander. Hän oli työntänyt +maalaustelineen rinteen tervakukkamättääseen, sanajalkojen alle, jotka +näyttivät suurilta palmuilta tai jättiläisviuhkoilta. Hän piteli +toisessa kädessään värilastaa ja piirteli toisella kädellä valkoiseksi +sivellylle kankaalle pilviä, puita, rautatiepenkereen horsmia ja +keltaista, kiiltävää santaa. Sen kullan takaa näkyi niittylatoja ja +mökki vuoren alla. — Olipas se ihmeellinen taituri se eversti. Iltaisin +hän taas oli ihan kuin toinen mies, kuin muotonsa muuttanut, suuri +sotasankari, joka kultakalunat olkapäillä valkoisella parivaljakolla +ajeli alhaalla rantatiellä sen saman Sateenvarjon ohi. Hevosten kaviot +kipenöivät, ajurinistuimella könötti kookkaana ja korkealla, kädet +ojona ohjaksissa pitkäkauhtanainen ja mustapartainen kuski, jolla oli +riikinkukon höyheniä mustassa pyöreässä hatussa. Tomu pölähti ilmaan +ja punertui auringon laskiessa, kun ylhäältä keilaradalta kuului +raskaiden pallojen pauke sekä keilapojan kimakka huuto: lant vör otta, +rinkskuuran kunk, viinryk, heela pataljoona, hurraa! [Slant för otta, +kringskuren kung, svinrygg, hela bataljon, hurra!] Olinhan minä itsekin +kieppunut keilapoikana isäni vyörytellessä setien seurassa isoja +palloja. Kun isäni kaatoi koko pataljoonan, olin minä kovin ylpeä tästä +heitosta. Minulle heitettiin piikki, milloin markkakin. — Mutta ne +kuskin höyhenet, ne höyhenet, niitäkös kelpasi vielä kauan katsella! + +Muistini hetken näky katosi, kun minun täytyi kallistaa purteni laitaa +päästäkseni rautatiesillan alitse. Niiden yläristikkojen kautta minun +oli pojan paapattina pitänyt puikkelehtia alas kivipylvään reunalle +onkimaan säynäviä. — Purjeeni sai vauhtia, pienet, mustat vihurit +vilisivät silmissäni, kuin pienet kiemurtelevat käärmeenpoikaset +vedenpinnalla. Näin Karlbergin kartanon kauniit, lehtoiset rannat, +luovin ohi rantojen, rannalta vastarannalle. — Rannoilla kasvoi +silloin pillistöjä, niiden läpi vedin ennen lapsena uistinta isäni +kanssa, uistin takertui usein pillinpäihin, joita kasaantui veneen +kokkaan enemmän kuin haukia. Jo järki, sano särki, kun kiiski ahventa +söi, sanoi aina ratavahdinpoika sylkiessään matoa. Katsoin hetkeksi +taakseni. Ratavartijanpoika oli nyt luultavasti Vähikkäläntorpan +suutarinverstaassa katselemassa pikilanganvetoa ja lestintekoa. +Siellä verstaassa tehtiin pikkulasten kenkiä ja miesten saappaita. +Sen suutarinmökin takana, kivikkoisella pikkukukkulalla oli oikoa +katinkultalinna, joka lapsien leikkiessä kimmelsi tuhansin kitein. Ne +kultakimpaleet pistivät meidän pieniä, ruskettuneita ja hierottuneita +jalkojamme; siellä oli sisiliskoja, siellä oli kärpässieniä sekä +isoja punaisia puolukoita pienillä mesimättäillä. Kun oli noustu sen +koillisen mäen laelle, näki pienen pojan pieni, sininen silmä laaksoja, +sotkemattomia soita, ja kaukana, hyvin kaukana sinisiä vaaroja. Jos se +sininen silmä jäi ylöspäin tuijottamaan, niin sininen, korkea avaruus +ihan huimasi. Mitähän sen avaruuden yläpuolella mahtoi olla, mitähän +mahtoi olla sen sinisen vaaran takana, Parolanleirin nummien takana? +Iltaisin puiston kesäravintolan vinttikamarissa, lattiavuoteella +maaten minä kuuntelin leirin iltatoitotusta. Ja mitä sen toitotuksen +takaa mahtoi kuulua ja näkyä? Metsän outo humina ja kaukaiset korvet, +korpinäyt ja koppeloiden komeat kotkotukset. Puiston kiviraunioiden +pienten kivitaskujen hellästi piipittävät äänet muistin siinä samassa. +Hakalantorpan luhdin minä muistin sekä katsetta vilvoittavan nurmen +vihreyden rannalla. Muistin isäni, muistin minun ja isän vierekkäin +maanneen nurmikolla viilipunkan ääressä. Se valkea viili tuntui niin +puhtaalta ja makealta, kun isäkin sitä söi nauraen ja viikset olivat +piimässä.— Isäni lapsuudenkuva haihtui himmeyteen, kun ohjasin purttani +kohden Kirstulansalmea. Sen kautta minä tahdoin päästä ahtaasta, +kivisestä salmesta, jonka niemeen kiviraunioille oli kasattu kalkilla +valkaistu kummeli. Nyt minä jo pääsin Hattulanselälle, näin kaukana +suippotornisen kirkon ja sen yläpuolella mustan pilvenlongan. Nyt +minä sain hyvän laitatuulen, ei minun enää tarvinnut luovia ahtaiden +salmien kautta. Näin Hattulanselän rannoilla kohoavat vanhat, valkeat, +kunnioitettavat kartanot puutarhoineen, joiden kaari-ikkunoihin +nyt lankesi tumma varjo. Varjo ennusti pientä myrskyä. Minä pieni +ponnistin nyt pienessä purressa, vihurit alkoivat vinkua ympärilläni, +nyt ei ollut leikkimistä tuulen kanssa. Hellitin koutia, kuohut +kohisivat kokassa, eivät ne nyt silkkinä sihisseet veneen sivuilla ja +ruorisaranan ympärillä. Nyt oli totinen tosi edessä, vastassani oli +tuulia, joita en vielä tuntenut. Silloin jotain paukahti avaruudesta +Aulangonvuoren takaa. Taivas ei ollut nyt lampaanvillanvalkoinen, se +oli vihainen kuin satasarvinen, mylvivä härkä, se puski pilviä, ammui +ja ampui, sen sarvet salamoivat. Minä olin tuulen varassa kohonnut +Varassaaren kohdalle. Sen synkkä, kuusikkoinen niemenkärki näytti nyt +vielä synkemmältä, saaren nimi oli jo lapsena ahdistanut mieltäni. +Siitä saaresta kulki tarina, että varas oli kerran soutanut sen rantaan +luullen sitä mannerniemeksi, oli juossut metsään kuin itse paholainen +pimeään. Ranta-aallot olivat paiskanneet veneen takaisin järvenselälle, +varas ei osannut uida, pitkillä, mustilla varaskynsisaappaillaan oli +kelju loikannut liejuun, takertunut siihen kuin omaan konnankoukkuunsa. +Niin saatiin kiinni se suurvaras. + +Mutta oli minulla mielessä iloisempiakin muistikuvia. Saaressa oli +pieni kalamaja, jonne kaupungin sedät tekivät kalaretkiään, onkivat +kaislikkojen reunoilla ja laskivat pitkääsiimaa viistoon pitkin +Hattulanselkää. Setä Selsten oli usein mukana kokemassa — ja isänikin. +Minä sain pujotella matoja ongenkoukkuihin kuten erään toisen sedän, +oluttehtailijan isompi poika, saimme soutaa niin, että rakkoja oli +käsissä. Pienenkin piti pinnistää, sillä isä oli väkevä, oli ankara +ja kiivas mies, samalla niin hyvä, herttainen ja hilpeä, kun oikea +pietarinkalansaalis oli saatu rantaan. Soutamisen jälkeen olikin +hauskaa katsella kalamajan uunin tulta ja kalakeiton kiehumista +koukulla riippuvassa padassa, hauskempaa oli lippoa leukoihinsa omia +onkimia kaloja, kun sedät maistelivat jotain kullankeltaista teevettä, +niin, ja kertoivat meheviä juttuja hohottaen niin, että vatsat +hyllyilivät. + +Salaman tavoin välähtivät pienissä aivoissani nämä lapsuuteni +kirkkaat kuvat ohjatessani venettäni Varassaaren ohi. Varastaisiko +sen saaren minussa herättämä kauhu minulta nyt minun nuoren +voimani ja tarkkuuteni? Silmä tähysti tiukkana yli kokan, samassa +silmänräpäyksessä täytyi vilkaista sivuille vihaisempien vihurien +tuloa. Saaren suojassa sain sen verran lepoa, että ehdin ruveta +kääntämään purjetta, minä juoksin kokkaan, pursi alkoi ajelehtia, ei +tahtonut totella peräsintä. Mutta kovalla ponnistuksella sain minä +vihdoin purteni kääntymään. Ohitseni vilahtivat rannat, valkoiset +kartanot; valkoiset kuohut kohottivat perätuhtoa. Veden vihainen +voima oli takanani, kulkuni oli kuin vaarallinen pilvenlento, syvyys +minua enemmän peloitti kuin taivaan salamat. Mutta minä muistin setä +Eekmannin neuvon, hellitin purjenuoraa ja ohjasin vasten tuulta. +Minua ohjasi onni, minua ohjasi itse elämä, elämä, joka tahtoi +karaista luontoani keskellä uhkaavia kuohuja. Minä viiletin ikäänkuin +siivillä lentäen ohi niemien ja vaarallisten karien. Kuin onneksi ei +mastonhuippu taittunut rautasillan kaariin, kuin onneksi, joka aina on +minua elämässäni seurannut. Näin humalistomajan kuin usvassa ja unessa, +näin keilaradan, jonka isot raskaat pallot usein olivat vyöryneet +alas rantaveteen. Sade kasteli puhtaat purjeeni läpimäriksi, minä +ajoin purteni laiturinrannan liejuun, käteni heltisi ruorista kuin +helpotuksesta, isopurje puomeineen levitti kuin väsynyt, valkea siipi +kärkensä rannalle. + +Minä nousin rantakivelle. Puiston rannanpuut kohisivat, pahkakuoriset +oksat taipuivat notkahdellen, kuin kumartaen jollekin tuntemattomalle +voimalle. + +Olin viluissani, hampaani löivät loukkua, koipeni olivat kankeat. +Eväspussini oli kastunut, en ollut ehtinyt syödä, oli jäänyt onkimatta +säynävät, särjet ja sen semmoiset. Niitä olin ennen osaksi itse +vetäissyt vavallani, osaksi saanut ratavartijan pojilta, joiden kanssa +minä toisinaan ajelin resiinalla veivaten yli rämisevän rautasillan. +Pajukoukkuun pistetty, pieni kalakimppu kädessä viipottelin minä +kotiin, olin minä nyt mukamas oikea onkimies, kun äiti oli ihailevinaan +minun suurta saalistani. Sain jälkeenpäin maksaa vaihtosäynävät +voileivillä, joita äidiltä pyysin, kanniskellakseni niitä ulkona +odotteleville onkipojille — ja äiti ihmetteli minun pienen vatsani +suurenmoista ruokahalua. En kai koskaan saanut erikoisen isoa kalaa, +en haikalaakaan, hummeripoikien mielikuvitussyöttiä. Kravustaminen oli +minusta mieluisampaa huvitusta, rantatulilla poikien kopistellessa +krapuja nokkosten sekaan koppaansa. Oli siinä jotain merkillistä +pienten miesten iloksi, kun kravun sakset pistivät pieniä jalkoja +elokuun iltoina, kun kuu paistoi kuin kummallinen, täplikäs +jättiläispannukakku pulskan, valkopartaisen platsmajorin huvilan takaa. +Minä juoksin näiltä retkiltäni kotiin vinkaisten ja viheltäen ylös +mäkeä ravintolan etupengermälle, jonka keskellä pylvään päässä oli +lasipallo. Kun siihen painoi pienen nenänsä, niin se suureni nauriin +kokoiseksi niin, että oikein nauratti. Olin ruskea kuin intiaani, +mohikaani, jolla on sata sulkaa päässä, kiitävä ratsu, pampasaavikolla +puhvelihärkiä, tomavaakkivyöllä voitettujen irokeesien pääkalloja, +päänahkoja ja muita mitättömiä hepeneitä. + +Mielestäni olin nyt muka voittanut myrskyn. Eekmannin sedän neuvoa +noudattaen olin ennen käärinyt kiiruusti purjeet kokoon, nyt ne jäivät +leväälleen lepattamaan. Ranta-aallot heittivät hyrskyjä kivilokeroihin. + +Minun oli jo hirveän nälkä, likomärkänä juoksin kotiin. + +Taivaan puhvelihärkä ammui jo kauempana jossain Sairion möljän takana. +Harmaa, hiljainen sade alkoi nyt viistoon vihmoilla yli puiston +tekoraunioluostarin. Seitsenkirjava vesikaari kohosi kuin puolipyöreä +päärlyportti yli kastuneen kaupungin. + +Korkeudestaan katseli sitä nyt kaksi tornia kuin kaksi ritarivanhusta +ruostuneine rautahaarniskoineen ja kypäriristikkoineen, joiden +silmäreijissä nyt kimmelsi salattu kyynel — ehkä siksi, että ne nyt +saivat olla vanginvartijoina. Linna oli ajan myrskyjä uhmaten pysynyt +melkein muuttumattomana. — Päivä oli alkanut pilkistää pilvenraosta. + +Mielessäni alkoi liikkua ja läikkyä niin pian kun minä aamuisin juoksin +rantaan ja näin paaluun kiinnitetyn purteni. Toisinaan minä vajasta +olallani kannoin maston purjeineen rantaan, toisinaan minä hain ne +pajupensaiden alta, jonne ne olin piiloittanut. Se pursi keikkui siinä +laiturilla kuin mikäkin varsa, kaula kenossa kuoppien ja kaappien +hiljaisessa aallokossa, ikäänkuin se olisi odottanut minua päästäkseen +pois karsinastaan. Olinhan itsekin sellainen raju, kesytön orivarsa, +vereni vilkastui purjeita levittäessäni, niiden valkeus häikäisi minua, +kun vielä aurinkokin paistoi ja koko lahti loisti pienten lakkapäiden +loiskuessa vasten veneen laitaa. Kun iso purje hulmahti, kävi minussa +humaus, ja niin me molemmat ystävät, minä ja minun purteni vapaina +temmelsimme aalloilla. + +Ja suven henki liikkui vetten päällä, rantatuomien ja pihlajien +tuoksut tulvehtivat peräsimen vanavesille. Pensasaitojen reunustamilla +rantakäytävillä kulkivat kaupungin neitoset suvisine, taivaansinisine +puseroineen vaahdonvalkeat päivänvarjostimet käsissä. Ne istuivat +kivilaiturin vihreällä penkillä ja odottivat minun tuloani, ne +pyrkivät purteeni. Ylpeänä minä taas lasketin lakkapäille, tahallani +minä annoin vihurin kallistaa venettä, kuohut kohahtivat yli laidan, +ne kastelivat minun saappaani, ne kastelivat neitosten valkeita +kenkiä ja hameenliepeitä, ja minä naurelin, kun he kirkuivat peläten +hukkuvansa. Minä väänsin ruoria ja painoin purteni päin tuulta niin, +että laita kohisten taas kohosi vedestä, ja neidit hengittivät kalpeina +helpotuksesta. — + +Toisenlaisiakin sisäisiä näkyjä loihtii mieleni. On kesä-ilta, +juhannusaatto tai elokuun kuutamokarnevaali. Veneitä vilisee puiston +lahdella, siellä on kaupunkilaisia pikkuporvarisperheitä eväsvasuineen +ja kahvipannuineen. Tuli palaa kivien koloissa rautatiesillan +vastapäisessä niemessä, keilapallot paukkuvat. Kokkolautalle, keskelle +järveä on pystytetty neljä tervatynnyriä, viides niiden harjalle, +ympärillä risuja ja katajapensaita. Rannalla kuhisee kansaa, puiston +tomuista mäkeä pitkin nousee ja ratisee ajurin rattaita. Näen +kaupunkilaisherroja, Parolan ratsastavia leiriupseereita, joiden +hevosia minä joskus taluttelin saadakseni säästöön pikkurahoja. +Hienoja herroja ja vallasrouvia istuu Puiston verannalla, pylväitten +välissä loistaa monivärisiä paperilyhtyjä, terrassilla soittaa +rykmentin soittokunta. — Äitini kertoi minun polvenkorkuisena +seisseen kapellimestarin vieressä matkien kädelläni tahtipuikon +heiluttamista. Sama kapellimestari istuu kai soiton väliajoilla +tarjoiluhuoneessa ikkunapöydän ääressä isäni kanssa, joka puhelee +outoa kieltä, saksaa, sen puikonheiluttajan kanssa. Minä tiedän, ettei +se kieli ole katupoikien kontinkieltä eikä salolaisten siansaksaa +vaan oikeata saksaa, sillä isäni on opettanut minua laskemaan jo +kymmeneen saakka: ein, zwei, drei... Ison salin nurkkapianon ääressä +isä on opettanut minua myös rimputtamaan Hellmanin, siis ensimmäisen +oppi-isäni Ukko Nooa-laulua — siinä alle kymmenen korvissa ollessani. +Isän taivutellessa vastahakoisia sormiani, olen ihmetellen katsellut +isän lämpöisessä kämmenessä, pulleiden, sinisten suonien syvänteessä +riippuvaa vihreätä ankkurinkuvaa. On tainnut seilata isäkin vierailla +vanavesillä, taitaapa osata englanninkieltäkin, koskapa olen kaupungin +kotitalon ullakon arkusta löytänyt kielioppaita, kummallisia +kirjasin-koukeroita, joita en ymmärtänyt... Siellä arkussa oli muutakin +kilua, kalua ja kamaa, oli jos mitäkin aarteita, irvistäviä naamioita, +kotiljongeja, ryssäläisiä, kullattuja virkanappeja kakspäisine +kotkineen, kellastuneita, tanskalaisia operettilaulukirjoja, +harvinaisia postimerkkejä, koukeroisia kynttilänjalkoja ja vanhoja, +ruostuneita rahoja. + +Sivupöydässä istuu Eekmannin setä Selstenin sedän ja Selanderin, +kaljukuhmuisen kievariukon seurassa rupatellen Eeklunnin Kallen isän +kanssa. Hän kulauttaa rokonarpiseen poskeensa jotakin kipparinkermaa, +nenä tuhisee ja silmät kiiltävät niin kummallisesti, kun hän sivelee +sepelipartaansa ja naureskelee. Siellä puistoravintolan salissa +tanssitaan puolalaista masurkkaa ja franseesia, keittiön seinäovessa +on oksareikä, josta minä salaa saan katsella tätä sirouden ja +nuoruuden ihanuutta kuin kuvakaappia. Minä muistan samalla hetkellä, +miten isäni Seurahuoneen suuren salin vieruskamarissa jouluna esitti +meille lapsille marionettiteatteria, siirteli keikkuvia, kukkuvia, +kiekuvia nukkeja ja sai ne vatsapuheillaan juttelemaan keskenään ihan +hullunkurisesti niin, että meitä lapsia oikein kutkutti ja kikatutti. +Tai miten hän myöhemmin joulu-ukkona kömpi esille kotitalomme +salinovesta, kun tähtipojat valkein mekoin pahvikruunut päässä ja +kullatut puumiekat vyöllä isoa paperitähteä kantaen jo lauloivat +keittiössä murjaaneista ja itämaiden tietäjistä, pukintaljoihin +kääriytyneen pojanjullin ryömiessä lattialla kilikello kaulassa. — +Mutta eihän nyt ole joulu kaupungissa, nyt on Puistossa mittymaaria. +Katsos, kokko hulmahtaa jo ilmiliekkiin, tulenlieskat kuvastuvat +vedenkalvoon, minä viilletän purrellani aivan kokkolautan ohitse +niin, että kipinät lentävät ohi maston polttaen pieniä reikiä purjeen +yläkulmaan ja minä notkauhutan kokan liivaripuomin toisaalle. Ilta +jo hiukan hämärtää, kuuluu bassotorven kaiku kiirien yli järven, +Sairionmöljän ja linnan tornien. Ja nyt suhahtaa ylhäältä ravintolan +terrassilta. Siellä seisoo itse salaperäinen setä Selsten telinettä +vasten nojaten, kuin noita, rumuuden ruhtinas, hän sytyttää palavalla +sikarillaan raketteja, ne sihahtavat ja singahtavat ilmaan, räjähtävät +korkealla lentäen kaaressa, ne paukahtavat ja siroittelevat ympärilleen +pieniä sinisiä ja punaisia tähtiä, jotka hajautuvat ja putoavat veteen. +Katunaskalit ja säkkipurjehtijat kiljuvat kuin pienet paholaiset +pääjehun ympärillä, juoksevat rantaan punapensastoihin otsien +pudonneita raketin varsia. Nyt siellä ylhäällä taas sihisee, sähisee +tulisia aurinkoja ympäri, ympäri lopulta paukahtaen. Ja minun pienessä +päässäni sähisee ja säkenöi elämän nuori, repäisevä riemu. Minun pääni +on ihan pyörällä, ihan kuin olisin Ojoisten, lähikartanon ojapensaista +juopukoita syötyäni ollut hiukan luullotellussa heikunkeikun +huipperissa. Aurinko painuu kauas, jonnekin hyvin kauas Hattulan vanhan +kirkon ylitse, Sääksmäen satasaarisen selän taakse. Sinne isä joskus +ulotti kalaretkensä lahnarikkaille lahdelmille ja vitaantuneille +ahvenluodoille sekä selälle, mikä näytti mereltä, eikä sillä merellä +ollut rantoja, oli vain kaukaisia, utuisia taivaan ääriviivoja. — Niin, +juuri sinne oli kallistumassa kultainen, kesäinen aurinko. + +Minä olen jo purrellani laskenut vanhaan venevalkamaani. Olen +kiivennyt jo vinttikamariin tai lojuilen isolla ullakolla kattoaukon +ääressä, jonka kautta alhaalta keittiöstä tunkeutuu sieraimiini +hellasta nouseva höyry. Katselen alas ja näen siellä alhaalla äitini +puuhaavan paistinpannujen ääressä suuren piikaparven pestessä lautasia. +Vahtimestarit kantavat isoja tarjottimia ja samppanjapulloja saliin tai +verannalle, minä olen nähnyt, miten he salaa pistivät jonkun pienen +pullon poveensa — ja setelinkin omaan takataskuunsa. — Vihdoin minä +hiivin lattiavuoteelleni ja nukahdan. Minä näen unta purrestani, lattia +allani ikäänkuin keinuu niinkuin purtenikin äsken päivällä ja minä +purjehdin unissani kauas pehmeäsaniaisille, suloisille Höyhensaarille. + +Niin kului kesä kuin levoton liverrys puiston puissa, kuin loiske +ja lämpöinen läike sekä viimainen vihuri purteni perässä. Niin +menivät päivät kuin vilisten, ankarassa taistelussa aaltojen kanssa +tai tyynellä soutaen kömpelöillä airoilla. Minä seisoin keskellä +järvenselkää mastoon nojaten kuin pieni satuprinssi tai löytöretkeilijä +ja minä katselin jo kuin valloittaja allani päilyviä syvyyksiä, +joihin koko pilvivuorimaailma kuvastui muodostaen sillan maan ja +taivaan välille. Minä katselin siinä rakasta puistoani, joka rannalta +pengermittäin kohosi ylemmäksi harjaksi, jonka laella harmaanvipevä +kuvernöörin paviljonki seisoi kuin pienoislinna. Sen ikkunoiden +edessä oli aina mustat luukut, joiden raoista minä tirkistin johonkin +salattuun ja hämärään, mikä askarrutti pieniä aivojani. Sillä samalla +mäen huipulla näet oli ollut pyövelin mäki, jossa rikollisia oli +mestattu ja teilattu. Se paviljonki varmaankin kummitteli ja peloitti +pimeässä. Puistoa reunustivat korkeat kiviaidat, joita linnanvangit +olivat saaneet rakentaa isoista graniittipaasista. Minä muistan ne +harmaat vangit ahertamassa itse ravintolan rakennuksella, joukossa ehkä +oli ollut itse kuuluisa Sutki, joille äitini oli antanut voileipiä +ja kahvia, taisipa kaataa pienen tuiman tilkankin kupposeen. — Ja +minä muistan ensimmäisen elämäni kauhun, kun äiti kertoi, miten +kerran yhdeksän vankia eräänä yönä karkasi yli linnan pisteaidan. He +murtautuivat kulmahuoneen lattian alla olevaan jääkellariin, veistivät +puukolla ison loven vahvan kellarilukon kohdalle. Minä muistan sen +reijän, jota jälkeenpäin katsoin kuin uhkaavan surman silmää, mikä +vaani meidän pienoisten elämää. Äiti oli herännyt kolinaan, kuunteli, +luuli isän vielä iloittelevan pöytäveikkojensa kanssa. Oli onni, ettei +hän mennyt verannalle, silloin ehkä sama puukko olisi voinut suuntautua +hänen rintaansa ja me lapset olisimme olleet vailla äitiä. Vangit +olivat vieneet kellarista viinejä, kananpaisteja, lohta ja olutkoreja +veneellä Karlbergin rantaan, olivat paenneet jonnekin Sääksmäen metsien +korkealle, autiolle kukkulalle. Siellä olivat rosvot mässäilleet ja +mellastelleet unohtaen harmaat linnanmuurit ja rumat ristikot lyhyen +vapaudenhetken huumeessaan. — Näitä lapsuuteni kauhunkuvia minä mietin +seistessäni purressa kuin mikäkin nuori, harhaileva Odysseus, jonka +edessä oli koko rikas elämä suurine seikkailuineen. — + +Muistan siinä elämäni alkukeväässä toisenkin näyn, kun ensi kerran +näin kuoleman kuvan. Minä soutelin kerran laiturille, sillä vesi +oli tyyni, hiljainen maininki loiskutteli vasten laiturin paaluja, +johon huvilaivat sunnuntaisin laskivat kylkensä ärsyttäen siten +kaupungin pikkuajurien kilpailun kateutta. Siinä laiturin laidalla +kellui silloin jotain outoa. Pallomainen, pieni esine jyskytti +hiljaa vasten laiturin paatta. Mitä! Olisiko se pienin pallo +keilaradalta pyörinyt pitkin nurmikkoa alas veteen? Niin pieni oli se +pallo, kevyt kuin nauris, kun sitä lennättäessä pitkin keskilautaa +kuningaskeilaa kohden muut keilat kolisten kaatuivat sen ympärillä: +hela pataljuun! Karahdin veneessä pystyyn ja kurottauduin yli +laidan, nyt erottautui kellertävästä, sinipilkkuisesta pallosta, +joka oli kääritty paperiin ja riepuihin, pienen pieni, koukistunut +käsi. Siinä oli lapsen ruumis! Aalto oli vasten kiveä kahnuttanut +pienen kallon siniharmaille kuhmuille. Minua värisytti, tuntui kuin +pimeä pilvi olisi juuri liukunut yli vankilan tornin, jossa tiesin +nuorien, onnettomien äitien imettävän rintalapsiaan. Ensi kerran +elämän suuri suru ja epätoivo varjosti katseeni. Minä liikutin +sitä palloa airollani, mutta en rohjennut siihen käsin tarttua. +Niin leikkii elämä ja kuolema kansamme pallosilla, olimme sitten +kookkaita kuningaskeiloja tai pieniä siirrettäviä pelinappuloita. — +Sillä samalla kohdalla olin ennen kaksi kertaa ollut hukkua. Kerran +siinä pulikoin erään uimataidottoman keilapojan kanssa, korkkipussit +luiskahtivat hänen kainaloittensa alta, hän vaipui veden alle. Minä +kauhistuin hänen samean silmänsä katsetta. Kun pää taas nousi veden +pinnalle, tuntui kuin olisin nähnyt edessäni kuoleman pääkallon, +minä heittäydyin hänen rintaansa vasten, hän tarrautui raudankovasi +ranteisiini ja niin me molemmat aloimme vaipua, vaipua johonkin +vihertävään ja vetelään... Minä potkin ja kiskoin kunnes sain toisen +käteni irti hänen kouristuksestaan, ponnistin paalulle ja vedin hänen +yläruumiinsa kivirappusille. — Samalta laiturilta polskahti kerran +leikkivä venäläinen, veltto poika veteen. Minä hyppäsin hänen päänsä +yli, minkä ympärillä jo kiemurteli kuolemanrenkaita ja sain hänet +pelastetuksi. Hiukan kauempana Vanhankaupungin lahdella liikuskeli +huvisoutelulla venäläinen perhe. Aalto kuljetti kauas lakkiani, +perhe katseli tätä kaikkea välinpitämättömänä kuin jotakin kevyttä +seuranäytelmää upseerikasinolla, eivät tuoneet lakkiani, itse sain +uida sitä noutamaan. Ei kiitosta, ei mitään pientä tunnustusta +uhrautuvaisuudestani. Jo niiltä ajoilta asti opin halveksimaan ja +vihaamaan koko ryssän rietasta, selkärangatonta heimoa, mikä inho +vain kasvoi ja kaivautui syvälle nuoreen sydämeeni, kun urhoolliset +ryssäläiset sotilaat olivat sapelilla katkaiseet kotikoiramme, minun +hyvän leikkitoverini Mustin selkärangan, niin että se täytyi tappaa... + +Niin kului kesä. Koulutoverieni kanssa minä päiväkaudet kulutin +Kirstulan kartanon metsissä linnunmunia ja mäyränpesiä etsien tai +vesillä liikkuen. Tunsin kaupungin ympäristön metsän kuin villikissa, +jonka pyyntimaana on kilometri jättiläisharpilla ympäri vetäen. Tunsin +kuin kalakaija kaikki Vanajaveden lähilahdet, niemet ja salakariset +salmet. Kuin nuoret veden jumalat me pojat alastomina ja päivän +paahtamina molskimme purren ympärillä, keikutimme kokkaa ja perää +tai sukelsimme kölin alitse, mikä vain karaisi luontoani tulevaa +kuolinkamppailuani varten, kun en vielä tuntenut kaikkien ristituulien +oikkuja enkä vaaroja. + +Ja niin tuli syksy. Puiston pengermillä vaahterat olivat jo +sairaanpunertavia, luonto hohti kuin jälkikuumeen viimeloistossaan, +keltaiset lehdet kahisivat jo käytävillä, joita Renki-Kustaa kasasi +rattailleen. Ravintola oli jo suljettu, luukut oli kierretty kiinni, +pumppukasvien köynnökset riippuivat pylväillään mustanpuhuvina kuin +surunauhat. Lystikäs lasipallo, silmieni suurentaja, oli viety +ullakolle. Tuntui kuin aurinko olisi piillyt pilviin. Me olimme +muuttaneet kaupunkitaloon, koulukin oli taas alkanut. Minun rakas +purteni, kesäkumppanini ja raisu vesiratsuni oli pyöreitä puita +pitkin vieritetty puiston puutarhurin asunnon, synnyinmajani alla +olevalle rantanurmikolle. Renki-Kustin kanssa me peitimme sen +havunoksilla ikäänkuin olisimme kuopanneet kauniin kesän menneille +muistoineen. Ohitsemme kulki rantakäytävää pitkin kasarmille se vanha +valkopartainen, lempeäsilmäinen platsmajori Gottlund, Kaarle Akselin, +runonkerääjän poika. Hän hymyili aina, kun veneen pohjaa ja emäpuuta +siinä keväällä tervattiin ja maalattiin sekä lykättiin vesille, hän +varoitteli minua vakavana salakavalista lehmänkäännöksistä, kun +tensikka oli soudattanut hänet huvilasta puiston laiturille. Hän oli +valkoinen kuin joulu-ukko, joka ennusti talvea ja lomaa. — Satoi sitten +lunta, se peitti purren kuin hautakummun. + +Kiihkeästi minä taas odotin kevättä, kiihkeästi kuin kiivas vereni, +joka ei koskaan tahtonut talttua. Tuskin jäät, joihin minä usein +olin pulskahtanut, olivat lähteneet, kun minä jo läksin uusille +uhkaretkille. Hattulanselän selkkausta ajatellen minä nyt luovin +varovaisemmin mutta myös vapaammin. Luovin ali kaupunginsillan ja ohi +Kaijankiven. Rannoilta levisi vastaani nahkurilauttojen parkinhaju, +värjäystehtaan ja kutomatehtaan piippujen sakeat sauhut leijailivat yli +vanhan viinapolttimon sekä »Vikmannin lahden», jonka jäällä lapsena +luistelin Jassin poikien kanssa. Oluttehtaan niemenkärjessä tapasin +vilkkaat Krankin veljekset sekä muut rekki- ja miekkailutoverini. +Purjehdimme joutessamme kohden Virvelin pyöreätä mäkeä, jolla kasvoi +itsepäisiä visakoivuja. Uimahuoneelta tulivat pursimiehiksi Portos +ja Aramis ruskeina kuin minäkin, riemuisina elämän toivosta ja +seikkailuhalusta. + + * * * * * + +Siinä uimarannan laiturilla odotin kerran hartiakasta ja jykevää +Portosta, joka tuli punakkana rantatietä käyden kotipuodistaan. Hän +vilkutti minulle veitikkamaisesti silmää, puhui harvasanaisena jotain +»pimittämisestä». Minä ymmärsin heti yskän, hän astui veneeseen, +potkaisi veneenperän laiturilta, minä tartuin peräsimeen. Portos pisti +jonkun sardiinilaatikon ja jonkun jonnin joutavan keltaisen, kiiltävän, +viekoittavan kehveleen perätuhdon alle. + +Se kehveli kimmelsi sitten »Suurprunnin» lähteellä, se kehveli sai +meidät alkukeväässä laulamaan, vaikkeivät kiurut vielä liverrelleetkään +paljaiden peltojen ja päivien yläpuolella. Se kevään kiuru liverteli +meidän omissa nuorissa sydämissämme: + + Touvon aika lähenee, + Kylmät hallat vähenee... + +Niin me laulelimme Fredmannin jäljennettyä epistolaa, Portos käyttäen +barytoniaan, johon minä korvakuulon mukaan säestin. Me jatkoimme: + + Jos vaara uhkaa maatamme... + +Lopuksi me ehkä kajahutimme: + + Gaudeamus igitur, + juvenes dum sumus, + post jucundam juventutem, + post honestam senectutem + nos habebit humus! + +Se veitikka, elämän ilo, huumasi meidät, luonnon suuren sydämen +suloinen salaisuus huumasi meidät, sen pienen muurahaisimaailman +keko kuhisi ympärillämme, meitä ei ihmetyttänyt pienen muurahaisen +rohkeus kulkea lasisirpaleenkin yli taittamatta koipeaan. Ja siihen +sirpaleeseen taittui säteilyllään koko taivaan kirkas korkeus. +Lähteenpohjalta katsoivat meitä kevään kasvot. Se kehveli viekoitti +vilkkaat veremme, se tanssi tulena meidän veressämme, se oli väkevämpi +kuin veremme, se oli oman elämämme kuuma purkaus, jota emme itsekään +ymmärtäneet. Korkeana metsän takana kaarteli Hattelmalan harjanne, +jonka pähkinäpuut jo olivat hiirenkorvalla, ja salmen takana kohosi +raivatun metsä-aukon päältä »Perttulanlinna», valkoinen tornihuvila, +maaherra Rehbinderin rakentama, saman miehen, joka oli vangeilla +kaunistanut Puiston, teettänyt raunioluostarin ja kiviaidat. Siksipä +vangit olivat muuttaneet Perttulanlinnan nimen Pirunlinnaksi. Idempänä +lahden pohjukasta nousi vanhan Vanajankirkon goottilainen, äkkijyrkkä +katto, ja kauempana Katumajärven liepeillä kimmelsivät Katisten +tiilisen kivikartanon valkolautaiset kaari-ikkunat kuin tulipatsaat. +Eivät ne olleet helvetin portin patsaita eikä siellä Perttulan +palteella piru pitänyt peliään vaan kevään karvarintainen, nuori +menninkäinen tai itse isä Remunen, jonka huilun hullut sävelet saivat +meidät lähteen reunalla riemahtelemaan. + +Minä havahdin ja katselin äkkiä purtta, joka oli unohtunut rannalle. +Silloin kuulin jotakin kiviin kilahtavan, Portos oli paiskannut tyhjän +kehvelin kuoren maahan, lasi meni sirpaleiksi. Me juoksimme rannalle. + +Portos työnsi väkevillä harteillaan veneen vesille, minä pinnistin +polvellani kokanlaitaa saadakseni sen irtautumaan liejusta. + +Pursi oli vesillä. Nostimme purjeen mastoon, purjeen poimut +lepattelivat, samoin liivari alkoi lepatella. Minä väänsin peräsintä ja +kiristin puomin koutia koukun ympäri vetosolmuun. Portos hoiti liivarin +koutia. + +Päivä oli mennyt pilveen. Kimmel, joka taivaalta oli välkehtinyt ja +joka silmissämme oli säteillyt, oli nyt kadonnut. Jotain uhkaavaa +oli ilmassa, mustat vihurit liikkuivat veden pinnalla, ne olivat +vihaisia äskeiselle tuhmalle elämänuhkallemme. Minä olin viheltänyt +ja raappinut purjekangasta, Portos oli viskannut viisipennisen veteen +tuulta taikoakseen. Puhalla Kaisa, puhalla Kaisa! Vene kiiti nyt kuin +vihon vimmattu, se oli ikäänkuin suuttunut meihin, niinkuin taivaskin. +Kapeassa salmessa piti kääntää, peräsin totteli, mutta liivari ei +totellut. Sieltä Kaijankiven takaa tuli vielä mustempi puhuri. Luonnon +voima iski kokkaan, sitä oli mahdoton hallita. Airoilla työntäen saimme +vihdoin kokan kääntymään ja vene alkoi kallistua. Se kulki vinhaa +vauhtia, tuli vielä pahempi puuska. Kun juuri olin saamaisillani koutin +irti koukusta, iso purje alkoi nousta mastoa kohden. Purjekangas alkoi +lipua, hurjalla tempauksella puomi paiskautui alihangan yli, ja silloin +vene täyttyi vedellä. + +— Kyllä tämä menee rantaan, minä sanoin pitäen kiinni peräsimen +varresta. + +— Ei se mene, sanoi Portos sammaltaen ja painoi laidan veden alle, me +voimme upota. + +Me tartuimme molemmat purren keskilaitaan. Veneen pohjakivet vierivät +salmen pohjaan. Laita painui allamme, saimme ponnistaa, tartuimme +emäpuuhun, sekin painui allemme, pursi alkoi pyöriä. Iskimme +kyntemme veneen toiseen laitaan. Nyt oli yllämme masto ja purje. +Koko voimallamme täytyi meidän sekavien ja sotkuisten purjeitten +alta iskeytyä yli toiseen laitaan. Ympärillämme vinkui ja vilisi +vihureja, kuohut kahmaisivat kupeita, masto ja puomi uhkasivat murskata +päämme, ja syvyys alla veti puoleensa kuin raskas lyijy. Pursi alkoi +taas pyöriä. Tämä oli kuolinkamppailua alkukevään voimien kanssa. +Kylmä, vielä jäinen vesi oli vaatteissamme, se tunkeutui taskuihin +ja saappaisiin, kätemme kontistuivat. Vene alkoi taas pyöriä. Emme +siinä ehtineet huutaa hätäämme, silmien täytyi terästyä, etsiessämme +turvaa vain kämmenistämme ja veneenlaidoista. Kuinka kauan tätä kauhun +karusellia kestäisi! + +— Onko sun kylmä, Portos sanoi. + +— On, minä sanoin. + +Muuta emme sanoneet. + +Tahtomme ja nuori elämämme kamppaili. Se oli kovaa kamppailua, +kamppailua kuoleman kanssa, johon oma vallaton varomattomuutemme oli +syynä. Pursi alkoi ajelehtia Pitkääsiltaa kohden. Aloimme jo väsyä, +katseemmekin taisivat jo jäykistyä, sormet luiskahtivat, aloimme +uupua... + +Mutta silloin näimme veneen lähestyvän pyörivää purtta. Olutpanimon +pumppusillalta souti vinhasti eräs väkevä koulutoverimme. Viisaasti hän +huopaili veneensä perän vilusta värjöttäviä, sinisiä käsiämme kohden. + +Me kiipesimme veneeseen, olimme pelastuneet. Pumppuhuoneessa minä +koetin voimistelulla saada ruumiini lämpenemään. Saimme kuumaa kahvia +ja kuivia vaatteita oluenpanijan pojan kotona. Kahvikuppi vapisi +kädessäni, se kilahti ja rikkoutui pudotessaan lattialle. Sen kimmellys +ja kilahdus oli nyt toisenlainen kuin Suurprunnin lähteellä, se oli +varoituksena koko elämällemme. + +Purteni, jolla ei ollut nimeä, ajelehti nyt tuuliajolla ali +Pitkänsillan ja takertui asemanpuoleiseen rantaan, masto jäi kiinni +pohjaan. + +Nuoruuden hurjassa huimuudessa oli tehty kardinaalipukki, +lehmänkäännös. Olen joskus nyt jälkeenpäin nauranut koko tälle +käännökselle. Minua hiukan naurattaa se, että pikkukaupungin riitaisat +ja henkisesti risatautiset lehdet painattivat aivan erilaiset +uutiset tästä tapahtumasta: »Kumoon purjehdus». Toinen lehti väitti, +että kaksi lyseolaista oli purjehtinut kumoon, olivat ehjin nahoin +kaupungin rantaan uimalla itse pelastautuneet, toinen lehti kirjoitti +todenmukaisesti, että eräs koulutoveri oli meidät pelastanut. Syyttä +suotta oli ensimmäinen lehti antanut meille sankarimaineen. + +Kulkee nyt naurun väre veressäni, kun muistelen parkkilauttaa, minkä +nahan haju sekottui veteen polskiessamme keväisin uimahuoneen rannassa. + +Olinhan jo päässyt lapsenkengistä ja nappikuoppasaappaista. + +Olin poissa kesäisin maaseudulla. Purteni unohtui rannalle, se alkoi +ravistua ja ruoppaantua. Kaikenlaiset hummeripojat sitä kiikuttivat ja +kahnuttivat keväisin, kun se oli täyttynyt vedellä. + +Minä möin sen lopulta eräälle kaupungin suutarille ja sain siitä +vaihtokaupalla patiinikengät. + +Minä purjehdin nyt patiineillani kotikaupunkini katujen lätäkköjen yli, +luovin torin ympäri muiden mukana kujeillen koulutyttöjen kintereillä. +Takakamarissani minä rustasin rallatuksiani, viskasin paljon turhia +lemmenlurituksia palavaan pesään, lopulta viskasin vanhat kenkärisatkin +pesutuvan nurkkaan. + +Olin purjehdusretkelläni tehnyt tyhmän lehmänkäännöksen. — +Lehmännahasta tehdään vuotia ja vuodista tehdään lapsenkenkiä, isoja +saappaita ja patiineja. Nauravan narisevat lapsenkengät kuluvat, isot +väkevät, viistokorkoiset patiinitkin ränsistyvät. Nuoruus ja elämä +kuluvat kuten muistotkin kuluvat ja kelmenevät, mutta se vanha kehveli, +se vietävä ilon veitikka elää vielä vilkkaana — omassa nahassani. + + + + +RELEGATIO + +(Koulusta karkoitus) + + +Meitä oli koulussa kolme muskettisoturia, Portos, Aramis ja d'Artagnan. +— Olin lukenut Alexandre Dumas pèren romaania ja sen sankarien +mukaan olimme me koulutoverit ottaneet nimiksemme: Portos, Aramis +ja d'Artagnan. Oikeastaanhan vain Athos, Portos ja Aramis olivat +romaanin musketöörejä, d'Artagnan oli vain heidän aseveikkonsa, +mutta kirjaa lukiessani olin siinä määrin mieltynyt d'Artagnanin +luonteeseen, että olin valinnut hänen nimensä. — Väkevä, selvänä ollen +tyyni ja tasainen, humalassa ollen hurja ja huimapäinen oli Hannes, +kauppiaan poika, Portos. Artturi, naapurissa asuva poika, komea, +kumunenäinen, tummaihoinen, etelämaalaisen näköinen oli Aramis ja minä +vaalea-ihoinen, sinisilmäinen d'Artagnan. + +Pesutuvan takaisessa kamarissa me usein istuimme yhdessä poltellen +Livadia-savukkeita tai »hörriä» paiskellen. Hannes D... berg, alias +Portos oli vakava. En tiedä, miksi häneen kiinnyin. — Kerran eräässä +palokunnan juhlassa palosotilaat pienessä huipperissa kantoivat +soihtuja pitkin pikkukaupungin tulipatojen valaisemia katuja. Minä +tapasin hänet kadulla. Ilman muuta aloimme kävellä yhdessä katuja, +hän aina vakavana, minä aina vilkkaana. Ehkä juuri luonteiden +vastakohtaisuus vetää meitä ihmisiä salaperäisellä voimallaan yhteen. +— Sen illan jälkeen aloimme joka iltapäivä kävellä yhdessä. Minä +puhuin ja pärpättelin kirjoista, kirjallisuudesta, runoaiheistani, +hän kuunteli vakavana, harvoin hän hymyili. Seuraamme liittyi joskus +Artturi J... ström, alias Aramis, eläväliikkeisempi, veitikkamainen, +naisia ihaileva, koulutyttöjen ilmetty ihanne. Hannes oli punaposkinen, +miehekäs, hänellä oli parempi onni salatussa naismaailmassa, hän oli +uhkarohkea ja reipas. Koulussa hän oli kyllä etevä, oppi kieliä, +mutta oli taipumaton luonne. Jonkun opettajan pistosanan tai +minulle selittämättömän syyn takia hän erosi koulusta viidenneltä +luokalta. Hän kulki usein lyijypuntti taskussa ja tappeli »rottien», +kansakoulupoikien ja pienten rantasällien kanssa. Minullakin oli joskus +messinkinen nyrkkirauta housunlakkarissa. Meitä normaalilyseolaisia +»rotat» nimittivät »norsseiksi», mikä pieni pilkkanimi sai nuoret +veremme kuohuksiin. Hannes, Portos, viskeli niitä rottia kuin lehtiä, +heittipä kai kerran »Pitkänsillan» kaiteelta alas pehmeään pensaikkoon. +Minä ihailin hänen tyyntä voimaansa, ehkä hän ihaili minun nuorta, +notkeaa vilkkauttani. Koulupojan ajalla sidotut toveriliitot solmivat +meidät kolme kumppanusta lujasti yhteen pienissä murheissamme, ehtoja +saatuamme, koululukujen tankkaamisessa, koulu-ajan pienissä iloissa, +perhetanssiaisissa, kävelyillä kaupungin puistossa, uintimatkoilla, +urheiluissa ja palloleikeissä. Näissä Hannes, Portos oli »kuninkaana» +lyöden mailallaan kumipallon kaikkein korkeimmalle ilmaan. Ihailimme +häntä kaupungin torilla, kun voimistelunopettaja joskus johdatti +meidät ulkoilmaan, ihailimme hänen pallonsa kaunista, korkeata +kaarta. Katsoessamme sen pallon lentoa näimme sinisen taivaan, näimme +lumivalkoisten pumpulipilvien leijailevan vanhan, amfiteatterimaisen +kirkon ja vanhan taitekattoisen, puisen raastuvan yläpuolella. — + +Minua on myöhemmin harmittanut se, että tämä kaunis, ainutlaatuinen +kirkko, jossa minä pikkupoikana äitini kanssa istuin kirkon penkissä, +raa'asti muutettiin ristikirkoksi. Muistan surupukuisen äitini itkeneen +pää penkkiin painuneena. Isä oli kuollut. »Rukoilkaamme leskien ja +orpojen puolesta», kuulin papin puhuvan korkeasta saarnastuolista, +sinisen holvin aukosta kuin taivaasta. Minuakin tuppasi itkettämään, +vaikken silloin oikein ymmärtänyt surun suurta syytä. — Muistan kahdet +kauniit, vapaina seisovat, korinttilaiset pylväät, ne muurattiin kiinni +kirkon pääoven valkeaksi rapattuun seinään. Kirkontornissa oli pieni, +ahdas palovartijoiden neliskulmainen koju. Ikkunasta vanhat vartijat +torvilla, pasuunoilla toitottivat silloin, kun jossain kaupungissa oli +syttynyt tulipalo. Se torvi herätti hyvän kaupungin hyvät asukkaat +hyvästä unesta kaameaan kauhistukseen. Se herätti minutkin raskaasta +unestani. Minä jyskytin silloin nyrkilläni viereisen huoneen seinään ja +huusin: »Kustaa, tuli on irti!» Kuulin, miten vanha Renki-Kustaa kulki +kiiruusti talliin, valjasti vanhan, ruskean Pokun rattaitten eteen ja +alkoi, suitsia nykien, ajaa retuuttaa vesitynnyrineen pitkin koluisia +katuja. — + +Tällaisia ajatuksia välähti mielessäni, kun Portoksen pallo lensi +iloista, sinistä ilmaa kohden. Kun palloleikki oli iltapäivällä +loppunut, hiivimme me joskus, Portos ja d'Artagnan, »Olvi-Siinan» +salakapakkaan. Se salapitojen paikka sijaitsi vanhan juutalaisen +narinkan, Nooakin arkin puolella, pienen pihan perällä matalassa +majassa. Siellä me joimme Bastmanin olutta ja polttelimme Fältmarssin +tehtaan Livadia-savukkeita. Siellä rantakadun varrella oli väritehdas +sekä Vetterhoffin kutomakoulu. Siellä »Lömppa» nuorena koulupoikana +asui täti Fredriikan luona ja rustaili jo silloin runojaan. Muistan, +että samalla rantakadulla oli panttilaitoskin. Sinne minä kerran +myöhemmin vein kelloni kaniin. Iltahämärässä kulkea kepsutteli kadulla +vastaamme pienenläntä värjäri työstä tullen, kotiinsa koikkelehtien +sormet väristä sinisinä, silmissä alakuloinen ilme. Mutta me nuoret +huimapäät olimme onnellisia ja iloisia. Me kuljimme kaupungin katuja +kuin kuningashuumeessa. + +Pesutuvan takaisessa kamarissani Portos, jolla oli hyvä barytoni, sekä +minä d'Artagnan lauloimme urheasti: »Jos vaara uhkaa maatamme...» +Sitten seurasi gluntteja, bellmaniaadeja, serenaadi- ja rekilauluja. +Pian astui huoneeseen Aramis kuultuaan kadulta avonaisen venttiilin +kautta kajahtavan laulumme. Laulun lomassa olin Portokselle lukenut +runotekeleitäni. — »Sinä olet harvinainen sielu, sinä», Portos +virkahti. — Minä en sanonut siihen mitään. »Kuules, minä menen +hirteen!» Portos sanoi. Minä avasin hymyillen kirjoituspöytäni +romulaatikon. »Katsos, veli Portos, tässä on nuora, mutta älä vain +rähjää minun huonettani!» + +»Niin, niin», ajatteli Portos hiukan hymähtäen. »Minun isäni on +minuun suuttunut, minun pitää seisoa puotipöydän takana, minun +pitää myydä maalaisille makkaraa, ryssänlehtiä, vanhoja sillejä, +silavaa ja kaikenlaista kuonaa ja kamaa. Minun pitää tarjota +maajusseille piiskaryyppyjä, että kauppa kävisi hyvin. Ei minusta ole +tiskinnuolijaksi, ei kauppiaaksi, kamasaksaksi! Ei minusta myöskään ole +tiedemieheksi, ehkä olisi ollut kielimieheksi. Erosin koulusta, koulu +oli minulle pakkolaitos, nyt olen oppinut juomaan. Minä koetan oppia +englanninkieltä ja sitten minä lähden Olvi-Siinan sisarentyttären, sen +Sannan kanssa Amerikkaan. Sen, jukoliste, minä teen!» Hän iski ison +nyrkkinsä sohvan kulmaan. + +Minä aloin aavistaa, ettei ihminen, varsinkaan nuorukainen, joka +muiden kuullen uhkaa tehdä itsemurhan, sitä koskaan tee. Tämä on vain +sitä nuorukaisen omituista, aiheetonta alakuloisuutta, mikä häntä +vaivaa ennenkuin hän astuu miehuuden ikään. Jälkeenpäin hän hymähtää +nuoruuden huimille hullutuksilleen ja aiheettomille ajatuksilleen ja +hän voittaa miehuusiän voimalla ja raudankovalla tahdolla nuoruutensa +ajattelemattomuuden, alakuloisuuden ja heikkouden. + +Aramis tuli huoneeseen naurellen: »Kuulkaas, pojat, olutta te vain +hörpitte, ostetaanpas kerran oikein muskattiviiniä, sitä saa alennetuin +hinnoin 'Kostuksen' puodista, kaksi markkaa pullo! Kublai, peukalot +yhteen!» Me aloimme kaivella taskujamme ja saimme kuin saimmekin +kokoon haalituksi kahden viinipullon hinnan. Aramis läksi hakemaan +viiniä ja palasi pian pari pulloa povitaskuun kätkettyinä. Sitten me +aloimme maistella, nauttia omasta naurustamme, omasta nuoruudestamme, +omasta olemuksestamme, omista toiveistamme sekä omasta tuntemattomasta +tulevaisuudestamme. Me aloimme humaltua. Ja niin me sitten äkkiä pienen +päähänpiston johdattamina päätimme lähteä hakemaan pieniä seikkailuja +sällien sekä »Olvi-Siinan» luona. Ensin me haimme kotitaloni vajasta +tervaleilin sekä sudin, sitten me läksimme tervaamaan naapuritalon +katupeiliä, josta lääninsihteerin nyppylänenäiset ikäneitoset aina +kurkistelivat kadulla kulkijoita. Minua se oli jo kauan aikaa +harmittanut. — Huikeassa humalassa kädet tervassa me kuljimme +sivukatuja. Me eksyimme toisistamme »Tähtipuistossa», jonka vieressä +oli »Teatterinavintola». — Siellä minä myöhemmin ylioppilaaksi +tultuani, kirjallisiin aherruksiin, yötyöni valvontaan sekä henkisesti +ummehtuneen pikkukaupungin pikkupyyteisiin väsyneenä vietin ikäviä +iltojani pähkäpäisten tyhjäntoimittajien turhia juttuja kuunnellen. +Siinä ravintolan vieressä sijaitsi torin varrella naapurikapakka +»Kaupungin Hotelli». Sinne minä jo koulupoikana joskus uskalsin +pistäytyä johonkin sivuhuoneeseen. Minua hurmasi huikea seikkailunhalu, +halu uhmata huhuja, halu uhmata juoruja, senkin uhalla, että minut ehkä +joskus karkoitettaisiin koulusta. + +Kun olin eksynyt Aramiksesta, olin muistavinani, että joku +mäyräsilmäinen akka jostakin Teatteriravintolan vastapäisestä portista +oli kurkottanut kahvinkarvaista kaulaansa. Muistan myös hämärästi, +että Aramis kujemielin kiihkossaan oli soittanut suutaan jonkun pienen +piikaisen kanssa kadulla. — Harhailin Tähtipuiston puoleista katua ohi +Teatteriravintolan. Aavistin, että Portos oli joutunut käsikähmään +sällien kanssa puistossa. Tapasin hänet puiston penkillä makaamassa +ruhjottuna ja runneltuna. Silmäkulmat olivat mustelmia täynnä. Hän +oli taas hurjapäisyydessään yksin ryhtynyt taistelemaan monta miestä +vastaan. Hän oli kuin puolikuollut. Vaivalla sain hänet nousemaan +penkiltä. Minä talutin hänet yli torin hänen kotitaloonsa nahkurien +nukkuvan kaupunginosan puolelle. Itse minä hämärässä kuljin pitkin +katuja pyrkien kotiini. Näin joitakin tulia talojen ikkunoista, joiden +pielissä oli pieniä katupeilejä. Tuntui siltä ikäänkuin raastuvan katto +olisi kohteliaasti keikahtanut ja kumartanut kuvernöörin talolle. +Kirkontornin palovartijakojusta välkehti tuli, mikä silmissäni +hyppi edestakaisin. Jostakin talosta kuulin pianiinon soittoa, +jossakin talossa sammui lampun valo. Minä kuljin kuin puoli-unessa +Kymnaasinkadulle. Kotona olivat kaikki tulet sammuneet. Minä ryömin +ali Renki-Kustaan, puomilla pönkittämän korkean pilariportin, minkä +otsikossa oli numero 111. Keppisataa keppikymmentä keppi! Hm! + +Niin, niin, keppiä kai minä nyt ansaitsisin, ajattelin, mitähän +tästä kaikesta selkkauksesta seuraa! Näin kai himmeästi ajattelin +kompuroidessani ison kiuvasmuurin ohi pesutuvan takaiseen, matalaan +majapaikkaani. Vaivuin kuin horrosunessa vuoteelleni. Kuulin kuin +unessa, miten Kustaa kuorsasi viereisessä, pienessä renginkamarissaan. — + + * * * * * + +Kun minä myöhään aamulla heräsin, huomasin, että oli myöhäistä mennä +kouluun. Minä päätin sinä päivänä »kraapata» koulusta. Vuoteella +venyessäni minä katkerasti hymähdin ajatellessani, että saksankielen +opettajatar kuulemani mukaan oli epäillyt minun, nuoren pojan, juovan +varhain aamulla viinaa siksi, että olin ravintoloitsijan poika. Sitä +en koskaan ollut tehnyt. Äitini näet huuhtoi mariafarina nimisellä +hajuvedellä kivuloisia kasvojaan; minä koulupojan turhamaisuudessani +tiputin joskus jonkun pisaran tätä alkoholinsekaista nestettä +takinkaulukseeni. Siitä hassunkurinen epäluulo, siitä opettajattaren +kummallinen kauna! Luultavasti hän oli opettajakunnalle kannellut, että +minä muka jo aikaisin aamulla maistelin miestä väkevämpää! + +Eilen olimme maistelleet vain mietoa muskattiviiniä sekä ovelaa olutta, +mikä oli kihahtanut ja humahtanut nuoriin päihimme. Sekamelskassa +askarteli aivoissani nyt aamulla eilinen seikkailu, josta muistin vain +yksityiskohtia. Päätin pysyä kuin karkoitusvanki piilossa sen päivän, +sillä aavistin pahinta. Iltapäivällä minä hämärän tullen Tähtipuistossa +tapasin Portoksen ja Aramiksen. Me aloimme neuvotella. D'Artagnan sanoi +Portokselle: »Kuules, Portos, sinä olet eronnut koulusta, koeta sinä +nyt ottaa syyt niskoillesi. Diplomaattisesti järjestämme asian niin, +että tulimme muka asemalta ja tapasimme sinut Tähtipuiston penkillä +mukiloituna, tulimme sinua tietysti auttamaan, se oli velvollisuutemme; +sinä olit hiukan humalassa, me silkkosen selviä. Eikös näin sovita!» — +»Kublai! Selvä kuin plakki!» sanoi Portos vakavana. + +Minä läksin vakavana ja tyyntyneenä kotiin. Äidille en puhunut +sanaakaan ruokapöydän ääressä. En tahtonut tehdä häntä levottomaksi. +Istuimme vakavina kuten omaiset syödessään tavallisesti ovat vakavia +ja vaiteliaita. Hymähdin hiukan, vaikka tiesin, että huomispäivä olisi +tuimin tuomiopäiväni. — Hymähdin ja hätkähdin sille, että äitini +sanoi kesken syöntiä: »Kukahan sen naapurin katupeilinkin on yöllä +tervannut, huomasin sen, kun tulin torilta aamulla. Joku vuosi sitten +muutettiin torin vaakakojun nimi: 'Vaaka talonpojille' nimeksi: 'Vaara +talonpojille'. — Kukahan senkin kolttosen teki!» — + +— Hm, en minä vain tiedä, — sanoin minä teeskennellyn vakavana ja +vaikenin, sillä tunsin ikäänkuin pihvinpala olisi tarttunut kurkkuuni. +Syötyäni minä juoksin huoneeseeni keittiön rappusia pitkin alas ohi +pihalla törröttävän vesitynnyrin. Minä heittäydyin sohvalle ja aloin +miettiä. Pitkulaisesta mankelihuoneesta kuului jytinää ja kaulaavien, +vanhojen naisten puheen porinaa. + +Minä aavistin, että rehtori, jota koulussa sanottiin »pehtoriksi», +tulisi minua huomenna tutkimaan. Mietin, mitä sanoisin, mietin, +miten vastaisin hänen kysymyksiinsä, mietin, miten ehjin nahoin +minä d'Artagnan ja veli Aramis pärjäisimme tästä pälkähästä. Se +tervaamisjuttu minua arvelutti, se Aramiksen katuseikkailu minua +arvelutti, se sälliseikkailu Tähtipuistossa minua arvelutti. Mutta minä +luotin Portoksen lupaukseen, hän voisi meidät pelastaa. + +Minä nousin, otin seinältä kanteleeni, aloin kosketella sen kieliä, +jotka särähtivät. Aleksis Kiven kuva seinällä näytti kovin vakavalta. +Venttiiliin pesiytyvien talitinttien äänet eivät vikisseet niin +virkistävästi kuin tavallisesti. Ikkunani alta kadulta kuului +askeleita. Katuäänet tunkeutuivat korviini läpi venttiilin. Otin +jonkun kirjan käteeni, selailin sitä ja laskin sen taas kädestäni +pöydälle. Katselin Dorén kuvittamia Divina Commedian helvetinkuvia. +Näin sen helvetinportin, jonka otsikkoon on piirretty: »Lasciate, +ogni, speranza, voi, che entrate!» Jättäkää kaikki toivonne, te, jotka +astutte tästä portista! Jättäkää, te hurjat, huimapäiset koulupojat, +te, jotka olette kolttosia tehneet, sällien kanssa seikkailleet, +muskattiviiniä maistelleet, heittäkää kaikki toivonne, sillä huomenna +voi ankaran enkeli Gabrielin muodossa astua asuntoosi itse rehtori ja +karkoittaa sinut pois vapaasta paratiisistasi... Kuulin taas askeleiden +kopinaa kadulta. Jokohan se rehtori jo tulee? Torimuijat siellä vain +nokitusten supattelivat ja juoruilivat ikkunani alla. Minä tyynnyin. +Koetin ruveta ratkaisemaan ekvatioita. Heitin paperit pöydän alle. +Koetin Anna Maria Lenngrenin runosutkauksilla ilahuttaa mieltäni, +nyt se ei onnistunut. Odotin, että Aramis tulisi minua tapaamaan. +Arvelin, että häntä juuri nyt vaivasi ehkä sama pelko kuin minuakin. +Aramis pysytteli kai piilossa kuten minäkin tai istui luokkahuoneen +keskipenkillä kuunnellen rehtorin historian opetusta? — Muistin, +miten eräs poika kerran nuhteen saatuaan nousi pystyyn ja sanoi +rehtorille: »Mutta mitäs tästä sanoo koulun laki?» Napoleoniliikkeinen, +reipas rehtori ärjäisi karttapuikkoa heiluttaen: »Minä olen koulun +laki, minä!» — Minä olin hiljaa kuiskannut penkkitoverini korvaan +Ludvig neljännentoista valtiollisen mielilauseen: »L'état c'est +moi». »Minä olen valtio minä!» Rehtori oli kuullut sutkaukseni. +Tämän kunnon, oikeudenmukaisen, koulun tekoankaran johtajan silmiin +syttyi nyt veitikkamainen välke. Kaikki oppilaat pitivät rehtorista +hänen karskin ja suorasukaisen luonteensa takia sekä hänen leveän, +lempeän leikillisyytensä takia. Ankarat rypyt otsalla tasoittuivat. +Hän meni seisomaan ikkunan ääreen ja nauroi hiljaa itsekseen. Kun +hän oli voittanut naurunpuuskansa, hän kääntyi taas luokan puoleen +ja oli vakava. Hän kysyi luokalta jatkaen entisiä kyselyjään: »Ent' +sitten?»... Kun päästiin kirjallisuushistoriaan ja renessanssiaikaan, +hän kysyi: »No, tiedättekö, kuka oli Dante ja tiedättekö, mitä hän +on kirjoittanut?» — Minä muistin käsi ojona viitanneeni. — »No mitäs +se Larson taas filosofeeraa? Tietääkö Larson, kuka oli Dante?» — +Minä nousin innostuneena painajaispenkiltäni, selitin, että Dante +on Italian suurin runoilija, on kirjoittanut »Divina Commedia» +nimisen runoteoksen, jossa hän kuvaa tämän- ja tuonpuoleisen elämän +helvetin, purgatorion ja taivaan. Tietysti unohdin helvetinportin +otsakirjoituksen, unohdin selittää, että Dante kotikaupungistaan, +Firenzestä karkotettuna vieraalla paikkakunnalla kirjoitti +mestariteoksensa, jossa hän tuomitsi huonot paavitkin alimpaan +helvettiin. + +Näitä minä mietin ja muistelin pienessä, viihtyisässä koulupojan +mörskässäni. Samalla hymähdin, sillä »paavi» sanan johdosta muistin, +miten eräs koulupoika oli opettajista tekaissut seuraavan, viattoman +pilkkalaulun: »Skrepa teki, Skrepa teki nappularattaat, paavi ja +pehtori raudotti», ja miten rehtori huumorintajuisena kansliassa oli +pakoittanut pojan laulamaan saman laulun yhä uudestaan. + +Skrepa oli aliluokkien epäonnistunut, aina kurkkuaan kakisteleva, +sylkylaatikolla koikkelehtiva matematiikan opettaja, jonka +hassutuksille pojat salassa nauroivat. Hänen opetustapansa kävi joskus +jotenkin tähän tapaan: »Kuka viittaa? Eikö kukaan viittaa! Roope T. +ei viittaa, ai, ai. Nyt on ratkaistavana korkolasku. Mikä on korko, +ai, ai? Osaako kukaan sitä laskea. A. osaa, B. viittaa. Mikä tärkeä +sana jäi pois, ai, ai, »siis» sana jäi pois. Siis... Krankin veljekset +eivät viittaa...» — Kysymykset ja vastaukset sujuivat ja kompastelivat +aivan koneellisesti. Skrepa itse valmisteli laskutehtäviään osatakseen +ne ulkoa, kylmän koneellisesti piti vastatakin poikkeamatta +pienimmästäkään todistelun sanasta. Sylkylaatikon ja mustan taulun +väliltä kuului ainainen kakistelu, ai, ai. Skrepa istuutuu taas +liitu kädessä kateederiin: »Kuka viittaa, täällä viitataan, tuolla ei +viitata, Larson ei koskaan viittaa, ai, ai, ai, ai!» + +Jollakin tunnilla lienee Skrepa harppia heiluttaen koettanut poikien +päähän päntätä maan pyörimistä auringon ympäri hyvin omaperäisellä +tavalla: »Ai, ai, ettekö tiedä, kuinka maa pyörii auringon ympäri, ai, +ai... Jos minulla nyt olis skeppi ja sen skepin päässä olis sknuppi ja +sen sknupin sisällä olis skruuvi, niin minä näyttäisin, kuinka maapallo +pyörii auringon ympäri.» Luokalla ei ollut muuta kuin karttakeppi. +Tällaisesta opetuksesta pahkaiset päämme olivat aivan pyörällä. — +Jos Skrepa olisi tehnyt kysymyksensä nuorelle Galileolle, niin olisi +Skrepa kepin ja knupin juonitellessa varmaankin saanut »skakkuksen» +kuullessaan Galileon vastauksen: E pur si muove! Se liikkuu kuitenkin! +Ehkä Galileo olisi Skrepalle niin selitellyt, vaikkei hän olisikaan +rohjennut todistella tunnettua väitettään Rooman inkvisition +tribunaalille. + +Skrepaa sekä etupäässä omaa haluttomuuttani ja laiskuuttani +koulupoika-aikana saan kiittää huonosta matematiikan taidostani. +En osaisi nykyään parhaimmallakaan tahdon voimallani ratkaista +pienintäkään ekvatiota; luihun loikeroiset logaritmit olisivat minulle +nykyään Kabbala-maailman salaperäisimpiä hieroglyyfejä. + +Pilalaulussa mainittu »paavi» oli vararehtori F., punanaamainen +ja punapartainen, aina partaansa raappiva, hiukan hyväntahtoisen +ilkkuileva, lyhyenvanttera, aina siististi puettu herrasmies. Samalla +hän oli koulun kirjastonhoitajana. Häneltä kävin lyseon yläkerrasta +lainaamassa G.M. Bellmanin, A.M. Lenngrenin, Dalinin ja Kellgrenin +runoja, Dickensin, Sir Walter Scottin romaaneja, Tuhannen ja yhden +yön tarinoita, Topeliuksen Välskärin kertomuksia, Defoen Robinson +Crusoe'ta, Chateaubriandin Atalaa sekä monia muita teoksia. — Minulla +oli J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat. Niitä olin usein +ylärakennuksessa pöydällä seisten koulutovereilleni lausunut. »Äl’ yli +päästä piruja, sä poika urhoinen!» Tämän säkeen minä ehkä nyt muistin +istuessani yksin huoneessani, oudoin tuntein, odotellen pehtorin eli +rehtorin tuloa. Minä päätin olla lujana, tiesinhän rehtorin ankaraksi +mutta samalla leppoisaksi mieheksi. Suunnitelmanihan oli, että +Portos saisi ottaa syyt selkkauksista niskoilleen. Minä heittäydyin +vuoteelleni kootakseni voimiani ja ajatuksiani. Mankelihuoneessa oli +jo koneen jytinä laannut. Kuulin, miten iso pesutuvan ovi narisi. +Pihalta tuli Renki-Kustaa ja kulki huoneeseensa. Minä jyskytin seinään, +pian tuli Renki-Kustaa luokseni. — »Mitäs nuari herra tahtoo?» — »Nyt +on 'nuoren herran' laita niin ja näin, taitaa olla hiukan hullusti.» +— »'Meni poika paimeneen, kadotti sen parhaan lehmän, kuusi käski +kulkemaan, koivu lupas tiskun taskun pienen pojan pempun päälle.'» — +»Niin — huomenna ehkä hutkitaan, luulen, että koulun rehtori tulee +tänne huomisaamuna, Kustaa on hyvä ja tuo minulle huomenna jäitä +kellarista, täytyy tässä tekeytyä sairaaksi.» Kustaa virnisteli tapansa +mukaan ja läksi sitten talliin sukimaan vanhaa Pokua. + +Minä koetin yöllä lueskella saadakseni unta. Kirja putosi permannolle. +Kuulin, miten yövartiat kuhmurasauvojaan katuun kolkuttaen, +turkkeihin puettuina, huopasaappailla kulkien astelivat ikkunani +alitse. Kirkontornin kello löi kai kaksi kertaa. Minä vaivuin +horroksentapaiseen uneen. Joku ravintolasta kotiin hoiperteleva, +myöhäinen yövieras kulkea kupsahteli kotiinsa. Kaikki oli niin +hiipivän hiljaista. Hiiret vain vikisivät nurkissa, kulkivat ihan +korvani ohitse, seinäpaperin takana pitkin seinähirren rakoa. +Minä otin hermostuneena puukkoni ja iskin hirren rakoon. Hiiret +vilisivät vikisten pakoon permannonalaisiin pesäpaikkoihinsa. Niin, +niin... Huomenna minä asetan pienen, pyöreän hiiriloukun, jossa +on seitsemän reikää, ihan valkean uunin eteen ja te, hiljaisuuden +häiritsijät, satutte satimeen. Usein olen sohvalla hiljaa istuen +nauttinut siitä, miten te liukashäntäiset, pippurisilmäiset, piskuiset +olette livahtaneet loukkuuni. Renki-Kustaa vie teidät huomenna +halkovajan taakse, ravistaa teidät rautahäkissä kuoliaaksi ja heittää +rikkatunkiolle. — Mutta huomenna minä itse ehkä voin olla loukussa. +Vuori tulee hiiren luokse, koska hiiri ei eilen tullut vuoren +luokse. Vuorenvahva, vakava rehtori tulee minun luokseni, sen minä +arvaan, sen minä aavistan. Mutta antaa tulla vaan! — Siellä lyseon +punatiilisen rakennuksen kellarikerroksessa on vankikopintapainen +ja sen kopin edessä on kalteritkin, johon koulun vanha vahtimestari +sinut suuren syntisen raukan, nuoren syyllisen syntipukin lukitsee +loukkuunsa. Sinne sinulle vaivaiselle vangille tuodaan ruokaa, et +saa edes tupakoida, vaikka sinulla kotona on lupa vedellä haikuja. +Saat siellä könöttää, lukea kyllä saat, mutta et saa välitunneilla +luokkien pitkällä käytävällä laskea leikkiä etkä leksotella. Kuulet +vain siellä syvyydessäsi, helvetissäsi koulun korkeudesta ja totisesta +taivaasta kuuluvat koulupoikien askeleet. Kuulet koulukellon +kalkatuksen, sen kellonnuoraa olet itsekin saanut tempoa. Kuulet +ehkä juhlasalin urkuharmonien äänet, pojat ovat rientäneet saliin +kuulemaan uskonnonopettajan aamuhartauspuhetta. Istut hiljaa kuin hiiri +loukussasi. Joku toveri tuo sinulle sitten salaa tupakkaa ja puhuu +sinulle lohduttavia sanoja. Jäät yksin miettimään, että onhan tämäkin +julma ja samalla hullunkurinen, keskiaikainen, drakooninen rankaisutapa +loukata nuoren koulupojan pientä ylpeyttä, vilkasta vapautta, rangaista +häntä siitä, että hän on hiukan maistellut muskattiviiniä ja tapellut +nuorten, raakojen, ylivoimaisten sällihampparien kanssa Tähtipuistossa. +Koulun laki?! Minä olen koulun laki minä! L'état c'est moi! + +Huomenna tulee tuomari tutkimaan syytettyä ja syyllistä. Karsseri +ja kalterit tässä tämäntapaisen pojan perii. Tai ehkä käy pahemmin. +Huomenna ei taida auttaa, vaikka osaisit ulkoa historian lukukirjan +koko Ludvig neljännentoista valistuneen ajan tai luettelisit +sormenpäilläsi numeroita unohtaen senaikaiset nerot, puhuisit Moliéren +näytelmistä tai selittäisit juurta jaksaen renessanssiaikuisen Dante +Alighierin Divina Commedian sisällön. Tiedät, ettet osaisi, korkeintaan +voisit luetella vain kirjailijoiden nimet. — In dulci jubilo! Crapula +mundi! Voisit pitkälle, kaljupäiselle latinankielen opettajalle +selittää, että crapula-sana on latinalaista alkujuurta, mutta sille +rehtori taitaisi vain ivallisesti hymähtää. + +Sinä muistat, että sama »hongankolistaja» eli »iso» lyseoon pyrkiessäsi +istui ensi luokan pulpetilla Gulliverin näkemänä jättiläisenä sinun +pienen, penkillä istuvan peukaloisen, mitättömän pelokkaan pisteen +edessä tutkimassa sinun suurta taitoasi, sinun »Valmistavasta koulusta» +saamiasi alkutietoja. + +Niin, huomenna pauhaisi tuomion pasuuna. — Kirja putosi toisen kerran +permannolle. Vihdoin minä nukahdin. + +Aamulla minä heräsin. Renki-Kustaa koputti oveen, toi jäitä kellarista. +Minä asetin niitä pyyheliinaan ja käärin sen ikäänkuin sairassiteeksi +otsani ympäri. Olinhan nyt kuin mikäkin von Döbeln Juuttaalla. +Kirjoituspöydällä taisi ehkä olla Vänrikki Stoolin tarinat. »Äl’ yli +päästä piruja, sä poika urhoinen!» — Ei pöydällä silloin eikä ennenkään +koulusta kraapatessa ollut Charles Paul de Kock'in romaania, kuten Eino +Leino erehdyttävän hupaisesti on »Elämäni kuvakirjassaan» kertonut. — +Makasin vuoteessani ja katselin ovea. Palvelustyttö oli tuonut minulle +aamukahvini. Tyttö oli pistänyt avaimen kiuasmuurin kranssilta matalan +oven avaimenreikään, ovi oli jäänyt lukitsematta. Silloin... silloin +minä kuulin rehtorin pesutuvan palkeilla kajahtavat, vankat askeleet. +Hän koputti kumeasti oveen ja astui huoneeseen. Minä koetin näyttää +hyvin sairaalta, silmäni kävivät raukeiksi ja väsyneiksi. Minä lepäsin +side otsalla vuoteellani ja katselin kattoon. + +— No mikäs Larsonia vaivaa! sanoi rehtori napoleonimaisella äänellä. + +— Olen tässä hiukan sairastellut, sanoin minä valittavalla äänellä. + +— Taitaa Larsonia vain vaivata se toispäiväinen krapula. + +— Kuinka niin? Uskooko rehtori kaikenlaisten pahojen akkojen puheita! + +— Kyllä minä tiedän! Mitä te olette tehneet? + +— Kuinka niin? + +— Ent' sitten? + +— Ensin tutkitaan ennenkuin hutkitaan! sanoin minä. + +Ja sitten minä aloin selvitellä sotkuista asiaamme. Olimme Aramiksen +kanssa käyneet koulupoikien mukana tapamme mukaan kaupungin +ulkopuolella sijaitsevalla asemalla katselemassa Helsinkiin lähteviä +junia. Asemalta palattua olimme kuulleet »Tähtipuistosta» melua ja +tappelun tohinaa ja me menimme tietysti hyvinä tovereina auttamaan +Portosta, joka sällien kourissa jo oli joutunut alakynteen. + +— Ent' sitten? kivahti rehtori. + +Kieleni alkoi kangertaa, mutta minä koetin urheasti jatkaa keksimääni +juttua. + +— Larson valehtelee! + +— Kuinka niin? + +— Minä tiedän, että te olitte juoneet ja olleet humalassa. Minä olen jo +saanut varman tiedon asiasta. + +— Siinä tapauksessa minulla ei ole enää mitään lisättävää, lausuin +hiukan masentuneena. + +— No mitä te sitten joitte? + +— Joimmepahan muskattiviiniä. + +— No mistä te sitten sitä saitte, ent' sitten...! + +— Saimme Kostuksen puodista, se on siellä halpahintaista ja... + +— Ent' sitten! + +— ... se maksaa kaksi markkaa pullo. + +— Ent' sitten! — Rehtori hiukan hymähti. + +— Mitäpäs enää muuta... + +— Larson saa huomenna tulla kouluun kuulemaan johtokunnan päätöstä +tässä ikävässä asiassa. — Rehtori meni ja paiskasi oven kiinni. + + * * * * * + +Tässä sitä nyt ollaan, ajattelin. Karsserin kynnykselle minut +vahtimestari vie, jollei tässä käy vieläkin hullummin. Ent' sitten! +Niin, ent' sitten? Sitten minä lähden pois kaukaisille merille, +junkkarikouluun tai pyrin tohtori Bergbomin puheille Helsinkiin +päästäkseni teatteriin näyttelijäksi. Miksi minut panivatkaan kouluun! +Äitihän se tahtoi, niin, niin... ent' sitten! + +Minä viskasin otsaltani jääpussin sohvalle. Von Döbeln oli kärsinyt +taistelussa tappion. Aramis oli ehkä ollut heikko, Aramis oli ehkä +tunnustanut. — Tai oli sitten joku kaupungin julkea juoru-akka käynyt +kantelemassa. Viimeinen johtopäätökseni tuntui totuudenmukaisemmalta. +Minä pukeuduin. Läksin vakavana yli kotipihan, nousin keittiön +rappusia. Keittiön kautta kuljin keittiön viereiseen ruokahuoneeseen. +Vaiti istahdin ruokapöydän ääreen, minä pöydän päähän, oikealle +puolelle äitini. Hänen kasvonsa punoittivat vielä, tapansa +mukaan ahkerana askarreltuaan aamusta iltaan saakka keittiön +kuumuudessa palvelustyttöjen kikattaessa juopottelevan, käheä-äänisen +kyökkikarhumme, entisen Sauna-Ullan ärhentelyille, jonka hautajaisia +olen »Katupeilin kuvissa» kuvannut. — Pöydän vasemmalla puolella +istui sisareni. Vaiti me siinä, aamu-auringon paistaessa äitini +harmaisiin hiuksiin, aterioimme. Katselin säälillä ja rakkaudella +näitä jo hopealle hohtavia hiuksia, katselin kurttuisia, kovassa +työssä karaistuneita käsiä sekä sinisenharmaita, lempeitä silmiä. +Hän katseli minua kuin kummeksien. Siskokin loi minuun kysyvän +katseen. Heitä kummastutti minun vakava vaiteliaisuuteni, sillä +olinhan tavallisesti vilkas istuessamme aamiaispöydän ääressä. En +tahtonut tehdä äitiä levottomaksi, olihan hän yllinkyllin saanut +sydämessään kärsiä minun yöretkistäni, hurjapäisyydestäni ja +kesyttämättömästä kevytmielisyydestäni. Ei ruoka oikein maistunut sinä +aamuna, vaikka tavallisesti, kirjat kainalossa, ensimmäisenä juoksin +matematiikantunnilta kotiin kuin karkuri ja olin nälkäinen. + +— Minä nousin pöydästä. Sanaa sanomatta minä kuljin yli kotipihan +kamariini, sieppasin lakin naulakolta ja läksin maantietä pitkin ohi +vanhan Birger Jarlin linnan, ohi viheliäisen, venäläisen kasarmin. Sen +avonaisista ikkunoista kuuluivat huonosti harjoittelevan soittokunnan +räikeät ja epäsointuiset, pauhaavat sora-äänet. Bassotorven kirotun +korahtava, hullunkurisen kaamea ääni seurasi ja kiusasi korviani +rientäessäni pois pitkin vanhaa poppelikujaa kaupungin puistoon, +jossa olin viettänyt hilpeän lapsuuteni ajan Vanajaveden rakkailla +rannoilla. Siellä minä istahdin rantatien penkille ja jäin miettimään +tulevaisuuttani. — + + * * * * * + +Olivatko kaikki asiat nyt aivan hullusti? Erotetaanko minut koulusta? +Huomenna pitää mennä lyseoon, siellä opettajakunta ratkaisee minun +kohtaloni. Ai, ai, ai! sanoo aina Skrepa. Siellä koulun alakerrassa on +karsseri ja kalterit. Siellä saisi istua ehkä koko opettajakunta. Ovat +itse nuorina juoneet ehkä parempaa ainetta kuin mitä muskattiviini on. +Joivat vanhempina jotain ihan ihmeellistä kotitalojensa puutarhoissa. +Mekin, pienet paapatit saimme lapsina sediltä lusikallisen jotakin +hemasevaa ja makealle maistuvaa. Taisi olla totia. Niin, lusikallisen +vain. Eihän se meitä pieniä kaatanut. Ja sitten me pienet pojat ehkä +hiprun hiukkasen humalluimme ja pyllyilimme pensaikossa. Ajattelin +siinä penkillä istuessani, että ei hätä ole tämän näköinen. Ensin +tutkitaan ennenkuin hutkitaan! Teillä opettajilla lie ollut sama pieni +synti kuin meillä piskuisilla, minulla ja muilla pojilla istuessanne +koulunpenkiltä. + +Kaupungilla oli jo kulkenut huhuja meidän toispäiväisistä +seikkailuistamme. — No niin! Kuljin tyyntyneenä poppelikujaa pitkin +takaisin kaupunkiin. Kotiin tullessani oli hilpeännäköinen, vanha +Renki-Kustaa nyt vakavan näköinen. Ajattelivat kai kotona, että missä +minä nyt taas olen ollut. Olinhan kerran muka päättänyt tehdä mykkyyden +lakon saatuani nuhteita. Mutta vereni vilkkaus lopetti pian lakon. +Sanoin kerran äidilleni päivällispöydässä, kun hän kysyi: — »Kenen +kanssa sinä olet ollut?» — »Hyvä äiti, mitäs se teitä liikuttaa... +minussa on koko syy... Mutta kuulkaas, minä kerron erään tarinan: +Kerran kun C.M. Hellmanin luokse tuli eräs taiteilija kysymään, onko +Pohjolan Anakreon, riemun runoilija, kotona, Hellmanin arkipäiväinen +vaimo oli vastannut: 'Han gick ut med den slusken Sergel?' 'Hän meni +Sergelin, sen lurjuksen kanssa juopotteluretkille.' — Kuulkaas, mamma, +Sergel oli aikoinaan Ruotsin suurin kuvanveistäjä.» Ehkä sisareni +hymähti. [Hän lahjoitti minulle myöhemmin eräänä jouluna »Goethes +Werke» teoksen.] — Minä jatkoin tarinaani: »Kun sitten Bellmanin +kuvapatsas hänen kuolemansa jälkeen paljastettiin, tuli Ruotsin +kuningas onnittelemaan Bellmanin leskeä ja sanoi: — 'Minä onnittelen +Teitä siitä, että Te olette elänyt niin lähellä suurta vainajaa.' +Bellmanin leski tokaisi syvään niiaten: 'Salig mannen var så sällan +hemma!' — 'Se minun miesvainaani oli niin harvoin kotosalla!' Kuningas +lienee hymähtänyt.» Niin päätin minä tarinani. + +Äiti ei nyt nauranut viisailla silmillään minun sutkauksilleni. +Sisareni oli myös vakava. Minä aloin aavistaa, että he tiesivät sitä, +mitä minä nyt en olisi tahtonut tietää. Tiesin, että äitini piti minun +uhkarohkeudestani sekä urheilijan reippaudestani, mutta tiesin myös, +että hän salassa joskus itki minun hurjia hullutuksiani, tiesin ja +tunsin, että nyt minunkin piti olla vakavana. + +Menin pesutuvan takaiseen kamariini. Nyt oli lähdettävä lyseolle. +— Tapasin Birger Jarlin kadulla Aramiksen. Hän oli samalla +Canossan-matkalla lyseolle kuin minäkin. Kuljimme yhdessä ohi +entisen Seurahuoneen, jonka palosta muistin, että ryssäläiset +sotilaat varastelivat pelastamiaan tavaroita. Kuljin ohi »Hämäläisen» +kirjapainon, josta kuului painokoneen jyskytys. Tiesin, että painopojat +siellä parasta-aikaa latovat pikkukaupungin hassunkurisesti toimitettua +lehteä. Kuljin ohi vanhan lääkäri Granlundin talon. — Kaupungissa +kävi huhuja, että tämä lääkäri, Lammin »Vanhankartanon» isännän v. +Platenin ja hänen kauttaan myös Johan Ludvig Runebergin ystävä, yhdellä +ainoalla reseptillä saattoi parantaa kaikkia tauteja. Puhuttiin, että +hän oli päättänyt elää niin kauan kuin vain tahtoi. Väitettiinpä +häntä vapaamuurariksikin. Ihmeen mies! Näin likinäköisen vanhuksen +joskus ajelevan kaduilla jikikääseissä, nenällä mustat silmälasit. +Se jikikääsi keikkui siinä palotornin kadun kivinotkossa, aivan +siinä Borgin talon kohdalla. Ihmetohtori ja itse ihme! Mene tiedä, +mitä oli miehiään! Siinä Granlundin salaperäisen, kaihikatseisen +talon portinpielessä istui aina pieni, valkoinen villakoira, joka +kiukkuisesti haukkui meitä kouluun kulkevia, koulusta viimeisen +tunnin jälkeen kotiin juoksevia, isoavia ja iloisia koulupoikia. Se +villakoiran haukunta oli minua aina harmittanut. Muistan, että kerran +oikealla jalallani nostin sen pienen, valkoisen, räyhäävän rakin vatsan +alta ilmaan ja siirsin sen kadulle. + +Tällaisia muistoja minä mietin katsellessani punaisista tiilistä +rakennetun lyseon otsikkokirjoitusta. Kullatuilla, isoilla kirjaimilla +oli katonrajan alle piirretty latinalainen lause: Labor improbus +omnia vincit: Rehellinen työ kaikki voittaa! — Joku latinankielen +erikoistaitoinen, leukaileva, tyhmä oppilas oli huomauttanut, että +improbus sana voi merkitä myös sanaa epärehellinen. — Me astuimme nyt +portin kautta lyseon sisäpihalle, ohi makkirakennuksen, jossa salaa +välitunneilla tavallisesti käyttiin tupakoimassa. Oikealle kaartaen +nousimme lyseon rappusia pitkin toiseen kerrokseen. Oudosti kajahtivat +askeleemme kiviseiniin. Pohjanpuolisen, pitkän käytävän poikki me +astuimme hiukan arkoina seitsemännen luokan huoneeseen. + +Vanha, viippuva vahtimestari tissutteli ja tassutteli pitkin käytävää. +Hän avasi nyt varovasti oven etelänpuoliseen opettajien huoneeseen. +Päivä paistoi Tähtipuistoon, sen heijastus häilähti mustalle +luokkataululle. Taululla oli jonkinlaisia liidulla piirrettyjä +numeroiden koikaleita. Näiden haihtuvia hahmoja oli kissankäpälällä +koetettu poispyyhkiä tästä matoisesta mammonan maailmasta. Oli +jonkinlaista salaperäisyyttä ilmassa. Niin, nythän siis ratkaisee +vihreän pöytäverkansa ääressä koulun korkea raati, tuleeko meidän +osaksemme nyt kurja karsseri ja kalterit vai karkoitus ja erottaminen +koulusta. Tärkeäntomerina ne kai nyt siellä istuvat ja — miettivät. +Vanhat paatuneet pedagoogit ja peruukit miettivät. Miettivät, mitä +tehdä näille hurjimuksille. Koulun laki, L'état c'est moi! Minä +olen valtio minä! Niin, niin, mutta mitäs siitä sanoo koulun laki! +Sanokoon mitä sanoo, minä ajattelin, voin minä lähteä muille maille, +en minä ole ennenkään vähästä häikäillyt. Tämä koulu on usein tuntunut +koekaniinilaitokselta, kaikki opettajat eivät ole olleet toveria, +jotkut tyhjiä, pisteliäitä puuylijumalia. Meidän monen oppilaan äly oli +ehkä joskus terävämpi ja vilkkaampi kuin monen opettajan, me luimme +klassillista kirjallisuutta, me ajattelimme, he ajattelivat ehkä usein +vain sitä, mikä koski heidän kuukausipalkkaansa. »Qvem Juppiter odit, +pedagogum fecit!» + +Niin virkahti kerran joviaalinen latinankielen opettaja eräällä +tunnilla. — »Boni fratres, me kierrämme tässä vain leipäämme!» Näin oli +sama opettaja kerran lausunut virkatovereilleen, kun nämä välitunnilla +lyseon korttelin aitauksen ympäri kulkien olivat haukkomassa raitista +ilmaa. + +— Ent' sitten! sanoin minä Aramikselle jatkaen omia ajatuksiani. No +antaa tulla vaan!, ajattelin. Mitä te, vanhat, ymmärrätte nuoresta +runoudesta, teidän kuivakiskoisuutenne tappaa tunteen tulen ja runouden +rikkauden! Mitä te, elämässänne ehtyneet, mustankirjan lainlaatijat, +nyt ymmärrätte, ette ehkä mitään muuta ymmärrä kuin, että nyt pitäisi +kaataa kahden nuorukaisen kaunis tulevaisuus. A la bonne heure! +Olkoon menneeksi! Minä lähden merille! Minä en ihmettele enää mitään. +Nil admirari! En ihmettele enää mitään! Uskokaa unisiin aaseihin ja +juoruaviin alvariakkoihin! + +Artturi, Aramis nauraa minun levottomille leikinlaskuilleni. Hän alkaa +mustalle taululle piirtää karsserin kuvia ja ristikolta. + + * * * * * + +Vahtimestari kulkee korridoorissa. Kuulemme, miten hän hiljaa +avaa opettajahuoneen oven, me kuulemme, miten hän sen sitten taas +hiljaa sulkee. — Muistan, että hän yhdellä tulitikulla sytytti kahden +luokkahuoneen kattolamput palamaan. Sitä taitoa me kaikki ihmettelimme, +että kas kun ei se poropeukalo polttanut näppejään. Ehkä nyt opettajat +kahdella tulitikulla illalla sytyttävät yhden salinsa kattokruunun +palamaan —, kun ensin ovat toimittaneet tärkeän tuomarintehtävänsä. +Minä sanon Aramikselle: »Liituapas nyt naamataulusi, että näyttäisimme +hyvin kalpeilta. Kublai!» Ja niin me aloimme liidulla kalventaa +kasvojamme kuolinnaamioiden näköisiksi. + +Vahtimestari kulkea kepsuttaa taas pitkässä käytävässä, askeleet +lähenevät, hän naputtaa ovellemme. Me ymmärrämme ystävällisen yskän. +Puhuvatko nyt ankaran areopagin jäsenet suuresta runoudesta. Eivät! +He istuvat avonaisen lukon takana, niin, niin, niinkuin mekin nyt +avonaisen lukon takana seitsemännen luokan huoneessa. Mutta huomenna me +istumme ison, lukitun karsserin oven ja lujan, rautaisen salvan takana. +»Lasciate, ogni speranza, voi che entrate.» + +Me astumme vahtimestarin edellä näennäisesti kalpeina +opettajahuoneeseen. Tällä matkalla tiesin tai olin jo sitä ennen +tullut ajatelleeksi sen tosiseikan, että opettajat parjaavat +kuukauskokouksissaan äksypäisiä oppilaita, usein suosivat +teeskenteleviä »fidespoikia». Oppilaat taas parjaavat hyviäkin +opettajiaan ja parjaavat usein syyttä suotta. + +Me syytetyt, Aramis ja d'Artagnan, seisomme oven suussa kalmankalpeina. +Vihreällä veralla katetun, neliskulmaisen pöydän ympärillä istuvat +opettajakunnan jäsenet. Pöydän päässä istuu vararehtori »paavi», +repii punaista partaansa ja rykii. Ajattelin: missähän on »pehtori»? +— Ehkä hän on »kraapannut» tästä hänelle vastenmielisestä istunnosta. +Siinä istuvat pöydän ympärillä kuivakiskoinen, jesuiittamainen +vanhapoika, rokonarpinen, kärttyisä uskonnon opettaja »rupikukko», +kaljupäinen, pitkä »hongankolistaja», lempeä latinankielen opettaja, +aina savolaisella huumorilla varustettu: »Mäne loukkoon!» Muistan +hänen kerran tunnilla minulle sanoneen, kun minä nauroin eräälle +hullunkuriselle, latinalaiselle sanalle, mikä suomenkielelle +käännettynä merkitsee: itsestään. Sain sen näljän takia seistä +nurkassa. Siinä istuu »jassi», venäjänkielen ankaran tiukka, pieni +opettaja, joka enemmän ja ahkerammin poltteli Livadia-savukkeita +kuin me koulupojat »hörrien» ääressä pesutuvan takaisessa kamarissa. +Jassi nosteli aina housujaan ja syyteli suuttumuksen sanoja +laiskanläksyläisille niin, että sylki singahti etupenkin painajien +silmille. Miehessä oli tulta ja tarmoa ja sitä vierasta, kiusallista +kieltä opittiin — kuin pakosta. Minä sain häneltä usein korkeimmat +arvosanat. — Kerran eräällä tunnilla opetettiin meille epäsäännöllisten +_umeret_ ja _isdohnut_ verbien taivutusta. Edellistä sanaa käytetään +ihmisistä ja jälkimmäistä eläimistä puhuen. Välitunnilla saimme +tiedon, että keisari Aleksanteri kolmas oli kuollut. Minä huudahdin +silloin pojille: Aleksander treetii isdoh! Aleksanteri kolmas +on kuollut!... Saman keisarin kuvan minä kerran poistin salimme +seinältä; floretilla me vannoutuneet vihaajat puhkaisimme sen +pesutuvan takaisessa huoneessani. Tämä teko ilmiannettuna olisi voinut +aiheuttaa pitemmänkin karkoituksen, ehkä — Siperian tundrojen taakse. +Vahinko, ajattelen nyt jälkeenpäin, ettei silloin samalla ponnella +meille voitu opettaa ranskan ja englannin kieliä, joiden taitoa +elämän taipaleella olisin kipeämmin tarvinnut lukeakseni suurten +sivistyskansojen suurta runoutta niiden alkukielillä. — Ehkä siinä +pöydän ääressä istui »Saksan tantti», saksankielen opettajatar, jolle +olen kiitollinen siitä, että sain koulun pääsytutkinnossa reput, opin +epäsäännölliset verbit ja opin jälkeenpäin ominpäin harrastamaan +saksan kieltä. Ehkä siinä istui yläluokkien matematiikan opettaja, +tiukkahuulinen, kylmänkuiva, argussilmäinen, kuhmunenäinen Sargren, +jolta sain usein ehtoja. Häntä minä pelkäsin kuin pahinta painajaista. +— Hän oli ostanut kaupungintalon ihan »Pitkänsillan» seutuvilta, +satulamaakari Heleniuksen talon, entisen »Pitkänkrouvin» alapuolella +olevalta tontilta. — Olinhan kuullut, että Nummisuutarin Iivari Eno +Sakerin tavattuaan juuri siinä samalla Sargrenin, entisellä »porvari +Nyylunnin» pihalla oli kaivolla juottanut janoavaa »luukasaa», laihaa +koniaan. Ja sitten olivat kuomat ja kaverit ehkä lähteneet »Pitkään +krouviin», kun nurmijärveläinen teini, Stenvallin Aleksis, sitä ennen +ensin oli lähtenyt läheiseen Klepoffin puotiin myymään kauppiaalle +makulaaturipaperiksi »Kanervala» runokokoelmansa. + +— Niin, olivathan ne lystiä poikia, se iloinen Iivari sekä hänen rohkea +enonsa Sakeri, joka oli saanut »apskeetin» niin raittiusseurasta kuin +poliisin virastakin. Niin, niin. — Nyt saisimme mekin »apskeetin» +koulusta, minä iloinen, sinisilmäinen d'Artagnan ja Aramis, +käärinenäinen, tummaverinen, etelämaalaisen näköinen, espanjalainen +naisten ritari. Näitä ajatuksia vilahti ehkä mielessäni, kun katselin +sitä vihreätä pöytäverkaa. Muut opettajahahmot peittyivät jonkinlaiseen +olympolaiseen puolihämärään. Näin kai seinällä Euroopankartan ja +katselin kattoon. Minä vaaleaverisenä olin kai kalpeampi kuin liidulla +puuteroitu, armas Aramis. Aramis katseli jalkoihinsa. + +Ja sitten se alkoi. + +Sen Euroopankartan viereltä alkoi pienen karttakepin paukkinan tavoin +kuulua kurkun kröhinää. »Paavi» alkoi rykiä ja raapia punaista +partaansa. Maantieteen opettaja, lyseon kirjastonhoitaja, vararehtori +alkoi nyt lukea opettajakunnan tähän suuntaan laadittua pöytäkirjaa: +»Niin, hömm, hömm... + +Opettajakunta on nyt tarkoin tutkittuaan teidän toisiltaisia +rikkomuksianne päättänyt karkoittaa kaupungista Larsonin neljäksi +kuukaudeksi sekä Artturi J:n kuudeksi kuukaudeksi. Hömm, hömm... Ja +kun te palaatte takaisin kouluun, hömm, hömm... niin opettajakunta +puolestaan lupaa unohtaa teidän rikkomuksenne. Menkää nyt kotiin!» +Hömm, hömm, höh!... + +Kumarsimme ja läksimme. + + * * * * * + +Niin, mene nyt kotiin, siellä äidin kyyneleet, neuvot ja neuvottelut! +Olin kai kaikkien mielestä nyt hirveän rikollinen ja paha, paatunut +koulupoika! Pois kolmen peninkulman päähän kaupungista, yli kaupungin +rajapyykin ja paalun taakse! Sellainen vanha pykälä oli koulun vanhassa +laissa. Filosofoin Danten Divina Commedian mietelmiä ajatellen: »Jos +nyt sen kolmannen peninkulman päässä olevan rajapyykin ja lahon +paalun kohdalla sattuu olemaan talonpoikaistalo ja siinä talossa +sattuu olemaan kaksi kamaria, toinen kamari kotikaupungin rajapyykin +kielletyllä puolella, toinen kamari siellä vapaan maaseudun puolella, +niin olisikohan minulla vaivaisella, hurjapäisellä, kurjalla +koulupojalla oikeutta koulun lain mukaan kulkea siitä toisesta +kamarista siihen toiseen kamariin. — Höm, höm... Mitäs sanoo siitä +koulun laki? + +Mutta sitten tuli pelastus! Äitini oli saanut isäni vanhan hyvän +ystävän ja lauluveikon, Pohjoisten kartanon hyvän herran, Karanderin +(Karan) tulemaan kotitalooni. Sitten me yhdessä eräänä aamuna +retkutimme karkoituskärryillä, tuuloslaisilla rattailla hyvän hevosen +vetäminä ohi punaisten virstantolppien. Saavuimme ensimmäiseen +Heinikankaan kievariin. Ukko Karander-Kara tarjosi minulle hiukan +olutta. Koko matkalla hän jutteli vain hauskoja kaskuja. — Tämä suuri +humoristi ja ihmisystävä ymmärsi nuoren huimapään, nuoren koulupojan +pienet huolet ja harmit. + +Olen muissa nuoruuden muistelmissani kuvannut oloani Tuuloksessa +Pohjoisten kartanossa. Saavuin sinne parhaimpaan metsästys- ja +kravustusaikaan toimeenpannakseni huveja ja seuraleikkejä uusien +ystävieni Toikon Teppojen, Soitto-Puuskien, Suutarjussien, +Hennojen, Annien ja pitäjänpomojen parissa. Palasin sieltä täysin +tervehtyneenä ja elämäniloisena neljän kuukauden karkoitusajan kuluttua +kotikaupunkiini. Kun astuin punatiilisen lyseon rappusia pitkin +yläkertaan, tapasin minä korridoorissa seitsemännen luokan kohdalla +Pehtorin. Hän tuli minua reippaana tervehtimään, paiskasi kuin vanhempi +toveri kättä ja sanoi: »Terve tuloa! Larson on nyt mies!» Mies! Se +sana menee nuoreen koulupoikaan kuin tuores terva kuivaan puuhun, +se vaikuttaa herkkään, heräävään mieleen enemmän kuin kaikenlaiset +teeskennellyn tyhjät, turhat varoitukset. + +Äiti oli leppynyt, rangaistusaika oli päättynyt. Kun astuin yli +kotipihan, tapasin minä vanhan Renki-Kustaan tallin kynnyksellä, minä +sanoin hänelle: »No mitäs Kustaalle kuuluu?» + +— He — mitäs nuarelle herralle ittelleen kuuluu? + +— Mitäpäs tässä... + +Minä menin talliin ja silitin vanhan Pokun kaulaa. Sitten astuin +pihalle, vanha vesitynnyri oli vanhalla paikallaan, mankelihuone +oli paikallaan. Astuin matalan oven kautta huoneeseeni, jossa oli +hiukan ummehtunut, tunkka ilma. Kaikki oli paikallaan, kirjakaappi +oli paikallaan. Avasin kirjakaapin oven. Kaikki oli paikallaan. +Kirjahyllyllä oli Alexandre Dumas pèren kirjoittama romaani »Kolme +muskettisoturia» vanhalla paikallaan. + +Entä sitten? + +Ei siitä sitten mitään sen enempää. — + + + + +PAIMENHUILU + +Muistelma J.H. Erkosta + + +Muistan niin elävästi sen hetken, jolloin tutustuin Juhana Heikki +Erkko-vainajaan noin kymmenen vuotta sitten. — Olin kyllä nähnyt hänet +ennen ja olin kuullut hänen runoilijapersoonastaan. Salaisin toivoni +oli kuitenkin kerran saada paiskata kättä tämän lämminsydämisen +miehen kanssa, kuunnella hänen yleviä sanojaan, haastella hänelle +mielihalujani. — Olin vuosi pari sitten saavuttanut ylioppilaslyyryni, +jolloin: »Ei huolta ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan.» +Mutta eipäs! Olipahan muutakin huolta. Salaa napertelin siihen +aikaan runonpäitä pesutuvan takaisessa, pienessä peräkamarissani, +rummutin pöytään, sormenpäillä laskien Shakespearen säkeitä ja muita +runomittoja, jota työtä säesti pesumuijien kurikkojen läiskinä +pesutuvassa. + +Siinä alkukesän aikaan näin sitten Erkon Hämeenlinnassa +matkustajakotimme käytävän hämärässä kopeloimassa puhelimen ääressä. +Kuljin hänen ohitsensa ja tunsin hänet. Hän näytti siltä ikäänkuin +hän olisi etsinyt jotakin, selkä oli hiukan kumarassa, käynti +hissutteleva, poskipäillä tumma punerrus. Harmaat, vakavat silmät +tuuheiden kulmakarvojen alta tähystelivät jonnekin etäämmälle. Hienot, +suonikkaat, pehmeät sormet ojentautuivat minua kohden: »Taitaa olla se +nuori runoseppo, olen lukenut runonne 'Nuoressa Suomessa'»... »Kyllähän +minä vähin»... sopersin hämmentyen. Ja niin oli tuttavuus tehty. + +Kovin olin iloissani, ikäänkuin huumeessa saatoin minä hänet yli pihan +omaan peräkamariini. Ja kun hän siinä sohvalla istui levollisena kuin +vanha tuttu ikään, jonka jo usein on tavannut, laukesivat kielen +siteet itsestään. Tuntui kuin olisi ollut juhlaa ilmassa. Olinhan +saanut harvinaisen, hyvän vieraan, jonka läsnäolo ikäänkuin pyhitti +pienen huoneeni. — Ja kun minä katselin hänen vakavia, myötätuntoisia +kasvojansa, katosi hämminki ja sijaan tuli rauha ja luottamus. Omat +mielijohteet ja kauan haudotut ajatukset saivat nyt heilimöityä, saivat +vastakaikua, jota ne kauan olivat salassa odottaneet. — Hänelle uskalsi +puhua, hän teki niin rehellisen ja vaatimattoman puhtaan vaikutuksen +ja hän oli niin avomielinen, mikä on ainoa avain kolkuttaessamme +ystävyyden portille. — Ja hän kertoi lyhyin piirtein koko elämänsä, +miten hän Orimattilan kankailla patusti paimenena isänsä karjan +jälessä, kertoi oppivuosistaan, aherruksistaan leipäkannikan kimpussa, +Vilken koulusta, kertoi vaikeista kirjailija-oloista entiseen aikaan, +jolloin tekijä vielä itse sai maksaa painatuskustannukset! Kuvaili, +miten ammattitoimet sitoivat laajemmalle läikähtävän runoilijamielen +vapautta. Niin — mustalaisluonnetta oli hänessäkin kuten useissa kynän, +taltan tai siveltimen käyttäjissä, levotonta, kuohuvaa ajelehtimista +elämässä paikasta toiseen eikä lepoa kussaan, lepona vain hengen +kangastukset ja korkeat luomishetket, sitten taas epäilykset, mustan +musta suru ja sitten taas ihanan kirkas elämän toivo, hänessä ehkä +sittenkin enemmän horjumaton usko ihanteisiin, ihmisiin ja omaan +kansaansa... + +Ja todistukseksi siitä, että hänen sielussaan oli mustalaissointujakin, +kerron kuinka hän kuvaili erästä merimatkaansa. Kerran Viipurissa +asuessaan hän tunsi itsensä eräänä päivänä omituisen levottomaksi. +Kaikki painosti, ei halua, harrastusta, ei päämäärää. Jonnekin piti +päästä, pois, pois, kuka pakotti, kuka käski? Veri vaati! Pois +jonnekin, missä tuska talttuisi, sydän ja ajatus avartuisi, vapaus, +vapaus! — Ja niin hän kulkee satamaan ja näkee lähtöään valmistavan +kaljaasin, saa kipparilta tietää, että kaljaasi lähtee Itämerelle +päämääränä Kööpenhamina. Hän pyytää päästä mukaan. Mitähän ne +ajattelivat, eihän hän ollut kippari eikä kauppias, muuten vain lähtisi +— kummallinen päähänpisto — tahtoi merelle...? — Ja sinne hän sitten +kiiti pienen kaljaasin kannella ali asvalttimustien pilvien, pois +kotimaasta, pois Suomen raukoilta rannoilta. — Myrsky yhä nousi, meri +raivoili ympärillä niinkuin se olisi käsittänyt oudon merenkulkijan +sielun myrskyn. Toisena päivänä meri yltyi niin hurjahyrskeiseksi, +että se kahlasi yli kannen, sulloi mereen lastia, ja laivamiehet +hätääntyneinä hääräsivät purjepuiden alla, meri uhkasi upottaa pienen +aluksen... Hätä oli suuri, laivamiehet näyttivät tottumattomilta, +silloin sanoi outo merenkulkija heille: »Heittäkää minut mereen +niinkuin profeetta Joonas heitettiin, ehkä myrsky siitä talttuu.» — +Kolmantena päivänä myrsky taukosi ja kaljaasi laski saarivaltakunnan +valkoiseen pääkaupunkiin. + +Jotain tuohon tapaan kertoi runoilija ja minä olin jo unohtanut, +että istuimme rauhallisesti pienessä pesutuvan takaisessa kamarissa, +johon tavallisesti kuului ainoastaan veden myrskytön, laiska läiskinä +pesupunkissa. — Hän nousi usein puhuessaan, käveli pitkin lattiata ja +hänen jykevä vartalonsa ulottui miltei mataliin kattoparruihin saakka, +oikea käsi teki innostuneita liikkeitä. — Ehkä tuossa sutkauksessa +Joonaksesta piili pientä leikkiä, itse-ivaakin, sitä en tarkoin +muista. Muistan Erkon aina vakavana, hänen ihanteellinen luonteensa +oli sellainen, harvoin kuulin hänen remahtavan nauruun, sensijaan näin +joskus ohiliitävän hetken hymyn... + +Se päivä oli juhlapäivä, se päivä oli kirkkaiden toivojen ja +kajastavan tulevaisuuden onnenpäivä, se päivä merkitsi minulle +paljon. Ylitsevuotavasta runoilijasydämestään jakeli hän, poismennyt +runoilijaystävä, niin runsaasti muillekin. Nuori hän tahtoi olla +ja nuorten parissa hän paraiton viihtyi. Nostaa hän tahtoi nuoria, +kehoitti ja antoi sysäyksiä aroille aikeille. Ja niin uskalsin hänelle +ilmaista salassa haudotut nuoret toiveeni, jotka olivat mustan, +vahakankaisen kannen sisässä. — Sen olin täyteen runoilla rustannut +pesutupakamarin hiutuvassa hämärässä, mutta vielä useampia sellaisia +mustia vihkoja olin minä toivottomana heittänyt vanhanaikuisen, +kalkilla valkaistun uunin liekkeihin. + +Aika oli kulunut niin nopeaan, ettei sitä huomannutkaan, vielä kauan +olisin tahtonut pitää vieraan luonani. Ja kun hän nousi, hänen leveä +varjonsa taittui pienen huoneen seinäpaperille ja ilta-aurinko +kimmelsi vihreänvipevien ruutujen läpi kirkastaen Aleksis Kiven +kuvaa seinällä. Ja kun hän astui pois ja katosi pienestä ovesta +pesutuvan hämärään, tuntui kuin huone olisi ollut tyhjempi kuin ennen. +Mutta samassa humahti veri vilkkaaksi, henkinen juopumus täytti +mielen, syöksähdin riemullisessa mielentilassa ulos kadulle, yli +»Pitkän sillan», läpi Idänpään kylän, pois, pois maallepäin metsien +kuningashuminaa kuuntelemaan. Ja ajatukset hyppelivät edessäni kuin +ilosta hullaantuneet linnut aidanseipäältä aidanseipäälle vietellen yhä +kauemmas pois ahtaista oloista, väljemmille aloille, vapauden merelle +ajoi aatos. Mutta edessäni pilkoitti vain Katumajärven alakuloinen +silmä, Hämeen hämäräsilmäinen sisäjärvi... + +Jo samana kesänä tapasin Erkon uudestaan Tampereella. Kauan etsittyäni +löysin hänet Konsulinsaaressa, missä hän lasipillien ynnä muiden +kummallisien kojeiden avulla tarkasti kaikellaisia pirtupulloja. +— Niin, hänhän oli viinantarkastaja! Mikä kohtalon iva! Ruusu- ja +viinimäkien tarhuriksi olisi hän ehkä paremmin sopinut, sillä hänen +paimenlaulunsa ovat Hämeen kirsikka- ja maaraintarhoista puristettua, +puhdasta luonnonviiniä. — Minä toin hänen tarkastettavakseen +laulutekeleeni. (Hän osasi mielestäni paremmin tarkastaa runoja kuin +viinaa.) — Ja kun minä näin, miten vahakangaskantinen, rakas vihkoni, +mikä oli ollut salainen, moni-öinen iloni, katosi hänen povitaskuunsa, +niin minä hätkähdin, mutta aavistin samalla, että se olisi hyvässä +tallessa, lämmintunteisen miehen povella, eikä se pehmeä, hienosuoninen +käsi sitä raatelisi, herkästi se koskisi, kääntäisi lehtiä ja +miettisi... + +Laulujuhlille oli menossa mies, laulujuhlille runojen rikas seppo, +jonka säveliä jo kansakin hyräili ja jolle se jo oli laittanut +riemuporttejaan, kun hän kunniakulussa oli matkustanut läpi Suomen +pitäjien. — Niin, — muutaman viikon päästä sain minä sitten +postissa vihkoni, johon runoilija oli sinikynällä reunaan piirtänyt +myötätuntoisia ajatuksiaan. Osoitteeksi kirjankuoreen oli Erkko +kirjoittanut »runoilija», mikä arvonimi niin pätevältä taholta +saatuna tuotti minulle erityistä iloa, vaikka hän lähetyksen johdosta +kirjoittamassaan postikortissa vaatimattomasti lausui, ettei se +arvonimi olisi viimeinen, viitaten siten yliopistollisen arvon +saavuttamiseen. — Niin — ja syksyllä koputin minä sitten kaikkivaltiaan +kustantajan oveen. + +Tapasin sittemmin elämässäni useat kerrat ylevän vainajan. Viimeisiä +kertoja tapasin hänet hänen huvilassaan Tuusulassa, enkä minä silloin +olisi voinut aavistaa hänen lähenevää, pikaista loppuaan. Jonkinlainen +alakuloisuus häntä painosti, mutta elävästi otti hänen valpas henkensä +osaa kaikkiin elämän pyrintöihin. Ehkä sekin seikka tuotti hänelle +suurta pettymystä, ettei kansa, johon hän ihanteellisessa mielessään +oli luottanut ja josta hän oli suuria uneksinut, ettei se kansa +silloin, hänen viimeisinä elinpäivillään, ollut osoittautunut siksi, +miksi hän oli sen laulanut. Ja omasta tulevaisuudestaan puhui hän +hiljaisella, värähtelevällä äänellä: »Sinulla on tulevaisuus edessäsi, +minulla se jo on takanani!» + +Poissa on hän nyt, mutta hänen henkensä elää meidän ympärillämme hänen +teoissaan, isänmaanrakkaudessaan ja hänen lauluissaan, joista useat +ovat muuttuneet kansallislauluiksemme. Herkkä, aatteille aukeava, +vakava ja rehellinen oli hänen suuri runoilijansydämensä. Sellaisena +muistelen häntä, hiljaisena, rehellisenä aatteen pappina ja miettivänä +suomalaisena miehenä. Himmentymättömänä tulee aina muistossani +kajastamaan se iltahetki, jolloin hän istui luonani pesutuvan +takaisessa, pienessä peräkamarissani, tuo suuri vakavaotsainen mies, +jonka varjo taittui seinäpaperille, kun ilta-aurinko kuulti läpi +himmeiden ruutujen kirkastaen Aleksis Kiven kuvaa seinällä. + +Hollolan Jalkaranta, Ranta-Kustaan mökki 7.VI.07. + + + + +THALEIJAN TEMPPELIHERRA + +Muistelmia Kaarlo Bergbomista + + +Asuin siihen vanhaan, hyvään teatteriaikaan Teuvo Pakkalan luona +Helsingissä. Jo sitä ennen olin usein nähnyt vilahdukselta +»tohtorin» vanhassa Arkadia-teatterissa, käydessäni tapaamassa +näyttelijätuttaviani. Siihen aikaan oli teatterin ravintola +biljardipöytineen sekä pianohuoneineen jonkinlainen eri taiteilijain +piirihengen kokoutumis- ja seurustelupaikka. Kuulin kulissien takana +harjoituksien aikana tohtorin terävän äänen näyttämöltä. Minä +pelkäsin ja kunnioitin tätä miestä, niin mielelläni kuin olisinkin +tahtonut päästä tämän teatterimme suuren luojan ja hallitsevan +järjen läheiseen, henkiseen yhteyteen. Me nuoret kirjailija-alut +ja elämänrikkaat »maan toivot» täytimme tavallisesti siihen aikaan +pienen »viinapolttimoteatterin», jota keisari Aleksanteri siellä +käydessään oli sanonut ladoksi, joka ilta antautuvalla ja alttiilla, +vastaanottavaisella mielenhartaudella sekä lämpöisellä läsnäolollamme. +Me valloitimme vanhan Arkiksen etumaiset, sinisellä sametilla verhotut +pienet, natisevat permantotuolit. Usein kuukauden lähestyessä +loppuaan me tyhjiä kukkaroitamme tutkiessamme vippasimme toisiltamme +tavanmukaiset viitosemme voidaksemme olla mukana ensi-esityksissä, +sillä meidän rakkaat mammamme eivät ehkä vielä olleet ehtineet lähettää +meille tavanmukaisia kuukausirahojamme. Saimme toisinaan tyytyä +kahteenkymmeneenkin penniin voidaksemme kirjoittaa kotiin, että me +ahkerasti kävimme luennoilla ja edistyimme »alma materin» hellässä +hoivassa — ja tarvitsimme rahaa. Mutta vastalahjaksi tohtori tarjosi +meille kokonaisen aartehiston, sarjan klassillista, draamallista +kirjallisuutta: Shakespearea, Schilleriä, Calderonia, Molièrea, +Holbergia, Hebbeliä, Björnsonia y.m. Saimme ihailla Ida Aalbergin, +Axel Ahlbergin ja Lindforsin mestariluomia. Kaikessa sovussa näimme +näiden sanataiturien säestävän toinen toisiaan niillä pienillä, +piukkuvilla palkeilla, jotka edustavat tätä maailmaa ja joilla tohtorin +määräyksen mukaan »ryssän kasarmin» puolisia kulisseja käännettiin. +Siellä se kuuluisa teatterikissakin Mikko loikoili tohtorin aition +kohdalla näyttämöllä. Sitä kissaa Taavi Pesos-vainaja aina kuului +teitittelevän häätäessään sitä puku-aitiosta: »Olkaa hyvä ja menkää +ulos!» Samalla näyttämöllä harjoituksien aikana ei kulissijuoruista +päättäen aina vallinnut sovun henki. Aspegren saattoi vihapäissään +heittää florettinsa »paratiisiin», kuninkaallinen Akseli saattoi +joskus väsyä suureen Idaan tähän tapaan: »Kuulkaa, rouuvva Aalberg, +miinä oolen raakastanut teitä niin moonta vuootta, että miinä aalan +jo vääsyä teihin.» Taavi Pesonen, jota tohtori oli pahoittanut +laulamaan yhä uudestaan samaa laulua, saattoi huumorin heleä välke +silmissä joskus tohtorille huomauttaa, että: »tohtori kai pitää tästä +laulusta, koska minun niin usein täytyy laulaa sitä uudestaan». Kävi +juttuja sellaisiakin, että ukko Achté ja tohtori usein kinastelivat +ennen esiripun nousua. Kerranpa ukko Achté oli ennen Faustin esitystä +hyökännyt näyttämölle huudahtaen: »Tässä pöydän pitää olla!» — »Eipäs +kuin tässä», intti tohtori vastaan. Kun ei muu auttanut, antoi tohtori +merkin nostaa esiripun. Esirippu nousikin, mutta Achté tarrautui siihen +kiinni, joten hänen trikoohousunsa tulivat näkyviin. Itsepäinen, +jääräniskainen »pummi» sai tahtonsa perille. Katsomosta kajahti raikas +nauru. + +Jokaisella nuorella kirjailijalla siihen aikaan oli tuleva taiteen +marsalkan sauva piilossa selän takana. Kukaan ei sitä hevillä +rohjennut jättää tohtorin tarkastettavaksi, sillä hän oli tunnettu +ankaraksi, teräväksi mieheksi, joka yhdellä ainoalla satiirisella +sanallaan hallitsi koko teatterikoneistoa, henkilökuntaa ja meitä +nousevia pieniä kiertotähtiä. Sillä monen meidän salaiset ajatuksemme +kiersivät teatteria ja aivoissamme liikkui näytelmäsuunnitelmia. Me +pyrimme teatterin auringon ja valontuojan piiriin, mutta ujoudessamme +pelkäsimme tätä hedelmöittävää kosketusta, mikä oli antava joko +henkisen, suuren sysäyksen tai kuoliniskun tulevaisuuden toiveillemme. + +Olin julkaissut »rallatukseni», joissa olin kuvannut hämäläistyyppejä. +Ehkä joku oli vihjaissut tästä tohtorille. Mene, tiedä. Kerran minä +seisoin Arkadian tupakkahuoneessa, jonka seinälle oli kiinnitetty +oma runoni, jonka kerran Hämeenlinnasta olin lähettänyt Turkuun, +Arkadiateatterin taiteilijoille muistoksi heidän lähdettyään +kiertueelle kotikaupungistani Auran armaille rannoille. Silloin +tulla tassutteli tohtori hyväntuulisena ovesta tupakkahuoneeseen. +Hän oli vanttera, hartiakas mies, kulki hiljaa, hiukan kumaraisena, +omituinen, samalla hyvänsuopa ja hiukan ivallinen hymy viisailla, +pyöreillä kasvoilla. Isossa karkea-pystytukkaisessa päässä, tuuheiden +kulmakarvojen alla, rauhallisten ripsien raossa paloi kaksi +kaikkiymmärtävää, hengenhehkuista silmää. Niiden syvä katse oli +tarkka ja tutkiva. Jäykkä, härkämäinen niska kannatti itsepäistä, +taipumatonta, tarmoa puhuvaa päätä. Hän oli puettu yksinkertaisesti, +kaulaa kiersi vaatimaton, alaspäin käännetty kaulus, musta pieni +kravatti peitti sen pienen aukon, minkä korkealle napitetut +liivit jättivät paljaaksi. Kulki näennäisesti kuhnustellen kuin +mikäkin vakava, vaatimaton muurarimestari. Mestari, niin! Vapaan +taiteen vapaamuurarimestari, jonka koko olemuksessa oli jotakin +suuren-yksinkertaista ja monumentaalista. Rakentaja Solness, niin! +Mutta rakentaja, joka ei horjunut oman, sielunsa luoman rakenteen +harjalta. Hän kulki vankkana maan kamaralla, kuin mies, joka tiesi, +mitä tahtoi, joka antoi taikasanan, jota täytyi totella. Sillä +vaistomaisesti tuntui hänen seurassaan siltä, että hän kuitenkin +kaikitenkin tarkoitti kaikkea hyvää ja suurta Suomen nousevalle +näyttämö- ja näytelmätaiteelle. + +Tohtorin astuessa tupakkahuoneeseen siirsin vaistomaisesti savukkeeni +seinän peltiselle tuhka-astialle. Tohtori äkkäsi minut nurkassani, +lähestyi, antoi kättä ja sanoi veitikkamainen välke syvissä silmissä: +»Kuulkaas, herra Larson, ettekö kirjoita meille jotakin?» Ei sen +enempää. Meni pian kuten oli tullutkin. Mutta minä jäin siihen +sopertelemaan sekavia sanoja. Päässäni kävi kuin humaus. Minä saisin +siis yrittää, saisin kirjoittaa näytelmän. Minua muistettiin, minulta +toivottiin jotakin! Minulla oli siis mahdollisuuksia. Tie oli auki, +tie taiteen epätasaiselle taipaleelle, tie auki näyttämölle ja avaraan +maailmaan. Minä saisin yrittää, minun yritykseni saisivat ymmärtäjän, +kohottajan... Kun olin tointunut pökerryksestäni, tuli Kaarlo Keihäs +luokseni ja sanoi: »Voit olla hyvilläsi, tohtori oli hyvällä tuulella!» + +Kului aikoja; näin tohtorin silloin tällöin kadulla ja kulissien +takana. Monella meidän nuoremmasta taiteilija- ja toveriryhmästämme, +johon kuuluivat Eino Leino, O. Manninen, E. Katila, Pontus +Artti, K. Kytömaa, E. Aaltio, K. Murros y.m. oli ehkä salaisia +näytelmäkirjallisia syntejä omillatunnoillamme. Kerrottiin, että niitä +kotimaisia näytelmien käsikirjoituksia kuljetettiin harva se viikko +Yrjönkadun varrella asuvan tohtorin rappusia pitkin hänen asuntoonsa. +Kerrottiin kaameita kaskuja siitä, miten kirjailijaparka sai lukea +tekeleensä tutkivan tuomarin edessä. Jos tohtori silloin käännähteli +ja siirtyi esim. tuolilta sohvalle, oli se merkki heikosta kohdasta +näytelmässä. Ja jos hän kulki ikkunan ääreen ja katseli kadulle +kääntäen sinulle selkänsä, oli se merkkinä siitä, että pistä pillisi +pussiin: jos toiste tulet sillä pillillä kerjäämään kuin entinen +kulkuripoika niin saat enemmän keppiä kuin kakkua. Olit saanut +»pumssit». + +Teuvo Pakkalan luona asuessani Pakkala kirjoitteli moneen kertaan +»Tukkijoella» näytelmäänsä ja minä sepittelin siihen laulunpätkiäni. +Pakkala sai karsia ja kirjoitella uudestaan tohtorin ohjeiden mukaan. +Siihen aikaan heräsi minussakin harras halu saada näyttämölle jotakin. +Olinhan kirjoitellut juhannuslauluja! Niistä kai sukeutui aine ja aihe +pikkunäytelmääni »Juhannustulilla». Olinhan nuorena koulupoikana ja +ylioppilaana ollessani maaseudulla esittänyt Kiven »Kihlausta», R. +Kiljanderin pikkukappaleita y.m. Nyt piti rustata oikea oma, pieni +laulunäytelmä. Sen päähenkilö Lassi hahmoittui vähitellen eläväksi +keskustaksi, jonka ympärille punoin pienen juhannusrakkaustarinan +mittymaarialauluineen. Olin sitä kirjoitellut jo pitkän matkan loppua +kohden, mutta Lassin lopullinen kohtalo ei minulle vielä ollut +selvinnyt. Näytelmän sain viimeisteltynä valmiiksi vasta Hämeenlinnassa. + +Eräänä päivänä Aleksanterinkadulla kävellessäni tuli tohtori Kaarlo +Bergbom vastaani. Hän oli ennenkin seisahtunut kadulla puhuttelemaan +minua, udellen tähän tapaan: »No, herra Larson, eikö teillä jo ole +näytelmää? Me odotamme teiltä...» Sentähden en kiiruhtanut nytkään +askeleitani ohikulkiessani. Takanani kuulinkin ystävällisen äänen. +Pyörähdin ympäri, tohtori alkoi taas: »Kuulkaas, herra Larson, +kirjoitatteko jo näytelmää?» + +Minä siihen: »Kyllähän minulla sen tapainen olisi...» + +Tohtori siihen: »No, kertokaapa nyt sen sisältö!» + +Aloimme hiljakseen kävellä, hiljakseen minä siinä selvittelin näytelmän +henkilökuvia, toimintaa ja juonta. + +Tohtorin Yrjönkadun 13 varrella sijaitsevan asuinpaikan pääovelle +päästyämme minäkin olin päässyt näytelmäni loppuratkaisuun, ja tohtori +tokaisi: »Eikös se Lassi voisi saada yksi huushollerska?» + +»No, enhän minä juuri huushollerskaa ole tarkoittanut, mutta pitänee +ajatella jotain lystiä Lassillekin», minä sanoin hiukan hämilläni +naurahtaen. + +Erotessa sain sitten kehoituksen tulla seuraavana sunnuntaina +Yrjönkadun 13:een lukemaan »Juhannustulilla»-näytelmää. + +Koitti sitten se siunattu sunnuntai. Minä astelin kuten monet muutkin +ennen minua, oikea pahanmoinen parraskuume kallossani, pitkin +huokausten tai helpoitusten rappusia tohtorin asuntoon. + +Ystävällinen oli vastaanotto, mutta siitä huolimatta vaivasi minua +jonkinlainen »skakkus», kuten ennen ylioppilastentissä. Aloin lukea +pientä kansanpilaani. Vilkaistessani papereistani tohtorin kasvoja näin +niillä vuoroin vilkkaan ja vakavan viisaan ilmeen, vuoroin jotakin +homeerisen hymyn tapaista. Siinä sitten lukiessani tohtori kerran nousi +tuoliltaan ja asettui sohvaan istumaan. Sanat takeltuivat kurkkuuni, +minä vilkaisin ikkunaan ja ajattelin, että milloinkahan se pahus +kääntää minulle selkänsä ja katselee ikkunasta kadulle. Melkeinpä +olisin nyt mielelläni tahtonut olla kadulla. Mutta vihdoin minä taas +karaisin kurkkuani ja tahtoani ja luin yhä suuremmalla vauhdilla ja +helpoituksella näytelmän loppua kohden, sillä tohtori ei kertaakaan +ottanut pelkäämääni, kohtalokasta askelta ikkunan luo, mikä uutimien +tavoin olisi esirippuna laskeutunut kaikille nuoruudenherkille +tulevaisuuden näytelmä-unelmilleni. Esirippu ei laskenut, vaan +päinvastoin nousi kuin pieni aurinko Hämeessä juhannusaamuna pehmeästi +kumpuilevien, sinisten vaarojen takaa. + +Näytelmäni kohtalo oli ratkaistu. Kadulle päästyäni minä riemussa +rientäen suoraan sanoen lensin. Sellaisia sitä ollaan nuoruuden +häikäisevässä luomis-ilon huumeessa, voidaan olla vieläkin, +vaikka elämä on yhtä ja toista karistanut pois juhannusaikojen +suviseppeleestä sekä kuluttanut joskus marsalkansauvan kieroksi +kulkurin kepiksi. + +Kotikaupungissani minä sain sitten lopullisesti näytelmäni valmiiksi. +Eräänä riemuisena remu-Vappuna se sitten myöhemmin esitettiin in +dulci jubilo Kansallisteatterin uudessa taidetalossa täytekappaleena +2-näytöksiselle »Vapunpäivänä»-nimiselle näytelmälle, serpentiinien +sinkuessa kaduilla, ylioppilaslaulujen kajahdellessa. + +Tulinhan jälkeenkinpäin kosketuksiin tohtori Bergbomin kanssa. Kerran +hän oli Hämeenlinnassa ja asui matkustajakodissamme, muistaakseni N:o +4:ssä käytävän vasemmalla puolella. Edellisen illan olin kai viettänyt +kotikaupunkini pikkutaiteilijain ja pikkuporvarien parissa »Kaupungin +Hotellissa». — Minä makasin myöhään aamulla pesutuvan takaisessa +huoneessani ja podin pientä pohmeloa. Silloin palvelustyttö tuli +ilmoittamaan, että joku vieras herra tahtoi minua tavata. »Minä en +lähde mihinkään!» — minä sanoin, sillä olin päättänyt olla jatkamatta +juominkeja. Joku viiniveikko siellä nyt varmaankin tahtoo minua tavata. +Ehei! Minä tahdon tänään tehdä työtä! Jonkun ajan kuluttua tyttö tuli +uudestaan ja ilmoitti sen herran lakoonisesti sanoneen, että »pitää +tulla joko elävänä tai kuolleena». Mitä? — Ei tämä ole laitapeliä! +Ei! Nyt on varmaan joku vanha kaukovieras talossa. Kavahdin pystyyn, +pian minä pukeutuneena astuin N:o 4:ään. Siinä seisoi edessäni itse +tohtori Bergbom. Sohvalla oli jonkinlainen matkalaukku, pöydällä +näin Sophokleksen »Antigone» näytelmän. Ujostelin hiukan sameita +silmiäni ja olin muutenkin hämmentynyt. — »No, kuulkaas, herra Larson, +ettekö te tahtoisi kirjoittaa tekstiä Lemminkäis-oopperaa varten?» — +Estelin ja sopersin: »En taida kyetä laatimaan oopperatekstiä, mutta +olenhan minä joskus ajatellut Lemminkäis-draamaa. — »Vai niin, vai +niin.» — Ystävällisissä silmissä näin kehoittavan katseen. Lyhyt +oli kohtaaminen. Tohtori kätteli ja läksi tapaamaan tohtori Kaarlo +Forsmania (Koskimiestä), joka oli Antigonen suomentanut. — Tulinhan +vielä jälkeenkinpäin kosketuksiin tohtori Bergbomin kanssa »Herra +Valtuusmiehen» harjoitusten ja »Tuhkimo»-näytelmän johdosta, mutta +syvimmän vaikutuksen on jättänyt muistini lokeroihin se hiljainen hetki +Yrjönkadun varrella korkeiden, peloittavien ikkunanuutimien varjossa, +jolloin ajatuksissani Lassin »huushollerska» muuttui maklakoivaksi +Suntion-Taavaksi. + +Kun muistelen tohtori Kaarlo Bergbomia, niin ajattelen vankkaa +vuorta, joka kohoaa pienten, arkipäiväisten mäennyppylöiden ylitse. +Siihen aikaan tuli vuori usein hiiren luokse. Nykyään saavat hiiret +tulla pienten vuorien luokse. Ne vuoret eivät ole yhtä lujia +ja lämminhohtoisia, usein ne saattavat olla kylmiä, vaihtuvia +rapakivivuoria, joita ei mikään liikuta. + +Jos tohtori keksi jonkun sellaisen runostelijan, joka kaukana +maaseudulla ontuvilla jambeilla rapsutteli jotakin näytelmäntapaista, +niin hän kirjoitti hänelle kehoittavan sanan, mikä sytytti ja synnytti. +Siten hän »keksi» monet näyttelijät eri pikkuseuranäyttämöillä, +siten hän »keksi» suurimmat näytelmäkirjailijamme, Kiven, Numersin, +Kiljanderin ja Minna Canthin, joita hän ohjasi, opasti, kannusti ja +kirkasti näytelmien kirjoittamisen jalossa, mutta kaikkein vaikeimmassa +taidossa. Hän oli aina aulis antamaan apuaan, lukemaan teoksia. Hän +itse tunsi ja tiesi, miten näytelmä piti kirjoittaa, vaikkei hänellä +ollut yhtä suurta kykyä sitä itse luoda. Hänellä oli harvinaisen tarkka +ja terävä, draamallinen silmä ja sen takana nerokas aihe ja ajatus. +Siksi hän uhrautui, antoi koko elämänsä ajatukselleen luoda suurelle, +suomalaiselle näyttämölle suuri, suomalainen näytelmätaide, nostamalla +muita, alentamatta koskaan omaa suuruuttaan. + + Oulunkylässä 15.12.1923. + + + + +IN DULCI JUBILO + +Muistelma Eino Leinosta + + +Hän tuli kuudennelle luokalle Hämeenlinnan lyseoon, minä olin silloin +seitsemännellä luokalla. Toverikunnan, konventin valtuuttamana +minä tulin häneltä kerran pyytämään erästä runokäännöstä jotain +näytelmäesitystä varten. Koulun pitkään käytävään, sen eteläpäähän +olimme lauantaisin laittaneet jonkinlaisen näyttämön. Esirippuna oli +jonkinlainen vihreä sertiinkivaate, mikä nuorilla vedettiin sivulle, +kun näytelmän piti alkaa. — Näin tapahtui meidän tutustumisemme. + +Minä pumsahdin usein huonon matematiikan taitoni takia toiseksi +vuodeksi luokalle. Siten me jouduimme molemmat seitsemännelle +luokalle tai oikeastaan — Eino Lönnbohm = »Lömppa» = Eino Leino, +jota kirjailijanimeä hän alkoi jo silloin käyttää kirjoittaessaan +konventtimme »Vasama»-nimiseen lehteen. Meillä oli myös pilalehti +Joci Baccalaureus, johon minä tuhertelin ensimmäisiä runoyrityksiäni. +Kynäni kangerteli silloin, runon muovaileminen ja viimeisteleminen +olivat minulle kovia kompastukiviä. Lömpalta säkeitten sitominen sujui +loistavasti. Hän oli syntynyt Perä-Pohjolassa, Paltamossa, Kainuun +karuilla mailla sekä tullut heleämpään, harvasointuisempaan Hämeeseen +runorikkailta, rikassanaisilta seuduilta. + +Kuten äsken mainitsin, oli meillä toverikunnan näytelmäseura, jonka +»tirehtöörinä» minä toimin. Minä näyttelin usein pääosia, harjoituksien +aikana olin olevinani hyvinkin ankara herra. Lömppa ja Kalle Kytömaa +olivat konventin väittelytilaisuuksissa aina eri mieltä ja muodostivat +kaksi eri puoluetta, mutta olivat kuitenkin hyviä ystäviä ja +näyttelivät yhdessä lauantaisin meidän primitiivisellä näyttämöllämme. +Minä komensin heitä katsomaan yht’aikaa kulissi-ikkunasta: »Katsokaa +ikkunasta, seiskää perätysten toistenne takana, niin että yleisö +todellakin luulee jonkun kulkevan kadulla. Ja muistakaa roolinne +yhtä huonosti kuin läksynne. Kyllä Roope (T-io) lunttaa ja kuiskaa, +jos unohdatte. Seis, otetaan uudestaan!» Näin minä pauhasin ja +pärmänttäsin. — Taiteilija R. L—qvist oli maalannut meille kulissit, +ne kuvasivat muistaakseni hentoja koivuja, kulissien toisella puolella +oli tupakuvia, joita mielinmäärin käänsimme aina näytelmän aiheen ja +sisällön mukaan. Jos tarvitsimme tuulta tai sadetta, niin joku toveri +näyttämön takana kynsillään raapi kulissia sekä vihelsi hiljaa. Jos +tarvitsimme ukkosta, niin joku toveri vyörytteli näyttämön takana +nostopuntteja. — Ja toisinaan oli ukkosta toverienkin kesken. Syntyi +joskus riita näytelmien valitsemisesta. Mutta »Lömppa» suostui lopulta +myhäillen kääntämään jonkun saksalaisen mitättömän farssin. Hän taisi +jo koulussa ollessaan hyvin saksankieltä. Luki Heinrich Heineä, »Buch +der Lieder» kirjaa. Kahdeksannen luokan oppilas E. Katila luki samaan +aikaan saksalaisena käännöksenä Byronin »Kainia». Jo yläluokilla Eino +alkoi suomentaa Runebergia. Eino Leino vaikutti minuun niin, että +minäkin aloin innolla lukea Heinrich Heineä. Mieliluettaviani olivat +kuitenkin Anna Maria Lenngrenin ja C.M. Hellmanin runot, Scottin, +Dickensin, Defoen, Kiven y.m. romaanit. Minä en saanut Einoa ihastumaan +Bellmanin dionysoslaisiin runoihin, hän oli apollooninen luonne, suuri +humoristi jo koulupoikana, terävä sanansutkauttaja ja hyvä toveri. +Meistä kummastakaan ei tullut näyttelijää! En tiedä, mikä vetovoima vei +meitä yhteen, mutta pian me aloimme seurustella yhdessä joka päivä. +Ehkä se voimakas vetovoima oli korkea runous, kaiken kauniin kaipaus, +tulevaisuuden toivo, maamme haaveksittu vapaus ja luja toverihenki, +jotka veivät meidät yhteen. — Minä kävin Lömpan ja Väinö Toppeliuksen +(Puteliuksen) »puulaakissa» rehtorinrouva Bergrothin luona. He kävivät +vuorostaan minun kotitalossani äitini huoneessa, jossa minä tarjosin +tervetulleille toveruksille kotini kahvia. Siellä me laskimme leikkiä +ja väittelimme, mikä pila päättyi usein siihen, että leikinpäin ajoin +potkien pois toverukset alas pitkin keittiön portaita. Mutta seuraavan +päivän iltapäivällä ilmestyivät kompaileva Lömppa ja veikeilevä +Putelius taas leveästi myhäillen huoneeseen kahvia hörppimään ja +leikkiä laskemaan. + +Me koulupojat kävelimme usein kuvernöörin talon sivuitse +Residenssikadulla, »roskalla», koulutytöt edellä. Minä ja Lömppa +»hakkailimme» kilpaa tyttökoulun komeinta tyttöä. Ehkä me kilpaa +salassa kirjoitelimme hänelle lemmenrunojakin. Eino Leino taisi niitä +jo koulupoikana kirjoittaa »Hämeen Sanomiin», jonka toimittajana +silloin oli Severi Nuormaa-vainaja. Minä heitin monta rakkausrunoa +palavaan pesään! Mene, tiedä! Minultakin ilmestyi sitten kerran +samaan lehteen ensimmäinen painettu, mitätön runoni, jonka sisältöä +en enää tarkoin muista. Sen aihe taisi olla sienestä ja kukkasesta. +— Einon työpöydällä, rehtorinrouva Bergrothin luona oli aina kosolta +paperia ja valmiiksi kirjoitettuja runoja. Kerran hän veitikkamaisesti +nauraen asetti erään runon erikoisesti nähtäväkseni ja sanoi: +»Kuules, Kössi, lueppas tämä, olen sen erikoisesti asettanut tähän +pöydälleni luottavaksesi.» Sanoi, hymähti merkitsevästi, ehkä hiukan +itseivallisesti ja lukitsi oven sekä alkoi lukea runojaan, — lukitsi +oven, etten olisi päässyt livistämään tieheni. + +Kuunneltuani runoa, ehkä jotakin hangenhelakkaa maaliskuun laulua, minä +sanoin: »Odotas, Eino, ensi kerralla minä lukitsen oveni ja rankaisen +Sinua samalla tavalla!» + + Oulunkylä, 3.9.1926. + + + + +RAPPIOLLA + + +Hän käy toisinaan luonani, Eeklunnin Kalle. Hän on lapsuuteni +toveri. Toisinaan hän seisoo aamupäivällä kadunkulmassa odotellen +minua. Hän katselee kärsivästi silmiini, puhuu kansankeittiöstä, +metallityöntekijöiden lakosta, vanhasta toveruudesta, lopulta hän +pyytää rahaa. Minä olen antanut hänelle useat kerrat, vaikka minä +tiedän, että hän vie rahan olutanniskeluun. — Iltapäivällä hän +toisinaan palaa humalaisena. Silloin hän istuu muitta mutkitta +korituoliin, on häikäilemätön ja röyhkeä, hänen viinasta kiihtyneet, +kiiluvat silmänsä tähyilevät villeinä pitkin huonetta. + +Eeklunnin Kalle naputtaa aamulla oveen, ja huoneeseen astuu kookas +mies, vielä vuosiensa parhaimmassa kukoistuksessa, käsivarsissa on +terästä, katse on hukkuvan katse, viikset riippuvat veltosti alaspäin, +leukaa peittää parransänki, kasvot ovat tiilenpunaiset, ruskettuneet. +Ja ääni värähtelee: + +— Kuules, rakas veli, saanko tulla? + +— Miten on laitasi? + +— Hullusti, rakas ystävä. — Siellä ulkona on niin kylmä. Saanko viipyä? + +Minä katselen hänen rasvoittunutta takkiansa, jolla on mieron +epämääräinen, vihreän vipevä väri. Hänen huulensa ovat punertavan +siniset. + +— Hyvä, kun saan edes jossakin olla. + +— Etkö ole siltatöissä? + +— Olin. + +— Mikset ole enää? + +— Minä en viitsi olla heidän kanssansa. + +— Olithan sinä junttatöissäkin. Olethan sinä vahva mies. + +— Niin, koitas näitä käsivarsia! + +— Mikset sinä viihdy missään työssä? Pilkkaavatko ne sinua? + +— Hä, pilkkaavat, sanovat, että minä olen herraskaisen kakara, ja sitä +minä olenkin. Mutta minä annan heille sanan sanasta. Minä annan heille +palttua ja palturia! + +Minä koetan hienosti laskea leikkiä hänen herraskaisuudestaan. +Toivoisin, että hän lähtisi, sillä hänen henkensä turmelee koko +huoneeni ilman. — Äkkiä muljottaa hän seinägobeliiniin ja huudahtaa: + +»Eikös tuo ole Venedig, ja tuo tuossa Markustorni, minä olen sen kuvan +joskus nähnyt lapsena isäni kuvakirjoissa!» + +Minä ymmärrän hänen kauttarantaisen, valheellisen tarkoituksensa, hän +tietää, että minä ilostun matkamuistoista. — Olen sillä tuulella, että +täyttäisin hänen kaikki pienet suuren-lapsen oikkunsa. + +— Saanko minä ottaa pari paperossia? + +— Ota, ota! + +— Saanko minä taas istua korituoliin? + +— Istu, istu! + +— Muistatkos, sanoo hän, siitä on jo monta, monta vuotta, minusta ei +ollut kirjatoukaksi, opettajat — ymmärrät — eivät ymmärtäneet minua — +niin, silloin istuimme sinä ja minä kerran yhdessä vanhassa kievarissa, +ukko Selanderin pianosalissa, minulla oli rahaa — en tahdo siitä +kerskata — taisi olla noin neljäkymmentä markkaa — sain isältäni — sinä +soitit pianoa — muistatko? + +— Muistan. + +— Minulla oli viulu mukanani. + +— Muistan senkin. + +— Me erosimme, sillä minä heitin pari herrasmiestä alas rappusia +pitkin, lopulta potkivat toiset minutkin alas. Minä huusin viuluani, +tarjoilijatar toi sen minulle salaa kadulle. Sitten minä menin kotiin. + +— Entä sitten? + +— Kotona asetin viulun pianontuolille, turhaan hain kaapista juotavaa, +hoiperrellen menin pianon luokse ja istuin tuolille, silloin... + +— Silloin? + +— Silloin viulu meni tuhatta säpäleiksi. Minä hirmustuin ikäänkuin +minussa itsessäni olisi mennyt jotakin rikki. Minä aloin rikkoa +huonekaluja kunnes isäni tuli huoneeseen.— Onhan minun pappani +huonekalutehtailija, mööpelivaprikööri, niin, ja tirehtööri. Nyt minä +olin möpleerannut oikein Porvoon mitalla. — Katsos, pappa oli antanut +minulle viulun päästyäni neljännelle luokalle, mutta seuraavana +lukukautena minä sain potkut koulusta... Niin, pappani tuli huoneeseen. +Katsos, minun pappani oli sellainen vanhan ajan kunnon porvari... +osti muka katovuosina polkuhinnasta kultarenkaita, sormuksia, mitä +vain köyhiltä ihmisiltä sai... mutta sitä minä en usko... Pappa antoi +minulle olutta ja niin minä nukuin sohvalle. Tulipas pappa vielä +aamulla ja kysyi, oliko minulla kohmelo, antoi taas pullon olutta +ja kaatoi minulle ryypynkin ja sanoi: Juo poikani! Minä sanoin: Juo +itsekin! Illalla me läksimme yhdessä kapakkaan. Jaa, jaa, minun pappani +oli kunnon mies, sanottakoon hänestä mitä hyvänsä, jo noin pienestä +pitäen sain minä ruokapöydässä juoda ryyppylasin tähteet. — Kunnon +mies, minä kunnioitan häntä, vaikka hän oli sellainen, vanha, rähisevä +herra. + +— Niin, niin. + +— Onkos sinulla, rakas ystävä, olutta? + +— Ei ole! + +— Herra jesta, minä en tule ilman toimeen, sinä tiedät, että minä olen +alkoholisti. + +— Koetahan hillitä itseäsi, sinullahan on vielä koko elämä edessäsi, +roteva olet kuin karhu, hiukan tahdonvoimaa vaan. + +— Minun tahdonvoimani on suun kautta mennyt vatsaani. Katsos näitä +repaleita, katsos tätä nuttua, kehtaanko minä näillä ruojukengillä +liikkua kadulla! + +Hänen äänessään oli taas hillittyä itkua. + +— Toissa päivänä sain eräältä liikemieheltä melkein uuden takin, mutta +aamulla herättyäni Punaportin majapaikassa huomasin, että minun takkini +viety oli. Eikös sinulla ole edes jotain vanhaa, ehjänlaista takkia, +sinähän lupasit... katsos näitä kenkiä! + +Hän nosti kenkänsä kirjoituspöydän tasalle. + +— Katsos housujen persustaa! + +Hän kumartui aivan mauttomaan asentoon. + +— Voinko minä tällaisissa tamineissa mihinkään mennä, ja huomennahan +on juhannusaatto... jukukliut! Ja minulla on morsian siellä Parolan +leirin liepeillä, jaa, jaa, vaimo vaikkei vihitty ja poika, ihan minun +näköiseni, sellainen jykevä julli, juu, juu. + +Nousin, annoin hänelle takin ja autoin häntä pukeutumisessa. + +— Sopiiko se takaa? + +— Sopii aivan erinomaisesti. + +— Niin, se sopii ikäänkuin se olisi minua varten tehty. + +— Hiat ovat liian lyhyet. + +Minä ojentelin hioja ja käteni sattui hänen käteensä. + +Hän tarttui käsivarteeni. + +— Katsos, onhan sinullakin jänteitä. + +— Hiukan vain kotitarpeiksi. + +— Hä, kotitarpeiksi? Aiotko sinä käskeä minut kadulle! + +— Enhän minä, ole kuin kotonasi. + +Minä nojauduin kakluunia vasten. + +— Ei minua enää voi pois potkia kuten silloin kievarissa, muistatko? + +— Muistan. + +— Katsos, älä luulekaan, että minä olen sinun armosi vaivainen, +luuletko sinä, että minä sinun pienien penniesi tähden rupean sinua +tässä rosvoamaan. + +— Sinä lasket leikkiä! + +— Ah! + +Vähitellen irroitin itseni hänen kovasta kouristuksestansa. Minä +en katsonut häntä silmiin. Minä tutkin kauhulla hänen hämäryydessä +ajelehtivaa ajatustansa, päähänpistoa, ilkkua, sairaalloista mieltä, +sumentuvaa ajatusta, joka välähti valonheittäjänä paljastaen koko hänen +elämänsä syvimmän katkeruuden sekä kätkettyjen rikoksellisten aikeiden +alkusiemenet. + +Minä valmistauduin ikäänkuin iskua vastaanottamaan, jähmetyin, järkeni +kävi kylmäksi ja kirkkaaksi, ponnistin henkisen voimani, aloin puhua +hänelle hiljaa, koetin olla samalla kova ja hyvä. Vetosin hänen +nuoruuteensa, hänen ruumiilliseen voimaansa, hänen sielunsa hyvyyteen, +joka vain nukkui, puhuin hänen isästään, veljistään ja siskoistaan. +Koetin puhua lohdutuksen suloisia sanoja elämänsä hulluutta vastaan +kamppailevalle, hunninkoiselle, huonosti ohjatulle elämän orvolle, +ihmiselle, jonka avuton kurjuus minua syvästi säälitti. + +— Kuule, anna minulle anteeksi! En minä tee sinulle mitään pahaa... +Minä olen roisto! — Voitko sinä vipata minulle viisikymmentä penniä, +että minä pääsen kansankeittiöön! + +Minä annoin hänelle pyytämänsä rahan. — Hän talttui, tyyntyi, istuutui +taas korituoliin ja vilkuili arasti ympärilleen. + +Sitten aloin minä jutella hänelle iloisia juttuja; vähitellen ja +väsyneesti tuli hänen silmiinsä iloisempi ilme. + +»Kuule, Kalle», sanoin, »mene nyt, syö vahvasti ja nuku sitten +kokonainen vuorokausi!» + +»Minä menen», hän sanoi, »minä menen». + +Ja Eeklunnin Kalle meni, meni pää kumarassa, katsoi kerran taakseen ja +huokasi. Minä vältin hänen katsettansa. + +— Terve! + +— Terve! + +Korituoli narisi jonkun aikaa sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. +Korituoli ikäänkuin kummitteli, ikäänkuin siinä vielä olisi istunut +joku epämääräinen, kohtalon kirooma ihmisolento epämääräisessä +hämärässä. Illan yksinäisessä hämärässä kuuntelin minä sitä narinaa +ikäänkuin minä olisin kuullut jonkun puhuvan ristikon takaa ja minä +ajattelin ihmiselämän suurta surkeutta ja ainaista arvoitusta. + + — — — + +Joku kuukausi sen jälkeen istui lapsuuteni toveri lukkojen takana. + + + + +VIINURI + + +Muistan hänet vielä niiltä ajoilta, jolloin pikkupoikana katselin +kotikaupunkini ulkoravintolan sunnuntai-elämää. Hän liikkui +verannalla yleisön keskellä kuin markkinataiteilija, käsi korkealla +ilmassa heilutellen suurta tarjotinta, jolla oli kokonainen vuori +lautasia. Ja ravintolan edustalla soitteli soittokunta ikäänkuin +säestäen hänen liikkeitänsä. Minä en silloin nähnyt muuta kuin +hänet, hänen suuret, loistavat silmänsä ja kiherän tukkansa, mikä +aaltoili oikealla korvalla. — Hän tuli luokseni illemmalla, kun minä +talutin puistokäytäviä pitkin Parolan leiriupseerien hevosia, sillä +aikaa kun upseerit heittelivät verannalta samppanjalaseja vihreiden +pumppuköynnöksien läpi. Salaa nousimme ratsujen selkään ja karahutimme +yli kivien, kantojen. Ja tukka hänen oikealla korvallaan hulmuili kuin +kasakalla ikään. + + * * * * * + +Helsingissä hänet taas näin. Puettuna mustaan, kiiltävään +hännystakkiin, kaulassa valkea rusetti, kiiltokengät jaloissa kulki +hän vieraspöytyeitten ja tarjoilupöydän väliä. Katossa kimmeltelivät +kruunut, niiden lasisärmät heijastuivat hänen paitansa valkeaan, +tärkkelöityyn rintamukseen, kalvosinnappeihin ja kellon vitjoihin. +Hänen silmissänsä oli omituinen yövalvonnan ja iloisten intohimojen +lietsoma välke, huulilla liikkui keveä hymy. Minä en ollut tuntevinani +häntä, olin vaipuvinani syviin keskusteluihin taiteilijaystävieni +kanssa, kun hän notkeasti kantoi juomia pöytään ja hymyillen kuunteli +sukkeluuksia, joita hänelle lasketeltiin. Hän seisoi salin pylvästä +vasten nojautuneena servietti kainalossa ja katseli minua. Minä tiesin +sen, vaikken katsonut sinne. Silmieni ohi liitivät nuoruuden ihanat +ajat, kotikaupungin sunnuntai-illat ravintolan ympärillä. Tunsin +vielä sieraimissani satulan hajun ja hevosien kuolaantuneen rinnan +hajun, kuulin kavion kopseen ja hirnunnan. Ja minä aavistin, että hän +ajatteli samoja asioita. Korkit paukkuivat ja iloinen äänien sorina +säesti meidän ajatuksiamme, kun minä sattumalta loin häneen katseeni. +Jäykästi katselimme toisiamme, minä tunsin, että minä punastuin, +hänen katseessaan oli moitetta, hiljaista hillittyä moitetta, jota en +voinut kestää. Hän kallisti hiukan päätään, notkahdellen hän kulki +tarjoilupöydän taakse ja minä näin, että hän sopessa salaa kaatoi +lasillisen konjakkia suuhunsa. Sinä iltana minä en ollut oikein iloinen. + +Vuosien kuluessa seurasin hänen käytöstänsä. Hänen pukunsa ei enää +ollut huoliteltu, hänen paitansa rintamuksella näkyi punssin pilkkuja +ja hänen kenkänsä korot olivat viistossa. Hän kävi hajamieliseksi, +hänen silmänsä olivat raukeat, ja minä tein sen huomion, että muut +viinurit ivailivat häntä. Hän oli varmaankin huonossa suosiossa +keittiöosaston puolella, sillä ruoka, jonka hän toi pöytään, viipyi +niin kauan, että hän sai nuhteita vierailta, ja paistit olivat +palaneita. + +Minä näin hänen luisuvan yhä alempiluokkaisiin ravintoloihin, +syrjäkapakoihin keskikaupungin hienommista ja valoisista. Sitä myöten +muuttui hän yhä uuden ympäristönsä mukaiseksi. Boheemiretkillä +kulkiessani minä tällaisia havaintoja tein. + +Kerran sanoi hän minulle kadulla: »Eihän se sovi, että minä tunnen +sinut — anteeksi, teidät, anteeksi, niin, niin, me elämme ihan eri +maailmoissa, minä olen vain tällainen... Kyllä ymmärrän, mutta +saisinkohan minä kympin lainaksi, minun hännystakkipukuni on kanissa, +yrittäisin taas keskikaupungille, hm, niin, alkaisin uudestaan. +Katsokaas, jollei ole siistiä pukua, ei pääse mihinkään maailmassa... +Naisethan ne vetävät alaspäin niinkuin mutaiseen virtaan laita-elämän +mustiin kuohuttiin.» + +En koskaan saanut lainaani takaisin, hän katosi silmistäni sumuisten +lyhtyjen alle himmeään hämärään. + + * * * * * + +Minä istuin kerran Oopperakellarin puistonpenkillä kuuntelemassa +soittoa. Viereisellä penkillä näin miehen, joka naureli ääneen +itseksensä. Minä näin risaisen huopahatun lieren alta punertavat +kasvot, parransängen peittäminä. Kädet olivat syvällä taskuissa, ja +isot, palavat silmät katselivat ravintolan lasiruutuja, joiden ääressä +istui yleisöä katosta tulvivan, iloisen valon hohteessa. Kerjäävän +katkera katse ei sopinut suupielen nauraviin ryppyihin. Minä tunsin +hänet hänen silmistänsä. Kaksi käsityöläispoikaa istuutui hänen +viereensä. Sitä mukaa kuin hän nauroi, tirskuivat pojatkin hänen +omituisille eleillensä. + +»Katsokaas, tuolla istuu vapaaherra S... hahhaa, lysti herra, +vapaaherra — vanha sodomiitti, tiedättekö, mitä se on, miks maks! Hän +antoi minulle kerran sata markkaa juomarahaa, katsokaas, nyt hänen +otsansa ulottuu niskaan saakka. Hieno kuori, tyhjät taskut! Niin, +niin, ja kas tuolla istuu tunnettu, suuri säveltäjä, monta kertaa +olen minä kaatanut hänen lasiinsa bolssia, hän polttaa aina viiden +markan sikaria, hieno, antelias, hyvä herra! Minulla oli hyvät päivät +siihen aikaan, keikutin mustaa hännystakkiani kuin iloinen sulhasmies, +sivelin vahatuita viiksiäni ja olin rakkaussuhteissa monen hienon +naisen kanssa. Minä ansaitsin silloin monta sataa markkaa viikossa, +tuhlasin kuin ruhtinas — niin, sitä oppii sellaiseksi nähdessään, +kuinka herrat tuhlaavat. — Ja kun minulla oli vapaata aikaa, minä +ajoin umpikuomussa, join vain hienoja viinejä ja poltin vain viiden +markan sikareja. Minä olisin voinut hankkia itselleni ensin pienen, +sitten suuremman ravintolan, vihdoin olisin ostanut Kämpin. Niin, +Kämppi voisi olla minun, ajatelkaas, iso, loistava Kämppi — ja nyt minä +asun, hahhaa — vanhan laatikon alla sataman laidassa, sen kyljessä on +numero 176, sisäänkäytävä kadun puolelta, painakaa nappia! Mitä minä +omistaisinkaan! Parihevoset ja vaunut, soopeliturkit, sähkölamput, +silkkiset oviverhot, viinikellarit. Niin, niin, mutta naiset, naiset +ja viina! Älkää koskaan, pojat, juoko viinaa, älkää luottako naisiin, +viina kiihottaa naisiin ja naiset kiihottavat viinaan. Se on elämän +tanssia se. Hurjaa ja iloista, pohjalla pimeätä ja sairautta, hiipivää +sairautta, myrkkyä... + +Mutta kyllä minä tästä vielä reipastun, jahka jäsenet pehmenevät, niin, +ja kun minä pääsen takaisin tuonne, missä sähkölamppu niin kaunisti +säteilee. Kääntykää vain silloin minun puoleeni, minä toimitan teille +hopeavyöt ja kalunat, kultavitjat ja vahtimestarin arvon merkit. +Kuulkaas, kuinka korkit paukkuvat kuin pyssyt, ja masurkan tahti +teuhaa lavalla ihan kuin ratsuhevosten jalkojen töminä. Minä olin hyvä +ratsastaja ennen vanhaan minä, nyt pääsen tuskin liikkumaan. P...le!» + +Hän puhui kuin omiksi lämpimikseen, kertoi pojille satuja kiitollisena +siitä, että hän sai puhua, sai mielestään häätää yksinäisyyden ja +hunningon hurjat mietteet. Käsityöläispojat eivät enää nauraneet, +suurin silmin tuijottelivat he ravintolan kimmeltäviin kruunuihin, +joista tulvehti valoa, häikäisevän paratiisin iloja janoaville, +pienille kasvoille. + +Hän nousi, nosti pojille kohteliaasti lakkia ja sanoi: »Ehkä herroilla +sattuisi olemaan kaksikymmentäviisi penniä, lainaksi tietysti, minä +maksan sen takaisin, jahka olen Kämpin omistaja!» + +Käsityöläispoika kaivoi rahan taskustaan, viinuri otti sen kumarrellen +vastaan. + +»Kiitos, hyvät herrat! Ja nyt te saatte nähdä, miten minä menen tuonne +verannalle ja tilaan seidelin olutta! Minä juon onneksenne!» + +Käsityöläispojat näkivät hänen istuutuvan pöydän ääreen, naputtavan +sormellaan pöytään ja tilaavan jotakin. Edeskäypä tuli hänen luoksensa +ja huitoi käsillään. Hän teki myöskin kiivaita liikkeitä, ja ennenkuin +pojat ehtivät tointua hämmästyksestään, ovenvartija tarttui hänen +takinkaulukseensa, talutti hänet ulos ja viskasi rappusilta alas. Hänen +kasvonsa vetäytyivät naurun ryppyihin, ikäänkuin hän olisi taistellut +itkuaan vastaan. Hän kopeloi eteensä niinkuin hukkuva oljenkortta, +sitten hän teki koko käännöksen, linkutti yli torin ja katosi kuoppaan, +hämärään olutkulluun. + + + + +HÄMÄLÄISIÄ + +Muistelma ja luonnekuvaus Hämeestä + + +Sanat ovat kuin vuorenhuippuja, jotka kohoavat pinnalle merenpohjasta. +Pohjaa ei näy, mutta siellä elää salaperäinen, syvä maailma. +Hämäläinen on sanaköyhä, harvapuheinen ja hidas, sanotaan. Kun minä +puhun hämäläisen talonpojan kanssa, käyn minä itse harvapuheiseksi +sekä miettiväksi. Ehkä hämäläinen suurien sotien ja vaelluskauden +vainoperintönä on saanut hitaan, itseensä sulkeutuvan luonteen +pääpiirteet. Ehkä häntä on enimmin sorrettu ja sodan jalkoihin +poljettu, niin että mieli on käynyt mykäksi, hiukan epäluuloiseksi. +Hämäläinen on seuranhaluinen, siksi hän asuu mieluimmin viti +vieretysten rykelmässä ahdaskujaisessa kylässä. Hämäläisen +silmänreijästä vilahtaa veitikka, »uuspeili». Hän lausuu leikkisanansa +vakavan näköisenä. Ei hän hohota sukkeluuksilleen, hän tarkastelee, +huomasiko vieras hänen kauttarantaisen sutkauksensa. Jälkeenpäin hän +hyvänsuovasti hymähtelee tyhmänpuoleisen vieraan hoksaamattomuudelle. +Hämäläinen ei viitsi puhua turhia, mutta työssä hän raataa kuin kaksi, +ilonpidossa, tansseissa hän ei äkkiä vilkastu, mutta annas kun kaksi +tuntia jurosti on jumputettu, jopa veri vilkastuu kuin napolilaisella. +Hän on selvänä sävyisä ja jörö, mutta päihtyneenä ja kiivastuneena +hän voi tehdä murhan aivan tyhjästä sanasta. Mutta sanassa ei häntä +solmita. Pohjalainen vetelee kimmastuessaan puukonkärjellä viiruja +vastustajaansa, mutta hämäläinen iskee syvälle. Hänen alkuvaistonsa on +syvemmällä. — »Kukkoo työ ootta?» kysyi savolainen kerran hämäläiseltä. +»Kanako te sitten olette?» sanoi hämäläinen puhtaalla kirjakielellä. + +Esimerkkinä siitä, että hämäläinen mies ja nainen voi olla kiivas ja +vilkas kuin etelämaalainen, osoittaa seuraava muistelmani Hämeestä +varhaisimmilta ylioppilasvuosiltani. + +Puuhailin ensimmäistä runovihkoani, jossa sielun silmieni ohi kulkivat +hämäläiset Hennat, Soittaja-Puuskat, Erkki-paimenet, Pitäjän pomot, +joukossa myös Hidas-Hippo, joka kaukaa mökistä tuli hakemaan apua, +puheli harvakseen, ehkä puolisen tuntia muista asioista ilmoittaakseen +lopuksi, että hänen mökkinsä juuri sillä hetkellä paloi. Niin. — +Katselin Hämeen karttaa, jota kauniit, laajat vesistöt satoine +saarineen, Vanajavedet, Näsijärvet, Hauhonselät ja Päijänteet +halkoilivat sinijuovineen ja valitsin Pälkäneen pitäjän Mallasveden +rannalla, ihan niemen kärjessä sijaitsevan kylän. Hämeenlinnasta +lähdin matkalle laukkuineni ja lauluine vanhan Pokun vetämänä vanhan +Renki-Kustaan ollessa ohjaksissa takaistuimella ja saavuin K:n taloon. +(Jälkeenpäin sain kuulla, että runoilijaveljeni Eino Leino edellisenä +kesänä oli eksynyt samaan kylään ja taloon asumaan ja ehkä kirjoittanut +siellä »Tammen tarinaansa».) Kyselin ruokaa ja huonetta. Pitkien +puhelujen jälkeen sain myöntävän vastauksen. »Kai sitä tässä...» sanoi +Kalle isäntä, hidasliikkeinen, tanakka, lempeäsilmäinen, ja emäntä +Maija, hiukan vilkassilmäisempi, pieni, vinkeä, terhakka ja tiukan +näköinen, lisäsi: »Kyllähän maisteri... ison kamarin saa... tuolla +herraspytinkissä, jos vaan tytyy meirän ruakiin.» + +Ahertelin sitten paperieni ääressä viikkomäärät. Valmistelin ja +viimeistelin »rallatuksiani». Emäntä itse kantoi ruuan pöytään. +Tavanmukaiset tervehdyssanat ja niiaamiset. Kun viihdyin talossa, +näkyivät ihmisetkin viihtyvän minusta huolimatta. Isäntää näin harvoin, +hän puheli kanssani riihellä sanan silloin sanan tällöin, rukiista, +ilmoista: »että taitaa se ukkosen vaarukin nousta». Joskus emäntäkin +lämpeni, seisahtui ovensuuhun ikäänkuin olisi tahtonut jotakin +sanoa, mutta siihen se jäi puolitiehen sana — kuin katkennut lanka +lattialle pudonneesta kerästä. Hän pyörähti taas pihan yli väentuvan +puolelle. Vilkkaasti hän aherteli tuvassa isännän raataessa renkeineen +ulkotöissä. Harvoin haastelivat emäntä ja isäntä keskenään. Puhuivat +kuten vanhat tutut ja sukulaiset puhuvat vähän ja katkonaisesti. +Silmäniskusta, kädenliikkeestä, äänenpainosta he ymmärsivät toinen +toisensa, jo puolitiessä, alkusanassa. Ja jos he joskus eksyivät +puhumaan hiukan enemmän, niin he ikäänkuin hämmästyivät omaa +monisanaisuuttaan ja ujostelivat. Hämäläinen kuuntelee kyllä mielellään +vieraan vilkasta puhetta, mutta se ei tartu häneen, hän on siksi +asiallinen, perinpohjainen, ettei hän tahdo tuhlata pientä seikkaa +varten monta sanaa, hän on ehkä enemmän pienessä suuri kuin suuressa +asiassa pieni. Ja hän ajattelee: »Kyllähän tuon nyt vähemmälläkin +ymmärtää, eihän ne suuret sanat suuta halkase.» Hänen sielunsa on +ujo, aivot miettiväiset. Hämäläinen voi taipaleella tallustellessaan +punoa ajatuksia kaikista maailman asioista maan ja taivaan välillä, +Jumalan olemassaolosta, maailman rakenteesta, luonnon suuresta +salaperäisyydestä, mutta hän ei ilmituo ajatuksiaan, hän voi myös +joskus pelätä, että hänen mietteitään voidaan väärin ymmärtää. Koska +hän puhuu katkonaisesti, luulee hän, että toiset voivat pilkatakin +häntä. »Mitäs minä ymmärrän, halpa talonpoika!» Mutta siinä samassa +lauseessa voi piillä hieno, itsetietoinen sivuajatuskin: »Ethän sinä, +miesraukka, minua kuitenkaan ymmärrä, vaikka kuinka selittäisin, enkä +ole niin tyhmä kuin sinä kaikessa viisaudessasi luulet!» Ja jälkeenpäin +hän voi nauraa sinun rikkiviisaudellesi. Mutta sinä et tätä kaikkea +huomaa. Et ole luotinut kansan sielua. + +Asuin monet viikot talossa. Joka ilta tein toivioretkiä kauniille +niemelleni ihailemaan värikylläisiä auringonlaskuja. Emäntä +tapasi minut joskus karjapihan polulla, erään kerran hän silloin +vihjaili: »Joskus minäkin käyn tualla niämessä ja kattelen lahren +yli kirkonkylään, sillä siällä minä olen syntyny.» Ja ääni värähti. +Jos sana on kuin vuorenhuippu, niin ihmisen ääni voi olla kuin +valonheittäjä, joka valaisee syviä, viileitä vesiä.— Ääni värähti +ja siinä väreessä tuntui kuin eivät talonväen keskinäiset välit +aina olisi olleet aivan onnellisia. Sen sainkin kokea jälkeenpäin. +Toisinaan isäntäkin tuli »pytinkin» puolelle kanssani haastelemaan +ilmoista, talon asioista, huomasin, että hän piti velvollisuutenaan +pitää minulle seuraa. Hän kai hiukan sääli minua ja luuli kai, että +minulla oli ikävä. Hän istui pitkät ajat piippua poltellen eikä puhunut +luotua sanaa, niin hän minua huvitti »seurallaan» ja läksi, kun minä +vain kirjoittelin: »Ei maar, täytyy taas lähteä, menenpäs kattomaan, +mitäs se meirän Maija... Tulin vaan kattomaan maisteria.» Ja sitten +hän lönkytti pihan poikki tuvan puolelle, josta joskus olin kuullut +hillittyä sanakiistaa. Pian minulle selvisikin avioliiton pieni +salaisuus, jota minulta koetettiin peitellä. + +Kirjoittelin kerran myöhään illalla kamarissani syysyönä, kun kuulin +rattaan rymyä ja orhin hirnuntaa pihalta. Isäntä oli siis palannut +kotiin Messukylästä sukulaishäistä. Jonkun ajan kuluttua kompuroi +joku porstuassa ja huoneeseen astui isäntä punaisena ja myhäillen. +Hitaasti ja hiukan horjuen istahtaa hän tuolille, katselee työtäni +ja sanoo jotenkin vilkkaasti, josta minä hiukan hämmästyin: »Olen +aina sanonut sille meirän Maijalle, että aina se meirän maisteri vaan +kirjottaa ja kirjottaa... eiks sen aika mahra tulla rimantiksi, tulinpa +kattomaan ja nähkääs maisteri...» Sitten iski isäntä silmää ja veti +pienen konjakkiputelin povestaan. — »Eiks sais olla häätuliaisia? +Pieni partakyynärä vaan!» Aioin ensin kieltäytyä, olin niin syventynyt +työhöni, mutta sitten ajattelin, että nythän pienen, tuiman tärskäyksen +ääressä voin tutkia hidasta hämäläistä munaskuita myöden. Aloimme siis +maistella. Isäntä puhui ukkosen vaarusta, maisterin ikävästä, mutta +lopulta hän vilkastui, puhui kauniisti kaikesta koreasta maailmassa, +viljasta, valosta ja Luojan voimasta, joka kasvattaa. Hän tuli oikein +kaunopuheiseksi. Karun, kovan kuoren alla sykki lempeä sydän, joka otti +osaa vieraankin ihmisen huoliin. Yö oli hämärä, läpi ikkunan tuikkivat +jo syystähdet yli Mallasveden, hämärien metsien, yli katonharjan ja +aittarivien. Kun vilkaisin pihamaalle, haamoitti jotain valkeata +väentuvan peräikkunasta. Mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää +huomiota. Isäntä alkoi kehua hevostaan. Muistelin kyläpuheena kerrotun, +että se »meirän Maija» oli niin kiivasluontoinen, että saattoi tarttua +orhin ohjaksiin, isännän lyödessä hevosta sinkoutui hän ilmaan, mutta +ei hellittänyt otettaan, ennenkuin sai hevosen talliin ja miehen +nukkumaan. Tämähän todisti hämäläisen naisluonteen taipumatonta +tulisuutta, rakkautta ja rohkeutta. Hän uskalsi henkensä estäessään +miestään lähtemästä kyläretkille. (Juuri tätä kohtausta olen käyttänyt +kuvatessani kasakkaepopeijassa Kuisman ja Helinän eroa.) + +Kun häätuliaiset loppuivat, olin minäkin päässyt maalaisessa +yksitoikkoisuudessani hiukan häätunnelman valtaan ja halusin jatkaa: +»Eiks sitä kylästä mistään sais lisää?» kysyin. — »Kuulkaas, maisteri, +kyll tualla aitassa on meirän Maijan nimipäiväviinit, mutta sillä +Maijalla on aitan avain», kuiskasi isäntä. — »No mites ne sitte sieltä +Saaraan?» minä utelin. — »Kuulkaas, maisteri, tulkaas pihalle... +hiljaa!» Mentiin pihalle, isäntä löysi jostain kangen ja sillä hän +väänsi aitanoven auki. Pärekoriin pistetty, iso viinipullo kädessä +keikutimme saaliinemme pytinkikamariin. Mutta ennenkuin ehdimme riisua +riemun runsauden sarvemme pakkokuorestaan, kuului humaus ja jotain +valkeata hahmoitteli oven nurkkauksesta. Tuntui kuin se valkea, +epämääräinen... aavemainen tuvan peräikkunasta olisi lehähtänyt yli +pimeän pihan huoneeseen kuin humiseva haamu. Käsi tarttui pärekoriin, +toinen käsi meirän Kallen kaulukseen: — »Vai sinä mun nimipäiväviiniäni, +senkin runtti!» tiuskahteli itkusta värähtävä naisen ääni, johon +sekaantui miehen matalampi, häveliään välttelevä: »Maija so, Maija +so, mitäs se meirän maisteri tästä... Soh, soh, älähän nyt...» Ja niin +katosivat äänet yön pimeyteen, josta kuului mykkämielistä mutinaa. + +Parin päivän aikana toi palvelustyttö »maisterille» ruuan. »Meirän +Maija» ja »meirän Kalle» pysyivät piilossa. Kun samaan aikaan olin +saanut työni valmiiksi ja tein lähtöä talosta, Maija-emäntä tuli +niiaillen ja uursehtaillen: »Eihän se maisteri vaan pahaa tykkää, +minulla kun toisinaan on niin halkinainen se luonnonlaatu!» + +Hyvästelin hyväntahtoista isäntäväkeäni. Rankkasateessa tuuloslaisilla, +ratisevilla rattailla ajaa kärryytin Mallasveden neitseellisten +vesien ja syysunisten koivusaarien rakkaaksi tulleilta rannoilta, +ohi kumpuilevien vaarojen, pitkien soiden, sänkisten peltojen ja +harmaiden, yksinäisten kievarien ja kylien kohden kotiani, nuoruuteni +ja muistojeni heleätä Hämeenlinnaa. + +Mutta usein ajatukseni palaavat pieneen kylään ja ystävälliseen, +vanhaan taloon Mallasveden runollisella ja rauhallisella rannalla. +— Kuten esikoisteokseeni liittyy tähän tutunhauskaan, hämäläiseen +talonpoikaistaloonkin muistoja, jotka pitkien vuosivaelluksien jälkeen +vierailla veräjillä vain kirkastuvat kauniimmiksi ja kaihottavammiksi. +Tällaiseen taloon eksyneet, erehtyväiset elämän etsijät eivät +luultavasti koskaan ole kuulleet vanhaa, hyvää latinalaista lausepartta: + +»Praestat tacere, quam male loqui!» + +»Parempi vaieta kuin pahoin puhua!» + + Lammin Kurikassa 20.1.22. + + + + +KARJALAISIA + + +Minä asuin silloin siinä Matti Tiaisen, pikkupalstatilallisen +kaksikamarisessa talossa. Matilla oli iso perhe, iso tytär, roteva +ja rohkea Mari, sitä seuraava nuori kasaveikka Ontrei-poika, isän +silmäterä ja lempilapsi, sitten seurasi vain tytön tynnyköitä, +pahnanpohjimmainen, pieni, aina kirkuva, kitisevä kehtolapsi. Matilla +ei huolta huomisesta, eleli, aherteli pellollaan, söi minkä sattui +saamaan. Jos mielestään oli kystä ja lientä liikaa talossa, niin se +heti karjalaiseen tapaan piirakoilleen pistettiin omiin parempiin +poskiin. Olihan heillä huolta kesävieraastaan, joka ehkä hiukan täytti +heidän vajavaista rahamassiansa. Mutta toimeen tultiin. Olihan siitä +Matin mökiltä viitisen virstaa »pokostalle», kirkolle, kun puodista +piti kerran pari viikossa hankkia ruuanaineet. Mari se pääasiassa +hääräsi päivät pääksytysten. Nopsasti teki työnsä, oli avosilmäinen +karjalainen, jo immestä naiseksi puhkeava, punaposkinen, suorasukainen +ja avomielinen. Äiti, suuren lapsijoukon synnyttäjä ja imettäjä, +hiljainen, hiukan ärtyinen, mutta alistuvainen. Ja Matti pyylevä, aina +housunlahkeet kintuilla riippumassa, lakki takaraivolla, alituisesti +myhäilevä, hyväntahtoinen, tahdoton nahjus, leksotteleva äijänkäppänä. + +Minulla oli hallussani toinen huone, jonka ikkunasta oli kaunis +näköala vuonontapaiselle Laatokan lahdensuulle. Näin Laatokan +häämöittävän sinisestä siimeksestä. Tein metsäpolkuretkiä ja +harhailin Laatokan raukean rakkaita rantoja miettien henkeni nuoria +töitä. Minä olin eristettynä maailmasta, mikä ajaa meitä kuin +metsänriistaa paikasta toiseen. Me pakenemme elämästä ja itsestämme +yksinäisyyteen löytääksemme taas toisesta yksinäisyydestämme oman +itsemme ja oman ilomme. Kun palasin honkaisen työpöytäni ääreen, niin +se pahnanpohjimmainen alkoi tavallisesti huutaa hurjalla äänellä, +ikäänkuin se riivatun itsepintaisena olisi tahtonut osoittaa, että +hänellä oli se oikea äänioikeus tässä matoisessa maailmassa. + +Kuljin edestakaisin huoneessani repien tukkaani. Työstä ei tahtonut +tulla mitään. Pakenin taas metsään papereineni ja kynineni, mutta +siellä hyttyset, hetken heiluvat lapset, eivät antaneet minulle +hetkenkään rauhaa. Tällaista oloa jatkui joku aika. Lopulta vihjasin +hellävaroen, että eiköhän tuota vikisevää vesaa voisi hiukan +paistatella ulkona auringon valossa. Se olisi sille terveellistä. Lapsi +vietiin pihalle — sateellakin, johon minun täytyi kuitenkin panna +vastalauseeni. Aloin kirjoitella illalla ja yöllä. Kuului kuorsausta +tuvasta. Siellä makasivat kaikki mukulat mullinmallin, isä ja äiti +samassa vuoteessa, Mari aivan minun huoneeni kohdalla seinän takana. +Hän valvoi. Kuunteliko hän? Hän oli usein niin omituisesti katsellut +minua, mutta ujous kai esti puhumasta jotakin, mikä oli sydämellä. +Mutta silmät puhuivat suoraa, suloista puhtautta ja luottamusta. Tulipa +häntä joskus säälikin: hän se puuhasi koko perheen puolesta. + +Aamulla herättyäni olivat kaikki jo paitasillaan ja jalkeilla. Ontrei +se vain penkillään veteli makeita uniaan. »Ontrei, noh, Ontrei, +nousehan siitä!» Isä ravisteli hellävaroen: »Ontrei, nousehan jo, +käyhän peltoa astavoimaan!» Ontrei vain liikahteli. Puolen tunnin +aikana isä näin hoputti ja hoputti. Vihdoin Ontrei nousi. Pellolla hän +haukotteli hevosen selässä ladan laahustaessa pölyisellä pellolla. +Matti lähti haapiopahasellaan pokostalle ruokalihoja hankkimaan. +Oli toripäivä, juhlapäivä meillä kaikilla. Äiti ja Mari olivat nyt +puheliaampia. Ja Mari puhui, en tiedä miksi, ikäänkuin tarkoituksella +kosijoistaan ja niille antamistaan rukkasista. Niin, olihan se +tullut se rahallinen, kitsas Kuismakin, orhilla komialla oli taloon +tullut. Viinakset oli pöytään paiskannut, puhunut puhemiehen keralla +sulhaissanottavansa. Piirakat, liemet oli tarjottu, vieraalle +kotiolutta kaadettu ja kotoista vieraanvaraisuutta osoitettu. Isä +se oli laulaa lallatellut, äidin kärsivissä silmissä lämpöisempi +kiilto, ja vekaroiden joukossa vikinä ja vilinä, minkä vieraan tulo +aina aiheutti. Mari oli vain veikistellyt, velmuillut. Lopulta oli +kosjo rekeensä pyytänyt, kainalosta kaapaissut. Olihan se Mari rekeen +ruvennut, olihan se orhi kiidätellyt. Mutta ei oikea ollut kosjo, ei +se onnen kosjo koltuskoineen, viluinen vieras vain. Reestä oli Mari +hypännyt: »A tieltä mie hankehen hyppäsin!» Niin päätti hän kertomuksen +kosijaretkestä ja nauroi niin, että hampaat hohtivat heleästi auringon +valossa. + +Jo saapui Matti iltapäivällä haapiollaan. Hän ei viitsinyt soutaa, +vaan oli pystyttänyt purjeeksi repaleisen, ruskean säkkikankaan, joka +laiskasti lepatti myötätuulessa. Perätuhdolla istui Matti virnistellen, +rantaan ohjaten. Kaikki olimme vastassa rannalla, ensimmäisenä musta +Mirri, joka kyyryili viikset veikeinä rantakiveä vasten haistellen +joelta leyhyvää lihan hajua. Pian oli Matti rannassa, pian oli lihakin +padassa, joka alkoi porista ja popotella. Mari kantoi huoneeseeni +lihakeiton. Syödessäni huomasin, kuinka Matti tavan takaa raotti +ovea. Kun olin lopettamaisillani syöntini, Matti astui suu mareessa +huoneeseen ja kaappasi muitta mutkitta koko lihaliemiastian kainaloonsa +ja kantoi sen tuvan pöydälle. Pian alkoi sieltä kuulua kuuden suun +sopotus, maiskinta ja lusikkojen kilinä saviastian reunaa vasten. +Tuossa tuokiossa oli liemi nielty ja nuoltu. Pirtissä oli hiljaista... +Kylläpä nyt Matille uni maistui pitkän, vaivaloisen kirkkomatkan +jälkeen. + +Sellaiset ne olivat päivät Matti Tiaisen tutussa talossa, jossa varsin +hyvin viihdyin. Minä olin taloon tyytyväinen ja talo minuun, emme +häirinneet toisiamme. Matin ja vaimon välillä aina pientä kiukkuista +kahnausta, murinaa ja mutinaa, mikä kuitenkin aina päättyi sovintoon, +sillä Matti oli pohjaltaan hyvä ja hellä kaikesta leukailemisestaan ja +saamattomuudestaan huolimatta. Mutta kerran äidin ja isän kinastellessa +Mari jo kivahti ja kihahti: »Mitä sie, isä, äitiä kiusaat. Kun nuori +olit, itse sie tyttölöi polvillas hypittelit, suussa siulla sanat +ovat eikä syämessä!» Niin Mari. Isä virnisteli ja vaikeni katsellen +syrjäsilmällä nurkkaan ja minun oveani kohden. + +Tuli sitten juhannus, Karjalan kaunis praasniekka. Mari se hyöri ja +hääri aamusta alkaen. Pesi tuvan lattian, puhdisti seinät, valkaisi +vanhan uunin ja asetti katajanoksia uuniin ja ovenpieliin. Pöydälleni +ilmestyi vihko tuoreita juhannuskukkia. Karkeloissa, illatsuissa oli +oltu, Karjalan impien iloissa, kohahtavien kokkovalkeiden ääressä. +Minä seisoin yöhämyisessä, valkoisessa valossa ikkunani ääressä +ja katselin kaukaisia, siniutuisia vaaroja sekä Laatokan unisia +ulapoita puolivalossa, joka levitti öistä, suvista kajastusta taivaan +avarille seinille, muodostaen pilvistä purjelaivoja, itämaisia +kaupunkeja, jättiläislohikäärmeitä, pumpulinpuhtaita torneja, upoten +kullankellertävän sinireunaiseen, monikirjavaan, pohjattomaan +avaruuteen. Ja yörastas soitti rakkaalleen rannan puussa. Väki tuvassa +nukkui. Oli niin hiljaista, että minä itse kävin sielultani omituisen +hartaaksi ja hiljaiseksi. + +Seisoin lumottuna suuren, suvisen näyn vallassa. Olin ajatuksissani +kaukana, jossakin Itämailla, Himalajan tuntureilla tai Gungan +lauhkeassa laaksossa, missä mogrukukkaset keskiyön kasteessa kiilsivät +ja tamarindimetsät uinuivat pyhien pagodien temppeliharjojen hohtaessa +huimaavan korkeuden kaaren alla. + +Olin niin vaipunut vaikutuksiini, etten huomannut oven liikkuvan. +Hiljaa hiipien oli Mari tullut huoneeseen. Me katselimme toisiamme kuin +kummastellen ja oudostollen. Päivällä me naurelimme ja naljailimme. Nyt +mykkä pakko tukahutti sanat. Äskeinen hiljaisuus vallitsi vielä ulkona, +huokui huoneessa ja omassa mielessäni. En voinut sitä särkeä. Ja Mari +seisoi siinä edessäni kuin naulittuna, hiukan kuin häpeissään, hiukan +kuin varmana rohkeudestaan. Mikä oli hänet saattanut keskellä yötä +tulemaan ventovieraan luo, joka ei ollut kosija, vain kulkija, levoton +elämänetsijä, joka jättäisi jälkeensä ehkä vain haihtuvan muiston, +hymyn tai pienen ajatuksen — unohduksen? + +Me emme puhuneet sanaakaan. Minä en lähestynyt häntä. En tiedä, miksi +en voinut ottaa askelta eteenpäin. Jokin puhdas tuoksu hänestä ja +hänen olennostaan esti minua. Minä seisoin kuin ihmeen edessä. Hän +astui toisen ikkunan ääreen ja katseli jo lapsuudesta saakka rakasta +Laatokan kaukaista onnensaartaan. Niin me siinä katselimme kesäyön +hiljaisuudessa. Se hiljaisuus oli vaarallinen, se hiljaisuus sisälsi +koko elämän, turhaan kuluneen, askareissa ahdistuneen tuskan, mikä +pyrki ilmoille. + +Mutta ajatus tukahutti tunteen. Minä kirjoitelin ja mietin. Mietiskely +viileytti vereni. Toisinaan loin katseeni häneen. Tuo outo kummallinen +tyttö vain seisoi vaiti ollen ikkunan ääressä. Miksikä hän oli tullut? +Tahtoiko hän hyväilyä? — Mutta kotiväki voisi herätä. Ja mitäpä +minä, miekkoinen vaeltava, itämainen linnanlaulaja ja riimiritari +leikittelisin, liehittelisin! Eihän hän ollut se linnanneito, josta +minä silloin nauravassa nuoruudessa olin uneksinut, enkä minäkään +se puhdas metsänpoika, satuprinssi, josta hän oli juhannusöisin +yljänyrttiä pieluksensa alle asettaen unta nähnyt. Minä nousin, +katselin häntä kummeksuen, kylmenin kylmenemistäni. Olin ikäänkuin +jossakin poissa. Liikkumattomuudessaan nyt tyttö miltei tympäisi, +vaikka päivisin lämpöisellä kädellä joskus olin hivellyt hänen raikasta +hipiäänsä. Olinko leikkinyt, olinko varomattomasti saanut »lemmen +liehumahan» ilman lemmen nostosanoja, ilman lämpöisiä loihtuja? +Mitä hän ajatteli? Miksi hän vain katseli poispäin? Hänhän saattoi +maineensa tai välinsä vanhempiin vaaranalaiseksi. Jos äiti heräisi?... +Odottiko hän näin outoa onneaan? Odottiko hän vain käden ojennusta, +tuskin kuulumatonta kuisketta tässä hirveässä hiljaisuudessa? Niin hän +siinä seisoi. Minä toivoin, että hän jäisi, vereni toisinaan velloi +vaihtelevana myrskynä, toisinaan jälkiaatos pakotti tunteet talttumaan. +Istuuduin taas pöytäni ääreen. Kynäni seisahtui paperilla, en keksinyt +yhtäkään ajatusta, lause katkesi kuin sotkuinen rihma, jota en voinut +yhteen kiinnittää. Hiljaisuus kävi yhä painostavammaksi. Lopulta Mari +huokasi. Taakseen katsomatta hän hiipi hiljaa toiseen huoneeseen. Ja +minä hengitin kuin helpotuksesta. Lumous ja verenpatous oli lauennut. +Olin voittanut itseni ja ehkä samalla hänet. En iloinnut tästä voitosta +enkä sitä surrutkaan. + +Seuraavana päivänä minä sitten kuulin Marin sanovan isälle: + +»Kuule, isä, mie rupean kirjuttelemaan!» + +»A, konsa sie sitte työtä teet?» virnisteli Matti. + +Tämä tukahutti Marin mielen. Tuo hassunkurinen lause asetti nyt koko +öisen kohtauksen hullunkuriseen valoon. Valohämy, juhannusöinen, +hieno hiljaisuuden humina oli poissa. Ankara arkielämä oli tappanut +tunteen ja hetken onnen heijastuksen ja toivon. Mutta se yö puhtaine +muistoineen on jäänyt mieleeni kuvana karjalaisesta avomielisestä +ja samalla umpisanaisesta immestä, joka kerran seisoi kuin mykkänä +elämänsä edessä ikkunan ääressä tuijottelemassa lapsuutensa lehtoja ja +Laatokan lempeitä aaltoja. Hän on kai jo löytänyt lykkynsä ja oman, +oudon onnensa. + +Eräänä syysaamuna minä läksin. Läksin taas levottomaan, leppymättömään +maailmaan matkamiehenä, edessäni uusi, aavistamaton elämä, sen suuret +voitot ja mahdollisuudet, sen suuret tuskat ja tappiot. + +Portailla puristeli hyvä, herkkä karjalainen Matti-ystäväni kättäni: +»Hyvästi, hyvästi, olet ollut kuin miun oma poikani. Hyvää sie, hyvä +vieras, muistele, pahoa elä mielessä pidä!» + +Paremmin ja hienommin ei voi sanoa kohtelias ranskalainenkaan. + +Ja hyvää vain minä olen ajatellut, kun joskus juhannusyönä mieleni +laikahtaa ja muistelen tyttöä, joka silloin seisoi edessäni ikkunan +ääressä suurena, arkana arvoituksena. + + + + +KATUPEILIN KUVIA + + +1. + +Ikkunaani vastapäätä on »plankku», lauta-aita, sen takana postitalon +puutarha. Noita vanhoja puita olen aina rakkaudella katsellut. +Toisinaan minulle tulee omituinen sääli... miksi puut eivät voi liikkua +— kuten ihmiset ikkunani alla — mennä sinne, minne mieli tahtoo? + +Kevät on ilmassa. Vastapäinen katu on aina aurinkoinen, katu +ikkunani alla varjossa. Täältä varjosta katselen elämää. Ihan +päivänpaisteisimpaan paikkaan vastapäisen kadun aidanpuoliseen santaan +ovat pikku pojat kaivaneet nappikuoppia. Siinä on kolme, neljä +herrasmiehen poikaa, joiden äidit ovat hellällä kädellä koettaneet +hoivata näitä nuoria herrasmiehen alkuja, etteivät ne vain kylmettyisi, +etteivät joutuisi huonoon seuraan. — Kaikilla on hienot kengät ja he +heittävät näppärällä kädenliikkeellä nappikuoppaan lyijy-»plöröjään» ja +vaihtavat nappia, jotka he ovat varastaneet äitiensä korulaatikoista. +Joukossa on myös iso poika, jolla on isot isän saappaat, hiukan +visainen takki ja päässä rasvainen, kulunut, viheriän vipevä +huopahattu, huolimattomasti kallellaan toisella korvalla. — Minä en +kuule nappikuopan heittäjien nappipuhetta, mutta minä näen, että isolla +pojalla ei ole nappia — edes omassa takissaan. Pienet pojat katselevat +herrasluokan säälillä ison pojan saappaita. Minä näen, että hän kärsii +siitä hetken, sitten tulee hänen silmiinsä veitikkamainen ilme. Hän +on kuullut, että hänen isänsä saappaita pilkataan. Hän heittää plörön +katuun, sylkäsee kämmeneensä, lyö voimakkaalla liikkeellä likaisella +kädellään vasten saappaanvarsia ja sanoo röyhkeällä, itsetietoisella +äänellä: + +»Teillä pojat, ei olekaan tällaisia pitkävartisia saappaita!» + +Pienten poikien kasvot venyvät pitkiksi, he katsovat ensin isoa poikaa +kummastuksella silmät suurina, sitten katsovat häpeissään omiin +kenkiinsä. + +Pitkä poika luikkii viheltäen tiehensä kädet housuntaskuissa. + +Olen varma siitä, että toiset pojat kotiin tullessaan pyytävät kiltisti +pappojaan antamaan heille isot saappaat. + + +2. + +Hymni huoneelleni. + +Tässä huoneessa olen asunut lyseo-ajoilta saakka. Se on kaksi syltä +pitkä, puolitoista syltä leveä. Kaikki esineet ovat niin lähelläni, +ettei minun tarvitse tehdä juuri muuta kuin ojentaa kättäni +saavuttaakseni ne. — Olen maailmassa harhaillut, olen suurissa +juhlasaleissa synkkänä seisonut ovipielessä. — Olen aina ikäänkuin +pelännyt ihmisiä, pelästynyt raakoja ihmisääniä pimeissä, ummehtuneissa +ylioppilaskortteereissa asuessani. — Ainoa iloni olivat kirjat, elämä +ja naiset. Istuin usein taiteilijaseuroissa, muutamien taiteilijain +hirveä itserakkaus minut tympäisi, se ajoi minut taas kadulle. + +Kerran tuli huoneeseeni turhamainen taiteilija. Sanoin pilanpäiten: +»Minun huoneeseeni täytyy tulla kumartaen.» Huoneeni ovi on näet +matala. »Minä en kumarra ketään!» huudahti turha taituri. Kumarrat +itseäsi, ajattelin. — Sen jälkeen ei hän koskaan käynyt luonani. + +Kun kuljin katuja ja iloinen ihmisvirta solui ohitseni, nautin minä +elämästä. Harhailin ulkomailla, nautin siitä, että vieraalla kielellä +saatoin puhua vieraille ihmisille, joista tiesin pääseväni ensi +junalla. Katsellessani Italian kypressejä muistelin Suomen valkoisia +koivuja. Missään ei koivu ole niin valkoinen kuin Suomessa. Missään ei +ole uinuva iltahämärä niin kaunis kuin hämyisessä Hämeessä. Missään +en niin viihdy kuin pienessä pesutuvan takaisessa kamarissani, jossa +ajatukseni heltyy, kokoo ja kaikestaa, mitä olen maailmassa nähnyt. — +Vanha kirjakaappi katsoo minua niin moittivasti. Olen sen tykkänään +unohtanut viime aikoina. Pikkurahoillani olen kokoon haalinut tämän +hyvän seuran. Harvoin se, joka luonani käy, huomaa nämä ystäväni. + +Sinä kitara, ylistetty olet, sinä lepoa annoit, kuin yksin olin ja +epätoivossani ja yksinäisessä yössäni kärsin. Ylistetyt, te suuret +henget, joiden kuvat riippuvat seinälläni! Ja kiitos sinulle, sinä +vanha taalalainen kaappikello, joka ikuisuutta mittailet ja jonka +hiljaisessa kellon naksutuksessa tunnen ikuisen rauhan! + +Sinä vaatimaton kammioni, jossa puhtaimmat aatokseni ovat syntyneet, +jonne olen palannut maailman pahasta pakolaisena, sydän särkyneenä, +kiitos sinulle! Kiitos, vanhat seinät, kiitos, vanha hiiri, joka +kuljit seinähirttä pitkin seinäpaperin takana ihan korvani ohitse +vuoteelle vaipuessani. Menit kun en enää syönyt huoneessani. — Kiitos, +sinä talitiainen, joka huoneeni ilmareijässä söit minun ruokaani ja +kaihollisesti visertäen läksit kumppanillesi kuiskaamaan: »hänellä ei +ole toveria!» + + +3. + +Minä katselen seinällä riippuvaa Aleksis Kiven kuvaa, ajattelen ja +puhelen puoliääneen itsekseni. + + * * * * * + +Kulkija minä olen, enkä tiedä, kuhun minä kuljen. Ja kun minä laulelin +kylissä, mitä sydämeni puhui, eivät ne kylän lapset, ne elämän +kuokkavieraat huoliani huolitelleet, eivät vettä antaneet janoovalle, +eivät lämmintä antaneet palelevalle. Minun lauluni oli heille helinä ja +tuskani oli heille turha hälytys. Ei virteni verassa käynyt, ei sanani +salissa soinut. Yksinäisillä ylängöillä ja talvisilla taipaleilla minun +lauluni kumpusi verenä sydämeni syvyydestä iloksi itselleni, kun minun +oli nälkä ja kun tieni oli pimeä. Ja minä pakenin kyliä ja piilin +pitoja, joissa jouten ilakoin, syksyn tympeä tyhjyys soi sielussani, ja +minä lankesin maahan ja etsin itseäni, iloani ja Jumaalani. Näin minä +kuin viitasta vilauksen, tunsin kuin ylläni olisi ollut suuri henki, +joka oli mykkä eikä vastannut valituksiin!. Ja minä nousin ja läksin +lähteelle, pesin jalkani, kuulin lintujen siipien suhisevan ilmassa, ja +lapsuuden laulut kaikuivat minun korvissani, kun armas aamu kultasi +kyyneleeni. Ja minä kuljin taas kylille ja olin iloinen. + +Enkä minä iloa etsinyt valtamaantien ihmisistä. Etsin minä naista, joka +olisi minulle kaikkeus, joka silittäisi rypyt otsaltani ja puhaltaisi +minuun koko rakkautensa ja kanssani rakentaisi sen sinisen sillan, +jolla onnettaret karkelevat. En naista ole osannut, en lykkyäni ole +löytänyt ja kauas olen minä kulkenut. Minä kaadan, mitä juuri olen +rakentanut, minä pilkkaan itseäni ja ilvehdin ihmisille, olen outo, +missä ennen olin tuttu, olen ylpeä suljetussa surussani ja suruton +huomenesta. Minä revin kuin ilves laululintuja, niitä kultaisia +haaveitani, kamppailen kimmani kanssa; pyydän ja häädän, tallaan ja +huudan, itken kun nauran. Ei uni unohdusta anna, hirveät kuvat kulkevat +maailmoissani ja minä anon avutonna, mitä eilen kielsin, koti polttaa +minun jalkojeni alla, elämäni on nyt helvetin laulu, josta viheriäiset +lieskat hiuksiani kärventävät. Milloin kulkuni on tasaantuva ja ahteet +alenevat? Mutta ehkä minä suurentelen surujani. Olen kulkenut kauan ja +olen väsynyt. + + 2/3 1900. + + * * * * * + +Miksi minä valitan? Siksi minä suurentelen surujani ja niillä ehkä +keikailen, etten ehkä ole oikein nähnyt murhetta muissa. — Oli +suuri mestari ja hän asui Hämeessä. Hänen polkuansa minä tahtoisin +kulkea, jos minulla olisi hänen kummilahjansa. Sinä suuri mestari, +sinä kuljit Impivaaran katajaisilla liepeillä ja sinä kuulit +tuskanvuoresta valitusta, kun polku kisaili sinun edessäsi. Ja +ennenkuin sen huomasit, tulit sinä aukeille ahoille, aidan takaa +näit sinä valkeat kotivainiosi ja sinä istuit tienhaaran vierelle, +ilokivelle soittelemaan paimenhuilullasi. Ja mäkitupalaiset ja talon +tasaiset kulkivat hääsoitossa sinun ohitsesi, ja sitten sinä näit +vankkurien vierivän kylistä kylmään korpeen, kohden Impivaaran rosoista +jättiläisrintaa. Siinä sinä soittelit luomisinnossa ja unhoitit +suuren surusi. Sinun laulusi on minulle rakas kuin kotoisen, kolkon +kuusen suhina ja iloisen rantalehdon uninen helinä etelä-Hämeen +sinisten järvien ja hiekkaisten nummien ranteilla. Samoja saloja olen +samonnut, samoja järviä on silmäni hyväillyt, samoja rajatöllejä ja +yksinkertaisen hupaisia eläjiä olen minä nähnyt. Sinä olit suuri +surussasi ja jättiläinen tutkimattomassa tuskassasi. Sinä nauroit +juuri kun sinä itkit, vaikka elämäsi oli sinulle vaiva ja vitsaus. +Mutta elämä oli sinulle myös ihanien luomien sopusointua ja riemujen +ristiriitaa. Sinä olit kulumaton kipenä ja korven kohina. Sinä olit +se taula, joka itseäsi kulutit, ja siitä sinä singahutit säkeniä, +jotka ikuisesti loistavat ja itsessänsä kytevät. Patsaan päähän sinut +asettaisin muiden tietäjien rinnalle. Sinä olit suomalaisin Suomessa +syntynyt. Sen luonteen suurimmat salaisuudet sinä kuvasit ja piirsit +ne oman henkesi värivaroilla, sinä olit kuva omasta kansastasi. Kiven +sinä sait elämäsi leipään, sinä olit oman kohtalosi Kullervo ja oman +onnesi hilpeä Nyyrikki. Ja lastuja sinä hakkasit ja puihin piirtelit, +että etsijät sinun uriasi kulkisivat. Kiven sinä sait elämäsi leipään, +heikot, turhat, tyhjäntarkat kuvaajat sinua hylkivät ja kynivät sinun +siipiesi höyheniä. Mutta sinä lensit kuitenkin korkealle ja sinä olit +niin korkealla, että sinä maasta nähden näytit pieneltä. Ja maasta +me vieläkin tuijotamme ilmaan, sinne siniseen korkeuteen, johon sinä +katosit. + +— Minä olen vain kyllästynyt kulkuri, joka toivioretkiä teen sinun +haudallesi, siinä minä hiljaa tahdon seistä ja katsella ympärilläni +kohisevaa metsää, jossa sinä olet paimenhuilullasi soitellut. Ja +minä tahdon katsella lampea, jolla aatoksesi ailakoivat, minä tahdon +nähdä sen majan, missä sinun elämän ruukkusi särkyi. — Ja kun minä +taas taipaleelle työnnän sauvani ja näen kotini, niin minä tahdon +tukahduttaa oman tuskani ja vaeltaa valossa sinun voimassasi. Sillä +kun minä elämän kovissa kourissa ponnistelen koleassa kammiossani, +näen minä auringon kultaiset langat, jotka käyvät ylitseni. Minä +katson, minne ne langat luistavat, katselen taakseni ja näen seinällä +sinun kuvasi, jota ilta-aurinko hyvästelee, se Hämeen hämärässä uinuva +ilta-aurinko. Ja silloin minä herään hengessäsi ja silloin minä heitän +suruni ja sanon itselleni: Miksi minä valitan ja miksi minä huokaan, +sinä, mestari, sait paljon kovempia kokea, olit köyhä ja outo, avuton +ja sairas, sinä elit epäilyksissä, mutta sentään sinä loit elämästäsi +elämää, sillä sinä olit taula ja se neron kipenä, mikä itse kuluttaa +itseään. — Miksi minä surisin suven lyhyyttä ja talven pitkää pimeyttä, +sillä öljy palaa minun lampussani ja onhan minulla sentään leipää? + + Hämeenlinna 2/3 1900. + + +4. + +Kadulla ei ole pitkään aikaan kulkenut ketään. Nyt siinä kulkee +kumarainen mies, vanha puiden sahaaja ja sillanlakaisija. Muistan +hänet monista ajoista saakka. Hänen kasvonsa ovat Danten näköiset. Ja +hänellä on sellainen omituinen korvalapuilla varustettu lakkikin, mikä +muistuttaa Danten päähinettä. Hän on mielestäni niin vaatimattoman +puhdas. Elämän pyhä kurjuus! Ajattelen omaa vanhuuttani, tunnen +ikäänkuin minä itse kulkisin tuossa kadulla. Sydämeni suree, silmät +ovat kuivat. Hän katoaa silmistäni. Katson kukkarooni... en mene +auttamaan... minä tiedän, ettei hän kuitenkaan ottaisi vastaan +lahjaani. — Pelkään ihmisten kieroa kiitollisuutta. + + +5. + +Ne katsovat juorupeilistään ne pienet sielut, ne tekohurskaan +vaatimattomat ikäneitoset, jotka ovat jäähtyneet, jäätyneet, +joiden hellimmät tunteet ovat kuolleet. He ovat nuorina tanssineet +itsensä väsyksiin, väsyksiin asti kiihoitelleet miesten sydämiä, +koskaan rakastamatta, koskaan antautumatta kokonaan. Siksi he nyt +ovat jäätyneet juorupeiliensä taakse. He kulkevat talosta taloon, +levittävät juoruja ja häväistyksiä. Jos he juorupeilistään huomaavat +nuoren, salaisen rakkauden kuiskailevan jonkun himmeän katulyhdyn alla +sumuisena syyskuun iltana, kun sade hauskasti pieksee ruutuja, niin he +katsovat suurin, elottomin silmin, katsovat, kadehtivat, ja kateuden +myrkky täyttää heidän sydämensä. Heillä ei ole enää sielua, heidän +sielunansa on vain »juorupeili». + + +6. + +Koulupojat olivat lumisotasilla kaduilla. Eksynyt lumipallo lensi +ikkunaruutuun ja imeytyi siihen kiinni. + + * * * * * + +Minä katselin sitä lumipalloa kauan, ja vähitellen alkoi hämärässä +huoneessani sydämeni lyödä taajempaan, sillä minä muistelin minun +huoneeni salaista haltijatarta. Hän hiipi usein ikkunani alle +ja heitti lunta ruutuun. — Minä aukaisin oveni ikäänkuin elämän +ruhtinaalliselle riemulle, hän istui sohvaan ja katseli minua +suurilla, kimmaltavilla, kummallisilla, mustikankosteilla silmillään +ja odotti, että lopettaisin työni. Ja kun minä nousin ja kannoin häntä +käsivarsillani, muuttui huoneeni huvimajaksi, missä ruusuköynnökset +meitä ympäröivät, meille avartui, aukeni kadotettu paratiisi... +Ilma oli täynnä veren ilotulitusta, taikatuoksua, onnen huumetta, +suloista soittoa ja salaisia suudelmia. Sulami, minun vereni, vapaan +vihkivuoteeni uhripapitar! Sinun ruumiisi oli alttari, jossa sinun +sydämesi minulle suitsusi. Sinä seitsentoistias, suloinen Salome, +tuntematon, hämäräsieluinen vaeltajattareni, rakastajattareni, +sinä karkoitit hetkeksi otsaltani surun syvän varjon, sinä tanssit +pois minun katkeruuteni! Ihana olit sinä sinun nuoressa, armaassa +alastomuudessasi, kaunis nousevassa kiihkossasi ja unelmaherkkä sinun +rakkautesi raukeudessa! Sinä ehkä rakastit minua, Sulami, mutta minä +hylkäsin sinut, Sulami. Mistä tuli katkera sana kesken kuuminta +kuherrusiloa? Tutkimaton, tuntematon on ihmissielun sokkelo. Me +ihmisraukat, me syntisparat, me vain yhdymme ja eroamme... itsessämme +on oman tunteemme tuhka, oman kuluttavan kohtalomme laki. — Missä sinä +nyt vaellat... yössä niinkuin minäkin, tuntemattomana, tutkimattomana +kuin minäkin? Kuiskaan sen sinulle, Sulami, minähän se olin alastomampi +kuin sinä, minunhan huuliltani putosi ensiksi myrkyllinen sana, +joka alensi sinun valoisan alastomuutesi. Minä olin se alaston, +rosoinen, vakava muuri, sinä olit se elämän päihdyttävä viina ja keveä +viiniköynnös, joka peitti minun rosoisuuteni ja suojeli minua yön +tuulilta. Mutta sinä olit keveä kuin köynnös, minun täytyi erota sinun +viekkaasta syleilystäsi, vaikka me olimmekin kuin yksi ruumis, yksi +suuri veripunainen liekki, läikkyvä, harhaava, haihtuva vaahtokupla, +avoteräinen, outo yökukka, tulikukka, jonka siitinpölyssä tuhannet +kipenet ja kuoleman kiiltomadot kimmelsivät... + +Ja kun me eronneet olimme, etsit sinä vielä minua, mutta minä kielsin +sinut. Katuvana kuljin minä jälkeenpäin ja etsin sinua hämäryyden +huoneista ja maailman kurjuuden kujilta, mutta sinä et palannut +milloinkaan. + + * * * * * + +Minä katselin lunta ikkunallani, joka oli valkea kuin hänen nuori +alastomuutensa. Ja juuri kun minun sydämeni jäiset muistot alkoivat +sulaa, alkoi lumikin sulaa ikkunalla. Päivän kuluttua oli lumi +haihtunut, hänen kuvansa himmeni, katosi kuin epämääräinen, arka +ajatus... jonnekin kauas katujen hämärään... + + +7. + +Ikkunani ulkopuolella on lintulauta. Olen siihen niinkuin +härkätaisteluiden katsoja kiinnittänyt pienellä nuoralla rasvapaloja +pienen lintulautasen pieneen puikkopylvääseen. Usein siinä talitiaiset +kiistelevät parhaimmista paloista. — Niin tekevät ihmisetkin. — +Ulkona on pakkanen, se paukkuu kuin pieni kanuuna talon nurkassa. +Postipuutarhan puut seisovat mykkinä, koreina kristallikruunuina. +Ihmisten kengät narisevat ikkunani alla. Isosta aikaa vanha ystäväni, +vanha talitiainen ihmisistä välittämättä hyppää laudalle ja nokkii +ahneesti ihraa. Sen on nälkä. Muuten ei se tulisi luokseni. — +Ihmisetkin tulevat toisinaan luokseni vain silloin, kun he tarvitsevat +minua. — En tahdo liikauttaa jäsentäni, en tahdo kirjoittaa kynälläni, +joka vapisee kädessäni. Minä nautin siitä, että lintu saa pienen +kupunsa täyteen. Ja minä nautin myös siitä, että ulkona on pakkanen. +Minäkin söin äsken vankan aterian. Lempeä lämpö virtaa selkääni +palavasta takkavalkeasta. + + +8. + +Kevät on taas ilmassa. Yli vaaleankellertävän, kivisen postitalon, +entisen kymnaasirakennuksen lentelevät kyyhkyset. Siinä on iso +taivaansinirintainen uroskyyhky, joka lentelee kiivaan, nuoren +naaraskyyhkyn kintereillä. Punaiset kynnet juoksevat pitkin lauta-aidan +harjaa. Ja minä näen, kuinka nuori, hento naaraskyyhky juosta +sipsuttelee edellä, antaa tulla lähelle, pyrähtää äkkiä +lentoon, lentää postihuoneen räystään alle, siinä he leikkivät hieroen +nokkiaan yhteen, antautuvat armaasti toisilleen. Sitten tuo nuori äidin +alku lentää levollisesti kadulle, noukkii heinänsiemenen sieltä toisen +täältä, huomaa äkkiä, vielä rakkautensa huumaamana pitkän heinänkorren. + +Näin eilen, että eräs ajuri kantoi isoa heinäleiviskää selässään, +hänellä on luultavasti hyvä hevonen, myös hyvä vaimo ja hyviä lapsia, +itsekin hän näyttää hyvältä. Mitäpäs muuta! + +Iloisin siivin lentää nuori naaraskyyhky korsi nokassa tiehensä. Minä +en enää katsele, minne se lentää, minä tiedän heidän onnellisen, nuoren +rakkautensa tarinan. En juorua tämän enempää. + + +9. + +En saa unta. Vedän ylös uutimet. Koko taivas loistaa kuin kimmeltävä +pyhä kirja täynnä omituisia, itämaalaisia kirjaimia. — Kevätkuurassa +seisovat postitalon pihlajat ja naapurin katolla naukuvat kissat +kevätkiimassa. Minä tiedän, että jos menisin kadulle, en näkisi ketään. +Jostain porttikäytävästä ehkä kuulisin jonkun rakastavan +parin kuiskailevan kevättoiveitaan. Yli kadun loikkisi kissa +kellariluukusta vastapäiseen kellariluukkuun. — Päivä on kade, päivä +on paha! Yö on häiden hetki, anteeksi antava, suloinen, hyvä, — Hyvä +erakollekin yksinäisyydessä. + +Joku loilottava herrasmies kulkee nyt ikkunani alitse. Vanhassa +kirkon kellotornissa lyö kello kaksitoista kertaa. — Sitten kuulen +raskasta astuntaa. Kolme vanhaa yövartijaa kulkee paksuihin turkkeihin +puettuina, pahkasauvat iskevät kumeasti katuun. Heidän askeleensa +loittonevat, kolina kuolee pois, on hiljaista. — Minä muistan erään +tapauksen, siitä on jo pitkä aika. Tulin kerran kotiin iloisesta +seurasta ja tapasin nuo samat yövartijat ja sanoin heitä »pyhäksi +kolmiyhteydeksi». Ajattelematon, vallaton sana! Seuraavana päivänä +yövartijat tulivat »kantelemaan». Mutta poissa olivat pahkasauvat, +poissa paksut turkit, poissa tähtikirkkaan yön runous, joka lepäsi +kuolleen, nukkuvan kaupungin yllä. Nyt he olivat perin siivoja, +siistinnäköisiä miehiä. Tarjosin äitini suostumuksella kolmelle +vanhalle, hyvälle yövartijalle kolme kuumaa, hyvää höyryävää kuppia. +Ja siihen he tyytyivät, läksivät kai koreasti kotiinsa nukkumaan +valvoakseen taas ensi yönä hiljaisen kaupungin ja yhteiskunnan rauhaa. + + +10. + +— Sydämeni on auttamattoman tyhjä. Leilini on pohjia myöten tyhjä, en +tahdo sitä enää täyttää, sillä muistan lord Byronin Don Juan teoksen +lauseen: »Mene ensimmäiseen kapakkaan, niin löydät ystävän!» + +Katselen ikkunasta kadulle. Nyt viheltää joku ikkunani alla, viheltää +kiukkuisesti pitkään ja mieltäosoittavasti. Minä olen jo siihen +tottunut. Naapurin koira alkaa haukkua. Tämä on sitä nykyaikaista +lähimmäisen rakkautta. — Kerran heitettiin iso katukivi kotini +ikkunasta sisään makuuhuoneeseemme. Silloin olin vielä lapsi ja +pelkäsin. Nyt minä odotan tyynesti, että lurjus ikkunani alla +kumartuisi ja viskaisi kiven. Mutta hän ei tee sitä... hän häpeää +kai itseään tai haukkuvaa koiraa. — Nyt on taas hiljaista. Koko +kaupunki nukkuu, minä yksin valvon. Kiitetty, sinä yö! Et ole minulle +enää rakkauden korkea hetki, et ole enää työnikään hedelmällinen +aika. Ikuisuuden ainaisia ajatuksia sinä minussa herätät. — Katselen +tähtitaivasta, joka minua yksin lohduttaa ikuisella levollisuudellaan. +Läpi puiden häämöittää vanhan linnan tornin hahmo. Vedän uutimet alas +ikäänkuin vetäisin alas esiripun oman elämäni eteen. + + +11. + +»Sokea ikkuna.» + +Sinä sokea ikkuna, kuinka minun tulee sinua sääli. Mustaksi sinä olet +maalattu, ei elämä koskaan paista sinun kauttasi, pimeys on edessäsi, +pimeys on takanasi. Mitä mietit sinä yksinäisyydessäsi? Mietitkö sitä, +että olet asetettu peittämään jonkun taitamattomasti punnitsevan +rakennusmestarin erehdystä? Vai mietitkö hölmöläisiä, jotka ihastuivat +niin valoon, että hakkasivat pois koko seinän? Ehkä silloin naurat +omaa kolkkoa nauruasi. — En ole koskaan ymmärtänyt sinun tehtävääsi +maailmassa. + +Vai haaveiletko naapuri-ikkunasta, jonka ruutuun keltakutrisen, +pienen tytön kasvot painautuvat lukemaan kuuraisen lasin tuhansia +tähtikukkia ja ihmeellisiä tähtisatuja? — Et sinä haaveile, taidat olla +kuurokin? Koskaan ei talviunesta valveutunut kärpänen surise iloisesti +ikkunapielessäsi ennustaen aina palaavan kevään kultaista aikaa. — +Koskaan ei nuori neitonen kasvata ikkunalaudallasi myrttiä, josta hänen +äitinsä kerran sitoisi hänelle morsiusseppeleen. — Ei saituri rummuta +paksuilla sormillaan lasiasi vasten laskiessaan korkorahojaan. — Ei +edes konna eikä vanki katsele sinun kauttasi toivottomaan elämään. — +Ei kukaan sinua huomaa, sentähden ehkä oletkin olemassa, ettei kukaan +sinua huomaisi. Sinä olet niinkuin moni ihmisraukka, jonka sielun +silmillä on ikuinen kaihi, sielussa ikuinen hämärä. + +Kukaan ei sinua huomaa, mutta minä huomaan sinut toisinaan. Kun kuljen +alitsesi, tuijotat sinä minuun kuin sfinksi, kuten elämän suuri, +salainen arvoitus. Ja silloin minä peljästyn sinun hirveän surullista +silmääsi. Mutta kun minä olen ohitsesi kulkenut, iloitsen minä, ettei +sinun silmänreikääsi sentään ole asetettu »juorupeiliä». Joka sen +tekisi, sen puolihullut ihmiset julistaisivat kokonaan hulluksi. + +Sinä sokea ikkuna, et usko, kuinka minun tulee sinua sääli, kovin tulee +minun sinua sääli... + + +12. + +Yöllä satoi. Postipuutarhan puut ovat virkistyneet. Myöhäisenä on kesä +saapunut kaupunkiin. Jostain naapuritalosta kiekuu kukko. Keskikesän +raukea hiljaisuus on häiriintynyt. Ikkunan alatse kulkevat ihmiset, +toiset kiroillen, toiset siunaten. Vanhat +ilkeät, harmaisiin saaleihin puetut akat tulevat kuin harmaat rotat +pullein silmin, jotka kiiluvat uteliaina ja häväistysahneina, +seisahtuvat ja puhuvat julkeina juorujaan. Toiset tulevat kuin ahkerat +muurahaiset omista kotikeoistaan, vievät köyhän roponsa torille, +palaavat vasut täynnä elintarpeita ja ovat iloisia. + +Pöydälläni on voileipä, jonka olen syönyt vain puoliksi. + +Nyt kuulen vastapäisellä Kymnaasinkadulla pienten jalkojen kolinan. +Päivänpaisteen puolisella kadulla kapsavat viidentoista pienen +koululapsen pienet kengät. He kulkevat järjestyksessä kuin pienet +sotilaat. Ja opettajatar kulkee heidän sivullaan arvokkaana ja +itsetietoisena. Hän on lapsiin luonut sen teko-ankaran ilmeen, mikä +kuvastuu hänen omista kasvoistansa. Kärsivä, hillitty ilme on hänen +silmissänsä. Miksi ei hän hymyile? Hän on hyytynyt ilottomissa +kouluhuoneissa, joiden seinillä hän ehkä on kaivannut iloisia kuvia. + +Ajattelen minun nuoruuteni iloa, lyhyttä lempeni aikaa, elämäni +aamuonnea ja rajun rakkauteni riemua. Ajattelen häntä, joka ei +ymmärtänyt sisintä sydämeni sykettä, ajattelen hänen kulkevan +kylätiellä vailla elämän suurta, kaikkitäyttävää iloa. — Se oli ehkä +onneksi minulle. — + + +13. + +Ikkuna-uutimet ovat alaslasketut. Lamppu on palanut koko yön +pöydälläni. Palasin iloisesta seurasta, jossa henkeni ei ollut mukana +sen iloissa. Jos katselen uutimien syrjästä, niin näen pimeän kadun. +Pimeys läikähtää minua vastaan kuin iso lepakon siipi. Ei ihmisääntä, +ihmisaskelta. Kaupunki on kuin kuollut. Nyt kohisevat vanhat, +homekuoriset puut syyssurullisina vanhan kymnaasin puistossa. Vanhat +keltaiset puut, aina nuoren tuores tuuli! Tuletko sinä, viileä tuuli, +Lapin tuntureilta? + +Huoneeni nurkassa huokailee hiljaa itseksensä pieni pystykorvainen +lappalaiskoira, haukottelee pieni punainen kita hohtaen lampun valossa. +Koira katselee minua jo vilkkaasti silmiin, se on herännyt. — Ehkä +se juuri äsken näki unta Lapin loppumattomista jängistä, kiveliöistä +ja korkeista tuntureista, joiden viileään varjoon, joen partaalle, +erämaassa kulkeva, hiljainen lappalainen pystyttää kotansa. — + +Killi nukkuu taas. Se on niin hiljainen se nuori lappalaiskoira, +arka ja iloinen, ikäänkuin se pelkäisi omaa vilkasta viisauttaan tai +aavistaisi, että sen joskus joku likinäköinen, taitamaton kyttä Hämeen +hämärissä metsissä ehkä erehdyksestä voisi kettuna ampua. +— Se on niellyt kaupungin tomua ja asvaltinhajua, ehkä sen tarkka +vaisto on vaimentunut, se ei löydä enää alkukotiinsa, sinne on +niin pitkä matka sen kolkkoon kotimaahan. Se ei löydä enää jälkiä, +jotka veisivät sen jängille, jossa tiuhdot, tiklat kuhertelevat ja +metsähiiret kaivavat pounuun käytäviään, ei löydä jälkiä, jotka +johtaisivat sen kodalle, missä räppänästä tuikkivat väräjävät tähdet +tai revontulet suurin kimpuin ja valovaahdoin räiskähtelevät kylmässä, +terveessä talvi-ilmassa. — Junassa on tuotu sen iso-emo kautta +toivottomien taivalten, läpi Pohjanmaan lakeuksien, läpi Pohjois-Hämeen +syvien metsien Etelä-Hämeen viljaville vainioille. + +Herään hetken unestani. Kuulen taas ihmisaskeleiden poljennon. +Hiljaisuus on poissa, mutta yön yksinäinen, jäytävä tunnelma on myös +poissa. Minä tyynnyn tuntiessani, etten ole yksin. Lappalaiskoira +herää. Se tulee hiljaa koipiaan oikoen, kulkee ympäri huonetta, +katselee venttiiliin, mistä se jo kuuli naapurin pennun, pienen +siskonsa iloisen haukunnan. Se tulee nuolemaan kättäni, joka rentona +riippuu sängyn laidalla. Minä hätkähdän ja herään kuin horrosunesta. +Koira on kuullut, että sen leikkitoveri, naapurin lappalaiskoira, jo +iloisesti haukahteli pohjoista ilmansuuntaa kohden. Minä en henno torua +sitä, sillä se on +niin herkkä ja hiljainen, minä nousen vuoteeltani, aukaisen oven ja +päästän sen vapauteen. + +Mutta huoneessani tuntuu omituisen hiljaiselta. + + +14. + +Katselen ulos ikkunastani, katselen viimeisen kerran vanhan +viheriänvipevän ikkunan kautta. Minun huoneessani on täydellinen +epäjärjestys. — Kaikki tutut kuvat olen hellävaroen seiniltäni alas +ottanut, Goethen ja Schillerin kuolinnaamiot, Sarah Bernhardin +reliefin, Aleksis Kiven, Heinrich Heinen ja K.A. Tavaststjernan +kuvahahmot, Danten korkokuvan, seinällä riippuvan, pitkän, reiniläisen +posliinipiippuni, metsästysleilipulloni ja vanhan kulkurin +tuohikonttini sekä muut muistoesineet. Ne ovat kaikki läjättyinä +nurkassa, kitarani on toisessa nurkassa. Se uneksii ehkä niistä +ajoista, jolloin sen säestyksellä nauru kimposi vallattomana kattoa +ja seiniä pitkin. Kaikki on viety, vanha rapistunut sänky, jossa olen +levon löytänyt yksinäisissä öissäni, ankarissa ajatuksissani, kun +heräsin ja tunteet temmelsivät mielikuvien ihanissa maailmoissa. + +Tuossa kulkee ohi ikkunan reki, jossa vanha kaappikello on kallellaan. +Se näyttää ruumiskirstulta, jonka etunokalla renkipoika könöttää +ohjakset kädessä hoputtaen tuttua kotihevosta. Reki katoaa kadun +alapäähän. Kuljen edestakaisin vanhassa huoneessani. Askeleet +kajahtavat niin kummallisesti. Minun ympärilläni on niin hiljaista. +Pesän edessä on röykkiönä paperikorin sisällys. — Katselen ikkunaan, +lintulaudalla hyppelevät talitiaiset ovat pelästyneet ihmisten äänien +takia. Hyvää vauhtia palaa tyhjin kuormin hevonen. — Lattialla koreja +täynnä kirjoja. Kirjakaappi törröttää tyhjänä ikäänkuin siltä olisi +viety sielu. Tutut, rakkaat kirjat ovat sullottuina sikin sokin. +Vieraat miehet kantavat niitä pihalle, missä on vielä suurempi +epäjärjestys. Vanha, äitini huoneen kattoamppeli on heitetty lumeen +rautaromujen sekaan. Sen punaisessa tuhatyön tärinäin satuvalon +hohteessa juotiin oikeata punaista, ranskalaista viiniä, kun +äidillä oli tätivieraita tai parturimestari Freymanin (alias Frits +Israel Kiesewetterin) perhe. Lapsena minä nukahdin tuolille tätien +puheen porinaan, mikä loittoni, loittoni kauas kummalliseen unien +maailmaan. Sen saman amppelin verenvärisessä rusossa olen nuorukaisena +koulutovereilleni lukenut Vänrikki Stoolin isänmaallista, korkeata, +tulista tunnetta sytyttäviä tarinoita — pienen kirjoituspöydän ääressä, +minkä vieressä oli etagère, hyllypöydällä oli postilla, kuvaraamattu +sekä Wirsén'in runokirja. Siinä runokirjassa oli pieni runo pienestä +sepäntyttärestä, äitini mieliruno. Olihan äiti itse sepäntytär. Oli +pikkutyttönä kantanut monille veljille eine-eväitä pajaan. Näitä +kirjoja äitini sunnuntaisin tapasi lukea. Sen saman pöydän ääressä olen +lukenut abiturienttina päästötutkintolukujani. Hyllylle minä kasasin +pieniä kiviä ja viispennisiä. Kivillä minä viskelin kulkurikoiria, +jotka häiritsivät haukunnallaan lukujani, ja kuparirahoilla minä +onnellistutin kulkurisoittajia, jotta he menisivät tiehensä apina +kainalossa ja parkuva positiivi selässä. Samassa huoneessa olen +mekastellut runoilija- ja urheilijaveikkojeni veikeässä seurassa. Siinä +huoneessa minä myöhemmin olen korjaillut Lemminkäis-näytelmääni ja +elänyt mukana saaren suloisten impien iloissa. Huoneen alkoovissa olen +hieronut sairaan äitini jäseniä vuoteen ääressä, jonka yllä katossa +riippui polkupyöräni, minkä olin kerran ostanut »Kylän laulujen» +palkkiolla. Äitini laskikin lempeätä leikkiään, että hän mukamas, +vanha, lihavanläntä ihminen keveästi unissaan ajelee polkupyörällä. +Minä lisäsin siihen, että minä unissani pompin keveästi kuin kumipallo +kattoon, lennänpä yli kattojenkin, Tähtipuiston ja lyseon. — Entisellä +pyöräkrämälläni minä Hämeen pääkaupungin nuori teini ja runoniekka olin +viilettänyt yhdessä koulutoverini, punkalaitumelaisen teinin, Kalle +Kytömaan kanssa kautta koko Etelä-Suomen, H:linnasta Poriin, Vaasaan ja +Kuopioon, iso, vahva karhunköriläs kumppani edellä, minä pieni, peloton +ponnahdellen pippurina perässä. + +Niin, niin, mietin, polkupyöräni on jo viety hevosenrattailla uuteen +kotiimme, jossa vanha äiti minua jo odottaa. Minunkin pesutupakamarini +alkaa tyhjenemistään tyhjentyä, mutta tuntuu ikäänkuin minä +vapautuisin jostakin, tuntuu ikäänkuin minun kovin kourin täytyisi +painaa sieluni sisimpään tämä huoneeni kolkko kuva. — Ikkunani ohi +kiitää taas reki, kirjoituspöytätuolilla naurellen ajelee renki. Tämä +elämän pilkka jäätää ja naurattaa minua ja minä tunnen kummallisen, +jääkylmän ja puhtaan viiman sydämessäni. — Lappalaiskoira leikkii +katukinoksessa toverinsa kanssa. — Katselen viimeisen kerran ikkunani +ulkopuolella olevaan lintulautaan. Ne pienet rasvapalat, jotka olen +siihen kiinnittänyt iloksi talvessa värjöttäville ja paleleville +talitiaisille, lämmittävätkö ne, lintuset, teidän köyhiä kupujanne ja +pieniä sydämiänne! Visertäkää, linnut, aamulla herätessänne, tulkaa ja +nokkikaa kuin ennen, iloisella piipityksellänne ilahuttakaa itseänne ja +minuakin uudessa kodissani, sillä sinne minä kaikki kotijumalani nyt +kuljetan. + +Kuljen vanhassa huoneessani. Kuljen kadulla ohi ikkunan, missä +ikkunalauta riippuu kuin pieni tunturimaja pienen kuilun partaalla. — +Minä kuljen kohden uutta kotia. Vanhan kymnaasin puissa punatulkkuset +visertelevät iloisesti. + + +15. + +Minä kartan kulkemasta sinun ohitsesi, sinä minun vanha pesutuvan +takainen huoneeni. Maailman markkinaremu räihää minun herkissä +korvissani kulkiessani vanhaa Kymnaasinkatua. Vanhat talot, niiden +ullakot ja sokeat ikkunat nyökyttävät minulle, ikäänkuin mumisisivat +minulle vanhoja lapsuuden muistoja. Ja minä unohdan nykyisyyden ja +kuljen kuin tottumuksesta vanhasta talon portista, missä muistan +isäni hautajaiskuusien seisoneen, kun hautajaissaattue siitä kulki ja +kääntyi kadun läntiseen päähän, yli kadulle ripotettujen havunoksien. +Tulen pihalle. Näen vieraiden ihmisten tavarat, reet, astiat. Katselen +vanhaa tallinovea, minkä uksella muistan lapsena leikkineeni valkoisten +kaniinien ja marsujen kanssa, kun pöyhkeä kalkkuna asteli pihalla +palvelustyttöjen ärsytellessä sitä punaisilla esiliinoillansa ja kun +tallipässi renkipojan ärsyttämänä puski sarvensa seinään. Vanhan +makasiinin yläsyrjästä näen vanhalle takapihalle, missä nokkoset +melkein miehenkorkuisina seisoivat ja joiden lävitse renkipoika +illoin kulki polkemaansa polkua ikkunansa kautta, palattuaan öisiltä +lemmenretkiltään. Astun pitkin portaita, aukaisen pesutuvan oven, +kuljen ohi mankelihuoneen, jonka tutun mankelikoneen ruostuneen +kiljahduksen kuulin yksin istuessani huoneessani. Astun pesutuvan ison, +valkeaksi kalkitun kiukaan ohi ovinurkkaukseen. Vanhan huoneeni ovi +on auki. Huone on melkein autio. Vanhojen permantopalkkien jytistessä +astun kumartuen matalaan huoneeseeni. Paksu tomukerros on seinällä, +missä kirjakaappi ennen ystävällisenä seisoi. Vanhojen taulujen sijalla +on haalistunut jälki, naulat puhuvat niiden entisistä paikoista. Vanha +uuni on lohduttoman kylmä, sen edessä usein lämmittelin ja katselin +hiilloksen synnyttämiä mielikuvia. Vieras pöytä on siinä, missä +työpöytäni ääressä istuin katsellen kuurassa kiiltäviä kymnaasipihan +vanhoja pihlajia, joissa punaisten terttujen notkuvilla parmailla +punakupuiset punatulkkuset tirskuivat iloisesti toisillensa totisessa, +paukkuvassa talvipakkasessa. — Huoneen nurkassa seisoo markkinamiesten +jättämä tyhjä viinipullo. + +Minä en tahdo nähdä enempää. Minä kuljen taas pihalle ja seison +katukäytävällä. Ja kadulla kulkiessani ohi vanhan maalaispirtin +tapaisen neliruutuisen ikkunan ajattelen: + +Toivoisin, ettei sitä vierasta pöytää olisi, eikä sitä meluavien +markkinamiesten tyhjää pulloa olisi siinä nurkassa, missä vanha +kaappikello ennen rauhallisella, iäisellä naksutuksellaan mittasi +hitaasti kulkevat tunnit ja hetket. — Minä toivoisin, että minun vanha +huoneeni olisi yhtä autio kuin on autio nyt oma sydämenikin. + +Mutta minä tunnen sittenkin ikäänkuin minä olisin vapautunut jostakin. — + + + + +KILLIN ENSI SEIKKAILU + + +Kuljen kaupungin vanhaa rantatietä. Tulipunalle vivahtava, +ruskeasilmäinen, pystykorvainen koiranpentu piehtaroi lumessa, jota on +satanut ikäänkuin pilkaksi eiliselle kevätsateelle. + +Joki on mustansininen. Ne lumipeitteiset jääjätteet, jotka vielä +itsepintaisesti pysyvät rannoissa kiinni, lisäävät tummien ja +viileiden, kiemurtelevien, käärmeitten tapaisten aaltojen syvää väriä. + +Vastapäätä jyskyttää saha, sahan työmiehet palaavat työstään isolla +veneellä. Voimakas pihkan ja sahajauhon tuoksu liitelee kaupunkiin +päin länsituulen varassa. Siihen sekoittuu lääninsairaalasta tuleva +karboolinhaju, mutta kaikki tämä haju ei voi hälventää ihanaa, +keväänenteistä, kylmästä hiipivää, lämpöä odottavaa kevään henkeä. + +Rantatienpuoleisista jäälautoista ammottaa railoja, ne muljottavat kuin +isot sammakon silmät. + +Vastapäisellä, sahanpuoleisella rannalla vaakkuu vanha varis +lantaröykkiöllä, sen arvoisa puoliso istuu sairaalan rantapuussa. + +Killin huomio on herännyt. Se tuntee sieraimissaan ensi keväänsä ilon. +Se jättää vanhan pukinsarven, jonka kanssa se on kiiriskellyt ja +leikitellyt. Se nostaa turpaansa ja näkee mustan, rääkkyvän variksen, +joka sitä pilkaten koikkelehtii jään reunalla. + +Se vanha varis ärsyttää Killiä. Koira hypähtää alas rantalaiturilta +jäälle ja haukahtelee. Varis hyppii kuin vanha juoruava täti pitkin +jään reunaa. Koira kiivastuu, hyökkää ympäri avannoiden, nuuskii hetken +avantoa muistaen entiset varoitukset. Varisemo rähisee ja räkättää +sairaalan rannan vanhasta piilipuusta. Molemmat varikset kraakkuvat +ja syytävät suustaan rivoja sanoja Kiltille. Tätä ei Killi enää voi +kestää, huudoista huolimatta syöksyy se eteenpäin, se ei näe edessään +sammakonsilmää ja yht’äkkiä polskahtaa se railoon. + +Minä hätkähdän, katselen hetken pelastusrenkaita ja tikapuita, jotka +ovat asetetut rantakäytävälle. Koira on vedessä, jääköhän se sinne? +Näen punaisen pään, joka äsken oli veden alla, häntä ja sen valkoinen +pää vilahtavat esiin. Silmänräpäyksen kuva! En voi juosta heikolle +jäälle, sillä se pettäisi. Musta railo ammottaa, varis vaakkuu kuin +hullu vahingonilosta, ja sen puoliso sairaalan +puussa vastaa sille, he ymmärtävät toisensa kuten vanhat, ilkeät +puolisot ainakin. Hukkuuko koira veteen? Voiko se omin voimin nousta? +Mutta se on jo kuullut variksen vaakkumisen, nyt se nostaa etukäpälänsä +jään reunalle, valkeat varpaat kiiltävät, silmät palavat vihreinä +niinkuin fosforitulet. Notkealla, äkkinäisellä, kaarevalla liikkeellä +tekee se komean ponnistuksen ja siinä samassa se on jäällä. Se pudistaa +karvojaan, sitten se hetkeksi luo silmäyksen railoon, lähtee juoksemaan +korkeata rantalaituria kohden. Se inisee ja itkee vaikka vaara on +jo ohi, se juoksee pitkin rantaa pesulaiturille, juoksee luokseni. +Se liehuttaa häntäänsä. Killin ensimmäinen kevät ja ensimmäinen +seikkailu! Sitten kääntää se kuononsa sahalle päin, seisoo hiljaa, +karvat nousevat pystyyn, ihmeissään katselee se varista, joka taas on +lentänyt jääröykkiön lantaläjälle. Sitten se katselee minua silmiin, +mutta ei heiluta häntäänsä. — »Ei ne ole sinun lintujasi, Killi, se +vanha varis vain ärsyttelee sinua», sanon minä sille. »Syksyllä, kun +päästään metsään, niin siellä näet jalompia lintuja!» Minä käännyn ja +alan astua. Silloin Killi alkaa pitkässä kaaressa ja ympyrässä juosta +lämpimikseen pitkin rantapuiston kenttää, se on iloinen siksi, että se +vältti kuoleman vaaran. Me kuljemme kotiin päin, Killi juoksee edellä. +Emme puhu kumpikaan mitään. Jotain salaperäistä on tapahtunut, elämä +tuntuu ikäänkuin rakkaammalta, kun se oli vähällä loppua, ja se on +opiksi. Killi on välinpitämättömän näköinen ikäänkuin ei mitään olisi +tapahtunut, mutta minä tiedän sen, se ei juokse enää koskaan railoon +tuhman variksen takia, se halveksii niitä koko ikänsä eikä koskaan +hauku niitä. — Sillä eihän niiden liha ole mitään herkkua! + +Niin, se oli Killin ensimmäinen kevätkylpy, sen ensi keväässä, se +oli sen Paanin pyhä kaste, jonka kautta se vihittiin metsän suuria, +salaisia seikkailuja varten. + +Me kuljemme iloisina kotiinpäin, mutta ukkovaris lantaröykkiöllä ja sen +kyhmynokkainen, puoliso sairaalan karboolinhajuisessa puussa mäkättävät +kauan meidän takanamme, mutta me emme enää välitä heistä. + + + + + + +JÄLKIMUISTELMIA + + + + +PUNAINEN KUKKO + + +Tuli on suurin lahja taivaalta. Lämmön tuoja, suven suoja. Mitä olisi +maapallo ja koko ihmiskunta ilman auringon tulista, sähköistä suloa! +Pimeys, ikuinen jääkausi, kadotus ja kuolema! + +Kuljin näitä vieraita veräjiä sivuuttaen, harvoin niitä avaten, sillä +yleviä ystäviä, lämmintä liettä, jonka ääressä lämmittelisin ankeata +aatosta, olen vain harvassa löytänyt näillä kurjilla, kuraisilla +kujilla. Mutta yksi hyvä ystävä on minulla. Ränstyneisyydessäänkin +rakkaaksi käynyt matalaotsainen mökkini, jonka oven yllä hirvensarvet +puhuvat minulle eräretkistä ja korpinäyistä. + +Kun sähköt syttyivät huviloissa ja minä väsyneenä pitkiltä +kävelymatkoiltani metsistä tai joenrannoilta saavuin kotiini, minäkin +sytytin kaikki valot kodissani palamaan saadakseni valoa omaan +olentooni ja sieluni sisimpään. Mitä minä valitin! Olihan minulla +vuode, työpöytä, leipää yöllisessä yksinäisyydessäkin ja oikeus ja onni +ajatella, mitä +vain tahdoin, kaikkea kaunista maan ja taivaan alla. + +Niin minä siinä kerran sähköäni sieluni sytykkeeksi sytytin. + +Ja silloin se tapahtui, se surkea lyhytsulku. Viereisestä, vanhasta +läävästä olin kerran kuin unessa ollut kuulevinani punaisen kukon +kiekuvan. Se lehahti tikapuita pitkin pykälä pykälältä naapurivajan +katon keskiharjalle ihan pajapiipun reunalle, josta singahti säkeniä +ilmaan. Siinä se kiekahti kimeästi kolme kertaa, kiekahti ja kupsahti +sitten kärventynein kannuksin pihamaalle. Taisipa vain olla ennelintu, +taikalintu. Punainen kukko oli puhunut! + + * * * * * + +Äkkiä seinä huoneeni ovenpielessä leimahti ilmituleen. Valo valahti +kasvoilleni, koko huone hohti helvetillistä hehkuaan. Minä syöksähdin +ovesta, joka onneksi minua suojasi. En muistanut rakkaita laulujani, +kirjojani, muistojani. Yksi ainoa ajatus, mieletön ja sekava: pois +palavasta pätsistä! Ymmällä seisoin maantiellä, tarmoni, hermoni +herpaantuneina. + +Lieska kohosi ikkunaan. Jo riensi ihmisiä tielle. Kuulin kuin unessa +sekavia huutoja, käskysanoja, palokuntalaisten huutoja. +Ovea ei saada auki, en ymmärrä antaa avaimia, pidän niitä lujasti +kädessäni kuin suojellakseni taloa vaanivilta varkailta. Vesiruiskuja +käännetään, äsken maalattu kaivonkansi kumotaan, tikapuut pystytetään +seinälle, ne taittuvat kiivetessä. — Kuuluu koleita kirveen iskuja, +tuntuu kuin ne koskisivat omaan rintaani. Ovi, josta usein olen +kulkenut, jota hellästi olen hipaissut pyrkiessäni iltakylmästä +lämpöiseen suojaan, se murretaan. Savua, mustaa nokea tulvaa +aukoista. Tulenlieskat kuin kihisevät, ahneet käärmeet nuolevat +seiniä, kiemurtelevat kattoa. Häilyy, heiluu, hulmahtaa, suhisee ja +sähisee vihainen tulen henki, se on ahne kuin pahin peto, se rakastaa +raunioita, köyhyyttä ja kurjuutta, se tahtoo tehdä tyhjäksi yhdessä +yössä vuosikausien vaivat ja mietteen voitot ja tappiot. + +Mutta vesi, tulen vanha vihollinen, on jo vastassa kaikkialla. Sekin on +ahne kuin täyttymätön toivo. Se huuhtoo ja hävittää, pilaa paperini ja +muistelmani, elämäni ainoan maallisen onnen, työni, jota en ehkä enää +voi uudestaan luoda, vaikka mökki pelastuisikin. Ja hetken minä siinä +seison kuin vieras mies vieraan raunion ääressä. + +Mitä se minua liikuttaa! Kaikki on katoavaista, kulta, kunnia, arvo ja +asema, talot ja tavarat. Tuntuu kuin palaisi nyt poroksi +paljon sellaistakin, jolla ei ollut sielullista, suurta arvoa, paljon +turhuutta, paljon kylmää korua, mikä ei ollut sisimmän itseni iloksi, +vaan esteeksi eteenpäin edistyvälle elämälleni. + +Minun piti siis kulkea tulen lävitse saavuttaakseni sovinnon, +saavuttaakseni tahdon ja tasapainon harhaillessani vielä levottomissa +haaveiluissa aikamiehenä, kun jo olisi ollut aika miehen töihin. + +Ja minä seison kuin kivipatsas, en voi liikahtaa, seison kuin alasti +keskellä kiirastulta kaiken kansan pilkattavana, häijyjen silmien +häväisemänä, alhaisten aatosten syyttäessä vahinkoa, tätä hullua +hävitystä itsepaloksi. On kuin olisin polttanut kaikki sillat takanani +— ei perääntymistä, nyt on mentävä eteenpäin, vaikka valkean läpi! +Katseeni kiiltää tulipalon hohteessa, ja varmasti nyt kuvastuu silmäni +kalvoon koko palavan kotini taivasta tavoittava palo! + +Lasi kilahti, sen ääni vihiäsi kuin veitsi korvia. Miehiä nousee +ikkunalle. Ruiskut suihkuvat, pumput kumisevat kuin jyskyttävät +rautasydämet. Vaimot kantavat vettä korennoilla. Joutilaan, joutavan +kansan keskellä katselen värisevin vaistoin ja hehkuvin hermoin +huoneeni hävitystä. Käryn tuoksu ja savun sekava hiilenhaju tunkeutuu +kuin hornan ja rikkikiven katku kurkkuuni, minun silmäni sumenevat +savusta. Koko yläkerta on tulessa, nyt palavat kai rakkaat, nuoruudesta +saakka kootut lempikirjani, ystävieni maalaukset, jotka koristivat +kotia ja viihdyttivät mieltäni yksinäisyydessäni. + +Mutta tuli saa vastaansa yhä uusia vesivoimia. Sen aika ei ole vielä +täyttynyt, vielä ei katto pääni päältä ole romahtanut. Alakerta, jossa +yksinkertainen leipäni pöydällä lepää, on säilynyt. Jo vetäytyvät +tulilieskat kuin kuoreensa omaan olemukseensa tai olemattomuuteensa, ne +sammuvat siellä täällä. Häipyvät tuliset tuttavat ja vieraani, jotka +eivät kysyneet lupaa tupaan tullessaan. Kutsumaton vieras on työnnetty +ovelta. Yhä pimenee ylähuoneiden hohto. Kuuluu hiljaisempia käskyjä. +Kuulen kuin kuiskeita ympärilläni. Mitä ne supattelevat? Ilkeät katseet +ilkkuvat hämärässä. Olen tarjonnut heille heidän arkisessa, tyhjässä, +tympeässä ahertelussaan maksuttoman, mieluisan huvinäytelmän, mikä +loppuu punaisella palolla, punaisen kukon käheällä, hullunkurisella, +kolminkertaisella kiekuraisella, ikäänkuin kukko kuun noustessa olisi +eksynyt luulemaan sitä aamun auringoksi ja olisi erehtynyt ajasta, +paikasta ja omasta tärkeästä tehtävästään, ikäänkuin auringonnousu +riippuisi kukonlaulusta eikä päinvastoin. + +Niin, menkää kotiin, te nauravat narrit, jotka vain töllistätte vieraan +elämän tuhoutumista, iloitkaa ja tyytykää, koska ei vielä tullut +oman itsekkään ilonne vahingon vuoro! Tuossakin seisoo vetelänä ja +virnistellen pitkä, höhlä halkokaupan myyjä, veistelee kai jonkun +tökerön sukkeluuden suulaille akoille, jotka seisovat ympärillä +sierottuneet kädet pöhöttyneellä mahalla. Ja tuossa sipsuttelee tärkeän +tarkkana pieni virkaherra hopeahelapäiseen keppiinsä nojaten jaellen +järjettömiä neuvojaan. Hän laskee kai nyt poloisessa, pienessä päässään +numeroita ja nollia, palokorvauksensa suuruutta, jos sattuisi... +sattuisi omat pienet pinkkapöksyt palamaan. — Miksi ei kukaan kutsu +minua nyt luokseen turkkilaiselle divaanisohvalle lepäämään? Miksi nyt +ovat minut unohtaneet? Missä ovat nyt valheystävät ja hyvät naapurit? +Ehkä tämäkin on heille vain juhlaa ja ilotulitusta heidän harmaassa, +tyhjässä ja typerässä arkisuudessaan. Näytelmä on loppunut. Jumala +varjelkoon maatamme, taloja ja tavaroitamme tulesta ja turmiosta, +sodasta ja rutosta! Rutto tarttuu, te ristissäkäsin seisovat, +siunaavat, saatanalliset akat. Menkää kotiin ja sulkekaa uuninpeltinne +ja kutsukaa huomenna nuohoojaa nurkkianne ja sielujanne puhdistamaan! + +Esirippu on laskeutunut, tuli on sammunut, iltayössä häämöittää pimeä +kotini. Näytelmä on loppunut. Minä hiivin pitkin vedestä lotisevia, +nokisia portaita yläkertaan. Kaikki on mustunutta hiiltä, seinät +käryävät. Inhoittava savun katku seuraa minua kuin varjo kaikkialla. +Kirjani ovat pelastetut, vuosieni vaivat säilyneet, armaan äitini kuva +seinältä pelastettu. Yöpöydällä palaa kynttilä, sen ääressä istun +ystäväni kanssa. Hän on märkä vaate kasvoilla tunkeutunut ensimmäisenä +palavaan huoneeseen. Hän on palomiesten mukana pelastanut kotini +pahemmalta tuholta. + +Olen tällä hetkellä tahdoton ja tylsä. Koetan keskellä mustunutta, +hiiltynyttä huonetta etsiä märältä sohvalta yölepoa. Vihdoin saavat +minut ymmärtämään, että alakerta on säilynyt. Sinne minä kuljen kuin +unissani. Huoneessa on kaikki sekaisin. Pihalla ihmisten sotkuisia +jälkiä lumisessa loassa. Ikkunan alla vilpillisen palvelustytön +repaleisia, likaisia muistivihkoja, vaatekappaleita. Yksinäiset +ajurinrattaat törröttävät aisat ilmassa kuin ristiinnaulitun puut +kaivon luona. Tulipalon aikana oli yksinäinen hevonen seisahtunut aivan +huvilan kohdalle. Sen isäntä oli kai poikennut johonkin tiepuolen +kahvilaan iloittelemaan. Hevonen oli kyllästyneenä lähtenyt hakemaan +vapaata huvitusta sekin. Ehkä huoneeni hohto oli tuottanut jotakin iloa +tälle vanhalle, rääkätylle kaakille, joka oli korjattu talteen johonkin +naapurin talliin. + +Lepään vuoteella ja tuijotan kattoon. Tippuu, tippuu välikatosta +lattialle. Kuulen yläkerrasta yö vahdin askeleet. Ummistaessani +hetkeksi silmäni näen lentäviä lieskoja. Aivoissani palaa unessa +uudestaan eilinen näkyni. Koko olemukseni vapisee ja värisee kuin +tuskaisessa tulessa. Kummitusääninä vielä kajahtelevat käskyt ja huudot +korvissani. + +En saa unta. Ehkä kytee vielä sahajauho ullakkohuoneen vinnillä. Ehkä +leimahdan unissa ilmivalkeaan. — Olen ollut ulkona kävelemässä ja +palaan kotiini vaipuneena mietteisiini. Yläkerrasta näkyy valoa. Joko +taas! Minä syöksähdän sinne. Mutta portaissa minä hillitsen itseni, en +tahdo ilmaista heikkoa pelkoani. Tyynenä astun yläkertaan. Kynttilän +valo on erehdyttänyt. Pyydän kai vettä tuomaan. Ja minä juon polttavan +kurkkuni kosteaksi, vereni palon sammumiseksi. Sillä sielussani käy +nyt hirmupalo, joka vuoteella taas yöllä muuttunee horrosuneksi ja +helvetilliseksi heijastukseksi, ikäänkuin koko maapallo palaisi, +tulikiviä sataisi taivaasta ja minä vaipuisin, vaipuisin yhä syvemmälle +maan alle, jonnekin ainaiseen avaruuteen. Pieni piste taivaalia lähenee +silmääni, se kasvaa ja paisuu, painajaisena se muuttuu suunnattomaksi +jättiläissilmäksi, joka sokaisee minut — mutta aamulla minä sitten +samassa herään ja hengitän helpoituksesta. + +Ajuri tulee aamulla pienessä huipperissa hakemaan rattaitaan. Tämä +minua omituisesti naurattaa. Ja sitten tulevat tärkeät tarkastajat, +poliisit ja palomiehet. Ja minun täytyy koota kaikki henkiset +voimani, täytyy masentaa ankara apeuteni ajatellessani, että pääni +päällä on käynyt hirveä hävitys ja raaka raunioittuminen. Minä kohoan +vuoteeltani. Näennäisesti tyynenä, vaikka väräjävin äänin luen +laatimani todistelun kymmenen kylmää pykälää tulen syistä ja synnyistä. + +Olen taas yksin. Minä hengitän taas helpoituksesta. Minä jään sittenkin +tähän raunioni alle ja rakennan sen uudestaan! Tuli on puhdistanut, +tuli on kirkastanut. Minun piti käydä läpi tämäkin kova kärsimys. Minun +piti karaistua elämän tulessa, minun piti voittaa takaisin voimani ja +henkeni hehku. Ja minä olen voittanut! + +Joskus ajattelen vielä sitä hirmuyötä, mutta se on jo kaukana kuin +kaamea uni. Tuomet tuoksuvat nyt pihalla. Kesäaurinko paistaa +huoneeseeni. Otan pöydältä vanhan sanakirjan, jonka lehdet ovat hiukan +kärventyneet. Minä hätkähdän. Muistot elävät, mutta me ihmiset myös +elämme! En laske kirjaa kädestäni. Luen sitä kuin uhalla, luen sitä +kuin suurta elämän kirkasta kirjaa. + +Punaisen kukon ääni on vaiennut. + + + + +KUOLEMANNÄKY + + +Kuoleman kasvot!? Olen ajatellut ne lempeiksi kuin vanhan lääkärin, +joka unijuomalla väsyttää uupuneen uneen ja vapauttaa hänet taudin +tuskasta. Elämän kasvot!? Ne saattavat olla myös lempeät, mutta ne +saattavat myös olla kivikovat kuin sfinksin. Näinkö minä kuoleman vai +sen irvikuvan, se jää minulle yhä vieläkin arvoitukseksi? + +Palasin kerran suomalaisella laivalla ulkomailta kotiin. Olin juhlissa +nähnyt loistoa ja lämpöä, sielun suuruutta ja syvyyttä, josta en +lapsena saattanut uneksiakaan. Olin kuin kunniakujaa pitkin kulkenut +juhlasta juhlaan, keskustellut nerojen ja kruunupäiden kanssa, nauranut +narrien kanssa ja vahvistunut viisaiden kanssa. Olin nähnyt kaduilla +kurjuuden ja kunnian, kuoleman ja elämän kasvot. Olin huumannut +itseäni sanoilla ja väkevillä valenesteillä, jotka kalvoivat kavalasti +oman elämäni voimannesteitä. Olin kyllästynyt kunniaan ja itseäni +kuluttavaan tulihuumaukseen. Kaipasin Itämeren viileitä vesiä ja +kotimaani puhtaan-rauhallisia rantoja. Valitsin meritien, vaikka +tiesin, että meressä uiskenteli räjähtäviä miinoja, eläviä muistoja +maailmansodasta, joka oli kuolemalla kaatanut niin paljon korkeata ja +kaunista, mutta joka oli tuonut kauan kärsineelle kotimaalleni vapauden. + +Kajuutassa en saanut unta, kaikki muut matkustajat nukkuivat hiljaisen +meren mainingin keinuttamina. Nousin kannelle ja istuuduin etukannen +penkille. Kone jytkytti salaperäisen hiljaisesti. Laiva kulki niin +kummallisen hiljaa ja varovasti. Kapteeni seisoi komentosillalla. +Tuntui kuin hän, kapteeni, tahallaan antaisi laivan kulkea hiljaa. Ehkä +hän kaukoputkellaan tarkkaili uiskentelevia kuolemanmiinoja. — Katselin +merta ja taivasta. Läntisellä taivaanrannalla oli kullankirjavia juovia +ja punertavia heijastuksen hohteita kuin valonheittoja kaukaisesta, +kauniista onnenmaasta, jonne aurinko aikoja sitten oli laskeutunut. +Mutta samassa kulki yli meren kuin viluinen viima, joka puistatti +kylmällä henkäyksellä. Tuntui kuin taivaanrannan raukeata rajaa +pitkin olisi vaeltanut suuri varjo. Äskeiset ruusutarhat ja vihannat +paratiisiportit himmenivät. Ja minä tuijotin kuin tuonpuoleisiin +tummiin tuonelan esikartanoihin, joiden takaa häämöitti omituinen, +onnettomuuden läheisyyttä aavistava, hiipivä hämärä. — Ja laiva kulki +yhä hiljemmin. Tuntui kuin tumma varjo olisi valahtanut sielunikin +ohitse, mutta minun ruumiini oli kuin tainnoksissa, tunnoton. Tätä +outoa taivaanvalon näkyä minä tuijotin läpi väylinkien, joiden +alapäässä laivankannen yläpuolella oli iso väkipyörä. — Silloin minä +ne näin, kuoleman kasvot tai kuoleman irvikuvan. Väkipyörä muuttui +vähitellen pääkallokuvaksi, sellaiseksi, miksi kuolema maisilla +silmillä katsottuna on kuvattu. Minä jähmetyin, en voinut nousta +paikaltani enkä voinut hellittää katsettani katseesta, joka ontoista +silmäkuopistaan minua tarkasti ja liikkumattomana piti koko olemukseni +kahlehdittuna. Minä ajattelin, että nyt ehkä on viimeinen hetkeni +tullut, mutta samassa minussa heräsi hiljaisen voimakas halu kestää +tuo katse, joka minua ja ehkä koko laivaa uhkasi. Minä en hellittänyt +katsettani, tahdoin kamppailla kuoleman kanssa. Vai kamppailinko minä +kuoleman kanssa? Pääkallo? Kuolema, joka on kuvattu ihmisen pääkallon +ja luurangon muotoiseksi, mitä se on? Eikö se ole vain tänpuoleisen +elämän viimeinen kuva, ihmisaivojen ja ihmisaatosten synnyttämä +valhekuva kuolemasta, jonka kasvoista ei kukaan kuolevainen ole tullut +tuonpuoleisesta elämästään selitystään antamaan. Ja minä tuijotin +kuin hullunitsepintaisesti tuohon irvistävään kuolinnaamioon, joka +väylinkien välistä minua ja muita uhkasi. En tiedä, kuinka pitkä +aika kului, en tiedä, kuinka kauan tätä olevaisen tai olemattoman +välistä kamppailua kesti. En kuullut meren hiljaista huminaa enkä +koneen jyskettä, joka äsken oli tykyttänyt kuin elävä sydän, tämän +laivan, »liikkuvan ruumiskirstun» elävä rautasydän. Salaman tavoin +risteili aivoissani ajatuksia. Minä ponnistin tahtoni, tahdoin +tutkia tätä kuoleman kuvaa. Mistä se mahdollisesti olisi aiheutunut? +Silmänräpäyksessä minä sieluni silmillä näen toisen laivan. Aika ja +paikka siirtyvät sijoiltaan. Istun elokuvien teatterissa kotimaassani. +Esitetään juuri jonkun murhenäytelmän viimeistä näytöstä. Mies +kamppailee kajuutassa... hän taistelee viimeisillä voimillaan yksin +yössä, hän tarrautuu kiinni pöytään ja retkahtaa hengettömänä +lattialle. Samassa silmänräpäyksessä kuoleman pääkallokasvot +painautuvat laivankannella vasten kajuutan ikkunaa. — Ja näytös on +lopussa. + +Nyt yön yksinäisyydessä näkemäni kuva ja teatterissa näkemäni kuva +kietoutuvat toinen toisiinsa. Mikä on todellista, tämä nyt näkemäni +kuva? Onko se tuonpuoleisen elämänaavistuksen arka varoitus? Ja +teatterissa näkemäni ihmismielikuvituksen luoma kuva, onko sekin +tavallaan todellinen? Sillä voihan mielikuvituskin olla todellista, +jos ajattelee niin, että ihmisen mielikuvituskin on saanut alkuaiheensa +todellisuudesta. Vai voimmeko me herkkinä henkemme hetkinä nähdä +ulkopuolelle omaa itseämme, voimmeko nähdä joskus itsemmekin tai oman +kuoleman kauhumme vertauskuvallisesti tai nähdä kuoleman valekuvan +siitä vapautuaksemme?! + +Minä tuijotin ja tutkin. Kysyin itseltäni: onko tämä nyt kuolema vai +sen varjokuva? Ja aivan kuin ihmeen kautta minä tyynnyin enkä enää +pelännyt pelottavaa vierasta, joka kummitteli — ehkä vain omissa +aivoissani. + +Mutta nyt tapahtui jotain, jota en voi selittää. Aloin taas kuunnella +jyskettä konehuoneesta. Sen kannelle johtavasta aukosta ilmestyy +kannelle nokinen konetyömies. Hänen työnään on hoitaa konetta, mutta +miksi hän nyt on noussut kannelle? Vilvoitellakseen? Ei. — Hän astuu +väylinkejä kohden, asettuu ihan kuin kuoleman taakse korjaten jotain... +Ja samassa kuoleman irvistävä pääkallokuva katoaa. Minä näen nyt vain +konemiehen, joka korjaa jotain väkipyörän luona. Minä hengitän kuin +helpoituksesta, en ole kauhun enkä ilonkaan vallassa, välinpitämätön +raukeus hiipii ruumiiseeni. Kutsun luokseni konemiehen, viittaan. Hän +astuu kuin nauraen luokseni. Tarjoan hänelle tyyntyneenä savukkeen. En +puhu hänelle sanaakaan äskeisestä kuolemannäystäni. Hän katsoo ensin +komentosillalle, jossa kapteeni tähystelee merta. Sitten mies ottaa +savukkeen vastaan ja katoaa aukosta alas syvään konehuoneeseen, jossa +kone nyt jyskyttää hiljaa kuin tyyntynyt sydän, joka on kovan myrskyn +ja vaaran voittanut. Laiva kulkee yhä hiljemmin, kummallisen hiljaa. +— Menen komentosillalle. Vaiti ruorimies, kapteeni ja minä katselemme +merta. Olimmeko välttäneet vaaran, oliko onnettomuutta tuottava +miina kulkenut aivan laivan läheltä? Aioin sitä kysyä kapteenilta, +mutta en kuitenkaan kysynyt. Ehkä kysymys nyt oli tarpeeton. Astuin +alas portailta, läksin tyynenä hyttiini ja vaivuin pian tasaiseen, +rauhalliseen uneen. Ja meri soitteli minulle hiljaa kuin kaikkeuden +kaukainen urkujen hyminä. + + Oulunkylässä 6.5.20. + + + + +VIERAILLA VERÄJILLÄ + + + »Se tu sarai solo, tu sarai tutto tuo.» + [»Jos sinä olet yksin, olet sinä kokonaan oma itsesi.»] + Lionardo da Vinci. + +Minä tuijotan huvilani yläkerroksen ikkunasta ulos syksyiseen, +harmaaseen luontoon. Pihapensaista ovat viimeiset mustat viinimarjat +pudonneet maahan, jotkut oksat harvoine, kellertävine lehtineen +värjöttävät vielä kuin ryysyissään. Pihakeinuni punertava väri alkaa +haalistua ja istuimet alkavat lahota. Aita on kallellaan ikäänkuin +se häpeäisi häviötään. Milloinkahan sen öinen ohikulkija kaataa +kumoon? Näen kuraisen valtamaantien, jonka räikeät, raa'at äänet +kuuluvat kammiooni viiltäen hermojani. Näen vain kuormanajajia aamusta +iltapäivään saakka. Samoja ikäviä, ilkeitä, juoruavia vanhoja vaimoja, +jotka kulkevat kantaen puotiin maitokannujaan. Kuulen joskus kikatusta +ja kirouksia. Joskus joku päihtynyt hoipertelee pitkin tietä, kun autot +karjunäänineen myrkyillään täyttävät hetkeksi sumuisen ilman Jo varhain +vanha varis kallion pitkässä männyssä herättää minut aamu-unesta. +Kumarainen peltiseppä lähivajassa kalkuttelee vasarallaan iloisempia +säveliä, joihin sekoittuu autoja haukkuvien, rähisevien rakkien ja +susikoirien tarkoituksetonta, tyhmää ärhentelyä. Nousen, pukeudun ja +harjoitan voimistelulla jäseniäni kestääkseni päivän yksinäisyyden +pitkät hetket ja elämän tinkimättömän vakavuuden. Kuljen huoneesta +toiseen. Seisahdun vanhojen ystävieni eteen, otan kirjakaapista kirjan +ja asetan sen taas paikoilleen. Avaan pianiinonkannen ja hivelen +koskettimia. Joku ääni särähtää, minä lasken kannen kiinni. + +Olen sitten työpöytäni ääressä jotain tuhertavinani. Selailen vanhoja, +kellastuneita paperilehtisiä. Niissä on satoja aiheita, suunnitelmia, +joita en koskaan voi saada valmiiksi. Keltaisia muistoja, rohkeita +ajatuksia, pieniä alotteita. + +Elämä ja työ nousevat eteeni kuin näkymätön suuri voima, jonka kanssa +kamppailen. Minä puhelen hetken ääneti Ikuisen Tuntemattoman kanssa ja +saan rauhan. En tahdo mennä kirkkoon, en tahdo tekohurskaiden joukossa +teeskennellä Jumalani edessä, jonka löydän kaikessa ja kaikkialla. + +Ilma huoneessa alkaa painostaa kuin painajainen. Täällä on kaikki niin +ahdasta, pientä ja pilkkaavaa pienissä, oudoissa oloissa. Harvoin +käyn vieraissa ja harvoin käy vieras luonani. Joskus käy luonani +joku entinen pöytäilotoveri, joka ei koskaan ymmärtänyt sisäisintä +kaipaustani. Hän hakee minusta vain huumaavaa huvitusta. Minä hengitän +helpotuksesta, kun hän on mennyt. Hän ei tullut itseni takia, vaan +oman itsensä takia. Luokseni tullaan usein vain silloin, kun minua +tarvitaan. Verorästinkantajat, velkojat, kulkukauppiaat ja kerjäläiset, +ne ovat minun kutsumattomia vieraitani. + +»Man merkt die Absicht und wird verstimmt», sanoo suuri Goethe. + +[»Tarkoituksen huomatessaan ihminen myrtyy.»] + +Ali-oven postiluukkuun ei enää lupsahda iloa tuottavia kirjeitä. +Rakkaus lie kuollut ja vale-ystävyys pelästynyt tupani ränsistymistä ja +leilini tahallista tyhjyyttä. Katosta vesipisara vuotaa vuoteelleni. + +Minä tahdon pois, ulos! Minä tahdon ilmaa, valoa ja vapautta! Minä +pakenen maantielle. Kulkenut olen jo vuosia näitä kuluneita, kurjia +kujia ohi vieraiden veräjien. Samat vastaantulijoiden sumuiset kasvot +ovat minulle yhtä vieraita kuin ennen. Kuulen junien vihellykset, jotka +vihlovat sydäntäni. Iloinen nauru tuntuu minusta kuin pilkalta. Minä +olen niin kaukana kaikesta tästä. Tuossa tuo kumma houraaja kulkee, +mikä lie laulaja, ajattelevat ehkä. Tai ehkeivät ajattele mitään. Vain +omia pyyteitään. Leipää ja lapsia, lapsia ja leipää! Sehän +on luonnollista! — Kun on hampaat, niin ei ole leipää ja kun on +tarpeeksi leipää, ei ole enää hampaita. Sekin on luonnollista! + +Halkoliikkeen saha sähisee kuin vihainen kissa. Kuljen huviloiden ohi, +joiden juonivat ikkunat katsovat minua kuin outoa kulkijaa. Miksi +minä olen tällainen, miksi muut ovat toisenlaisia? — Likaiset koirat +kulkevat kintereilläni loassa loksuttaen. + +Niin kuluu päivä. Minä pakenen metsäpoluille ja vanhan Vantaanjoen +partaalle. Mutta niiden syksyinen, surullinen yksinäisyys ajaa minut +taas huoneeni omaan hämärään ja yksinäisyyteen. + +Minä katselen kuvastimen edessä kasvojani, tutkin ryppyjä kuin +vuosirenkaita. Mitäpä minä enää itseäni katselen! Syksy on tullut +auttamattomasti syin ja seurauksin. Minä olen elänyt kuten olen +elänyt. Olen paljon iloinnut, paljon laulanut, luonut, paljon etsinyt, +hairahtunut, rakentanut, rikkonut, paljon ajatellut, ehkä vähän +viljellyt, mitä osakseni on tullut. + +Mutta jos saisin aloittaa uudestaan tämän pitkän elämän vaelluksen, +niin astuisin kai samojen kuilujen partaita pitkin samojen erehdysten +kautta samaan päämäärään: Suuriin tappioihin ja suuriin voittoihin, +karsauteen, lempeyteen, elämän vihaan, elämänrakkauteen ja lopulta kai +viileään viisauteen. + +Alkaa enemmän hämärtää. Vedän uutimet ikkunani eteen ikäänkuin vetäisin +esiripun entisyyden eteen. En tahdo nähdä enempää. Sytytän huoneeni +kaikki sähkölamput palamaan. + +Huone täyttyy kirkkaudella, mikä häikäisee. Kaikki saa viihtyisän valon +vivahduksen. Kirjakaappi loistaa kuin ilosta, ja pianiino kutsuu minua +omaan salattuun, haltioivaan maailmaansa. Kirjoituspöytäni ei ole +minulle enää tyly, se kutsuu minua tosityöhön maani, elämäni, leipäni +ja vanhuuteni puolesta. + +Pieni talitintti naputtaa nokallaan ikkunan alla, jossa sillä +on lintulauta. Sinulla on kumppani, kolkuttaa se minun kovalle +omalletunnolleni. Miksi sinä valitat, olethan sinä saanut osallesi +paljon kunniaa, onnea, rakkautta, ja sinä saat vielä suuremman +rakkauden, kunhan vain voimassa olet mies, joka kaikki kokee ja kestää. + +Aamullinen väsymys on haihtunut. Minä tunnen, kuinka tarmoni ja tahtoni +kasvaa. Onhan minulla vielä voima ja elämä edessäni. Mitä on takana, +olkoon haudattu, elävät ja kuolleet eivät kummittele muuten kuin +herkissä aivoissamme. Me olemme suuria lapsia ja jollemme tule kuin +lapset, emme pääse runon valkeaan valtakuntaan. — + +Lasken kynän kädestäni. Minut valtaa suloinen väsymys ja tyydytys. +Katselen vuodettani, jota olen kironnut ja kaivannut, paennut ja +odottanut, jossa olen hyväillyt ja hymyillyt, hylännyt ja nyyhkinytkin. +Vuode ja uni kutsuvat minua. Yksinäisyys on ystäväni, yksinäisyys on +elämäni! + +Yöpöydälläni on yksinkertainen leipäni. + +Valkea peiteliina peittää pehmeästi ruumiini. Kirkkaus ympäröi henkeni. +Syksyn tuuli tuo ikkunaani lehden, joka kahisee. Syksyn viimeinen +kärpänen kimmahtaa kitarani kieliin, jotka hetken soivat. Syksyn +säveliä, niin! Syksy on minun ystäväni, hedelmöitsemisen aika, työn +ja tuloksen aika. Vinkukoon vihmasade, minä nauran ja uhmaan sitä. +Minä tartun kirjaani. Luen Goethen »Tarua ja totta». Ja minun henkeni +heilimöityy suuren neron ajatuksista. Minä luen kunnes kirja putoo. Kun +herään, on puoliyö. + +Minä sammutan sähkön. Pois, pois kaikesta! + +Tule, uni, sinä suuri lohduttaja, lempeä auttaja, tule ja tuudita +niinkuin ennen läsnä hyvä äitini minua tuuditti! Minä nukahdan ja näen +unta äidistäni. + + Oulunkylässä, 30.10.1924. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78859 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..c435609 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78859](https://www.gutenberg.org/ebooks/78859) |