Initial commit of ebook 78869 filesHEADmain

4 files changed, 5783 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..9f57f44
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,13 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
+*.htm text
+*.html text
+*.png binary
+*.jpg binary
+*.svg text
+*.pdf binary
+*.bmp binary
+*.zip binary
+*.midi binary
+*.mp3 binary
diff --git a/78869-0.txt b/78869-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..0bd72ee
--- /dev/null
+++ b/78869-0.txt
@@ -0,0 +1,5758 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78869 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+VALHEEN VERKKO
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+SIDNEY WARWICK
+
+
+
+Suomentanut
+
+Eero Alpi
+
+
+Kariston 50 p:n romaaneja N:o 18
+
+
+
+
+
+Hämeenlinnassa,
+Arvi A. Karisto,
+1913.
+
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+   I. Mrs Lathomin mies.
+  II. Kylvö ja sen hedelmät.
+ III. Yksin.
+  IV. Laupiaan samarialaisen suojakoti.
+   V. Menneisyys ja tulevaisuus.
+  VI. David Muir.
+ VII. Työssä.
+VIII. Varjo varjojen joukossa.
+  IX. Usvassa.
+   X. Marionin löytö.
+  XI. Kirje.
+ XII. Päätelmä.
+XIII. Kaksi miestä.
+ XIV. Kaksi naista.
+
+
+
+
+I
+
+Mrs Lathomin mies.
+
+
+Hartley Lathom oli kalpea ja näytti väsyneeltä, mikä seikka ei ollut
+ollenkaan ihmeellistä, sillä hän oli viettänyt viisi pitkää tuntia
+Greyminsterin oikeuden istuntosalissa. Vaan kun hän vaimoineen tuli
+sieltä ulos ja seisahtui silmänräpäykseksi korkeille rappusille,
+vastasi hän tavallisella avomielisellä hymyilyllään niiden monien
+ystävien tervehdykseen, jotka olivat kerääntyneet kadulle puristamaan
+hänen kättään. Lathom oli asianajaja ja sitäpaitsi oli hänellä
+niskoillaan kokonainen taakka kunnallisia tehtäviä ja luottamustoimia.
+Hänen kasvonpiirteensä tekivät luotettavan vaikutuksen, ja hänen
+kuntoaan olivat myös omiaan täydentämään kaikki hänen tekonsa.
+
+Mrs Lathom seisoi hetkisen rappusilla yksinään. Hän oli
+kahdenkymmenenkahden vuotias, vaan näytti sitäkin nuoremmalta, niin
+että hänet olisi mieluummin luullut Lathomin tyttäreksi. Hänkin oli
+kalpea, vaan äkkiä hänen silmänsä välähtivät tummasti, ja hieno puna
+peitti hänen poskensa. Muuan nuori, laiha mies astui ylös rappusia ja
+nosti hänelle hattuaan. Hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja harmaat,
+kohtasivat mrs Lathomin pitkän katseen. Tämä tuijotti häntä suoraan
+kasvoihin, osottamatta värettäkään siitä, että hän olisi tuon vieraan
+tuntenut.
+
+Mies punastui ja sivuutti hänet rauhallisesti. Hän oli Rickard Jardine,
+mies, joka oli nostanut oikeudenkäynnin Hartley Lathomia vastaan,
+saadakseen häneltä erään rahasumman, jonka tämä oli viekotellut
+Jardinen äiti-vainajalta hänen vielä eläissään. Lathom oli kokonaan
+hoitanut hänen asioitaan, sillä Jardine oli viime vuodet oleskellut
+ulkomailla, eikä ollut ehtinyt kotiin edes ennen äitinsä kuolemaa.
+
+Margot Lathom tunsi pyörrytystä. Hänestä tuntui nyt paljon pahemmalta
+kuin hän oli luullutkaan solvaista Jardinea sillä tavoin ihmisten
+edessä, jotka tiesivät heidän ennen olleen ystäviä.
+
+Ystäviäkö? Eikö hän heidän erotessaan noin kolmisen vuotta sitten ollut
+sisimmässä sydämessään tuntenut, että he olivat toisilleen muutakin
+kuin ystäviä? Vaan hän oli pitänyt sydänsopukkansa oven suljettuna
+kokonaisen kolmen vuoden ajan. Oliko mahdollista, että tuon miehen
+näkeminen, joka oli jättänyt hänet sanomatta sanaakaan selitykseksi
+— miehen, joka oli hänen miehensä vihollinen — oliko mahdollista,
+että pelkkä näkeminen heitti sydämen oven täydelleen auki? Hän oli
+kiitollinen, kun Hartley Lathom saapui ja auttoi hänet vaunuihin, ja he
+ajoivat kotiin.
+
+Lyhyellä kotimatkalla oli Lathom aivan vaiti, mutta vaikka hän
+hymyilikin jokaiselle tutulle vastaantulijalle, tuntui hänen vaimostaan
+kuitenkin siltä, että miehen itsensähillitseminen oli alkanut
+heikontua, ja että levottomuuden aavistus oli lyönyt leiman hänen
+silmiinsä. Silloin hänen omakin sydämensä pelosta kylmentyi, ja sitä
+tunnettaan hän ei tahtonut jaksaa salata. Ei siksi, että hän olisi
+epäillyt miehensä viattomuutta, vaan hän muisti, miten Oikeus kerta
+toisensa perästä oli jakanut syyllisille tuomioita ja syyttömille
+vapautta.
+
+Mutta tavatessaan Lathomin päivällispöydässä katosi hänen tuskansa.
+Hänen miehensä kasvoilta oli poistunut varjo, ja hän oli jälleen
+entisen kaltainen, iloinen ja vilkas. Hänessä oli suuri määrä terävää,
+vaan ei ilkeätä leikillisyyttä, ja kuunnellessaan hänen puheitaan tunsi
+Margot sydämensä jälleen keventyneeksi.
+
+Hän katseli kirkkain silmin pöydän toisella puolen istuvaa miestään.
+Margot tunsi itsensä ylpeäksi hänestä, joka oli niin voimakas ja
+rauhallinen ja tiesi, ettei hänessä voitu mitään salaista pahuutta
+paljastaa. Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä miestään kuin nyt,
+tuumi Margot itsekseen. Varmastikin oli tuo hänen sisimmän sydämensä
+salainen ovi jälleen sulkeutunut — sulkeutunut ainiaaksi.
+
+Vaan päivällisen jälkeen meni Hartley työhuoneeseensa, ja kevennyksestä
+huoahtain heittäytyi väsyneenä takan luona olevalle nojatuolille. Hänen
+kasvonsa eivät enää säteilleet rauhallista iloisuutta. Levottomuus oli
+pyyhkinyt sen pois, niinkuin kuolema pyyhkii kyynelet.
+
+Kuinka monta kertaa ajaessaan kotiin vaimonsa kanssa, kuinka
+monta kertaa noiden melkein kiusallisten ruokailujen aikana hänen
+punnitessaan niitä viattomia kysymyksiä, jotka yhdellä kertaa olivat
+musertaneet hänen lujan itseluottamuksensa, olikaan hänestä tuntunut,
+että hän oli mennyttä miestä, että Jardinella oli häntä vastaan
+todisteita, joista hänellä ei ollut aavistustakaan? Yhtämittaa
+toistivat hänen väsyneet aivonsa sanoja:
+
+"Lähetittekö mrs Jardine-vainajalle välittäjän sopimuksen
+Honduras-osakkeiden myynnistä?"
+
+"Lähetin."
+
+"Mitenkä sitten selitätte, että mrs Jardine on merkinnyt
+muistikirjaansa useat kerrat sitä teiltä turhaan pyytäneensä."
+
+Niin, kuinka hän voi sen selittää? Se oli ensimäinen heikko kohta.
+Hänen olisi pitänyt huomauttaa, että sellainen juuri oli tavattoman
+epäkäytännöllisen naisen tapaista muistikirjanpitoa.
+
+"En voi sitä selittää — sillä minä lähetin sen hänelle", oli hän
+rauhallisesti vastannut. "Muistan hänen sitä minulta kerran kysyneen.
+Se oli tapahtunut hyvin sivumennen — vielä samana päivänä minä sen
+lähetin. Hän ehkä hukkasi sen ja luuli, ettei hän ollut sitä ollenkaan
+saanutkaan. Hän oli jo silloin hyvin heikko, ja kaikki hänen ystävänsä
+tietävät, että hänen muistinsa oli huono."
+
+"Oletteko valmis valallanne vakuuttamaan, ettette repinyt sopimusta
+rikki ja heittänyt sitä paperikoriin?"
+
+"Siihen olen valmis."
+
+"Teillä oli palveluksessanne kirjuri, nimeltä Fenwick, jonka erotitte?"
+
+"Niin tein. Huomasin hänet epäluotettavaksi."
+
+"Millä tavoin hän oli epäluotettava?"
+
+Lathom muisti vastauksensa sanasta sanaan. Fenwickin nimen
+mainitseminen oli horjuttanut hänen itseluottamustaan.
+
+"Minä en käsitä, mitä sillä seikalla on tekemistä tämän asian kanssa;
+hän oli juoppo ja sekaantui asioihin, jotka eivät häntä koskeneet."
+
+"Te kai tarkotatte, että hän nuuski kaikkia papereita?"
+
+"Aivan niin."
+
+"Ehkä hän oli sellainen, että hän taisi koota yhteen rikki revityn
+paperin palaset, esim. jonkun kirjeen, jonka te olitte heittänyt
+paperikoriin?"
+
+Se oli jokseenkin viaton kysymys, vaan Hartley Lathomille se oli kuin
+seinälle ilmestynyt tulikirjoitus. Hän ei jälkeenpäin käsittänyt,
+miten hän oli voinut säilyttää mielenmalttinsa, sillä sinä hetkenä oli
+tuntunut ikäänkuin olisi maa vajonnut hänen jalkainsa alla.
+
+Hän oli repinyt rikki sopimuksen, jota hän ei ollut koskaan
+lähettänyt, eikä aikonutkaan lähettää mrs Jardinelle, ja heittänyt
+sen paperikoriin. Mikä houkkio hän olikaan ollut! Mennä nyt ja tehdä
+sellainen tyhmyys! Ikäänkuin hän olisi sen omilla silmillään nähnyt,
+tiesi hän nyt, että Fenwick oli kerännyt paperinpalaset ja myynyt ne
+sitten yleiselle syyttäjälle. Se oli ainoa todistus häntä vastaan
+senjälkeen, kun välittäjän tilikirjat olivat tulipalossa turmeltuneet.
+Hänet tuhosikin siis Fenwick eikä Jardine. Ja huomenna —.
+
+Hän liikahti hermostuneesti, sillä ovi aukaistiin, ja hänen vaimonsa
+astui sisään.
+
+"Hartley! Sinähän et työskentelekään, ja minä kun niin pelkäsin häiritä
+sinua. Vaan minä en viihtynyt yksinäni — minussa herää aina silloin
+kaikenlaisia tyhmiä aatoksia. Ikäänkuin sinulla olisi maailmassa mitään
+pelättävää!"
+
+Margot polvistui nojatuolin viereen ja kietoi käsivartensa hänen
+kaulaansa.
+
+"Näyttää niinkuin sinäkin olisit huolestunut. Voi, sehän on aivan
+turhaa!"
+
+Hän painoi viileän poskensa hänen kuumaa poskeaan vasten, ja hetken
+aikaa istui hänen miehensä vaiti. Senjälkeen irtautui Hartley hänestä
+kärsimättömästi ja huudahti:
+
+"Rakas Margotini, kuka tietää, mitä erinomainen englantilainen jury voi
+tehdä?"
+
+"Mutta —" virkkoi tämä, "sinähän olet viaton, Hartley, ja mahdotontahan
+on —"
+
+"Tietysti minä olen viaton", vastasi Hartley hermostuneesti.
+"Täydellisesti viaton siveellisesti, mutta —." Kuunteleva nainen veti
+henkeään tulisesti.
+
+"Siveellisesti viaton!" huudahti hän ja tuijotti häneen katseella,
+jossa ilmeni hiipivää levottomuutta. "Hartley! Minä en tätä ymmärrä!"
+
+Lathom ei ensin vastannut mitään. Kun hän sitten huomasi Margotin
+kangistuneet, kysyvät kasvot, koetti hän naurahtaa suruttomasti — vaan
+se epäonnistui.
+
+"Älä tuijota minuun noin, Margot!"
+
+Hän puhui vaikeasti ja kieli oli tarttua kitalakeen. Koko iltapäivän
+hän oli koettanut keksiä sanoja tätä väistymätöntä hetkeä varten, joka
+nyt oli tullut. Miten hän voisi sanoa totuuden — alastoman, kauhean
+totuuden?
+
+"Niin, Margot —"
+
+Tämän katse saattoi hänet hämmennyksiin, hän vaikeni ja käänsi
+pois kasvonsa. "Minä voin sen nyt sinulle tunnustaa — luulen siinä
+esiintyneen jotain — jotain sekaannusta — naiset eivät sellaisia
+asioita käsitä. Vaan siveellisesti katsottuna olivat rahat minun —."
+
+"Mutta — sinähän sanoit — että — sinä — et koskaan — koskenutkaan
+rahoihin."
+
+Margot värisi kuin viluissaan ja sai töintuskin puhutuksi.
+
+"Niinpä tietysti. Enhän — enhän voinut syyttää omaa itseäni. Sitä olisi
+ehkä ollut vaikeata tyydyttävästi selittää." Hän koetti puhua tyynesti.
+
+Margotin naisellinen vaisto käsitti heti koko totuuden. Sekaannuksia!
+Ei! Se ei ollut sopiva nimitys.
+
+"Sinä siis teit sen?"
+
+Se oli enemmän syytös kuin kysymys. Hän tiesi vastauksen ennenkuin hän
+sen kuulikaan. Siis syyllinen, syyllinen! Hänen miehensä oli varas —
+valehtelija, syyllinen! —
+
+Huoneessa vallitseva hiljaisuus tuntui iankaikkisuudelta. Lopuksi alkoi
+Lathom puhua, koettaen säilyttää äänen sävyn rauhallisena.
+
+"Tietystikin sinä kai ymmärrät, etten minä ole tehnyt mitään
+varsinaista vääryyttä, — että minä olen siveellisesti katsoen viaton!
+Nuo osakkeet osuivat lankeamaan juuri samana päivänä kuin minä ne möin.
+Minun kaukonäköisyyteni ansiota vain oli, että taisin myydä ne sopivana
+hetkenä — ja minä en silloin keksinyt mitään muuta keinoa saada rahaa",
+lausui hän melkein sammaltain. "Ja niin tulin minä jättäneeksi hänet
+siihen luonnolliseen käsitykseen, etten ollut voinut myydä osakkeita,
+koska niiden hinta jo oli alentunut."
+
+Hänen tehdessään tämän täydellisen tunnustuksen ei Margot voinut muuta
+kuin katsoa häneen. Kaikki oli nyt hänelle päivän selvää. Ja hän — hän
+oli elänyt Hartleyn petoksen hedelmillä!
+
+"Tavallani — oli minulla — oikeutta rahoihin. Minun kaukonäköisyyteni
+saattoi minut myymään osakkeet — minä tein vain sen, minkä jokainen
+minun sijassani olisi tehnyt — ja joka tapauksessa minä olen
+toimittanut hänelle rahaa sadoin kerroin työlläni, josta en koskaan ole
+ottanut maksua. Voi, Jumalani, sano nyt jotain!"
+
+"Olen aivan huumaannuksissani", virkkoi Margot hiljaa. "Minä olin niin
+varma — aivan varma. Ja kun sinä vannoit lähettäneesi sopimuksen —
+oliko sekin — oliko sekin valhe?"
+
+Hartley nyökkäsi, ja tuomarin kysymykset alkoivat taas soida hänen
+korvissaan.
+
+"Luuletko sinä, että minä tunnustan hävittäneeni ne?" huudahti hän
+äkkiä tulisesti. "Mitä taivaan nimessä merkitsee, mitä minä sanoin
+tai en sanonut! Meitä liikuttaa vain se, mitä huominen päivä tuo
+tullessaan. Tuo kirottu Fenwick on myynyt sen heille. Minä joudun
+häviöön — minä menetän kunniani. Ja sinä, Margot — sinä ja sinun isäsi
+—"
+
+Margot kääntyi pois. Hän ei kärsinyt nähdä häntä. Se mies, jota hän
+oli kutsunut puolisokseen, tuntui nyt äkkiä hänelle aivan vieraalta.
+Hän ei varmaankaan ollut koskaan voinut häntä oikein rakastaa? Eihän
+rakkautta olisi voinut tappaa niinkuin nyt olivat kuolleet hänen
+tunteensa. Hänen sydämensä ei tuntenut yhtään surua eikä sääliä — se
+oli muuttunut jääksi. Hän vain ihmetteli sitä, että hän niin kauan oli
+voinut sokeasti uskoa mieheen, jonka ainoana suruna oli, ettei rikos
+tulisi ilmi.
+
+Lathom astui askeleen häntä kohti.
+
+"Margot! Oletko sinä heti ensimäinen luopumaan minusta?" kysyi hän
+epätoivoisena. "Jumala tietää, että minä luotin sinun myötätuntoosi —
+ja apuusi."
+
+"Mitenkä minä voisin auttaa sinua?" kysyi hän väsyneesti, "Tahdotko
+että minun tulee valehdella tai vannoa väärin?"
+
+"Minä pyydän vain sinulta maailman yksinkertaisinta asiaa: mene tänä
+iltana Jardinen luo pyytämään häntä keskeyttämään oikeudenkäynnin."
+
+Margot katsoi häneen hämmästyneenä. Oliko Hartley tullut hulluksi
+— olihan se aivan kuin mielipuolen keksimä ehdotus. Mennä Dick
+Jardinen luokse! Dick Jardinen luo, henkilön, jonka kanssa hän ei
+ollut vaihtanut yhtään sanaa kolmeen vuoteen, ja jota hän tänä samana
+päivänä niin uhkamielisesti oli loukannut ihmisten nähden raatihuoneen
+rappusilla.
+
+"En, en", huusi hän, "se on mahdotonta. Täytyyhän sinun ymmärtää, että
+se on mahdotonta!"
+
+"Mahdotontako? Se on ainoa mahdollinen keino paljastuksen estämiseksi.
+Sinun pyynnöstäsi Jardine kyllä keskeyttää oikeudenkäynnin — ja ensi
+viikolla me nauramme tämäniltaiselle pelollemme!"
+
+Nauraa! Voisiko hän enää milloinkaan nauraa? Margot teki inhoa
+osoittavan liikkeen.
+
+"Ja olisihan se ajattelematontakin", huudahti hän. "Vaikka Dick Jardine
+minua kuuntelisikin, en sittenkään tahdo mennä. Ja kuinka hän sitä
+tekisi — onhan jo liian myöhäistä luottaa hänen armeliaisuuteensa."
+
+"Se ei ole myöhäistä! Hän ei kieltäytyisi sitä tekemästä — tiedäthän,
+että hän sinua rakastaa!"
+
+Silmänräpäykseksi jäähmettyi Hartley siitä katseesta, joka tulisena
+suunnattiin häneen. "Kuinka sinä uskallat — oh, kuinka sinä uskallat?"
+kuiskasi Margot ja puristi käsiään hänen kasvojensa edessä. Tämä oli
+kai kuumehouretta — tämä ei voinut olla totta.
+
+"Kuinka uskallan? Mutta sehän on totta!" virkkoi hänen miehensä
+kärsimättömänä. "Minä luulin sinun sen jo kauan sitten tietäneen.
+Hänhän rakasti sinua jo ennen ulkomaille lähtöään."
+
+"Sinä olet väärässä, sinä olet väärässä!" virkkoi Margot tulisesti,
+toivoen hänen sanovan jotain vastaan. Se salainen sydänovi ei ollutkaan
+varmassa lukossa; Hartleyn sanat olivat sen jälleen avanneet, ja siellä
+asuva tuska alkoi hiljalleen herätä.
+
+Mitä hän tarkotti? Rakastaisiko Dick Jardine häntä? Dick Jardine,
+joka kolme vuotta sitten oli jättänyt hänet, sanomatta yhtään sanaa
+hyvästiksi — oli jättänyt hänen sydämensä yksinäiseksi ja sairaaksi,
+niin että ensimäinen pyydystäjä sen heti sai saaliikseen.
+
+Ja se ensimäinen oli ollut Hartley Lathom. Margot oli mennyt naimisiin
+hänen kanssaan senvuoksi, että tämä oli voimakas ja hyvä, ja että hän,
+Margot, oli silloin suuressa turvan tarpeessa — sillä hän tiesi, että
+ainoastaan voimakkaan miehen rakkauden turvissa hän ehkä vähitellen
+voisi koota särjetyn ylpeytensä rippeet.
+
+Lathomin ääni keskeytti hänen harhailevat ajatuksensa.
+
+"Minä olen oikeassa. Dick Jardine rakasti sinua kolme vuotta sitten.
+Hän olisi kysynyt sinulta, olisitko tahtonut mennä hänen kanssaan
+naimisiin, mutta..."
+
+"Mutta?" Margot kiintyi tulisesti tuohon yhteen ainoaan sanaan. "Mutta
+mitä?"
+
+Lathom epäili sanoa.
+
+"Sinä aioit sanoa jotain. Jos sinä kieltäydyt sitä sanomasta — silloin
+kieltäydyn myös minä menemästä hänen luokseen."
+
+"Minä petin hänet", virkkoi Hartley naurahtaen hermostuneesti. — "Minä
+— minähän olin sinuun aivan hullaantunut — tiedäthän sen, Margot. Ja
+hän oli ainoa kilpailijani, jota pelkäsin. Sinä iltana Ashleyn luona
+hän näytti olevan varma sinusta — vaan minä osoitin hänelle, että hän
+oli erehtynyt."
+
+"Erehtynyt?"
+
+"Niin, minä sanoin hänelle, että sinä olit luvannut tulla minun
+vaimokseni, ja viisaana miehenä hän väistyi tieltä."
+
+"Mutta sinähän valehtelit."
+
+Nämä sanat lausuttiin hiljaa, vaan kuului ikäänkuin ne olisivat veitsen
+tavoin viiltäneet hiljaisuutta.
+
+"Tuskin. Rakkausasioissa on kaikki luvallista", alkoi Hartley, mutta
+vaikeni heti, nähdessään Margotin silmien säihkyvän.
+
+"Sinä valehtelit! Se oli valhe, joka ehkä muutti koko hänen elämänsä
+— ja minun. Ja kuitenkin sinä rohkenet pyytää minua menemään hänen
+luokseen rukoilemaan armoa!"
+
+Silmänräpäyksen ajan tuijotti Hartley vaimoonsa, ja hänen vanha
+mustasukkaisuutensa heräsi uudelleen.
+
+"Silloin sinä välitit hänestä. Ja kuitenkin sinä menit naimisiin minun
+kanssani", huudahti hän äkkiä. "Eikö niin, sinä välitit hänestä?"
+
+Margot katsoi häneen leimuavin silmin, ja hänellä oli suuri halu
+musertaa hänet sanoilla: "Se on totta, minä rakastin häntä niin paljon,
+että olisin voinut avojaloin seurata häntä vaikka maailman loppuun, jos
+hän vain kerrankin olisi sanonut: tule!"
+
+Mutta hän antoi vain hiljaisuuden puhua, ja Hartleyn mustasukkaisuus
+sammui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.
+
+"Margot", lausui hän, "vaikka se tuntuukin sinusta inhoittavalta,
+tapahtui se ainoastaan senvuoksi, että minä rakastin sinua tulisesti.
+Minkään muun perusteella en voi saada anteeksiantoa. Menetkö sinä hänen
+luokseen — tahdotko auttaa minua?"
+
+"Minä menen", vastasi Margot väsyneesti. "Onhan tämä tapaus tukala. On
+siis parempi, että menen."
+
+Hartleyn keventynyttä mieltä toisti hänen silmiensä säteily.
+
+"Sinä olet kiltti tyttö", sanoi hän ja aikoi vetää hänet puoleensa,
+mutta puoleksi tukahtuneella äänellä huudahtaen työnsi Margot hänet
+inhoten luotaan.
+
+
+
+
+II
+
+Kylvö ja sen hedelmät.
+
+
+"Mrs Lathom, sir!"
+
+Jardine kääntyi kuullessaan ilmotuksen; hän istui kirjoituspöytänsä
+ääressä puolivalmis kirje edessään. Hetkisen hän tuijotti hämmästyneenä
+kynnyksellä seisovaa olentoa, vaan nousi pian ja astui ojennetuin käsin
+häntä kohti.
+
+"Margot! Tämä on minulle odottamaton ilo!"
+
+Margot ei vastannut heti. Hänen väsynyt katseensa harhaili ympäri tuota
+tuttua huonetta, joka näytti tervehtivän häntä kuin vanhaa ystävää.
+
+Hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset, ja hän vavahti hiljaa Jardinen
+koskettaissa hänen kättään.
+
+"Tiedän olevani tungettelija", virkkoi hän soinnuttomalla äänellä. "Ja
+sinäkin varmaan pidät minua sinä, kunhan kuulet asiani."
+
+"Tällaista iloista yllätystä en voi kutsua tungetteluksi", vastasi
+Jardine kevyesti. Hän huomasi, miten kärsimys oli luonut varjon
+Margotin kauniisiin silmiin, sekä aavisti, kuinka paljon hänen oli
+täytynyt tinkiä ylpeydestään saapuakseen hänen luokseen tuon kohtauksen
+jälkeen raatihuoneen rappusilla. "Sinulla on varmaan kylmä, Margot!
+Tule tänne takkavalkean luo!"
+
+Jardine asetti hänelle tuolin.
+
+"Minä — minä en tahdo istua", sanoi hän, ponnistaen voimiaan. "Olen
+saapunut luoksesi pyytämään sinulta jotain — jotain, mitä minulla ei
+olisi oikeutta pyytää."
+
+Samassa hän vaikeni.
+
+Jardine näki, miten hänen ylpeät suupielensä vavahtelivat, ja miten
+hänen silmänsä kävivät entistä himmeimmiksi.
+
+"Vanha ystävyytemme oikeuttaa sinut pyytämään mitä vain haluat",
+virkkoi hän hiljaa.
+
+"Voi, vaikene, vaikene!" huudahti Margot muuttuneella äänellä. "Minä
+kärsin sinun hyvyydestäsi — kärsin siitä, että sinua loukkasin. Minä en
+vielä silloin tiennyt — että minulla on syytä hävetä sinua — hävetä!"
+
+Huoneessa vallitsi hiljaisuus hetken aikaa, kunnes hän jaksoi jatkaa.
+
+"Tulen mieheni lähettämänä", alkoi hän sammaltaen.
+
+"Lathomin!"
+
+"Niin. Anna minun sanoa asiani ja mennä! Hän tietää huomenna häviävänsä
+— ja minä tiedän, että se on aivan oikein hänelle." Margot ei katsonut
+häneen, ja hänen äänensä oli tuskin kuuluva. "Hän on lähettänyt minut
+sinun luoksesi pyytämään, että sinä — keskeyttäisit oikeudenkäynnin.
+Hän pyytää sinun armahtamaan häntä — joka — ei ansaitse armoa."
+
+Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja silloin, ennenkuin Jardine
+ehti mitään vastata, huudahti Margot tuskallisesti:
+
+"Mitähän sinä ajatteletkaan minusta? En, minä en pyydä sinulta mitään —
+en pyydä mitään! Se olisi liian alhaista! Minä en pyydä mitään!"
+
+Hän kääntyi ja astui askeleen ovea kohti, vaan Jardine kiirehti hänen
+luokseen ja laski kätensä hänen olalleen.
+
+"Margot, sinä et saa mennä!" huudahti hän. "Minä itsekin kadun, että
+ollenkaan nostin tuon onnettoman oikeudenkäynnin."
+
+Hän meni pöydän luo ja otti kirjeen, jota hän äsken oli kirjoittanut.
+Se oli hyvin lyhyt ja osoitettu Jardinen asianajajalle.
+
+"Margot, lue tämä!"
+
+Tämä otti kirjeen, luki sen ja katsahti häneen hämmästyneenä. Hänen
+kosteissa silmissään välähti ihmeellinen, värähtelevä tuli; hänen
+huulensa vavahtelivat.
+
+"Sinähän — sinähän aioit tehdä sen ennenkuin minä olin pyytänytkään!"
+huudahti hän.
+
+Kirje sisälsi asianajajalle määräyksen ehdottaa Lathomille, että juttu
+jätettäisiin silleen.
+
+"Miksi olet tämän tehnyt? Sinähän voittaisit."
+
+Dick Jardine naurahti. "Ikäänkuin ei olisi tärkeämpiä asioita
+voitettavana. Tietysti olisin jatkanut — jos Lathom olisi yksin. Vaan
+hän ei ole yksin. Hän on sinun miehesi." Jardine vaikeni hetkeksi.
+Sitten hän jatkoi: "Nähdessäni sinut tänään oikeussalissa, tunsin minä,
+etten voi enää tätä juttua jatkaa — minä en voi, koska oikeudenkäynti
+on sitä miestä vastaan, jota sinä rakastat."
+
+Margot katseli häntä suurin silmin, ja äkkiä peitti hän käsillään
+kasvonsa ja purskahti itkuun.
+
+"Älä itke, Margot! — Sinä et saa itkeä!"
+
+Jardine kosketteli hiljaa hänen käsiään, jotka olivat kyynelten
+kostuttamat.
+
+"Sehän on niin yksinkertainen, niin kovin yksinkertainen asia, kun
+muistamme, miten hyviä ystäviä me olemme aina olleet — ja miten minä
+kerran toivoin — minun ei ehkä pitäisi sitä sanoa, vaan ei se enää tee
+mitään, ja minä soisin, että sinä sen tietäisit — minä toivoin, että me
+olisimme tulleet toisillemme enemmän kuin ystäviksi — että me olisimme
+lähentyneet toisiamme enemmän kuin tavallisina ystävinä. Väliin
+kuvittelin itselleni — niin, minä tiedän, että minä petin itseäni.
+Aioin sen sanoa sinulle — kolme vuotta sitten ennenkuin matkustin
+— vaan sain juuri silloin tietää, että sinä olit antanut sydämesi
+toiselle. Ja niin minä lähdin."
+
+Hän vaikeni. Margot ei voinut hänen puhuessaan nostaa päätään. Kurkussa
+tahtoi jokin tukehuttaa hänet.
+
+Tuo vanha tuska ja korvaamaton menettäminen, joka kolme vuotta
+sitten oli pakottanut hänet jättämään Englannin, heräsi sillä
+silmänräpäyksellä jälleen täyteen eloon. Mutta hän jaksoi voittaa sen
+ja jatkoi edelleen:
+
+"Ymmärräthän siis, Margot, etten voi jatkaa oikeudenkäyntiä, kun se
+koskettaa niin läheltä sinua. Mene ja sano se Lathomille. Minä olen
+varma siitä, että se on ollut hänen puoleltaan vain erehdys. Miehelle,
+jolla on niin paljon tekemistä kuin hänelläkin, voi helposti sattua
+sellaista. Niin, unohtakaamme kaikki tyyni. Älköön tämä juttu millään
+tavoin häiritkö sinun onneasi sen miehen rinnalla, jota sinä rakastat.
+Kaikkihan me olemme erehtyväisiä — Ja jokainenhan tietää, että Lathom
+on kunnon mies."
+
+"Dick, Dick, — vaikene — älä sano niin!" huudahti Margot tulisesti.
+"Minä en palaa milloinkaan hänen luokseen. Minä en palaa hänen
+luokseen!"
+
+"Margot! Mitä sinä tarkotat?"
+
+"Voi, sinä et tiedä...! Hän joka on sinulta varastanut, on tunnustanut
+saaneensa minut vaimokseen petoksella — se petos oli yhtä inhottava
+kuin tämäkin — ja kuitenkin saattoi hän lähettää minut sinulta
+pyytämään armoa!"
+
+Hän vapisi mielenliikutuksesta.
+
+"Saiko hän sinut vaimokseen petoksella?" kysyi Jardine, ja aavistus
+asian oikeasta laidasta alkoi hiljaa hiipiä hänen aivoihinsa.
+
+"Valhe saattoi sinut matkustamaan pois Greyminsteristä kolme vuotta
+sitten. Hän ei ollut vielä edes pyytänyt minua vaimokseen. Hän
+valhetteli sinulle!"
+
+"Hän siis valhetteli!" Dick Jardinen kasvoille ilmestyi voimakas
+suuttumuksen ilme. "Margot, sinä siis olit vielä vapaa sinä iltana
+kolme vuotta sitten? Sanoitko, että sinä olit vapaa?" Hänen katseensa
+oli läpitunkeva.
+
+"Minä olin vapaa." Margot lausui sen melkein kuiskaten. "Hän ei edes
+ollut kysynyt minulta — enkä minä koskaan ollut ajatellutkaan ruveta
+hänen vaimokseen."
+
+"Suuri Jumala! Ja hän kun sanoi minulle, — uskoen sen salaisuutena
+— että hän jo oli kihloissa sinun kanssasi, vaan ettei kihlausta
+vielä vähään aikaan julaistaisi. Margot, ellei hän olisi sitä minulle
+kuiskannut, olisin minä sinä iltana sanonut sinulle, että minä rakastin
+sinua. Mitä sinä olisit siihen vastannut?"
+
+Margot ei vastannut.
+
+"Margot, minulla on oikeus saada se tietää. Sano, oliko minulla mitään
+toivoa?"
+
+"Luulen että sinulla oli", virkkoi Margot viimein, ja hän lausui sen
+niin hiljaa, että hänen sanansa tuskin ollenkaan häiritsivät huoneessa
+vallitsevaa hiljaisuutta. "Voi, Dick, etkö sinä ymmärrä?"
+
+"Sinä rakastit minua — mutta hänen valheensa ja petoksensa erotti
+meidät ainiaaksi! Sinä rakastit minua Margot! Sinä rakastat minua
+vieläkin!" Jardinen ääni värisi surusta Ja tuskasta, ja hän laski
+molemmat kätensä Margotin olkapäille ja katsoi häntä syvään silmiin.
+
+"Sinun silmäsi sanovat sen minulle!" virkkoi hän. "Jos sinä sen kiellät,
+niin minä en usko sinua. Sinä rakastat minua vieläkin. Sinä et saa
+palata hänen luokseen — sinä olet minun, Margot, minä otan vain
+takaisin sen, minkä hän minulta varasti! Sinä rakastat minua."
+
+Margot katsoi maahan. Niin, se oli totta, hän rakasti häntä; miksi hän
+epäilisi? Häntä kutsui uudestaan herännyt rakkaus. Tie oli avoinna.
+Mies, joka häntä rakasti, odotti häntä; hän kyllä suojaisi häntä.
+Miksi hän siis epäilisi? Silmänräpäyksen ajan nojasi Margot häneen,
+ikäänkuin tuulen koskettama kukka. Houkutus tuli juuri hänen ollessaan
+heikoimmillaan — hän oli vähällä taipua.
+
+Mutta äkkiä hän veti kätensä pois.
+
+"Ei, ei!" kuiskasi hän, taistellen nyyhkytystä vastaan. "Se ei voi
+tapahtua, Dick, se ei voi tapahtua! Toisella vääryydellä älköön toista
+korvattako. Meidän välillämme on este!"
+
+Hän käänsi pois katseensa; ehkä hän tunsi oman heikkoutensa. Tämä
+mieshän voisi jakaa hänelle kaikkea sitä hellyyttä ja rakkautta, jota
+hän kaipasi. Hän pelkäsi, nyt omaa itseänsä.
+
+Silmänräpäyksen ajan tuumi Jardine, miten hänen olisi meneteltävä.
+Hän arveli, että jos hän käyttäisi tahdonvoimaansa ja sanoisi "tule",
+niin Margot noudattaisi hänen pyyntöään. Jardine huomasi, ettei hänen
+voittamisekseen tarvittu paljon — silmäys tai rukoileva sana olisi
+kylliksi. Mutta hänhän oli mies, ja hän rakasti häntä — siksi hän ei
+voinut käyttää hyväkseen hänen heikkouttaan.
+
+"Anna minulle anteeksi, Margot!" sanoi hän äkisti. "Minä en ollut äsken
+oma itseni. Sinä olet oikeassa ja minä väärässä. On olemassa este, ja
+minä rakastan sinua liian paljon saattaakseni murtaa sen. Meidän täytyy
+tyytyä kohtaloomme."
+
+"Minä palaan takaisin", virkkoi Margot hiljaa. "Vaan minä palaan miehen
+luo, joka ei enää koskaan ole minun puolisoni." Hän katsoi Jardineen
+surullisesti. "Minun täytyy nyt lähteä — ennenkuin ehdin muuttaa
+päätöstäni. Siihen ei tarvittaisi paljon."
+
+Hän kulki Jardinen rinnalla hiljaisia katuja pitkin. Tarttuessaan
+sitten hänen käteensä sanoakseen jäähyväiset, lausui tämä: "Minusta
+tuntuu hyvältä se, mitä nyt tiedän, vaikkakin, sadun prinssin tavoin,
+en koskaan saa valtakuntaani omakseni."
+
+Samassa Jardine kääntyi ja jätti hänet.
+
+Margot tiesi, mitä hän tarkotti. Ja se lemmen valtakunta, jonka he
+olisivat voineet jakaa keskenään, se oli ryöstetty heiltä petoksella.
+— Nyt oli hän jälleen palaamassa vanhaan elämäänsä, josta kuitenkin
+oli tullut toisenlainen, ja jota koskaan enää ei voisi muuttaa entisen
+kaltaiseksi.
+
+Margotin avatessa oven työhuoneeseen hypähti Lathom pelästyneenä. Hän
+ei ollut kuullut hänen tulevan, ja hänen poissaollessaan oli pelko
+saanut hänet kokonaan valtaansa. Hän pani parhaillaan tavaroita kokoon
+matkalaukkuun, sillä hän oli kadottanut kaiken toivonsa Margotin
+käynnin onnistumisesta. Siinä tapauksessa hän tahtoi mieluummin paeta,
+paeta — ja jättää hänet yksinään kantamaan häpeän.
+
+Kun Lathom näki hänet, nousi hän kiivaasti ja huusi: "No? Tapasitko
+Jardinen?"
+
+Margot nyökkäsi. Samassa silmänräpäyksessä heräsi hänessä tavaton inho
+tuota miestä kohtaan.
+
+"Miksi sinä et sano mitään?" virkkoi Lathom suunnattoman
+kärsimättömänä. "Merkitseekö se, että — hän kieltäytyi?"
+
+Margot ei tuntenut myötätuntoa. Miehensä sydämen alhaisuus teki hänet
+kovaksi — miehensä, joka oli päättänyt paeta, ellei hän onnistuisi.
+
+Ja hän vastasi:
+
+"Jardine kieltäytyy."
+
+Lathomin kasvot kävivät tuhkan harmaiksi. Hänhän oli toivonut niin
+varmasti. Mutta Jardine siis olikin kieltäytynyt. Hänen epätoivonsa
+muuttui ankaraksi vihaksi.
+
+"Sinulla siis ei ollut niin suurta valtaa hänen ylitseen kuin olit
+luullut!"
+
+Margotin kasvojen ilmeet muuttuivat koviksi. Hän oli jo ehtinyt katua
+valhettaan, vaan tämä miehensä lause paadutti hänet uudelleen.
+
+"Unohdat, että se olit sinä, joka pyysit minun menemään Jardinen
+luokse."
+
+"Sinä siis todellakin olet epäonnistunut?" toisti Lathom. "Etkä sinä
+voinut häntä taivuttaa?"
+
+"Johan sanoin, että minä epäonnistuin."
+
+"Se siis ratkaisee asian", virkkoi Hartley tylysti. "Minä matkustan
+yöjunalla Lontooseen." Hän silmäsi hermostuneesti kelloaan. "Minulla
+ei ole enää pitkää aikaa. Margot, lähetä palvelijat nukkumaan. Kukaan
+ei saa tietää minun matkustavan. Huomenna heti kun pankki avataan saat
+nostaa minulle rahasumman — minä annan sinulle osotteen, jonne voit sen
+minulle lähettää."
+
+Hän jatkoi kuumeentapaisesti matkalaukkunsa täyttämistä. Margotille
+hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Kaikessa vain itse, itse, itse!
+
+Senvuoksi heittikin Margot lähtiessään huoneesta häneen halveksivan
+katseen.
+
+Tultuaan omaan huoneeseensa istui hän kauan, kauan ja ajatteli. —
+
+Äkillinen päähänpisto oli saattanut hänet valhettelemaan, ja se valhe
+eroitti hänet nyt miehestään ainiaaksi, ajoi Hartleyn pakosalle. Hänen
+omatuntonsa soimasi häntä.
+
+Se ei ollut kohtaloonsa tyytymistä, kuten Dick oli sanonut Dick oli
+tehnyt hänen tähtensä uhrauksen, ja hän teki sen nyt tyhjäksi valheella
+— kurjalla valheella. Dick kutsuisi sitä varmaan kurjaksi valheeksi. Se
+ei ollut kohtaloonsa tyytymistä!
+
+Hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin mennä ja ilmoittaa miehelleen
+asian oikea laita. Menisikö hän? Olisihan kauheata ruveta edelleen
+elämään tuon miehen kanssa, joka oli varas, ja joka oli petoksella
+saanut hänet omakseen! Vaan hän oli itsekin valhetellut. Oh, se oli
+alhaista! Hän ei koskaan lakkaisi halveksumasta itseään. Äkkiä hän
+nousi. Hän tahtoi "tyytyä kohtaloonsa".
+
+Astuessaan lattian poikki luuli hän kuulleensa laukauksen, ja samassa
+ajoi automobiili ohi. Ehkä se olikin vain harhakuulo ja johtui
+automobiilin tärinästä. Saavuttuaan miehensä ovelle havaitsi hän, että
+se oli lukittu. Margot tunsi vaistomaista pelkoa — vaan eihän se voinut
+olla laukaus, tuumi hän itsekseen. Joka tapauksessa tuntui hyvältä, kun
+hän siinä samassa kuuli Lathomin äänen.
+
+"Kuka siellä?"
+
+"Minä, Margot. Minulla on sinulle jotain sanottavaa." Viipyi pari
+silmänräpäystä ennenkuin hän päästi hänet sisään. "No?" kysyi hänen
+miehensä ja hengitti huohottain, ikäänkuin hän juuri olisi juossut.
+
+"Minä en puhunut sinulle totta", sanoi Margot suoraan. "Minua
+pahoittaa tekoni. Mr Jardine on käskenyt asianajajansa keskeyttämään
+oikeudenkäynnin."
+
+"Margot, onko se totta?"
+
+"Totta, Hartley!" Hän melkein huusi sen. Hän tuijotti punaiseen
+mattoon. Siinä oli tumma täplä, joka vielä oli kostea.
+
+"Sinun valheesi oli hävytön. Ja tiedätkö, mitä se on matkaansaattanut?"
+huusi hän. "Katso, katso! Kas tässä sinun valheesi seuraus!"
+
+Hartley Lathom näytti melkein mielipuolelta vetäessään syrjään huoneen
+nurkassa olevan varjostimen.
+
+Margot astui askeleen taaksepäin, valkeana kuin kuolema ja kauhun
+valtaamana.
+
+Fenwick! Siinä makasi Fenwick, tuo eron saanut kirjanpitäjä, jonka
+todistus olisi aiheuttanut Lathomille tuomion.
+
+Tuo kuollut mies oli hänen valheensa uhri! Hän oli valhetellut vain
+äkillisestä mielijohteesta, vaan se oli matkaansaattanut kuoleman.
+
+"Hän, roisto, saapui minua kiusoittamaan — hän oli tukkihumalassa.
+Sinun valheesi oli tehnyt minut hulluksi. Minä en tiennyt mitään,
+ennenkuin —"
+
+Hän oli melkein tukehtua. Tekonsa alkoi kauhistuttaa häntä. Äsken
+kehoitti hän häntä katsomaan, mitä hän oli tehnyt, vaan nyt hän huusi:
+
+"Ei, ei — älä katso häneen, Margot! Hänhän on — hän on hirveän
+näköinen."
+
+Margotin silmissä ilmenevä tavaton kauhu sai Lathomin aivan
+suunniltaan. Kuitenkin jaksoi hän itseään jonkun verran hillitä, ja
+hän saavutti vähitellen merkillisen, luonnottoman rauhan. Hänellä oli
+rikoksensa silmiensä edessä, ja nyt tarvitsi hän vieressään seisovan
+naisen apua.
+
+"Margot!" huudahti hän. "Koeta tyyntyä! Jos vaan tahdot, voit sinä
+auttaa minua. Minä tarvitsen apua."
+
+"Mitä sinä aiot tehdä?" kuiskasi tämä.
+
+"Eihän minulla ole muuta neuvoa kuin ampua kuula ohimooni", vastasi
+Hartley raa'asti. "Minun täytyy tappaa itseni —." Hänen äänensä särkyi.
+Hän kääntyi ja tyhjensi yhdellä siemauksella lasillisen viiniä, joka
+oli ollut hänen pöydällään jo aikaisesta iltapäivästä asti.
+
+Margotin sydämeen hiipi ajatus, ettei tämä kaikki ollutkaan totta.
+Sen täytyi olla unta, ilkeätä, kauheata unta. Ja verhon takana ei
+todellisuudessa varmaan ollutkaan miehen ruumista. — — Lathom meni
+puutarhaan johtavan suuren ikkunan luo, josta hän oli päästänyt
+Fenwickin sisään, ja sulki sen. Hän oli aukaissut hänelle hyvin
+vastenmielisesti, sillä hän pelkäsi tämän juopuneena ollen aikaansaavan
+melua ja häiriötä. — Hartley seisoi nyt hetkisen vaiti ja tuijotti ulos
+kuun valaisemaan puutarhaan.
+
+Hänellä oli yksi ainoa mahdollisuus selviytyä tästä onnettomasta
+asemasta, johon hänet olivat johtaneet hänen omat kärsimyksensä ja
+vaimonsa lausuma valhe. Hän oli jo kauan hautonut sitä ajatusta — vaan
+se pöyristytti häntä.
+
+Fenwick oli sekä kokonsa että muotonsa puolesta hyvin Lathomin
+näköinen. Tuo samannäköisyys olikin jo heti aluksi aiheuttanut Lathomin
+tuntemaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Fenwick oli matkinut hänen
+käyntiään, hänen tapaansa kammata tukkansa, ja Lathom kun aina ylpeili
+hyvästä maustaan!
+
+Jos vaihtaisi paikkaa tuon olion kanssa verhon takana? Päättäväisesti
+hylkäsi hän sen ajatuksen. Vaan muu pelastushan ei olisi mahdollinen.
+Jos vaan Margot suostuisi auttamaan häntä, olisi asia selvä.
+
+Ja Margotin täytyi auttaa häntä. Hänhän oli siveellisesti vastuussa
+tästä kauheasta teosta; sehän oli seuraus hänen valheestaan.
+
+Itsemurha! Fenwickin ruumis löydettäisiin seuraavana aamuna Lathomin
+vaatteisiin puettuna. Ja selitys olisi uskottavampi kuin itsemurha?
+Tapahtuihan niin monasti, että viattomasti kärsivät tekivät itsemurhan.
+Miks'ei siis hänkin? Kaikki seikat viiltäisivät jälkeenpäin siihen,
+että teko oli tehty mielenhäiriössä. Ja laukaus oli runnellut Fenwickin
+kasvot niin, ettei todellisuuden ilmi tulemisesta olisi pelkoakaan.
+
+Niin, se oli ainoa keino.
+
+Hän punoi nopeasti suunnitelman. Hänellä oli mielessään lauseet
+valmiina Jälkeen jätettävää kirjettä varten — lauseita, jotka
+todistaisivat tavatonta sielun jännitystä, liiallista mielen rasitusta
+ja ankaraa surua.
+
+Hän puhui nyt Margotille röyhkeän avomielisesti.
+
+"On vain yksi keino pelastumiseen, ja minun tulee sitä käyttää. Vaan
+sinusta riippuu, jos minä onnistun. Sinä olet saattanut minut tähän
+tilaan — ja jos minä pääsen pakoon, niin lupaatko vaieta kaikesta
+tästä, mitä on tapahtunut?"
+
+Margot silmäsi häneen pelästynein katsein. Hän oli valhetellut
+Lathomille tämän ollessa epätoivon vallassa, ja sen valheen
+vaikutuksesta oli tämä tehnyt teon, jota ei koskaan tekemättömäksi
+saisi. Lathomilla oli oikeus tehdä hänelle vaatimuksia.
+
+"Minä en petä sinua."
+
+Hartley lähestyi häntä.
+
+"Ei sanaakaan isällesi eikä Jardinelle. Ei sanaakaan, ymmärrätkö?"
+
+Margot katsoi häneen pelotta.
+
+"Olenhan antanut sanani."
+
+Lathom olisi voinut nauraa hänelle vasten naamaa. Mitä merkitsivät nyt
+hänen sanansa hänelle. Hänhän oli katkerimmalla hetkellä valhetellut
+Hartleylle — uskoisiko tämä häntä koskaan enää. Mutta silloin muisti
+hän, että Margot oli häntä rakastanut — joskin se rakkaus nyt oli
+sammunut. Lathom häpesi itseään.
+
+Margotia vavistutti, kun Hartley kertoi hänelle suunnitelmansa, vaan
+hän kyllä käsitti, että se oli ainoa pelastuskeino.
+
+"Etkö sinä aio mitään tunnustaa, Hartley?" kysyi Margot.
+
+"Tunnustaa!" huusi tämä. "Oletko sinä hullu? Onhan Jardine luvannut
+antaa minun nimeni säilyä puhtaana. Pysyköön hän sanassaan."
+
+Hartleyn ohimot pullistuivat hänen ajatellessaan Jardinea. Tämä oli
+rakastanut hänen vaimoaan, ja nyt, lähtiessään itse yksin avaraan
+maailmaan, jäisi hänen vaimonsa ja Jardine tänne.
+
+Margotia alkoi kaduttaa ja hän huudahti:
+
+"Voi, Hartley, jää tänne ja alistu kohtaloosi! Minä luulen, että se on
+parasta. Sinun suunnitelmasihan on mahdoton. Miten sinä pääset alkuun
+ilman rahaa —?"
+
+"Minulla on kyllä tarpeeksi rahaa", vastasi Hartley. "Ja jos olen
+elossa, saat sinä kuukauden perästä osotteeni, jonne voit lähettää
+lisää. Niin, kohtalo vapauttaa sinut minusta. Jos et kuule minusta
+mitään viikkoon, kuukauteen — silloin ymmärrät, mitä se merkitsee. Ja
+minä luulen, ettet sinä sitä sure!" lisäsi hän katkerasti.
+
+Silmänräpäyksen ajan tunsi Margot myötätuntoa, vaan ainoastaan
+silmänräpäyksen; hänen kasvoillaan ei näkynyt värettäkään.
+
+"Nyt on parasta, Margot, että menet huoneeseesi", sanoi Lathom äkkiä.
+"Jätä minut. Onko nyt sitten kaikki lopussa, Margot?"
+
+Tämä teki käsillään epätoivoisen liikkeen.
+
+"Jumala auttakoon meitä, Hartley!"
+
+Hartleyn huulilta pääsi soinnuton huudahdus, ja hän lähestyi vaimoaan,
+tarttuakseen hänen käsiinsä, vaan tämä väistyi. Hän huomasi olevansa
+yksin. Hän tuijotti oveen. Margot oli kadonnut.
+
+Koko talossa oli hiljaista, hiljaista kuin haudassa. Margot tunsi nyt
+ensi kerran tämän sananparren todellisen merkityksen.
+
+Hänessä taistelivat pelko ja inho. Hänen miehensä oli kurja raukka,
+joka oli voittanut hänet valheella. Mutta kuitenkin oli hän puoliso
+hänelle, joka nyt lähti maailmalle Kainin merkki otsallaan. Ja hän
+päästi nyt hänet menemään sanomatta sanaakaan hyvästiksi — vaikka oli
+mahdollista, ettei hän koskaan enää häntä tapaisi.
+
+He eivät voisi enää koskaan yhtyä — ei koskaan. Ja kuitenkin katui hän
+katkerasti, ettei hän ollut antanut Hartleyn tarttua hänen käsiinsä.
+Hän aukaisi oven ja kuunteli. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän meni alas
+rappusille ja aukaisi kirjastohuoneeseen johtavan oven. Lathom oli
+siellä. Nähdessään hänet päästi Margot kiljahduksen. Oliko tuo mies
+Hartley — mies, päässään pehmeä huopahattu, joka oli painettu silmille,
+ja valkoinen huivi kaulassaan.
+
+"Margot!" huudahti Hartley. Mutta samassa hän nähtävästi huomasi hänen
+suuren kauhunsa.
+
+"Kaikki on valmista", jatkoi hän kuitenkin hiljaa. "Hartley Lathom on
+kuollut. Ja sinä et tiedä siitä mitään, sinä erosit hänestä jo illalla,
+ja hän oli väsynyt. Siinä kaikki, mitä sinä tiedät, ymmärrätkö?"
+
+"Ymmärrän."
+
+Margot kääntyi poispäin; hän ei saattanut katsella miestään sellaisena.
+Valtavasta myötätunnostaan huolimatta katui hän nyt kuitenkin, että oli
+ollenkaan lähtenyt alas.
+
+"Minun täytyy nyt lähteä", lausui Lathom matalalla äänellä. "Jätä minut
+Margot! Margot, eikö sinulla ole minulle yhtään sanaa sanottavana, eikö
+yhtään silmäystä minulle?"
+
+Hänen äänensä värisi hellää rukousta. Lathom rakasti häntä. Milloinkaan
+ennen ei hän ollut tuntenut rakkautensa voimaa niin suureksi kuin nyt.
+
+"Margot!" Hän otti askelen häntä kohti ojennetuin käsin ja palavin
+silmin. "Margot, minä olen aina sinua rakastanut —"
+
+Margot oli seisonut kasvot käännettyinä toisaalle, vaan Hartleyn
+lausuessa nämä viimeiset sanat katsoi hän jälleen häneen, ja hänen
+silmiinsä ilmestyi sellainen kauhun ja inhon ilme, että hänen miehensä
+vavahti säikähdyksestä.
+
+Hartley antoikin kätensä vaipua. Hänellä ei siis enää ollut mitään
+toivoa. Ovella kääntyi hän vielä kerran ja katsoi häneen. Mutta Margot
+pysyi liikkumattomana ja kivettynein katsein.
+
+
+
+
+III
+
+Yksin.
+
+
+Pelottava yksinäisyydentunne valtasi Lathomin heti kun portti oli
+sulkeutunut hänen jälkeensä — hän kaipasi ja ikävöi Margotia. Se
+portti oli nyt ainiaaksi lukittu hänelle. Hän ei enää ollut Hartley
+Lathom. Lathom makasi kuolleena tuolla hiljaisessa talossa; ja hän
+— kuka hän oli? Hän oli kuin uija, joka viluisena värisi rannalla,
+kohta heittäytyäkseen syvään veteen. Oli mahdollista, että hän pääsisi
+vastakkaiselle rannalle; vaan ei milloinkaan enää sille rannalle
+takaisin, jonka hän nyt jätti. Mielipuolisuuden raivossa tarttui hän
+uudelleen portin lukkoon — se oli auttamattomasti suljettu. Nyyhkyttäen
+kääntyi hän pois.
+
+Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset; oltiin jo puolen-yön ohi. Lathom
+kiersi eräälle syrjäkadulle. Hänen olentonsa kuvasti kadulla hänelle
+itselleen aivan oudon varjon. Hartley Lathom oli aina käynyt puettuna
+hyvin huolellisesti; kenkään Greyminsterissä ei koskaan ollut nähnyt
+häntä tällaisessa asussa kuin nyt. Hänellä oli päällään Fenwickin
+yksinkertaiset vaatteet ja vaatimaton huopahattu — muut murhaamansa
+miehen tavarat oli hänellä mukanaan pienessä laukussa.
+
+Toiselta puolen katua kuuluva ääni sai hänet vavahtamaan ja
+hermostuneena väistymään varjoon.
+
+"Kas, sehän on Fenwick. Mehän tapaamme tänään jo kolmannen kerran,
+luulemina!"
+
+Se oli poliisikonstaapeli, joka nähtävästi oli Fenwickin tuttava.
+Hartley mutisi "hyvää iltaa" ja kiiruhti eteenpäin, peläten,
+että konstaapeli tulisi hänen luokseen, kuluttaakseen aikaansa
+rupattelemalla.
+
+Viimein saapui hän kaupungin ulkopuolelle, ja hän ohjasi kulkunsa
+Mintern Junctionia kohti, joka on Greyminsteristä noin kymmenen
+penikulman päässä oleva pieni kaupunki. Sieltä päätti hän lähteä
+ensimäisellä junalla Lontooseen. Tiellä tulisi hän joelle, joka oli
+kylliksi syvä kätkemään hänen mukanaan olevan vaarallisen laukun.
+Ja siinähän se jo olikin. Hän nojasi korkean sillan käsipuuhun ja
+tähysteli joka puolelle. Ketään ei näkynyt, eikä hiiskaustakaan
+kuulunut Varovaisesti otti hän esiin laukun, johon hän oli sitonut
+muutamia painavia kiviä, ja päästi sen putoamaan jokeen. Veden läiske
+pelotti häntä ja hän katseli hermostuneena ympärilleen, vaan mitään
+epäiltävää ei näkynyt. Parin minuutin ajan tuijotti hän alas veteen.
+Virta oli vahva. Hän tuumi, kuinka kepeästi se veisikään mukanaan
+miehen, joka sinne heittäytyisi. Se ajatus miellytti häntä hetkisen,
+vaan pian hän tunsi inhoittavaa puistatusta. Hartley Lathom oli kuollut
+— mutta kuitenkin oli elämä hänelle rakas.
+
+Hän oli tavattoman väsynyt vihdoinkin saavuttuaan tuohon pieneen
+kaupunkiin. Oli vielä pimeä ja kaduilla liikkui vain joku harva olento.
+Hän meni erääseen kahvilaan ja oli iloinen siitä, että hän vihdoinkin
+sai levätä. Kello oli jo seitsemän — varmaankin oli löytö jo tehty.
+Lathom värisi ja puri hampaitaan.
+
+Hän tuli koetelleeksi Fenwickin takin taskuja ja löysi sieltä kirjeen.
+Hän vilkaisi siihen, vaan pisti sen kauhuissaan takaisin taskuun. Hän
+oli siinä nähnyt sanat: "Sinun oma Marionisi."
+
+Siis rakasti joku nainen Fenwickiä! Tämä uusi ajatus pisti kipeästi
+hänen sydäntään. Joku nainen siis odotti häntä, ja hän ei palaisi
+koskaan. Tämä koski häneen niin, että hän lähti horjuen ulos.
+
+Kello yhdentoista aikaan saapui hän Lontooseen. Elämä virtasi häntä
+vastaan — uusi, tuntematon elämä, ilman entisiä tuttuja teitä ja
+polkuja. Kaikki vanhat ovet olivat hänelle ainiaaksi suletut. Mitkähän
+uudet ovet hänelle avautuisivat?
+
+Hän teki muutamia ostoksia: hankki itselleen uuden takin, hatun, salkun
+ja joitakin muita tarpeellisia esineitä, sekä asettui sitten asumaan
+erääseen rauhalliseen hotelliin, missä ilmoitti nimekseen David Muir.
+Hän meni heti huoneeseensa, vaan unta hän ei saanut, ennenkuin oli
+huumannut itsensä pullollisella konjakkia.
+
+Kello kuusi hän heräsi, vaan väsyneenä ja kärsien päänsärkyä. Hän lähti
+mitään nauttimatta ulos valaistuille kaduille.
+
+Sanomalehtipojat juoksivat edestakaisin, ja hän muisti, että uutinen
+hänestä oli jo ehtinyt iltalehtiin. Kiireesti osti hän itselleen erään
+lehden ja silmäili sen palstoja. Siinähän se oli:
+
+"_Surullinen itsemurha. Tunnettu asianajaja on itse päättänyt päivänsä._
+
+"Eilen kello seitsemän löydettiin Greyminsterissä tunnettu ja etevä
+asianajaja Hartley Lathom makaamassa huoneensa lattialla pää kuulan
+lävistämänä. Kaikki seikat viittaavat itsemurhaan. Mr Hartley Lathom
+oli yksi kaupungin kunnioitetuimpia ja pidetyimpiä asukkaita, joka oli
+antelias ja otti osaa kaikkiin paikkakunnan harrastuksiin. Senvuoksi
+onkin hänen kuolemansa synnyttänyt suurta surua laajoissa piireissä.
+Liiallinen rasittuminen ja hermostuneisuus lienevät syynä epätoivoiseen
+tekoon."
+
+Mies, joka kuusi tuntia oli ollut David Muirina, hengähti pitkän
+helpotuksen huokauksen.
+
+Ja vielä muutamia päiviä myöhemmin istuessaan hotellissa koskemattoman
+aamiaisensa ääressä viivähti hänen katseensa eräässä kohdassa
+sanomalehteä. Siinä oli kuvaus valeasianajajan hautauksesta
+Greyminsterissä, missä kumminkin puolet sen asukkaista oli kokoontunut
+haudalle osottamaan vainajalle viimeistä kunnioitustaan. Nuo muutamat
+rivit kertoivat hänelle kaiken, mitä hän halusi tietää. Vaarallinen
+paikka oli väistetty.
+
+Viimeiseen saakka oli hän pelännyt paljastusta. Nyt oli ruumis
+muuttunut maan tomuksi. Mitään epäilyksiä ei ollut syntynyt vainajan
+suhteen, siitä oli todistuksena se, että vainaja oli haudattu Hartley
+Lathomina.
+
+Hänestä tuntui turvallisemmalta nyt. Toinen uutinen samassa lehdessä,
+joka oli kertonut erään Fenwick-nimisen, Lontoossa asuvan kirjurin
+kadonneen jäljettömiin Greyminsteristä muutamia päiviä sitten, ei
+herättänyt hänessä suurta levottomuutta tällä hetkellä. Uutinen kertoi
+edelleen, että poliisi tutkii asiaa, mutta koskaan eivät he tulisi
+etsimään kadonnutta Hartley Lathomia haudasta!
+
+Huoahtaen helpotuksesta pani hän pois lehden ja veti kahvikupin
+luokseen. Mutta hänen oli mahdotonta syödä, ruoka tuntui tukahuttavan
+hänet.
+
+Äkkiä oli hän huomaavinaan, että ainoa huoneessa oleva vieras,
+paitsi häntä, salaa vilkuili häneen sanomalehtensä takaa. Hän
+vapisi kauhusta, työnsi pöydän tieltään ja nousi horjuen. Silloin
+joutuivat hänen kasvonsa viereisellä seinällä olevan peilin tasalle.
+Oliko hän todellakin tuonnäköinen? Hän kauhistui omia kasvojaan,
+jotka tuijottivat häntä vastaan lasista — ne olivat kalman kalpeat,
+laihtuneet; silmät verestivät ja huulet vapisivat. Useita päiviä vanha
+parransänki peitti hänen poskensa ja leukansa; hän ei ollut edes
+koettanutkaan ajaa partaansa tänään, häntä värisytti partaveitsen
+pelkkä näkeminenkin.
+
+Peilikuva pelotti häntä, mutta tyynnytti samalla kertaa. Oli kylläkin
+syytä jokaisen vieraan tuijottaa häneen, hänen oli turhaa sen takia
+tulla levottomaksi. Hän istui uudelleen ja koetti ryypätä kahviaan.
+
+Hartley Lathom oli kuollut ja haudattu, eikä hänellä ollut mitään
+pelättävää. Hänen oli alettava tehdä tulevaisuussuunnitelmia. Nyt kun
+hän oli päässyt varmuuteen, täytyi hänen nousta ja ryhtyä työhön, alkaa
+kaikki taas alusta.
+
+Hän ei ollut niitä miehiä, jotka kylmäverisesti ryhtyvät murhaan.
+Jury havaitsisi hänet syylliseksi, tuomari langettaisi hänelle
+kuolemantuomion, mutta hän ei ollut tehnyt tahallista, harkittua
+murhaa, vakuutteli hän itselleen yhä. Hänet oli vallannut salamannopea,
+mieletön kiihko, samallainen kuin mrs Jardinen rahojenhimo — kiusaus,
+johon kuka tahansa mies olisi saattanut langeta. Hänen täytyi oppia
+ottamaan asia siltä kannalta.
+
+Hänen katseensa sattui taas uutiseen Fenwickista. Löydettyään kirjeen,
+jonka alla seisoi "Oma Marionisi", oli hän lakkaamatta ajatellut
+tyttöä, joka rakasti kirjurivainajaa. Hän ei ollut lukenut kirjettä
+— ehkä ei ollut uskaltanut. Nyt otti hän sen esille, ja silmätessään
+rivejä tuli hän kuolonkalpeaksi. Siinä oli kirje, jossa nainen aukaisi
+koko sydämensä. Kumminkin yhden ihmisen silmissä oli Fenwick kaikkine
+vikoineen ollut sankari. Kuinka ihmeellistä! Kirjeen sanojen takaa
+häämötti elämän murhenäytelmä.
+
+"Bob, omani", oli eräässä paikassa, "ihmetellen, olisiko joku muu mies
+maailmassa tehnyt minun vuokseni sen, kuin sinä, halunnut onnistaa
+minut häpeässäni? Kun minä vaan ajattelen, kuinka oma sisareni kohteli
+minua senvuoksi — ja sitten sinun hyvyytesi minua kohtaan? Se oli niin
+ihmeellistä, enemmänkin kuin ihmeellistä, että sinä tahdoit tietää
+minusta kaikesta huolimatta, kun minun oma lihani ja verenikin hylkäsi
+minut. En voi koskaan sanoa sinulle, armas, miten paljon se merkitsi
+minulle. Ei löydy sanoja ilmaisemaan sitä kaikkea, mitä tunnen. Mutta
+minä kiitän Jumalaa joka ilta siitä, että hän on antanut sinut minulle
+— sinun rakkautesi ja hyvyytesi, jotka vapauttivat minut epätoivosta
+— kaikesta siitä, — jota ajatellessanikin vapisen — siitä helvetistä,
+joka odotti minun kaltaisiani. Ja sinä annoit minulle jotakin elämisen
+arvoista. Sinä annoit minulle toivon — onnen. Oi armaani, armaani,
+koskaan en voi sanoa sinulle kaikkea, mitä tunnen. Minä ainoastaan
+toivon saavani yhdyselämässämme näyttää sen kaiken, kaiken. Toivoisin,
+että Isä Brampton vihkisi meidät —."
+
+Lathom pudotti kirjeen polvelleen. Hän ei voinut lukea enempää. Tuskan
+vavistus kuvastui kuihtuneilla, ryppyisillä kasvoilla. Tämä kirje
+laajensi murhenäytelmää suunnattomasti — murhenäytelmää, jonka luoja
+hän oli. Uusi hirmu kohosi häntä vastaan kirjeestä, missä se oli
+piillyt paulana hänelle. Hän istui ja tuijotti eteensä mitään näkemättä.
+
+Mitä merkillistä oli näissä murtuneissa rakkauden ja kiitollisuuden
+sanoissa, jotka tulivat suoraan tytön sydämestä? Fenwick, jota kohtaan
+hän aina oli tuntenut ylimielistä, välinpitämätöntä halveksumista, mitä
+omanvoitonpyytämätöntä ja rakkautta uhkuvaa oli tämä mies voinut tehdä
+naiselle, joka senvuoksi kohotti hänet sankariksi?
+
+"Sinä annoit minulle jotain elämisen arvoista."
+
+Ja Fenwick oli kuollut — se mies, joka oli antanut tytölle jotain
+elämisen arvoista — oli kuollut hänen kätensä kautta. Tämä rakastava
+nainen saisi odottaa miestä, joka ei koskaan palaa, joka äskettäin oli
+kadonnut elämästä jälkeä jättämättä. Ja se oli hänen työtään!
+
+Ajatus oli kuin miekka, joka yhdellä iskulla löi halki itsekärsinnän
+ja itseoikeudentunteen verhon, jolla tarkoituksella hän oli
+suojannut itsensä. Hän katsoi uudella, harvinaisella, tukahuttavalla
+ymmärtämyksellä sieluunsa jonkunlaisen mykän hämmästyksen valtaamana.
+Hän oli rosvo, joka oli riistänyt ihmishengen; hän oli iskenyt kahteen
+naiseen parantamattoman haavan. Hyvä Jumala! Kuinka oli kaikki tämä
+tapahtunut?
+
+Huone oli nyt tyhjä, kun hän nousi ylös ja horjui kadulle, mutta
+hän tuskin sitä huomasi. Hän ei enää ollenkaan ajatellut uteliaita
+katseita — hänen oman alastoman, rikollisen sielunsa paje täytti koko
+hänen olemuksensa. Miten mieletöntä ajatellakaan, että hän voisi
+alkaa alusta sellaisen menneisyyden taakka hartioillaan. Hän meni
+lähimpään kapakkaan ja tilasi konjakkia. Hänen täytyi upottaa sellaiset
+ajatukset, taittaa jollakin tavoin pelottavien omantunnontuskien kärki.
+Hän joi lasinsa sekottamatta.
+
+Tuntui paremmalta toisen lasin perästä. Ihmeellistä kyllä, tuntuivat
+aivot selvemmiltä ja hermot rauhallisemmilta. Hän oli melkein elänyt
+väkijuomista Lontoosen tulonsa jälkeen, niin säännöllinen kuin hän
+muutoin olikin aina ollut. Hän ei voinut sanoa, miten hän oli viettänyt
+viime päivät. Ajatustensa ajamana oli hän levottomana harhaillut,
+tuontuostakin poikennut johonkin kapakkaan, juonut hillittömästi ja
+sitten taas ilman lepoa harhannut pitkin tuntemattomia katuja, sokeana
+ja kuurona koko ympäristölle, kokonaan hirmuisen sisällisen taistelunsa
+vallassa.
+
+Äkillinen jyrinä herätti hänen uinuvat aistinsa. Mitä se oli?
+Astuessaan käytävältä kadulle huomasi hän himmeästi, puolitiedottomasti
+voimakkaan valon ja ankaran jyrinän, johon sekaantui kirkunaa,
+lähenevän häntä. Mutta hän tajusi sen kuin unessa. Lyhtyjä ja huutoja
+ja kalkattavia kelloja — voimakas ote kauluksesta viskasi hänet pois
+tieltä melkein nelistävien hevosten jalkoihin höyryruiskun kiitäessä
+ohi! Ja Lathom seisoi vavisten käytävällä värisevin hermoin.
+
+"Oletko juovuksissa, mies — mennä suoraan pyörien alle, hullu?" huusi
+kiivaasti mies, joka oli hänet pelastanut.
+
+Lathom tuijotti häneen tylsästi hetken ja kääntyi sitten poispäin
+kiittämättä.
+
+Kuka hän oli? Kuka hän oli? Hetkisen seisoi hän hiljaa ja koetti
+turhaan poistaa hämäryyttä ymmärryksensä yltä. Hän ei voinut muistaa
+nimeään — kuka hän oli?
+
+Ihmisjoukko vyöryi höyryruiskun perässä. Lathomia tyrkittiin sinne
+tänne ja virta vei hänet mukanaan. Hän juoksi muiden mukana,
+tietämättä minne. Ja sitten vihdoin muisto ja tietoisuus palasivat,
+ja hän juoksi välttääkseen kauhua, joka taas tarrasi häneen kyntensä.
+Hän oli kuulevinaan Fenwickin, Fenwick-vainajan askeleet takanaan,
+aivan kintereillään, ja hän tunsi villin halun kirkaista ääneen.
+Mutta melkein tajuton ääni hänen sisässään kuiskasi, että jos hän
+noudattaisi tätä halua, menettäisi hän viimeisenkin rahtusen järkeään.
+Yli-inhimillisin ponnistuksin puri hän hampaansa lujasti yhteen ja
+ponnisti koko tahdonvoimansa pysyäkseen ääneti valtavan, valkoisen,
+hänen ympärilleen kiertyvän hirmun vallassa, ja hän juoksi, juoksi
+yhtämittaa päästäkseen pakoon seuraajaansa, jonka askeleet hän kuuli.
+
+Seuraavalle kadulle oli höyryruisku seisahtunut. Eräästä puotin ovesta
+tulvi savua, ja ikkunan läpi leiskuivat liekit.
+
+Poliisi työnsi takaisin väkeä, ja väkijoukon sorinasta erottautuivat
+paljaspäisen, repaleisen naisen huudot Nainen huitoi kuin villikissa
+käsiä, jotka estivät häntä syöksymästä palavaan taloon.
+
+Kansa osotteli ja katseli ylös yli matalan myymälän, joka jo oli yhtenä
+loimuavana tulimerenä, erääseen palavan talon yhteyteen rakennetun,
+paljon korkeamman rakennuksen ikkunaan. Ikkunassa häämötti pieni,
+valkea olento.
+
+"Antakaa minun mennä lapseni luo!" kirkui nainen mielettömänä. "Eikö
+nyt ole teidän joukossanne yhtään miestä, joka tahtoisi lapseni
+pelastusta, koska pidätte kiinni minusta?"
+
+Ja hän kiroili heitä, puri ja huitoi ympärilleen.
+
+Ainoastaan mielipuoli olisi uskaltanut mennä palavaan puotiin, jonka
+kautta vei ainoa tie takana olevaan taloon. "Se on valokuvausatelieri,
+ja tuli on päässyt öljyihin", sanoi joku joukosta. Eikä talon
+takapuolella ollut uloskäytävää, sillä sinne oli seinä seinään kiinni
+rakennettu uusi suuri talo mahtavine palomuureineen.
+
+"Elkää pelätkö, rouvaseni!" kirkui karkea, säälivä ääni. "Ne pistävät
+tikapuut pystyyn. Palosotamiehet saavat pian alas lapsukaisen."
+
+Mutta puoti lasikattoineen, joka suli kuumuudesta, teki palotikapuitten
+nostamisen sangen vaikeaksi, vaikkapa ne olisivat olleet tarpeeksi
+pitkätkin, mikä oli epäilyksen alaista. Eikä nainen ehkä sanoja
+kuullut; hän huusi yhä epätoivoissaan:
+
+"Eikö täällä ole yhtään miestä, joka uskaltaa mennä?"
+
+Lathomia miltei nauratti. Hänellä oli vaan hämärä aavistus siitä, miksi
+nainen huusi, mikä oli hänen sanojensa varsinainen sisällys. Hänen
+hämmentyneet aivonsa käsittivät vain yhden seikan.
+
+Yksikään mies koko joukosta ei uskaltanut mennä sisään ovesta
+vaaran tähden. Minkä vaaran? Hän uskalsi — jos hän vaan sen kautta
+pääsisi erilleen siitä, joka kulki hänen perässään. Ja ehkäpä "se"
+ei uskaltaisi seurata häntä sisälle, ehkä "se" pelkäisi, samoin kuin
+tuo joukkokin. Joku sattui nykäsemään häntä. Kauhun huuto tunkeutui
+Lathomin huulilta — hän luuli koskettaneen itseään sen nimettömän, jota
+hän pakeni. Mielettömänä ryntäsi hän ovelle.
+
+Hän oli puolittain järjetön mies, hullun voimilla ja neuvokkuudella
+varustettu, tunkeutuessaan äkkiä poliisiketjun lävitse ja syöksyessään
+liekkeihin.
+
+Kansanjoukko kadulla päästi riemu- ja hurraahuudon.
+
+"Pääseekö hän läpi? Ehtiikö hän? Saako hän tytön käsiinsä?" Kysymyksiä
+sateli suusta suuhun. Tuntui siltä, että miehen välttämättä täytyi
+työntyä takaisin savu- ja tulipatsaitten edessä, jotka kätkivät hänet
+heidän katseiltaan — tai menehtyä niihin.
+
+Palosotilaat työskentelivät rohkeasti, mutta pitkälle ulkoneva
+puoti vaikeutti pääsyä takana olevalle seinälle. Joukosta kuului
+huuto; palotikapuut olivat liian lyhyet. Sillä aikaa olivat toiset
+palosotilaat hakeneet mahdollisuutta auttaa taloa molemmilta sivuilta,
+joista toinen kumminkin oli liian matala ja toinen liian kaukana.
+Mutta toivo virkosi joukossa jälleen, kun palosotilaan kypäri ilmestyi
+matalan rakennuksen katolle ja kohta sen jälkeen toinen.
+
+Mies, joka kerran oli ollut Hartley Lathom, tunnettu asianajaja
+Greyminsterissä, oli kumminkin syöksynyt liekkeihin ajattelematta
+vaaraa. Kenties juuri tämä pelottomuus auttoikin häntä pääsemään läpi,
+puolitukehtuneena ja läähättävänä, mutta vahingoittumattomana. Myymälän
+päässä, missä lattia oli sementtiä, oli vielä paikka, jota tuli ei
+ollut saavuttanut, ja siinä voi hän hengähtää. Hänen vaatteensa olivat
+kärventyneet ja suuri, verinen palohaava oli toisessa poskessa; sen
+oli hän saanut palavasta hirrestä. Lathom ei tuntenut haavan tuottamaa
+kipua.
+
+Hän seisoi tuijottaen ja läähättäen, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut
+tajuihinsa, niinkuin uneksija, joka on herännyt unestaan kammottavaan
+todellisuuteen. Hartley Lathom katseli ympärilleen pelästynein, mutta
+tajuavin katsein. Vaara näytti silmänräpäyksessä hävittäneen hänen
+aivoistaan myrkylliset pilvet ja viinahöyryt, joihin hän monena päivänä
+oli upottanut tietoisuutensa. Hänen herpaantuneet aistimuksensa
+heräsivät taas eloon, kun hän näki kuoleman hiipivän ylitseen sadoin
+punaisin, nuoleskelevin kielin.
+
+Ja niin johtui äkkiä kaukaisena muistona hänen mieleensä kuva lapsesta
+jossain korkealla ikkunassa, ja nyyhkivästä, kirkuvasta naisesta
+kadulla.
+
+"Ei, ei! En minä uskalla! Se on mahdotonta!" kuiskasi hän itselleen,
+ikäänkuin keskustellen jonkun toisen kanssa.
+
+Porras oli liekkien vallassa. Kenties löytyi päättäväiselle miehelle
+yksi mahdollisuus: raivata tiensä näitä portaita ylös, mutta ainoastaan
+se yksi mahdollisuus oli olemassa. Kellekään ei ollut mahdollista lapsi
+sylissä tulla alas takaisin. Hän olisi joutunut ihan kuin ansaan.
+
+"Ei, ei", kuiskasi hän taas ja syöksyi takaisin.
+
+Mutta vielä Hartley Lathomin lausuessa näitä sanoja omalle aremmalle
+itselleen levisi harvinaisen hurmaava tunne hänen sieluunsa, ja hän
+tiesi, että hän tulee pelastamaan lapsen. Muutaman sekunnin perästä
+kiiti ajatus takasin entisiin Greyminsterin aikoihin, jolloin tie oli
+hänelle niin tasainen. Aina oli hän valinnut helpoimman tien; mutta nyt
+oli hänelle suotu mahdollisuus löytää oma itsensä — todellinen mies
+sen Hartley Lathomin persoonasta, joka oli ‘ rakastanut mukavuutta,
+yltäkylläisyyttä ja ihmisten ylistystä, ja joka aina oli löytänyt
+anteeksipyytämistä ja sääliä itsensä edessä.
+
+Hän oli nauraa ääneensä uudessa onnessaan. Ensimäisen kerran tuon
+päivän jälkeen Greyminsterin raatihuoneella oli surun ja synnin taakka
+pudonnut pois, unohduksiin joutunut. Ylös palavia portaita, läpi
+sokaisevan savun ja tulimeren, riensi hän, uhitellen alhaisempaa,
+arempaa minäänsä. Kasvot ja kädet pahoin palaneina, vaatteet tulessa,
+onnistui hän kumminkin pääsemään liekkien läpi, jotka kuin raivoisat
+aallot huuhtelivat portaita. Itkevän lapsen surkean äänen johtamana
+löysi hän huoneen, missä pieni kahdeksan- tai yhdeksänvuotias tyttönen
+seisoi akkunan ääressä tuijottaen häneen, liian pelästyneenä voidakseen
+mitään ymmärtää. Mutta kun hän otti lakanan vuoteelta, kääri sen tytön
+ympärille ja nosti hänet käsivarsilleen, kietoutui lapsi lujasti häneen
+ja sanoi lapsenäänellään, että häntä pelotti ja että hän tahtoi mennä
+äidin luo.
+
+Hän löi ikkunan auki ja katsoi ulos. Alhaalla oli palava myymälä, jonka
+yli eivät yhdetkään tikkaat ylettyneet; ja portaita, joita hän oli
+syöksynyt ylös, ei hän toivonut voivansa päästä alas lapsi sylissään.
+Eikö sitten ollut muuta uloskäytävää?
+
+Eikä hän kumminkaan tuntenut yhtään katumusta. Hän tiesi mitä oli
+tehnyt, ja iloitsi tehneensä sen. Elämä oli rakas, mutta hän ei
+yhtäkaikki pelännyt kuolemaa, jos heidän täytyi kuolla.
+
+Äkkiä päästi hän voimakkaan riemuhuudon. Katolta kuului ääntä!
+Kirveenisku — ja Hartley Lathom ymmärsi kaikki. Palosotilaat olivat
+onnistuneet pääsemään katolle viereisestä rakennuksesta, ja hän kuuli
+nyt ensimäisen iskun kirveestä, joka oli avaava heille tien elämään.
+
+Iskut yhä tihenivät, sälöjä alkoi putoilla katolle, ja pian ilmestyi
+aukko, johon partainen, kypärän verhoama pää pistihe. Lathom veti
+esille sängyn ja kurotti sen päältä lapsen palosotilaalle katolle.
+Hetkistä myöhemmin oli hän itse kiivennyt ylös.
+
+Sitten, kun hän jo oli ylhäällä ja pelastus oli varma, pettivät
+yht'äkkiä hänen jalkansa, ja hän olisi pudonnut, ellei palosotilas
+olisi kerinnyt tarttua häntä käsivarteen.
+
+"Sieluni kautta, luulinpa teitä hulluksi, kun syöksyitte tuohon
+palavaan helvettiin", lausui palosotilas ja katsoi haavottunutta
+kasvoihin, "mutta te olette, Jumala nähköön, kerrassaan mies!"
+
+Kun he alkoivat kavuta alas toiselle katolle, tunsi Lathom kaiken
+voimansa ja jännityksensä katoavan, mutta hän katsoi koko ajan
+aivankuin kademielin lasta — sitä elämää, jonka hän oli pelastanut
+riistämänsä elämän korvaukseksi.
+
+Kadulla riisti äiti itkien ja nauraen lapsen hänen sylistään ja unhotti
+kokonaan hänet, unhotti edes kiittääkään häntä.
+
+Mutta Lathom ei halunnutkaan kiitosta. Hän tahtoi vain päästä pois
+meluavasta, riemuitsevasta joukosta, joka tunkeili hänen ympärillään,
+ja jonka sankariksi hän äkkiä oli tullut. Hän koetti turhaan päästä
+joukon läpi, kun uusi höyryruisku käännähti kulmaan ja käänsi hetkeksi
+huomion hänestä, jolloin hänen onnistui hiipiä tiehensä. Hän, joka ei
+koskaan ollut tiennyt mitään parempaa kuin yleisön ihailu ja ylistys,
+ei nyt edes ajatellutkaan, miten ihmeellistä oli, että hän nyt koetti
+välttää sitä, kun hän olisi saanut halunsa täyttymään rajattomammin
+kuin milloinkaan ennen. Ja väkijoukko unohti pian sankarinsa uusien
+jännittävien tapahtumien vuoksi.
+
+Lathom tunsi itsensä kaikeksi muuksi kuin sankariksi kulkiessaan
+pois, iloissaan, että oli välttänyt väkijoukon suosionosotukset. Hän
+käsitti, että se, mikä oli näyttänyt verrattomalta rohkeudelta hänen
+syöksyessään palavaan taloon, oli vaan pelosta puoleksi mielettömän
+miehen teko. Ja väkijoukko oli hurrannut! Heikko hymy levisi hänen
+huulilleen. Mutta kumminkin kiitti hän Jumalaa, ettei hän, tultuaan
+tuntoihinsa, ollut paennut, vaan valinnut vaikeamman tien. Ehkäpä
+hänellä nyt olisi rohkeutta alkaa alusta — sillä hän oli saanut uutta,
+tässä tulikasteessa syntynyttä rohkeutta.
+
+Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja raukeaksi, ja kun hän älysi kapakan
+kadun kulmassa, pistäytyi hän sinne sisälle saadakseen lepoa. Kaksi
+miestä seisoi tiskin vieressä jutellen ryysyisen, maalatun kaunottaren
+kanssa, jonka kaikuva, terävä nauru vihloi Lathomin korvia hänen
+astuessaan sisään. Hän pyysi lasin sodavettä — ilman väkijuomia. Hän
+älysi liiankin hyvin, minne väkijuomat olivat vieneet hänet näinä
+viime päivinä. Hänen ottaessaan kourallisen hopearahoja maksaakseen,
+lopettivat miehet tiskin vieressä juttunsa ja tarkastelivat häntä. Hän
+näytti sangen omituiselta palaneine vaatteineen ja likaisine käsineen,
+pitkä punainen palohaava poskessaan.
+
+Nähtävästi luulivat he hänen olevan juovuksissa, ja kun hän äkkiä sai
+ankaran huimauskohtauksen ja kaatui penkille, puhkesivat he raikkaaseen
+nauruun, johon nainen ei sentään ottanut osaa. Tämä meni Lathomin luo,
+kumartui ja kuiskasi karkean ystävällisesti:
+
+"Kuulkaa, on parasta, että suoriudutte täältä niin pian kuin
+mahdollista. Tämä ei ole oikea paikka teille — jolla on rahaa. Miltä
+nyt tuntuu?"
+
+Lathom nyökäytti päätään, liikutettuna naisen odottamattomasta
+ystävällisyydestä.
+
+"Kiitos, voin taas hyvin. Minä lähden nyt"
+
+Hän nousi Ja meni laahustavin askelin kadulle. Oli pimeä, ja hän oli
+ihmeissään, kuinka löytäisi hän jollekin suuremmalle kadulle, jonka
+tuntisi. Hän kääntyi kysyäkseen muutamilta miehiltä takanaan, ja
+katulyhdyn valossa tunsi hän äskeiset miehet kapakasta. Eräs näistä
+sanoi hänelle:
+
+"Luulenpa että olette pudonnut penkiltänne? Autammeko teitä kotiin?"
+
+Hän pisti tuttavallisesti kätensä Lathomin kainaloon, katsahti nopeasti
+katua puoleen ja toiseen ja kuiskasi:
+
+"Kiiruhda, alaspäin."
+
+Katu oli tyhjä — heillä ei olisi voinut olla parempaa onnea. Seuraavana
+hetkenä taisteli Lathom epätoivoisesti rosvojen kanssa, joita
+alituiseen vaaniskelee suurten kaupunkien vilinässä. Äkkiä näki hän
+kamppailun tuoksinassa naisen ryntäävän esiin ja huutavan apua — hän
+oli se maalattu nainen, joka oli puhutellut häntä kapakassa. Kauhukseen
+huomasi hän naisen heittäytyvän hänen eteensä ja saavan päähänsä
+hirveän iskun, joka oli tarkotettu hänelle. Samassa tuntui hänen päänsä
+lyijynraskaalta, hänen silmissään salamoi — sitten tuntui pimeys
+nielevän hänet ja tajunta katosi.
+
+
+
+
+IV
+
+Laupiaan samarialaisen suojakoti.
+
+
+Suuressa huoneessa oli kolme vuodetta, mutta ainoastaan yksi niistä
+käytännössä — se, jossa Lathom makasi. Se oli vastapäätä tulisijaa ja
+vastapäisellä seinällä viistoon riippui huoneen ainoa taulu, jäljennös
+_Wattin_ maalauksesta _Rakkaus ja Elämä_. Huonekaluja oli vähän, mutta
+tarkotuksenmukaisia, eikä koko huoneessa ollut mitään liikaa ja silmää
+väsyttävää.
+
+Vuoteesta vasemmalle etelään päin oli matala, leveä ikkuna. Kalpea
+talviaurinko pilkisti lyijyttyjen pienten ikkunaruutujen lävitse ja
+heitti keltaisen valojuovan valkealle seinälle.
+
+Vuoteessa makaava mies, joka oli levännyt hiljaa, ikäänkuin hänen
+jäsenissään olisi asunut kuoleman kankeus, alkoi levottomasti
+liikutella käsiään ja valitti hiljaa. Silloin nousi ikkunan vieressä
+tähän saakka äänettömänä istunut mies ja meni vuoteen luo, kumartuen
+sairaan yli levottoman huolenpidon ilme kasvoillaan.
+
+Mies oli pitkä ja korkearakenteinen, ja hän liikkui hiljaa ja
+notkeasti, mikä ei suinkaan ole tavallista hänen kokoisilleen. Hänen
+sileäksi ajellut kasvonsa ja lyhyiksi leikatut hiuksensa tekivät
+hänet poikamaisen näköiseksi, mutta hänen ruskeat, lempeät silmänsä
+ilmaisivat, että hän oli kolmenkymmenenvuotias, ehkä ylikin. Hänen
+takkinsa oli karkeaa, mustaa kangasta, joka enimmän muistutti papin
+kasukkaa, mutta hänen hyvin sopiva, hohtavan valkoinen kauluksensa ja
+siisti kaulaliinansa eivät ollenkaan tehneet papillista vaikutusta.
+Hän kosketti hiljaa Lathomin haavottuneen posken sidettä. Kosketuksen
+tuntiessaan katsoi sairas mies ylös, ja tajunnan heijastus välähti
+hänen silmissään.
+
+"Kuinka — kuinka on naisen laita?" kysyi hän matalalla, käheällä
+äänellä.
+
+Kauhtanaan puettu mies hymyili, ja hymy valaisi hänen voimakkaita,
+rumia kasvojaan ihmeellisellä tavalla.
+
+"Te siis muistatte hänet? Elkää olko huolissanne hänen tähtensä, hän
+voi hyvin." Hänen vastauksessaan oli hyväätekevää suoruutta, jotain,
+jota niin harvoin tapaa houreista heräävän kuumesairaan ensimäisiin
+kysymyksiin annetuissa vastauksissa. "Te saitte pahoja vammoja
+kumpikin, mutta nythän olette parempi, vai kuinka? Tämä oli ensimäinen
+sana, jonka olemme kuulleet teidän suustanne, luulimme melkein, että
+olette antanut vaitiololupauksen."
+
+Lathom tunsi huojennusta kohdatessaan ruskeitten silmien lempeän
+katseen. Hänen aivonsa olivat vielä sameat ja hänen muistonsa sekaisin,
+mutta hän kykeni kumminkin pelkäämään, että joku salaisuus olisi
+päässyt muiston vankilasta hourailun kestäessä.
+
+"Minulla on varma tunne — että olen vahingoittanut jotakin", sai Lathom
+vaivoin sanotuksi. "Mutta" —, hän ei voinut jatkaa ja väsymyksestä oli
+hänen tajuntansa taas kadota.
+
+"Elkää olko levoton", sanoi kauhtanaan puettu mies nopeasti. "Ette
+ole joutunut varkaitten ja ryövärien joukkoon, tämä on _Laupiaan
+samarialaisen suojakoti_, ja te olette ystäväin parissa. Mutta saatte
+tietää meistä kaikki myöhemmin. Nyt on teidän vaan oltava niin tyyni
+kuin mahdollista, rakas ystäväni. Jos juotte tämän, saatte unta.
+Kenties pääsette illaksi siksi voimiinne, että voitte puhella isä
+Bramptonin kanssa."
+
+Hän pisti kätensä varovasti päänaluksen alle ja piti lasia sairaan
+huulilla. Lathom joi kiivaasti, vajosi sitten raskaasti vuoteeseen ja
+sulki pakottavat silmänsä.
+
+Isä Brampton! Ken oli isä Brampton, ja miksi tahtoi hän puhella
+Lathomin kanssa? Missä oli hän kuullut sen nimen ennen? Vielä
+kamppaillen näitten kysymysten kanssa, liukui hän hiljaa rajan yli unen
+valtakuntaan.
+
+Oli aamu kun Hartley heräsi, harmaan himmeä helmikuun aamu. Hän
+avasi silmänsä ja katseli ihmeissään ympäri outoa huonetta. Mitä oli
+tapahtunut — miksi nukkui hän täällä — missä oli Margot?
+
+"Margot!" Hän kertasi nimen ääneen. Ja sitten muisti hän — katkerat
+muistot palasivat hänen mieleensä ja kyyneleitä pusertui silmäluomien
+alta. Hän oli heikko ja hentomielinen kuin lapsi.
+
+Hänen aivonsa työskentelivät raskaasti ja tuskallisesti. Hajanaisia
+kuvia vyöryi hänen silmiensä editse; hän muisti likaisen aamiaishuoneen
+huonossa hotellissa, missä muuan mies istui lukien kirjettä. Kirjeen
+alla seisoi "Oma Marionisi" — ja se mies oli juuri hän!
+
+"Sinä annoit minulle jotain elämisen arvoista — sinä annoit
+minulle toivon — — — niin, minä toivon, että isä Brampton vihkisi
+meidät — — —"
+
+Hyvä Jumala! Nyt muisti hän — kuka hän oli ja mitä hän oli tehnyt.
+Kolme ihmiselämää oli hän tuhonnut — Fenwick — Margot — ja Marion.
+Viimeinen viikko oli hänen edessään kuin avattu kirja, johon jokainen
+teko, jokainen ajatus oli piirretty tulikirjaimin. Mutta taas saavutti
+hänet tajuttomuus kuin tumma pilvi, jokseenkin yhtä lempeänä kuin uni.
+
+Kun hän uudelleen avasi silmänsä, oli huoneessa melkein pimeä.
+Pöytälamppu varjostimineen levitti niukan valojuovan pöydän ääressä
+kirjoittamassa istuvan miehen pään ja hartioitten yli. Lathom tuijotti
+mieheen mielessään hämärä aavistus, että oli nähnyt hänen kasvonsa
+ennenkin. Ne kasvot eivät olleet kauniit, eivätkä pyhimysmäiset,
+mutta Lathom tunsi niihin katsoessaan, että sangen pieni raja esti ne
+olemasta kumpaakin.
+
+Hän koetti kääntyä vuoteessa, mutta liike pakotti tuskanhuudon hänen
+huuliltaan. Lampun ääressä istuva mies kääntyi ja katsahti sänkyyn
+omituisen kaukaa tulevin katsein, ja samassa silmänräpäyksessä palasi
+Lathomin muisti. Tämä oli se mies, jonka hän ikäänkuin unessa oli
+nähnyt juoksevan apuun samalla hetkellä kun hän sai pelottavan iskun,
+joka riisti hänen tajuntansa kadulla kapakan edessä. Ja hänen täytyi
+olla isä Brampton — sen oli hän kuullut kerran houreisissa unissaan.
+
+"Onko teillä kovin paha olla?" kysyi toinen syvällä ja lämpimällä
+äänellä, tullen sängyn luo.
+
+"On", vastasi Lathom heikosti. "Minulla on hyvin paha — — — luulen,
+että olette isä Brampton."
+
+Toinen nyökkäsi.
+
+"Olen, nimeni on Brampton, mutta kuinka te sen tiesitte?" Hän naurahti.
+"Pelkäänpä jo näyttäväni, miten huono sairaanhoitajatar minä olen. Ei
+siis ihme, että Johnson niin vastenmielisesti jätti minut tänne."
+
+Lathom yritti hymyillä, mutta tunsi samalla kovaa kipua haavottuneessa
+poskessa.
+
+— "Onko hän mr Johnson — se mies, jonka näin — äsken — tai vuosi sitten
+— en tiedä missä — ollessani hetken valveilla —.” Hänen poskeansa särki
+puhuessa.
+
+"Kyllä, hän oli Johnson, ja hän on mainio sairaanhoitaja", sanoi isä
+Brampton sydämellisesti. "Hänen veljensä on meidän lääkärimme täällä;
+te olette ollut hänen hoidossaan jo yli viikon. Tuskin uskalsin toivoa,
+että hän saisi teidät paranemaan, silloinkun nostimme teidät kadulta
+ylös."
+
+"Mitä tapahtui sitten?" kysyi Lathom. "Kuulin että nainen voi paremmin."
+
+"Kyllä... aivan varmasti hän voi paremmin, paremmin kuin kukaan meistä
+voisi ajatellakaan."
+
+Hetkisen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Sitten puhui Lathom, ja
+hänen äänensä vapisi, kun hän ajatteli maalattua ja kaikuvanauruista
+katunaista, joka oli koettanut suojella häntä tovereitaan vastaan.
+
+"Olen pahoillani, että hänkin loukkaantui. Hän teki kauniisti
+menetellessään niin. Ihmettelen, mikä johti hänet siihen?"
+
+"Jumalainen laupeuden harrastus — rohkean tyttö raukan!" sanoi isä
+Brampton poiskääntyen. "Peloton tyttöraukka."
+
+"Mutta — mitä tarkotatte?" kysyi Lathom käheästi. Äänensävy enemmän
+kuin sanat pelotti häntä. "Nainen — eikö hän voi hyvin, eikö hän tullut
+terveeksi jälleen?"
+
+"Minä tarkotan", — Isä Brampton puhui nopeasti kuin vasten tahtoaan —
+"että nainen, joka pelasti henkenne, antoi omansa sijaan. Hän kuoli nyt
+illalla."
+
+Sidekasvoinen mies tuijotti mielettömänä isä Bramptoniin.
+
+"Kuollut — sanotteko, että hän on kuollut?" sanoi hän avuttomasti.
+"Mutta — minä en ymmärrä. Minä —". hänen äänensä sammui hiljaisuuteen.
+Mutta äkkiä nousi hän puoleksi sängyssään ja huusi, ikäänkuin vasta nyt
+olisi ymmärtänyt:
+
+"Kuollut! Jumalan tähden — sanokaa, että kuulin väärin! Hän — hän
+ei voi olla kuollut — nainen, joka tahtoi auttaa minua! Minä näin
+hänen kyllä saavan kauhean iskun — mutta hän ei voi olla kuollut.
+Sanokaa pian, ettei hän ole kuollut!" Hänen äänensä oli sydäntävihlova
+tuskaisessa rukouksessaan.
+
+Isä Brampton katsoi häneen säälivästi.
+
+"Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä teille, ennenkuin olisitte tullut
+paremmin voimiinne! Olisihan minun pitänyt ymmärtää, millainen isku se
+oli teille. En voi antaa itselleni anteeksi sitä", sanoi hän hiljaa,
+vähitellen havaiten, minkä erehdyksen oli tehnyt totuudenrakkautensa
+pakottamana.
+
+Lathom vaipui takaisin päänaluselle kasvot poispäin. Nainen oli
+kuollut, nainen, joka oli sattunut hänen tielleen, ja joka tähän saakka
+pääasiassa oli pysynyt hänen muistissaan ikäänkuin ruumiillistuneena
+julkeana nauruna, mikä kaikui hänen korviinsa astuessaan kapakkaan ja
+naisen seistessä siellä miesten rinnalla juomassa. Kuollut siksi, että
+tahtoi suojella häntä. Kuollut!
+
+Isä Brampton puhui taas, tahtoen kernaasti kääntää sairaan ajatukset
+toisaalle.
+
+"Meillä ei ole ollut tilaisuutta ilmottaa teistä ystävillenne, mr —",
+sanoi hän kysyvästi.
+
+Yhä ajatellen kuollutta naista ja mietiskellen, kuinka hän tuotti
+turmion jokaiselle, jonka kanssa joutui kosketuksiin, vastasi Lathom
+puoleksi tiedottomasti:
+
+"David Muir."
+
+"Tahdotteko tervehtiä ystäviänne, mr Muir?"
+
+Muiria melkein nauratti sanojen itsetiedoton julmuus.
+
+Mutta hän vastasi tyynesti:
+
+"Ei, kiitos — ei, en tahdo. Minulla ei ole ketään ystäviä —
+Englannissa", lisäsi hän varovasti.
+
+Isä Brampton katsahti sängyssä makaavaan mieheen, jonka oli heittänyt
+hänen jalkojensa eteen Lontoon levottoman meren aalto. Hän tunsi
+kiintyneensä tähän mieheen niin syvästi, ettei hän ollut tuntenut
+sellaista ketään kohtaan niistä tuhansista, joita hän päivittäin
+kohtasi. Hän viipyi vielä hetkisen ja vetäytyi sitten pois; ja niin
+vihdoin saapui unohdus kuin nouseva virranlaine sairaan miehen
+väsyneisiin, pakottaviin aivoihin.
+
+Yö oli jo levittänyt siipensä yli suuren huoneen, uni aikoja sitten
+hiipinyt äänettömin askelin pitkien käytävien läpi, kun David Muir taas
+heräsi tajuunsa. Hän oli unohtanut hetkiseksi menneisyytensä, vaan nyt
+tuli kauhu takasin, kauhu, jota oli vielä vaikeampi vastustaa yöllä
+ja hiljaisuudessa. Huone oli täynnä varjoja — sammuvan takkavalkean
+ja lepattavan yölampun varjoja, rikoksen ja epätoivon varjoja, jotka
+lähenivät ja kietoutuivat Hartley Lathomin sieluun hänen maatessaan ja
+odottaessaan aamunkoittoa.
+
+Viereisessä huoneessa makasi Raymond Johnson — Laupiaan samarialaisen
+veljeskunnan veli Johnson — valvoen ja kuunnellen sairasta. Hänen
+unenraskaat aivonsa taistelivat turhaan muutamia itsepäisiä ajatuksia
+vastaan, jotka eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan. Laupiaan
+samarialaisen suojakodilla oli suuria velkoja, ja nyt oli vaan pieni
+summa pankissa niitä vastaan, jollei ihmettä tapahtuisi — ajatteli
+Veli Raymond. Mutta ihmeitten aika lienee ollut ohi, ainakin mitä
+suojakotiin tuli.
+
+Kello oli kaksi, mutta työlamppu Francis Bramptonin työhuoneessa paloi
+yhä kirkkaana. Tavanmukaiset kirjat ja paperit olivat hänen edessään,
+tavanmukainen pino vastaamattomia kirjeitä, joita hän ei koskaan saanut
+loppumaan kahdeksantoista-tuntisina työpäivinään.
+
+Viisitoista vuotta oli Brampton työskennellyt täällä Westminsterin
+köyhäinkortteleissa. Hän oli nähnyt Laupiaan samarialaisen suojakodin
+kohoavan ja kasvavan yksihuoneisesta suureksi rakennukseksi, joka
+täytti korkean ihanteellista tarkotusperää. Hän oli koettanut toteuttaa
+Fransiscus Assisilaisen ihanteita nykyisessä Lontoossa, ja hän oli
+menestynyt huolimatta tavattomista vaikeuksista. Hän oli pakottanut
+kirkon ja maailman kunnioittamaan itseään, vaikka hänestä olikin
+yhtä suuressa määrässä kuulunut valituksia; ja hän oli kokenut ne
+onnettomuudet, jotka välttämättä seuraavat sellaista menestystä. Nyt
+ajatteli hän yksinomaan sairashuoneessa makaavaa salaperäistä vierasta,
+joka niin voimakkaasti oli vaikuttanut häneen. Hän oli huomannut,
+että tässä oli sielu, joka kokonaan oli menettänyt itseluottamuksen
+ja itselohdutuksen lahjan, aivan kuin hän itse välistä oli vähällä
+menettää liiankin suuressa määrässä, ja hän lankesi polvilleen, alkaen
+rukoilla vieraan edestä hartaammin kuin koskaan ennen.
+
+Hartley Lathomin luo, hänen maatessaan avoimin silmin varjoisessa
+huoneessaan, ei saapunut rauhanenkeliä isä Bramptonin rukousten
+johdosta. Kellonlyönnit, jotka silloin tällöin kajahtelivat yön
+hiljaisuudessa, tuntuivat putoilevan kuin kärsimyksen rukousnauhan
+helmet. Margot, Richard Jardine, "Marion", ja nyt kuollut nainen —
+kaikki he olivat uhranneet jotain sanomattoman kallista hänen tähtensä.
+Ja hän —
+
+Häntä pelotti oma alaston sielunsa, jonka naamion kerskaileva
+itserakkaus oli ryöstänyt. Mistä salaisesta varastosta olikaan kotoisin
+tämä kamala synnin ja rikoksen taakka? Huolimatta kaikesta sen
+aiheuttamasta tuskasta antoi hän ajatuksensa vapaasti liidellä takaisin
+menneisiin vuosiin. Maailman silmissä oli hän ollut moitteeton. Ja
+kumminkin — rosvo! Niin, se hän oli ollut, kaksinkertainen rosvo. Ja
+murhamies! Eikä yksin Fenwickin veri huuda häntä vastaan, vaan myöskin
+Marionin sydämen sammunut toivo. Tätä ajatellessaan kiemurteli hän kuin
+pieksetty koira nähdessään piiskan. Mitä oli hänestä tullut? Mitä?
+Hän inhosi itseään, hän ei ollut arvokas elämään, hän ei voinut elää.
+Eikä kumminkaan Jumala sallinut hänen kuolla. Jumala oli tuonut hänet
+takaisin elämään liekkien käsistä palavasta talosta, ja hänen sijastaan
+riistänyt toisen sielun — nauravan naisen, yön varjon, joka yhä pysyi
+nimettömänä hänelle.
+
+Yö kului edelleen. Näinä unettomina tunteina oli Lathomilla ensimäinen
+tilaisuus lepoon, häiritsemättömään muisteluun, sitten Greyminsterin
+aikojen, niin, melkeinpä ensimäinen hetki, jolloin hän tunsi päänsä
+selväksi juopottelun ja sairauden seurauksista. Tuntui melkein kuin
+toisen ajatteleminen olisi puhdistanut hänen aivonsa pilvistä —
+ensimäisen kerran ajatteli hän vapaaehtoisesti Margotia; Margotia ja
+tulevaisuutta.
+
+Hänen menettelynsä oli ollut itsekäs ja arka. Hän ei voinut kirjoittaa
+Margotille rahoista; hän oli hävinnyt tämän elämästä, ja hänen täytyi
+pysyä poissa ainiaaksi.
+
+Mutta mitä voi hän tehdä? Ainoa keino — se, jonka Margot itse oli
+hänelle neuvonut — ryhtyisikö hän siihen? Voisiko hän tunnustaa
+totuuden ja ottaa vastaan seuraukset? Se oli mahdotonta, vakuutti hän
+itselleen — aivan mahdotonta nyt. Kenties ei hän koskaankaan olisi
+tehnyt sitä; mutta nyt tulisi skandaali koko Englannin tietoon ja
+tuottaisi onnettomuutta syyttömille; Margotille ja hänen isälleen. Ei
+tunnustus, vaan vaikeneminen oli se tie, jota hänen oli kulettava.
+Ijäinen vaikeneminen, joka peittäisi hänet hämäräänsä — ja vapauttaisi
+Margotin.
+
+Elämä, joka oli tuntunut niin kalliilta hänelle sinäkin yönä, kun hän
+kädet Fenwickin veressä seisoi laiturilla kuohuvan virran yllä ja
+ihmetteli, miten syvälle mies vajoisi siihen, ei pysynyt kauvaa niin
+ikävöidyn ihanana. Hän tahtoi kuolla — hänen täytyi kuolla. Kuolema oli
+se miekka, joka leikkasi kaikki solmut. Ainoastaan kuolemansa kautta
+voisi hän vapauttaa Margotin.
+
+Itsemurha. Siinä se yksinkertainen, ruma nimi, jonka maailma antoi
+hänen ajatukselleen. Itsemurha! Surkean näytelmän viimeinen näytös.
+Kevyt, pelokas pakotie.
+
+Tätä ajatellessaan tunsi hän kerrankin saaneensa käsiinsä menneen
+elämänsä arvoituksen avaimen. Hän oli aina valinnut helpoimman osan,
+aina läpi elämänsä käynyt leveätä, mukavaa tietä. Olihan siis aivan
+luonnollista, että hän valitseisi helpoimman tavan päästäkseen
+elämästä, nyt kun pieninkin jalansija olemassaolon jyrkänteellä tuntui
+häneltä menneen.
+
+Kuolla ja hävitä pimeyteen ja päästää Margot vapaaksi. Antaa elämänsä
+sen elämän sovitukseksi, jonka hän oli riistänyt. Olisipa hän vaan
+saanut kuolla tuon katunaisraukan sijasta. —
+
+Nainen oli tehnyt sen hänen edestään — pelastanut hänen henkensä
+omansa kustannuksella. Mutta tämä elämä, jonka nainen oli ostanut niin
+kalliisti — oliko se hänen omansa, oliko hänellä oikeus luopua siitä?
+Voiko hän hiipiä pois pelkurin tavoin ja käydä kuolemaan ja niinmuodoin
+tehdä naisen sankarityö arvottomaksi? Jos hän sen tekisi, niin varmaan
+nainen nauraisi tumman virran tuolla puolen!
+
+"Jos on helppoa kuolla, niin valitse vaikeampi — valitse elämä." Tuntui
+kuin olisi nämä sanat kuiskattu hänen korvaansa. "Elä!" Uusi elämä —
+kokonaan uusi elämä — alusta alettava. Siinä ajatuksessa oli jotain
+terästävää.
+
+Jos hän alkaisi uudestaan — olisi hän putipuhdas mies. Hän painuisi
+ainiaaksi raskaan taakan alle, jollaista kantavat ne, jotka otsansa
+hiessä syövät leipänsä. Sillä hän ei koskaan voisi kirjoittaa
+Margotilta rahoja — se ajatus teki hänet mielettömäksi.
+
+
+
+
+V
+
+Menneisyys ja tulevaisuus.
+
+
+Margotin silmäin edessä, hänen seisoessaan pienen, valkoisen huvilan
+portailla Wistholmassa, oli laaja näköala yli kalliorintojen,
+laaksojen ja niittyjen, ja ennen kaikkea yli meren. Vanhanaikainen
+rakennus oli itse asiassa ylhäällä kalliolla pienen kalamajan takana
+ikäänkuin maamerkkinä, joka näkyi junasta paljon ennen kuin saavuttiin
+asemalle alhaalla kylässä. Hartley oli ostanut huvilan kohta heidän
+avioliittonsa jälkeen, senvuoksi että Margot oli saanut nähdä sen ja
+oli mieltynyt siihen, ja nyt oli hän matkustanut tänne kolme viikkoa
+sitten. Yli kuukauden oli kulunut siitä yöstä, joka lähtemättömästi
+oli painautunut hänen muistoonsa — siitä yöstä, jona hän oli nähnyt
+elämän, Hartley Lathomin ja itsensä uudessa, selvemmässä valossa. Oli
+ollut mahdotonta viipyä siinä muistojen ilmakehässä, joka ympäröi hänet
+Greyminsterissä; hän tunsi tulevansa siellä hulluksi — hänen täytyi
+päästä pois isänsä hellästä huolenpidosta, pois säälivän silmän alta,
+pois Greyminsteristä, missä kaikki oli omiaan kiinnittämään ajatuksia
+tuohon kauheaan. Se olisi ollut mahdollista kestää, jos Lathom
+todellakin olisi ollut kuollut, ja kuollut niin kuin Greyminster luuli
+hänen tehneen, hävittämättä hänen rakkauttaan ja kunnioitustaan. Mutta
+tämä halpamainen valhe — se teki kaiken sietämättömäksi.
+
+Hän olisi jättänyt Englannin ilman erästä seikkaa. Vaikkei hän
+voinutkaan jäädä Greyminsteriin, tunsi hän, ettei hänen pitänyt
+matkustaa kovin kauas. Joka hetki saattoi Hartley tarvita häntä, hän ei
+saanut luopua asemastaan. Ja niin oli hän tullut Wistholmaan.
+
+Mutta painostavia ajatuksiaan ei Margot voinut paeta. Jospa hänellä ei
+olisi mitään moitittavaa omassa menettelyssään! Mutta hän oli tullut
+takasin Dick Jardinen luota valhe huulillaan.
+
+"Katsos, katsos! Se on sinun valheesi seuraus!" oli Hartley huutanut.
+Usein oli Margot hypännyt ylös yöllä, kun käheä, pelokas huuto soi
+hänen korvissaan niin selvään kuin todellisuudessa: "Se on sinun
+valheesi seuraus!"
+
+Ja vielä muuan omantunnon nuhde, joka vaivasi häntä. Hän oli antanut
+Hartleyn mennä kauheaan maanpakoonsa sanaakaan sanomatta. Viimeisen
+ystävällisen sanan olisi hän ollut velkaa sille miehelle, joka oli
+tehnyt mielettömän rikoksensa hänen valheensa vuoksi. Tämä mies oli
+kumminkin aina rakastanut häntä, hänen rakkautensa olisi pitänyt saada
+puhua hänen puolestaan. Jospa hän ei koskaan olisi tehnyt mitään
+soimattavaa!
+
+Missä oli Hartley nyt? Miksi hän ei ollut kirjoittanut? Hänen
+vaiteliaisuutensa oli niin selittämätön. Olisi ollut aivan vaaratonta
+kirjoittaa; epätoivoinen tuuma oli onnistunut yli kaikkien odotusten.
+Siitä oli jo aikaakin koko joukon yli kuukauden. Oliko Hartley ryhtynyt
+viimeiseen keinoon: ottanut hengen itseltään? Levottomuus vaivasi
+häntä. Ainakin olisi Hartley kirjoittanut rahoja, jos olisi ollut
+elävien joukossa. Ja jos hän oli kuollut — mitenkä saisi Margot koskaan
+tietää millä tavalla tai edes, että hän varmasti oli kuollut?
+
+Margotin vanha taloudenhoitajatar, joka oli palvellut Margotin
+vanhempain kodissa hänen ollessaan vielä pienenä lapsena, tuli hänen
+luokseen terrassille ja alkoi lörpötellä vanhan uskotun palvelijan
+vapaaseen tapaan.
+
+"Toivon, että joku hyvä ystävä Greyminsteristä tulisi teidän luoksenne,
+rakas lapsi", sanoi hän huolissaan. "Te juuri tarvitsisitte nähdä
+jonkun tuttavan kasvot, se teitä ilahuttaisi hiukan. Ei ole hyvä käydä
+täällä noin yksikseen ja surra."
+
+"Oi, näin on parasta, Molly", vastasi Margot nopeasti ja kosketti
+kiitollisena tämän vanhaa, rypistynyttä kättä. "Minä — minä en jaksa
+olla yhdessä ihmisten kanssa vielä. Tahdon mieluummin olla yksin." Ja
+hän käänsi kasvonsa poispäin.
+
+Alhaalla kulki muuan nainen hitaasti rinnettä ylöspäin poimuttelevaa
+tietä, joka vei ohi The White Gottagen. Margot katseli kulkijaa
+sumuisin silmin.
+
+Hän ajatteli vanhan taloudenhoitajattaren sanoja. Hän ikävöi nähdä
+erästä henkilöä, Dick Jardinea, joka rakasti häntä; sitä miestä, joka
+hänen miehensä eläessä oli hillinnyt oman halunsa, vaikkei olisi
+tarvinnut paljoakaan voittaakseen hänet epätoivossaan ja inhossaan
+Hartley Lathomin kierouden vuoksi.
+
+"Margot, en aikonut puhua nyt, mutta en voi vaieta", oli Dick lausunut,
+kun he yhden ainoan kerran olivat tavanneet toisensa hautajaisten
+jälkeen. "On myöhäistä teeskennellä nyt, jos sitä koskaankaan olisi
+tarvinnut tehdä meidän kesken. Kun sinä matkustat — saanhan seurata
+sinua pian — opettaa sinua unohtamaan? Hän on kuollut, ja mennyt aika
+on kuollut — tulevaisuus on meidän."
+
+Kuinka olisi Dick ymmärtänyt hänen epätoivoaan, kun hän lausui, että
+Hartley Lathom oli suurempi este kuolleena kuin elävänä. Kuinka paljon
+hän oli taistellut itsensä kanssa voidakseen lausua nämä sanat, hän,
+joka rakasti Dickiä koko sydämestään!
+
+Muutamat vanhan lörpöttelevän taloudenhoitajattaren sanat herättivät
+hänen huomiotansa.
+
+”Mr Jardine matkustaa taas pois Englannista, mikäli olen kuullut. Mr
+Jardinen palvelija on kertonut sen minun sisarentyttärelleni."
+
+"Pois Englannista!" huudahti Margot vapisten. Dick matkustaisi pois,
+kentiesi vuosikausiksi! Ja juuri hänen tähtensä! Hän oli kieltänyt
+Dickin puhumasta rakkaudesta; oli sanonut, että Hartley Lathom
+vainajana oli suurempi este kuin eläessään! Ja epätoivossaan oli
+Dickiin tarttunut hänen vanha matkustuskuumeensa.
+
+Eikä hän voinut sanoa Dickille salaisuuttaan. Tämä ei saisi koskaan
+tietää, kuinka hän ikävöitsi hänen vahvojen käsivarsiensa suojaa.
+Sydämessään kapinoitsi hän sokeaa kohtaloa vastaan, joka oli särkenyt
+heidän elämänsä. Jos vain —
+
+Nainen, joka oli tullut käyden polkua ylös, oli seisahtunut
+veräjälle ja katsoi kysyvästi Margotiin. Hän oli pitkä, hoikka,
+kahdenkymmenenkolmen tai kahdenkymmenenneljän vuotias tyttö, jonka iho
+oli ruskea kuin mustalaisnaisen, tukka tuuhean musta ja silmät melkein
+yhtä tummat kuin tukkakin. Hän oli puettu halvasta kankaasta tehtyyn
+tummansiniseen kävelypukuun, jonka huono kuosi ei kuitenkaan voinut
+hävittää kauniin ruumiin piirteitä.
+
+"Oletteko mrs Lathom?" kysyi hän, pitäen kättään veräjällä. Hänen
+kasvonsa osottivat luonteenvoimaa, hänen äänensä oli kirkas ja hänen
+lausuntonsa odottamattoman puhdas. "Asemalla sanottiin, että mrs Lathom
+asuu täällä."
+
+"Asuu kyllä, minä olen mrs Lathom", sanoi Margot kummastuneella
+äänellä, ihmetellen kuka tyttö mahtoi olla.
+
+"Olen tullut pitkän matkan tavatakseni teitä", sanoi tyttö hiukan
+hermostuneesti, avaten veräjän. "Toivon teidän antavan anteeksi, että
+tunkeilen tällä tavoin. Minä olen Marion Cross, ja te olette varmaan
+kuulleet sulhaseni nimen — Robert Fenwick."
+
+Margot haki vapisevalla kädellään suojaa veräjän kaidepuusta. Tyttö
+huomasi hänen liikkeensä ja jatkoi nopeasti:
+
+"Tiedän luonnollisesti, että Robert Fenwick oli suutuksissaan mr
+Lathomille ja että hän olisi tullut todistamaan tätä vastaan — että
+teidän on vaikea kuulla mainittavan hänen nimeään. Ja minä tunnen
+loukkaavani teidän suurta suruanne — mutta minun täytyy tulla —"
+
+Margot kysyi kelmein huulin: "Miksi täytyi teidän tulla minun luokseni?
+Mitä tahdotte tietää?"
+
+"Siksi, että olen tajutonna tuskasta", huudahti tyttö kiivaasti.
+"Siksi, että olen kihloissa Robert Fenwickin kanssa, enkä toista
+kuukauteen ole kuullut sanaakaan hänestä. En sanaakaan! Mistä se
+johtuu, en tiedä — en uskalla ajatella."
+
+Nyyhkytys tukahutti äänen, ja suurella ponnistuksella saattoi tyttö
+lisätä:
+
+"Olen tullut teidän luoksenne, koska tiedän, että samana yönä kuin
+Robert Fenwick katosi, oli hän teidän kotonanne Greyminsterissä."
+
+"Sanotteko — meidän kotonamme Greyminsterissä?" änkytti Margot, puhuen
+ainoastaan voittaakseen aikaa ja kyetäkseen hillitsemään itsensä.
+
+"On niin ikävää tulla teitä häiritsemään, mrs Lathom", lausui tyttö,
+joka sanoi olevansa Marion Cross. Sokeakin olisi nähnyt Margotin
+mielenliikutuksen. Sanomalehdistä oli Marion saanut tietää, että
+Hartley Lathom oli ampunut itsensä sinä yönä, josta hän oli puhunut;
+kenties oli Fenwick ollut viimeinen mies, jonka kanssa hän oli
+puhellut. Hän ymmärsi, että hänen sanansa herättivät tuskallisia
+muistoja mr Lathomin lesken mielessä. "Uskokaa, että olen pahoillani
+täytyessäni herättää surullisia muistoja —" jatkoi tyttö hiukan
+raskaasti.
+
+"Minä — en ole oikein voimissani", sanoi Margot, "ja teidän sananne
+johtivat muistooni kauhean — kauhean tapauksen, joka minun on täytynyt
+kestää. Mutta, luonnollisesti, jos voin auttaa teitä jollakin tavoin...
+ettekö tahdo astua sisään?"
+
+Margot astui horjuvin askelin yli kuistin suureen, kauniiseen
+arkihuoneeseen, jossa iloinen valkea räiskyi avonaisessa takassa. Hänen
+kasvonsa olivat liidunvalkeat, ja hän tunsi miltei iloa saadessaan
+vaipua tuoliin, sillä jalat eivät tahtoneet kannattaa häntä.
+
+"Te olette oikein hyvä, ja olen hyvin pahoillani tuottaessani
+levottomuutta teille. Mutta jos tietäisitte, kuinka minä olen
+odottanut ja odottanut — — —", sanoi tyttö nopeasti ja hermostuneesti,
+hypistellen lakkaamatta nenäliinaa sormiensa välissä. "Hain teitä
+Greyminsteristä ja sain kuulla, että olette täällä. Tunsin kyllä, että
+se oli hyödytöntä, mutta minun täytyi kumminkin tavata teitä — sillä
+epätoivoissaan, niinkuin minä, tarttuu ihminen oljenkorteenkin."
+
+"Mutta miten voin minä auttaa teitä?" kysyi Margot.
+
+"Koska Robert meni teidän asuntoonne sinä yönä — niin ajattelin, että
+kenties on hänestä joitain jälkiä. Ymmärrättehän, että tämä on minulle
+niin kauheata — olisimme piakkoin menneet naimisiin." Hän nyyhkytti
+kovasti. "Oli niin kummallista, että hän tuli teidän luoksenne.
+Tiedättekö, että hän oli siellä?"
+
+Margot vaikeni hetken. Kuinka yksi vale johti toiseen! Mutta se oli
+hänen miehensä salaisuus, eikä hänen. Hän ei voinut kavaltaa miestään.
+Ei edes lakikaan pakottanut vaimon todistamaan miestänsä vastaan.
+
+"Luulin kuulleeni ovikellon soiton myöhään illalla", lausui hän viimein
+hitaasti kohtaamatta tytön tutkivaa katsetta. "Mutta olin silloin
+huoneessani, ja palvelijat olivat jo levolla. Mieheni yksin oli
+valveilla. Hän — hän kenties näki sulhasenne."
+
+"Sitten ette voi kertoa minulle mitään?" sanoi Marion toivottomasti.
+"Tulen ihan hulluksi levottomuudesta. Oh, minä pelkään — minä pelkään!
+Hän katosi sinä yönä. Poliisi näki hänen menevän mr Lathomin taloon, ja
+sitten, kauvan jälkeen puoliyön, nähtiin hänen tulevan sieltä. Muuan
+poliisi, joka tunsi hänet, puhutteli häntä silloin."
+
+Margot voi tuskin salata helpotuksen tunnetta. Hartley oli jättänyt
+talon puettuna kuolleen miehen hattuun ja takkiin, ja hänet oli nähty
+ja luultu häntä Fenwickiksi! Nyt ei enää tarvinnut epäillä.
+
+"Eikä konstaapelin jälkeen ole kukaan nähnyt häntä. Robert ei
+palannut hotelliinsa", jatkoi tyttö, koettaen kaikin voimin säilyttää
+itsehillitsemiskykynsä. "Siitä päivästä on toista kuukautta kulunut,
+eikä sanaakaan, ei jälkeäkään hänestä! Ihmettelettekö, että olen
+epätoivoon joutumaisillani! Ja hän rakasti minua — tiedän, että hän
+rakasti minua! Miksi hän pakoileisi, jos eläisi ja olisi terve? Tuntuu
+aivankuin maa olisi hänet niellyt!"
+
+Margot ajatteli koko tuntemansa kamalan murhenäytelmän laajuutta,
+jota tuo tyttö ei koskaan saisi tietää, ja tavattoman säälin vallassa
+kumartui hän tämän puoleen Ja tarttui hänen käteensä.
+
+"Oi, minä säälin teitä niin suuresti — en voi sanoa, kuinka suuresti
+teitä säälin", kuiskasi hän.
+
+Äänessä oli sellainen sävy, joka sai kutsumattomat kyynelet tytön
+tummiin silmiin.
+
+"Kuinka mielelläni olisin antanut teille toivoa!" kuiskasi Margot
+murtuneella äänellä. "Te rakastitte häntä suuresti?"
+
+"Suuresti! Sanoin ei voi kertoa, kuinka paljon rakastin häntä! Minulla
+oli syytä siihen — oi, ette tiedä, mitä hän oli tehnyt minun hyväkseni!
+Hän pelasti minut omalta itseltäni, hän antoi minulle jotakin elämisen
+arvoista, kun olin epätoivoissani. Moni mies ei olisi tehnyt, mitä hän
+teki!" huudahti tyttö, ääni vavisten pidätetystä liikutuksesta. "Oi,
+minä olen ylpeä hänestä! Ylpeä tietäessäni, että hän rakasti minua ja
+tahtoi omistaa minut, kun olin kunniaton, päästessäni vankilasta —
+niin, vankilasta!" kertasi hän ikäänkuin olisi ylpeillyt moittiessaan
+itseään saadakseen Robert Fenwickin jalouden sitä voimakkaampaan valoon.
+
+Viimeiset sanat olivat omituisia ja odottamattomia, ja Margot katsoi
+kummastuneena tyttöön, sanomatta kumminkaan mitään.
+
+"En tiedä, miksi kerron tätä teille", jatkoi Marion Cross hetken
+perästä. "Mutta te olette ollut niin hyvä ja ystävällinen minua
+kohtaan, ja minä olen saanut kokea niin paljon, kovuutta, vieläpä
+omaistenikin taholta. Tuntuu, että voisin kertoa teille, mitä Robert on
+tehnyt hyväkseni."
+
+"Mielelläni tahtoisin sen kuulla", sanoi Margot ystävällisesti. Hän
+älysi, kuinka keventävää olisi tytölle päästää tunteensa valloilleen;
+hän ei voinut kieltää tältä luottamustaan, vaikka jokainen sana lisäsi
+hänen salaisuutensa kauheutta.
+
+Se oli aivan jokapäiväinen tarina: Marion oli ollut apulaisena eräässä
+suuressa lontoolaisessa myymälässä, ja siellä oli hän tutustunut Robert
+Fenwickiin. Tämä oli ilta illalta tullut tapaamaan häntä, Marion oli
+pahastunut hänen huomaavaisuudestaan ja kohdellut häntä väistellen.
+Muuan toinen mies oli miellyttänyt häntä vapaalla käytöksellään,
+hyvinsopivilla vaatteillaan ja asemallaan. Mies oli ollut eräänlainen
+päällikkö hänelle ja toisille apulaisille. Ja tunnottomasti oli mies
+käyttänyt valtaansa häneen nähden omiin itsekkäisiin tarkotuksiinsa.
+Hän oli varastanut liikettä, ja tultuaan ilmi lykännyt syyn tytön
+niskoille, joka oli ollut kuin vaha hänen käsissään. Tämän ruman,
+surullisen tarinan loppuna oli, että mies syöksi hänet turmioon
+voimatta silti pelastaa itseään. Molemmat saivat vankeutta, vaikka
+tyttö vaan lyhyen ajan.
+
+"Niinä viikkoina, jotka istuin vankilassa, ajattelin ulos päästyäni
+lopettaa elämäni. En luullut jaksavan! kantaa häpeääni — ja sisareni
+olivat sanoneet, etteivät he tahtoneet kuulla minusta enää. Omat
+sisareni!" Hänen äänessään väreili voimakas katkeruus. "Ja päästessäni
+ulos epätoivoisena ja valmiina lopettamaan itseni, seisoi Robert
+Fenwick odottamassa minua vankilan portailla!"
+
+Nyyhkytys tukahutti hänen äänensä ja kyynelvirta sumensi tummat silmät,
+jotka olivat olleet niin ankarat ja loistavat hetkistä ennen.
+
+"En ollut ajatellut Robertia vankilassa. Ja ennen olin useinkin ollut
+ilkeä häntä kohtaan, koska pidin häntä tungettelevana. Nyt tuli hän
+eteeni, kietoi kätensä minun ympärilleni ja lausui aivan rauhallisesti
+ja ilman verukkeita:
+
+"Marion, tahdon sinut vaimokseni."
+
+"Ajatelkaa! Vankilassa oloaikani oli tehnyt minut kovaksi, mutta kun
+Robert tuli ja sanoi nuo sanat, olin minä hetkessä murrettu. Tuntui
+niin ihmeelliseltä, että hän halusi omistaa minut, niin kunniatoin
+kuin olinkin — ja minä kun aina olin ollut niin ilkeä häntä kohtaan.
+Ihmettelettekö, että pidän hänestä ja olen ylpeä hänestä, mrs Lathom?"
+
+Ja tämä mies oli Robert Fenwick, josta hänen miehensä oli puhunut niin
+halveksien! Poiskääntyen vastasi Margot matalalla äänellä:
+
+"Teillä on syytä olla ylpeä — hyvin ylpeä — sulhasestanne."
+
+Tyttö kumartui hänen puoleensa ja huudahti tuskallisesti:
+
+"Sanokaa minulle — oi, sanokaa, että uskotte kaiken tulevan hyväksi
+jälleen, että uskotte Robertin palaavan jälleen luokseni."
+
+Mitä voi Margot vastata? Hän tiesi, minkä tiesi.
+
+"Jumala lähetti hänet teidän luoksenne hädässänne", kuiskasi hän, "ja
+Jumala on laupias."
+
+"Kiitos osanotostanne! Ette usko, kuinka paljon olette auttaneet minua
+hyvyydellänne", sanoi tyttö vakavasti ja sitten alkoi hän taas puhua
+Fenwickistä.
+
+"En tahdo sanoa, että hän on täydellinen, hänellä on vikansa kuten
+kaikilla muillakin. Hänen on niin vaikea lakata juomasta, se on hänen
+kirouksensa. Mutta hän lupasi vastustaa himoansa minun tähteni —."
+
+Tytön puhuessa paukahti puutarhan veräjä, hiekalla kuului askeleita ja
+ovesta astui sisälle mies. Margotin sydän löi kuuluvasti, kun hän näki
+miehen korkean ja komean vartalon.
+
+"Dick — mr Jardine!" huudahti hän tahtomattaan.
+
+Hänen sanansa kuullessaan hypähti Marion ylös.
+
+"Mr Jardine — mr Jardine The Cantrysta?" äännähti hän kiihkeästi. "Mr
+Jardine, jonka todistaja Robert Fenwickin piti olla eräässä jutussa?"
+
+Jardine näytti hämmästyneeltä tämän vieraan naisen kysymyksen johdosta.
+
+"Kyllä", sanoi hän, "minä olen mr Jardine The Cantrysta."
+
+"Tässä on miss Cross", keskeytti Margot nopeasti — "mr Robert Fenwickin
+ystävä."
+
+"Minä hain teitä kotoanne Greyminsteristä tänään", lausui Marion, mr
+Jardinen kumartaessa hänelle. "Mutta te ette ollut kotona. Olen hyvin
+levoton Robert Fenwickin katoamisesta — hän oli sulhaseni."
+
+"Toivoisin voivani auttaa teitä, miss Cross", sanoi Jardine
+osaaottavasti, "mutta asia on minulle arvotus samoinkuin teillekin.
+Tuntui sangen merkilliseltä, että hän niin äkkiä palasi Lontooseen
+sanomatta sanaakaan —"
+
+"Palasi Lontooseen? En ymmärrä", huudahti tyttö liikutettuna. "Kuinka
+voitte tietää, että Robert Fenwick palasi Lontooseen?"
+
+"Luulin teidän kuulleen siitä", jatkoi Jardine hiukan kummastuneena.
+"Muuatta henkilöä, jolla oli hänen ulkonäkönsä ja vaatteensa, ja jonka
+poliisi varmuudella vakuuttaa mr Fenwickiksi, on voitu seurata Mintern
+Junctioniin saakka, noin kymmenen peninkulmaa Greyminsteristä. Hän
+tuli käyden aikaisin aamulla, odotti pari tuntia eräässä kahvilassa
+ja matkusti ensimäisellä junalla Lontooseen. Minusta on ikävää sanoa
+teille, miss Cross, mutta se voi auttaa teitä tutkimuksissanne — hän ei
+ollut aivan selvä, mikäli otaksuttiin."
+
+"Minä tiedän; se oli hänen kirouksensa, Robert-raukan", sanoi tyttö
+liikutettuna. "Te siis luulette —?"
+
+"Luonnollisesti voi olla mahdollista, että hän on juonut paljon",
+jatkoi Jardine, "ja että hän joko ei vielä ole selvinnyt, tai että
+hän ei ilkeä näyttäytyä. Tahdottehan, että puhun peittelemättä? Olen
+kuullut, että pelastusarmeijassa usein saadaan ottaa vastaan sellaisia
+"kadonneita", ja mahdollista on, että voitte löytää hänet jostain
+sellaisesta suojapaikasta."
+
+"Robert-raukka!" kuiskasi tyttö, ja hänen kuumeiset kasvonsa olivat
+kosteina kyynelistä. "Kiitos, mr Jardine. Olette ainakin antanut
+minulle uutta toivoa. Hän kyllä joi joskus tavattomasti — se oli
+veressä, ja se oli hänen kirouksensa. Mutta minä en keksinyt sitä
+selitystä, enkä tullut kysyneeksi sellaisista paikoista. Kiitos
+avustanne; ja kiitos kiitos mrs Lathom, ystävällisyydestänne", sanoi
+hän kääntyen Margotin puoleen, joka tiesi saaneensa uutta toivoa —
+pettyäkseen uudestaan.
+
+Marion Cross meni, Margot ja Jardine jäivät kahdenkesken. He kuulivat
+puutarhan veräjän sulkeutuvan; kumpikaan heistä ei puhunut, ja
+äänettömyydessä oli odotusta.
+
+Vihdoin sanoi Jardine äkkiä:
+
+"Margot, moititko minua siitä, että tulin? Minun täytyi nähdä sinut
+jälleen — sanoa sinulle jotain, johon sinun täytyy antaa varma vastaus."
+
+Hetkisen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Jardine katseli kasvoja
+edessään, jotka olivat niin erilaiset, kuin hymyilevän loistavan
+Margotin kasvot ennen. Niitten kalpea, läpinäkyvä kauneus lisääntyi
+vielä lieden liekkien loimusta; kuuma odotus ja syvä, pelokas kärsimys
+tunkeutui Jardinen sydämeen.
+
+"Margot, miten huonolta sinä näytät!" huudahti hän tarttuen tämän
+käteen.
+
+"Minä niin hämmästyin, kun sinä tulit", vastasi Margot, "mutta — olen
+hyvin iloinen nähdessäni sinut. Ajattelin juuri sinua iltapäivällä."
+
+"Olen pysynyt poissa, Margot, koska luulin sinun sitä tahtovan —
+mutta nyt pahottelen, etten tullut ennen. Sinä iltana, jolloin puhuin
+kanssasi tulevaisuudesta, ei minulla ollut oikeutta tehdä sitä, sen
+tiedän, mutta en voinut vaieta. Ja rakastathan sinä vielä minua,
+Margot, sen tunnustit silloin!"
+
+Hän vaikeni hetkeksi ja katseli tutkistellen Margotia. Sitten jatkoi
+hän kiivaammin, värähtelevällä äänellä:
+
+"Margot, sinä iltana sanoit tahtovasi jättää miehesi, sinä olisit
+jättänyt hänet, jos — Miksi en puhuisi tulevaisuudesta? Miksi en
+käyttäisi oikeuttani? Sillä sinä rakastat minua, minä tiedän, että sinä
+rakastat minua! Mitä oikeuksia antoi kuolema sille miehelle, joita ei
+hänellä eläessään ollut? Ja minä sanon jälleen sen, minkä sanoin sinä
+iltana, Margot — kaikella kunnioituksella kuollutta kohtaan. Mutta
+vainaja on vainaja."
+
+Margotia värisytti. Oliko Hartley Lathom kuollut? Yli kuukauden oli
+kulunut, eikä hän ollut kirjoittanut, vaikka oli luvannut sen tehdä,
+jos elää. Jospa hän vain tietäisi, joko, tahi? Epävarmuus on niin
+kauhea.
+
+"Tänään, Margot, tahdon ratkaisevan vastauksen — vastauksen, josta
+riippuu, mitä olen tekevä. Sinä rakastit minua sinä iltana, jolloin
+tulit, mukanasi suuri joukko muistoja — kuohuva, tuoksuva muistojen
+virta! Sinä, jota kerran uneksin vaimonani, sinä, joka aina olet
+elänyt aatoksissani niinä vuosina, joina olit kadoksissa minulta! Sinä
+rakastit minua sinä iltana. Margot, ja minä en enää ole muuta kuin
+ihminen — en voi odottaa ja olla vaiti! Minun täytyy tietää kohtaloni.
+Oi, minä en ole epäitsekäs! Minä pyydän sinua itseni tähden, senvuoksi,
+että koko sydämeni halajaa sinua! Mutta tiedän, että ajattelen enemmän
+sinun onneasi kuin omaani! Oh, minä voin tehdä sinut onnelliseksi.
+Minun rakkauteni on opettava sinut unohtamaan! Minä tiedän, ettemme voi
+mennä naimisiin vielä — ei ennenkuin vuoden päästä kenties. Mutta anna
+minulle oikeus nähdä sinut ja olla luonasi! Rakkaus, elämä ja onni ovat
+edessämme, Margot, ja me olemme odottaneet niin kauan. — Jos sinä vaan
+tahdot?"
+
+”Oi, anna minun ajatella — anna minun ajatella!”
+
+Ja hänen äänessään oli outo sointu. Eikö Jardine tiennyt, kuinka hän
+kiusasi Margotia? Elämä, onni ja rakkaus!
+
+Ja hän tarvitsi rakkautta niin kipeästi — Jardinen rakkautta, joka oli
+ollut niin totinen ja uskollinen. Hän ikävöi onnea Jardinen kanssa.
+Rakkaus ja onni odottivat häntä; häneltä oli riistetty ne molemmat. Se
+mies, jonka nimeä hän kantoi, oli pettänyt heidän onnensa, samoinkuin
+senkin nuoren tytön onnen, joka tuli tänään hänen luokseen kysymään
+Robert Fenwickiä. Surua ja hävitystä oli tuo mies kylvänyt ympärilleen
+— mitä velvollisuuksia hänellä voisi olla sellaista miestä kohtaan. Ja
+olihan Hartley Lathom kuollut maailmalle. Eivät he koskaan voisi enää
+joutua yhteen, ei koskaan! Satu oli lopussa, Hartleyn oma menettely oli
+lopettanut sen ehdottomasti. Hän oli kuollut maailmalle — ja ehkä oli
+hän ruumiillisestikin kuollut.
+
+Kuinka voisi hän antaa Dickin mennä? Yksinäisyyden ajatuskin pelotti
+häntä. Hän ei voisi sallia Dickin lähtevän — sen miehen, jonka hellyys
+ja rakkaus auttaisi häntä unohtamaan. Hän oli niin väsynyt. Kiusaavat,
+ahdistavat ajatukset olivat viedä häneltä järjen.
+
+Dick Jardine istui häntä katsellen. Dick ihmetteli hänen epäröimistään;
+hän tiesi, että Margot rakasti häntä, miksi hän siis epäröi?
+
+"Margot", sanoi hän lempeästi, matkustan taas pian ulkomaille, melkein
+heti, jos — jos et voi antaa minulle lupaustasi. Sinä tiedät, mikä
+minua siihen pakottaa? En voi viipyä täällä, sinun lähelläsi, ikävöiden
+sinua ja tietäen, että tuo kuollut mies voitti sinut minulta valheella,
+jollet anna minulle toivoa. Ja miks'et voisi antaa minulle toivoa nyt?
+Kun hän eli, tahdoimme kantaa kohtalomme; me emme voi mistään soimata
+itseämme. Mutta nyt on hän kuollut — hänen oikeutensa eivät kestä enää."
+
+"Ei, hänen oikeutensa eivät enää kestä", Margotin ääni kuului heikkona
+kuin kaukainen kaiku.
+
+Hän kääntyi puoleksi Dickiin päin ja teki liikkeen kädellään, ikäänkuin
+olisi pudistanut päältään raskaat kahleet.
+
+"Mitä minun pitää sanoa, Dick", huudahti hän. "Oi, tiedäthän sinä, mitä
+sydämeni toivoo —"
+
+Dickin silmiin syttyi uusi loiste. Hän näki, että taistelu oli vähällä
+päättyä voittoon.
+
+"Sano, että rakastat minua — sano, että saan jäädä luoksesi. Minä en
+tahdo jättää sinua, rakas, rakas. Oi, älä käske minua pois! Hän kiusasi
+sinua niin monta vuotta — ja hän on kuollut ja poissa nyt. Margot!"
+
+Oi, sitä kiusausta, kuunnellessa Dickin syvää, rakkaudesta ja
+hellyydestä värisevää ääntä, joka soi hänen korvissaan kuin musiikki.
+Hän rakasti Dickiä — hänen sydämensä tunsi kuinka syvästi!
+
+"Margot, menenkö minä?"
+
+Margot kääntyi hänen puoleensa nopeasti, syvään hengähtäen, ja melkein
+ennenkuin hän ehti käsittää Margotin kiihkeän huudon, lepäsi tämä hänen
+sylissään, lujasti hänen sydäntänsä vastaan — niin lujasti, kuin ei
+mikään mahti voisi häntä irroittaa siitä.
+
+"Dick! Älä mene, rakas! En laske sinua enää luotani!"
+
+
+
+
+VI
+
+David Muir.
+
+
+David Muirin edessä kirjoituspöydällä oli suuri kirja, joka kiinnitti
+hänen huomiotaan. Joka aamu tuli Laupiaan samarialaisen suojakotiin
+suuri posti, vaikka lahjotuksia tuovat kirjeet olivat päivä päivältä
+käyneet yhä harvemmiksi; ainoastaan avunhuudot lisääntyivät pikemmin
+kuin vähenivät. Puoleksi kirjoitettu vastaus oli David Muiriksi
+itseään kutsuvan miehen edessä, mutta tällä hetkellä oli hänen kynänsä
+toimeton, ja hänen ajatuksensa harhailivat katseen mukaan pois
+paperista, ulos ikkunasta auringonpaisteeseen, joka virtaili pihan
+ruohomatoille — saman kevätauringon, joka peninkulmien päässä kimalteli
+Wistholman laineitten yllä.
+
+Kenties kevätaamun vuoksi — kevään ja auringon takia — johtui hänen
+mieleensä Margot — ja hänen ajatuksensa harhautuivat pois heidän
+jokapäiväisistä askareistaan.
+
+"Margot piti niin paljon keväästä", kuiskasi hän.
+
+Tässä rukousten ja työn ympäristössä eli yhä David Muir, Laupiaan
+samarialaisen veljeskunnan vieraana, ottaen joka päivä elämän
+velvollisuutena, käskynä — ei oikeutena.
+
+Vieraana, vaikka hänellä vielä oli suurin osa rahoistaan jälellä,
+senvuoksi että veljeskunnan säännöt kielsivät rahanmaksun vierailta.
+Mutta vaikka hänen rahoistaan ei huolittukaan, maksoi David Muir
+kumminkin saamansa laupeuden. Niin olikin laki, vaikka kirjoittamaton:
+että jokaisen oli maksettava työllään, kunkin kykynsä mukaan.
+
+David Muir — hän oli jo tottunut tämän nimen kaikuun ajatuksissaankin —
+olisi tuskin voinut sanoa, kuinka tai mistä syystä hän oli jäänyt tämän
+ihmeellisen talon turviin.
+
+Hän ei ollut koskaan ollut uskonnollinen, oli tuskin koskaan uskonut
+jumalaakaan, ja täällä oli ilmapiiri aivan uskonnollinen. Ilmapiiri
+— siihen ei sisältynyt mitään pakollisia käyntejä kappelissa, mitään
+rukouksia ja todistuksia ei pyydetty, eikä odotettu onnettomien ja
+hylättyjen taholta, jotka etsivät suojaa majassa tai vieraanvaraisuutta
+yleisessä päivällispöydässä. Paitsi kiitosta ennen ruokaa ja sen
+jälkeen, ei Muir voinut muistaa kuulleensa julkista rukousta taloon
+tulonsa jälkeen. Mutta ei hän myöskään voinut muistaa mitään muuta
+paikkaa, jossa rukouksen henki oli tuntunut olevan läsnä niinkuin
+täällä.
+
+Nyt istui hän tänä aamuna, katsellen ajatuksissaan Lontoon varpusia,
+jotka iloisesti hyppelivät pihamaalla.
+
+"Ihmettelen", kuiskasi hän äkkiä hiljaisuuteen, ikäänkuin vastaukseksi
+ajatukselle, joka oli hiipinyt hänen sieluunsa kutsumattomana vieraana,
+eikä tahtonut sieltä lähteä — "minä ihmettelen."
+
+Ja yhtäkkiä nauroi hän ääneensä pienen huoneen hiljaisuudessa. Noitten
+sanojen todellinen tarkotus oli niin omituisen haaveellinen, että
+täytyi nauraa — katkeraa naurua, joka oikeastaan on sydämen itkua.
+
+"Ihmettelen, tulenko koskaan näkemään häntä enää — sitä naista, jota
+rakastan — sitä naista, joka on minun vaimoni — saanko koskaan enää
+pidellä häntä sylissäni — ei oman käden vaan rakkauden oikeudella?"
+Tämä ajatus kätkeytyi siihen muutamaan sanaan, joka hiljaisuuteen
+kuiskattiin.
+
+Nauru kuoli hänen huuliltaan yhtä nopeasti kuin se oli siihen
+ilmestynytkin. Hän tiesi, että hän yhtä helpolla voi herättää eloon
+kuolleen miehen haudastaan Greyminsterissä kuin rakkauden Margotin
+sydämessä.
+
+Vielä hetken katseli hän ulos auringonpaisteeseen mitään näkemättömin
+silmin, ja kääntyi sitten päättävästi pöydän puoleen, missä puoleksi
+kirjoitettu kirje oli. Hänellä ei ollut mitään paluutietä, sen hän
+tiesi. Mutta — hän oikaiseutui kuin raskaan taakan alla — Jumalan
+kiitos, hän oli oppinut käymään eteenpäin.
+
+Hän lopetti kirjeensä, luki sen läpi ja alkoi uuden. Maksu työtä
+tekemällä oli ollut hyvin helppoa David Muirille siitä hetkestä,
+jolloin lääkäri salli hänen ryhtyä työhön; hän oli löytänyt satoja
+tehtäviä, ja hän oli täyttänyt jokaisen tyynellä, perinpohjaisella
+tavallaan, joka aina oli ollut ominaista hänelle.
+
+Laupiaan samarialaisen suojakodissa elettiin täyttä ja rikasta elämää,
+josta jäi hyvin vähä aikaa suruun ja mietiskelyyn, ja joka niin
+väsytti ruumiin, että uni oli voittamattoman välttämätön. Ei ollut
+ihmettelemistä, että tämä mies, tämä hylky synnin merellä, voisi pysyä
+siinä satamassa, johon viimeinen tulvavirta oli hänet heittänyt. Häntä
+pelotti ajatus, että hänen kerran täytyi lähteä täältä — ihmeellinen,
+uusi pelko, joka herätti vanhan, aivan kuin tuska herättää tuskaa.
+
+Ensi kerran nähdessään isä Bramptonin rupesi hän pitämään tästä, ja
+hänen tunteeseensa vastattiin selvästi. Francis Brampton oli luottanut
+häneen — osottanut hänelle luottamustaan ensi hetkestä saakka. David
+Muirista, jonka elämä ei koskaan ollut luottamuksen arvoista, oli
+tämä kummastuttavaa. Kenties juuri tämä täydellinen luottamus oli
+vaalinut toivon siementä hänen sydämessään ja saanut hänet kuiskaamaan
+"ihmettelen".
+
+David Muir tiesi tuskin itsekään, kuinka hänet oli majotettu tähän
+rauhalliseen huoneeseen puhelimineen ja puhetorvineen, jossa oli
+suuria pinoja kirjanpitokirjoja, niin pelottavan huonosti hoidettuja,
+ennenkuin hän tuli ja yritteli saada järjestystä siihen sekasotkuun,
+mihin Francis Bramptonin asiat olivat joutuneet.
+
+Kuta syvemmälle hän suojakodin asioitten huonon hoidon tutkimuksessaan
+pääsi, sitä enemmän häntä kummastutti, mutta enää hän ei ihmetellyt
+Raymond Johnsonin, varastomestarin, levottomuuden ilmettä, eikä isä
+Bramptonin usein uudistuvaa alakuloisuutta.
+
+Muutamia viikkoja sitten olisi vielä muuan mies Greyminsterissä,
+Hartley Lathom nimeltään, sanonut, että liiketoiminta, joka
+täydellisesti uskottiin kovin hermostuneen miehen huostaan, oli pian
+tekevä kuperkeikan. Mutta täällä Laupiaan samarialaisen suojakodissa
+alkoi David Muir ymmärtää sitä ihmettä, jonka avulla kaikki suuret
+ihmisystävälliset yritykset pysyvät pystyssä: rukousta ja uskoa — sitä
+uskoa, Joka palvelee toisia rakkauden, eikä palkan vuoksi.
+
+Jumala, joka oli antanut elämän lahjan tälle miehelle takaisin
+liekkivän haudan yli, tahtoi nähtävästi opettaa hänelle elämän läksyn
+uudestaan.
+
+Koko päivän opiskeli hän tässä ihmisyyden koulussa,
+vastaanottohuoneessa, missä hän kaksi tuntia aamuisin ja kaksi
+tuntia iltasin autteli aina jotakin veljeä vastaanottamaan
+apua-anovia, kirjoitti muistiin heidän nimiänsä, kuunteli heidän
+kertomuksiaan ja antoi tarvittavaa apua: kappelissa, tässä pienessä
+virkahuoneessa, missä hän huolellisesti seuloi akanat nisuista johtajan
+kirjeenvaihdossa; koulussa ja poikayhdistyksessä, missä väsymättömin
+ponnistuksin koetettiin pidättää katupoikien haluja ja opettaa heille
+omanarvontunnon ensimäisiä perusteita, jotta heistä tulisi kunnollisia
+ja kunniallisia miehiä lurjusten sijasta; oppia, oppia, rivejä rivien
+perästä, määräyksiä määräysten perästä, elämän yksinkertaisimpia
+perustotuuksia, joista hänellä ei koskaan ennen ollut vähintäkään
+tietoa.
+
+David Muirin työtä häiritsi kevyt naputus ovelle, minkä jälkeen veli
+Raymond nopeasti astui huoneeseen.
+
+"Olen pahoillani, Muir", sanoi hän, "mutta minun täytyy pyytää sinua
+ottamaan hetkeksi minun paikkani klinikassa. En ehdi sitä ennen, ja
+siellä on juuri vaikea tapaus."
+
+David Muir seurasi häntä heti. Matkalla sai hän muutamia lähempiä
+tietoja. Muuan mies oli löydetty tiedottomana kadulta ja viety
+sairaalaan majan ambulanssivaunuilla. Lääkäri oli juuri käynyt ja
+sanonut, ettei enää ollut mitään tehtävää; siinä pienessä huoneessa,
+joka oli varattu vaikeampia tapauksia varten, oli hyvin hiljaista ja
+rauhallista; siinä oli vaan kaksi vuodetta, ja toinen oli tyhjänä.
+Toisessa makaava mies ei viipyisi siellä kauan, eikä kauan vaivaisi
+niitä pappeja ja leviittoja, jotka olivat menneet hänen ohitseen,
+ajatteli David Muir kumartuessaan hänen ylitseen. Kuoppaiset posket,
+sisäänpainuneet silmät, vaivaloinen hengitys, kaikki ne kertoivat, että
+miehellä oli viimeiset hetket käsissä.
+
+Muir muisti, kuinka hän itse joku aika sitten oli tuotu kadulta, kuten
+tämä onnetonkin, ja ilman sitä erästä henkensä uhrannutta naista
+olisi hän ollut yhtä lähellä kuolemaa kuin tämäkin. Se muisto ja syvä
+kiitollisuudentunne pysyivät aina hänen mielessään, mutta muisto
+valtasi hänet kokonaan kumartuessaan vuoteessa makaavan onnettoman
+puoleen. Hän nukkui, ja David Muir asettui vartioimaan häntä. Hetken
+perästä avautui ovi ja Raymond Johnson astui sisään.
+
+"Nukkuuko hän vielä?" kuiskasi hän. "Ulkona on muuan nainen, joka
+haluaa nähdä häntä. Hän pelkää, että mies on muuan, joka on ollut
+kadoksissa."
+
+Raymond avasi oven ja kumarsi jollekin ulkona olevalle. David Muir
+meni vuoteen viereen. Hän oli niin tottunut näihin jokapäiväisiin
+näytelmiin, kun naiset tulivat pelastuskoteihin kadonneita hakemaan.
+
+Sisälletullut nainen oli nuori ja miellyttävä, erinomaisen
+huolellisesti puettu, mutta hänen kasvoillaan kuvastui melkein
+epätoivoinen levottomuus. Hän kumartui nopeasti katsomaan sairaan
+kasvoja, mutta vetäytyi yhtä nopeasti takaisin päästäen syvän
+helpotuksen huokauksen:
+
+"Oi, ei, ei! Jumalan kiitos, eihän se ollut hän — Robert Fenwick!"
+
+David Muir lennähti takasin, ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkeiksi.
+Hän ihmetteli, oliko hän kyennyt estämään hämmästyksen huudahduksen,
+joka oli pääsemäisillään hänen huuliltaan — hän ei tiennyt varmaan sitä.
+
+Kahdesta viimeisestä sanasta oli hänelle selvinnyt, kuka tyttö oli.
+"Oma Marionisi."
+
+Mutta tyttö katsoi ohimennen häneen ja kääntyi sitten Raymond Johnsonin
+puoleen.
+
+"Kiitos", sanoi hän matalalla äänellä, jota hän koetti estää
+vapisemasta. "Jos vasta sattuu samallaisia tapauksia — jos tuodaan
+miehiä, joista ette muuten saa selvää — niin olkaa hyvä ja ilmottakaa
+minulle! Pyydän anteeksi, levottomuuteni vuoksi täytyi minun vaivata
+teitä. Isä Bramptonilla on osotteeni — hän tuntee minut. Nimeni on
+Marion Cross."
+
+Ulkona säteili ja loisteli yhä sama kevätaurinko, joka äsken oli
+levittänyt toivon siementä David Muirin sydämeen. Nyt oli tämän tytön
+onnen murtumisen varjo langennut hänen ja auringon välille ja syöksi
+hänet takaisin toivottomuuteen. Hän oli nähnyt tytön kasvoissa sen
+tuskan, joka oli hänen lahjansa tälle. Syyllinen, oi, — kuinka suuri
+syyllinen!
+
+Ovi avautui hiljaa ja Raymond Johnsson tuli taas sisään.
+
+"Isä Brampton pyysi sinua tulemaan hänen luokseen heti", lausui hän.
+"Miss Cross on siellä ylhäällä nyt, luullakseni. Hän meni ensin
+tiehensä, mutta tuli heti takasin."
+
+Muir katseli hämillään häntä. Miksi oli Marion Cross tullut takaisin,
+ja miksi piti hänen mennä isä Bramptonin luo, kun tyttö oli siellä?
+
+Hän oli jääkylmä koputtaessaan ovelle ja astuessaan huoneeseen, peläten
+kohtausta, säikkyen tytön syyttäviä silmiä. Astuessaan kynnyksen yli
+musteni hetkeksi hänen silmissään. Sitten kuuli hän isä Bramptonin
+äänen — hänen tavallisen leppeän äänensä ilman pienintäkään syyttävää
+kovuutta. Ja äkkiä huomasi hän ensi kerran, kuinka mahdotonta oli
+yhdistää David Muiria ja Hartley Lathomia toisiinsa, vaikkapa
+viimemainitun rikos tulisikin ilmi.
+
+Nyyhkyttävän tytön katse liukui hänen ohitseen yhtä välinpitämättömänä
+kuin äsken sairashuoneessa.
+
+"Ah, Muir, olen iloinen, että tulitte. Tällä nuorella tyttöraukalla on
+suuri huoli. Hän on tullut hakemaan neuvoa ja apua, ja ajattelin että
+te — hän on miss Cross."
+
+Muir kumarsi koneellisesti tytölle, joka nyyhkytti rajusti, hänen
+kasvonsa olivat värittömät, melkein valkeat, ja silmistä loisti
+kuumeinen ilme. David Muir tuskin uskalsi katsoa tyttöön — olihan se
+hänen työtänsä, hänen työtänsä!
+
+Isä Brampton puhui hiukan katkonaisesti; Muirkin huomasi, ettei hän
+ollut oikein oma itsensä. Hänen tavallinen järkkymätön tyyneytensä
+petti hänet, ja hänen silmänsä harhailivat hermostuneesti ympäri.
+
+"Tämä tyttöraukka — mutta on parempi alkaa alusta", sanoi Brampton.
+"Hän oli kihloissa ja olisi pian mennyt naimisiin erään nuoren Robert
+Fenwick-nimisen miehen kanssa, joka oli asianajaja Lathomin kirjurina
+Greyminsterissä. Hartley Lathom — olette ehkä kuullut nimen erään
+surullisen tapauksen yhteydessä, viisi, kuusi viikkoa sitten. Mr Lathom
+ampui itsensä."
+
+Muir nyökkäsi.
+
+"Robert Fenwick matkusti Greyminsteriin todistamaan eräässä jutussa, ja
+Greyminsteristä katosi hän samana yönä kuin mr Lathom teki itsemurhan,
+käytyään myöhään samana iltana mr Lathomin asunnossa —"
+
+Kalmankalpea tyttö keskeytti hänet kiivaasti epätoivosta värisevällä
+äänellä:
+
+"Hän on kuollut — kuollut! Hänet on murhattu, minä tiedän sen nyt!
+Katsokaa, katsokaa!" Ja hän sieppasi lehden pöydältä, levähytti sen
+auki Muirin eteen ja osotti erästä uutista. "Robert Fenwickin veriset
+vaatteet on löydetty joesta läheltä Greyminsteriä! Se merkitsee — että
+hän on kuollut!"
+
+Muirin korvissa tuntui tytön ääni saavan satoja kuiskaavia kaikuja
+hiljaisessa huoneessa, ikäänkuin eivät sanat voisi kuolla yhtä vähän
+kuin se murhenäytelmäkään, jolle ne antoivat nimen. Joki oli kavaltanut
+salaisuutensa! Ei koskaan ollut ennen hänen itsehillitsemiskykynsä
+ollut niin kovalla koetuksella. Mutta, lukuunottamatta hikipisaroita
+otsalla ja suun ympärillä oli hän ulkonaisesti tyyni; ainoastaan pitkä
+arpi loisti punaisena harmaankalpeasta poskesta.
+
+Hän luki uutisen:
+
+"Eilen tehtiin Greyminsterin läheisyydessä merkillinen löytö, joka
+tavallaan valaisee Robert Fenwickin katoamista noin kuusi viikkoa
+sitten. Kivillä täytetty nahkalaukku, joka selvästi on ollut
+useita viikkoja vedessä, löydettiin eilen joen syvimmästä kohdasta
+Minternsillan alapuolelta, jokea syvennettäessä. Laukussa oli joukko
+verentahraamia vaatteita, ja vaikka nimimerkit selvästi olikin
+poistettu, löytyi eräässä paikassa nimi Robert Fenwick. Laukku
+jätettiin poliisin haltuun, ja tutkimuksiin ryhdyttiin heti. Asia
+herättää suurta huomiota."
+
+Ei siis kumminkaan mitään, joka johtaisi epäilykset Hartley Lathomiin.
+Hän tunsi kevennystä siitä, enemmän Margotin tähden kuin itsensä.
+
+David Muir kohtasi tytön katseen. Hän näki harvinaiset — monen mielestä
+kauniit kasvot, jotka kiinnittivät huomiota luonteenvoimallaan. Mustat
+silmät hehkuivat tulta, joka osotti liikutusta — tuskaa, epätoivoa ja
+kostonhalua. Muir loi silmänsä alas tytön katseen edestä ja katsahti
+Isä Bramptoniin.
+
+Isä Brampton näytti odottavan, että hän sanoisi jotakin ja katkaisisi
+hiljaisuuden; tämä inhimillisiä kärsimyksiä kokenut mies näytti
+joutuneen avuttomaksi huomatessaan sen hirveän surun, joka kuluttavana
+liekkinä oli syöpynyt tytön sydämeen. Ja tällä hetkelläkin huomasi Muir
+hämmennyksen tunteen hänessä. Varmaan ei johtaja ollut oma itsensä
+tänään; hänen katseensa kuvasti väsymystä, hänen olennossaan näkyi
+levottomuutta, joka tuntui ihmeelliseltä Muirista.
+
+"Mitä luulette, Muir?" kysyi Brampton. "Olen sanonut miss Crossille,
+ettei hän heti saa ajatella pahinta. Ei ole mitään todistuksia — vahva
+epäluulo tosin, mutta ei todistuksia."
+
+Marion Cross nojasi pöytään, hengittäen kiihkeästi.
+
+"Mitä luulette?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä David Muirilta.
+Hänen silmänsä olivat kuivat, huolimatta rajuista nyyhkytyksistä.
+"Robert Fenwick, joka katosi useita viikkoja sitten jäljettömiin, oli
+sulhaseni. Nyt on hänen vaatteensa löydetty joesta, kivillä upotettuina
+ja verisinä. Mitä on minun ajatteleminen?"
+
+David Muir hengitti syvään. Hän ei voinut antaa tytölle toivoa, jonka
+tiesi valheeksi, hän ei voinut pidentää tytön kauheata epävarmuutta.
+Oli parasta ilmottaa totuus heti — vähemmän julmana ensin.
+
+"Luulen", lausui hän hiljaa. "Luulen, että pelkonne on liiankin
+perusteellinen. Tahtoisin pitää vireillä toivoanne, mutta —" Hän ei
+lopettanut ajatustaan.
+
+Tyttö tuijotti häneen hetken. Sitten huusi hän kiivaasti, ikäänkuin
+menettäen viimeisenkin heikon toivon:
+
+"Niin, minä tiedän — luulen tienneeni sen koko ajan, vaikk'en ole
+uskaltanut uskoa sitä todeksi! Minä tiesin, että hän olisi kirjoittanut
+minulle, jos olisi ollut elossa! Hän on kuollut — murhattu! Oi, kuinka
+minä voin seistä tässä tietäen, että hän on kuollut! Ihme, etten tule
+hulluksi!" Hän painoi kädet silmiään vastaan. "Oh, seuratkoon kirous
+sitä, joka sen on tehnyt! En voi lakata, ennenkuin totuus on tullut
+ilmi. Tahtoisin nähdä murhaajan hirtettävän kaksi kertaa! Hirttäminen
+on liian helppo kuolema sille miehelle!"
+
+David Muirin oli kauheata nähdä tytön äärimmäistä epätoivoa.
+Kyynelettömät nyyhkytykset värisyttivät häntä ja hän nyyhkytti hiljaa,
+ikäänkuin hän oli täydellisesti unohtanut molemmat läsnäolijat.
+
+"Hän kuoli sinä yönä, — sinä yönä, jolloin hänen nähtiin tulevan mr
+Lathomin asunnosta!" sanoi hän äkkiä soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin
+itsekseen puhuen. "Poliisi tiesi väärin, hän ei koskaan mennyt Mintern
+Junctioniin. Minä en sitä usko — hän kuoli sinä yönä, muutoin olisi hän
+vastannut kirjeeseeni, Robert-raukka!"
+
+Muir tuijotti ulos ikkunasta. Tukahuttava kauhun tunne kouristi hänen
+kurkkuaan. Hän ei voinut puhua.
+
+"Oi, kuka on ollut se julmuri, joka on murhannut hänet", puuskahti
+tyttö kiihkeästi. "Ja Robert yksin ojensi kätensä pelastaakseen minut,
+kun olin epätoivoissani ja tuhon lähellä — kun hän nyt on kuollut,
+miksi minäkään eläisin?"
+
+David Muir kääntyi äkkiä. Hän ei voinut kestää. Astuen nopeasti tytön
+luo puhkesi hän puhumaan:
+
+"Ei, ei! Ette saa sanoa niin! Elkää — elkää antako tämän hirveän
+iskun johtaa teitä epätoivoon! Sanoitte, että hän pelasti teidät
+kerran — näyttäkää, ettei se tapahtunut turhaan! Antakaa hänen
+rakkautensa muiston pelastaa teidät vielä kerran!" Hän puhui voimalla
+ja vakavuudella, joka kummastutti isä Bramptonia, hänen kuullessaan
+nämä aivan kuin hänen suustaan lähteneet sanat — lausutut syvemmin
+kärsivällä äänellä, kuin hän koskaan olisi voinut. "Onhan teillä
+muistoja, joille elää, hänen rakkautensa muisto, jalon tekonsa muisto —
+säilyttäkää niitä tuoreina ja puhtaina, kunnioittakaa niitä kantamalla
+surunne rohkeana, jalona naisena!"
+
+Hänen äänessään oli harvinainen sointu, joka sytytti sanat liekeiksi ja
+antoi niille voimaa tunkeutua tytön raskaan surun murtamaan sieluun.
+
+Olisipa tyttö tietänyt, että tämä hänen epätoivonsa aiheuttama purkaus
+oli anteeksipyyntö tuolta mieheltä itseltään, joka kerjäsi armoa
+oman itsensä edessä. Hän ei voinut kestää tätä surua, joka oli hänen
+syntinsä hedelmä. Hän taisteli oman itsensä kanssa, yrittäen pelastaa
+tytön epätoivosta.
+
+Hetken hiljaisuus seurasi Muirin tahdotonta purkausta. Kenties
+ihmetteli hän itsekin sen vaikutusta. Hän ei olisi voinut uskoa
+vaikuttavansa tyttöön, niinkuin hän silminnähtävästi oli tehnyt
+Tytön tummat silmät olivat kiintyneet Muirin rukoileviin kasvoihin
+ja hänen huulensa vapisivat. Vähitellen katosi silmien tyly loiste
+kyynelvirtaan, joka virkistävänä tulvehti hänen polttavaan sydämeensä —
+helpotuksena, jota hän nyt ennen kaikkea tarvitsi.
+
+Hän nousi ja puristi David Muirin kättä, ja kyyneleitä valui kummankin
+kädelle.
+
+"Kiitos, mr Muir", sanoi hän nyyhkyttäin, "kiitos! Te olette hyvä mies.
+Olen kuullut puhuttavan teistä. Olen kuullut, kuinka rohkea ja jalo
+mies te olette. Ja teidän sananne ovat auttaneet minua — ette tiedä,
+kuinka ne ovat minua liikuttaneet ja auttaneet minua epätoivossani.
+Niin, onhan minulla muistoja, joille elää, jalon miehen rakkauden
+muistoja."
+
+
+
+
+VII
+
+Työssä.
+
+
+"Elä katso taaksesi — katso aina vain eteenpäin", sanoi Muir itsekseen.
+
+Sen oli hän asettanut tehtäväkseen, siitä muistutti hän alinomaa
+itseään. Ei ollut helppo sitä ohjetta seurata; kutsumattomia ajatuksia
+tuli yhä uudelleen ja uudelleen, ja niitä vastaan oli taisteltava,
+sillä, jos ajatukset saivat vapaasti ajelehtia menneisiin tapahtumiin,
+oli tulevaisuuden toivon kadottaminen lähellä — ja toivottomuus vaani
+sillä tiellä. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Tulevaisuuteen oli hänen
+keskitettävä ajatuksensa, tulevaisuuteen ja siihen työhön, joka odotti
+häntä maailman suurella työkentällä.
+
+Hän istui työhuoneessa, jota kaikki olivat ruvenneet pitämään hänen
+omanaan, ja hänellä oli kuten tavallista, hirveän paljon työtä.
+Vähitellen hän sai järjestystä siihen sekasotkuun, joka vallitsi
+täällä, ja työ kävi päivä päivältä hänelle yhä mielenkiintoisemmaksi.
+
+Muutamia päiviä oli kulunut hänen ja Marion Crossin kohtauksesta,
+jolloin — oli ihmeellistä ajatella — jolloin hän, eikä isä Brampton,
+oli antanut tytölle rahtusen lohtua hänen syvässä epätoivossaan.
+
+"Haloo, Muir, onko sinulla aikaa uhrata minulle kymmenisen minuuttia?"
+
+Raymond Johnson katsahti ovesta, hän oli tullut kysymään Muirilta
+neuvoa jonkun tavallisen vaikeuden suhteen. David Muirista oli
+aivan huomaamatta tullut vaikuttava henkilö Laupiaan samarialaisen
+suojakodissa. Yhä enemmän ja enemmän oli Francis Brampton alkanut
+luottaa häneen, eikä päivääkään kulunut, ettei Johnson olisi kysynyt
+häneltä neuvoa ja toiminut sen mukaan.
+
+"Me asetamme toivomme nousevaan polveen", oli Francis Bramptonilla
+ollut tapana sanoa aina siitä saakka, kun hän alkoi työnsä täällä.
+Kapeitten, mutkaisten katujen lapset, poikaset, nuorukaiset, nouseva
+polvi, joka oli pelastettava seuraamasta isiensä jälkiä — siinä
+oli Veljeskunnan kenties tärkein tehtävä. Poikasten yhdistys oli
+kasvanut tavattomasti, teknillisessä koulussa oli paljon oppilaita;
+Majassa oli täydellinen voimistelusali, jossa hajotuksia johti eräs
+entinen kersantti; yhdistyksellä oli biljardihuone, lukusali ja
+puusepäntyöhuone. Ja näitten poikien kesken oli David Muir nopeasti
+päässyt suosituksi.
+
+Hän voi viettää vapaahetken heidän kanssaan biljardihuoneessa, tai
+seurata jotain nyrkkitaistelua, ehkäpä tarttua itsekin käsineisiin ja
+ottaa sekä jaella iskuja, sillä tavoin hankkien poikain kunnioituksen
+ja ihailun. Johtajassa huomasivat pojat jonkun verran kankeutta —
+varmaankin aivan tiedotonta; hänen personalliset harrastuksensa eivät
+vaikuttaneet yhtä välittömästi kuin Muirin, he eivät koskaan liehuneet
+hänen ympärillään yhtä luonnollisen keveästi — ja siksi hänestä vaan
+pidettiin, kun taas Muiria jumaloitiin.
+
+Raymond Johnson näytti huolestuneelta tänään, ja silloin tunsi hän
+kevennystä saadessaan puhua Muirin kanssa huolistaan, sillä voimakas
+personallisuus herättää luottamusta. Johnson oli levoton isä Bramptonin
+tähden. Muutamien päivien kuluessa oli saattanut havaita kasvavaa
+masentuneisuutta ja levottomuutta johtajan käytöksessä — omituista,
+silloin tällöin uudistuvaa alakuloisuutta, joka heitti varjon koko
+Veljeskunnan yli.
+
+"Se lienee luonnollista miehelle, joka tekee niin paljon työtä", sanoi
+Johnson useasti. "Oletko sinä huomannut sitä, Muir?"
+
+Tuskinpa oli se jäänyt huomaamatta Muirilta. Hän oli ihmetellyt sitä
+ensi kerran kohtauksen aikana Robert Fenwickin morsiamen kanssa.
+
+"Huoli on pahempi kuin liiallinen työ", jatkoi veli Raymond, "ja
+luulenpa että isä Bramptonilla on enemmän kuin tarpeeksi kumpaakin.
+Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, Muir, että koskaan ennen ei meillä ole
+ollut niin suurta puutetta rahoista, emmekä koskaan ole tarvinneet
+niitä niin kipeästi kuin nyt, voidaksemme pitää työtä käynnissä.
+Ajattelepa kuolevien kotia — valmiina, mutta emme kumminkaan voi avata
+sitä. Jumala tietää, milloin saamme sulkea muutkin. Se on uskomatonta,
+sydäntäsärkevää — niin, sydäntäsärkevää on oikea sana — tämä rahojen
+saannin vaikeus sellaiselle työlle kuin meidän!" huudahti hän
+tavattoman kiivaasti.
+
+Muir ei vastannut. Hän näki kulissien taakse paremmin kuin joku toinen,
+ja nähdessään kaikkialla vallitsevan kelvottoman taloudenhoidon voi hän
+ainoastaan ihmetellä, että pula on viipynyt niin kauan.
+
+"Muir, en ihmettele, että isä Brampton on lohduton toisinaan. Ja niin
+hyvä mies hän on! En ihaile ketään siinä määrin kuin Bramptonia, sillä
+minä tiedän, mitä hän on tehnyt."
+
+Sanat eivät olleet liian lämpimiä David Muirin mielestä: hän tiesi mitä
+isä Brampton oli tehnyt hänen hyväkseen.
+
+Francis Brampton oli osottanut luottamusta hänelle kohta alusta alkaen,
+ja tämän vuoksi tunsi Muir olevansa kiitollisuuden velassa hänelle,
+jolle hän ei koskaan voisi kaikkea täysin korvata. Mikä muu ovi hänelle
+olisi auennut, jos tämä olisi sulettu? Missä muualla olisi ollut
+tilaisuutta "löytää itsensä"? Hän oli saanut täällä paikan, eikä kukaan
+ollut udellut eikä kysellyt, mikä hän oli ennen ollut; ensi hetkestä
+oli Brampton luottanut häneen. Muir oli kummastellut tätä luottamusta,
+jota ei kukaan liikemies osottaisi oudolle.
+
+"Niin, minä ihailen Bramptonia rajattomasti", jatkoi Johnson. "Katso!"
+Ja hän viittasi kädellään ympärilleen. "Tämä on kohonnut tänne köyhäin
+kortteliin — ovi on aina avoinna kodittomille ja halveksituille, että
+he voisivat vastustaa köyhyyttä ja syntiä. Ajattele, mikä ihanne, Muir!
+Mikä muistomerkki miehen elämälle! Ajattele sitä! — Viisitoista vuotta
+sitten alettiin yhdellä huoneella, ja nyt on päästy tähän saakka —
+kaikki yhden ainoan miehen loistavien unelmien avulla!"
+
+Veli Raymondin kasvot loistivat ihastuksesta.
+
+"En voi sanoa, tiedätkö sinä — hän ei koskaan puhu itsestään — mutta
+kun isä Brampton jätti suurituloisen papinpaikkansa maalla ja tuli
+tänne, antoi hän koko yksityisomaisuutensa tähän työhön, samoinkuin hän
+uhrasi terveytensäkin työskentelemällä yötä päivää. Muistan, kuinka hän
+kerrankin, työskenneltyään noin viisi vuotta täällä, tuli vaarallisesti
+sairaaksi — oli vähällä kuolla —. Oli ihmeellistä, Muir, kuinka melu
+kadulla heikkeni sen huoneen ulkopuolella, missä hän makasi, kuinka
+hiljaa lapset tulivat koulusta, kuinka naiset portaillaan alensivat
+kajahtavan äänensä; väkeä kokoontui kadulle odottamaan uutisia. Siinä
+kymmenentuhatta sielua käsittävässä seurakunnassa, jonka hän on tehnyt
+omakseen, ei löytyne yhtään miestä eikä naista, joka ei tuntisi häntä —
+ulkonäöltä kumminkin. Hän on ollut kaikkien ystävä."
+
+"Ehkä hänen oma innostuksensa saattoi kaikki innostumaan. Kun hän tuli
+terveeksi, virtasi meille rahoja. Laupiaan samarialaisen suojakoti
+valmistui. Ja nyt puuttuu varoja — se, joka viime vuonna antoi suuria
+summia, on nyt unhottanut meidät, senvuoksi että tänä vuonna on tehty
+työtä hiljaisuudessa. Rahoja puuttuu — nyt, kun niitä tarvittaisiin
+kipeämmin kuin koskaan. Saattaako joku ihmetellä, että isä Bramptonkin
+tulee alakuloiseksi?"
+
+Muir ei vastannut heti. Raymond Johnson oli koskettanut kysymystä, jota
+hän itse oli hautonut paljon viime aikoina.
+
+”Sanoit äsken, että ihmiset unhottavat teidät senvuoksi ettette pidä
+ääntä itsestänne", sanoi hän hitaasti. Mutta tehän voisitte tehdä sen —
+voisitte ilmottaa, tehdä koko työn liikemäiseksi. Teillä ei ole aikaa
+suositella itseänne, mutta niin täytyy tehdä, jos mieli saada kuolevien
+koti avatuksi, ja jollei aiota työalaamme yhä rajottaa."
+
+Johnson tuijotti häneen avuttoman kummastuneena.
+
+"Minä kyllä tiedän, ettet sinä voi tehdä sitä, eikä isä Brampton
+liioin. Mutta sen täytyy tapahtua, ja se on tapahtuva! Työmme ei enää
+saa olla suurta hiljaisuudessa. Jos te piilotatte kynttilänne vakan
+alle, kuinka voitte silloin vaatia, että kansa sen näkisi? Kynttilän
+täytyy loistaa yleisölle, voittaa kansan myötätunto, saada ihmiset
+lahjottamaan, tekemään testamentteja —"
+
+Heidät keskeytettiin äkkiä. Joku tuli kiireesti sisään ja pyysi puhua
+mr Muirin kanssa.
+
+Nyt oli juuri se päivä viikosta, jolloin tavallisesti pidettiin
+esitelmäkokous suojakodin suuressa salissa. Nämä esitelmät olivat
+aina mielenkiintoisia ja kävi niitä kuulemassa paljon väkeä: joku
+tutkimusmatkailija kertoi matkoistaan, lähetyssaarnaaja työstään,
+tiedemies nykyaikaisen tutkimuksen tuloksista. Tänä iltana piti isä
+Bramptonin puhua, aika oli käsissä, mutta häntä ei näkynyt.
+
+Nuori väki alkoi käydä meluisaksi salin äärimmässä osassa, ja Muir
+lähti etsimään johtajaa — meni hänen huoneeseensa.
+
+Ovi oli sulettu. Muir naputti, mutta ei saanut vastausta, naputti
+uudestaan, ja meni sisään; ja silloin hän ymmärsi. Isä Brampton istui
+kirjoitustuolissaan, pää nojallaan kirjoituspöytää vasten, taintuneena.
+Liian raskas työ ja liian vähä nukkuminen olivat käyneet yli hänen,
+vielä taudin heikontamien voimiensa. Muir nosti hänet sänkyyn,
+soitti veli Raymondia, ja koetti hänen avullaan kaikin keinoin saada
+isä Bramptonia tuntoihinsa. Hänen sydämensä oli täynnänsä surua ja
+sääliä, mutta hän ei saanut antautua tunteittensa valtaan. Niin pian
+kuin johtaja avasi silmänsä, jätti hän tämän veli Raymondin hoitoon
+ja kiiruhti luentosaliin, missä kärsimättömyys oli yhä kohonut. Hän
+tuskin itsekään oli selvillä siitä, mitä hän aikoi tehdä, astuessaan
+puhujatuoliin ja kääntyessään kuulijoihin päin.
+
+"Ystäväni", sanoi hän. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa teille, että
+johtaja on sairas, eikä voi puhua tänä iltana. Koska nyt on mahdotonta
+saada parempaa korvausta, koetan minä puhua teille hänen sijastaan."
+
+Miehet Ja nuori väki salissa vastasivat myrskyisin kättentaputuksin.
+Useimmat heistä tunsivat Muirin personallisesti, vaikka hän oli tullut
+suojakotiin vasta muutamia viikkoja sitten; monet tunsivat hänet
+mielestään oikein hyvinkin. Ja he tervehtivät häntä puhujatuolissa
+samoinkuin biljardihuoneessa tai voimistelusalissa, vaikka hän
+näyttikin hyvin vakavalta tänä iltana — ilman sitä terveen keveätä
+tuulahdusta, jonka hän tavallisesti toi mukanaan.
+
+"Rakas Muir-ukko! Lyö vaan puita pesään!" kirkui joku ääni kaukana
+salissa. "Jos olette yhtä hyvä saarnamies kuin nyrkkeilijä, niin olemme
+tyytyväisiä!"
+
+Muir alkoi puhua samasta aineesta, josta isä Brampton oli aikonut,
+mutta hyvin vähän tietäen, mitä hän tahtoi sanoa. Hänet oli vallannut
+nopea innostus, huomatessaan, ettei johtaja voinut näyttäytyä. Raymond
+Johnson ei ollut puhuja, eikä kuulijoita voinut pettää. Aihe oli
+luonnonomainen Bramptonille: "Mitä opimme erehdyksistämme?" — ja Muir
+ajatteli omia katkeria kokemuksiaan.
+
+Ennen mailmassa, kun hänellä oli loistavan kaunopuhujan maine, ei hän
+koskaan ollut puhunut tämäntapaisesta aineesta. Hän melkein ihmetteli,
+kuinka helposti sanoja löytyi. Aine valtasi hänet, ja hän valtasi
+kuulijansa; hänellä oli jälellä vanha kykynsä kiinnittää heidän
+huomaavaisuuttaan äärimäiseen saakka. Pojatkin salin perällä, jotka
+tavallisesti ilakoivat ja olivat pahantapaisia sekä olivat tottuneet
+saamaan ankaroita nuhteita Raymond Johnsonilta, pysyivät nyt aivan
+hiljaa.
+
+Mitä me opimme erehdyksistämme — sellaisistakin erehdyksistä, joita
+toiset nimittävät synniksi — ankarista tuskista ja omantunnonvaivoista
+— hän tempasi kuulijat mukaansa ja kuohutti heidän mielensä kuin myrsky
+meren. He kuuntelivat henkeä vetämättä tyyntä, voimakasta ääntä,
+ajattelematta ollenkaan, että hän opetti heitä oman kokemuksensa
+perusteella, kuvaili heille omia katkeria kärsimyksiään. Veli
+Raymondkin kuunteli, kummastuneena ja ihastuneena. Hän ei koskaan ollut
+aavistanut, että Muir omisti sellaisen kaunopuheisuuden voiman.
+
+Kun esitelmä oli lopussa ja sali kaikui kättentaputuksista ja
+eläköönhuudoista, meni veli Raymond Muirin luo ja lausui, yhtä
+liikutettuna kuin muutkin, silmät ihastuksesta loistaen:
+
+"Ihmeellistä! Enpä tiedä, olenko milloinkaan kuullut semmoista
+esitelmää. Se meni suoraan sinun sydämestäsi heidän sydämiinsä!" Ja
+hän tunsi olevansa hiukan mustasukkainen isä Bramptonin puolesta. Niin
+paljon kuin hän ihailikin johtajaa, tiesi hän, ettei tämä koskaan olisi
+voinut puhua näitten raakojen, sivistymättömien ihmisten sydämiin,
+niinkuin David Muir oli tehnyt tänä iltana.
+
+Mutta Muir istui kalpeana, sammunein katsein ja ajatteli — ajatteli.
+Suurin ponnistuksin oli hän saanut pidetyksi tämän esitelmän; oman,
+kätketyn sydänhaavansa oli hän paljastanut kuulijoilleen. Veli Raymond
+lopetti kokouksen muutamin harvoin sanoin; Muir onnistui pääsemään
+joukon käsistä, joka olisi häntä yhä pitänyt siellä, ja lähti isä
+Bramptonin huoneeseen. Lohduttomuus hiipi taas hänen sieluunsa,
+äskeisen innostuksen perästä. Olisivatko nuo miehet osottaneet hänelle
+suosiotaan yhtälailla, jos olisivat tienneet, minkälainen mies se oli,
+joka oli puhunut heille velvollisuuden ja totuuden vaatimuksista.
+Olisiko heillä sittenkin halua puristaa hänen kättään, jos tietäisivät,
+että hän oli murhaaja?
+
+Hän asteli hiljaa portaita ylös johtajan huoneeseen. Isä Brampton
+loikoi sängyssään kalpeana, väsyneen epätoivon ilme kasvoillaan.
+
+"Muir, tunnen epäonnistuvani kaikessa! Kun ruumiini heikontuu, kadotan
+kaiken toivon ja lohdun! Minulla ei ole yhtään harrastusta työhöni,
+joka kerran on ollut minun elämäni! Ja kuinka voin puhua toisille
+raukoille uskoa, kun oma uskoni pettää? Jumala on vaiti. Jumala ei
+vastaa rukouksiini. Ja työ epäonnistuu — epäonnistuu! Varat ovat
+lopussa. Työ tuhoutuu, siksi että minä itse tuhoudun. Minä tunnen sen —
+oma uskon puutteeni tappaa työn, jonka minä kerran olen alkanut."
+
+Hän peitti kasvot käsiinsä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus huoneessa
+tämän katkeran epätoivon purkauksen jälkeen. Muir katseli suruisin,
+säälivin silmin isä Bramptonia.
+
+"Mutta taistelu ei ole menetetty", sanoi hän hiljaa.
+
+"On menetetty", kuiskasi Brampton väsyneesti. "Minun taisteluni on
+niin hyödytöntä — synti on mailmassa niin voimakas — niin tavattoman
+voimakas. Ja kurjuus, hätä ja kuolema — minä olen kadottanut
+innostukseni, vaikka olenkin koettanut tehdä työtäni velvollisuutena,
+mutta se on niin hyödytöntä. Olen menettänyt uskoni ja toivoni. Jumala
+on vaiti."
+
+"En usko teitä — en tahdo uskoa teitä", sanoi Muir kirkkaalla äänellä,
+jossa kuvastui hänen voimakas, valtava personallisuutensa. "Olette nyt
+väsynyt — liiaksi työn rasittama, ja senvuoksi olette epätoivoinen.
+Enkö minä sitä tietäisi? Enkö tietäisi sitä omasta kokemuksestani?
+Mutta työ ei ole epäonnistunut. Katsokaa minua — minä olen osa
+työstänne. Muutamia viikkoja sitten olin yhtä epätoivoinen kuin tekin
+— vieläpä enemmänkin! Teitä on soimaamassa vain rikos omaa itseänne
+vastaan, minä — minä olin rikkonut muita vastaan. Kun te ensi kerran
+näitte minut, olin minä juonut upottaakseni omantunnontuskani, niin
+että olin hulluuden rajoilla. Mutta teidän ovenne oli avoinna minulle,
+ja minä menin siitä sisälle uuden toivon mailmaan. Jumala ei vaikene,
+isä Brampton, vaikk'ei hän joka päivä vastaakaan rukouksiimme.
+
+"Minä olen yksi sana hänen vastauksestaan. Jokainen hyljätty, joka on
+saanut apua täältä, on sana hänen vastauksestaan, jos te vaan tahdotte
+lukea sen!"
+
+Hän vaikeni. Toivon pilkahdus välähti väsyneissä silmissä, jotka
+katselivat häntä. Isä Brampton tahtoi tulla vakuutetuksi, hän tahtoi
+saada takasin entisen intonsa ja uskonsa, tämä mies, joka kärsi
+sisäisen heikkouden ja lohduttomuuden kirousta. Muir tarttui hänen
+käteensä ja lisäsi hiljaa:
+
+"Teidän on uudelleen ryhdyttävä taisteluun syntiä ja hätää vastaan ja
+käytävä taistelu loppuun; Jumala on auttava teitä."
+
+Francis Brampton katsoi häneen ja vastasi liikutuksesta vapisevalla
+äänellä:
+
+"Auttakaa minua, Muir, voittamaan takasin, mitä olen kadottanut.
+Luulen, että olette lähetetty tänne antamaan minulle takasin!"
+
+Varmaankin olivat nämä ihmeellisimmät sanat, mitä koskaan oli lausuttu
+tässä talossa! Ne lausui mies, joka oli luonut tämän syntisten Majan,
+hänelle, joka kerran oli Hartley Lathom — petturi — varas — murhaaja!
+
+
+
+
+VIII
+
+Varjo varjojen joukossa.
+
+
+David Muir avasi oven, joka johti käytävään johtajan huoneesta, ja meni
+Laupiaan samarialaisen suojakodissa ruokasalia ympäröivälle lehterille.
+Muuan kattoa kannattavista pilareista kätki hänet alhaallaolevain
+katseilta; hetken, pari seisoi hän hiljaa katsellen kirjavaa kuvaa,
+joka alati muutti muotoaan lattialla hänen allaan.
+
+Siellä näkyi kirjavampi, väririkkaampi ja levottomampi kuva, kuin
+mitä nämä seinät koskaan olivat katselleet David Muirin oli vaikeata
+käsittää, että hänen aivoissaan oli kudottu tämän loistavan vaipan
+kuteet ja loimet.
+
+Kuukausia sitten oli muuan nainen kuollut jotta mies jäisi eloon, ja
+tämä päivä näki naisen uhrin ensimäisen hedelmän — näki avattavan
+Laupiaan samarialaisen suojakodissa uuden sivurakennuksen, joka rauhan
+ja huolellisen hoidon kautta huojentaisi ihmiselämän viimeisiä tunteja.
+
+Mutta hän, joka oli tämän aikaansaanut, tunsi katkeruuden tulevan
+hiipien, seisoessaan siinä ja katsellessaan alhaalla hyörivää iloista
+joukkoa.
+
+"Varjo varjojen joukossa! Jumalani! Tämä taakka tuntuu niin raskaalta
+joskus", mutisi hän. "Elää, kärsiä ja tehdä työtä, eikä kumminkaan
+juurtua minnekään koko avarassa maailmassa..."
+
+Joku häiritsi häntä ajatuksissaan, tullen lehterille ja nykäisten häntä
+olkapäähän.
+
+"Sinua tarvitaan alhaalla — miksi hiivit tänne?" Se oli Raymond
+Johnsonin iloinen ääni ja terve nauru.
+
+"Siksi ettei minulla ole rohkeutta mennä alas tuon remuavan joukon
+luo", sanoi Muir kääntymättä.
+
+"Pelkäätkö, Muir? Oh, sitä en usko! Mutta totta on, että johtaja käski
+minut hakemaan sinua."
+
+Molemmat miehet läksivät yhdessä. Varjo varjojen joukossa — mitä
+tarvitsi hänen pelätä, ajatteli Muir katkerasti. Mikä saattoi hänet
+niin synkäksi ja alakuloiseksi? Ajatteliko hän lämpimiä, valkosia
+käsiä, jotka olivat puristaneet hänen kättään, kirkkaitten silmien
+ihailevaa katsetta, jota ei mikään suru ollut himmentänyt, helisevien
+äänten sointua, joka oli tehnyt yhden päivän sankarin mielipuolisuuteen
+vivahtavassa mielentilassa tekonsa tehneestä miehestä? Tahi pelkäsikö
+hän äkkiä näkevänsä tuttujen kasvojen häämöttävän hänen ja menneisyyden
+välille laskettua esirippua vastaan?
+
+Menneisyys! Tehdessään tietä väkijoukon läpi valtasi hänet tukahuttava
+koti-ikävän tunne, ja hän ymmärsi, mitä hän oli pelännyt — tätä
+hienojen, sivistyneitten äänten sekotusta, kauniitten, hienojen naisten
+tukahutettua naurua, pitsien tuoksua ja silkin kahinaa, joka oli ollut
+Hartley Lathomin elämän taustana Greyminsterissä — kaikkea sitä, minkä
+David Muir oli melkein unohtanut viimeisten viikkojen työssä.
+
+Varjo varjojen joukossa! Mies ilman elämän kiinnekohtaa — ilman
+personallisuutta. Mitä oli hänellä yhteistä tämän joukon kanssa,
+joka tunnissa hajoaa ja unohtaa ohimenevän harrastuksensa
+hyväntekeväisyyslaitoksen työskentelyyn, mikä oli hiukan tavatonta
+laatua!
+
+Hänen mieleensä johtui Marion Cross, nainen, jonka elämä oli
+muodostunut niin ihmeellisesti hänen oman elämänsä kaltaiseksi, ja
+jonka hän nykyään tapasi miltei joka päivä — hän, joka oli vannonut
+paljastavansa ja tuhoavansa sulhasensa murhaajan. Missä oli hän tänään?
+Muir oli odottanut näkevänsä hänet joukossa, olihan hän luvannut tulla.
+
+Kun hän näyttäytyi salissa, kohtasi johtaja hänen katseensa ja nyökkäsi
+häntä tulemaan. Hän nyökkäsi vastaan ja koetti tunkeutua väkijoukon
+lävitse. Isä Brampton puhui erään pitkän, vanhemmanpuoleisen miehen
+kanssa, jonka kumara vartalo tuntui tutulta. Muir ojentautui suoraksi
+nähdäkseen vilauksen vieraan kasvoja — ja silloin näki hän huoneessa
+näyn, joka pani veren syöksymään hänen sydämeensä ja pyörrytti hänen
+päätänsä. Oman vaimonsa!
+
+Margot! Ei, se ei voinut olla hän, hän oli luonnollisesti erehtynyt.
+Hänen hermonsa varmaan tekivät hänelle kepposen. Olihan se mahdotonta,
+aivan mielettömän mahdotonta, että Margot voisi olla täällä ja puhella
+Marion Crossin, Robert Fenwickin morsiamen, kanssa!
+
+Hän nojautui pitkää tammipöytää vastaan ja tarttui niin kovasti sen
+syrjään, että reuna leikkasi hänen kättään, taistellen kaikin voimin
+hänet vallannutta pelon pyörryttävää tunnetta vastaan.
+
+Hän näki salin toisella puolella olevan naisen nostavan silmänsä ja,
+kuten hänestä tuntui, katsovan häntä suoraan kasvoihin. Ja nyt tiesi
+hän, että se oli Margot, ja muutamaan hetkeen ei hän muistanut mitään
+muuta mailmassa kuin Margotin suloiset kasvot.
+
+Mutta sitä kesti vain hetken. Seuraavassa tuokiossa hän jo huomasi
+vaaran. Jos Margot näkisi hänet, tuntisi hän hänet heti, huolimatta
+parrasta, jonka hän oli antanut kasvaa peittääkseen rumentavan arven.
+Mutta Margot ei saanut tuntea häntä, yhtävähän oman itsensä tähden
+kuin hänen. Raymond Johnson tuli häntä vastaan, ja Muir tarttui
+hermostuneesti hänen käsivarteensa.
+
+"Johnson", sanoi hän, "auta minua pääsemään huomaamatta täältä. Tule
+heti kanssani!"
+
+Ja hetken perästä oli hän menossa galleriaan — ja hän tiesi melkein
+hipaisseensa naista, jonka näkeminen oli pannut hänen verensä
+liikkeeseen. Hän oli kuullut Marion Crossin huudahduksen:
+
+"Oi, siinä on mr Muir!" sanoi hän. "Näittekö hänet, mrs Lathom? Pitkä,
+hoikka, lyhytpartainen mies. Luulen, että hän näyttäisi hauskemmalta
+ilman partaa, mutta hän on antanut sen kasvaa peittämään arpea, jonka
+hän sai pelastaessaan pikku tytön tulipalosta, muistattehan. Kansa
+puhui siitä — se teki hänet huomatuksi, tuo leveä, punainen arpi —
+eikä hän halunnut, että kansa siitä lörpötteli. Eikö ole ihmeellistä,
+että, niin pian kuin ihminen on jonkunarvoinen, pitää hän niin vähän
+itsestään?"
+
+Margot hymyili. Muir, joka nyt seisoi ylhäällä galleriassa,
+katseli katkeralla ihastuksella hänen hymyään. Epävarmuus, suru ja
+omantunnontuskat olivat jättäneet hieman jälkiä hänen ulkonäköönsä.
+Siinä olivat samat suloiset, rakastettavat kasvot kuin ennenkin; Muirin
+mielestä näytti hän ehkä vielä nuoremmalta.
+
+Ja hän muisti sen kivettynyttä kauhua kuvastavan katseen, jonka Margot
+loi häneen, silloinkun hän nimettömänä läksi uuteen mailmaan, ja
+ihmetteli, oliko Margot ehkä onnellisempi ilman häntä? Luuliko Margot
+todellakin, että hän oli kuollut, kuten hän oli aikonut Margotille
+uskotella, ja oliko tämä onnellisempi näin?
+
+"Missä on mr Muir?" kysyi Marion Cross tarttuen Raymond Johnsonin
+käsivarteen, kun tämä juuri meni ohitse. "Miks'ei hän juuri tänään ole
+täällä — sinä päivänä, jota varten hän on työskennellyt ja jota hän
+niin kovasti on ikävöinyt!"
+
+"Pelkään, että hän on aivan liiaksi rasittunut, miss Cross", vastasi
+veli Raymond. "Hän on tehnyt työtä liian ankarasti ja ottanut aivan
+liian paljon asioita sydämelleen."
+
+"Ankaralla työllä ja innostuksella te teitte ihmeitä Lontoossa", sanoi
+Margot. "Tuskin uskoin kaikkea, mitä kuulin suojakodista, ennenkuin
+tulin tänne."
+
+"Toivon, että edelleenkin epäilisitte monta seikkaa, joita kuulette",
+nauroi Raymond. "Sillä senjälkeen kuin jouduimme sanomalehdistön
+hampaisiin, olemme saaneet tietää ihmeellisiä asioita itsestämme!
+Suositteleminen on aivan uusi kokemus ja onhan se oikein hauskaa! En
+koskaan ennen ymmärtänyt, kuinka hyödyllistä todellakin on oikein noin
+rummuttaa."
+
+"Tosiaankin!" Mrs Lathom hymyili taas. "Mikä teidät on saanut
+vakuutetuksi ilmotusten hyödystä?"
+
+"Lahjotukset!" vastasi hän heti. "Me huomasimme — se tahtoo sanoa,
+Muir, meidän sihteerimme huomasi, että olemme olleet liian ujoja. Me
+odotimme, että omenat putoisivat puusta suoraan käsiimme, sen sijaan
+että olisimme kavunneet ravistamaan puusta. Kenties on oikein sanoa,
+että me olisimme — unohtaneet, että ihmeiden aika ohi —"
+
+"Oh, eikö mitä!" vastusti Margot. "Tämä — kaikki tämä — on parhaana
+todistuksena siitä, että vieläkin tapahtuu ihmeitä."
+
+Margotin matala, kaunis ääni värisi, Ja tummat silmät loistivat. Hän
+oli liikutettu ja ihastunut kaikesta siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut
+Laupiaan samarialaisen veljeskunnasta.
+
+_Coliseumin_ artikkeli oli herättänyt hänessä uteliasta harrastusta.
+Elämä ei voinut kokonaan olla tekopyhää, kun kerran löytyi sellaisia
+miehiä kuin Francis Brampton ja hänen apulaisensa David Muir.
+
+Sanomalehtimies, joka oli kirjoittanut Laupiaan samarialaisen
+suojakodista, ei ollut juuri ajatellut muuta kuin saada kokoon
+mielenkiintoisen artikkelin, mutta David Muirln historia, sellaisena
+kuin hän sen oli kuullut Poikayhdistyksen jäseniltä, oli innoittanut
+hänen kynäänsä hänen tietämättään. Hänen pienessä luonnekuvassaan
+sihteeristä ja hänen työstään, oli Muir esiintynyt elävänä
+personallisuutena suojakodin yli muitten häämöttävänä johtajana,
+niinkuin voima eittämättömästi häämöttää heikkouden yli.
+
+Marion Cross katseli mrs Lathomin punastuvia kasvoja hellin,
+ihailevin silmäyksin. Hän oli hiukan pelännyt, että Margot tuntisi
+pettymystä tämän työn suhteen, josta he olivat niin paljon jutelleet.
+Jonkunlaisessa lapsellisessa innossaan ei Marion ollut lopettanut,
+ennenkuin hän oli saanut Margot Lathomin mukanaan suojakotiin, kun
+hän oli Lontoossa. Hän tahtoi, että Margot saisi tavata David Muirin.
+Kun Marion oli saanut niin erilaisista kaksi ystävää, jotka olivat
+ojentaneet hänelle auttavan käden, halusi hän saattaa heidät yhteen.
+
+Margot oli hyvin vastenmielisesti matkustanut Lontooseen, ettei tulisi
+vastustamaan isänsä tahtoa; mutta hänen sydämensä oli Wistholmassa,
+valkeassa huvilassa meren rannalla — mielikuvituksessaan eli hän
+rauhaisessa pikku kylässä kallioiden keskellä, missä Dick Jardine
+odotti.
+
+Hän oli tehnyt vakavan päätöksen elää ainoastaan hänen läheisyydessään
+— unohtaa menneen. Hän ei tahtonut unohtaa Hartley Lathomia — tyhjyys
+oli niellyt hänet. Hän ei tahtonut ajatella tulevaisuutta, ja
+välttämättömyyttä suhtautua siihen, mitä tulevaisuus toisi mukanaan.
+Rakkaus lauloi lauluaan hänen sydämessään ja sulki kaikki soraäänet
+sopusointuunsa. Varmaan, sanoi hän itsekseen — vakuutti itselleen
+— ei voinut olla syntiä tämä rakkaus, joka täytti mailman uudella
+valolla ja hänet itsensä uudella hellyydellä ja myötätunnolla kaikkea
+ympärilläolevaa kohtaan.
+
+Juuri Marion Crossin käsi oli avannut tien uuteen elämään. Hän ei
+voinut torjua tytön kainoa lähestymistä. Se nainen, jolta Hartley
+Lathom oli ryöstänyt toivon ja rakkauden, vaati todellakin Hartley
+Lathomin hylätyn vaimon ystävyyttä. Heidän välillään oli luja side. Ei
+ollut ihme, että Marion oli sanonut David Muirille, ettei kukaan muu
+nainen ollut ikinä osottanut sellaista hyvyyttä hänelle kuin mrs Lathom.
+
+Paikaltaan galleriassa oli David Muir koko ajan nähnyt Margotin —
+nähnyt jokaisen vivahduksen hänen ilmeikkäillä kasvoillaan, hänen
+puhuessaan Raymond Johnsonin kanssa. Hän ei voinut kuulla hänen
+nauruaan, kun hän katsoi isänsä silmiin veitikkamaisesti hymyillen,
+minkä hymyn hän vanhastaan hyvin tunsi, mutta se soi hänen korvissaan
+hänen seistessään siinä yksin.
+
+”Nähdä hänet jälleen — pitää häntä sylissäni — rakkauden oikeudella
+—.” Turha ikävä, jonka hän oli tuntenut ensi kerran eräänä päivänä
+kauan aikaa sitten, kevätauringon ensimäisessä loisteessa, palasi nyt
+takaisin. Mutta nyt oli toivo kuollut hänen sydämessään. Hän tiesi,
+että, vaikkapa Margot jonkun kohtalon ihmeen kautta ojentaisikin
+tervehtivän käden hänelle, ei hän koskaan enää uskaltaisi kohdata
+näitten kirkkaitten silmien katsetta.
+
+Ja huntu, jonka nämä työteliäät viikot olivat kutoneet hänen pelkonsa
+ympäri, putosi pois, ja hän tunsi pelkäävänsä tunnetuksi tulemista
+syvällä ja personallisen itsekkäällä kammolla. Ei ainoastaan Margotin
+tähden, mutta itsensä vuoksi, sillä hän pelkäsi, että häneltä vielä
+kerran, riistettäisiin ihmisten kunnioitus — lopuksi joutuakseen
+seisomaan häpeään ja kuoleman kanssa kasvoista kasvoihin.
+
+"Missähän mr Muir on?" kysyi Marion Cross taas. "Toivoisin teidän
+tapaavan hänet, mrs Lathom. Kenties on hän uudessa sivurakennuksessa —
+menemmekö sinne?"
+
+"Niin, tahtoisin mielelläni tavata mr Muirin", sanoi Margot, "siksi
+että hän on teidän ystävänne, ja siksi että hän tavalla, jota koskaan
+en voi selittää, on ollut minunkin ystäväni — auttanut minua, niinkuin
+rohkeitten ja voimakkaitten ajatteleminen aina auttaa heikkoja."
+
+Hartley Lathom näki heidän jättävän salin yhdessä, ja sitten hiipi hän,
+yhä varjona varjojen joukossa, käytävää pitkin omaan huoneeseensa ja
+sulki ovensa mailmalta.
+
+Alkoi jo tulla myöhä, ja ihmisjoukot vähenivät vähän kerrallaan.
+Uusi sivurakennus oli jo melkein tyhjä, kun Marion ja Margot Lathom
+vihdoinkin tulivat sinne. Kesäkuun illan lämpimät säteet virtailivat
+sisään korkeista holvi-ikkunoista, koskettelivat hellin sormin
+maalattujen seinien kultia ja värejä ja levittivät loistavasti hehkuvan
+kimmellyksen Margotin hiuksille.
+
+"Kulkiessani ulkona ja katsellessani näihin ikkunoihin muistuu aina
+Robert mieleeni", lausui Marion. "Usein tekee mieleni sanoa: mitä
+tämä kaikki hyödyttää — miksi se tapahtuu — mihin se vie? Mutta
+silloin muistan mr Muirin sanat: Jos kiusaus lähestyy, antakaa hänen
+rakkautensa, jalon miehen rakkauden muiston, pelastaa teidät uudestaan,
+kuten hän pelasti teidät kerran ennen; älkää tehkö hänen työtään
+tyhjäksi!"
+
+Jalon miehen rakkaus! Sanat kaikuivat ivalta Margot Lathomin korvissa.
+Jalon miehen rakkaus — siinä se suoja, johon hänen haavottunut
+sydämensä oli palannut, kun Dick Jardine oli kadonnut hänen elämänsä
+tieltä sanaa sanomatta, valheen pettämänä. Hartley Lathomin rakkaus! Ja
+hänen päähänsä pisti ajatus, että kenties oli parempi, paljon parempi
+Marion Crossille, että Robert Fenwick oli kuollut ja jättänyt jälkeensä
+rakastetun muiston.
+
+Katkeruus pakotti hänen sydäntään, kyynelet vierivät hänen silmistään.
+Hänet valtasi äkillinen sisäinen ikävä päästä pois tästä paikasta,
+jossa jollakin ihmeellisellä tavalla tuntui liikkuvan menneiden
+tapahtumain henki. Hän kääntyi ja näki kevennyksekseen Raymond
+Johnsonin tulevan pitkän salin läpi.
+
+"Olen hakenut teitä, mrs Lathom. Isänne pyysi minun tuomaan teidät
+luokseen. Hän tahtoo ajaa kotiin."
+
+"Yhden seikan suhteen olen vaan pettynyt", sanoi Margot heidän yhdessä
+mennessään pihan poikki, "etten saanut nähdä mr Muiria, Hän tuntuu
+minusta vanhalta ystävältä — kuten te kaikkikin. Olen kuullut teistä
+niin paljon miss Crossilta."
+
+"Sitten minä vanhan ystävän oikeudella pyydän teitä tulemaan takaisin",
+sanoi Raymond Johnson. "Me tarvitsemme sellaisia ihmisiä kuin te, mrs
+Lathom."
+
+"En tiedä mitä teen, kun te jätätte Lontoon", kuiskasi Marion Cross,
+Margotin viipyessä hänen luonaan hetken, senjälkeen kun hänen isänsä
+oli jo noussut vaunuihin. "En todellakaan tiedä!" Ja äkillisellä
+liikkeellä kumartui hän suutelemaan Margotin kättä, joka viipyi hänen
+omassaan.
+
+"Oi, älkää tehkö niin, Marion!" huudahti Margot hiljaa. "Minä häpeän
+sitä. Minä toivon vaan, että voisin jollakin tavalla maailmassa auttaa
+teitä."
+
+Hän kumarsi vaaleat kasvonsa tummia vastaan ja suuteli niitä ja astui
+sitten vaunuihin kärsimättömän isänsä viereen.
+
+Lähtiessään takaisin kädet ristissä ja loistavin, silmin kohtasi Marion
+David Muirin pihan suurella portilla.
+
+Nähdessään hänet vavahti Marion. Hänen terävät silmänsä huomasivat heti
+sen katkeran surun, joka oli vallannut tuon miehen.
+
+"No, mr Muir, mitä on tapahtunut?" huudahti Marion. "Olettehan aivan
+sen näköinen kuin olisitte nähnyt aaveen!"
+
+Muir koetti hillitä itseään ja hymyili.
+
+"Näytänkö todellakin niin pelästyneeltä, miss Cross?" kysyi hän. "Kun
+kaikki ympäri käydään, niin maailmahan onkin aivan täynnä aaveita, eikö
+totta?"
+
+Jos hän vaan tietäisi, tuumi Muir, miten totta hänen sanansa olivat,
+mikä kalpea aaveiden joukko liikkuikaan hänen sielussaan, ja mitkä
+haamut eivät antaneet hänelle yön eikä päivän rauhaa. Ne olivat
+sammutetun rakkauden ja kuoleman haamuja.
+
+Lausuttuaan vielä pari ystävällistä sanaa Marionille meni hän
+huoneeseensa. Siellä lyyhistyi hän tuolille, kätki kasvot käsiinsä ja
+ajatteli Margotia — entisen, onnellisen ajan Margotia.
+
+Hänet herätti haaveilustaan puhelimen äkillinen kiliseminen; hän
+tarttui kuulotorveen ja otti vastaan tiedon, että erään Cityn suuren
+liikkeen johtajaan oli suojakodissa käynti tehnyt vaikutuksen.
+
+"Oh, te olette sangen ystävällinen... Viisi puntaa... Mr George
+Verralle... Se on todellakin sangen paljon..."
+
+Lausuttuaan koneellisesti nämä kohteliaisuussanat putosi naamio jälleen
+hänen silmilleen, naamio, joka peitti Hartley Lathomin kärsivän sielun,
+joka David Muirin silmillä tähysteli pimeätä maailmaa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Marion Cross seuraavana iltana saapui kotiinsa, huomasi hän
+pöydällään Greyminsterin poliisiviranomaisilta saapuneen kirjeen, joka
+kuului:
+
+"On syytä luulla, että Greyminsterin ja Mintern Junctionin väliltä
+löydetty laukku on kuulunut mr Hartley Lathomille."
+
+
+
+
+IX
+
+Usvassa.
+
+
+"Voi, miten iloitsenkaan Molly, ollessani jälleen takaisin
+Wistholmassa!" virkkoi Margot vanhalle taloudenhoitajattarelle eräänä
+aamuna seisoessaan verannalla Ja antaessaan raittiin tuulen hyväillä
+kasvojaan. Hän silmäili merelle ja katseli kaukana olevia kallioluotoja.
+
+Margot oli matkustanut Lontooseen ainoastaan tehdäkseen isälleen
+mieliksi; koko ajan oli hän käsittämättömästi odottanut päästä
+palaamaan takaisin; tuntui kuin joku olisi kuiskinut hänen sydämessään,
+kuiskinut ja kutsunut häntä takaisin tuohon meren rannalla
+sijaitsevaan, valkoiseen huvilaan, missä rakkaus ja onni häntä
+odottivat.
+
+Hänen isänsä oli koettanut saada häntä jäämään Greyminsteriin, vaan se
+oli hänelle mahdotonta. Koko kaupunki pelotti häntä. Talo oli lukittu;
+hän ei tahtonut enää milloinkaan astua sen kynnyksen yli, ei enää
+koskaan asua Greyminsterissä.
+
+Ja Dick odotti häntä Wistholmassa — se mies, jonka rakkaus ja hellyys
+olivat karkottaneet hänestä ne ajatukset Ja muistot, joita hänen olisi
+ollut mahdotonta yksin kantaa.
+
+Oli jo kulunut enemmän kuin kaksi vuotta siitä päivästä, jolloin hän
+oli pyytänyt Dick Jardinea jäämään Englantiin hänen tähtensä. "Älä
+lähde, Dick, älä lähde! Minun on mahdotonta päästää sinua luotani!"
+
+Tuo huudahdus tarkotti, että hänen taistelunsa omaatuntoaan vastaan oli
+loppunut. Hän oli jo väsynyt vastustamaan sydämensä halua, hän pelkäsi
+yksinäisyyttä ja niitä ajatuksia, jotka häntä vaivasivat ja olivat
+tehdä hänestä mielipuolen.
+
+Jospa Hartley Lathomin rikoksen seuraukset olisivatkin kadonneet hänen
+itsensä mukana! Mutta useamman kuin yhden kerran, kun hän jo luuli
+päässeensä kaikesta kauhusta erilleen, ilmestyivät ne jälleen hänen
+silmäinsä eteen.
+
+Laukku oli löydetty. Ja nyt oli poliisi todennut sen kuuluvan Hartley
+Lathomille; muuan Greyminsterin satulaseppä muisti joku vuosi takaperin
+myyneensä sen hänelle. Eivätkö siis nuo kauhut koskaan väistyisi
+Margotin mielestä! Menneet tapahtumat kiusasivat häntä alinomaa,
+eivätkä antaneet hänelle yhtään rauhaa.
+
+Jardine oli heti huomannut Margotin silmien pelästyneen ilmeen.
+Myöskin häntä hämmästytti se tieto, että salkku oli Lathomin, ja
+tuo selittämätön kysymys uudistui jälleen: miksi Lathom oli tehnyt
+itsemurhan? Hän ei ollut ampunut itseään ennenkuin Margot oli tullut
+ilmoittamaan, ettei enää ollut mitään pelättävissä. Hartleyn itsemurha
+oli käsittämätön — se oli Margotin ja vainajan välinen salaisuus. Mutta
+mitä sillä salaisuudella oli tekemistä Robert Fenwickin kanssa?
+
+Raskaita aatoksia hautoen asteli Margot nyt puutarhan veräjälle
+johtavaa polkua pitkin Dickiä vastaan.
+
+Hän ei asunut Wistholmassa, vaan eräässä kolmen penikulman päässä
+olevassa pienessä kylässä, vaikkakin hän vietti suurimman osan aikaansa
+Margotin luona.
+
+Nyt näkL Margot hänen lähestyvän. Jardine viittoili hänelle iloisesti,
+ja samassa teki Margot vakaan päätöksen — vielä kerran! Hän ei
+heittäytyisi pelon valtaan, päätteli hän, avatessaan veräjän ja mennen
+häntä vastaan, Jardine tarttui hänen käsiinsä ja kumartui hellästi
+hymyillen hänen puoleensa.
+
+"Minun oli aamusella hauska herätä tietäessäni sinun jälleen olevan
+täällä Wistholmassa", virkkoi hän. "Tuskin maltoin odottaa aamiaista!
+Tahdoin päästä niin pian kuin mahdollista sinun luoksesi saamaan
+korvausta kaikista niistä pitkistä päivistä, jotka sinä olit poissa
+täältä!"
+
+"Paluutani et sinä voinut odottaa kärsimättömämmin kuin minä itse",
+kuiskasi Margot.
+
+Hänen silmänsä loistivat rakkaudesta; pilvi, jonka Jardine eilen oli
+nähnyt hänen katseessaan, oli nyt poissa, ja hänen sydämensä keventyi
+nähdessään hänet sellaisena. Hän oli ollut levoton Margotin tähden.
+
+Mutta tänään oli hän jälleen oma itsensä; hän oli entinen iloinen,
+onnellinen Margot, jota eivät vaivanneet surut eivätkä kärsimykset,
+ajatteli hän heidän astuessaan kalliota ylös raikkaan merituulen
+puhaltaissa.
+
+Ehkäpä tuuli ja auringonpaiste olivatkin aikaansaaneet sen, että Margot
+tänään oli huoleton ja elämänhaluinen. Hän ajatteli itsekseen, että
+viime kaiku tuosta surkeasta tapahtumasta oli ollut omiaan tekemään
+hänet levottomaksi. Joskin salkku oli todettu olevan Hartleyn, niin
+eihän se vielä aiheuttanut minkään muun seikan ilmi tulemista;
+jäljethän johtivat hautaan. Margot tahtoi nauttia onnestaan. Hän piteli
+maljaa kädessään; hänen tarvitsi vain viedä se huulilleen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He lähtivät kolmen penikulman päässä mantereella olevaan pieneen,
+hauskannäköiseen ravintolaan, jonne johti villejä kukkia molemmin
+puolin kasvava kaita tie. Päivänpaisteiset tunnit alkoivat olla ohi —
+ainahan onnelliset hetket kuluvat nopeasti — ja silloin kun he luulivat
+päivän vasta nousseen, olikin jo ilta, ja heidän täytyi palata kotiin.
+
+Auringon painuessa mailleen heikentyi tuuli, ja jo ennenkuin he olivat
+ehtineet käydä sisään ravintolaan juomaan teetä alkoi merellä näkyä
+sumupilviä, jotka vajosivat auringon.
+
+"Me emme enää kotimatkalla saa nauttia päivänpaisteesta", lausui
+Jardine ikkunan luona. "Vaan älkäämme sitä nureksiko, sillä onhan
+meillä jo tänään ollut aurinkoa tarpeeksi."
+
+Ohut usva peitti vähitellen koko maiseman, joka vielä vähän aikaa
+sitten oli uinut auringon säteissä. Margot katseli sitä ikkunan läpi.
+
+"Olisin kuitenkin toivonut, ettei aurinko olisi laskenut", virkkoi hän
+ajatuksissaan.
+
+Kosteat sumupilvet herättivät hänessä jälleen eloon ne ajatukset, jotka
+voittaakseen hän oli koko päivän taistellut, ja häntä puistatti heidän
+astellessaan kotia kohti.
+
+"Minä en pidä tällaisesta ilmasta", sanoi hän. "Meren usvassa on jotain
+kummitusmaista, eikö totta? Se hiipii esiin niin hiljaa ja sammuttaa
+auringon säteet."
+
+Jardine nauroi hänen totisuuttaan.
+
+"Jos sumu luulottelee voivansa eksyttää meidät, niin siinä se erehtyy,
+sen me sille näytämme", huudahti hän, vetäen Margotin käsivarret omansa
+ympäri, ja he jatkoivat matkaansa. "Mutta me emme voi palata kallioiden
+kautta, kuten ajattelimme. Sinä olet minulle liian rakas voidakseni
+johtaa sinua pienimpäänkän vaaraan!"
+
+Margot oli vaiti hetken aikaa. Se tuntui kyllä naurettavalta, mutta
+niin vaan oli, että noussut usva oli tehnyt hänet alakuloiseksi
+ja herättänyt hänessä jälleen eloon ne ajatukset, jotka eivät
+onnellisimmallakaan hetkellä olleet kaukana hänestä. Jardine laski
+leikkiä hänen vakavuudestaan.
+
+"Olenko minä totinen? Minä ajattelin —"
+
+"Mitä ajattelit?" kysyi Jardine.
+
+"Luulenpa melkein, etten voi sitä sanoa sinulle, Dick. Sinä nauraisit
+minulle — kuten ansaitsenkin. Minä vain toivoin, ettei päivänpaiste
+olisi sammunut ennen päivän loppumista — ensimäisen päivän, jonka me
+olemme olleet yhdessä minun palattuani. Se oli vain pieni taikauskoinen
+luulottelu. Päivänpaisteessa on paljon helpompi unohtaa seikkoja, joita
+ei tahtoisi muistella."
+
+Jardine puristi myötätuntoisesti hänen pikku kättään. Hän tiesi, mitä
+Margot ajatteli ja puhellen ja leikkiä laskien tahtoi hän häivyttää
+ikävät ajatukset hänen mielestään. Senjälkeen alkoi hän kertoa hänelle
+Laupiaan samarialaisen suojakodista Westminsterissä sekä ihailustaan
+siellä työskenteleviä miehiä kohtaan, erittäinkin erästä, jota hän ei
+ollut nähnyt, ja jonka nimi oli David Muir.
+
+"Olisin niin mielelläni tahtonut tavata mr Muirin; kuulin hänestä
+paljon puhuttavan. Marion Cross kertoi minulle, miten hän kerran oli
+syöksynyt palavaan taloon ja pelastanut pienen lapsen."
+
+Samassa Margot äkkiä kääntyi ja tarttui lujemmin Jardinen käsivarteen.
+
+"Mitä nyt, Margot?" kysyi tämä levottomana ja kääntyi myös; hän ei
+voinut sumussa nähdä mitään, mutta nyt hän muisti, että Margot oli pari
+kertaa ennenkin kääntynyt. "Mitä sinä katsot, rakas Margot?"
+
+"Dick, joku on meidän takanamme." Margot puhui nopeaan ja hätäisesti,
+ja Jardine huomasi hänen silmissään pelästyneen ilmeen. "En voi
+vapautua siitä kummallisesta tunteesta, että joku seuraa meitä."
+
+Margot hengitti raskaasti ja Jardine huomasi, että hän vapisi.
+
+"Kuka meitä nyt seuraisi, rakkaani", virkkoi Jardine rauhallisesti.
+
+"Minä tiedän, että joku varmasti on takanamme", huudahti Margot
+käheästi. "Me emme voi häntä nähdä, mutta minä olen varma, että sumun
+varjossa joku seuraa meitä. Minä kuulen hänen askelensa — ne ovat niin
+hiipiviä. Luulen, että me olemme sivuuttaneet hänet, mutta hän on
+nähnyt meidät ja seuraa nyt meitä."
+
+Jardine nauroi rauhoittaakseen häntä.
+
+"Sinä olet tänä iltana täynnä lapsellisia kuvitteluja, rakkaani",
+virkkoi hän hellästi, "vaan sinä et saa antautua niiden valtaan.
+Katsohan, nyt me jo olemme kylätiellä; pian saavumme kotiin.
+Takanamme kyllä tulee joku, minäkin kuulen askeleita. Se on kai joku
+Wistholmasta. Hän sattuu kulkemaan samaa tietä kuin mekin. Sinä pelkäät
+aivan suotta."
+
+"Niinpä niin, se on kuvittelua. Minä kuvittelen välistä kaikenlaisia
+lapsellisuuksia. Mutta nuo askelet muistuttavat — minä tunnen ne — ne
+muistuttavat —." Hän vaikeni äkkiä.
+
+Samassa ilmestyi heidän eteensä himmeä valojuova, ja erään
+kalastajakapakan valaistusta ikkunasta kuului äänten sorinaa.
+
+"Pysähtykäämme tässä ja antakaamme hänen mennä ohi", sanoi Jardine.
+
+Hän ymmärsi, miten tuo sairas kuvittelu vaivasi Margotia. Se olikin
+luonnollisesti vain kuvittelua, eikä hän sitä ihmetellyt; olihan Margot
+saanut kestää tavattomia kärsimyksiä, joiden aikaansaamat jäljet eivät
+voineet niin pian haihtua.
+
+"Antakaamme hänen mennä ohi", toisti Jardine.
+
+Vaan kun he pysähtyivät kuulosti siltä, kuin heitä seuraavat askelet
+olisivat myöskin pysähtyneet. Hänen täytyi nauraa itselleen. "Minäkin
+jo olen luulosairas!" tuumi hän. "Ja vain senvuoksi, että joku
+kalastaja on kotimatkalla!"
+
+Samalla hetkellä ilmestyi sumusta olento, joka, kulkien toista puolta
+tietä, sivuutti heidät nopeasti. Jardine huomasi, että Margot vapisi ja
+hän muisti hänen sanansa: "minä tunnen nuo askelet." Tuo ohi kulkeva
+olento, tuo tumma, hämärä varjo muistutti häntäkin jostain henkilöstä —
+jostain, joka jo oli kuollut!
+
+Ja Dick Jardine ei voinut auttaa sitä, että hän hämmästyi. Hän tuli
+aivan tahdottomasti muistaneeksi Hartley Lathomia. Vaistomaisesti astui
+hän pari askelta olentoa kohti nähdäkseen tämän kasvot, jotka olivat
+pois käännetyt ja joita muutenkin oli vaikeata erottaa usvassa.
+
+Silmänräpäyksen kuluttua naurahti Jardine kuvittelulleen. Vieraan
+kasvot olivat aivan oudot.
+
+Hymyillen palasi hän Margotin luokse.
+
+"Näethän nyt, ettei hän meitä seurannut — muuten hän ei olisi mennyt
+ohi. Ja kenellä sitäpaitsi olisi syytä seurata meitä? Se on vain joku,
+joka on menossa asemalle."
+
+"Etkö sinä tuntenut häntä? Näitkö sinä hänen kasvonsa?" kysyi Margot
+henkeään pidättäen.
+
+"Minä näin hänen kasvonsa. Ne olivat aivan vieraat."
+
+Mies oli jo ehtinyt häipyä sumuun ja hänen askelensa lakkasivat
+kuulumasta.
+
+"Me olemme jo pian kotona."
+
+"Vaan ethän sinä lähde pois, Dick!" huudahti Margot kiihkeästi.
+Muuten tulisi minulle pitkä, ikävä ilta. Ei merkitse mitään, mitä
+Molly ajattelee. Minä olen tänä iltana hermostunut ja peloissani, ja
+minä vaipuisin aivan epätoivoon, jos sinä heti lähtisit. Toivoakseni
+on Molly sytyttänyt takkavalkean — hänhän tietää, että minä pidän
+valosta ja lämpimästä. Me vedämme uutimet ikkunaan, sytytämme lampun ja
+unohdamme, että usva sammutti auringon säteet.
+
+He kävelivät nyt polkua pitkin meren rannalla. Valkoisen sumuseinämän
+takana kuulivat he meren laineiden kummitusmaisen loiskeen rannan kiviä
+vastaan.
+
+Kuljettuaan kappaleen matkaa eteenpäin näkivät he vanhanaikaisesta
+arkihuoneesta leviävän iloisen takkavalkean kajastuksen. Margotin
+koira kuuli puutarhan veräjän narisevan ja haukkuen syöksyi se ulos
+tarvehtimään emäntäänsä. Avoimesta ovesta virtasi ulos huoneen
+punainen, kodikas valo.
+
+Margot pysähtyi hyväilemään koiraa, joka raivoisassa ilossa hyppi häntä
+vastaan. Se oli aina yhtä innokkaasti tervehtinyt Hartleytäkin, silloin
+kuin tämä iltasin oli saapunut kotiin Greyminsterissä. Margot muisti
+sen nyt.
+
+Miten suuresti olivatkaan tuon vieraan miehen askelet muistuttaneet
+Hartleyn askeleita! Lampun valossa tuntui nyt sentään rauhallisemmalta.
+Hän meni heti ikkunan luo ja sulki uutimet, ja hän oli jo melkein
+aivan entisellään, kun Molly toi sisään päivällisen ja hän asettui
+Dickin kanssa kauniin pöydän ääreen, jolla vahakynttilä valaisi hopeat,
+kristallit ja hehkuvat ruusut.
+
+"Ajattelehan, me aterioimme kynttilän valossa heinäkuun iltana",
+virkkoi Margot ja hymyili, "kun meidän sensijaan pitäisi katsella
+auringon laskua. Ja kuitenkin sinä naurat minulle, kun minä väitän,
+että usvassa on jotain kummitusmaista."
+
+"Minähän tiedän, että se katoaa yhtä nopeasti kuin se on tullutkin",
+sanoi Jardine. "Minä saan varmasti kulkea kotiin tähtien tuikkiessa
+taivaalla."
+
+Päivällisen jälkeen asetti hän Margotille tuolin lieden eteen, istuen
+itse hänen viereensä tuijottamaan räiskyvään tuleen, joka loimusi ja
+räiskyi, ja jonka liekeissä näkyi samanlaisia värivivahduksia kuin
+meren laineissa, kun ne pärskyvät rantakallioita vastaan.
+
+"Polta piippuasi, Dick", virkkoi Margot, "niin sinulla on hauskempi."
+
+Tämä noudattikin kehotusta. Hän sytytti vanhan, käyrän piippunsa, joka
+oli ollut hänen mukanaan kaikilla hänen pitkillä matkoillaan maailman
+kaukaisilla, kummallisilla kolkilla.
+
+Siinä puhallellessaan savuympyröitä muisti hän erään illan, jolloin hän
+poltteli piippuaan eräässä arabialaisteltassa Saharan erämaassa. Hän
+melkein vielä tunsi sieramissaan kahvin tuoksun, näki arabialaisten
+tummat, tunteikkaat kasvot sekä teltin ovesta säihkyvän tähtitaivaan.
+Silloin oli hän ajatellut Margotia, jota hän matkoillaan muisti niin
+usein — naista, jota hän oli rakastanut, vaan jonka hän oli menettänyt,
+ja jota hän ei enää koskaan luullut saavansa takaisin.
+
+Hetken tupakoi hän vaiti ja ajatteli sitä erehdystä, joka oli
+aiheuttanut hänet lähtemään Englannista, sekä sitä onnea, joka surujen
+ja kärsimysten jälkeen oli nyt koittanut hänelle. Margot oli liukunut
+alas tuolilta suurelle, valkoiselle karhuntaljalle hänen jalkojensa
+juureen. Jardine tarttui hänen käteensä ja painoi hyväillen sen
+poskeaan vasten. Hän katsoi Margotia kasvoihin, joiden kauneus aina
+lumosi hänet. Hän hymyili ajatuksissaan huomatessaan, että hänen
+silmänsä olivat kosteat.
+
+Jardine tuumi, mitähän Margot mahtoi ajatella. Hautoikohan hän vielä
+entisiä, surullisia muistoja, tai ajatteliko tulevaa, onnellista aikaa.
+Sillä sekä ilo että suru synnyttää kyyneleitä.
+
+Margot katkasi hiljaisuuden.
+
+"Dick, siitä on jo pitkä aika, kun sinä sanoit jotain! Mitä sinä nyt
+ajattelet?"
+
+"Minä uneksin!" vastasi tämä. "Minä uneksin sinusta, niinkuin aina
+ennenkin, vaikkakin minun mieleni nyt on toisenlainen kuin silloin,
+kun minä harhailin vierailla mailla. Nyt minä uneksin meidän kummankin
+ihanasta tulevaisuudesta —
+
+"Dick!" Margot huusi. "Katso Ritziä!"
+
+Hän katseli hämmästyneenä koiraa, joka levottomana käveli edestakaisin
+ja nuuski ikkunaa merkillisesti. Sitten katseli se joka taholle,
+kohotti kuononsa ja vinkui kummallisesti. Margot syöksyi ylös ja
+tuijotti vuoroin koiraan, vuoroin ikkunaverhoihin. Tuskallisesti
+huudahtaen veti hän uutimet tiukempaan, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea
+ulos vähäisimmänkiri usvan rippeen. Koira oli yhtä levoton kuin sen
+emäntäkin. Se meni ovelle ja jatkoi vinkumistaan.
+
+Margotin koko ruumis värisi ja hän ryhtyi pitämään kiinni uutimia.
+
+"Kukaan ei saa katsoa sisään", ja hänen silmissään leimusi tavaton
+kauhu. "Jos joku kiertää tuolla ulkona sumussa ympäri tätä taloa, niin
+hän ei saa nähdä meitä!"
+
+Jardine meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen.
+
+"Sinä pelkäät suotta, lemmittyni", virkkoi hän ja katsoi häneen
+huolestuneena. "Kuka täällä nyt hiiviskelisi? Se on vain luulottelua."
+
+"Voi, se ei ole luulottelua. Minä tiedän, ettei se ole luulottelua, —
+ja Ritz —" Hän vaikeni äkisti.
+
+Jardinekin katseli koiraa. Koira näytti hyvin merkilliseltä, vaan
+kummeksittavaa oli, ettei se haukkunut. Se vain hiljaa vinkui.
+
+"Jos ulkona on joku —", lausui Dick.
+
+"Mitä sinä aiot tehdä?" kysyi Margot kuiskaten.
+
+"Minä menen katsomaan, onko siellä todellakin joku." Hän veti uutimet
+syrjään ja astui ovea kohti.
+
+Margot kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti:
+
+"Ei, ei! Älä mene, Dick! Sinä et saa mennä! Minä olen varma, että se on
+vain minun sairasta kuvitteluani. Vetäkäämme verhot jälleen kiinni ja
+unohtakaamme minun äkillinen pelkoni."
+
+Jardine työnsi hänet hellästi luotaan. Hän huomasi, miten hätääntynyt
+ja kuumeinen Margot oli.
+
+"Ehkä se on kuvittelua — luultavasti se sitä onkin. Mutta varmuuden
+vuoksi minä käyn katsomassa ulkona. Minä en voi sallia, että sinua
+tällä tavoin pelotellaan — Jos siellä nimittäin on ketään."
+
+Koira nuuski ovella ja pyrki päästä ulos. Se aiheutti, että Jardine
+todellakin alkoi uskoa jonkun liikkuvan ulkona.
+
+Jardine meni ovelle. Margotin silmien merkillinen ja pelästynyt ilme
+teki hänet rauhattomaksi. Moiset sairaloiset kuvittelut tekisivät hänet
+varmaankin ennen pitkää sairaaksi, ja hän tahtoi nyt näyttää, että ne
+olivat perusteettomia.
+
+Vastenmielisesti antoi Margot hänen mennä, huomatessaan, miten lujasti
+hän sen oli päättänyt. Kun hän sitten aukaisi oven, koetti Ritz samalla
+syöksyä ulos, vaan Margot tarttui siihen, eikä päästänyt sitä. Koira
+temmelsi päästäkseen vapaaksi, vaan Margot ei päästänyt.
+
+Ei kuulunut ääntäkään. Jardine oli mennyt alas puutarhaan, missä sankka
+sumu oli verhonnut puut ja kasvit ja kuului ainoastaan meren laineiden
+yksitoikkoinen loiskina. Mitään muuta hän ei nähnyt eikä kuullut, ja
+hän palasi takaisin sisään.
+
+"En tavannut ketään. Luulen, ettei siellä ole ketään ollutkaan."
+
+Koirakin asettui nyt rauhallisena makaamaan.
+
+"Sumu hälvenee pian. Huomenna paistaa taas aurinko, ja silloin sinä
+naurat tämäniltaisille tuhmille kuvitteluillesi", sanoi Dick.
+
+"Minä epäilen sitä", lausui Margot ja pudisti päätään. "Emmehän koskaan
+tiedä, mitä huominen päivä voi tuoda mukanaan."
+
+Vielä hänen puhuessaan saapui mrs Dringsin sisarenpoika kotiin; he
+kuulivat hänen puhuvan ulkona. Kello löi yhdeksän, ja Jardine nousi
+lähteäkseen.
+
+Oli alkanut tuulla, ja usva alkoi haihtua.
+
+"Katsohan! Jo ennen aamua on sumu kokonaan paennut pois", virkkoi
+Jardine seisoessaan avoimen oven luona ja katsellen Margotin vakavia
+kasvoja. Jardine ei mielellään olisi tahtonut jättää häntä, sillä hän
+huomasi, ettei Margot vielä ollut päässyt pelostaan. "Mene vuoteeseen,
+rakkaani, ja nuku makeasti siksi kun aurinko pilkistää sisään ikkunasta
+ja herättää sinut."
+
+Jardinen saavuttua alas kummulta näki hän tiellä edessään miehen
+matkalla asemalle, ja hänet valtasi jälleen kummallinen tunne. Mies oli
+sama, joka meni hänen ja Margotin ohi ravintolan luona, ja jälleen hän
+tuli muistaneeksi Hartley Lathomia. Hän tuli tuumineeksi, olikohan tuo
+vieras, joka oli aiheuttanut Margotin pelon, todellakin ollut huvilan
+lähistöllä.
+
+Jardine kiiruhti askeleitaan saavuttaakseen miehen. Tämä kääntyi,
+ja Jardine näki parrakkaat kasvot sekä aina poskesta ohimoon saakka
+ulottuvan arven. Samassa silmänräpäyksessä vihelsi juna asemalle ja
+mies alkoi juosta.
+
+Huvilassa oli Margot kysynyt Tom Richardsilta, Mollyn sisarenpojalta,
+oliko hän tavannut tiellä ketään vierasta.
+
+"Näin kyllä erään pitkäpartaisen herran. Minua ihmetytti, mitä
+tekemistä hänellä oli kallioilla sellaisessa sumussa."
+
+Margot kääntyi ja meni huoneeseensa ja hänen mielessään oli erään
+kuolleen miehen hahmo.
+
+"Tiesinhän sen!" virkkoi hän hiljaa itsekseen, "ja tiesihän sen myös
+Ritz. Se ei ollut kuvittelua. Hän oli äsken täällä — hän seisoi ulkona
+ikkunan luona ja katseli minua ja Dickiä!"
+
+Margot heittäytyi vuoteelle ja painoi kasvonsa tyynyä vasten,
+tukehuttaakseen ankarat nyyhkytyksensä, jotka puistattivat häntä
+kiireestä kantapäähän asti.
+
+
+
+
+X
+
+Marionin löytö.
+
+
+"On syytä otaksua, että Greyminsterin ja Mintern Junctionin väliltä
+löydetty salkku on kuulunut mr Hartley Lathomille."
+
+Kun Marion Cross oli lukenut nämä rivit seisoi hän hetken hiljaa ja
+tuijotti kirjeeseen, jota hän piti kädessään. Laukku oli kuulunut
+Hartley Lathomille — hänelle, joka oli nähnyt Robertin viimeksi. Lathom
+siis tiesi salaisuuden Robertin elämän viimeisistä vuosista. Lathom —
+aina Lathom, mihin hän vaan kääntyikin, mitä se mahtoikaan merkitä?
+Hän puristi suonenvedon tapaisesti kätensä ristiin. Muurin otsalla
+oli Robert Fenwickin kuva — hänen kuolleen sulhasensa, sillä nyt hän
+oli aivan varma siitä, että tämä oli kuollut. Hän tarttui kuvaan ja
+painoi huulensa sen kylmää lasia vastaan. Eikö hän koskaan saisi tietää
+totuutta? Tämä viimeinen jälki, jos se mitään merkitsi, johti vain
+hautaan.
+
+"Voi rakkaani, voi armaani!" Nämä sanat lausuttiin hiljaisessa
+huoneessa murtuneella äänellä. "Jumala rangaiskoon häntä, joka sinut on
+ottanut minulta, sinut, joka olit minulle kaikki kaikessa — sinut, joka
+olit koko minun maailmani! Ah, Robert, sinä et voi minua kuulla, koska
+olet kuollut. Vaan minä en voi elää ilman sinua, minä en voi!"
+
+Hän heittäytyi vuoteelle ja itki itsensä väsyksiin, kunnes nukahti.
+
+Hän nukkui makeasti, ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, muisti hän,
+että silloin oli suojakodissa hänen "talouspäivänsä". Hän ei olisi
+voinutkaan istua kotona ompeluksineen. "Talouspäivä" oli Francis
+Bramptonin keksintöä, kuten niin monet muutkin hyödylliset järjestelyt.
+
+Tuo suuri rakennus ei ollut koskaan ennen tuntunut hänestä niin
+rauhalliselta kuin nyt hänen tullessaan auringonpaisteesta sen
+varjoisalle pihamaalle, jota korkeat muurit ympäröivät. Kuten
+tavallista oli David Muirin huoneen ovi auki, vaan hän itse ei ollut
+sisällä. Marion oli siitä pahoillaan, sillä hän olisi mielellään
+tahtonut puhua hänen kanssaan Greyminsteristä saapuneen kirjeen
+johdosta. Vaan saattoihan hän sen tehdä myöhemminkin, sitten kun hän
+oli suorittanut askareensa.
+
+Marion tapasi hänet kulkiessaan voimistelusalin ohi. Hän tuli ulos
+iloisen, meluavan poikajoukon kanssa, joka piiritti hänet, kun hän
+pysähtyi tervehtimään Marionia.
+
+"Siis talouspäivä jälleen", virkkoi Muir hymyillen. "Miten viikot
+kuluvatkaan nopeasti. Minä luulen tänään tarvitsevani teidän apuanne
+enemmän kuin kukaan muu täällä. Katsokaahan, mitä ne ovat minulle
+tehneet!"
+
+Hän kohotti käsivartensa ja näytti suurta repeytynyttä takinhihaa. Sen
+oli jonkun pojan terävä kynsi jossain voimisteluotteessa aikaansaanut.
+
+"Minun siis täytyy uhrata päivästäni kymmenen minuuttia teille, mr
+Muir", vastasi Marion hymyillen.
+
+"En tahdo vaivata teitä", vastasi Muir. "Teillä on muutenkin tarpeeksi
+tehtävää. Taloudenhoitajatar saa neuloa tämän."
+
+Hän lähti edelleen poikien kanssa, ja Marion meni ompeluhuoneeseen
+toisaalle.
+
+Kellon tullessa kaksitoista tunsi hän itsensä harvinaisen väsyneeksi;
+työ oli kai raskasta ja yksitoikkoista, tuumi hän. Hän lähti
+neljännestuntia aikaisemmin kuin tavallista ehtiäkseen tavata David
+Muirin ja kertoa hänelle siitä uudesta käänteestä, minkä hänen
+sulhasensa kuolemaa koskeva salaisuus oli nyt saanut; mutta hän oli
+niin väsynyt, että hän oli vähällä unohtaa aikomuksensa.
+
+Hän muisti sen vasta tavatessaan sattumalta Raymond Johnsonin.
+
+"Hyvää huomenta, miss Cross. Enkö ole ollut aika tarmokas tällä
+viikolla — ei ole mitään korjattavaa"; virkkoi hän iloisena Marionelle.
+
+"Niin, mutta minä luulen, että olettekin ainoa koko suojakodissa",
+sanoi hän ja muisti samassa mr Muirin takin.
+
+Marion palasi takaisin hänen huoneeseensa. Se oli nytkin tyhjä, vaan
+takki oli laskettu eräälle tuolille.
+
+"Minkä näköinen!" lausui hän itsekseen, ja Raymond Johnson, joka
+sattumalta kulki oven ohi, katsahti sisään.
+
+"Onko vanha Muir tapellut?" kysyi hän. Marion Cross ja veli Raymond
+olivat tulleet hyvin hyviksi ystäviksi. Te olette todellakin oikea
+laupias samarialainen, miss Cross, naureskeli hän.
+
+Tytön kohottaissa takkia tarttui toinen hihoista kiinni kirjoituspöydän
+tuoliin, ja kun hän kumartui irrottamaan sitä, putosi takin taskusta
+pinkka papereita. Ne eivät olleet mitenkään sidotut yhteen, joten ne
+heti lennähtivät mikä millekin puolen huonetta.
+
+"Minua ei lainkaan onnista tänään", lausui hän hiljaa itsekseen
+kootessaan papereita, ja hän punastui ajatellessaan sitä
+mahdollisuutta, että Muir sillä hetkellä tulisi huoneeseen ja
+havaitsisi hänen huolimattomuutensa.
+
+Mutta samassa kävivät hänen kasvonsa kuoleman kalpeiksi. Papereista
+päällimäisenä oli kirje, jonka nimikirjoituksen käsiala oli — hänen
+omaansa. —
+
+"Hyvä Jumala!"
+
+Hän ei voinut sitä käsittää, ja hän tuijotti lakkaamatta kirjeeseen.
+
+Miten taivaan nimessä tuo kirje oli joutunut sinne? Se oli se kirje,
+minkä hän oli kirjoittanut rakastetulleen ennenkuin salaperäinen
+kohtalo oli temmannut hänet pois.
+
+Se oli se kirje, johon Robert Fenwick ei koskaan vastannut, sillä hän
+makasi haudassa.
+
+
+
+
+XI
+
+Kirje.
+
+
+"Voi, jospa hän nyt tulisi pian, että saisin tietää totuuden!" huokasi
+Margot.
+
+Hän seisoi ikkunan luona ja odotti postinkantajaa, joka läheni polkua
+pitkin.
+
+Hänestä ei mikään päivä ollut koskaan ollut niin pitkä kuin tämä.
+Kantajalla joko ei ollut ollenkaan kirjettä hänelle, tai joutui tämä
+matkallaan monta kertaa ihmisten kanssa suustaan kiinni, sillä hän oli
+hyvin puhelias ukko. Mahtoikohan laukussa olla hänelle musertava kirje?
+
+Välisti väänteli Margot tuskallisesti käsiään, välisti rummutti
+hermostuneesti ikkunan ruutua. Nyt pysähtyi kantaja viimeisen tuvan
+luo ja alkoi jutella veräjällä seisovan eukon kanssa. Ellei hänellä
+ollut kirjettä Margotille, palaisi hän nyt siitä takaisin. "Jospa hän
+kääntyisikin!" ajatteli Margot.
+
+Ei. Postinkantaja jätti tuvan ja lähti edelleen huvilaa kohti. Hänellä
+siis oli kirje. Olikohan se siltä mieheltä, jonka sukunimi oli hänenkin?
+
+Edellisenä iltana oli Margot ollut varma siitä, että Hartley oli
+seurannut heitä usvassa, että hän oli ollut huvilan seinustalla sekä
+nähnyt hänet ja Jardinen. Koiran kummallinen käytös oli saattanut hänet
+siihen vakuutukseen. Ritz oli vinkunut ja pyrkinyt ulos; Ritz oli aina
+ollut kovin mielistynyt Hartleyhin.
+
+Jos hänen luulonsa oli ollut oikea, niin miksi hän oli pelännyt tavata
+häntä. Juuri kun hän sitä kysyi itseltään läheni postinkantaja huvilaa.
+Jos Hartley eli täytyisi hänen luonnollisesti se ilmoittaa Dickille, ja
+silloin he eivät voisi mennä naimisiin.
+
+"Tietysti minun täytyy mainita siitä Dickille", päätteli hän.
+
+Ja kuitenkin hän oli pelännyt, että Dick olisi tuntenut Hartley
+Lathomin, ja siten havainnut heidän välillään olevan juovan.
+
+Oliko hän koskaan oikein uskonutkaan, että hänen miehensä oli kuollut?
+Oliko hän vain koettanut tukahuttaa omantuntonsa ääntä senvuoksi, että
+hän janosi Dickin rakkautta?
+
+Mutta olihan Dick nähnyt sen miehen kasvot, joka oli heitä seurannut
+sumussa, ja vakuuttanut, että ne olivat olleet vieraat.
+
+"Dickhän lausui, että minun pelkoni oli vain kuvittelua, ja että se
+katoisi heti kun aurinko alkaisi paistaa. Olikohan hän oikeassa?"
+
+Tänään ei ollut yhtään jälkeä siitä usvasta, joka edellisenä Iltana
+oli leijaillut meren ja maan yläpuolella; päivä oli koittanut kauniina
+ja lämpimänä; aurinko säteili ja tuhlasi antimiaan. Mitä jos hänen
+eilisiltainen pelkonsa todellakin oli ollut sittenkin vain pelkkää
+kuvittelua?
+
+"Jospa Dickillä olikin oikein? Ehkä hänen luulottelunsa olivatkin
+olleet vain varjoja, jotka pian häipyvät!" kuiskasi Margot itsekseen.
+
+Olisihan Dick toki tuntenut Hartley Lathomin!
+
+Kirjeenkantaja saapui pihamaalle. Margot odotti häntä henki kurkussa.
+Oliko se kohtalon säälimätön sanantuoja? Jos hänen eilisiltaiset
+luulottelunsa pitivät paikkansa, saisi hän nyt selvityksen kaikesta
+siitä salaperäisyydestä, mihin Hartley Lathomin olento sillä hetkellä
+kätkeytyi. Se seikka saattoi Margotin mitä suurimpaan jännityksen
+tilaan. Sillä jos Hartley todella edellisenä päivänä oli ollut
+Wistholmassa, niin hän aivan varmaan antaisi nyt jotain tietoja
+itsestään.
+
+Margot riensi nopeasti ovelle ja avasi sen. Hän kuuli kirjeenkantajan
+puhelevan mrs Dringin kanssa, ja niin pian kuin nämä olivat
+hyvästelleet, huusi hän:
+
+"Molly, onko minulle kirjettä?"
+
+"On, rouva."
+
+"Kirje!" Hän melkein syöksyi alas rappusia ja tempasi kirjeen hänen
+kädestään, mutta hänen silmänsä olivat niin kosteat, että hän tuskin
+näki päällekirjoituksen. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei se ollut
+Hartley Lathomin käsialaa. Kirje oli leimattu Greyminsterissä; se oli
+hänen isältään.
+
+Margot huokasi keventyneenä. Hän oli kiduttanut itseään suotta. Jos
+Hartley olisi ollut Wistholmassa, olisi hän varmasti antanut jotain
+tietoa itsestään; hän olisi ilmottanut, mitä hän tahtoi. Margot nauroi.
+Hän tunsi suurta huojennusta.
+
+"Siksi kunnes varmasti tiedän, että hän vielä elää, pidän häntä
+kuolleena. Minä en luovu Dickistä — miksi sen tekisinkään? Ellei hän
+olisi tullut luokseni, ellen olisi luvannut mennä hänen kanssaan
+naimisiin, jos olisin antanut hänen lähteä pois Englannista, olisivat
+nuo kauheat ajatukset tehneet minut mielipuoleksi. Minulla oli oikeus
+menetellä niinkuin menettelin, — minulla oli oikeus luulla Hartleyn
+kuolleen. Enhän voinut edes mainita Hartleylle epävarmuudestani,
+sillä lupasihan Hartley olla puhumatta siitä kenellekään. Minulla on
+oikeus uskoa, että hän on kuollut, koska hän kerran pitää minua siinä
+luulossa", ajatteli hän.
+
+Ja kuitenkin — oliko sellainen menettely oikein Dickiä kohtaan? Jos hän
+menisi naimisiin Dickin kanssa ja saisi vasta myöhemmin tietää, että
+Hartley elikin. Hän koetti irtautua siitä ajatuksesta. Hän tahtoi tulla
+onnelliseksi — hänellä oli oikeus tulla onnelliseksi. Hän ei luopuisi
+Dickistä. "Kun en ole neljään kuukauteen kuullut hänestä mitään, ei
+minun tarvitse kuulla jälkeenpäinkään", tuumi hän.
+
+Dick saapui aikaisin aamulla.
+
+"No, kultaseni, ovatko ikävät ajatukset nyt tiessään?" olivat hänen
+ensimäiset sanansa.
+
+Margot nauroi.
+
+"Sanoithan, että ne katoavat öisen usvan kanssa!" virkkoi hän.
+"Pelkäätkö, että minä tänäänkin olen hermostunut ja luulosairas? En,
+tänään olen terve jälleen. Olen iloinen, että kaunis, aurinkoinen päivä
+on vasta alkamassa. Minä pyydän Mollyn panemaan meille ruokaa vasuun,
+niin me lähdemme jonnekin ulos syömään aamiaista. Ehkä aterioimme
+rannalla. Siellä katselemme veden nousua — meri on kovin rauhaton
+tänään. Katsohan, aaltojen harjat ovat vaahdossa."
+
+Niin viettivät he sitten koko auringonpaisteisen päivän ulkona luonnon
+helmassa yhtä yksinäisesti kuin Robinson Crusoe kaukaisella saarellaan,
+ja palasivat kotiin vasta kello viiden aikaan iltapäivällä. Margot
+oli unohtanut kaikki ikävät aavistuksensa niinkuin yöllä painostaneen
+huonon unen.
+
+Hän ei kuullut kirjeenkantajan tuloa.
+
+He nauroivat ja laskivat leikkiä. Dick koetti opettaa Ritziä tekemään
+temppuja, mutta tämä huomasi sellaisen komennon liian rasittavaksi ja
+hiipi pakoon sohvan alle. Silloin saapui mrs Dring tuoden päiväpostin.
+
+Dick ei huomannut mitään. Hän oli laskeutunut polvilleen lattialle ja
+koetti vetää murisevaa koiraa pois sohvan alta.
+
+Mutta Margot tuijotti kivettyneenä kirjeeseen. Neljän kuukauden jälkeen
+oli Hartley katkaissut vaitiolon. Hartley eli!
+
+Ja Dick nauroi.
+
+"Suo anteeksi, pistäydyn hetkeksi poissa lukemassa tämän kirjeen",
+virkkoi Margot, poiskäännetyin kasvoin ja koetti puhua tavallisella
+äänellä.
+
+Vaan hän mahtoi siinä epäonnistua, sillä Dick vaikeni heti ja katsoi
+kummastuneena häneen.
+
+"Onko mitään hullusti, rakkaani?" huudahti hän.
+
+"Mitä nyt voisi olla hullusti, Dick?" Margot hallitsi Jo paremmin
+ääntään. "Enhän ole vielä edes avannut kirjettä. Tämä näyttää olevan
+miss Lockelta — muistathan sinä miss Locken?"
+
+Näitä sanoja lausuessaan myllersivät ajatukset hänen aivoissaan niin
+että hän oli mennä sekaisin.
+
+"Hartley elää... hän on edelleenkin Dickin ja minun välillä... Hartley
+elää... minä en olekaan vapaa... Hartley elää... minun täytyy vielä
+tänä iltana ilmottaa Dickille, että meidän unelmamme on lopussa."
+
+Vaan Jardine ei tyytynyt hänen vastaukseensa. Hän jätti Ritzin ja meni
+Margotin luo. Hän tarttui häntä olkapäistä, pitäen häntä askelen päässä
+itsestään ja katsoi tutkivasti häntä silmiin.
+
+"Onko totta, ettei mitään ole hullusti?" tiedusteli hän.
+
+Margot riistäytyi irti hänen käsistään. Hänen tuli vaikeaksi hillitä
+itseään.
+
+"Minä en nähtävästi voi sitä salata sinulta, Dick", lausui hän
+väsyneesti. "Minä tunnustan, että olin äsken vähällä pyörtyä. Jätä
+minut hetkiseksi yksinäni, rakas, kiltti Dick!"
+
+"Minä pelkään, että olen väsyttänyt sinua, rakkaani", sanoi Dick
+huolestuneena. Hän ei ollut nähnyt kirjettä tarjottimella, eikä
+huomannut, että Margot oli salaa kätkenyt toisen saamistaan
+kirjeistä; ja miss Locken kirje, jota hän piti kädessään, ei ollut
+voinut aikaansaada tuollaista muutosta. "Miten ajattelematon minä
+olenkaan! Minunhan olisi pitänyt muistaa, että sinä oletkin vain
+hento, pikku tyttö, jota minun ei olisi pitänyt vaivata niin pitkillä
+kävelymatkoilla kuin eilen ja tänään!"
+
+"Me olemme kävelleet paljon", myönsi Margot tahtomattaan. — "Minä annan
+sinulle luvan kiusata Ritziä — vaikka en uskokaan sen oppivan temppuja
+— sillä aikaa kun minä käyn lukemassa tämän kirjeen."
+
+Dick ymmärsi, että Margot tahtoi olla yksinään. Senvuoksi palasi hän
+takaisin Ritzin luo.
+
+Margot avasi miss Locken kirjeen, vaan hän ei nähnyt riviäkään. Hän
+ajatteli vain tuota toista kirjettä, joka oli avaamatta.
+
+Nyt oli isku pudonnut. Hartley Lathom eli, — hän eli ja oli Margotin ja
+hänen rakkautensa välissä, rakkauden, jonka hän jo kerran, kolme vuotta
+sitten, oli ryöstänyt häneltä.
+
+Tuo kirje merkitsi nyt kaiken loppua — onnen ja toivon. Hänen täytyi
+ilmottaa se Dickille — vaan ei vielä tänä iltana. Hän ei saattanut
+sanoa sitä vielä tänään. Hän kirjoittaisi hänelle. Hän ei voisi nähdä
+hänen tuskiaan.
+
+Äkkiä lähti Margot hänen luokseen. Hän ihmetteli itsekin äänensä
+lujuutta.
+
+"Muistathan, että minä eilen illalla luulin jonkun olevan ulkona
+ikkunan alla?"
+
+Dick nyökäytti ja katsoi häneen kummastuneena.
+
+Mrs Dringin sisarenpoika kertoi nähneensä erään miehen palaavan polkua
+pitkin. Näitkö sinä — jonkun vieraan — silloin kun sinä menit kotiin?"
+
+"Näin kyllä erään miehen", vastasi Jardine vastahakoisesti.
+
+"Saman miehen, joka kulki ohitsemme ravintolan luona?"
+
+"Älä viitsi sitä nyt enää hautoa", koetti Jardine rauhoittaa häntä.
+"Sinä vain suotta hermostut. Jos hän silloin olikin täällä huvilan
+lähistöllä, niin on hän nyt ainakin poissa. Minä näin hänen juoksevan
+asemalle."
+
+Mutta Margot toisti kysymyksensä.
+
+"Oliko se sama mies, joka kulki ohitsemme ravintolan luona?"
+
+"Luulen sen olleen."
+
+"Minkä näköinen hän oli? Minä en nähnyt häntä, mutta sinä näit", jatkoi
+Margot.
+
+Jardinea ihmetytti hänen kysymyksensä, vaan hän vastasi huolettomasti:
+
+"Tuskinpa voin kuvata hänet sinulle. Hän oli painanut hatun kasvoilleen
+ja hänen takkinsa kaulus oli pystyssä. Hänellä oli lyhyt parta ja
+toisessa poskessa suuri arpi, joka ulottui aina ohimoon saakka; se
+näytti palohaavalta. Mutta mitä sinä olet siitä niin utelias?"
+
+Margot ei vastannut.
+
+Jos Dick sillä hetkellä olisi sattunut katsomaan häntä silmiin, olisi
+hän huomannut Margotin hämmästyksen arvesta mainittaissa.
+
+Tämä muisti mr Muirin, josta miss Cross oli niin innostuneesti kertonut
+sekä maininnut hänellä olevan juuri samallaisen arven; ja vielä
+merkillisempää oli, että Hartleyn äidin tyttönimi oli Muir, kun taas
+Hartleyn toinen nimi oli David. Mutta hän häivytti pian tuon äkillisen
+ajatuksen. Oliko mahdollista, että Hartley Lathom ja se mies, josta
+Marion oli puhunut, ja joka oli ollut vasta vähän aikaa Suojakodissa,
+vaan oli saanut siellä jo niin paljon aikaan — oliko mahdollista, että
+ne olisivat yksi ja sama henkilö?
+
+Ei, niin ei voinut olla. Noiden miesten luonteet olivat aivan
+erilaiset: toinen heistä oli varas ja murhaaja, toinen taas hyvä, jalo
+ja auttavainen.
+
+Läheni jo se aika, jolloin Dickin piti lähteä. Hän huomasi kyllä
+muutoksen Margotin käytöksessä, vaan hän ei maininnut siitä
+sanallakaan. Margotin kasvojen väsynyt ilme oli todistavinaan hänelle,
+että hän oli liian paljon vaivannut tuota hentoa naista; hän oli ollut
+ajattelematon viedessään hänet niin pitkille kävelymatkoille. Ja
+tavallista hellemmin lausui hän nyt:
+
+"Hyvää yötä, kultaseni!"
+
+Ennen lähtöään syleili Dick häntä. Ja Margot ei mielestään tehnyt
+väärin vastatessaan hänen hyväilyihinsä nyt viimeisen kerran. Hän
+tiesi, vaikkei hän oikein tiennytkään, etteivät he enää koskaan voineet
+kohdata toisiaan rakastavaisina. Hänen täytyi pian saada tietää se
+totuus, jota ei Margot kuitenkaan vielä tänä iltana voinut hänelle
+sanoa.
+
+Margot meni hänen kanssaan ovelle ja pysähtyi, ja Dick lähti huvilasta.
+
+Ehdittyään puoli matkaa puutarhan veräjälle kääntyi hän ja hymyili
+Margotille. Auringon viime säteet loistivat hänen kasvoillaan ja
+paloivat hänen hiuksissaan. Kun Dick jälleen jatkoi matkaansa katseli
+Margot kauas hänen peräänsä. Hän tunsi, että nyt oli kaikki lopussa.
+
+Äkkiä juoksi Margot veräjälle, ikäänkuin tahtoen huutaa Dickiä tulemaan
+takaisin. Vaan hänen huulensa eivät liikkuneet. Hän saattoi vain
+katsella tuon pitkän, voimakkaan olennon loittonemistaan loittonevan.
+
+Monta kertaa Jardine kääntyi ja viittoili hänelle ystävällisesti.
+Margotia puistatti ja hän palasi takaisin sisälle. Viimeinen
+auringonsäde häipyi pois tummenevalle taivaalle. Sulkiessaan oven tunsi
+Margot sydämensä sykkivän ankarasti.
+
+Hän otti esiin kirjeen. Katsellessaan sitä tunsi hän sitä kohtaan
+merkillistä vastenmielisyyttä. Kirje oli leimattu Lontoon
+Westminsterissä. Se oli kummallista. Laupiaan samarialaisen suojakoti
+oli Westminsterissä.
+
+Miksi Hartley ei ennemmin ollut antanut mitään tietoja itsestään?
+Margot repäisi auki kuoren ja otti esiin kirjeen.
+
+Se oli hyvin pitkä, ja se alkoi suoraan, ilman mitään otsikkosanoja:
+
+  "Minä pelkään, että eilen illalla pelästytin sinua, Margot.
+  Tarketukseni ei ollut antaa sinun tietää minun seisovan siellä
+  ulkopuolella, vaan kaikesta päättäen sinä sen kuitenkin huomasit.
+  Ritzin käytös sai ehkä sinut vakuutetuksi, että se olin minä, joka
+  seisoin ikkunan ulkopuolella. Minut sai tulemaan sinne tavaton
+  kaipuu, vastustamaton halu nähdä sinut edes vilaukselta, kuitenkaan
+  sen enemmän lähenemättä sinua.
+
+  En ole näiden kuluneiden kuukausien aikana ainoatakaan kertaa
+  kirjoittanut sinulle. Minä häpesin, minä tunsin, ettei minulla enää
+  ollut siihen oikeutta. Mutta minusta tuntuu nyt, kuin ei minulla
+  myöskään olisi oikeutta jättää sinua tiedottomaksi siitä, elänkö
+  minä, vai olenko kuollut, en voi antaa sinun uskoa, että sinä olet
+  vapaa. Lupasin Greyminsteristä kirjoittaa sinulle heti muutaman
+  viikon kuluttua jos elän. Olen menetellyt väärin, kun en sitä tehnyt.
+
+  Margot, kun minä nyt jälleen ikäänkuin väkisin tunkeudun sinun
+  elämääsi, on minun hyvin vaikea löytää sanoja — yhtä vaikea, jos
+  seisoisin sinun edessäsi. Minulla on sinulle niin paljon sanomista
+  — vaan mitä se hyödyttää? Tehtyä ei saa tekemättömäksi; minä en voi
+  millään tavoin sovittaa kaikkea sitä vääryyttä, mitä olen tehnyt sekä
+  sinua että muita vastaan, siksi suuret ovat minun rikokseni.
+
+  Lemmittyni, minä en ole koskaan rakastanut sinua niin paljon kuin
+  nyt, kun ei enää ole mitään mahdollisuutta vanhan, ihanan suhteemme
+  uusiutumiseen. Mutta minä rakastan sinua kuitenkin, minä rakastan
+  sinua tulisesti. Tahdon sen nyt vielä kerran sanoa sinulle. Sinä
+  yönä, jolloin me erosimme, olin minä raaka ja kunnoton, vaan
+  sen aiheuttivat minun pelkoni ja raukkamaisuuteni. Minulla ei
+  ollut oikeutta syyttää sinua omista vioistani. Nyt ajatellessani
+  tarkemmin en ollenkaan ihmettele, että sinä toit sellaisen tiedon
+  siltä mieheltä, jonka kanssa sinä olisit mennyt naimisiin, ellei
+  minua olisi ollut. Vaan minä en ollut koskaan aavistanutkaan sinun
+  rakastaneen häntä — tämä on köyhä anteeksipyyntö! — ennenkuin
+  itse sinä yönä ilmotlt sen minulle. Minä luulin, että sinä vain
+  jotenkin lapsen tavoin pidit Jardinesta — vaikka minä tosin olinkin
+  mustasukkainen hänen tähtensä ja estin sinut kerran muutamia vuosia
+  takaperin puhelemasta hänen kanssaan. Minä olin varma siitä, että
+  voisin ajan pitkään saada sinun pitämään itsestäni — myöhemmin minä
+  olinkin varma, että olin onnistunut.
+
+  Kaikkea tätä muistelin seisoessani eilen sinun ikkunasi ulkopuolella,
+  sinun, jonka kanssa minä olen viettänyt elämäni kaksi onnellisinta
+  vuotta. Minä kärsin, kärsin. Voi, rakkaani, jospa voisin sovittaa
+  kaikki rikokseni ja alkaa elämäni alusta. Välistä ajattelen, että
+  jos sinä minua rakastaisit, voisimme me vielä kerran tulevaisuudessa
+  solmia uuden liiton. Todellisesti rakastava nainen voi antaa paljon
+  anteeksi. Mutta sinä et ole koskaan minua rakastanut! Jospa sinä
+  edes voisit vähitellen ruveta muistelemaan minua vähemmän katkerasti
+  kuin nyt! Minä en häiritse sinun rauhaasi enää — paitsi että joka
+  kolmas kuukausi kirjoitan sinulle muutaman rivin, että tiedät, olenko
+  vielä elossa. Täydellinen vaateliaisuus ei olisi oikein. Siis kerran
+  joka kolmen kuukauden aikana. Jos kirje joskus jää saapumatta, niin
+  silloin tiedät olevasi minusta vapaa.
+
+  Luulen, että olisit unohtanut katkeruutesi, jos olisit eilen illalla
+  nähnyt minut ikkunasi ulkopuolella odottamassa tilaisuutta nähdä
+  sinut edes vilaukselta, sinut, elämäni — tietäen, että minun itseni
+  täytyy aina, aina olla pimeydessä.
+
+  Minä olen löytänyt pienen kolkan, missä voin tehdä rehellistä ja
+  hyödyllistä työtä. Olenkin hyvin iloinen, että tiedät edes sen
+  minusta, ja kun minä nyt punon yhteen elämäni sotkeutuneita lankoja,
+  koetan elää niin, ettei minun ainakaan tarvitse katua tätä viimeistä
+  elämäni jaksoa. En häiritse sinua koskaan enää. Vaan pakopaikastani
+  seuraan minä hartaasti sinun vaiheitasi, ja minä rukoilen aina sinun
+  puolestasi. Minun ajatukseni rientävät alinomaa sinun luoksesi —
+  sinun, Jumalan luomista olennoista ihanimman.
+
+  Tarketukseni ei ollut kirjoittaa näin pitkälti, vaan mieleni
+  täyttivät nyt niin monet muistot, kaipuu ja rakkaus. Hyvästi."
+
+Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.
+
+Se putosi Margotin kädestä valkoiselle karhuntaljalle. Hän oli
+polvillaan ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Ne olivat
+ensimäiset kyynelet, Jotka hän vuodatti Hartley Lathomin tähden
+senjälkeen kun he olivat eronneet.
+
+Hän oli odottanut aivan toisenlaista kirjettä, pyyntöä, että hän
+lähettäisi rahaa, — missään tapauksessa ei tällaista kirjettä, joka
+herätti hänessä mitä syvintä myötätuntoa — niin syvää, että hän unohti
+surunsa ja tuskansa.
+
+"Tietäen, että minun itseni täytyy aina, aina olla pimeydessä." Hän
+toisti nuo sanat hiljaa.
+
+Tämä kirje särki kokonaan sen vihan muurin, jonka. Margot oli
+rakentanut itsensä ja Hartleyn välille. Tuon kauhean yön jälkeen ei
+hän ollut koskaan muistellut Hartley Lathomia hellänä, rakastavana
+puolisona, vaan sinä. Hartley Lathomina, joka äkkiä ja odottamatta oli
+paljastanut itsensä roistona. Tuo ensimäinen kuva oli kokonaan häipynyt
+hänen mielestään, kunnes nyt saapunut, kirje toi sen hänen eteensä.
+
+"Hartley parka!" kuiskasi hän. Ja hänen ajatuksensa siirtyivät siihen
+mieheen, joka vähän aikaa sitten oli lähtenyt.
+
+Margot käänsi väsyneen katseensa ikkunaan. Ulkona oli pimeätä,
+hiljaista ja raskasta — aivan kuin hänen sielussaan.
+
+Tuntu jostain korvaamattomasta täytti koko huoneen, missä Dick vielä
+äsken oli iloisesti jutellut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan.
+Rakkaus oli ollut ikäänkuin ihmeellinen laulu, joka oli voittanut hänen
+surunsa ja epätoivonsa. Mutta nyt se laulu oli loppunut.
+
+Hän muisteli niitä valoisia, ihania päiviä, jollaisia ei enää koskaan
+koittaisi, hänen onnensa oli kärsinyt haaksirikon, eikä sitä voinut
+enää mikään pelastaa.
+
+Häntä odotti nyt pitkien päivien loppumaton sarja; ajatus surullisesta
+tulevaisuudesta oli kokonaan täyttänyt hänen mielensä, hänen vielä
+yhä edelleen ollessaan polvillaan taljalla takkavalkean luona
+liikkumattomana kuin marmori. Hämärä alkoi hiipiä sisään, vaan hän ei
+sytyttänyt kynttilää. Hänen mietiskelynsä oli niin murheellista!
+
+Hän ei voinut ilmottaa Dickille, etteivät he voineet mennä naimisiin
+muuten kuin mainitsemalla syyn siihen. Ja Hartley Lathomille hän oli
+luvannut säilyttää hänen salaisuutensa; hän oli vannonut, ettei Dick
+Jardine eikä kukaan muukaan saisi sitä koskaan tietää. Hän oli antanut
+sanansa. Senvuoksi oli välttämätöntä saada tietää, missä Hartley Lathom
+oli ja minkä nimen hän oli ottanut itselleen. Hartleyn täytyisi päästää
+hänet lupauksestaan Dickiin nähden. Vaan hänen kirjeestään ei käynyt
+mitään selville.
+
+Merkillistä oli, kuinka Hartley oli saanut tietää hänen asuvan täällä.
+Keneltä hän oli mahtanut sen kuulla. Tuskinpa se oli tapahtunut
+Greyminsterissä, sillä siellä hän ei varmaankaan ollut uskaltanut
+näyttäytyä. Muuan ajatus iski hänen aivoihinsa, sama ajatus, joka
+oli herännyt hänessä silloin kun Dick oli maininnut vieraan poskessa
+olleesta arvesta.
+
+Marion Cross oli kertonut hänelle Laupiaan samarialaisen suojakodissa
+asuvalla David Muirilla olevan juuri samanlaisen arven, ja Muir oli
+Hartleyn äidin tyttönimi. David Muir taas oli voinut kuulla Marionilta,
+että hän asui Wistholmassa. Ja Marion oli niin innokkaasti tahtonut
+tutustuttaa hänet David Muirin kanssa.
+
+"Se ei ole mahdollista, se ei ole mahdollista!" kuiskasi hän itsekseen.
+"Miten Hartley olisi saanut poskeensa sellaisen arven?"
+
+Ja kuitenkin oli yhtäläisyys täydellinen. Sitäpaitsi oli merkillistä,
+että sinä päivänä, kun hän kävi suojakodissa, oli David Muir
+näkymättömissä. Marion oli huomauttanut, että hän oli ollut siellä
+juuri vähän ennen.
+
+"Ei, ei, se on mahdotonta!" tuumi Margot.
+
+Hänen täytyi saada siitä selvä, hänen täytyi saada tietää, missä
+Hartley Lathom oleskeli, sillä kun hän purkaisi kihlauksensa Dickin
+kanssa olisi hän pakotettu ilmottamaan hänelle myöskin syyn. Se oli
+hänen velvollisuutensa Dickiä ja itseään kohtaan.
+
+Ja ainoa syy oli, että Hartley Lathom vielä eli, ja sitä hän ei
+taas voisi sanoa Dickille ennenkuin Hartley oli päästänyt hänet
+lupauksestaan.
+
+
+
+
+XII
+
+Päätelmä.
+
+
+Lontoossa, Westminsterissä, oli toinenkin nainen, joka paljon ajatteli
+David Muina, ja joka kolmen päivän ajan oli hautonut mielessään
+kysymystä, johon hänen oli mahdotonta löytää vastausta:
+
+"Miten minun viimeinen kirjeeni Robertille on voinut joutua mr Muirin
+haltuun?"
+
+Se oli ollut Marion Crossin ensimäinen ajatus löytäessään mainitun
+kirjeen David Muirin papereiden joukosta.
+
+Hän aikoi ensin jäädä odottamaan mr Muiria, kuullakseen häneltä asian
+laidan ja saadakseen selityksen.
+
+Vaan hän ei menetellytkään niin. Äkillinen päähänpisto sai hänet
+luopumaan siitä ajatuksesta — kummallinen, selittämätön päähänpisto.
+
+Ja hän oli pannut kaikki paperit takaisin takin taskuun paitsi tuota
+kirjettä, jonka hän piti. Hän oli palannut huoneeseensa, eikä virkannut
+David Muirille mitään koko tapahtumasta.
+
+"Miten minun viimeinen kirjeeni on voinut joutua mr Muirin haltuun?"
+
+Hän oli aivan varma siitä, että David Muir selittäisi hänelle asian.
+Vaan mitä, mitä hän siis saisikaan kuulla?
+
+"Minun täytyy ottaa selville lisää, ennenkuin teen hänelle
+kysymykseni", oli tytön ensimäinen, luonnollinen ja ovela ajatus.
+
+Tytön silmien palo toisti tavatonta epäluuloa. Marion tunsi, että sen
+rauhallisen ystävyyssuhteen pinnan alla, mikä vallitsi hänen ja mr
+Muirin välillä, oli jotain muutakin, salattua.
+
+Hän oli tuntenut suurta kiintymystä tuohon voimakkaaseen, rauhalliseen
+mieheen, joka oli häntä lohduttanut ja antanut hänelle uutta
+elämänhalua ja toivoa. Mutta hänen ystävyyteensä ja kiitollisuuteensa
+sekottui nyt kostonhalua sitä kohtaan, joka oli murhannut Robert
+Fenwickin. Sillä hän oli aivan varma, että hänen sulhasensa oli
+kuollut, murhattu. Robertin murhaajan täytyi saada kärsiä niinkuin hän,
+Marion oli kärsinyt.
+
+Marion hiipi huoneeseensa tapaamatta David Muiria. Hän meni hiljaiseen
+asuntoonsa ja sulkeutui huoneeseensa. Kamiinin päällä oleva Robertin
+kuva hymyili hänelle ystävällisesti.
+
+Tänään hymyili kuva aivan erikoisemmin.
+
+"Poliisi ei ole saanut mitään selville — mutta minä olen löytänyt
+jotain tärkeätä", kuiskasi hän yhtämittaa, ikäänkuin kuvan olisi
+pitänyt ymmärtää hänen sanansa. "Minä en voi herättää sinua eloon,
+Robert, mutta minä ainakin kostan puolestasi. Oh, Robert, minä tahdon,
+että sinun murhaajasi saa kärsiä kovin, kovin, ken hän vaan lieneekin!
+Minä vannon, että hän saa kärsiä!"
+
+Mitään ulkonaisen raivon merkkejä ei hänessä ollut huomattavissa. Hän
+oli tyyni, paitsi että hänen silmänsä paloivat kuin tuliset lähteet.
+
+"Minulla ei ole enää mitään, jota varten eläisin!" oli hän huudahtanut
+Francis Bramptonin huoneessa, kun sanomalehdet olivat todenneet hänen
+surulliset epäilyksensä.
+
+Ja nyt muisti hän David Muirin sanat;
+
+"Teillä on hänen muistonsa hänen rakkaudestaan, syvyydestään ja
+jaloudestaan. Teidän tulee säilyttää ne pyhinä. Te kunnioitatte hänen
+muistoaan kantamalla sitä pää pystyssä, niinkuin urhean ja hyvän naisen
+tulee."
+
+Kuka oli David Muir? Hän ei tiennyt hänestä mitään muuta kuin että
+hän oli tullut suojakotiin sen sankarityön jälkeen tulipalossa, josta
+kuultuaan hänen sydämensä sykki tulisesti; hän ilmestyi vasta Robertin
+katoamisen jälkeen. Missä hän oli ollut sitä ennen? Hänen täytyi nyt
+saada tietää koko hänen entisyytensä. Robertin kuoleman salaisuus oli
+jollain tavoin tekemisissä David Muirin persoonan kanssa. David Muirin
+täytyi varmasti tietää jotain — ehkä hän tiesi kaikki.
+
+"Hän varmasti suojelee jotakuta! Itseäänkö — itseäänkö?"
+
+Oliko Muir ollut häntä kohtaan niin ystävällinen vain johtaakseen hänet
+harhaan? Marion kuitenkin tukahutti sen ajatuksen. Hän ei voinut uskoa
+sellaista David Muirista. Hänhän oli seurannut hänen väsymätöntä,
+epäitsekästä työskentelyään suojakodin hyväksi; David Muirin elämä
+siellä oli kuin avoin kirja. Hän vaikutti niin paljon hyvää ja oli niin
+monelle hyödyksi; kukaan apua tarvitseva ei koskaan turhaan kääntynyt
+hänen puoleensa.
+
+Merkillistä oli, että hän niin lyhyessä ajassa oli saavuttanut kaikkien
+luottamuksen. Kukaan ulkokullattu teeskentelijä ei olisi, niinkuin hän,
+pelkäämättömästi tunkeutunut Westminsterin kurjimpiin osiin kärsivien
+ja onnettomien miesten ja naisten luo, jotka rikoksellisen elämänsä
+jälkeen, kuoleman lähestyessä, tulivat kääntymykseen ja parannukseen.
+David Muir lohdutti ja rohkaisi ja puhui vakuuttavia sanoja. Hän oli
+kuin ennen Francis Brampton — vaan hänessä oli vielä jotain enemmän
+kuin Francis Bramptonissa. Ja kun Marion muisteli kaikkea, mitä hän
+tiesi David Muirista, tukahutti hän kaikki äskeiset huonot ajatuksensa
+tuosta miehestä.
+
+Vaan siitä hän oli varma, että Muir tiesi jotain Robertin kuolemasta,
+eikä hänen ihailunsa suinkaan estäisi häntä koettamasta saada siitä
+selvää.
+
+Marion ei nähnyt häntä sinä, eikä seuraavanakaan päivänä; hän kuuli
+hänen matkustaneen pois Lontoosta. Vasta seuraavan päivän aamuna tapasi
+Marion hänet.
+
+Se mies, joka kutsui itseään David Muiriksi, oli ollut toimittamassa
+Margotille kirjoittamaansa kirjettä perille.
+
+Hänen tavaton ikävänsä oli saanut hänet käymään Wistholmassa. Hän oli
+Marionilta sattumalta kuullut Margotin asuvan siellä. Ja kun David Muir
+oli nähnyt siellä myöskin Jardinen, oli hän huomannut menetelleensä
+väärin siinä, ettei hän ollut antanut Margotille mitään tietoja
+itsestään. Margot oli varmaan luullut hänet kuolleeksi.
+
+Muirin tullessa veräjästä sisään pihamaalle näki hän Johnsonin ja
+Marion Crossin, jotka juttelivat keskenään.
+
+"Olen sanonut miss Crossille, että hän rasittaa itseään liikaa ja että
+hänen tulisi kaihtaa Westminsterin ilmaa”, virkkoi Johnson hänelle
+tavallisella iloisuudellaan. ”Olen varma, että meren tuuli, ennenkuin
+se ehtii tänne, kadottaa paljon raikkaudestaan ja terveellisyydestään."
+
+Muir oli myöskin huomannut tytön kalpeuden, ja tänään hän sitäpaitsi
+näytti harvinaisen hermostuneelta.
+
+"Ainakin olisi teidän matkustettava pois vaikka vain päiväksi, kuten
+Muirkin", jatkoi Johnson.
+
+"Olitteko rannikolla, mr Muir?"
+
+"Olin", vastasi tämä.
+
+"Siellä on kerrassaan ihana kalastuspaikka, nimeltä Wistholma.
+Tiedättekö sen?" kysyi Marion äkkiä ja katsoi häneen.
+
+Muir silmäsi häneen ja Marion huomasi, että hänen katseensa muuttui.
+
+"Minä olin Wistholmassa", vastasi Muir.
+
+Häntä ihmetytti, miksi Marion tuli kysyneeksi juuri sitä. Vaan samalla
+hän muisti, että Marion oli siellä ensi kerran tavannut Margotin, ja
+epäluulo, joka hänessä ensin heräsi, haihtui samassa.
+
+"Se kuuluu olevan kaunis ja rauhallinen paikka", virkkoi Raymond
+Johnson. "Minä olen kuullut puhuttavan siitä. Toivoisin, että me
+voisimme lähettää kaikki köyhät hoitolaisemme sinne. Hengittää raitista
+meri-ilmaa on toista kuin vetää keuhkoihinsa Westminsterin pölyä."
+
+Puhuessaan teki hän sen huomion, ettei Muirkaan näyttänyt terveeltä.
+
+"Minä sitten vaan en sairastu", lausui hän. "Mutta te molemmat olette
+liiaksi rasittaneet itseänne. Muir, sinun pitäisi viipyä täältä poissa
+kauemmin — joskaan en ymmärrä, yhtä vähän kuin johtajakaan, miten me
+tulisimme täällä toimeen ilman sinua.
+
+"Pah, isä Brampton vain laski leikkiä."
+
+"Päinvastoin. Ja minä vakuutan, etten minäkään tee sitä. Sinä
+osaat kohdella kansaa oikein, ja se on suuri lahja. Muistele vain
+keskiviikko-iltojasi, sali on aina täynnä väkeä silloin kun sinä
+puhut. Ja ajattelehan, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että
+sinä olisit puhuja, ennenkuin kuulin sen omin korvin sinä iltana, kun
+johtaja sairastui ja sinä täytit hänen paikkansa. Olisin toivonut
+teidänkin, miss Cross, olevan läsnä silloin. Juuri sellaisia tulee
+täällä pidettävien esitelmien olla: silloin tällöin hymyä toisessa
+suupielessä, vaan kesken kaikkea sanoja, jotka tunkeutuvat sydänjuuriin
+saakka. Sinä ihan hämmästytit minua, Muir!" naurahti hän. "Mutta mistä
+ihmeestä sinä aina keksit nuo juttusi?"
+
+"Vanhoja kaikki tyyni!" virkkoi Muir huolettomasti.
+
+"Mitä se tekee? Sinä kerrot ne kuitenkin aina uudella värityksellä",
+intti Johnson. "Muuten on minulla kerrottavana sinulle muuan hauska
+juttu. Näyttää siltä kuin mr Lathom — hänen leskensä kävi täällä teidän
+kanssanne, miss Cross —"
+
+Marion tähysti häntä hämmästyneenä ja virkkoi kiintyneesti:
+
+"Niin, niin!"
+
+"Hän oli oikea kaunopuhuja", jatkoi Raymond Johnson, tietämättä
+sanojensa merkitystä. "No niin, sinä iltana, jolloin sinä puhuit, Muir,
+oli täällä muuan mies Greyminsteristä ja häntä ihmetytti muuan seikka
+vallan tavattomasti. Hän sanoi, että sinä puhuit aivan kuin mr Lathom;
+ääni oli ihan samanlainen ja myöskin tapa. Eikö se ole kummallista?"
+
+Marion Cross tuijotti David Muiriin, joka oli käynyt kuolon kalpeaksi.
+
+Raymond Johnson vaikeni ja katseli hämmästyneenä heitä kumpaakin. Mitä
+tämä merkitsi? Äkkiä muisti hän Robert Fenwickin vaatteita sisältäneen
+laukun, joka oli löydetty Greyminsteriä lähellä olevasta joesta, ja
+jonka laukun sanomalehdet olivat kertoneet kuuluneen mr Lathomille. Ja
+nyt punastui Johnson itse. Hän huomasi maininneensa seikoista, jotka
+herättivät vain ikäviä muistoja.
+
+Marion hillitsi itsensä. Etevinkin näyttelijätär olisi sillä hetkellä
+kadehtinut hänen kykyään esiintyä aivan toisenlaisena kuin mitä luonto
+vaati. Raymond Johnsonin sanat olivat kaksinkerroin lisänneet hänen
+epäluulojaan. Kumpikaan miehistä ei voinut aavistaa, miten hänen
+täytyi ponnistaa voimiaan voidakseen hieman naurahtaa ja lausua aivan
+luonnollisesti:
+
+"Ehkä mr Muir muistuttaa mr Lathomia ulkomuodoltaankin?"
+
+"Sitä täytyy teidän kysyä veli Raymondilta, sillä minulle on tämä aivan
+uutta", virkkoi Muir vaivaloisesti. "Tunsitteko te mr Lathomin, miss
+Cross?"
+
+"En. Vaan mrs Lathomin olen tuntenut vähän aikaa", vastasi Marion
+hiljaa.
+
+"Minun täytyy olla kerrassaan ylpeä, sillä mr Lathomiahan pidettiin
+suurena kaunopuhujana", sanoi Muir ponnistellen.
+
+Hän oli huomannut Marionin silmissä välähdyksen, joka sai hänet
+levottomaksi. Se oli kuitenkin pian kadonnut, ja tyttö oli jälleen
+entisen kaltainen. Aavistikohan Marion jotain? Hänen Wistholmaa
+koskenut kysymyksensä sai Muirin mielestä nyt aivan uuden merkityksen.
+Hän tunsi, että Marionen tummat, syvät silmät tähystivät häntä
+tutkivasti silloin kun hän kysyi:
+
+"Ette kai tuntenut mr Lathomia, mr Muir?"
+
+Merkitsiköhän tuo kysymys mitään enempää? Epäiliköhän Marion todellakin
+jotain? Joka tapauksessa tuijotti tyttö häneen yhä edelleen. Muir ei
+heti keksinyt sopivaa vastausta.
+
+"Mahdollista on, että olen hänet joskus nähnyt Greyminsterissä;
+olen ollut siellä", virkkoi hän varovasti. Ja päästäkseen enemmistä
+kyselyistä sanoi hän äkkiä: "Ei, nyt minun täytyy mennä. Pöydälläni on
+kokonainen pinkka avaamattomia kirjeitä."
+
+Muir tunsi suurta helpotusta päästyään vapaaksi noiden tummien, syvien
+silmien katseilta. Vai oli joku sanonut hänen puhetapansa muistuttavan
+mr Lathomia! Kuinka tämä maailma olikaan pieni sille, joka tahtoi paeta
+omaa itseään!
+
+Kun Marion oli jättänyt veli Raymondin taukosi hänen teeskentelynsä.
+
+Lathom — aina vaan Lathom, mihin hän kääntyikin. Mitä se merkitsi? Hän
+oli havainnut, että Raymond Johnsonin sanojen vaikutus oli ollut yhtä
+suuri David Muiriin kuin häneenkin, ja se seikka oli omiaan suuresti
+lisäämään hänen epäluulojaan.
+
+"Hartley Lathomhan oli tunnettu mies; ei olisi ollenkaan vaikeata saada
+hänen valokuvaansa Greyminsteristä", tuumi hän. "Minun täytyy hankkia
+mr Hartleyn valokuva", päätteli hän lopuksi.
+
+David Muir oli mennyt huoneeseensa jotenkin levottomana. Hän heittäytyi
+väsyneenä nojatuoliinsa.
+
+Hän muisti Marionin epäilevän katseen. Ja lähemmin ajatellessaan
+tuli hän vakuutetuksi siitä, että tytön käytöksessä oli jotain
+epäluonnollista. Vai kuvitteliko hän vain?
+
+Tämä ajatus johti hänen mieleensä erään toisen:
+
+"Minun täytyy hävittää tuo kirje. Olen ollut tuhma, kun en ole tehnyt
+sitä aikaisemmin." Hän tarkotti Marionen kirjettä, jonka hän oli
+löytänyt vainajan taskusta.
+
+Hän otti esiin kaikki kirjeensä ja selaili niitä. Ja vähitellen
+todistivat hänen kasvonsa, että hän hengitti tavallista kiivaammin, ja
+hänen sormensa vapisivat huomattavasti. Hän koetteli kaikkia taskujaan,
+kopeloi kaikki paperinsa läpi, ennenkuin hän tuli vakuutetuksi siitä,
+että se todellakin oli poissa.
+
+"Jumalani!" huudahti David Muir käheästi. "Onkohan tuo nainen jollain
+käsittämättömällä tavalla saanut sen haltuunsa?"
+
+Hän oli ollut hyvin varomaton säilyttäessään kirjettä taskussaan. Nyt
+se oli poissa. Olisikohan se voinut joutua Marionen käsiin?
+
+Jos niin oli tapahtunut, mitä hän silloin tekisi?
+
+
+
+
+XIII
+
+Kaksi miestä.
+
+
+Dick Jardine oli jälleen Greyminsterissä.
+
+Hän oli matkalla kotiinsa, ja hän ratsasti hyvin hiljakseen, sillä
+hänen hevosensa oli väsynyt. Hän oli ratsastanut kauan ja kovaa,
+ikäänkuin tahtoakseen paeta niitä katkeria ajatuksia, jotka kiusasivat
+häntä.
+
+Hän ei ollut tavannut Margotia sen jälkeen, jolloin ikäänkuin varjo oli
+langennut hänen ylleen. Seuraavana aamuna oli hän saanut sähkösanoman,
+jossa Margot ilmotti, ettei hän voinut tavata häntä sinä päivänä, sekä
+että pian saapuisi hänelle kirje.
+
+Myöhemmin aamupäivällä saapuikin Margotilta kirje, jota hän ensi
+silmäyksellä ei ollenkaan ymmärtänyt, — kirje, missä Margot purki
+kihlauksen.
+
+  "Tuskin tiedän, Dick, miten minun pitäisi kirjoittaa. Sydämeni
+  halkeaa täytyessäni ilmoittaa sinulle, että meidän on mahdotonta
+  mennä naimisiin — aivan mahdotonta. Koskaan en ole rakastanut
+  sinua enemmän kuin nyt, usko se! En milloinkaan ole tuntenut
+  tarvitsevani sinua enemmän kuin nyt, jolloin minun täytyy heittäytyä
+  yksinäisyyteen sekä ymmärtää, että meidän onnemme on loppunut, — vaan
+  emmehän me voi taistella kohtaloa vastaan. Syytä eroomme en vielä
+  voi sinulle ilmottaa, vaan sinä kyllä saat sen tietää myöhemmin.
+  Tänään minulla ei ole oikeutta sitä sanoa. Rakkahin, kaikista elämäni
+  katkerista hetkistä on tämä katkerin. Saadessasi tämän kirjeen olen
+  minä jo lähtenyt Wistholmasta, mutta minä kirjoitan sinulle heti kun
+  saan vapauden ilmoittaa sinulle, mikä on aiheuttanut minut ottamaan
+  tämän askeleen. Älä koeta etsiä minua, Dick. Anna minulle anteeksi,
+  että tuotan sinulle surua; minä kärsin suuresti. —
+
+                                                   Margot."
+
+Jardinen ensimäinen ajatus oli lähteä mrs Dringin luo ja pyytää saada
+tietää Margotin osoite; vaan Margothan oli pyytänyt, ettei hän etsisi
+häntä. Mitä se merkitsi? Margot rakasti häntä. Ja olihan hän sen nyt
+tunnustanut kirjeessäänkin. Mutta samalla hän oli sanonut, että heidän
+oli mahdotonta mennä naimisiin.
+
+Nyt, kolmen päivän kuluttua, oli hän vielä yhtä tietämätön asian
+laidasta, ja yhtä vähän hän edes arvasi, mikä oli aiheuttanut Margotin
+mielenmuutoksen.
+
+Kirjoittaessaan Dickille tiesi Margot kyllä, miten kova tuo isku
+oli hänelle. Hän oli voittanut itselleen rakastamansa naisen vain —
+menettääkseen hänet.
+
+Dick Jardinen ajatukset olivat katkerat ja hänen kasvonsa kovat hänen
+ratsastaessaan kesäiltana kotiinsa pitkin Greyminsterin hiljaisia
+katuja. Mitä taivaan nimessä tämä kaikki mahtoi merkitä? Hartley
+Lathomhan oli kuollut — mikä este oli nyt siis ilmestynyt? Mutta
+varmasti oli jotain merkillistä tapahtunut. Ja hän ei saanut tavata
+Margotia ja kuulla totuutta hänen omasta suustaan, Toista kirjettä hän
+ei ollut saanut.
+
+Huomaamattaan oli hän ratsastanut sille kadulle, missä oli Hartley
+Lathomin synkkä, hiljainen talo. Se oli sulettu melkein heti Lathomin
+kuoleman jälkeen.
+
+Talon piti olla Margotin hallussa kuusi kuukautta. Sen ajan kuluttua
+aikoi hän myydä huonekalut; kaikki palvelijat olivat lähteneet. Talon
+ikkunat olivat peitetyt ja portti oli lukittu.
+
+Katu oli aivan autio, lukuunottamatta muuatta yksinäistä miestä, jonka
+Jardine näki loitolla. Hän näki tuon olennon kulkevan portin ohi, vaan
+pian kuitenkin kääntyvän ja hyppäävän aidan yli puutarhaan. Jardine
+hämmästyi. Mitähän miehellä oli siellä tekemistä? Saavuttuaan portin
+kohdalle pidätti Jardine hevosensa ja katsoi puutarhaan, jonne mies oli
+hävinnyt.
+
+Nähtävästi oli se joku, joka oli saanut tehtäväkseen silloin tällöin
+käydä siellä tarkastuksella; ja Jardine ratsasti kotiinsa.
+
+Vaan sinne saavuttuaan palasi tuo mies jälleen hänen mieleensä. Kuka
+hän lieneekin ollut, niin oli hän ensin kulkenut portin ohi, sitten
+kääntynyt ja sitten vasta hypännyt aidan yli. Miks'ei se saattanut olla
+joku vartijakin, — mutta hiukan merkillinen oli hänen käytöksensä.
+
+"Luulenpa, että palaan takaisin ja silmäilen siellä hieman", tuumi hän
+itsekseen.
+
+Ja kymmenen minuutin kuluttua oli Jardinekin hypännyt aidan yli ja
+asteli pitkin puutarhan hämärää käytävää.
+
+Hän meni pihan poikki talon toiselle puolelle ja kaikki oli
+rauhallista. Äkkiä näki hän eräässä akkunassa valonpilkahduksen, joka
+kuitenkin samassa sammui. Mutta Jardine oli ehtinyt huomata sen miehen
+kasvonpiirteet, jonka hän oli nähnyt Wistholmassa tuona sumuisena
+iltana — vieraan, jolla oli arpi poskessa. Mitä hänellä mahtoi olla
+tekemistä tuolla sisällä?
+
+Ja kun hän muisti miten Margot oli pelästynyt tuota samaa henkilöä,
+tuli hän tahtomattaan kysyneeksi itseltään: oliko tuolla vieraalla
+jotain tekemistä heidän puretun kihlauksensa kanssa?
+
+"Minä menen ja puhuttelen häntä!" tuumi Jardine.
+
+Tuskin oli kulunut neljä kuukautta siitä kun hän oli hiipinyt pois
+tästä talosta, joka nyt oli autio ja hiljainen! David Muir ajatteli
+sitä hiipiessään sinne nyt jälleen sisään varkaan tavoin, niinkuin
+hän oli sieltä lähtenytkin, ajatellen, ettei hän koskaan enää sinne
+palaisi. Niin, tuskin oli kulunut neljä kuukautta — vaan se oli ollut
+tuntunut hänestä kokonaiselta elinajalta. Neljä kuukautta oli muuttanut
+hänet niin, että hän nyt voi kulkea tuntemattomana Greyminsterin
+kaduilla.
+
+Tämän hänen käyntinsä oli puoleksi aiheuttanut halu tyynnyttää kasvavaa
+pelkoa — pelkoa, joka oli tehdä hänestä raukan, ellei hän rautaisin
+tahdoin voisi hillitä itseään.
+
+Hän oli hetkeksi joutunut tavattoman pelon valtaan silloin kun hän
+oli huomannut, että Marion Crossin kirje oli tuntemattomalla tavalla
+häneltä kadonnut. Sen joka kirjeen oli ottanut täytyi myös tietää sen
+merkitys.
+
+"Olikohan Marion sen ottanut?" Se oli ollut hänen ensi ajatuksensa.
+"Säilyttääkö hän nyt sitä — siten kavalasti saadakseen hänet kiinni?"
+
+Senjälkeen hän kuitenkin hillitsi itsensä ja päätti käydä rauhallisesti
+vaaraa kohti.
+
+"Jos menisin Greyminsterin kaduille, niin tuskimpa kukaan kääntäisi
+minuun huomiotaan tai väittäisi nähneensä kummituksen", oli Muir
+arvellut itsekseen.
+
+Miksipä hän el koettaisi?
+
+Hän ei tahtonut päästä siitä ajatuksesta. Jos hän todellakin voisi
+tuntemattomana samoilla pitkin Greyminsterin katuja, niin voisi hän
+aivan varmaan olla aivan rauhallinen siitä, ettei kukaan koskaan
+saattaisi sälyyttää hänen niskoilleen Hartley Lathomin syntejä.
+Katsellessaan kuvastimessa parrottuneita kasvojaan, varmistui hän yhä
+enemmän siitä, että häntä oli mahdotonta tuntea.
+
+Vaan tämä ei ollut ainoa syy aiheuttamaan hänet lähtemään
+Greyminsteriin. Jo kauan aikaa oli hän tuntenut tavatonta kaipuuta
+vielä kerran nähdä se paikka, missä hän oli viettänyt elämänsä
+onnellisimman ajan.
+
+Junan pysähtyessä Greyminsteriin ja hänen astuessaan asemasillalle oli
+pelko jäytää hänet. Hän tunsi tavattoman halun syöksyä takaisin junaan
+ja antaa sen viedä hänet pois, minne tahansa.
+
+"Ei, minä en saa antaa heikkoudelleni valtaa", ajatteli hän, hyvin
+tietäen, mitä suuri pelko voi matkaansaattaa; Muir tiesi, että jos hän
+nyt horjuisi, ei hän enää koskaan voisi luottaa itseensä.
+
+Astuessaan ulos asemalta näki hän erään kantajan sekä erään
+asemamiehen, jotka molemmat hän hyvin tunsi, vaan kumpikin katsoi
+häneen tavalla, mikä osoitti heidän pitävän häntä aivan vieraana. Muir
+pakotti itsensä kulkemaan pääkatuja pitkin, vaikka pelko tahtoi ajaa
+häntä sivukaduille. Vähitellen hän rauhoittui ja hänen rohkeutensa
+kasvoi. Pari kertaa tuntui hänestä kuin jokunen hänen entinen ystävänsä
+olisi tuijottanut häneen ikäänkuin tämä olisi huomannut hänessä jotain
+tutunomaista; vaan koko Greyminsterihän tiesi, että Hartley Lathom oli
+kuollut.
+
+Hämärän saavuttua meni hän sen talon luo, missä Margot ja hän olivat
+asuneet. Hän tunsi sanomatonta kaipuuta nähdä se vielä kerran. Hän
+kyllä tiesi, että portti oli lukittu. Marion oli maininnut, että kaikki
+ovet olivat kiinni, ja että palvelijat olivat lähteneet.
+
+"Kunpa minä jollain tavoin pääsisin sisään!" tuumi Muir itsekseen.
+
+Hän tahtoi nähdä nuo tutut huoneet ja hän tahtoi ottaa sieltä mukaansa
+erään esineen, muiston — Margotin valokuvan.
+
+Hän pysähtyi Ja katsoi ympärilleen. Ketään ei kuulunut olevan
+lähettyvillä.
+
+Seurauksia ajattelematta rohkaisi Muir itsensä. Hän pääsi sisään taloon
+eräästä ikkunasta, jonka luukut hän sai kynäveitsellään auki.
+
+Hän meni suureen eteiseen ja sieltä toisen huoneen läpi toiseen,
+uskaltamatta sytyttää sähköä, vaikkakin ikkunaverhot olivat alhaalla.
+Jokaisen huoneen kynnyksellä raapaisi hän tulta tulitikulla. Yhtä
+huonetta hän kuitenkin väisti; tuossa hiljaisessa pimeydessä palasivat
+kamalat muistot hänen sieluunsa.
+
+"Nyt en mene enää kauemma. Minä otan Margotin kuvan ja lähden",
+ajatteli hän ja pysähtyi.
+
+Muir kääntyi palatakseen jälleen alas. Tuntui kamalalta tuo vallitseva
+hiljaisuus tässä talossa, missä Robert Fenwick oli kuollut. Äkkiä
+puhalsi hän kynttilän sammuksiin; hän huomasi seisovansa vastapäätä
+erästä avoimeksi jäänyttä ikkunaa. Pimeässä hapuili hän arkihuoneeseen.
+
+Margotin hopeapuitteinen valokuva, joka oli ollut muurin otsalla,
+oli poissa, kaikki hopea- ja porsliini-esineet olivat kadoksissa; ne
+oli kai viety muualle. Muir raapaisi tulta toisella tikulla toisensa
+perään, ja lopuksi hän löysi erään Margotin valokuvan. Silmänräpäyksen
+ajan seisoi hän hiljaa, lumottuna, ja katseli kuvaa tulitikun
+loisteessa. Vaan äkkiä hän havahti, tulitikku sammui Ja hän jäi pimeään.
+
+Hän oli kuullut askeleita, hän tiesi jonkun seisovan kynnyksellä,
+vaikkei hän voinut häntä nähdä.
+
+"Kuka täällä on?" kysyi hän ääneensä.
+
+Vastaukseksi raapaistiin tulitikkua, valo leimahti, ja kaksi miestä
+seisoi vastakkain, tuijottaen terävästi toinen toisiinsa.
+
+"Jardine!" huudahti Muir tahtomattaan, heti säikähtäen, sillä kuinka
+David Muir tuntisi Jardinen.
+
+Jardine katsoi häntä terävästi ja tutkivasta Hänkin oli hiipinyt sisään
+avatusta ikkunasta ja seurannut tuota toista huoneesta huoneeseen ja
+oli seisonut kynnyksellä koko ajan, kun vieras etsi Margotin kuvaa. Ja
+jälleen tuli Jardinen mieleen muuan kuollut mies — tällä kertaa entistä
+selvemmin.
+
+Kuka oli hän, joka harhaili ympäri tässä kuolleessa talossa, ja millä
+tavoin hän oli tekemisissä Margotin kohtalon kanssa? Tähän kysymykseen
+oli Jardine nyt yhtäkkiä saavinaan vastauksen, kuullessaan huudettavan
+nimeään.
+
+Jardine hengähti syvään. Tulitikku sammui, vaan vapisevin käsin kopeloi
+hän sähkönappia, löysikin sen ja äkkiä leimahti huone valoiseksi.
+Silmänräpäyksen ajan seisoivat molemmat hiljaa ja tuijottivat toinen
+toisiinsa. Senjälkeen meni Jardine hitaasti huoneen poikki, laski
+molemmat kätensä vieraan olkapäille ja tuijotti häntä edelleenkin
+tutkivasti kasvoihin.
+
+"Te — miten se on mahdollista, en tiedä — mutta te olette Hartley
+Lathom!" lausui hän.
+
+Henkilön piirteet ja ääni olivat varmistuttaneet Jardinea arvelussaan,
+ja kirkkaassa sähkövalaistuksessa tiesi hän nyt varmaan olevansa
+oikeassa. Kasvot olivat muuttuneet; parta, viikset ja suuri arpi saivat
+hänet näyttämään aivan toiselta; tukka oli harmaa. Mutta silmät ja ääni
+olivat Lathomin. Niin tavattoman merkillistä kuin se olikin — se oli
+sittenkin Hartley Lathom.
+
+Lathom siis eli! Nyt ymmärsi Jardine Margotin menettelyn.
+
+Lathom oli kai kirjoittanut Margotille intohimoisen kirjeen. Nyt
+Jardine käsitti.
+
+Hän irrotti kätensä hänestä ja lausui uudelleen:
+
+"Te olette Hartley Lathom!"
+
+Hän se oli, hän, jonka koko Greyminster luuli kuolleeksi! Mitä tämä
+merkitsi? Hän oli löytänyt kuolleeksi mainitun miehen tämän omassa
+talossa, hän voi todeta sen olevan Lathomin — ja Lathomia oli pidetty
+vainajana.
+
+"Te — te olette hullu!" kuiskasi vieras käheästi.
+
+"Teidän on turhaa kieltää!" virkkoi Jardine. "Ellette te ole Lathom,
+niin miksikä tulitte Wistholmaan ja tähystitte sisään valkoisen talon
+ikkunasta — tai miksi olette täällä?" Ei vastausta. "Ja jos te olette
+Hartley Lathom, joka te varmasti olette, niin kuka haudattiin teidän
+sijastanne?"
+
+Ei vieläkään vastausta. Ainoastaan suuri arpi loisti punaisena kalman
+kalpealla iholla.
+
+Silloin kysyi Dick Jardine äkisti:
+
+"Sanokaa, oliko hän — Robert Fenwick?"
+
+Jardine näki vieraan huulilla lausumattoman vastauksen, ja hän alkoi
+tuntea tavatonta inhoa. Kysymyksessä ei siis ollut ollutkaan itsemurha
+— kamalampi teko oli tapahtunut. Margotin mies oli —
+
+Samassa päästi Lathom tukahutetun huudon, ja samassa silmänräpäyksessä
+oli huone pimeä.
+
+"Jardine! Kuulkaa! Ettekö kuule?"
+
+Jardine oli ehtinyt kuulla: raskaat askeleet lähenivät.
+
+Vaivoin hoippuroi vapiseva mies ikkunan luo, vetäsi verhon syrjään ja
+katsoi ulos pimeään puutarhaan.
+
+"Jardine, se on poliisi!" sanoi hän tuskallisesti. "Hän on huomannut
+valon, ja Jos hän löytää minut täältä ja tuntee minut... Jardine,
+teidän tulee pelastaa minut... Margotin tähden."
+
+"Te siis myönnätte olevanne Lathom?" virkkoi Jardine rauhallisesti.
+"Vaan kun valo kerran on sytytetty, on tyhmyyttä sammuttaa se. Parasta
+on sytyttää se jälleen."
+
+Samassa kolkutettiin porttia kovasti.
+
+Jardine väänsi jälleen sähkön palamaan sekä huomasi samalla lattialla
+jonkun esineen. Se oli Margotin valokuva.
+
+Jardinesta oli koko tapahtuma tuntunut kuin unennäöltä. Lathom seisoi
+kalman kalpeana; hän oli jo aikaisemmin tullut liikutetuksi niistä
+muistoista, jotka palasivat hänen mieleensä astuessaan tämän talon
+kynnyksen yli, ja nyt kun Jardine hänet yllätti, murtui hän kokonaan.
+Jardinen ilmestyminen, Jardinen syytös sekä viimeksi kolkutukset
+portille saivat Lathomin sokeaan raivoon, mikä aiheutti, että Jardine
+alkoi tuntea sääliä häntä kohtaan, häntä, joka tänä iltana ihmeen
+tavoin oli ilmaantunut hänen elämäänsä pitkittääkseen sitä vääryyttä,
+jota hän aikaisemmin oli hänelle, Jardinelle, tehnyt sekä ollakseen
+edelleen hänen ja hänen onnensa välissä.
+
+"Odottakaa täällä niin kauan kuin minä käyn portilla — ei ole mitään
+syytä olla levoton", virkkoi Jardine. "Voitte luottaa minuun", lisäsi
+hän. "Ken kerran on kuollut ei enää saa herätä eloon, varsinkin kun hän
+tuottaisi lisää surua ja häpeätä — eräälle naiselle."
+
+Jardine ymmärsi nyt, kuka oli ollut se kuollut mies, ja miten hän
+oli kuollut. Vaan Margotin vuoksi oli Lathomia suojeltava. Hän meni
+nopeasti eteiseen ja sytytti valon.
+
+"Kuka siellä on ja mitä te tahdotte? Täällä ei asu ketään", sanoi
+hän ja aukasi portin. "Jaha, tekö se olettekin, Lomax!" lisäsi hän
+ikäänkuin hämmästyen, nähdessään poliisikonstaapelin.
+
+"Vai niin, te mr Jardine", virkkoi konstaapeli.
+
+Jardine nauroi.
+
+"Ettehän vaan luullut minua varkaaksi?" lisäsi hän huolettomasti. Mrs
+Lathom on pyytänyt minua tarkastamaan, että täällä kaikki on kunnossa.
+Te, luullakseni, huomasitte valon?"
+
+"Niin tein, sir; ja arvelin, että on parasta käydä katsomassa. On
+hiukan varomatonta jättää talo näin yksikseen; senvuoksi me olemme
+saaneet määräyksen pitää tätä silmällä."
+
+"Se on aivan oikein. Mrs Lathom tulee iloiseksi kuullessaan
+siitä. Minunkin mielestäni ei ole viisasta jättää rakennusta näin
+asumattomaksi."
+
+"Hyvää yötä, sir."
+
+Konstaapeli lähti. Jardine lukitsi oven ja palasi takaisin sisälle. Hän
+huomasi, ettei Margotin valokuva ollut enää lattialla.
+
+"Oli ajattelematonta kuolleen miehen palata tänne", virkkoi hän
+kuivasti. "Olisitte ehkä tullut pakotetuksi antamaan joltakin vähemmän
+miellyttäviä selityksiä. Minä teidän sijassanne pysyisin vastedes
+poissa Greyminsteristä — Margotin tähden. Ja eräänä iltana te olitte
+myös Wistholmassa. Luullakseni olitte te siihen saakka pitänyt Margotia
+siinä uskossa, että olitte kuollut."
+
+"En ollut kirjoittanut hänelle sen illan jälkeen, jolloin lähdin
+Greyminsteristä", sanoi toinen hiljaa. Hän saattoi puhua ainoastaan
+vaivoin. "Ja minä olin sanonut kirjoittavani hänelle muutaman viikon
+kuluttua, jos eläisin. Vaan sittemmin tunsin, että oli väärin vaieta."
+
+Se muka oli väärin tehty! "Oletteko te sitten koskaan tehnyt häntä
+kohtaan mitään oikein?" huudahti Jardine katkerasti. "Muutamia vuosia
+takaperin rakasti hän minua; silloin tulitte te väliin kirottuine
+valheinenne. Te tahdoitte voittaa hänet itsellenne, ettekä te keksinyt
+muuta keinoa kuin valhetella."
+
+"Se on totta. Minä valhettelin. Minä ansaitsen teidän halveksumisenne
+", lausui Hartley Lathom puoliääneen. "Mikään ei voi saada
+tekemättömäksi sitä pahaa, mitä minä olen matkaansaattanut. Jospa minä
+sinä iltana todellakin olisin kuollut — Margotin tähden ja itseni
+tähden!" Hänen sanoissaan ilmeni ääretön epätoivo, joka herätti
+Jardinessa ihmeellistä säälintunnetta häntä kohtaan.
+
+"Minä en halveksi teitä; — Se on nyt liian myöhäistä," lausui Jardine
+hiljaa. "Ja Margotin vuoksi minä toivon, ettei totuus, minkä minä näin
+sattumalta tulin tietämään, koskaan tulisi ilmi. Entä te itse — missä
+te asutte? Miksi kutsutte itseänne?"
+
+Toinen epäili hetkisen, Sitten hän kuitenkin sanoi:
+
+"David Muiriksi."
+
+"David Muir!" Kuullessaan tuon tutun nimen katsoi hän sanojaan
+hämmästyneenä ja epäillen. Hän muisti, miten innostuneesti Margot
+oli kertonut hänelle eräästä David Muirista, jota hän kyllä ei ollut
+nähnyt, vaan jonka työskentely köyhien ja kärsivien hyväksi oli
+yleisesti tunnettu. "Te — te! Vaan ettehän tarkota sitä David Muiria,
+joka asuu Laupiaan samarialaisen suojakodissa?"
+
+Se tuntui hänestä niin kummalliselta, mahdottomalta.
+
+"Minä olen David Muir Laupiaan samarialaisen suojakodista", kuiskasi
+Hartley Lathom. Hän vaikeni. Senjälkeen teki hän tahdottoman liikkeen
+Jardinea kohti, ja hänen silmistään loisti totinen varmuus. "Uskokaa
+minua — voi, uskokaa minua", huudahti hän. "Minä en ole valhettelija
+siellä — vaikka olinkin sitä entisessä elämässäni. Jumalan nimessä,
+minä en enää ole valhettelija!
+
+"Meidän on parasta mennä ulos yhdessä", virkkoi Jardine. "Jos
+lähtisimme täältä erikseen, voisi se herättää ihmettelyä."
+
+He menivät hiljaa puutarhan kautta kadulle. Heti ensi kadunkulmassa
+seisoi se poliisi, joka oli kolkuttanut ovelle. Hän huomasi nuo
+molemmat miehet, kun he lyhyesti sanoivat toisilleen jäähyväiset
+ja läksivät kumpikin taholleen. He kaksi eivät enää koskaan näkisi
+toisiaan. Jardine seisahtui ja katseli hetken sitä tummaa olentoa, joka
+vähitellen katosi; senjälkeen hän kääntyi ja lähti, ainoana seuranaan
+katkerat ajatuksensa.
+
+"Margot, älä jumalan nimessä ole ilmottamatta minulle sitä estettä,
+josta mainitsit. Minä en usko, että on tai voi olla olemassa mitään
+estettä", oli hän kirjoittanut Margotille.
+
+Margot ei ollut hänelle vielä vastannut, vaan tänä iltana oli hän
+kuitenkin saanut vastauksen.
+
+David Muir meni rautatienasemalle ja odotteli junan lähtöä. Hän nousi
+Lontoon junaan raskain, katkerin mielin. Mikä mielettömyys olikaan
+ollut mennä tuohon taloon. Jardine tiesi nyt siis hänen salaisuutensa.
+
+Juuri kun veturi vihelsi ryntäsi junaan vielä joku. Muir näki
+vilaukselta hänen kasvonsa. Se oli Marion Cross. Mitä hän oli tehnyt
+Greyminsterissä? Hän oli iloinen, ettei Marion huomannut häntä.
+
+Tunne ennakolta säädetystä kohtalosta valtasi Muirin mielen. Hän ei
+voinut häivyttää aavistustaan, että kohta kaikki oli lopussa. Joku,
+ehkä juuri Marion, oli löytänyt tuon kirjeen; Jardine oli tuntenut
+hänet, myös toiset voivat tuntea hänet. Loppu oli lähellä. Hän tiesi
+sen.
+
+Päämaalissa odotti hän niin kauan kun Marion oli lähtenyt. Sitten meni
+hän suojakotiin, tuumien, olikohan Marionin käynti Greyminsterissä
+jollain tavoin tekemisissä, kirjeen kanssa, joka häneltä niin
+salaperäisellä tavalla oli kadonnut.
+
+Suojakodissa tapasi hän Raymond Johnsonin.
+
+"Minä olen levoton johtajan tähden, Muir", virkkoi Johnson. "Hänen
+ovensa on ollut lukittuna koko päivän. Minä luulen, että hän on sairas."
+
+Tavallisissa oloissa olisivat nuo sanat saattaneet Muirin heti
+lähtemään johtajan luo, vaan nyt oli toivottomuus tehnyt hänet täysin
+välinpitämättömäksi.
+
+"Hyödytöntä taistelua, toivotonta pyrkimystä!"
+
+Nämä sanat, jotka hän äskettäin oli lukenut eräästä kirjeestä,
+tuntuivat nyt soveltuvan häneen itseensä. Sellaista olivat olleet hänen
+viimeiset vuotensa.
+
+"Hyödytöntä taistelua, toivotonta pyrkimystä!"
+
+"Eiköhän olisi parasta mennä johtajan luo," ehdotti Johnson.
+
+"Jos hän olisi sairas, niin soittaisi hän", vastasi Muir.
+
+Hän tunsi nyt lyövänsä laimin velvollisuutensa.
+
+Johnson näytti hieman pettyneeltä. Sitten hän sanoi:
+
+"Olin unohtaa erään asian. Muuan nainen kysyi sinua iltapäivällä. Hän
+oli mrs Margot Lathom. Hän sanoi viipyvänsä Lontoossa muutaman päivän
+ja tulevansa tänne uudelleen huomenaamulla."
+
+
+
+
+XIV
+
+Kaksi naista.
+
+
+Kello löi yksitoista seuraavana kirkkaana, aurinkoisena aamupäivänä,
+kun David Muir huoneensa akkunasta näki hoikan, mustiinpuetun olennon
+tulevan sisään suojakodin portista. Enemmän kuin tunnin ajan oli hän
+tähyillyt sinnepäin, kuumeentapaisesti odotellen.
+
+Raymond Johnsonin eilisiltainen tieto, että mrs Lathom oli ollut siellä
+häntä hakemassa, kummastutti Muiria tavattomasti.
+
+Miten oli Margot saanut tietää hänen olevan suojakodin David Muir?
+Hän ei ollut kirjeessään lainkaan viitannut siihen. Vaan hänen oli
+täytynyt jollain tavoin saada se tietoonsa; miksi hän muutoin saapuisi
+häntä tapaamaan. Nyt juuri asteli Margot pihamaan yli tullakseen hänen
+luokseen. Nähdä siis hänet jälleen neljän kuukauden kuluttua. Muir näki
+hänen lähenemistään lähenevän, ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi
+kuristanut häntä kurkusta. Siitä saakka kun hän Johnsonilta oli kuullut
+Margotin tulosta oli hän palavasti odottanut tätä hetkeä, vaan nyt
+kun se koitti, pelotti häntä. Hän muisti, miten hän ja Margot olivat
+eronneet.
+
+Minkätähden saapui Margot nyt häntä tapaamaan? Ei suinkaan senvuoksi,
+että hän rakasti Hartleytä. Margot oli kyllä hänen vaimonsa, vaan
+minkään lemmen ajamana ei tämä voinut pyrkiä hänen luokseen.
+
+Margot oli luonnollisesti surupuvussa, vaan Hartleyn silmissä oli hän
+valkoisiin puettu, ja hän seisoi hänen kanssaan kukilla koristetun
+alttarin edessä. Hän oli vieläkin kuulevinänsä sanat:... rakastaa ja
+kunniassa pitää... myötä- ja vastoinkäymisessä...
+
+Se oli tapahtunut kolmisen vuotta sitten.
+
+"Margot — Margot!" kuiskasi hän hiljaa.
+
+Nyt oli tuo tyttömäinen olento ehtinyt jo hänen ovelleen, joka oli auki
+pihamaalle päin. Margot näytti tietävän, missä suojakodin sihteeri oli
+tavattavissa; Raymond Johnson oli sen nähtävästi ilmottanut hänelle.
+Margot pysähtyi ja hänen katseensa osui kirjoituspöydän ääressä
+istuvaan mieheen. Margot kävi kalman kalpeaksi.
+
+Ensin ei David Muir voinut lausua sanaakaan. Liikutus esti häntä
+puhumasta. Hän näki Margotin katselevan häntä tutkivasti, ikäänkuin
+hänen kasvojensa muutos olisi kummastuttanut häntä — ikäänkuin hän
+olisi noiden kärsivien, tuskaantuneiden piirteiden alta etsinyt jotain
+vilausta hänestä, joka oli hänen miehensä.
+
+Vallitsi hetken hiljaisuus.
+
+"Etkö tahdo tulla sisään?" kysyi David Muir tuskin kuuluvasti.
+
+Margot astui kynnyksen yli, katse vielä edelleenkin häneen
+kiinnitettynä.
+
+"Hartley!" huudahti hän viimein. "Sinä _olet_ Hartley!"
+
+Ja Margot tunsi, että vaikkakin hän oli pitänyt mahdollisena, että
+David Muir voisi olla Hartley Lathom, ei hän kuitenkaan ollut voinut
+sitä täydellisesti uskoa.
+
+"Sinun on kai vaikeata uskoa tätä kaikkea", sanoi Muir ponnistetusti ja
+koetti hymyillä.
+
+"Minä... minä olen niin iloinen... niin iloinen!" kuiskasi Margot.
+
+Kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän seisoi poiskäännetyin kasvoin
+erääseen tuoliin nojaten ja koetti hallita itseään; hänen huulensa
+vapisivat niin, ettei hän voinut puhua.
+
+Hartley Lathom oli siis tuo tuntematon David Muir, jonka sankarityötä
+ja työskentelyä kurjien ja kovaosaisten hyväksi hän oli ihaillut.
+
+Tuon viimeisen kauhistuttavan yön jälkeen oli hän pitänyt Hartley
+Lathomia miehenä, joka ei voinut muuta kuin vaipua yhä syvemmälle
+ja syvemmälle. Vaan nyt hän häpesi. Miksi hän oli ollut niin valmis
+uskomaan vain pahaa ja unohtamaan sen, mikä Hartleyssä oli hyvää?
+
+Hänen kolme päivää sitten lähettämänsä kirje oli suuresti liikuttanut
+Margotia. Häntä ei ollut liikuttanut ainoastaan se nöyryys ja
+itsekieltämys, jotka kirjeessä ilmenivät, vaan hän oli myöskin tullut
+huomaamaan, että hän ajatuksissaan oli tehnyt vääryyttä Hartleytä
+kohtaan. Ja nyt sai hän vain uusia omantunnonvaivoja. Siihen kamalaan
+tapaukseen, joka oli särkenyt heidän yhteiselämänsä, ei Margotikaan
+ollut syytön.
+
+Vaitiolon aikana katseli David Muir niitä kalpeita, surullisia kasvoja,
+jotka hänestä olivat kauneimmat maailmassa.
+
+"Miksi et kirjoittanut aikaisemmin?" huudahti Margot vihdoin ja kääntyi
+häneen päin. "Oliko oikein tehty pitää minua tietämättömyydessä?"
+
+"Ei, oikein ei ollut pitää sinua siinä uskossa, että olisit vapaa
+virkkoi Muir hiljaa.
+
+"En tarkota sitä!" lausui Margot kärsimättömästi. "Vaan miksi et
+ilmottanut minulle mitään uudesta elämästäsi ja nykyisestä työalastasi,
+vaan annoit minun luulla pahinta? Minulla olisi todellakin ollut oikeus
+tietää, ettet sinä tuona viimeisenä yönä Greyminsterissä ollut oikea
+Hartley. Jos sen olisin tiennyt, olisin keveämmin kantanut taakkaani."
+
+"Sanoinhan kirjeessäni, Margot", virkkoi hän hiljaa, "että minä
+häpesin pyrkiä sinun luoksesi enää sen vääryyden jälkeen, mitä olin
+sinua kohtaan tehnyt. Minä tunsin menettäneeni pienen paikkani sinun
+sydämessäsi."
+
+Margotia vapisutti. Hän muisti, miten hän tuona hirmuyönä oli väistänyt
+Hartleyn kosketusta, miten hän ei ollut voinut sanoa hänelle edes
+kunnollisia jäähyväisiä, — ja kuitenkin oli hän, Margot, Dick Jardinen
+luota palattuaan valhetellut hänelle! Kuinka hän niinollen olikaan
+voinut tuomita Hartleytä?
+
+"Minä olen aina katunut sitä", kuiskasi Margot, "että minä annoin sinun
+lähteä lausumatta sinulle yhtään sanaa. Minä kadun sitä katkerasti."
+
+"Jumala varjelkoon minua tuomitsemasta sinua", sanoi Muir nopeasti.
+"Enhän minä voinut mitään toivoakaan. Minun vilppini sinua kohtaan — ja
+kauhuni tuon toisen rikokseni johdosta — ne olivat omiansa muodostamaan
+välillemme sellaisen muurin, jonka yli sinun oli mahdotonta päästä.
+Sinä et saa moittia itseäsi, Margot. — Saatuani tietää, ettei minulla
+koskaan ollut sinun sydämessäsi ensi sijaa ja mitä inhoa sinä minua
+kohtaan tunsit — ja että minä olin tullut sinun onnesi tielle — silloin
+en enää voinut lähestyä sinua."
+
+Muir katsoi miettiväisenä häneen.
+
+Margot ei ollut koskaan ennen tuntenut sellaista myötätuntoa kuin nyt.
+Hän ei ollut rakastanut Lathomia niinkuin Jardinea; Hartleyn ja hänen
+välillä oli ollut olemassa vain jonkunlainen toveruussuhde. Hänen
+ystävyytensä ja kunnioituksensa miestään kohtaan olivat jaksaneet
+tyydyttää häntä siksi kuin miehen rikos oli herättänyt hänessä tulisen
+vihamielisyyden, joka kuoletti hänessä kaikki paremmat tunteet.
+
+Vaan nyt oli viha kadonnut niinkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan, ja
+siinä hehkussa, jonka hän jo luuli täysin sammuneen, oli vielä kipeniä,
+jotka sytyttivät myötätunnon; ja sitäpaitsi tunsi hän ylpeyttäkin sen
+johdosta, että hänen miehensä oli niin jalosti voittanut huonomman
+itsensä.
+
+"Nyt minä ymmärrän!" kuiskasi hän tavotellen. "Vaan minä en käsittänyt
+vielä silloin, sillä minä olin katkera ja valmis uskomaan vain pahaa,
+että kaiken rikollisuuden ja vääryyden alla piili toinen Hartley, se
+todellinen Hartley, joka on osottanut olevansa mies. Oh, minä olen niin
+iloinen, niin ylpeä ja iloinen!"
+
+"Kiitos noista sanoistasi, Margot!"
+
+Hartley oli puhunut rauhallisesti, melkein iloisesti, sillä hän jaksoi
+ihmeteltävästi hillitä itseään. Nyt tarttui hän tulisesti Margotin
+molempiin käsiin. Hänellä oli niin paljon vanhoja rakkaita muistoja.
+
+"Voi, rakkahin, rakkahin!" huudahti hän. "Miten ihanaa onkaan tietää,
+että sinä olet antanut minulle anteeksi. Kunpa omantunnonvaivat
+voisivatkin saattaa tehdyt tekemättömiksi. Kunpa voisinkin sovittaa
+kaikki rikokseni. Ja kunpa sinä rakastaisit minua!"
+
+Hän päästi Margotin kädet. Margotin kasvot olivat poiskäännetyt.
+
+"Sinä olet keventänyt minun taakkaani. Ainakin olet sinä poistanut
+katkeruuden. Ja sinun tulee jatkaa niinkuin olet alottanut, sinun
+täytyy urheasti työskennellä."
+
+David Muir ajatteli, että tuskinpa hän enää saisi työtään jatkaa. Hän
+ajatteli Marionia, joka vakoili häntä, ja jolla jo ehkä oli selvillä
+kaikki. Vaan Margotille ei hän kuitenkaan tahtonut siitä kertoa.
+
+”Sinun sanasi, sinun olentosi ja sinun äänesi ovat nyt jälleen
+antaneet minulle uutta rohkeutta", lausui David Muir. Ja kun sinä
+poistut, muistan minä aina tätä hetkeä se on oleva auringonsäde minun
+yksinäisellä tielläni." Hän vaikeni, vaan hetken kuluttua hän huudahti
+vihlovan tuskallisesti: "Jumalani, jumalani, miten minä olen yksin!"
+
+Mutta siinä samassa pelästyi hän omaa heikkouttaan.
+
+"Hartley."
+
+Margotin äänessä oli innokas sointu, ja hänen silmänsä loistivat.
+Tuntui ikäänkuin joku olisi kuiskannut jotain hänen korvaansa. Hartley
+koetti yksinäisenä etsiä sovitusta; vaan hän, hänen vaimonsa ei tehnyt
+mitään sovituksen saavuttamiseksi. Ja kuitenkin oli hänkin rikkonut.
+Vaikkakaan Margot ei häntä rakastanut — hän rakasti toista henkilöä —
+oli Hartley kuitenkin hänen miehensä.
+
+"Hartley", virkkoi hän, "autanko minä sinua kestämään yksinäisyyttä?"
+
+David Muir katsoi kummastuneena häneen.
+
+"Margot! Mitä sinä tarkotat?" huudahti hän liikutettuna.
+
+"Sinä mainitsit kirjeessäsi, että jos sinä tietäisit minun rakastavan
+sinua, niin ehkä me vielä voisimme yhtyä vastaisuudessa. Vaan niinkun
+nytkin on, on minun velvollisuuteni astua sinun rinnallesi tukemaan
+sinua ja koettaa yhdessä sinun kanssasi sovittaa menneisyyttä. Se
+ei tietysti voisi tapahtua Englannissa, vaan jossain kaukaisessa,
+vieraassa maassa, missä ei kukaan meitä tuntisi — siellä voisimme me
+jälleen alottaa yhteiselämän."
+
+Margot puhui rauhallisesti ja rohkeasti, vaan samalla hän ajatteli
+erästä toista miestä, jonka kanssa hän oli toivonut saada jakaa
+elämänsä; hän ei puhunut sydämensä sisimmästä. Mutta velvollisuus on
+sydämen halua suurempi; ja hänen mielestään oli hänen velvollisuutensa
+seurata miestään. Olihan hän kerran luvannut jakaa Hartleyn kanssa
+surut ja murheet niin myötä-kuin vastoinkäymisessä; kuinka hän siis
+voisi nyt, kun Hartley taisteli yksinäisyydessä, jättää hänet oman
+onnensa varaan; kuinka voisi hän rikkoa pyhän lupauksensa.
+
+"Hartley, minä tahdon täyttää velvollisuuteni."
+
+David Muirin silmät loistivat, ja hän teki liikkeen ikäänkuin
+lähetäkseen Margotia; vaan äkkiä painuivat hänen kohotetut käsivartensa.
+
+"Ei", lausui David Muir, "se on ajattelematonta. Minä en ota vastaan
+sinun uhriasi."
+
+Kuultuaan Margotin odottamattomat sanat ja ajateltuaan, miten paljon
+ne merkitsivät, voitti houkutus hänet silmänräpäykseksi. Se oli niin
+houkuttelevaa, niin houkuttelevaa! Siinä seisoi Margot hänen edessään
+nuorena, kukoistavan kauniina, se Margot, jota hän rakasti ja kaipasi.
+
+"Ei." David Muirin ääni oli hillitty ja rauhallinen. "Armaani, minä
+kiitän sinua! Minä olen sinulle hyvin, hyvin kiitollinen! Mutta se on
+mahdotonta — mahdotonta! Minun työalani on täällä. Ja sitäpaitsi —
+se aika on jo ohi, jolloin minä voin tehdä sinut onnelliseksi — tai
+edes tyytyväiseksi. Voi, minä tiedän, tiedän. Minulla ei ole oikeutta
+käyttää hyväkseni sinun ylevämielisyyttäsi, enkä minä tahdokaan sitä
+tehdä. Se on minun viimeinen sanani. Mutta vielä kerran: minä kiitän
+sinua, rakkahani, täydestä sydämestäni minä sinua kiitän."
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja nyt oli Margot poissa ja hän oli yksinään; vaan ilmassa oli jälellä
+hieno, leijaileva tuoksu.
+
+David Muir istui kirjoituspöytänsä ääressä pää käsien varassa ja
+kostein silmin muistellen Margotin jokaista sanaa, jokaista kasvojen
+elettä.
+
+Ja nyt hän oli poissa ja Muir oli jälleen yksin.
+
+"Vaan hän oli halukas siihen, että me jälleen yhtyisimme!" kuiskasi
+hän hiljaa, ja hänen silmissään paloi ihmeellinen loiste. "Hän tahtoi
+uhrautua minun tähteni — hän olisi jälleen ottanut minut! Miten se
+tuntuikaan kummalliselta!" David Muir tunsi, että hän olisi noiden
+Margotin sanojen tähden voinut ryömiä polvillaan ja suudella hänen
+hameensa helmoja.
+
+Hän kohotti päätään ja kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli kiivaan
+ovenavauksen; mietteisiinsä vaipuneena ei hän ollut kuullut naputusta.
+Siinä samassa seisoi Marion Cross hänen edessään. David Muir nousi ja
+hänen vanhat epäluulonsa heräsivät uudelleen. Marion oli viime päivinä
+ollut niin kummallinen. Nyt leimusi hänen silmistään vihan liekki.
+
+Saapuessaan suojakotiin oli Marion nähnyt mrs Lathomin tulevan sieltä,
+vaan Marion oli väistänyt häntä, ikäänkuin hänen vihansa David Muiria
+kohtaan olisi muuttanut hänen käytöksensä mrs Lathominkin suhteen.
+
+Tervehdittyään Muiria lyhyesti lausui Marion äkisti:
+
+"Vai niin, vai oli mrs Lathom täällä! Minä näin hänet äsken."
+
+"Hän oli täällä", myönsi Muir hieman kummastuneena.
+
+"Te ette kai tuntenut häntä? Muir ei vastannut. Hän ymmärsi, että tuon
+melkein epäkohteliaan kysymyksen takana piili jotain salaperääistä.
+
+"Kuinka te molemmat olettekin käyttäneet hyväksenne minun
+herkkäuskoisuuttani!" huudahti Marion — te ja mrs Lathom! Ja hän kun on
+teeskennellyt, ettei hän muka olisi nähnyt teitä koskaan ennen!
+
+"Mrs Lathom ei ole tietänyt, että David Muir oli henkilö, jonka hän
+tunsi", lausui Muir rauhallisesti. "Ja minä puolestani en ole katsonut
+tarpeelliseksi ilmottaa teille, että olen ennen tuntenut mrs Lathomin."
+
+Hänen äänensä oli tyven ja rauhallinen, vaan hän kyllä tiesi, mitä oli
+tapahtunut. Tuo nainen oli saanut selville totuuden. Mikä kohtalon
+kirous se olikaan, että tämä kaikki oli tapahtunut juuri nyt, kun hän
+Margotin käynnin johdosta tunsi niin suurta iloa.
+
+Nähtyään Marionin Greyminsterin asemalla oli hän tuntenut, että
+loppu oli nyt lähellä. Ja sen hän totesi nytkin Marionin leimuavista
+silmistä, jotka ennen olivat olleet niin ystävälliset. Niissä hehkui
+nyt samanlainen tuli kuin silloinkin, kun hän oli vannonut, ettei hän
+antaisi itselleen rauhaa ennenkuin hän löytäisi Fenwickin murhaajan.
+
+"Eikö mrs Lathom tietänyt?" virkkoi hän epäluuloisesti.
+
+"Ei, mrs Lathom ei tietänyt. Ja kuten sanoin, oli minun tarpeetonta
+kertoa teille, että olin tuntenut mrs Lathomin ennen."
+
+Hänen kylmät, rauhalliset sanansa ihmetyttivät Marionia aluksi. Sitten
+huudahti hän tulisesti:
+
+"Niin, teillä lienee ollut painavat syyt olla sitä, samoin kuin paljoa
+muutakin, kertomatta minulle. Voi, miten te olette pettäneet minua
+teennäisellä ystävyydellänne — te ja hän! Ja minä kun pidin hänestä
+niin paljon!" Marion nyyhkytti.
+
+"Minun ystävällisyyteni ei koskaan ole ollut teennäistä," virkkoi Muir
+levollisesti.
+
+Marion hengitti kiivaasti ja hänen silmänsä kipenöitsivät.
+
+"Ja sen te uskallatte sanoa minulle — te! Te koetitte voittaa minun
+myötätuntoni itseänne kohtaan — pettääksenne minut", huusi Marion.
+"Kuinka te olette kehdannut?"
+
+"Minun ystävyyteni ja myötätuntoni teitä kohtaan on aina ollut syvä ja
+totinen", vastasi David Muir. "En ole ollut mikään petturi."
+
+Äkkiä tempasi Marion taskustaan esiin erään valokuvan ja piti sitä
+Muirin silmien edessä. Vaan David Muir ei hiiskahtanutkaan. Hän oli
+varma siitä, että Marion tiesi totuuden.
+
+"Tämä on Hartley Lathomin valokuva", sanoi Marion, "hänen, jonka luona
+Robert Fenwick oli ollut sinä yönä, jolloin hän katosi. Tunnetteko te
+tätä?" kysyi hän.
+
+"Te olette nähtävästi hankkinut sen eilen Greyminsteristä. Se on hyvin
+Lathomin näköinen."
+
+"Kuinka te tiedätte minun eilen olleen Greyminsterissä?"
+
+Muir kohautti olkapäitään.
+
+"Minä näin teidän nousevan junaan siellä. Minäkin olin sattumalta
+siellä."
+
+"Ja minä kun olen luullut, ettette te koskaan uskaltaisi näyttäytyä
+Greyminsterissä", lausui Marion tarkottavasti. Vaan samalla tunsi hän
+rohkeutensa pettävän tuon levollisen, järkähtämättömän miehen edessä.
+
+"Jos partanne olisi poissa, muistuttaisi tämä kuva suuresti teitä?"
+sanoi Marion.
+
+"Se on totta", vastasi Muir kasvojen ilmettäkään muuttamatta, "paitsi
+että palohaavan jättämä arpi on jonkun verran muuttanut suuni sävyä
+eikä suinkaan edukseni, pelkään."
+
+Marion puri huultaan. Ehkä muistutti tuo arpi häntä jostain Muirin
+sankarityöstä — siitä, kun hän pelasti lapsen loimuavista liekeistä.
+Hän, Marion, oli kuullut siitä niin paljon, että hän nyt näki edessään
+koko tapahtuman, kadulla epätoivoisen naisen pienen, itkevän lapsen
+sekä miehen, joka syöksyi keskelle paloa — miehen, jota hän juuri äsken
+oli nimittänyt petturiksi. Marion toivoi, ettei tuo tapaus nyt olisi
+palannut hänen mieleensä; se tuntui jollain tavoin asettuvan hänen
+sielunsa ja hänen kostonhalunsa väliin.
+
+"Te ette siis kiellä olevanne Hartley Lathom?" kuiskasi hän
+hermostuneesti. "Te ette kiellä olevanne se henkilö, joka surmasi
+Robert Fenwickin — joka antoi haudata hänet itsenään pelastuakseen
+perikadosta — te ette siis kiellä?"
+
+"En kiellä sitä — mitä se hyödyttäisi?"
+
+Tyttö henkäsi syvään ja tuijotti Muiriin voimatta lausua sanaakaan.
+
+"Minä surmasin hänet", jatkoi David Muir levollisesti. "Hän tuli
+sinä iltana luokseni puolijuopuneena; hän tuli uhitelemaan minulle
+senvuoksi, että hänen todistuksensa seuraavana päivänä kukistaisi
+minut. Jumala varjelkoon puhumasta pahaa vainajasta — enkä minä
+suinkaan tahdo puolustaa itseäni — — sanon vain totuuden. Olin
+epätoivoisena ja rajattomassa vihan vimmassa tempasin minä ladatun
+revolverin — ja siitä saakka olen elänyt helvetissä. Nyt otaksun teidän
+lähtevän poliisiviranomaisten luo ja antavan minut ilmi. No niin,
+tehkää se, minä en aio paeta."
+
+Marion ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan hänen viime sanoihinsa.
+
+"Te sanoitte, ettei mrs Lathom — vaimonne — tietänyt teidän olevan
+David Muir."
+
+"Pakoni jälkeen Greyminsteristä annoin hänen olla siinä uskossa, että
+olin kuollut. Olin tehnyt häntä kohtaan melkein yhtä paljon pahaa kuin
+teitäkin. Tänään tapasimme ensi kerran. Hän oli sattumalta saanut
+tietää sellaista, mitä minä en koskaan olisi tahtonut tulevan hänen
+tietoonsa. — Mikä onkin ikävintä", lisäsi hän "että kun minut viedään
+oikeuteen, saa myöskin hän, Margot raukkani, osansa häpeästä."
+
+Marionin huulet liikkuivat ikäänkuin hän aikoisi puhua. Hän epäili
+hetkisen, vaan huudahti sitten:
+
+"Millä oikeudella te olette tulleet tänne ja saaneet ihmiset pitämään
+teistä ja uskomaan teidät kunnon mieheksi, kun — kun te sitävastoin
+olettekin — — —" Hän keskeytti lauseensa. "Millä oikeudella?" toisti
+hän.
+
+Muir hymyili heikosti.
+
+"Minun oleskeluni täällä ei tule pitkäaikaiseksi. Kun en ilmottautunut
+poliisiviranomaisille, täytyi minun jonnekin suunnata askeleeni, ja
+täällä olivat ovet avoinna minulle. Minä olin yhtä epätoivoinen, yhtä
+koditon ja hyljätty kuin ken tahansa, jolle tämän laitoksen ovet on
+avattu. Muistakaa, että minulta oli ryöstetty kaikki — ystävät, koti,
+vaimo — ja minua kiusasivat aina lisääntyvät omantunnonvaivat. Voi,
+silloin kun te janositte kostoa ja minä sanoin teille, että murhaaja
+pian saisi kostonsa tai ehkä oli sen jo saanut, silloin sanoin minä
+totuuden — katkeran totuuden?"
+
+Hän vaikeni, vaan jatkoi jälleen yhä kasvavan liikutuksen valtaamana:
+
+"Syytättekö te minua siitä, että minä tahdoin tehdä täällä jotain
+hyvää, siten edes vähäisen rikostani sovittaakseni? Vaikka minä
+mielettömässä vihanpurkauksessa surmasinkin Robert Fenwickin ja sitten
+seurasin luonnollista vaistoa koettaa suojella itseäni, eikö minulla
+silti ollut oikeutta sovittaa rikostani — edes vähäisen? Merkitseekö
+toisia kohtaan osoittamani avuliaisuus ja hyvyys vähemmän senvuoksi,
+että itse olen tehnyt syntiä? Vaan mitä hyödyttää puhua siitä?" lisäsi
+hän väsyneesti. Marion katseli niitä vakoja, jotka kärsimys oli
+uurtanut hänen kasvoilleen.
+
+"Mutta te murhasitte minun Robertini!" huudahti hän itsepäisesti,
+ikäänkuin peläten jotain vaikutusta, joka saisi hänet horjumaan
+päätöksessään. "Ja te tiedätte, että minä hänen kuolemansa jälkeen
+olen hautonut vain kostoa. Te murhasitte hänet ja tulitte sitten tänne
+verisin käsin ja petkutitte minua saattamalla minut pitämään teistä."
+
+Marionen äänestä ilmeni, että hän tunsi itseään kohtaan tehdyn paljon
+vääryyttä.
+
+Muir hymyili jälleen heikosti.
+
+"Murhaajallakin voi olla inhimillisiä tunteita", sanoi hän kuivasti.
+"Sattuma johdatti meidät yhteen. Oliko ihmeellistä, että minä tunsin
+teitä kohtaan syvää sääliä — sitäkin syvempää, kun minä olin syypää
+teidän suruunne? Oliko se ihme? Sanonko teille, milloin minä tunsin
+suurimpana tekoni kataluuden? Se oli silloin, jolloin löysin teidän
+kirjeenne hänen takkinsa taskusta, kirjeenne, joka liikutti minua
+eniten kuin mikään muu asia maan päällä. Se oli se kirje, joka muutama
+päivä sitten joutui teidän haltuunne."
+
+"Tiesittekö te sen?" huudahti Marion.
+
+"Epäilin sitä."
+
+"Tapasin äsken mrs Lathomin. Te pidätte hänestä paljon, vaikkakin
+annoitte hänen olla siinä uskossa, että olitte kuollut", lausui Marion.
+"Ja hän pitää paljon teistä?" Marion huomasi suuren tuskan ilmaantuneen
+Muirin kasvoille. "Nyt olette tavannut hänet jälleen, ja ellen minä
+olisi ottanut selvää siitä, kuka te olette, olisitte te ja hän tulleet
+onnellisiksi koko elämänne ajaksi.
+
+"Onnellisiksi! Vaikk'ette te olisikaan saanut tietää, mikä rikollinen
+raukka minä olen, niin olisi sittenkin onni jäänyt minulle ainaiseksi
+vieraaksi sanaksi. Me kaksi emme enää koskaan voi yhtyä."
+
+"Mutta hänhän on teidän vaimonne ja rakastaa teitä!" huudahti Marion.
+"Onko hän sitten sydämetön? Mitä mies tehneekin pysyy tietysti vaimo
+aina hänen rinnallaan. Hänkö siis ei vaadi mitään uhria?"
+
+"Vaiti! Teillä ei ole oikeutta puhua noin", sanoi Muir ankarasti. Ei
+ole maailmassa uhrautuvampaa naista kuin hän. Tänään tarjoutui hän
+jakamaan kanssani surut ja murheet, — niin, hän tahtoi sen tehdä, vaan
+— minä kieltäydyin vastaanottamasta hänen uhriaan."
+
+"Te kieltäydyitte! Miksi — miksi? Rakastattehan te häntä?
+
+"Enkö minä jo ole tehnyt tarpeeksi pahaa häntä vastaan. Jumalan kiitos
+on minulla niin paljon sydäntä jälellä, että asetan ensi sijalle hänen
+onnensa."
+
+Ja suureksi kummastuksekseen näki hän, miten Marionin silmät täyttyivät
+kyynelillä. Hän puri huultaan pidättääkseen nyyhkytystään.
+
+"Voitte arvata, mitä minulla oli aikomus sanoa teille tänne tullessani,
+sillä te tiedätte, miten paljon minä rakastin Robert Fenwickiä. En
+ajatellutkaan antaa mitään anteeksi. Olin päättänyt lähteä täältä
+suoraa päätä poliisiviranomaisten luokse."
+
+Marion vaikeni, vaan jatkoi pian:
+
+"Mutta nyt olen muuttanut mieltäni. Ehkä se on tuhmaa, vaan mieleni
+olen muuttanut kaikessa tapauksessa. Teidän salaisuutenne ei tule ilmi.
+Kukaan elävä sielu ei saa sitä koskaan tietää."
+
+Muir katsoi häneen liikutettuna.
+
+"Minä en muuta voi", lausui tyttö murtuneella äänellä. "Saatuani ilmi
+salaisuuden päätin kovettaa sydämeni teitä kohtaan. Vaan te olette hyvä
+mies, niin hyvä mies... Minä tiesin, mitä te teitte Westminsterissä.
+Koetin vakuuttaa itselleni, että te olette roisto ja teeskentelijä,
+vaan sydämeni ei tahtonut vakuutustani uskoa. Nyt on katkeruus
+voitettu. Minä — minä vain suren teidän tähtenne — minä suren sitä,
+ettette te ja hän — —."
+
+Hän keskeytti, vaan Muir arvasi, mitä hän tarkotti.
+
+"Jos Robert tällä hetkellä voi nähdä minut, niin hän tietää, etten minä
+sure häntä vähemmän senvuoksi, että on olemassa parempiakin seikkoja
+kuin kosto. Teidän salaisuutenne on minunkin salaisuuteni. Suojakoti
+tarvitsee teitä, mr Muir... Jatkakaa niinkuin olette alkanutkin!"
+
+Hänen äänensä petti. Silmänräpäyksen ajan seisoivat he vaiti ja
+katselivat toinen toisiansa. David Muir yritti puhua, vaan Marion esti
+häntä.
+
+"Ei, ei! Älkää sanoko mitään!" lausui hän nyyhkyttäen, kääntyi ja lähti
+pois huoneesta.
+
+Muir vaipui tuolille ja peitti kasvonsa käsiinsä. Kyynelet tippuivat
+hänen sormiensa välitse.
+
+Ja vielä eilen hän oli ollut epätoivoissaan. "Hyödytöntä taistelua,
+toivotonta pyrkimystä!" oli hän sanonut itsekseen, — ja nyt!
+
+Nostaessaan päänsä loistivat hänen silmänsä. Hän oli saanut jälleen
+toivoa ja rohkeutta.
+
+"Tämä on ollut ihmeiden päivä", kuiskasi itselleen se mies, joka kerran
+oli ollut Hartley Lathom.
+
+Kaksi ihmettä oli tapahtunut — ja kumpikin niistä oli aivan
+odottamattomalla tavalla keventänyt hänen taakkaansa. Kaksi naista oli
+osottanut häntä kohtaan suurta jaloutta — kaksi naista, joita kumpaakin
+vastaan hän oli rikkonut. Marion oli sanonut, että hän oli hyvä mies...
+että suojakoti tarvitsi häntä... että hänen tuli jatkaa niinkuin oli
+alkanutkin.
+
+David Muir oli tuntenut säilän päänsä yllä; hän oli tiennyt Marionin
+epäilevän häntä, Ja hän oli pelännyt ilmitulemista sekä itsensä että
+Margotin tähden.
+
+Vaan nyt oli vaara ohi. Tie oli jälleen hänen edessään suora ja
+esteetön, joskin hänen täytyi kulkea sitä yksinään. Mutta ei yksin
+kevennys ollut saanut häntä kyyneliä vuodattamaan, vaan myös tietoisuus
+siitä, että Marion oli antanut hänelle anteeksi. Ja koska Marionkin
+uskoi, niin täytyi hänen itsensäkin uskoa, että Jumala oli antanut
+hänelle sovittamisen mahdollisuuden.
+
+Toivoa, rohkeutta ja elämänhalua, sitä olivat nuo molemmat
+naiset hänelle antaneet. — Äkkiä muisti hän unohtaneensa erään
+velvollisuutensa.
+
+"Minä olen unohtanut Bramptonin!"
+
+David Muir tunsi omantunnonvaivoja kulkiessaan pihan poikki johtajan
+huoneeseen. Miksi hän ei ollutkaan käynyt siellä jo eilen illalla?
+
+"Ehkä Raymond Johnsonin levottomuus oli turhaa", koetti hän vakuutella
+itselleen. Vaan ennenkuin hän oli ehtinyt rappuset puoliväliin kuuli
+hän ääntä, joka pani hänen verensä seisahtumaan. Kamalan aavistuksen
+valtaamana kiirehti hän ylös rappusia.
+
+Ääni kuului yhä selvemmin. Se tuli johtajan lukitun oven takaa.
+Sellaisen äänen oli David Muir kuullut ennenkin — silloin kun hän oli
+raivannut itselleen tien poliisiketjun läpi ja syöksynyt liekkeihin.
+Hän kuuli litinää ja rätinää, tukahutettua huutoa, ja oven raoista
+tunkeutui ulos harmaata savua.
+
+Epätoivoissaan koetti hän vetää ovea auki; se oli lukittu. Hän
+heittäytyi koko ruumiillaan kerta toisensa perään sitä vastaan, ja
+vihdoin antoikin lukko perää. Hän syöksyi huoneeseen, joka oli aivan
+täynnä savua. Toinen ovi oli puoleksi avoinna, ja hän näki viereisen
+huoneen lattialla miehen makaavan matolla liekkien ympäröimänä.
+Lattialla kyti vielä sikaarinpätkä. Muir tiesi, että johtajalla oli
+tapanaan synkkinä hetkinä lakkaamatta poltella sikaareja.
+
+Juostessaan maassa makaavan miehen luo huusi hän niin kovaa kuin
+jaksoi: "Tuli on irti!" Mutta hän kyllä huomasi, miten kaikki oli
+toivotonta.
+
+Hän koetti nostaa Bramptonia, vaan tämä oli liikkumaton. Oliko hän
+vain tiedoton, vaiko jo kuollut, savuun tukehtunut. Hänen vaatteensa
+paloivat. Muir riisti takin yltään ja koetti tukahuttaa liekkejä.
+Itse hän oli melkein sokea savusta ja kuumuudesta, ja hän horjui
+koettaessaan raahata Bramptonia ovea kohti.
+
+Hänen onnistui päästä etuhuoneeseen, vaan siellä tunkeutui savu hänen
+silmiinsä, suuhunsa ja sieramiinsa, hänen vaatteensa paloivat ja
+voimatonna irtaantuivat hänen kätensä Bramptonista. Hän horjui, kaatui
+ja satutti päänsä tammisen pöydän terävään kulmaan.
+
+Siitä hänet löydettiin vähän senjälkeen. Hänen huutonsa oli kuultu,
+huoneeseen saavuttiin, hänet raahattiin ulos, tosin pahasti palaneena,
+vaan kuidenkin vielä hengissä. Isä Brampton oli kuollut. Ehkä hän oli
+heittänyt henkensä jo silloin kun David Muir ehti apuun.
+
+
+
+
+XV
+
+Myöhemmin.
+
+
+"Laupiaan samarialaisen suojakoti palaa! Mitään ei voida pelastaa!"
+
+"Mr Muir ja isä Brampton ovat molemmat saaneet surmansa liekeissä!"
+
+Niin huudettiin puolen tunnin perästä ympäri Westminsteriä.
+
+Itse asiassa ei koko suojakoti suinkaan ollut vaarassa. Nuo kaksi
+huonetta kyllä turmeltuivat perinpohjin, vaan tulen valta saatiin
+kuitenkin pian talttumaan. Vaan kulovalkean tavoin levisi huhu
+johtajan ja mr Muirin kuolemasta. Väkeä tungeskeli suojakodin portilla
+tiedustelemassa, oliko tuo kamala huhu totta.
+
+Johtaja oli kuollut ja mr Muir hengenvaarallisesti vahingoittunut. Ei
+ollut mitään toivoa hänen eloonjäämisestään. Naiset itkivät, ja jurojen
+miesten päät painuivat alas.
+
+"Hän oli todellakin miesten mies", sanoi muuan laivaveistämön työmies.
+"Ja ajatelkaa, että hän neljä kuukautta sitten selvisi ehjin nahoin
+tuosta kamalasta palosta. Minä en olisi tehnyt sitä hänen sijassansa,
+en vaikka olisin saanut tuhat puntaa! Ja nyt piti hänen kuolla
+tämmöisessä pienessä pärevalkeassa", lisäsi hän nyyhkyttäen.
+
+Marion Cross kiirehti kalpeana ja itkien pihan yli. Tavatessaan Raymond
+Johnsonin tarttui hän hänen käsivarteensa.
+
+"Sanokaa, sanokaa, eihän ole totta, että mr Muir —?" huusi hän.
+
+Johnson nyökkäsi surullisena päätään. Tuo hirveä onnettomuus oli aivan
+lamauttanut hänet.
+
+"Mies parka, mies parka! Hän on tuolla sisällä, minä tulen juuri
+sieltä. Hän ei elä iltaan saakka." Hän vaikeni ja kyynelet vuotivat
+pitkin hänen poskiaan.
+
+"Voi, hän ei saa kuolla! Jotain toivoa täytyy olla!" valitteli Marion.
+
+Veli Raymond pudisti päätään.
+
+"Minä pelkään, ettei ole mitään toivoa. Hän on ollut koko ajan
+tiedoton. Kenkään ei tiedä, miten kaikki on tapahtunut, emmekä me
+koskaan saakaan sitä tietää. Joku kyllä oli nähnyt Muirin menneen
+johtajan asuntoon päin vähän ennen paloa. Ehkä hän löysi huoneet
+tulessa ja koettaessaan pelastaa isä Bramptonia sortui itse liekkien
+uhriksi."
+
+"Täytyy lähettää hakemaan erästä henkilöä?" huudahti Marion äkkiä. "Mrs
+Lathomia. Teidän tulee heti lähettää hänelle sana. Hän — hän oli hyvä
+ystävä mr Muirin kanssa. Tiedättehän te hänen osotteensa Lontoossa?"
+
+Raymond Johnson tiesi sen. Hän oli saanut sen kuulla edellisenä
+päivänä mrs Lathomilta itseltään. Marion juoksi sähköttämään hänelle.
+Merkillistä, että hän melkein unohti isä Bramptonin. Koko hänen
+tuskansa kohdistui vain siihen mieheen, joka oli murhannut Robert
+Fenwickin.
+
+Ja kun Marion muisti, miten paljon Muir rakasti sitä naista, jonka
+uhria hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan, oli hänen ensi
+ajatuksensa, että tapauksesta oli heti ilmoitettava Margotille, sillä
+jos David Muir vielä avaisi silmänsä, täytyisi hänen saada viimeisen
+kerran nähdä rakastettunsa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oltuaan tiedottomana monta tuntia avasi David Muir vihdoinkin väsyneet
+silmänsä, ja hän näki Margotin vuoteensa vieressä.
+
+Hän hymyili heikosti, ojensi kätensä ja tarttui Margotin käteen,
+Margotin, jonka silmissä kyynelet tulvehtien vuotivat.
+
+"Rakkahin, älä itke!" kuiskasi sairas. "Ei ole syytä itkeä. En
+olisi voinut toivoa itselleni tämän suurempaa onnea: nähdä sinut
+vielä kuolinvuoteenikin ääressä kaikkien niiden ihanien sanojen
+jälkeen, mitkä minulle lausuit aamulla. Minä olen niin iloinen — niin
+rauhallinen ja iloinen. Vaan lupaa minulle, Margot: niin elämässä
+kuin kuolemassa olin minä David Muir. Lupaa se minulle," pyysi hän
+hartaasti. "Sinun tähtesi ei totuus saa tulla ilmi. — Sinä ymmärrät,
+ettei salaisuuden ilmituleminen enää hyödytä mitään — vaan ehkä minun
+kuolemani — se aukaisee sinulle tien onneen; ja, rakkahin, viimeinen
+toivoni on, että sinä tulisit onnelliseksi!"
+
+Ja kun loppu tuli, olivat he vielä käsikkäin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niin lepää Robert Fenwick Greyminsterissä korkean katedraalin suojassa,
+ja hänen hautakivessään on sen miehen nimi, joka hänet murhasi.
+
+Mutta pieneen messinkitauluun suojakodin kappelissa on kaiverrettu:
+
+                  David Muirin
+                   muistolle,
+    hänen, jonka elämä sammui kesäkuussa v —
+                       _Ei ole suurempaa rakkautta kuin
+                    antaa henkensä toisten edestä_.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78869 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..94bc8c8
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1 @@
+[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78869](https://www.gutenberg.org/ebooks/78869)