Add files from ibiblio as of 2025-03-09 08:59:30HEADmain

3 files changed, 7019 insertions, 7402 deletions

diff --git a/40007-0.txt b/40007-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..eaa8d2a
--- /dev/null
+++ b/40007-0.txt
@@ -0,0 +1,7019 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 40007 ***
+
+SÄKENIÄ
+
+Kokous runoelmia
+
+
+Kirj.
+
+A. Oksanen (Ahlqvist)
+
+
+G. W. Edlund, Helsinki, 1898.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+ August Ahlqvist-Oksasen elämänkerta
+ Säkenet
+
+ I.
+ Savolaisen laulu
+ Suomen valta
+ Sotamarssi
+ Unelmia
+ Miksikä aina suret?
+ Suomalainen sonetti
+ Silloin saisi Tuoni tulla
+ Tuopa tuopi tuiman tunnon
+ Uunna vuonna 1853
+ Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos
+ Iitillä on nälkä
+ Eräs nälkätalven kuvia
+ Valtiollista
+ Meidän vieraissa-käynnit
+ Päivä koittaa
+ Ilmarista tarvis
+ Kreikkalaisen vala
+ Virolaisen valitus
+
+ II.
+ Elämä
+ Epäilijä
+ Kohtalon ivaus
+ Koston päivä
+ Murheen hedelmä
+ Rangaistuksen kovuus
+ Nosta silmäsi
+ Marian murhe
+ Kaste
+ Kuolettaminen ja eläväksiteko
+ Jodokon leipä
+ Hevosen kenkä
+ Huokaus työtä aljettaessa
+ Tunnon rauha
+ Syksytoiveita
+ Betlehemin tähti
+ Jouluaamuna
+ Hautausvirsi
+ Joulun merkitys
+
+ III.
+ Pyydetty pyytäjä
+ Etelälle
+ Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa
+ Ruotulaisen morsian
+ Rannalla-istuja neito
+ Turha odotus
+ Runonkerääjä
+ Servialaisia kansanlauluja:
+   1. Kehon neito kasvanut
+   2. Kukalle
+   3. Tuomio
+   4. Toivomat
+   5. Kirous
+   6. Rakkaiden hauta
+   7. Julkasematoin rakkaus
+ Kuinka rakkaus tulee ilmi
+ Angelika
+ Eräs kihlaus
+
+ IV.
+ Laulajan sija
+ Palannut runotar
+ Puuseppä ja runoseppä
+ Laulu on monta laatua
+ Lapsuuteni paikoilta
+ Kynälampi
+ Eräs nuorukaismuisto
+ Eräsnä syntymäpäivänäni
+ Syksyllä
+ Joulupuu
+ Pienelle tyttärelleni
+ Pikku Annan kuoltua
+ Leivolle
+ Eräsnä katkerana hetkenä
+ Mun kesäni
+ Sydämeni asukkaat
+ Unetoinna
+ Kerran viinikellarissa
+
+ V.
+ Koskenlaskijan morsiamet
+ Lähteelle kadussa
+ Punkaharjun Laulutytön laulu
+
+ VI.
+ Schillerin laulu kellosta.
+
+ VII.
+ Porthanin kuvapatsaan paljastettua
+ Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille
+    Filosofian-Majisterille
+ Nordenskiöldille Suomesta
+ Ruotsalaisille
+ Malja paroni Munckille
+ Vänrikki Stålin laulaja
+ Runebergin muistoksi
+ Franzénin muistoksi
+ Sjöstrandin Kullervo
+ M. A. Castrénin haudalla
+ Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle
+ Porthanin kuvapatsaan kantakiveen
+ Lönnrotin kuvapatsaalle vastedes
+ J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa 12 p. Toukok. v. 1885
+
+ VIII.
+ Susi ja Lammas
+ Kettu ja Korppi
+ Matkaaminen
+ Kompia
+ Loppulaulu ja Laulun loppu
+
+ IX.
+ Satu
+
+
+
+
+AUGUST AHLQVIST (OKSANEN).
+
+7/8 1826 -- 20/11 1889.
+
+
+August Engelbrekt Ahlqvist syntyi Kuopiossa 7 p. elok. 1826 ja suoritti
+samassa kaupungissa koulunkäyntinsäkin, jonka jälkeen hän v. 1844 tuli
+ylioppilaaksi.
+
+Pohjois-Savo, tuo jylhän-ihana seutu, jossa Suomen kieli kaikuu
+puhtaimpana ja luonnonraittiimpana, täynnä kuvia ja käänteitä, oli siis
+August Ahlqvistin synnyinseutu, se painoi leimansa hänen olentoonsa,
+hänen runoilijasieluunsa. Köyhä ja halpa oli hänen kotinsa, mutta
+puutetta, vastuksia ja ponnistuksia pelkäämättä työskenteli nuorukainen
+opin ja sivistyksen valosta osalliseksi päästäkseen.
+
+Se aika, jolloin Ahlqvist lapsesta varttui nuorukaiseksi, se oli
+itsetietoisen Suomen kansankin nuoruuden aika, kansallisen keväimen
+ensi koitteen aika. Ensimäiset herätyshuudot olivat kuuluneet unesta
+valventaaksensa, ensimäiset keväiset säteet alkoivat luminietoksia
+sulatella. Ahlqvistkin tunsi povensa lämpiävän ja paisuvan, hänkin
+tahtoi jotakin tehdä kansansa valistuksen hyväksi. Vielä koulun
+penkeillä istuen hän alotti kirjailijatoimensa kääntäen suomeksi
+Platoun yleisen maantieteen nimellä "Geografia eli maanopas", joka
+ensimäinen suomenkielinen maantiedon oppikirja painettiin Kuopiossa
+v. 1844. Tätä kirjaa täydensi seuraavana vuonna ilmestynyt hänen
+toimittamansa Wingen historian suomennos "Yleinen historia lyhykäisesti
+Suomen kansalle". Mutta eipä hän tyytynyt yksin tähän. Hän tahtoi
+osottaa suomen kielen kykenevän myöskin korkealle kaikumaan jaloimmassa
+kielellisessä muodossa, runoudessa. Snellmanin Saimassa hän v. 1845
+alkoi julkaista käännöksiä Runebergin, Franzénin, Tegnérin ja
+Stagneliuksen runoista ja samaan aikaan hän myös antoi ulos eri kirjana
+käännöksen Runebergin runokihermästä "Idyll och epigram" nimellä
+"Runoelmia" sekä "Pilven veikon" Savo-karjalaisten "Lukemisissa Suomen
+kansan hyödyksi". Niin ikään hän käänsi kaksi Almqvistin novellia:
+"Grimstahamns nybygge", joka nimellä "Putkinotkon uudispaikka"
+ilmestyi samoissa "Lukemisissa", sekä "Kapellet", joka painettiin
+"Annikka"-nimiseen kaunokirjalliseen sarjaan.
+
+Suomen kieltä oli näihin asti perin vähän käytetty yhteiskunnallisissa
+ja valtiollisissa asioissa. Tällä alalla tietä raivaamaan astui v. 1847
+uusi sanomalehti "Suometar", jonka kirjoittajiksi mainittiin
+"oppivaiset A.E. Ahlqvist, D.E.D. Europaeus ja P. Tikkanen ja Kandidati
+A. Warelius".
+
+Sanomalehtien sisällys siihen aikaan oli toisenlaista kuin nykyään, ne
+kun enemmän käsittelivät kirjallisia asioita kuin varsinaisia
+päivänkysymyksiä, mutta Suometar uskalsi tätäkin alaa kosketella. Mitä
+laatua se isänmaallinen ja kansallinen innostus oli, joka eli
+Suomettaren nuorissa toimittajissa ja heidän lähimmässä piirissään,
+osottaa muun muassa eräs asiakirja, jonka löysin Ahlqvistin
+jälkeenjääneestä perusta, ja jonka sen valaisevaisuuden vuoksi pyydän
+saada tähän painattaa. Se on kirjoitettu suomeksi ja ruotsiksi
+rinnakkain Kaarle Collanin kädellä, ja nähtävästi on ollut tarkoitus
+perustettuun liittoon hankkia useampia jäseniä.
+
+    Me olemme surkialla mielellä ja katkeralla tunnolla havaineet,
+    miten hitaasti, kituen ja raskailla askelilla Suomen kieli ja
+    Suomalaisuus edistyvät, niin koko sivistyneessä säädyssä yleisesti,
+    kuin meidän Suomen sivistyvän nuorison joukossa olleti'kin. Me
+    tiedämme, Isänmaan ja Äitinkielen pyhän asian tuskin koskaan tästä
+    jokaista niiden totista ystävää itkettävästä tilasta jaloksi ja
+    varmaksi tiedoksi kiihtyvän, ell'ei se ensimäiseksi syty nuorten
+    ehkä vielä saastuttamattomissa sydämmissä. --
+
+    Lujalla toivolla, ja vahvalla rakkaudella päätämme siis me,
+    Suomen Korkia-Opiston nuorukaiset, vieraan kansallisuuden vallasta
+    pelastaa itsemme ensimäiseksi ja sitten toisillenkin avittavan
+    käden osottaa. Tätä tarkoittaessamme näemme siis ensimäiseksi
+    tarpeeksemme:
+
+    _Suomen kielen Opinnan_ niille, jotka kova onnensa teki
+    oikiassa Äitinkielessänsä vieraiksi, niiltä jotka jo sen ovat
+    tiedoksensa voittaneet.
+
+    Tämä olkoon ensimäinen velvollisuutemme, johon on paikalla
+    tartuttava. Siitä seuraa:
+
+    _Suomen kielen käytäntä ja Ruotsin kartanta_, niin
+    keskenämme kuin kaikkein muidenkin kanssa, joiden vaan luulemme
+    puhettamme ja kirjoitustamme tajuavan. --
+
+    Me Äitinkieltä osaavat tahdomme kaikki lupaukset _heti
+    täyttää_, me toiset vielä äkkinäiset _niin pian_, kuin
+    vaan ensimäisen lupamme olemme saaneet johonkin määrään
+    täyttäneeksi. --
+
+    Me tahdomme valon maassamme voittavan.
+
+    Sentähden on ja pitää olla meidän velvollisuus, kaikilla neuvoilla,
+    ja aina kussa vaan kätemme käypi, valkeuden levittäminen rahvaalle,
+    ja isänmaanlemmen sekä kansallisen sivistyksen nostaminen.
+
+    Tämä on meidän luja liittomme, tämän lupaamme sen meille kalliin
+    tarkoituksen pyhässä nimessä, ja tästä ei ole meitä mikään
+    matkalla kohtava este vierauttava. --
+
+    Helsingissä. 28:na päiv. Maaliskuussa v. 1847.
+
+    Aug. Ahlqvist.    Karl Collan.       Andreas Warelius.
+    Aksel Aspelund.   Fredr. Polén.      D.E.D. Europaeus.
+    P. Tikkanen.      Oscar Toppelius.   Aug. Schauman.
+    C. F. Forsius.    Nestor Tallgren.
+
+On todella liikuttava nähdä sitä reippautta ja tulevaisuuteen
+luottamista, jolla nämät nuorukaiset esiintyvät. He kuvittelivat
+vastuksia paljoa pienemmiksi kuin ne tosiasiassa olivat. He eivät
+osanneet aavistaa, kuinka suuri tavan voima oli puhekielen määrääjänä.
+Ja lisäksi tuli se seikka, että suomea siihen asti perin vähän oli
+viljelty sivistyksen kielenä sekä puheessa että kirjoituksessa.
+Suomalaista kirjakieltä, sanan ankarimmassa merkityksessä, ei vielä
+ollut olemassa. Työskenteleminen kansanomaisemman, eri murteita
+yhdistävän, sivistyksen tarpeihin käyvän kirjakielen muodostamiseksi
+oli silloisen polven tärkeimpiä tehtäviä.
+
+Mutta tämmöinen kirjakielen muodostaminen vaati siltä, joka suomeksi
+tahtoi kirjoittaa, varsinaista kielentutkimusta, ja tälle alalle
+siihen aikaan yleensä kääntyikin positiivinen työ kansallisen asian
+eteen. Ahlqvist alkoi niin ikään suomen kieltä tieteellisesti tutkia,
+ja pian oli runoilijanalku päättänyt antautua kokonaan tieteen
+raskaasen palvelukseen. Runotar, hänen ensi lempensä esine, sai tyytyä
+vain muutamiin harvoihin lomahetkiin.
+
+Meidän maassamme kielen ja kansantiedon tutkimus heti aivan alusta ja
+aikaisemmin kuin muissa maissa kääntyi itse elävään lähteesen. Kun
+meillä ei ollut mitään vanhoihin aikoihin ulottuvaa suomalaista
+kirjallisuutta, niin ei ollut mitään kiusausta kamariopintoihin.
+Ainekset Suomen kansan muinaiseen tietämykseen ja kielihistoriaan
+olivat kansan suusta koottavat. Lönnrotin esimerkkiä seuraten, jonka
+kanssa Ahlqvist jo ainakin v. 1845 oli kirjevaihdossa, hän jo nuorena
+ylioppilaana keräili runoja ja tutki murteita Karjalassa, Pohjanmaalla
+ja Vienan läänissä, tuoden matkaltaan saaliiksi muun muassa joukon
+vanhoja runoja, joita Lönnrot on käyttänyt Kalevalan uuteen laitokseen.
+Mutta vasta päästyään yliopistollisista tutkinnoista vapaaksi hän
+alotti suuren matkansa, joka yhdellä lyhyellä väliajalla kesti vuodesta
+1854 alkuun vuotta 1859. Aluksi hän kävi lähimpien heimolaistemme
+vatjalaisten luona Inkerinmaalla, virolaisten luona Viron- ja
+Liivinmaalla, ja vepsäläisten luona Aunuksen läänissä. Vasta tämän
+valmistuksen jälkeen hän läksi tutkimaan Volgan suomensukuisia kieliä,
+sekä opiskeli samalla myöskin sikäläisiä turkkilaisia kieliä. Matka
+ulotettiin aina Siperian raukoille rajoille saakka vogulin ja ostjakin
+kielen tutkimusta varten.
+
+Mutta ei Ahlqvist unohtanut myöskään, kuinka tärkeä tiedemiehen
+valmistukselle europpalaisen tieteen oppiminen itse sen pesäpaikoissa
+on, ja sen vuoksi hän pari vuotta kotona oltuaan teki opintomatkan
+Tanskaan, Saksaan, Böhmiin ja Unkariin. Tähän matkat jäivätkin, ja
+Ahlqvist oli täysivalmiina jakelemaan oppia yliopiston nuorisolle,
+julkaisemaan tieteelliselle maailmalle matkansa saaliita. Kaksi kertaa
+kuitenkin vielä pitkän väliajan kuluttua, vv. 1877 ja 1880, hänen
+matkaintonsa tempasi hänet mukaansa ja saattoi hänet vielä lähtemään
+Siperiaan uudistamaan ja täydentämään vogulilaisia ja ostjakkilaisia
+tutkimuksiansa.
+
+Erittäin viehättävää olisi seurata tutkijaa näillä matkoilla, jotka
+niihin aikoihin olivat paljoa vaivalloisemmat kuin nykyään, nähdä
+kuinka hänen silmänsä on terävä havaitsemaan kaikkea mikä tiellä eteen
+sattuu, ei yksistään kieltä, ja kuulla hänen kertoilevan havainnoltaan.
+Meillä ei kuitenkaan tässä ole tilaa eikä tilaisuutta sitä tehdä, eikä
+kukaan voisikaan lyhyellä esityksellä korvata tutkijan omaa opastusta.
+Hänen teoksensa "Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858",
+ensimäinen suomenkielinen matkakertomus, on kirja, jota vielä meidän
+päivinämme mielenkiinnolla lukee. Hänen siperialaisia matkojansa voimme
+seurata "Unter den Wogulen und Ostjaken" (1883) nimisestä teoksesta,
+joka sisältää paljon erittäin hupaisia kansatieteellisiä tietoja ja
+kuvia, mutta joka valitettavasti ei ole suomeksi ilmestynyt.
+
+Ahlqvistin tieteelliset teokset, jotka osittain sisältävät tuloksia
+hänen matkoiltaan, osittain ovat yhteydessä hänen yliopistollisen
+opettajatoimensa kanssa, eivät saata tulla tässä tarkemman esittelyn
+alaisiksi. Yleiskatsauksen vuoksi tahdomme kuitenkin tärkeimpiä niistä
+huomauttaa.
+
+Suurelta matkaltaan välillä kotona ollessansa hän jo julkaisi
+Tiedeseuran toimituksissa vatjan kieliopin, kielennäytteitä ja sanaston
+(1856) sekä Suomi-kirjassa esityksen "Viron nykyisemmästä
+kirjallisuudesta". Vasta varsinaisesti kotiin palattuaan hän saattoi
+julkisuuteen vepsäläiset muistiinpanonsa (1861), Lönnrotin julkaisemien
+täydennykseksi. Jo sitä ennen hän oli dosenttiväitöksessään (1859)
+esittänyt alun mordvalaisia tutkimuksiaan. Itse pääteos, moksha-mordvan
+kielioppi, kielennäytteitä ja sanakirja, ilmestyi kahta vuotta
+myöhemmin saksaksi; se julkaistiin Pietarin tiedeakatemian toimesta
+ja se tuotti tekijälleen puolet Demidovin palkintoa. Hänen
+Unkarin-matkansa yhteydessä on tutkimus suomen ja unkarin kielen
+sukulaisuudesta (1863). Samana vuonna Ahlqvist nimitettiin suomen
+kielen ja kirjallisuuden professoriksi, ja samalla keskeytyi matkan
+tulosten toimittaminen ja julkaiseminen vuosikausiksi. Vasta
+v. 1880, hänen kolmannen Siperian-matkansa jälkeen, ilmestyivät
+pohjois-ostjakkilaiset kielennäytteet ja sanasto.
+
+Kun Ahlqvist v. 1888 oli päässyt aikaa surmaavista virkatoimistaan,
+joita hänellä oli ollut professorina, tiedekunnan dekaanuksena ja
+yliopiston rehtorina, niin hänellä oli aikomus ryhtyä suorittamaan
+niitä monia kokoelmia, joita matkoilla oli karttunut. Mutta pitkälle
+hän ei suorittamistyössä ehtinyt, ennenkuin kuolema, arvaamattomaksi
+vahingoksi tieteelle, hänen työnsä ainaiseksi katkaisi. Suorittamatta
+ja julkaisematta jäivät laajat tieteelliset keräelmät. Pieni osa näistä
+on hänen kuolemansa jälkeen painettu, ja toivottavasti voidaan
+vastaisuudessa saattaa hänen tärkeimmät suomalais-ugrilaiset ja
+turkkilais-tatarilaiset aineksensa julkisuuteen. Mutta jokainen
+asianymmärtäjä tietää, ettei toinen milloinkaan voi toisen aineksia
+suorittaa samalla tavoin kuin tutkija itse on tarkoittanut.
+
+Syynä siihen, että nämät runsaat ainekset jäivät suorittamatta, olivat,
+niinkuin viitattu, ne velvollisuudet, jotka seurasivat suomen kielen ja
+kirjallisuuden professorinvirkaa. Puhumatta virkatointen tuottamasta
+häiriöstä tuli Ahlqvistin varsinaiseksi velvollisuudeksi tästä lähtien
+etupäässä käyttää aikansa työhön suomen kielen tutkimista ja sen
+sivistyskieleksi kohottamista varten.
+
+Niistä töistä, jotka ovat välittömässä yhteydessä Ahlqvistin
+yliopistollisen opetustoimen kanssa, ovat ensi sijassa mainittavat
+hänen suomen kielioppia koskevat tutkimuksensa. Näistä ensimäinen oli
+"Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta", jolla hän saavutti
+professorinviran ja joka oli ensimäinen täydellinen esitys vanhan
+suomalaisen runon mitasta ja kaunistuskeinoista sekä käsitteli myös
+uuden elikkä taiderunouden sääntöjä. Luennoillansa hän heti ryhtyi
+esittämään järjestelmällistä suomen kielioppia, josta hän vihdoin antoi
+ulos ensi osan v. 1877 nimellä "Suomen kielen rakennus, vertaavia
+kieliopillisia tutkimuksia". Teoksen nimi osottaa, että tässä teoksessa
+ei enää, niinkuin meillä ennen oli ollut tavallista, esitystä
+supistettu vain yhden kielen piiriin, vaan oli etsitty selvikettä
+vertauksista sukukielten kanssa. Ahlqvist olikin jo heti alusta suomen
+kielen yliopistollisen opetuksen alaa laventanut, ottamalla sen piiriin
+lähimmät sukumurteet, joiden oppimisen hän oli tehnyt mahdolliseksi
+julkaisemalla "Suomalaisen murteiskirjan" (1869). Mainittua "Suomen
+kielen rakennusta" ilmestyi vain ensi osa, joka sisälsi nimisanojen
+synnyn ja taivutuksen sekä runo-opin. Suomen kielen rakennuksen
+jatkoa, äänneoppia, oli vainaja vähää ennen kuolemaansa ryhtynyt
+valmistelemaan, mutta ei ollut saanut aivan valmiiksi enempää kuin
+muutamia sivuja. Muut tämän teoksen osat eivät ole painokunnossa:
+ne ovat osittain luentojen muodossa, osittain vain ainekokoelmina.
+-- Suomen kielen tutkimusta ja käytäntöä koskevia kysymyksiä varten
+perusti Ahlqvist v. 1871 erityisen äänenkannattajan "Kielettären",
+joka seitsemässä ilmestyneessä vihossaan sisälsi tutkimuksia,
+arvosteluja sekä tieteellisistä teoksista että myös suomenkielisestä
+kaunokirjallisuudesta, tietoja, muistutuksia ja ohjeita, ja joka on
+paljon vaikuttanut suomen kielen viljelykseen. Melkein kaikki
+kirjoitukset siinä ovat toimittajan kirjoittamia.
+
+Yksi tutkimusala, joka Ahlqvistia aina suuresti miellytti ja josta
+hän jo heti alussa alkoi yliopistollisia luentoja pitää, oli
+sivistyssanojen tutkimus, ja sen hän teki jo ennen kuin tunsi
+sivistyssana-tutkimuksia indoeuroppalaisella alalla. Tavallaan
+Porthanin alulle panemaa työtä jatkaen alkoi Ahlqvist suomalaisella
+alalla käyttää sivistyssanoja, s.o. niiden esineiden nimiä, joita
+ihminen on keksinyt pyrkiessään luontokappaleen kannalta ylemmäksi,
+suomalaisten muinaisen sivistyshistorian selvittämiseksi. Tutkimustensa
+tulokset hän esitti teoksessaan "Länsisuomalaisten kielten
+sivistyssanoista", joka ilmestyi sekä ruotsiksi (1871) että saksaksi
+(1875) ja on herättänyt ehkä suurempaa huomiota kuin mikään muu hänen
+tieteellisistä teoksistaan.
+
+Vihdoin on vielä aine, jota suomen kielen ja kirjallisuuden professori
+ei voi jättää silmällä pitämättä, ja se on _Kalevala_, ja tämä
+olikin alusta alkaen Ahlqvistilla yhä palaavien luentoaineiden
+joukossa. Käsitystään ja mielipiteitään hän kuitenkin alkoi
+julkaista vasta sen jälkeen kuin Kalevalakysymys, etenkin Julius
+Krohnin tutkimusten kautta, oli tullut tavallaan tieteelliseksi
+päivänkysymykseksi. Ensimäinen tälle alalle kuuluva kirjoitus,
+"Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta", ilmestyi
+kutsumuskirjana 1886 v:n maisterin- ja tohtorinvihkiäisiin ja sen
+tarkoituksena on esitellä niitä Lönnrotin Kalevalassa tavattavia
+"pihtien pitämiä", joista hän jo monesti oli luennoilla huomauttanut,
+mutta joita hän arkatuntoisuudesta ei tahtonut tuoda julkisuuteen
+ennen kuin Lönnrotin poismentyä. Seuraavana vuonna ilmestyi "Kalevalan
+karjalaisuus", jossa tekijän kannalta on vastattu kysymyksiin: "kutka
+ovat Kalevalan laulaneet ja missä on tämä tapahtunut?" Niinkuin
+tunnettu on tämä teos etupäässä tähdätty Julius Krohnin esittämää
+käsityskantaa vastaan.
+
+Me olemme täten lukijan mieleen palauttaneet Ahlqvistin tieteellisen
+toimen tärkeimmät hedelmät. Lukija on huomannut, että tahallamme olemme
+pidättyneet kaikesta erityisten teosten arvostelusta. Erityiskohtainen
+arvostelu ei tässä tilaisuudessa olekkaan paikoillaan; muutamilla
+yleisillä sanoilla huomautettakoon hänen tutkimuksensa ansioita ja
+puutteita.
+
+Suomalais-ugrilaisella alalla on August Ahlqvistin pääansio että hän
+ensimäisten joukossa on hankkinut tutkimukselle aineksia itse elävästä
+lähteestä, suomalais-ugrilaisten kansojen omasta keskuudesta. Ja mitä
+tulee varsinaiseen ahtaampaan suomen kielen tutkimukseen, niin täytyy
+tunnustaa, että se Ahlqvistin sille alalle kääntyessä oli jotenkin
+alkuperäisellä kannalla. Ja ajatelkaamme vain, mihin surkeaan tilaan
+asiat olisivat joutuneet, jos Ahlqvistia ei olisi ollut. Ainoa, joka
+Ahlqvistin kanssa pyrki suomen kielen professorinvirkaan, oli Gottlund.
+Joka vähänkin tuntee Gottlundin tieteen laatua, tietää että Gottlundin
+pääsy tähän virkaan olisi ollut surmanisku kaikelle tieteellisyydelle
+tällä alalla, Se olisi samalla tuottanut häiriötä ja vahinkoa
+kehittymässä olevalle kirjakielelle, jos kielessä korkeinta opetusta
+antamaan olisi tullut mies, joka tahtoi hävittää edellisten aikojen
+työn murteita yhdistävän kirjakielen aikaansaamiseksi, edellyttäen
+nimittäin että Gottlund tässä virassa olisi voinut jotakin
+mielipiteidensä hyväksi vaikuttaa. -- Ahlqvistin suomen kielen
+tutkimuksilla oli aina tavallaan käytännöllinen päämäärä. Hänellä ei
+ollut pääasiana kielihistoriallinen tutkimus, miten kielenmuodot ovat
+syntyneet ja kehkeyneet, vaan hän tahtoi selvittää, mitkä muodot
+verrattuina kielessä vallitseviin "lakeihin" ja sananjohtoon olisivat
+katsottavat oikeiksi ja kirjakielessä käytettäviksi. Ja hänen
+vaikutuksensa suomen kirjakielen muodostukseen, joka on sangen
+suureksi arvattava, se on yleensä katsoen vienyt kehitystä oikeaan
+suuntaan, jos kohta emme tätä nykyä voikkaan hänen teoreettista
+oikeakielisyyskantaansa hyväksyä.
+
+Yhtä rehellisesti kuin tunnustamme Ahlqvistin tieteellisen työn ansiot,
+yhtä vilpittömästi meidän tulee myöntää sen puutteetkin.
+Päävaillinaisuus hänessä oli se, että hän katsoi saattavansa olla
+muutamista seikoista kokonaan lukua pitämättä. Esimerkiksi
+sivistyssana-teoksessaan hän aivan täydellisesti jättää huomioon
+ottamatta tanskalaisen kielentutkijan V. Thomsenin tätä alaa
+koskevat ja suorastaan epookin-tekevät tutkimukset. Ei hän mainitse
+hänen nimeään ja muutamista kohdista tuntuu siltä kuin hän
+tahallaan olisi jättänyt teoksen lukematta. Samantapainen on laita
+Kalevalan-tutkimuksissakin. Hän ei tahtonut panna mitään arvoa
+Kalevalan toisintoihin. Ensimäisessä tälle alalle kuuluvassa
+teoksessaan hän sanoo, että "Kalevalan käsikirjoitusten ulos-antaminen
+edellyttää sen olettamuksen, että Lönnrot niitä käyttäessään ehkä ei
+ole niitä kaikin puolin taitavasti käyttänyt" ja toisessa hän mainitsee
+matkallansa v. 1864 kuulleensa Kalevalan runoja ja saaneensa kirjaan
+pannuksi muutamia "oikeitakin s.o. semmoisia, jotka Lönnrotille
+kelpasivat Kalevalan 2:seen laitokseen pantaviksi." Hän siis
+pitää painettua Kalevalaa tutkimuksen varsinaisena kanonina,
+ensinkään ottamatta huomioon sitä, että n.s. toisinnot ovat
+ainoat, jotka semmoisenaan ovat todellista kansanrunoa. Saman
+ominaisuuden seurauksena oli, että hän oli valmis sanomaan jostakin
+kieliseikasta "niin ei missään sanota", ottamatta lukuun niitä
+oikeitakin ilmoituksia, joita muut tekivät.
+
+Se on sanalla sanoen jonkinmoinen tyyneyden puute arvostelussa, joka
+hänellä oli suurimpana haittanaan. Arvostellessaan suomalaista
+kirjallisuutta hän epäilemättä useissa tapauksissa oli oikeassa, mutta
+hän menetteli tässä toimessa varsin kovakätisesti. Hän sanoo Suomen
+kirjallisuuden "puutarhurina" paljonkin käyttävänsä kirvestä "milloin
+ne pahat kannot ja se kelvoton vesakko, joka sen alalla vielä tavataan,
+eivät tottele hienompaa asetta. Pitääpä sitä toisinaan käyttää
+kirvesvarttakin, kuin ei muuta astalota satu olemaan käsillä, ja
+sillä mutkia pillomus-eläimiä, jotka tunkeutuvat tonkimaan tarhan
+viljamaata". Viimeisinä vuosinaan Ahlqvist kuitenkin oli tullut
+arvosteluissaan paljoa tyynemmäksi ja leppeämmäksi kuin ennen.
+
+Joka tapauksessa August Ahlqvistin elämäntyö on niin runsas panos
+tieteen aarreaittaan, on vaikuttanut niin suurta edistystä suomalaisen
+tieteen alalla, että tämä tiede aina on hänen nimeänsä säilyttävä
+loistavimpien nimiensä joukossa. Hänen oppilaansa aina pitävät
+kiitollisessa mielessä sen opin, jota hän opettajana ja johtajana
+yliopiston opetusistuimella ja perustamassaan Kotikielen seurassa on
+heille antanut. Kolmattakymmentä vuotta takaperin, jolloin hän tuli
+suomen kielen opintojen ohjaajaksi, ei ollut, niinkuin hän itse sanoi,
+"oppikirjoja eikä perinnäistä metodia". Hän nämät puutteet korjasi ja
+opinnot kohotti. Silloin vielä v. 1871 tapahtui, että suomen kieli
+kandidaattitutkinnossa lykättiin syrjään, niin että tutkittavat saivat
+sen vain ylimääräisenä lisäaineena ottaa tutkintoonsa. "Isku näytti
+ankaralta, mutta sanottavasti se ei kuitenkaan ole haitannut
+suomalaisia opinnoita, sillä nuorison rakkaus piti nämät yllä",
+niinkuin Ahlqvist itse lausui siinä juhlassa, jonka hänen oppilaansa
+hänelle pitivät hänen täyttäessään 60 vuotta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Näiden rivien kirjoittaja näki ensimäisen kerran Ahlqvistin Suomalaisen
+Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisessa juhlassa pidetyissä päivällisissä.
+Niissä pidettiin puhe Suomen suurimmille elossa oleville runoilijoille
+Topeliukselle ja Oksaselle. Kun edellinen oli jättänyt puheenvuoron
+jälkimäiselle, niin tämä vastasi, että se on hänelle ylen suuri kunnia,
+että hänen maljansa juodaan yhdessä todellisen runoilijan kanssa. Hän
+ei milloinkaan ole pitänyt itseään runoilijana ("väärin! väärin!"
+huutoja). Hänen runoilunsa on ollut puhdas kielellinen yritys. Hän
+tahtoi koettaa käyttää Suomen kieltä eri runomitoissa, ja silloin
+tapahtui toisinaan, jatkoi puhuja leikillisesti, "että runotar on
+iskenyt niskaan näin" (puhuja jymähytti kädellään niskaansa); "ja siten
+on syntynyt joskus joku hyväkin kappale, niinkuin 'Koskenlaskijan
+morsiamet'". Monessa muussakin tilassa hän on lausunut, ettei hänen
+runoiluansa saanut suureksi arvata, pannen aina pääpainoa tieteelliseen
+työhönsä.
+
+Tunnettu on kuitenkin, että useimmat olivat toivoneet Ahlqvistista
+runoilijaa eikä tiedemiestä. Eräässä kirjeessä, jonka H. Kellgren v.
+1847 kirjoitti Ahlqvistille Pariisista, hän nuhtelee Ahlqvistia siitä,
+että hän oli pitänyt erään varomattoman puheen, jonka vuoksi hän oli
+yliopistosta karkoitettu, sanoo ettei Ahlqvistilla ole oikeutta
+ajattelemattomuudella salvata edestänsä tietä, jolla hän epäilemättä on
+hyötyä tekevä, sekä jatkaa sen jälkeen:
+
+    Sinä olet syntynyt suomalainen, sinulla on syvä ja todellinen
+    synnynnäinen tunne suomen kielen kauneudelle ja sisimmälle
+    luonnolle, ja kyllin runollista aistia sen käsittelemiseksi.
+    Seuraa tätä synnynnäisten taipumustesi viittausta, aseta määräksesi
+    rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta, ei kieliopillisilla
+    kirjoituksilla, vaan elävällä käsittelyllä, aseta määräksesi
+    rikastuttaa sen niukkaa kirjallisuutta, muodostaa sitä aikamme
+    aatteita esiintuomaan, niin sinulla on päämäärä kyllin korkea sen
+    vuoksi uhrataksesi hetken pienet päähänpistot ja lämpöiselle
+    sydämelle tavallisen uhmaamisen ja myrskyämisen halun. Sinä
+    itse tiedät, ettet voi saavuttaa tätä päämäärää ilman todentekoa
+    ja opinnoita, mutta se on kylläksi korkea ansaitsemaan tätä
+    ponnistusta ja uhrautumista. Opi ennen kaikkea äläkä anna hetken
+    menestyksen viekoitella itseäsi hedelmiä tuottavasta vakavasta
+    toiminnasta.
+
+Tunnettu on, että Snellmankin katsoi vahingoksi Ahlqvistin lopullista
+kääntymistä tiedemiehen tielle valittaen että "myös Ahlqvist nyt
+lopullisesti on tullut kieliopintekijäksi". Miten lieneekin, varma on
+ainakin, että Oksanen oli runon sukua, oli todellinen lyyrillinen
+runoilijaluonne. Hänen runoelmansa ovat ensimäiset, joita sekä muodon
+että sisällyksen puolesta voipi katsoa varsinaiseksi taiderunoksi
+suomen kielellä, eikä kukaan myöhemmistä runoilijoista ole voittanut
+Oksasen runojen voimakasta ja koristelematonta kauneutta.
+
+Useat Oksasen runoista ilmestyivät ensinnä sanomalehdissä. Ainoat
+runokokoelmat, mitä hän on julkaissut, ovat "Säkenien" molemmat
+"parvet", jotka myöhemmissä painoksissa ovat yhdistetyt yhteen.
+Ensimäinen parvi "Säkeniä" ilmestyi v. 1860 ja jo v. 1863 siitä tuli
+toinen lisätty painos. V. 1868 julkaisi runoilija "Säkenien" toisen
+parven ja v. 1877 molemmista parvista "vähennetyn ja enännetyn
+laitoksen", josta tarkalla itsearvostelulla oli vähempiarvoiset
+tuotteet pois karsittu. Tämä laitos on Säkenien varsinainen
+"normaalipainos", jonka mukaan Säkenien runoilija on arvosteltava.
+V. 1881 ilmestynyt uusi painos sisälsi vain muutamia lisiä, samoinkuin
+tähän painokseen, joka nyt lukijalle tarjotaan, on lisätty ne muutamat
+runot, jotka runoilija viimeisinä elinvuosinaan 1881:n jälkeen on
+sepittänyt. Runsas ei siis ole Oksasen runollinen tuotteliaisuus,
+mutta runoilija ei ole arvosteltava teostensa runsauden, vaan laadun
+mukaan.
+
+Se maailmankatsomus, joka Oksasen runoissa esiintyy, on jossakin
+määrässä synkkä ja raskas, mutta se on samalla tosirunollinen. Syvä ja
+voimakas on aina hänen runonsa tunnelma, olipa sitten aihe otettu
+isänmaan yleisistä asioista, perhe-elämän ahtaasta piiristä tai
+runoilijan oman sydämen sisäisistä taisteluista.
+
+Ensisijassa hänen laulujensa esineenä olivat isänmaa ja äidinkieli.
+Kukapa ei tuntisi "Savolaisen laulua" ja "Suomen valtaa"!
+Kansanlauluina ne ovat tunkeuneet jokaiseen Suomen mökkiin, edellinen
+Kaarle Collanin sävelillä siivittämänä, jälkimäinen itävaltalaisen
+kansanlaulun sävelen kantamana. "Suomen vallassa" runoilija kohottaa
+äänensä rohkeasti, toivoen suomen kielelle korkeata kaikua, mutta
+toisissa lauluissa on hänen mielensä äidinkielen alhaisen aseman vuoksi
+murheella täytettynä. Katsoessaan Suomen kansan kehityksen hitautta hän
+tunsi toivottomuuden rintaansa turmelevan:
+
+     Tuopa tuopi tuiman tunnon.
+     Tuo ainakin mustan mielen:
+     Milloinhan sulavi Suomi.
+     Milloin Suomessa sydämet,
+     Konsahan kevät tulevi,
+     Konsa hanget lähtenevi
+     Suomen poikien povista,
+     Verestä viluisen kansan!
+
+Sama suruisa tunnelma esiintyy runoissa "Miksikä aina suret?" ja
+"Silloin saisi Tuoni tulla", joissa hän lausuu silloin haluavansa
+Tuonen lepoon, kuin koittaa aamu.
+
+     -- -- -- jona sais tuhatvuotisen huolien itkun
+     Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,
+
+taikka silloin,
+
+     Kuin näkisin näännyksistä
+     Suomenmaani suoriavan.
+     Kuin kuulisin Suomen kielen
+     Suomen kaiken kansan suusta.
+
+Kun nälänkauhut Suomea kohtasivat, niin hän kevättalvella 1868
+tuskaisin sydämin laulaa isänmaalle, äidilleen:
+
+     Ees laulan torjuks' tuonen
+     Omalla kielelläs;
+     Jos auttais: sydänsuonen'
+     Puhkaisin mielellän';
+
+     Johtaisin suuhus johdon
+     Sulinta vertani,
+     Kuin tietäisin tään rohdon
+     Sun saavan terveeksi!
+
+Mutta eipä hän kuitenkaan vain toivottomuuden säveliä virittänyt, hän
+uskalsi myös maansa tulevaisuutta toivoa:
+
+     Niinkuin säen pilvistä pudonnut,
+     Sadettenkin alla sammumatta
+     Kytemistään korvossa kytevi,
+     Salaisesti sammalikon alla
+     Kulkee mättähästä mättähäsen
+     Puiden juuret poltellen ja viimein
+     Ilmivalkeahan leimahtavi.
+     Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,
+     Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,
+     Salon hongat maahan horjahtavat,
+     Kumohonpa kaatuu korpikuuset; --
+     Tällä lailla Suomen Suomalaisuus
+     Sydämestä syttyy sydämehen,
+     Mielestä menevi toiseen mieleen,
+     Kunne yksi toivo, yksi tunne
+     Sydämessä kaiken kansan sykkää.
+
+Siihen kunnioitukseen, jota 1869 v:n maisterit osottivat hänelle
+valitsemalla hänet promotsioni-runoilijaksi, hän vastasi ihanalla
+runoelmalla, ensimäisellä suomalaisella promotsionirunolla, jolla hän
+toi Suomen runottaren "Suomen suureen oppisalihin" vaatien sille siellä
+emännän sijaa. Tässä runossaan hän ennusti:
+
+     -- -- -- nuo Dafnen seppeleetkin
+     --  -- -- -- -- -- -- -- -- --
+     Suloisin Suomen sanoin painetahan
+     Jo Suomen nuorukaisten kulmille.
+
+Tämän ennustuksen hän itse seppelöitsijänä toteutti, hän samainen, joka
+yliopiston rehtorina on ensi kerran suomalaisella sanalla tervehtänyt
+yliopiston nuorisoa.
+
+Lempirunoja ei Oksanen ole suurempaa määrää julkaissut eivätkä nekään,
+mitkä hän on kirjoittanut, ole hänen paraita tuotteitaan. Myöskään
+kertomarunoutta ei hän ole viljellyt; kertomarunouden ja lyriikan
+rajalla on kuitenkin hänen balladinsa "Koskenlaskijan morsiamet", joka
+on Oksasen runottaren ihanimpia luomia.
+
+Niissä runoissa, jotka liikkuvat kodin piirissä tai jotka kuvaavat
+runoilijan oman sydämen mielialoja esiintyy usein surumielisyyttä,
+tyytymättömyyttä siihen, mitä oli aikaan saanut, niinkuin runoissa
+"Eräänä syntymäpäivänä", "Mun kesäni" ja "Kynälampi", monestipa syvää
+katkeruuttakin, niinkuin esim. runoissa: "Eräsnä katkerana hetkenä" tai
+"Lapsuuteni paikoilla". Ken on lukenut semmoiset runot kuin "Pikku
+Annan kuoltua" tai "Epäilijä" taikkapa "Sydämeni asukkaat" tietää,
+kuinka Oksasen koristelematon laulu oli omansa kuvaamaan miehekkään
+sydämen syvää tunnetta ja sen taisteluita. Hänen sydämensä ikäänkuin
+pakeni maailman hyörinästä etsimään rauhaa runon ihanteellisissa
+maailmoissa. Ja tämmöinen runneltu, puutteellisuuttaan tunteva ja
+tunnustava sydän se ohjasi Oksasen työtä, kun hän oli osallisena
+virsikirjan valmistamisessa Suomen kansalle.
+
+Oksanen oli erinomainen taitaja runon muodon puhtaudessa ja
+klassillisessa kauneudessa. Hänen muodollinen etevyytensä tulee
+loistavasti esiin useissa käännöksissä, etenkin Schillerin "Laulussa
+kellosta", joka erittäin etevällä tavalla esittää suomeksi alkuteoksen
+moninaiset vaikeat runomitat. Hänen alkuperäisistä runoistaan tahdon
+muodollisena mestariteoksena erittäin huomauttaa runoa "Kerran
+viinikellarissa", joka muuten synkän humorinsa puolesta edustaa eri
+puolta Oksasen runoudessa. Muuten hänen humorinsa toisinaan,
+niinkuin "Kommissa", esiintyy pistävänä ivana ja satiirina.
+
+Suorasanaista runoutta ei Ahlqvist ole sanottavasti viljellyt,
+vaikkapa kyllä hänen proosansa taiteellinen muoto, osuvat kuvat ja
+naulan kantaa tapaavat kansanomaiset käänteet aina todistavat
+runoilijan käsialaa. Mainitsemista ansaitsee hänen "Satunsa", tuo
+nuoren ylioppilaan liikuttava "kansatieteellinen unelma", jonka
+julkaisemista aikoinaan (Suomettaressa 1847) esim. Kellgren
+kirjeessänsä pitää äärettömänä varomattomuutena ja joka luultavasti
+ainoastaan sen vuoksi, ettei sensori sitä käsittänyt, pääsi
+julkisuuteen. Hänen jälkeenjääneistä papereistaan selviää, että hän
+nuoruudenpäivinään on kirjoittanut novellinkin, ensimäisen ja ainoan
+novellinsa "Kolme joulua", josta Z. Topelius v. 1847 on antanut
+lausunnon sen johdosta, että se oli annettu Savokarjalaiselle
+osakunnalle kilpakirjoituksena. Hän kiittää sitä, esittää sitä
+palkittavaksi, valittaen samalla ettei sitä milloinkaan voi painattaa.
+Arvattavasti syynä oli se, että novelli, niinkuin Topeliuksen lausunto
+osottaa, sisältää "knoppar af inhemsk satir -- mot officerare och
+länsmän" (ivallisia letkauksia upseereja ja nimismiehiä vastaan)!
+
+Oksasen runollisina opettajina ovat ensi sijassa olleet suomalaisen
+kansanrunouden ja Runebergin keskenään läheistä sukua olevat
+runottaret. Näiltä opittua nähtävästi on hänen selvä, puhdasluontoinen
+esitystapansa. Mutta itsenäinen runoilijahenki Oksanen sittenkin oli.
+Ei kuvausvoiman lento, ei näköalojen laajuus, ei kuvien loistavuus, ei
+ajatusten leimahtelevaisuus ole se, mikä on Oksasen runouden voimana,
+vaan sen voima on siinä, että hän on ihmissydämen, henkisesti rikkaan
+ihmissydämen runoilija. Todellisena, puhtaasti lyyrillisenä runoilijana
+hän on runoudessaan antanut lukijalle oman itsensä, oman ristiriitaisen
+sydämensä toiveet ja toivottomuuden, sen tunteet ja taistelut. Oksasen
+"Säkenet" eivät ole vain syttyneet ja sammuneet, vaan ne ovat myöskin
+sydämiä sytytelleet, saaneet
+
+     -- -- -- laulun innon
+     Uutta, tulta leimuamaan
+     Sydämissä Suomalaisten
+     Yli kaiken Suomenmaan.
+
+Hänen ikuinen ansionsa suomalaisena runoilijana on, että hän ensi
+iskulla kohotti suomalaisen laulun tositaiteelliselle asteelle,
+voimme sanoa: vanhemman ruotsalaisen laulun tasalle.
+
+Oksasen runous sallii meidän luoda katsauksen ihmissieluun, jonka
+olennossa esiintyy äärettömän paljo viehättävää. Hän on itse laulanut:
+
+         Yks' perkele.
+         Yks' enkeli
+     Asuvat sydämessäni:
+         Ne taistelee
+         Ja kamppailee,
+     Yks' toistaan voittaa koittelee.
+
+Ja tämä epäilemättä sisältää täyttä totta. Ahlqvist oli vastakohtien
+mies. Hänessä oli ikäänkuin kaksi olentoa, toinen karkea, kärtyisä,
+jokapäiväinen, toinen hienotunteinen ja hellä. Pinta, ulko-olento oli
+kova ja karkea, luotaan työntävä, mutta ken kerrankin sai luoda
+silmäyksen siihen lämpimään, suomalaiseen, vilpittömään sydämeen, joka
+piili kuoren alla, ei voinut olla tätä miestä kohtaan tuntematta
+kunnioituksen, jopa rakkauden tunteita. Hänellä oli voimakkaita
+intohimoja, joita hän ei aina kyennyt hillitsemään. Jokainen saattoi jo
+ensi kerran häntä nähdessään havaita, ettei hän ollut mikään
+jokapäiväinen henkilö. Harvoille oli suotu päästä häntä lähelle, mutta
+vieraampikin saattoi huomata hänen lujaa oikeudentuntoaan, hänen
+tarmokasta ja itsenäistä luonnettansa, jokaisen täytyi sanalla sanoen
+tunnustaa, että hän oli "kokonansa mies, mies kerrallansa".
+
+Tunnettu on, että Ahlqvist ensi ylioppilasvuosistaan alkaen oli
+suomalaisuuden innokkaimpia taistelijoita, niin myöskin että hän
+joksikin aikaa, kokonaan erkani muista, jotka suomalaisuuden hyväksi
+työskentelivät. Epäilemättä tähän eroon oli monta syytä, joita emme
+nykyään edes voi täydelleen arvostella. August Ahlqvist ei ollut
+varsinaisesti valtiollinen henkilö, ja hänen luonteensa oli siksi
+itsenäinen ja kulmikas, ettei hän suinkaan sopinut puoluemieheksi,
+puoluekuria noudattamaan, muiden mukaan taipumaan, vaan hän mielemmin
+jätti muut ja kulki omaa tietänsä. Hän itse sanoo:
+
+    "Hänen suurin vikansa on se, ett'ei hän ole antautunut tuon
+    mainitun lipun [s.o. puoluelipun] alaiseksi. Vaan tätä hän ei
+    ole parhaallakaan tahdollansa voinut. Hänen luonteessansa on ne,
+    luultavasti moitteen-alaiset, omaisuudet, että hän pitää vähäisen
+    kirjallisen toimintonsa täytenä todentekona eikä voi sitä antaa
+    kenenkään aikeiden välikappaleeksi, ja että hän lausuu ajatuksensa
+    suoraan ulos. Ilman sitä on hän aina pitänyt Suomen kielen asiata
+    niin korkeana, että kaikki muu keinoileminen sen eteen kuin
+    uskollinen ja hiljainen työnteko, joka paraiten sujuu, kuin sitä
+    tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan, tuntuu hänestä sekä
+    lapsekkaalta että irstaiselta. Huono lippukuntalainen, mokoma
+    mies!"
+
+Sitä paitsi hän epäilemättä toivoi, että suomalaisuuden asian ajaminen
+olisi voinut käydä ilman niin katkerata taistelua, kuin mikä oli
+alkanut. Hänestä jotkut suomalaiset taisteluinnossaan eivät kylliksi
+tunnustaneet sitä etua, joka suomalaisilla oli ollut heidän
+yhteydestään ruotsalaisten kanssa. "Kyykäärmeet" kuiskivat
+eripuraisuuden sanoja Suomen kansalle, sen sijaan että ystävyyden
+pitäisi vallita suomalaisen ja ruotsalaisen välillä (runo
+"Valtiollista"). Runossaan "Päivä koittaa" hän huomauttaa:
+
+     "Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa
+     Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa.
+     Päivän voittaa.
+
+     Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,
+     Siksi älkää sammuttako kynttilöitä."
+
+Tämä käsitys, että ruotsalainen sivistys, jota hän näillä
+"kynttilöillä" tarkoittaa, oli meille äärettömän tärkeä, tämä käsitys
+oli häneen juurtunut etenkin hänen laajoilla matkoillaan, joilla hän
+oli nähnyt heimokansojemme kansallista kurjuutta -- sen hän on monesti
+lausunut ilmi, muun muassa promotsionirunossaan (vrt. myös runoa
+"Meidän vieraissa-käynnit"). Ja tämän sivistyksen hän katsoi
+velvoittavan suomalaisia kiitollisuudenvelkaan ruotsalaisia kohtaan,
+jota hän erittäin terotti mieleen Savonlinnan riemujuhlassa 1875
+pitämässään puheessa. "Kiitollisuudenvelka" oli siihen aikaan
+valtiollinen mahtisana, jota käytettiin aivan toisessa mielessä, kuin
+mitä Ahlqvist tarkoitti, ja sen käyttäminen saattoi helposti sekä
+suomen- että ruotsinmieliset väärin ymmärtämään hänen kantaansa.
+Ahlqvist on kuitenkin samalla nimenomaan lausunut, että tämä
+"kiitollisuuden-velka on suoritettava vain siten, että ruotsalaisille
+osotetaan rahtunen ystävyyttä ja kunnioitusta", lisäten että "nämät
+tunteet eivät estä meitä tekemästä työtä oman kielen ja kansamme
+kehkeyttämiseksi" (Uusi Suometar 1876, N:o 23). Tulee myöskin muistaa,
+että Ahlqvist oli kielimies ja että hänen nurjamielisyyteensä
+epäilemättä on vaikuttanut sekin, että suomalaisuuden johtajien
+käyttämä suomenkieli ei häntä tyydyttänyt, ja sen tähden hän katsoi
+heidän toimintansa kielen kehkeymiselle vaaralliseksi ja tahtoi
+"pelastaa kielen ja kirjallisuuden kelvottomien viljelijäin käsiin
+joutumasta". Tuskin on epäiltävää, että hänen erkanemiseensa myöskin
+vaikutti jonkinlainen syrjäyttämisen tunne, joka saattoi hänen valtavat
+intohimonsa kuohuksiin.
+
+Oli miten olikin, meillä ei ole mitään syytä epäillä Ahlqvistin
+vilpitöntä, horjumatonta rakkautta isänmaata ja äidinkieltä kohtaan.
+Hänen toivojensa määränä pysyi aina viimeiseen hengenvetoon saakka se
+aika, jolloin
+
+     Yksi mieli ... yhdistävi
+     Henget keskenään nyt kiistäväiset
+     Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
+     Sopusointuisaksi Suomenmaaksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä syksyisenä päivänä istui runoilija työpöytänsä ääressä
+tehdäkseen viimeisiä korjauksia runoelmaan, jonka hän tahtoi lähettää
+sävelillä siivitettäväksi. Se runoelma oli "Punkaharjun laulutytön
+laulu", yksi niitä uusia runoja, joita tämä Säkenien painos sisältää,
+runo, joka osottaa että runotar pysyi Oksasen ystävänä aina viime
+hetkeen saakka.
+
+Juuri kuin runoilijan henki väikkyi ihanteiden maailmassa, juuri kuin
+Suomen ihanan luonnon sävelet kaikuivat hänen sielussaan, juuri silloin
+painoi Tuonen impi kylmän suutelonsa hänen otsallensa. Hän tunsi
+kuolonväristykset ruumiissaan, ja viiden päivän kuluttua, 20 p.
+marrask. 1889, oli henki jättänyt maallisen majansa ja kiitänyt
+ikuisiin avaruuksiin.
+
+August Ahlqvist, A. Oksanen muutti pois keskuudestamme, -- mutta hän ei
+kuitenkaan ole kuollut, sillä hänen työnsä elää, hänen muistonsa elää.
+Ja hänen muistonsa on semmoinen muisto, joka meitä kaikkia velvoittaa.
+Me kaikki Suomi-äidin pojat ja tyttäret yhdymme hänen Castrénista
+lausumiinsa sanoihin, jotka on häneen itseensä sovitettu:
+
+      Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:
+    Miehuudella lempiä synnyinmaata,
+    Helleydelläpä hoitaa äidinkieltä,
+      Kuin teki Ahlqvist.
+
+E. N. Setälä.
+
+
+
+
+        SÄKENET.
+
+
+        _Syksyn kolkko, synkkä ilta
+        Kattaa kaupungin ja maan,
+        Raskahasti rannan aalto
+        Vastaa kuusten huminaan.
+
+        Kuusten alla seisoo suojus,
+        Sepä kattotorvestaan
+        Sukkelasti suitsuttavi
+        Säkeniä ilmahan.
+
+        Säkenet ne säihkyellen
+        Tuulen kanssa tanssivat,
+        Heloittavat hetken aian,
+        Tuikahtavat, -- sammuvat.
+
+        Lämmintä ei niistä lähde,
+        Valkene ei valju yö,
+        Mut ne kertoo, kuinka siellä
+        Ahkera on alla työ.
+
+        Kaikuvalla kalkkehella
+        Seppä rautaa kuonnuttaa,
+        Painavilla palkehilla
+        Taaskin tulta tupruuttaa.
+
+        Säkeniä uusi sarja
+        Lentää yöhön sankeaan,
+        Kylän lapset seisottavat
+        Noita tuossa katsomaan.
+
+        Säkenell' ei pitkä kaari
+        Ole ilmamatkoaan,
+        Tulen vaan saa syttymähän
+        Käyden tulta-ottavaan.
+
+        Näinpä, lauluni, sä lennä
+        Säkenenä säihkyten,
+        Nuorten mieltä miellytellen,
+        Sytytellen, sammuen.
+
+        Ehkä saisit laulun innon
+        Uutta tulta leimuumaan
+        Sydämissä Suomalaisten
+        Yli kaiken Suomenmaan._
+
+
+
+
+I.
+
+
+
+        Savolaisen laulu.
+
+
+        Mun muistuu mieleheni nyt
+        Suloinen Savonmaa,
+        Sen kansa kaikki kärsinyt
+        Ja onnehensa tyytynyt,
+        Tää armas, kallis maa!
+
+        Kuin korkeat sen kukkulat,
+        Kuin vaarat loistoiset!
+        Ja laaksot kuinka rauhaisat,
+        Ja lehdot kuinka vilppahat,
+        Kuin tummat siimehet!
+
+        Sen salot kuin siniset on,
+        Puut kuinka tuuheat,
+        Ja kuin humina hongikon
+        Syv' on ja jylhä, ponneton,
+        Ja tuulet lauhkeat!
+
+        Ja kussa tähdet tuikkavat
+        Kovalla talvella,
+        Ja kussa Pohjan valkeat
+        Suloisemmasti suihkavat
+        Kuin Savon taivaalla?
+
+        Tok' yhtä vielä muistelen,
+        Sen suihke armaampi,
+        Se silmä on Savottaren,
+        Johonka taivas loistehen
+        Ja sinens' yhdisti.
+
+        Me emme liioin kerskuko,
+        Sanomme kumminkin:
+        Muu Suomi, ellys ilkkuko,
+        Jos meill' on hoikka kukkaro,
+        Jos köyhiks' keksittiin.
+
+        Useinpa pelto kultainen
+        Se sulla kellerti,
+        Kuin meidän vaivan, viljehen
+        Kumohon löi vihoillinen
+        Ja poltti tuhkaksi.
+
+        Ja monta kertaa sattui niin,
+        Kuin meitä vainot löit,
+        Kuin vaimot, lapset kaadettiin
+        Ja miehet sortui sotihin,
+        Sä rauhan leipää söit.
+
+        Jos kielin voisi kertoa
+        Näkönsä vanhat puut,
+        Ja meidän vaarat virkkoa,
+        Ja meidän laaksot lausua,
+        Sanella salmensuut;
+
+        Niin niistäpä useampi
+        Hyv' ois todistamaan:
+        "Täss' Savon joukko tappeli,
+        Ja joka kynsi kylmeni
+        Edestä Suomenmaan!"
+
+        Siis maat' en muuta tietää voi
+        Savoa kalliimpaa,
+        Ja mulle ei mikään niin soi
+        Kaikesta, minkä Luoja loi,
+        Kuin: "armas Savonmaa!"
+
+
+
+        Suomen valta.
+
+
+        Nonse, riennä, Suomen kieli,
+        Korkealle kaikumaan!
+        Suomen kieli, Suomen mieli,
+        Niiss' on suoja Suomenmaan:
+        Yksi mieli, yksi kieli
+        Väinön kansan soinnuttaa.
+        Nouse, riennä, Suomen kieli,
+        Korkealle kaikumaan!
+
+        Suomalaisen kuokka, aura
+        Kyntäneet on Suomenmaan;
+        Kasvoi vehnä taikka kaura,
+        Maa on meidän perkamaa.
+        Kelläs täss' ois äänen vuoro
+        Meidän maata johdattaa?
+        Nouse siis sä, Suomen kieli,
+        Korkealle kaikumaan!
+
+        Suomalainen yksin kesti
+        Ruton, näljän aikana,
+        Yksin miekallansa esti
+        Vihoillisen maastansa;
+        Suomalain' siis yksin käyköön
+        Käsin ohjiin onnensa.
+        Nouse, nouse, Suomen kieli,
+        Korkealle kaikumaan!
+
+        Äänisjärvi, Pohjanlahti,
+        Auranrannat, Vienansuu,
+        Siin' on, Suomalainen, mahti,
+        Jok' ei oo kenenkään muun,
+        Sillä maalla sie oot vahti;
+        Älä ääntäs halveksu!
+        Nouse, riennä, Suomen kieli,
+        Korkealle kaikumaan!
+
+
+
+        Sotamarssi.
+
+        (Porrassalmen tappelun muistoksi.)
+
+
+        Syttynyt on sota julma,
+        Vihan liekki leimuaa;
+        Punainen on Pohjan kulma,
+        Verta, tulta ennustaa.
+          Rientäkäämme, Savolaiset,
+          Sekä poijat Pohjolaiset,
+          Myös sä, kansa Karjalan,
+          Vihollista vastahan!
+          Meidän hurraa kankaat kaikuu,
+          Niinkuin tuhat ääntä ois,
+          Vaarat virkkaa, rannat raikuu:
+          Väkivalta täältä pois!
+
+        Laukku selkään, miekka vyölle,
+        Tulikeihäs olalle!
+        Vihurina veren työlle
+        Rientäkäämme rajalle!
+          Rientäkäämme j.n.e.
+
+        Meidän tääll' on niityt, pellot,
+        Meidän lehdot, laaksot, puut;
+        Meidän karjain kuuluu kellot:
+        Meidän maata ei saa muut.
+          Rientäkäämme j.n.e.
+
+        Kas, kuin sotalippu liehuu,
+        Entäin kohti etelää!
+        Kohta kyllä rauta riehuu,
+        Verivirrat höyryää.
+          Rientäkäämme j.n.e.
+
+        Marssi päälle, Pohjan poika,
+        Vihollista varsin luo!
+        Hakkaa päälle, Pohjan poika!
+        Luoja sulle voiton suo.
+          Rientäkäämme Savolaiset,
+          Sekä poijat Pohjolaiset,
+          Myös sä, kansa Karjalan,
+          Vihollista vastahan!
+          Meidän hurraa kankaat kaikuu,
+          Niinkuin tuhat ääntä ois,
+          Vaarat virkkaa, rannat raikuu:
+          Väkivalta täältä pois!
+
+
+
+        Unelmia.
+
+
+        Kuin monta unta kullaista
+        On, kurja Suomi, sulle nähty,
+        Ja toivotusta harrasta
+        Kuin monta, mont' on sulle tehty!
+
+        Pois aavaan maahan Aasian
+        Sä täältä toivottiin takaisin,
+        Sun ratsus polki hiekkahan,
+        Ja tuuli jälkesi lakasi.
+
+        Siell' istuit luona karjaisi
+        Ja mietit huopasuojan alla,
+        Ja lapsesi ne viihdytti
+        Sua soittain, laulain, tanssimalla.
+
+        Ja toisen kerran lohkaistiin
+        Sä entisiltä juuriltasi,
+        Ja merten keskeen heitettiin
+        Näin nauttimahan onneasi.
+
+        Min suloisena saarena
+        Kohosit siellä lainehesta,
+        Ja palmut peitti varjollaan
+        Sua kuuman päivän polttehesta.
+
+        Omana siellä kansanas
+        Olostit tyytyväisin mielin,
+        Ei estetty siell' onneas
+        Ei miekoin, eikä vierain kielin.
+
+        Ja laajat lahtes ahtausi
+        Kaupungin, kansoin, laivoin ylpein,
+        Ja niin sun siell' ol' ollasi
+        Kuin neidon tyyntä merta kylpein.
+
+        Taas toisen kerran toivottiin
+        Sä kaukaisehen lännen maahan,
+        Ja palstat laajat lohkottiin
+        Kylvääsi korpeen viljavahan.
+
+        Sä maata läksit perkkaamaan
+        Vapautuneella voimallasi;
+        Maa siellä antoi antiaan
+        Sataisen viljan vaivastasi.
+
+        Näin hyödyit, kasvoit laajensit
+        Sä valtaas, maitas, mantereitas,
+        Ja suuret laulun sankarit
+        Sun helkyttävät kanteleitas.
+
+        Sun kuulus kulki maailmaan,
+        Ja onnen oksia sä taitoit;
+        Maan toista puolta ohjaamaan
+        Myös miehen suomalaisen laitoit.
+
+             *     *     *
+
+        Näin, Suomeni, on moni mies
+        Jo uniansa sulle nähnyt,
+        Ja toivotusta, ken ne ties,
+        Kuin monta onnellesi tehnyt.
+
+        Et koskaan näiden nähdä saa
+        Hourauksien totehen käyvän,
+        Tää köyhä maasi antamaan
+        On suotu sulle onnes päivän.
+
+        Tääll' olet vahvaks' varttuva,
+        Tääll' elos kauniiks' muutettava,
+        Tääll' on sun kieles karttuva,
+        Vapautes, valos voitettava.
+
+
+
+        Miksikä aina suret?
+
+
+        Immyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat,
+        Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina
+        Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?
+        Miksikä mustin huntuisin sinä poskesi peität.
+        Silmäsi myös sulon et loistaa ilmahan suo?
+        Miksikä kuitenkin pimeälläkin yöllä mä aina
+        Kaipaus virsiä sun kuulen soittavasi?
+        -- Surkea kohtalonen omp' armahaselleni luotu,
+        Riemu sen riutunut on, toivo on vaipunut myös.
+        Voipas, kuink' usehin kovan ankarat kuormat, Luoja,
+        Lapsilleis latelet, vienot he pois menehtyy!
+        Vienot he pois menehtyy, vaan vaipuinkin kätösensä
+        Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. --
+        Jos rakkauteni kyllä vaan ois, niin kohtapa kaihot,
+        Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis:
+        Jos vaan toivot nuo toteneisivat lämpimät, armaat,
+        Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen;
+        Ei suinkaan idän ankarat tuulet pääsisi sulta
+        Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään,
+        Ei suinkaan suruvirtesi silloin särkisi syöntäin,
+        Lounas lauhkeasuu laulasi lempeä vaan. --
+        -- Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee,
+        Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin
+        Koitar oi, joka oot tulevaisien aikojen neito,
+        Virkko'os vienollen, lausuos, lempeä, nyt:
+        Onkopa sun sen armahan aamun poskia käsky
+        Kullin kultailla, käsky rusoin punata,
+        Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun
+        Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,
+        Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta
+        Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan?
+        Jos päivyt tämä valkenev' ois, niin kylläpä silloin
+        Maaliman hämmästäis Suomeni suur' sulosuus,
+        Hämmästäis ihanuus, ja se kullaistan' kumarrellen
+        Painusi polvilleen, sammusi sen sätehiin.
+        Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattasi silloin
+        Riemuksi muuttauta mieleni murheet kai,
+        Pannen pois surusoittoni voisin ma huoleta huutaa:
+        "Laske, Luojani, nyt lapsesi pois lepohon!"
+
+
+
+        Suomalainen sonetti.
+
+
+        E\ tainnut vanha Väinämöinen luulla,
+        Ett' oisi kenkään laulajoista meillä
+        Soveltuva sonettien siteillä
+        Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.
+
+        Ei istukaan käkömme mandelpuulla,
+        Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; --
+        Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä
+        Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.
+
+        Suloneinen kuulla kuitenkin tuo oisi,
+        Ja siitä Suomalainen toivojensa
+        Tulelle uutta kiihoitusta toisi,
+
+        Jos kautta näiden lanlukahlettensa
+        Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi
+        Siteistä muista päästä irrallensa.
+
+
+
+        Silloin saisi Tuoni tulla.
+
+
+        Milloin saisi Tuoni tulla,
+        Mua kuolema kohata?
+
+        Silloin saisi Tuoni tulla,
+        Sulo kuolema kohata,
+        Kuin tuo tyttö suuta soisi.
+
+        Ja silloin saisi Tuoni tulla,
+        Kova kuolema kohata,
+        Kuin loppuisi laulaminen,
+        Väsähtäisi virren virta.
+
+        Ja silloin saisi Tuoni tulla,
+        Armas kuolema kohata,
+        Kuin näkisin näännyksistä
+        Suomenmaani suoriavan,
+        Kuin kuulisin Suomen kielen
+        Suomen kaiken kansan suusta.
+
+
+
+        Tuopa tuopi tuiman tunnon.
+
+
+        Nurmell' on jo nukka päällä,
+        Päällä kaunis peittehensä,
+        Peittehellä päivän immet,
+        Aurinkoisen armahaiset,
+        Kukat kaikilla keoilla,
+        Lehti täysi jo lehoissa.
+
+        Jopa lammin lämmin laine
+        Likistävi rantaansa,
+        Iltavirttä veisoavi,
+        Kullallensa kuiskuttavi,
+        Kunne kulta nukkunevi,
+        Kaunis maa makaelevi,
+        Kunne itsekin ihana
+        Armas aaltonen nukahti,
+        Kullan vierehen väsähti.
+
+        Jopa linnut laulelevat,
+        Käköset kukahtelevat;
+        Mitä linnun laulaminen,
+        Mikä käellä kukunta?
+        -- Toivon tult' on rinta täysi,
+        Lemmen liekkiä povensa,
+        Toivo kultansa tuloa,
+        Armahan alenemista,
+        Mieli muiskujen mehua,
+        Suloisuutta suuta-saannin.
+
+        Kaikki on riemu, kaikki rakkaus,
+        Kaikki kultien kujerrus,
+        Kaikki autuas ilonen,
+        Taivahan tulen palanta;
+        Missä toivo, siinä täyttö,
+        Missä laulu, siinä vastaus.
+
+        Tuota kuuntelin ja katsoin,
+        Katsoin kurja kaiken yötä,
+        Iloni alas aleni,
+        Aleni kuin allin mieli
+        Uiessa vilua vettä,
+        Toivoni tuli tukehtui,
+        Sammuivat suloiset suonnat,
+        Mieleni matala mustui,
+        Syämeni surkastihen,
+        Silmästä vetonen vieri,
+        Kyynel kulki kasvoilleni.
+
+        Mikä toi sen tuiman tunnon,
+        Mikä mustan mielialani?
+
+        Tuopa tuopi tuiman tunnon,
+        Tuo ainakin mustan mielen:
+        Milloinhan sulavi Suomi,
+        Milloin Suomessa syämet,
+        Konsahan kevät tulevi,
+        Konsa hanget lähtenevi
+        Suomen poikien povista,
+        Verestä viluisen kansan!
+
+
+
+        Uunna vuonna 1853.
+
+
+        Voi, kuinka usmat raskaat, summat
+        Nyt kaiken ilman täyttävät!
+        Voi, kuink' on taivaan tähdet tummat,
+        Ja pilvet päivän peittävät!
+
+        Näin Maa salaisten huoliensa
+        Sumuja huokuu yksinään,
+        Ja paljoutta vaivojensa
+        Välistä ratkee itkemään.
+
+        Juur' tällä lailla ihmisyyden
+        Nyt surun sumut peittelee.
+        Ken näiden arvannee syvyyden,
+        Luvun ja määrän laskenee!
+
+        Pimeyden valt' on joukkoinensa
+        Lihan ja muodon ottanut,
+        Pahuuden herra istuimensa
+        Isosti ilmi nostanut.
+
+        Sen istuimensa alaiseksi
+        Hän ihmisyyden kahlitsee,
+        Ja jalkojensa astuimeksi
+        Valosi, Herra, vangitsee.
+
+        Kuitenkin tiedän tarkoillehen
+        Ja toivon turvallisesti:
+        Et unhota unohduksehen
+        Ikuiseen ihmisyyttäsi.
+
+        Sä muistat kaikki kyyneleemme,
+        Kuin koston päivä valkenee,
+        Ja juotat ne vihoilliseemme,
+        Ken niille nyt myhähtelee.
+
+        Ja muistat, kuinka monta kertaa
+        Hän meihin miekan syösnyt on,
+        Ja vaikk' ei aina näykään verta,
+        Sydän se tyhjäks' juosnut on.
+
+        Kuin liian suuren huolten painon
+        Sä päällemme näät karttuvan,
+        Ja kuin vihoillistemme vainon
+        Näät meitä liioin sortavan;
+
+        Juur' silloin, silloin, Herra, Sulta
+        Jo loppuu pitkämielisyys;
+        Kovasti silloin isket tulta,
+        Ei kestä konnain ilkeys.
+
+        Kumohon silloin kaikki kaatuu
+        Valois pyhän vihoilliset,
+        Ja niiden neuvot maaksi maatuu,
+        Jos olkoot kuinka loistoiset.
+
+        Tät' aikaa meidän ootellessa
+        Sä meihin nöyrä mieli luo!
+        Ja maalla myrskyin raivotessa
+        Sä rauha Suomellesi suo!
+
+
+
+        Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaansuomennettuna ulos.
+
+
+        Yks' rengas kahleistasi
+        Nyt katkes', Suomi, taas:
+        Selvillä sanoillasi
+        Nyt lak' on lukeas,
+        Jok' oikean ja väärän
+        Eroittaa toisistaan,
+        Ja lausuu, minkä määrän
+        Vapauttas sallitaan.
+
+        Despootti saattaa sortaa
+        Lain vangiks' allensa,
+        Lain muurit rikki murtaa,
+        Oikeuden tallata;
+        Hän Themin alttarilta
+        Voi tulen temmata,
+        Sen viedä ihmisiltä,
+        Yöks' päivän tummentaa.
+
+        Vaan vaikka hän sen heittäis
+        Aluenjärvehen,
+        Ja vuorillakin peittäis
+        Maan paksuun mantereen;
+        Niin kipinäinen sielläi
+        Kytisi oikeutta,
+        Maailmaa ei hän vieläi
+        Vois ijäks' orjentaa.
+
+        Ois Deak-Väinämöinen
+        Tok' vielä silloinki,
+        Jost' aika tumma, öinen
+        Tukalaks' tuntuisi:
+        Se pyytäisi sen sieltä
+        Ja syttäis jällehen,
+        Ja kansalaisten tieltä
+        Pois loistais vääryyden.
+
+        Sä, Suomalainen, kulje
+        Lain tietä aina vaan;
+        Sä älä toista polje,
+        Äl' itsees poljeta!
+        Kuin kansa eksymättä
+        Oikeutta noudattaa,
+        Ehdotta, estymättä
+        Perivi oikeus maan.
+
+
+
+        Äitillä on nälkä.
+
+        (Kevättalvella v. 1868.)
+
+
+        Ah äiti armahani,
+        Sä, surkee Suomenmaa,
+        Kuin katson vaivojasi,
+        Sydäntän' kouristaa!
+
+        Kyll' usein uhkui ennen
+        Ravinto rinnoistas,
+        Runsaudell' äitinlemmen
+        Sä ruokit lapsias.
+
+        Nyt ompi kasvos kalvas,
+        Ja rintas tyhjät on;
+        Nyt silmäs, ennen valpas,
+        On tumma, tuikkeeton.
+
+        Sun sydäntäsi tuimaa,
+        Ja nälkä sull' on nyt;
+        Ja päätäsikin huimaa
+        Jo tuska yltynyt.
+
+        Oi äiti, tänne pääsi
+        Mun paina parmaillen',
+        Niin sua viihdyttääni
+        Ees laulan itkien!
+
+        Ees laulan, torjuks' Tuonen
+        Omalla kielelläs;
+        Jos auttais: sydänsuonen'
+        Puhkaisin mielellän';
+
+        Johtaisin suuhus johdon
+        Sulinta vertani,
+        Kuin tietäisin tään rohdon
+        Sun saavan terveeksi!
+
+
+
+        Eräs nälkätalven kuvia.
+
+        (1867 vuoden lopulla.)
+
+
+        Oli kolkko: mä kangasta kuljin
+        Lumi singoten silmihin lyö;
+        Jop' on päiväki maillensa mennyt,
+        Pian jontuvi jouluinen yö. --
+        Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
+        Maantietä mun eelläni päin?
+        Koto kaukana lienevi sillä,
+        Joka matkall' on tuiskussa näin!
+
+        Hepo joutuen juoksi sen kiinni.
+        Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös!
+        "Kuhun kuljet sä, onneton äiti,
+        Miss' arvelet vietellä yös?
+        Peninkulmalt' on kummankin puolen
+        Talotointa, ja ummessa tie;
+        Pyry, yö, vilu surmasi suuhun
+        Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"
+
+        "Hyvin joudanki kuolla ma kurja.
+        Koto kuoltuan' mullakin ois!
+        Liki hiipasikin Manan siipi,
+        Tämän lapsen kun sammutti pois;
+        Kipuhuns' olis syönyt se rintaa --
+        Mitä vielä, kun läks' veri vaan!
+        Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,
+        Nukun luo, menen myös Manalaan!"
+
+
+
+        Valtiollista.
+
+        (v. 1865.)
+
+
+        "Äl' usko Ruotsalaista,
+        Sä, suora Suomen mies;
+        Hän viekastaa ja pettää,
+        Vaikk' ystävyksiä on;
+        Hän kielen sulta sorti,
+        Ol' sortaa mielenkin;
+        Äl' usko Ruotsalaista,
+        Sä, suora Suomen mies!"
+
+        Kyykäärmehet näin kuiskaa
+        Nyt Suomen korvahan;
+        Min sadat vuodet liitti,
+        Sen syövät irralleen. --
+        Pois, väärät viettelijät!
+        Ei käy se koskaan niin!
+        Niin Suomen mies ei luovu
+        Vanhasta veljestään.
+
+        Ne on kuin kuus' ja koivu,
+        Jotk' yhteen kasvoivat:
+        Yks' tähti yltä tuikkaa,
+        Yks' juurten all' on maa;
+        Jos koivun lehvät liehaa,
+        Vaan kuusen humajaa,
+        Niin äänensä omansa
+        Se kuuluu kummaltai.
+
+        Yks' _Kaarle_ meitä johti,
+        Yks' _Kusta_ kumpaakin,
+        Yhteinen _Lützin_ kenttä
+        Ja _Narvan_ tanner on;
+        Ain yhdet virrat verta
+        Ne huuhtoi kummankin,
+        Ja vierekkäinpä viertiin
+        _Pultavan_ hautaankin!
+
+        Niin miksi meidän kiistää
+        Vieraita syitä vaan!
+        Ei kiistä kaksi virtaa
+        _Ves'jaosta_ alkaneet,
+        Kut kumpikin on lapset
+        Tään yhden lähtenen,
+        Vaikk' onkin äyräät toisin,
+        Tie toinen kummallai.
+
+        Jos Suomen kieli sortuis
+        Ja kansa hukkuis pois,
+        Ei Ruotsi rangaistusta
+        Ja syytä siitä sais;
+        Syy ois se Suomalaisten,
+        Jotk' itse torkkuvat,
+        Tai turhin syin ja mielin
+        Yks' toistaan sortavat.
+
+        Siis, veikko Ruotsalainen,
+        Sä, vanha ystävä,
+        Pois kiista keskeämme!
+        Ja liitto lyökämme:
+        Jos sulta taikka meiltä
+        Katoisi ystävyys,
+        Niin silloin sydämemme
+        Rinnasta ratketkoon!
+
+
+
+        Meidän vieraissa-käynnit.
+
+
+        Mikä kuuluvi kumina,
+        Mikä hurraus, humina
+        Tuolta länsituulen päältä,
+        Ylitse Itäisen meren,
+        Poikki suuren Pohjanlahden?
+
+        Sinne on joukkoja samonnut,
+        Tuhansia tulvaellut,
+        Norjanmaalta matkustanut,
+        Tasan tullut Tanskastakin,
+        Ruotsia anastamahan,
+        Väkevätä voittamahan;
+        Mutta ei nyt, niinkuin muinoin,
+        Entis-aikoina pahoina,
+        Sotimalla, sortamalla,
+        Ryöstämällä, raastamalla,
+        Vaanpa kättä antamalla
+        Velikansa veljellensä.
+        Pois on kaatunut käsistä
+        Sodan ankarat asehet:
+        Pikarit pivoiss' on heillä.
+        Sarkat suuret saapuvilla,
+        Joista juovat ystävyyttä,
+        Verestävät veljeyttänsä,
+        Kauan outoin' oltuansa,
+        Eksyksiss' elettyänsä
+        Veli toinen veljestänsä,
+        Heimos heimokunnastansa.
+
+             *     *     *
+
+        Samoinpa tuli sanomat,
+        Viestit vieri Venäjältä,
+        Kansaisesta kaupungista,
+        Moskovasta mahtavasta,
+        Jotta kulki joukko suuri
+        Venäläisten veljeksiä
+        Etelästä etempätä,
+        Slavilaisia samosi
+        Oppimass' omaisiahan,
+        Toisiansa tuntemassa.
+        Paljon piiruja pitivät.
+        Suuren joukon juhliansa,
+        Suunsa puhtaaksi puhuivat,
+        Sydämensä sytyksihin;
+        Ystävyydess' yhdistivät
+        Sulosanoilla sitoivat
+        Luojan luomaiset sitehet,
+        Kaikkivallan vahvistamat,
+        Joit' oli aika auki saanut,
+        Onnen retket ratkellehet.
+
+             *     *     *
+
+        Niin mihinkäs me menemme,
+        Suomalaiset suoriamme?
+
+        Onhan meilläkin omoa
+        Sukuamme sangen suurta,
+        Laajoa lajipereä
+        Yltäkyllin ympärimme,
+        Mennä vieraiks' vaikka minne.
+        -- Lähdemmekö Lapinmaahan?
+
+        Lähtenemme Lapinmaahan.
+        Lappalainen, laiha poika,
+        Vesisilmä, vääräsääri,
+        Nokisella nuotiolla
+        Tuiman tunturin selällä
+        Pian laittavi pitonsa,
+        Joutuisasti juominkinsa:
+        Ulos veitsensä vetävi,
+        Pitkän puukon paljastavi.
+        Jolla juhdan teurastavi,
+        Poron kaulan katkaisevi;
+        Veren korjaa kaukalohon,
+        Taljan päältä tempoavi,
+        Lihat taiten leikkelevi,
+        Rasvat luopi lautaiselle:
+        "Syö nyt, serkku, juo nyt, serkku,
+        Pidä pitoja hyviä;
+        Syö tuota sydänytyä,
+        Munuaista maksan kanssa,
+        Tahi keuhko kelvanneepi,
+        Vaiko aivoista alotat,
+        Tahi tahtonet lihoa
+        Luun luota, liki kuvetta,
+        Tai takoa lautaiselta?
+        Sitten syötyäs lihoa,
+        Kuuta, muuta kyllältäsi,
+        Rasva ryyppeä lopuksi,
+        Veri varsin viimeiseksi:
+        Niin tulet tukeva poika,
+        Miesi muita muhkeampi!"
+        Ei tämä makuisa meistä;
+        Mennä muuanne pitävi.
+
+             *     *     *
+
+        Niin mihinkäs nyt menemme?
+        -- Jos mennemme Inkerihin.
+
+        Inkeriss' isäntän' ompi
+        Venäläinen vieraskieli,
+        Vieraskieli, vierasmieli;
+        Vaan ei tuo pahoin pitele,
+        Ynseästi yllättele;
+        "Sdrastvui, matuschka Tshuhonets;"[1]
+        Meille virkkaa vastahamme;
+        Kupin kaalia panevi,
+        Tuopi tuopin vaassavettä:
+        "Kuschai kisluju kapustu[2]
+        Syö nyt, juo nyt, naapur kuoma!"
+
+             *     *     *
+
+        Ei tämä makea meistä;
+        Mennä muuanne pitävi.
+
+        Niin mihinkäs nyt menemme?
+        -- Jos mennemme Vironmaalle.
+
+        Virolainen, vaivalainen,
+        Kallis kielikumppalimme,
+        Velikulta, veikkosemme!
+        Et ole itse isäntä
+        Viljavilla vainioillas,
+        Etkä itse vahtimassa
+        Rahaisia rantojasi;
+        Siell' on rannassa ritari,
+        Tuimasilmä Saksalainen,
+        Haarniskainen hartioilla,
+        Rautapaita parmahilla,
+        Rautakintahat käessä,
+        Rautakäsi kintahassa,
+        Jolla viittavi vesille,
+        Tuonnemmaks' jo, tullessamme,
+        Sekä huutoa huhuvi,
+        Kiivahasti kiljaisevi:
+        "Kann die Ehre gar nicht haben![3]
+        Poies täältä Pohjalainen,
+        Tuppisuinen Suomalainen!"
+
+             *     *     *
+
+        Niin mihinkäs nyt menemme,
+        Koetamme kostiloihin,
+        Kansapitoihin pyrimme,
+        Koska pois paeta täytyi,
+        Pois paeta pohjaisesta,
+        Tulla takaisin idästä,
+        Eteläst' evättyn' olla,
+        Luopua likisuvusta,
+        Heimo heitteä omainen?
+
+        Lähtenemme länttä kohden,
+        Rehevähän Ruotsinmaahan.
+
+        Ruotsi, Suomen valon juuri,
+        Sin' et, Suomen äiti suuri,
+        Laske kesken palaamaan;
+        Jos vaan voimme vieraiks' tulla
+        Luokses sun, niin äitikullan
+        Sylet suloiset on sulla
+        Meit' avoinna halaamaan!
+
+
+
+        Päivä koittaa!
+
+
+        Öinen huuru hälvenee jo taivahalle,
+        Levättyään lähtee tuuli kankahalle,
+        Siellä täällä lintunenkin laulahtaa,
+        Luonto, vielä yön sylissä, havahtaa;
+        Päivä koittaa.
+
+        "Päivä koittaa", äänet korvahani huutaa,
+        "Ei nyt enää ole tarvis tulta muuta;
+        Katsokaa, kuin ilman ranta valostaa,
+        Kynttilät ja lamput saapi sammuttaa;
+        Päivä koittaa!"
+
+        Minä heille vastaan: päivä kyllä koittaa,
+        Vaan ei taida yöltä valtaa vielä voittaa;
+        Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa
+        Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa;
+        Päivän voittaa.
+
+        Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,
+        Siksi älkää sammuttako kynttilöitä;
+        Mennä tulta lainaamaan ois hourun työ;
+        Pirttihimme pinttynyt pimeä yö;
+        Päivän voittaa.
+
+        Kuinhan haihtuu pilvi, nousee päiväkulta,
+        Ja kuin enää eroittaa ei taida tulta,
+        Vasta silloin sammutella aika ois,
+        Silloin laulella, kuin lamput pannaan pois:
+        "Päivä voittaa!"
+
+
+
+        Ilmarista tarvis.
+
+
+        Ilmarin, ihmetten herran,
+        Selvimmän seppien pään,
+        Soisin viel' käyväksi kerran
+        Ilmoilla maan pahan tään.
+
+        Tenhosan teettäisin miekan:
+        Silläkös silpoa vois
+        Päältänsä myrkkyisen, viekkaan
+        Kyyn kähykieliä pois!
+
+        Vieläpä teettäisin seulan,
+        Tietosan, taiteliaan,
+        Oikean ihmisten-seulan,
+        Kummaks' ja kammoksi maan.
+
+        Seula se puohdinna oisi
+        Patriotismin ja muun,
+        Ruumenten röykköhön loisi
+        Pois nämä pieksäjät suun!
+
+
+
+        Kreikkalaisen vala.
+
+        (Menneestä vuosisadasta).[4]
+
+
+        Kuin kauan. Palikarit, kuin kauan aiomme
+        Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme?
+        Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina näin?
+        Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaan,
+        Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa?
+        Yks' hetki kallihimpi on olla valloillaan,
+        Kuin vuotta viisikymment' on orjan kahleissaan;
+        Elo kurja se, kuin täytyy vaan aina peljätä,
+        Ett' eikö päätän' poikki jo kohta lyötetä!
+        Siis yhtykäämme kaikki! Jo aika tullut on!
+        Ja ristin päällä liitto lyökäämme vilpitön.
+        Niin nostakaamme kättä me kaikki vannomaan
+        Nyt Luojan vahvan kautta ja kaikkivaltijaan:
+        "Sen vannon sulle, Herra: ei hirmuhaltija
+        Mun niskoani koskaan voi maahan kuonnuttaa,
+        Mua pakko ei, ei pyyntö saa häntä kuulemaan,
+        Ei uhkaus eikä kulta, jos kaiken maailman.
+        Niin kauan kuin mä liikun ja allani on maa,
+        On mulla yksi toivo: tuo Turkki turmella.
+        Mä orjanluonnon murran ja kahleet synnyinmaan'
+        Ja tappelussa seison ain' läsnä johtajaan'.
+        Jos rikkoisin tään liiton, mua taivas rankase,
+        Ja luhdo luuni tuhkaks' ja tuuleen viskele!"
+
+
+
+        Virolaisen valitus.
+
+        (Mukaelma.)
+
+
+        Enpä tuohon tuskastuisi,
+        Pahastuisi pakkotyöhön,
+        Enkä kaskea kajoisi,
+        Palon polttoa pakene.
+        Vaan ma tuskastun talohon,
+        Pahastun hovin pahoihin,
+        Kajoan kovan kuria,
+        Kovan ilkeän isännän,
+        Suuta suuren Saksalaisen,
+        Kättä korkean komannon. --
+        Voi sinua, Virolainen,
+        Virolainen, vaivalainen!
+        Punaiset on herran portit,
+        Herran ukset hurmehiset
+        Verestä Viron urosten,
+        Viron poikien punasta.
+        Miehet rauoissa rujuvat,
+        Virot vertensä vilussa.
+        Pojat pauloissa pahoissa,
+        Toiset tyrmien tuhossa.
+        Immet itkien matavat,
+        Valittaen vanhat vaimot
+        Armoa anelemahan,
+        Huojennusta huutamahan
+        Herralta kovan kovalta,
+        Isännältä ilkeältä.
+        Isäntä ulos ajavi,
+        Herra heitti huonehesta,
+        Rengillänsä ruoskittavi,
+        Passarillansa panetti
+        Armojen anelijoita,
+        Hakijoita huojennuksen. --
+        Min kana munan munivi,
+        Se on syöä Saksalainen;
+        Minkä lammas lapsen saapi,
+        Se on paistiksi pahalle;
+        Lehmä vasikan valutti,
+        Herttaisen härän Heluna,
+        Ottipa, osasi senkin,
+        Riisti raukalta Virolta;
+        Tamma varsansa tekasi,
+        Orihin olille saatti,
+        Ori Saksan reen etehen,
+        Saksan suositeltavaksi;
+        Äiti poian tuuitteli,
+        Turvaksensa toivotteli,
+        Sinnepä sekin sekautui,
+        Orja olkosi pojiksi;
+        Päivät viettävi pelossa
+        Rukoellen ruoskijoita,
+        Yöt uuettomat vesissä
+        Rukoellen Luojoansa,
+        Luojalta lohutustansa,
+        Kullan kuoleman tuloa. --
+
+        Paha on päähän pääseminen,
+        Tuima aikahan tulenta;
+        Tulta tuoahan hovissa
+        Hovin leipänä etehen.
+        Itkua oluet siellä,
+        Viinansa haluvesiä,
+        Kipunoit' on kakkaransa,
+        Vitsoja veropalansa.
+
+        Jos ma pääsisin pahasta,
+        Pahan pauloista pahoista,
+        Pääsen tuimasta tulesta,
+        Hukan hirveän kiasta,
+        Pääsen karhun kainalosta,
+        Hauin suuren hampahista.
+        Jos ma pääsisin hovista,
+        Herran linnan liepeheltä,
+        Et sinä enämpi minua,
+        Koira kirjava, purisi,
+        Etkä päälleni enämpi
+        Kavahtaisi, koira musta.
+
+        Tehkös liitto, koiraseni,
+        Luja liitto laatikamme,
+        Ett' etten enämpi hauku,
+        Purisi kovan kovasti,
+        Niin minä lihoa toisin,
+        Kakut kantaisin eteenne,
+        Kainalossani Kokille,
+        Huivillani Hurttaselle,
+        Simolle hihan sisässä,
+        Pennulle poveni päällä.
+
+
+
+
+II.
+
+
+
+        Elämä.
+
+        (Kreikasta.)
+
+
+        Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkiki täällä,
+        Tuiskut ja tuulispäät kaikki se kärsiä saa;
+        Onni se on perimiesnä ja sattuma sill' apulaisna,
+        Yhden yhdänne luo, toisia toisanne vie;
+        Yksiä lauhkea tuuli ja myrskyt toisia kohtaa,
+        Yhteen vaan satamaan kaikki he viimeksi käy!
+
+
+
+        Epäilijä.
+
+
+        Minä etsin ja etsin jo kauvan --
+        Ilon polvuilta poiketen pois --
+        Sitä lähdettä, jostapa rauhan
+        Sydänparkani siemata vois.
+
+        Elon vimmahan heitimme hurjaan,
+        Olin maailman markkinamies;
+        Minä arvelin: mielehen' kurjaan
+        Tämä lohtua tuo kukaties.
+
+        Nepä, hekkuman hehku ja huiske,
+        Pian tuhkalta tuntuivat vaan,
+        Sulonaisenki suutelot, kuiske
+        Rupes' kohta jo inhoittamaan.
+
+        Ja ma istuimme viisasten luokse
+        Sekä juurehen tietojen-puun:
+        Muka tästä se neste nyt juoksee,
+        Joka jäähtää mun polttavan suun'!
+
+        Ja he ottivat omenan puustaan,
+        Ja mun syödäni antoivat sen.
+        Vaan karvas ja kuiv' ol' se suustan',
+        Siten jäähdintä saanut ma en.
+
+        Jopa selvemmän vastauksen, luulin,
+        Toki taitehen hengeltä saan;
+        Mut vaan kantelon kaikua kuulin
+        Kysymykseeni polttelevaan.
+
+        Ja ma kaikesta, kuin täten koetin,
+        Läpi etsien taivahan, maan,
+        Mitä vaivainen muuta ma voitin:
+        Epätoivon ja epäilyn vaan!
+
+
+
+        Kohtalon ivaus.
+
+
+        Siin' ompi nyt se nuori, hellä äiti,
+        Joll' ol' niin suuri huoli lapsistaan;
+        Hän kylmänä ja tunnotoinna tuossa
+        On Tuonen hääpuvussa arkussaan!
+
+        Juur' viimeisen nyt kerran puolisonsa
+        Kalliita kasvoja sen nähdä saa;
+        Ah, tummennut on, sammunut se silmä,
+        Jok' ennen tälle säihkys' rakkautta!
+
+        Täss' ompi murtua jo miehen mieli;
+        Vaan murheen maljan pohjahan hän juo:
+        Juur' tällöin lapsentyttö, kantain, lasta
+        Nuorinta äitin arkun luokse tuo.
+
+        Laps' äitiänsä katselee ja nauraa,
+        Ei tunne Tuonen tässä käynehen,
+        Ei Manalaan menoa, luulee äitin
+        Vaan oudonlaiseen sänkyyn nukkuneen!
+
+        Herättää tahtoo äitin, tapailevi
+        Sen kääriliinasia kädellään,
+        Ei tiedä, ne on Kalman juhlavaatteet,
+        Joiss' äiti ijäks' hältä kätketään!
+
+
+
+        Koston päivä.
+
+        (Dies irae, dies illa.)
+
+
+        Koston päiv' on julma, suuri,
+        Silloin murtuu luonnon muuri,
+        Tietäjät näin lausuu juuri.
+
+        Silloin kaikki hämmästyvi,
+        Luodut kaikki peljästyvi,
+        Tuomari kuin lähestyvi.
+
+        Enkelit ne torvillansa
+        Kutsuu kuolleet haudoistansa
+        Saamaan palkan Luojaltansa.
+
+        Luonto, kuolo kauhistuvi,
+        Syntis-parka surkastuvi,
+        Tuomari kuin julmistuvi.
+
+        Luku silloin lasketahan,
+        Teot tarkoin tutkitahan,
+        Kaikki kyllin kostetahan.
+
+        Ja kuin päätös annetahan,
+        Pahat silloin rangaistahan,
+        Hurskahat ne armaitahan.
+
+        Kuinkas, kurjat, vastannemme,
+        Kuinka puoltamme pidämme,
+        Ken on puolusmiehenämme?
+
+        Herra suuri, voimallinen,
+        Ole mulle armollinen,
+        Tuomarini turvallinen!
+
+        Jesus armias, tuskallasi
+        Ostit mun ja vaivallasi,
+        Ota siis nyt kansanasi!
+
+        Verta tähteni hikosit,
+        Jumaluudestas erosit,
+        Kuoleman väen kirosit.
+
+        Vaikk' on kaikki kirjassasi,
+        Kuitenkin sä armostasi
+        Armahtele lapsiasi!
+
+        Sydäntäni synnin vaiva
+        Niinkuin Tuonen toukka kaivaa,
+        Parane ei tunnon haava.
+
+        Keksithän Marian huolen,
+        Muistit ryövärinkin puolen,
+        Muista muakin, kuin kuolen!
+
+        Ansiot' ei ole mulla,
+        Vaan on laupeutta Sulla,
+        Anna mun tyköösi tulla!
+
+        Äl' eroita karjastasi,
+        Laske lammaslaumanasi
+        Oikealla puolellasi!
+
+        Erotuit' ei vihas säästä
+        Ijankaiken itkemästä;
+        Mua lastes joukkoon päästä!
+
+        Sulle huokaan hartahasti,
+        Anon, että armiaasti
+        Suot mun kuolla autuaasti!
+
+
+
+        Murheen hedelmä.
+
+        (Mukaelma.)
+
+
+        Murhe niinkuin kotka, jok' ampuen tempaavi saaliin,
+        Kyntens' iskevi juur' sykkävähän sydämees;
+        Mutta se vahvoin lentimin sitten maan yli nousee,
+        Kantaen täältä sun pois taivahan kirkkauteen!
+
+
+
+        Rangaistuksen kovuus.
+
+        (Mukaelma.)
+
+
+        Ei Jumala näin kovin sua koskettaisi,
+        Jos vähemmällä vaan sun kuuliaiseks' saisi!
+
+
+
+        Nosta silmäsi.
+
+
+        Tukesi ja turvasi kuin hautaan saatit,
+        Toivos, riemusi sen kanssa maahan maadit,
+        Eikä valo' ole orvoks' jäänehellä
+        Enemmän kuin yöllä korpeen eksyneellä:
+        Nosta silmäsi!
+
+        Koska tauti, taittanut sun vuotehelle,
+        Rauhaa vangilleen ei anna vaivaiselle,
+        Elohon ei, eikä kuolemahan päästä,
+        Raatelee, vaan heikon henkiraiskan säästää:
+        Nosta silmäsi!
+
+        Tai kuin tuttavas ja ystäväs sun pettää,
+        Talosi ja tavarasi sulta kettää,
+        Tahi kateus niinkuin toukka kunniasi
+        Juuret jäytää, häpeään sun sortuasi:
+        Nosta silmäsi!
+
+        Nosta silmäsi,
+        Ajatukses anna lentää liitäellä
+        Tuonne taivahalle, taakse tähtitarhain;
+        Niin sä tunnet, ett' ei ole ihmisellä
+        Oleminen täällä ainoa ja parhain,
+        Että rientos, riehus, riitas on vaan retki,
+        Ijäisyyttä kohden aina kulkevainen,
+        Retki, jonka vaivoj' on vaan vähä hetki,
+        Jok' on niinkuin merta vastaan pisarainen!
+
+
+
+        Marian murhe.
+
+        (Stabat mater dolorosa.)
+
+
+        Murehella haikealla
+        Seisoi äiti ristin alla,
+        Johon poika naulitaan.
+        Sydän sykki surkeasti,
+        Kyyneleitä katkerasti
+        Silmä vuosi tulvanaan.
+
+        Voi sen tuskaa verratointa
+        Vaivattaissa viatointa
+        Ainokaista poikaansa!
+        Voipa määrää huokausten,
+        Kuin hän seisoi rinnatusten
+        Ristin kanssa rakkaansa!
+
+        Ken ei itkun pisaroita
+        Vuodattaisi katkeroita
+        Tätä huolta nähdessään!
+        Kuinpa äitin neidellisen
+        Poika hurskas, taivaallinen
+        Käytetähän kärsimään!
+
+        Jesust' äiti pilkattavan
+        Näki, ynnä kiusattavan
+        Synnin tähden maailman;
+        Kuuli hänen ristin alla
+        Riutuenkin siunaamalla
+        Kiusaajansa kostavan.
+
+        Voi sit' äitin kärsimystä!
+        Hänen kanssans' yhdistystä
+        Mun pitävi etsiä;
+        Palavalla sydämellä
+        Kyyneleillä kylvetellä
+        Herran ruumista pyhää.
+
+        Poveheni, äiti, paina
+        Haavat vuotamahan aina,
+        Joita vuosi poikasi,
+        Vuosi ruoskin suomittaissa
+        Sekä ristinnaulittaissa
+        Tähden suurten syntini!
+
+        Häntä tahdon katsastella,
+        Hartahasti huokaella
+        Päivieni päätteesen.
+        Kyyneltesi kumppaliksi
+        Ja surusi toveriksi
+        Jään mä ristin juurehen.
+
+        Mua ellys eroittako,
+        Luotasi pois luovuttako,
+        Pyhä, puhdas impyinen.
+        Veisata valitusvirttä
+        Tahdon, ja syleillä hirttä,
+        Joll' on poikas ainoinen.
+
+        Mua hänen haavoissansa
+        Hautele ja vaivallansa
+        Poies päästä synnistä,
+        Häntä kuulemaan kehoita,
+        Taivahan taloon osoita
+        Viimeisenä päivänä!
+
+        Ristinsä tukeni olkoon,
+        Kuolostansa mulle tulkoon
+        Turva vahva Tuonelaan,
+        Että Luoja armahtaisi,
+        Sielu kurja onnen saisi,
+        Käydessäni kuolemaan!
+
+
+
+        Kaste.
+
+        (Saksasta.)
+
+
+        Arapian erämaan rajalla
+        Vuoren rotkoss' asuskeli aikaan
+        Entiseen erokas Eukaristo.
+        Kaikille hän lauha ol' ja tyyni,
+        Tutuille ja tuntemattomille,
+        Myöskin paljon kärsinyt ja nähnyt.
+        Ja sentähden nöyrä nuhteissansa,
+        Lempeäinen lohdutuksissansa:
+        Josta kansa häntä kuulemassa
+        Läheltä kävi usein, kenenkä
+        Mieltä murhe liioin ahdisteli.
+
+        Tulipa hänen tyköönsä kerran
+        Vaimo vastasyntynyttä lasta
+        Käsivarrellansa kantavainen;
+        Kalveat ol' kasvot kantajalla,
+        Kahta kalveamp' ol' kannettava.
+        "Isäni", hän itkusilmin lausui,
+        "Mistähän nyt löydän lohdutuksen?
+        Tämä lapsi kurja kuoli multa
+        Kastehen vedessä käyttämättä,
+        Eikä taida tulla tuomiolla
+        Ikuisen ilon perilliseksi".
+
+        Silloin lausui nuhdellen erokas:
+        "Minkätähden, vaimo, lapsen laskit
+        Kuolemaan pyhättä kastehetta,
+        Hätäkastehettakin, poloinen?"
+
+        Valittaen vaimoparka virkkoi:
+        "Erämaass', isäni, aukeassa,
+        Joss' ei vettä ollut kasteheksi,
+        Tuli mulle synnytyksen tunti.
+        Päivä poltti päätäni tulinen,
+        Hieta poltti jalkopohjiani,
+        Muut' ei mulla ollut kastetta kuin
+        Huokauksia ja kyyneleitä".
+
+        Tämä liikutti ukon sydäntä,
+        Ja hän arveli asian juonta,
+        Hetken mielessänsä mietiskellen,
+        Ja hänessä vahvistui va'aksi
+        Ja lujaksi päätös, jonka hän nyt
+        Lauhasti ja lempeästi lausui:
+        "Vesi ei sitä tee itsestänsä,
+        Mutta sen tekevi Herran henki,
+        Joka veden kanss' on yhdistetty.
+        Ole vaimo vahvassa varassa,
+        Ett' on lapsesi lunastettuna!
+        Hietakankaan kuumalla kedolla
+        Herran henki on sen kastanunna
+        Huokauksillas ja itkullasi."
+
+
+
+        Kuolettaminen ja eläväksi-teko.
+
+        (Saksasta.)
+
+
+        "Kuolettaa tuon villihärjän voin ma
+        Yhden vaan sanan suhahtamalla
+        Sille korvahan." Näin lausui kerskuin
+        Taikur' Jambres tuomarin edessä;
+        "Todistukseksi se tuomarille
+        Olkoon oikeasta uskostani
+        Tätä väärää viettelystä vastaan!"
+
+        Sanoi näin, ja sarvista talutti
+        Härjän, sinne tänne töytäilevän,
+        Tuomarin etehen. Hiljallehen
+        Sille sitte korvahan suhahti;
+        Ja mölähtäin härkä maahan kaatui.
+
+        Kristittypä, jota taikur' tahtoi
+        Kiinni kiehtoa, nyt lausui hiljaa:
+        "Kuolettaa voit kyllä myrkkyhengin.
+        Mutta voitkos kerran kuolenutta
+        Eläväksi tehdä uudellensa?
+        Sillä siitä, jonka mull' on usko,
+        Kirjoitettu on: 'Mä kuolettaa ja
+        Eläväksi jälleen taidan tehdä;'
+        Vieläpä enemmänkin: hän voipi
+        Villin luonnon lempeäksi saada,"
+
+        Ja hän painoinen nyt polvillensa
+        Ja rukoili rinnasta pyhästä:
+        "Ihmeit' en, Isäni, tahdo tehdä,
+        Eikä uskosi edistykseksi
+        Taikurin tekoja tarvitakaan;
+        Sitä vaan, Isä, jos sallit, Sulta
+        Sisällistä merkkiä anoisin,
+        Missä ja mitenkä uskosi on
+        Tehollinen totta puoltamahan;
+        Sitä merkkiä anon rukoillen,
+        Anna armollisesti se mulle!"
+
+        Näin rukoiltuaan ylös hän nousi
+        Ilolla ja mielellä hyvällä.
+        Ja kovasti lausui kaikkein kuulla
+        Uskonsa pyhimmän nimen nyt hän
+        Härjän kuollehen ylitse. Ja se
+        Liikahti. Ja liukkahasti lensi
+        Elämän kipuna uudellensa
+        Lihan, suonien ja luun läpitse.
+        Härkä, hallita kamala ennen,
+        Kesynä kohosi ylös maasta,
+        Nöyrin silmin katsoin ympärinsä.
+        Sitten läheni se lempeästi
+        Kristittyä ja keralla kulki,
+        Ikäskuin isäntänsä keralla.
+
+        Kukistaa ei, eikä kuolettoa
+        Pidä uskon oikean, sen pitää
+        Kuolluista herättää ja kesyksi
+        Rajuluontoisia lemmitellä.
+        Tämä on sen taivaallisen juuren
+        Ainoa, totinen tunnusmerkki.
+
+
+        Jodokon leipä.
+
+        (Saksasta.)
+
+
+        Palveljansa mieltä koitellakseen
+        Tuli Herra kerran kerjäläisen
+        Halvassa ja huonossa asussa
+        Jodokon luo, almua anoen.
+
+        "Anna köyhälle palanen!" lausui
+        Jodoko taloudenvartijalle.
+
+        "Isä", vastais vartija sanoen,
+        "Meill' ei oo enää kuin yksi leipä;
+        Jos nyt siitäi vielä antanemme,
+        Niin ei jää palaista suuhun panna
+        Sulle, mulle eikä koirallemme."
+
+        "Anna vaan!" apotti häntä käski,
+        "Kyllä Herra meille toista tuottaa."
+
+        Niin taloudenvartija se otti
+        Veitsensä, visusti sillä viilsi
+        Neljähän osahan leivän yhden,
+        Ja osan osottavi ukolle,
+        Vielä virkkaen vähän vihassa:
+        "Tuossa on nyt sulle leivän lohko,
+        Apotin osaksi jääpi toinen,
+        Kolmas mun ja neljäs koirallemme."
+        Ja apotti naurahtaa myhähti,
+        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
+
+        Eipä aikaakaan, -- kuin toisen kerran
+        Vielä vaivaisempana jo Herra
+        Tulla horjui almua anoen.
+
+        "Anna hälle!" niin apotti lausui,
+        "Anna hälle nyt minun osani!
+        Kyllä Herra meille toista tuottaa."
+        Ja taloudenvartija se antoi,
+        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
+
+        Eipä aikaakaan, -- jo kolmannesti
+        Kahta kurjemman näköisnä Herra
+        Tulla horjui almua anoen.
+
+        "Anna hälle!" niin apotti lausui,
+        "Anna hälle nyt oma osasi!
+        Kyllä Herra meille toista tuottaa."
+        Ja taloudenvartija se antoi,
+        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
+
+        Eipä aikaakaan, alastomana,
+        Sokeana sekä sauvatoinna,
+        Heikkona, vähissä hengin Herra
+        Tulla horjui, almua anoen.
+
+        "Anna hälle", niin apotti lausui,
+        "Anna hälle koiramme palanen!
+        Kyllä Herra meille toista tuottaa."
+
+        Ja taloudenvartija se antoi,
+        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
+        Mutta silloin kuului heille ääni:
+        "Vahva on ja suuri sulla usko,
+        Niinkuins uskot, niin tapahtukoonkin!"
+
+        Niin taloudenvartija ulos luo
+        Ikkunasta silmänsä, ja katso!
+        Neljä laivaa juoksee rantaan, täynnä
+        Leipää; viinaa, öljyä ja mettä.
+
+        Tuo taloudenvartijapa kohta
+        Rientää rantahan hyvillä mielin.
+        Laivamiehiä hän ei havaitse,
+        Mutta rannan hietikolla heiluu
+        Tuulessa nyt valkeainen vaate,
+        Johon kullalla on kirjoitettu:
+
+        "Se, joka se kaarnehetkin ruokkii,
+        Apotille neljä laivaa laittaa,
+        Yhden laivan itselleen hänelle,
+        Toisenpa taloudenvartijalle,
+        Laivan kolmannen on koirallenne,
+        Mutta neljännen jaeltavaksi
+        Lähettäjän köyhälle suvulle."
+
+
+
+        Hevosen kenkä.
+
+        (Saksasta,)
+
+
+        Tällä maalla vielä ollessansa,
+        Ulkoarvoltansa alhaisena,
+        Herramme Vapahtaja rakasti
+        Autuudesta kansansa keralla
+        Teillä ja turuilla tutkistella,
+        Sillä taivahan avaran alla
+        Väljä on ja kaunis keskustella.
+        Missä hän pyhiltä huuliltansa
+        Vuodatti suloisia sanoja,
+        Nuhdellen ja neuvoen, ja näin hän
+        Teki temppelin joka turusta.
+        Vaan opetuslapsistai ol' monta,
+        Jotka ei alussa voineet aina
+        Tajuta sanojen tarkoitusta;
+        Tällöin hän opetti osviitoilla,
+        Esimerkeillä ja vertauksilla.
+
+        Näin vaeltaissansa heidän kanssa
+        Kerran pientä kaupunkia kohti
+        Vilahti hänelle tieltä silmään
+        Poikkikatkennut hevosen kenkä.
+        Ja hän sanoi siinä Pietarille:
+        "Ota ylös, Pietari, tuo rauta."
+
+        Pietari, ajatuksissaan astuin
+        Maallisesta vallan voitannasta,
+        Halvaksi hevosen kengän katsoi,
+        Ja kuin s' ei kuninkaan kruunu ollut
+        Eikä voiman valtikka, niin ei hän
+        Ruumistaan ruvennut kuuristamaan,
+        Astui vaan eteenpäin, eikä ollut
+        Käskemistä kuulevinansakaan.
+
+        Pitkämielisyydessään hänehen
+        Herra ei vihastunut, vaan itse
+        Ylös kengän kappaleen kohotti,
+        Eikä sen enempätä sanonut.
+        Sitten kaupunkihin tultuansa
+        Poikkesi hän seppien pajahan
+        Ja sepille sinne möi sen raudan
+        Kolmesta kuparipenningistä.
+        Sivu kauppiasten kulkeissansa
+        Osti siit' omenankauppiaalta
+        Kirsikoita kypsiä sen verran,
+        Minkä kolmella rahalla saapi,
+        Ja heti hihansa pohjukkahan
+        Ne tapaansa myöten tarkoin kätki.
+
+        Siitä pois nyt toisen portin kautta
+        Läksi hän opetuslapsinensa
+        Talotointa tietä kankahalla
+        Aukealla astumahan, joss' ei
+        Pientäkään pimentopuuta ollut.
+        Päiväpaiste kiihtyi helteheksi,
+        Ja janossaan oisi paljonkin nyt
+        Maksanut vedestä matkalainen.
+
+        Toisia edellä astuissansa
+        Herra heittävi salaa hihastaan
+        Tällä tiellä kirsimarjan maahan.
+        Pietaripa, marjan nähtyänsä,
+        Nöyrästi kumartui, nokkasi sen
+        Suuhunsa nyt aivan sukkelasti.
+        Vähän matkan päässä laski Herra
+        Toisen kirsikan kädestään maahan,
+        Jonka taas kumartuin Pietar' otti.
+
+        Hyvän aikaa näin nyt häntä Herra
+        Kumarrutti kirsimarjain tähden,
+        Ja myhähtämällä viimein virkkoi:
+        "Aioissa jos oisit valpas ollut,
+        Vaivalla vähemmäll' oisit päässyt;
+        Ken vähää hyvää vähäksynevi,
+        Vähemmästä vaivaa nähdä saapi."
+
+
+
+        Huokaus työtä aljettaessa.
+
+        (Mukaelma.)
+
+
+        Herra, Luoja taivasten,
+        Isä armas ihmisen,
+        Tukemme ja turvamme,
+        Edessäs nyt nöyrrymme.
+
+        Taivahan Sä tähtineen,
+        Maan ja ilman täytehen
+        Ihmehiä kaikki loit,
+        Kaikki lahjat meille soit.
+
+        Sult' on päivän kirkkaus,
+        Kukkasenkin kauneus,
+        Sulta ihmisjärki myös,
+        Kaikki, Herra, on Sun työs.
+
+        Suo siis, että voisimme
+        Hyvin käyttää oppimme,
+        Työllemme suo siunaus,
+        Toivollemme tointumus!
+
+
+
+        Tunnon rauha.
+
+
+        Ah, kellä puhdas tunto on
+        Ja kalvamaton mieli,
+        Jonk' ain' on retki polveton
+        Ja laittamaton kieli.
+        Jot' oikeast' ei luovuttaa,
+        Ei väärän puoleen horjuttaa
+        Voi vilpin viehätykset;
+
+        Sen silmä aina kirkas on,
+        Ja otsa puhdas hohtaa,
+        Povess' on sydän pelvoton,
+        Jos kunka kumman kohtaa.
+        Hän on kuin nuori neitonen,
+        Jokaisen mielitehtoinen,
+        Vaikk' olkoon vanhus harmaa.
+
+        Kuin yöksi maata painaksen
+        Ja luojahansa luottaa,
+        Hän kummitusten, peikkojen
+        Näköj' ei säiky suotta,
+        Vaan yön unittoman lepää
+        Ja riemullisesti herää
+        Hyvien töiden toimeen.
+
+        Jos korvensyöntä yksinään
+        Hän kolkkoakin kulkee,
+        Tai meren aallot myrskyillään
+        Hätään jos häntä sulkee,
+        Hän hämmästy ei silloinkaan,
+        Hänell' on rauha rinnassaan
+        Ja turva tunnossansa.
+
+        Hän kaunis on kuin kukkainen,
+        Raitis kuin kevätaamu,
+        Vaan omantunnon-vaivainen
+        Se hoippuu niinkuin haamu,
+        Ja päivät sekä pitkät yöt
+        Sen entiset pahuuden työt
+        Hänt' aina ahdistavat.
+
+
+
+        Syksytoiveita.
+
+
+        Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,
+        Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;
+        Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,
+        -- Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
+
+        Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,
+        Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei:
+        Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu,
+        Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu;
+        Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,
+        Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,
+        Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee
+        Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.
+
+        Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,
+        Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,
+        Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,
+        Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.
+        Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,
+        Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,
+        Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,
+        Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.
+        Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,
+        Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,
+        Vaan valo uus, kuin kirkastaapi jo uusia maita,
+        Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.
+
+
+
+        Betlehemin tähti.
+
+        (Mukaelma.)
+
+
+        Kuin Betlehemiss' itse Herra
+        Neitseessä otti miehuuden,
+        Ja Maria kuin ensi kerran
+        Lapsensa laski seimehen;
+
+        Niin tähti nousi, kirkkaast' hohti,
+        Yön loistollansa valaisten,
+        Ja tietäjät nuo kaukaa johti
+        Jesuksen jalkain juurehen.
+
+        Se tähti kirkas vielä koittaa
+        Polvesta polveen maailmaan;
+        Se pimeyden vallan voittaa,
+        Elohon johtaa taivahan.
+
+        Tää kirkkaus, jok' aina loistaa,
+        On Herran sana harhaton.
+        Se valheen, synnin, kuolon poistaa.
+        Ja meille tuki, turva on.
+
+
+
+        Jouluaamuna.
+
+        (Saksalaisen mukaan.)
+
+
+        Oi aikaa armahinta,
+        Jok' ompi jouluna!
+        Nyt raukimmankin rinta
+        Iloiten riemahtaa,
+        Kuin loistot öisell' aikaa
+        Kirkolta heijastaa,
+        Ja kelloin ääni kaikaa
+        Ja kirkkoon kuljetaan,
+        Kuin juhlavirttä sääntäin
+        Vanhukset, nuoremmat
+        Nyt kaikki yhteen ääntäin
+        Vahvasti veisaavat:
+        Jumalalle kunnia
+        Korkeudessa!
+
+        Oi aikaa armahinta,
+        Jok' ompi jouluna!
+        Iloa rauhansinta
+        Nyt kaikin nautitaan.
+        Pois pannaan päivän vaiva
+        Pois kiistat, riitaisuus,
+        Ei mieltä saa nyt kaivaa
+        Kateus, katkeruus.
+        Nyt kohtaa lempein mielin
+        Jokainen toistansa,
+        Kuin enkelien kielin:
+        Ään' ompi kuuluva:
+        Rauha maassa!
+
+        Oi aikaa armahinta,
+        Jok' ompi jouluna!
+        Valoa kirkkahinta
+        Nyt yö on loistava:
+        Poikansa maailmalle
+        Suo Herra Jumala,
+        Köyhälle, rikkahalle
+        Autuudeks' armosta.
+        Siis uusi mieli tulkoon
+        Nyt meihin nuhteeton,
+        Elomme uusi olkoon,
+        Ja todeks' tulkohon,
+        Ihmisille hyvä tahto!
+
+
+
+        Hautausvirsi.
+
+        (Käännös.)
+
+
+        Mä kuljen kohti kuolemaa,
+        Jos kunne tien' lie käätty,
+        Jos kuin se olkoon vaikeaa,
+        Mun matkan' hautaan päättyy,
+        En sitä välttää voi;
+        Jos täällä riemu soi,
+        Tai mua murhe rasittaa,
+        Mä kuljen kohti kuolemaa.
+
+        Mä kuljen kohti taivasta,
+        Jos Jesusta en heitä;
+        Mun sielun' silloin elon saa,
+        Kuin ruumiin' multa peittää.
+        Mä itse päättää saan:
+        Jos kautta kuolon maan
+        Mä seuraan Jesus Kristusta,
+        Niin kuljen kohti taivasta.
+
+
+
+        Joulun merkitys.
+
+
+        Kas, luonto kaikki kuollut on
+        Ja lehto paljas, verhoton;
+        Ja pohjan talvi peittää maan,
+        Yö synkkä täyttää taivahan.
+
+        Vaan iloissaan on ihminen,
+        Tuo synnin orja vaivainen:
+        Jo syntyi Jesus maailmaan,
+        Valaisemaan, vapahtamaan.
+
+        Nyt hengen valo, vapaus
+        On tullut, armo, pelastus;
+        Pahuuden valt' on vaipunut,
+        Ja kuolon kauhu haipunut!
+
+
+
+
+III.
+
+
+
+        Pyydetty pyytäjä.
+
+
+        Mikä lie minulle tullut,
+        Kumma kurjoa kohannut?
+        Kovan on ikävä eloni,
+        Toimehen tulo tukala;
+        En tunne omia maita,
+        En omoa itseäni,
+        Enkä mieleni menoa,
+        Arvelujeni ajoa.
+        Ilo on entinen eronnut,
+        Lepo luopunut minusta,
+        Syän on saanut sykkämähän,
+        Rintani rajuamahan,
+        Tulena povi palavi,
+        Veri vierren valkeana.
+
+        Mikä lie minulle tullut,
+        Kumma kurjoa kohannut?
+        Työn' unehtuvi usein,
+        Askareet alinomoa,
+        Kirves liiaksi lepäävi,
+        Hakko haihtuvi ajusta,
+        Välehen käsi väsyvi,
+        Sormet suoniset sujuvat.
+        Minne on väkeni mennyt,
+        Minne muinainen neroni,
+        Kunne toimi kulkenunna,
+        Kunne kuntoni kaonnut?
+        Kuin ennen saloa luihin,
+        Asettelin ansojani,
+        Pyysin pyyn, tapasin teiren,
+        Osasin oravan saaha.
+        Suotta nyt suorin sankojani,
+        Suotta rihmoja ripustan,
+        Ei puutu pätöistäkänä,
+        Käy ei kunkahan ko'oista;
+        Omanahan, onnenahan
+        Susi syöpi syötteheni;
+        Huviksehen, hyödyksehen
+        Jänö juoksi langoitseni.
+
+        Jo taisin poloinen poika,
+        Pyytäjä polonalainen,
+        Itse ansahan osata,
+        Itse tarttua toenkin,
+        Taisin pauloihin paneta,
+        Saaha sankojen sisähän!
+
+        Oli pantuna pahasti
+        Sinisilmät syötikseni,
+        Sangoiksipa suoritettu
+        Sylet surkean-suloiset,
+        Rakennettu rihmaiseksi
+        Kätöset kovan keveät;
+        Paulat ol' punomat Lemmen,
+        Sukkamielyen sukimat;
+        Pyytäjä on piika pieni,
+        Saaja suu sulasimainen,
+        Tytti taivon tuuittama,
+        Tähtien emittelemä;
+        Tuollap' on joen takana,
+        Kosken kuohuvan kylellä,
+        Ahon armahan ohessa,
+        Lehtovaaran liepehellä.
+
+
+
+        Etelälle.
+
+
+        Tuuli, joka kohti kuljet
+        Suloisata Savoa,
+        Joka jok' aholla muistat
+        Suudella sen kukkia!
+
+        Sinulle mä viestin viedä
+        Annan armahalleni,
+        Viestin viedä, toisen tuoda
+        Sieltä liekkuessasi.
+
+        Jos sen siellä, jossa ennen,
+        Lähtehellämme tapaat,
+        Niin hänelle hellimmästi
+        Suuta annella sä saat.
+
+        Kosken kunnahall' omani
+        Astuis askelin aroin,
+        Varo siinä vienoistani,
+        Varo kuin minä varoin!
+
+        Jos tuo lahta soutamassa
+        Oisi pursin pienoisin.
+        Souda häntä, tuuittele,
+        Kuin mie sousin, tuuitin.
+
+        Vaan astuisko vastahasi,
+        Niinkuin aina astui mun.
+        Sylit hälle suorittaasi
+        Vastahan pitäisi sun.
+
+        Vaan jos hänt' et kohtaella
+        Paikoilla tutuilla vois,
+        Jos jo turve tyynelläni
+        Peittehenä päällä ois;
+
+        Heitä kukka kunnahalle,
+        Hiljaa kuiskaa hautahan:
+        "Tulemass' on kultasikin
+        Jälestäsi Tuonelaan!"
+
+
+
+        Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa, v. 1854.
+
+        (Osiksi mukaelma.)
+
+
+        Kesk'yöllä ypö-yksinän'
+        Kuin astun vahti' ees ja taas,
+        Niin muistelen mä mielellän'
+        Erottaessa rakkauttas.
+
+        Kuin meille lähdön hetki tul',
+        Kuin rumpu käski joutumaan,
+        Ja miehuus kaikki maahan sul'
+        Käydessä kättä antamaan;
+
+        Mu' itkusuin sä suutelit,
+        Puristit helläst' kättäni,
+        Ja sulkkunauhan solmisit
+        Rintaani lemmen muistoksi.
+
+        Siis luule en unohtanees
+        Lupauksiamme vieläkään,
+        Ja enpä usko mieltynees
+        Sun vielä toiseen ystävään.
+
+        Ja senpä tähden mieleni
+        On kuin keväinen lämpimyys,
+        Keveesti käy sydämeni,
+        Vaikk' ympärin' on yö ja syys.
+
+        Sä näillä aioin astelet
+        Tuvassas tyynin askelin,
+        Ja Herran puoleen huokailet
+        Edest' etäisen kullankin.
+
+        Vaan se jos mielees lennähtäis:
+        Mun miekan alle joutuvan',
+        Jos kyynel silmääs vierähtäis,
+        Äl' ole, lapsen', milläiskään!
+
+        Sodankin pauhu ääretöin
+        Kädess' on Kaikkivaltaisen,
+        Ja sotamiesi vilpitöin
+        On Luojallen otollinen.
+
+        Vaan viimeinkin jo kello lyö,
+        Ja täys' on vahtivuoroni:
+        Lepää levossa armas yö,
+        Ja muista mu' unissasi!
+
+
+
+        Ruotulaisen morsian,[5] v. 1854.
+
+
+        Yksittäin olen heitetty kuin kukka ahon laitaan,
+        Ikäväni minä kätkettelen oman kallan paitaan.
+
+        Kulta läksi Kuopioon ja meni Savon väkeen;
+        Milloinkahan maailmassa häntä vielä näkee!
+
+        Kirjan sieltä kirjoitti ja tiesi joutuvansa,
+        Joutuvansa joululle ja häitä hankkivansa.
+
+        Mökin maat on annettuna, pienoiset ja puhtaat:
+        Jokivartta vaaran alta, lehtoa ja luhtaa.
+
+        Päivä silloin paistaisi ja linnut lauleleisi,
+        Koska kultan' korjassansa minut sinne veisi!
+
+
+
+        Rannalla-istuja neito.[6]
+
+
+        Yksin istun ja lauleskelen,
+        Aikan' on niin ikävä;
+        Vesi seisoo ja linnut laulaa,
+        Eikä tuulikaan vedätä.
+
+        Oisko pursi ja punapurjeet,
+        Millä mennä merten taa,
+        Tuolta tuottaisin sulholleni
+        Ko'on kultaa ja hopeaa.
+
+        Sitten kutoa helskyttäisin
+        Papin-paitakangasta;
+        Kihlasormus se kiilteleisi --
+        Voi mua, hullua neitoa!
+
+
+
+        Turha odotus.
+
+
+        Odottain alla akkunan
+        Mä seisoin tunnin, kaksi,
+        Ja aina toivoin Aunetan
+        Sanassaan seisovaksi.
+
+        Jos lehti lenti sieltä päin
+        Ja päitsen' maahan raukeis,
+        Mä luulin, että Aunin näin,
+        Ett' akkuna jo aukeis.
+
+        Jos yökkö eetsen' huiskahti,
+        Jos huokaeli tuuli,
+        Het' Aunin huiskutukseksi
+        Ja ääneksi ne luulin.
+
+        Mut häntä vaan ei kuulunut,
+        Mä kolkon illan vietin,
+        Jo toivokin ois sammunut,
+        Vaan toisekseen näin mietin:
+
+        "Jos tähti täivahallakaan
+        Nyt tuskin yhtä tuikkaa,
+        Jos pilvi vettää vihmallaan
+        Sun märjemmäksi kuikkaa;
+
+        Niin tyttö silmin tuikkavin,
+        Sinulle käypä vastaan,
+        Sun kuivaa sylin lämpösin,
+        Vaikk' yö nyt kuinka kastaa!"
+
+        Näin oisin tainnut pitkentää
+        Kok' yöksi turhan piinan,
+        Kuin rankka nauru tyrskähtää
+        Takana varjosliinan.
+
+        Mi lie sen päähän astunut,
+        Mik' immen viisaan houkkais,
+        Ett' ei sisään nyt laskenut,
+        Vaan lempeni näin loukkais.
+
+        Vaan vuota, vuota, vallaton,
+        Sä tyynemmäksi taivut,
+        Ja niinkuin hirvi hermoton
+        Syliini vielä vaivut;
+
+        Mut silloin pientä pettäjään'
+        En laskekaan, -- se muista!
+        En suultani, en vierestän',
+        Jos vaikka kuinka puista.
+
+
+
+        Runonkerääjä.
+
+
+        Mä läksin kauas Karjalaan
+        Tekoa laulun oppimaan;
+        Samosin metsiä ja soita,
+        Sain lauluja ja laulannoita.
+
+        Mut turha ol' se matkani,
+        Kuin tointunut ei taitoni,
+        Kuin, vaikk' ol' laukku virttä täynnä,
+        Ei laulu itseltäni käynnä,
+
+        Niin seitsentoista-vuotinen
+        Tul' vastahani neitonen;
+        Se naurahtel' niin lempeästi,
+        Ja posket hohti hempeästi.
+
+        En haastatella taitanut,
+        Ei hänkään mitään virkkanut,
+        Mut katsehensa mustantummat
+        Poveeni loivat tunteet kummat.
+
+        Ne tunteet ol' niin karvahat,
+        Ne tunteet ol' niin armahat,
+        Ja jäät ne läksi luonnostani,
+        Ja tulvat nousi tunnossani.
+
+        En lähde koskaan Karjalaan
+        Runoja enää oppimaan,
+        Kuin mieleni, runoja täynnä,
+        On siitä päivin virsin käynnä.
+
+
+
+        Servialaisia kansanlauluja.
+
+        (Saksan kielestä.)
+
+
+        1. Kehen neito kasvanut.
+
+        Neito nuori, kaunis kukkaseni,
+        Kehenkä sä katsoit kasvaissasi?
+        Lienet koivun hoikkuutta katsellut,
+        Tahi kuusen korkean kenoutta,
+        Vaiko veljyeni vartaloa,
+        Kuin noin suoran-hoikkaiseksi kasvoit?
+
+        "Poika pulska, armas aurinkoni!
+        Enpä kivun hoikkuutta katsellut,
+        Enkä kuusen korkean kenoutta,
+        Enkä veljyesi vartaloa:
+        Sinuhunpa loin vaan silmän' aina."
+
+
+        2. Kukalle.
+
+        Kukkaseni, kaunoiseni,
+        Punaiseni, pienoiseni,
+        Vasta päiville puhennut,
+        Elosalle ennättänyt!
+        Kellenkä sinun nyt kannan,
+        Kelle kannan, kellen annan?
+        Annan äitille hyvälle,
+        Emolleni armahalle.
+        -- Äitin' on tuvassa Tuonen,
+        Manalan kotimajoissa.
+
+        Kukkaseni, kaunoiseni,
+        Lintuseni, lietoiseni,
+        Kellenkä sinun nyt kannan,
+        Kelle kannan, kellen annan?
+        Antanen sisarelleni,
+        Sikkoselleni sulolle.
+        -- Sisar on kultansa koissa,
+        Miehensä majahyvänä.
+
+        Kukkaseni, kaunoiseni,
+        Ainoiseni, armahani,
+        Kellenkä sinun nyt kannan,
+        Kelle kannan, kellen annan?
+        Antanen veli vesalle,
+        Veikolle hopealleni.
+        -- Veli on verisoissa,
+        Miesten tappotanterilla.
+
+        Kukkaseni, kaunoiseni,
+        Punaiseni, pienoiseni,
+        Kellenkä sinun nyt kannan,
+        Kelle kannan, kelle annan?
+        -- Annan armahaiselleni,
+        Kullalleni, kuululleni,
+        Pojalle punaposkelle,
+        Simahuuli sulholleni.
+        -- Ei kulta kukan otossa,
+        Lempeni lehoilla näillä;
+        Kullan on kaukana kotinsa,
+        Kolmen kosken tuolla puolen,
+        Viian viiennen takana,
+        Kylän kymmenennen päässä.
+
+
+        3. Tuomio.
+
+        Kolme kaunokaista impilasta
+        Kylvi kukkasia kunnahalle.
+        Jo tulevi siihen poika huima,
+        Kukkia keräävi kourallisen.
+        Niin tytöt salaa viritti ansan,
+        Johon poikanen poloinen puuttui.
+        Yksi näin: "tulehen työntäkämme!"
+        Toinen näin: "ajakamme kylästä!"
+        Kolmas näin: "se hirtteä pitävi!"
+        Poika siihen vastahan sanovi:
+        "En ole kulta työntäänne tulehen,
+        En pahantekijä maast' ajaanne,
+        Poik' olen, poloinen, hirtettävä
+        Hirmuhirtehen -- kuin neidon kaulaan!"
+
+
+        4. Toivomat.
+
+        Niilo nurmella lepäsi,
+        Koivun kaunosen kylellä,
+        Tuli siihen kolme neittä,
+        Kolme kaunoista kanoa;
+        Tullessahan tuumoavat.
+        Astuessaan arvelevat,
+        Kuk' ois kulienkin komeinta,
+        Mikäpä millenkin sominta.
+
+        Niinpä virkki vanhin impi,
+        Lausui tällä lausehella:
+        "Sormus ois somin minusta,
+        Kullankiiluva komein,
+        Jok' ois sulhon suorittama,
+        Menon merkki miehelähän."
+
+        Siitä virkki toinen tyttö,
+        Lausui tällä lausehella:
+        "Vyö oisi somin minusta,
+        Vyöpä kaiken kaunokainen,
+        Jok' ois kullan kirjaeltu,
+        Ja hopein huoliteltu;
+        Vyölle poikaset pälyvät,
+        Silmän luovat sulhais-miehet."
+
+        Siitä virkki nuorin neiti,
+        Tyttö taitaen sanovi:
+        "Niilop' ois somin minusta,
+        Metsänpyytäjä parahin;
+        Sormus sormessa kuluvi,
+        Tuli kullan tummenevi,
+        Vyöstä kirjaset katoovat,
+        Hälvenee helo hopean;
+        Kulu ei Niilon kaunis kaula,
+        Tummene tuli silmästä,
+        Ei katoa kylki lämmin,
+        Huulten hälvene hunaja."
+
+
+        5. Kirous.
+
+        Kaikkia keräsi tyttö,
+        Uupui siit' uneen.
+        Tulipa poikanen pahainen,
+        Havahutti näin:
+        "Nouse, nouse, armas impi,
+        Nyt elä lepää enää!
+        Kukkakullat rinnoillasi
+        Kai jo kuihtuvat,
+        Se, kenelle ne keräsit,
+        Toista lemmitsee."
+
+        "Lempensä mä anteheksi
+        Annan, kuitenkin
+        Koston nuoli, Luoja, laske
+        Kohti kurjoa!"
+
+
+        6. Rakkaiden hauta.
+
+        Oli kaksi kaunokaista
+        Kaksi kuikista käköä,
+        Ne tekivät lemmen liiton,
+        Laativat lujan lupansa;
+        Kumpikin käkö kukahti
+        Yhden kuusosen kukilla,
+        Kumpikin käkö pesihen
+        Yhessä joen ve'essä,
+        Yhen virran pyörtehellä,
+        Yhen pyhkimen varalla.
+
+        Kului kuuta viisi, kuusi,
+        Kuluipa koko kesäkin,
+        Eikä tiennyt yksikänä,
+        Arvannut ainoakana.
+        Kuluipa kesonen toinen
+        Vierähti Jumalan vuosi,
+        Jo tiesi koko kyläjäs,
+        Akat arvasi kyläiset,
+        Tiesi miehet, tiesi vaimot,
+        Iso tiesi, tiesi äiti.
+        Tuostapa emo tytärtä,
+        Vanhin virkkaen varoitti:
+        "Paha on hukan keralla,
+        Paha on karhun kainalossa,
+        Pahempi pojan parissa,
+        Suoravartalon sylissä;
+        Sill' on suu suloa voita,
+        Hunajata huulet kaikki:
+        Myrkkyä hänellä mieli,
+        Sisu mustia mujuja;
+        Ellys menkö, lapsueni,
+        Noien poikien parihin,
+        Niien kaunisten kisoihin."
+
+        Poika vuotti, viikon vuotti
+        Tulevata tyttöänsä,
+        Käköä käkeävätä;
+        Eipä tyttö tullutkana,
+        Eikä kuulunut käköistä;
+        Siitä vuottava valitti,
+        Haikiansa huokaeli
+        Tuikkavalle tähtyelle,
+        Lemmen luoulle lohulle,
+        Tähen käskevi sanoa,
+        Viestin viemähän tytölle:
+        "Kuole kultani ehtoolla,
+        Aattoiltana nukaha,
+        Niin minä pyhänä päätyn,
+        Vaietessa aamun vaivun."
+        Kultansa ehtoolla kuoli,
+        Impi illalla nukahti,
+        Poikapa pyhänä päättyi,
+        Vaietessa aamun vaipui.
+
+        Siitä hauta kaivettihin,
+        Ovi Tuonen auaistihin,
+        Siihen kätkettiin käköset,
+        Lemmen lapset laskettihin,
+        Kylki kyljen lämpimähän,
+        Rinta rintoa lähelle,
+        Käsi kätköhön kätösen,
+        Huuli huulen hohtehesen.
+        Kului kuuta viisi, kuusi,
+        Vieri viikkoja Jumalan,
+        Jopa poian päälaelta
+        Nousi kuusi kukkalatva;
+        Kului vielä kuuta kuusi,
+        Vieri aikoa vähäisen,
+        Jo nousi noropajuja,
+        Kyynelpäitä kukkasia
+        Sylistä ihanan immen,
+        Tuonelan tytin tilalta,
+        Nousi taimelle tasalle,
+        Varsin varrelle hyvälle;
+        Ne varret venyttelihen,
+        Kukkansa kohottelivat,
+        Kukat kuusen ympärille,
+        Kuusen kaulan kierräntähän;
+        Impeä itkevät siinä,
+        Vienoista valittelevat,
+        Nuorra mennyttä Manalle,
+        Tyttinä tupahan Tuonen.
+
+
+        7. Julkasematoin rakkaus.
+
+        Oi sinua, autio ahonen,
+        Kuin minulle muistutat muretta!
+        Täss' erosi ystävä minusta,
+        Eik' erotessaan sanonutkana:
+        Herran halttuhun ma sun nyt heitän!
+        Päähäns' painoi vaan kypäreänsä,
+        Maahan mustat silmänsä alensi,
+        Ja kätensä, oikean kätensä
+        Poveansa vasten painallutti. --
+        Kypäränsä päähään painamalla
+        Armas aikoi lausua minulle:
+        "Herran halttuhun ma sun nyt heitän!"
+        Silmänsä alentamalla maahan:
+        "Kaiken kallihin oot kultueni!"
+        Poveansa painalluttamalla,
+        Silläpä sanoaksensa mietti:
+        "Mielestän' et milloinkaan murene!"
+
+
+
+        Kuinka rakkaus tulee ilmi.
+
+        (Kreikkalainen.)
+
+
+        Min vuoksi, kultani, en sais ma sulle suuta antaa!
+        Yö synkkä on, niin eihän ken voi siitä kieltä kantaa.
+        "Sen kuulee yö ja illan kuu ja kuulee tähdet taivaan,
+        Ja tähti järveen tuikahtaa ja kielii lainehille,
+        Ja keula kuulee laineilta ja lausuu laivurille,
+        Ja laivamies jo aamulla sen kullallensa laulaa."
+
+
+
+        Angelika.
+
+        (Malmströmin.)
+
+
+        Tuohkuva tuulonen hoi, joka riemuten lehtoja lennät,
+        Näitkö sä armahani, näitköpä nurmikukan?
+        Kirkasvyö puronen, joka tammipimentoja puikat,
+        Tokko käköistäni näit, tokkopa lintuani?
+        Taivaankarva kukat, kut lempeni jalkoja saitte
+        Suudella sulosuin, kuolkoten autuahat!
+        Pilvi, jok' iltaruson sylihin nukahat, sinä taisit
+        Taivahan ranteellen temmata Angelikan? --
+        Suotta surussani soitan, ei kenkään soittoa kuule,
+        Rintani huokaantaa ei kenkään käsitä;
+        Ei arvaa yks'kään, mikä hirmusa huolien tuska
+        Mielessäin meluaa, poltto povessani on.
+        Kuitenkin, kukap' on, joka ain' eläen ilomielin
+        Mustien murhetten pilviä piilevä ois?
+        Ihmis-parka, o surkea oot tosiaan, kuni taivon
+        Hellää kättä arot, jolta sä voimia saat!
+        Maallisihin ilohin sitä itkua enpä mä vaihda,
+        Jossa mä toisinahan muistojen öilläni uin,
+        Muistojen öillä usein, kuni taivaan tähtiä katson,
+        Jossa mun armahani, jossa Angeelika on.
+        Kuitenkin, voi kuinka usein olen katketa kurja,
+        Kuin muistoin sulosuus painava mieltäni on!
+        Sill' oli lempikevät mullai, oli mullai kukka,
+        Myrsky hävitti kevään, kuolema kukkani vei.
+
+
+
+        Eräs kihlaus.
+
+
+        Me valat vahvat vannoimme
+        Ja sormuksia vaihdoimme,
+        Kuin läksin Helsinkiin;
+        Ja Ulla tyrski uskossaan
+        Luj' ollaksensa ainiaan,
+        Ja lensi pyörryksiin.
+
+        Tuon toivon kanssani nyt vein,
+        Ja yöt ja päivät työtä tein,
+        Ja aina arvelin:
+        Jos vuodet voisin ratkaista,
+        Ja leivän kantaa katkaista,
+        Niin uskon kostaisin.
+
+        Mä luottavasti tuumin näin,
+        Ja miel' ol' aina sinnepäin,
+        Ett' Ullan vielä nain.
+        "Omalta Ullaseltani"
+        Nimellä: "armas Aatuni!"
+        Usein sanomat sain.
+
+        Mut vasten tuuli viskasiin,
+        Ja lemmen laivan luotoihin
+        Minulta myrsky vei:
+        Jos kuinka oisin nuhdellut,
+        Ett' oli mun unohtanut,
+        Hän vastannunna ei.
+
+        Vaan uusiin tuumiin antoihen,
+        Ja otti toisen sulhasen --
+        En tuota luullut ois!
+        Mut siitä viisi virkkaisin,
+        Vähänpä muusta huolisin:
+        Kuin saisin kihlat pois!
+
+
+
+
+IV.
+
+
+
+        Laulajan sija.
+
+
+        Kyll' on maata, manteretta
+        Suomen suurilla saloilla
+        Monenlaisten lintusien
+        Laadullansa laulaella,
+        Viserrellä, sirkutella:
+        Leivon tuolla taivahalla
+        Pilven alla liitäellen,
+        Kertun lehdossa leväten
+        Kesäyöllä yksinänsä,
+        Rastahankin raksutella
+        Korven kylmän kainalossa,
+        Peipon pellon pientarella,
+        Västäräkin rauniolla;
+        Allin on laulella aloa
+        Savon suurilla selillä,
+        Joutsenella joukutella
+        Jokisuissa, suvannoissa.
+
+        Niin miks' ei minulla oisi
+        Sijoa, sanan aloa
+        Suomen laulajasalissa,
+        Suomen runojen seassa,
+        Vaikk' on muilla pää ylempi,
+        Pää ylempi, ään' isompi,
+        Virret kaikki kaunehemmat!
+
+        En mä ylhäälle yritä,
+        Peremmäksi pyrikänä:
+        Seison, laulan seinän luona,
+        Oven suussa, orren alla,
+        Laulan lasteni huviksi,
+        Oman itseni iloksi.
+
+
+
+        Palannut runotar.
+
+
+        Ken vieras tuolta tuntuu
+        Nyt käyvän luokseni?
+        Ah, harvinainen on se,
+        Vaan tuttu kuitenki:
+        Tuhansin tervetullut,
+        Runotar, lempeni!
+        Kyll' on jo aikaa siitä,
+        Kuin kävit luonani!
+
+        En tästä syyttää saata
+        Sinua kuitenkaan;
+        Sä yhtenään yritit
+        Tyköni tulemaan,
+        Vaan ovet mull' ol' aina
+        Sun tullas salvassa,
+        Ens'-lempeni likihin
+        Mä kartin joutua.
+
+        Ah, harhateille eksyin,
+        Sinusta vierastuin!
+        Mä toisen oudon naisen
+        Kahleihin kiehtouduin,
+        Jon posket punaa hohti,
+        Ja katse kuumuutta;
+        Se sai mun juottaneeksi,
+        Sen nim' on _Mammona_.
+
+        Tään orjana ma hoipuin
+        Ja häntä palvelin,
+        Siks' kunnes silmän' aukeis,
+        Ja irstaus inhoitti;
+        Hän lemmenlaivojansa
+        Ei mulle suonutkaan,
+        Mut muille aina antoi,
+        Ja mulle nauroi vaan.
+
+        Siit' irti päästen jouduin
+        Taas toisen taikoihin.
+        Tää, _Kunniatar_, kiehtoi
+        Mun uusiin kahleisin.
+        Kääns' silmän' kiilloillansa,
+        Ja lumoi liehuillaan.
+        Vaan kuiva, puinea, luinen
+        Hän ain' ol' armastaan'.
+
+        Ja monta muuta naista,
+        Ens'-lempen' unhottain,
+        Mä uhraellen pyysin,
+        Ja tyhjän aina sain.
+        Näin sydänparkan' nuutui
+        Ja ratk' ol' raueta,
+        Kuin jälleen nyt mun etsit,
+        Sä, immyt ihana!
+
+        Suloinen taivaan tytti,
+        Suur' kiitos sulle vaan,
+        Kuin vielä tahdoit saattaa
+        Sydämen' virkoomaan;
+        Alatipa nyt annan
+        Sun siellä ollasi:
+        Tuhansin tervetullut,
+        Runotar, lempeni!
+
+
+
+        Puuseppä ja runoseppä.
+
+
+        Puuseppä se allani alkaa
+        Työhuoneessa aikaisen aamun,
+        Hän liikkuu ja jyskää ja ryskää,
+        Puun kylkeä höylätä kurnii.
+        En suutu ma tuosta, en tuskau,
+        Vaikk' unta en kylläksi saanut,
+        Vaan nousen ja työhöni istun
+        Ja laulua höylätä koetan.
+        Mut työtäni puusepän työhön
+        En, en silavuudessa vertaa;
+        Mull' onkin puu rosopintaa,
+        Myös lienevät höyläni tylsät.
+
+
+
+        Laulu on monta laatua.
+
+
+        Lämmin kun kukkia luo,
+        Taivahan kaari kun juo
+        Lahtosen lainetta vaan;
+        Näistäpä laulaja viehtyy, ja yltyy
+             Laulelemaan.
+
+        Laulajan viehtävi myös,
+        Amor, sun armahat työs:
+        Poika kun neitoa voi
+        Huulosin muiskuta, helkkyen silloin
+             Kantelo soi.
+
+        Äiti kun multahan maan
+        Saattaen armainaan
+        Kyynelten maljoja juo,
+        Laulu sen rintahan hellillä äänin
+             Lohtua luo.
+
+        Toisinki kielin se soi:
+        Ääni sen vienonen voi
+        Pitkäisen pauhuna myös
+        Pettäjän korvahan käydä, ja kostaa,
+             Konna, sun työs.
+
+
+
+        Lapsuuteni paikoilta.
+
+
+        Täss' on tämä Louhivaaran salo,
+        Josta kautta kouluhun kulimme
+        Ennen poikapolvess' ollessani.
+        Täss' ei nähdä mökkiä, majoa,
+        Eikä kuulu karjan kellonkilke
+        Eikä hallin haukunta salolla.
+        Hongat hattaroita hajoittavat,
+        Kuuset käyvät taivahan kumuhun,
+        Jähmenneitten jättiläisten haamuin
+        Kelot kamoittavat kulkevaista.
+
+        Voi, kuin minä aina olin uljas
+        Tästä kautta syksyin kuljettaissa!
+        Minä olin, -- muiden peljätessä
+        Salon karhun käyvän kimppuhumme
+        Taikka rosvon ryöstämään tulevan,
+        Mielestäni suurin sankaria.
+        Minäpä, niin uneksin ja toivoin,
+        Keskellä saloa saavuttaisin
+        Karannehen Kustu-Mustalaisen,
+        Hänet kamppailtua kiini löisin,
+        Kihlakunnan kiitokset niin saisin. --
+        Toiste tiellemme tulisi karhu,
+        Kiljuen, kitaansa aueksien;
+        Puukkoveitsen vyöltäni vetäen
+        Minä sankarin väkevän käellä
+        Syoksisin sen karhulle kitahan,
+        Tapettua taljan saisin kuulun,
+        Jonka koivet reestän' reuhkeleisi!
+
+        Pois on mennyt, pois, tää poikainto,
+        Vaikk' on käsivarten' vahventunut:
+        Mua mustalaiset mustentavat,
+        Irti käyden, ilman kostottani;
+        Lykyn lahja, onnen kauppa on, kuin
+        Kynttä koettamatta saanen käydä
+        Kaksijalka karhuin' kanssa rinnan!
+
+
+
+        Kynälampi.
+
+
+        Pikku lampinen
+        Hietalietteines,
+        Joka rantoines
+        Minun lapsuen
+        Olit merenän':
+        Sua tervehdän!
+
+        Kaarnalaivojan'
+        Laskin laineilles,
+        Sinun saattaakses
+        Tuulen mukahan
+        Maihin kaukaisiin,
+        Merentakaisiin!
+
+        Taikka vallatoin
+        Poikaparvessa
+        Kesän kuumalla
+        Uida polskuroin
+        Haaleiss' aalloissas
+        Hietarannoillas.
+
+        Taikka kiitelin,
+        Talven tultua,
+        Jääsi kannella
+        Liukkain luistimin,
+        Niinkuin iloinen
+        Ilman leivonen.
+
+        Oi, ken muuttaa vois
+        Vielä kerrankaan
+        Lapsimaailmaan! --
+        Vaan se mennyt pois,
+        Pois on polvekseen,
+        Lapsuus rauhoineen!
+
+
+
+        Eräs nuorukaismuisto.
+
+
+        Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen,
+        Sit' yhtä armast' aikaa mä aina muistelen,
+        Kuin kahdeksannentoista mä täytin vuoteni,
+        Ja lyyran olin saanut juur' vasta lakkiini.
+        Sydämen' kevyt oli ja mielen' murheetta.
+        Mä hengin, liikuin, lennin kuin leivo taivaalla,
+        Jot' ilman liekka kantaa ja tuuli kuljettaa:
+        Tällaisna silloin jouduin Savossa pappilaan.
+
+        Ne kaikki vielä muistan: sen tyynen lahdekkeen,
+        Ne sadat saaret, salmet ja seljän sotkineen,
+        Ja Neulamäen jylhän ja Puijon korkean
+        Molemmin puolin lahta kuin vahdit seisovan;
+        Ja muistan Kalmonsaaren rastaineen, ruusuineen,
+        Ja auringon sen taakse kullaisna laskeuneen,
+        Ja kuinka kuutamalla me sinne soudeltiin,
+        Suloisin Suomen kielin lauleltiin, soiteltiin.
+
+        Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen,
+        Jok' ensi lemmen liekkiin sytytit sydämen'!
+        Sä päivill' aurinkoni, öill' olit kuutaman',
+        Sä kaikki ajatuksen' ja kaikki unelman';
+        Kuin vaan sä päällen' katsoit, niin taivas aukeni,
+        Kuin kasvos poies käänsit, niin päivä pimeni, --
+        -- Mä tätä armast' aikaa viel' aina muistelen,
+        Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen!
+
+
+
+        Eräsnä syntymäpäivänäni.
+
+
+        Jo kahdeksanneljättä vuotta,
+        Ja poikana hulluan vielä!
+        Olis aika jo mieheksi tulla,
+        Varovaksi ja viisaaks' kuin muutkin!
+
+        Jo kahdeksanneljättä vuotta!
+        Ei viisauden hampahat varmaan
+        Minun suuhuni syntyne koskaan,
+        Kuin kappale toista jo puolta
+        Ikäpäivi' on jälkeeni jäänyt,
+        Ja poikana hulluan vielä!
+
+        Jo kahdeksanneljättä vuotta!
+        Sanotaan: mitä nuorena oppii,
+        Sitä vanhana taitavi vielä.
+        Väh' on saattanut oppini olla,
+        Runotaitoa kenties hiukan,
+        Vähän saattanen vanhana taitaa,
+        Runojalkaki jäykäksi käynee,
+        Ja viisasten harmaiden partain
+        Parihinpa en kelvanne koskaan!
+
+        Jo kahdeksanneljättä vuotta!
+        Ja tehnyt en juur' ole muuta
+        Kuin kantanut kortisen, kaksi
+        Tuon yhteisen työn yritykseen!
+        Näin maassa, -- se kaukan' on meiltä
+        Joka puutoint' on, kivitöintä,
+        Laki säätänyt on, joka miehen,
+        Ken muualta matkavi maahan,
+        Kiven kirkoksi kanssansa tuoda;
+        Kuka tuo kiven, ken tuopi kaksi,
+        Sivumennen röykköhön heittäin;
+        Vaan kiire on kaikilla eelleen,
+        Ja valmista ei näe kenkään!
+
+
+
+        Syksyllä.
+
+
+        Idän römsy ikkunata huuhtoo,
+        Tuuli tuivertavi pihlajata,
+        Pimeyden peitto maalla riippuu,
+        Tähtiä ei tuika taivahalta,
+        Eikä kuudanta kumota maalle.
+
+        Suloisempi tällöin on kuin muulloin,
+        Koto kellä on, sen suojass' olla.
+        Tuli vilkas liekkuu liedellämme,
+        Tulen ympärillä tuossa istuu
+        Mamma, pappa, mummo; mutta "pikku"
+        Sep' on mummon nukkunut sylihin,
+        Toinen tultukka se vauvoinensa
+        Vakavasti seisoo vanhain luona,
+        Sannan suusta kuunnellen satuja.
+
+        Täti, nuori täti, hän vaan yksin
+        Puutate ei toisien puheihin;
+        Pahan ilman ääntä kuuntelevi,
+        Levotoinna liikkuu sinne, tänne;
+        Niinkuin äiti, jonka sairas lapsi
+        Manalan jaanaan välillä riippuu,
+        Odottavi taudin taittumusta.
+
+        Ah, ne tällä hetkellä tätillä
+        Ajatukset Atlantin merellä
+        Läikkyvät "Kaleva"-laivan kanssa,
+        Kannella "Kalevan" yhdyttävät
+        Hänen nuoren ylkä-ystävänsä,
+        Joka meren, yön ja myrskyn kanssa
+        Hengestänsä tuimin taistelevi.
+        Apuhun ei auta lähteminen,
+        Kätt' ei kullalle käy antaminen;
+        Sydänparka syvästi vaan sykkää,
+        Rinta raskahasti huokailevi!
+
+
+
+        Joulupuu.
+
+
+        Kuusen poika, korven luota saatu,
+        Jonk' on lehväs lauhkeat ja kirkkaat,
+        Ei enämpi oksillas orava
+        Yötä istu, ei jänölän jussi
+        Juuressasi piile poikinensa,
+        Viereltäsi puolavarvikost' ei
+        Pyrähtele pyiden parvet lentoon,
+
+        Kotoaspa kauas kaupunkihin
+        Olet joutunut jo joulupuuksi.
+        Liehuihin nyt puen punaisiin sun,
+        Keltaisiin ja kullankarvaisihin;
+        Kävyiksi sinulle solmielen
+        Punaruusut vasta puhjennehet,
+        Omenoita oksiisi sitelen
+        Sekä hedelmiä Hesperian,
+        Etnan kylkilöillä kypsyneitä;
+        Viimein oksas, lehväsi ja latvas
+        Valasen ma vahatuohuksilla,
+        Tehdyillä Uraalin lehmuslehtoin
+        Mehiläisen saamista varoista.
+
+        Näin pukien joulupuuni teen sun
+        Niiden autuaisten armolahjain
+        Ja sen taivaanvalkeuden kuvaksi,
+        Jotka kerran jouluna valuivat
+        Meille Luojan laupeaan kädestä!
+        Ja mun piskuiseni puuhajavat,
+        Iloiten ja sua ihmetellen,
+        Ympärilläs, puoleks' ymmärtäen,
+        Kelt' on oikein lahjat lähtenehet!
+
+
+
+        Pienelle tyttärelleni.
+
+
+        Väsyen minä katsoen silmääs,
+        Joko itkenet tai iloellet;
+        Ole itkus ei ilkeä ynseys,
+        Se on lauha kuin lämpimä vihma;
+        Myhäellessäisipä taasen
+        Minust' on kun taivas aukeis
+        Sekä rauhan enkelin siivet
+        Liki leuhkaisi syntistä syöntän'.
+        Minä silloin ain' arvaan selvään,
+        Miten oot sä niin enkelinlainen:
+        Muka syntyin taivaasta läksit
+        Viatoinna ja puhdasna tänne.
+        Suru vaan käy mieleen', kun muistan:
+        Kuta kiireemmin ihmistyt täällä,
+        Sitä ennemmin enkelis haihtuu,
+        Ja sä taivaasta poikkenet pois!
+
+
+
+        Pikku Annan kuoltua.
+
+
+        Muuanna yönä taivaasta
+        Katosi pikku enkeli;
+        Hän läksi maata katsomaan,
+        Ja meidän mökkiin laskeusi.
+
+        Hän ol' niin kirkas, kaunoinen.
+        Ja armas, lämmin luonnoltaan;
+        Ei ken niin ollut kurjainen,
+        Jot' ei hän saanut lohtumaan!
+
+        Vaan enkelistä itsestään
+        Maan ilma tuntui raskaalta;
+        Hän liikutteli siipiään,
+        Takaisin tahtoi kotiinsa.
+
+        Ken, taivas, puhtaat lapsesi
+        Maan mustuudessa viihtää vois!
+        -- Surusuulla hänkin myhähti,
+        Ja liikahti ja lensi pois!
+
+        Sä kirkas, puhdas enkeli
+        Siell' autuasten seurassa,
+        Maan heltehesen hetkeksi
+        Tule vielä käymään vieraina!
+
+        Kuin tunnet huoliin sortuneen',
+        Ja kaipaus käy korvaasi,
+        Kuin arvaat silmän' itkeneen,
+        Niin silloin laskeu luokseni!
+
+        Oi, silloin laskeu luokseni,
+        Ja ympärillän' lentele;
+        Niin huojeneepi huoleni,
+        Ja sydämmeni tyynenee!
+
+
+
+        Leivolle.
+
+        (Kesällä v. 1869.)
+
+
+        Et suinkaan voisi leivo,
+        Noin riemuisasti laulaa,
+        Jos ken sun poikas poies
+        Pesästäs ottaisi!
+
+        Vaan pääsi siipes alle
+        Sä piiloon peitteleisit,
+        Ja kurja sydänparkas
+        Surusta pakahtuis!
+
+
+
+        Eräsnä katkerana hetkenä.
+
+
+        Tul' kyyhky, vaikk' ei siivin,
+        Ja laskeutui mun ryntäillen',
+        Povehen' hiljaa hiivi,
+        Ja luikahtihen lempehen'.
+
+        Vaan kyyhky kyyksi muuttui,
+        Ja mua pisti povehen,
+        Ja pistimensä puuttui
+        Syvälle raukkaan sydämeen'.
+
+        Kyyn mustan myrkky kiehuu
+        Ja kovin kuohuu suonissan',
+        Ja koston vimma riehuu
+        Nyt vielä vaan mun rinnassan'.
+
+        Vaan poies, kosto, vaivu,
+        Pois haihdu, myrkky, mielestän'!
+        En teidän alle taivu;
+        Kyy-park' ol' ollut -- ystävän'!
+
+
+
+        Mun kesäni.
+
+
+        Keväällä lohdutin näin aina itseäni:
+        "Mitäpäs tuosta on, jos kului kevähäni,
+        Sit' ett' en niinkuin muut mä saanut vietellä,
+        Mut orjan työssä mun vaan täytyy läähättää!"
+
+        "Kuin joutuu kesonen, mä käet kukuttelen,
+        Ja kuuset kuuntelen, ja merta melastelen,
+        Ja ilman valoa ihailen keskiöin.
+        Ja nautin luontoa, ja viihdyn runotöin."
+
+        Jo joutui kesonen, jo joka lintu laulaa,
+        Ja laineet lämpimät nyt läikkyy ilman paulaa,
+        Maan suonet tykkävät, maailm' on riemuissaan,
+        Ja nurmet, pellot, puut on juhlapuvuissaan.
+
+        Mut yhtä kaikki mun ei anna aika laulaa,
+        Yhäti edelleen mä kannan orjan paulaa;
+        Koht' ompi ohitse jo kaunis kukkain kuu,
+        Ja päivä kallistuu ja lehti kellastuu.
+
+        Vaan enpä vieläkään saa tyyntä rantaa soutaa,
+        En taida vieläkään mä laulamahan joutaa. --
+        Oi kevät lauluton, oi kesä riemuton:
+        Kuvapa kulkunne mun elostani on!
+
+
+
+        Sydämeni asukkaat.
+
+
+            Yks' perkele,
+            Yks' enkeli
+        Asuvat sydämessäni;
+            Ne taistelee
+            Ja kamppailee,
+        Yks' toistaan voittaa koettelee.
+
+            Kuin voitolle
+            Pääs' perkele,
+        Niin sydän synnin ahjona
+            Se suitsuaa
+            Ja kuumoittaa,
+        Kuin Etna tulta tupruaa.
+
+            Kuin voittaapi
+            Taas enkeli,
+        Se muuttuu lemmen laaksoksi;
+            Ja rakkautta
+            Ja rauhaa vaan
+        Nyt Etnan kohta kukoistaa.
+
+            O, milloinkaan
+            Tään sodan saan
+        Sydämessäni sammumaan?
+            Oi enkeli,
+            Jos joutuisi
+        Sun avukses viel' enkeli!
+
+
+
+        Unetoinna.
+
+
+        Unonen, Jumalan luoma, kiehauta
+        Unimettä uutta valmun pulpuista;
+        Unimalja kainalohos painalla,
+        Tule tänne, täällä sua tarvitaan!
+
+        Sinä vangin, joka huokaa kahleissaan,
+        Kuin suot maistaa maljastas, niin astelee
+        Unissaan hän onnellisna irrallaan,
+        Lehtikossa lapsinensa leikitsee.
+
+        Muinoin uhrinsa kuin julmat tuomarit
+        Löivät hirmuisihin piinapenkkeihin,
+        Sinä seisoit läsnä, kurjat juottelit
+        Univiinoin kesken tuskain torkuksiin.
+
+        Merimiehen-poian maston huipussa,
+        Vaikka myrsky kastattaa sit' aalloissa,
+        Vaipuu silmät kiinni ja hän uinahtaa,
+        Sinä kuin vaan juotat häntä maljasta.
+
+        Tule siis jo, Uniukko, tänneki,
+        Höyhenkengin hipsuttele hiljalleen,
+        Ripahuta riipsilleni mettäsi;
+        Otavall' on sarvet päin jo suvehen!
+
+
+
+        Kerran viinikellarissa.
+
+
+        Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,
+        Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on!
+        -- Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa,
+        Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!
+        Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet,
+        Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen. --
+        Ryyppää, nuorin veljeni! Aiall' on sukkelat siivet,
+        Ennenkuin tiedätkään Tuonela tarjona on:
+        Poikana leijaat vielä, jo Aiatar notkeasormi
+        Tukkasi mustuuteen harmaita karvoja luo;
+        Ruusun taitat ja sen ihanuutta sä hetkisen lemmit,
+        Eip' ole aikaakaan, kukka jo kuihtuvi pois!
+
+        Ryypätkämme nyt siis, niin kauan kun kuolema sallii;
+        Aika se kiiruhtaa: viljalta viinoa on!
+        Laske sä, lempeä mies, joka tynnörin tappia sormit,
+        Öljyistä keltaa nyt sarkkani täytehen taas!
+        Viina se huuhtovi huolet pois sekä kalvavan kaihon,
+        Vahvana suoneni lyö, selvänä hohtavi pää;
+        Maalima murheineen, tämä narrien riehumapaikka,
+        Saippuarakkona vaan heiluvi eessäni nyt:
+        Pois te, maan madot, pois! en teitä mä katsoa viihdi,
+        Kauneus, korkeus vaan silmäni täyttävät nyt!
+
+
+
+
+V.
+
+
+
+        Koskenlaskijan morsiamet.
+
+
+        "El', armas Annani, vaalene,
+        Jos Pyörtäjäkoski pauhaa;
+        Sen voimaa en tosin vallitse,
+        Ei löydä se koskaan rauhaa,
+        Mut kellä sen kalliot tiedoss' on.
+        Niin sille se nöyr' on ja voimaton."
+
+        Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
+        Ja itsekin purteen astuu,
+        Ja päästi purtensa valloilleen,
+        Sen koskessa laidat kastuu,
+        Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
+        Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.
+
+        "Voi, kuinka kirkas on illan kuu
+        Ja välkkyvä virran kalvo!
+        Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
+        Ei muut kuni tähdet valvo;
+        Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
+        Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
+
+        Näin Anna äänteli hiljalleen,
+        Sen silmähän kyynel entää;
+        Mut koski kiihtyvi eellehen,
+        Sen voimassa venhe lentää;
+        Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
+        Tää kulku se on hänen riemujaan.
+
+        Jo laski poikana purressaan
+        Hän Lyyjoen kaikki kosket,
+        Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
+        Se kasteli hältä posket;
+        Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
+        Jot' ei olis tottunut välttämään.
+
+        Mut kosken kuumassa kuohussa,
+        Juur' jossa sen juoksu suorin,
+        On, päällä vaahtinen vaippansa,
+        Yks' Ahtolan neito nuorin;
+        Se Vellamon karjoja paimentaa.
+        Ja koskien kuohua katsastaa.
+
+        Sydän on Vellamon neidollai
+        Sen vaahtisen vaipan alla,
+        Ja lemmen liekki se aallossa!
+        Voi syttyä niinkuin maalla:
+        Ja Vilhoa neitonen Vellamon
+        Se katsellut kauan ja liioin on.
+
+        Ja tuostapa neitosen rintahan
+        On syttynyt outo mieli,
+        Povensa kuulevi huokaavan,
+        Mut kertoa voi ei kieli;
+        Hän kuohujen keskehen istuksen,
+        Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
+
+        Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
+        Kuin Pohjolan vankin myrsky,
+        Se kons' on aaltojen harjalla,
+        Kons' yltäki käypi hyrsky;
+        Mut itse perässä hän pelvott' on,
+        Vaan Annasen poski on ruusuton.
+
+        Ilolla Vellamon neitonen
+        Sen vastahan uida täyttää:
+        "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
+        Jok' immeltä silmään' näyttää?
+        -- Voi, voi, mua, Vellamon neitonen,
+        Sill' ompi jo kultana ihminen!"
+
+        Jo päättää Vellamon neitonen
+        Nyt toivonsa turhan kostaa,
+        Ja kosken pohjasta paatosen
+        Hän äkkiä pintaan nostaa,
+        Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
+        Ja hän kera kultansa kuolon saa.
+
+        Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
+        On _Vellamonneidonpaasi_,
+        Se paasi, jolla hän Vilhelmin
+        Veneen sekä onnen kaasi;
+        Mut neitosen itsensä kerrotaan
+        Meressä murehtivan rakkauttaan.
+
+
+
+        Lähteelle kadussa.
+
+
+        Ken kehno luonnon tyttö
+        Sun paikkahan pahaan
+        Kuljetti kaupunkihin
+        Kadusta juoksemaan?
+        Olos' on aivan outo
+        Ja ratki riemuton,
+        Kuin läikkys, lähdeparka,
+        Luvatoin täällä on.
+
+        Kadull' on katsojansa
+        Ja tarkat korjaajat,
+        Kivillä peittämällä
+        Sun nämät surmaavat,
+        Tai täytesi la'aisten
+        Rupaa ja ruuhkia,
+        Sun eivät, kehnot, salli
+        Kuvastaa taivasta.
+
+        Tai ohjaavat väkisen,
+        Ojittamalla maan,
+        Sun mustien murien
+        Sekahan juoksemaan.
+        Ei siellä päivät paista,
+        Ei luo hopeeta kuut,
+        Ei hohda kukkaparvet,
+        Hohaja honkapuut.
+
+        Jos kirkkaan silmäs' oisit
+        Hämeessä auaissut,
+        Niin hietakankahalla
+        Tienkäyjä uupunut
+        Se päivän paahtaessa
+        Sun vuostas voimaa jois,
+        Ja reunallas levähtäin
+        Matkaansa aprikois.
+
+        Jos oisit syntynynnä
+        Savohon, Karjalaan,
+        Niin oisi kuuset nousseet
+        Norossas huojumaan,
+        Niin oisi kuuset nousseet
+        Ja tuomet tuoksumaan,
+        Ja niiden siimehessä
+        Käköset kukkumaan.
+
+        Siell' oisi poppamiehet
+        Ja rammat vaivaiset
+        Hopeeta ynnä kultaa
+        Veteesi vuollehet;
+        Ois tyttäret tyköösi
+        Kesäöillä kulkeneet.
+        Ja lempeä sinussa
+        Salassa kylpeneet.
+
+        Ja itse viimein oisit
+        Liikkeelle lähtenyt,
+        Välitse kukkakumpuin
+        Ja vaarain vierellyt,
+        Siit' äitisi sylihin
+        Lopulla pauhanna
+        Imeisten ihmetellä
+        Imatran koskena.
+
+        Vaan kehno luonnon tyttö
+        Sun paikkahan pahaan
+        Kuljetti kaupunkihin
+        Kadusta juoksemaan.
+        Olos' on aivan outo
+        Ja ratki riemuton,
+        Kuin läikkys, lähdeparka,
+        Luvatoin täällä on.
+
+
+
+        Punkaharjun Laulutytön laulu.
+
+
+        Kuin päiv' on illaks' vaipunut,
+        Yö alkaa maita peittää,
+        Kuin tuulen henk' on haipunut,
+        Ja laine loiskeen heittää;
+        Niin silloin vaan
+        On airoillaan
+        Tää tyttö ja myös lauluillaan.
+
+        Ken kullastaan on kaukana
+        Ja ikävyyttä huokaa,
+        Se huolensa ja kaihonsa
+        Mun kuuluville tuokaan:
+        Min täällä vaan
+        Ne kaiullaan
+        Mun laulun' saapi lauhtumaan.
+
+        Sä, jonka tunteen turtaneet
+        On melskeet maailmassa,
+        Jolt' ihanteet on haihtuneet
+        Ja sydän sammumassa:
+        Käy tänne vaan,
+        Niin hehkullaan
+        Mun laulun' saa sun sulamaan.
+
+        Jo kerttu helkkää lehdossa
+        Kuu kumottaa tuoll' yllä;
+        Näit' aistellen sä hurmeissa
+        Jo huudat varmaan kyllä:
+        Oi, onkohan
+        Maan maailman
+        Piirissä tälle vertaistaan!
+
+
+
+
+VI.
+
+
+
+        Schillerin laulu kellosta.[7]
+
+        Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.
+
+
+          Maahan vankkaan vahvistettu
+          Kaava seisoo kuopassa,
+          Valu on kellon valmistettu.
+          Työhön, poiat, joutukaa!
+          Hien otsalta
+          Täytyy tippua.
+          Työmme meillen arvon tuopi,
+          Siunauksen Herra suopi.
+
+        Kuin alamme nyt oiva työtä,
+        Täss' oiv' on sanat paikallaan;
+        Kuin kelpo lause työss' on myötä,
+        Niin juoksee työmme helpompaan.
+        Siis tässä tarkoin tutkikamme,
+        Min heikko voima aikaan saa,
+        Ja sitä miestä moittikamme,
+        Ken työnsä suotta alottaa.
+        Se onkin lahja ihmisellä
+        Ett' ensin miettii mielessään
+        Ja mittaa järjen mittehellä,
+        Mink' aikoo tehdä työllähän.
+
+          Tuokaa puuta, kuusipuuta,
+          Kuivaa, jota liekki sois!
+          Lähemmäksi haudan suuta!
+          Että helteen horniin lois.
+          Vask' jo pehmeni.
+          Tuokaa tinaki!
+          Että syntyis kellon aine
+          Sitkeä ja kaikuvainen.
+
+        Se, jonka taito maassa alla
+        Nyt valkealla valmistaa,
+        Se kirkon yllä korkealla
+        On meitä kiittäin kaikuva;
+        Se polvien vast' ilmauvaisten
+        Käy monta korvaa koskemaan,
+        Käy huolta soimaan huolivaisten.
+        Ja hurskaat templiin huutamaan.
+        Ja maassa täällä ihmisparkaa
+        Jos mitkä vaiheet saavuttaa,
+        Sen laidasta siell' ääni karkaa
+        Ja kansalle ne ilmoittaa.
+
+          Valkoisia vaskestamme
+          Kuplia jo kumpuaa,
+          Lipeällä ainettamme
+          On nyt aika luikentaa.
+          Puhdas vaahdostaan
+          Myös se olkahan,
+          Että soinnon selvän antais,
+          Sekä kaiun kauas kantais.
+
+        Sill' riemuisella soitollansa
+        Se lapsikultaa tervehtää,
+        Jok' alkaa maalla matkoansa,
+        Leväten unta lempeää;
+        Tään osat matkan kohtalossa
+        On vielä onnen kainalossa;
+        Nyt äitinrinnan hellä lempi
+        On heikon armas aamuhempi --
+        Vaan vuodet joutuin vierähtää.
+        Ja viskaten pois tyttöin vauvan
+        Jo poika syöksee maailmaan,
+        Ja lähtee kanssa matkasauvan
+        Nyt maata, merta tuntemaan. --
+        Hän taas kuin synnyinmaansa kohtaa,
+        Niin niinkuin tähti taivahan
+        Siell' impi ruusuposkin hohtaa
+        Ujoinen hälle vastahan.
+        Niin toivo, tuska vaihetellen
+        Nyt hällä mieltä ahdistaa,
+        Ja yksinänsä käyskennellen
+        Hän kyyneleitä vuodattaa.
+        Ja milloin neittä seuraellen
+        Hän hältä silmänluonnin saa,
+        Niin silloin mieli leimahdellen
+        Jo kohta aaltoo onnea.
+        Oi armaita ja autuaita
+        Ens'-lemmen kulta-aikoja,
+        Kuin silm' ei nää kuin taivaanmaita,
+        Ja sydän juo vaan hekkumaa;
+        Oi, jospa aina kestää taitais,
+        Ens'-lempi, armas riemuaikais!
+
+          Kas, kuin piippu ruskettuvi!
+          Pistän puikon taikinaan,
+          Jos se siitä lasittuvi,
+          Saamme käydä valamaan.
+          Poiat, koetelkaa
+          Valinainetta,
+          Tokko hauras norjan kanssa
+          Ottaa yhteen puuttuansa.
+
+        Sill' missä vahva vienoon ryhtyy,
+        Miss' ankaruus ja lempeys yhtyy,
+        Niin siinä syntyy sointoisuus.
+        Siis tutkikaan, ken liittoon lähtee,
+        Jos taltuu luonto luontoon yhteen,
+        Niin ett'ei tulis katumus.
+        Hempeä on morsiamella
+        Päässä kukkaseppele,
+        Koska kellon soimisella
+        Häntä viedään vihkille.
+        Vaan tää elonjuhla päättää
+        Ilon kukka-aianki,
+        Lakki ynnä huntu säätää
+        Neidon nuoren vaimoksi.
+        Kuin himo on pois,
+        On rakkaus jäävä;
+        Ja kukkanen on
+        Nyt heelmän tuova.
+        Ja mies elämään
+        Nyt vieraasen lähtee,
+        Hän liikkuu ja hankkii,
+        Ja liehuu ja riehuu,
+        Hän riistää ja raastaa,
+        Hän uhkaa ja puhkaa,
+        Kuin onnea etsii.
+        Näin kasvavi lahjoja, karttuen hiljaa,
+        Ja aitat ne täytyvät runsasta viljaa,
+        Niin perhe karttuu kuin kartano myös;
+        Tuo kelpo vaimo
+        Ja lapsien äiti
+        Siell' toimella holhoo
+        Ja lemmellänsä
+        Hän perhettänsä;
+        Ja tyttöjä neuvoo
+        Ja poikia ohjaa,
+        Ja päivällä, yöllä
+        Hän aina on työllä,
+        Ja voittoa vaan
+        Hän järjellä saa,
+        Ja paisuvin aartehin täyttävi aitan,
+        Ja hyrräten rukkia kehrätä taitaa,
+        Ja arkkunsa ahtavi välkkyävää
+        Hän villaa ja kangasta kiiltelevää,
+        Ja hyödylle kiillon ja kirkkauden lainaa,
+        Ja liikkuu aina.
+
+        Isä kartanoportaaltaan
+        Ilomielellä ympäri katsoo
+        Sekä laskevi onneaan,
+        Nähden niityt ja notkuvat pellot,
+        Kuullen kaukoa karjansa kellot,
+        Nähden aittoja, lakkoja monta,
+        Täynnä viljoa laskematonta,
+        Kerskuen naurahtaa:
+        Vahva kuin vankka maa
+        On minun onneni,
+        Huoneeni, voimani!
+        Vaan ei liioin kiittämistä
+        Ole onnen kestämistä;
+        Pian rientää vahinko.
+
+          Nyt on valmis ainehemme,
+          Valamaan jo käydä saa,
+          Nyt kuin torven aukasemme,
+          Herran puoleen huoatkaa:
+          Kaitse huonetta!
+          Tappi auaiskaa!
+          Savuten ja kuumin lainein
+          Hyökää kaavaan kellonaine.
+
+        Kuink' arvoinen on valkea,
+        Jok' ihmisen on vallassa!
+        Hänt' aina töissään, taidoissaan
+        Täm' auttaa lahja taivahan.
+        Vaan hirmuinen on valkea,
+        Kuin kahleistansa karkoaa,
+        Ja entisille juonilleen
+        Kun joutuu luonnon neitonen.
+        Päästyänsä valloillensa
+        Katuloissa kaidoissa,
+        Lyö se kaikki leimujensa
+        Vimmatulla voimalla.
+        Sillä työtä ihmiskätten
+        Luonnon voimat vainoovatten.
+        Pilvi antaa
+        Sateen, kasteen,
+        Maalle nesteen,
+        Pilvest' ukko myös
+        Nuolen lyö.
+        Kuulkaa, vaikk'ei tulta näy,
+        Kellot käy!
+        Taivaskin
+        Ruskottavi:
+        Päivän rant' ei hohda niin!
+        Kansa kiljuu:
+        Auki tie!
+        Vettä vie!
+        Tuli patsain läikkyy, liekkuu,
+        Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy.
+        Piiput horjuu, hirret jyskää,
+        Maahan sortuin pylväät ryskää,
+        Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
+        Äitit tyskää, lapset parkuu,
+        Karja vinkuu,
+        Hyppii, sinkuu:
+        Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu,
+        Kantamusten alla kiikkuu,
+        Kätten kautta kiitävillä
+        Ämpärillä
+        Vettä saadaan ruiskun juoda,
+        Kaarin korkein liekkiin luoda.
+        Ulvoin joutuu myrsky siihen
+        Tulen voimaa auttamaan,
+        Liekki lentää aittahan,
+        Tarttuu siellä kuiviin orsiin,
+        Seinähirsiin, paksuin parsiin,
+        Kiitää, telmää sillä pohdin,
+        Että luulis vievän maan
+        Vakavilta juuriltaan,
+        Töytää taivaankantta kohdin,
+        Vallatoin.
+        Toivotoinn'
+        Ihminen ei luonnon kanssa
+        Tohdi koettaa voimiansa,
+        Paeten hän ahkeran
+        Näkee työnsä hukkuvan.
+
+        Tyhjät on
+        Jääneet seinät,
+        Ikkunoista tyhjät reiät,
+        Joista tuulet kaikki käyvät;
+        Suoraan aivan
+        Pilkistävät pilvet taivaan
+        Huoneesen.
+
+        Ihminen tuo
+        Hukkuneellen
+        Onnellehen
+        Silmän kerran vielä luo --
+        Sitt' tyyneest' ottaa matkasauvan:
+        Muu kaikk' on mennyt, mennä saa,
+        Vaan kalliint' ei tok' liekki tiennyt,
+        Ei lapsia, ei vaimoo vienyt,
+        On perhe kaikki tallella.
+
+          Siell' on vask' nyt valmis maassa,
+          Muottihinsa mahtunut;
+          Tokkohan se lähtee maasta,
+          Onko työmme palkinnut?
+          Valu ehk'ei luontunut?
+          Tai lie muotti haljennut?
+          Monta kertaa toivostamme
+          Kovan onnen ottaa saamme.
+
+        Tääll' ihmislapsi mustan mullan
+        Maapeittoon uskoo töitähän,
+        Maamieskin kylvää kylvöään,
+        Ja toivoo siitä viljakullan,
+        Kuin aika joutuu, niittävään.
+        Myös tiedämm' itse joutuvamme
+        Me kaikki mustaan peittoon maan,
+        Vaan nousevamme arkuistamme
+        Ijäiseen riemuun taivahan.
+
+        Kirkon päältä
+        Verkalleen
+        Kaikuu kellot
+        Hautaisten.
+        Surukelloin ääni saattaa siellä
+        Matkamiestä viimeisellä tiellä.
+
+        Puolisoa, sen uskollisen,
+        Ah, sen hellän lasten äitin
+        On nyt Tuoni temmannunna,
+        Omiltansa ottanunna,
+        Mieheltä ja lapsiltai,
+        Joita hälle monta sai,
+        Joita itse kasvatti,
+        Hellästi myös hoiteli.
+        Valo on nyt perheen, huoneen
+        Ijäksensä sammunut,
+        Kuin on perheen äiti Tuoneen
+        Majansa nyt muuttanut:
+        Hänen kaipaa huoliansa
+        Lapsiparvi äititön,
+        Siassansa, toimissansa
+        Liikkuu vieras lemmetön.
+
+          Kunne kello jäähtynevi,
+          Työ nyt raskas seisokoon,
+          Niinkuin lintu laulelevi,
+          Kukin jouten olkohon.
+          Koska kirkkahat
+          Tähdet tuikkavat
+          Ja kuin iltakellot soivat,
+          Irti työst' on miehet oivat.
+
+        Askelilla ahkerilla
+        Metsämiesi kiirehtivi
+        Kodon kullan lämpimille.
+        Kotiin käyvät määkyin lampaat,
+        Paksurintaa,
+        Puhdaskarvaa nautakarjaa
+        Ammuin astuu
+        Navetoihin pitkä sarja;
+        Kulkee myös
+        Lyhdekuorma,
+        Lyhtehill' on
+        Kirjavainen
+        Kiehkurainen
+        Kukkia;
+        Nuoret niittomiehet käyvät
+        Tanssimaan.
+        Tiet ja raitit raukenevat;
+        Tulen reiman ympärille
+        Talon rahvas tunkeuvat.
+        Portit hiljan sulkeuvat.
+        Vaippa tumma
+        Vaipuu maalle;
+        Vaan ei rauhanmiestä kumma
+        Haahmo yön
+        Hämäräinen hämmästytä:
+        Lain voima poistaa pahatyön.
+
+        Laki kallis, viljavainen,
+        Luojan luoma taivahainen,
+        Side yksi ylhäisille,
+        Hyville ja halvimmille;
+        Kansakunnat liität, laitat,
+        Vallattoman mielen taitat;
+        Villit ihmistöille ohjaat,
+        Siveyden vallan pohjaat,
+        Itsekkään myös valjun saatat
+        Muistamahan isänmaataan!
+
+        Kaikki, toivoin työstä riistan,
+        Auttaat toinen toisiaan,
+        Koetella kilvan, kiistan
+        Saavat kaikki voimiaan.
+        Isäntä ja palvelija
+        Vapaudessa suojan saa,
+        Kaikilla on varma sija
+        Vastustella sortajaa.
+        Työ on miehen kunnia,
+        Viljan vaivannähnyt saa;
+        Ruhtinaalle arvo antakaa,
+        Arvo meille työmme vaivasta.
+
+        Rakas rauha,
+        Sulo sopu,
+        Olkaa, olkaa
+        Tässä meidän maassakin!
+        Älköön päivä moinen tulko,
+        Jolloin sodan julmat joukot
+        Tätä maata raatelevat,
+        Jolloin taivas,
+        Jonka hellä illan rusko
+        Kaunistaa,
+        Kylien ja kaupunkien
+        Palostakin heijastaa!
+
+          Särkekää nyt kellon kuori,
+          Tarpeens' on se täyttänyt,
+          Että silmää miellyttäisi
+          Kalu siinä syntynyt.
+          Vasaralla kolhikaa,
+          Kunne kuori halkiaa.
+          Kuinka kello ilmoin saadaan,
+          Ell'ei rikota sen kaavaa!
+
+        Työn taitaa irti kuorestansa
+        Vaan mestar' itse irtauttaa;
+        Oi surkeutta, jos virtanansa
+        Tulikuuma vaski vallan saa!
+        Se seinät vahvat maahan lyöpi,
+        Ja kiehuin, paukkuin virtoaa,
+        Ja ahnain nieluin kaikki syöpi.
+        Tult', onnettuutta oksentaa.
+        Kuin raaka voim' on vallan saanut,
+        Niin järjestys on varsin laannut,
+        Kuin tyhmä kansa ohjiin käy,
+        Niin siin' ei järjen tointa näy.
+
+        Voi maata, jossa hiljallensa
+        On kertynyt paloainetta,
+        Ja kansa katkoin kahlehensa
+        Se itse ottaa oikeutta!
+        Pahanki kellon lieriin tarttuu,
+        Se vaikk' ois soipa sopua,
+        Ja pauhu paisuu, kansa karttuu.
+        Ja kello ulvoo kapinaa!
+
+        Vapaus, veljeys! ääni raikuu;
+        Nyt rauhanmies käy miekkahan.
+        Ja torit täytyy, kadut kaikuu,
+        Ja ryöstää, tappaa aljetaan;
+        Ja ilvehillä hirmuisilla
+        Myös vaimot leikkiä nyt lyö,
+        Ja raatelijan hampahilla
+        He vastustajan syömen syö.
+        Ja Herran pelko aivan taukoo,
+        Myös säätyisyys on voimaton,
+        Ja konna kahlehensa laukoo,
+        Ja kaikki hurjuus irti on.
+        Julm' ompi kyllä sutten vimma,
+        Terävä hammas leijonan,
+        Vaan hirmuisimpa hirmuisimman
+        On ihmispeto vimmassaan.
+        Voi niitä, jotka sokeille
+        Tuon taivaansoihdun antavat!
+        He sill' ei nää, vaan kaupungille
+        Ja maille palon kantavat.
+
+          Kiitos, luoja lempeäinen!
+          Niinkuin taivon kuu
+          Kello kirkas, välkkyväinen
+          Kuorestansa paljastuu,
+          Aina kannasta
+          Asti laitahan
+          Tekijätä kiittää kirjat,
+          Laidan lehdet, lehvät, marjat.
+
+          Tänne, tänne
+          Työmiehet kaikki! vihkikämme
+          Ja uusi kello ristikämme,
+          _Concordia_ sillä nimi on,
+          Se sopua vaan aina soikoon
+          Ja mielet yhteen saattaa voikoon!
+
+        Se olkoon sillä aina työ,
+        Nyt mestari sen siksi lyö.
+        Maast' ylhäällä se riippukohon
+        Kumussa sini-taivahan,
+        Ja ukon kanssa kaikukohon
+        Se läsnä tähtimaailman;
+        Se sieltä ääni ihmisille,
+        Kut maassa täällä matavat,
+        Ja oppi olkoon syntisille,
+        Ett' luojoansa muistavat.
+        Tuo vakaisia virkkakohon
+        Ja pyhiä sen vaskisuu,
+        Ja hetket lyöden lausukohon
+        Kuink' armon aika karkoittuu.
+        Se vaiheist' onnen vankukohon,
+        Vaikk' itse ompi tunnoton,
+        Ja kumeasti kaikukohon
+        Maanmatkaajitten kohtaloon.
+        Ja niinkuin ääni, korvaan käynyt,
+        Jo kohta hiljenevi taas,
+        Se neuvokoon: kuin pysyväistä
+        Ei ole luotu maailmaan.
+
+          Nuorin vahvoin nostakatte
+          Kellomme nyt kuopastaan,
+          Äänten maahan auttakatte,
+          Ylös taivaan ilmahan.
+          Nosta, nostakaa!
+          Jo se kohoaa!
+          Riemun kaupungille kantaa,
+          _Rauhast'_ ensi äänen antaa.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+
+        Porthanin kuvapatsaan paljastettua.
+
+        (9 p. Syyskuuta v. 1864.)
+
+
+        Olettenhan nähneet, näätte nytkin,
+        Syksyn tullen, lehden kellastuen,
+        Koska päiväkulta poikkenevi
+        Poies Pohjan puolelta ja valtaa
+        Perimään palaavat yö ja talvi,
+        Kuinka luonto lapsukaisiansa
+        Utarilla ruokkii uhkuvilla:
+        Elon kultaa pellot pöllyävät,
+        Puut ja pensahat ne painumassa
+        Ovat maahan marjakuormistansa;
+        Ladot, aitat täytyy ahtamalla
+        Maan ja meren riistan rikkautta,
+        Sekä maanmies mielin tyytyväisin
+        Kesän kuollehen jo hautaan saattaa.
+
+        Tämänlainen runsas, täyteläinen,
+        Hedelmällinen ja viljanraskas,
+        Suomen tiedonnälkää sammuttava,
+        Ol' sen miehen elinkerran syksy,
+        Jonka muodon, vaskehen valetun,
+        Tässä nyt näemme edessämme.
+
+        Louhi, vanha Väinölän vihaaja, --
+        Entisn' ei, vaan muuksi muuttuneena,
+        Muinaisia tarkoin muisteleva,
+        Kuink' ol' kerran viisas Väinämöinen
+        Hänet kaiken kansansa keralla
+        Raskaasen unehen uuvuttanut,
+        Salaisesti silloin Sammon vienyt, --
+        Hänp' ol' kostanut Kalevalalle,
+        Nukuksihin kansan nuudutellut:
+        Vierastapa täytyi sen totella,
+        Vierasta ja vierahan lakia,
+        Vierain kielin kirjoitettua ja
+        Vierain kielin hälle lausuttua;
+        Vieras vieri päällä niinkuin kerma,
+        Herana vaan kansa alla hautui;
+        Sävyä ja kieltä Suomalaisen
+        Ei niit' oppihuoneissa osattu,
+        Eikä koskaan kouluissa kysytty;
+        Vilun varjossa ne värjöttivät,
+        Sydänmailla synkeill' asuivat,
+        Savutuvissa vaan tuhraeli, --
+        Niinkuin kurja orpo lapsipuoli,
+        Isintimän valtaan joutuneena,
+        Pimeissä piilee soppiloissa,
+        Vaikka kaikki kartano ja karja
+        Oman on vanhempansa vaivannäkö.
+
+        Sinua, Porthani, Suomen kieli
+        Kiittää arvohonsa auttamasta!
+        Sin' otit tuon orvon lapsintiman,
+        Korjasit pois kaihosta sijasta,
+        Poveasi vasten painallutit,
+        Vaivaista poloista vaaliellen,
+        Sinä oksat karsit, tien osotit,
+        Miltä puolen polvi uusi vasta
+        Löytävä ol' Suomen kansan kehdon,
+        Sinä tutkit tarkalla älyllä
+        Niitä Luojan luomia lakia,
+        Joita myöten Suomen kieli kulkee
+        Niinkuin virran hohtava hopea
+        Polvitellen reunojansa myöten.
+        Sinäpä sukelsit virran alle,
+        Aarteen löysit sieltä simpsukoita,
+        Joista Kalevala, Kanteletar
+        Kudottihin sitte Suomen kielen
+        Tukevaksi turva-, taikavyöksi.
+
+        Hajallaan ja kaikki hämmentynnä
+        Oli Suomen kansan aikakirjat,
+        Niinkuin rauneikko raivaamaton,
+        Jot' on muinoin Hiidet heitellynnä
+        Telmäessään louhenlohkareilla, --
+        Mitä matkamiesi muukalainen
+        Taukoo kummastellen katsomahan.
+        Tietäjän ikuisen into liikkui
+        Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit,
+        Hajaltansa louhet liikahtivat,
+        Muotojen mukahan järjestyivät,
+        Hiitten hirmurauneikko rakentui
+        Suomen aiantieto-temppeliksi.
+
+        Ja mi mies ja mikä miehenkunto
+        Sinussa on silmiemme eessä!
+        Kokonansa mies, mies kerrallansa!
+        Jok' ei joutavia jaaritellut,
+        Alennellut toisten ansioita,
+        Rahan ei ajellut aartehia,
+        Eikä herkkupöytiä himonnut
+        Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut,
+        Eikä kultatähtiä tapaillut,
+        Huojunut ei joukon huudannasta,
+        Kumarrellut päivän kuulumille.
+        Vakavana seisoi vaan kuin vuori,
+        Jonka juurta, runkoa, sydäntä
+        Rautasuonet sitkeet kiertelevät,
+        Vaan sen huippu horjumattomana
+        Pilvein yltä välkyttää valoa;
+        Sumut sinne, saastaiset ja summat,
+        Eivät pääse häntä peittämähän,
+        Juuritse vaan nöyrästi matavat
+        Ja sen kirkkautta kiihoittavat!
+
+        Elos ei, Porthan, eik' esimerkkis
+        Jouda eikä joudu unhotuksiin.
+        Vaivasi se Louhen vallan murti,
+        Suomen kansan henkihin herätti,
+        Oli uuden aian aamurusko,
+        Uuden paljoa paremman aian.
+
+        Tämä aika, meidän aaveksima,
+        Ole ei kuvitus Kaukomielen,
+        Eikä piile pilvien takana;
+        Syntynyt se on ja syntymässä
+        Suomen kelpo poikien povissa,
+        Sydämissä Suomen neitosien. --
+        Niinkuin säen, pilvistä pudonnut,
+        Sadettenkin alla sammumatta
+        Kytemistään korvessa kytevi,
+        Salaisesti sammalikon alla
+        Kulkee mättähästä mättähäsen
+        Puiden juuret poltellen, ja viimein
+        Ilmivalkeahan leimahtavi,
+        Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,
+        Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,
+        Salon hongat maahan horjahtavat,
+        Kumohonpa kaatuu korpikuuset; --
+        Tällä lailla Suomen Suomalaisuus
+        Sydämestä syttyy sydämehen,
+        Mielestä menevi toiseen mieleen,
+        Kunne yksi toivo, yksi tunne
+        Sydämessä kaiken kansan sykkää,
+        Tuntehesta työksi muutaksen ja
+        Ajan tullen, hetken jouduttua,
+        Tuhoellen turhan vastustuksen
+        Edestänsä esteet raivajavi.
+
+        Silloinpa tuo kurja Kullervoinen
+        Vierahan ja viekkahan emännän
+        Kivin-leivottuhun leipähän ei
+        Perittyä veistään viillä poikki.
+        Ei enämpi silloin Suomalainen
+        Sivistyksen syrjäisen nisiä
+        Ottolapsen almuna imeksi,
+        Eikä tiedon tähkä-jättehiä
+        Loisen lailla taikka mökkiläisen
+        Poime muukalaisen peltomaalta.
+        Omin kuokin käy hän kaivamahan
+        Hautaa vanhan Antero Vipusen;
+        Omin kielin syntyjä syviä,
+        Saadut mahtipontisen povesta,
+        Kaiken ihmiskunnan ihmetellä
+        Ilomielin ilmoille levittää;
+        Runolan rakentaa suomalaisen,
+        Jossa Suomen suuret laulumiehet,
+        Väinämöisen vöihin vyöteltyinä,
+        Näillä Suomen soivilla sanoilla
+        Sulokanteleita soittelevat!
+
+        Silloinp' ei enämpi kielikahle
+        Kammeltele suuta Suomalaisen,
+        Kaksikielisyys ei kansallemme
+        Luuta myöten leikkele ei liha'an
+        Haavaa haitallista, vaarallista,
+        Johon riettaat hetken herhiläiset
+        Munia munivat myrkkyisiä.
+        Yksi kieli, Väinön kieli silloin
+        Sitelevi kaikki Suomalaiset
+        Auran rannoilt' aikain armahilta
+        Lapin raukoille rajoille asti,
+        Sekä valtaistuimen valosta
+        Nokisille nuotioille saakka.
+        Yksi mieli silloin yhdistävi
+        Henget, keskenään nyt kiistäväiset,
+        Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
+        Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,
+        Jossa oikeus kansaa ohjelevi,
+        Vapautta laki vartioivi!
+
+
+
+        Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille
+        Filosofian Majistereille.
+
+
+        I.
+
+        Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin,
+        Nyt Suomen suureen oppisalihin!
+        Tääll' on jo sija suotu sinullenkin,
+        Vaikk' ennen vieras, outo olitkin,
+        On suotu sija yksin arvoin ollas
+        Kuin Muusain mainioiden muinaisten,
+        Ja istua sä täällä saat Shaskespearen
+        Ja Danten, Göthen runotarten luo.
+
+        Äl' ujostele yhtään, käy vaan sisään!
+        Sä tosin tottunut et seuroihin,
+        Joiss' askeleet on määrin mittailtavat,
+        Ja sanat, taitavasti tasoitut,
+        On kullanvaalla varoin punnittavat,
+        Ja puku höll' ei ole muiden mukainen.
+        Sä olet maalta, maalla kasvaellut,
+        Maankanteletta hiljaa soitellen:
+        Siell' ihaillut maailman ihanuutta
+        Yöll' yksinäsi, silloinkin kuin Koi
+        Taas hetken halaa Hämärikkää neittään,
+        Suut' antaa punastuin ja pakenee;
+        Tai hongikossa kankaan Kaiutarta
+        Huudellut, kiusannut ja kuunnellut;
+        Tai Udutarten kanssa kilpaa juossut,
+        Kuun loistain, mesinukka-nurmilla;
+        Tai Tellervon ja Tuomettaren kanssa
+        Pimennoiss' ollut piiloisillakin;
+        Myös rannall' istunut ja ihmetellyt,
+        Kuin Sotkottaret kultakammoillaan
+        Ne Vellamon, tuon valtavanhempansa,
+        On hivuksia taiten hiipoineet.
+
+        Tään verta on vaan oppia sinulla,
+        Tään verta vaan ja tämänkaltaista.
+        Vaan vanhemmaksi tultuas sä lauloit
+        Nuo suuret virret Väinämöisestä
+        Ja Sammon synnynnän ja sortumisen;
+        Myös lauloit Lemminkäisen äidistä
+        Nuo lempeät ja liikuttavat laulut,
+        Ja kohtalot sä kerroit kauheat
+        Kalervon sankarpoian Kullervoisen:
+        Ja lauloitpa sä kanteleellasi
+        Tuon "isättömän pirtin pimeyden"
+        Ja "sulholtansa heitetyn" suruja
+        Ja "syntyänsä vaikerroivan" mielen
+        Ja "surujansa sukittelijan",
+        Ja monta muuta laulua murehen;
+        Sydämen särjetyn ja suruisen
+        Salaisimmatkin, syvimmätkin
+        Miel'alat, aaveet, toiveet ilmi toit.
+
+        Nää on sun suuret lauluansiosi;
+        Niit' oudoksua kyll' Apollo tais,
+        Ja Helikonin immet ehk' ei ensin
+        Säveltäs synkkää tainneet tajuta.
+        Vaan kaikin main ja kaikin kielin kauneus,
+        Se ijäinen ja oikea, on yks',
+        Yks' niinkuin avaruudell' aurinkoinen,
+        Vaikk' alhaalt' eri paikoin katsellen
+        Sen sädestys käy eri karvoin silmään;
+        Ja Suomen virret voivat viehättää
+        Myös Kreikan Muusan mielen, vaikka kannel
+        Ei ole lyyra, torvi huilu ei.
+
+        Siis pyyhkäse pois kyynel silmästäsi,
+        Ja käy vaan sisään, Suomen runotar!
+        Tääll' on nyt kyllä suuri suurten seura,
+        Tääll' eivät tosin toiset tunnekaan
+        Sinua vielä talon tyttäreksi.
+        Vaan siit' äl' ole, impen', milläiskään!
+        Kuin astut vaan ja näyt, he kumartavat,
+        Ja ystäväsi nuoret, innokkaat,
+        Tuo sankka parvi tuolla Parnassilla,
+        Ihaillen ottavat sun vastahan.
+
+        Franzénin runotar ja Runebergin,
+        Jotk' ennen tääll' on emännöinehet
+        Ja sua tänne kauan odotelleet,
+        Sun siirtyäkses heidän sijaansa,
+        Nyt tervehtävät sun kuin lapseksensa,
+        Vaikk' et sä lapsi heille olekaan;
+        Vaan maa ja heimo heili' on yks' kuin sulla,
+        Yks' suru myhähtääpi suiltanne,
+        Yks' taivaan sini tuikkaa silmistänne,
+        Yks' lempi mieliänne lämmittää.
+        He ottavat sun lauluoppihinsa,
+        Sä heille istu jalkain juurehen,
+        Ja kuuntele ja ota oppiakses --
+        Sull' on viel' oppimista paljonkin!
+        Sun virtes vanhat eivät aina vastaa
+        Tään uuden aian tointa, toiveita;
+        Jo uusin kielin laajennella täytyy
+        Tuo kanteleesi viisikielinen,
+        Kuin ei se enää täyttä sävelt' anna
+        Tään polven iloille ja suruille;
+        Sun Europalt' on oppi ottaminen,
+        Jos elämähän Europassa jäät;
+        Sen tapoihin sun taipuasi täytyy
+        Ja laulus, täällä alkamasikin,
+        Jos mieli mielet viehätellä,
+        Sun täällä soveltaa sen soittimiin.
+
+        Nuo ruotsalaiset Suomen runottaret,
+        Franzénin, Runebergin runotar,
+        Ne voivat näitä sulle neuvoella,
+        Ne näitä neuvoa ja muutakin.
+        Sä kieles vaaraa ällös varaelko!
+        He eivät laulamasta kielelläs
+        Sun kiellä, vaikka itse vierahalla
+        Kielellä sua oppiin ohjaavat.
+        Vieraallako? Ei niinkään vierahalla!
+        Sit' on jo kauan täällä tunnettu,
+        Ja tullaan vielä kauan tuntemahan;
+        Sit' olet oppimahan osaunut,
+        Ja onnekses sen saitkin opituksi,
+        Juur onnekses ja tueks', turvakses.
+
+        Kas surkeoita sukulaisiamme,
+        Kas Voguuleja ja Votjaakkeja
+        Ja Mordvaakin ja monta muuta kansaa,
+        Joidenka heimos Suomen kansa on:
+        He ovat omaa kieltään käyttää saaneet
+        Ja ominaisuuttansa muutakin:
+        Ei vieras ennen heille tungetellut
+        Ei kieltään, lakiaan, ei laulujaan;
+        Ja minkä saaliin näin he saavuttivat?
+        Juur ominainen heillä raakuuskin
+        On vallalla ja paksuks' pinttynynnä
+        Kuin karsta, jot' ei kaapia voi pois!
+        He pakanoina istuvat pimeinä,
+        Tai lunastuksen lempisanoma
+        On niin vaan käynyt heidän mielihinsä,
+        Kuin päivän valoa käy kirkasta
+        Hämärä haimi silmään sokealle.
+        Ja täyttäin tarpeet luontokappaleen
+        He valon vaaroja kyll' eivät tunne,
+        Vaan eivät valon virvoitustakaan;
+        Ei taiteen lahjat lohduttele heitä,
+        Ei lahja laulunkaan, kuin mykkinä
+        He myrisevät mieletöintä, minkä
+        Suu sattumoilta saapi sanaksi.
+        Ja pian pilautuu ja mätäneepi
+        -- Ja on jo pilaunut ja mädännyt --
+        Se oma kielikin, kuin lammin vesi,
+        Jot' eivät vieraat lähteet virkistä.
+
+        Näin ois se ehkä käynyt Suomellenkin,
+        Jos onni ei ois toisin ohjaillut.
+        Vaan Suomettarellenpa synnyinmaansa
+        Tuoll' idän alla alkoi ikäväks'
+        Jo käydä, mieli maata, maailmata
+        Sen teki kauempana katsomaan.
+        Hän läksi länteen päin, ja kulki, kulki,
+        -- Saloja, sammalsoita samoten
+        Ja kuusikorpia, joiss' ei viel' ennen
+        Laps' inehmoisen ollut ääntänyt,
+        Ei kirveen kolke koskaan kuulununna --
+        Siks' kunnes koitti hälle silmähän
+        Ja mielen ilahdutti, ihastutti
+        Germanian maailmasta valon koi.
+
+        Ja siitä päivin sinnepäin on silmät
+        Ain' olleet Suomella, kuin kukkasen
+        Pää, päivän kulkien, sen kanssa kääntyy,
+        Sen lämmintä ja loisto' isoten.
+        Kyll' astui Ruotsi maahan miekan kanssa,
+        Vaan orjankahlettenpa kanssa ei;
+        Ijestää alkoi hän vaan itsevaltaa
+        Ja ilkeyttä lain viisaan ikeellä,
+        Ja joukkoa, kuin lammaslauma ennen
+        Nyt järjestellä ihmiskunnaksi.
+        Nyt kylät, ennen harvat, heikot, huonot,
+        Jo rupes' karttumaan ja kasvamaan,
+        Nyt alkoi kaupunkiakin kohota,
+        Varoja koonnuttain, ja kauppamies,
+        Jok' ennen karttoi Karjalan vesiä,
+        Nyt skandinavilaisten lakien
+        Ja rakkaan rauhan siipein suojan alla
+        Jo Suomenlahta mielin purjehti.
+        Miss' ennen laaksoissa ja lehtoloissa
+        Ja vaaroilla ja vetten vieremin
+        Puujumalallensa pakana lausi,
+        Kiviä kumartain ja kantoja,
+        Siell' äänet hurskaat Kristin virttä veisaa,
+        Ja Kristin pyhän kirkon kellot soi!
+
+        Näin sivistyksen siemen Suomeen kylvyi,
+        Ja siitä syntyi taimi, taimesta
+        Puu kaunis kasvoi, joss' on jo hedelmä.
+        Tää kyllä maistuu vielä vieraalta:
+        Vaan lajin kerran maassa omass' ollen
+        Se meidän maan makuiseks' muunnaksen;
+        Kuin meidän virrat kyllin vettelevät
+        Sen juurta, ja kuin meidän päivä päältä
+        Saa kyllin lämmittää sen lehviä,
+        Sen mehu muuntuu, muikeus muukalainen
+        Pois haipuupi, ja makeus vaan jää.
+
+        Ja sittenpä nuo Dafnen seppeleetkin,
+        Jotk' omast' ovat maasta kasvaneet,
+        Suloisin Suomen sanoin painetahan
+        Jo Suomen nuorukaisten kulmille.
+        Ja opinaika Suomen runottaren
+        Jo silloin täysi on ja ohitse,
+        Ja Suomen kieli silloin sujuvammin
+        Ja somemmin soi suusta laulajan,
+        Kuin Suomen suuren koulun pääll' on sanat:
+        _Täss' emäntän' on Suomen runotar._
+
+
+        II.
+
+        Kesä on nyt taaskin tullut: maa ja taivas heijastaa,
+        Lämmin liekkuu lounahasta, meri irti aaltoaa;
+        Tuskin päivä luotehell' on lopettanut pitkän työn,
+        Kuin jo Koi taas nostattaapi nukkumasta nuoren yön.
+
+        Leht' on puussa, ruoho maassa: uusi turve juurraksen,
+        Leveten se lempeästi hautain päälle veresten
+        Viherjätä vaippaa alkaa niille katteeks' kutoa --
+        -- Oi, jos alkais sydäntenkin haavat arpeutua!
+
+        Leivon riemu taivahalta kaiken päivää helisee,
+        Yön taas yksin kerttu hellä halujansa haastelee,
+        Silloin tällöin, illoin aamuin kuusikossa kukahtaa
+        Käkönenkin, jok' on, Suomi, sulla lempilintuisna!
+
+        Kyntömies se mieluisasti katselee nyt alojaan,
+        Vaivannäön vainiolla näyttää kasvu korvaavan;
+        Viherjöiden viljan kaiken laiho siellä lainehtii:
+        Mikä taimii, mikä kukkii, putkellenkin puhkeepi.
+
+        Näin kuin tämä luonnon riemu linnunlauluin, kukkasin,
+        Näin on, nuoret ystäväni, tuntehenne teidänkin:
+        Voitettu on ensi voitto, ensi voiton saalisna
+        Seppele nyt kulmianne kunnialla varjostaa.
+
+        Vaivansa ja valvontansa palkituksi tunteepi
+        Äiti armas, voittoanne viettäin ilokyynelin;
+        Toivoa ja rakkautta, tulevaista onnea
+        Tuikkaa Teille vastahanne immen silmä suloisa.
+
+        Elämä nyt etehenne antinensa aukenee,
+        Mikä ennen kaukaa koitti, lähemmäksi lähenee;
+        Rientonne nyt runsahasti rupeavat loistamaan,
+        Rientehenne loistamahan, toivehenne tointumaan.
+
+        Sitehillä suloisilla sydämien-liittonne
+        Ikuiseksi, onnelliseks', kiinteäksi kiinnätte;
+        Vuodet vieree, perhe kasvaa, lapset Herran lahjana
+        Juur' kuin runsas ruusutarha talossanne kukoistaa.
+
+        Kaikenlainen muukin kasvu lasten kanssa karttuupi:
+        Virka nousee, leipä paisuu, kunniata koituupi,
+        Kansalaisten rakkauden, ruhtinanne suosion
+        Voitatte kuin voimaustenne arvollisen ansion.
+
+        Kunnes Teille, kyllältänne nauttineille kunniaa,
+        Iloa ja ystävyyttä, onnellista oloa,
+        Tulee Tuonelt' armas airut, hiljaa korvaan kuiskahtaa,
+        Hellin sormin sitehistä maallisista irtauttaa!
+
+                  *     *     *
+
+        Näin Te itse toivoksitte, ruusuilla ja kullalla
+        Kuvaellen onnen aikaa, edessänne olevaa.
+        Vaan ei aina, armaat veljet, käy se niinkuin kuvaillaan:
+        Jumalat, jo lausui vanhat, katehet on lahjoistaan!
+
+        Niinpä Suomellenkin Sampo suotiin kerran onneksi,
+        Vaan ei saa sit' ihmisraukat kauan käytettäviksi;
+        Sampo suistui aaltoihin ja heille jäi vaan muruja:
+        Muruja on elon onni, suurin osa suruja!
+
+        Katsos tuota kyntömiestä, joka vasta riemuiten
+        Kynnöllensä, kylvöllensä, kevähälle kauniillen,
+        Hyvin mielin hedelmätä toimestansa toivotti:
+        Kuink' on riemu, syksyn tullen, muuttunut nyt murheeksi?
+
+        Paikoin kylvi peltonsa hän vierahasen siemeneen;
+        Vieras petti, pelto kasvoi onnettoman ohdakkeen!
+        Toisin paikoin tarvittihin taivahalta sadetta;
+        Vaan ei Ukko vettä anna, antaa rankkaa raetta!
+
+        Eräsn' yönä sitten nousi notkelmasta norotar,
+        Talven tyttö rautanäppi, harmaavaippa Hallatar:
+        Maanalaisen maalle huokui hyyn ja härmän niinkuin jään;
+        Loput riisti: korren kylmi, jääti tähkän täytelään!
+
+        Näinpä, näin käy elämässä, ennenkuin sen luuletkaan:
+        Kylvät kyllä, toivot touoks' kiitosta ja kunniaa;
+        Konna kylvää siihen salaa Syöjättären siementä,
+        Pahat kielet, nurjat mielet, vihan, vainon niität sä.
+
+        Taikka aina takellut sä, eteenpäin et päästä voi,
+        Toivees aina tyhjäks' käyvät, vaikka kuinka ahkeroi;
+        Syyttäs kärsit vääryyttä, ja kova onni sua lyö,
+        Lapses joutuu mieron tielle taikka armoleipää syö;
+
+        Tahi Tuoni huoneheses astuu äkki-vieraaksi,
+        Sylistäsi, rinnoiltasi rakkahasi raastaapi,
+        Kattaa kukkas mustaan multaan, tupas täys' jää autioks'
+        Mielestäsi maailma käy kolkoks', kylmäks' raunioks'.
+
+        Tällöin, veljet, tarvitahan miehenkunto, kestävyys;
+        Eikäpä ne omat avut autakaan, ei ystävyys;
+        Turvauminen tällöin onpi ylähämpään ystävään,
+        Lohdutusta, lievitystä muualta ei mistäkään!
+
+        Niinkuin laivur' laskiessaan merta aavaa, aaltoisaa
+        Pohjantähden tuikkavaisen myrskyisellä matkallaan
+        Ainoaksi auttavaksi, varmaks' ottaa ohjeekseen,
+        Ja näin tietää joutuvansa lahteen tyyneen, rauhaiseen;
+
+        Ijäisyyden Toivon tähti olkoon johde Teillä näin
+        Matkallanne maailmassa Tuonen tyyneen maahan päin!
+        Jos se joskus peitäksenkin, se Teit' ei voi kauhistaa.
+        Onhan silloin toinen turva: Uskon ankkur' laskekaa!
+
+        Toivon tähti johtehenas, Usko laivan turvanais!
+        Mikä yö, jos kuinkin synkkä, laivamiestä kamottais,
+        Mikä tuul', jos kuinkin tuima, mikä myrsky puustoineen
+        Voisi Teitä väärään viedä, saada laivan irralleen!
+
+        Kaikki' ennen, kaiken kanssa pyhä, hurskas Rakkaus
+        Sydämissä, töissä Teillä vahv' ain' olkohon ja uus',
+        Rakkaus, jok' anteeks' antaa toisen virheet ijäkseen,
+        Rakkaus, jok' aina antaa, vaan ei vaadi itselleen!
+
+        Nämät kolme kappaletta: Usko, Toivo, Rakkaus
+        Kell' on kanssaan elämässä, sill' on tosi tointumus;
+        Menestys ja onni eivät taida häntä turmella,
+        Eikä vaiva, vastoinkäynti, viha, vaino runnella.
+
+
+        III.
+
+        O isänmaa, sä kultainen ja kallis!
+        Sä mainesi ja mantereinesi,
+        Ja lakines ja kaikin laitoksines,
+        Ja uskoines ja äitinkielines,
+        Kuin oma äiti armas, armahampi
+        Sä mielest' olet miehen vapahan!
+
+        Sun päältäs rasitusta poistaaksensa
+        Tuo Ruomin kelpo poika Curtius
+        -- Ei auta muu! -- Manalan auenneesen
+        Kitahan syöksi nuoren itsensä.
+
+        Sun vapauttas varjellaksensapa
+        Leonidaskin päänsä seppelöi
+        Ja juhlapuvun puki parhaan päälleen
+        Ja ryntäs' sitten sankarjoukkoineen
+        Rivihin vihoillisen verrattoman
+        Ja kaatui itse kaikin miehineen.
+
+        Sun valtas suojana, sun sortajatas
+        Ja vihamiestäs voittaaksensapa
+        Borckhusen, uros uljas suomalainen,
+        Kuin seinä seisoi miekkain melskeessä;
+        Ilolla, isänmaa, sun edestäsi
+        Mies mieheltä ain' asti viimeiseen
+        He kamppailit, hän Karjalaisinensa,
+        Ja tervehtivät Tuonen tyttäret
+        Myhäillen morsiamikseen ja käärein
+        Lippunsa mustat morsiusliinoikseen![8]
+
+        Som' on ja suloinen sotahan kuolla,
+        Ja kaunis kuolla miekankalskeesen,
+        Kuin sodan sytyttää maas vihoillinen,
+        Ja miekkas torjuu sortajata pois:
+        O, ihana ja ilonkin väärti
+        On kuolo kuolla edest' isänmaan!
+
+        Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks'
+        On elämä sen etuin etehen:
+        Sen elämä, ken työssä ahkeroipi,
+        Lakia, lempeyttä noudattaa,
+        Velvollisuuksiansa täyttäessään
+        Ei katso puolelle, ei toiselle,
+        Vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu,
+        Mi totuus on ja kohtuus, oikeus;
+        Ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle
+        Maan, kansan saa, on kaikki hävittää,
+        Vaan alkaa uudellensa hankkimahan,
+        Mink' otti onnettuus ja kohtalo,
+        Ei pyytäin pyrinnöstään parahinta
+        Ja mielenmukaisinta hedelmää,
+        Mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen,
+        Mi saada mahdollist' on milloinkin.
+
+        Tuonkaltaisia sankaria, nuoret,
+        On keskessänne, kumppalinanne.
+        Nuo harmaapäiset vanhus-nuorukaiset
+        He ovat tulleet joukossanne juur
+        Viiskymmenvuotisia seppeleitään,
+        Jo vaalenneita, vereksempihin
+        Ja vihreämpihin nyt vaihtamaan.
+        He seppeleensä syillä suuremmilla
+        Nyt kyllä ansaitsevatkin kuin Te:
+        Viiskymmentä he vuotta ovat käyneet
+        Elämän korkeata koulua,
+        Ja kaikki koetukset kunnialla
+        Siell' ovat täysin tehneet, täyttäneet.
+        He päivätyönsä päättäneet jo ovat;
+        Työn raskahan hikeä, hellettä,
+        Nyt illan viileässä istuskellen.
+        He jäähdyttävät pois, ja katsovat,
+        Kuink' aurinko, viel' alas laskein, lahden
+        Rakkaita rantasia rusoitsee;
+        Ja odotellen lepokellon ääntä
+        He muiston satakieltä kuuntelee.
+
+        Ja vuosia kuin viisikymmeninen
+        On vierryt edelleen, niin vuoronne
+        On Teidänkin jo tänne tulla taidon
+        Verestä seppelettä saamahan.
+        Rivinne, täydet nyt ja sankat, ahtaat,
+        Ne silloin ovat melkein harvenneet,
+        Ja niillä, jotk' on sinne asti päässeet,
+        Nykyinen aamu illaks' muuntunut;
+        Kuin nyt ei silloin silmä tulta suihku,
+        Niin notkeasti nouse jalka ei,
+        Ja työt ja tuskat, vaivat, vaarat, vuodet
+        On hallan hartioille laskeneet.
+        Mut jos vaan nykyisille nuoruutenne
+        Toiveille uskolliset olitte,
+        Jos valanne on vahva silloin vielä,
+        Jonk' isänmaalle nuorra vannoitte,
+        Niin sydämenne, jospa jäähtynytkin,
+        Se sykkää lämpimästi silloinkin,
+        Juur niinkuin lumen alla vulkaanissa
+        Sisäinen tuli hehkuu, liekitsee;
+        Ja sukupolvi, jok' on silloin nuori --
+        Nyt vielä kauan syntymätöinkin! --
+        Jon kanssa silloin seppeleenne saatte,
+        Se Teille kunniata kumartaa,
+        Ja keskenänsä hiljaa kuiskahtaapi:
+        Nuo ovat Suomen kelpo miehiä!
+
+
+
+        Nordenskiöldille Suomesta.
+
+        (Vegan tullessa Tukholman satamaan 24 p. Huhtik. v. 1880.)
+
+
+        Mik' ihme, mikä uljas rohkeus:
+        Kolumbus lähtee länttä kohti,
+        Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
+        Atlantin aallot alta hohti;
+        Ja viikoiss' ei, ei kuissa maata näy,
+        Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.
+
+        Ja yhä eess' on viittomaton tie,
+        Joll' itä laivaa lykkää lieto,
+        Ja toivo häntä määrän päähän vie --
+        Ei toivo vaan, myös varma tieto.
+        Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
+        Siin' on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!
+
+        Näin Nordenskiöldkin aavisti ja ties';
+        Pakkaista, pimeytt' ei pelkää,
+        Kuin Pohjan kimpuiss' ollut on hän mies;
+        Ja laskee pitkin hyistä selkää.
+        Mut Louhipa, ei hellä vierailleen,
+        Tuoss' ottaa vangiks' Vegan miehineen.
+
+        Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät!
+        Taivasta talv' ei salli lauhaa;
+        Jääkarhut ympärillä kämpivät,
+        Puhuri täysin palkein pauhaa,
+        Jää Ukon äänin halkee, paukahtaa,
+        Ja revontulet läikkyy, roihuaa!
+
+        No, viimeinkin taas Suvi hengähtää,
+        Ja päivyt paistaa korkealta,
+        Pois hiukee hanki, irti on jo jää,
+        Pohjemmaks' poikkee talven valta;
+        Ja Vega vavahtaa, ja varvastaa,
+        Behringin salmeen tulla tupruaa.
+
+        Kas näin tie tuntematon tuttu on,
+        Ja Pohjan ukset ummest' aukes'
+        Uus' väylä aukes' aavistamaton;
+        Jo Louhen valta maahan raukes',
+        Nyt, kansat, käykää Sammon saantahan,
+        Se juurrettu on Altain kultalaan!
+
+        Siis syystä, Nordenskiöld, sun miehuuttas
+        Maanpiiri yksin suin nyt kiittää,
+        Sun miehuuttas, sun töitäs, taitoas;
+        Ja Suomi äänens' yhteen liittää,
+        Laill' äitin riemuaa, kuin kuulla saa
+        Poikansa kaukomielen kunniaa.
+
+        Oi, ett' et rakkaan Suomen rantaan päin,
+        Palaten, keulaas kääntää voinut!
+        Ett' tervehdys vaan meren yli näin
+        Kuin kaiku korvaas' täält' on soinut!
+        Oi. äit' ei omakseen saa poikoaan,
+        Vaan huokaa: Herra häntä siunatkaan!
+
+
+
+        Ruotsalaisille.
+
+        (Upsalassa, 6 p. Kesäk. v. 1875.)
+
+
+        Se maa, ku tuoll' on puolen Itämerta,
+        Joss' yhten' ennen muinoin runsaasti
+        Vuos' Ruotsalaisten, Suomalaisten verta,
+        Hartaasti meissä teitä tervehtii.
+        Eerikkein muurit, linna Birger Jaarlin
+        Ja tornit Thorkelin ja Oolovin
+        Ja kansa, ollut Kustaavein ja Kaarloin,
+        Nyt meidän kautta teitä tervehtii.
+
+        Ne vanhat, vahvat siteet katkesivat,
+        Kut kuusisataa vuott' ol' kestäneet;
+        Ikuiset muka liitot ratkesivat,
+        Tapausten tulvaa ei ne estäneet.
+        Kas, meidän maan ja mantereenne teidän
+        Jo rajapyykit oudot eroitti;
+        Koettu kumppal' täytyi jättää meidän!
+        Se sydäntämme silloin kirveli.
+
+        Kov' onni, joka teidät, meidät voitti,
+        Ei kumpaakaan tok' vienyt hukuksiin;
+        Yöst' uusi päivä kummallenkin koitti,
+        Uus' ala laajempi nyt aukaisiin:
+        Ne, joilt' ol' teille verivainot tulleet,
+        Nyt veljinänne teihin yhtyivät,
+        Nuo tunturinne, torjumuurein' olleet,
+        Seljäksi yhden rungon sääntyivät.
+
+        Ja me? Me rajoin uusin veljiämme
+        Ja Suomen syntysanat löysimme;
+        Tuo kansa, ollut vihamiehenämme,
+        Nyt rauhan kättä tarjos' maallemme;
+        Ja rakennus, jon Ruotsin lak' on luoja,
+        Kerroksin uusin nousee, leviää;
+        Valoa, oikeutta, rauhaa suojaa
+        Valtikka vakava ja lempeä.
+
+                  *     *     *
+
+        Siit' aikaa mennyt on, kuin rivitellen
+        Näin seisoi Suomen poiat kanssanne;
+        Nyt kättä lyöden, poven paisuellen,
+        Viel' kerran liitymme me lippuunne,
+        Vannoen valan, kilvan teidän kanssa
+        Ain' uljaast' eelleen kamppailuiksemme
+        Sen eteen, minkä miesi kalliinnansa,
+        Mink' armainnaan hän oloon saattanee.
+
+
+
+        Malja, esitetty Suomen Yliopiston Sijaiskanslerille,
+        Herra Paronille J.R. Munck.
+
+        (Yliopiston jnhlapidoissa Hänen 70:nä synnyinpäivänänsä.)
+
+
+        Jopa kaadamme vieläkin kerran
+        Lasit laitoja myöten täyteen,
+        Ja kunnian miehen maljan
+        Sekä juotamme että nyt juomme,
+        Joka seitsenkymmeisnä seisoo
+        Sulosuuna ja suorana vielä,
+        Ja notkean nuorison parvess'
+        On kaikista nuorin ja notkein.
+        Näin kankahan viimeinen honka,
+        Joit' aikoja lauhkeat lehvät
+        Ijän halla on harmaiksi pannut,
+        Yhä pystyss' on pilviä kohti,
+        Vesakolle varjoa antain;
+        Sen jos toukkakin juuria jäytää,
+        Sydän viel' on lämmin ja terve,
+        Sen latvassa lintuset laulaa,
+        Ja juurella kukkaset kasvaa.
+
+        Eläköön monet vuodet hän vielä!
+        Ikämiesten kunnia on hän,
+        Esimerkki on nousevan polven:
+        Vakamielinen valtoja vastaan,
+        Ja lempeä työntekijälle.
+
+        Eläköön monet vuodet hän vielä,
+        Uros, ollut ja vieläkin uljas!
+        Hän Tuonen on tuiskuja nähnyt,
+        Veren vuotaissa miekkansa välkkyi,
+        Hän ei kuoloa karta, ei pelkää,
+        Mut Kuolopa, kunnian tehden,
+        Manaviikatettansa nostain
+        Sivu astuu ja nuoria niittää.
+        -- Eläköön monet vuodet hän vielä!
+        Eläköön! Eläköön! Eläköön!
+
+
+
+        Vänrikki Stålin laulaja.
+
+        (v. 1860.)
+
+
+        Me, kaikenlaiset laulajat
+        Ja kanteloisen kantajat,
+        Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,
+        Kuin tämä jättikannel kaikuu.
+
+        Kuin pitkin selkää uidessaan
+        Vaan joutsen ääneen laulahtaa,
+        Niin lehdon leivo, rannan rastas
+        Pois lakastuvat laulamasta.
+
+        Kuin Vuoksen koski pauhajaa,
+        Ett' allas' vaarini vankka maa,
+        Jos puronen myös lirisevi,
+        Niin ken sen ääntä kuuntelevi!
+
+        Ken kotkan kanssa koettamaan
+        Vois käydä lentoneuvojaan?
+        Se kiiltää pilvistä sen siipi,
+        Muut linnut pitkin maata hiipii.
+
+        Me, kaikenlaiset laulajat
+        Ja kanteloisen kantajat,
+        Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,
+        Kuin tämä jättikannel kaikuu!
+
+
+
+        Runebergin muistoksi.
+
+        (6:na päivänä Toukok. v. 1878.)
+
+
+        Pois on mennyt meiltä laulun ponsi,
+        Poissa on hän runoruhtinamme!
+
+        Kulunut vaikk' on jo vuosikunta
+        Hetkest' aivan haikeasta siitä,
+        Jolloin läks' hän tämän ilman alta,
+        Valon, soinnun maahan mennäksensä,
+        Ijäisenpä ihanuuden maahan,
+        Niin ei tahdo suistua surumme,
+        Kaiho Suomen kansan ei vaan laata,
+        Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi,
+        Laulun ponsi, runoruhtinamme.
+
+        Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin
+        Yhä kaihoella, kaipaella:
+        Tietäjäs hän oli tenho suurin,
+        Taitajasi taivasta läheisin.
+
+        Ennen häntä eteläisen ilman
+        Ihanteita ihmetteli Pohja:
+        Italian iki-selvää päivää,
+        Hellaan hehkuvia tuoksuöitä,
+        Olemattomiai Onnenmaita,
+        Joissa kansaa autuaallist' asui,
+        Paimenet ja paimenettaretpa,
+        Laitumella lammaskarjojansa
+        Säännellen vaan sävelillä huilun
+        Tahi talutellen punapauloin,
+        Simoa ja suudelmia söivät;
+        Taikka joissa viljavainioilla
+        Joutuneilla joukko kumma liikkui:
+        Talonpojista, maantyttölöistä
+        Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne,
+        Luonne oli hieno herrasluonne,
+        Päällä silkkiä ja samettia,
+        Suussa suloisia sanoja ja
+        Sukkeluuksia ja somuuksia.
+
+        Silloin uusin runoin Runeberg jo
+        Tuli, loihti, nosti noidansauvan,
+        Kajahutti taikakanneltansa.
+
+        Katsos vaan -- ken uskonut ois tuota! --
+        Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,
+        Taideniekan taulull' on ihana;
+        Suomen maat ja maisemat ja ilma,
+        Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot
+        Lumoovat nyt silmäs ihanteella.
+        Mitäs on nuo miehet sekä naiset,
+        Edessämme aivan eläväiset,
+        Taiturin tään tauluihinsa luomat?
+        Liha on ne meidän, lihastamme,
+        Veri juuri meidän verestämme:
+        Kurun Matti Pohjan ompi poika,
+        Savon mies on Saarijärven Paavo,
+        Hana muinoin meill' ei harvinainen;
+        Pistuoli, sun pirttis pimeyttä,
+        Oloasi osa-tointa emme
+        Kuivin silmin katsella me saata;
+        Ihanainen Hanna ensi-lemmen
+        Sulon muiston saattaa mielehemme;
+        Hedan nähden näämme herttaisia
+        Emäntiä entisiä maalla;
+        Nuokin Augustat ja Annat, Aarot,
+        Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa.
+        Ja te, Suomen suuret sotaurhoot,
+        Uskon, uljauden ja sankaruuden,
+        Kuulun kunniamme kannattajat,
+        Esikuvat, heikon jälkipolven
+        Ihmehtimät, yltämättömätpä,
+        Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut
+        Teidät, ehompina entistänne,
+        Kirkkaina ja kuolemattomina,
+        Maailmalle mainioksi tehnyt,
+        Ell' ei kaikunut ois ihmekannel?
+
+        Laulusankar', sankar'-laulajamme
+        Omamme hän oli, ominpamme,
+        Hän, jok' aartehia aavisti ja
+        Löysi luontehesta Suomalaisen;
+        Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen,
+        Petäisen purijan, povessakin
+        Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi
+        Kunnian ja kelvon kukoistavan.
+
+        Omamme hän oli, omimpamme;
+        Mut voi kohtaloa kovanlaista,
+        Että sävelillä Suomen kielen
+        Tämä kannel kaikua ei saanut!
+        Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan,
+        Suomalainen, umpi-suomalainen,
+        Sulosointua sen kuulla, ääntä
+        Ikirunojansa ihastella,
+        Eikä ihanuutta ihmetellä,
+        Jolla Suomen suurin taideniekka
+        Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!
+
+        Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras,
+        Ruotsalainen, runotemppelinsä
+        Pyhimpähän pystyttävä, ompi
+        Sarjaan suurten laulusankartensa
+        Ruotsiks' runoillehen Runebergin!
+
+        Mepä, aioiksi me ainaisiksi
+        Sydämemme syvimpähän kätköön
+        Taitajamme muiston tallellamme,
+        Hänelle, hänenpä hengellensä
+        Sulat, hartahimmat kiitoksemme
+        Lausuellen laulamastansa, ja
+        Odotellen, toivoellen, että
+        Runon into, Runebergin runon,
+        Ajan tullen, vuoron vierähtäen,
+        Vastaistenpa polvien povista
+        Kalevankin kansan kielellä jo
+        Kaiun korkean ja kauniin saapi.
+
+
+
+        Franzénin muistoksi.
+
+        (30:nä p. Kesäk. v. 1881.)
+
+
+        Oi kova kohtalo, kun poika lähtee maastaan,
+        Ja jättää äitinsä, ja siirtyy ijäks' pois!
+        Äit' itkee, ikävöi, ei luopuis armahastaan:
+        Tuost' ehkä turvani ja tuken' ollut ois!
+
+        Näin huokaili, Franzén, sun jälkees synnyinmaasi,
+        Ja huol' ei huojennut, kuin tänne tuuli toi,
+        Jos kaikuinakin vaan, suloista laulantaasi,
+        Jok' aaltoin aavojen toisella puolen soi.
+
+        Kuin täältä läksit pois, juur' täysi Kanteletar
+        Sun piili povessas; sen kanssasi sä veit.
+        Sun jälkees itkemään jäi Suomen ihanteetar,
+        Oi, laulus, lempesi sä toisen omaks' teit!
+
+        Vaan kaipaus vaietkoon, ja suru suistukohon!
+        Jo haava tämäkin on arveks' kiintynyt.
+        Viel' äit' on pystyssä -- hän kauan seisokohon --
+        Jos vahingoitakin ja huolt' on kärsinyt.
+
+        Ja rikas lieneekin tää armas emosemme,
+        Ken kaatumatta voi näin paljon kadottaa.
+        Viel' uus' on syntyvä miespolvi jälkehemme,
+        Jonk' ääni Franzénin voi lailla laulahtaa.
+
+        Franzénin lailla vaan, mut Väinämöisen kielin
+        -- Ei laulu kuolla voi -- uus polvi laulakaan!
+        Ja suomalaisin suin ja suomalaisin mielin
+        Jo silloin sävelet kirkkaasti kaikukaan!
+
+
+
+        Sjöstrandin Kullervo.
+
+
+        Kiitos Sulle, jalo taideniekka,
+        Kuvaamastas meille Kullervon!
+        Tässä seisoo, kädessänsä miekka,
+        Nyt se äärettömäst' onneton,
+        Jok' ois ollut sankariksi luotu,
+        Kuuluks', kunniaksi kaiken maan,
+        Jos ois onnea hänelle suotu
+        Synnyinlahjakseen vaan rahtukaan.
+        Vaan sen syyttään isäin veljesviha
+        Lasna löi jo kolkkoon kiroukseen,
+        Omat syynsä sitten, oma liha
+        Veivät rikoksesta rikokseen;
+        Vihan vimma, tuimat tunnonvaivat
+        Povea alati poltti vaan,
+        Raivottaret hänet valtaans' saivat,
+        Kyisill' ajelivat ruoskillaan.
+
+        Suru synkkä, ei se taivahainen,
+        Joka mielen nostaa, kirkastaa,
+        Vaan se raskas mainen, maanalainen,
+        Jonka Syöjättäret ilmoin saa,
+        Peittää kasvot varjoll' öisen tumman.
+        Pohjaan juonut maljan katkeran
+        On hän, tehnyt päätöksensä kumman,
+        Ei viel' ennen kuullun, kauhean.
+        Miekkaa oikea kätensä vahva
+        Paljastettua nyt kouristaa;
+        Alaspäin jo painuu kalvan kahva,
+        Ylös kärki tuima tuijottaa;
+        Murehella katsoo Musti maasta
+        Isäntänsä silmään kamalaan,
+        Kieltäis, kiel' kuin oisi, kuolemasta;
+        Hänpä vaan kysyypi kalvaltaan:
+        "Söisitkö sä syitten' sovitukseks'
+        Sydäntäni synkän-syyllistä?"
+        Kirkkahasti välkkää vastaukseks'
+        Kalpa kylmä, syöläs, terävä!
+
+        Kuole, kuole, Kullervoinen, pois,
+        Emon onnettoman ilmoin tuoma;
+        Summattoman surkee kohtalois
+        Sull' on julmain jumalien luoma!
+
+
+
+        M. A. Castrén'in haudalla, 12:nä p. Toukokuuta v. 1852.
+
+        Ylioppilasten puolesta.
+
+
+        Tähdetön yö hälvetä alkoi hiljaa,
+        Aamuruskon alkoivat posket koittaa,
+        Loistamahan jo Pohjanki maita nousi
+            Aurinko tiedon.
+
+        Niin se auringoinenpa armahimman
+        Loi ja kirkkaimman sätehensä kohden
+        Suomen synkän muistoja, ominais-teitä,
+            Kieliä kohden.
+
+        Tuonpa tumman Tuonelan impi keksi,
+        Päästi kaulaltaan suruhunnun mustan,
+        Kohta hunnullaan sätehen sen tempais,
+            Vei Manan maahan.
+
+        Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo,
+        Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,
+        Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,
+            Ystävän uljaan.
+
+        Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,
+        Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
+        Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
+            Voittomme varma.
+
+        Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:
+        Miehuudella lempiä synnyinmaata,
+        Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä,
+            Kuin teki Castrén.
+
+
+
+        Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle.
+
+        (Kokemäellä.)
+
+
+        Tässä saarnasi Sanoa,
+        Lunastusta lausui kerran
+        Pyhä hurskas Henrikkimme,
+        Suomen piispa ensimäinen.
+        Sana tuotti siunauksen,
+        Kantoi kaunihin hedelmän,
+        Jost' on Herralle ylistys,
+        Henrikille muistopatsas.
+
+
+
+        Porthanin kuvapatsaan kantakiveen.
+
+        (Turussa.)
+
+
+        Suomen maan ja Suomen kansan
+        Arvohon asettajalle
+        Tähän kaikki Suomen kansa
+        Muistopatsahan panetti.
+
+
+
+        Lönnrotin kuvapatsaalle vast'edes.
+
+
+        Kalevala, Kanteletar,
+        Sanakirja, Virsikirja
+        Kilvan kiittävät Sinua.
+        Turun maa ja Pohjan puoli,
+        Karjala ja kaikki Suomi
+        Aina muistavat Sinua.
+
+
+
+        J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa
+        12 p. Toukokuuta v. 1885.
+
+        (Lauletaan kuin: Integer vitae.)
+
+
+        Surunsa suistaa Suomalaisen mieli,
+        Kaivaten kiittää Kalevaisten kieli,
+        Snellman, kun meille hartaan työsi tuote
+        Toivon on luote.
+
+        Miehuutta mieles' rakkautta hohti,
+        Totuus ja oikeus toimiasi johti;
+        Kamppaillen kansas' sortumasta estit,
+        Kamppauksen kestit.
+
+        Tuhkass' nyt tässä peittää vankka paasi
+        Helmassa helläss' armaan synnyinmaasi:
+        Vankempi vasta seiskoon muistos' pylväs,
+        Sankari ylväs!
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+
+        Susi ja Lammas.
+
+        (Mukaelma.)
+
+
+        Kesän kuuman heltehellä
+        Joen kylmällä vedellä
+        Janoansa sammuttaa
+        Rannikolla nuori lammas.
+
+        Susi julma, harvahammas,
+        Siihen tulla hurtattaa;
+        Sillä riippui pitkä kieli,
+        Lammast' alkoi tehdä mieli
+        Panna puolis-paistikseen.
+        "Voi sinua, pöllö rukka",
+        Hönkäsee kovasti hukka
+        Riidan syytä saadakseen,
+        "Minkätähden pohjaa potkit,
+        Ja minulta, konna, sotkit
+        Hyvän juoman kaikki näin?"
+
+        Pakohon ois lammasparka,
+        Joll' on luonto heikko, arka,
+        Juossut varvikkohon päin;
+        Vaan vavisten pelkäs' sutta,
+        Rupesipa oikeutta
+        Tuolta vielä toivomaan.
+        "Arvon herra", niin hän äänsi,
+        "Mikäs vasten virtaa käänsi
+        Veden vankan juoksemaan?
+        Alempana kappaletta
+        Kuin se, missä te oletta,
+        Minä raukka vettä join;
+        Kuinkas, vaikka potkimalla,
+        Sotkea ma virran alla
+        Teiltä, herra, juoman voin?"
+
+        "Vieläkö sä suurentelet
+        Ja minulle vastaelet,
+        Muuan tuhma, pöllöpää!
+        Kyllä kohta suusi suistan,
+        Niin -- ja nytpä senkin muistan",
+        Susi julma ärjähtää,
+        "Sanoneesi mennä vuonna,
+        Että muk' olisin juonna
+        Minä verta uudeltaan."
+
+        "Tyhj' on teille juoru tuotu,
+        Kosk' en mennä vuonna luotu
+        Minä vielä ollutkaan."
+
+        "Sen sanoja jompi kumpi
+        Sinä taikka veljes ompi,
+        Siit' et pääse minnekään."
+
+        "Velje' ei oo mulla ollut.'
+
+        "Vaan sinulle nyt on tullut
+        Kosto siitä, että teidän
+        Paimenet ja koirat meidän
+        Sukuamme surmaavat;
+        Ja sovintouhriksensa
+        Nuoren lampaan rasvoinensa
+        Jumalatkin vaativat",
+        Pilkaten sanovi hukka,
+        Päälle käy, ja lammasrukka,
+        Vaikk' on syytöin, kuolla saa.
+
+
+
+        Kettu ja Korppi.
+
+        (Mukaelma.)
+
+
+        Aamuisissa alkoi olla päivä,
+        Aholla kuin juoksi kettu-räivä,
+        Joka etsi aamusuurustansa,
+        Sillä nälkä kurni suoliansa,
+        Kuin ei eileis-päivän syömisistä
+        Ollut paljon yhtään virkkamista.
+
+        Tuossapa nyt keksi korpin puussa,
+        Joll' ol' aika juustokyörä suussa,
+        Vesi kiehahtavi kielellensä,
+        Ja hänelle iski mielellensä:
+        "Milläs keinoin juuston tuolta saisin?
+        Jospa häntä hiukan narrajaisin!"
+
+        Ei oo millänsäkään, eikä juokse,
+        Hiljalleen vaan astuu korpin luokse,
+        Ja sanoo hänelle tultuansa,
+        Hunaja ja nöyryys huulillansa:
+        "Hyvä huomenta, Herr Korppeliini!
+        Voi, kuin teidän paitanne on viini!
+        Meillä muill' on päällä nahkatakki,
+        Mutta teill' on kiiltomusta rakki,
+        Teill' on myös jalassa saappahaiset,
+        Joiss' on alla aika anturaiset,
+        Sormukset soreat sormissanne,
+        Rengas kummassakin korvassanne:
+        Miestä kauniimpaa ja pulskempata
+        Ilman alt' ei taideta tavata;
+        Ja kuin ain' isommissa suvuissa
+        Laps' on harjoitettu lauleluissa,
+        Niin ajattelee typerä pääni,
+        Että teilläkin on kaunis ääni,
+        Käen sekä leivon voittaisitte,
+        Jos vaan laulamahan antauisitte."
+
+        Korppikos hyväksyi kiitostansa,
+        Laulajai muk' oli luulossansa,
+        Rykäsi -- ja äänen raikahutti,
+        Että kangas toisen kaikahutti;
+        Juustopa pudota putkahtavi,
+        Ketun suuhun suoraan sutkahtavi,
+        Ja kuin korppi kaikkein ihmeheksi
+        Luuli laulaneensa, niin hän keksi,
+        Ett' ol' suurus suustansa pudonna,
+        Keksi, kuinka kettu, Lemmon konna,
+        Pojes juosta pötki juuston kanssa,
+        Ja hänelle nauroi juostessansa.
+
+
+
+        Matkaaminen.
+
+        (Mukaelma.)
+
+
+        Käeltä leivonen kysäsi kerran:
+        "Mist', ystäväni, mahtaa tulla se,
+        Ett' allit, vaikka matkanneet niin paljon,
+        Ei ole yhtään viisaammat kuin me?"
+
+        "Ne on pantu meille näyttämähän",
+        Käkönen vastasi ja naurahti,
+        "Ett' ei se paljo matkustaminenkaan
+        Voi tuhmaa tehdä viisahammaksi."
+
+
+
+        Kompia.
+
+        (Omatekoisia ja mukaelmia.)
+
+
+        Muutos.
+
+        Ainako oltuna lie kuni nyt, sitä en minä tiedä:
+        Poiat ne miehiä on, miehet on akkoja nyt.
+
+
+        Kelvotoin lahja.
+
+        Jaa' mitä tietänet mulle, ja siitä mä kiittävä oisin,
+        Itsesi annat sie, en sitä ottoa voi!
+
+
+        Viisas päätös.
+
+        Laiskuri Jussi, se mies unissaan oli juoksevinansa,
+        Siitäpä päättää hän maata ei konsanahan.
+
+
+        Toinen.
+
+        Maksavinaan rahoj' ol' unissaan tuo saituri Olli,
+        Tuhlaustaan katuen siitä hän hirttihen nyt.
+
+
+        Miks' ei?
+
+        Kaunistaa tämä kansa ja maalata kaikkea tahtoo,
+        Kartanot kellastaa, porttien puut punoaa.
+        Eikä se suinkaan tyytyä siihenkään toki malta,
+        Penkkiä, pöytiä myös, kaikkia nyt punataan;
+        Maalattiinhan tuo punaseksi jo lääväki meillä,
+        -- Miks' ei Mamseli sais poskusiaan punata?
+
+
+        Hetan tukka.
+
+        Kuin kumma parjaus Hetasta nostettiin,
+        Hiuksensa hänen hoettiin mustanneen!
+        Se aivan valhe on, mä tiedän tarkoilleen:
+        Sen tukka musta ol' jo, kuin se ostettiin.
+
+
+        Kertulle.
+
+        Peilisi, Kerttuni, ei puhu totta; jos totta se lausuis,
+        Et sinä milloinkaan katsosi sen kuvahan.
+
+
+        Ostettu ja oma.
+
+        Valkeat hampaat Tildalla ompi, ja Hildalla mustat:
+        Yhdellä ostetut on, mutt' omat toisella on.
+
+
+        Eräälle tuttavalleni.
+
+        Kärsiä en sua voi, mutt' en voi lausua, miksi;
+        Sen vaan lausua voin: kärsiä en sua voi!
+
+
+        Joka päivä!
+
+        Eilistä jos humalaansa sä Heikin haisevan luulet,
+        Erhetyt: päiväkseen Heikki vaan kulloinki juo.
+
+
+        Rahalahjat.
+
+        Ainapa köyhäks' jäät, jos köyhä sä ollet, vel' Antti:
+        Ei rahalahjoja nyt muut kuni rikkahat saa.
+
+
+        Nuuna Naamanen.
+
+        Kas tuota pönkävatsaa harmaapäistä,
+        Sen naamaa rasvaista ja ymmyrjäistä!
+        Miks' nuorten kanssa juopi hän ja reuhajaa,
+        Ja tyttölöille turhaan suuta tarjoaa?
+
+        "Hän nuorra viihtyi aina vanhain vaimoin kanssa;
+        Nyt paennutta pyytäis kiinni nuoruuttansa,
+        Siks' poikamaisin pauhaa hän nyt vanhoillansa."
+
+
+        Hautakirjoitus.
+
+        Lepäävä vaivoistaan
+        On tässä Matti Nuoli,
+        Hän syntyi maailmaan,
+        Söi, joi, makais, ja kuoli.
+
+
+        Toinen.
+
+        Täss' haudassa lepää Grels Patrik Moilonen,
+        Jonk' ilman ei mitään sanota tehnehen;
+        Ja varmaan käännäksen hän vielä haudassaan,
+        Kuin hänen ristiään täss' ilman katsellaan.
+
+
+        Ovikirjoitus.
+
+        "Älkööt täst' sisähän kavaluus, vale, viekkaus käykö!"
+        Pietari kirjoittaa porttinsa kamanaan.
+        Tuon näki nauraja muu, toverilleen kohta se lausui:
+        "Mistäs kautta se mies pääsevi itse sisään?"
+
+
+        Suomikiihkoisia nekin!
+
+        (v. 1865.)
+
+        Voi suurisuita poikanulikoita,
+        Mit' ovat "harrastajoit'" ankaroita!
+        He Suomen kieltä ruotsiks' harjoittavat,
+        Ja aina muiden käyttää tarjoavat,
+        Vaan oppimaan sit' itse ovat laiskat
+        Tai kunnottomat, kurjat poikaraiskat!
+
+
+        Ostettu on oma.
+
+        Paavali ostaa lauluja, joit' ominansa hän laulaa:
+        Minkä ken ostanut on, on tosiaan oma sen!
+
+
+        Eräälle parrakkaalle.
+
+        Viisauden, miehuuden merkkinä partasi kasvaa:
+        Viisaspa ois sekä mies pukkiki partansa vuoks'.
+
+
+        Eräälle runoilijalle.
+
+        Väinämö oisit sie, erotus toden ei iso ookaan:
+        Kuin ukon kiel' sull' ois, mielesi myös hänen miel'.
+
+
+        Eräästä laulajasta.
+
+        Kuolon ennustaa yöhuuhkajan hirveä laulu,
+        Vaan Sipi kuin laulaa, kuolevi huuhkajakin.
+
+
+        Eräälle maecenatille.
+
+        Maecenas olisit sinäkin, vaan kahta sä puutut:
+        Taidetta tunne et, etk' ole myös rahamies.
+
+
+        Erään runoilijan haudalle.
+
+        Eläissäs rustasit runoja kuusi kirjaa,
+        Ja kuolit harmista, kuin niit' ei kukaan osta.
+
+
+        Eräs runoilija haudastaan.
+
+        Runoilijaks' ma ristittiin,
+        Sanottiin Skakespeariksi,
+        Verraksi Väinön väitettiin:
+        Muut' en mä ollut kuitenkaan
+        Kuin taitamaton tahruri
+        Ja hullu viinan juoja vaan.
+
+
+        Eräälle kirjailijalle.
+
+        Syy, miks' en minä tuo runotöitäni lahjaksi sulle,
+        On, ett' et sinäkään mullen töitäsi tois!
+
+
+        Luonnon viittaus.
+
+        Kuuntelemaan enemmän sinä kuin puhumaan olet luotu,
+        Koskahan yhden suun, korvia kaksi sä sait.
+
+
+        Eräälle recensentilleni.
+
+        Lauluni korjaajaks' rupesit, vaan heitä se toimi,
+        Ei sitä kannata pääs, kuin se on -- lampahanpää!
+
+
+        Toiselle.
+
+        Karju kun kukkia tonkii, hanko sen kaulahan pannaan:
+        Täss' on tonkeistas kaksrivi kaulahas Sun!
+
+
+
+        Loppulaulu ja Laulunloppu.
+
+
+        Soisitte vielä laulavan',
+        Sanoen: vanha runo, soi!
+        Vaan munpa täytyy tunnustaan':
+        En enämmin mä laulaa voi.
+
+        Te tiedätte, kuin synnyttää
+        Pimeessä koteloisessa
+        Vähäinen luomus helmiä
+        Punaisen Meren pohjalla.
+
+        Kalleina joita kantelee
+        Sulotar sitten kaulallaan,
+        Niit' iloikseen ei mato tee,
+        Vaan kivustaan ja vaivastaan.
+
+        Juur näinpä runo-parkakin
+        Sydämessänsä sairastaa,
+        Ja laulaa lauluin hehkuvin
+        Vaan kipujaan ja vaivojaan.
+
+        Näin lauloin ennen minäki,
+        Kuin sydäntän' söi surun koi;
+        Vaan sydämen' tul' terveeksi:
+        En enämmin mä laulaa voi!
+
+
+
+
+IX.
+
+
+
+SATU.
+
+(Kansatieteellinen unelma, kirjoitettu v. 1847.)
+
+
+Minä tulin muuanna iltana elokuun lopulla, kotvasen hämärässä
+Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä
+on talo pienen lahden pohjassa, ja siinä talossa tahtoisin minä ikäni
+elää. "Koitere? mikä se on?" -- Voi veikkonen, kuin sinulla on vielä
+paljo kaunista näkemättä, kuin et sinä lampia ole nähnyt! Tokko
+tietänet, missä se onkaan? Sin' et vastaa. Hyvä! Kuin menet Ilomantsin
+laulurikkaille tienoille, niin kysele, jos et muun, edes tämän sieltä
+saadun satuni tähden, Koiderta, kyllä se sinulle siellä neuvotaan.
+
+Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mut eivät sentähden
+suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, kuin muulloinkin,
+"kuulumiset." Talontytär, Liisa, levitti keveällä kädellä heiniä
+lattialle, ja kohta olikin kumppalini unen sylissä. Minä vaan en
+nukkunut. Mieleeni juohtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen
+nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, haat ja iäti viheriöitsevät
+petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat;
+mieleeni juohtui taivaan sininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä
+iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin. Vaan
+miksi, ajatukseni, et kauemmin näitä muistellessasi viipynyt? miksipä
+niin väleen näistä toisiin rumiin maihin astuit? Näille kysymyksille
+en ole kuullut vastinetta, vaan kysy siltä, ken sen voipi selittää;
+mut aivooni tuli Helsinki, sotaväen kasarmit, tykkiä, tappeluita ja
+verta, ja niistä nousi huolen tummat hattarat mieleeni. Et pahaksi
+panne, että uskalsin sanoa: "olisitko, Jumala, Suomen aina itkemään
+sallinut, ja aina huolta huokaelemaan, Suomen, jolle kumminkin annoit
+niin kuulakan taivaan ja niin tyynet rannat?"
+
+Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Tämän silmät tähystivät
+minuun, nähtyään, minunkaan ei vielä nukkuneen. Se oli vanha, noin
+seitsemän kymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko, vaan se ei
+ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Paitse
+sitä on hänestä itsestäänkin tarina, jonka ehkä vasta puheeksi otamme.
+Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja
+tarinan kerääjä on?
+
+_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?
+
+_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin
+sanoa.
+
+_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan _viidestä
+tytöstä_, jotka kulkivat maata maailmaa?
+
+_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huvikkeeksi, kyll' on
+vielä yötä maataksemmekin!
+
+Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä
+olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni
+rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä
+kädessä istuutuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä.
+
+"Sä tiedät missä Altain vuoret ovat? ne, joiden kukkuloilla on raitis
+ja kirkas olla, joiden laaksoissa lounattuulet kukkasia tuudittelevat,
+ja joiden seuduilla on siimettä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten
+lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyöstyivät, jonka pinnasta
+kummuilla oli huvitus kuvastellata. Sen järven rannalla oli eräs äiti
+lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat ei kuulu
+tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri,
+Uometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät
+niin, joten ei kukaan heimo enää elä. Lammin vedet olivat useammin
+tyynet, vaan jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään,
+niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla.
+Silloin istuutuivat sisarekset aina venheesen, pieneen solakkaan
+ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti
+heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppalina eräs
+nuorukainen, heidän veliensä metsätoveri. Mistä tämä oli kotoisin, ei
+kenkään tiennyt, kuin ei yläisistä taivoista liene tullut, joten
+muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka
+nuorukainen, jonka suonet juoksivat raitista verta, jonka käsivarret,
+ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä
+säihkysi tulta, ikäänkuin revontulten kauniimmat lävähdykset. Näiden
+tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin,
+ja tytöt puoleltansa rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset
+viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset
+ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta
+muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että
+rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo
+eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle
+päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran viivähtyivät niin kauan iltaa
+kukkakummuillansa, että äitin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja
+sitte kysyttyään, missä niin myöhään olivat, sai hän vastineeksi: 'tuo
+käki lauloi kukahteli kauniinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin
+palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu
+nuorukainen heidän kerallansa.
+
+"Vaan kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi, kuin heidän
+olisi vavistava siitä laulaessansa, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna
+sisarekset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kuin havaitsivat,
+että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he
+huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä
+koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle
+taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se
+pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta
+sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja
+nousi tyttöjen aivoon. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja
+siimehen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa eivät
+kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein
+sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'voi siskot, kullat,
+älkäämme itkekö näin! -- mitä me sillä voitamme? -- Läkkäämme
+ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla...'
+
+"'Läkkäämme, Iäkkäämme!' sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat
+virren äitillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan
+katsoi heidän jälestänsä, kunne viimein kokonaan katosivat. Siitä
+samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo
+aikaa, mut ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran olivat hyvin
+väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa
+katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmoja, ikäänkuin verta
+olisivat tihunneet. Siinä sanoi Tja: 'eikö olisi parempi, sisaret,
+että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme
+ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme,
+tätä tienotta rakasti se enemmän kuin muita?' Ja kuin toiset sisaret
+sanoivat siihen suostuvansa, niin virkki hän taas: 'vaan ennen
+erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti juohtuisi
+mieleemme, ja...'
+
+"'Minkä olemme siksi merkiksi ottavat, eihän meillä ole mitään, joka
+siksi kävisi?'
+
+"'Muistattenko hänen nimensä?'
+
+"'Aina, aina!'
+
+"'No niin hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme
+toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi...
+Vaan minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö
+niin?'"
+
+Tarinoija taukosi tähän, antaakseen minulle aikaa kirjoittaa, mitä oli
+haastanut. Sitte alkoi taas.
+
+"Niin päätettyänsä erosi sisarekset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin
+itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin
+ennen, nyt kutsuttiin heitä, milloin nämä sisaret läksivät puheeksi,
+nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän
+muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä
+nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään,
+omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Se
+kulki monta saloa, monta suota poikki; nousi kallioille, ja laskeutui
+niiltäkin; niin ahkerasti etsi ystävätänsä, että hieno valkea
+hamehensa paljon raiskautui, kuin ei malttanut oksiakaan edestänsä
+väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.
+
+"Niin tuli viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä ei vielä
+ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja
+petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut
+myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille
+sanoneet: voi kun on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen
+poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka
+kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat!
+Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeesen tehdä.'
+Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli toisinaan
+iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävään. Siitä kului
+aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.
+
+"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen
+lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maalle päästyä nousi siitä
+keskinkertainen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar
+katsoi vaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei
+tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti
+vaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä
+ristiä milloin taivasta sormellansa osotellen. Kummako se oli, jos
+toinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan
+hämmentyen? Mut tulija vaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi
+kielellään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitte näytti vihastuvan,
+ja silmänsä säihkysi ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä
+opit!
+
+"Ja opettamaan rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä
+majassa oli ennen kaikki niin somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja
+oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Vaan
+tullut vaimo, joka näyttikin tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli
+kaikki toisin. Rahit ei olleet hänestä hyvät; niiden siaan asetteli
+'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa kutsuttavan: 'tupa'
+oli niinkin paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa
+'gammaksi.' Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle kuvaili,
+asetti perinurkkaan, ja käski hänen sitä monin kerroin päivässä
+kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen
+mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs se oli täytyminen!
+Toinen pakotti, hänen täytyi totella.
+
+"Kuin nyt oli kaikki oman pääpahansa jälkeen asetellut, alkoi vaimo
+Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen
+oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kuin piti päiväkaudet
+akan ääressä istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti
+aina Suometarta, kuin pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui
+monesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt
+tytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta
+silloin katsahti aina taivaalle, ja kivistys lakastui; tosin
+lankeilikin puutakan alle toisinaan, sillä heillä ei ollut hevoista,
+puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä ei mitään pitänyt,
+hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä
+aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihen kivelle ja
+ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'missähän lienet tänäkin
+iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinua koskaan?' Ja silloin
+puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat
+hänen kasvoillensa, mut muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi.
+Vaan hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui takkakin hänen
+kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan
+portahilla seisomaan, ja näki tytön itkeneet silmät. 'Missä olet näin
+kauan viipynyt, mikä sinulla on siellä metsässä itkettävä, kuin aina
+tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en
+täst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene
+sukkelasti kotaan!' Tyttö meni, vaan kyynel vierähti nytkin hänen
+kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. -- 'Mut joudu, joudu,
+kertova kieli, suihka silmäni, sukkelahan! Elkäte viikkoa viipykö
+siinä, mitä onnen tummista maista nyt tulee! Onniko liet sinä, tullut
+kohtaus, onniko liet, vai onnettomuus? Riemuko jalkasi askeleista
+Suomettarelle, vaiko kyyneleitä kylvellet vaan?'"
+
+Näin äänteli tarinoijani tässä kohdin, ja ääntelemisestänsä tunsin,
+että hänen teki mieli laulamaan, sillä se ei ollut niinkuin tavallinen
+puhe, joka hänen suussansa juoksi selvästi ja kirkkaalla äänellä,
+mutta hyminä, hyrähteleminen ja ikäänkuin runomittaan pyrkiminen.
+Tästä päätin, että ne tapaukset, joista tuli kertomaan, olivat hänen
+mieltänsä liikuttaneet, ja toivoinkin hänen oikein suorastaan
+laulamaan rupeavan. Vaan sitä ei tehnyt, lieneekö pelännyt talon
+rahvasta unesta herättävänsä. Vähän aikaa mietteissänsä istuttuaan
+huokasi raskaasti, ja alkoi uudelleen.
+
+"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä
+monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle,
+kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä juontui hänelle mieleen useammin
+kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat
+kumminkin molemmat kodassa, sangen vierekkäin, sillä vanhempi vaimo
+opetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat
+sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella
+aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä
+säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyävän. Kuka ei tiedä, että
+kirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja
+savu nousi lakeisesta jollotti taivaalle, niinkuin lakehen pyrkivä
+patsas korkeassa kirkossa.
+
+"Silloin aukesi tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen
+sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan
+kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, muuta ei avonaiseksi
+jättäen, kuin näön ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma
+kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti
+terävältä. Näistä merkistä olisi joku meikäläinen ihminen sanonut: se
+on mustalaisakka! Vaan Suomettaren emäntä sitä ei sanonut, katsahti
+vaan tulijata, ehkä näkönsä nähtävästi vaaleni, niin että Suometar
+luuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan,
+sävähti tytön itsensäkin sydän. Tullutta tunnusteli jo ennenkin
+nähneensä, mutta missä? Viimein juohtui hänelle mieleen, että tämä oli
+sama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä
+lausuin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa
+kurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään
+lähemmäksi. Vaan mikä kumma hänet nyt tänne toi?
+
+"Meillä kuin kysytään tulleelta vieraalta: mitä kuuluu? niin vastaa se
+aina: eipä muuta kuin rauhaa! Mut emännän samalla kysymyksellä tätä
+mustamuotoista vaimoa kohdattua, se ei vastannut mitään, eikä
+istunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se
+oikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt
+muistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin hänelle vastaan
+tullut, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut,
+että ... ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli
+hänellä vielä siksi neroa, että kysyi häneltä, mitä asioitsi.
+
+"'Tytärtäni läksin käymään', vastasi kysytty ilkeästi nauraen.
+
+"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on? huusi sekä vaimo että Suometar
+yhden ajoin.
+
+"'Sinä!' vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi
+pakottaen, kuin ikään voi.
+
+"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona.
+
+"'Missäs se kotisi on!'
+
+"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on.
+
+"'Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?'
+
+"Oli, oli.
+
+"'Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka
+kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka...?'
+
+"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen
+ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta
+juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme ... voi, voi sitä riemua!
+Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin
+tiedät, elääkö äitini vielä? -- sano, sano!
+
+"'Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot. Vaan
+montako sisarta teitä oli?'
+
+"Viisi.
+
+"'Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä
+auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikea ole: riihen puintaa, kasken
+polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa
+löytyy --'
+
+"Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän
+vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itselleen,
+vaikka ei mitään virkkanut.
+
+"'Äitisi lähetti minun sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin
+äitiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet
+juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi
+kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja
+kuin nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisesti, mutta
+mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä
+minulle: minusta tuntuu, ett'en enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä,
+kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle
+niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo,
+sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä, kuin oli eronnut sisaristansa,
+jotka tässä teidän armoissanne elävät, ja sitten eivät hekään ole
+hänestä mitään kuulleet. Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä
+usko, että armoissa tulet elämään, joten äitisi, horiseva eukon
+hattara, sisaristasi virkki minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa
+uskollisesti kertoa. Ei, meillä on toisenlainen elämä.'
+
+"Suometar ajatteli itsellensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! jonka
+joukkoon minä en läksisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona!
+Mikä onnettomuus niille raukoille olisi tullut? Joko siskoni olisivat
+yhteisen etsittävämme unhottaneet?
+
+"Entä Vap...? kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kuin
+katsahti vaimon päälle. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut,
+silmät kalahtelivat niin erinomaisesti, ja valkeat hampaat paistoivat
+sen suusta niin sanomattomasti, että Suometar säikähti ja katsoi
+anovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut.
+Tämä yritti jotain sanoa, vaan toinen joka näki Suometarta ei hyvällä
+saavansa, töytäsi emännän päälle, ja...
+
+"Siitä on sitten suuri tora ja kamppaus noussut, jossa ne kaksi mökissä
+elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta
+yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä,
+pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi
+venheellensä, työnti sen lahden aalloille ja -- meni iäksi matkaansa.
+Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.
+
+"Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin
+voiminsa ei mitään voivansa, olletikin kuin toisella paitse tavallista
+luonnollista voimaa, oli vielä sekin, että vyöllänsä olevasta
+kukkarosta aina otti vähän väliä hienoja jauhoja, murahti niihin,
+samoin kuin tietäjät meillä suoloihin lukevat, viskasi sitten ilmaan,
+ja katso! jok'ainoasta jauhon kipenestä syntyi yhtäkkiä isoja
+pyöreitä perhoja, joiden siivet ja runko kiiltivät melkeen samalla
+tavalla kuin meidän hopearuplaiset. Niistä perhoista täytyi ilma niin
+mahdottomasti, että hengittäminen oli äkkinäiselle vaikea, ja tytön
+täytyi pihalle paeta. Täällä istuihen kannolle, ja ajatteli oloansa.
+Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua,
+hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut säästävä, sillä se oli
+sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äitin
+ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), vaan
+itse joka päivä luvannut käydä häntä katsomassa, ja sitä paitse
+alituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti
+Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsoman,
+ett'ei päivällisestä työstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki
+poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta
+ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan
+mahdottomaksi, ja mahdotointa oli, häntä edes ajatellakaan. Kuta
+enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan,
+pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että
+viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot,
+ja vedet alkoivat hiljaa, vaan kuumasti lähteistään kiehua,
+norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan
+tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto,
+niinkuin kaukaa metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä joiden
+suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuullunna. Ne
+lauloivat:
+
+    "Älä itke, armas impi,
+    Älä, vaivainen, valita!
+    Mi apu itkusta sulle
+    Mikä kyynelten kylystä!
+    Silmäsi kovin sulavi,
+    Kerät kultaiset kuluvat,
+    Sammuvi säteihen säihkyt,
+    Tähtituikut tummenevat.
+    Siitä tulvien tulosta,
+    Siitä murehen menosta!
+    Rintasip' on raukenevi,
+    Syän surkea sujuvi,
+    Povesi pakahtunevi,
+    Ja mieli menehtynen,
+    Niistä pilvistä polojen,
+    Niistä huolen hattaroista!
+    Paljon kestit, paljon kärsit,
+    Kärsit paljoa poloa,
+    Paljon kestit, kestä vielä,
+    Kestä kylmiä kylyjä,
+    Kestä kuormasi kovuutta,
+    Kanna kaihoa katala,
+    Sieä suuren survimista,
+    Suuren niskan nakkeloa,
+    Sieä syytönkin sysintä,
+    Lykkelö kovan kovakin. --
+    Näetkö, kuten tulevi,
+    Kutenka kohotteleksen
+    Kultaisen ruson kipunat,
+    Säihkyvät säesärämät,
+    Nep' e'ellä ääntelevät,
+    Eelläpä helähtelevät
+    Tietä kirkkahan tulijan,
+    Matkoa ison jumalan;
+    Se sun auttavi akasta,
+    Päästävi pahan parista;
+    Sill' on ankarat aseensa,
+    Väkevät varustimensa,
+    Tappara tuliteräinen,
+    Kalpa kaiken kunnollinen,
+    Se on toivoa tukiva,
+    Taivosista tänne tullut,
+    Se on Luojan lähettämä,
+    Valon valvova isäntä,
+    Kahleihen kolistelija,
+    Koston kultainen kuningas!
+    Siitäp' on apu sinulle,
+    Turva kaiketi tukeva.
+    Älä itke, armas impi,
+    Älä, vaivainen, valita,
+    Mi lepo itkusta sulle,
+    Mikä kyynelten kylystä!
+
+"Tämä laulu vaikutti Suomettaressa kummallisesti, ja lohdutuksen
+virvoittavan nesteen tunsi siitä sydämmehensä valuvan. Kyyneleet
+pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin,
+posket helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli
+kuulakampi; ja niinhän tuota sanotaankin, että kyynelten
+sydämmessä-kiehunta on yhtä katkera mielelle, kuin ukon raskaat pilvet
+ovat ilman iloa tympeyttävät, ja että mieli, niiden tulveiltua,
+kevenee ja kirkastuu samoin kuin ukon sadettua leivo taas kevyillä
+soutimilla päivän aalloilla luikertelee. Yksi ainoa asia vielä
+huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo olivat hänestä niin tutut,
+ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli hän jo ennenkin
+kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin,
+unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laaksoissa
+ennen lasna ollessansa olisi...? Kuitenkin meni sangen toivovalla
+mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä
+palvella, kunne toivottunsa, kunne ikävöitynsä tulisi."
+
+       *       *       *       *       *
+
+"Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan.
+Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan
+hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen
+kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar
+lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti ainakin illan suloisuuden,
+siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain
+kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumatoin toivonsa
+antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa keksi puiden keskitse
+vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta
+hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä; kukahan se kuitenkin
+lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin
+astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä,
+joita niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väjyisikö hän minua,
+konehtisiko hän kukkiani anastaaksensa? Vaan -- sen silmä loistaa niin
+lämpimästi, niin uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on
+mielestäni tuntunut, ikäänkuin jos se minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei
+koskaan ole puheille antautunut -- minä menen kuin menenkin, eihän
+tuo mikään peto olle. Kiireesti astui nyt lopun matkaa, ja tuli
+lähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisalleen ja tervehti, ja
+kohta alkoivatkin hyvin hyvät ystävät olla, sillä seuraava puhe nousi
+heidän välillänsä."
+
+_Nuorukainen_. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat kuinka
+kauniit! Onko nämä sinun?
+
+_Suometar_. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvaste on
+minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat
+ystäväni.
+
+_Nuorukainen_. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni
+monesti havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.
+
+_Suometar_. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset,
+kuin aina olen suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun
+kävelevän; useasti on mieleni askeleistasi vavahtanut, kuin pelkäsin,
+että olisit... Mutta nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi
+kumminkin tärkeä lienee, kuin niin aina täällä oleksit, täällä meidän
+korvissa, joita ei muut rakasta kuin...?
+
+_Nuorukainen_. Niin vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.
+
+_Suometar_. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole...?
+
+_Nuorukainen_. Ja korven kukka kaunis katsoani.
+
+_Suometar_. Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat
+vaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu
+syy sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?
+
+_Nuorukainen_. Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen
+kirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä
+kuunnellut.
+
+_Suometar_. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta
+puhuessasi et aina noin myhähteleisi, kuin nyt näen tekeväsi. Mut
+salkkusi, mitä siinä on?
+
+_Nuorukainen_. Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.
+
+_Suometar_. Mistäs ne olet saanut?
+
+_Nuorukainen_. Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin
+tämän lähteen kukkareunoilta, ja...
+
+_Suometar_. Kuka niitä on tänne saattanut, empähän minä ole yhtään
+nähnyt?
+
+_Nuorukainen_. Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon
+kätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä,
+miltä ne näyttävät? (Aukaisee salkkunsa.)
+
+_Suometar_. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja
+simpsukoista kudottu! Mutta mitä sanoit -- nämä minun poskiltani...?
+Mahdotontahan se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan ... kyynel
+maahan herahtanut, vaan helmiä, niistä en tiedä mitään!
+
+_Nuorukainen_. Ja ennenkuin tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat
+näiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.
+
+_Suometar_. Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä
+vyö; kuka sen on tehnyt?
+
+_Nuorukainen_. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen
+kutominen on minun tekemäni.
+
+_Suometar_. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet
+välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet
+asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita
+valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat,
+ja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä
+kutsuisin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita
+reunoilla olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikös se kävisi
+laatuun?
+
+_Nuorukainen_. Hyvin kyllä; vaan vielä paremmin sopii se, kuin se
+vyö on itselläsi. Sinä hämmästyt. Vaan vähemmin kummastunut, jos
+muistat, että niiden helmien, joista se tehty on, sanoin sinun omiasi
+olevan. Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin
+vakavassa asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi,
+muuta palkintoa en sinulta ansaitse, kuin sen, että omin käsin saan sen
+vyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöintä aikaa, jolla hän solmitsee vyön
+hämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neiden ympärille, ja sitä
+tehdessään, melkeen tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)
+
+_Suometar_. (Katsahtaa häneen ujostellen, vaan kiittävillä
+silmillä.) Mutta mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän
+vyölläni? Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois?
+
+_Nuorukainen_. Sitä et tarvitsee pelätä, siitä vyöstä on sinulle
+vaan suuri turva. Näetkö, se sinun emäntäsi ei ole yhtä sukua kuin me.
+Luoja kuin loi maailmaa, niin tuli paha mies (ymmärtänetkö, kuka se
+on?) hänen eteensä, kumarsi ja sanoi: soisitko, herra, minulle pienen,
+seipään mentävän kolon maata, niin saisin minäkin uuteen maailmaasi
+eräitä eläviä tehdä! Ja kuin sai vastineeksi: voit saada! niin pisti
+hän tuuralla reiän maahan, ja siitä alkoi tulla kaikenlaisia eläimiä,
+joiden työ täällä ei ole muu, kuin ilkeyden matkaan saatanta; vihdoin
+viimeiseksi mietti paha mies: annas minäkin koettelen ihmistä kuvata,
+enkö saisi yhtä hyvää, kuin ukko itsekin! ja katso, kolosta tuli
+mustanpuhuva, tulisilmäinen ihminen, ja sen sukua on sinunkin
+emäntäsi. Vaan estääkseen näiden pahan miehen luomien liian suurta
+ilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne
+eivät uskalla tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.
+
+_Suometar_. No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle
+minua tulla, että voisi...?
+
+_Nuorukainen_. Ei milloinkaan, niin kauan kuin se kalu ympärilläsi
+on. Kuin sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, vaan kuin
+perään menet, niin lymyää hän oven suuhun.
+
+_Suometar_. Suuri ja sanomatoin on velkani sinulle, enkä arvaa,
+millä konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen,
+vaan...
+
+_Nuorukainen_. Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on
+laukussani enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen
+sinulle toisia kaluja, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen
+toisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hienohajuissa. Jää hyvästi
+siksi!
+
+_Suometar_. Hyvästi, hyvästi!
+
+(Kirkas lähde ja uskolliset kuuset, älkää, älkää ilmaisko sitä
+kaunista tulta, jonka näiden silmistä, toisestansa erotessaan, näitte
+säihkyävän!)
+
+Tässä taukosi tarinoijani. Haastaessaan oli hän aina vähän väliä
+äänettä ollut, jolla ajalla minä panin paperille hänen kertomansa
+tapaukset, mutta paljoa lyhemmästi kuin hän kertoi, sillä aivan
+mahdotoin oli joka sanaa muistaa, ja vielä mahdottomampi olisi ollut
+niitä yhtenä yönä kirjaan saada, niin lavealta, niin tarkoin kertoi
+hän jok'ainoan pienimmänkin asian. Mutta minä päätin, itsensä sadun
+luonnon lyhemmästäkin kirjoituslaadusta ei hälvenevän, ehkä sen kyllä
+luonani tunsin, että kielelle olisi iso voitto ollut, jos sen hänen
+sanoillansa olisin sinullenkin voinut kertoa.
+
+Täänkaltaisen hengähdysajan luulin ukon nytkin itsellensä ottaneen,
+panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin,
+odotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kuin ei virka mitään! arvelin
+itselläni, ja viimein jo rohkesin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä
+onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei
+vastannut, ennenkuin vähän ajan perästä: "jo se loppui; voisi kyllä
+häneen lisätäkin, vaan taatto vainaaja ei sanonut enemmältä, enkä min'
+ole häntä muiltakaan kuullut tät' etemmä."
+
+No, vaan eihän tässä vielä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä
+sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään.
+Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi
+ollut: poikkinainen satu Suomettaresta.
+
+"Ka pane nimi, miksi katsot, siitä vähä huolta, vaan enempätä min' en
+osaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisän saamaan," vastasi ukko ja
+panihen tilalleen. Kuin kernaasti vielä olisinkin kirjoittanut satua,
+niin ei se kumminkaan käynyt laatuun, kuin kirjoituksen aine loppui.
+Minun täytyi siis häntä seurata.
+
+Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen kokareina
+lattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli
+rautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja -- sammui.
+
+Vaan minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt
+olin kuullut, oli johduttanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin.
+Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, jonka ukko paljon
+paremmin kuvaeli kuin tässä on voituna sanoa, ne viisi sisarta ja
+niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt
+läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne
+joutunut, kuin eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko
+hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin
+iäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, vaan tät' en
+voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi
+sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäyä.
+Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tyttölöille mahdollista häntä
+koskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät
+sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut
+suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen
+holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, vielä
+pahemman, paljoa kovemman, tuskin ihmiseksi verrattavan noita-akan.
+Kuinka olisi tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?
+
+Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja
+ne valvottivat minua, niin että levotoinna heittelihen tilallani.
+Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin
+päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.
+
+Vaan ilmisolon ja unen välillä ei sanota sen suurempaa eroitusta
+olevan kuin se, että edellisessä mainitaan ruumiin olevan valtavamman,
+jälkimäisessä mielen. Niin kaiketi se minusta näyttää, kuin jälestä
+päin arvelen, mitä minulle sinä yönä tapahtui. Nukunta ei estänyt
+ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota valvoessani olivat
+rakastuneet kulkemaan. Minä olin Suomettaren nykyisessä kodissa
+olevinani. Sen mustamuotoisen akan, jonka satu sanoi Suomettarelta
+kodan vallanneen, muistan vielä ja ainakin hyvin selvästi, minkälainen
+se oli. Pitkänsolakka ja keski-ikäisen näköinen oli hän, hänellä oli
+musta, leveillä punaisilla rannuilla juoviteltu hame päällä, ja
+tulipunainen korkea säpsä päässä. Vaan kaikkein kummin oli se, että
+milloin tyttöön taikka minuun katsahti, niin silloin löyhähti aina
+suusta ja sieramista savu, jonka tulikivelle haiseva katku oli niin
+katkera, että äkkinäinen oli pakahtua. Ja tuon joukossa on Suometar
+rukan täytynyt niin iso aika ikäänsä viettää! ajattelin minä itselleni
+ja luulen, että kyynel herahti silmääni.
+
+Ikään olin jäähyväiset ottaa, sillä jos tytön tila kyllä liikutti
+mieltäni, niin näin itsekseni akkaa vastaan ei olevan yrittämistäkään,
+ikään olin siis pois lähtemässä kumppalia avuksi etsiskelemään, kuin
+porstuasta kuului iso hälinä ja jalan polku, ja tytön koko ruumis kävi
+vapisemaan. Tulijat ei olleet siis hänelle toivottuja, kuin niin
+pelkäsi heitä, jonka tähden minäkin päätin katsoa, mitä ne olisivat.
+
+Kuka voi hämmästykseni selittää, kuin näin, kunkalaisia tulijat
+olivat! Pieniä, kuin kirkonväen sanotaan olevan, mustia, kuin
+kattilan kylki, aseilla ja pienellä pussilla varustettuja
+miesikö-, poikako-nalikoita tuli tuvallinen. "No, saittenko jo sen
+uppiniskaisen voitetuksi?" kysyi emäntä, joka hyvin iloisilla silmillä
+tulevia apulaisiansa katsoi. Kysymystä vastaamaan tunkeutui eräs vähän
+pitempi, joka päämieheltä näytti, heidän joukostansa, ja sanoi:
+"näittä suoloittasi, joita joka miehellä on kaulassa pussi, en tiedä
+kuinka olisi käynyt. Me aloimme jo väsyä, naisen väki alkoi olla
+voiton päällä, silloin ärjäsin: 'pussista, pojat, solkkovoita
+tuuleen!' Tuuli oli meidän puolella ja vei kaiken tämän kirkkaan
+tuhkan toisten silmille, josta eivät tietäneet, mitä tekivät, alkoivat
+vaan hurjentuneina toisiansa leikata. Siitä ei ollut meidän vaikea
+mennä heidän sivuitsensa tyttöä kohden, ja nyt odottaa se tuolla ulkona
+sinun tuomiotasi, korkea ruhtinatar." "Hyvä! vaan ennenkuin levolle
+pääsette, voitte tätäkin vähän korjaella, sanoi hän ja katsoi
+Suomettareen, se on kaiken teidän poisolo-ajan niin tottelematon
+ollut." Minä vapisin, millä tavalla olisi tämä korjaus tapahtuva?
+-- Kuin jouselta ammuttu nuoli töytäsi nyt koko näiden menninkäisten
+joukko, päämiehen viitattua, tytön päälle, eräs kapusi jo hänen
+olkapäilleen, eräät...
+
+Mut silloin kuului ulkoa hirmuinen pamahdus, ja sen päälle jalo
+hohisenta, niinkuin suuri tuuli olisi noussut, tupa oli savua täynnä,
+eikä hiiskaustakaan kuulunut, vaikka noita-akan apulaiset ikään olivat
+semmoista rähinää pitäneet. Minä kiirehdin ulos.
+
+Nyt muuttui koko oloni yht'äkkiä, Minä olin olevinani suurella
+summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät
+tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta
+täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän
+kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetetut, miehet
+sinisillä kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka
+puolipäivän säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan
+näyttänyt väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin ereskummallista ja
+juhlallista odottavan.
+
+Mutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli
+istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja kaikin puolin kullalla ja
+hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella
+samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä
+päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia
+tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä
+valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne
+olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt.
+Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin
+rahvastakin.
+
+Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista
+metsää osottaen: tuolla! tuolla! Minäkin kääntäydyin sinne päin, ja
+sanomatoin on se mieliala, johon jouduin, kuin havaitsin että sama
+noita, jonka vasta olin nähnyt Suometarta kiusaavan, metsän reunasta
+liikkui apulaisineen rahvasta kohdin. Minä ajattelin: sitäkö vasten
+tämä rahvas on kokoutunut, sitäkö vasten tässä nyt juhlaa pidetään?
+Vaan kohta kuulin jyrähdyksen, ehkä taivas oli aivan selkeä, ja
+ukonnuoli kiisi akkaa kohden, räsähti, noita katosi -- mutta siltä
+paikalta alkoi pieni savu pöllytä, rahvas siunasi: Jumalalle kiitos! ja
+nyt arvasin, kuinka noidan oli käynyt.
+
+Nyt loi rahvas silmänsä toiselle puolelle. Hiljainen soitto alkoi
+kuulua; kaikki paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin
+jalosti, että tässä summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin
+tipahduksen kuullut, niin hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin
+eräältä vieressäni seisovalta mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan?
+Hän katsahti minuun kummeksien, kuin sitä kysyin, jonka kaikki mailma
+tiesi. Kuitenkin suhahti korvaani: "tähän odotetaan Suometarta; nuo
+neljä ovat sen sisaret, mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän
+lapsuutensa ystävän kanssa, jonka hän on löytänyt, jota kaikki
+toivoivat." Nyt selvisi kaikki minulle.
+
+Kohta lehahtikin kirkas, säteiltä ympäröity vaunu, vedetty neljältä
+valkeasiipiseltä hevoiselta, istuimen eteen, ja siitä astui
+nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen
+vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatetettu
+aivan samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella
+vaan, että hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas
+seppele otsalla.
+
+Molemmat riensivät niitä neljää kohdin, vaan soittelo muutti vähän
+luontoansa, se helisi niin, joten kielten ääntä ei ole kukaan tainnut
+kuulla.
+
+Sisarekset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä
+sylellä, ja syvä, rajatoin ilo leimahteli heidän silmistänsä.
+
+Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen
+kasvoillani ja -- havaitsin.
+
+
+
+
+Viiteselitykset:
+
+
+[1] Terve, ukko Suomalainen.
+
+[2] Syö hapankaalia.
+
+[3] En voi omistaa sitä kunniata (että nim. ottaisin teidät vieraina
+vastaan).
+
+[4] Tämän laulun tekijä oli mainio runoilija _Khigas_, joka
+laululla että työllä nerollisesti otti osaa Kreikkalaisten
+vapautusyrityksissä menneen vuosisadan lopulla, vaan Itävallan
+hallituksen kavaluudesta viimein joutui Turkkilaisten käsiin ja
+elävältä sahattiin neljään kappaleesen. Palikariksi kutsuttiin niitä
+Kreikanmaan asujia, jotka syystä eli toisesta pakosalla oleskellen
+sen vuoristoissa elättivät henkeänsä Turkkilaisia ryöstämällä ja
+olivat näiden katkerimmat vihoilliset.
+
+[5] 1:nen värsy on laulannon kanssa saatu ja kuuluu unohtuneesen
+kansanlauluun. Katso Valituita Suomalaisia Kansanlauluja, 3:s vihko.
+
+[6] 1:nen värsy kansanlaulua.
+
+[7] Luettu ensi kerran juhlassa, joka Helsingin Yliopiston
+juhlasalissa vietettiin 19:nä p. Marrask. v. 1859, jolloin Schillerin
+syntymisestä 100 vuotta oli kulunut.
+
+[8] Se, mitä tässä kerrotaan Borckhusenista, tapahtui Lundin
+tappelussa 5 p. Jouluk. v. 1676. Fryxell kertoo Kertomuksissansa
+Ruotsin historiasta, 15 osan 126 sivulla, tämän tapauksen seuraavin
+sanoin: "Epäjärjestys ja hämmekki pääsi pian vallan päälle koko tässä
+puoliossa (Ruotsalaisten vasemmassa). Eräs joukko oli kuitenkin,
+joka pysyi uljaana kuolemaan asti. Se oli eräs suomalainen
+rakuunarykmentti, joka oli saanut sijansa vasemman puolion uloimmassa
+päässä. Evestin nimi oli Borckhusen. Hän oli itse laittanut tämän
+joukon ja valinnut siihen miehet, ja muut sen päälliköt olivat
+enimmäkseen hänen poikiansa, sukulaisiansa ja naapurejansa. Turhaan
+koettivat Tanskalaiset saada tätä urosjoukkoa liikutetuksi taikka
+pakenemaan. Tanskan hevois-henkivartiorykmentti ja monta muuta
+ratsujoukkoa ryntäsi sen päälle, mutta turhaan. Tanskalainen
+jalka-henkivartiorykmentti urhoollisen evesti Bibaun käskyissä
+koetteli myöskin aseitaan Borckhusenin päälle, vaan aina yhtä turhaan.
+Nyt alkoi vihoillinen heittää kranaatteja sankarijoukkoon. Tämän rivit
+eivät kuitenkaan murtuneet siitäkään; vaan rupesivat kuitenkin
+vähitellen ohenemaan niin, että Tanskalaiset pian voivat tunkeutua
+sisään. Borckhusen, hänen sukulaisensa ja rakuunansa kaatuivat nyt
+kaikki ja heidän mustat lippunsa joutuivat vihoillisille
+voittosaaliiksi. Jäännökset Ruotsalaisten vasenta puoliota,
+vetäytyivät epäjärjestyksessä takaperin ja pyrkivät suojaan jalkaväen
+taakse."
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of SÄKENIÄ, by August Ahlqvist
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 40007 ***
diff --git a/40007-8.txt b/40007-8.txt
deleted file mode 100644
index 3092ff8..0000000
--- a/40007-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,7402 +0,0 @@
-The Project Gutenberg EBook of SÄKENIÄ, by August Ahlqvist
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org
-
-
-Title: SÄKENIÄ
-       Kokous runoelmia
-
-Author: August Ahlqvist
-
-Release Date: June 16, 2012 [EBook #40007]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SÄKENIÄ ***
-
-
-
-
-Produced by Tapio Riikonen
-
-
-
-
-
-
-SÄKENIÄ
-
-Kokous runoelmia
-
-
-Kirj.
-
-A. Oksanen (Ahlqvist)
-
-
-G. W. Edlund, Helsinki, 1898.
-
-
-
-SISÄLLYS:
-
- August Ahlqvist-Oksasen elämänkerta
- Säkenet
-
- I.
- Savolaisen laulu
- Suomen valta
- Sotamarssi
- Unelmia
- Miksikä aina suret?
- Suomalainen sonetti
- Silloin saisi Tuoni tulla
- Tuopa tuopi tuiman tunnon
- Uunna vuonna 1853
- Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos
- Iitillä on nälkä
- Eräs nälkätalven kuvia
- Valtiollista
- Meidän vieraissa-käynnit
- Päivä koittaa
- Ilmarista tarvis
- Kreikkalaisen vala
- Virolaisen valitus
-
- II.
- Elämä
- Epäilijä
- Kohtalon ivaus
- Koston päivä
- Murheen hedelmä
- Rangaistuksen kovuus
- Nosta silmäsi
- Marian murhe
- Kaste
- Kuolettaminen ja eläväksiteko
- Jodokon leipä
- Hevosen kenkä
- Huokaus työtä aljettaessa
- Tunnon rauha
- Syksytoiveita
- Betlehemin tähti
- Jouluaamuna
- Hautausvirsi
- Joulun merkitys
-
- III.
- Pyydetty pyytäjä
- Etelälle
- Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa
- Ruotulaisen morsian
- Rannalla-istuja neito
- Turha odotus
- Runonkerääjä
- Servialaisia kansanlauluja:
-   1. Kehon neito kasvanut
-   2. Kukalle
-   3. Tuomio
-   4. Toivomat
-   5. Kirous
-   6. Rakkaiden hauta
-   7. Julkasematoin rakkaus
- Kuinka rakkaus tulee ilmi
- Angelika
- Eräs kihlaus
-
- IV.
- Laulajan sija
- Palannut runotar
- Puuseppä ja runoseppä
- Laulu on monta laatua
- Lapsuuteni paikoilta
- Kynälampi
- Eräs nuorukaismuisto
- Eräsnä syntymäpäivänäni
- Syksyllä
- Joulupuu
- Pienelle tyttärelleni
- Pikku Annan kuoltua
- Leivolle
- Eräsnä katkerana hetkenä
- Mun kesäni
- Sydämeni asukkaat
- Unetoinna
- Kerran viinikellarissa
-
- V.
- Koskenlaskijan morsiamet
- Lähteelle kadussa
- Punkaharjun Laulutytön laulu
-
- VI.
- Schillerin laulu kellosta.
-
- VII.
- Porthanin kuvapatsaan paljastettua
- Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille
-    Filosofian-Majisterille
- Nordenskiöldille Suomesta
- Ruotsalaisille
- Malja paroni Munckille
- Vänrikki Stålin laulaja
- Runebergin muistoksi
- Franzénin muistoksi
- Sjöstrandin Kullervo
- M. A. Castrénin haudalla
- Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle
- Porthanin kuvapatsaan kantakiveen
- Lönnrotin kuvapatsaalle vastedes
- J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa 12 p. Toukok. v. 1885
-
- VIII.
- Susi ja Lammas
- Kettu ja Korppi
- Matkaaminen
- Kompia
- Loppulaulu ja Laulun loppu
-
- IX.
- Satu
-
-
-
-
-AUGUST AHLQVIST (OKSANEN).
-
-7/8 1826 -- 20/11 1889.
-
-
-August Engelbrekt Ahlqvist syntyi Kuopiossa 7 p. elok. 1826 ja suoritti
-samassa kaupungissa koulunkäyntinsäkin, jonka jälkeen hän v. 1844 tuli
-ylioppilaaksi.
-
-Pohjois-Savo, tuo jylhän-ihana seutu, jossa Suomen kieli kaikuu
-puhtaimpana ja luonnonraittiimpana, täynnä kuvia ja käänteitä, oli siis
-August Ahlqvistin synnyinseutu, se painoi leimansa hänen olentoonsa,
-hänen runoilijasieluunsa. Köyhä ja halpa oli hänen kotinsa, mutta
-puutetta, vastuksia ja ponnistuksia pelkäämättä työskenteli nuorukainen
-opin ja sivistyksen valosta osalliseksi päästäkseen.
-
-Se aika, jolloin Ahlqvist lapsesta varttui nuorukaiseksi, se oli
-itsetietoisen Suomen kansankin nuoruuden aika, kansallisen keväimen
-ensi koitteen aika. Ensimäiset herätyshuudot olivat kuuluneet unesta
-valventaaksensa, ensimäiset keväiset säteet alkoivat luminietoksia
-sulatella. Ahlqvistkin tunsi povensa lämpiävän ja paisuvan, hänkin
-tahtoi jotakin tehdä kansansa valistuksen hyväksi. Vielä koulun
-penkeillä istuen hän alotti kirjailijatoimensa kääntäen suomeksi
-Platoun yleisen maantieteen nimellä "Geografia eli maanopas", joka
-ensimäinen suomenkielinen maantiedon oppikirja painettiin Kuopiossa
-v. 1844. Tätä kirjaa täydensi seuraavana vuonna ilmestynyt hänen
-toimittamansa Wingen historian suomennos "Yleinen historia lyhykäisesti
-Suomen kansalle". Mutta eipä hän tyytynyt yksin tähän. Hän tahtoi
-osottaa suomen kielen kykenevän myöskin korkealle kaikumaan jaloimmassa
-kielellisessä muodossa, runoudessa. Snellmanin Saimassa hän v. 1845
-alkoi julkaista käännöksiä Runebergin, Franzénin, Tegnérin ja
-Stagneliuksen runoista ja samaan aikaan hän myös antoi ulos eri kirjana
-käännöksen Runebergin runokihermästä "Idyll och epigram" nimellä
-"Runoelmia" sekä "Pilven veikon" Savo-karjalaisten "Lukemisissa Suomen
-kansan hyödyksi". Niin ikään hän käänsi kaksi Almqvistin novellia:
-"Grimstahamns nybygge", joka nimellä "Putkinotkon uudispaikka"
-ilmestyi samoissa "Lukemisissa", sekä "Kapellet", joka painettiin
-"Annikka"-nimiseen kaunokirjalliseen sarjaan.
-
-Suomen kieltä oli näihin asti perin vähän käytetty yhteiskunnallisissa
-ja valtiollisissa asioissa. Tällä alalla tietä raivaamaan astui v. 1847
-uusi sanomalehti "Suometar", jonka kirjoittajiksi mainittiin
-"oppivaiset A.E. Ahlqvist, D.E.D. Europaeus ja P. Tikkanen ja Kandidati
-A. Warelius".
-
-Sanomalehtien sisällys siihen aikaan oli toisenlaista kuin nykyään, ne
-kun enemmän käsittelivät kirjallisia asioita kuin varsinaisia
-päivänkysymyksiä, mutta Suometar uskalsi tätäkin alaa kosketella. Mitä
-laatua se isänmaallinen ja kansallinen innostus oli, joka eli
-Suomettaren nuorissa toimittajissa ja heidän lähimmässä piirissään,
-osottaa muun muassa eräs asiakirja, jonka löysin Ahlqvistin
-jälkeenjääneestä perusta, ja jonka sen valaisevaisuuden vuoksi pyydän
-saada tähän painattaa. Se on kirjoitettu suomeksi ja ruotsiksi
-rinnakkain Kaarle Collanin kädellä, ja nähtävästi on ollut tarkoitus
-perustettuun liittoon hankkia useampia jäseniä.
-
-    Me olemme surkialla mielellä ja katkeralla tunnolla havaineet,
-    miten hitaasti, kituen ja raskailla askelilla Suomen kieli ja
-    Suomalaisuus edistyvät, niin koko sivistyneessä säädyssä yleisesti,
-    kuin meidän Suomen sivistyvän nuorison joukossa olleti'kin. Me
-    tiedämme, Isänmaan ja Äitinkielen pyhän asian tuskin koskaan tästä
-    jokaista niiden totista ystävää itkettävästä tilasta jaloksi ja
-    varmaksi tiedoksi kiihtyvän, ell'ei se ensimäiseksi syty nuorten
-    ehkä vielä saastuttamattomissa sydämmissä. --
-
-    Lujalla toivolla, ja vahvalla rakkaudella päätämme siis me,
-    Suomen Korkia-Opiston nuorukaiset, vieraan kansallisuuden vallasta
-    pelastaa itsemme ensimäiseksi ja sitten toisillenkin avittavan
-    käden osottaa. Tätä tarkoittaessamme näemme siis ensimäiseksi
-    tarpeeksemme:
-
-    _Suomen kielen Opinnan_ niille, jotka kova onnensa teki
-    oikiassa Äitinkielessänsä vieraiksi, niiltä jotka jo sen ovat
-    tiedoksensa voittaneet.
-
-    Tämä olkoon ensimäinen velvollisuutemme, johon on paikalla
-    tartuttava. Siitä seuraa:
-
-    _Suomen kielen käytäntä ja Ruotsin kartanta_, niin
-    keskenämme kuin kaikkein muidenkin kanssa, joiden vaan luulemme
-    puhettamme ja kirjoitustamme tajuavan. --
-
-    Me Äitinkieltä osaavat tahdomme kaikki lupaukset _heti
-    täyttää_, me toiset vielä äkkinäiset _niin pian_, kuin
-    vaan ensimäisen lupamme olemme saaneet johonkin määrään
-    täyttäneeksi. --
-
-    Me tahdomme valon maassamme voittavan.
-
-    Sentähden on ja pitää olla meidän velvollisuus, kaikilla neuvoilla,
-    ja aina kussa vaan kätemme käypi, valkeuden levittäminen rahvaalle,
-    ja isänmaanlemmen sekä kansallisen sivistyksen nostaminen.
-
-    Tämä on meidän luja liittomme, tämän lupaamme sen meille kalliin
-    tarkoituksen pyhässä nimessä, ja tästä ei ole meitä mikään
-    matkalla kohtava este vierauttava. --
-
-    Helsingissä. 28:na päiv. Maaliskuussa v. 1847.
-
-    Aug. Ahlqvist.    Karl Collan.       Andreas Warelius.
-    Aksel Aspelund.   Fredr. Polén.      D.E.D. Europaeus.
-    P. Tikkanen.      Oscar Toppelius.   Aug. Schauman.
-    C. F. Forsius.    Nestor Tallgren.
-
-On todella liikuttava nähdä sitä reippautta ja tulevaisuuteen
-luottamista, jolla nämät nuorukaiset esiintyvät. He kuvittelivat
-vastuksia paljoa pienemmiksi kuin ne tosiasiassa olivat. He eivät
-osanneet aavistaa, kuinka suuri tavan voima oli puhekielen määrääjänä.
-Ja lisäksi tuli se seikka, että suomea siihen asti perin vähän oli
-viljelty sivistyksen kielenä sekä puheessa että kirjoituksessa.
-Suomalaista kirjakieltä, sanan ankarimmassa merkityksessä, ei vielä
-ollut olemassa. Työskenteleminen kansanomaisemman, eri murteita
-yhdistävän, sivistyksen tarpeihin käyvän kirjakielen muodostamiseksi
-oli silloisen polven tärkeimpiä tehtäviä.
-
-Mutta tämmöinen kirjakielen muodostaminen vaati siltä, joka suomeksi
-tahtoi kirjoittaa, varsinaista kielentutkimusta, ja tälle alalle
-siihen aikaan yleensä kääntyikin positiivinen työ kansallisen asian
-eteen. Ahlqvist alkoi niin ikään suomen kieltä tieteellisesti tutkia,
-ja pian oli runoilijanalku päättänyt antautua kokonaan tieteen
-raskaasen palvelukseen. Runotar, hänen ensi lempensä esine, sai tyytyä
-vain muutamiin harvoihin lomahetkiin.
-
-Meidän maassamme kielen ja kansantiedon tutkimus heti aivan alusta ja
-aikaisemmin kuin muissa maissa kääntyi itse elävään lähteesen. Kun
-meillä ei ollut mitään vanhoihin aikoihin ulottuvaa suomalaista
-kirjallisuutta, niin ei ollut mitään kiusausta kamariopintoihin.
-Ainekset Suomen kansan muinaiseen tietämykseen ja kielihistoriaan
-olivat kansan suusta koottavat. Lönnrotin esimerkkiä seuraten, jonka
-kanssa Ahlqvist jo ainakin v. 1845 oli kirjevaihdossa, hän jo nuorena
-ylioppilaana keräili runoja ja tutki murteita Karjalassa, Pohjanmaalla
-ja Vienan läänissä, tuoden matkaltaan saaliiksi muun muassa joukon
-vanhoja runoja, joita Lönnrot on käyttänyt Kalevalan uuteen laitokseen.
-Mutta vasta päästyään yliopistollisista tutkinnoista vapaaksi hän
-alotti suuren matkansa, joka yhdellä lyhyellä väliajalla kesti vuodesta
-1854 alkuun vuotta 1859. Aluksi hän kävi lähimpien heimolaistemme
-vatjalaisten luona Inkerinmaalla, virolaisten luona Viron- ja
-Liivinmaalla, ja vepsäläisten luona Aunuksen läänissä. Vasta tämän
-valmistuksen jälkeen hän läksi tutkimaan Volgan suomensukuisia kieliä,
-sekä opiskeli samalla myöskin sikäläisiä turkkilaisia kieliä. Matka
-ulotettiin aina Siperian raukoille rajoille saakka vogulin ja ostjakin
-kielen tutkimusta varten.
-
-Mutta ei Ahlqvist unohtanut myöskään, kuinka tärkeä tiedemiehen
-valmistukselle europpalaisen tieteen oppiminen itse sen pesäpaikoissa
-on, ja sen vuoksi hän pari vuotta kotona oltuaan teki opintomatkan
-Tanskaan, Saksaan, Böhmiin ja Unkariin. Tähän matkat jäivätkin, ja
-Ahlqvist oli täysivalmiina jakelemaan oppia yliopiston nuorisolle,
-julkaisemaan tieteelliselle maailmalle matkansa saaliita. Kaksi kertaa
-kuitenkin vielä pitkän väliajan kuluttua, vv. 1877 ja 1880, hänen
-matkaintonsa tempasi hänet mukaansa ja saattoi hänet vielä lähtemään
-Siperiaan uudistamaan ja täydentämään vogulilaisia ja ostjakkilaisia
-tutkimuksiansa.
-
-Erittäin viehättävää olisi seurata tutkijaa näillä matkoilla, jotka
-niihin aikoihin olivat paljoa vaivalloisemmat kuin nykyään, nähdä
-kuinka hänen silmänsä on terävä havaitsemaan kaikkea mikä tiellä eteen
-sattuu, ei yksistään kieltä, ja kuulla hänen kertoilevan havainnoltaan.
-Meillä ei kuitenkaan tässä ole tilaa eikä tilaisuutta sitä tehdä, eikä
-kukaan voisikaan lyhyellä esityksellä korvata tutkijan omaa opastusta.
-Hänen teoksensa "Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858",
-ensimäinen suomenkielinen matkakertomus, on kirja, jota vielä meidän
-päivinämme mielenkiinnolla lukee. Hänen siperialaisia matkojansa voimme
-seurata "Unter den Wogulen und Ostjaken" (1883) nimisestä teoksesta,
-joka sisältää paljon erittäin hupaisia kansatieteellisiä tietoja ja
-kuvia, mutta joka valitettavasti ei ole suomeksi ilmestynyt.
-
-Ahlqvistin tieteelliset teokset, jotka osittain sisältävät tuloksia
-hänen matkoiltaan, osittain ovat yhteydessä hänen yliopistollisen
-opettajatoimensa kanssa, eivät saata tulla tässä tarkemman esittelyn
-alaisiksi. Yleiskatsauksen vuoksi tahdomme kuitenkin tärkeimpiä niistä
-huomauttaa.
-
-Suurelta matkaltaan välillä kotona ollessansa hän jo julkaisi
-Tiedeseuran toimituksissa vatjan kieliopin, kielennäytteitä ja sanaston
-(1856) sekä Suomi-kirjassa esityksen "Viron nykyisemmästä
-kirjallisuudesta". Vasta varsinaisesti kotiin palattuaan hän saattoi
-julkisuuteen vepsäläiset muistiinpanonsa (1861), Lönnrotin julkaisemien
-täydennykseksi. Jo sitä ennen hän oli dosenttiväitöksessään (1859)
-esittänyt alun mordvalaisia tutkimuksiaan. Itse pääteos, moksha-mordvan
-kielioppi, kielennäytteitä ja sanakirja, ilmestyi kahta vuotta
-myöhemmin saksaksi; se julkaistiin Pietarin tiedeakatemian toimesta
-ja se tuotti tekijälleen puolet Demidovin palkintoa. Hänen
-Unkarin-matkansa yhteydessä on tutkimus suomen ja unkarin kielen
-sukulaisuudesta (1863). Samana vuonna Ahlqvist nimitettiin suomen
-kielen ja kirjallisuuden professoriksi, ja samalla keskeytyi matkan
-tulosten toimittaminen ja julkaiseminen vuosikausiksi. Vasta
-v. 1880, hänen kolmannen Siperian-matkansa jälkeen, ilmestyivät
-pohjois-ostjakkilaiset kielennäytteet ja sanasto.
-
-Kun Ahlqvist v. 1888 oli päässyt aikaa surmaavista virkatoimistaan,
-joita hänellä oli ollut professorina, tiedekunnan dekaanuksena ja
-yliopiston rehtorina, niin hänellä oli aikomus ryhtyä suorittamaan
-niitä monia kokoelmia, joita matkoilla oli karttunut. Mutta pitkälle
-hän ei suorittamistyössä ehtinyt, ennenkuin kuolema, arvaamattomaksi
-vahingoksi tieteelle, hänen työnsä ainaiseksi katkaisi. Suorittamatta
-ja julkaisematta jäivät laajat tieteelliset keräelmät. Pieni osa näistä
-on hänen kuolemansa jälkeen painettu, ja toivottavasti voidaan
-vastaisuudessa saattaa hänen tärkeimmät suomalais-ugrilaiset ja
-turkkilais-tatarilaiset aineksensa julkisuuteen. Mutta jokainen
-asianymmärtäjä tietää, ettei toinen milloinkaan voi toisen aineksia
-suorittaa samalla tavoin kuin tutkija itse on tarkoittanut.
-
-Syynä siihen, että nämät runsaat ainekset jäivät suorittamatta, olivat,
-niinkuin viitattu, ne velvollisuudet, jotka seurasivat suomen kielen ja
-kirjallisuuden professorinvirkaa. Puhumatta virkatointen tuottamasta
-häiriöstä tuli Ahlqvistin varsinaiseksi velvollisuudeksi tästä lähtien
-etupäässä käyttää aikansa työhön suomen kielen tutkimista ja sen
-sivistyskieleksi kohottamista varten.
-
-Niistä töistä, jotka ovat välittömässä yhteydessä Ahlqvistin
-yliopistollisen opetustoimen kanssa, ovat ensi sijassa mainittavat
-hänen suomen kielioppia koskevat tutkimuksensa. Näistä ensimäinen oli
-"Suomalainen runous-oppi kielelliseltä kannalta", jolla hän saavutti
-professorinviran ja joka oli ensimäinen täydellinen esitys vanhan
-suomalaisen runon mitasta ja kaunistuskeinoista sekä käsitteli myös
-uuden elikkä taiderunouden sääntöjä. Luennoillansa hän heti ryhtyi
-esittämään järjestelmällistä suomen kielioppia, josta hän vihdoin antoi
-ulos ensi osan v. 1877 nimellä "Suomen kielen rakennus, vertaavia
-kieliopillisia tutkimuksia". Teoksen nimi osottaa, että tässä teoksessa
-ei enää, niinkuin meillä ennen oli ollut tavallista, esitystä
-supistettu vain yhden kielen piiriin, vaan oli etsitty selvikettä
-vertauksista sukukielten kanssa. Ahlqvist olikin jo heti alusta suomen
-kielen yliopistollisen opetuksen alaa laventanut, ottamalla sen piiriin
-lähimmät sukumurteet, joiden oppimisen hän oli tehnyt mahdolliseksi
-julkaisemalla "Suomalaisen murteiskirjan" (1869). Mainittua "Suomen
-kielen rakennusta" ilmestyi vain ensi osa, joka sisälsi nimisanojen
-synnyn ja taivutuksen sekä runo-opin. Suomen kielen rakennuksen
-jatkoa, äänneoppia, oli vainaja vähää ennen kuolemaansa ryhtynyt
-valmistelemaan, mutta ei ollut saanut aivan valmiiksi enempää kuin
-muutamia sivuja. Muut tämän teoksen osat eivät ole painokunnossa:
-ne ovat osittain luentojen muodossa, osittain vain ainekokoelmina.
--- Suomen kielen tutkimusta ja käytäntöä koskevia kysymyksiä varten
-perusti Ahlqvist v. 1871 erityisen äänenkannattajan "Kielettären",
-joka seitsemässä ilmestyneessä vihossaan sisälsi tutkimuksia,
-arvosteluja sekä tieteellisistä teoksista että myös suomenkielisestä
-kaunokirjallisuudesta, tietoja, muistutuksia ja ohjeita, ja joka on
-paljon vaikuttanut suomen kielen viljelykseen. Melkein kaikki
-kirjoitukset siinä ovat toimittajan kirjoittamia.
-
-Yksi tutkimusala, joka Ahlqvistia aina suuresti miellytti ja josta
-hän jo heti alussa alkoi yliopistollisia luentoja pitää, oli
-sivistyssanojen tutkimus, ja sen hän teki jo ennen kuin tunsi
-sivistyssana-tutkimuksia indoeuroppalaisella alalla. Tavallaan
-Porthanin alulle panemaa työtä jatkaen alkoi Ahlqvist suomalaisella
-alalla käyttää sivistyssanoja, s.o. niiden esineiden nimiä, joita
-ihminen on keksinyt pyrkiessään luontokappaleen kannalta ylemmäksi,
-suomalaisten muinaisen sivistyshistorian selvittämiseksi. Tutkimustensa
-tulokset hän esitti teoksessaan "Länsisuomalaisten kielten
-sivistyssanoista", joka ilmestyi sekä ruotsiksi (1871) että saksaksi
-(1875) ja on herättänyt ehkä suurempaa huomiota kuin mikään muu hänen
-tieteellisistä teoksistaan.
-
-Vihdoin on vielä aine, jota suomen kielen ja kirjallisuuden professori
-ei voi jättää silmällä pitämättä, ja se on _Kalevala_, ja tämä
-olikin alusta alkaen Ahlqvistilla yhä palaavien luentoaineiden
-joukossa. Käsitystään ja mielipiteitään hän kuitenkin alkoi
-julkaista vasta sen jälkeen kuin Kalevalakysymys, etenkin Julius
-Krohnin tutkimusten kautta, oli tullut tavallaan tieteelliseksi
-päivänkysymykseksi. Ensimäinen tälle alalle kuuluva kirjoitus,
-"Tutkimuksia Kalevalan tekstissä ja tämän tarkastusta", ilmestyi
-kutsumuskirjana 1886 v:n maisterin- ja tohtorinvihkiäisiin ja sen
-tarkoituksena on esitellä niitä Lönnrotin Kalevalassa tavattavia
-"pihtien pitämiä", joista hän jo monesti oli luennoilla huomauttanut,
-mutta joita hän arkatuntoisuudesta ei tahtonut tuoda julkisuuteen
-ennen kuin Lönnrotin poismentyä. Seuraavana vuonna ilmestyi "Kalevalan
-karjalaisuus", jossa tekijän kannalta on vastattu kysymyksiin: "kutka
-ovat Kalevalan laulaneet ja missä on tämä tapahtunut?" Niinkuin
-tunnettu on tämä teos etupäässä tähdätty Julius Krohnin esittämää
-käsityskantaa vastaan.
-
-Me olemme täten lukijan mieleen palauttaneet Ahlqvistin tieteellisen
-toimen tärkeimmät hedelmät. Lukija on huomannut, että tahallamme olemme
-pidättyneet kaikesta erityisten teosten arvostelusta. Erityiskohtainen
-arvostelu ei tässä tilaisuudessa olekkaan paikoillaan; muutamilla
-yleisillä sanoilla huomautettakoon hänen tutkimuksensa ansioita ja
-puutteita.
-
-Suomalais-ugrilaisella alalla on August Ahlqvistin pääansio että hän
-ensimäisten joukossa on hankkinut tutkimukselle aineksia itse elävästä
-lähteestä, suomalais-ugrilaisten kansojen omasta keskuudesta. Ja mitä
-tulee varsinaiseen ahtaampaan suomen kielen tutkimukseen, niin täytyy
-tunnustaa, että se Ahlqvistin sille alalle kääntyessä oli jotenkin
-alkuperäisellä kannalla. Ja ajatelkaamme vain, mihin surkeaan tilaan
-asiat olisivat joutuneet, jos Ahlqvistia ei olisi ollut. Ainoa, joka
-Ahlqvistin kanssa pyrki suomen kielen professorinvirkaan, oli Gottlund.
-Joka vähänkin tuntee Gottlundin tieteen laatua, tietää että Gottlundin
-pääsy tähän virkaan olisi ollut surmanisku kaikelle tieteellisyydelle
-tällä alalla, Se olisi samalla tuottanut häiriötä ja vahinkoa
-kehittymässä olevalle kirjakielelle, jos kielessä korkeinta opetusta
-antamaan olisi tullut mies, joka tahtoi hävittää edellisten aikojen
-työn murteita yhdistävän kirjakielen aikaansaamiseksi, edellyttäen
-nimittäin että Gottlund tässä virassa olisi voinut jotakin
-mielipiteidensä hyväksi vaikuttaa. -- Ahlqvistin suomen kielen
-tutkimuksilla oli aina tavallaan käytännöllinen päämäärä. Hänellä ei
-ollut pääasiana kielihistoriallinen tutkimus, miten kielenmuodot ovat
-syntyneet ja kehkeyneet, vaan hän tahtoi selvittää, mitkä muodot
-verrattuina kielessä vallitseviin "lakeihin" ja sananjohtoon olisivat
-katsottavat oikeiksi ja kirjakielessä käytettäviksi. Ja hänen
-vaikutuksensa suomen kirjakielen muodostukseen, joka on sangen
-suureksi arvattava, se on yleensä katsoen vienyt kehitystä oikeaan
-suuntaan, jos kohta emme tätä nykyä voikkaan hänen teoreettista
-oikeakielisyyskantaansa hyväksyä.
-
-Yhtä rehellisesti kuin tunnustamme Ahlqvistin tieteellisen työn ansiot,
-yhtä vilpittömästi meidän tulee myöntää sen puutteetkin.
-Päävaillinaisuus hänessä oli se, että hän katsoi saattavansa olla
-muutamista seikoista kokonaan lukua pitämättä. Esimerkiksi
-sivistyssana-teoksessaan hän aivan täydellisesti jättää huomioon
-ottamatta tanskalaisen kielentutkijan V. Thomsenin tätä alaa
-koskevat ja suorastaan epookin-tekevät tutkimukset. Ei hän mainitse
-hänen nimeään ja muutamista kohdista tuntuu siltä kuin hän
-tahallaan olisi jättänyt teoksen lukematta. Samantapainen on laita
-Kalevalan-tutkimuksissakin. Hän ei tahtonut panna mitään arvoa
-Kalevalan toisintoihin. Ensimäisessä tälle alalle kuuluvassa
-teoksessaan hän sanoo, että "Kalevalan käsikirjoitusten ulos-antaminen
-edellyttää sen olettamuksen, että Lönnrot niitä käyttäessään ehkä ei
-ole niitä kaikin puolin taitavasti käyttänyt" ja toisessa hän mainitsee
-matkallansa v. 1864 kuulleensa Kalevalan runoja ja saaneensa kirjaan
-pannuksi muutamia "oikeitakin s.o. semmoisia, jotka Lönnrotille
-kelpasivat Kalevalan 2:seen laitokseen pantaviksi." Hän siis
-pitää painettua Kalevalaa tutkimuksen varsinaisena kanonina,
-ensinkään ottamatta huomioon sitä, että n.s. toisinnot ovat
-ainoat, jotka semmoisenaan ovat todellista kansanrunoa. Saman
-ominaisuuden seurauksena oli, että hän oli valmis sanomaan jostakin
-kieliseikasta "niin ei missään sanota", ottamatta lukuun niitä
-oikeitakin ilmoituksia, joita muut tekivät.
-
-Se on sanalla sanoen jonkinmoinen tyyneyden puute arvostelussa, joka
-hänellä oli suurimpana haittanaan. Arvostellessaan suomalaista
-kirjallisuutta hän epäilemättä useissa tapauksissa oli oikeassa, mutta
-hän menetteli tässä toimessa varsin kovakätisesti. Hän sanoo Suomen
-kirjallisuuden "puutarhurina" paljonkin käyttävänsä kirvestä "milloin
-ne pahat kannot ja se kelvoton vesakko, joka sen alalla vielä tavataan,
-eivät tottele hienompaa asetta. Pitääpä sitä toisinaan käyttää
-kirvesvarttakin, kuin ei muuta astalota satu olemaan käsillä, ja
-sillä mutkia pillomus-eläimiä, jotka tunkeutuvat tonkimaan tarhan
-viljamaata". Viimeisinä vuosinaan Ahlqvist kuitenkin oli tullut
-arvosteluissaan paljoa tyynemmäksi ja leppeämmäksi kuin ennen.
-
-Joka tapauksessa August Ahlqvistin elämäntyö on niin runsas panos
-tieteen aarreaittaan, on vaikuttanut niin suurta edistystä suomalaisen
-tieteen alalla, että tämä tiede aina on hänen nimeänsä säilyttävä
-loistavimpien nimiensä joukossa. Hänen oppilaansa aina pitävät
-kiitollisessa mielessä sen opin, jota hän opettajana ja johtajana
-yliopiston opetusistuimella ja perustamassaan Kotikielen seurassa on
-heille antanut. Kolmattakymmentä vuotta takaperin, jolloin hän tuli
-suomen kielen opintojen ohjaajaksi, ei ollut, niinkuin hän itse sanoi,
-"oppikirjoja eikä perinnäistä metodia". Hän nämät puutteet korjasi ja
-opinnot kohotti. Silloin vielä v. 1871 tapahtui, että suomen kieli
-kandidaattitutkinnossa lykättiin syrjään, niin että tutkittavat saivat
-sen vain ylimääräisenä lisäaineena ottaa tutkintoonsa. "Isku näytti
-ankaralta, mutta sanottavasti se ei kuitenkaan ole haitannut
-suomalaisia opinnoita, sillä nuorison rakkaus piti nämät yllä",
-niinkuin Ahlqvist itse lausui siinä juhlassa, jonka hänen oppilaansa
-hänelle pitivät hänen täyttäessään 60 vuotta.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Näiden rivien kirjoittaja näki ensimäisen kerran Ahlqvistin Suomalaisen
-Kirjallisuuden Seuran 50-vuotisessa juhlassa pidetyissä päivällisissä.
-Niissä pidettiin puhe Suomen suurimmille elossa oleville runoilijoille
-Topeliukselle ja Oksaselle. Kun edellinen oli jättänyt puheenvuoron
-jälkimäiselle, niin tämä vastasi, että se on hänelle ylen suuri kunnia,
-että hänen maljansa juodaan yhdessä todellisen runoilijan kanssa. Hän
-ei milloinkaan ole pitänyt itseään runoilijana ("väärin! väärin!"
-huutoja). Hänen runoilunsa on ollut puhdas kielellinen yritys. Hän
-tahtoi koettaa käyttää Suomen kieltä eri runomitoissa, ja silloin
-tapahtui toisinaan, jatkoi puhuja leikillisesti, "että runotar on
-iskenyt niskaan näin" (puhuja jymähytti kädellään niskaansa); "ja siten
-on syntynyt joskus joku hyväkin kappale, niinkuin 'Koskenlaskijan
-morsiamet'". Monessa muussakin tilassa hän on lausunut, ettei hänen
-runoiluansa saanut suureksi arvata, pannen aina pääpainoa tieteelliseen
-työhönsä.
-
-Tunnettu on kuitenkin, että useimmat olivat toivoneet Ahlqvistista
-runoilijaa eikä tiedemiestä. Eräässä kirjeessä, jonka H. Kellgren v.
-1847 kirjoitti Ahlqvistille Pariisista, hän nuhtelee Ahlqvistia siitä,
-että hän oli pitänyt erään varomattoman puheen, jonka vuoksi hän oli
-yliopistosta karkoitettu, sanoo ettei Ahlqvistilla ole oikeutta
-ajattelemattomuudella salvata edestänsä tietä, jolla hän epäilemättä on
-hyötyä tekevä, sekä jatkaa sen jälkeen:
-
-    Sinä olet syntynyt suomalainen, sinulla on syvä ja todellinen
-    synnynnäinen tunne suomen kielen kauneudelle ja sisimmälle
-    luonnolle, ja kyllin runollista aistia sen käsittelemiseksi.
-    Seuraa tätä synnynnäisten taipumustesi viittausta, aseta määräksesi
-    rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta, ei kieliopillisilla
-    kirjoituksilla, vaan elävällä käsittelyllä, aseta määräksesi
-    rikastuttaa sen niukkaa kirjallisuutta, muodostaa sitä aikamme
-    aatteita esiintuomaan, niin sinulla on päämäärä kyllin korkea sen
-    vuoksi uhrataksesi hetken pienet päähänpistot ja lämpöiselle
-    sydämelle tavallisen uhmaamisen ja myrskyämisen halun. Sinä
-    itse tiedät, ettet voi saavuttaa tätä päämäärää ilman todentekoa
-    ja opinnoita, mutta se on kylläksi korkea ansaitsemaan tätä
-    ponnistusta ja uhrautumista. Opi ennen kaikkea äläkä anna hetken
-    menestyksen viekoitella itseäsi hedelmiä tuottavasta vakavasta
-    toiminnasta.
-
-Tunnettu on, että Snellmankin katsoi vahingoksi Ahlqvistin lopullista
-kääntymistä tiedemiehen tielle valittaen että "myös Ahlqvist nyt
-lopullisesti on tullut kieliopintekijäksi". Miten lieneekin, varma on
-ainakin, että Oksanen oli runon sukua, oli todellinen lyyrillinen
-runoilijaluonne. Hänen runoelmansa ovat ensimäiset, joita sekä muodon
-että sisällyksen puolesta voipi katsoa varsinaiseksi taiderunoksi
-suomen kielellä, eikä kukaan myöhemmistä runoilijoista ole voittanut
-Oksasen runojen voimakasta ja koristelematonta kauneutta.
-
-Useat Oksasen runoista ilmestyivät ensinnä sanomalehdissä. Ainoat
-runokokoelmat, mitä hän on julkaissut, ovat "Säkenien" molemmat
-"parvet", jotka myöhemmissä painoksissa ovat yhdistetyt yhteen.
-Ensimäinen parvi "Säkeniä" ilmestyi v. 1860 ja jo v. 1863 siitä tuli
-toinen lisätty painos. V. 1868 julkaisi runoilija "Säkenien" toisen
-parven ja v. 1877 molemmista parvista "vähennetyn ja enännetyn
-laitoksen", josta tarkalla itsearvostelulla oli vähempiarvoiset
-tuotteet pois karsittu. Tämä laitos on Säkenien varsinainen
-"normaalipainos", jonka mukaan Säkenien runoilija on arvosteltava.
-V. 1881 ilmestynyt uusi painos sisälsi vain muutamia lisiä, samoinkuin
-tähän painokseen, joka nyt lukijalle tarjotaan, on lisätty ne muutamat
-runot, jotka runoilija viimeisinä elinvuosinaan 1881:n jälkeen on
-sepittänyt. Runsas ei siis ole Oksasen runollinen tuotteliaisuus,
-mutta runoilija ei ole arvosteltava teostensa runsauden, vaan laadun
-mukaan.
-
-Se maailmankatsomus, joka Oksasen runoissa esiintyy, on jossakin
-määrässä synkkä ja raskas, mutta se on samalla tosirunollinen. Syvä ja
-voimakas on aina hänen runonsa tunnelma, olipa sitten aihe otettu
-isänmaan yleisistä asioista, perhe-elämän ahtaasta piiristä tai
-runoilijan oman sydämen sisäisistä taisteluista.
-
-Ensisijassa hänen laulujensa esineenä olivat isänmaa ja äidinkieli.
-Kukapa ei tuntisi "Savolaisen laulua" ja "Suomen valtaa"!
-Kansanlauluina ne ovat tunkeuneet jokaiseen Suomen mökkiin, edellinen
-Kaarle Collanin sävelillä siivittämänä, jälkimäinen itävaltalaisen
-kansanlaulun sävelen kantamana. "Suomen vallassa" runoilija kohottaa
-äänensä rohkeasti, toivoen suomen kielelle korkeata kaikua, mutta
-toisissa lauluissa on hänen mielensä äidinkielen alhaisen aseman vuoksi
-murheella täytettynä. Katsoessaan Suomen kansan kehityksen hitautta hän
-tunsi toivottomuuden rintaansa turmelevan:
-
-     Tuopa tuopi tuiman tunnon.
-     Tuo ainakin mustan mielen:
-     Milloinhan sulavi Suomi.
-     Milloin Suomessa sydämet,
-     Konsahan kevät tulevi,
-     Konsa hanget lähtenevi
-     Suomen poikien povista,
-     Verestä viluisen kansan!
-
-Sama suruisa tunnelma esiintyy runoissa "Miksikä aina suret?" ja
-"Silloin saisi Tuoni tulla", joissa hän lausuu silloin haluavansa
-Tuonen lepoon, kuin koittaa aamu.
-
-     -- -- -- jona sais tuhatvuotisen huolien itkun
-     Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,
-
-taikka silloin,
-
-     Kuin näkisin näännyksistä
-     Suomenmaani suoriavan.
-     Kuin kuulisin Suomen kielen
-     Suomen kaiken kansan suusta.
-
-Kun nälänkauhut Suomea kohtasivat, niin hän kevättalvella 1868
-tuskaisin sydämin laulaa isänmaalle, äidilleen:
-
-     Ees laulan torjuks' tuonen
-     Omalla kielelläs;
-     Jos auttais: sydänsuonen'
-     Puhkaisin mielellän';
-
-     Johtaisin suuhus johdon
-     Sulinta vertani,
-     Kuin tietäisin tään rohdon
-     Sun saavan terveeksi!
-
-Mutta eipä hän kuitenkaan vain toivottomuuden säveliä virittänyt, hän
-uskalsi myös maansa tulevaisuutta toivoa:
-
-     Niinkuin säen pilvistä pudonnut,
-     Sadettenkin alla sammumatta
-     Kytemistään korvossa kytevi,
-     Salaisesti sammalikon alla
-     Kulkee mättähästä mättähäsen
-     Puiden juuret poltellen ja viimein
-     Ilmivalkeahan leimahtavi.
-     Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,
-     Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,
-     Salon hongat maahan horjahtavat,
-     Kumohonpa kaatuu korpikuuset; --
-     Tällä lailla Suomen Suomalaisuus
-     Sydämestä syttyy sydämehen,
-     Mielestä menevi toiseen mieleen,
-     Kunne yksi toivo, yksi tunne
-     Sydämessä kaiken kansan sykkää.
-
-Siihen kunnioitukseen, jota 1869 v:n maisterit osottivat hänelle
-valitsemalla hänet promotsioni-runoilijaksi, hän vastasi ihanalla
-runoelmalla, ensimäisellä suomalaisella promotsionirunolla, jolla hän
-toi Suomen runottaren "Suomen suureen oppisalihin" vaatien sille siellä
-emännän sijaa. Tässä runossaan hän ennusti:
-
-     -- -- -- nuo Dafnen seppeleetkin
-     --  -- -- -- -- -- -- -- -- --
-     Suloisin Suomen sanoin painetahan
-     Jo Suomen nuorukaisten kulmille.
-
-Tämän ennustuksen hän itse seppelöitsijänä toteutti, hän samainen, joka
-yliopiston rehtorina on ensi kerran suomalaisella sanalla tervehtänyt
-yliopiston nuorisoa.
-
-Lempirunoja ei Oksanen ole suurempaa määrää julkaissut eivätkä nekään,
-mitkä hän on kirjoittanut, ole hänen paraita tuotteitaan. Myöskään
-kertomarunoutta ei hän ole viljellyt; kertomarunouden ja lyriikan
-rajalla on kuitenkin hänen balladinsa "Koskenlaskijan morsiamet", joka
-on Oksasen runottaren ihanimpia luomia.
-
-Niissä runoissa, jotka liikkuvat kodin piirissä tai jotka kuvaavat
-runoilijan oman sydämen mielialoja esiintyy usein surumielisyyttä,
-tyytymättömyyttä siihen, mitä oli aikaan saanut, niinkuin runoissa
-"Eräänä syntymäpäivänä", "Mun kesäni" ja "Kynälampi", monestipa syvää
-katkeruuttakin, niinkuin esim. runoissa: "Eräsnä katkerana hetkenä" tai
-"Lapsuuteni paikoilla". Ken on lukenut semmoiset runot kuin "Pikku
-Annan kuoltua" tai "Epäilijä" taikkapa "Sydämeni asukkaat" tietää,
-kuinka Oksasen koristelematon laulu oli omansa kuvaamaan miehekkään
-sydämen syvää tunnetta ja sen taisteluita. Hänen sydämensä ikäänkuin
-pakeni maailman hyörinästä etsimään rauhaa runon ihanteellisissa
-maailmoissa. Ja tämmöinen runneltu, puutteellisuuttaan tunteva ja
-tunnustava sydän se ohjasi Oksasen työtä, kun hän oli osallisena
-virsikirjan valmistamisessa Suomen kansalle.
-
-Oksanen oli erinomainen taitaja runon muodon puhtaudessa ja
-klassillisessa kauneudessa. Hänen muodollinen etevyytensä tulee
-loistavasti esiin useissa käännöksissä, etenkin Schillerin "Laulussa
-kellosta", joka erittäin etevällä tavalla esittää suomeksi alkuteoksen
-moninaiset vaikeat runomitat. Hänen alkuperäisistä runoistaan tahdon
-muodollisena mestariteoksena erittäin huomauttaa runoa "Kerran
-viinikellarissa", joka muuten synkän humorinsa puolesta edustaa eri
-puolta Oksasen runoudessa. Muuten hänen humorinsa toisinaan,
-niinkuin "Kommissa", esiintyy pistävänä ivana ja satiirina.
-
-Suorasanaista runoutta ei Ahlqvist ole sanottavasti viljellyt,
-vaikkapa kyllä hänen proosansa taiteellinen muoto, osuvat kuvat ja
-naulan kantaa tapaavat kansanomaiset käänteet aina todistavat
-runoilijan käsialaa. Mainitsemista ansaitsee hänen "Satunsa", tuo
-nuoren ylioppilaan liikuttava "kansatieteellinen unelma", jonka
-julkaisemista aikoinaan (Suomettaressa 1847) esim. Kellgren
-kirjeessänsä pitää äärettömänä varomattomuutena ja joka luultavasti
-ainoastaan sen vuoksi, ettei sensori sitä käsittänyt, pääsi
-julkisuuteen. Hänen jälkeenjääneistä papereistaan selviää, että hän
-nuoruudenpäivinään on kirjoittanut novellinkin, ensimäisen ja ainoan
-novellinsa "Kolme joulua", josta Z. Topelius v. 1847 on antanut
-lausunnon sen johdosta, että se oli annettu Savokarjalaiselle
-osakunnalle kilpakirjoituksena. Hän kiittää sitä, esittää sitä
-palkittavaksi, valittaen samalla ettei sitä milloinkaan voi painattaa.
-Arvattavasti syynä oli se, että novelli, niinkuin Topeliuksen lausunto
-osottaa, sisältää "knoppar af inhemsk satir -- mot officerare och
-länsmän" (ivallisia letkauksia upseereja ja nimismiehiä vastaan)!
-
-Oksasen runollisina opettajina ovat ensi sijassa olleet suomalaisen
-kansanrunouden ja Runebergin keskenään läheistä sukua olevat
-runottaret. Näiltä opittua nähtävästi on hänen selvä, puhdasluontoinen
-esitystapansa. Mutta itsenäinen runoilijahenki Oksanen sittenkin oli.
-Ei kuvausvoiman lento, ei näköalojen laajuus, ei kuvien loistavuus, ei
-ajatusten leimahtelevaisuus ole se, mikä on Oksasen runouden voimana,
-vaan sen voima on siinä, että hän on ihmissydämen, henkisesti rikkaan
-ihmissydämen runoilija. Todellisena, puhtaasti lyyrillisenä runoilijana
-hän on runoudessaan antanut lukijalle oman itsensä, oman ristiriitaisen
-sydämensä toiveet ja toivottomuuden, sen tunteet ja taistelut. Oksasen
-"Säkenet" eivät ole vain syttyneet ja sammuneet, vaan ne ovat myöskin
-sydämiä sytytelleet, saaneet
-
-     -- -- -- laulun innon
-     Uutta, tulta leimuamaan
-     Sydämissä Suomalaisten
-     Yli kaiken Suomenmaan.
-
-Hänen ikuinen ansionsa suomalaisena runoilijana on, että hän ensi
-iskulla kohotti suomalaisen laulun tositaiteelliselle asteelle,
-voimme sanoa: vanhemman ruotsalaisen laulun tasalle.
-
-Oksasen runous sallii meidän luoda katsauksen ihmissieluun, jonka
-olennossa esiintyy äärettömän paljo viehättävää. Hän on itse laulanut:
-
-         Yks' perkele.
-         Yks' enkeli
-     Asuvat sydämessäni:
-         Ne taistelee
-         Ja kamppailee,
-     Yks' toistaan voittaa koittelee.
-
-Ja tämä epäilemättä sisältää täyttä totta. Ahlqvist oli vastakohtien
-mies. Hänessä oli ikäänkuin kaksi olentoa, toinen karkea, kärtyisä,
-jokapäiväinen, toinen hienotunteinen ja hellä. Pinta, ulko-olento oli
-kova ja karkea, luotaan työntävä, mutta ken kerrankin sai luoda
-silmäyksen siihen lämpimään, suomalaiseen, vilpittömään sydämeen, joka
-piili kuoren alla, ei voinut olla tätä miestä kohtaan tuntematta
-kunnioituksen, jopa rakkauden tunteita. Hänellä oli voimakkaita
-intohimoja, joita hän ei aina kyennyt hillitsemään. Jokainen saattoi jo
-ensi kerran häntä nähdessään havaita, ettei hän ollut mikään
-jokapäiväinen henkilö. Harvoille oli suotu päästä häntä lähelle, mutta
-vieraampikin saattoi huomata hänen lujaa oikeudentuntoaan, hänen
-tarmokasta ja itsenäistä luonnettansa, jokaisen täytyi sanalla sanoen
-tunnustaa, että hän oli "kokonansa mies, mies kerrallansa".
-
-Tunnettu on, että Ahlqvist ensi ylioppilasvuosistaan alkaen oli
-suomalaisuuden innokkaimpia taistelijoita, niin myöskin että hän
-joksikin aikaa, kokonaan erkani muista, jotka suomalaisuuden hyväksi
-työskentelivät. Epäilemättä tähän eroon oli monta syytä, joita emme
-nykyään edes voi täydelleen arvostella. August Ahlqvist ei ollut
-varsinaisesti valtiollinen henkilö, ja hänen luonteensa oli siksi
-itsenäinen ja kulmikas, ettei hän suinkaan sopinut puoluemieheksi,
-puoluekuria noudattamaan, muiden mukaan taipumaan, vaan hän mielemmin
-jätti muut ja kulki omaa tietänsä. Hän itse sanoo:
-
-    "Hänen suurin vikansa on se, ett'ei hän ole antautunut tuon
-    mainitun lipun [s.o. puoluelipun] alaiseksi. Vaan tätä hän ei
-    ole parhaallakaan tahdollansa voinut. Hänen luonteessansa on ne,
-    luultavasti moitteen-alaiset, omaisuudet, että hän pitää vähäisen
-    kirjallisen toimintonsa täytenä todentekona eikä voi sitä antaa
-    kenenkään aikeiden välikappaleeksi, ja että hän lausuu ajatuksensa
-    suoraan ulos. Ilman sitä on hän aina pitänyt Suomen kielen asiata
-    niin korkeana, että kaikki muu keinoileminen sen eteen kuin
-    uskollinen ja hiljainen työnteko, joka paraiten sujuu, kuin sitä
-    tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan, tuntuu hänestä sekä
-    lapsekkaalta että irstaiselta. Huono lippukuntalainen, mokoma
-    mies!"
-
-Sitä paitsi hän epäilemättä toivoi, että suomalaisuuden asian ajaminen
-olisi voinut käydä ilman niin katkerata taistelua, kuin mikä oli
-alkanut. Hänestä jotkut suomalaiset taisteluinnossaan eivät kylliksi
-tunnustaneet sitä etua, joka suomalaisilla oli ollut heidän
-yhteydestään ruotsalaisten kanssa. "Kyykäärmeet" kuiskivat
-eripuraisuuden sanoja Suomen kansalle, sen sijaan että ystävyyden
-pitäisi vallita suomalaisen ja ruotsalaisen välillä (runo
-"Valtiollista"). Runossaan "Päivä koittaa" hän huomauttaa:
-
-     "Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa
-     Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa.
-     Päivän voittaa.
-
-     Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,
-     Siksi älkää sammuttako kynttilöitä."
-
-Tämä käsitys, että ruotsalainen sivistys, jota hän näillä
-"kynttilöillä" tarkoittaa, oli meille äärettömän tärkeä, tämä käsitys
-oli häneen juurtunut etenkin hänen laajoilla matkoillaan, joilla hän
-oli nähnyt heimokansojemme kansallista kurjuutta -- sen hän on monesti
-lausunut ilmi, muun muassa promotsionirunossaan (vrt. myös runoa
-"Meidän vieraissa-käynnit"). Ja tämän sivistyksen hän katsoi
-velvoittavan suomalaisia kiitollisuudenvelkaan ruotsalaisia kohtaan,
-jota hän erittäin terotti mieleen Savonlinnan riemujuhlassa 1875
-pitämässään puheessa. "Kiitollisuudenvelka" oli siihen aikaan
-valtiollinen mahtisana, jota käytettiin aivan toisessa mielessä, kuin
-mitä Ahlqvist tarkoitti, ja sen käyttäminen saattoi helposti sekä
-suomen- että ruotsinmieliset väärin ymmärtämään hänen kantaansa.
-Ahlqvist on kuitenkin samalla nimenomaan lausunut, että tämä
-"kiitollisuuden-velka on suoritettava vain siten, että ruotsalaisille
-osotetaan rahtunen ystävyyttä ja kunnioitusta", lisäten että "nämät
-tunteet eivät estä meitä tekemästä työtä oman kielen ja kansamme
-kehkeyttämiseksi" (Uusi Suometar 1876, N:o 23). Tulee myöskin muistaa,
-että Ahlqvist oli kielimies ja että hänen nurjamielisyyteensä
-epäilemättä on vaikuttanut sekin, että suomalaisuuden johtajien
-käyttämä suomenkieli ei häntä tyydyttänyt, ja sen tähden hän katsoi
-heidän toimintansa kielen kehkeymiselle vaaralliseksi ja tahtoi
-"pelastaa kielen ja kirjallisuuden kelvottomien viljelijäin käsiin
-joutumasta". Tuskin on epäiltävää, että hänen erkanemiseensa myöskin
-vaikutti jonkinlainen syrjäyttämisen tunne, joka saattoi hänen valtavat
-intohimonsa kuohuksiin.
-
-Oli miten olikin, meillä ei ole mitään syytä epäillä Ahlqvistin
-vilpitöntä, horjumatonta rakkautta isänmaata ja äidinkieltä kohtaan.
-Hänen toivojensa määränä pysyi aina viimeiseen hengenvetoon saakka se
-aika, jolloin
-
-     Yksi mieli ... yhdistävi
-     Henget keskenään nyt kiistäväiset
-     Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
-     Sopusointuisaksi Suomenmaaksi.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Eräänä syksyisenä päivänä istui runoilija työpöytänsä ääressä
-tehdäkseen viimeisiä korjauksia runoelmaan, jonka hän tahtoi lähettää
-sävelillä siivitettäväksi. Se runoelma oli "Punkaharjun laulutytön
-laulu", yksi niitä uusia runoja, joita tämä Säkenien painos sisältää,
-runo, joka osottaa että runotar pysyi Oksasen ystävänä aina viime
-hetkeen saakka.
-
-Juuri kuin runoilijan henki väikkyi ihanteiden maailmassa, juuri kuin
-Suomen ihanan luonnon sävelet kaikuivat hänen sielussaan, juuri silloin
-painoi Tuonen impi kylmän suutelonsa hänen otsallensa. Hän tunsi
-kuolonväristykset ruumiissaan, ja viiden päivän kuluttua, 20 p.
-marrask. 1889, oli henki jättänyt maallisen majansa ja kiitänyt
-ikuisiin avaruuksiin.
-
-August Ahlqvist, A. Oksanen muutti pois keskuudestamme, -- mutta hän ei
-kuitenkaan ole kuollut, sillä hänen työnsä elää, hänen muistonsa elää.
-Ja hänen muistonsa on semmoinen muisto, joka meitä kaikkia velvoittaa.
-Me kaikki Suomi-äidin pojat ja tyttäret yhdymme hänen Castrénista
-lausumiinsa sanoihin, jotka on häneen itseensä sovitettu:
-
-      Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:
-    Miehuudella lempiä synnyinmaata,
-    Helleydelläpä hoitaa äidinkieltä,
-      Kuin teki Ahlqvist.
-
-E. N. Setälä.
-
-
-
-
-        SÄKENET.
-
-
-        _Syksyn kolkko, synkkä ilta
-        Kattaa kaupungin ja maan,
-        Raskahasti rannan aalto
-        Vastaa kuusten huminaan.
-
-        Kuusten alla seisoo suojus,
-        Sepä kattotorvestaan
-        Sukkelasti suitsuttavi
-        Säkeniä ilmahan.
-
-        Säkenet ne säihkyellen
-        Tuulen kanssa tanssivat,
-        Heloittavat hetken aian,
-        Tuikahtavat, -- sammuvat.
-
-        Lämmintä ei niistä lähde,
-        Valkene ei valju yö,
-        Mut ne kertoo, kuinka siellä
-        Ahkera on alla työ.
-
-        Kaikuvalla kalkkehella
-        Seppä rautaa kuonnuttaa,
-        Painavilla palkehilla
-        Taaskin tulta tupruuttaa.
-
-        Säkeniä uusi sarja
-        Lentää yöhön sankeaan,
-        Kylän lapset seisottavat
-        Noita tuossa katsomaan.
-
-        Säkenell' ei pitkä kaari
-        Ole ilmamatkoaan,
-        Tulen vaan saa syttymähän
-        Käyden tulta-ottavaan.
-
-        Näinpä, lauluni, sä lennä
-        Säkenenä säihkyten,
-        Nuorten mieltä miellytellen,
-        Sytytellen, sammuen.
-
-        Ehkä saisit laulun innon
-        Uutta tulta leimuumaan
-        Sydämissä Suomalaisten
-        Yli kaiken Suomenmaan._
-
-
-
-
-I.
-
-
-
-        Savolaisen laulu.
-
-
-        Mun muistuu mieleheni nyt
-        Suloinen Savonmaa,
-        Sen kansa kaikki kärsinyt
-        Ja onnehensa tyytynyt,
-        Tää armas, kallis maa!
-
-        Kuin korkeat sen kukkulat,
-        Kuin vaarat loistoiset!
-        Ja laaksot kuinka rauhaisat,
-        Ja lehdot kuinka vilppahat,
-        Kuin tummat siimehet!
-
-        Sen salot kuin siniset on,
-        Puut kuinka tuuheat,
-        Ja kuin humina hongikon
-        Syv' on ja jylhä, ponneton,
-        Ja tuulet lauhkeat!
-
-        Ja kussa tähdet tuikkavat
-        Kovalla talvella,
-        Ja kussa Pohjan valkeat
-        Suloisemmasti suihkavat
-        Kuin Savon taivaalla?
-
-        Tok' yhtä vielä muistelen,
-        Sen suihke armaampi,
-        Se silmä on Savottaren,
-        Johonka taivas loistehen
-        Ja sinens' yhdisti.
-
-        Me emme liioin kerskuko,
-        Sanomme kumminkin:
-        Muu Suomi, ellys ilkkuko,
-        Jos meill' on hoikka kukkaro,
-        Jos köyhiks' keksittiin.
-
-        Useinpa pelto kultainen
-        Se sulla kellerti,
-        Kuin meidän vaivan, viljehen
-        Kumohon löi vihoillinen
-        Ja poltti tuhkaksi.
-
-        Ja monta kertaa sattui niin,
-        Kuin meitä vainot löit,
-        Kuin vaimot, lapset kaadettiin
-        Ja miehet sortui sotihin,
-        Sä rauhan leipää söit.
-
-        Jos kielin voisi kertoa
-        Näkönsä vanhat puut,
-        Ja meidän vaarat virkkoa,
-        Ja meidän laaksot lausua,
-        Sanella salmensuut;
-
-        Niin niistäpä useampi
-        Hyv' ois todistamaan:
-        "Täss' Savon joukko tappeli,
-        Ja joka kynsi kylmeni
-        Edestä Suomenmaan!"
-
-        Siis maat' en muuta tietää voi
-        Savoa kalliimpaa,
-        Ja mulle ei mikään niin soi
-        Kaikesta, minkä Luoja loi,
-        Kuin: "armas Savonmaa!"
-
-
-
-        Suomen valta.
-
-
-        Nonse, riennä, Suomen kieli,
-        Korkealle kaikumaan!
-        Suomen kieli, Suomen mieli,
-        Niiss' on suoja Suomenmaan:
-        Yksi mieli, yksi kieli
-        Väinön kansan soinnuttaa.
-        Nouse, riennä, Suomen kieli,
-        Korkealle kaikumaan!
-
-        Suomalaisen kuokka, aura
-        Kyntäneet on Suomenmaan;
-        Kasvoi vehnä taikka kaura,
-        Maa on meidän perkamaa.
-        Kelläs täss' ois äänen vuoro
-        Meidän maata johdattaa?
-        Nouse siis sä, Suomen kieli,
-        Korkealle kaikumaan!
-
-        Suomalainen yksin kesti
-        Ruton, näljän aikana,
-        Yksin miekallansa esti
-        Vihoillisen maastansa;
-        Suomalain' siis yksin käyköön
-        Käsin ohjiin onnensa.
-        Nouse, nouse, Suomen kieli,
-        Korkealle kaikumaan!
-
-        Äänisjärvi, Pohjanlahti,
-        Auranrannat, Vienansuu,
-        Siin' on, Suomalainen, mahti,
-        Jok' ei oo kenenkään muun,
-        Sillä maalla sie oot vahti;
-        Älä ääntäs halveksu!
-        Nouse, riennä, Suomen kieli,
-        Korkealle kaikumaan!
-
-
-
-        Sotamarssi.
-
-        (Porrassalmen tappelun muistoksi.)
-
-
-        Syttynyt on sota julma,
-        Vihan liekki leimuaa;
-        Punainen on Pohjan kulma,
-        Verta, tulta ennustaa.
-          Rientäkäämme, Savolaiset,
-          Sekä poijat Pohjolaiset,
-          Myös sä, kansa Karjalan,
-          Vihollista vastahan!
-          Meidän hurraa kankaat kaikuu,
-          Niinkuin tuhat ääntä ois,
-          Vaarat virkkaa, rannat raikuu:
-          Väkivalta täältä pois!
-
-        Laukku selkään, miekka vyölle,
-        Tulikeihäs olalle!
-        Vihurina veren työlle
-        Rientäkäämme rajalle!
-          Rientäkäämme j.n.e.
-
-        Meidän tääll' on niityt, pellot,
-        Meidän lehdot, laaksot, puut;
-        Meidän karjain kuuluu kellot:
-        Meidän maata ei saa muut.
-          Rientäkäämme j.n.e.
-
-        Kas, kuin sotalippu liehuu,
-        Entäin kohti etelää!
-        Kohta kyllä rauta riehuu,
-        Verivirrat höyryää.
-          Rientäkäämme j.n.e.
-
-        Marssi päälle, Pohjan poika,
-        Vihollista varsin luo!
-        Hakkaa päälle, Pohjan poika!
-        Luoja sulle voiton suo.
-          Rientäkäämme Savolaiset,
-          Sekä poijat Pohjolaiset,
-          Myös sä, kansa Karjalan,
-          Vihollista vastahan!
-          Meidän hurraa kankaat kaikuu,
-          Niinkuin tuhat ääntä ois,
-          Vaarat virkkaa, rannat raikuu:
-          Väkivalta täältä pois!
-
-
-
-        Unelmia.
-
-
-        Kuin monta unta kullaista
-        On, kurja Suomi, sulle nähty,
-        Ja toivotusta harrasta
-        Kuin monta, mont' on sulle tehty!
-
-        Pois aavaan maahan Aasian
-        Sä täältä toivottiin takaisin,
-        Sun ratsus polki hiekkahan,
-        Ja tuuli jälkesi lakasi.
-
-        Siell' istuit luona karjaisi
-        Ja mietit huopasuojan alla,
-        Ja lapsesi ne viihdytti
-        Sua soittain, laulain, tanssimalla.
-
-        Ja toisen kerran lohkaistiin
-        Sä entisiltä juuriltasi,
-        Ja merten keskeen heitettiin
-        Näin nauttimahan onneasi.
-
-        Min suloisena saarena
-        Kohosit siellä lainehesta,
-        Ja palmut peitti varjollaan
-        Sua kuuman päivän polttehesta.
-
-        Omana siellä kansanas
-        Olostit tyytyväisin mielin,
-        Ei estetty siell' onneas
-        Ei miekoin, eikä vierain kielin.
-
-        Ja laajat lahtes ahtausi
-        Kaupungin, kansoin, laivoin ylpein,
-        Ja niin sun siell' ol' ollasi
-        Kuin neidon tyyntä merta kylpein.
-
-        Taas toisen kerran toivottiin
-        Sä kaukaisehen lännen maahan,
-        Ja palstat laajat lohkottiin
-        Kylvääsi korpeen viljavahan.
-
-        Sä maata läksit perkkaamaan
-        Vapautuneella voimallasi;
-        Maa siellä antoi antiaan
-        Sataisen viljan vaivastasi.
-
-        Näin hyödyit, kasvoit laajensit
-        Sä valtaas, maitas, mantereitas,
-        Ja suuret laulun sankarit
-        Sun helkyttävät kanteleitas.
-
-        Sun kuulus kulki maailmaan,
-        Ja onnen oksia sä taitoit;
-        Maan toista puolta ohjaamaan
-        Myös miehen suomalaisen laitoit.
-
-             *     *     *
-
-        Näin, Suomeni, on moni mies
-        Jo uniansa sulle nähnyt,
-        Ja toivotusta, ken ne ties,
-        Kuin monta onnellesi tehnyt.
-
-        Et koskaan näiden nähdä saa
-        Hourauksien totehen käyvän,
-        Tää köyhä maasi antamaan
-        On suotu sulle onnes päivän.
-
-        Tääll' olet vahvaks' varttuva,
-        Tääll' elos kauniiks' muutettava,
-        Tääll' on sun kieles karttuva,
-        Vapautes, valos voitettava.
-
-
-
-        Miksikä aina suret?
-
-
-        Immyt ainoseni, joka toivoni tähtenä tuikat,
-        Suomeni, miksikä niin suret ain', mitä silmäsi aina
-        Kylpevi kyynellen, virtana vuotavi vaan?
-        Miksikä mustin huntuisin sinä poskesi peität.
-        Silmäsi myös sulon et loistaa ilmahan suo?
-        Miksikä kuitenkin pimeälläkin yöllä mä aina
-        Kaipaus virsiä sun kuulen soittavasi?
-        -- Surkea kohtalonen omp' armahaselleni luotu,
-        Riemu sen riutunut on, toivo on vaipunut myös.
-        Voipas, kuink' usehin kovan ankarat kuormat, Luoja,
-        Lapsilleis latelet, vienot he pois menehtyy!
-        Vienot he pois menehtyy, vaan vaipuinkin kätösensä
-        Nostavat taivohon päin, sielt' apuaan anoen. --
-        Jos rakkauteni kyllä vaan ois, niin kohtapa kaihot,
-        Piikani, poskiltais pilvinä pois pakeneis:
-        Jos vaan toivot nuo toteneisivat lämpimät, armaat,
-        Kohtapa kuultava ois sullekin aurinkonen;
-        Ei suinkaan idän ankarat tuulet pääsisi sulta
-        Kukkia kaatelemaan, ruusuja ryöstelemään,
-        Ei suinkaan suruvirtesi silloin särkisi syöntäin,
-        Lounas lauhkeasuu laulasi lempeä vaan. --
-        -- Turhaan taidan toivoa, tyhjäpä tuskani lienee,
-        Uskoni pilveen käy, sammuu rakkauskin
-        Koitar oi, joka oot tulevaisien aikojen neito,
-        Virkko'os vienollen, lausuos, lempeä, nyt:
-        Onkopa sun sen armahan aamun poskia käsky
-        Kullin kultailla, käsky rusoin punata,
-        Aamun sen, jona sais tuhatvuotisen huolien itkun
-        Suomeni sammuttaa, uutt' elämist' alottaa,
-        Päivän sen, jona tyttöni tuskia-huokuva rinta
-        Pääsisi kerrankaan riemua laulelemaan?
-        Jos päivyt tämä valkenev' ois, niin kylläpä silloin
-        Maaliman hämmästäis Suomeni suur' sulosuus,
-        Hämmästäis ihanuus, ja se kullaistan' kumarrellen
-        Painusi polvilleen, sammusi sen sätehiin.
-        Mies polonen minäkin, jopa varmaan saattasi silloin
-        Riemuksi muuttauta mieleni murheet kai,
-        Pannen pois surusoittoni voisin ma huoleta huutaa:
-        "Laske, Luojani, nyt lapsesi pois lepohon!"
-
-
-
-        Suomalainen sonetti.
-
-
-        E\ tainnut vanha Väinämöinen luulla,
-        Ett' oisi kenkään laulajoista meillä
-        Soveltuva sonettien siteillä
-        Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.
-
-        Ei istukaan käkömme mandelpuulla,
-        Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; --
-        Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä
-        Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.
-
-        Suloneinen kuulla kuitenkin tuo oisi,
-        Ja siitä Suomalainen toivojensa
-        Tulelle uutta kiihoitusta toisi,
-
-        Jos kautta näiden lanlukahlettensa
-        Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi
-        Siteistä muista päästä irrallensa.
-
-
-
-        Silloin saisi Tuoni tulla.
-
-
-        Milloin saisi Tuoni tulla,
-        Mua kuolema kohata?
-
-        Silloin saisi Tuoni tulla,
-        Sulo kuolema kohata,
-        Kuin tuo tyttö suuta soisi.
-
-        Ja silloin saisi Tuoni tulla,
-        Kova kuolema kohata,
-        Kuin loppuisi laulaminen,
-        Väsähtäisi virren virta.
-
-        Ja silloin saisi Tuoni tulla,
-        Armas kuolema kohata,
-        Kuin näkisin näännyksistä
-        Suomenmaani suoriavan,
-        Kuin kuulisin Suomen kielen
-        Suomen kaiken kansan suusta.
-
-
-
-        Tuopa tuopi tuiman tunnon.
-
-
-        Nurmell' on jo nukka päällä,
-        Päällä kaunis peittehensä,
-        Peittehellä päivän immet,
-        Aurinkoisen armahaiset,
-        Kukat kaikilla keoilla,
-        Lehti täysi jo lehoissa.
-
-        Jopa lammin lämmin laine
-        Likistävi rantaansa,
-        Iltavirttä veisoavi,
-        Kullallensa kuiskuttavi,
-        Kunne kulta nukkunevi,
-        Kaunis maa makaelevi,
-        Kunne itsekin ihana
-        Armas aaltonen nukahti,
-        Kullan vierehen väsähti.
-
-        Jopa linnut laulelevat,
-        Käköset kukahtelevat;
-        Mitä linnun laulaminen,
-        Mikä käellä kukunta?
-        -- Toivon tult' on rinta täysi,
-        Lemmen liekkiä povensa,
-        Toivo kultansa tuloa,
-        Armahan alenemista,
-        Mieli muiskujen mehua,
-        Suloisuutta suuta-saannin.
-
-        Kaikki on riemu, kaikki rakkaus,
-        Kaikki kultien kujerrus,
-        Kaikki autuas ilonen,
-        Taivahan tulen palanta;
-        Missä toivo, siinä täyttö,
-        Missä laulu, siinä vastaus.
-
-        Tuota kuuntelin ja katsoin,
-        Katsoin kurja kaiken yötä,
-        Iloni alas aleni,
-        Aleni kuin allin mieli
-        Uiessa vilua vettä,
-        Toivoni tuli tukehtui,
-        Sammuivat suloiset suonnat,
-        Mieleni matala mustui,
-        Syämeni surkastihen,
-        Silmästä vetonen vieri,
-        Kyynel kulki kasvoilleni.
-
-        Mikä toi sen tuiman tunnon,
-        Mikä mustan mielialani?
-
-        Tuopa tuopi tuiman tunnon,
-        Tuo ainakin mustan mielen:
-        Milloinhan sulavi Suomi,
-        Milloin Suomessa syämet,
-        Konsahan kevät tulevi,
-        Konsa hanget lähtenevi
-        Suomen poikien povista,
-        Verestä viluisen kansan!
-
-
-
-        Uunna vuonna 1853.
-
-
-        Voi, kuinka usmat raskaat, summat
-        Nyt kaiken ilman täyttävät!
-        Voi, kuink' on taivaan tähdet tummat,
-        Ja pilvet päivän peittävät!
-
-        Näin Maa salaisten huoliensa
-        Sumuja huokuu yksinään,
-        Ja paljoutta vaivojensa
-        Välistä ratkee itkemään.
-
-        Juur' tällä lailla ihmisyyden
-        Nyt surun sumut peittelee.
-        Ken näiden arvannee syvyyden,
-        Luvun ja määrän laskenee!
-
-        Pimeyden valt' on joukkoinensa
-        Lihan ja muodon ottanut,
-        Pahuuden herra istuimensa
-        Isosti ilmi nostanut.
-
-        Sen istuimensa alaiseksi
-        Hän ihmisyyden kahlitsee,
-        Ja jalkojensa astuimeksi
-        Valosi, Herra, vangitsee.
-
-        Kuitenkin tiedän tarkoillehen
-        Ja toivon turvallisesti:
-        Et unhota unohduksehen
-        Ikuiseen ihmisyyttäsi.
-
-        Sä muistat kaikki kyyneleemme,
-        Kuin koston päivä valkenee,
-        Ja juotat ne vihoilliseemme,
-        Ken niille nyt myhähtelee.
-
-        Ja muistat, kuinka monta kertaa
-        Hän meihin miekan syösnyt on,
-        Ja vaikk' ei aina näykään verta,
-        Sydän se tyhjäks' juosnut on.
-
-        Kuin liian suuren huolten painon
-        Sä päällemme näät karttuvan,
-        Ja kuin vihoillistemme vainon
-        Näät meitä liioin sortavan;
-
-        Juur' silloin, silloin, Herra, Sulta
-        Jo loppuu pitkämielisyys;
-        Kovasti silloin isket tulta,
-        Ei kestä konnain ilkeys.
-
-        Kumohon silloin kaikki kaatuu
-        Valois pyhän vihoilliset,
-        Ja niiden neuvot maaksi maatuu,
-        Jos olkoot kuinka loistoiset.
-
-        Tät' aikaa meidän ootellessa
-        Sä meihin nöyrä mieli luo!
-        Ja maalla myrskyin raivotessa
-        Sä rauha Suomellesi suo!
-
-
-
-        Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaansuomennettuna ulos.
-
-
-        Yks' rengas kahleistasi
-        Nyt katkes', Suomi, taas:
-        Selvillä sanoillasi
-        Nyt lak' on lukeas,
-        Jok' oikean ja väärän
-        Eroittaa toisistaan,
-        Ja lausuu, minkä määrän
-        Vapauttas sallitaan.
-
-        Despootti saattaa sortaa
-        Lain vangiks' allensa,
-        Lain muurit rikki murtaa,
-        Oikeuden tallata;
-        Hän Themin alttarilta
-        Voi tulen temmata,
-        Sen viedä ihmisiltä,
-        Yöks' päivän tummentaa.
-
-        Vaan vaikka hän sen heittäis
-        Aluenjärvehen,
-        Ja vuorillakin peittäis
-        Maan paksuun mantereen;
-        Niin kipinäinen sielläi
-        Kytisi oikeutta,
-        Maailmaa ei hän vieläi
-        Vois ijäks' orjentaa.
-
-        Ois Deak-Väinämöinen
-        Tok' vielä silloinki,
-        Jost' aika tumma, öinen
-        Tukalaks' tuntuisi:
-        Se pyytäisi sen sieltä
-        Ja syttäis jällehen,
-        Ja kansalaisten tieltä
-        Pois loistais vääryyden.
-
-        Sä, Suomalainen, kulje
-        Lain tietä aina vaan;
-        Sä älä toista polje,
-        Äl' itsees poljeta!
-        Kuin kansa eksymättä
-        Oikeutta noudattaa,
-        Ehdotta, estymättä
-        Perivi oikeus maan.
-
-
-
-        Äitillä on nälkä.
-
-        (Kevättalvella v. 1868.)
-
-
-        Ah äiti armahani,
-        Sä, surkee Suomenmaa,
-        Kuin katson vaivojasi,
-        Sydäntän' kouristaa!
-
-        Kyll' usein uhkui ennen
-        Ravinto rinnoistas,
-        Runsaudell' äitinlemmen
-        Sä ruokit lapsias.
-
-        Nyt ompi kasvos kalvas,
-        Ja rintas tyhjät on;
-        Nyt silmäs, ennen valpas,
-        On tumma, tuikkeeton.
-
-        Sun sydäntäsi tuimaa,
-        Ja nälkä sull' on nyt;
-        Ja päätäsikin huimaa
-        Jo tuska yltynyt.
-
-        Oi äiti, tänne pääsi
-        Mun paina parmaillen',
-        Niin sua viihdyttääni
-        Ees laulan itkien!
-
-        Ees laulan, torjuks' Tuonen
-        Omalla kielelläs;
-        Jos auttais: sydänsuonen'
-        Puhkaisin mielellän';
-
-        Johtaisin suuhus johdon
-        Sulinta vertani,
-        Kuin tietäisin tään rohdon
-        Sun saavan terveeksi!
-
-
-
-        Eräs nälkätalven kuvia.
-
-        (1867 vuoden lopulla.)
-
-
-        Oli kolkko: mä kangasta kuljin
-        Lumi singoten silmihin lyö;
-        Jop' on päiväki maillensa mennyt,
-        Pian jontuvi jouluinen yö. --
-        Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
-        Maantietä mun eelläni päin?
-        Koto kaukana lienevi sillä,
-        Joka matkall' on tuiskussa näin!
-
-        Hepo joutuen juoksi sen kiinni.
-        Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös!
-        "Kuhun kuljet sä, onneton äiti,
-        Miss' arvelet vietellä yös?
-        Peninkulmalt' on kummankin puolen
-        Talotointa, ja ummessa tie;
-        Pyry, yö, vilu surmasi suuhun
-        Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"
-
-        "Hyvin joudanki kuolla ma kurja.
-        Koto kuoltuan' mullakin ois!
-        Liki hiipasikin Manan siipi,
-        Tämän lapsen kun sammutti pois;
-        Kipuhuns' olis syönyt se rintaa --
-        Mitä vielä, kun läks' veri vaan!
-        Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,
-        Nukun luo, menen myös Manalaan!"
-
-
-
-        Valtiollista.
-
-        (v. 1865.)
-
-
-        "Äl' usko Ruotsalaista,
-        Sä, suora Suomen mies;
-        Hän viekastaa ja pettää,
-        Vaikk' ystävyksiä on;
-        Hän kielen sulta sorti,
-        Ol' sortaa mielenkin;
-        Äl' usko Ruotsalaista,
-        Sä, suora Suomen mies!"
-
-        Kyykäärmehet näin kuiskaa
-        Nyt Suomen korvahan;
-        Min sadat vuodet liitti,
-        Sen syövät irralleen. --
-        Pois, väärät viettelijät!
-        Ei käy se koskaan niin!
-        Niin Suomen mies ei luovu
-        Vanhasta veljestään.
-
-        Ne on kuin kuus' ja koivu,
-        Jotk' yhteen kasvoivat:
-        Yks' tähti yltä tuikkaa,
-        Yks' juurten all' on maa;
-        Jos koivun lehvät liehaa,
-        Vaan kuusen humajaa,
-        Niin äänensä omansa
-        Se kuuluu kummaltai.
-
-        Yks' _Kaarle_ meitä johti,
-        Yks' _Kusta_ kumpaakin,
-        Yhteinen _Lützin_ kenttä
-        Ja _Narvan_ tanner on;
-        Ain yhdet virrat verta
-        Ne huuhtoi kummankin,
-        Ja vierekkäinpä viertiin
-        _Pultavan_ hautaankin!
-
-        Niin miksi meidän kiistää
-        Vieraita syitä vaan!
-        Ei kiistä kaksi virtaa
-        _Ves'jaosta_ alkaneet,
-        Kut kumpikin on lapset
-        Tään yhden lähtenen,
-        Vaikk' onkin äyräät toisin,
-        Tie toinen kummallai.
-
-        Jos Suomen kieli sortuis
-        Ja kansa hukkuis pois,
-        Ei Ruotsi rangaistusta
-        Ja syytä siitä sais;
-        Syy ois se Suomalaisten,
-        Jotk' itse torkkuvat,
-        Tai turhin syin ja mielin
-        Yks' toistaan sortavat.
-
-        Siis, veikko Ruotsalainen,
-        Sä, vanha ystävä,
-        Pois kiista keskeämme!
-        Ja liitto lyökämme:
-        Jos sulta taikka meiltä
-        Katoisi ystävyys,
-        Niin silloin sydämemme
-        Rinnasta ratketkoon!
-
-
-
-        Meidän vieraissa-käynnit.
-
-
-        Mikä kuuluvi kumina,
-        Mikä hurraus, humina
-        Tuolta länsituulen päältä,
-        Ylitse Itäisen meren,
-        Poikki suuren Pohjanlahden?
-
-        Sinne on joukkoja samonnut,
-        Tuhansia tulvaellut,
-        Norjanmaalta matkustanut,
-        Tasan tullut Tanskastakin,
-        Ruotsia anastamahan,
-        Väkevätä voittamahan;
-        Mutta ei nyt, niinkuin muinoin,
-        Entis-aikoina pahoina,
-        Sotimalla, sortamalla,
-        Ryöstämällä, raastamalla,
-        Vaanpa kättä antamalla
-        Velikansa veljellensä.
-        Pois on kaatunut käsistä
-        Sodan ankarat asehet:
-        Pikarit pivoiss' on heillä.
-        Sarkat suuret saapuvilla,
-        Joista juovat ystävyyttä,
-        Verestävät veljeyttänsä,
-        Kauan outoin' oltuansa,
-        Eksyksiss' elettyänsä
-        Veli toinen veljestänsä,
-        Heimos heimokunnastansa.
-
-             *     *     *
-
-        Samoinpa tuli sanomat,
-        Viestit vieri Venäjältä,
-        Kansaisesta kaupungista,
-        Moskovasta mahtavasta,
-        Jotta kulki joukko suuri
-        Venäläisten veljeksiä
-        Etelästä etempätä,
-        Slavilaisia samosi
-        Oppimass' omaisiahan,
-        Toisiansa tuntemassa.
-        Paljon piiruja pitivät.
-        Suuren joukon juhliansa,
-        Suunsa puhtaaksi puhuivat,
-        Sydämensä sytyksihin;
-        Ystävyydess' yhdistivät
-        Sulosanoilla sitoivat
-        Luojan luomaiset sitehet,
-        Kaikkivallan vahvistamat,
-        Joit' oli aika auki saanut,
-        Onnen retket ratkellehet.
-
-             *     *     *
-
-        Niin mihinkäs me menemme,
-        Suomalaiset suoriamme?
-
-        Onhan meilläkin omoa
-        Sukuamme sangen suurta,
-        Laajoa lajipereä
-        Yltäkyllin ympärimme,
-        Mennä vieraiks' vaikka minne.
-        -- Lähdemmekö Lapinmaahan?
-
-        Lähtenemme Lapinmaahan.
-        Lappalainen, laiha poika,
-        Vesisilmä, vääräsääri,
-        Nokisella nuotiolla
-        Tuiman tunturin selällä
-        Pian laittavi pitonsa,
-        Joutuisasti juominkinsa:
-        Ulos veitsensä vetävi,
-        Pitkän puukon paljastavi.
-        Jolla juhdan teurastavi,
-        Poron kaulan katkaisevi;
-        Veren korjaa kaukalohon,
-        Taljan päältä tempoavi,
-        Lihat taiten leikkelevi,
-        Rasvat luopi lautaiselle:
-        "Syö nyt, serkku, juo nyt, serkku,
-        Pidä pitoja hyviä;
-        Syö tuota sydänytyä,
-        Munuaista maksan kanssa,
-        Tahi keuhko kelvanneepi,
-        Vaiko aivoista alotat,
-        Tahi tahtonet lihoa
-        Luun luota, liki kuvetta,
-        Tai takoa lautaiselta?
-        Sitten syötyäs lihoa,
-        Kuuta, muuta kyllältäsi,
-        Rasva ryyppeä lopuksi,
-        Veri varsin viimeiseksi:
-        Niin tulet tukeva poika,
-        Miesi muita muhkeampi!"
-        Ei tämä makuisa meistä;
-        Mennä muuanne pitävi.
-
-             *     *     *
-
-        Niin mihinkäs nyt menemme?
-        -- Jos mennemme Inkerihin.
-
-        Inkeriss' isäntän' ompi
-        Venäläinen vieraskieli,
-        Vieraskieli, vierasmieli;
-        Vaan ei tuo pahoin pitele,
-        Ynseästi yllättele;
-        "Sdrastvui, matuschka Tshuhonets;"[1]
-        Meille virkkaa vastahamme;
-        Kupin kaalia panevi,
-        Tuopi tuopin vaassavettä:
-        "Kuschai kisluju kapustu[2]
-        Syö nyt, juo nyt, naapur kuoma!"
-
-             *     *     *
-
-        Ei tämä makea meistä;
-        Mennä muuanne pitävi.
-
-        Niin mihinkäs nyt menemme?
-        -- Jos mennemme Vironmaalle.
-
-        Virolainen, vaivalainen,
-        Kallis kielikumppalimme,
-        Velikulta, veikkosemme!
-        Et ole itse isäntä
-        Viljavilla vainioillas,
-        Etkä itse vahtimassa
-        Rahaisia rantojasi;
-        Siell' on rannassa ritari,
-        Tuimasilmä Saksalainen,
-        Haarniskainen hartioilla,
-        Rautapaita parmahilla,
-        Rautakintahat käessä,
-        Rautakäsi kintahassa,
-        Jolla viittavi vesille,
-        Tuonnemmaks' jo, tullessamme,
-        Sekä huutoa huhuvi,
-        Kiivahasti kiljaisevi:
-        "Kann die Ehre gar nicht haben![3]
-        Poies täältä Pohjalainen,
-        Tuppisuinen Suomalainen!"
-
-             *     *     *
-
-        Niin mihinkäs nyt menemme,
-        Koetamme kostiloihin,
-        Kansapitoihin pyrimme,
-        Koska pois paeta täytyi,
-        Pois paeta pohjaisesta,
-        Tulla takaisin idästä,
-        Eteläst' evättyn' olla,
-        Luopua likisuvusta,
-        Heimo heitteä omainen?
-
-        Lähtenemme länttä kohden,
-        Rehevähän Ruotsinmaahan.
-
-        Ruotsi, Suomen valon juuri,
-        Sin' et, Suomen äiti suuri,
-        Laske kesken palaamaan;
-        Jos vaan voimme vieraiks' tulla
-        Luokses sun, niin äitikullan
-        Sylet suloiset on sulla
-        Meit' avoinna halaamaan!
-
-
-
-        Päivä koittaa!
-
-
-        Öinen huuru hälvenee jo taivahalle,
-        Levättyään lähtee tuuli kankahalle,
-        Siellä täällä lintunenkin laulahtaa,
-        Luonto, vielä yön sylissä, havahtaa;
-        Päivä koittaa.
-
-        "Päivä koittaa", äänet korvahani huutaa,
-        "Ei nyt enää ole tarvis tulta muuta;
-        Katsokaa, kuin ilman ranta valostaa,
-        Kynttilät ja lamput saapi sammuttaa;
-        Päivä koittaa!"
-
-        Minä heille vastaan: päivä kyllä koittaa,
-        Vaan ei taida yöltä valtaa vielä voittaa;
-        Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa
-        Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa;
-        Päivän voittaa.
-
-        Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,
-        Siksi älkää sammuttako kynttilöitä;
-        Mennä tulta lainaamaan ois hourun työ;
-        Pirttihimme pinttynyt pimeä yö;
-        Päivän voittaa.
-
-        Kuinhan haihtuu pilvi, nousee päiväkulta,
-        Ja kuin enää eroittaa ei taida tulta,
-        Vasta silloin sammutella aika ois,
-        Silloin laulella, kuin lamput pannaan pois:
-        "Päivä voittaa!"
-
-
-
-        Ilmarista tarvis.
-
-
-        Ilmarin, ihmetten herran,
-        Selvimmän seppien pään,
-        Soisin viel' käyväksi kerran
-        Ilmoilla maan pahan tään.
-
-        Tenhosan teettäisin miekan:
-        Silläkös silpoa vois
-        Päältänsä myrkkyisen, viekkaan
-        Kyyn kähykieliä pois!
-
-        Vieläpä teettäisin seulan,
-        Tietosan, taiteliaan,
-        Oikean ihmisten-seulan,
-        Kummaks' ja kammoksi maan.
-
-        Seula se puohdinna oisi
-        Patriotismin ja muun,
-        Ruumenten röykköhön loisi
-        Pois nämä pieksäjät suun!
-
-
-
-        Kreikkalaisen vala.
-
-        (Menneestä vuosisadasta).[4]
-
-
-        Kuin kauan. Palikarit, kuin kauan aiomme
-        Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme?
-        Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina näin?
-        Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaan,
-        Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa?
-        Yks' hetki kallihimpi on olla valloillaan,
-        Kuin vuotta viisikymment' on orjan kahleissaan;
-        Elo kurja se, kuin täytyy vaan aina peljätä,
-        Ett' eikö päätän' poikki jo kohta lyötetä!
-        Siis yhtykäämme kaikki! Jo aika tullut on!
-        Ja ristin päällä liitto lyökäämme vilpitön.
-        Niin nostakaamme kättä me kaikki vannomaan
-        Nyt Luojan vahvan kautta ja kaikkivaltijaan:
-        "Sen vannon sulle, Herra: ei hirmuhaltija
-        Mun niskoani koskaan voi maahan kuonnuttaa,
-        Mua pakko ei, ei pyyntö saa häntä kuulemaan,
-        Ei uhkaus eikä kulta, jos kaiken maailman.
-        Niin kauan kuin mä liikun ja allani on maa,
-        On mulla yksi toivo: tuo Turkki turmella.
-        Mä orjanluonnon murran ja kahleet synnyinmaan'
-        Ja tappelussa seison ain' läsnä johtajaan'.
-        Jos rikkoisin tään liiton, mua taivas rankase,
-        Ja luhdo luuni tuhkaks' ja tuuleen viskele!"
-
-
-
-        Virolaisen valitus.
-
-        (Mukaelma.)
-
-
-        Enpä tuohon tuskastuisi,
-        Pahastuisi pakkotyöhön,
-        Enkä kaskea kajoisi,
-        Palon polttoa pakene.
-        Vaan ma tuskastun talohon,
-        Pahastun hovin pahoihin,
-        Kajoan kovan kuria,
-        Kovan ilkeän isännän,
-        Suuta suuren Saksalaisen,
-        Kättä korkean komannon. --
-        Voi sinua, Virolainen,
-        Virolainen, vaivalainen!
-        Punaiset on herran portit,
-        Herran ukset hurmehiset
-        Verestä Viron urosten,
-        Viron poikien punasta.
-        Miehet rauoissa rujuvat,
-        Virot vertensä vilussa.
-        Pojat pauloissa pahoissa,
-        Toiset tyrmien tuhossa.
-        Immet itkien matavat,
-        Valittaen vanhat vaimot
-        Armoa anelemahan,
-        Huojennusta huutamahan
-        Herralta kovan kovalta,
-        Isännältä ilkeältä.
-        Isäntä ulos ajavi,
-        Herra heitti huonehesta,
-        Rengillänsä ruoskittavi,
-        Passarillansa panetti
-        Armojen anelijoita,
-        Hakijoita huojennuksen. --
-        Min kana munan munivi,
-        Se on syöä Saksalainen;
-        Minkä lammas lapsen saapi,
-        Se on paistiksi pahalle;
-        Lehmä vasikan valutti,
-        Herttaisen härän Heluna,
-        Ottipa, osasi senkin,
-        Riisti raukalta Virolta;
-        Tamma varsansa tekasi,
-        Orihin olille saatti,
-        Ori Saksan reen etehen,
-        Saksan suositeltavaksi;
-        Äiti poian tuuitteli,
-        Turvaksensa toivotteli,
-        Sinnepä sekin sekautui,
-        Orja olkosi pojiksi;
-        Päivät viettävi pelossa
-        Rukoellen ruoskijoita,
-        Yöt uuettomat vesissä
-        Rukoellen Luojoansa,
-        Luojalta lohutustansa,
-        Kullan kuoleman tuloa. --
-
-        Paha on päähän pääseminen,
-        Tuima aikahan tulenta;
-        Tulta tuoahan hovissa
-        Hovin leipänä etehen.
-        Itkua oluet siellä,
-        Viinansa haluvesiä,
-        Kipunoit' on kakkaransa,
-        Vitsoja veropalansa.
-
-        Jos ma pääsisin pahasta,
-        Pahan pauloista pahoista,
-        Pääsen tuimasta tulesta,
-        Hukan hirveän kiasta,
-        Pääsen karhun kainalosta,
-        Hauin suuren hampahista.
-        Jos ma pääsisin hovista,
-        Herran linnan liepeheltä,
-        Et sinä enämpi minua,
-        Koira kirjava, purisi,
-        Etkä päälleni enämpi
-        Kavahtaisi, koira musta.
-
-        Tehkös liitto, koiraseni,
-        Luja liitto laatikamme,
-        Ett' etten enämpi hauku,
-        Purisi kovan kovasti,
-        Niin minä lihoa toisin,
-        Kakut kantaisin eteenne,
-        Kainalossani Kokille,
-        Huivillani Hurttaselle,
-        Simolle hihan sisässä,
-        Pennulle poveni päällä.
-
-
-
-
-II.
-
-
-
-        Elämä.
-
-        (Kreikasta.)
-
-
-        Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkiki täällä,
-        Tuiskut ja tuulispäät kaikki se kärsiä saa;
-        Onni se on perimiesnä ja sattuma sill' apulaisna,
-        Yhden yhdänne luo, toisia toisanne vie;
-        Yksiä lauhkea tuuli ja myrskyt toisia kohtaa,
-        Yhteen vaan satamaan kaikki he viimeksi käy!
-
-
-
-        Epäilijä.
-
-
-        Minä etsin ja etsin jo kauvan --
-        Ilon polvuilta poiketen pois --
-        Sitä lähdettä, jostapa rauhan
-        Sydänparkani siemata vois.
-
-        Elon vimmahan heitimme hurjaan,
-        Olin maailman markkinamies;
-        Minä arvelin: mielehen' kurjaan
-        Tämä lohtua tuo kukaties.
-
-        Nepä, hekkuman hehku ja huiske,
-        Pian tuhkalta tuntuivat vaan,
-        Sulonaisenki suutelot, kuiske
-        Rupes' kohta jo inhoittamaan.
-
-        Ja ma istuimme viisasten luokse
-        Sekä juurehen tietojen-puun:
-        Muka tästä se neste nyt juoksee,
-        Joka jäähtää mun polttavan suun'!
-
-        Ja he ottivat omenan puustaan,
-        Ja mun syödäni antoivat sen.
-        Vaan karvas ja kuiv' ol' se suustan',
-        Siten jäähdintä saanut ma en.
-
-        Jopa selvemmän vastauksen, luulin,
-        Toki taitehen hengeltä saan;
-        Mut vaan kantelon kaikua kuulin
-        Kysymykseeni polttelevaan.
-
-        Ja ma kaikesta, kuin täten koetin,
-        Läpi etsien taivahan, maan,
-        Mitä vaivainen muuta ma voitin:
-        Epätoivon ja epäilyn vaan!
-
-
-
-        Kohtalon ivaus.
-
-
-        Siin' ompi nyt se nuori, hellä äiti,
-        Joll' ol' niin suuri huoli lapsistaan;
-        Hän kylmänä ja tunnotoinna tuossa
-        On Tuonen hääpuvussa arkussaan!
-
-        Juur' viimeisen nyt kerran puolisonsa
-        Kalliita kasvoja sen nähdä saa;
-        Ah, tummennut on, sammunut se silmä,
-        Jok' ennen tälle säihkys' rakkautta!
-
-        Täss' ompi murtua jo miehen mieli;
-        Vaan murheen maljan pohjahan hän juo:
-        Juur' tällöin lapsentyttö, kantain, lasta
-        Nuorinta äitin arkun luokse tuo.
-
-        Laps' äitiänsä katselee ja nauraa,
-        Ei tunne Tuonen tässä käynehen,
-        Ei Manalaan menoa, luulee äitin
-        Vaan oudonlaiseen sänkyyn nukkuneen!
-
-        Herättää tahtoo äitin, tapailevi
-        Sen kääriliinasia kädellään,
-        Ei tiedä, ne on Kalman juhlavaatteet,
-        Joiss' äiti ijäks' hältä kätketään!
-
-
-
-        Koston päivä.
-
-        (Dies irae, dies illa.)
-
-
-        Koston päiv' on julma, suuri,
-        Silloin murtuu luonnon muuri,
-        Tietäjät näin lausuu juuri.
-
-        Silloin kaikki hämmästyvi,
-        Luodut kaikki peljästyvi,
-        Tuomari kuin lähestyvi.
-
-        Enkelit ne torvillansa
-        Kutsuu kuolleet haudoistansa
-        Saamaan palkan Luojaltansa.
-
-        Luonto, kuolo kauhistuvi,
-        Syntis-parka surkastuvi,
-        Tuomari kuin julmistuvi.
-
-        Luku silloin lasketahan,
-        Teot tarkoin tutkitahan,
-        Kaikki kyllin kostetahan.
-
-        Ja kuin päätös annetahan,
-        Pahat silloin rangaistahan,
-        Hurskahat ne armaitahan.
-
-        Kuinkas, kurjat, vastannemme,
-        Kuinka puoltamme pidämme,
-        Ken on puolusmiehenämme?
-
-        Herra suuri, voimallinen,
-        Ole mulle armollinen,
-        Tuomarini turvallinen!
-
-        Jesus armias, tuskallasi
-        Ostit mun ja vaivallasi,
-        Ota siis nyt kansanasi!
-
-        Verta tähteni hikosit,
-        Jumaluudestas erosit,
-        Kuoleman väen kirosit.
-
-        Vaikk' on kaikki kirjassasi,
-        Kuitenkin sä armostasi
-        Armahtele lapsiasi!
-
-        Sydäntäni synnin vaiva
-        Niinkuin Tuonen toukka kaivaa,
-        Parane ei tunnon haava.
-
-        Keksithän Marian huolen,
-        Muistit ryövärinkin puolen,
-        Muista muakin, kuin kuolen!
-
-        Ansiot' ei ole mulla,
-        Vaan on laupeutta Sulla,
-        Anna mun tyköösi tulla!
-
-        Äl' eroita karjastasi,
-        Laske lammaslaumanasi
-        Oikealla puolellasi!
-
-        Erotuit' ei vihas säästä
-        Ijankaiken itkemästä;
-        Mua lastes joukkoon päästä!
-
-        Sulle huokaan hartahasti,
-        Anon, että armiaasti
-        Suot mun kuolla autuaasti!
-
-
-
-        Murheen hedelmä.
-
-        (Mukaelma.)
-
-
-        Murhe niinkuin kotka, jok' ampuen tempaavi saaliin,
-        Kyntens' iskevi juur' sykkävähän sydämees;
-        Mutta se vahvoin lentimin sitten maan yli nousee,
-        Kantaen täältä sun pois taivahan kirkkauteen!
-
-
-
-        Rangaistuksen kovuus.
-
-        (Mukaelma.)
-
-
-        Ei Jumala näin kovin sua koskettaisi,
-        Jos vähemmällä vaan sun kuuliaiseks' saisi!
-
-
-
-        Nosta silmäsi.
-
-
-        Tukesi ja turvasi kuin hautaan saatit,
-        Toivos, riemusi sen kanssa maahan maadit,
-        Eikä valo' ole orvoks' jäänehellä
-        Enemmän kuin yöllä korpeen eksyneellä:
-        Nosta silmäsi!
-
-        Koska tauti, taittanut sun vuotehelle,
-        Rauhaa vangilleen ei anna vaivaiselle,
-        Elohon ei, eikä kuolemahan päästä,
-        Raatelee, vaan heikon henkiraiskan säästää:
-        Nosta silmäsi!
-
-        Tai kuin tuttavas ja ystäväs sun pettää,
-        Talosi ja tavarasi sulta kettää,
-        Tahi kateus niinkuin toukka kunniasi
-        Juuret jäytää, häpeään sun sortuasi:
-        Nosta silmäsi!
-
-        Nosta silmäsi,
-        Ajatukses anna lentää liitäellä
-        Tuonne taivahalle, taakse tähtitarhain;
-        Niin sä tunnet, ett' ei ole ihmisellä
-        Oleminen täällä ainoa ja parhain,
-        Että rientos, riehus, riitas on vaan retki,
-        Ijäisyyttä kohden aina kulkevainen,
-        Retki, jonka vaivoj' on vaan vähä hetki,
-        Jok' on niinkuin merta vastaan pisarainen!
-
-
-
-        Marian murhe.
-
-        (Stabat mater dolorosa.)
-
-
-        Murehella haikealla
-        Seisoi äiti ristin alla,
-        Johon poika naulitaan.
-        Sydän sykki surkeasti,
-        Kyyneleitä katkerasti
-        Silmä vuosi tulvanaan.
-
-        Voi sen tuskaa verratointa
-        Vaivattaissa viatointa
-        Ainokaista poikaansa!
-        Voipa määrää huokausten,
-        Kuin hän seisoi rinnatusten
-        Ristin kanssa rakkaansa!
-
-        Ken ei itkun pisaroita
-        Vuodattaisi katkeroita
-        Tätä huolta nähdessään!
-        Kuinpa äitin neidellisen
-        Poika hurskas, taivaallinen
-        Käytetähän kärsimään!
-
-        Jesust' äiti pilkattavan
-        Näki, ynnä kiusattavan
-        Synnin tähden maailman;
-        Kuuli hänen ristin alla
-        Riutuenkin siunaamalla
-        Kiusaajansa kostavan.
-
-        Voi sit' äitin kärsimystä!
-        Hänen kanssans' yhdistystä
-        Mun pitävi etsiä;
-        Palavalla sydämellä
-        Kyyneleillä kylvetellä
-        Herran ruumista pyhää.
-
-        Poveheni, äiti, paina
-        Haavat vuotamahan aina,
-        Joita vuosi poikasi,
-        Vuosi ruoskin suomittaissa
-        Sekä ristinnaulittaissa
-        Tähden suurten syntini!
-
-        Häntä tahdon katsastella,
-        Hartahasti huokaella
-        Päivieni päätteesen.
-        Kyyneltesi kumppaliksi
-        Ja surusi toveriksi
-        Jään mä ristin juurehen.
-
-        Mua ellys eroittako,
-        Luotasi pois luovuttako,
-        Pyhä, puhdas impyinen.
-        Veisata valitusvirttä
-        Tahdon, ja syleillä hirttä,
-        Joll' on poikas ainoinen.
-
-        Mua hänen haavoissansa
-        Hautele ja vaivallansa
-        Poies päästä synnistä,
-        Häntä kuulemaan kehoita,
-        Taivahan taloon osoita
-        Viimeisenä päivänä!
-
-        Ristinsä tukeni olkoon,
-        Kuolostansa mulle tulkoon
-        Turva vahva Tuonelaan,
-        Että Luoja armahtaisi,
-        Sielu kurja onnen saisi,
-        Käydessäni kuolemaan!
-
-
-
-        Kaste.
-
-        (Saksasta.)
-
-
-        Arapian erämaan rajalla
-        Vuoren rotkoss' asuskeli aikaan
-        Entiseen erokas Eukaristo.
-        Kaikille hän lauha ol' ja tyyni,
-        Tutuille ja tuntemattomille,
-        Myöskin paljon kärsinyt ja nähnyt.
-        Ja sentähden nöyrä nuhteissansa,
-        Lempeäinen lohdutuksissansa:
-        Josta kansa häntä kuulemassa
-        Läheltä kävi usein, kenenkä
-        Mieltä murhe liioin ahdisteli.
-
-        Tulipa hänen tyköönsä kerran
-        Vaimo vastasyntynyttä lasta
-        Käsivarrellansa kantavainen;
-        Kalveat ol' kasvot kantajalla,
-        Kahta kalveamp' ol' kannettava.
-        "Isäni", hän itkusilmin lausui,
-        "Mistähän nyt löydän lohdutuksen?
-        Tämä lapsi kurja kuoli multa
-        Kastehen vedessä käyttämättä,
-        Eikä taida tulla tuomiolla
-        Ikuisen ilon perilliseksi".
-
-        Silloin lausui nuhdellen erokas:
-        "Minkätähden, vaimo, lapsen laskit
-        Kuolemaan pyhättä kastehetta,
-        Hätäkastehettakin, poloinen?"
-
-        Valittaen vaimoparka virkkoi:
-        "Erämaass', isäni, aukeassa,
-        Joss' ei vettä ollut kasteheksi,
-        Tuli mulle synnytyksen tunti.
-        Päivä poltti päätäni tulinen,
-        Hieta poltti jalkopohjiani,
-        Muut' ei mulla ollut kastetta kuin
-        Huokauksia ja kyyneleitä".
-
-        Tämä liikutti ukon sydäntä,
-        Ja hän arveli asian juonta,
-        Hetken mielessänsä mietiskellen,
-        Ja hänessä vahvistui va'aksi
-        Ja lujaksi päätös, jonka hän nyt
-        Lauhasti ja lempeästi lausui:
-        "Vesi ei sitä tee itsestänsä,
-        Mutta sen tekevi Herran henki,
-        Joka veden kanss' on yhdistetty.
-        Ole vaimo vahvassa varassa,
-        Ett' on lapsesi lunastettuna!
-        Hietakankaan kuumalla kedolla
-        Herran henki on sen kastanunna
-        Huokauksillas ja itkullasi."
-
-
-
-        Kuolettaminen ja eläväksi-teko.
-
-        (Saksasta.)
-
-
-        "Kuolettaa tuon villihärjän voin ma
-        Yhden vaan sanan suhahtamalla
-        Sille korvahan." Näin lausui kerskuin
-        Taikur' Jambres tuomarin edessä;
-        "Todistukseksi se tuomarille
-        Olkoon oikeasta uskostani
-        Tätä väärää viettelystä vastaan!"
-
-        Sanoi näin, ja sarvista talutti
-        Härjän, sinne tänne töytäilevän,
-        Tuomarin etehen. Hiljallehen
-        Sille sitte korvahan suhahti;
-        Ja mölähtäin härkä maahan kaatui.
-
-        Kristittypä, jota taikur' tahtoi
-        Kiinni kiehtoa, nyt lausui hiljaa:
-        "Kuolettaa voit kyllä myrkkyhengin.
-        Mutta voitkos kerran kuolenutta
-        Eläväksi tehdä uudellensa?
-        Sillä siitä, jonka mull' on usko,
-        Kirjoitettu on: 'Mä kuolettaa ja
-        Eläväksi jälleen taidan tehdä;'
-        Vieläpä enemmänkin: hän voipi
-        Villin luonnon lempeäksi saada,"
-
-        Ja hän painoinen nyt polvillensa
-        Ja rukoili rinnasta pyhästä:
-        "Ihmeit' en, Isäni, tahdo tehdä,
-        Eikä uskosi edistykseksi
-        Taikurin tekoja tarvitakaan;
-        Sitä vaan, Isä, jos sallit, Sulta
-        Sisällistä merkkiä anoisin,
-        Missä ja mitenkä uskosi on
-        Tehollinen totta puoltamahan;
-        Sitä merkkiä anon rukoillen,
-        Anna armollisesti se mulle!"
-
-        Näin rukoiltuaan ylös hän nousi
-        Ilolla ja mielellä hyvällä.
-        Ja kovasti lausui kaikkein kuulla
-        Uskonsa pyhimmän nimen nyt hän
-        Härjän kuollehen ylitse. Ja se
-        Liikahti. Ja liukkahasti lensi
-        Elämän kipuna uudellensa
-        Lihan, suonien ja luun läpitse.
-        Härkä, hallita kamala ennen,
-        Kesynä kohosi ylös maasta,
-        Nöyrin silmin katsoin ympärinsä.
-        Sitten läheni se lempeästi
-        Kristittyä ja keralla kulki,
-        Ikäskuin isäntänsä keralla.
-
-        Kukistaa ei, eikä kuolettoa
-        Pidä uskon oikean, sen pitää
-        Kuolluista herättää ja kesyksi
-        Rajuluontoisia lemmitellä.
-        Tämä on sen taivaallisen juuren
-        Ainoa, totinen tunnusmerkki.
-
-
-        Jodokon leipä.
-
-        (Saksasta.)
-
-
-        Palveljansa mieltä koitellakseen
-        Tuli Herra kerran kerjäläisen
-        Halvassa ja huonossa asussa
-        Jodokon luo, almua anoen.
-
-        "Anna köyhälle palanen!" lausui
-        Jodoko taloudenvartijalle.
-
-        "Isä", vastais vartija sanoen,
-        "Meill' ei oo enää kuin yksi leipä;
-        Jos nyt siitäi vielä antanemme,
-        Niin ei jää palaista suuhun panna
-        Sulle, mulle eikä koirallemme."
-
-        "Anna vaan!" apotti häntä käski,
-        "Kyllä Herra meille toista tuottaa."
-
-        Niin taloudenvartija se otti
-        Veitsensä, visusti sillä viilsi
-        Neljähän osahan leivän yhden,
-        Ja osan osottavi ukolle,
-        Vielä virkkaen vähän vihassa:
-        "Tuossa on nyt sulle leivän lohko,
-        Apotin osaksi jääpi toinen,
-        Kolmas mun ja neljäs koirallemme."
-        Ja apotti naurahtaa myhähti,
-        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
-
-        Eipä aikaakaan, -- kuin toisen kerran
-        Vielä vaivaisempana jo Herra
-        Tulla horjui almua anoen.
-
-        "Anna hälle!" niin apotti lausui,
-        "Anna hälle nyt minun osani!
-        Kyllä Herra meille toista tuottaa."
-        Ja taloudenvartija se antoi,
-        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
-
-        Eipä aikaakaan, -- jo kolmannesti
-        Kahta kurjemman näköisnä Herra
-        Tulla horjui almua anoen.
-
-        "Anna hälle!" niin apotti lausui,
-        "Anna hälle nyt oma osasi!
-        Kyllä Herra meille toista tuottaa."
-        Ja taloudenvartija se antoi,
-        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
-
-        Eipä aikaakaan, alastomana,
-        Sokeana sekä sauvatoinna,
-        Heikkona, vähissä hengin Herra
-        Tulla horjui, almua anoen.
-
-        "Anna hälle", niin apotti lausui,
-        "Anna hälle koiramme palanen!
-        Kyllä Herra meille toista tuottaa."
-
-        Ja taloudenvartija se antoi,
-        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
-        Mutta silloin kuului heille ääni:
-        "Vahva on ja suuri sulla usko,
-        Niinkuins uskot, niin tapahtukoonkin!"
-
-        Niin taloudenvartija ulos luo
-        Ikkunasta silmänsä, ja katso!
-        Neljä laivaa juoksee rantaan, täynnä
-        Leipää; viinaa, öljyä ja mettä.
-
-        Tuo taloudenvartijapa kohta
-        Rientää rantahan hyvillä mielin.
-        Laivamiehiä hän ei havaitse,
-        Mutta rannan hietikolla heiluu
-        Tuulessa nyt valkeainen vaate,
-        Johon kullalla on kirjoitettu:
-
-        "Se, joka se kaarnehetkin ruokkii,
-        Apotille neljä laivaa laittaa,
-        Yhden laivan itselleen hänelle,
-        Toisenpa taloudenvartijalle,
-        Laivan kolmannen on koirallenne,
-        Mutta neljännen jaeltavaksi
-        Lähettäjän köyhälle suvulle."
-
-
-
-        Hevosen kenkä.
-
-        (Saksasta,)
-
-
-        Tällä maalla vielä ollessansa,
-        Ulkoarvoltansa alhaisena,
-        Herramme Vapahtaja rakasti
-        Autuudesta kansansa keralla
-        Teillä ja turuilla tutkistella,
-        Sillä taivahan avaran alla
-        Väljä on ja kaunis keskustella.
-        Missä hän pyhiltä huuliltansa
-        Vuodatti suloisia sanoja,
-        Nuhdellen ja neuvoen, ja näin hän
-        Teki temppelin joka turusta.
-        Vaan opetuslapsistai ol' monta,
-        Jotka ei alussa voineet aina
-        Tajuta sanojen tarkoitusta;
-        Tällöin hän opetti osviitoilla,
-        Esimerkeillä ja vertauksilla.
-
-        Näin vaeltaissansa heidän kanssa
-        Kerran pientä kaupunkia kohti
-        Vilahti hänelle tieltä silmään
-        Poikkikatkennut hevosen kenkä.
-        Ja hän sanoi siinä Pietarille:
-        "Ota ylös, Pietari, tuo rauta."
-
-        Pietari, ajatuksissaan astuin
-        Maallisesta vallan voitannasta,
-        Halvaksi hevosen kengän katsoi,
-        Ja kuin s' ei kuninkaan kruunu ollut
-        Eikä voiman valtikka, niin ei hän
-        Ruumistaan ruvennut kuuristamaan,
-        Astui vaan eteenpäin, eikä ollut
-        Käskemistä kuulevinansakaan.
-
-        Pitkämielisyydessään hänehen
-        Herra ei vihastunut, vaan itse
-        Ylös kengän kappaleen kohotti,
-        Eikä sen enempätä sanonut.
-        Sitten kaupunkihin tultuansa
-        Poikkesi hän seppien pajahan
-        Ja sepille sinne möi sen raudan
-        Kolmesta kuparipenningistä.
-        Sivu kauppiasten kulkeissansa
-        Osti siit' omenankauppiaalta
-        Kirsikoita kypsiä sen verran,
-        Minkä kolmella rahalla saapi,
-        Ja heti hihansa pohjukkahan
-        Ne tapaansa myöten tarkoin kätki.
-
-        Siitä pois nyt toisen portin kautta
-        Läksi hän opetuslapsinensa
-        Talotointa tietä kankahalla
-        Aukealla astumahan, joss' ei
-        Pientäkään pimentopuuta ollut.
-        Päiväpaiste kiihtyi helteheksi,
-        Ja janossaan oisi paljonkin nyt
-        Maksanut vedestä matkalainen.
-
-        Toisia edellä astuissansa
-        Herra heittävi salaa hihastaan
-        Tällä tiellä kirsimarjan maahan.
-        Pietaripa, marjan nähtyänsä,
-        Nöyrästi kumartui, nokkasi sen
-        Suuhunsa nyt aivan sukkelasti.
-        Vähän matkan päässä laski Herra
-        Toisen kirsikan kädestään maahan,
-        Jonka taas kumartuin Pietar' otti.
-
-        Hyvän aikaa näin nyt häntä Herra
-        Kumarrutti kirsimarjain tähden,
-        Ja myhähtämällä viimein virkkoi:
-        "Aioissa jos oisit valpas ollut,
-        Vaivalla vähemmäll' oisit päässyt;
-        Ken vähää hyvää vähäksynevi,
-        Vähemmästä vaivaa nähdä saapi."
-
-
-
-        Huokaus työtä aljettaessa.
-
-        (Mukaelma.)
-
-
-        Herra, Luoja taivasten,
-        Isä armas ihmisen,
-        Tukemme ja turvamme,
-        Edessäs nyt nöyrrymme.
-
-        Taivahan Sä tähtineen,
-        Maan ja ilman täytehen
-        Ihmehiä kaikki loit,
-        Kaikki lahjat meille soit.
-
-        Sult' on päivän kirkkaus,
-        Kukkasenkin kauneus,
-        Sulta ihmisjärki myös,
-        Kaikki, Herra, on Sun työs.
-
-        Suo siis, että voisimme
-        Hyvin käyttää oppimme,
-        Työllemme suo siunaus,
-        Toivollemme tointumus!
-
-
-
-        Tunnon rauha.
-
-
-        Ah, kellä puhdas tunto on
-        Ja kalvamaton mieli,
-        Jonk' ain' on retki polveton
-        Ja laittamaton kieli.
-        Jot' oikeast' ei luovuttaa,
-        Ei väärän puoleen horjuttaa
-        Voi vilpin viehätykset;
-
-        Sen silmä aina kirkas on,
-        Ja otsa puhdas hohtaa,
-        Povess' on sydän pelvoton,
-        Jos kunka kumman kohtaa.
-        Hän on kuin nuori neitonen,
-        Jokaisen mielitehtoinen,
-        Vaikk' olkoon vanhus harmaa.
-
-        Kuin yöksi maata painaksen
-        Ja luojahansa luottaa,
-        Hän kummitusten, peikkojen
-        Näköj' ei säiky suotta,
-        Vaan yön unittoman lepää
-        Ja riemullisesti herää
-        Hyvien töiden toimeen.
-
-        Jos korvensyöntä yksinään
-        Hän kolkkoakin kulkee,
-        Tai meren aallot myrskyillään
-        Hätään jos häntä sulkee,
-        Hän hämmästy ei silloinkaan,
-        Hänell' on rauha rinnassaan
-        Ja turva tunnossansa.
-
-        Hän kaunis on kuin kukkainen,
-        Raitis kuin kevätaamu,
-        Vaan omantunnon-vaivainen
-        Se hoippuu niinkuin haamu,
-        Ja päivät sekä pitkät yöt
-        Sen entiset pahuuden työt
-        Hänt' aina ahdistavat.
-
-
-
-        Syksytoiveita.
-
-
-        Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,
-        Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;
-        Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,
-        -- Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
-
-        Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,
-        Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei:
-        Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu,
-        Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu;
-        Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,
-        Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,
-        Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee
-        Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.
-
-        Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,
-        Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,
-        Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,
-        Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.
-        Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,
-        Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,
-        Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,
-        Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.
-        Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,
-        Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,
-        Vaan valo uus, kuin kirkastaapi jo uusia maita,
-        Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.
-
-
-
-        Betlehemin tähti.
-
-        (Mukaelma.)
-
-
-        Kuin Betlehemiss' itse Herra
-        Neitseessä otti miehuuden,
-        Ja Maria kuin ensi kerran
-        Lapsensa laski seimehen;
-
-        Niin tähti nousi, kirkkaast' hohti,
-        Yön loistollansa valaisten,
-        Ja tietäjät nuo kaukaa johti
-        Jesuksen jalkain juurehen.
-
-        Se tähti kirkas vielä koittaa
-        Polvesta polveen maailmaan;
-        Se pimeyden vallan voittaa,
-        Elohon johtaa taivahan.
-
-        Tää kirkkaus, jok' aina loistaa,
-        On Herran sana harhaton.
-        Se valheen, synnin, kuolon poistaa.
-        Ja meille tuki, turva on.
-
-
-
-        Jouluaamuna.
-
-        (Saksalaisen mukaan.)
-
-
-        Oi aikaa armahinta,
-        Jok' ompi jouluna!
-        Nyt raukimmankin rinta
-        Iloiten riemahtaa,
-        Kuin loistot öisell' aikaa
-        Kirkolta heijastaa,
-        Ja kelloin ääni kaikaa
-        Ja kirkkoon kuljetaan,
-        Kuin juhlavirttä sääntäin
-        Vanhukset, nuoremmat
-        Nyt kaikki yhteen ääntäin
-        Vahvasti veisaavat:
-        Jumalalle kunnia
-        Korkeudessa!
-
-        Oi aikaa armahinta,
-        Jok' ompi jouluna!
-        Iloa rauhansinta
-        Nyt kaikin nautitaan.
-        Pois pannaan päivän vaiva
-        Pois kiistat, riitaisuus,
-        Ei mieltä saa nyt kaivaa
-        Kateus, katkeruus.
-        Nyt kohtaa lempein mielin
-        Jokainen toistansa,
-        Kuin enkelien kielin:
-        Ään' ompi kuuluva:
-        Rauha maassa!
-
-        Oi aikaa armahinta,
-        Jok' ompi jouluna!
-        Valoa kirkkahinta
-        Nyt yö on loistava:
-        Poikansa maailmalle
-        Suo Herra Jumala,
-        Köyhälle, rikkahalle
-        Autuudeks' armosta.
-        Siis uusi mieli tulkoon
-        Nyt meihin nuhteeton,
-        Elomme uusi olkoon,
-        Ja todeks' tulkohon,
-        Ihmisille hyvä tahto!
-
-
-
-        Hautausvirsi.
-
-        (Käännös.)
-
-
-        Mä kuljen kohti kuolemaa,
-        Jos kunne tien' lie käätty,
-        Jos kuin se olkoon vaikeaa,
-        Mun matkan' hautaan päättyy,
-        En sitä välttää voi;
-        Jos täällä riemu soi,
-        Tai mua murhe rasittaa,
-        Mä kuljen kohti kuolemaa.
-
-        Mä kuljen kohti taivasta,
-        Jos Jesusta en heitä;
-        Mun sielun' silloin elon saa,
-        Kuin ruumiin' multa peittää.
-        Mä itse päättää saan:
-        Jos kautta kuolon maan
-        Mä seuraan Jesus Kristusta,
-        Niin kuljen kohti taivasta.
-
-
-
-        Joulun merkitys.
-
-
-        Kas, luonto kaikki kuollut on
-        Ja lehto paljas, verhoton;
-        Ja pohjan talvi peittää maan,
-        Yö synkkä täyttää taivahan.
-
-        Vaan iloissaan on ihminen,
-        Tuo synnin orja vaivainen:
-        Jo syntyi Jesus maailmaan,
-        Valaisemaan, vapahtamaan.
-
-        Nyt hengen valo, vapaus
-        On tullut, armo, pelastus;
-        Pahuuden valt' on vaipunut,
-        Ja kuolon kauhu haipunut!
-
-
-
-
-III.
-
-
-
-        Pyydetty pyytäjä.
-
-
-        Mikä lie minulle tullut,
-        Kumma kurjoa kohannut?
-        Kovan on ikävä eloni,
-        Toimehen tulo tukala;
-        En tunne omia maita,
-        En omoa itseäni,
-        Enkä mieleni menoa,
-        Arvelujeni ajoa.
-        Ilo on entinen eronnut,
-        Lepo luopunut minusta,
-        Syän on saanut sykkämähän,
-        Rintani rajuamahan,
-        Tulena povi palavi,
-        Veri vierren valkeana.
-
-        Mikä lie minulle tullut,
-        Kumma kurjoa kohannut?
-        Työn' unehtuvi usein,
-        Askareet alinomoa,
-        Kirves liiaksi lepäävi,
-        Hakko haihtuvi ajusta,
-        Välehen käsi väsyvi,
-        Sormet suoniset sujuvat.
-        Minne on väkeni mennyt,
-        Minne muinainen neroni,
-        Kunne toimi kulkenunna,
-        Kunne kuntoni kaonnut?
-        Kuin ennen saloa luihin,
-        Asettelin ansojani,
-        Pyysin pyyn, tapasin teiren,
-        Osasin oravan saaha.
-        Suotta nyt suorin sankojani,
-        Suotta rihmoja ripustan,
-        Ei puutu pätöistäkänä,
-        Käy ei kunkahan ko'oista;
-        Omanahan, onnenahan
-        Susi syöpi syötteheni;
-        Huviksehen, hyödyksehen
-        Jänö juoksi langoitseni.
-
-        Jo taisin poloinen poika,
-        Pyytäjä polonalainen,
-        Itse ansahan osata,
-        Itse tarttua toenkin,
-        Taisin pauloihin paneta,
-        Saaha sankojen sisähän!
-
-        Oli pantuna pahasti
-        Sinisilmät syötikseni,
-        Sangoiksipa suoritettu
-        Sylet surkean-suloiset,
-        Rakennettu rihmaiseksi
-        Kätöset kovan keveät;
-        Paulat ol' punomat Lemmen,
-        Sukkamielyen sukimat;
-        Pyytäjä on piika pieni,
-        Saaja suu sulasimainen,
-        Tytti taivon tuuittama,
-        Tähtien emittelemä;
-        Tuollap' on joen takana,
-        Kosken kuohuvan kylellä,
-        Ahon armahan ohessa,
-        Lehtovaaran liepehellä.
-
-
-
-        Etelälle.
-
-
-        Tuuli, joka kohti kuljet
-        Suloisata Savoa,
-        Joka jok' aholla muistat
-        Suudella sen kukkia!
-
-        Sinulle mä viestin viedä
-        Annan armahalleni,
-        Viestin viedä, toisen tuoda
-        Sieltä liekkuessasi.
-
-        Jos sen siellä, jossa ennen,
-        Lähtehellämme tapaat,
-        Niin hänelle hellimmästi
-        Suuta annella sä saat.
-
-        Kosken kunnahall' omani
-        Astuis askelin aroin,
-        Varo siinä vienoistani,
-        Varo kuin minä varoin!
-
-        Jos tuo lahta soutamassa
-        Oisi pursin pienoisin.
-        Souda häntä, tuuittele,
-        Kuin mie sousin, tuuitin.
-
-        Vaan astuisko vastahasi,
-        Niinkuin aina astui mun.
-        Sylit hälle suorittaasi
-        Vastahan pitäisi sun.
-
-        Vaan jos hänt' et kohtaella
-        Paikoilla tutuilla vois,
-        Jos jo turve tyynelläni
-        Peittehenä päällä ois;
-
-        Heitä kukka kunnahalle,
-        Hiljaa kuiskaa hautahan:
-        "Tulemass' on kultasikin
-        Jälestäsi Tuonelaan!"
-
-
-
-        Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa, v. 1854.
-
-        (Osiksi mukaelma.)
-
-
-        Kesk'yöllä ypö-yksinän'
-        Kuin astun vahti' ees ja taas,
-        Niin muistelen mä mielellän'
-        Erottaessa rakkauttas.
-
-        Kuin meille lähdön hetki tul',
-        Kuin rumpu käski joutumaan,
-        Ja miehuus kaikki maahan sul'
-        Käydessä kättä antamaan;
-
-        Mu' itkusuin sä suutelit,
-        Puristit helläst' kättäni,
-        Ja sulkkunauhan solmisit
-        Rintaani lemmen muistoksi.
-
-        Siis luule en unohtanees
-        Lupauksiamme vieläkään,
-        Ja enpä usko mieltynees
-        Sun vielä toiseen ystävään.
-
-        Ja senpä tähden mieleni
-        On kuin keväinen lämpimyys,
-        Keveesti käy sydämeni,
-        Vaikk' ympärin' on yö ja syys.
-
-        Sä näillä aioin astelet
-        Tuvassas tyynin askelin,
-        Ja Herran puoleen huokailet
-        Edest' etäisen kullankin.
-
-        Vaan se jos mielees lennähtäis:
-        Mun miekan alle joutuvan',
-        Jos kyynel silmääs vierähtäis,
-        Äl' ole, lapsen', milläiskään!
-
-        Sodankin pauhu ääretöin
-        Kädess' on Kaikkivaltaisen,
-        Ja sotamiesi vilpitöin
-        On Luojallen otollinen.
-
-        Vaan viimeinkin jo kello lyö,
-        Ja täys' on vahtivuoroni:
-        Lepää levossa armas yö,
-        Ja muista mu' unissasi!
-
-
-
-        Ruotulaisen morsian,[5] v. 1854.
-
-
-        Yksittäin olen heitetty kuin kukka ahon laitaan,
-        Ikäväni minä kätkettelen oman kallan paitaan.
-
-        Kulta läksi Kuopioon ja meni Savon väkeen;
-        Milloinkahan maailmassa häntä vielä näkee!
-
-        Kirjan sieltä kirjoitti ja tiesi joutuvansa,
-        Joutuvansa joululle ja häitä hankkivansa.
-
-        Mökin maat on annettuna, pienoiset ja puhtaat:
-        Jokivartta vaaran alta, lehtoa ja luhtaa.
-
-        Päivä silloin paistaisi ja linnut lauleleisi,
-        Koska kultan' korjassansa minut sinne veisi!
-
-
-
-        Rannalla-istuja neito.[6]
-
-
-        Yksin istun ja lauleskelen,
-        Aikan' on niin ikävä;
-        Vesi seisoo ja linnut laulaa,
-        Eikä tuulikaan vedätä.
-
-        Oisko pursi ja punapurjeet,
-        Millä mennä merten taa,
-        Tuolta tuottaisin sulholleni
-        Ko'on kultaa ja hopeaa.
-
-        Sitten kutoa helskyttäisin
-        Papin-paitakangasta;
-        Kihlasormus se kiilteleisi --
-        Voi mua, hullua neitoa!
-
-
-
-        Turha odotus.
-
-
-        Odottain alla akkunan
-        Mä seisoin tunnin, kaksi,
-        Ja aina toivoin Aunetan
-        Sanassaan seisovaksi.
-
-        Jos lehti lenti sieltä päin
-        Ja päitsen' maahan raukeis,
-        Mä luulin, että Aunin näin,
-        Ett' akkuna jo aukeis.
-
-        Jos yökkö eetsen' huiskahti,
-        Jos huokaeli tuuli,
-        Het' Aunin huiskutukseksi
-        Ja ääneksi ne luulin.
-
-        Mut häntä vaan ei kuulunut,
-        Mä kolkon illan vietin,
-        Jo toivokin ois sammunut,
-        Vaan toisekseen näin mietin:
-
-        "Jos tähti täivahallakaan
-        Nyt tuskin yhtä tuikkaa,
-        Jos pilvi vettää vihmallaan
-        Sun märjemmäksi kuikkaa;
-
-        Niin tyttö silmin tuikkavin,
-        Sinulle käypä vastaan,
-        Sun kuivaa sylin lämpösin,
-        Vaikk' yö nyt kuinka kastaa!"
-
-        Näin oisin tainnut pitkentää
-        Kok' yöksi turhan piinan,
-        Kuin rankka nauru tyrskähtää
-        Takana varjosliinan.
-
-        Mi lie sen päähän astunut,
-        Mik' immen viisaan houkkais,
-        Ett' ei sisään nyt laskenut,
-        Vaan lempeni näin loukkais.
-
-        Vaan vuota, vuota, vallaton,
-        Sä tyynemmäksi taivut,
-        Ja niinkuin hirvi hermoton
-        Syliini vielä vaivut;
-
-        Mut silloin pientä pettäjään'
-        En laskekaan, -- se muista!
-        En suultani, en vierestän',
-        Jos vaikka kuinka puista.
-
-
-
-        Runonkerääjä.
-
-
-        Mä läksin kauas Karjalaan
-        Tekoa laulun oppimaan;
-        Samosin metsiä ja soita,
-        Sain lauluja ja laulannoita.
-
-        Mut turha ol' se matkani,
-        Kuin tointunut ei taitoni,
-        Kuin, vaikk' ol' laukku virttä täynnä,
-        Ei laulu itseltäni käynnä,
-
-        Niin seitsentoista-vuotinen
-        Tul' vastahani neitonen;
-        Se naurahtel' niin lempeästi,
-        Ja posket hohti hempeästi.
-
-        En haastatella taitanut,
-        Ei hänkään mitään virkkanut,
-        Mut katsehensa mustantummat
-        Poveeni loivat tunteet kummat.
-
-        Ne tunteet ol' niin karvahat,
-        Ne tunteet ol' niin armahat,
-        Ja jäät ne läksi luonnostani,
-        Ja tulvat nousi tunnossani.
-
-        En lähde koskaan Karjalaan
-        Runoja enää oppimaan,
-        Kuin mieleni, runoja täynnä,
-        On siitä päivin virsin käynnä.
-
-
-
-        Servialaisia kansanlauluja.
-
-        (Saksan kielestä.)
-
-
-        1. Kehen neito kasvanut.
-
-        Neito nuori, kaunis kukkaseni,
-        Kehenkä sä katsoit kasvaissasi?
-        Lienet koivun hoikkuutta katsellut,
-        Tahi kuusen korkean kenoutta,
-        Vaiko veljyeni vartaloa,
-        Kuin noin suoran-hoikkaiseksi kasvoit?
-
-        "Poika pulska, armas aurinkoni!
-        Enpä kivun hoikkuutta katsellut,
-        Enkä kuusen korkean kenoutta,
-        Enkä veljyesi vartaloa:
-        Sinuhunpa loin vaan silmän' aina."
-
-
-        2. Kukalle.
-
-        Kukkaseni, kaunoiseni,
-        Punaiseni, pienoiseni,
-        Vasta päiville puhennut,
-        Elosalle ennättänyt!
-        Kellenkä sinun nyt kannan,
-        Kelle kannan, kellen annan?
-        Annan äitille hyvälle,
-        Emolleni armahalle.
-        -- Äitin' on tuvassa Tuonen,
-        Manalan kotimajoissa.
-
-        Kukkaseni, kaunoiseni,
-        Lintuseni, lietoiseni,
-        Kellenkä sinun nyt kannan,
-        Kelle kannan, kellen annan?
-        Antanen sisarelleni,
-        Sikkoselleni sulolle.
-        -- Sisar on kultansa koissa,
-        Miehensä majahyvänä.
-
-        Kukkaseni, kaunoiseni,
-        Ainoiseni, armahani,
-        Kellenkä sinun nyt kannan,
-        Kelle kannan, kellen annan?
-        Antanen veli vesalle,
-        Veikolle hopealleni.
-        -- Veli on verisoissa,
-        Miesten tappotanterilla.
-
-        Kukkaseni, kaunoiseni,
-        Punaiseni, pienoiseni,
-        Kellenkä sinun nyt kannan,
-        Kelle kannan, kelle annan?
-        -- Annan armahaiselleni,
-        Kullalleni, kuululleni,
-        Pojalle punaposkelle,
-        Simahuuli sulholleni.
-        -- Ei kulta kukan otossa,
-        Lempeni lehoilla näillä;
-        Kullan on kaukana kotinsa,
-        Kolmen kosken tuolla puolen,
-        Viian viiennen takana,
-        Kylän kymmenennen päässä.
-
-
-        3. Tuomio.
-
-        Kolme kaunokaista impilasta
-        Kylvi kukkasia kunnahalle.
-        Jo tulevi siihen poika huima,
-        Kukkia keräävi kourallisen.
-        Niin tytöt salaa viritti ansan,
-        Johon poikanen poloinen puuttui.
-        Yksi näin: "tulehen työntäkämme!"
-        Toinen näin: "ajakamme kylästä!"
-        Kolmas näin: "se hirtteä pitävi!"
-        Poika siihen vastahan sanovi:
-        "En ole kulta työntäänne tulehen,
-        En pahantekijä maast' ajaanne,
-        Poik' olen, poloinen, hirtettävä
-        Hirmuhirtehen -- kuin neidon kaulaan!"
-
-
-        4. Toivomat.
-
-        Niilo nurmella lepäsi,
-        Koivun kaunosen kylellä,
-        Tuli siihen kolme neittä,
-        Kolme kaunoista kanoa;
-        Tullessahan tuumoavat.
-        Astuessaan arvelevat,
-        Kuk' ois kulienkin komeinta,
-        Mikäpä millenkin sominta.
-
-        Niinpä virkki vanhin impi,
-        Lausui tällä lausehella:
-        "Sormus ois somin minusta,
-        Kullankiiluva komein,
-        Jok' ois sulhon suorittama,
-        Menon merkki miehelähän."
-
-        Siitä virkki toinen tyttö,
-        Lausui tällä lausehella:
-        "Vyö oisi somin minusta,
-        Vyöpä kaiken kaunokainen,
-        Jok' ois kullan kirjaeltu,
-        Ja hopein huoliteltu;
-        Vyölle poikaset pälyvät,
-        Silmän luovat sulhais-miehet."
-
-        Siitä virkki nuorin neiti,
-        Tyttö taitaen sanovi:
-        "Niilop' ois somin minusta,
-        Metsänpyytäjä parahin;
-        Sormus sormessa kuluvi,
-        Tuli kullan tummenevi,
-        Vyöstä kirjaset katoovat,
-        Hälvenee helo hopean;
-        Kulu ei Niilon kaunis kaula,
-        Tummene tuli silmästä,
-        Ei katoa kylki lämmin,
-        Huulten hälvene hunaja."
-
-
-        5. Kirous.
-
-        Kaikkia keräsi tyttö,
-        Uupui siit' uneen.
-        Tulipa poikanen pahainen,
-        Havahutti näin:
-        "Nouse, nouse, armas impi,
-        Nyt elä lepää enää!
-        Kukkakullat rinnoillasi
-        Kai jo kuihtuvat,
-        Se, kenelle ne keräsit,
-        Toista lemmitsee."
-
-        "Lempensä mä anteheksi
-        Annan, kuitenkin
-        Koston nuoli, Luoja, laske
-        Kohti kurjoa!"
-
-
-        6. Rakkaiden hauta.
-
-        Oli kaksi kaunokaista
-        Kaksi kuikista käköä,
-        Ne tekivät lemmen liiton,
-        Laativat lujan lupansa;
-        Kumpikin käkö kukahti
-        Yhden kuusosen kukilla,
-        Kumpikin käkö pesihen
-        Yhessä joen ve'essä,
-        Yhen virran pyörtehellä,
-        Yhen pyhkimen varalla.
-
-        Kului kuuta viisi, kuusi,
-        Kuluipa koko kesäkin,
-        Eikä tiennyt yksikänä,
-        Arvannut ainoakana.
-        Kuluipa kesonen toinen
-        Vierähti Jumalan vuosi,
-        Jo tiesi koko kyläjäs,
-        Akat arvasi kyläiset,
-        Tiesi miehet, tiesi vaimot,
-        Iso tiesi, tiesi äiti.
-        Tuostapa emo tytärtä,
-        Vanhin virkkaen varoitti:
-        "Paha on hukan keralla,
-        Paha on karhun kainalossa,
-        Pahempi pojan parissa,
-        Suoravartalon sylissä;
-        Sill' on suu suloa voita,
-        Hunajata huulet kaikki:
-        Myrkkyä hänellä mieli,
-        Sisu mustia mujuja;
-        Ellys menkö, lapsueni,
-        Noien poikien parihin,
-        Niien kaunisten kisoihin."
-
-        Poika vuotti, viikon vuotti
-        Tulevata tyttöänsä,
-        Käköä käkeävätä;
-        Eipä tyttö tullutkana,
-        Eikä kuulunut käköistä;
-        Siitä vuottava valitti,
-        Haikiansa huokaeli
-        Tuikkavalle tähtyelle,
-        Lemmen luoulle lohulle,
-        Tähen käskevi sanoa,
-        Viestin viemähän tytölle:
-        "Kuole kultani ehtoolla,
-        Aattoiltana nukaha,
-        Niin minä pyhänä päätyn,
-        Vaietessa aamun vaivun."
-        Kultansa ehtoolla kuoli,
-        Impi illalla nukahti,
-        Poikapa pyhänä päättyi,
-        Vaietessa aamun vaipui.
-
-        Siitä hauta kaivettihin,
-        Ovi Tuonen auaistihin,
-        Siihen kätkettiin käköset,
-        Lemmen lapset laskettihin,
-        Kylki kyljen lämpimähän,
-        Rinta rintoa lähelle,
-        Käsi kätköhön kätösen,
-        Huuli huulen hohtehesen.
-        Kului kuuta viisi, kuusi,
-        Vieri viikkoja Jumalan,
-        Jopa poian päälaelta
-        Nousi kuusi kukkalatva;
-        Kului vielä kuuta kuusi,
-        Vieri aikoa vähäisen,
-        Jo nousi noropajuja,
-        Kyynelpäitä kukkasia
-        Sylistä ihanan immen,
-        Tuonelan tytin tilalta,
-        Nousi taimelle tasalle,
-        Varsin varrelle hyvälle;
-        Ne varret venyttelihen,
-        Kukkansa kohottelivat,
-        Kukat kuusen ympärille,
-        Kuusen kaulan kierräntähän;
-        Impeä itkevät siinä,
-        Vienoista valittelevat,
-        Nuorra mennyttä Manalle,
-        Tyttinä tupahan Tuonen.
-
-
-        7. Julkasematoin rakkaus.
-
-        Oi sinua, autio ahonen,
-        Kuin minulle muistutat muretta!
-        Täss' erosi ystävä minusta,
-        Eik' erotessaan sanonutkana:
-        Herran halttuhun ma sun nyt heitän!
-        Päähäns' painoi vaan kypäreänsä,
-        Maahan mustat silmänsä alensi,
-        Ja kätensä, oikean kätensä
-        Poveansa vasten painallutti. --
-        Kypäränsä päähään painamalla
-        Armas aikoi lausua minulle:
-        "Herran halttuhun ma sun nyt heitän!"
-        Silmänsä alentamalla maahan:
-        "Kaiken kallihin oot kultueni!"
-        Poveansa painalluttamalla,
-        Silläpä sanoaksensa mietti:
-        "Mielestän' et milloinkaan murene!"
-
-
-
-        Kuinka rakkaus tulee ilmi.
-
-        (Kreikkalainen.)
-
-
-        Min vuoksi, kultani, en sais ma sulle suuta antaa!
-        Yö synkkä on, niin eihän ken voi siitä kieltä kantaa.
-        "Sen kuulee yö ja illan kuu ja kuulee tähdet taivaan,
-        Ja tähti järveen tuikahtaa ja kielii lainehille,
-        Ja keula kuulee laineilta ja lausuu laivurille,
-        Ja laivamies jo aamulla sen kullallensa laulaa."
-
-
-
-        Angelika.
-
-        (Malmströmin.)
-
-
-        Tuohkuva tuulonen hoi, joka riemuten lehtoja lennät,
-        Näitkö sä armahani, näitköpä nurmikukan?
-        Kirkasvyö puronen, joka tammipimentoja puikat,
-        Tokko käköistäni näit, tokkopa lintuani?
-        Taivaankarva kukat, kut lempeni jalkoja saitte
-        Suudella sulosuin, kuolkoten autuahat!
-        Pilvi, jok' iltaruson sylihin nukahat, sinä taisit
-        Taivahan ranteellen temmata Angelikan? --
-        Suotta surussani soitan, ei kenkään soittoa kuule,
-        Rintani huokaantaa ei kenkään käsitä;
-        Ei arvaa yks'kään, mikä hirmusa huolien tuska
-        Mielessäin meluaa, poltto povessani on.
-        Kuitenkin, kukap' on, joka ain' eläen ilomielin
-        Mustien murhetten pilviä piilevä ois?
-        Ihmis-parka, o surkea oot tosiaan, kuni taivon
-        Hellää kättä arot, jolta sä voimia saat!
-        Maallisihin ilohin sitä itkua enpä mä vaihda,
-        Jossa mä toisinahan muistojen öilläni uin,
-        Muistojen öillä usein, kuni taivaan tähtiä katson,
-        Jossa mun armahani, jossa Angeelika on.
-        Kuitenkin, voi kuinka usein olen katketa kurja,
-        Kuin muistoin sulosuus painava mieltäni on!
-        Sill' oli lempikevät mullai, oli mullai kukka,
-        Myrsky hävitti kevään, kuolema kukkani vei.
-
-
-
-        Eräs kihlaus.
-
-
-        Me valat vahvat vannoimme
-        Ja sormuksia vaihdoimme,
-        Kuin läksin Helsinkiin;
-        Ja Ulla tyrski uskossaan
-        Luj' ollaksensa ainiaan,
-        Ja lensi pyörryksiin.
-
-        Tuon toivon kanssani nyt vein,
-        Ja yöt ja päivät työtä tein,
-        Ja aina arvelin:
-        Jos vuodet voisin ratkaista,
-        Ja leivän kantaa katkaista,
-        Niin uskon kostaisin.
-
-        Mä luottavasti tuumin näin,
-        Ja miel' ol' aina sinnepäin,
-        Ett' Ullan vielä nain.
-        "Omalta Ullaseltani"
-        Nimellä: "armas Aatuni!"
-        Usein sanomat sain.
-
-        Mut vasten tuuli viskasiin,
-        Ja lemmen laivan luotoihin
-        Minulta myrsky vei:
-        Jos kuinka oisin nuhdellut,
-        Ett' oli mun unohtanut,
-        Hän vastannunna ei.
-
-        Vaan uusiin tuumiin antoihen,
-        Ja otti toisen sulhasen --
-        En tuota luullut ois!
-        Mut siitä viisi virkkaisin,
-        Vähänpä muusta huolisin:
-        Kuin saisin kihlat pois!
-
-
-
-
-IV.
-
-
-
-        Laulajan sija.
-
-
-        Kyll' on maata, manteretta
-        Suomen suurilla saloilla
-        Monenlaisten lintusien
-        Laadullansa laulaella,
-        Viserrellä, sirkutella:
-        Leivon tuolla taivahalla
-        Pilven alla liitäellen,
-        Kertun lehdossa leväten
-        Kesäyöllä yksinänsä,
-        Rastahankin raksutella
-        Korven kylmän kainalossa,
-        Peipon pellon pientarella,
-        Västäräkin rauniolla;
-        Allin on laulella aloa
-        Savon suurilla selillä,
-        Joutsenella joukutella
-        Jokisuissa, suvannoissa.
-
-        Niin miks' ei minulla oisi
-        Sijoa, sanan aloa
-        Suomen laulajasalissa,
-        Suomen runojen seassa,
-        Vaikk' on muilla pää ylempi,
-        Pää ylempi, ään' isompi,
-        Virret kaikki kaunehemmat!
-
-        En mä ylhäälle yritä,
-        Peremmäksi pyrikänä:
-        Seison, laulan seinän luona,
-        Oven suussa, orren alla,
-        Laulan lasteni huviksi,
-        Oman itseni iloksi.
-
-
-
-        Palannut runotar.
-
-
-        Ken vieras tuolta tuntuu
-        Nyt käyvän luokseni?
-        Ah, harvinainen on se,
-        Vaan tuttu kuitenki:
-        Tuhansin tervetullut,
-        Runotar, lempeni!
-        Kyll' on jo aikaa siitä,
-        Kuin kävit luonani!
-
-        En tästä syyttää saata
-        Sinua kuitenkaan;
-        Sä yhtenään yritit
-        Tyköni tulemaan,
-        Vaan ovet mull' ol' aina
-        Sun tullas salvassa,
-        Ens'-lempeni likihin
-        Mä kartin joutua.
-
-        Ah, harhateille eksyin,
-        Sinusta vierastuin!
-        Mä toisen oudon naisen
-        Kahleihin kiehtouduin,
-        Jon posket punaa hohti,
-        Ja katse kuumuutta;
-        Se sai mun juottaneeksi,
-        Sen nim' on _Mammona_.
-
-        Tään orjana ma hoipuin
-        Ja häntä palvelin,
-        Siks' kunnes silmän' aukeis,
-        Ja irstaus inhoitti;
-        Hän lemmenlaivojansa
-        Ei mulle suonutkaan,
-        Mut muille aina antoi,
-        Ja mulle nauroi vaan.
-
-        Siit' irti päästen jouduin
-        Taas toisen taikoihin.
-        Tää, _Kunniatar_, kiehtoi
-        Mun uusiin kahleisin.
-        Kääns' silmän' kiilloillansa,
-        Ja lumoi liehuillaan.
-        Vaan kuiva, puinea, luinen
-        Hän ain' ol' armastaan'.
-
-        Ja monta muuta naista,
-        Ens'-lempen' unhottain,
-        Mä uhraellen pyysin,
-        Ja tyhjän aina sain.
-        Näin sydänparkan' nuutui
-        Ja ratk' ol' raueta,
-        Kuin jälleen nyt mun etsit,
-        Sä, immyt ihana!
-
-        Suloinen taivaan tytti,
-        Suur' kiitos sulle vaan,
-        Kuin vielä tahdoit saattaa
-        Sydämen' virkoomaan;
-        Alatipa nyt annan
-        Sun siellä ollasi:
-        Tuhansin tervetullut,
-        Runotar, lempeni!
-
-
-
-        Puuseppä ja runoseppä.
-
-
-        Puuseppä se allani alkaa
-        Työhuoneessa aikaisen aamun,
-        Hän liikkuu ja jyskää ja ryskää,
-        Puun kylkeä höylätä kurnii.
-        En suutu ma tuosta, en tuskau,
-        Vaikk' unta en kylläksi saanut,
-        Vaan nousen ja työhöni istun
-        Ja laulua höylätä koetan.
-        Mut työtäni puusepän työhön
-        En, en silavuudessa vertaa;
-        Mull' onkin puu rosopintaa,
-        Myös lienevät höyläni tylsät.
-
-
-
-        Laulu on monta laatua.
-
-
-        Lämmin kun kukkia luo,
-        Taivahan kaari kun juo
-        Lahtosen lainetta vaan;
-        Näistäpä laulaja viehtyy, ja yltyy
-             Laulelemaan.
-
-        Laulajan viehtävi myös,
-        Amor, sun armahat työs:
-        Poika kun neitoa voi
-        Huulosin muiskuta, helkkyen silloin
-             Kantelo soi.
-
-        Äiti kun multahan maan
-        Saattaen armainaan
-        Kyynelten maljoja juo,
-        Laulu sen rintahan hellillä äänin
-             Lohtua luo.
-
-        Toisinki kielin se soi:
-        Ääni sen vienonen voi
-        Pitkäisen pauhuna myös
-        Pettäjän korvahan käydä, ja kostaa,
-             Konna, sun työs.
-
-
-
-        Lapsuuteni paikoilta.
-
-
-        Täss' on tämä Louhivaaran salo,
-        Josta kautta kouluhun kulimme
-        Ennen poikapolvess' ollessani.
-        Täss' ei nähdä mökkiä, majoa,
-        Eikä kuulu karjan kellonkilke
-        Eikä hallin haukunta salolla.
-        Hongat hattaroita hajoittavat,
-        Kuuset käyvät taivahan kumuhun,
-        Jähmenneitten jättiläisten haamuin
-        Kelot kamoittavat kulkevaista.
-
-        Voi, kuin minä aina olin uljas
-        Tästä kautta syksyin kuljettaissa!
-        Minä olin, -- muiden peljätessä
-        Salon karhun käyvän kimppuhumme
-        Taikka rosvon ryöstämään tulevan,
-        Mielestäni suurin sankaria.
-        Minäpä, niin uneksin ja toivoin,
-        Keskellä saloa saavuttaisin
-        Karannehen Kustu-Mustalaisen,
-        Hänet kamppailtua kiini löisin,
-        Kihlakunnan kiitokset niin saisin. --
-        Toiste tiellemme tulisi karhu,
-        Kiljuen, kitaansa aueksien;
-        Puukkoveitsen vyöltäni vetäen
-        Minä sankarin väkevän käellä
-        Syoksisin sen karhulle kitahan,
-        Tapettua taljan saisin kuulun,
-        Jonka koivet reestän' reuhkeleisi!
-
-        Pois on mennyt, pois, tää poikainto,
-        Vaikk' on käsivarten' vahventunut:
-        Mua mustalaiset mustentavat,
-        Irti käyden, ilman kostottani;
-        Lykyn lahja, onnen kauppa on, kuin
-        Kynttä koettamatta saanen käydä
-        Kaksijalka karhuin' kanssa rinnan!
-
-
-
-        Kynälampi.
-
-
-        Pikku lampinen
-        Hietalietteines,
-        Joka rantoines
-        Minun lapsuen
-        Olit merenän':
-        Sua tervehdän!
-
-        Kaarnalaivojan'
-        Laskin laineilles,
-        Sinun saattaakses
-        Tuulen mukahan
-        Maihin kaukaisiin,
-        Merentakaisiin!
-
-        Taikka vallatoin
-        Poikaparvessa
-        Kesän kuumalla
-        Uida polskuroin
-        Haaleiss' aalloissas
-        Hietarannoillas.
-
-        Taikka kiitelin,
-        Talven tultua,
-        Jääsi kannella
-        Liukkain luistimin,
-        Niinkuin iloinen
-        Ilman leivonen.
-
-        Oi, ken muuttaa vois
-        Vielä kerrankaan
-        Lapsimaailmaan! --
-        Vaan se mennyt pois,
-        Pois on polvekseen,
-        Lapsuus rauhoineen!
-
-
-
-        Eräs nuorukaismuisto.
-
-
-        Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen,
-        Sit' yhtä armast' aikaa mä aina muistelen,
-        Kuin kahdeksannentoista mä täytin vuoteni,
-        Ja lyyran olin saanut juur' vasta lakkiini.
-        Sydämen' kevyt oli ja mielen' murheetta.
-        Mä hengin, liikuin, lennin kuin leivo taivaalla,
-        Jot' ilman liekka kantaa ja tuuli kuljettaa:
-        Tällaisna silloin jouduin Savossa pappilaan.
-
-        Ne kaikki vielä muistan: sen tyynen lahdekkeen,
-        Ne sadat saaret, salmet ja seljän sotkineen,
-        Ja Neulamäen jylhän ja Puijon korkean
-        Molemmin puolin lahta kuin vahdit seisovan;
-        Ja muistan Kalmonsaaren rastaineen, ruusuineen,
-        Ja auringon sen taakse kullaisna laskeuneen,
-        Ja kuinka kuutamalla me sinne soudeltiin,
-        Suloisin Suomen kielin lauleltiin, soiteltiin.
-
-        Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen,
-        Jok' ensi lemmen liekkiin sytytit sydämen'!
-        Sä päivill' aurinkoni, öill' olit kuutaman',
-        Sä kaikki ajatuksen' ja kaikki unelman';
-        Kuin vaan sä päällen' katsoit, niin taivas aukeni,
-        Kuin kasvos poies käänsit, niin päivä pimeni, --
-        -- Mä tätä armast' aikaa viel' aina muistelen,
-        Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen!
-
-
-
-        Eräsnä syntymäpäivänäni.
-
-
-        Jo kahdeksanneljättä vuotta,
-        Ja poikana hulluan vielä!
-        Olis aika jo mieheksi tulla,
-        Varovaksi ja viisaaks' kuin muutkin!
-
-        Jo kahdeksanneljättä vuotta!
-        Ei viisauden hampahat varmaan
-        Minun suuhuni syntyne koskaan,
-        Kuin kappale toista jo puolta
-        Ikäpäivi' on jälkeeni jäänyt,
-        Ja poikana hulluan vielä!
-
-        Jo kahdeksanneljättä vuotta!
-        Sanotaan: mitä nuorena oppii,
-        Sitä vanhana taitavi vielä.
-        Väh' on saattanut oppini olla,
-        Runotaitoa kenties hiukan,
-        Vähän saattanen vanhana taitaa,
-        Runojalkaki jäykäksi käynee,
-        Ja viisasten harmaiden partain
-        Parihinpa en kelvanne koskaan!
-
-        Jo kahdeksanneljättä vuotta!
-        Ja tehnyt en juur' ole muuta
-        Kuin kantanut kortisen, kaksi
-        Tuon yhteisen työn yritykseen!
-        Näin maassa, -- se kaukan' on meiltä
-        Joka puutoint' on, kivitöintä,
-        Laki säätänyt on, joka miehen,
-        Ken muualta matkavi maahan,
-        Kiven kirkoksi kanssansa tuoda;
-        Kuka tuo kiven, ken tuopi kaksi,
-        Sivumennen röykköhön heittäin;
-        Vaan kiire on kaikilla eelleen,
-        Ja valmista ei näe kenkään!
-
-
-
-        Syksyllä.
-
-
-        Idän römsy ikkunata huuhtoo,
-        Tuuli tuivertavi pihlajata,
-        Pimeyden peitto maalla riippuu,
-        Tähtiä ei tuika taivahalta,
-        Eikä kuudanta kumota maalle.
-
-        Suloisempi tällöin on kuin muulloin,
-        Koto kellä on, sen suojass' olla.
-        Tuli vilkas liekkuu liedellämme,
-        Tulen ympärillä tuossa istuu
-        Mamma, pappa, mummo; mutta "pikku"
-        Sep' on mummon nukkunut sylihin,
-        Toinen tultukka se vauvoinensa
-        Vakavasti seisoo vanhain luona,
-        Sannan suusta kuunnellen satuja.
-
-        Täti, nuori täti, hän vaan yksin
-        Puutate ei toisien puheihin;
-        Pahan ilman ääntä kuuntelevi,
-        Levotoinna liikkuu sinne, tänne;
-        Niinkuin äiti, jonka sairas lapsi
-        Manalan jaanaan välillä riippuu,
-        Odottavi taudin taittumusta.
-
-        Ah, ne tällä hetkellä tätillä
-        Ajatukset Atlantin merellä
-        Läikkyvät "Kaleva"-laivan kanssa,
-        Kannella "Kalevan" yhdyttävät
-        Hänen nuoren ylkä-ystävänsä,
-        Joka meren, yön ja myrskyn kanssa
-        Hengestänsä tuimin taistelevi.
-        Apuhun ei auta lähteminen,
-        Kätt' ei kullalle käy antaminen;
-        Sydänparka syvästi vaan sykkää,
-        Rinta raskahasti huokailevi!
-
-
-
-        Joulupuu.
-
-
-        Kuusen poika, korven luota saatu,
-        Jonk' on lehväs lauhkeat ja kirkkaat,
-        Ei enämpi oksillas orava
-        Yötä istu, ei jänölän jussi
-        Juuressasi piile poikinensa,
-        Viereltäsi puolavarvikost' ei
-        Pyrähtele pyiden parvet lentoon,
-
-        Kotoaspa kauas kaupunkihin
-        Olet joutunut jo joulupuuksi.
-        Liehuihin nyt puen punaisiin sun,
-        Keltaisiin ja kullankarvaisihin;
-        Kävyiksi sinulle solmielen
-        Punaruusut vasta puhjennehet,
-        Omenoita oksiisi sitelen
-        Sekä hedelmiä Hesperian,
-        Etnan kylkilöillä kypsyneitä;
-        Viimein oksas, lehväsi ja latvas
-        Valasen ma vahatuohuksilla,
-        Tehdyillä Uraalin lehmuslehtoin
-        Mehiläisen saamista varoista.
-
-        Näin pukien joulupuuni teen sun
-        Niiden autuaisten armolahjain
-        Ja sen taivaanvalkeuden kuvaksi,
-        Jotka kerran jouluna valuivat
-        Meille Luojan laupeaan kädestä!
-        Ja mun piskuiseni puuhajavat,
-        Iloiten ja sua ihmetellen,
-        Ympärilläs, puoleks' ymmärtäen,
-        Kelt' on oikein lahjat lähtenehet!
-
-
-
-        Pienelle tyttärelleni.
-
-
-        Väsyen minä katsoen silmääs,
-        Joko itkenet tai iloellet;
-        Ole itkus ei ilkeä ynseys,
-        Se on lauha kuin lämpimä vihma;
-        Myhäellessäisipä taasen
-        Minust' on kun taivas aukeis
-        Sekä rauhan enkelin siivet
-        Liki leuhkaisi syntistä syöntän'.
-        Minä silloin ain' arvaan selvään,
-        Miten oot sä niin enkelinlainen:
-        Muka syntyin taivaasta läksit
-        Viatoinna ja puhdasna tänne.
-        Suru vaan käy mieleen', kun muistan:
-        Kuta kiireemmin ihmistyt täällä,
-        Sitä ennemmin enkelis haihtuu,
-        Ja sä taivaasta poikkenet pois!
-
-
-
-        Pikku Annan kuoltua.
-
-
-        Muuanna yönä taivaasta
-        Katosi pikku enkeli;
-        Hän läksi maata katsomaan,
-        Ja meidän mökkiin laskeusi.
-
-        Hän ol' niin kirkas, kaunoinen.
-        Ja armas, lämmin luonnoltaan;
-        Ei ken niin ollut kurjainen,
-        Jot' ei hän saanut lohtumaan!
-
-        Vaan enkelistä itsestään
-        Maan ilma tuntui raskaalta;
-        Hän liikutteli siipiään,
-        Takaisin tahtoi kotiinsa.
-
-        Ken, taivas, puhtaat lapsesi
-        Maan mustuudessa viihtää vois!
-        -- Surusuulla hänkin myhähti,
-        Ja liikahti ja lensi pois!
-
-        Sä kirkas, puhdas enkeli
-        Siell' autuasten seurassa,
-        Maan heltehesen hetkeksi
-        Tule vielä käymään vieraina!
-
-        Kuin tunnet huoliin sortuneen',
-        Ja kaipaus käy korvaasi,
-        Kuin arvaat silmän' itkeneen,
-        Niin silloin laskeu luokseni!
-
-        Oi, silloin laskeu luokseni,
-        Ja ympärillän' lentele;
-        Niin huojeneepi huoleni,
-        Ja sydämmeni tyynenee!
-
-
-
-        Leivolle.
-
-        (Kesällä v. 1869.)
-
-
-        Et suinkaan voisi leivo,
-        Noin riemuisasti laulaa,
-        Jos ken sun poikas poies
-        Pesästäs ottaisi!
-
-        Vaan pääsi siipes alle
-        Sä piiloon peitteleisit,
-        Ja kurja sydänparkas
-        Surusta pakahtuis!
-
-
-
-        Eräsnä katkerana hetkenä.
-
-
-        Tul' kyyhky, vaikk' ei siivin,
-        Ja laskeutui mun ryntäillen',
-        Povehen' hiljaa hiivi,
-        Ja luikahtihen lempehen'.
-
-        Vaan kyyhky kyyksi muuttui,
-        Ja mua pisti povehen,
-        Ja pistimensä puuttui
-        Syvälle raukkaan sydämeen'.
-
-        Kyyn mustan myrkky kiehuu
-        Ja kovin kuohuu suonissan',
-        Ja koston vimma riehuu
-        Nyt vielä vaan mun rinnassan'.
-
-        Vaan poies, kosto, vaivu,
-        Pois haihdu, myrkky, mielestän'!
-        En teidän alle taivu;
-        Kyy-park' ol' ollut -- ystävän'!
-
-
-
-        Mun kesäni.
-
-
-        Keväällä lohdutin näin aina itseäni:
-        "Mitäpäs tuosta on, jos kului kevähäni,
-        Sit' ett' en niinkuin muut mä saanut vietellä,
-        Mut orjan työssä mun vaan täytyy läähättää!"
-
-        "Kuin joutuu kesonen, mä käet kukuttelen,
-        Ja kuuset kuuntelen, ja merta melastelen,
-        Ja ilman valoa ihailen keskiöin.
-        Ja nautin luontoa, ja viihdyn runotöin."
-
-        Jo joutui kesonen, jo joka lintu laulaa,
-        Ja laineet lämpimät nyt läikkyy ilman paulaa,
-        Maan suonet tykkävät, maailm' on riemuissaan,
-        Ja nurmet, pellot, puut on juhlapuvuissaan.
-
-        Mut yhtä kaikki mun ei anna aika laulaa,
-        Yhäti edelleen mä kannan orjan paulaa;
-        Koht' ompi ohitse jo kaunis kukkain kuu,
-        Ja päivä kallistuu ja lehti kellastuu.
-
-        Vaan enpä vieläkään saa tyyntä rantaa soutaa,
-        En taida vieläkään mä laulamahan joutaa. --
-        Oi kevät lauluton, oi kesä riemuton:
-        Kuvapa kulkunne mun elostani on!
-
-
-
-        Sydämeni asukkaat.
-
-
-            Yks' perkele,
-            Yks' enkeli
-        Asuvat sydämessäni;
-            Ne taistelee
-            Ja kamppailee,
-        Yks' toistaan voittaa koettelee.
-
-            Kuin voitolle
-            Pääs' perkele,
-        Niin sydän synnin ahjona
-            Se suitsuaa
-            Ja kuumoittaa,
-        Kuin Etna tulta tupruaa.
-
-            Kuin voittaapi
-            Taas enkeli,
-        Se muuttuu lemmen laaksoksi;
-            Ja rakkautta
-            Ja rauhaa vaan
-        Nyt Etnan kohta kukoistaa.
-
-            O, milloinkaan
-            Tään sodan saan
-        Sydämessäni sammumaan?
-            Oi enkeli,
-            Jos joutuisi
-        Sun avukses viel' enkeli!
-
-
-
-        Unetoinna.
-
-
-        Unonen, Jumalan luoma, kiehauta
-        Unimettä uutta valmun pulpuista;
-        Unimalja kainalohos painalla,
-        Tule tänne, täällä sua tarvitaan!
-
-        Sinä vangin, joka huokaa kahleissaan,
-        Kuin suot maistaa maljastas, niin astelee
-        Unissaan hän onnellisna irrallaan,
-        Lehtikossa lapsinensa leikitsee.
-
-        Muinoin uhrinsa kuin julmat tuomarit
-        Löivät hirmuisihin piinapenkkeihin,
-        Sinä seisoit läsnä, kurjat juottelit
-        Univiinoin kesken tuskain torkuksiin.
-
-        Merimiehen-poian maston huipussa,
-        Vaikka myrsky kastattaa sit' aalloissa,
-        Vaipuu silmät kiinni ja hän uinahtaa,
-        Sinä kuin vaan juotat häntä maljasta.
-
-        Tule siis jo, Uniukko, tänneki,
-        Höyhenkengin hipsuttele hiljalleen,
-        Ripahuta riipsilleni mettäsi;
-        Otavall' on sarvet päin jo suvehen!
-
-
-
-        Kerran viinikellarissa.
-
-
-        Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,
-        Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on!
-        -- Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa,
-        Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!
-        Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet,
-        Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen. --
-        Ryyppää, nuorin veljeni! Aiall' on sukkelat siivet,
-        Ennenkuin tiedätkään Tuonela tarjona on:
-        Poikana leijaat vielä, jo Aiatar notkeasormi
-        Tukkasi mustuuteen harmaita karvoja luo;
-        Ruusun taitat ja sen ihanuutta sä hetkisen lemmit,
-        Eip' ole aikaakaan, kukka jo kuihtuvi pois!
-
-        Ryypätkämme nyt siis, niin kauan kun kuolema sallii;
-        Aika se kiiruhtaa: viljalta viinoa on!
-        Laske sä, lempeä mies, joka tynnörin tappia sormit,
-        Öljyistä keltaa nyt sarkkani täytehen taas!
-        Viina se huuhtovi huolet pois sekä kalvavan kaihon,
-        Vahvana suoneni lyö, selvänä hohtavi pää;
-        Maalima murheineen, tämä narrien riehumapaikka,
-        Saippuarakkona vaan heiluvi eessäni nyt:
-        Pois te, maan madot, pois! en teitä mä katsoa viihdi,
-        Kauneus, korkeus vaan silmäni täyttävät nyt!
-
-
-
-
-V.
-
-
-
-        Koskenlaskijan morsiamet.
-
-
-        "El', armas Annani, vaalene,
-        Jos Pyörtäjäkoski pauhaa;
-        Sen voimaa en tosin vallitse,
-        Ei löydä se koskaan rauhaa,
-        Mut kellä sen kalliot tiedoss' on.
-        Niin sille se nöyr' on ja voimaton."
-
-        Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
-        Ja itsekin purteen astuu,
-        Ja päästi purtensa valloilleen,
-        Sen koskessa laidat kastuu,
-        Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
-        Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.
-
-        "Voi, kuinka kirkas on illan kuu
-        Ja välkkyvä virran kalvo!
-        Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
-        Ei muut kuni tähdet valvo;
-        Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
-        Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
-
-        Näin Anna äänteli hiljalleen,
-        Sen silmähän kyynel entää;
-        Mut koski kiihtyvi eellehen,
-        Sen voimassa venhe lentää;
-        Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
-        Tää kulku se on hänen riemujaan.
-
-        Jo laski poikana purressaan
-        Hän Lyyjoen kaikki kosket,
-        Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
-        Se kasteli hältä posket;
-        Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
-        Jot' ei olis tottunut välttämään.
-
-        Mut kosken kuumassa kuohussa,
-        Juur' jossa sen juoksu suorin,
-        On, päällä vaahtinen vaippansa,
-        Yks' Ahtolan neito nuorin;
-        Se Vellamon karjoja paimentaa.
-        Ja koskien kuohua katsastaa.
-
-        Sydän on Vellamon neidollai
-        Sen vaahtisen vaipan alla,
-        Ja lemmen liekki se aallossa!
-        Voi syttyä niinkuin maalla:
-        Ja Vilhoa neitonen Vellamon
-        Se katsellut kauan ja liioin on.
-
-        Ja tuostapa neitosen rintahan
-        On syttynyt outo mieli,
-        Povensa kuulevi huokaavan,
-        Mut kertoa voi ei kieli;
-        Hän kuohujen keskehen istuksen,
-        Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
-
-        Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
-        Kuin Pohjolan vankin myrsky,
-        Se kons' on aaltojen harjalla,
-        Kons' yltäki käypi hyrsky;
-        Mut itse perässä hän pelvott' on,
-        Vaan Annasen poski on ruusuton.
-
-        Ilolla Vellamon neitonen
-        Sen vastahan uida täyttää:
-        "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
-        Jok' immeltä silmään' näyttää?
-        -- Voi, voi, mua, Vellamon neitonen,
-        Sill' ompi jo kultana ihminen!"
-
-        Jo päättää Vellamon neitonen
-        Nyt toivonsa turhan kostaa,
-        Ja kosken pohjasta paatosen
-        Hän äkkiä pintaan nostaa,
-        Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
-        Ja hän kera kultansa kuolon saa.
-
-        Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
-        On _Vellamonneidonpaasi_,
-        Se paasi, jolla hän Vilhelmin
-        Veneen sekä onnen kaasi;
-        Mut neitosen itsensä kerrotaan
-        Meressä murehtivan rakkauttaan.
-
-
-
-        Lähteelle kadussa.
-
-
-        Ken kehno luonnon tyttö
-        Sun paikkahan pahaan
-        Kuljetti kaupunkihin
-        Kadusta juoksemaan?
-        Olos' on aivan outo
-        Ja ratki riemuton,
-        Kuin läikkys, lähdeparka,
-        Luvatoin täällä on.
-
-        Kadull' on katsojansa
-        Ja tarkat korjaajat,
-        Kivillä peittämällä
-        Sun nämät surmaavat,
-        Tai täytesi la'aisten
-        Rupaa ja ruuhkia,
-        Sun eivät, kehnot, salli
-        Kuvastaa taivasta.
-
-        Tai ohjaavat väkisen,
-        Ojittamalla maan,
-        Sun mustien murien
-        Sekahan juoksemaan.
-        Ei siellä päivät paista,
-        Ei luo hopeeta kuut,
-        Ei hohda kukkaparvet,
-        Hohaja honkapuut.
-
-        Jos kirkkaan silmäs' oisit
-        Hämeessä auaissut,
-        Niin hietakankahalla
-        Tienkäyjä uupunut
-        Se päivän paahtaessa
-        Sun vuostas voimaa jois,
-        Ja reunallas levähtäin
-        Matkaansa aprikois.
-
-        Jos oisit syntynynnä
-        Savohon, Karjalaan,
-        Niin oisi kuuset nousseet
-        Norossas huojumaan,
-        Niin oisi kuuset nousseet
-        Ja tuomet tuoksumaan,
-        Ja niiden siimehessä
-        Käköset kukkumaan.
-
-        Siell' oisi poppamiehet
-        Ja rammat vaivaiset
-        Hopeeta ynnä kultaa
-        Veteesi vuollehet;
-        Ois tyttäret tyköösi
-        Kesäöillä kulkeneet.
-        Ja lempeä sinussa
-        Salassa kylpeneet.
-
-        Ja itse viimein oisit
-        Liikkeelle lähtenyt,
-        Välitse kukkakumpuin
-        Ja vaarain vierellyt,
-        Siit' äitisi sylihin
-        Lopulla pauhanna
-        Imeisten ihmetellä
-        Imatran koskena.
-
-        Vaan kehno luonnon tyttö
-        Sun paikkahan pahaan
-        Kuljetti kaupunkihin
-        Kadusta juoksemaan.
-        Olos' on aivan outo
-        Ja ratki riemuton,
-        Kuin läikkys, lähdeparka,
-        Luvatoin täällä on.
-
-
-
-        Punkaharjun Laulutytön laulu.
-
-
-        Kuin päiv' on illaks' vaipunut,
-        Yö alkaa maita peittää,
-        Kuin tuulen henk' on haipunut,
-        Ja laine loiskeen heittää;
-        Niin silloin vaan
-        On airoillaan
-        Tää tyttö ja myös lauluillaan.
-
-        Ken kullastaan on kaukana
-        Ja ikävyyttä huokaa,
-        Se huolensa ja kaihonsa
-        Mun kuuluville tuokaan:
-        Min täällä vaan
-        Ne kaiullaan
-        Mun laulun' saapi lauhtumaan.
-
-        Sä, jonka tunteen turtaneet
-        On melskeet maailmassa,
-        Jolt' ihanteet on haihtuneet
-        Ja sydän sammumassa:
-        Käy tänne vaan,
-        Niin hehkullaan
-        Mun laulun' saa sun sulamaan.
-
-        Jo kerttu helkkää lehdossa
-        Kuu kumottaa tuoll' yllä;
-        Näit' aistellen sä hurmeissa
-        Jo huudat varmaan kyllä:
-        Oi, onkohan
-        Maan maailman
-        Piirissä tälle vertaistaan!
-
-
-
-
-VI.
-
-
-
-        Schillerin laulu kellosta.[7]
-
-        Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.
-
-
-          Maahan vankkaan vahvistettu
-          Kaava seisoo kuopassa,
-          Valu on kellon valmistettu.
-          Työhön, poiat, joutukaa!
-          Hien otsalta
-          Täytyy tippua.
-          Työmme meillen arvon tuopi,
-          Siunauksen Herra suopi.
-
-        Kuin alamme nyt oiva työtä,
-        Täss' oiv' on sanat paikallaan;
-        Kuin kelpo lause työss' on myötä,
-        Niin juoksee työmme helpompaan.
-        Siis tässä tarkoin tutkikamme,
-        Min heikko voima aikaan saa,
-        Ja sitä miestä moittikamme,
-        Ken työnsä suotta alottaa.
-        Se onkin lahja ihmisellä
-        Ett' ensin miettii mielessään
-        Ja mittaa järjen mittehellä,
-        Mink' aikoo tehdä työllähän.
-
-          Tuokaa puuta, kuusipuuta,
-          Kuivaa, jota liekki sois!
-          Lähemmäksi haudan suuta!
-          Että helteen horniin lois.
-          Vask' jo pehmeni.
-          Tuokaa tinaki!
-          Että syntyis kellon aine
-          Sitkeä ja kaikuvainen.
-
-        Se, jonka taito maassa alla
-        Nyt valkealla valmistaa,
-        Se kirkon yllä korkealla
-        On meitä kiittäin kaikuva;
-        Se polvien vast' ilmauvaisten
-        Käy monta korvaa koskemaan,
-        Käy huolta soimaan huolivaisten.
-        Ja hurskaat templiin huutamaan.
-        Ja maassa täällä ihmisparkaa
-        Jos mitkä vaiheet saavuttaa,
-        Sen laidasta siell' ääni karkaa
-        Ja kansalle ne ilmoittaa.
-
-          Valkoisia vaskestamme
-          Kuplia jo kumpuaa,
-          Lipeällä ainettamme
-          On nyt aika luikentaa.
-          Puhdas vaahdostaan
-          Myös se olkahan,
-          Että soinnon selvän antais,
-          Sekä kaiun kauas kantais.
-
-        Sill' riemuisella soitollansa
-        Se lapsikultaa tervehtää,
-        Jok' alkaa maalla matkoansa,
-        Leväten unta lempeää;
-        Tään osat matkan kohtalossa
-        On vielä onnen kainalossa;
-        Nyt äitinrinnan hellä lempi
-        On heikon armas aamuhempi --
-        Vaan vuodet joutuin vierähtää.
-        Ja viskaten pois tyttöin vauvan
-        Jo poika syöksee maailmaan,
-        Ja lähtee kanssa matkasauvan
-        Nyt maata, merta tuntemaan. --
-        Hän taas kuin synnyinmaansa kohtaa,
-        Niin niinkuin tähti taivahan
-        Siell' impi ruusuposkin hohtaa
-        Ujoinen hälle vastahan.
-        Niin toivo, tuska vaihetellen
-        Nyt hällä mieltä ahdistaa,
-        Ja yksinänsä käyskennellen
-        Hän kyyneleitä vuodattaa.
-        Ja milloin neittä seuraellen
-        Hän hältä silmänluonnin saa,
-        Niin silloin mieli leimahdellen
-        Jo kohta aaltoo onnea.
-        Oi armaita ja autuaita
-        Ens'-lemmen kulta-aikoja,
-        Kuin silm' ei nää kuin taivaanmaita,
-        Ja sydän juo vaan hekkumaa;
-        Oi, jospa aina kestää taitais,
-        Ens'-lempi, armas riemuaikais!
-
-          Kas, kuin piippu ruskettuvi!
-          Pistän puikon taikinaan,
-          Jos se siitä lasittuvi,
-          Saamme käydä valamaan.
-          Poiat, koetelkaa
-          Valinainetta,
-          Tokko hauras norjan kanssa
-          Ottaa yhteen puuttuansa.
-
-        Sill' missä vahva vienoon ryhtyy,
-        Miss' ankaruus ja lempeys yhtyy,
-        Niin siinä syntyy sointoisuus.
-        Siis tutkikaan, ken liittoon lähtee,
-        Jos taltuu luonto luontoon yhteen,
-        Niin ett'ei tulis katumus.
-        Hempeä on morsiamella
-        Päässä kukkaseppele,
-        Koska kellon soimisella
-        Häntä viedään vihkille.
-        Vaan tää elonjuhla päättää
-        Ilon kukka-aianki,
-        Lakki ynnä huntu säätää
-        Neidon nuoren vaimoksi.
-        Kuin himo on pois,
-        On rakkaus jäävä;
-        Ja kukkanen on
-        Nyt heelmän tuova.
-        Ja mies elämään
-        Nyt vieraasen lähtee,
-        Hän liikkuu ja hankkii,
-        Ja liehuu ja riehuu,
-        Hän riistää ja raastaa,
-        Hän uhkaa ja puhkaa,
-        Kuin onnea etsii.
-        Näin kasvavi lahjoja, karttuen hiljaa,
-        Ja aitat ne täytyvät runsasta viljaa,
-        Niin perhe karttuu kuin kartano myös;
-        Tuo kelpo vaimo
-        Ja lapsien äiti
-        Siell' toimella holhoo
-        Ja lemmellänsä
-        Hän perhettänsä;
-        Ja tyttöjä neuvoo
-        Ja poikia ohjaa,
-        Ja päivällä, yöllä
-        Hän aina on työllä,
-        Ja voittoa vaan
-        Hän järjellä saa,
-        Ja paisuvin aartehin täyttävi aitan,
-        Ja hyrräten rukkia kehrätä taitaa,
-        Ja arkkunsa ahtavi välkkyävää
-        Hän villaa ja kangasta kiiltelevää,
-        Ja hyödylle kiillon ja kirkkauden lainaa,
-        Ja liikkuu aina.
-
-        Isä kartanoportaaltaan
-        Ilomielellä ympäri katsoo
-        Sekä laskevi onneaan,
-        Nähden niityt ja notkuvat pellot,
-        Kuullen kaukoa karjansa kellot,
-        Nähden aittoja, lakkoja monta,
-        Täynnä viljoa laskematonta,
-        Kerskuen naurahtaa:
-        Vahva kuin vankka maa
-        On minun onneni,
-        Huoneeni, voimani!
-        Vaan ei liioin kiittämistä
-        Ole onnen kestämistä;
-        Pian rientää vahinko.
-
-          Nyt on valmis ainehemme,
-          Valamaan jo käydä saa,
-          Nyt kuin torven aukasemme,
-          Herran puoleen huoatkaa:
-          Kaitse huonetta!
-          Tappi auaiskaa!
-          Savuten ja kuumin lainein
-          Hyökää kaavaan kellonaine.
-
-        Kuink' arvoinen on valkea,
-        Jok' ihmisen on vallassa!
-        Hänt' aina töissään, taidoissaan
-        Täm' auttaa lahja taivahan.
-        Vaan hirmuinen on valkea,
-        Kuin kahleistansa karkoaa,
-        Ja entisille juonilleen
-        Kun joutuu luonnon neitonen.
-        Päästyänsä valloillensa
-        Katuloissa kaidoissa,
-        Lyö se kaikki leimujensa
-        Vimmatulla voimalla.
-        Sillä työtä ihmiskätten
-        Luonnon voimat vainoovatten.
-        Pilvi antaa
-        Sateen, kasteen,
-        Maalle nesteen,
-        Pilvest' ukko myös
-        Nuolen lyö.
-        Kuulkaa, vaikk'ei tulta näy,
-        Kellot käy!
-        Taivaskin
-        Ruskottavi:
-        Päivän rant' ei hohda niin!
-        Kansa kiljuu:
-        Auki tie!
-        Vettä vie!
-        Tuli patsain läikkyy, liekkuu,
-        Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy.
-        Piiput horjuu, hirret jyskää,
-        Maahan sortuin pylväät ryskää,
-        Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
-        Äitit tyskää, lapset parkuu,
-        Karja vinkuu,
-        Hyppii, sinkuu:
-        Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu,
-        Kantamusten alla kiikkuu,
-        Kätten kautta kiitävillä
-        Ämpärillä
-        Vettä saadaan ruiskun juoda,
-        Kaarin korkein liekkiin luoda.
-        Ulvoin joutuu myrsky siihen
-        Tulen voimaa auttamaan,
-        Liekki lentää aittahan,
-        Tarttuu siellä kuiviin orsiin,
-        Seinähirsiin, paksuin parsiin,
-        Kiitää, telmää sillä pohdin,
-        Että luulis vievän maan
-        Vakavilta juuriltaan,
-        Töytää taivaankantta kohdin,
-        Vallatoin.
-        Toivotoinn'
-        Ihminen ei luonnon kanssa
-        Tohdi koettaa voimiansa,
-        Paeten hän ahkeran
-        Näkee työnsä hukkuvan.
-
-        Tyhjät on
-        Jääneet seinät,
-        Ikkunoista tyhjät reiät,
-        Joista tuulet kaikki käyvät;
-        Suoraan aivan
-        Pilkistävät pilvet taivaan
-        Huoneesen.
-
-        Ihminen tuo
-        Hukkuneellen
-        Onnellehen
-        Silmän kerran vielä luo --
-        Sitt' tyyneest' ottaa matkasauvan:
-        Muu kaikk' on mennyt, mennä saa,
-        Vaan kalliint' ei tok' liekki tiennyt,
-        Ei lapsia, ei vaimoo vienyt,
-        On perhe kaikki tallella.
-
-          Siell' on vask' nyt valmis maassa,
-          Muottihinsa mahtunut;
-          Tokkohan se lähtee maasta,
-          Onko työmme palkinnut?
-          Valu ehk'ei luontunut?
-          Tai lie muotti haljennut?
-          Monta kertaa toivostamme
-          Kovan onnen ottaa saamme.
-
-        Tääll' ihmislapsi mustan mullan
-        Maapeittoon uskoo töitähän,
-        Maamieskin kylvää kylvöään,
-        Ja toivoo siitä viljakullan,
-        Kuin aika joutuu, niittävään.
-        Myös tiedämm' itse joutuvamme
-        Me kaikki mustaan peittoon maan,
-        Vaan nousevamme arkuistamme
-        Ijäiseen riemuun taivahan.
-
-        Kirkon päältä
-        Verkalleen
-        Kaikuu kellot
-        Hautaisten.
-        Surukelloin ääni saattaa siellä
-        Matkamiestä viimeisellä tiellä.
-
-        Puolisoa, sen uskollisen,
-        Ah, sen hellän lasten äitin
-        On nyt Tuoni temmannunna,
-        Omiltansa ottanunna,
-        Mieheltä ja lapsiltai,
-        Joita hälle monta sai,
-        Joita itse kasvatti,
-        Hellästi myös hoiteli.
-        Valo on nyt perheen, huoneen
-        Ijäksensä sammunut,
-        Kuin on perheen äiti Tuoneen
-        Majansa nyt muuttanut:
-        Hänen kaipaa huoliansa
-        Lapsiparvi äititön,
-        Siassansa, toimissansa
-        Liikkuu vieras lemmetön.
-
-          Kunne kello jäähtynevi,
-          Työ nyt raskas seisokoon,
-          Niinkuin lintu laulelevi,
-          Kukin jouten olkohon.
-          Koska kirkkahat
-          Tähdet tuikkavat
-          Ja kuin iltakellot soivat,
-          Irti työst' on miehet oivat.
-
-        Askelilla ahkerilla
-        Metsämiesi kiirehtivi
-        Kodon kullan lämpimille.
-        Kotiin käyvät määkyin lampaat,
-        Paksurintaa,
-        Puhdaskarvaa nautakarjaa
-        Ammuin astuu
-        Navetoihin pitkä sarja;
-        Kulkee myös
-        Lyhdekuorma,
-        Lyhtehill' on
-        Kirjavainen
-        Kiehkurainen
-        Kukkia;
-        Nuoret niittomiehet käyvät
-        Tanssimaan.
-        Tiet ja raitit raukenevat;
-        Tulen reiman ympärille
-        Talon rahvas tunkeuvat.
-        Portit hiljan sulkeuvat.
-        Vaippa tumma
-        Vaipuu maalle;
-        Vaan ei rauhanmiestä kumma
-        Haahmo yön
-        Hämäräinen hämmästytä:
-        Lain voima poistaa pahatyön.
-
-        Laki kallis, viljavainen,
-        Luojan luoma taivahainen,
-        Side yksi ylhäisille,
-        Hyville ja halvimmille;
-        Kansakunnat liität, laitat,
-        Vallattoman mielen taitat;
-        Villit ihmistöille ohjaat,
-        Siveyden vallan pohjaat,
-        Itsekkään myös valjun saatat
-        Muistamahan isänmaataan!
-
-        Kaikki, toivoin työstä riistan,
-        Auttaat toinen toisiaan,
-        Koetella kilvan, kiistan
-        Saavat kaikki voimiaan.
-        Isäntä ja palvelija
-        Vapaudessa suojan saa,
-        Kaikilla on varma sija
-        Vastustella sortajaa.
-        Työ on miehen kunnia,
-        Viljan vaivannähnyt saa;
-        Ruhtinaalle arvo antakaa,
-        Arvo meille työmme vaivasta.
-
-        Rakas rauha,
-        Sulo sopu,
-        Olkaa, olkaa
-        Tässä meidän maassakin!
-        Älköön päivä moinen tulko,
-        Jolloin sodan julmat joukot
-        Tätä maata raatelevat,
-        Jolloin taivas,
-        Jonka hellä illan rusko
-        Kaunistaa,
-        Kylien ja kaupunkien
-        Palostakin heijastaa!
-
-          Särkekää nyt kellon kuori,
-          Tarpeens' on se täyttänyt,
-          Että silmää miellyttäisi
-          Kalu siinä syntynyt.
-          Vasaralla kolhikaa,
-          Kunne kuori halkiaa.
-          Kuinka kello ilmoin saadaan,
-          Ell'ei rikota sen kaavaa!
-
-        Työn taitaa irti kuorestansa
-        Vaan mestar' itse irtauttaa;
-        Oi surkeutta, jos virtanansa
-        Tulikuuma vaski vallan saa!
-        Se seinät vahvat maahan lyöpi,
-        Ja kiehuin, paukkuin virtoaa,
-        Ja ahnain nieluin kaikki syöpi.
-        Tult', onnettuutta oksentaa.
-        Kuin raaka voim' on vallan saanut,
-        Niin järjestys on varsin laannut,
-        Kuin tyhmä kansa ohjiin käy,
-        Niin siin' ei järjen tointa näy.
-
-        Voi maata, jossa hiljallensa
-        On kertynyt paloainetta,
-        Ja kansa katkoin kahlehensa
-        Se itse ottaa oikeutta!
-        Pahanki kellon lieriin tarttuu,
-        Se vaikk' ois soipa sopua,
-        Ja pauhu paisuu, kansa karttuu.
-        Ja kello ulvoo kapinaa!
-
-        Vapaus, veljeys! ääni raikuu;
-        Nyt rauhanmies käy miekkahan.
-        Ja torit täytyy, kadut kaikuu,
-        Ja ryöstää, tappaa aljetaan;
-        Ja ilvehillä hirmuisilla
-        Myös vaimot leikkiä nyt lyö,
-        Ja raatelijan hampahilla
-        He vastustajan syömen syö.
-        Ja Herran pelko aivan taukoo,
-        Myös säätyisyys on voimaton,
-        Ja konna kahlehensa laukoo,
-        Ja kaikki hurjuus irti on.
-        Julm' ompi kyllä sutten vimma,
-        Terävä hammas leijonan,
-        Vaan hirmuisimpa hirmuisimman
-        On ihmispeto vimmassaan.
-        Voi niitä, jotka sokeille
-        Tuon taivaansoihdun antavat!
-        He sill' ei nää, vaan kaupungille
-        Ja maille palon kantavat.
-
-          Kiitos, luoja lempeäinen!
-          Niinkuin taivon kuu
-          Kello kirkas, välkkyväinen
-          Kuorestansa paljastuu,
-          Aina kannasta
-          Asti laitahan
-          Tekijätä kiittää kirjat,
-          Laidan lehdet, lehvät, marjat.
-
-          Tänne, tänne
-          Työmiehet kaikki! vihkikämme
-          Ja uusi kello ristikämme,
-          _Concordia_ sillä nimi on,
-          Se sopua vaan aina soikoon
-          Ja mielet yhteen saattaa voikoon!
-
-        Se olkoon sillä aina työ,
-        Nyt mestari sen siksi lyö.
-        Maast' ylhäällä se riippukohon
-        Kumussa sini-taivahan,
-        Ja ukon kanssa kaikukohon
-        Se läsnä tähtimaailman;
-        Se sieltä ääni ihmisille,
-        Kut maassa täällä matavat,
-        Ja oppi olkoon syntisille,
-        Ett' luojoansa muistavat.
-        Tuo vakaisia virkkakohon
-        Ja pyhiä sen vaskisuu,
-        Ja hetket lyöden lausukohon
-        Kuink' armon aika karkoittuu.
-        Se vaiheist' onnen vankukohon,
-        Vaikk' itse ompi tunnoton,
-        Ja kumeasti kaikukohon
-        Maanmatkaajitten kohtaloon.
-        Ja niinkuin ääni, korvaan käynyt,
-        Jo kohta hiljenevi taas,
-        Se neuvokoon: kuin pysyväistä
-        Ei ole luotu maailmaan.
-
-          Nuorin vahvoin nostakatte
-          Kellomme nyt kuopastaan,
-          Äänten maahan auttakatte,
-          Ylös taivaan ilmahan.
-          Nosta, nostakaa!
-          Jo se kohoaa!
-          Riemun kaupungille kantaa,
-          _Rauhast'_ ensi äänen antaa.
-
-
-
-
-VII.
-
-
-
-        Porthanin kuvapatsaan paljastettua.
-
-        (9 p. Syyskuuta v. 1864.)
-
-
-        Olettenhan nähneet, näätte nytkin,
-        Syksyn tullen, lehden kellastuen,
-        Koska päiväkulta poikkenevi
-        Poies Pohjan puolelta ja valtaa
-        Perimään palaavat yö ja talvi,
-        Kuinka luonto lapsukaisiansa
-        Utarilla ruokkii uhkuvilla:
-        Elon kultaa pellot pöllyävät,
-        Puut ja pensahat ne painumassa
-        Ovat maahan marjakuormistansa;
-        Ladot, aitat täytyy ahtamalla
-        Maan ja meren riistan rikkautta,
-        Sekä maanmies mielin tyytyväisin
-        Kesän kuollehen jo hautaan saattaa.
-
-        Tämänlainen runsas, täyteläinen,
-        Hedelmällinen ja viljanraskas,
-        Suomen tiedonnälkää sammuttava,
-        Ol' sen miehen elinkerran syksy,
-        Jonka muodon, vaskehen valetun,
-        Tässä nyt näemme edessämme.
-
-        Louhi, vanha Väinölän vihaaja, --
-        Entisn' ei, vaan muuksi muuttuneena,
-        Muinaisia tarkoin muisteleva,
-        Kuink' ol' kerran viisas Väinämöinen
-        Hänet kaiken kansansa keralla
-        Raskaasen unehen uuvuttanut,
-        Salaisesti silloin Sammon vienyt, --
-        Hänp' ol' kostanut Kalevalalle,
-        Nukuksihin kansan nuudutellut:
-        Vierastapa täytyi sen totella,
-        Vierasta ja vierahan lakia,
-        Vierain kielin kirjoitettua ja
-        Vierain kielin hälle lausuttua;
-        Vieras vieri päällä niinkuin kerma,
-        Herana vaan kansa alla hautui;
-        Sävyä ja kieltä Suomalaisen
-        Ei niit' oppihuoneissa osattu,
-        Eikä koskaan kouluissa kysytty;
-        Vilun varjossa ne värjöttivät,
-        Sydänmailla synkeill' asuivat,
-        Savutuvissa vaan tuhraeli, --
-        Niinkuin kurja orpo lapsipuoli,
-        Isintimän valtaan joutuneena,
-        Pimeissä piilee soppiloissa,
-        Vaikka kaikki kartano ja karja
-        Oman on vanhempansa vaivannäkö.
-
-        Sinua, Porthani, Suomen kieli
-        Kiittää arvohonsa auttamasta!
-        Sin' otit tuon orvon lapsintiman,
-        Korjasit pois kaihosta sijasta,
-        Poveasi vasten painallutit,
-        Vaivaista poloista vaaliellen,
-        Sinä oksat karsit, tien osotit,
-        Miltä puolen polvi uusi vasta
-        Löytävä ol' Suomen kansan kehdon,
-        Sinä tutkit tarkalla älyllä
-        Niitä Luojan luomia lakia,
-        Joita myöten Suomen kieli kulkee
-        Niinkuin virran hohtava hopea
-        Polvitellen reunojansa myöten.
-        Sinäpä sukelsit virran alle,
-        Aarteen löysit sieltä simpsukoita,
-        Joista Kalevala, Kanteletar
-        Kudottihin sitte Suomen kielen
-        Tukevaksi turva-, taikavyöksi.
-
-        Hajallaan ja kaikki hämmentynnä
-        Oli Suomen kansan aikakirjat,
-        Niinkuin rauneikko raivaamaton,
-        Jot' on muinoin Hiidet heitellynnä
-        Telmäessään louhenlohkareilla, --
-        Mitä matkamiesi muukalainen
-        Taukoo kummastellen katsomahan.
-        Tietäjän ikuisen into liikkui
-        Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit,
-        Hajaltansa louhet liikahtivat,
-        Muotojen mukahan järjestyivät,
-        Hiitten hirmurauneikko rakentui
-        Suomen aiantieto-temppeliksi.
-
-        Ja mi mies ja mikä miehenkunto
-        Sinussa on silmiemme eessä!
-        Kokonansa mies, mies kerrallansa!
-        Jok' ei joutavia jaaritellut,
-        Alennellut toisten ansioita,
-        Rahan ei ajellut aartehia,
-        Eikä herkkupöytiä himonnut
-        Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut,
-        Eikä kultatähtiä tapaillut,
-        Huojunut ei joukon huudannasta,
-        Kumarrellut päivän kuulumille.
-        Vakavana seisoi vaan kuin vuori,
-        Jonka juurta, runkoa, sydäntä
-        Rautasuonet sitkeet kiertelevät,
-        Vaan sen huippu horjumattomana
-        Pilvein yltä välkyttää valoa;
-        Sumut sinne, saastaiset ja summat,
-        Eivät pääse häntä peittämähän,
-        Juuritse vaan nöyrästi matavat
-        Ja sen kirkkautta kiihoittavat!
-
-        Elos ei, Porthan, eik' esimerkkis
-        Jouda eikä joudu unhotuksiin.
-        Vaivasi se Louhen vallan murti,
-        Suomen kansan henkihin herätti,
-        Oli uuden aian aamurusko,
-        Uuden paljoa paremman aian.
-
-        Tämä aika, meidän aaveksima,
-        Ole ei kuvitus Kaukomielen,
-        Eikä piile pilvien takana;
-        Syntynyt se on ja syntymässä
-        Suomen kelpo poikien povissa,
-        Sydämissä Suomen neitosien. --
-        Niinkuin säen, pilvistä pudonnut,
-        Sadettenkin alla sammumatta
-        Kytemistään korvessa kytevi,
-        Salaisesti sammalikon alla
-        Kulkee mättähästä mättähäsen
-        Puiden juuret poltellen, ja viimein
-        Ilmivalkeahan leimahtavi,
-        Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,
-        Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,
-        Salon hongat maahan horjahtavat,
-        Kumohonpa kaatuu korpikuuset; --
-        Tällä lailla Suomen Suomalaisuus
-        Sydämestä syttyy sydämehen,
-        Mielestä menevi toiseen mieleen,
-        Kunne yksi toivo, yksi tunne
-        Sydämessä kaiken kansan sykkää,
-        Tuntehesta työksi muutaksen ja
-        Ajan tullen, hetken jouduttua,
-        Tuhoellen turhan vastustuksen
-        Edestänsä esteet raivajavi.
-
-        Silloinpa tuo kurja Kullervoinen
-        Vierahan ja viekkahan emännän
-        Kivin-leivottuhun leipähän ei
-        Perittyä veistään viillä poikki.
-        Ei enämpi silloin Suomalainen
-        Sivistyksen syrjäisen nisiä
-        Ottolapsen almuna imeksi,
-        Eikä tiedon tähkä-jättehiä
-        Loisen lailla taikka mökkiläisen
-        Poime muukalaisen peltomaalta.
-        Omin kuokin käy hän kaivamahan
-        Hautaa vanhan Antero Vipusen;
-        Omin kielin syntyjä syviä,
-        Saadut mahtipontisen povesta,
-        Kaiken ihmiskunnan ihmetellä
-        Ilomielin ilmoille levittää;
-        Runolan rakentaa suomalaisen,
-        Jossa Suomen suuret laulumiehet,
-        Väinämöisen vöihin vyöteltyinä,
-        Näillä Suomen soivilla sanoilla
-        Sulokanteleita soittelevat!
-
-        Silloinp' ei enämpi kielikahle
-        Kammeltele suuta Suomalaisen,
-        Kaksikielisyys ei kansallemme
-        Luuta myöten leikkele ei liha'an
-        Haavaa haitallista, vaarallista,
-        Johon riettaat hetken herhiläiset
-        Munia munivat myrkkyisiä.
-        Yksi kieli, Väinön kieli silloin
-        Sitelevi kaikki Suomalaiset
-        Auran rannoilt' aikain armahilta
-        Lapin raukoille rajoille asti,
-        Sekä valtaistuimen valosta
-        Nokisille nuotioille saakka.
-        Yksi mieli silloin yhdistävi
-        Henget, keskenään nyt kiistäväiset,
-        Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
-        Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,
-        Jossa oikeus kansaa ohjelevi,
-        Vapautta laki vartioivi!
-
-
-
-        Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille
-        Filosofian Majistereille.
-
-
-        I.
-
-        Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin,
-        Nyt Suomen suureen oppisalihin!
-        Tääll' on jo sija suotu sinullenkin,
-        Vaikk' ennen vieras, outo olitkin,
-        On suotu sija yksin arvoin ollas
-        Kuin Muusain mainioiden muinaisten,
-        Ja istua sä täällä saat Shaskespearen
-        Ja Danten, Göthen runotarten luo.
-
-        Äl' ujostele yhtään, käy vaan sisään!
-        Sä tosin tottunut et seuroihin,
-        Joiss' askeleet on määrin mittailtavat,
-        Ja sanat, taitavasti tasoitut,
-        On kullanvaalla varoin punnittavat,
-        Ja puku höll' ei ole muiden mukainen.
-        Sä olet maalta, maalla kasvaellut,
-        Maankanteletta hiljaa soitellen:
-        Siell' ihaillut maailman ihanuutta
-        Yöll' yksinäsi, silloinkin kuin Koi
-        Taas hetken halaa Hämärikkää neittään,
-        Suut' antaa punastuin ja pakenee;
-        Tai hongikossa kankaan Kaiutarta
-        Huudellut, kiusannut ja kuunnellut;
-        Tai Udutarten kanssa kilpaa juossut,
-        Kuun loistain, mesinukka-nurmilla;
-        Tai Tellervon ja Tuomettaren kanssa
-        Pimennoiss' ollut piiloisillakin;
-        Myös rannall' istunut ja ihmetellyt,
-        Kuin Sotkottaret kultakammoillaan
-        Ne Vellamon, tuon valtavanhempansa,
-        On hivuksia taiten hiipoineet.
-
-        Tään verta on vaan oppia sinulla,
-        Tään verta vaan ja tämänkaltaista.
-        Vaan vanhemmaksi tultuas sä lauloit
-        Nuo suuret virret Väinämöisestä
-        Ja Sammon synnynnän ja sortumisen;
-        Myös lauloit Lemminkäisen äidistä
-        Nuo lempeät ja liikuttavat laulut,
-        Ja kohtalot sä kerroit kauheat
-        Kalervon sankarpoian Kullervoisen:
-        Ja lauloitpa sä kanteleellasi
-        Tuon "isättömän pirtin pimeyden"
-        Ja "sulholtansa heitetyn" suruja
-        Ja "syntyänsä vaikerroivan" mielen
-        Ja "surujansa sukittelijan",
-        Ja monta muuta laulua murehen;
-        Sydämen särjetyn ja suruisen
-        Salaisimmatkin, syvimmätkin
-        Miel'alat, aaveet, toiveet ilmi toit.
-
-        Nää on sun suuret lauluansiosi;
-        Niit' oudoksua kyll' Apollo tais,
-        Ja Helikonin immet ehk' ei ensin
-        Säveltäs synkkää tainneet tajuta.
-        Vaan kaikin main ja kaikin kielin kauneus,
-        Se ijäinen ja oikea, on yks',
-        Yks' niinkuin avaruudell' aurinkoinen,
-        Vaikk' alhaalt' eri paikoin katsellen
-        Sen sädestys käy eri karvoin silmään;
-        Ja Suomen virret voivat viehättää
-        Myös Kreikan Muusan mielen, vaikka kannel
-        Ei ole lyyra, torvi huilu ei.
-
-        Siis pyyhkäse pois kyynel silmästäsi,
-        Ja käy vaan sisään, Suomen runotar!
-        Tääll' on nyt kyllä suuri suurten seura,
-        Tääll' eivät tosin toiset tunnekaan
-        Sinua vielä talon tyttäreksi.
-        Vaan siit' äl' ole, impen', milläiskään!
-        Kuin astut vaan ja näyt, he kumartavat,
-        Ja ystäväsi nuoret, innokkaat,
-        Tuo sankka parvi tuolla Parnassilla,
-        Ihaillen ottavat sun vastahan.
-
-        Franzénin runotar ja Runebergin,
-        Jotk' ennen tääll' on emännöinehet
-        Ja sua tänne kauan odotelleet,
-        Sun siirtyäkses heidän sijaansa,
-        Nyt tervehtävät sun kuin lapseksensa,
-        Vaikk' et sä lapsi heille olekaan;
-        Vaan maa ja heimo heili' on yks' kuin sulla,
-        Yks' suru myhähtääpi suiltanne,
-        Yks' taivaan sini tuikkaa silmistänne,
-        Yks' lempi mieliänne lämmittää.
-        He ottavat sun lauluoppihinsa,
-        Sä heille istu jalkain juurehen,
-        Ja kuuntele ja ota oppiakses --
-        Sull' on viel' oppimista paljonkin!
-        Sun virtes vanhat eivät aina vastaa
-        Tään uuden aian tointa, toiveita;
-        Jo uusin kielin laajennella täytyy
-        Tuo kanteleesi viisikielinen,
-        Kuin ei se enää täyttä sävelt' anna
-        Tään polven iloille ja suruille;
-        Sun Europalt' on oppi ottaminen,
-        Jos elämähän Europassa jäät;
-        Sen tapoihin sun taipuasi täytyy
-        Ja laulus, täällä alkamasikin,
-        Jos mieli mielet viehätellä,
-        Sun täällä soveltaa sen soittimiin.
-
-        Nuo ruotsalaiset Suomen runottaret,
-        Franzénin, Runebergin runotar,
-        Ne voivat näitä sulle neuvoella,
-        Ne näitä neuvoa ja muutakin.
-        Sä kieles vaaraa ällös varaelko!
-        He eivät laulamasta kielelläs
-        Sun kiellä, vaikka itse vierahalla
-        Kielellä sua oppiin ohjaavat.
-        Vieraallako? Ei niinkään vierahalla!
-        Sit' on jo kauan täällä tunnettu,
-        Ja tullaan vielä kauan tuntemahan;
-        Sit' olet oppimahan osaunut,
-        Ja onnekses sen saitkin opituksi,
-        Juur onnekses ja tueks', turvakses.
-
-        Kas surkeoita sukulaisiamme,
-        Kas Voguuleja ja Votjaakkeja
-        Ja Mordvaakin ja monta muuta kansaa,
-        Joidenka heimos Suomen kansa on:
-        He ovat omaa kieltään käyttää saaneet
-        Ja ominaisuuttansa muutakin:
-        Ei vieras ennen heille tungetellut
-        Ei kieltään, lakiaan, ei laulujaan;
-        Ja minkä saaliin näin he saavuttivat?
-        Juur ominainen heillä raakuuskin
-        On vallalla ja paksuks' pinttynynnä
-        Kuin karsta, jot' ei kaapia voi pois!
-        He pakanoina istuvat pimeinä,
-        Tai lunastuksen lempisanoma
-        On niin vaan käynyt heidän mielihinsä,
-        Kuin päivän valoa käy kirkasta
-        Hämärä haimi silmään sokealle.
-        Ja täyttäin tarpeet luontokappaleen
-        He valon vaaroja kyll' eivät tunne,
-        Vaan eivät valon virvoitustakaan;
-        Ei taiteen lahjat lohduttele heitä,
-        Ei lahja laulunkaan, kuin mykkinä
-        He myrisevät mieletöintä, minkä
-        Suu sattumoilta saapi sanaksi.
-        Ja pian pilautuu ja mätäneepi
-        -- Ja on jo pilaunut ja mädännyt --
-        Se oma kielikin, kuin lammin vesi,
-        Jot' eivät vieraat lähteet virkistä.
-
-        Näin ois se ehkä käynyt Suomellenkin,
-        Jos onni ei ois toisin ohjaillut.
-        Vaan Suomettarellenpa synnyinmaansa
-        Tuoll' idän alla alkoi ikäväks'
-        Jo käydä, mieli maata, maailmata
-        Sen teki kauempana katsomaan.
-        Hän läksi länteen päin, ja kulki, kulki,
-        -- Saloja, sammalsoita samoten
-        Ja kuusikorpia, joiss' ei viel' ennen
-        Laps' inehmoisen ollut ääntänyt,
-        Ei kirveen kolke koskaan kuulununna --
-        Siks' kunnes koitti hälle silmähän
-        Ja mielen ilahdutti, ihastutti
-        Germanian maailmasta valon koi.
-
-        Ja siitä päivin sinnepäin on silmät
-        Ain' olleet Suomella, kuin kukkasen
-        Pää, päivän kulkien, sen kanssa kääntyy,
-        Sen lämmintä ja loisto' isoten.
-        Kyll' astui Ruotsi maahan miekan kanssa,
-        Vaan orjankahlettenpa kanssa ei;
-        Ijestää alkoi hän vaan itsevaltaa
-        Ja ilkeyttä lain viisaan ikeellä,
-        Ja joukkoa, kuin lammaslauma ennen
-        Nyt järjestellä ihmiskunnaksi.
-        Nyt kylät, ennen harvat, heikot, huonot,
-        Jo rupes' karttumaan ja kasvamaan,
-        Nyt alkoi kaupunkiakin kohota,
-        Varoja koonnuttain, ja kauppamies,
-        Jok' ennen karttoi Karjalan vesiä,
-        Nyt skandinavilaisten lakien
-        Ja rakkaan rauhan siipein suojan alla
-        Jo Suomenlahta mielin purjehti.
-        Miss' ennen laaksoissa ja lehtoloissa
-        Ja vaaroilla ja vetten vieremin
-        Puujumalallensa pakana lausi,
-        Kiviä kumartain ja kantoja,
-        Siell' äänet hurskaat Kristin virttä veisaa,
-        Ja Kristin pyhän kirkon kellot soi!
-
-        Näin sivistyksen siemen Suomeen kylvyi,
-        Ja siitä syntyi taimi, taimesta
-        Puu kaunis kasvoi, joss' on jo hedelmä.
-        Tää kyllä maistuu vielä vieraalta:
-        Vaan lajin kerran maassa omass' ollen
-        Se meidän maan makuiseks' muunnaksen;
-        Kuin meidän virrat kyllin vettelevät
-        Sen juurta, ja kuin meidän päivä päältä
-        Saa kyllin lämmittää sen lehviä,
-        Sen mehu muuntuu, muikeus muukalainen
-        Pois haipuupi, ja makeus vaan jää.
-
-        Ja sittenpä nuo Dafnen seppeleetkin,
-        Jotk' omast' ovat maasta kasvaneet,
-        Suloisin Suomen sanoin painetahan
-        Jo Suomen nuorukaisten kulmille.
-        Ja opinaika Suomen runottaren
-        Jo silloin täysi on ja ohitse,
-        Ja Suomen kieli silloin sujuvammin
-        Ja somemmin soi suusta laulajan,
-        Kuin Suomen suuren koulun pääll' on sanat:
-        _Täss' emäntän' on Suomen runotar._
-
-
-        II.
-
-        Kesä on nyt taaskin tullut: maa ja taivas heijastaa,
-        Lämmin liekkuu lounahasta, meri irti aaltoaa;
-        Tuskin päivä luotehell' on lopettanut pitkän työn,
-        Kuin jo Koi taas nostattaapi nukkumasta nuoren yön.
-
-        Leht' on puussa, ruoho maassa: uusi turve juurraksen,
-        Leveten se lempeästi hautain päälle veresten
-        Viherjätä vaippaa alkaa niille katteeks' kutoa --
-        -- Oi, jos alkais sydäntenkin haavat arpeutua!
-
-        Leivon riemu taivahalta kaiken päivää helisee,
-        Yön taas yksin kerttu hellä halujansa haastelee,
-        Silloin tällöin, illoin aamuin kuusikossa kukahtaa
-        Käkönenkin, jok' on, Suomi, sulla lempilintuisna!
-
-        Kyntömies se mieluisasti katselee nyt alojaan,
-        Vaivannäön vainiolla näyttää kasvu korvaavan;
-        Viherjöiden viljan kaiken laiho siellä lainehtii:
-        Mikä taimii, mikä kukkii, putkellenkin puhkeepi.
-
-        Näin kuin tämä luonnon riemu linnunlauluin, kukkasin,
-        Näin on, nuoret ystäväni, tuntehenne teidänkin:
-        Voitettu on ensi voitto, ensi voiton saalisna
-        Seppele nyt kulmianne kunnialla varjostaa.
-
-        Vaivansa ja valvontansa palkituksi tunteepi
-        Äiti armas, voittoanne viettäin ilokyynelin;
-        Toivoa ja rakkautta, tulevaista onnea
-        Tuikkaa Teille vastahanne immen silmä suloisa.
-
-        Elämä nyt etehenne antinensa aukenee,
-        Mikä ennen kaukaa koitti, lähemmäksi lähenee;
-        Rientonne nyt runsahasti rupeavat loistamaan,
-        Rientehenne loistamahan, toivehenne tointumaan.
-
-        Sitehillä suloisilla sydämien-liittonne
-        Ikuiseksi, onnelliseks', kiinteäksi kiinnätte;
-        Vuodet vieree, perhe kasvaa, lapset Herran lahjana
-        Juur' kuin runsas ruusutarha talossanne kukoistaa.
-
-        Kaikenlainen muukin kasvu lasten kanssa karttuupi:
-        Virka nousee, leipä paisuu, kunniata koituupi,
-        Kansalaisten rakkauden, ruhtinanne suosion
-        Voitatte kuin voimaustenne arvollisen ansion.
-
-        Kunnes Teille, kyllältänne nauttineille kunniaa,
-        Iloa ja ystävyyttä, onnellista oloa,
-        Tulee Tuonelt' armas airut, hiljaa korvaan kuiskahtaa,
-        Hellin sormin sitehistä maallisista irtauttaa!
-
-                  *     *     *
-
-        Näin Te itse toivoksitte, ruusuilla ja kullalla
-        Kuvaellen onnen aikaa, edessänne olevaa.
-        Vaan ei aina, armaat veljet, käy se niinkuin kuvaillaan:
-        Jumalat, jo lausui vanhat, katehet on lahjoistaan!
-
-        Niinpä Suomellenkin Sampo suotiin kerran onneksi,
-        Vaan ei saa sit' ihmisraukat kauan käytettäviksi;
-        Sampo suistui aaltoihin ja heille jäi vaan muruja:
-        Muruja on elon onni, suurin osa suruja!
-
-        Katsos tuota kyntömiestä, joka vasta riemuiten
-        Kynnöllensä, kylvöllensä, kevähälle kauniillen,
-        Hyvin mielin hedelmätä toimestansa toivotti:
-        Kuink' on riemu, syksyn tullen, muuttunut nyt murheeksi?
-
-        Paikoin kylvi peltonsa hän vierahasen siemeneen;
-        Vieras petti, pelto kasvoi onnettoman ohdakkeen!
-        Toisin paikoin tarvittihin taivahalta sadetta;
-        Vaan ei Ukko vettä anna, antaa rankkaa raetta!
-
-        Eräsn' yönä sitten nousi notkelmasta norotar,
-        Talven tyttö rautanäppi, harmaavaippa Hallatar:
-        Maanalaisen maalle huokui hyyn ja härmän niinkuin jään;
-        Loput riisti: korren kylmi, jääti tähkän täytelään!
-
-        Näinpä, näin käy elämässä, ennenkuin sen luuletkaan:
-        Kylvät kyllä, toivot touoks' kiitosta ja kunniaa;
-        Konna kylvää siihen salaa Syöjättären siementä,
-        Pahat kielet, nurjat mielet, vihan, vainon niität sä.
-
-        Taikka aina takellut sä, eteenpäin et päästä voi,
-        Toivees aina tyhjäks' käyvät, vaikka kuinka ahkeroi;
-        Syyttäs kärsit vääryyttä, ja kova onni sua lyö,
-        Lapses joutuu mieron tielle taikka armoleipää syö;
-
-        Tahi Tuoni huoneheses astuu äkki-vieraaksi,
-        Sylistäsi, rinnoiltasi rakkahasi raastaapi,
-        Kattaa kukkas mustaan multaan, tupas täys' jää autioks'
-        Mielestäsi maailma käy kolkoks', kylmäks' raunioks'.
-
-        Tällöin, veljet, tarvitahan miehenkunto, kestävyys;
-        Eikäpä ne omat avut autakaan, ei ystävyys;
-        Turvauminen tällöin onpi ylähämpään ystävään,
-        Lohdutusta, lievitystä muualta ei mistäkään!
-
-        Niinkuin laivur' laskiessaan merta aavaa, aaltoisaa
-        Pohjantähden tuikkavaisen myrskyisellä matkallaan
-        Ainoaksi auttavaksi, varmaks' ottaa ohjeekseen,
-        Ja näin tietää joutuvansa lahteen tyyneen, rauhaiseen;
-
-        Ijäisyyden Toivon tähti olkoon johde Teillä näin
-        Matkallanne maailmassa Tuonen tyyneen maahan päin!
-        Jos se joskus peitäksenkin, se Teit' ei voi kauhistaa.
-        Onhan silloin toinen turva: Uskon ankkur' laskekaa!
-
-        Toivon tähti johtehenas, Usko laivan turvanais!
-        Mikä yö, jos kuinkin synkkä, laivamiestä kamottais,
-        Mikä tuul', jos kuinkin tuima, mikä myrsky puustoineen
-        Voisi Teitä väärään viedä, saada laivan irralleen!
-
-        Kaikki' ennen, kaiken kanssa pyhä, hurskas Rakkaus
-        Sydämissä, töissä Teillä vahv' ain' olkohon ja uus',
-        Rakkaus, jok' anteeks' antaa toisen virheet ijäkseen,
-        Rakkaus, jok' aina antaa, vaan ei vaadi itselleen!
-
-        Nämät kolme kappaletta: Usko, Toivo, Rakkaus
-        Kell' on kanssaan elämässä, sill' on tosi tointumus;
-        Menestys ja onni eivät taida häntä turmella,
-        Eikä vaiva, vastoinkäynti, viha, vaino runnella.
-
-
-        III.
-
-        O isänmaa, sä kultainen ja kallis!
-        Sä mainesi ja mantereinesi,
-        Ja lakines ja kaikin laitoksines,
-        Ja uskoines ja äitinkielines,
-        Kuin oma äiti armas, armahampi
-        Sä mielest' olet miehen vapahan!
-
-        Sun päältäs rasitusta poistaaksensa
-        Tuo Ruomin kelpo poika Curtius
-        -- Ei auta muu! -- Manalan auenneesen
-        Kitahan syöksi nuoren itsensä.
-
-        Sun vapauttas varjellaksensapa
-        Leonidaskin päänsä seppelöi
-        Ja juhlapuvun puki parhaan päälleen
-        Ja ryntäs' sitten sankarjoukkoineen
-        Rivihin vihoillisen verrattoman
-        Ja kaatui itse kaikin miehineen.
-
-        Sun valtas suojana, sun sortajatas
-        Ja vihamiestäs voittaaksensapa
-        Borckhusen, uros uljas suomalainen,
-        Kuin seinä seisoi miekkain melskeessä;
-        Ilolla, isänmaa, sun edestäsi
-        Mies mieheltä ain' asti viimeiseen
-        He kamppailit, hän Karjalaisinensa,
-        Ja tervehtivät Tuonen tyttäret
-        Myhäillen morsiamikseen ja käärein
-        Lippunsa mustat morsiusliinoikseen![8]
-
-        Som' on ja suloinen sotahan kuolla,
-        Ja kaunis kuolla miekankalskeesen,
-        Kuin sodan sytyttää maas vihoillinen,
-        Ja miekkas torjuu sortajata pois:
-        O, ihana ja ilonkin väärti
-        On kuolo kuolla edest' isänmaan!
-
-        Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks'
-        On elämä sen etuin etehen:
-        Sen elämä, ken työssä ahkeroipi,
-        Lakia, lempeyttä noudattaa,
-        Velvollisuuksiansa täyttäessään
-        Ei katso puolelle, ei toiselle,
-        Vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu,
-        Mi totuus on ja kohtuus, oikeus;
-        Ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle
-        Maan, kansan saa, on kaikki hävittää,
-        Vaan alkaa uudellensa hankkimahan,
-        Mink' otti onnettuus ja kohtalo,
-        Ei pyytäin pyrinnöstään parahinta
-        Ja mielenmukaisinta hedelmää,
-        Mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen,
-        Mi saada mahdollist' on milloinkin.
-
-        Tuonkaltaisia sankaria, nuoret,
-        On keskessänne, kumppalinanne.
-        Nuo harmaapäiset vanhus-nuorukaiset
-        He ovat tulleet joukossanne juur
-        Viiskymmenvuotisia seppeleitään,
-        Jo vaalenneita, vereksempihin
-        Ja vihreämpihin nyt vaihtamaan.
-        He seppeleensä syillä suuremmilla
-        Nyt kyllä ansaitsevatkin kuin Te:
-        Viiskymmentä he vuotta ovat käyneet
-        Elämän korkeata koulua,
-        Ja kaikki koetukset kunnialla
-        Siell' ovat täysin tehneet, täyttäneet.
-        He päivätyönsä päättäneet jo ovat;
-        Työn raskahan hikeä, hellettä,
-        Nyt illan viileässä istuskellen.
-        He jäähdyttävät pois, ja katsovat,
-        Kuink' aurinko, viel' alas laskein, lahden
-        Rakkaita rantasia rusoitsee;
-        Ja odotellen lepokellon ääntä
-        He muiston satakieltä kuuntelee.
-
-        Ja vuosia kuin viisikymmeninen
-        On vierryt edelleen, niin vuoronne
-        On Teidänkin jo tänne tulla taidon
-        Verestä seppelettä saamahan.
-        Rivinne, täydet nyt ja sankat, ahtaat,
-        Ne silloin ovat melkein harvenneet,
-        Ja niillä, jotk' on sinne asti päässeet,
-        Nykyinen aamu illaks' muuntunut;
-        Kuin nyt ei silloin silmä tulta suihku,
-        Niin notkeasti nouse jalka ei,
-        Ja työt ja tuskat, vaivat, vaarat, vuodet
-        On hallan hartioille laskeneet.
-        Mut jos vaan nykyisille nuoruutenne
-        Toiveille uskolliset olitte,
-        Jos valanne on vahva silloin vielä,
-        Jonk' isänmaalle nuorra vannoitte,
-        Niin sydämenne, jospa jäähtynytkin,
-        Se sykkää lämpimästi silloinkin,
-        Juur niinkuin lumen alla vulkaanissa
-        Sisäinen tuli hehkuu, liekitsee;
-        Ja sukupolvi, jok' on silloin nuori --
-        Nyt vielä kauan syntymätöinkin! --
-        Jon kanssa silloin seppeleenne saatte,
-        Se Teille kunniata kumartaa,
-        Ja keskenänsä hiljaa kuiskahtaapi:
-        Nuo ovat Suomen kelpo miehiä!
-
-
-
-        Nordenskiöldille Suomesta.
-
-        (Vegan tullessa Tukholman satamaan 24 p. Huhtik. v. 1880.)
-
-
-        Mik' ihme, mikä uljas rohkeus:
-        Kolumbus lähtee länttä kohti,
-        Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
-        Atlantin aallot alta hohti;
-        Ja viikoiss' ei, ei kuissa maata näy,
-        Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.
-
-        Ja yhä eess' on viittomaton tie,
-        Joll' itä laivaa lykkää lieto,
-        Ja toivo häntä määrän päähän vie --
-        Ei toivo vaan, myös varma tieto.
-        Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
-        Siin' on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!
-
-        Näin Nordenskiöldkin aavisti ja ties';
-        Pakkaista, pimeytt' ei pelkää,
-        Kuin Pohjan kimpuiss' ollut on hän mies;
-        Ja laskee pitkin hyistä selkää.
-        Mut Louhipa, ei hellä vierailleen,
-        Tuoss' ottaa vangiks' Vegan miehineen.
-
-        Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät!
-        Taivasta talv' ei salli lauhaa;
-        Jääkarhut ympärillä kämpivät,
-        Puhuri täysin palkein pauhaa,
-        Jää Ukon äänin halkee, paukahtaa,
-        Ja revontulet läikkyy, roihuaa!
-
-        No, viimeinkin taas Suvi hengähtää,
-        Ja päivyt paistaa korkealta,
-        Pois hiukee hanki, irti on jo jää,
-        Pohjemmaks' poikkee talven valta;
-        Ja Vega vavahtaa, ja varvastaa,
-        Behringin salmeen tulla tupruaa.
-
-        Kas näin tie tuntematon tuttu on,
-        Ja Pohjan ukset ummest' aukes'
-        Uus' väylä aukes' aavistamaton;
-        Jo Louhen valta maahan raukes',
-        Nyt, kansat, käykää Sammon saantahan,
-        Se juurrettu on Altain kultalaan!
-
-        Siis syystä, Nordenskiöld, sun miehuuttas
-        Maanpiiri yksin suin nyt kiittää,
-        Sun miehuuttas, sun töitäs, taitoas;
-        Ja Suomi äänens' yhteen liittää,
-        Laill' äitin riemuaa, kuin kuulla saa
-        Poikansa kaukomielen kunniaa.
-
-        Oi, ett' et rakkaan Suomen rantaan päin,
-        Palaten, keulaas kääntää voinut!
-        Ett' tervehdys vaan meren yli näin
-        Kuin kaiku korvaas' täält' on soinut!
-        Oi. äit' ei omakseen saa poikoaan,
-        Vaan huokaa: Herra häntä siunatkaan!
-
-
-
-        Ruotsalaisille.
-
-        (Upsalassa, 6 p. Kesäk. v. 1875.)
-
-
-        Se maa, ku tuoll' on puolen Itämerta,
-        Joss' yhten' ennen muinoin runsaasti
-        Vuos' Ruotsalaisten, Suomalaisten verta,
-        Hartaasti meissä teitä tervehtii.
-        Eerikkein muurit, linna Birger Jaarlin
-        Ja tornit Thorkelin ja Oolovin
-        Ja kansa, ollut Kustaavein ja Kaarloin,
-        Nyt meidän kautta teitä tervehtii.
-
-        Ne vanhat, vahvat siteet katkesivat,
-        Kut kuusisataa vuott' ol' kestäneet;
-        Ikuiset muka liitot ratkesivat,
-        Tapausten tulvaa ei ne estäneet.
-        Kas, meidän maan ja mantereenne teidän
-        Jo rajapyykit oudot eroitti;
-        Koettu kumppal' täytyi jättää meidän!
-        Se sydäntämme silloin kirveli.
-
-        Kov' onni, joka teidät, meidät voitti,
-        Ei kumpaakaan tok' vienyt hukuksiin;
-        Yöst' uusi päivä kummallenkin koitti,
-        Uus' ala laajempi nyt aukaisiin:
-        Ne, joilt' ol' teille verivainot tulleet,
-        Nyt veljinänne teihin yhtyivät,
-        Nuo tunturinne, torjumuurein' olleet,
-        Seljäksi yhden rungon sääntyivät.
-
-        Ja me? Me rajoin uusin veljiämme
-        Ja Suomen syntysanat löysimme;
-        Tuo kansa, ollut vihamiehenämme,
-        Nyt rauhan kättä tarjos' maallemme;
-        Ja rakennus, jon Ruotsin lak' on luoja,
-        Kerroksin uusin nousee, leviää;
-        Valoa, oikeutta, rauhaa suojaa
-        Valtikka vakava ja lempeä.
-
-                  *     *     *
-
-        Siit' aikaa mennyt on, kuin rivitellen
-        Näin seisoi Suomen poiat kanssanne;
-        Nyt kättä lyöden, poven paisuellen,
-        Viel' kerran liitymme me lippuunne,
-        Vannoen valan, kilvan teidän kanssa
-        Ain' uljaast' eelleen kamppailuiksemme
-        Sen eteen, minkä miesi kalliinnansa,
-        Mink' armainnaan hän oloon saattanee.
-
-
-
-        Malja, esitetty Suomen Yliopiston Sijaiskanslerille,
-        Herra Paronille J.R. Munck.
-
-        (Yliopiston jnhlapidoissa Hänen 70:nä synnyinpäivänänsä.)
-
-
-        Jopa kaadamme vieläkin kerran
-        Lasit laitoja myöten täyteen,
-        Ja kunnian miehen maljan
-        Sekä juotamme että nyt juomme,
-        Joka seitsenkymmeisnä seisoo
-        Sulosuuna ja suorana vielä,
-        Ja notkean nuorison parvess'
-        On kaikista nuorin ja notkein.
-        Näin kankahan viimeinen honka,
-        Joit' aikoja lauhkeat lehvät
-        Ijän halla on harmaiksi pannut,
-        Yhä pystyss' on pilviä kohti,
-        Vesakolle varjoa antain;
-        Sen jos toukkakin juuria jäytää,
-        Sydän viel' on lämmin ja terve,
-        Sen latvassa lintuset laulaa,
-        Ja juurella kukkaset kasvaa.
-
-        Eläköön monet vuodet hän vielä!
-        Ikämiesten kunnia on hän,
-        Esimerkki on nousevan polven:
-        Vakamielinen valtoja vastaan,
-        Ja lempeä työntekijälle.
-
-        Eläköön monet vuodet hän vielä,
-        Uros, ollut ja vieläkin uljas!
-        Hän Tuonen on tuiskuja nähnyt,
-        Veren vuotaissa miekkansa välkkyi,
-        Hän ei kuoloa karta, ei pelkää,
-        Mut Kuolopa, kunnian tehden,
-        Manaviikatettansa nostain
-        Sivu astuu ja nuoria niittää.
-        -- Eläköön monet vuodet hän vielä!
-        Eläköön! Eläköön! Eläköön!
-
-
-
-        Vänrikki Stålin laulaja.
-
-        (v. 1860.)
-
-
-        Me, kaikenlaiset laulajat
-        Ja kanteloisen kantajat,
-        Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,
-        Kuin tämä jättikannel kaikuu.
-
-        Kuin pitkin selkää uidessaan
-        Vaan joutsen ääneen laulahtaa,
-        Niin lehdon leivo, rannan rastas
-        Pois lakastuvat laulamasta.
-
-        Kuin Vuoksen koski pauhajaa,
-        Ett' allas' vaarini vankka maa,
-        Jos puronen myös lirisevi,
-        Niin ken sen ääntä kuuntelevi!
-
-        Ken kotkan kanssa koettamaan
-        Vois käydä lentoneuvojaan?
-        Se kiiltää pilvistä sen siipi,
-        Muut linnut pitkin maata hiipii.
-
-        Me, kaikenlaiset laulajat
-        Ja kanteloisen kantajat,
-        Meilt' ääni vieno maahan vaipuu,
-        Kuin tämä jättikannel kaikuu!
-
-
-
-        Runebergin muistoksi.
-
-        (6:na päivänä Toukok. v. 1878.)
-
-
-        Pois on mennyt meiltä laulun ponsi,
-        Poissa on hän runoruhtinamme!
-
-        Kulunut vaikk' on jo vuosikunta
-        Hetkest' aivan haikeasta siitä,
-        Jolloin läks' hän tämän ilman alta,
-        Valon, soinnun maahan mennäksensä,
-        Ijäisenpä ihanuuden maahan,
-        Niin ei tahdo suistua surumme,
-        Kaiho Suomen kansan ei vaan laata,
-        Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi,
-        Laulun ponsi, runoruhtinamme.
-
-        Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin
-        Yhä kaihoella, kaipaella:
-        Tietäjäs hän oli tenho suurin,
-        Taitajasi taivasta läheisin.
-
-        Ennen häntä eteläisen ilman
-        Ihanteita ihmetteli Pohja:
-        Italian iki-selvää päivää,
-        Hellaan hehkuvia tuoksuöitä,
-        Olemattomiai Onnenmaita,
-        Joissa kansaa autuaallist' asui,
-        Paimenet ja paimenettaretpa,
-        Laitumella lammaskarjojansa
-        Säännellen vaan sävelillä huilun
-        Tahi talutellen punapauloin,
-        Simoa ja suudelmia söivät;
-        Taikka joissa viljavainioilla
-        Joutuneilla joukko kumma liikkui:
-        Talonpojista, maantyttölöistä
-        Kulkivat ne, mutta muu ol' luonne,
-        Luonne oli hieno herrasluonne,
-        Päällä silkkiä ja samettia,
-        Suussa suloisia sanoja ja
-        Sukkeluuksia ja somuuksia.
-
-        Silloin uusin runoin Runeberg jo
-        Tuli, loihti, nosti noidansauvan,
-        Kajahutti taikakanneltansa.
-
-        Katsos vaan -- ken uskonut ois tuota! --
-        Kotimaakin, vaikk' on köyhä, kylmä,
-        Taideniekan taulull' on ihana;
-        Suomen maat ja maisemat ja ilma,
-        Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot
-        Lumoovat nyt silmäs ihanteella.
-        Mitäs on nuo miehet sekä naiset,
-        Edessämme aivan eläväiset,
-        Taiturin tään tauluihinsa luomat?
-        Liha on ne meidän, lihastamme,
-        Veri juuri meidän verestämme:
-        Kurun Matti Pohjan ompi poika,
-        Savon mies on Saarijärven Paavo,
-        Hana muinoin meill' ei harvinainen;
-        Pistuoli, sun pirttis pimeyttä,
-        Oloasi osa-tointa emme
-        Kuivin silmin katsella me saata;
-        Ihanainen Hanna ensi-lemmen
-        Sulon muiston saattaa mielehemme;
-        Hedan nähden näämme herttaisia
-        Emäntiä entisiä maalla;
-        Nuokin Augustat ja Annat, Aarot,
-        Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa.
-        Ja te, Suomen suuret sotaurhoot,
-        Uskon, uljauden ja sankaruuden,
-        Kuulun kunniamme kannattajat,
-        Esikuvat, heikon jälkipolven
-        Ihmehtimät, yltämättömätpä,
-        Kenp' ois unhoksista ilmi tuonut
-        Teidät, ehompina entistänne,
-        Kirkkaina ja kuolemattomina,
-        Maailmalle mainioksi tehnyt,
-        Ell' ei kaikunut ois ihmekannel?
-
-        Laulusankar', sankar'-laulajamme
-        Omamme hän oli, ominpamme,
-        Hän, jok' aartehia aavisti ja
-        Löysi luontehesta Suomalaisen;
-        Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen,
-        Petäisen purijan, povessakin
-        Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi
-        Kunnian ja kelvon kukoistavan.
-
-        Omamme hän oli, omimpamme;
-        Mut voi kohtaloa kovanlaista,
-        Että sävelillä Suomen kielen
-        Tämä kannel kaikua ei saanut!
-        Ett'ei saanut, eikä saakaan koskaan,
-        Suomalainen, umpi-suomalainen,
-        Sulosointua sen kuulla, ääntä
-        Ikirunojansa ihastella,
-        Eikä ihanuutta ihmetellä,
-        Jolla Suomen suurin taideniekka
-        Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!
-
-        Kansa toinen, vaikk'ei varsin vieras,
-        Ruotsalainen, runotemppelinsä
-        Pyhimpähän pystyttävä, ompi
-        Sarjaan suurten laulusankartensa
-        Ruotsiks' runoillehen Runebergin!
-
-        Mepä, aioiksi me ainaisiksi
-        Sydämemme syvimpähän kätköön
-        Taitajamme muiston tallellamme,
-        Hänelle, hänenpä hengellensä
-        Sulat, hartahimmat kiitoksemme
-        Lausuellen laulamastansa, ja
-        Odotellen, toivoellen, että
-        Runon into, Runebergin runon,
-        Ajan tullen, vuoron vierähtäen,
-        Vastaistenpa polvien povista
-        Kalevankin kansan kielellä jo
-        Kaiun korkean ja kauniin saapi.
-
-
-
-        Franzénin muistoksi.
-
-        (30:nä p. Kesäk. v. 1881.)
-
-
-        Oi kova kohtalo, kun poika lähtee maastaan,
-        Ja jättää äitinsä, ja siirtyy ijäks' pois!
-        Äit' itkee, ikävöi, ei luopuis armahastaan:
-        Tuost' ehkä turvani ja tuken' ollut ois!
-
-        Näin huokaili, Franzén, sun jälkees synnyinmaasi,
-        Ja huol' ei huojennut, kuin tänne tuuli toi,
-        Jos kaikuinakin vaan, suloista laulantaasi,
-        Jok' aaltoin aavojen toisella puolen soi.
-
-        Kuin täältä läksit pois, juur' täysi Kanteletar
-        Sun piili povessas; sen kanssasi sä veit.
-        Sun jälkees itkemään jäi Suomen ihanteetar,
-        Oi, laulus, lempesi sä toisen omaks' teit!
-
-        Vaan kaipaus vaietkoon, ja suru suistukohon!
-        Jo haava tämäkin on arveks' kiintynyt.
-        Viel' äit' on pystyssä -- hän kauan seisokohon --
-        Jos vahingoitakin ja huolt' on kärsinyt.
-
-        Ja rikas lieneekin tää armas emosemme,
-        Ken kaatumatta voi näin paljon kadottaa.
-        Viel' uus' on syntyvä miespolvi jälkehemme,
-        Jonk' ääni Franzénin voi lailla laulahtaa.
-
-        Franzénin lailla vaan, mut Väinämöisen kielin
-        -- Ei laulu kuolla voi -- uus polvi laulakaan!
-        Ja suomalaisin suin ja suomalaisin mielin
-        Jo silloin sävelet kirkkaasti kaikukaan!
-
-
-
-        Sjöstrandin Kullervo.
-
-
-        Kiitos Sulle, jalo taideniekka,
-        Kuvaamastas meille Kullervon!
-        Tässä seisoo, kädessänsä miekka,
-        Nyt se äärettömäst' onneton,
-        Jok' ois ollut sankariksi luotu,
-        Kuuluks', kunniaksi kaiken maan,
-        Jos ois onnea hänelle suotu
-        Synnyinlahjakseen vaan rahtukaan.
-        Vaan sen syyttään isäin veljesviha
-        Lasna löi jo kolkkoon kiroukseen,
-        Omat syynsä sitten, oma liha
-        Veivät rikoksesta rikokseen;
-        Vihan vimma, tuimat tunnonvaivat
-        Povea alati poltti vaan,
-        Raivottaret hänet valtaans' saivat,
-        Kyisill' ajelivat ruoskillaan.
-
-        Suru synkkä, ei se taivahainen,
-        Joka mielen nostaa, kirkastaa,
-        Vaan se raskas mainen, maanalainen,
-        Jonka Syöjättäret ilmoin saa,
-        Peittää kasvot varjoll' öisen tumman.
-        Pohjaan juonut maljan katkeran
-        On hän, tehnyt päätöksensä kumman,
-        Ei viel' ennen kuullun, kauhean.
-        Miekkaa oikea kätensä vahva
-        Paljastettua nyt kouristaa;
-        Alaspäin jo painuu kalvan kahva,
-        Ylös kärki tuima tuijottaa;
-        Murehella katsoo Musti maasta
-        Isäntänsä silmään kamalaan,
-        Kieltäis, kiel' kuin oisi, kuolemasta;
-        Hänpä vaan kysyypi kalvaltaan:
-        "Söisitkö sä syitten' sovitukseks'
-        Sydäntäni synkän-syyllistä?"
-        Kirkkahasti välkkää vastaukseks'
-        Kalpa kylmä, syöläs, terävä!
-
-        Kuole, kuole, Kullervoinen, pois,
-        Emon onnettoman ilmoin tuoma;
-        Summattoman surkee kohtalois
-        Sull' on julmain jumalien luoma!
-
-
-
-        M. A. Castrén'in haudalla, 12:nä p. Toukokuuta v. 1852.
-
-        Ylioppilasten puolesta.
-
-
-        Tähdetön yö hälvetä alkoi hiljaa,
-        Aamuruskon alkoivat posket koittaa,
-        Loistamahan jo Pohjanki maita nousi
-            Aurinko tiedon.
-
-        Niin se auringoinenpa armahimman
-        Loi ja kirkkaimman sätehensä kohden
-        Suomen synkän muistoja, ominais-teitä,
-            Kieliä kohden.
-
-        Tuonpa tumman Tuonelan impi keksi,
-        Päästi kaulaltaan suruhunnun mustan,
-        Kohta hunnullaan sätehen sen tempais,
-            Vei Manan maahan.
-
-        Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo,
-        Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,
-        Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,
-            Ystävän uljaan.
-
-        Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,
-        Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
-        Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
-            Voittomme varma.
-
-        Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme:
-        Miehuudella lempiä synnyinmaata,
-        Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä,
-            Kuin teki Castrén.
-
-
-
-        Päällekirjoitus Pyhän Henrikin muistopatsaalle.
-
-        (Kokemäellä.)
-
-
-        Tässä saarnasi Sanoa,
-        Lunastusta lausui kerran
-        Pyhä hurskas Henrikkimme,
-        Suomen piispa ensimäinen.
-        Sana tuotti siunauksen,
-        Kantoi kaunihin hedelmän,
-        Jost' on Herralle ylistys,
-        Henrikille muistopatsas.
-
-
-
-        Porthanin kuvapatsaan kantakiveen.
-
-        (Turussa.)
-
-
-        Suomen maan ja Suomen kansan
-        Arvohon asettajalle
-        Tähän kaikki Suomen kansa
-        Muistopatsahan panetti.
-
-
-
-        Lönnrotin kuvapatsaalle vast'edes.
-
-
-        Kalevala, Kanteletar,
-        Sanakirja, Virsikirja
-        Kilvan kiittävät Sinua.
-        Turun maa ja Pohjan puoli,
-        Karjala ja kaikki Suomi
-        Aina muistavat Sinua.
-
-
-
-        J. V. Snellmanin hautakiveä paljastettaessa
-        12 p. Toukokuuta v. 1885.
-
-        (Lauletaan kuin: Integer vitae.)
-
-
-        Surunsa suistaa Suomalaisen mieli,
-        Kaivaten kiittää Kalevaisten kieli,
-        Snellman, kun meille hartaan työsi tuote
-        Toivon on luote.
-
-        Miehuutta mieles' rakkautta hohti,
-        Totuus ja oikeus toimiasi johti;
-        Kamppaillen kansas' sortumasta estit,
-        Kamppauksen kestit.
-
-        Tuhkass' nyt tässä peittää vankka paasi
-        Helmassa helläss' armaan synnyinmaasi:
-        Vankempi vasta seiskoon muistos' pylväs,
-        Sankari ylväs!
-
-
-
-
-VIII.
-
-
-
-        Susi ja Lammas.
-
-        (Mukaelma.)
-
-
-        Kesän kuuman heltehellä
-        Joen kylmällä vedellä
-        Janoansa sammuttaa
-        Rannikolla nuori lammas.
-
-        Susi julma, harvahammas,
-        Siihen tulla hurtattaa;
-        Sillä riippui pitkä kieli,
-        Lammast' alkoi tehdä mieli
-        Panna puolis-paistikseen.
-        "Voi sinua, pöllö rukka",
-        Hönkäsee kovasti hukka
-        Riidan syytä saadakseen,
-        "Minkätähden pohjaa potkit,
-        Ja minulta, konna, sotkit
-        Hyvän juoman kaikki näin?"
-
-        Pakohon ois lammasparka,
-        Joll' on luonto heikko, arka,
-        Juossut varvikkohon päin;
-        Vaan vavisten pelkäs' sutta,
-        Rupesipa oikeutta
-        Tuolta vielä toivomaan.
-        "Arvon herra", niin hän äänsi,
-        "Mikäs vasten virtaa käänsi
-        Veden vankan juoksemaan?
-        Alempana kappaletta
-        Kuin se, missä te oletta,
-        Minä raukka vettä join;
-        Kuinkas, vaikka potkimalla,
-        Sotkea ma virran alla
-        Teiltä, herra, juoman voin?"
-
-        "Vieläkö sä suurentelet
-        Ja minulle vastaelet,
-        Muuan tuhma, pöllöpää!
-        Kyllä kohta suusi suistan,
-        Niin -- ja nytpä senkin muistan",
-        Susi julma ärjähtää,
-        "Sanoneesi mennä vuonna,
-        Että muk' olisin juonna
-        Minä verta uudeltaan."
-
-        "Tyhj' on teille juoru tuotu,
-        Kosk' en mennä vuonna luotu
-        Minä vielä ollutkaan."
-
-        "Sen sanoja jompi kumpi
-        Sinä taikka veljes ompi,
-        Siit' et pääse minnekään."
-
-        "Velje' ei oo mulla ollut.'
-
-        "Vaan sinulle nyt on tullut
-        Kosto siitä, että teidän
-        Paimenet ja koirat meidän
-        Sukuamme surmaavat;
-        Ja sovintouhriksensa
-        Nuoren lampaan rasvoinensa
-        Jumalatkin vaativat",
-        Pilkaten sanovi hukka,
-        Päälle käy, ja lammasrukka,
-        Vaikk' on syytöin, kuolla saa.
-
-
-
-        Kettu ja Korppi.
-
-        (Mukaelma.)
-
-
-        Aamuisissa alkoi olla päivä,
-        Aholla kuin juoksi kettu-räivä,
-        Joka etsi aamusuurustansa,
-        Sillä nälkä kurni suoliansa,
-        Kuin ei eileis-päivän syömisistä
-        Ollut paljon yhtään virkkamista.
-
-        Tuossapa nyt keksi korpin puussa,
-        Joll' ol' aika juustokyörä suussa,
-        Vesi kiehahtavi kielellensä,
-        Ja hänelle iski mielellensä:
-        "Milläs keinoin juuston tuolta saisin?
-        Jospa häntä hiukan narrajaisin!"
-
-        Ei oo millänsäkään, eikä juokse,
-        Hiljalleen vaan astuu korpin luokse,
-        Ja sanoo hänelle tultuansa,
-        Hunaja ja nöyryys huulillansa:
-        "Hyvä huomenta, Herr Korppeliini!
-        Voi, kuin teidän paitanne on viini!
-        Meillä muill' on päällä nahkatakki,
-        Mutta teill' on kiiltomusta rakki,
-        Teill' on myös jalassa saappahaiset,
-        Joiss' on alla aika anturaiset,
-        Sormukset soreat sormissanne,
-        Rengas kummassakin korvassanne:
-        Miestä kauniimpaa ja pulskempata
-        Ilman alt' ei taideta tavata;
-        Ja kuin ain' isommissa suvuissa
-        Laps' on harjoitettu lauleluissa,
-        Niin ajattelee typerä pääni,
-        Että teilläkin on kaunis ääni,
-        Käen sekä leivon voittaisitte,
-        Jos vaan laulamahan antauisitte."
-
-        Korppikos hyväksyi kiitostansa,
-        Laulajai muk' oli luulossansa,
-        Rykäsi -- ja äänen raikahutti,
-        Että kangas toisen kaikahutti;
-        Juustopa pudota putkahtavi,
-        Ketun suuhun suoraan sutkahtavi,
-        Ja kuin korppi kaikkein ihmeheksi
-        Luuli laulaneensa, niin hän keksi,
-        Ett' ol' suurus suustansa pudonna,
-        Keksi, kuinka kettu, Lemmon konna,
-        Pojes juosta pötki juuston kanssa,
-        Ja hänelle nauroi juostessansa.
-
-
-
-        Matkaaminen.
-
-        (Mukaelma.)
-
-
-        Käeltä leivonen kysäsi kerran:
-        "Mist', ystäväni, mahtaa tulla se,
-        Ett' allit, vaikka matkanneet niin paljon,
-        Ei ole yhtään viisaammat kuin me?"
-
-        "Ne on pantu meille näyttämähän",
-        Käkönen vastasi ja naurahti,
-        "Ett' ei se paljo matkustaminenkaan
-        Voi tuhmaa tehdä viisahammaksi."
-
-
-
-        Kompia.
-
-        (Omatekoisia ja mukaelmia.)
-
-
-        Muutos.
-
-        Ainako oltuna lie kuni nyt, sitä en minä tiedä:
-        Poiat ne miehiä on, miehet on akkoja nyt.
-
-
-        Kelvotoin lahja.
-
-        Jaa' mitä tietänet mulle, ja siitä mä kiittävä oisin,
-        Itsesi annat sie, en sitä ottoa voi!
-
-
-        Viisas päätös.
-
-        Laiskuri Jussi, se mies unissaan oli juoksevinansa,
-        Siitäpä päättää hän maata ei konsanahan.
-
-
-        Toinen.
-
-        Maksavinaan rahoj' ol' unissaan tuo saituri Olli,
-        Tuhlaustaan katuen siitä hän hirttihen nyt.
-
-
-        Miks' ei?
-
-        Kaunistaa tämä kansa ja maalata kaikkea tahtoo,
-        Kartanot kellastaa, porttien puut punoaa.
-        Eikä se suinkaan tyytyä siihenkään toki malta,
-        Penkkiä, pöytiä myös, kaikkia nyt punataan;
-        Maalattiinhan tuo punaseksi jo lääväki meillä,
-        -- Miks' ei Mamseli sais poskusiaan punata?
-
-
-        Hetan tukka.
-
-        Kuin kumma parjaus Hetasta nostettiin,
-        Hiuksensa hänen hoettiin mustanneen!
-        Se aivan valhe on, mä tiedän tarkoilleen:
-        Sen tukka musta ol' jo, kuin se ostettiin.
-
-
-        Kertulle.
-
-        Peilisi, Kerttuni, ei puhu totta; jos totta se lausuis,
-        Et sinä milloinkaan katsosi sen kuvahan.
-
-
-        Ostettu ja oma.
-
-        Valkeat hampaat Tildalla ompi, ja Hildalla mustat:
-        Yhdellä ostetut on, mutt' omat toisella on.
-
-
-        Eräälle tuttavalleni.
-
-        Kärsiä en sua voi, mutt' en voi lausua, miksi;
-        Sen vaan lausua voin: kärsiä en sua voi!
-
-
-        Joka päivä!
-
-        Eilistä jos humalaansa sä Heikin haisevan luulet,
-        Erhetyt: päiväkseen Heikki vaan kulloinki juo.
-
-
-        Rahalahjat.
-
-        Ainapa köyhäks' jäät, jos köyhä sä ollet, vel' Antti:
-        Ei rahalahjoja nyt muut kuni rikkahat saa.
-
-
-        Nuuna Naamanen.
-
-        Kas tuota pönkävatsaa harmaapäistä,
-        Sen naamaa rasvaista ja ymmyrjäistä!
-        Miks' nuorten kanssa juopi hän ja reuhajaa,
-        Ja tyttölöille turhaan suuta tarjoaa?
-
-        "Hän nuorra viihtyi aina vanhain vaimoin kanssa;
-        Nyt paennutta pyytäis kiinni nuoruuttansa,
-        Siks' poikamaisin pauhaa hän nyt vanhoillansa."
-
-
-        Hautakirjoitus.
-
-        Lepäävä vaivoistaan
-        On tässä Matti Nuoli,
-        Hän syntyi maailmaan,
-        Söi, joi, makais, ja kuoli.
-
-
-        Toinen.
-
-        Täss' haudassa lepää Grels Patrik Moilonen,
-        Jonk' ilman ei mitään sanota tehnehen;
-        Ja varmaan käännäksen hän vielä haudassaan,
-        Kuin hänen ristiään täss' ilman katsellaan.
-
-
-        Ovikirjoitus.
-
-        "Älkööt täst' sisähän kavaluus, vale, viekkaus käykö!"
-        Pietari kirjoittaa porttinsa kamanaan.
-        Tuon näki nauraja muu, toverilleen kohta se lausui:
-        "Mistäs kautta se mies pääsevi itse sisään?"
-
-
-        Suomikiihkoisia nekin!
-
-        (v. 1865.)
-
-        Voi suurisuita poikanulikoita,
-        Mit' ovat "harrastajoit'" ankaroita!
-        He Suomen kieltä ruotsiks' harjoittavat,
-        Ja aina muiden käyttää tarjoavat,
-        Vaan oppimaan sit' itse ovat laiskat
-        Tai kunnottomat, kurjat poikaraiskat!
-
-
-        Ostettu on oma.
-
-        Paavali ostaa lauluja, joit' ominansa hän laulaa:
-        Minkä ken ostanut on, on tosiaan oma sen!
-
-
-        Eräälle parrakkaalle.
-
-        Viisauden, miehuuden merkkinä partasi kasvaa:
-        Viisaspa ois sekä mies pukkiki partansa vuoks'.
-
-
-        Eräälle runoilijalle.
-
-        Väinämö oisit sie, erotus toden ei iso ookaan:
-        Kuin ukon kiel' sull' ois, mielesi myös hänen miel'.
-
-
-        Eräästä laulajasta.
-
-        Kuolon ennustaa yöhuuhkajan hirveä laulu,
-        Vaan Sipi kuin laulaa, kuolevi huuhkajakin.
-
-
-        Eräälle maecenatille.
-
-        Maecenas olisit sinäkin, vaan kahta sä puutut:
-        Taidetta tunne et, etk' ole myös rahamies.
-
-
-        Erään runoilijan haudalle.
-
-        Eläissäs rustasit runoja kuusi kirjaa,
-        Ja kuolit harmista, kuin niit' ei kukaan osta.
-
-
-        Eräs runoilija haudastaan.
-
-        Runoilijaks' ma ristittiin,
-        Sanottiin Skakespeariksi,
-        Verraksi Väinön väitettiin:
-        Muut' en mä ollut kuitenkaan
-        Kuin taitamaton tahruri
-        Ja hullu viinan juoja vaan.
-
-
-        Eräälle kirjailijalle.
-
-        Syy, miks' en minä tuo runotöitäni lahjaksi sulle,
-        On, ett' et sinäkään mullen töitäsi tois!
-
-
-        Luonnon viittaus.
-
-        Kuuntelemaan enemmän sinä kuin puhumaan olet luotu,
-        Koskahan yhden suun, korvia kaksi sä sait.
-
-
-        Eräälle recensentilleni.
-
-        Lauluni korjaajaks' rupesit, vaan heitä se toimi,
-        Ei sitä kannata pääs, kuin se on -- lampahanpää!
-
-
-        Toiselle.
-
-        Karju kun kukkia tonkii, hanko sen kaulahan pannaan:
-        Täss' on tonkeistas kaksrivi kaulahas Sun!
-
-
-
-        Loppulaulu ja Laulunloppu.
-
-
-        Soisitte vielä laulavan',
-        Sanoen: vanha runo, soi!
-        Vaan munpa täytyy tunnustaan':
-        En enämmin mä laulaa voi.
-
-        Te tiedätte, kuin synnyttää
-        Pimeessä koteloisessa
-        Vähäinen luomus helmiä
-        Punaisen Meren pohjalla.
-
-        Kalleina joita kantelee
-        Sulotar sitten kaulallaan,
-        Niit' iloikseen ei mato tee,
-        Vaan kivustaan ja vaivastaan.
-
-        Juur näinpä runo-parkakin
-        Sydämessänsä sairastaa,
-        Ja laulaa lauluin hehkuvin
-        Vaan kipujaan ja vaivojaan.
-
-        Näin lauloin ennen minäki,
-        Kuin sydäntän' söi surun koi;
-        Vaan sydämen' tul' terveeksi:
-        En enämmin mä laulaa voi!
-
-
-
-
-IX.
-
-
-
-SATU.
-
-(Kansatieteellinen unelma, kirjoitettu v. 1847.)
-
-
-Minä tulin muuanna iltana elokuun lopulla, kotvasen hämärässä
-Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä
-on talo pienen lahden pohjassa, ja siinä talossa tahtoisin minä ikäni
-elää. "Koitere? mikä se on?" -- Voi veikkonen, kuin sinulla on vielä
-paljo kaunista näkemättä, kuin et sinä lampia ole nähnyt! Tokko
-tietänet, missä se onkaan? Sin' et vastaa. Hyvä! Kuin menet Ilomantsin
-laulurikkaille tienoille, niin kysele, jos et muun, edes tämän sieltä
-saadun satuni tähden, Koiderta, kyllä se sinulle siellä neuvotaan.
-
-Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mut eivät sentähden
-suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, kuin muulloinkin,
-"kuulumiset." Talontytär, Liisa, levitti keveällä kädellä heiniä
-lattialle, ja kohta olikin kumppalini unen sylissä. Minä vaan en
-nukkunut. Mieleeni juohtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen
-nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, haat ja iäti viheriöitsevät
-petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat;
-mieleeni juohtui taivaan sininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä
-iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin. Vaan
-miksi, ajatukseni, et kauemmin näitä muistellessasi viipynyt? miksipä
-niin väleen näistä toisiin rumiin maihin astuit? Näille kysymyksille
-en ole kuullut vastinetta, vaan kysy siltä, ken sen voipi selittää;
-mut aivooni tuli Helsinki, sotaväen kasarmit, tykkiä, tappeluita ja
-verta, ja niistä nousi huolen tummat hattarat mieleeni. Et pahaksi
-panne, että uskalsin sanoa: "olisitko, Jumala, Suomen aina itkemään
-sallinut, ja aina huolta huokaelemaan, Suomen, jolle kumminkin annoit
-niin kuulakan taivaan ja niin tyynet rannat?"
-
-Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Tämän silmät tähystivät
-minuun, nähtyään, minunkaan ei vielä nukkuneen. Se oli vanha, noin
-seitsemän kymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko, vaan se ei
-ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Paitse
-sitä on hänestä itsestäänkin tarina, jonka ehkä vasta puheeksi otamme.
-Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja
-tarinan kerääjä on?
-
-_Hän_. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?
-
-_Minä_ katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin
-sanoa.
-
-_Hän_. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan _viidestä
-tytöstä_, jotka kulkivat maata maailmaa?
-
-_Minä_. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huvikkeeksi, kyll' on
-vielä yötä maataksemmekin!
-
-Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä
-olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni
-rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä
-kädessä istuutuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä.
-
-"Sä tiedät missä Altain vuoret ovat? ne, joiden kukkuloilla on raitis
-ja kirkas olla, joiden laaksoissa lounattuulet kukkasia tuudittelevat,
-ja joiden seuduilla on siimettä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten
-lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyöstyivät, jonka pinnasta
-kummuilla oli huvitus kuvastellata. Sen järven rannalla oli eräs äiti
-lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat ei kuulu
-tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri,
-Uometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät
-niin, joten ei kukaan heimo enää elä. Lammin vedet olivat useammin
-tyynet, vaan jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään,
-niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla.
-Silloin istuutuivat sisarekset aina venheesen, pieneen solakkaan
-ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti
-heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppalina eräs
-nuorukainen, heidän veliensä metsätoveri. Mistä tämä oli kotoisin, ei
-kenkään tiennyt, kuin ei yläisistä taivoista liene tullut, joten
-muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka
-nuorukainen, jonka suonet juoksivat raitista verta, jonka käsivarret,
-ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä
-säihkysi tulta, ikäänkuin revontulten kauniimmat lävähdykset. Näiden
-tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin,
-ja tytöt puoleltansa rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset
-viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset
-ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta
-muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että
-rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo
-eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle
-päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran viivähtyivät niin kauan iltaa
-kukkakummuillansa, että äitin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja
-sitte kysyttyään, missä niin myöhään olivat, sai hän vastineeksi: 'tuo
-käki lauloi kukahteli kauniinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin
-palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu
-nuorukainen heidän kerallansa.
-
-"Vaan kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi, kuin heidän
-olisi vavistava siitä laulaessansa, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna
-sisarekset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kuin havaitsivat,
-että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he
-huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä
-koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle
-taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se
-pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta
-sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja
-nousi tyttöjen aivoon. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja
-siimehen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa eivät
-kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein
-sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'voi siskot, kullat,
-älkäämme itkekö näin! -- mitä me sillä voitamme? -- Läkkäämme
-ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla...'
-
-"'Läkkäämme, Iäkkäämme!' sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat
-virren äitillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan
-katsoi heidän jälestänsä, kunne viimein kokonaan katosivat. Siitä
-samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo
-aikaa, mut ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran olivat hyvin
-väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa
-katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmoja, ikäänkuin verta
-olisivat tihunneet. Siinä sanoi Tja: 'eikö olisi parempi, sisaret,
-että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme
-ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme,
-tätä tienotta rakasti se enemmän kuin muita?' Ja kuin toiset sisaret
-sanoivat siihen suostuvansa, niin virkki hän taas: 'vaan ennen
-erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti juohtuisi
-mieleemme, ja...'
-
-"'Minkä olemme siksi merkiksi ottavat, eihän meillä ole mitään, joka
-siksi kävisi?'
-
-"'Muistattenko hänen nimensä?'
-
-"'Aina, aina!'
-
-"'No niin hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme
-toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi...
-Vaan minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö
-niin?'"
-
-Tarinoija taukosi tähän, antaakseen minulle aikaa kirjoittaa, mitä oli
-haastanut. Sitte alkoi taas.
-
-"Niin päätettyänsä erosi sisarekset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin
-itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin
-ennen, nyt kutsuttiin heitä, milloin nämä sisaret läksivät puheeksi,
-nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän
-muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä
-nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään,
-omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Se
-kulki monta saloa, monta suota poikki; nousi kallioille, ja laskeutui
-niiltäkin; niin ahkerasti etsi ystävätänsä, että hieno valkea
-hamehensa paljon raiskautui, kuin ei malttanut oksiakaan edestänsä
-väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.
-
-"Niin tuli viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä ei vielä
-ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja
-petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut
-myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille
-sanoneet: voi kun on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen
-poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka
-kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat!
-Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeesen tehdä.'
-Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli toisinaan
-iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävään. Siitä kului
-aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.
-
-"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen
-lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maalle päästyä nousi siitä
-keskinkertainen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar
-katsoi vaan ja hämmästyi tulijata. -- Likemmäksi tultuansa tämä ei
-tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti
-vaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä
-ristiä milloin taivasta sormellansa osotellen. Kummako se oli, jos
-toinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan
-hämmentyen? Mut tulija vaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi
-kielellään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitte näytti vihastuvan,
-ja silmänsä säihkysi ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä
-opit!
-
-"Ja opettamaan rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä
-majassa oli ennen kaikki niin somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja
-oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Vaan
-tullut vaimo, joka näyttikin tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli
-kaikki toisin. Rahit ei olleet hänestä hyvät; niiden siaan asetteli
-'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa kutsuttavan: 'tupa'
-oli niinkin paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa
-'gammaksi.' Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle kuvaili,
-asetti perinurkkaan, ja käski hänen sitä monin kerroin päivässä
-kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen
-mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs se oli täytyminen!
-Toinen pakotti, hänen täytyi totella.
-
-"Kuin nyt oli kaikki oman pääpahansa jälkeen asetellut, alkoi vaimo
-Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen
-oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kuin piti päiväkaudet
-akan ääressä istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti
-aina Suometarta, kuin pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui
-monesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt
-tytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta
-silloin katsahti aina taivaalle, ja kivistys lakastui; tosin
-lankeilikin puutakan alle toisinaan, sillä heillä ei ollut hevoista,
-puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä ei mitään pitänyt,
-hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä
-aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihen kivelle ja
-ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'missähän lienet tänäkin
-iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinua koskaan?' Ja silloin
-puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat
-hänen kasvoillensa, mut muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi.
-Vaan hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui takkakin hänen
-kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan
-portahilla seisomaan, ja näki tytön itkeneet silmät. 'Missä olet näin
-kauan viipynyt, mikä sinulla on siellä metsässä itkettävä, kuin aina
-tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en
-täst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene
-sukkelasti kotaan!' Tyttö meni, vaan kyynel vierähti nytkin hänen
-kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. -- 'Mut joudu, joudu,
-kertova kieli, suihka silmäni, sukkelahan! Elkäte viikkoa viipykö
-siinä, mitä onnen tummista maista nyt tulee! Onniko liet sinä, tullut
-kohtaus, onniko liet, vai onnettomuus? Riemuko jalkasi askeleista
-Suomettarelle, vaiko kyyneleitä kylvellet vaan?'"
-
-Näin äänteli tarinoijani tässä kohdin, ja ääntelemisestänsä tunsin,
-että hänen teki mieli laulamaan, sillä se ei ollut niinkuin tavallinen
-puhe, joka hänen suussansa juoksi selvästi ja kirkkaalla äänellä,
-mutta hyminä, hyrähteleminen ja ikäänkuin runomittaan pyrkiminen.
-Tästä päätin, että ne tapaukset, joista tuli kertomaan, olivat hänen
-mieltänsä liikuttaneet, ja toivoinkin hänen oikein suorastaan
-laulamaan rupeavan. Vaan sitä ei tehnyt, lieneekö pelännyt talon
-rahvasta unesta herättävänsä. Vähän aikaa mietteissänsä istuttuaan
-huokasi raskaasti, ja alkoi uudelleen.
-
-"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä
-monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle,
-kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä juontui hänelle mieleen useammin
-kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat
-kumminkin molemmat kodassa, sangen vierekkäin, sillä vanhempi vaimo
-opetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat
-sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella
-aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä
-säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyävän. Kuka ei tiedä, että
-kirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja
-savu nousi lakeisesta jollotti taivaalle, niinkuin lakehen pyrkivä
-patsas korkeassa kirkossa.
-
-"Silloin aukesi tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen
-sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan
-kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, muuta ei avonaiseksi
-jättäen, kuin näön ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma
-kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti
-terävältä. Näistä merkistä olisi joku meikäläinen ihminen sanonut: se
-on mustalaisakka! Vaan Suomettaren emäntä sitä ei sanonut, katsahti
-vaan tulijata, ehkä näkönsä nähtävästi vaaleni, niin että Suometar
-luuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan,
-sävähti tytön itsensäkin sydän. Tullutta tunnusteli jo ennenkin
-nähneensä, mutta missä? Viimein juohtui hänelle mieleen, että tämä oli
-sama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä
-lausuin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa
-kurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään
-lähemmäksi. Vaan mikä kumma hänet nyt tänne toi?
-
-"Meillä kuin kysytään tulleelta vieraalta: mitä kuuluu? niin vastaa se
-aina: eipä muuta kuin rauhaa! Mut emännän samalla kysymyksellä tätä
-mustamuotoista vaimoa kohdattua, se ei vastannut mitään, eikä
-istunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se
-oikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt
-muistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin hänelle vastaan
-tullut, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut,
-että ... ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli
-hänellä vielä siksi neroa, että kysyi häneltä, mitä asioitsi.
-
-"'Tytärtäni läksin käymään', vastasi kysytty ilkeästi nauraen.
-
-"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on? huusi sekä vaimo että Suometar
-yhden ajoin.
-
-"'Sinä!' vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi
-pakottaen, kuin ikään voi.
-
-"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona.
-
-"'Missäs se kotisi on!'
-
-"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on.
-
-"'Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?'
-
-"Oli, oli.
-
-"'Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka
-kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka...?'
-
-"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen
-ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta
-juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme ... voi, voi sitä riemua!
-Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin
-tiedät, elääkö äitini vielä? -- sano, sano!
-
-"'Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot. Vaan
-montako sisarta teitä oli?'
-
-"Viisi.
-
-"'Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä
-auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikea ole: riihen puintaa, kasken
-polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa
-löytyy --'
-
-"Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän
-vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itselleen,
-vaikka ei mitään virkkanut.
-
-"'Äitisi lähetti minun sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin
-äitiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet
-juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi
-kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja
-kuin nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisesti, mutta
-mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä
-minulle: minusta tuntuu, ett'en enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä,
-kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle
-niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo,
-sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä, kuin oli eronnut sisaristansa,
-jotka tässä teidän armoissanne elävät, ja sitten eivät hekään ole
-hänestä mitään kuulleet. Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä
-usko, että armoissa tulet elämään, joten äitisi, horiseva eukon
-hattara, sisaristasi virkki minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa
-uskollisesti kertoa. Ei, meillä on toisenlainen elämä.'
-
-"Suometar ajatteli itsellensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! jonka
-joukkoon minä en läksisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona!
-Mikä onnettomuus niille raukoille olisi tullut? Joko siskoni olisivat
-yhteisen etsittävämme unhottaneet?
-
-"Entä Vap...? kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kuin
-katsahti vaimon päälle. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut,
-silmät kalahtelivat niin erinomaisesti, ja valkeat hampaat paistoivat
-sen suusta niin sanomattomasti, että Suometar säikähti ja katsoi
-anovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut.
-Tämä yritti jotain sanoa, vaan toinen joka näki Suometarta ei hyvällä
-saavansa, töytäsi emännän päälle, ja...
-
-"Siitä on sitten suuri tora ja kamppaus noussut, jossa ne kaksi mökissä
-elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta
-yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä,
-pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi
-venheellensä, työnti sen lahden aalloille ja -- meni iäksi matkaansa.
-Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.
-
-"Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin
-voiminsa ei mitään voivansa, olletikin kuin toisella paitse tavallista
-luonnollista voimaa, oli vielä sekin, että vyöllänsä olevasta
-kukkarosta aina otti vähän väliä hienoja jauhoja, murahti niihin,
-samoin kuin tietäjät meillä suoloihin lukevat, viskasi sitten ilmaan,
-ja katso! jok'ainoasta jauhon kipenestä syntyi yhtäkkiä isoja
-pyöreitä perhoja, joiden siivet ja runko kiiltivät melkeen samalla
-tavalla kuin meidän hopearuplaiset. Niistä perhoista täytyi ilma niin
-mahdottomasti, että hengittäminen oli äkkinäiselle vaikea, ja tytön
-täytyi pihalle paeta. Täällä istuihen kannolle, ja ajatteli oloansa.
-Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua,
-hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut säästävä, sillä se oli
-sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äitin
-ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), vaan
-itse joka päivä luvannut käydä häntä katsomassa, ja sitä paitse
-alituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti
-Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsoman,
-ett'ei päivällisestä työstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki
-poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta
-ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan
-mahdottomaksi, ja mahdotointa oli, häntä edes ajatellakaan. Kuta
-enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan,
-pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että
-viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot,
-ja vedet alkoivat hiljaa, vaan kuumasti lähteistään kiehua,
-norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan
-tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto,
-niinkuin kaukaa metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä joiden
-suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuullunna. Ne
-lauloivat:
-
-    "Älä itke, armas impi,
-    Älä, vaivainen, valita!
-    Mi apu itkusta sulle
-    Mikä kyynelten kylystä!
-    Silmäsi kovin sulavi,
-    Kerät kultaiset kuluvat,
-    Sammuvi säteihen säihkyt,
-    Tähtituikut tummenevat.
-    Siitä tulvien tulosta,
-    Siitä murehen menosta!
-    Rintasip' on raukenevi,
-    Syän surkea sujuvi,
-    Povesi pakahtunevi,
-    Ja mieli menehtynen,
-    Niistä pilvistä polojen,
-    Niistä huolen hattaroista!
-    Paljon kestit, paljon kärsit,
-    Kärsit paljoa poloa,
-    Paljon kestit, kestä vielä,
-    Kestä kylmiä kylyjä,
-    Kestä kuormasi kovuutta,
-    Kanna kaihoa katala,
-    Sieä suuren survimista,
-    Suuren niskan nakkeloa,
-    Sieä syytönkin sysintä,
-    Lykkelö kovan kovakin. --
-    Näetkö, kuten tulevi,
-    Kutenka kohotteleksen
-    Kultaisen ruson kipunat,
-    Säihkyvät säesärämät,
-    Nep' e'ellä ääntelevät,
-    Eelläpä helähtelevät
-    Tietä kirkkahan tulijan,
-    Matkoa ison jumalan;
-    Se sun auttavi akasta,
-    Päästävi pahan parista;
-    Sill' on ankarat aseensa,
-    Väkevät varustimensa,
-    Tappara tuliteräinen,
-    Kalpa kaiken kunnollinen,
-    Se on toivoa tukiva,
-    Taivosista tänne tullut,
-    Se on Luojan lähettämä,
-    Valon valvova isäntä,
-    Kahleihen kolistelija,
-    Koston kultainen kuningas!
-    Siitäp' on apu sinulle,
-    Turva kaiketi tukeva.
-    Älä itke, armas impi,
-    Älä, vaivainen, valita,
-    Mi lepo itkusta sulle,
-    Mikä kyynelten kylystä!
-
-"Tämä laulu vaikutti Suomettaressa kummallisesti, ja lohdutuksen
-virvoittavan nesteen tunsi siitä sydämmehensä valuvan. Kyyneleet
-pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin,
-posket helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli
-kuulakampi; ja niinhän tuota sanotaankin, että kyynelten
-sydämmessä-kiehunta on yhtä katkera mielelle, kuin ukon raskaat pilvet
-ovat ilman iloa tympeyttävät, ja että mieli, niiden tulveiltua,
-kevenee ja kirkastuu samoin kuin ukon sadettua leivo taas kevyillä
-soutimilla päivän aalloilla luikertelee. Yksi ainoa asia vielä
-huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo olivat hänestä niin tutut,
-ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli hän jo ennenkin
-kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin,
-unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laaksoissa
-ennen lasna ollessansa olisi...? Kuitenkin meni sangen toivovalla
-mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä
-palvella, kunne toivottunsa, kunne ikävöitynsä tulisi."
-
-       *       *       *       *       *
-
-"Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan.
-Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan
-hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen
-kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar
-lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti ainakin illan suloisuuden,
-siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain
-kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumatoin toivonsa
-antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa keksi puiden keskitse
-vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta
-hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä; kukahan se kuitenkin
-lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin
-astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä,
-joita niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väjyisikö hän minua,
-konehtisiko hän kukkiani anastaaksensa? Vaan -- sen silmä loistaa niin
-lämpimästi, niin uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on
-mielestäni tuntunut, ikäänkuin jos se minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei
-koskaan ole puheille antautunut -- minä menen kuin menenkin, eihän
-tuo mikään peto olle. Kiireesti astui nyt lopun matkaa, ja tuli
-lähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisalleen ja tervehti, ja
-kohta alkoivatkin hyvin hyvät ystävät olla, sillä seuraava puhe nousi
-heidän välillänsä."
-
-_Nuorukainen_. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat kuinka
-kauniit! Onko nämä sinun?
-
-_Suometar_. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvaste on
-minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat
-ystäväni.
-
-_Nuorukainen_. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni
-monesti havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.
-
-_Suometar_. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset,
-kuin aina olen suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun
-kävelevän; useasti on mieleni askeleistasi vavahtanut, kuin pelkäsin,
-että olisit... Mutta nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi
-kumminkin tärkeä lienee, kuin niin aina täällä oleksit, täällä meidän
-korvissa, joita ei muut rakasta kuin...?
-
-_Nuorukainen_. Niin vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.
-
-_Suometar_. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole...?
-
-_Nuorukainen_. Ja korven kukka kaunis katsoani.
-
-_Suometar_. Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat
-vaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu
-syy sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?
-
-_Nuorukainen_. Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen
-kirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä
-kuunnellut.
-
-_Suometar_. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta
-puhuessasi et aina noin myhähteleisi, kuin nyt näen tekeväsi. Mut
-salkkusi, mitä siinä on?
-
-_Nuorukainen_. Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.
-
-_Suometar_. Mistäs ne olet saanut?
-
-_Nuorukainen_. Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin
-tämän lähteen kukkareunoilta, ja...
-
-_Suometar_. Kuka niitä on tänne saattanut, empähän minä ole yhtään
-nähnyt?
-
-_Nuorukainen_. Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon
-kätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä,
-miltä ne näyttävät? (Aukaisee salkkunsa.)
-
-_Suometar_. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja
-simpsukoista kudottu! Mutta mitä sanoit -- nämä minun poskiltani...?
-Mahdotontahan se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan ... kyynel
-maahan herahtanut, vaan helmiä, niistä en tiedä mitään!
-
-_Nuorukainen_. Ja ennenkuin tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat
-näiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.
-
-_Suometar_. Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä
-vyö; kuka sen on tehnyt?
-
-_Nuorukainen_. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen
-kutominen on minun tekemäni.
-
-_Suometar_. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet
-välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet
-asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita
-valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat,
-ja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä
-kutsuisin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita
-reunoilla olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikös se kävisi
-laatuun?
-
-_Nuorukainen_. Hyvin kyllä; vaan vielä paremmin sopii se, kuin se
-vyö on itselläsi. Sinä hämmästyt. Vaan vähemmin kummastunut, jos
-muistat, että niiden helmien, joista se tehty on, sanoin sinun omiasi
-olevan. Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin
-vakavassa asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi,
-muuta palkintoa en sinulta ansaitse, kuin sen, että omin käsin saan sen
-vyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöintä aikaa, jolla hän solmitsee vyön
-hämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neiden ympärille, ja sitä
-tehdessään, melkeen tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)
-
-_Suometar_. (Katsahtaa häneen ujostellen, vaan kiittävillä
-silmillä.) Mutta mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän
-vyölläni? Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois?
-
-_Nuorukainen_. Sitä et tarvitsee pelätä, siitä vyöstä on sinulle
-vaan suuri turva. Näetkö, se sinun emäntäsi ei ole yhtä sukua kuin me.
-Luoja kuin loi maailmaa, niin tuli paha mies (ymmärtänetkö, kuka se
-on?) hänen eteensä, kumarsi ja sanoi: soisitko, herra, minulle pienen,
-seipään mentävän kolon maata, niin saisin minäkin uuteen maailmaasi
-eräitä eläviä tehdä! Ja kuin sai vastineeksi: voit saada! niin pisti
-hän tuuralla reiän maahan, ja siitä alkoi tulla kaikenlaisia eläimiä,
-joiden työ täällä ei ole muu, kuin ilkeyden matkaan saatanta; vihdoin
-viimeiseksi mietti paha mies: annas minäkin koettelen ihmistä kuvata,
-enkö saisi yhtä hyvää, kuin ukko itsekin! ja katso, kolosta tuli
-mustanpuhuva, tulisilmäinen ihminen, ja sen sukua on sinunkin
-emäntäsi. Vaan estääkseen näiden pahan miehen luomien liian suurta
-ilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne
-eivät uskalla tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.
-
-_Suometar_. No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle
-minua tulla, että voisi...?
-
-_Nuorukainen_. Ei milloinkaan, niin kauan kuin se kalu ympärilläsi
-on. Kuin sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, vaan kuin
-perään menet, niin lymyää hän oven suuhun.
-
-_Suometar_. Suuri ja sanomatoin on velkani sinulle, enkä arvaa,
-millä konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen,
-vaan...
-
-_Nuorukainen_. Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on
-laukussani enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen
-sinulle toisia kaluja, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen
-toisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hienohajuissa. Jää hyvästi
-siksi!
-
-_Suometar_. Hyvästi, hyvästi!
-
-(Kirkas lähde ja uskolliset kuuset, älkää, älkää ilmaisko sitä
-kaunista tulta, jonka näiden silmistä, toisestansa erotessaan, näitte
-säihkyävän!)
-
-Tässä taukosi tarinoijani. Haastaessaan oli hän aina vähän väliä
-äänettä ollut, jolla ajalla minä panin paperille hänen kertomansa
-tapaukset, mutta paljoa lyhemmästi kuin hän kertoi, sillä aivan
-mahdotoin oli joka sanaa muistaa, ja vielä mahdottomampi olisi ollut
-niitä yhtenä yönä kirjaan saada, niin lavealta, niin tarkoin kertoi
-hän jok'ainoan pienimmänkin asian. Mutta minä päätin, itsensä sadun
-luonnon lyhemmästäkin kirjoituslaadusta ei hälvenevän, ehkä sen kyllä
-luonani tunsin, että kielelle olisi iso voitto ollut, jos sen hänen
-sanoillansa olisin sinullenkin voinut kertoa.
-
-Täänkaltaisen hengähdysajan luulin ukon nytkin itsellensä ottaneen,
-panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin,
-odotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kuin ei virka mitään! arvelin
-itselläni, ja viimein jo rohkesin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä
-onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei
-vastannut, ennenkuin vähän ajan perästä: "jo se loppui; voisi kyllä
-häneen lisätäkin, vaan taatto vainaaja ei sanonut enemmältä, enkä min'
-ole häntä muiltakaan kuullut tät' etemmä."
-
-No, vaan eihän tässä vielä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä
-sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään.
-Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi
-ollut: poikkinainen satu Suomettaresta.
-
-"Ka pane nimi, miksi katsot, siitä vähä huolta, vaan enempätä min' en
-osaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisän saamaan," vastasi ukko ja
-panihen tilalleen. Kuin kernaasti vielä olisinkin kirjoittanut satua,
-niin ei se kumminkaan käynyt laatuun, kuin kirjoituksen aine loppui.
-Minun täytyi siis häntä seurata.
-
-Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen kokareina
-lattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli
-rautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja -- sammui.
-
-Vaan minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt
-olin kuullut, oli johduttanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin.
-Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, jonka ukko paljon
-paremmin kuvaeli kuin tässä on voituna sanoa, ne viisi sisarta ja
-niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt
-läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne
-joutunut, kuin eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko
-hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin
-iäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, vaan tät' en
-voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi
-sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäyä.
-Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tyttölöille mahdollista häntä
-koskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät
-sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut
-suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen
-holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, vielä
-pahemman, paljoa kovemman, tuskin ihmiseksi verrattavan noita-akan.
-Kuinka olisi tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?
-
-Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja
-ne valvottivat minua, niin että levotoinna heittelihen tilallani.
-Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin
-päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.
-
-Vaan ilmisolon ja unen välillä ei sanota sen suurempaa eroitusta
-olevan kuin se, että edellisessä mainitaan ruumiin olevan valtavamman,
-jälkimäisessä mielen. Niin kaiketi se minusta näyttää, kuin jälestä
-päin arvelen, mitä minulle sinä yönä tapahtui. Nukunta ei estänyt
-ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota valvoessani olivat
-rakastuneet kulkemaan. Minä olin Suomettaren nykyisessä kodissa
-olevinani. Sen mustamuotoisen akan, jonka satu sanoi Suomettarelta
-kodan vallanneen, muistan vielä ja ainakin hyvin selvästi, minkälainen
-se oli. Pitkänsolakka ja keski-ikäisen näköinen oli hän, hänellä oli
-musta, leveillä punaisilla rannuilla juoviteltu hame päällä, ja
-tulipunainen korkea säpsä päässä. Vaan kaikkein kummin oli se, että
-milloin tyttöön taikka minuun katsahti, niin silloin löyhähti aina
-suusta ja sieramista savu, jonka tulikivelle haiseva katku oli niin
-katkera, että äkkinäinen oli pakahtua. Ja tuon joukossa on Suometar
-rukan täytynyt niin iso aika ikäänsä viettää! ajattelin minä itselleni
-ja luulen, että kyynel herahti silmääni.
-
-Ikään olin jäähyväiset ottaa, sillä jos tytön tila kyllä liikutti
-mieltäni, niin näin itsekseni akkaa vastaan ei olevan yrittämistäkään,
-ikään olin siis pois lähtemässä kumppalia avuksi etsiskelemään, kuin
-porstuasta kuului iso hälinä ja jalan polku, ja tytön koko ruumis kävi
-vapisemaan. Tulijat ei olleet siis hänelle toivottuja, kuin niin
-pelkäsi heitä, jonka tähden minäkin päätin katsoa, mitä ne olisivat.
-
-Kuka voi hämmästykseni selittää, kuin näin, kunkalaisia tulijat
-olivat! Pieniä, kuin kirkonväen sanotaan olevan, mustia, kuin
-kattilan kylki, aseilla ja pienellä pussilla varustettuja
-miesikö-, poikako-nalikoita tuli tuvallinen. "No, saittenko jo sen
-uppiniskaisen voitetuksi?" kysyi emäntä, joka hyvin iloisilla silmillä
-tulevia apulaisiansa katsoi. Kysymystä vastaamaan tunkeutui eräs vähän
-pitempi, joka päämieheltä näytti, heidän joukostansa, ja sanoi:
-"näittä suoloittasi, joita joka miehellä on kaulassa pussi, en tiedä
-kuinka olisi käynyt. Me aloimme jo väsyä, naisen väki alkoi olla
-voiton päällä, silloin ärjäsin: 'pussista, pojat, solkkovoita
-tuuleen!' Tuuli oli meidän puolella ja vei kaiken tämän kirkkaan
-tuhkan toisten silmille, josta eivät tietäneet, mitä tekivät, alkoivat
-vaan hurjentuneina toisiansa leikata. Siitä ei ollut meidän vaikea
-mennä heidän sivuitsensa tyttöä kohden, ja nyt odottaa se tuolla ulkona
-sinun tuomiotasi, korkea ruhtinatar." "Hyvä! vaan ennenkuin levolle
-pääsette, voitte tätäkin vähän korjaella, sanoi hän ja katsoi
-Suomettareen, se on kaiken teidän poisolo-ajan niin tottelematon
-ollut." Minä vapisin, millä tavalla olisi tämä korjaus tapahtuva?
--- Kuin jouselta ammuttu nuoli töytäsi nyt koko näiden menninkäisten
-joukko, päämiehen viitattua, tytön päälle, eräs kapusi jo hänen
-olkapäilleen, eräät...
-
-Mut silloin kuului ulkoa hirmuinen pamahdus, ja sen päälle jalo
-hohisenta, niinkuin suuri tuuli olisi noussut, tupa oli savua täynnä,
-eikä hiiskaustakaan kuulunut, vaikka noita-akan apulaiset ikään olivat
-semmoista rähinää pitäneet. Minä kiirehdin ulos.
-
-Nyt muuttui koko oloni yht'äkkiä, Minä olin olevinani suurella
-summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät
-tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta
-täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän
-kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetetut, miehet
-sinisillä kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka
-puolipäivän säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan
-näyttänyt väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin ereskummallista ja
-juhlallista odottavan.
-
-Mutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli
-istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja kaikin puolin kullalla ja
-hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella
-samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä
-päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia
-tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä
-valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne
-olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt.
-Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin
-rahvastakin.
-
-Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista
-metsää osottaen: tuolla! tuolla! Minäkin kääntäydyin sinne päin, ja
-sanomatoin on se mieliala, johon jouduin, kuin havaitsin että sama
-noita, jonka vasta olin nähnyt Suometarta kiusaavan, metsän reunasta
-liikkui apulaisineen rahvasta kohdin. Minä ajattelin: sitäkö vasten
-tämä rahvas on kokoutunut, sitäkö vasten tässä nyt juhlaa pidetään?
-Vaan kohta kuulin jyrähdyksen, ehkä taivas oli aivan selkeä, ja
-ukonnuoli kiisi akkaa kohden, räsähti, noita katosi -- mutta siltä
-paikalta alkoi pieni savu pöllytä, rahvas siunasi: Jumalalle kiitos! ja
-nyt arvasin, kuinka noidan oli käynyt.
-
-Nyt loi rahvas silmänsä toiselle puolelle. Hiljainen soitto alkoi
-kuulua; kaikki paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin
-jalosti, että tässä summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin
-tipahduksen kuullut, niin hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin
-eräältä vieressäni seisovalta mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan?
-Hän katsahti minuun kummeksien, kuin sitä kysyin, jonka kaikki mailma
-tiesi. Kuitenkin suhahti korvaani: "tähän odotetaan Suometarta; nuo
-neljä ovat sen sisaret, mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän
-lapsuutensa ystävän kanssa, jonka hän on löytänyt, jota kaikki
-toivoivat." Nyt selvisi kaikki minulle.
-
-Kohta lehahtikin kirkas, säteiltä ympäröity vaunu, vedetty neljältä
-valkeasiipiseltä hevoiselta, istuimen eteen, ja siitä astui
-nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen
-vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatetettu
-aivan samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella
-vaan, että hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas
-seppele otsalla.
-
-Molemmat riensivät niitä neljää kohdin, vaan soittelo muutti vähän
-luontoansa, se helisi niin, joten kielten ääntä ei ole kukaan tainnut
-kuulla.
-
-Sisarekset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä
-sylellä, ja syvä, rajatoin ilo leimahteli heidän silmistänsä.
-
-Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen
-kasvoillani ja -- havaitsin.
-
-
-
-
-Viiteselitykset:
-
-
-[1] Terve, ukko Suomalainen.
-
-[2] Syö hapankaalia.
-
-[3] En voi omistaa sitä kunniata (että nim. ottaisin teidät vieraina
-vastaan).
-
-[4] Tämän laulun tekijä oli mainio runoilija _Khigas_, joka
-laululla että työllä nerollisesti otti osaa Kreikkalaisten
-vapautusyrityksissä menneen vuosisadan lopulla, vaan Itävallan
-hallituksen kavaluudesta viimein joutui Turkkilaisten käsiin ja
-elävältä sahattiin neljään kappaleesen. Palikariksi kutsuttiin niitä
-Kreikanmaan asujia, jotka syystä eli toisesta pakosalla oleskellen
-sen vuoristoissa elättivät henkeänsä Turkkilaisia ryöstämällä ja
-olivat näiden katkerimmat vihoilliset.
-
-[5] 1:nen värsy on laulannon kanssa saatu ja kuuluu unohtuneesen
-kansanlauluun. Katso Valituita Suomalaisia Kansanlauluja, 3:s vihko.
-
-[6] 1:nen värsy kansanlaulua.
-
-[7] Luettu ensi kerran juhlassa, joka Helsingin Yliopiston
-juhlasalissa vietettiin 19:nä p. Marrask. v. 1859, jolloin Schillerin
-syntymisestä 100 vuotta oli kulunut.
-
-[8] Se, mitä tässä kerrotaan Borckhusenista, tapahtui Lundin
-tappelussa 5 p. Jouluk. v. 1676. Fryxell kertoo Kertomuksissansa
-Ruotsin historiasta, 15 osan 126 sivulla, tämän tapauksen seuraavin
-sanoin: "Epäjärjestys ja hämmekki pääsi pian vallan päälle koko tässä
-puoliossa (Ruotsalaisten vasemmassa). Eräs joukko oli kuitenkin,
-joka pysyi uljaana kuolemaan asti. Se oli eräs suomalainen
-rakuunarykmentti, joka oli saanut sijansa vasemman puolion uloimmassa
-päässä. Evestin nimi oli Borckhusen. Hän oli itse laittanut tämän
-joukon ja valinnut siihen miehet, ja muut sen päälliköt olivat
-enimmäkseen hänen poikiansa, sukulaisiansa ja naapurejansa. Turhaan
-koettivat Tanskalaiset saada tätä urosjoukkoa liikutetuksi taikka
-pakenemaan. Tanskan hevois-henkivartiorykmentti ja monta muuta
-ratsujoukkoa ryntäsi sen päälle, mutta turhaan. Tanskalainen
-jalka-henkivartiorykmentti urhoollisen evesti Bibaun käskyissä
-koetteli myöskin aseitaan Borckhusenin päälle, vaan aina yhtä turhaan.
-Nyt alkoi vihoillinen heittää kranaatteja sankarijoukkoon. Tämän rivit
-eivät kuitenkaan murtuneet siitäkään; vaan rupesivat kuitenkin
-vähitellen ohenemaan niin, että Tanskalaiset pian voivat tunkeutua
-sisään. Borckhusen, hänen sukulaisensa ja rakuunansa kaatuivat nyt
-kaikki ja heidän mustat lippunsa joutuivat vihoillisille
-voittosaaliiksi. Jäännökset Ruotsalaisten vasenta puoliota,
-vetäytyivät epäjärjestyksessä takaperin ja pyrkivät suojaan jalkaväen
-taakse."
-
-
-
-
-
-
-
-
-End of the Project Gutenberg EBook of SÄKENIÄ, by August Ahlqvist
-
-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SÄKENIÄ ***
-
-***** This file should be named 40007-8.txt or 40007-8.zip *****
-This and all associated files of various formats will be found in:
-        http://www.gutenberg.org/4/0/0/0/40007/
-
-Produced by Tapio Riikonen
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions
-will be renamed.
-
-Creating the works from public domain print editions means that no
-one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
-(and you!) can copy and distribute it in the United States without
-permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
-set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
-copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
-protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
-Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
-charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
-do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
-rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
-such as creation of derivative works, reports, performances and
-research.  They may be modified and printed and given away--you may do
-practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
-subject to the trademark license, especially commercial
-redistribution.
-
-
-
-*** START: FULL LICENSE ***
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
-Gutenberg-tm License available with this file or online at
-  www.gutenberg.org/license.
-
-
-Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
-electronic works
-
-1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
-all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
-If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
-Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
-terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
-entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
-
-1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement.  See
-paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
-and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
-works.  See paragraph 1.E below.
-
-1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
-or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
-Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
-collection are in the public domain in the United States.  If an
-individual work is in the public domain in the United States and you are
-located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
-copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
-works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
-are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
-Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
-freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
-this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
-the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
-keeping this work in the same format with its attached full Project
-Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
-
-1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
-a constant state of change.  If you are outside the United States, check
-the laws of your country in addition to the terms of this agreement
-before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
-creating derivative works based on this work or any other Project
-Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
-the copyright status of any work in any country outside the United
-States.
-
-1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
-access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
-whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
-phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
-Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
-copied or distributed:
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org
-
-1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
-from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
-posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
-and distributed to anyone in the United States without paying any fees
-or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
-with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
-work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
-through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
-Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
-1.E.9.
-
-1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
-terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
-to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
-permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
-
-1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
-word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
-distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
-"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
-posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
-you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
-copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
-request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
-form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
-License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
-that
-
-- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
-     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
-     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
-     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
-     must be paid within 60 days following each date on which you
-     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
-     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
-     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
-     address specified in Section 4, "Information about donations to
-     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
-
-- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-     License.  You must require such a user to return or
-     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
-     and discontinue all use of and all access to other copies of
-     Project Gutenberg-tm works.
-
-- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
-     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
-     of receipt of the work.
-
-- You comply with all other terms of this agreement for free
-     distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
-electronic work or group of works on different terms than are set
-forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
-both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
-Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
-Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
-collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
-works, and the medium on which they may be stored, may contain
-"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
-corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
-property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
-computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
-your equipment.
-
-1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from.  If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium with
-your written explanation.  The person or entity that provided you with
-the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
-refund.  If you received the work electronically, the person or entity
-providing it to you may choose to give you a second opportunity to
-receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
-is also defective, you may demand a refund in writing without further
-opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
-WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
-WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
-If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
-law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
-interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
-the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
-provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
-
-1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
-with this agreement, and any volunteers associated with the production,
-promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
-harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
-that arise directly or indirectly from any of the following which you do
-or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
-work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
-Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
-
-
-Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of computers
-including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
-because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
-people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
-To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
-and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
-and the Foundation information page at www.gutenberg.org
-
-
-Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
-Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541.  Contributions to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
-permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
-Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
-throughout numerous locations.  Its business office is located at 809
-North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887.  Email
-contact links and up to date contact information can be found at the
-Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-     Dr. Gregory B. Newby
-     Chief Executive and Director
-     gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements.  We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance.  To
-SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
-particular state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations.
-To donate, please visit:  www.gutenberg.org/donate
-
-
-Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
-works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
-concept of a library of electronic works that could be freely shared
-with anyone.  For forty years, he produced and distributed Project
-Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
-unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
-keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
-
-     www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-
diff --git a/40007-8.zip b/40007-8.zip
deleted file mode 100644
index 8b28d5a..0000000
--- a/40007-8.zip
+++ /dev/null