initial commit of ebook 44657HEADmain

2 files changed, 8450 insertions, 0 deletions

diff --git a/old/44657-8.txt b/old/44657-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..1a8ba6d
--- /dev/null
+++ b/old/44657-8.txt
@@ -0,0 +1,8450 @@
+The Project Gutenberg EBook of Unelma, by Emile Zola
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
+
+
+Title: Unelma
+       Romaani
+
+Author: Emile Zola
+
+Translator: Väinö Jaakkola
+
+Release Date: January 13, 2014 [EBook #44657]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMA ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+UNELMA
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+ÉMILE ZOLA
+
+
+Ranskankielestä [»Le Rêve»] suomentanut Väinö Jaakkola
+
+
+WSOY, Porvoo, 1914.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Talvi vuonna 1860 oli niin kylmä, että Oise-joki jäätyi ja alisen
+Picardian tasangot olivat paksujen lumikinosten peitossa; varsinkin
+joulupäivänä oli kova koillispyry, joka miltei hautasi lumeen Beaumontin
+kaupungin. Jo aamulla oli lumisade alkanut, illansuussa se yltyi, ja
+sitten pyrytti yhtä mittaa koko yön. Yläkaupungissa, Kultaseppäinkadulla,
+jonka päässä oli kuin kehyksissä tuomiokirkon pohjoisen ristilaivan
+julkisivu, kiidätti tuulenpuuska lunta vinhana pyörteenä, piiskaten
+pyhän Agneksen porttia, joka oli puoleksi romaanilainen, puoleksi
+goottilainen, muodostaen runsaine veistokoristeineen vastakohdan yllään
+kohoavalle sileälle päädylle. Aamun sarastaessa oli siinä lunta melkein
+puolitoista kyynärää.
+
+Katu nukkui vielä edellisen illan juhlimisesta uupuneena. Kello löi
+kuusi. Itsepäisesti varisevien lumihiutaleitten hunnuttamassa pimeydessä
+näkyi vain yksi ainoa epäselvä liikkuva olento, yhdeksänvuotias
+tyttönen, joka oli paennut portin holvikaarien alle suojaa etsimään ja
+värjöttänyt siinä koko yön, koettaen suojata itseään parhaansa mukaan.
+Hän oli puettu ryysyihin, päässä oli hänellä repaleinen silkkihuivi ja
+paljaissa jaloissa suuret miehenkengät. Hän oli varmaankin pysähtynyt
+tähän vasta sitten kun oli kuljeksinut kauan ympäri kaupunkia, sillä hän
+oli kompastunut tässä uupumuksesta. Hänelle se oli viimeinen
+äärimmäisyys, kaikkien mahdollisuuksien loppu, kalvava nälkä, tappava
+vilu; ja heikkoudessaan, mielensä raskaan painon menehdyttämänä, hän
+lakkasi taistelemasta, hänelle jäi vain ruumiillinen tuskantunne, joka
+saattoi hänet vaistomaisesti muuttamaan asentoaan ja vetäytymään
+vanhojen kivien suojaan, kun tuulenpuuska ryöpytti lunta.
+
+Tunti tunnin perästä kului. Hän oli seisonut kauan nojaten kahden
+kaksoisoven väliseen pylvääseen, jonka päässä seisoo pyhän Agneksen,
+kolmentoistavuotiaan marttyyrin kuva, palmunoksa kädessään ja karitsa
+jalkainsa juuressa. Ja otsikossa ovenkamanan yläpuolella on koko tuon
+neitsyt-lapsen, Jeesuksen morsiamen legenda esitettynä korkokuvissa,
+jotka ilmaisevat yksinkertaisen harrasta uskoa; siinä on kuvattu, kuinka
+hänen hiuksensa kasvavat pitkiksi ja verhoavat hänet, kun maaherra
+lähettää hänet alastomana huonoon paikkaan kostoksi siitä että hän ei
+ole huolinut maaherran pojasta; siinä on hänen polttorovionsa, jonka
+liekit kaikkoavat hänestä ja polttavat sensijaan hänen pyövelinsä heti
+kun nämä ovat sytyttäneet puut; siinä on ihme, jonka tekevät hänen
+luunsa, parantamalla keisarin tyttären Konstantian spitalitaudista, ja
+ihme, jonka tekee eräs hänen maalaamansa kuva, kun Paulinus niminen
+pappi, jota kiusaa halu mennä naimisiin, lahjottaa kuvalle paavin
+kehotuksesta smaragdilla koristetun sormuksen, ja kuva ojentaa sormensa
+ja vetää sen sitten takaisin, pitäen sormuksen, joka nähdään siinä vielä
+tänäkin päivänä, -- ja tämä pelasti Paulinuksen. Otsikon huipussa
+nähdään sädekehän keskellä, kuinka Agnes viimein otetaan taivaaseen,
+missä hänen ylkänsä Jeesus ottaa hänet omakseen, hänet, niin pienen ja
+niin nuoren, antaen hänelle iankaikkisen autuuden suudelman.
+
+Mutta kun tuuli puhalsi pitkin katua ja lumi vihmoi suoraan edestäpäin,
+uhkasivat nietokset peittää kynnyksenkin; silloin lapsonen väistyi
+sivulle, pylväänjalustalla seisovien neitsyenkuvien luokse. Ne ovat
+Agneksen tovereita, pyhimyksiä, jotka muodostavat hänen seurueensa.
+Niitä on kolme oikealla puolella: Dorotea, joka vankilassa ollessaan eli
+ihmeleivästä, Barbara, joka eli tornissa, Genoveva, jonka neitsyys
+pelasti Pariisin, ja kolme vasemmalla: Agata, jolta reväistiin rinnat,
+Kristiina, jota hänen isänsä kidutti ja joka viskasi omaa lihaansa tämän
+kasvoille, ja Cecilia, jota eräs enkeli rakasti. Näiden yläpuolella
+vielä neitsyitä, kolme tiheää riviä neitsyitä, jotka kohoavat
+päätekivikaarien mukana ja reunustavat kaikki kolme holvia voitollisten,
+siveitten neitsyt-ruumiittensa kukoistuksella, alhaalla rääkättyinä ja
+kidutettuina, ylhäällä kerubiiniparven vastaanottamina, autuudesta
+haltioituneina keskellä taivaan salia.
+
+Mutta kellon kahdeksaa lyödessä, kun päivä alkoi valjeta, ei mikään
+ollut enää suojannut häntä pitkään aikaan. Jollei hän olisi tallannut
+lunta, olisi se noussut hänen olkapäittensä tasalle. Vanhan portin hänen
+takanaan se oli verhonnut ikäänkuin kärpännahoilla, joten se oli aivan
+valkoinen, mutta sen yläpuolella kohoava seinä oli paljas ja harmaa,
+sillä sen sileään pintaan ei yksikään lumihiude voinut tarttua.
+Varsinkin ovisyvennyksen pyhimykset oli lumi vaatettanut hohtavan
+valkoisiin vaippoihin kiireestä kantapäähän. Ylhäällä otsikossa olevat
+korkoveistoskuvaelmat ja holvikaarien pienet pyhimykset esiintyivät
+selväpiirteisinä, valkoisin ääriviivoin kuvattuina tummalle pohjalle,
+aina riemuisaan loppukohtaukseen saakka, jossa arkkienkelit näyttivät
+viettävän Agneksen häitä keskellä valkoista ruususadetta. Ja
+lapsi-neitsyen kuvapatsas seisoi pylväällään valkoinen palmu kädessään
+ja valkoinen karitsa jalkainsa juuressa, puhtaan valkoisena, tahrattomin
+lumiruumiin, kuin liikkumattomaksi jäykistyneenä samaan kylmyyteen, joka
+oli jäädyttänyt voittoisan neitsyyden salaperäistä Jumalaan yhtymistä
+esittävät kuvat hänen ympärillään. Ja hänen jalkainsa juuressa
+värjöttävä poloinen lapsi oli lumesta valkoisena hänkin, kangistuneena
+ja valkoisena kuin kiveksi muuttunut, niin ettei häntä enää voinut
+erottaa kirkon suurista neitsyistä.
+
+Äkkiä hän kuitenkin kohotti katseensa, kun jossakin kadun varrella
+ikkunan säleluukku rämähtäen avautui. Se oli oikealla, aivan
+tuomiokirkon vieressä olevan talon yläkerrassa. Noin nelikymmen-vuotias,
+kookas, erinomaisen kaunis tummaverinen nainen oli kumartunut ulos
+ikkunasta; ja nähtyään lapsen liikahtavan, hän jäätävästä kylmyydestä
+huolimatta unohti paljaan käsivartensa hetkeksi ulos. Surkutteleva
+hämmästys kuvastui hänen tyvenillä kasvoillaan. Sitten häntä alkoi
+värisyttää ja hän sulki ikkunan. Hänen mieleensä jäi kuva riekaleiseen
+silkkihuiviin kietoutuneesta vaaleaverisestä tytöstä, jolla oli
+orvokinsiniset silmät, kapeat kasvot, pitkä, hienopiirteinen kaula ja
+kaltevat olkapäät; hän oli kylmästä sinervä, pienet kädet ja jalat
+kohmetuksissa, eikä hänessä ollut muuta elävää kuin hänen hengityksensä
+kevyt huuru.
+
+Lapsen silmät olivat koneellisesti jääneet katsomaan taloa. Se oli
+kapea, kaksikerroksinen talo, hyvin vanha, rakennettu viidennentoista
+vuosisadan loppupuolella. Se oli ihan kirkon kyljessä kiinni, kahden
+tukimuurin välissä, ikäänkuin käsnä jättiläisen varpaitten välissä. Ja
+täten tuettuna se oli säilynyt ihmeellisen hyvin; siinä voitiin vielä
+nähdä vanha kivijalka, näkyvillä tiilireunuksilla varustetut puiset
+seinäpinnat, metrin verran esiinpistävät kattohirret ja ulkoneva
+porrastorni vasemmassa kulmassa, jonka kapeassa ikkunassa oli vielä
+vanhat lyijykehyksensä. Aika oli kuitenkin vaatinut korjauksia.
+Tiilikatto oli nähtävästi Ludvig XIV:n ajalta. Saattoi helposti tuntea
+mitkä olivat sen ajan töitä: tornin jalustaan oli puhkaistu pieni
+ikkuna, puiset ikkunankehykset oli asetettu kaikkialle entisten
+lyijyisten tilalle, yläkerran kolme vierekkäistä ikkunaa oli supistettu
+kahdeksi muuraamalla keskimäisen aukko umpeen, mikä antoi talon
+julkisivulle samanlaisen sopusuhtaisen ulkonäön kuin oli kadun muilla,
+uudemmilla rakennuksilla. Alakerrassa olivat muutokset yhtä helposti
+huomattavissa; entisen raudotetun ulko-oven sijalla oli korulistoilla
+kaunistettu tammiovi, ja keskiseinän suuri kaariaukko oli muurattu
+kiinni alhaalta, sivuilta ja ylhäältä, joten siinä nyt oli vain
+suorakulmainen aukko, jonkinlainen suuri ikkuna, entisen kadulle
+avautuneen huippukaarisen oven tilalla.
+
+Mitään ajattelematta lapsi katseli yhä tätä hyvin säilynyttä,
+kunnianarvoisaa käsityömestarin taloa ja luki oven vasemmalle puolelle
+naulattua keltaista kilpeä, jossa mustilla, vanhoilla kirjaimilla oli
+maalattuna sanat: _Hubert, messupukujen tekijä_, kun hänen huomionsa
+herätti jälleen avautuvan ikkunaluukun rämähdys. Tällä kertaa se oli
+alakerran neliskulmaisen ikkunan luukku; siitä kumartui nyt vuorostaan
+mies, kotkannenäinen, kyhmyotsainen, kärsivännäköisiä kasvoja ympäröivä
+tukka jo harmaantunut, vaikka hän oli tuskin neljänkymmenenviiden vuoden
+vanha. Hänkin unohtui hetkeksi tähystämään lasta, tuskallinen piirre
+kookkaan, tunteellisen suunsa ympärillä. Sitten lapsi näki hänen vielä,
+suljettuaan ikkunan, seisovan pienten, vihertäväin ruutujen takana. Hän
+kääntyi, viittasi kädellään, ja hänen vaimonsa ilmestyi, hyvin kauniina.
+Molemmat seisoivat vierekkäin, liikahtamatta, kääntämättä katsettaan
+hänestä, kasvot syvää surua ilmaisevina.
+
+Jo neljäsataa vuotta olivat Hubertin suvun jäsenet asuneet tässä
+talossa, ollen kaikki koruompelijoita isästä poikaan. Messupukujen
+tekijä Hubert oli rakennuttanut sen Ludvig XI:n aikana, eräs toinen
+korjauttanut Ludvig XIV:n aikana; ja nykyinen Hubert kirjaili siinä
+messupukuja niinkuin esi-isänsäkin. Kaksikymmenvuotiaana hän oli
+rakastunut seitsentoistavuotiaaseen neitoon Hubertineen niin
+intohimoisesti, että kun tytön äiti, tuomarin leski, ei huolinut häntä
+vävykseen, hän karkasi tytön kanssa ja meni sitten hänen kanssaan
+naimisiin. Tyttö oli ihmeen kaunis, siitä sai alkunsa koko heidän
+romaaninsa, heidän onnensa ja onnettomuutensa. Kun Hubertine kahdeksan
+kuukautta myöhemmin, ollen raskaana, tuli katsomaan kuolinvuoteella
+makaavaa äitiään, teki tämä hänet perinnöttömäksi ja kirosi hänet, niin
+että lapsi, joka syntyi samana iltana, kuoli. Eikä tuo jäykkä nainen
+vielä haudassa maatessaankaan antanut anteeksi, sillä senjälkeen ei
+heille enää ollut syntynyt lasta, vaikka he olivat sitä hartaasti
+toivoneet. Vielä neljänkolmatta vuoden perästä he surivat menetettyä
+pienokaistaan, eivätkä he enää toivoneet voivansa lepyttää vainajaa.
+
+Heidän katseitaan ujostellen pienokainen oli painautunut pyhän Agneksen
+patsaan taakse. Kadun heräävä elämä alkoi myös saattaa häntä
+levottomaksi: myymälöitä aukaistiin, ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Tämä
+Kultaseppäinkatu, jonka pään sulkee kirkon pohjoisristin julkisivu,
+olisi todellinen umpikuja, Hubertien talo kun sulkee tien kuorin
+puolelta, jollei vastaisella puolella avautuisi Soleil-katu, joka
+kapeana käytävänä kulkee kirkon sivustaa pitkin aina kirkon etupuolella
+olevalle Luostaritorille; ja ohitse kulki juuri pari kirkkoonmenijää,
+luoden kummeksuvan katseen tuohon pieneen kerjäläiseen, jota he eivät
+ennen olleet nähneet Beaumontissa. Lunta tuiskutti yhä verkkaan ja
+itsepintaisesti, pakkanen tuntui kiristyvän haalean päivän valjetessa,
+eikä paksuihin, pehmeihin, valkoisiin käärinliinoihin kiedotussa
+kaupungissa kuulunut muuta kuin kaukaista, epäselvää huminaa.
+
+Mutta säikkyen, häveten hyljättyä tilaansa kuin pahaatekoa, vetäytyi
+lapsi yhä taemmaksi, kun hän yhtäkkiä huomasi edessään Hubertinen, joka
+oli lähtenyt ostamaan leipää, hänellä kun ei ollut palvelijaa.
+
+-- Lapsukainen, mitä sinä täällä teet? Kuka sinä olet?
+
+Mutta hän ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa. Hänen jäsenensä
+olivat menneet turraksi, hänen mielessään himmeni kaikki, ikäänkuin
+sydän olisi jäätynyt ja lakannut sykkimästä. Kun kunnon vaimo, tehden
+pienen säälivän eleen, kääntyi menemään, hervahti lapsi nääntyneenä
+polvilleen, vaipui lumeen kuin vaateriekale, ja lumihiutaleet
+kietoutuivat äänettömästi hänen peitteekseen. Ja kun vaimo palasi lämmin
+leipä kainalossaan ja huomasi hänet maassa makaavana, tuli hän jälleen
+hänen luokseen.
+
+-- Kuulehan, lapsi, et sinä voi jäädä tänne portin alle.
+
+Silloin Hubert, joka myöskin oli tullut ulos ja seisonut talonsa
+kynnyksellä, otti häneltä leivän ja sanoi:
+
+-- Nosta hänet ylös ja kanna!
+
+Hubertine otti mitään virkkamatta lapsen vahvoille käsivarsilleen. Eikä
+lapsi vastustellut, hän oli kannettaessa kuin eloton esine, hampaat
+yhteenpuristettuina, silmät suljettuina, aivan kylmä, kevyt kuin pesästä
+pudonnut linnunpoikanen.
+
+Tultiin sisään. Hubert sulki oven, sillaikaa kun Hubertine taakkoineen
+kulki kadunpuoleisen huoneen läpi, joka teki salin virkaa ja jossa
+muutamia koruompeluksia oli näytteillä suuren, neliskulmaisen ikkunan
+edessä. Sitten hän tuli keittiöön, entiseen yhteistupaan, joka oli
+säilynyt melkein koskematonna, näkyvine kattopalkkeineen, monesta kohden
+paikattuine kivilattioineen ja avaroine kiviliesineen. Hyllyillä oli
+talousastioita, patoja, kattiloita, vateja, jotka olivat yhden tai
+kahden vuosisadan vanhoja, vanhoja posliiniastioita, vanhoja
+saviastioita, vanhoja tina-astioita. Mutta vanhaan lieteen oli sovitettu
+uudenaikainen, suuri, valurautainen liesi, jonka kupariosat olivat
+kirkkaan kiiltäviä. Se oli kuumuudesta punainen, ja kattilasta kuului
+kiehuvan veden porina. Täysinäinen kahvipannu oli lieden toisella
+reunalla, pysyäkseen kuumana.
+
+-- Huh! on täällä hauskempi olla kuin ulkona, sanoi Hubert, asettaen
+leivän keskellä huonetta olevalle Ludvig XIII:n aikuiselle pöydälle. --
+Vie se lapsi raukka uunin viereen, että hän sulaa.
+
+Hubertine jo laittoi lasta istumaan. Molemmat sitten katselivat, miten
+tämä vähitellen virkosi. Lumi suli hänen vaatteistaan, tippuen raskaina
+pisaroina. Suurten miehenkenkien rei'istä näkyivät hänen pienet
+sinertyneet jalkansa, ja ohut puku ilmaisi hänen jäykistyneitten
+jäsentensä piirteet, kurjuuden ja tuskan runteleman pienen ruumiin.
+Häntä värisytti pitkään, hän avasi silmänsä ja katsahti säikähtyneenä
+ympärilleen, säpsähtäen kuin eläin, joka herätessään huomaa olevansa
+ansassa. Hänen kasvonsa näyttivät uppoavan leuan alle solmitun
+huiviresun sisään. He luulivat, että hänen oikea kätensä oli vaivainen,
+kun hän piti sitä liikkumattomana, lujasti puristettuna rintaansa
+vasten.
+
+-- Ole rauhassa vain, emme tahdo tehdä sinulle pahaa... Mistä sinä
+tulet? Mikä sinun nimesi on?
+
+Sitä mukaa kuin hänelle puhuttiin, peljästyi hän yhä enemmän, kääntäen
+päätään, ikäänkuin joku olisi hänen takanaan ja aikoisi lyödä häntä. Hän
+tarkasti salavihkaisin silmäyksin kyökkiä, sen lattiakiviä,
+kattopalkkeja, kiiltäviä keittoastioita; sitten hänen katseensa siirtyi
+kahden entiseen oviaukkoon jätetyn epäsäännöllisen ikkunan kautta ulos,
+kulkien läpi puutarhan aina piispankartanon suuriin puihin asti, jotka
+valkoisina kohosivat taustalla olevan muurin yli, ja näytti hämmästyvän
+huomatessaan vasemmalla tuomiokirkon kuorikappelien pyörökaariset
+ikkunat. Ja häntä värisytti jälleen pitkään, kun lieden lämpö alkoi
+tunkea hänen ruumiiseensa; ja hän siirsi katseensa maahan eikä
+liikahtanut enää.
+
+-- Oletko sinä Beaumontista?... Kuka sinun isäsi on?
+
+Hubert arveli hänen äänettömyydestään, että hänen kurkkuaan ehkä kuristi
+niin ettei hän voinut vastata.
+
+-- Älkäämme huoliko kysellä, sanoi hän, vaan antakaamme hänelle
+mieluummin aimo kuppi kuumaa kahvia.
+
+Tämä oli niin järkevä huomautus, että Hubertine heti antoi oman
+kuppinsa. Hänen leikatessaan kahta paksua vehnäviipaletta lapsi vielä
+epäili ja arasteli; mutta nälän vaiva voitti, ja hän söi ja joi
+ahnaasti. Mies ja vaimo olivat vaiti, jotteivät häntä häiritsisi, ja
+tunsivat liikutusta nähdessään hänen vapisevan pienen kätensä vain
+vaivoin osaavan suuhun. Hän käytti vain vasenta kättään, oikea käsivarsi
+pysyi itsepintaisesti rintaa vasten painettuna. Lopetettuaan hän oli
+vähällä rikkoa kupin, mutta sai sysätyksi sen kohdalleen kyynärpäällään,
+tehden kömpelön liikkeen kuin raajarikko.
+
+-- Oletko loukannut käsivartesi? kysyi Hubertine. Älä pelkää, näytähän
+vähän, typykkäni.
+
+Mutta heti kun hän kosketti häntä, nousi lapsi kiivaasti ja riuhtoi
+vastaan. Kahakassa hän tuli ojentaneeksi kättään, ja pieni pahvikantinen
+kirja, joka oli ollut hänellä ihoa vasten kätkettynä, solahti esiin
+vaatteitten halkeamasta. Hän yritti ottaa sitä kiinni ja jäi seisomaan
+nyrkit vihasta vääntyneinä, nähdessään noitten tuntemattomien avaavan
+sen ja lukevan sitä.
+
+Se oli Seinen departementin lasten vaivaishoitohallituksen antama
+kasvattikirja. Ensimmäisellä sivulla oli pyhän Vincentius Pauluksen
+ympyräkuva ja sen alla painetut kaavakkeet: kasvatin sukunimi -- ja
+musteella vedetty viiva täytti tyhjän kohdan; sitten etunimet --
+Angélique Marie; aikamäärät -- syntynyt tammikuun 22 p. 1851, otettu
+kirjoihin saman kuun 23 p. matrikkelinumerolla 1634. Siis isä ja äiti
+tuntemattomat, ei minkäännäköistä kirjallista todistuskappaletta, ei
+edes kastetodistusta, ei mitään muuta kuin tuo virallisen kylmä kirjanen
+punertavine vaatepäällyksineen. Ei ketään omaista koko maailmassa ja
+vankipassi -- numeroitu ja luokiteltu turvattomuus.
+
+-- Oh, löytölapsi! huudahti Hubertine.
+
+Silloin Angélique hillittömästi kuohahtaen puhkesi puhumaan:
+
+-- Minä olen parempi kuin kaikki muut, niin! minä olen parempi, parempi,
+parempi... Minä en ole milloinkaan varastanut muilta, ja ne varastavat
+minulta kaikki... Antakaa takaisin, mitä olette varastanut minulta!
+
+Hänen pikku ruumistaan nostatti niin kuohuva ylpeys, niin kiihkeä halu
+olla voimakkaampi, että aviopuolisot jäivät hämmästyksestä sanattomiksi.
+Tuo tyttö heidän edessään ei ollut enää sama vaaleaverinen lapsi, jonka
+silmät olivat orvokinsiniset ja hento kaula hienopiirteinen kuin lilja.
+Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi, kasvojen ilme oli häijy,
+kuohuva veri paisutti hänen kaulaansa. Nyt, kun hänellä oli lämmin, hän
+nousi pystyyn ja sähisi niinkuin kyykäärme, joka on poimittu hangelta.
+
+-- Oletko sinä häijy? sanoi Hubert lempeästi. Me tarkotamme sinun
+hyvääsi, kun tahdomme tietää, kuka sinä olet.
+
+Ja hän tutki vaimonsa olkapään yli kirjaa, jota tämä selaili. Toisella
+sivulla oli hoitajan nimi. »Lapsi Angélique Marie on tammikuun 25
+päivänä 1851 jätetty hoidettavaksi Françoise'lle, maanviljelijä
+Hamelin'in vaimolle, joka asuu Soulanges'in pitäjässä, Nevers'in
+piirikunnassa; ja on mainittu hoitaja lähteissään saanut yhden kuukauden
+hoitopalkan ynnä lapsen vaatekerran.» Sitten seurasi kastetodistus,
+jonka oli allekirjottanut lasten vaivaistalon saarnaaja; sitten lapsen
+lähtiessä ja saapuessa annetut lääkärintodistukset. Neljännesvuosittain
+suoritettujen kuukausimaksujen merkinnät täyttivät edempänä neljän sivun
+sarekkeet, ja joka kerta toistui niissä kantomiehen epäselvä
+nimikirjotus.
+
+-- Kuinka, Nevers? kysyi Hubertine, -- Neversin tienoillako sinut on
+kasvatettu?
+
+Ollen kykenemätön estämään heitä lukemasta kirjaa, oli Angélique
+sulkeutunut jälleen entiseen synkkään äänettömyyteensä. Mutta viha avasi
+hänen huulensa, hän puhui hoitajastaan.
+
+-- Ihan varmaan Nini-täti olisi lyönyt teitä. Hän puolusti minua aina,
+vaikka hän kyllä läimikin minua... Ihan varmaan minä en olisi niin
+onneton siellä, eläinten kanssa...
+
+Hänen kurkkuaan kuroi, hän puhui katkonaisin, hajanaisin lausein
+niitystä, jolla hän paimensi Punikkia, valtatiestä, jolla leikittiin,
+muroleivistä, joita paistettiin, suuresta koirasta, joka oli häntä
+purrut.
+
+Hubert keskeytti hänet, lukien ääneen:
+
+-- »Vakavan sairauden sattuessa tai huonon kohtelun takia on
+apulaistarkastaja oikeutettu siirtämään lapset hoitajan luota.»
+
+Alle oli merkitty, että lapsi Angélique Marie oli kesäkuun 20 päivänä
+1860 jätetty hoidettavaksi Teresialle, Louis Franchommen vaimolle, jotka
+molemmat olivat ammatiltaan tekokukkien valmistajia ja asuivat
+Pariisissa.
+
+-- Hyvä, minä ymmärrän, sanoi Hubertine. Sinä sairastuit ja sinut
+tuotiin Pariisiin.
+
+Mutta niin ei ollut asian laita, Hubertit eivät saaneet selville lapsen
+vaiheita ennenkuin he olivat pala palalta urkkineet ne Angéliquelta.
+Louis Franchommen, joka oli Nini-tädin serkku, oli pitänyt tulla
+kuukauden ajaksi maalle, tointuakseen kuumetaudista. Silloin hänen
+vaimonsa Teresia, joka oli ruvennut kovasti pitämään lapsesta, oli
+hankkinut luvan ottaa hänet mukaansa Pariisiin, missä hän lupasi opettaa
+hänelle kukkien valmistusta. Kolme kuukautta myöhemmin hänen miehensä
+kuoli, ja kun hän oli itsekin hyvin heikko, täytyi hänen silloin muuttaa
+veljensä, nahkuri Rabier'n luokse Beaumontiin. Joulukuun alkupäivinä hän
+oli kuollut, uskoen kasvattinsa kälynsä huostaan, ja siitä lähtien sai
+pienokainen kärsiä loukkauksia, lyöntejä ja kidutusta.
+
+-- Rabier, mutisi Hubert, niin, kyllä tiedän, nahkuri Rabier, Ligneulin
+rannalla, alakaupungissa... Mies juo ja vaimo käyttäytyy huonosti.
+
+-- He haukkuivat minua kilometripatsaan lapseksi, jatkoi Angélique
+kuohuksissaan, loukatun ylpeyden raivossa. He sanoivat, että katuoja oli
+kyllin hyvä äpärälle. Ja vaimo löi ja hakkasi minua ja pani sitten
+minulle ruokaa lattialle, niinkuin kissalleen; ja monasti sain vielä
+panna maata syömättä... Oh! minä olisin tappanut itseni viimein!
+
+Hän teki hurjan epätoivon eleen.
+
+-- Eilen, jouluaamuna, he joivat ja ryntäsivät minun päälleni ja
+uhkasivat puristaa peukaloillaan silmät ulos minun päästäni, huvikseen
+vain. Mutta se ei käynyt, ja silloin he alkoivat tapella ja löivät
+toisiaan nyrkeillä niin kovasti, että minä luulin heidän kuolleen, he
+makasivat molemmat pitkänään lattialla... Minä olin jo aikoja sitten
+päättänyt karata. Mutta minä tahdoin kirjani. Nini-täti näytti sitä
+minulle usein ja sanoi: »Katsos, tässä on kaikki mitä sinä omistat,
+sillä jos ei sinulla olisi tätä, niin ei sinulla olisi mitään.» Ja minä
+tiesin, missä he sitä pitivät sitten kun Teresia-täti kuoli, piirongin
+ylimmäisessä laatikossa... Silloin minä harppasin heidän ylitseen ja
+otin kirjan ja juoksin ulos, puristaen kirjaa käsivarteni alla, ihoa
+vasten. Se oli liian suuri, minä luulin että kaikki ihmiset sen
+näkisivät, että he ryöstäisivät sen minulta. Ja minä juoksin, minä
+juoksin niin hirveästi! Ja yöllä pimeässä, tuon portin alla minua paleli
+niin kauheasti, paleli niin että luulin kuolevani. Mutta ei se haittaa
+mitään, enpä minä heittänyt kirjaani, tässä se on!
+
+Ja syöksähtäen äkkiä Hubertien luokse hän sieppasi kirjan heidän
+käsistään, kun he olivat sitä sulkemassa antaakseen sen hänelle
+takaisin. Sitten hän istui, heittäytyi pöytää vasten ja nyyhkytti,
+pitäen kirjaa kaksin käsin ja painaen poskeaan sen vaaleanpunertavaan
+päällykseen. Ääretön nöyryytyksen tunne painoi alas hänen ylpeytensä,
+koko hänen olemuksensa näytti sulavan siihen katkeruuteen, mikä sisältyi
+noihin muutamiin kuluneisiin lehtiin, tuohon mitättömään esineeseen,
+joka oli hänen aarteensa, ainoa side mikä kiinnitti hänet maailman
+elämään. Hänen sydämensä ei voinut tyhjentyä niin suuresta epätoivosta,
+hänen kyyneleensä juoksivat juoksemistaan; ja mielensä murtuessa hän oli
+saanut takaisin kauniin vaalean muotonsa, hänellä oli jälleen samat
+pitkähkön soikeat kasvot, samat orvokinsiniset silmät, jotka hänen
+heltyessään olivat vaalenneet, sama sulopiirteisenä kohoava kaula, joka
+saattoi hänet muistuttamaan jotakin kirkonikkunan pientä neitsyttä.
+Yhtäkkiä hän tarttui Hubertinen käteen, painoi hyväilyistä osattomat
+huulensa sitä vastaan, suudellen sitä kiihkeästi.
+
+Molempien aviopuolisoitten sydän täyttyi liikutuksesta, he sopersivat,
+ollen itsekin herahtamaisillaan itkuun:
+
+-- Rakas, rakas lapsi!
+
+Hän ei siis ollutkaan vielä perinpohjin paha? Ehkä hänet voisi vielä
+ojentaa tuosta kiivaudesta, joka oli heitä pelottanut?
+
+-- Oi, minä rukoilen, älkää viekö minua takaisin niitten luokse, sopersi
+hän, -- älkää viekö minua niitten luokse!
+
+Mies ja vaimo katsahtivat toisiinsa. Juuri viime aikoina, syksystä
+alkaen, heillä oli ollut aikomus ottaa oppilas, joka asuisi heidän
+luonaan, joku tyttönen, joka ilahduttaisi heidän pettyneitten toiveitten
+varjostamaa asuntoaan. Ja nyt tuli asia heti ratkaistuksi.
+
+-- Suostutko? kysyi Hubert.
+
+Hubertine vastasi verkkaan, tyynellä äänellään:
+
+-- Suostun kyllä.
+
+He ryhtyivät heti suorittamaan muodollisuuksia. Hubert läksi kertomaan
+seikkailua Beaumontin pohjoispiirin rauhantuomarille, herra
+Grandsire'lle, joka oli hänen vaimonsa serkku ja ainoa sukulainen, mitä
+tämä oli tavannut mentyään naimisiin. Herra Grandsire otti huolekseen
+kaikki, kirjotti köyhäinhoitohallitukseen, missä Angélique helposti
+tunnettiin matrikkelinumeron avulla, ja sai suostumuksen siihen, että
+tämä saisi jäädä oppilaana Hubertien luokse, jotka olivat erittäin
+kunnon ihmisten maineessa. Piirikunnan apulaistarkastaja tuli
+merkitsemään asiaankuuluvat seikat kasvattikirjaan ja teki samalla uuden
+isännän kanssa sopimuksen, jossa tämä sitoutui kohtelemaan lasta
+lempeydellä, pitämään hänet siistinä, antamaan hänen käydä koulussa
+ja kirkossa sekä pitämään hänellä oman omituisen vuoteen.
+Köyhäinhoitohallitus puolestaan sitoutui maksamaan hänelle korvausta ja
+hankkimaan pukimet, ohjesääntöjensä mukaan.
+
+Kymmenen päivän perästä kaikki oli kunnossa. Angélique nukkui ylhäällä
+puutarhanpuoleisessa ullakkokamarissa; hän oli jo saanut ensimmäiset
+oppitunnit koruompelussa. Sunnuntaiaamuna ennen kirkkoonlähtöä Hubertine
+avasi hänen läsnäollessaan työhuoneen vanhan kaapin, missä hän säilytti
+hienoja kultalankoja. Hänellä oli kädessään kirjanen, jonka hän pani
+erään laatikon pohjalle, sanoen:
+
+-- Katso, mihin minä panen tämän, jotta voit saada sen, jos haluat sitä,
+ja että muistaisit.
+
+Kun Angélique samana aamuna astui kirkkoon, tuli hän jälleen kulkemaan
+pyhän Agneksen portin alitse. Viikolla oli yrittänyt suveta, mutta
+sitten oli pakkanen jälleen tullut niin ankarana, että veistokuvien
+puoleksi sulanut lumi oli jäätynyt monimuotoisiksi rypäleiksi ja
+neulasiksi. Neitsyet olivat nyt ylt'yleensä jään verhoamina,
+läpikuultavat puvut lasipitsein koristettuina. Dorotea kantoi soihtua,
+jonka sula, kirkas metalli valui hänen käsistään; Cecilialla oli
+hopeinen kruunu, josta varisi kimaltelevia helmiä; Agatan pihtien
+raatelema rinta oli kristallipanssarilla peitetty. Ja otsikon
+korkokuvakohtaukset ja holvikaarien pienet neitsyet näyttivät siltä kuin
+olisivat ne jo satoja vuosia olleet tällä tavoin ikäänkuin
+jättiläissuuruisen pyhäinjäännöslippaan lasiruutujen ja jalokivien
+takana. Agnes itse oli verhottu kuninkaalliseen vaippaan, joka oli
+kudottu valosäteistä ja kirjailtu tähdillä. Hänen karitsallaan oli
+timanttivilla, hänen palmunsa oli tullut taivaanväriseksi. Koko portti
+loisti puhtaassa, tuikeassa pakkasessa.
+
+Angélique muisti yötä, jonka hän oli viettänyt tässä neitsyitten
+turvissa. Hän nosti silmänsä ja hymyili heille.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Beaumontin muodostaa oikeastaan kaksi kokonaan erillään olevaa ja
+erilaista kaupunkia: kukkulan laella sijaitseva Beaumont-l'Eglise,
+Kirkko-Beaumont, jossa on vanha, kahdenneltatoista vuosisadalta peräisin
+oleva tuomiokirkko, seitsemänneltätoista vuosisadalta oleva
+piispankartano ja lähes tuhatkunta asukasta, sullottuina ahtaitten
+katujen perukoihin; ja kukkulan juurella, Ligneul-joen rannalla
+sijaitseva Beaumont-la-Ville, Kaupunki-Beaumont, entinen etukaupunki,
+joka kukoistavien pitsi- ja palttinatehtaittensa vaikutuksesta on
+rikastunut ja kasvanut, joten siinä nyt on lähes kymmenentuhatta
+asukasta sekä avaroita toreja ynnä kaunis, uudenaikainen alimaaherran
+virastotalo. Kaupungin molempien alueitten, pohjois- ja eteläpiirin
+välillä ei näinollen ole juuri muuta yhteyttä kuin hallinnollinen.
+Vaikka Beaumont-l'Eglise on vain noin kolmenkymmenen penikulman päässä
+Pariisista, jonne pääsee kahdessa tunnissa, tuntuu sentään siltä kuin se
+olisi vieläkin suljettuna vanhojen suojamuuriensa sisään, joista ei
+kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin kolme porttia. Sillä on pysyväinen,
+erikoinen asujamistonsa, joka viettää siinä samankaltaista olemassaoloa
+kuin heidän esi-isänsä ovat siinä viettäneet isästä poikaan jo viiden
+vuosisadan ajan.
+
+Tuomiokirkko selittää kaiken, se on aiheuttanut kaiken ja säilyttää
+kaiken. Se on kuin äiti, kuningatar, se kohoaa mahtavan suurena keskellä
+pientä, matalaa taloryhmää, mikä on kuin poikue tuomiokirkon jäykkien
+kivisiipien suojassa. Siinä asutaan vain sitä varten ja sen turvin;
+käsityöläiset työskentelevät, kauppiaat myövät tavaroitaan vain
+elättääkseen, verhotakseen ja ylläpitääkseen sitä ja sen pappiskuntaa;
+ja jos joskus tapaa jonkun porvarishenkilön, niin ovat ne vain
+hävinneitten joukkojen viimeisiä uskollisia rippeitä. Kirkko sykkii
+keskellä, kadut ovat kukin sen suonia, kaupunki elää ja hengittää vain
+sen kautta. Siitä koko tuo muinaisaikainen henki, tuo uskonnollisen
+harras menneisyyden horros-uni, tuo maailmasta eristäytynyt yhdyskunta,
+joka sitä ympäröi, huokuen vanhaa rauhan ja uskon sulotuoksua.
+
+Ja kaikista tämän salaperäisen kaupungin taloista oli Hubertien talo,
+jossa Angélique tästä lähtien oli asuva, kaikkein lähimpänä
+tuomiokirkkoa, aivan sen kylkeen painautuneena. Oikeuden rakentaa
+siihen, kahden tukimuurin väliin, oli varmaan antanut joku entisajan
+kirkkopaimen, joka tahtoi kiinnittää tämän koruompelijaan suvun esi-isän
+vakituiseksi messupaitojen tekijäksi, sakariston tarpeiden hankkijaksi.
+Eteläpuolella varjosti pientä puutarhaa tuomiokirkon valtava runko:
+ensin sivukappelien kehä, joitten ikkunain alla oli kasvisarakkeita,
+sitten päälaivan korkea runko, jota tukipilarit kannattivat, sitten
+lyijylevyillä peitetty laaja katto. Aurinko ei milloinkaan päässyt
+tunkeutumaan puutarhan perukkaan asti, vain muratit ja puksipuut siellä
+rehottivat. Mutta tuon jättiläiskorkean kirkonharjan sinne heittämä
+varjo oli kuitenkin hyvin vieno, jonkinlainen uskonnollinen,
+haudanomainen ja puhdas hämäryys, joka tuoksui hyvältä. Kirkon tornit
+eivät päästäneet tuohon rauhallisen vilpoisaan vihertävään puolihämärään
+muuta kuin kellojensa kuminan. Mutta sen värinä tuntui koko tuossa
+kirkon seinään painautuneessa, sen kiviin kiinni juuttuneessa talossa.
+Se värähti kaikista kirkonmenojen äänistä, juhlamessut, urkujen humina,
+laulajien äänet, vieläpä uskovaisten ahdistetut huokauksetkin hymisivät
+sen jokaisessa huoneessa, tuudittivat sitä näkymättömästä maailmasta
+lemahtavalla pyhällä henkäyksellä; tuntuipa toisinaan haalean seinän
+läpi tunkeutuvan suitsutussavun tuoksuakin.
+
+Viisi vuotta kasvoi Angélique siinä ikäänkuin luostarissa, kaukana
+maailmasta. Hän meni ulos vain sunnuntaisin iltamessua kuuntelemaan,
+sillä Hubertine oli hankkinut luvan saada olla panematta häntä kouluun,
+missä hän pelkäsi hänen saavan huonoja vaikutuksia. Tuo vanhanaikuinen
+pieni talo hiljaisine, varjoisine puutarhoineen oli koko hänen
+maailmansa. Hänen hallussaan oli valkeaksi kalkittu kamari ullakolla.
+Aamulla hän tuli pohjakerroksessa olevaan keittiöön syömään aamiaista,
+sitten hän meni toisessa kerroksessa olevaan työhuoneeseen ryhtyäkseen
+työhön. Nämä huoneet ynnä tornissaan kiertävät portaat olivat ainoat
+paikat, joissa hän päivittäin liikkui, -- juuri vanhanaikaisimmat, läpi
+aikojen säilyneet paikat, sillä hän ei koskaan käynyt Hubertien omassa
+huoneessa eikä alakerran salissakaan juuri muuten kuin läpikulkiessaan,
+jotka viimemainitut huoneet olivat enimmän nuorentuneet ajan makusuunnan
+mukaan. Salissa oli palkit kipsillä rapattu; kattoa koristi
+palmunlehtikarniisi vastaavine keskusruusukkeineen; suurikukkaiset
+seinäpaperit olivat ensimmäisen keisarikunnan ajalta, samoin kuin
+valkoinen marmoriuuni ja mahonkinen huonekalusto, pieni pöytä, sohva ja
+neljä samettipäällyksistä nojatuolia. Niinä harvoina kertoina, kun hän
+viipyi siellä uudistamassa ikkunaan näytteille ripustettua
+koruompeluvalikoimaa, näki hän ulos silmätessään saman muuttumattoman
+aukeaman, pyhän Agneksen porttiin päättyvän kadun: joku kirkkoonmenijä
+työnsi ovipuoliskoa, joka sulkeutui jälleen äänettömästi, vastapäätä
+olevat kultasepän ja kynttilänvalajan puodit, joitten öylättirasiat ja
+vahakynttilät olivat riveissä nähtävänä, näyttivät aina tyhjiltä. Ja
+itse unettavassa ilmassakin tuntui koko tuon vanhan kaupungin ja sen
+katujen, piispankartanon takana kulkevan Kunniakadun, Kultaseppäinkatuun
+yhtyvän Isonkadun, Luostaritorin ja sen laidassa kohoavien kahden tornin
+luostarinomainen rauha, se laskeutui laimean päivänvalon mukana
+verkalleen tyhjälle kivikadulle.
+
+Hubertine oli ottanut täydentääkseen Angéliquen opinnot. Hänellä oli
+muuten se vanhanaikainen mielipide, että nainen on kyllin oppinut, kun
+hän osaa oikeinkirjotusta ja neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla.
+Mutta hänen oli taisteltava oppilaan haluttomuutta vastaan, sillä tämä
+huvitteli katselemalla ikkunasta ulos, vaikka siellä ei ollut paljonkaan
+hauskaa nähtävää, kun ikkuna oli puutarhaan päin. Angélique ei juuri
+välittänyt muusta kuin lukemisesta; huolimatta sanelukirjotuksesta,
+johon käytettiin jotakin klassikkovalikoimaa, hän ei koskaan oppinut
+kirjottamaan sivuakaan virheettömästi. Hänellä oli kuitenkin soma
+käsiala, siro ja jäntevä, joka muistutti entisajan suurten naisten
+epäsäännöllistä käsialaa. Mitä tulee muihin oppiaineisiin,
+maantieteeseen, historiaan ja laskentoon, pysyi hän täysin
+tietämättömänä. Mitä hyötyä oli tietoviisaudesta? Ei niin mitään.
+Myöhemmin, Herran ehtoolliselle pääsemisensä aikaan hän opetteli
+katkismuksensa sanasta sanaan sellaisella uskoninnolla, että kaikki
+ihmettelivät hänen terävää muistiaan.
+
+Ensimmäisenä vuonna joutuivat kasvatusvanhemmat usein lempeydestään
+huolimatta toivottomiksi. Angélique, josta näytti kehittyvän hyvin
+taitava koruompelija, aiheutti heille levottomuutta äkillisillä
+mielenkäänteillään, tullen usein käsittämättömän laiskaksi, oltuaan
+päiväkausia mallikelpoisen uuttera. Hän muuttui yhtäkkiä veltoksi ja
+luihuksi, varasti sokeria ja istui kasvot punaisina ja silmät laimeina;
+jos häntä nuhdeltiin, antoi hän äkäisiä vastauksia. Joskus, kun he
+tahtoivat häntä ojentaa, kävi hän rajuksi ja hillittömäksi, löi nyrkkiä
+ja polki jalkaa, ollen valmis kynsimään ja puremaan. Silloin he
+kauhistuneina peräytyivät tuon pienen pedon edestä, hänessä riehuvan
+pahuuden voima pelotti heitä. Mikä hän oikein oli? Mistä hän tuli?
+Tuollaiset löytölapset tulevat melkein aina paheen ja rikoksien
+poluilta. He olivat jo kaksi eri kertaa päättäneet luopua hänestä ja
+jättää hänet jälleen vaivaishoidon huostaan, katuen että olivat
+ottaneetkaan häntä luokseen. Mutta nämä pelottavat kohtaukset, joista
+koko talo vapisi, päättyivät aina samaan kyyneltulvaan, samaan
+hillittömään katumuksenpuuskaan, minkä vallassa lapsi heittäytyi maahan
+niin kovasti haluten rangaistusta, että hänelle täytyi kuin täytyikin
+antaa anteeksi.
+
+Vähitellen Hubertine sentään sai valtaa hänen ylitseen. Hänen
+hyväsydämisyytensä, hänen ylevä, luja ja lempeä käytöksensä, hänen
+tervejärkisyytensä ja mielensä täydellinen tasapaino tekivät sen, että
+hän oli kuin luotu tähän kasvatustyöhön. Hän opetti hänelle kieltäymystä
+ja kuuliaisuutta, jotka hän asetti intohimon ja ylpeyden vastakohdaksi.
+Kuuliaisuus oli elämän ehto. Piti olla kuuliainen Jumalalle,
+vanhemmille, esivallalle. Oli olemassa kokonainen kunnioituksen pohjalle
+rakentuva järjestelmä, jonka ulkopuolella ihmistä odotti turmelus ja
+tuhoutuminen. Ja aina uuden sisunpurkauksen sattuessa hän, opettaakseen
+hänelle nöyryyttä, määräsi hänelle, ikäänkuin parannusharjotukseksi,
+jotakin alempiarvoista työtä, kuten astioitten pyyhkimistä tai keittiön
+lattian pesemistä; ja hän pysyi määräyksessään järkähtämättä loppuun
+asti, antaen tytön ryömiä polvillaan lattiakiviä hangaten, kunnes hänen
+sisunsa lauhtui ja mielensä suli. Erityisesti häntä huoletti lapsen
+tunteitten hillittömyys, hänen hyväilyjensä kiihkeys ja tulisuus.
+Useampia kertoja hän oli hämmästyksekseen nähnyt hänen suutelevan omia
+käsiään. Sitten Hubertine huomasi hänessä syntyvän kuvakiihkon, hän
+intoutui keräämään pieniä uskonnollisaiheisia kuvia, varsinkin
+Vapahtajan kuvia; ja eräänä iltana hän löysi hänet itkemässä puoleksi
+tiedottomana, pää pöytään valahtaneena, huulet kuvia vasten painettuna.
+Syntyi jälleen kauhea kohtaus, kun Hubertine otti ne häneltä
+takavarikkoon, hän itki ja parkui kuin tapettava. Siitä lähtien
+Hubertine piti häntä ankarassa kurissa, ei suvainnut hänen tuuliaan,
+pysytti hänet aina uutterassa työssä, masentaen hänet äänettömyydellä ja
+kylmyydellä, heti kun hän hänen äksystä katseestaan ja punottavista
+poskistaan huomasi veltostumisen oireita.
+
+Muuten oli Hubertine keksinyt itselleen apulaisen
+vaivaishoitohallituksen kirjasesta. Aina kolmen kuukauden päästä, kun
+kantomies teki siihen merkinnät, pysyi Angélique allapäin iltaan asti.
+Hänen sydäntään viilsi kipeästi, jos hän sattumalta, ottaessaan kaapista
+kultapuolaa, huomasi kirjasen. Ja eräänä päivänä, kun hänellä taas oli
+raivoisa häijyyden puuska, jota ei mikään voinut hillitä, ja hän penkoi
+ja mullisti laatikkoa pohjia myöten, jäi hän äkkiä tyrmistyneenä
+seisomaan, nähdessään kirjasen edessään. Nyyhkytykset tukahduttivat
+häntä, hän heittäytyi kasvatusvanhempiensa jalkoihin sopertaen
+anteeksipyyntöjä ja sanoen, että he olivat tehneet väärin korjatessaan
+hänet taloonsa ja ettei hän ollut ansiollinen syömään heidän leipäänsä.
+Sen päivän jälkeen hän usein hillitsi kiukkunsa muistaessaan kirjaa.
+
+Näin kasvoi Angélique kahdenteentoista ikävuoteensa asti, jolloin hänet
+oli laskettava Herran ehtoolliselle. Hänen ympäristönsä, tuon
+tuomiokirkon varjossa uinuvan, suitsutuksen tuoksua hengittävän, veisuun
+hyminästä väräjävän pienen kodin rauha edisti tuon villin vesan
+vähittäistä muodostumista parempaan päin, vesan, joka oli nyhdetty Herra
+tiesi mistä ja istutettu tuon pienoisen puutarhan salaperäiseen maahan;
+sitä edisti myöskin tässä kodissa vietetty säännöllinen elämä,
+jokapäiväinen työ ja siinä vallitseva maailmasta tietämättömyys, joka
+oli niin täydellinen ettei edes tuon uneliaan kaupunginosan kaiku sinne
+ulottunut. Mutta etupäässä vaikutti tuohon muuttumiseen aviopuolisoitten
+suuri keskinäinen rakkaus, joka näytti siltä kuin olisi joku
+parantumaton tunnonvaiva sitä laajentanut. Mies koetti lakkaamatta
+poistaa vaimonsa muistosta sitä vääryyttä, minkä hän oli hänelle tehnyt
+menemällä hänen kanssaan naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa. Kun
+heidän lapsensa kuoli, oli hän selvästi tuntenut että vaimo luki tämän
+rangaistuksen hänen syykseen, ja hän koetti tehdä kaikkensa saadakseen
+sen anteeksi. Se olikin tapahtunut jo aikoja sitten, vaimo tunsi nyt
+häntä kohtaan jumaloivaa rakkautta. Toisinaan hän epäili tätä, ja tämä
+epäily synkensi hänen elämäänsä. Ollakseen varma siitä, että tuo
+jäykkäluontoinen äiti-vainaja oli leppynyt haudassaan, olisi hän
+tahtonut saada jälleen lapsen. Tämä anteeksiannon-lapsi oli heidän ainoa
+toivonsa, ja hän lähestyi vaimoaan kuin uskovainen jumalaansa, palvoen
+häntä tuollaisella hartaalla aviollisella rakkaudella, joka on palava ja
+puhdas kuin alati jatkuva kihlausaika. Vaikkakaan hän oppilaan
+läsnäollessa ei suudellut häntä edes hiuksille, niin joka kerta, kun hän
+astui heidän yhteiseen huoneeseensa, tunsi hän vielä nytkin,
+kaksikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen, samanlaista liikutusta kuin
+nuori aviomies hääiltana. Tämä huone oli näköjään vaatimaton,
+valkoiseksi ja harmaaksi maalattu, seinillä sinikukkaiset paperit ja
+pähkinäpuiset huonekalut kretongilla päällystetyt. Sieltä ei koskaan
+kuulunut melua eikä kolinaa, mutta siellä oli hieno hellyyden tuoksu,
+joka vaikutti lämmittävästi koko taloon. Ja Angélique tuli täten kuin
+kylpemään hellyydessä, missä hän kasvoi hyvin tuntehikkaaksi ja hyvin
+puhtaaksi.
+
+Eräs kirja täydensi työn. Eräänä aamuna, kun hän penkoi muuatta
+työhuoneen tomuista hyllyä, löysi hän käytännöstä pois joutuneitten
+koruompeluvälineitten joukosta hyvin vanhan kirjan, jonka nimi oli
+_Kultainen Legenda_. Se oli painettu vuonna 1549 ja sen kirjottaja oli
+Jacques de Voragine. Sen oli varmaan joskus ostanut joku
+messupukumestari kuvien vuoksi, jotka olivat täynnä hyödyllisiä tietoja
+pyhimyksistä. Pitkään aikaan ei Angélique välittänyt juuri muusta kuin
+kuvista, noista vanhoista hurskaista puupiirroksista, jotka viehättivät
+häntä. Heti kun hän sai luvan leikkiä, otti hän kellertäviin
+vasikannahkakansiin sidotun nelitaitteis-niteen ja selaili sitä
+verkalleen: ensin suojusnimiö, joka oli painettu punaisella ja mustalla
+ja varustettu kustantajan nimellä ja osotteella; sitten varsinainen
+nimiö, jossa oli kahtapuolta neljän evankelistan ympyräkuvat sekä
+alhaalla Itäisen maan tietäjät kunnioittamassa Jeesuslasta ja ylhäällä
+kuoleman voittamista esittävä kuva, jossa Vapahtaja polkee luita
+jalkainsa alle. Senjälkeen seurasi kuva toisensa perästä, koristeltuja
+alkukirjaimia, suuria ja keskikokoisia piirroksia tekstissä ja pitkin
+sivuja: Marian ilmestys, jossa suuri enkeli kietoo säteittensä sisään
+pienen, hennon Marian; viattomain lasten surma, jossa julma Herodes
+seisoo keskellä pienten ruumiitten kasaa; Jeesuksen syntymä, jossa
+Jeesus makaa seimessä neitsyt Marian ja vahakynttilää kantavan Joosefin
+keskellä; pyhä Johannes Almunantaja jakelemassa köyhille; pyhä Matias
+särkemässä epäjumalankuvaa; pyhä Nikolai piispanpuvussa, oikealla
+puolellaan ammeessa seisovia lapsia; ja kaikki naispuoliset pyhimykset,
+Agnes, rinta miekan lävistämänä, Kristiina, jolta rinnat reväistään
+pihdeillä irti, Genoveva karitsainsa seuraamana, Juliana ruoskittavana,
+Anastasia poltettavana, Maria Egyptiläinen erämaassa katumusta
+harjottamassa, Magdalena astia hyvänhajuista voidetta kädessään. Ja
+paljon muita vielä, joita jokaista katsoessa tunsi yhä suurempaa kauhua
+ja sääliä, aivan kuin kuunnellessaan jotakin samalla haavaa hirmuista ja
+suloista satua, joka kouristaa sydäntä ja nostaa vedet silmiin.
+
+Mutta Angéliquessa heräsi vähitellen halu tietää tarkemmin, mitä kukin
+näistä piirroksista esitti. Alussa nuo kaksi tiheätekstistä palstaa ja
+niitten kellastuneella paperilla pikimustina kiemurtelevien
+goottilaiskirjainten outo ulkonäkö pelottivat häntä. Mutta hän tottui
+siihen, sai selville kirjaimet, ymmärsi lyhennykset ja supistukset ja
+oppi arvaamaan vanhanaikuisten lausepartten ja sanojen merkityksen.
+Lopulta hän luki sujuvasti, ihastuksissaan kuin jonkun salaisuuden
+perille päästyään ja riemuissaan aina kun selvisi voittajana jostakin
+uudesta pulmasta. Tuon vaivalloisen pimeyden takaa ilmestyi kokonainen
+säihkyvä maailma. Hän astui kuin taivaalliseen loisteeseen. Entisiä
+kuivia ja kylmiä klassikkojaan hän ei enää muistanutkaan. Legenda yksin
+sai hänet innostumaan. Pää käsien välissä hän istui sen yli
+kumartuneena, se kiehtoi hänet kokonaan, niin ettei hän enää lainkaan
+elänyt jokapäiväistä elämää, vaan unhotti ajan kulunkin katsellessaan
+tuntemattomuuden pohjasta suurena kirkastuvaa unelmien maailmaa.
+
+Jumala on hyvä ja hurskas, ja niin ovat pyhimyksetkin alusta alkaen. He
+ovat ennakolta valittuja, äänet ilmottavat heidän syntymistään, heidän
+äitinsä näkevät merkillisiä unia. Kaikki ovat kauniita, voimakkaita,
+voitollisia. Kirkas hohde on heidän ympärillään, heidän kasvonsa
+loistavat. Dominikuksella on tähti otsallaan. He lukevat ihmisten
+sisimmät aivotukset, he lausuvat ääneen mitä toiset ajattelevat. Heillä
+on ennustamisen lahja, ja heidän ennustuksensa käyvät aina toteen. Heitä
+on lukematon paljous, heidän joukossaan on piispoja ja munkkeja,
+neitsyitä ja porttoja, kerjäläisiä ja kuninkaallisen huoneen jäseniä,
+alastomia, juurilla eläviä erakoita ja peurojen kanssa luolissa asuvia
+vanhuksia. Heidän kaikkien elämäkertansa on samanlainen: he kasvavat
+Kristukselle, uskovat häneen, kieltäytyvät uhraamasta väärille
+jumalille, joutuvat kidutettaviksi ja kuolevat kunnian ihanuudessa.
+Vainot saavat keisarit väsyksiin. Andreas saarnaa ristiinnaulittuna
+kaksi päivää kahdellekymmenelletuhannelle ihmiselle. Joukkokääntymyksiä
+tapahtuu, neljäkymmentätuhatta ihmistä kastetaan yhdellä kertaa.
+Jolleivät kansanjoukot käänny nähdessään ihmeen tapahtuvan, pakenevat he
+kauhun valtaamina. Pyhimyksiä syytetään noituudesta, heille annetaan
+ongelmia ratkaistavaksi ja he selvittävät ne, heitä pannaan väittelemään
+oppineitten kanssa ja nämä jäävät mykiksi. Kun heidät viedään temppeliin
+uhrattavaksi, kaatuvat epäjumalat heti heidän henkäyksestään ja menevät
+murskaksi. Eräs neitsyt sitoo vyönsä Venuksen kaulaan, ja tämä hajoaa
+tomuksi. Maa järisee, Dianan temppeli luhistuu raunioiksi salaman
+iskusta. Ja kansat nousevat kapinaan, sisällisiä sotia syttyy. Silloin
+tapahtuu usein, että pyövelit pyytävät kastetta ja kuninkaat polvistuvat
+köyhien, ryysyisten pyhimysten eteen. Sabina pakenee kotitalostaan.
+Paula jättää viisi lastaan ja kieltäytyy kylvyistä. Lihan kidutukset ja
+paastot puhdistavat heitä. He eivät nauti vehnää eikä öljyä. Germanus
+sirottaa tuhkaa ruokaansa. Bernhard ei enää osaa erottaa ruokia
+toisistaan, hän ei tunne muuta kuin puhtaan veden maun. Agaton pitää
+kolme vuotta kiviä suussaan. Augustinus on epätoivoissaan tekemästään
+synnistä, pitäen huvitteluna sitä että on katsonut koiran juoksua.
+Varallisuudella ja terveydellä ei ole mitään arvoa, iloa tuottavat vain
+kieltäymykset, jotka kuolettavat ruumista. Ja näin he voiton saatuaan
+elävät puutarhoissa, missä kukat ovat tähtiä ja puiden lehdet laulavat.
+He tappavat lohikäärmeitä, he nostavat ja tyynnyttävät myrskyjä, he
+joutuvat haltioihinsa ihastuksesta saadessaan omistaa kaksi kyynärää
+maata. Leskivaimot pitävät huolta heidän tarpeistaan heidän eläessään ja
+saavat unessa käskyn mennä heidät hautaamaan, kun he ovat kuolleet.
+Heille tapahtuu merkillisiä asioita, ihmeellisiä seikkailuja, yhtä
+kauniita kuin romaaneissa. Ja kun satojen vuosien kuluttua avataan
+heidän hautojaan, lemahtaa sieltä hyviä tuoksuja.
+
+Mutta näitä pyhimyksiä vastassa on siellä paholaisia, ääretön paljous
+paholaisia. »Ne lentelevät usein meidän ympärillämme kuin kärpäset ja
+täyttävät ilman vailla määrää. Ilma on yhtä täynnänsä perkeleitä ja
+pahoja henkiä, kuin auringon säde on täynnänsä atoomeja. Ne ovat kuin
+tomu.» Ja heidän välillään syntyy iankaikkinen taistelu. Pyhimykset
+saavat aina voiton, ja aina on heidän uudestaan saavutettava voittonsa.
+Mitä enemmän paholaisia ajaa pois, sitä useampia saapuu tilalle. Niitä
+lasketaan kuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi yhdessä ainoassa
+naisessa, jonka Fortunatus pelastaa. Ne riehuvat, puhuvat ja huutavat
+riivattujen suun kautta ja ne ravistelevat näiden ruumista kuin
+tuulispää. Ne menevät heidän sisäänsä nenästä, korvista ja suusta, ja
+poistuvat heistä suurella kiljunnalla monipäiväisten kauheitten
+taistelujen perästä. Joka tienkäänteessä vääntelehtii riivattu, pyhä
+mies kulkee ohi ja rupeaa taistelemaan. Basilius painiskelee
+hartiavoimin pelastaessaan erästä nuorta miestä. Makariuksen ollessa
+nukkumassa hautojen keskellä rupeavat paholaiset häntä ahdistamaan ja
+hän taistelee heitä vastaan koko yön. Enkelienkin täytyy vainajien
+vuoteitten ääressä rusikoida paholaisia, saadakseen haltuunsa sielun.
+Toisin kerroin taas taistelu muodostuu vain kilpailuksi älyssä ja
+oveluudessa. Tehdään sukkelia temppuja, keksitään viekkaita juonia.
+Apostoli Pietari ja Simon velho taistelevat ihmeillä. Saatana, joka käy
+ympäri, pukeutuu kaikenkaltaisiin valheasuihin, ottaa naisen muodon,
+sukeutuu pyhimykseksikin. Mutta heti kun hänet on voitettu, näyttäytyy
+hän kaikessa rumuudessaan: »Kuin musta kissa, joka on koiraa suurempi,
+jolla on isot ja tultasuitsevat silmät, pitkä ja verinen kieli aina
+napaan asti ulottuva, häntä kiemurainen ja pystyyn nostettu, näyttäen
+hänen peränsä, josta hirmuinen haju käy ulos.» Se on kaikkivallitsevana
+ajatuksena, se on yhteinen suuri vihollinen. Sitä peljätään ja sitä
+pilkataan. Vieläpä tehdään hänelle petostakin. Ja vaikka hänen
+tulikattilansa näyttävätkin niin julmilta, jää hän kuitenkin lopulta
+aina siksi, jota vedetään nenästä. Mitä sopimuksia hän tekeekin,
+riistetään ne häneltä joko väkivallalla tai viekkaudella. Heikot
+naisetkin lyövät hänet maahan, Margareeta murskaa jalallaan hänen
+päänsä, Juliana ruhjoo hänet lyömällä häntä kahleillaan. Se aiheuttaa
+jonkinlaisen iloisen turvallisuuden; pahuus joutuu halveksituksi, koska
+se on voimaton, hyvyys on aina varma, sillä hyve on ylivoimainen. Ei
+tarvitse muuta kuin tehdä ristinmerkki, niin saatana ei voi mitään, vaan
+pakenee ulvoen. Kun neitsyt tekee ristinmerkin, niin koko helvetti
+kukistuu.
+
+Tässä pyhimysten ja saatanan välisessä taistelussa esiintyy hirveitä
+kidutuksia, joita vainoojat panevat toimeen. Pyövelit sivelevät
+marttyyrejä hunajalla ja jättävät heidät kärpästen käsiin; antavat
+heidän kävellä avojaloin lasinsiruissa taikka hehkuvilla hiilillä;
+laskevat heidät kuoppiin, joissa on ilkeitä matelijoita; ruoskivat heitä
+lyijykuulilla varustetuilla ruoskilla; naulaavat heidät elävänä
+ruumisarkkuihin, jotka sitten heittävät mereen; panevat heidät
+riippumaan tukasta ja sytyttävät palamaan; valavat heidän haavoihinsa
+sammuttamatonta kalkkia, kiehuvaa pikeä ja sulatettua lyijyä; istuttavat
+heidät metallituoleihin, jotka on kuumennettu hehkuvan kuumiksi;
+painavat heidän päähänsä tulikuumia kypäreitä; kärventävät heidän
+ruumistaan soihduilla, murskaavat heidän reisiluunsa alasimella,
+puhkaisevat silmät, leikkaavat kielen, katkovat sormet yhden erältään.
+Ja kärsimyksillä ei ole tehoa, pyhimykset halveksivat niitä perinpohjin,
+heillä on vain kiire kärsimään enemmän ja he tuntevat siitä vain iloa.
+Ihmeet suojelevat heitä yhtämittaa, he väsyttävät pyövelinsä. Johannes
+juo myrkkyä saamatta siitä mitään vahinkoa. Sebastianus hymyilee
+nuoliparven lävistämänä. Toisinaan taas nuolet jäävät riippumaan ilmaan
+marttyyrin kahden puolen, taikka kääntyvät takaisin ampujaansa päin ja
+puhkaisevat häneltä silmät. He juovat sulatettua lyijyä kuin kylmää
+vettä. Jalopeurat heittäytyvät maahan heidän eteensä ja nuolevat heidän
+käsiään lauhkeina kuin karitsat. Pyhälle Laurentiukselle tuntuu halstari
+suloisen vilpoisalta. Hän huudahtaa: »Onneton, sinä olet paisunut toisen
+puolen, käännä toinenkin ja syö sitten, sillä se on kyllin paistunut.»
+Cecilia pannaan ammeeseen, joka on täynnä kiehuvaa vettä, ja »hän oli
+siellä ikäänkuin kylmässä paikassa eikä tuntenut ensinkään kuumuutta.»
+Kristiina tekee tyhjäksi kaikki kidutukset: hänen isänsä panee
+kaksitoista miestä pieksämään häntä ja nämä nääntyvät uupumuksesta;
+toinen pyöveli sitoo hänet rattaaseen ja sytyttää tulen alle, ja liekit
+leviävät ja surmaavat viisitoistasataa henkeä; hän heittää hänet mereen
+kivi kaulassa, mutta enkelit kannattavat häntä, Jeesus itse tulee alas
+kastamaan häntä ja antaa sitten pyhän Mikaelin tuoda hänet maihin; vielä
+uusi pyöveli sulkee hänet kyykäärmeitten joukkoon, jotka kiertyvät
+hyväillen hänen kaulansa ympäri, ja antaa hänen olla viisi päivää
+palavassa pätsissä, missä hän vain laulaa saamatta mitään vahinkoa.
+Vinsentius, joka saa kestää vieläkin enemmän, ei tunne kärsimystä:
+häneltä murretaan jäsenet, hänen ruumistaan raastetaan rautakartoilla
+kunnes sisälmykset tulevat ulos, hänet pistellään täyteen neuloja, häntä
+paahdetaan nuotiossa niin että veri tulvii hänen haavoistaan, hänet
+heitetään vankikoppiin jalat pölkkyyn naulattuna, ja vaikka hän on
+silvottuna ja kärvennettynä ja vatsa auki, niin hän yhä elää, ja hänen
+kidutuksensa ovat muuttuneet kukkien suloisuudeksi, suuri valkeus
+täyttää vankiluolan, hän lepää ruusuvuoteella ja enkelit laulavat hänen
+kanssaan. »Laulun suloinen sävel ja kukkain ihana tuoksu levisivät
+ympäri, ja kun vartiat sen näkivät, niin he kääntyivät uskoon, ja kun
+Dacius tämän kuuli, niin hän vihastui suuresti ja sanoi: Mitä me hänelle
+enempi teemme, me olemme voitetut.» Sellainen on kiduttajain huuto,
+lopputulos on aina joko heidän kääntymyksensä tai kuolemansa. Heidän
+kätensä halvaantuvat. He saavat äkillisen, väkivaltaisen lopun:
+kalanruodot tukehduttavat heidät, salamat iskevät heihin, vaunut
+särkyvät heidän altaan. Ja pyhimysten vankiholvit muuttuvat kaikki
+säteilevän valoisiksi, Maria ja apostolit kulkevat niihin esteettömästi
+läpi muurien. Taivas lähettää lakkaamatta apua ja tukea, sieltä tulee
+ilmestyksiä, näyttäytyypä itse Jumalakin avonaisessa taivaassa pitäen
+kädessään jalokivikruunua. Kuolemakin on iloinen, he halveksivat sitä.
+Omaiset riemuitsevat, kun joku heidän joukostaan sortuu. Araratin
+vuorella kuolee kymmenentuhatta ristiinnaulittua. Kölnin luona menee
+yksitoistatuhatta neitsyttä hunnien teurastettavaksi. Sirkuksissa luut
+ruskavat petojen hampaitten välissä. Kolmivuotiaana joutuu Quiricus,
+jonka Pyhähenki saattaa puhumaan kuin mies, marttyyrikuoleman uhriksi.
+Rintalapsetkin herjaavat pyöveleitä. Lihan halveksiminen kiihottaa
+tuskan taivaalliseksi nautinnoksi. Revittäköön, murskattakoon,
+poltettakoon sitä, se on hyvä vain; vielä ja yhä vielä, se ei tule
+koskaan kitumaan kyllin paljon; ja he kehottavat kaikki pistämään heidän
+rintaansa miekan tai keihään, mikä yksin voi heidät tappaa. Eulalia,
+seisoessaan roviolla herjaavan, sokaistuneen kansanjoukon keskellä,
+hengittää liekkiä sisäänsä kuollakseen pikemmin. Jumala täyttää hänen
+toivomuksensa, valkea kyyhkynen lentää hänen suustaan ja nousee
+taivaaseen.
+
+Näitä lukiessaan Angélique ihmetteli. Tuollaiset kauhut ja sellainen
+voitonriemuinen ilo vaikuttivat häneen hurmaten, kohottivat hänet
+todellisuuden yläpuolelle. Mutta häntä huvittivat Legendassa myöskin
+toiset, vienommat kohdat, nimittäin eläimet, koko Noakin arkki, joka
+siinä toimi. Häntä huvittivat kaarneet ja kotkat, joitten tehtävänä oli
+ruokkia erakoita. Ja kuinka kauniita kertomuksia siinä oli leijonista!
+Palvelevaisesta leijonasta, joka kaivaa haudan Maria Egyptiläiselle;
+tulisesta leijonasta, joka vartioi pahojen talojen portilla, kun
+varakonsulit antavat viedä niihin neitsyitä; ja sitten Hieronymuksen
+leijonasta, jonka huostaan on uskottu aasi ja joka antaa varastaa sen ja
+hakee sen sitten takaisin. Siellä oli myöskin susi, joka tulee
+synnintuntoon ja tuo takaisin varastamansa sian. Bernhard julistaa
+kirouksen kärpäsien ylitse, ja nämä putoavat kuolleina maahan. Remigius
+ja Blasius ruokkivat lintuja pöydältään, siunaavat niitä ja parantavat
+ne terveiksi. Fransiskus, »jolla oli suuri kyyhkysen lempeys», saarnaa
+linnuille, kehottaen heitä rakastamaan Jumalaa. »Yksi lintu, jota
+sirkaksi kutsutaan, istui viikunapuussa, ja Fransiskus ojenti kätensä ja
+kutsui sitä lintua, ja hän totteli nopeasti ja tuli hänen kädellensä. Ja
+hän sanoi hänelle: Laula, sisareni, ja ylistä meidän Herraamme. Ja lintu
+rupesi kohta laulamaan, ja ei mennyt pois ennenkuin hän hänen lupasi.»
+Tämä oli Angéliquelle jatkuvan huvituksen aiheena, se antoi hänelle
+ajatuksen kutsua pääskysiä ja odottaa sitten uteliaana, tulevatko ne.
+Sitten siellä oli kertomuksia, joita hän ei voinut kertaakaan lukea
+tulematta kipeäksi naurusta. Kristofer, lempeä jättiläinen, joka kantoi
+Jeesusta, saattoi hänet nauramaan vedet silmissä. Hän oli menehtyä
+lukiessaan maaherran epäonnistuneesta seikkailusta Anastasian kolmen
+palvelijaneidon kanssa, kun hän menee heitä tapaamaan keittiöön ja
+suutelee patoja ja pannuja, luullessaan suutelevansa heitä. »Hän meni
+ulos sangen mustana ja rumana muodoltaan ja muuttuneilla vaatteilla. Ja
+kun hänen palvelijansa, jotka odottivat ulkona, näkivät hänet
+senkaltaisena, niin he ajattelivat, että hän oli muuttunut piruksi.
+Silloin he löivät häntä kepeillä ja pakenivat ja jättivät hänet aivan
+yksin.» Mutta kaikkein hurjimmin hän nauroi silloin kun pirua
+kuritettiin, varsinkin kun Juliana, jota hän vankiluolassa kiusasi,
+antoi hänelle aika saunan rautakahleillaan. »Silloin tuomari käski
+noutaa Julianan, ja kun hän tuli ulos, veti hän pirua perässään, joka
+huusi sanoen: Hyvä rouva Juliana, älkää tehkö minulle enää pahaa! Vaan
+Juliana veti häntä sillä tavalla koko turun poikki ja heitti hänet
+viimein saastaiseen kuoppaan.» Taikka sitten hän ommellessaan kertoi
+Huberteille legendoja, jotka olivat mielenkiintoisempia kuin sadut. Hän
+oli lukenut ne niin moneen kertaan, että hän osasi ne ulkoa. Hän kertoi
+tarun seitsemästä unikeosta, jotka lähdettyään vainoa pakoon nukkuivat
+eräässä luolassa kolmesataa seitsemänkymmentäseitsemän vuotta ja joitten
+herääminen niin suuresti hämmästytti keisari Teodosiusta; pyhän
+Klemensin tarinan, joka on täynnä loppumattomia, odottamattomia ja
+liikuttavia seikkailuja, kun suuret onnettomuudet hajottavat kokonaisen
+perheen, isän, äidin ja kolme poikaa, ja nämä lopulta tulevat jälleen
+yhteen mitä kauneimpien ihmeitten kautta. Hän itki liikutuksesta, hän
+näki niistä unta öisin, hän ei enää elänytkään muualla kuin tässä
+murheen- ja riemun-kylläisessä ihmemaailmassa, jossa esiintyvät kaikki
+hyveet, saaden palkakseen kaikki ilot.
+
+Kun Angélique kävi ensi kerran Herran ehtoollisella, tuntui hänestä kuin
+olisi hän liikkunut kuin pyhimykset, kahden kyynärän korkeudella maasta.
+Hän oli alkuaikaisen kirkon nuori kristitty, joka antoi itsensä kokonaan
+Jumalan käsiin, sillä hän oli oppinut kirjasta, ettei hän voinut tulla
+pelastetuksi ilman armoa. Hubertit olivat tavallisia yksinkertaisia
+uskovaisia: he kävivät messussa sunnuntaisin ja rippikirkossa suurina
+juhlina, tehden sen nöyrien sielujen hiljaisella uskolla, jossakin
+määrin myös perintätottumuksen ja ostajapiirinsä vaikutuksesta, sillä
+messupukujen tekijät olivat isästä poikaan harjottaneet säännöllistä
+Herran ehtoollisella käyntiä. Hubert keskeytti toisinaan ompelukehyksen
+pingottamisen kuunnellakseen kun Angélique luki pyhimystarujaan, ja
+tunsi niistä samanlaista väristystä kuin hänkin, ikäänkuin kevyt henkäys
+näkymättömästä maailmasta olisi leyhyttänyt hänen tukkaansa. Hänessä oli
+melkoinen määrä tunteellisuutta, hän itki nähdessään Angéliquen
+valkopukuisena. Tuo päivä oli kuin unta, he palasivat kirkosta
+ihmeissään ja väsyneenä kumpikin. Hubertinen täytyi torua heitä illalla,
+sillä hän oli järkevä ja tuomitsi kaikenlaisen liiottelun, hyvissäkin
+asioissa. Siitä lähtien hänen piti taistella hillitäkseen Angéliquen
+uskonintoa, erittäinkin sitä anteliaisuuskiihkoa, mikä tämän oli
+vallannut. Fransiskuksella oli köyhyys rakastettunaan, Julianus
+Almunantaja kutsui köyhiä herroikseen, Gervasius ja Protesius pesivät
+heidän jalkansa ja Martinus jakoi heidän kanssaan viittansa. Ja lapsi
+tahtoi noudattaa Lucian esimerkkiä ja myydä kaikki voidakseen antaa
+kaikki. Hän oli luopunut ensin omista pikku tavaroistaan, sitten hän
+alkoi ryöstää taloa. Mutta mitan kukkuraksi tuli vielä se, että hän
+antoi ansiottomille ja kunnottomille ilman erotusta avoimin käsin. Kun
+häntä eräänä iltana pari päivää hänen Herran ehtoollisella käymisensä
+jälkeen nuhdeltiin sen takia, että hän oli heittänyt ikkunasta
+liinavaatteita jollekin juopolle naiselle, joutui hän entiseen tapaansa
+hillittömään raivoon, riehuen kamalasti. Sitten hän häpeän musertamana
+tuli sairaaksi ja makasi vuoteessa kolme päivää.
+
+Mutta viikot ja kuukaudet vierivät. Kaksi vuotta oli kulunut, Angélique
+oli neljäntoista vuoden vanha ja alkoi kehittyä naiseksi. Kun hän luki
+Legendaa, niin hänen korvissaan humisi ja veri tykytti hänen ohimojensa
+pienissä, sinertävissä suonissa, ja hän tunsi nyt sisarellista hellyyttä
+sen neitsyitä kohtaan.
+
+Neitsyys on enkelien sisar, siihen sisältyy kaiken hyvän omistus,
+sielunvihollisen kukistus, uskon voitto. Se tuottaa armon, se on
+voittamaton täydellisyys. Pyhähenki tekee Lucian niin painavaksi, ettei
+tuhat miestä eikä viisi paria härkiä jaksa vetää häntä huonoon paikkaan,
+johon maaherra on määrännyt hänet vietäväksi. Muuan maaherra, joka
+yrittää suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Kidutettaessa ilmenee
+neitsyitten puhtaus loistavasti. Kun rautapiikit raastavat haavoille
+heidän valkoisen ihonsa, vuotaa niistä veren asemesta maitoa.
+Kymmeneenkin kertaan esiintyy kertomus kristitystä neidosta, joka
+omaisiaan paeten verhoutuu munkin kaapuun, ja kun hänen syytetään
+tehneen väkivaltaa jollekin seudun nuorelle tytölle, kestää hän
+panettelut vastustamatta ja saattaa sitten panettelijat riemullisesti
+häpeään, kun hänen viaton sukupuolensa tulee ilmi. Eugenia viedään täten
+tuomarin eteen, tuntee tämän omaksi isäkseen, repäisee kaapunsa ja
+näyttää itsensä. Siveyden säilyttämiseksi on taisteltava lakkaamatta,
+lihan himo syntyy aina uudestaan. Pyhimysten viisaus saattaakin heidät
+peljäten karttamaan naisia. Maailma on täynnä pauloja, ja erakot menevät
+erämaahan, missä ei ole naisia. He kamppailevat hirmuisesti, ruoskivat
+itseään, heittäytyvät alastomina piikkipensaisiin tai lumikinoksiin.
+Eräs erakko peittää sormensa vaipallaan, taluttaessaan äitiään
+kahlauspaikan poikki. Eräs marttyyri, joka ollessaan kiinnisidottuna
+joutuu huonon naisen kiusattavaksi, puraisee kielensä poikki ja
+sylkäisee sen naisen silmille. Fransiskus tunnustaa, että hänen suurin
+vihollisensa on hänen oma ruumiinsa. Bernhard huutaa: varkaita!
+varkaita! puolustaakseen itseään asuntonsa emäntää vastaan. Kun eräs
+nainen suutelee paavin kättä, kun tämä antaa hänelle ehtoollisieipää,
+sivaltaa paavi kätensä poikki ja neitsyt Maria panee sen jälleen
+paikalleen. Aviopuolisoitten eroamiselle annetaan suuri kunnia.
+Aleksius, rikas, naimisissa oleva mies, opettaa vaimolleen siveyttä ja
+lähtee pois hänen luotaan. Naimisiinmeno tapahtuu vain kuolemaa varten.
+Justiina, jota kidutetaan Kyprianuksen silmäin edessä, kestää tuskat,
+käännyttää hänet ja menee yhdessä hänen kanssaan kuolemaan. Cecilia,
+jota enkeli rakastaa, ilmaisee tämän salaisuuden hääiltana puolisolleen
+Valerianukselle, ja Valerianus ei tahdo häneen kajota, vaan vaatii tulla
+kastetuksi, saadakseen nähdä enkelin. Hän löysi huoneessansa Cecilian
+puhumassa enkelin kanssa, ja enkeli piti kädessään kahta ruusukruunua ja
+antoi niistä toisen Cecilialle ja toisen Valerianukselle ja sanoi:
+»Säilyttäkää nämä kruunut tahrattomalla sydämellä ja ruumiilla.» Kuolema
+on rakkautta voimakkaampi, siinä ilmenee olemassaolon halveksiminen.
+Hilarius rukoilee Jumalaa kutsumaan taivaaseen tyttärensä Apian, jotta
+tämä ei joutuisi naimisiin; tytär kuolee, ja hänen äitinsä pyytää isää
+kutsuttamaan samaten pois hänetkin, mikä tapahtuukin. Itse neitsyt Maria
+riistää naisilta heidän sulhasensa. Eräs ylimys, Unkarin kuninkaan
+sukulainen, luopuu nuoresta, ihanan kauniista morsiamestaan heti kun
+Maria ilmestyy kilpailemaan. »Äkkiä ilmestyi Pyhä Neitsyt, sanoen
+hänelle: Jos minä olen niin kaunis kuin sinä sanot, niin minkätähden
+hylkäät minut ottaaksesi toisen?» Ja ylimys kihlautuu neitsyt Marialle.
+
+Kaikkien näitten pyhäin ihmisten joukossa oli Angéliquella
+mielipyhimyksensä, joitten tarinat tunkivat syvälle hänen sydämeensä ja
+vaikuttivat häneen ojentavasti. Siten viehätti häntä ylhäissyntyinen,
+viisas Katariina, joka osottaa omistavansa kaiken maailman tiedon,
+väitellessään viidensadan oppineen kanssa, jotka keisari Maksimus
+lähettää hänen vastustajikseen. Hän saattaa heidät hämmentymään ja
+vaikenemaan. »He hämmästyivät eivätkä taitaneet mitään sanoa, vaan
+olivat kaikki ääneti. Ja keisari pilkkasi heitä, että he olivat häpeällä
+antaneet nuoren tytön voittaa itsensä.» Silloin nuo viisisataa menevät
+hänen eteensä ja ilmottavat kääntyvänsä. »Ja kun tiranni tämän kuuli,
+niin hän puuskui vihaa ja antoi käskyn, että heidät piti kaikki elävältä
+poltettaman keskellä kaupunkia.» Angéliquen silmissä Katariina oli juuri
+sellainen ylivoimaisen viisauden ja kauneuden perikuva, jollaiseksi hän
+itse olisi tahtonut tulla, voidakseen käännyttää ihmiset ja saadakseen
+elää vankihuoneessa kyyhkysen ruokkimana, ennenkuin häneltä hakattaisiin
+pää poikki. Mutta pysyväksi opetukseksi tuli hänelle erittäinkin
+Elisabet, Unkarin kuninkaan tytär. Aina kun hänen ylpeytensä nousi
+kapinaan ja kiivas luonteensa pyrki saamaan vallan, ajatteli hän tuota
+lempeyden ja säveyden esikuvaa, joka jo viisivuotiaana oli Jumalaa
+pelkääväinen, kieltäytyi leikkimästä ja nukkui paljaalla lattialla
+kunnioittaakseen Jumalaa, ja sittemmin Turingin maakreivin kuuliaisena
+ja tylysti kohdeltuna puolisona esiintyi miehensä edessä aina iloisin
+kasvoin, vaikka öisin vuodatti kyyneliä tulvanaan, ja lopuksi eli
+maastaan karkotettuna, pidättyväisenä leskenä, jolle köyhyys oli onni.
+»Hänen vaatetuksensa oli niin halpa, että hän kantoi harmaata vaippaa,
+joka oli jatkettu toisen värisellä vaatteella. Hänen pukunsa hihat
+olivat rikki ja paikatut toisella värillä.» Kuningas, hänen isänsä,
+lähettää jonkun kreivin häntä hakemaan. »Ja kun kreivi näki hänet näin
+puettuna kehräävän lankaa, niin hän huusi säälistä ja hämmästyksestä ja
+sanoi: Ei milloinkaan ole kuninkaan tytär kantanut senkaltaista pukua,
+ei myös nähty kehräävän villoja.» Hänessä on kristillinen nöyryys
+täydellisenä; hänellä on ruokanaan samaa karkeaa leipää kuin
+kerjäläisillä, hän hoitaa heidän haavojaan ilman vastenmielisyyttä,
+pitää heidän halpaa pukuaan, nukkuu paljaalla maalla ja seuraa
+kirkollisia juhlakulkueita avojaloin. »Hän ei pessyt yhtäkään kertaa
+ruokamaljoja ja astioita, ja meni piiloon ja kätkeytyi, etteivät
+kamaripiiat kääntäisi itseänsä pois hänet nähdessään, ja sanoi: Jos minä
+olisin löytänyt toisen, enemmän halveksitun elämän, niin minä olisin sen
+omistanut.» Ja niinpä Angélique, joka ennen oli pakahtua harmista, kun
+hänet pantiin pesemään keittiön lattiaa, nyt etsimällä etsi halpoja
+askareita, kun hän tunsi omapäisen vallanhalun vaivaavan mieltään. Mutta
+vielä rakkaampi kuin Katariina, vielä rakkaampi kuin Elisabet, rakkaampi
+kuin kukaan muu oli hänelle Agnes, lapsimarttyyri. Hänen sydämensä
+sylkähti, kun hän löysi Legendasta tämän hiuksiensa verhoaman neitseen,
+joka oli suojellut häntä tuomiokirkon portin alla. Kuinka hehkuva
+olikaan hänen puhdas rakkautensa! Millä inholla hän työntää luotaan
+maaherran pojan, kun tämä puhuttelee häntä hänen koulusta tullessaan!
+»Pois minusta, sinä kuoleman paimen, sinä synnin alkaja ja rikoksien
+elättäjä.» Kuinka hän ylistää rakastettuaan: »Minä rakastan sitä, jonka
+äiti on Neitsyt ja jonka isä ei ole koskaan naista tuntenut, ja jonka
+kauneutta aurinko ja kuu ihailevat ja jonka hengähdyksestä kuolleet
+virkoavat.» Ja kun Aspasianus käskee pistää miekan hänen rintaansa,
+nousee hän paratiisiin yhdistyäkseen »valkeaan ja paistavaan ylkäänsä».
+Varsinkin viime kuukausina, kun Angéliquella oli levottomia hetkiä,
+jolloin veri kuumana tykytti hänen ohimoissaan, hän rukoili häntä
+erityisellä hartaudella; ja hänestä tuntui heti kuin hän olisi saanut
+virkistystä. Hän näki hänet alati lähellään, ja häntä suretti kovasti,
+kun hän niin usein teki ja ajatteli sellaista, minkä tunsi pahottavan
+häntä. Eräänä iltana, kun hän suuteli käsiään, niinkuin hän vielä joskus
+huvikseen teki, punastui hän yhtäkkiä kovasti ja kääntyi hämillään
+ympäri, vaikka hän oli yksin, sillä hän tunsi, että pyhä Agnes oli ollut
+näkemässä. Agnes oli hänen vartiansa.
+
+Viidentoista vuotiaaksi tullessaan oli Angélique näinollen erinomainen
+tyttö. Tosin ei tuo eristetty, työteliäs elämäntapa, ei tuomiokirkon
+lempeä varjo eivätkä kauniit pyhimystarut olleet tehneet hänestä mitään
+enkeliä tai ehdottoman täydellistä olentoa. Yhä vielä saattoi hänen
+mielensä kuohahtaa, yhä vielä oli hänessä vikoja, jotka ilmenivät
+odottamattomina jostakin hänen sielunsa sopukasta, joka oli jäänyt
+kiinni aitaamatta. Mutta hän häpesi silloin niin kovin, hän olisi niin
+mielellään tahtonut olla täydellinen! Ja hän oli niin sydämellinen, niin
+vilkas, niin viaton ja puhdas pohjaltaan! Palatessaan eräältä pitemmältä
+kävelyretkeltä, jollaisia Hubertit tekivät kahdesti vuodessa,
+pääsiäismaanantaina ja Marian taivaaseenastumisen päivänä, hän oli
+tuonut mukanaan tien varrelta nyhtämänsä orjanruusupensaan ja istuttanut
+sen pieneen puutarhaan. Hän hoiti ja kasteli sitä. Se tuli hänen
+hoidossaan pystymmäksi ja kantoi suurempia, hienotuoksuisia kukkia.
+Kukkimisaikana hän vartioi sitä jännityksellä, sillä, vaikka hän ei
+ollut suostunut sitä ymppäämään, odotti hän tavallisella haaveellisella
+innollaan, että siitä jonkun ihmeen kautta puhkeaisi ruusuja. Hän hyppi
+sen ympärillä, toistellen ihastuneena: »Minä! minä!» Ja jos laskettiin
+leikkiä hänen maantieltä saadusta ruusupuustaan, nauroi hän sille
+itsekin hiukan kalpeana, silmät puoleksi kyynelissä. Hänen
+orvokinsiniset silmänsä olivat vielä pehmenneet väriltään, hänen
+puoleksi avautuneitten huuliensa välistä näkyi pienet, valkoiset
+hampaat, hänen pitkähkön soikeita kasvojaan ympäröivät vaaleat, kevyet
+hiukset kultaisena sädekehänä. Hän oli kasvanut tulematta liian
+hoikaksi, kaulan ja hartiain piirteissä oli yhä vielä sama ylevä sulo,
+rinta oli pyöristynyt, vartalo oli notkea. Hän oli iloinen ja terve,
+harvinaisen laatuinen kaunotar, jonka loppumaton viehätys oli
+yhdistyneenä täydelliseen viattomuuteen ja sielun puhtauteen.
+
+Hubertit kiintyivät häneen päivä päivältä yhä hellemmillä tunteilla.
+Heissä oli kummassakin herännyt ajatus ottaa hänet lapsekseen. Mutta he
+eivät virkkaneet siitä mitään toisilleen, peläten herättävänsä eloon
+heidän haihtumattoman surunsa. Ja sinä aamuna, jolloin Hubert karkaisi
+mielensä ja puhui, vaipui vaimo tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin. Jos
+he ottaisivat omakseen tämän lapsen, eikö se merkitsisi samalla, että he
+olivat lopullisesti luopuneet toivostaan saada itse lasta? Oli kyllä
+totta, että heidän iässään ei sellaista juuri voinut odottaa, ja
+Hubertine suostui, kun hän samalla ajatteli, minkä hyvän työn he siten
+tekisivät tytölle. Kun he ilmaisivat aikeensa Angéliquelle, lensi tämä
+heidän kaulaansa, ollen tukehtua kyyneliin. Tietysti hän näin ollen
+tulisi jäämään heidän luokseen, tuohon taloon, jossa hän oli jo niin
+suurena tekijänä, nuortaen sitä nuoruudellaan, ilostuttaen sitä
+naurullaan. Mutta jo ensi askeleella ilmeni vaikeuksia. Rauhantuomari
+Grandsire, jolta he kysyivät neuvoa, selitti tämän lapseksiottamisen
+kokonaan mahdottomaksi, koska laki vaatii, että lapseksi otettavan tulen
+olla täysi-ikäinen. Sitten hän kuitenkin, nähdessään heidän surunsa,
+neuvoi heille toisen keinon, nimittäin virallisen holhoojan aseman.
+Asetusten mukaan voi näet jokainen vähintään viisikymmentä vuotta
+täyttänyt henkilö laillisen asiakirjan kautta kiinnittää itseensä
+viittätoista vuotta nuoremman alaikäisen, rupeamalla hänen viralliseksi
+holhoojakseen. Iät soveltuivat, ja he suostuivat ilostuneina.
+Päätettiinpä vielä, että he sittemmin antaisivat lapsenoikeudet
+holhokilleen testamenttimääräyksellä, niinkuin laki sallii. Herra
+Grandsire otti huostaansa Hubertin anomuksen, varustettuna vaimon
+suostumuksella, ja kääntyi sitten vaivaishoitohallituksen esimiehen
+puoleen, joka oli kaikkien vaivaisapua nauttivien lasten holhooja ja
+jonka suostumus oli saatava tällaisessa asiassa. Siellä tutkittiin
+asiaa, ja viimein lähetettiin asiakirjat Pariisiin asianomaiselle
+rauhantuomarille. Ei puuttunut enää muuta kuin oikeuden pöytäkirja, joka
+vahvistaisi Hubertin virallisen holhooja-aseman, kun aviopuolisot
+valtasi vielä myöhästynyt epäilys.
+
+Ennenkuin he täten ottaisivat Angéliquen lapsekseen, eikö heidän olisi
+pitänyt koettaa ottaa selvää hänen omaisistaan? Jos hänellä oli olemassa
+äiti, niin mikä antaisi heille oikeuden olla lapsen määrääjinä,
+jolleivät he olleet täysin varmat hänen turvattomuudestaan? Ja kaiken
+pohjalla oli tuo tuntematon, turmeltunut alkujuuri, josta lapsi ehkä oli
+lähtenyt ja joka oli tuottanut heille levottomuutta jo aikaisemmin. Sama
+huoli valtasi heidät nyt niin voimakkaana, että se riisti heiltä
+unenkin.
+
+Hubert matkusti äkkiä Pariisiin. Se oli järkyttävä tapaus hänen
+rauhallisessa elämässään. Hän valehteli Angéliquelle, sanoen matkansa
+syyksi sen, että hänen läsnäoloaan tarvittiin holhousasiassa. Yhdessä
+vuorokaudessa hän toivoi saavansa tietää kaikki. Mutta Pariisissa kului
+päivä toisensa perästä, joka askeleella ilmeni vaikeuksia, ja hän vietti
+siellä kokonaisen viikon, juosten yhden luota toisen luo ympäri
+kaupunkia, toivottomana, miltei itkien. Vaivaishoitotoimistossa otettiin
+hänet ensinnäkin vastaan sangen kylmäkiskoisesti. Vaivaishoidolla oli
+sääntönä, että lapsille ei ilmoteta heidän syntyperäänsä ennenkuin he
+tulevat täysi-ikäisiksi. Kolmena aamuna peräkkäin hänet lähetettiin
+takaisin tyhjin toimin. Hänen täytyi ruveta itsepintaiseksi, selittää
+neljässä virastossa, puhua äänensä käheäksi esittäessään itseään
+virallisena holhoojana, kunnes viimein eräs osastonpäällikkö, pitkä,
+laiha mies, suvaitsi ilmottaa hänelle, ettei mitään varmoja
+todistuskappaleita ollut olemassa. Vaivaishoitohallitus ei tiennyt
+mitään, eräs kätilö oli jättänyt sen huostaan Angélique Marie nimisen
+lapsen, ilmottamatta äidin nimeä. Epätoivoissaan Hubert oli jo
+palaamaisillaan takaisin Beaumontiin, kun eräs ajatus sai hänet menemään
+toimistoon vielä neljännen kerran, pyytämään lähempiä tietoja
+syntymätodistuksesta, jossa täytyi olla mainittuna kätilön nimi. Siitä
+syntyi vielä uusi juttu. Vihdoin hän sai tietää nimen; se oli madame
+Foucart, ja hänelle ilmotettiin vielä, että tämä nainen asui vuonna 1850
+Deux-Écus-kadulla.
+
+Silloin alkoi samoilu uudelleen. Deux-Écus-kadun pää oli hävitetty, eikä
+kukaan lähikatujen myymälänpitäjistä muistanut madame Foucart nimistä
+henkilöä. Hän tutki ammattikalenteria: siinä ei enää ollut sitä nimeä.
+Lopuksi hän alentui turvautumaan viimeiseen keinoon. Hän kulki katse
+kohotettuna, tähyillen ammattikilpiä, aikoen käydä puhuttelemassa
+kätilöltä. Tästä olikin toivottu tulos; hän osui tulemaan erään vanhan
+vaimon luo, joka, kuultuaan hänen asiansa, huudahti: Kuinka! Että
+tunsiko hän madame Foucartia! Häntä, joka oli niin erinomainen ihminen
+ja jolla oli ollut paljon vastoinkäymisiä! Hän asui Censier-kadulla,
+toisessa päässä Pariisia. Hubert juoksi sinne.
+
+Siellä hän, kokemuksen opettamana, aikoi toimia viisaasti. Mutta madame
+Foucart, joka oli tavattoman lihava, lyhytsäärinen nainen, ei antanut
+hänen esittää järjestyksessä edeltäpäin valmistettuja kysymyksiään. Heti
+kun hän oli saanut suustaan lapsen nimen ja aikamäärän, päästi madame
+Foucart kielensä valloilleen ja kertoi koko jutun katkeran vihan
+puuskassa. Vai niin! Vai oli se lapsi elossa! No niin, hän voi imarrella
+itseään sillä, että hänellä on äitinä kuuluisa lutka! Niin, madame
+Sidonie, niinkuin häntä kutsutaan hänen leskeksi tulonsa jälkeen.
+Hänellä on arvokasta sukua, veli ministerinä, kuulemma, mutta se ei estä
+häntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin
+hän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti
+Saint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista,
+mistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan
+koettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista
+kuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän
+sen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja
+tunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin,
+mutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä
+hänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan
+niin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten
+hän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon
+jouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes
+kädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia.
+
+Nykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti
+ja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa,
+mutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla
+kerrassaan tuntematta!
+
+Tuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän
+näki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen
+naisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia
+alkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa
+muisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa
+harjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia
+tiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut
+kenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä
+viimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen
+sentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon
+miehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista
+side ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi
+Beaumontiin.
+
+Hubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja,
+joka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa
+oikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin,
+näki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän
+oli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi
+yksinkertaisesti:
+
+-- Lapseni, äitisi on kuollut.
+
+Angélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä
+puhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Sen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen
+syömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat
+Ligneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun
+seuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän
+jälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä.
+
+Hubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen.
+
+-- No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen.
+
+Angélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten
+työhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet
+työhönsä, sanoi hän:
+
+-- Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu
+sunnuntaiksi!
+
+Työhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara
+huone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon
+molemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät
+olleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja
+madonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat.
+Eräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463,
+arvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja
+murentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine
+pylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa
+reunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin,
+joka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni
+ei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi,
+asettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu
+mallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini,
+jonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen.
+Rempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV:n ajalta. Lattiassa näkyi
+vielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli
+asetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen
+maalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta
+kulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin
+uudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan
+pidätti sitä toteutumasta.
+
+Istuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu,
+Hubertine nosti päänsä ja sanoi:
+
+-- Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi,
+jos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi.
+
+Iloisena huudahti Angélique:
+
+-- Niin, sehän on totta!... Kyllä otan sen nyt käsiini!... Mutta missä
+minun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee
+työtä.
+
+Hän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen
+ja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä.
+
+Edellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut
+tapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide
+kehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale,
+johon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä.
+Loukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: »sukkela», eräs koje
+hammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta
+puikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään
+kiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia
+ompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä
+hyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä
+näkyi myöskin hylyksi joutunut entisaikaisten korko-ompelijain suuri,
+kuparinen kynttiläjalka. Nahkaremmistä naulatun pitimen silmukoissa oli
+purasimia, puisia ja rautaisia vasaroita, leikkuurautoja pergamentin
+leikkaamista varten ja puksipuisia taltantapaisia esineitä, joilla
+lankoja muovailtiin sitä mukaa kuin niitä käytettiin. Lehmuspuisen
+pöydän alla, jolla pergamenttia leikattiin, oli isot kerinpuut, jonka
+liikkuvien pajukelojen ympäri oli pingotettu vyyhti punaista
+villalankaa. Lankaan pujoteltuja erivärisiä silkkipuolia riippui
+nuoralla lähellä kaappia. Lattialla oli kori täynnä tyhjiä puolia.
+Käärelankakerä oli pudonnut tuolilta alas ja purkautunut vieriessään.
+
+-- Oi tuota ihanaa, ihanaa ilmaa! virkkoi Angélique. Se tekee elämän
+suloiseksi.
+
+Ja ennenkuin hän kumartui työhönsä, hän unohtui vielä hetkiseksi
+avonaisen ikkunan ääreen, josta säteilevä toukokuun aamu tulvi
+huoneeseen. Auringon syrjä liukui tuomiokirkon harjan yli, ja
+piispantalon puutarhasta lemahti tuore syreenintuoksu. Angélique hymyili
+häikäistyneenä, kylpien sisääntulvivassa keväässä. Sitten hän säpsähti,
+ikäänkuin olisi nukahtanut, ja sanoi:
+
+-- Isä, minulla ei ole läpiompelukultaa.
+
+Hubert, joka oli lopettamassa jonkun messupuvun mallin
+kalkkiopiirustusta, meni kaapille ja etsi sen sopukoista vyyhden,
+leikkasi sen poikki ja kehitti hiukan kumpaakin päätä, raaputtaen
+silkkilangan päällä olevaa kultaa; sitten hän toi vyyhden Angéliquelle
+pergamenttipalasessa.
+
+-- Eikö muuta?
+
+-- Ei muuta.
+
+Angélique oli heittänyt silmäyksen ympärilleen ja nähnyt ettei mitään
+enää puuttunut: erilaiset kultalangat, punainen, viheriä ja sininen;
+kaikenväriset silkkipuolat; päärmäyskulta ja kierrekulta, pöyhötetty ja
+käherretty, rasian virkaa tekevässä hatunkopassa; pitkät, hienot neulat,
+teräspihdit, sormustimet, sakset, vahatyyny. Kaikki nämä olivat hujan
+hajan itse kehykselle pingotetulla kankaalla, jolle oli levitetty
+suojaksi vahvaa harmaata paperia.
+
+Hän oli pannut neulansilmään säikeen läpiompelukultaa. Mutta heti ensi
+pistolla se katkesi, ja hänen täytyi kehittää sen päätä uudestaan,
+raaputtamalla pois hiukan kultaa, jonka hän heitti samoin kehyksellä
+ajelehtivaan jätevasuun.
+
+-- No vihdoinkin! sanoi hän, pistettyään neulan kankaan läpi.
+
+Syvä hiljaisuus vallitsi. Hubert oli ryhtynyt pingottamaan kehystä. Hän
+oli asettanut toisen tukin seinään kiinnitetylle pidikkeelle ja toisen
+pukille, tarkalleen toistensa kohdalle, joten tukille kiinnitetyn
+karmosiinipunaisen silkkisen messupukuvaatteen langat tulivat ihan
+suoraan. Hän asetti sivulistat tukeissa oleviin reikiin, kiinnittäen ne
+niihin neljällä nappulalla. Toimitettuaan kiinnipujotuksen oikealla ja
+vasemmalla, hän sitten päätti pingottamisen, peräyttäen nappuloita. Kun
+hän koputti kangasta sormellaan, kumisi se kuin rumpu.
+
+Angéliquesta oli tullut erinomainen koruompelija. Hubertit ihmettelivät
+hänen taitoaan ja aistiaan. Sen lisäksi, mitä he olivat hänelle
+opettaneet, pani hän työhön oman herkän tunteensa, joka saattoi elämää
+kukkiin ja uskoa vertauskuviin. Hänen käsissään silkki ja kulta alkoivat
+elää, pienimmätkin koristeet saivat salaperäisen lennokkuuden, hän pani
+niihin kaiken sielunsa, alati virkeän mielikuvituksensa ja uskonsa
+näkymättömiin. Muutamat hänen koruompeluistaan olivat niin kovasti
+liikuttaneet Beaumontin pappiskuntaa, että eräs pappi, joka harrasti
+muinaistiedettä, ja toinen, joka oli taiteentuntija, olivat tulleet
+häntä tervehtimään, ilmaisten ihastuksensa hänen neitsytkuviinsa, joita
+he vertasivat alkuaikaisen kirkon yksinkertaiseen kuvaustaiteeseen.
+Niissä oli sama vilpittömyys, sama harras tunne, ikäänkuin vannehdittuna
+yksityispiirteitten äärimmäisen tarkkaan täydellisyyteen. Hänellä oli
+todella ihmeellinen piirustuslahja, joka, vaikkei hänellä ollut ollut
+mitään muuta opetusta kuin omat harjotuksensa iltasin lampun valossa,
+saattoi hänet usein muuttamaan mallejaan, poikkeamaan niistä ja luomaan
+neulallaan oman mielikuvituksensa mukaan. Ja niin joutuivat Hubertit,
+jotka pitivät piirustustaitoa välttämättömänä hyvälle koruompelijalle,
+varjoon hänen rinnallaan, vaikka he olivat niin paljon vanhempia
+ammatissa. He olivat lopulta vain hänen vaatimattomia apulaisiaan, jotka
+jättivät hänen tehtäväkseen kaiken vaativamman loistotyön, suorittaen
+itse niistä vain alustavat työt.
+
+Millaisia loistavia ja pyhiä ihmeteoksia kulkikaan hänen kättensä kautta
+vuosien mittaan! Hän eli keskellä silkkiä, satiinia, samettia, kulta- ja
+hopeakankaita. Hän kirjaili messupaitoja, stola-vöitä, käsiliinoja,
+kasukoita, dalmatikoja, hiippoja, lippuja, kalkkiverhoja ja
+öylättirasia-peitteitä. Mutta varsinkin messupaitoja hän sai tehdä tuon
+tuostakin; aina käytettiin niihin viittä väriä: valkoinen edusti
+ripitystä ja neitseitä, punainen apostoleja ja marttyyrejä, musta
+kuolleita ja paastoaikaa, orvokinsininen viattomia lapsia, viheriä pyhiä
+juhlia. Usein käytettiin kultaakin, jonka saattoi panna valkoisen,
+punaisen tai viheriän sijalle. Ristin keskuksessa oli aina samat
+vertauskuvat, Jeesuksen ja Marian nimikirjaimet, säteitten ympäröimä
+kolmio, karitsa, pelikaani, kyyhkynen, kalkki, öylättirasia ja
+piikkiköynnöksen ympäröimä vertavuotava sydän; kauluksessa ja hihoissa
+taasen kiemurteli koristekuvioita tahi kukkia, koko vanhojen tyylien
+koristepaljous, kaikki suurikukkaiset kasvit, vuokot, tulppaanit,
+pioonit, granaattiomenat, hortensiat. Ei mennyt yhtään vuodenaikaa,
+ettei hän olisi ommellut joitakin vertauskuvallisia tähkiä ja terttuja,
+mustalle pohjalle hopealla, punaiselle kullalla. Hyvin upeihin
+messupaitoihin hän väritteli kuvaelmia, pyhimysten päitä, ynnä
+keskusalueen, johon hän kuvasi Marian ilmestyksen, Vapahtajan syntymän
+ja ristiinnaulitsemisen. Milloin olivat kultakirjaukset ommellut suoraan
+pohjavaatteelle, milloin taas hän kiinnitti silkkiset tai satiiniset
+kuviokaistaleet kultakirjovaatteelle tahi sametille. Ja tämä säihkyvä,
+pyhä kukkasloiste syntyi pisto pistolta hänen hoikkien sormiensa
+liikkeistä.
+
+Se messupaita, jota Angélique tällä kertaa kirjaili, oli valkoisesta
+satiinista. Sen ristin muodosti kimppu kultaisia liljoja, joitten väliin
+oli pujoteltu heleänvärisiä ruusuja varjotetusta silkistä. Keskellä,
+himmeästä kullasta ommeltujen pienten ruusujen muodostaman seppeleen
+ympäröimänä säteilivät Marian nimikirjaimet, punaisella ja viheriällä
+kullalla ommeltuina, runsaasti koristettuina.
+
+Hän ompeli viimeisiä pienten kultaruusujen lehtiä läpipistoilla, ja
+siten kului tunti täydellisessä äänettömyydessä. Mutta säie katkesi
+uudelleen ja hän pani sen jälleen neulansilmään kehyksen alla katsomatta
+siihen, kuten taitavan koruompelijan tulee. Kohottaessaan päänsä hän
+näytti pitkällä siemauksella juovan sisäänvirtaavaa kevättä.
+
+-- Oi, kuiskasi hän, kyllä oli kaunista eilen!... Kuinka tuo
+auringonpaiste tekee hyvää!
+
+Hubertine, joka juuri vahasi lankaansa, pudisti päätään.
+
+-- Minä olen ihan kuin piesty, jäseneni ovat kaikki turtana. Enhän
+olekaan kuusitoistavuotias, kuten sinä, ja kun tulee niin vähän olleeksi
+ulkona!
+
+Hän ryhtyi kuitenkin heti jälleen työhön. Hän valmisti liljoja, neuloen
+veliinipalasia merkittyihin kohtiin piirustuksessa, jotta kuviot
+kohoaisivat enemmän pohjapinnasta.
+
+-- Ja sitten nämä ensimmäiset päivänpaisteet panevat teidät
+puolipyörryksiin, lisäsi Hubert, joka kehyksen pingotettuaan ryhtyi
+kalkkioimaan silkille kaapun reunustaa.
+
+Angélique oli jäänyt haaveilevin silmin katsomaan erääseen kirkon
+pilariin heijastuvaa auringonsädettä. Hiljaisella äänellä hän vastasi:
+
+-- Ei, ei, minua se virkisti, tuo eilinen ulkoilmapäivä vei minusta pois
+väsymyksen.
+
+Saatuaan valmiiksi pienet kultalehdet, hän kävi käsiksi yhteen suurista
+ruusuista, pitäen valmiina yhtä monta valmiiksi pujotettua säiettä kuin
+oli eri värivivahduksia ja ommellen erkanevilla ja jälleen yhtyvillä
+pistoilla, terälehtien kuperan muodon mukaan. Ja vaikka työ olikin näin
+arkaluontoista, purkautuivat nyt hänen huuliltaan edellisen päivän
+muistot, joita hän äsken hiljaisuudessa oli johdatellut mieleensä, niin
+lukuisina ja elävinä, ettei hän saanut lopetetuksikaan. Hän muisteli
+lähtöä, avaroita niittyjä, aamiaista Hautecoeurin linnan raunioilla
+eräässä kivipermantoisessa salissa, jonka murtuneet seinät kohosivat
+korkealla kummulla puolensadan metrin päässä salavien reunustamasta
+Ligneulin joesta. Hän ei voinut saada mielestään noita raunioita, noita
+hajallaan olevia, sinivattupensaitten peittämiä jäännöksiä, jotka
+kertoivat tuon jättiläisen mahtavasta suuruudesta siihen aikaan, kun se
+pystyssä seisovana hallitsi molempia laaksoja. Linnotustorni seisoi
+vieläkin kuudenkymmenen metrin korkuisena, sortunein huipuin,
+haljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla
+perustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren
+torni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt.
+Muurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon,
+oikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat,
+pengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan
+verrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu
+kaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä
+kolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta.
+Kahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet
+muurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja
+kultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla
+sorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon
+laskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme
+penikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan
+haahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin,
+sen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen,
+jota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin.
+
+-- Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka
+kummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä
+kurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet
+sieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien
+yläpuolella... Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan
+historian?
+
+Hubertine hymyili tyynesti.
+
+-- Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt.
+
+Mutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin
+kirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa
+se uudelleen.
+
+Linnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen
+ajalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan
+alussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen,
+puolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa
+ylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs
+Severinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian
+suvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen
+pohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät
+verosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä
+kuuluisassa Hautecoeurin markiisien suvussa, joka siitä lähtien täyttää
+historian. Hervé IV:n aikana, joka oli kaksi kertaa kirkonkirouksessa
+kirkolle kuuluvan omaisuuden anastamisesta ja harjotti maantierosvoutta,
+lyöden yhdellä iskulla kuoliaaksi kolmekymmentä porvaria, Ludvig Paksu
+hävitti linnan tornin, kun sen omistaja oli uskaltanut nousta kapinaan
+häntä vastaan. Raoul I, joka oli lähtenyt ristiretkelle Filip Augustin
+kanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta
+kuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen,
+pystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan,
+jonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään
+hengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään,
+Skotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki
+paljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin
+kruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina
+Jean IX:een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa
+hävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot
+räjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI
+oli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta
+myöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n
+kanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla.
+
+Angélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo
+muinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse
+ompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon
+värielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia,
+siirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta
+ihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan
+porttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita.
+
+-- Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon
+suvun jälkeläinen? kysyi hän.
+
+Hubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman
+haaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten
+omituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto
+olivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti
+ryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat
+käytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta
+sivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva
+puukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan
+linnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka
+muihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen
+jatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri
+julkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen
+viidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V:n
+anteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen
+hautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle
+Yrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta
+hyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään
+riistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja
+vero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota
+linnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi
+laivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan
+pitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua
+hienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin
+onnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni,
+kunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton.
+Ludvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen
+luostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun
+jälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä
+papistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun
+perästä.
+
+--- Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä
+on aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin?
+
+Hubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa.
+
+-- Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin
+surullinen tarina... Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden
+vanhana, Kaarle X:n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti
+eron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti
+huikentelevaa elämää ... matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten
+eräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi
+kreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen
+kaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi
+häntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli
+pidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot
+polkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli
+nimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan
+puolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä
+vanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien
+hetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä... Paule synnytti pojan ja
+kuoli.
+
+Hubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti
+päätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.
+
+-- Mies poloinen! kuiskasi hän.
+
+-- Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin
+hän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on
+nyt piispa... Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden
+aikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut
+äitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen
+hoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt
+antamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon.
+Kun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän
+näkevänsä rakkaan vaimovainajansa, ja hänet löydettiin lattialta
+tiedottomana, kuin moukarin iskun kohtaamana... Mutta ikä ja rukoukset
+lienevät sittemmin keventäneet tuota syvää surua, sillä pastori Cornille
+sanoi minulle eilen, että monseigneur on vihdoinkin kutsunut poikansa
+luokseen.
+
+Angélique oli saanut valmiiksi ruusun, joka oli niin tuore että se
+tuntui melkein tuoksuvan, katsoi jälleen ulos auringonpaisteisesta
+ikkunasta haaveellisin silmin ja virkkoi matalalla äänellä:
+
+-- Monseigneurin poika...
+
+Hubertine päätti kertomuksensa:
+
+-- Nuori mies, kaunis kuin jumala, kuulemma. Hänen isänsä halusi hänestä
+pappia. Mutta abotti-vanhus ei siihen suostunut, kun pojalla ei ollut
+vähintäkään kutsumusta... Ja omaisuutta monet miljoonat! Viisikymmentä
+miljoonaa, jos puheissa on perää! Niin, hän kuuluu perineen äidiltään
+viisi miljoonaa, ja ne on sijotettu tonttialueihin Pariisissa, joilla on
+nyt yli viidenkymmenen miljoonan frangin arvo. Siis rikas kuin kuningas!
+
+-- Rikas kuin kuningas, kaunis kuin jumala, kertasi Angélique
+itsetiedottomasti, uneksivalla äänellä.
+
+Ja koneellisella kädenliikkeellä hän otti kehykseltä puikon, jossa oli
+kultusäie, ryhtyäkseen valmistamaan gipyyri-ompelulla suurta liljaa.
+Vedettyään kultalankaa esiin puikon kärjestä, hän kiinnitti sen pään
+silkkirihmapistolla ihan korokkeeksi ommellun veliinin reunaan.
+Alettuaan sitten ommella hän virkkoi vielä, lopettamatta lausettaan,
+ajaen takaa kaukaista, epämääräistä toivetta:
+
+-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin...
+
+Tuli jälleen syvä hiljaisuus, jota hämmensi vain kirkosta vaimeasti
+kuuluva veisuu. Hubert laittoi piirustustaan lopulliseen kuntoon,
+kuljettaen siveltimen kärkeä pitkin värijauheen tekemiä pisteviivoja; ja
+kaavun koristeet ilmestyivät siten valkoisina punaiselle silkkipohjalle.
+Hän alotti jälleen puhelun.
+
+-- Ennen muinoin oli suurenmoista! Ylhäiset herrat käyttivät pukuja,
+jotka olivat ihan kankeat koruompeluista. Lyonissa myytiin vaatetta,
+joka maksoi kuusikin sataa livreä kyynärä. Sen ymmärtää, kun lukee sen
+aikuisia koruompelumestarien ohjesääntöjä; niissä sanotaan, että
+kuninkaallisilla koruompelijoilla on oikeus asevoimalla ottaa työhönsä
+muitten mestarien työntekijöitä... Ja meillä oli vaakunakilvetkin
+sinisellä pohjalla kultainen poikkijuova ja kolme kultaista liljaa,
+kaksi ylhäällä ja yksi alhaalla... Ah, se oli kaunista mutta siitä on
+kauan!
+
+Hän vaikeni, koputtaen kynnellään vaatetta, poistaakseen pölyä. Sitten
+hän jatkoi:
+
+-- Beaumontissa kulkee Hautecoeureistä vielä eräs tarina, jota äitini
+usein kertoi minulle, kun olin pieni... Kauhea rutto raivosi
+kaupungissa, puolet asukkaista olivat jo kuolleet, kun Jean V, sama joka
+rakennutti linnan uudelleen, huomasi, että Jumala antoi hänelle voiman
+taistella vitsausta vastaan. Silloin hän lähti paljain jaloin sairaitten
+luokse, laskeutui polvilleen ja suuteli heitä suulle. Ja heti kun hän
+oli huulillaan koskettanut sairaitten huulia, sanoen: »Jos Jumala
+tahtoo, tahdon minäkin», tulivat sairaat terveiksi. Sen takia ovat nuo
+sanat pysyneet Hautecoeurien tunnuslauseena, joilla kaikilla on sen
+jälkeen ollut kyky parantaa ruttoa... Oh, ne olivat mainioita miehiä!
+Kokonainen valtiassuku! Ennenkuin monseigneur astui pappissäätyyn, oli
+hänen nimensä Jean XII, ja hänen poikansa nimen perässä on kai myöskin
+järjestysnumero, kuin ruhtinaalla ikään.
+
+Jokainen hänen sanansa tuuditti ja jatkoi Angéliquen haaveilua. Hän
+toisti yhä samalla laulavalla äänellä:
+
+-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin...
+
+Pitäen kädessään puikkoa hän kuletti kultalankaa, koskematta siihen
+kädellään, vuoroin oikeaan ja vasempaan, edestakaisin veliinipalan yli,
+ja kiinnitti sen kussakin käänteessä silkkipistolla. Suuri kultainen
+lilja alkoi vähitellen kukoistaa.
+
+-- Oi! minä tahtoisin, minä tahtoisin mennä naimisiin ruhtinaan
+kanssa... Ruhtinaan, jota minä en olisi milloinkaan nähnyt, joka tulisi
+jonakin iltana hämärän tullen ja ottaisi minua kädestä ja veisi
+palatsiinsa... Ja minä tahtoisin, että hän olisi hyvin kaunis ja hyvin
+rikas, oi, kaikkein kaunein ja rikkain mitä koskaan on maa päällään
+kantanut! Minä kuulisin hevosten hirnuntaa ikkunani alta, ja jalokiviä
+välkkyisi yhtenä hohteena minun ylläni, ja kultaa, sitä sataisi ja
+tulvaisi, niin että heti kun aukaisisin käteni, niin kultaa varisisi
+maahan... Ja vielä minä tahtoisin, että minun ruhtinaani rakastaisi
+minua ihan mielettömästi, jotta minäkin rakastaisin häntä mielettömästi.
+Me olisimme hyvin nuoria, hyvin puhtaita ja hyvin jaloja, aina, aina!
+
+Hubert oli poistunut kehyksensä äärestä ja lähestynyt häntä hymyillen.
+Mutta Hubertine varotti tyttöä hyväntahtoisesti sormellaan:
+
+-- Voi sinua turhamielistä olentoa, sinä olet ihan parantumaton! Vai
+kuningattareksi sinä haluaisit. Se unelma ei kyllä ole niin rumaa kuin
+sokerin varastaminen ja röyhkeät vastaukset, mutta pidä varasi, siinä
+piilee sielunvihollinen, siinä houkuttelee sinua intohimo ja ylpeys.
+
+Angélique katsoi häneen iloisesti.
+
+-- Äiti, äiti, mitä te puhutte?... Onko sitten väärin rakastaa kaunista
+ja rikasta? Minä rakastan sitä, koska se on kaunista, koska se on
+rikasta, ja koska se ikäänkuin lämmittää minua täällä, sydämessä... Te
+tiedätte kyllä, etten minä ole itsekäs. Kyllä te näkisitte, mitä minä
+tekisin rahalla, jos minulla olisi paljon. Sitä sataisi yli kaupungin,
+sitä virtaisi köyhille. Siitä syntyisi todellinen siunaus, kurjuutta ei
+enää olisikaan! Ensiksi tekisin rikkaaksi teidät ja isän, tahtoisin
+nähdä teidät kultakirjovaatteissa niinkuin entisajan ylhäiset naiset ja
+herrat.
+
+Hubertine kohautti olkapäitään.
+
+-- Hupsu!... Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa
+äyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan
+ruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet?
+
+-- Miksi en ottaisi!
+
+Angélique oli kovasti kummastelevan näköinen.
+
+-- Tietysti, ottaisin minä!... Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä
+tarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja
+rakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän.
+
+Tuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta
+hänen pilvimatkalleen. Hän huudahti:
+
+-- Angélique on oikeassa.
+
+Mutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi.
+
+-- Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää.
+
+-- Kyllä minä tunnen elämää.
+
+-- Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?... Sinä olet liian nuori, et
+tunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on
+kaikkivaltias.
+
+-- Pahuus, pahuus...
+
+Angélique äänsi tuon sanan hitaasti, päästäkseen perille sen
+merkityksestä. Ja hänen puhtaissa silmissään oli yhä sama viattoman
+hämmästyksen ilme. Hän tunsi kyllä pahuuden, olihan Legendassa siitä
+kyllin kerrottu. Eikö pahuus ollut samaa kuin paholainen? Ja eikö hän
+ollut nähnyt, että paholainen syntyi yhä uudelleen, mutta voitettiin
+aina? Jokaisessa taistelussa hän sortui surkeasti saamistaan iskuista.
+
+-- Voi, jos te tietäisitte, äiti, kuinka minä halveksin pahuutta!... Ei
+tarvitse muuta kuin voittaa itsensä, niin tulee onnelliseksi.
+
+Hubertine teki surullisen huolestuneen eleen.
+
+-- Sinä saatat minut katumaan, että olen kasvattanut sinut täällä yksin
+meidän kanssamme, kaikesta erillään, näin tietämättömänä elämästä...
+Mistä paratiisista sinä oikein uneksit? Millaiseksi sinä kuvittelet
+maailmaa?
+
+Nuoren tytön kasvot kirkastuivat suuresta toivosta. Hän oli kumartuneena
+työnsä yli, kulettaen puikkoa yhä samalla jatkuvalla liikkeellä.
+
+-- Te pidätte minua varmaan hyvin tyhmänä, äiti?... Maailma on täynnä
+kelpo ihmisiä. Kun elää hyvin ja tekee työtä, niin se tulee palkituksi
+aina... Oh, kyllä tiedän, että on joitakin pahojakin ihmisiä. Mutta mitä
+niistä on väliä? Kun pysyy niistä erillään, niin ne tulevat pian
+rangaistuiksi... Ja sitten, katsokaas, maailma näyttää minusta etäältä
+katsoen suurelta puutarhalta, niin, äärettömältä puistolta, joka on
+täynnä kukkia ja päivänpaistetta. On niin hyvä elää, elämä on niin
+suloinen, ettei se voi olla paha.
+
+Hän vilkastui, kuin olisi silkin ja kullan loiste mennyt hänen päähänsä.
+
+-- Onnihan on niin yksinkertainen asia. Me kolme olemme onnellisia. Ja
+miksi? Siksi, että rakastamme toisiamme. Siinä kaikki, se ei ole sen
+vaikeampaa... Ja kyllä te saatte nähdä, sitten kun se tulee, jota
+odotan. Me tunnemme toisemme heti. Minä en ole häntä koskaan nähnyt,
+mutta minä tiedän millainen hän tulee olemaan. Hän tulee sisään ja
+sanoo: Minä tulin sinua noutamaan. Ja minä sanon: Minä olen odottanut
+sinua, ota minut. Hän ottaa minut, ja sillä se on tehty, kaikiksi
+ajoiksi. Me menemme palatsiin nukkumaan timanteilla koristetulla
+kultavuoteella. Oh! se on hyvin yksinkertaista!
+
+-- Sinä olet hullu, ole vaiti! keskeytti Hubertine ankarasti.
+
+Ja nähdessään että hän oli innoissaan ja valmiina palaamaan jälleen
+unelmaansa, jatkoi hän:
+
+-- Ole vaiti! Sinä saatat minut pelkäämään... Onneton, kun naitamme
+sinut jollekin köyhälle raukalle, niin sinä murskaat luusi, pudotessasi
+jälleen maahan. Onni on meille köyhille vain nöyryydessä ja
+kuuliaisuudessa.
+
+Angélique hymyili yhä, tyvenen itsepintaisesti.
+
+-- Minä odotan, ja hän tulee.
+
+-- Mutta hänhän on oikeassa! huudahti Hubert, hänkin intoutuneena,
+herkän verensä nostattamana. Miksi torut häntä?... Hän on kyllin kaunis,
+jotta kuningaskin voi tulla häntä pyytämään. Kaikkea voi tapahtua.
+
+Surullisena Hubertine nosti häneen kauniit, viisaat silmänsä.
+
+-- Älä toki yllytä häntä tekemään pahoin. Sinä tiedät paremmin kuin
+kukaan muu, mitä sydämensä totteleminen maksaa.
+
+Hubert tuli hyvin kalpeaksi, suuret kyynelet kohosivat hänen silmiinsä.
+Hubertine oli paikalla katunut nuhdettaan, hän oli noussut ylös
+tarttuakseen hänen käsiinsä. Mutta Hubert veti itsensä irti, sopertaen
+katkonaisella äänellä:
+
+-- Ei, ei, minä olin väärässä... Kuule, Angélique, sinun tulee kuulla
+äitiäsi. Me olemme molemmat mielettömiä, hän yksin on järkevä... Minä
+olin väärässä, minä olin väärässä...
+
+Hän oli liian kiihottunut voidakseen istuutua, ja hän jätti kehykseen
+pingotetun kaavun, alkaen sen sijaan liimata lippua, joka oli kehyksellä
+valmiina. Otettuaan kaapista astian Flanderin-liimaa hän siveli sitä
+siveltimellä vaatteen nurjalle puolelle, jotta koruompelu kovettuisi.
+Hänen huulensa värähtelivät vielä hiukan, eikä hän enää puhunut mitään.
+
+Mutta vaikka Angélique tottelevaisesti oli myöskin vaiti, jatkoi hän
+haaveiluaan hiljaa itsekseen, nousten yhä ylemmäksi, yhä vieläkin
+ylemmäksi toiveittensa pilvimaahan. Kaikki hänessä sitä ilmaisi, hänen
+puoliavoimen suunsa haltioitunut ilme, hänen silmänsä, jotka heijastivat
+hänen näkyjensä auersineä. Tätä köyhän tytön unelmaa hän nyt kirjaili
+kultalangallaan; siitä syntyi nyt valkoiselle kiiltosilkille sekä suuret
+liljankukat että ruusut ja Marian nimikirjaimet. Liljan varsi oli kuin
+valon säde, sen pitkät ja kapeat lehdet kaatuivat alas tähtisateena.
+Häikäisevin oli vahvasti kohoavalla gipyyriompelulla tehty,
+upokekuvioilla koristettu Marian nimikirjain keskellä ristiä, se paloi
+kuin tabernaakkelin pyhyys, liekehtien salaperäisin sätein. Ja
+hienoväriset silkkiruusut elivät, ja koko messupaita loisti hohtavan
+valkoisena kultaisten ihmekukkiensa ihanuudessa.
+
+Pitkän äänettömyyden jälkeen Angélique nosti päänsä. Hän katsoi
+Hubertineen veitikkamaisesti, nykäisi leukaansa ja toisti:
+
+--- Minä odotan, ja hän tulee.
+
+Tuo mielikuva oli hullu. Mutta hän riippui siinä itsepäisesti. Hän oli
+varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei mikään voinut järkyttää hänen
+hymyilevää vakaumustaan.
+
+-- Minä sanon sinulle, äiti, että kaikki tämä tulee tapahtumaan.
+
+Hubertine tarttui puheeseen leikin kannalta. Hän alkoi ärsyttää
+Angéliquea.
+
+-- Mutta minähän luulin, ettet sinä ollenkaan tahtoisi mennä naimisiin.
+Eiväthän pyhimyksetkään, jotka ovat saaneet sinut pyörälle päästäsi,
+menneet naimisiin. Ennenkuin he siihen suostuivat, he mieluummin
+käännyttivät sulhasensa, karkasivat kotoaan ja antoivat katkaista
+kaulansa.
+
+Nuori tyttö kuunteli ällistyneenä. Sitten hän purskahti heleään nauruun.
+Koko hänen olentonsa terveys, hänen elämänrakkautensa kaikui tuossa
+helisevässä iloisuudessa. Nuo pyhimystaruthan olivat niin vanhoja! Ajat
+olivat toki muuttuneet, Jumala oli saanut voiton eikä vaatinut enää
+ketään tähtensä kuolemaan. Legendassa esiintyvä ihmeenomaisuus oli
+tehnyt häneen suuremman vaikutuksen kuin maailman-halveksiminen ja
+kuoleman-halu. Ei, luonnollisesti hän tahtoi mennä naimisiin ja rakastaa
+ja olla rakastettu ja olla onnellinen!
+
+-- Häpeä toki! jatkoi Hubertine, sinähän saatat Agneksen,
+suojeluspyhimyksesi, itkemään. Eikö muista, että hän ei huolinut
+maaherran pojasta, vaan piti parempana kuolla, viettääkseen häitä
+Jeesuksen kanssa?
+
+Tornin suuri kello alkoi soida, varpusparvi pyrähti lentoon tuuheasta
+murattiköynnöksestä, joka ympäröi erästä kuorin ikkunaa. Työhuoneessa
+ripusti Hubert, yhä äänetönnä, pingotetun, liimasta kostean lipun
+seinälle suureen rautanaulaan kuivamaan. Päivänpaiste oli auringon
+kiertäessä siirtynyt ja valaisi vanhoja työkaluja, käsirukkia,
+pajuteloja, kuparista kynttiläjalkaa. Ja kun se ehti ompelijain luo,
+alkoi kehys, jonka ääressä he työskentelivät, leimuta. Kaikki loisti,
+niin messupaita kuin käyttämisestä kiiltäviksi kuluneet sivulistat ynnä
+kaikki kankaalla ajelehtivat esineet, päärmäyskulta ja kierrekulta
+rasiassaan, silkkipuolat ja pitkät neulat kultasäikeineen.
+
+Tuossa lämpimässä kevään säihkynnässä katseli Angélique suurta
+vertauskuvallista liljaa, jonka hän oli saanut valmiiksi. Sitten hän
+vastasi luottavaisen iloisella äänellään:
+
+-- Mutta Jeesuksenhan minä tahdonkin!
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Niin vilkas ja iloinen kuin Angélique olikin, rakasti hän yksinäisyyttä,
+ja hän tunsi todellista virkistystä ollessaan yksin huoneessaan aamuin
+ja illoin. Hän oli siellä omissa valloissaan, nauttien haaveittensa
+lennosta. Kun hän joskus päivisinkin sai pujahtaa sinne hetkiseksi, oli
+hän onnellinen kuin vapauteen päässyt karkulainen.
+
+Huone oli hyvin avara, täyttäen puolet ylisestä; toinen puoli oli
+ullakkona. Se oli kokonaan valkeaksi kalkittu, niin seinät kuin
+taitekattokin näkyvissä olevine palkkeineen. Tässä alastomassa
+valkeudessa vanhat tammiset huonekalut näyttivät mustilta. Siihen aikaan
+kun sali ja makuuhuone alhaalla olivat saaneet uuden sisustuksen, oli
+vanhanaikuinen kalusto niistä tuotu tänne; se oli peräisin useilta eri
+aikakausilta: renessanssin aikainen kirstu, pöytä ja tuoleja Ludvig
+XIII:n ajoilta, suuri ja korkea sänky Ludvig XIV:n ajalta, ja erittäin
+kaunis piironki Ludvig XV:n tyyliin. Ainoastaan valkoinen kaakeliuuni ja
+pieni, vahakankaalla verhottu pesupöytä muodostivat sorasoinnun tässä
+kunnianarvoisassa vanhassa seurassa. Vanhan ikänsä juhlallisen
+mahtavuuden oli säilyttänyt varsinkin suuri sänky vanhanaikaisine,
+kanervankukka-kimpuin koristettuine ruusunpunaisine verhoineen, jotka
+olivat kuitenkin jo niin vaalenneet, että väriä tuskin enää huomasikaan.
+
+Mutta mieluisin oli Angéliquelle parveke. Kahdesta entisestä
+ikkunaovesta oli vasemmanpuoleinen hyljätty, naulaamalla se
+yksinkertaisesti kiinni, ja parveke, joka ennen oli ulottunut yli koko
+rakennuksen leveyden, oli nyt vain oikeanpuoleisen ikkunan edessä. Kun
+kannatuspalkit olivat vielä hyvät, oli niille pantu uusi lattia ja
+kiinnitetty siihen rautainen suojakaide entisen lahonneen
+rinta-aitauksen sijaan. Siinä oli hauska sopukka, jonkinlainen komero
+päädyn huipun alla, joka oli aidattu ohuilla laudoilla vuosisadan
+alussa. Kun kumartui, näki siitä koko puutarhan puoleisen rakennuksen
+sivun, koko lailla ränstyneen, pienistä kivistä hakattuine
+kivijalkoineen, tiilireunuksisine seinäpintoineen ja suurine
+ikkuna-aukkoineen, jotka nykyään olivat muuratut pienemmiksi. Alhaalla
+keittiön oven yläpuolella oli sinkkinen suojakatos. Ja ylhäällä olivat
+viimeiset alushirret, jotka ulkonivat metrin verran, samoinkuin ullakon
+kattohirretkin, tuetut vahvoilla pylväillä, joitten alapäät nojasivat
+alakerran kehähirteen. Täten joutui parveke olemaan kuin keskellä
+rehevää, vanhaa hirsimetsää, jolle sammalet ja leukoijat antoivat
+vihannuutta.
+
+Siitä asti kun Angélique oli tässä huoneessa asunut, oli hän kuluttanut
+lukemattomia hetkiä parvekkeella, nojaten kyynärpäällään suojakaiteeseen
+ja katsellen. Ensinnäkin oli hänen alapuolellaan puutarha, jota suuret
+puksipuut varjostivat ikuisella vihannuudellaan; kirkon puoleisessa
+kulmassa oli kitukasvuisten syreenipensaitten ympäröimä vanha
+graniitti-penkki. Toisessa kulmassa taas, puoleksi koko taustamuurin
+peittävän murattiköynnöksen varjossa, oli pieni portti, joka vei
+Mariantarhaan. Tämä Mariantarha oli laaja, viljelemättömäksi jäänyt
+maa-alue, joka muinoin oli ollut munkkien hedelmäpuutarhana. Sen läpi
+juoksi Chevrotte-puro, jossa lähitalojen emännillä oli oikeus pestä
+vaatteitaan. Joitakin köyhiä perheitä asusti vanhassa, raunioituneessa
+mylly-resussa; mutta muuten ei asunut ketään koko alueella, jonka vain
+piispantalon ja Voincourt-palatsin korkeitten muurien välitse kulkeva
+kujanne yhdisti Kunniakatuun. Kesäaikana noiden kahden puiston
+satavuotiset jalavat peittivät tuuhealehtisillä latvoillaan kapean
+näköpiirin, jonka eteläpuolella sulki kirkon valtava ruho. Joka puolelta
+suljettuna nukkui Mariantarha täten yksinäisessä rauhassaan, ja
+valtoinaan kasvoivat siinä villit ruohot ja tuulen kylvämät poppelit ja
+salavat. Kivien lomitse hyppeli Chevrotte, solisten lakkaamatonta,
+kristallikirkasta lauluaan.
+
+Angélique ei koskaan väsynyt katselemasta tätä syrjäistä kolkkaa. Ja
+kuitenkaan ei hän seitsemään vuoteen ollut yhtenäkään aamuna nähnyt
+siinä muuta kuin mitä hän edellisenä iltana oli katsellut. Voincourtin
+palatsin puut olivat niin tuuheat, että hän ainoastaan talvisin saattoi
+erottaa kreivittären tyttären Clairen, joka oli hänen ikäisensä.
+Piispantalon puutarhassa oli oksamuuri vielä tiheämpi, hän oli turhaan
+koettanut nähdä vilaustakaan monseigneurin kauhtanasta. Ja vanha,
+luukuilla peitetty ristikkoportti oli varmaan jo kauan ollut hyljättynä,
+sillä hän ei muistanut kertaakaan nähneensä sitä aukaistavan, ei edes
+puutarhuria näkynyt siitä kulkevaksi. Paitsi vaimoja, jotka pestä
+paukuttivat vaatteitaan, ei hän nähnyt siellä koskaan muita kuin samat
+ruohikossa makaavat pienet ryysymekot.
+
+Kevät oli sinä vuonna erinomaisen ihana. Hän oli kuusitoistavuotias, ja
+aina tähän saakka oli Mariantarhan keväinen kukoistukseen puhkeaminen
+viehättänyt vain hänen silmiään. Silmikoistaan puhkeavat hennot lehdet,
+lauhat, kuulakkaat illat, koko tuo tuoksuva maan kevät oli hänestä
+yksinkertaisesti hupaista. Mutta tänä vuonna ensimmäisen umpun auetessa
+hänen sydämensä sykähti. Hänessä heräsi outo levottomuus, kun ruoho
+alkoi kasvaa ja tuuli toi hänen sieramiinsa tuoreen, väkevän lemun.
+Usein ahdisti aiheeton tuska hänen rintaansa. Eräänä iltana hän
+heittäytyi Hubertinen syliin itkien, vaikkei hän tiennyt mitään surun
+syytä, vaan oli päinvastoin sangen onnellinen. Varsinkin yöllä oli
+hänellä suloisia unia, hän näki varjoja kulkevan ohitseen, hän tunsi
+riuduttavaa hurmausta, jota hän valveilla ollessaan ei uskaltanut
+muistutella mieleensä, niin hämmennyksissään hän oli tuosta onnesta,
+minkä enkelit hänelle soivat. Toisinaan hän säpsähtäen heräsi suuressa
+sängyssään, yhteenliitetyt kädet rintaa vasten puserrettuina, ja häntä
+ahdisti niin, että hänen täytyi paljain jaloin hypätä huoneensa
+lattialle. Ja hän juoksi aukaisemaan ikkunan ja jäi värisevänä,
+hämmentyneenä seisomaan raittiiseen ilmaan, joka rauhotti häntä. Tuntui
+niin hämmästyttävältä, niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ettei enää
+ollut oma itsensä, että tunsi kuin kasvavansa iloista ja tuskista,
+joitten syytä hän ei tiennyt. Se oli naisellisuuden lumotun kukoistuksen
+puhkeamista.
+
+Kuinka oli piispantalon näkymättömien syreenien ja kultasadepensaitten
+tuoksu niin suloinen, ettei hän enää voinut sitä hengittää veren
+nousematta hänen poskilleen? Hän ei koskaan ennen ollut huomannut
+tuoksuissa tuota lämpöä, joka nyt ympäröi hänet elävällä hengityksellä.
+Ja kuinka hän ei myöskään ollut muina vuosina huomannut suurta kukkivaa
+paulowniaa, joka valtavana sinipunervana kimppuna näkyi Voincourtin
+puutarhassa kahden jalavan välissä? Tänä vuonna hänen silmänsä
+hämärtyivät liikutuksesta heti kun hän sitä katsoi, niin koski tuo
+kalpea sinerrys hänen sydämeensä. Samaten ei hän muistanut kuulleensa
+Chevrotten solisevan niin äänekkäästi kivien lomassa, rantakaislojen
+välissä. Puro ihan varmaan puheli, hän kuuli epäselviä sanoja, jotka
+toistuivat alinomaa ja täyttivät hänet levottomuudella. Eikö se enää
+ollutkaan entinen kenttä, kun kaikki oli siinä niin hämmästyttävää ja
+kaikki tuolla tavoin otti uuden merkityksen? Vai ehkä olikin kukaties
+hänessä itsessään tapahtunut muutos, niin että hän saattoi tuntea, nähdä
+ja kuulla siinä versovan elämän?
+
+Mutta oikealla kädellä kohoava jylhän suuri, taivasta tavotteleva
+tuomiokirkko hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Joka aamu hän kuvitteli
+näkevänsä sen ensi kerran, hän oli liikutettu tästä löydöstään, hän
+ymmärsi nyt, että nuo vanhat kivet rakastivat ja ajattelivat kuten
+hänkin. Hän ei johtunut tähän minkään järkeilyn avulla, hänellähän ei
+ollut ollenkaan tietoja, hän vain antautui tuon jättiläisen salaperäisen
+ylentävälle vaikutukselle, jättiläisen, jonka lapsuus oli kestänyt kolme
+vuosisataa ja jossa oli kasaantuneena monien sukupolvien uskot. Alhaalla
+hän oli polvistuneena, rukoukseen vaipuneena romaanilaistyylisen
+kappelikehän keskellä, joitten pyörökaarisissa, sileissä ikkunoissa ei
+ollut muita koristuksia kuin kapeat pilarit kaarilistojen alla. Sitten
+hän tunsi kohoutuvansa pystyyn, kasvot ja kädet taivasta kohti
+ojennettuina, päälaivan suippokaaristen ikkunain mukana, jotka,
+kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin rakennettuina, olivat korkeita ja
+soleita, murtokaaria ja ruusukkeita kannattavien pielien palstoihin
+jakamia. Sitten hän kohosi ylös maasta haltioituneena, suoraksi
+ojentuneena, kuorin tukipylväitten mukana, jotka oli uudistettu ja
+koristeltu kaksi vuosisataa myöhemmin uhkeimpaan goottilaiseen tyyliin,
+pikkutorneineen, huippuineen ja sakaroineen. Pylväitten juurella
+avautuvista räystästorvista juoksi katoilta valunut vesi maahan.
+Kuorikappalien katolle oli lisätty apilanlehtiristein koristettu
+reuna-aitaus. Samaten oli katonaluskin koristettu kukkaornamenteilla. Ja
+koko rakennus kukoisti, mitä lähemmäksi taivasta se saapui, yhä
+ylevämmin, vapautuneena muinaisaikaisesta papillisesta pelvosta,
+rientäen painautumaan anteeksiannon ja rakkauden Jumalan rinnoille ja
+sulautumaan siihen. Hän tunsi sen koko olennossaan, se teki hänet
+rauhalliseksi ja onnelliseksi, kuin olisi hän laulanut juhlallista,
+puhdasta, ylevää, taivaan korkeuksiin häipyvää laulua.
+
+Ja tuomiokirkko eli. Pääskyset olivat satalukuisina muuranneet pesiään
+apilanlehti-vöitten alle ja pikkutornien ja sakaroitten lomiin, ja
+lakkaamatta niiden parvet elostuttivat nojapylväitä ja tukimuureja.
+Piispantalon jalavissa asuvat sepelkyyhkyset astelivat kattopenkereitten
+reunoilla rintojaan pöyhistellen, lyhyin askelin kuin huvikävelijät.
+Joskus istui korppi tornin huipussa huimaavan korkealla, tuskin kärpäsen
+kokoisena, sulkiaan sukimassa. Seinien raoissa rehotti monenmuotoisia
+jäkäliä ja ruohoja, luoden elämää vanhoihin kiviin juuriensa salaisella
+työllä. Kovina sadepäivinä koko rakennus heräsi ja kohisi, kun
+sadekuurot pieksivät lyijylevyistä kattoa, vesi virtasi
+pylväsparvekkeitten kouruista, syöksyen kerroksesta kerrokseen pauhaten
+kuin tulviva vuoripuro. Myös lokakuun ja maaliskuun myrskyt antoivat
+sille sielun. Se ärjyi ja voihki, kun tuulenpuuskat tohisivat sen
+päädyissä ja kaarissa, pylväissä ja ruusukkeissa. Ja vihdoin sai aurinko
+sen elämään liikkuvalla valoleikillään, se nuortui aamulla päivän
+iloisessa kirkkaudessa, ja illalla varjojen hiljalleen pitentyessä
+hukkui tihenevään hämyyn. Ja sillä oli myöskin sisäinen elämänsä,
+ikäänkuin sen suonien sykintä, nimittäin kirkonmenot, jotka värähyttivät
+sitä jokaista sopukkaa myöten, kellojen kumina, urkujen soitto, pappien
+veisuu. Lakkaamatta siinä värähteli elämää: hillittyjä ääniä, jonkin
+matalaäänisen messun hyminä, jonkun naisen kevyt polvistuminen, taikka
+vain joku tuskin aavistettava väre, sanattoman rukouksen palava hartaus.
+
+Nyt keväällä, päivien pitentyessä, Angélique viipyi aamuin ja illoin
+pitkät ajat parvekkeella, nojaten kyynärpäitään sen suojakaiteeseen ja
+katsellen suurta ystäväänsä tuomiokirkkoa. Vielä enemmän se veti häntä
+puoleensa illalla, kun hän näki sen vain suurena mustana möhkäleenä
+tähdittynyttä taivasta vasten. Sen pinnan muodot häipyivät hämärään,
+vain tukimuurit erottuivat himmeinä, näyttäen muodostavan avaruuteen
+johtavia siltoja. Hän tunsi sen olevan valveillaan pimeässä, vajonneena
+seitsensatavuotiseen mietiskelyyn, täynnä muistoja niistä lukemattomista
+joukoista, jotka toiveineen ja pettymyksineen olivat polvistuneet sen
+alttarien edessä. Se oli lakkaamatonta valvetta, joka oli alkanut
+menneisyyden hämärässä ja jatkui tulevaisuuden ikuisuuteen, sellaisen
+huoneen salaperäistä, pelottavaa valvetta, jossa Jumala ei voinut
+nukkua. Ja tuota tummaa, liikkumatonta, elävää kasaa katsellessaan hänen
+silmänsä siirtyivät aina erään kuorikappelin ikkunaan, joka oli juuri
+Mariantarhan pensaston kohdalla, ainoaan ikkunaan, josta hohti valoa ja
+joka oli kuin yöhön tuijottava silmä. Sen takana, pylvään nurkalla,
+paloi pyhättölamppu. Juuri tämä kappeli oli se, jonka papit muinoin
+olivat antaneet, Hautecoeurin markiisille Jean V:lle ja hänen
+jälkeläisilleen hautakappelina käytettäväksi, kiitokseksi heidän
+anteliaisuudestaan. Se oli pyhitetty pyhälle Yrjölle, minkä johdosta sen
+kahdenneltatoista vuosisadalta polveutuvassa ikkunassa oli
+lasimaalauksin esitetty tämän pyhimyksen legenda. Heti hämärän tullessa
+legenda syttyi pimennostaan hohtavana kuin ilmestys. Ja sen vuoksi
+Angélique rakasti tuota ikkunaa, katsellen sitä uneksivin, lumotuin
+silmin.
+
+Ikkunan pohjaväri oli sininen, reunus punainen. Tältä tumman värikkäältä
+pohjalta kohosivat heleinä henkilökuviot, joitten liehuvat verhot
+antoivat jäsenten alastomuuden tulla näkyviin, kukin osa tehtynä mustin
+varjoviivoin piirretyistä, lyijypuitteisiin sovitetuista värillisistä
+lasiruuduista. Siinä oli kolme kohtausta legendasta toinen toisensa
+yläpuolella, ja ne täyttivät ikkunan aina kaarilistaan asti.
+Alimmaisessa kuvassa kuninkaan tytär, joka on lähtenyt ulos kaupungista
+kuninkaallisessa puvussaan mennäkseen lohikäärmeen syötäväksi, kohtaa
+pyhän Yrjön lammikon vieressä, josta hirviö jo pistää päätään esiin; ja
+nauhassa luetaan sanat: »Hyvä ritari, älä mene turmioon minun tähteni,
+sillä et sinä voisi auttaa etkä pelastaa minua, vaan hukkuisit minun
+kanssani.» Keskellä oli kuvattuna taistelu, jossa pyhimys ratsun selässä
+istuen pistää keihäänsä hirviön läpi, ja sitä selittämässä lause:
+»Yrjänä iski keihäällään niin, että hän haavotti lohikäärmeen ja heitti
+hänet maahan.» Ja ylinnä talutti kuninkaantytär voitettua petoa
+kaupunkiin: »Yrjänä sanoi: heitä vyösi hänen kaulansa ympäri, ja älä
+pelkää yhtään, kaunis neito. Ja kun hän oli sen tehnyt, niin peto
+seurasi häntä kuin kuuliainen koira.» Siihen aikaan kun ikkunan
+lasimaalaukset tehtiin, oli pyörökaaren alla legendan yläpuolella
+arvattavasti jokin koristeellinen kuvio. Mutta myöhemmin, kappelin
+jouduttua Hautecoeureille, nämä laittoivat sille paikalle vaakunansa. Ja
+niin helotti nyt pimeinä öinä legendan yläpuolella myöhempää tekoa oleva
+vaakunakilpi loistavine väreineen. Se oli neljään alaan jaettu,
+ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas
+Hautecoeuriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen
+jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä
+kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen
+pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä,
+yksi alakärjessä. Vaakunaa kannatti oikealla ja vasemmalla kaksi
+kultaista kimeraa, yläpuolella oli arvomerkkinä sinisen höyhentöyhdön
+keskellä hopeinen kypäri, kullalla silattu ja suljettu yhdellätoista
+silmikkovanteella, jollainen kypäri on herttuoilla, Ranskan
+marsalkoilla, arvonimeä kantavilla aatelisilla ja kuninkaallisten
+komppaniain päälliköillä. Ja tunnuslauseena: »Jos Jumala tahtoo, tahdon
+minäkin».
+
+Katsellessaan pyhää Yrjöä, joka lävisti keihäällään hirviötä,
+kuninkaantyttären kohottaessa ylös yhteenliitettyjä käsiään, oli
+Angélique vähitellen ruvennut ihailemaan häntä. Niin etäältä ei hän
+erottanut kuvien piirteitä selvästi, hän näki ne haaveittensa
+suurentamana, neidon hentona, vaaleana, puhdaspiirteisenä, pyhimyksen
+loistavana ja uljaana, kauniina kuin arkkienkeli. Häntä tulikin pyhä
+Yrjö vapauttamaan, hän olisi kiitollisuudesta tahtonut suudella hänen
+käsiään. Hän näki haavelmissaan epämääräisenä kohtauksen järven rannalla
+suuren vaaran, josta hänet pelasti nuori mies, kauniimpi kuin päivä, ja
+tähän haaveseikkailuun sekottui muisto hänen käynnistään Hautecoeurin
+raunioilla, koko tuo feodaaliaikainen linna esiinmanattuna, pilviin
+piirtyvänä, muinaisten suurherrain kansottamana. Vaakuna loisti kuin
+tähti kesäyössä, hän tunsi sen hyvin ja saattoi helposti lukea sen
+sointuvat sanat, olihan hän niin usein kirjaillut vaakunoita. Jean V
+kulki ovelta ovelle ruton saastuttamassa kaupungissa, suuteli kuolevia
+suulle ja paransi heidät, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.»
+Félicien III, saatuaan tietää että Filip Kaunis ei sairauden takia
+voinut lähteä Palestiinaan, matkasi sinne hänen puolestaan, paljain
+jaloin, vahakynttilä kädessä, minkä johdosta neljäsosa Jerusalemissa
+olevasta sotavoimasta määrättiin hänen johdettavakseen. Monta, monta
+tarinaa vielä astui esiin menneisyydestä, erittäinkin kertomuksia
+Hautecoeurin jalosukuisista naisista, autuaista vainajista, niinkuin
+tarina heitä kutsui. Hautecoeurin suvussa naiset kuolivat nuorina,
+täydessä onnessaan. Toisinaan säästyi pari kolme sukupolvea, sitten
+kuolema jälleen ilmestyi hymyilevänä ja vei hellin käsin
+jonkun Hautecoeurin tyttären tai puolison, kaikkein vanhimmat
+kaksikymmenvuotiaina, juuri jonkun rakkauden-onnen hetkellä. Kun Raoul
+I:n tytär Laurette oli kihlautunut serkulleen Richardille, joka asui
+linnassa, näki hän kihlauspäivän iltana, istuessaan huoneensa ikkunan
+ääressä Davidin tornissa, sulhasensa tämän huoneen ikkunassa Kaarle
+Suuren tornissa. Hän luuli kihlattunsa kutsuvan häntä, ja kun kuun säde
+heitti heidän välilleen valosillan, lähti hän kulkemaan häntä kohti.
+Mutta keskellä tietä hän kiireissään astui syrjään valonsäteeltä, putosi
+ja murskautui kuoliaaksi tornien juurelle. Ja sen jälkeen hän kirkkaina
+kuutamoöinä kulkee ilmassa linnan kohdalla, jonka hänen äärettömän laaja
+laahusvaippansa kietoo valkoiseen hohteeseen. Balbine, Hervé VII:n
+vaimo, uskoi kuuden kuukauden ajan, että hänen miehensä oli surmattu
+sodassa. Sitten eräänä aamuna, kun hän yhä odottaen tähysteli tornin
+huipulla, hän tunsi hänet linnaan johtavalla tiellä, ja hän juoksi alas
+tornista niin poissa suunniltaan ilosta, että kuoli porrasten alimmalle
+astuimelle. Ja vielä tänään hämärän tullessa hän yhä laskeutui alas läpi
+raunioitten, hänen nähtiin juoksevan kerroksesta kerrokseen, rientävän
+käytävien ja huoneitten kautta, kiitävän ohi kuin varjo tyhjinä
+ammottavien ikkuna-aukkojen takana. Kaikki he ilmestyivät jälleen,
+Ysabeau, Gudule, Yvonne, Austreberthe, kaikki nuo autuaat vainajat,
+joita kuolema rakasti, jotka se säästi elämältä, temmaisten heidät pois
+yhdellä siiveniskulla, nuorina, ensimmäisen onnensa hurmauksessa.
+Joinakin öinä he täyttivät linnan valkoisena joukkona kuin kyyhkysparvi.
+Ja mukana oli viimeinenkin heidän joukostaan, monseigneurin pojan äiti,
+joka oli löydetty hengettömänä lapsensa kehdon äärestä, minne hän
+sairaana ollen oli ryöminyt, kuollakseen ilosta saadessaan painaa sitä
+syliinsä. Nämä tarinat asuivat alati Angéliquen mielikuvituksessa: hän
+puhui niistä kuin ihan äsken sattuneista tositapahtumista. Hän oli
+lukenut Lauretten ja Balbinen nimet kappelin seiniin upotetuista
+vanhoista muistokivistä. Miksi ei siis hänkin kuolisi aivan nuorena,
+onnellisena? Vaakunakuva säteili, pyhimys astui alas ikkunastaan, ja hän
+oli taivaaseen saakka hurmaantunut kevyestä suudelman henkäyksestä.
+
+Legenda oli sen hänelle opettanut: eikö ihme olekin yleissääntönä
+maailmassa, eikö se kuulu asiain tavalliseen kulkuun? Se on aina
+olemassa tehoisana ja jatkuvana, ilmenee äärettömän helposti, milloin ja
+missä hyvänsä, monistuu, laajentuu, tulvii ylitsevuotavana,
+hyödyttömästikin, kuin huvikseen vain kieltäen luonnonlakeja. Ihminen
+elää samalla tasolla Jumalan kanssa. Abagar, Edessan kuningas, kirjottaa
+Jeesukselle ja saa häneltä vastauksen. Ignatius saa kirjeitä Pyhältä
+Neitsyeltä. Joka paikassa ilmestyvät Pyhä Äiti ja Poika, esiintyvät
+valepuvuissa ja puhelevat hyväntahtoisina hymyillen. Stefanus on heitä
+tavatessaan aivan tutunomainen. Kaikki neitsyet viettävät häitä
+Jeesuksen kanssa, marttyyrit menevät taivaaseen yhdistyäkseen Mariaan.
+Ja enkelit ja pyhimykset ovat ihmisten tavallisia seuralaisia, menevät
+ja tulevat, kulkevat läpi seinien, ilmestyvät unessa, puhuvat ylhäältä
+pilvistä, auttavat syntymässä ja kuolemassa, antavat kestävyyttä
+kidutuksissa, vapauttavat vankitornista, tuovat vastauksia ja
+toimittavat asioita. Ihmeet seuraavat ehtymättöminä heidän askeliaan.
+Sylvester sitoo rihmalla kiinni lohikäärmeen kidan. Maa kohoaa
+istuimeksi Hilariukselle, kun hänen seuralaisensa tahtoivat häntä
+nöyryyttää. Kallisarvoinen kivi putoaa pyhän Lupuksen ehtoolliskalkkiin.
+Puu murskaa pyhän Martinuksen vihamiehet, koira nuolee jänistä, tulipalo
+lakkaa palamasta, kun hän käskee. Maria Egyptiläinen käy meren
+aalloilla, Ambrosiuksen suusta pujahtaa mehiläisiä lentämään hänen
+syntyessään. Alati parantavat pyhimykset kipeitä silmiä, halvattuja tai
+kuivuneita jäseniä, spitalia ja varsinkin ruttoa. Ei yksikään tauti voi
+vastustaa ristinmerkkiä. Kansanjoukosta erotetaan sairaat ja heikot
+erilleen ja parannetaan salamaniskulla yhdessä tukussa. Kuolema on
+voitettu, ylösnousemukset ovat niin yleisiä, että ne tulevat
+jokapäiväisiksi pikkutapahtumiksi. Eivätkä ihmeet lakkaa sittenkään, kun
+pyhimykset ovat heittäneet henkensä, vaan lisääntyvät niinkuin
+monivuotiset kukat heidän haudoillaan. Nikolauksen pään ja jalkojen
+kohdalta kumpuaa kaksi öljylähdettä, joitten neste on kaikkiparantavaa
+lääkettä. Cecilian ruumisarkusta lemahtaa avattaessa ruusujen tuoksua.
+Dorotean arkku on täynnä mannaa. Kaikki neitseitten ja marttyyrien luut
+saattavat valehtelijat häpeään, pakottavat varkaat tuomaan takaisin
+varastamansa tavarat, täyttävät hedelmättömien vaimojen toivomukset,
+antavat terveyden kuolemansairaille. Ei mikään ole enää mahdotonta,
+näkymättömät voimat ovat hallitsevina, yliluonnollisuuden oikku on
+ainoana lakina. Temppeleissä rupeavat velhot tekemään ihmeitään, nähdään
+sirppien leikkaavan itsestään ja vaskikäärmeitten kiemurtelevan,
+kuullaan pronssipatsaitten nauravan ja naamioitten laulavan. Heti
+pyhimykset vastaavat, voittaen heidät loistavasti: rippileivät muuttuvat
+eläväksi lihaksi, Kristuksen kuvista vuotaa verta, maahan pistetyt
+sauvat alkavat vihannoida, lähteitä kumpuaa esiin, lämpimiä leipiä,
+kasvaa kasoittain puutteenalaisten jalkojen juureen, kasvava puu
+kumartuu kunnioittaen Jeesusta; ja vielä, katkaistut päät puhuvat,
+särkyneet kalkit korjaantuvat itsestään, sade kaikkoaa kirkosta
+hukuttaakseen läheiset palatsit, erakkojen vaatteet eivät kulu
+ollenkaan, vaan uudistuvat joka vuosi kuin eläinten nahat. Armeniassa
+vainoojat heittävät viiden marttyyrin lyijyiset ruumiskirstut mereen, ja
+se, jossa on apostoli Bartolomeuksen jäännökset, asettuu etunenään,
+toiset neljä seuraavat sitä osottaen hänelle kunniaa, ja kaikki
+purjehtivat tuulen puhaltaessa, hyvässä järjestyksessä kuin laivasto,
+pitkin aavoja ulapoita Sisilian rannikolle saakka.
+
+Angélique uskoi vahvasti ihmeisiin. Tietämättömyydessään hän kuvitteli
+ympäristönsä täyteen ihmeitä, sellaisia kuin tähtien syttyminen ja
+orvokinkukkain puhkeaminen. Hänestä tuntui mielettömältä kuvitella
+maailmaa muuttumattomien lakien ohjaamaksi koneistoksi. Häneltä jäi niin
+paljon huomaamatta, hän tunsi itsensä niin neuvottomaksi, niin heikoksi
+kaikkien voimain keskellä, joitten mahtavuutta hänen oli mahdoton mitata
+ja joitten läsnäoloa hän ei olisi aavistanutkaan, jollei hän toisinaan
+olisi tuntenut kasvoillaan niitten voimakasta henkäystä! Ja niinkuin
+alkuaikaisen kirkon kristitty, jollaiseksi Legenda oli hänet
+kasvattanut, hänkin antautui Jumalan käsiin tahdottomana,
+poispyyhittävine perisynnin tahroineen. Hänellä ei ollut omaa vapautta,
+Jumala yksin saattoi pelastaa hänet lähettämällä hänelle armonsa. Ja
+armo oli se, että Hän oli johdattanut hänet Hubertien katon alle,
+tuomiokirkon varjoon, elämään alistumisen, puhtauden ja uskon elämää.
+Hän kuuli perisynnin pahanhengen mumisevan syvällä sisässään. Kuka
+tietää, mitä hänestä olisi tullut syntymäpohjallaan? Varmaankin huono
+tyttö. Nyt hän sitävastoin kasvoi vuosi vuodelta terveempänä tässä
+siunatussa sopukassa. Eikö ollut armo, että sai asua tällaisessa
+ympäristössä, keskellä taruja, jotka hän taisi ulkoa, keskellä uskoa,
+jota hän oli siinä juonut, keskellä salaperäistä henkielämää, jossa hän
+kylpi, tässä näkymättömäin asiain täyttämässä ympäristössä, missä ihmeet
+tuntuivat hänestä olevan aivan luonnollisia ja kuuluvan hänen
+jokapäiväisen elämänsä tasolle? Se vahvisti häntä elämää varten,
+niinkuin armo vahvisti marttyyrejä. Ja hän loi sitä itse, tietämättään:
+se syntyi hänen tarujen elähyttämästä mielikuvituksestaan, hänen
+ruumiillisen murrosaikansa tiedottomista haluista; se laajentui kaikesta
+siitä, mistä hän oli tietämätön, se kasvoi esiin kaikesta siitä
+tuntemattomasta, mitä oli hänessä ja hänen ulkopuolellaan. Kaikki lähti
+hänestä ja palasi häneen, ihminen loi Jumalan ihmisen pelastukseksi,
+kaikki oli vain unelmaa. Toisinaan hän kummastellen kosketti kasvojaan,
+täynnä levottomuutta, epäillen omaa aineellisuuttaan. Eikö hän ollutkin
+vain näennäis-olio, joka häviäisi luotuaan harhaluulon?
+
+Eräänä toukokuun yönä, kun hän taas oli parvekkeella, missä hän vietti
+niin monet hetket, hän puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut lainkaan
+suruissaan, hänen mieltään liikutti vain jokin odotus, vaikkei ketään
+tiedetty tulevaksi. Oli hyvin pimeä. Mariantarha ammotti varjoaukkona
+tähdikkään taivaan alla, eikä hän erottanut muuta kuin piispantalon ja
+Voincourtin palatsin vanhojen jalavien tummat ryhelmät. Ainoastaan
+kappelin ikkuna loisti. Jos ei ketään ollut odotettavissa, miksi sitten
+hänen sydämensä sykki niin valtavin lyönnein? Se odotus oli alkuisin
+kaukaa, hänen nuoruutensa alkuajoilta, se oli kasvanut iän mukana,
+päätyäkseen tähän hänen täysikasvuiseksitulonsa kuumeenomaiseen
+levottomuuteen. Ei mikään olisi häntä hämmästyttänyt, hän oli jo
+viikkokausia kuullut äänien suhisevan tässä mielikuvituksensa
+kansottamassa salaperäisessä sopukassa. Legenda oli päästänyt sinne
+valloilleen yliluonnollisen pyhimysmaailmansa, ihme oli siellä valmiina
+puhkeamaan. Hän ymmärsi selvästi, että kaikki oli alkanut elää, että
+ennen äänettömät esineet nyt ääntelivät, että puitten lehdet, Chevrotten
+vesi ja tuomiokirkon kivet puhuivat hänelle. Mutta kenestä ilmottivat
+näin nuo näkymättömät kuiskutukset, mitä tahtoivat hänestä nuo
+tuntemattomat voimat, jotka tuulahtivat tuonpuoleisesta maailmasta ja
+leijuivat ilmassa? Hän tähysti katseillaan pimeyteen, kuin valmiina
+kohtaukseen, jota ei kukaan ollut hänelle määrännyt, ja hän odotti,
+odotti yhä vain, kunnes uni alkoi painaa silmäluomia, tuntien koko ajan,
+että näkymättömässä maailmassa hänen tahtonsa ulkopuolella ratkaistiin
+hänen elämänsä.
+
+Viikon Angélique täten itki tummassa yössä. Hän saapui aina uudelleen,
+kärsivällisenä. Hänen ympärillään jatkui salaperäinen kiehdonta,
+lisääntyen ilta illalta, ikäänkuin näköpiiri olisi supistunut ja
+ruvennut häntä ahdistamaan. Hänen sydäntään painoi, äänet humisivat nyt
+hänen päässään, hänen voimatta kuitenkaan tajuta niitä sen selvemmin. Se
+oli kuin hiljainen valtaus, koko luonto, maa ja taivaan avaruus astuivat
+hänen olemukseensa. Pienimmänkin risahduksen kuuluessa hänen kätensä
+kuumenivat, hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden. Tuliko
+odotettu ihme vihdoinkin? Ei, ei mitään vielä, ei mitään muuta kuin
+jonkun yölinnun siipien suhahdus, kaiketikin. Ja hän tarkisti korvansa
+uudelleen, hän erotti erilaisen lehtien kahinankin jalavissa ja
+salavissa. Monet kerrat hän täten vavahti koko ruumiiltaan, kun jokin
+kivi vierähti puroon tai jokin ulkona hiiviskelevä eläin liukui
+muurinkylkeä alas. Hän kumartui henkeään pidättäen. Ei mitään vieläkään.
+
+Vihdoinkin eräänä iltana, kun kuuta ei näkynyt taivaalla ja lauha pimeys
+peitti maan, jotakin alkoi tapahtua. Se oli uusi ääni, joka kuului
+entisten tuttujen äänten seasta, mutta niin heikosti erottuvana ja
+melkein huomaamattomana, että hän pelkäsi erehtyvänsä. Se lakkasi
+kuulumasta joksikin aikaa, hän pidätti henkeään. Sitten se kuului
+jälleen, kovempana, mutta yhä epäselvänä. Hänestä se tuntui etäiseltä,
+tuskin kuuluvalta askelen ääneltä, tuo ilmassa tuntuva värähdys ennusti
+jonkun tuloa, jota ei silmä voinut erottaa eikä korva kuulla. Se mitä
+hän odotti, saapui näkymättömästä, tuli hiljalleen esiin kaikesta siitä,
+mikä värähteli hänen ympärillään. Pala palalta se irtaantui hänen
+unelmastaan, ikäänkuin hänen nuoruutensa hämärien toiveiden
+toteuttajana. Oliko se kirkonikkunan pyhä Yrjö, joka äänettömin
+kuvajaloin astui ruohikkoa pitkin tullakseen hänen luokseen? Ikkuna
+kalpeni juuri, hän ei nähnyt enää selvästi pyhimystä, se näytti vain
+pieneltä, sekavalta, häipyvältä purppurahattaralta. Sinä iltana hän ei
+saanut tietää sen enempää. Mutta seuraavana iltana samaan aikaan ääni
+kuului jälleen pimeydestä hiukan selvempänä ja lähempää. Ihan varmaan ne
+olivat askelia, ilmestyksen kevyitä askelia, jotka tuskin hipoivat
+maata. Ne taukosivat ja alkoivat jälleen kuulua, milloin sieltä, milloin
+täältä, oli mahdotonta sanoa tarkalleen paikkaa. Ehkä ne kuuluivat
+Voincourtin puutarhasta, missä joku myöhäinen kävelijä liikkui jalavien
+alla. Tai ehkä ne pikemminkin tulivat piispankartanon tuuhean pensaston
+suurien syreenien takaa, joitten väkevä lemu tunki huumaavana hänen
+rintaansa. Turhaan hän tähyi silmillään pimeyteen, odotetusta ihmeestä
+ei ilmottanut muu kuin hänen kuulonsa, ja myöskin kukkien tuoksu, joka
+oli lisääntynyt, ikäänkuin siihen olisi sekottunut jonkun hengitys. Ja
+useampina öinä askelten piiri pieneni parvekkeen alapuolella, hän kuuli
+niitten saapuvan aivan puutarhanmuurin viereen hänen jalkainsa alle.
+Siinä ne pysähtyivät, ja silloin syntyi pitkä hiljaisuus, ja yhä
+tiukempaan ympäröi hänet tuo salaperäinen kiedonta, tuo hitaasti kasvava
+näkymättömyyden syleily, joka pyörrytti häntä.
+
+Seuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean
+sirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse
+kuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä,
+hän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua,
+joka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin
+pimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine
+puroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli
+saanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei
+nähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon.
+Mikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi,
+kenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen
+näköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli,
+siirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää
+mahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta
+selville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan
+keveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä
+kääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä
+paistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän
+huomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa,
+siirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen
+yhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan
+lähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee
+tietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita
+ei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka
+herkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten
+katseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla
+arastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän
+tunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta.
+Ja hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli
+nyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle
+äkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain
+suojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja
+Angélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa.
+
+Siitä lähtien Angéliquella oli salaisuus. Se täytti kokonaan hänen
+alastoman, valkeaksi kalkitun huoneensa. Tuntikausia hän makasi suuressa
+sängyssään, jossa hän näytti häipyvän pieneltä, suljetuin silmin, mutta
+kuitenkin valvoen, nähden yhä tuon liikkumattoman varjon valoisalla
+kentällä. Kun hän aamun sarastaessa avasi silmänsä, kulki hänen
+katseensa suuresta piirongista vanhaan kirstuun, kaakeliuunista pieneen
+pesupöytään, kummissaan, kun ei enää nähnyt tuota salaperäistä
+varjokuvaa, jonka hän olisi voinut ihan tarkasti piirtää muististaan.
+Nukkuessaan hän oli nähnyt sen liukuvan vuodeverhojensa haalistuneitten
+kanervankukkien keskellä. Hänen unensa niinkuin valvetilansakin olivat
+sitä täynnä. Se oli hänen oman varjonsa toveri, hänellä oli kaksi
+varjoa, vaikka hän oli yksin unelmansa seurassa. Ja tätä salaisuutta hän
+ei uskonut kenellekään, ei edes Hubertinelle, jolle hän siihen saakka
+oli kaikki puhunut. Kun Hubertine teki hänelle kysymyksiä ihmetellen
+hänen iloaan, hän punastui kovasti ja vastasi että varhainen kevät teki
+hänet iloiseksi. Hän hyräili aamusta iltaan kuten ensimmäisten
+päivänpaisteitten juovuttama kärpänen. Eivät milloinkaan olleet hänen
+kirjailemansa messupuvut liekehtineet sellaisessa silkin ja kullan
+loisteessa. Hubertit hymyilivät, luullen kaiken johtuvan vain
+hyvinvoinnista. Hän tuli sitä iloisemmaksi, mitä pitemmälle päivä kului,
+kuun noustessa hän lauloi, ja kun hetki oli saapunut, nojasi hän
+parvekkeen kaidetta vasten ja näki varjon. Koko kuun neljänneksen aikana
+hän tapasi sen aina täsmällisesti saapuneena kohtaukseen. Hän näki sen
+seisovan suorana ja äänettömänä, tulematta sitä sen tarkemmin tuntemaan,
+tietämätönnä siitä, mikä oli se olento, jonka varjo oli hänen edessään.
+Ehkä se olikin vain varjo, ainoastaan näky, ehkä se oli kirkonikkunan
+pyhimys, joka oli hävinnyt ikkunastaan, ehkä se oli enkeli, joka muinoin
+oli rakastanut Ceciliaa ja laskeutui nyt rakastamaan häntä vuorostaan?
+Tuo ajatus täytti hänet ylpeydellä, se oli hänestä suloinen kuin
+näkymättömästä maailmasta tullut hyväily. Sitten hänessä kasvoi halu
+tulla tuntemaan se, ja hänen odotuksensa alkoi uudelleen.
+
+Täysikuu paistoi kirkkaana Mariantarhaan. Kun se oli keskitaivaalla, ei
+puilla ollut enää varjoa. Luotisuoraan lankeavassa valossa ne olivat
+kuin suihkukaivoja, joista kumpusi äänetöntä kirkkautta. Koko kenttä
+kylpi valon hohteessa, sen täytti suuri, loistava aalto, joka oli
+kuulakas kuin kristalli; ja sen loiste oli niin kirkas, että siinä
+saattoi erottaa salavan lehtien hienot piirteet. Ja vähäisinkin ilman
+värähdys näytti panevan karehtimaan tuon sädejärven, joka uinui ylväässä
+rauhassaan läheisten puutarhojen korkeain jalavain ja tuomiokirkon
+jyhkeän rungon välissä.
+
+Kaksi iltaa oli vielä kulunut, kun Angélique, tullessaan parvekkeelle
+kolmantena iltana, tunsi sydämessään ankaran sysäyksen. Hän näki hänen
+seisovan siellä kirkkaassa valossa, häneen päin kääntyneenä. Hänen
+varjonsa oli, niinkuin puitten varjotkin, kutistunut kasaan hänen
+jalkainsa juureen ja hävinnyt. Ainoastaan hän itse seisoi siinä, selvänä
+ja kirkkaana. Niin kaukaakin Angélique näki hänet kuin selvällä
+päivällä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleaverinen, pitkä ja
+solakka. Hänellä oli kihartuva tukka, ohut parta, suora, hiukan kookas
+nenä ja mustat silmät, joista loisti ylevä lempeys. Hän muistutti pyhää
+Yrjöä tai jotain ihanaa Jeesuksenkuvaa. Angélique tunsi hänet heti
+täydellisesti: hän ei ollut koskaan nähnyt häntä toisenlaisena, juuri
+sellaisena hän oli häntä odottanut. Ihme oli vihdoinkin täyttynyt,
+näkymättömän maailman hiljaisesta luomistyöstä oli sukeunut tämä elävä
+ilmiö. Se tuli näkymättömästä maailmasta, luonnon värinästä, äänten
+kuiskinasta, yön herkistä liikahduksista, kaikesta siitä mikä oli häntä
+kietonut huumaten, pyörryttäen. Ja hän näki hänet kahden jalan
+korkeudella maasta, ylenluonnollisena niinkuin hänen tulonsakin oli
+ollut, ihmeen ympäröidessä häntä joka puolelta, kuunvalon salaperäisillä
+aalloilla keinuvana. Hänellä oli seurueena koko Legendan väestö,
+pyhimykset vihannoivine sauvoineen, neitseet maitoa vuotavine
+haavoineen. Ja neitseitten valkoinen parvi kalvensi tähtien valon.
+
+Angélique katseli ilmestystä herkeämättä. Se kohotti käsivartensa ja
+ojensi ne häntä kohti aukilevitettyinä. Ja hän ei pelännyt, hän hymyili
+sille.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Silloin oli touhua, kun Hubertinellä aina kolmen kuukauden perästä oli
+pyykinpesu. Palkattiin apulaisvaimo, Gabet-muori. Neljä päivää olivat
+koruompelutyöt unohduksissa. Ottipa Angéliquekin siihen osaa, sillä
+hänestä oli virkistävää saippuoida vaatteita ja lopuksi huuhtoa niitä
+Chevrotten kirkkaassa vedessä. Kun vaatteet oli otettu likoamasta,
+vietiin ne työntökärryillä pienen väliportin kautta Mariantarhaan, jossa
+sitten vietettiin kokonaisia päiviä raittiissa ulkoilmassa ja
+päivänpaisteessa.
+
+-- Äiti, minä pesen tällä kertaa, se on minusta niin hauskaa!
+
+Ja Angélique heilutti karttuaan reippaasti, hihat käärittyinä
+kyynärpäiden yläpuolelle, ja nauraa nelisti yhtämittaa tuossa iloisessa
+ja terveellisessä puuhassa, pirskeitten räiskyessä hänen vaatteilleen.
+
+-- Tässä minun käsivarteni vahvistuvat, se tekee minulle hyvää!
+
+Chevrotte juoksi poikittain kentän halki, ensin uneliaana, sitten
+kovalla vauhdilla kuohuen viettävää kivikkomaata alas. Se tuli
+piispankartanon puutarhasta jonkinlaisen muurin alle jätetyn laskuportin
+kautta, ja toisessa päässä, Voincourtin palatsin kulmassa, se katosi
+holvikaaren alle, työntyen maan sisään, tullakseen esiin pari sataa
+metriä edempänä Alakadun varrella, jota se seurasi aina Ligneuliin asti,
+mihin se viimein yhtyi. Niin että oli pidettävä tarkka vaari vaatteista,
+etteivät ne karkaisi tiehensä: mikä kerran pääsi irti, se oli menetetty.
+
+-- Äiti, odottakaa, odottakaa!... Minä panen tämän ison kiven
+pyyhinliinojen päälle. Saadaanpa nähdä, viekö se niitä sitten, se varas!
+
+Hän pudotti kiven alas ja palasi noutamaan toista myllyn raunioitten
+sorakasoista. Hän oli ihastunut saadessaan kiskoa voimainsa takaa ja
+väsyttää itseään. Ja kun hän loukkasi sormensa, pudisti hän sitä ja
+sanoi ettei se ollut mitään. Kerjäläisperhe, joka piti majaa raunioissa,
+oli päiväksi lähtenyt anelemaan ja hajaantunut pitkin teitä. Tarha jäi
+autioksi. Sen yksinäisyydessä oli suloa ja tuoreutta, siinä kasvoi
+vaaleita salavaryhmiä, korkeita poppeleita ja varsinkin ruohoa, niin
+rehevää villiruohoa, että se ylettyi olkapäihin asti. Viereiset puistot
+täyttivät sen väräjävällä äänettömyydellä, sulkien näköpiirin suurilla
+puillaan. Kello kolmelta alkoi tuomiokirkon varjo pitentyä, levittäen
+lempeää hartautta ja haihtuvan suitsutuksen tuoksua.
+
+Ja Angélique paukutti liinavaatteita yhä lujemmin, tuoreen, valkoisen
+käsivartensa koko voimalla.
+
+-- Äiti, äiti! Tänä iltana minä vasta syön...! Mutta muistakaa, että
+olette luvannut minulle leivoksen mansikkain kanssa!
+
+Mutta tätä pyykkiä pestäessä jäi Angélique virutuspäiväksi yksinään.
+Gabet-muori ei tullutkaan, hänen lonkkasärkynsä oli äkkiä käynyt
+pahemmaksi; ja Hubertinen täytyi muitten taloustoimien takia pysyä
+huoneella. Angélique oli polvillaan oljilla vuoratussa laatikossaan,
+otti vaatekappaleet yhden erältään ja huuhteli edestakaisin purossa,
+siksi kunnes vesi ei enää samennut, vaan pysyi kristallikirkkaana. Hän
+ei pitänyt lainkaan kiirettä. Hän oli tuntenut levotonta uteliaisuutta
+aamusta asti, nähtyään hämmästyksekseen Mariantarhaan tullessaan vanhan,
+harmaapuseroisen työmiehen pystyttämässä keveitä telineitä Hautecoeurin
+kappelin ikkunan edustalle. Aiottiinko ikkunaa korjata? Sitä se kyllä
+kaipasikin; pyhän Yrjön kuvasta puuttui joitakin ruutuja, ja toisia,
+jotka aikojen kuluessa olivat särkyneet, oli korvattu tavallisella
+yksinkertaisella lasilla. Mutta kuitenkin se häntä harmitti. Hän oli
+niin tottunut lohikäärmettä keihästävässä pyhimyksessä ja vyöllään sitä
+taluttavassa kuninkaantyttäressä oleviin aukkoihin, että hän jo suri
+niiden puolesta, ikäänkuin niitä olisi aiottu silpoa. Noin vanhojen
+esineitten muuttamiseen sisältyi pyhyyden loukkausta. Mutta kun hän
+palasi aamiaiselta, niin hänen harminsa haihtui kuin tuuleen: telineillä
+oli toinenkin harmaapuseroinen työmies, mutta nuori. Ja hän tunsi hänet:
+se oli _hän_.
+
+Iloisena, hämilleen joutumatta, Angélique asettui entiselle paikalleen,
+polvistuen laatikon olkikerrokselle. Sitten hän alkoi paljailla
+käsillään jälleen huuhdella vaatekappaleita kirkkaassa vedessä. _Hän_ se
+oli; pitkä, solakka, vaalea, parta hieno, tukka kihara kuin nuorella
+jumalalla, hipiä yhtä valkoinen kuin silloin, kun hän oli nähnyt hänet
+kuutamossa. Koska se oli hän, ei ikkunalla ollut mitään pelättävää: jos
+hän siihen koskisi, niin hän vain kaunistaisi sitä. Eikä Angélique
+tuntenut lainkaan pettymystä siitä, että hän oli puettu sellaiseen
+puseroon, että hän oli käsityöläinen kuten hän itsekin, arvatenkin
+lasimaalaaja. Tämä saattoi hänet päinvastoin hymyilemään, hän oli
+ehdottoman varma uneksimastaan kuninkaallisesta rikkaudesta. Tämä oli
+vain näennäistä. Mitäpä hyödytti ottaa siitä selvää? Jonakin päivänä hän
+kuitenkin tulisi olemaan se, mikä hän oli oleva. Kultasade virtasi
+kirkon harjalta, kaukainen urkujen soitto kajahti riemumarssiksi. Eikä
+Angélique edes kysellyt mielessään, mitä tietä hän kulki, jotta hän
+saattoi olla täällä niin yöllä kuin päivälläkin. Jollei hän asunut
+jossakin viereisistä taloista, ei hän päässyt sinne muuten kuin
+Guerdaches-kujaa myöten, joka kulki pitkin piispankartanon muurin sivua,
+päättyen Kunniakadulle.
+
+Näin kului tunti, suloinen tunti. Angélique kurottui puron yli,
+huuhdellen liinavaatteita, hänen kasvonsa melkein koskivat raikkaaseen
+veteen. Mutta joka kerta kun hän otti uuden vaatekappaleen, hän kohotti
+päätään ja heitti silmäyksen, jossa, vaikkakin hänen mielensä olikin
+levottomassa liikkeessä, pilkotti veitikkamaisuutta. Ja nuori mies, joka
+seisoi telineillä, ollen tutkivinaan ikkunaa hyvin toimekkaan näköisenä,
+katseli häntä syrjäsilmällä, joutuen hämilleen heti kun tytön katse
+yllätti hänet tällä tavoin, häneen päin kääntyneenä. Oli merkillistä,
+miten nopeasti hän punastui; heleä väri kohosi hänen kasvoilleen
+silmänräpäyksessä, niin valkea kuin hän olikin iholtaan. Vähäisinkin
+mielenliikutus, suuttumus taikka hellyys, sai kaiken veren hänen
+suonistaan nousemaan kasvoihin. Hänellä oli silmät kuin sotasankarilla,
+mutta tuntiessaan tytön katselevan itseään oli hän niin ujo, että hän
+tuli kuin pikku lapseksi, ei tiennyt mitä tekisi käsillään ja sopersi
+änkyttäen määräyksiä seurassaan olevalle vanhukselle. Angéliquen
+iloisuus siinä hänen kurotellessaan puron reunalla, jonka pyörteiset
+vedet virkistäen huuhtoivat hänen käsivarsiaan, aiheutui siitä, että hän
+tunsi tuon nuoren miehen olevan yhtä viattoman kuin hänkin, yhtä
+tietämättömän elämästä ja yhtä halukkaan siitä nauttimaan. Ei tarvitse
+sanoa aina ääneen, näkymättömät sanansaattajat tuovat tietoja asioista,
+äänettömät suut ilmaisevat niitä. Angélique kohotti päätään, nuori mies
+joutui hämilleen, kääntäen pois kasvonsa, ja hetket kuluivat, ja oli
+suloista.
+
+Yhtäkkiä Angélique näki hänen hyppäävän telineiltä ja poistuvan
+takaperin ruohokentälle, ikäänkuin voidakseen nähdä paremmin kauempaa.
+Mutta Angélique oli purskahtaa nauramaan, sillä niin tuiki selvää oli,
+että nuoren miehen tarkotuksena oli yksinomaan tulla lähemmäksi häntä.
+Hän oli päättänyt ottaa rohkean askelen, uskaltaa kaikki, ja hän oli nyt
+joutunut siihen liikuttavan hullunkuriseen asemaan, että hän oli
+muutaman askelen päässä tytöstä, selin häneen, eikä rohjennut kääntyä
+ympäri, peläten hämmennyksissään toimineensa liian pikaisesti. Angélique
+luuli jo hetken, että hän palaisi ikkunan luo samoin kuin oli tullutkin,
+heittämättä silmäystäkään taakseen. Mutta nuorukainen teki epätoivoisen
+päätöksen ja kääntyi ympäri; ja kun tyttökin samassa nosti päänsä,
+kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he jäivät tuijottamaan toisiaan
+silmiin. Molemmat joutuivat kovasti hämilleen. He eivät tienneet mitä
+tehdä, he eivät olisi mitenkään voineet siitä selviytyä, jollei olisi
+silloin sattunut eräs draamallinen tapahtuma.
+
+-- Voi, hyvänen aika! huudahti tyttö onnettomana.
+
+Hän oli hämmennyksissään tullut päästäneeksi irti kädestään liinaisen
+alusröijyn, jota hän oli huuhtomassa. Nopeasti virtaava puro sieppasi
+sen. Tuokio vielä, ja se olisi hävinnyt Voincourtin palatsin
+muurinkulmassa olevaan holviaukkoon, minne Chevrotten vesi vuolaana
+painui.
+
+Seurasi muutamia jännittäviä silmänräpäyksiä. Nuori mies oli käsittänyt
+aseman ja syöksähtänyt jälkeen. Mutta puro hyppeli kivien ylitse, tuo
+vietävän alusröijy juoksi nopeammin kuin hän. Hän kumartui, luullen
+ehtivänsä siepata sen, mutta ei saanut kuin kourallisen vaahtoa. Kaksi
+kertaa hän epäonnistui. Mutta kiihtyneenä, urhokkaan näköisenä kuin
+ainakin sellainen, joka toimii henkensä uhalla, hän porhalsi veteen ja
+sai vihdoinkin pelastetuksi alusröijyn, juuri kun se oli painumassa maan
+alle.
+
+Angélique, joka siihen saakka oli tuskallisessa jännityksessä seurannut
+pelastustyötä, tunsi nyt naurun, sydämellisen naurun pyrkivän ylös
+rinnastaan. Oi, tuo seikkailu, josta hän oli niin paljon uneksinut, tuo
+kohtaus järven rannalla, tuo hirmuinen vaara, josta hänet pelastaisi
+nuori mies, kauniimpi kuin päivä! Pyhä Yrjö, kansantribuuni,
+sotasankari, ei ollutkaan muuta kuin tämä lasimaalaaja, tämä
+harmaapuseroinen nuori työmies. Kun hän näki hänen palaavan sääret
+vettävaluvina, kantaen kömpelösti kädessään alusröijyä ja käsittäen
+kuinka naurettava oli ollut hänen intonsa hänen koettaessaan sitä
+pelastaa, niin hänen täytyi purra huultaan voidakseen pidättää
+iloisuuden puuskan, joka kutkutti hänen kurkussaan. Nuori mies unohtui
+katsomaan häntä. Oli niin ihastuttavaa lapsekkaisuutta tuossa
+pidätetyssä naurussa, joka täytti koko hänen nuoren olentonsa!
+Vesipärskeitä oli hänen vaatteissaan, puron vesi oli tehnyt hänen
+käsivartensa valkeiksi, hän tuoksui miellyttävää puhtautta ja
+kuulakkuutta kuin sammalmättäiden keskellä pulppuava metsälähde. Se oli
+kirkkaassa päivänpaisteessa loistavaa terveyttä ja iloa. Hänen
+yksinkertaisesta työpuvustaan, hänen pystystä vartalostaan, hänen
+pitkänsoikeista kuninkaantyttärenkasvoistaan, jotka muistuttivat
+vanhojen legendain kuvia, kaikesta tuosta saattoi nähdä, että samalla
+kun hän oli toimelias talonnainen, oli hän kuitenkin kuningatar. Ja
+nuori mies ei enää tiennyt, miten hänen oli annettava takaisin tuo
+vaatekappale, niin syvästi vaikutti häneen tuo kauneus, taiteellinen
+kauneus, jota hän ihaili. Ja häntä harmitti se, että hän itse näytti
+niin viattoman yksinkertaiselta, sillä hän huomasi hyvin, kuinka tyttö
+ponnisteli pysyäkseen nauramatta. Mutta jotain täytyi tehdä, hän ojensi
+alusröijyn hänelle.
+
+Silloin Angélique tunsi, että jos hän vielä pusertaisi huuliaan yhteen,
+niin hän räjähtäisi. Poika parka! Hän oli hyvin liikuttava; mutta tämä
+oli vastustamatonta, hän oli liian onnellinen, hänen täytyi saada
+nauraa, nauraa ihan henkimenoon. Vihdoin hän luuli voivansa puhua, hän
+tahtoi sanoa yksinkertaisesti:
+
+-- Kiitoksia paljon.
+
+Mutta nauru palasi jälleen, nauru saattoi hänet änkyttämään, katkaisi
+hänen sanansa. Ja nauru helisi korkeana, kirkkaana sävelryöppynä, joka
+lauloi Chevrotten kristallisolinan säestäessä. Nuori mies seisoi
+hämmentyneenä, osaamatta sanoa sanaakaan. Hänen valkeat kasvonsa olivat
+äkkiä käyneet tummanpunaisiksi. Hänet ujot lapsensilmänsä olivat
+leimahtaneet kuin kotkan silmät. Ja hän poistui ja oli jo mennyt
+tiehensä vanhan työmiehen kanssa, kun Angélique vielä nauroi puron
+reunalla kumarruksissaan, pärskyttäen jälleen vettä päälleen
+viruttaessaan vaatteitaan, yltäkylläisen iloisena päivän suurenmoisesta
+onnesta.
+
+Seuraavana päivänä jo kuuden aikaan aamulla alettiin levittää kuivamaan
+vaatteita, jotka olivat olleet kasassa valumassa illasta saakka. Juuri
+parahiksi oli alkanut puhaltaa raikas tuuli, mikä auttoi kuivumista.
+Täytyipä kiinnittää vaatekappaleet panemalla joka kulmaan kivi painoksi,
+jotteivät ne lentäisi tiehensä. Koko pyykki oli siinä levällään,
+hohtavan valkoisena viheriässä ruohokossa, josta nousi hyvä, vehmas
+tuoksu; oli kuin kentälle olisi yhtäkkiä puhjennut kukkimaan
+lukemattomia satakaunoja, muodostaen lumivalkoisia liinasia.
+
+Kun Angélique tuli aamiaisen jälkeen katsastamaan, joutui hän
+epätoivoon: koko pyykki uhkasi lentää matkoihinsa, niin kovaksi oli
+kiihtynyt tuuli, joka puhalsi siniseltä, kuultavan puhtaaksi lakaistulta
+taivaalta. Muuan lakana oli jo menossa, ja pyyhinliinoja lepatti
+painautuneena salavan oksia vasten. Hän otti kiinni pyyhinliinat. Mutta
+nenäliinoja lähti liikkeelle hänen takaansa. Eikä ketään ollut
+saapuvilla! Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kun hän tahtoi levittää lakanaa,
+täytyi hänen tapella. Se pani hänet puolihuumauksiin, lyöden ja
+läjähdellen hänen ympärillään kuin liehuva lippu.
+
+Silloin hän kuuli tuulen seasta äänen, joka sanoi:
+
+-- Neiti, haluatteko että autan teitä?
+
+Se oli hän, ja paikalla Angélique huudahti, välittämättä muusta kuin
+emännän-huolistaan:
+
+-- Kyllä vain, auttakaa toki!... Ottakaa kiinni tuolta toisesta päästä!
+Pitäkää lujasti!
+
+He vetivät vahvoilla käsivarsillaan suoraksi lakanan, joka lepatti kuin
+purje. Sitten he laskivat sen ruohikolle ja asettivat kuhunkin neljään
+kulmaan suuremman kiven. Ja kun nuori mies polvistui maahan, hillittynä
+ja säyseänä, eivät he nousseet enää kumpikaan ylös, vaan jäivät
+polvilleen toinen toiseen päähän suurta, häikäisevän valkoista
+vaatekappaletta.
+
+Viimein Angélique hymyili, mutta ei ilkamoivasti, vaan ystävällisen
+kiitollisuuden hymyä. Nuori mies rohkaisi mielensä.
+
+-- Minun nimeni on Félicien.
+
+-- Ja minun Angélique.
+
+-- Minä olen lasimaalaaja, olen saanut tehtäväkseni korjata tuon
+ikkunan.
+
+-- Minä asun tuolla vanhempieni kanssa, ja minä olen koruompelija.
+
+Navakka tuuli tempasi mukaansa heidän sanansa, piiskasi heitä
+voimakkaalla puhtaudellaan lämpimässä auringonpaisteessa, joka tulvi
+heidän ylitseen. He sanoivat toisilleen asioita, jotka he tiesivät,
+ainoastaan siksi että oli hauskaa sanoa niitä toisilleen.
+
+-- Ei kai siihen vain panna uutta ikkunaa?
+
+-- Ei, ei. Korjausta ei tule paljon huomaamaankaan... Minä pidän siitä
+yhtä paljon kuin tekin pidätte.
+
+-- Se on totta, minä pidän siitä. Siinä on niin vienot värit!... Minä
+olen kirjaillut yhden pyhän Yrjön, mutta se ei ollut niin kaunis.
+
+-- Oh, eikö niin kaunis!... Minä olen nähnyt sen, jos se on se, joka on
+ommeltu siihen punaiseen samettikasukkaan, mikä pastori Cornillella oli
+yllään sunnuntaina. Se on kerrassaan ihmeellinen!
+
+Angélique punastui mielihyvästä ja huudahti äkkiä:
+
+-- Pankaahan kivi tuohon lakanan reunalle, vasemmalle puolellenne. Tuuli
+vie sen muuten uudestaan.
+
+Nuori mies kiiruhti täyttämään määräystä ja pani kiven liinalle, joka
+lepatti rajusti kuin siipiään räpyttävä vangittu lintu pyrkiessään
+jälleen vapauteen. Kun se nyt pysyi rauhassa, nousivat molemmat
+seisomaan.
+
+Angélique kulki vaatekappaleitten väliin jätettyjä kapeita ruohopolkuja
+pitkin, heittäen jokaiseen tarkastavan silmäyksen. Ja Félicien seurasi
+häntä hyvin toimessaan, näyttäen olevan kovasti huolissaan jonkun
+esiliinan tai keittiôpyyhkeen mahdollisesta menettämisestä. Se tuntui
+heistä aivan luonnolliselta. Ja Angélique jatkoi keskustelua, kertoen
+päivänsä vietosta ja selittäen mieltymyksiään.
+
+-- Minä tahdon, että kaikki esineet olisivat aina paikallaan... Aamulla
+työhuoneen käkikello herättää minut, aina juuri kuuden aikana. Ja vaikka
+ei olisi valoisakaan, niin minä osaisin sittenkin pukeutua: sukat ovat
+tuossa, saippua on tässä. Se on aivan kuin tauti! Oo, en minä ole aina
+ollut sellainen, ennen minä olin itse epäjärjestys! Kyllä äiti on saanut
+muistuttaa minua toisenkin kerran!... Ja työhuoneessa minä en voisi
+saada aikaan kerrassaan mitään, jollei tuolini olisi aina samassa
+paikassa, ikkunaa vastapäätä. Onneksi minä en ole vasen- enkä
+oikeakätinen, vaan ompelen yhtä hyvin kummallakin, ja se on todella
+onni, sillä kaikki eivät voi oppia siihen harjottelemallakaan... Sama on
+laita kukkien, joita minä jumaloin. En voi pitää yhtään kimppua
+lähelläni saamatta kauheaa päänsärkyä. Ainoastaan orvokkeja minä siedän,
+ja merkillistä kyllä, niitten tuoksu pikemmin rauhottaa minua. Jos olen
+vähänkin pahoinvoipa, ei tarvitse muuta kuin vetää henkeeni orvokkien
+tuoksua, niin heti se virkistää.
+
+Nuori mies kuunteli ihastuksissaan. Hän ikäänkuin juopui tuon äänen
+suloisuudesta, siinä oli tavattoman hurmaava, kirkas, viivähtävä sointi.
+Ja hän oli varmaankin erittäin herkkä tälle inhimilliselle soitannolle,
+sillä joittenkin tavujen hivelevä keinunta sai hänen silmänsä kosteiksi.
+
+-- Ah! sanoi Angélique, keskeyttäen oman puheensa, -- nämä paidathan
+ovat kohta kuivat.
+
+Sitten hän jatkoi tuttavallisia ilmotuksiaan, jotka johtuivat
+lapsellisesta, itsetiedottomasta halusta tehdä itsensä tunnetuksi
+kumppanilleen.
+
+-- Valkoinen on aina kaunista, eikö olekin? Joinakin päivinä minä olen
+kyllästynyt siniseen ja punaiseen ja kaikkiin väreihin. Mutta valkoinen
+on täydellinen ilo, johon minä en milloinkaan väsy. Siinä ei ole mitään
+sysäävää, siihen haluaisi upota... Meillä oli valkoinen kissa, jossa oli
+keltaisia täpliä, ja minä maalasin nuo täplät. Siitä tuli oikein hyvä,
+mutta väri ei pysynyt... Ja tiedättekö, äidin tietämättä minä panen
+talteen kaikki valkoiset silkinjäännökset, niitä on kokonainen
+piironginlaatikko täynnä. En tee niillä mitään, huvikseni vain katselen
+ja käsittelen niitä silloin tällöin... Ja minulla on toinenkin
+salaisuus, mutta se on hyvin suuri! Joka aamu kun herään, on vuoteeni
+vieressä joku, niin! jokin valkoinen olento, joka lentää tiehensä.
+
+Nuori mies ei epäillyt vähääkään, hän näytti uskovan sen varmasti. Eikö
+se ollut juuri niin kuin piti ollakin? Prinsessa keskellä loistavaa
+hoviaan ei olisi voinut vallottaa häntä niin pian. Tuo nuori tyttö oli,
+käyskennellessään viheriällä ruohikolla kaikkien näitten valkeitten
+liinavaatteitten keskellä, niin ylhäinen ja samalla niin viehättävä ja
+iloinen, että se valtasi hänen sydämensä yhä voimakkaammalla otteella.
+Sitä ei voinut enää muuttaa, ei ollut olemassa muuta kuin hän, tämä
+nuori tyttö, häntä hän tulisi seuraamaan elämän loppuun asti. Tyttö
+käveli yhä edelleen, lyhyin, nopein askelin, joskus kääntäen päätään ja
+hymyillen. Ja nuori mies seurasi häntä yhä, onnensa tukahduttamana,
+voimatta ollenkaan toivoa saavuttavansa häntä milloinkaan.
+
+Mutta silloin tuli raju tuulenpuuska, ja joukko pieniä vaatekappaleita,
+kauluksia, kalvosimia ja kaulaliinoja pyrähti lentoon ja syöksähti kauas
+kuin tuuliaispäässä viskelehtivä valkoinen lintuparvi.
+
+Ja Angélique alkoi juosta.
+
+-- Voi hyvänen aika sentään! Tulkaa! Auttakaa minua toki!
+
+Molemmat kiisivät pitkin kenttää. Angélique sai kauluksen kiinni juuri
+puron reunalta. Félicienillä oli jo kaksi kaulaliinaa, jotka hän oli
+löytänyt keskeltä tuuheaa nokkosryhmää. Kalvosimetkin saatiin kootuksi
+yksi erältään. Mutta heidän juoksennellessaan täyttä kyytiä Angéliquen
+liehuvat hameenliepeet sipaisivat Félicieniä kolme kertaa; ja joka kerta
+hän tunsi sydämessään sysäyksen ja punastui äkkiä. Félicien hipaisi
+vuorostaan Angéliqueä, hypähtäessään ottamaan kiinni riimeistä
+kaulaliinaa, joka yritti karata häneltä. Angélique jäi seisomaan
+liikkumattomana, henkeään tapaillen. Levottomuus tukahdutti hänen
+naurunsa. Hän ei ilkamoinut enää, pitänyt pilanansa tuota yksinkertaista
+ja ujoa suurta poikaa. Mikä hänelle oli tullut, ettei hän enää ollut
+iloinen ja että tällainen suloinen levottomuus hämmensi häntä? Kun
+Félicien ojensi hänelle kaulaliinaa, koskettivat heidän kätensä
+sattumalta toisiaan. He säpsähtivät, he katsoivat toisiinsa
+hämmentyneinä. Angélique oli peräytynyt kiivaasti, hän jäi hetkeksi
+seisomaan tyrmistyneenä siitä suuresta, odottamattomasta mullistuksesta,
+mikä hänessä tapahtui. Sitten hän lähti yhtäkkiä juoksemaan
+hullaantuneena, kiitäen pois syli täynnä pieniä liinavaatteita, jättäen
+muut oman onnensa nojaan.
+
+Félicien yritti silloin puhua.
+
+-- Oh, sallikaa ... minä pyydän...
+
+Tuuli puhalsi kahta rajummin, katkaisten häneltä hengityksen.
+Toivottomana hän katseli, kun Angélique juoksi, ikäänkuin tuulenpuuska
+olisi häntä lennättänyt. Hän juoksi juoksemistaan valkoisten lakanain ja
+pöytäliinain välitse, vinojen auringonsäteitten kalpeassa
+kultahohteessa. Tuomiokirkon varjo näytti sulkevan hänet syliinsä, hän
+oli pujahtamaisillaan kotiinsa puutarhan pienestä portista
+katsahtamattakaan taakseen. Mutta portilla hän kääntyi nopeasti ympäri,
+äkillisen hyvyyden valtaamana. Hän ei tahtonut, että toinen olisi
+luullut hänen kovin suuttuneen. Ja hämillään, hymyillen, hän huusi:
+
+-- Kiitos, kiitos!
+
+Siitäkö hän kiitti, että Félicien oli auttanut häntä ottamaan kiinni
+pesuvaatteita? Vai jostain muustako? Hän oli hävinnyt, portti sulkeutui.
+
+Ja Félicien jäi yksin keskelle kenttää, säännöllisesti uudistuvien
+tuulenpuuskien puhaltaessa elähyttävinä selkeältä taivaalta.
+Piispankartanon jalavat huojuivat ja kohisivat kuin meren mainingit,
+tuomiokirkon pylväissä ja kattopengermissä viuhui ja ulvoi. Mutta hän ei
+kuullut muuta kuin pienen myssyn kevyen lepatuksen, joka oli solmittu
+nauhoistaan syreenin oksaan kuin valkoinen kukkakimppu, ja joka oli
+Angéliquen.
+
+Joka kerta tästä päivästä lähtien, kun Angélique avasi ikkunansa, näki
+hän Félicienin alhaalla Mariantarhassa. Hän oli muka laittavinaan
+ikkunaa, hän vietti siellä kaiket päivät, mutta työ ei edistynyt minkään
+vertaa. Tuntikausiksi hän unohtui makaamaan pitkällään jonkun pensaan
+takana, tähystellen lehtien lomitse. Oli niin suloista saada hymyillä
+toisilleen aamuin ja illoin. Angélique oli onnellinen eikä pyytänyt
+enempää. Pyykinpesua ei ollut ennenkuin taas kolmen kuukauden perästä,
+siihen saakka puutarhan portti pysyisi sulettuna. Mutta saivathan he
+nähdä toisiaan joka päivä, ja sillä tavoin menisivät nuo kolme kuukautta
+niin pian! Ja oliko olemassa suurempaa onnea kuin elää tällä tavalla,
+päivän kuluessa ilta-katsetta odotellessa ja yön aamu-silmäystä
+vartoessa?
+
+Heti heidän ensi kertaa kohdatessaan Angélique oli kertonut kaikki,
+tapansa, mieltymyksensä, sydämensä pienet salaisuudet. Mutta toinen ei
+ollut sanonut muuta kuin että hänen nimensä oli Félicien. Ehkä piti
+niin ollakin, että nainen antoi kaikkensa ja mies pysytteli
+tuntemattomuudessaan. Angélique ei tuntenut mitään malttamatonta
+uteliaisuutta, hän vain hymyili ajatellessaan sitä mikä tulisi varmasti
+tapahtumaan. Ja sitten, se mitä hän ei tiennyt, ei merkinnyt mitään. He
+näkivät toisensa, ja siihen yksin sisältyi kaikki. Hän ei tiennyt
+Félicienistä mitään, ja kuitenkin hän tunsi hänet niin täydelleen, että
+hän saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen katseestaan. Hän oli tullut,
+Angélique oli hänet tuntenut, ja he rakastivat toisiaan.
+
+Näin nauttivat he suloisin tuntein, omistaessaan toisensa etäältä. He
+tekivät löytöjä, jotka antoivat heille yhäti uutta ihastuksen aihetta.
+Angéliquella oli hoikat, ompelutyön kuihduttamat kädet, joita Félicien
+ihaili. Angélique taas oli ylpeä Félicienin jalkojen pienuudesta.
+Félicienissä oli kaikki miellyttävää, Angélique oli hänelle kiitollinen
+siitä, että hän oli kaunis. Hän tunsi riemuitsevaa iloa huomatessaan
+eräänä iltana, että hänen partansa oli hiukan vaaleampi kuin hänen
+hiuksensa, mikä antoi hänen hymyllensä erinomaisen sulouden. Félicien
+juopui humauksesta, kun hän eräänä aamuna Angéliquen kurottuessa kaiteen
+yli huomasi hänen hienolla kaulallaan ruskean pilkun. Heidän
+sydämensäkin paljastuivat toisilleen, he tekivät niistäkin löytöjä.
+Teeskentelemätön, ylväs liike, jolla Angélique avasi ikkunansa, ilmotti
+aivan varmaan, että tuolla pikku koruompelijalla oli kuningattaren
+sielu. Samaten tunsi Angélique, että Félicien oli hyvä, nähdessään
+kuinka kevyesti hänen jalkansa tallasi ruohikkoa. Näinä tuttavuutensa
+ensi hetkinä heitä ympäröi pelkkä ansioitten ja miellyttävien
+ominaisuuksien säteily. Jokaisella kohtauksella oli viehätyksensä.
+Heistä tuntui, etteivät he koskaan saisi kyllikseen tästä toistensa
+näkemisen onnesta. Pian kuitenkin alkoi Félicienissä näkyä
+kärsimättömyyden oireita. Hän ei enää maannut tunnittain pensaan
+juurella liikkumattomana onnensa täydellisyydessä. Heti kun Angélique
+ilmestyi kaiteeseensa nojaten, tuli hän levottomaksi, koettaen lähestyä
+häntä. Tästä Angélique viimein hiukan harmistui, sillä hän pelkäsi että
+heidät huomattaisiin. Syntyipä eräänä päivänä suoranainen sovun
+rikkoutuminen: Félicien oli tullut aivan muurin viereen, Angéliquen
+täytyi lähteä pois parvekkeelta. Tapaus oli järkyttävä. Félicien joutui
+pois suunniltaan, hänen kasvonilmeensä osotti niin sydämeenkäypää
+alistuvaisuutta ja pyyntöä, että Angélique antoi hänelle anteeksi
+seuraavana päivänä, tullen parvekkeelle tavalliseen aikaan. Mutta odotus
+ei enää Félicieniä tyydyttänyt, hän alkoi uudelleen. Nyt hän tuntui
+olevan yhtaikaa joka paikassa, täyttäen koko Mariantarhan kiihkeällä
+kaipuullaan. Hän astui esiin jokaisen puunrungon suojasta, hän ilmestyi
+näkyviin jokaisen sinivattupensaan takaa. Näytti kuin hänellä olisi
+ollut asuntonsa jossakin puun oksalla niillä seuduin, kuten jalavien
+sepelkyyhkysillä. Chevrotte oli hänellä tekosyynä, jonka vuoksi hän
+oleili siellä, istuen puron reunalla ikäänkuin seuraten pilvien lentoa
+sen kuvastimessa. Eräänä päivänä Angélique näki hänet seisomassa myllyn
+raunioilla jonkun hajonneen vajan harjahirrellä, onnellisena päästyään
+täten edes hiukan korkeammalle, kun ei hänellä surukseen ollut siipiä
+lentääkseen aina hänen olkapäälleen. Eräänä toisena päivänä Angélique
+oli vähällä huudahtaa, nähdessään hänet itseään ylempänä kahden kirkon
+ikkunan välissä kuorikappelien kattopengermällä. Kuinka hän oli voinut
+päästä tuolle parvekkeelle, jonka lukitun oven avain oli kirkonvartian
+huostassa? Ja kuinka hän toisen kerran näki hänet selvässä taivaan
+korkeudessa, päälaivan nojapylväitten ja tukimuurien sakarain keskellä?
+Sieltä ylhäältä hän katseli alas hänen huoneeseensa aivan kuin
+pääskyset, jotka lentelivät pikkutornien huipun ympärillä. Ei koskaan
+ollut Angéliquen mieleen juolahtanut, että hänen tarvitsisi piiloutua.
+Ja tästä lähtien hän sulkeutui huoneeseensa, ja hänet valtasi kasvava
+levottomuus tuntiessaan täten olevansa aina toisen anastamana, aina
+kahden. Jos hän kerran malttoi odottaa, niin miksi sitten hänen
+sydämensä löi niin kovasti, kuin täydellä voimalla kumisevat
+kirkonkellot suurina juhlina?
+
+Kolme päivää Angélique pysytteli näyttäytymättä, Félicienin kasvavan
+rohkeuden pelottamana. Hän lupasi itselleen, ettei tahtoisi nähdä häntä
+enää koskaan, hän yllytti itseään halveksimaan häntä. Mutta Félicienin
+maltittomuus tarttui häneenkin, hän ei voinut pysyä yhdessä kohden, hän
+turvautui kaikkiin mahdollisiin tekosyihin saadakseen poistua
+kirjailu-kehyksensä äärestä. Kuultuaan että Gabet-muori oli vuoteen
+omana ja mitä suurimmassa puutteessa, meni hän käymään hänen luonaan
+joka aamu. Hän asui juuri Kultaseppäinkadun varrella, kolmannessa
+talossa. Angélique toi tullessaan lientä ja sokeria ja meni sitten
+ostamaan lääkkeitä Isonkadun apteekista. Eräänä päivänä palatessaan
+lääkepusseineen ja pulloineen hän hämmästyksekseen näki Félicienin
+sairaan vaimon vuoteen vieressä. Félicien punastui kovasti ja poistui
+kömpelösti. Seuraavana päivänä hänen ollessaan lähdössä Félicien
+ilmestyi jälleen, ja hän poistui hänen tieltään tyytymättömänä. Tahtoiko
+hän estää häntä käymästä köyhiensä luona? Hänelle oli juuri tullut
+tuollainen armeliaisuuden puuska, joka saattoi hänet antamaan kaikkensa,
+jaellen runsain käsin niille, joilla ei ollut mitään. Kärsimyksen ajatus
+sai hänen sydämensä uhkumaan sääliä. Hän juoksi sokean ja halvaantuneen
+Mascart-ukon luona Alakadulla, syöttäen hänelle omalla kädellään
+tuomansa velliannoksen; Chouteau-vanhusten, yhdeksänkymmen-vuotiaan
+parikunnan luona, jotka asuivat eräässä kellarissa Kunniakadun varrella,
+minne hän oli toimittanut vanhoja huonekaluja Hubertien ullakolta; ja
+vielä monien muiden, seudun kaikkien köyhien luona, joille hän salaa
+kuletti kaikkea mitä ajelehti hänen saatavillaan, onnellisena saadessaan
+saapua odottamatta ja nähdä heidän ihastuvan joistakin edellisen päivän
+jätteistä. Ja tästä lähtien hän kohtasi nyt joka paikassa Félicienin!
+Hän ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin usein, vaikka hän vartavasten
+oli varonut menemästä ikkunan ääreen, jotta ei näkisi häntä. Hänen
+mielensä tuli yhä levottomammaksi, hän uskoi olevansa kovasti
+suutuksissaan.
+
+Mutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus
+kävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä
+hänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut
+toisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt.
+Ja hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään,
+tullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden
+toisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten
+luokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja.
+Eräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka
+säästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka
+lakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana,
+aurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän
+eräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään
+vaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta
+voimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää
+kukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä
+takia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää
+tuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän,
+kun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa,
+ja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja
+tuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi
+kaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori
+mies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta
+kuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen
+antimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä
+Félicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut
+kaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo,
+kyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti
+inhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian
+raskaalta.
+
+Tällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä
+toukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona,
+joka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain
+naisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä,
+kaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja
+Jeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen
+alta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia,
+ja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli
+heillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu
+auttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään
+aamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat
+verissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa
+ruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen
+voivotellessa hänen ympärillään.
+
+Parahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa
+alla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän
+oli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen
+sulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään
+koko joukon itkemässä, hän pysähtyi.
+
+-- Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut?
+
+-- Voi, neiti kulta! vaikeroi Lemballeuse-muori, katsokaa nyt
+millaiseksi tuo iso pöllöpää on laittanut itsensä! Huomenna hän ei saata
+kävellä, se on hukkapäivä... Kengät pitäisi olla.
+
+Silmät kiiluen pörröisen harjan alta Rose ja Jeanne yltyivät
+nyyhkyttämään kahta kovemmin, kirkuen kimeästi:
+
+-- Kengät pitäisi olla, kengät pitäisi olla!
+
+Tiennette oli puoleksi kohottanut laihaa, tummaa päätään. Sitten hän oli
+sanaakaan puhumatta raapaissut vielä uuden verinaarmun ihoonsa,
+kiukustuneena pitkälle tikulle, jota hän neulan avulla koetti kaivaa
+pois.
+
+Liikutettuna Angélique antoi almunsa.
+
+-- Tässä on edes leipä.
+
+-- Oh, leipää, sanoi äiti, kyllähän sitäkin tarvitaan. Mutta ei hän
+leivällä kävellä saata. Ja Blignyssä on markkinat, joilta hän tuo joka
+vuosi enemmän kuin neljäkymmentä sou'ta... Voi hyvä Jumala kuitenkin!
+Mihinkä tässä joudutaan?
+
+Sääli ja neuvottomuus tekivät Angéliquen mykäksi. Hänellä oli taskussaan
+kaiken kaikkiaan viisi sou'ta. Ja viidellä sou'lla ei juuri voinut saada
+kenkiä, ei edes käytetyitä. Joka kerta tämä rahanpuute teki hänet
+voimattomaksi. Ja tällä kertaa hän joutui vielä kokonaan pois
+suunniltaan, kun hän kääntäessään silmänsä näki Félicienin seisovan
+muutamien askelien päässä tihenevässä hämärässä. Hän oli varmaankin
+kuullut mistä oli kysymys, ehkä hän oli seisonut siinä kauankin. Hän
+ilmestyi aina tällä tavoin, Angéliquen tietämättä koskaan, mistä tai
+miten hän oli tullut.
+
+-- Hän antaa kengät, ajatteli Angélique.
+
+Hän astui todellakin jo lähemmäksi. Sinipunervalle taivaalle syttyivät
+ensimmäiset tähdet. Suuri, lämmin rauha laskeutui ylhäältä, uuvuttaen
+uneen Mariantarhan, jonka salavat upposivat varjoon. Tuomiokirkko oli
+enää vain musta seinä läntisen taivaan edessä.
+
+-- Ihan varmaan hän antaa kengät.
+
+Ja Angélique tunsi suoranaista epätoivoa. Félicienkö siis antaisi
+kaikki, eikö hän siis kertaakaan pääsisi hänestä voitolle! Hänen
+sydämensä jyskytti haljetakseen, hän olisi tahtonut olla hyvin rikas,
+näyttääkseen Félicienille, että hänkin osasi tehdä ihmisiä onnellisiksi.
+
+Mutta Lemballeuse't olivat nähneet tuon hyvän herran, äiti kiiruhti
+esiin, pikku siskokset ruikuttivat käsi ojennettuna, ja iso sisar,
+hereten nyppimästä verisiä nilkkojaan, katseli häntä kieroilla
+silmillään.
+
+-- Kuulkaahan, hyvä vaimo, sanoi Félicien, menkää Isonkadun ja Alakadun
+kulmaan...
+
+Angélique oli ymmärtänyt, siinä oli suutarin myymälä. Hän keskeytti
+kiivaasti niin kiihtyneenä että sopersi mitä sanoja suuhun sattui
+tulemaan:
+
+-- Se on turhaa vaivaa!... Sitä ei tarvita... On paljon
+yksinkertaisempaa...
+
+Mutta hän ei löytänytkään tuota yksinkertaisempaa keinoa. Mitä oli
+tehtävä, mitä oli keksittävä, jotta voisi voittaa hänet almunannossa? Ei
+koskaan ollut Angélique luullut inhoavansa häntä niin kovasti.
+
+-- Sanokaa, että tulette minun puolestani, jatkoi Félicien. Pyytäkää...
+
+Uudestaan Angélique keskeytti hänet, toistaen tuskallisen näköisenä:
+
+-- On paljon yksinkertaisempaa... On paljon yksinkertaisempaa...
+
+Yhtäkkiä hän tyyntyi, istahti kivelle, nyöritti joutuin auki kenkänsä ja
+veti ne jalastaan, ja veti vielä sukatkin.
+
+-- Kas tässä! Niin yksinkertaista se on! Mitä hyödyttää nähdä turhaa
+vaivaa?
+
+-- Voi, kulta neiti, Jumala teidät palkitkoon! huudahti
+Lemballeuse-muori, tarkastellen kenkiä, jotka olivat melkein uudet. Minä
+ratkon ne päältä auki, niin kyllä ne mahtuvat... Tiennette, kiitä,
+senkin hölmö!
+
+Tiennette tempasi Rosen ja Jeannen käsistä sukat, joita nämä halukkain
+silmin katselivat. Hän ei aukaissut suutaan.
+
+Mutta silloin Angélique huomasi, että hänen jalkansa olivat paljaat ja
+että Félicien näki ne. Hän joutui kovasti hämilleen. Hän ei uskaltanut
+enää liikahtaa, sillä hän oli varma, että jos hän nousisi ylös, niin
+Félicien näkisi niitä vielä enemmän. Sitten hän säikähtyi, hänen
+ajatuksensa sekaantuivat, hän lähti juoksemaan. Hänen pienet jalkansa
+vilistivät ruohikossa heleän valkoisina. Yö oli yhä tummennut,
+Mariantarha oli kuin varjojärvi viereisten suurien puitten ja
+tuomiokirkon mustan kasan välissä. Ja pimeässä maanrajassa ei näkynyt
+muuta kuin kyyhkyn-valkoisten, kiireesti pakenevien pienten jalkojen
+vilahtelu.
+
+Säikähdyksissään, peläten vettä, Angélique juoksi pitkin puron reunaa
+päästäkseen sillan virkaa toimittavan lankun luokse. Mutta Félicien oli
+oikaissut suoraan halki pensaikon. Hän, joka oli ollut niin kaino tähän
+saakka, oli Angéliquen valkoiset jalat nähdessään punastunut vielä
+enemmän kuin hän. Ja häntä ajoi polttava liekki, hän olisi tahtonut
+huutaa ilmi tulisen tunteensa, joka oli vallannut hänet kokonaan heti
+ensi päivästä nuoruuden tulvehtivalla voimalla. Mutta kun Angélique
+hipaisi häntä, ei hän voinut kuin kuiskaten sopertaa tunnustuksen, joka
+poltti hänen huuliaan:
+
+-- Minä rakastan teitä.
+
+Angélique oli pysähtynyt hämmennyksissään. Hän katsoi hetkisen
+Félicieniä silmiin, seisoen aivan suorana. Suuttumus ja viha, minkä hän
+oli luullut olevan sydämessään, haihtui, suli tuskallisen suloiseen
+tunteeseen. Mitä oli Félicien sanonut, kun se vaikutti häneen noin
+mullistavasti? Félicien rakasti häntä, hän tiesi sen, ja nyt, kun hän
+kuuli tuon sanan kuiskattavan korvaansa, täyttyi hänen mielensä
+hämmästyksellä ja pelolla. Félicien oli rohkaistunut, tuo rikollinen
+armeliaisuus oli lähentänyt heidän sydämiään, hänen sydämensä oli
+avautunut, ja hän toisti:
+
+--- Minä rakastan teitä.
+
+Ja Angélique alkoi jälleen juosta, peläten rakastajaansa. Chevrotte ei
+enää pidättänyt häntä, hän syöksyi sen keskelle kuin takaa-ajettu
+kauris, hänen pienet valkoiset jalkansa juoksivat kivien keskellä,
+väristen veden kylmyydestä. Puutarhan portti sulkeutui, ja ne hävisivät.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Kaksi päivää tunsi Angélique kovia tunnonvaivoja. Heti kun hän pääsi
+yksin, itki hän, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Ja yhä uudelleen nousi
+pelottavan synkkänä kysymys: oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen
+kanssa? Oliko hän kadotettu niinkuin Legendan huonot naiset, jotka
+suostuvat paholaisen houkutuksiin? Nuo hiljaa kuiskatut sanat: »Minä
+rakastan teitä», kaikuivat hänen korvissaan niin kovana pauhinana, että
+ne varmasti olivat jonkun näkymättömyyden syvyyksiin kätkeytyneen
+kauhean voiman lähettämiä. Mutta hän ei tietänyt, hän ei voinut tietää,
+hän oli kasvanut niin tietämättömänä ja erillään elämästä.
+
+Oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Ja hän koetti
+muistella tarkoin kaikkea mitä oli tapahtunut, hän punnitsi viattoman
+mielensä epäilyksiä. Mitä oli oikeastaan synti? Riittikö se, että
+nähtiin toisiaan, puhuteltiin toisiaan ja sitten valehdeltiin
+vanhemmille? Siinä ei voinut olla kaikki paha. Mutta minkätähden hän
+sitten tunsi tällaista ahdistusta? Minkätähden hän, jollei hän kerran
+ollut syyllinen, tunsi muuttuvansa toiseksi, uuden sielun liikkuvan
+sisässään? Ehkä se oli sittenkin synti, joka saattoi hänet tähän pimeään
+tuskaan, joka häntä ahdisti. Hänellä oli sydän täynnä hämäriä,
+epämääräisiä asioita, kokonainen sekasorto tulevia sanoja ja tekoja,
+joita hän kauhistui ennenkuin ymmärsikään. Tulvehtiva veri kuumensi
+hänen poskensa, hän kuuli jyrisevinä nuo kauheat sanat: »Minä rakastan
+teitä». Ja hän lakkasi ajattelemasta ja puhkesi nyyhkytyksiin, epäillen
+todellisuutta, peljäten vielä tapahtumatonta syntiä, sitä pahaa, jolla
+ei ollut nimeä eikä muotoa.
+
+Suurimpana tuskana oli hänellä se, ettei hän ollut avannut sydäntään
+Hubertinelle. Jos hän olisi voinut kysyä häneltä, olisi tämä varmaan
+muutamalla sanalla ilmaissut hänelle salaisuuden. Sitten hänestä tuntui,
+että jos hän vain voisi puhua jollekin vaivastaan, niin se jo parantaisi
+hänet. Mutta salaisuus oli tullut liian suureksi, hän olisi kuollut
+häpeästä. Hän teeskenteli, oli olevinaan levollinen, vaikka hänen
+sisässään riehui myrsky. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli niin
+hajamielinen, nosti hän hämmästyneenä silmänsä, vastaten ettei hän
+mitään ajatellut. Hän istui kehyksensä ääressä hyvin säntillisenä,
+liikutellen neulaa koneellisin käsin, silläaikaa kun hänen mieltään
+raasti yksi ainoa ajatus aamusta iltaan. Hän oli rakastettu! Ja entä
+hän, rakastiko hänkin vuorostaan? Tämä oli vielä hämärä kysymys, johon
+hänen tietämättömyytensä ei antanut vastausta. Hän toisti sitä niin että
+hän viimein meni aivan pyörälle, sanat kadottivat tavallisen
+merkityksensä, kaikki muuttui jonkinlaiseksi huumaavaksi pyörteeksi,
+joka vei hänet mukaansa. Ponnistaen tahtoaan hän pääsi jälleen
+tajuihinsa, selviytyi ympäristöönsä, käyttäen neulaa totutulla
+uutteruudellaan, vaikka mielensä uneksikin. Ehkä hän kantoi sisässään
+jonkun suuren sairauden itua. Eräänä iltana maata pannessaan hänellä oli
+vilunpuistatuksia. Hän luuli, ettei hän enää nousisi ylös. Hänen
+sydämensä takoi haljetakseen, hänen korvissaan kumisi kuin kellojen
+soitto. Rakastiko hän vai lähestyikö häntä kuolema? Ja hän hymyili
+tyynesti Hubertinelle, joka lankaansa vahatessaan levottomana häntä
+tarkasti.
+
+Muuten Angélique oli tehnyt valan, ettei hän enää koskaan tahtoisi nähdä
+Félicieniä. Hän ei enää uskaltanut mennä Mariantarhan reheväruohoiselle
+kentälle, ei käynyt enää edes köyhiensä luona. Hän pelkäsi, että
+tapahtuisi jotain kauheaa, jos he vielä kerran joutuisivat silmä silmää
+vastaan. Hänen päätökseensä sisältyi sitäpaitsi katumuksen ajatus, hän
+tahtoi rangaista itseään synnistä, jonka hän oli saattanut tehdä.
+Joinakin aamuina hän oli niin ankara, että tuomitsi itsensä olemaan
+katsahtamatta ulos ikkunasta, jottei sattuisi näkemään Chevrotten
+rannalla sitä, jota hän pelkäsi. Ja jos hän lankesi kiusaukseen ja
+katsoi, eikä Félicieniä ollut siellä, niin pysyi hänen mielensä
+surullisena seuraavaan päivään asti.
+
+Eräänä aamuna, kun Hubert oli laittamassa työkuntoon dalmatikaa, kutsui
+ovikellon helähdys hänet alas. Se oli varmaan joku, joka tuli
+liikeasioissa, luultavasti jotakin tilaamaan, sillä Hubertine ja
+Angélique kuulivat keskustelun ääntä portaille vievän oven kautta, joka
+oli jäänyt auki. Sitten he nostivat päänsä kummastuneina: askeleita
+nousi ylös, Hubert toi tilaajan sisälle, mitä ei muuten koskaan
+tapahtunut. Ja Angélique jäi hämmästyksestä liikkumattomaksi,
+tuntiessaan tulijan Félicieniksi. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kuten
+käsityöläinen, jonka kädet ovat valkeat. Koska Angélique ei enää tullut
+hänen luokseen, tuli hän tänne, odotettuaan monta päivää turhaan
+tuskallisessa epävarmuudessa, sen katkeran ajatuksen vaivaamana, ettei
+Angélique häntä rakastanutkaan.
+
+-- Katsos, lapseni, tässä on jotain, mikä koskee sinua, selitti Hubert.
+Herra on tullut tilaamaan meiltä erään työn, joka on vähän erikoinen
+laatuaan. Ja jotta voisimme keskustella siitä rauhassa, pidin parempana
+kutsua hänet tänne... Olkaa hyvä ja näyttäkää piirustukset tyttärelleni.
+
+Ei Hubertilla enempää kuin Hubertinelläkään ollut vähintäkään epäluuloa.
+He lähestyivät ainoastaan uteliaisuudesta, saadakseen nähdä. Mutta
+Félicien oli, samoin kuin Angéliquekin, liikutuksen kouristamana. Hänen
+kätensä vapisivat, kun hän kääri auki piirustusta; ja hänen täytyi puhua
+hitaasti, salatakseen levottomuuttaan.
+
+-- Se on hiippa monseigneurille... Niin, jotkut kaupungin naiset, jotka
+tahtovat antaa hänelle tällaisen lahjan, ovat jättäneet minun
+tehtäväkseni piirustaa kappaleet ja valvoa niitten valmistusta. Minä
+olen lasimaalaaja, mutta olen myöskin paljon harrastanut entisajan
+taidetta... Kuten näette, olen vain uudestaan muodostanut erään
+goottilaisen hiipan...
+
+Kumartuessaan eteensä levitetyn suuren paperiarkin yli Angélique
+huudahti kevyesti:
+
+-- Oh, pyhä Agnes!
+
+Siinä oli todellakin tuo kolmitoista-vuotias marttyyrineitsyt,
+alastomana, verhottuna ainoastaan hiuksiinsa, joitten peitosta ei
+näkynyt muuta kuin hänen pienet jalkansa ja pienet kätensä, sellaisena
+kuin hän seisoi patsaallaan eräällä tuomiokirkon ovella, ja varsinkin
+sellaisena kuin hän oli kirkon sisällä eräässä vanhassa puuveistoksessa,
+joka aikoinaan oli ollut maalattu, mutta nykyään vaaleankellertävä, iän
+kultaama kauttaaltaan. Hän täytti koko hiipan etusivun, pystyyn
+ojentuneena, taivaaseen kohoavana, kahden enkelin kannattamana; ja hänen
+alapuolellaan levisi hyvin kaukainen, hienosti häämöttävä maisema.
+Takasivu ja kärjet olivat koristetut kauniisti tyylitetyillä suikeilla
+lehtiornamenteilla.
+
+-- Nuo naiset, jatkoi Félicien, aikovat antaa lahjansa Ihmeen juhlaksi,
+ja minä olen luonnollisesti katsonut tarkotuksenmukaiseksi valita pyhän
+Agneksen...
+
+-- Ajatus on erinomainen, keskeytti Hubert.
+
+Hubertine virkkoi vuorostaan:
+
+-- Monseigneur tulee olemaan hyvin liikutettu.
+
+Ihmeen juhlakulkue, joka pantiin toimeen joka vuosi heinäkuun 28
+päivänä, oli saanut alkunsa Hautecoeurin markiisin Jean V:n aikana,
+kiitokseksi siitä ihmeellisestä parantamisvoimasta, jonka Jumala oli
+suonut hänelle ja hänen suvulleen ja jonka kautta Beaumont pelastui
+rutosta. Tarina kertoi, että Hautecoeurien oli tästä ihmevoimasta
+kiittäminen pyhää Agnesta, jonka hartaita palvojia he olivat ja joka
+sentakia oli esirukouksillaan saanut sen aikaan. Ja siitä oli johtunut
+tapa tuoda vuosipäivänä pyhimyksen vanha kuva ulos kirkosta ja kulettaa
+sitä juhlasaatossa pitkin kaupungin katuja siinä hurskaassa uskossa että
+se yhäkin karkotti siitä loitolle kaiken pahan.
+
+-- Ihmeen juhlaksi, puhui viimein Angélique puoliääneen piirustusta
+katsellen, -- mutta sehän on kahdenkymmenen päivän perästä, me emme
+mitenkään ehdi.
+
+Hubertit pudistivat päätään. Sellainen työ kysyi todellakin ääretöntä
+huolta. Hubertine kääntyi kuitenkin Angéliqueen päin ja virkkoi:
+
+-- Minä voisin auttaa sinua, ottaisin osalleni ornamentit ja sinä saisit
+tehdäksesi vain itse kuvan.
+
+Angélique tähysteli yhä levottomana pyhimystä. Ei, ei! Hän kieltäytyi.
+Olisi ollut kovin suloista suostua, mutta hän torjui luotaan sen halun.
+Hän olisi tehnyt hyvin pahoin, hän olisi joutunut osalliseksi petokseen;
+sillä aivan varmaan Félicien ei puhunut totta, hän tunsi selvästi ettei
+hän ollut köyhä, että tuo käsityöläisen puku oli vain valhe-asu. Ja tämä
+teeskennelty vaatimattomuus ja koko tuo juttu, jonka varjolla hän oli
+tunkeutunut hänen luokseen, saattoi hänet olemaan varuillaan, vaikka hän
+samalla oli sydämessään huvitettu ja onnellinen ja muutti hänet
+mielessään toiseksi, nähden hänet sinä kuninkaallisena prinssinä, mikä
+hän oli oleva, sillä hän oli ehdottoman varma unelmansa täydellisestä
+toteutumisesta.
+
+-- Ei, kertasi hän puoliääneen, me emme ehdi.
+
+Ja hän jatkoi silmiään nostamatta, kuin itsekseen puhellen:
+
+-- Pyhimykseen ei voi käyttää läpiompelua eikä gipyyriä. Se olisi liian
+arvotonta... Siihen pitää olla varjostettua kultaa.
+
+-- Juuri niin, lausui Félicien, samaa kirjailutapaa minäkin ajattelin.
+Minä tiesin että neiti oli löytänyt sen salaisuuden... Sitä on vielä
+säilynyt sakaristossa melko kaunis palanen.
+
+Hubert innostui.
+
+-- Niin, niin, se on viidenneltätoista vuosisadalta, sen on ommellut
+eräs minun esiäideistäni... Varjostettu kulta -- ah, ei ollut olemassa
+mitään kauniimpaa työtä, herra. Mutta se oli liiaksi aikaavievää, se
+tuli liian kalliiksi, ja lisäksi se kysyi todellisia taiteilijoita.
+Kahteensataan vuoteen ei sellaista työtä ole enää tehty... Ja jos
+tyttäreni kieltäytyy, saatte luvan luopua koko ajatuksesta, sillä
+nykyään ei ole muita kuin hän, joka kykenisi sen suorittamaan. Minä en
+tiedä ketään muuta, jolla olisi siihen tarvittava silmän ja käden
+hienous.
+
+Hubertine oli tullut kunnioittavaksi, heti kun tuli puhe varjostetusta
+kullasta. Hän lisäsi vakuutettuna:
+
+-- Kahdessakymmenessä päivässä se on todellakin mahdotonta... Siihen
+tarvitaan enkelin kärsivällisyys.
+
+Mutta katsellessaan herkeämättä pyhimystä Angélique oli tehnyt löydön,
+joka täytti hänen sydämensä ylitsevuotavalla ilolla. Agnes oli hänen
+näköisensä. Piirustaessaan jäljennöstä vanhasta kuvapatsaasta Félicien
+oli varmasti ajatellut häntä. Ja ajatus, että hän täten oli aina läsnä,
+että Félicien näki hänet kaikkialla, heikensi hänen päätöstään
+kieltäytyä tehdystä tarjouksesta. Hän kohotti vihdoinkin katseensa ja
+näki Félicienin vapisevana, silmät kosteina, katse niin hartaan
+rukoilevaisena että hänen mielensä heltyi. Mutta siitä huolimatta, tuon
+viekkauden ja luonnollisen vaiston kehotuksesta, joka ilmenee nuorissa
+tytöissä, vaikka he olisivat kuinka tietämättömiä, hän ei tahtonut
+näyttää suostuvaisuuttaan.
+
+-- Se on mahdotonta, hän kertasi, ojentaen takaisin piirustuksen. En
+voisi tehdä sitä kenellekään.
+
+Félicien teki todellisen epätoivon eleen. Angéliquen kieltäytyminen
+tarkotti häntä, hän luuli sen ymmärtävänsä. Hän aikoi lähteä, sanoen
+vielä Hubertille:
+
+-- Mitä maksuun tulee, niin mitä te vain olisitte tahtoneet... Nuo
+naiset suostuisivat maksamaan aina kaksituhatta frangia...
+
+Oli totta, että Hubertit eivät olleet ahneita. Ja kuitenkin tuo suuri
+summa liikutti heitä. Mies katsahti vaimoonsa. Kyllä olisi harmillista,
+jos pitäisi päästää sivu niin edullinen tilaus!
+
+-- Kaksituhatta frangia, toisti Angélique vienolla äänellään,
+kaksituhatta frangia, herra...
+
+Ja hän, jolle raha ei merkinnyt mitään, pidätti hymyään, pientä
+ärsyttävää hymyä, joka hiukan nipisti hänen suupieliään. Hänestä tuntui
+hupaiselta, ettei hän näyttänyt suostuvan saadakseen nähdä Félicieniä ja
+että tämä sai hänestä väärän käsityksen.
+
+-- Oh, kaksituhatta frangia, minä suostun... En tekisi sitä kenellekään,
+mutta kun on kerran päätetty maksaa... Jos niikseen on, niin minä valvon
+vaikka yötkin.
+
+Silloin Hubert ja Hubertine vuorostaan tahtoivat kieltäytyä, peläten
+että hän rasittaisi itseään liiaksi.
+
+-- Ei, ei, vastusti Angélique, eihän sovi viskata rahaa luotaan...
+Luottakaa minuun. Hiippanne on oleva valmis Ihmeen juhlan aattona.
+
+Félicien jätti piirustuksen ja poistui sydän mustana, saamatta rohkeutta
+ryhtyä uusiin selityksiin voidakseen viipyä kauemmin. Angélique ei
+varmaankaan rakastanut häntä, hän ei ollut häntä tuntevinaankaan ja
+kohteli häntä kuin tavallista liiketuttavaa, jonka raha vain on
+ottamisen arvoista. Aluksi hän kiihdyksissään syytti Angéliquea, että
+hän oli halpamielinen. No, mitäpä siitä! Juttu oli nyt lopussa, hän ei
+ajattelisi häntä sen enempää. Mutta sitten, kun hän kuitenkin yhä
+ajatteli, antoi hän hänelle lopulta anteeksi: hänhän eli työllään, eikö
+hänen ollut ansaittava leipänsä? Kahden päivän perästä hän tuli kovin
+onnettomaksi, hän alkoi jälleen kuleksia ympäriinsä, tuntien itsensä
+sairaaksi, kun ei saanut nähdä Angéliquea. Tämä ei käynyt enää ulkona,
+eikä häntä näkynyt edes ikkunoissa. Ja hänen täytyi sanoa itselleen,
+että jollei Angélique rakastanutkaan häntä, jos hän rakastikin vain
+rahaa, niin hän puolestaan rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän,
+niinkuin kaksikymmenvuotias rakastaa, järjettömästi, sydämen oikun
+mukaan, vain itse rakastamisen tuottaman ilon ja tuskan vuoksi. Eräänä
+iltana hän oli hänet nähnyt, ja muuta ei tarvittu: nyt se oli vain hän
+ainoa eikä kukaan muu. Olipa hän millainen tahansa, häijy taikka hyvä,
+ruma tahi kaunis, köyhä tahi rikas, niin hän kuolisi, jollei hän saisi
+häntä. Kolmantena päivänä hänen tuskansa kasvoi niin suureksi, että hän
+unohtamis-valastaan huolimatta lähti jälleen Hubertien luokse.
+
+Hän soitti, ja ovella otti hänet jälleen vastaan Hubert, joka hänen
+selitystensä epämääräisyyden vuoksi katsoi parhaaksi tuoda hänet taaskin
+työhuoneeseen.
+
+-- Tyttöseni, herra haluaa selittää sinulle jotakin, jota minä en oikein
+hyvin ymmärrä.
+
+Silloin Félicien sopersi:
+
+-- Jos ei se liiaksi häiritse neitiä, niin minä mielelläni ottaisin
+vähän selvää... Ne naiset pyysivät minua mieskohtaisesti seuraamaan työn
+valmistusta... Vain siinä tapauksessa, etten minä ole vaivaksi...
+
+-- Oh, minulle ei ole mikään vaivaksi, hyvä herra. Minä voin
+työskennellä yhtä hyvin vieraittenkin läsnäollessa... Piirustus on
+teidän laatimanne, onhan luonnollista, että te tahdotte seurata työn
+suoritusta.
+
+Neuvottomuudessaan Félicien ei olisi uskaltanut istuutuakaan, jollei
+Hubertine olisi kehottanut häntä, hymyillen vakavaa hymyään tälle
+hyvälle liiketuttavalle. Hän ryhtyi heti jälleen työhön, kumartuen
+kehyksen yli, missä hän parhaallaan kirjaili gipyyriompelulla hiipan
+takasivun goottilaisia koristeita. Hubert taas omalla puolellaan oli
+ottanut seinältä naulasta valmiin, liimatun lipun, joka oli kaksi päivää
+riippunut siinä kuivamassa ja jonka hän nyt aikoi irrottaa kehyksestä.
+Ei kukaan puhunut enää mitään, kaikki kolme koruompelijaa tekivät
+työtään ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä.
+
+Ja tämän syvän rauhan ympäröimänä nuori mies hiukan tyyntyi. Kello löi
+kolme, tuomiokirkon varjo jo piteni, hieno hämärä astui huoneeseen
+suuresta, avoimesta ikkunasta. Oli hämyinen hetki, joka tuossa
+jättiläisen jalkojen juuressa kyyhöttävässä pikku talossa tuli jo
+puolelta päivin, vilpoisana ja virkistävänä. Tuomiokirkosta kuului
+kengänkantojen kevyt kopina kivilattiaa vastaan, kun kasvatuslaitoksen
+tyttöjä vietiin ripitettäväksi. Työhuoneen vanhat työkalut, vanhat
+seinät, kaikki mitä siinä oli iänikuista ja muuttumatonta, tuntuivat
+nukkuvan vuosisataista unta; ja niistäkin henki viileyttä ja rauhaa.
+Suuri, tasainen ja puhdas neliskulmainen valoläikkä lankesi
+ompelukehykselle, jonka yli koruompelijat olivat kumartuneina,
+kellertävän kullanhohteen heijastuessa heidän hienopiirteisille
+kasvoilleen.
+
+-- Neiti, minä tahdoin sanoa teille, alkoi Félicien hämillään, tuntien
+että hänen oli jollakin perusteltava tuloaan, -- tahdoin sanoa teille,
+että hiuksiin tuntui minusta kulta sopivammalta kuin silkki.
+
+Angélique oli nostanut päänsä. Hänen nauravat silmänsä merkitsivät
+selvästi, että Félicien olisi hyvin voinut säästää itseltään vaivat,
+jollei hänellä ollut muuta huomautusta tehtävänä. Ja hän kumartui
+jälleen työhönsä, vastaten hienosti pilkallisella äänensävyllä:
+
+-- Epäilemättä.
+
+Félicien oli ollut hyvin typerä. Hän huomasi vasta nyt, että Angélique
+juuri parhaallaan ompeli hiuksia. Hänen edessään oli Félicienin tekemä
+piirustus, mutta vesivärillä siveltynä ja kullalla tehostettuna,
+vienotuntuisena kuin jossakin rukouskirjassa haalistunut vanha
+miniatyyri. Ja hän jäljensi tätä kuvaa suurennuslasilla maalaavan
+taiteilijan kärsivällisyydellä: ja taidolla. Piirrettyään sen jotensakin
+paksuilla viivoilla tiukkaan pingotetulle, lujalla vaatteella
+vahvistetulle valkoiselle satiinille, oli hän sen sitten peittänyt
+oikealta vasemmalle juoksevilla kultalangoilla, kiinnittäen ne
+ainoastaan kummastakin päästä, joten ne irrallaan soljuen koskettivat
+toisiaan pitkin pituuttaan. Käyttäen näitä lankoja ikäänkuin kuteina hän
+sitten siirsi niitä neulallaan syrjään löytääkseen alla olevan
+piirustuksen, ja tätä piirustusta seuraten ompeli kultalangat kiinni
+poikittain niitten yli kulkevilla silkkirihmapistoilla, sovittaen nämä
+mallin värituntujen mukaan. Varjokohdissa kulta tuli kokonaan silkin
+peittoon, puolivarjoissa silkkipistot harvenivat harvenemistaan, ja
+valopaikat muodosti pelkkä paljaaksi jätetty kulta. Se oli varjostettua
+kultaa, kultapohja, jolle neula loi silkkiset varjovivahdukset. Se oli
+kuin taulu, jonka värit hehkuivat sulina, pyhän loisteen, salaperäisen
+ihanuuden altapäin kuumentamina.
+
+-- Ah, sanoi äkkiä Hubert, joka oli alkanut päästää lippua kehyksestä ja
+keri piukotusnuoraa sormiensa ympärille, -- koruompelijan mestarinäyte
+oli ennenmuinoin ommeltava varjostetulla kullalla... Hänen oli tehtävä,
+niin luetaan asetuksissa, »yksinäinen kuva, joka on varjostetusta
+kullasta, puoli kolmannesta korkea...» Sinut olisi hyväksytty,
+Angélique.
+
+Jälleen vallitsi hiljaisuus. Hiuksiin nähden Angélique oli poikennut
+säännöstä, hänelle oli johtunut mieleen sama ajatus kuin Félicienille,
+nimittäin olla käyttämättä silkkiä ja peittää sensijaan kulta kullalla.
+Ja hän laittoi valmiiksi kymmenen erivivahteista säiettä
+läpiompelukultaa, raukenevan hiiloksen tummanpunaisesta kullasta aina
+syksyisen metsän kalpeaan kultaan saakka. Agnes tuli siten kaulasta
+nilkkoihin asti verhotuksi laineina läikkyviin kultahiuksiin. Hiuslaine
+lähti päälaelta, peitti lanteet tiheänä vaippana, kääntyi sitten
+olkapäitten ylitse etupuolelle kahtena aaltona, jotka yhtyivät leuan
+alla ja juoksivat aina jalkoihin asti. Ihmeellinen, tarumainen tukka
+suunnattoman suurin kiharoin, alastomuuden puhtautta tuoksuva, elävä,
+lahea vaippa.
+
+Sinä päivänä Félicien ei osannut muuta kuin katsella Angéliquea tämän
+ommellessa kiharoita jakaantuvilla pistoilla niitten kaarevien kiemurain
+mukaan. Eikä hän väsynyt näkemään hiusten kasvavan säihkyvinä esiin
+hänen neulansa alta. Niitten valtava runsaus, niitten yhtäkkiä
+esiinpurkautuva läikyntä täytti hänet omituisella levottomuudella.
+Hubertine, joka ompeli päärmepaljetteja, peittäen kunkin langan
+käherällä nukalla, kääntyi silloin tällöin ja kietoi hänet tyveneen
+katseeseensa, kun hänen oli heitettävä jokin huonosti tehty paljetti
+jätevasuun. Hubert oli ottanut pois kehyksen sivulistat, ratkoakseen
+irti tukeilta lipun, jonka hän nyt taittoi kokoon huolellisesti. Ja
+Félicien, jonka äänettömyys saattoi yhä enemmän hämilleen, ymmärsi
+viimein, että hän tekisi viisaimmin lähtiessään pois, koska hän ei
+voinut johdattaa mieleensä ainoatakaan niistä huomautuksista, joita oli
+tänne tullessaan aikonut tehdä.
+
+Hän nousi ylös ja sopersi:
+
+-- Minä tulen vielä toiste... Olen niin vaillinaisesti jäljentänyt tuon
+hienon pään piirteet, että minun ehkä tarvitsee antaa teille joitakin
+täydentäviä ohjeita.
+
+Angélique katsoi häneen levollisesti suurilla, tummilla silmillään.
+
+-- Ei, ei suinkaan... Mutta tulkaa vain, jos olette huolissanne työn
+suorituksesta.
+
+Félicien lähti, onnellisena saamastaan luvasta, masentuneena kohtelun
+kylmyydestä. Angélique ei häntä rakastanut, eikä tulisi koskaan
+rakastamaan, se oli selvää. Mitä tämä siis häntä hyödytti? Ja seuraavana
+päivänä ja vielä sitäkin seuraavina hän sentään tuli tähän
+Kultaseppäinkadun varrella olevaan vilpoisaan taloon. Ne hetket, jotka
+hän vietti poissa sieltä, olivat inhottavia, sisällinen kamppailu
+raateli häntä ja epätietoisuus kidutti häntä. Ainoastaan Angéliquen
+vieressä hän rauhottui, vaikkapa tämä ei hänestä välittänytkään. Hänen
+pelkkä läsnäolonsa viihdytti ja korvasi kaikki. Joka aamu hän saapui,
+puheli työstä ja istuutui kehyksen ääreen ikäänkuin hänen läsnäolonsa
+olisi ollut tarpeen. Ja hänelle oli nautinto katsoa Angéliquen
+hienopiirteistä, vaalean hiuskehän ympäröimää liikkumatonta profiilia ja
+seurata hänen pienten, notkeitten käsiensä vikkeliä liikkeitä pitkien
+säikeitten keskellä. Angélique oli hyvin luonnollinen, hän kohteli häntä
+nyt kuin toveria. Kuitenkin Félicien tunsi aina, että heidän välillään
+oli jotakin, mistä Angélique ei puhunut ja mikä täytti hänen sydämensä
+ahdistuksella. Angélique kohotti toisinaan päätänsä pilkallinen ilme
+kasvoillaan, kärsimätön ja kysyvä katse silmissään. Mutta nähdessään
+Félicienin säikähtyvän, tuli hän jälleen hyvin välinpitämättömäksi.
+
+Mutta Félicien oli keksinyt keinon, jolla hän sai hänet innostumaan ja
+jota hän ei suinkaan jättänyt käyttämättä. Hän puhui hänelle hänen
+taiteestaan, vanhoista koruompelun mestariteoksista, joita hän oli
+nähnyt tuomiokirkon aarrevarastoissa säilytettyinä tai vanhoihin
+kirjohin kaiverrettuina: komeista kaavuista, kuten Kaarle Suuren
+kaavusta, jossa oli punaisella silkkipohjalla suuria kotkia levitetyin
+siivin, ja Sionin kaavusta, jota koristaa kokonainen kansasto pyhiä
+henkilöitä; keisarillisesta dalmatikasta, jota pidetään kauneimpana
+vaatekappaleena mitä tunnetaan ja jossa on kuvattuna Kristuksen kunnia
+maan päällä sekä taivaassa, kirkastaminen ja viimeinen tuomio, joitten
+lukuisat henkilökuvat on ommeltu varjostetulla silkillä, kullalla ja
+hopealla; myöskin Jessen puusta, kultakirjaisesta silkkiompelusta, joka
+näyttää olevan otettu jostakin viidennentoista vuosisadan
+kirkonikkunasta ja jossa on alhaalla Abraham ja sitten David, Salomon,
+Neitsyt Maria ja ylimpänä Jeesus; ja ihmeen ihanista messupaidoista,
+kuten siitä yksinkertaisuudessaan suurenmoisesta, jossa on Kristus
+ristillä vertavuotavana, punaisia silkkitäpliä kultakankaalla, ja hänen
+jalkainsa juurella Neitsyt pyhän Johanneksen tukemana, ja vihdoin
+Naintrén messupaidasta, jossa nähdään Maria majesteetillisena istumassa,
+kengät jalassa, alastonta Jeesus-lasta helmassaan pidellen. Ja vielä
+monta, monta muuta ihmettä, jotka herättävät kunnioitusta korkealla
+iällään ja joiden rikkaudessa ja loistossa on sellaista uskoa ja
+yksinkertaista hartautta, jota meidän päivinämme ei enää tavata, kulki
+ohi, tuoden mukanaan menneitten aikojen pyhättöjen suitsutuksen tuoksua
+ja vaalenneen kullan salaperäistä hohdetta.
+
+-- Ah, huokasi Angélique, -- kaikki tuo kauneus on nyt mennyttä. Ei voi
+enää erottaa edes värejä.
+
+Ja silmät loistaen hän keskeytti työnsä, kun Félicien kertoi hänelle
+entisaikojen suurista koruompelijoista, Simonne de Gaules'ista ja Colin
+Jolye'sta, joitten nimet ovat säilyneet kautta aikojen. Sitten,
+alkaessaan taas käyttää neulaansa, hän jäi kuin kirkastetuksi,
+taiteilija-innostuksen säteillessä hänen kasvoillaan. Félicienin
+mielestä hän ei milloinkaan näyttänyt kauniimmalta. Hän oli niin intoa
+hehkuva, niin neitseellinen, hänen olentonsa paloi kuin kirkas liekki
+keskellä kullan ja silkin loistetta, kun hän väsymättömällä
+uutteruudella teki tarkkaa työtään, pannen koko sielunsa pieniin,
+hienoihin pistoihin. Félicien herkesi puhumasta ja katseli häntä kunnes
+Angélique äänettömyyden havahduttamana huomasi, minkä kiihkoisan innon
+Félicien oli hänessä nostattanut. Hän joutui siitä hämilleen kuin
+jostakin luvattomasta teosta ja pakottautui jälleen tyvenen
+välinpitämättömäksi, puhuen harmistuneella äänellä:
+
+--- No, kas niin! Nyt nuo langat ovat taas sekaisin!... Älkää te koskeko
+niihin, äiti!
+
+Hubertine, joka ei ollut niihin lainkaan kajonnut, hymyili levollisesti.
+Nuoren miehen tiheät käynnit olivat häntä alussa huolestuttaneet, hän
+oli keskustellut siitä eräänä iltana Hubertin kanssa maata mennessään.
+Mutta poika oli heistä varsin miellyttävä ja käyttäytyi hyvin siivosti.
+Mitä syytä heillä olisi ollut ruveta estämään näitä kohtauksia, joista
+saattoi koitua Angéliquen onni? Hän antoi siis asiain mennä menoaan,
+valvoen niitä viisaalla katseellaan. Muuten oli hän itsekin näinä viime
+viikkoina ollut liikutetulla mielellä miehensä toivottoman hellyyden
+johdosta. Tämä oli juuri se kuukausi, jolloin he olivat menettäneet
+lapsensa, ja tämä aika toi heille joka vuosi takaisin saman surun ja
+saman toiveen. Hubert palvoi vapisten vaimoaan, toivoen palavalla
+halulla, että voisi vihdoinkin uskoa saaneensa anteeksi. Hubertine oli
+hellä ja surullinen, täynnä rajatonta antaumusta, sydän toivottomana
+kohtalon taipumattomuudesta. He eivät puhuneet siitä kumpikaan, he eivät
+vaihtaneet ainoatakaan suudelmaa enemmän ihmisten nähden, mutta tuo
+yltyvä rakkaus huokui heidän huoneensa hiljaisuudesta, se ilmeni heidän
+olennostaan pienimmissäkin eleissä, siinä tavassa millä heidän katseensa
+kohtasivat, viivähtäen hetkisen toinen toisessaan.
+
+Kului viikko, hiipan valmistuminen edistyi. Nuo jokapäiväiset kohtaukset
+olivat muodostuneet tuttavallisen kodikkaiksi.
+
+-- Otsa hyvin korkea, niinhän? Ilman merkkiäkään kulmakarvoista?
+
+-- Niin, hyvin korkea, eikä minkäänlaista varjoa, kuten sen aikuisissa
+miniatyyreissä.
+
+-- Ojentakaa minulle valkoista silkkiä.
+
+-- Odottakaa, minä pujotan silmään.
+
+Félicien auttoi häntä. Oli niin viihdyttävää näin kahden työskennellä.
+Se toi heidät arkipäiväiseen todellisuuteen. Vaikka ei lausuttu
+sanaakaan rakkaudesta, vaikka heidän sormensa eivät koskaan edes
+hipaisseet toisiaan tahallisesti, niin side lujittui kuitenkin joka
+hetki.
+
+-- Isä, mitä sinä oikein teet? Sinuahan ei enää huomaahan.
+
+Hän kääntyi ja näki Hubertin panemassa kultalankaa puikkoon, hellä katse
+vaimoonsa suunnattuna.
+
+-- Minä annan kultaa äidille.
+
+Ja tavasta, millä hän antoi puikon vaimolleen, vaimon mykästä
+kiitoksesta ja Hubertin häntä kohtaan osottamasta herkeämättömästä
+huomaavaisuudesta huokui lämmin, hyväilevä tuulahdus, joka kietoutui
+Angéliquen ja Félicienin ympäri heidän istuessaan jälleen kehyksen yli
+kumartuneina. Ja entisaikojen rauhan täyttämä työhuonekin
+vanhanaikaisine sisustuksineen, vanhoine työkaluineen vaikutti sekin
+osaltaan. Se tuntui olevan niin kaukana ulkomaailmasta, ikäänkuin
+siirtyneenä unten seutuihin, hyvien sielujen maahan, missä taru ja ihme
+ovat hallitsijoina ja missä ilot puhkeavat elämään vaivattomasti kuin
+kukkaset.
+
+Viiden päivän perästä oli hiipan oltava valmiina. Ja kun Angélique näki
+varmasti ehtivänsä suorittaa työn loppuun määräajaksi, vieläpä päivää
+ennen, ja huoahti helpotuksesta, hämmästyi hän huomatessaan Félicienin
+niin lähellä itseään, kehykseen nojautuneena. Olivatko he siis
+toveruksia? Hän ei torjunut enää luotaan sitä mikä hänessä oli
+puoleensavetävää, hän ei hymyillyt enää ilkamoiden sille mitä Félicien
+mielessään kätki ja minkä hän arvasi. Mitä tuossa levottomassa
+odotuksessa oikein oli, joka oli tuudittanut hänet uneen? Ja taas palasi
+tuo alinomainen kysymys, kysymys, jonka hän teki itselleen joka ilta
+maata mennessään: rakastiko hän Félicieniä? Tuntikausia hän suuren
+vuoteensa pohjassa käänteli noita sanoja, koettaen löytää niitten oikeaa
+merkitystä, mikä pysyi häneltä salassa. Ja tänä yönä hän tunsi yhtäkkiä
+sydänensä aukeavan, hän purskahti itkemään, painaen kasvonsa tyynyyn,
+jottei hänen nyyhkytyksensä kuuluisi. Hän rakasti, hän rakasti häntä
+ihan kuollakseen. Miksi? Miten? Hän ei sitä tiennyt, hän ei tulisi sitä
+koskaan tietämään; mutta hän rakasti häntä, koko hänen olemuksensa sitä
+huusi. Valkeus oli tullut, rakkaus kirkastui kuin auringonpaiste. Hän
+itki kauan, mieli sekavana ja samalla sanomattoman onnellisena. Hän
+katui jälleen, ettei ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Hänen
+salaisuutensa ahdisti häntä, hän vannoi juhlallisesti, että hän kävisi
+Félicieniä kohtaan kylmäksi kuin jää, että kärsisi vaikka mitä ennenkuin
+antaisi Félicienin huomata hänen rakkauttaan. Tuo sanattomuuteen
+tuomittu rakkaus oli oleva hänelle rangaistuksena, koettelemuksena, mikä
+hyvittäisi hänen rikoksensa. Hän kärsi siitä tuskaa, joka oli samalla
+suloista, hän ajatteli Legendan marttyyrejä, hänestä tuntui että hän oli
+heidän sisarensa ruoskiessaan täten itseään ja että Agnes, hänen
+suojeluspyhimyksensä, katsoi häneen surullisin ja lempein silmin.
+
+Seuraavana päivänä Angélique valmisti hiipan. Hän oli ommellut hienon
+hienoilla jaetuilla silkkilangoilla pyhimyksen pienet kädet ja jalat,
+ainoat ruumiinosat, joitten verhoton valkeus pisti esiin hiusten
+ruhtinaallisesta kultakudoksesta. Hän viimeisteli kasvoja, jotka olivat
+hienot kuin liljankukka ja joissa kulta kuulsi kuin suonissa virtaava
+veri silkkisen ihon alta. Ja nämä auringonhohtoiset kasvot kohosivat
+sileän sinistä taivaanrantaa vasten kahden enkelin kannattamana.
+
+Kun Félicien saapui, pääsi häneltä ihastuksen huudahdus:
+
+-- Oi, hän on teidän näköisenne!
+
+Se oli tahdoton tunnustus, hän myönsi sillä sen yhdennäköisyyden, minkä
+hän oli pannut piirustukseensa. Hän käsitti sen ja punastui kovasti.
+
+-- Se on totta, tyttöseni, hänellä on sinun kauniit silmäsi, sanoi
+Hubert, joka myös oli lähestynyt.
+
+Hubertine tyytyi hymyilemään, sillä hän oli tehnyt tuon havainnon jo
+aikoja sitten. Ja hän näytti hämmästyvän, vieläpä tulevan pahoilleen,
+kun kuuli Angéliquen vastaavan samanlaisella äänellä kuin ennen
+pahankurisina hetkinään:
+
+-- Kauniit silmäni! Tehkää nyt vielä pilkkaa minusta!... Minä olen ruma,
+kyllähän sen hyvin tiedän.
+
+Sitten hän nousi ylös, ravisteli ja jatkoi, näytellen omaksumaansa
+ahneen ja tunteettoman tytön osaa:
+
+-- Oh, vihdoinkin se on päätöksessä!... Kyllä siinä olikin tarpeeksi, on
+kuin taakka olisi pudonnut hartioiltani!... Sen sanon, että toista
+kertaa en ottaisi sitä tehdäkseni samasta maksusta.
+
+Félicien kuunteli tyrmistyneenä. Mitä? Yhäkö raha! Ja hän oli jo tuokion
+näyttänyt niin kiintyneeltä, niin innostuneelta taiteeseensa! Oliko hän
+siis erehtynyt, kun hän jälleen huomasi hänen ajattelevan yksinomaan
+raha-ansiota ja olevan muuten niin kerrassaan väliäpitämätön työstään,
+että iloitsi kun se oli valmis eikä hänen tarvinnut enää sitä nähdä? Hän
+oli useita päiviä toivottomana koettanut etsiä jotakin tekosyytä, jonka
+nojalla hän voisi jatkaa käyntejään. Ja Angélique ei rakastanut häntä,
+eikä tulisi koskaan rakastamaan! Hänen sydäntään kouristi niin suuri
+tuska, että hänen silmänsä vaalenivat.
+
+-- Neiti, te kai arvatenkin panette kokoon hiipan?
+
+-- Ei, äiti tekee sen paljoa paremmin... Minä olen erinomaisen
+tyytyväinen, kun ei minun tarvitse enää kajota siihen.
+
+-- Ettekö siis rakasta työtänne?
+
+-- Minäkö!... Minä en rakasta mitään.
+
+Hubertinen täytyi ankarana käskeä häntä vaikenemaan.
+
+Ja hän pyysi Félicieniä antamaan anteeksi tuolle hermostuneelle lapselle
+ja lupasi hänelle, että huomenna hyvissä ajoin hän saisi hiipan
+haltuunsa. Se oli lähtökehotus, mutta Félicien ei poistunut, vaan jäi
+katselemaan vanhaa, varjoisaa ja rauhallista työhuonetta ikäänkuin
+paratiisia, josta hänet ajettiin pois. Hän oli nauttinut siellä niin
+suloisten hetkien harhakuvista, hän tunsi niin tuskallisesti, että hänen
+sydämensä jäisi tänne irtireväistynä! Ja pahimmin häntä kidutti se,
+ettei hän voinut tehdä selvitystä, vaan että hänen täytyi viedä mukanaan
+tämä kauhea epävarmuus. Viimein hänen täytyi lähteä. Ovi oli tuskin
+ehtinyt sulkeutua, kun Hubert kysyi:
+
+-- Mikä sinulla on, lapsi? Oletko sinä kipeä?
+
+-- Oh, en! Tuo poika minua vain ikävystytti, Minä en tahdo enää nähdä
+häntä.
+
+Ja Hubertine päätti silloin:
+
+-- Hyvä, sinun ei tarvitse nähdä häntä enää. Mutta mikään ei kuitenkaan
+estä olemasta kohtelias.
+
+Angélique sanoi jonkun tekosyyn ja meni kiireesti huoneeseensa. Siellä
+hän purskahti itkuun. Oi, kuinka hän oli onnellinen ja kuinka hän kärsi!
+Hänen poloinen rakas lemmittynsä, kuinka murheisena hänen oli täytynyt
+lähteä! Mutta hän oli vannonut pyhimysten edessä, että hän rakastaisi
+häntä kuolemaan asti eikä hänen rakastettunsa koskaan saisi sitä tietää.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Saman päivän iltana heti pöydästä noustua Angélique valitti
+kovaa pahoinvointia ja nousi huoneeseensa. Hänen aamulliset
+mielenliikutuksensa ja taistelu itseään vastaan olivat näännyttäneet
+hänet. Hän pani heti maata ja puhkesi jälleen itkemään, haudaten päänsä
+lakanan alle, haluten epätoivoisena hävitä pois, lakata olemasta.
+
+Hetket vierivät, ja tuli yö, lämmin heinäkuun yö, jonka painostava
+tyyneys huokui huoneeseen selkiselälleen jätetystä ikkunasta. Musta
+taivas oli sirotettu täyteen tähtiä. Kello lienee ollut noin yksitoista.
+Kuu ei noussut ennenkuin puolenyön tienoissa; se oli viimeisellä
+neljänneksellään ja jo kapeaksi vähenemässä.
+
+Ja pimeässä huoneessa Angélique itki yhä ehtymättömiä kyyneliä, kun
+ovelta kuuluva risahdus sai hänet nostamaan päänsä.
+
+Ensin oli hiljaista, sitten vieno ääni mainitsi hellästi hänen nimeään.
+
+-- Angélique... Angélique, kultaseni...
+
+Hän oli tuntenut Hubertinen äänen. Tämä oli varmaankin asettuessaan
+levolle miehensä kanssa kuullut kaukaista nyyhkytystä ja noussut
+levottomana, puoleksi riisuutuneena katsomaan.
+
+-- Angélique, oletko sairas?
+
+Nuori tyttö pidätti hengitystään eikä vastannut. Hän ei tuntenut muuta
+kuin rajatonta yksinäisyyden kaipuuta, se oli hänelle ainoa lievitys.
+Lohdutus tai hyväily, vaikkapa itse hänen äidiltäänkin, olisi lisännyt
+hänen tuskaansa. Hän näki mielikuvituksessaan äidin seisovan oven
+takana, ja vienosta hankauksesta lattiakivellä hän arvasi hänen olevan
+avojaloin. Pari minuuttia kului, ja hän tunsi äitinsä yhä seisovan
+kumartuneena korva ovea vasten, kauniilla käsivarsillaan kietoen kokoon
+löysinä riippuvia vaatteitaan.
+
+Kun ei Hubertine enää kuullut hiiskahdustakaan, ei hän uskaltanut kutsua
+uudestaan. Hän oli kyllä varma siitä, että hän oli kuullut
+vaikeroimista; mutta jos lapsi oli nukahtanut itkuunsa, niin mitä syytä
+oli häntä herättää? Hän odotti kuitenkin vielä hetkisen; sillä huolet,
+jotka hänen tyttärensä salasi häneltä, saattoivat hänet levottomaksi.
+Hän aavisti hämärästi niiden laadun, ollen itsekin syvien hellyyden
+tunteitten vallassa. Ja hän päätti palata takaisin samoin kuin oli
+tullutkin. Hän laskeutui alas portaita, joitten jokainen käänne oli
+hänelle tuttu, synnyttämättä pimeässä talossa muuta ääntä kuin
+paljaitten jalkojensa keveän sipsutuksen.
+
+Silloin Angélique vuorostaan kuunteli, istuallaan keskellä sänkyä.
+Hiljaisuus oli niin täydellinen, että hän erotti Hubertinen kantapäiden
+keveän painalluksen jokaista porrasaskelta vastaan. Makuuhuoneen ovi
+alhaalla avautui ja sulkeutui. Sitten hän erotti hillittyä puhetta,
+hellää ja huolestunutta kuiskailua, joka varmaankin koski häntä ja
+häneen liittyviä pelkoja ja toivomuksia. Eikä keskustelu lakannut vielä
+sittenkään kun he jo nähtävästi olivat asettuneet levolle, sammutettuaan
+valon. Milloinkaan eivät vanhan talon öiset äänet olleet tällä tavoin
+tunkeutuneet hänen korviinsa. Tavallisesti hän nukkui nuoren ihmisen
+sikeätä unta, kuulematta edes huonekalujen paukahduksia. Mutta kun nyt
+tuo liekehtivä tunne, jota hän oli koettanut kukistaa, riisti häneltä
+unen, tuntui hänestä kuin koko talo rakastaisi ja vaikeroisi. Eivätkö
+Hubertitkin koettaneet tukahduttaa toivottoman, hukkaan menneen,
+hedelmättömän rakkautensa kyyneleitä? Hän ei tiennyt mitään, hänellä oli
+vain tunne siitä, että lämpöisessä yössä hänen alapuolellaan valvoi
+kahden aviopuolison suuri rakkaus ja suuri murhe ikuisesti nuoren
+morsiusyön pitkässä ja puhtaassa syleilyssä.
+
+Ja istuessaan täten vanhan talon nyyhkytyksiä ja huokauksia kuunnellen,
+ei Angélique jaksanut pidättäytyä, vaan hänen kyyneleensä virtasivat
+herkeämättä; mutta nyt ne juoksivat hiljaa, kuumina ja herkkinä kuin
+veri hänen suonissaan. Yksi ainoa kysymys oli kierrellyt hänen
+mielessään aamusta asti, kiusaten ja kiduttaen; oliko hän tehnyt oikein
+saattaessaan Félicienin toivottomuuteen, lähettäessään hänet luotaan,
+mielessä se ajatus, ettei hän rakastanut häntä, kuin veitsi joka on
+syösty suoraan sydämeen? Hän rakasti Félicieniä ja hän oli tuottanut
+hänelle sellaisen kärsimyksen ja kärsi siitä itsekin hirmuisesti.
+Minkätähden piti olla niin paljon tuskaa? Vaativatko pyhimykset
+kyyneleitä? Olisiko Agnes tullut pahoilleen tietäessään hänen olevan
+onnellisen? Häntä jäyti nyt epäilys. Silloin ennen, kun hän odotti sitä
+joka oli tuleva, kuvitteli hän kaikki mielessään toisenlaiseksi: hänen
+odotettunsa astuisi sisään, hän tuntisi hänet ja he menisivät yhdessä
+hyvin kauas, ainiaaksi. Ja hän oli tullut, ja nyt he kumpikin
+nyyhkyttivät ainaiseksi erotettuina. Mitä varten? Mitä sitten oli
+tapahtunut? Kuka oli vaatinut häntä vannomaan tuon julman valan, että
+rakastaisi häntä ilmaisematta sitä hänelle?
+
+Mutta enimmin vaivasi Angéliquea pelko siitä, että hän ehkä oli
+rikkonut, että hän oli ehkä ollut paha. Ehkä tuo poissysääminen olikin
+hänessä piilevän huonon tytön työtä. Hämmästyksellä hän muisteli, kuinka
+hän oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä, kuinka pilkallisesti hän oli
+kohdellut Félicieniä ja kuinka hän oli tuntenut ilkamoivaa mielihyvää
+antaessaan hänelle väärän käsityksen itsestään. Hänen kyyneleensä
+yltyivät, hänen sydämensä suli surusta, rajattomasta myötätunnosta sitä
+kärsimystä kohtaan, jonka hän täten tahtomattaan oli aiheuttanut. Hän
+näki Félicienin yhä poistuvana, hänen silmäinsä edessä oli yhä tämän
+murheellinen muoto, alakuloinen katse ja värisevät huulet. Ja hän näki
+mielessään kuinka hän kulki katua pitkin kotiinsa kalpeana, sydämessään
+haava, jonka hän oli viiltänyt ja josta veri vuosi pisara pisaralta.
+Missä hän mahtoi olla nyt? Ehkä hän värisi kuumeessa? Angélique pusersi
+tuskaisena käsiään ajatellessaan ettei tietänyt keinoa miten voisi
+korjata pahan. Oi, hän ei tahtonut tuottaa kärsimystä, sen ajatuskin
+teki hänelle pahaa! Hän olisi tahtonut olla hyvä heti paikalla ja
+tuottaa onnea ympärilleen.
+
+Oli kohta puoliyö. Piispankartanon suuret jalavat estivät kuun näkymästä
+taivaanrannalta, ja huone pysyi pimeänä. Angélique lakkasi ajattelemasta
+ja antoi päänsä vaipua tyynyä vasten, haluten nukkua. Mutta nukkua hän
+ei voinut, sillä kyyneleet juoksivat yhä suljettujenkin silmäluomien
+alta. Ja ajatukset tulivat jälleen. Hän muisti orvokit, joita hän kahden
+viime viikon aikana iltaisin maata mennessään oli löytänyt parvekkeelta
+ikkunansa edestä. Joka ilta oli siinä orvokkikimppu. Félicien niitä
+varmaan heitti Mariantarhasta, sillä hän muisti kertoneensa hänelle,
+kuinka orvokit omituisesti rauhottivat häntä, kun muitten kukkien tuoksu
+sitävastoin aiheutti hänelle ankaraa päänsärkyä. Ja Félicien lähetti
+hänelle täten suloisia öitä, virkistävää unta ja kauniita unia. Tänä
+iltana hänen mieleensä johtui ajatus ottaa orvokkikimppu, jonka hän oli
+asettanut päänalaisensa viereen, painaa se poskeaan vasten ja hengittää
+sen rauhottavaa tuoksua. Nämä orvokit pysähdyttivät viimein hänen
+kyyneleensä. Hän ei kuitenkaan vieläkään nukkunut, vaan makasi silmät
+ummessa, hengittäen tuoksua, joka tuli hänen lemmityltään, onnellisena
+leväten ja odottaen alistunein, luottavaisin mielin.
+
+Mutta silloin puistatti häntä syvä väristys. Kello löi kahtatoista. Hän
+aukaisi silmänsä ja hämmästyi nähdessään huoneen aivan valoisana. Kuu
+kohosi verkalleen jalavien yläpuolelle, sammuttaen tähdet ja vaalentaen
+koko taivaan. Hän näki ikkunasta tuomiokirkon kuorin hohtavan
+valkoisena. Ja tuntui kuin huoneessa oleva valo olisi ollut sen
+heijastusta, vilpoisaa, mietoa, aamunkoitteen tapaista hohdetta.
+Valkoiset seinät, valkoiset kattopalkit, koko tuo valkoinen alastomuus
+näyttivät siinä kasvavan, laajenevan ja etenevän ikäänkuin unessa. Hän
+tunsi kuitenkin vanhat tammiset huonekalut, piirongin, kirstun ja
+tuolit, joitten veistetyt koristeet heijastivat valoa loistavin syrjin.
+Ainoastaan hänen ruhtinaallisen avara, neliskulmainen sänkynsä
+pylväitten kannattamine vaaleanpunertavine katoksineen herätti hänessä
+omituisen tunteen, ikäänkuin ei hän olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Se
+oli niin pehmoisen syvä ja kuunvalo verhosi sen niin hohtoisalla
+valkoliinalla, että hän luuli leijailevansa pilvenhattaralla korkealla
+taivaalla äänettömien ja näkymättömien siipien kannattamana. Hän tunsi
+tuokion valtavaa keinuntaa; sitten hänen silmänsä tottuivat, hän huomasi
+pian kyllä vuoteen olevan tavallisessa nurkassaan. Hän makasi
+liikkumattomana, harhailevin katsein keskellä tätä valojärveä,
+orvokkikimppu huulillaan.
+
+Mitä hän odotti? Miksi hän ei voinut nukkua? Hän tunsi nyt varmasti,
+että hän odotti jotakin. Kun hän oli lakannut itkemästä, niin se tiesi
+sitä, että jokin oli tuleva. Tuo lohdullinen valkeus, joka ajoi pakoon
+pahoja ajatuksia tuovan pimeyden, oli siitä enteenä. Hän oli tuleva. Kuu
+oli hänen sanansaattajansa, joka oli tullut hänen edellään valaistakseen
+heidän kohtaamistaan aamunkoittoa muistuttavalla hohteellaan. Huone oli
+valkoisella sametilla verhottu, he voisivat nähdä toisensa. Silloin hän
+nousi ylös ja pukeutui. Hän pani ylleen vain yksinkertaisen, valkoisen
+musliinihameen, joka hänellä oli ollut Hautecoeurin raunioille tehdyllä
+kävelyretkellä. Hän ei edes solminut hiuksiaan, vaan antoi niitten
+valtoinaan levitä olkapäille. Paljaisiin jalkoihinsa hän pisti tohvelit.
+Ja sitten hän odotti.
+
+Angélique ei sillä hetkellä voinut sanoa, mitä tietä hän tulisi. Häh ei
+arvatenkaan voisi kiivetä ylös hänen luokseen, he näkisivät kai toisensa
+kuten ennenkin, toinen nojautuen parvekkeen kaiteeseen, toinen seisoen
+Mariantarhassa. Kuitenkin hän vain istui, ikäänkuin olisi ymmärtänyt
+tarpeettomaksi mennä ikkunan luo. Minkätähden hän ei voisi kulkea
+seinien läpi niinkuin Legendan pyhimykset? Hän odotti. Mutta hän ei
+odottanut yksin, hän tunsi että hänen ympärillään olivat kaikki nuo
+neitsyet, joitten valkoinen parvi oli leijaillut hänen ympärillään hänen
+varhaisesta nuoruudestaan saakka. Ne liitelivät sisään kuun säteitten
+mukana, niitä tuli piispankartanon salaperäisistä, sinilatvaisista
+puista, niitä pujahteli tuomiokirkon kivimetsän salaisista sopukoista.
+Koko tuosta tutusta ja rakkaasta näköpiiristä, Chevrottesta, salavista,
+ruohikosta, kuuli Angélique unelmiensa, toiveittensa ja mielihalujensa
+palaavan luokseen. Kaikki nuo lähettivät nyt hänelle takaisin sen mitä
+hän oli niihin pannut itsestään katsellessaan niitä päivästä päivään.
+Milloinkaan eivät näkymättömät äänet olleet puhuneet näin kovaa. Hän
+kuunteli tuonpuoleisen maailman kuiskauksia, hän tunsi helteisen
+lämpimässä, hievahtamattoman tyvenessä yössä kevyen värähdyksen, joka
+oli hänelle Agneksen vaatteenliepeen hipaisu ja josta hän tunsi että
+hänen suojeluspyhimyksensä seisoi hänen vierellään. Hän ilostui
+tietäessään Agneksen olevan läsnä muitten joukossa. Ja hän odotti.
+
+Aikaa kului vielä, mutta Angélique ei sen pituutta huomannut. Hänestä
+tuntui luonnolliselta, kun Félicien saapui, harpaten parvekkeen
+suojakaiteen yli. Hänen kookas vartalonsa kuvastui vaaleata taivasta
+vasten. Hän ei tullut sisään, vaan jäi seisomaan valoisaan
+ikkuna-aukkoon.
+
+-- Älkää pelätkö... Se olen minä, minä olen tullut.
+
+Angélique ei pelännyt, Félicien oli hänen mielestään vain täsmällinen.
+
+-- Te olette kiivennyt hirsiä myöten, eikö niin?
+
+-- Niin, hirsiä myöten.
+
+Angéliquen täytyi nauraa keinon yksinkertaisuudelle. Félicien oli ensin
+hinautunut oven yllä olevalle katokselle, ja kiiveten siitä ylös
+alakerran kehähirteen nojaavaa ansasta myöten oli päässyt parvekkeelle
+sangen vähällä vaivalla.
+
+-- Minä olen odottanut teitä, tulkaa tänne lähelleni.
+
+Félicien oli saapunut rajuna, mielettömien päätöksien kiihdyttämänä, ja
+tämä äkillinen onni tyrmistytti hänet niin ettei hän päässyt paikalta
+liikahtamaan. Ja Angélique oli nyt varma, etteivät pyhimykset kieltäneet
+häntä rakastamasta, sillä hän kuuli niitten ottavan Félicienin vastaan
+hänen kanssaan herttaisella naurulla, mikä oli kevyt kuin yön hengähdys.
+Mistä hän oli saanut päähänsä sen typeryyden, että Agnes pahastuisi?
+Agnes oli hänen vierellään säteilevän iloisena, hän tunsi tuon ilon
+laskeutuvan olkapäilleen ja kiertyvän ympärilleen ikäänkuin kaksi suurta
+siipeä olisi häntä hyväillyt. Hän käsitti, että kaikki nuo, jotka olivat
+kuolleet rakkaudesta, tunsivat myötätuntoa neitseitten tuskia kohtaan ja
+tulivat lämpiminä öinä harhailemaan tänne alas ainoastaan valvoakseen
+näkymättöminä heidän kyynelöivää lempeään.
+
+-- Tulkaa tänne luokseni, minä olen odottanut teitä.
+
+Silloin Félicien astui horjuen sisään. Hän oli päättänyt mielessään,
+että hän tahtoi omistaa Angéliquen, että hän pusertaisi hänet syliinsä
+tukahduttavalla voimalla, välittämättä hänen huudoistaan. Ja nyt,
+tavatessaan hänet näin lempeänä, nyt, tunkeuduttuaan tähän valkoiseen ja
+puhtaaseen huoneeseen, hän tuli vilpittömämmäksi ja voimattomammaksi
+kuin lapsi.
+
+Hän oli astunut muutamia askeleita. Mutta hän rupesi vapisemaan ja
+painui polvilleen kaukana Angéliquesta.
+
+-- Jos te tietäisitte sen hirmuisen kidutuksen! En ole milloinkaan näin
+kauheasti kärsinyt, ei ole tuskaa suurempaa kuin uskoa ettei ole
+rakastettu... Minä en välitä, vaikka menisi kaikki, vaikka tulisin
+kurjista kurjimmaksi, nälinkuoliaaksi, taudin tappamaksi. Mutta en tahdo
+elää enää päivääkään kantaen sydämessäni tätä kalvavaa kipua, luuloa,
+ettette te minua rakasta... Olkaa laupias, säästäkää minua...
+
+Angélique kuunteli häntä äänettömänä, sydän sääliä tulvillaan, mutta
+samalla sangen onnellisena.
+
+-- Oh, millä tavalla te aamulla annoitte minun lähteä pois! Minä
+kuvittelin, että te olisitte tullut paremmaksi, että te olisitte
+ymmärtänyt. Ja minä näin teidät jälleen samanlaisena kuin ensi
+päivänäkin, te olitte välinpitämätön, te kohtelitte minua kuin
+tavallista liiketuttavaa, joka tulee ja lähtee, te muistutitte minua
+tylysti elämän alhaisista kysymyksistä... Portaissa minä kompastelin.
+Ulos päästyäni minä juoksin, peläten purskahtavani itkuun. Kun sitten
+tulin kotiini, tuntui minusta että tukehtuisin, jos sulkeutuisin
+huoneeseen... Silloin minä pakenin ulos kaupungista, aukeille kentille.
+Minä kuljin miten sattui, milloin yhtä tietä, milloin toista. Yö tuli,
+ja minä yhä kävelin. Mutta tuska laukkasi yhtä joutuin ja raastoi minua
+kaiken aikaa. Kun rakastaa, ei voi päästä pakoon rakkautensa tuskalta...
+Katsokaa, tänne te olitte syössyt veitsen, ja sen kärki painui aina yhä
+syvempään. Hän vaikeroi, muistellessaan kärsimyksiään.
+
+-- Tuntikausia makasin ruohostossa tuskan musertamana kuin juurineen
+irtireväisty puu... Eikä minulle ollut olemassa mitään muuta kuin te
+yksin ja ainoastaan. Ajatellessani, etten saisi teitä omakseni, luulin
+kuolevani. Ja minun jäseneni alkoivat jo turtua, pääni tuli hulluksi...
+Ja sen vuoksi olen nyt täällä. En tiedä, mitä tietä olen tullut ja
+kuinka olen voinut päästä aina tähän huoneeseen asti. Antakaa minulle
+anteeksi, minä olisin voinut murtaa ovet nyrkeilläni, olisin voinut
+kiivetä ikkunastanne sisään keskellä päivää...
+
+Angélique oli varjossa. Kuutamossa polvillaan oleva Félicien ei nähnyt,
+että hän oli aivan kalpea katuvasta hellyydestä ja niin liikutettu ettei
+voinut puhua. Félicien luuli että hän oli tunteeton, ja hän risti
+kätensä.
+
+-- Se sai alkunsa jo kauan sitten... Minä näin teidät tässä ikkunassa
+eräänä iltana. Te olitte vain vaalea haamu, voin tuskin erottaa
+kasvojanne, ja kuitenkin näin teidät, arvasin teidät juuri sellaiseksi
+kuin olitte. Mutta minä pelkäsin kovin. Minä hiiviskelin ulkona öisin,
+saamatta rohkeutta tulla eteenne kirkkaalla päivällä... Ja lisäksi te
+miellytitte minua tuossa salaperäisyydessä, minä olin onnellinen
+haaveillessani teistä kuten jostakin tuntemattomasta, jota en koskaan
+tulisi tuntemaan... Myöhemmin sain tietää kuka te olitte; tuo
+tietämisen, unelmansa omistamisen halu on vastustamaton. Silloin minun
+rauhattomuuteni alkoi. Se kasvoi joka kohtauksella. Muistatteko ensi
+kertaa tuolla ulkona kentällä, sinä aamuna jolloin minä tarkastin
+kappelin ikkunaa? En ollut milloinkaan tuntenut itseäni niin kömpelöksi,
+teillä oli täysi syy pitää minua pilkkananne... Ja sitten minä säikytin
+teitä, käyttäydyin taitamattomasti, seuraten teidän jäljissänne aina
+köyhiennekin luokse. Lakkasin olemasta oman tahtoni herra: tekoni
+saattoivat minut hämmästymään ja pelkäämään niitä tehdessäni... Kun
+tulin luoksenne tuota hiippaa tilaamaan, ajoi minua jokin käsittämätön
+voima, sillä itse en olisi mitenkään uskaltanut, olin varma siitä että
+se oli teille vastenmielistä... Jos te käsittäisitte, miten onneton ja
+kurja minä olen! Olkaa rakastamatta minua, mutta antakaa minun rakastaa
+teitä. Olkaa kylmä, olkaa tyly, minä rakastan teitä sellaisena kuin
+olette. En pyydä muuta kuin saada nähdä teitä, toivomatta mitään, vain
+sen ilon tähden, että saan olla näin teidän jalkainne juuressa.
+
+Hän vaikeni menehtyneenä, hän kadotti rohkeutensa uskoessaan ettei
+voinut löytää mitään millä liikuttaisi Angéliquea. Eikä hän tuntenut
+että Angélique hymyili voittamatonta hymyä, mikä vähä vähältä oli
+kasvanut hänen huulilleen. Ah, tuota armasta poikaa! Hän oli niin
+avomielinen ja luottavainen, hän saneli siinä sydämensä rukousta aivan
+uutena ja kokonaan tunteensa valtaamana, hän palvoi häntä kuin itse
+nuoruutensa unelmaa! Ja hän kun oli alussa taistellut vastaan, tahtoen
+olla häntä näkemättä, ja sitten vannonut rakastavansa häntä ilmaisematta
+sitä hänelle milloinkaan! Oli syntynyt suuri rauha. Pyhimykset eivät
+suinkaan kieltäneet rakastamasta, kun rakastettiin näin. Hänen selkänsä
+taakse oli hiipinyt ilo; se oli tuskin tuntuva värähdys, liikkuva laine
+lattialla loistavasta kuunvalosta. Hänen huulilleen painautui näkymätön
+sormi, varmaankin hänen suojeluspyhimyksensä sormi, joka vapautti hänet
+tekemästään valasta. Nyt hän saattoi puhua, ja kaikki se voimakas ja
+hellä, mitä leijaili hänen ympärillään, antoi sanoja hänen suuhunsa.
+
+-- Oi, kyllä! Muistan, muistan...
+
+Ja Félicienin valtasi heti tuon äänen soitanto, äänen, jonka lumous oli
+häneen niin voimakas, että hänen rakkautensa paisui kun hän vain sen
+kuuli.
+
+-- Kyllä, minä muistan, kun te tulitte yöllä... Ensi iltoina te olitte
+niin kaukana, että olin epävarma askeltenne heikosta äänestä. Sitten
+minä tunsin tulonne selvästi, ja myöhemmin näin teidän varjonne, ja
+vihdoin te näyttäydyitte kirkkaassa kuutamossa eräänä kauniina yönä,
+samanlaisena kuin tämä yö. Te tulitte vähitellen esiin siitä mitä oli
+ympärilläni, sellaisena kuin olin odottanut teitä jo vuosia... Muistan,
+kuinka koetin pidättää nauruani ja kuinka se kuitenkin purskahti
+hillittömänä esiin, silloin kun te pelastitte vaatekappaleen, jonka
+Chevrotte oli vienyt. Muistan, kuinka olin suutuksissani, kun te
+varastitte minun köyhäni antaen heille niin paljon rahaa että minä
+näytin saiturilta. Muistan, kuinka pelkäsin sinä iltana, jolloin te
+pakotitte minut juoksemaan niin kovasti paljain jaloin ruohokossa... Oi,
+minä muistan, muistan...
+
+Hänen kristallinen äänensä vavahti vähän, kun hän johdatti mieleensä
+tämän viimeisen muiston, ikäänkuin tuo: »Minä rakastan teitä» olisi
+jälleen lehahtanut hänen kasvojaan vasten. Ja Félicien kuunteli
+hurmaantuneena.
+
+-- Minä olin hyvin häijy, se on kyllä totta. Sitä on niin tyhmä, kun ei
+tiedä! Tekee kaikenlaista, kun luulee sitä välttämättömäksi, pelkää
+tekevänsä pahoin heti kun seuraa sydäntään. Mutta kuinka minun
+tuntoni vaivasi minua jälkeenpäin, kuinka minä kärsin teidän
+kärsimyksestänne!... Jos tahtoisin sitä selittää, en varmaankaan voisi.
+Kun tulitte pyhän Agneksen piirustus mukananne, olin ihastunut
+saadessani tehdä jotain teille, minä arvasin kyllä että tulisitte joka
+päivä. Ja katsokaahan, minä tekeydyin välinpitämättömäksi, ihan kuin
+olisin kaikin mokomin tahtonut karkottaa teidät koko talosta. Lieneekö
+ihmisellä tarve tehdä itsensä onnettomaksi? Samalla kun minä olisin
+tahtonut ottaa teidät vastaan avosylin, oli jossakin olemukseni
+sopukassa toinen nainen, joka asettui vastustamaan, joka pelkäsi ja
+epäili teitä, joka nautti kiduttaessaan teitä epätietoisuudessa,
+ikäänkuin hämärästi muistaen jonkin selvittämättömän vanhan riidan,
+jonka varsinainen aihe oli jo unohtunut. Minä en ole aina hyvä, minun
+sisässäni liikkuu jotain, josta en tiedä mitä se on... Ja kaikkein
+pahinta oli varmaan se, että puhuin teille rahasta. Oh, minä joka en
+koskaan ole sitä ajatellut, joka ottaisin sitä vastaan vaikka
+kuormittain ainoastaan iloitakseni antaessani sen sataa ympärilleni!
+Mitä häijyä huvia minulla saattoi olla tuollaisesta itseni
+mustaamisesta? Annatteko minulle anteeksi?
+
+Félicien oli hänen jalkainsa juuressa. Hän oli kulkenut polvillaan hänen
+eteensä. Tuo hyvyys oli toivomatonta ja määrätöntä.
+
+Hän kuiski:
+
+-- Ah, armas, verraton, kaunis, hyvä sielu, jonka ihmeitätekevä hyvyys
+on parantanut minut yhdellä henkäyksellä! En tiedä enää, olenko
+kärsinytkään... Ja teidän on annettava anteeksi minulle, sillä minun on
+tehtävä teille tunnustus, minun täytyy sanoa teille kuka minä olen.
+
+Hän tuli uudelleen kovin levottomaksi, ajatellessaan ettei hän enää
+voinut salata itseään, kun Angélique osotti hänelle niin täyttä
+luottamusta. Se olisi epärehellistä. Kuitenkin hän epäröi, peläten
+kadottavansa rakastettunsa, jos tämä alkaisi huolehtia tulevaisuudesta
+tullessaan vihdoinkin hänet tuntemaan. Ja Angélique odotti että hän
+puhuisi, hiukan häijynä jälleen tahtomattaankin.
+
+Félicien jatkoi hyvin matalalla äänellä:
+
+-- Minä olen valehdellut vanhemmillenne.
+
+-- Niin, minä tiedän sen, virkkoi Angélique hymyillen.
+
+-- Ei, te ette tiedä, te ette voi tietää, se on liian vaikea arvata...
+Minä en ole lasimaalaaja muuten kuin huvikseni, teidän tulee tietää...
+
+Silloin Angélique painoi nopeasti kätensä hänen suulleen, pysäyttäen
+hänen tunnustuksensa.
+
+-- En tahdo tietää... Minä odotin teitä, ja te tulitte. Siinä on
+kylliksi.
+
+Félicien ei puhunut enää, tuo pieni käsi hänen huulillaan sai hänet
+tukahtumaan onnesta.
+
+-- Saanhan sen tietää sitten vastedes, kun tulee aika... Ja uskokaa
+minua, minä tiedän sen nytkin jo. Te ette voi olla muuta kuin kaikkein
+kaunein, rikkain ja ylhäisin, sillä sellainen on minun unelmani. Minä
+odotan hyvin tyynenä, minä olen varma siitä että se toteutuu... Te
+olette se, jota minä olen toivonut, ja minä olen teidän...
+
+Toisen kerran hän keskeytti puheensa, vavahtaen lausumistaan sanoista.
+Hän ei löytänyt niitä yksin, ne tulivat hänelle kauniista yöstä,
+suurelta, vaalealta taivaalta, vanhoista puista ja kivistä, jotka
+nukkuivat ulkona uneksien unelmiaan ääneen; ja niitä kuiskasi hänen
+takanaan Legendan ystäväjoukko, joka täytti ilman hänen ympärillään.
+Mutta yksi sana oli vielä sanomatta, se johon sulautui kaikki, kaukainen
+odotus, lemmityn vähittäinen ilmestyminen tyhjyydestä ja ensimmäisten
+kohtausten voimakkaaksi leimahtava tunne. Se lehahti huoneen
+neitseelliseen valkeuteen kuin päivää kohti kohoutuva valkoinen
+aamulintu:
+
+-- Minä rakastan teitä.
+
+Angélique antoi itsensä, levittäen molemmat kätensä ja antaen niitten
+sitten liukua polvilleen. Ja Félicien muisti illan, jolloin hän oli
+juossut paljain jaloin ruohokossa niin hurmaavana, että hän oli juossut
+hänen jälkeensä sopertaakseen hänen korvaansa: »Minä rakastan teitä». Ja
+hän ymmärsi hyvin, että Angélique oli ainoastaan vastannut hänelle
+samalla tunnustuksella: »Minä rakastan teitä», ikuisella tunnustuksella,
+joka vihdoinkin purkautui ilmi hänen avautuneesta sydämestään.
+
+-- Minä rakastan teitä... Ottakaa minut, viekää minut mukananne, minä
+olen teidän.
+
+Hän antoi itsensä kokonaan, kaikkineen. Perinnäinen liekki oli syttynyt
+hänessä. Hänen kätensä haparoivat tyhjää, liian raskas pää vaipui hennon
+niskan varaan. Jos Félicien olisi avannut sylinsä, olisi hän vaipunut
+siihen, tietämättömänä kaikesta, seuraten vain verensä vetoa, haluten
+ainoastaan sulautua rakastettuunsa. Ja Félicien, joka oli tullut
+ottaakseen hänet omakseen, vapisi nyt tämän hehkuvan rakkauden
+viattomuuden edessä. Hän tarttui hellävaraisesti pidättäen hänen
+käsiinsä, vei ne rinnalleen ja risti ne siihen. Sitten hän katsoi häneen
+hetken, lankeamatta edes kiusaukseen suudella hänen tukkaansa.
+
+-- Te rakastatte minua ja minä rakastan teitä... Ah, kuinka ihanaa on
+tietää olevansa rakastettu!
+
+Mutta hätkähtäen he heräsivät humauksestaan. Mitä se oli? He näkivät
+toisensa selkeässä, kirkkaassa valkeudessa, heistä tuntui kuin kuutamo
+olisi laajennut ja alkanut loistaa kuin auringonvalo. Se oli
+aamunkajastus, piispankartanon jalavain yläpuolella alkoi pilvi
+rusottaa. Mitä? Nytkö jo päivä! Se saattoi heidät hämmennyksiin, he
+eivät voineet uskoa, että he jo tuntikausia olivat siinä puhelleet
+toisilleen. Eihän Angélique ollut sanonut Félicienille vielä mitään, ja
+Félicienillä olisi ollut niin paljon muuta vielä sanottavana!
+
+-- Hetkinen vain, yksi hetkinen!
+
+Aamu valkeni hymyilevänä, lauhkeana, ennustaen lämmintä kesäistä päivää.
+Tähdet sammuivat yksi toisensa jälkeen, ja niitten mukana olivat
+poistuneet nuo harhailevat ilmestykset, näkymättömät ystävät, nousten
+kuunsädettä myöten jälleen korkeuksiin. Nyt päivänvalossa nähtynä oli
+huoneen valkeus vain sen seinien ja kattopalkkien valkeutta, se tuntui
+tyhjältä tummine, vanhoine tammihuonekaluineen. Näkyi epäjärjestyksessä
+oleva vuode, jonka toinen alaspudonnut vaaleanpunertava verho puoleksi
+peitti.
+
+-- Hetkinen, hetkinen vielä!
+
+Angélique oli noussut seisomaan kieltäen, kiirehtien Félicieniä
+lähtemään. Päivän valkeneminen oli tehnyt hänet levottomaksi, ja vuoteen
+näkeminen vaikutti ratkaisevasti. Hän oli kuullut oikealta puoleltaan
+hiljaista kahinaa ja hänen hiuksensa olivat samalla häilähtäneet,
+vaikkei tuulen henkäystäkään ollut tullut huoneeseen. Eikö se ollut
+Agnes, joka poistui viimeisenä, auringonvalon karkottamana?
+
+-- Ei, jättäkää minut, minä pyydän teitä... On niin valoisaa jo, minä
+pelkään.
+
+Silloin Félicien kuuliaisena lähti. Hän oli rakastettu, se meni yli
+hänen toiveittensa. Ikkunan luona hän kuitenkin kääntyi ja katsoi
+Angéliquea vielä pitkään, ikäänkuin olisi tahtonut viedä hänestä jotakin
+mukanaan. Molemmat hymyilivät, sulkien toisensa pitkään, hyväilevään
+katseeseen kirkastuvassa aamussa.
+
+Vielä viimeisen kerran sanoi Félicien:
+
+-- Minä rakastan teitä.
+
+Ja Angélique toisti:
+
+-- Minä rakastan teitä.
+
+Muuta ei. Félicien oli jo notkeasti laskeutunut alas hirsiä myöten,
+Angéliquen seuratessa häntä silmillään parvekkeen kaiteeseen nojautuen.
+Angélique oli ottanut orvokkikimpun ja hengitti sen tuoksua
+tyynnyttääkseen itseään. Ja kun Félicien Mariantarhan poikki kulkiessaan
+kohotti päänsä, näki hän hänen suutelevan kukkia.
+
+Félicien oli tuskin kadonnut salavien taakse, kun Angélique tuli
+levottomaksi, kuullessaan talon ulko-oven alhaalla avautuvan. Kello löi
+neljää, ja talossa herättiin tavallisesti vasta kahta tuntia myöhemmin.
+Hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan tulijan Hubertineksi, sillä
+tavallisesti oli Hubert ensimmäisenä liikkeellä. Hän näki hänen
+kävelevän hitaasti pienen puutarhan käytäviä pitkin, rennoin käsivarsin,
+kasvot kalpeina aamuilmassa, ikäänkuin tukahtumisen tunne kuuman,
+unettoman yön jälkeen olisi ajanut hänet näin varhain huoneestaan.
+Hänellä oli yllään yksinkertainen aamunuttu, ja tukka oli vain
+kiireeltään kokoon solmittu. Hän oli vielä hyvin kaunis. Ja hän näytti
+hyvin väsyneeltä, onnelliselta ja toivottomalta.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Herättyään seuraavana aamuna kahdeksan tuntia kestäneestä, suloisesta ja
+syvästä unesta, jollaisen suuri onni antaa, Angélique juoksi ikkunaan.
+Taivas oli ihan selkeä, ilma oli yhä lämmin, vaikka edellisenä iltana
+ollut kova ukonilma oli häntä huolestuttanut. Ja hän huudahti iloisena
+Hubertille joka hänen alapuolellaan parhaallaan avasi ikkunaluukkuja:
+
+-- Isä, isä! Päiväpaiste!... Oi, kuinka minä olen hyvilläni, kulkue
+tulee olemaan kaunis!
+
+Hän pukeutui kiiruusti, joutuakseen alas. Tänään, heinäkuun 28 päivänä,
+piti Ihmeen kulkueen kulkea pitkin Beaumontin katuja. Joka vuosi oli
+koruompelijoilla sinä päivänä juhla. Neulaan ei koskettukaan, vaan päivä
+käytettiin talon koristamiseen. Se oli vanha tapa, jonka äidit
+neljänsadan vuoden aikana olivat jättäneet perinnöksi tyttärilleen.
+
+Angélique oli juonut kiiruusti kahvinsa ja huolehti jo seinäverhoista.
+
+-- Äiti, niitä pitäisi tarkastaa, ovatko ne hyvässä kunnossa.
+
+-- Meillä on aikaa vielä, vastasi Hubertine tyvenellä äänellään. Me emme
+ripusta niitä ennen puoltapäivää.
+
+Keskustelu tarkotti kolmea erinomaisen kaunista vanhaa
+koruompelukaistaa, joita Hubertit säilyttivät hartaalla huolella kuin
+jotakin perhepyhyyttä ja jotka he ottivat esiin kerran vuodessa Ihmeen
+kulkueen päivänä. Jo edellisenä päivänä oli juhlamenojen ohjaaja, kunnon
+pastori Cornille, kulkenut ovelta ovelle ilmottamassa asukkaille mitä
+teitä pyhän Agneksen kuva pyhää sakramenttia kantavan monseigneurin
+saattamana tulisi kulkemaan. Jo yli neljäsataa vuotta oli tämä
+matkasuunnitelma pysynyt samana: lähdettiin pyhän Agneksen portista,
+kulkien pitkin Kultaseppäinkatua, Isoakatua ja Alakatua; kun sitten oli
+tehty kierros uuden kaupungin läpi, palattiin Kunniakadun ja
+Luostaritorin kautta ja tultiin kirkkoon suuren julkisivun
+sisäänkäytävästä. Ja asukkaat kulkureitin varrella kilpailivat innossa,
+liputtivat ikkunoita, ripustivat seinille komeimmat kankaansa ja
+kylvivät kapealle katukivitykselle irtinyhdettyjä ruusunkukkain lehtiä.
+
+Angélique ei rauhottunut ennenkuin sai luvan ottaa esiin kirjaillut
+vaatekappaleet laatikostaan, jossa ne nukkuivat vuoden läpeensä.
+
+-- Niihin ei ole tullut mitään, ei kerrassaan mitään, mumisi hän
+ihastuneena.
+
+Kun hän oli huolellisesti poistanut niitä suojelevat silkkipaperit,
+ilmestyivät niitten koruompelukuvaelmat näkyviin. Ne olivat kaikki kolme
+pyhitetyt Neitsyt Marialle: yksi esitti enkelin ilmestymistä
+Marialle, toinen ristin juurella itkevää Mariaa ja kolmas Marian
+taivaaseenastumista. Ne olivat peräisin viidenneltätoista vuosisadalta,
+ommellut kultapohjalle varjostetulla silkillä ja ihmeen hyvin säilyneet.
+Ja Hubertit, jotka eivät olleet niistä luopuneet, vaikka heille oli
+tarjottu suuriakin summia, olivat niistä hyvin ylpeitä.
+
+-- Äiti, minä ripustan ne!
+
+Oli puuhaa ja touhua. Hubertilla meni aamu talon vanhan kadunpuoleisen
+ulkoseinän siistimisessä. Hän sitoi luudan pitkään seipääseen ja harjasi
+sillä seinien tiilikehyksiset puupinnat aina katonalushirsiin saakka.
+Sitten hän pesi sienellä kivijalan ja porrastorniakin niin laajalta kuin
+ylettyi. Kolme koruompelukaistaa voitiin silloin asettaa paikoilleen.
+Angélique ripusti ne renkaista vuosisataisiin nauloihin, Marian
+ilmestymisen vasemmanpuoleisen ikkunan alle ja taivaaseenastumisen
+oikeanpuoleisen ikkunan alle; ristiinnaulitsemisella oli naulansa
+alakerran suuren ikkunan päällä, ja Angéliquen täytyi tuoda ulos
+tikapuut saadakseen ripustetuksi sen sinne vuorostaan. Hän oli jo
+reunustanut ikkunat kukilla, ja koruompelusten säteillessä kirkkaan
+juhla-auringon paisteessa näytti vanha talo palanneen kauas nuoruutensa
+aikoihin.
+
+Aamiaisesta saakka oli koko Kultaseppäinkatu touhussa. Liian kovan
+helteen välttämiseksi oli kulkueen lähtö tapahtuva vasta kello viisi.
+Mutta puoleltapäivin alkoi kaupunki jo siistiytyä. Huberteja vastapäätä
+asuva kultaseppä ripusti puotinsa seinälle taivaansinisiä,
+hopearipsuilla reunustettuja verhoja. Vieressä oleva kynttilänvalaja
+taas käytti alkooviverhojaan, joiden punainen puuvillakangas hohti
+kirkkaassa päivänvalossa verenkarvaisena. Toisissa taloissa oli muita
+värejä, ja kankaita kaikesta nimestä, mitä vain kullakin oli, aina
+sänkymattoihin asti, liehui verkalleen helteisen päivän velttojen
+tuulahdusten liikuttelemina. Ne pukivat koko kadun loistavan iloiseksi,
+muuttaen sen avoimeksi juhlakäytäväksi. Siinä hääri koko asujamisto,
+puhellen kovaäänisesti kuin kotonaan, mitkä kulkien syli täynnä
+tavaroita, mitkä kiipeillen, naulaten, huudellen. Puhumattakaan
+Isonkadun kulmaan laitettavasta levähdysalttarista, joka pani
+naapuriston naiset sukkulana lentelemään, heidän varustaessaan sitä
+maljakoilla ja kynttiläjaloilla.
+
+Angélique riensi tarjoamaan kahta empire-kynttiläjalkaa, jotka
+koristivat salin uuninreunusta. Hän ei ollut ollut yhdessä kohti sitten
+aamun, eikä hän väsynytkään, häntä nostatti ja kannatti hänen suuri
+sisäinen ilonsa. Ja kun hän palasi hiukset hulmuavina nyhtämään ruusuja
+koriin, sanoi Hubert leikillisenä:
+
+-- Sinulla ei voisi olla enemmän puuhaa hääpäivänäsikään... Taitaakin
+olla sinun hääsi?
+
+-- No, niinhän onkin! vastasi Angélique iloisesti.
+
+Hubertine hymyili vuorostaan:
+
+-- Koska talo on nyt kaunistettu, olisi meidän odotellessamme paras
+mennä pukeutumaan.
+
+-- Heti paikalla, äiti... Kas nyt on korini täysi.
+
+Hän nyhti viimeiset lehdet ruusuistaan, jotka hän aikoi säästää
+heittääkseen ne monseigneurin eteen. Terälehdet varisivat hänen
+hennoista hyppysistään, kevyt, tuoksuva kasa täytti korin. Ja hän hävisi
+kapeaan porraskäytävään, nauraen raikkaasti ja huudahtaen:
+
+-- Joutuin! Minä laitan itseni kauniiksi kuin tähti!
+
+Iltapäivä kului verkalleen. Kirkko-Beaumontin kuumeinen hyörinä oli nyt
+tyyntynyt. Kadut olivat vihdoinkin valmiit, niillä värähteli nyt vain
+odotus ja hillittyjen äänten kuiskutus. Päivän kallistuessa lounaaseen
+oli paahtava helle vähentynyt, likitysten ahdettujen talojen väliin
+lankesi vaalealta taivaalta vain hieno, lämmin ja leppoisa varjo. Ja
+kaikkialla oli syvä hartaus, ikäänkuin koko vanha kaupunki olisi ollut
+vain tuomiokirkon jatkoa. Ainoastaan Ligneulin rannalla olevasta uudesta
+kaupungista kuului ajoneuvojen räminää; siellä oli paljon tehtaita,
+jotka osottivat ylenkatsettaan tälle vanhalle uskonnolliselle juhlalle
+pitämättä sen johdosta edes vapaapäivää.
+
+Jo kello neljältä alettiin soittaa pohjoistornin isoa kelloa, samaa,
+jonka kumahdukset panivat Hubertien talon tärähtelemään. Ja samalla
+hetkellä Angélique ja Hubertine ilmestyivät jälleen pukeutuneina.
+Hubertinellä oli valkaisemattomasta pellavakankaasta tehty puku, jota
+somisti vaatimaton pitsireunus, mutta hänen voimakkaana pyöristyvä
+vartalonsa oli niin nuorekas, että häntä olisi voinut luulla
+ottotyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Angéliquella taas oli yllään
+valkoinen silkkipukunsa ilman mitään koristuksia, ei helyä korvissa,
+sormissa eikä ranteessa; ainoastaan hänen paljaat kätensä ja paljas
+kaulansa silkinhienoine hipiöineen pistivät esiin kevyen vaatteen alta
+kuin puhjenneet kukkaset. Kiireeltään pistetty näkymätön kampa pidätti
+vaivoin hänen vaalean tukkansa vallattomia kiharoita. Hän oli
+luonnollinen ja ylväs, avonaisen yksinkertainen, kaunis kuin tähti.
+
+-- Ah, sanoi hän, -- soitetaan, monseigneur on lähtenyt
+piispankartanosta.
+
+Kello kumahteli yhä edelleen voimakkaasti ja vakavasti selkeässä
+ilmassa. Ja Hubertit asettuivat alakerran suureen, sepiselälleen
+avattuun ikkunaan, naiset nojaten kyynärpäillään ikkunalautaan, Hubert
+seisoen heidän takanaan. Tämä oli heidän totuttu paikkansa, ja siitä
+olikin hyvin hyvä katsella, sillä he näkivät ensimmäisinä kulkueen tulon
+kirkon ovesta eikä ainoatakaan vahakynttilää mennyt heiltä siitä
+hukkaan.
+
+-- Missä minun korini on? kysyi Angélique.
+
+Hubertin täytyi ojentaa hänelle ruusunlehtikori, jota hän sitten piti
+sylissään rintaansa vasten.
+
+-- Oi, kuiskasi hän vielä, voisi melkein luulla että tue kello keinuttaa
+meitä!
+
+Koko pieni talo värähteli ja kaikui kellon kumahtelusta Ja tämä väristys
+levisi kadulle ja yli koko kaupunginosan, joka seisoi liikkumattomassa
+odotuksessa, seinille ripustettujen vaatteiden lepattaessa raukeammin
+iltailmassa. Ruusujen tuoksu oli hyvin suloinen.
+
+Kului puoli tuntia. Silloin pyhän Agneksen portin molemmat puoliskot
+yhtäkkiä avautuivat, näyttäen kirkon hämärän sisustan, jossa palavat
+vahakynttilät tuikuttivat loistavina pilkkuina. Ensimmäisenä astui ulos
+ristinkantaja, kaapuun puettu alidiakooni, ja hänen sivuillaan kaksi
+kirkonpalvelijaa, kumpikin kantaen suurta, sytytettyä kynttilää
+kädessään. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon
+pastori Cornille, joka, saatuaan varmuuden siitä, että katu oli
+asianomaisessa kunnossa, pysähtyi porttiholvin alle ja seurasi kulkueen
+lähtöä hetken aikaa, nähdäkseen olivatko osanottajat asettuneet heille
+määrättyyn järjestykseen. Etunenässä olivat maallikkoveljeskunnat,
+uskonnolliset yhdistykset, koulut, iän mukaan järjestettyinä. Siinä oli
+aivan pieniä lapsiakin, valkopukuisia tyttösiä, jotka olivat kuin
+morsiamia, ja avopäisiä, käherrettyjä, juhla-asuisia poikasia, jotka
+ihastuksissaan jo etsivät äitejänsä katseillaan. Muuan yhdeksänvuotias
+naskali asteli yksinään keskellä Johannes Kastajaksi puettuna,
+lampaantalja paljailla, hennoilla harteillaan. Neljä ruusunpunaisin
+nauhoin koristettua tyttöstä kantoi musliinilippua, jossa oli kuvattuna
+tuleentunut vehnälyhde. Sitten siinä oli isompia tyttöjä ryhmittyneinä
+Neitsyen lipun ympärille, mustapukuisia naisia, joilla myöskin oli
+lippunsa, pyhän Joosefin kuva tummanpunaisella silkillä, ja vielä monta,
+monta muuta lippua, samettisia ja satiinisia, jotka heiluivat
+kullattujen tankojensa nenässä. Miestenkään veljeskunnat eivät jääneet
+jälkeen lukuisuudessa. Siinä oli kaiken värisiä katumuksentekijöitä,
+erittäinkin harmaat katumuksentekijät, jotka olivat puetut
+harmaanruskeaan palttinaan ja varustetut huppukauluksella, ja joilla oli
+suurta huomiota herättävä vertauskuva, suuri risti ja siinä pyörä, johon
+oli ripustettu Kristuksen kärsimyksen esineet.
+
+Angélique huudahti hellyydestä, kun lapset tulivat näkyviin.
+
+-- Oi, noita pikku lemmikkejä! Katsokaa toki!
+
+Muuan polvenkorkuinen, tuskin kolmivuotias pienokainen tepasteli niin
+hullunkurisen itsetietoisena horjahtelevilla jaloillaan, että Angélique
+kahmaisi kourallisen ruusunlehtiä koristaan ja heitti ne hänen päälleen.
+Pienokainen asteli edelleen, ruusuja olkapäillään ja tukassaan, ja hänen
+sydämellinen naurunsa sai kukkia satamaan hänen päälleen joka ikkunasta.
+Ja kadulla vallitsevassa kohisevassa äänettömyydessä ei kuulunut enää
+muuta kuin kulkueen kumea töminä, ja katselijain heittelemät kukat
+lentelivät hiljaisin parvin katukivitykselle. Pian oli siinä
+yhdenjaksoinen kukkasmatto.
+
+Mutta tultuaan vakuutetuksi maallikkojen hyvästä järjestyksestä tuli
+pastori Cornille levottomaksi, kun kulkue joksikin aikaa pysähtyi
+liikkumattomaksi, ja hän kiiruhti etupäähän, hymyillen Huberteille
+tervehdykseksi ohimennessään.
+
+-- Mikä niillä on, kun eivät mene eteenpäin? kyseli Angélique, tullen
+rauhattomaksi, ikäänkuin hän olisi kulkueen loppupäässä odottanut
+onneaan tulevaksi.
+
+Hubertine vastasi tavallisella tyyneydellään:
+
+-- Ei heidän nyt juosta tarvitse.
+
+-- Siellä on arvattavasti jokin este, ehkä levähdysalttari, jota vielä
+viimeistellään, selitti Hubert.
+
+Neitsyen lippua kantavat tytöt olivat virittäneet virren ja heidän
+heleät äänensä kiirivät avoimessa ilmassa kirkkaina kuin kristalli.
+Vähitellen jono alkoi huojua. Lähdettiin jälleen liikkeelle.
+
+Maallikkojen jälkeen alkoi nyt hengellinen sääty tulla ulos
+kirkosta, alempiarvoiset ensimmäisinä. Kaikki olivat messupaidassa
+ja panivat porttiholvin alla päähänsä litteän lakin. Kullakin oli
+sytytetty vahakynttilä, oikeanpuolimaisilla oikeassa kädessä ja
+vasemmanpuolimaisilla vasemmassa kädessä, rivin ulkopuolella. Ne
+muodostivat siten kaksinkertaisen rivin lepattavia liekkejä, jotka
+päivänvalossa himmenivät miltei näkymättömiin. Ensimmäisenä oli
+pappisseminaari, maaseurakunnat ja suuremmat kirkot. Sitten tulivat
+tuomiokirkon papit, ja heitä seurasivat kaniikit valkea vaippa
+hartioillaan. Heidän keskellään olivat kirkkolaulajat punaisissa
+silkkikaavuissa. Laulajat olivat täysin äänin alottaneet esilaulun,
+johon koko papisto vastasi hillitymmin laulaen. _Pange lingua_ hymni
+kajahti heleänä ja puhtaana, katu oli täynnä messupaitojen hulmuavien
+liepeitten juhlallista kahinaa, ja vahakynttiläin pienet liekit
+tuikkivat vaaleina kultatähtinä.
+
+-- Oi, pyhä Agnes! kuiskasi Angélique.
+
+Hän hymyili pyhimykselle, jota neljä pappia kantoi sinisellä sametilla
+verhotulla, pitsein koristetulla kantotuolilla. Hän hämmästyi joka vuosi
+nähdessään sen tällä tavoin poissa siitä hämärästä, jossa se oli asunut
+monet vuosisadat. Kultaisine hiusverhoineen se näytti aivan
+toisenlaiselta kirkkaassa päivänvalossa. Se oli niin vanha ja kuitenkin
+niin nuori pienine käsineen, hentoine jalkoineen ja kapeine, ajan
+mustuttamine tytönkasvoineen.
+
+Mutta monseigneur oli sitä seuraava. Kirkon perältä kuului jo lähenevää
+suitsutusmaljojen heiluntaa.
+
+Ihmiset kuiskailivat, Angélique kertasi:
+
+-- Monseigneur... Monseigneur...
+
+Ja katse kiinnitettynä ohikulkevaan pyhimykseen hän muisteli tällä
+hetkellä vanhoja tarinoita. Ylhäiset Hautecoeurin markiisit, jotka
+Agneksen avulla pelastivat Beaumontin rutosta, Jean V ja kaikki hänen
+heimolaisensa tulivat hartaina polvistumaan hänen kuvansa eteen, ja hän
+näki kaikkien noitten ihmeitätekevien ylimysten kulkevan ohi yksi
+kerrallaan ruhtinaallisena sarjana.
+
+Pyhimyksen jälkeen seurasi pitkä tyhjä väli. Sitten astui esiin
+kappalainen, joka kantoi piispansauvaa, pitäen sitä edessään
+pystyssä, käyrä osa itseänsä kohti. Hänen jälkeensä tuli kaksi
+suitsutusmaljankantajaa, jotka kävelivät takaperin ja heiluttivat
+lyhyessä tahdissa suitsutusmaljojaan, ja kumpaakin seurasi
+kirkonpalvelija, kantaen laivanmuotoista astiaa, jossa oli
+suitsutusainetta. Suuri, purppuranpunaisesta sametista tehty,
+kultaripsuilla reunustettu kunniakatos ei tahtonut oikein hyvin mahtua
+toisesta oviaukosta. Mutta pian oli kaikki taas järjestyksessä ja
+asianomaiset henkilöt tarttuivat kannatustankoihin. Alla asteli
+kunniadiakooniensa välissä monseigneur paljain päin. Hänen olkapäitään
+peitti leveä valkoinen vyöhikkö, jonka päät verhosivat hänen kätensä,
+joilla hän kantoi korkealle kohotettuna Pyhää Sakramenttia, koskematta
+siihen.
+
+Heti alkoivat suitsutusmaljankantajat astua eteenpäin, ja täyteen
+heiluntaan lennähtäen suitsutusmaljat nousivat ja laskivat tahdissa, ja
+niitten hopeaiset ketjut helähtelivät.
+
+Missä ihmeessä Angélique oli nähnyt jonkun, joka muistutti monseigneuriä
+näöltään? Kaikkien otsat taipuivat eteenpäin muistutellen. Mutta
+Angélique katseli häntä pää puoleksi ulos kurotettuna. Hänellä oli
+kookas, solakka, ylhäinen vartalo, joka kuudenkymmenen vuoden ikään
+nähden oli erinomaisen nuorekas. Hänen kotkansilmänsä säihkyivät, hiukan
+voimakkaasti muodostunut nenä kohotti kasvojen ylhäisen käskevää ilmettä
+ja valkoinen, tiheänä kihartuva tukka sitä taas lievensi. Ja Angéliquen
+huomio kiintyi hänen ihonsa kalpeuteen, jossa hän luuli näkevänsä
+tulvahtavan veren rusotuksen. Tai ehkä se olikin vain tuon suuren
+kulta-auringon heijastusta, jota hän kantoi peitetyillä käsillään ja
+joka heitti hänen ylleen salaperäisen valonhohteen.
+
+Ihan varmaan hän oli jossakin nähnyt kasvot, jotka muistuttivat näitä.
+Heti ensi askelilla oli monseigneur alottanut erään psalmin, lausuen
+värsyjä matalalla äänellä diakooniensa kanssa vuorotellen. Ja Angélique
+vavahti nähdessään hänen kääntävän silmänsä siihen ikkunaan päin, missä
+hän oli, -- niin ankaralta, jäätävän ylpeältä, kaiken intohimon
+turhuutta tuomitsevalta hän hänestä näytti. Monseigneurin katseet olivat
+osuneet noihin kolmeen vanhaan koruompelukseen, Marian ilmestykseen,
+ristin juurella seisovaan Mariaan ja Marian taivaaseenastumiseen. Niissä
+välähti mielihyvä. Sitten ne laskeutuivat alemmaksi ja pysähtyivät
+Angéliqueen, eikä Angélique hämmennyksissään voinut käsittää,
+kalpenivatko ne ankaruudesta vai lempeydestä. Samassa ne olivat jälleen
+suuntautuneet Pyhään Sakramenttiin, liikkumattomina ja loistavina suuren
+kulta-auringon heijastuksessa. Suitsutusmaljat heilahtivat ylös ja
+putosivat jälleen alas hopeisten ketjujen helähtäessä, ja pieni pilvi
+suitsutussavua jäi liitelemään ilmaan.
+
+Mutta Angéliquen sydän löi haletakseen. Kunniakatoksen takana hän oli
+keksinyt hiipan, jossa oli kuvattuna pyhä Agnes taivaaseen kohoavana
+kahden enkelin kannattamana. Se oli työ, joka lanka langalta oli ommeltu
+hänen rakkaudestaan. Kappalainen kantoi sitä hunnutetuin käsin
+kunnioittavasti kuin pyhää esinettä. Ja tuolla, jäljessä tulevien
+maallikkojen joukossa, virkamiesten ja tuomarien keskellä hän tunsi
+Félicienin, joka astui ensi rivissä solakkana ja vaaleana, hännystakkiin
+puettuna. Hän tunsi hänen kiharaiset hiuksensa, hänen suoran, hiukan
+voimakkaasti muodostuneen nenänsä ja hänen mustat, ylhäisen lempeät
+silmänsä. Angélique odotti häntä, hän ei hämmästynyt nähdessään hänen
+vihdoinkin muuttuvan ruhtinaaksi. Félicien heitti häneen pelokkaan,
+valhettansa anteeksi rukoilevan katseen, ja Angélique vastasi valoisalla
+hymyilyllä.
+
+-- Katsohan! kuiskasi Hubertine ällistyneenä, eikö se ole se nuori mies?
+
+Hänkin oli tuntenut Félicienin, ja hän tuli levottomaksi kun hän
+kääntyessään näki tyttärensä kasvot kirkastuneina.
+
+-- Hän on siis valehdellut meille?... Mitä varten? Tiedätkö sinä?...
+Tiedätkö sinä, kuka tuo nuori mies on?
+
+Kyllä, ehkä hän sen tiesi. Hänen sisässään oli ääni, joka vastasi hänen
+äsken tekemiinsä kysymyksiin. Mutta hän ei tahtonut kysellä itseltään
+enempää. Hän saisi kyllä varmuuden aikanaan. Hän tunsi sen ajan jo
+lähenevän, ja hänen mielensä täytti paisuva ylpeys ja hellyys.
+
+-- Mistä on kysymys? kysyi Hubert, kurottuen katsomaan vaimonsa takaa.
+
+Hän ei koskaan ehtinyt huomata mitä hänen ympärillään tapahtui. Ja kun
+Hubertine oli osottanut hänelle tuon nuoren miehen, epäili hän:
+
+-- Merkillinen ajatus! Ei se ole hän.
+
+Silloin Hubertine oli myöntävinään erehtyneensä. Se oli viisainta, hän
+ottaisi kyllä myöhemmin selon. Mutta kulkue, joka oli taaskin pysähtynyt
+monseigneurin suitsuttaessa Pyhää Sakramenttia vihannaksi kukitetulla
+levähdysalttarilla, alkoi lähteä jälleen liikkeelle. Ja Angélique, jonka
+viimeisiä ruusunlehtiä pitelevä käsi oli unohtunut korin pohjaan, teki
+suloisessa hämmingissään äkillisen liikkeen, viskaten kukat ilmaan.
+Félicien lähti juuri liikkeelle. Kukat varisivat alas, ja kaksi
+terälehteä liiteli hiljalleen keinuen ja pysähtyi hänen hiuksilleen.
+
+Kulkue oli lopussa. Kunniakatos oli kadonnut Isonkadun kulmaan,
+saattueen jälkipää vieri hiljalleen pois, ja katu jäi tyhjäksi
+hartaaseen liikkumattomuuteen, kuin haaveellisen uskon hurmaamana,
+tallattujen ruusujen huokuessa hiukan kirpeää lemuaan. Ja etäältä kuului
+vielä heikontumistaan heikontuen ketjujen hopeinen helähdys, aina kun
+suitsutusmaljat heilahtivat ylhäältä alas.
+
+-- Oi, lähdetkö, äiti? huudahti Angélique. Mennään kirkkoon katsomaan
+kun ne palaavat!
+
+Ensi hetkessä Hubertine aikoi kieltää. Mutta sitten hän tunsi itsekin
+niin suurta halua päästä varmuuteen, että hän suostui.
+
+-- Mennään vain, koska sinua haluttaa.
+
+Mutta odottaminen kysyi malttia. Angélique, joka oli käynyt ylhäällä
+panemassa hatun päähänsä, ei pysynyt hetkeäkään levossa. Hän meni yhä
+uudelleen ikkunan ääreen, tähysteli kadun päähän ja nostipa vielä
+silmänsä ylöskin, ikäänkuin tiedustaakseen itse avaruudelta. Ja hän
+seurasi mielessään kulkuetta askel askeleelta, puhuen ääneen.
+
+-- Ne laskeutuvat Alakatua... Ah, nyt ne varmaan tulevat torille
+aliprefektuurin edustalle... Oh, noilla alakaupungin pitkillä kaduilla
+ei ole loppuakaan. Ja niinkuin ne olisivat hyvinkin iloisia saadessaan
+nähdä pyhän Agneksen, nuo vaatekauppiaat!
+
+Taivaalla leijaili hieno, ruusunpunainen pilvenhattara. Itse
+värähtämättömässä ilmassakin oli tunne siitä, että koko arkipäiväinen
+elämä oli pysähdyksissä, että Jumala oli lähtenyt asunnostaan ja
+itsekukin odotti sitä sinne palaavaksi, voidakseen ryhtyä tavallisiin
+toimiinsa. Vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan myymälät
+olivat yhä sulettuina, sinisten ja punaisten verhojensa peittäminä.
+Kadut näyttivät nukkuvan. Niillä ei ollut muuta liikettä kuin verkalleen
+etenevä kirkollinen kulkue, jonka liikkeelläolon saattoi arvata
+jokaisesta kaupungin kulmasta.
+
+-- Äiti, äiti, minä olen varma, että ne ovat juuri Kunniakadun
+alapäässä. Ne lähtevät nousemaan ylös rinnettä.
+
+Se ei ollut totta, sillä kello oli vasta puoli seitsemän, eikä kulkue
+milloinkaan palannut ennenkuin neljänneksen yli seitsemän. Hän tiesi
+vallan hyvin, että kunniakatos eteni sillä hetkellä Ligneulin
+laiturirantaa pitkin. Mutta hänellä oli niin kiire!
+
+-- Äiti, meidän pitää joutua, muuten emme saa paikkaa.
+
+-- No tule sitten! sanoi vihdoin Hubertine, hymyillen vasten
+tahtoaankin.
+
+-- Minä jään kotiin, selitti Hubert. Otan koruompelukset alas seinältä
+ja katan pöydän.
+
+Kirkko tuntui tyhjältä, kun Jumala ei ollut enää siellä. Sen kaikki ovet
+olivat auki kuin mullin mallin olevassa talossa, johon isäntää odotetaan
+palaavaksi. Joitakin ihmisiä tuli sisään. Ainoastaan kirkon perällä
+oleva pääalttari, yksinkertainen romaanilainen sarkofaagi, hehkui
+palavien kynttilöittensä hohteessa. Muuten oli koko avara laiva, sen
+matalat poikkiristit ja kappelit pimeän vallassa, sillä ilta alkoi jo
+hämärtää.
+
+Angélique ja Hubertine kävelivät hitaasti kirkon ympäri. Alhaalla oli
+rakennus kuin raskaan painon rusentama, matalat pilarit kannattivat
+sivulaivojen pyörökaaria. He kulkivat pimeitten kappelien vieritse,
+jotka muodostivat kellarimaisia syvennyksiä. Kun he sitten menivät
+urkulehterien alitse, pääoven editse toiselle puolelle, tunsivat he
+vapauttavaa tunnetta nostaessaan silmänsä päälaivan korkeita
+goottilais-ikkunoita kohti, jotka kohosivat raskaan romaanilaisen
+kivikerroksen yläpuolella. Mutta he jatkoivat kulkuaan eteläisen
+ristilaivan sivuitse, ja siinä alkoi taas painostus. Poikkilaivan
+risteyksessä seisoi neljä valtavaa pylvästä neljässä kulmassa,
+kannattaen korkealla kaartuvaa holvikattoa. Ja siinä vallitsi vielä
+himmeä valo, jonka poistuva päivä heijasti kuin jäähyväisiksi
+poikkilaivan julkisivujen ruusukeikkunoista. He olivat nousseet kolme
+porrasaskelta, jotka johtivat kuoriin, ja kulkivat kuorikappelien
+vieritse, jotka olivat kirkon aikaisimmin rakennettu osa ja muodostivat
+hautakammioiden tapaisia syvennyksiä. Vanhan, runsaasti koristellun
+ristikon edessä, joka sulki kuorin joka puolelta, he seisahtuivat
+hetkeksi katselemaan kimmeltävää pääalttaria, jonka pienet liekit
+heijastuivat vanhojen, ihmeen kauniisti koristeltujen kuorituolien
+kiiltäviin tammipintoihin. Ja niin he palasivat lähtöpaikalleen,
+kohottaen jälleen päätään, ikäänkuin tuntien korkean päälaivan
+henkäyksen. Sakenevassa hämärässä näyttivät sen vanhat seinät siirtyvän
+kauemmaksi ja avartuvan, ja kultakoristeitten ja maalausten jäännökset
+häipyivät näkymättömiin.
+
+-- Tiesinhän minä, että oli liian varhaista, sanoi Hubertine.
+
+Angélique ei vastannut, vaan kuiskasi:
+
+-- Kuinka se on suuri!
+
+Hänestä tuntui kuin hän ei tuntisi kirkkoa, kuin näkisi hän sen ensi
+kerran. Hänen silmänsä harhailivat pitkin liikkumattomia istuinrivejä ja
+tähystivät kappelien perukoihin, missä hautakivet vain hämärästi
+häämöttivät tummina varjoina. Mutta hänen silmänsä sattuivat
+Hautecoeurin kappeliin ja hän tunsi sen ikkunan lasimaalauksen. Se oli
+nyt vihdoinkin korjattu, ja sen pyhä Yrjö kuulsi epämääräisenä kuin
+haamu himmenevässä valossa. Ja Angélique tunsi siitä suurta iloa.
+
+Silloin kumahdus värähdytti kirkkoa, iso kello alkoi jälleen soida.
+
+-- Ah, sanoi Angélique, nyt ne tulevat, ne nousevat nyt ylös
+Kunniakatua.
+
+Tällä kertaa se oli totta. Ihmisjoukko työntyi sisään, vallaten kirkon
+sivustat, ja hetki hetkeltä saattoi tuntea kulkueen lähenevän. Se tuntui
+kellon yltyvässä kumajamisessa ja selkiselällään olevasta ovesta
+tulevassa suuressa tuulahduksessa. Jumala palasi.
+
+Hubertinen olkapäähän nojaten, varpailleen kohoutuneena Angélique
+tähtäsi katseillaan avonaista ovea, jonka kaarevat piirteet erottuivat
+sen takana olevan Luostaritorin vaaleasta hämärästä. Ensiksi tuli
+näkyviin ristiä kantava alidiakooni, kirkonpalvelijat suurine
+kynttilöineen kummallakin puolellaan. Heidän perässään kiiruhti
+juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, hengästyneenä ja
+väsyneenä. Kynnyksellä jokainen uusi tulija erottui hetkisen
+selväpiirteisenä vaaleata oviaukkoa vastaan, hukkuakseen sitten kirkon
+sisällä vallitsevaan hämärään. Tulivat maallikot, koulut, yhdistykset ja
+veljeskunnat, joitten liehuvat liput varjo yhtäkkiä ahmaisi. Tuli vaalea
+Neitsyen tyttöjen ryhmä, laulaen ohuilla seraafinäänillään. Tuomiokirkko
+nieli yhä uusia tulijoita, ja avara laiva täyttyi vähitellen, miehet
+oikealle, naiset vasemmalle puolelle. Mutta yö oli jo pimentynyt, ja
+kaukana torilla tuikotti tulenkipinöitä, satoja pieniä, liikkuvia
+valopilkkuja. Papisto saapui vuorostaan, kantaen sytytettyjä
+kynttilöitään rivin ulkopuolella, joten ne muodostivat kaksinkertaisen
+ketjun keltaisia liekkejä. Sitä riitti loppumattomiin, kynttilöitä solui
+sisään yhä enemmän, saapui pappisseminaari, seurakuntapapit,
+tuomiokirkon papit, esilaulua veisaavat kirkkolaulajat ja
+valkovaippaiset kaniikit. Ja vähitellen kirkko kävi valoisaksi, kun tämä
+monisatainen kyntttilävirta sirotti sen täyteen tähtiä kuin kesäyön
+taivaan.
+
+Kaksi tyhjää tuolia oli vierekkäin, Angélique nousi seisomaan toiselle
+niistä.
+
+-- Laskeudu alas, toimitti Hubertine, -- se on kielletty.
+
+Mutta Angélique intti vastaan levollisena:
+
+-- Mitävarten kielletty? Minä tahdon nähdä... Oi, kuinka kaunista!
+
+Ja hän sai lopuksi äitinsä nousemaan toiselle tuolille.
+
+Koko kirkko säihkyi ja paloi. Tuo kynttilähyöky, joka kulki sen yli,
+sytytti heijastuksensa sivustain matalain holvien alle, kappelien
+perukoihin, missä säteili jonkin pyhäinjäännöslippaan lasiruutu tai
+tabernaakelin kultakoristeet. Kuorikappeleissa ja hautakammioissakin
+heräsi valonsäteitä. Kuori liekehti, alttari oli kuin ilmitulessa,
+kuorituolit loistivat, vanhan ristikon ruusukoristeet kuvastuivat
+valossa selvin, mustin rajapiirtein. Ja yhä avarammaksi laajeni vielä
+korkea päälaiva matalain sivustain pyörökaaria kannattavine jyhkeine
+pylväineen ja ylhäällä huippukaaristen ikkunain välissä kohoavine
+kapenevine, koristeltuine pylväskimppuineen, todellisena ylöspyrkivän
+uskon ja rakkauden vertauskuvana, jotka sädehtivän valon lailla sen
+täyttivät.
+
+Mutta keskeltä askelten jytinää ja tuolien kolinaa kuului jälleen
+suitsutusmaljain ketjujen kirkas helähdys. Samassa urut kuohahtivat
+soimaan valtavaa säveltä, täyttäen holviston ukkosenkaltaisella
+jyminällä. Se oli monseigneurin kunniaksi, joka vielä oli torilla. Pyhä
+Agnes oli juuri saapumassa kirkon holvin alle pappien kantamalla
+kantoluolillaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuin rauhottuvan
+vahakynttiläin valossa, ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen saadessaan
+jälleen palata nelisatavuotiseen uneksintaansa. Vihdoin astui ovesta
+itse monseigneur, piispansauva edellään, hiippa jäljessään, kantaen
+pyhää sakramenttia samassa asennossa, kädet vyöhikön verhoamina.
+Kunniakatos liikkui pitkin keskilaivaa ja pysähtyi kuoriristikon eteen.
+Siinä syntyi hiukan hämminkiä, ja hänen jäljessään kulkeneet henkilöt
+joutuivat joksikin hetkeksi lähelle häntä.
+
+Niin pian kuin Félicien oli tullut näkyviin hiipan takana, ei Angélique
+irrottanut katsettaan hänestä. Ja nyt sattui niin, että Félicien
+kulkeutui kunniakatoksen oikealle puolelle. Silloin Angélique
+näki yhtaikaa monseigneurin valkotukkaisen ja nuoren miehen
+kellerväkiharaisen pään. Hänen silmissään hulmahti, hän risti kätensä ja
+sanoi ääneen:
+
+-- Ah! Monseigneur, monseigneurin poika!
+
+Hänen salaisuutensa oli solahtanut hänen huuliltaan. Se oli tahdoton
+huudahdus, joka puhkesi esiin, kun varmuus äkillisen kirkkauden tavoin
+ilmeni tuosta silmiinpistävästä yhdennäköisyydestä. Ehkä hän syvällä
+sydämessään oli sen jo tiennyt, mutta hän ei ollut uskaltanut sanoa sitä
+itselleen. Nyt se yhtäkkiä julki tullessaan häikäisi häntä. Kaikkialta
+hänen mielestään ja hänen ulkopuoleltaan kohosi esiin muistoja, jotka
+kertasivat hänen huudahduksensa.
+
+Hubertine sopersi tyrmistyneenä:
+
+-- Monseigneurin poikako tuo nuori mies?
+
+Väkeä tungeksi heidän ympärillään. Heidät tunnettiin, heitä ihailtiin.
+Äiti oli vielä kaunis yksinkertaisessa pellavapuvussaan, tytär
+valkoisessa silkissään oli viehkeä kuin enkeli. He olivat niin kauniit
+ja näkyivät niin hyvin tuoleilla seisoessaan, että monet silmät
+kohosivat heihin ja unohtuivat heitä katsomaan.
+
+-- No kukas sitten, hyvä rouva, sanoi Lemballeuse-muori, joka oli
+väkijoukossa heidän lähellään, -- kukas sitten, jollei monseigneurin
+poika! Ettekö te sitä tietänyt?... Kaunis nuori mies, ja rikas, oh, niin
+rikas että voisi ostaa vaikka koko kaupungin! Miljoonia, miljoonia!
+
+Hubertine kuunteli kalpenevin kasvoin.
+
+-- Kyllä kai olette kuullut hänen elämäkertansa? jatkoi vanha
+kerjäläisvaimo. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään hänet maailmaan, ja
+silloin monseigneur rupesi papiksi. Aivan äskettäin hän on nyt kutsunut
+poikansa luokseen... Félicien VII d'Hautecoeur, ihan kuin oikea ruhtinas
+ainakin!
+
+Silloin Hubertine teki suurta murhetta ilmaisevan eleen. Ja Angélique
+säteili nähdessään unelmansa toteutuvan. Hän ei kuitenkaan ollut
+hämmästynyt, hän tiesi vallan hyvin, että hänen rakastettunsa oli oleva
+kaikkein rikkain, kaunein ja ylhäisin. Mutta hänen ilonsa oli rajaton,
+täydellinen, sitä eivät himmentäneet vaikeudet, joita hän ei
+aavistanutkaan. Vihdoinkin hänen lemmittynsä ilmaisi itsensä, antoi
+itsensä hänelle vuorostaan. Vahakynttiläin pienet liekit olivat
+kultasadetta, urut soittivat heidän hääjuhlaansa, Hautecoeurien suku
+kulki ohi kuninkaallisena saattueena, tarinain sankareista, Norbert
+I:stä, Jean V:stä, Félicien III:sta, Jean XII:sta alkaen aina
+viimeiseen, Félicien VII:een, jonka vaaleatukkainen pää oli häneen päin
+käännettynä. Hän oli Neitsyen serkkujen jälkeläinen, mestari, ihana
+Jeesus, joka ilmestyi kunniassansa isänsä oikealla kädellä.
+
+Félicien hymyili hänelle juuri, eikä hän huomannut monseigneurin
+paheksuvaa katsetta tämän nähdessä hänen seisovan tuolilla kansanjoukon
+yläpuolella hehkuvin kasvoin, ylpeänä ja kiihottuneena.
+
+-- Voi, lapsi parkani! huokasi Hubertine epätoivoissaan.
+
+Mutta kappalaiset ja kirkonpalvelijat olivat asettuneet riviin oikealle
+ja vasemmalle, ja ensimmäinen diakooni oli ottanut pyhän sakramentin
+monseigneurin käsistä ja asetti sen alttarille. Suoritettiin
+loppusiunaus, laulajat jyristivät _Tantum ergo'a_, suitsuke savusi
+maljoissaan, kunnes pauhina yhtäkkiä tyyntyi täydelliseksi
+hiljaisuudeksi. Ja keskellä liekehtivää, pappien ja kansanjoukon
+täyttämää kirkkoa, sen ylhinä kohoavien holvikaarien alla, monseigneur
+nousi alttarille, otti molemmin käsin suuren kulta-auringon ja heilautti
+sitä kolmasti ilmassa, tehden hitaasti ristinmerkin.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Samana iltana kirkosta palatessaan Angélique ajatteli: »Minä saan nähdä
+hänet aivan kohta; hän tulee Mariantarhaan ja minä menen häntä
+tapaamaan.» Heidän silmänsä olivat sopineet keskenään tästä
+kohtauksesta.
+
+Päivällinen syötiin vasta kahdeksan aikana keittiössä, kuten
+tavallisesti. Hubert puheli yksinään juhlapäivän innostamana. Hubertine
+oli vakavana ja vastasi töin tuskin, eikä hän irrottanut katsettaan
+Angéliquesta, joka söi hyvällä ruokahalulla, mutta itsetiedottomasti,
+näyttämättä tajuavan että hän kuletti kahvelia suuhunsa kokonaan
+unelmansa vallassa. Ja Hubertine saattoi selvästi lukea, mitä hänen
+mielessään liikkui, hän näki ajatusten syntyvän ja seuraavan toisiaan
+tuon puhtaan otsan alla kuin kirkkaan veden kristallipinnan alla.
+
+Kello yhdeksän sai ovikellon soitto heidät säpsähtämään. Tulija oli
+pastori Cornille. Väsymyksestään huolimatta hän tuli kertomaan heille,
+että monseigneur oli kovasti ihaillut heidän kolmea vanhaa
+koruompelustaan.
+
+-- Niin, hän puhui niistä minulle. Minä tiesin, että te tulisitte
+iloisiksi saadessanne sen kuulla.
+
+Angélique, jonka mielenkiinto oli herännyt monseigneurin nimeä
+mainittaessa, vaipui jälleen haaveiluihinsa, kun puhe kääntyi päivän
+juhlakulkueeseen. Vähän ajan perästä hän nousi ylös.
+
+-- Minne sinä menet? tiedusti Hubertine.
+
+Tämä kysymys hämmästytti häntä, ikäänkuin hän ei itsekään olisi ollut
+selvillä, minkä takia hän nousi seisomaan.
+
+-- Minä menen huoneeseeni, minä olen hyvin väsynyt.
+
+Mutta Hubertine arvasi, että tämän syyn takana piili toinen, varsinainen
+tarkotus, nimittäin tarve olla yksin onnensa kanssa.
+
+-- Tule sanomaan hyvää yötä.
+
+Pitäessään häntä rintaansa vasten painettuna tunsi hän hänen värisevän.
+Hänen jokailtainen suudelmansa haihtui nyt melkein huomaamattomaksi
+hengähdykseksi. Silloin Hubertine katsoi häntä hyvin vakavana silmiin,
+ja hän luki niissä suostutun kohtauksen ja sen malttamattoman odotuksen.
+
+-- Ole kiltti ja nuku hyvin.
+
+Mutta sanottuaan nopeasti hyvää yötä Hubertille ja pastori Cornillelle
+Angélique jo nousi huoneeseensa. Hän oli säikähdyksissään, sillä hän
+tunsi, että hänen salaisuutensa oli ollut vähällä solahtaa ilmi hänen
+huuliltaan. Jos hänen äitinsä olisi pitänyt häntä sylissään hiukankaan
+kauemmin, olisi hän tunnustanut hänelle kaikki. Huoneeseen tultuaan hän
+sulki oven, kiertäen avainta kahteen kertaan. Valo loukkasi häntä ja hän
+sammutti kynttilänsä. Kuu nousi ilta illalta myöhemmin, yö oli hyvin
+pimeä. Hän istui riisuutumatta avonaisen ikkunan ääressä ja pimeään
+tuijotellen odotti tuntikausia. Hetket kuluivat tuntumatta pitkiltä,
+sama ajatus riitti pitämään hänen mieltään vireillä koko ajan: hän
+menisi alas kohtaamaan Félicieniä, kun puoliyön hetki ehtisi. Se
+tapahtuisi ihan luonnollisesti, hän näki itsensä toimivan askel
+askeleelta, liike liikkeeltä, vaivattomasti kuten unessa. Melkein heti
+hän oli kuullut pastori Cornillen lähtevän. Sitten Hubertitkin olivat
+nousseet huoneeseensa. Kaksi kertaa hänestä tuntui, että heidän
+huoneensa ovi avautui ja hillityt askeleet etenivät aina porraskäytävään
+asti, ikäänkuin joku olisi käynyt siellä kuuntelemassa hetkisen. Sitten
+talo tuntui vaipuvan syvään uneen.
+
+Kun kello oli lyönyt kaksitoista, nousi Angélique ylös.
+
+-- No niin, on aika lähteä, hän odottaa minua.
+
+Ja hän aukaisi oven eikä huolinut edes sulkea sitä jälkeensä.
+Porraskäytävässä Hubertien huoneen ohi kulkiessaan hän kuulosti. Mutta
+hän ei kuullut mitään muuta kuin hiljaisuuden väräjämistä. Hänen
+mielensä oli muuten aivan levollinen, hän ei pelännyt eikä hätiköinyt,
+hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että hän tekisi pahoin.
+Häntä johti jokin outo voima, kaikki tuntui hänestä niin
+yksinkertaiselta, että ajatus vaarasta olisi pannut hänet hymyilemään.
+Tultuaan alakertaan hän meni puutarhaan keittiön kautta, unohtaen vielä
+ulko-ovenkin auki. Sitten hän riensi ripein askelin Mariantarhaan
+johtavalle pienelle portille, jonka hän samoin jätti sepiseljälleen.
+Vaikka Mariantarhassa oli pilkkopimeä, ei hän empinyt vähääkään, vaan
+kulki suoraan porraslaudalle, meni puron yli ja ohjasi sitten kulkuaan
+käsillään haparoiden, kuten paikassa missä oli usein tottunut liikkumaan
+ja missä joka puu oli hänelle tuttu. Ja kääntyessään oikealle erään
+salavan alle hänen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä kohdatakseen sen
+kädet, jonka hän tiesi olevan siinä häntä odottamassa.
+
+Äänettömänä Angélique pusersi hetkisen Félicienin käsiä. He eivät
+voineet nähdä toisiaan, taivasta peitti lämmin pilvivaippa, jota
+nousevan kuun kalpea sirppi ei vielä valaissut. Ja Angélique puhkesi
+puhumaan pimeässä, hänen sydäntään täyttävä suuri ilo purkautui ilmi.
+
+-- Oi, seigneur, kuinka minä rakastan teitä ja kuinka minä olen teille
+kiitollinen!
+
+Hän nauroi ilosta tuntiessaan hänet vihdoinkin, hän kiitti häntä siitä
+että hän oli nuori, kaunis ja rikas, yli senkin mitä hän oli osannut
+toivoa. Se oli heläjävän iloinen ihastuksen ja kiitollisuuden ilmaisu
+tästä rakkauslahjasta, jonka hänen unelmansa oli hänelle antanut.
+
+-- Te olette kuningas, te olette minun mestarini, ja minä olen kokonaan
+teidän, eikä minulla ole muuta surua kuin se että minä olen niin
+vähäpätöinen... Mutta minä olen ylpeä siitä, että saan kuulua teille. Jo
+yksin se, että te rakastatte minua, riittää tekemään minut vuorostani
+kuningattareksi... Vaikka minä tiesinkin teidän tulevan ja odotin teitä,
+niin minun sydämeni kuitenkin avartui, kun te ilmestyitte niin
+suurena... Oi, rakas seigneur, kuinka olen teille kiitollinen ja kuinka
+rakastan teitä!
+
+Silloin Félicien kietoi hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen ja
+alkoi viedä häntä, sanoen:
+
+-- Tulkaa minun kotiini.
+
+Hän johdatti Angéliquen ruohikon poikki Mariantarhan perukkaan. Ja
+Angélique käsitti nyt, kuinka hän oli joka ilta tullut sinne
+piispankartanon puutarhan vanhasta portista, joka ennen oli ollut
+käyttämättömänä. Hän oli jättänyt portin auki ja talutti nyt Angéliquen
+monseigneurin suureen puutarhaan. Kuu kohosi taivaalle vähitellen
+lämpimän auerharson verhoamana, valaisten heidät maidonkarvaisella
+hohteella. Se täytti koko tähdettömän taivaankuvun valousvalla, joka
+hiljaa satoi alas tyveneen yöhön. He astuivat verkalleen pitkin
+Chevrotten parrasta, joka virtasi puiston halki. Mutta se ei ollut
+siellä enää tuollainen raju, kivikkorinteellä hyppelehtivä puro, vaan
+sen vedet vierivät tyveninä, raukeina, lehtevien puuryhelmien lomitse
+mutkitellen. Kaarrellessaan siinä valoisan pilvilaen alla ja
+huuhdellessaan helmassansa rannalla seisovien puitten riippuvia oksia,
+oli se kuin uneksien soljuva virta autuaitten kentillä.
+
+Angélique oli jälleen puhjennut iloisena puhumaan:
+
+-- Minä olen niin ylpeä ja onnellinen, ollessani näin teidän
+käsivarrellanne!
+
+Hurmaantuneena noin suuresta luonnollisuudesta ja sulosta Félicien
+kuunteli hänen ujostelematonta ja avomielistä tunnustustaan, kun hän
+sydämensä viattomuudessa lausui ääneen kaikki ajatuksensa.
+
+-- Oi, armas sielu, minunhan on oltava kiitollinen teille siitä että te
+olette niin kiltti ja tahdotte rakastaa minua pikkuisen... Sanokaa
+minulle vielä, miten te minua rakastatte, sanokaa mitä te ajattelitte,
+kun lopultakin saitte tietää kuka minä olen.
+
+Mutta Angélique keskeytti hänet viehättävän kärsimättömällä eleellä:
+
+-- Ei, ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Mitä minulla on väliä?
+Mitä väliä sillä on, mitä minä olen ja mitä minä ajattelen?... Te yksin
+olette nyt olemassa.
+
+Ja painautuen Félicieniä vasten ja hidastuttaen askeleitaan heidän siinä
+puron vartta käyskellessään, hän kyseli häneltä loppumattomiin, tahtoen
+tietää hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kaikki ne kaksikymmentä vuotta,
+jotka hän oli elänyt poissa isänsä luota.
+
+-- Minä tiedän, että teidän äitinne on kuollut teidän syntyessänne ja
+että teidät on kasvatettu jonkun sedän, vanhan abotin luona... Minä
+tiedän, että monseigneur ei tahtonut teitä nähdä...
+
+Félicien puhui hiljaa, kaukainen sävy äänessään, ikäänkuin se olisi
+noussut esiin hämärästä menneisyydestä:
+
+-- Niin, isäni oli jumaloinut äitiäni, ja minä olin syypää siihen, että
+tulin ja vein häneltä hengen... Setäni piti minut kokonaan
+tietämättömänä omaisistani ja kasvatti minua ankarasti, kuin olisin
+ollut jokin köyhä lapsi, joka oli uskottu hänen huostaansa. Asian
+todellisen laidan tulin tietämään vasta hyvin myöhään, siitä on tuskin
+kaksi vuotta... Mutta se ei minua hämmästyttänyt, minulla oli tunne
+tuosta takanani olevasta suuresta omaisuudesta. Kaikki säännöllinen
+työskentely oli minusta ikävää, minusta ei ollut muuhun kuin
+juoksentelemaan pitkin maita. Sitten ilmeni minussa suuri kiintymys
+pienen kirkkomme ikkunamaalauksiin...
+
+Angélique hymyili, ja Félicien ilostui.
+
+-- Minä olen käsityöläinen kuten tekin, minä olin päättänyt ansaita
+leipäni maalaamalla ikkunoita, kun tuo määrätön rikkaus vyörähti
+päälleni... Ja isäni oli kovin murheellinen aina kun setä kirjotti
+hänelle, että minä olin oikea junkkari ja ettei minusta koskaan tulisi
+pappia! Hänen nimenomainen tahtonsa oli nähdä minut pappina, hän ehkä
+ajatteli, että minä siten sovittaisin äitini surman. Hän suostui
+kuitenkin viimein ja kutsui minut luoksensa... Ah, elämä, elämä! Kuinka
+suloista on elää! Elää rakastaakseen ja ollakseen rakastettu!
+
+Hänen terve ja turmeltumaton nuoruutensa värisi tuossa huudahduksessa,
+joka vavahutti hiljaista yötä. Siinä oli intohimoa, samaa intohimoa,
+joka oli surmannut hänen äitinsä, intohimoa, joka oli syössyt hänet
+tähän salaperäisyyden kätköstä puhjenneeseen ensi rakkauteen. Siihen
+sisältyi koko hänen mielensä hehku, hänen kauneutensa, rehellisyytensä,
+viattomuutensa ja kuohuva elämisen halunsa.
+
+-- Minun laitani oli samoin kuin teidänkin, minä odotin, ja sinä yönä,
+jolloin te näyttäydyitte ikkunassanne, tunsin minäkin teidät...
+Selittäkää minulle, mitä te uneksitte, kertokaa minulle entisistä
+ajoistanne...
+
+Mutta Angélique sulki jälleen hänen suunsa.
+
+-- Ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Minä tahtoisin ettei mitään
+teistä jäisi minulta salatuksi... Tahtoisin saada teidät kaikkinenne,
+tahtoisin rakastaa teitä kokonaan!
+
+Eikä hän väsynyt kuulemaan Félicienin kertovan itsestään. Hän tunsi
+haltioittavaa iloa oppiessaan häntä tuntemaan, hän kuunteli häntä
+jumaloiden kuin nuori pyhimys Jeesuksen jalkojen juuressa. Eikä
+kumpikaan väsynyt toistamaan toisilleen samoja asioita loppumattomiin,
+kuinka he olivat rakastaneet ja kuinka he rakastivat toisiaan. Sanat
+palasivat samanlaisina, mutta aina uusina, saaden ennen aavistamattoman,
+käsittämättömän sisällön. Heidän onnensa kasvoi sitä mukaa kuin he
+upottautuivat niitten syvyyksiin ja kuuntelivat niitten sointumista
+huulillaan. Félicien tunnusti, kuinka Angélique kietoi hänet lumoukseen
+pelkällä äänellään, joka liikutti häntä niin, että hän oli täydellisesti
+hänen orjansa heti kun hän kuuli sen korvissaan. Angélique kertoi,
+kuinka hän joutui suloisen pelon valtaan, kun Félicienin valkoinen hipiä
+karahti tulipunaiseksi vähimmästäkin mielenkiihtymyksestä. Ja he olivat
+nyt poistuneet usvaisen Chevrotten partailta ja painuivat korkeitten
+jalavien tummaan pimentoon, käsivarret toistensa vyötäisillä.
+
+-- Kuinka tämä puutarha on ihana! kuiskasi Angélique, hengittäen
+nautinnolla lehvistön raikasta tuoksua. Olen vuosikausia halunnut joskus
+päästä tänne... Ja minä olen nyt täällä teidän kanssanne!
+
+Hän ei kysynyt, minne Félicien vei häntä, hän kulki tahdottomana hänen
+käsivarteensa nojaten satavuotisten jättiläisten synkässä katveessa.
+Tasainen ruohikko tuntui astuessa suloiselta, puitten lehväiset kuvut
+kaartuivat häipyvän korkeina kuin kirkon holvit. Ei risaustakaan, ei
+henkäystäkään kuulunut, ei mitään muuta kuin heidän sydäntensä lyönnit.
+
+Vihdoin Félicien avasi puistopaviljongin oven ja sanoi:
+
+-- Käykää sisään, tässä on minun asuntoni.
+
+Tämän eristetyn, syrjäisessä puiston kolkassa olevan rakennuksen oli
+hänen isänsä katsonut hänelle sopivaksi asunnoksi. Alhaalla oli siinä
+suuri sali, yläkerrassa täydellinen huoneisto. Lamppu valaisi alakerran
+suurta huonetta.
+
+-- Niinkuin näette, jatkoi Félicien hymyillen, -- olette käsityöläisen
+luona. Tämä on minun työhuoneeni.
+
+Se oli todellakin työhuone, jonka rikas poika oli järjestänyt
+harjottaakseen siinä aikansa kuluksi lasimaalaajan ammattia. Hän oli
+ottanut selvän vanhoista, kolmannentoista vuosisadan aikuisista
+menettelytavoista, hän saattoi kuvitella olevansa joku noita
+alkuaikaisia lasimaalaajia, jotka loivat mestariteoksia sen ajan
+puutteellisilla välineillä. Hän tyytyi vanhaan, sulatetulla liidulla
+päällystettyyn pöytään, jolla hän piirusti kuumiltaan ja jolla hän
+leikkasi laseja kuumalla raudalla, halveksien timanttia. Polttokotelo,
+vanhan piirustuksen mukaan rakennettu pieni uuni oli juuri täytetty;
+siinä valmistui korjauskappale erääseen toiseen tuomiokirkon ikkunaan.
+Laatikoissa oli vielä kaikenkarvaisia laseja, jotka hänen oli itse
+itselleen valmistettava, sinisiä, keltaisia, vihreitä, punaisia kaikissa
+vivahduksissa, vaaleita, marmorijuovaisia, himmeitä, tummia,
+helmiäishohtoisia ja helakoita. Mutta seinillä oli kauniita verhoja, ja
+työhuoneen leima hukkui taitehikkaan, kallisarvoisen sisustuksen
+loistoon. Perällä seisoi, vanhanaikainen ehtoolliskaappi jalustanaan,
+suuri, kullattu Neitsyenkuva, hymyillen purppuranpunaisilla huulillaan.
+
+-- Ja te teette työtä, te teette työtä! toisti Angélique lapsellisen
+iloisena.
+
+Sulatusuuni huvitti häntä suuresti. Hän vaati Félicienin selittämään
+tarkoin koko työntekonsa: kuinka hän entisajan mestarien tavoin tyytyi
+käyttämään sulattimessa värjättyjä laseja, jotka hän vain
+yksinkertaisesti varjosti mustalla; minkätakia hän asetti etusijalle
+pienet, selväpiirteiset henkilökuvat, tehostaen eleitä ja vaatetusta; ja
+ajatuksensa lasimaalaustaiteesta, joka oli alkanut taantua, kun
+ruvettiin maalaamaan lasille ja emaljoimaan ja piirustamaan
+huolellisemmin; ja sen lopullisen mielipiteensä, että lasimaalauksen
+tuli olla yksinomaan läpikuultavaa mosaiikkia, mahdollisimman heleitä
+värejä mahdollisimman sopusointuisesti ryhmitettynä, jotta kokonaisuus
+muodosti kuin kimpun hienosti valikoituja, helakoita kukkia. Mutta
+vaikka Angélique tahtoi selvän kaikesta, ei hän itse asiassa välittänyt
+rahtuakaan koko lasimaalaustaiteesta. Näillä seikoilla oli mielenkiintoa
+vain sen takia, että ne koskivat Félicieniä, antoivat aihetta puhua
+hänestä aina enemmän ja muodostivat kuin osan hänen olemuksestaan.
+
+-- Ah, sanoi hän, me tulemme olemaan onnellisia! Te maalaatte ja minä
+kirjailen.
+
+Félicien oli tarttunut hänen käsiinsä. He seisoivat keskellä avaraa
+huonetta, jonka ylellisyydessä Angélique tunsi olonsa aivan kodikkaaksi,
+ikäänkuin tämä olisi se luonnollinen ympäristö, missä hänen onnensa
+alkaisi kukoistaa. Ja molemmat olivat vaiti hetkisen. Sitten Angélique
+puhkesi jälleen lausumaan:
+
+-- Se on siis päätetty?
+
+-- Mikä? kysyi Félicien hymyillen.
+
+-- Että me menemme naimisiin.
+
+Félicien ei vastannut heti. Hänen kasvojensa valkoinen hipiä oli äkkiä
+punastunut. Se saattoi Angéliquen levottomaksi.
+
+-- Olenko pahottanut teitä? kysyi hän.
+
+Mutta Félicien pusersi jo hänen käsiään, niin kiihkeästi että hän tunsi
+sen väristyksen koko ruumiissaan.
+
+-- Se on päätetty. Kun te haluatte jotakin, ei muuta tarvita, se on
+tapahtuva esteistä huolimatta. Minä olen olemassa vain yhtä tarkotusta
+varten: totellakseni teitä.
+
+Silloin Angéliquen kasvot säteilivät.
+
+-- Me menemme naimisiin, me rakastamme toisiamme aina, me emme jätä
+toisiamme enää koskaan.
+
+Hän ei epäillyt lainkaan, hän uskoi että se tapahtuisi jo seuraavana
+päivänä, yhtä helposti kuin Legendan ihmeet. Hänelle ei johtunut
+mieleenkään ajatusta pienimmästäkään esteestä, vähimmästäkään
+viivytyksestä. Minkä takia heidän olisi enää tarvinnut olla erotettuina
+toisistaan, kun he kerran rakastivat toisiaan? Kun ihmiset rakastuvat
+toisiinsa, niin he menevät naimisiin, sehän on hyvin yksinkertaista.
+Hänen mielensä täytti suuri, rauhallinen ilo.
+
+-- Se on siis selvä, ja kättä päälle, jatkoi hän leikkiä laskien.
+
+Félicien vei hänen pienen kätensä huulilleen.
+
+-- Se on selvä.
+
+Ja kun Angélique lähti, peljäten aamun valkenevan ja tuntien maltitonta
+halua päästä kertomaan salaisuuttaan, tahtoi Félicien tulla häntä
+saattamaan,
+
+-- Ei, ei, me emme tulisi perille ennen aamua. Minä osaan kyllä
+yksinkin... Huomiseen.
+
+-- Huomiseen.
+
+Félicien totteli, tyytyen katsomaan kun Angélique lähti, ja Angélique
+juoksi tummien jalavien alitse ja valossa kylpevän Chevrotten rantaa
+pitkin. Hän sivuutti jo puiston portin ja alkoi kiitää Mariantarhan
+rehevää ruohokenttää pitkin. Juostessaan hän ajatteli, ettei hän
+mitenkään malttaisi odottaa auringonnousuun asti, vaan että olisi paras
+heti koputtaa Hubertien ovelle ja herättää heidät ja kertoa kaikki. Onni
+paisutti häntä pakottaen hänet suoraan tunnustukseen. Hänen olisi ollut
+mahdotonta pidättää viittäkään minuuttia kauemmin tuota salaisuutta,
+jota hän oli säilyttänyt niin kauan. Hän saapui puutarhaan ja sulki
+portin.
+
+Silloin hän näki tuomiokirkon seinustalla Hubertinen, joka istui häntä
+odottaen pimeässä yössä, harvalehtisten syreenipensaitten ympäröimällä
+kivipenkillä. Hän oli herännyt, aavistava levottomuus oli ajanut hänet
+ylös, ja löytäessään ovet avoimina hän oli käsittänyt kaiken.
+Huolissaan, peljäten pahentavansa asiaa, ei hän tietänyt mihin mennä ja
+jäi senvuoksi odottamaan.
+
+Angélique heittäytyi heti hänen kaulaansa. Hän ei ollut lainkaan
+hämillään, hänen sydämensä hyppi riemusta, hän nauroi iloissaan,
+saadessaan vihdoinkin keventää mielensä kauan kätketystä salaisuudesta.
+
+-- Oi, äiti! Se on nyt päätetty!... Me menemme naimisiin, ja minä olen
+niin iloinen!
+
+Hubertine katsoi häneen tutkivasti, ennenkuin vastasi. Mutta hänen
+pelkonsa hupeni, kun hän näki tuon kukoistavan neitseellisyyden, nuo
+kirkkaat silmät ja puhtaat huulet. Ja jäljelle jäi vain suuri murhe,
+kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
+
+-- Lapsi raukkani! kuiskasi hän, kuten edellisenä iltana kirkossa.
+
+Angélique huudahti hämmästyksestä, nähdessään hänet tällaisena, hänet,
+joka aina oli niin tyyni eikä milloinkaan itkenyt.
+
+-- Mitä, äiti? Te olette suruissanne... Niin, minä olen kyllä ollut
+hyvin paha, minä olen salannut sitä teiltä. Mutta jos te tietäisitte,
+kuinka se salaisuus on painanut mieltäni! Alussa en puhunut, ja sitten
+en enää uskaltanut... Teidän täytyy antaa minulle anteeksi.
+
+Hän oli istunut Hubertinen viereen ja kiertänyt hyväilevästi
+käsivartensa hänen ympärilleen. Vanha penkki näytti miltei hukkuvan
+sammaleiseen sopukkaansa tuomiokirkon juurelle. Syreenit kohosivat
+varjostavina heidän päittensä päällä ja heidän vieressään oli
+orjanruusupensas, jota Angélique oli hoitanut nähdäkseen eikö siitä
+puhkeaisi ruusuja. Mutta se oli joutunut unhotuksiin joku aika sitten,
+ja valloilleen heitettynä se alkoi palata villiin tilaansa.
+
+-- Äiti, minä kerron teille kaikki, näin, teidän korvaanne!
+
+Ja puoliääneen hän sitten kertoi koko heidän rakastumisensa
+ehtymättöminä tulvehtivin sanoin, elvyttäen jälleen eloon pienimmätkin
+tapahtumat ja elähtyen itse niitä elvyttäessään. Hän ei jättänyt
+sanomatta mitään, hän kaivoi muistonsa sopukat pohjia myöten aivan kuin
+olisi tehnyt rippitunnustusta. Eikä hän ujostellut ollenkaan, lemmen
+hehku kuumensi hänen poskiaan, ylpeyden tuli loisti hänen silmistään,
+kun hän ääntään korottamatta puhui innokkain kuiskauksin.
+
+Vihdoin Hubertine keskeytti hänet puhuen hänkin hiljaisella äänellä:
+
+-- Niin, niin, tuollainen sinä olet! Turhaan sinä koetat itseäsi
+parantaa, se haihtuu kuitenkin joka kerta kuin tuuleen... Voi sinua
+ylpeätä ja kiihkotunteista lasta, sinä olet yhä sama pikku tyttö, joka
+ei tahtonut pestä keittiön lattiaa ja joka suuteli käsiään!
+
+Angélique ei voinut olla nauramatta.
+
+-- Ei, älä naura, kohta sinulla ei ole kyllin kyyneliä itkeäksesi...
+Tuosta avioliitosta ei tule koskaan mitään, lapsi parkani.
+
+Angéliquelta pääsi pitkä, helkkyvän iloinen nauru.
+
+-- Äiti, äiti, mitä te oikein puhutte? Tahdotteko te kiusata ja
+rangaista minua?... Sehän on niin yksinkertaista! Tänä iltana hän puhuu
+siitä isälleen, ja huomenna hän tulee selvittämään asian teidän
+kanssanne.
+
+Tuollaistako hän todellakin kuvitteli? Hubertinen täytyi olla
+säälimätön. Pieni koruompelijatar, jolla ei ole varoja eikä nimeä,
+menisi muka naimisiin Félicien d'Hautecoeurin kanssa! Jolla on
+omaisuutta viisikymmentä miljoonaa ja joka on vanhan aatelissuvun
+viimeinen jälkeläinen!
+
+Mutta jokaiselle uudelle esteelle, minkä hän esitti, Angélique vastasi
+levollisesti:
+
+-- Minkätähden ei?
+
+Siitähän tulisi suoranainen häpeäjuttu, tuollainen avioliitto olisi
+vastoin yleisiä onnellisuuden ehtoja. Kaikki nousisi sitä vastustamaan.
+Aikoiko hän taistella kaikkia vastaan?
+
+-- Minkätähden ei?
+
+Kerrottiin, että monseigneur oli ylpeä nimestään ja ankara rakkauden
+hairahduksille. Toivoiko hän voivansa taivuttaa hänet?
+
+-- Minkätähden ei?
+
+Ja järkkymättömänä uskossaan Angélique jatkoi:
+
+-- On kummallista, äiti, kuinka pahoiksi te ihmisiä luulette! Minä
+vakuutan teille, että kaikki käy hyvin!... Kaksi kuukautta sitten te
+toruitte minua ja laskitte minusta leikkiä -- muistattehan? -- ja
+kuitenkin minä olin oikeassa; se mitä silloin ennustin, on tapahtunut.
+
+-- Mutta, onneton lapsi, odota ensin loppua!
+
+Hubertine oli murheissaan, hänen tuntonsa soimasi häntä siitä, että hän
+oli jättänyt Angéliquen tietämättömäksi tässä suhteessa. Hän olisi
+tahtonut opettaa hänelle ankaraa todellisuutta, valaista hänelle
+maailman julmuutta ja pahuutta, mutta hän oli hämmentynyt eikä löytänyt
+tarpeellisia sanoja. Kuinka surullista oli, jos hänen kerran täytyisi
+syyttää itseään siitä, että oli saattanut tämän lapsen onnettomuuteen,
+antamalla hänen kasvaa täten erillään maailmasta, yhtämittaisessa
+unelman valhekuvitelmassa!
+
+-- Kuulehan, lapsi kulta, et kai voi kuitenkaan mennä naimisiin tuon
+nuoren miehen kanssa vastoin meidän kaikkien, vastoin hänen isänsä
+tahtoa.
+
+Angélique tuli totiseksi, katsoi häntä silmiin ja sanoi sitten vakavalla
+äänellä:
+
+-- Minkätähden ei? Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.
+
+Äiti kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet itseään
+vasten ja katsoi hänkin vuorostaan tyttöön vaieten, värisevänä.
+Hunnutettu kuu oli vaipunut tuomiokirkon taakse, taivaalla leijaileva
+utuharso alkoi heikosti rusottaa lähestyvää aamunkoitetta ilmottaen.
+Heidän ympärillään levisi aamuilman puhtaus, syvä, vilpoisa hiljaisuus,
+jota rikkoi ainoastaan heräävien lintujen heikko sirkutus.
+
+-- Oi, rakas lapseni, ainoastaan velvollisuus ja kuuliaisuus voivat
+luoda onnea. Yksi intohimon ja ylpeyden hetki voi aiheuttaa elinaikaisen
+kärsimyksen. Jos tahdot olla onnellinen, niin alistu, luovu, syrjäydy...
+
+Mutta hän tunsi Angéliquen kapinoivan sylissään, ja se mitä hän ei
+milloinkaan ollut hänelle sanonut, mitä hän nytkin vielä epäröi
+ilmaista, purkautui ilmi hänen huuliltaan.
+
+-- Kuule. Sinä luulet että isä ja minä olemme onnellisia. Me
+olisimmekin, jollei eräs kiduttava tuska olisi turmellut elämäämme...
+
+Hän alenti ääntään vielä enemmän ja kertoi Angéliquelle väräjävin
+kuiskauksin heidän elämäkertansa, kuinka he olivat menneet naimisiin
+vastoin hänen äitinsä tahtoa, kuinka heidän lapsensa oli kuollut ja
+kuinka kohtalo oli heitä rangaissut, antaen heidän turhaan toivoa
+toista. He rakastivat toisiaan kuitenkin yhäti, he olivat eläneet työtä
+tehden, ilman puutetta; mutta he olivat onnettomia, ja heidän välillään
+olisi varmasti syntynyt riitoja ja epäsopua, heidän elämänsä olisi
+muuttunut helvetiksi, he olisivat ehkä eronneet toisistaan riidassa,
+jolleivät he yhteisin ponnistuksin olisi sitä ehkäisseet, Hubert
+hyvyydellään ja hän järkevyydellään.
+
+-- Ajattele asiaa, lapseni, älä päästä elämääsi mitään, mikä myöhemmin
+voisi tuottaa sinulle kärsimyksiä... Ole nöyrä ja tottelevainen, vaienna
+veresi ja sydämesi ääni.
+
+Angélique kuunteli masentuneena, kalpeana, kyyneliään pidättäen.
+
+-- Äiti, te teette minulle pahaa... Minä rakastan häntä ja hän rakastaa
+minua.
+
+Ja hänen kyyneleensä alkoivat vieriä. Tuo luottamus oli järkyttänyt ja
+hellyttänyt hänen mieltään, hänen silmissään kuvastui säikähdys,
+ikäänkuin tuo pilkahdus todellisuudesta olisi haavottanut häntä. Mutta
+hän ei mukautunut. Hän olisi niin mielellään kuollut rakkauteensa.
+
+Silloin Hubertine päätti jatkaa loppuun asti.
+
+-- En tahtonut tuottaa sinulle näin paljon tuskaa yhdellä kertaa, sanoi
+hän. Nyt näen kuitenkin, että sinun tulee saada tietää... Eilen illalla,
+kun sinä olit mennyt huoneeseesi, tiedustelin minä pastori Cornillelta
+ja sain kuulla, minkä takia monseigneur niin kauan kieltäydyttyään nyt
+oli katsonut tarpeelliseksi kutsua poikansa Beaumontiin... Hänellä oli
+ollut paljon surua siitä, että tuo levoton nuorukainen oli osottanut
+niin maltitonta elämänhalua, liian varhaista ja liian kiihkeää hänen
+iälleen ja asemalleen. Luovuttuaan murhemielin aikomuksestaan tehdä
+hänestä pappi, ei hän enää toivonut voivansa kiinnittää häntä mihinkään
+muuhunkaan arvonsa ja omaisuutensa mukaiseen toimialaan. Hän ei tulisi
+koskaan olemaan muuta kuin tunnesielu, houkkio, taiteilija... Ja silloin
+monseigneur, peljäten hänen joutuvan järjettömiin lemmenseikkailuihin,
+kutsutti hänet luokseen, toimittaakseen hänet viipymättä naimisiin.
+
+-- Entä sitten? kysyi Angélique, joka ei vielä ymmärtänyt.
+
+-- Avioliittoa oli suunniteltu jo ennen hänen saapumistaan, ja nyt
+näyttää kaikki olevan järjestyksessä, sillä pastori Cornille sanoi
+nimenomaan, että syksyllä hänen pitäisi viettää häitään neiti Claire de
+Voincourtin kanssa... Tiedäthän Voincourtien palatsin tuolla
+piispankartanon vieressä. He ovat hyvin läheisissä tuttavuussuhteissa
+monseigneurin kanssa. Se on kaikissa suhteissa paras liitto, mitä
+saattaa toivoa, niin säätyyn kuin varallisuuteenkin katsoen. Pastori
+Cornille antoi sille täyden hyväksymisensä.
+
+Angélique ei enää kuunnellut näitä sovinnaisuussyitä. Hänen silmäinsä
+eteen oli yhtäkkiä ilmestynyt neiti Clairen kuva. Hän näki hänen
+kulkevan ohi sellaisena kuin hän joskus oli nähnyt hänen kävelevän
+puistossaan talvella ja sellaisena kuin hän oli tavannut hänet suurina
+juhlina tuomiokirkossa: hän oli hänen ikäisensä, kookas, tummaverinen
+kaunotar, jonka kauneus oli ulkonaisesti huomiotaherättävämpää kuin
+hänen ja ryhti kuninkaallisen arvokas. Häntä sanottiin hyvin
+lempeäluontoiseksi, vaikka hän näyttikin kylmältä.
+
+-- Tuo hieno, ylhäinen neiti, niin kaunis, niin rikas... Hänen kanssaan
+hän menee naimisiin...
+
+Hän kuiski näitä sanoja kuin unessa. Sitten hän tunsi sydäntään
+vihlaisevan ja huusi:
+
+-- Hän valehtelee siis! Hän ei ole sanonut sitä minulle.
+
+Hänen mieleensä muistui Félicienin lyhyt epäröiminen ja hänen kasvojensa
+äkillinen punastuminen, kun hän oli puhunut heidän naimisiinmenostaan.
+Isku oli niin ankara, että hänen päänsä vaipui kuolonkalpeana äidin
+olkaa vasten.
+
+-- Lapsi kultaseni, rakas lapsi kultaseni... Se on kovin julmaa, minä
+tiedän sen. Mutta jos odottaisit, niin tulisi vielä julmempaa. Tempaise
+vain heti veitsi pois haavasta... Aina kun tuskasi herää, muistuta
+itsellesi, ettei monseigneur, ankara Jean XII, jonka järkähtämätöntä
+ylpeyttä ihmiset vieläkin muistelevat, milloinkaan anna poikaansa,
+sukunsa viimeistä jäsentä, mitättömälle koruompelijalle, joka on
+korjattu porttiholvin alta ja kasvatettu meidän laisten köyhäin ihmisten
+luona.
+
+Voipuneena Angélique kuuli äitinsä puheen, eikä hän enää vastustanut.
+Mitä se oli, jonka hän oli tuntenut hipaisevan kasvojaan? Kaukaa
+kattojen ylitse tuli kylmä hengähdys, hyydyttäen hänen verensä. Oliko se
+tuo maailman kurjuus, tuo surullinen todellisuus, josta hänelle
+puhuttiin niinkuin pahankurisille lapsille puhutaan sudesta? Hänelle jäi
+siitä tuska, vaikka se oli vain sipaissut häntä. Kuitenkin hän jo
+puolusti Félicieniä; hän ei ollut valehdellut, hän oli vain ollut vaiti.
+Jos hänen isänsä tahtoisi naittaa hänet tuolle nuorelle neidille, niin
+hän varmaan kieltäytyisi. Mutta hän ei uskaltanut vielä antautua
+taisteluun; ja kun hän ei ollut mitään sanonut, niin merkitsi se ehkä
+sitä, että hän oli juuri silloin tehnyt päätöksensä. Vaikkakin tämä
+ensimmäinen sortuminen, elämän tylyn sormen kosketus jätti kalpeuden
+hänen kasvoilleen, säilyi hänen mielessään kuitenkin luottamus, hän
+uskoi yhä vieläkin unelmaansa. Se tulisi kyllä toteutumaan, hänen
+ylpeytensä vain oli kukistettu, hänen oli nöyränä tyydyttävä armoon.
+
+-- Äiti, on totta, että minä olen tehnyt syntiä. Minä en tee sitä
+enää... Minä lupaan, etten uhmaa mitään ja että tyydyn olemaan siinä
+missä taivas tahtoo minun olevan.
+
+Näistä sanoista puhui armo. Ympäristö, missä hän oli kasvanut, ja se
+kasvatus, minkä hän oli siinä saanut, oli päässyt voitolle. Minkätähden
+hän olisi epäillyt huomispäivästä, kun tähän asti kaikki hänen
+ympärillään oli osottanut hänelle niin suurta jaloutta ja hellyyttä? Hän
+tahtoi olla yhtä viisas kuin Katariina, yhtä nöyrä kuin Elisabet, yhtä
+siveä kuin Agnes, ja pyhimykset tukisivat häntä ja antaisivat hänelle
+voimia, hän oli varma, että ne yksin auttaisivat hänet voittoon. Eikö
+hänen vanha ystävänsä tuomiokirkko, Mariantarha ja Chevrotte, Hubertien
+pieni, vilpoisa talo, ja Hubertit itsekin, kaikki jotka häntä
+rakastivat, eivätkö ne puolustaisi häntä, jotta hänen itsensä ei
+tarvinnut mitään toimia, vaan pysyä ainoastaan kuuliaisena ja puhtaana?
+
+-- Siis sinä lupaat, ettet tee koskaan mitään vastoin meidän tahtoamme
+ja varsinkaan vastoin monseigneurin tahtoa?
+
+-- Lupaan, äiti.
+
+-- Lupaatko, ettet koskaan enää kohtaa tuota nuorta miestä etkä enää
+ajattele mieletöntä aikomustasi mennä naimisiin hänen kanssaan?
+
+Tällöin Angéliquen lujuus alkoi horjua. Viimeinen uhmahenki pyrki vielä
+nostamaan häntä vastarintaan, vedoten hänen rakkauteensa. Mutta sitten
+hän taivutti päänsä lopullisesti nöyrtyneenä.
+
+-- Lupaan, etten tee mitään saadakseni häntä nähdä ja päästäkseni
+naimisiin hänen kanssaan.
+
+Liikutetuin mielin Hubertine pusersi häntä rintaansa vasten,
+kiitollisena hänen kuuliaisuudestaan. Oi, kuinka oli surkeata, kun hyvää
+tarkottaessaan täytyi tuottaa tuskaa niille, joita rakasti! Hän oli
+murtunut, hän nousi seisomaan, aamun valkeus hämmästytti häntä. Lintujen
+sirkutus oli yltynyt, vaikkei ainoatakaan näkynyt vielä lenteleväksi.
+Ylhäällä taivaalla pilviharso haihtui kuin usva sinertävän kuulakkaaseen
+ilmaan.
+
+Angéliquen katse oli koneellisesti jäänyt tuijottamaan
+orjanruusupensaaseen, ja hän huomasi vihdoin sen pienet lehdet ja
+heiveröiset kukat. Hän naurahti surumielisesti.
+
+-- Te olitte oikeassa, äiti, eipä näytä juuri siltä että siitä puhkeaisi
+ruusuja.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Aamulla kello seitsemän aikaan Angélique oli työssä niinkuin
+tavallisesti. Ja päivät seurasivat toisiaan, ja joka aamu hän istuutui
+hyvin rauhallisena edellisenä iltana jättämänsä messupaidan ääreen.
+Tuntui kuin ei olisi tapahtunut mitään muutosta, hän piti täsmälleen
+sanansa, sulkeutui sisälle, koettamatta tavata Félicieniä. Eikä tämä
+näyttänyt edes synkentävän hänen mieltään, hänen kasvonsa näyttivät yhtä
+iloisen nuorekkailta kuin ennenkin, ja hän hymyili Hubertinelle
+huomatessaan tämän katselevan häntä kummastellen. Mutta vaikka hän
+noudattikin vaiteliaisuutta näin lujatahtoisesti, ajatteli hän kuitenkin
+yksinomaan Félicieniä aamusta iltaan. Hänen toivonsa oli kukistumaton,
+hän oli varma että kaikki toteutuisi esteistä huolimatta. Ja tämä
+varmuus se antoi hänelle tuon ylvään ja suoran rohkeuden ilmeen.
+
+Hubert torui häntä toisinaan.
+
+-- Sinä työskentelet liiaksi, sinä näytät hieman kalpealta... Mahdatko
+edes nukkua hyvin?
+
+-- Oi, isä, minä nukun kuin tukki! En ole milloinkaan voinut paremmin.
+
+Mutta Hubertinekin tuli levottomaksi vuorostaan ja alkoi esittää jotakin
+virkistävää vaihtelua.
+
+-- Jos haluat, niin lukitsemme ovet ja teemme kaikki kolme matkan
+Pariisiin.
+
+-- Niinkö todellakin! Mutta entäs tilaukset, äiti?... Uskokaa minua,
+silloin minä vasta olenkin oikein terve, kun saan tehdä kovasti työtä!
+
+Itse asiassa Angélique vain odotti ihmettä, jotain näkymättömän maailman
+ilmausta, joka antaisi hänet Félicienille. Puhumattakaan siitä, että hän
+oli luvannut olla mitään yrittämättä, niin mitä olisi hyödyttänytkään
+toimia, kun näkymätön maailma lakkaamatta toimi hänen puolestaan? Ja
+samalla kun hän pysyi vapaaehtoisessa toimettomuudessaan ja tekeytyi
+välinpitämättömän näköiseksi, olivat hänen korvansa aina kuulostamassa
+joka puolella värähteleviä ääniä, tuon ympäristön pieniä, tuttuja ääniä,
+jossa hän eli ja joka tulisi häntä auttamaan. Jotain tulisi pakostakin
+tapahtumaan. Istuessaan avonaisen ikkunan ääressä ompelukehyksensä yli
+kumartuneena hän ei jättänyt tarkkaamatta ainoatakaan puitten lehvien
+kahahdusta tai Chevrotten kuiskausta. Tuomiokirkon pienimmätkin
+henkäykset saapuivat hänen tarkkaavaiseen huomioonsa: hän kuuli
+kirkonvartian tohvelien sipsutuksenkin, kun tämä kulki sammuttamassa
+kynttilöitä. Hän tunsi jälleen sivuillaan salaperäisten siipien havinaa,
+hän tiesi näkymättömien voimien olevan läsnä. Ja hän saattoi toisinaan
+yhtäkkiä käännähtää, luullen että jokin haamu oli kuiskannut hänen
+korvaansa voittoon vievän neuvon. Mutta päivät vierivät, eikä mitään
+tullut vielä.
+
+Iltasin Angélique ensimmältä varoi menemästä parvekkeelle, jotta ei
+joutuisi rikkomaan valaansa, jos Félicien sattuisi olemaan
+Mariantarhassa. Hän odotti huoneessaan. Mutta viimein, kun lehdetkin
+tuntuivat nukkuvan liikkumattomina, hän rohkaistui ja alkoi jälleen
+tähystellä pimeyteen. Mistähän ihme mahtoi ilmestyä? Piispankartanon
+puutarhasta varmaankin kohoaisi tulinen käsi, viitaten häntä tulemaan.
+Tai tuomiokirkossa ehkä urut alkaisivat pauhata, kutsuen häntä
+alttarille. Mikään ei olisi häntä hämmästyttänyt, ei vaikka Legendan
+kyyhkyset olisivat saapuneet tuoden siunauslauseita nokassaan, tai
+vaikka pyhimykset olisivat seinien läpi tulleet hänelle ilmottamaan,
+että monseigneur halusi tutustua häneen. Yksi seikka häntä vain
+hämmästytti yhä enemmän joka ilta, nimittäin se, että ihme oli niin
+hidas tapahtumaan. Yöt seurasivat toisiaan niinkuin päivätkin, eikä
+mitään, ei mitään vielä ilmestynyt.
+
+Kun toinen viikko oli kulunut, kummastutti Angéliquea vielä enemmän se,
+ettei hän ollut kertaakaan nähnyt Félicieniä. Hänhän oli kyllä
+sitoutunut olemaan yrittämättä mitään häntä lähestyäkseen; mutta, vaikka
+hän ei siitä mitään sanonut, hän luotti siihen että Félicien tekisi
+kaikkensa lähestyäkseen häntä. Ja Mariantarha pysyi tyhjänä, hän ei
+ollut edes kertaakaan kulkenut sen ruohikon poikki. Koko kahden viikon
+aikana hän ei kertaakaan ollut öisin nähnyt hänen varjoaan. Tämä ei
+kuitenkaan horjuttanut hänen uskoaan. Jollei Félicien tullut, niin se
+johtui siitä, että hän valmisti heidän onneaan. Mutta hänen
+hämmästyksensä kasvoi sentään yhä enemmän, ja siihen alkoi sekottua
+hiukan levottomuuttakin.
+
+Eräänä iltana olivat koruompelijat syöneet ateriansa alakuloisuuden
+vallitessa, ja kun Hubert oli mennyt ulos, sanoen syyksi jonkun
+kiireellisen asian, jäivät Hubertine ja Angélique kahden keittiöön.
+Hubertine katsoi Angéliquea pitkään silmät kosteina, liikutettuna hänen
+kauniista urheudestaan. He eivät olleet kahteen viikkoon vaihtaneet
+sanaakaan siitä, mitä heidän sydämensä olivat täynnä, ja häntä liikutti
+tuo lujuus ja vilpittömyys lupauksensa pitämisessä. Äkillisessä
+hellyyden puuskassa hän avasi sylinsä, ja Angélique heittäytyi hänen
+rintaansa vasten ja molemmat syleilivät toisiaan äänettöminä.
+
+Kun Hubertine vihdoin saattoi puhua, sanoi hän:
+
+-- Ah, lapsi parkani, olen odottanut että jäisimme kahden kesken, sinun
+tulee saada tietää... Kaikki on lopussa, aivan lopussa.
+
+Angélique oli suoristautunut, hän huusi säikähtyneenä:
+
+-- Félicien on kuollut!
+
+-- Ei, ei.
+
+-- Jollei hän tule, niin hän on kuollut!
+
+Ja Hubertinen täytyi selittää hänelle, että Ihmeen kulkueen jälkeisenä
+päivänä hän oli tavannut Félicieniä ja vaatinut häntä samoin lupaamaan,
+että hän pysyisi tulematta, jollei hänellä olisi siihen monseigneurin
+nimenomaista lupaa. Se oli itse asiassa lopullinen hylkäys, sillä
+Hubertine tiesi avioliiton kerrassaan mahdottomaksi. Hän oli saattanut
+Félicienin aivan järkytetyksi, näyttämällä hänelle, kuinka pahoin hän
+oli tehnyt pannessaan vaaraan luottavaisen tyttö raukan maineen, kun ei
+kuitenkaan voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja Félicien oli myös
+huudahtanut, että hän tahtoisi kuolla surusta, jonka aiheuttaisi ero
+rakastetusta, mieluummin kuin menettelisi uskottomasti. Hän aikoi
+tunnustaa isälleen jo samana iltana.
+
+-- Kas niin, jatkoi Hubertine, -- sinulla on niin paljon rohkeutta että
+minä puhun sinulle peittelemättä... Ah, jospa tietäisit, kultaseni,
+kuinka säälin sinua ja kuinka ihailen sinua, nähdessäni kuinka uljaasti
+ja urheasti sinä saatat olla vaiti ja näyttää iloiselta, vaikka sydämesi
+on pakahtumaisillaan... Mutta sinä tarvitset rohkeutta vielä paljon,
+paljon... Tänään iltapäivällä puhuttelin pastori Cornillea. Kaikki on
+lopussa, monseigneur ei suostu.
+
+Hän odotti rajua kyynelpuuskaa ja hämmästyi senvuoksi nähdessään
+Angéliquen istuutuvan jälleen kalpeana, mutta levollisin ilmein. Vanha
+tammipöytä oli korjattu aterian jälkeen, lamppu valaisi entistä
+yhteistupaa, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kattilan heikko
+sirinä.
+
+-- Ei mikään ole lopussa, äiti... Kertokaa minulle kaikki, minulla on
+oikeus tulla tietämään, eikö olekin? Sehän koskee minua.
+
+Ja hän kuunteli tarkkaavasti Hubertinen kertoessa niin paljon kuin hän
+luuli voivansa hänelle ilmaista siitä mitä hän oli kuullut pastorilta,
+sillä hän tahtoi vieläkin salata elämää tuolta viattomalta lapselta ja
+jätti senvuoksi mainitsematta useita yksityiskohtia.
+
+Aina siitä saakka kun monseigneur oli kutsunut poikansa luokseen, oli
+hänen elämänsä ollut rauhatonta. Poistettuaan hänet näkyvistään heti
+vaimonsa kuoleman jälkeen ja kieltäydyttyään kahdenkymmenen vuoden
+aikana häneen tutustumasta, hän näki nyt hänet nuoruutensa voimassa ja
+kukoistuksessa, suremansa vainajan elävänä muotokuvana, saman ikäisenä
+kuin hän oli ollut ja yhtä vaaleaverisen kauniina kuin hän. Tuo pitkä
+karkotusaika, tuo vihamielisyys tätä lasta kohtaan, joka oli maksanut
+äidilleen hengen, oli ollut samalla viisas varokeino. Hän tunsi sen tällä
+hetkellä, hän katui peruutustaan. Ei ikä, ei kaksikymmentä rukouksissa
+vietettyä vuotta, ei Jumalalle antautuminen olleet kuolettaneet vanhaa
+ihmistä. Heti kun hän näki tuon pojan, joka oli hänen vertansa ja hänen
+jumaloimansa naisen verta, astuvan eteensä hymyilevine sinisilmineen,
+alkoi hänen sydämensä lyödä haljetakseen, luullen että kuollut oli
+jälleen herännyt elämään. Hän löi nyrkillään rintaansa, hän nyyhkytti
+voimattomassa katumuksessa, huutaen että pitäisi kieltää pappissäätyyn
+pääsy niiltä, jotka ovat tunteneet naisen, jotka ovat veren siteillä
+naiseen yhdistetyt.
+
+Kunnon pastori Cornille oli kertonut tätä Hubertinelle hillityin äänin
+ja vapisevin käsin. Oli liikkeellä salaperäisiä huhuja. Kerrottiin, että
+monseigneur heti hämärän tullen sulkeutui huoneeseensa ja kamppaili
+kyynelöiden ja valittaen yöt läpeensä niin kiihkeästi, että sen ääni
+kuului ulkopuolellekin, vaikka paksut seinäverhot olivat sitä
+tukahduttamassa, saattaen kauhun valtaan koko piispankartanon. Hän oli
+luullut unohtaneensa ja kukistaneensa intohimonsa. Mutta se syntyi
+uudelleen rajumyrskyn voimalla, herättäen esiin hänen entisen hurjan,
+pelottavan, tarunomaisilta sotasankareilta ja seikkailijapäälliköiltä
+perityn luonteensa. Joka ilta hän oli polvillaan, iho jouhipaidan
+raatelemana, ja koetti karkottaa rakastamansa naisen haamua, manaten
+ruumisarkusta silmäinsä eteen sen maatuneen tomun, joksi hänen oli
+täytynyt muuttua. Mutta hän nousikin elävänä, hurmaavan suloisena kuin
+kukkanen, sellaisena kuin hän oli ollut nuoruudessaan, kun hän oli
+rakastanut häntä jo elähtäneen miehen mielettömällä rakkaudella. Kidutus
+alkoi uudelleen, yhtä verisenä kuin hänen vaimonsa kuolinpäivän jälkeen.
+Hän suri häntä, hän halasi häntä, kapinoiden yhä vielä Jumalaa vastaan,
+joka oli riistänyt hänet häneltä. Vasta aamunkoitteessa hän rauhottui,
+nääntyneenä, halveksien itseään ja kyllästyneenä maailmaan. Oi, jospa
+hän olisi voinut murskata intohimonsa, tuon kauhean kiusaajan,
+saadakseen jälleen vaipua jumalallisen rakkauden kaikkityynnyttävään
+rauhaan!
+
+Tullessaan ulos huoneestaan monseigneurillä oli tavallinen ankara
+muotonsa, hänen kasvonsa olivat tyvenet ja ylpeät, ainoastaan hiukan
+kalvakkaat. Sinä aamuna, jolloin Félicien oli tehnyt hänelle
+tunnustuksensa, hän oli kuunnellut häntä sanaakaan puhumatta, hilliten
+itsensä niin valtavalla tahdonponnistuksella, ettei hänessä ollut
+ilmennyt värettäkään. Hän katseli häntä, ja hänen nuoruutensa,
+kauneutensa ja tulisuutensa liikutti häntä, hän tunsi itsensä tuossa
+rakkauden mielettömyydessä. Eikä hän tuntenut vihamielisyyttä, hänen
+tahtonsa oli täysin vapaa, hän tunsi vain että hänen ankara
+velvollisuutensa oli pelastaa hänet siltä tuskalta, joka hänelle
+itselleen oli tuottanut niin paljon kärsimystä. Hän tahtoi kuolettaa
+poikansa intohimon, niinkuin hän tahtoi kuolettaa omansa. Ja tuon
+seikkailun romanttisuus täydensi hänen levottomuutensa. Mitä! Köyhä,
+halpasukuinen tyttö, pieni koruompelijatar, jonka hän on nähnyt
+kuutamossa, kirkastuneena siksi legendan hennoksi neitsyeksi, jota hän
+oli jumaloinut unelmissaan! Ja hän oli vastannut ainoastaan kaksi sanaa:
+Ei koskaan! Félicien oli heittäytynyt hänen jalkoihinsa, pyytänyt ja
+rukoillut, puolustanut itseään ja Angéliquea. Siihen saakka hän oli
+lähestynyt häntä vain arkana ja vavisten, hän rukoili ettei hän estäisi
+hänen onneaan, uskaltamatta vielä edes nostaa katsettaan hänen pyhään
+persoonaansa. Nöyrin äänin hän tarjoutui häviämään, viemään vaimonsa
+niin kauas ettei heitä enää koskaan nähtäisi, luovuttamaan kirkolle koko
+suuren omaisuutensa. Hän ei tahtonut muuta kuin olla rakastettu ja
+rakastaa, vaikka aivan tuntemattomana. Silloin oli monseigneurin läpi
+käynyt väristys. Hän oli antanut sanansa Voincourteille, ei koskaan hän
+sitä peruuttaisi. Ja Félicien, menehtyneenä, tuntien raivon kuohahtavan
+sydämessään, oli poistunut, peljäten että se veren kuohu, joka kuumensi
+hänen poskiaan, saattaisi hänet häpäisemään pyhyyttä kapinoivalla
+uhmalla.
+
+-- Lapseni, lopetti Hubertine, -- näet nyt, ettei sinun pidä enää
+ajatella tuota nuorta miestä, sillä et suinkaan aio tehdä monseigneurin
+tahtoa vastaan... Minä aavistin tämän kaiken ennakolta. Mutta minusta on
+mieluisampaa, että tosiasiat saavat puhua puolestaan ja että este ei
+tule minun puoleltani.
+
+Angélique oli yhä kuunnellut rauhallisen näköisenä, ristissä olevat
+kädet helmaan valahtaneina. Hänen silmäluomensa tuskin rävähtivät
+aika-ajoin, liikkumattoman katseensa edessä hän näki koko kohtauksen,
+kun Félicien oli polvillaan monseigneurin jaloissa puhuen hänestä
+ylitsevuotavassa rakkaudessaan. Hän ei vastannut heti, hän istui yhä
+mietteissään keskellä keittiön elotonta hiljaisuutta, jota kattilan
+sirinäkin oli herennyt häiritsemästä. Hänen silmäluomensa painuivat
+alas, hän katseli käsiään, jotka lampun valossa olivat valkoiset kuin
+norsunluu. Sitten hänen huulilleen nousi jälleen voittamattoman
+luottavainen hymy, ja hän sanoi yksinkertaisesti:
+
+-- Jos monseigneur on kieltäytynyt, niin se johtuu siitä, että hän
+odottaa kunnes hän tulee minut tuntemaan.
+
+Sinä yönä Angélique ei juuri nukkunut. Hän ei saanut mielestään
+ajatusta, että monseigneur taipuisi, kun vain saisi hänet nähdä. Eikä
+siinä ajatuksessa ollut mitään naisellista turhamaisuutta, vaan hän
+tunsi rakkauden kaikkivoipaisuuden, hän rakasti Félicieniä niin kovasti,
+että se varmaan näkyisi hänestä ja että isä ei voisi kauemmin pysyä
+päätöksessään, joka tekisi heidät onnettomiksi. Yhä uudelleen ja
+uudelleen hän kääntyi suuressa vuoteessaan ja kertasi tätä mielessään.
+Monseigneur kulki hänen suljettujen silmäinsä editse. Ehkä tuo odotettu
+ihme tulisikin tapahtumaan juuri hänessä ja hänen kauttansa. Ulkona
+uinui lämmin yö, hän terotti kuuloaan erottaakseen ääniä, koettaen saada
+selville mitä hänelle neuvoivat puut, puro, tuomiokirkko ja hänen oma
+huoneensa, jossa ystävälliset haamut häntä ympäröivät. Mutta kaikki oli
+sekavaa huminaa, hän ei erottanut yhtään selvää sanaa. Hän tuli
+malttamattomaksi, varmuus viipyi liian kauan. Ja nukahtaessaan hän
+huomasi sanovansa itsekseen:
+
+-- Huomenna minä puhun monseigneurille.
+
+Aamulla hänen herätessään tämä toimenpide tuntui hänestä aivan
+yksinkertaiselta ja välttämättömältä. Häntä kannusti vilpitön ja uljas
+rakkaus, jonka uljuus oli puhdasta ja ylvästä.
+
+Hän tiesi, että piispan oli tapana joka lauantaina viiden aikaan
+iltapäivällä tulla Hautecoeurin kappeliin missä hän rukoili yksin,
+seuranaan ainoastaan sukunsa menneisyys ja oma entisyytensä, etsien
+yksinäisyyttä, jota kohtaan koko hänen papistonsa tunsi mitä syvintä
+kunnioitusta. Ja nyt oli juuri lauantai. Angélique oli nopeasti tehnyt
+päätöksensä. Piispankartanossa häntä ei ehkä olisi otettu vastaan;
+lisäksi siellä oli aina ihmisiä, ja ne olisivat saattaneet hänet
+hämmentymään; sitävastoin olisi niin mukavaa odottaa kappelissa ja
+esittää itsensä monseigneurille heti kun tämä astuisi sisään. Tänäkin
+päivänä hän käytteli neulaa uutterana ja vakavana kuten tavallisesti.
+Hän ei tuntenut lainkaan levottomuutta, hän oli aivan tyyni tehtyään
+päätöksensä, sillä hän oli varma tekonsa hyväksyttävyydestä. Kello
+neljän aikaan hän sitten lähti ulos, sanoen aikovansa käydä
+katsomassa Gabet-muoria. Hän oli puettuna kuten tavallisesti
+armeliaisuuskäynneillään, päässään yksinkertainen puutarhahattunsa,
+jonka nauhat hän oli sitaissut umpimähkään, katsomatta peiliin. Hän oli
+kääntynyt vasemmalle ja työnsi auki pyhän Agneksen portin
+täytereunuksella varustettua ovipuoliskoa, joka humahtaen sulkeutui
+hänen jälkeensä.
+
+Kirkko oli tyhjä, ainoastaan eräässä pyhän Joosefin kappelin
+rippituolissa oli joku nainen polvillaan, niin ettei hänestä ollut
+näkyvissä muuta kuin musta hame. Ja Angélique, joka siihen saakka oli
+ollut aivan tyyni, alkoi vavista astuessaan tähän autioon, kylmään
+pyhättöön, missä hänen kevyet askeleensa tuntuivat hänestä kaikuvan
+kamalan kovasti. Minkätähden hänen sydäntään näin kouristi? Hän oli
+luullut olevansa niin vahva, hän oli ollut koko päivän niin tyyni,
+ajatellessaan että hän teki aivan oikein tahtoessaan olla onnellinen! Ja
+nyt hän ei ollut enää varma, nyt hän kalpeni niinkuin rikollinen! Hän
+hiipi Hautecoeurin kappeliin, missä hänen täytyi nojautua ristikkoon.
+
+Tämä kappeli oli vanhan romaanilaisen kuorinympärystän syvimmällä olevia
+ja synkimpiä. Se oli kuin kallioon hakattu hautakammio, soukka ja
+alaston, yksinkertaiset risteykset matalaholvisessa katossaan, ja se sai
+valoa ainoastaan ikkunasta, pyhän Yrjön legendasta, jossa punaiset ja
+siniset ruudut olivat vallitsevina, luoden kammioon sinipunervan
+hämäryyden. Valkoisesta ja mustasta marmorista tehty sileä alttari
+ristiinnaulitunkuvineen ja kaksine kynttiläjalkaparineen muistutti
+hautapatsasta. Ja seinien muut osat olivat ylhäältä alas asti peitetyt
+hautakivillä, joista, vaikka ajan hammas oli jo niitä kuluttanut,
+saattoi vielä lukea syvään uurretun tekstin.
+
+Angélique odotti jännittyneenä, liikkumattomana. Kirkonvartia kulki ohi,
+mutta ei huomannut häntä, kun hän seisoi kappelin sisäpuolella ristikkoa
+vastaan painautuneena. Hän näki yhä ripitettävän naisen hameen pistävän
+esiin rippituolista. Hänen silmänsä tottuivat kappelin puolihämärään ja
+kiinnittyivät koneellisesti muistokivien kirjotuksiin, joitten kirjaimia
+hän alkoi tavailla. Hän luki nimiä, jotka hämmästyttivät häntä ja
+muistuttivat hänen mieleensä Hautecoeurin linnan tarinat: Jean V suuri,
+Raoul III, Hervé VII. Hän tapasi kaksi muutakin nimeä, Lauretten ja
+Balbinen, jotka liikuttivat hänen levotonta mieltään kyyneliin asti. Ne
+olivat onnellisia vainajia; Laurette oli pudonnut kuunsäteeltä ollessaan
+menossa kihlattunsa luokse, Balbine oli kuollut ilosta nähdessään
+miehensä, jonka hän oli luullut saaneen surmansa sodassa, ja molemmat he
+tulivat vielä öisin linnaan, kietoen sen äärettömien valkovaippojensa
+liehuviin laskoksiin. Olihan hänkin raunioilla käydessään nähnyt heidän
+liitelevän tornien yllä illan hämärässä. Oi, kuinka mielellään hän olisi
+kuollut kuten hekin, seitsemäntoistavuotiaana, toteutuneen unelmansa
+onnessa!
+
+Äkkiä häntä säpsähdytti kirkon holvistossa kumajava kaikuva ääni. Pappi
+poistui pyhän Joosefin kappelin rippituolista, sulkien sen oven.
+Angélique hämmästyi, kun ei enää nähnytkään ripitettävää, joka oli jo
+hävinnyt. Ja kun sitten pappi vuorostaan oli kadonnut sakariston
+puolelle, tunsi hän olevansa ypö yksin koko avarassa, autiossa kirkossa.
+Kuullessaan vanhan, ruostuneilla saranoillaan narisevan rippituolin
+synnyttämän ukkosentapaisen äänen, oli hän luullut monseigneurin olevan
+tulossa. Hän oli odottanut häntä kohta puoli tuntia, mutta hänellä ei
+ollut siitä mitään tietoa, hän oli niin järkytetty ettei hän tajunnut
+ajan kulumista.
+
+Mutta hänen silmänsä pysähtyivät uuteen nimeen, Félicien III:een. Hän se
+oli matkannut pyhään maahan vahakynttilä kädessään, täyttääkseen Filip
+Kauniin tekemän lupauksen. Ja Angéliquen sydän tykytti, hänen eteensä
+ilmestyi Félicien VII:n nuori pää, sen nuoren vaaleakiharaisen
+ylimyksen, joka oli kaikkien näitten jälkeläinen, jota hän jumaloi ja
+joka jumaloi häntä. Hänen mielessään myllersivät ylpeys ja pelko. Oliko
+mahdollista, että hän oli täällä tällä hetkellä sitä varten että ihme
+tapahtuisi? Hänen edessään oli uudempi marmorilaatta, joka oli
+edelliseltä vuosisadalta ja josta hän vaivattomasti saattoi lukea
+mustilla kirjaimilla kaiverretut sanat: Norbert Louis Ogier,
+Hautecoeurin markiisi, Miranden ja Rouvres'in ruhtinas, Ferrières'in,
+Montégu'n, Saint-Marc'in ja Villemareuil'n kreivi, Combevillen parooni,
+Morainvilliers'in seigneur, neljän kuninkaallisen ritarikunnan jäsen,
+hänen armeijainsa ylipäällikkö, Normandian kuvernööri, kuninkaallinen
+ylijahtimestari. Nämä olivat Félicienin isoisän arvonimet, ja hän,
+Angélique, oli tullut yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan,
+neulankäytössä kuihtunein sormin, mennäkseen naimisiin vainajan
+pojanpojan kanssa.
+
+Kuului vaimeata ääntä, tuskin huomattavaa kevyttä kahinaa lattiakiviä
+vastaan. Hän kääntyi ympäri ja näki monseigneurin, ja hän jäi seisomaan
+hämmästyneenä, kun hän lähestyikin niin hiljaa, ilman pelottavaa
+ukkosenjyrinää, kuten hän oli kuvitellut. Hän oli astunut kappeliin
+kookkaana, ylhäisenä; hänellä oli samat kalpeat kasvot, sama voimakas
+nenä, samat kauniit, nuorekkaan-säihkyvät silmät kuin Angéliquen ensi
+kertaa hänet nähdessä. Aluksi hän ei huomannut Angéliquea, tämän ollessa
+painautuneena mustaa ristikkoa vastaan. Mutta kun hän sitten kumartui
+alttaria kohti, löysi hän hänet edestään, jalkojensa juuresta.
+
+Kunnioitus ja pelko olivat tehneet Angéliquen voimattomaksi, hänen
+jalkansa olivat rauenneet ja hän oli vaipunut polvilleen. Monseigneur
+oli hänen mielestään kuin pelottava Isä Jumala, jonka käsissä oli
+ehdottomasti koko hänen kohtalonsa. Mutta hänellä oli urhea sydän, hän
+puhkesi heti puhumaan.
+
+-- Oi, monseigneur, minä olen tullut...
+
+Monseigneur oli suoristaunut. Hän tunsi hänet: se oli sama tyttö, jonka
+hän oli huomannut ikkunassa Ihmeen kulkueen päivänä ja joka sitten
+kirkossa oli seisonut tuolilla, tuo pieni koruompelijatar, johon hänen
+poikansa oli hullaantunut. Hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt
+elettäkään. Hän odotti ylhäisenä, jäykkänä.
+
+-- Oi, monseigneur, minä olen tullut, jotta voisitte minut nähdä... Te
+olette hyljännyt minut, mutta te ette tuntenut minua. Ja nyt minä olen
+tässä, katsokaa minua, ennenkuin sysäätte minut uudestaan pois... Minä
+olen vain nuori tyttö, joka rakastan ja joka olen rakastettu, enkä
+mitään muuta, en mitään tuon rakkauden ulkopuolella, en mitään muuta
+kuin köyhä lapsi, joka on korjattu tämän kirkon portin alta... Minä olen
+tässä teidän jaloissanne, te näette kuinka pieni, heikko ja nöyrä minä
+olen. Teidän on helppo karkottaa minut, jos olen teille haitaksi. Teidän
+tarvitsee vain kohottaa sormenne musertaaksenne minut... Mutta minä olen
+itkenyt niin paljon! Täytyy tietää mitä toinen kärsii. Silloin tuntee
+sääliä... Minä olen tahtonut vuorostani puolustaa asiaani, monseigneur.
+Minä olen sangen tietämätön, tiedän ainoastaan sen, että rakastan ja
+olen rakastettu... Eikö siinä ole kylliksi? Rakastaa, rakastaa ja
+tunnustaa se!
+
+Ja hän puhui edelleen katkonaisin, huokaavin lausein, hän tunnusti
+hänelle kaiken, viattomuuden ja ylitsekuohuvan rakkauden innostuksessa.
+Rakkaus pyysi siinä oikeutta. Hän uskalsi tehdä niin, siksi että hän oli
+puhdas. Vähitellen hän oli kohottanut päätään.
+
+-- Me rakastamme toisiamme, monseigneur. Hän on varmaan selittänyt
+teille, kuinka se on voinut tapahtua. Minä olen sitä usein kysynyt
+itseltäni, osaamatta siihen vastata... Me rakastamme toisiamme, ja jos
+se on rikos, niin antakaa se anteeksi, sillä se on tullut kaukaa, puista
+ja kivistäkin, jotka meitä ympäröivät. Sitten kun tiesin rakastavani
+häntä, oli jo liian myöhäistä olla enää rakastamatta... Nyt ei liene
+enää mahdollista tahtoakaan sellaista... Te voitte vartioida häntä
+kotonanne tai naittaa hänet toiselle, mutta te ette voi saada häntä
+lakkaamaan rakastamasta minua. Hän kuolee, jollei hän saa minua, kuten
+minäkin kuolen ilman häntä. Silloinkin kun hän ei ole minun luonani,
+tunnen, että hän kuitenkin on vierelläni, ettemme enää voi toisistamme
+erota, että kumpikin vie toisensa sydämen mukanaan. Minun ei tarvitse
+kuin sulkea silmäni, niin näen hänet, hän on minussa... Ja tekö
+repäisisitte meidät irti tästä yhteydestä? Monseigneur, se on
+jumalallista, älkää estäkö meitä rakastamasta toisiamme.
+
+Monseigneur katseli häntä. Hän oli niin kukkea, niin luonnollinen
+yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, kuin tuore, tuoksuva
+kukkakimppu. Ja monseigneur kuunteli, kun hän lausui rakkautensa
+korkeata veisua lumosointuisella, vähä vähältä varmenevalla äänellä.
+Puutarhahattu valahti hänen harteilleen, valohohteinen tukka ympäröi
+hänen kasvojaan hienona, kultaisena kehänä. Ja hän oli monseigneurin
+silmissä kuin yksi noita vanhanaikaisten messukirjojen legendaneitsyitä,
+hänen intohimossaan oli jotakin hauraan vienoa, alkuperäistä,
+ylimaallista, puhdasta.
+
+-- Olkaa hyvä, monseigneur... Teillä on valta, sallikaa meidän tulla
+onnellisiksi.
+
+Angélique rukoili häntä, hän taivutti jälleen päänsä alas nähdessään
+hänet niin kylmänä, yhä yhtä äänettömänä ja ilmeettömänä. Ah, tuota
+avutonta, hänen jalkojensa juuressa polvistuvaa lasta, tuota nuoruuden
+tuoksua, joka henki hänen taivutetusta niskastaan! Hän näki siinä samat
+vaaleat hiukset, joita hän oli suudellut sellaisessa hurmiossa ennen
+muinoin. Se, jonka muisto kidutti häntä vielä kahdenkymmenen
+katumusvuoden jälkeen, oli ollut yhtä tuoksuva nuoruuttaan, hänellä oli
+ollut sama ylpeä ja suloinen liljakaula. Hän oli nyt syntynyt uudestaan,
+hän se nyyhkytti hänen edessään, rukoillen häntä osottamaan lempeyttä
+intohimoa kohtaan.
+
+Kyyneleet olivat alkaneet virrata Angéliquen silmistä, mutta hän jatkoi
+kuitenkin, hän tahtoi saada sanotuksi kaikki.
+
+-- Ja monseigneur, minä en rakasta ainoastaan häntä itseään, vaan minä
+rakastan vielä hänen ylhäistä nimeään, hänen ruhtinaallisen rikkautensa
+loistoa... Niin, minä tiedän kyllä, että kun en itse mitään ole enkä
+mitään omista, niin näyttää siltä kuin tahtoisin häntä hänen rikkautensa
+vuoksi. Ja se on tottakin, minä tahdon häntä myös hänen rikkautensa
+vuoksi... Minä sanon sen teille, koska teidän on tultava tuntemaan
+minut... Ah, minä tahtoisin tulla rikkaaksi hänen kauttansa ja hänen
+kanssansa, elää ylellisyyden ihanuudessa ja loistossa, olla hänelle
+kiitollisuuden velassa kaikista riemuistani, minä tahtoisin että meidän
+rakkautemme olisi vapaa ja ettemme jättäisi ympärillemme enää kyyneliä
+emmekä kurjuutta!... Siitä asti kun hän on minua rakastanut, näen minä
+itseni kultakirjovaatteissa kuten entisajan ihmiset; kaulassani ja
+käsissäni välkkyy jalokiviä ja helmiä; minulla on hevosia ja vaunuja ja
+suuria puistoja, joissa minä käyn kävelemässä hovipoikien seuraamana...
+En voi koskaan ajatella häntä alkamatta uudelleen tätä unelmaa; ja minä
+sanon itselleni, että sen täytyy tulla todeksi, hän on täyttänyt minun
+toivoni tulla kuningattareksi. Monseigneur, onko paha rakastaa häntä
+enemmän sen tähden että hän toteuttaa kaikki lapsuustoiveeni satujen
+ihmeellisestä kultasateesta?
+
+Monseigneur näki hänet jälleen pystypäisenä, ylpeänä,
+yksinkertaisuudessaan lumoavan ylhäisenä kuin prinsessa. Hän oli kuin
+olikin se toinen, hänessä oli sama kukkasen sulo, hänen kyyneleensä
+olivat yhtä hellät ja kirkkaat kuin hymy. Hänestä virtasi juovuttavaa
+hurmausta, jonka lämpöiset väreet monseigneur tunsi kasvoillaan. Ne
+olivat samat muistojen väreet, jotka öisin ajoivat hänet
+rukousjakkaralleen, missä hän nyyhkytyksillään ja voihkinallaan rikkoi
+piispankartanon harrasta hiljaisuutta. Vielä edellisenä yönäkin hän oli
+kamppaillut kello kolmeen asti aamulla; ja tämä rakkausseikkailu, tämä
+järkytetty intohimo ärrytti hänen parantumatonta haavaansa. Mutta hänen
+järkähtämättömän ulkopintansa alta ei mikään ilmaissut sitä ponnistusta
+kysyvää kamppailua, jota hän sisässään kävi hillitäkseen sydämensä rajua
+sykintää. Jos hänen verensä vuotikin kuiviin pisara pisaralta, niin ei
+kenkään nähnyt sen juoksevan: hän oli vain entistään kalpeampi ja
+äänettömämpi.
+
+Tuo vääjäämätön äänettömyys teki Angéliquen toivottomaksi. Hän rukoili
+kahta hartaammin.
+
+-- Minä annan itseni teidän käsiinne. Olkaa armollinen, ratkaiskaa
+kohtaloni.
+
+Mutta monseigneur ei puhunut vieläkään. Hän herätti Angéliquessa kammoa,
+ikäänkuin hän olisi kasvanut hänen edessään pelottavan suureksi.
+Odotuksen ahdistavaa tuskallisuutta lisäsi autio kirkko, jonka holvistot
+himmenivät valon häipyessä, matalain sivupylväistöjen upottua jo
+pimeyteen. Kappelissa ei voinut enää erottaa hautakiviäkään, siellä ei
+ollut jäljellä muuta kuin tuo suuri, mustakaapuinen mies, jonka kapeat,
+kalpeat kasvot näyttivät olevan ainoa kohta, mihin oli jäänyt valoa.
+Angélique näki noitten kasvojen loistavat silmät, jotka tuijottivat
+häneen yhä leimuavampina. Vihakohan se saattoi ne noin liekehtimään?
+
+-- Monseigneur, jollen olisi tullut, olisin joutunut ikuisesti
+soimaamaan itseäni siitä, että rohkeuden puutteen takia olisin ollut
+syypää meidän molempien onnettomuuteen... Sanokaa, minä rukoilen teitä,
+sanokaa että olen ollut oikeassa, että te suostutte!
+
+Mitä hyödytti ruveta väittelemään tämän lapsen kanssa? Monseigneur oli
+ilmottanut pojalleen kieltonsa syyt, ja se sai riittää. Hänen
+äänettömyytensä johtui siitä, ettei hän luullut itsellään olevan mitään
+sanottavaa. Angélique arvattavasti ymmärsi tämän, hän yritti kohoutua
+hänen käsiensä tasalle suudellakseen niitä. Mutta hän tempasi ne
+kiivaasti taaksepäin, ja Angélique kauhistui nähdessään veren äkkiä
+syöksähtävän hänen kalpeille kasvoilleen.
+
+-- Monseigneur... Monseigneur...
+
+Vihdoinkin monseigneur aukaisi huulensa ja sanoi kaksi lyhyttä sanaa,
+samat jotka hän oli sinkauttanut pojalleen:
+
+-- Ei koskaan!
+
+Ja hän lähti pois, jättäen hartausharjotuksensakin siltä päivältä
+toimittamatta. Hänen vakavat askeleensa häipyivät kuorikäytävän
+pylväitten taakse.
+
+Kivilattialle vaipuneena Angélique itki kauan ja katkerasti, keskellä
+avaran, aution kirkon suurta rauhaa.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Jo samana iltana, kun oli noustu pöydästä, Angélique teki tunnustuksen
+Huberteille, kertoen heille käyntinsä piispan puheilla ja hänen
+kieltonsa. Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan tyyni.
+
+Hubert tuli järkytetyksi. Kuinka! Nytkö jo hänen rakas lapsensa kärsi!
+Hänkin oli jo saanut haavan sydämeensä. Hubertin silmät olivat
+kyynelissä, hän tunsi syvää tunteen sukulaisuutta Angéliquen kanssa, he
+olivat yhtä herkkiä kumpikin, pieninkin henkäys tuntemattomista
+maailmoista tempasi heidät molemmat yhtä helposti mukaansa.
+
+-- Voi, rakas lapseni, minkätähden et puhunut minulle? Minä olisin
+tullut mukaasi, olisin ehkä voinut taivuttaa monseigneurin.
+
+Hubertinen katse sai hänet vaikenemaan. Hubert oli todellakin järjetön.
+Eikö olisi parempi ottaa tilaisuudesta vaari, jotta saataisiin
+haudatuksi tuo mahdoton avioliittotuuma? Hubertine sulki Angéliquen
+syliinsä ja suuteli häntä hellästi otsalle.
+
+-- Onhan se siis nyt lopussa, kultaseni, ihan lopussa?
+
+Angélique ei ensin näyttänyt käsittävän. Sitten sanat saapuivat hänen
+mieleensä kuin jostakin etäältä. Hän katsoi eteensä, ikäänkuin
+tiedustellakseen tyhjyydeltä. Sitten hän vastasi:
+
+-- Niin, on kai.
+
+Ja seuraavana päivänä hän istui jälleen ompelukehyksensä ääreen ja
+käytteli neulaa näköjään samanlaisena kuin tavallisesti. Hänen entinen
+elämänsä alkoi uudelleen, hän ei näyttänyt kärsivän lainkaan. Muutenkaan
+ei ilmennyt viittaustakaan äskeisiin tapahtumiin, ei edes katsetta
+ikkunaan, ainoastaan poskilla oli tuskin huomattava kalpeus. Uhraus
+näytti olevan lopullisesti tehty.
+
+Hubertkin uskoi sen ja mukautui Hubertinen järkevyyteen, koettaen pitää
+loitolla Félicieniä, joka, uskaltamatta vielä nousta isäänsä vastaan,
+oli kiihtynyt niin ettei enää malttanut olla lähestymättä Angéliquea,
+vaikka oli luvannut odottaa koettamatta häntä tavata. Hän kirjotti
+hänelle, ja kirjeet otettiin takavarikkoon. Eräänä aamuna hän tuli itse,
+ja Hubert oli häntä vastassa. Heidän välillään syntyi selvitys, joka oli
+yhtä kiusallinen kummallekin, niin selvästi ilmeni nuoren miehen tuska,
+kun Hubert puhui hänelle tyttärensä toipuvasta rauhallisuudesta, pyytäen
+häntä pitämään lupauksensa ja pysymään poissa, jottei hän
+syöksisi Angéliquea uudelleen edellisen kuukauden järkyttäviin
+mielenliikutuksiin. Félicien lupasi jälleen olla kärsivällinen: mutta
+hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta takaisin Angéliquelle antamaansa
+lupausta. Hän toivoi yhä voivansa taivuttaa isänsä. Hän odottaisi ja
+antaisi Voincourteihin nähden asiain olla entisellä kannallaan, käyden
+heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa ainoastaan välttääkseen
+julkista riitaantumista. Ja lähtiessään hän pyysi Hubertia selittämään
+Angéliquelle, minkä takia hän suostui olemaan hänestä erossa, vaikka se
+oli hänelle tuskallista: hän ei ajatellut muuta kuin Angéliquea,
+kaikkien tekojensa ainoana tarkotusperänä oli päästä omistamaan hänet.
+
+Kun Hubertine sai mieheltään kuulla tämän keskustelun sisällön, tuli hän
+vakavaksi. Oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän:
+
+-- Aiotko ilmottaa lapselle, mitä hän on pyytänyt sinua sanomaan
+hänelle?
+
+-- Se on minun velvollisuuteni.
+
+Hubertine katsoi häneen kiinteästi ja lausui sitten:
+
+-- Tee omantuntosi mukaan... Sen tahdon vain sanoa, että tuon nuoren
+miehen luulot ovat harhakuvitteluja, hän kyllä lopulta taipuu isänsä
+tahtoon, ja meidän tyttöraukallemme se olisi kuoleman isku.
+
+Hubert oli masentunut, hänen mielensä valtasi tuskallinen pelko, hän
+alkoi empiä ja suostui viimein olemaan ilmaisematta mitään. Hän sai
+muuten joka päivä hiukan rauhottavaa vakuutusta, kun hänen vaimonsa
+kiinnitti hänen huomionsa Angéliquen rauhalliseen käytökseen.
+
+-- Näethän, että haava paranee umpeen... Hän unhottaa.
+
+Mutta hän ei unhottanut, hän ainoastaan odotti hänkin. Kaikki
+inhimillinen toivo oli kuollut, hän turvautui ihmeeseen. Ihme tulisi
+varmaan tapahtumaan, jos Jumala kerran tahtoi tehdä hänet onnelliseksi.
+Hänen oli vain antauduttava hänen käsiinsä. Hän uskoi että tämä uusi
+koettelemus oli rangaistus siitä, että hän oli koettanut asettaa määriä
+hänen tahdolleen ahdistamalla monseigneuriä rukouksillaan. Ilman armoa
+ihminen oli voimaton, voittoon kelvoton. Hänen armontarpeensa sai hänet
+nöyrtymään ja asettamaan ainoan toivonsa näkymättömän maailman apuun,
+pysyen itse tahdottomana ja jättäen kaiken toiminnan ympärillään
+leviäville salaperäisille voimille. Hän alkoi joka ilta lampun valossa
+lukea jälleen vanhaa Kultaista Legendaa, ja hän haltioitui siitä kuten
+ennen lapsuutensa viattomina päivinä. Eikä hän epäillyt ainoankaan
+ihmeen mahdollisuutta, hän oli vakuutettu siitä, että näkymättömän valta
+on rajaton ja johtaa puhtaat sielut riemulliseen voittoon.
+
+Tuomiokirkon verhoilijamestari oli juuri tullut tilaamaan Huberteilta
+erinomaisen kallisarvoista koruompelukaistaa monseigneurin piispallista
+istuinta varten. Kaista, jonka leveys oli oleva puolitoista ja korkeus
+kolme metriä, tulisi kiinnitettäväksi taustan puukehykseen, ja sen piti
+esittää kahta luonnollisessa koossa olevaa enkeliä, jotka pitivät
+käsissään kruunua, jonka alla oli Hautecoeurien vaakuna. Se oli tehtävä
+korkokuvakirjauksella, mikä työ vaatii suurta taitoa ja on lisäksi hyvin
+rasittavaa. Hubertit olivat ensin kieltäytyneet, sillä he pelkäsivät
+että työ kävisi Angéliquelle liian rasittavaksi ja varsinkin että se
+tekisi hänet murheelliseksi, kun hänen täytyisi tuota vaakunaa
+kirjaillessaan lanka langalta viikkokausia herätellä eloon muistojaan.
+Mutta Angélique oli pahastumalla saanut heidät ottamaan tilauksen
+vastaan ja käynyt sitten joka aamu työhön tavattomalla tarmolla. Näytti
+siltä kuin hän olisi ollut onnellinen väsyttäessään itseään, kuin hänen
+olisi tarvinnut turruttaa ruumiinsa pysyäkseen tyynenä.
+
+Ja vanhanaikaisessa työhuoneessa jatkui elämä entisellään,
+säännöllisenä, aina samanlaisena, ikäänkuin ei olisi ollutkaan hetkeä,
+jolloin sydämet olivat siellä kiihkeämmin sykkineet. Silläaikaa kun
+Hubert puuhaili kehyksien kanssa, piirusti, pingotti ja irrotti, auttoi
+Hubertine Angéliquea, ja molemmilla oli illan tullen sormet kipeinä.
+Enkeleitä ja koristeita ommellessa oli täytynyt jakaa kukin kuvio
+useampiin osiin, jotka otettiin yksitellen käsille. Vahvimpia kohoumia
+varten Angélique juoksutti puikon avulla paksua, valkaisematonta lankaa,
+jonka hän peitti poikittaiseen suuntaan bretagnenlangalla; ja sitä
+tehdessään hän muovaili lankakerrosta puksipuisella taltalla, poimutti
+enkelien vaatteet ja saattoi koristeitten yksityiskohdat esiintymään
+jyrkkäpiirteisinä. Se oli todellista kuvanveistotyötä. Kun hän oli
+saanut langat muovatuksi haluttuihin muotoihin, päällystivät hän ja
+Hubertine ne kultalangoilla, jotka he neuloivat kiinni pajupistoilla. He
+loivat siten hienoja, verrattoman loistavia kultaisia korkokuvia, jotka
+säteilivät savuttuneessa huoneessa kuin aurinko. Vanhat työkalut,
+reikätaltat, purasimet, nuijat ja vasarat olivat riveissä
+vuosisataisessa järjestyksessään. Kehyksillä ajelehtivat jätevasu ja
+kultalankarasia, sormustimet ja neulat. Ja »sukkela», käsirukki ja
+kerinpuut pajukeloineen ruostuivat nurkissaan, näyttäen nukkuvan
+avonaisista ikkunoista henkivän syvän rauhan raukaisemina.
+
+Päivät vierivät, ja Angélique katkoi neuloja aamusta iltaan, niin kovaa
+työtä oli tuo kultalankojen neulominen paksun, tiukan lankakerroksen
+läpi. Näytti siltä kuin olisi tämä raskas työ vaatinut hänet kokonaan
+ruumiineen ja sieluineen, niin ettei hän enää ajatellutkaan. Jo kello
+yhdeksän hän pani maata läpiuupuneena ja nukkui kuin kivi. Kun hän
+työltään jouti hetkiseksi kohottamaan päätään, hämmästyi hän, kun ei
+nähnytkään Félicieniä. Vaikka hän ei itse tehnytkään mitään häntä
+kohdatakseen, ajatteli hän että Félicienin olisi pitänyt voittaa kaikki
+esteet ollakseen hänen luonaan. Mutta hän hyväksyi sen, että Félicien
+oli niin järkevä; hän olisi soimannut häntä, jos hän olisi tahtonut
+hätiköidä. Epäilemättä hänkin odotti ihmettä. Angélique eli nyt
+yksinomaan tuosta odotuksestaan, hän toivoi joka ilta että ihme
+tapahtuisi seuraavana päivänä. Aina tähän saakka oli hänen mielensä
+pysynyt kapinoimatta. Toisinaan hän kuitenkin nosti päätään
+malttamattomana: eikö vieläkään mitään? Ja hän työnsi lujasti neulaansa,
+jotta hänen hennot sormensa verestivät. Usein hänen täytyi kiskoa neula
+irti pihdeillä. Kun neula katkesi, synnyttäen kuivan helähdyksen kuin
+lasia taitettaessa, ei hän edes eleellä osottanut kärsimättömyyttä.
+
+Hubertine alkoi huolestua hänen tavattomasta työkiihkostaan, ja kun
+pyykinpesun aika tuli, pakotti hän hänet jättämään koruompelun,
+viettääkseen neljä päivää reippaassa liikunnassa päivänpaisteisessa
+ulkoilmassa. Gabet-muori, jonka kivut olivat hellittäneet, saattoi
+auttaa hieromisessa ja huuhtomisessa. Mariantarhassa oli kuin juhla.
+Tämä elokuun loppupuoli oli kerrassaan ihana, taivas oli lämmin, varjot
+tummat. Virkistävää raikkautta huokui Chevrotte-purosta, jonka vedet
+juoksivat viileinä salavien katveessa. Ja ensi päivä kului Angéliquelta
+hyvin iloisesti, hän paukutti ja virutti vaatteita ja nautti puron,
+jalavien, myllynraunioitten ja ruohikon seurasta; ne olivat hänen
+ystäviään, joitten kanssa hänellä oli niin paljon yhteisiä muistoja.
+Täällähän hän oli tullut tuntemaan Félicienin, ensin salaperäisenä
+kuutamossa, sitten niin suloisen kömpelönä, sinä aamuna jolloin hän oli
+pelastanut purosta alusröijyn. Jokaisen vaatekappaleen huuhdottuaan
+hänen täytyi vilkaista piispankartanon ristikkoporttiin, joka kauan
+sitten oli jätetty käyttämättömäksi. Siitä hän oli eräänä iltana
+kulkenut hänen käsivarteensa nojaten; ehkä hän avaisi sen nyt yhtäkkiä,
+tullakseen noutamaan häntä ja viedäkseen hänet isänsä jalkojen juureen.
+Tämä toivo antoi viehätyksen hänen karkealle, vaahtopärskeiselle
+työlleen.
+
+Mutta kun Gabet-muori toisena päivänä toi viimeistä työntökärrykuormaa
+vaatteita, alkaen levittää niitä Angéliquen kanssa, keskeytti hän
+loppumattoman lavertelunsa sanomalla kaikessa viattomuudessa:
+
+-- Kyllä kai tekin olette kuullut, että monseigneur aikoo naittaa
+poikansa?
+
+Angélique levitti parhaallaan lakanaa, ollen polvillaan ruohikossa.
+Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä.
+
+-- Niin, ihmiset siitä puhuvat, jatkoi Gabet-muori. Monseigneurin poika
+menee syksyllä naimisiin neiti de Voincourtin kanssa... Asia on kuulemma
+lopullisesti sovittu toissapäivänä.
+
+Angélique jäi polvilleen, sekavat ajatukset myllersivät hänen päässään.
+Uutinen ei häntä suinkaan hämmästyttänyt, hän tunsi sen todeksi. Hänen
+äitinsä oli siitä puhunut hänelle, se ei tullut odottamatta. Mutta tänä
+ensi hetkenä hänen jalkansa herpautti ajatus, että Félicien saattoi
+jonakin väsymyksen hetkenä isänsä pelosta suostua menemään naimisiin
+tuon toisen kanssa, vaikkei hän häntä rakastanutkaan. Silloin hän,
+Angélique, jota hän jumaloi, olisi hänet kadottanut. Hän ei ollut
+koskaan tullut ajatelleeksi tätä heikkouden mahdollisuutta; hän näki nyt
+Félicienin taipuvan velvollisuudentunnon alle ja kuuliaisuuden nimessä
+saattavan heidät molemmat onnettomiksi. Ja pysyen yhä polvistuneena hän
+käänsi katseensa ristikkoporttia kohti, hänen mielensä nousi vihdoinkin
+kapinaan, hän tunsi halua mennä pudistamaan sen rautatankoja, avata sen
+kynsillään, juosta Félicienin luokse ja pitää yllä hänen rohkeuttaan,
+jottei hän antaisi perään.
+
+Hän hämmästyi huomatessaan vastaavansa Gabet-muorille, puhtaasti
+koneellisen tunteittensa salaamis-vaiston ohjaamana:
+
+-- Vai menee hän naimisiin neiti Clairen kanssa... Neiti Claire on hyvin
+kaunis, sanotaan että hän on hyvin hyväkin...
+
+Ihan varmasti hän menisi tapaamaan Félicieniä heti kun Gabet-muori
+lähtisi pois. Hän oli odottanut kyllin kauan, hän tahtoi rikkoa valansa
+olla häntä tapaamatta, se tuntui hänestä nyt vain turhalta vastukselta.
+Millä oikeudella heidät näin pidettiin erossa? Kaikki muistutti hänelle
+heidän rakkauttaan, niin tuomiokirkko kuin soliseva purokin ja vanhat
+jalavat, joitten keskellä he olivat rakastaneet toisiaan. Koska heidän
+lempensä oli siellä syttynyt, niin siellä hän nyt tahtoi hänet jälleen
+tavata, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja paeta kauas, niin kauas ettei
+heitä enää koskaan löydettäisi.
+
+-- No niin, sanoi vihdoin Gabet-muori, ripustettuaan viimeiset
+lautasliinat pensaan oksille. -- Parin tunnin perästä ne ovat kuivat...
+Hyvästi nyt vain, neiti, koska minulla ei ole täällä enää mitään
+tehtävää.
+
+Seisoessaan siinä viheriällä ruohikolla hohtavien lumivalkoisten
+liinavaatteitten keskellä Angélique muisteli sitä päivää, jolloin heidän
+sydämensä olivat antautuneet toisilleen niin vilpittöminä, vallattoman
+rajutuulen piestessä lakanoita ja pöytäliinoja. Minkätähden Félicien ei
+enää tullut häntä tapaamaan? Minkätähden hän ei ollut kohtaamassa häntä
+nyt, tässä raikkaan iloisessa vaatteenkuivaus-puuhassa? Mutta kohta, kun
+hän pitäisi häntä sylissään, hän tietäisi taas ettei hän kuulunut muille
+kuin hänelle yksin. Hänen ei tarvitsisi edes nuhdella Félicieniä hänen
+heikkoudestaan, jo hänen pelkkä ilmestymisensä riittäisi antamaan hänen
+tahdolleen voiman pitää kiinni heidän onnenvaatimuksestaan. Félicien ei
+pelkäisi mitään, kunhan hän vain menisi viipymättä häntä tapaamaan.
+
+Tunti kului, ja Angélique käyskenteli hitain askelin vaatteitten
+keskellä, itsekin valkoisena auringonsäteitten häikäisevästä
+heijastuksesta, ja hänen sisässään heräsi epäselvä ääni, joka tuli yhä
+voimakkaammaksi ja esti häntä menemästä ristikkoportin luokse. Alkava
+taistelu pelotti häntä. Kuinka? Eikö hänen sydämessään ollut mitään
+muuta kuin tuo tahto, joka vaati häntä menemään? Siellä oli, sinne oli
+varmaan pantu jotain muutakin, jotain, mikä nousi esteeksi ja sekotti
+hänen intohimonsa viattoman yksinkertaisuuden. Olisihan varsin
+yksinkertaista rientää sen luokse, jota rakastaa; ja kuitenkaan hän ei
+nyt voinut sitä tehdä, häntä pidätti tuskallinen epäilys: hän oli
+vannonut, hän tekisikin siinä ehkä hyvin pahasti. Illalla, kun vaatteet
+olivat kuivat ja Hubertine tuli häntä auttamaan niitten poisviemisessä,
+ei hän vielä ollut päässyt ratkaisuun, ja hän päätti miettiä yöllä. Syli
+täynnä lumivalkoisia, hyvälle tuoksuvia vaatteita hän heitti rauhattoman
+katseen hämärtyvään Mariantarhaan; se oli hänen mielestään kuin
+rehellinen ystävä, joka ei antanut suostumustaan rikolliseen
+aikomukseen.
+
+Seuraavana aamuna Angélique heräsi rauhattomana. Useita öitä kului
+vielä, hänen voimatta tehdä päätöstään. Ainoastaan varmuus siitä, että
+Félicien rakasti häntä, auttoi häntä pysymään tyynenä. Se varmuus oli
+pysynyt horjumattomana, hän tunsi siinä suloista viihdytystä.
+Tietäessään olevansa rakastettu hän jaksaisi odottaa ja kestää kaikki.
+Hänet oli jälleen vallannut armeliaisuuden puuska, hän heltyi
+pienimmistäkin kärsimyksistä, kyyneleet olivat aina valmiina puhkeamaan
+hänen silmistään. Mascart-ukolle hän sai taas toimittaa tupakkaa,
+Chouteau-vanhukset saivat häneltä makeisiakin. Mutta varsinkin
+Lemballeusen perhe hyötyi hänen anteliaisuudestaan, Tiennetten oli nähty
+tanssivan juhlissa tuon hyvän neidin hame yllään. Ja kun Angélique
+eräänä päivänä tuli tuomaan Lemballeuse-muorille edellisenä päivänä
+lupaamiaan paitoja, huomasi hän kaukaa, että kerjäläisten luona oli
+kreivitär de Voincourt ja hänen tyttärensä, Félicienin seuraamana. Tämä
+oli arvatenkin tuonut heidät sinne. Angélique ei näyttäytynyt, vaan
+palasi takaisin sydän raskaana. Kaksi päivää myöhemmin hän näki heidän
+menevän kolmisin Chouteau-vanhusten luokse. Ja eräänä aamuna
+Mascart-ukko kertoi hänelle, että tuo kaunis nuori mies oli käynyt hänen
+luonaan kahden hienon naisen kanssa. Silloin hän lakkasi käymästä
+köyhiensä luona, jotka eivät enää olleet hänen, koska Félicien antoi ne
+noille naisille, otettuaan ne ensin häneltä. Hän ei liikkunut enää
+ulkona, peljäten kohtaavansa heidät vieläkin ja saavansa jälleen
+sydämeensä haavan, jonka tuska tunki joka kerta yhä syvemmälle. Ja hän
+tunsi että hänessä kuoli jotakin, että hänen elämänsä valui pois pisara
+pisaralta.
+
+Ollessaan eräänä iltana tällaisen kohtauksen jälkeen yksin huoneessaan,
+hän huudahti tuskan tukahduttamana:
+
+-- Hän ei rakasta minua enää!
+
+Hän näki edessään Claire de Voincourtin kookkaana ja kauniina tuuheine,
+tummine hiuksineen. Ja hän näki Félicienin hänen rinnallaan, solakkana
+ja ylväänä. Eivätkö he olleet kuin luodut toisilleen, samaa syntyperää
+ja niin toisiinsa soveltuvat, että olisi voinut pitää heitä jo
+avioparina?
+
+-- Hän ei rakasta minua enää, hän ei rakasta minua enää!
+
+Tämä ajatus iski häneen jyristen kuin raunioiksi romahtava rakennus. Kun
+hänen uskonsa oli mennyt, niin kaikki sortui. Hän ei voinut enää
+ajatella eikä punnita tyynesti tosiasioita. Eilen hän uskoi, nyt hän ei
+enää uskonut. Vain henkäys, mistä lieneekin tullut, oli riittänyt
+murskaamaan kaikki. Hän oli yhtäkkiä sortunut siihen äärettömään
+kurjuuteen, jonka tuottaa tieto siitä että rakastetun rakkaus on
+loppunut. Olihan juuri Félicien sanonut kerran, että se oli tuskista
+suurin, hirmuinen kidutus. Tähän saakka hän oli voinut tyytyä ja
+alistua, hän oli odottanut ihmettä. Mutta hänen voimansa oli ehtynyt
+uskon kadotessa, hän oli hädässään avuton kuin lapsi. Ja tuskallinen
+kamppailu alkoi jälleen.
+
+Ensin hän vetosi ylpeyteensä: jollei Félicien enää rakastanut, niin
+olkoon menneeksi, hänkin oli liian ylpeä rakastaakseen häntä sen
+koommin. Ja hän valehteli itselleen, hän oli olevinaan kuin vaivasta
+päässyt ja hyräili muka huoletonna kirjaillessaan Hautecoeurien
+vaakunaa, jota hän oli nyt ryhtynyt valmistamaan. Mutta sydän pyrki
+pakahtumaan, ja hänen täytyi häpeäkseen myöntää olevansa niin ponneton,
+että rakasti yhäkin ja vielä enemmän. Tuo vaakuna, joka lanka langalta
+syntyi hänen hyppysistään, piti häntä raatelevassa murheessa kokonaisen
+viikon. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten
+Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecouriä; Jerusalemia kuvasi
+hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä
+kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä
+musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista
+liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Värit ommeltiin
+punontalangoilla, metallit kulta- ja hopealangalla. Kuinka kurja hän
+oli, tuntiessaan kätensä vapisevan ja painaessaan päätään kumarruksiin
+kätkeäkseen silmänsä, jotka vaakunan väriloiste sokaisi kyynelillä! Hän
+ei ajatellut muuta kuin Félicieniä, hän jumaloi häntä hänen tarunomaisen
+ylhäisyytensä loisteessa. Ja kirjaillessaan tunnuslausetta: _Jos Jumala
+tahtoo, tahdon minäkin_, mustalla silkillä hopeanauhalle, hän tunsi
+selvästi että hän oli hänen orjansa, ettei hän milloinkaan enää voisi
+siitä toipua. Ja kyyneleet hämärsivät hänen katseensa, Silläaikaa kun
+hän yhä koneellisesti kuletti neulaa vaatteen läpi.
+
+Se oli surkeata. Angélique rakasti epätoivoisena, hän taisteli tuota
+toivotonta rakkauttaan vastaan, voimatta sitä kuolettaa. Aina uudelleen
+hänet valtasi halu juosta Félicienin luo ja vallottaa hänet jälleen
+itselleen heittäytyen hänen kaulaansa; ja yhä uudelleen alkoi kamppailu.
+Toisinaan hän luuli voittaneensa, hänen mielensä täytti suuri
+hiljaisuus, hänestä tuntui että hän saattoi nähdä itsensä kuin jonkun
+vieraan olennon, pienenä, tyynenä, kuuliaisena, polvistuneena
+kieltäymyksen nöyryydessä; se ei ollut enää hän, se oli se kiltti ja
+tottelevainen tyttö, joksi hänen piti tulla, joksi hänen ympäristönsä ja
+kasvatuksensa hänet tekivät. Sitten hänen verensä jälleen ailahti
+huumaavana; hänen terve olentonsa ja hehkuva nuoruutensa laukkasivat
+kuin valtoimet ratsut; ja hän näki itsensä jälleen yhtä ylpeänä ja
+intohimoisena kuin ennen, tuntemattomasta alkuperästään periytyneessä
+kuohuvassa kiihkossa. Minkätähden hänen olisi toteltava? Velvollisuutta
+ei ollut, ainoastaan vapaa halu oli olemassa. Hän jo valmisteli pakoaan,
+hän suunnitteli sopivinta hetkeä murtaakseen auki piispankartanon
+ristikkoportin. Mutta samassa palasi ahdistuskin, jäytävä kipu,
+epäilyksen tuska. Jos hän antautuisi pahaan, tulisi hänelle siitä
+ikuiset tunnonvaivat. Hän vietti hirveitä hetkiä tässä epävarmuudessa,
+kun ei hän tiennyt mille puolelle asettua, kun tunteitten myrsky viskoi
+häntä lakkaamatta rakkauden kapinoivasta uhmasta rikoksen kauhuun. Ja
+hän kävi heikommaksi kerta kerralta voitettuaan sydämensä.
+
+Eräänä iltana, kun hän oli lähtemäisillään ulos mennäkseen tapaamaan
+Félicieniä, ollen samalla suuressa tuskassa siitä ettei enää jaksanut
+vastustaa intohimoaan, hän äkkiä muisti vaivaishoitohallituksen antaman
+kasvattikirjan. Hän otti sen esiin kaapin pohjalta ja selaili sitä,
+antaen alhaisen syntyperänsä sataa päälleen korvapuusteina sen joka
+sivulta polttavassa nöyryytyksen janossa. Isä ja äiti tuntemattomat, ei
+vanhempia eikä nimeä, ei mitään muuta kuin päivämäärä ja numero!
+Hyljätty kuin maantien laidalla puhjennut rikkaruoho! Ja muistot
+kohosivat joukoittain, hän muisti Nièvren rehevät niityt, eläimet, joita
+hän oli niillä paimentanut, Soulanges'in sileän maantien, jolla hän
+käveli avojaloin, Nini-tädin, joka kuritti häntä, kun hän varasti
+omenia. Varsinkin herättivät hänen muistoaan ne sivut, joille oli
+merkitty joka kolmas kuukausi tapahtuneet apulaistarkastajan ja lääkärin
+käynnit heidän nimikirjotuksineen, joitten jälkeen seurasi toisin
+paikoin huomautuksia ja muistiinpanoja: siihen oli merkitty sairaus,
+johon hän oli ollut vähällä kuolla, hänen hoitajansa vaatimus saada
+uudet kengät palaneitten sijaan. Ne olivat raskaita huomautuksia hänen
+taipumattomalle luonteelleen. Se oli hänen kurjuutensa päiväkirja. Mutta
+eräs muistiinpano sai hänet lopuksi sulamaan kyyneliin. Se oli
+pöytäkirja, jossa todettiin sen kaulanauhan katkaiseminen, jota hän oli
+saanut pitää aina kuusivuotiaaksi asti. Hän muisti inhonneensa
+vaistomaisesti tuota silkkinauhaan pujotelluista oliivin muotoisista
+luuhelmistä tehtyä kaulanauhaa, johon oli kiinnitetty pyöreä hopealippu,
+missä oli hänen vastaanottopäivänsä ja numeronsa. Hän arvasi että se oli
+orjan kaularengas, ja hän olisi repinyt sen poikki pikku käsillään,
+jollei hän olisi pelännyt seurauksia. Tultuaan sitten vähän suuremmaksi
+hän oli valittanut sen kuristavan kaulaansa. Hänen oli kuitenkin annettu
+pitää sitä vielä vuoden ajan. Ja kuinka iloinen hän oli ollut, kun
+apulaistarkastaja oli leikannut nauhan poikki kunnanvaltuuston
+esimiehen läsnäollessa, korvaten tämän yksilömerkin virallisella
+tuntomerkkiluettelolla, jossa olivat jo hänen orvokinsiniset silmänsä ja
+hieno kullankeltainen tukkansa! Ja kuitenkin hän tunsi yhä vielä
+kaulassaan tuon nauhan, joka oli kuin kotieläimen tuntomerkiksi pantu
+kaulahihna: se oli uponnut hänen lihaansa ja tukehdutti häntä. Kun hän
+nyt katsoi tuota sivua, valtasi hänet jälleen kauhea nöyryytys, joka sai
+hänet nousemaan takaisin huoneeseensa nyyhkyttäen, tuntien itsensä
+arvottomaksi rakkaudelle. Kaksi kertaa tämän jälkeen tuo kirjanen hänet
+vielä pelasti. Sitten sekin tuli voimattomaksi masentamaan hänen
+mielensä kapinaa.
+
+Nyt nämä kiusauksen puuskat alkoivat kiduttaa häntä öisin. Ennen
+maatapanoaan hän pakottautui lukemaan Legendaa, puhdistaakseen untansa.
+Mutta vaikka hän koetti syventyä siihen pää kättensä välissä, ei hän
+tajunnut mitään; ihmeet tuntuivat hänestä kumman sisällöttömiltä, ne
+liehuivat hänen ohitseen kuin värittömät haamut. Nukuttuaan sitten
+suuressa vuoteessaan jonkun hetken lyijynraskaassa unessa, hän heräsi
+äkkiä hätkähtäen ahdistavaan tunteeseen keskellä synkkää pimeyttä.
+Puoleksi tajuttomana hän kohosi pystyyn vuoteessaan ja polvistui
+keskelle syrjään viskattuja lakanoita hiki ohimoilla, väristyksen
+puistattamana. Ja hän risti kätensä ja sopersi tuskaisena: »Jumalani,
+miksi olet minut hyljännyt?» Sillä hänen ahdistava hätänsä oli
+suurimmillaan näinä hetkinä, jolloin hän tunsi olevansa aivan yksin
+pimeässä. Hän oli nähnyt unta Félicienistä, hän pelkäsi vapisten
+pukeutuvansa ja menevänsä häntä tapaamaan, kenenkään olematta saapuvilla
+häntä estämässä. Armo vetäytyi hänestä pois, Jumala ei enää ollut hänen
+luonaan, ympäristö hylkäsi hänet. Epätoivoisena hän kutsui tuonpuoleista
+maailmaa avukseen ja terotti kuuloaan näkymättömyyden äänille. Mutta
+ilma oli tyhjä, poissa olivat äänten kuiskinat ja salaperäiset havinat.
+Mariantarha, Chevrotte, salavat, ruohot, piispankartanon puut,
+tuomiokirkkokin, kaikki oli kuollutta. Niissä ei ollut enää mitään
+jäljellä hänen unelmistaan, neitsyitten valkoinen parvi oli hävitessään
+jättänyt jälkeensä haudan tyhjyyden. Hän oli kiusauksessa voimattomana,
+aseettomana kuin alkuaikaisen kirkon kristitty, joka sortuu perisynnin
+alle heti kun yliluonnollinen apu lakkaa. Hän kuuli kuinka tuon entisen
+turvallisen kolkan synkässä äänettömyydessä perinnäisturmelus virkosi
+ulvoen eloon, saaden voiton kasvatuksen tuloksista. Hän tunsi että
+jolleivät salatut voimat muutaman tuokion kuluessa tulisi hänen
+avukseen, jolleivät ympäristön esineet heräisi häntä tukemaan, niin hän
+varmasti sortuisi ja joutuisi perikatoon. »Jumalani, Jumalani, miksi
+olet minut hyljännyt?» Ja ollen yhä polvillaan pienenä ja hentona
+keskellä suurta vuodettaan, hän tunsi menehtyvänsä.
+
+Silloin, joka kerta tähän saakka, hän juuri äärimäisen hädän hetkellä
+tunsi vilvottavaa huojennusta. Taivaallinen armo oli säälinyt hänen
+vaivaansa ja palasi takaisin, suoden hänelle jälleen haavekuvitelmansa.
+Hän hyppäsi avojaloin lattialle ja juoksi innoissaan ikkunan luo. Ja nyt
+hän kuuli jälleen ääniä, näkymättömät siivet hipoivat hänen hiuksiansa
+ja Legendan kansa astui esiin puista ja kivistä, ympäröiden hänet
+valkoisena parvena. Hänen puhtautensa ja hyvyytensä, kaikki se mitä hän
+oli valanut itsestään ympäristöönsä, palasi jälleen hänen luokseen ja
+pelasti hänet. Senjälkeen hän ei enää pelännyt, hän tiesi että häntä
+vartioitiin: Agnes ja kaikki toiset neitsyet olivat palanneet ja
+leijailivat lempeinä väräjävässä ilmassa. Se oli kuin etäältä saapuva
+rohkaisu, kuin yötuulen kuiskinassa tuleva hiljainen voiton viesti.
+Tunnin ajan hän hengitti tätä rauhottavaa viileyttä, surullisin sydämin,
+yhä lujittuen päätöksessään ennemmin kuolla kuin rikkoa valansa.
+Murtuneena hän laskeutui viimein jälleen vuoteeseensa ja vaipui uneen,
+tuntien jo pelkoa seuraavan päivän kamppailusta, mielessä se tuskaa
+tuottava ajatus, että hän lopulta varmaan sortuisi, jos hän täten kerta
+kerralta yhä heikontuisi.
+
+Ja hän oli todella alkanut jollakin tavoin riutua, sitten kun hän oli
+ruvennut uskomaan ettei Félicien häntä enää rakastanut. Hänellä oli
+rinnassaan haava, joka saattoi hänet kuolemaan vähitellen huomaamatta ja
+valittamatta. Ensin se oli ilmennyt väsymyksenä: häntä alkoi
+tukahduttaa, hänen täytyi heittää lanka käsistään, ja hän tuijotti
+jonkun hetken tyhjyyteen sumennein silmin. Sitten hän oli lakannut
+syömästä, nauttien vain vaivoin joitakin kulauksia maitoa;
+leipäviipaleensa hän kätki ja viskasi salaa naapurien kanoille, jotta ei
+saattaisi vanhempiaan levottomiksi. Lääkärikin kutsuttiin, mutta hän ei
+saanut selville mitään erityistä, vaan syytti liian yhtämittaista
+huoneessa oleskelua ja kehotti vain liikkumaan enemmän ulkoilmassa.
+Hänen koko olemuksensa hiljalleen haihtui pois ja hävisi. Hänen
+ruumiinsa leijui kuin suurten siipien kannattamana ja sielun liekki
+näytti saavan hänen kuihtuneet kasvonsa hohtamaan valoa. Hän oli
+heikontunut niin ettei hän voinut laskeutua alas huoneestaan muutoin
+kuin pidellen kaksin käsin porraskäytävän seinämistä, sillä hänen
+jalkansa horjuivat. Mutta heti kun hän tunsi että toiset katsoivat
+häneen, ponnisti hän kaiken tahtonsa, koettaen itsepäisesti pysyä
+lujana. Hän tahtoi kaikella muotoa saada valmiiksi monseigneurin
+piispanistuimeen aiotun vaikeatöisen koruompelukaistan. Hänen pienissä,
+hoikissa käsissään ei ollut enää voimaa, ja kun häneltä katkesi neula,
+ei hän jaksanut vetää sitä pihdeillä ulos.
+
+Eräänä aamuna oli sekä Hubertin että Hubertinen täytynyt mennä
+kaupungille ja jättää Angélique yksin työnsä ääreen.
+
+Kun Hubert, joka ensimmäisenä ehti takaisin, astui sisään, löysi hän
+Angéliquen lattialta makaamasta; hän oli pyörtynyt kehyksen ääreen ja
+liukunut tuolilta maahan. Työ oli käynyt yli hänen voimainsa, toinen
+suurista enkeleistä oli keskeneräinen. Suunniltaan joutuneena Hubert
+nosti hänet ylös ja koetti asettaa häntä seisoalleen, mutta hän ei
+pysynyt jaloillaan eikä edes herännyt tainnoksista.
+
+-- Rakas lapsi, rakas lapsi... Vastaa toki, Jumalan tähden...
+
+Vihdoin hän avasi silmänsä ja katsoi häneen surullisena. Miksi hän
+tahtoi häntä elämään? Hän olisi ollut niin onnellinen kuolleena!
+
+-- Mikä sinulla on, rakas lapsi? Sinä olet siis pettänyt meitä, sinä
+rakastat häntä yhä vielä?
+
+Hän ei vastannut, hän vain katsoi häneen sanomattoman surullisena.
+Silloin Hubert epätoivoissaan nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet
+huoneeseensa. Ja asetettuaan hänet vuoteelle, johon hän jäi makaamaan
+niin kalpeana ja heikkona, hän itki tuota julmaa tekoa, johon hän
+tahtomattaan oli joutunut syypääksi erottaessaan hänet rakastetustaan.
+
+-- Minä olisin kyllä antanut hänet sinulle! Minkätähden et ole sanonut
+minulle mitään?
+
+Mutta Angélique ei puhunut, hänen silmäluomensa sulkeutuivat ja hän
+näytti nukahtavan. Hubert seisoi hänen vieressään katsellen hänen
+kapeita liljakasvojaan, sydän vertavuotavana säälistä. Mutta kun
+Angélique hengitti hiljaa ja tasaisesti, laskeutui hän alas, kuullessaan
+vaimonsa palaavan.
+
+Alhaalla työhuoneessa syntyi heidän välillään selvitys. Hubertine oli
+tuskin saanut hatun päästään, kun Hubert kertoi hänelle että hän oli
+tavannut lapsen lattialta pyörtyneenä ja että hän nyt nukkui vuoteellaan
+kuoleman heikkona.
+
+-- Me olemme erehtyneet. Hän muistelee yhä tuota poikaa ja kuolee
+suruunsa... Oh, jospa tietäisit kuinka kipeästi minuun koski ja mitkä
+tunnonvaivat sain, kun ymmärsin mikä hänellä oli ja kannoin hänet ylös
+niin säälittävän surkeana. Se on meidän syymme, me olemme valheilla
+erottaneet heidät... Kuinka? Antaisitko hänen kärsiä, etkö sanoisi
+mitään pelastaaksesi häntä!
+
+Hubertine oli vaiti kuten Angélique äsken ja katsoi häneen vain
+vakailla, järkevillä silmillään, kalpeana murheesta. Mutta
+herkkätuntoinen Hubert, jonka tuo kärsivä rakkaus oli saattanut
+riistäytymään irti tavallisesta alistuvaisuudestaan, ei rauhottunut,
+vaan jatkoi kiihtyneenä, käsiään huitoen:
+
+-- No niin, sitten puhun minä, ja minä sanon hänelle että Félicien
+rakastaa häntä ja että olemme julmuudessamme estäneet hänet tulemasta
+pettämällä häntäkin... Jokainen hänen kyynelensä polttaa nyt minun
+sydäntäni. Se olisi murha, johon tuntisin itseni syypääksi... Minä
+tahdon että hän tulisi onnelliseksi, niin, onnelliseksi, maksoi mitä
+maksoi...
+
+Hän oli tullut liki vaimoansa ja huusi julki kapinoivan hellyytensä,
+kiihtyen vielä enemmän Hubertinen surumielisestä äänettömyydestä.
+
+-- He rakastavat toisiansa, ja senvuoksi he ovat määrääjiä... Rakkaus on
+kaiken yläpuolella... Niin, maksoi mitä maksoi, onni on luvallinen ja
+laillinen.
+
+Vihdoin Hubertinekin puhui verkkaisella äänellään, liikahtamattomana
+seisoen:
+
+-- Ettäkö tuo nuori mies siis saisi ottaa hänet? Ettäkö he saisivat
+mennä naimisiin vastoin meidän tahtoamme ja vastoin hänen isänsä
+tahtoa?... Siihen sinä siis heitä neuvot. Sinä luulet että he voisivat
+sitten olla onnelliset, että rakkaus on kylliksi...
+
+Ja hän jatkoi pysähtymättä, samalla alakuloisella äänellä:
+
+-- Palatessani tulin hautausmaan sivu, ja heräävä toivo sai minut
+menemään sinne vielä kerran... Minä polvistuin vielä kerran sille
+paikalle, jota meidän polvemme ovat kuluttaneet, ja rukoilin siinä
+kauan.
+
+Hubert oli kalvennut, hänen kiihkonsa hyytyi. Hän tunsi hyvin tuon
+taipumattoman äidin haudan, jolla he niin usein olivat itkeneet
+nöyrtyneinä, tottelemattomuuttaan soimaten, toivoen että vainaja
+armahtaisi heitä maan povesta. Ja he olivat viipyneet siellä tuntikausia
+siinä varmassa uskossa, että he saisivat itsessään tuntea tuon
+anteeksiannon, jos sitä heille koskaan suotiin. Heidän pyyntönsä ja
+odotuksensa kohdistuivat siihen, että heille syntyisi vielä lapsi,
+anteeksiannon lapsi; se olisi ainoa merkki, mistä he tietäisivät
+vihdoinkin saaneensa anteeksi. Mutta mitään ei ollut tullut, kylmä ja
+kuuro äiti jätti heidät siihen järkähtämättömään rangaistukseen, johon
+heidän ensimmäisen lapsensa kuolema oli heidät tuominnut, lapsen, jonka
+hän oli heiltä riistänyt ja vienyt mukanaan ja jota hän ei taipunut
+antamaan heille takaisin.
+
+-- Minä rukoilin kauan, toisti Hubertine, -- minä kuuntelin eikö mitään
+vavahtaisi...
+
+Hubertin katse kiintyi häneen tuskaisen kysyvänä.
+
+-- Eikä mitään! Ei mitään merkkiä tullut maasta, ei mitään vavahtanut
+minussa. Ah, se on lopussa, on jo liian myöhäistä, me olemme onnettomat
+omasta syystämme.
+
+Silloin Hubert vavahti ja kysyi:
+
+-- Syytätkö minua?
+
+-- Kyllä, sinä olet syyllinen, ja minä myös tein itseni syylliseksi
+seuratessani sinua... Me olemme olleet tottelemattomat, ja se on
+turmellut koko meidän elämämme.
+
+-- Etkö sinä siis ole onnellinen?
+
+-- En, minä en ole onnellinen... Vaimo, jolla ei ole lasta, ei ole
+onnellinen... Rakkaus yksin ei riitä, rakkaudella täytyy olla myöskin
+siunaus.
+
+Hubert oli vaipunut tuolille menehtyneenä, suuret kyynelet silmissä. Ei
+milloinkaan ollut hänen vaimonsa näin soimannut häntä heidän elämänsä
+varhaisesta haavasta. Ja Hubertine, joka muulloin niin pian heltyi ja
+alkoi lohduttaa, haavotettuaan häntä jollakin tahdottomalla
+viittauksella, katsoi nyt hänen kärsimystään liikkumattomana seisoen,
+tekemättä elettäkään, astumatta askeltakaan häntä kohti. Ja Hubert itki
+ja huusi nyyhkytystensä seasta:
+
+-- Oh, sinä tuomitset tuon lapsi-raukan, joka nukkuu ylhäällä
+huoneessaan... Sinä et tahdo että tuo nuori mies ottaisi hänet niinkuin
+minä otin sinut ja että hän joutuisi kärsimään mitä sinä olet kärsinyt.
+
+Hubertine vastasi vain päännyökkäyksellä, täydestä ja yksinkertaisesta
+sydämensä vakaumuksesta.
+
+-- Mutta sanoithan itse, jatkoi Hubert, että se olisi tyttöraukallemme
+kuoleman isku... Soisitko siis hänen kuolevan?
+
+-- Soisin, mieluummin kuin elävän kurjaa elämää.
+
+Hubert oli väristen noussut seisomaan, hän heittäytyi vaimonsa syliin ja
+molemmat nyyhkyttivät. He syleilivät toisiaan kauan. Vaimon täytyi nyt
+nojautua miehensä olkapäähän, saadakseen kylliksi rohkeutta. He
+erkanivat sulkeutuneina syvään, tuskalliseen äänettömyyteen, joka, jos
+Jumala niin tahtoi, saattoi merkitä heidän lapsensa kuolemaa.
+
+Siitä päivästä lähtien täytyi Angéliquen pysyä huoneessaan. Hän tuli
+niin heikoksi ettei voinut laskeutua työhuoneeseen: hänen päätänsä
+rupesi heti pyörryttämään ja hänen jalkansa pettivät. Ensin hän vielä
+käveli ja huonekalujen turvin teki matkan aina parvekkeelle asti. Sitten
+hänen täytyi tyytyä menemään sängystä nojatuoliin. Matka oli pitkä ja
+uuvuttava, eikä hän uskaltanutkaan sille kuin aamuin ja illoin.
+Kuitenkin hän työskenteli yhtämittaa, kirjaillen liian raskaan
+korkokuvaompelun sijasta kukkia varjostetulla silkillä. Hän kirjaili
+niitä luonnon mukaan, jota varten hänellä oli kimppu hortensian ja
+samettihaavan kukkia, jotka olivat tuoksuttomia eivätkä häntä
+vaivanneet. Kukat olivat maljakossa, ja usein hän lepäsi kauan aikaa
+niitä katsellen, sillä kevyt silkkilankakin tuntui raskaalta hänen
+sormissaan. Kahdessa päivässä hän oli saanut ommelluksi vain yhden
+samettihaavan kukan, joka elävänä, tuoreena helotti silkkisatiinilla.
+Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman työtä, hän tahtoi pidellä neulaa
+viimeiseen hengenvetoon asti. Kärsimys kuihdutti häntä tehden hänet
+vieläkin hennommaksi, niin ettei hän ollut kohta muuta kuin puhdas ja
+kaunis liekki.
+
+Mitä hyödytti taistella enää, kun Félicien ei häntä rakastanut? Hän
+kitui nyt kuolemaan siinä vakaumuksessa että Félicien ei häntä
+rakastanut, ei ehkä ollut milloinkaan rakastanut. Niin kauan kuin
+hänellä oli ollut voimia, oli hän taistellut sydäntään, terveyttään ja
+nuoruuttaan vastaan, jotka vaativat häntä rientämään rakastettunsa
+luokse. Mutta sitten kun hän oli tullut naulituksi tänne yhteen kohti,
+täytyi hänen alistua, kaikki oli lopussa,
+
+Eräänä aamuna, kun Hubert asetteli häntä nojatuoliin, sovittaen hänen
+pienet, hervottomat jalkansa tyynylle, sanoi Angélique hymyillen:
+
+-- Ah, nyt minä ihan varmasti olen kiltti enkä juokse tieheni luvatta.
+
+Hubert kiiruhti ulos huoneesta tukahtuneena, peljäten purskahtavansa
+itkuun.
+
+
+
+
+XII.
+
+
+Sinä yönä Angélique ei voinut nukkua. Unettomuus poltti hänen
+silmäluomiaan, vaikka hän oli niin äärimäisen heikko. Ja kun Hubertit
+olivat alhaalla menneet levolle ja keskiyö oli lähellä, nousi hän ylös,
+vaikka se vaatikin äärimäisiä ponnistuksia, sillä hänestä tuntui kuin
+hän kuolisi, jos hän vielä jäisi vuoteeseensa.
+
+Häntä tukahdutti, hän veti ylleen aamunutun ja laahautui ikkunan luo,
+avaten sen sepiseljälleen. Oli kostea, lauha talvi-ilma. Sitten hän
+vaipui nojatuoliinsa, väännettyään ensin edessään olevalla pienellä
+pöydällä seisovan lampun sydäntä korkeammalle; lampun annettiin palaa
+hänen huoneessaan läpi yön. Pöydällä oli »Kultaisen legendan» vieressä
+hortensia- ja samettihaapakimppu, jota hän jäljensi. Ja palautuakseen
+jälleen elämään hän sai päähänsä ruveta työskentelemään. Hän veti
+ompelukehyksen luokseen ja ompeli joitakin pistoja harhailevilla
+käsillään. Hänen kirjailemansa ruusun punainen silkkilanka paistoi
+vereltä hänen valkoisten sormiensa välissä, se oli kuin hänen suoniensa
+veri, jonka viime tilkka valui pois pisara pisaralta.
+
+Mutta vaikka hän oli kaksi tuntia kääntelehtinyt polttelevien
+lakanoitten välissä saamatta unta, ei hän ehtinyt kauankaan istua
+ennenkuin hänen silmäluomensa painuivat kiinni ja hän nukahti. Hänen
+päänsä valahti taaksepäin selkänojaa vasten, taipuen kevyesti oikeaa
+olkapäätä kohti. Silkkilanka oli yhä hänen liikkumattomissa käsissään,
+jotta olisi voinut luulla hänen yhä ompelevan. Hän nukkui lampunvalossa
+valkoisena ja rauhallisena, ja huone oli hänen ympärillään valkoisena ja
+hiljaisena kuin hauta. Suuri, kuninkaallinen vuode haalistuneine
+punertavine verhoineen näytti lampunvalossa vaalealta. Ainoastaan
+kirstu, piironki ja vanhat tammipuiset tuolit erottuivat mustina,
+muodostaen seinille kuin suruverhon. Hetket kuluivat, ja hän nukkui yhä
+rauhallisena ja valkoisena.
+
+Vihdoin kuului ääntä. Ja parvekkeelle ilmestyi Félicien vapisevana ja
+laihtuneena kuten Angéliquekin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, hän
+syöksähti huoneeseen ja huomasi samassa Angéliquen, joka virui
+nojatuolissaan säälittävän kuihtuneena ja niin kauniina. Ääretön tuska
+kouristi hänen sydäntään, hän laskeutui polvilleen ja vaipui
+surumieliseen katseluun. Angéliquesta ei siis ollut jäljellä enempää,
+tuska oli hänet hävittänyt, niin ettei hän näyttänyt enää painavan
+mitään, vaan virui siinä rentona kuin höyhen, jonka tuuli pian
+lennättäisi pois. Hänen valoisassa uinunnassaan saattoi nähdä hänen
+kärsimyksensä ja alistumisensa. Hänessä ei ollut entistä muuta kuin
+hänen liljankaltainen suloutensa, kaltevilta olkapäiltä kohoava,
+hienosti kaartuva kaulansa ja kapeat kasvonsa, jotka olivat kirkastuneet
+kuin taivaaseen liitelevän neitsyen. Hiukset olivat enää pelkkää valoa,
+lumenpuhtoinen sielu hohti läpikuultavan, silkinhienon ihon alta. Hän
+oli kaunis kuin ruumiistaan vapautunut pyhimys, ja Félicien tuijotti
+häneen häikäistyneenä ja epätoivoisena, liikutuksesta liikkumattomana,
+yhteenliitetyin käsin. Angélique ei herännyt, Félicien katseli häntä
+yhä.
+
+Félicienin huulilta tullut kevyt hengähdys oli varmaan hipaissut
+Angéliquen kasvoja, sillä yhtäkkiä hän avasi silmänsä aivan auki. Hän ei
+liikahtanut, vaan katseli vuorostaan Félicieniä hymyhuulin ikäänkuin
+unennäköä. Se oli Félicien, hän tunsi hänet, vaikka hän olikin
+muuttunut. Mutta hän luuli yhä vielä nukkuvansa, sillä hän näki
+Félicienin usein tällätavoin unissaan, mikä hänen herättyään teki hänen
+tuskansa yhä katkerammaksi.
+
+Félicien oli ojentanut kätensä ja puhkesi puhumaan:
+
+-- Armas sielu, minä rakastan teitä... Minä kuulin teidän olevan
+sairaana ja riensin luoksenne... Tässä olen, minä rakastan teitä.
+
+Angéliquea värisytti, hän siveli sormillaan vaistomaisesti
+silmäluomiaan. Félicien jatkoi:
+
+-- Älkää epäilkö enää... Minä olen tässä jalkainne juuressa ja minä
+rakastan teitä, minä rakastan teitä yhäti.
+
+Silloin Angélique huudahti.
+
+-- Ah, te siinä olette!... Minä en enää odottanut teitä, ja te
+tulitte...
+
+Haparoivilla käsillään hän oli tarttunut Félicienin käsiin tullen
+vakuutetuksi ettei se ollut mikään pettävä unikuva.
+
+-- Te rakastatte minua yhäti, ja minä rakastan teitä -- ah! -- enemmän
+kuin koskaan luulin voivani rakastaa!
+
+Onnensa huumauksessa, ensi hetken ehdottomassa riemussa he unohtivat
+kaiken, heidän koko olemassaolonsa sisältyi siihen varmuuteen, että he
+rakastivat toisiaan ja sanoivat sen toisilleen. Eilispäivän kärsimykset
+ja huomispäivän vaikeudet olivat hävinneet. He eivät tienneet kuinka he
+jälleen olivat tulleet yhteen, mutta he olivat yhdessä, heidän
+ilokyyneleensä sekottuivat toisiinsa, he painautuivat toisiaan vastaan
+puhtaassa syleilyssä, Félicien säälin järkyttämänä, Angélique niin
+murheen kuihduttamana, ettei hänestä ollut Félicienin sylissä paljon
+muuta kuin henkäys. Hämmästyksensä lumoamana Angélique oli kuin
+halvaantunut, hän hymyili hervottomana ja onnellisena nojatuolinsa
+pohjassa voimatta hallita jäseniään, kohoutuen vain puoleksi,
+vaipuakseen jälleen takaisin ilonsa huumaamana.
+
+-- Ah, rakas seigneur, minun ainoa toivoni on täyttynyt: olen nähnyt
+teidät ennenkuin kuolen.
+
+Félicien kohotti päänsä, tehden tuskaa osottavan eleen.
+
+-- Kuolette!... Mutta te ette saa kuolla! Minähän olen täällä, ja minä
+rakastan teitä.
+
+Angélique hymyili taivaallisesti.
+
+-- Ah, minä voin kuolla, kun te rakastatte minua. Se ei pelota minua
+enää, minä nukahdan näin teidän olkapäähänne nojaten... Sanokaa vielä
+että rakastatte minua.
+
+-- Minä rakastan teitä, niinkuin rakastin teitä eilen ja niinkuin tulen
+rakastamaan teitä huomenna... Älkää epäilkö sitä milloinkaan, se kestää
+ikuisesti.
+
+-- Niin, ikuisesti me rakastamme toisiamme.
+
+Angélique katseli haltioituneena eteensä valkoiseen huoneeseen. Mutta
+vähitellen hän ikäänkuin heräsi, tullen totiseksi. Hän alkoi jälleen
+ajatella keskellä huumaavaa onneaan. Ja tosiseikat hämmästyttivät häntä.
+
+-- Jos te rakastatte minua, niin minkätähden ette ole tullut ennemmin?
+
+-- Teidän vanhempanne sanoivat minulle, ettette te enää rakastanut
+minua. Minäkin olin silloin vähällä kuolla... Mutta sitten kun sain
+kuulla teidän olevan sairaana, päätin yrittää luoksenne joka
+tapauksessa, vaikka minut ajettaisiin ulos tästä talosta, johon minua ei
+laskettu sisälle.
+
+-- Äitini sanoi minulle samoin, ettette te enää minua rakastanut, ja
+minä uskoin äitiäni... Minä olin nähnyt teidät tuon neidin seurassa ja
+minä ajattelin että te olitte taipunut monseigneurin tahtoon.
+
+-- Ei, minä vain odotin. Mutta minä olen ollut tarmoton, minä olen
+pelännyt häntä.
+
+Syntyi hiljaisuus. Angélique oli suoristautunut. Hänen kasvonsa
+muuttuivat ankariksi, suuttumus rypisti hänen otsaansa.
+
+-- Meitä on siis petetty molempia, meille on valehdeltu, jotta olisi
+saatu meidät erotetuksi toisistamme... Me rakastimme toisiamme ja meitä
+on kidutettu, meidät on oltu vähällä tappaa molemmat... No niin, se on
+katalaa, ja se on päästänyt meidät valastamme. Me olemme vapaat.
+
+Raivoisa halveksiminen oli nostanut hänet seisoalleen. Hän ei tuntenut
+enää sairauttaan, tuo intohimon ja ylpeyden herääminen palautti hänen
+voimansa. Hän oli luullut unelmaansa kuolleeksi ja olikin löytänyt sen
+jälleen elävänä ja säteilevänä! Hän saattoi nyt sanoa itselleen,
+etteivät he olleetkaan tehneet itseään arvottomiksi rakkaudelle, vaan
+että syy oli muiden! Hän tunsi suurentuvansa, hän tiesi voittonsa
+vihdoinkin olevan varman, ja se saattoi hänet haltioihinsa ja nostatti
+hänet lopulliseen kapinaan.
+
+-- No niin, lähtekäämme! sanoi hän vain.
+
+Ja hän käveli huoneessaan urheana, täynnä tarmoa ja tahdonvoimaa. Hän
+valitsi jo vaipan, jolla hän verhoisi hartiansa. Pään peitteeksi
+riittäisi pitsiliina.
+
+Félicien oli huudahtanut onnesta, sillä Angélique oli itsestään päätynyt
+juuri siihen, mitä hän hartaimmin halusi. Hänen ainoana ajatuksenaan oli
+ollut tämä karkaaminen, mutta hän ei ollut rohjennut sitä esittää. Oh,
+että he voisivat yhdessä paeta kauas pois ja tehdä äkkilopun kaikista
+ikävyyksistä ja vastuksista! Ja ihan samassa hetkessä, joten
+harkitsemisen ristiriidatkin välttyivät!
+
+-- Niin, lähtekäämme, rakas sielu, sanoi hän, -- lähtekäämme heti. Minä
+tulin teitä noutamaan, minä tiedän mistä saamme ajoneuvot. Ennen
+päivänkoittoa me olemme kaukana, niin kaukana ettei kukaan voi meitä
+saavuttaa.
+
+Angélique veti auki laatikoita ja sulki ne jälleen kiivaasti ottamatta
+niistä mitään. Hänen haltioitumisensa kasvoi yhä. Kuinka! Hän oli
+kiduttanut itseään viikkokausia, koettanut ajaa häntä pois muistostaan
+ja luullut siinä onnistuneensakin! Eikä hän kuitenkaan ollut päässyt
+siinä sen pitemmälle, tuo kamala työ oli alotettava aina alusta! Ei, hän
+ei olisi koskaan jaksanut sitä suorittaa. Kun he kerran rakastivat
+toisiaan, niin olihan kaikki varsin yksinkertaista: he menisivät
+toisilleen, eikä mikään voima voisi heitä enää erottaa.
+
+-- Kuulkaa, mitä minun pitää ottaa mukaani?... Oh, kuinka typerä minä
+olin lapsellisine epäilyksineni. Kun ajattelen, että he ovat alentuneet
+valehtelemaankin! Niin, eivät he olisi lähettäneet sanaa teille, vaikka
+minä olisin kuollut!... Tarvitseeko ottaa liinavaatteita ja
+pitovaatteita, mitä? Tässä on lämpimämpi puku... Ja he olivat ajaneet
+minun päähäni jos minkälaisia ajatuksia ja pelkoja. Tämä on hyvä ja tämä
+on paha, tätä sinun tulee tehdä ja tätä sinun ei tule tehdä, kaikki niin
+mutkikasta että joutuu ihan pyörälle päästään. He valehtelevat aina, se
+mitä he sanovat, ei ole totta: ihminen on onnellinen vain silloin, kun
+elää ja rakastaa ja saa vastarakkautta... Teidän on rikkaus, kauneus ja
+nuoruus, ja minä annan itseni teille ainaiseksi ja kokonaan, ja minun
+ainoa iloni on teissä, ja te saatte tehdä minulle mitä tahdotte.
+
+Hän riemuitsi, hänessä leimahtivat ilmituleen kaikki kiihkeät
+perinnäisvaistot, joitten luultiin jo kuolleen. Hän oli kuin keskellä
+huumaavan soiton pauhinaa. Hän näki heidän kuninkaallisen lähtönsä: tämä
+ruhtinaitten poika vei hänet pois, tehden hänet kaukaisen valtakunnan
+kuningattareksi; ja hän seurasi häntä riippuen hänen kaulassaan, leväten
+hänen rinnoillaan sellaisessa tietämättömän intohimon väristyksessä,
+että koko hänen ruumiinsa tuntui siitä raukeavan. Ei olisi enää mitään
+muuta kuin he kahden, he kiitäisivät pois hevosten nelistäessä täyttä
+jalkaa, häviäisivät tietämättömiin syleillen toisiaan!
+
+-- En ota mukaani mitään, eikö niin?... Mitä minä niillä tekisin?
+
+Félicien paloi malttamattomuudesta, hän oli jo ovella.
+
+-- Ei mitään... Lähtekäämme pian.
+
+-- Niin, lähtekäämme vain.
+
+Ja Angélique oli myös jo ovella. Mutta hän kääntyi ympäri, hän tahtoi
+heittää vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen. Lamppu paloi yhä
+vienolla, kalpealla valollaan, hortensia- ja samettihaapakimppu kukoisti
+yhä, ja koruompelukehyksen keskellä helotti kirkasvärinen kukka
+keskeneräisenä, mutta sentään elävänä, näyttäen kuin odottavan häntä.
+Eikä huone ollut milloinkaan näyttänyt hänestä niin valoisalta; seinät
+olivat valoisat, vuode oli valoisa, ilma oli kuin valoisan hengityksen
+täyttämä.
+
+Angéliquessa tuntui jotakin horjahtavan, hänen täytyi nojautua tuolin
+selustaan.
+
+-- Mikä teillä on? kysyi Félicien huolestuneena.
+
+Angélique ei vastannut, hänen oli vaikea hengittää. Hänet valtasi
+puistatus, hänen jalkansa pettivät ja hänen täytyi istuutua.
+
+-- Älkää olko huolissanne, ei se ole mitään... Kunhan ensin lepään
+hetkisen, niin lähdemme.
+
+He olivat vaiti. Angélique katseli huonetta ikäänkuin hän olisi
+unohtanut sinne jonkin kallisarvoisen esineen, tietämättä itsekään mikä
+se oli. Hänessä heräsi kaipaus, ensin kevyenä, mutta tullen sitten yhä
+raskaammaksi, niin että se vähitellen alkoi ahdistaa hänen rintaansa.
+Hän oli unohtanut itsensä. Kaikki tuo valkoinenko se häntä näin pidätti?
+Hän oli aina rakastanut valkoista, hän oli anastanut valkoiset
+silkkilangan pätkätkin saadakseen ihailla niitä salaa.
+
+-- Vielä vähän, vielä vähän aikaa, rakas seigneur, sitten lähdemme.
+
+Mutta hän ei koettanutkaan enää nousta. Félicien oli levottomana
+laskeutunut polvilleen hänen eteensä.
+
+-- Kärsittekö te? Enkö voi tehdä mitään, jotta teidän olisi helpompi?
+Jos teillä on kylmä, niin otan teidän pienet jalkanne käsiini ja
+lämmitän niitä, kunnes voitte niillä vaikka juosta.
+
+Angélique pudisti päätään.
+
+-- Ei, ei, minulla ei ole kylmä, kyllä minä voin kävellä. Odottakaahan
+hetkinen, yksi ainoa hetkinen.
+
+Félicien näki selvästi että näkymättömät siteet kietoutuivat hänen
+jäsentensä ympäri ja kiinnittivät hänet tänne niin lujaan, että jonkun
+hetken perästä hänen ehkä olisi mahdotonta saada Angéliquea riistetyksi
+irti täältä. Ja hän ajatteli että jollei hän saisi häntä lähtemään heti,
+niin hänellä olisi huomenna edessään välttämätön taistelu isäänsä
+vastaan ja heidän väliensä lopullinen rikkoutuminen, jonka pelko oli
+pidättänyt häntä ratkaisevasta askeleesta jo viikkokausia. Silloin hän
+alkoi pyytää yhä innokkaammin, rukoillen kiihkeästi:
+
+-- Tulkaa, tiet ovat nyt pimeitä, vaunut kiidättävät meitä halki synkän
+yön; ja me riennämme yhä eteenpäin, yhä eteenpäin, keinuen, uinuen
+toistemme sylissä kuin untuvapeitteeseen kiedottuina, tarvitsematta
+peljätä yön viileyttä; ja kun päivä nousee, niin me jatkamme matkaa
+päivänpaisteessa yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes saavumme siihen
+maahan, jossa saamme olla onnelliset... Ei kukaan tunne meitä siellä, ja
+me elämme piilossa jonkun suuren puutarhan sopukassa, eikä meillä ole
+muuta huolta kuin rakastaa toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Siellä
+on kukkia, jotka ovat suuria kuin puut, ja hedelmiä, jotka ovat
+makeampia kuin hunaja. Emmekä me tarvitse mitään elääksemme sen ikuisen
+kevään keskellä, me elämme suudelmistamme, rakas, armas sieluni!
+
+Angéliquea värisytti tuo hehkuva rakkaus, joka kuumana huokui hänen
+kasvojaan vasten. Hänen koko olemuksensa riutui tuossa luvatun onnen
+tuulahduksessa.
+
+-- Ah, aivan kohta, heti paikalla!
+
+-- Sitten, jos väsymme matkustelemiseen, palaamme tänne, kohotamme
+jälleen Hautecoeurin linnan muurit ja vietämme siinä lopun elämäämme. Se
+on minun unelmani... Me panemme siihen vaikka kaiken omaisuutemme, jos
+niin vaatii. Linnotustorni hallitsee jälleen molempia laaksoja. Me
+asumme loistohuoneissa Davidin tornin ja Kaarle Suuren tornin välissä.
+Koko jättiläisrakennus valleineen, asuinrakennuksineen, kappeleineen
+rakennetaan uudelleen samaan asuun kuin mahtavuutensa päivinä,
+varustetaan kaikella entisaikojen alkuperäisellä ylellisyysloistolla...
+Ja minä tahdon että me viettäisimme siinä muinaisaikaista elämää, te
+olisitte ruhtinatar, minä ruhtinas, ja meillä olisi seurue asemiehiä ja
+hovipoikia. Viidentoista jalan vahvuiset muurit erottaisivat meidät
+maailmasta, me eläisimme tarujen ajassa... Aurinko vaipuu kukkulain
+taakse, me palaamme metsästysretkeltä ratsastaen suurilla, valkoisilla
+hevosilla, ja kylien asukkaat osottavat polvillaan meille
+kunnioitustaan. Torvi kajahtaa, nostosilta laskeutuu alas. Kuninkaita on
+illoin vieraina pöydässämme. Vuode, jolle vaivumme yöksi, on korokkeella
+kunniakatoksen alla kuin valtaistuin. Soiton kaikuessa kaukaa vienoin
+sävelin me nukahdamme sylitysten keskelle kultaa ja purppuraa.
+
+Angélique värjyi, hymyillen ylpeästä riemusta, taistellen tuskia
+vastaan, jotka palasivat ja ottivat hänet valtaansa ja pyyhkäisivät
+hymyn hänen kärsiviltä huuliltaan. Ja kun hän tiedottomalla
+kädenliikkeellä karkotti houkuttelevat näyt, kiihtyi Félicien kahta
+tulisemmaksi, koettaen epätoivoissaan temmata hänet syliinsä.
+
+-- Oi, tulkaa! Oi, tulkaa omakseni... Paetkaamme, unhottakaamme kaikki
+onnessamme.
+
+Angélique riistäytyi äkkiä irti, vaistomaisesti vastustaen. Ja
+syöksähtäen seisoalleen hän puhkesi puhumaan:
+
+-- Ei, ei, minä en voi, minä en voi enää!
+
+Kuitenkin hän samalla voihki, sillä taistelu riehui vielä hänen
+sydämessään. Hän jatkoi epäröiden ja soperrellen:
+
+-- Minä rukoilen teitä, säälikää minua, älkää pakottako minua,
+odottakaa... Minä tahtoisin niin hartaasti seurata kehotustanne
+näyttääkseni että rakastan teitä, tahtoisin paeta käsivarrellanne
+kaukaisiin maihin ja asua kanssanne kuninkaallisesti unelmienne
+linnassa. Se tuntui minusta niin helpolta, minä olin niin usein
+suunnitellut mielessäni pakoamme ... ja nyt, kuinka se on käsitettävä?
+Nyt se tuntuu minusta mahdottomalta. On kuin ovi olisi yhtäkkiä muurattu
+kiinni enkä minä voisi mennä ulos.
+
+Félicien tahtoi huumata hänet uudestaan, mutta hän vaiensi hänet
+kädenliikkeellä.
+
+-- Ei, älkää puhuko enempää... Kuinka kummallista! Sitä mukaa kuin te
+puhutte minulle niin suloisia ja helliä sanoja, joitten pitäisi minut
+voittaa, valtaakin minut pelko, kauhu jäädyttää minut... Hyvä Jumala,
+mikä minulle oikein on tullut? Teidän sananne karkottavat minut
+luotanne. Jos te jatkatte, niin en voi enää teitä kuunnella, teidän
+täytyy lähteä... Odottakaa, odottakaa vähän.
+
+Hän käveli hitaasti pitkin huonetta koettaen tointua, ja Félicien seisoi
+silläaikaa liikkumattomana, epätoivoissaan.
+
+-- Olin luullut, jatkoi Angélique, -- etten enää teitä rakastaisi, mutta
+se oli varmaankin vain uhmailua, sillä kun äsken näin teidät jalkaini
+juuressa, niin sydämeni sylkähti, ja ensimmäinen mielijohteeni oli
+seurata teitä orjananne... Mutta jos rakastan teitä, niin miksi teidän
+sananne pelottavat minua? Ja mikä se on, joka estää minua jättämästä
+tätä huonetta, ikäänkuin näkymättömät kädet pitäisivät kiinni koko
+ruumiistani, jokaisesta pääni hiuksesta?
+
+Hän oli pysähtynyt vuoteen eteen, palasi sitten piironkia kohti ja kävi
+tällä tavoin kaikkien muittenkin huonekalujen edessä. Varmasti
+yhdistivät niitä salaiset siteet hänen olentoonsa. Varsinkin valkeat
+seinät ja laaja taitekatto kietoivat hänet viattomuuden vaippaan, josta
+hän ei olisi voinut luopua kuin kyynelin. Tästälähtien oli kaikki tämä
+muodostava osan hänen olemuksestaan; ympäristö oli siirtynyt häneen. Ja
+hän käsitti sen vielä paremmin tultuaan ompelukehyksensä luokse, joka
+oli jäänyt lampun alle pöydän viereen. Hänen sydämensä suli, kun hän
+katsoi alotettua silkkikukkaa, jota hän ei koskaan tulisi päättämään,
+jos hän poistuisi tällä rikollisella tavalla. Hänen mieleensä muistuivat
+monet työssä vietetyt tyvenet, onnelliset vuodet ja niihin liittyvä
+pitkäaikainen tottumus rauhaan ja rehellisyyteen, jolle rikoksen
+ajatuskin oli vastenmielinen. Koruompelijain pieni, vilpoinen talo ja se
+työteliäs ja puhdas elämä, jota hän siinä vietti syrjässä maailmasta,
+olivat joka päivä muuttaneet hiukan hänen suoniensa verta.
+
+Mutta kun Félicien näki ympäristön täten vallottavan hänet takaisin,
+tunsi hän tarvetta jouduttaa lähtöä.
+
+-- Tulkaa, sanoi hän, hetket kuluvat, kohta emme enää ehdi.
+
+Silloin Angéliquelle valkeni täydellisesti, ja hän huudahti:
+
+-- On jo liian myöhäistä... Näettehän, etten voi seurata teitä. Minussa
+oli ennen muinoin intohimoinen ja ylpeä olento, joka olisi kietonut
+käsivartensa teidän kaulaanne, jotta te veisitte hänet mukananne. Mutta
+jokin on minut muuttanut, minä en tunne enää itseäni... Ettekö kuule,
+kuinka kaikki tässä huoneessa huutaa minua jäämään? Ja kuuliaisuus on
+tullut minulle iloksi.
+
+Puhumatta enempää ja antautumatta väittelyyn Félicien koetti taluttaa
+häntä kuin vastahakoista lasta. Mutta Angélique väisti häntä, paeten
+ikkunaa kohti.
+
+-- Älkää, minä pyydän! Äsken minä olisin seurannut teitä. Mutta se oli
+viimenen uhmanpuuska. Vähitellen, minun tietämättäni on varmaan kaikki
+se nöyryys ja alistuvaisuus, mitä minulle on opetettu, kokoontunut
+täyteen määräänsä. Ja joka kerta kun perisyntini on palannut minua
+kiusaamaan, onkin taistelu ollut vähemmän ankara ja minä olen saanut
+helpommin voiton itsestäni. Mutta nyt se on päättynyt, minä olen
+voittanut itseni... Oi, rakas seigneur, minä rakastan teitä niin
+syvästi! Älkäämme tehkö mitään onneamme vastaan. Ollakseen onnellinen
+täytyy alistua.
+
+Ja kun Félicien astui vielä askeleen lähemmäksi, oli Angélique avonaisen
+ikkunan edessä parvekkeella.
+
+-- Ette suinkaan tahdo pakottaa minua syöksymään tästä alas... Kuulkaa
+toki, ymmärtäkää että ympäristö on minun puolellani. Esineet ovat
+puhelleet minulle jo kauan; minä kuulen ääniä, enkä ole koskaan kuullut
+niitten puhuvan näin kovaa... Kuunnelkaa! Koko Mariantarha kehottaa
+minua olemaan turmelematta elämääni ja teidän elämäänne suostumalla
+tulemaan omaksenne vastoin teidän isänne tahtoa. Tuo laulava ääni on
+Chevrotten, se on niin kuulakas ja viileä että se tuntuu valaneen minuun
+kristallikirkkaan puhtautensa. Tuo syvä, hellä, mumiseva ääni tulee koko
+tarhan alueelta; ruohoista, puista, koko tuon pyhän sopukan
+rauhallisesta elämästä, joka koettaa edistää minun oman elämäni rauhaa.
+Ja ääniä tulee vielä kauempaakin, piispankartanon jalavista, koko tuosta
+lehväpiiristä, jonka pieninkin oksa tuntee osanottoa minua kohtaan,
+toivoen minun voittavan... Sitten -- kuuletteko? -- tuo suuri ylinnä
+kuuluva ääni on vanha ystäväni tuomiokirkon, joka on minua opettanut
+olla ikuisesti valveilla läpi yön. Jokainen sen kivi, kaikki sen
+ikkunapylväät, tukimuurien pienoistornit ja kuoriholvin nojapatsaat
+kuiskivat selvää kieltä, jota minä ymmärrän. Kuulkaahan, kuinka ne
+sanovat, että kuolemassakin jää toivo. Kun on nöyryyttänyt itsensä, niin
+rakkaus jää pysymään ja riemuitsee... Ja vielä -- kuulettehan? -- itse
+ilmakin on täynnä henkien kuiskinaa; minun neitsyt-toverini saapuvat
+näkymättömänä parvena. Kuulkaa, kuulkaa!
+
+Hän hymyili, käsi kohotettuna kuin syvässä odotuksessa. Koko hänen
+olemuksensa oli noitten hajanaisten henkäysten tenhon vallassa. Kuten
+ennen lapsuudessaan, loihti hänen mielikuvituksensa esiin Legendan
+neitsyet; ne tulivat salaperäisenä parvena pöydällä olevasta
+yksinkertaisen hartailla kuvilla kaunistetusta vanhasta kirjasta. Ensin
+Agnes hiuksiinsa verhottuna, sormessaan Paulinus-papin kihlasormus.
+Sitten kaikki muut, Barbara tornissaan, Genoveva karitsainsa seuraamana,
+Cecilia viuluineen, Agata irtireväistyine rintoineen, Elisabet teitten
+varsilla kerjäävänä, Katariina oppineitten väittelyssä voittavana.
+Ihmeen voimasta tulee Lucia niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä
+viisi paria härkiä saa vedetyksi häntä huonoon paikkaan. Maaherra, joka
+tahtoo suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Ja kaikki leijailevat
+selkeässä yössä hohtavan valkoisina, rinnassa vielä kiduttajain pistämät
+haavat, joista veren asemesta juoksee maitoa. Ilma hohtaa niitä täynnä,
+ne kirkastavat pimeyden tähtivirran tavoin. Ah, kuinka suloista olisi
+kuolla rakkaudesta niinkuin he, kuolla loistavan valkoisena neitsyenä
+puolison ensi suudelmaan!
+
+Félicien oli lähestynyt häntä ja sanoi:
+
+-- Angélique, minä olen olemassa todellisuudessa, ja te hylkäätte minut
+unelmain takia...
+
+-- Unelmain! kuiskasi Angélique.
+
+-- Sillä jos henkiä ja haamuja on teidän ympärillänne, niin te olette ne
+itse luonut... Tulkaa, älkää panko enää esineisiin mitään itsestänne,
+niin ne ovat vaiti.
+
+Angélique teki haltioituneen eleen.
+
+-- Oi, ei! Minä tahdon että ne puhuisivat, puhuisivat yhä kovemmin!
+Niissä on minun voimani, ne antavat minulle rohkeutta teitä vastustaa...
+Se on armo, eikä se ole koskaan ennen vuotanut ylitseni näin
+voimakkaana. Jollei se olisikaan muuta kuin unelma, jonka olen itse
+valanut ympäristööni ja joka palaa nyt vuorostaan luokseni, niin mitä
+sillä on väliä! Se pelastaa minut ja vie minut tahrattomana harhojen
+keskeltä... Oi, luopukaa, olkaa kuuliainen kuten minäkin. Minä en tahdo
+seurata teitä.
+
+Niin heikko kuin hän olikin, seisoi hän suoraksi ojentuneena,
+päättäväisenä ja voittamattomana.
+
+-- Mutta teitä on petetty, jatkoi Félicien, -- on alennuttu halpamaisiin
+valheisiinkin koetettaessa erottaa meitä toisistamme!
+
+-- Toisten rikos ei tuota anteeksiantoa meidän rikoksellemme.
+
+-- Ah, teidän sydämenne on kylmennyt minulle, te ette rakasta minua
+enää.
+
+-- Minä rakastan teitä, ja minä taistelen teitä vastaan ainoastaan
+rakkautemme ja onnemme nimessä... Kun vain saatte isänne suostumuksen,
+niin olen valmis teitä seuraamaan.
+
+-- Te ette tunne isääni. Jumala yksin voisi saada hänet taipumaan...
+Onko siis kaikki lopussa? Jos isäni määrää minut menemään naimisiin
+Claire de Voincourtin kanssa, pitääkö minun siis häntä totella?
+
+Tämä viime isku sai Angéliquen horjumaan. Hän ei voinut pidättää
+valitusta:
+
+-- Tämä on liikaa... Minä rukoilen teitä, menkää pois älkääkä olko
+julma... Mitävarten tulittekaan? Minä olin alistunut ja mukauduin
+siihenkin ettette te minua rakastaisi. Ja nyt kun te rakastatte minua,
+alkaa minun kidutukseni uudelleen!... Kuinka minä voin nyt enää elää?
+
+Félicien luuli että hänen päätöksensä alkoi heikontua ja toisti:
+
+-- Jos isäni vaatii minua menemään naimisiin hänen kanssaan...
+
+Angélique karkaisi itsensä tuskaa vastaan, ja vaikka hänen sydäntään
+vihloikin, jaksoi hän kuitenkin pysyä vielä pystyssä. Sitten hän siirtyi
+pöydän viereen, ikäänkuin antaakseen hänelle tietä, ja lausui:
+
+-- Menkää naimisiin hänen kanssaan. Olkaa kuuliainen.
+
+Félicien seisoi nyt vuorostaan ikkunan edessä valmiina lähtemään, koska
+Angélique käski hänen mennä.
+
+-- Mutta se tuottaa teille kuoleman! huudahti hän.
+
+Angélique oli tyyntynyt, hän kuiskasi hymyillen:
+
+-- Oh, se on jo puoleksi tullut.
+
+Vielä hetkisen katseli Félicien häntä, kun hän seisoi siinä niin
+vaaleana ja kuihtuneena, kevyenä kuin höyhen jonka tuulenhenkäys voi
+puhaltaa pois. Sitten hän teki raivoisan päättäväisen eleen ja hävisi
+pimeään yöhön.
+
+Kun häntä ei enää näkynyt, vaipui Angélique nojatuolin selustaa vasten
+ja ojensi epätoivoisena kätensä pimeyttä kohti. Valtavat nyyhkytykset
+tärisyttivät hänen ruumistaan ja tuskan hiki peitti hänen kasvonsa. Hyvä
+Jumala! Kaikki oli lopussa, hän ei saisi nähdä häntä koskaan enää. Hän
+oli jälleen sairas ja heikko, jalat lyyhistyivät hervottomina hänen
+altaan. Suurella vaivalla hän pääsi vuoteellensa, johon hän vaipui
+voittoisana ja menehtyneenä. Seuraavana aamuna hänet tavattiin siitä
+kuolemaisillaan. Lamppu oli sammunut itsekseen aamun koitteessa, huoneen
+täyttyessä riemuisalla valkeudella.
+
+
+
+
+XIII.
+
+
+Angélique oli kuolemaisillaan. Oli kirkas kevättalvinen aamu noin kello
+kymmenen tienoissa. Ilma oli kirpeä ja taivas loisti selkeänä iloisessa
+päiväpaisteessa. Haalistuneen punertavilla verhoilla varustetussa
+suuressa, kuninkaallisessa vuoteessaan Angélique makasi liikkumattomana,
+tajuttomana edellisestä illasta saakka. Hän makasi selällään suoraksi
+ojentuneena, norsunluunvalkoiset kädet hervottomina lakanalla, silmät
+ummessa. Hänen hienopiirteiset, hiusten kultakehän ympäröimät kasvonsa
+olivat tulleet yhä ohuemmiksi. Jolleivät hänen huulensa olisi hiljaa
+huokuneet, olisi häntä luullut jo kuolleeksi.
+
+Edellisenä päivänä oli Angélique, tuntien olevansa hyvin heikko,
+ripittänyt itsensä ja nauttinut Herran ehtoollista. Kunnon pastori
+Cornille oli kello kolmen aikaan tuonut hänelle pyhän aterian.
+Illemmalla, kun kuoleman kankeus vähitellen hiipi hänen jäseniinsä, hän
+alkoi hartaasti haluta viimeistä voitelua, tuota taivaallista lääkettä,
+joka on määrätty sielun ja ruumiin parannukseksi. Ennenkuin hän oli
+mennyt tiedottomaksi, oli hän viimeiseksi sanakseen miltei
+kuulumattomalla kuiskauksella ilmaissut Hubertinelle haluavansa pyhää
+voitelua, -- oi aivan heti, niin kauan kuin vielä ehtisi. Mutta ilta oli
+jo myöhä, oli jääty odottamaan päivää, ja abotti, jolle oli lähetetty
+sana, oli pian saapuva.
+
+Kaikki oli valmiina, Hubertit viimeistelivät vielä huonetta. Iloinen
+päiväpaiste, joka näin aamusella tulvi sisään ikkunoista, täytti huoneen
+säihkyvällä valolla, kirkastaen alastomat seinät huikaisevan
+puhtaiksi. Pöytä oli peitetty valkoisella liinalla. Kahden puolen
+ristiinnaulitunkuvaa paloivat siinä vahakynttilät salista tuoduissa
+hopeaisissa kynttiläjaloissa. Vielä oli siinä vihkivettä ja vihkiveden
+huiskin, vesikannu maljoineen ynnä pyyhinliina, kaksi valkoista
+posliinilautasta, joista toisessa oli vanuhöytyjä ja toisessa valkoisia
+paperitötteröitä. Oli juostu kaikki alakaupungin kasvihuoneet löytämättä
+muita kukkia kuin ruusuja, suuria valkoisia ruusuja, jotka reunustivat
+pöytää valkoisten pitsiröyhelöitten tavoin. Ja tämän runsaan valkeuden
+keskellä Angélique makasi kuolevana, hengittäen yhä kevyttä huountaansa
+silmät suljettuina. Aamukäynnillään oli lääkäri sanonut, ettei hän
+voinut elää iltaan asti. Hän saattaisi loppua millä hetkellä tahansa,
+ehkä tulematta enää tuntoihinsakaan. Ja Hubertit odottivat. Sen täytyi
+tapahtua, vaikka se kysyikin heiltä kyyneliä. Jos he olivatkin tieten
+tahtoen valmistaneet tätä kuolemaa, pitäen sitä lapselleen parempana
+kuin uhmaa ja kapinaa, niin he olivat tahtoneet sitä vain siksi että
+Jumalakin sitä tahtoi. Nyt se oli jo heidän valtapiirinsä ulkopuolella,
+he eivät voineet muuta kuin alistua. He eivät katuneet mitään, mutta
+tuska raatoi heidän sydänjuuriaan. Siitä saakka kun hän oli maannut
+tuossa tuskissaan, olivat he hoitaneet häntä kieltäytyen ottamasta
+vastaan vierasta apua. Vielä tänä viime hetkenäkin he olivat yksin ja
+odottivat.
+
+Hubert meni koneellisesti avaamaan kaakeliuunin luukun, joka kirahti
+kuin valittaen. Oli jälleen hiljaista. Ruusut riutuivat leppoisassa
+lämpimässä. Hubertine oli jonkun hetken kuunnellut kirkosta seinän läpi
+kaikuvia ääniä. Kellon kumahdus värähdytti vanhoja kiviseiniä; pastori
+Cornille lähti varmaan kirkosta pyhät öljyt mukanaan; ja Hubertine
+laskeutui alas ollakseen häntä vastassa ulko-ovella. Kului joku tuokio,
+ja mumiseva ääni täytti porrastornin ahtaan käytävän. Sitten Hubert,
+seisoessaan lämpimässä huoneessa, hämmästyi ja alkoi väristä, harras
+kunnioitus ja samalla toivokin saivat hänet vaipumaan polvilleen.
+
+Odotetun vanhan pastorin sijasta astuikin huoneeseen monseigneur,
+puettuna pitsiseen kuorikaapuun, sinipunerva stola hartioillaan,
+kädessään hopeinen astia, missä oli sairaitten öljy, jonka hän oli itse
+siunannut kiristuorstaina. Hänen kotkansilmänsä katsoivat suoraan
+eteensä, hänen kauniilla, kalpeilla, paksujen valkoisten kiharain
+kehystämillä kasvoillaan oli ylevä majesteettisuus. Hänen jäljessään
+tuli pastori Cornille yksinkertaisessa pappis-asussaan,
+ristiinnaulitunkuva kädessä ja käsikirja toisessa kainalossa.
+
+Pysähtyen hetkiseksi ovelle lausui piispa vakavalla äännellä:
+
+-- _Pax huic domui_.
+
+-- _Et omnibus habitantibus in ea_, vastasi pappi matalammalla äänellä.
+
+Kun he olivat astuneet huoneeseen, tuli Hubertinekin sisään heidän
+jäljessään, hänkin liikutuksesta vavisten, ja polvistui miehensä
+viereen. He kumartuivat kumpikin syvään kädet ristissä ja rukoilivat
+kaikesta sielustaan.
+
+Angéliquen luona käyntinsä jälkeisenä päivänä oli Félicienillä ollut
+kiivas kohtaus isänsä kanssa. Jo heti aamulla oli hän syöksynyt isänsä
+luo itse rukouskappeliin, missä tämä oli vielä rukoilemassa, vietettyään
+jälleen yönsä hirveässä kamppailussa eloonheräävää entisyyttä vastaan.
+Tuo kunnioittava poika, joka siihen asti oli ollut pelon köyristämä, oli
+nyt kuohahtanut kauan pidätettyyn uhmaan; ja kun nuo kaksi miestä,
+joitten suonissa virtasi sama tulinen veri, iskivät toisiaan vastaan,
+syntyi siitä ankara kohtaus. Vanhus oli noussut rukousjakkaraltaan, veri
+oli heti syöksähtänyt hänen poskilleen ja hän kuunteli mykkänä, ylpeän
+itsepäisenä. Nuori mies purki sydämensä samoin liekehtivin poskin,
+puhuen vähä vähältä kohoavalla, soimaavalla äänellä. Hän sanoi että
+Angélique oli sairaana kuoleman kielissä, hän kertoi kuinka hän
+pelottavassa hellyyden puuskassa oli esittänyt että he karkaisivat
+yhdessä, ja kuinka Angélique oli kieltäytynyt häntä seuraamasta osottaen
+pyhimysmäistä itsensäkieltämistä ja siveyttä. Jos annettaisiin kuolla
+tuon kuuliaisen lapsen, joka ei tahtonut ottaa häntä muutoin kuin hänen
+isänsä kädestä, eikö se olisi samaa kuin murha? Kun hänellä vihdoinkin
+olisi ollut mahdollisuus saada hänet ynnä hänen arvonsa ja rikkautensa,
+oli hän kieltäytynyt ja taistellut vastaan, voittaen oman sydämensä. Ja
+Félicien rakasti häntä myöskin kuollakseen, hän soimasi itseään siitä
+ettei hän ollut siellä hänen vieressään kuollakseen hänen kanssaan
+samaan hengenvetoon! Voitiinko olla niin julmia että tahdottiin heidän
+molempien surkeasti tuhoutuvan? Oh, mitä merkitsi sukuylpeys, rikkauden
+kunnia ja tahdon peruuttamattomuus, kun ei ollut kysymyksessä enempää
+kuin tehdä kaksi ihmistä onnellisiksi? Ja hän väänteli vapisevia,
+ristissä olevia käsiään, ollen poissa suunniltaan, hän kerjäsi
+suostumusta rukoillen, uhaten. Mutta piispa ei saanut avatuksi huuliaan
+muuta kuin vastatakseen hänelle tuolla kaikkivoipaisuutensa sanalla: Ei
+koskaan!
+
+Silloin Félicien raivoisassa uhmassaan oli hourinut, purkaen raivoaan
+ilman minkäänlaista sääliä. Hän puhui äidistään. Se oli hänen äitinsä,
+sanoi hän, joka oli noussut ylös hänessä vaatiakseen intohimolleen sen
+oikeuksia. Hänen isänsä ei siis ollut rakastanut vaimoansa, hän oli siis
+ollut iloinen hänen kuolemastaan, koska hän osotti tällaista tylyyttä
+niille, jotka rakastivat toisiaan ja tahtoivat elää? Mutta turhaan hän
+jäädyttäisi itsensä uskonnon kieltäymyksiin, sillä hänen vaimonsa tulisi
+häntä painajaisena kiduttamaan, koska hän kidutti sitä lasta, joka
+heidän avioliitostaan oli syntynyt. Hän eli ja oli yhä vielä olemassa ja
+hän tahtoi elää vielä lapsensa lapsissa, ainiaan; ja hänen isänsä
+surmasi hänet uudelleen, kieltäessään tältä lapselta hänen valitun
+morsiamensa, sen jonka olisi jatkettava sukua. Ihminen ei voinut
+vihkiytyä kirkolle, sitten kun hänet oli kerran vihitty naisen
+puolisoksi. Isä seisoi yhä liikkumattomana, pelottavassa
+äänettömyydessään suurena kuin jättiläinen, ja Félicien syyti nämä
+herjaavat ja murhaavat sanat vasten hänen kasvojaan. Sitten hän
+kauhuissaan pakeni hoippuen huoneesta.
+
+Yksin jäätyään monseigneur kääntyi horjuen ympäri ja lyyhistyi
+polvilleen rukousjakkaralle, kuin olisi saanut veitsenpiston suoraan
+rintaansa. Kamala korahdus pusertui hänen kurkustaan. Oh, tätä sydämen
+kurjuutta, tätä voittamatonta lihan heikkoutta! Hän jumaloi tuota
+naista, tuota alati ylösnousevaa vainajaa yhtä kiihkeästi kuin
+ensimmäisenä iltana, jolloin hän oli suudellut hänen valkeita, pieniä
+jalkojaan. Ja hän jumaloi tätä poikaa, kuin olisi hän ollut osa hänen
+vaimostaan, kappale hänen elämäänsä, jonka hän oli hänelle jättänyt. Ja
+hän jumaloi tuota nuorta tyttöäkin, tuota pikku käsityöläistä, jonka hän
+oli hylännyt, samalla rakkaudella, jolla hänen poikansa häntä jumaloi.
+Nuo kaikki kolme tekivät nyt hänen yönsä epätoivoisiksi. Vaikka hän ei
+tahtonut sitä myöntää, oli tuo pikku koruompelijatar liikuttanut hänen
+sydäntään heidän kohdatessaan toisensa tuomiokirkossa. Hän oli ollut
+niin yksinkertainen, hänen raikas niskansa ja kultainen tukkansa olivat
+tuoksuneet nuoruutta. Hän saattoi nähdä hänet vieläkin edessään hentona,
+puhtaana, vastustamattoman alistuvaisena. Ei tunnonvaivakaan olisi
+voinut raivata tietään hänen sydämeensä varmemmin eikä vallottavammin.
+Hän saattoi lausua ääneen hylkäyksensä, mutta hän tiesi vallan hyvin,
+että tästä lähtien tuolla pienellä koruompelijattarella oli hänen
+sydämensä nöyrissä, neulan kuihduttamissa käsissään. Kun Félicien
+kiihkeänä oli häntä rukoillut, oli hän nähnyt hänen vaaleatukkaisen
+päänsä takaa nuo molemmat jumaloimansa naiset, sekä sen, jota hän suri
+ja kaipasi, että sen, joka riutui kuolemaan hänen lapsensa tähden. Ja
+tuskan raatelemana, nyyhkyttäen, tietämättä mistä löytäisi jälleen
+rauhan, hän pyysi taivasta antamaan hänelle rohkeutta reväistäkseen
+sydämensä rinnastaan, koska tuo sydän ei enää kuulunut Jumalalle.
+
+Monseigneur rukoili iltaan asti. Kun hän jälleen näyttäytyi, oli hän
+rikkirunneltu ja kalpea kuin vaha, mutta kuitenkin päättäväinen. Hän ei
+voinut mitään, hän toisti vain tuota kauheaa sanaa: Ei koskaan!
+Jumalalla yksin oli oikeus vapauttaa hänet lupauksestaan; ja hän oli
+rukoillut, ja Jumala oli ollut vaiti. Täytyi siis kärsiä.
+
+Kului kaksi päivää, ja Félicien harhaili pienen talon edustalla hulluna
+tuskasta, vaanien uutisia. Joka kerta kun joku tuli ulos, oli hän
+menehtyä pelosta. Ja sinä aamuna, jolloin Hubertine juoksi kirkkoon
+pyytämään viimeistä voitelua, tuli hän tällä tavoin tietämään ettei
+Angélique eläisi iltaan. Pastori Cornille ei ollut saapuvilla ja
+Félicien samosi ympäri kaupunkia häntä etsimässä, pannen häneen vielä
+viimeisen toivon jumalallisesta avusta. Mutta kun hän sitten oli
+löytänyt kunnon pappi-vanhuksen, oli hänen toivonsa tiessään, ja hänet
+valtasi epäilyksen ja raivon puuska. Mitä oli tehtävä? Millä tavoin
+saatettava taivas käymään käsiksi asiain kulkuun? Hän joutui pois
+suunniltaan ja syöksyi uudelleen piispankartanoon. Piispa tuli
+hetkiseksi säikähdyksiinsä hänen sekavasta puheestaan. Mutta sitten hän
+ymmärsi: Angélique oli kuolemaisillaan ja odotti viimeistä voitelua;
+Jumala yksin saattoi hänet pelastaa. Nuori mies oli tullut ainoastaan
+huutamaan ilmi tuskaansa, rikkomaan lopullisesti välinsä kurjan isänsä
+kanssa ja viskaamaan hänelle hänen murhansa vasten kasvoja. Mutta
+monseigneur kuunteli vihastumatta, ja hänen silmänsä kirkastuivat äkkiä,
+ikäänkuin ääni olisi vihdoinkin puhunut hänelle. Ja hän viittasi
+poikaansa menemään edellä; ja seurasi häntä sanoen:
+
+-- Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.
+
+Félicienin läpi kävi syvä väristys. Hänen isänsä suostui luopuen omasta
+tahdostaan ja alistuen jumalallisen ihmeen mielisuosioon. He itse eivät
+enää olleet mitään, Jumala oli toimijana. Kyyneleet sokaisivat hänen
+silmiänsä, kun hän odotti monseigneuriä, joka sakaristossa otti siunatun
+öljyn pastori Cornillelta. Hän seurasi heitä järkytettynä, eikä hän
+uskaltanut astua heidän mukanaan huoneeseen, vaan lankesi polvilleen
+porrasaskelmalle avoimen oven eteen.
+
+-- _Pax huic domui_.
+
+-- _Et omnibus habitantibus in ea_.
+
+Monseigneur oli asettanut siunatun voiteen valkoliinaiselle pöydälle
+vahakynttiläin väliin, piirtäen hopeamaljalla ilmaan ristinmerkin.
+Sitten hän otti pastorin käsistä ristiinnaulitunkuvan ja meni sairaan
+luo antaakseen tämän suudella sitä. Mutta Angélique makasi yhä
+tiedottomana suljetuin silmin ja elottomin käsin, muistuttaen haudoilla
+nähtäviä pieniä, jäykkiä kivikuvia. Monseigneur katsoi häneen hetkisen,
+ja huomattuaan heikosta huounnasta ettei hän ollut kuollut, asetti
+ristiinnaulitunkuvan hänen huulilleen. Kasvoissaan katumuksenpalvelijan
+vakava juhlallisuus, jossa ei näkynyt vähintäkään inhimillisen
+liikutuksen ilmettä, hän odotti kunnes oli nähnyt ettei noissa
+hienopiirteisissä kasvoissa eikä valonhohtoisissa hiuksissa ilmennyt
+värähdystäkään. Hän eli kuitenkin, ja se riitti syntien lunastukseen.
+
+Sitten otti monseigneur pastorin käsistä vihkivesimaljan ja huiskimen.
+Ja pastorin pitäessä hänen edessään avattua käsikirjaa hän pirskotti
+siunattua vettä kuolevan päälle, lukien latinankieliset sanat:
+
+-- _Asperges me, Domine, hyssopo, et mundabor; lavabis me, et super
+nivem, dealbabor_.
+
+Pisarat kirposivat leviten yli koko suuren vuoteen virkistävänä
+kasteena. Niitä satoi sormille ja poskille; mutta ne jäivät niille
+vierimään yksitellen kuin marmorin elottomalla pinnalla. Ja piispa
+kääntyi sitten läsnäolijoihin päin ja pirskotti heidänkin päällensä.
+Hubert ja Hubertine, jotka olivat vierekkäin polvistuneina palavassa
+uskonjanossaan, kumartuivat syvään tuon siunauksen aallon vuotaessa
+heidän ylitseen. Ja piispa siunasi huoneenkin, niin hyvin siinä olevat
+huonekalut kuin sen valkoiset seinätkin. Sitä tehdessään hän avoimen
+oven ohi kulkiessaan tuli poikansa eteen, joka kynnykselle vaipuneena
+nyyhkytti painaen kasvojaan polttaviin käsiinsä. Hitaalla liikkeellä hän
+kohotti huiskinta kolme kertaa, puhdistaen hänetkin vienolla sateella.
+Tämän kaikkialle pirskotetun siunatun veden tarkotuksena oli ajaa pois
+pahat henget, joita miljoonittain lentelee näkymättöminä kaikkialla.
+Tällä hetkellä oli muuan talviauringon kalpea säde hiipinyt aina
+vuoteelle asti, ja siinä leijailevat lukemattomat pölyhiukkaset
+näyttivät elävän ja väräjävän, ikäänkuin ne olisivat ikkunan sopukasta
+laskeutuneet lämmittäen hyväilemään kuolevan kylmiä käsiä.
+
+Tultuaan jälleen pöydän luo lausui monseigneur rukouksen:
+
+-- _Exaudi nos_...
+
+Hän ei kiirehtinyt. Kuolema oli läsnä, se seisoi vanhojen vuodeverhojen
+laskoksien takana. Mutta hän tunsi ettei sillä ollut kiirettä, että se
+odotti. Ja vaikka horroksissa makaava lapsi ei voinut kuulla hänen
+sanojaan, puhui hän hänelle, kysyen:
+
+-- Eikö teillä ole tunnollanne mitään, mikä tuottaa teille tuskaa?
+Tunnustakaa vaivanne, keventäkää sydämenne, tyttäreni.
+
+Tyttönen makasi äänettömänä. Kun piispa oli turhaan antanut hänelle
+aikaa vastata, alkoi hän kehottaa häntä samalla täyteläisellä äänellä,
+näyttämättä tietävän ettei yksikään hänen sanoistaan tullut kuolevan
+tajuntaan.
+
+-- Ylentäkää mielenne ja pyytäkää sydämenne pohjassa Jumalalta
+anteeksiantamusta. Sakramentti tulee puhdistamaan teidät ja antamaan
+teille uutta voimaa. Teidän silmänne tulevat selkeiksi, korvanne
+siveiksi, sieraimenne puhtaiksi, suunne pyhäksi, kätenne viattomiksi...
+
+Hän sanoi sanottavansa loppuun asti, katse kuolevaan kiinnitettynä. Ja
+kuoleva tuskin huokui, eikä yksikään hänen suljettujen silmäluomiensa
+ripsi liikahtanut. Sitten piispa alkoi jälleen:
+
+-- Lausukaa uskontunnustus.
+
+Odotettuaan hetken lausui hän sen itse.
+
+-- _Credo in unum Deum_...
+
+-- _Amen_, vastasi pastori Cornille.
+
+Ovelta kuului yhä Félicienin nyyhkytys, kun hän itki toivonsa
+nääntymyksessä. Hubert ja Hubertine rukoilivat samassa hartaassa ja
+pelokkaassa asennossa, ikäänkuin olisivat tunteneet näkymättömän
+kaikkivallan laskeutuvan alas heidän luokseen. Oli syntynyt pysähdys,
+jonka täytti hiljainen rukouksen mutina. Ja nyt alkoivat käsikirjan
+litaniat; pyhimyksiä rukoiltiin avuksi, ja _Kyrie eleisonin_ pitkät
+sarjat kutsuivat kaikkia taivaan voimia inhimillistä kurjuutta
+pelastamaan.
+
+Sitten äänet yhtäkkiä vaipuivat ja syvä hiljaisuus syntyi. Monseigneur
+huuhteli sormensa pastorin kaataessa niille kannusta muutamia pisaroita
+vettä. Viimein hän otti pöydältä voidemaljan, nosti pois kannen ja
+asettui vuoteen ääreen. Lähestyi pyhän sakramentin toimitus,
+tuon viimeisen sakramentin, jonka voima pyyhkii pois kaikki
+anteeksiantamattomat synnit, sekä kuolemansynnit että heikkoudensynnit,
+jotka ovat jääneet sieluun vielä muitten sakramenttien jälkeen, niinkuin
+vanhat unhotuksiin jääneet synnit, tietämättä tehdyt synnit ja penseyden
+synnit, joita ei ole voitu täysin lujasti asettaa Jumalan armoon. Mutta
+mistä nuo synnit oli otettava? Ne tulivat kai ulkopuolelta tuossa
+heleässä auringonsäteessä tanssivien tomuhiukkasten mukana, jotka
+näyttivät tuovan elämän ituja aina suurelle kuninkaalliselle vuoteelle
+asti, missä kuoleva neitsyt makasi valkoisena ja kylmänä.
+
+Monseigneur oli kiinnittänyt jälleen katseensa Angéliqueen,
+vakuuttautuakseen ettei tuo heikko huounta ollut tauonnut. Hän hillitsi
+vielä kaikki liikutuksen tunteet, katsellessaan tuota riutunutta,
+enkelinkaunista olentoa, josta aineellisuus oli jo hävinnyt. Hänen
+peukalonsa ei vavissut, kun hän kostutti sitä varovasti siunatussa
+öljyssä ja ryhtyi voitelemaan niitä viittä ruumiinosaa, joissa aistit
+asuvat, niitä viittä ikkunaa, joista synti pääsee sieluun.
+
+Ensiksi hän voiteli silmät, suljetut silmäluomet, oikean ja vasemman; ja
+peukalo piirsi kevyesti ristinmerkin.
+
+-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,
+indulgeat tibi Dominus quidquid per visum deliquisti_.
+
+Ja näön synnit olivat parannetut, joihin kuului himokkaat silmäykset,
+säädyttömien taide-esineitten ja turhamaisten näytelmien katseleminen,
+huonojen kirjain lukeminen ja synnillisestä surusta vuodatetut
+kyyneleet. Ja Angélique ei ollut tuntenut muita kirjoja kuin Legendan
+eikä muuta näköpiiriä kuin tuomiokirkon kuorin, joka sulki häneltä
+näköalan muuhun maailmaan. Eikä hän ollut itkenyt muulloin kuin
+kuuliaisuutensa taistelussa intohimoa vastaan.
+
+Pastori Cornille otti yhden vanuhöytyvistä, pyyhki sillä silmäluomet ja
+pisti sen sitten yhteen valkoisista paperitötteröistä.
+
+Senjälkeen monseigneur voiteli korvat, helmiäisen-kuultoiset
+korvalehdet, oikean ja vasemman; kevyt ristinmerkki tuskin kostutti
+niitä.
+
+-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,
+indulgeat tibi Dominus quidquid per auditum deliquisti_.
+
+Ja kuulon saasta oli pyyhitty pois, kaikki pahentavat puheet ja äänet,
+parjaukset, panettelut, pilkat, herjaukset, mielihalulla kuunnellut
+riettaat esitykset, velvollisuuksien rikkomiseen houkuttelevat lemmen
+valheet, maailmalliset, lihaa kiihottavat laulut ja kynttiläkruunujen
+loisteessa soivien orkesteriviulujen hekumaa itkevät sävelet. Ja
+Angélique ei luostarimaisessa eristyksessään ollut kuullut edes
+naapurivaimojen juoruja eikä hevosiaan ruoskivan ajurin kirouksia.
+Eivätkä hänen korvansa olleet kuulleet muuta soitantoa kuin pyhiä
+kirkkolauluja, urkujen pauhinaa ja rukousten muminaa, joitten hyminä
+lakkaamatta värisytti vanhan kirkon kylkeen painautunutta pientä taloa.
+
+Pastori pyyhki korvalehdet vanuhöydyllä ja pani sen toiseen
+paperitötteröön.
+
+Sitten monseigneur siveli sieramia, oikeaa ja vasenta, jotka olivat kuin
+kaksi valkoisen ruusun terälehteä, puhdistaen nekin ristinmerkillä.
+
+-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,
+indulgeat tibi Dominus quidquid per odoratum deliquisti_.
+
+Ja hajuaisti palasi alkuperäiseen viattomuuteensa, puhdistuen kaikesta
+saastasta, ei ainoastaan hajuvesien aistillisesta häpeästä,
+sulolemuisten kukkien viettelyksestä ja ilmassa leijailevista sielua
+nukuttavista tuoksuista, vaan myöskin sisällisten tuoksujen synneistä,
+toisille annetuista huonoista esimerkeistä ja pahennuksen tarttuvasta
+rutosta. Ja hän, joka makasi siinä suorana ja liikkumattomana, oli niin
+puhdas, että hänestä oli tullut lilja liljojen joukkoon, suuri lilja,
+jonka tuoksu vahvisti heikkoja ja ilahutti vahvoja. Olipa hän vielä niin
+puhtaan herkkä, ettei hän ollut koskaan voinut kärsiä hehkuvatuoksuisia
+neilikoita, väkeviä syreenejä eikä huumaavia hyasintteja, vaan oli
+viihtynyt ainoastaan vienohenkisten kukkien, orvokkien ja esikkojen
+parissa.
+
+Pastori pyyhki sieramet ja sulki vanuhöydyn kolmanteen paperitötteröön.
+
+Sitten monseigneur siirtyi sulettuun suuhun, jota hengityksen kevyt
+huounta piti hiukan raollaan, ja pyyhkäisi alahuuleen ristinmerkin.
+
+-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,
+indulgeat tibi Dominus quidquid per gustum deliquisti_.
+
+Ja suu oli enää vain viattomuuden kalkki, sillä nyt oli annettu anteeksi
+alhainen maun tyydytys, herkuttelu, viinin ja hunajan nautinto, ja
+varsinkin yleisimmän pahantekijän, kielen, rikokset, joka yllyttää ja
+myrkyttää ja synnyttää torat, riidat, harhaluulot ja väärät todistukset,
+joista taivaskin pimenee. Ja herkuttelun halua ei hänellä ollut
+milloinkaan ollut, -- hän söi, kuten Elisabet, tuntematta erotusta eri
+ravintoaineiden välillä. Ja jos hän oli elänyt harhaluulossa, niin oli
+se aiheutunut hänen unelmastaan, tulevaisen elämän toivosta,
+näkymättömän maailman lohdutuksesta, koko siitä taikamaailmasta, jonka
+hänen viaton tietämättömyytensä oli luonut ja joka teki hänestä
+pyhimyksen.
+
+Pyyhittyään suun taittoi pastori vanuhöydyn neljänteen paperitötteröön.
+
+Vihdoin monseigneur voiteli lakanalla hervottomina makaavat kädet,
+sivellen ensin oikeaa ja sitten vasenta kämmentä, pyyhkien pois
+niittenkin synnit ristinmerkillä.
+
+-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam,
+indulgeat tibi Dominus quidquid per tactum deliquisti_.
+
+Ja koko ruumis oli valkoinen ja puhdas viimeisistäkin tahroistaan,
+niistä jotka olivat syntyneet kosketuksesta ja jotka olivat kaikkein
+saastuttavimpia, kuten ryöstöistä, tappeluksista ja murhista,
+puhumattakaan muista, poisjätetyistä ruumiinosista, rinnasta, lanteista
+ja jaloista, jotka myöskin tulivat tällä voitelulla puhdistetuiksi
+synneistään, kaikesta siitä mikä polttaa ja kiehuu lihassamme, vihasta,
+haluista, hillittömistä himoista ja luvattomista nautinnoista, joihin
+jäsenemme meitä houkuttelevat. Ja siitä asti kun Angélique oli maannut
+siinä voittoonsa menehtyneenä, oli hän kukistanut kiivautensa,
+ylpeytensä ja intohimonsa niin täydellisesti kuin ei hän olisi
+syntymästään tuonut perisyntiä muuta kuin voidakseen riemuita sen
+voittamisesta. Eikä hän edes tiennytkään että hänellä oli ollut haluja,
+että hänen lihansa oli huokaillut rakkautta, että hänen öiset
+väristyksensä saattoivat olla synnillisiä -- niin täydellinen oli hänen
+viattomuutensa panssari, niin valkoinen, niin lumivalkoinen hänen
+sielunsa.
+
+Pastori pyyhki kädet, kätki vanuhahtuvan viimeiseen valkoiseen tötteröön
+ja poltti kaikki viisi tötteröä uunin pesässä.
+
+Toimitus oli lopussa, ja monseigneur huuhteli sormensa ennenkuin ryhtyi
+suorittamaan loppurukousta. Hänellä ei ollut jäljellä enää muuta kuin
+lausua vielä kerran kehotussanoja kuolevalle ja asettaa hänen käteensä
+vertauskuvallinen vahakynttilä, jonka tarkotuksena oli karkottaa pahoja
+henkiä ja osottaa että hän oli saanut takaisin kasteen viattomuuden.
+Mutta Angélique oli pysynyt jäykkänä, elottomana, silmät suljettuina.
+Pyhä voitelu oli puhdistanut hänen ruumiinsa, ristinmerkit olivat
+jättäneet jälkensä sielun viiteen akkunaan kohottamatta pienintäkään
+elämän aaltoa hänen poskilleen. Vaikka oli rukoiltu ja toivottu, ei
+ihmettä ollut tapahtunut, Hubert ja Hubertine olivat yhä polvistuneina
+rinnatusten, mutta he eivät rukoilleet enää, vaan tuijottivat niin
+rävähtämättömin, palavin katsein, että olisi voinut luulla molempien
+jääneen ikiajoiksi liikkumattomiksi niinkuin vanhojen kirkonakkunoitten
+kulmissa kuvatut lahjustenottajat, jotka odottavat ylösnousemusta.
+Félicien oli kontannut polvillaan lähemmäksi, ollen nyt ovensuussa. Hän
+oli herennyt nyyhkyttämästä ja katsoi hänkin pää pystyssä, raivoissaan
+Jumalan kuuroudesta.
+
+Vielä viimeisen kerran monseigneur lähestyi vuodetta pastori Cornillen
+seuraamana, jolla oli kädessään sytytetty vahakynttilä, joka oli
+asetettava sairaan käteen. Ja piispa, haluten suorittaa muotomenot
+päähän asti, jotta Jumalalla olisi aikaa toimia, lausui kaavan:
+
+-- _Accipe lampadem ardentem, custodi unctionem tuam, ut cum Dominus ad
+judicandum venerit, possis occurrere ei cum omnibus sanctis, et vivas in
+saecula saeculorum_.
+
+-- _Amen_, vastasi pastori Cornille.
+
+Mutta kun he koettivat avata Angéliquen kättä ja puristaa sitä kynttilän
+ympärille, niin vaipui se hervottomana hänen rinnalleen.
+
+Silloin monseigneurin valtasi suuri väristys. Kauan pidätetty liikutus
+murtautui nyt esiin, vieden viimeisetkin rippeet papillisesta
+jäykkyydestä. Hän oli rakastanut tätä lasta siitä päivästä saakka,
+jolloin hän oli tullut nyyhkyttämään hänen jalkojensa juureen. Ja hän
+oli tällä hetkellä niin sääliä herättävä maatessaan siinä
+kuolemankalpeana, ja samalla niin haikean kaunis, että joka kerta kun
+hän käänsi katseensa vuoteeseen päin, oli hänen sydämensä sortua suruun.
+Hän ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan kaksi suurta kyyneltä herahti
+hänen silmiinsä ja vierähti hänen poskilleen. Tuo lapsi ei saanut kuolla
+näin; hän oli niin ihana kuolemassaan, että se voitti hänen sydämensä.
+Ja monseigneurin mieleen muistui hänen sukunsa ihmetyöt, se parantava
+voima, jonka taivas oli suonut sen jäsenille, ja hän ajatteli että
+Jumala varmaan odotti hänen isänsuostumustaan. Hän huusi avukseen pyhää
+Agnesta, jota kaikki hänen heimolaisensa olivat hartaasti palvoneet, ja
+niinkuin Jean V d'Hautecoeur oli käynyt ruttotautisten vuoteen vieressä
+rukoilemassa ja suutelemassa heitä, niin hänkin nyt rukoili ja suuteli
+Angéliquea suulle, lausuen:
+
+-- Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.
+
+Angélique avasi heti silmänsä. Heränneenä pitkästä horroksestaan hän
+katsoi monseigneuriin hämmästymättä, ja hänen suudelmasta lämpimät
+huulensa hymyilivät. Tämähän oli juuri sitä minkä piti käydä toteen.
+Ehkä hän oli vastikään uneksinut siitä kerran jälleen ja piti sentakia
+varsin luonnollisena että monseigneur oli täällä kihlaamassa häntä
+pojalleen, koska hetki oli vihdoinkin tullut. Hän nousi itsestään
+istualleen keskelle suurta, kuninkaallista vuodettaan.
+
+Tapahtuneen ihmeen luoma kirkkaus silmissään piispa toisti kaavan:
+
+-- _Accipe lampadem ardentem_...
+
+-- _Amen_, vastasi pastori.
+
+Angélique oli ottanut palavan kynttilän ja piti sitä pystyssä vakavalla
+kädellä. Elämä oli palannut, ja liekki paloi kirkkaana, karkottaen
+pimeyden henget.
+
+Äänekäs huuto tunki läpi huoneen; Félicien oli kohonnut pystyyn kuin
+ihmeen humauksen nostattamana. Hubertit oli se samoin lyönyt
+hämmästyksellä; he olivat yhä polvillaan maassa, silmät suurina ja
+kasvoilla ihastus siitä mitä he olivat nähneet. Vuode oli näyttänyt
+heistä kirkkaan valon ympäröimältä, valkoiset esineet olivat
+päiväpaisteessa tulleet yhä valkoisemmiksi, muistuttaen valkoisia
+sulkia. Ja valkoiset seinät ja koko valkoinen huone oli saanut heleän
+lumihohteen. Keskellä tätä kirkkautta erottui Angélique kuin elpynyt ja
+vartensa oikaissut lilja. Hänen hieno kultatukkansa ympäröi sädekehänä
+hänen päätään, hänen orvokinväriset silmänsä loistivat taivaallisesti ja
+koko hänen puhtaat kasvonsa säteilivät elämää. Ja Félicien, joka
+nähdessään hänen parantuneen oli tullut sydämenpohjaan asti järkytetyksi
+taivaan heille tekemästä ihmeestä, lähestyi ja polvistui vuoteen
+viereen.
+
+-- Ah, rakas sielu, puhui hän, -- te tunnette meidät, te elätte... Minä
+olen teidän; isäni tahtoo niin, koska Jumala on niin tahtonut.
+
+Angélique taivutti päätään ja nauroi iloisesti.
+
+-- Oh, minä tiesin, minä odotin... Kaikki on tapahtuva, minkä minä olen
+nähnyt.
+
+Monseigneur, joka oli saanut takaisin tyvenen arvokkaisuutensa, asetti
+uudelleen hänen huulilleen ristiinnaulitunkuvan, ja hän suuteli sitä
+tällä kertaa hartaalla nöyryydellä. Sitten monseigneur teki suuren
+liikkeen kautta koko huoneen ja kaikkien päitten yli, antaen viimeisen
+siunauksensa. Ja Hubertit ynnä pastori Cornille itkivät.
+
+Félicien oli ottanut Angéliquea kädestä. Ja toisessa pienessä kädessä
+paloi korkealla viattomuuden vahakynttilä.
+
+
+
+
+XIV.
+
+
+Häät määrättiin maaliskuun alkupäiviksi. Mutta Angélique pysyi hyvin
+heikkona, vaikka ilo säteilikin koko hänen olemuksestaan. Hän oli alussa
+tahtonut laskeutua työhuoneeseen jo toipumisensa ensimmäisellä viikolla,
+haluten itsepintaisesti ommella valmiiksi monseigneurin istuimeen
+tulevan korkokuvakirjailu-vaatteen. Se oli hänen viimeinen
+ammattinäytteensä, sanoi hän iloisesti, eikä tilausta sopinut jättää
+kesken. Mutta tämä ponnistus uuvutti hänet ja hänen täytyi jälleen pysyä
+huoneessaan. Hän eleli siellä hymyilevänä saamatta takaisin entistä
+täyttä terveyttään, yhä yhtä valkeana ja aineettomana kuin viimeisessä
+voitelussa, liikuskellen pienillä keijukaisaskelilla ja leväten
+haaveksivana tuntimääriä tehtyään jonkun pitkän matkan pöydän luota
+ikkunan luo. Ja häät siirrettiin tuonnemmaksi; päätettiin odottaa hänen
+täydellistä toipumistaan, mihin huolellisella hoidolla ei voisi mennä
+kovinkaan pitkää aikaa.
+
+Joka iltapäivä Félicien tuli häntä tervehtimään. Hubert ja Hubertine
+olivat myös läsnä, ja he viettivät yhdessä suloisia hetkiä, suunnitellen
+samoja asioita yhä uudelleen. Nojatuolissaan istuen Angélique oli
+vallattoman iloinen ja kaikkein innokkain puhumaan heidän läheisen
+tulevaisuutensa sisältörikkaista päivistä, matkoista, Hautecoeurin
+uudestaanrakentamisesta ja kaikesta odotettavasta onnesta. Kaikista
+näytti siltä että hän oli nyt päässyt vaarasta ja keräsi takaisin
+voimiaan varhaisessa kevätsäässä, joka päivä päivältä lämpimämpänä
+tulvehti sisään avonaisesta ikkunasta. Eikä hän vaipunut mietiskelevään
+totisuuteen muulloin kuin yksin ollessaan, kun ei tarvinnut peljätä
+kenenkään olevan näkemässä. Yöllä hän oli kuullut ääniä, ja maasta hänen
+ympäriltään tuli kutsuja ja kehotuksia. Ja hänen sisässään alkoi selvetä
+ja kirkastua; hän ymmärsi ihmeen jatkuvan yksinomaan, jotta hänen
+unelmansa toteutuisi. Eikö hän ollutkin jo kuollut, viipyen täällä
+harhojen keskellä vain asiain kulussa tapahtuneen keskeytyksen
+turvin? Tämä tuuditti hänet yksinäisyyden hetkinä rajattomaan
+autuudentunnelmaan. Hän ei surrut sitä, että hänet temmattiin pois
+keskeltä iloa, sillä hän oli varma siitä että hän joka tapauksessa
+saavuttaisi kaikkein korkeimman onnen. Sairaus odottaisi kyllä siksi. Se
+teki hänen suuren iloisuutensa vain todelliseksi, ja hän antautui
+hervottomana, liikkumattomana autuuttavan tunteensa valtaan, liidellen
+taivaallisessa hurmauksessa. Ja vasta kuullessaan Hubertinen avaavan
+oven taikka kun Félicien tuli häntä katsomaan, hän suoristautui
+tekeytyen terveeksi ja puheli nauraen heidän kotielämästään jolloinkin
+kaukana tulevaisuudessa.
+
+Maaliskuun lähetessä loppuaan Angélique näytti tulevan vieläkin
+iloisemmaksi. Yksin ollessaan hän oli kaksi kertaa pyörtynyt. Eräänä
+aamuna hän oli juuri kaatunut vuoteen viereen, kun Hubert tuli tuomaan
+hänelle kupin maitoa. Ja häntä harhaan johtaakseen Angélique laski
+leikkiä lattialta, kertoen hakevansa neulaa, jonka hän oli pudottanut.
+Seuraavana päivänä hän oli erinomaisen ilakoivalla tuulella ja puhui
+häitten jouduttamisesta, lausuen haluavansa että ne vietettäisiin
+huhtikuun puolivälissä. Kaikki huudahtivat: hänhän oli vielä niin
+heikko, minkätähden ei voitaisi odottaa? Eihän ollut mitään kiirettä.
+Mutta hän tuli yhä kiihkeämmäksi, hän tahtoi ihan heti, ihan heti.
+Hubertineä tämä hämmästytti, hän alkoi epäillä tuota kiirehtimistä ja
+katsoi hetken aikaa tutkivasti Angéliqueen, jonka kasvot pieni kylmä
+ilmanhenkäys saattoi kalpeiksi. Mutta samassa tuo rakas sairas jo
+rauhottui, hänen herkkä mielensä ei sallinut toisten tulevan
+levottomiksi hänen tähtensä, joka tiesi itsensä tuomituksi. Hubert ja
+Félicien eivät olleet yhtämittaisen ihailunsa sokaisemina nähneet
+eivätkä tunteneet mitään. Ja kun Angélique lujalla tahdonponnistuksella
+nousi pystyyn ja käveli astuen notkeasti kuin ennen muinoin, oli hän
+kerrassaan hurmaava. Hän sanoi että vihkiäismenot tekisivät hänet niin
+onnelliseksi, että hän silloin lopullisesti parantuisi. Monseigneur
+saisi muuten ratkaista asian. Kun piispa tuli heidän luokseen samana
+iltana, esitti Angélique toivomuksensa hänelle, katsoen herkeämättä
+häntä silmiin ja puhuen niin herttaisella äänellä että sanojen alta
+saattoi oivaltaa hartaan rukouksen, jota hän ei lausunut ääneen.
+Monseigneur tiesi ja ymmärsi hänen tarkotuksensa. Hän määräsi häät
+vietettäviksi huhtikuun puolivälissä.
+
+Silloin seurasi puuhaa ja hyörinää, kun suuret valmistukset oli tehtävä.
+Huolimatta virallisesta holhooja-asemastaan oli Hubertin täytynyt pyytää
+suostumus köyhäinhoitohallituksen esimieheltä, joka yhä vieläkin edusti
+perheneuvostoa, koska Angélique ei ollut täysi-ikäinen. Rauhantuomari
+Grandsire oli ottanut huoltaakseen nämä seikat, säästääkseen Félicieniä
+ja nuorta tyttöä itseään niitten kiusallisilta vaikutuksilta. Mutta
+Angélique oli huomannut että jotain salattiin, ja eräänä päivänä hän
+käski tuoda kasvattikirjansa, haluten itse jättää sen sulhaselleen. Hän
+oli nyt täydellisesti nöyrtyneessä mielentilassa ja hän tahtoi että
+hänen ylkänsä tietäisi kuinka halpa-arvoisesta asemasta hän oli hänet
+nostanut kohottaakseen hänet taruloisteisen nimensä ja suurenmoisen
+rikkautensa kunniaan. Tämä virallinen todistuskappale, tämä
+matrikkelimerkintä, jossa oli vain päivämäärä ja numero, oli hänen
+sukukirjansa. Hän selaili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten
+Félicienille ujostelematta, iloisena siitä ettei hän ollut mitään
+itsestään, vaan että hän sai kaikesta kiittää rakastettuansa. Félicien
+tuli siitä syvästi liikutetuksi, polvistui hänen eteensä ja suuteli
+itkien hänen käsiään, ikäänkuin Angélique itse olisi tehnyt suurimman,
+kuninkaallisen lahjotuksen, lahjottaessaan hänelle sydämensä.
+
+Kahden viikon ajan pitivät valmistukset liikkeellä koko Beaumontia,
+kääntäen ylösalasin sekä ylä- että alakaupungin. Kerrottiin että
+kaksikymmentä naista oli työssä yötä ja päivää kapioitten neulomisessa.
+Yksin morsiuspukua valmistamassa oli kolme ompelijatarta. Ja kerrottiin
+että sulhaslahjakori olisi miljoonan arvoinen pitsineen, samettineen,
+satiinineen, silkkineen, monenmoisine jalokivineen ja kuninkaallisine
+timantteineen. Mutta enimmän liikuttivat ihmisiä suurenmoiset almut.
+Morsian oli tahtonut antaa köyhille yhtä paljon kuin hänelle itselleen
+annettiin, siis toisen miljoonan, joka kultasateena leviäisi yli seudun.
+Vihdoinkin hän sai tyydyttää vanhan armeliaisuudenhalunsa yhtä
+ylellisesti kuin hän oli uneksinut, jakaen molemmin käsin köyhille ja
+vaivaisille rikkautta, hyvinvointia ja yltäkylläisyyttä. Istuessaan
+pienen, valkoisen ja alastoman huoneensa vanhassa nojatuolissa, josta
+hän ei päässyt liikkumaan, hän nauroi ihastuksesta kun pastori Cornille
+toi hänelle jakelulistat. Enemmän, enemmän! Ei koskaan voitu jakaa
+kylliksi. Hän olisi tahtonut istuttaa Mascart-ukon ruhtinaalliseen
+pitopöytään, hän olisi suonut Chouteau-vanhusten asuvan palatsimaisessa
+loistossa ja Gabet-muorin tulevan terveeksi ja nuoreksi rahan voimasta.
+Ja Lemballeuse't, sekä äidin että hänen kolme tytärtään, hän olisi
+hukuttanut vaatteisiin ja koruihin. Kultarahat satoivat kaupungin yli
+lisääntyvänä kuurona aivan kuin saduissa, yli jokapäiväisten
+tarpeittenkin, ainoastaan sen kauneuden ja ilon takia, minkä kaduille
+variseva auringonpaisteessa välkehtivä kulta synnytti.
+
+Tuon suuren päivän edellisenä iltana oli vihdoinkin kaikki valmiina.
+Félicien oli hankkinut itselleen piispankartanon takaa Kunniakadulta
+vanhan palatsin, joka oli sisustettu ylellisen loistavasti. Siellä oli
+suuria huoneita, joitten seiniä peitti ihanat verhot ja jotka olivat
+sisustetut mitä kallisarvoisimmilla huonekaluilla, sali oli varustettu
+vanhanaikaisilla seinäkudoksilla, sininen budoaari oli suloinen kuin
+aamutaivas. Erityistä huomiota herätti makuuhuone, joka oli kuin
+valkoisesta silkistä ja valkoisista pitseistä tehty linnunpesä, ei
+mitään muuta kuin valkoista, kaikki kevyttä ja utuista kuin valoauer.
+Mutta Angélique, jota olisi tultu vaunuilla noutamaan, kieltäytyi aina
+vain lähtemästä katsomaan kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Hän kuunteli
+ihastuksissaan hymyillen, kun niistä hänelle kerrottiin, mutta hän ei
+antanut ainoatakaan määräystä eikä suostunut ottamaan osaa järjestelyyn.
+Koska ne, jotka häntä rakastivat, osottivat hellyyttään valmistamalla
+hänelle tämän onnen, niin halusi hän astua siihen kuin keijukaismaan
+prinsessa siihen todellisuus-valtakuntaan, missä hän tulisi
+hallitsemaan. Kieltäytyipä hän katsomasta sulhaslahjakoriakin, joka
+myöskin oli uudessa asunnossa, sen hienoja liinavaatteita, joihin oli
+kirjailtu hänen markiisitar-nimimerkkinsä, runsaasti koruompeluksilla
+varustettuja juhlavaatteita, vanhoja kallisarvoisia koristuksia, joita
+oli kokonainen aarteisto, ja uudenaikaisia jalokivikoruja, jotka olivat
+juvelisepäntaidon ihmeteoksia, briljanttihelyjä, joissa ei ollut
+näkyvissä muuta kuin pelkkää kirkasta timanttisäihkettä. Hänen unelmansa
+voitonvarmuuteen riitti se että tämä rikkaus odotti häntä hänen
+kotonaan, säihkyen siinä elämän todellisuudessa, mikä pian olisi hänelle
+koittava. Ainoastaan morsiuspuku tuotiin hänelle hääpäivän aamuna.
+
+Herätessään sinä aamuna ennen muita suuressa vuoteessaan joutui
+Angélique muutamiksi hetkiksi toivottoman herpaantumisen valtaan
+pelätessään ettei hän jaksaisi pysyä pystyssä. Hän koetti ja tunsi
+jalkojensa pettävän. Silloin sortui hänen tyyni urheutensa, jota hän oli
+osottanut jo useita viikkoja, ja koko hänen olemuksensa voihki
+viimeisessä, hirmuisessa tuskassa. Mutta kun hän sitten näki Hubertinen
+iloisena tulevan sisään, hämmästyi hän kovasti huomatessaan kävelevänsä,
+sillä siinä ei ollut enää hänen omaa voimaansa, vaan hän tiesi varmasti
+että näkymätön voima auttoi häntä, tuttavat kädet kannattivat häntä.
+Puetettaessa hän ei tuntunut painavan mitään; hän oli niin kevyt, että
+Hubertine leikkiä laskien sitä ihmetteli ja varotti häntä liikkumasta
+enempää, jollei hän tahtonut lentää tiehensä. Ja koko pukemisen ajan
+Hubertien pieni, vilpoinen, tuomiokirkon kupeella kyyhöttävä talo
+värähteli tuon jättiläisen valtavasta hengityksestä, sen holvistoissa
+humisevista juhlavalmistuksista, pappien kiireisestä touhusta, ja
+varsinkin kellojen kaiunnasta, jotka yhtämittaa iloisesti kumahdellen
+tärähdyttelivät vanhoja seinäkiviä.
+
+Jo tunnin ajan olivat kellot soineet yläkaupungin yllä kuin suurina
+kirkkojuhlina. Aurinko oli noussut säteilevänä. Oli kevään saihkettä
+tulvehtiva kirkas huhtikuun aamu, ja kellojen helähtelevä kutsunta oli
+saanut kaikki asukkaat jalkeille. Koko Beaumont oli iloisessa
+jännityksessä pikku koruompelijattaren häitten johdosta; hän oli
+vallannut kaikkien sydämet. Kirkas päiväpaiste, joka kirjavoitti katuja,
+oli kuin se sadunomainen kultasade, se almujen runsaus, joka virtasi
+hänen hennoista käsistään. Ja tämän iloisen valovirran alla vieri
+ihmispaljous tuomiokirkkoa kohti, osa täyttäen sen matalat sivustat, osa
+jääden Luostaritorille sen ulkopuolelle. Siinä kohosi sen
+runsaskoristeiseen goottilaistyyliin rakennettu suuri julkisivu kuin
+kivisenä kukkaseppeleenä ankaran yksinkertaisen romaanilaisen alustansa
+päällä. Torneissa kellot yhä kumahtelivat, ja kirkon mahtava julkisivu
+tuntui olevan kuva juuri näitten häitten kunniasta, ihmeen kautta
+tapahtuvasta köyhän tytön korottamisesta; sitä kuvasi kaikki se ylöspäin
+kohoutuva, leimuava tunne, mikä ilmeni sen lävistetyissä reunuksissa ja
+pylväitten, rintasuojusten, ikkunakaarien, katoksella varustettujen
+pyhimyskomeroitten, apilanlehden muotoon lävistettyjen, lehtikoristeilla
+reunustettujen päätyjen ja jättiläiskokoisten, säteettäisiä puitteitaan
+salaperäisinä levittelevien ruusukeikkunain liljamaisessa
+kukkasloisteessa. Kello kymmenen alkoivat urut soida ja Angélique ja
+Félicien astuivat kirkkoon, kulkien lyhyin askelin tiheitten ihmisrivien
+välitse pääalttaria kohden. Ihailevan liikutuksen henkäys saattoi päät
+aaltoilemaan. Sulhanen oli hyvin liikutettu ja astui ylväänä ja
+vakavana, vaaleassa kauneudessaan nuorta jumalaa muistuttavana, näyttäen
+tavallistakin solakammalta mustassa hännystakissaan. Mutta varsinkin
+morsian liikutti kaikkien sydämiä; hänessä oli taivaallista suloa, hän
+oli salaperäisen tenhoava kuin ilmestys. Hänen valkoisesta läikesilkistä
+tehty pukunsa oli yksinkertaisesti koristettu vanhoilla Mechelnin
+pitseillä, joita pidättivät hienot helminyörit, tuoden näkyviin
+miehustan koristeitten ja hameen liehureunuksien piirteet.
+Vanhanaikainen pitsiharso, joka oli kiinnitetty päälaelle
+kolminkertaisella helmikruunulla, laskeutui ylt'yleensä hänen
+ympärilleen, ulottuen kantapäihin asti. Eikä mitään muuta, ei kukkaa, ei
+jalokivikorua, ainoastaan tuo kevyesti lainehtiva, väräjävä utupilvi,
+joka näytti saavan kuin siivillä leijumaan hänen kirkonikkunan neitsyitä
+muistuttavan pienen olemuksensa orvokinsinisine silmineen ja
+kultasäihkeisine hiuksineen.
+
+Kaksi karmosiinipunaisella sametilla päällystettyä nojatuolia odotti
+Félicieniä ja Angéliquea alttarin edessä. Ja urkujen pauhatessa
+tervetuliaissäveltä Hubert ja Hubertine polvistuivat nojatuolien takana
+oleville, omaisia varten asetetuille rukousjakkaroille. Heille oli
+edellisenä päivänä tapahtunut ääretön ilo, joka täytti heidän sydämensä
+yli äyräitten, niin etteivät he löytäneet kylliksi sanoja kiittääkseen
+siitä onnesta, joka oli tullut heidän osakseen heidän tyttärensä onnen
+lisäksi. Ajatellen, kuinka surullinen yksinäisyys ja tyhjyys tulisi
+vallitsemaan heidän pienessä talossaan sitten kun heidän rakastettu
+lapsensa sen jättäisi, oli Hubertine mennyt hautausmaalle vielä kerran
+ja rukoillut äitiään kauan. Ja yhtäkkiä oli hänen sisässään tuntuva
+sysäys saanut hänet väristen kavahtamaan pystyyn: hänen rukouksensa oli
+vihdoinkin kuultu. Kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen taipumaton
+äiti vihdoinkin heltyi haudassaan ja lähetti heille sen
+anteeksiannon-lapsen, jota he niin hartaasti olivat toivoneet ja
+odottaneet. Oliko se palkinnoksi heidän armeliaisuudestaan, siitä että
+he kerran olivat korjanneet lumikinoksesta kirkon portin alta sen kurjan
+pikku olennon, joka tänään vihittiin ruhtinaan puolisoksi suurenmoisilla
+juhlamenoilla? He olivat yhä polvilleen vaipuneina, mutta he eivät
+rukoilleet, sillä he eivät löytäneet sanoja. He olivat kiitollisuudesta
+haltioituneet, niin että koko heidän olemuksensa suli loppumattomaksi
+kiitoshuokaukseksi. Ja toisella puolella kuorilaivaa oli monseigneur
+myöskin omaisten paikalla, istuen piispallisella istuimellaan
+majesteetillisena kuin Jumala, jonka edustaja hän oli. Hän oli
+kunnioitusta herättävä loistavassa, pyhässä asussaan; hänen kasvoillaan
+oli kirkas, tämän maailman intohimoista vapautunut ylevyys. Ja hänen
+yläpuolellaan leviävässä koruompelukaistassa näkyi kaksi suurta enkeliä,
+jotka kannattivat Hautecoeurien loistavaa vaakunaa.
+
+Sitten alkoi juhlallinen toimitus. Koko papisto oli läsnä;
+maaseurakunnistakin oli saapunut pappeja osottaakseen kunnioitusta
+piispalleen. Heidän messupaitansa täyttivät ristikkoaitaukset valkoisena
+aallokkona, jonka keskeltä loistivat laulajien kultakoristeiset kaavut
+ja kuorolapsien punaiset puvut. Sivustoilla olevien romaanilaisten
+kappelien alinomaista yötä valaisi tänä aamuna kirkas huhtikuun aurinko,
+sytyttäen palamaan niitten ikkunamaalaukset, jotta ne hehkuivat kuin
+jalokiviroihut. Mutta päälaivan varjoa valaisivat vahakynttiläin parvet
+yhtä monilukuisina kuin kesäisen taivaan tähdet. Keskellä oli pääalttari
+yhtenä tulipalona, siinä loistivat sielujen tulet vertauskuvallisena
+palavana pensaana. Kynttilöitä paloi haaruissa ja kruunuissa, ja
+morsiusparin edessä oli kaksi suurta, pyöreähaaraista kynttiläjalkaa,
+jotka loistivat aurinkoina. Ääretön paljous vihantia kasveja muutti
+kuorin reheväksi puutarhaksi, missä kukoisti joukoittain valkoisia
+azaleoja, kamelioita ja liljoja. Koko kuori välkkyi kultaa ja hopeaa,
+silkki- ja samettiverhoja, vilkkuen keskellä vihannuutta kuin kaukaa
+häämöttävä pyhättö. Ja kaiken tämän säihkeen yllä kaareutui korkea holvi
+poikkilaivan neljän jättiläispylvään kannattamana, täynnä noitten
+tuhansien pienten liekkien huountaa, joitten lepattava hohde sekottui
+värisevänä korkeitten huippukaari-ikkunain tasaiseen valoon.
+
+Angélique oli halunnut, että vihkimisen suorittaisi kunnon pastori
+Cornille, ja nähdessään hänen astuvan esiin messupaitaan puettuna,
+valkoinen stola hartioillaan, kahden muun papin seuraamana, hymyili hän.
+Nyt hänen unelmansa lopultakin toteutui, hänet vihittiin puolisoksi
+ruhtinaalle, jolla oli rikkautta, kauneutta ja mahtavuutta yli senkin
+mitä hän oli osannut toivoa. Urkujen soitto täytti kirkon sävelillä,
+vahakynttilät saattoivat sen säteilemään ja hartaan kansan ja pappien
+paljous antoi sille elämän. Ei milloinkaan ollut tämä vanha rakennus
+loistanut näin upeana; se uhkui pyhää komeutta, ikäänkuin paisuttavan
+onnen laajentamana. Ja Angélique hymyili keskellä tätä voittojuhlan
+riemua, tietäen että hän kantoi kuolemaa rinnassaan. Kirkkoon tullessaan
+hän oli heittänyt silmäyksen Hautecoeurien kappeliin, missä lepäsivät
+Laurette ja Balbine, onnelliset vainajat, jotka kuolema oli temmannut
+nuorina täydessä rakkauden onnessa. Tällä viimeisellä hetkellään hän oli
+täydellinen, hän oli voittanut intohimonsa, parantanut vikansa ja
+uudistanut mielensä, niin ettei hän tuntenut enää voiton ylpeyttäkään,
+vaan antoi ehdottomassa alistumisessa sielunsa liidellä pois suuren
+ystävänsä tuomiokirkon hoosiannaa veisatessa. Ja kun hän polvistui, ei
+hänen mielessään ollut muuta kuin nöyryyttä ja alistuvaisuutta;
+perisynti oli hänestä täydellisesti pesty pois, ja hän oli sangen
+iloinen kieltäymyksestään.
+
+Alttarilta alas laskeuduttuaan puhui pastori Cornille kehotussanoja
+lempeällä äänellä. Hän asetti esimerkiksi sen avioliiton, jonka Jeesus
+oli solminut Kirkon kanssa, hän puhui tulevaisuudesta, joka oli uskossa
+vietettävä, ja lapsista, jotka oli kristillisesti kasvatettava. Ja
+tuosta toivosta kuullessaan Angélique jälleen hymyili; mutta Félicien
+värisi hänen vieressään ajatellessaan kaikkea tuota onnea, jonka hän nyt
+uskoi varmaksi. Sitten seurasivat käsikirjassa säädetyt kysymykset ja
+niitten koko elämänajaksi sitovat vastaukset, tuo ratkaiseva sana
+»tahdon», jonka Angélique lausui liikutettuna sydämensä pohjasta ja
+Félicien taas lujemmalla äänellä hellän vakavasti. Peruuttamaton liitto
+oli solmittu, pappi oli liittänyt yhteen heidän oikeat kätensä, mumisten
+kaavan: _Ego conjungo vos in matrimonium, in nomine Patri, et Filii, et
+Spiritus sancti_. Mutta vielä oli siunattava sormus, joka on vertauskuva
+liiton ikuisuudesta ja vilpittömästä uskollisuudesta; ja siihen meni
+aikaa. Hopeamaljassa olevan kultasormuksen ylitse teki pappi
+vihkivesihuiskimella ristinmerkin. »_Benedic, Domine, annulum hunc_..»
+Sitten hän antoi sen sulhaselle merkiksi siitä että Kirkko sulki ja
+sinetöi hänen sydämensä, ettei yksikään toinen nainen sinne enää
+astuisi. Ja sulhanen pujotti sen morsiamen sormeen, antaakseen hänen
+vuorostaan tietää että miesten joukosta hän yksin oli tästälähtien oleva
+hänelle olemassa. Tuo sormus kuvasi kiinteätä yhteyttä, jolla ei ole
+päätä eikä loppua, se oli aviovaimon kannettava riippuvaisuuden merkki,
+joka alituisesti muistuttaisi hänelle vannottua uskollisuutta. Ja se oli
+myöskin lupaus tulevasta pitkästä yhteiselämästä, ikäänkuin he tuon
+pienen kultarenkaan kautta olisivat kytketyt toisiinsa hautaan saakka.
+Ja kun pappi loppurukoukset suoritettuaan lausui heille vielä kerran
+kehotussanoja, hymyili Angélique jälleen kirkasta kieltäymyksen hymyään.
+Hän tiesi.
+
+Silloin urut puhkesivat riemuraikunaan, pastori Cornillen vetäytyessä
+pois apulaispappien seuraamana. Liikkumattomassa majesteettisuudessaan
+istuen monseigneur loi kotkankatseensa lempeänä nuoreen pariin. Yhä
+polvistuneina olevat Hubertit kohottivat päänsä onnen kyynelien
+sumentamin katsein. Ja urkujen mahtava sävel vyöryi, päätyen pienien,
+korkeitten äänten ryöppyyn, joka helisi holvien alla kuin aamuinen
+leivosen liverrys. Pitkä, värisyttävä liikutuksen humaus oli saattanut
+lainehtimaan hartaitten katsojien joukot, jotka täyttivät sekä
+isonristin että sivustat. Itse kukilla koristettu, kynttiläin
+liekinnässä kimmeltävä kirkkokin loisti pyhän toimituksen riemua.
+
+Sitten seurasi vielä kaksi tuntia juhlallista komeutta, kun messu
+laulettiin ja pyhää savua suitsutettiin. Alttaripalvelusta toimittava
+pappi oli ilmestynyt valkoiseen kasukkaan puettuna, mukanaan
+juhlamenojen ohjaaja, kaksi suitsutusmaljan kantajaa maljoineen ja
+suitsukeastioineen, ynnä kaksi kirkonpalvelijaa, jotka kantoivat
+sytytettyjä vahakynttilöitä suurissa, kultaisissa kynttiläjaloissa. Ja
+monseigneurin läsnäolo teki muotomenot, tervehdykset ja suutelut vielä
+monimutkaisemmiksi. Joka hetki kahisuttivat messupaitojen liepeitä
+kumarrukset ja polviennotkistukset. Koko tuomiokapituli nousi seisomaan
+vanhoilta, veistokoristeisilta alttarituoleiltaan. Ja toisinaan oli kuin
+taivaan tuulahdus olisi pyyhkäissyt polvilleen pappien lauman, joka
+täytti koko kuoron. Alttaripappi messusi alttarilla. Hän vaikeni, mennen
+syrjään istumaan, silläaikaa kuin kuoro jatkoi pitkää, monijaksoista
+säveltä, jossa kuului milloin mieslaulajien vakavia väliosia, milloin
+kuorolapsien kirkkaita ääniä, jotka helisivät kevyinä ja ilmakkaina kuin
+arkkienkelin huilut. Varsinkin yksi suloinen tytön ääni kuului yli
+muitten kauniina ja puhtaana; kuiskailtiin, että se ääni oli Claire de
+Voincourtin, joka oli tahtonut laulaa mukana näissä ihmehäissä. Urkujen
+säestys oli kuin suurta, hellää huokausta, joka nousee hyvän ja
+onnellisen sielun pohjasta. Joskus syntyi äkillinen äänettömyys; sitten
+urut jälleen puhkesivat vyöryttämään juoksutuksia hirveällä pauhinalla,
+silläaikaa kuin juhlamenojen ohjaaja viittasi esiin kynttilöitä kantavat
+kirkonpalvelijat ja vei suitsutusmaljan kantajat alttaripapin luokse,
+joka siunasi suitsutuksen. Ja alituiseen heilahti suitsutusmalja ilmaan
+ketjujen välähtäessä ja synnyttäessä hopeisen helähdyksen. Tuoksuva
+pilvi sinersi ilmassa, ja piispa, papisto, alttari ja Evankeliumi
+suitsutettiin kukin vuorostaan, ja lopuksi kansanjoukkokin kolmella
+huiskauksella oikealle, vasemmalle ja eteen.
+
+Silläaikaa kuuntelivat Angélique ja Félicien polvillaan messua, joka
+kuvaa Jeesuksen ja Kirkon avioliiton salaperäistä täyttymistä. Heille
+oli annettu kummallekin käteen palava kynttilä, kasteesta asti
+säilytetyn neitsyyden vertauskuva. Herran rukouksen jälkeen he jäivät
+heidän ylleen levitetyn hunnun alle, joka on alistuvaisuuden, kainouden
+ja vaatimattomuuden merkki, niin kauaksi kuin pappi Epistolan vieressä
+seisoen luki säädetyt rukoukset. Heillä oli yhä käsissään palavat
+kynttilät, jotka ovat samalla muistutuksena ajattelemaan kuolemaa itse
+häittenkin ilossa. Ja sitten oli toimitus päättynyt, lahja oli annettu,
+ja alttaripappi poistui juhlamenojen ohjaajan, suitsutusastiain
+kantajain ja kirkonpalvelijain seuraamana, rukoiltuaan Jumalaa
+siunaamaan aviopuolisoita, jotta he näkisivät lapsiensa kasvavan ja
+lisääntyvän aina kolmanteen ja neljänteen polveen.
+
+Silloin koko tuomiokirkko kohosi haltioihinsa. Urut alkoivat pauhata
+riemumarssia sellaisella ukkosenkaltaisella jyminällä, että vanha
+rakennus tärisi. Ihmisjoukko seisoi väristen ja kurottautui nähdäkseen.
+Naiset nousivat tuoleille. Koko kirkko oli täynnä tiheitä päärivejä aina
+sivulaivojen pimeihin kappeleihin asti. Ja kaikki tämä kansa hymyili
+sykkivin sydämin. Kynttiläin tuhantiset parvet näyttivät tässä
+viimeisessä lähtötervehdyksessä palavan korkeampina, pitentäen liekkinsä
+suipoiksi tulikielekkeiksi, joitten lepattavassa hohteessa holvit
+näyttivät huojuvan. Pappien parvi kajahutti viimeisen hoosiannansa
+seisoessaan kukkien ja vihannuuden ympäröimänä keskellä kuorikoristusten
+ja pyhien maljojen loistetta. Mutta yhtäkkiä avautuivat urkujen
+alapuolella olevan valtaoven molemmat puoliskot, lävistäen tummaan
+seinään kirkkaan päivänvalon täyttämän aukon. Siitä paistoi heleä
+huhtikuinen päivä, häikäisevän kevätauringon valaisema Luostaritori
+iloisine, valkeine taloineen. Ja siellä odotti äskenvihittyjä toinen,
+vielä lukuisampi kansanjoukko malttamattomassa myötätunnossa, viittoen
+jo käsillään ja huudahdellen. Kynttiläin liekit olivat kalvenneet,
+urkujen ukkospauhina voitti katujen hälinän.
+
+Ja Angélique ja Félicien suuntasivat kulkunsa ovea kohti, astellen
+hitaasti pitkin hartaitten katsojain muodostamaa kujaa. Voittoriemun
+jälkeen Angélique oli herännyt unelmastaan ja hänen oli nyt astuttava
+todellisuuteen. Tuosta räikeän valon täyttämästä kaariaukosta avautui
+maailma, joka oli hänelle tuntematon. Ja hän hidasti askeleitaan ja
+katseli noita työteliäitä taloja ja tuota meluavaa rahvasta, joka
+huudoin tervehti häntä. Hän oli niin heikko että hänen puolisonsa täytyi
+miltei kantaa häntä. Kuitenkin hän yhä hymyili. Hän ajatteli
+ruhtinaallista palatsia, joka oli täynnä jalokivikoruja ja
+kuninkaallisia pukimia, jossa häntä odotti ylt'yleensä valkoisella
+silkillä verhottu morsiushuone. Häntä tukahdutti, jotta hänen täytyi
+pysähtyä. Sitten hän jaksoi kulkea vielä muutamia askeleita. Hänen
+katseensa oli sattunut sormessaan olevaan sormukseen, ja tuo ikuisen
+yhteyden merkki sai hänet hymyilemään. Hän oli tullut valtaoven
+kynnykselle, torille laskeutuvien portaitten yläpäähän, kun hän äkkiä
+horjahti. Eikö hän ollut saapunut kaikkein korkeimpaan onneen? Eikö
+olemisen ilo päättynyt tähän? Tehden vielä viimeisen ponnistuksen hän
+kohottautui ja painoi huulensa Félicienin huulille. Ja siihen suudelmaan
+hän kuoli.
+
+Mutta siinä kuolemassa ei ollut murhetta. Monseigneur auttoi
+tavallisella papillisella siunaus-eleellään kuolevan sielua vapautumaan.
+Hänkin oli nyt rauhottunut ja hänen sielunsa lepäsi jälleen Jumalassa.
+Huberteilla, jotka vihdoinkin anteeksi saatuaan astuivat jälleen
+elämään, oli kohottava tunne siitä että jokin uni nyt päättyi. Koko
+tuomiokirkko ja koko kaupunki olivat juhlatunteen täyttäminä. Urut
+pauhasivat yhä valtavammin, kellot kumisivat täyttä voimaa ja
+kansanjoukko tervehti riemuhuudoin rakastavaa paria, joka seisoi
+salaperäisen kirkon kynnyksellä keväisen auringon kultaloisteessa. Se
+oli riemukas lähtö; onnellisena, puhtaana, hentona häipyi Angélique pois
+unelmansa toteutumisen hetkellä, kohoten pimeistä romaanilaisista
+kappeleista leimuavien goottilaisholvien korkeuksiin keskelle
+kultakoristeitten ja maalausten jäännöksiä, kirkkaaseen tarujen
+paratiisiin.
+
+Félicienin sylissä ei ollut enää kuin hentoisin, vienoisin tyhjyys,
+pitsiaaltoinen, helmihohtoinen morsiuspuku, valkoisen linnun kevyet,
+vielä lämpimät höyhenet. Olihan hän jo kauan tuntenut, ettei hän
+omistanut muuta kuin varjon. Tuntemattomasta se näky oli tullut,
+tuntemattomaan se palasi. Se oli vain ilmestys, joka haihtui pois,
+luotuaan harhaluulon. Kaikki on vain unelmaa. Ja onnensa kukkulalla
+Angélique oli häipynyt pois kevyeen suudelman henkäykseen.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Unelma, by Emile Zola
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMA ***
+
+***** This file should be named 44657-8.txt or 44657-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/4/4/6/5/44657/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+http://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org/license
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at http://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit http://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     http://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/44657-8.zip b/old/44657-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..cb573e9
--- /dev/null
+++ b/old/44657-8.zip