diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 79245-0.txt | 4505 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 4530 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/79245-0.txt b/79245-0.txt new file mode 100644 index 0000000..ed2d724 --- /dev/null +++ b/79245-0.txt @@ -0,0 +1,4505 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79245 *** +language: Finnish + + + + +ONNEN POIKA + +Vähäisiä muistokuvia + + +Kirj. + +JOEL LEHTONEN + + + + + +Hämeenlinnassa, +Arvi A. Karisto Oy, +1925. + + + + +SISÄLLYS: + +Omistus +Pieni, valkea talo kaupungissa +Vanha sadunkertoja +Poika ja variksia +Mörköjä +Kunnia ja sokeri +Lakeerisaappaat +Pöyhkeys +Ulkokullattu +Satu juonikkaasta ratsusta +Kalamiehiä +"Isänmaa" +Ensimmäinen rakkaus +Saituri +Pikku Antti oli tehdä murhan +Turhamaisuus +Voiton katkeruus +Ruiskukka + + + + +OMISTUS + + + Sille sydämeltä ylevälle, joka korpeen heitetyn + korjasi ja auttoi hänet onnen pojaksi. + Mark. 9:37. + +Pikku kypressit nyökyttävät päätänsä haudan vieressä. Harmaata paatta +syleilee villiviini, jonka syksyinen puna lakastuu, lehdet karisevat ja +lentävät olemattomiin. Tuuli viuhtoo hopeapoppeleita. Kaikkialla +lähellä vainajain mahtava valtakunta, — talletus, jota elävät lisäävät +ja vaalivat, jota he jaksavat säilyttää — hetken. + +Miksi tulin mielelläni tähän? Kunnioituksesta rakasta vainajaa kohtaan, +jonka kultaisen nimen kultaiset kirjaimet alkavat jo patsaasta +himmentyä. + +Ehdotonta skepsistä himoitseva sydämeni sanoo, ettei hän kunnioitustani +kaipaa, ettei se kuulu hänelle nyt: aikaisemmin olisi hänen tullut +saada sitä enemmän. + +Miksi kuitenkin tunnen, että olen sen hänelle velvollinen, — tälläkin +tapaa? + +Tulinko tähän myöskin — itsekkyydestä? Olenhan tuokioksi uupunut, ja +vaikka skepsis väittää, ettei hän tätä kaipaa, ettei itsekkyydelleni +tästä nouse mitään, ei kasva sitä ihmepuuta, jonka hedelmät nääntyvää +virvoittaisivat, niin sittenkin: mystillinen lohdun ikävä saattoi +taipuneen tänne. + +"Kas niin, tässä nyt olen, te ystävälliset, lempeät silmät. +Tuntisitteko enää poikaa, — kun partansa on kirjava kuin mäyrän +turkki? + +"Tässä nyt olen. On jo matkaa minulle tarpeeksi kierretty, pikku +seikkailut eletty. Elämänpuun hedelmät ovat kadottaneet melkein kaiken +viehkeän loisteensa, — ne ovat lopulta muuttuneet kyllästyttäviksi... +On yritetty katsella ympärillekin. Ne ihanuudet, jotka oli vähäiselle +maailmalleni sallittu ja joita himoitsin janoavin sieluin, ovat saadut +ja tulleet yksitoikkoisiksi, — rumiksikin: luonnollisen kulutuksen +työtä! Ei ole kanssakumppanienkaan näkemisestä tulos aivan lohdullinen +eikä kaunis; ainoa puolustus heille on se, että olen itsekin, — ja +juuri itse, — vähintään yhtä heikko! Oi, te rakkaat silmät, tahtoisin +säästää teitä niiltä synkeyksiltä, verisiltä vääryyksiltä, joita olen +tehnyt ja teen, — hurskaassa uskossa, että muka olen jalosti oikeassa! +Ja sepä se enimmän väsyttää. — Ettehän pahastu, lempeä sydän, jos +välistä tähystelen ja odotan sitä oikeaa majataloa? + +"Kuten illalla joskus ajattelee juuri mennyttä päivää, mitä luuli +aamulla ehtivänsä tehdä sinä päivänä, miten se kirkastui ja lupasi +antaa paljon aikaa, — mutta päivä katosikin sitten nopeasti, jättäen +— ei paljon mitään: ainoastaan sellaista, mikä oli jo entisistä +päivistä tuttua; väsymyksen maailman kultaiseen mosaiikkiin; +kyllästymisen ihmiseen, johon usko on kuihtunut, itseeni, johon +kenenkään kaikkein vähimmin kannattaa luottaa, työhön, joka ei näy +loppuvan, vaan ajaa ihmistä kuin metsästäjä onnetonta riistaa; +väsymyksen niin sanottuun tarkoitukseen, joka vaatisi vaivaiselta yhä +enempää ja sitten väistyy itse alati kauemmaksi; — niin, kuten illalla +ajattelee mennyttä päivää, niin tekee mieli yhä useammin ajatella sitä +iloista aamua, josta vähäpätöisen elämäni päivä alkoi. Ummistan silmäni +ja katselen siihen auringonnousuun, joka ei tuntunut tällaiselta kuin +nyt, — niin luulen nyt. + +"Ja katso: silloin tapahtuu pieni ihme, ainakin tuokioksi. Ihme, +minulle uskomaton asia! Näen, tunnen, elänkin jälleen sen suloisen +aamun, jonka elin siunaavien kättenne suojassa, rakas vainaja, — liian +myöhään rakkaaksi sanottu! Näen itseni, — jos kukaan nyt itseänsä +nähdä osaa: toisethan näkevät ja tuntevat meidät paremmin kuin me itse, +mittaavat meidät oikealla, tosiasiain mittapuulla; niin, näen — +pienen, vieraan olennon, — mikäli hän voi olla minulle vieras, +synnynnäisine vikoineen ja ehkä eräine pikku avuineen, keskellä +onnellista auringonpaistetta. Ja iloitsen vieraasta kuvasta, jopa sen +kanssakin. — Olen huomaavinani tuossa oudossa ja varsin tutussa +olennossa luonnon luomia heikkouksia, jotka sittemmin tekivät hänen +yrittelynsä ja maailmansa sellaisiksi kuin ne nykyään ovat. Kukapa +syyttäisi itseään mahtavaa luontoa? Kuka julkenisi nurista kuolemaa +vastaan tai moittia kohtaloa? Ja samaa kuin kohtalo ja kuolema on +minusta luontokin. + +"Ja täten tässä ajatellessani tapahtuu se pieni ihme: miksikä surisin +sellaista, mikä oli ja on luontoa ja mitä ei voinut eikä ainakaan +paljon voi välttää? Miksi kantaisin kaunaa itselleni? Entä sitten +muille? Siitäkö, että he suhtautuvat minuun oman kohtalonsa pakon +mukaan? Mikäpä oikeus minulla olisi vaatia mitään, minulla, erehdysten +ja harhain vallassa enimmän kulkeneella? + +"Olisiko minun surtava, vaadittava itseltäni äärettömiin, sanokaa, +ystävälliset silmät? + +"Tulee selittämätön vapautus. Näen salliman, — mutta se ei ole nyt +ankara, synkkä kuin äsken. Ei, se on olento, joka ei taida ollakaan +kohtalo! Sillä on lempeät, hymyilevät, huikan ihmettelevät silmät, +joista puhuu luottamus toisen parhaaseen tahtoon ja valmius antamaan +anteeksi lapselliset heikkoudet. + +"Niin, näen sen ihmisen silmät, jonka esiliinaan ja vyötäröihin +takerruin pienenä kiinni, kun tahdoin jotain suojaa tai jotakin hyvin +turhaa, turhamaista, jotain ehkä hyvin pöyhkeääkin. Ja löysin häneltä +suojaa, — kuin avuton, ensi lentoa yrittävä pääskysenpoika, joka +pyrkii yöksi pesäänsä ympärillä vaanivista kauhuista; eikä emonen, joka +neuvoo aralle, miten on lähdettävä pesästä, miten liihoiteltava, +näyttää esimerkkiä, kuinka on oltava sekä rohkea että varovainen, — ei +emonen suinkaan ole syynä, jos ei raukka löydäkään takaisin pesään, +vaan harhautuu jonnekin, jää yksin, joutuu ehkä kissojen suuhun tai +pahojen lasten käsiin: on typerää varoitettu, on rangaistukin, +pöyhkeyden untuvista rankaisevasti nykäisty. — Niinpä nytkin olen +kuulevinani hiljaisen, lempeän nuhtelun: mikä erikoisoikeus minulla +olisi valittaa väsyväni? Minulla, joka kuitenkin olen elänyt +harvinaisen onnen suojaavien siipien alla! Minulla, — joka kuitenkin +tuhansilla hetkillä, enimmillä, tunnen olevani täydellinen onnen poika! + +"Oi, te ystävälliset silmät, vieläkin minua lohdutitte! Kuulen +ystävälliset sanat: + +"'Kunhan koettelet tehdä parhaasi! Pian se aika menee, pian pääset +kesäksi koulusta kotiin!'" + + + + +PIENI, VALKEA TALO KAUPUNGISSA + + +Talo oli pieni, valkea... + +Mutta sitä ei Antti tietysti ymmärtänyt, että hän eli siellä +hyväntekijänsä hoivissa... Hän huomasi vain kaiken hyväksi... + +Niin, hänen elämänsä, — olennon, joka oli nyt pelastettu, sillä aina +on helpompi olla herrana kuin siinä joukossa, josta hänet oli +siirretty, ylennetty, — hänen elämänsä oli silloin kuin aamuista +usvaa, josta kumminkin jo muutamat tapahtumat ja asiat alkoivat +erikoisesti nousta näkyviin, yleensä heleinä ja onnellisina, +aamunkoiton kultaamina, vain harvoin oudon synkkinä ja kauhistavina... +Kaikki oli häilyvää usvaa; ainoastaan nuo vähäiset yksityistapaukset +erottuivat siitä... + +Talon ympärillä paistoi aina aurinko... Talo oli vaalea, kirkas ja +lämmin. Sisällä vaikutti kaikki vaalealle, — välkkyvälle, puhtaalle ja +hyvälle. Tarkemmin hän ei muista, millaiselta hänestä siellä +tavallisissa oloissa tuntui. + +Mutta sitten tuli eräitä tapauksia... Antti huomasi puutarhan. Se oli +niin rehevä ja helteellä rattoisa; — siellä kasvoi suuria, +miellyttävästi varjostavia pensaita; ne olivat kai saksanheisiä, ja +hopeanhohtavia puita, — lieneekö siellä ollut hopeapoppeleita? Sitten +hän huomasi puutarhan kauniiksi; kukkia loisti käytävien varsilla... + +Ja myöhemmin hän huomasi kadun, joka kulki talon vieritse ja oli hyvin +salaperäinen ja vaarallinenkin: sinne ei ollut lupa mennä. + +Niin, sinne sai mennä ainoastaan isompien seurassa. + +Ja siellä, lähellä sitä katua, sattui ensimmäinen suuri tapaus. Se oli +seuraava, kovin miellyttävä ja iloinen, — ehkä ensimmäinen +tietoisuuden välkähdys sielun nukkuvaan aamuun: + +Hän näki seisovansa lähellä tuota katua vanhalla kivisillalla, joka +tuntui hänestä yht'äkkiä merkillisen somalta. Silta johti muuten +saareen, suurta, punaista viljamakasiinia kohti, — kunnan +viljamakasiinia, josta hänen oikeastaan olisi ollut elettävä, — mutta: +mitä tiesi hän siitä! Siinä hän seisoi nuoren palvelijattaren ja parin +muun isomman lapsen rinnalla, aivan sillankaiteen vieressä. Ja he +leikkivät jotain leikkiä, hän älysi leikin leikiksi. Se leikki oli +sellaista, että kaikkien piti asettaa sormensa, — kaksi sormea vain, +— kaiteelle, ja sitten palvelijatar luki: + +"Sarvet, sarvet, — lehmän sarvet!" + +Silloin oli nostettava sormet koholle. + +Samoin oli sormet nopeasti kohotettava, jos hän sanoi: Lehmän, +hirven, härän tai pässin sarvet, — nostettava hyvin nopeasti, +silmänräpäyksessä, — pystyyn kuin sarvet. Mutta jos hän sanoi: Koiran, +kissan sarvet, tai sian sarvet, ei pitänyt liikuttaa sormiaan. Etanan +ja kuun ja otavan sarville piti sormien kohota. Kummallista... Kuka +nosti sopimattomille sarville, — ja Antti huomasi harmikseen ja +häpeäkseen usein nostavansa, — niin hänelle naurettiin ja selitettiin +jotain, mitä Antti ei käsittänyt... sillä oikeastaan hänen ajatuksensa +olivatkin muualla. Hän nauroi tosin sukkeluuksille, joita toiset +puhuivat, nauroi heidän kuvittelulleen, että muka sialla olisi sarvet, +mutta mitään hullunkurista ei hän huomannut siinä, jos sialla ne vaikka +olisikin. Pääasialta tuntui, että koko maailma oli tällä hetkellä +yht'äkkiä alkanut näyttää hänestä hyvin ihanalta: näyttää oikein +ajatellen nähtynä. Oli kai sunnuntai, koska palvelijatar aikaili niin +rauhallisen joutilaana; sunnuntai tuntui koko hänen levollisesta +olemuksestaan. Aurinko paistoi, — sen Antti nyt huomasi, oikein +huomasi. Vedet ympärillä kimaltelivat silmiä autuaasti häikäisten. +Terva tuoksahteli sillasta ja venheistä, joita oli tuolla pitkin +rantoja. Ilakoivia ääniä kajahteli kaikkialta, — uimamiesten ääniä... +Ja puut läheisessä puistossa, joka oli vastapäätä kodin puutarhaa, +suhisivat valtavasti ja rattoisasti... Antti huomasi seisovansa +sillalla, huomasi itsensä: näki itsensä siinä pikku pöksyineen, jotka +tuntuivat hänestä hiukan hassunkurisilta ja häpeällisiltäkin, niissä +kun oli lyhyet lahkeet ja takalämsä... No niin, tärkeintä ja +onnellisinta oli, että aurinko paistoi maailmaan, että virta kimalteli, +että oli niin kaunista ja hiljaista, — että oli niin iloista olla! + +Sitten tuli toinen merkkitapaus: + +Antti kuljeskeli siimeisen puutarhan alareunaan, rantaan, +tallustelemaan ihanaan veteen, kirkkaaseen, lämpöiseen, läikkyvään, — +leluista rakkaimpaan. Rannalla oli pitkä rakennus aittoja, liitereitä +ja sen sellaista... Punaisen rakennuksen ja veden väliin jäi kapea +käytävä, ainoastaan niin leveä, että pikku poika mahtui sitä myöten +kulkemaan. Tuota solaa saattoi tunkeutua ulos kadulle, — väljään +maailmaan; korkea lankkuaita ja kielletty portti estivät pääsyn +muualta. Hän yritteli nyt kulkea kadulle, harppasi kiveltä toiselle, +sillä sola oli osaksi järvenä, ja tuli kadun reunaan. Silloin kuuli hän +ylhäältä kadulta omituista, kumeaa mölinää, — ja näki pitkän, mustan +miehen, joka asteli kadulla ja huuteli, — ääni tuntui mustanväriseltä: + +"Voi, voi, minä olen niellyt timantin. Se tulee kurkusta ulos!" + +Mies piteli kämmenellä suutansa. Hän asteli kyllä ohitse, — mutta hän +olisi saattanut katsahtaa sivulle, Anttiin päin, joten Antti pujahti +piiloon, takaisin käytäväänsä, josta oli kadulle päässytkin, ja +kurkisteli sitten kauhistuneena aittarakennuksen takaa kadulle, — +kuunteli mustan olennon loittonevaa ääntä: + +"Minä olen niellyt timantin, voi, voi..." + +Antti sisälle, — kertomaan, ja kysymään, mikä oli timantti? + +Se oli jotain hyvin kallista, säteilevää... niinkuin tähti illoin +taivaalla. — Mutta tuo miesparka, joka oli puhunut timantista, oli +sairas, hänelle ei pitäisi nauraa; eikä hän omistanut mitään timanttia, +hän oli köyhä, ja taivas oli nähnyt tarpeelliseksi ottaa häneltä pois +senkin ainoan kalleuden, tosin aarteista parhaan, mitä hänellä oli +ollut: järjen valon. + +Eipä Antti sen kummempaa tästä selityksestä. Niinhän oli asia kuin +sanottiin, mutta timantti oli kuitenkin jotain paljon viehättävämpää +kuin neuvo, timantti, suunnattoman kallisarvoinen ja kaunis. Kauheaa ja +hullunkurista vain, että sitä säilytettiin — kurkussa. Niin, kyllähän +hyvä rouva sanoi hänelle, ettei sitä timanttia miehen kurkussa +ollutkaan. Mutta hauskaa oli kuitenkin kuvitella, että se siellä oli... + +Nämä kaksi merkkitapausta olivat huvittavia, — sekin, joka oli niistä +synkempi, tuo timanttikohtaus. Mutta sitten sattui jotain oikein pahaa. + +Eräänä päivänä, — oliko se hämärämpi muita, siltä vain tuntui, vaikkei +hän sitä tarkastanut, — tuli keittiöön vieras, tumma nainen, — musta, +sillä mustissa vaatteissa hän oli, ja pitkä — pitkältä hän Antista +näytti. Antti ei sillä hetkellä ollut keittiössä, vaan sisähuoneissa. +Mutta rouva otti Anttia kädestä ja sanoi hiljaa ja lempeästi: "Tahdotko +tulla mukaan?" Ja vei Antin keittiöön. + +Siellä se tumma, — se musta, outo vieras, — seisoi ovensuussa. + +Ja se vieras kutsui Anttia luokseen. Se tuli lähellekin. Ja mainitsi +Anttia nimityksellä, joka tuntui Antista ilkeältä, — mainitsi +toisillakin, samantapaisen hellillä kuin hänen oma kasvattajansa! + +Vieras tahtoi vetää hänet lähelleen, tahtoi Anttia antamaan hänelle +kättä. + +Antti pelkäsi. Ja kuta enemmän musta vieras pyyteli ja vaati, — vieras +kummallisesti, peloittavan kirkkaasti sädehtivin silmin, — sitä +suuttuneempana Antti pakeni kasvattajansa helmoihin, takertui sitä +rajummin hänen hameisiinsa... + +Ja muuta hän ei sitten enää muistanut, — ei muuta tuosta mustasta +varjosta, joka oli ilmestynyt taloon kuin jokin aurinkoa pimentävä +pilvi, — ei muuta kuin että vieras pian lähti pois, huudahtaen ovella +ulos kääntyessään: + +"Ei tunne minua poika!" + +Ja Antista oli hyvä, että vieras lähti... Mitä se oli tänne tullut? +Anttia loukkasi, että hän oli jollakin tavoin huomannut olevansa +ikäänkuin tuon vieraan poika. Mutta se huomio unohtui aivan heti. Se ei +muuttanut vielä millään tavoin hänen elämäänsä, — hän ei tuntenut +sillä hetkellä mitään muuta kuin että: hyvä oli, että hän lähti +nopeasti. + +Sangen vähän, — melkein ei mitään, — merkinnevät mystillisen +väkeviksi väitetyt verisiteet siinä, missä ei muita siteitä ole, — +yhteisen elämän ja sydämen todellisia siteitä... Vähän lapselle, kun +hän vielä on oikea lapsi, — ehkä sangen paljon vanhemmille. Veri ei +tee edes äitiä äidiksi, vaan rakkaus, — julma totuus, kuten totuus +useinkin on julma. + +Ja muutapa ei siinä talossa sitten Antille tapahtunutkaan. Sieltä hän +pääsi maalle, kartanoon, joka loisti korkealla mäellä. + + + + +VANHA SADUNKERTOJA + + +Siellä maalaiskartanossa, "hovissa", kuten sellaisia, pienempiäkin, +kuten tämä, siihen aikaan kutsuttiin, meni Antti, — kalpeahko, +isokorvainen, vedenvärisissä silmissä alakuloinen katse, välistä +kujeileva välkähdys, — usein pirtin puolelle ja peräkamariin, jossa +puuseppä Hinkkanen höyläsi, sahasi ja veisteli. + +Antti tunkeutui aivan höyläpenkin viereen, joten ukolla oli hänestä +vastusta. Kapusipa höyläpenkin kulmalle istumaankin, — keräiltyään +sitä ennen somasti käpertyneitä lastusia, turmeltuaan omia veistoksia +tehdessään permannon nauloihin Hinkkasen hienoja temminteriä tai +viillettyään sormiinsa haavoja. Nyt hän oli kyllästynyt hommiinsa ja +tahtoi jotain muuta, vaihtelua. Antti imi haavojaan, harmissaan, kun ei +voinut heti jatkaa veistoksiaan. Täytyi saada uutta ajanvietettä, — ja +ukko Hinkkanen oli ihmeellinen sadunkertoja! Antti työntäytyi likelle +puuseppää, aneli ja naukui satuja, häiritsi hänen uutteraa +askarrustaan. + +"Hyst, — lähdetkös siitä, roika!" sihahti ukko sotkuiseen partaansa ja +pyyhkäisi kädellään, jonka sormissa oli mustanaan liimaa ja +keltaisenaan lakkaa, Anttia hiukan syrjemmälle. "Älä maurua..." + +"Ei yhtään muuta kuin yksi satu, Pikkari", pyysi Antti, antaen +imartelevasti myötä ja takertuen yhtä imartelevasti molemmilla +kourillaan lujasti Hinkkasen sortuutin helmaan, siihen tapaan kuin +olisi halunnut ukkoa hellästi syleillä. + +"No, mitä nyt siinä! Eihän sitä, — ritua", tiuskasteli ukko. Mutta +keskeytti kuitenkin kaarevan sohvanselän sahaamisen, — otti piippunsa +sahajauhojen joukosta, kaivoi siihen massistaan jotain poltettavaa, +sytytteli pitkän aikaa... Katseli mietteissään alas Anttiin tihruisin +silmin. Hinkkasen silmät olivat hyvin pienet, — muistuttivat sian +silmiä; kipeätkin kuuluivat olevan, tarkasta puusepän työstä, +lukemisesta iltapuhteilla heikossa ikkunan valossa ja muka +naukuistakin. Ne olivat yleensä hyvin hajamieliset. Otsa asui alinomaa +rypyissä, — sitä ikäänkuin peitti jokin raskas varjo; omat mietteet +sulkivat hänen näköään, niin että useinkin tuntui kuin hän ei olisi +erottanut mitään maailmasta tai ei olisi tahtonut siihen katsellakaan, +vaan olisi ollut siitä sairaaloisesti kiusaantunut. — Ukon tukka oli +harmaa ja yhtä pörröinen kuin partakin; molemmat ne olivat täynnä +sahajauhoja, välistä sammaltakin, sillä Hinkkanen makaili kesäisin +loma-aikoinaan ja juopotellessaan mielellään metsissä. Hänen hartiansa +olivat painuneet intohimoisen ahkerasta höylänlykkimisestä kumaraan ja +vääristyneet vinoiksi. + +Siinä mutisi hän ajatuksissaan verkkaisesti: + +"No, — mitä ritua sitä sitten..." + +"Ritua?" Hinkkanen oli kummallisen kierosanainen. + +Kierosanainen: hän nimittäin väänteli sanoja kaikenmoisiin +hassunkurisiin, vaikeasti ymmärrettäviin muotoihin. Lieneekö se +johtunut jonkinlaisesta kujeilun ja ärsyttämisen halusta, kaipuusta +näyttäytyä originellina, tai ainoastaan kömpelyydestä, mistä +lieneekään; mutta hän koukeroi tavallisimmatkin sanat miltei +tuntemattomiksi. Hän ei sanonut, varsinkaan ison joukon kuullen, +koskaan: Poika. + +Vaan hän sanoi: "Roika." + +Hän ei sanonut: Penni. Hän sanoi: "Änni". + +Sitäpaitsi oli penni "änninki". + +Raha oli "roha". + +Herra "herulainen". + +Neiti oli "mamseli", — osaksi menneen ajan kunnioittavan tavan mukaan, +sillä Hinkkanen oli vanha ja muisti ainakin kuulopuheilta hyvin ne +päivät, jolloin porvarisneitejä oli nimitetty mamseleiksi; tässä +nimityksessä ei hänen kannaltaan ollut pienintäkään loukkaavaa +vivahdusta, sillä hän ihaili palavasti neitejä, etenkin nuoria. + +Leipä oli "reikä", vaikkei tässä talossa suinkaan reikiä syötetty. +Länget oli "luokki". Pyhä oli "ryhä". Sormi oli "sarvi"; pulituuri +"hulituuria"; viina "maitoa". Oppinut herra "jupisteeri". Satu oli +"ritu"; — ja itse nikkari Hinkkanen, — nikkariksihan puuseppää +silloin sanottiin, — oli "pikkari" Hinkkanen taikka vain Pikkari. + +"Satu, Pikkari, satu", aneli Antti. + +"En minä oikein, — ei ole ryhä!" narisi ukko. "Eikä — ole rituja", +jatkoi hän mietteissään. + +"On niitä!" väitti Antti kehuvasti. "Kenelläkäs sitten muulla, jos ei +Pikkarilla." + +"Annas, kun minä panen hulituuria sarveesi, — niin et töhri lautoja", +ärisi ukko hiljaa. + +Antti antoi sormensa, ukko tyrehdytti verenjuoksua lakalla... + +"Niin, — ettäkö on aina rituja", naurahti Pikkari makeasti. +"Loppuvathan ne... kaikki olen lorinoinut! Ennen niitä oli paljon. — +Enhän minä mikä jupisteeri... Vaikka: jos olisi ollut rohaa, että +olisin saanut tuteerata, niin kuka ties minustakin olisi tullut vaikka +herulainen... Sinusta, völperistä, muka tulisi herulainen! — Vai ritu, +vai ritu, — roika..." + +Pikkari näytti niin miettivältä, kun hän istui siinä tuokion vaiti ja +nyökytti vielä höyläämisestä läähättävin rinnoin, imeskellen kitkerää +tupakkaansa, — näytti vajoavan niin syviin ajatuksiin, että Antin +sydämessä heräsi varmana iloinen toivo. Ja kas, nyt alkoi Hinkkasen +painuneissa silmäkoloissa, tuuheiden kulmakarvojen varjossa, jo +vilkahdella kujeilevasti, samalla kuin hänen katseensa kuitenkin meni +entistä sameammaksi. + +"Vai ritu...! Kaikki olen kertonut!" ärähti hän vielä kerran. "Mutta +tuota — oletkos kuullut, miten se tädinpoika kaivonmiekalla +valaskaloja onki?" + +"En ole kuullut. En minä muista mitään", hoki Antti luoden ylös +Hinkkaseen niin viattoman katseen kuin viekkaudessaan suinkin osasi... +Oli hän sen jo kuullut, mutta kelpasi se uudestaankin: Pikkari kertoi +sadut aina uudella tavalla. "Kertokaa nyt..." + +Ukko oli vieläkin tuokion vaiti. Istui mykkänä höyläpenkillä, takkuinen +pää kumarassa, riipuksissa, jäykäksi kömpelöitynyt koura otsalla, +ikäänkuin mietteitä ja kuvia aivoistaan esille puristaen. Piippu pihisi +tempauksittain, yhä intohimoisemmin; karvasta käryä nousi pilvenä +kopasta. Sitten se alkoi: + +"No, — olipa nyt siihen maailman aikaan, jolloin eläimet vielä +puhelivat..." + +Ja Pikkari kertoi. — Milloin kansansatuja, milloin "Tuhatta ja yhtä +yötä", tavallisesti nuo molemmat lajit sekoittaen, muistamattomaksi kun +oli käynyt, tai välistä ne ehdoin tahdoin yhteen valaen: sommitellen +aivan uusia satuja, — omia satujaan hän täten sepitti. Omia satujaan: +parhaiten Antti huomasi sen siitä, että Pikkari joskus kuvasi +henkilöitään sillä tavalla kuin olisi hän ne itse nähnyt, sellaisiksi, +jollaisia esimerkiksi eräät rengit tai piiat olivat, taikka esimerkiksi +pappilan maitoposkiset tyttäret, nuo mamselit, joita oli syötetty +rieskamaidolla ja mansikoilla: niinhän Pikkarin prinsessoja aina +ruokittiin... + +Tällä kertaa ei tullut aivan tavallinen satu. Tässä ei ollut +prinsessoja, kuninkaita tai sulttaaneja, ei kaikkivoipia taikaesineitä +eikä niiden aikaansaamia muutoksia. Tämä oli varmaankin hyvin tuhma +satu! Siinä tuli sanoja, joille Pikkari nauroi paksusti ja joiden +merkitystä Antti kysyi, mutta silloin Pikkari nauroi kahta makeammin +eikä selittänyt. Antti ei olisi pitänyt sopivana hiiskua kenellekään, +että Pikkari kertoi hänelle juttuja, joissa oli sellaisia sanoja. Tuhma +satu, ja Antille nolostuttava satu, kun hän ei sitä kaikin paikoin +ymmärtänyt. Ainakin sanat olivat tuhmia, koskapa Pikkari niille nauroi +yhä, aivan vedet silmissä, — kertoessaan jostakin lukkarin rouvasta ja +kulkurisällistä. Nauroi, — ja laski taas jonkin törkeän sanan tai +sutkauksen... Moinen satu oli Antista hiukan ikävä... Mutta sitten se +muuttui hauskemmaksi. Luvattu tädinpoika onki ensin ahvenia, sitten +valaskaloja Suomenlahdesta, — onki hirvittävän pitkällä pahlaimella, +niin pitkällä, että se oli kuin — kaivonmiekka. Ja sai lopulta yhä +suurenneella, Suomenlahden poikki ulottuvalla pahlaimella koukkuunsa +Moskovasta tynnörin lantaa. + +Pikkari ei käyttänyt näin siistiä sanaa, vaan paljon vahvempaa. Ja +sille hän nyt nauroi tikahtuakseen, aivan hervottomaksi mennen, +pyyhkien silmistään kuumia kyyneleitä, toistaen tuota yhtä sanaa neljä +kertaa. + +Se satu vei muutamia kymmenminuutteja. Ja — sitten oli Pikkarin, jolta +piippu oli sammunut, ryhdyttävä jälleen höyläämään ja liimaamaan, ja +hän tuli äreäksi: + +"Mene tiehesi, roika!" hän ärähti. "Tuhraathan lyyssisi liimaan..." + +Antti oli ajatellut ruveta liimailemaan pienistä jätepalikoista taloja, +kirkkoja, kokonaisia kaupunkeja. Pikkari aherteli lautojen ja +ruuvipihtien kimpussa, ahkerana ja hiljaa ähkien. + +Paitsi kymmeniä, niin, varmaankin satoja kaskuja oli Pikkarilla vielä +suurempi aarre: kultainen sydän. Se sydän! Kerrottiin tarina, — jota +Antti tietysti ei ymmärtänyt, — että Pikkari olisi ollut rakastunut +erääseen nuoreen neitiin, tuollaiseen rieskamaidolla ja mansikoilla +syötettyyn mamseliin, joka kävi kartanossa joskus kesäisin. Mitä oli +rakastuminen? Tätä ei Antti juuri ihmetellytkään. Mutta Pikkari oli nyt +muka rakastunut tuohon iloiseen neitiin. Neidin kasvot olivat valkeat, +— kuin porsliinia; mutta poskissa somat punaiset pyörylät. Kulmakarvat +hienot ja kaarevat kuin nukella; vartalo hoikka kuin muurahaisella... + +Ja julistihan Pikkari itsekin kaikille, että hän oli mamseliinsa +rakastunut, julisti sekä sanoilla että teoilla! + +Kartanon uimahuone, runollinen uimahuone, kekotti siellä melkoisen +kaukana, tyynen lahden kaislikossa. Oli jotenkin otettu tavaksi, että +talon kesäiset vieraat kirjoittivat nimensä uimahuoneen seinään. Niitä +nimiä oli kerääntynyt paljon, — kai satojakin. Naiset yhdellä +seinällä, miehet toisella. Millaista kesäisen ilon historiaa! — +Nykyään on se uimahuonekin kadonnut... purettu liian lahonneena, — +nimet ovat palaneet uunissa tai uponneet laudoissa tuon Saimaan lahden +pohjaan... + +No niin, Pikkari ja Antti menivät kerran sunnuntaina yhdessä uimaan. +Pikkari tirkisteli uimahuoneessa seiniin kirjoitettuja nimiä, — niitä +naisten nimiä. + +"Luepas, roika, minulle, en näe", hän sanoi. + +Antti luki. Tuli siinä sitten sen neidin nimi, johon Pikkari tosiaan +oli rakastunut, — koskapa kantoi hänen valokuvaansakin sortuuttinsa +povitaskussa, talletti sitä siellä ja suuteli usein ihmistenkin nähden: +Antin mielestä iljettävä toimitus. Antti lausui nyt sen nimen, olkoonpa +se tässä vaikka Dolores. + +"Dolores!" huudahti Pikkari. "Missä se on? Ah, minun mamselini!" Hän +kapusi penkille, tirkisteli nenä kiinni seinässä, löysi nimen, suuteli +sitä, tuota lautaan lyijykynällä piirrettyä nimeä. — Ja kaivoi +taskustaan poltetun tulitikun pätkän ja kirjoitti oman nimensä tikun +noella tuohon luetteloon, neidin nimen alle, muiden naisten joukkoon: + +"Juho Hinkkanen". + +Mutta ei Antti siinä mitään hyvin hullua nähnyt. Ei kuitenkaan kertonut +tapauksesta muille, — itse he sen huomasivat. + +Vanha sadunkertoja! Täydellinen romantikko. Rahvaan mies, joka oli +rakastunut prinsessaan, — rakkautensa palvelija! + +Kun hän kuoli, — jossakin muualla, sittemmin, Antti ei häntä kuolleena +nähnyt, — kun viinakaan, jota hän rakasti, kadoten välistä moneksi +päivää kaupunkiin sitä juomaan, ei jaksanut enää virkistää häntä eloon, +— niin, kun Pikkari muutti tästä maailmasta, kerrottiin, — lieneekö +siinä ollut mitään perää, — että hän olisi määrännyt testamentissaan +koko omaisuutensa tuolle neidille, joka oli ollut niin ystävällinen, +että oli antanut hänelle valokuvansakin, vanhalle, uskolliselle +Pikkarille. + +Eivätkä Pikkarin säästöt muka olleet aivan vähäisiäkään, sen ajan +rahoiksi. Hän oli uuttera, — häneltä ei kulunut muuhun kuin välistä +viinaan, ja oikein tarkalla tuulella ollessaan saattoi hän tyytyä +pulituuriinkin. Omaisia hänellä tuskin lienee ollutkaan, — ei hän +ainakaan Antille niistä kertonut. + +Takkuinen, tihrusilmäinen, mustahampainen satujen kuningas! Mikä +erikoinen rakkaus satuihin, epätodelliseen! Joskus taito antaa +epätodelliselle ympäröivän todellisuuden yksityispiirteet! + +— Mikä lapsellinen usko satuun, ilo uskoa olematonta todeksi! + +Oli sunnuntai, kesäinen, hiljainen sunnuntai. Pikkari oli syönyt +riisiryynivellinsä, saanut munavoinsa, kahvinsa. — Suloiset, +haaleansiniset autereet harsosivat laaksoa, jonka keskellä huvila +loisti. + +Antti nyki Pikkaria sortuutin hihasta: + +"Lähdetään metsään...!" + +Pikkarilla oli nyt parempi sortuutti, vihertävä ja pölyinen ja erittäin +rutistunut tämäkin. Hän oli juhlallisen näköinen. + +Talo uneksi... ihmiset liikuskelivat väsyneesti, lepäillen, — näin +suvisena, rauhallisena sunnuntaina. + +"Lähdetään metsään", houkutteli Antti. Saduista ei hän hiiskunut +mitään, vaikka olivathan nekin hänen mielessään. + +"Jospa lähtisi, roika", myöntyi Pikkari. + +He lähtivät. Alenivat läpi puutarhan, sitten ohi alaveräjän korkeain +honkien. Kulkivat tumman lepikon solaan. Joutuivat suurelle kalliolle, +jonka aurinko oli paahtanut kuumaksi, — aina muistaa Antti, miten +suloiselta sen kuuma sileys tuntui paljaissa jaloissa. Tallustelivat +nyt kivistä tietä, joka vei hiljaa sihisevän petäjikön halki kasketulle +aholle. Aho oli naapurin entinen halme, nyt valtava hevoshaka; siellä +oli kai vaaraimia raunioilla. He kiipesivät veltosti nokisen aidan +ylitse, kuljeksivat verkalleen sinne tänne, katselivat marjoja... +Muutama vaarain löytyikin... + +Sitten he kapusivat isoimmalle rauniolle. Keskellä rauniota, jossa +kasvoi pieni tuomi, kohosi hirmuisen suuri kivi. + +"Mitä, roika, jos röntisimme tuon kiven nokkaan?" sanoi Pikkari. + +He röntivät. Istuivat siinä hiljaa. + +Oli niin suloista, oli sunnuntai. Aho äänetön... Tuolla kiilteli +lepikon läpi matala järvenlahti. Toisaalta näkyi se leikkivä järvi, ja +toisaalla mäntymetsää, joka sihisi helteestä ja tuoksui pihkalta. Karu +maisema, ikäänkuin eloton... Mutta ympärillä sunnuntain suloinen, +epämääräinen rauha. Ei kenelläkään mitään tekemistä, hevosetkin haassa +jossakin loikoivat, kelloja ei kuulunut... Kaikki rauhaa... + +"Satu, Pikkari!" alkoi Antti. + +Eikä Pikkari vastustellut... + +Satu kuninkaantyttärestä, jonka velhoeukko muutti valkeaksi, kauniiksi +hevoseksi. Loihti hänelle sarvet päähän, — suunnattoman pitkät, +raskaat hirvensarvet, ja teki hänelle alaruumiin mustasta graniitista. +— Sen sai velho aikaan syöttämällä prinsessalle eräitä pillereitä. + +"Tuollaisia kuin tässä tuomessa", sanoi Pikkari, — tuomessa nöpötti jo +marjain alkuja. + +"Ja jos sinä, roika, syöt noita marjoja, niin muutut hevoseksi", lisäsi +Pikkari. + +"Enhän", epäili Antti muka; kyllä hän sen tiesi, ettei hän muuttuisi. + +"Muutut sinä", nauroi Pikkari. "Syö pois... ota: tässä on!" + +Hän nykäisi tuomesta marjoja kouraansa. + +"Syö, syö! Vanhaksi, ruskeaksi hevoseksi muutut!" + +Antti asettui vastarintaan: + +"En syö, en syö!" + +Se oli selvää, ettei hän muuttuisi, vaikka söisi. Mutta Pikkari näytti +iloitsevan siitä, että Antti uskoisi muuttuvansa. Ja niinpä Antti +teeskenteli pelkäävänsä muutosta, oli kauhistuvinaan, suuttuvinaan, — +vakuutteli: + +"En syö, — en, en, Pikkari!" + +Pikkari nauroi Antin pelolle, — nauroi lopulta niin, että vedet +tippuivat hänen silmistään ja suusta näkyivät mustat, tupakan värjäämät +hampaat, joita ei ollut monta; ja hän tyrkytti yhä: + +"Syö, syö, vanhaksi, ruskeaksi hevoseksi muutut." + +Antti ei syönyt. Ukko Hinkkanen nauroi kippurassa, vääntelehti kivellä +naurusta, oli naurusta pudota, — nauroi selkä kenossa ja sitten taas +koukussa, vuodatti kuumia kyyneliä, oli tikahtua nauruyskäänsä, ja +tyrkytti: + +"Syö, syö, — vetohevoseksi muutut, isopäiseksi ruunaksi." + +Antti nautti ukon ilosta, nautti siitä, että ilahdutti Pikkaria, siitä, +että Pikkari todella näytti uskovan sellaista, että Antti muka hänen +sanojaan uskoisi... Ja nautti ihanasti seudun suloudesta: ympärillä +karu aho, jossa ei oikeastaan voinut kasvaa mitään, mutta kaunis oli se +näin kesällä, ikirauhallisena sunnuntaina. Kuinka tyynnyttävällä +äänellä humisi tai sihisi tuolla petäjikkö, — ja kuinka alakuloisen +leikkivästi kimmelsi toisaalla matala lahti, jonka syksy piakkoin +jäätäisi! + +Oli sunnuntai... Heinäsirkat sirisivät jo ahon harvassa, kuloisessa +ruohossa. Aina ne alkoivat tähän aikaan kesällä siristä, — ennen +syksyä ne näin sirisivät... + + + + +POIKA JA VARIKSIA + + +Kaikkein ensimmäinen Antin variksista, hänen varisharrastuksensa +herättäjä, taisi olla kotoisin Kukkolanpellon, sivutilan, suuresta +koivikosta... Kuin himmeä, hiukan tummunut hopea hohtivat siellä +keväisin koivujen rungot; ja aivan kuin hienosta, vihreästä silkistä +tehdyt päivänvarjostimet kuulsivat siellä lehvät hiirenkorvalla... + +Siitä variksesta ei sen kummempaa, — mikä lienee nimensäkin ollut? +Eikä seuraavastakaan, toisena keväänä otetusta, jonka nimi oli Jaakko, +enempää kuin että se kaapattiin laajalta kotikankaalta, missä humisi +pelkkiä mäntyjä... Siellä oli aikaisimmin koko talon ympäristössä +kevätpäivinä kuuma: oksat ja rungot ritisivät, havut tuoksuivat +pihkalle, pälvet levisivät, lumiläikät sulivat kuin tulessa. Siellä +risteili tasaisia hiekkateitä, joita myöten oli mainio samota muiden +kylän poikien kanssa; oli sakeanaan katajia, joiden varjosta intiaanien +kelpasi ampua toisiaan puisilla vasamoilla... Ja poikasten leikin +ankaran vakavuuden yllä säteili lämpöisenä ja iankaikkisen suurena +sininen taivas, — kerrankin taas iloisesti sininen, harmaan talven +jälkeen... + +Sieltä siis kaapattiin se toinen varis, Jaakko, — hoikan petäjän +latvassa niuhottavasta hatarasta risupesästä. Mutta kolmas, kaikkein +parhain, — ja tämän nimeksi sattui Paavo, — oli syntyisin tuolta +hieman kauempaa, Tilajoen painanteista. Ihmeellinen paikka se laakso. +Romanttinen paikka! Olihan siellä valtava rapakko, illoin uimaan +vietyjen ratsujen kaalamo; rapakon toisella puolella vinoon nuukahtanut +halmeen aita; aidan sisällä korkeaa ruohoa, ja ruohikon keskellä +jättiläiskokoinen kivi, jonka harjalle vaivoin pääsi ja joka oli +ikäänkuin linnantorni. Tuon tornin oli muka rakentanut aikoinaan +kuningas Jätti Autio, josta vanha Pikkari kertoi jylhän, traagillisen +sankarisadun, kuolemaan se satu päättyi, — ja alakuloisesti huoaten +Pikkari sen lopetti. Kuningas Jätti Aution hahmon näki Antti aina, +milloin vain katsahti halmeen toiselle puolelle lammikon porraspuita +kulkiessaan... näki sen siellä salolla: sillä juuri siitä alkoi oikea +metsä, musta ja mittaamaton... Salolta juoksi puro, solisten, kohisten +ja louhikoissa hypellen. Sekin oli musta, — vain vaahdot keltaiset ja +ruskeat. Mistä se tuli? Kaukaa, sieltä, mitä vasta aavistettiin. +Kaukaisen alkuna oli Tirkkosen mökin aita, ja tuuhea niitty, ja sitten +Seppälänmäen koivikkorinteet, — ja niiden koivikkojen takana jotakin +ihmeellistä, outoa, sinertävää kuin kesäinen autere tai hyvin etäiset +kaskisavut... + +Lammikolla ja purolla riitti puuhaa: sijoitella sinne myllyjä, tosin +omatekoisia, mutta rattailtaan kovin monimutkaisia ja — useimmiten +käymättömiä; rakennella patoja, — tai ainoastaan hypellä kiveltä +toiselle sameain vaahtojen poikki. + +Mutta — se variksista viisain, Paavo! + +Se eli ensin samalla tavoin kuin sen edeltäjätkin: asui isossa +laatikossa ja kepeistä tehdyssä häkissä ruoka-aitan takana, jossa +keskipäivällä oli niin lämmintä ja joka muuten oli melkein salainen +paikka, orapihlajien kätkössä. Siellä se sai aterioikseen paitsi +kokkelia, onkimatoja, toukkia ja kuolleita sittiäisiä, myöskin eläviä +sittiäisiä: olihan jännittävää nähdä, mitä Paavon vatsa arvelisi näistä +elävistä ja raatelevista syömisistä. Poika oli hirvittävän julma, hänen +omatuntonsa kolkutti sangen vähän... Onneksi Paavo pelastui näistä +kokeiluista, joihin toinen ensimmäisistä varis-raukoista oli vähällä +kuollakin. Ehkäpä oli Paavo jo silloin niitä viisaampi: se ei huolinut +raatelevia herkkuja millään ehdolla, — kakisti ne kohta ulos +suustaan... + +Sitten piti Paavonkin oppia lentämään. Ja oppia nopeasti. Opettaja ei +jaksanut odottaa, kunnes linnut itse oppisivat: hän nakkeli niitä +ilmaan, ne putosivat takaisin maahan kuin kuollut kasa, niihin koski +varmaankin, ne raahottivat siinä avuttomina, läähättivät kapea kieli +ulkona nokasta... Ja sittenkin Antti heitti yhä vielä. — Ja lopulta ne +oppivatkin ja pakenivat häneltä ensin säleaidalle, sitten matalaan +mäntyyn, ja lopulta niin ylös korkeaan mäntyyn, ettei kiduttaja enää +niitä saanut ja tunsi itsensä nolatuksi. Omatuntokin alkoi nyt +kolkuttaa: miksi olikin hän ollut ilkeä? Siitä tuli se seuraus, että +varis heitti hänet itsekseen... Mutta tulipas kuitenkin houkuttelemalla +jälleen alas maahan, aterialle... + +Näin oppi Paavokin lentämään... Ja niin eli se siellä täällä, +kaikkialla vastuksina luuhatellen syksyyn asti. Ja olipa se +sellainenkin, ettei vielä syksylläkään lentänyt myötämöisin kartanolta +pois, ei paennut korpeen kuten toiset varikset. Ensimmäinen oli +lähtenyt ilman mitään muistettavia seikkailuja. Toista koetti Antti +sitten vartioida: pisti sen ensimmäisiksi kylmiksi öiksi kanakoppiin, +varmuuden vuoksi. Kovin näyttivät kanat sitä karttavan, ja kukko oli +sille tulipunaisen vihainen. Kului muutamia päiviä. Mutta eräänä yönä +pääsi varis jollakin tavoin ulos häkistään kanakamarin nurkasta, ja +seuraavana aamuna istui se yksinään uunin päällä, ei tahtonut sieltä +alas tullakaan. Kanat ja kukko niuhottivat mikä orrella, mikä +permannolla, kaikki niin väsyneinä, että tuskin jaksoivat enää +tirahtaakaan. Yöllä oli nähtävästi tapeltu ankarasti. Ja siksipä ei +Antin enää sallittu pitää varista kanakopissa, kanojen kiusana. Ja +silloinhan se karkasi metsään, — vapauteen, luonnonelämään, — pääsi +pois laatikoista, häkeistä ja kanalan löyhkästä, omaan maailmaansa +ihmisten asumuksista, täysi-ikäiseksi tultuaan. + +Mutta Paavo ei paennut, vaikkei sitä varjeltukaan kanakopissa. Se aikoi +nähtävästi elää talvenkin kartanolla, — kunnes se sattui saamaan +väkivaltaisen kuoleman. + +Paavo, joka osasi niin itsepintaisesti varjella itseään ilkeältä +syöttäjältä! Paavo, joka ymmärsi niin pian paeta hänen käsistään +matalaan petäjään, — kartanon pihalla kasvoi kolme petäjää, ikäänkuin +veljekset rinnatusten: yksi oli tallukka, keskimmäinen ei mitään, ja +kolmas suunnaton jättiläinen, jonka latva heilui pilvissä; — paeta +sinne, istua siellä närkästyneenä puolen päivää, — ei leppyä ennen +kuin Antti sielussaan oli vannomalla vannonut, ettei tekisi eläimelle +pahaa! Paavo, joka tiesi harakkainkin temput; varasti hopeapapereita, +— kerrottiinhan harakkain vievän hopealusikoita, — ja kätki niitä +salaa ihmissilmiltä ruoka-aitan naavaisten kattopäreiden alle! Paavo, +joka varhain aamulla tuli herättämään Antin, — lentäen raolleen +jätetystä ikkunasta sisään ja nykien häntä korvasta taikka poskesta! — +Paavo, jolle ihaileva ystävä sitoi kaulaan vaaleanpunaisen +silkkinauhan, sikarilaatikosta saadun. — Ja osasipa Paavo kerran +pelastaa itsensä kuolemastakin, johon se samainen nauha oli hänet +viedä. Silloin heräsi Antti aamulla hyvin aikaisin, kylmästi +kimaltelevana kesäaamuna. Paavo raaksahteli hänen päänsä vieressä, +mutta kovin käheästi; ja kun Antti sitä tarkasti, näki hän, että +silkkinauha oli jollakin tavalla joutunut ja luisunut linnun kaulasta +sen kitaan; se oli kiristynyt niin tiukalle, että Paavo oli tukehtua. +Nyt hän oli lentänyt pyytämään Antilta apua. Ja kun nauha oli kiireesti +otettu pois, hyppeli Paavo iloissaan Antin sängynpeitteellä. + +Ja sellaisen viisaan variksen piti joutua tyhmään kuolemaan! + +Viisaan, — ja ilkeän! Sillä ilkeä se oli, kehno! Pian se nokkasi +poikaa sormeen, jos suuttui. Ja kaiket aamut ja illat se tallusteli +vesikorvoa kantavien piikatyttöjen perästä ja tarttui yhtä mittaa +heidän hameisiinsa, — veti täydellä painollaan, jäi riippumaankin +hameen helmaan, jos ei muuten huomiota herättänyt, ja antoi raahata +itseään ilmassa. Kun sitten piikanen, varsinkin karjakko Kaisa, +äkämystyi ja käännähti tosissaan varista lyödäkseen, — silloin oli +Paavo jo väistynyt etäälle. Ja alkoi taas uudelleen kiusanteon, — +pelkän kiusan vuoksi. + +Paavo oli paremminkin talon isäntäväkeä kuin mikään varis. Ainakin +kohteli se taloa kuin omaansa. Kuinka se esimerkiksi käytteli yhteisiä +ruokavaroja? Se kylvi ikäänkuin pöyhkeilevä isäntä niitä kaikelle kylän +väelle... + +Se nimittäin elätti metsävariksia pitkät ajat talon kustannuksella. + +Kerran alettiin ihmetellä, miksi riihen katto aina samaan aikaan +iltapuolella oli niin täynnä variksia, kuhisevia, nauskahtelevia, +ikäänkuin jotakin odottavia variksia. Ja kartanon nuorin herra, +Leonard, otti silloin haulikkonsa ja hiipi niitä ampumaan. Mutta +silloin lensi Paavo karjakodan ovelta aidalle ja alkoi vimmatusti +rääkkyä, — ja kaikki villivarikset karkkosivat mustana pilvenä kauas. +Paavo oli antanut kesyttömille sukulaisilleen varoitusmerkin: varmaan +hänen kyntensä olivat mukana tässä pelissä. + +Paavoa pidettiin silmällä. Tosiaan: varikset tulivat takaisin riihen +katolle, ja Paavon huomattiin nyt salaa kuljettavan niille ruokaa +karjakodasta: se onki nokallaan muuripadasta, karjaa varten lämpiävän +hauteen seasta nauriinkappaleita ja vei palan kerrallaan riihen +katolle, villeille omaisilleen. Paavo hoiteli hyvin sukulaisiaan, +näytteli suurta, jalomielistä herraa. + +Kun Leonardin pyssynpiippu välkähti, hälytti Paavo varikset karkuun. + +Karjakodan ovi pantiin silloin huolellisesti kiinni. Mutta kuinkas +kävi! Paavo alkoi kulkea kotaan ja sieltä ulos pienestä aukosta, jonka +kautta vesi laskettiin kaivosta muuripataan. Ja riihen katto oli yhtä +täynnä Paavon hoidokkeja kuin ennenkin. Leonardin haulien osuttamalla +mahtoi tosin joku niistä heittää henkensä, mutta ainakaan ei syy +silloin ollut Paavon, niin virkusti hän emännöitsi ja valvoi karjapihan +aidalla tai korsun kulmalla, vartiopaikoillaan. + +Niin viisas oli Paavo, ettei sitä ilkiötä kukaan omassa talossa +hennonut rouhaista oikein tosissaan. Rauhassa se sai tehdä kolttosiaan +kaiken päivää, elää kuin kuningas, vaaleanpunaisella silkkinauhallakin +kaunistettuna. Siten meni kesä, — lämmin ja autereinen kuin menneet +kesät aina. Mäet kaukana kartanonlaakson ympäristössä kylpivät +sellaisessa udussa kuin hieno, sinertävä savu... Tuuli tuskin suhahteli +kolmessa männyssä, jotka seisoivat pihassa kuin veljekset +vieretysten... + +Mutta myöhäissyksyllä sitten Paavo sai surmansa. Siihen asti oli +säilynyt... + +Sitä ei ollut näkynyt koko päivänä, vaikka oli jo iltapuoli... Se oli +kai mennyt jonnekin kylälle, — aina se lensi omin valloin niin kauas. + +Seuraavana aamuna tuli Antille surusanoma. Naapuritalon poika, jolla +pöksyt roikkuivat takaa auki, toi tuon sanoman, niin oudon, että Antti +sitä vaivoin uskoi. + +Paavo oli tapettu! Mitä varten tapettu? Mitä oli tapahtunut? + +Naapuritalossa oli päiväläinen nimeltä Turunen. Joonas Turunen. Hän oli +ollut viimeisiä kauroja niittämässä. Paavo oli lentänyt kaurasuolle, +ärsytellyt Turusta kuin kotona piikoja: nykinyt housunlahkeesta, +vetänyt, tokannut vahvalla nokallaan miehen nilkkaan. Tepastellut +Turusen tiellä... + +"Mitäs siinä kokottelet kurkkuasi!" huudahti Turunen ja löi +viikatteellaan Paavon kaulan poikki. Silmänräpäyksessä. Niin se oli +tehty... + +Ensi kertaa Antti ihmetteli, että se, jota sanotaan elämäksi, saattaa +täten loppua! Paavo oli ollut, elellyt vielä eilen, se oli ollut +hauska, — ja nyt sitä ei enää ollut: ei ollut mitään enää hänestä. Ei +mitään. + +Kuinka kummallista: aurinko paistoi kuin ennenkin, autereeton syksyn +aurinko, mutta Paavon paikalla oli tyhjyys. + +Viikatemies Joonas Turunen ei siitä lähtien saanut Antilta ystävällisiä +tunteita. Kidutti ja kiukutti ajatellakin moista lurjusta. Tosin ei +Antti häntä tavannut, turhaa olisi ollut tavatakin, peloittavaa ja +ilkeää; mutta palvelustytöille hän keittiössä pilkkasi tuota +merkillistä, käsittämätöntä olentoa, jota oli huvittanut pahaa +tehdäkseen katkaista varikselta kaula. Antti pilkkasi häntä runolla, +jonka hän oli jostakin kuullut ja jonka sankarin nimi sattui aivan +täsmälleen tähän Turuseen, — hyvä sattuma: + + "Joonas Turunen + sangen suruinen + koiran kokoinen + narrin näköinen!" + +Mutta — Paavon ruumista ei Antti edes etsinyt itselleen +naapuritalosta, ei huolehtinut sitä siihen kirkkomaahansa, joka hänellä +oli pellonpientarella rottia, hiiriä ja itsestään kuolleita pikku +lintuja varten. Sen verran hän oli uskollinen parhaalle ja viisaimmalle +varikselleen... + + + + +MÖRKÖJÄ + + +Antti nukkui kesäiset ajat päärakennuksen yläkerrassa. Siellä oli suuri +sali, jonka ikkunoista ja parvekkeelta näki kauas ympäristön maisemiin, +— yli vehmaan laakson, korkeille metsäharjuille, välkkyville vesille +ja niiden kapeille niemille, — kaukaisuuteen, auringonsauhussa +kylpevään ilmanrantaan. Salin vieressä oli Leonardin kamari, hieman +hämärämpi salia, sillä vanhat hongat huojuttivat latvojaan melkein sen +ikkunain edessä. Ja lisäksi kolmas huone, se, jossa Antti vietti yönsä +sinisen, siirrettävän verhon takana. + +Sen verhon takana, aivan kuin erikoisessa kätköpaikassa, oli paitsi +pöytää ja sänkyä nurkkakaappi, jossa pidettiin lelusia ja vähän Antin +omatekoisia näperryksiä, vanhan Samulin ja Pikkarin puukolla taikka +sitten kynillä ja saksilla tehtyjä... Muuten siellä oli läksy- ja +satukirjoja, tutkittavia kasveja, — sekä kuppi, josta annettiin ruokaa +varikselle. + +Ihanaa oli siellä herätä aamuisin alku- ja sydänkesällä. Aurinko +paistaa ulkona. On aivan hiljaista: kukaan ei tule herättämään kesken +unia, — paitsi varis. Paavo lentää ikkunalaudalle; ikkuna sängyn +pääpuolessa oli jätetty yöksi vähän raolleen, että Paavo sisään +pääsisi. Antti herää: Paavo raakkuu ikkunalla, kurottaa kaulaansa, +rusetilla koristettua, — tepsuttaa pari askelta ja lentää tai harppaa +sitten kömpelösti pielukselle ja nykäisee paksulla nokallaan Anttia. +"Anna kokkelia", se sanoo. — Ja kupissa on kokkelia, — Antti lusikoi +eineen Paavon kurkkuun, variksenpoika hotkii, kurisee, kurnuttaa, +nielee siinä paikassa, ja vaatii ahnaana yhä lisää punaiseen kitaansa. + +Lentää siitä Paavo ulos, — ja pian lähtee Anttikin hänen perästään, +kolaa yläkerran kitisevien puuportaiden ovia, tuntee aamun tai päivän +ihanuuden isoilla ulkoportailla, — ajattelee askareitaan: pihan +hiekkakäytäviä olisi kitkettävä, — kamalan kuivaa hommaa, josta sitten +pujahdetaan piiloon seljapensaan sisään tai livistetään varkain etäälle +lepikköihin, petäjikköihin, peltojen pientareille, missä ruoho ja kukat +ylettyvät melkein korkeammalle hänen päätänsä, kulleroita kasvaville +niityille, isojen kivien laelle, — usein Paavo livistäjän kintereillä +tai olalla. + +Iltaisin nukkuu miltei kohta ruumis aurinkoista raukeutta täynnä, — +nukahtaa, kun on tuskin alkanut lukea jotakin tarua kai kaskua. + +Niin alku- ja sydänkesällä. + +Mutta syksypuolella käy kolkommaksi. Silloin tulee pimeä, oudon pimeä, +— ja Antti, joka imartelee itseään Akhilleus-nimellä, jonka Leonard +lienee hänelle jollakin hetkellä pilkalla antanut, pelkää pimeässä. + +Yöt saattavat olla hirmuisia. + +Ja etenkin kirjoista ne hirmut karkaavat Antin kimppuun. + +Kuka on sallinut hänelle moisia kirjoja, kummitusjuttujakin? Palavan +intohimon voimalla vetävät ne puoleensa hänen sieluaan, vetävät +keskellä päivääkin, jolloin pitäisi virkistäytyä reippaissa hommissa, +olla mies. Aikuiset eivät näitä kirjoja hänelle tarjoa, he +suosittelevat hänelle lukukirjain kertomuksia tai aivan tavallisia +satuja. Ei, itse Antti luettavansa hankkii. + +Mistä? + +Kauhealta, salaperäiseltä ullakolta, joka on hänen kesähuoneensa +yläpuolella. Se on vasta merkillinen aarrekammio, se suuri ullakko, +jota kutsutaan "multavinniksi". Sinne vievät kapeat, umpinaiset +portaat, joiden yläpäätä sulkee raskas luukku, niin painava, että se +vaivoin kohoaa Antin nostamana. Niitä narisevia portaita täytyy kulkea +hyvin hiljaa, ettei kukaan tietäisi hänen vinnille menevän. Sitten +luukku auki, ja taas varovasti kiinni, — niin ei hänen liikkeistään +kuulu alas edes hiiskahdusta. + +Vinnillä on — vaikka mitä. Siellä on kuivamaan asetettujen vaatteiden +lisäksi valtava karhunkeihäs, jonka kolmitahkoisessa terässä Antti on +vielä näkevinänsä murhatun karhun verta. Raskas, väkevälle haiseva +karhunnahkakin viedään sinne kesäksi, kääritään naftaliinilta +lemahtavaan kankaaseen, odottamaan talvea, jolloin se riiputtaa pitkiä, +koukeroisia ja mustia kynsiään reen perässä. Siellä on vanhoja +lipastoja salaperäisine laatikkoineen, — laatikoissa kukkuroillaan +tavaraa: muinaisia rouvien tykkimyssyjä, papereita, kullattuja +kahvikuppeja, pitsejä, kaikkea. Ja aivan vieressä viettelee vanha, +hylätty ompelukone, jota sopii hiljaa kiertää ja rassata; tuolla +roikkuu iso sapeli; tuossa on rikkonaisia tuoleja, lyhty, koreita +pukuja, sohva, jonka joustimet pönköttävät ja istuessa pistävät. Ja +suuresta päätyikkunasta huikaiseva näköala yli puunlatvojen ja +pyörryttävän jyrkänteen, kauas, — kauas tuonne yksinäisen kuusen luo, +joka törröttää erakkona kahta järveä toisistaan erottavalla, kapealla +kannaksella ja on muodoltaan kuin vähän auki jätetty sateensuoja. + +Niin, myöskin vanhoja sateensuojia on vinnillä, alhaalla räystään alla +pienten luukkujen alla, luukkujen, jotka tuijottavat illan hämärässä +valkeina kuin mitkäkin aaveiden silmät. Niistä sateensuojista saa +Antti, jos luvan pyytää, ottaa teräsvarpuja, tehdäkseen +jousipyssyihinsä oikeat rautajänteet, — mahtavat jänteet muka: +kymmenkertaista terästä, kovat potkaisemaan ja vaaralliset, — jos +sattuisi ampumaan ketä silmään. + +Mutta jännittävintä on, että vinnillä lepäilee laatikoissa tai mullassa +hirvittävästi kirjoja. Niitä Antti kornuaa... + +Onpa hän löytänyt sellaisenkin kirjan, jossa oli muutamia katkelmia +Homeroksen lauluista, — luultavasti Elias Lönnrotin suomentamia; +riemukkaasti, pontevin runojaloin rientävät sankarit niissä taisteluun, +kypäreissä hevonhännät, säärten suojana välkkyvät vaskilevyt, kaikki +paitsi Akhilleus, joka kantaa loputonta loukkautumisen kaunaa. Sieltäpä +löytyvät nekin "Tuhannen ja yhden yön sadut", joista nikkari Hinkkanen +näyttää nappaavan palasia omiin kaskuihinsa. Sydäntä vavistaa Pikkarin +kertoma Sheherazaden ja hänen kohtalotoveriensa tarina; — tässä +kirjassa ei sitä ole, mutta se kuuluu tähän; vavistaa omituisella, +erikoisella tavalla, — tuo kertomus naisen uskottomuudesta, niin +oudosti vaikuttava, että Antti kerran yksinään ruokasalissa lankeaa +polvillensa uunin nurkkaan, kohottaa kaksi sormeaan korkeuteen ja +vannoo Jumalan edessä, ettei hän koskaan elämässään suvaitse naisia, +noita kelvottomia, vaan kostaa heille tulella ja miekalla heidän +ainaisen petollisuutensa. + +Mutta näitä runoja jälleen on hän jo kuullut isolta kaimaltaan, +isäntärenki Antilta. Kankealla, ylpeää vihaa vapisevalla äänellä oli +isäntärenki sunnuntaina nurmikolla vieretysten maattaessa lukenut +hänelle: + + "Nyt pirulle sa luus ja nahkas möit, + Kun esimiestäs tappelussa löit." + +Ison Antin suussa särähtävät erikoisen karkeasti sanat: piru ja ryssä. + +Kaikkein merkillisimmät, kauheimmat olivat kuitenkin pienestä Antista +eräät värittömät kuvat, — sillä "Tuhat ja yksi yötä" oli täynnä +värillisiä, joita hän löysi vanhoista ruotsalaisista kuvalehdistä ja +pienistä suomalaisista kansansatuvihkosista. Ne kuvat eivät olleet +sellaisia kuin "Tuhannen ja yhden yön" saduissa. Ne olivat pelkkää +mustaa ja valkeaa, mutta sitä hirmuisemmat. Niissä kuljetti koko +kuvalehden sivun täyttävä rosvo hartioillaan ryöstettyä lammasta, pitkä +puukko kädessä, toinen hampaissa, kolmas ja neljäs vyössä. Niissä ajoi +jokin yksisilmäinen jumala kahdella pirullisen näköisellä pukilla, +joiden sieraimista ja silmistä tulta tuiski, kun taasen itsensä jumalan +kädessä heilui julma vasara, josta sinkosi salamoita. — Ja kaikkia +muita ilkeämmät, julmemmat olivat alastomat, pitkähäntäiset pirut, +jotka istuivat suomalaisten kansansatujen lehdellä, istuivat läjässä, +neuvottelemassa öisessä kokouksessaan, inhoittavan paljas ruumis +toisensa vieressä, pienet sarvennykeröt päässä, hännät jalkojen +ympärille kiedottuina. Mitä elkeitä ne punoivat? Sitä ei satukirjakaan +tietänyt. + +Etenkin nämä pirut vainosivat Anttia syksypuolella kesää. + +Ne vainosivat unessa; ja vielä enemmän valveilla, jos oli pimeä. + +Ne olivat ensin mörköjä, sitten niistä tuli haamuja, aaveita, lopulta +mystillinen, vavistava kauhu. + +Mörkö ilmestyi unessa. Antti makasi keltaisessa sängyssään, joka oli +annettu hänelle omaksi, ja näki unta: mörkö oli istuvinaan hänen +jalkojensa juuressa, siinä samassa sängyssä, — pieni, pyöreä, musta +mörkö; siinä se makasi ja killisteli ilkeästi, — mutta ojensi +yht'äkkiä kyntensä, mustat, kiiltävät ja käyrät kuin karhun kynnet, ja +alkoi häntä raapia, noilla sirpinkokoisilla, terävillä kynsillä. Antti +heräsi kauhun vallassa ja aikoi huutaa. Mutta olikin hiljaa, eikä +paennut vuoteestaan: pelkääminen oli noloa, — se oli kiellettyäkin, se +oli häpeä. Hän valvoi kauan pimeässä, — hien vallassa, — kunnes taas +nukkui. + +Pelkääminen ei ollut miehen käytöstä. Ah, etteivät aikuiset, jotka +saattoivat hänet välistä, kun hän näytti oikein pelkäävän, yläkertaan +asti, etteivät he aavistaneet, miten julmaa hänestä oli työntäytyä +tuonne pimeihin huoneisiin syksypuolella! — Ja aavistivathan he, mutta +tietysti höpsöä täytyi kasvattaa, poistaa hänen joutava pelkonsa. Antti +pirisi ja melkein itki: + +"Mikä lie tuolla — tuo valkea...?" + +"Mikä?" toisti saattaja, joka tahtoi hänet reippaaksi. "Mennään sitä +katsomaan. Koeta sitä kädelläsi: sehän on kakluuni. Ei mies pelkää..." + +Se oli tietysti kakluuni. Tai jokin valkea vaate. Eikä se kumminkaan +ollut sitä. — Tavattomalla kiireellä Antti riisuutui yksin jäätyään +kynttilänsä valossa, sukelsi peitteensä alle, sammutti viimein +hätäisesti kynttilän, ja peitteen raosta tuijottivat hänen silmänsä +kauan pimeyteen, tuijottivat kuumeisina palaen, sillä nurkassa oli +yhä se aave, — salaperäiseltä ullakolta alas hiipinyt aave, +paljaspintainen, ilkeä paholainen. + +Mutta kaikkein kolkointa, järistävintä, — pahempaa kuin unessa nähdyt +möröt ja valveilla mielessä uhkaavat aaveet, — oli sellainen kauhu, +joka ei yllättänyt unessa eikä valveilla, vaan puoliunessa: +unissakulkeminen. + +Palvelijatar meni iltahämärässä lyhty kädessä ullakolle vaatteita +ottamaan. Hän näki Antin jo vuoteessa, — pojan kynttiläkin oli +sammutettu. Mutta sitten kuuli hän Antin nousevan perästään ullakolle. +Paitasillaan Antti sinne tuli. Palvelijatar käski häntä pois, +toruskeli, sanoi hänen kylmettävän itsensä. Antti ei vastannut, — no +niin: hän nyt oli aina itsepäinen, tahtoi kai nyt taas komuta vinnillä. +Tyttö otti vaatteet, aikoi poistua, käski vielä kerran Anttia pois. +Antti ei vain totellut. Olkoon sitten täällä, tulkoon omine aikoineen, +ajatteli palvelijatar, jolla ei ollut aikaa odotella, painui +porrassyvennykseen, laski luukun kiinni ja meni. + +Antti heräsi pimeässä. Missä hän oli? Kylmä riipoi hänen ruumistaan. +Pimeässä kuulsi kauheita valkeita läikkiä, — kuin silmiä. Multa kävi +jalkoihin kuin jää. Missä hän oli? Hän ei löytänyt minnekään... + +Ullakolla, — multavinnillä! Kuinka hän täällä, — melkein alasti! +Yöllä, — pimeällä vinnillä, — kuin haudassa: elävältä haudattuna. Hän +ei uskaltanut parkua: jospa ei sydänkään olisi sykkinyt, etteivät oudot +nurkat huomaisi häntä! Talo nukkui, hän yksin valvoi... Öinen tuuli +humisi, pärekatossa rapsahteli, nurkissa kyyrötti jotakin, — ne +kirjakasat, joissa istui alastomia paholaisia juoniaan punomassa, +pitkät hännät rivosti toistensa ympärillä... + +Viimein löysi hän haparoiden luukun, ja palasi sänkyynsä. Miten oli hän +vinnille joutunut? Hän ei muistanut eilisiltana sinne menneensä, mutta +hän oli mennyt, koskapa oli ollut siellä... + +Hän ei tohtinut kertoa siitä tapauksesta aikuisille, se oli liian +omituinen ja kauhea. + +Ja hän pelkäsi sen uudistuvan. Tämän jälkeen hän käveli useinkin +unissaan. + +Hänelle kerrottiin niistä matkoista vasta melkoisen ajan kuluttua. Ja +silloin ilmaisi hänkin ensimmäisen retkensä öiselle ullakolle. Ilkeä +salaisuus oli hänelle selvinnyt: hän oli tuollainen — unissakulkija. + +Lempeä rouva kertoi hänelle yhden hänen matkoistaan. Oli ollut +hiljainen yö. Kaikki olivat nukkuneet, palvelusnaiset kuorsanneet +keittiössä. Mutta rouva oli kuullut kamariinsa käyntiä ovissa, +hiljaisia askelia ruokasalista, sitten liikettä keittiöstä. Hän sytytti +kynttilänsä, meni katsomaan: Antti seisoi hellan vieressä selkäänsä +paistatellen kuten hänellä oli pahana tapana, — paistatteli +paitasillaan. + +"Kuinka olet täällä? Miksi et nuku?" kysyi hän Antilta. + +"Ei ole kahta pöytää", vastasi Antti. + +Rouva valaisi hänen kasvojansa, pojan silmät olivat kiinni, kasvot +jäykästi ylöspäin luodut, ilmeettömät. + +"Mene takaisin nukkumaan. Lue rukouksesi. Minä saatan sinua", +maanitteli rouva. + +He menivät kahden. Antti luki pari säettä hänelle opetettua +iltarukousta, availi ja sulki ovet, astui yläkerran portaita kädet +hiukan hajallaan. Ikäänkuin ilmanveto vei Anttia mukanaan: Hän pääsi +huoneeseensa, meni vuoteeseen ja nukkui, — vaikka ei ollutkaan muuta +kuin nukkunut. + +Rouva uskoi, että enkelit varjelevat lapsia. + +Mutta jos hän ajatteli, että ne taluttavat unissakulkijaakin, ettei hän +loukkaudu retkillään, vaan astelee hairahtumatta vaikka kattojen +räystäillä, niin sitä hän ei muistanut, kun puhui Antille noista +enkeleistä, että juuri hän oli niistä kenties ensimmäinen; sellaisella +vakuuttavalla tavalla osasi hän esittää Antille keskinäisissä +pakinoissa päivällä, ettei kunnollisella ihmisellä ole koskaan syytä +mihinkään pelkoon. + +Rouvan tyyntä otsaa, kirkkaita silmiä ja lempeää hymyä ajatellessaan on +Antti sitten usein aprikoinut, miksi hänen kuitenkin kaiken ikänsä on +täytynyt jotakin pelätä, — miksi sekään vakuutus ei kyllin riittänyt? +Pelätä yhäti mörköjä, tosin toisenlaisia kuin pienenä, mutta yhtä +kamalia kuin nekin, jotka hän tietämättään oli hankkinut itselleen +ullakon pimeydestä. Eihän ihmisellä, jos hän on viaton, pitäisi olla +syytä pelätä eikä kärsiä tuskaa unettomina öinä! Niin, — jos hän olisi +viaton... + + + + +KUNNIA JA SOKERI + + +Leonard, hyväsydämisen rouvan poika, on nuori medisiinari. Hänen +taivaansa on vielä täynnä lempeitä, uneksivia tähtösiä, hänen elämänsä +tarjoaa paljon lupauksia ja iloa ihmiselle, joka suorittaa kunnialla +velvollisuutensa. Hänen huulillaan asuu ystävällinen hymy, otsallaan +rauhallinen vakavuus, silmissään pilkahtelee vekkuli. + +Leonard oleskelee kesäisin äitinsä maatilalla, siellä kauniissa +kartanossa korkealla mäellä. + +Notkoon, joka on aivan rakennuksen vieressä, hän on tehnyt itselleen +hämyiseen koivikkoon pienen penkin kahden puun väliin; siinä hän +lueskelee lääketieteellisiä kirjojaan. + +Mutta palvelustytöt koskevat välistä noihin paksuihin, salaperäisiin +kirjoihin, milloin hän jättää ne käsistään kamariinsa, joka on talon +yläkerrassa. Sen huoneen ikkunain edessä heilimöi suloinen suvi, +laajalti näkyy sinne kesäisiä maisemia, kullanhohtavia mäkiä, kiiltäviä +järvenulapoita, — kuin pienoiskuva, ihana aavistus koko rakkaasta +Suomesta. + +Ja juhlapäivinä rätisee ja paukkuu huvilan lipputangossa Suomen lippu, +— räsähtelee korkeuden tuulessa kuin raketti, — ikäänkuin enne +tulevista ajoista, jolloin seuraava polvi lunastaa verellään sen lipun +kunnian, ostaa sen omalla hengellään aivan vapaaksi. Nyt ei ole vielä +kysymystä kirjaimellisesti sydänverensä antamisesta, vaikka nuori +Leonard onkin jo selvällä uhmalla vetänyt tankoon juuri tällaisen +lipun, sillä heiluuhan naapurikartanossa juhlina yhä kolmivärinen +Venäjän lippu, ja tämä sinivalkoinen kuuluu olevan virkavallankin +epäilemä ja uhkaama. Mutta sitä iloisempana ja ylpeämpänä julistaa +Leonardin kartano väriään suomalaisella lipulla, kahdella +värikaistalla, joista alempi on sininen, ylempi valkea. Se on paljon +isompi kuin naapurin ryssänkuli; se liehuu — kuin välähtelevällä +miekalla iskien... + +No niin, nuo palvelustytöt koskevat Leonardin kirjoihin aina milloin +korjaavat yläkamarissa vuoteita, sillä niissä kirjoissa on hirmuisia ja +myöskin heidän mielestään kovin ilkeitä kuvia. Saisivat kai Leonardin +puolesta kuvasia ehkä hiukkasen pilkistelläkin, — elleivät jättäisi +hyppystensä jälkiä lehtien reunoihin! Ja kerran hän tekee eräälle +heistä kauhean kepposen. Hänellä on nurkassa kaapin takana iso, +kannellinen peltipurkki, jossa ui — ihmisen pää! Naisen pää — +ruumiista irti leikattu. Ja jonakin syyspuolen iltana, kun keltainen +kuu alkaa kurkistella mustien ja alakuloisten kukkulain takaa, +kehoittaa hän palvelustyttöä kamarissaan hieman odottamaan; tyttö on jo +pöyhinyt vuoteen. Kehoitettu odottaa. Leonard menee nurkkaan, tuo +sieltä kiiltävän peltipurkin, avaa sen kannen ja nostaa äitelän +inhottavalta haiskahtavasta spriistä esille ihmisen verisen pään, — +riiputtaa sitä hiuksista, joita on vielä toisella puolella päälakea, +jota vastoin toinen on nyljetty: jokainen verisuoni näkyy siltä +puolelta. Tukka on pitkä, tapetunko naisen pää? Leikatun pään +hampaatkin ovat paljaina, ja silmät pullottavat kauheina, kalseina ja +elottomina kuin kuolleen kalan silmät. + +Siitä alkaen ei sormenjälkiä ilmestynyt Leonardin hienoihin kirjoihin; +palvelijoilla ei ollut enää koskaan aikaa viivyskellä kovin pitkään +yläkerrassa, ei etenkään illan hämärtyessä, — myöhällä ei milloinkaan. + +Luuranko, joka oli pystytetty kamarin yhteen nurkkaan, sekin oli jo +iljettävä. Mutta mitä se vielä siihen nähden, että toisessa nurkassa +pidettiin tapetun ihmisen päätä! + +Pitkä, hienostuneen kalpea Leonard hymyili vekkulimaisesti: täytyihän +vähän suojella kirjoja, joita hän piteli itsekin hyvin, varjeli kuin +silmäteräänsä... + +Yleensä hän melkein aina hymyili, nuori ja toiveissa elävä Leonard. +Lueskeli kesäisin, milloin mieli teki, ja kun ei oikein olisi tehnyt, +poltteli paperossin, hyräili välistä, katseli taivaan sineen, huokasi +aavistustensa ihanassa odotuksessa, metsästeli, nautti kesästä, puheli +ja laski leikkiä rahvaan kanssa, jota hän vilpittömästi rakasti. + +Ja melkein yhtä mittaa kulki Leonardin kintereillä kaksi kääpiötä: +Antti, orpo poika, ja loisen lapsi Ferdinand eli Veerti. + +Ferdinand asui tupapuolella. Antti, ottopoika, päärakennuksessa. +Hauskaa oli Leonardista tehdä heille pikku kujeita, vielä hauskempi +heitä ilahduttaa, ja mielenkiintoista tarkastella heidän sielujaan. + +Antti sai usein nukkua Leonardin sängyn vieressä, sillä Leonard tahtoi +lukea hänelle ääneen, herättää hänessä ajatuksen alkeita. Mutta silloin +Antti nukkui hyvin pian: lukemisen hiljaista sorinaa kuunnellen oli +siinä nyt niin turvallista maata, — ei tarvinnut pelätä mitään +sellaista kuin omassa asumuksessa, vierashuoneessa: tästä eivät +kummitukset ja aaveet ainakaan veisi! Antilla oli niin suloisen +hyvä... hieman kuin koiran, joka saa kiivetä isäntänsä viereen ja +laskea leukansa hänen käsivarrelleen. Siis Antti nukkui melkein heti. +Leonard luki ja luki; alkoi kuulua pojan tasainen hengitys, — Leonard +katsahti häneen: Antti oli jo sikeässä unessa, sen verran siitä +lukemisesta oli hyötyä! Mutta hän ei hennonnut Anttia herättää. Aamulla +hän ilveili: + +"Kuka sinulle viitsii lukea, — nukut heti kuin silakka!" + +Omalla puolellaan Antti kuitenkin öisin valvoi, ja silloin hän joskus +mietiskeli niitä asioita, joita oli kuullut ihailemaltaan Leonardilta. + +Leonard sanoi Antille: + +"Sinä leikkaat paperista sotamiehiä ja maalaat niitä. Taidat aikoa +tehdä niitä satoja? Onko kaikilla hevosilla häntä yhtä korkealla? Kas +miten säännöllistä... Tekisit piilipyssyn, — sellaisen kuin on +Rännälin pojilla! Heillä on oikeat, piikkikärkiset nuoletkin! +Koettaisit ampua oikeita lintuja!" + +Tai sanoi: + +"Sinä luet ja luet sankaritarinoita, satuja! Menisit ulos, — +opettelisit uimaan ja pelastaisit oikean hukkuvan kuolemasta! +Sellaisesta pojasta on olemassa satu. Tahdotko kuulla? Se olisi +sankaruutta, — ei itserakas kuvitteleminen." + +Ja Leonard opetti Antin uimaan. Antti oli niin arka, vaikka oli +lukenut, kuinka Leander ui Hellesponton ylitse. Pelkuri! Heittäydypä +uimahuoneen portailta veteen, hirmuiseen, pehmeään syvyyteen, josta +tuskin kaloja vähän kuulsi — heittäydy osaamatta uida! No niin, +silloin sieppasi Leonard, joka ui kuin haikala, Antin toiseen +kainaloonsa ja vei hänet isolle kivelle kymmenisen sylen päähän +uimahuoneesta. Sinne hän jätti Antin istumaan ja palasi itse takaisin +portaille. + +"Tule pois tänne, älä jää sinne!" huusi hän Antille uimahuoneelta. + +Antti ei uskaltanut, Anttia hävetti. Leonard nauroi ja pilkkasikin +hiukan. Ja lopulta hän — lupasi pelastaa Antin, jos hänelle tulisi +vedessä hengenhätä! + +Leonardiin voi luottaa! Ehdottomasti. Tuon lupauksen saatuaan Antti +heittäysi veteen, räpiköi hetkisen, pysyi hiukan veden päällä, — osasi +siis vähän uida, — ja sitten hän upposi: hirmuinen, pimeä syvyys veti +häntä puoleensa kuin kuoleman nielu. Kuulsi jotain punaista ympäriltä: +pohjakivet. Hän parahti, vesi meni suuhun, ja hän tunsi Leonardin +käsivarret allaan: kaikki oli hyvin, Leonard vei hänet portaille. Mutta +uimaan Antti tiesi pian oppivansa, oli jo pari vetäisyä osannutkin; +syvyys viehätti häntä, ei enää peloittanut niinkuin ennen. + +Ja sitten sai Antti kunnian opettaa puolestaan Veertiä uimaan; siinä he +oppivat kumpikin toisiltaan... + +Nyt lähtee Leonard pyssy kainalossa metsälle. Veerti ja Antti +hipsuttavat hänen kintereillään. + +Ja ennen kuin Antti on aavistanut omaa toivettaan, työntää Leonard +pyssyn, oikean haulikon, jossa on panos sisällä, hänen käteensä ja +yllyttää: + +"Sinun pitää osata ampua, ja Veertin myös. Oikealla pyssyllä: +piilipyssyt, ne alkavat olla lasten leluja. Katso, Antti, tuolla on +palokärki, — tuo punahattuinen. Tähtää, laukaise!" + +Hän asettaa haulikon Antin olkapäätä vasten, neuvoo tähtäämään, Antin +käsi vapisee, — kamala jylinä kaikuu hänen korvissaan, ja kun juostaan +metsään, räpiköi palokärki melkein kuoliaana petäjän juurella. + +Ja Veerti jälleen ampui närhin Leonardin pyssyllä. + +Kuinka välkkyväksi pojat koettivat näiden sankariretkien jälkeen +puhdistaa Leonard-herran haulikon! Leonardilla ei ollut muuta huolta +kuin neuvoa huvikseen ja katsella valmista. + +Mutta sitä ennen kuin Antti ja Veerti ampuivat pyssyllä, huvittivat +tyhjät patruunatkin heitä. Etenkin kiiltävät vaskihylsyt. Leonard +heitteli käytettyjä hylsyjä runsaasti heille: + +"Ottakaa, — pistäkää niitä kepin nenään, niinkuin oikeassa +kävelykepissä on hela, tai tehkää niistä jotain muuta..." + +Antti ja Veerti noukkivat kilvalla hylsyjä. Antti ajatteli sommitella +niistä kirnuja, ritarikintaan sormia, kanuunoita, joihin voi panna +kärpäsruutia, lipputangon kärkiä, laivainsa savupiippuja, kiikareita... +Veerti tuntui tekevän niistä kepinneniä, tai keräävän niitä vain muuten +varastoonsa, kuten varis Paavo kaikenlaista kiiltävää. + +"Ottakaa, ottakaa kilvalla!" kehoitteli Leonard. "Kuka saa enemmän? Nyt +heitän kourallisen hietikolle. Juoskaa!" + +Hän heitti kourallisen hylsyjä, kauas. Pojat juoksivat. Veerti keräsi; +toinen keskeytti keräämisen, ajatteli: + +"Ottakoon Veerti... Setähän nauraa! Tämä on kilpailua... Olemmeko mitä +— kilpailevia koiranpenikoita?" + +Antin hylsyinnostus loppui. + +Sitten kujeili Leonard paljon entistä pahemmin Veertin kustannuksella. +Jopa sillä tavoin, että Antti joutui mielestään ikäänkuin nauramaan +Veertille Leonardin kanssa. + +Eipä silti, ettei Leonard olisi yhä joka päivä saanut nauraa heille +kummallekin. Mutta Veerti se oli vasta pinteessä. + +Veerti saattoi tulla päärakennuksen puolelle, — aikomuksella ehkä +lähteä Antin kanssa salaa hernepeltoon: pojathan näpistelivät yhdessä +herneenpalkoja. Leonard sattui olemaan keittiössä. Veerti istahti lakki +sylissä oven pieleen tuolille; tuolissa oli pyöreä, kovera pohja. Antti +näki Leonardin ilmeestä, että jotain hän taas Veertille aikoi... +Leonard kävi vesikorvon luona, ja jutteli kaiken aikaa leikillisesti +Veertille... kyseli kuulumisia... Ja kun Veerti kuunteli hieman suu +auki, kuten hänen tarkkaava tapansa oli, kaatoi Leonard huomaamatta +vettä hänen tuolinsa koveralle istuimelle. Tuokio pakinoitiin edelleen. +Leonard tarkasteli ilveillen Veertiä. Yhtäkkiä vääntyi Veertin suu, +koko hänen terveet, pyöreät kasvonsa kummallisesti; hän ei voinut +vastata, hän itki, eikä se ollut ihme: + +"Minä en sitä tehnyt, — housuihini! Ja äiti antaa selkään!" + +Veerti ilki, kiukkusi. Leonardin täytyi lohdutella. + +Ja lopuksi oli Antin vietävä Veertin äidille sana, että jos äiti näkisi +illalla Veertin lahvipöksyt kosteina, oli hänen syytettävä Leonardia. +Siten säästyi äiti selkäsaunan antamisesta, mikä olikin vaikea temppu: +kaksi lujinta loiseukkoa siinä tarvittiin apulaisina, toinen piti +Veertiä jaloista, toinen käsistä, ja äiti rapsutteli koivuisella minkä +hennoi; Veerti oli niin mahtava potkimaan ja puolustautumaan. + +Nyt sai Veerti lopulliseksi hyvitykseksi kärsitystä pahasta voileivän, +ison ja makean. + +Monesti nolasi Leonard Anttia niinkuin Antti ansaitsikin. + +Mutta kerran teki hän Antille sellaisen kujeen, että Antti päätti +hammasta purren olla enää koskaan antamatta — sokeripalan vietellä +itseään pois kunnian kauniilta polulta. Muistiko hän iäti sen +päätöksensä? Oi, ei suinkaan... + +Veerti ja Antti pitivät sokerista. Nyt asetti Leonard heidät istumaan +vieretysten keittiön lattialle, selät seinää vasten, ja sovitti heidän +kumpaisenkin etuvarpaitten varaan sokeripalan. He olivat paljasjaloin, +ja pari mustista varpaista oli siteissä, ne olivat naksahdelleet +ahkerasti kiviin, ja Leonard oli pahempia haavoja parannellut. + +Siinä istuivat Veerti eli Ferdinand, jota Leonard kutsui Don +Ferdinandoksi, ja Antti, jolle Leonard oli antanut hieman pilkalla +nimen: kamarisankari Akhilleus. + +Se heistä, joka istuisi kauemmin sokeriaan ottamatta, saisi molemmat +sokeripalat. Toinen, vetelämpi, menettäisi palansa toiselle. + +He istuivat kauan, hyvin kauan. Joskus liikahti Antin käsi, ja Veertin +nykeröinen käsi vavahti ottamaan sokeria, mutta vetäytyi takaisin. +Antista oli ilkeää, — palvelustytötkin nauroivat; paitsi nyt itseään +Leonardia, joka pisteli ja ahdisti poikia minkä kerkisi. + +Kovin kauan he istuivat. Kai parikymmentä minuuttia. Antille oli kunnia +kysymyksessä, — sitkeys, toisen voittaminen; ja niin kai Veertillekin, +sokerin makeuden lisäksi: ei sitä hänen äitiraiskansa varastoista +sokeria näin vain tuhlailtu. + +Ja Veerti voitti Antin! Mielellään Antti sen voiton hänelle salli, — +sillä Antin kunnia olisi mennyt, jos hän olisi voittanut. + +Kävi niin, että kun he olivat istuneet vieretysten sokeripalat +etuvarpaitten päässä kaksikymmentä minuuttia, kuului keittiön eteisestä +ääniä, — vieraita ääniä. Ja sitten astui sisään ison pappilan +ruustinna pikku tyttärensä kanssa, Annikin kanssa. + +Antti livisti permannolta, hän pakeni ruokasaliin, näki vain, miten +Veerti-veikko sai hänen sokeripalansa, joka oli vierähtänyt lattialle, +ja pisti suuhunsa. Pisti suuhunsa ja jäi istumaan sitkeästi paikalleen, +odottamaan käskyä, milloin voisi nousta. + +Antti oli pöyhkeä: ruustinnanko ja pienen Annikin olisi pitänyt +nähdä hänet istumassa sokeripala ukkovarpaan varassa! Kunhan nyt +Leonard-herra ei puhuisi koko kilpailusta! + +Mutta tietysti hän puhui! + +Ja jälleen päätti Antti, ettei hän antaisi sokerin vietellä itseään +pois oikean, — suuremman, — kunnian kauniilta polulta. Muistiko hän +iäti sen päätöksensä? Oi, ei suinkaan, ei tarpeeksi koskaan! + + + + +LAKEERISAAPPAAT + + +Antti on hiukan sairas. Oli ollut enemmänkin, mutta ei ole paljoa enää: +hänellä oli tuhkarokko, joka nyt häviää. + +Ennen sairastumistaan näki Antti kummallisen unen: isossa väenpirtissä, +jossa hän usein käy leikkimässä Veertin kanssa, kömpi uunin takaa +pitkä, musta mies ja pisteli häneen neuloilla, — lukemattomilla +neuloilla joka paikkaan ruumista. + +Sitä untansa mietti Antti sairastaessaan, milloin oli täysin +tajuissaan. Merkillinen uni! Ja se oli tarkoittanut tätä: rokko oli nyt +pistellyt häntä neuloilla joka paikkaan ruumista... + +Antti makaa kasvattajansa lämpöisessä kamarissa, hänelle niin rakkaan +ihmisen sängyn vieressä. Rouva on antanut siirtää Antin mahdollisimman +lähelle itseään, tarkastaakseen hänen pientä kuumettaan, vaaliakseen +pikku sairasta. + +Mutta tänä päivänä, jolloin rouvan muuten täytyykin välttämättä +matkustaa jonnekin hyvin kauas, — ensin höyrylaivassa ja sitten oikein +junassa, — ei Antti enää oikeastaan olekaan sairas. Hän on jo melkein +terve. Rouva saattaa siis aivan huoletta senkin asian puolesta lähteä. +Palvelustytöt hoitaisivat kyllä poikaa. + +Ja Antille, jonka pitää tällä tavoin jäädä tavallaan yksin kotiin, — +sillä rouva aavistaa kyllä, että Antti rakastaa häntä, — Antille on +rouva ostanut syysmarkkinoilta lähtö- ja toipumislahjaksi uudet +saappaat. Välkkyvät saappaat, joissa varrensuut ovat kiiltonahkaa! + +Antin ensimmäiset saappaat! Lakeerisaappaat. + +Anttia tosin harmittaa, että se hänen vuoteensa ääressä tänään käynyt +setä väitti niitä nauraen ryssänsaappaiksi. Anttihan vihaa ryssiä: hän +on kuullut kaimansa, Antti-rengin, lukevan ääneen Vänrikki Stoolin +tarinoita, eikä hän pidä muutenkaan ryssistä, sillä aikuiset tuntuvat +yleensäkin olevan heitä rakastamatta. Se herra ja setä sanoi, että nämä +olivat ryssänsaappaat; markkinaryssältähän ne oli ostettukin! Jopa +laski setä vielä leikkiä, että saappaiden pohjat olisivat paperia, — +ryssäthän pettävät aina, — ne pohjat kuluisivat pian nuuskaksi... + +Harmillista ja myöskin hiukan häpeällistä olisi, jos ne kuluisivat niin +pian ja helposti. Mutta ainakin niissä oli kiiltonahkaiset varrensuut; +ne olivat toki sittenkin lakeerisaappaat. + +Sellaiset hyvät sai Antti siitä, että hänellä oli rokko ja että rouvan +täytyi lähteä matkalle. Ja lisäksi sai hän paljon muuta, pienempää +hyvää: piparkakkuja, yhä lämpöisemmät peitteet, — ja katsellakseen +kirjoja, joissa on loppumattomasti kuvia; ynnä mainitulta sedältä +tyhjän sikarilaatikon ja vaskilankoja: laatikosta ja langoista tahtoisi +Antti tehdä itselleen kanteleen; hän on jo niin terve, että jaksaa +käsitellä puukkoa ja näveriä. + +Kaikki on Antista paikallaan. Lähteköön täti vain matkalle. Antti +tuntee viihtyvänsä mainiosti. + +Täti lähti, käskien Anttia pysymään sisällä niin kauan, kunnes hän +paranisi aivan täydellisesti. Antti jäi kamariin, ensin palvelustytön +seuraan, sitten yksinään, — nikkarinvehkeet sylissä, kirjat vieressä. + +Ja vähän kuvia selailtuaan hän alkoi veistellä intohimoisesti +kantelettaan. Pian se valmistuikin: kova oli kiire, — Antti osasi +hätiköidä. Se valmistui, vaikka siitä tulikin jonkinlainen sormilla +näppäiltävä viulu eli kitara, kuten Antti olisi nimittänyt sitä, +jos olisi tietänyt, mikä kitara oli: olisihan kitara kuulunut +komeammalta kuin kantele... Siinä ehtii sitten ilta, ja työstä +väsyneenä soittelee hän yksinään viuluaan tummaisessa kamarissa, +jonka kattopuolen pöytälampun kupu tekee aivan pimeäksi, niin ettei +katon reunuskoristeita näy, eikä oikein kultaista, rauhallista +seinäkelloakaan, joka masentuneen alakuloisesti tiksuttaa. Mutta alaosa +kamaria näkyy, — ja tuntuu nyt autiolta, — ikäänkuin pelästyneine tai +kuolleine sohvineen ja pöytineen, kun täti on lähtenyt matkoille. +Keinutuolikaan ei hievahda, — sen vempeleet törröttävät hiukan +pystyssä kuin aisat; se odottaa tätiä keinumaan, — ja kutsuisi Anttia +keikkumaan. Mutta Antista ei oikein maistu keikkuminen tänä iltana; +hänelle alkaa tulla ikävä, — ja onhan hänen käsketty pysyä alallaan. + +Mutta seuraavana päivänä! Syksyinen aamu on kirkas, taivas hohtaa +ikkunasta hopeana, raikkaana, vaaleansinisenä! Antti on kuulevinaan, +kuinka tuuli humisee korkeissa hongissa talon ympärillä, vapaana +ilmojen teitä lentäessään... + +Ja Antin vieressä ovat lattialla nuo lakeerisaappaat, — pystyssä +tököttäen, vielä ihan melkein käyttämättömät, — tuskin jalkaan +koetellut; — pohjat puhtaat, valkeat ja narisevat, — niiden narinan +tietää hän ensi koettelulta. Ja varrensuut kiiltävät kirkkaammin kuin +vahakantisen muistikirjan päällystä. + +Uudet saappaat! Kiiltonahkaiset! Miten ylpeä hän on niistä! Harvoin +muistaa hän saaneensa näin mieluista lahjaa. Niin, minne lienee +joutunut se mekko, jonka helma oli pyälletty hampaalliseksi ja +reunustettu sinisellä nauhalla? Se oli kyllä yhtä ihana lahja. Mutta +siitä taitaa olla jo kauan. — Kuinka hän näillä saappaillaan harppaa! +Kuinka hän katselee itseään, — ja ihmiset häntä. + +Jonkin aikaa hän näppäilee viuluaan. Katselee puoleen päivään +kuvakirjoja, suuria kuvalehtiä tai kirjoja, joissa on hyvin hienoja, +värillisiä kuvia. Niitä kirjoja yrittää hän lukeakin, vaikka ne ovat +ruotsalaisia; muutaman sanan hän jo ymmärtääkin. + +Mutta mahdotonta on tässä maata! Hän tuntee olevansa aivan terve. Eilen +hän oli ainoastaan hiukan kipeä, nyt hän on terve kuin pukki. Lahjat ja +ystävällinen huolenpito olivat ilahduttaneet häntä niin, että rokkokin +katosi, — häviämässähän se jo olikin. + +Luonto kutsuu. Hongat humisevat syksyn tuulessa raikkaasti, tuulessa, +joka lentää vapaana ilmojen teitä! + +Oli käsketty pysyä sisällä, kunnes hän olisi terve. + +Mutta nyt hän onkin terve! Hän tuntee sen, — rinnassa paisuu sellainen +ilo ja sellainen halu ulos, että hän — on täysin terve. + +Antti nousee ja pukeutuu. Vetää saappaat jalkaansa. Mitkä saappaat! Hän +halkeaa malttamattomasta ilosta, kun ajattelee, että hän katselee +kävellessään niitä ja että ihmiset näkevät hänellä jalassa +kiiltäväsuiset lakeerisaappaat! Uudet, narisevat lakeerisaappaat. + +Pitäisi niitä näytellä... + +Ei hänellä mitään rokkoa enää ole! + +Antti menee keittiöön ja pääsee sieltä uloskin, sillä keittiössä ei +satu olemaan palvelijoita. Pihalla hän kyllä kohtaa yhden tytöistä, +Selman, mutta poika sanoo olevansa ihan terve, ja terveeltä hän +näyttääkin: antaa hänen nyt aikailla puutarhassa, siinäpähän +virkistyy... + +Mutta Antti aikaileekin pois puutarhasta, pujahtaa nopeasti suuresta +portista, sitä hiukan raottaen, ulkopuolelle, aukealle mäelle, josta +näkee kauas, esimerkiksi pappilaan asti. Katselee siinä, — ja päättää +lähteä kauemmaksi. Hänellä oli se jo sisällä hiukan mielessä, hän on +viekas. + +Taskussa on Antilla, — sillä nykyään on hänellä jo taskutkin, — pieni +lahja ja yllätys ison pappilan pikku Annikille: hiiri, jonka Antti on +vuollut puusta äskettäin ja joka hyppää sen sisään kätketyn pikivivun +voimalla. Sen hän vie Annikille tuomisiksi. + +Ison pappilan Annikki, ruustinnan pikku tytär, ja Antti saavat usein +leikkiä yhdessä. + +Pappila ja Antin koti ovat lähetysten, ainoastaan pari virstaa väliä. + +Tuolta se pappila loistaa, iloinen ja rikas pappila, — vettä +lainehtivan niityn ja nummisen petäjikkömäen yläpuolelta, +päivänpaisteiselta harjulta... Siellä asuu pikku Annikki, jolle Antti +vie mielellään lahjan... + +Annikki on tosin paljon nuorempi Anttia, valkeahipiäinen, hento +lyllerö, — hyvin lellitty, hemmoiteltu. Antin arvelun mukaan liiaksi +lellitty. Milloin se olikaan, kun pyydykseen joutunut rotta puraisi +Annikkia? Silloin kutsuttiin heti kaupungista tohtori taloon, — +Annikin sormea tohtoroitiin, poltettiin jollakin lapiksella, ja kun +Annikki siinä itki ja valitti, niin oli ruustinna pyörtyä. + +Ja kun ruustinna antoi kerran Annikille vitsaa, — kuului yrittäneen +antaa, — ja vaati Annikkia pyytämään anteeksi, niin Annikki sanoi +itkien: + +"Annan minä mammalle anteeksi!" + +Silloin pyysi ruustinna Annikilta anteeksi, että oli antanut hänelle +vitsaa. + +Mutta yleensähän Annikki onkin niin kiltti, — suorastaan aina. Kiltti +ja soma tyttö, — ja niin pieni vielä...! + +Ja Annikilla on paljon leluja: hänen itsensä kokoinen nukke, vaatteesta +tehty vuntus, jota saa paiskella pitkin seiniä; hyvin pienet +kahvikupit, ja rakennuspalikoita, oikein puodista ostettuja, joista voi +rakentaa mitä ikinä päähän pälkähtää... + +Niistä rakentamaankin tekee Antin mieli; rakennuksiaan ajattelee hän jo +matkalla: ei aio rakentaa mallipiirustusten mukaan, joita on +palikkalaatikossa, vaan oikeita kirkkoja, oikeita linnoja... + +Ja mitähän ne pappilassa arvelevat hänen saappaistaan, — pappilassa, +jossa on niin paljon väkeä? + +Antti kepsuttaa pitkin lautaista käytävää, joka on tehty niityille +lätäkköisimpien paikkojen kohdalle hänen rouvansa talon ja pappilan +välille, — tehty sitä varten, etteivät pappilan ja hänen kotinsa +nuorilta ja iloisilta kesävierailta jalat kastuisi toistensa luona +käydessä. Tuota siltaa myöten on hauska kepsuttaa. Siinä eivät saappaat +kastu ollenkaan eikä narina niiden pohjista vähenny. Nyt pääseekin hän +jo kuivin jaloin hieman ylemmäksi lepikkoon, karisseiden lehtien +kaunistamalle polulle, ja sen jälkeen tuolle nummiselle mäelle, jossa +tuuli vapaasti humisee ja josta näkee kauas, aina taakse kotiin asti. +Ja sitten tulee pappila. Hän on pappilassa. + +Antti otettiin hyvästi vastaan. Päivällispöytä, iso ja runsasruokainen, +oli parhaiksi katettu; hänelle sovitettiin tuoli pöydän ääreen, hänet +asetettiin syömään korkealla tuolilla istuvan Annikin viereen. +Rovastinkin piti juuri tulla aterialle, — niin sanoi nuori ja +ystävällinen ruustinna, joka oli Antin vienyt ruokasaliin. — Ja vanha +rovasti köpittikin hiljaa pöytään; luki ensin siinä ruokaluvun ja +istuutui sitten. Alettiin syödä. Antti sai lautasensa kukkuroilleen +kaikenlaisia hyvältä maistuvia. Ruustinna kyseli siinä häneltä +kuulumisia; hän vastaili vielä hajamielisesti ja salaillenkin: hän oli +näet tullut tänne ilman lupaa, — ja hän oudosteli vanhaa rovastia, +jolla oli hyvin pitkät ja tuuheat kulmakarvat, valkeat kuin +niittyvilla, ja ukon loukkuvaa leukaa, joka tapasi paloja purressa +melkein nenänhuippua. Vaiteliaskin oli tuo ukko, Antista hieman +peloittava, arvonantia vaativa. Ja Antti aprikoi, miksi rovasti oli +niin vanha ja ruustinna niin nuori. + +Ja sitten noustiin pöydästä. Ensin rovasti kuitenkin luki ruokaluvun +ääneen. Omituinen tapa: Antin kotona ei sitä tarvinnut ääneen lukea; +riitti, että kaikki lukivat sen itsekseen, ajatuksissaan, seisoen vaiti +tuolinsa takana... Ja sitten lähti Annikki vetämään Anttia nopeasti +toisiin huoneisiin. Ruustinnakin tuli perästä. Ja siellä alkoi Antti +nyt kertoa kuulumisia, ryhtyessään Annikin kanssa paiskelemaan isoa +vaatenukkea seinästä toiseen, — Annikista kaikkein hauskinta leikkiä. +Antti kertoi: + +"Täti se lähti matkalle eilen, sinne Kuopioon..." + +Sen ruustinna kyllä tiesi, — tädinhän pitikin eilen matkustaa. + +"Oli niin hyvä kävellä lautaista rotuaaria pitkin", jatkoi Antti. + +Ja saappaat narahtelivat. "Ja Selma sai markkinoilta uuden huivin, +villahuivin..." + +"Vai villahuivin? Mistä sinä tiedät, että se oli villahuivi?" kysyi +ruustinna; ja pikku Annikki pyöriskeli ja huudahteli ilosta, kun +vaatenukke lenteli hänen ylitseen. + +Antti vastasi ruustinnalle: "Miksi minä en tietäisi... Tietäähän +tuon: niin sanoivat... ja minä, minä sain markkinoilta nämä +lakeerisaappaat!" + +Antti näytteli saappaitaan. Nytkös niitä ihailtiin, ruustinna, pikku +tyttökin, ja Antti itse. Olipa tämä Antti sentään poikaa! + +Näin juteltiin välikamarissa, jossa riippui sininen amppeli katossa, +ikkunan edessä oli ompelupöytä salaperäisine laatikkoineen ja +omituisine neulatyynyineen, sekä uunin puolella korkea verho ja sen +takana ruustinnan ja pikku Annikin sängyt. Vaahterain oksat tekivät +kamarin hämäräksi, ihmeellisen runolliseksi, heilutellen kultaisia +lehtiään ikkunan edessä. — Ja sitten piti Antin lähteä Annikin kanssa +pienempään saliin jotain uutta leikkimään, — saleja oli näet kaksi; +mutta vielä virkahti Antti: + +"Eikä meille sen kummempia kuulu. Ja minulla oli tuhkarokko." + +"Mitä —? Hyväinen aika, tuhkarokko, — sinulla?" huudahti ruustinna. +"Milloin se oli?" + +"Niin, se oli eilen. Mutta ei se enää ole!" vastasi Antti nopeasti. + +Ruustinna sieppasi Annikin syliinsä: + +"Voi sinua, Antti! Sinulla oli rokko! Sinulla... on näppyjä! Etkä sitä +sanonut!" + +Antti ällistyi ja tyrmistyi. + +Hän ei ennättänyt sitten mitään ajatella, — kaikki kävi niin nopeasti: +ruustinna katosi Annikin kanssa, palvelustytöt kiidättivät Antin +eteiseen, työnsivät hänelle makeisia taskuihin, ruustinna huuteli +hänelle jotain ovenraosta: että hänen oli heti mentävä takaisin kotiin +ja pyydettävä Selmaa panemaan hänet vuoteeseen ja että tohtori pitäisi +hakea pappilaan. Ja sitten sai Antti lähteä pappilasta, ihmetellen ja +hyvin nolona. + +Mitä hän oli tehnyt? Hän ei tietänyt sanaa skandaali, mutta hän tunsi +sen. Ja tunsi, että asia, joka nyt hänen mielestään vastasi skandaalia, +oli muka ainoastaan joutava ihmisten pelkuruuden luomus. Sillä eihän +tämä nyt mitään vaarallista ollut! + +Mutta sama se... hän menisi kotiin. Haikeaa vain oli, ettei hän ollut +ehtinyt antaa Annikille edes sitä mukavaa, hyppivää hiirtänsä, — ja +häpeällistä, että hänen täytyi lähteä pappilasta näin nolosti. +Lakeerisaappaatkin olivat kuin häväistyt. Masentuneesti loksahtelivat +niiden kiiltävät varrensuut tällä hitaalla kotimatkalla. + + + + +PÖYHKEYS + + +Talvisen illan hämärä. Ei kylmä ilma, mutta ei lämminkään, — melkein +suoja. Alakuloisena, kuten torkkuen kyyröttävät pikku kaupungin puiset +talot aukean, epätasaisen kirkkotorin ympärillä, matalat, ruskeat ja +likaisen keltaiset talot. Torin ylemmällä reunalla kohoaa tiilikivistä +rakennettu, jämerä kirkko, terävä huippu ilmojen autiossa harmaudessa. + +Lapset laskevat hälisten mäkeä ylhäältä kirkon edustalta torille ja +siitä alas katua rantaankin asti. He ovat pieniä lapsia ja enimmäkseen +köyhiä. Onhan kaupungissa parempikin kelkkamäki, lyseolaisten tekemä, +niin kutsutussa vanhassa kaupungissa. Se on lyhyt, järveen päättyvä +sivukuja, jonka lyseolaiset ovat jäädyttäneet tasaiseksi ja kiiltäväksi +kuin kuvastin ja lapioineet jäälle syvään hankeen jatkon kujalleen ja +mäelleen. Siellä sitä riittää touhua aina heti, kun he ovat päässeet +koulusta ja saaneet päivällisensä, myöhäiseen yöhön asti. Toiset +lähtevät kyllä pois jo lyhtyjen syttyessä, ahkerimmat ja tottelevaiset; +mutta aina jää reilu lauma jäljelle pimeään saakka. Ja silloin, +pimeässä, tulee sinne myöskin huonompia, kansakoululaisia ja +sellaisiakin, joita sanotaan katupojiksi tai rakeiksi; nyt vasta, +lyseolaisten vähennyttyä, he saavat riistetyksi itselleen huvin +lyseolaisten tekemässä ja hoitamassa mäessä. + +Mutta vielä ei ole pimeä, ja siksi puuhailee kirkolla pienten +lasten mäessä isojakin, noita katupojiksi sanottuja. Onpa sekaan +työntäytynyt muutama hamppariksikin kutsuttu. Enimmäkseen ovat nämä +lapset kansakoululaisia, — risatakkeja, joilla on halkokelkat, +suksenkappaleet tai jäälohkareista koverretut kaukalot. Ainoastaan +harvoja pieniä herraslapsia on tänne lähetetty hoitajattariensa +vaalimina. — Ja pikku Antillekin, joka on vasta kansakoulussa, on tämä +lähin ja muutenkin sopivin mäenlaskupaikka. + +Antti on varsin pieni, heiveröinen, arannäköinen. Mutta hänen otsallaan +huomaa jonkunlaista uhmaa, hänen sielussaan piilee jotakin +väkivaltaista. + +Nautinnokseen laskee hän nyt mäkeä, maaten vatsallaan kelkassaan +niinkuin isot pojat, sellainen hän tahtoisi olla: iso, nykyistä isompi, +reilu, huima! Ja ollapa vielä lyseolainen, — aivan kuin muita parempi, +etuoikeutetumpi, hienompi! — Jospa nyt oppisi kunnolla ohjaamaan — +edes itseään. Tyttöjä ei hän kelkkaansa oikeastaan sietäisikään: kerran +oli ottanut erään ison tytön, joka asui samassa paikassa kuin hänkin, +niin vaati se ihminen päästä hänen kelkkaansa. Häpeillen Antti otti. Ja +tuli nolaus: hän ei osannut, ei jaksanut kuskata, kelkka pyörähti +keskellä mäkeä poikittain, muut ajoivat päälle, Antti kaatui naisineen, +kaatui toisiakin, kasautui rykelmä, mentiin sekamelskaan; — ja se oli +suuri häpeä. Antti oli kuulevinaan ympäriltä hirveää pilkkanaurua. — +Kunpa nyt oppisi tässä laskemaan yksinäänkin oikealla tavalla. + +Pieni kansa huvittelee, — vähenee yhä. Lyhtyjä sytytellään. — +Ainoastaan kiihkeimmät jäävät enää rinteelle: lumesta ja jääkelkkojen +sulamisesta märkiä kansakoululaisia tai katupoikia kädet kohmeessa, +huulet sinisinä. Ja joukossa joku iso konkari, tuo oikea hamppari, joka +laskettelee kelkkamäestä pitkillä suksilla, rämisyttäen ja paukuttaen, +ihailtavan uhkarohkea temppu Antin mielestä. + +Tulee melkein pimeä. Ei erota enää vanhaa kaupunkia salmen toiselta +puolelta. Huurteinen puistokin himmenee. Sen oksat, jotka ovat kuin +sokerilla peitetyt, kiiltelevät nurkkalyhdyn hohteessa. + +Jostakin kuuluu virrenveisuuta, ja sitten sekavaa hurinaa ja ikäänkuin +vihaisten äänten meteliä: hihhulit ne tuolla ruskeassa nurkkatalossa +huutavat, kiljuvat, — haukkuvat ihan kuin koirat, suuri koiralauma, — +siltä se huuto loitolta kuuluu. + +Mitähän ne hihhulit ovat, sitä ei Antti oikein ajattelekaan; +kummastelee vain pikku aivoillaan, että jotain merkillistä ne ovat ja +hullunkuristakin: nauravathan niille kaikki... Ne lienevät jotain +samaan vivahtavaa kuin hänen kortteerinsakin rouva, — muuten hyvä +ihminen. Antti asuu kansakoulunopettajan perheessä, — ja rouva, joka +on tummaverinen ja sairaloinen, on herännyt, sanoo sitä olevansa. Mitä +se merkinnee? Rouva laulaa virsiä omasta, erikoisesta kirjastaan, joka +ei ole tavallinen virsikirja; hän on yleensä hellä, mutta välistä +omituisen kiivas; hän pyörtyy usein, — näyttää pelkän laulunsakin +vaikutuksesta pyörtyvän. Rouvan ääni on kaunis, heleä, helisevä. Hyvin +usein veisaa hän kotona. Mutta vasta joissakin kokouksissa kaupungilla +kuuluu hänkin oikein veisaavan, perheissä, joihin mennään suurella +nais- ja miesjoukolla; hän tahtoo innokkaasti sinne mukaan. Ja onhan se +joukko muutaman kerran tullut kansakoulunopettajankin luokse +veisaamaan; silloin on opettaja ollut hieman hermostunut, arvaahan sen, +niin paljon vieraita, — eikä opettaja itse juuri sellaisia virsiä +veisaa. Mutta rouva näitä vieraita tahtoi ja — sai! + +Eipä Antti osaa vielä ajatella, että ihminen pienessä, syrjäisessä +kaupungissa kaipaa varsinkin yksitoikkoisina ja ikävinä syksyn ja +talven iltoina jotain iloa ja etsii sitä kuka mitenkin, — pyrkii +ratkaisemaan elämän tukalaa pulmaa ja tulee hihhuliksi tai joksikin +muuksi. + +Antti laskee nyt mäkeä sitä onnellisempana, kuta tyhjemmäksi ja +vapaammaksi mäki muuttuu, — sitä iloisemmalla nautinnolla, kun hän on +jo kaikki läksynsäkin lukenut: hyvinkin kaksi tuntia on hän niihin +käyttänyt. + +Mutta kuinkas siinä sitten sattuukin: hän joutuu kiistaan toisten +mäenlaskijain kanssa, — ne ovat enimmäkseen kaikkein isoimpia ja +hurjimpia tänne jääneistä. Törmänneekö Antti heihin, sekoittaneeko +heidän komean kiitonsa, työntyneekö heidän tielleen, tuo pieni ja +hiukan avuton Antti... mitä tapahtuneekin! Niin vaan käy, että Antti +alkaa kinastella toisten kanssa, joissa on sellaisia, joita sanotaan +hampuuseiksi. Tai eipä Antti mielestään kiistaa alkanutkaan: toiset ne +tietysti alkoivat, — sysäsivät hänet väkivaltaisesti syrjään, +tuuppivat niskasta ja nakkasivat käsipuolesta, ja nyt ne solvaavat, +kiusoittelevat, ärsyttävät. Silloin Antti yht'äkkiä suuttuu; hän on +varovainen, mutta kuitenkin hyvin pikavihainen ja itsepäinen, — +sellainen hän on sisältä, tuo pieni ja heikko. Hän alkaa iskeä takaisin +nyrkeillään, silmittömästi, sokeasti, — mutta minkäpäs huono voi +vahvemmilleen! Iskut eivät osukaan, ja jos pari osuu, eivät ne koske. +Toiset nauravat. He innostuvat hänen kiukustaan, ärsyttävät Anttia +oikein aikomuksella. Antti itkee raivosta ja lyö yhä. Silloin +itkupussia pilkataan, söhitään sormella nenään mokomaa villiä riepua, +mukiloidaankin, hänet heitetään syrjään, suistetaan kelkkoineen mäkeä +vallina reunustavaan hankeen. Antti raivostuu niin, että olisi valmis +vaikka kuolemaan: hän kimpoaa ahdistajiensa kimppuun, itkukin on +tyrehtynyt, hän iskee heitä hillittömästi, — mutta ei mahda mitään: +saa vaan suunsa lunta täyteen, upotetaan uudestaan lumivalliin, nyt +korviaan myöten, ja pilkka ja ähittely rähisevät pirullisina hänen +korvissaan. + +Viimein täytyy Antin voitettuna peräytyä. Nyt hän vasta alkaa todella +itkeä, mutta hiljempää, itsekseen, epätoivoisena, tallustellen omille +teilleen, kiiveten kelkkoineen takaisin kirkon luo. Hän itkee +loukattuna, häväistynä, tappiosta lohduttomana, voimatonna, masennettua +vimmaa, — ja kostonhaluisena! + +Mutta hän ei saa rauhaa: kirkon edustallekin tulevat ne vahvat, ne +väkevät perästä. Ne pilkkaavat yhä, — eikä anneta hänen rauhassa +laskea mäkeä niinkuin muut. Ei, nuo isot venkaleet, joita Antti on +raivoissaan haukkunut hampuuseiksi, estävät häneltä lähdön, kun hän +ylittääkin kääntää kelkkansa alamäkeen päin. + +Niin ne tekevät kiusaa voimattomalle, huonokkaalle. Se on epätoivoista! + +Yht'äkkiä pälkähtää Antin päähän jotakin, — mistä pälkähtäneekin. +Se on jotain, joka ehkä tepsii! Hän jättää kelkkansa, hylkää tuon +kaima-Antin, isäntärengin, tekemän ylpeytensä esineen, ruskealla +kankaalla päällystetyn ja kirkasrautaisen. Hän astelee sanattomana +kirkon portaille. Ne portaat ovat melkoisen korkeat, harmaista +kivilohkareista muuratut. Antista ne ovat omituisen pyhät; niille ei +sopisi näin mäkeä laskiessa nousta, — mutta nyt kiipeää hän niistä +aivan ylimmäiselle. Muut katselevat kummastellen hänen menoaan. Nauru, +joka kuuluu hänen takaansa hämärästä, ärsyttää häntä yhä enemmän. +Haukkumista muistuttava hihhulien hälinä kajahtaa jälleen tuolta +alhaalta nurkkatalosta, jonka ikkunoista häämöittää heikkoa valoa. +Lyhdyn valo kadun kulmasta ulottuu heikosti kirkon portaille asti. Itse +kirkon valtaovi on pimeässä, suurten kaariensa syvennyksessä. + +Kirkko on Antista kaamea — näin illalla. Mitä siellä oikein asuu...? +Enkeleitäkö? Jumala, — öisessä kirkossa. + +Kuinka Antti uskalsi tähän portaille, — aivan kirkon synkeän ja +juhlallisen oven eteen? Hän uskalsi, — hän ajatteli Jumalaa, jonka +sanotaan suojelevan heikkoja, Jumalaa, joka on niin mahtava, että +kaikkien täytyy häntä pelätä! + +Ja tässä ei Antti aio pelätä! + +Muut lapset, pojat ja tytötkin, tulevat hiljaa näkemään, mitä hän +oikeastaan hommaa. — Mutta Antista tuntuu, että kirkon portaille he +eivät uskalla: — miksi he muuten seisoisivat tuolla alempana ja +kauempana? Antin mielestä he pelkäävät kauheasti. + +Odottamatta kohottaa Antti ylös heikon kätensä. Hänen äänensä saa +kaamean sävyn, kun hän huutaa juhlallisesti: + +"Katsokaa, kuka seisoo tuossa!" + +"Missä...? Mikä?" + +"Tuolla! Ettekö näe? Tuossa, takanani: Jeesus!" + +Isotkin pojat, ne, jotka olivat pahimmin pilkanneet ja kiusanneet, ovat +vaiti. + +"Niin", jatkaa Antti kohottaen yhä tuomitsevammin kättään, — ja +kuvittelee olevansa kuin se Zebaoth, joka rankaisee maailmaa +viimeisellä tuomiolla: "Niin, näettekö! Jeesus, — minun takanani!" + +Jeesuksen tuntee hän, häväisty, solvattu, väkivalloin nujerrettu, +itselleen läheiseksi, tuntee hänet suojelijakseen. + +Ja kas, lapset alkavat juosta alas mäkeä. Antti ajattelee, että ne +pakenevat häntä. Isotkin kiusantekijät loittonevat. Joku kuuluu +huudahtavan: + +"Antti näki Jeesuksen...!" + +Kirkkomäki on tyhjä. Se on Antista ihme: nyt olisi hänelle kyllin tilaa +huvitella, harjoitella mäenlaskua mielin määrin. + +Mutta se huvi ei häntä enää huvitakaan. Minne muut menivät? Ja miksi +oikeastaan? + +Pakenivatko ne? Kyllä ne pakenivat. + +Vai kiiruhtivatko Antin kortteeriin kaipaamaan, että Antti oli höpissyt +sellaista Jeesuksesta. + +Antti on hiukan peloissaan ja utelias. Hänkin lähtee hiljalleen +kotiinsa, — kiertelee syrjäteitä, ei tahdo kohdata äskeisiä tovereita, +jotka ehkä nauraisivat hänelle, mokomalle hassulle. Kunhan vain eivät +olisi jo kortteerissa tapahtumasta kertomassa. + +Mutta kun hän tulee kotiin, nolona ja epäröiden, niin siellä on tosiaan +pari äskeistä tyttöä, — pienistä isompia, — ja ne kertovat juuri +kansakoulunopettajan rouvalle, että Antti oli nähnyt Jeesuksen kirkon +portailla. + +"Näitkö sinä Jeesuksen?" huudahtaa tummaverinen, kalpeahko rouva, +lähestyen Anttia hartaan tutkivana, kumartuen maahan, sulkien hänet +melkein syliinsä. + +"Näin", vastaa Antti hiljaa, mutta varmasti. Nyt ei enää voi +valehdella. + +Lapset ovat vaiti, seisovat neuvottomina, ällistyneinä. Rouvakin +hetken. Mutta sitten huutaa rouva miestään eteiseen ja kertoo hänelle +loistavin silmin, että lapsi on nähnyt Jeesuksen, — kirkon portailla. + +Opettaja hymähtää ja sihahtaa jotakin hermostuneesti, naurahtelee, — +mutta alkaa hänkin kysellä, mitä Antti näki, — ja kysymykset tuntuvat +Antista hyvinkin innostuneilta. Antti kuvailee näkyä laajasti: valkea +oli se ilmestys, okainen ruususeppele päässä, ja se levitti kätensä +siunaavasti Antin ylitse. + +Ei tullutkaan Antille moitteita, tuli paremminkin ihailua. Tapauksesta +riitti jonakin iltana puhetta niissä naispiireissä, joihin opettajan +rouva kuului. Rouva kertoi siitä, — oikeastaan Antilta salaa, sen +Antti huomasi, — kertoi hiljaisella äänellä, liikutettuna, vakavana. +Ja Antti oli huomaavinaan, että rouva alkoi hieman hemmoitellakin +häntä: antoi hänelle välistä jonkun ylimääräisen herkkupalan ja +hyväilyn, — kuin omille lapsilleen, joita oli monta ja niin pieniä, +etteivät vielä paljon mäkeäkään laskeneet. Kerran illalla kuiskasi +rouva Anttia vuoteeseen peitellessään: + +"Miksi sinä aiot, kun tulet isoksi? Papiksiko?" + +"Papiksi", myönsi Antti. + +"Papiksi, niin. Mitä varten... sanopas?" + +"Että, että — en viettäisi huikentelevaista elämää." + +"Huikentelevaista!" naurahti rouva. "Mitä puhut: eihän lapsi voi olla +huikentelevainen, ei lapsi voi olla kevytmielinen..." + +Ne sanat loukkasivat Anttia: eipä hänelle kovin suurta arvoa annettu, +koska ei myönnetty, että hän voisi olla huikenteleva! Mutta +sanottiinhan eräässä lasten laulussakin: + + "Huvitusta halaavainen, + Huikennellen huoleton." + +Miksi hän ei siis voisi olla huikenteleva? Hän, itserakas Antti? Oliko +hän sellainen, ettei kelpaisi kevytmieliseksi? Mutta rouvalle ei +sopinut tehdä vastaväitteitä. Mitä hän nyt sanoisi, jos rouva uudestaan +kysyisi, miksi hän aikoi papiksi? Ja rouva kysyikin. Antti oli +keksivinään, mairean juhlallisesti hän lausui: + +"Siksi... että — saisin kansan uskomaan!" + +Rouva näytti ihastuneelta. Hän loi katseensa ylös ja huokasi. Antin +vastaus tuntui hänestä hyvältä, siinä oli jotain kaunista, — se lupasi +pojasta jotain. + +Ja sitten pidettiin Anttia jonkin aikaa paitsi hyväpäisenä, ahkerana ja +melkoisen kilttinä myöskin hurskaana. Ja Antti itsekin luuli, että hän +oli hurskas, — joskin hän tiedottomasti halveksi sievoisesti noita +olentoja, joita hän luuli perinpohjin narranneensa. Tiedottomasti: +sillä vielä ei hän oikeastaan huomannut halveksumistaan ja kaikkein +vähimmin omaa liioitteluaan, jonka hänen pöyhkeytensä oli luonut. + + + + +ULKOKULLATTU + + +Kun Antti oli sattumalta huomannut tuona talvi-iltana, jolloin hän +kirkon portailla seisoen kuvitteli toisille mäenlaskijoille näkevänsä +Jeesuksen suojelijanaan, — että ihmiselle saattoi koitua kunniaa ja +hyötyä, jos hän antoi mielikuvilleen hurskaan suunnan, menetteli hän +jonkin aikaa tuollaisten hyötylaskelmien mukaan. Ja hänelle tulikin yhä +edelleen muka hänen jumalisuutensa vuoksi hieman erikoista suopeutta +kortteerinrouvan ja eräiden muiden kaupungin uskovaisten naisten +puolelta: niissä oli muutamia rouvia ja arvoltaan halvempaakin väkeä. +Antti sai parina päivänä lisäviipaleen vehnästä, kauhallisen lisää +rusinakeittoa ja silloin tällöin rohkaisevan päänsilityksen. Ja saipa +hän toverienkin silmistä ihailevia katseita, joskin samalla hiukan +pelkääviä ja epäileviä. Tiedottomasti käytti Antti jumalisuuttaan +itserakkautensa mairimiseksi. Ja silloin hän alkoi usein julistaa, +mielessään pöyhistellen, että hänestä tulee muka pappi, että hän aikoo +lukea itsensä papiksi. + +"Mitä varten?" kysyivät ihmiset häneltä, joko sitten tuo +kortteerinrouva, joka tahtoi innokkaasti tutkia lapsen ihmeellistä +heräämistä, tai eräät samanhenkiset ystävättäret. Mutta erityisesti +kerran muudan hänen toverinsa, joka oli papin poika ja sanoi aikovansa +lääkäriksi sitä varten, että ansaitsisi oikein paljon rahaa, ja nauroi +nyt ilakoiden Antin uhrautuvalle uskoninnolle. Ja taisipa sitä joskus +kysyä Antin kasvattajakin, tuo lempeä, oikea kristitty: hänellä oli +juuri sitä, mitä kristityltä vaaditaan, — eikä kenties muuta taideta +vaatiakaan, — nimittäin rakastava, viaton sydän. — Antti lienee +vastannut hänellekin ainoastaan: + +"Saadakseni kansan uskomaan!" + +Ei muuta. Rouva hymyili. Eikä Antilla ollut tietoa turhamaisuudestaan +tai kiihkostaan tyrkyttää ajatuksiaan muille; — ehkä kuitenkin heikko +tunto, että halusi saada rouvaltakin jotain: hellän naurahduksen tai +päänsilityksen, — tunto, että hän menetteli häpeällisesti... Kaiken +talvea ja seuraavana kesänä kuvitteli hän monet hetket olevansa +pappi, — pitkä, kalpea pappi mustassa kauhtanassa: sillä hänen +mielikuvituksensa ei haaveillut sellaisista papeista, joita hän talossa +silloin tällöin kyläilyllä tapasi. Niitä oli kaksikin. Molemmat olivat +melkoisen lihavia, toinen punakka, hymyilevä ja lempeästi leikkiä +laskeva herrasmies, toinen puustellinsa peltohommissa ruskeaksi +ahavoitunut, ylen totinen ja kömpelöllä savolaismurteella saarnaava. +Ei, oikea pappi, — Antti itse, — muistutti suuresti niitä +profeettoja, joita hän näki Dorén kuvaraamatussa. Se komea kirja oli +pappilassa; sitä Antti usein katseli ja koetti hankalaa tekstiäkin +lukea. Papin piti esiintyä Jehovan alttarin ääressä uhraamassa tai +pakanain pyhättöjä kukistamassa, käsi koholla, ympärillään taivaan +salamat, jotka leimuttelivat hänelle suosiotaan, taikka uskottomien +kiukkuiset laumat, joiden kivittämänä hän kuoli sankarina. Toisin +hetkin ja useimmiten, otti hän itselleen hiukan helpompaa ja +näppärämpää uskonnollista lukemista kuin pyhä raamattu. Se oli +rukouskirja, juovikkaisiin paperikansiin sidottu. Senkin oli Antti +löytänyt ullakolta. Niin, se oli näppäränkokoisen pieni, aivan kuin +pikku pojille luotu! Sitä vaali hän nyt monta viikkoa toverinaan ja +lelunaan, Illoin asetti hän sen yöksi vuoteensa viereen, kahden +päretikun varaan, jotka hän oli pistänyt seinänrakoon; siinä se oli +kuin omalla pienellä hyllyllään. Pieni kaappi, isäntärengin hänelle +tekemä, muiden kirjojen ja lelujen talletuspaikka, ei sille kelvannut: +sitä ei olisi näkynyt sieltä. Kun Antti meni illalla yläkertaan, +riisuutui hän nopeasti, pujottausi peitteen alle ja tempasi +rukouskirjan käteensä ikkunan heikossa valossa tai kynttilän +lekuttavassa hohteessa. Ja hän luki nyt sen päivän osalle määrätyn +iltarukouksen, — kirjassa oli eri rukoukset jokaista viikonpäivää +varten, — luki itse rukouksen, sitä seuraavat elämänvaroitukset ja +lopuksi kiitoksen. — Mutta sittenkin: olipa hänellä jotain muutakin +syytä rukoilla kuin pelkkä itserakkaus ja komeilunhalu: oli hänellä tuo +ullakko. Ja pimeys peloitti kauheasti. Satukirjoista ahmitut ja +Pikkarin kertomat sadut olivat nekin täyttäneet hänen sielunsa +monenmoisilla hirmuilla. Ja nyt manasi itse tämä rukouskirjakin +aaveiden joukkoon uuden, niistä kaikkein julmimman: sielunvihollisen. +Se oli mustin, synkin, ilkein ja mahtavin kaikista paholaisista. +Verenhimoisena kierteli se ympärillä kuin kiljuva jalopeura. Tuon +vainoojan kavaluutta lisäsi se, ettei sen ääntä kuulunut yhtään, vaikka +se alinomaa hiipi aivan tuossa vieressä, päänalaisen takana ja vuoteen +ympärillä, — niinhän tuntui rukouskirja vakuuttavan. Se hengitti siinä +niin selvästi, että kuului, — ja oli valmis Antin kuristamaan, ellei +Antti lukenut puoliääneen rukouksiaan. Niin, Antin hurskaudessa oli +jonkun verran tottakin, — öisin. Päivällä oli hän kuvitellut olevansa +pappi tai teeskennellyt jumalista ja vakavaa siitä syystä, että oli +itserakas ja tahtoi myöskin saarnata, opettaa, viisastella. Sen vuoksi +hän päivällä kuljeskeli luomet pyhästi alas laskettuina. Nyt illalla +tuli tosi eteen: rukouskirjaa lukemalla sai ympärilleen sen vartion, +joka tuossa kirjassa luvattiin. Suojelusenkelien ei tarvinnut Antista +olla juuri niin lempeitä kuin miksi kasvattajatar niitä kuvaili, kunhan +ne vain olisivat kyllin voimakkaita, sellaisia, jollaisiksi kirja ne +vakuutti. Antti uskoi puolittain, että ne kykenisivät suojelemaan +rukouksia lukevan pojan jälleen aamuun saakka, etenkin jos hän +luettuaan kätkeytyi peitteen sisään umpikorviin. Aamulla taasen ei +olisi enää hätää: aurinko paistaisi, kun kesy varis tulisi herättämään +hänet vaakkumalla taikka lähetettäisiin joku palvelustytöistä hakemaan +alas unikekoa. Silloin tyttö ehkä kehuisikin Anttia, kun näkisi +mahdollisesti hänet jo istumassa valveilla rukouskirja kädessä, — +kiittelisi kuten joskus ennenkin viime aikoina, jolloin hän ei ollut +sattunut tappelemaan piikojen kanssa, saati sitten puraisemaan heitä +käsivarteen! + +Mutta paitsi noita kammottavia öitä, joina hän tosissaan ajatteli +Jumalaa, koska synkkä sielunvihollinen kokosi ja johteli hirviöitä +hänen ympärilleen ja sai hänet todellisesta sisällisestä pakosta +turvautumaan rukouskirjaan, saattoi eräs erikoinen tapaus hänet todella +pelkäämään Jumalaa ja siitä lähtien vähitellen karttamaan +jumalisuudella teeskentelyä, Jumalalla hyötymistä ja kunnian +tavoittelua Jumalan kustannuksella. Tuo vähäpätöinen tapaus oli se, +että Antti oli sinä kesänä hukkua järveen. + +Kartanon nuoret herrat olivat tuoneet taloon kaksi uutuutta, kanootin +ja sluupin. Niistä oli rouvalla, heidän äidillään, silloin tällöin +miltei suurempi huoli ja mielenahdistus kuin pyssyistä ja terävistä +sapeleista. Kanootti oli medisiinarin, sluuppi tulevan merikapteenin. +Vaatteesta tehty hento palkovenhe voi milloin tahansa puhjeta karien +kiviin ja vaivuttaa melojansa ikuisuuden syvyyteen! Se ei ollut pelkkä +naurun aihe, vaikka aiheutti naurettaviakin: luulivathan seudun +torpaneukot sitä, kun sen ensi kerran täällä näkivät, paholaiseksi, +joka juoksi järven pintaa, huitoi pitkillä säärillään kuin +vesihämähäkki ja sousi kämmenillään; he huusivat, rukoilivat ja +juoksivat rannalta pakoon. — Sluupissa jälleen oli hirmuisen suuret +purjeet, ja tuollaisia aluksia sanottiin yleensä hyvin vaarallisiksi; +— aina kertoivat sanomalehdet hukkumistapauksista, joihin +uudenaikainen sluuppi oli ollut syynä. + +Antti ei osannut pelätä kanoottia eikä sluuppia. Hänellä oli omat +salaiset ja salassa pidetyt pelättävänsä! Hän rakasti kanoottia ja +sluuppia kovasti. Ehkä kanoottia enemmän: se oli niin siro ja puhdas, +— ja ennen kaikkea: hän sai sillä soudella välistä yksinkin, +medisiinarin pitäessä yrittelijää silmällä; — tai pääsi istumaan sen +keulalle, kun tuleva lääkäri meloskeli uistinta vetäen kaislikkojen +reunoja pitkin. Ihana istuin: mukava, joustava! Hiukan jännittävä +istuinpaikka: kapea, nytkyvä, heilahteleva, — siitä saattoi helposti +pulskahtaa veteen. Iloista kulkua: takaansa kuuli Antti, joka vartioi +siinä luotsina kasvot keulaa kohti, iloisen nuoren herran leikinlaskua +ja tarinoita. Ihmeellinen paikka: tuhat lehteä luonnonkirjasta herra +siinä Antille avasi. + +Sluuppi taasen, — se oli oudompaa. Ei se ollut pikku poikia varten ja +harvemmin aikuisiakaan. Se oli mystillinen, juhlallinen, Antille +vieras. Hän ei olisi ymmärtänyt eikä jaksanut käytellä siinä edes +jalusnuoraa. Vain erikoisissa tilaisuuksissa siihen pääsi, hiukan +pitemmillä retkillä. Silloin oli usein paljon väkeä mukana... oli +vieraita, äänten remua, oli sukkeluuksia, naurua. Ja kanoottia oudompi +oli sluuppi senkin vuoksi, että se jätettiin talveksi kauas rannalle. +Kanootti tuotiin kartanolle suojaan, navetan ylisille, jossa sitä voi +pistäytyä tarkastelemassa. Sluuppi vedettiin syksyllä maalle, kumottiin +ylösalaisin, ja siinä sen täytyi köllöttää, purjeensa toistaiseksi +menettäneenä, kinosten alla... haikeana muistona iloista, jotka olivat +menneet ja joita täytyi muistaa juuri sentähden, että ne menivät niin +nopeasti... + +Oli elokuinen päivä. Herrat olivat lähteneet sluupilla purjehtimaan. +Vieraita ei ollut tällä kerralla mukana. Antti ja Veerti olivat +päässeet matkaan. + +Kaunis päivä. Aurinko paistoi, — tai lieneekö aivan varmaan paistanut, +sillä paistaahan aurinko aina Antin lapsuudessa, vaikka tietysti oli +harmaitakin päiviä. Ja niin paistavat hänestä myöhemminkin kaikki +menneet päivät, täyteläisinä, riemullisina, onnellisina; menneet +surutkin ovat hänelle riemua; vain pikku harmit tuskastuttavat, — +mutta nehän unohtuvat pian! + +Mutta sitten tuli siihen säteilevään, kauniiseen sillä retkellä muutos, +— synkkä, pilvinen muutos, joka nyt tuntuu aurinkoiselta. Nousi +ukkonen. + +Kanootti kulki köydessä luovailevan sluupin vetämänä. Antti istui +kanootissa: hänen vuoronsa oli nyt olla siinä, Veerti oli jo ollut ja +purjehti nyt herrain kanssa sluupissa. + +Äkkiä huomasi Antti, että ilma pimeni, sinertyi, musteni. Suuri, +sininen pilvi nousi rantametsien takaa, kovalla vauhdilla... ikäänkuin +kohisten. Hän näki aaltojen alkavan pärskyä... auringonpaistetta +kimaltavien aaltojen. Ne keikuttivat kanoottia, ne kopisivat kovasti +sen vaatteesta ommeltuja kupeita vasten... Pärskähtivät välistä yli +reunojenkin, siihen istuinlokeroon, jossa Antti oli pohjalla loikonut. + +Anttia alkoi peloittaa. Hän kapusi polviensa varaan ja tarkasti +paremmin ympäristöä. Vesi kiehui mustana ja valkeana. Sluupin iso purje +näytti sipaisevan huipullaan aaltoja. Sluupissa touhuttiin, tuleva +merikapteeni huusi ja komensi. Alettiin laskea emäpurjetta, joka +paukkui irti päästessään. — Miten vihreä oli villisti ohitse kiitävien +metsien väri vasten taivaan sinisyyttä, tuon kamalan pilven sinistä +synkeyttä! Räikeän vihreät metsät, — takana mustan sininen taivas! Se +taivas oli hirmuista, vihaista sinistä, joka tuli päälle, — joka +leimahteli, jyrisi niinkuin taivas olisi haljennut! Antti näki +liekkejä, salamain sekasortoa, tunsi ylös ja alas huiskuttavan järven +myrskyisenä merenä, näki sen Leviaattanina, sellaisena vaahdossa +myllertävänä jättiläiskäärmeenä kuin kuvaraamatussa. Kanootti kaatuisi, +hän hukkuisi! Hän nousi seisomaan. Isosta aluksesta huudettiin hänelle +jotain, mitä hän ei ensin kuullut eikä ymmärtänyt, ja kuuli sitten, +mutta ei voinut, malttanut, ei jaksanut totella: + +"Et saa nousta seisomaan!" + +Hän nousi. Tahtoi pelastua, — päästä sluuppiin, turvaan. Miten? Vaikka +veteen syöksymällä: kanootissa hän hukkuisi, siinä oli jo vettä. Kuinka +hänen vedessä kävisi, sitä ei hän jaksanut ajatella. Kanoottia alettiin +kiskoa köydestä sluupin luo; se keikkui sinne tänne, huiskui sivuille. +Antti seisoi. Maailma myllersi ympärillä, ja myllerryksen päällä +raivosivat jyrinä ja salamat. Tuuli vonkui. — Palkovenhe läheni +sluuppia, oli enää vain sylen päässä siitä. Silloin Antti loikkasi +veteen, koska luuli kanootin kuitenkin kaatuvan, loikkasi itse, +päästäkseen nopeasti sluuppiin, ja upposi. Hän ennätti parkaista, sai +vettä kurkkuunsa. Tunsi uppoavansa, hukkuvansa. Sluuppi näytti +loittonevan. Silloin tartuttiin hänen valkeaan tukkaansa, sitten hänen +niskaansa; hänet vedettiin ylös sluuppiin, hän pelastui. Vetäjä oli se +tuleva merikapteeni, ja vihainenkin hän oli Antille. + +Niin, Antti sai pienet torat, kun oli noussut kanootissa seisomaan, +hätähousu, vaikka oli kielletty. Ja nyt ajettiin hänet, likomärkä ja +värisevä rääpelö, sluupin keulakannen alle, pimeään lokeroon, jossa ei +olisi kylmä. + +Siellä hän vapisi kauhusta, — ei värissyt vilusta. Vapisi +kuolemankauhusta. Ja rukoili Jumalaa! Ei kiittänyt pelastuksestaan, +vaan rukoili kuin olisi ollut yhä vaipumassa veden syvyyteen. Veertikin +oli pelästynyt ja yhtyi myöntävästi sopottamaan rukouksia, joita Antti +vuodatti — ilman rukouskirjansa apua. Ei, Jumalaa ei Antti uskaltanut +edes kiittää, — niin kiitollinen hän oli. + +Tultiin rantaan, tultiin kartanolle. Myrsky oli ohitse. Antti kaaloi +märissä housuissaan, leveissä ja hopeanhohtavissa, jotka oli tehty +kasimirkankaasta, ylös korkeita keittiön portaita, ja kuuli nuorten +herrojen sanovan äidilleen, alkaen kertoa tapahtumasta: + +"Tuo poika kun oli vähällä hukkua!" + +Se oli siis ollut totta... + +Antti ei kuullut rouvan päivittelyjä eikä valituksia: hän oli vain +onnellinen, että nyt oli kaikki hyvin. Ja sitten tuntui merkilliseltä +ja komealta, että hän oli ollut mukana oikeassa, suuressa tapauksessa. + +Mutta kummallista: siitä lähtien jätti hän teeskentelynsä, hän ei enää +oikein — uskaltanut olla jumalinen. Kuinka saattoi sillä tavoin +leikitellä, sillä tavoin pilkata toisia ihmisiä: uskotella heille, että +oli muka parempi kuin he? Mairia itselleen kiitoksia, kun oli itsekin +vavissut kauheassa sielunhädässä, ollut vähällä hukkua! Hänen +hurskautensa oli ollut totta ainoastaan yöllä, peikkojen pelosta! + + + + +SATU JUONIKKAASTA RATSUSTA + + +Niinkuin puutarhan pieni lehtimaja, jonka ylitse pihlajain toisiinsa +sidotut oksat kaartuvat, viihdyttää illan tullen, kun maailman +askartelu ympärillä hiljenee, nykyaikaisen elämän ainaisista +kiihoituksista ärtynyt touhu täynnä hyödytöntä kilpaa, kavaluutta, +julkeutta, niinkuin pieni lehtimaja on suloinen illalla, kun kaikki +ympärillä tummenee ja vain taivas kuultaa yllä suurena ja vihertävänä, +— niin suloista alkaa minusta olla ajatella näitä kauan sitten +menneitä; ihmiselle, joka yhä enemmän pyrkii omaan itseensä, omaan +rauhaansa, ovat nämä välistä miltei ainoa ilo, ainoa onni, jota elämän +toukat eivät ole pahoin hakanneet. Menneet rauhoittavat: ne selittävät +paljon. Ne sanovat: Tuskallista taisi olla joskus meissäkin, ja +kuitenkin me katosimme ja näytämme nyt pelkältä aurinkoiselta onnelta. +Miksi ei nykyisyyskin menisi? Miksi ei sekin rauhoittuisi, muuttuisi +pelkäksi onneksi? + +Kuta kyllästyneempi olen kaikkeen, sitä mieluisempana alkaa kuvastella +myöskin hautapaasi, — lohdullinen hauta, kaikki nielevä multa, — +Maa-äidin mystillinen syli, joka nukuttaa uneen tuhannetkin kiistat ja +kiihkot, tuntuen lämpöiseltä elämän rinnalla, jota kuitenkin tuleksi +sanotaan, lämpöiseltä antamansa katoomuksen vuoksi. Ja sitä paatta +kuvitellen sulaa sydän niin, että nekin näistä, kai monen mielestä +liian yksinkertaisista elämyksistä, joissa tuntui jo niitä elettäessä +niin sanotun elämän toukan ensimmäisten nakerrusten merkit, — nekin +näyttävät minusta kauniilta kuin ehjimmät hedelmät; ne ovat hupaisia +kuin merkillinen uni, kylläkin aikoinaan hieman tuskallinen, mutta +kuitenkin vain uni. + +Ilta on jälleen tullut, — illat seuraavat toisiaan yhä nopeammin, +Jumalan kiitos, — ja hengähdän helpotuksesta. Taivas himmenee, äänet +ulkopuolella asumuksen ovat melkein vaienneet. Istahdan lehtimajaan, ja +nämä asiat alkavat taas leikkiä mielessäni, tuoden omituista +vapautuksen iloa. Uusi, pieni menneisyyden kuva alkaa nyt leikkiä +iloisesti ympärilläni... Siinä on hieman tuskaa, — harvinainen asia +muistoille. Mutta kun samalla kuvittelen, että pian olen kadonnut, +hälvennyt mullaksi, melkein tyhjäksi, niin vaikuttaa se pelkästään +hauskalta, — kuin satu, joka on kerrottu jostakin vieraasta olennosta, +ei minusta. + +Satu kauniista ratsusta, korkeasta orhista, — tuon häijyn toukan +purema satu kylläkin, mutta ainoastaan niin lievästi purtu kuin +lapsuudenmuistot ovat aikuiselle, — ymmärtävälle, viisaalle muka, — +yhä suurempaan onneen pääsevälle, melkein kadonneelle. + +Se ratsu oli kartanoon tuotu uusi papurikko. Sen kupeet olivat +hopeanharmaat, täynnä mustia, somia pilkkuja. Hirmuisen korkea pikku +pojan mielestä, — tavattoman voimakas ja melko lailla juonikas, sillä +se säikkyi helposti — aivan turhista. + +Miten se ravasi rattaiden edessä, — hoikka kaula pystyssä! Lujilla +ohjaksilla täytyi sitä pidellä, — muuten se varmaan olisi lentänyt +puhki vankoista porteista, töydännyt läpi kaupungistakin, jonne sillä +ajettiin. + +Ja rengit sallivat Antille välistä onnen ratsastaa sillä. Se tapahtui +kesäilloin, kun sitä vietiin toisten hevosten parvessa hakaan tai vielä +edemmäksi, uimaan kirkkaalle lahdelle. + +Anttia oli ensin autettava papurikon selkään, niin paljon korkeampi se +oli muita hevosia. Mutta kun hän sitten vähän siihen tottui ja kun +oikein häpeä uhkasi, tohti hän itse taluttaa sen aidan viereen ja +kiivetä aidalta sen pyöreään, matalaiseen selkänotkelmaan. Hipolla hän +kyllä uskalsi lähteä ratsastamaan itsekseenkin, — vanhalla +työhevosella, ruskealla ruunalla, aina kaupunkiin asti; ja annettiinpa +hänelle silloin matkalle ikäkulu satulakin. Mutta tämä nuori orhi oli +toista, — eikä satulaa otettu ratsasretkille mukaan: kukapa olisi +kantanut satulan takaisin hevoshaasta tai uittomatkalta, sillä se oli +koko raskas. Ja nyt lähtivät rengit edeltä, yllyttäen papurikon +vauhtia. Antin piti puristaa kovasti paljailla jaloillaan sen kupeita +vasten. Ja hän koetti hillitä sen intoa hiljaisilla, anelevilla +sanoilla, ettei se kovin hyppisi, vaan säästäisi ratsastajaansa, — +eikä ainakaan pelästyisi! + +Ja kerran yllyttivät rengit omia hevosiaan kiihoittamalla orhinkin +täyteen laukkaan. Papurikko nelisti, ilma Antin korvissa viuhui, sydän +jyskytti enemmän pelosta kuin ilosta, jalat eivät ulottuneet pitämään +ratsun vatsasta kiinni. Orhi säikähtikin jotain, tuo juonikas, se lensi +teutaroiden pitkin maantietä, sen kaviot kumisivat kauheasti korkealla +häilyvän Antin korvissa; — tuli jyrkkä tienpolvi, ratsu kääntyi, se +oli juuri sivuuttamassa huonommat hevoset, silloin ei Antti jaksanut +pysyä selässä, hän takertui hevosen mustaan säkätöyhtöön, ja sittenkin +hän irtausi, putosi, löi takaraivonsa maantiehen. Häpeä tuli! Päässä +koski ja komotti, — mutta se kipu olisi tuntunut riemukkaalta, +hyvältä, ellei olisi tullut häpeää. Ja kuitenkin se tuntui hyvältä: hän +oli uskaltanut ratsastaa isoimmalla hevosella, täyttä laukkaa! + +Muut hevoset käännettiin takaisin, kun Antin huuto kuultiin, orhi +otettiin kiinni, Antille olisi vaihdettu toinen hevonen, mutta onneksi +hän sai kuitenkin pitää papurikon. Hänet autettiin takaisin ratsunsa +selkään, — ja nyt hän pysyi jo siinä paremmin, uskalsi jo itsekin +kiihdyttää ratsuaan juoksuun. + +Uittorännälle oli se matka, — ensin leppien varjostamaa, kuoppaista +kylätietä, sitten epätasaista, kalliolta kumisevaa kangasta, nyt illan +hämärtämää notkoa, sen jälkeen poikki kaskiahojen, joilla ei ollut +teitä eikä polkuja, vaan kaikkialla kirjavanaan pieniä ja suuria kiviä. +Sellaisessa kivistössä oli nuoren, hillittömän hevosen vaikea laukata, +se heittelehti juonikkaasti sivulta toiselle, ja kivet alla peloittivat +Anttia: jos niihin päänsä iskisi, niin kävisi vähän kipeämmin kuin +äsken maantiellä... Rengit huudahtelivat ilosta, vihelsivät, antoivat +neuvoja Antille taakseen ja laskettelivat huiminta vauhtia yli kivien +ja kantojen... + +Tuli kaalamo, pienen metsäpuron laajentuma, jossa ratsut hauskasti +porskuttaen kahlasivat: Sitten tasainen, tömisevä hiekkatie siimeisen +metsärinteen viertä, ja nyt pitkin niityn aitaa, jonka takaa tulvahteli +angervoiden juovuttavaa tuoksua. Oli tällainen lämmin, autereinen +kesäillan hämärä kuin nytkin. Soleva, humiseva mäntymetsä. Ja lopulta +ihana hiekkaranta, tyyni vesi, johon sai ajaa hevosensa niin rajusti +kuin tahtoi, kun itse oli ensin alastomaksi riisuutunut. Alasti +papurikon selässä, eräät paikat ratsastuksesta pian kipeinä, — mutta +alasti, aivan vapaana, kahlaten kuin kentauri: orhi ui korskuen, kantoi +keveästi niinkuin ei moista ratsastajaa olisi ollutkaan... + +Ne olivat hurmaavia retkiä, sileällä, päättömällä maantiellä, illan +suloisessa tuoksussa, poikki kauniiden ahokukkulain, joiden rinteiltä, +hevosen selästä, näki kauas yli tyynien vesien... Ja vihdoin riemun +ääniä hälisevällä lahdella, jonka rannat vaipuivat varjoihin. + +Se korkea, uljas papurikko oli ihailtavinta, mitä Antti tiesi. + +Mutta sitten tapahtui kerran, että taloon tuli pieni vieras. Antista +vieras, vaikka hän oli talon väelle hyvin läheinen sukulainen; senhän +arvaa: vieras Antista, joka oli — mustasukkainen. Hän oli Anttia +paljon pienempi poika. Ja Antin olisi toki ollut pidettävä hänelle +seuraa. + +Ja muun muassa vei Antti hänet kerran hakaan, jossa papurikko vietti +kesäisiä öitään. Oli syyspuolen ilta. Hämärä levisi maille. + +Antti kertoi ratsastaneensa papurikolla. Nyt tahtoi tuo toinenkin poika +papurikon selkään. Antti kyllä epäröi, pysyisiköhän toinen siinä, kun +ei ollut tottunut? Toisen pienuutta ja nuoruutta ei hän ajatellut. +Mutta toinen tahtoi innokkaasti: hän oli mies, hänkin! Ja Antin +epäröinnistä loukkaantuneena hän polki jalkaansa. Ajattelematon Antti +johti silloin, — ja ehkä hiukan ilkeämielisestikin, — papurikon +rohkeasti aidan viereen ja auttoi pikku pojan kapuamaan sen selkään. +Papurikko astui pari askelta Antin taluttamana. Antti pelkäsi, että se +saattaisi jostakin syystä säikähtyä. Mutta sitä ennen tapahtuikin, että +pienen pieni ratsastaja, jonka kätöset vapisivat ja tottumattomat jalat +hoipperehtivat sinne tänne, putosi tanterelle kävelevän hevosen +selästä. Onneksi siinä alla ei ollut kiviä. Papurikko katsahti +taakseen, jatkoi kävelyään, ja Antti antoi hevosen mennä. + +Mutta pikku poika sanoi itseensä koskeneen. Ja alkoi mennä yksinään +kotiin, ylös lepikkotietä. Antin lohduttelut ja maanittelut eivät +häneen pystyneet. + +Ja kotona se pieni kertoi, että Antti oli nostanut hänet papurikon +selkään ja että häneen oli kovasti koskenut. + +Antin mielestä hän oli kannellut. Eikä Antti voinut oikein selittää +asiaa, hän ei saattanut pullikoida aikuisia vastaan! Anttia, joka oli +vanhempi, toruttiin hiukkasen varomattomuudesta, — mutta hän otti ne +torat kovin pahakseen! Minkä vääryyden hän oli mielestään kärsinyt! Hän +ei aavistanut loukkautumisensa johtuvan paljon siitä, että hän oli +tuolle herttaiselle pikku pojalle niin mustasukkainen. + +Illallispöytä oli katettu, kynttilät paloivat siinä lampun lisäksi, +talon omaisvieraat kerääntyivät paikoilleen. Antin paikka jäi tyhjäksi, +Antti ei tullut illalliselle, ei tullut sisään koko iltana. + +Minne hän oli mennyt, se itsepäinen, omituinen tuitukko? + +Oliko hän livistänyt metsään? Mutta eipä hän uskaltaisi olla +siellä ainakaan yötä! Vai oliko hän nähnyt paremmaksi mennä +pirttirakennukselle renkien pariin? + +Turhaan hänen nimeään huudeltiin pihalla. Olkoon sitten: hän oli nyt +sellainen, — minkä hänelle voi. + +Mutta Antti kököttikin pihalla koirankopissa. + +Piha oli pimeä. Tuuli humisi puissa. + +Ensin hän "murti suuta, murti mustoa haventa". + +Sitten hän nyyhkytteli tapansa mukaan, mutta, nyt syvemmästä syystä, +lohduttomana. Toukka oli päässyt ilon hedelmään. Hän oli sitä mieltä, +että tuo toinen oli itse pyrkinyt papurikon selkään. Antti ei ollut +saattanut häntä kovin varoitella: pienemmällä oli suurempi valta +pienuutensa nojalla ja varsinkin sen vuoksi, että hän oli niin läheinen +talon omainen. Ja pikku poika oli Antin mielestä ollut tyrannillinen: +intti vain hevosen selkään ja putosi kohta. Putosi — ja valitti, että +häneen koski. Oliko se Antin syy? — Pöyhkeäksi kimmahtaneesta Antista +oli sekin kummallista, ettei toinen muka ymmärtänyt moisen kivun iloa: +pudota komean hevosen selästä! + +Tietysti aikuiset säälivät juuri tuota toista! Miksi ollaan toisen +puolella, maitokahvin-nauttijan, pullankastajan? Niin, hieman +hemmoitellun puolella! Eikä ymmärretä, että korkean ratsun selästä +putoamisen pitäisi olla ihanaa, jotain muuta kuin leikkiä +hiekkaläjässä, leipoa siinä kakkaroita — kuin ämmät. + +Antti oli purrut ensin hammasta harmista, loukatusta ylpeydestä. Mutta +sitten hän nyyhkytti hyvin suruissaan, ja surun aiheuttaja oli aivan +uusi. Siellä koirankopissa sattui yhtäkkiä sellaista, että hän huomasi +olevansa — hieman vieras talossa. Ennen ei hän ollut sitä huomannut. +Niin, tosin olivat palvelustytöt ja kylän eukot kertoneet, että hän +olisi jotain merkillistä, ettei hänellä olisi äitiäkään. Kertoneet +salassa, sillä heiltä oli se kielletty; mutta Antin korva oli tuon +tärkeän asian kuitenkin kuullut. Ja nyt koirankopissa alkoi Antti +omituisella tavalla — kaivata äitiään... + +Niin se alkoi, se kaipaus, ja sitä kesti oikeinpa muutamia vuosia. +Kunnes todellisuus selvitti hänelle sen julman, mutta lopulta +vapauttavan asian, etteivät verisiteet merkitse kerrassa mitään, jos ei +niihin liity rakkautta, — jota hän oli saanut enimmän juuri tässä +talossa. + +Mutta silloin, siellä koirankopissa, oli hän epämääräisesti hyvin +lohduton; hän ei tietänyt oikein tarkoin uuden surunsa syytä. — Ja +sinne hän raukesi uneen, ei niin paljon loukkautuneena siitä, että +pikku poika oli muka syyttänyt häntä hevosen selästä putoamisestaan, +vaan enemmän väsyneenä orpouden kyynelistä. Sinne hän nukkui Hallin +viereen, käsivarsi Hallin alla, kylki koiran kuumaa kylkeä vasten, +tasaisesti tohiseva koirankuono, joka oli äsken nuollut kyynelet hänen +silmistään, kaulallaan, — uskollisen, tyynen, tyytyväisen Hallin. +Siellä oli hänen nyt paras olla, pimeässä kopissa, ummehtuneilla, +koiralta väkevästi haisevilla heinillä. + +Kunnes hän heräsi ja tuijotteli päästä pyörällä ympärilleen: taivas +tähtineen kuulsi ympyriäisestä oviaukosta. + +Taivas, ylhäisesti vilkuttavat tähdet... Mutta oli yö, ja Antin tukka +törrötti pelosta pystyssä! Talo oli aivan hiljainen, ikkunoista valot +kadonneet. Talo nukkui. + +Antti hiipi sisälle, meni asuinpaikkaansa... Se oli sitä kultaista +aikaa, jolloin kaikkia ovia ei tarvinnut aivan välttämättä yöksi +lukita. + + + + +KALAMIEHIÄ + + +Pikkarin tukka on pörröinen, hänen silmänsä, — nuo sahajauhon pölystä +ja liiman kärystä tulehtuneet, viinasta ja pulituurista heikontuneet, +ehkä lukemisestakin rasittuneet siellä pirtin takana kamarissa, jota +kaksi ahdasta ikkunaa vain himmeästi valaisee, — hänen silmänsä ovat +kuin sian silmät, harvojen silmäripsien ympäröimät ja punertavat. Selkä +on kumara, hartiat vinot, ja yleensä hän on romuluinen. Niin koikkuu +hän sameasti eteensä tirkistellen sortuuteissaan, jotka ovat molemmat +ruttuiset kuten kasaan rutistettu sanomalehti, sekä arkinen että +sunnuntai-sortuutti. Pikkarin vähät hampaat ovat siinä määrin mustat, +että kun hänet lähetettiin kaupunkiin teettämään itselleen uusia +hampaita, kysyi hammaslääkäri: + +"Tehdäänkö uudet samanväriset kuin nämä entisetkin? Se käy kalliiksi: +täytyisi tehdä hampaat ebenpuusta..." + +Pikkari ei ole pessimisti: hän on romantikko, unelmiensa täyttämä, ja +samalla humoristi. Hänen unelmansa sisältyvät siihen, että kesällä, +"pehkukuussa", — heinäkuussa, — tulee Helsingistä taloon +kesävieraaksi ihana, siro neiti, — "siro purkki", kuten Pikkari sanoo, +— neiti, jonka valokuva ukolla on povitaskussaan, lämpöistä sydäntä +vasten lämpöisesti hellittynä, tupakkaisilla huulilla keltaiseksi +suudeltuna. Kun se neiti, — "mamseli", — maitohipiäinen ja +mansikkaposkinen mamseli, — viimein saapuu, rientää Pikkari häntä +vastaan portille pukeutuneena kurttuiseen sunnuntaiasuunsa, vaikka +sattuisi arkipäiväkin olemaan. Siinä rattaiden edessä kumartaa hän +maahan asti, — melkein lankeaa vatsalleen ryömimään kuten uskovaiset +"Tuhannen ja yhden yön" tarinoissa sulttaanittarien ja haltijattarien +valtaistuimen juuressa; sitten hän könyää kihtisillä lonkillaan jälleen +pystyyn, työntäytyy aivan rillojen luo, haparoi vapisten ja +kuumeisella, puhtaaksi pestyllä kourallaan tuonne ja tänne sohien, +kunnes saa neidin käden omaansa, ja peittää sen valkean, pehmeän käden +kymmenillä palavilla suudelmilla, nöyrillä, alakuloisesti +riemuitsevilla suudelmilla, joita ihmiset sanovat nuolemiseksi. Ja nyt +kompuroi Pikkari neidin perästä kartanon suureen saliin, ja hänen +pienissä, muulloin kujeilevissa silmissään kiiluvat rakkauden kyynelet. +Salissa komahtaa hän istumaan permannolle neidin jalkoihin, katselee +ylös hänen kasvoihinsa, ja alkaa taas yht'äkkiä suudella hänen +käsiänsä, — uneksien olevansa satujen kannuspoika, joka istuu +ritarineitinsä helmoissa. Ja mielessään päättää hän kai ahkeroida ja +säästää yhä enemmän, niin, päättää kieltää itseltään viinankin, — +vaikea päätös, joka ei toteudu, — voidakseen kuoltuaan jättää +mamselilleen perinnöksi kapallisen "rohaa", — siten ainakin +palvelusväki väittää. + +Niin, Pikkari on huonosilmäinen, heikkonäköinen. Mutta mitä ihanuuksia +loihtiikaan romantiikka hänen silmiensä eteen, jotka erottavat tuskin +parin korttelin päästä höylän viillon ja kertomusten kirjaimet +ainoastaan silloin kuin ne ovat kiinni nenässä! Ja onpa kartanossa +vielä toinenkin huonosilmäinen hoidokki, vanha Samuli. Oikea hoidokki, +sillä eihän Pikkari juuri hoidokki olekaan, hän, mestari, jota ei +mikään ruumiillinen onnettomuus vielä estä työstä. Muuten: hoidokkeja +on monia siinä hyvässä talossa. Samuli on niistä vanhimpia, ikäänkuin +taloon juurtunut ja kasvanut. Hän on Pikkaria, perheen vakinaista +puuseppää, iäkkäämpi, ainaiseksi otettu huutolaisukko, talvisin +yhteisessä väenpirtissä asuva, kesällä saunakamarissa, jossa hän saa +viettää rauhallisempia, yksinäisempiä päiviä; verkkoja paikkaileva, +halkoja hakkaava, karjapihalla havuja kassaroiva, piikojen apuna vettä +kantava kunnon Samuli. — Hänen silmistään on kaihi vienyt näön, — tai +on ollut vähällä viedä, tehdä hänestä sokean. Kaksi kertaa on hänen +silmänsä leikkuutettu, ja siten ne pelastuivat, hän itse pelastui +kohtaloista julmimmasta. Nyt osaa hän hyvästikin tallustella paksujen +sankalasiensa ja koukkupäisen keppinsä avulla karjapihalla, saunalta +pirtille ja pirtiltä huvilalle vievää nurmireunaista polkua, tosin +kepillään hieman haparoiden ja joskus töksähdyttäen pieksunsa kiviä +vasten. Osaapa hän kulkea suvella talon ulkopuolellekin, rantaan asti; +ensin louhisen ahon poikki ja naapurin karjakujaa myöten, yli hankalien +aitojen, sitten tuokion niittyä, ja lopulta lehtimetsän viihdyttävälle +polulle, — rantaan, verkkoja laskemaan. Täten kesällä. Talvella ei +Samuli liiku paljoa kartanon pihoja loitommalle; pienessä +lumipyryssäkin seisoo hän uutterasti navetan luona havupölkyn ääressä, +sahailee halkoja, tai kutoo ja korjailee tuvassa verkkoa: +viimeksimainitussa työssä ei tarvita silmiäkään, hän osaa sen niin, +että voi kutoessaan killistellä ajatuksissaan kattoon. — Kirkkoon +viedään hänet hevosella. + +Samuli ei ole romantikko: hän hymähtelee säälivästi ja hiukan äkäisesti +Pikkarin rakkaudelle tuota nuorta herrasneitiä kohtaan, — hymähtää +kuten muutkin, ne, jotka siitä juttelevat, sille naureskelevat, — ja +naureskeleehan Pikkari itsekin sille, monien romantikkojen +itseivalliseen tapaan. Samuli ei odota elämältä juuri mitään, hän, +heikko, puolisokea vanhapoika, — ellei vain saada elää vastakin, +kuolemaansa asti, tällaisessa talossa, jossa on niin hyvä olla, — +pelastuneena kaikkein surkeimmalta kohtalolta, sokeudelta, jonka +esikartanoissa hänen oli jo täytynyt käydäkin. Saada elää hiljaa +askaroiden, nauttien valmista leipää, tyytyen osaansa, kiitollisena +hänelle, joka hänen silmänsä pelasti; lisäksi ehkä odottaen pitkän +talven jälkeen kesää, — jolloin lehti puhkeaa puuhun, ruoho maahan, +västäräkki rantakivillä kiikkuu, aurinko hautoo virvoittavasti +ajatuksia, aina samoja: että huonomminkin olisi saattanut sattua, että +hyvä on olla näin, kelvollisen ruokapöydän ääressä, juhannuksena +rieskojen ja munavoinkin, jouluna silavan ja riisipuuron. Siten hän +elää, apeine muistoineen, köyhän lapsi, toiveita vailla, — +tyytyväisenä aina uudistuvista ja katoavista kesistä, katsellen +kuperain lasiensa läpi onnellisena maisemiin, joihin suvi kerää +auteretta, istuessaan lomahetkin kuistilla alakuloisesti vaiti, +alistuvasti huokaillen. + +Kesähän se on vanhalle hyvä! Kesäisin saa lorailla järvellä, laskea ja +nostella noita talvipuhteilla kutomiaan tai korjaamiaan verkkoja, +apunaan milloin joku rengeistä, milloin joku piioista, ja nykyään +myöskin pikku Veerti ja pikku Antti, hoidokkeja Anttikin, armoitettu +monien hoidokkien seassa. Niin, monien: siellä noudatetaan ikäänkuin +suku- ja ammattivaistoista vanhojen, patriarkallisten pappissukujen +hyväntekeväisyyttä. Siellä asustelee pirtin nurkissa loisia; siellä +siedetään lempeästi yksinpä vallattomia kiertolaisiakin; vaalitaan +huutolaisia, ylennetään ottolapsiksikin. Sinne tulee usein pussiaan +täyttämään sellainen kuin vanha "Rusu", muija, joka on itselleen moisen +nöyrän nimen antanut, — punasilmäinen, trakooman kiusaama, — +puolisokea hänkin, joka on muuten oma tohtorinsa: repii ja polttaa +nokkosilla pois silmäripsensä, ja Antin pitää tallata anturoillaan +hänen selkäänsä, kun hän heittäytyy keittiön lattialle vatsalleen +luuvalon vaivoissa; tallata kovasti, tanssia ja hyppiä hänen +hartioillaan, — Antista ei niinkään ikävää työtä! Onpa se vain +sellainen talo, ettei sieltä maksaisi vaivaa karata, niinkuin teki +pikku Selma, joka ensin palveli aputyttönä, mutta oli kai hiukan +parempaankin aiottu, — eikä aavistanut etuaan, onneton: ah, +sellaisten, joiden sukuverikin saattaa olla sairaloisesti pilattu, on +niin kovin vaikeaa, joskus suorastaan tuskallista, voittamatonta +hallita pahoja perinnöllisiä vaistojaan! + +No niin, — Antti hääriskeli usein siinä Pikkarin ja Samulin vaiheilla. +Samulin kanssa kävi hän silloin tällöin verkolla. + +Verkkotalas eli nuottakota oli tuolla lahden poukamassa, — toisella +puolella korkea kallioniemi, jota nimitettiin Kuirinniemeksi, toisella +pieni järvenselkä. — Talas kyyköttää siinä harmaana, vinoon +kallistuneena. Sen katto on naavoittuneista laudoista, sateitten syömät +pylväät nojaavat aaltojen sileäksi hiomaan kallioon, niin sileään, että +on täytynyt kasata röyköttäin isoja kiviä tueksi pylväitten varpaille. +Siellä kodassa, monien orsien varassa, riippuu nuotta, joka on Antista +hyvin mystillinen, koska se on niin monimutkainen ja koska sitä +käytetään kovin harvoin, silloinkin usein erikoisessa juhlatunnelmassa: +silloin lähetetään järvelle rengit eikä vanhaa Samulia, silloin lähtee +myöskin herrasväki saareen, rantakalalle. Kahvipannut porisevat niinä +runollisina iltoina rannalla, valkeat liinat levitetään kalliolle, jota +savu ympäröi tuoksullaan ja karkoittaa pois hyttysiä. Liinalla +loistavat vehnäset, niitä tarjotaan kahvin kanssa kaikille. Siellä +kajahtelee ilo ja leppoisa leikinlasku. + +Mutta mystillisestä, ikäänkuin juhlia antavasta nuotasta syrjemmällä +riippuvat verkot kodan ulkopuolella erikoisilla vappeillaan. Samuli +niitä tarkoin savustelee. Ihan sivussa kasvaa lepikko, — tummia +tervaleppiä, joiden lehdet kiiltävät niin kauniisti ja rungot hohtavat +kuin tina tai himmennyt hopea. + +Rakastaahan Antti tuota matalaa niemeä, jolla se nuottakota kyyköttää! +Kaislikkoa, joka kasvaa mutaisessa rannassa, kesän lämpöisessä vedessä. +Rakastaa Samulin verkonsavustuspaikkaa ja sen kekäleitä; lepikkoa, +jonka läpi järvi salaperäisenä kiiluu; Kuirinniemen komeaa hahmoa, — +sen yli lentävät kuirit eli kuovit ennen sadetta alakuloisesti ja +pitkään huutaen, kimeästi rillittäen... Ja rakastaa intohimoisesti +varsinkin kodan sileää kalliota, — sileää melkein kuin lasi, +auringonpaisteessa ihanasti tulista! Miten uinuttavasti laineet sitä +vasten liplattavat, — ja myrskyllä ne kolisevat hurjasti, kumeasti! +Niin, hän pitää tuosta kodasta paljon enemmän kuin itse kalastamisesta, +— pitää siitä paikan itsensä vuoksi, talaan ja nuotan mystillisyyden +tähden, etenkin nuotan juhlahetkien vuoksi, asiattomasti, eduttomasti, +— ja hyötyä tuottamatta. Pitää niin, että hän joskus talvellakin, +hankiaisten aikaan, juoksee sinne yksin tai tahtoo sinne toverit +naapuritaloista karttupiilosille, kovalle, hileitä kimaltavalle +hangelle. + +Joutuivatpa nyt kerran nuo kaksi huonosilmäistä, vanha Samuli ja +Pikkari, yhdessä laskemaan ja nostamaan verkkoja. Jostakin syystä ei +edes Veertin eikä Antin tarvinnut lähteä Samulille apuriksi; — +lieneekö Antillakin ollut muuta tekemistä — tai leikkimistä: kirkkojen +rakentelua tahi vain — metsässä juoksemista. + +Samuli ja Pikkari lähtivät. + +Kun he illallisen ajoissa palasivat järveltä, kehui Pikkari kovasti, +pieni koiransilmä silmissään, miten he muka huomisaamuna kaloja +toisivat, koska kerran hän oli ollut hommassa osakkaana, — toisivat +kolmilaita-kuutin täynnä aarteita, niinkuin kaskuissa kerrotaan: +kolmilaitainen oli aina saduissa venhe, jossa järvien pohjasta tai +soitten syvyyksistä nousi aarteita, — padalliset kultaa, hopeaa... + +Samuli pysyi Pikkarin kehuskellessa ja irvistellessä mykkänä ja tapansa +mukaan hiukan happamena; ja näyttipä hän Antista tyytymättömältäkin. +Myöhemmin tunnustikin sitten Samuli Antille, ettei Pikkari ollut +osannut soutaa, tottumaton kun oli, miltei ensikertalainen; Pikkari oli +reuhtonut ja riuhtonut kuten pieni Veertikin, joka kuului myöskin +reuhtovan, riuhtovan ja äyskivän verkkoja laskettaessa, kun taas Antti: +no, se nyt oli toista, se! Niin kertoi Samuli, kai Anttia +tottelevaisuuteen mairiakseen; Veerti oli muka tottelematon, +pahalainen! — Ja heittiö oli nyt myöskin Pikkari ollut. + +"Mutta mitäs hänestä silmänapuakaan, — huononäköisestä", hymähti +Samuli. + +Tuli seuraava aamu. Pikkari ja Samuli palasivat verkonnostosta +parhaiksi suurukselle. Samuli tuntui vielä ärtyisemmältä kuin eilen, +vaikkei saalis ollutkaan paljon tavallista huonompi. Pikkarikin näytti +ensin ärtyneeltä, hiukan alakuloiselta, — ei kehunut saaliilla, vaan +sanoi: + +"Turhaa heitellä veteen värkkejä. Ei sitä kalaa lähde enää värkillä, +vaan hopeisella koukulla." + +Siihen unohtui se tapaus, niinkuin kaikki muutkin pienet, vaatimattomat +tapaukset talossa. Unohtui melkein viikoksi, — kunnes Pikkari, se +holtiton koirankuono, viimein asian paljasti. Alkoipa hän jutella +kerran keittiössä, tapansa mukaan nopeasti illallisen hotkaistuaan, +miten he kaksi, Samuli ja hän, olivat silloin laskeneet verkot. Olihan +Samuli pahasti äkseerannut Pikkaria. Mutta järveen ne "värkit", — +verkot, — oli lopulta saatu reuhkatuksi. + +Vasta seuraavana aamuna alkoi kiipeli. He olivat nostaneet kaksi +verkkoa. Pikkari sanoi: "Niissä oli pari tuollaista ryhää", kuhaa, — +mitä lienevätkään olleet: ei Pikkari tuntenut kaloja niin tarkoin +ulkonäöltä, tunsi ne ainoastaan lautasella. + +Sitten olivat he alkaneet lappaa kolmatta verkkoa. Ja olivatpa silloin +huomanneet, että joku, naapuri kai, — oli laskenut oman verkkonsa +heidän verkkonsa päälle ja poikki. + +"Sameli sen huomasi", sanoi Pikkari. "Sameli inisi, natisi ja nitisi: +Mikä pahalainen! Eihän tällaista ennen ollut tapahtunut." + +Ja sitten oli Samuli temponut sitä vierasta verkkoa, sotkenut sitä +vedessä huiskin haiskin, kiskonut sen kasaan, — eikö se liene siinä +vähäisen revennytkin... + +Mutta kun he tulivat toisen oman verkkonsa luokse, — oli taas naapurin +verkko laskettu suoraan sen poikki. Ja sitä Samuli nyt peuhkaroimaan: + +"Kuin provasti laiskan roika-völperin partaa lukukinkereissä." + +Pahalaiseksi oli Samuli taas naapuria sanonut, kovin oli suuttunut. + +Ja heidän kolmaskin verkkonsa oli painettu pohjaan, vieraan verkon +alle! Samuli oli nitissyt ja natissut, kiljahtanutkin muka: + +"Niitä pahalaisia..." + +Mutta mitenkäs sitten kävikään? Kuinkas se kasku sitten olikaan? +Viimein Samuli huomasi, että hänen sotkemansa vieraan verkon +puikkarissa oli talon omien verkkojen merkki, poltinleimasimella +painetut kirjaimet A ja W. He olivat edellisenä iltana laskeneet omat +verkkonsa omien päälle, — monta kappaletta. + +"Ja niitä se Sameli repeli... Itse sotkotteli ja repeli värkit! Ja itse +hän ne selvittää ja tursii tukkoon, se Sameli!" + +Pikkari nauroi Samulille kurahtelevalla kurkullaan, kyynelet silmissä, +— istuen keittiön permannolla jalat ristissä allaan, kuten hänen +lepoasentonsa oli. Nauroi ja kujeili: + +"Ja Sameli morkkasi Pikkaria: Eihän Pikkarikörri mitään jummarra, ei +ole Pikkarilla silmiä otsassa, ei hän näe mitään, — kun hänellä ei ole +lasisilmiä niinkuin Samelilla..." + +Samuli istui vielä illallisella, syöden hitaasti ja väsyneenä niinkuin +aina. Pikkaria kuunnellessaan tuli hän hyvin kalpeaksi, inahteli hiljaa +jotain epäselvää, kuten hän ihmisten joukossa suuttuessaan teki. Mutta +sanasotaan ei hän ryhtynyt: ripset vain lipsuttivat vaskisten +sankalasien takana, suu vavahteli ja meni vinoon, — ruoka ei näyttänyt +oikein maistuvan, ja hänen huokauksensa olivat tavallista +alakuloisemmat. + + + + +"ISÄNMAA" + + +Siihen aikaan kuin Antilla ei vielä ollut punaista hattua, — sellaisen +hatun sai hän vasta lyseon kolmannella luokalla, kuten kymmenet muutkin +oppilaat kotoisilta vaalijoiltaan, joten koko lyseon edusta näinä +syksyn ja kevään päivinä oli kuin haperosieniä täynnä, — siihen aikaan +ei hänen maailmansa, lasten totuttuun tapaan, jossa ei liene ennenkään +ollut mitään uutta eikä erikoista, ollut suuri. Se ulottui suuren +pellon yli, joka laskeutui tuolta kaltevasti talon laaksoon ja jonka +rinteellä aurinko suloisesti lämmitti, maantien kiviaidalle asti; jos +niin pitkälle välistä lähti, näki siitä, kuinka ripeät hevoset +ravasivat ohitse, tullen jostakin etäisyydestä ja kadoten toiseen, jota +oli ihmeellistä ja haikean rakasta ajatella. Toisaalla jälleen riitti +sitä aluetta pappilan hakaan ja pappilan päiväpaisteisille vainioille, +jonne kuljettiin lammikoita kiiltelevän niityn poikki, — ensin mustan +naapuritalon karjakujaan, jonka suulla siat kylpivät mukavasti ja +laiskasti savirapakoissa, ja sitten talon pihan kautta ja ruispellon +pientaretta tavallisen aidan luokse, jonka takana juuri mainittu niitty +alkoi raikkaasti tuoksuvine kulleroineen. Kolmannelle taholle +viettelivät jonkin matkaa sileä leikkikallio, sitten mansikka-aho, jota +ympäröi nokinen kaskiaita, sitten tervakukkia loistavat hiekkarinteet, +— ja pitkä, salaperäinen tie järven rantoja myöten toiseen kartanoon: +sinne lähetettiin Antti välistä asialle, ja hän meni sinne mielellään +etenkin siitä syystä, että siellä oli vesimylly ja sen salaperäisesti +pauhaava pato. Mutta neljänneltä suunnalta näkyi kaupunki, jossa hän +oli alkanut koulunsa; se oli jännityksen paikka, koska siellä oli se +hänelle siunaukselliseksi koituva lyseo, — paikka, missä ei oikeastaan +ennättänyt nähdä mitään, kun oli vain pidettävä huoli, että selvisi +kunnialla läksyistään: paikka, minne useinkin maanantaisin lähti kuin +teilattavaksi... ajatellen talvisin reessä, aamupimeässä ylös +noustuaan ja tirkistellen vällyn reunan alta tähtiseen taivaaseen, +kuinka tälläkin viikolla tyydyttäisi kaikki opettajat, ne kauheat. +Antti oli niin arka ja pelkuri. + +Tämä neljäs maailman kulma oli laajin... peloittavin ja elottomin. + +Ja kaikkien näiden suuntien ulkopuolella ei muuta kuin jotain +epämääräistä, mitä ei kaivannut, — enintään se herätti sielussa +jonkinmoisen kummallisen, runollisen kaiun oudoilla nimillään, tai +hieman uteliaan, haikean tunnun, että maailma saattoi olla hyvin avara. +Piikatytöt lauloivat: "Maailma on suuri ja avara", ja: "Maantie on +pitkä ja sannoitettu..." Mutta Antille oli maailma lopultakin ikäänkuin +— täysin tarpeeton! + +Onpa hän sitten hiukan maailmanrannoillakin kierrellyt... Ja viimein +hän taitaa jälleen päätyä siihen, että olinpaikan pitää olla aivan +ahdas, kovin pieni, — että se suuri, väljä, löysä, se ulkopuolella +oleva tullee hänelle taasen — vastenmieliseksi, tarpeettomaksi! + +No niin, siihen aikaan kun Antilla ei vielä ollut tuota punaista +huopahattua, josta hän ylpeili kuten kymmenet muutkin oppilaat, oli +hänen likeisin seuralaisensa kaupungissa eräs reilu ja teräväpäinen +Oskar: penkkitoveri ja peloittava kilpaveikko. Ja kerran keväällä, +ennen tutkintopäivää, Oskar pyysi, houkutteli ja tiukkasi Anttia +käymään sitten kesällä hänen kotonaan, joka oli järven takana. Ja kas +vain, Antti oli jo sen verran muuttunut, että Oskarin kotiseutu herätti +hänessä jo nimensäkin puolesta epämääräistä uteliaisuutta ja pientä +kaipuuta. Kului sitten parisen viikkoa tuona aikaisena kesänä, niin +Antti pyysi kasvattajaltaan matkaa Oskarin luo ja sai sen: olihan +todistus ollut melkoisen hyvä. + +Nyt lähti Antti tälle ensimmäiselle ja pitemmälle matkalleen... +ikäänkuin ulkomaille. + +Kaupunkiin asti hän käveli, — osasi hyvin sen taipaleen, tunsi kaikki +oikaisevat polut, vaikkei tohtinut päivälläkään salaperäisimmille +niistä, sellaisille, jotka veivät hyvin loitos valtatiestä: metsässä +saattoi tulla vastaan ilkeitä ihmisiä, kenties rosvojakin, joiden +kerrottiin ryöstäneen ja murhanneenkin juuri tällä salolla. + +Kaupungissa hän selvisi laivaan. Ja ajoi sitten jännityksen ja sekavan +ihmettelyn vallassa poikki ulappain. Ilmestyi yht'äkkiä Oskarin kotiin, +sinne järven taakse. + +Oskar oli tavattoman iloinen. Hyvin talossa kestittiin, annettiin +Antille kahvit kuin hän olisi ollut aikuinen vieras, tyrkytettiin +runsaat vehnäset, syötettiin vehnäsvoileivät, munavoit, viilit, +rieskat, mansikkamaidot. Pidettiin hyvänä Anttia, joka oli rakkaan +Oskarin lähin toveri. Tai Oskar se itse esiintyi parhaana kestitsijänä, +— näytteli ylpeästi oikeaa isäntää. + +Ja ensimmäinen päivä meni katseltaessa taloa sisältä ja ulkoa, — sen +vanhaa rakennusta, Antille salaperäisiä, tummia huoneita, aurinkoista +pihaa, jonka keskellä kasvoi kolme hirvittävän korkeaa ja paksua +kuusta; puutarhaa kirsikkapuineen, joiden kuoresta lähti pihkaa, ja +pihkasta saattoi valmistaa liimaa, jolla kuivattuja kasveja voi +kiinnittää arkeille. Kiivettiin ja juostiin sammaltuneita kiviaitoja, +— käväistiin navetassakin, joka nyt kesällä oli tyhjä, ihailtiin +tuulimyllyä, — sekä lampea, jonka tavattoman lämpöisessä vedessä oli +hauska uida: olihan mutaisessa lammessa yhdellä kohtaa hiekkapohjainen +uimarantakin. + +Ja seuraavana päivänä keksi Oskar uutta ohjelmaa. Kerättiin, tutkittiin +ja kuivattiin leivinuunissa maksaruohoja, liimattiin niitä arkeille +tuolla kirsikkapuiden pihkalla. Pelattiin noppaa; oltiin tarhasilla: +toinen piti silmiään ummessa ja koetti arvata, minkä kiven toinen sillä +välin muutti uuteen paikkaan pienistä kivistä tehdystä pyörylästä. +Ammuttiin Oskarin piilipyssyllä, uitettiin hänen suurta, ihmeellistä, +täydellisesti taklattua leikkilaivaansa... Hypättiin lautaa. Ja Oskar +voimisteli omaa kuntoaan näyttääkseen ja vieraansakin iloksi... Mutta +Antista alkoi olo tuntua arveluttavalta. + +Kolmantena päivänä iltapuolella tuli vieras hyvin vakavaksi. Hän oli +kotonaan pyytänyt ja saanut luvan olla tällä matkallaan viikon! +Kokonaisen viikon! Ja hän oli jo sanonut Oskarille, että aikoi jäädä +tänne viikoksi. — Sen päivän illalla teki hän salaa itkua, mutta +ponnisti tahtonsa, ei näyttänyt kyyneliään, jotka tuntuivat kurkussa. +Neljäs päivä oli Antille kauhea, — ja Oskarillekin. Antti ei saanut +rauhaa missään; hän oli hajamielinen, ei innostunut mihinkään, ei +näyttänyt ajattelevan mitään: Oskarille nolaava ja hermostuttava asema! +Oskari teki parhaansa, — tuumiskeli kaikenmoisia huvituksia. — Mutta +yht'äkkiä illemmällä Antti sanoi, että hän tahtoi kotiin, ja oli hyvin +lohduton. + +Oskar laski leikkiä, lörpötteli, houkutteli. Antti työnsi hänet +luotaan, — melkein kiukkuisesti... + +Mutta vielä oli Oskarilla varastossa jotakin, peijakas vie: muuten +olisikin hänelle isäntänä käynyt nolosti. Oskar ehdotti, että nyt +mentäisiin metsään ja haettaisiin variksenpoikia. Oskar tiesi pari +pesää, joissa oli vielä pojat tallella, kun ne pojat vain saataisiin +kiinni. + +Antin mieli kirkastui, niinkuin aikuisen, joka juopumuksesta +selvitessään saa uutta väkevää juomaa. Lähdettiin metsään melkein +juoksemalla: Antti se piti sellaista kiirettä. Ja Oskarin variksenpesät +löydettiin. Vihreänä ja hopeisena hohtavan koivikon reunassa ne olivat, +petäjissä, joissa reuhotti kuivia, risuisia, helposti katkeilevia +oksia. Oskar kiipesi puuhun, torjui epätoivoisesti rääkkyvät ja +vihaisina iskemään lentävät emovarikset, sai kiinni kaksi poikaa ja +nakkeli ne alas Antille, joka ne jollakin tavoin vangitsi. + +Sitten saatiin juoksemalla kiinni vielä yksi varis, kolmas. Ja +palattiin Oskarin kotiin, — joka näytti nyt Antista niin oudolta ja +synkältä. — Mitä tehdä variksilla? Oskar syötteli niitä ensin, mutta +välittikö Antti tuosta hommasta? Kuuluiko se häneen, — lapsellinen +varishoito! Hänellä oli ikävä. Talo — niin ikävä. Hän sanoi tahtovansa +huomisaamuna kotiin! + +Oskar hänelle vain nauroi, — maanitteli, rohkaisi miestä jäämään: +kyllä tässä jotain lystiä keksittäisiin. + +"Kuulepas", sanoi hän, "ruvetaanpas ampumaan variksia!" + +Oskar vei varikset aitan nurkalle ja asetti ne seinää vasten. +Vuorotellen ampuivat pojat niihin piilipyssyllä ja nuolilla, joiden +ponnet Oskar oli varustanut teräviksi tahkotuilla kattonauloilla. +Ammuttu varis vavahti, kyyristyi kivusta kokoon... Ja sai uuden nuolen. +Voi tätä surkeutta. Pyssy herposi Antin kädestä, hän ei tahtonut enää +ampua, hän tuskin katsoi, kun Oskar ampui. Hän puuskutti itkua; hän +tahtoi kotiin! + +Oskar joutui aivan suunniltaan häpeästä ja suuttumuksestakin: vieraalla +oli täällä ikävä. Oliko täällä paha olla? Mitä hitsiä hän nyt keksisi? + +"Katsos", huudahti hän, "kun minä nakkelen variksia aitan nurkkaan!" + +Oskar otti variksenpojan jaloista ja löi siltä pään murskaksi aitan +nurkkaan. Aivot tirskahtivat linnun heikosta kallosta, — niinkuin +Homeroksen lauluissa sankarien aivot maalle. + +Antti käänsi kasvonsa pois, hänen mieltänsä etoi, hän inhosi Oskaria, +joka tappoi sillä tavoin kaikki äsken vangitut varikset... yksitellen, +nauraen. Parastaanhan Oskar yritti, koettaen ilahduttaa Anttia! Oskarin +suupielistä valui hiukan sylkeä, kun hän Antin huviksi paiskeli +variksia, — niinkuin se työ olisi ollut hänestä jollakin tavoin +makeaa; siten valui häneltä aina mielitehtävissään, esimerkiksi silloin +kun hän suoritti matematiikan laskuja. + +Antti tunsi inhoavansa Oskaria. Ja hän vihasi Oskaria, joka ei vain +tahtonut päästää häntä kotiin! Ei tahtonut, vaan tyrkytti hänelle +raakoja huvituksia! + +Tuli Antille ahdistava ilta. Hän painui jälleen Oskarin kanssa outoon, +yhteiseen sänkyyn, yhteisen raanun alle. Ja siinä kahden kesken, +Oskarin kamarissa, nyyhkytti Antti ja rukoili Oskaria laskemaan hänet +huomisaamuna laivalla kotiin. Rukoili, huokaili. + +Viimein Oskar lupasi hommata hänet laivalle, vaikka viikosta oli +kulunut vasta neljä päivää. Ja todellakin Oskar meni vielä pirttiin, +ilmoittaakseen aikuisille, että heidät herätettäisiin aamulla, sillä +laiva lähti täältä varhain. + +Antti vaipui suloiseen uneen: huomenna hän pääsisi kotiin... kotiin. + +Aamulla hän heräsi itse. Heräsi liian myöhään! Kun hän juoksi katsomaan +ulos ikkunasta, niin laiva jo meni järvellä! Tuolla se meni kaukana +ohitse. Ja Oskar nauroi, sanoi, etteivät he enää laivalle joutuisikaan, +tunnusti, ettei hän ollutkaan käskenyt aikuisia heitä herättämään. + +Antti karkasi Oskarin kimppuun, vapisi, itki, löi, mutta ei mitään +voinut. Olisi tahtonut häntä melkein purra: hampaat olivat pienen ja +heiveröisen Antin parhaimmat aseet isompia vastaan. + +Ja sitten hän häpesi, että oli tahtonut purra ja että oli lyönytkin. +Mutta kuitenkin kantoi hän sen päivän Oskarille leppymätöntä kaunaa: +hänen suuttumuksensa oli oikeutettua! + +Sen päivän olivat he Oskarin kanssa melkein vihamielisiä; niin, Antti +oli sitä tosissaan; Oskar pilkallinen ja hiukan synkkä. Antti katseli +hämääntynein silmin sinne ja tänne, teki yhtä mittaa itkua eikä syönyt +juuri mitään. + +Ja seuraavana päivänä hän sitten pääsi kotiin. Ensin kaupunkiin +laivalla, jonka kannelle näkyi kaukaa mäeltä korkea kotoinen kartano, +ja kaupungilta juoksi hän kaikkia oikoteitä, peloittavimpiakin, suoraan +kotiin! + +Mikä onni — olla kotona! Kuin pahaa unta nyt koko se matka. + +Mikä nautinto, niin, oikea autuus olla jälleen tuon lempeästi +hymyilevän ja Antin tukkaa silittelevän rouvan luona! Lieneekö Antti +koskaan ennen takertunut hänen vyötäröihinsä, hypistellyt leikitellen +hänen esiliinaansa niinkuin nyt! Hetkeksikään ei Antti häntä irti +päästänyt, vaan riippui hänen mukanaan kamarista ruokasaliin, +ruokasalista keittiöön, keittiössä hellan äärestä pöydän luo, sieltä +portaille ja alas ruoka-aittaan, mistä jälleen takaisin keittiöön. + +Ja sitten hän katselemaan omia maitaan! Pientä puutarhaansa, jonka hän +oli lepikköön raivannut, siltaansa, joka oli sommiteltu matalan ojan +yli, — kaivoa, aikuisten hylkäämää kaivonyritystä, jossa ui +sammakonpoikia, — kymmeniä tuttuja paikkojaan. Ja kun hän rienteli +ulkona kuin häkistä päästetty lintu, kummastui hän merkillistä asiaa: +kaikki, — nurmet, laihot ja lehdot, — olivat sillä välin +suunnattomasti kasvaneet, hänen ollessaan poissa kotoa. Sen huomasi hän +omilla silmillään! Mikä ihme! Ruoho oli ollut ennen matalampaa! Ruis +tohotti nyt noin korkeana, — ihanasti huojuva, suhiseva ruis, sinisten +kukkien asunto, — suloisesti uneen laulava, kultainen laiho. Rakas +ruis! Lehdet lehmuksissa — miten tavattoman isot! + +Kuinka se oli mahdollista? — Ja kuinka kaikki täällä kotona oli +kaunista, itkettävän kaunista. + +Hän ei silloin vielä laisinkaan tietänyt, mitä ihmiset tarkoittavat +sellaisella sanalla kuin: isänmaa. Ja kukapa aikuinenkaan tuon sanan +oikein selittää! + +Niin, onpa hän sitten hiukan kierrellyt maailman rannoillakin. +Ja viimein johtunut omituisella tavalla ajattelemaan erikoisesti +tätä ensimmäistä pitempää matkaansa, kyläilyä Oskarin, reilun +vierasisäntänsä, luona. Ja koska hän tuntee saaneensa matkoista aivan +kurkkuunsa asti kyllälti eikä halua enää pois kotoa, luulee hän +ymmärtävänsä silloista Anttia; taitaa jälleen päätyä samaan kuin Antti +pienenä, että olinpaikan pitää olla aivan ahdas, kovin pieni, — että +se ahdas on suuri, ihmeellisen kaunis, hänen isänmaansa. Niin, kaikki +väljä, löysä, se ulkopuolella oleva tulee hänelle jälleen +vastenmieliseksi, tarpeettomaksi! + + + + +ENSIMMÄINEN RAKKAUS + + +Oli markkinat, syysmarkkinat. Antti, joka kävi nyt lyseota, kuljeskeli +luokkatoverinsa Uunon kanssa isolla torilla. Oli ilta, oli pimeä, mutta +kuitenkin tavallista valoisampi: siellä täällä kuulsi vanhanaikuisia +katulyhtyjä, jotka polttivat lamppuöljyä, mutta teltoista ja kojuista +säteili kirkkaampaa valoa. Väkeä kuhisi. Hevoset juoksivat, mustalaiset +keinottelivat konkareillaan läpi tungoksen. Tuolla tatareita. Tuossa +juutalaisia turkissaksoja, joita Uuno ärsytteli: puristi heidän nenänsä +edessä takkinsa liepeen siankorvan muotoiseksi, heilutteli sitä ja +sanoi: + +"Osta, frouva, Siibirin mummon nahka!" + +Silloin juutalainen tai tatari rynkäsi muristen ulos, kyynäräkeppi +kädessä, ajoi Uunoa takaa... Tuokio, ja Uuno ilmestyi jälleen +kiusaamaan... + +Pillit vinkuivat, hälisivät. Petoeläimet häkeissä karjuivat... joku +mies lauloi jotakin, jota sanottiin markkinaviisuksi. — Nämä olivat +melkein ensimmäiset markkinat mitä Antti oli nähnyt; ainoastaan pari +kertaa ennen lienee hän päässyt kaupunkiin markkinoille, pienempänä +kuin nyt. Ei hän ollut iso vieläkään, — lyseon toisella luokalla. +Silloin olivat markkinat tuntuneet kovin kummallisilta. Nämä sen sijaan +olivat — ihanat. Silloin, kun hän kuljeskeli kasvattajansa kanssa +torilla, pämppäsi jonkin korkean talon seinämällä aisakello, mutta +kellon vieressä seinällä riippui ja puheli elävä ihmisen pää, irti +leikattu pää. Se puheli, se kutsui väkeä sisälle. Mikä se oli? +Kamalalta se näytti, — punertava, verinen pää. Ja joku mies saman +talon portailla huusi ja kutsui ihmisiä sisälle, katsomaan puhelevaa +päätä... Kummallista, kauheaa Antista... Miten se pää oli siihen saatu? +Sisältäkö tuota aisakelloa soitettiin, koska se soi yksinään? Tuliko +siihen kelloon naru seinän läpi? Kummallista kaikki... kuin unta. + +Vähän samaa, unen tapaista oli markkinoissa vieläkin. Antti asteli +Uunon vieressä tai perästä, pienenä, avuttomana... Oli rinkilöitä... +Oli pahvisia leikkihevosia, harmaita ja mustapilkkuisia papurikkoja, — +leikkikaluja, joista Antti piti vielä melkoisen isona. Oli jos mitä +merkillistä... + +Uuno ei ollut vielä ihan sellainen vintiö kuin vähän myöhemmin, tuo +varhain viisaaksi tullut Uuno, jonka ylimielistä arvostelua ja hiukan +teennäistä, julkeaa miesmäisyyttä Antti vaistomaisesti pelkäsi; Uuno ei +vielä polttanut edes tupakkaa. + +Markkinat, tai oikeastaan niiden aatto... + +Mutta kauan ei Antti saisi niillä viipyä: täytyisi mennä kortteeriin +lukemaan läksyjä! Vasta ylihuomenna, toisena markkinapäivänä, oli +lyseolla markkinaloma. + +Kortteeri tuntui hänestä ikäänkuin pimeältä, niin juhlallisen ja +melkein ankaran hiljainen se oli. Antti asui kunniallisen, ystävällisen +perheen kodissa. Mutta Antille se asunto oli hieman yksinäinen. Hyvin +siellä syötettiin, — mutta väkeä oli vähän, ainoastaan herra ja rouva, +joilla ei ollut isoja lapsia, ja pari palvelustyttöä. Siellä oli niin +hiljaista. Ainoastaan urkuharmooni soi silloin tällöin salissa Antin +seinän takana. Antti istui pöytänsä ääressä, ja luki, luki läksyjään, +kaiket illat. Koulu oli peloittava, opettajat tuntuivat vaativan +mahdottomia, Antti oli kunnianhimoinenkin, paitsi ettei hän tahtonut +tuottaa surua kasvattajalleen: hänen piti täyttää velvollisuutensa. Hän +luki, — luki päänsä sekaisin. Välistä pyydettiin arkuria menemään +kävelylle, hän ei mennyt, se ja se oli vielä osattava täysin ulkoa, +eikä Anttia ajettu ulos. Antti istui hiljaa komerossaan, selkä koukussa +lampun ääressä. Anttia kiitettiin ahkeraksi pojaksi. + +Mutta tänään oli markkinat, ja Antti oli innostunut vapauteen. + +Lyhyttä iloa: pian takaisin kotiin. Hiljaiseen taloon, missä +seinäkellon naksutuksen kuuli huoneesta toiseen. Kummalliseen elämään, +jonka tarkoituksesta hyvin heikko aavistus kuiskasi jotain sellaista, +ettei se kenties niin tarkoituksenmukainen ollutkaan, vaan +sattumallinen, jollakin tavoin kohtalokas... Ainainen tuttu, +alakuloisesti sirisevä lamppu. Läksyt, joita täytyi yhtä mittaa jankata +— kunnian vuoksi. Ulkona pimeys, — kaupunki nukkui aikaisin illalla, +ikäänkuin puolikuolleena; jokainen ihminen nousi ylös ja meni taas +nukkumaan, puuhasi sillä välin jotain... kuin kone. Ja lapset lukivat +puolestaan läksyjä: kun vain menisi huominen päivä, menisi päivä +kerrallaan, niin olisi taas hetken pulma voitettu. + +Nyt oli lyhyt, ihana juhla. Ah, että se täytyi lopettaa niin pian! + +Mutta Uuno sanoi, että vielä oli käytävä jossakin: paras herkku oli +maistamatta. Uunolla oli rahaa, hänen mammansa antamaa, ja aulis Uuno +vei nyt Antin suureen telttaan, jonka edustalla, lautakorokkeella +huuteli kirjaviin vaatteisiin puettuja miehiä ja naisia, salaperäisten +lyhtyjen valossa. Tai: yksi nainen ainoastaan! — Välkkyviä hopeatähtiä +heillä oli pukimissaan. + +Uuno ja Antti menivät sisään. + +Ja siellä teltassa rakastui Antti siihen naiseen. — Hämärässä teltassa +näytettiin käärmeitä, — Uuno sanoi, että ne olivat tehdyt saranoilla +yhteen liitetyistä puunikamista, — käärmeitä, joita juuri tuo nainen +loihti laatikosta esille koskemalla niihin kultaisella taikasauvalla. +Tiesihän Antti jo, mikä Kirke oli. — Ja siellä näytettiin soihtujen +punertavassa valossa monenmoista muutakin, joskaan ei yhtä salaperäistä +kuin nuo käärmeet. Soihdut lepattivat kiiltävissä maljoissa +jonkinmoisilla juhlallisilla kolmijaloilla. Ympärillä teltassa oli +hyvin pimeää tai hämärää. Väkeä oli vähän... Eikä Antti pian nähnytkään +muuta kuin tuon naisen, joka teki loitsutemppuja. Hän oli puettu +valkeaan, pitkään vaippaan, — Uuno sanoi sitä paidaksi. Päässä +kimalteli kultainen diadeemi. Hän seisoi punaisella korokkeella +alttarin ääressä, taustana musta kangas, ja kahden puolen hulmusivat +soihdut. Antti söi papitarta silmillään; hänen rintaansa pakotti, — +siihen koski kipeästi, kun miehisten näyttelijäin kädet hipaisivat +loitsijaa auttaessaan tuohon valkeaan vaippaankin. Antti olisi ollut +valmis mihin tahansa. Hän ei kuullut Uunon pilasanoja. Naisella +oli Antin mielestä ihana, kihara tukka, — musta tukka, joka +todellisuudessa oli kenties värjätty ja käherrysraudoilla pilalle +poltettu; ihana tukka; — ja korkea, jalo otsa, joka hohteli vielä +ylevämmin kuin kultainen panka sen ympärillä. Kaunis, valkea otsa, — +ja poskien hipiä hehkuva. Vielä hehkuvampi hänen povensa. + +Antti leimusi tulessa, nääntyi tuskassa, — oli hätääntynyt, +häikäistynyt, pikku mielipuoli rakkaudesta. + +Ja näytännön jälkeen kiiruhti hän kortteeriinsa. Mutta hän ei ryhtynyt +lukemaan. Hän kertoi toiselle palvelustytölle, sisäkölle, että hänellä +oli nyt rakastajatar. + +Tyttö ällisteli ja nauroi: + +"Antti! Mitä sinä niistä asioista tiedät, sinä!" + +Ja hän nauroi vielä makeammin. + +Antti ei naurusta ollenkaan loukkautunut: siinä naurussa oli sittenkin +jotain ymmärtäväistä, — niinkuin palvelijatar olisi ollut yhtä mieltä +hänen kanssaan, niinkuin heillä olisi ollut yhteinen asia; melkein +tuntui siltä kuin hän olisi saanut puhella hyvin rohkeasti sellaisista +asioista palvelijan kanssa. — Ja sitten Antti ryhtyi työhön, — ei +läksyjä jankkaamaan. Ei, öljylamppunsa ääressä, joka piirsi himmeän +valopyörän hänen kirjoihinsa, asettui hän laatimaan jumalaiselle +sirkusnaiselle rakkaudenkirjettä. + +Se oli ankara työ. Mutta se kävi. Kirje oli tehtävä ruotsiksi, sillä +suomea tuo hurmaava ja ihana puhui hyvin huonosti, tuskin lienee sitä +ymmärtänytkään monta sanaa. Mutta olihan Antti jo alkanut lukea +ruotsia; täytyi kaivaa muistista koko sanavarasto. Ja kirje oli tulta, +ihailua; niin, jumalointia se oli, polvillaan rukoilemista, hellyyttä, +uskollisuutta, pyhää uhrautumista. Mitä tahtoi Antti uhrata? Sitä hän +ei tiennyt, mutta uhrista hän puhui. Hän pyysi hurmaavaa jumalatarta +kohtaukseen. Millä sanoilla? Ei hän toki siihen aikaan ollut lukenut +sanaa _rendez-vous_, — ei hän ollut lukenut hienoa, kulttiveerattua +ranskaa! Mutta hän ilmaisi asiansa jotenkin muuten. — Kirje oli tehty +hyvin pienellä käsialalla, sillä hän aikoi huomisiltana työntää sen +salaa jumalattarelleen, ehkä suoraan hänen käteensä. Ja jumalatar +kätkisi kirjeen lämpöiselle povelleen. Jos ei Antti uskaltaisi tätä +tehdä, niin oli hänellä valmiina toinen keino, jumalatar keitti +nimittäin teltassa loitsimalla kahvia, — teki kahvia siten, ettei +tarvinnut siihen kahvijauhoja, ei mitään... Sitä parissa sekunnissa +tyhjästä luotua kahvia tarjosi hän yleisölle, — näytteeksi, että se +oli oikeaa kahvia; hän kulki pitkin penkkiriviä, joka kaartui pyöreänä +näyttämön edustalla, kantaen tarjotinta ja siinä pieniä kuppeja. Antti +oli nyt päättänyt pistää kirjeensä tuollaiseen kuppiin, juotuaan siitä +ensin kahvin pois; kupista armas nainen sen löytäisi... + +Antti osasi seuraavana päivänä läksynsä, vaikkei tällä kertaa ollut +niitä juuri lukenutkaan: rakkaus, se, että hän piti jumalatarta +mielessään, teki hänet ylen virkuksi, valppaaksi, reippaaksi. Hänen +kunnia-asiansa oli kunnostautua, ettei tuo jalo nainen jollakin tavoin +kärsisi häpeää hänen tähtensä, — kärsisi Antin omissa kuvitelmissa. +Antti uhrasi rakastetulleen tarmonsa ja älynsä ja oli uhristaan ylpeä. + +Seurasi senkin koulupäivän ilta, — jännittävä ilta. Tällä kertaa oli +Antti täysin vapaa; huomenna olisi lomapäivä. Ja kun Antin kasvattaja +tuli kaupunkiin markkinoille, — ehkä pestaamaan palvelijoita, ehkä +ostamaan karjaa, mutta varmasti hankkimaan lahjoja palvelusväelle, +tytöille villaiset huivit ja rengeille kaulaliinat, värikkäät kuin +sateenkaaret, — niin, kun rouva tuli kaupunkiin, hankasi Antti +kupeellaan ahkerasti hänen hamettaan ja pyysi häneltä hiukan +markkinarahaa. Sai kokonaisen markan. + +Sen markan aikoi Antti käyttää siten, että ostaisi tänä iltana lipun +tuonne sirkustelttaan; melkein mahdotonta oli sinne tunkeutua ilman +rahaa. Uunolta ei hän olisi suinkaan pyytänyt: ellei pyytäminen olisi +muutenkin ollut mahdotonta, ei Antti olisi siihen ryhtynyt senkään +vuoksi, että Uuno olisi saattanut tulla mukaan telttaan ja kenties +arvata kaiken. + +Antti pujahti telttaan. Hän vapisi rakastajattarensa nähdessään. Niin +ihana oli jumaloitu nainen, että Antti sulki silmänsä, milloin Kirke +hetkeksi katosi mustan taustaverhon kätköön, — ummisti silmänsä +ajatellakseen vain hänen ihanuuttaan. Ja söi sitten jälleen silmillään, +sielullaan naisen tummaa tukkaa, hehkuvaa hipiää, jumalallista povea, +joka näytti hänestä niin hellältä. Antti oli hommautunut etupenkille, +melkein koko markkansa uhraten. + +Viimein keitti hurmaajatar jälleen kahvinsa: hokus-pokus, taikasauvan +heilahdus, ja kahvi nousi höyryten tyhjälle alttarille, jota Kirke oli +ensin näyttänyt soihdulla yleisölle, todistaakseen, ettei siinä +aikaisemmin ollut kahvia ja ettei hänellä ollut mitään apuneuvoja, ei +kahvinpapuja, ei tarjotinta, ei kuppeja, ei mitään. Sitten kaatoi hän +kahvin pannusta kuppeihin. Ja nyt laskeutui jumalatar juhlallisesti, +pitkässä, tähdillä kirjatussa vaipassaan, joka lainehti hänen +lantioittensa vaiheilla ja paljasti kreikkalaisiin sandaaleihin +verhotut, paljaat jalat, — ihmisten joukkoon, tuli kuolevaisen +Antinkin kohdalle. + +"Kuka tahto kumma kaffe?" kysyi jumalatar. + +Ei kukaan tahtonut: sellaisia sikoja olivat nämä ihmiset Antin +mielestä! Sioiksi pitäisi ihanan Kirken heidät muuttaakin, — Mutta +Antti, hän tahtoi, hän osti kupin kahvia: 25 penniä. Vapisten tarttui +hän pieneen kuppiin, — niin hyppivällä kädellä, että kahvi räiskähti +yli reunojen. Jumalatar seisoi siinä edessä. Antti joi. Ei hän +muistanut, töllistelivätkö ihmiset häneen. Jumalatar tuoksui hänen +edessään — juovuttavalta. Ah, jos uskaltaisi hipaista häneen, hänen +vaippaansa. Mutta se jäi tekemättä. Ei hän tohtinut. Allapäin, hiljaa +nieleskeli hän tuon pienen tilkan kahvia, joka oli haaleaa ja kitkerää, +mutta maistui hänestä ihanalta. Hänestä tuntui kuin hän olisi jotain +sillä tavoin uhrannut, juomalla tuon kurjan kahvin, ikäänkuin muinoin +sankareilla teetettiin halpojakin ansiotöitä. + +Hän viivytteli juontiaan. Vasemmassa kädessään piti hän +rakkaudenkirjettä hyvin pieneen kokoon käännettynä: se oli niin pieni +kuin mikä pulveripussi. Ja juotuaan karkaisi hän luontonsa, — +Akhilleuksen luonnon, ja työnsi kirjeen yht'äkkiä tyhjään kuppiin. + +"Kiitos", hän sanoi, kiitti kahvista. Tai oikeastaan hän huokasi. + +Sirkusnainen näki pikku pojan panevan jotakin kahvikuppiin. Hän +katsahti, mitä se oli, ärähti jotakin vihaisesti, ronkki mytyn kupista +ja heitti Antin kirjeen teltan sahajauhoiselle permannolle, likaan ja +märkyyteen. Ja meni Antin luota pois. + +Antin rintaa riipaisi tuska, — alkoi kalvaa syvä suru. Jumalatar ei +ollut huomannut, mitä hän tarkoitti, vaikka päällekirjoituksena oli +ruotsiksi: "Oi rakastajatar!" Tai oli nainen sitten liian ylpeä... + +Ja nyt se kirje, kallis kirje, oli siellä mullassa, sahajauhoissa, +liassa, — tallattuna! + +Ja — jos se sieltä löytyisi: joku yleisöstä löytäisi! Tosin ei siinä +ollut tekijänsä nimeä, sillä sen piti selvitä suloiselle naiselle +myöhemmin, jossakin ja jollakin tavalla, — sitä ei Antti ollut vielä +ajatellut. Mutta ehkä Antti sittenkin tunnettaisiin käsialasta! Siitä +koitui lisähuolia. Mutta se huoli ei kuitenkaan ollut mitään syvän +surun rinnalla... + +Antti väistyi teltasta hyvin haikeana, ja meni kotiinsa, tavalliseen +kortteeriinsa. Katkeruus ja suru sydämessä. Seuraavana yönä, kun ei +kukaan nähnyt, itki hän rakkaudesta. Kärsi tuskallisesti seuraavan +päivän; mutta — ei mennyt enää sirkustelttaan. Eipä hänellä enää ollut +rahaakaan. + +Hän suri kauan: suri monta päivää, koko viikon. Sitten hän unohti; niin +käy enimmäkseen rakkaudessa. + + + + +SAITURI + + +Antti on menossa Uunon kanssa peltiseppä Rosslanderin luokse. + +Uuno on Antin likeisin toveri, sillä he asuvat kaupungissa +naapuritaloissa. + +Rosslander on hyvin rikas. Hänellä kuuluu olevan rahoja kirstut ja +uuninloukot täynnä. Hän omistaa kaksi taloa tässä kaupungissa ja +lisäksi muka kivimuurin myöskin Turussa. + +Hän on leskimies; hänen eukkonsa siis kuollut — luultavasti nälkään, +kuten Uuno väittää, sillä ukko on hirmuinen saituri. Mutta hän on Uunon +kummi. + +Uuno uskoo nyt voivansa houkutella viekkaudella kummiltaan vähäisen +rahoja. Kelpaahan Uunolle sellainen hyvä, vaikka hän onkin varakkaan +talonomistajan poika: Uunolta alkaa kulua paljon tupakkaan, jopa +välistä viini- ja punssipulloihinkin. Häntä haukutaan nimittäin +pahantapaiseksi pojaksi, ja siitä hän on ylpeä: aina hän näet pelastaa +nahkansa niiden kynsistä, jotka häntä epäilevät, — opettajien, isänsä +ja äitinsä rangaistukselta. Siis on hän viisas. Hän saattaa mennä +kouluun, — hän ja Antti ovat nyt lyseon kolmannella luokalla, — +sikarinpätkä liiviensä taskussa. Kun hän uskontotunnilla nousee +vastaamaan, haparoi hän muka ajatuksissaan, mutta oikeastaan +tarkoituksella, liiviensä rynnästaskua ja vetää siitä esille +sikarinpätkän. Opettaja huomaa sen. Hän osoittaa Uunoa sormellaan ja +huutaa, honottaa: "Polttaako hänkin tupakkaa?" Keskimmäinen näistä +kolmesta sanasta on erikoisesti korostettu, ikäänkuin lehtorista olisi +suorastaan uskomatonta, että Uuno, hänen harras ja Jumalaa pelkäävä +lemmikkinsä, tupakoisi. + +Uuno katselee silloin ällistyneenä sikariaan ja liivejään ja huudahtaa +silmät suurina ja käsiään haristellen: + +"Kah, kun otin hairingossa kotoa isäni liivit! Niissä tämä +sikarintumppi, — hyi, hyi!" + +Ja opettaja uskoo Uunoa, joka saa istua paikalleen sen kovemmalle +tilille joutumatta. + +Toipa Uuno kerran saman ankaran lehtorin tunnille mukaansa konjakkiakin +pienessä putelissa. Maisteli pullosestaan pulpetissaan istuen; sanoi +lehtorille, että se oli linjamenttia, jota äiti oli hänelle antanut, +kun hänellä oli rinta kipeä: yskää... ehkä keuhkotaudin alkua. + +Sellainen on Uuno. Kyllä hän osaa vehkeillä. + +Uskonnonlehtori luulee, että hän on hyvä poika, koska hän osaa todistaa +kaitselmuksen hyvyyttä ja viisautta kuvailemalla, kuinka jänis on +talvella valkea, mutta kesällä ruskea: värinmuutoksilla suojelee Jumala +viatonta jänistä. Mutta epäilijöitä, — sellaisia sanoo Uuno olevan +etenkin ylemmillä luokilla, — kohtelee se lehtori ankaralla kädellä, +niin: kädellä! + +"Se on heille parhaiksi", ilkkuu Uuno. "Miksikäs he ovat niin tyhmiä, +etteivät vedä nenästä lehtoria, joka on tyhmä!" + +Nyt pitäisi Uunon saada hiukan rahaa, sillä jälleen on markkinat +tulossa: markkinatungoksessa on Uunon hauskaa ja jännittävää +heiluskella pienessä seilissä isompien poikien kanssa, illalla, +pimeässä, kaulukset pystyssä, lakki syvään silmille vedettynä, joten +opettajat eivät tunne, jos vastaan sattuisivatkin. Mutta älköön Antti +sellaiseen tulkokaan, kiltti poika, opettajien lellikki, sanoo Uuno. +Eikä Antti uskallakaan tulla, se on totta. Ah, poissa täytyy hänen olla +sieltä hurjasta huvista, ei passaa hänen mitenkään seikkailla +markkinatungoksessa kovin myöhään, pillien ja posetiivien soidessa, +karusellien pyöriessä, häkkieläinten muristessa, siirappiveden imelän +tuoksun ja rinkiläin lemun levitessä liejulta hajahtavaan ilmaan. + +"Koetetaan narrata ukko Rosslanderilta rahaa", sanoo Uuno. "Hän on muka +jumalinen, hänkin, tuo minun kummini!" + +Ja Uuno jatkaa varsin ystävällisesti huoaten: + +"Eikä sinullekaan, Antti, raha olisi pahaksi!" + +Se on totta: Antti on kyllä köyhä. Mutta ei hän sitä tuntisi, jos ei +joku siitä hänelle huomauttaisi. Muutaman markan lukukaudessa saa hän +taskurahoja, omiin tarpeisiinsa, mutta eiväthän enimmät muutkaan saa +enempää. Niihin rahoihin on hän varsin tyytyväinen. Hän ei kaipaa +oikeastaan mitään, kun saa vain paperia, värikyniä ja sen sellaista. +Mutta nyt tuo Uuno herättää jollakin tavoin hänen rahanhimonsa! +Ahnaasti hän ajattelee, että jospa toveri ihmeellisellä kavaluudellaan +yllyttää ukko Rosslanderin hellittämään killinkejä hänellekin, Antille. +Miksi Rosslander hänelle hellittäisi? Eipä hän ukkoa edes tunne, — kun +taas Uuno on hänen oma kummilapsensa... Kuitenkin Antti toivoo +jotain... + +Siinä Pitkääsiltaa käveltäessä vakuuttaa Uuno, että nenästetään +kitupiikkiä lujasti, — ainakin tehdään hänestä pilkkaa. + +He tulevat saiturin talolle, matalan, äitelän ruskean puurakennuksen +kuistille. Toisella puolella autiota pihamaata on musta, syksynkolkko +virta, toisella korkea lankkuaita ja sen vierellä pari lehdetöntä, +märkää koivua. — Uuno iskee siinä portailla vielä Antille silmää, +irvistää ilkkuvasti ja naputtaa sitten oveen. Hän ottaa naamalleen +lampaan ilmeen, odottaa ukkoa. Ei kuulu tuokioon sisältä mitään. Uuno +naputtaa uudestaan, ja alkaa kolkuttaa: lyö häikäilemättä nyrkillään, +puolilaho ovi jymisee ja rutisee. Sisällä kolistaan silloin. Ukko +Rosslander tulee avaamaan. + +Ilkeä löyhkä lyö keittiössä poikia vastaan; he ovat tulleet sisään +keittiön ovesta, vaikka talossa on toinenkin, parempi; mutta Uuno +tietää, että se parempi ovi on aina kiinni, — saituudesta kai kiinni +naulattu; saattaahan puu kulua! — Löyhkä on niin vastenmielinen, että +Uuno pusertaa ehkä väkistenkin nenäänsä heti, kun Rosslander kääntyy +ovelta takaisin sisälle. Uuno kuiskaa, että se on jotain pahempaa +hajua, mutta siinä hän liioittelee, sillä vain ummehtunutta ilmaa se +on: täällä ei varmaankaan ole avattu viikkoihin ikkunaa, — tuskin koko +tänä päivänä edes keittiön ovea. + +Rosslander ei aluksi puhu mitään. Alkaa mennä hitaasti kamariinsa. Uuno +sanoo terveisiä äidiltään ja isältään; kertoo, että etenkin mamma on +ollut syvästi huolestunut siitä, ettei kummia ollut näkynyt heillä +pitkään aikaan. Oliko herra Rosslander kipeä? + +"Minäkö — kipeä", naurahtaa ukko jäykällä, omituisesti komisevalla +äänellään, epäluuloisestikin. "Minäkö kipeä? Hah hah hah, ei minua +mikään vaivaa, — ei minulla ole mitään puutetta." + +Ukko kutsuu poikia sisemmälle, varsinaiseen oleskelukamariinsa. Siellä +on yhtä tukahduttava haju kuin keittiössäkin, — ehkä vielä ilkeämpi: +ummehtuneen ilman ja hien, pölyn ja lian äitelää yhtymää. + +Ukko asettuu keinutuoliinsa, leveään ja lonksuttelevaan. Pojat +tuoleille, jalat vähän riipuksissa, — Uuno nöyrästi aivan tuolin +äärimmäiselle reunalle. Ukko, kookas ja vahankeltainen, öhisee: + +"Öö-höö. Öö-höö..." + +Muuta ei hän virka. + +Ikkunalla, jonka ruutuja peittää paksu tomu, kasvaa hyvin rehevä +myrtinkukka. Antti ihmettelee, miksi Rosslander kuitenkin sitä hoitaa, +— aavistelee jotain, ajattelee Rosslanderin kuollutta vaimoa ja +katselee omituisen haikeana myrttiä. Ja sitten alkaakin ukko +Rosslander: + +"Eikös se olekin kaunis kukka? Kaunis se on... Ei niitä niin tuuheita +paljon; rouvani kukka, — niin, höm, niin. Vainajan, niin, höm, niin, +kun ihminen kuolee! Kuolee pois..." + +"Kuolee se, kuolee", huokaa Uuno ulkokullatusti. "Eikä ihmisparasta jää +mitään, kun hän kuolee." + +"Kuinka? Eikö mitään jää?" kysyy ukko Rosslander oudostellen. + +"Niin, jää kyllä... jää tietysti sielu. Sehän aina elää — taivaassa!" +oikaisee Uuno. + +"Taivaassa, — niin, niin, se on totinen sana", toistaa Rosslander. "Ja +minä teetän meille komean hautamerkin, — minulle ja rouvalleni. Siihen +tulee sellainen taketti, jossa on kultaiset nupit, tai kullanväriset, +jokaisen säleen huipussa. Ja keskelle aitausta tulee oikein iso kivi. +Sliipattua kraniittia; kiven ylimpään kohtaan suuri kultainen pumpula +tai niinkuin pallo, jonka päällä on risti, uskon merkki; sellaisia +käytetään Pietarissa, siellä olen ollut peltiseppänä, niin, — höm, +höm. Sitten me siellä, minä ja rouvani odotamme tuomion päivää. Tuomion +päivää, höm, höm, niin... Vanhurskaat..." + +"Vanhurskaat oikealle kädelle, jumalattomat väärälle puolelle", lausuu +Uuno. "Kaikki kunnon ihmiset oikealle: ahkerat, hiljaiset, siivot, +säästäväiset... ja pukit — helvettiin!" + +Ukko Rosslander: + +"Oletko sinä poikani, sen hengen lapsia. Taidat olla. Taidat +ajatella... että täytyy olla siveä ja hiljainen ja täytyy säästää, +tahdon sanoa, että rehellisesti itse leipänsä ansaita? Niin, niin, +rehellisesti: se ei ole aina helppoa! Kyllähän maailmassa voi juosta, +puuhata, vehkeillä, — tienata rahaa petkuttamalla. Mutta: +rehellisesti, kovalla työllä, siinä on... höm, höm. Hiljaa kotonaan +pysyen, — pistäen pennin toisensa viereen salaa. Sepä se vasta onkin, +poikani... Sinä olet — kummilapseni? Mielelläni sinua... Sinä — +taidatkin olla älykäs poika? Tarkka, taitava, niin, niin, höm, höm..." + +Istuttiin tuokio hiljaa. Kamarissa oli äänetöntä, — kuollutta. Hiirten +nakertelua vain kuului. Ukko könötteli keinutuolissaan, pisti nenäänsä +hitaasti nuuskaa, hankasi sieraimiaan, yskiä rouskutti, aivasti pari +kertaa... + +"Minkäs tähden kummi teettikään tähän kamariin uuden lattian — +asfaltista?" kysyi Uuno viimein. + +"Minkä tähden?" toisti Rosslander. "Kuulehan poikani: asvaltti on +sellaista ainetta, se estää rotat pääsemästä sisään, — eikä kulu. +Lankut kuluvat kuitenkin... Asvaltti kestää, — kymmeniä vuosia. Ei +sitä tarvitse maalatakaan... höm, höm... Niin, niin..." + +"Mutta — eikö se ole kylmä?" tokaisi Uuno. "Minusta tuntuu kylmältä... +Lienenkö vilustunut? En minäkään kuumasta tykkää. Eilen pyysin, ettei +huonettani lämmitettäisi, jotta olisi parempi lukea yöllä, viileässä. +Luin kello neljään aamulla; taisin sittenkin vilustua. Tuli nuhaa. +Ätshish!" + +"Vai niin sinä — todella ahkeroit", sanoi ukko Rosslander. "Se on +oikein, poikani, että ihminen on ahkera ja säästäväinen. Ahkeruuskin +kovan onnen voittaa. Jumala siunaa ahkeria, ahkeratkin voivat tulla +rikkaiksi. — Kylmäkö täällä? No, no; itsehän pidät kylmästä, siinä +olet älykäs poika. Jospa näyttäisin sinulle jotain, — niin tietäisit, +miten hyvä on olla kylmässä! Näin virkeänä minä olen elänyt sillä +tavoin. Eikä se ole pahaksi tälle toisellekaan pojalle, — mikä tämän +nimi olikaan? Onko hän mikä poikiaan? Niin, jos näyttäisin, kuinka +vähällä ihminen saattaa tulla toimeen, — ja voi juuri sillä tavalla +parhaiten, elää hyvin vanhaksi. Se on minun oma keksintöni. Sanoit, +Uuno, että viileässä on raitista tehdä työtä. Mutta nukkua siinä vasta +onkin hyvä: kylmä ilma on rohtoa keuhkoille! Nykyään en tarvitse enää +paljon ollenkaan lämmittää: minulla on se konsti. Niin, niin, kyllä +köyhyys meitä opettaa. Opettaa se aikoinaan teitäkin! — Kyllä maailma +tasii... Niin, niin, höm, höm." + +Ukko laskeusi keinutuolistaan ja meni sänkynsä luokse. Vilkaisi vielä +Anttiin ja kutsui sitten Uunoa katsomaan jotakin: hänen makuupussiaan. +Se pussi tai pitkä säkki oli sängyssä peiton alla. Ukko Rosslander +sanoi itse sen ommelleensa vanhoista turkinnahkoista. Se oli niin +suuri, että ihminen mahtui siihen, — ainoastaan pää jäi ulkopuolelle. +Se oli varustettu suusta kurenauhalla. Yöksi sanoi Rosslander menevänsä +pussiin ja vetävänsä kurenauhat huolellisesti kiinni kaulan kohdalta. +Päässä piti hän yöllä karvahattua, reuhkat korville laskettuina. Täten +säilyi ruumis ihmeellisen lämpöisenä, eikä huonetta tarvinnut juuri +milloinkaan lämmittää, näinä kalliina aikoina: tunnottomat ihmiset +nylkivät yhä enemmän haloilla; mutta Rosslander oli pistänyt heidät +pilkaksi, nukkui omissa lämpimissään. + +Uuno iski Antille silmää, irvisteli salaa, mutta sanoi vakavasti: + +"Senpä tähden kummi onkin niin terve. Olen sitä monesti ihmetellyt! +Täytyypä ottaa oppia. Säästäväinen minäkin tahdon olla. Niin, ehkäpä +minustakin tulee sellainen kuin kummi, joka on niin, höm, — höm, +rikas!" + +"Rikas?" toisti ukko hätkähtäen. "Mitä — helkkunaa! Rikas muka! — +Mutta jos olisinkin vähän rikas, niin onpa siinä tarvittukin +ahkeruutta, — ja Jumalan apua. Ihmisen pitää luottaa Jumalaan, eikä +maailmaan. Onko tämä nyt rikkautta, jos... No, saattehan ne nähdä, ne +rikkaudet! Katsellaan nyt sitten niitä rikkauksia!" + +Rosslander avasi oven sisemmälle. Siellä oli useita huoneita. Oli +välkkyviä mahonkipöytiä — välkkyviä, jos sipaisi niiden tomuista +pintaa sormellaan. Oli suuret sängyt kukkuroillaan patjoja, +pitsireunaisia pieluksia, hienoja peitteitä. Riippui ikkunoissa +harvinaisia uutimia. Ja perimmässä huoneessa, suuressa salissa, oli +kullattu peili ja marmorinen pöytä. Antin silmät häikäistyivät. Olipa +tuolla miekkosella tavaraa, — mutta teetti lattiansa asfaltista, ettei +se kuluisi, ja makasi talvipakkasella kylmässä huoneessa pussissa. + +"Tässä on kummi, joka on mies!" kehui Uuno. "Jospa minäkin kerran +saisin tällaisen komennon, — ahkeruudella ja siveällä käytöksellä, — +niin kyllä minä sitä varjelisin! Ja vaikka kummi on rikas, niin hän... +viisas. Se on ihme ja kumma! + +"— Sanokaapa, kummi, miten te olette kaiken tämän saanut, miten ollut +ahkera ja taitava? Nuoren olisi opittava vanhoilta..." + +Ukko Rosslander alkoi kertoa Uunolle, kuinka hän ennen oli ollut köyhä +mökin poika, kuinka oli joutunut Pietariin, säästänyt siellä ja tehnyt +Suomessa käydessään hyviä talonkauppoja: eivät olleet myöjät +ymmärtäneet omaisuutensa oikeaa arvoa. Ja sitten oli hän saanut +vaimokseen varakkaan naisen... Naisi hän vielä uudestaankin, jos +tapaisi siveän ja Jumalaa pelkääväisen tytön. + +"Kyllä kummi aina siveän tytön löytää", sanoi pikku Uuno. "Semmoinen +mies, — ja lisäksi rikas!" + +Mentiin siitä takaisin äskeiseen kamariin. Siellä ukko Rosslander +jatkoi kuvauksiaan entisestä köyhyydestään, tarkkuudestaan, viisaista +tavoistaan ja keksinnöistään, miten sai kootut rahansa tuottamaan +tavallista isompaa korkoa, ostamalla vuokrakasarmeja. + +Ilta hämärtyi. Uuno huokasi: + +"Niin, niin, — kun ihminen kasvaisi jumalanpelossa! Jumalanpelko on +viisauden alku, sanoo isä aina..." + +Ja Uuno kuvaili, että hänen äitinsäkin oli hyvin tarkka, puhumattakaan +isästä. + +Pikku vieraat alkoivat tehdä lähtöä. + +"Kuules, poikaseni", sanoi ukko Rosslander. "Ei taida äitisi antaa +sinulle oikein rahoja, — pieniin tarpeisiin? Se on kyllä hyvä: siten +opit säästäväiseksi. Äitisi on viisas ihminen. Mutta osaathan sinä +rahaa käytellä! Ja jos minä nyt sinulle annan, niin älä tuhlaa! Käytä +se oikein, kartuta taidolla sitä, mikä sinulle on annettu, edisty ja +kehity, kun olet kerran niin terävä lapsi... Minä, minä annan +sinulle..." + +Ukko meni piironkinsa luokse ja avasi sen lahvin. Siellä oli sisällä +paljon pieniä laatikoita ja lokeroita, mutta Antti ei nähnyt niitä kuin +vilahdukselta, sillä ukon leveä ja lihava selkä asettui eteen. Sitten +tuli Rosslander ja pisti Uunon käteen jotakin, ja Uuno kiitti +kumartaen: + +"Kost' Jumala! En, en minä toki tätä väärin käytä. Paperia ja +lyijyspänniä minä tällä ostan. Suurkiitosta, paljon kiitosta, kummi." + +Ja sitten Uuno ja Antti vihdoin lähtivät. + +Kun ukko Rosslander oli lukinnut keittiönsä oven, heristi Uuno hänelle +portailla salaa nyrkkiään ja kirosi: + +"Vietävän kelju! Arvaas, mitä se antoi? Mitä lahjoitti! Katsos: +kymmenen penniä! Homeisen kymmenpennisen! Voi kitupiikkiä! Ostapas +sitten tällä — punssia. Eihän kymmenellä pennillä saa edes värikyniä +sinulle! Me ostetaan tällä paperosseja." + +Antin sydän oli hiukan haikea: olisi tuolla ukolla ollut rahaa antaa +vähän hänellekin, joka olisi tosiaan ostanut sillä jotain hupaista +itselleen. Mitäpä hän tupakasta! — Mutta miksikä ukko olisi sitä +hänelle antanut? Eihän siihen ollut kerrassaan mitään, mitään syytä! +Antti tunsi itse nolanneensa itsensä. + +Ukko Rosslanderia hän kummasteli. Ja kummasteli vielä enemmän, kun +kuuli Uunolta sitten, ehkä vuoden päästä, että ukko oli mennyt uusiin +naimisiin. Uuno näytti hänelle kadulla kumminsa uutta vaimoakin. Nainen +oli Antista jollakin tavoin vastenmielinen: kookas, veltto, hetkuvan +lihava, suupielet leveällä, ihonväri harmaa, silmänalukset mustat ja +silmät ikäänkuin rähmäiset. Mutta vikkelästi iski hän silmää +Uunollekin, joka iski hänelle ensin. Nuoren rouvan korvissa kelluivat +suuret, kultaiset korvarenkaat. + +"Sen keljun entisen akan renkaat", sanoi Uuno. "Saman akan, jolle ukko +rakensi sen komean hautakummelin. Tai itselleen hän sen rakensikin. +Mutta nyt tämä uusi menee siihen kolmanneksi. Haudassa kelju saa kaksi +akkaa. Uusi on sellaiseen hyvin tottunut. Hän on..." + +Uuno lausui rumimman nimityksen, mitä naiselle annetaan. Antti ei sitä +vielä ymmärtänyt. Ja Uuno jatkoi: + +"Koko kaupungin herrojen ja sällien! Kaikki hänet tuntevat. — Ja se +kelju nai hänet! Siihen ne rikkaudet menevät, siveydellä, — +talonkaupoilla, — säästetyt! Olisi antanut rahansa minulle, niin kyllä +olisin tietänyt, miten niitä käytetään! Jos olisin vanhempi, veisin +tuon likan ukolta, jos ukko kuolisi. Kääntäisin nurin ukon takkien +vuorit, sillä tuskin hän ilmaisee tälle hetkaleelleenkaan, että niiden +välissä on seteleitä. Mistäkö sen tiedän? Miksi hän ei sitten uskalla +mennä saunaankaan ottamatta sortuuttiaan mukaan. Kuules, heillä on nyt +— koirakin, tämän uuden eukon sylirakki; sitä sen keljun täytyy +elättää. Mutta sillä koiralla ei kuulu olevan nimeä: kummi on niin +tarkka, ettei henno antaa koiralleen nimeä! Mutta jos ukko kuolisi, +saisi uusi sulhanen paljon rahaa, rahaa! Ja kuoleehan se kerran tämän +käsissä, ainakin tappamalla. — Sillä tavoin sitä menestyy, kun on +oikein ahkera, säästäväinen, kelju!" + + + + +PIKKU ANTTI OLI TEHDÄ MURHAN... + + +Kasvattajarouvan pojissa oli sotilaita, kaksi kadettia. Heidän poskensa +hohtivat nuoruutta, heidän suustaan ryöppysi reippaita leikkipuheita... +Ja Antille, jonka suku tuskin lienee kultaa nähnytkään, olivat heidän +kultaisia hetaleita kiiltävät olkalappunsa ihme, hurmaava näky, ihanne. + +Nuorten sotilaiden sapelit riippuivat tavallisesti eteisen naulakossa +mustiin huotriinsa puettuina. Ei ollut erikoisen ankarasti kiellettyä +vetää niitä tupesta, koetella niitä nostaa ja heiluttaa, ja voihan sen +tehdä salaakin: helppoa se ei ollut, sillä venäläiset sapelit olivat +Antille kovin painavia. — Mutta vielä enemmän kuin miekaniskun +vaikutusta ajatteli ja ihaili Antti terien välkkyvää pintaa, joka oli +kuin kuvastin: aivan itsensä siinä näki, joskin kieroksi vääristetyin +naamoin. + +Antti: poika kuin poika! + +Miekkoja kuvailivat hänelle ullakon pimeistä loukoista etsityt, +tomuiset ja multaiset kirjatkin, joissa kerrottiin sankareista. Troian +sodan sankarit marssivat komeasti heksametrin mahtavilla runojaloilla, +— havainnollisina, pelkkinä kuvina, miltei ikäänkuin kaiken +metafysiikan kieltäen, niin outoa se oli heidän nuorekkaalle +elämälleen. Akhilleus Peleuksen poika voitti; hyvä, hänen jumalainen +voimansa ansaitsi voiton, — niin oli maailma rakennettu: oli kysymys +voimasta, taistelun riemusta, kunniasta! Hektor sortui: niin piti +ollakin, — kunhan kerran sortui kunnialla, alentumatta ainoaankaan +häpeälliseen, nöyrään tekoon! — Miltä olisi tuntunut nähdä Hektor +laahattuna Akhilleuksen sotavaunujen perästä, nilkat lävistettyinä ja +hihnat niihin pujotettuina kuin kiikkiin nostetulle teuraalle, nähdä +Hektor vedettynä maata pitkin tomussa ja veressä, — kas sitä ei Antti +ajatellut: kaikki oli kaunista, runon silmillä katsottuna. + +Nyt hän tietysti vuoli miekkoja, niinkuin poikasten on tapa, vuoli +alinomaa, ja leikkeli sapeleita kiiltävistä pellinkappaleista; mutta +annas olla: eivät kelvanneet hänelle malliksi talon sotilaspoikien +sapelit; ei: joitakin outoja muotoja piti noudattaa, sellaisten +miekkain kuin oli esimerkiksi roomalaisilla tai satukirjojen +sulttaaneilla, joiden damaskolaiset käyräsapelit kaartuivat ja +kieppuivat kuin vanteet... Nähdyissä, oikeissa sapeleissa oli jotain +— ikävää, tunnettua, koettua. Toista olivat roomalaisten lyhyet +miekat, joita — ei ollut olemassa enää... Kilpiäkin taottiin — +pahvista tai pytynkansista, jotka peitettiin maalatulla paperilla. Eikä +ollut tarpeellista, että kilpi olisi ollut kova ja iskuja kestävä: +taisteltiinhan ystävän, Veertin kanssa, iskut mäikyivät ja komisivat, +mutta taistelu oli leikkiä, ei sen pitänyt haavoittaa... + +Kambyseen kissoja kantava armeija maalattuna paperille, — +jokaisella soturilla ehdottomasti säärivarut, sellaiset kuin Gruben +kertomuksista saattoi kuvitella, vaskiset säärivarut, keltaiset kuin +messinkikattilakin, jossa hilloja keitettiin. Sata arabialaista +ratsumiestä leikattuina paperista, kaikkien hevosilla hännät yhtä +korkealla. Ritarilinnoja — hatturasioista; välkkyvät tornit +hopeapaperia; portaat häipyivät muurien ja salien salaperäisyyteen. + +Kaunis oli sapeli, jonka iloiset kadetit toivat hänelle joululahjaksi, +— etenkin sen kahvan suojus, kultainen, kotkankuvalla varustettu. +Mutta miksi sen kärki oli katkaistu poikki, tehty tylsäksi? Siksi, +ettei hän pistäisi ihmisiä silmiin... Antti ihmetteli, olisiko moinen +mahdollista? Kuinka — hän pistäisi ketään silmään? Kun hän suuttui, — +kauheasta erehdyksestä, — niin hän puri, ei sapelia muistanut. — +Mutta sapelin terättömyys, sen tylppä tutkain saattoi lelun vaille +tarkoitustaan, teki sen rumaksi... Sitäpaitsi harmitti sekin, että +kotka, joka levitteli siipiään sapelin kultaisessa kahvassa, — +pronssia se kuului olevankin, — muistutti Venäjän vaakunaa. Venäjä oli +vihollinen, voittaja, tyranni. Eikä Antti jaksanut oikein käsittää, +että kotka saattoi olla Saksankin vaakunassa. Mitä hän Saksasta? Kaunis +ostosapeli joutui kotkansa ja tyhmästi todellisuuteen viittaavan +kärkensä vuoksi verrattain pian romuloukkoon. + +Kaupungissa elivät lyseolaiset pikku sodassa kansakoulu- ja katupoikia +vastaan. Ihaillen katseli pieni ja hyvin ruikeloinen Antti jotakin +lyseotoveria, joka oli saanut niskaansa haavan katupojan terävästä +kivestä, niinkuin Goljat otsaansa Davidin lingosta. Katseli, miten +pöyhkeästi haavoitettu kesti kipunsa ja miten hän nyrkkiään heristäen +uhkasi kostolla pakenevaa sala-ampujaa... Miesmuistoiseksi +suurtaistelun päiväksi muuttuneena Aleksanterin-päivän iltana, syksyn +pimeässä, jolloin katulyhdyt tuskin valaisivat puolta talon pituutta, +liikkuivat vastakkaisten leirien sankarit syrjäkujilla täysin +varustettuina: lyijykuulia oli valettu ja pujotettu vahvoihin +nuoranpätkiin, parsinneuloilla teritetyillä heittonuolilla oli +kokeiltu, välistä jonkun miehuullisen ystävän hartioihinkin, hänen +omasta pyynnöstään. Silloin hiiviskelivät viholliset kavalina +joukkioina hämärissä puistoissa ja pitkin lankkuaitoja, — kunnes +toivottu tappelu syntyi. Ja kerran joutui Antti vakoilijaksi. Ilkeä, +alhainen tehtävä, jota ainoastaan vaaran suuruus kaunisti. +Vihollisjoukkojen luultiin vetäytyneen erääseen saareen, suunnattomien +halkopinojen taakse. Ken katsomaan, olivatko he siellä? Antti +tarjoutui, ja lisäksi eräs isompi poika, jolta aina valui sokerivesi +suupielistä, sillä hän oli kauppiaan esikoinen. He menivät, — Antti +haaveellisesti innoissaan, toinen uhkaillen vihollista julmalla +selkäsaunalla: hänellä oli kourassa hyvä lyijypamppu. Antilla ei ollut +aseita. Katupojat eivät olleetkaan siellä. Vakoojat palasivat, ja Antti +antoi raporttinsa. Muutamat isot pojat nauroivat hänen juhlalliselle +selostukselleen. Ja silloin tuli Antille asia noloksi... Se, että +hänelle vakoilijana naurettiin, oli hänestä loukkaus itse leikkiäkin +kohtaan. Miksi ei sopinut näin raporteerata? Pitikö vain ajatella +todellisuutta, oikeaa selkäsaunaa, katupoikien mukiloimista +lyijypampuilla? + +Toista oli leikkiä sotaa, kun ei leikille naurettu. Siellä maalla, +kesälomilla, se kävi päinsä. Oli luettu Kyyroksesta, — osattiin +koota toisia poikia, talonpoikaisia lapsia, metsään ja ahoille — +suureen näytäntöön. Mentiin laumana kankaalle, kuljettiin kuivaa, +päiväpaisteista, kallioiden kohdilla kumisevaa ahoa. Hakattiin +kirveellä, jonka naapurinpojat olivat tuoneet mukaansa, pitkiä +keihäitä. Oli luotava falangi. Kuninkaaksi asetettiin pikku Nathan, +kaikkein pienin koko joukosta, pienin, nuorin ja heikoin, kivuloinen ja +hiukan raajarikko. Hänet nostettiin istumaan suurelle kivelle ja +pistettiin hänen käteensä valtikaksi pellonpientarelta tuotu kukkiva +horsma. Siinä hän istui kalpeana ja pää kallellaan kuin mikäkin pikku +_Ecce homo_ olisi istunut orjantappuran oksa kädessä. Toisten oli hänen +edessään esitettävä kahden falangin yhteentörmäystä. — Mutta miksi +kilpailivat talonpoikaiset pojat siitä, ken olisi löytänyt itselleen +pisimmän keihään, jolla olisi ollut helpoin torjua vastustajaa? Pitihän +etummaisilla olla lyhyemmät peitset. Eihän eräiden peitsien ollut +voitettava pituudellaan, vaan kysymys oli kauniista liikkeistä ja +toisten tahallisista tappioista, sellaisista, joihin alistuttiin +mielellään, teeskennellen tappiolle joutumista. Ja — miksi oli +kuningas niin kelmeä, kyttyräinen, hiukan rampa, — varsin vähän +epätodellinen. + +Hauskempaa oli samota pelkästään Veertin kanssa. Hän ei juuri häirinnyt +tunnelmaa, oli harvapuheinen, antoi ohjata itseään; hän ei ollut +erikoisen omilla mielikuvilla varustettu, — kulki mukana miten vain +haluttiin. — Jahdattiin naapurin sikoja, — villisikoja ne olivat +Antista ja Veertistä, kauheilla torahampailla varustettuja metsäsikoja; +noiden äskeisten talonpoikaislasten vanhempien sikoja. Ne köllöttelivät +kesän helteessä savirapakossa naapurin kujan suussa. Tuolta kuumotti +talo, vanha, maalaamaton, musta talo somana ja tuttavallisena aukeilta +pihoiltaan. Ensimmäisenä rakennuksista riihi, jossa kuolleet olivat +kummitelleet ruumislaudoillaan; sitten navetta, jonka puhki kulki +kärrytie; sitten vihanta piha, jonka toista reunaa rajoitti pirtti ja +toista jono vihreäovisia aittoja. Ilma oli tyyni, ei lehtikään lepissä +värähtänyt. Järvi tuolla edempänä aivan tyyni, hopealla viilutettu. +Hiivittiin sikoja lähelle, varustettuina sateenvarjon varvuista +punotuilla jousilla sekä nuolilla, joiden tutkaimissa oli teräviksi +tahkotut kattonaulat. Ammuttiin sikoihin. Mikä säpsähtely, tohahtelu, +hölmö rynkäily sinne tänne, kauheasti säikähtynyt röhinä, kun ne +rynkäsivät ylös rapakon mukavasta levosta, päivänpaahteesta +ruusunpunaisina ja savivellistä saastaisina. Ryntäsivät pakoon minne +pääsivät, — taloon niitä ei laskettukaan, ne ajettiin metsään, Veerti +ystävänsä kanssa perästä. Nyt juostiin virsta, kaksi. Piti ampua ensin +nuoli sikaan, saavuttaa sitten otus juoksemalla ja ottaa nuolensa +takaisin. Se onnistui enimmäkseen. — Mutta kerran, kun näiden +villisikojen metsästäjät olivat juosseet paitansa märäksi ja itsensä +näännyksiin mättäille, pääsikin isoin sika pakenemaan takaisin kotiin +— nuoli takalistossa. Mitä, jos rautanaulalla teritetty vasama +naapurissa huomattaisiin? Naapurin emäntä tulisi valittamaan ja +kantelemaan. Silloin saisi Antti maksaa häijyn huvinsa hyvin +häpeällisellä tavalla, — sitäkin sattui muutaman kerran. Taasen +todellisuus! Vähitellen johtui pikku ilkiö ajattelemaan, että elukankin +selkään saattoi koskea, — oppi omia kipujaan ajatellessaan. — Onneksi +ei tästä villisianjahdista huomattu naapurissa mitään; pojat pitivät +sen omana salaisuutenaan. + +Alkoi uusia leikkejä. Onnellinen Antti: kyllä hän sai leikkiä! Seura +tuli nyt hänen mielestään hienommaksi: hän joutui herrasnaapurien +poikien pariin. Veerti ei enää joutanutkaan: häntä ei onni niin +suosinut, hänen täytyi ensin keräillä äidilleen pelloilta luita, joista +saaduilla rahoilla ostettiin hiukkasen särvintä tai joskus pikku pussi +kahvia, ja sitten hän varttui ja toimitteli miehen tavalla pikku rengin +tehtäviä, osasi pian hevosenkin valjastaa. Mutta Antti, hän leikki! +Kesä alkoi lakastua. Antti oli vilustunut, makasi vielä keskipäivällä +vuoteessa, hiukan kuumeessa. Ja hänen päätänsä särki kauheasti. Tulee +silloin kasvattajan ilomielinen, lempeä tytär sanomaan: + +"Antti, nousepas ja katso, keitä tuolla on, puutarhassa." + +Antti menee ikkunaan: viinimarjapensaiden käytävät kuhisevat täynnä +pappilan poikia, kasvot mustikoilla tatuoituna, jouset kainalossa, +höyhenet päässä. Hyvin maistuvat heistä mustanpuhuvat viinimarjat. +Antin päänsärky — katoaa silmänräpäyksessä. Pieni kuume on jo heti +mennyt. Metsään! Kangas kumisee, pihkan palsamilta tuoksuvat hongat +humisevat. Pensaikot antavat suloista varjoa. Eri heimoiksi hajonneina +vaanitaan, ammutaan salaa katajain kätköstä; sammalskalpit kasaantuvat +vöihin. + +Auta armias, yksi parahtaa ja kiroaa miehekkäästi: Antti on ampunut +kirkkoherran poikaa teräskärkisellä. Nuoli riippuu Kastenin ranteessa. +Se täytyy varovasti vetää irti. Hurmetta vuotaa. Haava pöhöttyy... +Antti vapisee häpeästä ja pelostakin: rovastin poika on sentään +rovastinpoika, — hän ainoastaan Antti, joka sitäpaitsi alkoikin tämän +liian todellisen leikin. Ja Antti värisee surusta: ei hän ollut +tahtonut tehdä kipua, tehdä totta. Katumus ei haivu siitä, että ammuttu +nauraa Antin huolelle ja väittää, ettei häneen koske ollenkaan. Se, +että on haavoittanut näin ystävällistä, se vain lisää häpeää ja surua. + +Hauskinta on sittenkin leikkiä — yksin. Levittää sotamiehet, +jättiläisarmeija, jota on viikottain leikattu ja maalattu, yläsalin +valtavalle permannolle, — katsella liikkumattomia rintamia, +järjestellä sataa mamelukkiaan uusiin asennoihin, kuviksi. Se on +hauskempaa kuin pappilan poikienkin seurassa, jotka tulevat tänne +välistä omine sotamieslaatikkoineen, mutta ampuvat kanuunoillaan ja +iskevät kepeillään sotilaat toisiaan säpäleiksi! He ovat niin +todellisia. + +Ja viimein sattui hyvin kauhea tapaus. Pappilan ja muut herraspojat, +heidän joukossaan Antti, ovat olleet sotaretkellä, — tai paremminkin +paraadissa. He ovat marssineet pitkät matkat maantietä, sileää, +hiekkaista maantietä, joka loisti siellä kuin kulta... Ovat +laskeutuneet alas korkeaa mäkeä... Parin lehtorinpojan oikeat, +vasituisesti tätä kesää varten ostetut rummut ovat pärisseet, oikeat, +nahkakalvolla varustetut orkesterirummut. Ne ovat toista kuin pappilan +suuret meijeriastiat, jotka riippuvat kirkkoherran poikien ja Antin +vatsalla ja joita hakataan sievoisilla haloilla. Aseita on mukana, +lehtorin pojilla hyvin kauniit, joululahjaksi saadut korkkipyssyt, +toisilla omatekoisia tai vanhoja. Ainoastaan kaikkein nuorimmalla, +tyttömäisellä pikku Thorwaldilla, jota sanotaan akkamaiseksi, ei ole +mitään soittovehkeitä eikä aseita. Pojat laulavat, — etenkin pappilan +pojilla on ihana ääni, yksi heistä laulaa kuin enkeli. Lehtorin poikien +kaskit kiiltävät. Lippu liehuu: sinivalkea Suomen lippu... Sääli +meijeriastioita. + +Mäenrinteellä tulee mainio väijyskellä ohikulkijoita. Pujahdetaan +leppien siimekseen, asetutaan louhikon kivien taakse. Toivotaan, että +joku ajaisi tietä pitkin. — Ja nyt kuuluukin rattaiden ratinaa. +Hevosen kaviot kopisevat. Kun matkustaja joutuu poikien kohdalle, +keskellä jyrkkää ja vaarallista mäkeä, jossa hevoset aina kompastuvat, +silloin yht'äkkiä rummut pärisemään ja peltiastiat rämisemään. Hevonen +korskuu, loikkaa syrjään, on kaataa rattaansa alas jyrkänteeltä, ajaja +laskettelee kauheita kirouksia, — hevonen lentää vauhkona sillalle ja +toisella puolella siltaakin sievoisen matkaa. Se joka siitä ajoi, oli +ollut Thorwaldin isä! Nyt saa Thorwald varmaan kotonaan tästä kuka +käski. Hän on hyvin alakuloinen... + +Se päivä oli kaikista paitsi Thorwaldista erinomaisen ihana. Niin +Antistakin. + +Mutta Antille tuli itku pitkästä ilosta. Marssi päättyi suloisen +kesäillan hämärässä pappilaan. Siellä mentiin viemään meijeriastioita +takaisin maitokamariin. Kamarin eteisen nurkassa oli pyssy. Oikea +pyssy, — raskas luodikko. Antti ottaa sen. Kohottaa poskelleen, tähtää +yhtä pojista, nuorinta. Hän on jo vetänyt hanan auki, aikoo juuri +nykäistä liipasinta... Silloin Kasten huutaa: + +"Se on ladattu, navettamiehen pyssy." + +Navettamies kävi sorsia ampumassa ja piti ladattua pyssyään siellä +eteisessä. + +Antin käsi on voimaton, kun hän laskee luodikon nurkkaan. Hänen kätensä +ei vapisekaan, mutta sisällisesti hän vapisee, — toisella tavalla kuin +siellä metsässä, kun hän ampui Kastenia teränuolella. + +Jos hän olisi vetänyt liipasinta, silloin — olisi Helge kaatunut, +kuollut! + +Hän olisi sen tehnyt... murhan. + +Olisiko hänen silloin — pitänyt itsensäkin kuolla! Kauhun kuva, — +kuvitella ampuneensa toisen, — ei jättänyt Anttia pitkiin aikoihin, ei +koskaan. + +Niinpä se pieni kehitys alkoi olla valmis: hän ei enää oikein +rakastanut aseita; ne saattoivat olla niin inhoittavan todellisia... + +Tuntuu kuin hänen täytyisi kuolla, jos hän toisen tappaisi, tai ainakin +nääntyä ikänsä puolikuolemassa, katkerissa tuskissa, jos hänen olisi +pakko sekin vielä tehdä. Saattaahan ihmiselle tulla sellainenkin +velvollisuus. + + + + +TURHAMAISUUS + + +Kun näinä kesäisinä päivinä, jotka jälleen surullisesti vähenevät ja +katoavat, — niinkuin kaikki menneetkin ovat kadonneet, — opetan pikku +ystävälleni Ollille kertomataulua, jonka ylimmät tulokset ovat hänelle +vielä liian korkeaa matematiikkaa, — kun näen hänen hypistelevän +epätoivoisissa ponnistuksissa pöydän reunaa ja kääntelevän kiemuroiviin +asentoihin kapeita käsiään, joiden kyynärvarret pistävät pitkälle esiin +liian lyhyiksi käyneistä hihoista, — kun kiihdyn, onneton, ja tahdon +voittaa väkivaltaisilla vaatimisilla oppimisen vastarinnan, johon +arvelen syyksi sitä, ettei poju ole tottunut hallitsemaan tahtoaan; +niin, kun en tyydy jo saatuun hyvään, vaan yhä pidennän tuntia, — +kunnes Ollin vilpittömistä silmistä lopultakin puhkeavat kyynelet, — +lopultakin, sillä hän on sangen sankarillinen, — ja alkavat valua +pitkin hänen kalvenneita poskiaan, samalla kuin hänen silmissään yhäti +palaa halu oppia, osata, — silloin sydämeeni koskettaa tuskallisesti +ikäänkuin jokin _memento_. Näen yht'äkkiä edessäni toisen pikku pojan, +pikku Antin koulussa... Ja niinkuin tällä Ollilla on nuo lyhyiksi +jääneet hihat, näen — Antillani lyhyehköt housut, ruskeat, +ruuniaivinaiset. + +Omat silmäni samenevat joistakin kyynelten tapaisista, joita on vaikea +salata. Ja kun Olli ne huomaa, — uskottelen, että hän ne huomaa ja +aavistaa ystävällisesti niiden merkityksen, — kirkastuukin hänen +katseensa kohta; niin, hän on erikoisilla ansioilla varustettu +ystäväni, joka ei halua ollenkaan muistaa äskeisiä loukkauksia, — ja +muistaa ne kerran ehkä kuitenkin, niinkuin Antti nyt sellaiset asiat, +joista pienenä loukkautui, vaikka ymmärtää erinomaisesti niiden +vähäisyyden ja oikeat syyt... + +Tuo koulunkäynti! + +Ja nuo ruskeat, paikoin hiukan vaalenneet housut! Mitkä hullunkuriset +surun aiheet! + +Oh, kyllä Antti sai koreitakin pukimia, tuo turhamainen, sai oikein +keikarimaisia pikkumiehen kaunistuksia! Harmaapäisenä muistaa hän sen +mekkonsa, jonka helma oli leikattu kauniille pykälille ja pykälät +reunustettu loistavan sinisellä nauhalla. Muistaa lakeerisaappaansa +ja ne valkeat paitansa, joiden kauluksissa ja hihansuissa oli +punaisia kukonkuvia: ne paidat nauttivat hänen erikoisen lämmintä +kunnioitustaan. Hän muistaa tarkalleen ensimmäiset suuret tupsut, jotka +sidottiin hänen kirjavien paitojensa kaulamuksiin, urheiluvyönsä, jonka +solkena oli pieni käärme; ja — tummanpunaisen huopahattunsa, jonka +ympärille hän lauantaisin rattoisan ihanilla kotimatkoilla pujotteli +variksen varvuista vihreän seppelen, — ottaen sen kuitenkin pois ennen +kotiporttia, — tietäen turhamaisuutensa. + +Mistä ne ruuniaivinaiset housut joutuivat siihen joukkoon? Kuka +aikuinen jaksaisi aina tutkia lapsen pyyteitten salaisia syitä, +saattaisi aina myöntyä niihin, varsinkaan silloin, kun ne voivat tuntua +ehkä itselleen ihmisen alulle vahingollisilta? Kukapa aavisti, miten +turhamainen Antti oli! + +Eihän sillä kankaalla ole mitään vikaa, se on reilua, tavallisissa +oloissa soman ruskeaa ja niin vahvaa, että kestää mainiosti kaikki +poikien mäenlaskut ja puihin kiipeämiset. Se on kangasta, josta nyt +pitäisin suuresti: se on käytännöllistä kangasta. Mutta juuri Antin +silloisessa ympäristössä se sattui olemaan hirmuista. + +Mitäpä siitä, että hänen täytyi huomata, kun ilmestyi ne jalassa +kouluun ja marssi juhlasaliin aamurukoukseen, jonkun isomman pojan +osoittavan niitä housuja toisille, lausuen oikein runomitalla jotakin +niistä, ruuniaivinasta. Siitä ei väliä, sillä olihan tuo kauppiaan +poika yleensä kelvottoman vetelä ja tyhmäpäiseksi tunnettu, ja toisissa +tovereissa ne kaatiot tuskin herättivätkään huomiota. Ei paljon mitään, +että moinen hölmö, elämäntavoiltaankin inhottava, leimasi muka hänet +köyhäksi ja onnettomaksi: se suru olisi mennyt hyvin laatuun... + +Mutta paitsi ympäristön noille kaatioille välistä tuottamaa alennusta +oli niillä oma, ikäänkuin sisäinen heikkoutensa. Ne nimittäin muuttivat +väriä kovin helposti. + +Sankari Akhilleus oli hiukkasen hermostunut! Lyseo antoi hänelle kyllä +ponnistamista; hän oli siinä turhamainen, että halusi selvitä kunnialla +toveriensakin rinnalla, paitsi nyt olla tuottamatta kotona surua +huonoilla todistuksilla. + +Mutta kuinka saattoi kunnostautua esimerkiksi matematiikassa, ja juuri +siinä? jo kertomataulun ylimmät numerot olivat olleet hänelle paha +sekamelska, siellä kotona, kiltin kasvattajasiskon opissa. Ja sitten! +Joutua lyseossa matematiikan tunnille: sama kuin olisi viety +mestauslavalle, jolla veri vuoti virtanaan! Mikä ahkeruus sitä ennen +kortteerissa, että siitä tunnista, siitä yhdestä ainoasta tunnista, +jälleen selviäisi; — epätoivoinen, piintynyt, painajaisena ahdistava +ahkeruus. Antti oli huonopäinen siinä suhteessa. Minkä hän sille voi? +Mikä palava huokaus lyseon yhteisessä aamurukouksessa, että säästyisi +sen tunnin kauhuilta! Ja sitten tunnilla: tulinen jännitys, +äärimmilleen terästetty tarkkaavaisuus, — ja kuitenkin päättyi tunti +useimmiten tappioon, mielenmasennukseen. + +Ruotsinkielen opettajan saattoi mainiosti sietää, vaikka hän +kuljeskelikin käytävässä hiipustelevilla askelilla ja pysähtyi oven +taakse kuuntelemaan, mitä poikaset luokalla puhelivat. Hän oli nyt +sellainen, mutta oli Antin suosija. — Lisääntyvällä tottumuksella ja +ahkeruudella alkoi selvitä myöskin virkainnosta kelmeän ja kauheasti +ärjyvän venäjän kielen lehtorin kynsistä; niin, kynsistä ja kourista, +sillä hän opetti mahtavan keisarikunnan kieltä välistä tosiaankin +kynsillään ja kourillaan, turvautuen hermostuessaan väkeviin +hauislihaksiinsa ja hartiavoimiinsa. — Maantiedon maisterin hauska ja +villitty haukunta kaikui läpi koko juhlallisen kivimuurin ja häiritsi +toisiakin opettajia, mutta ei Anttia, koska oudot maat ja meret olivat +Antille hyvin mieleisiä ja maisteri hänelle sangen ystävällinen ja +kohtelias. — Vielä vähemmän tuskastutti se, että historian herra löi +karttakeppinsä säpäleiksi seinään: mitään makeampaa hedelmää ei Antti +tietänyt kasvavan tiedonpuussa kuin historian oppikirjat, kuta isommat, +sen paremmat; omaksi huvikseen kävi sieppaamassa tuollaisia omenoita +lainakirjastoista, jättiläismäisen komeita, hurmaavia, koulukirjojen +lisäksi. + +Mutta se murheen kyy, matematiikka! Aritmetiikka! Geometria! + +Tietää nousseensa sen tähden aamulla kello kuudelta, viideltä, pimeänä +aamuna, muun talonväen nukkuessa! Ja tietää, ettei sittenkään vielä +osaisi mitään kuin ulkomuistilta, — niinkuin apina, papukaija! Ja että +ainoastaan erikoinen onnenkeikaus saattoi estää joutumasta ilmeiseen +kadotukseen! + +Kadotus oli varsinkin seuraava: + +Kutsuttiin isolle taululle, — sinne täytyi mennä, täytyi totella, — +täytyi joutua tuon hirmuista kamalimman lähelle, — tuon lyhyen ja +paksun, jolla oli veripunaiset silmät! Melkein aina käydä kekkasi +maisteri iso vatsa pystyssä luokalle inhottavia höyryjä mukanaan +tuoden, niitä suustaan suitsuttaen. Ilmeinen lohikäärme. Ja ne +säkenöivät, verestävät silmät! Niiden valkuaiset risteilivät täynnä +veripunaista suoniverkkoa. Juomisesta körisevän äänensä vuoksi +lieneekin hänelle annettu synkeään vivahtava ja samalla hiukan hupaisa +lisänimi: Körö. Tai ehkäpä se nimi johtui myöskin hänen vartalonsa +muodosta. + +Antti siis seisoo isolla taululla. Seisoo — kuin tuomittu +kaakinpuussa. Koettaa pysytellä niin kaukana maisterista kuin +mahdollista. Koettaa piirtää numeroita, — ja sielu vapisee vielä +pahemmin kuin hänen kätensä, kun hän tietää, että takana, aivan +läheltä, seuraavat nuo veriset, pullottavat silmät hänen työtään. Mikä +helpotus, jos kaikki menee hyvin ja maisteri örähtää: "Oikein!" Mutta +useimminhan Antti sekaantuu, ja silloin kuuluu ikäänkuin lasia purevien +hampaiden välistä pitkä, hirveä, karkea: "Väärin!" Ja Antti saattaa +tuntea niskassaan, uskaltamatta katsoa sivuilleen, maisterin punaisen +kouran, villityn kouran! Jospa se edes vanuttaisi, repisi kaikin voimin +tukasta. Sitähän tapahtuu melkein jokaiselle. Mutta se koura hankaakin +nyt ne liitunumerot, jotka Antti on tehnyt taululle, pois Antin +nenällä, hänen kasvojaan pyyhkeenä käyttäen... + +Voi häväistyksen syvyyttä! Astua takaisin paikalleen naama liidussa! +Voi alennuksen toivottomuutta, josta ei ole pääsyä! Masennusta, joka +vaatii viimeisetkin voimat, eikä tuota hedelmiä sittenkään! Korkeintaan +7 numeroon arvioidaan Antin matemaattiset talentit, ja joskus ne +huristavat pari numeroa alle. — Se onneton matematiikka raahautuu +kesälläkin mukana mielessä, — kuin suunnaton taakka, joka on vain +lyhyeksi tuokioksi laskettu hartioilta. + +Ihmekö, jos Antti tulee etenkin matematiikan vuoksi hirveän +hermostuneeksi; jos hänen sielunsa huokaa hädässä; jos hänen aivonsa +kiehuvat melkein yhtä mittaa pienessä kuumeessa; niin, jos hänen +koipiensa seuralaisetkin välistä moisesta kauhusta hiukkasen kalpenevat +— ikäänkuin osanotosta! Ne ovat vahvat ja reilut housut, mutta eivät +sovi tilanteeseen... + +Eikä se vaaleampi väri lähde niistä millään, ei kotona salaa harjaten, +ei millään. Kuin Aabelin viaton veri huutavat ne poloisen Kainin, pikku +Antin, rikosta, — sitä, että hän on välistä kuolla siellä lyseon +ensimmäisellä luokalla kauhean ukko Körön tunnilla, Körön, joka +heittelee poikia seiniä vasten niin että kallot suoraan sanoen +kolskavat. + +Kokonainen nälkävuosi oli se lyhyt aika, jonka Antti sai kestää noita +luontoa kysyviä seuralaisiaan; sietää niiden tuottamaa häpeää +kotonakin, mikä oli kaikkein surullisinta, — kotona, niiden edessä, +joille hän olisi tahtonut varata kaiken parhaansa ja joiden kiitos oli +hänelle riemullinen palkinto koulun salaisista vaivoista. Sietää +nurkumatta, voimatta sanoa, mikä tuohon hiukan noloon asuun oli oikeana +syynä: varsinkin se, että ukko Körö saattoi pyyhkiä hänen pöyhkeällä +naamallaan mustan taulun puhtaaksi! Sitä nälkävuotta kesti — joulusta +melkein kevään loppuun. + +Mutta viimein, aivan keväällä, luuli Antti keksineensä keinon, miten +hävittäisi asustaan kirouksen leiman: ruskeat housut oli pestävä, +oikein pestävä, saippualla. Kotona oli hän jo puhunut siitä, mutta +pyyntöä ei oltu noudatettu kyllin nopeasti. Nyt päätti Antti pestä ne +itse. Oli toukokuinen lauantai. Hän oli tullut kotiin maalle, tuoreet +variksenvarvut sen punaisen hatun ympärille sovittaen. — Toukokuu! +Puro suuren, humisevan metsän reunamalla, Antin myllyjen mahtava koski, +solisi ja pauhasi vapaana, hyppien keltaisena ja valkeana kiveltä +toiselle, kadoten alas runolliselle linnakiven niitylle ja välkkyvään +lammikkoon, jonka poikki sileät porraspuut veivät, somat ja hauskat +kävellä. + +Aurinko oli melkoisen lämmin, kukaan ei Anttia täällä kirjavan +kiviaukean alla näkisi. Hän oli varannut taskuunsa saippuaa, — hän +pesi housunsa purossa ja kuivasi niitä sitten vähän, paljain säärin +puron reunalla istuen. + +Mutta kun hän teostaan ylpeänä kotiin palasi ja kehui pesseensä +pyykkiä, minkä näköisiksi pyykkiä sanottiinkaan! Kaatiot olivat nyt +kaikkialta osaksi rautavedestä tummat ja osaksi läikälliset, keltaiset +kuin keltamulta. Ja hän kuului saavan mennä kouluun niillä itse +pesemillään housuilla. + +Eipä aavistettu, että hän meni ilomielin: kirous oli niistä hävinnyt, +— sanokoot isot niitä miten likaisiksi hyvänsä, pesun likaamiksi. Se +pesu oli ollut onnellinen. + +Niin onnellinen, että se tuomitsi Antin seuralaiset kuolemaankin. Vielä +tutkintoon tulivat uudet, harmaat tai mustat, kuin kaikilla muillakin. +Antin ei tarvinnut noutaa todistustaan, suurella vaivalla kauniiksi +saatua, rehtorin kädestä nuo masentavat kiusankappaleet kintereillään. +Kaikki oli korjattu. Ja nyt voi turhamaisuus jälleen nostaa pystyyn +päätänsä, — jossa oli kotimatkalla variksen varvuista punottu seppele, +laakeriseppele, muka. + + + + +VOITON KATKERUUS + + +Oli kaikkein viimeisin elokuun päivä. Antti käveli edestakaisin isolla +verannalla. + +Syksy oli tullut varhain. Taivas sininen, mutta kalpea, melkein +valkoinen. Ilma viileä, tuuli seisoi. Koivuista varisi itsestään +lehtiä, elottomia, ruskeita... + +Hän marssi verannan kulmasta toiseen. Vavahteli jännityksestä, +huolesta: koulu alkoi taas huomenna! + +Jälleen johtuivat mieleen matematiikan maisterin kylläkin kauniit, +tummansiniset, mutta suuttuessa kamalasti sähköilevät ja veriset +silmät. Ennen kaikkea ne... + +Kuinka pelastuisi hän ensi talven ukko Köröltä? + +Luulen, etteivät rikoksista tuomitut pelkää enemmän kuritushuonetta +kuin Antti lyseota Körö-poloisen vuoksi. + +Hänen täytyi keinotekoisesti rohkaista itseään sankaruuteen. Kouluun +oli mentävä; vain oma rohkeus, kärsivällinen päättäväisyys, vain ne +saattoivat hänet varjella, muuta apua ei ollut, — ei taivaan +enkelienkään. + +Antti heilutteli vimmatusti käsiään ja alkoi lyödä tahtia kuin rumpua +päristäen. Ja hän lauloi, ensin hyräillen, lopulta ääneen, Porilaisten +marssia. + +Se oli toista nyt kuin kesällä: silloin laulettiin sitä huviksi, +marssittaessa muiden poikien kanssa paperihatut päässä kaunista, +matalaa Poukkusiltaa myöten. Kuinka loitolta kesä jo tuntui: kuten sitä +ei olisi ollutkaan! Nyt oli tosi edessä, oikea taistelu. Huomisaamuna +täytyi lähteä sotaan. + +Se tukala aamu tuli. + +Ja meni. Menivät muutkin aamut ja päivät. Jäi taakse syksy, jäi koko +talvikin. + +Ja kävi niin onnellisesti, että kevätpuoli, se lämmetessään viettelevä, +loppui oikeinpa kunnialla... + +Niin, kunnialla: Antin vuoroksi tuli nyt vaihtaa arvopaikkaa +pulpettitoverinsa Oskarin kanssa. + +Asia oli siten, että heitä oli kaksi muka tavallaan tasaväkistä, kuin +parihevoset. — Oskar ja hän. Niin tasaväkistä, että oli varmaankin +nähty oikeimmaksi vaihtaa heidän paikkojaan vuorotellen: nyt toinen +ensimmäiseksi, — nyt taasen Oskarista secundus. — Sen olivat he +molemmat olleet huomaavinaan lankeavan melkein itsestään kuin köyhän +kuolema, käyvän aivan mekaanisesti. + +Mutta Antti oli itse parhaiten tietävinään, kenen oikeastaan olisi aina +pitänyt istua hänen paremmalla puolellaan. Ystävä Oskar oli todella +lahjakas, todella hyväpäinen, — Antti pelkästään ahkera. + +Ystäviä he kyllä olivat keskenään, — ainoastaan hiukkasen kateellisia +toisilleen, — jos nyt Oskar lienee ollut sitäkään. Olivat asuneet pari +lukukautta yhdessä, samassa pienessä vehnäspuodin taustakamarissa; +nukkuneet vieretysten, jakaneet toisilleen kumpikin kotoa varustettuja +eväitään. Nyt oli Antti siirretty toiseen kortteeriin. Mutta varsinkin +tuolta ajalta, minkä Antti asui Oskarin kanssa, tiesi hän +kilpaveikkonsa suuret avut. + +Joku muista pojista, ei Oskar, sillä hän oli hyvin hienotunteinen, +naurahti kerran: + +"Antti lukee, — ei hän hyväpäinen ole..." + +Antti säpsähti karvasta totuutta. Mutta tarkemmin miettien, mitäpä +siihen oli sanomista? Poika oli oikeassa ja sitä mukaa varsin +kunnioitettava. + +Säntillinen, uuttera, kilttikin tunsi Antti olevansa, kulkevansa aivan +tavallisia, ikäänkuin alentavia latuja; ei hänessä ollut mitään +luonnostaan vauhdikasta, raisua, todellista kykyä. Kun taasen Oskar! +Kuinka helppoa hänelle oli — matematiikka! Ja olisi ollut kaikki, jos +hän olisi viitsinyt vähänkin enemmän. Mutta hän ei oikein viitsinyt, +hän oli niin varma itsestään: hän sai todella kaikki tietonsa ikäänkuin +lahjaksi. + +Antti pänttäsi päähänsä matematiikkaa. Ah, mahdottomia olivat hänelle +päätöslaskut, — johtopäätösten teot! Kolmioiden merkilliset kulmat: +A, B, C! Oskar auttoi toveriaan kotitehtävissä, koetti herättää hänen +järkeänsä. Turha vaiva. Kuinka Oskar hymyili, — yrittäen salata +hymyään. Antti luki geometriaa kuin papukaija, — tietäen kyllä, ettei +hänellä parempaa keinoa ollut. + +Ja tuollaisen lahjakkaan, ei kiltin, eikä erikoisesti suositun, kanssa +sai hän, Antti, vaihtaa yhtä mittaa paikkaa! Niin oli käynyt koko sen +ajan, minkä he olivat olleet lyseossa. Niin, ahkeraksi Antti kyllä +myönsi itsensä. Mutta täytyihän Antin sitä olla... Kun hän istui illoin +uudessa asunnossaan, — ei siinä, jossa hän silloin oli asunut Oskarin +kanssa, — istui hämärtyvän ikkunan ääressä, kunnes se pimeni ja +lukulamppu piti sytyttää; istui tunnin toisensa jälkeen, lähtemättä +monesti luistinjäälle tai mäenlaskuun, sillä sellaiseen ei hänellä +ollut aikaa; niin, kun hän luki läksynsä kymmenet kerrat ja varsinkin +matematiikkansa, jossa hän sittenkin usein kompastui; luki ja tähysteli +välistä uupuneena mustankiiltävästä ikkunasta pihalle, missä ei koskaan +mitään tapahtunut, tai hiljaa pihisevään öljylamppuun, salli itsensä +ajatella kesällä nautittuja romanttisia kertomuksia, joissa hän olisi +mielellään elänyt, vaikkei nyt suonut niiden päästä ajatuksiinsa kuin +hyvin lyhyeksi hetkeksi, ja alkoi sitten taas lukea, nurkuen +aikuisille, jotka olisivat vaatineet tuota nurkkahiirtä ulos +virkistäytymään, — lukea, kunnes tuli illallisaika ja viimein vuode +levottomine unineen lohikäärmeen hampaasta, traakin kidasta, nimittäin +poloisesta ukko Köröstä; niin, kun hän täten vaivautui, näki hän +sielussaan etenkin sen hymyilevän rouvan, joka oli miltei kuin hänen +äitinsä, — jos hänellä olisi ollut äiti. Näki hänen istuvan illoin +siellä maalaiskartanossa, kamarissaan kirjoituspöydän ääressä, +yrittämässä tehdä uutterista toimista jäykistyneillä sormillaan +talousarvioita, huoahtaen välistä huolestuneena, sillä sellainen hyvä +ihminen ei voi olla suunnattoman rikas, — tätä ei Antti tosin +ajatellut, vaan tunsi; siellä hän istui, — pitämässä hänkin +matematiikkaansa tasapainossa! Se tuttu kodikas huone! Lämpömittari +ulkona ikkunan pielessä värisi ja soitti hiljaa alakuloista lauluaan +tuiskun pyöriessä, — uneksivasti, liikuttavasti... + +Silloin, silloin ajatteli Antti, miten suloista olisi lauantaina mennä +kotiin, jossa oli varattu uuniin hänen parhainta herkkuaan, maidossa +pehmitettyjä vehnäsviipaleita, jotka paistettiin voissa ja joiden +väliin oli pantu hautumaan runsaasti sokeroitua puolukkahilloa. Sitä +paistia sanottanee tavallisimmin "Pilven veikoksi". Suloista oli +ajatella, miten lukukauden loputtua olisi mukava painaa, ikäänkuin +varkain, päänsä tuon rouvan povelle ja saada häneltä kiitokset. + +Siis täytyi olla ahkera, — vaikka lahjakkaamman vahingoksi. + +Ja nyt oli jälleen kevät; vuosi oli mennyt kunnialla. Antti oli +voittanut; hän tunsi suloisesti, että oli varastautunut Oskarin ohitse. + +Oli mennyt raskas, aina samanlainen talvi. Oli kevät! Antti nouti +rehtorin kädestä juhlasalissa todistuksensa, kulki poikki suuren +permannon kuin erämaan ja palasi paikalleen riviin, — eikä tohtinut +katsahtaa Oskariin. Mikä häväistys Oskarille, — ansioton, syytön! + +Tuokioksi se suru haihtui jonkinlaisen ylpeyden sekoittamana, kun +kasvattajasiskon iloiset silmät tervehtivät Anttia ovelta. — Ja taivas +säteili salin korkeista kaari-ikkunoista toisenmoisena! Vapaus oli +koittanut, täydellinen vapaus maalla, kuumilla kallioilla, humisevissa +metsissä, leikkivällä järvellä... Meni juhlallisuus. Ajettiin kotiin. + +Raikas tuuli humisi rattaiden ympärillä, kun Antti nuoren tytön +vieressä istuen kiidätti läpi kaupungin, räikkyvillä pyörillä, +Into-orhilla, jonka harja heiskui vaaleana punertavalla kaulalla. + +Mutta ennen tulliportin tummia ja vanhoja rakennuksia muisti Antti +vielä jotain, mikä oli tehtävä ennen kaupungista lähtöä. Hän uskoi nyt +lörpöttelynhaluisena asiansa tuolle kasvattajalleen. Hän oli lyönyt +Oskarin kanssa talvella sellaisen veikan, että sen, joka heistä tulisi +ensimmäiseksi, pitäisi antaa toiselle uusi lyijykynä: pyöreä, +mustankiiltävä Faberin-kynä. Kumpikin oli väittänyt, että toinen, — ei +hän itse, — joutuisi ensimmäiseksi: kunnianhimon salailemista +kohteliaassa muodossa. Ja viekastelleensakin siinä Antti tunsi. Nyt +olisi Antin annettava se kynä. Tuolla takana ajoi Oskar isänsä ja +äitinsä kanssa. + +"Kyllä sille pitäisi se kynä antaa", sanoi Antti. + +"Tietysti sinä pysyt sanassasi!" vastattiin iloisesti. + +"Niin, sanasta miestä, sarvesta härkää", tokaisi Antti. + +Ja neiti otti ohjakset, joita Antti oli saanut komeasti hoitaa; he +pysähdyttivät erään kaupan eteen, Antti sai rahat, juoksi sisään ja +osti Faberin-kynän. + +Parhaiksi ennätti hän takaisin rattaille, kun Oskar ajoi siitä ohitse. +Into juoksemaan. Oskarinkin orhi ravasi uljaasti. Ajetaan rinnatusten. +Ja siitä, omista kärryistään, pistää Antti Oskarille, hänelle päätä +nyökäten ja hymyillen, tuon lyijykynän, jonka Oskar oli — voittanut. + +Sitten vetäistään Innon ohjakset suoremmalle, hepo ponnahtaa mainioon +juoksuun, lennättää niin että katukivistön kaiku taloissa paukkaa. +Kasvattajasisko hyvästelee Oskaria ja hänen vanhempiaan... Oskar +hymyilee Antille vastaan, mutta on vaiti... + +Ajetaan tulliportista maantielle, hiekka alkaa siristä. Into voi nyt +kaupungin ulkopuolella hidastaa vauhtiaan. Nytkytetään ohi kauniin +kalmiston, halki suuren ja hiljaisen metsän. Antin mieli on — +keventynyt. Mutta sittenkin! Tullaan kyömyiselle kivisillalle... + +Mitä hän oli Oskarille tehnyt? + +Mitä hän ei ollut hävennyt tehdä! Mitä oli hennonut tehdä! + +Oli lyönyt lyötyä... Leikillähän tuo veikka oli isketty ja Antin +puolelta salaisessa toivossa, että toinen joutuisi tappiolle. Mutta +Antti: jonkinmoisen matalan pyyteen vuoksi oli hän lyönyt sellaisen +veikan, — kunnianhimon vuoksi! + +Mutta eikös Antti tätä voittoa sitten ollut ansainnut, — ahkeruudella? +Antin omatunto sanoi tällä hetkellä: Ei. Kunnian pitäisi olla jotain, +joka annetaan aina kyvystä, kunnostautumisesta, ei kiltistä, somasta +käytöksestä. Lahjat ovat jotakin aidompaa, jumalallisempaa kun +ahkeruus. + +Mitä oli kiltti kirjatoukka, — ikäänkuin laskeva, liian viisas, +lennoton, sellaiseen mieheen nähden kuin Oskar, huolettomaan, kevyesti +tiensä kulkevaan, jonka otsalle itse Jumala oli syntymästä asti +painanut lahjakkuuden merkin, laakeroinut hänet omalla majesteetillaan? + +Jos se kunnia olisi sanottu myönnetyksi Antille nimenomaan +ahkeruudesta, olisi kyllä se tuntunut hänestä hyvin karvaalta, — mutta +lopultakin olisi hän ehkä tyytynyt mieluummin siihen kuin Oskarin +loukkaamiseen. + +Ja hän itse oli sitä loukkausta vielä lisännyt, heittämällä Oskarille +sen kynän — kuin armopalan! Hän ennätti nähdä miehekkään ystävänsä +kasvoilla pienen nöyryytyksen; sitä ilmaisi sekin, ettei Oskar +virkkanut mitään, — vain hymyili; ja se hymy oli ollut täysin +ystävällistä, hän oli sydämeltäänkin parempi Anttia. + +Mutta minkä Antti tälle voi? Pitihän hänen olla ahkera, se on selvä, +muu olisi hulluutta. Hän tahtoi tietysti sitä olla, oli mielellään, +sisällisestäkin pakosta. Jos Oskarinkin olisi täytynyt ja hän olisi +joutunut oikein tahtomaan, niin hyvästi silloin Antin menestykset! +Mutta Oskarin ei täytynyt pakottaa itseään ulkonaisestakaan syystä: +hänen vanhempansa olivat talonpoikia, he eivät vielä käsittäneet +koulukilpailua niin tärkeäksi asiaksi kuin Antin kotona se osattiin +käsittää. + +Niin, kaivattu voitto tuntui sittenkin hiukan katkeralta. Alakuloisena +katsahti Antti kauniisiin variksenvarpuihin, joita kiemurteli +sammalessa maantien käänteessä, — tässä rakkaassa käänteessä, jossa +oli pieni, oikullinen syrjäpolku jalankulkijoille ja josta alkoi +kylätie kotiin. Ensin oli hän ajatellut, että hän nytkin kietoisi tässä +vihreää hattuunsa, — jos ei häpeäisi mennä ottamaan näin ajotoverinsa +nähden. Mutta sinne ne jäivät. — Hän tunsi olevansa nolo, ikäänkuin +häpäisijä, — voittaja! + + + + +RUISKUKKA + + +Heinäkuu on nyt kauneimmillaan. Niityt ja heinäpellot pursuavat kukkia, +juovuttavasti tuoksuvia angervoita, raikkaita päivänkakkaroita, +monenmoisia sinikelloja, hunajaista apilaa, punaista suolaruohoa, — ja +iloisia, laihosta pilkisteleviä ruiskukkia... + +Antti piti silloin kukista, — ja on pitänyt aina, — varsinkin +luonnonkukista, omassa rauhassaan puhkeavista, hoitamattomista, +ikäänkuin tiedottomasta inspiratiosta syntyneistä... + +Piti niistä haluamatta niitä liioin tutkia, — kasvitiede oli melkoisen +kuivaa, — raastaa irti niiden terälehtiä, laskea niitten heteiden +lukua, tunkeutua niiden emien salaisuuksiin, jotka tuntuivat hänestä +sellaiseen liian pyhiltä ja olisivat pois nyittyinä rumentaneet kukan; +lakastuttaa niitä, rutistaa niitä painimessa... Piti kasveista +sellaisinaan, eheinä, koskemattomina, mystillisinä, — niiden +välittömän kauneuden, ei niistä urkitun tiedon vuoksi. + +Kaikista rakkaimpia oli kai ketoneilikka, pääskysenhatuksi kutsuttu, +tuo hyvin pieni ja kiihkeästi punainen, joka pilkistelee, harvassa ja +heikosti kasvaen, vähämultaisten mäkien laihasta nurmikosta. Sen +iloisilta näyttäviin terälehtiin tuijotti Antti, hiekkaisessa mullassa +istuen, useasti kauan, edempää ja läheltä, tuijotti niin että silmiin +alkoi koskea, — samalla kun selittämätön riemu täytti rinnan, — +ikäänkuin ylpeä, raikas riemu, jonka tuon kukkasen väri varmaan loi. +Sitten seuraava oli tervakukka. Onhan sen väri hieman samantapaista +kuin ketoneilikan, mutta jotain muutakin: lämpöisempää, sameampaa, — +aivan kuin aistillisempaa. Kukan varsi kiiluu tahmeasta nesteestä, +jolla se torjuu hyönteisiä. Mutta Antille se oli pyydys, jolla se +tuntui vetävän hänet puoleensa, — pakottavan itseänsä poimimaan, jos +siihen kosketti. Ja sillä oli lisäksi tuoksu, jollakin tavoin +juovuttava, vaikka hyvin heikko, — tai eipä juovuttavakaan, koska hän +ei vielä tietänyt mitään juopumisesta, vaan samantapainen kiihoittava +vaikutus kuin sokerikakulla, jonka hiukan äitelä, liian täyteläinen +imelyys väristi Antin selkää ja huimasi hänen päätänsä. — Milloin +tervakukkia kasvoi suurempana laumana, levittäysivät ne siellä kuivien +kumpareiden etelärinteillä tai kallioitten pykämillä kuin itämaiset +matot, joita näki satukirjojen koreissa kuvissa. + +Horsma, alkavan syyspuolen kauneus harmailla kiviraunioilla keskellä +peltoja, kuului sekin näiden punaisten kukkien joukkoon, melkein kohta +kolmantena pääskysenhatun ja tervakukan jälkeen. Punainen oli sekin, +pöyhkeä, riemuisa, vallaton, vapaa, huoleton, — joskaan ei niin +väkevästi vähäisyydellä lumoava kuin neilikka tai lämpöisesti itseensä +imevä kuin tervakukka: sehän oli hyvin suuri. + +Sitten seurasivat ehkä kielot, joista huumautui, mutta joita enemmän +kummasteli kuin rakasti, ihmetellen, kuinka niin valkeat ja muodoltaan +niin säännölliset saattoivat tuoksua huumaavammin kuin yleensä +punaiset. Mutta — oikeastaan olikin tervakukan heikko haju hienompaa, +— salatumpaa... Vanamoiden väri oli äitelä, se ei ollut oikein — +reilua: mutta niissä lumosi se seikka, että ne olivat juuri pienimpiä, +piiloutuivat taitavasti sammaleeseen, niin että tuskin näkyivät +hongikon juurelta; heittäytyivät ikäänkuin ehdoin tahdoin kalpeiksi ja +heikoiksi, — niissä oli mystillinen, melkein myrkkypisaran tavoin +tehoava voima...? + +Päivänkakkaroita paremminkin kunnioitettiin kuin rakastettiin; +kunnioitettiin niiden puhtautta ja tervettä tuoksua, jota tuskin voi +sanoa tuoksuksi: se muistutti puhtaiden lakanoiden tai pöytäliinain +hajua. Ja vielä muistuttivat päivänkakkarat ulkonäöltään, — kenties +hajultaankin, — kelvollisia, nuoria talonemäntiä pyhäpuvussa, ja +heitähän Antti kyllä kunnioitti. + +Kellokukilla jälleen oli hauska leikitellä, kuvitella niitä kelloiksi, +soitella niillä, mutta tuijottaa niihin ei tarvinnut eikä huumautua +niistä enempää kuin päivänkukistakaan. + +Ne olivat sinisiä, — eikä hän tuntenut muuta kuin yhden sinisen kukan, +jota hän olisi rakastanut palavasti, koskaan väsymättä sen katseluun, +hengittämään sen tuoksua niinkuin jotain sielulle välttämätöntä +ravintoa, jonkinmoista inhimillistä, vankkaa ambrosiaa, — tuoksua, +jota ei totisesti ollutkaan. Se sinikukista ja kaikista kukista rakkain +oli ruiskukka. + +Ruispellot välkähtelivät hopeisina lempeässä tuulessa kesän kauneimpana +aikana. Siniset kukkaset puhkesivat yht'äkkiä eräinä varmoina päivinä, +pilkistelemään suhisevien oljenkorsien välistä, loistamaan kätköistä, +jotka olivat pyhiä, — jonne ei saanut tunkeutua kukkia poimimaan: vain +pientarelta saattoi muutamia noukkaista. Kaiken elämän perusta, leipä, +ruis, teki kukkasensakin pyhiksi, koskemattomiksi. + +Miksi ne kukat kasvoivat melkein yksinomaan ruispelloissa, — harvoin +niitä muualla näki, silloinkin surkastuneina? + +Olivatko ruiskukat ikäänkuin — rukiin kunnia? Työn ja ponnistuksen +kruunu, hikisen kyntämisen, pölyisen äestyksen ja sitten valppaan +kylvämisen ylistys? Mitä oli leipä, ellei sen hankintaan liittynyt omaa +vaivaa, ehdottomasti omaa vaivaa, ja — ellei sen saavuttamista +juhlittu talkoilla, tansseilla ja kukkasilla: ruiskukiila? Se kukka oli +ansaitun ilon kukka. + +Mutta paitsi senvuoksi, että ruiskukka julisti Antin vaistoissa +ponnistuksien antamaa riemua, rakasti hän sitä myöskin eräästä aivan +erikoisesta, suuresti turhamaisesta syystä: se puhkesi melkein +täsmällisesti juuri hänen nimipäiväkseen. + +Tässä täytyy ehkä puolustautua, pyytää anteeksi sievoista sekaannusta: +eihän Antin-päivä satu ruiskukkien aikaan, mutta kenties oli vähäisellä +Antilla muitakin nimiä, — onhan eräillä ihmisillä ristimänimiä +kaksitoistakin kappaletta. + +Kun hän näki ensimmäisen ruiskukan auenneen, — se puhkesi aina hänen +mielestään yht'äkkiä, kuin yllätyksellä, — ajatteli hän: — Nyt se on +tulossa. — Ja nähdessään toisen ja kolmannen noita sinisiä kukkia, +odotti hän jännityksessä: — Se on ihan lähellä... + +Hiiskua ei siitä kumminkaan sopinut. Piti tyytyä ihastelemaan +ruiskukkien iloisen parven lisääntymistä. + +Ja sitten, eräänä aamuna, jonka läheisyyden onnen poika tiesi jo kyllä +edeltä, vaikkei ehkä tietänyt aivan tarkkaan, oliko se juuri se aamu +vai ylihuomisen aamu, — tiesi paitsi ruiskukista myöskin aikuisten +salaperäisistä vihjauksista, jopa jonkun palvelijattaren juoruavista +sanoistakin, — niin, eräänä aamuna heräsi hän ylen onnellisena: +kasvattajan nuorempi tytär, hän, joka erityisesti opetti Anttia, ja +palvelijattaret saattoivat siellä yläkerroksen oven takana laulaa +pienen laulun, ja toisenkin, — yhden vakavan, toisen hullunkurisen. +Onnen poika oli vielä nukkuvinaan, mutta oli herännyt ja kääntynyt +katselemaan kattoon ja seiniin, jotka hohtivat kesäisen aamun raikasta +valoa. Nopeasti laulu loppui, — ja nyt rämistettiin kattiloita ja +patakoukkuja, huudettiin hereille, kesy variskin heitettiin välistä +ovenraosta sisään vaakkumaan. Silloin oli nopsasti pukeuduttava, +onnittelut annettiin verhon ulkopuolella oikein kädestä, jokaisen +kädestä erikseen. Ja kun hän oli alakerrassa harvinaisen alttiisti ja +nöyrästi pessyt naamansa, vietiin hänet ruokasaliin, oman pöytänsä +luokse, joka oli koristettu kukilla, — ruiskukilla! Aina ruiskukilla! +Keskellä pöytää, valkealla liinalla, oli hänelle varustettu pieni +rinkeli, sen renkaan sisässä piparikakkuja, karamellejä. Ja rinkelin +ympärillä sinisenä seppeleennä tahi neuloilla liinan kulmiin +kiinnitettyinä ruiskukkia! Kahvikupit, jotka siinä onnen poikaa +odottivat, olivat vielä tyhjät, mutta ne täytettiin kohta. Kuitenkaan +eivät ne olleet melkein mitään — näiden kukkien rinnalla. Niin, ne +olivat jo melkein liikaa tällaisen kukkasonnen saaneelle. Jopa liikaa +parhaimmatkin lahjat, joita rinkelin viereen silloin tällöin oli +asetettu. Ruiskukat, sininen seppele, — se oli kaikista parhain! + +Onnesta verta valuvin sydämin, — onnesta, jota hän ei tietänyt +onneksi, mutta tunsi kyllä onneksi, — Antti joi juhlakahviaan ja alkoi +iloita lahjasistakin, — ja katseli kaikkein enimmin ruiskukkien +seppelettä, joka ikäänkuin nauroi ilosta siinä pöydällä. — Kunnes hän +sai pitää nimipäiviään muille: hän sai tarjota kahvit palvelijoillekin +— omaan laskuunsa! + +Ja niin se juhla meni nopeasti... + +Iltaan asti loistivat kyllä ruiskukat hänen pöydällään; mutta +seuraavana aamuna oli se niistä tyhjä, tuo pieni, petäjäinen pöytä, +jonka kaikki naarmut hän tunsi, kun oli ne itse raastanutkin, — pöytä, +jonka ääressä hän vielä joku vuosi sitten oli kiittänyt aapiskukkoa, +kun se muni hänelle namusia, kiittänyt ollenkaan ajattelematta, muniko +kukko todellisuudessa vai ei... Miten lapsellisilta ne menneet ajat +hänestä nyt tuntuivat! + +Ei hän aavistanut niiden aikojen onnen suuruutta, mutta tunsi sen +kyllä. — Ja ruiskukka, se yksinkertainen, melkein räikeä kukka, jota +ei voi sanoa tuoksuvaksikaan, — se ikäänkuin kovin aineelliselta ja +arkipäiväiseltä tuntuva kukka, porvarillinen ja maalainen, — se tuli +hänelle kukista kaikkein rakkaimmaksi, — ja käy yhä rakkaammaksi, kuta +enemmän onnen pojan, monistakin kukista kyllikseen nauttineen, päivä +alkaa painua iltaan. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79245 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..93cf3ff --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79245](https://www.gutenberg.org/ebooks/79245) |