Initial commit of ebook 78982 filesHEADmain

4 files changed, 5552 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..9f57f44
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,13 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
+*.htm text
+*.html text
+*.png binary
+*.jpg binary
+*.svg text
+*.pdf binary
+*.bmp binary
+*.zip binary
+*.midi binary
+*.mp3 binary
diff --git a/78982-0.txt b/78982-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..e7ce7f9
--- /dev/null
+++ b/78982-0.txt
@@ -0,0 +1,5527 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78982 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+PIKKU HEIDI
+
+Kertomus Alpeilta
+
+
+Kirj.
+
+JOHANNA SPYRI
+
+
+Suomennos
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1926.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+  1. Tunturisedän luo.
+  2. Iso-isän luona.
+  3. Laitumella.
+  4. Iso-äidin luona.
+  5. Joku tulee vieraisille ja vielä toinenkin, jonka
+     vierailusta on tärkeitä seurauksia.
+  6. Uusi luku ja ihan uusia asioita.
+  7. Neiti Rottenmeier viettää levottoman päivän.
+  8. Levottomuutta Sesemannin talossa.
+  9. Isäntä kuulee talossaan kaikenlaista, jota hän ei ennen
+     ole kuullut.
+ 10. Mummo.
+ 11. Heidi edistyy tiedoissa, mutta kuihtuu ruumiillisesti.
+ 12. Sesemannin talossa kummittelee.
+ 13. Kesä-iltana tunturille.
+ 14. Pyhänä, kun kirkonkelloja soitetaan.
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN LUKU.
+
+Tunturisedän luo.
+
+
+Ystävällisestä Maynfeld-kylästä johtaa kapea, kiemurteleva polku tiheää
+metsikköä ylöspäin vuorienhuippujen juurelle, jotka sillä puolen
+ylhäisinä ja vakavina piirittävät laaksoa. Vähitellen polku alkaa yhä
+jyrkemmin kohota, ja lyhyt tunturiruoho sekä mehukkaat yrtit tervehtivät
+tuoksullaan vaeltajaa; tämä polku johtaa suoraan ylös Alpeille asti.
+
+Mainittua polkua astui eräänä kesäkuun aamuna kookas, reippaan näköinen
+tyttö, taluttaen lasta, jonka jo entisestään ahavoituneet kasvot aurinko
+oli paahtanut tulipunaisiksi. Ei ihmettäkään, sillä lapsi oli kesän
+helteestä huolimatta vaatetettu kuin kovimman pakkasen varalle. Tuo
+pieni tyttönen näytti tuskin viisivuotiaalta, vaikkei juuri ollut
+helppoa saada mitään käsitystä hänestä, sillä hänellä oli ainakin kaksi,
+ellei kolme pukua yllään ja päällepäätteeksi suuri punainen pumpulihuivi
+niin moneen kertaan ympärilleen kiedottuna, että mainittu pieni henkilö
+näytti varsin muodottomalta, kun hän palavissaan pyrki vaivalloisesti
+ylöspäin raskaissa nauloitetuissa vuorikengissään.
+
+Tunnin verran he olivat astuneet, kun he saapuivat erääseen vuoririnteen
+puolitiessä sijaitsevaan paikkaan, jota yleisesti nimitettiin "kyläksi".
+Täällä heitä puhuteltiin joka rakennuksesta, milloin ikkunoista, milloin
+ovista, milloin taas tiellä, sillä tyttö oli näiltä seuduin kotoisin.
+Hän ei kuitenkaan pysähtynyt missään, vaan vastasi ainoastaan ohimennen
+kaikkiin tervehdyksiin ja kysymyksiin, kunnes he saapuivat kylän
+viimeiselle asunnolle.
+
+"Odota hieman, Dete", huudettiin hänelle eräästä ovesta, "minä saatan
+sinua kappaleen matkaa."
+
+Puhuteltu pysähtyi; samassa irtautui lapsi hänestä ja istahti maahan.
+
+"Oletko väsynyt, Heidi?" kysyi Dete.
+
+"En, vaan minun on kuuma", vastasi lapsi.
+
+"Pian saavumme perille, koeta vähän vielä ponnistaa voimiasi ja astua
+pitkin askelin, niin olemme tunnin perästä ylhäällä", puheli Dete
+kehoittaen.
+
+Samassa astui harteva, hyväntahtoisen näköinen vaimo heidän luoksensa.
+Lapsi nousi ylös ja seurasi vähän jälempänä ystävyksiä, jotka heti
+rupesivat vilkkaasti keskustelemaan kylän asukkaista ja monenmoisista
+seudun kuulumisista.
+
+"Mutta minne sinä oikeastaan tuon lapsen kanssa aiot, Dete?" kysyi
+viimeksi seuraan liittynyt. "Hän on varmaankin sisarvainajasi pieni
+orpotyttö?"
+
+"Niin on", vastasi Dete, "vien hänet tuonne iso-isän luokse."
+
+"Mitenkä, jätätkö hänet tunturi-ukon luo? Oletko menettänyt järkesi,
+Dete! Miten semmoisia saatat ajatellakaan? Ukko heti lähettää sinut
+takaisin!"
+
+"Sitä hän ei voi tehdä: hän on lapsen iso-isä, hänenkin täytyy tehdä
+jotakin lapsen hyväksi; tähän asti olen minä pitänyt huolta siitä, ja
+sen sanon sinulle ennakolla, Barbel, etten minä tuon lapsen tähden jätä
+semmoista paikkaa, joka minulle nyt on tarjona. Tehköön iso-isä nyt
+tehtävänsä."
+
+"Niin, kyllä, jos hän olisi samanlainen kuin muut ihmiset", sanoi pieni
+Barbel vilkkaasti, "mutta tunnethan sinä hänet! Lapsi ei menesty hänen
+luonaan! Mutta mihin sinä itse sitten aiot?"
+
+"Frankfurtiin", selitti Dete, "siellä saan erinomaisen hyvän paikan.
+Herrasväki oli jo viime kesänä Ragatzissa kylpemässä, ja minä siivosin
+heidän huoneensa. He tahtoivat jo silloin minua mukaansa, mutta minä en
+päässyt. Tänä kesänä ovat he tulleet takaisin ja uudistaneet pyyntönsä,
+ja nyt lähden kuin lähdenkin, siitä saatat olla vakuutettu."
+
+"Minä en tahtoisi olla tuon lapsen sijassa", huusi Barbel päivitellen.
+"Eihän kukaan ihminen tiedä, miten vanhuksen laita tuolla ylhäällä
+oikein on! Hän ei välitä kenestäkään; vuosikausiin ei hän ole pistänyt
+jalkaansakaan kirkkoon, ja kun hän kerran vuodessa tulee kylään, paksuun
+sauvaansa nojautuen, pelkää ja karttaa jokainen häntä. Hänen tuuheat
+kulmakarvansa ja hirmuinen partansa tekevät hänet intiaanin ja pakanan
+näköiseksi; kiittääpä onneansa, jos joku muu on mukana, kun hän tulee
+vastaan."
+
+"Entäs sitten", sanoi Dete uhmaellen, "hän on iso-isä ja hänen täytyy
+pitää huolta lapsesta, ei suinkaan hän sitä mitenkään vahingoita ja
+muutenkin hänen velvollisuutensa on vastata siitä eikä minun."
+
+"Tahtoisin vain tietää", sanoi Barbel tutkivasti, "mikä vanhuksen
+omaatuntoa oikeastaan vaivaa, kun hänellä on semmoiset silmät ja kun hän
+asuu niin ypö yksin tuolla ylhäällä tunturilla eikä juuri koskaan tahdo
+näyttäytyä muille. Hänestä puhutaan kaikenlaista; sinä varmaankin tiedät
+jotakin siitä sisaresi kautta, eikö niin, Dete?"
+
+"Tietysti, mutta minä en sitä sano; jos hän sen saisi kuulla, joutuisin
+pahempaan kuin pulaan."
+
+Mutta Barbel olisi jo aikoja sitten mielellään tahtonut tietää minkä
+vuoksi Tunturisetä näytti ihmisiä vihaavan, minkä vuoksi hän asui
+yksinään ylhäällä vuorella ja minkä tähden ihmiset hänestä puhuivat vain
+puolin sanoin, ikäänkuin he olisivat pelänneet häntä vastustaa,
+vaikkeivät liioin tahtoneet häntä puolustaakaan. Hän ei myöskään
+tiennyt, miksi kaikki ihmiset kylässä nimittivät vanhusta
+Tunturisedäksi; eihän ukko saattanut olla kaikkien asukasten todellinen
+setä, mutta koska muut niin tekivät, niin ei hänkään koskaan nimittänyt
+vanhusta muulla nimellä. — Barbel oli vasta nykyään naimisen kautta
+joutunut kylään; sitä ennen hän oli asunut Prättigaussa, eikä siis
+tarkoin tuntenut henkilöitä eikä tapauksia kylän ja seudun vanhemmilta
+ajoilta. Dete, hänen hyvä ystävänsä, oli sitä vastoin kylässä syntynyt
+ja kasvanut, ja oli siellä asunut äitinsä luona, kunnes äiti vuosi
+sitten kuoli, jolloin Dete muutti Ragatzin kylpylaitokseen ja sai
+tuottavan palvelijapaikan eräässä suuressa hotellissa. Hän oli tänä
+aamuna tullut lapsen kanssa Ragatzista; erään tuttavansa kanssa, joka
+matkusti kotiinsa, oli hän heinäkärryillä päässyt Maynfeldiin asti. —
+Barbel tahtoi nyt käyttää tilaisuutta hyväksensä ja saada tietoa näistä
+asioista; hän tarttui tuttavallisesti Deten käsivarteen ja sanoi:
+"Sinulta nyt saan kuulla, kuinka paljon totta ihmisten puheissa on,
+sillä sinä varmaankin tiedät, arvaan minä, koko asian. Sanohan minulle,
+miten vanhuksen laita oikeastaan on, onko hän aina vihannut ihmisiä
+niinkuin nyt?"
+
+"Tarkoin en tietenkään voi sanoa, onko hän aina ollut sellainen. Minä
+olen nyt kuudenkolmatta, ja hän on varmaankin jo seitsemänkymmenen
+vuoden vanha, niin ettei sinun tule odottaakaan, että olisin nähnyt
+hänet nuorena. Jos vain tietäisin, ettei juttu leviäisi ympäri koko
+Prättigaun, saattaisin sinulle kertoa yhtä ja toista hänestä; äitini oli
+näet Domleschgista niinkuin hänkin."
+
+"Ah, mitä vielä, Dete, mitä sinä tarkoitat?" sanoi Barbel hiukan
+närkästyneenä. "Prättigaussa ei pahoin juoruta, ja voinhan minä jotain
+pitää salassakin jos niin tahdotaan. Kerrohan vain minulle, ei sinun
+sitä tarvitse katua."
+
+"No niin, voinhan kertoa, mutta pidä myös sanasi", muistutti Dete, ja
+katseli ensin ympärilleen nähdäksensä, oliko lapsi niin likellä, että
+saattaisi kuulla mitä puhuttiin, mutta lasta ei näkynyt missään; se oli
+jo aikoja sitten jäänyt seuraajistaan, vaikkeivät he sitä vilkkaasti
+keskustellessaan olleet huomanneet. Dete pysähtyi ja katseli joka
+taholle. Polku kiersi monessa mutkassa, mutta saattoi sentään nähdä
+kylään asti, eikä siellä näkynyt ketään.
+
+"Nyt näen tytön", selitti Barbel. "Katso tuolla", ja hän näytti
+etusormellaan polkua alaspäin. "Hän kiipeää Vuohi-Pekan ja hänen
+vuohiensa kanssa. Minkähän tähden Pekka tänään näin myöhään saattaa
+eläimiä? Mutta sen parempi, hänen sopii pitää huoli lapsesta, niin sinä
+saat kertoa."
+
+"Huolenpidosta ei Pekalla ole suurta vaivaa", muistutti Dete, "lapsi ei
+ole tyhmä viisivuotiaaksi. Hän pitää kyllä silmänsä auki, eikä se
+suinkaan haittaa, sillä vanhuksella ei ole muuta omaisuutta kuin kaksi
+vuohta ja tunturimajansa."
+
+"Eikö hänellä koskaan muuta ole ollutkaan", kysyi Barbel.
+
+"Hänelläkö? Niin, luulenpa hänellä olleen vähän enemmänkin", vastasi
+Dete innostuen. "Hän on omistanut talon, joka oli kauneimpia
+talonpoikaistiloja Domleschgissa. Hän oli vanhin poika, ja hänellä oli
+ainoastaan yksi veli, joka oli hiljainen ja hyvänsävyinen. Mutta
+vanhempi veli ei tahtonut tehdä muuta kuin herrana matkustella maita
+mantereita seurustellen pahojen ihmisien kanssa, joita ei kukaan
+tuntenut. Koko talon hän hävitti, ja kun hän oli saattanut asiat tälle
+kannalle, kuolivat hänen isänsä ja äitinsä surusta, ja veli, josta myös
+oli tullut kerjäläinen, lähti murheissaan maailmalle, mihin, sitä ei
+tiedä kukaan. Setä itse, jolla ei enää ollut muuta jäljellä kuin huono
+nimensä, katosi myöskin. Aluksi ei kukaan tiennyt, mihin hän oli
+joutunut; sitten saatiin kuulla hänen sotamiehenä lähteneen Neapeliin,
+ja senjälkeen ei hänestä taas kuulunut mitään kahteentoista tai
+viiteentoista vuoteen. Silloin ilmestyi hän jälleen yhtäkkiä
+Domleschgiin, hänellä oli muassaan puolikasvuinen poikalapsi, jonka hän
+tahtoi saattaa muitten ihmisten seuraan, mutta kaikki ovet suljettiin
+häneltä, eikä kukaan tahtonut hänestä mitään tietää. Tämä katkeroitti
+hänen mielensä; hän sanoi iäksi päiviksi jättävänsä Domleschgin ja
+muutti poikansa kanssa tänne kylään. Vähän rahaa hänellä lienee ollut,
+sillä hän antoi poikansa Topiaan opetella rakentajaksi. Tämä oli
+sävyinen mies, johon kaikki kylän asukkaat mieltyivät, mutta vanhukseen
+ei kukaan luottanut. Sanottiin hänen karanneen Neapelista, koska hänelle
+muuten olisi siellä pahoin käynyt; hän oli näet lyönyt jonkun
+kuoliaaksi, ei sodassa tietysti, vaan tappelussa. Mutta me tunnustimme
+sukulaisuutemme hänen kanssansa, minun äitini isoäiti ja hänen
+isoäitinsä olivat näet olleet sisarusten lapsia. Me nimitimme häntä siis
+sedäksi, ja koska olimme tuttuja kaikkien kyläläisten kanssa, rupesivat
+kaikki muutkin nimittämään häntä sedäksi, ja kun hän sittemmin muutti
+tunturille, sai hän nimen Tunturisetä."
+
+"Mutta miten Topiaan kävi", kysyi Barbel uteliaasti.
+
+"Odota hieman, niin saat kuulla, enhän voi kaikkea kertoa yhtä aikaa",
+selitti Dete. — "Niin, Topias oli Melsissä opissa, sieltä hän palasi
+oppiaikansa kuluttua kylään ja otti sisareni Adelheidin vaimokseen. He
+olivat aina rakastaneet toisiaan ja olivat avioliitossaan varsin
+onnelliset. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Jo kaksi vuotta sen jälkeen
+putosi eräästä rakennuksesta, jossa Topias oli työssä, hirsi, joka
+paikalla löi hänet kuoliaaksi. Kun hän sitten pahoin runneltuna
+kannettiin kotiin, sairastui Adelheid kauhusta ja surusta vaikeaan
+kuumetautiin, josta hän ei enää parantunut, hän oli enimmäkseen
+semmoisessa tilassa, ettei tiedetty, nukkuiko hän vai oliko valveilla.
+Ainoastaan pari viikkoa senjälkeen, kun Topias oli haudattu, haudattiin
+myös Adelheid. Silloin puhuivat kaikki ihmiset molempien onnettomasta
+kohtalosta. Hiljaa sekä ääneen lausuttiin, että tämä oli rangaistus
+sedän pahasta ja jumalattomasta elämästä. Se tuli hänen omiinkin
+korviinsa, ja pappikin koetti herättää hänen omaatuntoansa katumukseen,
+mutta hän paatui sitä hirmuisemmin eikä enää puhutellut ketään, ja
+kaikki väistivätkin häntä, minkä taisivat. Yhtäkkiä saatiin kuulla, että
+hän oli vetäytynyt tunturille ainaiseksi, ja siitä päivin hän elää
+epäsovussa sekä Jumalan että ihmisien kanssa. Adelheidin pienen lapsen
+otimme me luoksemme, äiti ja minä; hän oli silloin vuoden vanha. Kun nyt
+äiti viime kesänä kuoli, ja minä lähdin Ragatziin vähän ansaitakseni,
+annoin lapsen hoidettavaksi vanhalle Urselille Pfäfferdorfissa. Viivyin
+Ragatzissa talvenkin; olin näet tilaisuudessa saamaan kaikenlaista
+työtä, minä kun vähän osaan ommella ja paikkailla. Aikaisin keväällä
+tuli herrasväki Frankfurtista, sama näet, jota toissa kesänä olin
+palvellut, ja nyt he tahtoivat minua mukaansa. Ylihuomenna me lähdemme,
+ja paikka on hyvä, sen saatan sinulle vakuuttaa!"
+
+"Ja vanhukselle tuolla ylhäällä aiot jättää lapsukaisen. Minua todella
+ihmetyttää, että semmoista saatat ajatellakaan, Dete", sanoi Barbel
+soimaten.
+
+"Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?" vastasi Dete. "Minä olen täyttänyt
+velvollisuuteni lasta kohtaan. Enhän minä saata ottaa viisivuotiasta
+lasta mukanani Frankfurtiin. Mutta mihin sinä olet menossa, Barbel,
+olemmehan jo puolitiessä tunturille?"
+
+"Minä olenkin jo perillä", vastasi Barbel, "minulla on Vuohi-Pekan
+Briitan kanssa puhumista. Hän kehrää minulle talvisin. Hyvästi, Dete,
+onnea matkalle!"
+
+Dete ojensi kätensä seurakumppanilleen, sitten hän jäi seisomaan
+Barbelin lähestyessä pientä majaa, joka sijaitsi notkossa, tuulen
+suojassa, vähän matkaa polulta. Vuoren suoja olikin sangen tarpeellinen
+majalle, sillä se näytti ränsistyneeltä; sen asukkaista oli kauheaa
+kuulla, kun koko maja, ovet, ikkunat ja seinähirret tärisivät Föhnin
+rajusti puhaltaessa. Semmoista raju-ilmaa ei pieni maja olisi kestänyt
+aavalla tunturilla, vaan se olisi ehdottomasti vyörynyt suin päin alas
+laaksoon.
+
+Tässä majassa asui Vuohi-Pekka, yhdentoistavuotias poika, joka aina
+aamusin haki kylän vuohet saattaakseen ne ylös tunturille syömään
+mehevää tunturiruohoa. Iltasin juoksi hän taas kevytjalkaisine
+seuralaisineen vuoria myöten alas kylään. Sinne saavuttuaan vihelsi hän
+sormiinsa merkiksi, että jokainen sai tulla perimään elukkansa.
+Enimmäkseen lähetettiin pieniä poikia ja tyttöjä niitä hakemaan, sillä
+vuohet olivat niin rauhallisia, ettei niitä tarvinnut ensinkään pelätä,
+ja koska nämä olivat ainoat hetket päivästä, jolloin Pekka kesän aikana
+oli tilaisuudessa seurustelemaan yhdenikäistensä kanssa, viipyi hän niin
+kauan kuin suinkin heidän kanssansa leikkimässä. Muuten hän eli vain
+vuohiensa seurassa. Tosin hänellä oli kotonaan sekä äiti että iso-äiti,
+mutta heidän kanssansa hän ei joutanut paljon olemaan, sillä aamusin oli
+hänen varhain lähteminen ja iltasin hän palasi niin myöhään, että töin
+tuskin ennätti syödä illallista, ennenkuin jo nukkui makeinta untaan.
+Hänen isäänsä, joka nuorempana oli myös hoitanut samaa ammattia,
+nimitettiin niinikään Vuohi-Pekaksi. Hän oli muutamia vuosia sitten
+saanut surmansa puun kaadannassa. Vaimon nimi oli Briitta ja häntä
+nimitettiin Vuohi-Pekan Briitaksi. Sokeaa iso-äitiä sanoivat yleensä
+vanhat sekä nuoret iso-äidiksi.
+
+Dete oli ainakin kymmenen minuuttia odotellen katsellut joka taholle,
+eivätkö lapset ja vuohet jo tulisi näkyviin, mutta kun hän ei niitä
+huomannut, nousi hän vähän ylemmäksi paremmin nähdäkseen yli koko polun.
+Sieltä hän nyt kurkisteli sinne ja tänne ja hänen kasvonsa ja liikkeensä
+ilmaisivat suurta maltittomuutta. Sillä välin lapset vähitellen
+lähestyivät monta vertaa pidempää tietä myöten, sillä Pekka tiesi varsin
+hyvin, missä paikoin vuohien mieliruohoa ja pensaita kasvoi, ja
+senvuoksi hän niiden kanssa poikkesi kauaksi tieltä. Alussa pieni tyttö
+oli kuumuudesta menehtymäisillään kömpiessään paksussa puvussaan
+vaivalloisesti jäljessä. Hän ei puhunut sanaakaan; katseli vain
+taukoamatta milloin Pekan keveitä vaatteita, milloin vuohien paljaita ja
+vielä keveämpiä hoikkia jalkoja, joita ne sukkelasti liikuttelivat sinne
+tänne kiivetessään pensastunutta ja kivistä vuorenrinnettä. Yhtäkkiä
+istuutui lapsi maahan ja riisui nopeasti kengät ja sukat jaloistaan,
+sitten hän nousi taas ylös, heitti paksun punaisen huivin yltään,
+aukaisi yhtä kiireesti pienen mekkonsa ja riisui sen; mutta hänellä oli
+vielä toinen sen alla, sillä Dete-täti oli pannut lapselle pyhäpuvun
+arkipuvun päälle, jottei hänen tarvitsisi niitä kantaa.
+Silmänräpäyksessä oli sekin poissa, ja lapsi seisoi siinä keveässä
+alushameessa ojentaen tyytyväisenä paljaita käsivarsiaan, joita vain
+lyhyet paidanhihat peittivät. Senjälkeen hän pani kaikki vaatteet
+kauniisti kokoon ja sitten kiipesi ja juoksi lauman perässä Pekan
+rinnalla yhtä keveästi kuin nopeajalkaisin vuohi. Pekka ei ensinkään
+ollut tarkannut, mitä lapsi oli tehnyt jälelle jäädessään. Kun se nyt
+ilmestyi uudessa puvussaan, vetäytyi koko hänen naamansa hupaiseen
+irvistykseen, ja katsoessaan taaksensa ja huomatessaan vaatekasan, hänen
+naamansa muuttui yhä iloisemmaksi ja hänen suunsa vetäytyi toisesta
+korvasta toiseen, mutta hän ei virkkanut sanaakaan. Tuntiessaan itsensä
+näin keveäksi ja vapaaksi, ryhtyi lapsukainen keskusteluun Pekan kanssa.
+Pojan täytyi vastata monenmoisiin kysymyksiin: tyttö tahtoi tietää
+montako vuohta hänellä oli, mihin hän niiden kanssa oli matkalla ja mitä
+hän siellä perillä tekisi y.m. Niin saapuivat lapset ja vuohet
+viimeinkin majalle ja Dete-tädin näkyviin. Tuskin oli täti nähnyt tämän
+kiipeävän seurueen, ennenkuin hän suureen ääneen huusi: "Heidi, mitä
+olet tehnyt? Miltä sinä näytät! Missä ovat mekkosi ja huivisi? Ja uudet
+kenkäsi, jotka vastikään vuorella ostin sinulle, ja uudet sukkasi, jotka
+sinulle kudoin, kaikki ovat poissa! Heidi, mitä olet tehnyt, mihin olet
+kaikki jättänyt?"
+
+Lapsi osoitti levollisesti alaspäin lausuen: "Tuonne?" Täti seurasi
+silmillään viittausta. Oikein, siinä oli jotain kasassa, ylinnä
+punaista, niin, se varmaan oli huivi.
+
+"Sinä onneton!" huusi täti suuttuneena, "kaikkea sinun mieleesi
+juolahtaa. Minkätähden sinä kaiken tämän olet tehnyt? Mitä se
+merkitsee?"
+
+"Minä en niitä tarvitse", sanoi lapsi näyttämättä vähintäkään katumuksen
+oiretta.
+
+"Ah, sinä onneton, järjetön Heidi, eikö sinulla ole ymmärrystä
+ensinkään", valitteli ja torui täti vielä; "kuka nyt käy ne sieltä
+alhaalta hakemassa, kuluuhan siihen ainakin puoli tuntia; Pekka, juokse
+pian noutamaan minulle vaatteet, mene kiireesti, äläkä siinä töllistele,
+ikäänkuin olisit maahan kiinni kasvanut."
+
+"Tulen jo muutenkin myöhään", sanoi Pekka hitaasti ja seisoi
+liikahtamatta samalla paikalla, jossa hän kädet taskussa oli kuunnellut
+tädin kauhunpurkausta.
+
+"Turhan päitenhän sinä siinä muutenkin seisoskelet, siten et luullakseni
+varsin pitkälle pääse", huusi Dete-täti hänelle. "Juokse pian, niin saat
+jotakin kaunista, katsohan!" Dete näytti uutta viiden pennin rahaa, ja
+sen kiilto vaikutti Pekkaan. Kiireesti hän juoksi pitkin harppauksin
+suorinta tietä alas ja ennätti vähässä ajassa sinne, missä vaatteet
+olivat; hän nosti ne varovasti maasta ja toi ne niin nopeasti, että
+tädin täytyi kehua häntä, ja heti ojentaa hänelle viiden pennin raha.
+Pekka pisti sen kiireesti syvälle taskuunsa ja hänen naamansa kiilsi ja
+nauroi koko leveydessään, sillä semmoinen aarre ei usein tullut hänen
+osaksensa.
+
+"Saatathan nyt kantaa minulle nuo vaatteet sedän luo asti, käythän sinä
+muutenkin samaa tietä", sanoi Dete-täti valmistautuen kiipeämään
+rinnettä ylös, joka Vuohi-Pekan majan luota äkkiä jyrkkeni. —
+Mielellään suostui Pekka siihen ja seurasi Deteä hänen kantapäillään;
+vasemman kätensä oli hän kietaissut vaatteiden ympäri, oikealla hän
+hoiti vuohipiiskaansa. Heidi ja vuohet hyppelivät ja juoksentelivat
+molemmin puolin jäljessä. Näin joutui seurue kolmessaneljännestunnissa
+tunturille, jossa sedän maja sijaitsi eräällä kalliontörmällä altisna
+kaikille tuulille, mutta myöskin jokaisen auringonsäteen suutelemana.
+Näköala sieltä oli äärettömän lavea, yli koko laakson. Majan takana
+kasvoi kolme vanhaa honkaa, joiden tuuheita oksia ei kirves koskaan
+ollut koskettanut. Etäämpänä kulki tie yhä korkeammalle, ikivanhoille
+harmaille vuorille, ensin ihanain kukkakenttäin yli kivistöihin ja
+niistä ylöspäin jyrkille autioille kukkuloille.
+
+Majan edustalle oli setä laaksonpuoliseen seinään kiinnittänyt lavitsan.
+Siellä hän istui, piippu suussa, kädet polvillaan, rauhallisesti
+katsellen miten lapset, vuohet sekä Dete-täti kiipesivät jyrkännettä
+ylös; viimeksimainittu oli matkan kuluessa jäänyt jälkimäiseksi. Heidi
+oli ensimmäisenä ylhäällä. Hän meni suoraan vanhuksen luo, ojensi
+kätensä ja sanoi: "Hyvää iltaa, iso-isä!"
+
+"Hm, hm, mitä tämä merkitsee?" kysyi vanhus jyrkästi; vastahakoisesti
+hän antoi lapselle kättä ja katseli häntä tuuheitten kulmakarvainsa alta
+kauan ja läpitunkevasti. Heidi kesti hänen katseensa kertaakaan silmiään
+räpäyttämättä, sillä iso-isä, jolla oli pitkä parta sekä tuuheat
+yhteenkasvaneet harmaat kulmakarvat, jotka muistuttivat jonkunmoista
+heinäkasvia, oli niin kummallisen näköinen, että Heidin täytyi häntä
+oikein perinpohjaisesti tarkastella. Sillä aikaa oli Detekin Pekan
+kanssa lähestynyt; viimemainittu tahtoi odottaa vähän aikaa nähdäkseen
+mitä tapahtuisi.
+
+"Toivotan teille hyvää päivää, setä", sanoi Dete lähemmäksi astuen, "ja
+tässä tuon teille Topiaan ja Adelheidin lapsen. Te ette varmaankaan enää
+häntä tunne, kun ette ole häntä nähnyt siitä saakka kuin hän oli vuoden
+vanha."
+
+"Vai niin, mitä lapsi minun luonani tekee?" kysyi vanhus
+kuivakiskoisesti; "ja sinä siellä", huusi hän Pekalle, "saat mennä
+vuohinesi, muutenkin olet myöhästynyt, vie minunkin mukanasi!"
+
+Pekka totteli paikalla ja lähti, sillä setä oli katsonut häneen
+semmoisella tavalla, että hän oli jo saanut tarpeekseen.
+
+"Hänen täytyy jäädä teidän luoksenne, setä", vastasi Dete vanhuksen
+kysymykseen. "Minä olen ymmärtääkseni jo täyttänyt velvollisuuteni lasta
+kohtaan, ja nyt on teidän vuoronne."
+
+"Vai niin!" sanoi vanhus luoden tulisen silmäyksen Deteen. "Ja jos nyt
+lapsi alkaa juosta perässäni ja parkuu niinkuin järjettömät pienokaiset
+tekevät, mitä minun silloin pitää tehdä?"
+
+"Se on teidän asianne", tokaisi Dete, "tietääkseni ei kukaan minuakaan
+neuvonut, miten oli meneteltävä, kun lapsi vain vuoden vanhana lepäsi
+käsivarsillani ja minulla jo ennestään oli kyllin tekemistä turvatakseni
+oman sekä äitini toimeentulon. Nyt minun täytyy lähteä ansaitsemaan; te
+olette lasta lähinnä, tehkää sitte, mitä tahdotte; jos lapsi
+vahingoittuu, on edesvastuu teidän, ja vastattavaa teillä lienee yltä
+kyllin muutenkin."
+
+Detellä ei itsellään tässä suhteessa ollut aivan rauhallista omaatuntoa,
+sentähden hän kiivastui ja tuli lausuneeksi enemmän kuin oli aikonut.
+Hänen purkaessaan viimeisiä sanoja oli setä noussut seisoalleen ja loi
+häneen silmäyksen, joka sai Deten väistymään muutamia askeleita; sitten
+vanhus ojensi kätensä komentavasti sanoen: "Laita, että paikalla joudut
+sinne, josta olet tullutkin, ja varo, ettet pian jälleen täällä
+näyttäydy!"
+
+Dete ei odottanut toista käskyä. "No hyvästi sitten, ja voi hyvin
+Heidi!" sanoi hän kiireesti ja juoksi kertaakaan pysähtymällä
+vuoripolkua myöten kylään; kiihtymys ajoi häntä eteenpäin kuin höyryn
+voimalla. Kylässä häntä tällä kertaa puhuteltiin monia vertaa enemmän,
+sillä kansa ihmetteli, missä lapsi oli. Täällä tunsivat kaikki Deten ja
+tiesivät, kenen lapsi oli, sekä kaikki sen elämänvaiheet. Kun nyt siis
+joka ikkunasta ja ovesta kaikui: "Missä lapsi on? Dete, mihin olet
+lapsen jättänyt?" huusi hän yhä kärsimättömämmin takaisin: "Ylhäällä
+Tunturisedän luona! Tunturisedällä, kuulittehan sen, niin siellä!"
+
+Hän tuli kuitenkin raskasmieliseksi, kun kylän naiset kaikkialta
+huusivat: "Miten sinä saatoit niin tehdä?" "Lapsiraukka!" "Jättää pienen
+avuttoman olennon tunturille!" ja yhä uudestaan ja uudestaan: "Voi
+pikkuista käpyraukkaa!" Dete juoksi eteenpäin, minkä jalat kantoivat, ja
+oli iloinen, kun ei enää saattanut kuulla mitään, sillä hänen
+omaatuntoaan kaiveli: hänen sisarensa oli kuollessaan uskonut lapsen
+hänelle! Mutta hän koetti rauhoittua ajattelemalla, että hän ansaittuaan
+paljon rahaa, voisi vastaisuudessa paremmin pitää lapsesta huolta. Ja
+hän iloitsi suuresti siitä, että hän pian olisi kaukana noista
+ihmisistä, jotka häntä nyt puhuttelivat, ja pääsisi edulliseen
+palveluspaikkaansa.
+
+
+
+
+TOINEN LUKU.
+
+Iso-isän luona.
+
+
+Kun Dete oli kadonnut näkyvistä, istahti Tunturisetä taas lavitsalleen
+ja puhaltaen paksuja savupilviä piipustaan tuijotti ääneti maahan. Sillä
+välin katseli Heidi ihastuneena ympärilleen, huomasi vuohinavetan, joka
+oli rakennettu majan seinustalle, ja kurkisti sinne. Siellä ei näkynyt
+mitään. Hän jatkoi tarkastusretkeään ja tuli majan toisella puolella
+olevien honkien luo. Siellä puhalsi tuuli niin rajusti, että latvoissa
+suhisi ja humisi. Heidi pysähtyi kuuntelemaan. Tuulen hengen vähän
+vaiettua hän kiersi majan toisella puolelta takaisin iso-isän luo. Kun
+lapsi näki hänet vielä entisessä asennossaan, seisahtui hän hänen
+eteensä, pani kädet selän taakse ja katseli häntä. Iso-isä katsahti
+ylös. "Mitä tahdot?" kysyi hän, kun lapsi yhä vain liikahtamatta
+tähysteli häntä.
+
+"Minä tahdon nähdä, mitä sinulla on tuolla majassasi", sanoi Heidi.
+
+"No tule!" sanoi iso-isä ja meni edellä huoneeseen.
+
+"Ota vaatemyttysi mukana!" käski iso-isä sisään astuessaan.
+
+"Sitä en enää tarvitse", selitti Heidi.
+
+Vanhus kääntyi ja loi läpitunkevan katseen lapseen, jonka tummat silmät
+hehkuivat innosta, odottaessaan mitä hän majassa saisi nähdä. "Ei
+häneltä ymmärrystä puutu", virkkoi ukko puoleksi itsekseen. "Miksi et
+sitä enää tarvitse?" jatkoi hän sitten ääneensä.
+
+"Mielemmin käyn puettuna kuin vuohet, niillä on keveät jalat!"
+
+"Niinkö arvelet, mutta tuoppas vaatteet!" käski iso-isä, "ne me panemme
+arkkuun." Heidi totteli. Nyt aukaisi vanhus oven, ja Heidi astui hänen
+jäljessään suurenlaiseen huoneeseen; se oli koko majan kokoinen. Siinä
+oli pöytä ja sen edessä tuoli; toisessa nurkassa oli iso-isän vuode,
+toisessa suuri kattila tulisijalla. Seinässä, vastapäätä, oli iso ovi,
+jonka iso-isä aukaisi. Siinä oli kaappi, jossa hänen vaatteensa
+riippuivat; eräällä hyllyllä oli muutamia paitoja, sukkia ja huiveja,
+toisella joitakuita lautasia, kahvikuppeja sekä laseja, ja ylimmäisellä
+suuri ympyriäinen leipä, juustoa ja savustettua lihaa. Tämä kaappi
+sisälsikin koko Tunturisedän omaisuuden ja kaiken sen, mitä hän
+elämässään tarvitsi. Kun hän nyt aukaisi oven, pujahti Heidi kiireesti
+esiin ja pisti vaatteensa niin kauas kuin suinkin, iso-isän vaatteiden
+taakse, jotteivät ensi tilassa tulisi jälleen esiin. Sitten hän katseli
+tarkkaan ympärilleen huoneessa ja kysyi: "Missä minä saan nukkua,
+iso-isä?"
+
+"Missä vain tahdot", kuului vastaus.
+
+Tämä oli Heidistä hupaista. Hän pyöri ylt'ympäri huonetta etsien parasta
+makuupaikkaa. Vastapäätä sitä nurkkaa, jossa iso-isän vuode oli, pääsi
+tikapuita myöten ylös. Heidi kiipesi sinne ja saapui heinäparvelle.
+Siellä oli levitettynä nuorta hyvänhajuista heinää, ja seinässä oli
+pyöreä aukko, josta saattoi nähdä laajalti alas laaksoon.
+
+"Täällä tahdon nukkua", huusi Heidi ylhäältä. "Täällä on kaunista!
+Tuleppa katsomaan, miten kaunista täällä on, iso-isä!"
+
+"Kyllä tiedän", kuului vastaus alhaalta.
+
+"Nyt valmistan vuoteen!" huusi pienokainen taas ja rupesi ahkerasti
+puuhailemaan; "mutta sinun täytyy tulla tänne ylös tuomaan minulle
+lakana; sillä vuoteeseen kuuluu myös lakana, ja sen päällä maataan."
+
+"Vai niin", sanoi iso-isä alhaalta, astui kaapilleen ja hetkisen siinä
+kopeloituaan veti esiin suuren karkean vaatteen. Tämä kädessään hän
+kiipesi tikapuita myöten ylös. Heinäparvelle oli valmistettu pienoinen,
+oikein sievä vuode, päänalainenkin oli heinistä ja se oli niin asetettu,
+että kasvot joutuivat vastapäätä seinässä olevaa pyöreätä luukkua.
+
+"Tämä on niinkuin pitääkin olla", sanoi iso-isä, "nyt pannaan lakana,
+mutta odota hieman" — näin sanoen kokosi hän heinäkimpun ja teki
+vuoteen toista vertaa korkeammaksi, ettei kovaa lattiaa tuntuisi sen
+läpi, — "niin, anna nyt tänne tuo!" Heidi oli heti ottanut lakanan
+käsiinsä, mutta jaksoi tuskin sitä kantaa, niin raskas se oli; vaan sepä
+juuri olikin hyvä, sillä heinien ja korsien oli mahdoton pistellä tämän
+vahvan vaatteen läpi. Molemmat he levittivät sitten lakanan heinien
+päälle, ja Heidi kiersi kiireesti liikanaisen pituuden ja leveyden
+vuoteen ympäri, jotta heinät pysyisivät koossa. Vuode oli aika mukavan
+ja hauskan näköinen, ja Heidi asettui miettiväisenä sitä katselemaan.
+
+"Me olemme unohtaneet jotakin, iso-isä", sanoi hän sitten.
+
+"Minkä?" kysyi iso-isä.
+
+"Peitteen; levolle mennessähän puikahdetaan lakanan ja peitteen väliin."
+
+"Niinkö? Entäs jollei minulla olisikaan?" sanoi vanhus.
+
+"No, se ei tee mitään", virkkoi Heidi rauhoittaen, "otetaan sitten
+heiniä peitteeksikin", ja kiireesti hän lähestyi heinäkasaa, mutta
+iso-isä esti häntä sanoen:
+
+"Odota hieman!" Hän laskeutui alas, meni oman vuoteensa luo ja palasi
+tuokion kuluttua tuoden muassaan raskaan pellavaisen säkin. [Sveitsissä
+käytetään untuvilla täytettyjä säkkejä peitteenä.]
+
+"Eiköhän tämä liene parempi kuin heinät?" kysyi hän. Heidi veti peitettä
+sinne tänne asettaaksensa sitä paikoilleen, mutta hänen pienet kätösensä
+eivät voineet hallita raskasta vaatetta. Isoisä auttoi häntä, ja kun se
+oli saatu levitetyksi, näytti vuode varsin mukavalta. Heidi seisoi
+ihmetellen sen ääressä ja sanoi: "Tuo on erinomainen peite ja niin on
+koko vuodekin! Soisinpa, että ilta jo olisi, jotta saisin ruveta
+levolle."
+
+"Minun mielestäni saattaisimme ensin syödä vähän", sanoi iso-isä, "vai
+mitä arvelet?" Heidi oli vuodetta puuhaillessaan kaiken muun unohtanut,
+mutta nyt, kun hänen ajatuksensa tulivat johdatetuiksi siihen suuntaan,
+tunsi hän hirmuista nälkää, sillä hän ei ollut nauttinut muuta kuin
+vähän leipää sekä heikkoa kahvia aamulla, ja oli sen jälkeen taivaltanut
+pitkän matkan.
+
+"Niin", sanoi hän myöntäen, "sitä minäkin."
+
+"Käy alas sitten, koska olemme yksimieliset", sanoi vanhus ja seurasi
+lasta. Sitte hän meni kattilan luo, siirsi suuremman syrjään ja käänsi
+tulisijalle pienemmän, joka riippui vitjoissa, kävi itse istumaan
+puiselle kolmijalalle takan eteen ja sytytti valkean. Kattilassa rupesi
+kiehumaan ja sen alla piteli vanhus pitkässä rautahaarukassa suurta
+juustonkimpaletta liekin yläpuolella, käännellen sitä sinne tänne,
+kunnes se joka puolelta oli kullankeltainen. Heidi oli tätä tointa
+seurannut suurella tarkkuudella; äkkiä näkyi uusi ajatus pälkähtäneen
+hänen päähänsä, sillä hän juoksi kaapille ja kiirehti sitten täydessä
+toimessa edestakaisin lattialla. Nyt lähestyi iso-isä pöydän päätä
+tuoden keitoksen sekä juuston mukanaan ja näki pöydällä ympyriäisen
+leivän sekä kaksi lautasta ja veistä kauniissa järjestyksessä; Heidi oli
+näet huomannut, mitä kaikkea kaapissa oli, ja ymmärsi, että niitä
+syödessä tarvittiin.
+
+"Niin, se on oikein, että koetat jotain itsekin ajatella", sanoi iso-isä
+ja asetti paistetun juuston leivälle; "mutta pöydältä puuttuu vielä
+jotakin!" Heidi näki viekoittelevan höyryn kohoavan padasta ja juoksi
+uudestaan kaapille, mutta siellä oli ainoastaan yksi kuppinen. Heidi ei
+kuitenkaan kauan arvellut; perempänä kaapissa oli kaksi lasia,
+silmänräpäyksessä oli hän jälleen pöydän luona, johon asetti kuppisen ja
+lasin.
+
+"Oikein, lapseni, et sinä ole neuvoton; mutta missä tahdot istua?" Talon
+ainoalla tuolilla istui iso-isä itse. Heidi riensi nuolen nopeudella
+uunin luo, toi siellä muassaan kolmijalan ja istui sille.
+
+"Kas niin, kieltämättä on sinulla nyt istuin, vaikka vähän liiaksi
+matala", sanoi iso-isä, "mutta minunkin tuoliltani olisit liian lyhyt
+pöytään ulottuaksesi, vaan nyt täytyy sinun saada jotakin syödäksesi."
+Näin sanoen hän nousi, täytti vatisen maidolla ja asetti sen tuolilleen,
+tämän hän veti sitten ihan likelle kolmijalkaa, niin että Heidillä siten
+oli pöytäkin. Sitte iso-isä asetti vielä suuren leipäpalasen ja
+kappaleen kullankeltaista juustoa sanoen: "No, syöppäs nyt!" Iso-isä
+istui itse pöydän kulmalle ja aloitti ateriansa. Heidi tarttui kuppiseen
+ja joi, joi taukoamatta, sillä koko hänen unohdettu janonsa virkosi
+uudelleen. Sitten hengitti hän syvään — juomisen innossaan hän ei näet
+ollut hengittänytkään — ja asetti kupin tyhjänä tuolille.
+
+"Maistuiko sinulle maito?" kysyi iso-isä.
+
+"En ole koskaan juonut niin hyvää maitoa", vastasi Heidi.
+
+"No, sittehän sinun täytyy saada lisää", sanoi iso-isä täyttäen kupin
+uudestaan reunoja myöten ja asetti sen jälleen lapsen eteen, joka
+tyytyväisenä puri leipäänsä. Sille oli hän levittänyt juustoa, joka oli
+paistettu niin pehmeäksi kuin voi ja maistui erinomaisen hyvältä; aina
+väliin hän joi maitoa ja näytti sangen tyytyväiseltä. Kun ateria oli
+päätetty, läksi iso-isä omettaan, jossa hänellä oli yhtä ja toista
+kuntoon asetettavana. Heidi katseli, miten hän sen puhdisti ja asetti
+sinne uusia rehuja, jotta eläimet saattaisivat siellä maata. Sitten
+seurasi Heidi häntä pieneen, vieressä olevaan vajaan; siellä hän näki
+miten iso-isä otti laudanpätkän, höyläsi sen ja veisteli siitä levyn,
+porasi siihen reiätkin ja kiinnitti niihin pyöreitä puunkappaleita; ja
+yhtäkkiä oli se aivan iso-isän tuolin kaltainen kapine, sillä
+eroituksella vain, että se oli paljon korkeampi. Heidi tähysteli sitä
+ihmetyksestä aivan sanattomana.
+
+"Mikä tämä on, Heidi?" kysyi iso-isä.
+
+"Se on minun tuolini, koska se on niin korkea. Miten pian se valmistui!"
+sanoi lapsi yhä vielä suuresti ihmeissään.
+
+"Se tietää, mitä se näkee; sillä on silmät päässä", ajatteli iso-isä
+itsekseen, kun hän kulkiessaan majan ympäri löi naulan tähän ja toisen
+tuohon, asetti paikoilleen irralleen päässeen oven ja näin vasaralla,
+nauloilla ja laudanpätkillä paikkaili ja paranteli asuntoaan tarpeen
+mukaan. Heidi seurasi hänen jäljessään ja katseli herkeämättä
+suurimmalla tarkkuudella kaikkia toimia; ne näyttivät häntä suuresti
+huvittavan.
+
+Niin joutui ilta. Hongissa kiihtyi humina yhä valtavammaksi; raju tuuli
+syöksi suhisten tiheiden oksien välistä. Se kajahti Heidin korvissa
+ihanalta ja kävi hänen sydämeensä, niin että hän riemuiten juoksi ja
+hypähteli sinne tänne, ikäänkuin joku mahdottoman suuri ilo olisi häntä
+kohdannut. Iso-isä seisoi majansa takaovella katsellen lasia. Nyt kuului
+kimakka vihellys. Heidi pysähtyi juoksussaan. Iso-isä astui ovesta
+pihalle. — Ylhäältä alaspäin hyppelehti toinen vuohi toisensa perässä
+ja lauman keskellä Pekka. Riemuhuudolla syöksyi Heidi niiden luo ja
+tervehti jokaista aamuista tuttavaansa. Majan luona pysähtyivät kaikki
+ja laumasta astui kaksi kaunista, solakkaa vuohta, toinen valkoinen,
+toinen ruskea, iso-isän luo ja nuoli hänen käsiään, sillä nyt, niinkuin
+ainakin illoin, oli hänellä vähäisen suoloja tervetuliaisiksi pienille
+eläimilleen. Pekka poistui laumoineen. Heidi silitteli vuohia,
+vuorotellen toista ja toista, ja juoksi sitten toiseltakin puolelta
+niitä silittämään; hän oli sulaa iloa ja riemua. "Ovatko ne meidän?
+Ovatko molemmat meidän? Viedäänkö ne omettaan? Jäävätkö ne ainiaaksi
+meille?" Niin kyseli Heidi ihastuksissaan, ja iso-isällä oli tuskin
+aikaa kaikkiin kysymyksiin vastata: "Ovat, ovat, jäävät." — Kun vuohet
+olivat suolansa nauttineet, sanoi vanhus: "Hae kuppisi ja leipä tänne."
+
+Heidi totteli ja palasi pian jälleen. Iso-isä lypsi valkoisesta vuohesta
+kupin täyteen, leikkasi kappaleen leipää ja sanoi: "Syö nyt ja käy sitte
+nukkumaan! Dete-täti jätti vielä myttysen, jossa lienee paitoja ja muuta
+sen kaltaista, löydät sen kaapista, jos niitä tarvitset. Minun täytyy
+vielä askaroida ometassa, hyvää yötä!"
+
+"Hyvää yötä, iso-isä! Hyvää yötä — mitkä niiden nimet ovat?" kysyi
+lapsi juosten vanhuksen ja vuohten jäljessä.
+
+"Valkoisen nimi on Vieno ja ruskean Pikku", vastasi iso-isä.
+
+"Hyvää yötä, Vieno, hyvää yötä, Pikku", huusi Heidi kaikin voimin, juuri
+kun molemmat astuivat omettaan. Sitten istui hän lavitsalle, söi leipää
+ja joi maitoa, mutta tuuli kävi niin rajuksi, että oli viedä hänet
+muassaan. Sentähden söi hän ateriansa kiireesti, nousi ylisille,
+puikahti vuoteeseensa ja nukkui heti sikeään ja niin suloisesti, kuin
+koskaan joku ruhtinaallisessa vuoteessa. Vähän sen jälkeen, ennenkuin
+ilta oli ihan pimennyt, meni iso-isä levolle, sillä hän oli tehnyt
+liiton päivän kanssa yksin ajoin noustaksensa, ja näin kesän ihanalla
+ajalla nousi aurinko hyvin varhain vuoristossa. Yöllä riehui myrsky niin
+rajusti, että koko huone tärisi ja hirret paukahtelivat, savutorvesta
+kuului sen ulvonta kuin valitushuuto, ja honkia se ravisteli niin
+raivoisasti, että sieltä täältä oksiakin taittui. Keskellä yötä nousi
+iso-isä vuoteellaan: "Varmaankin pienokainen pelkää." Hän nousi
+tikapuita ylös ja lähestyi Heidin vuodetta. Kuu milloin valaisi
+maisemaa, milloin taas piiloutui pilviin jättäen kaikki pimeään, mutta
+nyt juuri tapasi sen kirkas valo, joka pyöreästä luukusta paistoi
+sisään, Heidin vuoteeseen. Lapsi oli nukkuessaan saanut poskensa kauniin
+punaisiksi ja lepäsi, pää pienellä pyöreällä käsivarrella, suloisen
+rauhallisena, varmaankin uneksien iloisista tapauksista, sillä hän
+hymyili tyytyväisenä. Iso-isä katseli rauhallisesti nukkuvaa lasta,
+kunnes kuu jälleen lymyi pilviin, silloin hän palasi vuoteelleen
+takaisin.
+
+
+
+
+KOLMAS LUKU.
+
+Laitumella.
+
+
+Varhain seuraavana aamuna havahtui Heidi kovaan vihellykseen ja kun hän
+avasi silmänsä, virtasi kirkas valo pyöreästä luukusta hänen vuoteelleen
+ja sen ympärillä oleville heinille, niin että kaikki esiintyi
+kultaisessa loisteessa. Heidi katsoi kummastuneena ympärilleen,
+tietämättä laisinkaan missä hän oli. Samassa kuului ulkoa iso-isän syvä
+ääni, ja hän muisti kaikki: mistä hän oli tullut, että hän nyt oli
+iso-isän luona tunturilla eikä enää vanhan Ursulan kotona, joka ei
+paljon mitään kuullut ja aina paleli, niin että hän päivät pitkin istui
+joko keittiön valkean tahi tuvan uunin läheisyydessä; siellä Heidinkin
+oli täytynyt oleskella, jotta vanhus näkisi, missä hän oli, kun ei
+voinut sitä enää kuulla. Monasti oli silloinen olo tuntunut Heidistä
+liian ahtaalta ja hän olisi mieluummin juossut tuvasta. — Niin, hän oli
+siis sangen iloinen havahtuessaan uudessa kodissaan ja muistaessaan,
+miten paljon uutta hän eilen oli nähnyt ja ehkä tänään vielä tulisi
+näkemään ja etenkin Vienon ja Pikun.
+
+Heidi nousi äkkiä vuoteeltaan ja oli muutamassa minuutissa pukeutunut
+eilisiin vaatteisiinsa, joita ei ollutkaan monia.
+
+Sitten hän astui tikapuita myöten alas ja juoksi ulos majasta. Sen
+edustalla seisoi Pekka laumoineen, ja iso-isä toi juuri Vienon ja Pikun
+ometasta lauman lisäksi.
+
+"Tahdotko laitumelle?" kysyi iso-isä. Se oli Heidille mieleistä; hän
+hyppäsi korkealle ilosta.
+
+"Mutta ensin peseytymään ja puhdistumaan, sillä aurinko nauraa sinulle
+kirkkaassa valossaan tuolla ylhäällä, jos se huomaa sinut likaiseksi.
+Katso, tuo on sinua varten." Iso-isä osoitti vesiastiaa, joka seisoi
+auringonpaisteessa tuvan ovella. Heidi juoksi sinne, loiskutteli vettä
+ja hieroi itseään, kunnes tuli ihan kiiltäväksi. Sillä aikaa iso-isä
+meni majaan ja huusi Pekan luokseen: "Tule tänne, vuohikenraali, ja tuo
+eväs-säkki." Kummastuneena seurasi Pekka häntä kantaen pussia, jossa hän
+säilytti niukan päivällisensä.
+
+"Aukaise!" komensi vanhus ja pisti pussiin suuren palasen juustoa ja
+leipää. Kummastuksesta aukaisi Pekka pyöreät silmänsä niin selälleen
+kuin suinkin, sillä ukon antamat kappaleet olivat hyvinkin toista vertaa
+suuremmat kuin ne, jotka hänellä itsellään pussissa oli.
+
+"No niin, pannaanpa vielä maitoastia sinne", lisäsi setä, "sillä lapsi
+ei saata juoda vuohista, niinkuin sinä, sitä temppua hän ei osaa tehdä.
+Sinä lypsät Vienosta hänelle kaksi kupillista päivälliseksi, sillä lapsi
+tulee mukaasi ja jää luoksesi, kunnes jälleen palaat. Mutta pidä
+varalta, ettei hän putoa alas kallioilta, kuuletko?"
+
+Heidi tuli juosten. "Eihän aurinko nyt saata minulle nauraa, iso-isä?"
+kysyi hän totisena. Hän oli pyyhkinyt kasvonsa, kaulansa ja käsivartensa
+karkealla pyyhinliinalla, jonka iso-isä oli asettanut vesiastian
+viereen, ja aurinkoa pelätessään oli hän hangannut itseään niin
+perinpohjaisesti, että hän nyt oli ihan tulipunainen seisoessaan
+iso-isän edessä. Vanhus naurahti vähäisen.
+
+"Ei, nyt sillä ei ole ollenkaan syytä nauraa. Mutta tiedätkö mitä?
+Iltasella, kun tulet kotiin, käyt tykkänään niinkuin kala vesiastiaan,
+sillä kun kävelee vuohien lailla, saapi jalkansa mustiksi. Nyt saatte
+lähteä!"
+
+Hei! nyt mentiin tunturia ylös. Tuuli oli yöllä karkoittanut
+viimeisenkin pilvenhattaran. Ylinnä tummansinisellä taivaalla loisti
+aurinko ja valaisi säteillen viheriän alppimaiseman, ja kaikki siniset
+ja keltaiset kukkaset aukasivat nuppunsa ja hymyilivät sille. Heidi
+juoksenteli sinne tänne, ristiin rastiin, huudahtaen riemusta, sillä
+siellä oli paljon hienoja punaisia kevätesikkoja, toisaalta taas
+siinsivät ihanat enzianit, ja kaikkialla hienolehtiset, kullankarvaiset
+cystusruusut hymyilivät ja nuokkuivat auringon loisteessa. Ihaillessaan
+näitä kimmeltäviä, houkuttelevia kukkasia unhoitti Heidi sekä vuohet
+että Pekan. Hän juoksi pitkät matkat edellä, poikkesipa syrjäänkin
+polulta, sillä tuolla punoitti ja täällä kellerti, kaikkialla
+viekoitteli häntä kukkien loisto. Heidi poimi niitä joukottain
+esiliinaansa, sillä hän tahtoi kantaa kaikki kotiinsa ja pistää ne
+makuuhuoneensa heiniin, jolla siellä olisi yhtä kaunista kuin täällä
+ulkona. — Pekan täytyi tänään katsella joka taholle ja hänen pyöreillä
+silmillään, joiden liikkeet eivät juuri olleet vilkkaimpia, oli nyt
+enemmän tekemistä, kuin ne hyvällä menestyksellä jaksoivat suorittaa,
+sillä vuohet tekivät aivan samoin kuin Heidi, nekin juoksivat sinne
+tänne, ja Pekan täytyi siis joka suunnalle viheltää, huutaa ja heiluttaa
+piiskaansa saadakseen hajonneen laumansa jälleen koolle.
+
+"Missä sinä taas olet, Heidi?" huusi hän nyt jokseenkin suuttuneena.
+
+"Täällä", kaikui jostakin vastaukseksi. Pekka ei saattanut nähdä Heidiä,
+sillä tyttö istui maassa erään kummun takana, joka oli yltä yleensä
+hyvänhajuisten kukkien peitossa, niin että ilma siellä oli aivan tuoksua
+täynnä. Ihastuneena hengitti Heidi sitä syvin siemauksin.
+
+"Tule!" huusi Pekka taas. "Sinä et saa pudota vuorien huipuilta.
+Tunturisetä on kieltänyt."
+
+"Missä ovat vuorten huiput?" kysyi Heidi, mutta ei liikahtanutkaan
+paikaltaan, sillä joka tuulenhengähdys toi yhä suloisempaa kukkien
+tuoksua.
+
+"Tuolla ylhäällä, aivan ylhäällä, meillä on vielä pitkä matka sinne,
+riennä siis nyt! Ja ylimmällä huipulla istuu vanha petolintu rääkyen."
+
+Se auttoi. Silmänräpäyksessä Heidi kavahti ylös ja juoksi täyttä vauhtia
+esiliina täynnä kukkia Pekan luo.
+
+"Nyt sinulla on tarpeeksi", sanoi Pekka, kun he taas yhdessä hyppäsivät
+eteenpäin, "muuten aina jäät jälkeen, ja jos tänään otat kaikki, niin ei
+sinulle huomiseksi jää mitään."
+
+Tämä viimeksimainittu syy oli Heidin mielestä pätevä, ja sitäpaitse oli
+hänen esiliinansa jo niin täynnä, ettei siihen juuri olisi sopinutkaan
+enempää. Heidi astui siis eteenpäin Pekan ja vuohien seurassa.
+Viimeksimainitut kävelivät myös säännöllisemmin, kun tunturiruohojen
+tuoksu rupesi tuntumaan laitumella; jo kaukaa pyrkivät ne pysähtymättä
+sitä kohden. Se laidun, jossa Pekka tavallisesti oleskeli vuohinensa,
+sijaitsi korkeimpain tunturihuippujen juurella, alempana kasvoi pensaita
+ja pieniä kuusia, mutta huiput kohosivat paljaina, jylhinä ja kolkkoina
+taivasta kohti. Laitumen toista sivua rajoitti pelottavan syvä rotko,
+niin että iso-isän varoitus oli ollut sangen oikeutettu.
+
+Kun Pekka oli saapunut perille, laski hän eväspussinsa huolellisesti
+pieneen, maassa olevaan syvennykseen, sillä hän tiesi kokemuksesta,
+miten täällä tuulet raivoisasti telmivät, eikä hän suinkaan halunnut
+nähdä kalliin omaisuutensa vyöryvän vuorta alas. Senjälkeen hän
+ojentautui koko pituudessaan ja leveydessään päivänpaisteiselle nurmelle
+levätäksensä kiipeämisen vaivoista.
+
+Heidi oli sillä aikaa irroittanut esiliinansa ja käärinyt sen kauniisti
+kukkaisten ympärille sekä asettanut sen eväspussin viereen syvennykseen.
+Kaukana tuolla alhaalla lepäsi laakso aamuloisteessaan; sen toisella
+puolella näki Heidi äärettömäin lumivuorten kohoavan tummansinistä
+taivasta kohden; vasemmalla oli suunnaton kallioröykkiö ja joka puolelta
+kohosivat paljaat vuorenhuiput jyrkkinä ja rosoisina siintävään ilmaan,
+katsoen vakavina pieneen Heidiin. Lapsi istui liikahtamatta ja aivan
+äänettömänä; kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan vieno
+tuulenhenki liikutteli sinisiä kellokukkia ja kullankiiltäviä
+cystusruusuja, jotka kaikkialla heiluttivat hentoja varsiansa. — Pekka
+oli vaivoistaan väsyneenä nukahtanut, ja vuohet kiipeilivät siellä
+täällä pensastoissa. Heidi ei ollut koskaan ennen ollut niin
+tyytyväisellä mielellä kuin nyt. Hän hengitti ahneesti auringon
+kultaamaa vuori-ilmaa ja kukkien tuoksua, eikä muuta toivonut, kuin että
+iäkseen saisi jäädä sinne. Siten kului pitkä aika, jonka kestäessä Heidi
+oli niin kauan ja usein katsellut korkeita vuorenhuippuja, että hänestä
+tuntui siltä, kuin olisivat ne saaneet kasvotkin ja ihan
+tuttavallisesti, vanhojen ystävien tavalla silmäilleet yläilmoista
+häneen.
+
+Nyt kajahti Heidin pään päällä kauhea huuto ja rääkyntä, ja kun hän
+katsahti ylös, näki hän petolinnun, niin hirmuisen suuren, ettei hän
+ollut eläessään semmoisia nähnyt; se kaareili levitetyin siivin ilmassa
+kamalasti rääkyen.
+
+"Pekka, Pekka! havahdu", huusi Heidi. "Katso, petolintu on tuossa,
+näetkö, näetkö!"
+
+Pekka nousi Heidin huutaessa ja katseli petolintua, joka nyt kohosi
+kohoamistaan, siintävään taivaaseen ja viimein katosi harmaitten vuorten
+taakse.
+
+"Missä se nyt on?" kysyi Heidi, joka kiihtyneellä tarkkuudella oli
+seurannut lintua.
+
+"Kotona pesässään", oli Pekan vastaus.
+
+"Onko sen koti tuolla ylhäällä? Oi miten ihanaa noin äärettömän
+korkealla! — Minkä vuoksi se huutaa niin?" kysyi Heidi taas.
+
+"Sen täytyy", selitti Pekka.
+
+"Kiivetäänpä katsomaan, missä sen koti on", esitti Heidi.
+
+"Oi! voi! voi!" huudahti Pekka yhä suuremmalla mielipahalla; "eihän
+kukaan vuohistakaan sinne pääse, ja setähän on sanonut, ettet saa pudota
+rotkoihin."
+
+Sitten hän alkoi yhtäkkiä viheltää ja huutaa niin äänekkäästi, ettei
+Heidi sitä ensinkään ymmärtänyt, mutta vuohet näyttivät sen hyvästi
+käsittävän, sillä ne tulivat juosten toinen toisensa perästä, kunnes
+koko lauma oli viheriäisellä nurmella koolla, muutamat pureskelivat
+edelleen ruohoja, toiset juoksentelivat edestakaisin, jotkut taas
+seisoivat vähän erillään toisista ja huvikseen puskivat toisiaan. Heidi
+oli hypännyt keskelle vuohilaumaa, hänelle kun oli uutta ja äärettömän
+hupaista nähdä, miten vuohet juoksivat iloissaan toinen toisensa ohi ja
+kuinka ne huvittivat itseään kaikenlaisilla hullunkurisilla
+hyppäyksillä. Heidi juoksi toisen luota toisen luo likemmin
+tutustuaksensa jok'ainoaan, sillä jokaisella oli erilaiset tapansa ja
+omituinen käytöksensä. Sillä aikaa oli Pekka ottanut eväspussinsa esille
+ja asettanut ne neljä leipä- sekä juustopalasta, jotka siinä olivat,
+kauniiseen nelikulmaan nurmikolle, siten että suuremmat niistä tulivat
+Heidin puolelle, sillä hän muisti tarkoin, mistä hän ne oli saanut.
+Sitten hän otti maitokupin, lypsi sen täyteen Vienosta ja asetti sen
+neliön keskelle. Sitten hän huusi Heidiä, mutta häntä täytyi huutaa
+kauemmin kuin vuohia, sillä lapsi oli niin innostunut ja iloissaan
+uusien leikkikumppaniensa monenmoisista hypyistä ja muista tempuista,
+ettei hän muuta nähnyt eikä kuullut. Mutta Pekka ymmärsi herättää
+huomiota, hän huusi niin, että vuoret kajahtivat, ja nyt tyttö tuli; hän
+hyppi ilosta nähdessään kauniisti katetun nurmipöydän.
+
+"Lakkaa hyppimästä, nyt on aika syödä", sanoi Pekka; "istu nyt ja
+aloita."
+
+"Onko maito minulle?" kysyi Heidi ja katseli vielä kerran ihaillen
+neliötä ja sen keskipistettä.
+
+"On", vastasi Pekka, "ja molemmat suuret palaset ovat myös sinun, ja kun
+sinä olet juonut loppuun, saat vielä toisen kupillisen, ja sitten tulee
+minun vuoroni."
+
+"Ja minkä maitoa sinä saat?" tahtoi Heidi tietää.
+
+"Veikon. Se on oma vuoheni. Rupea nyt syömään", kehotti Pekka taas.
+
+Heidi joi ensin maidon, ja kun hän laski tyhjän kupin luotaan, nousi
+Pekka ja täytti sen uudestaan. Heidi taittoi leipäpalasensa kahtia ja
+antoi toisen puolen, joka sittenkin oli Pekan omaa leipäpalasta
+suurempi, sekä koko juusto-osuutensa Pekalle sanoen: "Tuon sinä saat,
+minulle on tässä tarpeeksi."
+
+Pekka katsoi Heidiin kummastuksesta sanatonna, sillä hän ei itse olisi
+koskaan saattanut näin sanoa eikä tehdä. Hän ei ottanut tarjottua
+vastaan, sillä hän ei uskonut Heidin sitä todella tarkoittavankaan;
+mutta Heidi tarjosi sitä yhä hänelle, ja kun ei Pekka sittenkään
+tarttunut siihen, pani lapsi sen hänen polvelleen. Vasta nyt käsitti
+Pekka sen todeksi, hän kävi lahjaansa kiinni nyökäyttäen päätänsä
+kiitokseksi ja suostumukseksi ja söi nyt ensi kerran elämässään
+vuohipaimenena näin runsaan päivällisen. Sillä aikaa tarkasteli Heidi
+taas vuohia. "Mitkä niiden nimet ovat?" kysyi hän.
+
+Ne tiesi Pekka ihan tarkalleen ja saattoi sitä paremmin säilyttää ne
+päässään, kun ei siinä sanottavasti muutakaan ollut. Hän alkoi siis ja
+luetteli ne sujuvasti toisen toisensa perästä, osoittaen aina sormellaan
+kutakin. Heidi kuunteli tarkasti opetusta ja taisi jo tuokion kuluttua
+hänkin eroittaa ne toisistaan ja nimittää ne, sillä joka ainoalla oli
+silmiinpistävät omituisuutensa, joista sen heti tunsi, jos vaan pani
+tarkasti mieleensä, ja sen Heidi teki. Siinä oli suuri Turkkilainen
+väkevine sarvineen, joilla se aina uhkaili muita vuohia; useimmat
+juoksivatkin tiehensä sen lähestyessä, eivätkä ensinkään tahtoneet olla
+tekemisissä rajun kumppaninsa kanssa. Ainoastaan vilkas, hento Lieto ei
+väistynyt sen tieltä, vaan syöksi tavallisesti kolme, neljä kertaa
+perätysten niin rajusti ja voimakkaasti sitä vastaan, että suuri
+Turkkilainen kummastuneena jätti sen rauhaan, vaikka Lieto terävine
+sarvineen yhä seisoi taistelunhaluisena sen edessä. — Siellä oli myös
+pieni, valkoinen Lumikko, joka aina määkyi niin surullisesti ja
+turvattomasti, että Heidi jo usein oli juossut sen luo ja lohduttaen
+hyväillyt sitä. Nytkin oli Heidi taas sen luona, sillä se oli taas
+avuttomana huutanut. Hän kietoi käsivartensa pienen vuohen kaulaan ja
+kysyi osanottavaisesti: "Mikä sinun on, Lumikko? Minkä vuoksi sinä aina
+apua huutelet?" Pieni vuohi painoi päänsä luottavasti Heidiä vastaan ja
+asettui heti. Pekka huusi paikaltaan, vähän väliin katkaisten puheensa,
+hänellä kun näet vielä oli yhtä ja toista pureskeltavaa ja nieltävää:
+"Se tekee niin siitä syystä, ettei vanhus tule enää mukaan; he möivät
+sen toissa päivänä Maynfeldiin, eikä se koskaan enää pääse tunturille."
+
+"Kuka vanhus on?" kysyi Heidi.
+
+"Hm, sen äiti".
+
+"Missä sen iso-äiti on?" kysyi Heidi taas.
+
+"Ei sillä ole."
+
+"Entäs iso-isä?"
+
+"Ei ole."
+
+"Oi, sinua pientä Lumikko-raukkaani", sanoi Heidi ystävällisesti vetäen
+pienen eläimen luokseen. "Mutta älä nyt enää valittele niin kovin,
+tulenhan minä joka päivä mukaan, niin ettet enää ole niin yksinäsi ja
+hyljätty, ja jos mikä tahansa sinua vaivaa, niin tule vain minun
+luokseni."
+
+Lumikko hieroi tyytyväisenä päätään Heidin olkapäätä vastaan, eikä
+määkynytkään enää niin haikeasti. Sillä aikaa oli Pekka lopettanut
+päivällisensä ja tuli nyt hänkin laumansa ja Heidin luo; tämä oli
+taaskin tehnyt monenmoisia havainnoita.
+
+Kauneimmat ja puhtaimmat koko laumassa olivat kieltämättä Pikku ja
+Vieno; ne olivatkin käytökseltään hiukan ylpeät, kävivät enimmäkseen
+omia teitään ja kohtelivat etenkin pahantapaista Turkkilaista
+ylenkatseellisesti.
+
+Eläimet olivat taas alkaneet kiipeillä pensastoihin, ja jokaisella oli
+oma tapansa; muutamat hyppelivät kevytmielisesti hyvänmakuisten kasvien
+ohi, toiset hakivat vakavan näköisinä voimallisimpia ruohoja matkallaan.
+Turkkilainen uudisteli silloin tällöin hyökkäyksiään. Vieno ja Pikku
+olivat keveästi ja kauniisti hyppineet ensimmäisinä ja löysivät heti
+parhaimmat pensaat, joita tottuneesti asettuivat sievästi pureskelemaan.
+Heidi seisoi kädet selän takana ja katseli kaikkea tätä suurimmalla
+tarkkuudella.
+
+"Pekka", huomautti hän maassa makaavalle, "Vieno ja Pikku ovat
+kauneimmat kaikista."
+
+"Niin ovat", kuului vastaus. "Tunturisetä puhdistaa ja pesee ne ja antaa
+niille suolaa, hänellä on myös paras ometta."
+
+Mutta yhtäkkiä hypähti Pekka ylös ja rupesi juoksemaan aika vauhtia
+vuohien perään, ja Heidi jäljessä, jotain erinomaista oli varmaankin
+tapahtunut. Pekka juoksi vuohilauman keskitse sille puolen laidunta,
+missä oli syvä vuorenrotko, ja minne varomaton vuohi helposti voisi
+pudota ja taittaa jalkansa. Hän oli nähnyt uhkamielisen Liedon
+suuntaavan kulkunsa sinne päin ja saapuikin parahiksi paikalle
+vuohiraukan lähestyessä syvyyttä. Kun Pekka tahtoi estää sitä sinne
+joutumasta, kompastui hän ja kaatui maahan, mutta ehti kuitenkin saada
+kiinni eläimen toisesta takajalasta. Lieto määkyi kiukusta kummastellen,
+että häntä estettiin iloisella huviretkellään, ja pyrki itsepintaisesti
+eteenpäin. Pekka huusi Heidiä avukseen, sillä hän ei itse päässyt
+paikaltaan ja oli repiä Liedon jalan sijaltaan. Heidi huomasi heti
+molempain vaarallisen tilan. Kiireesti poimi hän muutamia hyvänhajuisia
+ruohoja, asetti ne likelle Liedon sieraimia ja sanoi viihdytellen:
+"Tule, tule, Lieto, sinun täytyy ymmärtää, että jos putoat tuonne,
+taitat jalkasi ja se koskee hirmuisesti."
+
+Pieni vuohi kääntyi heti Heidin kädestä ruohoja syömään. Sillä välin
+pääsi Pekka nousemaan ja tarttui Liedon kellonhihnaan. Heidi tarttui
+siihen toiselta puolen ja niin veivät he yhdessä kapinoitsijan
+rauhallisesti käyskentelevään laumaan. Kun Pekka näki, että vaara oli
+ohitse, kohotti hän piiskansa aika tavalla rangaistaksensa Lietoa, joka
+peläten väistyi; mutta Heidi huusi: "Ei, Pekka, et saa lyödä sitä, etkö
+näe, kuinka se pelkää!"
+
+"Se on sen ansainnut", mutisi Pekka ja aikoi lyödä, mutta Heidi tarttui
+hänen käsivarteensa ja huusi suuttumuksesta hengästyneenä: "Sitä et saa
+tehdä, se koskee kipeästi, laske se irti!"
+
+Pekka katsoi ihmetellen käskevää pientä tyttöä, jonka mustat silmät
+leimusivat, ja ehdottomasti hän antoi piiskansa vaipua. "No, olkoon
+menneeksi, jos sinä taas huomenna annat minulle juustostasi", sanoi hän
+sitten myöntyväisesti, sillä hän tahtoi saada jotakin korvausta
+säikähdyksestään.
+
+"Sinä saat kaikki, koko kappaleen, huomenna ja joka päivä, minä en sitä
+tarvitse", sanoi Heidi, "ja leipääkin saat yhtä suuren kappaleen kuin
+tänään, mutta sitte et koskaan saa lyödä Lietoa, et koskaan, etkä
+Lumikkoa, etkä mitään vuohia."
+
+"Se on minulle yhdentekevää", sanoi Pekka ja tämä oli hänestä yhtä kuin
+lupaus. Hän päästi syyllisen irroilleen ja tämä juoksi laumaan
+hypähdellen iloissaan korkealle.
+
+Niin oli päivä melkein huomaamatta kulunut loppuun, ja aurinko oli jo
+laskemaisillaan kauas vuorten taakse. Heidi istui taas nurmikolla ääneti
+katsellen sinikelloja ja cystusruusuja, jotka loistivat illan
+kultaisessa hohteessa, ja kimmeltävää ruohoa ja korkeita kukkuloita,
+jotka alkoivat säihkyä ja säteillä, ja yhtäkkiä kavahti hän seisoalleen
+ja huusi: "Pekka! Pekka! palaa! palaa! Kaikki vuoret palavat ja lumikin
+ja taivas. Oi katso! katso! koko tuo korkea kalliolinna on tulessa!
+Kuinka kaunis tulinen lumi on! Pekka, näetkö, petolinnunkin koti palaa!
+Katso toki vuorten huippuja, katso kuusia! Kaikki, kaikki on tulessa!"
+
+"Sellaisia ne ovat aina olleet", sanoi Pekka suopeasti ja kuori
+itselleen uutta paimenvitsaa, "mutta eivät ne ole tulessa."
+
+"Mistä se sitten tulee?" sanoi Heidi ja juoksi sinne tänne sitä
+kaikkialta nähdäkseen, sillä hän ei saanut siitä kylläkseen, niin
+kaunista se oli.
+
+"Mistä se tulee, Pekka, mistä se tulee?" huusi Heidi taas.
+
+"Se tulee itsestään", selitti Pekka.
+
+"Oi, katso, katso!" huusi Heidi liikutettuna, "nyt ne rupeavat
+rusoittamaan, katso tuota lumen peittämää vuorta ja sen korkeita teräviä
+huippuja! Mitkä niiden nimet ovat, Pekka?"
+
+"Vuorilla ei ole nimiä", vastasi puhuteltu.
+
+"Oi, kuinka kaunista, katso ruusunhohteista lunta! Ja ylhäällä vuorten
+huipuilla on paljo ruusuja! Voi, nyt ne jälleen tulevat harmaiksi! Voi,
+voi! Nyt on kaikki sammunut! Nyt on kaikki loppunut, Pekka!" Heidi
+istahti maahan ja oli niin toivottoman näköinen, ikäänkuin kaikki
+todella loppuisi.
+
+"Huomenna on taas samoin", selitti Pekka. "Nouse nyt, niin mennään
+kotiin."
+
+Vuohet vihellettiin ja huudettiin kokoon ja sitten lähdettiin.
+
+"Onko tämmöistä joka päivä, aina joka päivä, kun olemme laitumella?"
+kysyi Heidi uteliaasti odottaen myöntävää vastausta astuessaan Pekan
+rinnalla tunturia alas.
+
+"Useimmiten", vastasi tämä.
+
+"Mutta varmaankin huomenna taas?" tahtoi tyttö tietää.
+
+"Niin, niin huomenna taas", vakuutti Pekka.
+
+Heidi tuli jälleen iloiseksi. Hän oli tehnyt päivän kuluessa niin monta
+uutta havaintoa, jotka kaikki pyörivät hänen mielikuvituksessaan niin
+vilkkaasti, ettei hän ennättänyt puhuakaan, vaan kulki ihan äänettömänä,
+kunnes he tulivat tunturimajalle ja näkivät iso-isän istuvan honkain
+alla, jossa hänellä myöskin oli lavitsa. Siinä istui hän aina iltaisin
+odotellen vuohiansa, jotka tältä puolen aina ensin tulivat näkyviin.
+Heidi juoksi heti hänen luoksensa, ja Pikku ja Vieno hänen jäljessään,
+sillä vuohet tunsivat varsin hyvin sekä isäntänsä että omettansa. Pekka
+huusi Heidin jälkeen: "Tule huomenna taas! Hyvää yötä!" Hänestä oli
+sangen tähdellistä, että Heidi tulisi mukaan.
+
+Heidi juoksi heti takaisin, antoi Pekalle kättä ja vakuutti tulevansa;
+sitten hän juoksi kerran vielä laumaan, halaili Lumikkoa ja sanoi
+herttaisesti: "Nuku rauhassa, Lumikko, ja muista, että huomenna jälleen
+tulen mukaan ja ettet koskaan enää saa määkyä niin surullisesti."
+
+Lumikko katsoi ystävällisesti ja kiitollisesti Heidiin ja juoksi sitten
+iloisena lauman jälkeen.
+
+Heidi palasi honkien alle.
+
+"Oi, iso-isä", huusi hän jo kaukaa, "siellä oli niin kaunista! Tuli ja
+ruusut vuorilla ja siniset sekä keltaiset kukat; ja katso, mitä sinulle
+tuon!" Näin sanoen ravisteli hän kaikki kukkaset kokoonkääritystä
+esiliinastaan iso-isän eteen. Mutta kukkaraukat olivat surkean näköiset.
+Heidi ei enää niitä tuntenut, ne olivat kaikki heininä.
+
+"Voi, iso-isä, mikä niiden on?" huusi Heidi säikähtyneenä; "sen näköisiä
+ne eivät olleet tunturilla. Minkätähden ne ovat tuommoisiksi
+muuttuneet?"
+
+"Ne kaipaavat aurinkoa, eivätkä tahdo antaa sulkea itseänsä esiliinaan",
+sanoi iso-isä.
+
+"Jos niin on, niin en ota niitä enää koskaan mukaani. Mutta, iso-isä,
+miksi petolintu niin rääkyy?" kysyi hän uteliaasti.
+
+"Nyt sinä menet kylpemään, ja minä menen omettaan maitoa tuomaan, ja
+senjälkeen me syömme molemmat tuvassa illallista, ja silloin sanon
+sinulle, miksi se niin tekee."
+
+Niin tehtiin, ja kun Heidi sitten illempana istui iso-isän vieressä
+korkealla tuolillaan ja söi edessään pöydällä olevasta maitovadista,
+muisti hän heti taas kysyä: "Minkätähden petolintu huutaa niin
+hirmuisesti, iso-isä?"
+
+"Se pilkkaa ihmisiä tuolla alhaalla siitä, että asuvat ahtaissa
+kylissään niin monta yhdessä ja tekevät toinen toisensa mielen
+katkeraksi. Sieltä huutaa se halveksuen: 'Jos te eroaisitte toisistanne
+ja kulkisitte kukin omia teitänne korkeutta kohden, niinkuin minä, niin
+olisitte onnellisemmat'." Iso-isä lausui nämä sanat niin hurjistuneella
+äänellä, että petolinnun rääkyntä painui vielä syvemmälle Heidin
+mieleen.
+
+"Minkätähden ei vuorilla ole nimiä, iso-isä", kysyi Heidi taas.
+
+"Kyllä niillä on nimensä", vastasi tämä, "ja jos osaat ne selittää, että
+ne siitä tunnen, niin sanon sinulle niiden nimet."
+
+Heidi kuvaili vuorilinnan korkeine huippuineen, juuri semmoisena, kuin
+hän oli sen nähnyt, ja iso-isä sanoi tyytyväisesti: "Niin oikein, sen
+minä tunnen, sen nimi on Falkniss. Oletko muita vuoria nähnyt?"
+
+Heidi kertoi lumen yltä yleensä peittämästä vuoresta, joka ensin oli
+ollut tulipunainen ja äkkiä taas muuttunut ruusunhohteiseksi sekä
+tuokion kuluttua taas vaalennut ja sammunut.
+
+"Senkin tunnen, sen nimi on Cäsaplana; vai niin, vai oli sinun hauska
+laitumella."
+
+Heidi kertoi kaikki päivän tapahtumat alusta loppuun, etenkin tulesta
+iltasella, ja nyt täytyi iso-isän myös selittää, mikä sen oli
+matkaansaattanut, sillä Pekka ei ollut siitä mitään tiennyt.
+
+"Näetkö", selitti iso-isä, "se tulee auringosta; jättäessään vuorille
+hyvästi iltasella, luo se kauneimmat säteensä niihin, jotteivät ne sitä
+unohtaisi, kunnes se aamulla jälleen palaa." —
+
+Tämä selitys oli Heidille mieleinen, eikä hän tahtonut voida odottaa
+uutta päivää, jona hän taas pääsisi laitumelle näkemään auringon
+hyvästijättöä vuorille. Mutta ensin täytyi hänen käydä nukkumaan. Ja hän
+nukkuikin koko yön suloisesti heinävuoteellaan uneksien hohteisista,
+ruusuilla kaunistetuista vuorista ja hypähtelevästä Lumikosta.
+
+
+
+
+NELJÄS LUKU.
+
+Iso-äidin luona.
+
+
+Toisena aamuna aurinko nousi jälleen kirkkaana, Pekka tuli vuohineen,
+Heidi liittyi heihin, ja kaikki kävelivät taas laitumelle; ja niin he
+tekivät joka päivä. Elämä tuntureilla vahvisti Heidiä, hän tuli
+terveeksi ja voimakkaaksi eikä kaivannut mitään, vaan eleli päivästä
+toiseen iloista, onnellista elämää, surutonna niinkuin taivaan linnut,
+jotka riemuiten lentelevät puusta puuhun viheriäisessä metsässä. Kun
+syksy tuli ja myrskyt alkoivat riehua vuorilla, sanoi iso-isä joskus:
+"Tänään jäät kotiin, Heidi; semmoisen pienokaisen kuin sinä olet,
+lennättää tuuli kerrassaan vuorten yli laaksoon."
+
+Kun Pekka aamulla sai sen kuulla, näytti hän sangen onnettomalta, hänen
+oli hyvin ikävä, eikä hän tiennyt, miten saisi aikansa kulumaan ilman
+Heidiä; hän sai tyytyä niukempaan päivälliseen ja vuohetkin olivat niin
+uppiniskaiset ja tottelemattomat, että hänellä niistä oli
+kaksinkertainen vaiva, sillä nekin olivat niin tottuneet Heidin seuraan,
+etteivät ensinkään tahtoneet kulkea eteenpäin, kun hän ei ollut muassa,
+vaan poikkesivat tiellä joka suunnalle.
+
+Heidi ei koskaan ollut onneton, sillä hänellä oli aina jotakin
+huvittavaa tarjolla. Mieluimmin hän kyllä meni paimenen ja vuohien
+kanssa kukkien ja petolinnun luo laitumelle, jossa elämä oli niin
+vaihtelevaa eriluontoisten vuohien seurassa, mutta iso-isän veistäminen
+ja sahaaminen huvitti myöskin suuresti Heidiä; ja jos vielä sattui niin
+hyvin, että iso-isällä osui olemaan juuston teko jonakin päivänä,
+jolloin Heidin oli kotiin jääminen, oli tämä ihmeellinen toimi, jota
+varten iso-isä paljasti molemmat käsivartensa hämmentääkseen
+juusto-aineita suuressa kattilassa, lapselle erinomaisena huvituksena.
+Mutta eniten viehätti Heidiä semmoisina myrskypäivinä tuulten kohina
+majan takana olevissa hongissa. Hänen täytyi tavan takaa jättää työnsä,
+olipa mitä tahansa käsillä, juostaksensa sitä kuuntelemaan, sillä hän ei
+tiennyt maailmassa mitään sen ihanampaa, kuin tuo tuulten syvä,
+salaperäinen huokaaminen korkeiden puiden latvoissa. Heidi seisoi niiden
+alla kyllästymättä katsellen ja kuunnellen tuulen voimakasta hengitystä,
+aaltoilemista ja suhinaa.
+
+Aurinko ei enää paahtanut niinkuin kesällä, ja Heidi haki esille
+sukkansa, kenkänsä ja mekkonsa, sillä ilma viileni viilenemistään, ja
+tuuli puhalsi niin jäätävästi hänen seisoessaan ulkona honkien alla,
+mutta hän ei saattanut olla sinne juoksematta, ei saattanut pysyä
+majassa, kun hän kuuli, miten ulkona humisi.
+
+Sitten tuli kylmä, ja Pekan täytyi puhaltaa käsiinsä, kun hän aamulla
+varhain tuli majalle, mutta sitä ei hänen tarvinnut kauan tehdä. Eräänä
+yönä peitti lumi maan niin paksulta, että koko tunturi oli
+lumivalkoinen, eikä näkynyt ainoatakaan viheliäistä lehteä enää.
+
+Silloin ei Pekka enää tullut laumoineen, sillä nyt alkoi taas sataa
+lunta. Heidi kurkisti ihmetellen majan pienestä ikkunasta ulos. Lunta
+satoi satamistaan niin tiheään ja taukoamatta, että lumikinokset
+ylettyivät aina majan ikkunoihin, jopa vielä korkeammallekin, niin ettei
+niitä enää saattanut aukaistakaan, ja he olivat ihan teljettyinä pieneen
+majaansa. Tämä oli Heidin mielestä ihmeellisen hupaista, hän juoksi
+ikkunasta toiseen nähdäkseen kohoaisiko lumi niin korkealle, että se
+peittäisi koko tuvan, jotta täytyisi sytyttää kynttilä päivälläkin. Niin
+hullusti ei kuitenkaan käynyt, ja seuraavana päivänä, jolloin ei enää
+pyryttänyt, lähti iso-isä ulos tuvasta ja loi majan ympäristön vapaaksi
+lumesta. Hän heitti suuren suuria lumiröykkiöitä päällekkäin, niin että
+oli kuin pieniä vuoria siellä täällä. Nyt olivat sekä ikkunat että ovet
+jälleen vapaina, ja hyväpä se olikin, sillä kun Heidi ja hänen
+iso-isänsä iltasella istuivat takkavalkean ääressä, kumpikin
+kolmijalallaan — iso-isä oli jo aikoja sitten Heidillekin semmoisen
+valmistanut — kuului äkkiä kopinaa ulkoa ja majan kynnykseen
+koputettiin herkeämättä; viimein aukaistiin ovi. Sisään astui
+Vuohi-Pekka. Hän ei ollut vallattomuudesta näin kopistellut, hänen oli
+vaan täytynyt tällä keinoin irroittaa lunta jalkineistaan, ja oikeastaan
+olikin koko Pekka aivan luminen, sillä hänen oli täytynyt ryömiä
+hirmuisissa kinoksissa, joista hänen vaatteisiinsa oli tarttunut suuria
+möhkäleitä, jotka olivat jäätyneet kovassa pakkasessa. Mutta hän ei
+sentään peräytynyt, sillä hän tahtoi välttämättömästi päästä Heidin luo,
+jota ei ollut viikkokauteen nähnyt.
+
+"Hyvää iltaa", sanoi hän sisään astuessaan ja asettui niin liki valkeata
+kuin suinkin. Muuta hän ei lausunutkaan, mutta koko hänen naamansa
+paistoi tyytyväisyyttä, sillä nyt hän oli perillä. Heidi katseli häntä
+suuresti ihmetellen, sillä hänen seisoessaan likellä tulta alkoi lumi
+sulaa hänen vaatteistaan, niin että Pekka-poika näytti miltei
+vesiputoukselta.
+
+"No, kenraali, mitä kuuluu?" kysyi iso-isä. "Nyt olet sotajoukotta, nyt
+täytyy sinun nakertaa kivikynää."
+
+"Minkätähden hänen täytyy nakertaa kivikynää, iso-isä?" kysyi Heidi heti
+tiedonhaluisesti.
+
+"Talvella täytyy hänen käydä koulua", selitti iso-isä, "siellä opetetaan
+lukemaan ja kirjoittamaan, ja se käy usein sangen raskaaksi, mutta se
+käy hieman helpommin, jos välistä nakertaa kivikynäänsä, eikö totta,
+kenraali?"
+
+"On, se on totta", todisti Pekka.
+
+Heidin ajatukset olivat nyt kääntyneet kouluun, ja hän kyseli
+kyselemistään mitä siellä sai kuulla ja nähdä ja mitä Pekalla siellä oli
+tehtävänä, ja koska keskusteluun, jossa Pekka oli osallisena, aina
+vaadittiin paljon aikaa, ennätti hän hyvin sen kuluessa kuivaa kiireestä
+kantapäähän. Hänellä oli aina vaikea pukea havaintonsa semmoisiin
+sanoihin, jotka merkitsivät sitä, mitä hän tarkoitti, mutta tällä kertaa
+oli se erinomaisen hankalaa, sillä tuskin oli hän saanut yhden
+vastauksen laadituksi, ennenkuin Heidillä oli kolme, neljä ihan
+odottamatonta kysymystä valmiina ja vieläpä enimmäkseen semmoisia, jotka
+vaativat kokonaisen lauseen vastaukseksi.
+
+Iso-isä oli istunut ihan äänettömänä tämän keskustelun kestäessä, mutta
+silloin tällöin vetäytyivät hänen suupielensä nauruntapaisiin poimuihin,
+jotka todistivat hänen kuuntelevan lasten puhetta.
+
+"No, kenraali, nyt olet kestänyt kuumuutta ja tarvitset virvoitusta,
+tule!" Näin sanoen nousi iso-isä ja otti kaapista illallisen esiin.
+Heidi työnsi tuolin pöydän luo. Heidin tultua oli iso-isä veistänyt
+lavitsan huoneen perälle ja sinne tänne muitakin istuimia kahdelle,
+sillä Heidillä oli tapana seurata iso-isäänsä, minne hän vain meni. Nyt
+oli siis heillä kolmella istuinpaikkoja kylläksi, ja Pekka aukaisi
+silmänsä niin pyöreiksi kuin suinkin nähdessään, kuinka Tunturisetä
+asetti suuren kauniin kappaleen kuivattua lihaa hänen leipäpalalleen.
+Näin suuresti ei hän ollut isoon aikaan herkutellut. Kun tämä mieleinen
+illallinen oli lopetettu, alkoi jo hämärtää ja Pekka teki lähtöä.
+Sanottuaan "hyvää yötä" ja "kost' Jumala" kääntyi hän vielä ovella
+takaisin ja sanoi: "Ensi sunnuntaina tulen jälleen, ja sinun pitäisi
+myös kerran tulla iso-äitiä tervehtimään, käski hän sanoa."
+
+Heidin oli iso-äidin luo meneminen; se oli ihan uusi ajatus, joka
+kuitenkin heti kotiutui hänen mielessään, ja ensimmäiseksi työkseen
+seuraavana aamuna selitti hän: "Iso-isä, tänään minun täytyy varmaankin
+mennä iso-äidin luo, hän odottaa minua."
+
+"Lunta on liian paljon", vastasi iso-isä epäävästi. Mutta Heidi ei niin
+vähällä asiaa jättänyt; olihan iso-äiti kutsunut häntä, ja hänen täytyi
+siis mennä. Eipä kulunut ainoatakaan päivää, jona ei hän neljä, viisi
+kertaa olisi sanonut: "Iso-isä, nyt minun varmaankin täytyy mennä,
+iso-äiti odottaa yhä vielä minua."
+
+Neljä päivää tämän jälkeen oli ilma niin kylmä, että lumi narisi joka
+askeleella, ja tunturien lumipeite oli yltä yleensä jäätynyt kovaksi,
+mutta päivä paistoi ystävällisesti ikkunasta ja sen valo lankesi suoraan
+Heidiin, joka istui korkealla tuolillaan päivällistä syöden. Silloin hän
+taas alotti tavallisen virtensä: "Tänään minun varmaankin täytyy lähteä
+iso-äidin luo, muuten odotus käy hänelle pitkäksi." Iso-isä nousi
+pöydästä, astui portaita myöten heinäparvelle, otti sieltä Heidin
+raskaan peitteen ja sanoi: "No tule!" Iloiten hyppäsi lapsi hänen
+jäljessään ulos kimmeltelevään lumimaailmaan. Hongat seisoivat ääneti ja
+liikkumattomina, niiden oksia peitti valkoinen lumi, joka
+auringonpaisteessa säteili ja kimalteli niin loistavasti, että Heidi
+ihastuksissaan hyppeli korkealle ja kerta toisensa perään huudahti:
+"Tule ulos, iso-isä, hongat ovat pelkkää hopeata ja kultaa." Iso-isä oli
+näet mennyt vajaan ja tuli nyt sieltä tuoden muassaan suuren leveän
+kelkan, jonka keulaan oli pitkä tanko kiinnitetty. Kelkan istuinlaudasta
+ylettyivät jalat maahan, niin että niillä helposti saattoi ohjata
+kulkua. Ihailtuaan ensin Heidin kanssa honkia, istui iso-isä kelkkaan,
+otti lapsen syliinsä, kiersi hänet moneen kertaan peitteeseen, jotta hän
+pysyisi lämpimänä, ja painoi hänet sitten vasemmalla käsivarrellaan
+kiinteästi rintaansa vasten. Oikealla kädellä tarttui hän tankoon ja
+antoi molemmilla jaloillaan kelkalle vauhtia. Se kiiti eteenpäin
+semmoisella nopeudella, että Heidistä tuntui, kuin hän olisi linnun
+lailla lentänyt ilmassa; hän riemuitsi ääneensä. Yhtäkkiä pysähtyi
+kelkka juuri Vuori-Pekan majan edustalle. Iso-isä nosti lapsen maahan,
+vapautti sen peitteestä ja sanoi: "No, käy nyt sisään, ja kun alkaa
+hämärtää, niin tule jälleen ulos ja ala käydä kotiin päin." — Sitten
+hän kääntyi kelkkoineen ja rupesi astumaan tunturia ylös.
+
+Heidi aukaisi oven ja tuli pieneen huoneeseen, jossa näytti olevan
+pimeä. Siellä oli uuni ja muutamia vateja eräällä hyllyllä, sillä tämä
+oli talon keittiö. Sitten oli taas ovi, Heidi aukaisi senkin ja astui
+ahtaaseen tupaan. Tämä maja ei ollut rakennettu samaan tapaan kuin
+iso-isän uusi tunturimaja, joka oli yhtenä suurena huoneena, heinäparvi
+ylinnä. Vuohi-Pekan tupa oli ikivanha, ahdas ja kapea rakennus. Kun
+Heidi oli astunut kynnyksen yli, seisoi hän heti pöydän edessä, jonka
+ääressä eräs vaimo istui parsien Pekan lakkia, sen Heidi paikalla tunsi.
+Nurkassa istui vanha kurttuinen mummo ja kehräsi. Heidi arvasi kohta,
+kuka hän oli, ja meni suoraan rukin luo sanoen: "Hyvää päivää, iso-äiti,
+nyt tulen luoksesi, onko aika tullut sinulle pitkäksi minua
+odottaessasi?"
+
+Iso-äiti kohotti päätään etsien hänelle ojennettua kättä, ja kun hän oli
+sen löytänyt, piteli hän sitä hetken aikaa miettien omassaan, sitten hän
+sanoi: "Oletko sinä lapsi tuolta ylhäältä Tunturisedän luota? Oletko
+sinä Heidi?"
+
+"Olen, olen", vakuutti lapsi, "vastikään liu'uin iso-isän kanssa tänne
+alas."
+
+"Miten se on selitettävä! Sinun kätesihän on ihan lämmin. Sanoppa,
+Briitta, onko Tunturisetä itse saattanut lapsen tänne?"
+
+Pekan äiti, joka oli istunut pöydän päässä parsimassa, oli noussut ja
+silmäili uteliaasti lasta kiireestä kantapäähän; sitten sanoi hän: "En
+tiedä, äiti, onko Tunturisetä itse saattanut hänet, mutta tuskinpa vaan,
+lapsi ei varmaankaan ymmärrä mitä puhuu."
+
+Mutta Heidi katsoi Briittaan niin suoraan, ettei suinkaan näyttänyt
+epätietoiselta asiastaan ja sanoi: "Tiedänpä kyllä ihan varmaan, kuka
+minut kietoi peitteeseen ja liukui alas kanssani, se oli iso-isä."
+
+"Mahtaa sitten kuitenkin olla perää niissä Pekan puheissa, joita hän
+koko kesän on kertonut Tunturisedästä, vaikka me luulimme, ettei hän
+ollut oikein selvillä asiasta", sanoi iso-äiti, "ja kukapa olisi
+saattanut luulla sitä mahdolliseksi; minä arvelin lapsen tuskin voivan
+elää kolmea viikkoa siellä ylhäällä. Minkä näköinen hän on, Briitta?"
+Briitta oli sillä välin tarkastanut lasta joka puolelta, niin että hän
+varsin hyvin tiesi kertoa, miltä tämä näytti.
+
+"Hän on hentojäseninen, samoin kuin Adelheidkin oli", vastasi hän;
+"mutta hänellä on Topiaan mustat silmät ja kihara tukka, samoinkuin
+vanhuksellakin tuolla ylhäällä; minä luulen, että hän on molempien
+vanhempainsa näköinen."
+
+Sillä aikaa oli Heidi kurkistellut ympärilleen joka taholle ja sanoi:
+"Katsoppa, iso-äiti, tuolla heiluu sinne tänne ikkunaluukusta irtautunut
+lauta. Iso-isä naulaisi sen heti kiinni, usein hän panee myös uuden
+telkkimen; katsohan vain, näin hän tekee."
+
+"Oi hyvä lapseni", sanoi iso-äiti, "nähdä sitä en saata, mutta kuulla
+sitä paremmin, enkä ainoastaan sitä, vaan kun tuuli sopii tännepäin,
+rätisee ja rutisee koko rakennus, ja tuuli tunkee kaikkialta sisäänkin.
+Öisin kun muut nukkuvat, pelkään toisinaan, että koko maja hajoaa ja
+musertaa meidät kaikki kolme kuoliaaksi. Oi, ei täällä ole ketään
+ihmistä, joka taitaisi sitä korjailla. Pekka ei kykene sitä tekemään."
+
+"Mutta miksi et sinä saata nähdä miten luukku heiluu, iso-äiti? Katso
+nyt taas tuonne, suoraan tuonne", Heidi osoitti täsmälleen paikkaa
+sormellaan.
+
+"Ah, lapseni, enhän minä näe niin mitään, en luukkua enkä muutakaan",
+valitti iso-äiti.
+
+"Mutta jos menen pihalle ja irroitan luukun tykkänään, niin että tulee
+ihan valoisa täällä sisällä, näetkö sitte, iso-äiti?"
+
+"En, en; en sittenkään; minua ei kukaan enää voi saada näkeväksi!"
+
+"Mutta jos menet ulos valkoiseen lumeen, niin varmaankin näet; tule vain
+kanssani, niin minä näytän sen sinulle, iso-äiti." Heidi tarttui
+isoäidin käteen vetääkseen hänet mukanaan, sillä häntä rupesi suuresti
+surettamaan, kun hän kuuli, ettei iso-äidillä koskaan ollut tarpeeksi
+valoa.
+
+"Anna minun vain istua, lapsi kulta, minulle on kuitenkin kaikki yhtä
+pimeää, ei lumi eikä auringonvalokaan enää tunge silmiini."
+
+"Mutta kesällähän toki, iso-äiti", sanoi Heidi yhä tuskallisemmin etsien
+jotakin apukeinoa, "tiedätkö, kun aurinko kesällä taas paistaa kuumasti
+ja illalla lausuu jäähyväiset vuorille, niin että ne kaikki säkenöivät
+tulipunaisina ja kaikki keltaiset kukat kimmeltävät, silloin sinullakin
+jälleen on valoisa ja hyvä olla."
+
+"Ah, lapseni, minä en koskaan enää saata nähdä tulenhohteisia vuoria,
+enkä kullan kiiltäviä kukkia tuolla ylhäällä; minulla ei koskaan enää
+ole valoisaa tässä elämässä."
+
+Heidi rupesi ääneensä itkemään. Katkerasti nyyhkytti hän yhä edelleen:
+"Kuka sinua sitten voi auttaa? Eikö kukaan sitä voi tehdä? Eikö kukaan?"
+
+Iso-äiti koetti lohduttaa lasta, mutta se ei vähällä onnistunut. Heidi
+ei itkenyt usein, mutta kun hän kerran pääsi alkuun, oli hänen melkein
+mahdoton unhoittaa suruansa. Iso-äiti oli jo käyttänyt kaikenlaisia
+keinoja rauhoittaaksensa lasta, sillä hänen sydämeensä koski kipeästi
+nähdessään lapsen niin surkeasti nyyhkyttävän. "Kuulehan", sanoi hän
+nyt, "tule tänne likemmäksi, Heidi-kulta, niin kerron sinulle jotakin.
+Näetkö, vaikkei ihminen enää voi nähdä, soisi hän sentään mielellään
+kuulevansa jonkun ystävällisen sanan; niinpä minäkin mielisin kuulla
+sinun puhuvan. Tule tänne likemmäksi minua ja kerro jotakin elämästäsi
+iso-isän luona. Minä tunsin hänet hyvin ennen, mutta nyt en enää moneen
+vuoteen ole hänestä kuullut muilta kuin Pekalta, vaan se poika ei suuria
+sanele."
+
+Tästä valahti Heidin päähän uusi ajatus; kiireesti hän pyyhkäsi
+kyyneleensä ja sanoi lohdutettuna: "Odota vain, iso-äiti, minä kerron
+kaikki iso-isälle, ja hän kyllä voi tehdä sinut näkeväksi ja korjata
+tuvan, ettei se pääse hajoamaan. Hän osaa auttaa ja asettaa kaikki
+paikoilleen."
+
+Iso-äiti oli vaiti, ja Heidi alkoi vilkkaasti kertoa elämästään iso-isän
+luona ja laitumella olostaan kesällä, ja kuinka iso-isä osasi puusta
+valmistaa penkkejä, tuoleja ja kauniita koppia, joissa oli mukava kantaa
+heiniä Vienolle ja Pikulle, ja suuren vesisammion kylpyä varten kesäksi
+ja uuden maitokupin sekä lusikan; ja Heidi innostui kertomaan mitä
+puupalasesta yhtäkkiä voi valmistaa, ja kuinka hän aina silloin seisoi
+iso-isän vieressä katsellen, jotta hän itsekin oppisi kaikkia näitä
+tekemään. Iso-äiti kuunteli kertomusta suurimmalla tarkkuudella ja
+kysäsi silloin tällöin: "Kuuletko sinäkin, Briitta? Kuuletko, mitä lapsi
+kertoo Tunturisedästä?"
+
+Mutta kertomus keskeytyi. Kovaa kopinaa kuului oven takaa, ja Pekka
+astui tömistellen sisään, mutta pysähtyi siihen paikkaan silmät
+selkiselällään ällistellen Heidiä ja irvisteli mitä ystävällisimmin, kun
+tyttö heti huusi hänelle vastaan: "Hyvää iltaa, Pekka!"
+
+"Onko mahdollisia, että hän jo palaa koulusta", huudahti iso-äiti
+kummastuneena, "näin joutuin ei iltapäivä ole minulta moneen vuoteen
+kulunut! Hyvää iltaa, Pekkaseni, miten lukeminen sujuu?"
+
+"Entiseen tapaan", kuului vastaus.
+
+"Vai niin", sanoi iso-äiti huoaten, "olin vähin ajatellut, että muutos
+olisi tapahtunut, koska jo piakkoin tulet kahdentoista vuotiaaksi".
+
+"Minkä muutoksen olisi pitänyt tapahtua?" kysyi Heidi osanotolla.
+
+"Ajattelin vain, että hän olisi voinut jotakin oppia", sanoi iso-äiti,
+"lukemaan nimittäin. Minulla on tuolla hyllyllä vanha rukouskirja, jossa
+on kauniita runoja. Niitä en ole enää pitkään aikaan kuullut, eivätkä ne
+ole muistissanikaan säilyneet; sentähden olen aina toivonut, että Pekka
+opittuansa lukemaan saattaisi minulle lukea jonkun hyvän laulun; mutta
+hänen on mahdoton oppia, se käypi hänelle liian raskaaksi."
+
+"Minun varmaankin täytyy sytyttää kynttilä, nyt tulee jo pimeä", sanoi
+Pekan äiti, joka yhä oli ahkerasti paikannut Pekan lakkia, "päivä on
+minultakin kulunut melkein huomaamatta."
+
+Heidi hyppäsi tuoliltaan, ojensi kiireesti kätensä ja sanoi: "Hyvää
+yötä, iso-äiti, minun täytyy kiiruhtaa kotiin, heti kun vähän rupeaa
+hämärtämään", ja samaa vauhtia hän lausui myös Pekalle ja hänen
+äidilleen jäähyväiset ja lähestyi ovea. Mutta iso-äiti huusi
+huolestuneena: "Odota, odota, Heidi, yksinäsi et saa mennä. Pekan täytyy
+saattaa sinua, kuuletko? Ja Pekkaseni, varo lasta, ettei hän lankea,
+äläkä pysähdy hänen kanssaan kävellessäsi, jollei hän vilustuisi,
+kuuletko? Onko sinulla lämmin huivi ylläsi?"
+
+"Minulla ei ole huivia ensinkään", huusi Heidi, "mutta en kumminkaan
+vilustu!" Näin sanoen oli hän jo pujahtanut ovesta ja kiiti niin
+sukkelasti eteenpäin, että Pekka tuskin taisi seurata. Mutta iso-äiti
+huusi surkutellen: "Juokse hänen jälkeensä, Briitta, juokse, —
+muutenhan lapsi paleltuu näin myöhään illalla; ota minun huivini mukaasi
+ja juokse kiireesti!" Briitta totteli. Mutta tuskin olivat lapset
+astuneet paria askelta ylöspäin, ennenkuin näkivät iso-isän lähestyvän,
+joka saavutti heidät muutamin aika askelin.
+
+"Oikein, Heidi, olet sanasi pitänyt", sanoi hän ja kääri lapsen jälleen
+huolellisesti peitteeseen, otti hänet käsivarrelleen ja astui vuorta
+ylös. Briittakin joutui parahiksi näkemään, miten iso-isä hellävaroen
+hoiteli lasta, ja tultuaan Pekan kanssa sisään hän kertoi ihmetellen
+iso-äidille, mitä oli nähnyt. Iso-äidinkin täytyi kummastella ja kerta
+toisensa jälkeen lausua: "Jumalan kiitos, että hän on niin hyvä
+lapselle! Jumalalle kiitos ja ylistys! Kunpa hän nyt vain antaisi hänen
+vielä käydä luonani, lapsi on ilahduttanut mieltäni. Miten hyvä sydän
+hänellä on ja kuinka hupaisesti hän kertoo!" — Ja iso-äiti iloitsi yhä
+uudestaan ja sanoi moneen kertaan kunnes hän meni levolle: "Jos lapsi
+nyt vain saisi vastakin käydä luonani, niin minullakin olisi jotakin
+iloa maailmassa." Ja Briitta yhtyi joka kerta iso-äidin toivomukseen, ja
+Pekka nyökäytti myöntyväisesti päätään, ja vetäen ihastuksissaan
+suupielensä aina korviin saakka, sanoi: "Tiesinhän sen!"
+
+Sillä aikaa oli Heidi peitteessään lakkaamatta puhellut iso-isälleen,
+mutta kun lapsen äänen oli mahdoton tunkeutua kahdeksan kertaisen
+peitteen läpi, eikä iso-isä siis ymmärtänyt sanaakaan, sanoi hän: "Odota
+vähäisen, kunnes ollaan kotona, sitten kerro."
+
+Pian he olivatkin perillä tunturituvassa ja kun Heidi oli päässyt
+vapaaksi peitteestään, sanoi hän: "Iso-isä, huomenna täytyy meidän ottaa
+vasara ja nauloja mukaamme ja korjata ikkunaluukkuja iso-äidin luona ja
+sitten vielä lyödä moneen paikkaan nauloja, sillä hänen majassaan
+ratisee ja ritisee kovin."
+
+"Täytyykö meidän? Vai täytyy? Kuka sen on sinulle sanonut?" kysyi
+iso-isä.
+
+"Ei kukaan, minä tiedän sen itsestäni", vastasi Heidi, "sillä siellä ei
+enää mikään pysy koossa, ja iso-äiti vapisee öisin ja pelkää kuullessaan
+tuota ratinata ja ajattelee: Nytpä kaikki putoaa suoraan päällemme;
+iso-äiti ei koskaan enää voi mitään nähdä eikä tiedä, miten häntä
+saattaisi auttaakaan; mutta tiedäthän sinä, iso-isä. Ajatteleppas, miten
+ikävää olisi, jos aina täytyisi istua pimeässä, vieläpä peläten ja
+vavisten; eikä kukaan muu voi häntä auttaa kuin sinä! Huomenna menemme
+häntä auttamaan, eikö totta, iso-isä, menemmehän me?"
+
+Heidi oli kiivennyt iso-isän syliin ja katsoi häneen ehdottomalla
+luottamuksella. Vanhus loi silmänsä lapseen ja sanoi tuokion kuluttua:
+"Niin, Heidi, mennään korjaamaan majaa, niin ettei isoäidin luona enää
+kuulu rätinää, se kyllä käy päinsä, huomenna sen teemme."
+
+Lapsi hyppi ilosta ympäri huonetta ja huusi kerta toisensa perästä:
+"Huomenna sen teemme! Huomenna sen teemme!"
+
+Iso-isä pysyi sanassaan. Seuraavana päivänä jälkeen päivällisen
+uudistettiin eilinen mäenlasku. Iso-isä asetti nyt niinkuin
+edellisenäkin päivänä lapsen Vuohi-Pekan ovelle ja sanoi: "Käy nyt
+sisään, ja kun ilta joutuu, niin tule jälleen ulos." Sitten hän pani
+peitteen kelkkaan ja kiersi majan ympäri tarkastellen sitä.
+
+Tuskin oli Heidi avannut oven ja päässyt huoneeseen, niin iso-äiti jo
+huusi nurkastaan: "Siinä tulee lapsi, se on lapsi", ja antoi iloissaan
+langan irtautua hyppysistään ja sukan seisahtua ja ojensi molemmat
+kätensä lasta kohden. Heidi juoksi hänen luoksensa, siirsi pienen
+matalan tuolin niin likelle iso-äitiä kuin mahdollista, istui sille ja
+kertoi ja kyseli taas kaikenlaista. Mutta äkkiä kuului ulkoa niin
+voimakkaita iskuja majan seinää vasten, että iso-äiti säikähdyksestä
+säpsähti, oli kaataa rukkinsa ja vavisten huusi: "Oi, hyvä Jumala, nyt
+se putoaa, kaikki hajoo!" Mutta Heidi piti lujasti kiinni hänen
+käsivarrestaan ja sanoi lohduttaen: "Ei, ei, iso-äiti, älä nyt vain
+säikähdä niin kovin, iso-isähän siellä on, nyt hän kiinnittää siellä
+joka paikan, niin ettei sinun koskaan enää tarvitse pelätä."
+
+"Onko sekin mahdollista? Saattaako semmoistakin tapahtua? Rakas Jumala
+ei siis ole meitäkään varsin unohtanut!" huudahti iso-äiti. "Oletko
+semmoista kuullut, Briitta, kuuletko? Toden totta, se on vasaran
+kalsketta. Mene ulos, Briitta, ja jos se on Tunturisetä, niin pyydä
+häntä edes silmänräpäykseksi tänne sisälle, jotta minäkin saisin kiittää
+häntä."
+
+Briitta meni ulos. Juuri silloin hakkasi iso-isä uusia lautoja seinään.
+Briitta lähestyi häntä ja sanoi: "Toivotan teille hyvää iltaa, setä, ja
+äiti myöskin, me olemme teille suuresti kiitolliset siitä, että meitä
+autatte, ja äitikin tuolla sisällä tahtoisi mielellään teitä kiittää;
+sillä tämmöistä palvelusta ei varmaankaan kukaan muu olisi meille
+saattanut tehdä, ja varmaankin —"
+
+"Puhukaa lyhyesti", keskeytti häntä vanhus, "mitä te Tunturisedästä
+ajattelette, sen kyllä tiedän. Käykää vaan sisään; missä on vikaa, sen
+näen itsekin."
+
+Briitta totteli heti, sillä Tunturisetä oli sellainen, ettei ollut
+helppo häntä vastustaa. Hän naulaili ja koputteli majaa joka puolelta ja
+astui sitten kapeita portaita ylös ullakolle ja naulasi naulaamistaan,
+kunnes oli viimeisen mukaanottamansa naulan käyttänyt. Sillä aikaa oli
+ruvennut hämärtämään, ja tuskin oli hän astunut alas ja vetänyt
+kelkkansa esiin vuohiometan takaa, kun jo Heidikin astui ulos ovesta.
+Iso-isä kääri lapsen taas peitteeseen ja kantoi häntä käsivarrellaan,
+vetäen kelkkaa perässään, sillä jos pienokaisen olisi täytynyt istua
+siinä yksinään, olisi peite pudonnut hänen yltään ja hän olisi
+vilustunut tai kokonaan paleltunut. Sen tiesi iso-isä varsin hyvin ja
+pitikin senvuoksi lasta lämpimänä käsivarrellaan.
+
+Näin kului talvi. Iso-äidin sulottomaan elämään oli sattunut ilon säde
+ensi kerran moneen vuoteen. Hänen päivänsä eivät enää olleet pitkiä ja
+pimeitä, toinen toisensa kaltaisia, hänellä kun nyt oli jotakin
+odotettavaa, jotakin ajateltavaa. Aamusta varhain hän kuunteli, eikö jo
+pieniä kiirehtiviä askeleita kuuluisi, ja jos silloin ovi todellakin
+aukeni, ja tyttö juoksi sisään, huudahti hän joka kerta iloisesti:
+"Jumalan kiitos, tuossa lapsi jälleen tulee!" Ja Heidi istui hänen
+luoksensa ja kertoa lörpötteli kaikkea, mitä tiesi, niin hupaisesti,
+että iso-äiti tuli hyvälle mielelle, ja tunnit kuluivat niin pian, ettei
+hän sitä huomannutkaan, eikä enää ainoatakaan kertaa kysynyt niinkuin
+ennen: "Briitta, eikö päivä ole jo lopussa?" Nyt sanoi hän joka kerta,
+kun Heidi oli mennessään sulkenut oven: "Miten lyhyt tämä iltapuoli oli,
+eikö totta, Briitta?" Ja Briitta vastasi: "Todellakin, minusta tuntuu
+siltä, kun olisin vastikään korjannut astiat päivällispöydästä."
+Iso-äiti sanoi taas: "Jos nyt Herra Jumala vain varjelisi lasta ja
+antaisi Tunturisedän pysyä hyväntahtoisena. Näyttääkö hän myös
+terveeltä, Briitta?" Ja joka kerta tämä vastasi: "Niinkuin mansikka."
+
+Heidikin oli puolestaan suuresti mieltynyt vanhaan iso-äitiin; ja kun
+hän muisti, ettei kukaan, ei iso-isäkään voinut iso-äidin silmiä
+parantaa, tuli hän hyvin murheelliseksi; mutta iso-äiti taas aina
+vakuutti vähemmän tuntevansa onnettomuuttansa, kun Heidi oli hänen
+luonaan; ja lapsi tulikin joka kauniina talvipäivänä liukuen kelkallaan.
+Iso-isä oli sanaakaan virkkaamatta joka kerta ottanut mukaansa vasaran
+ja monenmoisia muita kapineita, ja monet iltapäivät läpeensä oli hän
+koputellut Vuohi-Pekan pientä majaa. Mutta siitä olikin hyvä seuraus;
+majassa ei enää öisin ritissyt eikä rätissyt, ja iso-äiti sanoi, ettei
+hän moneen talveen ollut saanut niin rauhallisesti nukkua kuin nyt, sekä
+ettei hän koskaan unohtaisi, mitä Tunturisetä oli heidän hyväkseen
+tehnyt.
+
+
+
+
+VIIDES LUKU.
+
+Joku tulee vieraisille ja vielä toinenkin, jonka vierailusta on tärkeitä
+seurauksia.
+
+
+Joutuisasti oli talvi kulunut ja sitä seuraava iloinen kesä vielä
+nopeammin; uusi talvikin oli nyt taas loppumaisillaan. Heidi oli iloinen
+kuin taivaan lintu ja riemuitsi päivä päivältä yhä enemmän siitä, että
+suloinen kesä-aika oli jälleen lähestymässä, jolloin lauhkea
+"Föhn"-tuuli taas humisisi hongissa, lumi sulaisi ja aurinko viettelisi
+siniset ja valkoiset kukat näkyviin; silloin Heidi taas pääsisi
+laitumelle, ja se olisi hänestä ihaninta maailmassa. Heidi kävi nyt
+kahdeksatta ja oli iso-isältään oppinut monenmoisia toimia. Vuohia hän
+osasi hoitaa yhtä taitavasti kuin ken tahansa, ja Vieno ja Pikku
+juoksentelivat hänen perässään kuin uskolliset koirat ja määkyivät
+ilosta kuullessaan hänen äänensä. Jo kahdesti oli Pekka tänä talvena
+tuonut kylän opettajalta sanoman, että sedän välttämättömästi tuli
+lähettää lapsi kouluun, sillä hän oli jo siinä iässä, että hänen jo
+viime talvena olisi pitänyt käydä koulua. Isoisä oli kummallakin
+kerralla käskenyt sanoa opettajalle, että jos tällä olisi asiaa, oli hän
+kodissaan tavattavissa; mutta tyttöä ei hän luvannut lähettää kouluun.
+Kummallakin kertaa oli Pekka uskollisesti vienyt Tunturisedän sanoman
+perille.
+
+Maaliskuun aurinko oli jo sulattanut lumen vuorien rinteiltä, ja
+lumikellot kohottivat jälleen päänsä laaksossa ja tunturilla; hongatkin
+olivat luopuneet raskaasta lumipeitteestään, vapaina huojuivat niiden
+oksat taas tuulessa. Heidi juoksi iloisena ja onnellisena sinne tänne:
+tuvan ovella vuohiomettaan, siellä honkien alle ja taas sisään iso-isän
+luo kertomaan, kuinka paljoa suuremmaksi viheriäinen pälvi puitten alla
+oli laajentunut ja sitten vielä uudestaan ulos katsomaan, sillä hän
+tuskin malttoi odottaa, kunnes koko maa jälleen olisi vihanta ja kesä
+kukkasineen saapuisi uudelleen tunturille.
+
+Kun Heidi eräänä päivänpaisteisena aamuna täten juoksi edestakaisin ja
+ainakin kymmenennen kerran hyppäsi tuvan kynnyksen yli, oli hän kaatua
+säikähdyksestä selälleen nähdessään edessään mustiin puetun vanhan
+herran, joka vakavasti silmäili häntä. Mutta kun vieras huomasi miten
+säikähtynyt lapsi oli, sanoi hän ystävällisesti: "Älä pelkää minua,
+kaikki lapset ovat minulle rakkaita. Anna minulle kättä! Sinä varmaankin
+olet Heidi; missä on iso-isä?"
+
+"Hän istuu pöydän luona ja veistelee puusta pyöreitä lusikoita", sanoi
+Heidi ja aukaisi ovea enemmän.
+
+Vieras oli kylän vanha pappi. Hän oli ollut sedän hyvä tuttu siihen
+aikaan, kun viimeksimainittu asui hänen naapurinaan alhaalla laaksossa.
+Hän astui majaan, lähestyi vanhusta, joka istui kumarruksissa työnsä
+ääressä ja sanoi: "Hyvää huomenta, naapuri!"
+
+Kummastuneena katsoi puhuteltu häneen ja vastasi: "Hyvää huomenta, herra
+pastori!" Sitten hän pyysi herraa istumaan, sanoen: "Jos ette, herra
+pastori, halveksi puista tuolia, niin olkaa hyvä ja istukaa."
+
+Pastori istuutui. "En ole nähnyt teitä pitkään aikaan, naapuri", sanoi
+hän sitten.
+
+"Enkä minä teitä, herra pastori", kuului vastaus.
+
+"Tulen tänään keskustelemaan teidän kanssanne eräästä asiasta", alotti
+pappi uudestaan; "luulen teidän jo arvaavankin mistä haluan kanssanne
+neuvotella."
+
+Pastori keskeytti puheensa ja katsoi Heidiin, joka seisoi ovella ja
+katseli häntä herkeämättä.
+
+"Heidi, mene vuohien luo", sanoi iso-isä, "saat ottaa vähän suoloja
+niille ja viipyä siellä, kunnes minäkin tulen sinne."
+
+Heidi lähti heti.
+
+"Lapsi olisi jo vuosi sitten ja viimeistäänkin tänä talvena ollut
+kouluun pantava", sanoi nyt pastori. "Opettaja on teitä siihen
+kehoittanut, mutta ette ole hänelle mitään vastausta antanut; mikä on
+teidän tarkoituksenne lapsen suhteen, naapuri?"
+
+"Minun tarkoitukseni on olla sitä kouluun panematta", kuului vastaus.
+
+Kummastuneena katsahti pastori vanhukseen, joka levollisesti istui
+lavitsallaan käsivarret ristissä rinnallaan näyttämättä pienintäkään
+alistuvaisuuden merkkiä.
+
+"Mitä te sitten lapsesta aiotte?" kysyi pastori taas.
+
+"En mitään, hän kasvaa ja kehittyy vuohien ja lintujen kanssa, eikä opi
+niiltä mitään pahaa."
+
+"Mutta tyttö ei ole mikään vuohi eikä lintu, vaan ihmislapsi; jollei hän
+noilta kumppaneiltaan opi pahaa, niin ei hän opi niillä mitään
+muutakaan. Mutta jotakin täytyy hänen saada oppia, ja nyt on paras aika
+siihen. Olen tullut teitä, naapuri, näin ajoissa puhuttelemaan, jotta
+voisitte kesän kuluessa tehdä varustuksenne, sillä kulunut talvi oli
+viimeinen, jonka hän sai viettää nauttimatta opetusta; ensi talvena
+hänen täytyy tulla kouluun ja vieläpä joka ainoa päivä."
+
+"Siitä ei tule mitään, herra pastori", sanoi vanhus taipumattomana.
+
+"Luuletteko todella, ettei ole olemassa mitään keinoa taivuttaa teitä
+käsittämään velvollisuuttanne, jos noin itsepintaisesti pysytte
+mielettömässä aikomuksessanne?" sanoi nyt pastori hieman kiivastuneena.
+"Te olette niin paljon liikkunut maailmassa ja niin paljon sekä nähnyt
+että ollut tilaisuudessa oppimaan, että todellakin olisin uskonut teidän
+paremmin käsittävän tehtävänne, naapuri."
+
+"Vai niin", sanoi vanhus ja hänen äänensä ilmaisi, etteivät hänenkään
+tunteensa enää olleet täydellisessä tasapainossa, "ja vaatisitteko
+todellakin, herra pastori, että ensi talvena lähettäisin niin
+hentojäsenisen lapsen kahden tunnin matkan päähän, ja sallisin hänen
+varhain jääkylminä, myrskyisinä aamuina ryömiä lumessa ja taas yöksi
+palata, kun monasti ilma riehuu niin ankarasti, että meikäläisenkin on
+miltei mahdoton sitä vastustaa, saati semmoisen pienokaisen, kuin lapsi
+on? Ja ehkä te, herra pastori, vielä muistatte, että hänen äidillään oli
+kaatuvataudin kohtauksia; pitääkö lapsenkin hankkia itselleen jotakin
+semmoista ylenmääräisillä rasituksilla? Koettakoon vain joku pakoittaa
+minua siihen! Minä käyn joka oikeudessa, ja sitten saadaan nähdä, kuka
+minua siihen pakoittaa."
+
+"Te olette ihan oikeassa, naapuri", sanoi herra pastori ystävällisesti,
+"mahdotonta olisi lähettää lasta täältä kouluun. Mutta minä huomaan,
+että lapsi on teille rakas; tehkää hänen tähtensä mitä teidän aikoja
+sitten olisi pitänyt tehdä: tulkaa takaisin kylään asumaan muiden
+ihmisten pariin. Minkä arvoinen on elämänne täällä ylhäällä
+yksinäisyydessä, kun olette epäsovussa Jumalan ja ihmisten kanssa? Jos
+joku onnettomuus kohtaisi teitä, kuka teitä silloin auttaisi? Minä en
+ymmärrä, ettette ole paleltunut täällä tunturilla, ja miten tuo hento
+lapsukainenkaan on saattanut täällä menestyä!"
+
+"Lapsen veri on nuori ja hänellä on hyvä peite, ja kaiken lisäksi pyydän
+vielä saada lausua teille, herra pastori, yhden asian: minä tiedän mistä
+puita saadaan ja milloin niitä on paras hankkia. Herra pastorin pitäisi
+katsoa puuvajaan, se ei ole tyhjä, eikä minun majassani liesi ole
+koskaan kylmänä talven aikana. Minun ei sovi muuttaa kylään, sillä
+ihmiset alhaalla laaksossa halveksivat minua ja minä heitä. Tietysti on
+parempi, että pysymme erillään toisistamme, niin molemmin puolin on hyvä
+olla."
+
+"Ei, ei, teidän ei ole hyvä olla; minä tiedän kyllä, mitä te kaipaatte",
+sanoi herra pastori lämpimästi. "Eipä teitä niinkään laaksossa
+halveksita. Uskokaa minua, naapuri, etsikää rauhaa Jumalassa ja anokaa
+Häneltä anteeksi sitä mikä teille on tarpeen, ja tulkaa sitte katsomaan,
+miten toisin ihmiset teitä arvostelevat ja miten onnelliseksi vielä
+saatatte tulla."
+
+Pastori oli noussut seisoalleen, hän otti vanhusta kädestä ja sanoi
+vielä kerran sydämellisesti: "Minä luotan siihen, että ensi talvena
+asutte luonamme alhaalla kylässä, ja meistä tulee taas vanhoja hyviä
+naapureita. Minusta tuntuisi sangen raskaalla, jos meidän pitäisi
+turvautua pakkokeinoihin. Ojentakaa minulle kätenne vakuutukseksi siitä,
+että taas tulette meidän luoksemme ja elätte sovinnossa Jumalan ja
+ihmisten kanssa."
+
+Tunturisetä ojensi pastorille kätensä ja sanoi vakavasti: "Te kyllä,
+herra pastori, tarkoitatte hyvää; mutta sitä mitä te minulta odotatte,
+minä en tee, sen sanon suoraan ja pitkittä mutkitta: lasta en lähetä
+kouluun, enkä itsekään muuta kylään."
+
+"Armahtakoon sitten Jumala teitä", sanoi pastori ja lähti murheellisena
+ulos ovesta ja vuoren polkua alas.
+
+Tunturisedän mieli kävi raskaaksi. Kun Heidi jälkeen päivällisen sanoi:
+"Nyt lähdemme iso-äidin luo", vastasi hän lyhyesti: "Emme tänään." Koko
+päivänä ei hän sitten puhunut enää mitään, ja kun Heidi seuraavana
+aamuna kysyi: "Lähdemmekö tänään iso-äidin luo?" oli hän vielä yhtä
+harvasanainen ja vastasi vain: "Saadaanpa nähdä."
+
+Mutta ennenkuin päivällispöytä oli korjattu, astui ovesta jo uusi vieras
+huoneeseen. Se oli Dete-täti. Hänellä oli päässään kaunis höyhenillä
+koristettu hattu ja yllään puku, jonka liepeet lakaisivat mukaansa
+kaiken mitä vain permannolla sattui olemaan, ja tunturimajan lattialla
+oli monenmoista, mikä ei varsinaisesti kuulunut pukuun. Setä mittaili
+häntä silmillään lausumatta sanaakaan. Mutta Dete-tädin mieleen ei
+pälkähtänytkään ruveta erikoisen ystävällisiin keskusteluihin, ja
+senvuoksi hän heti alotti kehuen, että Heidi näytti niin terveeltä ja
+kauniilta, ettei täti häntä ollut tunteakaan, ja siitä hän selvästi
+huomasi, miten hyvä hänen oli ollut olla iso-isän luona. Mutta Dete
+puolestaan oli ensi hetkestä alkaen aikonut vast'edes vapauttaa iso-isän
+lapsesta, selvästi muka ymmärtäen, kuinka paljon vastusta sedällä olisi
+hänestä, vaikka Deten, silloin juuri, kun lapsen toi sedälle, ei sopinut
+sitä muualle viedä. Siitä ajasta oli hän öin päivin miettinyt, mitä hän
+lapsen suhteen tekisi, ja senvuoksi hän tänäänkin oli tunturille tullut.
+Hän oli nimittäin sattumalta saanut kuulla eräästä paikasta, missä
+Heidille olisi tarjona semmoinen onni, jota ei Dete koskaan olisi
+saattanut aavistaakaan. Sitten hän oli käynyt tarkemmin kuulustelemassa
+asiaa ja taisi nyt ihan varmaan vakuuttaa, että Heidi tulisi niin
+onnelliseksi, kuin tuskin yksikään sadasta tuhannesta. Äärettömän
+rikkaalla perheellä, joka oli sukua hänen isäntäväelleen ja asui melkein
+koko Frankfurtin kauneimmassa rakennuksessa, oli ainoa tytär, jonka aina
+täytyi istua pyörätuolissa, sillä hänen ruumiinsa toinen sivu oli
+halvattu ja hän oli muutenkin sairas, niin että hänen melkein aina
+täytyi olla yksin ja nauttia opetusta yksinään erään opettajan johdolla,
+ja tämä kävi hänelle kovin ikäväksi. Muutenkin hän halusi
+leikkikumppanin, ja silloin oli Deten herrasväki tuumaillut mistä he
+voisivat semmoisen lapsen löytää, kuin mainitun perheen
+emännöitsijäneiti oli halunnut, sillä Detenkin isäntäväki sääli sairasta
+tyttöä ja olisi mielellään suonut hänelle hyvän leikkikumppanin. Tuo
+neiti oli sanonut toivovansa turmeltumatonta, luonteeltaan omituista
+lasta, joka ei tavoiltaan olisi varsin tavallinen, vaan sellainen, jota
+ei joka päivä tapaa. Silloin oli Dete itse heti ajatellut Heidiä ja
+paikalla juossut neidin luo sekä kertonut hänelle Heidistä ja hänen
+luonteenominaisuuksistaan, ja neitipä oli heti suostunut hänen
+tarjoukseensa. Kukapa tietäisi minkäkaltaisen onnen ja menestyksen Heidi
+ehkä saisi osakseen, jos hän nyt kerran siellä olisi ja herrasväki
+mielistyisi häneen, sillä eihän sitä tiedä miten heidän omalle
+tyttärelleen voipi käydä, hän kun on niin sairas ja heikko, jolleivät
+hänen vanhempansa ehkä tahtoisi jäädä ihan lapsettomiksi, niin saattaisi
+sellainen sanomattoman suuri onni tapahtua, että —
+
+"Oletko jo pian puhunut loppuun?" keskeytti setä, joka siihen saakka ei
+ollut lausunut sanaakaan.
+
+"Pyh", sanoi Dete päätään viskellen, "te käyttäydytte, ikäänkuin
+kertoisin teille tavallisimman asian maailmassa, ja kuitenkin on se sitä
+laatua, ettei koko Prättigaussa olisi ainoatakaan sielua, joka ei
+kiittäisi taivaan Jumalaa, jos hänelle saattaisin saman sanoman, kuin
+tänään teille."
+
+"Saata se siis kenelle tahansa, minä en siitä huoli", sanoi setä
+kuivakiskoisesti.
+
+Mutta nyt syöksyi Dete pystyyn kuin raketti: "Vai niin, jos te
+todellakin olette sitä mieltä, niin minäkin tahdon sanoa, mikä minun
+ajatukseni on: tyttö on nyt kahdeksan vuoden vanha, eikä osaa mitään, ei
+tiedä mitään, ettekä te aio antaakaan hänen mitään oppia. Te ette tahdo
+päästää häntä kouluun ettekä kirkkoon, sen ovat ihmiset kylässä minulle
+sanoneet. Hän on minun sisareni ainoa lapsi ja minun on vastattava siitä
+miten hänen käy, ja kun nyt lapsi on tilaisuudessa saavuttamaan onnen,
+niin ei kukaan muu sitä vastustaisi kuin semmoinen, joka ei välitä
+kenestäkään eikä suo kellekään hyvää. Mutta minä en anna myöten, sen
+sanon teille, ja minulla on kaikki ihmiset puolellani, sillä kylässä ei
+ole ainoatakaan, joka ei minua auttaisi teitä vastaan, jos aiotte vedota
+oikeuteen. Malttakaa toki mielenne, setä! On asioita, jotka saattaisivat
+uudestaan tulla esille, ja joita ette mielellänne kuulisi, sillä, jos
+kerran sattuu sekaantumaan oikeuden asioihin, niin tulee uudestaan ilmi
+moni seikka, jota ei kenkään enää ajattele."
+
+"Suus kiinni!" kajahti sedän huulilta ja hänen silmänsä salamoivat hänen
+jatkaessaan: "Ota lapsi ja turmele hänet. Äläkä koskaan enää tuo häntä
+takaisin, sillä minä en milloinkaan tahdo nähdä häntä höyhenhattu päässä
+ja semmoiset sanat suussa, kuin sinulla on tänään!"
+
+Setä astui pitkin askelin ulos ovesta.
+
+"Sinä suututit iso-isän", sanoi Heidi ja hänen silmänsä säihkyivät
+uhkaavasti.
+
+"Kyllä hän leppyy, tule nyt", kiiruhti täti; "missä sinun vaatteesi
+ovat?"
+
+"Minä en tule", sanoi Heidi.
+
+"Mitä sinä sanot?" kysyi täti kiivastuen, sitten hän muutti äänensä
+puolittain suuttumusta puolittain ystävyyttä ilmaisevaksi, ja jatkoi.
+"Tule, tule, ethän sinä ymmärrä muuta; sinä tulet onnellisemmaksi kuin
+saatat aavistaakaan." Sitten hän meni kaapille, otti sieltä Heidin
+vaatteet ja kääri ne kokoon. "Noh, tule nyt; tuossa, ota hattusi, se ei
+ole kaunis, mutta täytyyhän sen kelvata tämän kerran, kiirehdi!"
+
+"Minä en tule", toisti Heidi.
+
+"Älä toki ole noin mieletön ja tyhmä, aivan kuin vuohi, jolta olet
+käytöksesi oppinut. Etkö ymmärrä, että iso-isä on suuttunut, kuulithan,
+ettei hän enää kärsi nähdä meitä. Hän tahtoo nyt, että sinä tulet
+mukanani, älä siis häntä enää enemmän vihastuta. Sinä et tiedä, kuinka
+kaunista Frankfurtissa on ja mitä kaikkea siellä saa nähdä, ja jollet
+tahdo sinne jäädä, niin saat jälleen tulla kotiin; silloin on jo
+iso-isäkin leppynyt."
+
+"Joko minä tänä iltana saan palata kotiin?" kysyi Heidi.
+
+"No, tule nyt! Sanoinhan sinulle, että pääset kotiin milloin vain
+tahdot. Tänään menemme Maynfeldiin, huomen-aamuna aikaisin nousemme
+junaan ja siinä pääset silmänräpäyksessä jälleen takaisin. Se käy kuin
+lentäen."
+
+Dete-täti pisti vaatemytyn kainaloonsa ja tarttui Heidin käteen, ja niin
+he läksivät vuoren rinnettä alas.
+
+Koska ei vielä ollut aika käydä paimenessa, kävi Pekka koulua kylässä,
+tahi oikeammin hänen olisi pitänyt käydä siellä, mutta hän otti silloin
+tällöin lupapäivän, sillä, ajatteli hän, koulunkäymisestä ei ole suuria
+hyötyä, lukemisen taito oli myöskin varsin tarpeeton, mutta jos kulki
+metsässä hakemassa suuria raippoja, niin siitä oli jotakin hyötyä, sillä
+niitä aina tarvittiin. Nytkin lähestyi hän kotiansa runsaasti palkittuna
+tämänpäiväisistä vaivoistaan, sillä hän kantoi selässään hirmuisen
+suurta raippakimppua. Hän pysähtyi ällistelemään molempia
+vastaantulijoita, kunnes he saapuivat hänen kohdalleen, ja sanoi: "Mihin
+menet?"
+
+"Minun täytyy kiireesti Dete-tädin kanssa lähteä Frankfurtiin", vastasi
+Heidi, "mutta ensin minä poikkean iso-äidin luo, hän odottaa minua."
+
+"Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, muutenkin on jo myöhäistä", sanoi
+täti kiireesti ja piteli irtipyrkivän lapsen kädestä lujasti kiinni;
+"sitten saat mennä, kun jälleen palaat kotiin, tule nyt!" Näin sanoen
+täti veti Heidin muassaan eikä enää päästänyt häntä irti, sillä hän
+pelkäsi, että lapselle taas pistäisi päähän jäädä, ja että iso-äiti
+kentiesi kehoittaisi häntä siihen. Pekka juoksi majaan ja heittää
+tömäytti raippakimppunsa pöydälle niin rajusti, että koko huone tärisi
+ja isoäiti säikähdyksissään jätti rukkinsa ja vaikeroi ääneensä. Pekan
+oli täytynyt näin purkaa vihaansa.
+
+"Mitä on tapahtunut? Mitä on tapahtunut?" huudahti iso-äiti
+pelästyneenä, ja äiti, joka oli istunut pöydän ääressä ja pamausta
+säpsähtäen hypännyt pystyyn, sanoi luontaisella tyyneydellään:
+"Minkävuoksi sinä, Pekkaseni, olet noin suutuksissasi?"
+
+"Kun hän vei Heidin mukanaan", selitti Pekka.
+
+"Kuka? Kuka? Minne, Pekka, mihin?" kysyi iso-äiti uudestaan pelästyen,
+mutta varmaan hän pian arvasi asian laidan, sillä olihan hänen
+tyttärensä vähän aikaa sitten kertonut nähneensä Deten menevän
+Tunturisedän luo. Vavisten aukaisi hän kiireesti ikkunan ja huusi
+rukoilevasti: "Dete, Dete, älä vie lasta pois! Älä vie Heidiä meiltä!"
+
+Molemmat matkamiehet kuulivat hänen äänensä, ja Dete varmaankin arvasi,
+mitä hän huusi, sillä hän tarttui yhä lujemmin lapsen käteen ja juoksi
+minkä ennätti. Heidi vastusteli sanoen: "Iso-äiti huutaa minua, minä
+tahdon hänen luoksensa."
+
+Mutta sitäpä juuri ei täti tahtonutkaan, hän rauhoitti lasta ja kehoitti
+häntä kiirehtimään etteivät myöhästyisi, vaan pääsisivät huomenna
+matkustamaan edemmäksi. Heidi saisi nähdä, kuinka ihmeen hupaista
+Frankfurtissa oli, niin ettei hän enää tahtoisikaan sieltä pois; mutta
+jos hän sittenkin haluaisi kotiin, sopisi hänen heti lähteä ja tuoda
+muassaan jotakin, joka saattaisi ilahduttaa iso-äitiä. Sepä miellytti
+Heidiä; hän juoksenteli eteenpäin vastustelematta.
+
+"Mitä minä saan tuoda iso-äidille?" kysyi hän tuokion kuluttua.
+
+"Jotakin hyvää", sanoi täti, "kauniita pehmeitä vehnäleipiä, joista hän
+tulee suuresti iloitsemaan; eihän hän enää voikaan syödä kovaa ja mustaa
+leipää."
+
+"Ei, hän antaa sen joka kerta Pekalle ja sanoo: Minulle se on liian
+kovaa; sen olen itse nähnyt", todisti Heidi. "Käydäänpä siis kiireesti,
+Dete-täti, ehkä jo tänään pääsemme Frankfurtiin, ja minun sopii taas
+pian palata ja tuoda leivät."
+
+Heidi alkoi nyt juosta niin kiireesti, että täti myttyineen tuskin
+saattoi seurata häntä. Mutta Dete oli sangen iloissaan vauhdista, sillä
+he lähestyivät jo kylää ja siellä varmaankin tehtäisiin jos jonkinmoisia
+kysymyksiä, jotka ehkä saattaisivat Heidin katumaan. Hän kiirehti siis
+juoksujalassa läpi kylän, ja lapsi veti häntä vielä kädestä eteenpäin,
+jotta jokaisen täytyi huomata, että Deten täytyi lapsen takia näin
+rientää. Ja niin hän siis vastasi joka ikkunasta ja ovesta kaikuviin
+kysymyksiin: "Näettehän, että lapsi vetää minua muassaan, niin etten
+saata pysähtyä ja meillä on vielä matkaa pitkältä."
+
+"Otatko hänet mukaasi? Pakeneeko hän Tunturisetää? Ihme vain, että hän
+vielä on hengissä ja lisäksi niin punaposkinen!" Niin kuului joka
+taholta, ja Dete oli hyvillään, kun he pääsivät kylän läpi hänen
+tarvitsematta pysähtyä selittelemään, ja kun ei Heidi puhunut sanaakaan,
+vaan pyrki yhä kiireesti eteenpäin.
+
+Siitä päivästä alkaen näytti Tunturisetä vielä vihaisemmalta kuin
+koskaan ennen. Hän ei enää tervehtinytkään ketään kulkiessaan kylän läpi
+suuri juustokoppa selässä ja paksu sauva kädessä; hänen silmänsä
+tuijottivat vaan tuuheitten, harmaitten kulmakarvain alta, jotka
+keskeltä olivat yhteen kasvaneet, niin uhkaavasti, että äidit kehottivat
+lapsiaan väistymään hänen tieltään, jottei hän tekisi heille mitään
+pahaa.
+
+Vanhus ei seurustellut kenenkään kanssa kylässä, hän vaelsi vain sen
+läpi kauas laaksoon, missä hän möi juustonsa ja osti liha- ja
+leipävaransa. Hänen kuljettuaan ohi, kansa kokoontui ryhmiin, ja
+jokainen oli nähnyt Tunturisedässä jotakin omituista, miten hän päivä
+päivällä näytti yhä villiintyneemmältä, eikä enää vastannut kenenkään
+tervehdykseen; ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että lapsi oli
+onnellinen kun oli päässyt hänen luotaan pakenemaan, sillä olihan
+jokainen nähnyt, miten tyttönen kiirehti pois ikäänkuin peläten
+vanhuksen jo saavan hänet kiinni ja käännyttävän takaisin. Ainoastaan
+iso-äiti pysyi horjumatta Tunturisedän puolella, ja jokainen joka kävi
+hänen luonaan tuomassa kehrättäviä villoja tai noutamassa kehrättyjä,
+sai kuulla, kuinka huolellisesti Tunturisetä oli hoitanut lasta ja miten
+paljon setä oli auttanut iso-äitiä itseään ja hänen tytärtänsä; miten
+hän monet iltapuolet oli paikkaillut hänen majaansa, joka muuten
+varmaankin jo olisi hajonnut. Niin levisivät nämäkin tiedot kylään;
+mutta useimmat sanoivat, että iso-äiti ehkä oli liian vanha asiata
+oikein käsittämään, hän oli käynyt huonokuuloiseksikin kadotettuaan
+näkönsä.
+
+Tunturisetä ei enää näyttäytynyt Vuohi-Pekankaan majalla. Hyvä oli, että
+hän niin huolellisesti oli sitä parannellut, sillä se jäi nyt pitkäksi
+aikaa korjaamatta. — Iso-äiti alotti taas päivänsä huokaillen, eikä
+kulunut ainoatakaan päivää, jolloin hän ei olisi valittaen sanonut: "Ah,
+sen lapsen kanssa on meiltä kaikki hyvä ja ilo kadonnut, ja päivät ovat
+pitkät ja tyhjät. Jos vain kerrankin vielä saisin nähdä Heidin,
+ennenkuin kuolen!"
+
+
+
+
+KUUDES LUKU.
+
+Uusi luku ja ihan uusia asioita.
+
+
+Herra Sesemannin talossa Frankfurtissa lepäsi hänen sairas tyttärensä
+Klara mukavassa pyörätuolissaan, jossa hän vietti kaiket päivänsä ja
+jossa häntä kuljetettiin huoneesta huoneeseen. Nyt hän istui ruokasalin
+viereisessä suojassa, niin sanotussa lukuhuoneessa, jossa oli
+monenmoisia tarvekaluja, jotka tekivät sen kodikkaaksi ja osoittivat,
+että perhe tavallisimmin kokoontui sinne. Suuresta, kauniista,
+lasiovisesta kirjakaapista saattoi arvata, mistä huone oli saanut
+nimensä ja että sairas tyttö täällä opiskeli.
+
+Klaralla oli kapeat kasvot, mutta suloiset, säteilevät siniset silmät;
+tällä hetkellä olivat ne kääntyneet suureen seinäkelloon, joka tänään
+näytti liikkuvan aivan erikoisen hitaasti, sillä tyttö, joka muulloin
+oli sangen kärsivällinen, sanoi nyt jokseenkin kärsimättömästi: "Eikö
+heidän jo ole aika tulla, neiti Rottenmeier?"
+
+Puhuteltu istui suorana pienen työpöydän ääressä ja kutoi. Hänellä oli
+yllään eriskummallinen kaapu, suuri kaulus tai viitta, joka antoi koko
+hänen olennolleen juhlallisen leiman ja jota vielä kohotti
+torninmuotoinen laitos hänen päässään.
+
+Neiti Rottenmeier oli jo useampia vuosia, aina rouvan kuolemasta saakka,
+emännöinyt Sesemannin talossa ja pitänyt silmällä koko palvelijakuntaa.
+
+Herra Sesemann oli enimmäkseen matkoilla ja jätti talonsa neiti
+Rottenmeierin huostaan, kuitenkin sillä ehdolla, että hänen tyttärellään
+olisi sananvalta jokaisessa asiassa, ja ettei mitään saisi päättää ilman
+Klaran hyväksymistä. Sillä välin kuin Klara toisen kerran yhä
+kärsimättömämmin kysyi, eikö odotettujen ollut jo aika saapua, seisoi
+Dete, pitäen Heidiä kädestä, ulko-ovella ja kysyi Juhana-ajurilta, joka
+oli vastikään vaunuistaan astunut maahan, uskaltaisiko hän vielä näin
+myöhään vaivata neiti Rottenmeieriä.
+
+"Se ei kuulu minuun", mutisi ajuri, "soittakaa käytävässä Sebastiania."
+
+Dete teki niinkuin käskettiin, ja talon palvelija tuli alas portaita.
+Hänellä oli suuret pyöreät napit päällystakissaan ja miltei yhtä suuret
+silmät päässään.
+
+"Minä tahtoisin kysyä, vieläkö neiti Rottenmeieriä uskaltaa vaivata näin
+myöhään", lausui Dete uudestaan.
+
+"Ei se kuulu minuun", vastasi palvelija, "soittakaa toisella kellolla
+Tinette neitsyttä", ja sen enempää selvittämättä katosi Sebastian.
+
+Dete soitti jälleen. Nyt ilmestyi Tinette neitsyt portaille. Hänellä oli
+pieni, häikäisevän valkoinen päähine ja ivallinen kasvojenilme.
+
+"Kuka siellä?" kysyi hän tulematta alas. Dete uudisti kysymyksensä.
+Tinette neitsyt katosi, mutta palasi pian jälleen huutaen: "Teitä
+odotetaan."
+
+Nyt nousi Dete Heidin kera portaita ylös ja seurasi Tinette neitsyitä
+lukuhuoneeseen. Siellä hän pysähtyi kohteliaasti ovelle pitäen yhä
+lujasti Heidiä kädestä, sillä hän ei ensinkään ollut varma siitä, miten
+lapsi käyttäytyisi näin vieraalla alueella.
+
+Neiti kohosi verkalleen istuvillaan ja lähestyi tarkastaakseen
+talontyttären vastatullutta leikkikumppania. Neiti näytti
+tyytymättömältä. Heidillä oli yksinkertainen pumpulimekko yllään ja
+päässään rutistunut olkihattu. Sen alta hän suuresti ihmetellen katseli
+taukoamatta korkeata tornirakennusta neidin päässä.
+
+"Mikä sinun nimesi on?" kysyi neiti Rottenmeier tarkasteltuaan muutaman
+minuutin lasta, joka ei puolestaan myöskään kertaakaan ollut kääntänyt
+silmiänsä hänestä.
+
+"Heidi", vastasi puhuteltu selvästi ja sointuvalla äänellä.
+
+"Kuinka? Mitenkä? Onko se kristillinen nimi? Eihän sinua siksi toki
+liene kastettu? Minkä nimen olet kasteessa saanut?" kysyi neiti
+Rottenmeier edelleen.
+
+"Sitä en nyt enää tiedä", vastasi Heidi.
+
+"Onko sekin vastaus!" virkkoi neiti päätään pudistelleen. "Dete neitsyt,
+onko lapsi yksinkertainen vai nenäkäs?"
+
+"Teidän luvallanne, ja jos suvaitsette, neiti, puhun mielelläni lapsen
+puolesta, sillä hän on varsin kokematon", sanoi Dete, mutta nykäsi ensin
+salaa Heidiä tämän sopimattoman vastauksen johdosta. "Hän ei ole
+yksinkertainen eikä nenäkäskään, sellaisesta hänellä ei ole
+aavistustakaan, hän tarkoittaa juuri sitä mitä hän sanoo. Lapsi on
+tänään ensimmäisen kerran herrastalossa eikä vielä tunne hienoja tapoja;
+mutta hän on hyväntahtoinen ja oppivainen, jos neiti vain tahtoo olla
+hyvä ja ohjata häntä kärsivällisesti. Hän on Adelheidiksi ristitty,
+niinkuin äitinsäkin, minun sisar vainajani."
+
+"No hyvä, sehän toki on nimi, jota saattaa käyttää", virkkoi neiti
+Rottenmeier. "Mutta, Dete neitsyt, minun täytyy sanoa, että lapsi
+ikäisekseen kuitenkin on varsin omituinen. Minä olin teille ilmoittanut,
+että Klara neidin leikkikumppanin piti olla jokseenkin hänen ikäisensä,
+voidakseen olla mukana opetustunneilla ja ylipäänsä ottaa osaa samoihin
+toimiin kuin hänkin. Klara neiti on jo täyttänyt kaksitoista vuotta;
+kuinka vanha tuo tyttö on?"
+
+"Teidän suostumuksellanne, neiti", aloitti Dete taas, "en oikein
+itsekään muista, kuinka vanha hän on; hän on todellakin vähän nuorempi,
+ei siitä paljoakaan puutu, vaikk'en sitä saata ihan tarkoilleen sanoa,
+hän on noin kymmenen vuoden vaiheilla tahi ehkä vähän enemmän, luulisin
+melkein."
+
+"Minä olen kahdeksan vuoden vanha, sen on iso-isä sanonut", selitti
+Heidi. Täti nykäsi häntä uudestaan, mutta Heidi ei aavistanutkaan
+minkätähden, eikä siis ensinkään hämmentynyt.
+
+"Mitä, vasta kahdeksanko vuoden vanha?" huudahti neiti Rottenmeier
+suuttuneena. "Neljä vuotta liian nuori! Mitä tämä merkitsee! Ja mitä
+sinä olet oppinut? Mitä kirjoja sinun opetuksessasi on käytetty?"
+
+"Ei mitään", sanoi Heidi.
+
+"Kuinka? Mitä? Mitenkä sinä sitten olet lukemaan oppinut?" kysyi neiti
+edelleen.
+
+"Minä en olekaan oppinut, eikä Pekkakaan", kertoi Heidi.
+
+"Hyvänen aika! etkö sinä osaa lukea? Etkö todellakaan osaa lukea!" huusi
+neiti Rottenmeier suuresti säikähtyneenä. "Onko mahdollista, ettet osaa
+lukea! Mitä sinä sitten olet oppinut?"
+
+"En mitään", sanoi Heidi totuudenmukaisesti.
+
+"Dete neitsyt", sanoi neiti Rottenmeier muutamien minuuttien perästä,
+jotka hän oli tarvinnut tointuakseen; "tämä ei ole välipuheemme
+mukaista, mitenkä te saatoitte tuoda tuon olennon tänne?" Mutta Deteä ei
+niin vähillä säikäytetty; hän lausui täydellä varmuudella: "Teidän
+suostumuksellanne, neiti, lapsi on juuri semmoinen, kuin te minun
+ymmärtääkseni halusitte; te selititte minulle, neiti, että hänen pitäisi
+olla omituinen, ja niin minun täytyi ottaa tämä pienokainen, sillä
+suuremmat eivät meillä ole enää omituisia, ja siksi arvelin hänen olevan
+ikäänkuin luodun teitä varten. Mutta nyt täytyy minun mennä, sillä
+herrasväki odottaa minua; jos he sallivat, niin tahdon jonkun ajan
+kuluttua käydä katsomassa, miten lapsi menestyy." Hän niiasi, läksi ulos
+ovesta ja astui portaita alas nopein askelin. Neiti Rottenmeier seisoi
+silmänräpäyksen paikoillaan, sitten hän juoksi Deten jälkeen, sillä
+hänen mieleensä juolahti monta monituista seikkaa, joista olisi
+tarvinnut tädin kanssa keskustella siinä tapauksessa, että lapsi
+todellakin tulisi jäämään, niinkuin hänen tätinsä näytti vahvasti
+päättäneen.
+
+Heidi seisoi vielä ovella samalla paikalla, jonne hän aluksi oli
+pysähtynyt. Siihen saakka Klara oli ääneti tuolistaan seurannut asian
+menoa. Nyt viittasi hän Heidille: "Tule tänne!" Heidi astui tuolin luo.
+
+"Kumpi nimi on sinulle mieluisampi: Heidi vai Adelheidko?
+
+"Minun nimeni on Heidi, eikä mikään muu", kuului Heidin vastaus.
+
+"Siis tahdon sinua aina niin nimittääkin", sanoi Klara; "se nimi minusta
+sopiikin sinulle, en ole sitä koskaan ennen kuullut, mutta en ole ennen
+sinun kaltaistasi lastakaan nähnyt. Onko sinun tukkasi aina ollut noin
+lyhyt ja kihara?"
+
+"On kai", sanoi Heidi vastaukseksi.
+
+"Tulitko mielelläsi Frankfurtiin?" kysyi Klara edelleen.
+
+"En, mutta huomenna menen jälleen kotiin ja vien mukanani iso-äidille
+valkoista leipää", selitti Heidi.
+
+"Sinäpä olet kummallinen lapsi", virkkoi Klara. "Vartavastenhan sinut on
+tuotu Frankfurtiin minun luokseni jäämään ja nauttimaan opetusta yhdessä
+minun kanssani, ja nyt sinä et osaakaan lukea ja niinpä tulee jotakin
+uutta ja hullunkurista tunneilla tapahtumaan. Mutta ne ovatkin
+useimmiten niin hirmuisen pitkäveteisiä, ettei aamupäivästä tahdo loppua
+tulla. Sillä, näetkö, joka aamu kello kymmenen tulee herra maisteri, ja
+silloin alkavat tunnit, jotka kestävät kello kahteen; se on liian kauan.
+Monasti nostaakin herra maisteri kirjan niin ylös, kuin olisi hän
+yhtäkkiä tullut varsin likinäköiseksi, mutta hän haukottelee vain
+hirmuisesti kirjan takana, ja neiti Rottenmeier, hänkin vähä väliin
+peittää kasvonsa tykkänään nenäliinaansa, ikäänkuin hän olisi
+erinomaisen liikutettu siitä, mitä me luemme, mutta minä tiedän varsin
+hyvin, että hän vain aika tavalla haukottelee, ja silloin minäkin
+tahtoisin haukotella kerran ihan kyllikseni, mutta minun täytyy niellä
+haukotus, sillä jos kerrankaan teen sen, tuo neiti Rottenmeier heti
+kalanmaksaöljyä sanoen, että olen jälleen heikko, ja tuo öljy on
+hirmuistakin hirmuisempaa, mielemmin tahdon sittenkin niellä
+haukotuksia. Mutta nyt tulee vaihtelevampaa, kun saan kuulla, miten sinä
+opettelet lukemaan." — Heidi pudisteli epäilevästi päätään, kun kuuli
+puhuttavan lukemaan oppimisesta.
+
+"Kyllä vainen, Heidi, luonnollisestihan sinunkin täytyy opetella
+lukemaan, sitä täytyy kaikkien ihmisten. Herra maisteri onkin sangen
+hyvä, hän ei koskaan suutu, vaan selittää kaikki sinulle. Mutta näetkö,
+kun hän selittää jotakin sinulle, niin et sinä ymmärrä siitä mitään;
+silloin täytyy sinun vain odottaa ja olla sanaakaan puhumatta, muuten
+hän selittää vielä paljon enemmän, ja sinä ymmärrät vieläkin vähemmän.
+Mutta kun sinä myöhemmin olet oppinut jotakin ja tiedät jotakin, niin
+sinä jo ymmärrät mitä hän tarkoittaa."
+
+Neiti Rottenmeier palasi huoneeseen; hänen ei ollut onnistunut saada
+Deteä palaamaan ja hän oli nähtävästi siitä syystä kiihtynyt; hän ei,
+näet, oikeastaan ollut ennättänyt huomauttaa kaikesta, mikä lapsen
+suhteen oli vastoin suostumusta, ja kun hän ei myöskään tiennyt, miten
+hän saisi asian peruutetuksi, oli hän sitä kiihtyneempi, sillä hän oli
+itse koko jutun alkuunpanija. Hän juoksi lukuhuoneesta ruokahuoneeseen
+ja sieltä jälleen takaisin ja sitten taas ruokahuoneeseen, jossa hän
+hyökkäsi Sebastianin kimppuun, joka juuri miettivän näköisenä ja
+tutkivin katsein tarkasteli vastakatettua pöytää nähdäkseen, oliko hänen
+työssään mitään virheitä.
+
+"Jatkakaa huomenna suurenmoisia ajatuksianne ja pitäkää huolta siitä,
+että tänään saamme istua pöytään."
+
+Näin sanoen neiti Rottenmeier juoksi Sebastianin ohi ja huusi Tinetteä
+niin kärttyisellä äänellä, että Tinette neitsyt tavallistakin vielä
+lyhyemmillä askeleilla tepsutteli esiin ja oli niin ilkkuvan näköinen,
+ettei itse neiti Rottenmeierkaan uskaltanut häntä hätyyttää, joskin
+hänen kiukkunsa yhä vain lisääntyi.
+
+"Vastatulleen huone on asetettava kuntoon, Tinette", sanoi neiti
+väkinäisesti rauhoittuen, "kaikki on jo varattuna, mutta pyyhkikää vielä
+kerran pöly huonekaluista."
+
+"Kyllä kannattaakin", ilkkui Tinette mennessänsä.
+
+Sillä aikaa oli Sebastian kovalla pauhinalla aukaissut ruokasalin ovet.
+Hän oli, näet, neiti Rottenmeierille suuresti suutuksissaan, vaikkei
+uskaltanut sitä ilmaista. Sitten hän astui aivan rauhallisesti
+lukuhuoneeseen, työntääkseen pyörätuolin ruokasaliin. Mutta tuolin
+kädensija oli joutunut epäkuntoon ja hänen sitä paikoilleen
+asettaessaan, seisahtui Heidi hänen eteensä ja katseli häntä
+taukoamatta. Sen huomasi Sebastian ja silloin hänen kärsivällisyytensä
+loppui: "No, mitä ihmeellisiä siinä sitten on?" huudahti hän tavalla,
+jota hän varmaankin olisi karttanut, jos olisi huomannut neiti
+Rottenmeierin, joka juuri astui huoneeseen Heidin vastatessa: "Sinä olet
+Vuohi-Pekan näköinen."
+
+Hämmästyen neiti löi kätensä yhteen. "Onko se mahdollista?" ähkyi hän
+puoli-ääneen. "Hänhän sinuttelee palvelijoita! Tuolta olennolta puuttuu
+alkeellisimmatkin käsitykset."
+
+Pyörätuoli työnnettiin eteenpäin, ja sitten Sebastian nosti Klaran
+tavalliselle paikalleen ruokapöydän ääreen.
+
+Neiti Rottenmeier istui hänen viereensä viitaten Heidiä asettumaan
+vastapäätä neitiä. Muita ei tullut pöytään, joka oli hyvin suuri, ja
+tilaa oli siis kylläksi näille kolmelle, jotka istuivat kaukana
+toisistaan, niin että Sebastianin oli sangen tilava liikkua vatineen.
+Heidin lautasen vieressä oli kaunis valkea leipä. Heidi katseli sitä
+mielihyvällä. Sebastianin yhdennäköisyys Pekan kanssa lienee voittanut
+Heidin koko luottamuksen; hän istui hiljaa kuin hiiri, kunnes Sebastian
+lähestyi tarjoten pieniä paistettuja kaloja; silloin lapsi osoitti
+leipäänsä ja sanoi: "Saanko minä tämän?" Sebastian nyökäytti
+myöntyväisesti päätään ja katseli samalla syrjästä neiti Rottenmeieriä
+nähdäkseen, minkä vaikutuksen kysymys tekisi häneen. Samassa Heidi otti
+leivän ja pisti sen taskuunsa. Sebastianin suu meni väärään, häntä
+nauratti, mutta hän tiesi varsin hyvin, ettei hänen ollut lupa nauraa.
+Ääneti ja liikkumattomana hän seisoi yhä Heidin edessä, sillä puhua hän
+ei uskaltanut eikä poistuakaan, ennenkuin hänen palvelustaan oli
+käytetty. Heidi katseli kauan aikaa kummastuneena häneen, sitte hän
+kysyi: "Pitääkö minun tuotakin syödä?" Sebastian nyökäytti taas päätään.
+"No niin, anna minulle!" sanoi tyttö ja silmäili levollisena lautastaan.
+Sebastianin irvistys näytti nyt sangen epäilyttävältä ja vati hänen
+kädessään rupesi värähtelemään.
+
+"Hän saa laskea vadin pöydälle ja tulla myöhemmin uudestaan sisälle",
+sanoi neiti Rottenmeier vakavasti. Sebastian katosi näkyvistä. "Sinua,
+Adelheid, minun täytyy alusta alkaen neuvoa käyttäytymään", jatkoi neiti
+syvällä huokauksella. "Ensiksikin miten pöydässä on tehtävä", ja nyt
+neiti Rottenmeier selvästi ja perinpohjaisesti osoitti, mitä kaikkea
+Heidiltä siinä suhteessa vaadittiin. "Sitten", hän jatkoi, "täytyy minun
+erittäin muistuttaa, ettet pöydässä saa puhutella Sebastiania etkä
+muulloinkaan paitsi silloin, kun sinulla on joku käsky annettavana, tai
+joku välttämätön kysymys tehtävänä. Sitten et koskaan enää saa sanoa
+hänelle muuta kuin hän tai te, kuuletko? Pidä huoli siitä, etten koskaan
+kuule sinun häntä muuksi nimittävän. Ja Tinetteä puhutellessasi sanot te
+tai Tinette neitsyt. Minua nimität, niinkuin olet kuullut kaikkien
+muidenkin nimittävän; miksi sinun pitää Klaraa kutsua, sen hän saa itse
+määrätä."
+
+"Klaraksi tietysti", sanoi mainittu.
+
+Nyt tuli lisäksi koko joukko määräyksiä, milloin oli ylösnoustava ja
+maata mentävä, miten sisään astuttava ja ulos käytävä, miten oli
+järjestystä ylläpidettävä ja ovia suljettava y.m., ja kaiken tämän
+kestäessä Heidin silmät ummistuivat, sillä hän oli tänä aamuna noussut
+ennen viittä ja tehnyt pitkän matkansa. Lapsi nojautui tuolin
+selkälautaan ja nukahti.
+
+Kun neiti Rottenmeier pitkän ajan kuluttua lopetti puheensa, niin sanoi
+hän: "No muista nyt, Adelheid: oletko, myös käsittänyt kaikki?"
+
+"Heidi nukahti jo aikaa sitten", sanoi Klara ja näytti sangen
+huvitetulta; illallinen ei ollut pitkään aikaan kulunut näin
+vaihtelevasti.
+
+"Ei toki kukaan uskoisi, mitä kaikkea tuon tytön kanssa saa kokea",
+huusi neiti Rottenmeier suuresti vihoissaan ja soitti niin kiivaasti,
+että sekä Tinette että Sebastian yhtaikaa syöksyivät sisään; mutta Heidi
+ei herännyt kaikesta tästä melusta, ja töin tuskin saatiin hänet niin
+valveille, että voitiin kuljettaa lukuhuoneeseen ja sieltä ensin Klaran
+ja sitten neiti Rottenmeierin makuuhuoneitten läpi siihen
+kulmahuoneeseen, joka oli määrätty hänelle.
+
+
+
+
+SEITSEMÄS LUKU.
+
+Neiti Rottenmeier viettää levottoman päivän.
+
+
+Kun Heidi seuraavana aamuna heräsi korkeassa valkeassa vuoteessaan, ei
+hän ensinkään käsittänyt missä hän oli. Hän hieroi reippaasti silmiään,
+katsoi ympärilleen ja näki avaran huoneen, jonka ikkunoita varjostivat
+pitkät, valkoiset verhot. Lähellä ikkunoita oli kaksi kukikkaalla
+kankaalla päällystettyä tuolia ja peräseinällä samallaisella kankaalla
+päällystetty sohva ja sen edessä pyöreä pöytä. Eräässä nurkassa oli
+pesupöytä ja siinä kapineita, joiden tarkoitusta Heidi ei tuntenut.
+Mutta samalla hän muisti olevansa Frankfurtissa ja muisti myöskin ihan
+selvästi neiti Rottenmeierin neuvot niin pitkältä, kuin hän niitä oli
+kuullut. Heidi hyppäsi vuoteestaan ja pukeutui. Sitten hän meni ikkunan
+luokse nähdäksensä ulos; hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut
+häkissä pitkien esirippujen takana. Hän koetti, mutta turhaan, siirtää
+niitä paikoillaan. Hän pujottautui niiden taakse, mutta ikkuna oli niin
+korkealla, että hän töin tuskin ulottui katsomaan ulos. Mutta Heidi ei
+nähnytkään sitä, mitä oli odottanut. Hän juoksi ikkunasta toiseen ja
+jälleen takaisin, mutta aina hänen silmänsä vaan kohtasivat muureja ja
+ikkunoita ja taas ikkunoita ja muureja. Heidistä olo tuntui tukalalta.
+— Oli varhainen aamu. Hän oli tunturilla tottunut aikaisin nousemaan ja
+oli heti juossut ulos katsomaan minkälainen ilma oli: oliko taivas
+sininen ja paistoiko aurinko jo, kohisivatko hongat ja olivatko pienet
+kukat avanneet silmänsä. Niinkuin lintunen, joka äkkiä suljetaan komeaan
+häkkiin, syöksee sinne tänne koettaen päästä vapaaksi, niin juoksi
+Heidikin ikkunasta toiseen avatakseen niitä, sillä tottahan niistä
+näkisi muutakin kuin muureja ja akkunoita, täytyihän alempana maan
+pinnalla kasvaa viheriätä ruohoa ja viimeinen sulava lumi näkyä
+rinteillä, ja hän halusi niin hartaasti niitä nähdä. Mutta ikkunat
+pysyivät lujasti suljettuina, ja vaikka lapsi kaikin voimin koetti niitä
+vetää ja työntää, jäivät ne järkähtämättömiksi kuin rauta. Pitkän ajan
+kuluttua, kun Heidi huomasi, ettei hänen ponnistuksistaan ollut apua,
+hän luopui yrityksistään ja istahti miettimään, mitenkä olisi, jos hän
+menisi rakennuksen edustalle ja kiertäisi sen taa, jotta hän pääsisi
+ruohokentälle, sillä hän muisti eilen illalla astuneensa kivistä tietä.
+Nyt koputettiin ovelle ja heti sen jälkeen pisti Tinette päänsä oven
+raosta ja sanoi lyhyesti: "Aamiainen on valmis."
+
+Heidi ei ymmärtänyt tämmöistä ruoallekutsua; Tinetten ilkkuvissa
+kasvoissa hän pikemminkin näki varoituksen olla häntä liiaksi
+lähenemättä, kuin ystävällisen kutsun, ja käyttäytyi sen mukaan. Hän
+veti pienen jakkaran pöydän alta esille, asetti sen huoneen nurkkaan ja
+istahti sille odottamaan, mitä nyt tapahtuisi. Vähän ajan kuluttua tuli
+joku melkoisella pauhinalla; se oli neiti Rottenmeier, joka taas oli
+kiihoittunut ja huusi Heidin huoneeseen: "Mikä sinun on, Adelheid? Etkö
+ymmärrä, mikä aamiainen on? Tule tänne!"
+
+Nyt Heidi ymmärsi ja läksi heti. Klara oli jo kauan istunut paikoillaan
+ruokahuoneessa; hän tervehti ystävällisesti Heidiä, näyttäen entistä
+iloisemmalta, sillä hän aavisti, että tänään taas tulisi tapahtumaan
+paljon uutta. Aamiainen syötiin ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Heidi
+söi voileipänsä ihan kauniisti, ja kun ateria oli päättynyt työnnettiin
+Klara tuolissaan jälleen lukuhuoneeseen, johon neiti Rottenmeier määräsi
+Heidinkin menemään ja olemaan siellä, kunnes herra maisteri tulisi ja
+opetustunnit alkaisivat. Kun lapset jäivät kahden kesken, sanoi Heidi
+heti:
+
+"Mitenkä täällä saattaa nähdä ulos aina maan pinnalle asti?"
+
+"Siten, että aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos", vastasi Klara
+huvitettuna.
+
+"Näitä ikkunoita ei saata avata", huomautti Heidi surullisesti.
+
+"Saattaahan toki", vakuutti Klara, "vaikket sinä sitä saata enkä
+minäkään voi sinua auttaa, mutta kun joskus tapaat Sebastianin, niin
+pyydä häntä, hän kyllä aukaisee ikkunan."
+
+Tieto siitä, että ikkunoita saattoi avata ja niistä katsella ulos, oli
+Heidille suureksi huojennukseksi, sillä hän oli vielä saman ahdistuksen
+alaisena kuin äsken huoneessaan. Klara alkoi nyt kysellä Heidiltä, miten
+hänen kotonaan oli, ja Heidi kertoi ilolla tunturista, vuohista,
+laitumista ja kaikesta, mikä hänelle oli rakasta.
+
+Sillä aikaa oli herra maisteri saapunut; mutta neiti Rottenmeier ei
+tavallisuuden mukaan saattanutkaan häntä lukuhuoneeseen, vaan
+ruokasaliin, jossa hän istui hänen vieressään ja rupesi suuresti
+kiihtyneenä selittämään vaikeaa tilaansa sekä mitenkä hän siihen oli
+joutunut.
+
+Neiti Rottenmeier oli joku aika sitten kirjoittanut herra Sesemannille,
+joka oleskeli Parisissa, että hänen tyttärensä jo aikoja sitten oli
+toivonut leikkikumppania, ja että neiti itsekin luuli toverin
+lukutunneilla innostavan Klaraa lukemaan ja olevan vapaina hetkinä
+hänelle hupaisena seurana. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että
+neiti Rottenmeier itse hartaasti halusi saada taloon jonkun, joka
+seurustelisi sairaan kanssa silloin kun se hänelle oli ikävää, niinkuin
+useimmiten olikin. Herra Sesemann oli vastannut mielellään täyttävänsä
+tyttärensä toivomuksen, sillä ehdolla kuitenkin, että kasvattia joka
+suhteessa pidettäisiin hänen oman tyttärensä vertaisena;
+lastenrääkkäystä hän ei aikonut talossaan kärsiä. Tämä viimeinen
+muistutus oli neiti Rottenmeierin mielestä varsin tarpeeton, sillä
+kukapa lapsia tahtoi rääkätä! Ja sitten hän kertoi edelleen, miten
+hirveästi lapsi oli käyttäytynyt, ja luetteli jokaisen tuiki mitättömän
+esimerkin siitä sanoen, että senvuoksi ei vain maisterin ollut pakko
+alkaa aakkosista, vaan myöskin hänen, neiti Rottenmeierin, piti alkaa
+kasvatus ensi alkeista. Tästä surkeasta tilasta olisi vain yksi
+pelastuskeino: jos herra maisteri selittäisi, että kahden näin erilaisen
+olennon olisi mahdotonta nauttia opetusta yhdessä, ilman että
+edistyneemmällä heistä olisi siitä vahinkoa, niin siinä olisi herra
+Sesemannilla pätevä syy peruuttaa asia ja hän suostuisi lähettämään
+lapsen heti sinne, mistä se oli tuotukin; sillä ilman herra Sesemannin
+lupaa ei neiti Rottenmeier enää uskaltanut sitä tehdä, nyt kun tämä oli
+jo saanut tiedon lapsen saapumisesta.
+
+Mutta herra maisteri oli sangen varovainen ja puolueeton
+arvosteluissaan. Hän lohdutti neiti Rottenmeieriä sanarikkaalla puheella
+ja lausui sen otaksuman, että jos tämä pieni tyttö osaksi olikin varsin
+kehittymätön, hän varmaankin jossakin muussa suhteessa oli sitä
+edistyneempi, ja säännöllisellä opetuksella saataisiin varmaankin kaikki
+jälleen tasapainoon. Kun neiti Rottenmeier huomasi, ettei hän saisi
+herra maisteria puolelleen, vaan että tämä suostui opettamaan aakkosia,
+aukaisi hän lukuhuoneen oven ja sulki sen jälleen, niin pian kuin herra
+maisteri oli sinne astunut; itse hän jäi ulkopuolelle, sillä hän kammoi
+aapisia.
+
+Hän käveli pitkin askelin edestakaisin ruokasalissa, sillä hänen täytyi
+miettiä miksi palvelusväen tulisi nimittää Adelheidiä. Olihan herra
+Sesemann kirjoittanut, että lasta oli pidettävä hänen tyttärensä
+vertaisena, ja nämä sanat varmaankin pääasiallisesti koskivat lapsen
+suhdetta palvelusväkeen, ajatteli neiti Rottenmeier. Kauan hän ei
+kuitenkaan saanut tuumia, sillä yhtäkkiä kuului lukuhuoneesta hirmuinen
+ryminä, ja heti sen jälkeen huudettiin Sebastiania avuksi. Neiti ryntäsi
+sisään. Siinä olivat kaikki opetusvälineet sikin sokin lattialla:
+kirjat, vihot ja mustepullo sekä ylinnä pöytäliina, jonka alta tumma
+mustepuro hiljaa vieri pitkin lattiaa. Heidiä ei näkynyt.
+
+"No, kas niin!" huusi neiti Rottenmeier käsiään väännellen. "Liina,
+kirjat, työkoppa, kaikki musteessa, semmoista ei koskaan ole tapahtunut,
+syy on epäilemättäkin tuon onnettoman olennon!"
+
+Herra maisteri seisoi sangen hämmästyneenä katsellen hävitystä. Klara
+sitä vastoin oli mielihyvällä seurannut outoa tapausta ja sanoi nyt
+selittäen: "Niin, Heidi on sen tehnyt, vaan ei suinkaan pahassa
+aikomuksessa, eikä häntä millään muotoa saa rangaista. Hän veti
+kiireessään pöytäliinan mukanaan ja silloin kaikki putosi maahan.
+Kadulla kuului vaunujen ratinaa, ja sen vuoksi hän syöksyi täältä
+semmoisella kiireellä; hän ei luultavasti eläessään ole semmoista
+nähnyt."
+
+"Niin, enkö puhunut totia, herra maisteri! Sillä olennolla ei ole
+vähintäkään käsitystä tavoista, ei aavistustakaan siitä, miten
+opetustunnilla tulee käyttäytyä. Mutta minne tuo onnettomuutta tuottava
+olento on joutunut? Mitä, jos hän olisi juossut tiehensä! Mitähän herra
+Sesemann minun —"
+
+Neiti Rottenmeier juoksi huoneesta ja portaita alas. Siellä seisoi Heidi
+avatun ulko-oven kynnyksellä ja katseli ihmeissään katua ylös sekä alas.
+
+"Mitä nyt? Mikä sinun on? Miten sinä saatat sillä lailla juosta
+matkoihisi!" huusi neiti Rottenmeier lapselle.
+
+"Minä kuulin honkien huminaa, mutta en tiedä, missä ne ovat, enkä nyt
+enää sitä kuulekaan", sanoi Heidi ja katseli pettyneenä siihen suuntaan,
+johon vaunujen ratina oli vaiennut. Heidin korvissa oli se kuulunut
+Föhn-tuulen pauhinalta ja hän oli iloissaan juossut ääntä kohden.
+
+"Honkain! Missä luulet meidän olevan? Mitä juonia nuo ovat? Palaa
+katsomaan, mitä olet tehnyt." Näin sanoen astui neiti Rottenmeier
+jälleen portaita ylös. Heidi seurasi häntä ja hämmästyi kovin nähdessään
+tuhon, sillä hän ei ollut huomannut mitä kaikkea hän mukanaan tempasi
+iloisesti rientäessään kuulemaan honkien huminaa.
+
+"Kerran olet sen tehnyt, toista kertaa et sitä enää tee", sanoi neiti
+Rottenmeier osoittaen lattiaa. "Opetustunnilla pysytään alallaan ja
+ollaan tarkkaavaisia. Ellet voi itseäsi hillitä, täytyy minun sitoa
+sinut kiinni tuoliisi. Ymmärrätkös?"
+
+"Ymmärrän", vastasi Heidi, "mutta tästälähin pysyn alallani." Heidi
+käsitti nyt, että oli välttämätöntä istua hiljaa opetustunnilla.
+
+Sebastianin ja Tinetten täytyi tulla palauttamaan järjestystä. Herra
+maisteri meni pois, opetus oli tällä kertaa keskeytettävä.
+Haukottelemiseen ei tänään ollut ensinkään aikaa.
+
+Päivällisen jälkeen piti Klaran jonkun aikaa levätä, ja Heidi sai sillä
+aikaa tehdä mitä mieli, niin oli neiti Rottenmeier aamulla selittänyt.
+Kun Klara siis pöydästä noustua oli käynyt levolle tuoliinsa, meni neiti
+Rottenmeier omaan huoneeseensa, ja Heidi näki nyt olevansa tilaisuudessa
+tehdä, mitä itse tahtoi. Se oli hänelle sangen mieleistä, sillä hän oli
+koko ajan tuuminut erästä asiaa; siihen hän tarvitsi apua ja asettui sen
+vuoksi keskelle käytävää ruokahuoneen läheisyyteen, jotta hän tapaisi
+sen henkilön, jonka kanssa hänen piti neuvotella. Aivan oikein, vähän
+ajan kuluttua tuli Sebastian portaita ylös kantaen suurta tarjotinta;
+hän toi hopeakalut keittiöstä ruokasalin kaappiin säilytettäviksi. Kun
+hän oli päässyt ylimmälle portaalle, asettui Heidi hänen eteensä ja
+sanoi erinomaisen selvästi! "Te tai hän."
+
+Sebastian avasi silmänsä niin selälleen kuin suinkin ja sanoi jokseenkin
+tylysti: "Mitä se merkitsee?"
+
+"Tahtoisin mielelläni kysyä jotakin, mutta se ei ole mitään pahaa,
+niinkuin aamulla", lisäsi Heidi vakuuttavasti, sillä hän huomasi
+Sebastianin olevan hieman suutuksissaan ja arveli, että musteen tahraama
+lattia oli siihen syynä.
+
+"Vai niin, ja miksi sen pitää kuulua 'te' tai 'hän', sen tahtoisin ensin
+tietää", kysyi Sebastian yhtä tylyllä äänellä kuin ennenkin.
+
+"Siten minun tästä lähin täytyy aina sanoa", vakuutti Heidi, "neiti
+Rottenmeier on niin määrännyt."
+
+Nyt nauroi Sebastian niin hillittömästi, että Heidi ihmetellen katseli
+häntä, sillä lapsi ei ollut mitään erinomaista huomannut; mutta
+Sebastian ymmärsi hyvin, mitä neiti Rottenmeier oli tarkoittanut, ja
+sanoi nyt huvitettuna: "Aivan oikein, jatkakaa vain, mamsseli."
+
+"Ei minun nimeni ole mamsseli", sanoi Heidi nyt vuorostaan vähän
+äkeissään, "minun nimeni on Heidi."
+
+"Aivan oikein, sama neiti on määrännyt minun sanomaan mamsseli", selitti
+Sebastian.
+
+"Onko hän? Noh, sitten kai sen täytyy niin olla", sanoi Heidi alistuen,
+sillä hän oli huomannut, että kaiken piti tapahtua juuri niinkuin neiti
+Rottenmeier oli määrännyt.
+
+"Nyt minulla on jo kolme nimeä", lisäsi hän vähän huoahtaen.
+
+"Mitä te, pikku mamsseli, sitten aiotte kysyä?" tiedusteli Sebastian
+astuen ruokasaliin, jossa hän rupesi asettelemaan hopeakaluja
+paikoilleen kaappiin.
+
+"Mitenkä avataan ikkuna, Sebastian?"
+
+"Näin, juuri näin", ja hän aukaisi suuren ikkunanpuoliskon.
+
+Heidi lähestyi sitä, mutta oli liiaksi pieni voidakseen nähdä; hän
+ulottui vain ikkunalaudalle asti.
+
+"No, nyt pikku mamsseli saattaa nähdä alas asti", sanoi Sebastian, joka
+oli hakenut esille pienen puisen jakkaran ja asetti sen ikkunan luo.
+Ihastuen nousi Heidi sille seisomaan, vihdoinkin sai hän silmäillä ulos
+ikkunasta. Mutta suuresti pettyneenä hän veti heti päänsä takaisin.
+
+"Tästä näkee vain kivitetyn kadun, eikä mitään muuta", sanoi lapsi
+valittaen; "mutta jos kiertää koko rakennuksen ympäri, niin mitä
+toisella puolella näkee, Sebastian?"
+
+"Ihan samaa", kuului vastaus.
+
+"Mutta minne pitää mennä, että saisi nähdä avaralta yli koko laakson?"
+
+"Siinä tapauksessa täytyy nousta korkeaan torniin, kirkon torniin,
+tuommoiseen, jonka huipussa on kullattu pallo. Kun sieltä ylhäältä
+katselee alas, näkee laajalti yli koko seudun."
+
+Heidi juoksi kiireesti jakkaraltaan ovelle, siitä ulos ja portaita alas
+kadulle. Mutta torniin ei päässytkään niin helposti kuin hän mielessään
+oli kuvitellut. Ikkunasta katsellessaan oli hän luullut tarvitsevansa
+astua vain kadun poikki tullakseen sen luokse; nyt kulki hän
+kulkemistaan kadun päähän asti, mutta ei sittenkään tullut tornille,
+vaan joutui toiselle kadulle ja sieltä vielä toiselle aina vain tornia
+näkemättä. Paljon väkeä kulki hänen ohitsensa, mutta kaikilla oli niin
+kiire, ettei Heidi luullut heillä olevan aikaa ohjata häntä. Seuraavassa
+kadunkulmassa hän näki erään pojan, jolla oli pikkuinen posetiivi
+selässään ja eriskummallinen eläin käsivarrellaan. Heidi juoksi hänen
+luoksensa ja kysyi: "Missä se torni on, jonka huipussa on kultainen
+pallo?"
+
+"En tiedä", kuului vastaus.
+
+"Keneltä minun tulee kysyä missä se on?" kysyi Heidi edelleen.
+
+"En tiedä."
+
+"Etkö tiedä mitään muuta korkeatornista kirkkoa?"
+
+"Tiedänpä niinkin yhden."
+
+"Noh, tule opastamaan minua sinne."
+
+"Näytä ensin, mitä minulle vaivastani annat", sanoi poika, ojentaen
+kätensä. Heidi haki taskustaan. Hän veti esille pienen kuvan, siinä oli
+punainen ruusukiehkura; vielä kerran katseli hän sitä kahden vaiheilla,
+hänen oli vaikea siitä luopua: vasta tänä aamuna oli Klara sen hänelle
+lahjoittanut: mutta nähdä laakso vihreine penkereineen! "Tuossa", sanoi
+Heidi näyttäen kuvaa, "tahdotko tämän?"
+
+Poika veti kätensä pois ja pudisti päätänsä.
+
+"Mitä sinä sitten tahtoisit", kysyi Heidi ja pisti ilolla kuvan takaisin
+taskuunsa.
+
+"Rahaa."
+
+"Minulla ei ole, mutta Klaralla on ja hän kyllä antaa sinulle; paljonko
+tahdot?"
+
+"Kaksikymmentä penniä."
+
+"Tule siis."
+
+Molemmat lapset astuivat pitkää katua eteenpäin ja tiellä Heidi kysyi
+seuraajaltaan, mitä hän kantoi selässään, ja tämä selitti tytölle, että
+hänellä peitteen alla oli mainio posetiivi, joka soi ihmeteltävän
+kauniisti, kun hän väänsi sitä. Yht'äkkiä seisoivat he erään vanhan
+korkeatornisen kirkon luona; poika pysähtyi ja sanoi: "Tässä."
+
+"Mutta mitenkä pääsen sisään?" kysyi Heidi nähdessään tarkasti suljetun
+portin.
+
+"En tiedä", kuului taas vastaus.
+
+"Luuletko, että täällä sopii soittaa niinkuin Sebastiania soitetaan?"
+
+"En tiedä."
+
+Heidi oli huomannut kirkon seinässä olevan kellonauhan ja veti sitä nyt
+tarmonsa takaa.
+
+"Kun minä menen tuonne ylös, täytyy sinun odottaa, sillä en muista enää
+tietä takaisin, sinun täytyy neuvoa minua."
+
+"Mitä sinä siitä minulle annat?"
+
+"Mitä minun sille taas täytyy antaa sinulle?"
+
+"Toiset kaksikymmentä penniä."
+
+Samassa kuului vanhassa linnassa liikettä ja nariseva ovi avattiin; eräs
+vanha mies astui ulos ja katsoi ensin kummastuneena, sitten jokseenkin
+suuttuneena lapsiin ja puhutteli heitä toruen: "Kuinka te uskallatte
+soittaa kelloa ja vaatia minua alas? Ettekö osaa lukea, mitä kellon alle
+on kirjoitettu: 'Niille, jotka haluavat torniin nousta'." Poika osoitti
+sormellaan Heidiä, virkkamatta sanaakaan.
+
+Heidi vastasi: "Torniinhan minä juuri haluaisin."
+
+"Mitä sinulla siellä on tekemistä?" kysyi torninvartija: "onko joku
+lähettänyt sinut?"
+
+"Ei", vastasi Heidi, "minä tahtoisin mennä sinne ylös katsellaksi
+sieltä."
+
+"Lähtekää kotiin älkääkä uudistako kujeitanne, sillä toisella kertaa
+ette pääse yhtä hyvällä kaupalla." Näin sanoen kääntyi torninvartija
+lapsiin selin ja aikoi sulkea oven.
+
+Mutta Heidi piti häntä takinliepeestä kiinni ja sanoi rukoilevasti:
+"Vain tämän ainoan kerran."
+
+Vanhus kääntyi, ja Heidin silmät katsoivat häneen niin rukoilevina, että
+ukon mieli lauhtui; hän otti lasta kädestä ja sanoi ystävällisesti: "Jos
+se sinulle on niin tärkeää, niin tule kanssani." Poika istuutui
+kivisille portaille oven eteen, siten osoittaen, ettei hän halunnut
+mukaan.
+
+Heidi astui torninvartijan taluttamana monta, monta porrasta ylöspäin,
+käytävä kapeni kapenemistaan ja ylimmät, huippuun johtavat portaat
+olivat kovin ahtaat. Heidän sinne päästyään nosti torninvartija Heidin
+lattialta avonaisen ikkunan luo ja sanoi: "No, katso nyt alas."
+
+Heidi näki kattoja, torneja ja savupiippuja, jotka kohosivat niinkuin
+laineet merestä, mutta pian hän veti päänsä takaisin ja sanoi
+masentuneena:
+
+"Ei se ole semmoista kuin minä luulin."
+
+"Niin, näethän sen? Mitä semmoinen pienokainen kuin sinä olet,
+ymmärtäisit näköalaa arvostella. Kas niin, tule nyt taas alas. äläkä
+enää koskaan soita päästäksesi johonkuhun torniin."
+
+Torninvartija asetti Heidin jälleen lattialle ja astui hänen edellään
+kapeita portaita alas. Siinä paikassa, missä käytävä leveni, oli
+vasemmalla puolella ovi, joka johti torninvartijan huoneeseen, ja
+lähellä sitä yhtyi kalteva katto lattiaan. Siellä loukossa näkyi olevan
+suuri koppa ja sen edessä istui lihava harmaa kissa muristen, sillä
+kopassa asui hänen perheensä ja hän tahtoi varoittaa jokaista
+ohitsekävijää sekaantumasta hänen perheasioihinsa.
+
+Heidi pysähtyi ja katsoi kummastuneena loukkoon päin: niin mahtavaa
+kissaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Vanhassa linnassa asui laumottain
+hiiriä, niin että kissa ilman erinomaista vaivaa saattoi hankkia
+itselleen puolen tusinaa hiirenpaisteja päivässä. Torninvartija huomasi
+Heidin kummastuksen ja sanoi: "Tule, ei se sinulle mitään pahaa tee, kun
+minä olen kanssasi: voit katsella poikasia."
+
+Heidi lähestyi koppaa ja huusi ihastuksissaan: "Oi, miten sieviä nuo
+pienet eläimet ovat! Pienet kauniit kissani!" huusi hän kerran toisensa
+perään, ja juoksi edestakaisin kopan ympärillä, voidakseen oikein hyvin
+nähdä kaikki temput ja kauniit hyppäykset, joita nuo seitsemän tai
+kahdeksan kissanpoikasta tekivät väsymättömästi juostessaan,
+kiivetessään ja hypätessään toinen toisensa yli.
+
+"Tahdotko yhden niistä?" kysyi torninvartija, joka mielihyvällä katseli
+Heidin ilon ilmauksia.
+
+"Omakseniko? Ainaiseksiko?" kysyi Heidi kiihkeästi, tuskin uskoen niin
+suurta onnea mahdolliseksi.
+
+"Niin, tietysti, ja saat sinä useammankin, saat kaikkikin, jos sinulla
+vain on tilaa niille", sanoi mies iloisena siitä, että pääsisi pienistä
+kissoista, tarvitsematta niitä kiduttaa.
+
+Heidin riemu oli korkeimmillaan. "Suuressa talossa olisi kissoilla
+kylläksi tilaa: ja miten iloiseksi Klara tulisi, kun pienet, somat
+eläimet saapuisivat!"
+
+"Mutta mitenkä minä voin ne kuljettaa?" kysyi Heidi ja aikoi nopeasti
+tarttua muutamaan; mutta silloin lihava kissa hyökkäsi kiinni hänen
+käsivarteensa, ja katsoi niin tuimasti ja kostonhimoisesti häneen, että
+hän säikähtyneenä vetäytyi takaisin.
+
+"Minä lähetän ne sinulle, sano vain minne", lausui torninvartija ja
+silitti vanhaa kissaa, lepyttääkseen sitä; se oli hänen vanha ystävänsä
+ja oli jo monta vuotta elänyt hänen kanssansa tornissa.
+
+"Herra Sesemannin taloon, sinne missä ulko-ovella on kultainen koiranpää
+ja sen kuonossa paksu rengas", selitti Heidi.
+
+Torninvartija ei olisi tarvinnut niinkään laveita selityksiä: hän oli
+asunut tornissa pitkät ajat ja tunsi jokaisen talon ja lisäksi oli vielä
+Sebastian hänen vanha tuttavansa.
+
+"Kyllä tiedän", sanoi hän; "mutta kenelle ne jätetään, ketä tulee minun
+kysyä? Ethän sinä kuulu herra Sesemannin perheeseen."
+
+"En minä, mutta Klara. Hän iloitsee suuresti, kun pienet kissanpojat
+tuodaan."
+
+Torninvartija aikoi nyt jatkaa kulkuansa, mutta Heidi ei vielä voinut
+irtautua huvittavasta näystä.
+
+"Jos vain voisin saada yhden tahi kaksi mukaani, toisen itselleni ja
+toisen Klaralle, saanko?"
+
+"No, odota hieman", sanoi torninvartija, vei varovasti vanhan kissan
+omaan makuuhuoneeseensa, asetti sen ruokakupin ääreen, sulki oven,
+palasi takaisin ja sanoi: "No, ota nyt kaksi."
+
+Heidin silmät säteilivät onnesta. Hän valitsi yhden keltaisen ja toisen
+keltaisen ja valkea-juovaisen ja pisti toisen oikeaan ja toisen
+vasempaan taskuunsa. Sitten laskeuduttiin portaita alas. Poika istui
+vielä paikallaan, ja kun torninvartija oli sulkenut oven Heidin jälkeen,
+sanoi tämä: "Mitä tietä nyt käymme herra Sesemannin talolle?"
+
+"En tiedä", vastattiin.
+
+Heidi alkoi nyt tietojensa mukaan kertoa ulko-ovesta ja akkunoista:
+mutta poika vain pudisteli päätään, kaikki oli hänelle tuntematonta.
+
+"Katsokaa", jatkoi Heidi selitystään, "yhdestä ikkunasta näkee suuren
+harmaan rakennuksen ja katto muodostaa tämmöisiä" — Heidi piirsi
+etusormellaan pykäliä ilmaan.
+
+Silloin poika äkkiä kavahti pystyyn; hänellä lienee ollut samallaisia
+tunnusmerkkejä tietä löytääkseen. Hän juoksi eteenpäin pysähtymättä ja
+Heidi hänen jäljessään, ja tuokion kuluttua seisoivat he sen rakennuksen
+luona, jonka ulko-ovessa oli suuri messinkinen eläimenpää. Heidi veti
+kellon nauhasta. Sebastian tuli pian, ja kun hän näki Heidin, huusi hän
+kiirehtäen: "Joutuin! joutuin!"
+
+Heidi juoksi kiireesti sisään, ja Sebastian sulki heti oven; poikaa joka
+seisoa törrötti oven ulkopuolella, ei hän ensinkään huomannut.
+
+"Joutuin, pikku mamsseli", kehoitti Sebastian edelleen, "heti
+ruokasaliin, he istuvat jo kaikki pöydässä; neiti Rottenmeier on kuin
+ladattu tykki, mutta mitä tekin ajattelette, pikku mamsseli, kun noin
+juoksette matkoihinne." Heidi oli astunut huoneeseen; neiti Rottenmeier
+ei katsahtanutkaan häneen: Klarakin oli vaiti; tuntui olevan ukkosta
+ilmassa. Sebastian asetti Heidin tuolin paikoilleen. Kun
+viimeksimainittu nyt istui siinä, aloitti neiti Rottenmeier vakavan
+ankaralla ilmeellä juhlallisesti:
+
+"Adelheid, myöhemmin puhun kanssasi, nyt vaan tämän verran: sinä olet
+käyttäytynyt sangen sopimattomasti ja ansaitset todellakin tulla
+rangaistuksi, kun luvatta ja kenellekään mitään sanomatta lähdet ulos ja
+juoksentelet ympäri kaupunkia myöhäiseen iltaan asti; se on todellakin
+käytöstä, jonka vertaista ei ole kuultu eikä nähty."
+
+"Miau", kuului kuin vastaukseksi.
+
+Mutta nyt kohosi neidin viha ylimmilleen: "Mitä, Adelheid". huusi hän
+yhä korottaen ääntänsä, "uskallatko kaiken tämän ohessa harjoittaa mitä
+sopimattominta ivaa, varo itseäsi, sen sanon sinulle."
+
+"Se on", aloitti Heidi — "Miau! Miau!" Sebastian melkein heitti
+tarjottimen pöydälle ja syöksyi ulos huoneesta.
+
+"Nyt jo riittää", oli neiti Rottenmeier huudahtaa, mutta hänen äänensä
+tukehtui vihasta. "Nouse ja lähde ulos!"
+
+Heidi nousi säikähtyneenä tuoliltaan ja koetti kerran vielä selittää:
+"Se on todellakin" — "Miau! Miau! Miau!"
+
+"Mutta Heidi", sanoi nyt Klara, "kun näet, miten suututat neiti
+Rottenmeieriä, minkätähden sinä yhä sanot miau?"
+
+"En minä, vaan kissanpojat", sai Heidi nyt viimeinkin häiritsemättä
+lausutuksi.
+
+"Kuinka? Mitä? Kissanpoikasia? Sebastian! Tinette! Etsikää nuo hirmuiset
+elävät ja viekää ne pois!" Näin sanoen syöksyi hän lukuhuoneeseen ja
+lukitsi oven kaksinkertaisesti, sillä kissanpoikaset olivat neiti
+Rottenmeieristä hirmuisinta koko maailmassa. Sebastianin, joka seisoi
+oven ulkopuolella täytyi ensin nauraa loppuun. Tarjotessaan Heidille oli
+hän nähnyt pienen kissanpään pistävän esiin Heidin taskusta ja aavisti,
+mikä näytelmä siitä syntyisi, ja kun se sitten alkoi, ei hän voinut sen
+kauemmin hillitä itseään, kuin että töin tuskin ennätti saada
+tarjottimen pöydälle lasketuksi. — Vihdoinkin rauhoittui hän niin
+paljon, että uskalsi astua huoneeseen kauan sen jälkeen, kuin
+hätääntyneen neidin avunhuudot olivat vaienneet. Ruokasalissa oli jo
+kaikki hiljaista ja rauhallista. Klara piti kissanpoikasia sylissään, ja
+Heidi oli polvillaan hänen vieressään. Molemmat lapset leikkivät
+onnellisina viehättävien, vikkeläin eläinten kanssa.
+
+"Sebastian", sanoi Klara, "teidän täytyy auttaa meitä! Teidän pitää
+hakea näille pienille kissoille olopaikka jossakin, missä ei neiti
+Rottenmeier niitä näe, sillä hän pelkää niitä ja vaatii ne
+hukutettaviksi, mutta me tahdomme pitää nämät somat eläimet ja leikkiä
+niillä aina kun olemme yksinämme. Minnehän me panisimme ne?"
+
+"Kyllä minä siitä pidän huolen, Klara neiti", vastasi Sebastian; "minä
+valmistan niille hyvän sijan johonkin koppaan ja vien sen semmoiseen
+paikkaan, johon tämä arka neiti ei minua seuraa. Luottakaa minuun."
+Sebastian ryhtyi heti työhönsä nauraen itsekseen, sillä hän ajatteli:
+"tähän tulee vielä hyvää jatkoa", eikä Sebastian ensinkään ollut
+pahoillaan siitä, että neiti Rottenmeier saisi vähäsen harmia.
+
+Pitkän ajan kuluttua, kun levollemenon aika jo lähestyi, aukaisi neiti
+Rottenmeier oven hieman raolleen ja huusi: "Ovatko nuo hirmuiset eläimet
+jo poissa?"
+
+"Ovat, ovat", vastasi Sebastian, joka oli keksinyt kaikellaista
+askaroimista juuri sitä kysymystä odottaessaan. Hiljaa ja kiireesti hän
+otti molemmat kissanpojat Klaran sylistä ja vei ne pois.
+
+Neiti Rottenmeierin täytyi säästää erityinen nuhdesaarnansa seuraavaksi
+päiväksi, sillä hän oli niistä monista mielenliikutuksista,
+suuttumuksesta, vihasta ja kauhusta, joihin Heidi ihan tietämättään oli
+ollut syypää, tullut aivan raukeaksi. Hän vetäytyi omiin huoneisiinsa ja
+Klara sekä Heidi seurasivat hänen esimerkkiänsä iloiten siitä, että
+tiesivät kissanpoikien olevan hyvässä säilössä.
+
+
+
+
+KAHDEKSAS LUKU.
+
+Levottomuutta Sesemannin talossa.
+
+
+Kun Sebastian seuraavana aamuna oli avannut oven herra maisterille ja
+saattanut hänet lukuhuoneeseen, soitti joku taas niin voimakkaasti
+kelloa, että Sebastian kiireesti syöksyi ovea avaamaan, sillä hän
+ajatteli: Niin soittaa ainoastaan itse herra Sesemann: hän on varmaankin
+odottamatta tullut kotiin. Hän työnsi oven auki — ryysyinen
+poikanulikka, posetiivi selässä, seisoi hänen edessään.
+
+"Mitä tämä merkitsee", torui Sebastian, "kyllä opetan sinua kelloja irti
+kiskomaan! Mitä sinä täältä haet?"
+
+"Minun täytyy tavata Klaraa", kuului vastaus.
+
+"Senkin katuturilas; etkö sinä voi sanoa neiti Klaraa, niinkuin
+meikäläisetkin? Mitä sinä Klara neidin luona tekisit?" kysyi Sebastian
+tylysti.
+
+"Hän on minulle velkaa neljäkymmentä penniä", selitti poika.
+
+"Sinun pääsi on luultavasti hiukan pyörällä! Mistä sinä ensinnäkin
+tiedät täällä Klara nimistä neitiä olevan?"
+
+"Eilen opastin häntä, se tekee kaksikymmentä penniä, ja sitten taas
+takaisin, se tekee neljäkymmentä penniä."
+
+"Kas niin, siitä näkee, mitä juttuja sepität; Klara neiti ei milloinkaan
+käy ulkona: hän ei voi kävellä. Korjaa luusi paikalla sinne, jonne
+alkuperäisestä kuulut, tai minä autan sinua!"
+
+Mutta poika ei säikähtänyt; hän jäi liikahtamatta paikalleen ja sanoi
+kuivakiskoisesti: "Olenhan toki nähnyt hänet kadulla ja osaan selittää,
+minkä näköinen hän on: hänellä on lyhyt musta kihara tukka, silmät ovat
+mustat, ja puku ruskea, eikä hän osaa puhua samalla lailla kuin me."
+
+"Vai niin", ajatteli Sebastian ja nauroi itsekseen, "se on pikku
+mamsseli, joka taas on saanut jotakin aikaan." Sitten hän veti pojan
+sisälle sanoen; "Hyvä, seuraa minua ja odota oven takana, kunnes palaan.
+Kun sitten lasken sinut sisään, saat heti soittaa jonkun kappaleen:
+Klara neiti kuuntelee sitä mielellään."
+
+Ylhäällä koputti hän lukuhuoneen ovelle, ja hänet huudettiin sisään.
+
+"Tuolla ulkona on poika, joka välttämättömästi tahtoo puhutella Klara
+neitiä", kertoi Sebastian.
+
+Klara iloitsi suuresti tästä erinomaisesta tapauksesta.
+
+"Hän saa heti tulla sisään", sanoi hän. "eikö niin, herra maisteri? Kun
+hänen kumminkin täytyy puhutella minua itseäni."
+
+Poika oli jo astunut huoneeseen ja alkoi heti, niinkuin häntä oli
+neuvottu, soittaa posetiiviaan.
+
+Neiti Rottenmeier oli karttaakseen aakkosopetusta mennyt askaroimaan
+ruokasaliin. — Yhtäkkiä hän pysähtyi jotakin kuuntelemaan. — Kadultako
+ääni kuului? Ei, se tuli likempää. Mitenkä lukuhuoneesta saattoi
+posetiivi kuulua? Mutta sittenkin — toden totta — hän syöksyi koko
+pitkän ruokasalin läpi ja vetäisi oven auki. Siellä — käsittämätöntä —
+siellä seisoi keskellä lukuhuonetta ryysyinen posetiivinsoittaja
+vääntäen soolokonettaan mitä suurimmalla taitavuudella. Herra maisteri
+näytti yhä yrittävän sanoa jotakin, vaan ei saanut ääntään kuulumaan.
+Klara ja Heidi kuuntelivat ilosta säteilevinä soittoa.
+
+"Lakatkaa! lakatkaa paikalla!" huusi neiti Rottenmeier huoneeseen, mutta
+posetiivin ääni tukahutti hänen äänensä. Hän aikoi juosta pojan kimppuun
+— mutta samassa hän tunsi jotakin jaloissaan — hirmuinen musta eläin,
+kilpikonna, mateli siinä. Neiti Rottenmeier hyppäsi korkeammalle kuin
+milloinkaan vuosikausiin, huutaen tarmonsa takaa: "Sebastian!
+Sebastian!"
+
+Äkkiä taukosi posetiivinsoittaja, sillä tällä kertaa oli huuto kuulunut
+yli soiton. Sebastian seisoi puoleksi avatussa ovessa kippurana
+naurusta, sillä hän oli nähnyt hyppäyksen.
+
+Viimeinkin hän tuli sisään. Neiti Rottenmeier oli heittäytynyt tuolille.
+
+"Pois, kaikki ihmiset ja eläimet! Toimittakaa ne pois täältä paikalla.
+Sebastian!" huusi hän palvelijalle. Sebastian totteli heti, veti pojan,
+joka kiireesti oli tarttunut kilpikonnaansa, ulos ovesta ja pisti
+jotakin hänen käteensä sanoen: "Neljäkymmentä Klara neidiltä ja toiset
+neljäkymmentä soitosta, sinä suoritit tehtäväsi hyvin." Sitten hän sulki
+ulko-oven hänen jälkeensä. Lukuhuoneessa oli kaikki jälleen hiljaista,
+opetusta jatkettiin ja neiti Rottenmeier oli nyt myöskin jäänyt sinne
+istumaan, läsnäolollansa estääkseen moiset häiriöt.
+
+Opetustunnin jälkeen aikoi hän tutkia asiaa ja rangaista syyllistä,
+jotta hän sen aina muistaisi.
+
+Taas koputettiin ovelle ja sisään astui tälläkin kertaa Sebastian
+ilmoittaen, että oli tuotu suuri koppa, joka heti oli jätettävä Klara
+neidille.
+
+"Minulleko?" kysyi Klara kummastuneena ja oli äärettömän utelias
+tietämään mitä siinä olisi. "Näyttäkääpäs heti, minkä näköinen se on."
+
+Sebastian toi katetun kopan sisään ja poistui kiireesti huoneesta.
+
+"Ensin opetustunti varmaankin on lopetettava ja sitten vasta koppa
+avattava", huomautti neiti Rottenmeier.
+
+Klara ei voinut aavistaakaan mitä hänelle oli tuotu; hän katsoi
+halukkaasti koppaan päin.
+
+"Herra maisteri", sanoi hän keskeyttäen lukemisensa, "enkö saisi hiukan
+kurkistaa koriin, jotta saisin tietää mitä siellä on; sitten jatkamme
+heti."
+
+"Toinen seikka puhuu asian puolesta, mutta toinen sitä vastaan", arveli
+herra maisteri; "asiaa puoltaa se seikka, että jos kuitenkin koko
+tarkkaavaisuutenne on kiintynyt tuohon esineeseen" — hän ei saanut
+puhettaan lopetetuksi —. Kopan kansi oli vain keveästi suljettu; se
+aukeni, ja kopasta puikahti yksi, kaksi, kolme ja yhä useampia
+kissanpoikasia: ne juoksivat nopeasti ylt'ympäri, että näytti siltä kuin
+koko huone olisi ollut täynnä noita pienoisia eläimiä. Ne hyppivät herra
+maisterin saappaitten yli, kävivät hampain kiinni hänen vaatteisiinsa,
+kapusivat neiti Rottenmeierin pukua pitkin, telmivät hänen jaloissaan,
+juoksivat Klaran tuoliin, leikkivät, hyppivät, naukuivat; olipa siinä
+kova meteli. Klara oli aivan haltioissaan ja huusi huutamistaan: "Oi,
+miten suloisia pikkuisia eläimiä! Miten hullunkurisesti ne hyppivät!
+Katso! Katso! Heidi, täällä, tuolla, katso tuota!" Heidi syöksyi
+iloisena niiden jäljessä joka sopukkaan. Herra maisteri seisoi pöydän
+luona vähän hämillään ja nosti vuorotellen toista ja toista jalkaansa
+välttääksensä niiden hieman ikävää kiipeämistä. Neiti Rottenmeier jäi
+ensin kauhusta sanattomana istumaan tuolilleen, sitten alkoi hän huutaa
+niin kovaa kuin hänen äänivaransa sallivat: "Tinette! Tinette!
+Sebastian! Sebastian!" Hän ei millään muotoa uskaltanut nousta
+tuoliltaan, silloinhan kaikki nuo pienet hirviöt olisivat voineet
+tarttua häneen.
+
+Viimeinkin Sebastian ja Tinette, uudistettuja avunhuutoja totellen,
+tulivat sisään ja ensinmainittu pisti heti pienet luontokappaleet toisen
+toisensa perästä koppaan ja kantoi ne ylös ullakolle, jonne hän oli
+valmistanut vuoteen eilen tulleille kissanpoikasille.
+
+Tänäkään päivänä ei haukotteleminen tullut kysymykseenkään
+opetustunnilla. Myöhään illalla, kun neiti Rottenmeier oli jokseenkin
+tointunut aamupäiväisistä mielenliikutuksista, kutsui hän Tinetten ja
+Sebastianin lukuhuoneeseen pitääkseen tutkimusta rikos-asiasta. Siitä
+selveni, että Heidi edellisellä retkellään oli pannut alkuun koko
+hämmennyksen. Neiti Rottenmeier istui kalpeana vihasta, eikä ensin
+voinut lausua sanaakaan ilmaistaksensa mielentilaansa. Hän viittasi
+kädellään Sebastiania ja Tinetteä poistumaan huoneesta. Sitten kääntyi
+hän Heidiin, joka seisoi Klaran nojatuolin luona, ymmärtämättä mihin hän
+oikeastaan oli syyllinen.
+
+"Adelheid", alotti neiti Rottenmeier ankarasti, "minä en tiedä muuta
+kuin yhden keinon, jolla saatan rangaista sinua semmoisella tavailla,
+joka vaikuttaisi sinuun, sillä sinä olet todellakin villi; mutta
+saadaanpa nähdä, etkö sinä pimeässä kellarissa sisiliskojen ja rottien
+luona kesy, niin että toistaiseksi jätät kaikki tuollaiset
+vehkeilemiset."
+
+Heidi kuunteli ääneti ja kummastuneena tuomiotansa, sillä hän ei ollut
+koskaan ollut missään kammottavassa kellarissa; huone tunturimajalla,
+jota iso-isä nimitti kellariksi ja jossa maito ja valmiit juustot
+säilytettiin, oli miellyttävä paikka eikä suinkaan peloittava, ja rottia
+ja sisiliskoja ei hän koskaan ollut nähnyt. —
+
+Mutta Klara huusi vaikeroiden: "Ei, ei neiti Rottenmeier, me odotamme,
+kunnes isä tulee kotiin. Kirjoittihan hän pian saapuvansa, ja silloin
+kerron hänelle kaikki, ja hän kyllä sitten määrää, mitä Heidin suhteen
+on tehtävä."
+
+Mainittua ylituomaria ei neiti Rottenmeier uskaltanut vastustaa,
+vallankin kun häntä jo piakkoin odotettiin tulevaksi. Hän nousi
+istualtaan ja sanoi hiukan äreästi: "Hyvä, Klara, hyvä, mutta minäkin
+aion puhua pari sanaa herra Sesemannin kanssa." Näin sanoen hän lähti
+huoneesta.
+
+Kului sitten pari päivää rauhallisesti; mutta neiti Rottenmeier ei enää
+saavuttanut tasapainoansa; alati hän muisti pettymyksensä Heidin suhteen
+ja hänestä tuntui siltä, kuin Sesemannin talossa Heidin tultua kaikki
+olisi joutunut pois oikealta tolaltaan ja että sitä nyt enää oli
+mahdoton saada entiselleen. Klara oli tyytyväinen, eikä aika enää
+koskaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä opetustunnilla Heidi käyttäytyi
+mitä hupaisimmalla tavalla. Hän sekoitti kaikki kirjainten nimet eikä
+milloinkaan voinut oppia niitä tuntemaan, ja kun herra maisteri kesken
+selityksiään, saattaakseen kirjainten muodot havainnollisemmiksi, puhui
+"sarvekkaista" tai "noukista", huusi Heidi riemuiten: "Se on vuohi!" tai
+"Se on petolintu!" Selitykset näet herättivät hänen aivoissaan
+kaikenlaisia ajatuksia, vaan eivät ensinkään teroittaneet kirjainten
+muotoja hänen mieleensä. Myöhemmin iltapäivällä istui Heidi taas Klaran
+luona kertoen elämästään tunturilla niin paljon ja niin kauan, että hän
+alkoi palavasti ikävöidä sinne takaisin ja lopuksi aina sanoi: "Nyt
+minun varmaankin täytyy lähteä kotiin! Huomenna minun täytyy mennä!"
+Mutta Klara keskeytti hänet aina huomauttaen, että hänen täytyi viipyä
+ainakin siksi, kunnes isä tulee kotiin; sitten saataisiin nähdä, miten
+kävisi. Ja Heidi myöntyi ja rauhottui heti jälleen, ajatellessansa, että
+joka päivä, jonka hän vielä viipyi Frankfurtissa, hänen leipäkokoelmansa
+iso-äitiä varten lisääntyi aina kahdella leivällä; sillä päivällis- ja
+illallispöydässä oli aina kaunis vehnäleipä hänen lautasensa vieressä;
+sen hän heti pisti taskuunsa, eikä hennonut syödä sitä muistaessansa,
+että iso-äidin aina täytyi tyytyä kovaan happameen leipään, vaikkei hän
+sitä enää oikein voinutkaan syödä. Päivällisen jälkeen Heidi istui joka
+päivä pari tuntia yksinään huoneessaan liikkumatta paikaltaan, sillä hän
+ymmärsi nyt, ettei Frankfurtissa saanut liikkua yhtä vapaasti kuin hän
+tunturilla oli tottunut, eikä siis enää koskaan koettanutkaan. Hän ei
+uskaltanut puhutella Sebastiania ruokasalissa, sen oli neiti Rottenmeier
+kieltänyt, eikä hän halunnut seurustella Tinetten kanssa. Hän väistyi
+aina arasti neitsyen tieltä, sillä Tinette puhutteli häntä aina
+ivallisesti ja pilkaten.
+
+Niinpä Heidi istui joka päivä yksinään ja kuvitteli aikansa kuluksi,
+miten vihanta tunturi jälleen oli, miten keltaiset kukat kimmeltelivät
+päivänpaisteessa ja vuoret, lumi ja avara laakso säteilivät
+auringonloisteessa, ja silloin hän ihan menehtyäkseen ikävöi tunturille.
+Ja olihan tätikin luvannut, että hän saisi palata kotiin, jos hän
+tahtoisi. Siitä oli seurauksena, ettei Heidi enää voinut hillitä
+haluaan; hän kääri eräänä päivänä kiireesti säästämänsä leivät suureen
+punaiseen huiviinsa, pani olkihatun päähänsä ja lähti kun lähtikin
+matkaan. Mutta jo ulkopuolella nousi hänelle tie pystyyn, sillä siellä
+hän tapasi neiti Rottenmeierin. joka juuri palasi kävelyltään. Hän
+pysähtyi ja katseli kummastuksesta jäykistyneenä Heidiä kiireestä
+kantapäihin ja hänen silmänsä kiintyivät pääasiallisesti suureen
+punaiseen huiviin. Silloin myrsky oli valmis.
+
+"Mitä sinulla on taas tekeillä? Mitenkä tämä on selitettävä? Enkö ole
+ankarasti kieltänyt sinua kuljeskelemasta pitkin kaupunkia. Ja kuitenkin
+sinä taas tänään rohkenet yrittää ja lisäksi vielä ryysyisenä kuin
+kulkulainen ainakin."
+
+"En minä aikonut lähteä kuljeksimaan, minä tahdoin vain mennä kotiin",
+vastasi Heidi säikähtyneenä.
+
+"Kuinka? Mitenkä? Mennä kotiin? Aioitko mennä kotiin?" Neiti Rottenmeier
+löi kummastuksissaan kätensä yhteen. "Karata! Jos herra Sesemann sen
+tietäisi! Karata hänen talostaan! Älä anna hänen koskaan tietää siitä.
+Ja mikä sinulle ei ole mieleen? Eikö sinua kohdella paljoa paremmin kuin
+ansaitset? Puuttuuko sinulta jotakin? Onko sinulla eläissäsi ollut
+tällaista asuntoa tai tämmöistä ruokaa, tai onko sinua koskaan palveltu
+niin kuin täällä? Sanohan!"
+
+"Ei", vastasi Heidi.
+
+"Sen minä kyllä tiedän!" jatkoi neiti innossaan. "Sinulta ei puutu
+mitään, ei vähintäkään, sinä olet uskomattoman kiittämätön olento, etkä
+sulasta hyvinvoinnista tiedä, mitä kaikkea vielä koettaisit
+aikaansaada."
+
+Mutta nyt nousi yhtäkkiä kaikki, mikä tähän asti oli painanut Heidin
+sydäntä, hänen huulilleen: "Minähän vain tahdoin lähteä kotiin, ja jos
+vielä viivyn kauemmin, niin alkaa Lumikko valittaa, ja iso-äiti odottaa
+minua ja Lieto saa selkäänsä, kun Vuohi-Pekka ei enää saa juustoa; ei
+täällä voi nähdä auringon lausuvan jäähyväisiään vuorille, ja jos
+petolintu sattuisi lentämään yli Frankfurtin, niin se huutaisi vieläkin
+kovemmin, kun täällä asuu niin paljon ihmisiä liketysten, kiihoittaen
+vain toisiaan, sen sijaan että lähtisivät vuorille, jossa heillä olisi
+hyvä olla."
+
+"Hyvänen aika, lapsi on hullu!" huusi neiti Rottenmeier ja juoksi
+kauhistuneena portaita ylös; vaan kiireessään hän törmäsi Sebastianiin,
+joka juuri oli tulossa alas. "Tuokaa paikalla tuo onneton olento tänne",
+huusi neiti Rottenmeier hänelle ja piteli päätään, sillä siihen oli
+kovasti koskenut.
+
+"Kyllä, kyllä, heti, kiitoksia paljon", vastasi Sebastian tarttuen
+hänkin päähänsä, sillä hän oli saanut vielä kovemman iskun.
+
+Heidi seisoi hehkuvin silmin entisellä paikalla ja koko hänen ruumiinsa
+värisi sisällisestä liikutuksesta.
+
+"No, mitä nyt taas on tekeillä?" kysyi Sebastian leikillisesti; mutta
+kun hän tarkemmin silmäili Heidiä, joka ei liikahtanut paikaltaan,
+taputteli hän ystävällisesti lasta olalle ja lausui lohduttavaisesti:
+"Noh, noh! Ei pikku mamsseli saa panna sitä pahakseen, pitää olla
+iloinen vain, se on pääasia! Törmäsipä hän minuunkin, niin että olin
+saada reiän päähäni, mutta uskaliaisuutta vaan! No vieläkö siinä
+seisotaan? Meidän täytyy mennä ylös, hän on sen käskenyt."
+
+Heidi kääntyi ja astui portaita ylös, mutta hitaasti ja ääneti eikä
+ensinkään tapansa mukaisesti. Sebastianin oli sääli nähdä sitä; hän
+kulki Heidin jäljessä lausuen kehoittavia sanoja: "Ei vainkaan saa
+väsyä! Ei tulla murheelliseksi! Reippaasti vain eteenpäin! Meillähän on
+oikein järkevä pikkuinen mamsseli, ei ole yhtään vielä itkenyt, sitten
+kun meille tuli; tavallisestihan ne tuon ikäiset lapset itkevät
+kaksitoista kertaa päivässä, sen tietää jokainen. Kissanpoikasetkin ovat
+sangen iloiset ullakolla. Ne juoksentelevat siellä tehden hullunkurisia
+temppuja. Toisten menemme yhdessä niitä katsomaan, kun tuo neiti jälleen
+on poissa, niinkö?"
+
+Heidi nyökäytti hieman päätään, mutta niin ilottomasti, että se koski
+Sebastianin sydämeen, ja hän katseli osaaottavasti Heidin jälkeen, kun
+lapsi jälleen vetäytyi huoneeseensa.
+
+Illallista syödessä ei neiti Rottenmeier lausunut sanaakaan, mutta piti
+lakkaamatta Heidiä silmällä, ikäänkuin hän olisi odottanut Heidin
+tekevän jotakin tavatonta; mutta Heidi ei liikahtanut, istui vaan
+pöydässä hiljaa kuin hiiri, ei syönyt eikä juonut, ainoastaan pienen
+leipänsä hän kiireesti pisti taskuunsa.
+
+Seuraavana aamuna, kun herra maisteri tuli portaita ylös. viittasi neiti
+Rottenmeier salaperäisesti häntä tulemaan ruokasaliin ja ilmoitti ylen
+kiihoittuneena surunsa sen johdosta, että ilmanvaihdos, uusi elämänlaatu
+ja oudot havainnot olivat vaikuttaneet hämmentävästi Heidin järkeen, ja
+kertoi sitten tytön pakoyrityksestä sekä toisti ne sanat, jotka olivat
+jääneet hänen mieleensä tytön eriskummallisesta puheesta. Mutta herra
+maisteri rauhoitti neiti Rottenmeieriä vakuuttaen, että Heidi tosin
+muutamista seikoista päättäen oli liian kiihkeäluonteinen, mutta
+toisaalta aivan täysijärkinen, jotka ominaisuudet olivat saatettavat
+tasapainoon seuraamalla tarkasti punnittua suunnitelmaa ja sopivaa
+menettelytapaa, mikä olikin juuri hänen päämääränsä; vaikeampi oli
+hänestä se seikka, ettei hänen oppilaansa ollenkaan edistynyt aakkosten
+tuntemisessa, sillä hänen oli ihan mahdoton oppia kirjaimia.
+
+Neiti Rottenmeier rauhoittui ja päästi herra maisterin työhönsä.
+
+Myöhemmin iltasella muisti hän puvun, joka Heidillä matkalle
+hankkiutuessaan oli ollut yllään, ja päätti parantaa sitä Klaran
+vaatevarastosta ennen herra Sesemannin tuloa. Hän neuvotteli siitä
+Klaran kanssa, ja kun he siinä asiassa olivat kaikin puolin
+yksimieliset, ja Klara mielellään tahtoi lahjoittaa Heidille koko joukon
+pukuja, huiveja ja hattuja, lähti neiti Heidin huoneeseen eroittamaan
+hänen vaatekaapistaan mitä siellä oli kelpaavaa ja kelpaamatonta. Mutta
+hän tuli muutaman minuutin kuluttua takaisin osoittaen liikkeissään mitä
+suurinta inhoa. "Mitä minun täytyy nähdä, Adelheid", huusi hän.
+"semmoista ei ole koskaan vielä tapahtunut! Mitä minä löydänkään sinun
+vaatekaappisi pohjalta, kaapista, joka on vaatteita varten varattu,
+Adelheid? Joukon pieniä leipiä! Leipiä, sanon minä, Klara,
+vaatekaapissa! Ja semmoinen joukko" — — — "Tinette", huusi hän,
+"korjatkaa vanha leipä Adelheidin vaatekaapista ja runneltu olkihattu
+pöydältä."
+
+"Ei! Ei!" huusi Heidi; "minun täytyy saada pitää hattuni, ja leivät ovat
+iso-äidille." Heidi oli syöstä Tinetten jälkeen, mutta neiti Rottenmeier
+tarttui häneen ja piti hänestä kiinni. "Sinä jäät tänne ja romu viedään
+sinne, jonne se kuuluu." Mutta Heidi heittäytyi Klaran tuolin eteen ja
+alkoi itkeä yhä kovemmin, ja sydäntä särkevästi nyyhkien huusi hän aina
+väliin tuskissaan: "Nyt ei iso-äidillä ole yhtään leipää enää. Ne olivat
+iso-äidille, nyt ne ovat kaikki poissa eikä iso-äiti saa mitään!" ja
+Heidi itki, niinkuin olisi hänen sydämensä ollut pakahtua. Neiti
+Rottenmeier juoksi huoneesta; Klaran valtasi tuska ja ahdistus
+kuullessaan toisen valitukset. "Heidi, Heidi, älä itke noin", sanoi hän
+rukoilevasti, "kuule minua! Älä vaikeroi noin, katso, minä lupaan antaa
+ihan yhtä monta leipää iso-äidille, tai useampiakin, kun sinä kerran
+lähdet kotiin, ja silloin ne ovat ihan tuoreet ja pehmeät, jota vastoin
+nämät olisivat kovettuneet ja ehkä jo olivatkin. Nouse, Heidi, älä itke
+enää."
+
+Heidi ei pitkään aikaan vainut rauhoittua; mutta hän käsitti Klaran
+lohdutuksen ja luotti siihen, muuten hän ei koskaan olisi voinut lakata
+itkemästä. Klaran täytyi kuitenkin useita kertoja uudistaa
+vakuutuksensa, kun Heidi nyyhkytystensä välillä aina kysyi: "Annatko
+sinä todellakin minulle niin monta, monta, kuin minulla oli
+iso-äidille?" Ja Klara vakuutti aina uudestaan: "Tietysti, ihan varmaan.
+ja vielä enemmän, tule nyt vaan jälleen iloiseksi."
+
+Vielä illallispöytäänkin tuli Heidi silmät punaisina, ja kun hän näki
+leipänsä, ei hän voinut olla nyyhkimättä. Mutta hän hillitsi itsensä
+heti, sillä hän ymmärsi jo, että hänen tuli käyttäytyä tyyneesti
+ruokapöydässä. Sebastian teki joka kerta, kun hän joutui Heidin
+läheisyyteen, mitä eriskummallisimpia liikkeitä: hän osoitti väliin
+omaa, väliin Heidin päätä; sitten hän nyökäytti ja kipristi silmänsä
+kokoon ikäänkuin sanoakseen: "Tointukaa! Minä olen huomannut ja pitänyt
+huolen kaikesta."
+
+Kun Heidi myöhemmin meni huoneeseensa ja kiipesi vuoteeseen, löysi hän
+likistetyn olkihattunsa peitteen alta, jonne se oli kätketty.
+Ihastuneena hän veti sen esille ja litisti sitä sulasta riemusta vielä
+vähän lisään, sitten hän kääri sen nenäliinaansa ja piiloitti kaappinsa
+takimmaiseen nurkkaan. Sebastian oli sen Heidille pelastanut; hän oli
+sattunut olemaan ruokasalissa silloin, kun Tinette huudettiin sisään, ja
+oli kuullut Heidin valitushuudon. Sitten oli hän mennyt Tinetten
+jäljessä, ja kun neitsyt astui ulos Heidin huoneesta leipätaakkoineen,
+vanha hattu ylinnä, sieppasi hän sen siitä sanoen: "Tämän minä kyllä
+otan korjatakseni." Siten hän oli Heidin suureksi iloksi sen pelastanut,
+ja sitä hän juuri illallispöydässä oli koettanut Heidille lohdutukseksi
+selittää.
+
+
+
+
+YHDEKSÄS LUKU.
+
+Isäntä kuulee talossaan kaikenlaista, jota hän ei ennen ole kuullut.
+
+
+Muutamia päiviä ylläkerrottujen tapausten jälkeen puuhattiin vilkkaasti
+herra Sesemannin talossa, portaita juostiin ehtimiseen ylös ja alas;
+isäntä oli näet saapunut kotiin matkaltaan ja tapansa mukaan tuonut
+kotiin monta kaunista esinettä, niin että Sebastianilla ja Tinetellä
+oli sangen paljon kantamista tyhjentäessään täyteen ahdetuita vaunuja.
+
+Itse hän heti meni tyttärensä huoneeseen häntä tervehtimään. Heidi istui
+Klaran luona, sillä nyt oli se aika päivästä, jolloin molemmat tytöt
+aina olivat yhdessä. Klara tervehti häntä hellästi, sillä hän rakasti
+isäänsä sydämellisesti; isä tervehti yhtä rakkaasti pientä Klaraansa.
+Sitten ojensi hän kätensä Heidille, joka hiljaa oli vetäytynyt syrjään,
+ja sanoi ystävällisesti: "Ja tämäkö on meidän pieni sveitsiläistyttömme,
+tule tänne lyömään kättä! Niin oikein! No sanoppas minulle, oletteko
+ystäviä, Klara ja sinä? Riitelettekö ja suututte ja itkettekö sitten ja
+lepytte taas ja alotatte uudestaan, niinkö?"
+
+"Emme, Klara on aina hyvä minulle", vastasi Heidi.
+
+"Eikä Heidi ole ainoatakaan kertaa yrittänyt riidellä, isä", kiirehti
+Klara sanomaan.
+
+"Se on oikein, sitä on hupaista kuulla", sanoi isä ja nousi. "Nyt sinun,
+Klaraseni, täytyy sallia minun nauttia jotakin, sillä en ole vielä
+tänään mitään syönyt. Sitten tulen jälleen luoksesi ja saat nähdä, mitä
+olen tuonut sinulle."
+
+Herra Sesemann astui ruokasaliin, jossa neiti Rottenmeier tarkasteli
+katettua päivällispöytää. Kun hän oli istunut pöytään ja neiti
+Rottenmeier. joka näytti itse onnettomuudelta, asettunut häntä
+vastapäätä, aloitti isäntä: "Mutta neiti Rottenmeier, mitä minun tulee
+ajatella? Te olette näyttänyt minulle tervetuliaisiksi todellakin oikein
+kauhistavan synkän muodon. Mitä puuttuu? Klarahan on ihan reipas."
+
+"Herra Sesemann", alotti neiti mitä juhlallisimmalla vakavuudella; "asia
+koskee Klaraakin, meitä on hirmuisesti petetty."
+
+"Mitenkä niin?" kysyi herra Sesemann ja maistoi levollisesti viiniänsä.
+
+"Mehän olimme päättäneet, kuten muistatte, herra Sesemann, ottaa
+seurakumppanin Klaralle, ja kun minä tiesin, miten lujasti te vaaditte,
+että vain se, mikä on hyvää ja jaloa, ympäröitsisi tytärtänne, halusin
+tänne nuoren sveitsiläistytön toivoen, että meille sattuisi yksi noita
+raittiin vuoriston kasvattamia olentoja, joista usein olen lukenut ja
+jotka niin sanoakseni kulkevat läpi elämän koskettamatta maan tomua."
+
+"Minun puolestani luulisin", muistutti herra Sesemann, "että myöskin
+Sveitsin lasten pitää koskettaa maata, jos mielivät liikkua eteenpäin,
+muutenhan heillä varmaankin olisi jalkain asemasta siivet."
+
+"Ah, herra Sesemann, te kyllä ymmärrätte mitä tarkoitan", jatkoi neiti,
+"tarkoitan tuommoista korkeassa vuori-ilmastossa elelevää olentoa, jonka
+joskus ihanteellisena hengähdyksenä tapaamme tiellämme."
+
+"Mutta mitä minun Klarallani olisi semmoisen ihanteellisen hengähdyksen
+kanssa tekemistä", neiti Rottenmeier?"
+
+"Ei, herra Sesemann, minä en puhu pilaa, asia on vakavampi kun voitte
+ajatellakaan; minua on hirmuisesti petetty."
+
+"Mutta mitä hirmuista siinä sitten on? Niin hirmuiselta ei minusta lapsi
+ensinkään näytä", muistutti herra Sesemann tyyneesti.
+
+"Jos te vain tietäisitte, herra Sesemann, minkälaisia eläimiä ja ihmisiä
+tuo olento on kuljettanut asuntoonne teidän poissaollessanne; siitä
+herra maisteri voisi kertoa."
+
+"Eläimiä, Miten se on ymmärrettävä, neiti Rottenmeier?"
+
+"Sitä ei saata ymmärtää; koko tämän olennon käytös on ihan
+selittämätöntä, jollei ota lukuun, että hänellä ajoittain on
+mielenhäiriökohtauksia."
+
+Tähän asti ei herra Sesemann ollut pitänyt asiaa erittäin tärkeänä;
+mutta mielenhäiriökohtauksia? Semmoisistahan hänen tyttärelleen voisi
+olla mitä vaarallisimmat seuraukset. Herra Sesemann katseli neiti
+Rottenmeieriä tarkaten, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia, eikö puhujassa
+itsessään saattaisi havaita semmoisia oireita. Juuri silloin avattiin
+ovi ja palvelija ilmoitti herra maisterin tulleen.
+
+"Ah, tuossapa on herra maisteri, hän päättää asiamme", huusi herra
+Sesemann häntä vastaan.
+
+"Tehkää hyvin, tulkaa, istukaa pöytään tänne minun luokseni." Herra
+Sesemann ojensi kätensä. "Herra maisteri juo kupillisen kahvia minun
+kanssani, neiti Rottenmeier. Istukaa, älkää kursailko! Ja sanokaa
+minulle, herra maisteri, miten on tuon lapsen laita, minun tyttäreni
+seurakumppanin, jota te opetatte. Mitä yhteyttä hänellä on eläinten
+kanssa, joita hän on taloon haalinut, ja mitä sanotte hänen järjestään?"
+
+Herra maisterin täytyi ensin lausua ilmi ilonsa herra Sesemannin
+onnellisen kotiutumisen johdosta ja toivottaa hänet tervetulleeksi,
+sillä sitä varten hän oli tullutkin, mutta nyt herra Sesemann kiihkeästi
+kehoitti häntä ratkaisemaan kysymyksessä olevan asian. Herra maisteri
+alotti siis: "Jos minun pitää antaa lausunto mainitun nuoren tytön
+luonteesta, herra Sesemann, niin tahtoisin ensinnäkin muistuttaa, että
+vaikka toisaalta hänen kehityksessään onkin huomattavia puutteita, johon
+hänen laiminlyöty kasvatuksensa tai oikeammin sanoen myöhästynyt
+opetuksensa on syynä, ja myöskin hänen pitkällinen, yksinäinen
+alppielämänsä, joka ei kuitenkaan millään muotoa ole ainoastaan
+haitaksi, vahingoksi luettava, vaan jolla päinvastoin epäilemättä on
+monet hyvätkin puolensa, jollei se yli määrätyn aikansa —"
+
+"Hyvä herra maisteri", keskeytti hänet herra Sesemann, "Te vaivaatte
+itseänne todellakin liiaksi; sanokaapa minulle, onko lapsi
+säikähdyttänyt teitäkin sillä, että hän on tuonut huoneeseen eläimiä, ja
+mitä te ylipäänsä pidätte hänestä tyttäreni seuratoverina?"
+
+"Minä en suinkaan millään muotoa missään suhteessa tahtoisi moittia tätä
+nuorta tyttöä", aloitti maisteri uudestaan; "sillä vaikka hän tosin
+toiselta puolen on tottumaton seuraelämään, mikä taas johtuu siitä
+enemmän tai vähemmän luonnonomaisesta elämästä, jossa tämä nuori tyttö
+on liikkunut siihen saakka, kunnes hänet siirrettiin Frankfurtiin,
+siirtäminen, joka kaikin puolin tulee olemaan hyödyllinen hänen,
+tahtoisinpa sanoa ihan, tai ainakin osaksi kehittymättömälle, mutta
+toiselta puolen rikaslahjaiselle luonteelleen, jos sitä vain kaikin
+puolin ja huolellisesti ohjataan —"
+
+"Suokaa anteeksi, herra maisteri, älkää antako häiritä itseänne, minun
+on — minun täytyy pikimmältään kiirehtiä tyttäreni luo." Näin sanoen
+riensi herra Sesemann ulos ovesta eikä enää palannut. Lukuhuoneessa
+istuutui hän tyttärensä viereen. Heidi oli noussut seisomaan. Herra
+Sesemann kääntyi lapsen puoleen: "Kuulepas, pienoinen, tuo minulle
+kiireesti — odota hieman — tuo minulle — (Herra Sesemann ei oikein
+tiennyt, mitä hän pyytäisi, mutta Heidi oli lähetettävä pois vähäksi
+aikaa) — tuo minulle lasillinen vettä."
+
+"Raitistako?" kysyi Heidi.
+
+"Niin, niin, hyvin raitista!" kuului herra Sesemannin vastaus. Heidi
+riensi pois.
+
+"No, rakas Klaraseni", sanoi isä lähestyen tytärtänsä ja tarttuen hänen
+käteensä, "sano minulle selvään ja ymmärrettävällä tavalla, mitä eläimiä
+tuo sinun kumppanisi on taloon tuonut, ja minkä vuoksi neiti Rottenmeier
+on tullut siihen luuloon, ettei lapsi kaikin ajoin ole täysijärkinen,
+saatatko sanoa sen minulle?"
+
+Sen Klara kyllä saattoi tehdä, sillä säikähtynyt neiti oli myöskin
+hänelle kertonut Heidin muka kummalliset sanat, jotka Klara toki hyvin
+ymmärsi hänelle tunnettujen asiain yhteydessä. Hän kertoi isälleen
+kilpikonnasta ja kissanpoikasista sekä selvitti Heidin sanat, jotka
+neitiä olivat pelottaneet.
+
+Herra Sesemann nauroi sydämellisesti. "Sinä et siis tahdo, että lähetän
+lapsen kotiin, Klaraseni, sinä et ole kyllästynyt häneen", kysyi isä.
+
+"Älä, älä toki, isä!" huudahti Klara epäävästi. "Heidin tultua tapahtuu
+aina joka päivä jotakin, eikä aika siten koskaan käy pitkäksi, toista
+oli ennen, silloin ei koskaan tapahtunut mitään; ja Heidi kertoo myöskin
+minulle niin paljon."
+
+"Hyvä, hyvä, Klaraseni, ja tuossahan ystäväsi jo tulee takaisia. No,
+toitko raitista vettä?" kysyi herra Sesemann, kun Heidi ojensi hänelle
+lasin.
+
+"Kyllä, raitista kaivosta", vastasi Heidi.
+
+"Ethän toki itse käynyt kaivolla?" kysyi Klara.
+
+"Kävinhän toki; se on ihan raitista, mutta minun täytyi mennä kauas,
+sillä ensimäisellä kaivolla oli paljon väkeä. Minä kuljin kadun päähän,
+mutta toisella kaivolla oli myöskin paljon väkeä; poikkesin sitte
+toiselle kadulle ja otin sieltä vettä ja vanha valkeapää herra lähetti
+sydämelliset tervehdyksensä herra Sesemannille."
+
+"No, sepä oivallinen retki", nauroi herra Sesemann. "ja kuka tuo herra
+sitten oli?"
+
+"Hän kulki kaivon ohi ja pysähtyi siihen sanoen: 'Koska sinulla on lasi,
+niin annahan minunkin juoda vähäsen; kenelle sinä viet vettä?' Ja minä
+sanoin: 'Herra Sesemannille'. Silloin nauroi hän kovin ja lähetti
+terveisiä, sanoipa vielä toivovansa, että se maistuisi hyvällä herra
+Sesemannille."
+
+"Vai niin, ja kuka sen toivotuksen sitten lausui? Miltä se herra
+näytti?" kysyi herra Sesemann.
+
+"Hän hymyilee ystävällisesti ja hänellä on paksut kultaiset vitjat,
+joissa riippuu kultainen lelu, jossa on punainen kivi ja hänen
+sauvassaan on hevosen pää."
+
+"Se on herra tohtori, minun vanha tohtorini", sanoivat Klara ja hänen
+isänsä yhdestä suusta ja herra Sesemann hymyili itsekseen kuvaillessaan
+mielessään, minkä käsityksen hänen ystävänsä lienee saanut hänen uudesta
+tavastaan tuottaa itselleen vettä.
+
+Vielä samana iltana ilmoitti herra Sesemann, istuessaan ruokasalissa
+kahden kesken neiti Rottenmeierin kanssa ja neuvotellessaan
+kaikellaisista talouteen kuuluvista asioista, että hänen tyttärensä
+kumppani tulisi edelleenkin jäämään taloon; hänen mielestään oli Heidi
+ihan täysijärkinen ja hänen seuransa Klaralle rakkaampi ja suotuisampi
+kuin kenenkään muun.
+
+"Vielä toivon", lisäsi herra Sesemann sangen vakavasti, "että tyttöä
+kaikessa kohdellaan ystävällisesti ja ettei hänen omituisuuksiansa
+selitetä vioiksi. Jos ette luule yksinänne voivanne tulla lapsen kanssa
+toimeen, niin on teillä hyvä apu odotettavissa, sillä minun äitini on
+luvannut piakkoin saapua tänne viipyäksensä täällä pitemmän aikaa, ja
+hän, niinkuin tiedätte, neiti Rottenmeier, tulee toimeen jokaisen
+ihmisen kanssa, olipa hän sitten mimmoinen tahansa."
+
+"Sen minä kyllä tiedän, herra Sesemann", vastasi neiti, mutta oli yhä
+huolestuneen näköinen.
+
+Tällä kertaa sai herra Sesemann vain lyhyen ajan levätä kodissaan, sillä
+jo parin viikon kuluttua piti hänen asioittensa vuoksi lähteä Parisiin,
+ja hän lohdutti tytärtänsä, joka ei tahtonut suostua isänsä pikaiseen
+lähtöön, sillä iloisella sanomalla, että mummo jo muutamien päivien
+perästä tulisi.
+
+Tuskin olikaan herra Sesemann lähtenyt, ennenkuin saapui kirje, joka
+ilmoitti rouva Sesemannin jo lähteneen vanhalta maatilaltaan
+Holsteinissa ja saapuvan seuraavana päivänä Frankfurtiin, niin että
+tiedettiin lähettää vaunut rautatieasemalle häntä vastaan.
+
+Klara iloitsi äärettömästi ja kertoi sinä iltana niin paljon ja niin
+kauan mummosta, että Heidikin alkoi puhua "mummosta", josta neiti
+Rottenmeier sai syyn katsoa nuhtelevasti Heidiin, mutta lapsi, joka aina
+oli neiti Rottenmeierin tyytymättömyyden esineenä, ei sitä huomannut
+miksikään.
+
+Kun Heidi sitten myöhemmin aikoi vetäytyä makuuhuoneeseensa, huusi neiti
+Rottenmeier hänet ensin omaan kamariinsa ja selitti siellä, ettei
+Heidillä ollut lupaa milloinkaan käyttää nimitystä "mummo", vaan että
+hänen täytyi joka kerta, kun puhutteli rouva Sesemannia, sanoa
+"armollinen rouva".
+
+"Ymmärrätkös?" kysyi neiti, kun Heidi hieman epäilevästi silmäsi häneen;
+neiti Rottenmeier katsoi niin jyrkästi Heidiin, ettei tämä uskaltanut
+pyytää enempää selitystä, vaikkei hän ollut vastamainittua arvonimeä
+käsittänyt.
+
+
+
+
+KYMMENES LUKU.
+
+Mummo.
+
+
+Seuraavana iltana oli herra Sesemannin talossa kova kiire ja paljon
+puuhaa; kaikesta saattoi selvästi huomata, että odotetun rouvan sanalla
+oli painoa perheen asioissa, ja että jokainen häntä suuresti kunnioitti.
+Tinette oli pukeutunut ihan uuteen valkoiseen päähineeseen, ja Sebastian
+haali kokoon niin monta jakkaraa kuin suinkin ja asetteli niitä jos
+johonkin, jotta vanhalla rouvalla aina olisi semmoinen tarjona, istuipa
+hän missä tahansa. Neiti Rottenmeier kulki tarkastelemassa kaikkea
+erinomaisen suorana ikäänkuin osottaakseen, että jos kohtakin toinen
+hallitsijavalta oli lähestymäisillään, niin ei hänenkään mahtavuutensa
+ollut kumminkaan sammunut.
+
+Vaunut pysähtyivät ulko-oven eteen ja Sebastian ja Tinette syöksyivät
+portaita alas; neiti Rottenmeier seurasi heitä hitaasti ja arvokkaasti,
+sillä hän tiesi, että hänenkin velvollisuuteensa kuului olla rouva
+Sesemannia vastaanottamassa. Heidi oli määrätty pysymään huoneessaan,
+kunnes hänet kutsuttaisiin, sillä mummo ensin tervehtisi Klaraa ja
+tahtoi luultavasti tavata hänet yksinään. Ei aikaakaan, niin Tinette
+pisti päänsä Heidin oven raosta ja sanoi: "Lukuhuoneeseen saapi mennä!"
+
+Heidi ei ollut uskaltanut tarkemmin kysyä neiti Rottenmeieriltä
+puhuttelusanaa, vaan hän ajatteli itsekseen, että neiti Rottenmeier oli
+erehtynyt sanoissaan, sillä hän oli ennen aina kuullut, että ensiksi
+lausutaan arvonimi ja sukunimi vasta sen jälkeen, ja hän oikaisi siis
+itsekseen puhuttelusanat tavalliseen järjestykseen. Kun hän aukaisi
+lukuhuoneen oven, huusi mummo ystävällisesti häntä vastaan: "Ah,
+tuossahan lapsi tuleekin, käyhän tänne, että oikein näen sinut."
+
+Heidi lähestyi ja sanoi sointuvalla äänellään sangen selvästi: "Hyvää
+päivää, rouva armollinen."
+
+"Ja mitä vielä", nauroi mummo. "Sanotaanko teillä niin? Oletko sen
+oppinut kotona alpeillasi?"
+
+"Ei meillä ole ketään sen nimistä", sanoi Heidi vakavasti.
+
+"Vai niin, ei meilläkään", nauroi mummo ja taputti Heidiä ystävällisesti
+poskelle. "Mutta mitäpä siitä! Lastentuvassa minä olen mummo; niin
+sinunkin pitää nimittää minua, sen sinä varmaankin voit säilyttää
+muistissasi, vai kuinka?"
+
+"Voin aivan hyvin", vakuutti Heidi, "olen jo ennen sanonut niin."
+
+"Hyvä, hyvä, kyllä ymmärrän", sanoi mummo ja nyökäytti sangen
+leikillisesti päätään. Sitten hän katsoi tarkasti Heidiin ja nyökäytti
+vähä väliin ystävällisesti päätään. Ja Heidi katsoi sydämellisesti
+mummoon takaisin, sillä hänen silmistään loisti jotakin niin lempeää,
+että Heidille teki hyvää nähdä häntä, ja koko mummo oli lapselle niin
+mieleinen, että hän vain lakkaamatta katseli häntä. Mummolla oli
+lumivalkea tukka ja kaunis pitsinen päähine, josta riippui kaksi leveätä
+nauhaa; ne huojuivat edestakaisin, ikäänkuin keveä tuuli aina olisi
+ympäröinyt häntä; tämä miellytti Heidiä erinomaisesti.
+
+"Ja mikä sinun nimesi on, lapseni?" kysyi taas mummo.
+
+"Heidi vain, mutta koska minun nimeni täytyy olla Adelheid, niin koetan
+muistaa sen." — Heidi vaikeni tuntien itsensä syylliseksi, sillä hän ei
+aina muistanut vastata, kun neiti Rottenmeier äkkiarvaamatta huusi:
+"Adelheid", jota nimeä hän ei vielä ollut tottunut pitämään omanaan.
+Neiti Rottenmeier astui samassa huoneeseen.
+
+"Rouva Sesemann varmaankin hyväksyy", keskeytti sisääntulija, "että
+minun on täytynyt valita nimi, jota saattaa lausua tuntematta itsensä
+loukatuksi, jollei muuten niin palvelijain tähden."
+
+"Arvoisa Rottenmeier", vastasi rouva Sesemann, "jos jonkun nimi kerran
+on Heidi, ja hän on tottunut siihen, nimitän häntä siksi."
+
+Neiti Rottenmeieristä oli se sangen loukkaavaa, että vanha rouva
+alituisesti puhutteli häntä ilman mitään arvonimeä, mutta sille ei
+voinut mitään, mummolla oli kerrassaan omat tapansa, joita vastaan ei
+mikään keino auttanut. Hänen aistinsa olivatkin tarkat ja terveet, niin
+että hän heti taloon tultuansa huomasi, mitä siellä tapahtui.
+
+Kun Klara seuraavana päivänä päivällisen jälkeen tapansa mukaan levähti,
+istui mummo nojatuoliin hänen viereensä, ja sulki silmänsä muutamaksi
+minuutiksi; sitten hän nousi jälleen, sillä hän oli jo ennättänyt
+virkistyä, ja meni ruokasaliin: siellä ei ollut ketään. "Hän nukkuu",
+sanoi mummo itsekseen ja meni Rottenmeierin huoneen ovelle koputtamaan.
+Vähän ajan kuluttua ilmestyi neiti, mutta vetäytyi taaksepäin säikähtyen
+odottamatonta vierasta.
+
+"Missä lapsi on, ja mitä hänellä tähän aikaan on tehtävänä? tahtoisinpa
+tietää", sanoi rouva Sesemann.
+
+"Hän istuu huoneessaan, jossa hänellä kyllä olisi tilaisuutta käyttää
+aikaansa hyödyllisellä tavalla, jos hänellä olisi vähintäkään halua
+työhön; mutta rouva Sesemann, jos te vain tietäisitte, mitä luonnottomia
+kujeita tämä olento keksii ja todellakin panee toimeen semmoisia
+asioita, joita sivistyneissä seuroissa tuskin saattaa ottaa puheeksi."
+
+"Aivan niin, juuri niin minäkin tekisin, jos istuisin niin yksinäni kuin
+tuo lapsi raukka, sen saatan teille ilmoittaa. Saisittepa nähdä,
+voitteko te sivistyneessä seurassa ottaa minun tekojani puheeksi! Tuokaa
+nyt lapsi minun huoneeseeni, että saan antaa hänelle muutamia kauniita
+kirjoja, joita olen tuonut mukaani."
+
+"Siinäpä onnettomuus juuri onkin", huudahti neiti Rottenmeier lyöden
+kätensä yhteen. "Mitäpä lapsi kirjoilla tekisi? Koko iässään ei hän
+vielä ole oppinut aakkosiakaan tuntemaan; tuon olennon on ihan mahdoton
+käsittää yksinkertaisintakaan asiaa, sen voi herra maisteri todistaa, ja
+jollei tuo kelpo mies olisi kärsivällinen kuin taivaan enkeli, olisi hän
+aikoja sitten luopunut koko opettamisesta."
+
+"Vai niin, sepä on ihmeellistä, lapsi ei minusta näytä semmoiselta,
+ettei hän oppisi aakkosia tuntemaan", sanoi rouva Sesemann. "No, tuokaa
+hänet minun luokseni, niin saa hän aluksi katsella kuvia."
+
+Neiti Rottenmeier aikoi vieläkin sanoa jotakin, mutta rouva Sesemann oli
+jo kääntynyt pois ja astui nyt reippaasti huonettansa kohden. Hän
+ihmetteli suuresti Heidin tietämättömyyttä ja aikoi tutkia asiaa
+neuvoteltuaan herra maisterin kanssa, vaikka hän pitikin häntä suuressa
+arvossa hänen oivan luonteensa tähden. Rouva Sesemann tervehti häntä
+erittäin ystävällisesti joka kerta, kun he tapasivat toinen toisensa,
+mutta kiirehti sitten niin pian kuin suinkin toiselle puolen huonetta,
+jottei hänen tarvinnut keskustella herra maisterin kanssa, jonka
+puhetapa hänen mielestään oli jotensakin ikävä.
+
+Heidi tuli pian huoneeseen, ja katseli suurin silmin ihania, monivärisiä
+kuvia, joita oli mummon tuomissa kirjoissa. Yhtäkkiä huudahti hän
+suureen ääneen, kun mummo taas oli kääntänyt lehden; säihkyvin silmin
+katseli hän kuvia, sitten nousivat kyyneleet äkkiä hänen silmiinsä ja
+hän alkoi itkeä hillittömästi. Mummo katsoi kirjaan. Siinä oli vihanta
+keto, jossa kaikenlaiset eläimet kävivät laitumella. Keskellä seisoi
+paimen nojaten pitkään sauvaan ja katseli iloisesti karjaansa. Koko
+maisema oli kullan loisteessa, sillä etäämpänä taivaan rannalla oli
+aurinko juuri laskemaisillaan.
+
+Mummo tarttui Heidin käteen: "Tule, lapseni", sanoi hän lempeästi, "älä
+itke, älä itke, tämä muistuttaa varmaankin sinulle jotakin; mutta
+näetkös, lapseni, siihen kuvaan on myös ihana kertomus, sen kerron
+sinulle tänä iltana. Ja tässä kirjassa on vielä monta muutakin
+kertomusta, joita kaikkia saattaa lukea ja sitten taas kertoa muille.
+Tule, meidän täytyy puhua vähän yhdessä, pyyhi kauniisti kyyneleesi ja
+istu hiljaa tähän minun eteeni, niin että oikein saatan nähdä sinut;
+niin, se on oikein, nyt olemme jälleen iloiset."
+
+Mutta vielä kului vähän aikaa, ennenkuin Heidi saattoi lakata
+nyyhkimästä. Mummo antoi hänelle tointumis-aikaa ja sanoi vain vähä
+väliin: "Niin, se on oikein, nyt me jälleen olemme iloiset yhdessä."
+
+Kun hän vihdoinkin näki Heidin tyyntyneen, sanoi hän: "Nyt sinun täytyy
+kertoa minulle jotakin, lapseni! Miten sinun käy herra maisterin luona
+opetustunneilla; opitko sinä mitään?"
+
+"Oi, en", vastasi Heidi nyyhkien, "mutta tiesinhän sen jo alustakin,
+ettei sitä voi oppia."
+
+"Mitä ei voi oppia. Heidi, mitä sinä tarkoitat?"
+
+"Lukemaan, sitä ei voi oppia, se on liian vaikeata."
+
+"Sepähän olisi jotakin! Ja mistä sinulla se uutinen on?"
+
+"Pekka on sen minulle sanonut, ja hän sen tietää varmaan, hänen täytyy
+aina koettaa, vaan hän ei voi sitä koskaan oppia, se on liian vaikeata."
+
+"Vai niin, sepä minusta vasta on kummallinen Pekka! Mutta näetkö, Heidi,
+ei kaikkea, mitä joku Pekka sanoo, saa noin ehdottomasti uskoa, täytyy
+itsekin koettaa. Sinä et varmaankaan ole ihan tarkasti kuunnellut, mitä
+herra maisteri on sanonut, etkä katsellut hänen kirjaimiansa."
+
+"Ei se auta", vakuutti Heidi ja hänen äänensä ilmaisi täydellistä
+toivottomuutta.
+
+"Heidi", sanoi nyt mummo, "minä sanon sinulle jotakin: sinä et vielä ole
+oppinut lukemaan, sentähden että olet uskonut Pekkaasi: mutta nyt sinun
+pitää uskoa minua, ja minä vakuutan sinulle, että sinä ihan varmaan
+vähässä ajassa opit lukemaan, niinkuin kaikki muutkin lapset, jotka
+eivät ole Pekan, vaan sinun kaltaisiasi. Kuulepas nyt, mitä sitten
+tapahtuu, kun sinä osaat lukea — sinä näit paimenen ihanalla viheriällä
+laitumella — niin pian kun sinä osaat lukea, saat tämän kirjan ja voit
+siitä oppia tuntemaan koko kertomuksen, ihan niinkuin joku kertoisi
+sinulle, mitä hän siellä lampaineen ja vuohineen tekee ja kaikki hänen
+elämänvaiheensa. Tahtoisithan sen tietää jo nyt, Heidi, vai kuinka?"
+
+Heidi oli tuiki tarkasti kuunnellut ja sanoi nyt säihkyvin silmin ja
+syvästi hengittäen: "Jospa nyt jo osaisin lukea!"
+
+"Kyllä sinä opit ja pian opitkin, sen minä näen päältäsikin, Heidi,
+mutta nyt meidän täytyy taas käydä Klaraa katsomassa, tule, nämät
+kauniit kirjat otamme mukaamme." Näin sanoen otti mummo Heidiä kädestä,
+ja he menivät yhdessä lukuhuoneeseen.
+
+Heidi oli suuresti muuttunut siitä päivästä aikain, jolloin hän
+ollessaan kotiinmenossa, oli portilla tavannut neiti Rottenmeierin,
+joka oli häntä torunut ja sanonut, miten paha ja kiittämätön
+hän oli ja kuinka oli hyvä. ettei herra Sesemann tiennyt hänen
+karkaamis-yrityksestään. Hän oli käsittänyt, ettei hänellä ollutkaan
+lupa mennä kotiin milloin vaan tahtoisi, niinkuin täti oli sanonut vaan
+että hänen täytyi jäädä pitkäksi, pitkäksi ajaksi, kenties ainaiseksi
+Frankfurtiin. Hän ymmärsi myös sen, että herra Sesemann pitäisi häntä
+erinomaisen kiittämättömänä, jos hän pyrkisi kotiinsa, ja arveli, että
+mummo ja Klara ajattelisivat samoin. Sen vuoksi ei hän tohtinut
+kenellekään sanoa, että hänen mielensä teki kotiin, sillä hän pelkäsi,
+että mummo, joka aina oli niin ystävällinen, suuttuisi hänelle
+samoinkuin neiti Rottenmeier. Mutta hänen sydämessään taakka tuli yhä
+raskaammaksi; hänelle ei enää ruoka maistunut ja hän kävi päivä päivältä
+yhä kalpeammaksi. Öisin hän ei saanut unta pitkään aikaan, sillä niin
+pian kuin hän jäi itsekseen ja kaikki hiljeni hänen ympärillään, näki
+hän elävästi edessään päivänpaisteisen tunturin kukkineen, ja kun hän
+viimein nukkui, näki hän unissaan Falknissin punaisen vuorenhuipun ja
+rusoittavan lumen Cäsaplanalla. Kun Heidi sitten aamulla heräsi ja
+riemuiten tahtoi juosta ulos majasta, — huomasikin hän olevansa
+suuressa vuoteessaan Frankfurtissa, kaukana, kaukana kodistaan, jonne
+hän ei enää pääsisi. Silloin Heidi painoi päänsä tyynyihin ja itki
+kauan, ihan hiljaa, jottei kukaan kuulisi.
+
+Heidin iloton olo ei jäänyt mummolta huomaamatta. Hän odotti muutamia
+päiviä nähdäkseen parantuisiko asia, haihtuisiko lapsen alakuloisuus;
+mutta kun ei mitään muutosta tapahtunut ja mummo monasti huomasi Heidin
+itkeneen jo aikaisin aamulla, otti hän eräänä päivänä taas lapsen
+erikseen huoneeseensa, asetti hänet eteensä ja sanoi hyvin
+ystävällisesti: "Kuule, Heidi, sanopas minulle, mikä sinua vaivaa: onko
+sinulla joku suru?"
+
+Mutta Heidipä ei tahtonut osoittaa kiittämättömyyttä tälle
+ystävälliselle mummolle, joka kenties ei sitten enää olisi niin hyvä
+hänelle. Sentähden sanoi hän surullisesti: "Sitä ei saata sanoa."
+
+"Eikö? Sopisiko sitä ehkä sanoa Klaralle?"
+
+"Ei, ei kenellekään ihmiselle", vakuutti Heidi ja näytti niin
+onnettomalta, että mummon tuli häntä syvästi sääli.
+
+"Kuule, lapseni", sanoi hän, "minä sanon sinulle jotakin: jos ihmisellä
+on joku suru, jota hän ei saata kenellekään ihmiselle sanoa, saapi hän
+valittaa suruansa taivaan Jumalalle; ainoastaan Hän voi auttaa meitä
+meidän tuskassamme. Ymmärräthän sen, eikö niin? Rukoilethan sinä joka
+ilta rakasta Jumalaa ja kiität Häntä kaikesta hyvästä ja pyydät, että
+Hän sinua pahasta varjelisi?"
+
+"Oi en, sitä en tee koskaan", vastasi lapsi.
+
+"Etkö sinä koskaan ole rukoillut, Heidi, etkö edes tiedä, mitä
+rukoileminen on?"
+
+"Ainoastaan ensimäisen iso-äidin kanssa olen minä rukoillut, mutta siitä
+on jo kauan ja nyt minä olen sen unhoittanut."
+
+"Niin, Heidi, senpä vuoksi täytyy sinun olla niin murheellinen, kun et
+tunne ketään, joka voisi sinua auttaa. Ajattelepas, kuinka suloista on,
+kun joku murhe sydäntä alituisesti rasittaa ja vaivaa, voida joka hetki
+lähestyä rakasta Jumalaa ja sanoa Hänelle kaikki ja pyytää, että Hän
+auttaisi silloinkin, kun ei kukaan muu voi auttaa! Ja Hän voi aina
+auttaa ja antaa meille sen, mikä meidät jälleen tekee iloisiksi."
+
+Heidin silmissä välähti ilon säde: "Saanko hänelle kaikki, kaikki
+sanoa?"
+
+"Kaikki, Heidi, kaikki."
+
+Heidi irroitti kätensä mummon käsistä ja sanoi kiireesti: "Saanko
+mennä?"
+
+"Mene, mene!" vastasi mummo, ja Heidi juoksi omaan huoneeseensa. Siellä
+istui hän jakkaralleen, pani kätensä ristiin ja sanoi hyvälle Jumalalle
+kaikki, mikä teki hänet murheelliseksi ja ahdisti hänen sydäntään, sekä
+rukoili hartaasti, että Hän antaisi hänen jälleen päästä kotiin iso-isän
+luo..
+
+Vähän enemmän kuin viikko lienee kulunut ylläkerrotusta päivästä, kun
+herra maisteri pyysi saada tavata rouva Sesemannia keskustellakseen
+eräästä sangen ihmeellisestä seikasta. Hän kutsutuin rouva Sesemannin
+huoneeseen, jossa vanha rouva heti ystävällisesti ojensi hänelle kätensä
+ja sanoi: "Tervetultuanne herra maisteri, tervetultuanne! Istukaa tähän
+likemmäksi" — rouva Sesemann asetti hänelle tuolin —; "no, sanokaapas,
+mikä teidät tuopi minun luokseni, eihän toki mikään ikävä asia, mitkään
+valitukset?"
+
+"Päin vastoin, armollinen rouva", aloitti herra maisteri, "on tapahtunut
+semmoista, jota ei kukaan, jolla on ollut tietoa entisistä tapahtumista,
+olisi voinut edellyttää, sillä kaikesta päättäen olisi täytynyt pitää
+suorana mahdottomuutena sitä, mikä kuitenkin nyt toden teolla on
+tapahtunut ja mitä ihmeellisimmällä tavalla, ihan vasten kaikkea
+johdonmukaisuutta —"
+
+"Olisikohan Heidi lapsi mahdollisesti oppinut lukemaan?" keskeytti rouva
+Sesemann.
+
+Kummastuneena katsoi herra maisteri häneen voimatta lausua sanaakaan.
+
+"On todellakin ihmeellistä", jatkoi hän viimein, "ei ainoastaan, ettei
+puheenaoleva nuori tyttö kaikista minun selityksistäni ja tavattomista
+ponnistuksistani huolimatta ole aakkosia oppinut, vaan myös se, ja juuri
+se, että hän nyt, sitten kuin minä olin päättänyt mahdottomuutena jättää
+koko asia sikseen, sekä ainoastaan pitemmittä selityksittä asettaa niin
+sanoakseni kirjaimet alastomina tyttösen silmäin eteen, on mitä
+lyhyimmässä ajassa oppinut lukemaan ja sen lisäksi lausuu vielä sanat
+semmoisella tarkkuudella, jota minä aniharvoin olen vasta-alkavissa
+huomannut. Melkein yhtä ihmeellinen on minusta se seikka, että
+armollinen rouva heti otaksui sen mahdolliseksi."
+
+"Ihmiselämässä tapahtuu monta ihmettä", sanoi rouva Sesemann ja hymyili
+tyytyväisenä; "kaksi niin onnellista asiaa kuin uusi oppimisen into ja
+uusi opetustapa voivat äkkiä yhdistyä, eikä kumpainenkaan ole
+vahingoksi, herra maisteri. Iloitkaamme siitä, että lapsi on niin
+pitkälle päässyt, ja toivokaamme edelleenkin hyvää edistymistä."
+
+Näin sanoen saattoi hän herra maisterin ovelle ja meni itse reippaasti
+lukuhuoneeseen saamaan lisää todistuksia Heidin edistymisestä. Oikein,
+siellä istui lapsi Klaran luona ja luki erästä kertomusta
+silminnähtävästi itse suuresti ihmeissään ja yhä lisääntyvällä innolla
+tunkeutuen siihen uuteen maailmaan, joka hänelle nyt oli avautunut, kun
+mustista kirjaimista tuli esille ihmisiä ja tapahtumia, jotka saivat
+eloa ja muodostivat sydäntäliikuttavia kertomuksia. Vielä samana iltana,
+kun Heidi istui ruokapöytään, löysi hän lautasellaan suuren, kauniin
+kuvakirjan, ja kun lapsi kysyvästi katsoi mummoon, nyökäytti tämä
+päätään ja sanoi ystävällisesti: "Niin, niin, nyt se on sinun."
+
+"Ihan omaniko? Silloinkin kun menen kotiin?" kysyi Heidi punaisena
+ilosta.
+
+"Niin tietysti, ihan omasi", vakuutti mummo, "huomenna alotamme
+lukemisemme."
+
+"Mutta sinä et mene kotiin vielä moneen vuoteen, Heidi", sanoi Klara;
+"kun mummo taas lähtee pois, silloin sinun vasta oikein täytyy olla
+luonani."
+
+Heidin täytyi vielä samana iltana ennen maata panoaan huoneessaan
+katsella kaunista kirjaansa, ja siitä päivästä lähtien oli hänen rakkain
+tehtävänsä lukea ja uudestaan lukea kirjastaan näitä sieviä kertomuksia,
+jotka kuuluivat kauniisiin, värillisiin kuviin. Ja jos mummo jonakuna
+iltana sanoi: "Nyt lukee Heidi meille", oli lapsi hyvin onnellinen,
+sillä lukeminen sujui häneltä nyt sangen helposti ja tapaukset
+esiintyivät vielä kauniimpina ja selvempinä, kun hän luki ne ääneen.
+Mummo silloin aina selitti niin paljon ja kertoi niihin yhä enemmän
+lisää. Mieluimmin katseli Heidi aina vihantaa laidunta ja paimenta, joka
+nojautuneena pitkään sauvaansa seisoi laumansa keskellä tyytyväisen
+näköisenä, sillä siinä hän vielä iloisena kaitsi isänsä kaunista laumaa,
+noita hilpeitä lampaita ja vuohia. Mutta sitten oli toinen kuva, jossa
+hän jätettyään isänsä huoneen oli vieraalla maalla ja paimensi sikoja ja
+oli laihtunut huonosta ruoasta. Siinä kuvassa ei auringonloistekaan
+ollut kullankirkas, niinkuin edellisessä, maisema oli harmaa ja
+sumuinen. Mutta vielä oli muuan samaan kertomukseen kuuluva kuva: siinä
+vanha isä tuli ulos majastansa ja riensi avosylin vastaanottamaan kotiin
+palaavaa katuvaista poikaansa, joka lähestyi arkana, kuihtuneena ja
+ryysyisenä. Tämä oli Heidin mieluisin kertomus, hän luki sen aina
+uudestaan ja taas uudestaan, hiljaa ja ääneen, eikä hän koskaan väsynyt
+kuullessaan selityksiä, joilla mummo valaisi lapselle kertomusta.
+Kirjassa oli vielä monta kaunista kertomusta, joita lukiessa ja kuvia
+katsellessa aika kului pian ja jo rupesi se päivä lähenemään, jona mummo
+oli päättänyt lähteä kotiinsa.
+
+
+
+
+YHDESTOISTA LUKU.
+
+Heidi edistyy tiedoissa, mutta kuihtuu ruumiillisesti.
+
+
+Frankfurtissa ollessaan oli mummolla aina päivällisen jälkeen, kun Klara
+makasi, ja neiti Rottenmeier luultavasti myös levon tarpeessa
+salaperäisesti katosi, tapana hetkisen levähtää Klaran luona, mutta jo
+viiden minuutin perästä oli hän taas jalkeilla ja kutsui silloin aina
+Heidin luokseen, puheli hänen kanssaan ja piti häntä kaikin tavoin
+toimessa. Mummolla oli kauniita nukkeja ja hän opetti Heidiä tekemään
+niille monenlaisia vaatteita, niin että Heidi ihan huomaamattansa oppi
+ompelemaan ja valmistamaan sieviä leninkejä ja viittoja; mummolla oli
+näet aina mitä kauniimman värisiä tilkkuja. Kun Heidi nyt myöskin osasi
+lukea, sai hän yhä lukea mummolle kertomuksiaan; se olikin lapsen suurin
+ilo, sillä jota useammin hän niitä luki, sitä rakkaammaksi ne hänelle
+tulivat. Heidi eli itse kaiken sen mitä kertomusten ihmisillä oli
+elettävänä, ja tuli siten hyvin likeiseen suhteeseen heihin ja oli
+mielellään heidän seurassaan. Mutta ihan iloiselta ei hän koskaan enää
+näyttänyt, ja hänen silmistään oli hilpeä katse tykkänään kadonnut.
+
+Oli viimeinen viikko, jonka mummo aikoi Frankfurtissa viettää. Hän oli
+juuri kutsunut Heidiin huoneeseensa; oli parhaillaan Klaran
+nukkumisaika. Kun Heidi astui huoneeseen suuri kirja kainalossa,
+viittasi mummo häntä tulemaan aivan lähelle, pani hänen kirjansa pois ja
+sanoi: "No, lapseni, sanopas nyt minulle, miksi sinä et ole iloinen?
+Onko sinulla yhä vielä sama suru sydämelläsi?
+
+"On", myönsi Heidi.
+
+"Oletko uskonut sen Jumalalle?"
+
+"Olen." —
+
+"Ja rukoiletko sinä nyt joka päivä, että kaikki paranisi, ja hän antaisi
+sinun jälleen tulla iloiseksi?"
+
+"Oi en, minä en rukoile koskaan enää."
+
+"Mitä sinä sanot. Heidi? Mitä kuulenkaan? Miksi et rukoile enää?"
+
+"Se ei auta, rakas Jumala ei ole kuullut minua ja minä ymmärrän sen
+kyllä", jatkoi hän kiihtyneenä, "kun niin monta, monta ihmistä koko
+Frankfurtissa rukoilee yhtaikaa, niin ei rakas Jumala ennätä kaikkia
+huomata ja minua ei hän varmaankaan koskaan ole kuullut."
+
+"Vai niin, mistä sen niin varmaan tiedät, Heidi?"
+
+"Minä olen joka päivä rukoillut samaa monta, monta viikkoa, eikä hän
+vielä ole auttanut."
+
+"Ei niin, Heidiseni, niin sinä et saa ajatella! Näetkö, rakas Jumala on
+meille jokaiselle hyvä isä, joka tietää mikä meille on hyödyksi,
+silloinkin kun emme itse sitä tiedä. Jos me nyt tahdomme häneltä
+semmoista, joka ei ole meille hyväksi, niin hän ei anna sitä, vaan
+jotakin paljon parempaa, jos me sydämessämme pysymme hänelle
+uskollisina, emmekä kadota luottamustamme Häneen, emmekä pakene Häntä.
+Se, mitä sinä nyt rukoilit Häneltä, ei taida olla sinulle hyödyllistä;
+rakas Jumala kyllä on kuullut sinua, Hän näkee ja kuulee kaikkia ihmisiä
+yhtä aikaa, sentähden että Hän on Jumala eikä ihminen niinkuin sinä ja
+minä. Ja kun Hän nyt tietää, mikä sinulle on hyväksi, ajatteli Hän:
+'Niin, Heidi kyllä saa mitä rukoilee, mutta vasta silloin, kun se on
+hänelle todelliseksi hyödyksi, niin että hän oikein saattaa iloita
+siitä. Sillä jos minä nyt teen, niinkuin hän tahtoo, ja hän jälkeenpäin
+tulee huomaamaan, että olisi ollut parempi, jollen olisi kuullut hänen
+rukoustaan, niin hän sitten itkee ja sanoo: 'Jospa rakas Jumala ei
+kuitenkaan olisi antanut minulle sitä mitä pyysin, sillä se ei ollutkaan
+hyväksi niinkuin luulin.' Ja kun hyvä Jumala näin ystävällisesti katsoi
+alas sinuun odottaen, että luottaisit oikein Häneen, lähestyisit Häntä
+joka päivä, rukoilisit Häntä ja toivoisit Hänellä apua, kun sinulta
+jotain puuttuu, silloin sinä hylkäsitkin Hänet, et ole Häntä enää
+rukoillut, vaan olet rakkaan Jumalan ihan unhoittanut. Mutta Heidiseni,
+kun ihminen niin tekee, eikä Jumala enää kuule hänen ääntään rukoilevien
+joukossa, niin Jumalakin jättää hänet ja antaa hänen mennä, mihin hän
+tahtoo. Jos hänen sitten käy huonosti ja hän valittaa: 'Minua ei auta
+kukaan', niin ei kenenkään tule häntä sääli, vaan jokainen sanoo:
+'Itsehän sinä olet hyljännyt hyvän Jumalasi, joka olisi voinut sinua
+auttaa!' Niinkö tahdot, Heidi, vai tahdotko heti palata rakkaan Jumalan
+tykö pyytämään anteeksi, että olet Hänet hyljännyt, ja sitten joka päivä
+luottamuksella lähestyä Häntä, rukoillen, että sinä taas saisit iloisen
+sydämen?"
+
+Heidi oli kuunnellut tarkasti; joka sana juurtui hänen mieleensä, sillä
+mummoon luotti lapsi ehdottomasti.
+
+"Minä tahdon paikalla mennä pyytämään hyvältä Jumalalta anteeksi, enkä
+ikänäni enää unhoita Häntä", sanoi Heidi katuen.
+
+"Oikein, lapseni. Hän on myös sinua auttava ajallansa, luota siihen",
+lohdutti mummo. Ja Heidi juoksi omaan huoneeseensa ja rukoili vakavasti
+ja katuvaisena, ettei hyvä Jumala häntä jättäisi, vaan jälleen katsoisi
+armollisesti häneen.
+
+Lähtöpäivä oli käsissä. Klaralle ja Heidille se oli ikävä päivä: mutta
+mummo ymmärsi asettaa niin, etteivät he sitä oikein siksi käsittäneet,
+vaan pikemmin pitivät sitä juhlapäivänä, kunnes mummo nousi vaunuihin ja
+lähti. Silloin hiljeni kaikki liike talossa ja Klara ja Heidi olivat
+koko päivän kuin eksyneet, eivätkä oikein tienneet, mihin ryhtyä.
+
+Kun lapset seuraavana päivänä opetustuntien kuluttua istuivat yhdessä,
+sanoi Heidi: "Nyt minä aina, aina aion lukea sinulle, tahdotko niin
+Klara?"
+
+Klaran mielestä oli ehdotus hyvä, ja Heidi ryhtyi innolla tehtäväänsä.
+Mutta pian täytyi hänen lopettaa, sillä tuskin hän oli alottanut
+kertomuksen, jossa puhuttiin kuolemaisillaan olevasta iso-äidistä,
+ennenkuin hän äkkiä huudahti: "Oi, nyt on iso-äiti kuollut", ja
+purskahti vaikeroiden itkuun, sillä kaikki, mitä Heidi luki, kuvautui
+niin elävästi hänen eteensä, ettei hän voinut muuta ajatella, kuin että
+iso-äiti tunturilla oli kuollut, ja hän itki yhä katkerammin valittaen:
+"Nyt on iso-äiti kuollut enkä minä koskaan pääse hänen luokseen, eikä
+hän voi saada ainoatakaan leipää enää."
+
+Klaralla oli täysi työ selittäessään Heidille, ettei kertomuksessa
+mainittu henkilö ensinkään ollut iso-äiti tunturilla, vaan ihan toinen;
+mutta kun hän vihdoin oli saanut sen selväksi, ei Heidi sittenkään
+voinut lakata itkemästä, sillä hänessä oli herännyt se ajatus, että
+iso-äiti kuitenkin saattaisi kuolla hänen ollessaan näin kaukana, ja jos
+hän sitten pitkän ajan perästä tulisi takaisin kotiin, olisi kaikki
+tunturilla kuollutta ja hiljaista, ja hän olisi siellä ypöyksinään eikä
+koskaan enää saisi nähdä rakkaitansa.
+
+Neiti Rottenmeier oli tullut huoneeseen ja kuullut, miten Klara koetti
+lohduttaa Heidiä, mutta kun ei lapsi sittenkään voinut lakata itkemästä,
+lähestyi hän maltittomasti heitä molempia ja sanoi jyrkästi: "Adelheid,
+lopeta jo turhanpäiväinen itkusi! Sillä sen sanon sinulle: jos sinä
+ainoankaan kerran vielä kertomuksia lukiessasi päästät tunteesi noin
+valloilleen, niin minä otan sinulta kirjan pois — ja ainaiseksi!"
+
+Se auttoi. Heidi kalpeni säikähdyksestä, kirja oli hänen kallein
+aarteensa. Hän pyyhki kiireesti kyyneleensä ja nieli viimeisen
+nyyhkytyksensä, niin ettei enää hiiskaustakaan kuulunut. Heidi ei
+koskaan enää itkenyt, vaikka hän olisi lukenut mitä tahansa, mutta hänen
+täytyi siihen määrään ponnistaa voimiansa pidättääksensä liikutustaan,
+että hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta tuntemattomiksi ja Klara usein
+kummastuneena sanoi: "Heidi, sinä vääntelet itseäsi niin hirmuisen
+näköiseksi, etten koskaan ole semmoista nähnyt"; mutta kaikesta tästä ei
+syntynyt melua, se ei häirinnyt neiti Rottenmeieriä eikä siis herättänyt
+hänen huomiotansa. Kun Heidi oli saanut epätoivoisen ikävänsä sydämeensä
+suljetuksi, muuttui kaikki talossa jälleen entisellensä, eikä mitään
+mainittavampaa tapahtunut.
+
+Mutta ruokahalunsa oli Heidi kadottanut ja oli muuttunut niin laihaksi
+ja kalpeaksi, että Sebastianin sydäntä oikein vihloi ja hän tuskin sieti
+nähdä miten lapsi antoi viedä herkullisimmatkin ruoat ohitsensa
+koskematta niihin. Hän kuiskaili sentähden usein tarjotessaan hänelle:
+"Ottakaa vähäisen, pikku mamsseli, se on erinomaisen hyvää. Ei niin!
+Täysi lusikallinen, vielä toinenkin!" ja muita senkaltaisia isällisiä
+neuvoja: mutta ei mikään auttanut. Heidi ei nauttinut enää paljon mitään
+ja kun hän illoin laskeusi vuoteelleen, muisti hän heti kaikki kotiolot
+ja itki ikävästä, mutta ihan hiljaa, kasvot tyynyyn painettuina, ettei
+vain kukaan kuulisi.
+
+Niin kului pitkä aika. Heidi ei ensinkään tiennyt, oliko kesä vai talvi,
+sillä seinät ja ikkunat, joita herra Sesemannin talossa kaikkialla näki,
+olivat aina samanlaiset, ja ulos pääsi hän ainoastaan silloin, kun Klara
+oli tavallista terveempi, niin että hän jaksoi mennä ajelemaan
+vaunuissa, mutta silloinkin käännyttiin pian kotiin, sillä
+pitkänpuoleinen ajelu rasitti häntä. Senpä vuoksi aina pysyttiin
+keskikaupungilla, jossa Heidi näki ainoastaan kauniita, komeita
+rakennuksia ja paljon ihmisiä, mutta ei ruohoa, kukkia, honkia eikä
+vuoria, joita hän päivä päivältä yhä enemmän ikävöi, niin että jos hän
+vain luki jonkun noitten rakkaitten esineitten nimen, oli hän tuskan
+valtaan joutumaisillaan, ja sitä hänen täytyi kaikin voimin vastustaa.
+Näin kului syksy ja talvi ja taas paistoi aurinko vastapäätä olevaan
+valkeaan kivimuuriin niin häikäisevän kirkkaasti, että Heidi aavisti sen
+ajan tulleen, jona Pekka taas vei vuohensa tunturille, missä
+cystusruusut kimmeltelivät auringonloisteessa ja kaikki vuoret
+ylt'ympärillä illoin heloittivat ilmitulessa. Heidi istui yksinäisen
+huoneensa nurkassa ja kätki kasvonsa käsiinsä, ettei hän näkisi
+päivänpaistetta valkoisella kivirakennuksella, ja istui liikkumattomana
+ääneti koettaen tukahduttaa koti-ikäväänsä, kunnes Klara taas kutsui
+hänet luoksensa.
+
+
+
+
+KAHDESTOISTA LUKU.
+
+Sesemannin talossa kummittelee.
+
+
+Moniaita päiviä oli jo neiti Rottenmeier kulkenut ääneti ja
+miettiväisenä. Jos hänen hämärän aikana täytyi mennä huoneesta toiseen
+tai astua pitkän käytävän lävitse, katseli hän tarkkaan joka nurkkaan
+vieläpä joskus taaksensakin, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku
+ehkä hiljaa seuraisi häntä ja äkkiarvaamatta saattaisi tarttua hänen
+leninkiinsä. Näin yksinään uskalsi hän kuitenkin mennä vain asuttuihin
+huoneisiin. Jos hänellä oli yläkerran uhkeasti sisustetuissa
+vierashuoneissa jotakin toimitettavaa, tai jos hänen piti mennä alimpaan
+kerrokseen, jossa tuo suuri salaperäinen sali oli, missä joka ainoa
+askel kaikui kammottavasti ja vanhat raatiherrat suurissa valkoisissa
+kauluksissaan katselivat jäykästi ja vakavasti nuorempaa sukupolvea,
+silloin käski hän aina Tinetten mukaansa siltä varalta, että muka olisi
+jotakin ylös kannettavaa tai päin vastoin alas vietävää. Tinette
+puolestaan teki ihan samoin; jos hänellä oli yläkerrassa jotakin
+tehtävää, huusi hän Sebastianin luokseen ja käski hänen tulla mukaan;
+saattaisihan olla semmoista kannettavaa, joka olisi hänelle yksin liian
+raskasta. Kaikkein merkillisintä oli se, että Sebastiankin teki ihan
+samoin: jos hänet lähetettiin kaukaisempiin huoneisiin, haki hän Juhanan
+ja määräsi hänet tulemaan kanssaan, sillä saattaisihan tapahtua, ettei
+hän yksinään saisi kuljetetuksi kaikkea, mitä sieltä oli tuotava. Ja
+toinen totteli toista mielellään, vaikkei koskaan mitään erinomaista
+apua tarvittu, vaan jokainen hyvin olisi tullut yksinäänkin toimeen:
+näytti siltä kuin se, jonka apua pyydettiin, olisi ajatellut, että hän
+ehkä ennen pitkää itse tarvitsisi samanlaista apua. Sillä välin kun näin
+tehtiin, seisoi vanha keittäjätär syvissä mietteissä hellinsä luona,
+ravisteli päätään ja huokasi: "Voi vaivaista minua, että minun
+tämmöisiäkin vielä piti kokea."
+
+Sesemannin talossa oli jo jonkun aikaa tapahtunut jotakin varsin
+kummallista ja salaperäistä. Joka aamu kun palvelusväki tuli alas
+huoneistaan, oli ulko-ovi selkiselällään, mutta missään ei näkynyt
+ketään ihmistä, jota olisi voinut syyttää siitä. Ensimmäisinä päivinä,
+joina tämä oli tapahtunut, tutkittiin joka huone ja soppi talossa, että
+saataisiin ilmi, mitä kaikkea oli varastettu, sillä ei voitu muuta
+ajatella, kuin että joku rosvo oli lymynnyt taloon ja sitten yön
+kuluessa puikahtanut tiehensä varastettuine kaluineen; mutta talosta ei
+puuttunut ainoatakaan kapinetta. Iltasella lukittiin ovi
+kaksinkertaiseen lukkoon, pantiinpa vielä puinen tanko sen eteen, —
+mutta siitä ei ollut apua; aamulla oli ovi taas selkiselällään, ja jos
+palvelijat, levottomia kun olivat, tulivat alas miten varhain tahansa,
+oli ovi aina auki, vaikka naapurit vielä olivat syvään uneen vaipuneina
+ja joka ikkuna ja ovi heidän taloissaan suljettuna. Vihdoinkin päättivät
+Sebastian ja Juhana rohkaista mielensä, ja neiti Rottenmeierin hartaita
+kehoituksia noudattaen viettää yön suuren salin viereisessä huoneessa ja
+siellä odottaa, mitä tapahtuisi. Neiti Rottenmeier haki useanlaisia
+herra Sesemannin aseita ja antoi Sebastianille suuren likööripullon,
+että saisivat ensin virkistää itseään ja sitten ryhtyä puolustukseen,
+jos niin tarvittaisiin.
+
+Määrättynä iltana istuivat molemmat heti vahvistusta nauttimaan. Se
+vaikutti sen, että he ensin tulivat sangen puheliaiksi ja sittemmin niin
+unisiksi, että vaipuivat tuolinsa selkänojaa vasten ja nukkuivat. Kun
+tornikello löi kaksitoista, kavahti Sebastian tuoliltaan ja puhutteli
+kumppaniaan; mutta häntä ei ollut helppo herättää. Joka kerta kun
+Sebastian huusi hänelle, muutti hän päänsä tuolin toiselta laidalta
+toiselle ja nukkui uudestaan. Sebastian kuunteli nyt tarkemmin, hän oli
+jälleen ihan valveilla. Kaikki oli hiljaa, ei kadultakaan kuulunut
+mitään ääntä. Sebastiania ei enää nukuttanut, sillä hiljaisuus hänen
+ympärillään kauhisti häntä; hän puhutteli Juhanaa vain puoliääneen ja
+ravisteli häntä tuon tuostakin. Viimein kun kello ylhäällä oli jo lyönyt
+yksi, heräsi Juhana ja muisti minkätähden hän ei maannut vuoteessaan,
+vaan istui nojatuolissa. Äkkiä syöksähti hän tuoliltaan ja huusi: "Nyt
+Sebastian, täytyy meidän toki kerran mennä ulos katsomaan mitenkä siellä
+on: ethän sinä pelkää? Seuraa vain minun jälessäni!"
+
+Juhana aukaisi raollaan olevan oven ihan auki ja astui ulos. Samassa
+silmänräpäyksessä puhalsi voimakas tuulenpuuska avatusta ulko-ovesta
+huoneeseen ja sammutti kynttilän Juhanan kädestä. Hän vetäytyi
+taaksepäin takaisin huoneeseen niin äkkiä, että oli miltei kaataa
+Sebastianin, työnsi hänet mukanansa, paiskasi oven kiinni ja kiersi
+kuumeentapaisesti avaimen niin moneen lukkoon kuin oli mahdollista.
+Sitten hän veti tulitikkunsa esille ja sytytti uudestaan kynttilänsä.
+Sebastian ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut, sillä seisoessaan
+hartevan Juhanan takana ei hän ollut tuntenut tuulenpuuskaa. Mutta kun
+hän nyt näki Juhanan kynttilän valossa, huudahti hän kauhusta, sillä
+Juhana oli lumivalkoinen ja vapisi kuin haavan lehti. "Mitä nyt? Mitä
+sinä siellä ulkona näit?" kysyi Sebastian osaaottavasti.
+
+"Ovi on selkiselällään", änkytti Juhana, "ja portailla valkoinen haamu,
+näetkös Sebastian, noin vain se liiti portaita ylös, huh — ja sitten se
+katosi."
+
+Sebastianin selkää karmi. He istuivat molemmat ihan likitysten, eivätkä
+liikahtaneet, ennenkuin päivä selkeni ja liike jälleen alkoi kadulla.
+Silloin astuivat he yhdessä ulos, sulkivat ulko-oven ja menivät sitten
+neiti Rottenmeierille kertomaan yön tapahtumaa. Neiti olikin jo
+tavattavana, sillä hänkään ei ollut malttanut nukkua. Niin pian kuin hän
+oli kuullut, mitä oli tapahtunut, istui hän heti kirjoittamaan herra
+Sesemannille semmoisen kirjeen, jonka vertaista ei tämä koskaan ollut
+saanut. Herra Sesemannin piti viipymättä tulla kotiin, siellä kun
+tapahtui mitä hirmuisimpia asioita. Sitten kerrottiin tapaukset alusta
+loppuun, miten ulko-ovi joka aamu oli auki, niin ettei kukaan hänen
+talossaan enää ollut varma hengestään, ja ettei ylipäätään voinut
+arvata, mitä ikäviä seurauksia siitä vielä oli odoteltavissa. Herra
+Sesemann vastasi heti kirjeen saatuansa, että hänen oli ihan mahdoton
+niin äkkiarvaamatta jättää tointansa sikseen ja tulla kotiin.
+Kummitusjuttu tuntui hänestä niin ikään varsin oudolta, hän toivoi sen
+olevan ohimenevää laatua; mutta jollei siinä suhteessa mitään muutosta
+tapahtuisi, piti neiti Rottenmeierin kirjoittaa rouva Sesemannille
+Holsteiniin ja kysyä, eikö hän tahtoisi tulla Frankfurtiin avuksi; hänen
+äitinsä varmaankin vähässä ajassa pääsisi selville kummituksista,
+eivätkä nämät luultavasti sitten pitkään aikaan uskaltaisi häiritä hänen
+talonsa rauhaa. Kirjeen henki ei tyydyttänyt neiti Rottenmeieriä; herra
+Sesemann ei ollut asian vakavuutta lainkaan käsittänyt. Hän kirjoitti
+heti rouva Sesemannille, mutta hänenkään vastauksensa ei ollut
+lohduttava, vaan sisälsi päin vastoin sangen pistäviä viittauksia. Rouva
+Sesemann ei aikonut varta vasten matkustaa Holsteinista Frankfurtiin
+sentähden, että neiti Rottenmeier näki aaveita. Muuten ei kummituksia
+koskaan ennen oltu nähty herra Sesemannin talossa ja jos semmoista nyt
+liikkui siellä, oli se joku elävä olento, jonka kanssa neiti Rottenmeier
+kyllä voisi tulla toimeen, jollei muuten niin sopisihan huutaa
+yövartijaa avuksi.
+
+Mutta neiti Rottenmeier oli päättänyt, ettei hän enää viettäisi päiviään
+alituisessa pelossa, ja hän tiesi mistä apu tuli. Tähän asti ei hän
+ollut maininnut lapsille mitään kummituksista, sillä hän pelkäsi,
+etteivät he sen jälkeen enää uskaltaisi jäädä silmänräpäykseksikään
+yksin, ei yöllä eikä päivällä, ja siitä olisi voinut koitua monta
+ikävyyttä hänelle. Nyt astui hän suoraan lukuhuoneeseen, jossa molemmat
+lapset istuivat yhdessä, ja kertoi heille hiljaisella äänellä oudon
+olennon öisistä käynneistä. Klara huusi heti paikalla, ettei hän enää
+jäisi hetkeksikään yksinänsä, isän täytyisi heti tulla kotiin ja neiti
+Rottenmeierin muuttaa vuoteensa hänen huoneeseensa, eikä Heidikään saisi
+jäädä yksinään huoneeseensa, jottei aave menisi hänen luokseen ja
+jollakin tapaa vahingoittaisi häntä; heidän piti kaikkien maata
+_samassa_ huoneessa ja antaa kynttilän palaa koko yö, ja Tinetten
+tulisi maata viereisessä huoneessa, Sebastianin ja Juhanan taas käytävässä,
+jotta he voisivat huutaa ja säikähdyttää kummitusta, jos se pyrkisi
+portaita ylös. Klara oli niin pelästynyt, että neiti Rottenmeierillä oli
+täysi työ ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Hän lupasi heti kirjoittaa
+isälle ja muuttaa vuoteensa Klaran huoneeseen eikä koskaan jättää häntä
+yksin. Kaikki he eivät voisi nukkua samassa huoneessa; mutta jos
+Adelheid pelkäisi, saisi Tinette kantaa vuoteensa hänen luokseen. Mutta
+Heidi pelkäsi Tinetteä enemmän kuin aaveita, joista hän ei koskaan ennen
+ollut kuullut puhuttavan, ja ilmoitti heti, ettei hän ensinkään pelännyt
+kummitusta, vaan uskaltaisi jäädä yksin huoneeseensa. Neiti Rottenmeier
+riensi kirjoituspöytänsä luo ja ilmoitti herra Sesemannille, miten hänen
+talossaan yhä vielä joka yö uudistuneet kauhuntapaukset olivat niin
+heikontaneet hänen tyttärensä ruumiinvoimia, että siitä saattaisi tulla
+mitä ikävimpiä seurauksia. Olihan esimerkkejä siitä, että tällaisista
+syistä seurasi äkillisiä suonenvetokohtauksia, ja hänen tyttärensä oli
+nyt semmoiselle altisna.
+
+Se tepsi. Kaksi päivää sen jälkeen seisoi herra Sesemann talonsa ovella
+ja soitti kelloa semmoisella tavalla, että jokainen sisällä-olija värisi
+ja katsoi toinen toiseensa, eikä voitu luulla muuta, kuin että kummitus
+aivan röyhkeästi aikoi harjoittaa pahanilkisiä vehkeitään jo ennen yötä.
+Sebastian kurkisti varovaisesti yläkerran puoleksi avatusta luukusta
+samassa silmänräpäyksessä, kun kello kilisi uudestaan ja niin
+voimakkaasti, että jokainen ehdottomasti ymmärsi ihmiskäden sitä
+liikuttavan. Sebastian tunsi sen käden. Hän syöksyi päistikkaa portaita
+alas, mutta pääsi perillä jälleen jaloilleen ja tempasi oven auki. Herra
+Sesemann tervehti lyhyesti ja riensi suoraa päätä tyttärensä huoneeseen.
+Klara vastaanotti hänet riemuhuudolla, ja kun isä tapasi lapsensa
+iloisena ja muuttumattomana, selkeni hänen äsken synkeä otsansa ja hänen
+kasvonsa kävivät yhä kirkkaammiksi, kun hän Klaralta itseltään kuuli,
+että tämä nyt oli terveempi kuin milloinkaan ja niin iloinen isän
+kotiintulosta, että hänen mielestään oli oikein onni, että talossa
+kummitteli, koska se oli jouduttanut isän palaamista.
+
+"Ja mitenkä aave nyt tätä nykyä käyttäytyy, neiti Rottenmeier?" kysyi
+herra Sesemann pieni hullunkurinen hymy suupielissään.
+
+"Ei, herra Sesemann", vastasi neiti vakavasti, "tämä ei ole ensinkään
+leikin asia, minä olen ihan varma siitä, herra Sesemann, ettette
+huomenna enää naura, sillä kaikesta siitä päättäen, mitä talossa
+tapahtuu, on täällä ennen vanhaan mahtanut tapahtua jotakin kauheata,
+joka on jäänyt salaisuudeksi."
+
+"Vai niin, siitä minä en tiedä mitään", sanoi herra Sesemann, "ja minun
+täytyy pyytää teitä jättämään esi-isieni nuhteeton maine rauhaan.
+Käskekää Sebastian ruokasaliin, minä tahdon puhutella häntä
+kahdenkesken."
+
+Herra Sesemann meni sinne, ja Sebastian astui sisään. Herra Sesemannilta
+ei ollut jäänyt huomaamatta, etteivät neiti Rottenmeier ja Sebastian
+katsoneet toisiaan varsin suopein silmin; hänellä oli senvuoksi omat
+ajatuksensa asiasta.
+
+"Tulkaa tänne, poika", viittasi isäntä sisään astuvalle, "ja sanokaa
+minulle suoraan: ettekö ehkä itse ole käynyt kummituksena neiti
+Rottenmeieriä hiukan huvittaaksenne?"
+
+"En, totta tosiaankaan, sitä ette te, armollinen herra, suinkaan saa
+luulla, minusta itsestänikin on tämä asia vähemmän hauska", vastasi
+Sebastian suoraan.
+
+"No, jos asiat ovat sillä kannalla, niin tahdon huomenna näyttää teille
+sekä urhoolliselle Juhanalle, miltä kummitukset päivän valossa
+näyttävät. Hävetkää toki, Sebastian, te olette nuori, voimakas poika ja
+juoksette aaveita pakoon. Menkää nyt viipymättä vanhan ystäväni, tohtori
+Classenin luo, viekää tervehdykseni hänelle ja pyytäkää häntä tulemaan
+luokseni kello yhdeksän tänä iltana; minä olen varta vasten saapunut
+Parisista neuvottelemaan hänen kanssansa. Hänen täytyy valvoa tänä yönä
+luonani, niin arveluttava on asia: hänen on sen mukaan varustautuminen!
+Ymmärrättekö, Sebastian?"
+
+"Kyllä, kyllä, armollinen herra saa luottaa siihen, että minä toimitan
+asian teidän mielenne mukaan." Sebastian meni, ja herra Sesemann läksi
+tyttärensä luo poistaaksensa hänestä viimeisenkin pelon tuon oudon
+ilmiön suhteen, josta hän vielä tänään aikoi päästä selville.
+
+Lyönnilleen kello yhdeksän, kun lapset olivat menneet levolle ja neiti
+Rottenmeier vetäytynyt huoneeseensa, saapui herra tohtori, jonka
+nuorekkaista kasvoista ystävälliset ja vilkkaat silmät tähystelivät
+harmaitten hiuksien alta. Hän näytti ensin alakuloiselta, mutta puhkesi
+heti tervehdittyään heleään nauruun, taputti ystäväänsä hartioille ja
+sanoi: "No, etpä sinä juuri ole sen näköinen, että sinun tähtesi olisi
+tarpeen valvoa, vanhus."
+
+"Kärsivällisyyttä, vanhus", vastasi herra Sesemann, "se, jonka tähden
+sinun pitää valvoa, on varmaankin toisen näköinen, kunhan vain
+onnistumme saamaan sen käsiimme."
+
+"Talossa siis kumminkin on sairas ja lisäksi semmoinen, joka ensin on
+saatava kiinni?"
+
+"Vielä hullumpaa, tohtori, hullumpaa. Talossa on aave, minun luonani
+kummittelee."
+
+Tohtori purskahti suureen nauruun.
+
+"Kaunista osanottoa tuo, tohtori!" jatkoi herra Sesemann, "vahinko vain,
+ettei ystäväni Rottenmeier ole tilaisuudessa nauttimaan siitä. Hän on
+ihan vakuutettu siitä, että joku vanha Sesemann vaeltaa täällä katuen
+muinaisia hirmutekojaan."
+
+Herra Sesemann kertoi ystävälleen koko asian alusta loppuun ja mitenkä
+vielä nytkin talonväen todistuksen mukaan ulko-ovi joka yö avattiin ja
+lisäsi sitten, että hän kaiken varalta oli antanut panna kaksi hyvästi
+ladattua pyssyä siihen huoneeseen, jossa heidän oli määrä valvoa, sillä
+asia oli luultavasti joko sangen ikävää pilaa, jolla joku palvelusväen
+tuttava tahtoi peloittaa talon väkeä isännän poissa ollessa — siinä
+tapauksessa pieni säikähdys, niinkuin esim. hyvä laukaus ilmaan, olisi
+paikallansa —; tahi ne olivat varkaitten vehkeitä, jotka ensin
+tahtoivat levittää huhuja kummituksista, ollaksensa sitä varmemmat
+siitä, ettei kukaan uskaltaisi heitä häiritä, — siinäkin tapauksessa
+hyvä ase olisi varsin tarpeen.
+
+Näin puhellen olivat molemmat herrat saapuneet samaan huoneeseen, jossa
+Juhana ja Sebastian olivat valvoneet. Pöydällä oli muutamia pulloja
+hyvää viiniä, sillä pieni virvoitus silloin tällöin yön kuluessa tekisi
+varmaan hyvää. Niiden vieressä olivat molemmat revolverit ja keskellä
+pöytää kaksi monihaaraista kynttiläjalkaa, jotka levittivät kirkasta
+valoa: pimeässä ei herra Sesemannkaan tahtonut odottaa kummituksien
+tuloa. — Ovi suljettiin, sillä käytävään ei tahdottu päästää liiaksi
+valoa, jotta kummitus ei pelästyisi. Sitten istuivat molemmat herrat
+nojatuoleihinsa ja rupesivat juttelemaan kaikellaista; he maistelivat
+silloin tällöin viiniä, ja ennenkuin arvasivatkaan löi kello 12. —
+
+"Aave on saanut vihiä meistä eikä varmaankaan tule tänä yönä", sanoi
+tohtori.
+
+"Odota kärsivällisesti, vasta kello 1 sen pitääkin tulla", vastasi hänen
+ystävänsä. Keskustelu alkoi uudestaan. Kello löi 1. Ylt'ympärillä oli
+hiljaista, kadullakin oli kaikki melu vaiennut. Yhtäkkiä kohotti tohtori
+sormensa.
+
+"Ss, Sesemann. kuuletko mitään?"
+
+Molemmat kuuntelivat. He kuulivat selvästi, miten tanko ovelta keveästi
+sysättiin syrjään, sitten väännettiin avainta kahdesti lukossa ja ovi
+avattiin. Herra Sesemann tarttui kiireesti revolveriinsa.
+
+"Ethän sinä toki pelänne", sanoi tohtori ja nousi tuoliltaan.
+
+"Parasta on olla varuillaan", kuiskasi herra Sesemann, otti vasempaan
+käteensä kolmihaaraisen kynttiläjalan, oikeaan revolverin ja seurasi
+tohtoria, joka niinikään kynttiläjalka ja ampuma-ase kädessä kulki
+edellä. He astuivat käytävään. Avatusta ulko-ovesta säteili vieno
+kuuvalo sisään ja valaisi valkoisen olennon, joka liikkumattomana seisoi
+kynnyksellä.
+
+"Kuka siellä on?" jymisi tohtorin ääni niinkuin ukkonen pitkän käytävän
+läpi ja molemmat herrat lähestyivät kynttilöineen ja aseineen haamua. Se
+kääntyi ja huudahti heikosti; paljain jaloin ja yöpuvussaan seisoi Heidi
+siinä ja tuijotti kynttilän liekkeihin sekä aseisiin, vavisten kuin
+lehti tuulessa. Herrat katsoivat suuresti kummastuneina toisiinsa.
+
+"Totta tosiaankin, Sesemann, se on sinun pieni vedenkantajasi", sanoi
+tohtori.
+
+"Lapsi, mitä tämä merkitsee?" kysyi herra Sesemann. "Mitä sinä aioit,
+tehdä? Miksi sinä olet tullut tänne ulos?"
+
+Lumivalkeana säikähdyksestä seisoi Heidi hänen edessään ja sanoi tuskin
+kuultavasti: "En minä tiedä."
+
+Nyt astui tohtori esille: "Sesemann, tämä kuuluu minun työalaani, mene,
+istu vähäksi aikaa nojatuoliisi tuolla sisällä, minä saatan sillä välin
+lapsen sinne, missä hänen tulee olla tähän aikaan vuorokaudesta." Näin
+sanoen hän laski revolverinsa lattialle, otti sangen isällisesti lasta
+kädestä ja astui hänen kanssaan portaita ylös.
+
+"Älä pelkää, älä pelkää", sanoi hän ystävällisesti matkalla, "rauhoitu,
+rauhoitu toki, ei ole mitään vaaraa, tyynnyhän vain." Heidin huoneeseen
+astuttuaan asetti tohtori kynttiläjalan pöydälle, otti Heidin
+käsivarrelleen, laski hänet vuoteeseen ja peitti hänet huolellisesti.
+Sitten hän istui tuolille vuoteen viereen ja odotti kunnes Heidi oli
+hieman tyyntynyt ja tauonnut vapisemasta. Silloin hän tarttui lapsen
+käteen ja sanoi rauhoittavasti: "No niin, nyt on kaikki taas niinkuin
+pitääkin olla, sanohan minulle vain vielä, minne sinä aioit?"
+
+"En minä suinkaan aikonut mihinkään", vakuutti Heidi, "enkä minä edes
+itse mennytkään sinne, yht'äkkiä vain olin siellä."
+
+"Vai niin, vai niin, ja oletko yön kuluessa nähnyt unta, jotain jota
+oikein selvään näit ja kuulit?"
+
+"Olen, joka yö näen minä saman unen. Silloin luulen olevani iso-isäni
+luona, kuulen honkien humisevan ulkona ja ajattelen: nyt kimaltelevat
+tähdet niin kauniisti taivaalla, ja minä juoksen kiireesti aukaisemaan
+oven ja siellä on niin ihanaa! Mutta kun minä heräsin, niin olen aina
+vaan Frankfurtissa." Heidi alkoi taas taistella tuskaa vastaan, joka
+nousi hänen kurkkuunsa.
+
+"Niin, eikö sinulla ole vaivaa missään? Eikö päässä tai selässä?"
+
+"Oi, ei, täällä tuntuu vain siltä kuin suuri raskas kivi painaisi aina."
+
+"Tuntuuko siltä kuin olisit syönyt jotakin, joka jälleen tahtoisi tulla
+ylös?"
+
+"Ei, ei, tuntuu vain niin raskaalta, kuin tahtoisin itkeä."
+
+"Vai niin, vai niin, ja itketkö sinä sitten oikein kylliksesi?"
+
+"Ei, sitä en saa, neiti Rottenmeier on sen kieltänyt."
+
+"Sitten sinä säästät kyyneleesi toiseksi kertaa? Oikein! No, sinä olet
+toki mielelläsi täällä Frankfurtissa. eikö niin?"
+
+"Olen kyllä", kuului hiljainen vastaus; mutta ääni, jolla se lausuttiin,
+ilmaisi kuitenkin ihan toista.
+
+"Hm, ja missä sinä iso-isäsi kanssa olet elänyt?"
+
+"Tunturilla, aina tunturilla."
+
+"Vai niin, mutta ei suinkaan siellä ole kovin hupaista, siellähän on
+hieman yksitoikkosta, eikö niin?"
+
+"Ei, siellä on niin kaunista, niin kaunista!" Heidi ei saanut enempää
+lausutuksi; hänen muistelmansa, hänen kiihtynyt mielentilansa, hänen
+kauan pidätetty itkunsa valtasi hänet; väkisin kyyneleet nousivat hänen
+silmiinsä ja hän purskahti kovaan, katkeraan itkuun.
+
+Tohtori nousi: hän painoi ystävällisesti Heidin pään tyynylle ja sanoi:
+"Niin, itke vielä hiukkasen, ei siitä haittaa, ja sitten nukut, nukut
+ihan rauhallisesti: huomenna kaikki taas on hyvin." Sitten hän lähti
+huoneesta.
+
+Päästyään jälleen siihen huoneeseen, jossa herrat olivat valvoneet,
+tohtori istahti nojatuoliin vastapäätä talon herraa, joka kiihkeästi
+kuunteli, mitä tällä oli sanottavana; sitten jatkoi tohtori: "Sesemann,
+sinun pieni holhokkisi on ensinnäkin unissakävijä, ihan tietämättänsä on
+hän joka yö kummituksena avannut ovesi ja nostattanut kauhistuksen
+kuumeen koko väkesi pariin. Toiseksi on lapsi koti-ikävästä melkein
+luurangoksi muuttumaisillaan; pikaista apua siis! Ensiksimainitun taudin
+ja ylenmäärin kiihtyneiden hermojen parantamiseksi on olemassa vain yksi
+keino, se nimittäin, että lapsi heti saatetaan kotoiseen
+vuoristo-ilmanalaan takaisin; toisen kivun auttamiseksi on niinikään
+vain yksi keino, nimittäin ihan sama kuin edellisellekin. Huomenna siis
+lähetetään lapsi matkaan, se on minun määräykseni."
+
+Herra Sesemann oli noussut istualtaan ja käveli kiihtyneenä edestakaisin
+huoneessa. "Unissakävijä! Sairas! Koti-ikävä! Laihtunut minun
+talossani!" sanoi hän. "Kaikki tämä minun kodissani eikä sitä kukaan näe
+eikä tiedä! Ja sinä, tohtori, neuvot minua lähettämään lapsen, joka
+terveenä tuotiin minun kotiini, kuihtuneena ja laihana iso-isän luo
+takaisin? Ei, tohtori, sitä sinä et voi vaatia, sitä minä en tee, en
+koskaan tee sitä. Ota lapsi hoidettavaksesi, paranna hänet, tee mitä
+mahdollisesti voit, että hän tulisi raittiiksi ja terveeksi jälleen,
+sitten lähetän hänet kotiin, jos hän tahtoo, mutta auta sinä ensin."
+
+"Sesemann", vastasi tohtori, "mieti, mitä sinä aiot tehdä! Tällaista
+tilaa eivät pulverit eivätkä pillerit voi parantaa. Lapsi ei ole vahva
+luonnostansa; jos sinä heti lähetät hänet raittiiseen vuori-ilmaan,
+johon hän on tottunut, voi hän pian taas tulla ihan terveeksi; vaan
+jollet tee sitä — ethän toki tahtone lähettää lasta iso-isänsä luo
+parantumattomana, tai estää häntä koskaan enää sinne pääsemästä?"
+
+Herra Sesemann oli säikähtyneenä pysähtynyt: "Niin, jos sinä noin puhut,
+tohtori, silloin on vain yksi keino, ja siihen on heti ryhdyttävä." —
+Näin sanoen herra Sesemann otti ystäväänsä käsipuolesta ja he kävelivät
+sitten edestakaisin yhdessä puhellen edelleen asiasta. Sitten tohtori
+lausui jäähyväiset mennäksensä kotiin, sillä aika oli kulunut pian ja
+kirkas päivänpaiste virtasi jo sisään ulko-ovesta, jonka tällä kertaa
+talon isäntä itse avasi. —
+
+
+
+
+KOLMASTOISTA LUKU.
+
+Kesä-iltana tunturille.
+
+
+Herra Sesemann nousi kiireesti portaita ylös ja kulki vakavin askelin
+neiti Rottenmeierin makuuhuoneeseen. Tavallista kovemmin hän koputti
+ovelle, niin että neiti Rottenmeier säikähdyksestä huutaen heräsi
+unestaan.
+
+Hän kuuli isännän äänen ulkopuolella: "Minä pyydän teitä kiirehtimään
+ruokahuoneeseen, on heti tehtävä valmistuksia matkaa varten."
+
+Neiti Rottenmeier katsoi kelloansa, se oli vasta puoli viisi. Niin
+aikaisin ei hän vielä eläessään ollut noussut. Mitähän lienee
+tapahtunutkaan? Uteliaisuus ja tuskallinen odotus sai hänet tarttumaan
+kaikkeen takaperoisesti, eikä hän ollut tulla sen valmiimmaksi, sillä
+minkä hän oli jo saanut yhteen, sitä etsi hän levottomasti ympäri
+huonetta.
+
+Sillä aikaa herra Sesemann kulki edestakaisin käytävässä ja veti
+tarmonsa takaa milloin mistäkin kellon nuorasta, joita sinne oli
+johdettu jokaisesta palvelusväelle kuuluvasta huoneesta. Jokaisessa
+hypähti asukas pelästyneenä vuoteeltaan ja pukeutui kiireesti. Toinen
+niin hyvin kuin toinenkin ajatteli kauhistuneena, että kummitus oli
+tehnyt väkivaltaa talon isännälle ja että tämä kutsui heitä avukseen. He
+tulivat toinen toistaan pelästyneemmän näköisinä ruokasaliin ja
+seisahtuivat kummastuneina, kun näkivät isännän kävelevän siellä
+edestakaisin terveenä ja iloisena, näyttämättä lainkaan siltä, kuin
+kummitus olisi häntä säikähdyttänyt. Juhana lähetettiin paikalla
+valjastamaan hevoset vaunujen eteen. Tinette sai toimekseen heti
+herättää Heidin ja pukea hänet niin, että hän voisi matkustaa.
+Sebastianin piti rientää siihen taloon, jossa Heidin täti palveli, ja
+tuoda hänet sieltä. Sillä aikaa oli neiti Rottenmeierkin ehtinyt
+pukeutua ja jokainen vaatekappale oli paikallaan; ainoastaan päähine oli
+nurinpäin, jotta kaukaa näytti siltä, kuin kasvot olisivat olleet
+selkäpuolelle käännettyinä. Herra Sesemann arveli että tämä kummallinen
+näky riippui aikaisesta heräämisestä ja ryhtyi viipymättä toimiin. Hän
+ilmoitti, että neiti Rottenmeierin piti paikalla tuottaa vaatearkku
+esiin, panna siihen koko Sveitsin tytön — siksi herra Sesemann
+useimmiten nimitti Heidiä, jonka nimi hänestä oli oudonlainen —,
+omaisuus ja sen lisäksi suuri osa Klaran vaatteita, jotta lapsella olisi
+jotain kunnollista muassaan, ja kaiken tämän piti tapahtua kiireesti ja
+ilman pitkiä arveluita.
+
+Neiti Rottenmeier jäi kummastuksesta seisomaan paikalleen ikäänkuin hän
+olisi ollut siihen juurtunut, ja tuijotti herra Sesemanniin. Hän oli
+odottanut saavansa kaikessa salaisuudessa kuulla jonkun kummitusjutun,
+jota hän nyt kirkkaassa aamuauringon valossa ei ensinkään olisi ollut
+vastahakoinen kuuntelemaan; sen sijaan annettiin hänelle näin ihan
+jokapäiväinen ja sen lisäksi vielä vaivaloinen tehtävä. Hän ei voinut
+heti mukautua näin odottamattomiin oloihin. Siinä hän seisoi ihan
+liikkumattomana ja odotti saavansa kuulla enemmän.
+
+Mutta herra Sesemann ei aikonut selittää mitään; hän jätti neidin
+seisomaan, ja meni tyttärensä huoneeseen. Niinkuin hän oli otaksunut,
+oli hänen tyttärensä herännyt oudosta liikkeestä ja kuunteli herkin
+korvin saadakseen selkoa siitä, mitä talossa tapahtui. Isä istahti hänen
+vuoteensa ääreen ja kertoi koko kummitustapauksen, ja että Heidi
+tohtorin lausunnon mukaan oli sangen heikko ja saattaisi, jos hänen
+öiset käyntinsä tulisivat jatkumaan, viimein nousta katolle ja siten
+joutua suurimpaan vaaraan. Hän oli siis päättänyt heti lähettää lapsen
+kotiin, sillä hän ei voinut ottaa sellaista edesvastuulleen. Klarankin
+piti siis taipua siihen, käsittihän hän, ettei voitu tehdä toisin.
+
+Klara tuli tästä odottamattomasta uutisesta hyvin murheelliseksi ja
+koetti aluksi keksiä kaikellaisia esteitä, mutta ei mikään auttanut, isä
+pysyi lujana päätöksessään, mutta lupasi Klaralle, että jos hän
+käyttäytyisi järkevästi eikä vaikeroisi, matkustaisi hän tulevana vuonna
+hänen kanssaan Sveitsiin. Klaran täytyi siis tyytyä, mutta pyysi
+palkinnoksi, että Heidin arkku kannettaisiin hänen huoneeseensa ja
+pantaisiin siellä kuntoon, jotta hänkin saisi pistää siihen semmoista,
+joka Heidiä miellyttäisi. Siihen isä mielellään suostui, kehoittipa
+vielä Klaraa pitämään huolta siitä, että Heidi saisi hyviä vaatteita.
+Sillä aikaa oli Dete-täti saapunut ja odotti eteisessä mitä tästä
+seuraisi, sillä olihan hyvin omituista, että hänet oli kutsuttu näin
+tavattomaan aikaan. Herra Sesemann meni hänen luokseen ja selitti, miten
+Heidin laita oli, ja että hän, herra Sesemann, toivoi, että lapsen täti
+heti, jo tänään, saattaisi Heidin kotiin. Täti näytti sangen
+pettyneeltä, sillä sitä hän ei ollut odottanut. Hän muisti vielä varsin
+hyvin ne sanat, jotka setä oli lausunut hänelle jäähyväisiksi, ettei hän
+näet koskaan enää saisi tulla hänen näkyviinsä. Eikä hänestä tuntunut
+järkevän ihmisen teolta, ensin viedä lapsi vanhuksen luo, sitten ottaa
+hänet häneltä pois ja sitten taas viedä hänet takaisin. Hän ei siis
+kauan miettinyt asiaa, vastaus oli hänellä heti valmiina, tänään hänen
+paha kyllä oli ihan mahdotonta lähteä matkaan, huomenna se oli vielä
+mahdottomampaa, ylihuomenna se vasta hänen monien toimiensa tähden
+olikin mahdotonta, eikä hän sen jälkeen ensinkään voinut ajatellakaan
+sellaista. Herra Sesemann ymmärsi tädin tarkoituksen pitemmittä
+selityksittä ja antoi hänen mennä. Hän kutsui Sebastianin luokseen ja
+ilmoitti, että hänen piti paikalla varustautua matkalle; tänään hänen
+piti saattaa lapsi Baseliin ja huomenna kotiin. Sitten hän saisi jälleen
+palata, hänen ei tarvinnut mitään kertoa, sillä kirje iso-isälle oli
+selittävä kaikki.
+
+"Mutta vielä yksi tärkeä asia, Sebastian", sanoi herra Sesemann lopuksi,
+"ja se pitää teidän tarkkaan toimittaa! Tunnen ravintolan Baselissa,
+jonka olen teille kartalle merkinnyt. Näyttäkää siellä minun korttiani,
+niin teille annetaan hyvä huone lasta varten, itsestänne voitte kyllä
+pitää huolta. Sitten menette lapsen huoneeseen ja suljette siellä
+ikkunat niin hyvin, että niitä vain suurella vaivalla voi saada auki.
+Kun lapsi on käynyt levolle, suljette huoneen oven ulkoapäin, sillä
+lapsi kulkee unissansa ja voisi joutua vaaraan vieraassa talossa, jos
+hän esimerkiksi aikoisi lähteä ulos ja tahtoisi avata ulko-oven:
+ymmärrättekö?"
+
+"Voi, sitäkö se olikin? Sitäkö se oli?" huudahti Sebastian suuresti
+kummastuneena, sillä hänellekin alkoi nyt koko kummitusjuttu selvitä.
+
+"Niin, sitä se oli, niin juuri, ja te itse olette jänis ja Juhanalle
+voitte sanoa, että hän on samallainen ja että te kaikki olette
+narrimaista joukkoa." Näin sanoen meni herra Sesemann huoneeseensa ja
+istui kirjoittamaan kirjettä Tunturisedälle.
+
+Sebastian oli ällistyneenä jäänyt seisomaan ja sanoi kerta toisensa
+jälkeen itseksensä: "Että minä sentään annoin sen pelkuri Juhanan
+työntää itseni huoneeseen enkä seurannut pikkuista valkoista haamua, sen
+minä nyt arvelematta tekisin!" Mutta nyt valaisi kirkas aurinko jokaisen
+nurkankin vaaleanharmaassa huoneessa.
+
+Sillä aikaa seisoi Heidi mitään aavistamatta juhlapuvussaan ja odotti
+mitä tapahtuisi; sillä Tinette oli ravistanut hänet unesta hereille,
+ottanut vaatteet kaapista ja sanaakaan lausumatta auttanut häntä
+pukeutumaan. Hän ei koskaan puhunut sivistymättömän Heidin kanssa, sehän
+olisi loukannut hänen arvoaan, lapsi oli hänestä liian vähäpätöinen.
+
+Herra Sesemann tuli kirje kädessä ruokasaliin, jossa aamiainen oli
+valmiina, ja kysyi: "Missä lapsi on?"
+
+Heidi kutsuttiin. Kun hän lähestyi herra Sesemannia toivottaakseen hyvää
+huomenta, katsoi herra Sesemann häneen kysyväisesti: "No, mitä sinä
+siihen sanot, pienokainen?"
+
+Heidi katsoi kummastuneena häneen.
+
+"Etkö sinä itse vielä tiedäkään mitään", sanoi herra Sesemann nauraen:
+"No, tänään sinä pääset kotiin, nyt heti."
+
+"Kotiinko", toisti Heidi soinnuttomalla äänellä ja hänen kasvonsa
+muuttuivat lumivalkeiksi, eikä hän voinut vähään aikaan hengittääkään,
+niin valtavasti tämä sanoma vaikutti häneen.
+
+"No, etkö sinä tahdo?" kysyi herra Sesemann hymyillen.
+
+"Oi, kyllä, kyllä minä tahdon", sai hän nyt lausutuksi ja lensi
+tummanpunaiseksi.
+
+"Hyvä, hyvä", sanoi herra Sesemann kehoittavasti ja istui pöytään
+viitaten Heidiä tekemään samoin. "Ja nyt pitää sinun syödä hyvin ja
+sitten vaunuihin ja kotiin."
+
+Mutta Heidi ei voinut niellä palastakaan, vaikka hän koettikin noudattaa
+kehoitusta; hän oli niin kiihoittuneessa tilassa, ettei hän oikein
+tiennyt, oliko hän valveilla vai unissa ja heräisikö hän ehkä taas
+yhtäkkiä seisoen yöpaidassaan ulko-ovella.
+
+"Sebastianin pitää ottaa runsaasti evästä mukaan", huusi herra Sesemann
+neiti Rottenmeierille. joka juuri astui huoneeseen, "lapsi ei
+luonnollisesti nyt voi nauttia mitään. Mene Klaran luo", lisäsi hän
+ystävällisesti kääntyen Heidiin, "kunnes vaunut ajetaan portaitten
+eteen."
+
+Se oli Heidin mieleen; hän juoksi sinne. Keskellä Klaran huonetta oli
+hirmuisen suuri kirstu, jonka kansi oli vielä auki.
+
+"Tule Heidi, tule", huusi Klara hänelle, "katso mitä minä olen antanut
+panna sinne, tule, iloitsetko niistä?"
+
+Ja hän luetteli suuren joukon monenmoisia esineitä, pukuja, esiliinoja,
+huiveja, ompelutarpeita, "ja katso tässä, Heidi", Klara nosti riemuiten
+kopan ilmaan. Heidi kurkisti siihen ja hypähti korkealle ilosta, hän
+näki siinä ainakin kaksitoista kauniin pyöreätä valkoista leipää, kaikki
+iso-äitiä varten. Ihastuksissaan eivät lapset ensinkään muistaneet, että
+heidän piti erota, ennenkuin yht'äkkiä kuului huuto: "Vaunut odottavat!"
+Nyt ei ollut enää aikaa murehtimiseen. Heidi juoksi huoneeseensa,
+kaunis, mummon antama kirja oli varmaankin vielä siellä, sitä ei kukaan
+ollut voinut löytää, sillä se oli kätketty hänen päänalaisensa alle. Se
+pistettiin leipäkoppaan. Sitten hän aukaisi kaappinsa ja haki vielä
+yhden aarteensa, joka varmaan myöskin oli unhoitettu. Oikein — siellä
+oli hänen vanha punainen huivinsa, neiti Rottenmeier oli pitänyt sitä
+liian vähäpätöisenä mukaan otettavaksi. Heidi kääri sen erään toisen
+esineen ympärille ja laski sen päällimmäisenä koppaansa, niin että hänen
+suuri punainen myttynsä heti pisti silmään. Sitten hän pani kauniin
+hattunsa päähänsä ja poistui huoneestaan.
+
+Lasten täytyi kiireesti hyvästellä toisiaan, sillä herra Sesemann seisoi
+jo odottamassa, saattaakseen Heidin vaunuihin. Neiti Rottenmeier seisoi
+ylhäällä portailla sanoakseen Heidille jäähyväisiä. Kun hän huomasi
+kummallisen punaisen käärön, sieppasi hän sen kopasta ja heitti sen
+lattialle. — "Ei Adelheid", sanoi hän moittivasti, "noin sinä et saa
+lähteä tästä talosta, et saa laahata tuommoista kalua mukanasi. No,
+hyvästi."
+
+Peläten kieltoa ei Heidi enää uskaltanut ottaa myttyään maasta, mutta
+hän silmäsi rukoilevasti talon isäntään ikäänkuin sanoakseen, että hänen
+kallein tavaransa oli häneltä riistetty.
+
+"Ei, ei", sanoi herra Sesemann päättävästi, "lapsen täytyy saada viedä
+kotiinsa se, mikä hänelle on iloksi, ja vaikka hän tahtoisi kuljettaa
+mukanansa vaikka kissanpoikasia ja kilpikonnia, niin emme saa siitä
+suuttua, neiti Rottenmeier."
+
+Heidi nosti kiireesti taas myttynsä lattialta ja hänen silmistään
+säteili iloa ja kiitollisuutta. Alhaalla vaunujen luona herra Sesemann
+ojensi kätensä lapselle ja sanoi, että he, hän ja hänen tyttärensä,
+muistaisivat häntä; hän toivotti Heidille kaikkea hyvää ja onnea
+matkalle, ja Heidi kiitti häntä kauniisti kaikesta hyvästä, jota hän oli
+osakseen saanut, ja sanoi lopuksi: "Ja herra tohtorille pyydän lähettää
+tuhannet tervehdykset ja monet kiitokset." Heidi näet varsin hyvin
+muisti tohtorin eilen illalla sanoneen: "Ja huomenna on taas kaikki
+hyvin." Nyt oli niin tapahtunut, ja lapsi ajatteli, että tohtori oli
+ollut siinä osallisena. Heidi nostettiin vaunuihin, sitten sinne pantiin
+koppa ja eväspussi ja sitten nousi Sebastian vaunuihin. Herra Sesemann
+huusi vielä kerran: "Onnea matkalle!" ja vaunut lähtivät liikkeelle.
+
+Pian sen jälkeen istui Heidi rautatievaunussa pitäen yhä koppaa
+sylissään, sillä hän ei tahtonut luopua siitä silmänräpäykseksikään,
+siinähän olivat nuo kalliit leivät, jotka hänen piti viedä iso-äidille.
+Niitä täytyi hänen huolellisesti suojella ja vähän väliä ilokseen
+katsella. Heidi istui monta tuntia hiljaa kuin hiiri, sillä vasta nyt
+hän oikein käsitti, että hän oli matkalla kotiin iso-isänsä luo
+tunturille, iso-äidin ja Vuohi-Pekan luo, ja kaikki, mitä hän tulisi
+näkemään kohosi hänen silmäinsä eteen ja hän ajatteli, minkälaista
+kotona mahtoi olla, ja sen lisäksi heräsi vielä uusia ajatuksia ja
+yhtäkkiä hän sanoi tuskaisesti: "Sebastian, onkohan ihan varma, ettei
+iso-äiti tunturilla ole kuollut?"
+
+"On, on", sanoi Sebastian rauhoittavasti, "toivotaan, että hän vielä on
+elossa."
+
+Heidi vaipui taas mietteisiinsä, silloin tällöin hän kurkisti koppaansa,
+sillä hän ajatteli pääasiallisesti sitä hetkeä, jolloin hän asettaisi
+sen pöydälle iso-äidin eteen. Pitemmän ajan kuluttua sanoi hän taas:
+"Sebastian, jos nyt vain voisin olla ihan varma siitä, että iso-äiti on
+vielä elossa."
+
+"On, on kyllä", vastasi hänen seuralaisensa puoleksi nukuksissa; "kyllä
+hän vielä on elossa, ja miksi hän ei olisi, sitä minä en ymmärrä."
+
+Vähän ajan kuluttua sulkeutuivat Heidinkin silmät; rauhaton yö ja
+varhainen nouseminen olivat niin raukaisseet häntä, että hän nukkui
+syvään, ja heräsi vasta siitä, että Sebastian ravisti häntä aika lailla
+käsivarresta ja huusi: "Herätkää! Herätkää! Ollaan perillä, ollaan
+Baselissa."
+
+Seuraavana päivänä matkustettiin monta tuntia. Heidi istui taas koppa
+sylissään, hän ei millään muotoa suostunut antamaan sitä Sebastianin
+huostaan. Lapsi ei enää virkkanut sanaakaan, hänen mielensä kävi hetki
+hetkeltä yhä jännittyneemmäksi. Sitten äkkiä, kun Heidi ei vielä
+odottanutkaan, kuului kova vihellys ja huuto: "Mayenfeld". Hän kavahti
+istualtaan, ja samoin teki Sebastiankin, sillä hänellekin se oli
+odottamatonta.
+
+He seisoivat jo ulkona arkkuineen ja kaukana heistä laaksossa vihelsi
+juna. Sebastian heitti surumielisen silmäyksen sen jälkeen, hän olisi
+paljoa mieluummin jatkanut matkaansa siinä kaikessa rauhassa ja
+turvallisuudessa, sen sijaan hänen täytyi tehdä vaivalloinen jalkamatka,
+vieläpä kiivetä vuoriakin ja sitä paitsi voisi olla vaarallistakin
+liikkua tällaisessa, niinkuin Sebastian otaksui, puolivillissä maassa.
+Hän katseli sen vuoksi varovasti ympärilleen miettien, ketä hän pyytäisi
+neuvomaan turvallisinta tietä "kylään". Vähän matkan päässä
+asemahuoneelta havaitsi hän pienet nelipyöräiset rattaat, joiden eteen
+pieni laiha hevonen oli valjastettu. Niille eräs harteva mies nosti
+par'aikaa muutamia säkkejä, jotka olivat junassa tulleet. Sebastian meni
+hänen luoksensa ja kysyi turvallisinta tietä "kylään". —
+
+"Täällä ovat kaikki tiet turvallisia", kuului lyhyt vastaus.
+
+Sebastian kysyi sitten parasta tietä, jota voisi kulkea
+putoamatta vuorten rotkoihin, sekä miten saisi arkun perille. Mies
+mittasi viimemainittua esinettä silmillään ja lupasi ottaa sen
+kuljetettavaksensa, jollei se olisi varsin raskas, koska hän juuri aikoi
+"kylään" ja niin toinen sana antoi aihetta toiseen, kunnes viimein
+sovittiin, että mies ottaisi sekä lapsen että kirstun rattailleen
+viedäkseen molemmat "kylään", josta joku sitten illalla voisi saattaa
+lapsen kotiin tunturille.
+
+"Minä kyllä saatan mennä yksinäni, minä tunnen tien kylästä tunturille",
+sanoi Heidi, joka tarkasti oli seurannut keskustelua. Raskas kuorma
+putosi Sebastianin hartioilta, kun hänen ei tarvinnutkaan vuoria
+kiivetä. Hän viittasi Heidiä syrjään ja antoi hänelle kirjeen ja raskaan
+käärön iso-isälle. Käärö, selitti hän, oli herra Sesemannin lahja
+iso-isälle, se oli kätkettävä kaikkein alimmaiseksi koppaan, leipienkin
+alle, ja siitä oli pidettävä tarkka vaari, jottei se hukkuisi, sillä jos
+niin kävisi, suuttuisi herra Sesemann niin hirmuisesti, ettei hän enää
+eläessään leppyisi; pikku mamsselin piti se muistaa.
+
+"Kyllä minä pidän siitä huolta", sanoi Heidi luottavasti ja pisti
+kirjeen sekä rahat alimmaiseksi koppaansa. Sitten nostettiin matkakirstu
+rattaille ja Sebastian asetti Heidin korkealle istuinlaudalle, antoi
+hänelle kättä jäähyväisiksi ja muistutti häntä vielä kaikellaisilla
+viittauksilla pitämään silmällä kopan sisällystä, hän ei tahtonut
+käyttää sanoja, sillä ajaja oli vieressä ja Sebastian oli vielä
+tavallistakin varovaisempi tietäessään, että oikeastaan hänen
+velvollisuutensa olisi ollut saattaa lapsi perille.
+
+Ajaja nousi istuinlaudalle Heidin viereen, ja vaunut vierivät eteenpäin
+vuoria kohti. Iloisena siitä, ettei hänen tarvinnut tunturille nousta,
+palasi Sebastian asemahuoneeseen ja istui odottamaan seuraavaa Baseliin
+päin lähtevää junaa.
+
+Mies vaunuilla oli "kylän" leipuri, joka kuljetti jauhosäkkejänsä
+kotiin. Hän ei koskaan ollut nähnyt Heidiä, mutta jokainen "kylässä" oli
+kuullut lapsesta, joka oli viety Tunturisedän luo. Leipuri oli myöskin
+tuntenut Heidin vanhemmat ja hän arvasi heti, että tyttö hänen
+rattaillaan oli lapsi, josta niin paljon oli puhuttu. Häntä ihmetytti
+vain se, että Heidi niin pian palasi takaisin, ja rupesi senvuoksi
+puhuttelemaan häntä seuraavalla tavalla: "Sinä varmaankin olet se lapsi,
+joka oli ylhäällä Tunturisedän, iso-isän luona?"
+
+"Niin olen."
+
+"Onko sinun siis ollut paha olla, koska näin pian palaat pitkältä
+matkaltasi?"
+
+"Ei, ei suinkaan; ei missään ole parempi olla kuin Frankfurtissa."
+
+"Minkätähden sinä sitten kotiin menet?"
+
+"Senvuoksi että herra Sesemann antoi minulle luvan; muuten en suinkaan
+olisi tullut kotiin."
+
+"Pyh, mutta miksi et mieluummin jäänyt sinne, vaikka sinulle
+annettiinkin lupa lähteä kotiin?"
+
+"Sentähden että minä tuhat kertaa mieluummin olen kotona iso-isän luona
+tunturilla, kuin missään muualla maailmassa."
+
+"Ehkä mielesi muuttuu kun pääset sinne", mutisi leipuri; "minua
+kuitenkin kummastuttaa", sanoi hän itsekseen, "tietäneekö hän,
+minkälaista siellä on."
+
+Hän alkoi viheltää eikä sitten puhunut enään mitään koko matkalla. Heidi
+katseli ympärilleen ja rupesi vapisemaan liikutuksesta, sillä hän tunsi
+jokaisen puun tien vieressä ja näki kaukana Falkniss-vuoren huiput,
+jotka katsoivat häneen ikäänkuin ne olisivat tervehtineet häntä vanhana
+tuttavanansa. Heidi vastasi niiden tervehdykseen, ja joka askeleelta,
+jonka he kulkivat, hän tuli yhä levottomammaksi, niin että olisi
+tahtonut hypätä alas rattailta ja juosta voimainsa takaa, kunnes pääsisi
+perille. Hän istui kuitenkin hiljaa ja liikkumatta, vaikka hänen
+jok'ainoa jäsenensä värisi. Nyt päästiin "kylään", kello löi juuri 5.
+Suuri joukko lapsia ja vaimoja kokoontui heti rattaiden ympärille, sillä
+kirstu ja lapsi leipurin vaunuilla olivat herättäneet kaikkien huomiota,
+ja jokainen tahtoi tietää, mistä he tulivat, mihin he olivat matkalla ja
+kenelle he kuuluivat. Kun leipuri oli saanut Heidin rattailta alas,
+sanoi lapsi kiireesti: "Kiitoksia, kyllä iso-isä käy noutamassa
+kirstun", ja tahtoi juosta pois. Mutta häntä pidätettiin joka taholla,
+ja monta eri ääntä kysyi yht'aikaa, jokainen jotakin erityistä. Heidi
+koetti niin tuskallisin katsein päästä heistä irti, että jokainen
+ehdottomasti väistyi hänen tieltänsä ja antoi hänen juosta sanoen toinen
+toisellensa: "Näkeehän sen, miten hän pelkää, ja syytä hänellä onkin."
+Ja sitten ruvettiin taas kertomaan, miten Tunturisetä vuosi vuodelta oli
+tullut yhä äkäisemmäksi, niin että hän mieluimmin olisi tahtonut tappaa
+jokaisen, joka hänen tiellensä sattui, ja että jos lapsiraukalla vain
+jossain maailmassa olisi muuta turvapaikkaa, ei hän suinkaan haluaisi
+sinne ylös. Mutta tässä puuttui leipuri puheeseen ja sanoi tietävänsä
+enemmän kuin kaikki muut. Sitten hän salaperäisesti kertoi, että eräs
+herra oli saattanut lapsen aina Maynfeldiin ja siellä ystävällisesti
+eronnut hänestä, että sama herra oli heti tinkimättä maksanut hänelle,
+leipurille, kuljetuspalkan ja sen lisäksi vielä antanut juomarahaakin,
+ja että hän ylipäänsä saattoi ihan varmasti vakuuttaa, että lapsella oli
+ollut hyvä Frankfurtissa, mutta että Heidi itse oli pyytänyt päästä
+kotiin iso-isän luo.
+
+Tämä sanoma herätti suurta ihmetystä ja levisi heti "kylässä", niin
+ettei sinä iltana ollut ainoatakaan taloa, jossa ei puhuttu siitä, että
+Heidi oli luopunut ylellisestä kodista, ja pyytänyt päästä takaisin
+iso-isänsä luo.
+
+Heidi juoksi "kylästä" vuoriharjannetta ylös niin kiireesti kuin vain
+pääsi; mutta hänen täytyi vähän väliä pysähtyä hengittämään; koppa hänen
+käsivarrellansa oli jokseenkin raskas, ja tie jyrkkeni, kuta ylemmäksi
+hän pääsi. Heidillä oli vain yksi ainoa ajatus: "Istuukohan iso-äiti
+vielä paikallansa rukkinsa takana huoneensa nurkassa, vai lieneekö hän
+sillä aikaa kuollut?" Hän näki majan kaukana notkossa tunturin
+rinteellä. Heidi juoksi vielä kiivaammin, ja yhä kovemmin sykki hänen
+sydämensä. — Hän oli perillä. — Hän vapisi niin, ettei hän ollut saada
+ovea auki — se onnistui kuitenkin — hän juoksi sisään keskelle pientä
+tupaa ja seisoi siinä hengästyneenä saamatta ainoatakaan sanaa
+lausutuksi.
+
+"Ah, hyvä Jumala", kuului huoneen nurkasta, "noin Heidimme juoksi ennen
+sisään, jospa hän kerran vielä tulisi luokseni! Kuka tuli?"
+
+"Tässähän minä olen, iso-äiti, tässä minä olen", huudahti Heidi. syöksyi
+nurkkaa kohden ja lankesi polvilleen iso-äidin eteen, tarttui hänen
+käsiinsä ja käsivarsiinsa, nojautui häneen, vaan ei saanut ilolta enää
+mitään sanotuksi. Tämä tuli iso-äidillekin niin odottamatta, ettei
+hänkään aluksi saanut sanaakaan lausutuksi; mutta sitten silitteli hän
+Heidin kiharaa tukkaa ja sanoi kerta toisensa perästä: "Niin, niin,
+hänen tukkansa se on ja ääni on myöskin hänen, ah, kiitos rakas Jumala,
+kun vielä soit minulle tämän ilon!" Ja iso-äidin sokeista silmistä vieri
+kaksi suurta ilonkyyneltä Heidin kädelle. "Oletko sinä todellakin Heidi,
+siinäkö sinä todellakin olet?"
+
+"Olen, olen minä, iso-äiti" huudahti Heidi vakuuttavasti, "älä nyt enää
+itke, minä olen todellakin täällä ja tulen taas luoksesi joka päivä enkä
+enää koskaan lähde pois, eikä sinun tarvitse moneen aikaan enää syödä
+kovaa leipää, katsopas, iso-äiti, näetkö sinä?"
+
+Ja Heidi otti kopastansa leivän toisensa perästä ja pani kaikki
+kaksitoista iso-äidin syliin.
+
+"Ah lapseni! Ah lapseni! minkä siunaus sinua seuraa", huudahti iso-äiti,
+kun ei leivistä tahtonut loppua tulla, vaan aina tuli vielä leipä toisen
+lisäksi. "Mutta suurin siunaus olet sinä minulle kuitenkin itse,
+lapseni." Sitten silitteli hän taas Heidin kiharaa tukkaa ja kuumia
+poskia ja sanoi jälleen: "Sano vielä sananen, lapseni, sano jotakin,
+että saatan kuulla äänesi."
+
+Heidi kertoi nyt iso-äidille, mitenkä hän oli ollut suuressa tuskassa
+pelätessään, että iso-äiti olisi voinut kuolla sillä aikaa eikä koskaan
+olisi voinutkaan saada valkoisia leipiä, sekä ettei hän koskaan enää
+saisi käydä iso-äidin luona.
+
+Pekan äiti tuli sisään ja seisoi silmänräpäyksen aikaa liikahtamatta.
+Sitten huudahti hän: "Todellakin, Heidi se on, mitenkä se on
+mahdollista?"
+
+Heidi nousi ja antoi hänelle kättä, eikä Briitta voinut kylliksi
+ihmetellä Heidiä.
+
+Hän kiersi Heidin ympäri ja sanoi: "Iso-äiti, jos vaan voisit nähdä,
+miten kaunis leninki Heidillä on, ja miltä hän näyttää, tuskinpa häntä
+enää voi tunteakaan. Ja hattu sulkineen tuolla pöydällä on varmaan
+myöskin sinun? Panehan se päähäsi, että saan nähdä, miltä sinä siinä
+näytät."
+
+"En, minä en sitä huoli", vakuutti Heidi, "sinä voit saada sen, minä en
+sitä enää tarvitse, minulla on vielä omani." Näin sanoen aukaisi Heidi
+punaisen myttysensä ja veti siellä esiin vanhan hattunsa, joka matkalla
+oli vielä saanut muutamia kuhmuja entisten lisäksi. Mutta vähät Heidi
+siitä; hän ei ollut unhoittanut, että iso-isä oli huutanut hänen
+jälkeensä, ettei hän koskaan tahtonut nähdä häntä sulkahatussa; sen
+tähden hän niin huolellisesti oli säilyttänyt hattunsa, hänellähän oli
+aina ollut mielessä lähteä kotiin iso-isän luo. Mutta Briitta sanoi,
+ettei Heidi saisi olla niin ymmärtämätön, olihan hattu erinomaisen hyvä;
+hän ei sitä tahtonut ottaa vastaan; voitaisiinhan se myydä kylän
+opettajan tytölle ja siten saada sangen paljon rahaa, ellei Heidi itse
+tahtonut käyttää sitä. Mutta tyttönen pysyi päätöksessään, hän vei
+hiljaa hattunsa nurkkaan iso-äidin taakse, jossa se oli aivan piilossa.
+Sitten hän riisui kauniin leninkinsä ja sitoi punaisen huivin kaulaansa,
+ja näin alushameessa ja paitahihasillaan hän tarttui iso-äidin käteen ja
+sanoi: "Nyt minun täytyy mennä kotiin iso-isän luo, mutta minä tulen
+huomenna takaisin: hyvää yötä, iso-äiti."
+
+"Niin, tule vaan huomenna takaisin, Heidi, tule taas huomenna", pyysi
+iso-äiti pitäen Heidin kättä omissansa eikä tahtonut voida luopua
+lapsesta.
+
+"Minkä vuoksi sinä riisuit kauniin leninkisi?" kysyi Briitta.
+
+"Sentähden että mieluimmin tahdon tulla iso-isän luo näin, muuten hän
+ehkei enää tunne minua, ethän sinäkään Briitta, ollut tuntea minua."
+
+Briitta saattoi Heidin ulos ovesta ja sanoi siellä hieman
+salaperäisesti: "Leninkisi olisit kyllä voinut pitää ylläsi, kyllä hän
+sentään sinut tuntisi, mutta muuten on parasta, että olet varuillasi,
+sillä Pekka sanoo Tunturisedän tätä nykyä näyttävän vihaiselta ja ettei
+hän enää puhu mitään."
+
+Heidi sanoi hyvää yötä ja astui, koppa käsivarrella, tunturia ylös.
+Ilta-aurinko valaisi viheriän tunturin ja sen yläpuolella loisti
+Cäsaplanan aava lumikenttä. Heidin täytyi joka toisen askeleen perästä
+pysähtyä ja katsoa taakseen, sillä korkeat vuoret olivat hänen
+takanansa. — Juuri nyt lankesi punaisia säteitä hänen edessään olevalle
+ruoholle, hän kääntyi taas — niin ihanana ei hän ollut näköalaa voinut
+säilyttää muistissaan eikä nähdä unissaankaan. — Falknissin huiput
+leimusivat taivasta vasten, Cäsaplanan valkea lumikenttä hehkui ja
+ruusuiset pilvet kulkivat sen yli. Tunturiruoho vuoren huipulla säkenöi
+ja kimalteli, ja laaksoon levisi niin pitkältä kuin silmä kannatti
+kultainen loiste. Heidi seisoi keskellä kaikkea tätä ihanuutta; ilosta
+ja onnesta valuivat kirkkaat kyyneleet hänen poskillensa ja hänen täytyi
+liittää kätensä ristiin, nostaa silmänsä taivasta kohden ja ääneensä
+kiittää rakasta Jumalaa, joka taas oli antanut hänen päästä kotiin, ja
+että kaikki täällä vielä oli niin kaunista, vieläpä paljon ihanampaa,
+kuin hän oli muistanut, ja että kaikki tämä jälleen oli hänen. — Heidi
+oli niin rikas ja onnellinen tässä luonnon ihanuudessa, ettei hän
+löytänyt kyllin sanoja kiittääkseen Jumalaa. Vasta sitten kun valo
+yltympärillä oli sammunut, saattoi hän liikahtaa paikaltaan; mutta
+sitten hän juoksi sitä nopeammin, niin että hän ennen pitkää näki
+kuusten latvat katon yläpuolella, sitten katon, sitten koko majan ja sen
+edustalla iso-isän, joka istui lavitsalla tupakoiden, ja hongat
+heiluivat hiljalleen majan yli ja humisivat iltatuulessa. Hän juoksi
+vielä kiivaammin ja ennenkuin Tunturisetä oikein ennätti nähdä, mikä
+sieltä tuli, syöksyi lapsi esiin, heitti koppansa maahan ja halasi
+vanhusta; liikutuksesta ei hän saanut mitään muuta sanotuksi kuin kerta
+toisensa jälkeen huudetuksi: "Iso-isä! iso-isä! iso-isä! iso-isä!"
+
+Iso-isä ei myöskään sanonut mitään. Ensi kerran moneen vuoteen hänen
+silmänsä kyyneltyivät, hän pyyhki niitä kädellänsä. Sitten hän irroitti
+lapsen käsivarren kaulastansa, asetti tytön polvilleen ja silmäili häntä
+hetkisen: "Vai tulit sinä jälleen kotiin, Heidi", sanoi hän sitten,
+"mitä se merkitsee? Erinomaisen ylpeältä sinä et näytä, ovatko he
+lähettäneet sinut pois?"
+
+"Oi ei, iso-isä", sanoi Heidi vilkkaasti, "sitä et sinä, iso-isä, saa
+luulla, kaikki olivat niin hyviä, Klara ja mummo ja herra Sesemann;
+mutta, iso-isä, minä en saanut mitään rauhaa, ennenkuin taas pääsin
+kotiin, ja monasti luulin ihan nääntyväni, niin minua tuskastutti; mutta
+minä en suinkaan valittanut, sillä se olisi ollut kiittämätöntä. Mutta
+sitten, yht'äkkiä eräänä aamuna huusi herra Sesemann minut luoksensa
+ihan varhain — minä luulen, että herra tohtori oli siihen syynä —
+mutta se seisoo varmaankin kirjeessä." — Heidi hypähti alas, toi
+kopastaan kirjeen ja käärön ja laski molemmat iso-isän käteen.
+
+"Tämä on sinulle", sanoi iso-isä ja asetti käärön lavitsalle viereensä.
+Sitten hän avasi kirjeen ja luki sen; sanaakaan lausumatta pisti hän sen
+taskuunsa.
+
+"Luuletko, että sinulle vielä maistuu maito minun kanssani. Heidi?"
+kysyi hän ottaen lasta kädestä käydäkseen majaan. "Mutta ota rahasi
+tuolta, niillä voit ostaa itsellesi kokonaisen vuoteen, ja vaatteita
+moneksi vuodeksi."
+
+"Minä en niitä suinkaan tarvitse, iso-isä", vakuutti Heidi, "onhan
+minulla jo vuode ja vaatteita on Klara pannut niin paljon mukaani, etten
+koskaan tarvitse niitä."
+
+"Ota, ota ja vie kaappiin. Joskus maailmassa niitä vielä tarvitset."
+
+Heidi totteli ja hyppäsi sitten iso-isän jäljessä majaan, jossa hän
+iloissaan siitä, kun hän näki taas kaikki rakkaat paikat, juoksi joka
+soppeen ja portaita ylös parvelle, mutta siellä hän yht'äkkiä pysähtyi
+ja huusi hämmästyneenä: "Oi, iso-isä, minulla ei enää olekaan vuodetta!"
+
+"Kyllähän sen taas saat", kuului alhaalta, "enhän tiennyt sinun tulevan
+takaisin kotiin, tule nyt juomaan maitoa!"
+
+Heidi astui alas ja istui korkealle tuolilleen entiselle paikallensa,
+tarttui kuppiinsa ja joi niin ahnaasti, ikäänkuin hänelle ei koskaan
+olisi semmoista herkkua tarjottu, ja kun hän syvästi hengittäen laski
+kupin pöydälle, sanoi hän: "Ei sentään mikään muu maailmassa ole niin
+hyvää kuin maito täällä meillä, iso-isä."
+
+Ulkoa kuului kimakka vihellys; kuin salama syöksyi Heidi ovesta ulos,
+koko vuohilauma tuli hypäten ja juosten ja kirmaillen tunturin rinnettä
+alas ja Pekka keskellä joukkoa. Kun hän näki Heidin, jäi hän seisomaan
+paikallensa kuin maahan juurtunut ja tuijotti sanatonna häneen. Heidi
+huusi: "Hyvää iltaa, Pekka", ja juoksi keskelle laumaa: "Vieno! Pikku!
+tunnetteko minut vielä?" ja vuohet varmaan heti tunsivat hänen äänensä,
+sillä ne hankasivat päätään häntä vasten ja alkoivat innokkaasti määkyä
+ilosta. Heidi kutsui niitä kutakin nimeltä, ja ne juoksivat kuin
+vimmatut toistensa ohi päästäksensä hänen luokseen; kärsimätön Lieto
+hyppäsi korkealle ja kahden muun vuohen yli päästäksensä lähelle, ja
+arka Lumikkokin oli niin rohkea, että se itsepintaisesti sysäsi syrjään
+suuren Turkkilaisen, joka kummastuneena niin tavattomasta röyhkeydestä
+kohotti partansa ilmaan, siten osoittaaksensa, kuka hän oli.
+
+Heidi oli ihan haltioissaan saatuansa takaisin entiset seuralaisensa,
+hän syleili uudestaan ja uudestaan pientä siroa Lumikkoa, silitteli
+vilkasta Lietoa; ja vuohet kaikessa ystävyydessä sysäsivät
+hyväilemisillään hänet sinne tänne laumassa, kunnes hän joutui Pekan
+läheisyyteen, joka aina vain seisoi samassa paikassa.
+
+"Tulepas nyt tänne, Pekka, ja sanohan toki minulle hyvää iltaa!" huusi
+Heidi hänelle.
+
+"Oletko sinä tullut takaisin?" sai Pekka viimeinkin kummastuksella
+lausutuksi; hän lähestyi sitten Heidiä ja tarttui hänen käteensä, joka
+jo kauan oli ollut hänelle ojennettuna, sitten hän kysyi niinkuin aina
+ennenkin kotiin päin palatessaan iltasin: "Tuletko huomenna taas
+mukaan?"
+
+"Huomenna en, mutta ylihuomenna ehkä, sillä huomennahan minun täytyy
+mennä iso-äidin luo."
+
+"Se on hyvä, että tulit kotiin", sanoi Pekka ja väänteli jos jollakin
+lailla kasvojaan äärettömästä mielihyvästä. Sitten hän teki lähtöä,
+mutta niin vaikeaksi kuin nyt se ei koskaan ennen ollut hänelle käynyt;
+kun hän houkutuksilla ja uhkauksilla viimeinkin sai vuohensa kootuiksi
+ympärilleen, ja Heidi, toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun pään päälle
+laskettuna, käveli majaa kohden, kääntyivät kaikki vuohet vielä kerran
+takaisin ja juoksivat hänen jälkeensä. Heidin täytyi vuohinensa mennä
+omettaan ja sulkea ovi, muuten ei Pekka koskaan olisi päässyt pois
+laumoinensa. Kun Heidi tuli takaisin majaan, näki hän vuoteensa taas
+kunnossa, kauniina ja korkeana. Nuori heinä tuoksui hyvältä, ja iso-isä
+oli heinien ylitse levittänyt puhtaat lakanat. Heidi läksi suurella
+mielihyvällä levolle ja nukkui niin suloisesti, ettei hän yhteen vuoteen
+ollut niin nukkunut. Yön kuluessa nousi iso-isä ainakin kymmenen kertaa
+vuoteeltaan ja astui portaita ylös parvelle kuunnellen tarkasti,
+nukkuiko Heidi ja oliko hänen unensa rauhallinen. Hän koetti vielä
+kerran, sulkivatko heinät, joilla hän oli tukkinut luukun seinässä,
+tarkasti sen, sillä tästä lähtien ei kuun valo enää saanut päästä
+sisään. Mutta Heidi nukkui yhteen jaksoon eikä liikkunut askeltakaan
+enää unissaan, sillä hänen suuri palava toivonsa oli täytetty; hän oli
+nähnyt vuoret ilta-auringon loisteessa, hän oli kuullut honkien
+humisevan, hän oli jälleen kotonansa tunturilla. —
+
+
+
+
+NELJÄSTOISTA LUKU.
+
+Pyhänä, kun kirkonkelloja soitetaan.
+
+
+Heidi seisoi tuulessa heiluvien honkien alla odottamassa iso-isää, joka
+aikoi käydä "kylässä" noutamassa Heidin arkkua, sillä aikaa kuin
+tyttönen kävisi iso-äitiä tervehtimässä. Lapsi tuskin enää jaksoi
+odottaa sitä hetkeä, jona hän taas tapaisi iso-äidin ja saisi kuulla
+miten leivät olivat hänelle maistuneet, mutta toiselta puolen ei aika
+kuitenkaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä hän ei saanut kyllikseen
+kotoisen luonnon sävelistä, honkien huminasta eikä vihannan nurmikon ja
+kullankeltaisten kukkien tuoksusta ja välkkeestä.
+
+Iso-isä tuli ulos majasta, katsoi kerran vielä ympärillensä joka
+suunnalle ja sanoi sitten tyytyväisesti: "No niin, nyt voimme mennä."
+
+Sillä tänään oli lauvantai ja sinä päivänä Tunturisetä puhdisti ja
+järjesti joka paikan, majan, ometan ja koko ympäristön, se oli hänen
+tapansa, ja tänään oli hän toimittanut sen aamupäivällä ollaksensa
+päivällisen jäljestä valmis seuraamaan Heidiä ja kun hän nyt katsahti
+ympärillensä, huomasi hän kaiken olevan hyvin. — Vuohi-Pekan mökin
+luona erosivat he toisistansa ja Heidi juoksi sisään. Iso-äiti oli jo
+tuntenut hänen askeleensa ja huusi ystävällisesti hänelle vastaan:
+"Tuletko, lapseni! Tuletko sinä taas?"
+
+Sitten otti hän Heidin käden omiinsa ja piti siitä kiinteästi kiinni,
+sillä hän pelkäsi yhä vielä, että joku voisi riistää lapsen häneltä.
+Sitten täytyi isoäidin kertoa, miltä leivät olivat hänestä maistuneet,
+ja hän sanoi, että ne olivat olleet niin ravitsevat, että hän tänään oli
+paremmissa voimissa kuin moneen aikaan, ja Pekan äiti lisäsi siihen,
+että iso-äiti oli pelännyt niiden loppuvan liian pian eikä senvuoksi
+uskaltanut syödä enempää kuin yhden eilen ja tänään yhteensä, ja että
+hän varmaankin voimistuisi, jos hän noin viikon ajan suostuisi syömään
+joka päivä kokonaisen leivän. Heidi kuunteli Briittaa tarkasti ja vaipui
+vähäksi aikaa ajatuksiinsa. Vihdoin keksi hän keinon: "Minä tiedän jo,
+mitä teen, isoäiti", sanoi hän iloissaan, "minä kirjoitan kirjeen
+Klaralle, niin hän lähettää toisen verran tai kaksikin kertaa niin monta
+leipää lisään, sillä minulla oli itselläni koko joukko samanlaisia
+laatikossani, ja kun ne otettiin minulta pois, lupasi Klara antaa yhtä
+monta sijaan ja sen hän kyllä tekeekin."
+
+"Hyvä Jumala", sanoi Briitta, "tarkoitus kyllä on hyvä; mutta
+ajattelepas, että ne kuivettuvat. Jos silloin tällöin olisi joku ropo
+liikenemään, niin niitä kyllä saisi alhaalla 'kylässä' leipurilta; mutta
+minulla tuskin on varaa ostaa ruisleipää."
+
+Heidin kasvot loistivat ilosta: "Oi, minulla on hirmuisen paljon rahaa,
+iso-äiti!" huudahti hän riemuiten ja hypähti korkealle ilosta, "nyt minä
+tiedän, mitä minä niillä teen, joka ainoa päivä sinun pitää saada tuore
+leipä ja pyhänä kaksi ja Pekka saa käydä noutamassa niitä 'kylästä'."
+
+"Ei, ei lapseni", epäsi iso-äiti, "sitä sinä et suinkaan saa tehdä,
+rahojasi et sinä ole sitä varten saanut, sinun pitää antaa ne
+iso-isälle, niin hän määrää, mihin ne ovat käytettävät."
+
+Mutta Heidi ei antanut häiritä iloaan; hän riemuitsi ja hyppeli ympäri
+tupaa huudahtaen kerta toisensa jälkeen: "Nyt iso-äiti saa leivän joka
+päivä ja voimistuu ja tulee ihan terveeksi, ja — voi isoäiti", huusi
+hän uudella ihastuksella, "sinä varmaankin taas tulet näkeväksi, ehkä
+siihen vain on syynä sinun voimattomuutesi."
+
+Iso-äiti oli ääneti, hän ei hennonut häiritä lapsen iloa. Sinne tänne
+juostessaan sattui Heidi näkemään iso-äidin vanhan laulukirjan ja siitä
+juolahti uusi, iloinen ajatus hänen mieleensä; "Iso-äiti, nyt minä osaan
+lukeakin varsin hyvin, luenko minä sinulle jonkun laulun vanhasta
+kirjastasi?"
+
+"Oi lue", pyysi iso-äiti iloissaan odottamattomasta ehdotuksesta;
+"tahdotko sinä todellakin lukea, lapseni, tahdotko?"
+
+Heidi oli kiivennyt tuolille ja ottanut alas kirjan, jota paksu
+pölypilvi seurasi, sillä kirja oli kauan ollut käyttämättä hyllyllä.
+Heidi puhdisti sen ja istui sitten jakkaralle likelle iso-äitiä ja
+kysyi, mitä hänen piti lukea.
+
+"Mitä vain tahdot, lapseni, mitä vain tahdot", iso-äiti siirsi rukkinsa
+vähän syrjään ja odotti hartaasti.
+
+Heidi käänteli lehtiä ja luki ensin hiljaa itsekseen sieltä täältä:
+"Tässä seisoo jotakin auringosta, minä luen se sinulle, iso-äiti." Ja
+Heidi alotti, ja jota enemmän hän luki, sitä enemmän hän itsekin
+innostui ja sitä lämpimämmin hän myös luki:
+
+    "Oi päivyt kulta,
+    Täynn' onnen tulta,
+    Sä kukkuloille
+    Ja nurmikoille
+    Luot ihmevalosi virvoittavan.
+
+    Mun ruumiin' riutui
+    Ja maahan vaipui;
+    Vaan elpyneenä
+    Ja iloisena
+    Kasvoni jälleen luon taivahasen.
+
+    Sun ihmetyösi
+    Siell' silmän' löysi,
+    Ne kunniakses'
+    Loit, osoitukseks',
+    Ett' on sun voimasi uupumaton.
+
+    Ja johon sitten
+    Luo hurskahitten
+    Surusta la'annut
+    Ja rauhan saanut
+    Ikuinen henkeni kohoaapi.
+
+    Jumala suuri
+    On väkevä juuri,
+    Sanansa syvä,
+    Tahtonsa pyhä
+    Ain' iäisyytehen perustuvat.
+
+    Armonsa aina
+    Lohtua lainaa;
+    Mieleni nurjan.
+    Sydämen kurjan
+    Puhtaaks' ja uudeksi aivan se luo.
+
+    Risti ja vaivat
+    Ne katoavat;
+    Asettuu hyrskyt,
+    Tyyntyypi myrskyt,
+    Aurinko uudet tuo toivehet taas.
+
+    Ilot ja uuden
+    Onnellisuuden
+    Jumala armas
+    Antaapi taivaass',
+    Mieleni sinne jo nyt ylenee."
+
+Iso-äiti istui hiljaa, kädet ristissä ja selittämätön ilon loiste,
+semmoinen, jota Heidi ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt, kuvastui
+hänen kasvoillaan, vaikka kyyneleet valuivat hänen poskillensa. Kun
+Heidi vaikeni, pyysi hän: "Oi vielä kerran, Heidi, lue se vielä kerran
+minulle:
+
+    "Risti ja vaivat
+    Ne katoavat —"
+
+Ja lapsi alotti uudestaan ja luki omituisella ilolla hartaasti ja
+toivossa:
+
+    "Risti ja vaivat
+    Ne katoavat;
+    Asettuu hyrskyt,
+    Tyyntyypi myrskyt,
+    Aurinko uudet tuo toivehet taas.
+
+    Ilon ja uuden
+    Onnellisuuden
+    Jumala armas
+    Antaapi taivaass',
+    Mieleni sinne jo nyt ylenee."
+
+"Oi Heidi, se valaisee! se valaisee sydäntäni! Oi minkä hyvän sinä
+minulle olet tänään tehnyt, Heidi!"
+
+Kerta toisensa jälkeen iso-äiti lausui ilon ja lohdutuksen sanoja, ja
+Heidinkin kasvot loistivat ilosta, hän vain katsoi ja katsoi iso-äitiin,
+joka kiitollisesti kohotti päänsä taivasta kohti, ikäänkuin hän jo olisi
+uusilla kirkkailla silmillä nähnyt Jumalan kirkkaan taivaan. Sellaisena
+ei lapsi ollut häntä koskaan ennen nähnyt.
+
+Ikkunaan koputettiin ja Heidi näki ulkona iso-isän, joka viittasi häntä
+tulemaan kotiin. Hän totteli heti, mutta ennätti kuitenkin vakuuttaa
+tulevansa huomenna takaisin, ja jos hän Pekan kanssa menisikin
+laitumelle, palaisi hän kuitenkin jo puolen päivän aikana, sillä se,
+että hän nyt taisi ilahduttaa iso-äidin sydäntä, oli Heidille suurin
+onni, vielä paljon suurempi kuin kesäisen päivän viettäminen kukkasien
+ja vuohien seurassa. Briitta juoksi hänen jälkeensä ovelle ja vei
+Heidille mekon ja hatun, jotta hän ottaisi ne mukanansa. Mekon hän otti
+käsivarrellensa, sillä hän ajatteli, että iso-isä jo tunsi hänet, mutta
+hatun hän laski itsepintaisesti luotaan. Briitta saisi kyllä pitää sen,
+Heidi ei sitä koskaan, ei koskaan panisi päähänsä. — Heidin sydän oli
+niin täynnä, että hänen heti täytyi ruveta iso-isälle kertomaan, miten
+iloinen hän oli siitä, että alhaalla "kylässä" saattoi ostaa vehnäleipää
+iso-äidille, kun vain oli rahaa, ja että iso-äidistä äkkiä oli tuntunut
+niin valoisalta ja hyvältä, kun Heidi oli hänelle lukenut, ja kun hän
+oli lopettanut kertomuksensa, alkoi hän taas alusta ja sanoi
+luottamuksella: "Eikö niin, iso-isä, vaikkei iso-äiti tahdokaan, niin
+sinä kuitenkin annat minulle kaiken rahan tuosta kääröstä, ja minä annan
+siitä joka arkipäivä yhden rahan ja pyhänä kaksi Pekalle, jotta hän
+niillä ostaisi leipää 'kylästä'."
+
+"Mutta vuode, Heidi", sanoi iso-isä, "oikea vuode olisi sinulle tarpeen
+ja sittenkin jää vielä rahaa moneksi leiväksi." —
+
+Mutta Heidi ei antanut iso-isälleen rauhaa; hän vakuutti, että hän
+nukkui paljon paremmin heinillä kuin milloinkaan patjavuoteellaan
+Frankfurtissa, ja rukoili niin hartaasti ja lakkaamatta iso-isää
+suostumaan hänen pyyntöönsä, että iso-isä viimein sanoi: "Rahat ovat
+sinun ja sinä saat tehdä niillä, mitä tahdot. — Monta vuotta voit
+niillä ostaa Leipää iso-äidille."
+
+Heidi riemuitsi: "Heleijaa! Nyt ei iso-äidin tarvitse koskaan enää syödä
+kovaa hapanta leipää, ja voi, iso-isä, nyt on kaikki niin hyvin, kuin ei
+meillä vielä eläessämme ole ollut!" Ja Heidi hypähti korkealle ja
+riemuitsi kuin taivaan lintu. Mutta yht'äkkiä hän muuttui taas vakavaksi
+ja sanoi: "Oi, jos nyt rakas Jumala olisi heti antanut sen tapahtua,
+niinkuin minä niin hartaasti halusin, niin ei kaikki nyt olisikaan näin
+hyvin, minä olisin heti tullut kotiin ja minulla olisi ollut iso-äidille
+vain muutama leipä, enkä olisi osannut lukea, josta iso-äidillä on niin
+paljon iloa; mutta rakas Jumala on antanut kaiken käydä paljoa paremmin,
+kuin minä ymmärsin toivoakaan; mummo sanoi sen minulle, ja nyt kaikki
+onkin niin tapahtunut. Oi kuinka iloinen olen siitä, ettei rakas Jumala
+myöntynyt silloin, kun minä vaikeroin! Mutta nyt minä tahdon aina
+rukoilla, niinkuin mummo käski, ja aina kiittää Häntä, ja jollei Hän
+aina anna tapahtua, niinkuin minä olen rukoillut, niin tahdon ajatella:
+nyt käy varmaan taas niinkuin Frankfurtissa, Jumalalla on jotain
+parempaa minulle mielessä. Mutta nyt rukoilemme joka päivä, iso-isä,
+eikö niin, emmekä koskaan enää unhoita sitä, ettei rakas Jumalakaan
+unhottaisi meitä?"
+
+"Mutta jollemme sittenkään rukoilisi", mutisi iso-isä.
+
+"Oi, meidän käy silloin huonosti, sillä rakas Jumala unhoittaa meidät ja
+antaa meidän mennä omia teitämme ja jos sitten käy onnettomasti ja
+vaikeroimme, niin ei kukaan ihminen sääli meitä, vaan kaikki sanovat:
+'Itsehän hän on ensin luopunut Jumalasta, joka olisi voinut häntä
+auttaa, ja nyt rakas Jumala myös hylkää hänet'."
+
+"Se on totta, Heidi, keneltä olet sen kuullut?"
+
+"Mummolla, hän on minulle kaikki selittänyt."
+
+Iso-isä kulki vähän matkaa ääneti, sitten sanoi hän itsekseen omissa
+ajatuksissaan: "Ja kun kerran niin on, silloin se siksi jää; takaisin ei
+kukaan pääse ja kenen Herra Jumala on unhoittanut, sen hän on
+unhoittanut."
+
+"Oi. iso-isä, ei niin, hän pääsee takaisin, sen on mummo myöskin
+selittänyt, silloin käypi niinkuin minun kirjani kauniissa
+kertomuksessa. Sinähän et tosin tiedä mitenkä; mutta pian me olemme
+kotona ja silloin saat kuulla, kuinka kaunis se kertomus on."
+
+Heidi joudutti askeleitansa, hän astui yhä reippaammin viimeistä
+pengertä ylös — ja tuskin he olivat perillä, kun Heidi jo irtaantui
+iso-isän kädestä ja juoksi majaan. Iso-isä laski selästään kopan, johon
+hän oli tyhjentänyt puolet kirstun sisällöstä, sillä koko kirstu olisi
+ollut liian raskas kantaa. Sitten hän istahti miettiväisenä
+lavitsalleen. Heidi tuli taas ulos kirja kainalossa.
+
+"Kas se on oikein, iso-isä, että sinä jo istut siinä", ja yhdellä
+hyppäyksellä oli Heidi hänen luonaan ja oli jo avannut kirjansa, sillä
+hän oli niin monasti lukenut saman kertomuksen, että kirja itsestään
+aukeni siltä kohdalta. Nyt Heidi luki suurella osanotolla pojasta, joka
+isänsä kodissa oli ollut onnellinen. Hän seisoi ulkona kedolla, jolla
+hänen isänsä kauniit lehmät ja lampaat kävivät laitumella. Kauniiseen
+viittaansa verhottuna ja paimen-sauvaansa nojaten hän ihaili
+auringonlaskua, niinkuin kaikki näkyi kuvasta. Mutta yht'äkkiä hän
+tahtoi tulla itsenäiseksi; hän vaati isältänsä koko perintönsä ja läksi
+pois ja tuhlasi sen. Kun hänellä ei enää ollut mitään, täytyi hänen
+ruveta erään talonpojan palvelijaksi ja paimensi hänen sikojansa. Hänen
+vaatteensa olivat kuluneet repaleiksi, ja ravinnokseen sai hän
+ainoastaan niukalta samaa ruokaa kuin siat. Silloin hän muisti, kuinka
+hyvä hänen oli ollut isänsä luona, kuinka hyvä isä oli ollut hänelle ja
+kuinka kiittämätön hän itse oli ollut isällensä, ja hänen täytyi itkeä
+katumuksesta ja koti-ikävästä. Ja hän ajatteli: minä menen isäni luo,
+pyydän häneltä anteeksi ja sanon hänelle: "Minä en ole ansainnut olla
+sinun poikasi, ota minut sun palvelijaksesi." — Ja kun hän lähestyi
+isänsä huonetta, näki isä hänet jo kaukaa ja juoksi häntä vastaan. —
+"Mitä sinä nyt luulet, iso-isä?" keskeytti Heidi lukemisensa; "nyt sinä
+luulet, että isä vielä on suutuksissaan ja sanoo hänelle: 'Sanoinhan
+minä sen!?' Kuule nyt, mitä seuraa: 'Ja isä sääli häntä, syleili ja
+suuteli häntä, ja poika sanoi: 'Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta
+vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ole mahdollinen sinun pojaksesi
+kutsuttaa.' Mutta isä sanoi palvelijoillensa: 'Tuokaa tänne parhaat
+vaatteet ja pukekaa hänen yllensä, ja antakaa sormus hänen sormeensa ja
+kengät hänen jalkoihinsa. Ja tuokaa syötetty vasikka ja tappakaa se, ja
+syökäämme ja riemuitkaamme; sillä tämä minun poikani oli kuollut ja
+virkosi jälleen, hän oli kadonnut, ja on taas löydetty.' Ja he rupesivat
+riemuitsemaan."
+
+"Eikö se ole ihana kertomus, iso-isä?" kysyi Heidi, kun tämä yhä vielä
+oli vaiti eikä, niinkuin lapsi oli odottanut, iloinnut eikä ihmetellyt
+sitä.
+
+"On, Heidi, se on ihana kertomus", sanoi iso-isä, mutta hän oli niin
+vakavan näköinen, että Heidi taas vaikeni ja rupesi ääneti katselemaan
+kuviansa. Kerran hän vielä asetti kirjan iso-isänsä eteen ja sanoi:
+"Katso, miten hyvä hänen on olla", osottaen sormellaan kotia palanneen
+kuvaa, missä tämä seisoi uusissa vaatteissaan isänsä luona hänen
+rakastettuna poikanansa.
+
+Pari tuntia myöhemmin, kun Heidi jo oli syvään uneen vaipunut, nousi
+iso-isä pieniä portaita ylös parvelle; hän asetti lamppunsa likelle
+Heidin vuodetta, kuitenkin niin, ettei sen valo osunut nukkuvan lapsen
+kasvoille. Heidi lepäsi siinä kädet ristissä eikä suinkaan ollut
+unhoittanut rukoilla, sillä rauhan ja autuuden tunne lepäsi hänen
+ruusuisilla kasvoillansa. Se mahtoi liikuttaa iso-isää, sillä hän seisoi
+siinä kauan, kauan ja katseli taukoamatta nukkuvaa lasta. Hänkin pani
+kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen, pää kumarruksissa: "Isä, minä olen
+syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäs, enkä ole mahdollinen
+sinun pojaksesi kutsuttaa!" Ja kaksi suurta kyyneltä vieri vanhuksen
+poskia alas.
+
+Muutamia tuntia sen jälkeen, heti päivän koittaessa, seisoi Tunturisetä
+jo majansa edustalla ja katseli iloisin silmin ympärillensä.
+Sunnuntaiaamun loiste säteili vuorilla ja laaksoissa. Alhaalta laaksosta
+kajahtelivat aikaisimmat aamukellot, ja ylhäällä hongissa lauloivat
+linnut iloisia aamulaulujansa.
+
+Iso-isä meni tupaan takaisin. "Tule Heidi!" huusi hän sieltä ylös
+parvelle, "päivä on jo noussut! Pue paras puku yllesi, niin menemme
+kirkkoon."
+
+Heidi ei vitkastellut, se ei ollut mikään tavallinen kutsu, sitä hänen
+täytyi kiireesti noudattaa. Hetkisen kuluttua hän juoksi jo alas
+puettuna kauniiseen frankfurtilaiseen pukuunsa, mutta pysähtyi suuresti
+kummastuneena iso-isänsä eteen. "Oi, iso-isä, tuommoisena minä en
+koskaan ole sinua nähnyt", sai hän viimeinkin sanotuksi, "etkä sinä
+koskaan ole käyttänyt kaunista hopeanappista takkiasi, voi kuinka kaunis
+sinä olet pyhäpuvussasi."
+
+Vanhus silmäili ystävällisesti hymyillen lasta ja sanoi: "Niin sinäkin
+olet: tule nyt." Hän otti Heidiä kädestä ja niin kulkivat he yhdessä
+tunturilta alas. —
+
+Joka taholta kajahtelivat kellojen heleät äänet heitä vastaan ja yhä
+soinnukkaammin ja raikkaammin, kuta edemmäksi he tulivat. Heidi kuunteli
+ihastuksella ja sanoi: "Kuuletko niitä, iso-isä? Nyt on aivankuin
+suurena juhlana."
+
+Alhaalla oli kaikki kylän väki jo kirkossa. He olivat juuri alottaneet
+virren, kun iso-isä Heidin kanssa astui kirkkoon ja istui viimeiselle
+penkille. Mutta se, joka istui häntä lähinnä, nykäsi kyynärpäällään
+naapuriansa ja sanoi: "Oletko sinä huomannut, että Tunturisetä on
+kirkossa!"
+
+Ja naapuri nykäsi taas vuorostaan seuraavaa, niin että ennen pitkää joka
+taholta kuiskailtiin: "Tunturisetä! Tunturisetä!" ja melkein jokaisen
+naisen täytyi kääntää päätään ja useimmat heistä sekaantuivat hiukan
+säveleestä, niin että lukkarin oli sangen vaikea johtaa laulua. Mutta
+kun pappi sitten alotti saarnansa, katosi hajamielisyys taas kokonaan,
+sillä hänen sanoissaan ilmeni niin harrasta kiitoksen ja ylistyksen
+tunnetta, että se valtasi koko seurakunnankin, niin että jokaisesta
+läsnäolijasta tuntui siltä, kuin joku suuri ilo olisi hänelle
+tapahtunut. Kun jumalanpalvelus oli loppunut, poistui Tunturisetä
+kirkosta taluttaen lasta kädestä ja suuntasi askeleensa pappilaa kohden,
+ja kaikki, jotka seurasivat häntä, ja ne, jotka ennen häntä olivat
+ulkona, katsoivat hänen jälkeensä ja useimmat kävelivät samaan suutaan
+hänen kanssansa nähdäksensä, menisikö hän todellakin pappilaan, ja sen
+hän tekikin. Silloin kokoontuivat kaikki ryhmiin ja keskustelivat
+kiihkeästi päivän tavattomasta tapauksesta, Tunturisedän
+kirkonkäynnistä, ja katsoivat levottomina pappilaan päin nähdäksensä,
+palaisiko Tunturisetä sieltä vihoissaan ja kiukuissaan, vaiko papin
+ystävänä, sillä he eivät ensinkään tienneet, mistä syystä vanhus oli
+tullut alas tunturilta ja mitä hän sillä oikeastaan tarkoitti.
+
+Mutta useimpien mielipide oli kuitenkin muuttunut jo hänen eduksensa ja
+he sanoivat toinen toisillensa: "Ei suinkaan Tunturisetä ole niin paha
+kuin sanotaan; näkeehän sen heti, miten hellästi hän pitää pienokaista
+kädestä." Ja toinen taas vastasi: "Senhän minä aina olen sanonut, eikä
+hän papinkaan luokse menisi, jos hän olisi perin paha; silloinhan hänen
+täytyisi pelätä, ihmiset liioittelevat niin usein." Ja leipuri sanoi:
+"Minähän sen kuitenkin kaikkein ensimmäiseksi sanoin; milloinka
+pienoinen lapsi, jolla on ruokaa ja juomaa ja kaikkea hyvää, mitä hän
+tahtoo ja toivoo, jättää sen kaiken ja halajaa takaisin iso-isän luo,
+jos tämä on paha ja hurja, niin että lapsen täytyisi pelätä häntä?" Ja
+niin sai suopeampi mieliala yhä suuremman vallan heissä, kun naisetkin
+saapuivat seuraan ja kertoivat, mitä olivat kuulleet Vuohi-Pekan
+Briitalta ja iso-äidiltä, ja heidän puheistaan päättäen oli Tunturisetä
+ihan toisenlainen kuin yleisesti tähän asti oli luultu, niin että
+kokoontuneista tuntui pikemmin siltä, kuin he olisivat seisoneet siinä
+odottamassa vanhaa kauan kaivattua ystävää toivottaakseen hänet
+tervetulleeksi. —
+
+Sillä aikaa oli Tunturisetä tullut pastorin lukuhuoneen ovelle ja
+kolkuttanut. Herra pastori aukaisi ja astui vilkkaasti häntä vastaan
+eikä ensinkään näyttänyt kummastuneelta, niinkuin olisi voinut luulla,
+vaan ikään kuin hän olisi odottanut häntä; Tunturisedän kirkossa-olo ei
+varmaankaan ollut jäänyt herra pastorilla huomaamalta. Hän tarttui
+vanhuksen käteen ja pudisti sitä useamman kerran niin sydämellisesti,
+ettei Tunturisetä aluksi saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hän ei ollut
+odottanut noin ystävällistä vastaanottoa. Hän tointui kuitenkin taas ja
+sanoi: "Minä tulen pyytämään, että herra pastori olisi hyvä ja unohtaisi
+ne sanat, jotka lausuin tunturilla, ettekä enää lukisi sitä minulle
+viaksi, vaikka silloin vastustin teidän neuvoanne. Te olitte oikeassa,
+herra pastori, ja minä olin väärässä, mutta nyt minä tahdon seurata
+teidän neuvoanne ja muuttaa talveksi alas 'kylään', sillä tämä lapsi on
+arka, ja kova vuoden aika tunturilla on hänelle liian rasittavaa, ja jos
+ihmiset täällä katsoisivatkin minuun vähän karsaasti niinkuin sellaista,
+johon ei ole luottamista, niin en ole parempaa ansainnutkaan, mutta
+ettehän te, herra pastori, sitä kuitenkaan tee?"
+
+Ystävällisen papin silmät loistivat ilosta, hän otti vielä kerran
+vanhuksen käden omaansa ja sanoi liikutettuna: "Naapuri, te olette ollut
+parhaimmassa kirkossa jo ennen, kuin tulitte tänne minun kirkkooni; olen
+siitä iloinen! Eikä teidän tarvitse katua, että jälleen tahdotte tulla
+tänne ja elää meidän kanssamme. Minun luokseni olette rakkaana ystävänä
+ja naapurina aina tervetullut ja minä aion viettää monta talvi-iltaa
+iloisesti teidän luonanne, sillä teidän seuranne on minulle arvokas ja
+rakas, ja pienokaiselle tulemme myöskin hankkimaan hyviä ystäviä." Herra
+pastori laski ystävällisesti kätensä Heidin tummille kiharille ja
+talutti häntä kädestä, saattaessaan iso-isää ulos portaille, ja vasta
+siellä hän hyvästeli heitä, niin että koko heidän ympärillään seisova
+kansa saattoi nähdä, miten herra pastori aina uudelleen ja uudelleen
+puristi Tunturisedän kättä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen paras
+ystävänsä, josta hän tuskin saattoi erota. Tuskin oli pappi siis
+sulkenut oven jälkeensä, kun koko seurakunta riensi Tunturisetää
+vastaan, jokainen tahtoi olla ensimmäinen, ja niin monta kättä
+ojennettiin hänelle yht'aikaa, ettei hän tiennyt mihin niistä ensin
+tarttua. Joku huudahti hänelle: "Sepä hupaista! sepä hupaista, setä,
+että kerran taas käytte meitä katsomassa!" ja toinen taas: "Minäkin olen
+usein toivonut kerran saavani jälleen puhua sanasen teidän kanssanne,
+setä." Ja samaan tapaan kajahteli joka suunnalta, ja kun setä sitten
+ystävällisiin puhutteluihin vastasi, että hän aikoi siirtyä talveksi
+entiseen asuntoonsa alas "kylään" ja taas elellä vanhojen tuttujensa
+kanssa yhdessä, kiihtyi yleinen riemu oikeaksi myrskyksi ja näytti ihan
+siltä, kuin Tunturisetä olisi ollut "kylän" enin rakastettu henkilö.
+jota jokainen oli suuresti kaivannut. Useimmat saattoivat iso-isää ja
+lasta pitkän matkaa ylös tunturin rinnettä ja hyvästijättäessään
+jokainen heistä vaati Tunturisetää käymään luonansa, kun hän taas
+palaisi kylään. Kun saattajat erosivat hänestä ja lähtivät astumaan
+vuoripolkua alas kylään, pysähtyi vanhus ja katseli kauan heidän
+jälkeensä, ja hänen kasvoilleen levisi niin lempeä loiste, että näytti
+siltä, kuin olisi auringonvalo tullut hänen omasta sydämestään. Heidi
+katseli häneen herkeämättä ja sanoi iloisesti: "Iso-isä, tänään sinä
+olet kauniimpi kuin koskaan ennen."
+
+"Niinkö arvelet", hymyili iso-isä. "Niin. katsos, Heidi, minua on tänään
+kohdannut onni, jota en suinkaan ole ansainnut. Tuntuu niin hyvältä elää
+rauhassa ja sovussa Jumalan ja ihmisten kanssa. Rakas Jumala tarkoitti
+parastani sillä, että hän lähetti sinut luokseni tunturille."
+Vuohi-Pekan majalle saavuttuansa aukaisi iso-isä heti oven ja astui
+sisään: "Jumala antakoon hyvää päivää, iso-äiti", huudahti hän,
+emmeköhän taas ala paikkailla tupaa, ennenkuin myrskyt tulevat."
+
+"Hyvä Jumala, se on setä!" huusi iso-äiti iloisella kummastuksella.
+"Että minulle sekin ilo vielä piti suotaman elämässäni! Että minä
+kerrankin saan kiittää teitä kaikesta, mitä meille olette tehnyt, setä!
+Jumala teitä palkitkoon! Palkitkoon sen Jumala!"
+
+Ja vavisten ilosta ojensi vanha iso-äiti kätensä vastatulleelle, joka
+sydämellisesti pudisteli sitä, sitten hän jatkoi pitäen kiinni sedän
+kädestä: "Ja yksi pyyntö on minulla vielä sydämelläni, setä: Jos minä
+joskus olen loukannut teitä, niin älkää rangaisko minua sillä, että
+vielä kerran laskette Heidin luotanne, ennenkuin minä lepään
+kirkkomaassa. Oi, te ette tiedä, mikä aarre tämä lapsi on minulle!" ja
+hän syleili Heidiä, joka jo oli hiipinyt hänen luokseen.
+
+"Olkaa huoleti, iso-äiti", rauhoitti häntä setä; "siten en tahdo
+rangaista teitä enkä itseänikään, tästä lähin jäämme kaikki toinen
+toistemme luo pitkäksi aikaa, jos Jumala sen sallii."
+
+Nyt Briitta hieman salaperäisesti veti sedän erikseen huoneen nurkkaan
+ja näytti hänelle kaunista sulkahattua sekä kertoi, mitenkä asianlaita
+oli, sillä luonnollisesti hän ei voinut ottaa vastaan semmoista lahjaa.
+
+Mutta iso-isä katsoi sangen tyytyväisesti Heidiinsä ja sanoi: "Hattu on
+hänen, jollei hän sitä enää tahdo panna päähänsä, niin hän on oikeassa,
+ja jos hän on sen sinulle antanut, niin ota sinä se vaan vastaan."
+
+Briitta oli tästä odottamattomasta päätöksestä suuresti iloissaan: "Se
+on varmaankin enemmän kuin kymmenen markan arvoinen, katsokaapas vain!"
+iloissaan kohotti hän sen korkealle ilmaan. "Minkä erinomaisen
+siunauksen se Heidi sentään sieltä Frankfurtista on tuonut kotiin! Minun
+on jo monasti täytynyt ajatella, eikö olisi parasta että lähettäisin
+Pekkanikin vähäksi ajaksi sinne; mitä te siihen sanoisitte, setä?"
+
+Sedän silmät säihkyivät veitikkamaisesti. Hän arveli, ettei se olisi
+Pekalle vahingoksi; mutta neuvoi Briittaa odottamaan sopivaa
+tilaisuutta.
+
+Samassa samainen henkilö syöksähtikin sisään, mutta kolautti ensin
+päänsä oveen niin kovasti, että joka paikka ritisi; nähtävästi oli
+hänellä kiire. Hengästyneenä ja läähättäen pysähtyi hän keskelle tupaa
+ja ojensi kirjettä kädessänsä. Sekin oli seikka, jommoista ei ennen
+ollut tapahtunut: kirje, osoiteltu Heidille, jonka hän oli saanut
+alhaalla "kylän" postilaitoksesta. Kaikki istuivat pöydän ympärille
+odottamaan. Heidi aukaisi kirjeensä ja luki sen ääneen takertumatta. Se
+oli Klara Sesemannilta. Hän kertoi siinä, miten ikävä hänen oli ollut
+Heidin lähdettyä, ja että hän töin tuskin saattoi sitä enää kestää;
+sentähden oli hän niin kauan pyytänyt isältänsä, kunnes tämä oli
+luvannut jo seuraavana syksynä lähteä kylpyretkelle Ragatziin, ja mummo
+aikoi myös mukaan, ja silloin hän tahtoi käydä tervehtimässä Heidiä ja
+iso-isää tunturilla. Ja mummo käski vielä sanoa Heidille, että hän oli
+tehnyt oikein siinä, kun oli tahtonut viedä vehnäleivät iso-äidille, ja
+jottei iso-äidin tarvitsisi syödä niitä kuiviltansa, oli kahvi lähetetty
+jäljestä päin, se oli jo matkalla, ja kun mummo itse tulisi tunturilla
+käymään, piti Heidin viedä hänet iso-äitiä tervehtimään.
+
+Siitä syntyi sitten niin suuri ilo ja ihmetys, kun kaikki uutiset
+koskivat heitä jokaista yhtä likeltä, ettei itse iso-isäkään huomannut
+miten nopeasti aika kului ja kuinka myöhäinen jo oli, ja kaikki he
+olivat niin tyytyväisiä ja iloisia tulevien päivien yhdessäolosta, ja
+ehkä vielä enemmän tämänpäiväisestä, että iso-äiti lopulta sanoi:
+"Kaikkein suloisinta on kuitenkin se, että vanha ystävä kerran taas
+tulee ja ojentaa meille kätensä niinkuin ennen muinoin; se synnyttää
+lohduttavan tunteen siitä, että kerran vielä saamme tavata ne, jotka
+meille ovat olleet rakkaita. Tulettehan taas pian käymään täällä, setä,
+ja lapsi varmaankin jo huomenna."
+
+Se lupaus vahvistettiin iso-äidille kädenlyönnillä, mutta nyt oli jo
+aika lähteä kotiin, ja iso-isä kulki Heidin kanssa ylös tunturille, ja
+samoin kuin heleät aamukellot likeltä ja kaukaa olivat kutsuneet heitä
+laaksoon, samoin saattoivat rauhalliset iltakellot heidät jälleen
+takaisin ilta-auringon loisteessa välkkyvälle majalle. — Mutta kun
+mummo tulee syksyllä, valmistaa hän varmaan Heidille samoinkuin
+iso-äidillekin monta odottamatointa iloa, ja varmaankin saadaan
+heinäparvelle oikea vuode, sillä missä mummo vain liikkuu, siellä
+järjestyvät kaikki asiat, niin ulkonaisesti kuin sisäisestikin.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78982 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..9aa29b8
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1 @@
+[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78982](https://www.gutenberg.org/ebooks/78982)