diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 78863-0.txt | 5594 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 5619 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/78863-0.txt b/78863-0.txt new file mode 100644 index 0000000..70a3050 --- /dev/null +++ b/78863-0.txt @@ -0,0 +1,5594 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78863 *** +language: Finnish + + + + +VALITUT KERTOMUKSET + +Kirj. + +Larin-Kyösti + + + + + +Jyväskylässä, +K. J. Gummerus Oy, +1924. + + + + + + +SISÄLLYS + +I + +Inehmo ja sammal +Paholaisen soitto +Tarina kerjuupussista +Noiduttu tornikello +Metsän henki +Juoksa joikuja +Hiirenkesyttäjän kosto +Indialainen legenda + +II + +Alju +Tiikerikoira ja fox-terrier +Satu sorsanpojasta +Elämänlangat ja piimäpilkku + +III + +Äiti ja poika +Sillanlakaisijat +Kotiutunut +Kahdet hautajaiset +Sortunut ääni +Kiduttajat +Syytinkivaarin joulusahti +Kiittämättömyys +Vanhankartanon tarina + + + + + + +I + + + + +INEHMO JA SAMMAL + + +Inehmo tuli korpeen. Rakensi majan, kaatoi puut kaskeksi, kaivoi ja +ojitti ja aitasi. Mutta sammal vapisi ja valitti, kun aura viilsi sen +sydänsuonia, sillä sammalella oli siinä pesänsä, ikiammoisista ajoista +sen esivanhemmat olivat siinä kasvaneet ja kukkineet. + +»Vai sinä minua vastustelet!», sanoi Inehmo ja otti sammalta tukasta +kiinni ja hajoitti kaikkiin tuulen suuntiin. Mutta tuuli sirotti +siemenet, ja ennenkuin Inehmo huomasikaan, oli sammal taas siinä. +»Sepä ihmeellistä», virkkoi Inehmo, »etten minä tuota kiemurtelevaa, +vihreäsilmäistä peikkoa voita!», ja kaivoi kaivamistaan. Silloin +pakeni sammal aidan taakse. Mutta siellä se ryömi ja katseli vihreällä +silmällään eikä sitä jano vaivannut, sillä jonkun matkan päässä asui +notkea noro, josta se imi pillillään mustaa vettä vetisiin suoniinsa. +Ja noro oli sille avulias ja altis. »Sillä on ystävä», arveli Inehmo +ja katseli vihoissaan noroa. Mutta noro lähetti myrkylliset höyryt +ja kylmät hallat turmelemaan Inehmon tarmoa ja hävittämään hänen +vaivojensa satoa. Ja sammal juoksi iloissaan aidan ympäri ja hyppäsi +päistikkaa ojaan. »Kirottu sammal!», huudahti Inehmo, »sillä on +ystävä!», ja huokasi. Sillä hän oli yksin. Mutta eräänä päivänä toi +hän korven takaa naisen. Yhdessä he nyt kaivoivat jättiläisojan noron +läpi; silloin vetäytyi sammal taas aidan taa ja kuiskasi norolle: +»Sillä on ystävä!» Inehmo kävi nyt kaksinkertaisella voimalla sammalen +kimppuun. Iloisesti hän lauloi, ja iloisesti sauhu hänen majansa +matkaa kiersi. Sähisten pakeni sammal, ja kun se katsoi taakseen, näki +se lapsuutensa lempipaikat peltona. Sarka saran vieressä lainehti +kultaisena, ruudullisena loimena. Sammal loikoi metsäsaaren juurella +ja jupisi: »Inehmo on sitkeä». Mutta sammal ei lannistunut, metsässä +se teki vallattomuuksiaan, vihreät, kevyet sillat se rakensi hetteiden +yli, niin että Inehmon nelijalkaiset orjat upposivat, luolien eteen +se nosti pimeät ovet, niin ettei Inehmon silmä löytänyt repoa, joka +hänen siipiorjiansa hätyytti. Puiden takana seisoi sammal ja nauroi. +»Sielläkö sinä vilkuilet», sanoi Inehmo. »Sillä on sitkeä henki!» Ja +Inehmo kaatoi koko metsäsaaren. Kahisten karkasi sammal kalliolle, niin +että pöly pelmahti. + +Vieri vuodet, vuosisadat. Heilimöiden laajalti niitut ja pellot +päivänpaisteessa loistivat. Mutta Inehmo riemuitsi, sillä sammal +oli paennut erakoksi vuorelle. Sinne ei Inehmo tullut tulineen, +rautoineen. Sieltä katseli sammal kuivin silmin ja surumielin +laaksoon ja unelmoi viheriän vilkkaita unia elämänsä aamuajoista ja +nukahti. Mutta laaksossa oli suuri juhla, siellä rakennettiin suuri +turvealttari luonnon herralle, ikuiselle Inehmolle. Uhrisauhut nousivat +taivaan napaa kohden: »Sinä olet suuri, Inehmo, ja auringot sinua +kumartavat!». Niin hurjat huudot kaikuivat kallioihin. Eikä Inehmo enää +muistellutkaan sammalta, vanhaa vihollistaan. Hän lepäsi, ja veltto oli +hänen katseensa. + +Sammal nukkui. Mutta sillä ajalla tapahtui laaksossa mullistavia +muutoksia. Ruton, nälän ja sodan aaveet kiirivät varjoina laakson yli. +Taivas oli sakea sauhusta, ja tuliluikut salamoivat. Silloin heräsi +sammal ja kiipesi alas vuorella, ja kun se oli ehtinyt metsäsaaren +rantaan, oli kaikki hiljaista, mutta sauhu nousi vielä Inehmon majasta +ja se kutkutti sammaleen silmiä. »Inehmo elää!», sanoi se ja laahusti +eteenpäin, sillä se oli väsynyt vuosien poltteesta ja janosta. +Matkallaan se tapasi noron, joka taas oli vironnut elämään. »Vielähän +sinäkin elät, ystäväiseni, annas, kun pistän lippini sinun kaivoosi, +minun on kovin jano!», sanoi sammal ja joi, ja pulleina sen suonet taas +sykkivät. Vesi suussa se sopersi: »Mitä on tapahtunut, koska täällä +taas on niin hiljaista?» »Kummia kuuluu, sinä olet kauan nukkunut. +Mene, katso!», sanoi noro. + +Ja sammal puikelsi alhoon ja löysi tiellään ruostuneen auran. »Ahaa, +teloittajani leikkikalu», huudahti sammal ja kävi auran kimppuun ja +polki sen pehmeillä, väkevillä käsivarsillaan alleen. »Sinä viilsit +sydäntäni, peittäköön sinut unohdus ja yö!» — Ja sammal leveni ja +lihoten se läikkyi, kasvoi kuin vihreä lohikäärme, pursto kalliolla +kohisi, selkä metsässä matasi. Se puikelsi ali aidaksen ojaan, sieltä +nousi sen pää pellolle, jolla jo orjantappurat, sienet ja koiruohot +rehoittivat. »Minun serkkuni ovat jo käyneet täällä!», sanoi se ja +poikkesi polulle, joka vei majalle. »Tässä on Inehmon tie, ankarasti +hän siinä astui, mutta minä peitän hänen jälkensä, niin ettei hänen +muistostansa jää mitään jälelle!» — Majasta nousi ohut sauhu kuin pieni +ilmassa riippuva rihma. »Inehmo on heikko», sanoi sammal ja ryömi +pihaan. — Silloin astui Inehmo hoiperrellen majasta ja kantoi sylissään +naisen ruumista ja hautasi sen kukkakumpuun. »Hänen ystävänsä on +kuollut!», ajatteli sammal. + +Varovasti hiipi nyt sammal seinää pitkin, nousi pystyyn ja tirkisti +akkunasta sisään. Huoneessa ei ollut muuta kuin olkia lattialla, +seinät olivat lahot ja kosteat, ja peltohiiret tanssivat lattialla. +»Tanssikaa, ilveilijät, kohta saatte viheriän tanssisalin!», sanoi +sammal. Mutta samassa tuli Inehmo yksin takaisin ja työnsi sammaleen +alas ikkunalaudalta. — »Oletko sinä taas täällä, vuosiin en sinua ole +nähnyt, pois silmistäsi sinä vihreä käärme!», sanoi Inehmo. »Tämä on +minun isoäitini syntymäsija», sanoi sammal, »sinä tulit, tulella ja +raudalla sinä raastoit ruumistani. Minä vaadin velkani takaisin, minä +en pelkää sinua enään, sillä voima on sinusta vuotanut». + +Sammal väijyi, se kiersi nurkan taitse ja nousi portaille, kiiltävin +silmin se odotti yötä päivää. — Eräänä päivänä ei sauhu enään noussut +räppänästä. Inehmo ryömi majasta kuin mato. »Opi sinäkin ryömimään, +ikuinen Inehmo!», ilkkui sammal. Inehmo katosi metsään, ja sammal +livahti yli kynnyksen. Homeen haju löyhkähti häntä vastaan. »Täällä +minä tulen viihtymään, hyvin viihtymään», sanoi se ja hiipi lattialle. +Tuhansin jaloin alkoi nyt sammal tanssia pitkin seinänrakoja ja +hiiren syömiä hirsiä. Seinät sortuivat, katto kaatui maan tasalle, +ahneesti sammal peitti kaikki alleen. Pitkän yötyön jälkeen pukeutui +se isoäitinsä vihreimpään hameeseen ja nauroi heleintä nauruaan. »Kas +niin, minähän olen hyväntekijä, kaiken ihmishävityksen peitän minä +utuiseen, unelmien vihreään verhoon, rakennan unhon kauniit kerrokset +muiston mustien kerroksien päälle. Minä kasvan kuin jättiläismetsä, ja +tähdet minua kumartavat!», sanoi sammal ja nyökytti päällään auringolle. + +»Mutta missä on Inehmo? Ehkä hän palaa takaisin tulella ja raudalla. +Minä unohdin viholliseni!» + +Sammal seurasi Inehmon jälkiä, jotka veivät kiviraunioon. Kukkaisen +kummun juurella loisti luuranko. + +»Kas, kas, Inehmo nauraa vielä kuoltuaankin», sanoi sammal ja luikersi +pääkalloon. + +Mutta samassa kuului korvesta ryske ja kirveiden kalina, puut kaatuivat +ja kalliot kumahtelivat. Sammal pisti päänsä esille Inehmon hampaiden +välistä: + +Tulossa oli uusi Inehmo. + + + + +PAHOLAISEN SOITTO + + +Oli hämärä, uninen sunnuntai-aamu. Unilukkari avasi juuri kirkonovet, +pyyhki tomut pyhimyksien poskilta, lakaisi luudalla lattian ja +ristikäytävän, puhdisti penkit ja kopahutti lopuksi ovensuussa seisovan +puisen Simsonin sääriä ja heitti luudan käytävän nurkkaan. Hän kulkea +koikkelehti pitkin ristikäytävää, heitti unisen katseen numerotaulun +alla riippuvaan rahahaaviin ja haukotteli vasten ristiinnaulitun +kuvaa alttarilla. Eikä unilukkari huomannut, että urkurilukkari +öiseltä, viikkoiselta retkeltään hoiperteli natisevia portaita +pitkin urkulehterille, paneutui pitkälleen penkille ja nukahti siinä +samassa. Unilukkari kulki sakastiin, otti kaapista kultaristisen, +kullankimmeltävän messukasukan, ja juuri silloin hiipi paholainen +kirkkoon. + +Paholainen oli maankulkijan näköinen. Punainen villahuivi pisti esille +hänen mustan, näverinmuotoisen, pienen piikkipartansa alta, kulunut, +viheriälle vivahtava huopahattu oli hänellä päässään, ja hän linkutti +vasemmalla jalallaan. Hänen suunsa oli irvistyksessä katsellessaan +katossa leijailevia kerubiimien kuvia, hän loikki pitkin kirkkoa ja +jätti mustat jäljet kaikkialle. Hän seisahtui pappilanpenkin eteen, +jonka yläpuolella oli helvettiä kuvaava taulu. Punaisten lieskojen +keskellä seisoi itse sarvipää ja ruoski pitkällä haarukalla onnettomia, +tulessa palavia, alastomia naisia. Paholainen seisahtui taulun eteen, +hymyili hetken ja mutisi itsekseen: »Mikähän kylätaituri tuonkin on +tekaissut! Enhän minä toki noin tuhman näköinen ole, se osoittaa, että +taiteilijalla ei ole vähääkään neron kipinää. Hän on kuvannut minut +piiskuriksi, hahhaa, minut, joka olin mahtava maailman majesteetti. +Mutta olen minä vieläkin sama taika- ja tanssimestari, vaikka olenkin +joutunut hiukan rappiolle, sillä usko paholaiseen niinkuin Jumalaankin +on nykyisin hiukan muuttunut. Kulkurin valepuvussa minä nyt kuljen +enkä aina yösijaakaan tahdo saada. Papit ja taulujen tuhertajat minua +pilkkaavat, mutta lauluhilpeät lukkarit minua vielä ilopöytiensä +ääressä muistelevat ja maljani juovat. Minä olen heidän ystävänsä, +mutta papit minua hermostuttavat, tämänkin kirkon paimen maalaa minut +vielä tulikivellä ja kimröökillä. Piru vie, hahhaa, sanonpa sen itse, +tänään minä sekoitan koko saarnan ja teen sellaiset kelpo kepposet, +hahhahhaa, että aikakirjat tietävät siitä pitkät ajat kertoa.» + +Paholainen nauroi ja kääntyi samassa ympäri, sillä tapulista kuului +papinkellojen kumea ääni. Yhdellä loikkauksella seisoi paholainen +pilarin varjossa urkulehterin alla eikä häntä kukaan huomannut. Kansaa +alkoi lappautua kirkkoon; leveästä kaariovesta seinällä riippuvien +vaakunakilpien ohi astuivat paikkakunnan aateliset, tuli vanha majuri +ja jahtimestari, leskiruustinna ja Aunolan armo, upeat rustitilallisten +emännät kahisevissa silkeissään, pitkä koulumestari ja kaksileukainen +kirkkomaalari, vanha krenatööri mitali rinnalla. Ylpeät suurtilalliset +istuivat kukin penkkeihinsä, mutta kirkon alipäähän jäivät loiset ja +mäkitupalaiset sileiksi ajeltuine leukoineen ja paksuine hiuksineen, +jotka olivat takaa kuin kirveellä tasoitetut; lopuksi mieronrannan +kulkijat, kerjäläiset ja teinit. Siinä koko pitäjän komeus ja +kurjuus, ja paholainen katseli tätä kaikkea suu ivan mareessa ja +kuunteli lukkarin kuorsausta urkulehteriltä. Hän kuuli miten ontuva, +punatukkainen urunpolkija ravisteli lukkaria, sillä seurakunta odotteli +jo kärsimättömänä alkuvirttä. Mutta lukkari ei herännyt, sillä koko +yön oli hän juonut viiniä kirkkoväärtin kanssa. Unissaan soperteli hän +paholaista avukseen. + +Paholainen kuuli lukkarin heikon avunhuudon. Häntä säälitti mies: +virkansa menettäisi, mieron tielle joutuisi pappien paha omatunto ja +hiushieno ivaaja. Paholainen seisoi yhdellä hyppäyksellä urkulehterillä +ja nyökkäsi päällään urunpolkijalle: »Mene sinä polkemaan, kyllä minä +urkuja hoidan!» + +Piru asettui soittamaan alkusoittoa. Urkujen isot hopeoidut putket +nousivat korkeaan, kupuilevaan kattoon. Hän alkoi pitkällä surullisella +soinnulla, ja kuulijat vaipuivat hartautensa uneliaihin maailmoihin. +Urut humisivat juhlallisesti ikäänkuin olisi suhahtanut enkelinsiipien +kahina ja taivaan harppujen helinä, kymbaalien, ja huilujen valitus +kaiken katoavaisuudesta. Mutta tarkka korva olisi eroittanut pää-aiheen +alla rinnan kulkevan hiljaisemman, ilkkuvan äänen, joka värisi täynnä +tämän maailman hekumaa ja iloa. Kaikki tämä sekaantui siihen äänien +aallokkoon, jonka paholainen liukkailla juoksutuksillaan esiin loihti. +Levein loppusoinnuin päätti paholainen soittonsa. + +Seurakunta oli kummastuksissaan. Talonpojat töllistelivät suu auki, +naisten puolella kävi vilkas supatus, ja sukupenkistään kallistui vanha +rouva, Aunolan armo, majurin puoleen ja kuiskasi: »Mon frere, olenhan +aina väittänyt, että pitäjämme lukkarilla on säveltäjälahjoja, näin +hyvin en ole hänen koskaan kuullut soittavan.» + +Surullisesti katseli piru ympärilleen, sillä pirukin saattaa olla +surullinen. Mutta kun hän näki nukkuvan lukkarin punahohtavat kasvot, +sai hän silmiinsä iloisemman ilmeen, hän selaili tahraantuneita +nuottilehtiä ja alkoi hiljaa soittaa alkuvirttä. Mutta pirulla on +levottomat sormet kuin mestarivarkaalla, pian alkoi virsi vilkastua, +niin että akkojen kimakat venytykset kulkivat ja kompastuivat kaukana +soiton jälessä, ja seinät viskasivat kaiun kolminkertaisena vasten +veisaajien kasvoja. Ukot katselivat mielipahoissaan nenälasiensa yli +lehterille, ja eukot kiskoivat ja nielivät sanoja pysyäkseen soiton +mukana, mutta lehterillä oli hämärä, niin ettei saattanut nähdä pirun +ilkkuvaa ilmettä. Olipas se ihmeellinen soitto, virren lopussa kuului +pitkä kiekahdus kuin punaisen kukon huomenlaulu oksaiselta orreltansa! +Toisinaan kuului kuin aisakellon kalina, joka on kiinnitetty tielle +pillastuneen varsan jalkaan. Kellon ja kukon äänen kuullessaan hypähti +seurakunta tuuman verran paikoiltaan. Sillä pitäjässä kulki tarina, +että kirkossa olivat hurjat huovit sota-aikana syöttäneet ratsuillensa +kauroja itse pyhän alttarin edessä, ja että neitsyt Marian kämmenellä +oli hyppinyt köyhältä leskeltä varastettu kukko. + +Rahvas vilkuili toinen toisensa silmiin, joista he etsivät selvitystä +näille oudoille kummitusäänille. Majuri tarttui armon kuulotorveen ja +sanoi: »Lapsikamarijuttuja, teidän armonne, taika-uskoa, taikauskoa ma +chere!» — Iloisella loppulirityksellä lopetti paholainen alkuvirren +ja kiekahti vielä kerran käheän, murrosäänessään olevan kukonpojan +äänellä, mutta samassa astui pappi alttarille. + +Pitkässä kaavussa astui pappi alttarille, ja kultainen risti hänen +selässään loisti kuin kullattu, timanteille tuikkiva pyövelipuu +häikäisten koko seurakunnan silmät. Luettuaan uskontunnustuksen ryki ja +selvitteli hän kurkkuansa, mutta ei saanut messu-ääntä. Kovin oli hän +levoton ja katseli tavantakaa urkulehterille. Piru seurasi papin pulaa +nuottikirjan yläpuolella olevasta peilistä ja nauroi. Turhaan odotti +pappi tänään merkkiä lukkarilta. Vihdoin päästi hän epätoivon vimmalla +kummallisen mölinän. Sanat sekaantuivat, hän korjaili lipereitään ja +puhkuili tulipunaisena, ja vihdoin hänet valtasi pyhä viha ja hän +kadotti mielenmalttinsa. Lukkariin ja koko laumaansa oli hän suuttunut; +sadat silmät seurasivat kuin vahingon ilolla hänen hämminkiänsä, hän +vihasi heitä kaikkia. Nyt alkoi kummallisin messu mitä miesmuistiin oli +kuultu. + +Pappi messusi: »Oi, sinä syntinen, piskuinen lauma, voimaton kaikkeen +hyvään Aadamin synnin kautta! Oi, kuinka kauan sinä kiusoittelet ja +niskoittelet paimentasi vastaan! Huonoimmat jyvät, pienimmät kalat, +laihimmat pyyt sinä hänen pöytäänsä kannat; te salavuoteilijat ja +rikkaat lesket, voi teitänne, laihimmat lehmät te minun navettaani +tuotte, ja teidän voinne ei ole kuin hunaja vaan hapan ja kauhistus +Herralle. Kellarini on oluesta ja silavasta tyhjä, rahalaatikko on +tyhjä, kun kollehtiani kootaan, riihessäni hiiret puivat, ja madot +niittävät minun niittyjäni. Ah, kallis onpi aika! Millä minä maksan +velkani, minun kunniavelkani! Minun polveni ovat käyneet heikoiksi +paastosta, minä olen köyhä ja raadollinen, mutta minä olen pappi +ijankaikkisesti Melchisedeckin säädyn jälkeen, mutta mitä oletten te, +te löyhkäävät vuohet Herran viinitarhassa. Selaa!» + +Seurakunta ei kuullut kaikkia sanoja vaan veisasi: Herra armahda meitä! +— Sitten kohdisti pappi vihansa lukkariin ja messusi: + +»Ja sinä surkea virrenvetäjä, kussas olit viimekin yönä?» + +Paholainen: »Kirkkoväärtin kanssa viiniä join, mutta kussas olit itse?» + +Pappi: »Jätin vuoteeni ja kävin lohduttamassa kristillistä sisartani, +naapurini emäntää.» + +Paholainen: »Ja tikapuut kaatuivat, niin että vieläkin onnut.» + +Pappi: »Kotiin kuljin, kirkkoisiä tutkin ja näin sitten unta taivaan +tikapuista.» + +Paholainen: »Oi, valhe suuri asuu sinussa. Et pyhiä kirjoja tutkinut +vaan istuit siellä, missä pelaajat ja mässääjät istuvat. Majurilta +sinä viime yönä nipistit viekkaasti kymmenen kultarahaa. Korttipöydän +äärestä sinä saarnastuoliin nouset.» + +Pappi: »Aut', ett' pysyn pystyssä, hekumas on kuin liukas virran +juoksu; minä valitan sinusta piispalle.» + +Paholainen: »Sinä Baalin pappi, rippityttäriäsi sinä katselet kiivaan +sulhaisen silmillä, kerran sinä...» + +Pappi: »Herran nimessä, hiljaa! Saat ankkurin saksalaista viiniä!» + +Paholainen: »Anna sielusi, anna sielusi!» + +Pappi sävähti outoa ääntä ja katsahti lehterille, josta paholainen taas +lauloi kiekuilevalla äänellä. Pappi näki peilissä irvistävät hampaat +ja näverinmuotoisen piikkiparran, hädässään kääntyi hän seurakunnan +puoleen ja messuili vapisevalla äänellä: »Herra olkoon teidän +kanssanne», ja kääntyi taas alttariin päin, kun lehteriltä kuului pitkä +piipattava ääni. + +Nyt alkoivat kummalliset kujeet papin selän takana. Molemmin käsin +tarttui paholainen koskettimiin. Ensin kuului juhlallinen hymni. +Se ärjyi kuin valtava sävelmyrsky, kiiriskeli pitkin pilareita ja +holveja ja hiljeni vihdoin mietoon mutinaan kohti korkeata kattoa. +Äkkiä siirtyi soitto mollista duuriin, kuului paimensoitto, kun +rakkaudesta morsioonsa juopunut paimen soittaa mättäällä kevätkiimassa +hyppeleville lampaille. Ja seurakunta tunsi ikäänkuin se vasta olisi +herännyt, veri alkoi juosta hitaimmissakin jäsenissä, soitto sai +yhä keveämmän luonteen, säveleet juoksivat, kaatuivat päistikkaa, +nousivat taas ja ajoivat toisiansa takaa kuin hehkuvaan syleilyyn +tavoitellen. Se soitto oli kuin läikkyvä laskiaiskarnevaali tai +vallaton häämelu, ikäänkuin puupuhaltimet olisivat kilpailleet öitä +kestävissä kemuissa, joissa nuori nauru, hehkeä viini, notkuvat lanteet +ja iloiset intohimot soiluivat sopusointujen hekumassa. Se kutitti +ja hiveli jalkapohjia, se pani pään suloiseen keinuntaan, sydämen +ihanasti väräjämään. Seurakunta oli kuin lumottu, mutta paholainen +kiihoitti itseänsä yhä tulisemmilla lirityksillä ja sävelhypyillä. +— Kirkkorotat tulivat uteliaina kaikista pesistään ja lokeroistaan, +juoksivat pitkin kattoparrua, ja hännät läiskyivät kivistä seinää +vasten; ne nousivat takajaloilleen ja alkoivat hassunkurisesti hyppiä +piiparin pillin tahdin mukaan. Yölepakot, jotka olivat riippuneet +tornin pimeissä kätköissä hämähäkinseitin takana salaisissa suojissaan, +töytäsivät aukoista kirkkaaseen ilmaan, ja valo häikäisi niiden pienet, +mustat silmät. Vanhat, salaperäiset kirkkonaakat alkoivat kirkkomaan +vaahterissa supatella, purstojaan levitellen ne kiertelivät toisiansa +tanssin varvasliikkein ja ponnahtivat oksilta riemuisaan karkeloon ylös +siintävään korkeuteen. + +Mutta kirkon etupenkeistä kuului hiljainen naurun hyssytys. Ja jo +nousi majuri nokkelana ja teki hienoimman hovikumarruksensa Aunolan +vanhalle rouvalle, jonka harmaat, puuterijauhoilla ripoitetut hiukset +olivat korvien kohdalta kierretyt putken muotoisiin kiehkuroihin. +Vastuksista huolimatta talutti majuri hänet lattialle. Heitä seurasivat +jahtimestari, leskiruustinna, ritarit ja arvorouvat, ja nyt alkoi +vanha menuetti vanhanaikuisine kulkueineen ja kumarruksineen. Sillä +huumaava ja vastustamaton oli uruista kimpoileva tanssisävel. Kirkko +muuttui heidän silmissään hovitanssisaliksi, jossa lamput loistivat +ja silkit suhisivat. Keskikäytävällä kajahtivat penkkien ovet, ja +vasikannahkaiset virsikirjat putosivat kivilattialle. Siellä jo johti +koulumestari vakavata purpuria, pönäkät rusthollarit ja leveäliepeiset +ehtoiset emännät heiluvine korvarenkaineen piireilivät toisiansa +vastaan. Mutta yksin penkissä istui ilotonna kirkkomaalari ja katseli +maalaamaansa helvetin kuvaa. Sen naurettavat peikot kiusasivat häntä +rumuudellaan, koskaan ei hän enään rauhallista unta saisi ennenkuin +olisi repinyt alas koko taulun. Mutta millä hän, köyhä taituri, +maksaisi vahingon? Hän painoi kätensä ohimoilleen ja huokasi syvästi. +Mutta soitto yhä paisui. Sillä oli kummallinen tenho temmata mukaansa, +se sähkötti tulisuudellaan koko kirkkoväen, joka oli kuin humalasta +hullaantuneena. Kirkon alipäästä kuului hupainen jalkojen töminä. +Siellä palvelijat ja mäkitupalaiset polskan pyörteissä unohtivat +viikkoiset vaivat, verot, menot ja messut, ikäänkuin olisivat +tanssineet luuvassa kuutamoisena kisayönä. Rammat kolkuttivat +kainalosauvoillaan, ja teinit tekivät markkinatemppuja. Ja näytti ihan +siltä kuin pyhimyksien kuvat parvekkeiden seinillä olisivat ottaneet +osaa tähän aamuiseen iloon. Pyhä Pietari, pyhä Andreas ja pyhä Henrikki +hymyilivät kehyksistään, ja puinen Simson ikäänkuin kolkutti jalallaan +tahtia, niin että kirkon purjelaiva katon alla heilui pitkässä kaaressa. + +Kun pappi kääntyi alttarilla, kohtasi häntä outo näky. Hänen edessään +aaltoili koko hänen paimenkuntansa tanssin mieluisessa mylläkässä, ja +hän jäi sanattomana seisomaan. Nyrkillään osoitti hän lehterille, että +soitto lakkaisi, mutta kun siitä ei ollut apua, kohotti hän kätensä +seurakunnan yli sitä hillitäkseen ja huusi niin, että kaulasuonet +pullistuivat. Äkkiä soitto hiljeni, kuului pitkä, terävä kiekahdus, ja +kaikki katselivat kummastuneina toisiinsa ikäänkuin olisivat unesta +heränneet ja kiiruhtivat penkkeihinsä. Pappi astui alas alttarilta +pitääkseen ankaran nuhdesaarnan. Silloin kuului urkujen yliäänistä +ikäänkuin kaulahelmien sälinä, kilkuttimien helinä, pikarien kilinä +ja pelimarkkojen kaiku, siitä sukeutui remuava juomalaulu, papin +mielilaulu hänen myrsky- ja teiniajoiltaan. Hän kuunteli pää kallella, +ja yli pulleiden kasvojen levisi päivänpaisteinen, kevytmielinen hymy. +Korttipakka putosi hänen kasukkansa alta lattialle, lehdet sinkoilivat +piiriin hänen ympärillensä. Hän unohti kasukkansa, saarnansa, +kirkkonsa ja oman arvonsa. Hän nosti kauhtanan polviensa yli ja otti +tanssiaskeleen. Pian oli hän huumaavassa tanssinkiihkossa, hänen +vanhat, syntiset varpaansa naksasivat ja pohkeet ponnahtivat piirissä +yli korttilehtien, ja messuavalla kurkkuäänellä alkoi hän laulaa +vanhaa, hurjaa pöytälaulua. + +Paholainen löi urkulehterillä kätensä vasten polviansa ikäänkuin hän +olisi nauruun läkähtynyt, hyppi ja hähätti. Kuin moukareilla alkoi +hän nyt takoa urkuja, jotka ulisivat ja oihkivat ikäänkuin palotorvet +olisivat räikyneet. Kuului hirveä ramina ja räminä, kuin sata härkää +olisi ammunut ja urut tärisyttävällä tykin pamauksella olisivat +haljenneet. Pitkällä loikkauksella hyppäsi piru nukkuvan urkurin yli ja +katosi punatukkaisen urunpolkijan ohi rappusten hämärään. Urkuri heräsi +ja hieroi silmiänsä. Oliko hän nähnyt unta vai kiertelikö kirkkoviini +vielä hänen päässänsä? + +Samana aamuna näkivät myöhästyneet kirkkomiehet maantiellä kummallisen +olennon, jolla oli punainen kaulahuivi ja näverinmuotoinen piikkiparta. +Ja vähää sitä ennen oli näyttänyt ihan siltä kuin kirkontorni +olisi tanssinut katrillia tapulin kanssa, joka oli näyttänyt +jättiläismäiseltä noita-akalta. Mutta seurakunta eli kauan siinä +uskossa, että hengellinen äkkiherätys oli saanut sen ilosta hyppimään. + + + + +TARINA KERJUUPUSSISTA + + +Tämä tarina ei ole mikään ihmeellinen tarina. Se on hyvin +yksinkertainen tarina vanhasta, kuluneesta kerjuupussista, joka +riippui väenpirtin seinällä ovipielessä. Miksi se siinä riippui? +Tavallisestihan se riippuu vain käypäläisten ja maailmanrannan lasten +olalla, kun he tallustelevat talosta taloon leipää kerjäten. + +Mutta ihmeellinen on se tarina sittenkin sentähden, että se kerjuupussi +riippui varakkaan talon pirtin seinällä. Kaikki kyläläiset tiesivät +sen tarinan. Se kerjuupussi oli itse varakkaan talon isännän oma. +Oliko siinä sitten taikaa siinä pussissa? Olipa niinkin! Itse isäntä +oli sen siihen ripustanut jo taloon tullessaan. Miksi oli hän sen +siihen ripustanut? Siksi, ettei hän koskaan unohtaisi entisyyttään, +sen vaellusvaivoja ja sen vapauden iloja. Hän ei tahtonut hävetä +entisyyttään. Se oli aina muistuttamassa, että rehellisellä työllä +pääsee pitkälle maailmassa. Ja sitten on se pussi saanut siinä +vuosikausia riippua, kukaan ei sitä siitä saanut ottaa, se oli kaunis +muistomerkki, joka kehoitti armeliaisuuteen ja ystävällisyyteen. Eikä +isäntä koskaan suuttunut, vaikka häntä ensin kylillä pilkattiin sen +kerjuupussin takia. Erittäinkin oli naapurin isäntä aina valmis häntä +kaikissa tiloissa pistelemään salamähkäisillä sanoillaan. Isäntä vain +nauroi niille, hän laski vain leikkiä ja sanoi, että se pussi oli hänen +taikapussinsa, joka oli hankkinut hänelle kodin, hilpeän vaimon ja +suloisia lapsia, elämänhalun, työnilon ja ikuisen onnen. + +Ja kun häntä pilkattiin, käski hän vaimonsa antaa runsaammin +kerjäläisille, jotka ihmetellen seisoivat oven suussa pussia katsellen. +— Ja hän muisti kuinka hän itse pienenä paapattina kerran oli tullut +tähän samaan taloon pieni pussi olalla. Ystävällinen isäntä oli +ottanut hänet paimenpojakseen, ja niin oli hän jäänyt taloon. Oli +renkinä palkatta raatanut talossa kymmeniä vuosia, kunnes kerran hänen +isäntänsä hänen surukseen sanoi muuttavansa kotiseudulleen, josta hän +kerran oli lähtenyt vaeltamaan ja josta hän nyt oli ostanut talon. +Isäntä oli jättänyt talon hänen haltuunsa ja käskenyt sitä hyvin +hoitamaan. Ja isännän kuoltua sai hän suureksi ihmeekseen koko talon +perintönä. + +Kerjuupussiaan sai hän kiittää kaikesta onnestaan, sanoi hän. + +Mutta naapuri oli kadesilmin jo alusta pitäen seurannut kaikkia +tulokkaan toimia ja koettanut kylillä alentaa hänen arvoansa. Hän ei +saanut öisin unta silmiinsä nähdessään, kuinka naapurin vilja kasvoi +paremmin kuin hänen viljansa, kuinka karja sikisi paremmin kuin +hänen oma karjansa. Ja vaikka hän pilkkasi entistä kerjuria ja hänen +kerjuupussiansa, alkoi hän miettiä miten hän itse saisi tuollaisen +taikapussin. Ja niin kulki hän kerran yöllä poppamiehen luo ja palasi +sieltä salaperäisen näköisenä kantaen rohtimista pussia. Hän hiipi +yöllä naapurinsa pellolle, teki taikoja, heitti tuhkaa ja suolaa +olkansa yli ja luki loitsuja vahingoittaaksensa viljankasvua. Mutta se +ei auttanut. + +Silloin alkoi hän mielissään hautoa uutta tuumaa. Hän tekeytyi nyt +naapurinsa ystäväksi, mairitteli häntä ja alkoi käydä hänen luonansa. +Ja joka kerta, kun hän sieltä palasi, alkoi kerjuupussi kummitella +hänen aivoissaan. Jos hän sen pussin omistaisi, niin voisi hän omistaa +koko kylän, jopa pitäjänkin! Hän alkoi nyt käydä tekohurskaana +kirkossa, hän kulki pyhävaatteisiin puettuna arkenakin, mutta yksin +ollen hän joi. Ja kerjuupussi veti häntä vastustamattomasti johonkin +tekoon. Sen takia kävi yhä hän useammin naapurissa. — + +Eräänä päivänä katosi kerjuupussi naapurin pirtin seinältä. + +Kun isäntä huomasi sen, ei hän voinut syödä, vaikka hänellä oli +runsaasti ruokaa pöydällään. Hänen mielensä ärtyi, hän alkoi tiuskia +palvelusväelle, vaimolleen ja omille lapsilleen. Oli ikäänkuin puoli +sielua poissa hänestä. Pussia etsittiin kaikkialta, mutta turhaan. +Hän alkoi epäillä, että joku kerjäläinen oli varastanut kerjuupussin. +— Mutta naapurinisäntä alkoi levittää huhua, että isäntä oli sen +polttanut, että hän oli alkanut hävetä entisyyttään ja oli käynyt +ylpeäksi. Ja todellakin! Kun isäntä sai tietää kulkupuheista, suuttui +hän Ja vastasi kiukkuisesti, että juuri omalla työllään hän oli +vaurastunut eikä kellään ollut mitään tekemistä hänen kerjuupussinsa +kanssa. Hän oli ylpeä siitä, että hän kerran oli ollut kerjuri. Mutta +kyläläiset ihmettelivät hänen mielenmuutostaan ja alkoivat vieroksua. +Ja kun isäntä sen huomasi, vetäytyi hän kuoreensa ja vältteli ihmisiä. +Hän ei iloinnut enään työstään niinkuin ennen, ja tapahtui, että +hän kerran ajoi erään kerjuupojan yönselkään. Sitä tekoaan hän heti +katui, mutta ei saanut rauhaa enään. Ja ihmeellistä! Tuntui siltä kuin +kerjuupussin mukana olisi mennyt talon rauha, onni ja menestys. Talo +alkoi hiukan rappeutua, lapset sairastuivat ja palvelijat muuttivat, +emäntä itki usein. Ja isäntä syytti kaikesta kerjuupussin katoamista. +Ainoa, joka kävi hänen luonansa, oli naapurin isäntä, taitavasti +vahingoniloaan peitellen kävi tämä häntä nyt muka lohduttamassa. + +Sellaisia kummia se kulunut, vanha kerjuupussi sai aikaan. + +Mutta minne se pussi sitten oikeastaan oli kadonnut? Sen tiesi vain +naapurin isäntä, joka sen oli vienyt. Päivin ei hän uskaltanut sitä +näyttää, mutta yöllä otti hän sen kassakirstustaan, johon hän sen oli +piilottanut. Hän ripusti sen makuuhuoneensa ovipieleen ja katseli +sitä taukoamatta. Nyt oli hänellä taikapussi hallussaan! Ja hän luuli +olevansa iloinen ja onnellinen. Onhan kaikki alkanut menestyä hänen +katseensa ja kättensä alla, hän oli tehnyt hyviä metsäkauppoja, pellot +olivat luovuttaneet kaksinkertaisia satoja, rahaa oli kasaantunut hänen +arkkunsa pohjalle. Hänen kivulloinen vaimonsa oli tervehtynyt, oli +käynyt punakammaksi ja hilpeämmäksi, ehkä hän vielä voisi synnyttää +hänelle lapsenkin, perijän, joka kruunaisi hänen onnensa. + +Mutta kuta enemmän hän katseli kerjuupussia yöllä, sitä enemmän +alkoi se vaivata häntä. Ehkä joku veisi sen häneltä, ja silloin hän +ehkä köyhtyisi niin, että hänen täytyisi jättää talonsa. Viimeisestä +pyhäpaidastaan saisi hän ehkä tehdä itsellensä uuden kerjuupussin, +saisi vaeltaa vaimonsa kanssa kolkutellen tylyjen ihmisten kovia ovia. +Äkkiä hän säpsähti. Mistä se tuli? Kuulihan hän sen ihan selvään. +Joku sanoi hiljaisella, varovaisella äänellä: varas. Hän nousi, hiipi +ikkunalle ja kurkisti uutimen takaa. Talon koira makasi pihalla +kirkkaassa kuutamossa. Ei siellä ollut ketään ihmisolentoa. Mutta +mistä se ääni tuli? Se tuli ikäänkuin hyvin kaukaa jostakin syvästä +kellarista tai haudasta. Vai olisiko joku piiloutunut huoneeseen? +Ehkä sen jonkun synnyttämä liike, lahkeen kahina tai käden raapaisu +oli hänen pelokkaissa, varkaita vaanivissa aivoissaan ilmaissut tuon +salaperäisen, sihahtavan äänen. Koko hänen ruumiinsa alkoi vavista. +Voihkien kumartui hän ja tarkasteli kynttilänvalossa kaapin, pöydän +ja sängyn alustat. Mutta ei sielläkään ollut ketään. Hän laskeutui +taas vuoteelleen ja katseli pussin varjoa seinällä, Se alkoi liikkua +häntä kohden, se näytti isolta, mustalta kädeltä. Taas kuuli hän tuon +salaisen sanan, ja hän hypähti pystyyn huulet sinisinä ja hiukset +harjaksina. Oliko se kerjuupussi noiduttu? Ehkä se oli ollut jonkun +ryövärin tai murhaajan oma, siksi se ei nyt saanut rauhaa. Ehkä +siinä oli veripilkkujen jälkiä, jotka eivät pesussakaan haihtuneet. +Hän katseli omia käsiään ja alkoi niitä inhota. Hän muisti sen +iltahämärän, jolloin hän naapurin seinältä sieppasi pussin, ihan se +oli polttanut käsissä. Hän nousi taasen ja otti pussin seinältä. +Eihän siinä ollut mitään veripilkkuja! Turhaa pelkoa! Hän polki +jalkaansa. Eihän hän ollut mikään lapsi. Aarre on aarteen ottajalla! +»En pelkää, en pelkää, en, en pelkää!» toisti hän itselleen. Mutta +kummallista! Kun hän ei enään kuullut omaa ääntään, tuntui huoneessa +taas ihmeellisen hiljaiselta. Hänen kätensä alkoi ikäänkuin puutua, +se tuntui lyijynraskaalta; niinkuin maneitti takertui pussi käteen, +vai kouristiko hän pussia niin lujasti? Pussi poltti ensin kuin +nokkonen, sitten kuin kuuma rauta, vai olivatko hänen omat kätensä +niin kuumat! Hän pudotti pussin permannolle. Se pussi oli todellakin +noiduttu! Hurjalla ponnistuksella tarttui hän siihen taas ja lukitsi +sen raha-arkkuunsa. Hän koetti nyt nukkua. Kynttilää hän ei uskaltanut +sammuttaa. Mutta juuri kun hän oli nukahtamaisillaan, oli hän +kuulevinaan rahan kilinää. Ja vaikka hän tiesi makaavansa, näki hän +ikäänkuin joku olisi avannut arkun ja ottanut pussin käteensä. Hän +tarkasteli peitteen syrjästä ja tunsi nyt miehen kasvot omikseen. Ja +silloin kuului ikäänkuin syvältä maan uumenista taas ääni, joka sanoi +kolmasti: varas, varas, varas! Hän kalpeni ja pani kätensä ristiin, +sanat sekaantuivat ja ajatukset harhailivat pitkin koko hänen elämänsä +toivotonta taivalta. Vihdoin vaipui hän horrostilan tapaiseen uneen. +Aamulla heräsi hän omaan kiljahdukseensa. Hän huusi kuin hourupäinen. +Unessa oli hän ihan selvästi ollut näkevinään, miten kerjuupussi oli +kuristautunut hänen kaulansa ympäri kuin hirttonuora. + +Päivällä nauroi hän yöllisille ajatuksilleen, mutta joka yö alkoi +pussi uudestaan kummitella hänen sairaissa aivoissaan. Hän ei kestänyt +kauemmin tätä tuskaa. Eräänä yönä nousi hän, otti pussin ja lähti +pihalle. Pussi olalla kulki hän naapuriin kurjana ja onnettomana kuin +köyhin kerjäläinen. Ja pussi painoi ikäänkuin se olisi ollut isoja +kiviä täynnä. Hän kulki kumarassa, ja polvet notkahtelivat maata kohden +ikäänkuin hän olisi kantanut raskasta pahan omantuntonsa taakkaa. Mutta +vähitellen alkoi pussi kevenemistään kevetä kuta lähemmäksi hän astui +naapurin valaistua ikkunaa. Hänen sieluunsa tuli omituinen, hiljainen +rauha, ja sydän suli, kun hän naputti ikkunalle. Naapurin isäntä tuli +pihalle. + +»Tässä on kerjuupussisi! Hyvä ystävä, voitko sinä antaa anteeksi...?» + +»Minä annan sen hyvästä sydämestäni anteeksi», sanoi toinen. + +»Sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen. Minä olin huono ihminen, +tämä on minulle ankara opetus. Tästä lähtien koetan minä työllä ja +rakkaudella palkita, mitä olen rikkonut», sanoi naapuri itkevällä +äänellä. + +»Älä minua kiitä», sanoi toinen, »sinä itse olet tehnyt minulle suuren +palveluksen. Minä aloin jo kehuskella entistä köyhyyttäni. Meninpä niin +pitkälle, että ajoin erään kerjäläispojan pirtistäni; en saanut rauhaa +ennenkuin löysin hänet, nyt hän nukkuu väen tuvassa.» + +»Minä otan hänet ottopojakseni», sanoi naapuri. + +»No silloinhan kaikki kääntyy hyväksi jälleen», sanoi toinen. + +»Ihmeelliset ovat ihmisen tiet, minä olen nyt ikäänkuin toinen ihminen, +nyt minä löysin elämän tarkoituksen. Voimmeko tästä lähtien olla hyviä +ystäviä?» + +»Voimme», vastasi toinen, »ja pyrkikäämme myös hyviksi ihmisiksi. +Tiedätkö, mitä minä nyt teen kerjuupussilla?» + +»Ethän sinä sitä vain hävitä?», kysyi naapuri. + +»En», vastasi toinen, »minä asetan sen hiljaa entiselle paikalleen +ikäänkuin se aina olisi siinä ollut. Eikä kukaan saa tietää mitään. +Muistuttakoon se meitä aina tästä siunatusta hetkestä!» + +»Siinä pussissa on sittenkin taikaa», sanoi naapuri ihanasti hymyillen. + +»Niin, siinä pussissa on sittenkin taikaa!», sanoi toinen. + +Sitten löivät he kättä ja erosivat. + + + + +NOIDUTTU TORNIKELLO + + +Hyvin vanhassa kaupungissa asui vanha kelloseppä, joka kävi vetämässä +tornikellon käymään. Neliskulmaisessa tornissa oli neljä kellotaulua, +tosin ne kävivät mikä neljännestunnin edellä mikä neljännestunnin +jälessä toinen toisistaan, mutta ihmiset olivat jo ammoisista ajoista +siihen tottuneet, että yksi osa kaupungin asukkaista eli joko edellä +tai jälellä ajastaan. Ihmiset olivat tyytyväisiä siihen, ettei se +vanhanaikuinen kello kokonaan seisahtunut. He rakastivat kaikkea, mikä +oli vanhaa ja varmaa, ja he pelkäsivät kaikkea, mikä oli uutta ja outoa. + +Uudenvuoden aattona oli vanha kelloseppä pistäytynyt »Kolmen kannun» +ravintolassa ja oli tavannut siellä kaupungin vaakamestarin ja +kaupungin piiparin, joka samalla oli kaupungin rakkari. Nämä miehet +olivat soittotaitoisia miehiä, kelloseppä soitti viulua, vaakamestari +klanettia ja rakkari huilua. Soittaessa he toisinaan tulivat hyvin +toimeen, mutta kannuja kallistaessa he tavallisesti riitaantuivat. +Kelloseppä oli suorasukainen ja ärtyisä mies, vaakamestari pyylevä ja +viekas ja rakkari ilkeä, kavala ja kujeellinen. + +Tällä kertaa he vastoin tavallisuutta istuivat levollisina, sillä +uudenvuoden yönä kellon kahtatoista lyödessä piti heidän yhdessä +soittaa uudenvuoden tuloa kirkontornista. Samalla olivat he päättäneet +pitää pienet juomakemut tornissa. Kelloseppä lähti edellä kirkonkelloa +vetämään, muut lupasivat tulla hetken kuluttua. + +Kelloseppä istui nyt tornissa katsellen pienestä neliruutuisesta +akkunasta »Kolmen kannun» ravintolan porttia. Sitten kurkisti hän +raollaan olevasta lattialuukusta ja näki isot, raskaat kellon painot. +Hän oli väsynyt, hän aikoi odottaa tovereitaan auttamaan painojen +nostamisessa. Hän otti taskukellon esille. Mutta mikä ihme! Viisarit +alkoivat pyöriä ympäri. Mikä kelloa riivasi? Hän ravisti sitä, hän +nosti sen korvalleen, mutta se alkoi pyöriä yhä hullunkurisemmin. Hän +pisti nenälasit silmilleen, asetti kellon pöydälle ja alkoi purkaa +sitä. Hän purki sen sisukset, taulun, lämsät, vasarat ja vieterit, +mutta kun hän pienellä teräspuikolla koetti eroittaa pieniä esineitä, +tarttuivat ne kuin noiduttuina toisiinsa. Hän purki ja koetti liittää +kaikki osat taas paikoilleen, mutta aina ne vaan tarttuivat kuin +taikavoimalla toisiinsa. Kelloseppä kynsi korvallistaan ja arveli, että +viini vielä sumensi hänen aivojaan, hän pisti kellon taskuunsa, otti +viulun viululaatikosta ja alkoi näppäillä ja virittää kieliä. + +Niin istui kelloseppä tornissa odotellen remuveikkojaan. Mitä hän nyt +tekisi, ellei vaakamestarilla eikä rakkarillakaan olisi kelloa, sillä +usein rakkari antoi kellonsa pantiksi »Kolmen kannun» isännälle, ja +vaakamestarin vanhaan »perunakelloon» ei hän luottanut. Mutta kyllähän +hän myöhemmin ehtisi kotona käydä, mutta jos hän nyt lähtisi, valuisi +viini parempiin suihin. + +Tunnin kuluttua kuuli kelloseppämestari, miten kirkontapulin rappusista +alkoi kuulua kolinaa, hapuilevia, hoipertelevia askeleita. Lattialuukku +paiskattiin auki ja aukkoon ilmestyi kaksi päätä, vaakamestarin +kuunaama ja tihruiset, pienet porsaan silmät ja pyöreä nenä sekä +rakkarimestarin pitkät, kulmikkaat kasvot, joiden keskellä loisti +pitkä, punainen, kyhmyinen pöllön nenä, joka riippui yli suun, ja +leuasta pisti esiin hiukan eteenpäin korkkiruuvin muotoinen piikkiparta +vihreän kaulahuivin yli. + +Kun kelloseppämestari kertoi heille ihmeellisistä taskukellonsa +kujeista, vilkutti rakkari silmää vaakamestarille. Mutta kun kelloseppä +yhä oli nyrrillään, veti rakkari kellon taskustaan, lohdutti häntä ja +sanoi: + +»Tässä on kello, joka käy! Kellomestari, sinä olet nähnyt uudenvuoden +yön ihmeitä! Katsos, kohta seisoo aurinko paikallaan, aikaan syntyy +juopa, josta nähdään ijäisyys kaikkine ilmeineen, vuoret avautuvat, +aarteet kohoavat maan pinnalle ja vesi muuttuu viiniksi.» + +Samassa vetivät rakkarimestari ja vaakamestari turkkinsa alta esiin +viinileilit. + +Sitten alkoivat he maistaa leilistä ja viini alkoi kiertää +heidän suonissaan. He unohtivat koko kaupungin alhaalla, sen +vanhoista taloista tuikkivat juhlatulet ja tähtipoikien punaiset +paperitähtilyhtyjen liikkuvat valot kaduilla. + +Kelloseppä sanoi: »Kuules, rakkarimestari, voinko minä luottaa sinun +kelloosi? Jälkeen kahdentoista täytyy minun vetää kirkonkello, +muuten se vehkeilee koko vuoden. Muistuttakaa, hyvät miehet, kun +kello on lyönyt kaksitoista, sillä muuten käy hullusti. Ettei vaan +kirkonkellokin olisi tänä yönä noiduttu!» + +Vaakamestari sanoi: »Varmasti tänä yönä tapahtuu ihmeitä!», ja vilkutti +silmää rakkarimestarille, joka sanoi ynisevällä äänellä: + +»Ja muistakaamme, että me olemme toimellisia ja tarkkoja +soittomestareita. Kun kirkonkello lyö kaksitoista, niin me tojahutamme +niin, että kaupungin vanha raastupa kaatuu ihmeestä kellelleen. Minä +olen kuullut, että muualla maailmassa lauletaan uudenvuoden virsi +jo hiukan nopeammassa tahdissa. Muistakaa se, kun viulut, huilut ja +klaneetit pannaan soimaan!», sanoi rakkari, joka mielestään oli hiukan +uudenaikaisempi mies ja edellä ajastaan. + +»Niinpä niin!», sanoi vaakamestari, »kyllä klaneetit pannaan soimaan +niinkuin ennenkin, jollei kelloseppä vaan ala väärästä äänestä.» + +»Väärästä äänestä!», kivahti kelloseppämestari. »Sinä väärä vaakaaja! +Tiedätkö, mitä on kirjoitettu vaakakojusi otsalautaan: vaaka +maamiehille.» + +»Niin, rehellisesti teen työni, en punnitse väärin enkä riko tahallani +kelloja, että ne jonkun ajan kuluttua seisahtuvat.» + +Kelloseppä sanoi: »Tekivätpä teinit sinulle kerran pientä pilaa, +maalasivat yöllä koon ärräksi, niin että kirjoitus kuului: vaara +maamiehille. Sinä olet vaarallinen mies, herra vaakamestari.» + +»Ja sinä asetat väärän kellosi mukaan kaikki kaupungin kellot väärin +käymään. Lopulta ei täällä tiedetä onko yö vai päivä.» + +»Älkää kinatko!», sanoi rakkarimestari ja katseli torille, jonne jo oli +kokoontunut kansaa. + +»Sinä, kelloseppä, olet hiukan vanhanaikainen mies, etkö tiedä, että +maailman viisarit ovat kääntyneet, sinun tornikellosi käy aivan +hullusti!», pisteli rakkari. + +»En minä käännä nahkaani niinkuin sinä, herra rakkarimestari, joka +riistät ensin kaupungin koirilta kaulavyöt ja sitten nyljet ne. Kerran +nyljit sinä hyvän ystäväni koulumestarin pystykorvan ja möit nahan +ketunnahkana markkinoilla.» + +»Kettu on viisas!», sanoi rakkari silmiään vilkutellen. »Mutta +kuulkaa!», huudahti hän samassa ja pisti leilin nurkkaan. + +Ties kuinka kauan he olisivat riidelleet, jollei kirkonkello samassa +olisi alkanut lyödä kahtatoista. He hypähtivät kaikki pystyyn ja +tarttuivat soittokoneisiinsa, käänsivät ne ulos avatusta tornikomeron +akkunasta ja alkoivat soittaa. Hitaasti vieri ensin virsi, rakkari +hoputti yhä taajempaa tahtia, polki jalkaansa, hänen vanha huilunsa +ynisi niinkuin hänen nenänsä, ja virsi kävi yhä vilkkaammaksi. +Vaakamestarin klanetin rikkinäiset äänet laahasivat jälessä kuin +raskaat tanssiaskeleet, mutta kellosepän huilu pysyi uskollisesti +ja hartaana vanhassa virren tahdissa. Siten eivät kuulijat torilla +tienneet oikein, mitä soitto tarkoitti, mutta kirkon portailla seisova +koulumestari selitti, että tämä oli varmaan sitä uudenaikaista +virrensoittoa, jota ei vielä kukaan siinä kaupungissa ollut kuullut. + +Ja niin hajaantui kansanjoukko hartaana, mutta soittajat jatkoivat +ilonpitoaan ja mekastustaan aamuyöhön vanhassa kellotornihuoneessa. +Lopulta putosi kelloseppämestari läpi luukun kellotapulin lattialle, +parahti ja jäi makaamaan ison kellon alle. Vaakamestari laski pallean +päänsä pöydänjalkaa vasten ja kuorsasi, niin että posket pullistuivat. + +Rakkarimestari kiipesi nyt alas lattialuukusta kujeellinen, ivallinen +ilme suupielessä. Hän kompuroi yli kellosepän, joka makasi kalpeana +kuutamossa. Kuu katseli tapulin ovenrakojen välistä ikäänkuin nauraen +rakkarimestarin öisille puuhille. Rakkarimestari alkoi kiskoa +raskaita kellonpainoja ja asetti kellon käymään niin hyvin kuin taisi +muutettuaan ensin tuntiviisarin minuuttiviisarin paikalle. Iloisena +kepposestaan loikkasi hän taas tornikomeroon, otti huilunsa, asettui +istumaan akkunalaudalle, niin että jalat riippuivat ulkona. Sitten +alkoi hän soittaa vanhanaikaista minuettia, ja hänen mielestään nauroi +kuu kuin vanha, pyöreäposkinen lyhdynsytyttäjä ja sen ympärillä +tanssivat kaikki taivaan tähdet niinkuin pienet paperilakkiset, +valkeatakkiset tähtipojat. Rakkarimestari oli humaltuneen huoleton, +hän alkoi soittaa yhä huimemmin ja polki koroillaan tahtia kopautellen +kirkon seinään. Silloin lensivät naakat kirkonseinän raoista +kimmahdellen ja kirkuen ilmaan. Rakkarimestari kääntyi, menetti +tasapainon ja luiskahti ilmaan. Hän leijaili maata kohden turkki +levällään, jota tuuli pullisti. Mutta rakkarimestari ei hellittänyt +huilua, hän soitteli minuettiaan, hänen päähänsä pälkähti, että jollei +hän soittaisi loppuun, olisi hänen oma loppunsa lähellä. Ja kun hän oli +päästänyt huilustaan viimeisen, korkean, kiljuvan loppuäänen, tupsahti +hän pää edellä syvään kinokseen, ja huilu lakkasi soimasta, se inisi +niinkuin lapsen suu, johon äkkiä pistetään tutti. + +Rakkarimestari kömpi kinoksesta ihmetellen, että oli pulasta päässyt. +Hän selveni heti. Sitten huusi hän yövartijaa. He kiipesivät torniin, +ravistivat hereille kuorsaavan vaakamestarin, kolmisin kantoivat he +sitten alas kellosepän, joka oli nyrjähyttänyt jalkansa, ja veivät +hänet kotiin ja jättivät hänet makaamaan vuoteelle. Kotimatkalla oli +rakkarimestari hiukan häpeissään, hän ei puhunut vaakamestarille mitään +kirkonkellon vetämisestään. + +Kelloseppä heräsi myöhään seuraavana aamuna pajassaan. Kaikki +seinäkellot tikuttivat hänen ympärillään. Hän koetti nousta, mutta +retkahti vuoteelleen, sillä jalkaan koski ikäänkuin sitä olisi +tulipihdillä nipistetty. Avuttomana katseli hän ulos ikkunasta suoraan +kirkonkellon tornia. Mitä nyt! Muistihan hän ihan selvään, että hän +oli vetänyt kirkonkellon käymään. Mutta kaikki seinäkellot kävivät +aivan nurinkurisesti. — Näkikö hän oikein? Hän varjosti silmiään. Ei, +kirkonkello kävi tyynesti ja tasaisesti, mutta näissä seinäkelloissa +oli jotain salaperäistä. Olivatko ne noiduttuja! Käheällä äänellä +huusi hän oppipoikaansa. Tämä tuli hiukan epäröiden pajaan ja +kelloseppä käski hänen asettaa kaikki kellot käymään kirkonkellon +mukaan. Oppipoika teki niin, mutta salassa virnisteli hän pyyhkäisten +suutaan kämmenensä selkäpuolella. Sitten käski kelloseppä hakea +haavuriparturimestarin. Pian tuli parturi ja asetti nyrjähtyneen +niveleen paikoilleen, mutta kaikki kellot asetti hän käymään +kirkonkellon mukaan. + +Sillä aikaa tapahtui kaupungissa ihmeellisiä seikkoja. Ihmiset +heräsivät ja huomasivat, että heidän kellonsa kävivät väärin, toiset +uskoivat kirkonkelloa, toiset omia kellojaan, toiset luulivat, +että kirkonkellossa oli jotain taikaa. Vanhat miehet ja etupäässä +koulumestari väittivät, että heidän kellonsa kävivät oikein, mutta +keski-ikäiset naiset uskoivat vahvasti kirkonkelloon. Lopulta +kirkonkello alkoi lyödä aivan hassusti, milloin löi se kolmetoista, +milloin seitsemäntoista, milloin löi se taas oikein. Mene ja ota +siitä selvä, se kello oli tullut ihan hulluksi. Torilla ja kadulla +keskusteltiin tästä ihmeellisestä seikasta ja ihmiset jakaantuivat +kahteen puolueeseen. — Rakkarimestari istui vaakamestarin seurassa +»Kolmen kannun» ravintolassa ja nauroi kujeensa seurauksille tai kulki +virnistellen kansan joukossa kuunnellen kanssapuheita. Mutta yöllä +kokoontuivat kaikki kaupungin koirat ulvomaan rakkarin akkunan alle, +sillä he aavistivat, että rakkari, heidän vanha vihamiehensä, oli syynä +tähän sekamelskaan. + +Kirkonkello löi taas oikein vuorokauden, ja ihmiset tyyntyivät, mutta +paljon tapahtui kuitenkin nurinkurista. Ihmiset eivät eroittaneet +enään aamuhämärää iltahämärästä. Teinit myöhästyivät tunneiltaan, +koulumestari istui yksin tyhjässä koulusalissa. Kun toiset luottivat +kirkonkelloon, toiset omiin kelloihinsa, eivät he tavanneet toisiaan +määrätyllä ajalla. Monet hyvät kaupat jäivät siten tekemättä, +rakastavaiset eivät tavanneet toinen toisiaan, kukot lauloivat väärällä +ajalla, ihmiset menivät aamulla iltakirkkoon, illalla toriostoksilleen, +moni oli kotona silloin kun hänen olisi pitänyt olla kokouksessa +ja moni seisoi kadulla silloin, kun vaimo odotti häntä kotiin. +Lyhdynsytyttäjä sytytti kerran lyhtynsä keskellä päivää ja yövartijat +nukkuivat yönsä ja alkoivat kuljeskella kaduilla vasta aamuhämärässä. +Toiset luulivat, että kirkonkello oli noiduttu ja että se kulki +taaksepäin, mutta taikauskoiset juorukellot siunailivat ja selittivät, +että kaikki kaupunkilaiset näkivät varmaankin unta, tämä oli jotain +rienan riivattua tai oli tulossa kauhea maailman loppu. + +Vain pienet sylilapset ja vanha kelloseppä eivät tietäneet koko tästä +ajan selkkauksesta mitään. + +Rakkarimestari oli jo kolmena vuorokautena tullut myöhään kaikille +aterioille, sillä hänen vaimonsa luotti kirkonkelloon. Paisti oli +palanut pohjaan monta kertaa, lapset kirkuivat, talossa oli kaikki +mullin mallin. Eikä rakkari ollut tuonut penniäkään kotiin, sillä +kukaan ei joutanut nyt tanssimaan piiparin soiton mukaan, ja ihmiset +pitivät pelosta koiransa yöllä huoneissaan, niin ettei hänen ollut +onnistunut nitistää yhtäkään hengiltä. Rakkarin vaimo oli lopulta ihan +suunniltaan, hän tarttui miehensä tukkaan, ravisteli häntä ja uhkasi +sulkea halkovajaan. Silloin täytyi rakkarin tunnustaa kepposensa +uudenvuodenyönä kirkontornissa. Vaimo rämähti häijyyn hähätykseen, +harakkana lensi hän ulos ja hötisi koko asian naapurilleen. Pian tiesi +sen koko kaupunki. + +Samaan aikaan syöksähti koulumestari kellosepän pajaan ja huusi: + +»Täällä sinä vain istut kuin hyypiäinen hävitetyssä kaupungissa etkä +tiedä mitään!» + +»Mitä minun sitten pitäisi tietää!», sanoi kelloseppä ihmeissään. + +»Kirkonkellossa on joku vika!» + +»Vika! Kuinka se voisi olla mahdollista!», sanoi kelloseppä änkyttäen. + +»Kohta kokoontuu korkea raati, ja sinä voit menettää +kirkonkellonvetäjän virkasi», varoitti koulumestari. + +»Mutta muistanhan minä vetäneeni kellon käymään. Pyhän nimessä, mitä on +tapahtunut?» + +»Kallista tästä lähin vähemmän kannuja. Koko kaupunki on kuin +pökerryksissä, sinä olet unohtanut vetää kirkonkellon.» + +»Mutta kuinka... en ymmärrä, käyhän se...», väitti kelloseppä. + +»Käy päin mäntyä ja muut kellot sen mukana!» + +»Kirkonkello on noiduttu! Missä minun taskukelloni on, katso itsel», +sanoi kelloseppä ja kosketti teräspuikolla kellonsa viisareita, jotka +alkoivat pyöriä ympäri. + +Oppipoika katseli ovenraosta ja virnuili. + +»Tosiaankin ihmeellistä!», sanoi nyt vuorostaan ihmeissään koulumestari. + +»Mutta katsos tätä minun ajanmittariani, se ei ole seisahtunut +neljäänkymmeneen vuoteen.» + +»Tosiaankin, nyt minä uskon, että kirkonkello käy väärin. Mennään heti +kirkontorniin!» + +Kun he tulivat kadulle, astui rakkarimestari juuri raastuvasta, +oppipojat ja teinit kiljuivat hänen kintereillään, ja kaikki kaupungin +koirat ulvoivat hänen ympärillään. Raati oli tuominnut rakkarin hänen +vaimonsa tunnustuksen kautta virkansa menettäneeksi, koska rakkari +oli omin luvin kääntänyt kirkonkellon viisarit väärin ja tehnyt näin +itsensä ajan pilkkaamiseen ja kaupungin häväistykseen vikapääksi. + +Kelloseppä kulki nyt koulumestarin mukana kirkontorniin ja asetti +viisarit paikoilleen. Samassa löi kello kumeasti ja tasaisesti, heti +sen jälkeen löivät kaikki kaupungin seinäkellot yhtä tasaisesti +ja useat taskukellot alkoivat sirkuttaa kuin sirkat sekunnilleen +kirkonkellon mukaan. + +Kun koulumestari ja kelloseppämestari astuivat alas kirkonportaille, +sanoi koulumestari: + +»Olkoon tämä nyt opiksi sinulle; mennään nyt 'Kolmen kannun' +ravintolaan, mutta me juomme vain yhden tinasarkan viiniä mieheen.» + +Ja niin palasi taas vanha rauha kaupunkiin. Vanha tornikello mittasi +aikaa niinkuin se oli sitä mitannut jo vuosisadat. Tosin näyttivät +eri kellontaulut mikä neljännestunnin enemmän mikä vähemmän, mutta +ihmiset tulivat silleen hyvin toimeen eivätkä he kaivanneet sen +parempaa kirkonkelloa, sillä eihän se sentään enään koskaan käynyt +päinvastaisesti. + +Rakkarimestari ja vaakamestari muuttivat pian pois kaupungista, he +ottivat kimsunsa ja kamsunsa, klanettinsa ja huilunsa ja lähtivät +soittajina maita kiertämään. + +Jonkun vuoden kuluttua suoritti kellosepän oppipoika kisällinäytteensä. +Silloin sanoi hän hiukan hämillään kellosepälle: + +»Mestari, minun täytyy tunnustaa teille yksi asia. Vähää ennen kuin se +kirkonkello alkoi konstailla tässä joku vuosi sitten, tein minä teidän +taskukellonne sisukset magneetilla sähköisiksi. Ettehän ole minulle +siitä vihainen?» + +»He, he, vai sinäkö se!», nauroi kelloseppä ja nipisti kisälliä +piloillaan korvalehdestä. »Siksi se taskukello olikin kuin noiduttu. +Ei, tämä on hassu juttu, tämä minun täytyy kertoa koulumestarille.» + +Ja niin otti kelloseppämestari vanhan silkkihattunsa ja piikkipäisen +kyhmykeppinsä sekä meni isosta aikaa »Kolmen kannun» ravintolaan +juomaan tinasarkallisen vanhaa hyvää renskaa vanhan, hyvän ystävänsä, +koulumestarin kanssa. + + + + +METSÄN HENKI + + +Köyhältä pojalta kuolivat vanhemmat, mökki myytiin, ja niin läksi hän +yksin maailmalle, eikä hänellä ollut muuta kuin kolme reikäleipää, +joita hän kantoi kainalossa. Niin kulki hän eteenpäin maantietä, ja +linnut visertelivät tienvarren puissa. Poika ei ymmärtänyt surra, sillä +hän oli aina rakastanut metsää ja korkeata mäkeä mökin takana, josta +hän oli katsellut kauas korven yli illanruskon ihmeellisiä maita, +joihin hän kerran oli toivonut pääsevänsä. + +Niin kulki hän nyt eteenpäin maantietä, ja kun hän oli ehtinyt kolmen +kirkon taakse korkealle mäelle, tuli mäen alta häntä vastaan vanha +ukko, jolla oli harmaa mekko ja keltainen taulahattu päässä. »Auta +minua mäessä!», sanoi ukko. Poika auttoi ukon mäelle. + +»Anna minulle, poikakulta, yksi noista reikäleivistä!», sanoi ukko. + +Poika antoi ukolle reikäleivän. + +Niin erosivat he, ja poika kulki taas eteenpäin. Hän kulki kolmen +kirkon ohitse ja tuli vielä korkeammalle mäelle. Mäen alta kompuroi nyt +vielä vanhempi ukko, jolla oli sininen mekko ja valkea tuohihattu. Ukko +sanoi pojalle: »Auta minua, sillä minä olen kovin vanha!» Poika auttoi +ukon mäelle. + +Ukko sanoi: »Anna minulle toinen reikäleivistäsi, sillä minä en ole +syönyt kahteen vuorokauteen.» + +Poika antoi ukolle reikäleivän. + +Poika erkani ukosta, kulki taas eteenpäin ja söi marjoja. Kun hän oli +kulkenut yhdeksännen kirkon ohi, tuli hän kaikkein korkeimmalle mäelle. +Syvältä mäen alta kuuli hän valitusta. Siellä makasi maassa vanha ukko, +jonka yllä oli vanha, vihreä, kulunut mekko ja päässä vihreä naavahattu. + +Hän näytti niin raihnaiselta kuin hän olisi ollut yhdeksänsadan vuoden +vanha. Niin ajatteli poika. + +»Poikani, poikani», valitti ukko, »tule auttamaan minua, muuten minä +kuolen!» + +Poika koetti auttaa ukkoa, joka oli raskas kuin kivi. Hän pinnisti +kaikki voimansa, mutta kun hän tarttui ukon käteen, sai hän ihmeellisen +voiman. Hän nosti ukon maasta ja talutti hänet mäelle. + +»Taidan kuolla», sanoi ukko, »mutta jos sinä annat tuon leipäsi, niin +minä tästä elvyn!» + +Poika antoi ukolle ainoan leipänsä. Hän ajatteli: »Ei hätää mitään, +koko metsä on marjoja täynnä.» + +Ukko söi ja virkistyi, ja sitä mukaa kuin hän söi, nuoreni hän, ja +pojasta tuntui kuin ei vanhus olisi ollut häntä iäkkäämpi. Se vieras +nousi ja sanoi: »Kiitos, poikani, minä olen sama ukko, joka tulin +sinua vastaan jo kaksi kertaa tätä ennen, mene ja luota onneesi, sinä +kuljet hyvien haltioiden suojassa!» Vieras otti sauvansa ja lähti +astumaan. Poika lähti kulkemaan, mutta kun hän katsoi taaksensa, oli +vieras kadonnut. Poika ihmetteli sitä suuresti, ja kun hän nyt katsoi +eteenpäin siltä korkeimmalta mäeltä, näki hän taivaanrannalla ison, +valkean kaupungin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari. Hänen +mielensä tuli kovin iloiseksi, ja hyräillen kulki hän taas eteenpäin. +Kun hän oli jonkun matkaa kulkenut, lensi metsästä valkea kyyhkynen ja +istahti aidanseipäälle. Poika asteli nopeammin, mutta aina se kyyhkynen +lensi aidanseipäältä aidanseipäälle ja vikerteli. Nyt seisahtui poika +kuuntelemaan, mitä se kyyhkynen vikerteli. + +»Anna mulle murunen, anna mulle murunen!», vikerteli se valkea +kyyhkynen. + +»Kaikki olen antanut eräälle hyvin vanhalle ukolle», vastasi poika. + +»Anna mulle murunen, anna mulle murunen», vikersi taas metsäkyyhkynen. + +Poika alkoi kaivaa taskujaan ja löysi sieltä yhden murusen, joka oli +pudonnut hänen kotinsa pöydältä hänen taskuunsa. Hän otti sen murun +varovasti taskustaan ja heitti sen kyyhkyselle. Iloisesti lensi +kyyhkynen, noukkasi murun ja pyrähti aidanseipäälle. »Minä olen sen +vanhan ukon kyyhkynen, seuraa minua, niin onni seuraa sinua!», vikersi +kyyhkynen. + +Poika alkoi nyt ilosta tanssia maantiellä, kyyhkynen lensi edellä ja +poika seurasi sitä, ja niin tulivat he vihdoin kauan matkattuaan siihen +valkeaan kaupunkiin, jonka portti kimmelsi kuin sateenkaari. + +Poika kulki portista kaupunkiin ja kyyhkynen lensi edellä. Poika +kulki kummallisia katuja ja ahtaita kujia ja hän ihmetteli kaikkea. +Hän näki vanhoja tiilikattoisia taloja, joissa oli lyijyakkunoita. +Ne talot kallistuivat toisiansa vastaan kuin punapipolakkiset vanhat +tontut. Hän näki hienojen prinsessojen ikäänkuin näyssä ajavan +ohitsensa seitsenlasivaunuissa, näki munkkien kulkevan saatossa isoihin +kirkkoihin. Siellä humisivat hopeiset urut ja akkunat loistivat täynnä +kummallisia maalauksia. Ja korkealla mäellä oli vanha linna, jossa +oli neljä tornia, ne kuvastuivat jokeen ja seisoivat siinä ikäänkuin +päällään. Yli joen pingottuivat vanhat sillat, ne jytisivät, kun nuori, +sinisilmäinen ratsastaja puettuna punaiseen viittaan ja kultanyöriseen +takkiin, kupeella miekka, kannusti kirjavan saattojoukkonsa edellä +linnan portista merelle päin. Kaukana rannalla näkyi vihreä huvilinna +kalliolla, jota vasten meren vihreät aallot kohosivat. + +Ja kun poika kysyi, kuka se nuori ratsastaja oli, niin hänelle +sanottiin, että se oli nuori, iloinen herttua, joka asui siinä +nelitornisessa linnassa. + +Poika ei koskaan ollut aavistanut, että maailmassa voi löytyä niin +paljon komeutta ja kummallisia asioita. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei +siinä kaupungissa ollut metsää, vain kirkkojen ympärillä oli vanhoja, +surkastuneita puita. Poika huokasi ja kulki taas eteenpäin. Niin tuli +hän hiljaiselle syrjäkadulle ja seisahtui pienen kaksikerroksisen, +kummallisen talon eteen. Ja kyyhkynen, joka oli seurannut poikaa koko +matkan, lensi nyt sen vanhan talon tiilikaton räystäälle. Siinä talossa +oli pieniä, viheriälle vivahtavia kahdeksanruutuisia akkunoita. Hän jäi +katselemaan niitä akkunoita, joiden takana oli vanhoja, homehtuneita, +vasikannahkakantisia kirjoja. Toiset kirjat olivat messinkihakasilla, +ikäänkuin suurilla sineteillä, suljetut, toiset kirjat olivat auki +selkosen selällään niinkuin päivänpuoleisten talojen portit. Hän +alkoi lukea niitä kirjoja. Niissä oli isot, punaiset alkukirjaimet, +joiden ympärillä oli outoja kuvioita. Tuuli liikutti lehtiä, ne +aukenivat ikäänkuin itsestään ja hän luki lukemistaan silmät suurina +ja kirkkaina. Hän luki mitä ihmeellisimpiä satuja kaukaisista maista, +joiden takana kasvoi palmupuita ja suuria aarniometsiä. + +Eräässä akkunassa oli kiiltäviä vaskipiirroksia. Hän näki niissä +kuvattuina vanhoja taloja vinttikaivoineen, suihkulähteineen, vanhoja +kirkkoja ja samanlaisia pyhimyskuvia, joita hän oli nähnyt kirkonkin +akkunoissa. Ja ne kuvat olivat hänen mielestänsä kauniimpia kuin itse +kaupunki. Mutta hän kaipasi niissä kuvissa puita, pilviä ja sinistä +taivasta. Silloin muisti hän kotiseutunsa taivaan ja katseli ylös. +Nyt huomasi hän yliskamarin akkunassa ihmeen ihanan neitsyeen, jolla +oli valkea puku. Ja valkea metsäkyyhky istui nyt hänen kädellään. Ja +se valkohipiäinen neitsyt, jonka huulet olivat kuin kaksi pientä, +punaista sydäntä, hymyili hänelle herttaisesti ja nyökytti päätään. +Poika nyökytti myös päätään. Se on varmaankin prinsessa, ajatteli +poika ja hymyili. »Eihän se ole mikään prinsessa, onpahan vain +vaskenpiirtäjän nuorin tytär», vikerteli kyyhkynen. Ja nyt huomasi +poika puodissa vanhan vaskenpiirtäjän, joka istui kolmihaaraisella +rautajakkaralla messinkisankaiset, pyöreät silmälasit otsalla ja +piirteli teräskaivertimella vaskilevyyn kuvia. + +Kyyhkynen vikerteli: »Piirrä, piirrä!» ja poika oli piirtävinään ja +tuli hyvin iloiseksi. »Katso, mitä sinulle pudotan», vikerteli taas +kyyhkynen ja nykäsi rinnastaan valkoisen sulan. Sulka leijaili pojan +käteen ja hän pisti sen povelleen. »Se on taikasulka», vikerteli taas +se valkea metsäkyyhky, »se on metsän lahja sinulle siksi, että aina +rakastit metsää. Kun kerran saat valita itsellesi vaimon, niin sipaise +sulalla naisen huulia, niin saat suun puhumaan sydämen suoria sanoja.» + +Niin vikerteli kyyhkynen ja lisäsi: »Käy huoneeseen, siellä onni sinua +odottaa!» Ja samassa lensi kyyhkynen nuoren tytön kädeltä, se liiteli +pois yli kaupungin tiilikattojen yli yhdeksän kirkon metsään, mistä se +oli tullutkin. + +Poika meni puotiin, katseli seiniä, puupiirroksia ja hyllyjä, joilla +oli vanhanaikaisia kirjoja ja vaskilevyjä. Poika seisahtui ukon +taakse, joka ei työnsä innossa huomannut mitään. Poika katseli, kuinka +ukko taitavalla kädellä piirteli teräskaivertimella kuvia kylmään +vaskeen, ja ne kuvat muuttuivat ihan kuin eläviksi. Mutta poika arveli +itsekseen, että kuvista puuttui jotain, mutta mitä, sitä hän ei voinut +selittää. + +Vihdoin huomasi ukko pojan ja sanoi: »Mitä sinä tarkastat, eivätkö ne +ole mielestäsi hyviä?» + +»Kyllähän ne ovat hyviä, mutta niistä puuttuu jotakin», sanoi poika +hämillään. + +»Onpa sinulla muka tarkka silmä», naureskeli ukko, »mitäpäs niistä +puuttuisi?» + +»Niistä puuttuu metsän puut ja taivas», sanoi poika ujolta äänellä. + +»Täällä ei metsä viheriöitse, ja taivas on liian kaukana maasta», +murahti ukko, »minä olen ne ihan unohtanut. Mutta kuka sinä olet?», +kysyi vanhus. + +»Minä olen köyhän metsävahdin poika», vastasi poika. »Vanhempani +kuolivat, lähdin maailmaan ohi yhdeksän kirkon, kyyhkynen lensi +edelläni, se neuvoi minua tulemaan tänne. Äsken se lensi nuoren +neitsyeen kädeltä, mutta sitä ennen se neuvoi: piirrä, piirrä!» + +»Kovin sinä olet vielä nuori ja kokematon», sanoi ukko. »Minulla +on kolme tytärtä toinen toistaan kauniimpia, ja kaikilla on oma +neitsytkammionsa, mutta he eivät muista aina isäänsä, sillä isäkin +unohtaa heidät toisinaan. — Minäkin olin nuori ja rakastin metsää +niinkuin sinä, mutta nyt olen hyvin vanha ja väsynyt.» Niin sanoi vanha +vaskenpiirtäjä. + +»Kukas te sitten olette?», kysyi poika. + +»Minä olen herttuan hovivaskenpiirtäjä. Koska kyyhkynen neuvoi sinua +piirtämään, niin ota kaiverrin ja kaiverra tähän vaskeen metsiä, +taivasta ja muuta semmoista!», sanoi vanhus hymyillen. + +Poika otti kaivertimen käteensä ja alkoi piirrellä ikäänkuin näkymätön +käsi olisi ohjannut kaiverrinta. Hän piirsi vaskeen kotimökkinsä. + +»Mistä sinä poika olet oppinut piirtämään?», kysyi vanha vaskenpiirtäjä +ja katseli ihmeissään pojan piirrosta. + +»Ei minua kukaan ole opettanut», vastasi poika. + +»Sinussa asuu joku hyvä henki, minä otan sinut tästä päivästä lähtien +oppiini.» + +* * * + +— Ja niin jäi se metsävahdin poika sen vanhan vaskenpiirtäjän luo. Hän +piirteli ja raappi taas, niitä oli piirtänyt, sillä hän huomasi, ettei +piirtäminen ollutkaan niin helppoa kuin hän ensin oli luullut. Mutta +kun muut nukkuivat yöllä, hiipi hän verstaaseen, katseli ukon töitä ja +koetti niitä jäljitellä. Hän piirteli vanhoja taloja, linnan torneja, +kirkkoja ja pyhimysten kuvia, mutta hän ei ollut niihin kuviinsa +tyytyväinen. Ja kun hän päivällä sai viedä herttuan hoviin ukon +vaskipiirroksia, näki hän usein ullakon ikkunassa sen ihmeen ihanan +tytön, mutta hän ei uskaltanut katsellakaan tytön silmiin, sillä hän +oli huomannut, että kaksi nuorta miestä kulki usein syrjäisellä kadulla +katsellen yläkertaan, missä vaskenpiirtäjän tyttäret asuivat. Hän sai +tietää, että ne olivat herttuan hovipiipari ja hovihelmenneuloja. + +Niin asui poika kolme vuotta siinä talossa. Hän oppi ukolta taidon, ja +hän saattoi jo omin päin piirrellä kaikkea, mitä hän kaupungissa näki +kummallista. Mutta hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. Yksin verstaan +viereisessä huoneessa huokaillessaan muisteli hän lapsuutensa iloisia +aikoja, jolloin hän kulki kotimetsänsä sinisiä polkuja. Ja silloin +otti hän salaa kyyhkysen rintasulan povestaan hyväillen sitä. Niin +unohti hän surunsa ja nukahti hymy huulilla. Aamulla ryhtyi hän taas +työhönsä, ja ukko ihmetteli, miten poika oppi yhä enemmän, ja antoi +hänelle vanhoja, viisaita kirjoja luettavaksi. Niitä poika nyt luki +joutohetkinään ja tuli yhä taitavammaksi työssään. + +Kun nuorukainen täytti neljätoista vuotta, sanoi vanha vaskenpiirtäjä +hänelle: »En ole niin köyhä kuin luulet, minulla on kolme kirstua +täynnä hopearahoja. Isoimman kirstun saa vanhin tyttäreni, toisen +kirstun saa keskimmäinen ja pienimmän kirstun saa nuorin tyttäreni +myötäjäisinä. Minä olen sinuun tyytyväinen. Mene ensi yönä vanhimman +tyttäreni neitsytkammioon, laskeudu hänen vierellensä vuoteeseen ja +puhu sydämesi asia hänelle, se on tämän maan tapa. Herttua on niin +määrännyt, että jollet ensi yönä mene kosimaan vanhinta tytärtäni, +tulee huomenna herttuan pyöveli ja heittää sinut tornista kuiluun», +peloitteli ukko piloillaan. + +»Mutta ehkei vanhin tytär minusta välitä?», virkkoi poika peloissaan. + +»Välittää kyllä», sanoi ukko, »hän sanoi sen minulle äsken.» + +»Mutta jos hän jo on ollut toisen oma», sanoi poika. + +»Siinä tapauksessa täytyy hänen viettää häitä sen toisen kanssa», +lausui ukko. + +Poika laskeutui yöllä itkien vuoteelleen, hän ajatteli peloissaan, +miten pyöveli hänet huomenna heittäisi tornista. Hän ajatteli samalla +rakkaita metsiään ja järviään. Silloin muisti hän metsäkyyhkysen ja +sen pudottaman rintasulan. Iloisena kulki hän vanhimman tyttären +neitsytkammioon. Hän otti povestaan sulan, hipaisi sillä nukkuvan +tyttären huulia, ja muistaen kyyhkysen neuvon kysyi hän: »Hyräjä huuli, +onko sinulle kukaan suuta suonut?» + +»Hovin helmenneuloja», vastasi huuli. + +»Mene ja sano se isällesi huomenna!», sanoi poika. Sitten meni poika +alas verstaaseen ja nukahti vuoteelleen. + +Seuraavana päivänä sanoi vaskenpiirtäjä: »Minä koettelin sinua ja sinä +olet kestänyt koetuksen. Huomenna viettää vanhin tyttäreni häänsä hovin +helmenneulojan kanssa.» + +Poika jäi taloon. Hän kävi päivä päivältä yhä viisaammaksi ja +varmemmaksi työssään, niin että itse herttua pyysi saada nähdä hänen +töitänsä. + +»Etkö sinä voi ilahuttaa minua?», sanoi herttua. »Minä en enään +ratsasta huvilinnaani, sillä minun on ikävä, minä en ole liikkunut +linnastani kolmeen vuorokauteen». + +Mutta poika ei tiennyt mitään neuvoa. + +— Kului taas kolme vuotta. Poika täytti nyt seitsemäntoista vuotta. +Silloin sanoi vaskenpiirtäjä, että pojan täytyy naida keskimmäinen +tytär, muuten pyöveli heittäisi hänet tornista vielä syvempään kuiluun. +Poika itki taas vuoteellaan, sillä mieluummin tahtoi hän kuolla kuin +naida sen keskimmäisen tyttären, jonka hän tiesi uskottomaksi. Hän +tiesi, ettei hän voisi paeta siitä kaupungista, sillä vartijoita oli +joka portilla. Ja silloin katui hän, että hän ollenkaan oli lähtenyt +kotoa. Hän muisti ukon, joka oli tullut häntä vastaan tiellä. Hän +muisti myös metsäkyyhkysen. Se ei ainakaan olisi pettänyt häntä, olihan +se lentänyt suoraan metsästä, joka aina oli rakastanut häntä. »Seuraa +minua, niin onni seuraa sinua!», oli kyyhkynen sanonut, ja nyt muisti +poika kyyhkysen neuvon. + +Hän kulki hyräillen keskimmäisen tyttären neitsytkammioon. Yöllä otti +poika povestaan sulan, hipaisi sillä tyttären huulia ja kysyi: »Hyräjä +huuli, onko sinulle kukaan suuta suonut?» + +»Hovipiipari!», vastasi huuli. + +»Mene ja sano se isällesi huomenna!», sanoi poika. + +Seuraavana päivänä käski vanha piirtäjä pojan puheilleen. + +»Minä koettelin sinua. Sanoin niin vanhimmalle kuin keskimmäisellekin +tyttärelleni, etteivät he saa periä hopea-arkkuja, jolleivat mene +sinulle morsiamiksi. Huomenna viettää keskimmäinen tyttäreni häänsä +hovipiiparin kanssa.» + +Poika jäi yhä taloon. Hän oli nyt niin taitava, että häntä sanottiin +taitavimmaksi vaskenpiirtäjäksi, mitä siinä kaupungissa koskaan oli +ollut. Mutta poika ei ollut siihen tyytyväinen. Hänen sydämensä suri, +hän ajatteli öin päivin sitä nuorinta tytärtä, joka oli niin ihmeen +ihana, ettei maassa missään sen vertaista. Hän unohti syömisensä ja +juomisensa. Hän kuljeskeli iltasin surullisena pitkin kaupungin ahtaita +katuja. Hän tunsi ikäänkuin hän ei voisi siellä hengittää, hän näki +vain pilven raosta hiukan sinistä taivasta korkeiden kattojen välistä. +Ja surkastuneet puut kirkkojen ympärillä ikäänkuin moittivat häntä +siitä, että hän oli jättänyt metsän ikuisen vihreät puut, heleät järvet +ja kirkkaan, sinisen taivaan. Hän itki mennyttä onneansa ja rauhaansa, +sillä hän ajatteli, että vaskenpiirtäjän nuorinkin tytär pettäisi +hänet samalla lailla kuin vanhemmatkin sisaret olivat tehneet. Hän +kulki arastellen verstaaseen, suruissaan alkoi hän piirtää vaskeen +kotiseutuansa. Hän piirsi sen puut, järvet, laaksot, korkeat mäet, +hän piirsi, piirsi, ja ikäänkuin taian kautta syntyi vaskelle mitä +ihmeellisimpiä satuolentoja, suloisia metsänimpiä ja sinipiikoja, jotka +seppeleet päässä tanssivat viileiden lähteiden ympärillä kuutamossa. +Ja kaikki ne olivat sen nuorimman tyttären näköisiä. Kyynel silmässä +nukahti hän jakkaralleen. Kun vanha vaskenpiirtäjä seuraavana aamuna +tuli verstaaseen, näki hän pojan ihmeelliset työt. Vanha vaskenpiirtäjä +ei koskaan ollut sellaisia nähnyt. Hän hymyili ihastuksissaan, herätti +pojan ja sanoi: + +»Herttua on sairas, hän suree nuoren sydämensä ihan kuoliaaksi, sillä +hän kaipaa ihanaa prinsessaa, joka asuu kaukana meren takana. Vie nämä +vaskitaulusi herttualle, niin hän ilostuu!» + +»Eihän nämä mitään ole, ikävissäni minä ne kaiversin», vastasi poika. + +Poika vei vaskitaulut herttualle. Kun hän näytti vaskipiirroksensa +hovissa, ihastui herttua ikihyväksi ja sanoi: + +»Nämä ovat suuren taiturin työtä, mitä otan sinut vanhan +vaskenpiirtäjän kuoltua hovipiirtäjäkseni. Sinä muistutat minulle +näillä kuvilla, että raikas metsä meren rannalla kutsuu minua +helmaansa. Tänään ratsastan minä huvilinnaani, huomenna minä lähden +purjehaahdellani kaukaisen meren taakse. Etkö sinä tahdo mitään +palkkaa?» + +»Minä tahdon pois täältä», sanoi poika. + +»Odota, kunnes minä palaan», sanoi herttua ja taputti poikaa olalle. + +»Minä odotan, kuten käskette», sanoi poika ja lähti. + +Nyt kulki pojan maine kautta koko maan. Ihmiset tulivat katsomaan +pojan ihmeellisiä töitä, he tilasivat vanhalta vaskenpiirtäjältä +vaskipiirroksia, jokainen tahtoi niitä nyt omikseen. Nyt alkoi +verstaasta kuulua aamusta iltaan ahkera pauke, mutta illoin oli poika +suruissaan, hän surkastui surkastumistaan, hänen silmänsä ikäänkuin +paloivat tuskasta, posket kävivät kuopalle ja yöllä itki hän kunnes +nukahti, sillä hän ajatteli aina sitä ihanaa vaskenpiirtäjän nuorinta +tytärtä. + +Kun poika oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, kutsui vanha mestari +hänet puheilleen ja sanoi: »Yhdeksän vuotta olet sinä uskollisesti +palvellut minua, ja minä olen ollut sinuun hyvin tyytyväinen. +Herttualta on tullut sana, että hän pian saapuu nuoren prinsessansa +kanssa kaukaa meren takaa, jonne hän vei vaskipiirroksesi +huomenlahjana. Nyt määrää herttua, että sinun täytyy tänä yönä mennä +nuorimman tyttäreni luo ja kosia häntä kuten maan tapa vaatii. Jollet +tottele, niin heittää pyöveli sinut kivi kaulassa meren syvyyteen», +uhkasi ukko piloillaan. + +Poika purskahti itkuun. + +»Mitä sinä itket, sinä saat kaikki kolme hopeakirstuani, saat ihanimman +tyttäreni ja lisäksi antaa herttua kalliin huomenlahjan», sanoi +vaskenpiirtäjä. + +»Minä tahdon pois», sanoi poika, »sinun nuorin tyttäresi pettää minut +niinkuin pettivät toisetkin tyttäresi.» + +»Muista sanani, älä ole uppiniskainen, kuoleman haastolla käskee tämän +herttua!», sanoi vanha ukko teeskennellyn ankaralla äänellä ja hymyili +itsekseen. + +Seuraavana yönä itki poika silmänsä sairaiksi, mutta kun hän oli +tarpeeksi itkenyt, nosti hän päänsä pystyyn ja sanoi itseksensä: »Minä +menen neitsytkammioon, mutta ennen annan upottaa itseni mereen kuin +suostun petolliseen naiseen.» + +Poika nousi ja hiipi neitsytkammioon. Ruusukankaisella vuoteella, jonka +yläpuolella oli sinisilkkinen tähtiteltta, makasi nuorin tytär. Tytär +hymyili ja sanoi: »Tule tänne!» + +Vakavana astui poika tyttären luo ja istui vuoteelle hänen viereensä. + +»Mikset puhu minulle mitään?», sanoi tytär. + +»Mitäpä minä sinulle puhuisin», vastasi poika. + +»Mikset sinä katsele minua?», sanoi taas tytär eikä enään hymyillyt. + +»Minä en saa, en uskalla.» + +»Kyllä sinä saat, jos uskallat.» + +»Minä en tahdo.» + +»Mikset sinä tahdo?» + +Poika vaikeni. + +Sitten tyrkkäsi tytär veitikkamaisesti poikaa kylkeen ja sanoi: »Sinä +olet niin omituinen.» + +»Niin, minä olen tyhmä ja omituinen.» + +»Oletko sinä minulle vihainen?», sanoi tytär. + +»En minä tiedä», vastasi poika ja katseli poispäin. + +»Kyllä minä tiedän, sinä et muistele minua», sanoi taas tytär. + +»Minä muistan liian paljon, yhdeksän vuoden kuluessa on minua vain +petetty, minä en usko enään sinisiin silmiin», sanoi poika ja huokasi. + +»Sinä olet häijy», sanoi tytär ja peitti valkeilla käsillä silmänsä. + +»Isäsihän minua pakottaa. Luuletko sinä, että minä tulen tänne isäsi +hopeakirstujen takia, ennen saa pyöveli heittää minut kivi kaulassa +mereen», sanoi poika. + +Silloin ihana vaskenpiirtäjän nuorin tytär vaikeni, käänsi pois +kasvonsa ja itki kauan ja rajusti, kunnes nukahti kyyneliinsä. + +Poika katseli surullisena tytön valkoista kättä. Hän muisti, kuinka +hän ensi kerran oli tullut tähän taloon. Yliskammiosta oli hän luullut +prinsessan hänelle hymyilleen ja sen prinsessan valkealla kädellä oli +istunut valkea kyyhkynen. Silloin poika otti kyyhkysen taikasulan +povestaan. Kauan katseli hän huulia, jotka olivat kuin kaksi pientä, +punaista sydäntä. Hän hipaisi tutisevalla kädellä huulia ja kuiskasi +vapisevalla, hiljaisella äänellä: »Hyräjä rakas, hempeä huuli, ken +sulle on suuta suonut!» + +Silloin aukenivat huulet itsestänsä, ja ne sanoivat suloisesti +hymyillen: + +»Kerran vain hyttysen hoikka koipi hipaisi huulta keveästi». + +Tämän kuultuaan poika kiersi kätensä sen tytön kaulaan ja nukkui +nuoresta onnesta kylläisenä sille ruusukankaiselle vuoteelle, jonka +yläpuolella oli silkistä kudottu tähtitaivas. + +Mutta silloin tuli metsäkyyhkynen ja vikisi koko yön räystäällä. + +Kun he aamulla heräsivät, seisoi vanha vaskenpiirtäjä vuoteen vieressä +ja sanoi: + +»Kuule poikani, sinä olet kestänyt tämänkin koetuksen. Minulla ei ollut +mitään hopeakirstuja, sinä saat nuorimman tyttäreni, hän oli kallein +aarteeni. Tahdotko jäädä luokseni?» + +Silloin vikersi metsäkyyhkynen räystäältä: + +»Tule metsään, tule metsään!» + +»Minä tahdon metsään, missä kotimökkini oli!» + +»Hyvä niin, muuta sinne. Tässä saat lippaan täynnä kalliita kiviä, +kättesi työllä olet sinä ne ansainnut. Minä jään tänne kuolinpäivääni +saakka ja piirtelen vaskeen, kuten ennenkin, kunnes kuolema pudottaa +kaivertimen kädestäni.» Niin sanoi vanha vaskenpiirtäjä. + +Sitten vietettiin iloiset häät. Herttua, joka oli palannut meren takaa +nuoren prinsessan kera, lähetti huomenlahjaksi tähtiotsaiset hevoset +ja seitsenlasivaunut, ja niissä ajoivat vaskenkaivertajan tytär ja +metsävahdin poika ohi yhdeksän kirkon pojan kotijärven rannalle, jonne +he rakensivat itsellensä vihreän huvilan. + +Siellä poika kaiverteli yhä ihanampia kuvia, ja hänen maineensa kulki +kaukaisten maiden ja merien taakse. + +Eräänä iltana istuivat kaivertaja ja hänen nuori vaimonsa parvekkeella +katsellen kauas järvelle. Silloin lensi metsästä valkea kyyhkynen ja +istuutui räystäälle vikertämään. Silloin alkoi vaskenkaivertaja kertoa +vaimolleen kuinka hän monta vuotta sitten lähti kotoaan ja kuinka häntä +vastaan tuli kolme ukkoa. + +Silloin vikerteli kyyhkynen: + +»Tiedätkö, kuka se vanha ukko oli?» + +»Kuka se ystävällinen ukko oli?» kysyi nuori vaskenkaivertaja ja +katseli hymyillen vaimoansa. + +»Se oli vanha metsä!», vastasi kyyhkynen. + +»Entä sinä itse, pieni, valkea kyyhky?», kysyi taas vaskenkaivertaja ja +tarttui vaimonsa käteen. + +»Minä olen metsän henki», vikersi kyyhkynen ja pyrähti iloisesti +metsään. + + + + +JUOKSA JOIKUJA + + +Nuori lappalainen Juoksa ajeli valkealla porollaan tunturilla. Vaarat +loistivat valkoisina hänen silmissään ja lumitähdet kimmelsivät. +Hiljaa huojui hän pulkassaan, jälessä nuoraan sidottu ahkio, johon +oli sälytetty kodan kangas, padat, astiat ja muut taloustarpeet. Ja +Juoksa ajatteli yksinäistä elämäänsä tunturilla. Tähdet vilkkuivat kuin +silmäripsiään räpyttäen hänelle salaperäisinä ja kylminä korkeudesta +yli tunturien. Ja Juoksan valtasi sanomaton ikävä. Hän hoputti poroa, +joka juoksi läähätellen hänen edessään ja heitteli kavioillaan lunta +vasten hänen silmiänsä. + +Ja siihen aikaan oli kuin kummallinen mykkyys laajassa Lapissa. +Mykkyys painoi luontoa ja ihmisiä. Harvoin visertelivät linnut, vain +riekot naureskelivat kuin pahat peikot pelottaen ja eksyttäen ajajia +ja erämiehiä. Ihmiset olivat umpikuljuisia ja mykkämielisiä, epäillen +katselivat he vierasta, jonka tulon hallin ärheä haukunta ilmaisi, eikä +tämä heleä haukunta tuonut vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. +Silloin levitti ikuinen puolihämärä ikäänkuin tumman lepakonsiipensä +yli raukean, rajattoman Saamemaan. Sanattomina istuivat Lapin miehet +ja naiset sijoillaan tai puuhailivat arkoina arkiaskareissaan. Sillä +he eivät vielä silloin tunteneet laulun lohduttavaa taitoa, joiun +jumalallista sytytystä ilottomissa sydämissään. Heidän mielensä oli +kuin öinen luonto heidän kotansa ympärillä. + +Juoksa ajeli hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin silojen sälinää ja +porokellojen kilkatusta. Kun Juoksa saapui tunturille, näki hän +allaan pienen joen uoman kiemurtelevan tunturien välitse. Hän katseli +kaukaisia, jäätyneitä jänkiä ja matalaa metsää, joiden rantojen +yllä levisi raukea, viheriä heloitus taivaalla. Oliko tämä hänen +luvattu maansa, olivatko nämä rannat hänelle pyhitettyjä, tännekö hän +pystyttäisi kotansa, tännekö toisi hän omansa, onnensa yönpuolen maasta? + +Näitä mietti Juoksa istuessaan pulkassaan ja ajaessaan ylös tunturin +rinnettä. Mutta äkkiä kävi pitkä, leimuava säihke yli taivaan. Leimun +ja säihkeen syttyessä nosti hän katseensa aivan taivaan keskikohtaan. +Se velloi ja värjyi milloin rikinkeltaisena, milloin tiilenpunaisena, +se levisi ja kuohui nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoivat läntiseltä +taivaalta uudet tulikimput singota, itäiseltä taivaan rannalta sinkui +vastaan uusia sädesuihkuja, jotka ikäänkuin ristiaallokossa taittuivat +toisiaan vasten avaruuden alla. Tulimeri kohosi ja vaipui vähitellen. +Se loi koko seudun satumaaksi. Juoksan henki kohosi kokonaan leimuavaan +avaruuteen, joka heijastui ihmeellisillä väreiltään valkeaverhoisiin +tunturinseiniin. Hetken riehuttuaan vaalenivat, uupuivat ja liukuivat +tulikielet pohjoiseen ikäänkuin kadoten ammottavaan kitaan. Pohjoiselle +taivaanrannalle jäi vain väreilevä, leveä kultakirjokaari, valaisten +korven helmassa ajelevan yksinäisen lappalaisen. + +Juoksa heilautti ajohihnaa, ja poro alkoi juosta alas rinnettä +joen rannalle. Pohjoinen, säteilevä kaari näytti hänestä nuorten +lappalaistyttöjen rintakoristukselta, joita nuoret saamisulhot heille +morsiuslahjoiksi antavat poroja vaihdettuaan. Ja taasen ajatteli +Juoksa omaansa, onneansa, jota tunnetta hän ei voinut pukea sanoiksi +eikä säveliksi. Kummallinen ahdistus ja levottomuus vaivasi häntä. Ja +kuta lähemmäksi hän ajeli joelle, sitä levottomammaksi hänen mielensä +muuttui. + +Keski-yöllä hän saapui joelle. Hän pystytti sen rannalle kotansa, loi +sen ympärille lunta, ripusti räppänästä riippuvaan koukkuun patansa, +teki tulen, söi liemensä ja viskautui sitten peskiinsä puettuna +porontaljalle nukkumaan. + +Hän heräsi yöllä. Hän oli ikäänkuin puoleksi horroksissa, puoleksi +valveilla. Hän tunsi, ikäänkuin maa hänen allansa olisi liikahtanut. +Mitä tämä merkitsi? Hän oli kuulevinaan askeleita. Hän nousi ja siirsi +oviverhon, mutta ei nähnyt ulkona ketään. Hän paneutui taas levolle. +Nyt kuuli hän, ikäänkuin joku olisi kuiskuttanut jotain hänen korvaansa +kotakankaan takaa. Hän kääntyi äkkiä ja kysyi kuiskuttajaa, mutta ei +saanut vastausta. Sitten kuuli hän, ikäänkuin joku olisi raaputtanut +kodan seinää, ja kaikki esineet, jotka hän oli ripustanut paikalleen, +putosivat maahan, ikäänkuin joku näkymätön olisi niitä viskellyt. Oliko +hän joutunut pahojen henkien heiteltäväksi? Hän ei tahtonut huutaa eikä +kirota, sillä hän tiesi, että sellaiset öiset kävijät eivät sellaista +suvaitse, ne voivat tappaa poron, tappaa hänetkin. Hän kuunteli taas, +mutta ulkona oli hiljaista. Hän kuuli poronsa kaapivan jäkälää kodan +ulkopuolella ja tyyntyi. Ehkä tuuli vain oli tehnyt kepposiaan. Hän +kääri porontaljan ympärilleen ja nukahti taasen. + +Hän heräsi taas omituiseen meluun. Pata kuohui ja räiskähteli, ja +hiilos sen alla kiilui. Ja kun hän katseli tarkemmin, näki hän jotain +heilahtelevan edestakaisin kodassa. Pata heilahteli edestakaisin +niinkuin kirkonkello, ja hän oli kuulevinaan säveliä sen soinnussa, +ikäänkuin naisen äänen, joka hiljaa ja heleästi hyräili omituisia +sanoja. Hän nousi ja korjasi hiilosta, sillä hänen oli vilu. Silloin +hulmahti, ikäänkuin tunturilta olisi luistanut lumivyöry tai myrsky +olisi tahtonut nostaa koko kodan ilmaan. Tuli sammui. Juoksa kaatui +vuoteelleen. Juoksa jäi katselemaan tähtiä, jotka tuikkivat räppänästä. + +Juoksasta tuntui, ikäänkuin hän olisi vaipumistaan vaipunut maan +alle, mutta tähdet loittonivat loittonemistaan, niin että ne +lopulta pienenivät aivan näkymättömiksi, ja silloin tapahtui jotain +aivan ihmeellistä. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kodan nurkassa +revontulien loimussa ihmeen ihanan neidon, joka oli puettu valkoiseen +sarkakäyhtiin, minkä ympärillä oli kimmeltävä solkivyö. Päässä +oli tytöllä valkoinen neljän tuulen lakki. Hänen pippurinruskeat, +suuret, syvät silmänsä paloivat kiehtovasti, niistä välähti ikäänkuin +kullankellertävä välke kuusta. Hän nosti kätensä, hän oli varoittanut +Juoksaa. Juoksa ei voinut siirtää silmiään immen ihanuudesta. Hän +aikoi nousta, mutta hän oli ikäänkuin taljaan kiinnitetty, hän toivoi, +että impi tulisi lähemmäksi, ja hän ajatteli: olisipa hän minun omani, +onneni. + +»Mitä sinä tahdot minusta?» + +Impi ravisti päätään. + +»Onko tähän aarre kätketty? Mutta silloinhan olisi kattilan reuna +äsken muuttunut härän pääksi, härän päästä siemeneksi, siemenestä +sisiliskoksi! Miksi pata pelotti minua? Enhän näe vihreätä tulta. Onko +tähän paikkaan kaivettu kavallettu aarre?» + +Taasen ravisti impi ihanata päätään. + +»Jos sinä olet uni, niin toivoisin, etten koskaan heräisi? Jos sinä +olet ihmisen impi tai immen kuva, niin vastaa minulle! Jos sinä olet +tämän paikan haltiatar, niin häiritsenkö minä sinua?» + +Impi nyökytti päällään ja katosi samassa. — Juoksa hieroi silmiään. +Oliko hän nähnyt unta? Hän oli vielä näkevinään ihanan immen, joka +katosi kodan oviverhon kautta. Sitten nukahti hän omiin ajatuksiinsa. + +Juoksa ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi hirveään +ryskeeseen. Koko kota oli rysähtänyt hänen päällensä, ja oli jo +aamu. Sen näki hän tähdistä, jotka yöllä paloivat taivaalla suurina, +räpyttelevinä silminä, päivällä pilkoittaen pienempinä ja siristelevinä. + +Juoksa kömpi kotansa alta vahingoittumattomana. Siitä arvasi hän, että +hän oli ollut tekemisissä hyvän haltiattaren kanssa. Mutta hän tiesi +myöskin, ettei haltiattaria saisi liian kauan kiusoitella. Hän valjasti +poronsa pulkkansa eteen ja sälytti kalustonsa ahkioon. Sitä tehdessään +hän kuuli kaukaista, kummallista laulua, ikäänkuin joku olisi ruvennut +puhumaan kummallisessa tahdissa, korostaen eri sanoja, jotka vähitellen +sulivat säveliksi. Se ääni läheni, ikäänkuin joku olisi kiitänyt +pulkassa alas tunturin rinnettä hänen ohitsensa. Mutta Juoksa ei nähnyt +ajajata eikä poroa, hän kuuli vain porokellon soivan ja ihmisäänen, +joka puheli yksitoikkoisesti ja keinuttavasti. + +Nyt Juoksa kuuli selvästi sävelien sanat, ja ne sanat olivat ihania +kuin itse haltiatar, jonka hän oli nähnyt yöllä. Ja ne säveleet +tuntuivat hänestä nyt niin tutuilta, kuin olisi hän koko elinikänsä +kuunnellut niitä. Ne äänet puhuivat lapsen itkusta kätkyessä, joka +riippuu kodassa, miesten mutinasta, naisten naurusta, poroista ja +susista, kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Mutta ne näyt +ja kuulemat ikäänkuin etääntyivät hänestä itsestään, niin että +hän ikäänkuin vapautui niistä hetkeksi ja tunsi suloisen levon ja +lohdutuksen orpoisessa olemuksessaan. Laulu oli niin ihanaa kuulla, +että melkein itketti. + +Iloisena Juoksa heittäytyi pulkkaansa ja leiskautti ajohihnalla kylkeen +poroa, joka tanssien hilpeästi tunturitanssiaan alkoi kiitää kuin +varjo lumella. Juoksa kuuli nyt uusia sanoja, uusia säveliä, ikäänkuin +joku ajaja hänen edellään olisi niitä heläytellyt iloksi itselleen ja +muille, tietäessään pian pääsevänsä tutuille tanhuville ja omaisten +paliskunnille. Tietämättään Juoksa alkoi matkia ääniä, joita hän +kuuli. Hän hyräili ja heläytteli niin, että tunturin seinä kajahti, +ja hän nautti omasta äänestään. Puhuiko kaiku vai puhuiko joku hänen +sisimmässään, sitä hän ei tiennyt, hän jupisi ja joikui, niinkuin hän +olisi ennen joikunut koko elinikänsä. + +Ja Juoksa joikui lappalaispojasta, joka heittää suopungin poron +sarvien ympäri, ensi porostaan, huimasta hiihdosta, hypyistä yli +syvien kuilujen, pakkasen raikkaasta paukkeesta, susimetsästyksestä, +karhun kierrosta, manauksista ja loihduista, kaikista elämän nuorista +riemuista. Hän joikui lappalaistytöstä, joka kirkkoporollaan ajaa +keskelle markkinain temmellystä kirjavassa puvussaan, joikui häistä +ja hääiloista. Hän joikui revontulista, jäämeren yönpuolen maasta, +jonka rannoille paarma ajaa poron etsimään parempia jäkälämaita, +niinkuin ikävä ajaa tunturilappalaisen paikasta paikkaan. Juoksan +joiussa oli lentoa ja lohtua, joka lumosi koko hänen olentonsa, +niin ettei vilu tuntunut vilulta eikä ikävä ikävältä. Hän lauloi +Lapin pitkästä talvi-yöstä, kuusta, tähdistä ja lumesta, jotka ovat +oppaina eksyvälle erämiehelle. Hän lauloi järvistä, jängistä, pounun +hiiristä ja tunturikotkista, lauloi rakkaasta kodasta, rauhallisesta +yksinäisyydestä, arki-askarruksista tulen ääressä. Lopulta hän laikahti +laulamaan omista toiveistaan, omasta onnestaan, tunturipurojen +levottomasta lirinästä, vaivaiskoivun lehtien ensimäisistä pyöreistä, +vihreistä hiirenkorvista, kielavelgosta, Lapin satakielestä, joka +jokilaaksossa laulaa etelän tuoksuvista ruusutarhoista, tuhansien +sääskien tanssiessa sen ympärillä. Lempeästi hän lauloi kevään tulosta +ja auringon ensi säteistä. Hän lauloi nyt yhä raikkaammalla äänellä +aurinkolaulun, vanhan muinaislaulun ylivoimaisista, pyhistä urhoista, +seidoista, staaloista ja sankareista, jotka olivat unohtuneet Saamemaan +satojen vuosien puolihämärään... + +Juoksa juoksutti poroa, tunturia ylös, tunturia alas. Jo näki hän +alhaalla kotia, joiden räppänistä sauhu nousi ilmaan kuin rihma, kuuli +koirien haukuntaa ja satojen sarviinsa sekaantuneiden, kaahaavien ja +kiimaavien porojen kellon ääntä, ja hän laikahti laulamaan suloisesta +ja solakasta haltiattaresta, jonka hän oli nähnyt ja joka oli hänet +näin ohjannut ihmisten ilmoille ja kaukaisille kotakunnille. + +»Kito lekos rakis halti ahkoide, voijaa, voijaa, nana, nanaa ja varjol +ein, voijaa, voijaa, nana, nainaa, min vocoit, voijaa, voijaa, nana, +nanaa!» + +Juoksa lauloi niin, että kaikki kotakunnat sen kuulivat. Vaimot ja +miehet kömpivät kodastaan kuulemaan sitä outoa ja ihanata laulua, +jota he ennen eivät koskaan olleet kuulleet. Juoksa ajoi ensimäiselle +kodalle. Sen edessä seisoi nuori lappalaistyttö. Tyttö katseli häntä +avoimilla, ruskeilla silmillään ihmeissään ja iloissaan. Ja siinä +katseessa oli ikäänkuin välkettä kuusta. Näkikö Juoksa unta, seisoiko +hänen edessänsä haltiatar vai oliko haltiatar vihdoinkin ohjannut hänet +hänen oman onnensa luo! + +Ja lappalaistyttö nyökytti hänelle päätänsä, sillä hän tiesi jo tulijan +katsannosta, että tämä oli tullut häntä noutamaan yönpuolen maasta +päivänpuolen maahan, ottaakseen hänet omaksensa ja onneksensa. + +»Sinä olet ihan minun mieleni mukaan ja ihana olet sinä katsella», +puhuivat Juoksan silmät. + +»Sinäkin, suuri sulhoni, päivänpuolen poika, olet minun mieleni +mukainen, ihanaa oli kuulla sinun lauluasi ja ihanaa on sinun kanssasi +ajaa kauas tuntemattomille tuntureille.» Niin vastasivat nuoren tytön +ruskeat, suuret silmät. + +»Onko hyvä haltiatar saattanut minut sinun asumasijoillesi, osoita se +minulle», sanoi Juoksa. + +Ja tyttö astui kohden ja päästi poron valjaista, ja siitä tiesivät +heimolaiset, että tyttö oli valinnut tuntemattomilta tuntureilta +tulijan. + +Juoksa painoi tervehtien poskensa tytön poskeen ja ääni hänen sydämensä +syvimmässä joikui: »Ilmestys, ihanaiseni, sinä valittuni kaikkien +vaimojen seassa!» + +Yön ja päivän päästä vaihtoivat he poroja. Häissään heläytteli Juoksa +lemmen joikujaan. Hän lauloi myös hyvälle haltiattarelle, joka oli +antanut hänelle joikujan jumalallisen taidon ja vaimon kaikkien +vaimojen seassa. Hän kaatoi hiukan viinaa maahan ja sanoi: »Hyvä +haltiatar, juo sinäkin minun hääviinaani!» + +* * * + +Juoksa ja hänen vaimonsa elivät hyvin kauan, ja heidän poronsa +sikisivät sadottain. Ja missä Juoksa kulkikaan tai minne hän kotansa +pystyttikään, siinä eivät haltiattaret enään koskaan häirinneet +hänen työtänsä tai hänen untansa, joko hän sitten valvoi tai nukkui. +Juoksa opetti joiun monille lapsilleen, ja niin levisi laulun +lempeä, lohduttava lahja yli koko suuren Saamemaan. Saamelaiset +olivat löytäneet oman itsensä — oman säveleensä. Tuntui ikäänkuin +musta mykkyys olisi lauennut, ikäänkuin kevään muuttolinnut +olisivat viserrelleet heidän kotansa päällä, jonka räppänästä näkyi +pala kirkkaansinistä taivasta. Ihmiset tulivat iloisemmiksi ja +onnellisemmiksi, ikäänkuin kauan kaivatun, armaan auringon kultainen +syrjä olisi kohonnut yli toivottoman taivaanrannan, ja pitkä, hirveä +hämärä olisi kohottanut tumman lepakonsiipensä, kadotakseen kaukaisten +tunturien taakse. + + + + +HIIRENKESYTTÄJÄN KOSTO + + +Kaukana Uralin vuoristossa istui vankikomerossa vanki. Päivät hän sai +kulkea kaivostöissä kahlehdittuna, vahtisotilaan seuraamana. Piiska +vinkui hänen selässään, kun hän väsyi, mutta kahleita ja iskuja +raskaampina painoivat hänen mieltänsä alituinen ikävä ja yksinäisyys. +Koskaan, koskaan ei hän saisi kultaista vapauttaan takaisin, toivotonna +katseli hän aurinkoa, jonka toinen laita suuren, tulisen kahlerenkaan +tavoin painui vähitellen sateenharmaan vuoriketjun taakse yli +avuttomien, onnettomien arojen. + +Vahtisotilaan askel kajahti ulkona pakkasessa ja hukarin pää +kimmelsi... Tuo sama vahtisotilas, Mishka, ja hän olivat samasta +kylästä. Lapsina olivat he leikkineet saman kotipuron rannalla, +nuorukaisina olivat he karahuttaneet samalla arovarsalla aavikolle, +mutta miehinä olivat he rakastuneet samaan solakkaan naiseen, Ljubaan, +vuokraajantyttäreen. Sen jälkeen oli viha salaisella voimallaan +myrkyttänyt näiden nuorten mieliä. Näytti siltä, ikäänkuin tyttö +olisi ilostunut enemmän Iivanan kosinnasta, mutta Iivana oli köyhä, +Iivana läksi maailmaan, etsi työtä joutui omituisiin seuroihin, +salaperäisiin, maanalaisiin verstaihin, joissa valmistettiin +vaarallisia räjähdysaineita, pakeni, joutui kiinni ja vangittiin. Mutta +ennen vangitsemistaan hän antoi papin vihittää tytön vaimoksensa, +jonka rakkaus oli syttynyt nähdessänsä vartijoiden vangitseman Iivanan +kotikylänsä veräjällä. + +Iivana istui kopissaan ja muisteli iloista nuoruuttaan ja solakkaa +vaimoansa. Mikä sattuma oli saattanut hänen vaimonsa entisen kosijan +hänen vartijakseen? Omituiset olivat Jumalan tiet! Sama sotilas, joka +ennen oli ollut hänen hyvä ystävänsä, pilkkasi ja purki nyt päivällä +häneen vihaansa, kolhasi häntä pyssyntukilla, kun hän ei jaksanut +kyllin nopeasti kulkea harmaassa, surkeassa vankijoukossa kahleiden +kalistessa jaloissa. + +Mikä yksinäisyys, mikä ikävä ja pimeä hänen ympärillään! Mikä +hiljainen, hirvittävä yö, jolloin mustat ajatukset vangitsevat +salaperäisillä, sisäisillä sanoillaan! Mutta mitä nyt? Nurkasta kuului +hiljaista naperrusta. Ensin hän luuli, että joku kaivoi hänelle tietä +vapauteen muurin alitse, mutta hän heitti pian tämän epätoivoisen +ajatuksen kuullessaan outoa vitinää. Hän astui nurkkaan, ja pienen, +lohenneen kiven alta tirkisteli kaksi pientä, pippurinruskeata silmää, +ja pienet, harmaat viikset liikkuivat veitikkamaisesti kuonon päässä... + +»His, his, hiiriseni, tule, tule, niin minä silitän!» Vanki kaivoi +taskustaan leivänmuruja ja syötteli niitä kädestään hiirelle, joka +heti kotiutui. »Vai on sinun nälkä, ja yksinkö sinä siinä piipertelet, +pieni ukkohiiri? Missä sinun ystäväsi on, sinun pieni vaimosi», sanoi +vanki huokaillen kyyneleet silmissä, sillä hän muisteli omaa nuorta +vaimoansa. — Hiiri tottui pian vankiin, se kulki hänen kädellään, se +livahti hänen hihaansa ja istui siellä kainalossa lämmitellen itseään. +Se seurasi häntä hihassa ulkotöissäkin, se oli hänen ainoa ilonsa hänen +raudanharmaassa elämässään, ja pieni toivonkipinä alkoi syttyä hänen +sisässään, hän toivoi vielä kerran saavansa vaimonsa luokseen. + +Eräänä yönä toi hiiri kumppaninsa. Se oli niin kiintynyt vankiin, +että se uskoi tälle oman omituisensa, ja vangin iloksi tanssivat ne +mitä hullunkurisinta prishakkaa kivilattialla, mutta niin pian kuin +kuului vahtisotilaan askel kopin ovella, livistivät ne lattian rakoon, +ikäänkuin ne olisivat aavistaneet oman kovan kohtalonsa... + +Eräänä päivänä kuljetti Iivana taas työssä aljua hiirtä hihassaan. +Hän sattui luiskahtamaan, ja hiiri putosi maahan. Vimmoissaan nosti +vahtisotilas pyssynsä ja survoi tukilla hiiren kuoliaaksi. Iivana nousi +pystyyn, kohotti kätensä iskeäkseen kahleella vahtisotilasta päähän. +»Sinä peto! Kerran sinä koetit vietellä minun vaimoni, täällä sinä olet +kostoksi kohlinut minua kuin ajokoiraa, ja nyt sinä tapoit viattoman +hiiren, minun ainoan iloni, niin, minun iloni sinä tapoit, ymmärrätkö +sitä, mutta kautta pyhän äidin, minä tahdon, minä ennustan, että kerran +hiiret sinut elävänä syövät, syövät, syövät, etkä mahda mitään, vaikka +sinulla olisi tuhannen tykkiä! Muista se!» — Niin huusi vanki, kun +vartijat kytkivät hänet vielä raskaampiin rautoihin. + +Turhaan odotteli vanki yöllä toista hiirtä. Hän suri sen kumppanin +kuolemaa kuin jotain, mikä oli käynyt hänelle rakkaaksi... Toivon +kipinä sammui taas hänen sairaassa sydämessään. Hän katseli harmaita +Uralin vuoria, jotka seisoivat kuin jättiläismäiset, sinelliin puetut +vahtisotilaat taivaan rannalla, ja kuuset väikkyivät kuin pistimet... +Vihdoin tuli armelias, alati lohduttava ja lempeähenkinen uni ja +vaivutti hänet niille sadun ja seikkailujen maille, joissa ei ole +tuskaa, ei kipua eikä valotonta vankeutta. Ja hän näki unta, että +hiiret tulivat ja hautasivat hänen pienen, pippurisilmäisen ystävänsä, +edellä kulki hiiren pieni puoliso satoja saatossaan, ne osasivat puhua +ihan kuin ihmiset, ja ne puhuivat mustasta kostosta vahtisotilaalle, +joka syyttä oli surmannut yhden näistä pienimmistä.— + +Kului muutama vuosi. Usvat alhaalla laaksossa vaelsivat kuin suuret, +harmaat vuoret yli arojen ja tundrojen, joiden kautta oli kulkenut +näkymätön nälkä kautta tyhjien talojen ja kuolleiden kylien. Ja +uhkaavana kohosi Ural yli usvan eroittaen monet onnettomat omaisistaan. + +Vuoren rinteellä kulki yöllä vahtisotilas. Hän kulki edestakaisin pyssy +olalla puettuna paksuihin turkkeihin ja huopasaappaisiin, ja pistin +välähti usvan seasta. Alakuloinen aavistus ja kuoleman pelko valtasi +hänen mielensä. Miksi hän pelkäsi? Olihan hänellä pyssy, jolla hän +voisi ampua karanneen vangin, jos tämä hyökkäisi hänen kimppuunsa. +Mutta ajatuksiaan hän ei voinut ampua kuoliaaksi. + +Ne tulivat yöstä, valittivat vankikomeroista, kaivertautuivat +kaivoksista, ne ahdistivat, tukahuttivat, ne ikäänkuin puristivat häntä +kurkusta... Ja hän muisti nuoruutensa ystävän, aron, puron, kylän, +nuoren tytön, sitten hän näki vangin, jonka hiiren hän oli survonnut, +ja hän muisti tämän pahanenteiset sanat ja kamalat kirot. Mitä turhia, +hän oli vain nukkunut huonosti viime yönsä... Vuosi pari vielä, niin +hän taas olisi kotikylässä puron rannalla nuoruutensa armaan parissa, +yön hiljaisessa hämärässä, kun kuu kumottaa aron takaa kuin suuri +kuparinen kenttäkattilan kansi... Hän naurahti ja alkoi taas kulkea +... Mitä? Liikuttiko tuuli risua? Lehti kahisi maassa, ja sen alta hän +näki pienet, pippurinruskeat silmät. Kohta niiden viereen ilmestyi +uusia silmiä, kymmenen silmää. Hän kohotti jalkansa ja survoi korollaan +etumaisen hiiren, joka litistyi maan tasalle. Kuului vitinää, ikäänkuin +vuori olisi ruvennut elämään. Hän potkasi, mutta lehtien, puunjuurien +ja kivenkolojen alta tuli yhä uusia, kiiluvia pippurisilmiä, jotka +ilkkuivat nälkäisinä ja verenjanoisina. Hän alkoi hypellä niiden +päällä, mutta silloin tuli niitä joka pensaan alta, yhä useampia +uhkaavia silmiä... Hän ojensi vaistomaisesti pyssynsä, mutta mitä se +auttaisi, jos hän ampuisikin; niitä tuli yön pimeydestä kuin pieniä +pahojahenkiä. Tässä ei auttanut tuli eikä miekka. Hän alkoi huitoa +pyssyllään ja hakkasi sillä maahan, kunnes etumaiset hiukan väistyivät, +hän hakkasi ja huitoi, kunnes hän oli ihan uupunut. Ja kun hän katseli +alas pitkin vuoren rinnettä, kihisi ja kuohui siellä satoja. Satoja, +tuhansia, satojatuhansia hiiriä juoksi jonossa ylös vuorta, koko +nälkäinen, hirvittävä hiirilauma oli lähtenyt liikkeelle. — Hän kalpeni +ja hiukset nousivat pystyyn. Hiiriä oli mustana hänen ympärillään. Ne +alkoivat juosta yli hänen jalkojensa, mutta kuta enemmän hän potki +niitä luotaan, sitä hurjemmiksi ne kävivät. Hän tallasi ja tempoi ja +hyppi tahmaisilla, pienillä ruumiskasoilla, hän hyppi ja huusi, kunnes +hän väsyi omaan voimattomuuteensa. Hiiret kapusivat pitkin hänen +sääriänsä, ne repivät hänen rintaansa, ne iskivät pienet, terävät +hampaansa hänen kurkkusuoniinsa. Kiljahtaen hän kaatui maahan, ja nyt +iski hänen ruumiiseensa tuhannen nälkäistä hammasta. Hiiret purivat ja +söivät hänet elävältä. Tunnin kuluttua ei hänestä ollut muuta jälellä +kuin joku luu ja hiukan hiuksia, mutta hänen vieressänsä ruohikossa +lojui täysin panoksin ladattu pyssy ehjänä, sieluton, kylmä, kauhea +kapine... Mutta yli usvaisen Uralin jatkoi julma hiiri-armeija +matkaansa. + +Samana yönä makasi vanki turvemajassaan vuoteella vaimonsa vieressä. +Vaimo oli jättänyt lämpöisen kodin ja kylläisen kylän saadakseen +jakaa elämän kaikki kurjuudet ja pienet ilot miehensä kanssa, joka +oli päässyt koppirangaistuksesta ja sai liikkua vapaammin suuren +Siperian toivottoman taivaan alla, Mies näki unta, että pieni hiiri +tuli nurkanraosta ja sanoi: »Minä olen löytänyt minun ystäväni, mutta +minun ystäväni on kuollut. Mutta me hiiret olemme sen tuhatkertaisesti +kostaneet.» Mies herätti vaimonsa ja sanoi vapisevalla äänellä; »Vaimo, +kuule, minä aavistan, minä tiedän sen... Tänä yönä kuoli Mishka, Jumala +hänen sielunsa armahtakoon-» — + + + + +INDIALAINEN LEGENDA + + +Kaukana itäisillä mailla, ihanassa Indiassa, asui ruhtinas Maharatha, +joka rakasti taitoa, tietoa, soittoa ja tanssia. Mutta nyt istui hän +jalat ristissä mykkämielisenä rakkauden palatsissaan ja hänen suloinen +lempipuolisonsa Amavasja lepäsi surren hänen jalkojensa juurella. + +Mutta ulkona soivat pagoodien temppelirummut, sillä musta surma oli +kulkenut läpi valtakunnan surmaten ihmisiä, niin nuoria kuin vanhoja, +ja pyhistä virroista nousi katku myrkyttäen hehkuvan ilman. Ja koko +valtakunta oli laaja kalmantarha, jossa jälelle jääneet hoippuivat kuin +varjot itkien onnettomia omaisiansa. + +Mutta palatsimuurin kaikki portit olivat suljetut, ettei musta surma +niistä sisälle pääsisi. + +Niin havahti Maharatha kuin pahasta unesta, katseli ympärilleen ja +viittasi vanhan tietäjän Maranan luokseen. + +»Marana! Sano, millä minä voin ilahuttaa ihmisiä, että he saisivat +takaisin elämänhalunsa, nostaisivat raunioista rakennuksensa ja +alkaisivat viljellä vainioitaan?» + +Niin astui esiin Marana ja sanoi: + +»Oi, valtias! Meidän soittoniekkamme eivät voi ilahuttaa ihmisiä, mutta +Mimavatin vuoristossa asuu halveksittu heimo, paimenpartiolaiskansa, +hevosvaihtajasuku. Heidän joukossansa on nuori mies Samudra nimeltä, +hänellä on taikasoitin, bansuli, jolla on ihmeellinen voima!» + +»Nouda hänet tänne!», huudahti Maharatha ja katsoi ensi kerran pitkästä +aikaa lempeästi Amavasjan silmiin. + +Muutaman päivän päästä tuli Samudra. Hän kumarsi ruhtinaalle ja sanoi: +»Sinä kutsuit minua!» + +»Kuka on sinun Jumalasi?», kysyi Maharatha. + +»Meidän Herramme on tanssija; niinkuin polttopuussa piilevä lämpö +vuodattaa hän voimaansa sieluun.» + +»Sinulla on pyhä bansuli, käy ja ilahuta kansaani, jonka musta surma on +tehnyt surulliseksi», sanoi Maharatha, kallistui puolisonsa puoleen ja +suuteli häntä korvalle. + +Mutta heidän takanansa seisoi orjatar Ramja leyhytellen heidän +päittensä yli isoa palmuviuhkaa. + +Ja Ramja oli kaunis nähdä, kaunis kuin uudenkuun yö ja kermankelmeä +lotuskukka. + +»Miksi sinä vaikenet, mitä sinä tahdot? Minä annan sinulle norsuja +ja kalliita kiviä, minä nostan sinut alhaisesta asemastasi +tietoviisaimpieni viereen», sanoi lempeästi Maharatha. + +Niin nosti Samudra silmänsä ja katseli vavisten Ramjaa, joka silmät +raukeina värisi kuin vilusta, joka hiipii pitkin Himavatin huippuja. + +Ja viuhka alkoi vavista Ramjan kädessä kuin töyhtöpalmu, kun lämpöinen +sade tohisee sen latvassa. + +Samudra nosti kätensä, toisen sydämelleen ja toisen ohimolleen. Silloin +ymmärsivät Maharatha ja Amavasja, että Samudra oli valinnut Ramjan +rakkaimmaksensa. + +Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Äkkiä pimeni palatsi, musta pilvi +nousi auringon eteen ja palatsin puutarhaan putosi raskas, kylläinen, +hedelmöittävä sade, ja viileä ilma leyhähti läpi palatsipilariston +ikäänkuin ihana kohina olisi suhissut mangopuissa ja palmujen +töyhtölatvoissa. + +Maharatha nousi, otti viuhkan Ramjan kädestä, talutti hänet Samudran +tykö ja sanoi: + +»Menkää ja ilahuttakaa soitollanne minun kansaani!» + +Ja Samudra otti Ramjan pienen, keltaisen käden käteensä ja kulki +läpi pilariston; kuin tanssien astuivat he ulos muurin portista. +Mutta Ramjan jälessä hyppi iso, musta sammakko. Sen näki vain tietäjä +Marana, mutta hän ei puhunut mitään. Sinä yönä tanssittiin ja iloittiin +palatsissa, ja Maharathan istuimen kultaisella selkänojalla istui musta +sammakko, mutta Marana ei uskaltanut puhua siitä mitään. + +Ja niin kokosi Samudra hevosensa, telttansa, vaskiset keittoastiansa ja +läksi koko heimonsa kanssa vaeltamaan. He kulkivat yhä etelään päin, he +vaelsivat läpi ihanien tamarindimetsien, missä bulbul-linnut lauloivat +kirjavia perhosia pyydystäen ja missä jambupuut ja ruusu-omenapuut +levittivät suloista tuoksua yli seutujen. He kulkivat läpi viidakkojen, +missä leopardit ja tiikerit karjuivat yöllä kiimaisessa kuutamossa +vanhojen palatsien raunioilla, ja he näkivät sinivihreän, suuren meren +etelässä, ja he iloitsivat suuresti. Missä he kulkivatkin, lauloivat ja +tanssivat he soittaen huiluillaan ja bansuleillaan. Jokaisessa majassa, +minne Samudra ja Ramja astuivat, täytti sanomaton ilo surulliset +sydämet, sillä Samudra toi tullessaan elämän hehkuvan halun, ja Ramja +oli kuin sydämen kaikkivuotava lempeä lohdutus. Ramjan tanssi oli +suloinen ja sytyttävä, hän tanssi niinkuin jumalallinen Apsara, joka +laskeutui taivaasta maahan karkeloimaan. + +Niin kääntyivät he taas itään päin, sillä Samudra kaipasi kolkkoja +kallioita. He vaelsivat yli tasankojen ja vuorien, ja kaikkialla +alkoi uusi elämä, ihmiset voittivat omat valituksensa, he nostivat +rakennuksensa raunioista ja alkoivat viljellä paahtuneita vainioitaan. + +Mutta yöllä, kun tähdet alkoivat loistaa yli kaukaisten, hämärien +vuorien, istui Samudra teltassaan mykkänä hyväillen toisella kädellä +bansulia ja toisella Ramjan kättä. Alakuloinen aavistus ahdisti hänen +sydäntään, eikä hän tiennyt, mitä se oli. Eikä hän enään voinut +bansulilla ilahuttaa itseään eikä heimoaan. Ja jo ennen aamunkoittoa +riistäytyi hän Ramjan hellästä syleilystä, sälytti telttansa ja lähti +hevosinensa erämaahan, yhä jylhempiin seutuihin. + +Niin tulivat he valtakunnan rajalle ja sytyttivät nuotionsa pienen, +pyhän virran rannalle. Koko taivas oli sinä yönä veripunainen, ja +veripunainen oli virta. Oli niin hiljaista, että virran liejuinen +vesi näkyi tahmettuneen siitä hiljaisuudesta. Virran pohjasta nousi +toisinaan mustia, äänettömiä poreita, ja lotuskukkien alta kiiluivat +vihaiset, vihreät silmät. Kaikki nukkuivat paitsi Samudra, joka +katseli Ramjaa ja huokasi. Silloin loikkasi teltan aukosta iso musta +sammakko Ramjan kasvoille. Kirkaisten heräsi Ramja ja samassa hetkessä +kuului samanlainen kirkaisu joka toisesta teltasta. Mutta sammakko oli +kadonnut. Musta surma oli käynyt leirissä. + +Seuraavana päivänä heittivät heimolaiset kuolleensa pyhään virtaan, +mutta Samudra itki Ramjan ruumiin ääressä: »Oi, minun kalleimpani, +elämäni, ystäväni, armaani, valittuni maailman kaikkien vaimojen +seassa!» + +Samudra nousi, nosti Ramjan käsivarsilleen ja antoi ruumiin hiljaa +solua alas virtaan. + +Ja niin lähti Samudra taas länteen päin. Ei hänellä ollut kiirettä eikä +hän puhunut koko matkalla. Miehet ja vaimot huokasivat, hevosetkin +huokasivat, ja kaikki vuoret päästivät raskaan huokauksen syvimmistä +kuiluistaan. + +Kun Samudra pienen joukkonsa kanssa kulki Maharathan palatsimuurin +portista, näki hän isolla roviolla ruhtinaan ruumiin. Kuin katkennut +lotuskukka seisoi Amavasja rovion alla. Pagoodien temppelirummut +pärisivät ja pyhien uhriruohojen ja mogrukukkien haju täytti ilman. +Mutta Amavasjan takana seisoi vanha tietäjä Marana tukien häntä +kädellään, sitten kohotti hän kätensä aurinkoa kohden ja talutti nuoren +ruhtinattaren roviolle. + +Valkoiseen, karkeaan lesken surupukuun puettuna nousi Amavasja hiljaa +roviolle, eikä hänen huulillansa liikkunut huokaustakaan, sillä hän oli +jo itkenyt sydämensä surut tyhjiin. Rovio leimahti äkkiä ilmituleen. + +Niin kuoli Amavasja puolisonsa viereen niinkuin pyhät lesket kuolevat +ihanassa Indiassa. + +Mutta Marana vei Samudran palatsin puutarhaan ja sanoi: + +»Samudra, sinä palaat yksin!» + +»Minä palaan yksin. Marana, Marana! Miksi ei surma suistanut minua! +Miksi kuoleman miekka on eroittanut minut ja Ramjan kuin murtuneen +sanan!» + +»Kuule», vastasi Marana, »jotain salaperäistä on tapahtunut, musta +sammakko tuli palatsiin silloin kun sinä läksit.» + +»Minä tiedän sen, se oli musta surma», vastasi Samudra. + +»Siksi kannetaan Maharathan ja Amavasjan tuhka pyhissä uurnissa +pagoodiin, ja temppelirummut ilmoittavat sen yli valtakunnan.» + +Mutta Samudra käänsi pois kasvonsa länttä kohden, jonne aurinko juuri +laski, ja sanoi: + +»Maharatha, Maharatha, voitko sinä antaa minulle takaisin Ramjan, joka +oli kuin uudenkuun yö ja keltainen lotuskukka! Sinun uurnasi ääressä +papit polttavat pyhää mogruruohoa ja sinun armaasi tuhka on sekoittunut +sinun tuhkaasi. Mutta Ramjan, minun armaani, ruumis viruu nyt kaukana +vierailla mailla. Mistä minä enään löydän lohdun minun elämässäni!» + +»Sinulla on bansulisi», sanoi Marana. + +»Pyhä voima on vuotanut minun sielustani. Minä olen unohtanut minun +soittoni, minä olen unohtanut uskoni, mutta minä en voi koskaan unohtaa +minun rakkaintani. Minä ilahutin ihmisiä bansulillani, mutta en voi +nyt ilahuttaa sillä itseäni. Vereni on nyt kohtalon kirooma, kuuma, +levoton, leppymätön. Minun täytyy mennä, minun täytyy kiertää maailman +ääriin, sillä jalkojeni alla palaa tämä maa, jota Ramjan kepeä askel on +hyväillyt. Minulla ei ole maata, ei kotia, ei kotimaata, hyljätty on +minun heimoni ja sen siemen ijankaikkisesta ijankaikkiseen, tuomittu +kulkemaan paikasta paikkaan, ajasta aikaan!» Niin sanoi Samudra, kätki +kasvonsa ja itki käsiinsä. + +Silloin tuli Maranan häntä säälii ja hän sanoi: + +»Samudra, Samudra! Soimaa minua, minä neuvoin noutamaan sinua +palatsiin.» + +»Miksi sen teit?», kysyi Samudra ja katsoi poispäin. + +»Ihmisten onnen tähden, ethän sentähden vihaa vanhaa tietäjää?» + +»Marana, en sinua vihaa, sinä olet pyhä mies ja pyhä oli sinun neuvosi. +Mutta täällä minä en kauemmin voi olla.» + +Niin sanoi Samudra, jätti hyvästi ja lähti. + +Ja niin kokosi Samudra taas hevosensa, telttansa ja läksi harvenneen +heimonsa kanssa. He vaelsivat, vaelsivat vuorikylästä vuorikylään, +kaupungista kaupunkiin ja valtakunnasta valtakuntaan. Ja heidän +jälkeläisensä vaeltavat vielä tänä päivänä pysähtymättä pitemmältä +mihinkään, muuttavat onnettomina, osattomina mustalaisina paikasta +paikkaan, ajasta aikaan. + + + + + + +II + + + + +ALJU + + +Variksenpoikanen kurkotteli pesänsä reunalta niemen männynlatvassa. +Se odotteli, että päivä sen päällä pimenisi, emon harmaa siipikaari +kiertyisi sen ylle ja emo laskisi nokastaan jotain makeata sen +punaiseen kitaan. Se oli sellainen itsepäinen, tottelematon, +variksenpoikanen, rääkyi suotta aikojaan, vaikkei nälkäkään ollut, +rääkyi varoituksista huolimatta. Nyt se kuuli outoa liikettä altaan. Se +oli ikävystynyt yksinäiseen oloon, kapinoi hiljakseen emon poissaoloa, +se variksenpoikanen taisi olla hiukan tuhmakin, vaikka ei se sitä +myöntänyt itselleenkään. Se rääkyi... + +Samassa variksenpoikasen syntymäpuu heilahti. Ei tämä ollut sellaista +hauskaa heilumista, kun leppeä kesätuuli tohisi latvassa, tämä oli +jotain toista... Sitä peloitti ja nauratti samalla, ja samalla se +herätti uteliaisuutta. Oksat taittuivat, ja omituinen, suuri olento +kumartui sen ylitse, niin ettei se nähnyt veden kultaista kimmellystä. +Sillä oli aina ollut hyvä halu ikäänkuin ahmia sitä kimmellystä, +ennenkuin se vielä varasmaisessa varisluonteessaan oli oppinut antamaan +arvon oikean kullan arvolle. + +Sillä oudolla olennolla ei ollut siipiä, mutta sen sijaan suuret, +vedenväriset silmät, sen eturaajojen varpaat olivat kuin punaisia +männynnappuloita. Ja ne tarttuivat pesään. Poikanen tunsi, miten se +kohosi ilmaan, sitten se laskeutui, mutta ei pudonnut eikä satuttanut +itseään. Ja koko ajan katseli se tuskansekaisella, tyytyväisen tylsällä +katseella kimmeltävää esinettä sen olennon kynnen koukermalla. + +Pesä laskettiin venheen keulaan. Poikanen kuuli airojen loiskeen aivan +sivullaan, ennen oli se kuullut sen vain kaukaisena hankain harinana, +ikäänkuin kurjenpoikaset olisivat kuikkailleet kaukaa korpisuolta +tyyninä suvi-iltoina. + +Variksenpoikanen tunsi taas, miten sitä nostettiin, kannettiin isoa +taloa kohden, jonka ikkunat kimmelsivät niin sydäntäsytkyttävästi. +Sitten pimeni taas kaikki... Se istui puutarhassa puulaatikossa, jonka +rei'istä päivänsäde surkeasti pilkisti. + +Laatikon kansi aukeni, ja punainen aurinko-olento — sillä sillä oli +sama väri kuin auringollakin — ilmestyi laatikon suulle. Poikanen +näki nauravan hammasrivin, ja jotain erinomaisen makeata ja mustaa +solahti sen kitaan. Aika ajoin aukeni kansi, aurinkoa valahti sen +vakavanvilkuviin silmiin ja nieluun laskeutui jotain pehmeätä. + +Varis alkoi pian tottua oloonsa. Se rääkyi aina kuullessaan kesävieraan +tutut askeleet. Sen rääkymiseen vastasivat toisinaan vaakkuen pellon +takana kuusikossa räkättävät peltovarikset. Mutta niiden äänissä ei +ollut varis-emon hellää huolta, vaan pikemmin jotain ilkkuvaa ja +irnuilevaa. Mutta variksenpoikanen tunsi kuitenkin veren siteillä +kuuluvansa tähän viisaiden lintujen valittuun laumaan. Ja se räkätteli +noille varistädeille ja —sedille samaan äänilajiin. + +Pian poikanen pääsi laatikosta. Se koikkelehti pihalla, hyppi ja +heilui, mutta vielä eivät siivet kannattaneet. Se käveli kädellä ja +ojentelihe olalla, se tottui sieltä korkeudesta katselemaan kaikkea +olantakaisesti. Se lentää lepsautti sieltä maahan, mutta kaatui +nokalleen. Se tottui ihmisiin ja ihmistapoihin. Se söi ihmisruokaa, +pullistui, paatui ja unohti sukunsa alkuperän. Se halveksi jo noita +metsänrannassa raakkuvia heimolaisiaan. Se kukkerehti väentuvan ja +herrashuoneiden välistä puolueetonta polkua, sen siivet alkoivat kasvaa +ja sen peräpäähän ilmestyi hienoja höyhenvilloja. Siitä ei tullut +sivistynyttä varista, vaan sellainen _puolivillainen_, pöyhistelevä, +itsetietoinen, puoliviisas varis, joka matki tietämättään sekä +renkituvan ääniä että vierashuoneen huoliteltua puhetapaa. + +Kun varikset joskus lähenivät pihapuita, kakisteli se niille +ylimielisesti ja kuvitteli kävelevänsä puettuna mustaan hännystakkiin +ja harmaihin liiveihin. Mutta kun iso, vanha varis lehahti ihan +sen ylitse, pelästyi se ja pakeni porstuaan. Samalla vaivasi sitä +uteliaisuus, se olisi mielellään tehnyt pienen tutkimusretken noille +luvattomille lantatunkioille pellonsyrjässä, jossa isot varikset +vaakkuen pitivät pitojaan. Mutta se ei ymmärtänyt niiden kaikkia +viisaan varovia sanoja, sen se vain ymmärsi niiden puheen porinasta, +että variksella on isot aivot, että se on linnuista viisaimpia. Tämä +kutkutti poikasen itserakkautta, sillä se luuli ihmisiltä oppineensa +vielä enemmän viisautta. + +Varis istui usein isäntänsä olkapäällä ruokapöydän ääressäkin. Se +katseli kiiluvilla silmillään hopeaveitsiä ja lusikoita. Kaikki, mikä +vain kimmelteli sen silmissä, herätti sen huomiota, kellonviisarit, +kultakehyksinen seinäkuvastin, seinällä riippuva taskukello ja +yöpöydällä olevat sormukset kimmeltävine kivineen. + +Eräänä päivänä se lepsautti kaivonmiekalta porstuanräystäälle. »Kraak, +kraak!» raakkui se, ja kaikki kokoontuivat pihalle katsomaan sen ensi +lentoa. Variksenpoikanen ylpistyi ylhäisestä lentoretkestään. + +»Kraak, kraak, kurja kräkkäle», vaakkuivat varikset metsänrannasta. + +»Te olette rumia räyhääjiä, lantalintuja, mutta minä olen siivistynyt +ja sivistynyt.» + +»Senkin sekuli, tule tänne, niin saat nokkaasi!» + +»Kuulen minä täältäkin, krääk, krääk, kerjäläiset!» vastasi +variksenpoikanen ja lensi katolta isäntänsä kädelle. + +Variksenpoikanen kasvoi isoksi, raakuvaksi rötkäleeksi. Se rääkyi +röyhkeänä tunkeutuen kaikkialle. Sitä pidettiin eriskummallisena +ilmiönä, koska se muka oli kesy. Ja variksenpoikanen luulotteli, että +isäntäväki ihasteli sen oppivaisuutta ja varisviisautta, ja ihmiset +pitivät sitä viisaana siksi, että se oli viekas ja varovainen. + +Eräänä päivänä paljasti se oikean luonteensa. Renkipojat juottivat +sille väkiolutta. Se alkoi rääkyä ja räyhätä. Se hyppeli karjatyttöjen +jälessä nyppien heitä jaloista. Sitten se pää kallella rentusteli +pitkin kujia, kiusoitteli lehmiä, ajeli lampaita ja lauloi rivoja +renkirenkutuksia. Se lentää laahusti pellonpuolelle härnäämään +peltovariksia, mutta nämä ajoivat sen kiireen kaupalla taas pihalle. +Sitten se istahti katse kiiluvana pihapuuhun. Sieltä se näki jotain +kimmeltelevan ruokahuoneen pöydällä. Se lensi avoimesta ikkunasta +huoneeseen, kimmeltelevä sormus nokassa lensi se puistikkoon ja +piiloitti sen. Kyllikseen kähmäiltyään se väsyi viimein ja istui sitten +pitkin iltaa räystäällä ja rääkähteli. + +Seuraavina päivinä katosi yhtä ja toista. Tyttöjen luhdista katosi +rintaneuloja, poikien aitoista kellonvitjoja ja herrashuoneista katosi +helyjä ja helmiä, rahoja ja renkaita. Variksenpoikanen sai aikaan +talossa yleistä sekaannusta. Ihmiset epäilivät ja syyttivät toisiaan, +mutta alju kulki muina miehinä kuin mikäkin pehtori pellonsyrjää +harmaissa housuissaan ja kehuskeli peltovariksille oveluuttaan, oppiaan +ja urotöitään. Se valehteli niille osaavansa jo lukea ja kirjoittaakin, +kuten kesävieraan nuori poika, niin oppivaiseksi ja osaavaksi oli se +jo käynyt. Varisten vanhin varoitteli sitä, nuoret nauroivat sille, +lähestyivät sitä ja karkoittivat sen krääkättäen omalle alueelle. +Varikset vieroksuivat sen varisluonteelle vieraita ihmistapoja ja +pitivät sitä jonkunlaisena suvustaan langenneena sekaoliona. + +Variksenpoikaa harmitti se, etteivät varikset ottaneet oikein +uskoakseen sen oppineisuutta. Eräänä päivänä päästyään taas pieneen +olutpätkään se huomasi puiston sireenimajan pöydällä kultasankaiset +nenäkakkulat. Se oli huomannut, että kesävieras asetti ne aina +nenälleen lukiessaan sanomalehtiä. Nyt keikahteli se tasajalkaa +pöydälle, sieppasi sanoman ja nenäkakkulat ja kantoi ne noukassaan +kätköpaikkaansa. Mutta kesävieraan poika sattui sen näkemään. +Pian oli koko talo jalkeilla, emännästä piikoihin saakka. Puiston +kansiniekka-laatikosta löydettiin kaikki kadonneet esineet, +päivänvaloon tuli nyt muitakin variksen pikkusyntejä. Ja isäntä päätti +sen karkoittaa koko talosta. Sen siivet leikattiin lyhemmiksi, vankina +vietiin se laatikossa kuusikkoon pellon taakse. + +Nyt alkoi varikselle uusi elämänjakso. Sen herkulliset hetket +olivat nyt vain maireita muistoja, jolloin sen punaiseen kitaan oli +valahtanut jotain matelevan makeaa... Nyt alkoivat köyhän peltovariksen +vaivaloiset päivät. Päästyään laatikosta se sai itse hakea ruokansa, +mistä sai ojan reunoilta matoja kaivaessaan. Se rääkyi surullisesti +taloon päin, mutta kukaan ei tullut sitä enään taloon tuomaan. Se +vieroksui muita variksia, jotka pitivät sitä jonkunlaisena heimon +mätämunana, surun sikiönä. Mutta se piti itseään vielä jonkunlaisena +valiovariksena, ihmisten ilmoilla opinkäyneenä, kouluutettuna +variksena, joka osasi silmälasejakin käyttää... Mutta vanhat varikset +nauroivat sille ja sanoivat, että se oli ollut vain ihmisten ilkkuna, +narrina, jolle naurettiin, mutta jota ei kukaan rakastanut. Tämä kävi +kovin aljun variksen sisulle, se katseli aidanseipäältä kaihoisana +kimmeltäviä ikkunoita, jotka vilahtivat niin viekoittelevasti sen +silmiin. Siellä oli paistinpatojen, oluen ja muikeiden matojen luvattu +maa, täällä oli likaisten lantakokkareiden eloton erämaa. + +Laiskan luonteensa ja hienon kasvatuksensa mukaan alkoi alju varastella +omilta heimolaisiltaan, se sieppasi palat toisten tietämättä ja +piiloitteli niitä milloin minnekin. Tosin variksetkin varastelivat — +ihmisiltä, kävivät yhteisillä ryöstöretkillä jyvä- ja heinäaumoilla. +Mutta variksenpojan menettely oli epävariksellista, sillä ei toinen +varis toiselta silmää noki. Niin mutisi itsekseen varisten vanhin, joka +oli varisten viisain ja variskäräjien ylituomari. Varikset päättivät +pitää aljua silmällä, seurata sen vastaista käytöstä ja tarpeen tullen +antaa sille varoittavan näpsäyksenkin. + +Pian alju antoikin siihen aihetta. Kartanosta kuului iloinen +ruokakärpästen surina. Oli kuumin mätäkuun aika. Kartanossa oli paljon +vieraita. Herkkujen ja paistien painama pöytä odotti. Myötätuulen +mukana tunkeutui hemaiseva haju sieramiin. Variksen siivet olivat +kasvaneet ja sen mukana röyhkeä rohkeus ja itsepäinen itsetunto. +Pihalla ei ollut koiraakaan ja kissakin pysyi piilossa. Variksen +mielessä kuvastuivat suloisen makeina muistoina sen aljun armaat +ajat kartanossa. Unohtaen entiset kolttosensa kohosi se siivilleen. +Hiljaa, huomaamatta liiteli se pellon yli pihalle ja rapsahti +ikkunasta ruokahuoneeseen. Se iski heti isoon kananpaistiin, jota se +alkoi repiä. Se viskeli luita sinne tänne, hyppi pitkin pitopöytää, +sotki soppakeiton, ryyppäsi maitoa ja hotasi lopuksi suuhunsa +hyötymansikoita. Vaistomaisesti muisti varis ehkä vielä vanhan +ruokajärjestyksenkin. Kuin hullu hotasi varis suuhunsa parhaimpia +paloja, jätti rumia jälkiä kaikkialle. Mikä hävityksen kauhistus! +Mutta samassa tuli palvelustyttö huoneeseen. Kirkaisten läimäytti hän +kätensä yhteen. Pian syöksyivät vieraatkin huoneeseen, perhoshaaveilla, +räsyillä ja kärpäsläpällä sitä hosuttiin. Varis pakeni kellokaapille, +kepeillä ja hiilihangoilla se sieltäkin karkoitettiin. Vihdoin se +rumasti rääkyen räpsäytti ikkunasta pihalle, siellä se sai kivisateen +niskaansa, luudat ja lapiot lensivät sen peräpäähän. Rivosti +riehahtaen, valittaen ja vaakkuen se lensi hiukan laahustellen pellon +yli ja istahti väsyneenä mäkikuuseen. Koko päivän ja illan se istui +siellä onnettomana oksallaan. Mykkänä ja myrrymielisenä se katseli +sieltä kartanoa. Varikset katselivat sitä säälinsekaisella ivalla. +Ne supattelivat jotain keskenään. Varisten vanhin oli hyvin tärkeän +ja tomeran näköinen... Variksenpoikanen kuuli jotain, mikä saattoi +sen varissydämen vavahtamaan. Se pälyili pelokkaana ympärilleen ja +siirtyi oksalta oksalle. Vihdoin se hämärän hiipiessä väsyneenä vaipui +unen utuisiin maailmoihin. Se uneksi istuvansa syntymäpuussaan ja emo +pudotti sen suuhun ison kultamadon... + +Variksen vanhin kutsui varikset ylimääräisiin käräjiin. Niihin +oli syytettynä haastettu variksenpoikanen. Varikset istuivat +männikkökivillä peltosaaressa. Ylempänä pengermällä vanhin, piirissä +alempana muut ja alempana piirin keskellä variksenpoikanen. + +»Kärä, kräkrää!» alkoi vanhin. »Kä, kä, kärä, käräjät alkavat!» +Varisvaari naksautti nokkansa kiveen. Käkkäröiden ja krääkättäen syyti +hän nyt koko syytöskirjan sisällön. + +»Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi?» kivahti vanhin. + +»Kul, kulttuurrrivarrris, kräkää, krää», rääkyi poikanen. + +»Mikä kulkurivaris! Varr, varas sinä olet!» vaakkuivat kaikki varikset. + +Variksenpoika sai kuulla syntinsä ja kunniansa alkaen aina viattomasta +saippuakappaleen kehveltämisestä viimeiseen suureen skandaaliin saakka. + +»Sinä olet häpäissyt itsesi ja koko varissuvun!» vaakkuivat varikset +yhteen kuoroon. + +»Mutta!» intti nyt variksenpoikanen. »Varr... varastattehan tekin, niin +varr... variksia kuin olettekin.» + +»Mekö varr—varikset... varr... varkaita?» vihastuivat nyt varikset. + +»Sinä viheliäinen!» sanoi varisten vanhin. »Sinä et tiedä, mikä on +ero varastamisella ja perintöoikeudella. Jo ammoisista ajoista asti +on meillä ollut pellonpientarilla ja lantapattereilla oma pyhitetty +paikkamme. Me emme ole pyrkineet miksikään kesyiksi kanoiksi, +luovuttamalla munamme, sukumme jatkumisen oikeuden noille ihmisille, +joita me siedämme, mutta joiden omistusoikeutta me varovaisessa +viisaudessamme koetamme kunnioittaa. Ihminen on sittenkin meidän +vihollisemme, mutta me olemme jo aikoja sitten tehneet hänen kanssaan +jonkinlaisen rauhan. Me tapamme matoja ja käärmeitä, jotka ovat ihmisen +vihollisia... Ainoa aseemme on se, että meidän lihamme ei kelpaa +syötäväksi.» + +»Mutta madot syövät ihmisenkin!» vaakkuivat varikset vahingoniloisesti. + +»Niinkuin lopulta meidätkin», huomautti siihen vanhin +viisaustieteellisen tyynenä. + +»Siksi ihmiset ja varikset ovat tehneet sovinnon», puhui vanhin. + +»Mutta nyt tämä kiusan krekkale», jatkoi vanhin, »heimomme häpäsijä on +rikkonut sen sovinnon». + +Varisten vanhin kääntyi nyt arvokkaana poikasen puoleen, joka väristen, +vatkuttaen ja vaakottaen valitteli viattomuuttaan. + +»Tuhmalla teollasi olet sinä taas nostanut sodan meidän ja ihmisten +välille. Me olemme saaneet olla rauhassa, mutta kuka takaa, etteivät +jonakin päivänä taas tuliluikut ala ahdistella meitä syytäen siipiimme +mustia murhanrakeita! Ehkä me taas saamme piileskellä pimeässä +metsässä, ennenkuin uskallamme näille lihaville rikkarintamaille. +Voi sinun suurta surkeuttasi! Sinä olet jo ihmisiltä saanut ansaitun +rangaistuksesi, olet saanut keppiä ja kiviä kinttuihisi, mutta meidän +velvollisuutemme on sinua vielä oikeudellisesti oikaista.» + +»Hyvä, hyvä!» innostuivat varikset. + +»Hyvät lautamiehet, mitä me teemme tälle varr... varasvarikselle, +langetammeko kuolemantuomion?» + +»Kuolemantuomion!» kauhistui variksenpoikanen, painoi pelokkaana päänsä +ja ummisti silmänsä. + +»Kujanjuoksuun, kujanjuoksuun!» vaakkuivat nyt kaikki lautamiehet. + +»Siis kujanjuoksuun!» vaakkui vanhin. »Seisoo kuin variksen päätös!» +Vahvistukseksi löi varis nokalla kiveen. Tuomio oli langennut. + +Varikset asettuivat nyt kahteen riviin ja variksenpoikanen sai kulkea +siten muodostunutta kujaa pitkin. Vuoronperään noukkasi jokainen varis +variksenpoikaa kylkeen tai peräpäähän. Se vaappui vaakkuen sinne +tänne. Se vaikeroi tuntiessaan pistoja ruumiissaan, nöyränä vannoi +se varisvalansa, ettei se enään koskaan lentäisi huoneisiin ihmisten +kiusaksi ja varisten vahingoksi. + +Kun variksenpoikanen oli kärsinyt rangaistuksensa, kulkenut kauhean +kujanjuoksunsa, lepsahti se väsyneenä, vaivaisena ja hämihäpeissään +yölepopuulleen miettimään tämän kieron ja kavalan maailman järjestystä, +joka kieltää julkisen varkauden, mutta sallii sen salassa, jos +asianomainen osaa kiertää kieltoa viisailla verukkeilla. + +Variksenpoikanen tottui pian varisten vakaumuksiin. Nälkä opetti sen +nyt viisaaksi ja varovaiseksi. Ihmistä se kammoi eikä enään syyttä +suotta lentänyt ihmisten ilmoille. Siitä tuli vanhoillinen, vakava +varis. Se alkoi tehdä joutavia johtopäätöksiä: Varis ei elänyt +matoja varten, mutta madot olivat varista varten. Mikä oli olemassa +ennen, munako vai varis? sitäkin se mietti. Mutta kun se alkoi itse +munia, hylkäsi se nyt kaikki taivaantakaiset tavoittelut, unena vain +häämöittivät sille nuoruuden syntiset syrjähypyt... Siitä tuli nyt +tavallinen, harmaa, sarkatakkinen peltovaris, joka lantatunkioilla +tutki vain maanviljelyksen kehitystä taaksepäin. Se vanheni, lopulta +siitäkin tuli lautamies, jonkinlainen lantaneuvos, joka käräjäpäätösten +alle piirteli variksenvarpaitaan. + + + + +TIIKERIKOIRA JA FOX-TERRIER + + +Pormestarin iso tiikerikoira istui tavallisesti torin yläkulmassa +vanhan raastuvan kiviportaalla. Se oli iso kuin pieni vasikka, +leveärintainen, ristikuonoinen ja paksuhäntäinen. Kaikki kaupungin +koirat pelkäsivät ja kunnioittivat sitä. Kun Caro päästi ilmoille +kumean vonguntansa, kajahtivat kaikki kivimuurit torin ympärillä ja +haukkuivat kaikki kaupungin pystykorvat, villakoirat, kiinalaiset +koirat, vinttikoirat, jäniskoirat, sylikoirat ja sekasikiöt. Ja kun +Caro heilutti häntäänsä, heiluttivat kaikki kaupungin koirat häntäänsä. +Kaikki sitä pelkäsivät tai liehakoivat sitä, lapset sitä kiersivät, +vanhukset vapisivat ja torimuijatkin piiloittivat koiranpiiskansa, kun +se mahtavana tassutteli lihapöytien välissä komeana mutta kömpelönä. + +Tiikerikoira kasvoi päivä päivältä omissa silmissään, se vallitsi toria +ja kaikkia katuja, sillä oli ruokaa yllinkyllin omassa kyökissä, mutta +kuitenkin pakoitti se muut koirat pudottamaan kadulle löytöluunsa. Se +himoitsi enemmän kuin mitä se jaksoi syödä, se söi vain syödäkseen eikä +kukaan uskaltanut sitä vastustaa, mutta kaikki vihasivat sitä salassa. + +Mutta eräänä päivänä ilmestyi kaupunkiin pieni fox-terrier-koira. Sillä +oli terävä katse, mutta vielä terävämmät hampaat. + +Pystykorva sanoi siitä: »Se on notkea ja sitkeä.» + +Villakoira sanoi: »Se on viisas ja varovainen.» + +Korvaton kiinalainen koira sanoi: »Se vapisee kuin vilusta.» + +Vinttikoira sanoi: »Sillä ei ole niin hienoa kuonoa kuin minulla.» + +Jäniskoira sanoi: »Se vapisee pelosta.» + +Sylikoira sanoi: »Syököhän se sokeria vai luita?» + +Mutta sekasikiö, joka oli tiikerikoiran suosikki, sanoi: »Se ei ole +lainkaan notkea eikä sitkeä, se on tyhmä ja vapisee pelosta, sen +kuono ei ole hieno, sillä se ei ole halaistu, se on jänishousu, joka +luovuttaa luunsa, eikä sillä ole häntää, tynkä vain, mutta kyllä se +silläkin voi heiluttaa», lisäsi sekasikiö tiikerikoiraa mairitellen. + +»Sillä ei ole häntää!», ilkkuivat kaikki koirat. + +»Se on oikein, että se luovuttaa luunsa, se on oikein, että se +heiluttaa hännäntynkäänsä», sanoi tiikerikoira, ja kaikki muut koirat +heiluttivat häntäänsä. + +Eräänä päivänä, tuli köyhä kirkonmaalaaja fox-terrierinsä kanssa, meni +raastupaan nostamaan pientä paikkaansa ja koira jäi kadulle kaluamaan +pientä luutansa. + +Caro päästi ilmoille karean haukunnan ja kaikki torin koirat +kokoontuivat tarkastamaan pientä fox-terrieriä. + +»Voks, voks, voks!», huusivat ne täyttä kurkkua Caron mieliksi. + +»Voks, voks, voks!», toisti Caro kumealla äänellä. »Voks; mikä nimi +se on, eihän sitä voi ääntääkään. Voks, tule tänne, että saan sinua +tunnustella!» + +»Kuulenpahan täältäkin», sanoi pieni Fox ja kalui luutaan. + +»Ihme kun ei Voks jo nosta korviaan pystyyn», sanoi itsekseen +pystykoira, jonka isäntä oli metsänhoitaja. + +»Vox merkitsee samaa kuin ääni», sanoi villakoira, jonka isäntä oli +latinankielen opettaja. + +»Kas kun ei se jo iske kurkkuun», sanoi kiinalainen koira, jonka isäntä +oli entinen merimies. + +»Sillä on hienompi kuono kuin näillä muilla koirilla», tuumi +vinttikoira, jonka isäntä oli kaupungin ainoa aatelismies. + +»Eiköhän se jo kohta luiki kirkkopuistikkoon ja pistä päätään +pensaaseen», sanoi jäniskoira, jonka isäntä oli sunnuntaimetsästäjä. + +»Se syö kai vain luita», inisi postimamselin pieni, viekas sylirakki ja +haukahteli halveksivasti. + +Kuultuaan kaikkien koirien mielipiteet nousi Caro ja tassutteli Foxin +luokse. + +»Mitä sinä täällä teet?», sanoi Caro. + +»Odotan isäntääni», sanoi Fox ja alkoi taas kaluta luutaan. + +»Sinun isäntäsi! Isännälläsi on kulkurin viistot kengänkorot, minä +haistoin jäljet... Minun isännälläni on hienot kiiltonahkaiset +kengät; etkö sinä tiedä, ettei herrasväen ovesta saa kulkea muut kuin +sellaiset, joilla on hyvät kengät!» + +»Vai niin», sanoi Fox. + +»Se sanoo: vai niin, kas kun uskaltaa», miettivät kaikki koirat. + +»Sinä uskallat minua vastustaa. Mistä sinä olet saanut tuon luun, anna +se pois!» sanoi Caro. + +»Onko sinun nälkä vai ovatko keittiön palvelijattaret unohtaneet sinut?» + +»Sillä on sisua», ajattelivat koirat. Caro seisahtui Foxin eteen, +mutta Fox teki nopean äkkiliikkeen ja oli Caron takana. Caro irvisteli +ja sen kuonossa kävi vihainen väristys. »Enkö saa tuota härnääjää +hampaisiini», vongahti Caro ja kääntyi taas kömpelöllä liikkeellä, +mutta Fox pyöri sen lähettyvillä niin, että Caro lopulta vilkuili +vihaisen tyhmänä ympärilleen. Caro nosti etukäpälänsä ikäänkuin se +olisi tahtonut ravistaa pientä koiraa niskasta, se tavoitteli sitä jo +hampaillaan. + +Kaikki koirat seisoivat jonkun matkan päässä eikä kukaan heiluttanut +häntäänsä. + +Silloin nousi Caro pystyyn, se karjahti. Sellaista karjahdusta eivät +koirat koskaan olleet kuulleet. Se ääni tuli ikäänkuin maan alta. + +Koirien hännät alkoivat vaistomaisesti taas heilahdella, kunnes ne +lakkasivat liikkumasta. Silmät suurina ja ihmettelevinä, hännät +oikoisina odottivat ne taistelun loppuratkaisua. Caron silmät kiilsivät +verisinä, sen mustatäpläinen kuono oli ilkeässä irvistyksessä, ja sen +vahvat, suuret hampaat narskuivat repimishaluisina ja raivokkaina. +Se karjahti vielä kerran ja syöksyi vihan vimmoissaan verenhimoisena +pienen, valkean koiran kimppuun. + +Mutta silloin tapahtui jotain odottamatonta. Fox syöksyi eteenpäin, +verikoira peräytyi hiukan ikäänkuin se olisi valmistautunut +voima-iskuun. Fox livahti nopeasti Caron käpälien välistä ja seisoi +Caron alla. Caro ei ymmärtänyt tätä arveluttavaa asemaansa, se kääntyi +kömpelösti. + +»Kuinkahan tässä lopulta käy», miettivät muut koirat ja alkoivat +lähestyä. + +Silloin kuului äkkiä kumea valitushuuto. Se kiiriskeli vastapäiseen +torin kivimuuriin, sieltä se kimmahti kirkon seinää vastaan, meni +yli puunlatvojen, yli vanhojen talojen, tullinsuusta etukaupunkiin +saakka. Mutta Caron vatsan alla pyöri pieni Fox, tämä oli sen mielestä +jo liikaa, se näki Caron paksun hännän heiluvan kuin paksun ruoskan +yläpuolellaan, se haukahti kerran tiukasti ja kiukkuisesti, sitten +hypähti se ilmaan, tarrautui pienillä, terävillä hampaillaan kiinni +Caron häntään ja puri sen pään poikki. + +Sellaista ihmettä ei koskaan siinä kaupungissa ollut tapahtunut, että +joku olisi sillä tavalla uskaltanut loukata pormestarin mahtavaa +koiraa. Niin onnettomasti oli nyt käynyt, että Caron hännän pää +virui verisenä katukivillä. Ja Caro karkasi tiehensä ja jäi ulvoen +seisomaan pormestarin pääoven eteen. Se ulisi niin surkeasti ja sydäntä +vihlovasti, että lopulta tuli kaupunginvalvelija ja päästi sen sisään. + +Mutta Fox jäi rauhallisena kadulle kaluamaan luutaan. + +Seuraavana päivänä ilmestyi Caro torin ylikulmaan. Sen hännänpää +oli verhottu valkoiseen tukkoon, se koetti heilutella sitä arasti, +mutta kun heiluttaminen koski kipeästi, lakkasi se heiluttamasta. Se +katseli tylsästi ympärilleen ja silmät kävivät unisiksi. Kaikki koirat +katselivat sitä salaisella vahingonilolla. + +Eläinlääkärin vanha, syyhyinen, puolisokea siperialainen koira tunsi +sieramissaan isäntänsä karboolinhajun; se onnahteli Caron luokse ja +sanoi: »Minä surkuttelen sinua; onko sinun näin hullusti käynyt!» + +Ja torilla oli sinä päivänä hyvin hiljaista. + + + + +SATU SORSANPOJASTA + + +Vanha varis istui kerran yksinäisessä männynlatvassa järven rannalla. +Lahdelmassa souteli sorsa-emo poikinensa. + +Hiljainen oli luonto, lahti tyyni, vaiti istui vanha varis oksalla, +joka ei liikahtanut. + +»Kuka tuolla istuu?», kysyi sorsanpoika. + +»Varis», sanoi sorsa-emo. + +»Kuinka se on ruma!» + +»Älä sano niin!» + +»Kyllä minä olen kauniimpi!» + +»Tule selemmälle», sanoi sorsa-emo. + +»Kuules, nyt se rääkkyy», sanoi sorsanpoika. + +»Rääkkyikö se?», sanoi sorsa-emo pelästyneenä ja suuntasi nokkansa +kohti laajaa ulappaa. + +»Minä menen katsomaan», sanoi poikanen. Ja niin meni sorsanpoikanen ja +alkoi haastella aivan syyttä riitaa variksen kanssa. + +»Sinulla on ruma ääni», sanoi sorsanpoika ärsytellen. + +»Sinä, paaperoinen, et ymmärrä vielä, mikä on rumaa ja mikä on +kaunista.» + +»Minunpa höyheneni kiiltävät kuin päivänsäteet.» + +»Varo niitä höyheniäsi!» vaakkui varis. + +»Mitä varoisin, luuletko sinä olevasi viisaampi kuin minä?» sanoi +poikanen. + +»Tiedänpä mitä tiedän, olen vanha ja kokenut», vakuutti varis. + +»Usko varista, se on ystävämme, se on ennenkin varoittanut meitä sorsia +vaarasta ja vahingosta», sanoi sorsa-emo. »Kun eloa korjataan, silloin +sen käsität. Variksella on isot aivot, se on linnuista viisaimpia. +Syksyllä sovussa syömme kartanon kauramailla. Variksella on tarkka +silmä, se huomaa jo kaukaa vaaran, viisas lintu, varoittajalintu, +tietäjä lintujen seassa», sanoi emo ja lisäsi: »tule pois, pienoiseni, +aukealle, siellä rauhassa soutelemme!» + +Mutta poikanen sanoi: »Miksi ei varista vaara uhkaa. Pelkääkö varista +kukaan, en pelkää minä!» + +Vanha varis kertoi: »Tuolla mäellä vaikeassa kartanossa asuu nuori +metsästäjäpoika. Hänellä on sellainen raskas esine kuin ruokopilli, hän +hiipii ojia, rannan raitojen taakse, takki on hänellä vihreä, ettei +sorsan silmä erota pensaikon väristä, ruo'on silmälle nostaa, pillin +päästä käy kuin salama, putkesta sataa mustia rakeita, yksi pieni rae +surmaa pienen sorsanpojan.» + +»Miksi se surmaisi minut?», sanoi sorsanpoika. + +»Siksi, että sinulla on makea liha», sanoi varis. + +»Sinun lihasi taitaakin olla kitkerä ja pahalle maistuva!», ilkkui +poikanen. + +»Siksipä ei minua syö!», sanoi varis. + +»Mutta minun söisi? Siksipä minussa liekin jotain eriskummallista.» + +»Sinä, paaperoinen, olet nyt eriskummallisen tyhmä, etkö ymmärrä, että +minä varoitan. Nyt se metsästäjäpoika jo lähestyy pellonpiennarta. +Tottele emoasi, väisty vesille!», varoitti varis. + +»Mitäpä se minulle», uhitteli sorsanpoikanen. + +Varis kertoi: »Kerran näin, miten se surmasi sinunlaisesi pienen +sorsanpojan, pisti reppuunsa ja vei kotiinsa. Lensin kartanon vanhaan +pihakuuseen. Läpi kyökinikkunan näin, miten sen pienen poikasen +kynivät, vedessä huuhtoivat, pataan heittivät ja söivät suuhunsa. Se +oli surma sellaisen pienen sorsanpoikasen kuin sinäkin olet. Olisipa +totellut minua ja emoaan, vieläkin eläisi, aamuisin yhdessä pellolla +kauranjyviä nokkisi ja iloitsisi auringonpaisteesta. Ei totellut, +tahtoi nähdä sen metsästäjäpojan, ei ymmärtänyt sukeltaa ruo'iston +pohjaan kiinni, jotta edes kuoltuaan olisi säilynyt. Meni pieni +hupakko, nyt ei ole höyhentäkään jälellä.» + +»Sinä puhut vain kateudesta», sanoi sorsanpoikanen, »siksi, että minun +lihani on makeampaa kuin sinun. Näinpä kellun kellittelen.» + +Samassa kuului rapsaus pensaikossa, emo levitti siipensä ja lehahti +lentämään kauas järvelle. Samassa kuului paukaus ja haulit vinkuivat +pienen sorsanpoikasen ympärillä, se tunsi omituisen piston nuoressa +ruumiissaan, silmä sumeni, se kellistyi verissään kyljelleen. + +Mutta varis lensi vaakkuen kohti kartanoa. + +»Ilettävä varis! Jollei se olisi tässä rääkkynyt, olisin saanut +emonkin», ajatteli metsästäjä, kahlasi veteen ja nosti sorsanpoikasen +reppuunsa. + +Illemmällä etsi emo suruissaan lahdenpohjasta poikastansa, mutta ei +löytänyt pienen pientä untuvaistakaan. + +Varis istui taas männynlatvassa ja sanoi: »Mikset paremmin opettanut +omaasi?» + +»Missä on minun pienoiseni?», kysyi valittaen sorsa-emo.. + +»Kartanon pienessä padassa», sanoi varis. + +»Voi, minua, miksi en paremmin opastanut omaani, se oli surma sorean +poikaseni», sanoi sorsaemo ja souteli suruissaan selemmälle. + + + + +ELÄMÄNLANGAT JA PIIMÄPILKKU + + +Kaksi elämänlankaa kiipesi ylöspäin seinään kiinnitettyä nuoraa pitkin. +Ne kietoutuivat toisiinsa ikäänkuin syleilyyn, eivätkä ne huomanneet, +että pieni piimäpilkku kapusi jälessä pitkin niiden hienoja varsia. +Avatusta ikkunasta kuului miehen matala ja naisen heleä mutta hiukan +terävä ääni. + +»Kohta me näemme heidät», sanoi toinen elämänlanka kumppanilleen. + +»Niin, kohta me saamme kurkistaa akkunasta huoneeseen. Onkohan sen +nuoren miehen morsian kaunis?», sanoi toinen elämänlanka. + +»Ja hyvä?», lisäsi siihen toinen. + +Kuukauden kuluttua kurkistivat elämänlangat huoneeseen. + +Nuori mies istui akkunan ääressä, nuori nainen seisoi kuvastimen edessä +pukuansa ihaillen. + +»Kas, elämänlangat ylettyvät jo ikkunalaudalle, niin pian tämä ihana +alkukesä on kulunut, mutta se on sinun ansiosi», sanoi nuori mies ja +silitti sormillaan nuoria lehtiä. + +Lehdet värisivät ilosta. + +Toinen sanoi: »Voi, kuinka morsian on kaunis!» + +Toinen sanoi: »Mutta onko hän yhtä hyvä kuin hän on kaunis?» + +Nuori mies sanoi hellästi: »Tule tänne, että saan sinua syleillä!» + +Nuori nainen katsahti ensin kuvastimeen, tuli miehen luokse ja sanoi: +»No syleile nyt, mutta varovasti!» + +»He alkavat syleillä niinkuin mekin», sanoi toinen elämänlanka. + +Mies otti naisen, syleili ja suuteli häntä. + +Nuori nainen huudahti: »Hyi sinua, katsos, nyt sinä rypistit pukuni!» + +»Rypistinkö, minä suutelen pois rypyt», sanoi nuori mies ja suuteli +naista povelle. + +»Mutta nyt sinä pilasit puvun vielä pahemmaksi», sanoi nainen vetäytyen +ärtyisenä pois ja alkoi kuvastimen edessä korjailla tulipunaista +kesäharsopuseroaan. + +»He eivät syleile niinkuin me syleilemme», sanoi toinen elämänlanka. + +»Me olemme aina yhdessä», sanoi siihen toinen. + +Samassa kiipesi pieni piimäpilkku latvalehtiä pitkin ja putosi +ikkunalaudalle. + +»Piimäpilkku! Kas kun emme sitä huomanneetkaan», sanoi toinen +elämänlanka, »se tietää onnea!» + +»Onnea meille molemmille!» + +»Katsos armaani, me olemme saaneet hyvän vieraan», sanoi nuori mies, +nosti pienen piimäpilkun varovasti kämmenelleen ja vei sen morsiamensa +nähtäväksi. + +»Piimäpilkku!», huudahti nainen ja hypähti paikaltaan. + +»Se tietää onnea, katsos, se kiertää kohti kihlasormusta», sanoi nuori +mies. + +»Hyi, tapa se, tapa se! Se voi lentää minun niskaani», sanoi nuori +nainen ja polki jalkaansa. + +»En minä tapa sitä, mutta jos se on sinulle vastenmielinen, niin minä +lasken sen lentämään», sanoi nuori mies surullisesti, kohotti kätensä +ja pudisti hellävaroen pientä piimäpilkkua. Se räpytti pieniä siipiään +ja pyrähti lentoon avatusta ikkunasta. + +Samassa sulkeutui ikkuna, huoneesta kuului sekavia ääniä, mutta +elämänlangat eivät eroittaneet, mitä nuori mies ja nainen sanoivat +toinen toisillensa. + +* * * + +Kului vuosi. Nuori mies istui taas avatun ikkunan ääressä, ja nainen +lepäsi hänen sylissään. Kaikki kukat puutarhassa tuoksuivat lenseän +lämpöisessä suvi-yössä, ja elämänlangat, jotka nyt nuokkuivat yli +ikkunalaudan, sanoivat toinen toisillensa: + +»Nämä nuoret ihmiset syleilevät niinkuin mekin syleilemme». + +»Tämä on heidän hääyönsä», sanoi toinen elämänlanka. + +»Mutta nainen ei ole sama, jonka näimme viime vuonna, hän on paljon +hienompi ja ihanampi», sanoi siihen toinen. + +»Ja yhtä hyvä kuin hän on ihana», sanoi toinen. + +»Katsos, elämänlangat ovat tänä yönä puhjenneet valkoisiin kukkiin +ikäänkuin meidän hääjuhlamme kunniaksi», sanoi nainen ja kumartui +suutelemaan kukkia. + +»Niillä on nyt valkea, hääpuku niinkuin sinullakin», sanoi mies ja +antoi suuta nuorelle vaimollensa. + +»Elämänlangat ovat kasvaneet jo noin korkealle, tämä alkukesä on +kulunut kuin ihanassa unessa», huudahti nuori nainen, kääntyi ja +silitti nuoren miehen otsaa. + +Mies tuli hiukan surulliseksi ja sanoi: »Noin minäkin sanoin vuosi +sitten, minäkin olen kasvanut sen jälkeen, kasvanut — kokemuksessa, +kunnes löysin sinut. Voitko sinä unohtaa, että minä kerran luulin +rakastavani toista.» + +»Minä olen sen unohtanut, sillä minä tunsin ja tiesin jo kauan, ettet +sinä rakastaisi koskaan ketään muuta kuin minua», sanoi nainen hellästi. + +»Jo ennen kuin sinut näinkään? Niin, ehkä minä rakastin sinua ennenkuin +sinut olin nähnytkään, sillä ensi kerran, kun sinut näin, tuntui siltä +kuin minä olisin tuntenut sinut jo lapsuudesta saakka», sanoi mies. + +»Kuinka ihmeellinen ja ihana on tämä nuori hääyömme!», sanoi nainen +säteilevin silmin. + +Samassa putosi piimäpilkku elämänlangan lehdiltä kukitetulle pöydälle. + +»Piimäpilkku! Se tietää onnea!», huudahti nyt nuori nainen, nosti +ihan ihastuksissaan pienen, punaisen valkopilkkuisen kovakuoriaisen +ruusuiselle kädelleen ja silitti sitä. + +»Armaani! — Voin sen nyt sanoa ilman katkeruutta. — Vuosi sitten putosi +pieni piimäpilkku tämän saman elämänlangan lehdiltä, minä otin sen +käteeni, silloin alkoi se kulkea kohti kihlasormusta — −». + +»Koskettiko se sitä?», kysyi nainen jännittyneenä. + +»Ei, se kääntyi takaisin», sanoi mies hymyillen. + +»Minä arvasin sen!», sanoi nainen hymyssä suin. + +»Samana iltana heitti _hän_ kihlasormuksensa lattialle», sanoi mies ja +kävi vakavaksi. + +»Se oli piimäpilkun ansio», sanoi nuori nainen ja silitti taas miehensä +otsaa. + +»Tiedätkös», huudahti mies iloissaan, »kun minä sinut ensi kerran näin, +istuit sinä kaupungin puiston penkillä ja hyväilit pientä piimäpilkkua +kunnes se nukahti. Siitä minä arvasin, että sinun sydämeni oli yhtä +hyvä kuin sinun katsantosi oli ihana. Ihmeelliset ovat ihmiselämän +tiet.» + +»Mutta yhtä ihmeelliset ovat pienen piimäpilkun tiet», sanoi nuori +vaimo. »Ehkä tämä on sama piimäpilkku, se kävi vieraanasi vuosi sitten, +ehkä se läksi etsimään sinulle uutta elämänkumppania.» + +»Niin, kuka luonnon salaisuuksista ottaa selvän!», sanoi mies hymyillen +ja tarttui vaimon ruusuiseen käteen. + +»Katsokaamme», huudahti nuori vaimo, »minne piimäpilkku nyt kulkee!» + +»Mutta ethän sinä vain ole taika-uskoinen?», sanoi mies vakavana. + +»Niin katsokaamme, rakkaani!», kuiskasi nainen. + +Päät yhdessä katselivat he, miten piimäpilkku alkoi kulkea +edestakaisin. Se kulki pitkin sinisiä, hienoja suonia toisen kädeltä +toisen kädelle, toisen sormukselta toisen sormukselle. + +»Mutta mehän olemme kuin suuret lapset», sanoi mies, asetti piimäpilkun +pöydälle ja sulki vaimonsa syliinsä. + +Nuori vaimo kallisti päänsä miehensä leveätä, vahvaa rintaa vasten ja +katseli läpi ikkunan suviseen, suureen yöhön. Hieno, lempeä tuulenhenki +heilutteli hiljaa elämänlankoja. + +»Luuletko sinä, että kasvitkin voivat rakastaa niinkuin me», sanoi +nuori vaimo ja painui yhä lähemmäksi miestään. + +»Luulen, luulen, sinä minun onneni pieni piimäpilkku, mutta nyt täytyy +pienen piimäpilkun nukkua», sanoi nuori mies ja irroitti kätensä. + +»Niin, tämän pienen piimäpilkun pitää myöskin nukkua», sanoi nuori +vaimo, alkoi hyväillä ja kutkutella piimäpilkkua, kunnes se nukahti +kukitetulle pöydälle. + +Samassa sulkeutui ikkuna. + +»Kuulitko sinä, mitä se nuori, hyvä nainen sanoi meistä», sanoi toinen +elämänlanka, kun ikkuna oli sulkeutunut. + +»Kuulin», sanoi toinen elämänlanka. + +Sitten värisivät molemmat ihastuksesta, sillä sellaista suurta +onneniloa eivät elämänlangat koskaan olleet nähneet. + + + + + + +III + + + + +ÄITI JA POIKA + + +Kuului iltasoitto läheisen, pienen venäläisen kirkon tapulista. +»Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, Kostus, lainaa mulle ryssän rahaa, +minä maksan joskus, pom, pom, pom, pom!» lauloi pieni poika kellojen +ääntä matkien akkunansa alla. Ja vastapäisen läkkisepän pannukyltti +vinkui: »viuuh-kirii-ii-ilkiää-ää-kiri», ja ruskea pannu heilui +ilmassa, ja sen alitse kompuroivat kadulla vanhat vaimot vihdat +kainalossa matkallaan saunasta, posket ruskeina kuin pannun punainen +vaski. + +»Paranohvi, Sokolohvi, Kostus, pom, pom»! Harmaat, vanhanaikaiset talot +häämöttivät sokeine ikkunoineen hämärästi kuin vanhat nilkuttavat +posetiiviäijät, harmaat räystäät kallellaan kuin vanhan hatun taitetut +lierit, ja likaiset kyyhkyset kuhertelivat akkunoiden ylisillä +laudoilla. Ja kaikista savutorvista tuprusi harmaa sauhu alaspäin +kadulle, missä oli kellertävää lunta ja rumaa räntää, jota ihmiset +uneliaina sotkivat. Taloissa porottivat saunapannut, talisilmäiset +porvarit istuivat niiden ympärillä kuin suuret hämähäkit ja kutoivat, +kutoivat kulkupuheiden verkkoa, lörpöttelivät ja löpisivät, ja sieltä +tunkeutuivat salakähmäiset sanat savuttuneihin eteisiin, pihalle, +kadulle, saunoihin, kellareihin ja torille. + +Sinne torille hänen äitinsäkin joka aamu kello kuuden aikaan kiskoi +vetokärryillä kangaspakkojaan, pöytää ja pukkeja, öljykangassuojaa +ja kyynäryskeppiä. Mittaili, mittaili, ijankaikkisesti hän mittaili, +laski lanttejaan tai kutoi kotona sukkaa puodin nurkkaan kyyryyn +painautuneena eikä raskinnut panna tulta tahraiseen, pieneen +läkkilamppuun. Niin äiti. Hän oli niin hiljainen ja itsepäinen, riuhtoi +ja raatoi aamusta iltaan väsymään asti, ikäänkuin olisi nauttinut siitä +että sai raataa pojallensa. Mutta hän raatoi niin silmiinpistävästi, +ikäänkuin olisi tahtonut pojalle näyttää, kuinka sitkeästi hän jaksoi +jurruttaa, ikäänkuin koko hänen raadantansa tarkoituksena olisi ollut +herättää pojassa surkuttelun tunnetta, ehkä vastarakkauttakin. Oh, se +oli niin kiusallista tuo tarkotuksellinen tempoilu. Torilta tullessaan +äiti kiskoi itse kärryjä mäelle. Toisinaan, suojan ilman aikana, +tarttuivat pyörät lumeen eivätkä tahtoneet nousta vastamäkeä. Muori +rimpuili nahkaturkissaan, seisahtui huokaamaan mäen päälle pyyhkien +paksuilla, mustilla tumpuilla hikisiä, harmaita suortuvia ryppyiseltä +otsaltaan. Seisahtuiko äiti tahallaan siihen mäen nyppylälle hänen +ikkunansa eteen, veti henkeä ja kiskoi taas kolisevia rattaita ja +kääntyi portista pihalle? Olihan hän ehdottanut, että äiti jättäisi +koko torikaupan, saattoihan hän puodissakin myydä kankaita, olihan +hänellä vanhat taatut ostajansa, naapurieukot ja lähipitäjien +torpparienvaimot Ja olihan äidillä säästöjä pankissa, saisihan hän +levätä, sillä lepoa hän tarvitsi, tarvitsi enemmän kuin moni muu, mutta +hän oli niin itsepintainen. Ja olihan hän tarjoutunut auttamaan, mutta +äiti ei sitä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja saattaisihan suutarin +puolikasvuinen poika viereisestä porstuasta tuoda kärryt torilta. +Ei, ei, sitä ei saatu mahtumaan hänen vanhaan päähänsä. Ja kyllähän +tämän sietäisi, jollei äiti aina puhelisi puodissa ja torilla hänestä, +pojastaan, hänen hienoudestaan, hänen hienoista tuttavistaan, hänen +hienoista luvuistaan. Oh, mitähän ne siellä pääkaupungissa, toverit? +Nauraisivat ihan saatuaan tietää, että hän oli sellainen torisankari. +Mutta säälittäähän häntä sentään äiti, yksin se oli, oli niin kovin +yksin. Menisiköhän hän puhuttelemaan häntä? Mutta mistä hän puhuisi? +Kankaistako, maalaisemännistä, läkkisepän sairaista lapsista, suutarin +juoppoudesta, varkauksista ja murhapoltoista? Ei, ei hän voinut, +vaikka siinä oli vain pieni ovi välillä, joka johti hämärään puotiin, +missä äiti rasvaisen lampun ääressä silmiään siristellen parsi hänen +sukkiaan. Miksi oli äiti pannut hänet kouluun, miksi oli hän joutunut +tasapainostaan, oli sukeltautunut pohjavirrasta ylempään maailmaan, +joka oli kirkkaampi ja kantavampi, mutta jossa hänellä ei sentään ollut +vanhaa jalansijaa, jossa hän sittenkin oli nousukas? Oo, se suuri +tulikaupunki, ilokaupunki, joka veti verkkoihinsa, upotti intohimon +valtaviin pyörteihin, keinutti ja nosti kuin huimaavaan tanssiin, +kaikki täyttävänä, kaikki nielevänä aaltona hukkuen huminaan ja +hehkuviin huutoihin! Siellä ei ollut erotusta, ei rajoja, ei esteitä. +Tämä hämärä uneliaisuus, tämä pienen kaupungin hyydyttävä hiljaisuus ja +mykkyys hänen ympärillänsä painosti häntä, kytki hänet tähän pieneen +kamariin, jonka harmailla seinäpapereilla oli raamatunlauseita ja +pölyisiä paperikukkia. Toista olivat suuren maailman veripunaiset +ruusut iloisten naisten hekumallisen valkeilla rinnoilla. + +Puodista kuului ovikellon ääni. Se kilkatteli ja kuikutteli pitkän, +kaarevan kaulansa nokassa, rämisteli ja nauroi kuin hullu akka. Narrin +kello! Se lörpötteli ja paasasi aamusta iltaan. Sen rämisevä, räikeä +ääni pisti kuin tulisilla neuloilla hänen korviansa. Jos hän olisi +äidiltä hennonut, niin hän olisi ottanut sen räkättävän, hermostuttavan +rääkyjän kouriinsa, puristanut sitä, polkenut sitä ja potkinut sen +kadun alapäässä olevan juutalaisen narinkan tunkiokasaan. + +Hän asetti kädet korvilleen ja vaipui lukemaan opintokirjaansa, mutta +sittenkin kuuli hän selvästi puotikeskustelun: + +»Päivää!» Puodista kuului läkkisepän vaimon kimakka ääni. + +»Päivää Tallinska!» + +»Täällä te vaan puolipimeässä parsitte nuoren herran sukkia.» + +»Hys!» + +»Onko se kotona?» + +»Se lukee.» + +»Vai lukee, taitaa tulla oikein rohvessööri. Niin, niin, jumala +paratkoon, on sitä huolta lapsista, pese, ruoki, täytä ja tahkona +tuhise, kasvavat, lentävät pesästä ja jättävät sinut yksin, ikälopun. +Enhän minä teidän pojastanne mitään pahaa, semmonen viini ja +vikkelä, oikein hanskoissa, niin, ja kiiltosaappaissa. Se kai kuuluu +reklamenttiin. Hyvähän se, että alhaisienkin ihmisten lapsista tulee +isoja herroja, jumala paratkoon, kunhan vaan muistaisivat sitten +vanhempiansa. Niin, no, sitten se ottaakin teidät luoksensa asumaan, +asettaa oikein silkkisohvaan istumaan, eihän maarin, eikä muuta kuin +istu kädet ristissä ja katsele kultaiseen kattoon, hehhee!» + +»Mitäs se Tallinska nyt! Ahkerahan se meidän poika on, lukee ja +pänttää, oikein sääliksi käy, en uskalla käydä kamarissakaan, sillä se +on niin hermostunut, sanoo.» + +»Niin, vähemmästäkin, sano. Minun pojastani ei vaan taida tulla herraa +eikä häntyriä, suutarin oppiin sen panen, vetelehtii muuten kadulla, +vaikka näkyyhän tuota hienommatkin osaavan tehdä.» + +»Hys, puhukaa hiljemmin!» + +»Herrajesta, kun en muistanutkaan!» huudahti Tallinska ja painautui +tiskiä vasten kuiskailemaan ja tehtyään lankaostoksensa lähti taas +kadun yli ja katosi portista, missä läkkisepän lapset löivät kepeillä +läkkilevyihin ja matkivat kirkonkellojen ääntä: »Paranohvi, Sokolohvi, +Isakohvi, Kostus, pom, pom, pom!» + +Ja siihen säesti ovikello hurjasti: »kili-kali-kuiva-kala, +kili-kali-kuiva-kala!» Ja oven takaa kuului hiljainen ääni, verhottu ja +hellän pehmeä: + +»Tule jo syömään!» + +Kiukkuisena nousi hän ja kulki puodin kautta peräkamariin ja istuutui +ruokapöydän ääreen. Hän paiskasi vihaisesti oikean jalkansa vasemmalle, +kaivoi ruokaliinan leukansa alle; hän ei sitä unohtanut köyhissä, +kotoisissa oloissaankaan. Sitten alkoi hän kahvelillaan rummutella +kärsimättömänä pöydän kulmaan ja tuijotteli itsepintaisesti läkkisepän +vihertäviin akkunoihin, missä kimmelsi läkkitorvia ja astioita. Äiti +katsoi häneen hetken rukoilevasti ikäänkuin anteeksi pyytäen, luuhistui +sitten kokoon, hätkähti omaa seisomistaan siinä keskellä lattiaa ja +riensi liedelle, toi paistetut silakat, perunat ja kananmunat pöytään. +Ahneesti iski poika ruokaan käsiksi, söi leveänä ja itsetietoisena +niinkuin käen poikanen ottaen kaiken tilan itselleen, ja hänen lihava +poskensa liikkui pyöreänä silmien harhaillessa yli ruokien. Äiti +hääräili huoneessa himmeä tyytyväisyyden hymy ohkasilla huulilla. +Vasta kun poika oli ottanut itselleen paraimmat palat, istui hän +laidemmalle, painautui kokoon lautasensa taakse ikäänkuin hän olisi +tahtonut tekeytyä niin pieneksi kuin mahdollista. Hän oli niin +avuttoman naurettavan näköinen, kuin hätääntynyt lapsi, ja hän katseli +poikaansa salavihkaa ja nautti hänen ruokahalustaan, hänen punaisista, +liikkuvista poskilihaksistaan, hänen teeskennellyn pidätetyistä +kädenliikkeistään ja keikarimaisesta pään keikauksestaan. Suuri ja +komea oli hänen poikansa, katse kostean kirkas mustien ripsien raossa, +hienot, siniset suonet otsalla niinkuin pormestarinkin pojalla, ja +kuinka viisas sitten! Eihän äiti häntä aina ymmärtänyt, mutta hän +kaipasi sielunsa hämärissä mietteissä, hän odotti, että poika niinkuin +ennen koulua käydessään joskus laskisi kätensä hänen olalleen. Se +tuntuisi niin hyvältä, ja pehmeäksi se sulattaisi sydämen, ihanasti +se sykähyttäisi, ja kaikki köyhyys, päivän kamppailu torin paahteessa +ja pakkasessa, silmiä haittaava himmeys ja jäsenten kiduttava kolotus +olisivat pois puhalletut. Hän istui siinä niin hiljaa kuin hiiri. +Hiljaisuus levitti siipensä heidän ylitsensä. Niinhän olikin hyvä, +hän ja hänen poikansa, ikäänkuin yksin, ei, kahden maailmassa. Mutta +sittenkin siinä hiljaisuudessa oli jotain kovaa, sydämetöntä, joka +painautui rintaan ja kouristi. Se painoi, painoi niin raskaana harmaan +pään ympärillä, niin että humisi korvissa. Samassa hän ikäänkuin +naurahti omille ajatuksilleen. Eikö poika huomannut kuinka hänen +kätensä vapisivat? Jospa hän kautta rantain huomauttaisi poikaa omasta +itsestäänkin, niin, mainitsisi noin leikillä vanhoista, vapisevista +käsistään, joilla hän ennen muinoin oli silitellyt poikansa otsaa. +Nyt hänen poikansa oli suuri. Olihan se vanha tarina, että lapset +vanhemmiten kasvavat irti kodistaan, muualla nuorten aatos askaroi, +nuoret ovat nuoria, eihän niitä siitä voi syyttää. Mutta jos hän +sentään hiukan niinkuin leikillä... + +Äiti nakerteli kuin pieni hiiri leipäänsä ja kurotti juomalasiansa, +mutta poika ei sitä huomannut. Tahallaan kilahutti hän lasin lautasta +vasten ja nosti sen hiukan maitokannua kohti. Välinpitämättömänä +katseli poika hetken maitolasia, jäi siihen tuijottamaan ja huomasi, +että jotain oli tekeillä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja katseli taas +yli kadun läkkisepän akkunoihin. Mutta siitä kääntyi katse taas äidin +käteen, kuinka kurttuinen ja pyöreä se oli, sierottunut ja ilmasta +punettunut. Ja äkkiä hän huomasi, että niissä on jotain pyhää ja +harrasta, noissa käsissä, jotka aamuisin kietoutuivat kuhmuisten +kärrynaisojen, sunnuntaisin vanhan raamatun ympärille, niissä oli +jotain sunnuntaityyntä, alttiiksi-antautumista, uhrautumista, itsensä +unohdusta. Jotain pyhää niissä oli, niin lapselliselta kuin tämä hänen +ajatuksensa tuntuikin. Sääliksi kävi äitiparkaa... Kovin oli hän +vanhentunut, ja ensi kerran hän erityisesti huomasi, että äidin hiukset +olivat käyneet melkein liidunvalkeiksi. Ja hänet valtasi jonkinlainen +häpeänsekainen ylpeys omasta hellyyden puuskastaan, tyytyväisyys +siitä, että hänen itsekkään sydämensä kova routa alkoi sulaa. Ja hänen +rinnassaan kävi pehmeä väristys. Äiti huomasi sen, hänen kasvoillensa +ikäänkuin levisi valo, joka ei tullut ikkunan ulkopuolelta, hymyillen +nosti hän taas lasinsa ja sanoi: + +»Kaadappas lasiini maitoa! Kas kuinka ne kädetkin nyt vapisevat, vanhan +kopelon... niinhän ne tutisevat, että... että oikein naurattaa...» + +Ja poika kaatoi maitoa lasiin, ja tämä pieni palvelus, niin pieni kuin +se olikin, yhdisti taas heidät, pieni, huomaamaton kosketus. Eihän hän +sentään ollut niin kova ja itsekäs kuin oli luullut, liikkuihan hänessä +kiiltävän kuoren alla lämpöisempiäkin tunteita. Äiti raukka, äiti +raukka! + +Ja äiti sanoi melkein kuiskaten: + +»Kiitos, ethän sinä vain ole vihainen.» + +»Mistä minä olisin vihainen? No, niin, sanon vaan, älkää viitsikö sen +Tallinskan kanssa niin paljon — jaaritella... Ja torilla voisitte olla +minusta puhumatta... Ihmiset vain nauravat. Ei siitä sen enempää». +— Hän nousi ja hieroi tyytyväisenä käsiään, ovella hän kääntyi ja +sanoi kuin ohimennen: »Eiköhän siihen ovikelloon voisi panna pientä +pumpulitukkoa, se rämisee niin pahasti.» + +Sitten meni hän keikahtaen omaan kamariinsa. + +* * * + +Myöhään illalla makasi hän sängyssään, mutta uni ei tahtonut tulla +hänen silmiinsä. Öiset katuvartijat pitkine kuhmurasauvoineen kulkivat +kolisten hänen akkunansa alitse. Kun kolke oli kiertänyt kulman taakse, +tuntui pimeä hiljaisuus hänen ympärillään vielä kaameammalta. Sitten +tuli jäältä päin tuulenpuuska, töytäsi yli narinkan kajuutanmuotoisen +katon, sivuutti sipulinmuotoisen, venäläisen kirkon tapulin, ravisteli +raastuvan ullakkoa, rämisytti kaikkia pikkuporvarien kylttejä, +hopeoituja saappaita, isoja, sinisiä rillejä, rinkeleitä kullattuine +kruunuineen, ja iski vihdoin läkkisepän kuparipannuun, niin että se +voihkasi: + +»Viuuh-kiri-ii-ilkiää — —» + +Niin, hän oli todellakin ilkeä, ilkeä ja itsekäs. Ja äkkiä hulmahti +veri hänen ohimoihinsa. Hän tunsi, kuinka hänen kasvonsa lensivät +punaisiksi, tuntui kuin se häpeällinen puna olisi levinnyt yli +koko ruumiin. Hän häpesi, hän muisti niin selvästi kohtauksen +pääkaupungissa, kun äiti raihnaisena oli tullut kaupunkiin etsimään +lääkärinapua. Ja hän oli hävennyt taluttaessaan vanhaa, huivipäistä +vaimoa lääkärin asunnolle. Tunnin ajan oli hän äitiä odottanut kävellen +pääkatua edestakaisin. Silloin, niin, tuli toveriliuta vastaan: »Hei, +vanha veikko, tuleppas mukaan, mennään kapakkaan. Viini, naiset ja +laulut, lallallaa! Mutta sinähän törrötät kuin tyhjä puteli; mikä +miestä riivaa, vai oletko löytänyt uuden »uhrin»! Joko olet unohtanut +kauniin Nannisi? Niin, Nanni tuli äsken vastaamme, millaiset lanteet +sillä tytöllä... Ihana sireeni sinulla on, ikävä vaan, että hän on +ruvennut maalaamaan silmäripsiään. Hm, sinä olet niin salaperäisen +näköinen. Yöllisiä seikkailuja? Kyllä sen tietää, minne mies aina +iltahämärissä ajaa, veitikka... Nannin pieni yölamppu, ruusunvärinen +peite, leveä, pöyheä vuode, siihen hän uppoo ja hukkuu herkulliseen +humalaan. No etkö tule kapakkaan?» + +Samaan leikkiin yhtyen oli hän heittäytynyt keveään katukeskusteluun, +oli teeskennellyt vielä syvempää salaperäisyyttä. Sitä ei hän +kehdannut sanoa, että hän odotti sairasta äitiään. Nauraen oli hän +eronnut humaltuneista tovereistaan. Ja kun äiti vihdoin oli ilmestynyt +katuovelle, oli hänestä tuntunut kuin äiti olisi ollut esteenä, +kahleena hänen vapaudenjanolleen. Vaieten kulkivat he taas asemalle. +Tutisten painui vanha pää huivin nurkkaan, ikäänkuin olisi tahtonut +vaipua maahan, maan alle. Oli kummallinen, hirvittävä äänettömyys, +kuolemanenteinen hiljaisuus. Vasta hyvästellessä äiti oli sanonut +rikkinäisellä äänellä: + +»Eihän se mitään toiveita antanut. Taitaa olla viimeisiä matkojani. +En minä enää kyytiä tarvitse, jollen sinne Rapamäkeen, vanhaan +hautausmaahan, isän viereen. Kuolema minulla on sydämessä! Hyvästi +poikani, käyköön sinulle kaikki hyvin maailmassa!» Ja sitten +juna vihelsi ja vei hänen äitinsä auttamattomasti jotain suurta, +salaperäistä, pimeätä, ammottavaa kohti pois kaikesta. + +Kun hän palasi asemalta, oli hän murheellinen, mutta samalla oli +hänet vallannut repäsevän riemun tunne, edesvastuuttoman elämän +iloinen monivärisyys. Kadulla hän oli tavannut Nannin. Hänen verensä +oli kuohahtanut, ikäänkuin murhe olisi vain lietsonut synkempää ja +syvempää mustaa tulta hänen punaisiin, pulleihin verisoluihinsa. Hänen +sydämessään asui itse elämä! Ja sitten oli hän ajanut Nannin kanssa +jotain suurta, salaperäistä, punapurppuraista, hohtavaa kohti, pois +ikävästä — ja kuolemasta. + +Hän käänteli itseään vuoteellaan. Niin, minä olen hirveän ilkeä +ja itsekäs, ajatteli hän. Minä olen dekadenttiluonne, täydellinen +dekadenttiluonne, ja että minä vielä punastun, todistaa minussa olevan +kummallista sitkeyttä. Kaikki elämän vuoksi! Senhän todisti äidinkin +sitkeys. Vielähän äiti eli, eli ihan lääkärin pilkaksi. + +Vihdoin hän nukahti. + +* * * + +Kun hän heräsi, oli jo puolipäivä. Aurinko paistoi kuin suuri +pyhimyskehä yli ryssän kirkon suoraan raamatunlauseihin ja +paperikukkiin seinillä. Veltosti hän vihdoin nousi ja aikoi hitaasti +pukeutua. Kiiltävä, tärkkelöity paidanrinta loisti päivän valossa +niinkuin läkkilevy, ja kullatut paidan napit välkähtelivät. Hänen +tuolinkarmin yli levitetyn takkinsa kauluksesta lehahti hieno hajuveden +tuoksu, mikä muistutti häntä Nannista, ja hänen kostean kirkkaat +silmänsä loistivat kuin kaksi sinimarjaa pienestä peilistä. Hän piirsi +hienolla kammalla jakausta päälaelleen, hän kohdisti siihen koko +huomionsa, hän oli niin vaipunut itse-ihailuun ja itsekylläisyyteen, +ettei hän huomannut kadulla liikkuvaa elämää. Kaikki muu oli unta, +savua, ilmaa. Hän oli niin syventynyt tämän viivotinsuoran jakauksen +suorittamiseen, että olisi pitänyt sitä pyhyyden rikkojana, ken nyt +olisi häirinnyt häntä hänen itsejumaloimispalveluksessaan, hänen +itsesuitsutuksessaan, — hänen suitsutusastianaan oli tällä hetkellä +puuterirasia, josta hän ripoitti poskille ja otsalle. Hän häpesi hiukan +liikaa punakkuuttaan, sehän todisti hänen porvarillista alkuperäänsä, +siksi hän keinotekoisesti koetti näyttää ylhäisen kalpealta. Mutta sen +sijaan oli hän omaksunut kaikkien Helsingin kenraali- ja aatelispoikien +jäykän, ukkomaisen käynnin, hiljaisen päänkeikauksen oikealle sekä +sopertavan, hiukan ylimielisen puhetavan. Sitten vahasi hän viiksensä, +jotka hän oli leikkauttanut pienen harjan muotoisiksi, — sehän oli +nykyään muodissa. Hän aukaisi suunsa, pullisti poskilihaksiaan, veti +pitkin nenänselkää pikkusormellaan, jonka päässä hohti pitempi, +erityisesti hoidettu kynsi. Sitten alkoi hän tulitikulla hieroa pientä +keltaista pilkkua etuhampaassaan. Sen tehtyään sytytti hän hienon, +venäläisen savukkeen, käveli pönäkän jäykkänä edestakaisin pienessä +kamarissa, seisahtui taas peilin eteen ja hymähti. + +Silloin tunkeutui hänen korviinsa kadulta tuleva huuto. Hän kuuli +sadatuksia ja lasten piipittävää naurua. Hän näki hämärästi kadulla +liikkuvan ihmisiä. Hän siirsi ikkunalta sermin, säikähti, ja paperossi +putosi lattialle. Keskellä katua makasi paksuna, kömpelönä möhkäleenä +äiti kärryjensä alla. Paksut huopasaappaat olivat takertuneet +kangassuojan naruihin, huivi oli luiskahtanut sivulle, ja nahkaturkin +koko selkäpuoli oli hevosen lannan tahraama. Siihen se oli luiskahtanut +äiti kiskoessaan jokapäiväistä kuormaansa torilta mäen päälle. +Kadunkulmassa seisoi kaksi jätkää hohottamassa, ja läkkisepän lapset +kirkuivat ilosta hyppien. + +Häntä hävetti ikkunan takana seistessään. Mitenkä se äiti nyt taas +häpäisi itsensä, kulkeekin niin varomattomasti, ihan uhmailee, +ikäänkuin tahtoisi huutaa koko maailmalle, kuinka epäkiitollinen hänen +poikansa muka oli, kuinka tyly, kylmä ja sydämetön! Mutta ei, ei äiti +sentään niin ajatellut, ei, ei! Tämä oli surkeata ja surullista! Nyt +äidin vihdoinkin täytyy jättää torikauppa, sellaisia onnettomuuksia +voi tapahtua joka päivä. Miksei kukaan auttanut häntä kadulta? Miksi +nuo miehet töllistelivät suu auki tai hohottivat? Olivathan he +niin lähellä. Eikö kukaan rientänyt auttamaan? Jos hän vain olisi +valmiiksi puettu, niin saattaisihan hän itsekin... Mutta mitenkä hän +näin tohveleissa, paitahihasillaan saattaisi hyökätä kadulle noiden +kulmassa seisovien souvarien pilkattavaksi? Mutta oli se tämä sittenkin +anteeksiantamatonta, hirveätä kaikessa avuttomuudessa, äitelää, että +äiti siellä kadulla ryömi liassa ja lannassa kenenkään auttamatta. +Jo oli äiti hiukan nousemassa. Ehkä se omin voimin?... Niin, ehkä se +siitä pääsee pystyyn? Ikävä, hirveän ikävä tapaus! Mitä käyttääkin noin +paksuja huopasaappaita, kompastuuhan niihin kuka hyvänsä! Voi sitä +äitiä! Nyt se kaatui uudestaan. + +− Hän oli jo viskaamaisillaan takin hartioilleen, hän oli tehnyt +päätöksen, olihan hänen velvollisuutensa auttaa vanhaa äitiänsä. + +Synti ja häpeä! Hän tunsi koko olemuksensa onttouden, hyytävän +häveliäisyytensä, modernisen muodottomuutensa, hänhän oli hirviö +kaikessa hienoudessaan, petomainen sikiö, joka ei auta emoaan. Ehkä +äiti siihen kuolisi, ehkä oli jo saanut halvauksen! + +Hän heitti takin hartioilleen ja aikoi avata oven. Silloin juoksi +läkkisepän vaimo portilta ja nosti äidin pystyyn. Jumalan kiitos, +kamala kuvaelma oli siis ohitse! Hän kuuli ovikellon helinän ja äänien +melun ja astui puotiin. + +Äiti oli vaipunut huohottaen tuolille silmät raukeina. Poskesta juoksi +verta nahkakaulukselle, ja turkki oli vihreässä liassa. Niinkuin +usvasta, jostain kaukaa, olemattomasta, näki hän äidin himmeän katseen, +joka etsi hänen katsettansa: »Jumalani sentään, en minä enää kestä, +taitaa tulla häviöksi, kuolema on nipistänyt minua käsivarresta, minä +ihan tunnen, kuinka se vetää — —» Mutta, sitten hymyili hän raukeasti: +»No eihän tämä sentään mitään — — satuin liukastumaan, jahka tästä +toivun, — et ole vielä syönyt, odotas kun tästä, — ehei, — en minä nyt!» + +Läkkisepän vaimo riisui äidin vaatteet ja pesi veren hänen poskestaan +ja talutti vuoteelle. Mutta poika asteli neuvotonna edestakaisin, ei +hän tiennyt, miten hän auttaisi, ei kukaan häntä huomannut, hän oli +vain tiellä, hän soperteli jotain kuulumatonta ja katseli hämillään +milloin äitiin milloin läkkisepän vaimoon. Vihdoin läkkisepän vaimon +sisu kuohahti, ja käheällä äänellä hän kihahti. + +»Ja sen minä sanon, että en maksaisi ruostunutta ryssän +sinellinnappiakaan sellaisesta herraspojasta, joka ei auta omaa vanhaa +äitiään, vaikka näkee sen kadulle kaatuvan! Hyi häpeä, helvetti +sentään!» Ja vaimo löi kätensä läiskähtäen yhteen ja paiskasi oven +kiinni. + +Pitkän kaulansa nenässä rämisteli ovikello niinkuin tuomionkello, +hohisi ja hähätti helvetillisesti niinkuin hullu akka. Ja vastapäisellä +portilla hyppivät läkkisepän lapset niinkuin pienet paholaiset ja +huusivat: »Paranohvi, Sokolohvi, Isakohvi, pom-pom-pom — — — pom!» + + + + +SILLANLAKAISIJAT + + +Toisen nimi oli Malakias ja toisen Mariaana. + +Malakias lakaisi sillan toista puolta, Mariaana toista. Vuoroin +käyttivät he lapiota, vuoroin luutaa. Yhtä pitkälle he aina ehtivät +työssään, rinnan kulkivat, kunnes olivat päässeet sillan päähän. + +Ikäänkuin viivoittimella vedetty oli se rikka-, lanta- tai +lumisohjuläjä, jonka he yhdessä olivat luoneet. Se katosi kuin taian +kautta kenenkään huomaamatta. Se oli heidän salaisuutensa. Vai piilikö +salaisuus siinä, että heidän vaatteensa näyttivät niin puhtailta, +vaikka he askartelivatkin likaisessa työssä? Sillalla kulkija ei +kiinnittänyt huomiotansa niin paljon heidän työhönsä kuin heihin +itseensä. + +Malakiaalla oli harmaa sarkatakki, joka aina näytti puhtaalta. Ehkä +se näytti puhtaalta sentähden, että tuli verranneeksi sen väriä hänen +valkoisiin hiuksiinsa, jotka kunnioitusta herättäen pistivät esille +hänen kuluneen naapukkalakkinsa korvalappujen alta, joka muistutti +Danten korvalapuilla varustettua päähinettä. Malakias koukkunenineen ja +puhtaine kasvonpiirteineen muistutti ilmeisesti Dantea. + +Mariaana oli hintelä, kyttyräselkäinen. Hänen musta hameensa näytti +niin ehjältä ja siistiltä. Paksun villahuivin alta näkyivät mustat +hiukset, kuten näkee vanhoilla kansannaisilla, joiden tukka ei koskaan +harmaannu. — Siksikö he näyttivät niin siveellisestä puhtailta, että +he olivat niin vaatimattoman vanhan-kauniita ja siistejä likaisessa +työssään, pyhässä köyhyydessään? Se oli heidän salaisuutensa. + +Eivät he huomattavasti koskaan väistyneet kulkijan tieltä, vai oliko +syy se, että kulkija vaistomaisen kunnioittavasti väistyi heidän +tieltään? + +Usein kulkiessani heidän ohitsensa ajattelin heidän miettivän näin: + +Mariaana: Malakias, lakaiseppas hiukan joutusampaan! Mitäs sinä +kräkkäle siinä... vanha olet ja vaivainen! Mutta miksi sinun saappaasi +aina näyttävät niin puhtailta, vaikka siinä loassa lossuttelet...? +Katsos vaan, tyyneesti ja tasaisesti se tekee työnsä... pörriäinen... +ja sillä on naama ihan kuin sillä jalolla kupernyörivainajaila, joka +oli niin alhainen ja armollinen. Mutta kovin se näyttää jo vanhalta +ja heikolta... ettei vaan kuolisi... näin viime yönä unta, että silta +putosi altani. Ettei vaan kuolisi... vanha vaivainen. — Mutta mitäs +minä tässä turhia tohisen... silta on saatava puhtaaksi. Jouduppas +siitä... niin pääsisi tästä kahville kotiin... + +Malakias: Ainahan se Mariaana... aina hoputtaa... mutta eihän se +vaivainen itsekään jaksa... koitanpahan sitä hiukan auttaa... +Vaivainen, kyttyräselkä... putosi onneton kehdosta... minkäs +sille nyt mahtaa... täytyy joutua, muuten se toruu... sellainen +kiivas se on, hyvähän se on, piloikseen se minua... Kovin se jo +näyttää raihnaiselta... rinta korisee sillä, kun se vetää henkeä... +Kestääköhän tuo vielä kauan, se on sellainen ähky-yskäinen, yskiiköhän +kuolemakseen? — — Tässä viime yönä näin unta, että lakasin yksin +siltaa. Siltaa, niin. — Mutta kyllä me sillan puhtaana pidämme, pidämme +maarinkin... No tuossa se jo on viimeinen läjä... pääsenhän kotiin... +pistän piippuuni tupakkaa... huomennahan se taas alkaa työ — niin — —. + +Ja sitten kuulen minä heidän hiljaa mutisevan toinen toisilleen. + +Malakias: Sanoitko sinä mitään? + +Mariaana: Hä, mitäs minä olisin sanonut! Nythän se on jo puhdas... +Mennään kotiin! + +Malakias: Niin, taitaa jo olla aika. + +− − + +Ja sitten mennä melkottavat he kumpikin kotiinsa, toisella lapio +olalla, toisella luuta. Eroavat sillan läntisestä päästä kumpikin +omalle taholleen tavataksensa toisensa taas seuraavana aamuna, toisella +luuta olalla, toisella lapio, kulkien kumarassa tutisevin päin yli +vanhan, tutisevan sillan. — + +Eräänä aamuna tuli Malakias yksin sillalle. Mariaanaa ei vaan +kuulunut... Ehkä se vielä keittää kahvia... vai mikähän sitä vaivaa? +Ja Malakias lapioi sillan toista puolta. Lapio aikoi vavista hänen +vanhoissa, työstä sierottuneissa käsissään. Tuntui ikäänkuin hän +olisi lakaissut hautausmaan käytävää. Ja kun hän pääsi sillan päähän, +seisahtui hän ja huokasi. Huokasi oikein kauan. — Kummallista! Tuntui +ikäänkuin jotain olisi ollut poissa, poissa puoli ajatusta, poissa +puoli sielua. Hän oli monena vuotena niin tottunut siihen, että se +toinen... se Mariaana, kulki siinä sivussa toisella puolella... +mutisi itsekseen, lakaisi vastatusten... niin että heidän lapionsa +ja luutansa sattuivat yhteen... Ja vastapäiset kasvot olivat nyt +poissa, hän näki ne hengessä... Tämähän oli hullua... kukas sitä olisi +uskonut... Hän oli niin tottunut Mariaanan mustaan hameeseen, hänen +paksuun huiviinsa, hänen kyttyräänsä, hänen terävään ääneensä ja hänen +viisaisiin, harmaanvihreihin silmiinsä. Mitä tämä merkitsi, ei hän +ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi... Jotain oli nyt nurinkurista. +Tuntui niin tyhjältä, ikäänkuin puoli elämää olisi reväisty vanhasta +rinnasta —. Kummallinen tyhjyys ammotti sillan kummaltakin puolen kuin +haudan salaperäinen kita... Jeesus Kristus! Kunhan pääsisi lepoon sinne +Rapamäkeen, niin, niin, sinne niin... + +Ja kun hän alkoi lapioida sillan toista sivua, tuntui ikäänkuin hän +olisi lapioinut auki elämänsä umpeen luodun polun, ikäänkuin hän olisi +vaivaloisesti kulkenut elämänsä pitkän taipaleen uudestaan. Hevoset +olisivat voineet tallata hänet jalkoihinsa, kiiltovaunut olisivat +voineet ajaa hänen ylitsensä. Hän ei kuullut mitään, hän ei nähnyt +mitään. Ja kun hän pääsi sillan päähän, nosti hän lapion olalleen +ikäänkuin hän olisi kantanut kärsimyksen raskasta ristiä. + +Kotiin tultuaan ei hän muistanut piippuaan... Aamulla hän ei noussut +vuoteeltaan... Olihan se kummallista... Ja kun huonenaapurin vaimo tuli +sanomaan, että Mariaanan sielu oli viime yönä lähtenyt, ei hän sanonut +muuta kuin: »Sen piti kai niin tapahtuman... minkäs sille mahtaa!...» + +Viikon kuluttua Malakiaskin kuoli. + +* * * + +Jos on olemassa joku ihana silta, joka johtaa elämän kuumalta +mantereelta kuoleman viileään saareen, uuden paratiisin ikuisille +porteille, niin voisi ajatella, että sillä sinisellä, ihanalla sillalla +seisovat Malakias ja Mariaana ja luulottelevat vielä lakaisevansa +vanhaa, rakasta, likaista siltaansa. Kultavaunuissa ajavat portille +useat, jotka saavat palata yhtä kiireisesti. Mutta kun Malakias ja +Mariaana ovat päässeet sillan toiseen päähän, avaa pyhä Pietari +selkoselälleen jalokivi kimmeltävän oven ja sanoo: + +»Täällä ei ole likaa eikä täällä tarvita luutaa. Teillä on viattomat +kädet ja te olette puhtaat sydämestä. Tehkää portit avariksi näiden +kunniallisten ihmisten kulkea sisälle!» + + + + +KOTIUTUNUT + + +Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja +jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa ei +istunut muita kuin tutkintavankeja ja sellaisia, jotka olivat rikkoneet +vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä, niissä kävi +joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi koppiovien, joiden +yläpuolella oli taulu, johon oli merkitty vangin nimi, ikä ja rikos. +Jos reiästä katsoi, näki ahtaan kopin, josta puolet täytti rautasänky, +verhona sillä harmaa, siististi levitetty huopapeite, sängyn vieressä +pöytä, pöydällä sinkkinen kupponen, raamattu tai joku muu hartauskirja. +— — Mutta verstaassa lauloivat höylät ja sahat unohdusta hurjille +hairahduksille, jotka pistivät ja polttivat rikoksellista rintaa +öiseen aikaan, kun vanhassa linnassa oli hiljaista, kun yön pimeydestä +kuului vain vieruskoppitoverien syvät huokaukset ja yksitoikkoiset +vankilankellon lyönnit. — Mutta nyt olivat raskasmieliset unet kaukana, +verstaassa ahertelivat ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet +tyynnyttävä työhiki otsalla. + +Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi +poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä +askeleita. — Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat +rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa linnan +perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin sikokarsinasta. +Sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, ja sata sikaa syöksyi hirveällä +melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa, valtion kustannuksella +elävää sikaa. Linnan rannasta kuului pesukurikoiden pauke. Siellä +naureskelivat naiset, ja heidän poskensa hohtivat siniruutuisen huivin +keltaisen päärmeen alta. Mutta linnan vanhalla rintavarustuksella +kiersi elinkautisten naisvankien harmaa jono piirissä. Ikäänkuin +hautajaissaatossa he siinä kulkivat raitista ilmaa hengittämässä, mutta +missä vartijan silmä vältti, siinä he kujeilivat ja kuiskuttelivat +salaista merkkikieltään. + +Vanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän +jo siellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut. +Viimeiset vuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että vaikea +oli hänen niitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän lukenut kulunutta +hartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä ikkunakomerossa +tuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin alla kulki vilpas +virta menojaan kauas, kauas tuntemattomia, hiljaisia vesiä kohti +maailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti ääretöntä +ikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. — Niin hän istui, +eikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen korviinsa paksujen +muurien läpi. Maailma oli käynyt hänelle vieraaksi; hänen maailmansa +oli hänen torninsa, hänen kirjansa ja sukkapuikkonsa. + +Eikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista +rikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn +syntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämeensä myrkyllisiä +sanoja. — Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteeltaan, vihan vallassa +oli hän katsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen, +jolle hän oli myöty ja merkitty kuin talon paras elukka, miehen, joka +kahleena oli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa. Eikä hän silloin +peljännyt rautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys +lemusi hänen kasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt +nukkuvan miehensä rintaan ja sitten... Sitten vuodet olivat kiitäneet +ohi kuin virran kuplaset ja hänen sydämensä alkoi sykkiä suvantona. + +Vanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti +ulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi. Virran jää oli valkea, ja +toisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit. +Ja kirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä +valkoinen kuin lumi. Matleenan sydämessä oli puhdas, valkoinen talvi. +— Tornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha Riika +ja vanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita, sekä nuorempi virnakka +Mari, joka palveli vanhuksia. Matleena oli vanhin. + +Matleena kääntyi ja sanoi: + +»Mari, kuules, anna minulle vettä.» + +»Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee», +virnuili Mari, »kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia aterioita!» + +»Äh, äh, tuohan vettä!», höpisi Matleena. + +»Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin maittaa, +muori.» + +Mari toi vesikupilla vettä. + +»Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen kamarinne +kuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan. Viimeisiä kertoja +näitä seiniä katsellessanne, laskenpa, totta vie, seppeleen päähänne.» + +»Mitä sinä nyt?» + +»Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikoivun alla. Voi, +kuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä kruunun +ruoassa.» + +»Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo, +kuollut ja kuopattu.» + +»Mutta käyttehän te toki haudalla?» + +»Mitäs minä siellä... kotipitäjässä?» + +»Mitäkö? Hauskuudeksenne.» + +»Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain +ventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi, ennen +kuolen vaikka maantien ojaan.» + +»Mutta nyt ei auta mikään», veisteli Mari ja iski silmää kahdelle +mummolle. »Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä tämä +päivähän on ilonpäivänne.» + +»Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni. +Ei, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha +kopelo siellä...? Siellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin +taluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä olla.» + +»Muori, ettekö muista? Olette ollut täällä jo ummelleen neljäkymmentä +vuotta.» + +»Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauan. Niinkö pian se aika on +kulunut, hoho, jaa.» + +»Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta.» + +»Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!» + +Mari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa +kitkattivat. + +»Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu: vapaus.» + +»Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?» + +»Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas. +Tirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit.» + +»Mitäs sinä, Mari... en ymmärrä», höpisi Matleena ja sukankudin putosi +lattialle. + +»Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta pois.» + +»Pois... minä... mitä?», ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin. + +»Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole.» + +»Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa minut +pois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä...» + +»Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas +kotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä.» + +»Voi, Jumalani, voi Jumalani!» + +Ja vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt apua, +ja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä sääliä, ja +Mari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään entistä rauhaansa. +Levottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha, surullinen sydämensä +löi sairaalloisesti. + +* * * + +Tunnin päästä kuului käytävästä avaimien kilinää ja ylivartija astui +tornikammioon. + +»Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille.» + +»Mitä tirehtööri minusta tahtoo?» + +Matleena säikähti, ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä sydämensä +kohdalle. + +»Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa tarkoita.» + +»Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?» + +»Eihän muori mitään pahaa... tirehtööri tarkoittaa hyvää... muori tulee +nyt vain minä talutan.» + +»Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä jo +niinkuin kotiutunut. Tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla, ettei +parempaa... Täällä minä kuollakin tahtoisin.» + +»Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu +nyt minun käteni varassa!» + +Tutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen kautta +käytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin häntä olisi +viety mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun seisomaan. + +»Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi», kehoitti vankilanjohtaja. »Minä +saan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut armahtaa +Matleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä vankilasta +vapauteen.» + +»Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!» + +»Keisarihan armahtaa...» + +Matleena tutisi ja hoiperteli, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen +ryppyisiä kasvojansa. + +»Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä? Oi, mihinkä minä, +syntinen, vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai +vaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa.» + +»Minähän vain kysyn», puhui johtaja, »tahtooko Matleena hyväkseen +käyttää armahdusta?» + +»Voi armahtakaa... Nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja +karsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä... täällä +minä olen niinkuin kotonani... Tirehtööri on kuin minun setäni. Vanha +Riika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua hoitaa, ja »minun +tornini» on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja sitten on minulla +täällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin tarvitse ollenkaan +peljätä, että käyttäydyn huonosti. Kyllä minä vielä näen kutoa sukkaa, +vaikken minä oikein hyvin enään näe... ja lukeehan Mari minulle +sanaa... ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en tahdo koskaan valittaa, +enkä minä aio karata...» + +»Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen.» + +»Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona +Herra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä, +hyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään, +niin pelkään.» + +Vanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti johtajan +silmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle: + +»Matleena hyvä, saattehan te jäädä, jos niin tahdotte, muodon vuoksihan +minä vain kysyin.» + +»Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon +puolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa.» + +Ja vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet +valuivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän +nyt torniinsa, ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili +ja höpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä +kompasanoja. + +Ylihuomenaamuna pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha +Matleena ei liikahtanut vuoteeltaan. Päivä valaisi hänen hapsiansa ja +hänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha. Hänen +»valkeutensa oli nyt taivaassa.» Tuntui kuin hän liikkumattomin huulin +olisi kuulumattomasti kuiskaellut: + +»Minä olen täällä niin kotiutunut.» + + + + +KAHDET HAUTAJAISET + + + +I + + +Sauna-Ulla oli kuollut. Ruumiskirstua kannettiin juuri ruumisvaunuihin. +Mutta laitakaupungin mökissä, missä Ulla oli asunut halonhakkaajan ja +joutotyömiehen Tureenin vuokralaisena, riitelivät vielä Tureeni ja +hänen vaimonsa. He riitelivät Ullan peruista, vaatteista, piirongista +ja säästörahoista. Pöydällä oli tyhjennettyjä kahvikuppeja, ja piilossa +nurkassa seisoi viinapullo. Tureeni oli humalassa ja vaimonkin kasvot +punottivat. Kun pappi ilmestyi kadulle, kiiruhtivat he pihalle. +Portin eteen oli ikäänkuin näön vuoksi heitetty hiukan hakoja, jotka +Tureenska oli tuonut läheiseltä kasarmin kalliolta. Tureenska niijaili +pastorin edessä, Tureeni pureskeli kahvipapuja, ettei hänen henkensä +löyhkähtäisi, ja käänteli teeskentelevän hämillään lakkia kädessään. +Yhtä viekkaasti silmäili pastori kadunkulmassa seisovia eukkoja, joiden +puheen porina lakkasi. + +Pastori taputti Tureenskaa olalle, kiitti häntä lähimmäisen +rakkaudesta, sillä olihan Tureenska hoitanut kelpo vainajata hänen +tautivuoteellaan, pessyt ja pukenut ruumiin, siitä taivaan isä häntä +kerran palkitsisi. Tureenska pyyhki silmiään ja tönäsi Tureenia +kylkeen, että tämäkin tekisi samoin. Pastori hymyili, nousi ajurin +rattaille, saatto lähti liikkeelle ja kirkonkellot alkoivat soida. + +Mutta kadunkulmassa supattelivat Tirhoska ja Linkreenska. Tirhoska +laski hevosten lukua ja puhui: + +»Kas vaan kuinka monta hevosta! Olihan sillä Ullalla herraskaisia +tuttavia, hyvä kylvettäjä se oli, kyllä rouvat siitä kovin tykkäsivät +Saunassa ne kirkuivat ja praakasivat Ullalle kaiken maailman asioitaan +kuin omalle tädilleen ikään... Niin se Ulla sai ne puhumaan, mutta +juomarahoikseen se Ulla vain...» + +Siihen Linkreenska: »Juuri juomarahoikseen, niin, kaikkihan se joi, +mitä irti sai. Kyllä sitä Tureenit ovat kynineet, jäiköhän edes paitaa +vainaan ruumiille! Ennenkuin siitä henki lähti, juoksi jo Tureenska +saunarouvalta säästöpankkikirjaa vaatimaan... Ulla muka oli luvannut +testamentissaan, mene tiedä...» + +Siihen Tirhoska: »Koko viime yön ne Tureenin ovat mässänneet. Synti ja +häpeä, kun liiterissä on maannut haiseva ruumis.» + +Linkreenska: »Vest ja varjele! Arvaahan sen, että se haisee, kun +hautajaiset siirrettiin sentähden, ettei markkinoiden aikana saatu +viinaa. Mutta kyllä muuten on kiirettä pidetty. Toissa päivänä jo +myytiin talousaitassa Ullan piironki ja muut kapistukset!» + +Tirhoska huudahti äkkiä: »Katsoopa Linkreenska, eipä uskoisi silmiään, +Tureenskalla on päällään Ullan uusi kappa, kas vaan kuinka se keikuttaa +päätään! Mitähän se pastori... mutta eihän se mitään huomaa...» + +Linkreenska: »Kyllä se huomasi akkunasta, kun meidän ukko kiiretöikseen +kerran nikkaroi verstaassaan sunnuntaina... Mutta näillä Tureenin +herrasväillä on aina sana suussa, mutta kavaluus sydämessä. — Mutta oli +syytä Ullassakin, mitä meni Tureenille asumaan. Aina kun se pantiin +pois saunasta, niin se asui Tureenilla ja kävi keittämässä ruokaa +kasarmissa.» + +Tirhoska ehätti: »Siellähän oli ollut paalit ryssän kasarmissa +toissa viikolla. Ihan se Ulla oli ollut puolikuolleena, kaatunut +oli kivilattialle ja siihen nukkunut... Siitä se sitten oli saanut +aivokuumeen. Kyllä sillä oli kirjava elämä takanaan... Leirillä niin... +tietäähän sen... nuorempana, ai, ai! Monta kertaa sanoikin Ulla +minulle selvänä ollessaan: 'Ai, ai, jospa Tirhoska tietäisi, millaista +elämää minä olen elänyt!' Niin sanoi. Ja sillä oli äänikin käheä kuin +vääpelillä ikään. Pääseeköhän tuo taivaaseen!» + +Linkreenska vastasi siihen: »Mutta kyllä se Ulla aina katui +jälkeenpäin, kävi kirkossakin joka toinen sunnuntai, mutta sitten se +taas yltyi, arveli kai että nyt sitä taas passasi, kun oli käynyt +sieluansa puollanturoimassa!» + +Tirhoska lisäsi siihen kiukkuisesti: »Kirkossa! Tureeninhan ne sen +sinnekin kiskoivat kuin minkäkin pelättimen ja jälkeenpäin taas +peruuttivat, pettivät, nylkivät. Voi, voi, senkin ihmisen elämää! Enhän +minä tuomita tahdo, mutta sen sanon, ettei tässä viheliäinen ihminen +muka muuten arvoa saa, jollei rupea papin luona juoksentelemaan. Ja +olipa sitten mikä raato hyvänsä, niin...» + +Linkreenska keskeytti: »Niin, missä raato, siinä korpit... Mutta +kyllä minua itkettää ja ilettää yhtäkaikki. Toissa päivänä kävi +Tureenska upseereilta hakemassa hautausapurahoja ja Tureeni juotti +jehreitterikirjuria ja toimitti kirjeen vielä komentantillekin, sinne +pääkaupunkiin, niin että sieltä tulee nyt kruunultakin peijaisrahoja +kaksinkerroin. Kyllä ne osaavat! Mutta kyllä ne osaavat haaskatakin! +Tokkohan niillä rahoilla sentään mitään siunausta lienee, ei niitä +Ullakaan säällisellä tavalla saanut, varastellahan se taisi useassa +palveluspaikassa ja eiköhän istunut kerran linnassakin.» + +Tirhoska teki lähtöä ja sanoi: »Kuka sen Ullan kaikista kolttosista +tietää... Miksi se muuten niin halusti olisi asunut Tureenilla. Mutta +olkoon hänen sielunsa minun puolestani rauhassa!» + +»Niin ja minunkin puolestani», sanoi Linkreenska. + +Ja niin he erosivat. + +Pastori ajoi ruumisvaunujen jälessä, hän katseli vakavan ja +vaatimattoman näköisenä eteensä, kirkonmiehen ei sopinut hymyillä +näin vakavassa toimituksessa. Julkisessa, maallisessa elämässä kulki +hän aina hymyillen, mutta sen hymyilyn takana piili itsetietoinen +vallanhalu. Hän hymyili aina tervehtijälle, mutta ohikuljettua +jähmettyi hymy irvistykseksi, jossa oli jotain pirullista. — Sama hymy +huulilla oli hän seisonut professorien tutkittavana, harjoitellut +messu-ääntä Nikolainkirkon tapulirakennuksessa, samoin oli hän +hymyillyt ennen koesaarnaa äänestäjilleen. Hän sai nopeasta onnestaan +kiittää kaunista naamaansa, messu-ääntänsä ja ikuista hymyään. Hän oli +kohonnut kaupungin johtohenkilöiden joukkoon. Viikon varrella istui +hän säästöpankin johtokunnassa, ukkokodin rahaston tilientarkastajana, +kristillisten naisten kirjurina, lähetysyhdistyksen puheenjohtajana ja +rahatoimikamarin rahastonhoitajana. Mutta silti riitti häneltä hyvin +aikaa puuttua yksityistenkin asioihin. Samoin kuin hän osakunnassaan +kurinpitolautakunnassa oli ollut toveriensa yksityiselämän urkkijana, +samoin kulki hän pikkukaupungissa, seisahtui kadulla kuuntelemaan +huoneista kuuluvaa puhetta, ja jos hän kuuli sieltä iloisempaa ääntä +tai aviopuolisoiden riidanremua, tunkeutui hän ristin ja mustan +kaapunsa vallalla perheisiin sekoittaen suhteet vielä sotkuisemmiksi. + +Ruumissaatto ajoi jo Rapamäkeä ylös hautausmaan portille. + +Pastori oli vaipuvinansa ajatuksiin, jotka eivät liitäneet tämän maan +kamaralla vaan jossakin haudantakaisissa korkeuksissa. Mutta hänen +päässään pyörivät tilit ja tarkastukset. Hän oli sangen tyytyväinen +itseensä, hänen oli käynyt hyvin maailmassa, olihan hän suosittu, hänen +paimenkuntansa rakasti häntä, niin luuli hän, sillä hän oli järjestystä +rakastava. Seurakunta pitäisi kyllä muistissa hänen ansionsa, kun vanha +kirkkoherra kerran kuolisi. Tosin oli hänellä vihamiehiäkin, mutta ne +eivät käyneet koskaan kirkossa. Hänellä oli hiljainen ja nöyrä vaimo, +hiukan hermostunut tosin, hänellä oli vakavia, ankarasti kasvatettuja +lapsia. + +Niin, hänen vaimonsa odotti häntä kotona. Sairaalloinenhan se +raukka oli. Ehkei pastori toimiensa tähden aina voinut huolehtia +kodista niinkuin olisi tahtonut, mutta jahka hän saisi vielä hiukan +lisätuloja, voisi hän lähettää hänet kylpylaitokseen. Sillä välin voisi +hänen vaimonsa jatkaa havu- ja suolakylpyjä, hiilihappokylpyjäkin, +jollei se olisi niin kallista. Ja Ulla... Niin, mutta Ulla ei enään +kylvettänyt. Se Ulla oli aina ollut niin höveli ja halukas, kun +pastori rouvansa kanssa oli käynyt saunassa. Hyvä, kunnon ihminen, +ehkä hiukan erehtyväinen, mutta kuka ensimmäisenä kiven heittää, ei +suinkaan pastori. Kristillinen rakkaus ja lähimmäisien palveleminen +se oli ollut Ullankin elämäntyö. Usein oli pastori katsellut Ullan +kurttuisia kasvoja ja käsiä, ja hänen oli käynyt niin sääli, niin +sääli. Pastori oikein heltyi oman hyvän sydämensä yltäkylläisyydestä. +Ulla oli löytänyt lopulta sen oikean tien... Oli joskus käynyt +iltakokouksissa... oli kolkuttanut ja pastori oli avannut... ja Ulla +oli siunaillut ja kiitellyt pastoria, niijaillut ja kostjumaloinut... + +Niin mietti pastori ja päätti pitää Ullalle pienen muistopuheen. + +Haudalla seisoi pastori lakki kädessä, vilkaisten vuoroin taivaaseen +vuoroin kirjaansa, ja lausui lopuksi: + +»Tässä, tämän avonaisen haudan partaalla johdattakaamme mieliimme, +kuinka tämä kunnon vainaja ja ristisisar tällä elämän lyhyellä +vaelluksella vaatimattomana ja vaivojansa säästämättä piti huolta +kanssaihmisistänsä. Ja niinkuin mekin puhtaina ruumiiltamme usein +ilolla läksimme hänen kylvystänsä kotiimme, niin nyt hänen sielunsa +ajallisesta ruumiista vapautuneena on lähtenyt korkeampaan iloon, joka +on taivaallisessa kodissa!» + +Pastori heitti lapiolla multaa hautaan ja pian sen jälkeen hän lähti, +sillä hänellä oli kiire säästöpankin kokoukseen. Tiellä hymyili hän +joka suunnalle ja nosteli lakkiaan. + +Tureeni oli melkein torkkunut pää kallellaan haudalla, hiukan +harmistuneena siitä, että hänen oli täytynyt jättää kesken +peijaiskemut. Samein silmin katseli hän nyt ympärilleen. Mutta +Tureenska, joka kyyneleet silmissä, kädet ristissä pystyllä vatsalla, +suu auki oli töllistänyt pastoria, tönäsi nyt miestään kylkeen ja +tiuskasi: + +»Topi, heitä sinäkin multaa!» + +Mutta Topi ärhenteli: »Perhanaakos sinä... en minä viitsi... kyllä se +jo riittää!» Ja niin lähti hän hoiperrellen Tureenskan seuraamana ja +retkahti ajurin rattaille. + +»Anna huhkia!» huusi hän ajurille ikäänkuin olisi lähtenyt kapakasta. + + + +II + + +Parturimestari Frits Israel Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi +tuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa +taitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa +ei olisi nähnyt hänen puotiovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä +saippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine +naamoineen, irtopartoineen ja porsliinisine, isoine neekeripoikineen, +joka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja +kukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä. Jokainen sekä parrallinen +että parraton kaupunkilainen tunsi hänen pullean ruumiinsa, hänen +pyöreät, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa, +jotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä kuin saksiakin, kun +hän ystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen +olallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka +saksanvoittoisella murteella kirkui: »Aber vascha guud... putzen, +polieren... kära Fiia... vackra Dora... paha pappi, paha pappi, juu, +juu!» Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvanlehteen, +myhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen: +»Vagabund, nicht pappa beissen!» + +Niin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän +mennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja +ja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle, eikä kerjäläinen koskaan +turhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti +parranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko +maailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin +niin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat +suuta aivan vieraiden nähden, vaikka he toisinaan riitelivätkin. +Säkenöivät sanat, ilve, sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina +parturimestari Fritsin matalassa parturituvassa. + +Mutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauantaina ei pastori +löytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan, +puristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä +sekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin +tuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut +tentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan +ilmassa. Lopuksi huusi Dora: »Paha pappi, paha pappi!» Silloin +pastori kiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään +ukon yöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian +»pyöreän pöydän ritarit» olivat laskeneet hänet ämpärissä alas +kaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran, tähtikirkkaana yönä, +oli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet +hänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui: +»Aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta, kun mine +pastorin kirkkiportti kolkutta!» Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle +ja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi +keppisuoraksi, sitten aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: »Aber vascha +guud!» + +Seuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista, ja kaikki +ymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari +Fritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten muinakin pyhinä yli kadun +Viktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän +pöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania, oli koossa, ja ukko laski +sukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä +ja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki »ukkojaan», kujeili +vatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko ja +lauloi kauniilla tenoriäänellään niin kauniisti, että kaikki ravintolan +vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan. + +Lopulta hän nukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän +jo mutisi: »Tyst Fiia, tyst Fiia» ja jatkoi sitä samaa lausetta +makuuhuoneeseen saakka. + +Mutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat +olla siinä järjestyksessä kuin Fiia ne oli jättänyt. Fiian vuode oli +hienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy, ja tohvelit +olivat sängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi +ukko surussaan pitäytyä arkenakin Viktoriaan, ja sieltä palatessaan +yöllä oli hän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien +puhui pimeästä: »Kära Frits, prata, prata, kaffe, kaffe... auta, +auta, minä kuolen!» Silloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan +häkkiä. Seuraavana päivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja +alakuloinen oli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli +sille vaimovainajastaan. — + +Yhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään +saaneet häntä iloisiin ilveilyihin. »Aber, mine olla rukoillu», +vakuutti hän salaa oopperalaulajalle, »aber, putzen, polieren, kunna +ikke wissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä +keeli!» + +Ja eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin +pullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle, +nukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin: +»Ukko Frits on kuoliut!» Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa. +Mutta pastori oli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut +myöntää hänelle kunniallista kuolinlkellojen soittoa, ukko kun oli muka +tarkoituksella itse nukahtanut ijäiseen uneen. + +Miten nyt olikaan, toinen pappi oli ehkä sairastunut, sentähden oli +pastori viimeisessä kiireessä kutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana +ja itsetietoisena, kuiva hymy-huulillaan istui pastori issikan reessä +parturipuodin edessä ja odotti. Kadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia +ajurinreissä. Kadunkulmissa seisoi kansaa. Kaikki odottivat, +kummallinen jännitys näkyi kaikkien kasvoilla, kun he katselivat ylös +kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan merkkiä kellonsoittajalle vai +eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan! Oliko kukaan ollut eilen +raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko parturimestari Frits +Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut yöllä vaimonsa haudalle! +Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi jatkaa tätä pilapeliä, +kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa, sillä hän tahtoi maata +puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten toimellisen ja taitavan +parturi-mestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä isä jumala sentään +ymmärtäisi hänenkin puhettansa, vaikkei hän pastorin mielestä ehkä +taivaaseen pääsisikään. + +Niin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen +muistonsa tahratuksi ikipäiviksi ja tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi +yli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida, +jos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja +toiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui +issikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat +pyöreän pöydän ritarit, hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin +ja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun, +ja surullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmärei'istään +ja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot +kolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin +valittavasti kuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä. Kävi +supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen raastuvassa +todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan kummallinen. +Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot. Ehkä ne kellot +sentähden niin valittivat! + +Piiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle. Ja niin pitkä oli jono, +että se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan +portille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui +palokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia +vihreänauhaisen totikomppanian seuraamana. + +Haudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta, +paatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja +sumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa +kadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä +kyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut +sellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata +mitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä +Herra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen +leimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus +saattojoukossa, ja kaikki painoivat päänsä alaspäin, ikäänkuin he +olisivat hävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti +sen niin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille +oopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla: + +»Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Israel, iloisista +iloisin, herttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu; +jos hän olisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa +palavalle innolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin +mihin hänet sattuma ja nälkä pakottivat, hänen nuorena, levottomana +ja tiedonhaluisena muuttaessaan meren takaa maahan, joka oli +hänelle vieras, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän +puoliummikkona keskellämme täällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä +sydämensä hyvyyden ja viisauden kautta, ja hän oli tyytyväinen, +hän osasi sinkahuttaa oikean sanan oikeaan aikaan ja osasi vaieta +silloin kuin piti vaieta.» Oopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin +ja jatkoi: »Ja vaikka ei hän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä +hänellä oikeastaan ollut mitään kotimaata, niin minä luulen, että +isä jumala nyt ymmärtää hänen kieltänsä, ja sanon ilman 'muttaa' tai +»aberia», että korkeampi maailman järjestys, Ikuinen, tai mitä nimeä +hän kantaneekaan, saattaa häntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren +hänen uuteen kotimaahansa!» + +Puheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun: + + »Hvem är, som ej vår broder minns, + Fastän hans skugga mer ej finns?» + +Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi +alentuvalla ja teeskennellyn väräjävällä äänellä: »Tunsitteko oikein +hyvin vainajan?» + +Palokunnan soittokunta soitti »Integer vitaen.» + +Sitten kulkivat kaikki hiljaisina haudalta. Hautausmaan portin +ulkopuolella kysyi pastori vielä kerran oopperalaulajalta ikäänkuin +jotain karvasta olisi tarttunut hänen kurkkuunsa: »Ehkette sentään +oikein hyvin tuntenut vainajata.» + +Oopperalaulaja sanoi hänelle: »Johan minä olen vakuuttanut... ja +anteeksi, herra pastori... ettekö itsekin ymmärrä, että te tänään +olette esiintynyt haudanhäväisijänä!» Ja oopperalaulaja käänsi +pastorille selkänsä. + +Illalla istuivat oopperalaulaja ja pyöreän pöydän ritarit Viktorian +puhvettihuoneessa ja unohtivat lasinsa. Hiljaiset, kirkkaat kyyneleet +nousivat heidän silmiinsä. He itkivät; ajatelkaas, isot miehet, +totiset totisankarit itkivät. Sitten istuivat he mykkinä ja vilkasivat +sivulleen tuoliin, joka oli tyhjänä. + + + + +SORTUNUT ÄÄNI + + +Hän nousi keveästi ja ketterästi kiviportaille. + +Hän heilutti kättään ja mustaa hattuaan, ja tuulessa heilui tukka. +Jalopeuran tukka, jalopeuran tumma tuli silmässä! Kun hän kättänsä +heilautti, kävi yli torin kohahdus, humina, keväinen kohina. Mutta +hänen kasvoillansa oli ikäänkuin syksyisen ilta-auringon heijastus, +raukeuden varjot tulisten silmien ympärillä. Kun hän kohotti äänensä, +tutun, terävän ja puhumisesta käheän, monen yön valvonnasta vapisevan +äänensä, sykähtivät tuhansien sydämet, kouristuivat tuhannet kourat, +paloivat katseet yli torin, jonka tavallinen liike oli lakannut, +jonka ääret eivät olleet sähkön valaisemia. Ei veturin vihellys, ei +raitiotievaunun kellon kilinä, ei huutavien kaupustelijoiden kimakka +ääni, ei poliisin tahdikas astunta, ei tyttöjen nauru telttakojuista +eikä sanomalehtipoikien melu kadun kulmissa häirinnyt hiljaisuutta. Ja +tässä odottavassa hiljaisuudessa seisoi musta, ääretön joukko, seisoi +kylki kyljessä hengittäen toisten niskaan öyhkääviä huuruja. Siinä oli +kaasun, raudan, hien, noen, nahan, sarkavaatteen, pien, jauhon ja öljyn +hajua, mutta tulijuomien turmiollista tuoksua siinä ei sentään ollut. +Mutta he olivat sittenkin kuin juopuneita, ikäänkuin suuria, viattomia +lapsia, jotka olivat saaneet suoniinsa jotain uutta elämän nestettä, +vaarallista nestettä, jonka vaikutusta he eivät vielä tajunneet. +Juopunein silmin, kerjäävin ja uhmaniloisin katsein he imivät itseensä +hänen sähköttäviä liikkeitänsä, hänen kiihottavia katseitansa ja +huumaavia, humisevia sanojansa, hänen, joka seisoi kiviportailla, +hänen, joka oli päätä ylempänä muita, joka johti heitä, joka tunsi +heidän hätänsä, tiesi heidän intohimonsa ja hallitsi heitä heidän +tietämättänsä. Hän kimmahti paikaltansa, hän kiljui, kääntyi oikealle +ja vasemmalle, hän ampui yli, hänen sanansa vasamat tunkeutuivat +syvälle alas kuuntelevaan joukkoon. Hän käytti vanhoja voimasanojaan, +etsi uusia vertauskuvia, räikeitä värejä, joiden hän tiesi vaikuttavan. +Mutta ristiriitojen rajumyrsky kuohui hänessä, epävarmuus pilkotti +hänen sydämensä syvimmästä sopesta. — Viime yön hän oli miettinyt, hän +oli paljon miettinyt. Vanha viha, vanha rakkaus taistelivat hänessä, +isänmaan kohtalo, tyranniuden ja maailman kohtalo — ja hänen oma +kohtalonsa. Hän muisti vielä ajan, jolloin hän oli omistanut ne ihanat +aatteet, jotka olivat täyttäneet hänen tyhjän, rikkirevityn olemuksensa +uutuuden ja nuorteuden kaikkitäyttävällä, valtavalla viehätyksellä. +Niin, silloin kun hän oli pelastunut suuresta elämänerehdyksestä. + +Ja viime yönä olivat yön pimeydestä hiipineet vanhat epäluulot, +sekasorron mykkä murina, luottamus ja itse-epäily, rakkaus kansaan ja +itse-iva. Ja hän oli tehnyt tiliä oman itsensä kanssa, yksin pimeässä, +uuden, aavistamattoman, kukistamattoman ja kuiluineen ammottavan +edessä. Mutta hän ei tehnyt loppuun asti tiliä. Hän tunnusti ajaneensa +ihanista ihanteistaan syrjäpoluille, hän oli palannut takaisin, mistä +oli lähtenyt, eksynyt umpisokkeloihin ja erehdyksiin, itsepetokseen. +Ja hän tunnusti, etteivät hänen keinonsa aina olleet rehellisiä. +Mutta olihan hän tehnyt sen hyvän nimessä, ihmisyyden, vapauden, +yhdenvertaisuuden nimessä! Oliko hän ehkä rakastanut enemmän aatteitaan +kuin janoavaa joukkoaan, oliko hän rakastanut ihmisyyttä — omassa +itsessään? Nyt hän tahtoi avata suunsa, hän ei kestänyt tätä kauemmin. +Hän ei kestäisi tätä taakkaa, jonka hän oli ottanut hartioilleen, +jollei hän nyt keksisi vapauttavaa sanaa, tunnussanaa, sydämen ja +järjen sanaa. Mutta olivathan nekin usein ristiriidassa toistensa +kanssa. + +Hänen edessään liikkuivat saviset kengänanturat, törröttivät +parransänget ja uhkaavan iloiset katseet pistivät kuin tuhannet +neulanpäät hänen katseeseensa. Hän oli kaikkien keskipiste, majakka, +jonne kaikki tunneaallot vyöryivät. Tai vyöryi hänen edessään suuri, +rauhallinen peto, lohikäärme, jonka pyrstö torin laidalla laikkui, +selkä mudassa makasi, pää kohosi kohden korkeata, harmaata muuria, +jonka kivisellä kynnyksellä hän seisoi. Hänen täytyi heittää leipää +tämän jättiläisen kitaan, elämän leipää. Panem et circenses, leipää ja +huvituksia! Ja jos hän hairahtuisi, jos hän laimentuisi, nousisi se +tyytymättömänä takakäpälilleen, hiipisi kaikessa hirveydessään hänen +luoksensa, kohden hänen kurkkuansa, ja litistäisi hänet vasten harmaata +muuria. Hänen ohimossaan takoivat pulleat suonet, hän viehättyi +uudestaan hyvä-huudoista. Hän hapuili ilmaa, hän oli kuin huumeessa, +humalassa. Hänen täytyi jatkaa, hänen täytyi kiihottaa viimeisillä +voimillaan, muuten hän menettäisi tasapainon. Ehkä hän sopivassa +käänteessä löytäisi suuren sanan, suuren ja yksinkertaisen, joka +vapauttaen kulkisi jokaiseen sydämeen synnyttäen suuren, kaikkivoivan, +hiljaisen ja voimakkaan tunteen, joka tasoittaisi sortamatta, +rauhoittaisi raastamatta. Ei verta, ei verta, ei verta! Ja kuitenkin! +Ilman ruumiillisen kosketuksen, pakon, kivun ja tuskan tunnetta eivät +hänen vanhat vastustajansa väistyisi linnoitetuista ennakkoluuloistaan. +Tulkoon myrsky! Mutta ehkä se myrsky survoisi janoavan ja vaativan +joukon veripyörteisiinsä. Ja rakastihan hän tätä joukkoa! Kuules, +kuinka sen hurraa-huudot vaeltavat kiviseinältä kiviseinälle yli +kaupungin, yli maan, yli merten ja yli maailman, vapauttaen ja +valaisten! Lentävä sana, tunnussana! Mutta ehkä se myrsky kerran +saattaisi kääntyä häntä itseään vastaan, silloin kun hän oli huutanut +rintansa rikki, silloin kun hän ei enään voinut luvata mitään uutta, +vaan hänen täytyi ottaa takaisin — ihmisyyden nimessä. + +Ja salaman tavoin välähti hänen aivoissaan vanha kuva, kuva +koulu-ajoilta, kuva vanhasta kirjasta, jota hän luki vanhassa, +hämärässä huoneessa: Charlotte Cordayn mestaus. Charlotte Corday, +joka hiipii Marat'n kylpyhuoneeseen tikari viitan alla ja työntää +sen likaiseen hurstiin verhotun, romaania lukevan julmurin rintaan, +voimakkaan Marat'n rintaan, joka nousi sortajia vastaan, mutta +muuttui itse kansansa suurpyöveliksi. — Mikä lapsellisuus, vanhat +koulukamarimielikuvat! Hän nauraa ja keksii samassa singahtavan +sukkeluuden, joka hohotuksena huokuu kansan toistamana vasten hänen +kasvojansa. Ja seinä hänen takanansa säestää helvetillistä naurua. +Hänet tempaa omituinen, kaamea tunne, mutta hän tietää, että hänen +nyt täytyy ilveillä tämän suuren lohikäärmeen edessä, jonka katse on +terävä kuin tikari. Hahhhahhaa! Hän asettuu eri asentoihin, hän tekee +temppuja kuin näyttelijä, huitoo kättä, kyykistyy, kimmahtaa. — − Ja +silloin hän sen tunsi, ikäänkuin jokin jänne olisi revähtänyt rinnassa, +ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen kurkkuunsa ja veristyttänyt hänen +silmänsä. Hän hapuili, hän sekaantui, tapaili rintaansa kädellä, +joka hermostuneesti oli ojentautunut kansaa kohti, hän ei muistanut +sanatulvansa alkulähteitä, eksyi osastaan kuin näyttelijä, jolla on +näyttämökuume. Rinnassa korisi väkinäisesti, hän hymyili, ravisti +mustia kiharoita ja kuiskasi käheällä äänellä. Ääni oli sortunut, ja +hän itse oli niinkuin sortunut. + +Hän astui alas kiviportaalta. Toinen puhuja nousi hänen paikallensa. +Hän seisoi alempana ja kuiskasi puhujalle. Mutta hänen puheensa oli +katkaistu, hän oli siirtynyt alemmaksi, hän näytteli nyt kuiskaajan +osaa. Niin, hän tahtoikin nyt olla äänetön voima, joka näkymättömänä +kulki kaikkialla, ilman että hän itse oli näkyvissä. Niin, mutta +ehkei häneen enään uskota, omalla esiintymisellään ja äänelläänhän +hän aina ennen oli voittanut ja hurmannut. Ehkä hän nyt sulaisi tähän +kuuntelevaan, mustaan, uhkaavaan joukkoon, olisi pieni, musta pilkku +tässä mustassa meressä, tässä tulenjanoisessa joukossa, joka ehkä +nostaisi yön pimeyteen toisenlaisia puhujalavoja. Ei, ei, ei! Hän tiesi +sen, hän aavisti sen. Yksin, yksin, ihan yksin hän nyt seisoi. + + + + +KIDUTTAJAT + + +Syrjässä saaristokylästä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä +kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille +väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden +saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat +ilman opastusta ja ohjausta. Kun ei isä voinut pitää niitä kurissa, nai +hän erään kesävieraan mukana tulleen keski-ikäisen palvelijattaren, +jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan +mökkiin. + +Isä heitti heti teeskentelynsä, kävi laiskaksi ja raa'aksi ja kärkkyili +rahoja, mutta vaimo ei hellittänyt. Hän alkoi salassa vihata sekä +miestään että poikapuoliaan. Vanhemman pojan nimi oli Matsas ja +nuoremman Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen. Hän alkoi kiusata +äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin koirankujeisiin. +He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät saaristolaisten +verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä, kesyä oravaa, joka +kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla. + +Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin +pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki +kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas +oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan +taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli +kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni, ihmeellinen nukkeprinsessa +asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä +eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia ja +merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin mökin +rantaan, ja hän oli purjehtivinaan kauas vieraille maille. Sieltä toisi +hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä, ja sitten menisivät he tietysti +naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta Matsaan aikana ei +Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia, irvisteli Matsas, +ja Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa vanhempaa +veljeänsä. + +Pojat kasvoivat, ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia, +ja nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi. +Hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja +sydämellinen samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren +ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi +karttaa häntä. Hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt. Mutta sitä +mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei +Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat, ja hän tahtoi +saada valtaansa ujon nuorukaisen. + +Eräänä päivänä onkivat Matsas ja Jyrki venevalkamassa. + +»Minä olen jo tähän väsynyt», sanoi Matsas. + +»Niin olen minäkin», sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta +pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät, +teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti, ja ne kirkuivat nälkäisinä. +Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen +kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä +rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät +taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala +nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä +tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä uiskenteli +kuolleita kaloja. + +»Katsos tiiroja», huudahti Matsas, »nyt minä keksin jotain uutta!» + +»Nehän kirkuvat kuin pienet lapset», sanoi Jyrki. + +»Ne kirkuvat kuin hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat meitä, me emme +ole enään lapsia», sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä särjensilmillään +tiirojen lentoa. + +»Me olemme jo aikamiehiä», matki Jyrki. + +»Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me +olisimme pahoja poikia. Minä tahdon olla paha!», sähähti Matsas. + +»Niin minäkin, en välitä mistään», sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla +äänellä, melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä, ja katseli arasti naapurin +mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella +luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta +rantakaupungista. + +»Ongitaan tiiroja!», huudahti Matsas. + +»En minä», sanoi Jyrki arkaillen, ikäänkuin hän olisi pelännyt mitä +Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, sillä +hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän aina +pelkäsi. + +»Mikä mies sinä olet? Ei sinusta koskaan tule jungmannia, ja tytöt +nauravat sinulle.» + +»Ongitaan vaan!», sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla +veljeänsä huonompi. + +Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän +silakan ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman +veteen. Sitten jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea +tiira tuli ylpeästi kaartaen, se liiteli poikien päitten päällä kuin +surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi +pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi silakan ja putosi kuin +luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi +vedestä, sen siivet väikkyivät, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen +selässä, sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana +pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja +kun tiira oli neljän sylen päässä ilmassa, tempasi hän ja kirkasi. +Silmänräpäyksessä laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa +vankina, tempoutui se taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. +Matsas kiskoi yhä kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi +veteen, luuli taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, +mutta koukku takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat +lepattaa, sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas +veti tiiraa pitkin rantakalliota, nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa +pyristeli tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, +laahasi kyljelleen ja kauniit teräsharmaat siivet tuhraantuivat +mullassa, uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä +ylemmäs kalliolle. + +»Pahuuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potki!», huusi +Matsas. + +Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän +otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen, +viisas katse sammui, nytkähdys... nykäys... kuolema... naurua. + +Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, se +vieras taidemaalari, oli nähnyt koko kamalan näyn—liian myöhään. + +»Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän +teidät mereen!» Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin. + +Mutta seurauksena oli, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, +lähetti heidät maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, +joka lähti kauas suurelle valtamerelle. Jyrki lähti viimeisenä, hän oli +saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen +lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle, Madli tuli ulos, sitten +istuivat he kauan vaieten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi +Jyrki ja sanoi: »Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä +voit minua siinä auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran +kuten Matsas hyvin kauas, ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, +niin sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?» + +»Lupaan», sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli +taipunut hänen tahtonsa alle, ja hänen rintansa sykki sillä kertaa +rajummin kuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota. + +Sitten erosivat he. + +* * * + +Kului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti +vielä kolkommalta. Kerran oli Jyrkiltä tullut kirje jostain +ulkomaan satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo +vieraantuivat vielä enemmän, kuilu kasvoi heidän välillään melkein +ylipääsemättömäksi. He askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä +puhuneet toisillensa moneen päivään, vain ruoka-aikoina he yhtyivät, +mutisivat jonkun sanan toisillensa. Ja jos he joskus elostuivat, +niin kiihtyivät he sanomaan toisillensa pahoja sanoja, jotka iäksi +syöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta +akka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukko kävi yhä +useammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen +ja kuljeskelevien souvarien seuroissa, päivät hän nukkui ja vaimo +perkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat +öisin melua ja kirouksia tuvasta. Aviopuolisot eivät tyytyneet enään +myrkyllisiin sanoihin, vaan alkoivat tapella. Lopulta pönkittivät he +huoneiden välisen oven. Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja +repi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä +sai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät +sanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot, mutta kuitenkin +yhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika +yksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa, ja vuodet +tulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän. + +Niin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille +rantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi, mutta vielä valtavampi +sisällinen myrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He +alkoivat veneessä riidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan +tarkoitusta. + +Kauan kinattuaan huusi mies: + +»Sinä aiot minut jättää, luuletko, etten minä sitä huomaa. Anna tänne +heti säästökirja!» + +»Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi?», kysyi vaimo kalveten +ja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä +säästökirjaansa. + +»Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi +vuoksi», sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa, niin +että vesi kohisi yli purjeveneen laidan. + +»Hyvä kiesus, sinä tapat minut!» + +»Anna hyvällä!» + +»En hyvällä enkä pahalla», valitti vaimo. + +»No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat!», +sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan +pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten +matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta. +Vihdoin sai hän sen voimakkaalla tempauksella irti, säästöpankkikirjaa +kädessään heiluttaen kiidätti hän yli vihreän, vihaisen meren. +Kalamarkkinoilla möi hän polkuhinnasta kalansa, — nosti pankista rahat. +— Niin kertoo tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt +vaimonsa veneestä mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan oli hän +höpissyt kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt +mereen. Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut +niin raju myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin, kaataen +puita kuin heinää. Ja norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. »Se oli +meren kostoa», sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä +ei kukaan saanut unta silmiinsä. Tullivartijat olivat nähneet jotain +liikkuvan Lokkiluodolla, sitten koko luoto oli vaipunut veden alle. +Oliko se aave, oliko se harhanäky, siitä eivät vanhat vartijat koskaan +päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut ihan kuin +noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalasin. + +Mies pysytteli maissa kuukauden ajan, hän hummasi kuin hullu souvarien +ja honkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä, joka +huusi hänelle jotain kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman kurjan +sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut kaikki. +Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, oli hän Lokkiluodolla näkevinään +liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan liekin vai +luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei tiedä kukaan. Hän +ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana yönä olivat tiirat +kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne kirkuivat ikäänkuin +ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista naarattiin, mutta sitä +ei koskaan löydetty. »Sekin oli meren kostoa», sanoivat taas vanhat +saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä harmaita merimiespartojaan. + +* * * + +Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä, +kertoivat he ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin, +hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran oli hän +löytänyt kultakimpaleen, pääkallon suuruisen. Toiset kuiskuttelivat +salaa, että joku toinen oli sen saanut maksaa puhkaistulla +pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja, +joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät +taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison +maatilan Keski-Amerikassa, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja +sokeri-istutuksia, tupakantaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia, +ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen +plantaashin omistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas +oli kyllästynyt kuumaan maahan, hän alkoi palata kotimaahan, mutta +saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille +penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo +ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalta, siellä tahtoi +hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa, hän oli +kerran halpaantunut, mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi. + +Ja vanhat meripekat kertoivat Jyrkistä, että hän oli karannut useat +kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli +käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän +oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan +oli paljon »hiirennahkoja», seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat +meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää +Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä +silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman +ajan odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla +tunsi Madli petollisessa sydämessään pienen, vihaisen pistoksen, sitten +muisti hän lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti +hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä +rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta, +höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää +kalliopolkua, joka oli kuin harmaa, mutkitteleva viiva. Hämärässä näki +hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan. Ne olivat kuin +pyöreitä kultamarkkoja, laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset. »Ne +merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin, niin että aivoissa alkaa +kummitella!» ajatteli Madli ja naurahti. Nyt eroitti hän kullatut +napit, sitten valkean luotsinlakin ja sen kulta-ankkurin. Pian seisoi +nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan, ja he kulkivat käsi kädessä +tanssitupaa kohden. + +* * * + +Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden +eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat +kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan +ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja. Ja myrsky ravisteli +syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä +kummitteli, kerrottiin, öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli +sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana; +vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa! Vanhemmat karttoivat sitä +paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahanenteisen kirkumisen +sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä +marjaretkiä, ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun +kuutamo-iltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta +silmiltä. + +Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies. Hän seisahtui ja +katseli ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakin. Mökki häämöitti +hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni. +Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis. Ei siinä +ollut enään sielua, se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen +sydämensä. Eihän hänellä enään täällä ollut mitään tekemistä, +iäksi täytyi hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka +vain katkeroitti muistoillaan. Tänne ei hän enään koskaan palaisi, +ottakoon veli mökin, ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään +kotiinsa. Naapurimökissä oli se ainoa, joka voisi häntä ilahuttaa +hänen yksinäisyydessään. Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään? +Ei vielä, hän tahtoi säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä, +sillä onni on onnen odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan +aitan portaalle. Silloin kuuli hän askeleita, jotka kolahtivat kiviin. +Nurkan takaa tuli nuori nainen ja mies käsi kädessä, ja paperossi +riippui miehen huulilla. Mies raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja +nyt näki Jyrki Madlin ja nuoren luotsin, joka veti tytön luokseen +ja kyykistyi istumaan vattupensaitten taakse. — Jyrki ei muistanut +jälkeenpäin oikein, kuinka se oli käynyt. Jyrki ei ollut vavissut +myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut mustien vesikuilujen päällä +korkealla mastoväylingeissä korjaillen purjeita. Mutta silloin oli ase +niin vavissut oikeassa kädessä, että hänen oli täytynyt sitä tukea +vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin äkkisalama, joka lyö jostain +näkymättömästä pimeydestä alas laivan viereen. Hän oli hypännyt kuin +peto vattupensaan luo ja hän oli laukaissut aseensa luotsia kohden. +Mitä sitten tapahtui? Korahdus, Madli oli huutanut, juossut kylään, — +hälinää — ihmisiä — kahlerautoja, pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia, +koston iloa, katumusta — häpeää — uhmaa ja — vankila. + +* * * + +Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien +ja harmaiden luotojen Jyrkin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi +vanhoissa merimiessieramissaan tuoreen, suolaisen, viileän meren +hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen +käsistään ristikon raudoista. + +Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka +ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia, +jolla tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa +väreissä. Mereltä tuli iso, valkoinen höyrylaiva, ja sakea savu +vyöryi pitkin näköpiiriä, ja iso, punainen savutorvi töräytti iloisen +tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrkin +väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa. Hän ajatteli, että ehkä hän vielä +kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella +merellä. Hän matkustaisi kauas eikä koskaan palaisi. Ehkä hän voisi +unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaa aivan alusta, sillä olihan +hän nuori. — Silloin lensi siinä yksinäinen tiira. Näytti siltä kuin se +olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensi yli vankilan, +palasi taas ja kirkui ihan Jyrkin pään päällä. Mitä tämä oli, ihanhan +se puhui kuin ihminen, ja se puhui juuri hänelle. Se kirkui samalla +lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena kiduttanut +ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän muisti sen +niin hyvin. Ihmeellistä se oli, Jyrkistä tuntui ikäänkuin sen tiiran +kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha, sillä luotsi +oli kuollut ilman kärsimyksiä. »Lyö sitä kivellä päähän, lyö sitä +kivellä päähän»!, kuuli hän korvissaan veljensä äänen, ja hän raivostui +omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi kädessä, niin +hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui yhä kimakammin, +ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen vihellykseen. +Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella kauemmin. +Hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, asetti kädet +korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitten purskahti hän itkuun. Muut +vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei voinut +koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli kimmeltävän +meren, loistavan kuin kristallilattia, jolla hyppelee tuhansia +tuliläikkiä. + +* * * + +Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta ja parvi tiiroja lenteli sen +vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat +kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille, +jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen. + +»Mateo, katso kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen sinä, joka olet jo +lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja.» + +»Isabella!», vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, »älä +heitä niille enään mitään.» + +»Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensi +kerran sinun kotimaasi rantamalle.» + +»Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat. Niille pitäisi +heittää ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan +niitä!» + +»Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän +sinä voisit rääkätä minuakin?» + +»Isabella... sinä et tiedä... niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä +kerran tahtoisit tietää... jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen +tehnyt!» + +Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät. Matsas +aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä +tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti +seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitten jäi hän +tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä +kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku. Hän horjahti ja +kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen. + +Mutta tiirat kirkuivat kuin vahingoniloisina. Ne katselivat pienillä, +terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella +kuin voimaton lapsi. Sitten kimmahtivat ne nopeasti korkeammalle +ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat +vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ikäänkuin ne olisivat +salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta +sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen, +nälkäisen tiiranpoikasen. + + + + +SYYTINKIVAARIN JOULUSAHTI + + +Oikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen +korvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen +kun muu talonväki oli kylpenyt. + +Hänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan. +Sattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan. +Istui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi +vihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut +kuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne +kerran olivat olleet hänen omiansa. + +Hän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan. Hänen verkkonsa mätänivät, +tuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi +hän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä. +Toisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin +maitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle +peräkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta +äkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka +olivat täynnä pieniä, mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät +silmänsä sulautuivat harmaassa tupakan sauhussa raitin harmaaseen +rapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko +vaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi +hän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli +hiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia ja hoiteli nurkantakuisiaan, +tupakantaimimaataan, tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa +taakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureskeli hänelle. +Sivuilleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin +pistäytyi kukaan häntä katsomassa. Kyläläiset karttoivat häntä hänen +vahingoniloisen, ärtyisen luonteensa ja pistosanojensa tähden. + +Hän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin +kylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa +pyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän +varannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen +kosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen +viinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi +joskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen, +ohraisen oluen höyryissä. + +Pieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä. +Ei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja +tähkäpäitä. Itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan +kaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta +että sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, ja se kävi hänelle päivä +päivältä rakkaammaksi. + +Sarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse +siemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi, +hymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä +autereisessa ilmassa. Seisoi sitten kuin mikäkin pellonpelätin ja +peloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli +tähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui +itsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi, +isännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi +sirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen +tuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi +sieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi +odotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tomeran näköisenä +ajoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli +syysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja puheli +itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit vietiin +järveen likoomaan pariksi päiväksi. Silloin istuskeli hän rannan +kivellä ja varjeli niitä kuin sielunsa rauhaa. Sitten nosti hän säkit +saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi vuoteeltaan, väijyili +salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä, jotka paistelivat +saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun täysikuu tirkisteli +saunanluukusta ja ruisrääkät lauloivat käheitä kuorojaan kosteassa +korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui hän myllymatkastaan. +Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi mallasjauhoiksi. +Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti, ikäänkuin hän olisi +ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti säkit +aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin jo +kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen +salakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin +hän leksotteli: + +»Herran viinimäessäkö se vaari taas askartelee?» + +Vaari katseli pitkin nenänvarttaan ja tokasi: + +»Monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut.» + +»Kutsuukos se vaari taas ensi jouluna sahdille?» + +»Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko! Luuletkos sinä ensi +joulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!», ja vaari sylkäsi +tuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa. + +»Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin +päähän menisi?» + +»Ime sinä Syyrakin...!» + +»Muistaahan vaari silloin meitä muitakin!» + +»Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin +kakkua!», sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa. + +Nyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön. +Hyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein +pitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät +viikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähempänä joulua vilkastui +syytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän +salaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen +iltahämärässä kantavan säkkiä. + +Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja pirtistä kuului kokkapuhe +kesken puhdetöitä: »Kas, kohtahan se jo tulee joulukin, koska vaari jo +alkaa keittää sahtia!» + +Nurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen, vaan oli lenseä, suoja ilma, +ja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana +pienen kynttiläpalasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja +nuoret miehet alkoivat laiskistua odotellessaan joululepoa. Lähtivät +muutamat talonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan +markkinoille joulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului +mäiske. Siellä vaari keitti sahtia, valmisteli omaa joulu-iloaan. +Iso pata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet, +kaatoi sitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä +padasta. Jonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää, +höyryävää nestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta tippui hiljaa +lävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva, väkimarjainen +katajanoksa. Vaari istui jakkaralla, niin että leuka ulottui melkein +saavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän +pienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai +kotitonttu, itse Hiiva-Nuutti, joulusahdin haltija, joka öiseen aikaan +mallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja +rikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku +talonvaari pikku-ukko-näyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii +permantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla, +kuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa: plis, plis, plis! +Hemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään. +Hän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reiän alle ja herautti +huulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli +suutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta. Tämä oli jo +metisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen +nousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja +maisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut +vielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin +päivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi +lisää humalia, pani kaatoläven kannen paikolleen ja peitti visusti +runnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitten +kantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se +seistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta jouluaattona ottaisi hän +pienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa +joulunpyhiä. Hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi +tavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppeja ja läkkikannuja. Ottaisiko hän +kannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran, +että tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen +joulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan, mutta teki itsellensä +lupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että +hänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin. Kylläpä ne naapurit +silloin poikkeaisivat pakinoimaan, juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin, +mutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan! Kylläpä niiden +naamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään, +aivan yksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan +käyneet, kävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut. +Vaari joi kulauksen. Hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui +uudestaan kuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin +päivää piti hän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa +valui hänen rohtimiselle paidalleen, ja hän alkoi hiukan humaltua. +Talon vouti kuuli viereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan, +ja siitä saivat jo tiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari +alkoi pöyhistyä sitä myöten kuin hän joi. Hän tunsi itsensä oikein +rohkeaksi ja rehdiksi. Riidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään +sättimään talon piikoja. Hän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna +ollut käynyt, heristeli nyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään +ja sanoi, että uusi väki oli vain varkaita, väärintekijöitä ja +petkuttajia. Emäntä itki ja piiat parkuivat. Lopulta tuli isäntä ja +nakkasi hänet pihalle. Häpeissään nousi hän ja loiri omalle puolelleen. +Harmissaan joi hän taas ja kävi aina välillä nurkan takana. Nyt +tulivat naapurin rengit ja muonamiehet. He tiesivät, ettei vaari +selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut edes käypäläisillekään. +Nyt, kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli hän anteliaampi, sillä +hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi kehua ohrapellostaan, +entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan, voimistaan ja nuoruuden +naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia sahdistaan. Pian tulikin miehiä +kamari täyteen. Ja vaari kantoi heille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi +iloinen elämä kamarissa. Naurun rähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset +kajahtelivat kartanolle saakka. Vakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet +esille kaikki vaarin kesäiset synnit, pikkukiusat ja pistosanat. He +keksasivat jonkun hauskan jutun saadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin +hassunkurisille liikkeille, toisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa +ja imartelivat hänen voimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta +kyökkikolttosistansa. + +»Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan +koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista +sahtia! Niin isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti +piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta, mutta tämäkös se pyöräytti +pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis +kukkua, oitis kukkua! Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa, +niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio +vainaakin, tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi +tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtia mutta tämäkös +antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia'!» + +Niin kehasi vaari. + +»Väkevä se on vaari, mutta väkevää on sahtikin», veistelivät miehet. + +Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina +pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun +tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun +rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään, mutta lopulta täytyi hänen +pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät +virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta +miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella, +hän ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä +ja kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja +asettui istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan +antaa hänelle 'laula lappua' ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan. +Silloin alkoi hän rukoilla: »Hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en +minä tahdo kukkua!» Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: »Juoskaa +pojat, meillä on ja meillä annetaan!» Sitten rupesi hän vetämään jotain +pitkäveteistä rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa +ja kellistyi kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja +kantoivat häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa; joku oli paperista +sitonut liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina. +Pihalla hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet +vaarin iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä +taas kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja +vihdoin nukkui. + +Joulu-aaton aamulla heräsi vaari. Hampaat kalisivat hänen suussansa. +Samein silmin katseli hän ympärilleen. Pöydällä oli tuoppien ja +kannujen jättämiä renkaita. Paperossin pätkiä ja piipun sittaa oli +kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia +pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin +polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan. +Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta: »Vie +sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!» + +Sitten kömpi hän sieltä lattialle, istui paitasillaan sängyn laidalla +ja mietti tätä elämän narrinpeliä, joka on kuin sahtikannun iloinen +kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkona soivat kulkuset +ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja +kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut +miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes +hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta +sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi edes hiukan +miestä väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan +loimen ympärilleen ja päätti nukkua yli joulunpyhien kevääseen, niin, +ensi jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista, +ja katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut +kuurnasta: plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta +vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa +yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle +ja alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitten loikkasi se permannon +rakoon ja katosi. + + + + +KIITTÄMÄTTÖMYYS + + +Pekka oli palvellut papilla renkinä monet vuodet. Hän oli harmaantunut +papin palveluksessa, kuten hän sanoi. Pekka oli tyytyväinen pappiinsa +ja pappi renkiinsä. Pekka ajeli kirkkoherraa kirkolle, kinkerille, +sairaiden luo, könötti reen pulkkapuulla tärkeän ja tomeran näköisenä, +ikäänkuin hän olisi ollut kirkkoherran oikea käsi, joka ohjasi niin +kirkkoruunaa kuin papin kirkollisia toimia. Koska pulkkapuu oli +hiukan korkeammalla papin etuistuinta, oli Pekka vähitellen tottunut +katselemaan maailmaa ja sen vaeltavia vastaantulijoita hiukan +yliolkaisesti — papin olan ylitse. Mutta pappi ei tätä hyvyydessään +huomannut. Pekka ohjasi varmasti hevosta, ja pappi tuudittui miettimään +monena vuotena kypsynyttä ajatustaan palkita Pekkaa turvaamalla hänellä +tyyssijan vanhuuden päivien varalle. + +Pekan oli hyvä olla pappilassa, väentuvan porstuan peräkamarissa, missä +hän asusti yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimokin oli pappilan vanhoja +palvelijoita. Kuten tavallisesti vanhat palvelijat, oli hänkin käynyt +itsetietoiseksi, oman arvonsa tuntevaksi. Salassa toivoi pariskunta, +että kirkkoherra vihjauksensa mukaan yllättäisi heidät kerran jollakin +suurella rakkauden työllä. + +Niin elivät Pekka ja hänen vaimonsa vanhassa pappilassa. Pekka oli +lukutaitoinen mies, opasteli itse lapsiaan, mutta ulkotöihin hän ei +paljoa puuttunut, ruokkihan hevosia, erikoisesti ruunaa. Siihen menikin +aika, kun sitä osasi taitavasti venyttää. Vaimon mielestä oli papin +säkki tyhjentymätön, viljaa riitti heille yllinkyllin. Vaimo luuli +tekevänsä papin rouvalle suurenkin palveluksen sitoessaan hänelle +saunavastoja ja luutia. Mutta unohti vitsalla kurittaa omia lapsiaan. — + +Kirkkoherra oli aulis ja alhainen mies, kuten kansa sanoi. Hän oli +tottunut Pekkaan eikä aluksi luullut voivansa tulla toimeen ilman +häntä. Sillä Pekka oli vuosien varrella oppinut tuntemaan papin tavat. +Jo puolitiessä osasi hän tyydyttää papin mielihalut. Pekka oli ruvennut +matkimaan kirkonpaimenen tapoja, hänen arvokasta käyntiänsä, kurkun +kahistamista ja nenän nuhisemista. Pekka pöyhistyi sanomattomasti, kun +kirkkoherra alkoi lukusilla käyttää häntä joskus lasten luettajana. +Hänen valtansa kasvoi. Hän puhui mahtipontisesti, käyttäen puheessaan +vanhan testamentin jyriseviä sanoja. Luettaessaan lapsia hän löysi aina +virheitä niiden naapuriensa lapsien luvussa, jotka jollakin tavalla +olivat pistelleet häntä hänen hullunkurisesta papillisuudestaan. +Hänen vaatimuksensa kasvoivat. Kun emäntä lukusilla tuli pyytämään +häntä syömään väentuvan puolelle, vastasi hän kauttarantaisesti ja +arvokkaasti: »En tule, kun tässä pitää mennä lapsia luettamaan». +Kirkkoherra nauroi muiden mukana kuultuaan tämän Pekan vastauksen, +sillä hän piti tätä vanhan palvelijan omituisuutena. Hän antoi usein +Pekalle anteeksi, vaikka hän huomasi tämän mielikuvituksellisen vilpin, +valheen ja laiskuuden. Pekka alkoi äyskiä ja ärhennellä pappilassa, +ikäänkuin hän olisi ollut isäntänä talossa. Hän alkoi laiminlyödä +ruunankin, laiminlöi kaikki työnsä, vetelehti vain pitkin päivää +vuoteellaan ja kerrottiin hänen salaa lauantaisin kallistelevan +muonamiesten kanssa sahtikannuja. Mutta kirkkoherra ei huomannut Pekan +keinotekoista mielentilaa. Tällaisina hetkinä Pekka alkoi jo neuvoa ja +oikaista kirkkoherraakin. Kirkkoherra alkoi ihmetellä Pekan muuttunutta +käytöstä. Hän alkoi kyllästyä hänen neuvoihinsa ja päätti sopivassa +tilaisuudessa toteuttaa vanhan tuumansa, päätti palkita Pekan entiset +palvelukset. Pian siihen tarjoutuikin tilaisuus. Koetti taas kinkerin +aika. Pekka ajoi tapansa mukaan pappia lukusille, mutta häppäpäissään +ajoi hän ruunan ojaan ja samalla matkalla teki hän muitakin kolttosia. +Lukusilla hän peloitteli lapsia, isäntiä ja emäntiä. Kun häntä +nytkin käskettiin syömään väentuvan puolelle, hän loukkaantui aivan +hirmuiseksi siitä, ettei häntä kutsuttu pappien ja isäntien mukana +talon peräkamariin. Pekka töytäsi nyt talon puolelle, kynsi viattoman +näköisenä korvallistaan ja sanoi: »Kuulkaas, kirkkoherra, ruuna on +kovin levoton, täytyy mennä sitä säälimään ajokuntoon, olisi jo +aika lähteä.» Kirkkoherra ei vastannut mitään, mutta nyt oli hänen +kärsivällisyytensä lopussa ja hän päätti toimittaa Pekan pois talosta. +Hän oli kerran rouvansa kanssa päättänyt ostaa Pekalle ja hänen +vaimolleen pienen talon. Sen hän tekikin, ja pian istui Pekka pienen, +kirkonkylän laidassa olevan talon isäntänä. + +Pekka pöyhistyi vielä enemmän isäntämiehenä. Hänellä oli nyt talo, +mutta ei ollut karjaa, talouskapineita. Hän tarvitsi hevosia, lehmiä, +auroja, karheja, kuokkia, ja sitä varten täytyi ottaa velkaa. Pekka +oli pappilassa tottunut tekemään muiden määräyksen mukaan, hän +osasi siellä tottumuksesta tehtävänsä ulkoa, jotka hän täytti kuin +unissakävijä. Mutta hänestä ei ollut itsemäärääjäksi. Hänen järkensä ei +ollut tottunut omin päin askartelemaan. Salaa sisimmässään hän alkoi +kantaa kaunaa papille, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen mennä +pappilasta neuvoja pyytämään. + +Pekka antoi palvelijoilleen ristiriitaisia käskyjä. Kun he huomasivat, +ettei isäntä ymmärtänyt taloudenpitoa, alkoivat he vetelehtiä, kuten +isäntäkin loppuaikoinaan oli vetelehtinyt. Kun silmä vältti, niin he +makasivat ojanreunalla. Isännän nähdessään he näön vuoksi tarttuivat +työaseihinsa. Päälle päätteeksi sekaantui vaimo kaikkeen, möi salaa +viljaa kahvitellakseen kylän akkoja. Vaimo sai vähitellen kaiken vallan +mitättömän miehensä käsistä. + +Ensin mies alkoi vaimolleen salaa nurkua kovaa kohtaloaan. + +»Miksei se pahuuksen pappi antanut rahojakin, miksi antoi vain +siemenviljat?» + +»Pahaksi se oli.» + +»Pahaksi, olisipa antanut olla renkinä.» + +»Eikö isäntämiehenä kelpaa kellitellä?» + +»Ei kelpaa. Talopahasen antoi päästäkseen minusta. Metkut sillä oli +mielessä.» + +»Menisit pyytämään rahoja.» + +»Ei luvannut rahoja. Sanoi, että koeta nyt tulla omillasi toimeen. +Pahan se pappi minulle teki.» + +Niin puheli Pekka vaimolleen, ja vaimo säesteli häntä ja auttoi salaa +talon rappeutumista. + +Pekka alkoi vältellä pappia, ikäänkuin tämä olisi ollut syynä +hänen onnettomuuteensa. Talo oli jo kaikkia kiinteimistöjä myöten +velkaantunut. Pekka ei sitä enään omistanut. Hän alkoi yhä enemmän +kallistella sahtikannuja, ja niihin hän nyt tuhlasi siemenohransa. +Häppäpäissään hän kuljeskeli kyliä, hoki ja haukuskeli kirkkoherraa. +»Antoi tyhjän talon», niin hoki hän humalapäissään. Hän syyti nyt +umpikuljuisessa mielessään kaiken syyn papin niskoille. + +Niin vierivät viikot, niin kuluivat kuukaudet, ja pappi kasvoi hänen +silmissään jonkinlaiseksi vääräksi rankaisijaksi, joka oli hänen, +talonpitoon tottumattoman miehen, saattanut turmion partaalle. Täten +hän nukutti omaatuntoaan. Hän alkoi vihata pappia, siten hän antoi +jonkunlaisen syrjä-iskusuunnan omalle tyytymättömyydelleen, sai +tekosyyn päästä itsemoitteesta. »Sillä ei ollut mitään tarkoitusta +koko talonlahjalla», puheli Pekka usein. »Enkä minä itsekään ymmärrä, +mikä tarkoitus minulla oli ottaessani lahjan vastaan.» Täten kasvoi +kiittämättömyyden kavala, kylmä paino hänen sydämessään. Hän uskoi +olevansa oikeassa, hän valehteli itsellensä vapahduksen kiitollisuuden +velvollisuudesta. — »Minä en voi sitä koskaan antaa anteeksi, että +antoi tyhjän talon!» Niin höpisi hän itseksensä. + +Pian myytiin talo pakkohuutokaupalla, ja Pekka sai vaimoineen lähteä +mierontielle. Vaimo alkoi pitää pientä, kulkevaa kahvikauppaa, ukko +veteli pieniä kärryjä maantiellä. Mutta ei sekään ajan pitkään lyönyt +leiville. Vaimonsa kanssa vetelehti Pekka kylästä kylään, lopulta +naapuripitäjästä toiseen pitäjään. Asuskelivat missä milloinkin, ukko +tehden tuohitöitä, vaimo luutia laittaen. Ja yhä kasvoi Pekan mielessä +viha pappia kohtaan. Tämä tarkoitukseton taivallus paikasta paikkaan +oli papin pahuutta. Mierontielle hän silloin Pekan saattoi, kun talon +toimitti! + +Mutta pappi istui pappilassa ihmetellen maailman menoa. Hän puheli +kerran lauantai-iltana, pakkasen paukkuessa, vaimolleen: + +»Missähän se Pekkakin nyt mahtanee matkata? Luulin tehneeni hyvän +työn, mutta Pekka ei sitä jaksanut kantaa. Elämän myötätuuli on usein +vaarallisempi kuin vastukset ja vastatuuli. Siitä taitaa olla jo kaksi +vuotta, kun ostin Pekalle talon. Niin, niin, Jumala häntä armahtakoon!» + +»Ehkä tämä koettelemus oli Pekalle opiksi, täällä meillä pappilassa +hänen oli liian hyvä olla», sanoi papin rouva. + +»Olen usein tullut ajatelleeksi, että ehkä minä tein väärin antaessani +rengilleni talon, sillä elämän koreus käy kaiken maailman tietä. Ehkä +minä olen syynä Pekan onnettomuuteen», puheli pappi. + +»Sinä suurentelet omia syitäsi», sanoi rouva. »Sinun ei pidä katua +hyvää tekoasi. Jolleivät ihmiset sitä käsitä, niin on se ihmisten oma +syy.» + +»Niin taitaa olla, mutta se ei estä minua edelleenkin tekemästä hyviä +töitä, sillä niinhän opettaa suuri mestarini.» + +Samassa koputettiin ovelle, kirkkoherraa kutsuttiin keittiöön. +Ovensuussa seisoivat Pekka ja hänen vaimonsa isoine luutakimppuineen. +Pekka kumarsi hiukan vastahakoisesti, hänen henkensä löyhkähti +väkevälle. + +»Päivää. Piti tulla katsomaan tuttuja paikkoja. Hehhee! Tässä nyt +kirkkoherra näkee työnsä tulokset, tuohiäijän ja luutamuijan», +soperteli Pekka. + +»Soh, soh», koetti muija estellä, »eikö kirkkoherran rouva osta luutia, +meidän pappa se on hiukan...» + +»Suus kiinni, kun minä puhun asian selväksi.» + +»Työni tulokset?» ihmetteli kirkkoherra. + +»Niin, niin, miksi kirkkoherra antoi minulle tyhjän talon? Mitä pahaa +minä tein, että minua sillä lailla vedettiin suoraan sanoen nenästä?» + +»Pekka parka», sanoi kirkkoherra, »olen kyllä kuullut, että sinä +kylillä olet moitiskellut minua oman saamattomuutesi tähden, mutta +katso ja tutki itseäsi, etköhän silloin lähempää löydä syytä omaan +turmioon». + +»Tehän minut olette turmioon toimittanut», kivahti Pekka. »Kuka korvaa +minun menoni, minun velkani, koko tämän elämäni helvetin, johon minä +olen joutunut!» + +»Mietihän ja hillitse sanojasi»! puhui nyt pappi hiukan kiusaantuneella +ja kiivaammalla äänellä. + +»Maksakaa pois, maksakaa korvaus kaikesta, mitä olen menettänyt!» + +»Tämä menee jo liian pitkälle» huusi hyväsävyinen kirkkoherra. +»Kiittämättömyys on maailman palkka!» + +»Niin, kiittämättömyys on maailman palkka, tällaisen palkan minä sain +kaikista vaivoistani. Jollette maksa, niin minä menen vaikka lakiin ja +myytän pakkohuutokaupalla koko höskänne.» + +Nyt loppui papin maltti, hän osoitti sormellaan ovea ja sanoi: »Nosta +likainen koira vedestä, niin se pudistaa lokaa kasvoilleni. Pekka, +viimeisen kerran sinä nyt kävit talossani. Mene!» + +»Minä menen. Tuossa on luuta lahjaksi tyhjästä talosta, laaskaa sillä +ensin oman huoneenne kynnys!» + +Vaimo talutti Pekan puoliväkisin porstuaan. Siellä Pekka mutisi: + +»Niin, niin, kiittämättömyys on maailman palkka!» + +Kirkkoherra pudisti päätään, kulki keittiöstä työhuoneeseensa ja +huokasi: »Minä en ymmärrä tätä kaikkea, kenessä on syy? Niin, niin», +huokasi hän, »kiittämättömyys on maailman palkka.» + + + + +VANHANKARTANON TARINA + + +Hillevi rouvan luonteen hieno hiljaisuus oli vihkinyt koko +Vanhankartanon elämän herkälle hiljaisuudelle, joka uinaili ullakolla +ja hämärissä huoneissa. Kartanon vanha herra oli jo aikoja sitten +kuollut. Kuoleman korkea vieras oli poistuessaan laamanni-vainajan +työhuoneesta jättänyt umpean, unisen hengen kaikkialle. Työhuone +oli entisellään, huonekalut ja sänky. Ja pääpatjassa, johon nojaten +laamanni oli iäksi ummistanut silmänsä, oli vielä pään muodostama +lovi. Mihinkään ei saanut koskea, se oli Hillevi rouvan hiljainen +käsky. Mustetolppo ja kynäkin pöydällä oli vielä samalla paikalla, kuin +mihin koukistunut käsi oli sen jättänyt ilmaistuaan viimeisen vaikean +tahtonsa. Kummallisen jälkisäädöksen mukaan saisi Hillevi rouva omistaa +kartanon, niin kauan kuin hän siinä asuisi. + +Ja Hillevi rouva oli uskollisesti täyttänyt mies vainajansa tahdon ja +määräyksen. + +Hän istui nyt sinisessä huoneessa kartanon puistonpuoleisessa +päässä surupukuisena ja katseli ilta-auringon kultaamasta ikkunasta +etäisyyteen. Vanhat, surupukuiset naakat puiston puissa istuivat +katsellen Hillevin huoneeseen ja haastelivat hiljaa keskenään. Ne +lentelivät sitten mustana parvena yli koivulehtokujan, joka johti +maantielle. Maantien yli suuntasivat ne salaperäisen lentonsa +männikkömäen lappeella lepäävän kellertävän Sarkun kartanon +poppeleihin. Sieltä ne katselivat, miten Kuuno herra, Hillevi rouvan +sisarentyttären mies, hautoili harmaita ja huonoja ajatuksia. Naakat +tulivat ikäänkuin härnäämään Kuuno herran rikollisia suunnitelmia. + +»Naa, naa, sinä mietit taas sitä jälkisäädöstä», oli Kuuno kuulevinaan. + +»Minä mietin tilani parantamista. Minun ja Vanhankartanon maat +työntävät toisiaan, ne pitäisi yhdistää.» + +»Sinä mietit, miten saisit enemmän peluurahoja. Kaupunkiin ajelit ja +pelasit pois ulkotalosi. Naa, naa!» + +»Minä mietin sitä, mikä minulle kerran kuuluu. Hillevi rouvan vouti on +veltto ja kartano rappeutuu. Minä ostan uudet koneet, raivaan uudet +maat. Minä tahdon laajentaa sukuni tilan suureksi.» + +»Naa, naa», nauskivat taas naakat. »Sinä mietit, miten saisit +Vanhankartanon käsiisi jo Hillevi rouvan eläessä. Sitä sinä mieletön +mietit, kurja Kuuno, kurja Kuuno!» + +»Kurjat linnut, häiritsevät työtäni!» ärjyi Kuuno herra, kulki taas +kaapille ja kaatoi tulista Marsalaviiniä pitkään pikariin. + +»Naa, naa, olit kunnon Kuuno, kunnon Kuuno! Nyt sinä mietit Hillevin +kuolemaa!» + +»En mieti kuolemaa, vaan...» + +»Naa, naa, vaan mitä...?» + +»Miten minä saisin Hillevi rouvan muuttamaan syntymäsotilaspuustelliin +tuonne joen rannalle.» + +»Sinä ajat pois Hillevi rouvan», nakuttivat taas naakat. + +»En aja, mutta mustat muistot, laamanni vainajan kummittelut tekevät +Hillevin sairaaksi. Hän miettii vain hautajaisia ja tuonpuolista +pimeyttä... Lääkäri on sanonut...» + +»Lääkäri, hahhaa», nauroivat naakat, »sinä itse olet sen keksinyt, +kurja Kuuno, kurja Kuuno!» + +»Huis linnut!» sähähti Kuuno herra, avasi ikkunan ja karkoitti naakat. +Nauraen lensivät ne taas Vanhankartanon vanhoihin vaahteriin ja +alkoivat keskustella ihmiskohtaloista ja koettelemuksista, mutta ne +vaikenivat nähdessään, että Hillevi vaipui valkean unen valtaan. + +Ja hieno Hillevi rouva näki puoli-unta. Hänen miehensä istui taas +työhuoneessaan ja kirjoitteli... + +»Missä sinä olet ollut niin kauan?» kysyi Hillevi. + +»Kaukana vieraalla maalla, ihanassa maassa, missä kesä iäti kentillä +kukkii, missä suloiset sielut kaipaavat iäti rakkaittemme rauhallisiin +koteihin. Minä tulen tänne kuin salaa silloin, kun sinun sielusi minua +halajaa, mutta kauan en voi viipyä...» + +»Kartanossa ei kukaan tiedä sinun tulostasi.» + +»Mutta Kuuno ajattelee minusta mustia ajatuksia, hän voi tulla tänne, +hän karkoittaa minut kuin sinutkin», puhui taas ääni. + +»Kuuno on niin hyvä minulle», kuiskasi Hillevi unissaan. + +»Hän on hyvä vain pettääkseen sinut», huokasi henki. »Etkö näe hänen +alhaista ahneuttaan?» + +»Minä näen vain hänen hyvyytensä», huokasi Hillevi. + +»Kerran sinun silmäsi aukenevat», varoitti henki. »Silloin näen sinut +ja yhdyn sinun sielusi iäisyyteen», kuiskasi Hillevi. + +Samassa Hillevi heräsi. Tuuli ravisteli ullakkoa, kuului kolinaa +ylähuoneesta, ikäänkuin joku olisi siellä kävellyt. Puiston ovi rämähti +selkoselälleen, ikäänkuin joku olisi sen kiireissään riuhtaissut auki. +Ja naakat pelästyivät, ikäänkuin joku tuntematon olisi häirinnyt heidän +untaan. + +Hillevi hätkähti. Kummitteliko taasen yliskamarissa vai kummittelivatko +hänen aivo-aaveensa? Hän hieroi hienonkaarevaa, kermankelmeätä +nenäänsä. Hillevi kuunteli kuultavan kullankellertävillä kasvoillaan. +Hillevi rouva vainusi vierasta, hän tunsi jo kaukaa vaistomaisesti +vieraan tulon. + +»Tulee vieraita», ajatteli hän ja katseli riutuvaan iltapäivähämärään. + +Sarkun kartanossa sammui Kuunon huoneen lamppu. + +»Kuuno lähtee matkalle, Kuuno kääntyy tänne. Kuule, kuinka vaunut +vierivät yli jokisillan, ylös mäkeä, ohi riihirakennusten, ali vanhan +lehtokujan.» + +Hillevi rouva ajeli edellä ajatuksissaan vaunuissa. Vaunut ajoivat +pitkin kartanon pihamaan ympyriäistä kehää, jonka keskellä vihreä +lasipallo kiilsi kuin tarhapöllö. Vaunut seisahtuivat portaitten eteen. + +Sudennahkalakki päässä astui punarosonaamainen, kookas, komea mies +siniseen huoneeseen ja Hillevi rouva nousi kulkien häntä vastaan. + +»Hyvä, että tulit, Kuuno! Etkö sinä nähnyt ketään vastaantulijaa +jokisillalla... laamannia? Oh, minä niin pelkäsin, nyt en enään +pelkää...» + +»Täti kulta, sinä näet vain uninäkyjä, en nähnyt sillalta saukkoakaan.» + +»Sitten hän on vielä huoneessaan, etkö kuule, kuinka keinutuoli +liikkuu»? + +»Ehkä akkuna on auki, tuuli kiikkua liikuttaa.» + +»Mutta hän on talossa, hänen henkensä on huoneen hajussa, käden +koskettamissa kaluissa, kartanossa kaikkialla.» + +»Täti, jos on henkiä, niin niitä ei ainakaan näe.» + +»Kuuno, laamannin kuoleman jälkeen tunsin, kuinka hän herätti minut, +ja usein sen jälkeen olen tuntenut hänen läheisyytensä. Sanotaan, että +vainajat lähestyvät meitä, kun me ajattelemme heitä, mutta lähtevät, +kun emme näe emmekä ymmärrä heidän henkipuhettaan.» + +»Olet, täti, taas lukenut salatieteitä, ja Poen runoelmat +kauhunäyillään tekevät vain suloisen, sairaan pääsi vielä sairaammaksi. +Kas niin, nyt minä nostan tämän kauhun runoilijakuninkaan kauniisti +hyllylle, eikä täällä enään kummittele.» + +Näin sanoen asetti Kuuno runokirjan kirjakaappiin. + +»Niin, nyt minä olen tyyni, Kuuno, kun sinä olet täällä. Kävisit +useammin, mutta sinä matkustat niin usein kaupunkiin.» + +»Sinun pitäisi ajatella jotain muuta, täti» sanoi Kuuno todella +säälien Hilleviä, sillä hän saattoi toisinaan olla hellä katumapäällä +ollessaan, kaupunkijuominkien jälkeen. — »Jospa muuttaisinkin tänne.» + +»Niin, Kuuno, muutakin.» + +»Mutta Sarkku, miten sen käy? Täti, sinua vaivaavat vain muistot +laamannista, jotka herättävät sinussa sairaita suruja. Muuttaisit +joksikin aikaa syntymäpuustelliisi, lääkärikin on niin neuvonut.» + +»Lääkäri, lääkäri ei voi minulle mitään, minun sieluni on sairas.» + +Kuuno soitti pöytäkelloa ja huoneeseen tuli vanha Mari. + +»Mari hoitaa nyt hellästi laamannin rouvaa. Lähden kaupunkiin, samalla +pyydän tätiä kirjoittamaan tämän velkapaperin alle.» + +»Kuuno kulta, kirjoitan vielä tämän kerran, mutta tästä lähin saat +paremmin hoitaa kartanosi asioita.» + +Kuuno puri hammasta ja rikinkellanvihreä silmä välähti. Kuuno herrassa +heräsi taas paha, pinnallinen luonne. Hän muisti velkamiehensä. Hän +sävähti, hillitsi itsensä, kumartaen suuteli hän tätiä otsalle ja +poistui. + +Mutta niin pian kun Hillevi oli poissa hänen näkyvistään, saivat +ahneuden ja peliraivon hurjat henget vallan hänen sielussaan. Eteisestä +näki hän pihalyhdyn valossa komean navetan, aittarivit, myllyn. Myllyn +takana kuu kumotti. Pihakoira haukkui kuuta. Myllyhaan takana kohosivat +Kyöpelinvuorta kohden suunnattomat, koskemattomat metsät. Mikä mieletön +ajatus! Mikä suunnaton rikkaus! Hänen täytyi saada Hillevi rouva pois +kartanosta hinnalla millä hyvänsä! Hätäkös oli Hillevi rouvan asua +puustellissaan! Ja äkkinäisen päähänpiston valtaamana hän sieppasi +porstuan naulakosta laamannin ketunnahkaturkin ja majavannahkalakin ja +syöksähti tiehensä illan pimeään. + +Kauan valvoi Hillevi rouva ja ajatteli Kuunon kehoitusta. Muuttaisiko +hän pois rakkaasta kartanosta, jossa hän kukkeana neitona ja valoisana +vaimona oli elänyt elämänsä suurimmat ja salaperäisimmät hetket. Mari +lohdutti häntä. Hän nukahti, kun Sarkun kartanossa sammui tuli. + +Mutta Kuuno kuuli kartanosta lähtiessään Vanhankartanon naakkojen +nauravan: + +»Kuuno konna, Kuuno konna!» + +Hän läimäytti piiskalla orhia ja ajeli puiston ohi kaupunkiin vievälle +tielle. + +* * * + +Hillevi palasi haudalta, jonka hän rakkauden runsaalla raukeudella +oli koristanut syksyn viimeisillä valmuilla. Haudan varjot seurasivat +hänen varjoansa ja yhtyivät kartanon varjoihin. Hillevi toi huoneeseen +mullan ja kellastumisen tuoksun ja varjot viihtyivät hyvin hämärissä +huoneissa ja surullisissa soppiloissa. Maahiset, mannun henget, etsivät +aina tuollaisia kuolleilta näyttäviä vanhoja kartanoita, joiden sokeat +ikkunat ikävöivät illan väräjäviä varjoja. + +Ja Hillevi rouva istui surupukuisena laamannin kuolinpäivänä korkeassa +perhetuolissa ja seurusteli vierasvakaisten varjojen kanssa. Sillä +Hillevi oli mielestään joutunut jollekin väärälle taivaankappaleelle, +hänen säteilevä sielunsa oli kotoisin jostakin puhtaasta ja paremmasta +maailmasta. Tämä typerä, pöyhkeilevä ja puutteellinen maan maailma ei +ymmärtänyt hänen sielunsa mittaamattomia maailmanääriä, niinkuin ei +hänen kirkas korkeutensa käsittänyt tätä pientä ja matalaa maailmaa. +Hillevi rouvan henki harhaili vielä haudalla, johon hän oli teettänyt +torven, jonka kautta hän puheli laamanni-vainajalle. Tällaisten +haudantakaisten taivallusten jälkeen oli hän tavallisesti herkempi +hätkähtämään pienimmästä nurkan naksauksesta tai vanhojen huonekalujen +natinasta, jotka aina ikäänkuin huokailevat itseksensä. + +Hillevi tuijotti suurin, sielukkain silmin hienonkalpeine kasvoineen +yli tummuvan illan, kellertävien ketojen yli, Sarkun kulmahuoneen +saatanallista valoa. + +Mutta mitä teki Kuuno herra? Kaunis ja komea Kuuno seisoi Sarkun +suuressa, valkoisessa kulmasalissa ison, kattoon ulottuvan, +Kustavi-kuninkaanaikuisen, kullalla ja valkealla kehystetyn, siron +seinäpeilin edessä. Kuuno herra oli usein ottanut osaa kartanokeikarien +ja aatelisarmojen paimennäytelmiin ja paastopeleihin. Nyt hän pelasi +vaarallista peliä, mikä voisi päättyä kuolemalla tai voitolla. +Peilipöydällä oli laamannivainajan valokuva, jota hän tavan takaa +tarkasteli asettaessaan päähänsä lettipäisen, valkean puuteritukan. +Hän maalasi poskipäänsä hiukan bordeaux-viinin värisiksi, kiinnitti +mastiksella pulisongit ja asetti nenälleen kultasankaiset nenälasit. +Sitten hän etääntyi peilistä ja naurahti omalle kuvalleen. Hän oli itse +ilmetty laamanni! Tai hänen toinen huonompi minänsä, jonka eleitä ja +ääntä hän matki! Tekikö hän näin väärin Hillevi rouvalle ja laamannin +muistolle? Mitä vielä! Tämähän oli vain iloista, pientä pilaa, jolle +juomaveikot makeasti nauraisivat. Näin hän parantaisi Hillevin +sairaalloisista mielialoista, joihin häntä vaivuttivat tutut esineet, +vanhat muistot ja kartanon kolkkous, johon Hillevi kummitushetkinä +kutsui henkiä ja haltioita. Tämä näytelmä päättyisi samppanjakemuilla +ja potpurrikarkeloilla. Ja Kuuno astuisi ylimpänä isäntänä +Vanhaankartanoon, kuin karvevaalikuningas viininlehvä otsalla ottamaan +perintönsä. Entä Hillevi rouva? Saisi rauhan uudessa ympäristössä, +vanhassa puustellissa, joissa eivät kirotut naakat kirkuneet +omanvoitonpyynnistä, kavalista keinoista, saastaisista salajuonista. +Niin päättyisi kaikki kaikkien hyväksi, murhenäytelmä päättyisi syntien +ja syiden sovinnolla. Ja esirippu laskeutuisi. + +Niin mietti Kuuno, kulki porstuaan, pani päähänsä majavannahkalakin, +kääriytyi laamannin ketunnahkaturkkiin. Otti komerosta salalyhdyn ja +hiipi kuin varas hämärähenkiseen ilta-yöhön. + +Mutta samaan aikaan, kerrotaan, istui Hillevi sinisessä huoneessaan +kutsuen henkiä hämyhetkien viettoon ja kuiskasi kauan kaivatulleen, +kauan kadotetulleen: + +»Tule, sinä henki minun hengestäni, näkymätön näkijäni ja näyttäydy +minulle! Suo minun havaita sielusi hahmo, etten kalvavaan kaipaukseeni +kuolisi! Minä kutsun sinua, Siivert, sinä kaksoissieluni!» + +Hän kuunteli. — Sade rummutteli kartanon ruutuja ja ullakolla ulisi +tuuli. Sateen sihinästä oli hän eroittavinaan askeleita puutarhasta. +Siellä taittui sireenin oksa ihan ikkunan alla. Hillevi säpsähti oman +kutsunsa kuiskeita. Hän kuuli kolinaa puutarhakuistilta. Kun hän +kääntyi, näki hän pitkän varjon ulkona. Laamanni-vainaja seisoi hetken +ilmi-elävänä terassilla ja samassa hänen hahmonsa haihtui hämäryyteen. +Sanomaton, selittämätön ilo täytti Hillevi rouvan ja tumma tyyneys +lankesi hänen ylitsensä.—Hän istui korituolissaan liikkumatta katsellen +salinovelle, josta hän odotti oudon, kaukaisen ja kaihotun vieraan +tulevaksi. + +Eteisen ovi aukeni hiljaa, salalyhdyn valossa kulki vieras väärällä +avaimella, peittäen valon turkkiinsa hän avasi salin oven ja seisoi +kynnyksellä. + +Hillevi rouva ei päässyt paikaltaan: hämärän oviaukon autiudesta +naulitsi kaamea katse hänen katseensa. Niin katselivat he hetken +toisiaan, mikä Hillevistä tuntui pitkältä kuin laamanni-vainajan +hautauspäivä. Outo vieras ei virkkanut sanaakaan. Hillevi voitti +värisevän, pehmeän pelkonsa, näky oudostutti ja onnellistutti samalla +kertaa, sillä oven olennossa oli jotakin vierasta ja samalla tuttua. +Vainaja oli kuullut hänen kutsunsa. Vihdoin Hillevi kysyi vapisevalla +ja vaivaloisella äänellä: + +»Tulitko sinä minua noutamaan?» + +Vieras ravisti päätään. + +»Mitä tahdot? Tahdotko testamenttisi?» + +Vieras kohautti olkapäitään. + +»Sano tahtosi, sen täytän, kuten jälkisäädöksesikin.» + +»Muuta pois kartanosta», sanoi outo kolealla äänellä ja katosi aukon +pimeyteen. + +Hillevi kiljahti ja vaipui tiedottomana lattialle. Toden- ja +tarunsekainen oli vieraan äänen voimalla iskenyt hänet maahan kuin +ukkosen vaaru. + +Mari saapui siunaten huoneeseen ja nosti pyörtyneen rouvan lattialta. + +* * * + +Viikon ajan houraili Hillevi rouva salaperäisestä vieraasta. +Vakuuttamalla hän vakuutti nähneensä laamanni-vainajan, mutta +kukaan ei uskonut häntä. Mari lohdutteli häntä ja lääkäri kävi +häntä katsomassa. Hillevin korvissa kaikuivat vielä sanat salaiset: +Muuta pois kartanosta! Ne eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa. +Hän tahtoi muuttaa pois kartanosta pieneen puustelliinsa, ja +lääkärikin suostui siihen, koska hän arveli vaihtelun vaikuttavan +parantavasti Hillevi rouvan hiushienon herkkiin hermoihin. Hän toipui +ja tyyntyi. Ja kummallinen kohtalo ajoi asian niin, että toipilas +istui puustellin pienessä kamarissa räiskyvän takkavalkean ääressä. +Mutta Vanhaankartanoon oli tullut Kuuno herra. Asianajajilla ja +käräjänkäynneillä vahvistutti hän oikeutensa Vanhaankartanoon, josta +Hillevi rouva oli omasta tahdostaan muuttanut, siirtäen siten omat +oikeutensa Kuuno herralle, lähimmälle perijälleen. Juomapidoilla, +joihin hän oli kutsunut pitäjän kaikki huikentelevat herrat, hän +vastaanotti isännyytensä. Mutta kova onni kohtasi häntä heti ensi +viikkona. Vaunuhevonen, joka kerran oli saattanut laamanni-vainajan +hänen viime matkalleen, potkaisi häntä tallissa, kun hän sitä +piiskalla kuritti. Ja nyt sai Kuuno herra vuorostaan olla vuoteen +omana. Siinä levätessään ehti hän nyt miettiä kaikkia kummitusjuttuja +laamannista, joita juomaveikot olivat veistelleet. Jamaikka-pullo oli +aina hänen yöpöydällään, humalan horrostilassa hän oli kuulevinaan +kolinaa laamannin työhuoneesta yläkerrasta. Hän naurahti ensin niille +harhaluuloilleen. Huonekalut alkoivat huokailla hänelle kuten Hillevi +rouvalle, ja hän saattoi parkaisten kohota istualleen puiston oven +rämähtäessä auki tuulen tuivertaessa. Ja silloin kuuli hän naakkojen +naurun: »kurja Kuuno, kurja Kuuno», otti pistoolin pöydältä ja ampui +niitä läpi ikkunan, että lasit säpäleinä särkyivät lattialle. Sitä +hullummin huusivat vain naakat. Vähitellen vaipui hän yksinäisyyden +avuttomaan, aavemaiseen maailmaan, josta vain humalan hurjuus hänet +hetkeksi vapautti herpaistakseen hänen hermojaan kuulemaan ääniä ja +omantuntonsa kummallisia kuiskutuksia, joita hän ei ennen eroittanut. +Ja hän kuuli kummia Hillevi rouvasta, josta vanha Mari toisinaan +kävi tarinoimassa. Hillevissä oli, tapahtunut taudin muutos. Hän oli +köyhtynyt ja kirkastunut taistellessaan nyt todellisuuden kanssa. +Kummitusnäyt olivat karkonneet. Hän askarteli aamusta iltaan, penkoen +puutarhassaan, kutoen kotikutosiaan. Hän kulki köyhien mökeissä +autellen avuttomia ja sairaita. + +Kuuno kuuli kaiken tämän, ja omantunnon tuskat kasvoivat tukehuttaen +ilman hänen ympärillään, niin että hänen täytyi syöksyä kaupunkiin +haihduttamaan hurjat ajatuksensa. Sellaisilta matkoilta palattuaan +hän aina kiersi hautausmaan, jota hän alkoi pelätä. Ja nähdessään +rauhallisen tulen tuikkivan pienestä puustellista hän hoputti hevosta. + +Kartanossa siirteli hän laamannin huoneen huonekaluja ja pöydällä +olevia esineitä, mutta hänen ihmeekseen siirsi joku näkymätön käsi +esineet taas entisille paikoille. Hän alkoi surkastua ja henkisesti +rappeutua. Hurjistelujen takia kävi hänessä huumaava, ainainen +aaltoilu. Öisin hän oli keinuvinaan vuoteessaan ja vaipuvinaan syvälle +alas kartanon kellariin. Toisinaan hän tunsi, ikäänkuin joku olisi +painanut häntä hartioista taluttaen ovelle karkoittaakseen hänet +kartanosta. Sentähden alkoi hän kaihtaa kartanoa ja viipyi viikkomääriä +matkoilla. Hetket kartanossa muuttuivat hänelle helvetiksi. Hän +pelkäsi lattiapalkkien natinaa ja omia askeleitaan, jotka kajahtivat +autiossa talossa. Toisinaan hätkähti hän omaa varjoaan. Hän kuvitteli +mielessään, kuinka laamanni oli kartanossa kävellyt, istunut +nahkasohvalla ja syönyt päivällispöydässä. Kaikessa kummitteli +laamannin henki, ja kuvittelut hänestä syöpyivät niin hänen sieluunsa, +että hän toisinaan pelkäsi älynsä hajanaisen hurjaa hehkua. Kerran +yöllä puoli-unesta herättyään hän oli nähnyt laamannin hahmon ihan +vuoteensa vierellä. Hahmo haihtui vihdoin kattoon talon yläkertaan. +Hän puhdisti kartanon ummehtuneen hengen, hän pelkäsi seinäpaperien +haletessa niiden vihreässä värissä piilevää myrkkyä muka, sisusti koko +kartanon, mutta mikään ei auttanut. — Hillevi rouvan pyynnöstä hän oli +antanut työhuoneen olla rauhassa. Mutta se vaivasi häntä juuri enimmin. +Hän ampui kaikki naakat, ja hiljaisuus huusi vain äänekkäämmin. Nyt +hän pelkäsi hiljaisuutta ja omaa itseään. Vajaan vuoden kuluessa hän +tuhlasi ja mässäili niin, että oli saattaa koko kartanon rappiolle. +Niin meni talvi taittaen Kuunon viimeisenkin voiman. Tuli kevät eikä +hän nähnyt sitä, hän ei huomannut puiston puhkeavia, keväisiä kerkkiä, +hänen henkensä harhaili vain talven yksinäisessä yössä. + +Mutta Hillevi rouva askarteli puustellinsa pienessä puutarhassa. Hänen +aatoksensa suli aurinkoon ja lintujen liverryksiin. Pääskynen laitteli +jo pesäänsä hänen rauhallisen räystäänsä alle. Hänen ylitsensä lankesi +lauhkea lepo, vaikka häntä syvästi suretti, että Kuuno oli karkoittanut +kaikki hyvät henget vanhasta, kauniista sukukartanosta. + +* * * + +Hillevi oli tullut pyhältä hautahetkeltään. Hän oli lakannut +puhelemasta vainajan kanssa, sillä hän tiesi nyt, etteivät vainajat +vaadi, että heitä herkeämättä surtaisiin. Kuten aviopuolisot +vanhemmiten harvemmin haastavat toisilleen huoliaan, tuntevat toistensa +tahdon jo eleistä ja enteistä, käyvät vihdoin viisaudessa toistensa +näköisiksi, oli Hillevi vuosien vieriessä vain henkevöitynyt. Ja hän +oli samalla oppinut elämän yksinkertaisen viisauden ympäristönsä +ujossa ymmärtämyksessä. Hänen tuonentakaisia haltioitumishetkiänsä +olivat nyt vain laamanni-vainajan lähtöpäivä. Tällaisena päivänä +katseli hän nyt kevään korkeassa kirkkaudessa taimitarhaansa. Hän kuuli +ylhäältä suloisen siipien suhinan. Korkeudessa kulki kurkien komea +kuningasretki. Äänet loittonivat teräskirkkaina yli lakeuden kohden +Kyöpelinvuorta. Mutta yksi ääni eksyi edeltäjistään, sairas, siipirikko +kurki liihätteli levottomana, pudoten Hillevin eteen. Hän otti sen +hellästi hoivaansa ja alkoi parannella sen vioittunutta siipeä. Se +näkyi heti viihtyvän, ja pääskyparilla oli siitä sanaton ilonsa. Se +käyskenteli pitkin pihamaata ja pääskyset livertelivät liipaisten +toisinaan sen ylitse, kerran istahtaen sen selkäänkin. Sen siipi parani +pian ja se kohosi korkeuteen yli hautausmaan. Ja kevättähdet lensivät +sen eitse, kun se jäähyväislaulua laulaen katosi kuin kaunis ajatus +avaruuteen. + +Ilta oli viileän vieno ja tyyni. Hillevi seisoi ikkunan ääressä ja +katseli tähtiä. Kuu kulki kuin suuri niittomies tähtitarhaa, leikaten +lentoon tähtiä, jotka sinkoilivat kuin tulisiemenet yli Vanhankartanon. +Silloin ilmaa viilsi vihlova ääni Vanhankartanon yläkerran ikkunasta. +Naisen hihkaiseva huuto kuului laamannin työhuoneesta. Sitten alkoi +vanha spinetti särkyneesti soida, sitten sitä säestivät klarinetit ja +viulut. Sillä Kuuno herra oli kaupungista tuonut soittajia soittamaan +pois hänen hurjia näkyjään. Kuuno herra oli käskenyt sinne myös +mustalaistyttöjä soihtujen valossa alastomina puutarhassa tanssimaan. +Ne ne nyt kirkuivat keväisessä kiimassa Kuunon juomaveikkojen +hohottaessa. + +Kuuno itse istui kuin uhalla laamannin keinutuolissa. Toisinaan +ponnahti hän pystyyn matkien laamannin eleitä. Nyt hän maalasi +poskeaan, nyt hän veti ketunturkit ylleen, hiipi hämärässä, seisoi +Hillevi rouvan edessä ja — — Hän kuvaili kohtausta, jota kaikki +nauroivat. Mutta tätä tehdessään hän oli koko ajan tietoinen siitä, +että hän rikkoi jotakin pyhää ja korkeaa — itsessäänkin. Hän suuttui +itselleen, hoputti soittajia ja pieksi tyttöjä. Raivo sai hänessä yhä +helvetillisemmän, vaahtosuisen voiman. Silloin hän huomasi laamannin +kuvan seinällä ja sen silmät seurasivat ilmi-elävinä kaikkia hänen +liikkeitään. Hän syöksähti kuvan kimppuun lävistäen puukollaan sen +silmät puhki. Sitten hän kävi jäykän mykäksi ja tuijotti rikkinäiseen +kuvaan. + +Samassa kuului kirkaisu pienestä puustellistakin. Hillevi peitti +kasvonsa käsillään torjuen kamalaa sisäistä näkyään. Sitten suoristui +hän ylevän käskeväksi. Otti viittansa ja alkoi hiljaa kuin unissakävijä +astella kohti Vanhaakartanoa. + +Kuuno herra heräsi tuijotuksesta siihen, ettei kukaan nauranut hänen +hullutuksilleen. Hillevi rouva oli surupukuisena astunut kartanon +pääovesta yläkertaan, ja kaikki väistyivät kahden puolen hänen tieltään +hänen taakseen yön pimeyteen. Kirkuen juoksivat naiset ullakolle ja +herrat heittäytyivät vaunuihinsa. Hiljaa kuin aave astui nyt Hillevi +Kuunon eteen. Kuuno asetti käden silmilleen kuin näkyä pelästyen. +Läpitunkevina tuijottivat Hillevin hyytävät silmät. Kuin korkeimman +kohtalon kova käsi iski Kuunon olkaan, hän lysähti polvilleen. + +Sanaa sanomatta osoitti Hillevi sormellaan ovea. Pää kumarassa Kuuno +otti aran askeleen, hänen hartiansa vavahtivat, hän kätki kasvonsa ja +kulki hitaasti alas rappusia. Hän kulki yhä alaspäin, yhä alaspäin, +ikäänkuin sillä alenemisella ei olisi mitään loppua ollut, ikäänkuin +portaat olisivat johtaneet maan alle. Pihalla potkaisi hän tuntematonta +mustaa koiraa. + +* * * + +Syystähdet kimmelsivät ja ympäröivät koko Vanhankartanon tulimerellään, +johon se kummullaan kohosi avaruuteen antautuen. Vanhankartanon katto +uneksi vuosisataista untaan ja sen pääty katsoi itään kuin ilmestykseen. + +Hillevi rouva istui avatun ikkunan luona. Vanha Mari kertoi palavan +takkavalkean ääressä vanhasta laamannista. Hän kertoi myös kujeistaan +siirtäessään laamannivainajan työpöydän esineet entiselleen. Ja +Hillevi hymyili hetken, mutta sitten hän vaikeni muistellessaan +Kuunoa, joka oli hiljattain kuollut. Pappilanmatkalta palattuaan hän +oli pudonnut metsästyskääseistään ja jäänyt jäykkänä tuijottamaan +avaruuden ikuista arvoitusta. Ehkä hän papin luona oli saanut rauhan +raskaalle mielelleen, sillä viime aikoina oli hän käynyt vakavaksi ja +harvapuheiseksi. Ja laamannin haudalla oli hänen nähty harhailevan, +jonne hän oli laskenut sovitukseksi koko suuren, synkän surunsa. — +Hillevi huokasi ja katsoi taivaalle. Sieltä kuului kuin hankojen +havinaa uinuvalta ulapalta, kurjet tekivät lähtöään. Mutta alhaalla +puustellin pienessä puutarhassa valitti pieni pääskynen, joka oli +lentänyt puhelinlankaan satuttaen siipensä. Se vikisi ja valitti, +sillä se oli jäänyt pois parvestaan. Muut olivat jo päivällä kenenkään +huomaamatta lähteneet pitkälle muuttomatkalleen. Mutta kurkiauran +sivulla erottautui suuri siiven varjo vasten valossa vavahtavaa +ja väreilevää tähtitaivasta. Korkea kurki liihätteli alas pienen +puustellin pihalle, laskeutui maahan. Ja pieni pääskynen nousi sen +selkään. Sitten kohosivat ne molemmat ja lensivät yli Vanhankartanon +huokailevan harjan. + +Ja Hillevi rouva vaipui mietteisiinsä. Ehkä tämä kurki oli sama, +jonka hän oli parantanut, ehkä se nyt vuorostaan tahtoi tehdä pienen +palveluksen pienelle, sairaalle pääskyselle. + +Ja Hillevi rouva tunsi, miten suuri, siunattu rauha laskeutui hänen +sieluunsa. Näin eheänä kaartuisi elämän ilta, kunnes kerran mustat +vaunuhevoset veisivät hänet viime vaellukselta sukuholviin rakkaan +laamanni-vainajan viereen. Joku korkeampi, käsittämätön voima nostaisi +hänen sairaan sielunsa läpi lentävien tähtien liitääksensä ikuisen +voiman varassa kohti ainaista aurinkoa ja ikuista iloa. + +Hillevi rouva katsoi kirkastunein kasvoin kohti kaukaista korkeutta. +Sitten sulki hän ikkunan. Tuli oli takassa sammunut. Vanha Mari nukkui +jakkaralla. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78863 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..3c66816 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78863](https://www.gutenberg.org/ebooks/78863) |