diff options
Diffstat (limited to 'old')
| -rw-r--r-- | old/44657-8.txt | 8450 | ||||
| -rw-r--r-- | old/44657-8.zip | bin | 0 -> 183828 bytes |
2 files changed, 8450 insertions, 0 deletions
diff --git a/old/44657-8.txt b/old/44657-8.txt new file mode 100644 index 0000000..1a8ba6d --- /dev/null +++ b/old/44657-8.txt @@ -0,0 +1,8450 @@ +The Project Gutenberg EBook of Unelma, by Emile Zola + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org/license + + +Title: Unelma + Romaani + +Author: Emile Zola + +Translator: Väinö Jaakkola + +Release Date: January 13, 2014 [EBook #44657] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +UNELMA + +Romaani + + +Kirj. + +ÉMILE ZOLA + + +Ranskankielestä [»Le Rêve»] suomentanut Väinö Jaakkola + + +WSOY, Porvoo, 1914. + + + + +I. + + +Talvi vuonna 1860 oli niin kylmä, että Oise-joki jäätyi ja alisen +Picardian tasangot olivat paksujen lumikinosten peitossa; varsinkin +joulupäivänä oli kova koillispyry, joka miltei hautasi lumeen Beaumontin +kaupungin. Jo aamulla oli lumisade alkanut, illansuussa se yltyi, ja +sitten pyrytti yhtä mittaa koko yön. Yläkaupungissa, Kultaseppäinkadulla, +jonka päässä oli kuin kehyksissä tuomiokirkon pohjoisen ristilaivan +julkisivu, kiidätti tuulenpuuska lunta vinhana pyörteenä, piiskaten +pyhän Agneksen porttia, joka oli puoleksi romaanilainen, puoleksi +goottilainen, muodostaen runsaine veistokoristeineen vastakohdan yllään +kohoavalle sileälle päädylle. Aamun sarastaessa oli siinä lunta melkein +puolitoista kyynärää. + +Katu nukkui vielä edellisen illan juhlimisesta uupuneena. Kello löi +kuusi. Itsepäisesti varisevien lumihiutaleitten hunnuttamassa pimeydessä +näkyi vain yksi ainoa epäselvä liikkuva olento, yhdeksänvuotias +tyttönen, joka oli paennut portin holvikaarien alle suojaa etsimään ja +värjöttänyt siinä koko yön, koettaen suojata itseään parhaansa mukaan. +Hän oli puettu ryysyihin, päässä oli hänellä repaleinen silkkihuivi ja +paljaissa jaloissa suuret miehenkengät. Hän oli varmaankin pysähtynyt +tähän vasta sitten kun oli kuljeksinut kauan ympäri kaupunkia, sillä hän +oli kompastunut tässä uupumuksesta. Hänelle se oli viimeinen +äärimmäisyys, kaikkien mahdollisuuksien loppu, kalvava nälkä, tappava +vilu; ja heikkoudessaan, mielensä raskaan painon menehdyttämänä, hän +lakkasi taistelemasta, hänelle jäi vain ruumiillinen tuskantunne, joka +saattoi hänet vaistomaisesti muuttamaan asentoaan ja vetäytymään +vanhojen kivien suojaan, kun tuulenpuuska ryöpytti lunta. + +Tunti tunnin perästä kului. Hän oli seisonut kauan nojaten kahden +kaksoisoven väliseen pylvääseen, jonka päässä seisoo pyhän Agneksen, +kolmentoistavuotiaan marttyyrin kuva, palmunoksa kädessään ja karitsa +jalkainsa juuressa. Ja otsikossa ovenkamanan yläpuolella on koko tuon +neitsyt-lapsen, Jeesuksen morsiamen legenda esitettynä korkokuvissa, +jotka ilmaisevat yksinkertaisen harrasta uskoa; siinä on kuvattu, kuinka +hänen hiuksensa kasvavat pitkiksi ja verhoavat hänet, kun maaherra +lähettää hänet alastomana huonoon paikkaan kostoksi siitä että hän ei +ole huolinut maaherran pojasta; siinä on hänen polttorovionsa, jonka +liekit kaikkoavat hänestä ja polttavat sensijaan hänen pyövelinsä heti +kun nämä ovat sytyttäneet puut; siinä on ihme, jonka tekevät hänen +luunsa, parantamalla keisarin tyttären Konstantian spitalitaudista, ja +ihme, jonka tekee eräs hänen maalaamansa kuva, kun Paulinus niminen +pappi, jota kiusaa halu mennä naimisiin, lahjottaa kuvalle paavin +kehotuksesta smaragdilla koristetun sormuksen, ja kuva ojentaa sormensa +ja vetää sen sitten takaisin, pitäen sormuksen, joka nähdään siinä vielä +tänäkin päivänä, -- ja tämä pelasti Paulinuksen. Otsikon huipussa +nähdään sädekehän keskellä, kuinka Agnes viimein otetaan taivaaseen, +missä hänen ylkänsä Jeesus ottaa hänet omakseen, hänet, niin pienen ja +niin nuoren, antaen hänelle iankaikkisen autuuden suudelman. + +Mutta kun tuuli puhalsi pitkin katua ja lumi vihmoi suoraan edestäpäin, +uhkasivat nietokset peittää kynnyksenkin; silloin lapsonen väistyi +sivulle, pylväänjalustalla seisovien neitsyenkuvien luokse. Ne ovat +Agneksen tovereita, pyhimyksiä, jotka muodostavat hänen seurueensa. +Niitä on kolme oikealla puolella: Dorotea, joka vankilassa ollessaan eli +ihmeleivästä, Barbara, joka eli tornissa, Genoveva, jonka neitsyys +pelasti Pariisin, ja kolme vasemmalla: Agata, jolta reväistiin rinnat, +Kristiina, jota hänen isänsä kidutti ja joka viskasi omaa lihaansa tämän +kasvoille, ja Cecilia, jota eräs enkeli rakasti. Näiden yläpuolella +vielä neitsyitä, kolme tiheää riviä neitsyitä, jotka kohoavat +päätekivikaarien mukana ja reunustavat kaikki kolme holvia voitollisten, +siveitten neitsyt-ruumiittensa kukoistuksella, alhaalla rääkättyinä ja +kidutettuina, ylhäällä kerubiiniparven vastaanottamina, autuudesta +haltioituneina keskellä taivaan salia. + +Mutta kellon kahdeksaa lyödessä, kun päivä alkoi valjeta, ei mikään +ollut enää suojannut häntä pitkään aikaan. Jollei hän olisi tallannut +lunta, olisi se noussut hänen olkapäittensä tasalle. Vanhan portin hänen +takanaan se oli verhonnut ikäänkuin kärpännahoilla, joten se oli aivan +valkoinen, mutta sen yläpuolella kohoava seinä oli paljas ja harmaa, +sillä sen sileään pintaan ei yksikään lumihiude voinut tarttua. +Varsinkin ovisyvennyksen pyhimykset oli lumi vaatettanut hohtavan +valkoisiin vaippoihin kiireestä kantapäähän. Ylhäällä otsikossa olevat +korkoveistoskuvaelmat ja holvikaarien pienet pyhimykset esiintyivät +selväpiirteisinä, valkoisin ääriviivoin kuvattuina tummalle pohjalle, +aina riemuisaan loppukohtaukseen saakka, jossa arkkienkelit näyttivät +viettävän Agneksen häitä keskellä valkoista ruususadetta. Ja +lapsi-neitsyen kuvapatsas seisoi pylväällään valkoinen palmu kädessään +ja valkoinen karitsa jalkainsa juuressa, puhtaan valkoisena, tahrattomin +lumiruumiin, kuin liikkumattomaksi jäykistyneenä samaan kylmyyteen, joka +oli jäädyttänyt voittoisan neitsyyden salaperäistä Jumalaan yhtymistä +esittävät kuvat hänen ympärillään. Ja hänen jalkainsa juuressa +värjöttävä poloinen lapsi oli lumesta valkoisena hänkin, kangistuneena +ja valkoisena kuin kiveksi muuttunut, niin ettei häntä enää voinut +erottaa kirkon suurista neitsyistä. + +Äkkiä hän kuitenkin kohotti katseensa, kun jossakin kadun varrella +ikkunan säleluukku rämähtäen avautui. Se oli oikealla, aivan +tuomiokirkon vieressä olevan talon yläkerrassa. Noin nelikymmen-vuotias, +kookas, erinomaisen kaunis tummaverinen nainen oli kumartunut ulos +ikkunasta; ja nähtyään lapsen liikahtavan, hän jäätävästä kylmyydestä +huolimatta unohti paljaan käsivartensa hetkeksi ulos. Surkutteleva +hämmästys kuvastui hänen tyvenillä kasvoillaan. Sitten häntä alkoi +värisyttää ja hän sulki ikkunan. Hänen mieleensä jäi kuva riekaleiseen +silkkihuiviin kietoutuneesta vaaleaverisestä tytöstä, jolla oli +orvokinsiniset silmät, kapeat kasvot, pitkä, hienopiirteinen kaula ja +kaltevat olkapäät; hän oli kylmästä sinervä, pienet kädet ja jalat +kohmetuksissa, eikä hänessä ollut muuta elävää kuin hänen hengityksensä +kevyt huuru. + +Lapsen silmät olivat koneellisesti jääneet katsomaan taloa. Se oli +kapea, kaksikerroksinen talo, hyvin vanha, rakennettu viidennentoista +vuosisadan loppupuolella. Se oli ihan kirkon kyljessä kiinni, kahden +tukimuurin välissä, ikäänkuin käsnä jättiläisen varpaitten välissä. Ja +täten tuettuna se oli säilynyt ihmeellisen hyvin; siinä voitiin vielä +nähdä vanha kivijalka, näkyvillä tiilireunuksilla varustetut puiset +seinäpinnat, metrin verran esiinpistävät kattohirret ja ulkoneva +porrastorni vasemmassa kulmassa, jonka kapeassa ikkunassa oli vielä +vanhat lyijykehyksensä. Aika oli kuitenkin vaatinut korjauksia. +Tiilikatto oli nähtävästi Ludvig XIV:n ajalta. Saattoi helposti tuntea +mitkä olivat sen ajan töitä: tornin jalustaan oli puhkaistu pieni +ikkuna, puiset ikkunankehykset oli asetettu kaikkialle entisten +lyijyisten tilalle, yläkerran kolme vierekkäistä ikkunaa oli supistettu +kahdeksi muuraamalla keskimäisen aukko umpeen, mikä antoi talon +julkisivulle samanlaisen sopusuhtaisen ulkonäön kuin oli kadun muilla, +uudemmilla rakennuksilla. Alakerrassa olivat muutokset yhtä helposti +huomattavissa; entisen raudotetun ulko-oven sijalla oli korulistoilla +kaunistettu tammiovi, ja keskiseinän suuri kaariaukko oli muurattu +kiinni alhaalta, sivuilta ja ylhäältä, joten siinä nyt oli vain +suorakulmainen aukko, jonkinlainen suuri ikkuna, entisen kadulle +avautuneen huippukaarisen oven tilalla. + +Mitään ajattelematta lapsi katseli yhä tätä hyvin säilynyttä, +kunnianarvoisaa käsityömestarin taloa ja luki oven vasemmalle puolelle +naulattua keltaista kilpeä, jossa mustilla, vanhoilla kirjaimilla oli +maalattuna sanat: _Hubert, messupukujen tekijä_, kun hänen huomionsa +herätti jälleen avautuvan ikkunaluukun rämähdys. Tällä kertaa se oli +alakerran neliskulmaisen ikkunan luukku; siitä kumartui nyt vuorostaan +mies, kotkannenäinen, kyhmyotsainen, kärsivännäköisiä kasvoja ympäröivä +tukka jo harmaantunut, vaikka hän oli tuskin neljänkymmenenviiden vuoden +vanha. Hänkin unohtui hetkeksi tähystämään lasta, tuskallinen piirre +kookkaan, tunteellisen suunsa ympärillä. Sitten lapsi näki hänen vielä, +suljettuaan ikkunan, seisovan pienten, vihertäväin ruutujen takana. Hän +kääntyi, viittasi kädellään, ja hänen vaimonsa ilmestyi, hyvin kauniina. +Molemmat seisoivat vierekkäin, liikahtamatta, kääntämättä katsettaan +hänestä, kasvot syvää surua ilmaisevina. + +Jo neljäsataa vuotta olivat Hubertin suvun jäsenet asuneet tässä +talossa, ollen kaikki koruompelijoita isästä poikaan. Messupukujen +tekijä Hubert oli rakennuttanut sen Ludvig XI:n aikana, eräs toinen +korjauttanut Ludvig XIV:n aikana; ja nykyinen Hubert kirjaili siinä +messupukuja niinkuin esi-isänsäkin. Kaksikymmenvuotiaana hän oli +rakastunut seitsentoistavuotiaaseen neitoon Hubertineen niin +intohimoisesti, että kun tytön äiti, tuomarin leski, ei huolinut häntä +vävykseen, hän karkasi tytön kanssa ja meni sitten hänen kanssaan +naimisiin. Tyttö oli ihmeen kaunis, siitä sai alkunsa koko heidän +romaaninsa, heidän onnensa ja onnettomuutensa. Kun Hubertine kahdeksan +kuukautta myöhemmin, ollen raskaana, tuli katsomaan kuolinvuoteella +makaavaa äitiään, teki tämä hänet perinnöttömäksi ja kirosi hänet, niin +että lapsi, joka syntyi samana iltana, kuoli. Eikä tuo jäykkä nainen +vielä haudassa maatessaankaan antanut anteeksi, sillä senjälkeen ei +heille enää ollut syntynyt lasta, vaikka he olivat sitä hartaasti +toivoneet. Vielä neljänkolmatta vuoden perästä he surivat menetettyä +pienokaistaan, eivätkä he enää toivoneet voivansa lepyttää vainajaa. + +Heidän katseitaan ujostellen pienokainen oli painautunut pyhän Agneksen +patsaan taakse. Kadun heräävä elämä alkoi myös saattaa häntä +levottomaksi: myymälöitä aukaistiin, ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Tämä +Kultaseppäinkatu, jonka pään sulkee kirkon pohjoisristin julkisivu, +olisi todellinen umpikuja, Hubertien talo kun sulkee tien kuorin +puolelta, jollei vastaisella puolella avautuisi Soleil-katu, joka +kapeana käytävänä kulkee kirkon sivustaa pitkin aina kirkon etupuolella +olevalle Luostaritorille; ja ohitse kulki juuri pari kirkkoonmenijää, +luoden kummeksuvan katseen tuohon pieneen kerjäläiseen, jota he eivät +ennen olleet nähneet Beaumontissa. Lunta tuiskutti yhä verkkaan ja +itsepintaisesti, pakkanen tuntui kiristyvän haalean päivän valjetessa, +eikä paksuihin, pehmeihin, valkoisiin käärinliinoihin kiedotussa +kaupungissa kuulunut muuta kuin kaukaista, epäselvää huminaa. + +Mutta säikkyen, häveten hyljättyä tilaansa kuin pahaatekoa, vetäytyi +lapsi yhä taemmaksi, kun hän yhtäkkiä huomasi edessään Hubertinen, joka +oli lähtenyt ostamaan leipää, hänellä kun ei ollut palvelijaa. + +-- Lapsukainen, mitä sinä täällä teet? Kuka sinä olet? + +Mutta hän ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa. Hänen jäsenensä +olivat menneet turraksi, hänen mielessään himmeni kaikki, ikäänkuin +sydän olisi jäätynyt ja lakannut sykkimästä. Kun kunnon vaimo, tehden +pienen säälivän eleen, kääntyi menemään, hervahti lapsi nääntyneenä +polvilleen, vaipui lumeen kuin vaateriekale, ja lumihiutaleet +kietoutuivat äänettömästi hänen peitteekseen. Ja kun vaimo palasi lämmin +leipä kainalossaan ja huomasi hänet maassa makaavana, tuli hän jälleen +hänen luokseen. + +-- Kuulehan, lapsi, et sinä voi jäädä tänne portin alle. + +Silloin Hubert, joka myöskin oli tullut ulos ja seisonut talonsa +kynnyksellä, otti häneltä leivän ja sanoi: + +-- Nosta hänet ylös ja kanna! + +Hubertine otti mitään virkkamatta lapsen vahvoille käsivarsilleen. Eikä +lapsi vastustellut, hän oli kannettaessa kuin eloton esine, hampaat +yhteenpuristettuina, silmät suljettuina, aivan kylmä, kevyt kuin pesästä +pudonnut linnunpoikanen. + +Tultiin sisään. Hubert sulki oven, sillaikaa kun Hubertine taakkoineen +kulki kadunpuoleisen huoneen läpi, joka teki salin virkaa ja jossa +muutamia koruompeluksia oli näytteillä suuren, neliskulmaisen ikkunan +edessä. Sitten hän tuli keittiöön, entiseen yhteistupaan, joka oli +säilynyt melkein koskematonna, näkyvine kattopalkkeineen, monesta kohden +paikattuine kivilattioineen ja avaroine kiviliesineen. Hyllyillä oli +talousastioita, patoja, kattiloita, vateja, jotka olivat yhden tai +kahden vuosisadan vanhoja, vanhoja posliiniastioita, vanhoja +saviastioita, vanhoja tina-astioita. Mutta vanhaan lieteen oli sovitettu +uudenaikainen, suuri, valurautainen liesi, jonka kupariosat olivat +kirkkaan kiiltäviä. Se oli kuumuudesta punainen, ja kattilasta kuului +kiehuvan veden porina. Täysinäinen kahvipannu oli lieden toisella +reunalla, pysyäkseen kuumana. + +-- Huh! on täällä hauskempi olla kuin ulkona, sanoi Hubert, asettaen +leivän keskellä huonetta olevalle Ludvig XIII:n aikuiselle pöydälle. -- +Vie se lapsi raukka uunin viereen, että hän sulaa. + +Hubertine jo laittoi lasta istumaan. Molemmat sitten katselivat, miten +tämä vähitellen virkosi. Lumi suli hänen vaatteistaan, tippuen raskaina +pisaroina. Suurten miehenkenkien rei'istä näkyivät hänen pienet +sinertyneet jalkansa, ja ohut puku ilmaisi hänen jäykistyneitten +jäsentensä piirteet, kurjuuden ja tuskan runteleman pienen ruumiin. +Häntä värisytti pitkään, hän avasi silmänsä ja katsahti säikähtyneenä +ympärilleen, säpsähtäen kuin eläin, joka herätessään huomaa olevansa +ansassa. Hänen kasvonsa näyttivät uppoavan leuan alle solmitun +huiviresun sisään. He luulivat, että hänen oikea kätensä oli vaivainen, +kun hän piti sitä liikkumattomana, lujasti puristettuna rintaansa +vasten. + +-- Ole rauhassa vain, emme tahdo tehdä sinulle pahaa... Mistä sinä +tulet? Mikä sinun nimesi on? + +Sitä mukaa kuin hänelle puhuttiin, peljästyi hän yhä enemmän, kääntäen +päätään, ikäänkuin joku olisi hänen takanaan ja aikoisi lyödä häntä. Hän +tarkasti salavihkaisin silmäyksin kyökkiä, sen lattiakiviä, +kattopalkkeja, kiiltäviä keittoastioita; sitten hänen katseensa siirtyi +kahden entiseen oviaukkoon jätetyn epäsäännöllisen ikkunan kautta ulos, +kulkien läpi puutarhan aina piispankartanon suuriin puihin asti, jotka +valkoisina kohosivat taustalla olevan muurin yli, ja näytti hämmästyvän +huomatessaan vasemmalla tuomiokirkon kuorikappelien pyörökaariset +ikkunat. Ja häntä värisytti jälleen pitkään, kun lieden lämpö alkoi +tunkea hänen ruumiiseensa; ja hän siirsi katseensa maahan eikä +liikahtanut enää. + +-- Oletko sinä Beaumontista?... Kuka sinun isäsi on? + +Hubert arveli hänen äänettömyydestään, että hänen kurkkuaan ehkä kuristi +niin ettei hän voinut vastata. + +-- Älkäämme huoliko kysellä, sanoi hän, vaan antakaamme hänelle +mieluummin aimo kuppi kuumaa kahvia. + +Tämä oli niin järkevä huomautus, että Hubertine heti antoi oman +kuppinsa. Hänen leikatessaan kahta paksua vehnäviipaletta lapsi vielä +epäili ja arasteli; mutta nälän vaiva voitti, ja hän söi ja joi +ahnaasti. Mies ja vaimo olivat vaiti, jotteivät häntä häiritsisi, ja +tunsivat liikutusta nähdessään hänen vapisevan pienen kätensä vain +vaivoin osaavan suuhun. Hän käytti vain vasenta kättään, oikea käsivarsi +pysyi itsepintaisesti rintaa vasten painettuna. Lopetettuaan hän oli +vähällä rikkoa kupin, mutta sai sysätyksi sen kohdalleen kyynärpäällään, +tehden kömpelön liikkeen kuin raajarikko. + +-- Oletko loukannut käsivartesi? kysyi Hubertine. Älä pelkää, näytähän +vähän, typykkäni. + +Mutta heti kun hän kosketti häntä, nousi lapsi kiivaasti ja riuhtoi +vastaan. Kahakassa hän tuli ojentaneeksi kättään, ja pieni pahvikantinen +kirja, joka oli ollut hänellä ihoa vasten kätkettynä, solahti esiin +vaatteitten halkeamasta. Hän yritti ottaa sitä kiinni ja jäi seisomaan +nyrkit vihasta vääntyneinä, nähdessään noitten tuntemattomien avaavan +sen ja lukevan sitä. + +Se oli Seinen departementin lasten vaivaishoitohallituksen antama +kasvattikirja. Ensimmäisellä sivulla oli pyhän Vincentius Pauluksen +ympyräkuva ja sen alla painetut kaavakkeet: kasvatin sukunimi -- ja +musteella vedetty viiva täytti tyhjän kohdan; sitten etunimet -- +Angélique Marie; aikamäärät -- syntynyt tammikuun 22 p. 1851, otettu +kirjoihin saman kuun 23 p. matrikkelinumerolla 1634. Siis isä ja äiti +tuntemattomat, ei minkäännäköistä kirjallista todistuskappaletta, ei +edes kastetodistusta, ei mitään muuta kuin tuo virallisen kylmä kirjanen +punertavine vaatepäällyksineen. Ei ketään omaista koko maailmassa ja +vankipassi -- numeroitu ja luokiteltu turvattomuus. + +-- Oh, löytölapsi! huudahti Hubertine. + +Silloin Angélique hillittömästi kuohahtaen puhkesi puhumaan: + +-- Minä olen parempi kuin kaikki muut, niin! minä olen parempi, parempi, +parempi... Minä en ole milloinkaan varastanut muilta, ja ne varastavat +minulta kaikki... Antakaa takaisin, mitä olette varastanut minulta! + +Hänen pikku ruumistaan nostatti niin kuohuva ylpeys, niin kiihkeä halu +olla voimakkaampi, että aviopuolisot jäivät hämmästyksestä sanattomiksi. +Tuo tyttö heidän edessään ei ollut enää sama vaaleaverinen lapsi, jonka +silmät olivat orvokinsiniset ja hento kaula hienopiirteinen kuin lilja. +Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi, kasvojen ilme oli häijy, +kuohuva veri paisutti hänen kaulaansa. Nyt, kun hänellä oli lämmin, hän +nousi pystyyn ja sähisi niinkuin kyykäärme, joka on poimittu hangelta. + +-- Oletko sinä häijy? sanoi Hubert lempeästi. Me tarkotamme sinun +hyvääsi, kun tahdomme tietää, kuka sinä olet. + +Ja hän tutki vaimonsa olkapään yli kirjaa, jota tämä selaili. Toisella +sivulla oli hoitajan nimi. »Lapsi Angélique Marie on tammikuun 25 +päivänä 1851 jätetty hoidettavaksi Françoise'lle, maanviljelijä +Hamelin'in vaimolle, joka asuu Soulanges'in pitäjässä, Nevers'in +piirikunnassa; ja on mainittu hoitaja lähteissään saanut yhden kuukauden +hoitopalkan ynnä lapsen vaatekerran.» Sitten seurasi kastetodistus, +jonka oli allekirjottanut lasten vaivaistalon saarnaaja; sitten lapsen +lähtiessä ja saapuessa annetut lääkärintodistukset. Neljännesvuosittain +suoritettujen kuukausimaksujen merkinnät täyttivät edempänä neljän sivun +sarekkeet, ja joka kerta toistui niissä kantomiehen epäselvä +nimikirjotus. + +-- Kuinka, Nevers? kysyi Hubertine, -- Neversin tienoillako sinut on +kasvatettu? + +Ollen kykenemätön estämään heitä lukemasta kirjaa, oli Angélique +sulkeutunut jälleen entiseen synkkään äänettömyyteensä. Mutta viha avasi +hänen huulensa, hän puhui hoitajastaan. + +-- Ihan varmaan Nini-täti olisi lyönyt teitä. Hän puolusti minua aina, +vaikka hän kyllä läimikin minua... Ihan varmaan minä en olisi niin +onneton siellä, eläinten kanssa... + +Hänen kurkkuaan kuroi, hän puhui katkonaisin, hajanaisin lausein +niitystä, jolla hän paimensi Punikkia, valtatiestä, jolla leikittiin, +muroleivistä, joita paistettiin, suuresta koirasta, joka oli häntä +purrut. + +Hubert keskeytti hänet, lukien ääneen: + +-- »Vakavan sairauden sattuessa tai huonon kohtelun takia on +apulaistarkastaja oikeutettu siirtämään lapset hoitajan luota.» + +Alle oli merkitty, että lapsi Angélique Marie oli kesäkuun 20 päivänä +1860 jätetty hoidettavaksi Teresialle, Louis Franchommen vaimolle, jotka +molemmat olivat ammatiltaan tekokukkien valmistajia ja asuivat +Pariisissa. + +-- Hyvä, minä ymmärrän, sanoi Hubertine. Sinä sairastuit ja sinut +tuotiin Pariisiin. + +Mutta niin ei ollut asian laita, Hubertit eivät saaneet selville lapsen +vaiheita ennenkuin he olivat pala palalta urkkineet ne Angéliquelta. +Louis Franchommen, joka oli Nini-tädin serkku, oli pitänyt tulla +kuukauden ajaksi maalle, tointuakseen kuumetaudista. Silloin hänen +vaimonsa Teresia, joka oli ruvennut kovasti pitämään lapsesta, oli +hankkinut luvan ottaa hänet mukaansa Pariisiin, missä hän lupasi opettaa +hänelle kukkien valmistusta. Kolme kuukautta myöhemmin hänen miehensä +kuoli, ja kun hän oli itsekin hyvin heikko, täytyi hänen silloin muuttaa +veljensä, nahkuri Rabier'n luokse Beaumontiin. Joulukuun alkupäivinä hän +oli kuollut, uskoen kasvattinsa kälynsä huostaan, ja siitä lähtien sai +pienokainen kärsiä loukkauksia, lyöntejä ja kidutusta. + +-- Rabier, mutisi Hubert, niin, kyllä tiedän, nahkuri Rabier, Ligneulin +rannalla, alakaupungissa... Mies juo ja vaimo käyttäytyy huonosti. + +-- He haukkuivat minua kilometripatsaan lapseksi, jatkoi Angélique +kuohuksissaan, loukatun ylpeyden raivossa. He sanoivat, että katuoja oli +kyllin hyvä äpärälle. Ja vaimo löi ja hakkasi minua ja pani sitten +minulle ruokaa lattialle, niinkuin kissalleen; ja monasti sain vielä +panna maata syömättä... Oh! minä olisin tappanut itseni viimein! + +Hän teki hurjan epätoivon eleen. + +-- Eilen, jouluaamuna, he joivat ja ryntäsivät minun päälleni ja +uhkasivat puristaa peukaloillaan silmät ulos minun päästäni, huvikseen +vain. Mutta se ei käynyt, ja silloin he alkoivat tapella ja löivät +toisiaan nyrkeillä niin kovasti, että minä luulin heidän kuolleen, he +makasivat molemmat pitkänään lattialla... Minä olin jo aikoja sitten +päättänyt karata. Mutta minä tahdoin kirjani. Nini-täti näytti sitä +minulle usein ja sanoi: »Katsos, tässä on kaikki mitä sinä omistat, +sillä jos ei sinulla olisi tätä, niin ei sinulla olisi mitään.» Ja minä +tiesin, missä he sitä pitivät sitten kun Teresia-täti kuoli, piirongin +ylimmäisessä laatikossa... Silloin minä harppasin heidän ylitseen ja +otin kirjan ja juoksin ulos, puristaen kirjaa käsivarteni alla, ihoa +vasten. Se oli liian suuri, minä luulin että kaikki ihmiset sen +näkisivät, että he ryöstäisivät sen minulta. Ja minä juoksin, minä +juoksin niin hirveästi! Ja yöllä pimeässä, tuon portin alla minua paleli +niin kauheasti, paleli niin että luulin kuolevani. Mutta ei se haittaa +mitään, enpä minä heittänyt kirjaani, tässä se on! + +Ja syöksähtäen äkkiä Hubertien luokse hän sieppasi kirjan heidän +käsistään, kun he olivat sitä sulkemassa antaakseen sen hänelle +takaisin. Sitten hän istui, heittäytyi pöytää vasten ja nyyhkytti, +pitäen kirjaa kaksin käsin ja painaen poskeaan sen vaaleanpunertavaan +päällykseen. Ääretön nöyryytyksen tunne painoi alas hänen ylpeytensä, +koko hänen olemuksensa näytti sulavan siihen katkeruuteen, mikä sisältyi +noihin muutamiin kuluneisiin lehtiin, tuohon mitättömään esineeseen, +joka oli hänen aarteensa, ainoa side mikä kiinnitti hänet maailman +elämään. Hänen sydämensä ei voinut tyhjentyä niin suuresta epätoivosta, +hänen kyyneleensä juoksivat juoksemistaan; ja mielensä murtuessa hän oli +saanut takaisin kauniin vaalean muotonsa, hänellä oli jälleen samat +pitkähkön soikeat kasvot, samat orvokinsiniset silmät, jotka hänen +heltyessään olivat vaalenneet, sama sulopiirteisenä kohoava kaula, joka +saattoi hänet muistuttamaan jotakin kirkonikkunan pientä neitsyttä. +Yhtäkkiä hän tarttui Hubertinen käteen, painoi hyväilyistä osattomat +huulensa sitä vastaan, suudellen sitä kiihkeästi. + +Molempien aviopuolisoitten sydän täyttyi liikutuksesta, he sopersivat, +ollen itsekin herahtamaisillaan itkuun: + +-- Rakas, rakas lapsi! + +Hän ei siis ollutkaan vielä perinpohjin paha? Ehkä hänet voisi vielä +ojentaa tuosta kiivaudesta, joka oli heitä pelottanut? + +-- Oi, minä rukoilen, älkää viekö minua takaisin niitten luokse, sopersi +hän, -- älkää viekö minua niitten luokse! + +Mies ja vaimo katsahtivat toisiinsa. Juuri viime aikoina, syksystä +alkaen, heillä oli ollut aikomus ottaa oppilas, joka asuisi heidän +luonaan, joku tyttönen, joka ilahduttaisi heidän pettyneitten toiveitten +varjostamaa asuntoaan. Ja nyt tuli asia heti ratkaistuksi. + +-- Suostutko? kysyi Hubert. + +Hubertine vastasi verkkaan, tyynellä äänellään: + +-- Suostun kyllä. + +He ryhtyivät heti suorittamaan muodollisuuksia. Hubert läksi kertomaan +seikkailua Beaumontin pohjoispiirin rauhantuomarille, herra +Grandsire'lle, joka oli hänen vaimonsa serkku ja ainoa sukulainen, mitä +tämä oli tavannut mentyään naimisiin. Herra Grandsire otti huolekseen +kaikki, kirjotti köyhäinhoitohallitukseen, missä Angélique helposti +tunnettiin matrikkelinumeron avulla, ja sai suostumuksen siihen, että +tämä saisi jäädä oppilaana Hubertien luokse, jotka olivat erittäin +kunnon ihmisten maineessa. Piirikunnan apulaistarkastaja tuli +merkitsemään asiaankuuluvat seikat kasvattikirjaan ja teki samalla uuden +isännän kanssa sopimuksen, jossa tämä sitoutui kohtelemaan lasta +lempeydellä, pitämään hänet siistinä, antamaan hänen käydä koulussa +ja kirkossa sekä pitämään hänellä oman omituisen vuoteen. +Köyhäinhoitohallitus puolestaan sitoutui maksamaan hänelle korvausta ja +hankkimaan pukimet, ohjesääntöjensä mukaan. + +Kymmenen päivän perästä kaikki oli kunnossa. Angélique nukkui ylhäällä +puutarhanpuoleisessa ullakkokamarissa; hän oli jo saanut ensimmäiset +oppitunnit koruompelussa. Sunnuntaiaamuna ennen kirkkoonlähtöä Hubertine +avasi hänen läsnäollessaan työhuoneen vanhan kaapin, missä hän säilytti +hienoja kultalankoja. Hänellä oli kädessään kirjanen, jonka hän pani +erään laatikon pohjalle, sanoen: + +-- Katso, mihin minä panen tämän, jotta voit saada sen, jos haluat sitä, +ja että muistaisit. + +Kun Angélique samana aamuna astui kirkkoon, tuli hän jälleen kulkemaan +pyhän Agneksen portin alitse. Viikolla oli yrittänyt suveta, mutta +sitten oli pakkanen jälleen tullut niin ankarana, että veistokuvien +puoleksi sulanut lumi oli jäätynyt monimuotoisiksi rypäleiksi ja +neulasiksi. Neitsyet olivat nyt ylt'yleensä jään verhoamina, +läpikuultavat puvut lasipitsein koristettuina. Dorotea kantoi soihtua, +jonka sula, kirkas metalli valui hänen käsistään; Cecilialla oli +hopeinen kruunu, josta varisi kimaltelevia helmiä; Agatan pihtien +raatelema rinta oli kristallipanssarilla peitetty. Ja otsikon +korkokuvakohtaukset ja holvikaarien pienet neitsyet näyttivät siltä kuin +olisivat ne jo satoja vuosia olleet tällä tavoin ikäänkuin +jättiläissuuruisen pyhäinjäännöslippaan lasiruutujen ja jalokivien +takana. Agnes itse oli verhottu kuninkaalliseen vaippaan, joka oli +kudottu valosäteistä ja kirjailtu tähdillä. Hänen karitsallaan oli +timanttivilla, hänen palmunsa oli tullut taivaanväriseksi. Koko portti +loisti puhtaassa, tuikeassa pakkasessa. + +Angélique muisti yötä, jonka hän oli viettänyt tässä neitsyitten +turvissa. Hän nosti silmänsä ja hymyili heille. + + + + +II. + + +Beaumontin muodostaa oikeastaan kaksi kokonaan erillään olevaa ja +erilaista kaupunkia: kukkulan laella sijaitseva Beaumont-l'Eglise, +Kirkko-Beaumont, jossa on vanha, kahdenneltatoista vuosisadalta peräisin +oleva tuomiokirkko, seitsemänneltätoista vuosisadalta oleva +piispankartano ja lähes tuhatkunta asukasta, sullottuina ahtaitten +katujen perukoihin; ja kukkulan juurella, Ligneul-joen rannalla +sijaitseva Beaumont-la-Ville, Kaupunki-Beaumont, entinen etukaupunki, +joka kukoistavien pitsi- ja palttinatehtaittensa vaikutuksesta on +rikastunut ja kasvanut, joten siinä nyt on lähes kymmenentuhatta +asukasta sekä avaroita toreja ynnä kaunis, uudenaikainen alimaaherran +virastotalo. Kaupungin molempien alueitten, pohjois- ja eteläpiirin +välillä ei näinollen ole juuri muuta yhteyttä kuin hallinnollinen. +Vaikka Beaumont-l'Eglise on vain noin kolmenkymmenen penikulman päässä +Pariisista, jonne pääsee kahdessa tunnissa, tuntuu sentään siltä kuin se +olisi vieläkin suljettuna vanhojen suojamuuriensa sisään, joista ei +kuitenkaan ole jäljellä muuta kuin kolme porttia. Sillä on pysyväinen, +erikoinen asujamistonsa, joka viettää siinä samankaltaista olemassaoloa +kuin heidän esi-isänsä ovat siinä viettäneet isästä poikaan jo viiden +vuosisadan ajan. + +Tuomiokirkko selittää kaiken, se on aiheuttanut kaiken ja säilyttää +kaiken. Se on kuin äiti, kuningatar, se kohoaa mahtavan suurena keskellä +pientä, matalaa taloryhmää, mikä on kuin poikue tuomiokirkon jäykkien +kivisiipien suojassa. Siinä asutaan vain sitä varten ja sen turvin; +käsityöläiset työskentelevät, kauppiaat myövät tavaroitaan vain +elättääkseen, verhotakseen ja ylläpitääkseen sitä ja sen pappiskuntaa; +ja jos joskus tapaa jonkun porvarishenkilön, niin ovat ne vain +hävinneitten joukkojen viimeisiä uskollisia rippeitä. Kirkko sykkii +keskellä, kadut ovat kukin sen suonia, kaupunki elää ja hengittää vain +sen kautta. Siitä koko tuo muinaisaikainen henki, tuo uskonnollisen +harras menneisyyden horros-uni, tuo maailmasta eristäytynyt yhdyskunta, +joka sitä ympäröi, huokuen vanhaa rauhan ja uskon sulotuoksua. + +Ja kaikista tämän salaperäisen kaupungin taloista oli Hubertien talo, +jossa Angélique tästä lähtien oli asuva, kaikkein lähimpänä +tuomiokirkkoa, aivan sen kylkeen painautuneena. Oikeuden rakentaa +siihen, kahden tukimuurin väliin, oli varmaan antanut joku entisajan +kirkkopaimen, joka tahtoi kiinnittää tämän koruompelijaan suvun esi-isän +vakituiseksi messupaitojen tekijäksi, sakariston tarpeiden hankkijaksi. +Eteläpuolella varjosti pientä puutarhaa tuomiokirkon valtava runko: +ensin sivukappelien kehä, joitten ikkunain alla oli kasvisarakkeita, +sitten päälaivan korkea runko, jota tukipilarit kannattivat, sitten +lyijylevyillä peitetty laaja katto. Aurinko ei milloinkaan päässyt +tunkeutumaan puutarhan perukkaan asti, vain muratit ja puksipuut siellä +rehottivat. Mutta tuon jättiläiskorkean kirkonharjan sinne heittämä +varjo oli kuitenkin hyvin vieno, jonkinlainen uskonnollinen, +haudanomainen ja puhdas hämäryys, joka tuoksui hyvältä. Kirkon tornit +eivät päästäneet tuohon rauhallisen vilpoisaan vihertävään puolihämärään +muuta kuin kellojensa kuminan. Mutta sen värinä tuntui koko tuossa +kirkon seinään painautuneessa, sen kiviin kiinni juuttuneessa talossa. +Se värähti kaikista kirkonmenojen äänistä, juhlamessut, urkujen humina, +laulajien äänet, vieläpä uskovaisten ahdistetut huokauksetkin hymisivät +sen jokaisessa huoneessa, tuudittivat sitä näkymättömästä maailmasta +lemahtavalla pyhällä henkäyksellä; tuntuipa toisinaan haalean seinän +läpi tunkeutuvan suitsutussavun tuoksuakin. + +Viisi vuotta kasvoi Angélique siinä ikäänkuin luostarissa, kaukana +maailmasta. Hän meni ulos vain sunnuntaisin iltamessua kuuntelemaan, +sillä Hubertine oli hankkinut luvan saada olla panematta häntä kouluun, +missä hän pelkäsi hänen saavan huonoja vaikutuksia. Tuo vanhanaikuinen +pieni talo hiljaisine, varjoisine puutarhoineen oli koko hänen +maailmansa. Hänen hallussaan oli valkeaksi kalkittu kamari ullakolla. +Aamulla hän tuli pohjakerroksessa olevaan keittiöön syömään aamiaista, +sitten hän meni toisessa kerroksessa olevaan työhuoneeseen ryhtyäkseen +työhön. Nämä huoneet ynnä tornissaan kiertävät portaat olivat ainoat +paikat, joissa hän päivittäin liikkui, -- juuri vanhanaikaisimmat, läpi +aikojen säilyneet paikat, sillä hän ei koskaan käynyt Hubertien omassa +huoneessa eikä alakerran salissakaan juuri muuten kuin läpikulkiessaan, +jotka viimemainitut huoneet olivat enimmän nuorentuneet ajan makusuunnan +mukaan. Salissa oli palkit kipsillä rapattu; kattoa koristi +palmunlehtikarniisi vastaavine keskusruusukkeineen; suurikukkaiset +seinäpaperit olivat ensimmäisen keisarikunnan ajalta, samoin kuin +valkoinen marmoriuuni ja mahonkinen huonekalusto, pieni pöytä, sohva ja +neljä samettipäällyksistä nojatuolia. Niinä harvoina kertoina, kun hän +viipyi siellä uudistamassa ikkunaan näytteille ripustettua +koruompeluvalikoimaa, näki hän ulos silmätessään saman muuttumattoman +aukeaman, pyhän Agneksen porttiin päättyvän kadun: joku kirkkoonmenijä +työnsi ovipuoliskoa, joka sulkeutui jälleen äänettömästi, vastapäätä +olevat kultasepän ja kynttilänvalajan puodit, joitten öylättirasiat ja +vahakynttilät olivat riveissä nähtävänä, näyttivät aina tyhjiltä. Ja +itse unettavassa ilmassakin tuntui koko tuon vanhan kaupungin ja sen +katujen, piispankartanon takana kulkevan Kunniakadun, Kultaseppäinkatuun +yhtyvän Isonkadun, Luostaritorin ja sen laidassa kohoavien kahden tornin +luostarinomainen rauha, se laskeutui laimean päivänvalon mukana +verkalleen tyhjälle kivikadulle. + +Hubertine oli ottanut täydentääkseen Angéliquen opinnot. Hänellä oli +muuten se vanhanaikainen mielipide, että nainen on kyllin oppinut, kun +hän osaa oikeinkirjotusta ja neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla. +Mutta hänen oli taisteltava oppilaan haluttomuutta vastaan, sillä tämä +huvitteli katselemalla ikkunasta ulos, vaikka siellä ei ollut paljonkaan +hauskaa nähtävää, kun ikkuna oli puutarhaan päin. Angélique ei juuri +välittänyt muusta kuin lukemisesta; huolimatta sanelukirjotuksesta, +johon käytettiin jotakin klassikkovalikoimaa, hän ei koskaan oppinut +kirjottamaan sivuakaan virheettömästi. Hänellä oli kuitenkin soma +käsiala, siro ja jäntevä, joka muistutti entisajan suurten naisten +epäsäännöllistä käsialaa. Mitä tulee muihin oppiaineisiin, +maantieteeseen, historiaan ja laskentoon, pysyi hän täysin +tietämättömänä. Mitä hyötyä oli tietoviisaudesta? Ei niin mitään. +Myöhemmin, Herran ehtoolliselle pääsemisensä aikaan hän opetteli +katkismuksensa sanasta sanaan sellaisella uskoninnolla, että kaikki +ihmettelivät hänen terävää muistiaan. + +Ensimmäisenä vuonna joutuivat kasvatusvanhemmat usein lempeydestään +huolimatta toivottomiksi. Angélique, josta näytti kehittyvän hyvin +taitava koruompelija, aiheutti heille levottomuutta äkillisillä +mielenkäänteillään, tullen usein käsittämättömän laiskaksi, oltuaan +päiväkausia mallikelpoisen uuttera. Hän muuttui yhtäkkiä veltoksi ja +luihuksi, varasti sokeria ja istui kasvot punaisina ja silmät laimeina; +jos häntä nuhdeltiin, antoi hän äkäisiä vastauksia. Joskus, kun he +tahtoivat häntä ojentaa, kävi hän rajuksi ja hillittömäksi, löi nyrkkiä +ja polki jalkaa, ollen valmis kynsimään ja puremaan. Silloin he +kauhistuneina peräytyivät tuon pienen pedon edestä, hänessä riehuvan +pahuuden voima pelotti heitä. Mikä hän oikein oli? Mistä hän tuli? +Tuollaiset löytölapset tulevat melkein aina paheen ja rikoksien +poluilta. He olivat jo kaksi eri kertaa päättäneet luopua hänestä ja +jättää hänet jälleen vaivaishoidon huostaan, katuen että olivat +ottaneetkaan häntä luokseen. Mutta nämä pelottavat kohtaukset, joista +koko talo vapisi, päättyivät aina samaan kyyneltulvaan, samaan +hillittömään katumuksenpuuskaan, minkä vallassa lapsi heittäytyi maahan +niin kovasti haluten rangaistusta, että hänelle täytyi kuin täytyikin +antaa anteeksi. + +Vähitellen Hubertine sentään sai valtaa hänen ylitseen. Hänen +hyväsydämisyytensä, hänen ylevä, luja ja lempeä käytöksensä, hänen +tervejärkisyytensä ja mielensä täydellinen tasapaino tekivät sen, että +hän oli kuin luotu tähän kasvatustyöhön. Hän opetti hänelle kieltäymystä +ja kuuliaisuutta, jotka hän asetti intohimon ja ylpeyden vastakohdaksi. +Kuuliaisuus oli elämän ehto. Piti olla kuuliainen Jumalalle, +vanhemmille, esivallalle. Oli olemassa kokonainen kunnioituksen pohjalle +rakentuva järjestelmä, jonka ulkopuolella ihmistä odotti turmelus ja +tuhoutuminen. Ja aina uuden sisunpurkauksen sattuessa hän, opettaakseen +hänelle nöyryyttä, määräsi hänelle, ikäänkuin parannusharjotukseksi, +jotakin alempiarvoista työtä, kuten astioitten pyyhkimistä tai keittiön +lattian pesemistä; ja hän pysyi määräyksessään järkähtämättä loppuun +asti, antaen tytön ryömiä polvillaan lattiakiviä hangaten, kunnes hänen +sisunsa lauhtui ja mielensä suli. Erityisesti häntä huoletti lapsen +tunteitten hillittömyys, hänen hyväilyjensä kiihkeys ja tulisuus. +Useampia kertoja hän oli hämmästyksekseen nähnyt hänen suutelevan omia +käsiään. Sitten Hubertine huomasi hänessä syntyvän kuvakiihkon, hän +intoutui keräämään pieniä uskonnollisaiheisia kuvia, varsinkin +Vapahtajan kuvia; ja eräänä iltana hän löysi hänet itkemässä puoleksi +tiedottomana, pää pöytään valahtaneena, huulet kuvia vasten painettuna. +Syntyi jälleen kauhea kohtaus, kun Hubertine otti ne häneltä +takavarikkoon, hän itki ja parkui kuin tapettava. Siitä lähtien +Hubertine piti häntä ankarassa kurissa, ei suvainnut hänen tuuliaan, +pysytti hänet aina uutterassa työssä, masentaen hänet äänettömyydellä ja +kylmyydellä, heti kun hän hänen äksystä katseestaan ja punottavista +poskistaan huomasi veltostumisen oireita. + +Muuten oli Hubertine keksinyt itselleen apulaisen +vaivaishoitohallituksen kirjasesta. Aina kolmen kuukauden päästä, kun +kantomies teki siihen merkinnät, pysyi Angélique allapäin iltaan asti. +Hänen sydäntään viilsi kipeästi, jos hän sattumalta, ottaessaan kaapista +kultapuolaa, huomasi kirjasen. Ja eräänä päivänä, kun hänellä taas oli +raivoisa häijyyden puuska, jota ei mikään voinut hillitä, ja hän penkoi +ja mullisti laatikkoa pohjia myöten, jäi hän äkkiä tyrmistyneenä +seisomaan, nähdessään kirjasen edessään. Nyyhkytykset tukahduttivat +häntä, hän heittäytyi kasvatusvanhempiensa jalkoihin sopertaen +anteeksipyyntöjä ja sanoen, että he olivat tehneet väärin korjatessaan +hänet taloonsa ja ettei hän ollut ansiollinen syömään heidän leipäänsä. +Sen päivän jälkeen hän usein hillitsi kiukkunsa muistaessaan kirjaa. + +Näin kasvoi Angélique kahdenteentoista ikävuoteensa asti, jolloin hänet +oli laskettava Herran ehtoolliselle. Hänen ympäristönsä, tuon +tuomiokirkon varjossa uinuvan, suitsutuksen tuoksua hengittävän, veisuun +hyminästä väräjävän pienen kodin rauha edisti tuon villin vesan +vähittäistä muodostumista parempaan päin, vesan, joka oli nyhdetty Herra +tiesi mistä ja istutettu tuon pienoisen puutarhan salaperäiseen maahan; +sitä edisti myöskin tässä kodissa vietetty säännöllinen elämä, +jokapäiväinen työ ja siinä vallitseva maailmasta tietämättömyys, joka +oli niin täydellinen ettei edes tuon uneliaan kaupunginosan kaiku sinne +ulottunut. Mutta etupäässä vaikutti tuohon muuttumiseen aviopuolisoitten +suuri keskinäinen rakkaus, joka näytti siltä kuin olisi joku +parantumaton tunnonvaiva sitä laajentanut. Mies koetti lakkaamatta +poistaa vaimonsa muistosta sitä vääryyttä, minkä hän oli hänelle tehnyt +menemällä hänen kanssaan naimisiin vastoin hänen äitinsä tahtoa. Kun +heidän lapsensa kuoli, oli hän selvästi tuntenut että vaimo luki tämän +rangaistuksen hänen syykseen, ja hän koetti tehdä kaikkensa saadakseen +sen anteeksi. Se olikin tapahtunut jo aikoja sitten, vaimo tunsi nyt +häntä kohtaan jumaloivaa rakkautta. Toisinaan hän epäili tätä, ja tämä +epäily synkensi hänen elämäänsä. Ollakseen varma siitä, että tuo +jäykkäluontoinen äiti-vainaja oli leppynyt haudassaan, olisi hän +tahtonut saada jälleen lapsen. Tämä anteeksiannon-lapsi oli heidän ainoa +toivonsa, ja hän lähestyi vaimoaan kuin uskovainen jumalaansa, palvoen +häntä tuollaisella hartaalla aviollisella rakkaudella, joka on palava ja +puhdas kuin alati jatkuva kihlausaika. Vaikkakaan hän oppilaan +läsnäollessa ei suudellut häntä edes hiuksille, niin joka kerta, kun hän +astui heidän yhteiseen huoneeseensa, tunsi hän vielä nytkin, +kaksikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen, samanlaista liikutusta kuin +nuori aviomies hääiltana. Tämä huone oli näköjään vaatimaton, +valkoiseksi ja harmaaksi maalattu, seinillä sinikukkaiset paperit ja +pähkinäpuiset huonekalut kretongilla päällystetyt. Sieltä ei koskaan +kuulunut melua eikä kolinaa, mutta siellä oli hieno hellyyden tuoksu, +joka vaikutti lämmittävästi koko taloon. Ja Angélique tuli täten kuin +kylpemään hellyydessä, missä hän kasvoi hyvin tuntehikkaaksi ja hyvin +puhtaaksi. + +Eräs kirja täydensi työn. Eräänä aamuna, kun hän penkoi muuatta +työhuoneen tomuista hyllyä, löysi hän käytännöstä pois joutuneitten +koruompeluvälineitten joukosta hyvin vanhan kirjan, jonka nimi oli +_Kultainen Legenda_. Se oli painettu vuonna 1549 ja sen kirjottaja oli +Jacques de Voragine. Sen oli varmaan joskus ostanut joku +messupukumestari kuvien vuoksi, jotka olivat täynnä hyödyllisiä tietoja +pyhimyksistä. Pitkään aikaan ei Angélique välittänyt juuri muusta kuin +kuvista, noista vanhoista hurskaista puupiirroksista, jotka viehättivät +häntä. Heti kun hän sai luvan leikkiä, otti hän kellertäviin +vasikannahkakansiin sidotun nelitaitteis-niteen ja selaili sitä +verkalleen: ensin suojusnimiö, joka oli painettu punaisella ja mustalla +ja varustettu kustantajan nimellä ja osotteella; sitten varsinainen +nimiö, jossa oli kahtapuolta neljän evankelistan ympyräkuvat sekä +alhaalla Itäisen maan tietäjät kunnioittamassa Jeesuslasta ja ylhäällä +kuoleman voittamista esittävä kuva, jossa Vapahtaja polkee luita +jalkainsa alle. Senjälkeen seurasi kuva toisensa perästä, koristeltuja +alkukirjaimia, suuria ja keskikokoisia piirroksia tekstissä ja pitkin +sivuja: Marian ilmestys, jossa suuri enkeli kietoo säteittensä sisään +pienen, hennon Marian; viattomain lasten surma, jossa julma Herodes +seisoo keskellä pienten ruumiitten kasaa; Jeesuksen syntymä, jossa +Jeesus makaa seimessä neitsyt Marian ja vahakynttilää kantavan Joosefin +keskellä; pyhä Johannes Almunantaja jakelemassa köyhille; pyhä Matias +särkemässä epäjumalankuvaa; pyhä Nikolai piispanpuvussa, oikealla +puolellaan ammeessa seisovia lapsia; ja kaikki naispuoliset pyhimykset, +Agnes, rinta miekan lävistämänä, Kristiina, jolta rinnat reväistään +pihdeillä irti, Genoveva karitsainsa seuraamana, Juliana ruoskittavana, +Anastasia poltettavana, Maria Egyptiläinen erämaassa katumusta +harjottamassa, Magdalena astia hyvänhajuista voidetta kädessään. Ja +paljon muita vielä, joita jokaista katsoessa tunsi yhä suurempaa kauhua +ja sääliä, aivan kuin kuunnellessaan jotakin samalla haavaa hirmuista ja +suloista satua, joka kouristaa sydäntä ja nostaa vedet silmiin. + +Mutta Angéliquessa heräsi vähitellen halu tietää tarkemmin, mitä kukin +näistä piirroksista esitti. Alussa nuo kaksi tiheätekstistä palstaa ja +niitten kellastuneella paperilla pikimustina kiemurtelevien +goottilaiskirjainten outo ulkonäkö pelottivat häntä. Mutta hän tottui +siihen, sai selville kirjaimet, ymmärsi lyhennykset ja supistukset ja +oppi arvaamaan vanhanaikuisten lausepartten ja sanojen merkityksen. +Lopulta hän luki sujuvasti, ihastuksissaan kuin jonkun salaisuuden +perille päästyään ja riemuissaan aina kun selvisi voittajana jostakin +uudesta pulmasta. Tuon vaivalloisen pimeyden takaa ilmestyi kokonainen +säihkyvä maailma. Hän astui kuin taivaalliseen loisteeseen. Entisiä +kuivia ja kylmiä klassikkojaan hän ei enää muistanutkaan. Legenda yksin +sai hänet innostumaan. Pää käsien välissä hän istui sen yli +kumartuneena, se kiehtoi hänet kokonaan, niin ettei hän enää lainkaan +elänyt jokapäiväistä elämää, vaan unhotti ajan kulunkin katsellessaan +tuntemattomuuden pohjasta suurena kirkastuvaa unelmien maailmaa. + +Jumala on hyvä ja hurskas, ja niin ovat pyhimyksetkin alusta alkaen. He +ovat ennakolta valittuja, äänet ilmottavat heidän syntymistään, heidän +äitinsä näkevät merkillisiä unia. Kaikki ovat kauniita, voimakkaita, +voitollisia. Kirkas hohde on heidän ympärillään, heidän kasvonsa +loistavat. Dominikuksella on tähti otsallaan. He lukevat ihmisten +sisimmät aivotukset, he lausuvat ääneen mitä toiset ajattelevat. Heillä +on ennustamisen lahja, ja heidän ennustuksensa käyvät aina toteen. Heitä +on lukematon paljous, heidän joukossaan on piispoja ja munkkeja, +neitsyitä ja porttoja, kerjäläisiä ja kuninkaallisen huoneen jäseniä, +alastomia, juurilla eläviä erakoita ja peurojen kanssa luolissa asuvia +vanhuksia. Heidän kaikkien elämäkertansa on samanlainen: he kasvavat +Kristukselle, uskovat häneen, kieltäytyvät uhraamasta väärille +jumalille, joutuvat kidutettaviksi ja kuolevat kunnian ihanuudessa. +Vainot saavat keisarit väsyksiin. Andreas saarnaa ristiinnaulittuna +kaksi päivää kahdellekymmenelletuhannelle ihmiselle. Joukkokääntymyksiä +tapahtuu, neljäkymmentätuhatta ihmistä kastetaan yhdellä kertaa. +Jolleivät kansanjoukot käänny nähdessään ihmeen tapahtuvan, pakenevat he +kauhun valtaamina. Pyhimyksiä syytetään noituudesta, heille annetaan +ongelmia ratkaistavaksi ja he selvittävät ne, heitä pannaan väittelemään +oppineitten kanssa ja nämä jäävät mykiksi. Kun heidät viedään temppeliin +uhrattavaksi, kaatuvat epäjumalat heti heidän henkäyksestään ja menevät +murskaksi. Eräs neitsyt sitoo vyönsä Venuksen kaulaan, ja tämä hajoaa +tomuksi. Maa järisee, Dianan temppeli luhistuu raunioiksi salaman +iskusta. Ja kansat nousevat kapinaan, sisällisiä sotia syttyy. Silloin +tapahtuu usein, että pyövelit pyytävät kastetta ja kuninkaat polvistuvat +köyhien, ryysyisten pyhimysten eteen. Sabina pakenee kotitalostaan. +Paula jättää viisi lastaan ja kieltäytyy kylvyistä. Lihan kidutukset ja +paastot puhdistavat heitä. He eivät nauti vehnää eikä öljyä. Germanus +sirottaa tuhkaa ruokaansa. Bernhard ei enää osaa erottaa ruokia +toisistaan, hän ei tunne muuta kuin puhtaan veden maun. Agaton pitää +kolme vuotta kiviä suussaan. Augustinus on epätoivoissaan tekemästään +synnistä, pitäen huvitteluna sitä että on katsonut koiran juoksua. +Varallisuudella ja terveydellä ei ole mitään arvoa, iloa tuottavat vain +kieltäymykset, jotka kuolettavat ruumista. Ja näin he voiton saatuaan +elävät puutarhoissa, missä kukat ovat tähtiä ja puiden lehdet laulavat. +He tappavat lohikäärmeitä, he nostavat ja tyynnyttävät myrskyjä, he +joutuvat haltioihinsa ihastuksesta saadessaan omistaa kaksi kyynärää +maata. Leskivaimot pitävät huolta heidän tarpeistaan heidän eläessään ja +saavat unessa käskyn mennä heidät hautaamaan, kun he ovat kuolleet. +Heille tapahtuu merkillisiä asioita, ihmeellisiä seikkailuja, yhtä +kauniita kuin romaaneissa. Ja kun satojen vuosien kuluttua avataan +heidän hautojaan, lemahtaa sieltä hyviä tuoksuja. + +Mutta näitä pyhimyksiä vastassa on siellä paholaisia, ääretön paljous +paholaisia. »Ne lentelevät usein meidän ympärillämme kuin kärpäset ja +täyttävät ilman vailla määrää. Ilma on yhtä täynnänsä perkeleitä ja +pahoja henkiä, kuin auringon säde on täynnänsä atoomeja. Ne ovat kuin +tomu.» Ja heidän välillään syntyy iankaikkinen taistelu. Pyhimykset +saavat aina voiton, ja aina on heidän uudestaan saavutettava voittonsa. +Mitä enemmän paholaisia ajaa pois, sitä useampia saapuu tilalle. Niitä +lasketaan kuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi yhdessä ainoassa +naisessa, jonka Fortunatus pelastaa. Ne riehuvat, puhuvat ja huutavat +riivattujen suun kautta ja ne ravistelevat näiden ruumista kuin +tuulispää. Ne menevät heidän sisäänsä nenästä, korvista ja suusta, ja +poistuvat heistä suurella kiljunnalla monipäiväisten kauheitten +taistelujen perästä. Joka tienkäänteessä vääntelehtii riivattu, pyhä +mies kulkee ohi ja rupeaa taistelemaan. Basilius painiskelee +hartiavoimin pelastaessaan erästä nuorta miestä. Makariuksen ollessa +nukkumassa hautojen keskellä rupeavat paholaiset häntä ahdistamaan ja +hän taistelee heitä vastaan koko yön. Enkelienkin täytyy vainajien +vuoteitten ääressä rusikoida paholaisia, saadakseen haltuunsa sielun. +Toisin kerroin taas taistelu muodostuu vain kilpailuksi älyssä ja +oveluudessa. Tehdään sukkelia temppuja, keksitään viekkaita juonia. +Apostoli Pietari ja Simon velho taistelevat ihmeillä. Saatana, joka käy +ympäri, pukeutuu kaikenkaltaisiin valheasuihin, ottaa naisen muodon, +sukeutuu pyhimykseksikin. Mutta heti kun hänet on voitettu, näyttäytyy +hän kaikessa rumuudessaan: »Kuin musta kissa, joka on koiraa suurempi, +jolla on isot ja tultasuitsevat silmät, pitkä ja verinen kieli aina +napaan asti ulottuva, häntä kiemurainen ja pystyyn nostettu, näyttäen +hänen peränsä, josta hirmuinen haju käy ulos.» Se on kaikkivallitsevana +ajatuksena, se on yhteinen suuri vihollinen. Sitä peljätään ja sitä +pilkataan. Vieläpä tehdään hänelle petostakin. Ja vaikka hänen +tulikattilansa näyttävätkin niin julmilta, jää hän kuitenkin lopulta +aina siksi, jota vedetään nenästä. Mitä sopimuksia hän tekeekin, +riistetään ne häneltä joko väkivallalla tai viekkaudella. Heikot +naisetkin lyövät hänet maahan, Margareeta murskaa jalallaan hänen +päänsä, Juliana ruhjoo hänet lyömällä häntä kahleillaan. Se aiheuttaa +jonkinlaisen iloisen turvallisuuden; pahuus joutuu halveksituksi, koska +se on voimaton, hyvyys on aina varma, sillä hyve on ylivoimainen. Ei +tarvitse muuta kuin tehdä ristinmerkki, niin saatana ei voi mitään, vaan +pakenee ulvoen. Kun neitsyt tekee ristinmerkin, niin koko helvetti +kukistuu. + +Tässä pyhimysten ja saatanan välisessä taistelussa esiintyy hirveitä +kidutuksia, joita vainoojat panevat toimeen. Pyövelit sivelevät +marttyyrejä hunajalla ja jättävät heidät kärpästen käsiin; antavat +heidän kävellä avojaloin lasinsiruissa taikka hehkuvilla hiilillä; +laskevat heidät kuoppiin, joissa on ilkeitä matelijoita; ruoskivat heitä +lyijykuulilla varustetuilla ruoskilla; naulaavat heidät elävänä +ruumisarkkuihin, jotka sitten heittävät mereen; panevat heidät +riippumaan tukasta ja sytyttävät palamaan; valavat heidän haavoihinsa +sammuttamatonta kalkkia, kiehuvaa pikeä ja sulatettua lyijyä; istuttavat +heidät metallituoleihin, jotka on kuumennettu hehkuvan kuumiksi; +painavat heidän päähänsä tulikuumia kypäreitä; kärventävät heidän +ruumistaan soihduilla, murskaavat heidän reisiluunsa alasimella, +puhkaisevat silmät, leikkaavat kielen, katkovat sormet yhden erältään. +Ja kärsimyksillä ei ole tehoa, pyhimykset halveksivat niitä perinpohjin, +heillä on vain kiire kärsimään enemmän ja he tuntevat siitä vain iloa. +Ihmeet suojelevat heitä yhtämittaa, he väsyttävät pyövelinsä. Johannes +juo myrkkyä saamatta siitä mitään vahinkoa. Sebastianus hymyilee +nuoliparven lävistämänä. Toisinaan taas nuolet jäävät riippumaan ilmaan +marttyyrin kahden puolen, taikka kääntyvät takaisin ampujaansa päin ja +puhkaisevat häneltä silmät. He juovat sulatettua lyijyä kuin kylmää +vettä. Jalopeurat heittäytyvät maahan heidän eteensä ja nuolevat heidän +käsiään lauhkeina kuin karitsat. Pyhälle Laurentiukselle tuntuu halstari +suloisen vilpoisalta. Hän huudahtaa: »Onneton, sinä olet paisunut toisen +puolen, käännä toinenkin ja syö sitten, sillä se on kyllin paistunut.» +Cecilia pannaan ammeeseen, joka on täynnä kiehuvaa vettä, ja »hän oli +siellä ikäänkuin kylmässä paikassa eikä tuntenut ensinkään kuumuutta.» +Kristiina tekee tyhjäksi kaikki kidutukset: hänen isänsä panee +kaksitoista miestä pieksämään häntä ja nämä nääntyvät uupumuksesta; +toinen pyöveli sitoo hänet rattaaseen ja sytyttää tulen alle, ja liekit +leviävät ja surmaavat viisitoistasataa henkeä; hän heittää hänet mereen +kivi kaulassa, mutta enkelit kannattavat häntä, Jeesus itse tulee alas +kastamaan häntä ja antaa sitten pyhän Mikaelin tuoda hänet maihin; vielä +uusi pyöveli sulkee hänet kyykäärmeitten joukkoon, jotka kiertyvät +hyväillen hänen kaulansa ympäri, ja antaa hänen olla viisi päivää +palavassa pätsissä, missä hän vain laulaa saamatta mitään vahinkoa. +Vinsentius, joka saa kestää vieläkin enemmän, ei tunne kärsimystä: +häneltä murretaan jäsenet, hänen ruumistaan raastetaan rautakartoilla +kunnes sisälmykset tulevat ulos, hänet pistellään täyteen neuloja, häntä +paahdetaan nuotiossa niin että veri tulvii hänen haavoistaan, hänet +heitetään vankikoppiin jalat pölkkyyn naulattuna, ja vaikka hän on +silvottuna ja kärvennettynä ja vatsa auki, niin hän yhä elää, ja hänen +kidutuksensa ovat muuttuneet kukkien suloisuudeksi, suuri valkeus +täyttää vankiluolan, hän lepää ruusuvuoteella ja enkelit laulavat hänen +kanssaan. »Laulun suloinen sävel ja kukkain ihana tuoksu levisivät +ympäri, ja kun vartiat sen näkivät, niin he kääntyivät uskoon, ja kun +Dacius tämän kuuli, niin hän vihastui suuresti ja sanoi: Mitä me hänelle +enempi teemme, me olemme voitetut.» Sellainen on kiduttajain huuto, +lopputulos on aina joko heidän kääntymyksensä tai kuolemansa. Heidän +kätensä halvaantuvat. He saavat äkillisen, väkivaltaisen lopun: +kalanruodot tukehduttavat heidät, salamat iskevät heihin, vaunut +särkyvät heidän altaan. Ja pyhimysten vankiholvit muuttuvat kaikki +säteilevän valoisiksi, Maria ja apostolit kulkevat niihin esteettömästi +läpi muurien. Taivas lähettää lakkaamatta apua ja tukea, sieltä tulee +ilmestyksiä, näyttäytyypä itse Jumalakin avonaisessa taivaassa pitäen +kädessään jalokivikruunua. Kuolemakin on iloinen, he halveksivat sitä. +Omaiset riemuitsevat, kun joku heidän joukostaan sortuu. Araratin +vuorella kuolee kymmenentuhatta ristiinnaulittua. Kölnin luona menee +yksitoistatuhatta neitsyttä hunnien teurastettavaksi. Sirkuksissa luut +ruskavat petojen hampaitten välissä. Kolmivuotiaana joutuu Quiricus, +jonka Pyhähenki saattaa puhumaan kuin mies, marttyyrikuoleman uhriksi. +Rintalapsetkin herjaavat pyöveleitä. Lihan halveksiminen kiihottaa +tuskan taivaalliseksi nautinnoksi. Revittäköön, murskattakoon, +poltettakoon sitä, se on hyvä vain; vielä ja yhä vielä, se ei tule +koskaan kitumaan kyllin paljon; ja he kehottavat kaikki pistämään heidän +rintaansa miekan tai keihään, mikä yksin voi heidät tappaa. Eulalia, +seisoessaan roviolla herjaavan, sokaistuneen kansanjoukon keskellä, +hengittää liekkiä sisäänsä kuollakseen pikemmin. Jumala täyttää hänen +toivomuksensa, valkea kyyhkynen lentää hänen suustaan ja nousee +taivaaseen. + +Näitä lukiessaan Angélique ihmetteli. Tuollaiset kauhut ja sellainen +voitonriemuinen ilo vaikuttivat häneen hurmaten, kohottivat hänet +todellisuuden yläpuolelle. Mutta häntä huvittivat Legendassa myöskin +toiset, vienommat kohdat, nimittäin eläimet, koko Noakin arkki, joka +siinä toimi. Häntä huvittivat kaarneet ja kotkat, joitten tehtävänä oli +ruokkia erakoita. Ja kuinka kauniita kertomuksia siinä oli leijonista! +Palvelevaisesta leijonasta, joka kaivaa haudan Maria Egyptiläiselle; +tulisesta leijonasta, joka vartioi pahojen talojen portilla, kun +varakonsulit antavat viedä niihin neitsyitä; ja sitten Hieronymuksen +leijonasta, jonka huostaan on uskottu aasi ja joka antaa varastaa sen ja +hakee sen sitten takaisin. Siellä oli myöskin susi, joka tulee +synnintuntoon ja tuo takaisin varastamansa sian. Bernhard julistaa +kirouksen kärpäsien ylitse, ja nämä putoavat kuolleina maahan. Remigius +ja Blasius ruokkivat lintuja pöydältään, siunaavat niitä ja parantavat +ne terveiksi. Fransiskus, »jolla oli suuri kyyhkysen lempeys», saarnaa +linnuille, kehottaen heitä rakastamaan Jumalaa. »Yksi lintu, jota +sirkaksi kutsutaan, istui viikunapuussa, ja Fransiskus ojenti kätensä ja +kutsui sitä lintua, ja hän totteli nopeasti ja tuli hänen kädellensä. Ja +hän sanoi hänelle: Laula, sisareni, ja ylistä meidän Herraamme. Ja lintu +rupesi kohta laulamaan, ja ei mennyt pois ennenkuin hän hänen lupasi.» +Tämä oli Angéliquelle jatkuvan huvituksen aiheena, se antoi hänelle +ajatuksen kutsua pääskysiä ja odottaa sitten uteliaana, tulevatko ne. +Sitten siellä oli kertomuksia, joita hän ei voinut kertaakaan lukea +tulematta kipeäksi naurusta. Kristofer, lempeä jättiläinen, joka kantoi +Jeesusta, saattoi hänet nauramaan vedet silmissä. Hän oli menehtyä +lukiessaan maaherran epäonnistuneesta seikkailusta Anastasian kolmen +palvelijaneidon kanssa, kun hän menee heitä tapaamaan keittiöön ja +suutelee patoja ja pannuja, luullessaan suutelevansa heitä. »Hän meni +ulos sangen mustana ja rumana muodoltaan ja muuttuneilla vaatteilla. Ja +kun hänen palvelijansa, jotka odottivat ulkona, näkivät hänet +senkaltaisena, niin he ajattelivat, että hän oli muuttunut piruksi. +Silloin he löivät häntä kepeillä ja pakenivat ja jättivät hänet aivan +yksin.» Mutta kaikkein hurjimmin hän nauroi silloin kun pirua +kuritettiin, varsinkin kun Juliana, jota hän vankiluolassa kiusasi, +antoi hänelle aika saunan rautakahleillaan. »Silloin tuomari käski +noutaa Julianan, ja kun hän tuli ulos, veti hän pirua perässään, joka +huusi sanoen: Hyvä rouva Juliana, älkää tehkö minulle enää pahaa! Vaan +Juliana veti häntä sillä tavalla koko turun poikki ja heitti hänet +viimein saastaiseen kuoppaan.» Taikka sitten hän ommellessaan kertoi +Huberteille legendoja, jotka olivat mielenkiintoisempia kuin sadut. Hän +oli lukenut ne niin moneen kertaan, että hän osasi ne ulkoa. Hän kertoi +tarun seitsemästä unikeosta, jotka lähdettyään vainoa pakoon nukkuivat +eräässä luolassa kolmesataa seitsemänkymmentäseitsemän vuotta ja joitten +herääminen niin suuresti hämmästytti keisari Teodosiusta; pyhän +Klemensin tarinan, joka on täynnä loppumattomia, odottamattomia ja +liikuttavia seikkailuja, kun suuret onnettomuudet hajottavat kokonaisen +perheen, isän, äidin ja kolme poikaa, ja nämä lopulta tulevat jälleen +yhteen mitä kauneimpien ihmeitten kautta. Hän itki liikutuksesta, hän +näki niistä unta öisin, hän ei enää elänytkään muualla kuin tässä +murheen- ja riemun-kylläisessä ihmemaailmassa, jossa esiintyvät kaikki +hyveet, saaden palkakseen kaikki ilot. + +Kun Angélique kävi ensi kerran Herran ehtoollisella, tuntui hänestä kuin +olisi hän liikkunut kuin pyhimykset, kahden kyynärän korkeudella maasta. +Hän oli alkuaikaisen kirkon nuori kristitty, joka antoi itsensä kokonaan +Jumalan käsiin, sillä hän oli oppinut kirjasta, ettei hän voinut tulla +pelastetuksi ilman armoa. Hubertit olivat tavallisia yksinkertaisia +uskovaisia: he kävivät messussa sunnuntaisin ja rippikirkossa suurina +juhlina, tehden sen nöyrien sielujen hiljaisella uskolla, jossakin +määrin myös perintätottumuksen ja ostajapiirinsä vaikutuksesta, sillä +messupukujen tekijät olivat isästä poikaan harjottaneet säännöllistä +Herran ehtoollisella käyntiä. Hubert keskeytti toisinaan ompelukehyksen +pingottamisen kuunnellakseen kun Angélique luki pyhimystarujaan, ja +tunsi niistä samanlaista väristystä kuin hänkin, ikäänkuin kevyt henkäys +näkymättömästä maailmasta olisi leyhyttänyt hänen tukkaansa. Hänessä oli +melkoinen määrä tunteellisuutta, hän itki nähdessään Angéliquen +valkopukuisena. Tuo päivä oli kuin unta, he palasivat kirkosta +ihmeissään ja väsyneenä kumpikin. Hubertinen täytyi torua heitä illalla, +sillä hän oli järkevä ja tuomitsi kaikenlaisen liiottelun, hyvissäkin +asioissa. Siitä lähtien hänen piti taistella hillitäkseen Angéliquen +uskonintoa, erittäinkin sitä anteliaisuuskiihkoa, mikä tämän oli +vallannut. Fransiskuksella oli köyhyys rakastettunaan, Julianus +Almunantaja kutsui köyhiä herroikseen, Gervasius ja Protesius pesivät +heidän jalkansa ja Martinus jakoi heidän kanssaan viittansa. Ja lapsi +tahtoi noudattaa Lucian esimerkkiä ja myydä kaikki voidakseen antaa +kaikki. Hän oli luopunut ensin omista pikku tavaroistaan, sitten hän +alkoi ryöstää taloa. Mutta mitan kukkuraksi tuli vielä se, että hän +antoi ansiottomille ja kunnottomille ilman erotusta avoimin käsin. Kun +häntä eräänä iltana pari päivää hänen Herran ehtoollisella käymisensä +jälkeen nuhdeltiin sen takia, että hän oli heittänyt ikkunasta +liinavaatteita jollekin juopolle naiselle, joutui hän entiseen tapaansa +hillittömään raivoon, riehuen kamalasti. Sitten hän häpeän musertamana +tuli sairaaksi ja makasi vuoteessa kolme päivää. + +Mutta viikot ja kuukaudet vierivät. Kaksi vuotta oli kulunut, Angélique +oli neljäntoista vuoden vanha ja alkoi kehittyä naiseksi. Kun hän luki +Legendaa, niin hänen korvissaan humisi ja veri tykytti hänen ohimojensa +pienissä, sinertävissä suonissa, ja hän tunsi nyt sisarellista hellyyttä +sen neitsyitä kohtaan. + +Neitsyys on enkelien sisar, siihen sisältyy kaiken hyvän omistus, +sielunvihollisen kukistus, uskon voitto. Se tuottaa armon, se on +voittamaton täydellisyys. Pyhähenki tekee Lucian niin painavaksi, ettei +tuhat miestä eikä viisi paria härkiä jaksa vetää häntä huonoon paikkaan, +johon maaherra on määrännyt hänet vietäväksi. Muuan maaherra, joka +yrittää suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Kidutettaessa ilmenee +neitsyitten puhtaus loistavasti. Kun rautapiikit raastavat haavoille +heidän valkoisen ihonsa, vuotaa niistä veren asemesta maitoa. +Kymmeneenkin kertaan esiintyy kertomus kristitystä neidosta, joka +omaisiaan paeten verhoutuu munkin kaapuun, ja kun hänen syytetään +tehneen väkivaltaa jollekin seudun nuorelle tytölle, kestää hän +panettelut vastustamatta ja saattaa sitten panettelijat riemullisesti +häpeään, kun hänen viaton sukupuolensa tulee ilmi. Eugenia viedään täten +tuomarin eteen, tuntee tämän omaksi isäkseen, repäisee kaapunsa ja +näyttää itsensä. Siveyden säilyttämiseksi on taisteltava lakkaamatta, +lihan himo syntyy aina uudestaan. Pyhimysten viisaus saattaakin heidät +peljäten karttamaan naisia. Maailma on täynnä pauloja, ja erakot menevät +erämaahan, missä ei ole naisia. He kamppailevat hirmuisesti, ruoskivat +itseään, heittäytyvät alastomina piikkipensaisiin tai lumikinoksiin. +Eräs erakko peittää sormensa vaipallaan, taluttaessaan äitiään +kahlauspaikan poikki. Eräs marttyyri, joka ollessaan kiinnisidottuna +joutuu huonon naisen kiusattavaksi, puraisee kielensä poikki ja +sylkäisee sen naisen silmille. Fransiskus tunnustaa, että hänen suurin +vihollisensa on hänen oma ruumiinsa. Bernhard huutaa: varkaita! +varkaita! puolustaakseen itseään asuntonsa emäntää vastaan. Kun eräs +nainen suutelee paavin kättä, kun tämä antaa hänelle ehtoollisieipää, +sivaltaa paavi kätensä poikki ja neitsyt Maria panee sen jälleen +paikalleen. Aviopuolisoitten eroamiselle annetaan suuri kunnia. +Aleksius, rikas, naimisissa oleva mies, opettaa vaimolleen siveyttä ja +lähtee pois hänen luotaan. Naimisiinmeno tapahtuu vain kuolemaa varten. +Justiina, jota kidutetaan Kyprianuksen silmäin edessä, kestää tuskat, +käännyttää hänet ja menee yhdessä hänen kanssaan kuolemaan. Cecilia, +jota enkeli rakastaa, ilmaisee tämän salaisuuden hääiltana puolisolleen +Valerianukselle, ja Valerianus ei tahdo häneen kajota, vaan vaatii tulla +kastetuksi, saadakseen nähdä enkelin. Hän löysi huoneessansa Cecilian +puhumassa enkelin kanssa, ja enkeli piti kädessään kahta ruusukruunua ja +antoi niistä toisen Cecilialle ja toisen Valerianukselle ja sanoi: +»Säilyttäkää nämä kruunut tahrattomalla sydämellä ja ruumiilla.» Kuolema +on rakkautta voimakkaampi, siinä ilmenee olemassaolon halveksiminen. +Hilarius rukoilee Jumalaa kutsumaan taivaaseen tyttärensä Apian, jotta +tämä ei joutuisi naimisiin; tytär kuolee, ja hänen äitinsä pyytää isää +kutsuttamaan samaten pois hänetkin, mikä tapahtuukin. Itse neitsyt Maria +riistää naisilta heidän sulhasensa. Eräs ylimys, Unkarin kuninkaan +sukulainen, luopuu nuoresta, ihanan kauniista morsiamestaan heti kun +Maria ilmestyy kilpailemaan. »Äkkiä ilmestyi Pyhä Neitsyt, sanoen +hänelle: Jos minä olen niin kaunis kuin sinä sanot, niin minkätähden +hylkäät minut ottaaksesi toisen?» Ja ylimys kihlautuu neitsyt Marialle. + +Kaikkien näitten pyhäin ihmisten joukossa oli Angéliquella +mielipyhimyksensä, joitten tarinat tunkivat syvälle hänen sydämeensä ja +vaikuttivat häneen ojentavasti. Siten viehätti häntä ylhäissyntyinen, +viisas Katariina, joka osottaa omistavansa kaiken maailman tiedon, +väitellessään viidensadan oppineen kanssa, jotka keisari Maksimus +lähettää hänen vastustajikseen. Hän saattaa heidät hämmentymään ja +vaikenemaan. »He hämmästyivät eivätkä taitaneet mitään sanoa, vaan +olivat kaikki ääneti. Ja keisari pilkkasi heitä, että he olivat häpeällä +antaneet nuoren tytön voittaa itsensä.» Silloin nuo viisisataa menevät +hänen eteensä ja ilmottavat kääntyvänsä. »Ja kun tiranni tämän kuuli, +niin hän puuskui vihaa ja antoi käskyn, että heidät piti kaikki elävältä +poltettaman keskellä kaupunkia.» Angéliquen silmissä Katariina oli juuri +sellainen ylivoimaisen viisauden ja kauneuden perikuva, jollaiseksi hän +itse olisi tahtonut tulla, voidakseen käännyttää ihmiset ja saadakseen +elää vankihuoneessa kyyhkysen ruokkimana, ennenkuin häneltä hakattaisiin +pää poikki. Mutta pysyväksi opetukseksi tuli hänelle erittäinkin +Elisabet, Unkarin kuninkaan tytär. Aina kun hänen ylpeytensä nousi +kapinaan ja kiivas luonteensa pyrki saamaan vallan, ajatteli hän tuota +lempeyden ja säveyden esikuvaa, joka jo viisivuotiaana oli Jumalaa +pelkääväinen, kieltäytyi leikkimästä ja nukkui paljaalla lattialla +kunnioittaakseen Jumalaa, ja sittemmin Turingin maakreivin kuuliaisena +ja tylysti kohdeltuna puolisona esiintyi miehensä edessä aina iloisin +kasvoin, vaikka öisin vuodatti kyyneliä tulvanaan, ja lopuksi eli +maastaan karkotettuna, pidättyväisenä leskenä, jolle köyhyys oli onni. +»Hänen vaatetuksensa oli niin halpa, että hän kantoi harmaata vaippaa, +joka oli jatkettu toisen värisellä vaatteella. Hänen pukunsa hihat +olivat rikki ja paikatut toisella värillä.» Kuningas, hänen isänsä, +lähettää jonkun kreivin häntä hakemaan. »Ja kun kreivi näki hänet näin +puettuna kehräävän lankaa, niin hän huusi säälistä ja hämmästyksestä ja +sanoi: Ei milloinkaan ole kuninkaan tytär kantanut senkaltaista pukua, +ei myös nähty kehräävän villoja.» Hänessä on kristillinen nöyryys +täydellisenä; hänellä on ruokanaan samaa karkeaa leipää kuin +kerjäläisillä, hän hoitaa heidän haavojaan ilman vastenmielisyyttä, +pitää heidän halpaa pukuaan, nukkuu paljaalla maalla ja seuraa +kirkollisia juhlakulkueita avojaloin. »Hän ei pessyt yhtäkään kertaa +ruokamaljoja ja astioita, ja meni piiloon ja kätkeytyi, etteivät +kamaripiiat kääntäisi itseänsä pois hänet nähdessään, ja sanoi: Jos minä +olisin löytänyt toisen, enemmän halveksitun elämän, niin minä olisin sen +omistanut.» Ja niinpä Angélique, joka ennen oli pakahtua harmista, kun +hänet pantiin pesemään keittiön lattiaa, nyt etsimällä etsi halpoja +askareita, kun hän tunsi omapäisen vallanhalun vaivaavan mieltään. Mutta +vielä rakkaampi kuin Katariina, vielä rakkaampi kuin Elisabet, rakkaampi +kuin kukaan muu oli hänelle Agnes, lapsimarttyyri. Hänen sydämensä +sylkähti, kun hän löysi Legendasta tämän hiuksiensa verhoaman neitseen, +joka oli suojellut häntä tuomiokirkon portin alla. Kuinka hehkuva +olikaan hänen puhdas rakkautensa! Millä inholla hän työntää luotaan +maaherran pojan, kun tämä puhuttelee häntä hänen koulusta tullessaan! +»Pois minusta, sinä kuoleman paimen, sinä synnin alkaja ja rikoksien +elättäjä.» Kuinka hän ylistää rakastettuaan: »Minä rakastan sitä, jonka +äiti on Neitsyt ja jonka isä ei ole koskaan naista tuntenut, ja jonka +kauneutta aurinko ja kuu ihailevat ja jonka hengähdyksestä kuolleet +virkoavat.» Ja kun Aspasianus käskee pistää miekan hänen rintaansa, +nousee hän paratiisiin yhdistyäkseen »valkeaan ja paistavaan ylkäänsä». +Varsinkin viime kuukausina, kun Angéliquella oli levottomia hetkiä, +jolloin veri kuumana tykytti hänen ohimoissaan, hän rukoili häntä +erityisellä hartaudella; ja hänestä tuntui heti kuin hän olisi saanut +virkistystä. Hän näki hänet alati lähellään, ja häntä suretti kovasti, +kun hän niin usein teki ja ajatteli sellaista, minkä tunsi pahottavan +häntä. Eräänä iltana, kun hän suuteli käsiään, niinkuin hän vielä joskus +huvikseen teki, punastui hän yhtäkkiä kovasti ja kääntyi hämillään +ympäri, vaikka hän oli yksin, sillä hän tunsi, että pyhä Agnes oli ollut +näkemässä. Agnes oli hänen vartiansa. + +Viidentoista vuotiaaksi tullessaan oli Angélique näinollen erinomainen +tyttö. Tosin ei tuo eristetty, työteliäs elämäntapa, ei tuomiokirkon +lempeä varjo eivätkä kauniit pyhimystarut olleet tehneet hänestä mitään +enkeliä tai ehdottoman täydellistä olentoa. Yhä vielä saattoi hänen +mielensä kuohahtaa, yhä vielä oli hänessä vikoja, jotka ilmenivät +odottamattomina jostakin hänen sielunsa sopukasta, joka oli jäänyt +kiinni aitaamatta. Mutta hän häpesi silloin niin kovin, hän olisi niin +mielellään tahtonut olla täydellinen! Ja hän oli niin sydämellinen, niin +vilkas, niin viaton ja puhdas pohjaltaan! Palatessaan eräältä pitemmältä +kävelyretkeltä, jollaisia Hubertit tekivät kahdesti vuodessa, +pääsiäismaanantaina ja Marian taivaaseenastumisen päivänä, hän oli +tuonut mukanaan tien varrelta nyhtämänsä orjanruusupensaan ja istuttanut +sen pieneen puutarhaan. Hän hoiti ja kasteli sitä. Se tuli hänen +hoidossaan pystymmäksi ja kantoi suurempia, hienotuoksuisia kukkia. +Kukkimisaikana hän vartioi sitä jännityksellä, sillä, vaikka hän ei +ollut suostunut sitä ymppäämään, odotti hän tavallisella haaveellisella +innollaan, että siitä jonkun ihmeen kautta puhkeaisi ruusuja. Hän hyppi +sen ympärillä, toistellen ihastuneena: »Minä! minä!» Ja jos laskettiin +leikkiä hänen maantieltä saadusta ruusupuustaan, nauroi hän sille +itsekin hiukan kalpeana, silmät puoleksi kyynelissä. Hänen +orvokinsiniset silmänsä olivat vielä pehmenneet väriltään, hänen +puoleksi avautuneitten huuliensa välistä näkyi pienet, valkoiset +hampaat, hänen pitkähkön soikeita kasvojaan ympäröivät vaaleat, kevyet +hiukset kultaisena sädekehänä. Hän oli kasvanut tulematta liian +hoikaksi, kaulan ja hartiain piirteissä oli yhä vielä sama ylevä sulo, +rinta oli pyöristynyt, vartalo oli notkea. Hän oli iloinen ja terve, +harvinaisen laatuinen kaunotar, jonka loppumaton viehätys oli +yhdistyneenä täydelliseen viattomuuteen ja sielun puhtauteen. + +Hubertit kiintyivät häneen päivä päivältä yhä hellemmillä tunteilla. +Heissä oli kummassakin herännyt ajatus ottaa hänet lapsekseen. Mutta he +eivät virkkaneet siitä mitään toisilleen, peläten herättävänsä eloon +heidän haihtumattoman surunsa. Ja sinä aamuna, jolloin Hubert karkaisi +mielensä ja puhui, vaipui vaimo tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin. Jos +he ottaisivat omakseen tämän lapsen, eikö se merkitsisi samalla, että he +olivat lopullisesti luopuneet toivostaan saada itse lasta? Oli kyllä +totta, että heidän iässään ei sellaista juuri voinut odottaa, ja +Hubertine suostui, kun hän samalla ajatteli, minkä hyvän työn he siten +tekisivät tytölle. Kun he ilmaisivat aikeensa Angéliquelle, lensi tämä +heidän kaulaansa, ollen tukehtua kyyneliin. Tietysti hän näin ollen +tulisi jäämään heidän luokseen, tuohon taloon, jossa hän oli jo niin +suurena tekijänä, nuortaen sitä nuoruudellaan, ilostuttaen sitä +naurullaan. Mutta jo ensi askeleella ilmeni vaikeuksia. Rauhantuomari +Grandsire, jolta he kysyivät neuvoa, selitti tämän lapseksiottamisen +kokonaan mahdottomaksi, koska laki vaatii, että lapseksi otettavan tulen +olla täysi-ikäinen. Sitten hän kuitenkin, nähdessään heidän surunsa, +neuvoi heille toisen keinon, nimittäin virallisen holhoojan aseman. +Asetusten mukaan voi näet jokainen vähintään viisikymmentä vuotta +täyttänyt henkilö laillisen asiakirjan kautta kiinnittää itseensä +viittätoista vuotta nuoremman alaikäisen, rupeamalla hänen viralliseksi +holhoojakseen. Iät soveltuivat, ja he suostuivat ilostuneina. +Päätettiinpä vielä, että he sittemmin antaisivat lapsenoikeudet +holhokilleen testamenttimääräyksellä, niinkuin laki sallii. Herra +Grandsire otti huostaansa Hubertin anomuksen, varustettuna vaimon +suostumuksella, ja kääntyi sitten vaivaishoitohallituksen esimiehen +puoleen, joka oli kaikkien vaivaisapua nauttivien lasten holhooja ja +jonka suostumus oli saatava tällaisessa asiassa. Siellä tutkittiin +asiaa, ja viimein lähetettiin asiakirjat Pariisiin asianomaiselle +rauhantuomarille. Ei puuttunut enää muuta kuin oikeuden pöytäkirja, joka +vahvistaisi Hubertin virallisen holhooja-aseman, kun aviopuolisot +valtasi vielä myöhästynyt epäilys. + +Ennenkuin he täten ottaisivat Angéliquen lapsekseen, eikö heidän olisi +pitänyt koettaa ottaa selvää hänen omaisistaan? Jos hänellä oli olemassa +äiti, niin mikä antaisi heille oikeuden olla lapsen määrääjinä, +jolleivät he olleet täysin varmat hänen turvattomuudestaan? Ja kaiken +pohjalla oli tuo tuntematon, turmeltunut alkujuuri, josta lapsi ehkä oli +lähtenyt ja joka oli tuottanut heille levottomuutta jo aikaisemmin. Sama +huoli valtasi heidät nyt niin voimakkaana, että se riisti heiltä +unenkin. + +Hubert matkusti äkkiä Pariisiin. Se oli järkyttävä tapaus hänen +rauhallisessa elämässään. Hän valehteli Angéliquelle, sanoen matkansa +syyksi sen, että hänen läsnäoloaan tarvittiin holhousasiassa. Yhdessä +vuorokaudessa hän toivoi saavansa tietää kaikki. Mutta Pariisissa kului +päivä toisensa perästä, joka askeleella ilmeni vaikeuksia, ja hän vietti +siellä kokonaisen viikon, juosten yhden luota toisen luo ympäri +kaupunkia, toivottomana, miltei itkien. Vaivaishoitotoimistossa otettiin +hänet ensinnäkin vastaan sangen kylmäkiskoisesti. Vaivaishoidolla oli +sääntönä, että lapsille ei ilmoteta heidän syntyperäänsä ennenkuin he +tulevat täysi-ikäisiksi. Kolmena aamuna peräkkäin hänet lähetettiin +takaisin tyhjin toimin. Hänen täytyi ruveta itsepintaiseksi, selittää +neljässä virastossa, puhua äänensä käheäksi esittäessään itseään +virallisena holhoojana, kunnes viimein eräs osastonpäällikkö, pitkä, +laiha mies, suvaitsi ilmottaa hänelle, ettei mitään varmoja +todistuskappaleita ollut olemassa. Vaivaishoitohallitus ei tiennyt +mitään, eräs kätilö oli jättänyt sen huostaan Angélique Marie nimisen +lapsen, ilmottamatta äidin nimeä. Epätoivoissaan Hubert oli jo +palaamaisillaan takaisin Beaumontiin, kun eräs ajatus sai hänet menemään +toimistoon vielä neljännen kerran, pyytämään lähempiä tietoja +syntymätodistuksesta, jossa täytyi olla mainittuna kätilön nimi. Siitä +syntyi vielä uusi juttu. Vihdoin hän sai tietää nimen; se oli madame +Foucart, ja hänelle ilmotettiin vielä, että tämä nainen asui vuonna 1850 +Deux-Écus-kadulla. + +Silloin alkoi samoilu uudelleen. Deux-Écus-kadun pää oli hävitetty, eikä +kukaan lähikatujen myymälänpitäjistä muistanut madame Foucart nimistä +henkilöä. Hän tutki ammattikalenteria: siinä ei enää ollut sitä nimeä. +Lopuksi hän alentui turvautumaan viimeiseen keinoon. Hän kulki katse +kohotettuna, tähyillen ammattikilpiä, aikoen käydä puhuttelemassa +kätilöltä. Tästä olikin toivottu tulos; hän osui tulemaan erään vanhan +vaimon luo, joka, kuultuaan hänen asiansa, huudahti: Kuinka! Että +tunsiko hän madame Foucartia! Häntä, joka oli niin erinomainen ihminen +ja jolla oli ollut paljon vastoinkäymisiä! Hän asui Censier-kadulla, +toisessa päässä Pariisia. Hubert juoksi sinne. + +Siellä hän, kokemuksen opettamana, aikoi toimia viisaasti. Mutta madame +Foucart, joka oli tavattoman lihava, lyhytsäärinen nainen, ei antanut +hänen esittää järjestyksessä edeltäpäin valmistettuja kysymyksiään. Heti +kun hän oli saanut suustaan lapsen nimen ja aikamäärän, päästi madame +Foucart kielensä valloilleen ja kertoi koko jutun katkeran vihan +puuskassa. Vai niin! Vai oli se lapsi elossa! No niin, hän voi imarrella +itseään sillä, että hänellä on äitinä kuuluisa lutka! Niin, madame +Sidonie, niinkuin häntä kutsutaan hänen leskeksi tulonsa jälkeen. +Hänellä on arvokasta sukua, veli ministerinä, kuulemma, mutta se ei estä +häntä harjottamasta kunniatonta ammattia! Ja hän selitti millä tavoin +hän oli tullut hänet tuntemaan, siihen aikaan kun tuo natu piti +Saint-Honoré-kadulla hedelmäkauppaa, tultuaan Pariisiin Plassansista, +mistä hän ja hänen miehensä olivat lähteneet maailmalle onneaan +koettamaan. Kun mies oli kuollut ja haudattu, oli vaimo viisitoista +kuukautta myöhemmin saanut lapsen, eikä voinut oikein tietää, mistä hän +sen oli saanut, sillä hän oli kuiva kuin lasku, kylmä kuin protesti ja +tunnoton kuin ulosmittaaja. Hairahduksen saattaa antaa anteeksikin, +mutta se kiittämättömyys! Eikö hän, madame Foucart, ollut hoitanut häntä +hänen lapsivuoteensa aikana, eikö hän ollut mennyt häntä auttaessaan +niin pitkälle, että oli sijottanut lapsen vaivaishoidon huostaan, joten +hän pääsi kaikista hankaluuksista? Ja kiitokseksi ei hän ahdinkoon +jouduttuaan ollut saanut häntä maksamaan hoitopalkkaansa, ei edes +kädestä käteen lainaamiaan viittätoista frangia. + +Nykyään oli madame Sidoniella Faubourg-Poissonnière-kadulla pieni puoti +ja kolme huonetta välikerroksessa, missä hän piti muka pitsikauppaa, +mutta möi mitä vain. Hohoijaa! sellaista äitiä olisi parempi olla +kerrassaan tuntematta! + +Tuntia myöhemmin Hubert maleksi madame Sidonien puodin edustalla. Hän +näki siellä laihan, kalvakan, iältään epämääräisen, joleannäköisen +naisen, puettuna mustaan, nukkavieruun pukuun, jossa näkyi monia +alkuperältään epämääräisiä tahroja. Hänen sattumalta syntyneen lapsensa +muisto ei olisi koskaan voinut lämmittää tuon luvatonta elinkeinoa +harjottavan naisen tunnotonta sydäntä. Hubert teki varovaisia +tiedusteluja ja sai kuulla asioita, joita hän ei koskaan kertonut +kenellekään, ei edes vaimolleen. Kuitenkin hän epäröi yhä, ja tuli vielä +viimeisen kerran kävelemään tuon salaperäisen puodin ohi. Eikö hänen +sentään tarvitsisi ilmottaa itsensä ja hankkia suostumus? Hänen, kunnon +miehen, oli nyt tuomittava, oliko hänellä oikeus tällä tavoin katkaista +side ainiaaksi. Äkkiä hän kääntyi selin taloon, ja illalla hän palasi +Beaumontiin. + +Hubertine oli juuri saanut herra Grandsireltä kuulla, että asiakirja, +joka Hubertille antoi virallisen holhoojan aseman, oli asianomaisessa +oikeudessa vahvistettu. Ja kun Angélique heittäytyi Hubertin syliin, +näki Hubert selvästi hänen pyytävästä, kysyvästä katseestaan, että hän +oli ymmärtänyt hänen matkansa todellisen vaikuttimen. Silloin hän sanoi +yksinkertaisesti: + +-- Lapseni, äitisi on kuollut. + +Angélique itki, syleillen heitä kiihkeästi. Koskaan enää ei siitä +puhuttu. Hän oli nyt heidän tyttärensä. + + + + +III. + + +Sen vuoden pääsiäismaanantaina Hubertit olivat vieneet Angéliquen +syömään aamiaista Hautecoeur'in linnan raunioille, jotka kohoavat +Ligneul-joen rannalla pari penikulmaa Beaumontista alaspäin. Ja kun +seuraavana aamuna tämän ulkoilmassa vietetyn rattoisan retkeilypäivän +jälkeen työhuoneen vanha kello löi seitsemän, nukkui Angélique vielä. + +Hubertinen täytyi nousta koputtamaan hänen ovelleen. + +-- No, laiskuri! Me olemme jo syöneet aamiaisen. + +Angélique pukeutui nopeasti ja meni syömään yksin. Tullessaan sitten +työhuoneeseen, jossa Hubert ja hänen vaimonsa juuri olivat asettuneet +työhönsä, sanoi hän: + +-- Oi, kuinka minä olen nukkunut! Ja tuo messupaita, joka on luvattu +sunnuntaiksi! + +Työhuone, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin, oli jotensakin avara +huone, melkein koskemattomana alkuperäisessä asussaan säilynyt. Katon +molemmat niskavuolet ja näkyvien poikkihirsien kolme välipintaa eivät +olleet edes saaneet valkomaalausta, vaan pohottivat nokisina ja +madonsyöminä, ja murenneen rappauksen alta näkyivät välipintojen rimat. +Eräässä kattopalkkeja kannattavista olkakivistä oli vuosiluku 1463, +arvattavasti rakennusvuosi. Kivinen uuni, vaikkakin halkeillut ja +murentunut, oli säilyttänyt yksinkertaisen siroutensa solakoine +pylväineen, kauluskivineen ja seppelkoristeisine reunuksineen. Saattoipa +reunuksella erottaa vielä ajankuluttaman alkeellisen veistokuvankin, +joka esitti pyhää Clarusta, korko-ompelijain suojeluspyhää. Mutta uuni +ei enää ollut käytännössä, sen pesästä oli tehty avonainen kaappi, +asettamalla siihen poikittain lautoja hyllyiksi, joille oli kasattu +mallipiirustuksia. Huonetta lämmitti nyt jykevä valurautainen kamiini, +jonka savutorvi, kuljettuaan pitkin kattoa, lävisti uunin kyljen. +Rempalleen menneet ovet olivat Ludvig XIV:n ajalta. Lattiassa näkyi +vielä vanhoja, lahonneita parkettilevyjä uudempien välissä, jotka oli +asetettu paikalleen yksitellen, kukin koloonsa. Seinien keltainen +maalaus oli jo sadan vuoden vanha, ylhäältä haalistunut, alhaalta +kulunut, täynnä salpietaritahroja. Joka vuosi puhuttiin +uudestaan-maalaamisesta, mutta vastenmielisyys uudistuksia kohtaan +pidätti sitä toteutumasta. + +Istuessaan ompelukehyksen ääressä, johon messupaita oli pingotettu, +Hubertine nosti päänsä ja sanoi: + +-- Muistat kai, että olen luvannut sinulle korin orvokkeja puutarhaasi, +jos saamme sen valmiiksi sunnuntaiksi. + +Iloisena huudahti Angélique: + +-- Niin, sehän on totta!... Kyllä otan sen nyt käsiini!... Mutta missä +minun sormituppeni on? Kaikki kapineet lentävät tiehensä, kun ei tee +työtä. + +Hän solautti norsunluisen sormitupen pikkusormensa toiseen niveleeseen +ja istuutui kehyksen toiselle puolelle, ikkunaa vastapäätä. + +Edellisen vuosisadan puolivälistä asti ei työhuoneen varustuksissa ollut +tapahtunut yhtään muutosta. Muodot muuttuivat, korko-ompelutaide +kehittyi, mutta täällä tavattiin vielä seinään kiinnitetty puukappale, +johon kehys nojautui, liikuteltavan pukin kannattaessa sen toista päätä. +Loukoissa nukkui vanhanaikaisia työkaluja: »sukkela», eräs koje +hammasrattaineen ja vartaineen, jolla pantiin kultalankaa puolalta +puikkoon koskematta siihen; käsirukki, jonkinlainen seinään +kiinnitettävä rataslaite, jolla kierrettiin lankaa; kaikenkokoisia +ompelukehyksiä niihin kuuluvine silkkivaatteineen ja säleineen. Eräällä +hyllyllä oli vanha kokoelma reikätalttoja päärmäyskultaa varten; sillä +näkyi myöskin hylyksi joutunut entisaikaisten korko-ompelijain suuri, +kuparinen kynttiläjalka. Nahkaremmistä naulatun pitimen silmukoissa oli +purasimia, puisia ja rautaisia vasaroita, leikkuurautoja pergamentin +leikkaamista varten ja puksipuisia taltantapaisia esineitä, joilla +lankoja muovailtiin sitä mukaa kuin niitä käytettiin. Lehmuspuisen +pöydän alla, jolla pergamenttia leikattiin, oli isot kerinpuut, jonka +liikkuvien pajukelojen ympäri oli pingotettu vyyhti punaista +villalankaa. Lankaan pujoteltuja erivärisiä silkkipuolia riippui +nuoralla lähellä kaappia. Lattialla oli kori täynnä tyhjiä puolia. +Käärelankakerä oli pudonnut tuolilta alas ja purkautunut vieriessään. + +-- Oi tuota ihanaa, ihanaa ilmaa! virkkoi Angélique. Se tekee elämän +suloiseksi. + +Ja ennenkuin hän kumartui työhönsä, hän unohtui vielä hetkiseksi +avonaisen ikkunan ääreen, josta säteilevä toukokuun aamu tulvi +huoneeseen. Auringon syrjä liukui tuomiokirkon harjan yli, ja +piispantalon puutarhasta lemahti tuore syreenintuoksu. Angélique hymyili +häikäistyneenä, kylpien sisääntulvivassa keväässä. Sitten hän säpsähti, +ikäänkuin olisi nukahtanut, ja sanoi: + +-- Isä, minulla ei ole läpiompelukultaa. + +Hubert, joka oli lopettamassa jonkun messupuvun mallin +kalkkiopiirustusta, meni kaapille ja etsi sen sopukoista vyyhden, +leikkasi sen poikki ja kehitti hiukan kumpaakin päätä, raaputtaen +silkkilangan päällä olevaa kultaa; sitten hän toi vyyhden Angéliquelle +pergamenttipalasessa. + +-- Eikö muuta? + +-- Ei muuta. + +Angélique oli heittänyt silmäyksen ympärilleen ja nähnyt ettei mitään +enää puuttunut: erilaiset kultalangat, punainen, viheriä ja sininen; +kaikenväriset silkkipuolat; päärmäyskulta ja kierrekulta, pöyhötetty ja +käherretty, rasian virkaa tekevässä hatunkopassa; pitkät, hienot neulat, +teräspihdit, sormustimet, sakset, vahatyyny. Kaikki nämä olivat hujan +hajan itse kehykselle pingotetulla kankaalla, jolle oli levitetty +suojaksi vahvaa harmaata paperia. + +Hän oli pannut neulansilmään säikeen läpiompelukultaa. Mutta heti ensi +pistolla se katkesi, ja hänen täytyi kehittää sen päätä uudestaan, +raaputtamalla pois hiukan kultaa, jonka hän heitti samoin kehyksellä +ajelehtivaan jätevasuun. + +-- No vihdoinkin! sanoi hän, pistettyään neulan kankaan läpi. + +Syvä hiljaisuus vallitsi. Hubert oli ryhtynyt pingottamaan kehystä. Hän +oli asettanut toisen tukin seinään kiinnitetylle pidikkeelle ja toisen +pukille, tarkalleen toistensa kohdalle, joten tukille kiinnitetyn +karmosiinipunaisen silkkisen messupukuvaatteen langat tulivat ihan +suoraan. Hän asetti sivulistat tukeissa oleviin reikiin, kiinnittäen ne +niihin neljällä nappulalla. Toimitettuaan kiinnipujotuksen oikealla ja +vasemmalla, hän sitten päätti pingottamisen, peräyttäen nappuloita. Kun +hän koputti kangasta sormellaan, kumisi se kuin rumpu. + +Angéliquesta oli tullut erinomainen koruompelija. Hubertit ihmettelivät +hänen taitoaan ja aistiaan. Sen lisäksi, mitä he olivat hänelle +opettaneet, pani hän työhön oman herkän tunteensa, joka saattoi elämää +kukkiin ja uskoa vertauskuviin. Hänen käsissään silkki ja kulta alkoivat +elää, pienimmätkin koristeet saivat salaperäisen lennokkuuden, hän pani +niihin kaiken sielunsa, alati virkeän mielikuvituksensa ja uskonsa +näkymättömiin. Muutamat hänen koruompeluistaan olivat niin kovasti +liikuttaneet Beaumontin pappiskuntaa, että eräs pappi, joka harrasti +muinaistiedettä, ja toinen, joka oli taiteentuntija, olivat tulleet +häntä tervehtimään, ilmaisten ihastuksensa hänen neitsytkuviinsa, joita +he vertasivat alkuaikaisen kirkon yksinkertaiseen kuvaustaiteeseen. +Niissä oli sama vilpittömyys, sama harras tunne, ikäänkuin vannehdittuna +yksityispiirteitten äärimmäisen tarkkaan täydellisyyteen. Hänellä oli +todella ihmeellinen piirustuslahja, joka, vaikkei hänellä ollut ollut +mitään muuta opetusta kuin omat harjotuksensa iltasin lampun valossa, +saattoi hänet usein muuttamaan mallejaan, poikkeamaan niistä ja luomaan +neulallaan oman mielikuvituksensa mukaan. Ja niin joutuivat Hubertit, +jotka pitivät piirustustaitoa välttämättömänä hyvälle koruompelijalle, +varjoon hänen rinnallaan, vaikka he olivat niin paljon vanhempia +ammatissa. He olivat lopulta vain hänen vaatimattomia apulaisiaan, jotka +jättivät hänen tehtäväkseen kaiken vaativamman loistotyön, suorittaen +itse niistä vain alustavat työt. + +Millaisia loistavia ja pyhiä ihmeteoksia kulkikaan hänen kättensä kautta +vuosien mittaan! Hän eli keskellä silkkiä, satiinia, samettia, kulta- ja +hopeakankaita. Hän kirjaili messupaitoja, stola-vöitä, käsiliinoja, +kasukoita, dalmatikoja, hiippoja, lippuja, kalkkiverhoja ja +öylättirasia-peitteitä. Mutta varsinkin messupaitoja hän sai tehdä tuon +tuostakin; aina käytettiin niihin viittä väriä: valkoinen edusti +ripitystä ja neitseitä, punainen apostoleja ja marttyyrejä, musta +kuolleita ja paastoaikaa, orvokinsininen viattomia lapsia, viheriä pyhiä +juhlia. Usein käytettiin kultaakin, jonka saattoi panna valkoisen, +punaisen tai viheriän sijalle. Ristin keskuksessa oli aina samat +vertauskuvat, Jeesuksen ja Marian nimikirjaimet, säteitten ympäröimä +kolmio, karitsa, pelikaani, kyyhkynen, kalkki, öylättirasia ja +piikkiköynnöksen ympäröimä vertavuotava sydän; kauluksessa ja hihoissa +taasen kiemurteli koristekuvioita tahi kukkia, koko vanhojen tyylien +koristepaljous, kaikki suurikukkaiset kasvit, vuokot, tulppaanit, +pioonit, granaattiomenat, hortensiat. Ei mennyt yhtään vuodenaikaa, +ettei hän olisi ommellut joitakin vertauskuvallisia tähkiä ja terttuja, +mustalle pohjalle hopealla, punaiselle kullalla. Hyvin upeihin +messupaitoihin hän väritteli kuvaelmia, pyhimysten päitä, ynnä +keskusalueen, johon hän kuvasi Marian ilmestyksen, Vapahtajan syntymän +ja ristiinnaulitsemisen. Milloin olivat kultakirjaukset ommellut suoraan +pohjavaatteelle, milloin taas hän kiinnitti silkkiset tai satiiniset +kuviokaistaleet kultakirjovaatteelle tahi sametille. Ja tämä säihkyvä, +pyhä kukkasloiste syntyi pisto pistolta hänen hoikkien sormiensa +liikkeistä. + +Se messupaita, jota Angélique tällä kertaa kirjaili, oli valkoisesta +satiinista. Sen ristin muodosti kimppu kultaisia liljoja, joitten väliin +oli pujoteltu heleänvärisiä ruusuja varjotetusta silkistä. Keskellä, +himmeästä kullasta ommeltujen pienten ruusujen muodostaman seppeleen +ympäröimänä säteilivät Marian nimikirjaimet, punaisella ja viheriällä +kullalla ommeltuina, runsaasti koristettuina. + +Hän ompeli viimeisiä pienten kultaruusujen lehtiä läpipistoilla, ja +siten kului tunti täydellisessä äänettömyydessä. Mutta säie katkesi +uudelleen ja hän pani sen jälleen neulansilmään kehyksen alla katsomatta +siihen, kuten taitavan koruompelijan tulee. Kohottaessaan päänsä hän +näytti pitkällä siemauksella juovan sisäänvirtaavaa kevättä. + +-- Oi, kuiskasi hän, kyllä oli kaunista eilen!... Kuinka tuo +auringonpaiste tekee hyvää! + +Hubertine, joka juuri vahasi lankaansa, pudisti päätään. + +-- Minä olen ihan kuin piesty, jäseneni ovat kaikki turtana. Enhän +olekaan kuusitoistavuotias, kuten sinä, ja kun tulee niin vähän olleeksi +ulkona! + +Hän ryhtyi kuitenkin heti jälleen työhön. Hän valmisti liljoja, neuloen +veliinipalasia merkittyihin kohtiin piirustuksessa, jotta kuviot +kohoaisivat enemmän pohjapinnasta. + +-- Ja sitten nämä ensimmäiset päivänpaisteet panevat teidät +puolipyörryksiin, lisäsi Hubert, joka kehyksen pingotettuaan ryhtyi +kalkkioimaan silkille kaapun reunustaa. + +Angélique oli jäänyt haaveilevin silmin katsomaan erääseen kirkon +pilariin heijastuvaa auringonsädettä. Hiljaisella äänellä hän vastasi: + +-- Ei, ei, minua se virkisti, tuo eilinen ulkoilmapäivä vei minusta pois +väsymyksen. + +Saatuaan valmiiksi pienet kultalehdet, hän kävi käsiksi yhteen suurista +ruusuista, pitäen valmiina yhtä monta valmiiksi pujotettua säiettä kuin +oli eri värivivahduksia ja ommellen erkanevilla ja jälleen yhtyvillä +pistoilla, terälehtien kuperan muodon mukaan. Ja vaikka työ olikin näin +arkaluontoista, purkautuivat nyt hänen huuliltaan edellisen päivän +muistot, joita hän äsken hiljaisuudessa oli johdatellut mieleensä, niin +lukuisina ja elävinä, ettei hän saanut lopetetuksikaan. Hän muisteli +lähtöä, avaroita niittyjä, aamiaista Hautecoeurin linnan raunioilla +eräässä kivipermantoisessa salissa, jonka murtuneet seinät kohosivat +korkealla kummulla puolensadan metrin päässä salavien reunustamasta +Ligneulin joesta. Hän ei voinut saada mielestään noita raunioita, noita +hajallaan olevia, sinivattupensaitten peittämiä jäännöksiä, jotka +kertoivat tuon jättiläisen mahtavasta suuruudesta siihen aikaan, kun se +pystyssä seisovana hallitsi molempia laaksoja. Linnotustorni seisoi +vieläkin kuudenkymmenen metrin korkuisena, sortunein huipuin, +haljenneena, mutta sentään vahvana viisitoista jalkaa paksulla +perustallaan. Kaksi muuta tornia oli myöskin säilynyt, Kaarle Suuren +torni ja Davidin torni, ja niitä yhdistävä valli oli melkein ehyt. +Muurien sisäpuolella voi nähdä osan rakennuksia, linnankirkon, +oikeussalin ynnä muita huoneita. Ja porrasastuimet, ikkunain ulkonemat, +pengermien penkit näyttivät nykyaikaisten ihmisten mittakaavaan +verrattuina kuin jättiläisten rakentamilta. Se oli kokonainen linnotettu +kaupunki, viisisataa soturia saattoi siinä kestää piiritystä +kolmekymmentä kuukautta elatusvarojen ja ampumatarpeitten loppumatta. +Kahden vuosisadan aikana olivat jo orjanruusupensaat levitelleet +muurikivien reunaan rakennuksen alaosissa, syreenejä ja +kultasadepensaita kasvoi alasromahtaneitten kattojen muodostamilla +sorakasoilla, vartiahuoneen liedessä kasvoi plataani. Mutta auringon +laskiessa, kun linnotustornin ruho ojensi varjonsa kenttien yli kolme +penikulmaa pitkälle ja koko linna näytti rakentuvan uudelleen mahtavaan +haahmoonsa illan hämärässä, saattoi vielä tuntea sen muinaisen mahdin, +sen jäykän voiman, joka oli tehnyt siitä vallottamattoman linnotuksen, +jota vapisten pelkäsivät itse Ranskan kuninkaatkin. + +-- Ja minä olen varma, jatkoi Angélique, että siinä asuu henkiä, jotka +kummittelevat yöllä. Siellä kuuluu kaikenlaisia ääniä, siellä +kurkistelee joka sopesta olentoja, ja minäkin näin, kun olimme lähteneet +sieltä, taakse katsoessani suuria valkoisia haamuja liitelevän muurien +yläpuolella... Eikö se ole totta, äiti, te joka tiedätte linnan +historian? + +Hubertine hymyili tyynesti. + +-- Oh, kummituksia en minä ole koskaan nähnyt. + +Mutta hän tunsi kyllä linnan tarinan, jonka hän oli lukenut jostakin +kirjasta, ja tytön innokkaitten kysymysten johdosta hänen täytyi kertoa +se uudelleen. + +Linnan alue kuului Reimsin arkkipiispan-istuimelle pyhän Remigiuksen +ajalta asti, joka oli saanut sen Klodovigilta. Kymmenennen vuosisadan +alussa eräs arkkipiispa Severinus rakennutti Hautecoeuriin linnotuksen, +puolustaakseen maata normanneja vastaan, jotka samosivat Oise-virtaa +ylöspäin, mihin Ligneul laskee. Seuraavalla vuosisadalla eräs +Severinuksen seuraaja antoi sen läänitykseksi Norbertille, Normandian +suvun nuoremmalle jäsenelle, määräten kuudenkymmenen sou'n vuotuisen +pohjaveron, sillä ehdolla että Beaumontin kaupunki ja kirkko jäisivät +verosta vapaiksi. Siten tuli Norbert I ensimmäiseksi mieheksi siinä +kuuluisassa Hautecoeurin markiisien suvussa, joka siitä lähtien täyttää +historian. Hervé IV:n aikana, joka oli kaksi kertaa kirkonkirouksessa +kirkolle kuuluvan omaisuuden anastamisesta ja harjotti maantierosvoutta, +lyöden yhdellä iskulla kuoliaaksi kolmekymmentä porvaria, Ludvig Paksu +hävitti linnan tornin, kun sen omistaja oli uskaltanut nousta kapinaan +häntä vastaan. Raoul I, joka oli lähtenyt ristiretkelle Filip Augustin +kanssa, kaatui Akkon edustalla saatuaan keihäänpiston sydämeensä. Mutta +kuuluisin oli Jean V Suuri, joka 1225 rakensi linnotuksen uudelleen, +pystyttäen vajaassa viidessä vuodessa Hautecoeurin mahtavan linnan, +jonka suojassa hän kerran jo uneksi Ranskan kruunusta. Ja selvittyään +hengissä kahdenkymmenen taistelun verileikistä hän kuoli sängyssään, +Skotlannin kuninkaan vävynä. Sitten oli vielä Félicien III, joka kulki +paljain jaloin Jerusalemiin, Hervé VII, joka vaati itselleen Skotlannin +kruunua, ja useita muita, mahtavia ja ylhäisiä halki vuosisatojen, aina +Jean IX:een asti, joka kardinaali Mazarinin aikana sai nähdä linnansa +hävityksen. Viimeisen piirityksen jälkeen tornien holvikatot +räjäytettiin ilmaan ja pistettiin palamaan rakennukset, jonne Kaarle VI +oli tullut karkottamaan hulluuttaan ja joissa lähes kaksisataa vuotta +myöhemmin Henrik IV oli asunut viikon päivät Gabrielle d'Estrées'n +kanssa. Kaikki nämä kuninkaalliset muistot nukkuivat nyt nurmen alla. + +Angélique kuunteli jännittyneenä, pysäyttämättä neulaansa, ikäänkuin nuo +muinaiset valtaherrat olisivat ilmestyneet näkyviin itse +ompelukehyksestä, sitä mukaa kuin ruusu siinä syntyi vienoon +värielämään. Hänen puutteellinen historiantietonsa suurensi tapahtumia, +siirtäen ne ihmeellisen legendan tasolle. Hän värisi hartaasta +ihastuksentunteesta, linna kohosi jälleen pystyyn, nousten aina taivaan +porttien tasalle, ja Hautecoeurit olivat pyhän neitsyen orpanoita. + +-- Ja meidän uusi piispamme, monseigneur d'Hautecoeur, on siis tuon +suvun jälkeläinen? kysyi hän. + +Hubertine vastasi, että monseigneur varmaan oli jonkun suvun nuoremman +haaran jäsen, sillä vanhempi haara oli jo ammoin sammunut. Se oli muuten +omituinen seikka, sillä Hautecoeurin markiisit ja Beaumontin papisto +olivat kautta vuosisatain olleet sotajalalla. Noin 1150 eräs abotti +ryhtyi rakennuttamaan kirkkoa, ainoastaan seurakunnalliset varat +käytettävänään. Rahat loppuivatkin, rakennuksen ollessa vasta +sivukappelien holvikattojen tasalla, ja täytyi tyytyä kattamaan päälaiva +puukatoksella. Kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin Jean V, saatuaan +linnan uudestaanrakennetuksi, antoi kolmesataatuhatta livreä, jotka +muihin summiin lisättynä tekivät mahdolliseksi kirkon rakennuksen +jatkamisen. Päälaiva sai holvikaton. Kirkon kaksi tornia ja suuri +julkisivu valmistuivat vasta paljon myöhemmin, noin 14S0, puhtaaseen +viidennentoista vuosisadan tyyliin. Korvaukseksi Jean V:n +anteliaisuudesta papisto antoi hänelle ynnä hänen jälkeläisilleen +hautapaikkaoikeuden eräässä kuorikappelissa, joka oli pyhitetty pyhälle +Yrjölle ja jota siitä pitäen kutsuttiin Hautecoeurin kappeliksi. Mutta +hyviä välejä ei kestänyt kauan. Linnanherrat pyrkivät yhtenään +riistämään Beaumontilta sen verovapautta, lakkaamatta syntyi riitoja +vero- ja etuoikeuskysymyksistä. Varsinkin kysymys tilausoikeudesta, jota +linnanherrat vaativat itselleen ja joka olisi tehnyt mahdottomaksi +laivaliikkeen Ligneul-joella, muodostui loppumattomaksi riidan +pitkittäjäksi, kun alakaupunki alkoi huomattavasti vaurastua +hienovaate-teollisuutensa avulla. Siitä ajasta alkaen Beaumontin +onnentähti yleni päivä päivältä, kun Hautecoeurin tähti taas aleni, +kunnes hävityksen kohdatessa linnaa kirkko sai täydellisen voiton. +Ludvig XIV teki siitä tuomiokirkon, piispantalo rakennettiin entiseen +luostaripihaan. Ja sattuma määräsi nyt, että juuri Hautecoeurin suvun +jälkeläinen tuli piispana hallitsemaan tätä yhä pystyssä pysynyttä +papistoa, joka oli voittanut hänen esi-isänsä nelisatavuotisen taistelun +perästä. + +--- Mutta, sanoi Angélique, monseigneurhän on ollut naimisissa. Hänellä +on aikainen, kahdenkymmenen vuoden vanha poika, eikö niin? + +Hubertine oli ottanut sakset korjatakseen erästä veliinipalaa. + +-- Niin kyllä, pastori Cornille on kertonut sen minulle. Se on hyvin +surullinen tarina... Monseigneur tuli kapteeniksi yhdenkolmatta vuoden +vanhana, Kaarle X:n aikana. Neljänkolmatta vuotiaana, 1830, hän otti +eron, ja kerrotaan, että hän aina neljänkymmenen ikään asti vietti +huikentelevaa elämää ... matkoja, seikkailuja, kaksintaisteluja. Sitten +eräänä iltana, ollessaan joittenkin ystäviensä luona maalla, hän kohtasi +kreivi de Valençay'n tyttären Paulen, joka oli hyvin rikas, ihmeen +kaunis, tuskin yhdeksäntoistavuotias, kaksikymmentäyksi vuotta nuorempi +häntä. Hän rakastui neitoon kuin hullu ja neito jumaloi häntä, häät oli +pidettävä mitä pikimmin. Silloin hän osti Hautecoeurin rauniot +polkuhinnalla, kymmenellätuhannella frangilla muistaakseni, hänellä oli +nimittäin aikomus panna linna jälleen kuntoon ja asettua siihen asumaan +puolisoineen. Yhdeksän kuukautta he olivat eläneet syrjässä eräällä +vanhalla maatilalla Anjoussa, kieltäytyen tapaamasta ketään, nauttien +hetkistä, jotka tuntuivat liian lyhyiltä... Paule synnytti pojan ja +kuoli. + +Hubert paineli mallipiirustusta valkoisella väritukolla. Hän kohotti +päätään, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. + +-- Mies poloinen! kuiskasi hän. + +-- Kerrotaan, että hän oli kuolla, jatkoi Hubertine. Viikkoa myöhemmin +hän astui hengelliseen säätyyn. Siitä on kaksikymmentä vuotta, ja hän on +nyt piispa... Mutta kerrotaan vielä, että näitten kahdenkymmenen vuoden +aikana hän ei ole tahtonut nähdä poikaansa, lasta, joka oli maksanut +äitinsä hengen. Hän oli lähettänyt lapsen pois luotaan, jättäen sen +hoidettavaksi tämän sedälle, eräälle vanhalle abotille, ja kieltänyt +antamasta siitä edes tietoja hänelle, koettaen unohtaa sen olemassaolon. +Kun hänelle sitten kerran lähetettiin lapsen muotokuva, luuli hän +näkevänsä rakkaan vaimovainajansa, ja hänet löydettiin lattialta +tiedottomana, kuin moukarin iskun kohtaamana... Mutta ikä ja rukoukset +lienevät sittemmin keventäneet tuota syvää surua, sillä pastori Cornille +sanoi minulle eilen, että monseigneur on vihdoinkin kutsunut poikansa +luokseen. + +Angélique oli saanut valmiiksi ruusun, joka oli niin tuore että se +tuntui melkein tuoksuvan, katsoi jälleen ulos auringonpaisteisesta +ikkunasta haaveellisin silmin ja virkkoi matalalla äänellä: + +-- Monseigneurin poika... + +Hubertine päätti kertomuksensa: + +-- Nuori mies, kaunis kuin jumala, kuulemma. Hänen isänsä halusi hänestä +pappia. Mutta abotti-vanhus ei siihen suostunut, kun pojalla ei ollut +vähintäkään kutsumusta... Ja omaisuutta monet miljoonat! Viisikymmentä +miljoonaa, jos puheissa on perää! Niin, hän kuuluu perineen äidiltään +viisi miljoonaa, ja ne on sijotettu tonttialueihin Pariisissa, joilla on +nyt yli viidenkymmenen miljoonan frangin arvo. Siis rikas kuin kuningas! + +-- Rikas kuin kuningas, kaunis kuin jumala, kertasi Angélique +itsetiedottomasti, uneksivalla äänellä. + +Ja koneellisella kädenliikkeellä hän otti kehykseltä puikon, jossa oli +kultusäie, ryhtyäkseen valmistamaan gipyyri-ompelulla suurta liljaa. +Vedettyään kultalankaa esiin puikon kärjestä, hän kiinnitti sen pään +silkkirihmapistolla ihan korokkeeksi ommellun veliinin reunaan. +Alettuaan sitten ommella hän virkkoi vielä, lopettamatta lausettaan, +ajaen takaa kaukaista, epämääräistä toivetta: + +-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin... + +Tuli jälleen syvä hiljaisuus, jota hämmensi vain kirkosta vaimeasti +kuuluva veisuu. Hubert laittoi piirustustaan lopulliseen kuntoon, +kuljettaen siveltimen kärkeä pitkin värijauheen tekemiä pisteviivoja; ja +kaavun koristeet ilmestyivät siten valkoisina punaiselle silkkipohjalle. +Hän alotti jälleen puhelun. + +-- Ennen muinoin oli suurenmoista! Ylhäiset herrat käyttivät pukuja, +jotka olivat ihan kankeat koruompeluista. Lyonissa myytiin vaatetta, +joka maksoi kuusikin sataa livreä kyynärä. Sen ymmärtää, kun lukee sen +aikuisia koruompelumestarien ohjesääntöjä; niissä sanotaan, että +kuninkaallisilla koruompelijoilla on oikeus asevoimalla ottaa työhönsä +muitten mestarien työntekijöitä... Ja meillä oli vaakunakilvetkin +sinisellä pohjalla kultainen poikkijuova ja kolme kultaista liljaa, +kaksi ylhäällä ja yksi alhaalla... Ah, se oli kaunista mutta siitä on +kauan! + +Hän vaikeni, koputtaen kynnellään vaatetta, poistaakseen pölyä. Sitten +hän jatkoi: + +-- Beaumontissa kulkee Hautecoeureistä vielä eräs tarina, jota äitini +usein kertoi minulle, kun olin pieni... Kauhea rutto raivosi +kaupungissa, puolet asukkaista olivat jo kuolleet, kun Jean V, sama joka +rakennutti linnan uudelleen, huomasi, että Jumala antoi hänelle voiman +taistella vitsausta vastaan. Silloin hän lähti paljain jaloin sairaitten +luokse, laskeutui polvilleen ja suuteli heitä suulle. Ja heti kun hän +oli huulillaan koskettanut sairaitten huulia, sanoen: »Jos Jumala +tahtoo, tahdon minäkin», tulivat sairaat terveiksi. Sen takia ovat nuo +sanat pysyneet Hautecoeurien tunnuslauseena, joilla kaikilla on sen +jälkeen ollut kyky parantaa ruttoa... Oh, ne olivat mainioita miehiä! +Kokonainen valtiassuku! Ennenkuin monseigneur astui pappissäätyyn, oli +hänen nimensä Jean XII, ja hänen poikansa nimen perässä on kai myöskin +järjestysnumero, kuin ruhtinaalla ikään. + +Jokainen hänen sanansa tuuditti ja jatkoi Angéliquen haaveilua. Hän +toisti yhä samalla laulavalla äänellä: + +-- Oi, minä tahtoisin, minä tahtoisin... + +Pitäen kädessään puikkoa hän kuletti kultalankaa, koskematta siihen +kädellään, vuoroin oikeaan ja vasempaan, edestakaisin veliinipalan yli, +ja kiinnitti sen kussakin käänteessä silkkipistolla. Suuri kultainen +lilja alkoi vähitellen kukoistaa. + +-- Oi! minä tahtoisin, minä tahtoisin mennä naimisiin ruhtinaan +kanssa... Ruhtinaan, jota minä en olisi milloinkaan nähnyt, joka tulisi +jonakin iltana hämärän tullen ja ottaisi minua kädestä ja veisi +palatsiinsa... Ja minä tahtoisin, että hän olisi hyvin kaunis ja hyvin +rikas, oi, kaikkein kaunein ja rikkain mitä koskaan on maa päällään +kantanut! Minä kuulisin hevosten hirnuntaa ikkunani alta, ja jalokiviä +välkkyisi yhtenä hohteena minun ylläni, ja kultaa, sitä sataisi ja +tulvaisi, niin että heti kun aukaisisin käteni, niin kultaa varisisi +maahan... Ja vielä minä tahtoisin, että minun ruhtinaani rakastaisi +minua ihan mielettömästi, jotta minäkin rakastaisin häntä mielettömästi. +Me olisimme hyvin nuoria, hyvin puhtaita ja hyvin jaloja, aina, aina! + +Hubert oli poistunut kehyksensä äärestä ja lähestynyt häntä hymyillen. +Mutta Hubertine varotti tyttöä hyväntahtoisesti sormellaan: + +-- Voi sinua turhamielistä olentoa, sinä olet ihan parantumaton! Vai +kuningattareksi sinä haluaisit. Se unelma ei kyllä ole niin rumaa kuin +sokerin varastaminen ja röyhkeät vastaukset, mutta pidä varasi, siinä +piilee sielunvihollinen, siinä houkuttelee sinua intohimo ja ylpeys. + +Angélique katsoi häneen iloisesti. + +-- Äiti, äiti, mitä te puhutte?... Onko sitten väärin rakastaa kaunista +ja rikasta? Minä rakastan sitä, koska se on kaunista, koska se on +rikasta, ja koska se ikäänkuin lämmittää minua täällä, sydämessä... Te +tiedätte kyllä, etten minä ole itsekäs. Kyllä te näkisitte, mitä minä +tekisin rahalla, jos minulla olisi paljon. Sitä sataisi yli kaupungin, +sitä virtaisi köyhille. Siitä syntyisi todellinen siunaus, kurjuutta ei +enää olisikaan! Ensiksi tekisin rikkaaksi teidät ja isän, tahtoisin +nähdä teidät kultakirjovaatteissa niinkuin entisajan ylhäiset naiset ja +herrat. + +Hubertine kohautti olkapäitään. + +-- Hupsu!... Mutta, hyvä lapsi, sinähän olet köyhä, ethän sinä saa +äyriäkään myötäjäisiä naimisiin mennessäsi. Kuinka voit uneksiakaan +ruhtinaasta? Ottaisitko siis mieheksesi rikkaamman kuin itse olet? + +-- Miksi en ottaisi! + +Angélique oli kovasti kummastelevan näköinen. + +-- Tietysti, ottaisin minä!... Kun hänellä olisi rahaa, niin miksi sitä +tarvitsisi olla minulla? Minä saisin kiittää häntä kaikesta ja +rakastaisin häntä senvuoksi sitä enemmän. + +Tuo kumoamaton todistus ihastutti Hubertia. Hän seurasi mielellään lasta +hänen pilvimatkalleen. Hän huudahti: + +-- Angélique on oikeassa. + +Mutta vaimo heitti häneen tyytymättömän katseen. Hän tuli vakavaksi. + +-- Tyttöseni, sinä näet kyllä vastedes, kun tulet tuntemaan elämää. + +-- Kyllä minä tunnen elämää. + +-- Missä olisit oppinut sitä tuntemaan?... Sinä olet liian nuori, et +tunne maailman pahuutta. Mutta usko minua, pahuus on suuri, se on +kaikkivaltias. + +-- Pahuus, pahuus... + +Angélique äänsi tuon sanan hitaasti, päästäkseen perille sen +merkityksestä. Ja hänen puhtaissa silmissään oli yhä sama viattoman +hämmästyksen ilme. Hän tunsi kyllä pahuuden, olihan Legendassa siitä +kyllin kerrottu. Eikö pahuus ollut samaa kuin paholainen? Ja eikö hän +ollut nähnyt, että paholainen syntyi yhä uudelleen, mutta voitettiin +aina? Jokaisessa taistelussa hän sortui surkeasti saamistaan iskuista. + +-- Voi, jos te tietäisitte, äiti, kuinka minä halveksin pahuutta!... Ei +tarvitse muuta kuin voittaa itsensä, niin tulee onnelliseksi. + +Hubertine teki surullisen huolestuneen eleen. + +-- Sinä saatat minut katumaan, että olen kasvattanut sinut täällä yksin +meidän kanssamme, kaikesta erillään, näin tietämättömänä elämästä... +Mistä paratiisista sinä oikein uneksit? Millaiseksi sinä kuvittelet +maailmaa? + +Nuoren tytön kasvot kirkastuivat suuresta toivosta. Hän oli kumartuneena +työnsä yli, kulettaen puikkoa yhä samalla jatkuvalla liikkeellä. + +-- Te pidätte minua varmaan hyvin tyhmänä, äiti?... Maailma on täynnä +kelpo ihmisiä. Kun elää hyvin ja tekee työtä, niin se tulee palkituksi +aina... Oh, kyllä tiedän, että on joitakin pahojakin ihmisiä. Mutta mitä +niistä on väliä? Kun pysyy niistä erillään, niin ne tulevat pian +rangaistuiksi... Ja sitten, katsokaas, maailma näyttää minusta etäältä +katsoen suurelta puutarhalta, niin, äärettömältä puistolta, joka on +täynnä kukkia ja päivänpaistetta. On niin hyvä elää, elämä on niin +suloinen, ettei se voi olla paha. + +Hän vilkastui, kuin olisi silkin ja kullan loiste mennyt hänen päähänsä. + +-- Onnihan on niin yksinkertainen asia. Me kolme olemme onnellisia. Ja +miksi? Siksi, että rakastamme toisiamme. Siinä kaikki, se ei ole sen +vaikeampaa... Ja kyllä te saatte nähdä, sitten kun se tulee, jota +odotan. Me tunnemme toisemme heti. Minä en ole häntä koskaan nähnyt, +mutta minä tiedän millainen hän tulee olemaan. Hän tulee sisään ja +sanoo: Minä tulin sinua noutamaan. Ja minä sanon: Minä olen odottanut +sinua, ota minut. Hän ottaa minut, ja sillä se on tehty, kaikiksi +ajoiksi. Me menemme palatsiin nukkumaan timanteilla koristetulla +kultavuoteella. Oh! se on hyvin yksinkertaista! + +-- Sinä olet hullu, ole vaiti! keskeytti Hubertine ankarasti. + +Ja nähdessään että hän oli innoissaan ja valmiina palaamaan jälleen +unelmaansa, jatkoi hän: + +-- Ole vaiti! Sinä saatat minut pelkäämään... Onneton, kun naitamme +sinut jollekin köyhälle raukalle, niin sinä murskaat luusi, pudotessasi +jälleen maahan. Onni on meille köyhille vain nöyryydessä ja +kuuliaisuudessa. + +Angélique hymyili yhä, tyvenen itsepintaisesti. + +-- Minä odotan, ja hän tulee. + +-- Mutta hänhän on oikeassa! huudahti Hubert, hänkin intoutuneena, +herkän verensä nostattamana. Miksi torut häntä?... Hän on kyllin kaunis, +jotta kuningaskin voi tulla häntä pyytämään. Kaikkea voi tapahtua. + +Surullisena Hubertine nosti häneen kauniit, viisaat silmänsä. + +-- Älä toki yllytä häntä tekemään pahoin. Sinä tiedät paremmin kuin +kukaan muu, mitä sydämensä totteleminen maksaa. + +Hubert tuli hyvin kalpeaksi, suuret kyynelet kohosivat hänen silmiinsä. +Hubertine oli paikalla katunut nuhdettaan, hän oli noussut ylös +tarttuakseen hänen käsiinsä. Mutta Hubert veti itsensä irti, sopertaen +katkonaisella äänellä: + +-- Ei, ei, minä olin väärässä... Kuule, Angélique, sinun tulee kuulla +äitiäsi. Me olemme molemmat mielettömiä, hän yksin on järkevä... Minä +olin väärässä, minä olin väärässä... + +Hän oli liian kiihottunut voidakseen istuutua, ja hän jätti kehykseen +pingotetun kaavun, alkaen sen sijaan liimata lippua, joka oli kehyksellä +valmiina. Otettuaan kaapista astian Flanderin-liimaa hän siveli sitä +siveltimellä vaatteen nurjalle puolelle, jotta koruompelu kovettuisi. +Hänen huulensa värähtelivät vielä hiukan, eikä hän enää puhunut mitään. + +Mutta vaikka Angélique tottelevaisesti oli myöskin vaiti, jatkoi hän +haaveiluaan hiljaa itsekseen, nousten yhä ylemmäksi, yhä vieläkin +ylemmäksi toiveittensa pilvimaahan. Kaikki hänessä sitä ilmaisi, hänen +puoliavoimen suunsa haltioitunut ilme, hänen silmänsä, jotka heijastivat +hänen näkyjensä auersineä. Tätä köyhän tytön unelmaa hän nyt kirjaili +kultalangallaan; siitä syntyi nyt valkoiselle kiiltosilkille sekä suuret +liljankukat että ruusut ja Marian nimikirjaimet. Liljan varsi oli kuin +valon säde, sen pitkät ja kapeat lehdet kaatuivat alas tähtisateena. +Häikäisevin oli vahvasti kohoavalla gipyyriompelulla tehty, +upokekuvioilla koristettu Marian nimikirjain keskellä ristiä, se paloi +kuin tabernaakkelin pyhyys, liekehtien salaperäisin sätein. Ja +hienoväriset silkkiruusut elivät, ja koko messupaita loisti hohtavan +valkoisena kultaisten ihmekukkiensa ihanuudessa. + +Pitkän äänettömyyden jälkeen Angélique nosti päänsä. Hän katsoi +Hubertineen veitikkamaisesti, nykäisi leukaansa ja toisti: + +--- Minä odotan, ja hän tulee. + +Tuo mielikuva oli hullu. Mutta hän riippui siinä itsepäisesti. Hän oli +varma, että niin tulisi tapahtumaan. Ei mikään voinut järkyttää hänen +hymyilevää vakaumustaan. + +-- Minä sanon sinulle, äiti, että kaikki tämä tulee tapahtumaan. + +Hubertine tarttui puheeseen leikin kannalta. Hän alkoi ärsyttää +Angéliquea. + +-- Mutta minähän luulin, ettet sinä ollenkaan tahtoisi mennä naimisiin. +Eiväthän pyhimyksetkään, jotka ovat saaneet sinut pyörälle päästäsi, +menneet naimisiin. Ennenkuin he siihen suostuivat, he mieluummin +käännyttivät sulhasensa, karkasivat kotoaan ja antoivat katkaista +kaulansa. + +Nuori tyttö kuunteli ällistyneenä. Sitten hän purskahti heleään nauruun. +Koko hänen olentonsa terveys, hänen elämänrakkautensa kaikui tuossa +helisevässä iloisuudessa. Nuo pyhimystaruthan olivat niin vanhoja! Ajat +olivat toki muuttuneet, Jumala oli saanut voiton eikä vaatinut enää +ketään tähtensä kuolemaan. Legendassa esiintyvä ihmeenomaisuus oli +tehnyt häneen suuremman vaikutuksen kuin maailman-halveksiminen ja +kuoleman-halu. Ei, luonnollisesti hän tahtoi mennä naimisiin ja rakastaa +ja olla rakastettu ja olla onnellinen! + +-- Häpeä toki! jatkoi Hubertine, sinähän saatat Agneksen, +suojeluspyhimyksesi, itkemään. Eikö muista, että hän ei huolinut +maaherran pojasta, vaan piti parempana kuolla, viettääkseen häitä +Jeesuksen kanssa? + +Tornin suuri kello alkoi soida, varpusparvi pyrähti lentoon tuuheasta +murattiköynnöksestä, joka ympäröi erästä kuorin ikkunaa. Työhuoneessa +ripusti Hubert, yhä äänetönnä, pingotetun, liimasta kostean lipun +seinälle suureen rautanaulaan kuivamaan. Päivänpaiste oli auringon +kiertäessä siirtynyt ja valaisi vanhoja työkaluja, käsirukkia, +pajuteloja, kuparista kynttiläjalkaa. Ja kun se ehti ompelijain luo, +alkoi kehys, jonka ääressä he työskentelivät, leimuta. Kaikki loisti, +niin messupaita kuin käyttämisestä kiiltäviksi kuluneet sivulistat ynnä +kaikki kankaalla ajelehtivat esineet, päärmäyskulta ja kierrekulta +rasiassaan, silkkipuolat ja pitkät neulat kultasäikeineen. + +Tuossa lämpimässä kevään säihkynnässä katseli Angélique suurta +vertauskuvallista liljaa, jonka hän oli saanut valmiiksi. Sitten hän +vastasi luottavaisen iloisella äänellään: + +-- Mutta Jeesuksenhan minä tahdonkin! + + + + +IV. + + +Niin vilkas ja iloinen kuin Angélique olikin, rakasti hän yksinäisyyttä, +ja hän tunsi todellista virkistystä ollessaan yksin huoneessaan aamuin +ja illoin. Hän oli siellä omissa valloissaan, nauttien haaveittensa +lennosta. Kun hän joskus päivisinkin sai pujahtaa sinne hetkiseksi, oli +hän onnellinen kuin vapauteen päässyt karkulainen. + +Huone oli hyvin avara, täyttäen puolet ylisestä; toinen puoli oli +ullakkona. Se oli kokonaan valkeaksi kalkittu, niin seinät kuin +taitekattokin näkyvissä olevine palkkeineen. Tässä alastomassa +valkeudessa vanhat tammiset huonekalut näyttivät mustilta. Siihen aikaan +kun sali ja makuuhuone alhaalla olivat saaneet uuden sisustuksen, oli +vanhanaikuinen kalusto niistä tuotu tänne; se oli peräisin useilta eri +aikakausilta: renessanssin aikainen kirstu, pöytä ja tuoleja Ludvig +XIII:n ajoilta, suuri ja korkea sänky Ludvig XIV:n ajalta, ja erittäin +kaunis piironki Ludvig XV:n tyyliin. Ainoastaan valkoinen kaakeliuuni ja +pieni, vahakankaalla verhottu pesupöytä muodostivat sorasoinnun tässä +kunnianarvoisassa vanhassa seurassa. Vanhan ikänsä juhlallisen +mahtavuuden oli säilyttänyt varsinkin suuri sänky vanhanaikaisine, +kanervankukka-kimpuin koristettuine ruusunpunaisine verhoineen, jotka +olivat kuitenkin jo niin vaalenneet, että väriä tuskin enää huomasikaan. + +Mutta mieluisin oli Angéliquelle parveke. Kahdesta entisestä +ikkunaovesta oli vasemmanpuoleinen hyljätty, naulaamalla se +yksinkertaisesti kiinni, ja parveke, joka ennen oli ulottunut yli koko +rakennuksen leveyden, oli nyt vain oikeanpuoleisen ikkunan edessä. Kun +kannatuspalkit olivat vielä hyvät, oli niille pantu uusi lattia ja +kiinnitetty siihen rautainen suojakaide entisen lahonneen +rinta-aitauksen sijaan. Siinä oli hauska sopukka, jonkinlainen komero +päädyn huipun alla, joka oli aidattu ohuilla laudoilla vuosisadan +alussa. Kun kumartui, näki siitä koko puutarhan puoleisen rakennuksen +sivun, koko lailla ränstyneen, pienistä kivistä hakattuine +kivijalkoineen, tiilireunuksisine seinäpintoineen ja suurine +ikkuna-aukkoineen, jotka nykyään olivat muuratut pienemmiksi. Alhaalla +keittiön oven yläpuolella oli sinkkinen suojakatos. Ja ylhäällä olivat +viimeiset alushirret, jotka ulkonivat metrin verran, samoinkuin ullakon +kattohirretkin, tuetut vahvoilla pylväillä, joitten alapäät nojasivat +alakerran kehähirteen. Täten joutui parveke olemaan kuin keskellä +rehevää, vanhaa hirsimetsää, jolle sammalet ja leukoijat antoivat +vihannuutta. + +Siitä asti kun Angélique oli tässä huoneessa asunut, oli hän kuluttanut +lukemattomia hetkiä parvekkeella, nojaten kyynärpäällään suojakaiteeseen +ja katsellen. Ensinnäkin oli hänen alapuolellaan puutarha, jota suuret +puksipuut varjostivat ikuisella vihannuudellaan; kirkon puoleisessa +kulmassa oli kitukasvuisten syreenipensaitten ympäröimä vanha +graniitti-penkki. Toisessa kulmassa taas, puoleksi koko taustamuurin +peittävän murattiköynnöksen varjossa, oli pieni portti, joka vei +Mariantarhaan. Tämä Mariantarha oli laaja, viljelemättömäksi jäänyt +maa-alue, joka muinoin oli ollut munkkien hedelmäpuutarhana. Sen läpi +juoksi Chevrotte-puro, jossa lähitalojen emännillä oli oikeus pestä +vaatteitaan. Joitakin köyhiä perheitä asusti vanhassa, raunioituneessa +mylly-resussa; mutta muuten ei asunut ketään koko alueella, jonka vain +piispantalon ja Voincourt-palatsin korkeitten muurien välitse kulkeva +kujanne yhdisti Kunniakatuun. Kesäaikana noiden kahden puiston +satavuotiset jalavat peittivät tuuhealehtisillä latvoillaan kapean +näköpiirin, jonka eteläpuolella sulki kirkon valtava ruho. Joka puolelta +suljettuna nukkui Mariantarha täten yksinäisessä rauhassaan, ja +valtoinaan kasvoivat siinä villit ruohot ja tuulen kylvämät poppelit ja +salavat. Kivien lomitse hyppeli Chevrotte, solisten lakkaamatonta, +kristallikirkasta lauluaan. + +Angélique ei koskaan väsynyt katselemasta tätä syrjäistä kolkkaa. Ja +kuitenkaan ei hän seitsemään vuoteen ollut yhtenäkään aamuna nähnyt +siinä muuta kuin mitä hän edellisenä iltana oli katsellut. Voincourtin +palatsin puut olivat niin tuuheat, että hän ainoastaan talvisin saattoi +erottaa kreivittären tyttären Clairen, joka oli hänen ikäisensä. +Piispantalon puutarhassa oli oksamuuri vielä tiheämpi, hän oli turhaan +koettanut nähdä vilaustakaan monseigneurin kauhtanasta. Ja vanha, +luukuilla peitetty ristikkoportti oli varmaan jo kauan ollut hyljättynä, +sillä hän ei muistanut kertaakaan nähneensä sitä aukaistavan, ei edes +puutarhuria näkynyt siitä kulkevaksi. Paitsi vaimoja, jotka pestä +paukuttivat vaatteitaan, ei hän nähnyt siellä koskaan muita kuin samat +ruohikossa makaavat pienet ryysymekot. + +Kevät oli sinä vuonna erinomaisen ihana. Hän oli kuusitoistavuotias, ja +aina tähän saakka oli Mariantarhan keväinen kukoistukseen puhkeaminen +viehättänyt vain hänen silmiään. Silmikoistaan puhkeavat hennot lehdet, +lauhat, kuulakkaat illat, koko tuo tuoksuva maan kevät oli hänestä +yksinkertaisesti hupaista. Mutta tänä vuonna ensimmäisen umpun auetessa +hänen sydämensä sykähti. Hänessä heräsi outo levottomuus, kun ruoho +alkoi kasvaa ja tuuli toi hänen sieramiinsa tuoreen, väkevän lemun. +Usein ahdisti aiheeton tuska hänen rintaansa. Eräänä iltana hän +heittäytyi Hubertinen syliin itkien, vaikkei hän tiennyt mitään surun +syytä, vaan oli päinvastoin sangen onnellinen. Varsinkin yöllä oli +hänellä suloisia unia, hän näki varjoja kulkevan ohitseen, hän tunsi +riuduttavaa hurmausta, jota hän valveilla ollessaan ei uskaltanut +muistutella mieleensä, niin hämmennyksissään hän oli tuosta onnesta, +minkä enkelit hänelle soivat. Toisinaan hän säpsähtäen heräsi suuressa +sängyssään, yhteenliitetyt kädet rintaa vasten puserrettuina, ja häntä +ahdisti niin, että hänen täytyi paljain jaloin hypätä huoneensa +lattialle. Ja hän juoksi aukaisemaan ikkunan ja jäi värisevänä, +hämmentyneenä seisomaan raittiiseen ilmaan, joka rauhotti häntä. Tuntui +niin hämmästyttävältä, niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ettei enää +ollut oma itsensä, että tunsi kuin kasvavansa iloista ja tuskista, +joitten syytä hän ei tiennyt. Se oli naisellisuuden lumotun kukoistuksen +puhkeamista. + +Kuinka oli piispantalon näkymättömien syreenien ja kultasadepensaitten +tuoksu niin suloinen, ettei hän enää voinut sitä hengittää veren +nousematta hänen poskilleen? Hän ei koskaan ennen ollut huomannut +tuoksuissa tuota lämpöä, joka nyt ympäröi hänet elävällä hengityksellä. +Ja kuinka hän ei myöskään ollut muina vuosina huomannut suurta kukkivaa +paulowniaa, joka valtavana sinipunervana kimppuna näkyi Voincourtin +puutarhassa kahden jalavan välissä? Tänä vuonna hänen silmänsä +hämärtyivät liikutuksesta heti kun hän sitä katsoi, niin koski tuo +kalpea sinerrys hänen sydämeensä. Samaten ei hän muistanut kuulleensa +Chevrotten solisevan niin äänekkäästi kivien lomassa, rantakaislojen +välissä. Puro ihan varmaan puheli, hän kuuli epäselviä sanoja, jotka +toistuivat alinomaa ja täyttivät hänet levottomuudella. Eikö se enää +ollutkaan entinen kenttä, kun kaikki oli siinä niin hämmästyttävää ja +kaikki tuolla tavoin otti uuden merkityksen? Vai ehkä olikin kukaties +hänessä itsessään tapahtunut muutos, niin että hän saattoi tuntea, nähdä +ja kuulla siinä versovan elämän? + +Mutta oikealla kädellä kohoava jylhän suuri, taivasta tavotteleva +tuomiokirkko hämmästytti häntä vieläkin enemmän. Joka aamu hän kuvitteli +näkevänsä sen ensi kerran, hän oli liikutettu tästä löydöstään, hän +ymmärsi nyt, että nuo vanhat kivet rakastivat ja ajattelivat kuten +hänkin. Hän ei johtunut tähän minkään järkeilyn avulla, hänellähän ei +ollut ollenkaan tietoja, hän vain antautui tuon jättiläisen salaperäisen +ylentävälle vaikutukselle, jättiläisen, jonka lapsuus oli kestänyt kolme +vuosisataa ja jossa oli kasaantuneena monien sukupolvien uskot. Alhaalla +hän oli polvistuneena, rukoukseen vaipuneena romaanilaistyylisen +kappelikehän keskellä, joitten pyörökaarisissa, sileissä ikkunoissa ei +ollut muita koristuksia kuin kapeat pilarit kaarilistojen alla. Sitten +hän tunsi kohoutuvansa pystyyn, kasvot ja kädet taivasta kohti +ojennettuina, päälaivan suippokaaristen ikkunain mukana, jotka, +kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin rakennettuina, olivat korkeita ja +soleita, murtokaaria ja ruusukkeita kannattavien pielien palstoihin +jakamia. Sitten hän kohosi ylös maasta haltioituneena, suoraksi +ojentuneena, kuorin tukipylväitten mukana, jotka oli uudistettu ja +koristeltu kaksi vuosisataa myöhemmin uhkeimpaan goottilaiseen tyyliin, +pikkutorneineen, huippuineen ja sakaroineen. Pylväitten juurella +avautuvista räystästorvista juoksi katoilta valunut vesi maahan. +Kuorikappalien katolle oli lisätty apilanlehtiristein koristettu +reuna-aitaus. Samaten oli katonaluskin koristettu kukkaornamenteilla. Ja +koko rakennus kukoisti, mitä lähemmäksi taivasta se saapui, yhä +ylevämmin, vapautuneena muinaisaikaisesta papillisesta pelvosta, +rientäen painautumaan anteeksiannon ja rakkauden Jumalan rinnoille ja +sulautumaan siihen. Hän tunsi sen koko olennossaan, se teki hänet +rauhalliseksi ja onnelliseksi, kuin olisi hän laulanut juhlallista, +puhdasta, ylevää, taivaan korkeuksiin häipyvää laulua. + +Ja tuomiokirkko eli. Pääskyset olivat satalukuisina muuranneet pesiään +apilanlehti-vöitten alle ja pikkutornien ja sakaroitten lomiin, ja +lakkaamatta niiden parvet elostuttivat nojapylväitä ja tukimuureja. +Piispantalon jalavissa asuvat sepelkyyhkyset astelivat kattopenkereitten +reunoilla rintojaan pöyhistellen, lyhyin askelin kuin huvikävelijät. +Joskus istui korppi tornin huipussa huimaavan korkealla, tuskin kärpäsen +kokoisena, sulkiaan sukimassa. Seinien raoissa rehotti monenmuotoisia +jäkäliä ja ruohoja, luoden elämää vanhoihin kiviin juuriensa salaisella +työllä. Kovina sadepäivinä koko rakennus heräsi ja kohisi, kun +sadekuurot pieksivät lyijylevyistä kattoa, vesi virtasi +pylväsparvekkeitten kouruista, syöksyen kerroksesta kerrokseen pauhaten +kuin tulviva vuoripuro. Myös lokakuun ja maaliskuun myrskyt antoivat +sille sielun. Se ärjyi ja voihki, kun tuulenpuuskat tohisivat sen +päädyissä ja kaarissa, pylväissä ja ruusukkeissa. Ja vihdoin sai aurinko +sen elämään liikkuvalla valoleikillään, se nuortui aamulla päivän +iloisessa kirkkaudessa, ja illalla varjojen hiljalleen pitentyessä +hukkui tihenevään hämyyn. Ja sillä oli myöskin sisäinen elämänsä, +ikäänkuin sen suonien sykintä, nimittäin kirkonmenot, jotka värähyttivät +sitä jokaista sopukkaa myöten, kellojen kumina, urkujen soitto, pappien +veisuu. Lakkaamatta siinä värähteli elämää: hillittyjä ääniä, jonkin +matalaäänisen messun hyminä, jonkun naisen kevyt polvistuminen, taikka +vain joku tuskin aavistettava väre, sanattoman rukouksen palava hartaus. + +Nyt keväällä, päivien pitentyessä, Angélique viipyi aamuin ja illoin +pitkät ajat parvekkeella, nojaten kyynärpäitään sen suojakaiteeseen ja +katsellen suurta ystäväänsä tuomiokirkkoa. Vielä enemmän se veti häntä +puoleensa illalla, kun hän näki sen vain suurena mustana möhkäleenä +tähdittynyttä taivasta vasten. Sen pinnan muodot häipyivät hämärään, +vain tukimuurit erottuivat himmeinä, näyttäen muodostavan avaruuteen +johtavia siltoja. Hän tunsi sen olevan valveillaan pimeässä, vajonneena +seitsensatavuotiseen mietiskelyyn, täynnä muistoja niistä lukemattomista +joukoista, jotka toiveineen ja pettymyksineen olivat polvistuneet sen +alttarien edessä. Se oli lakkaamatonta valvetta, joka oli alkanut +menneisyyden hämärässä ja jatkui tulevaisuuden ikuisuuteen, sellaisen +huoneen salaperäistä, pelottavaa valvetta, jossa Jumala ei voinut +nukkua. Ja tuota tummaa, liikkumatonta, elävää kasaa katsellessaan hänen +silmänsä siirtyivät aina erään kuorikappelin ikkunaan, joka oli juuri +Mariantarhan pensaston kohdalla, ainoaan ikkunaan, josta hohti valoa ja +joka oli kuin yöhön tuijottava silmä. Sen takana, pylvään nurkalla, +paloi pyhättölamppu. Juuri tämä kappeli oli se, jonka papit muinoin +olivat antaneet, Hautecoeurin markiisille Jean V:lle ja hänen +jälkeläisilleen hautakappelina käytettäväksi, kiitokseksi heidän +anteliaisuudestaan. Se oli pyhitetty pyhälle Yrjölle, minkä johdosta sen +kahdenneltatoista vuosisadalta polveutuvassa ikkunassa oli +lasimaalauksin esitetty tämän pyhimyksen legenda. Heti hämärän tullessa +legenda syttyi pimennostaan hohtavana kuin ilmestys. Ja sen vuoksi +Angélique rakasti tuota ikkunaa, katsellen sitä uneksivin, lumotuin +silmin. + +Ikkunan pohjaväri oli sininen, reunus punainen. Tältä tumman värikkäältä +pohjalta kohosivat heleinä henkilökuviot, joitten liehuvat verhot +antoivat jäsenten alastomuuden tulla näkyviin, kukin osa tehtynä mustin +varjoviivoin piirretyistä, lyijypuitteisiin sovitetuista värillisistä +lasiruuduista. Siinä oli kolme kohtausta legendasta toinen toisensa +yläpuolella, ja ne täyttivät ikkunan aina kaarilistaan asti. +Alimmaisessa kuvassa kuninkaan tytär, joka on lähtenyt ulos kaupungista +kuninkaallisessa puvussaan mennäkseen lohikäärmeen syötäväksi, kohtaa +pyhän Yrjön lammikon vieressä, josta hirviö jo pistää päätään esiin; ja +nauhassa luetaan sanat: »Hyvä ritari, älä mene turmioon minun tähteni, +sillä et sinä voisi auttaa etkä pelastaa minua, vaan hukkuisit minun +kanssani.» Keskellä oli kuvattuna taistelu, jossa pyhimys ratsun selässä +istuen pistää keihäänsä hirviön läpi, ja sitä selittämässä lause: +»Yrjänä iski keihäällään niin, että hän haavotti lohikäärmeen ja heitti +hänet maahan.» Ja ylinnä talutti kuninkaantytär voitettua petoa +kaupunkiin: »Yrjänä sanoi: heitä vyösi hänen kaulansa ympäri, ja älä +pelkää yhtään, kaunis neito. Ja kun hän oli sen tehnyt, niin peto +seurasi häntä kuin kuuliainen koira.» Siihen aikaan kun ikkunan +lasimaalaukset tehtiin, oli pyörökaaren alla legendan yläpuolella +arvattavasti jokin koristeellinen kuvio. Mutta myöhemmin, kappelin +jouduttua Hautecoeureille, nämä laittoivat sille paikalle vaakunansa. Ja +niin helotti nyt pimeinä öinä legendan yläpuolella myöhempää tekoa oleva +vaakunakilpi loistavine väreineen. Se oli neljään alaan jaettu, +ensimmäinen ja neljäs merkiten Jerusalemia, toinen ja kolmas +Hautecoeuriä; Jerusalemia kuvasi hopeapohjalla kultainen +jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä kultaristiä; Hautecoeuriä +kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä musta, hopeasydäminen +pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista liljaa, kaksi ylhäällä, +yksi alakärjessä. Vaakunaa kannatti oikealla ja vasemmalla kaksi +kultaista kimeraa, yläpuolella oli arvomerkkinä sinisen höyhentöyhdön +keskellä hopeinen kypäri, kullalla silattu ja suljettu yhdellätoista +silmikkovanteella, jollainen kypäri on herttuoilla, Ranskan +marsalkoilla, arvonimeä kantavilla aatelisilla ja kuninkaallisten +komppaniain päälliköillä. Ja tunnuslauseena: »Jos Jumala tahtoo, tahdon +minäkin». + +Katsellessaan pyhää Yrjöä, joka lävisti keihäällään hirviötä, +kuninkaantyttären kohottaessa ylös yhteenliitettyjä käsiään, oli +Angélique vähitellen ruvennut ihailemaan häntä. Niin etäältä ei hän +erottanut kuvien piirteitä selvästi, hän näki ne haaveittensa +suurentamana, neidon hentona, vaaleana, puhdaspiirteisenä, pyhimyksen +loistavana ja uljaana, kauniina kuin arkkienkeli. Häntä tulikin pyhä +Yrjö vapauttamaan, hän olisi kiitollisuudesta tahtonut suudella hänen +käsiään. Hän näki haavelmissaan epämääräisenä kohtauksen järven rannalla +suuren vaaran, josta hänet pelasti nuori mies, kauniimpi kuin päivä, ja +tähän haaveseikkailuun sekottui muisto hänen käynnistään Hautecoeurin +raunioilla, koko tuo feodaaliaikainen linna esiinmanattuna, pilviin +piirtyvänä, muinaisten suurherrain kansottamana. Vaakuna loisti kuin +tähti kesäyössä, hän tunsi sen hyvin ja saattoi helposti lukea sen +sointuvat sanat, olihan hän niin usein kirjaillut vaakunoita. Jean V +kulki ovelta ovelle ruton saastuttamassa kaupungissa, suuteli kuolevia +suulle ja paransi heidät, sanoen: »Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.» +Félicien III, saatuaan tietää että Filip Kaunis ei sairauden takia +voinut lähteä Palestiinaan, matkasi sinne hänen puolestaan, paljain +jaloin, vahakynttilä kädessä, minkä johdosta neljäsosa Jerusalemissa +olevasta sotavoimasta määrättiin hänen johdettavakseen. Monta, monta +tarinaa vielä astui esiin menneisyydestä, erittäinkin kertomuksia +Hautecoeurin jalosukuisista naisista, autuaista vainajista, niinkuin +tarina heitä kutsui. Hautecoeurin suvussa naiset kuolivat nuorina, +täydessä onnessaan. Toisinaan säästyi pari kolme sukupolvea, sitten +kuolema jälleen ilmestyi hymyilevänä ja vei hellin käsin +jonkun Hautecoeurin tyttären tai puolison, kaikkein vanhimmat +kaksikymmenvuotiaina, juuri jonkun rakkauden-onnen hetkellä. Kun Raoul +I:n tytär Laurette oli kihlautunut serkulleen Richardille, joka asui +linnassa, näki hän kihlauspäivän iltana, istuessaan huoneensa ikkunan +ääressä Davidin tornissa, sulhasensa tämän huoneen ikkunassa Kaarle +Suuren tornissa. Hän luuli kihlattunsa kutsuvan häntä, ja kun kuun säde +heitti heidän välilleen valosillan, lähti hän kulkemaan häntä kohti. +Mutta keskellä tietä hän kiireissään astui syrjään valonsäteeltä, putosi +ja murskautui kuoliaaksi tornien juurelle. Ja sen jälkeen hän kirkkaina +kuutamoöinä kulkee ilmassa linnan kohdalla, jonka hänen äärettömän laaja +laahusvaippansa kietoo valkoiseen hohteeseen. Balbine, Hervé VII:n +vaimo, uskoi kuuden kuukauden ajan, että hänen miehensä oli surmattu +sodassa. Sitten eräänä aamuna, kun hän yhä odottaen tähysteli tornin +huipulla, hän tunsi hänet linnaan johtavalla tiellä, ja hän juoksi alas +tornista niin poissa suunniltaan ilosta, että kuoli porrasten alimmalle +astuimelle. Ja vielä tänään hämärän tullessa hän yhä laskeutui alas läpi +raunioitten, hänen nähtiin juoksevan kerroksesta kerrokseen, rientävän +käytävien ja huoneitten kautta, kiitävän ohi kuin varjo tyhjinä +ammottavien ikkuna-aukkojen takana. Kaikki he ilmestyivät jälleen, +Ysabeau, Gudule, Yvonne, Austreberthe, kaikki nuo autuaat vainajat, +joita kuolema rakasti, jotka se säästi elämältä, temmaisten heidät pois +yhdellä siiveniskulla, nuorina, ensimmäisen onnensa hurmauksessa. +Joinakin öinä he täyttivät linnan valkoisena joukkona kuin kyyhkysparvi. +Ja mukana oli viimeinenkin heidän joukostaan, monseigneurin pojan äiti, +joka oli löydetty hengettömänä lapsensa kehdon äärestä, minne hän +sairaana ollen oli ryöminyt, kuollakseen ilosta saadessaan painaa sitä +syliinsä. Nämä tarinat asuivat alati Angéliquen mielikuvituksessa: hän +puhui niistä kuin ihan äsken sattuneista tositapahtumista. Hän oli +lukenut Lauretten ja Balbinen nimet kappelin seiniin upotetuista +vanhoista muistokivistä. Miksi ei siis hänkin kuolisi aivan nuorena, +onnellisena? Vaakunakuva säteili, pyhimys astui alas ikkunastaan, ja hän +oli taivaaseen saakka hurmaantunut kevyestä suudelman henkäyksestä. + +Legenda oli sen hänelle opettanut: eikö ihme olekin yleissääntönä +maailmassa, eikö se kuulu asiain tavalliseen kulkuun? Se on aina +olemassa tehoisana ja jatkuvana, ilmenee äärettömän helposti, milloin ja +missä hyvänsä, monistuu, laajentuu, tulvii ylitsevuotavana, +hyödyttömästikin, kuin huvikseen vain kieltäen luonnonlakeja. Ihminen +elää samalla tasolla Jumalan kanssa. Abagar, Edessan kuningas, kirjottaa +Jeesukselle ja saa häneltä vastauksen. Ignatius saa kirjeitä Pyhältä +Neitsyeltä. Joka paikassa ilmestyvät Pyhä Äiti ja Poika, esiintyvät +valepuvuissa ja puhelevat hyväntahtoisina hymyillen. Stefanus on heitä +tavatessaan aivan tutunomainen. Kaikki neitsyet viettävät häitä +Jeesuksen kanssa, marttyyrit menevät taivaaseen yhdistyäkseen Mariaan. +Ja enkelit ja pyhimykset ovat ihmisten tavallisia seuralaisia, menevät +ja tulevat, kulkevat läpi seinien, ilmestyvät unessa, puhuvat ylhäältä +pilvistä, auttavat syntymässä ja kuolemassa, antavat kestävyyttä +kidutuksissa, vapauttavat vankitornista, tuovat vastauksia ja +toimittavat asioita. Ihmeet seuraavat ehtymättöminä heidän askeliaan. +Sylvester sitoo rihmalla kiinni lohikäärmeen kidan. Maa kohoaa +istuimeksi Hilariukselle, kun hänen seuralaisensa tahtoivat häntä +nöyryyttää. Kallisarvoinen kivi putoaa pyhän Lupuksen ehtoolliskalkkiin. +Puu murskaa pyhän Martinuksen vihamiehet, koira nuolee jänistä, tulipalo +lakkaa palamasta, kun hän käskee. Maria Egyptiläinen käy meren +aalloilla, Ambrosiuksen suusta pujahtaa mehiläisiä lentämään hänen +syntyessään. Alati parantavat pyhimykset kipeitä silmiä, halvattuja tai +kuivuneita jäseniä, spitalia ja varsinkin ruttoa. Ei yksikään tauti voi +vastustaa ristinmerkkiä. Kansanjoukosta erotetaan sairaat ja heikot +erilleen ja parannetaan salamaniskulla yhdessä tukussa. Kuolema on +voitettu, ylösnousemukset ovat niin yleisiä, että ne tulevat +jokapäiväisiksi pikkutapahtumiksi. Eivätkä ihmeet lakkaa sittenkään, kun +pyhimykset ovat heittäneet henkensä, vaan lisääntyvät niinkuin +monivuotiset kukat heidän haudoillaan. Nikolauksen pään ja jalkojen +kohdalta kumpuaa kaksi öljylähdettä, joitten neste on kaikkiparantavaa +lääkettä. Cecilian ruumisarkusta lemahtaa avattaessa ruusujen tuoksua. +Dorotean arkku on täynnä mannaa. Kaikki neitseitten ja marttyyrien luut +saattavat valehtelijat häpeään, pakottavat varkaat tuomaan takaisin +varastamansa tavarat, täyttävät hedelmättömien vaimojen toivomukset, +antavat terveyden kuolemansairaille. Ei mikään ole enää mahdotonta, +näkymättömät voimat ovat hallitsevina, yliluonnollisuuden oikku on +ainoana lakina. Temppeleissä rupeavat velhot tekemään ihmeitään, nähdään +sirppien leikkaavan itsestään ja vaskikäärmeitten kiemurtelevan, +kuullaan pronssipatsaitten nauravan ja naamioitten laulavan. Heti +pyhimykset vastaavat, voittaen heidät loistavasti: rippileivät muuttuvat +eläväksi lihaksi, Kristuksen kuvista vuotaa verta, maahan pistetyt +sauvat alkavat vihannoida, lähteitä kumpuaa esiin, lämpimiä leipiä, +kasvaa kasoittain puutteenalaisten jalkojen juureen, kasvava puu +kumartuu kunnioittaen Jeesusta; ja vielä, katkaistut päät puhuvat, +särkyneet kalkit korjaantuvat itsestään, sade kaikkoaa kirkosta +hukuttaakseen läheiset palatsit, erakkojen vaatteet eivät kulu +ollenkaan, vaan uudistuvat joka vuosi kuin eläinten nahat. Armeniassa +vainoojat heittävät viiden marttyyrin lyijyiset ruumiskirstut mereen, ja +se, jossa on apostoli Bartolomeuksen jäännökset, asettuu etunenään, +toiset neljä seuraavat sitä osottaen hänelle kunniaa, ja kaikki +purjehtivat tuulen puhaltaessa, hyvässä järjestyksessä kuin laivasto, +pitkin aavoja ulapoita Sisilian rannikolle saakka. + +Angélique uskoi vahvasti ihmeisiin. Tietämättömyydessään hän kuvitteli +ympäristönsä täyteen ihmeitä, sellaisia kuin tähtien syttyminen ja +orvokinkukkain puhkeaminen. Hänestä tuntui mielettömältä kuvitella +maailmaa muuttumattomien lakien ohjaamaksi koneistoksi. Häneltä jäi niin +paljon huomaamatta, hän tunsi itsensä niin neuvottomaksi, niin heikoksi +kaikkien voimain keskellä, joitten mahtavuutta hänen oli mahdoton mitata +ja joitten läsnäoloa hän ei olisi aavistanutkaan, jollei hän toisinaan +olisi tuntenut kasvoillaan niitten voimakasta henkäystä! Ja niinkuin +alkuaikaisen kirkon kristitty, jollaiseksi Legenda oli hänet +kasvattanut, hänkin antautui Jumalan käsiin tahdottomana, +poispyyhittävine perisynnin tahroineen. Hänellä ei ollut omaa vapautta, +Jumala yksin saattoi pelastaa hänet lähettämällä hänelle armonsa. Ja +armo oli se, että Hän oli johdattanut hänet Hubertien katon alle, +tuomiokirkon varjoon, elämään alistumisen, puhtauden ja uskon elämää. +Hän kuuli perisynnin pahanhengen mumisevan syvällä sisässään. Kuka +tietää, mitä hänestä olisi tullut syntymäpohjallaan? Varmaankin huono +tyttö. Nyt hän sitävastoin kasvoi vuosi vuodelta terveempänä tässä +siunatussa sopukassa. Eikö ollut armo, että sai asua tällaisessa +ympäristössä, keskellä taruja, jotka hän taisi ulkoa, keskellä uskoa, +jota hän oli siinä juonut, keskellä salaperäistä henkielämää, jossa hän +kylpi, tässä näkymättömäin asiain täyttämässä ympäristössä, missä ihmeet +tuntuivat hänestä olevan aivan luonnollisia ja kuuluvan hänen +jokapäiväisen elämänsä tasolle? Se vahvisti häntä elämää varten, +niinkuin armo vahvisti marttyyrejä. Ja hän loi sitä itse, tietämättään: +se syntyi hänen tarujen elähyttämästä mielikuvituksestaan, hänen +ruumiillisen murrosaikansa tiedottomista haluista; se laajentui kaikesta +siitä, mistä hän oli tietämätön, se kasvoi esiin kaikesta siitä +tuntemattomasta, mitä oli hänessä ja hänen ulkopuolellaan. Kaikki lähti +hänestä ja palasi häneen, ihminen loi Jumalan ihmisen pelastukseksi, +kaikki oli vain unelmaa. Toisinaan hän kummastellen kosketti kasvojaan, +täynnä levottomuutta, epäillen omaa aineellisuuttaan. Eikö hän ollutkin +vain näennäis-olio, joka häviäisi luotuaan harhaluulon? + +Eräänä toukokuun yönä, kun hän taas oli parvekkeella, missä hän vietti +niin monet hetket, hän puhkesi kyyneliin. Hän ei ollut lainkaan +suruissaan, hänen mieltään liikutti vain jokin odotus, vaikkei ketään +tiedetty tulevaksi. Oli hyvin pimeä. Mariantarha ammotti varjoaukkona +tähdikkään taivaan alla, eikä hän erottanut muuta kuin piispantalon ja +Voincourtin palatsin vanhojen jalavien tummat ryhelmät. Ainoastaan +kappelin ikkuna loisti. Jos ei ketään ollut odotettavissa, miksi sitten +hänen sydämensä sykki niin valtavin lyönnein? Se odotus oli alkuisin +kaukaa, hänen nuoruutensa alkuajoilta, se oli kasvanut iän mukana, +päätyäkseen tähän hänen täysikasvuiseksitulonsa kuumeenomaiseen +levottomuuteen. Ei mikään olisi häntä hämmästyttänyt, hän oli jo +viikkokausia kuullut äänien suhisevan tässä mielikuvituksensa +kansottamassa salaperäisessä sopukassa. Legenda oli päästänyt sinne +valloilleen yliluonnollisen pyhimysmaailmansa, ihme oli siellä valmiina +puhkeamaan. Hän ymmärsi selvästi, että kaikki oli alkanut elää, että +ennen äänettömät esineet nyt ääntelivät, että puitten lehdet, Chevrotten +vesi ja tuomiokirkon kivet puhuivat hänelle. Mutta kenestä ilmottivat +näin nuo näkymättömät kuiskutukset, mitä tahtoivat hänestä nuo +tuntemattomat voimat, jotka tuulahtivat tuonpuoleisesta maailmasta ja +leijuivat ilmassa? Hän tähysti katseillaan pimeyteen, kuin valmiina +kohtaukseen, jota ei kukaan ollut hänelle määrännyt, ja hän odotti, +odotti yhä vain, kunnes uni alkoi painaa silmäluomia, tuntien koko ajan, +että näkymättömässä maailmassa hänen tahtonsa ulkopuolella ratkaistiin +hänen elämänsä. + +Viikon Angélique täten itki tummassa yössä. Hän saapui aina uudelleen, +kärsivällisenä. Hänen ympärillään jatkui salaperäinen kiehdonta, +lisääntyen ilta illalta, ikäänkuin näköpiiri olisi supistunut ja +ruvennut häntä ahdistamaan. Hänen sydäntään painoi, äänet humisivat nyt +hänen päässään, hänen voimatta kuitenkaan tajuta niitä sen selvemmin. Se +oli kuin hiljainen valtaus, koko luonto, maa ja taivaan avaruus astuivat +hänen olemukseensa. Pienimmänkin risahduksen kuuluessa hänen kätensä +kuumenivat, hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden. Tuliko +odotettu ihme vihdoinkin? Ei, ei mitään vielä, ei mitään muuta kuin +jonkun yölinnun siipien suhahdus, kaiketikin. Ja hän tarkisti korvansa +uudelleen, hän erotti erilaisen lehtien kahinankin jalavissa ja +salavissa. Monet kerrat hän täten vavahti koko ruumiiltaan, kun jokin +kivi vierähti puroon tai jokin ulkona hiiviskelevä eläin liukui +muurinkylkeä alas. Hän kumartui henkeään pidättäen. Ei mitään vieläkään. + +Vihdoinkin eräänä iltana, kun kuuta ei näkynyt taivaalla ja lauha pimeys +peitti maan, jotakin alkoi tapahtua. Se oli uusi ääni, joka kuului +entisten tuttujen äänten seasta, mutta niin heikosti erottuvana ja +melkein huomaamattomana, että hän pelkäsi erehtyvänsä. Se lakkasi +kuulumasta joksikin aikaa, hän pidätti henkeään. Sitten se kuului +jälleen, kovempana, mutta yhä epäselvänä. Hänestä se tuntui etäiseltä, +tuskin kuuluvalta askelen ääneltä, tuo ilmassa tuntuva värähdys ennusti +jonkun tuloa, jota ei silmä voinut erottaa eikä korva kuulla. Se mitä +hän odotti, saapui näkymättömästä, tuli hiljalleen esiin kaikesta siitä, +mikä värähteli hänen ympärillään. Pala palalta se irtaantui hänen +unelmastaan, ikäänkuin hänen nuoruutensa hämärien toiveiden +toteuttajana. Oliko se kirkonikkunan pyhä Yrjö, joka äänettömin +kuvajaloin astui ruohikkoa pitkin tullakseen hänen luokseen? Ikkuna +kalpeni juuri, hän ei nähnyt enää selvästi pyhimystä, se näytti vain +pieneltä, sekavalta, häipyvältä purppurahattaralta. Sinä iltana hän ei +saanut tietää sen enempää. Mutta seuraavana iltana samaan aikaan ääni +kuului jälleen pimeydestä hiukan selvempänä ja lähempää. Ihan varmaan ne +olivat askelia, ilmestyksen kevyitä askelia, jotka tuskin hipoivat +maata. Ne taukosivat ja alkoivat jälleen kuulua, milloin sieltä, milloin +täältä, oli mahdotonta sanoa tarkalleen paikkaa. Ehkä ne kuuluivat +Voincourtin puutarhasta, missä joku myöhäinen kävelijä liikkui jalavien +alla. Tai ehkä ne pikemminkin tulivat piispankartanon tuuhean pensaston +suurien syreenien takaa, joitten väkevä lemu tunki huumaavana hänen +rintaansa. Turhaan hän tähyi silmillään pimeyteen, odotetusta ihmeestä +ei ilmottanut muu kuin hänen kuulonsa, ja myöskin kukkien tuoksu, joka +oli lisääntynyt, ikäänkuin siihen olisi sekottunut jonkun hengitys. Ja +useampina öinä askelten piiri pieneni parvekkeen alapuolella, hän kuuli +niitten saapuvan aivan puutarhanmuurin viereen hänen jalkainsa alle. +Siinä ne pysähtyivät, ja silloin syntyi pitkä hiljaisuus, ja yhä +tiukempaan ympäröi hänet tuo salaperäinen kiedonta, tuo hitaasti kasvava +näkymättömyyden syleily, joka pyörrytti häntä. + +Seuraavina iltoina hän näki tähtien joukkoon ilmestyvän uudenkuun kapean +sirpin. Mutta se laski yön lähetessä, häviten tuomiokirkon harjan taakse +kuin kirkas silmä, jonka painuva silmäluomi peittää. Hän seurasi sitä, +hän näki sen kasvavan ilta illalta, hän odotti kärsimättömänä soihtua, +joka heittäisi valoa pimeyteen. Vähitellen Mariantarha astuikin esiin +pimeydestään vanhoine myllynraunioineen, puuryhmineen ja vilkkaine +puroineen. Ja niin syntyneessä valossa luomistyö jatkui. Se mikä oli +saanut alkunsa unelmasta, ilmeni nyt näkyvänä varjona. Sillä hän ei +nähnyt alussa muuta kuin kuunvalossa liikkuvan, epämääräisen varjon. +Mikä se oli? Tuulen huojuttaman oksan varjoko? Toisinaan kaikki hävisi, +kenttä nukkui kuoleman liikkumattomuudessa, ja hän uskoi varjon olleen +näköhäiriötä. Mutta sitten liukui varjo erään valoisan kohdan yli, +siirtyen yhden salavan luota toisen luo, ja silloin ei epäily ollut enää +mahdollista. Hän kadotti sen näkyvistään, löysi sen jälleen, mutta +selville hän ei siitä päässyt. Eräänä iltana hän oli erottavinaan +keveästi liukuvassa varjossa kaksi olkapäätä. Heti hänen silmänsä +kääntyivät kirkonikkunaan: se oli harmahtava, ikäänkuin täydeltä terältä +paistava kuu olisi tyhjentänyt ja sammuttanut sen. Kohta sen jälkeen hän +huomasi, että tuo elävä varjo pitentyi ja lähestyi hänen ikkunaansa, +siirtyen ruohikon yli pimennosta toiseen pitkin kirkon seinustaa, tullen +yhä likemmäksi ja likemmäksi. Sitä mukaa kuin hän arvasi sen olevan +lähempänä, valtasi hänet yhä kasvava liikutus, sellainen jota tuntee +tietäessään itseensä kohdistetuksi salaperäisten silmien katseen, joita +ei itse voi nähdä. Ihan varmaan tuossa lehvien alla seisoi joku, joka +herkeämättä katsoi häneen. Hän tunsi käsissään ja kasvoillaan noitten +katseitten vaikutuksen. Ne olivat pitkiä, hyvin lempeitä ja samalla +arastelevia katseita. Hän ei vetäytynyt pois niiden edestä, koska hän +tunsi että ne olivat puhtaita ja tulivat Legendan lumotusta maailmasta. +Ja hänen ensi levottomuutensa muuttui suloiseksi liikutukseksi, hän oli +nyt varma onnestaan. Eräänä iltana ilmestyi kuun valaisemalle kentälle +äkkiä selväpiirteinen miehen varjo, miehen itsensä ollessa salavain +suojassa, niin ettei hän voinut häntä nähdä. Mies ei hievahtanut, ja +Angélique katsoi kauan liikkumatonta varjoa. + +Siitä lähtien Angéliquella oli salaisuus. Se täytti kokonaan hänen +alastoman, valkeaksi kalkitun huoneensa. Tuntikausia hän makasi suuressa +sängyssään, jossa hän näytti häipyvän pieneltä, suljetuin silmin, mutta +kuitenkin valvoen, nähden yhä tuon liikkumattoman varjon valoisalla +kentällä. Kun hän aamun sarastaessa avasi silmänsä, kulki hänen +katseensa suuresta piirongista vanhaan kirstuun, kaakeliuunista pieneen +pesupöytään, kummissaan, kun ei enää nähnyt tuota salaperäistä +varjokuvaa, jonka hän olisi voinut ihan tarkasti piirtää muististaan. +Nukkuessaan hän oli nähnyt sen liukuvan vuodeverhojensa haalistuneitten +kanervankukkien keskellä. Hänen unensa niinkuin valvetilansakin olivat +sitä täynnä. Se oli hänen oman varjonsa toveri, hänellä oli kaksi +varjoa, vaikka hän oli yksin unelmansa seurassa. Ja tätä salaisuutta hän +ei uskonut kenellekään, ei edes Hubertinelle, jolle hän siihen saakka +oli kaikki puhunut. Kun Hubertine teki hänelle kysymyksiä ihmetellen +hänen iloaan, hän punastui kovasti ja vastasi että varhainen kevät teki +hänet iloiseksi. Hän hyräili aamusta iltaan kuten ensimmäisten +päivänpaisteitten juovuttama kärpänen. Eivät milloinkaan olleet hänen +kirjailemansa messupuvut liekehtineet sellaisessa silkin ja kullan +loisteessa. Hubertit hymyilivät, luullen kaiken johtuvan vain +hyvinvoinnista. Hän tuli sitä iloisemmaksi, mitä pitemmälle päivä kului, +kuun noustessa hän lauloi, ja kun hetki oli saapunut, nojasi hän +parvekkeen kaidetta vasten ja näki varjon. Koko kuun neljänneksen aikana +hän tapasi sen aina täsmällisesti saapuneena kohtaukseen. Hän näki sen +seisovan suorana ja äänettömänä, tulematta sitä sen tarkemmin tuntemaan, +tietämätönnä siitä, mikä oli se olento, jonka varjo oli hänen edessään. +Ehkä se olikin vain varjo, ainoastaan näky, ehkä se oli kirkonikkunan +pyhimys, joka oli hävinnyt ikkunastaan, ehkä se oli enkeli, joka muinoin +oli rakastanut Ceciliaa ja laskeutui nyt rakastamaan häntä vuorostaan? +Tuo ajatus täytti hänet ylpeydellä, se oli hänestä suloinen kuin +näkymättömästä maailmasta tullut hyväily. Sitten hänessä kasvoi halu +tulla tuntemaan se, ja hänen odotuksensa alkoi uudelleen. + +Täysikuu paistoi kirkkaana Mariantarhaan. Kun se oli keskitaivaalla, ei +puilla ollut enää varjoa. Luotisuoraan lankeavassa valossa ne olivat +kuin suihkukaivoja, joista kumpusi äänetöntä kirkkautta. Koko kenttä +kylpi valon hohteessa, sen täytti suuri, loistava aalto, joka oli +kuulakas kuin kristalli; ja sen loiste oli niin kirkas, että siinä +saattoi erottaa salavan lehtien hienot piirteet. Ja vähäisinkin ilman +värähdys näytti panevan karehtimaan tuon sädejärven, joka uinui ylväässä +rauhassaan läheisten puutarhojen korkeain jalavain ja tuomiokirkon +jyhkeän rungon välissä. + +Kaksi iltaa oli vielä kulunut, kun Angélique, tullessaan parvekkeelle +kolmantena iltana, tunsi sydämessään ankaran sysäyksen. Hän näki hänen +seisovan siellä kirkkaassa valossa, häneen päin kääntyneenä. Hänen +varjonsa oli, niinkuin puitten varjotkin, kutistunut kasaan hänen +jalkainsa juureen ja hävinnyt. Ainoastaan hän itse seisoi siinä, selvänä +ja kirkkaana. Niin kaukaakin Angélique näki hänet kuin selvällä +päivällä. Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleaverinen, pitkä ja +solakka. Hänellä oli kihartuva tukka, ohut parta, suora, hiukan kookas +nenä ja mustat silmät, joista loisti ylevä lempeys. Hän muistutti pyhää +Yrjöä tai jotain ihanaa Jeesuksenkuvaa. Angélique tunsi hänet heti +täydellisesti: hän ei ollut koskaan nähnyt häntä toisenlaisena, juuri +sellaisena hän oli häntä odottanut. Ihme oli vihdoinkin täyttynyt, +näkymättömän maailman hiljaisesta luomistyöstä oli sukeunut tämä elävä +ilmiö. Se tuli näkymättömästä maailmasta, luonnon värinästä, äänten +kuiskinasta, yön herkistä liikahduksista, kaikesta siitä mikä oli häntä +kietonut huumaten, pyörryttäen. Ja hän näki hänet kahden jalan +korkeudella maasta, ylenluonnollisena niinkuin hänen tulonsakin oli +ollut, ihmeen ympäröidessä häntä joka puolelta, kuunvalon salaperäisillä +aalloilla keinuvana. Hänellä oli seurueena koko Legendan väestö, +pyhimykset vihannoivine sauvoineen, neitseet maitoa vuotavine +haavoineen. Ja neitseitten valkoinen parvi kalvensi tähtien valon. + +Angélique katseli ilmestystä herkeämättä. Se kohotti käsivartensa ja +ojensi ne häntä kohti aukilevitettyinä. Ja hän ei pelännyt, hän hymyili +sille. + + + + +V. + + +Silloin oli touhua, kun Hubertinellä aina kolmen kuukauden perästä oli +pyykinpesu. Palkattiin apulaisvaimo, Gabet-muori. Neljä päivää olivat +koruompelutyöt unohduksissa. Ottipa Angéliquekin siihen osaa, sillä +hänestä oli virkistävää saippuoida vaatteita ja lopuksi huuhtoa niitä +Chevrotten kirkkaassa vedessä. Kun vaatteet oli otettu likoamasta, +vietiin ne työntökärryillä pienen väliportin kautta Mariantarhaan, jossa +sitten vietettiin kokonaisia päiviä raittiissa ulkoilmassa ja +päivänpaisteessa. + +-- Äiti, minä pesen tällä kertaa, se on minusta niin hauskaa! + +Ja Angélique heilutti karttuaan reippaasti, hihat käärittyinä +kyynärpäiden yläpuolelle, ja nauraa nelisti yhtämittaa tuossa iloisessa +ja terveellisessä puuhassa, pirskeitten räiskyessä hänen vaatteilleen. + +-- Tässä minun käsivarteni vahvistuvat, se tekee minulle hyvää! + +Chevrotte juoksi poikittain kentän halki, ensin uneliaana, sitten +kovalla vauhdilla kuohuen viettävää kivikkomaata alas. Se tuli +piispankartanon puutarhasta jonkinlaisen muurin alle jätetyn laskuportin +kautta, ja toisessa päässä, Voincourtin palatsin kulmassa, se katosi +holvikaaren alle, työntyen maan sisään, tullakseen esiin pari sataa +metriä edempänä Alakadun varrella, jota se seurasi aina Ligneuliin asti, +mihin se viimein yhtyi. Niin että oli pidettävä tarkka vaari vaatteista, +etteivät ne karkaisi tiehensä: mikä kerran pääsi irti, se oli menetetty. + +-- Äiti, odottakaa, odottakaa!... Minä panen tämän ison kiven +pyyhinliinojen päälle. Saadaanpa nähdä, viekö se niitä sitten, se varas! + +Hän pudotti kiven alas ja palasi noutamaan toista myllyn raunioitten +sorakasoista. Hän oli ihastunut saadessaan kiskoa voimainsa takaa ja +väsyttää itseään. Ja kun hän loukkasi sormensa, pudisti hän sitä ja +sanoi ettei se ollut mitään. Kerjäläisperhe, joka piti majaa raunioissa, +oli päiväksi lähtenyt anelemaan ja hajaantunut pitkin teitä. Tarha jäi +autioksi. Sen yksinäisyydessä oli suloa ja tuoreutta, siinä kasvoi +vaaleita salavaryhmiä, korkeita poppeleita ja varsinkin ruohoa, niin +rehevää villiruohoa, että se ylettyi olkapäihin asti. Viereiset puistot +täyttivät sen väräjävällä äänettömyydellä, sulkien näköpiirin suurilla +puillaan. Kello kolmelta alkoi tuomiokirkon varjo pitentyä, levittäen +lempeää hartautta ja haihtuvan suitsutuksen tuoksua. + +Ja Angélique paukutti liinavaatteita yhä lujemmin, tuoreen, valkoisen +käsivartensa koko voimalla. + +-- Äiti, äiti! Tänä iltana minä vasta syön...! Mutta muistakaa, että +olette luvannut minulle leivoksen mansikkain kanssa! + +Mutta tätä pyykkiä pestäessä jäi Angélique virutuspäiväksi yksinään. +Gabet-muori ei tullutkaan, hänen lonkkasärkynsä oli äkkiä käynyt +pahemmaksi; ja Hubertinen täytyi muitten taloustoimien takia pysyä +huoneella. Angélique oli polvillaan oljilla vuoratussa laatikossaan, +otti vaatekappaleet yhden erältään ja huuhteli edestakaisin purossa, +siksi kunnes vesi ei enää samennut, vaan pysyi kristallikirkkaana. Hän +ei pitänyt lainkaan kiirettä. Hän oli tuntenut levotonta uteliaisuutta +aamusta asti, nähtyään hämmästyksekseen Mariantarhaan tullessaan vanhan, +harmaapuseroisen työmiehen pystyttämässä keveitä telineitä Hautecoeurin +kappelin ikkunan edustalle. Aiottiinko ikkunaa korjata? Sitä se kyllä +kaipasikin; pyhän Yrjön kuvasta puuttui joitakin ruutuja, ja toisia, +jotka aikojen kuluessa olivat särkyneet, oli korvattu tavallisella +yksinkertaisella lasilla. Mutta kuitenkin se häntä harmitti. Hän oli +niin tottunut lohikäärmettä keihästävässä pyhimyksessä ja vyöllään sitä +taluttavassa kuninkaantyttäressä oleviin aukkoihin, että hän jo suri +niiden puolesta, ikäänkuin niitä olisi aiottu silpoa. Noin vanhojen +esineitten muuttamiseen sisältyi pyhyyden loukkausta. Mutta kun hän +palasi aamiaiselta, niin hänen harminsa haihtui kuin tuuleen: telineillä +oli toinenkin harmaapuseroinen työmies, mutta nuori. Ja hän tunsi hänet: +se oli _hän_. + +Iloisena, hämilleen joutumatta, Angélique asettui entiselle paikalleen, +polvistuen laatikon olkikerrokselle. Sitten hän alkoi paljailla +käsillään jälleen huuhdella vaatekappaleita kirkkaassa vedessä. _Hän_ se +oli; pitkä, solakka, vaalea, parta hieno, tukka kihara kuin nuorella +jumalalla, hipiä yhtä valkoinen kuin silloin, kun hän oli nähnyt hänet +kuutamossa. Koska se oli hän, ei ikkunalla ollut mitään pelättävää: jos +hän siihen koskisi, niin hän vain kaunistaisi sitä. Eikä Angélique +tuntenut lainkaan pettymystä siitä, että hän oli puettu sellaiseen +puseroon, että hän oli käsityöläinen kuten hän itsekin, arvatenkin +lasimaalaaja. Tämä saattoi hänet päinvastoin hymyilemään, hän oli +ehdottoman varma uneksimastaan kuninkaallisesta rikkaudesta. Tämä oli +vain näennäistä. Mitäpä hyödytti ottaa siitä selvää? Jonakin päivänä hän +kuitenkin tulisi olemaan se, mikä hän oli oleva. Kultasade virtasi +kirkon harjalta, kaukainen urkujen soitto kajahti riemumarssiksi. Eikä +Angélique edes kysellyt mielessään, mitä tietä hän kulki, jotta hän +saattoi olla täällä niin yöllä kuin päivälläkin. Jollei hän asunut +jossakin viereisistä taloista, ei hän päässyt sinne muuten kuin +Guerdaches-kujaa myöten, joka kulki pitkin piispankartanon muurin sivua, +päättyen Kunniakadulle. + +Näin kului tunti, suloinen tunti. Angélique kurottui puron yli, +huuhdellen liinavaatteita, hänen kasvonsa melkein koskivat raikkaaseen +veteen. Mutta joka kerta kun hän otti uuden vaatekappaleen, hän kohotti +päätään ja heitti silmäyksen, jossa, vaikkakin hänen mielensä olikin +levottomassa liikkeessä, pilkotti veitikkamaisuutta. Ja nuori mies, joka +seisoi telineillä, ollen tutkivinaan ikkunaa hyvin toimekkaan näköisenä, +katseli häntä syrjäsilmällä, joutuen hämilleen heti kun tytön katse +yllätti hänet tällä tavoin, häneen päin kääntyneenä. Oli merkillistä, +miten nopeasti hän punastui; heleä väri kohosi hänen kasvoilleen +silmänräpäyksessä, niin valkea kuin hän olikin iholtaan. Vähäisinkin +mielenliikutus, suuttumus taikka hellyys, sai kaiken veren hänen +suonistaan nousemaan kasvoihin. Hänellä oli silmät kuin sotasankarilla, +mutta tuntiessaan tytön katselevan itseään oli hän niin ujo, että hän +tuli kuin pikku lapseksi, ei tiennyt mitä tekisi käsillään ja sopersi +änkyttäen määräyksiä seurassaan olevalle vanhukselle. Angéliquen +iloisuus siinä hänen kurotellessaan puron reunalla, jonka pyörteiset +vedet virkistäen huuhtoivat hänen käsivarsiaan, aiheutui siitä, että hän +tunsi tuon nuoren miehen olevan yhtä viattoman kuin hänkin, yhtä +tietämättömän elämästä ja yhtä halukkaan siitä nauttimaan. Ei tarvitse +sanoa aina ääneen, näkymättömät sanansaattajat tuovat tietoja asioista, +äänettömät suut ilmaisevat niitä. Angélique kohotti päätään, nuori mies +joutui hämilleen, kääntäen pois kasvonsa, ja hetket kuluivat, ja oli +suloista. + +Yhtäkkiä Angélique näki hänen hyppäävän telineiltä ja poistuvan +takaperin ruohokentälle, ikäänkuin voidakseen nähdä paremmin kauempaa. +Mutta Angélique oli purskahtaa nauramaan, sillä niin tuiki selvää oli, +että nuoren miehen tarkotuksena oli yksinomaan tulla lähemmäksi häntä. +Hän oli päättänyt ottaa rohkean askelen, uskaltaa kaikki, ja hän oli nyt +joutunut siihen liikuttavan hullunkuriseen asemaan, että hän oli +muutaman askelen päässä tytöstä, selin häneen, eikä rohjennut kääntyä +ympäri, peläten hämmennyksissään toimineensa liian pikaisesti. Angélique +luuli jo hetken, että hän palaisi ikkunan luo samoin kuin oli tullutkin, +heittämättä silmäystäkään taakseen. Mutta nuorukainen teki epätoivoisen +päätöksen ja kääntyi ympäri; ja kun tyttökin samassa nosti päänsä, +kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he jäivät tuijottamaan toisiaan +silmiin. Molemmat joutuivat kovasti hämilleen. He eivät tienneet mitä +tehdä, he eivät olisi mitenkään voineet siitä selviytyä, jollei olisi +silloin sattunut eräs draamallinen tapahtuma. + +-- Voi, hyvänen aika! huudahti tyttö onnettomana. + +Hän oli hämmennyksissään tullut päästäneeksi irti kädestään liinaisen +alusröijyn, jota hän oli huuhtomassa. Nopeasti virtaava puro sieppasi +sen. Tuokio vielä, ja se olisi hävinnyt Voincourtin palatsin +muurinkulmassa olevaan holviaukkoon, minne Chevrotten vesi vuolaana +painui. + +Seurasi muutamia jännittäviä silmänräpäyksiä. Nuori mies oli käsittänyt +aseman ja syöksähtänyt jälkeen. Mutta puro hyppeli kivien ylitse, tuo +vietävän alusröijy juoksi nopeammin kuin hän. Hän kumartui, luullen +ehtivänsä siepata sen, mutta ei saanut kuin kourallisen vaahtoa. Kaksi +kertaa hän epäonnistui. Mutta kiihtyneenä, urhokkaan näköisenä kuin +ainakin sellainen, joka toimii henkensä uhalla, hän porhalsi veteen ja +sai vihdoinkin pelastetuksi alusröijyn, juuri kun se oli painumassa maan +alle. + +Angélique, joka siihen saakka oli tuskallisessa jännityksessä seurannut +pelastustyötä, tunsi nyt naurun, sydämellisen naurun pyrkivän ylös +rinnastaan. Oi, tuo seikkailu, josta hän oli niin paljon uneksinut, tuo +kohtaus järven rannalla, tuo hirmuinen vaara, josta hänet pelastaisi +nuori mies, kauniimpi kuin päivä! Pyhä Yrjö, kansantribuuni, +sotasankari, ei ollutkaan muuta kuin tämä lasimaalaaja, tämä +harmaapuseroinen nuori työmies. Kun hän näki hänen palaavan sääret +vettävaluvina, kantaen kömpelösti kädessään alusröijyä ja käsittäen +kuinka naurettava oli ollut hänen intonsa hänen koettaessaan sitä +pelastaa, niin hänen täytyi purra huultaan voidakseen pidättää +iloisuuden puuskan, joka kutkutti hänen kurkussaan. Nuori mies unohtui +katsomaan häntä. Oli niin ihastuttavaa lapsekkaisuutta tuossa +pidätetyssä naurussa, joka täytti koko hänen nuoren olentonsa! +Vesipärskeitä oli hänen vaatteissaan, puron vesi oli tehnyt hänen +käsivartensa valkeiksi, hän tuoksui miellyttävää puhtautta ja +kuulakkuutta kuin sammalmättäiden keskellä pulppuava metsälähde. Se oli +kirkkaassa päivänpaisteessa loistavaa terveyttä ja iloa. Hänen +yksinkertaisesta työpuvustaan, hänen pystystä vartalostaan, hänen +pitkänsoikeista kuninkaantyttärenkasvoistaan, jotka muistuttivat +vanhojen legendain kuvia, kaikesta tuosta saattoi nähdä, että samalla +kun hän oli toimelias talonnainen, oli hän kuitenkin kuningatar. Ja +nuori mies ei enää tiennyt, miten hänen oli annettava takaisin tuo +vaatekappale, niin syvästi vaikutti häneen tuo kauneus, taiteellinen +kauneus, jota hän ihaili. Ja häntä harmitti se, että hän itse näytti +niin viattoman yksinkertaiselta, sillä hän huomasi hyvin, kuinka tyttö +ponnisteli pysyäkseen nauramatta. Mutta jotain täytyi tehdä, hän ojensi +alusröijyn hänelle. + +Silloin Angélique tunsi, että jos hän vielä pusertaisi huuliaan yhteen, +niin hän räjähtäisi. Poika parka! Hän oli hyvin liikuttava; mutta tämä +oli vastustamatonta, hän oli liian onnellinen, hänen täytyi saada +nauraa, nauraa ihan henkimenoon. Vihdoin hän luuli voivansa puhua, hän +tahtoi sanoa yksinkertaisesti: + +-- Kiitoksia paljon. + +Mutta nauru palasi jälleen, nauru saattoi hänet änkyttämään, katkaisi +hänen sanansa. Ja nauru helisi korkeana, kirkkaana sävelryöppynä, joka +lauloi Chevrotten kristallisolinan säestäessä. Nuori mies seisoi +hämmentyneenä, osaamatta sanoa sanaakaan. Hänen valkeat kasvonsa olivat +äkkiä käyneet tummanpunaisiksi. Hänet ujot lapsensilmänsä olivat +leimahtaneet kuin kotkan silmät. Ja hän poistui ja oli jo mennyt +tiehensä vanhan työmiehen kanssa, kun Angélique vielä nauroi puron +reunalla kumarruksissaan, pärskyttäen jälleen vettä päälleen +viruttaessaan vaatteitaan, yltäkylläisen iloisena päivän suurenmoisesta +onnesta. + +Seuraavana päivänä jo kuuden aikaan aamulla alettiin levittää kuivamaan +vaatteita, jotka olivat olleet kasassa valumassa illasta saakka. Juuri +parahiksi oli alkanut puhaltaa raikas tuuli, mikä auttoi kuivumista. +Täytyipä kiinnittää vaatekappaleet panemalla joka kulmaan kivi painoksi, +jotteivät ne lentäisi tiehensä. Koko pyykki oli siinä levällään, +hohtavan valkoisena viheriässä ruohokossa, josta nousi hyvä, vehmas +tuoksu; oli kuin kentälle olisi yhtäkkiä puhjennut kukkimaan +lukemattomia satakaunoja, muodostaen lumivalkoisia liinasia. + +Kun Angélique tuli aamiaisen jälkeen katsastamaan, joutui hän +epätoivoon: koko pyykki uhkasi lentää matkoihinsa, niin kovaksi oli +kiihtynyt tuuli, joka puhalsi siniseltä, kuultavan puhtaaksi lakaistulta +taivaalta. Muuan lakana oli jo menossa, ja pyyhinliinoja lepatti +painautuneena salavan oksia vasten. Hän otti kiinni pyyhinliinat. Mutta +nenäliinoja lähti liikkeelle hänen takaansa. Eikä ketään ollut +saapuvilla! Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kun hän tahtoi levittää lakanaa, +täytyi hänen tapella. Se pani hänet puolihuumauksiin, lyöden ja +läjähdellen hänen ympärillään kuin liehuva lippu. + +Silloin hän kuuli tuulen seasta äänen, joka sanoi: + +-- Neiti, haluatteko että autan teitä? + +Se oli hän, ja paikalla Angélique huudahti, välittämättä muusta kuin +emännän-huolistaan: + +-- Kyllä vain, auttakaa toki!... Ottakaa kiinni tuolta toisesta päästä! +Pitäkää lujasti! + +He vetivät vahvoilla käsivarsillaan suoraksi lakanan, joka lepatti kuin +purje. Sitten he laskivat sen ruohikolle ja asettivat kuhunkin neljään +kulmaan suuremman kiven. Ja kun nuori mies polvistui maahan, hillittynä +ja säyseänä, eivät he nousseet enää kumpikaan ylös, vaan jäivät +polvilleen toinen toiseen päähän suurta, häikäisevän valkoista +vaatekappaletta. + +Viimein Angélique hymyili, mutta ei ilkamoivasti, vaan ystävällisen +kiitollisuuden hymyä. Nuori mies rohkaisi mielensä. + +-- Minun nimeni on Félicien. + +-- Ja minun Angélique. + +-- Minä olen lasimaalaaja, olen saanut tehtäväkseni korjata tuon +ikkunan. + +-- Minä asun tuolla vanhempieni kanssa, ja minä olen koruompelija. + +Navakka tuuli tempasi mukaansa heidän sanansa, piiskasi heitä +voimakkaalla puhtaudellaan lämpimässä auringonpaisteessa, joka tulvi +heidän ylitseen. He sanoivat toisilleen asioita, jotka he tiesivät, +ainoastaan siksi että oli hauskaa sanoa niitä toisilleen. + +-- Ei kai siihen vain panna uutta ikkunaa? + +-- Ei, ei. Korjausta ei tule paljon huomaamaankaan... Minä pidän siitä +yhtä paljon kuin tekin pidätte. + +-- Se on totta, minä pidän siitä. Siinä on niin vienot värit!... Minä +olen kirjaillut yhden pyhän Yrjön, mutta se ei ollut niin kaunis. + +-- Oh, eikö niin kaunis!... Minä olen nähnyt sen, jos se on se, joka on +ommeltu siihen punaiseen samettikasukkaan, mikä pastori Cornillella oli +yllään sunnuntaina. Se on kerrassaan ihmeellinen! + +Angélique punastui mielihyvästä ja huudahti äkkiä: + +-- Pankaahan kivi tuohon lakanan reunalle, vasemmalle puolellenne. Tuuli +vie sen muuten uudestaan. + +Nuori mies kiiruhti täyttämään määräystä ja pani kiven liinalle, joka +lepatti rajusti kuin siipiään räpyttävä vangittu lintu pyrkiessään +jälleen vapauteen. Kun se nyt pysyi rauhassa, nousivat molemmat +seisomaan. + +Angélique kulki vaatekappaleitten väliin jätettyjä kapeita ruohopolkuja +pitkin, heittäen jokaiseen tarkastavan silmäyksen. Ja Félicien seurasi +häntä hyvin toimessaan, näyttäen olevan kovasti huolissaan jonkun +esiliinan tai keittiôpyyhkeen mahdollisesta menettämisestä. Se tuntui +heistä aivan luonnolliselta. Ja Angélique jatkoi keskustelua, kertoen +päivänsä vietosta ja selittäen mieltymyksiään. + +-- Minä tahdon, että kaikki esineet olisivat aina paikallaan... Aamulla +työhuoneen käkikello herättää minut, aina juuri kuuden aikana. Ja vaikka +ei olisi valoisakaan, niin minä osaisin sittenkin pukeutua: sukat ovat +tuossa, saippua on tässä. Se on aivan kuin tauti! Oo, en minä ole aina +ollut sellainen, ennen minä olin itse epäjärjestys! Kyllä äiti on saanut +muistuttaa minua toisenkin kerran!... Ja työhuoneessa minä en voisi +saada aikaan kerrassaan mitään, jollei tuolini olisi aina samassa +paikassa, ikkunaa vastapäätä. Onneksi minä en ole vasen- enkä +oikeakätinen, vaan ompelen yhtä hyvin kummallakin, ja se on todella +onni, sillä kaikki eivät voi oppia siihen harjottelemallakaan... Sama on +laita kukkien, joita minä jumaloin. En voi pitää yhtään kimppua +lähelläni saamatta kauheaa päänsärkyä. Ainoastaan orvokkeja minä siedän, +ja merkillistä kyllä, niitten tuoksu pikemmin rauhottaa minua. Jos olen +vähänkin pahoinvoipa, ei tarvitse muuta kuin vetää henkeeni orvokkien +tuoksua, niin heti se virkistää. + +Nuori mies kuunteli ihastuksissaan. Hän ikäänkuin juopui tuon äänen +suloisuudesta, siinä oli tavattoman hurmaava, kirkas, viivähtävä sointi. +Ja hän oli varmaankin erittäin herkkä tälle inhimilliselle soitannolle, +sillä joittenkin tavujen hivelevä keinunta sai hänen silmänsä kosteiksi. + +-- Ah! sanoi Angélique, keskeyttäen oman puheensa, -- nämä paidathan +ovat kohta kuivat. + +Sitten hän jatkoi tuttavallisia ilmotuksiaan, jotka johtuivat +lapsellisesta, itsetiedottomasta halusta tehdä itsensä tunnetuksi +kumppanilleen. + +-- Valkoinen on aina kaunista, eikö olekin? Joinakin päivinä minä olen +kyllästynyt siniseen ja punaiseen ja kaikkiin väreihin. Mutta valkoinen +on täydellinen ilo, johon minä en milloinkaan väsy. Siinä ei ole mitään +sysäävää, siihen haluaisi upota... Meillä oli valkoinen kissa, jossa oli +keltaisia täpliä, ja minä maalasin nuo täplät. Siitä tuli oikein hyvä, +mutta väri ei pysynyt... Ja tiedättekö, äidin tietämättä minä panen +talteen kaikki valkoiset silkinjäännökset, niitä on kokonainen +piironginlaatikko täynnä. En tee niillä mitään, huvikseni vain katselen +ja käsittelen niitä silloin tällöin... Ja minulla on toinenkin +salaisuus, mutta se on hyvin suuri! Joka aamu kun herään, on vuoteeni +vieressä joku, niin! jokin valkoinen olento, joka lentää tiehensä. + +Nuori mies ei epäillyt vähääkään, hän näytti uskovan sen varmasti. Eikö +se ollut juuri niin kuin piti ollakin? Prinsessa keskellä loistavaa +hoviaan ei olisi voinut vallottaa häntä niin pian. Tuo nuori tyttö oli, +käyskennellessään viheriällä ruohikolla kaikkien näitten valkeitten +liinavaatteitten keskellä, niin ylhäinen ja samalla niin viehättävä ja +iloinen, että se valtasi hänen sydämensä yhä voimakkaammalla otteella. +Sitä ei voinut enää muuttaa, ei ollut olemassa muuta kuin hän, tämä +nuori tyttö, häntä hän tulisi seuraamaan elämän loppuun asti. Tyttö +käveli yhä edelleen, lyhyin, nopein askelin, joskus kääntäen päätään ja +hymyillen. Ja nuori mies seurasi häntä yhä, onnensa tukahduttamana, +voimatta ollenkaan toivoa saavuttavansa häntä milloinkaan. + +Mutta silloin tuli raju tuulenpuuska, ja joukko pieniä vaatekappaleita, +kauluksia, kalvosimia ja kaulaliinoja pyrähti lentoon ja syöksähti kauas +kuin tuuliaispäässä viskelehtivä valkoinen lintuparvi. + +Ja Angélique alkoi juosta. + +-- Voi hyvänen aika sentään! Tulkaa! Auttakaa minua toki! + +Molemmat kiisivät pitkin kenttää. Angélique sai kauluksen kiinni juuri +puron reunalta. Félicienillä oli jo kaksi kaulaliinaa, jotka hän oli +löytänyt keskeltä tuuheaa nokkosryhmää. Kalvosimetkin saatiin kootuksi +yksi erältään. Mutta heidän juoksennellessaan täyttä kyytiä Angéliquen +liehuvat hameenliepeet sipaisivat Félicieniä kolme kertaa; ja joka kerta +hän tunsi sydämessään sysäyksen ja punastui äkkiä. Félicien hipaisi +vuorostaan Angéliqueä, hypähtäessään ottamaan kiinni riimeistä +kaulaliinaa, joka yritti karata häneltä. Angélique jäi seisomaan +liikkumattomana, henkeään tapaillen. Levottomuus tukahdutti hänen +naurunsa. Hän ei ilkamoinut enää, pitänyt pilanansa tuota yksinkertaista +ja ujoa suurta poikaa. Mikä hänelle oli tullut, ettei hän enää ollut +iloinen ja että tällainen suloinen levottomuus hämmensi häntä? Kun +Félicien ojensi hänelle kaulaliinaa, koskettivat heidän kätensä +sattumalta toisiaan. He säpsähtivät, he katsoivat toisiinsa +hämmentyneinä. Angélique oli peräytynyt kiivaasti, hän jäi hetkeksi +seisomaan tyrmistyneenä siitä suuresta, odottamattomasta mullistuksesta, +mikä hänessä tapahtui. Sitten hän lähti yhtäkkiä juoksemaan +hullaantuneena, kiitäen pois syli täynnä pieniä liinavaatteita, jättäen +muut oman onnensa nojaan. + +Félicien yritti silloin puhua. + +-- Oh, sallikaa ... minä pyydän... + +Tuuli puhalsi kahta rajummin, katkaisten häneltä hengityksen. +Toivottomana hän katseli, kun Angélique juoksi, ikäänkuin tuulenpuuska +olisi häntä lennättänyt. Hän juoksi juoksemistaan valkoisten lakanain ja +pöytäliinain välitse, vinojen auringonsäteitten kalpeassa +kultahohteessa. Tuomiokirkon varjo näytti sulkevan hänet syliinsä, hän +oli pujahtamaisillaan kotiinsa puutarhan pienestä portista +katsahtamattakaan taakseen. Mutta portilla hän kääntyi nopeasti ympäri, +äkillisen hyvyyden valtaamana. Hän ei tahtonut, että toinen olisi +luullut hänen kovin suuttuneen. Ja hämillään, hymyillen, hän huusi: + +-- Kiitos, kiitos! + +Siitäkö hän kiitti, että Félicien oli auttanut häntä ottamaan kiinni +pesuvaatteita? Vai jostain muustako? Hän oli hävinnyt, portti sulkeutui. + +Ja Félicien jäi yksin keskelle kenttää, säännöllisesti uudistuvien +tuulenpuuskien puhaltaessa elähyttävinä selkeältä taivaalta. +Piispankartanon jalavat huojuivat ja kohisivat kuin meren mainingit, +tuomiokirkon pylväissä ja kattopengermissä viuhui ja ulvoi. Mutta hän ei +kuullut muuta kuin pienen myssyn kevyen lepatuksen, joka oli solmittu +nauhoistaan syreenin oksaan kuin valkoinen kukkakimppu, ja joka oli +Angéliquen. + +Joka kerta tästä päivästä lähtien, kun Angélique avasi ikkunansa, näki +hän Félicienin alhaalla Mariantarhassa. Hän oli muka laittavinaan +ikkunaa, hän vietti siellä kaiket päivät, mutta työ ei edistynyt minkään +vertaa. Tuntikausiksi hän unohtui makaamaan pitkällään jonkun pensaan +takana, tähystellen lehtien lomitse. Oli niin suloista saada hymyillä +toisilleen aamuin ja illoin. Angélique oli onnellinen eikä pyytänyt +enempää. Pyykinpesua ei ollut ennenkuin taas kolmen kuukauden perästä, +siihen saakka puutarhan portti pysyisi sulettuna. Mutta saivathan he +nähdä toisiaan joka päivä, ja sillä tavoin menisivät nuo kolme kuukautta +niin pian! Ja oliko olemassa suurempaa onnea kuin elää tällä tavalla, +päivän kuluessa ilta-katsetta odotellessa ja yön aamu-silmäystä +vartoessa? + +Heti heidän ensi kertaa kohdatessaan Angélique oli kertonut kaikki, +tapansa, mieltymyksensä, sydämensä pienet salaisuudet. Mutta toinen ei +ollut sanonut muuta kuin että hänen nimensä oli Félicien. Ehkä piti +niin ollakin, että nainen antoi kaikkensa ja mies pysytteli +tuntemattomuudessaan. Angélique ei tuntenut mitään malttamatonta +uteliaisuutta, hän vain hymyili ajatellessaan sitä mikä tulisi varmasti +tapahtumaan. Ja sitten, se mitä hän ei tiennyt, ei merkinnyt mitään. He +näkivät toisensa, ja siihen yksin sisältyi kaikki. Hän ei tiennyt +Félicienistä mitään, ja kuitenkin hän tunsi hänet niin täydelleen, että +hän saattoi lukea hänen ajatuksensa hänen katseestaan. Hän oli tullut, +Angélique oli hänet tuntenut, ja he rakastivat toisiaan. + +Näin nauttivat he suloisin tuntein, omistaessaan toisensa etäältä. He +tekivät löytöjä, jotka antoivat heille yhäti uutta ihastuksen aihetta. +Angéliquella oli hoikat, ompelutyön kuihduttamat kädet, joita Félicien +ihaili. Angélique taas oli ylpeä Félicienin jalkojen pienuudesta. +Félicienissä oli kaikki miellyttävää, Angélique oli hänelle kiitollinen +siitä, että hän oli kaunis. Hän tunsi riemuitsevaa iloa huomatessaan +eräänä iltana, että hänen partansa oli hiukan vaaleampi kuin hänen +hiuksensa, mikä antoi hänen hymyllensä erinomaisen sulouden. Félicien +juopui humauksesta, kun hän eräänä aamuna Angéliquen kurottuessa kaiteen +yli huomasi hänen hienolla kaulallaan ruskean pilkun. Heidän +sydämensäkin paljastuivat toisilleen, he tekivät niistäkin löytöjä. +Teeskentelemätön, ylväs liike, jolla Angélique avasi ikkunansa, ilmotti +aivan varmaan, että tuolla pikku koruompelijalla oli kuningattaren +sielu. Samaten tunsi Angélique, että Félicien oli hyvä, nähdessään +kuinka kevyesti hänen jalkansa tallasi ruohikkoa. Näinä tuttavuutensa +ensi hetkinä heitä ympäröi pelkkä ansioitten ja miellyttävien +ominaisuuksien säteily. Jokaisella kohtauksella oli viehätyksensä. +Heistä tuntui, etteivät he koskaan saisi kyllikseen tästä toistensa +näkemisen onnesta. Pian kuitenkin alkoi Félicienissä näkyä +kärsimättömyyden oireita. Hän ei enää maannut tunnittain pensaan +juurella liikkumattomana onnensa täydellisyydessä. Heti kun Angélique +ilmestyi kaiteeseensa nojaten, tuli hän levottomaksi, koettaen lähestyä +häntä. Tästä Angélique viimein hiukan harmistui, sillä hän pelkäsi että +heidät huomattaisiin. Syntyipä eräänä päivänä suoranainen sovun +rikkoutuminen: Félicien oli tullut aivan muurin viereen, Angéliquen +täytyi lähteä pois parvekkeelta. Tapaus oli järkyttävä. Félicien joutui +pois suunniltaan, hänen kasvonilmeensä osotti niin sydämeenkäypää +alistuvaisuutta ja pyyntöä, että Angélique antoi hänelle anteeksi +seuraavana päivänä, tullen parvekkeelle tavalliseen aikaan. Mutta odotus +ei enää Félicieniä tyydyttänyt, hän alkoi uudelleen. Nyt hän tuntui +olevan yhtaikaa joka paikassa, täyttäen koko Mariantarhan kiihkeällä +kaipuullaan. Hän astui esiin jokaisen puunrungon suojasta, hän ilmestyi +näkyviin jokaisen sinivattupensaan takaa. Näytti kuin hänellä olisi +ollut asuntonsa jossakin puun oksalla niillä seuduin, kuten jalavien +sepelkyyhkysillä. Chevrotte oli hänellä tekosyynä, jonka vuoksi hän +oleili siellä, istuen puron reunalla ikäänkuin seuraten pilvien lentoa +sen kuvastimessa. Eräänä päivänä Angélique näki hänet seisomassa myllyn +raunioilla jonkun hajonneen vajan harjahirrellä, onnellisena päästyään +täten edes hiukan korkeammalle, kun ei hänellä surukseen ollut siipiä +lentääkseen aina hänen olkapäälleen. Eräänä toisena päivänä Angélique +oli vähällä huudahtaa, nähdessään hänet itseään ylempänä kahden kirkon +ikkunan välissä kuorikappelien kattopengermällä. Kuinka hän oli voinut +päästä tuolle parvekkeelle, jonka lukitun oven avain oli kirkonvartian +huostassa? Ja kuinka hän toisen kerran näki hänet selvässä taivaan +korkeudessa, päälaivan nojapylväitten ja tukimuurien sakarain keskellä? +Sieltä ylhäältä hän katseli alas hänen huoneeseensa aivan kuin +pääskyset, jotka lentelivät pikkutornien huipun ympärillä. Ei koskaan +ollut Angéliquen mieleen juolahtanut, että hänen tarvitsisi piiloutua. +Ja tästä lähtien hän sulkeutui huoneeseensa, ja hänet valtasi kasvava +levottomuus tuntiessaan täten olevansa aina toisen anastamana, aina +kahden. Jos hän kerran malttoi odottaa, niin miksi sitten hänen +sydämensä löi niin kovasti, kuin täydellä voimalla kumisevat +kirkonkellot suurina juhlina? + +Kolme päivää Angélique pysytteli näyttäytymättä, Félicienin kasvavan +rohkeuden pelottamana. Hän lupasi itselleen, ettei tahtoisi nähdä häntä +enää koskaan, hän yllytti itseään halveksimaan häntä. Mutta Félicienin +maltittomuus tarttui häneenkin, hän ei voinut pysyä yhdessä kohden, hän +turvautui kaikkiin mahdollisiin tekosyihin saadakseen poistua +kirjailu-kehyksensä äärestä. Kuultuaan että Gabet-muori oli vuoteen +omana ja mitä suurimmassa puutteessa, meni hän käymään hänen luonaan +joka aamu. Hän asui juuri Kultaseppäinkadun varrella, kolmannessa +talossa. Angélique toi tullessaan lientä ja sokeria ja meni sitten +ostamaan lääkkeitä Isonkadun apteekista. Eräänä päivänä palatessaan +lääkepusseineen ja pulloineen hän hämmästyksekseen näki Félicienin +sairaan vaimon vuoteen vieressä. Félicien punastui kovasti ja poistui +kömpelösti. Seuraavana päivänä hänen ollessaan lähdössä Félicien +ilmestyi jälleen, ja hän poistui hänen tieltään tyytymättömänä. Tahtoiko +hän estää häntä käymästä köyhiensä luona? Hänelle oli juuri tullut +tuollainen armeliaisuuden puuska, joka saattoi hänet antamaan kaikkensa, +jaellen runsain käsin niille, joilla ei ollut mitään. Kärsimyksen ajatus +sai hänen sydämensä uhkumaan sääliä. Hän juoksi sokean ja halvaantuneen +Mascart-ukon luona Alakadulla, syöttäen hänelle omalla kädellään +tuomansa velliannoksen; Chouteau-vanhusten, yhdeksänkymmen-vuotiaan +parikunnan luona, jotka asuivat eräässä kellarissa Kunniakadun varrella, +minne hän oli toimittanut vanhoja huonekaluja Hubertien ullakolta; ja +vielä monien muiden, seudun kaikkien köyhien luona, joille hän salaa +kuletti kaikkea mitä ajelehti hänen saatavillaan, onnellisena saadessaan +saapua odottamatta ja nähdä heidän ihastuvan joistakin edellisen päivän +jätteistä. Ja tästä lähtien hän kohtasi nyt joka paikassa Félicienin! +Hän ei milloinkaan ollut nähnyt häntä niin usein, vaikka hän vartavasten +oli varonut menemästä ikkunan ääreen, jotta ei näkisi häntä. Hänen +mielensä tuli yhä levottomammaksi, hän uskoi olevansa kovasti +suutuksissaan. + +Mutta pahinta koko seikkailussa oli se, että armeliaisuuden harjotus +kävi Angéliquelle pian toivottomaksi. Tuo poika turmeli sen ilon, mikä +hänellä oli omista hyvistätöistään. Félicienillä oli ehkä ennen ollut +toisia köyhiä, mutta ei näitä, sillä näitten luona hän ei ollut käynyt. +Ja hän oli varmaan vakoillut häntä ja kulkenut hänen perässään, +tullakseen tuntemaan ne ja riistääkseen ne häneltä tällä tavoin yhden +toisensa jälkeen. Joka kerta kun hän nyt saapui Chouteau-vanhusten +luokse pieni vasu ruokatavaraa mukanaan, oli pöydällä hopearahoja. +Eräänä päivänä, kun hän juoksi viemään puolta frangia, jonka +säästämiseen häneltä oli mennyt kokonainen viikko, Mascart-ukolle, joka +lakkaamatta vaikeroi tupakan-puutettaan, tapasi hän hänet rikkaana, +aurinkona loistavan kahdenkymmenen frangin rahan omistajana. Ja kun hän +eräänä iltana pistäytyi Gabet-muorin luokse, pyysi tämä häntä käymään +vaihtamassa setelirahaa pienemmäksi. Kuinka masentavaa oli todeta +voimattomuutensa, kun toinen noin mukavasti saattoi tyhjentää +kukkaronsa, eikä itsellä ollut ollenkaan rahaa! Olihan hän köyhiensä +takia iloinen tästä odottamattomasta aarteesta, mutta hän ei enää +tuntenut onnea antaessaan. Häntä suretti, että hän voi antaa niin vähän, +kun toinen antoi niin paljon. Tuo taitamaton poika ei ymmärtänyt asiaa, +ja luullen vallottavansa hänet heittäytyi liikuttavan anteliaaksi ja +tuhosi siten hänen almunsa. Puhumattakaan siitä, että hänen täytyi +kaikkien köyhien luona kuulla häntä ylisteltävän: niin erinomainen nuori +mies, niin hyvä, niin lempeä, niin sivistynyt! He eivät puhuneet muusta +kuin hänestä, he näyttelivät hänen lahjojaan kuin halveksiakseen hänen +antimiansa. Vaikka hän oli vannonut unohtavansa, kyseli hän heiltä +Félicienistä. Mitä hän oli antanut, mitä sanonut? Ja eikö hän ollut +kaunis, ja lempeä ja vaatimaton? Ehkä rohkeni hän puhua hänestä? Oo, +kyllä toki, hän puhui hänestä aina! Silloin Angélique täydellisesti +inhosi häntä, sillä hänen kärsimänsä loukkaus tuntui viimein liian +raskaalta. + +Tällä tavoin eivät asiat voineet jatkua. Ja eräänä vienon hämäränä +toukokuun iltana tuli ratkaisu. Se tapahtui Lemballeuse'n joukon luona, +joka oli myllyn raunioissa asustava kerjäläisperhe. Siihen kuului vain +naisia, vanha, kurttunaamainen äiti, Tiennette, hänen vanhin tyttärensä, +kaksikymmenvuotias ihmisarka olento, ja kaksi pienempää sisarta, Rose ja +Jeanne, joitten silmät jo katselivat julkeina punaisten tukkatupsujen +alta. Kaikki neljä kulkivat kerjäämässä pitkin teitä ja maantien varsia, +ja palasivat illalla, jalat uupumuksesta katkeamaisillaan. Kenkinä oli +heillä jotkin vanhat rajat, joita sidenuoralla kuroen oli koetettu +auttaa pysymään koossa. Ja juuri sinä iltana oli Tiennette, heitettyään +aamulla kenkähylkynsä kivikkoon, palannut kotiin jalat haavoilla, nilkat +verissä. Istuen asuntonsa oven edustalla Mariantarhan tuuheassa +ruohikossa hän nyhti okaita jaloistaan, äidin ja pikkusiskojen +voivotellessa hänen ympärillään. + +Parahiksi saapui siihen silloin Angélique, pitäen piilossa esiliinansa +alla leipää, joka hänellä oli tapana tuoda heille kerran viikossa. Hän +oli pujahtanut sinne puutarhan pikku portista ja jättänyt sen +sulkematta, aikoen juosta takaisin heti saman tien. Mutta nähdessään +koko joukon itkemässä, hän pysähtyi. + +-- Mikä täällä on? Mitä on tapahtunut? + +-- Voi, neiti kulta! vaikeroi Lemballeuse-muori, katsokaa nyt +millaiseksi tuo iso pöllöpää on laittanut itsensä! Huomenna hän ei saata +kävellä, se on hukkapäivä... Kengät pitäisi olla. + +Silmät kiiluen pörröisen harjan alta Rose ja Jeanne yltyivät +nyyhkyttämään kahta kovemmin, kirkuen kimeästi: + +-- Kengät pitäisi olla, kengät pitäisi olla! + +Tiennette oli puoleksi kohottanut laihaa, tummaa päätään. Sitten hän oli +sanaakaan puhumatta raapaissut vielä uuden verinaarmun ihoonsa, +kiukustuneena pitkälle tikulle, jota hän neulan avulla koetti kaivaa +pois. + +Liikutettuna Angélique antoi almunsa. + +-- Tässä on edes leipä. + +-- Oh, leipää, sanoi äiti, kyllähän sitäkin tarvitaan. Mutta ei hän +leivällä kävellä saata. Ja Blignyssä on markkinat, joilta hän tuo joka +vuosi enemmän kuin neljäkymmentä sou'ta... Voi hyvä Jumala kuitenkin! +Mihinkä tässä joudutaan? + +Sääli ja neuvottomuus tekivät Angéliquen mykäksi. Hänellä oli taskussaan +kaiken kaikkiaan viisi sou'ta. Ja viidellä sou'lla ei juuri voinut saada +kenkiä, ei edes käytetyitä. Joka kerta tämä rahanpuute teki hänet +voimattomaksi. Ja tällä kertaa hän joutui vielä kokonaan pois +suunniltaan, kun hän kääntäessään silmänsä näki Félicienin seisovan +muutamien askelien päässä tihenevässä hämärässä. Hän oli varmaankin +kuullut mistä oli kysymys, ehkä hän oli seisonut siinä kauankin. Hän +ilmestyi aina tällä tavoin, Angéliquen tietämättä koskaan, mistä tai +miten hän oli tullut. + +-- Hän antaa kengät, ajatteli Angélique. + +Hän astui todellakin jo lähemmäksi. Sinipunervalle taivaalle syttyivät +ensimmäiset tähdet. Suuri, lämmin rauha laskeutui ylhäältä, uuvuttaen +uneen Mariantarhan, jonka salavat upposivat varjoon. Tuomiokirkko oli +enää vain musta seinä läntisen taivaan edessä. + +-- Ihan varmaan hän antaa kengät. + +Ja Angélique tunsi suoranaista epätoivoa. Félicienkö siis antaisi +kaikki, eikö hän siis kertaakaan pääsisi hänestä voitolle! Hänen +sydämensä jyskytti haljetakseen, hän olisi tahtonut olla hyvin rikas, +näyttääkseen Félicienille, että hänkin osasi tehdä ihmisiä onnellisiksi. + +Mutta Lemballeuse't olivat nähneet tuon hyvän herran, äiti kiiruhti +esiin, pikku siskokset ruikuttivat käsi ojennettuna, ja iso sisar, +hereten nyppimästä verisiä nilkkojaan, katseli häntä kieroilla +silmillään. + +-- Kuulkaahan, hyvä vaimo, sanoi Félicien, menkää Isonkadun ja Alakadun +kulmaan... + +Angélique oli ymmärtänyt, siinä oli suutarin myymälä. Hän keskeytti +kiivaasti niin kiihtyneenä että sopersi mitä sanoja suuhun sattui +tulemaan: + +-- Se on turhaa vaivaa!... Sitä ei tarvita... On paljon +yksinkertaisempaa... + +Mutta hän ei löytänytkään tuota yksinkertaisempaa keinoa. Mitä oli +tehtävä, mitä oli keksittävä, jotta voisi voittaa hänet almunannossa? Ei +koskaan ollut Angélique luullut inhoavansa häntä niin kovasti. + +-- Sanokaa, että tulette minun puolestani, jatkoi Félicien. Pyytäkää... + +Uudestaan Angélique keskeytti hänet, toistaen tuskallisen näköisenä: + +-- On paljon yksinkertaisempaa... On paljon yksinkertaisempaa... + +Yhtäkkiä hän tyyntyi, istahti kivelle, nyöritti joutuin auki kenkänsä ja +veti ne jalastaan, ja veti vielä sukatkin. + +-- Kas tässä! Niin yksinkertaista se on! Mitä hyödyttää nähdä turhaa +vaivaa? + +-- Voi, kulta neiti, Jumala teidät palkitkoon! huudahti +Lemballeuse-muori, tarkastellen kenkiä, jotka olivat melkein uudet. Minä +ratkon ne päältä auki, niin kyllä ne mahtuvat... Tiennette, kiitä, +senkin hölmö! + +Tiennette tempasi Rosen ja Jeannen käsistä sukat, joita nämä halukkain +silmin katselivat. Hän ei aukaissut suutaan. + +Mutta silloin Angélique huomasi, että hänen jalkansa olivat paljaat ja +että Félicien näki ne. Hän joutui kovasti hämilleen. Hän ei uskaltanut +enää liikahtaa, sillä hän oli varma, että jos hän nousisi ylös, niin +Félicien näkisi niitä vielä enemmän. Sitten hän säikähtyi, hänen +ajatuksensa sekaantuivat, hän lähti juoksemaan. Hänen pienet jalkansa +vilistivät ruohikossa heleän valkoisina. Yö oli yhä tummennut, +Mariantarha oli kuin varjojärvi viereisten suurien puitten ja +tuomiokirkon mustan kasan välissä. Ja pimeässä maanrajassa ei näkynyt +muuta kuin kyyhkyn-valkoisten, kiireesti pakenevien pienten jalkojen +vilahtelu. + +Säikähdyksissään, peläten vettä, Angélique juoksi pitkin puron reunaa +päästäkseen sillan virkaa toimittavan lankun luokse. Mutta Félicien oli +oikaissut suoraan halki pensaikon. Hän, joka oli ollut niin kaino tähän +saakka, oli Angéliquen valkoiset jalat nähdessään punastunut vielä +enemmän kuin hän. Ja häntä ajoi polttava liekki, hän olisi tahtonut +huutaa ilmi tulisen tunteensa, joka oli vallannut hänet kokonaan heti +ensi päivästä nuoruuden tulvehtivalla voimalla. Mutta kun Angélique +hipaisi häntä, ei hän voinut kuin kuiskaten sopertaa tunnustuksen, joka +poltti hänen huuliaan: + +-- Minä rakastan teitä. + +Angélique oli pysähtynyt hämmennyksissään. Hän katsoi hetkisen +Félicieniä silmiin, seisoen aivan suorana. Suuttumus ja viha, minkä hän +oli luullut olevan sydämessään, haihtui, suli tuskallisen suloiseen +tunteeseen. Mitä oli Félicien sanonut, kun se vaikutti häneen noin +mullistavasti? Félicien rakasti häntä, hän tiesi sen, ja nyt, kun hän +kuuli tuon sanan kuiskattavan korvaansa, täyttyi hänen mielensä +hämmästyksellä ja pelolla. Félicien oli rohkaistunut, tuo rikollinen +armeliaisuus oli lähentänyt heidän sydämiään, hänen sydämensä oli +avautunut, ja hän toisti: + +--- Minä rakastan teitä. + +Ja Angélique alkoi jälleen juosta, peläten rakastajaansa. Chevrotte ei +enää pidättänyt häntä, hän syöksyi sen keskelle kuin takaa-ajettu +kauris, hänen pienet valkoiset jalkansa juoksivat kivien keskellä, +väristen veden kylmyydestä. Puutarhan portti sulkeutui, ja ne hävisivät. + + + + +VI. + + +Kaksi päivää tunsi Angélique kovia tunnonvaivoja. Heti kun hän pääsi +yksin, itki hän, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Ja yhä uudelleen nousi +pelottavan synkkänä kysymys: oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen +kanssa? Oliko hän kadotettu niinkuin Legendan huonot naiset, jotka +suostuvat paholaisen houkutuksiin? Nuo hiljaa kuiskatut sanat: »Minä +rakastan teitä», kaikuivat hänen korvissaan niin kovana pauhinana, että +ne varmasti olivat jonkun näkymättömyyden syvyyksiin kätkeytyneen +kauhean voiman lähettämiä. Mutta hän ei tietänyt, hän ei voinut tietää, +hän oli kasvanut niin tietämättömänä ja erillään elämästä. + +Oliko hän tehnyt syntiä tuon nuoren miehen kanssa? Ja hän koetti +muistella tarkoin kaikkea mitä oli tapahtunut, hän punnitsi viattoman +mielensä epäilyksiä. Mitä oli oikeastaan synti? Riittikö se, että +nähtiin toisiaan, puhuteltiin toisiaan ja sitten valehdeltiin +vanhemmille? Siinä ei voinut olla kaikki paha. Mutta minkätähden hän +sitten tunsi tällaista ahdistusta? Minkätähden hän, jollei hän kerran +ollut syyllinen, tunsi muuttuvansa toiseksi, uuden sielun liikkuvan +sisässään? Ehkä se oli sittenkin synti, joka saattoi hänet tähän pimeään +tuskaan, joka häntä ahdisti. Hänellä oli sydän täynnä hämäriä, +epämääräisiä asioita, kokonainen sekasorto tulevia sanoja ja tekoja, +joita hän kauhistui ennenkuin ymmärsikään. Tulvehtiva veri kuumensi +hänen poskensa, hän kuuli jyrisevinä nuo kauheat sanat: »Minä rakastan +teitä». Ja hän lakkasi ajattelemasta ja puhkesi nyyhkytyksiin, epäillen +todellisuutta, peljäten vielä tapahtumatonta syntiä, sitä pahaa, jolla +ei ollut nimeä eikä muotoa. + +Suurimpana tuskana oli hänellä se, ettei hän ollut avannut sydäntään +Hubertinelle. Jos hän olisi voinut kysyä häneltä, olisi tämä varmaan +muutamalla sanalla ilmaissut hänelle salaisuuden. Sitten hänestä tuntui, +että jos hän vain voisi puhua jollekin vaivastaan, niin se jo parantaisi +hänet. Mutta salaisuus oli tullut liian suureksi, hän olisi kuollut +häpeästä. Hän teeskenteli, oli olevinaan levollinen, vaikka hänen +sisässään riehui myrsky. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli niin +hajamielinen, nosti hän hämmästyneenä silmänsä, vastaten ettei hän +mitään ajatellut. Hän istui kehyksensä ääressä hyvin säntillisenä, +liikutellen neulaa koneellisin käsin, silläaikaa kun hänen mieltään +raasti yksi ainoa ajatus aamusta iltaan. Hän oli rakastettu! Ja entä +hän, rakastiko hänkin vuorostaan? Tämä oli vielä hämärä kysymys, johon +hänen tietämättömyytensä ei antanut vastausta. Hän toisti sitä niin että +hän viimein meni aivan pyörälle, sanat kadottivat tavallisen +merkityksensä, kaikki muuttui jonkinlaiseksi huumaavaksi pyörteeksi, +joka vei hänet mukaansa. Ponnistaen tahtoaan hän pääsi jälleen +tajuihinsa, selviytyi ympäristöönsä, käyttäen neulaa totutulla +uutteruudellaan, vaikka mielensä uneksikin. Ehkä hän kantoi sisässään +jonkun suuren sairauden itua. Eräänä iltana maata pannessaan hänellä oli +vilunpuistatuksia. Hän luuli, ettei hän enää nousisi ylös. Hänen +sydämensä takoi haljetakseen, hänen korvissaan kumisi kuin kellojen +soitto. Rakastiko hän vai lähestyikö häntä kuolema? Ja hän hymyili +tyynesti Hubertinelle, joka lankaansa vahatessaan levottomana häntä +tarkasti. + +Muuten Angélique oli tehnyt valan, ettei hän enää koskaan tahtoisi nähdä +Félicieniä. Hän ei enää uskaltanut mennä Mariantarhan reheväruohoiselle +kentälle, ei käynyt enää edes köyhiensä luona. Hän pelkäsi, että +tapahtuisi jotain kauheaa, jos he vielä kerran joutuisivat silmä silmää +vastaan. Hänen päätökseensä sisältyi sitäpaitsi katumuksen ajatus, hän +tahtoi rangaista itseään synnistä, jonka hän oli saattanut tehdä. +Joinakin aamuina hän oli niin ankara, että tuomitsi itsensä olemaan +katsahtamatta ulos ikkunasta, jottei sattuisi näkemään Chevrotten +rannalla sitä, jota hän pelkäsi. Ja jos hän lankesi kiusaukseen ja +katsoi, eikä Félicieniä ollut siellä, niin pysyi hänen mielensä +surullisena seuraavaan päivään asti. + +Eräänä aamuna, kun Hubert oli laittamassa työkuntoon dalmatikaa, kutsui +ovikellon helähdys hänet alas. Se oli varmaan joku, joka tuli +liikeasioissa, luultavasti jotakin tilaamaan, sillä Hubertine ja +Angélique kuulivat keskustelun ääntä portaille vievän oven kautta, joka +oli jäänyt auki. Sitten he nostivat päänsä kummastuneina: askeleita +nousi ylös, Hubert toi tilaajan sisälle, mitä ei muuten koskaan +tapahtunut. Ja Angélique jäi hämmästyksestä liikkumattomaksi, +tuntiessaan tulijan Félicieniksi. Hän oli puettu yksinkertaisesti, kuten +käsityöläinen, jonka kädet ovat valkeat. Koska Angélique ei enää tullut +hänen luokseen, tuli hän tänne, odotettuaan monta päivää turhaan +tuskallisessa epävarmuudessa, sen katkeran ajatuksen vaivaamana, ettei +Angélique häntä rakastanutkaan. + +-- Katsos, lapseni, tässä on jotain, mikä koskee sinua, selitti Hubert. +Herra on tullut tilaamaan meiltä erään työn, joka on vähän erikoinen +laatuaan. Ja jotta voisimme keskustella siitä rauhassa, pidin parempana +kutsua hänet tänne... Olkaa hyvä ja näyttäkää piirustukset tyttärelleni. + +Ei Hubertilla enempää kuin Hubertinelläkään ollut vähintäkään epäluuloa. +He lähestyivät ainoastaan uteliaisuudesta, saadakseen nähdä. Mutta +Félicien oli, samoin kuin Angéliquekin, liikutuksen kouristamana. Hänen +kätensä vapisivat, kun hän kääri auki piirustusta; ja hänen täytyi puhua +hitaasti, salatakseen levottomuuttaan. + +-- Se on hiippa monseigneurille... Niin, jotkut kaupungin naiset, jotka +tahtovat antaa hänelle tällaisen lahjan, ovat jättäneet minun +tehtäväkseni piirustaa kappaleet ja valvoa niitten valmistusta. Minä +olen lasimaalaaja, mutta olen myöskin paljon harrastanut entisajan +taidetta... Kuten näette, olen vain uudestaan muodostanut erään +goottilaisen hiipan... + +Kumartuessaan eteensä levitetyn suuren paperiarkin yli Angélique +huudahti kevyesti: + +-- Oh, pyhä Agnes! + +Siinä oli todellakin tuo kolmitoista-vuotias marttyyrineitsyt, +alastomana, verhottuna ainoastaan hiuksiinsa, joitten peitosta ei +näkynyt muuta kuin hänen pienet jalkansa ja pienet kätensä, sellaisena +kuin hän seisoi patsaallaan eräällä tuomiokirkon ovella, ja varsinkin +sellaisena kuin hän oli kirkon sisällä eräässä vanhassa puuveistoksessa, +joka aikoinaan oli ollut maalattu, mutta nykyään vaaleankellertävä, iän +kultaama kauttaaltaan. Hän täytti koko hiipan etusivun, pystyyn +ojentuneena, taivaaseen kohoavana, kahden enkelin kannattamana; ja hänen +alapuolellaan levisi hyvin kaukainen, hienosti häämöttävä maisema. +Takasivu ja kärjet olivat koristetut kauniisti tyylitetyillä suikeilla +lehtiornamenteilla. + +-- Nuo naiset, jatkoi Félicien, aikovat antaa lahjansa Ihmeen juhlaksi, +ja minä olen luonnollisesti katsonut tarkotuksenmukaiseksi valita pyhän +Agneksen... + +-- Ajatus on erinomainen, keskeytti Hubert. + +Hubertine virkkoi vuorostaan: + +-- Monseigneur tulee olemaan hyvin liikutettu. + +Ihmeen juhlakulkue, joka pantiin toimeen joka vuosi heinäkuun 28 +päivänä, oli saanut alkunsa Hautecoeurin markiisin Jean V:n aikana, +kiitokseksi siitä ihmeellisestä parantamisvoimasta, jonka Jumala oli +suonut hänelle ja hänen suvulleen ja jonka kautta Beaumont pelastui +rutosta. Tarina kertoi, että Hautecoeurien oli tästä ihmevoimasta +kiittäminen pyhää Agnesta, jonka hartaita palvojia he olivat ja joka +sentakia oli esirukouksillaan saanut sen aikaan. Ja siitä oli johtunut +tapa tuoda vuosipäivänä pyhimyksen vanha kuva ulos kirkosta ja kulettaa +sitä juhlasaatossa pitkin kaupungin katuja siinä hurskaassa uskossa että +se yhäkin karkotti siitä loitolle kaiken pahan. + +-- Ihmeen juhlaksi, puhui viimein Angélique puoliääneen piirustusta +katsellen, -- mutta sehän on kahdenkymmenen päivän perästä, me emme +mitenkään ehdi. + +Hubertit pudistivat päätään. Sellainen työ kysyi todellakin ääretöntä +huolta. Hubertine kääntyi kuitenkin Angéliqueen päin ja virkkoi: + +-- Minä voisin auttaa sinua, ottaisin osalleni ornamentit ja sinä saisit +tehdäksesi vain itse kuvan. + +Angélique tähysteli yhä levottomana pyhimystä. Ei, ei! Hän kieltäytyi. +Olisi ollut kovin suloista suostua, mutta hän torjui luotaan sen halun. +Hän olisi tehnyt hyvin pahoin, hän olisi joutunut osalliseksi petokseen; +sillä aivan varmaan Félicien ei puhunut totta, hän tunsi selvästi ettei +hän ollut köyhä, että tuo käsityöläisen puku oli vain valhe-asu. Ja tämä +teeskennelty vaatimattomuus ja koko tuo juttu, jonka varjolla hän oli +tunkeutunut hänen luokseen, saattoi hänet olemaan varuillaan, vaikka hän +samalla oli sydämessään huvitettu ja onnellinen ja muutti hänet +mielessään toiseksi, nähden hänet sinä kuninkaallisena prinssinä, mikä +hän oli oleva, sillä hän oli ehdottoman varma unelmansa täydellisestä +toteutumisesta. + +-- Ei, kertasi hän puoliääneen, me emme ehdi. + +Ja hän jatkoi silmiään nostamatta, kuin itsekseen puhellen: + +-- Pyhimykseen ei voi käyttää läpiompelua eikä gipyyriä. Se olisi liian +arvotonta... Siihen pitää olla varjostettua kultaa. + +-- Juuri niin, lausui Félicien, samaa kirjailutapaa minäkin ajattelin. +Minä tiesin että neiti oli löytänyt sen salaisuuden... Sitä on vielä +säilynyt sakaristossa melko kaunis palanen. + +Hubert innostui. + +-- Niin, niin, se on viidenneltätoista vuosisadalta, sen on ommellut +eräs minun esiäideistäni... Varjostettu kulta -- ah, ei ollut olemassa +mitään kauniimpaa työtä, herra. Mutta se oli liiaksi aikaavievää, se +tuli liian kalliiksi, ja lisäksi se kysyi todellisia taiteilijoita. +Kahteensataan vuoteen ei sellaista työtä ole enää tehty... Ja jos +tyttäreni kieltäytyy, saatte luvan luopua koko ajatuksesta, sillä +nykyään ei ole muita kuin hän, joka kykenisi sen suorittamaan. Minä en +tiedä ketään muuta, jolla olisi siihen tarvittava silmän ja käden +hienous. + +Hubertine oli tullut kunnioittavaksi, heti kun tuli puhe varjostetusta +kullasta. Hän lisäsi vakuutettuna: + +-- Kahdessakymmenessä päivässä se on todellakin mahdotonta... Siihen +tarvitaan enkelin kärsivällisyys. + +Mutta katsellessaan herkeämättä pyhimystä Angélique oli tehnyt löydön, +joka täytti hänen sydämensä ylitsevuotavalla ilolla. Agnes oli hänen +näköisensä. Piirustaessaan jäljennöstä vanhasta kuvapatsaasta Félicien +oli varmasti ajatellut häntä. Ja ajatus, että hän täten oli aina läsnä, +että Félicien näki hänet kaikkialla, heikensi hänen päätöstään +kieltäytyä tehdystä tarjouksesta. Hän kohotti vihdoinkin katseensa ja +näki Félicienin vapisevana, silmät kosteina, katse niin hartaan +rukoilevaisena että hänen mielensä heltyi. Mutta siitä huolimatta, tuon +viekkauden ja luonnollisen vaiston kehotuksesta, joka ilmenee nuorissa +tytöissä, vaikka he olisivat kuinka tietämättömiä, hän ei tahtonut +näyttää suostuvaisuuttaan. + +-- Se on mahdotonta, hän kertasi, ojentaen takaisin piirustuksen. En +voisi tehdä sitä kenellekään. + +Félicien teki todellisen epätoivon eleen. Angéliquen kieltäytyminen +tarkotti häntä, hän luuli sen ymmärtävänsä. Hän aikoi lähteä, sanoen +vielä Hubertille: + +-- Mitä maksuun tulee, niin mitä te vain olisitte tahtoneet... Nuo +naiset suostuisivat maksamaan aina kaksituhatta frangia... + +Oli totta, että Hubertit eivät olleet ahneita. Ja kuitenkin tuo suuri +summa liikutti heitä. Mies katsahti vaimoonsa. Kyllä olisi harmillista, +jos pitäisi päästää sivu niin edullinen tilaus! + +-- Kaksituhatta frangia, toisti Angélique vienolla äänellään, +kaksituhatta frangia, herra... + +Ja hän, jolle raha ei merkinnyt mitään, pidätti hymyään, pientä +ärsyttävää hymyä, joka hiukan nipisti hänen suupieliään. Hänestä tuntui +hupaiselta, ettei hän näyttänyt suostuvan saadakseen nähdä Félicieniä ja +että tämä sai hänestä väärän käsityksen. + +-- Oh, kaksituhatta frangia, minä suostun... En tekisi sitä kenellekään, +mutta kun on kerran päätetty maksaa... Jos niikseen on, niin minä valvon +vaikka yötkin. + +Silloin Hubert ja Hubertine vuorostaan tahtoivat kieltäytyä, peläten +että hän rasittaisi itseään liiaksi. + +-- Ei, ei, vastusti Angélique, eihän sovi viskata rahaa luotaan... +Luottakaa minuun. Hiippanne on oleva valmis Ihmeen juhlan aattona. + +Félicien jätti piirustuksen ja poistui sydän mustana, saamatta rohkeutta +ryhtyä uusiin selityksiin voidakseen viipyä kauemmin. Angélique ei +varmaankaan rakastanut häntä, hän ei ollut häntä tuntevinaankaan ja +kohteli häntä kuin tavallista liiketuttavaa, jonka raha vain on +ottamisen arvoista. Aluksi hän kiihdyksissään syytti Angéliquea, että +hän oli halpamielinen. No, mitäpä siitä! Juttu oli nyt lopussa, hän ei +ajattelisi häntä sen enempää. Mutta sitten, kun hän kuitenkin yhä +ajatteli, antoi hän hänelle lopulta anteeksi: hänhän eli työllään, eikö +hänen ollut ansaittava leipänsä? Kahden päivän perästä hän tuli kovin +onnettomaksi, hän alkoi jälleen kuleksia ympäriinsä, tuntien itsensä +sairaaksi, kun ei saanut nähdä Angéliquea. Tämä ei käynyt enää ulkona, +eikä häntä näkynyt edes ikkunoissa. Ja hänen täytyi sanoa itselleen, +että jollei Angélique rakastanutkaan häntä, jos hän rakastikin vain +rahaa, niin hän puolestaan rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän, +niinkuin kaksikymmenvuotias rakastaa, järjettömästi, sydämen oikun +mukaan, vain itse rakastamisen tuottaman ilon ja tuskan vuoksi. Eräänä +iltana hän oli hänet nähnyt, ja muuta ei tarvittu: nyt se oli vain hän +ainoa eikä kukaan muu. Olipa hän millainen tahansa, häijy taikka hyvä, +ruma tahi kaunis, köyhä tahi rikas, niin hän kuolisi, jollei hän saisi +häntä. Kolmantena päivänä hänen tuskansa kasvoi niin suureksi, että hän +unohtamis-valastaan huolimatta lähti jälleen Hubertien luokse. + +Hän soitti, ja ovella otti hänet jälleen vastaan Hubert, joka hänen +selitystensä epämääräisyyden vuoksi katsoi parhaaksi tuoda hänet taaskin +työhuoneeseen. + +-- Tyttöseni, herra haluaa selittää sinulle jotakin, jota minä en oikein +hyvin ymmärrä. + +Silloin Félicien sopersi: + +-- Jos ei se liiaksi häiritse neitiä, niin minä mielelläni ottaisin +vähän selvää... Ne naiset pyysivät minua mieskohtaisesti seuraamaan työn +valmistusta... Vain siinä tapauksessa, etten minä ole vaivaksi... + +-- Oh, minulle ei ole mikään vaivaksi, hyvä herra. Minä voin +työskennellä yhtä hyvin vieraittenkin läsnäollessa... Piirustus on +teidän laatimanne, onhan luonnollista, että te tahdotte seurata työn +suoritusta. + +Neuvottomuudessaan Félicien ei olisi uskaltanut istuutuakaan, jollei +Hubertine olisi kehottanut häntä, hymyillen vakavaa hymyään tälle +hyvälle liiketuttavalle. Hän ryhtyi heti jälleen työhön, kumartuen +kehyksen yli, missä hän parhaallaan kirjaili gipyyriompelulla hiipan +takasivun goottilaisia koristeita. Hubert taas omalla puolellaan oli +ottanut seinältä naulasta valmiin, liimatun lipun, joka oli kaksi päivää +riippunut siinä kuivamassa ja jonka hän nyt aikoi irrottaa kehyksestä. +Ei kukaan puhunut enää mitään, kaikki kolme koruompelijaa tekivät +työtään ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä. + +Ja tämän syvän rauhan ympäröimänä nuori mies hiukan tyyntyi. Kello löi +kolme, tuomiokirkon varjo jo piteni, hieno hämärä astui huoneeseen +suuresta, avoimesta ikkunasta. Oli hämyinen hetki, joka tuossa +jättiläisen jalkojen juuressa kyyhöttävässä pikku talossa tuli jo +puolelta päivin, vilpoisana ja virkistävänä. Tuomiokirkosta kuului +kengänkantojen kevyt kopina kivilattiaa vastaan, kun kasvatuslaitoksen +tyttöjä vietiin ripitettäväksi. Työhuoneen vanhat työkalut, vanhat +seinät, kaikki mitä siinä oli iänikuista ja muuttumatonta, tuntuivat +nukkuvan vuosisataista unta; ja niistäkin henki viileyttä ja rauhaa. +Suuri, tasainen ja puhdas neliskulmainen valoläikkä lankesi +ompelukehykselle, jonka yli koruompelijat olivat kumartuneina, +kellertävän kullanhohteen heijastuessa heidän hienopiirteisille +kasvoilleen. + +-- Neiti, minä tahdoin sanoa teille, alkoi Félicien hämillään, tuntien +että hänen oli jollakin perusteltava tuloaan, -- tahdoin sanoa teille, +että hiuksiin tuntui minusta kulta sopivammalta kuin silkki. + +Angélique oli nostanut päänsä. Hänen nauravat silmänsä merkitsivät +selvästi, että Félicien olisi hyvin voinut säästää itseltään vaivat, +jollei hänellä ollut muuta huomautusta tehtävänä. Ja hän kumartui +jälleen työhönsä, vastaten hienosti pilkallisella äänensävyllä: + +-- Epäilemättä. + +Félicien oli ollut hyvin typerä. Hän huomasi vasta nyt, että Angélique +juuri parhaallaan ompeli hiuksia. Hänen edessään oli Félicienin tekemä +piirustus, mutta vesivärillä siveltynä ja kullalla tehostettuna, +vienotuntuisena kuin jossakin rukouskirjassa haalistunut vanha +miniatyyri. Ja hän jäljensi tätä kuvaa suurennuslasilla maalaavan +taiteilijan kärsivällisyydellä: ja taidolla. Piirrettyään sen jotensakin +paksuilla viivoilla tiukkaan pingotetulle, lujalla vaatteella +vahvistetulle valkoiselle satiinille, oli hän sen sitten peittänyt +oikealta vasemmalle juoksevilla kultalangoilla, kiinnittäen ne +ainoastaan kummastakin päästä, joten ne irrallaan soljuen koskettivat +toisiaan pitkin pituuttaan. Käyttäen näitä lankoja ikäänkuin kuteina hän +sitten siirsi niitä neulallaan syrjään löytääkseen alla olevan +piirustuksen, ja tätä piirustusta seuraten ompeli kultalangat kiinni +poikittain niitten yli kulkevilla silkkirihmapistoilla, sovittaen nämä +mallin värituntujen mukaan. Varjokohdissa kulta tuli kokonaan silkin +peittoon, puolivarjoissa silkkipistot harvenivat harvenemistaan, ja +valopaikat muodosti pelkkä paljaaksi jätetty kulta. Se oli varjostettua +kultaa, kultapohja, jolle neula loi silkkiset varjovivahdukset. Se oli +kuin taulu, jonka värit hehkuivat sulina, pyhän loisteen, salaperäisen +ihanuuden altapäin kuumentamina. + +-- Ah, sanoi äkkiä Hubert, joka oli alkanut päästää lippua kehyksestä ja +keri piukotusnuoraa sormiensa ympärille, -- koruompelijan mestarinäyte +oli ennenmuinoin ommeltava varjostetulla kullalla... Hänen oli tehtävä, +niin luetaan asetuksissa, »yksinäinen kuva, joka on varjostetusta +kullasta, puoli kolmannesta korkea...» Sinut olisi hyväksytty, +Angélique. + +Jälleen vallitsi hiljaisuus. Hiuksiin nähden Angélique oli poikennut +säännöstä, hänelle oli johtunut mieleen sama ajatus kuin Félicienille, +nimittäin olla käyttämättä silkkiä ja peittää sensijaan kulta kullalla. +Ja hän laittoi valmiiksi kymmenen erivivahteista säiettä +läpiompelukultaa, raukenevan hiiloksen tummanpunaisesta kullasta aina +syksyisen metsän kalpeaan kultaan saakka. Agnes tuli siten kaulasta +nilkkoihin asti verhotuksi laineina läikkyviin kultahiuksiin. Hiuslaine +lähti päälaelta, peitti lanteet tiheänä vaippana, kääntyi sitten +olkapäitten ylitse etupuolelle kahtena aaltona, jotka yhtyivät leuan +alla ja juoksivat aina jalkoihin asti. Ihmeellinen, tarumainen tukka +suunnattoman suurin kiharoin, alastomuuden puhtautta tuoksuva, elävä, +lahea vaippa. + +Sinä päivänä Félicien ei osannut muuta kuin katsella Angéliquea tämän +ommellessa kiharoita jakaantuvilla pistoilla niitten kaarevien kiemurain +mukaan. Eikä hän väsynyt näkemään hiusten kasvavan säihkyvinä esiin +hänen neulansa alta. Niitten valtava runsaus, niitten yhtäkkiä +esiinpurkautuva läikyntä täytti hänet omituisella levottomuudella. +Hubertine, joka ompeli päärmepaljetteja, peittäen kunkin langan +käherällä nukalla, kääntyi silloin tällöin ja kietoi hänet tyveneen +katseeseensa, kun hänen oli heitettävä jokin huonosti tehty paljetti +jätevasuun. Hubert oli ottanut pois kehyksen sivulistat, ratkoakseen +irti tukeilta lipun, jonka hän nyt taittoi kokoon huolellisesti. Ja +Félicien, jonka äänettömyys saattoi yhä enemmän hämilleen, ymmärsi +viimein, että hän tekisi viisaimmin lähtiessään pois, koska hän ei +voinut johdattaa mieleensä ainoatakaan niistä huomautuksista, joita oli +tänne tullessaan aikonut tehdä. + +Hän nousi ylös ja sopersi: + +-- Minä tulen vielä toiste... Olen niin vaillinaisesti jäljentänyt tuon +hienon pään piirteet, että minun ehkä tarvitsee antaa teille joitakin +täydentäviä ohjeita. + +Angélique katsoi häneen levollisesti suurilla, tummilla silmillään. + +-- Ei, ei suinkaan... Mutta tulkaa vain, jos olette huolissanne työn +suorituksesta. + +Félicien lähti, onnellisena saamastaan luvasta, masentuneena kohtelun +kylmyydestä. Angélique ei häntä rakastanut, eikä tulisi koskaan +rakastamaan, se oli selvää. Mitä tämä siis häntä hyödytti? Ja seuraavana +päivänä ja vielä sitäkin seuraavina hän sentään tuli tähän +Kultaseppäinkadun varrella olevaan vilpoisaan taloon. Ne hetket, jotka +hän vietti poissa sieltä, olivat inhottavia, sisällinen kamppailu +raateli häntä ja epätietoisuus kidutti häntä. Ainoastaan Angéliquen +vieressä hän rauhottui, vaikkapa tämä ei hänestä välittänytkään. Hänen +pelkkä läsnäolonsa viihdytti ja korvasi kaikki. Joka aamu hän saapui, +puheli työstä ja istuutui kehyksen ääreen ikäänkuin hänen läsnäolonsa +olisi ollut tarpeen. Ja hänelle oli nautinto katsoa Angéliquen +hienopiirteistä, vaalean hiuskehän ympäröimää liikkumatonta profiilia ja +seurata hänen pienten, notkeitten käsiensä vikkeliä liikkeitä pitkien +säikeitten keskellä. Angélique oli hyvin luonnollinen, hän kohteli häntä +nyt kuin toveria. Kuitenkin Félicien tunsi aina, että heidän välillään +oli jotakin, mistä Angélique ei puhunut ja mikä täytti hänen sydämensä +ahdistuksella. Angélique kohotti toisinaan päätänsä pilkallinen ilme +kasvoillaan, kärsimätön ja kysyvä katse silmissään. Mutta nähdessään +Félicienin säikähtyvän, tuli hän jälleen hyvin välinpitämättömäksi. + +Mutta Félicien oli keksinyt keinon, jolla hän sai hänet innostumaan ja +jota hän ei suinkaan jättänyt käyttämättä. Hän puhui hänelle hänen +taiteestaan, vanhoista koruompelun mestariteoksista, joita hän oli +nähnyt tuomiokirkon aarrevarastoissa säilytettyinä tai vanhoihin +kirjohin kaiverrettuina: komeista kaavuista, kuten Kaarle Suuren +kaavusta, jossa oli punaisella silkkipohjalla suuria kotkia levitetyin +siivin, ja Sionin kaavusta, jota koristaa kokonainen kansasto pyhiä +henkilöitä; keisarillisesta dalmatikasta, jota pidetään kauneimpana +vaatekappaleena mitä tunnetaan ja jossa on kuvattuna Kristuksen kunnia +maan päällä sekä taivaassa, kirkastaminen ja viimeinen tuomio, joitten +lukuisat henkilökuvat on ommeltu varjostetulla silkillä, kullalla ja +hopealla; myöskin Jessen puusta, kultakirjaisesta silkkiompelusta, joka +näyttää olevan otettu jostakin viidennentoista vuosisadan +kirkonikkunasta ja jossa on alhaalla Abraham ja sitten David, Salomon, +Neitsyt Maria ja ylimpänä Jeesus; ja ihmeen ihanista messupaidoista, +kuten siitä yksinkertaisuudessaan suurenmoisesta, jossa on Kristus +ristillä vertavuotavana, punaisia silkkitäpliä kultakankaalla, ja hänen +jalkainsa juurella Neitsyt pyhän Johanneksen tukemana, ja vihdoin +Naintrén messupaidasta, jossa nähdään Maria majesteetillisena istumassa, +kengät jalassa, alastonta Jeesus-lasta helmassaan pidellen. Ja vielä +monta, monta muuta ihmettä, jotka herättävät kunnioitusta korkealla +iällään ja joiden rikkaudessa ja loistossa on sellaista uskoa ja +yksinkertaista hartautta, jota meidän päivinämme ei enää tavata, kulki +ohi, tuoden mukanaan menneitten aikojen pyhättöjen suitsutuksen tuoksua +ja vaalenneen kullan salaperäistä hohdetta. + +-- Ah, huokasi Angélique, -- kaikki tuo kauneus on nyt mennyttä. Ei voi +enää erottaa edes värejä. + +Ja silmät loistaen hän keskeytti työnsä, kun Félicien kertoi hänelle +entisaikojen suurista koruompelijoista, Simonne de Gaules'ista ja Colin +Jolye'sta, joitten nimet ovat säilyneet kautta aikojen. Sitten, +alkaessaan taas käyttää neulaansa, hän jäi kuin kirkastetuksi, +taiteilija-innostuksen säteillessä hänen kasvoillaan. Félicienin +mielestä hän ei milloinkaan näyttänyt kauniimmalta. Hän oli niin intoa +hehkuva, niin neitseellinen, hänen olentonsa paloi kuin kirkas liekki +keskellä kullan ja silkin loistetta, kun hän väsymättömällä +uutteruudella teki tarkkaa työtään, pannen koko sielunsa pieniin, +hienoihin pistoihin. Félicien herkesi puhumasta ja katseli häntä kunnes +Angélique äänettömyyden havahduttamana huomasi, minkä kiihkoisan innon +Félicien oli hänessä nostattanut. Hän joutui siitä hämilleen kuin +jostakin luvattomasta teosta ja pakottautui jälleen tyvenen +välinpitämättömäksi, puhuen harmistuneella äänellä: + +--- No, kas niin! Nyt nuo langat ovat taas sekaisin!... Älkää te koskeko +niihin, äiti! + +Hubertine, joka ei ollut niihin lainkaan kajonnut, hymyili levollisesti. +Nuoren miehen tiheät käynnit olivat häntä alussa huolestuttaneet, hän +oli keskustellut siitä eräänä iltana Hubertin kanssa maata mennessään. +Mutta poika oli heistä varsin miellyttävä ja käyttäytyi hyvin siivosti. +Mitä syytä heillä olisi ollut ruveta estämään näitä kohtauksia, joista +saattoi koitua Angéliquen onni? Hän antoi siis asiain mennä menoaan, +valvoen niitä viisaalla katseellaan. Muuten oli hän itsekin näinä viime +viikkoina ollut liikutetulla mielellä miehensä toivottoman hellyyden +johdosta. Tämä oli juuri se kuukausi, jolloin he olivat menettäneet +lapsensa, ja tämä aika toi heille joka vuosi takaisin saman surun ja +saman toiveen. Hubert palvoi vapisten vaimoaan, toivoen palavalla +halulla, että voisi vihdoinkin uskoa saaneensa anteeksi. Hubertine oli +hellä ja surullinen, täynnä rajatonta antaumusta, sydän toivottomana +kohtalon taipumattomuudesta. He eivät puhuneet siitä kumpikaan, he eivät +vaihtaneet ainoatakaan suudelmaa enemmän ihmisten nähden, mutta tuo +yltyvä rakkaus huokui heidän huoneensa hiljaisuudesta, se ilmeni heidän +olennostaan pienimmissäkin eleissä, siinä tavassa millä heidän katseensa +kohtasivat, viivähtäen hetkisen toinen toisessaan. + +Kului viikko, hiipan valmistuminen edistyi. Nuo jokapäiväiset kohtaukset +olivat muodostuneet tuttavallisen kodikkaiksi. + +-- Otsa hyvin korkea, niinhän? Ilman merkkiäkään kulmakarvoista? + +-- Niin, hyvin korkea, eikä minkäänlaista varjoa, kuten sen aikuisissa +miniatyyreissä. + +-- Ojentakaa minulle valkoista silkkiä. + +-- Odottakaa, minä pujotan silmään. + +Félicien auttoi häntä. Oli niin viihdyttävää näin kahden työskennellä. +Se toi heidät arkipäiväiseen todellisuuteen. Vaikka ei lausuttu +sanaakaan rakkaudesta, vaikka heidän sormensa eivät koskaan edes +hipaisseet toisiaan tahallisesti, niin side lujittui kuitenkin joka +hetki. + +-- Isä, mitä sinä oikein teet? Sinuahan ei enää huomaahan. + +Hän kääntyi ja näki Hubertin panemassa kultalankaa puikkoon, hellä katse +vaimoonsa suunnattuna. + +-- Minä annan kultaa äidille. + +Ja tavasta, millä hän antoi puikon vaimolleen, vaimon mykästä +kiitoksesta ja Hubertin häntä kohtaan osottamasta herkeämättömästä +huomaavaisuudesta huokui lämmin, hyväilevä tuulahdus, joka kietoutui +Angéliquen ja Félicienin ympäri heidän istuessaan jälleen kehyksen yli +kumartuneina. Ja entisaikojen rauhan täyttämä työhuonekin +vanhanaikaisine sisustuksineen, vanhoine työkaluineen vaikutti sekin +osaltaan. Se tuntui olevan niin kaukana ulkomaailmasta, ikäänkuin +siirtyneenä unten seutuihin, hyvien sielujen maahan, missä taru ja ihme +ovat hallitsijoina ja missä ilot puhkeavat elämään vaivattomasti kuin +kukkaset. + +Viiden päivän perästä oli hiipan oltava valmiina. Ja kun Angélique näki +varmasti ehtivänsä suorittaa työn loppuun määräajaksi, vieläpä päivää +ennen, ja huoahti helpotuksesta, hämmästyi hän huomatessaan Félicienin +niin lähellä itseään, kehykseen nojautuneena. Olivatko he siis +toveruksia? Hän ei torjunut enää luotaan sitä mikä hänessä oli +puoleensavetävää, hän ei hymyillyt enää ilkamoiden sille mitä Félicien +mielessään kätki ja minkä hän arvasi. Mitä tuossa levottomassa +odotuksessa oikein oli, joka oli tuudittanut hänet uneen? Ja taas palasi +tuo alinomainen kysymys, kysymys, jonka hän teki itselleen joka ilta +maata mennessään: rakastiko hän Félicieniä? Tuntikausia hän suuren +vuoteensa pohjassa käänteli noita sanoja, koettaen löytää niitten oikeaa +merkitystä, mikä pysyi häneltä salassa. Ja tänä yönä hän tunsi yhtäkkiä +sydänensä aukeavan, hän purskahti itkemään, painaen kasvonsa tyynyyn, +jottei hänen nyyhkytyksensä kuuluisi. Hän rakasti, hän rakasti häntä +ihan kuollakseen. Miksi? Miten? Hän ei sitä tiennyt, hän ei tulisi sitä +koskaan tietämään; mutta hän rakasti häntä, koko hänen olemuksensa sitä +huusi. Valkeus oli tullut, rakkaus kirkastui kuin auringonpaiste. Hän +itki kauan, mieli sekavana ja samalla sanomattoman onnellisena. Hän +katui jälleen, ettei ollut avannut sydäntään Hubertinelle. Hänen +salaisuutensa ahdisti häntä, hän vannoi juhlallisesti, että hän kävisi +Félicieniä kohtaan kylmäksi kuin jää, että kärsisi vaikka mitä ennenkuin +antaisi Félicienin huomata hänen rakkauttaan. Tuo sanattomuuteen +tuomittu rakkaus oli oleva hänelle rangaistuksena, koettelemuksena, mikä +hyvittäisi hänen rikoksensa. Hän kärsi siitä tuskaa, joka oli samalla +suloista, hän ajatteli Legendan marttyyrejä, hänestä tuntui että hän oli +heidän sisarensa ruoskiessaan täten itseään ja että Agnes, hänen +suojeluspyhimyksensä, katsoi häneen surullisin ja lempein silmin. + +Seuraavana päivänä Angélique valmisti hiipan. Hän oli ommellut hienon +hienoilla jaetuilla silkkilangoilla pyhimyksen pienet kädet ja jalat, +ainoat ruumiinosat, joitten verhoton valkeus pisti esiin hiusten +ruhtinaallisesta kultakudoksesta. Hän viimeisteli kasvoja, jotka olivat +hienot kuin liljankukka ja joissa kulta kuulsi kuin suonissa virtaava +veri silkkisen ihon alta. Ja nämä auringonhohtoiset kasvot kohosivat +sileän sinistä taivaanrantaa vasten kahden enkelin kannattamana. + +Kun Félicien saapui, pääsi häneltä ihastuksen huudahdus: + +-- Oi, hän on teidän näköisenne! + +Se oli tahdoton tunnustus, hän myönsi sillä sen yhdennäköisyyden, minkä +hän oli pannut piirustukseensa. Hän käsitti sen ja punastui kovasti. + +-- Se on totta, tyttöseni, hänellä on sinun kauniit silmäsi, sanoi +Hubert, joka myös oli lähestynyt. + +Hubertine tyytyi hymyilemään, sillä hän oli tehnyt tuon havainnon jo +aikoja sitten. Ja hän näytti hämmästyvän, vieläpä tulevan pahoilleen, +kun kuuli Angéliquen vastaavan samanlaisella äänellä kuin ennen +pahankurisina hetkinään: + +-- Kauniit silmäni! Tehkää nyt vielä pilkkaa minusta!... Minä olen ruma, +kyllähän sen hyvin tiedän. + +Sitten hän nousi ylös, ravisteli ja jatkoi, näytellen omaksumaansa +ahneen ja tunteettoman tytön osaa: + +-- Oh, vihdoinkin se on päätöksessä!... Kyllä siinä olikin tarpeeksi, on +kuin taakka olisi pudonnut hartioiltani!... Sen sanon, että toista +kertaa en ottaisi sitä tehdäkseni samasta maksusta. + +Félicien kuunteli tyrmistyneenä. Mitä? Yhäkö raha! Ja hän oli jo tuokion +näyttänyt niin kiintyneeltä, niin innostuneelta taiteeseensa! Oliko hän +siis erehtynyt, kun hän jälleen huomasi hänen ajattelevan yksinomaan +raha-ansiota ja olevan muuten niin kerrassaan väliäpitämätön työstään, +että iloitsi kun se oli valmis eikä hänen tarvinnut enää sitä nähdä? Hän +oli useita päiviä toivottomana koettanut etsiä jotakin tekosyytä, jonka +nojalla hän voisi jatkaa käyntejään. Ja Angélique ei rakastanut häntä, +eikä tulisi koskaan rakastamaan! Hänen sydäntään kouristi niin suuri +tuska, että hänen silmänsä vaalenivat. + +-- Neiti, te kai arvatenkin panette kokoon hiipan? + +-- Ei, äiti tekee sen paljoa paremmin... Minä olen erinomaisen +tyytyväinen, kun ei minun tarvitse enää kajota siihen. + +-- Ettekö siis rakasta työtänne? + +-- Minäkö!... Minä en rakasta mitään. + +Hubertinen täytyi ankarana käskeä häntä vaikenemaan. + +Ja hän pyysi Félicieniä antamaan anteeksi tuolle hermostuneelle lapselle +ja lupasi hänelle, että huomenna hyvissä ajoin hän saisi hiipan +haltuunsa. Se oli lähtökehotus, mutta Félicien ei poistunut, vaan jäi +katselemaan vanhaa, varjoisaa ja rauhallista työhuonetta ikäänkuin +paratiisia, josta hänet ajettiin pois. Hän oli nauttinut siellä niin +suloisten hetkien harhakuvista, hän tunsi niin tuskallisesti, että hänen +sydämensä jäisi tänne irtireväistynä! Ja pahimmin häntä kidutti se, +ettei hän voinut tehdä selvitystä, vaan että hänen täytyi viedä mukanaan +tämä kauhea epävarmuus. Viimein hänen täytyi lähteä. Ovi oli tuskin +ehtinyt sulkeutua, kun Hubert kysyi: + +-- Mikä sinulla on, lapsi? Oletko sinä kipeä? + +-- Oh, en! Tuo poika minua vain ikävystytti, Minä en tahdo enää nähdä +häntä. + +Ja Hubertine päätti silloin: + +-- Hyvä, sinun ei tarvitse nähdä häntä enää. Mutta mikään ei kuitenkaan +estä olemasta kohtelias. + +Angélique sanoi jonkun tekosyyn ja meni kiireesti huoneeseensa. Siellä +hän purskahti itkuun. Oi, kuinka hän oli onnellinen ja kuinka hän kärsi! +Hänen poloinen rakas lemmittynsä, kuinka murheisena hänen oli täytynyt +lähteä! Mutta hän oli vannonut pyhimysten edessä, että hän rakastaisi +häntä kuolemaan asti eikä hänen rakastettunsa koskaan saisi sitä tietää. + + + + +VII. + + +Saman päivän iltana heti pöydästä noustua Angélique valitti +kovaa pahoinvointia ja nousi huoneeseensa. Hänen aamulliset +mielenliikutuksensa ja taistelu itseään vastaan olivat näännyttäneet +hänet. Hän pani heti maata ja puhkesi jälleen itkemään, haudaten päänsä +lakanan alle, haluten epätoivoisena hävitä pois, lakata olemasta. + +Hetket vierivät, ja tuli yö, lämmin heinäkuun yö, jonka painostava +tyyneys huokui huoneeseen selkiselälleen jätetystä ikkunasta. Musta +taivas oli sirotettu täyteen tähtiä. Kello lienee ollut noin yksitoista. +Kuu ei noussut ennenkuin puolenyön tienoissa; se oli viimeisellä +neljänneksellään ja jo kapeaksi vähenemässä. + +Ja pimeässä huoneessa Angélique itki yhä ehtymättömiä kyyneliä, kun +ovelta kuuluva risahdus sai hänet nostamaan päänsä. + +Ensin oli hiljaista, sitten vieno ääni mainitsi hellästi hänen nimeään. + +-- Angélique... Angélique, kultaseni... + +Hän oli tuntenut Hubertinen äänen. Tämä oli varmaankin asettuessaan +levolle miehensä kanssa kuullut kaukaista nyyhkytystä ja noussut +levottomana, puoleksi riisuutuneena katsomaan. + +-- Angélique, oletko sairas? + +Nuori tyttö pidätti hengitystään eikä vastannut. Hän ei tuntenut muuta +kuin rajatonta yksinäisyyden kaipuuta, se oli hänelle ainoa lievitys. +Lohdutus tai hyväily, vaikkapa itse hänen äidiltäänkin, olisi lisännyt +hänen tuskaansa. Hän näki mielikuvituksessaan äidin seisovan oven +takana, ja vienosta hankauksesta lattiakivellä hän arvasi hänen olevan +avojaloin. Pari minuuttia kului, ja hän tunsi äitinsä yhä seisovan +kumartuneena korva ovea vasten, kauniilla käsivarsillaan kietoen kokoon +löysinä riippuvia vaatteitaan. + +Kun ei Hubertine enää kuullut hiiskahdustakaan, ei hän uskaltanut kutsua +uudestaan. Hän oli kyllä varma siitä, että hän oli kuullut +vaikeroimista; mutta jos lapsi oli nukahtanut itkuunsa, niin mitä syytä +oli häntä herättää? Hän odotti kuitenkin vielä hetkisen; sillä huolet, +jotka hänen tyttärensä salasi häneltä, saattoivat hänet levottomaksi. +Hän aavisti hämärästi niiden laadun, ollen itsekin syvien hellyyden +tunteitten vallassa. Ja hän päätti palata takaisin samoin kuin oli +tullutkin. Hän laskeutui alas portaita, joitten jokainen käänne oli +hänelle tuttu, synnyttämättä pimeässä talossa muuta ääntä kuin +paljaitten jalkojensa keveän sipsutuksen. + +Silloin Angélique vuorostaan kuunteli, istuallaan keskellä sänkyä. +Hiljaisuus oli niin täydellinen, että hän erotti Hubertinen kantapäiden +keveän painalluksen jokaista porrasaskelta vastaan. Makuuhuoneen ovi +alhaalla avautui ja sulkeutui. Sitten hän erotti hillittyä puhetta, +hellää ja huolestunutta kuiskailua, joka varmaankin koski häntä ja +häneen liittyviä pelkoja ja toivomuksia. Eikä keskustelu lakannut vielä +sittenkään kun he jo nähtävästi olivat asettuneet levolle, sammutettuaan +valon. Milloinkaan eivät vanhan talon öiset äänet olleet tällä tavoin +tunkeutuneet hänen korviinsa. Tavallisesti hän nukkui nuoren ihmisen +sikeätä unta, kuulematta edes huonekalujen paukahduksia. Mutta kun nyt +tuo liekehtivä tunne, jota hän oli koettanut kukistaa, riisti häneltä +unen, tuntui hänestä kuin koko talo rakastaisi ja vaikeroisi. Eivätkö +Hubertitkin koettaneet tukahduttaa toivottoman, hukkaan menneen, +hedelmättömän rakkautensa kyyneleitä? Hän ei tiennyt mitään, hänellä oli +vain tunne siitä, että lämpöisessä yössä hänen alapuolellaan valvoi +kahden aviopuolison suuri rakkaus ja suuri murhe ikuisesti nuoren +morsiusyön pitkässä ja puhtaassa syleilyssä. + +Ja istuessaan täten vanhan talon nyyhkytyksiä ja huokauksia kuunnellen, +ei Angélique jaksanut pidättäytyä, vaan hänen kyyneleensä virtasivat +herkeämättä; mutta nyt ne juoksivat hiljaa, kuumina ja herkkinä kuin +veri hänen suonissaan. Yksi ainoa kysymys oli kierrellyt hänen +mielessään aamusta asti, kiusaten ja kiduttaen; oliko hän tehnyt oikein +saattaessaan Félicienin toivottomuuteen, lähettäessään hänet luotaan, +mielessä se ajatus, ettei hän rakastanut häntä, kuin veitsi joka on +syösty suoraan sydämeen? Hän rakasti Félicieniä ja hän oli tuottanut +hänelle sellaisen kärsimyksen ja kärsi siitä itsekin hirmuisesti. +Minkätähden piti olla niin paljon tuskaa? Vaativatko pyhimykset +kyyneleitä? Olisiko Agnes tullut pahoilleen tietäessään hänen olevan +onnellisen? Häntä jäyti nyt epäilys. Silloin ennen, kun hän odotti sitä +joka oli tuleva, kuvitteli hän kaikki mielessään toisenlaiseksi: hänen +odotettunsa astuisi sisään, hän tuntisi hänet ja he menisivät yhdessä +hyvin kauas, ainiaaksi. Ja hän oli tullut, ja nyt he kumpikin +nyyhkyttivät ainaiseksi erotettuina. Mitä varten? Mitä sitten oli +tapahtunut? Kuka oli vaatinut häntä vannomaan tuon julman valan, että +rakastaisi häntä ilmaisematta sitä hänelle? + +Mutta enimmin vaivasi Angéliquea pelko siitä, että hän ehkä oli +rikkonut, että hän oli ehkä ollut paha. Ehkä tuo poissysääminen olikin +hänessä piilevän huonon tytön työtä. Hämmästyksellä hän muisteli, kuinka +hän oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä, kuinka pilkallisesti hän oli +kohdellut Félicieniä ja kuinka hän oli tuntenut ilkamoivaa mielihyvää +antaessaan hänelle väärän käsityksen itsestään. Hänen kyyneleensä +yltyivät, hänen sydämensä suli surusta, rajattomasta myötätunnosta sitä +kärsimystä kohtaan, jonka hän täten tahtomattaan oli aiheuttanut. Hän +näki Félicienin yhä poistuvana, hänen silmäinsä edessä oli yhä tämän +murheellinen muoto, alakuloinen katse ja värisevät huulet. Ja hän näki +mielessään kuinka hän kulki katua pitkin kotiinsa kalpeana, sydämessään +haava, jonka hän oli viiltänyt ja josta veri vuosi pisara pisaralta. +Missä hän mahtoi olla nyt? Ehkä hän värisi kuumeessa? Angélique pusersi +tuskaisena käsiään ajatellessaan ettei tietänyt keinoa miten voisi +korjata pahan. Oi, hän ei tahtonut tuottaa kärsimystä, sen ajatuskin +teki hänelle pahaa! Hän olisi tahtonut olla hyvä heti paikalla ja +tuottaa onnea ympärilleen. + +Oli kohta puoliyö. Piispankartanon suuret jalavat estivät kuun näkymästä +taivaanrannalta, ja huone pysyi pimeänä. Angélique lakkasi ajattelemasta +ja antoi päänsä vaipua tyynyä vasten, haluten nukkua. Mutta nukkua hän +ei voinut, sillä kyyneleet juoksivat yhä suljettujenkin silmäluomien +alta. Ja ajatukset tulivat jälleen. Hän muisti orvokit, joita hän kahden +viime viikon aikana iltaisin maata mennessään oli löytänyt parvekkeelta +ikkunansa edestä. Joka ilta oli siinä orvokkikimppu. Félicien niitä +varmaan heitti Mariantarhasta, sillä hän muisti kertoneensa hänelle, +kuinka orvokit omituisesti rauhottivat häntä, kun muitten kukkien tuoksu +sitävastoin aiheutti hänelle ankaraa päänsärkyä. Ja Félicien lähetti +hänelle täten suloisia öitä, virkistävää unta ja kauniita unia. Tänä +iltana hänen mieleensä johtui ajatus ottaa orvokkikimppu, jonka hän oli +asettanut päänalaisensa viereen, painaa se poskeaan vasten ja hengittää +sen rauhottavaa tuoksua. Nämä orvokit pysähdyttivät viimein hänen +kyyneleensä. Hän ei kuitenkaan vieläkään nukkunut, vaan makasi silmät +ummessa, hengittäen tuoksua, joka tuli hänen lemmityltään, onnellisena +leväten ja odottaen alistunein, luottavaisin mielin. + +Mutta silloin puistatti häntä syvä väristys. Kello löi kahtatoista. Hän +aukaisi silmänsä ja hämmästyi nähdessään huoneen aivan valoisana. Kuu +kohosi verkalleen jalavien yläpuolelle, sammuttaen tähdet ja vaalentaen +koko taivaan. Hän näki ikkunasta tuomiokirkon kuorin hohtavan +valkoisena. Ja tuntui kuin huoneessa oleva valo olisi ollut sen +heijastusta, vilpoisaa, mietoa, aamunkoitteen tapaista hohdetta. +Valkoiset seinät, valkoiset kattopalkit, koko tuo valkoinen alastomuus +näyttivät siinä kasvavan, laajenevan ja etenevän ikäänkuin unessa. Hän +tunsi kuitenkin vanhat tammiset huonekalut, piirongin, kirstun ja +tuolit, joitten veistetyt koristeet heijastivat valoa loistavin syrjin. +Ainoastaan hänen ruhtinaallisen avara, neliskulmainen sänkynsä +pylväitten kannattamine vaaleanpunertavine katoksineen herätti hänessä +omituisen tunteen, ikäänkuin ei hän olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Se +oli niin pehmoisen syvä ja kuunvalo verhosi sen niin hohtoisalla +valkoliinalla, että hän luuli leijailevansa pilvenhattaralla korkealla +taivaalla äänettömien ja näkymättömien siipien kannattamana. Hän tunsi +tuokion valtavaa keinuntaa; sitten hänen silmänsä tottuivat, hän huomasi +pian kyllä vuoteen olevan tavallisessa nurkassaan. Hän makasi +liikkumattomana, harhailevin katsein keskellä tätä valojärveä, +orvokkikimppu huulillaan. + +Mitä hän odotti? Miksi hän ei voinut nukkua? Hän tunsi nyt varmasti, +että hän odotti jotakin. Kun hän oli lakannut itkemästä, niin se tiesi +sitä, että jokin oli tuleva. Tuo lohdullinen valkeus, joka ajoi pakoon +pahoja ajatuksia tuovan pimeyden, oli siitä enteenä. Hän oli tuleva. Kuu +oli hänen sanansaattajansa, joka oli tullut hänen edellään valaistakseen +heidän kohtaamistaan aamunkoittoa muistuttavalla hohteellaan. Huone oli +valkoisella sametilla verhottu, he voisivat nähdä toisensa. Silloin hän +nousi ylös ja pukeutui. Hän pani ylleen vain yksinkertaisen, valkoisen +musliinihameen, joka hänellä oli ollut Hautecoeurin raunioille tehdyllä +kävelyretkellä. Hän ei edes solminut hiuksiaan, vaan antoi niitten +valtoinaan levitä olkapäille. Paljaisiin jalkoihinsa hän pisti tohvelit. +Ja sitten hän odotti. + +Angélique ei sillä hetkellä voinut sanoa, mitä tietä hän tulisi. Häh ei +arvatenkaan voisi kiivetä ylös hänen luokseen, he näkisivät kai toisensa +kuten ennenkin, toinen nojautuen parvekkeen kaiteeseen, toinen seisoen +Mariantarhassa. Kuitenkin hän vain istui, ikäänkuin olisi ymmärtänyt +tarpeettomaksi mennä ikkunan luo. Minkätähden hän ei voisi kulkea +seinien läpi niinkuin Legendan pyhimykset? Hän odotti. Mutta hän ei +odottanut yksin, hän tunsi että hänen ympärillään olivat kaikki nuo +neitsyet, joitten valkoinen parvi oli leijaillut hänen ympärillään hänen +varhaisesta nuoruudestaan saakka. Ne liitelivät sisään kuun säteitten +mukana, niitä tuli piispankartanon salaperäisistä, sinilatvaisista +puista, niitä pujahteli tuomiokirkon kivimetsän salaisista sopukoista. +Koko tuosta tutusta ja rakkaasta näköpiiristä, Chevrottesta, salavista, +ruohikosta, kuuli Angélique unelmiensa, toiveittensa ja mielihalujensa +palaavan luokseen. Kaikki nuo lähettivät nyt hänelle takaisin sen mitä +hän oli niihin pannut itsestään katsellessaan niitä päivästä päivään. +Milloinkaan eivät näkymättömät äänet olleet puhuneet näin kovaa. Hän +kuunteli tuonpuoleisen maailman kuiskauksia, hän tunsi helteisen +lämpimässä, hievahtamattoman tyvenessä yössä kevyen värähdyksen, joka +oli hänelle Agneksen vaatteenliepeen hipaisu ja josta hän tunsi että +hänen suojeluspyhimyksensä seisoi hänen vierellään. Hän ilostui +tietäessään Agneksen olevan läsnä muitten joukossa. Ja hän odotti. + +Aikaa kului vielä, mutta Angélique ei sen pituutta huomannut. Hänestä +tuntui luonnolliselta, kun Félicien saapui, harpaten parvekkeen +suojakaiteen yli. Hänen kookas vartalonsa kuvastui vaaleata taivasta +vasten. Hän ei tullut sisään, vaan jäi seisomaan valoisaan +ikkuna-aukkoon. + +-- Älkää pelätkö... Se olen minä, minä olen tullut. + +Angélique ei pelännyt, Félicien oli hänen mielestään vain täsmällinen. + +-- Te olette kiivennyt hirsiä myöten, eikö niin? + +-- Niin, hirsiä myöten. + +Angéliquen täytyi nauraa keinon yksinkertaisuudelle. Félicien oli ensin +hinautunut oven yllä olevalle katokselle, ja kiiveten siitä ylös +alakerran kehähirteen nojaavaa ansasta myöten oli päässyt parvekkeelle +sangen vähällä vaivalla. + +-- Minä olen odottanut teitä, tulkaa tänne lähelleni. + +Félicien oli saapunut rajuna, mielettömien päätöksien kiihdyttämänä, ja +tämä äkillinen onni tyrmistytti hänet niin ettei hän päässyt paikalta +liikahtamaan. Ja Angélique oli nyt varma, etteivät pyhimykset kieltäneet +häntä rakastamasta, sillä hän kuuli niitten ottavan Félicienin vastaan +hänen kanssaan herttaisella naurulla, mikä oli kevyt kuin yön hengähdys. +Mistä hän oli saanut päähänsä sen typeryyden, että Agnes pahastuisi? +Agnes oli hänen vierellään säteilevän iloisena, hän tunsi tuon ilon +laskeutuvan olkapäilleen ja kiertyvän ympärilleen ikäänkuin kaksi suurta +siipeä olisi häntä hyväillyt. Hän käsitti, että kaikki nuo, jotka olivat +kuolleet rakkaudesta, tunsivat myötätuntoa neitseitten tuskia kohtaan ja +tulivat lämpiminä öinä harhailemaan tänne alas ainoastaan valvoakseen +näkymättöminä heidän kyynelöivää lempeään. + +-- Tulkaa tänne luokseni, minä olen odottanut teitä. + +Silloin Félicien astui horjuen sisään. Hän oli päättänyt mielessään, +että hän tahtoi omistaa Angéliquen, että hän pusertaisi hänet syliinsä +tukahduttavalla voimalla, välittämättä hänen huudoistaan. Ja nyt, +tavatessaan hänet näin lempeänä, nyt, tunkeuduttuaan tähän valkoiseen ja +puhtaaseen huoneeseen, hän tuli vilpittömämmäksi ja voimattomammaksi +kuin lapsi. + +Hän oli astunut muutamia askeleita. Mutta hän rupesi vapisemaan ja +painui polvilleen kaukana Angéliquesta. + +-- Jos te tietäisitte sen hirmuisen kidutuksen! En ole milloinkaan näin +kauheasti kärsinyt, ei ole tuskaa suurempaa kuin uskoa ettei ole +rakastettu... Minä en välitä, vaikka menisi kaikki, vaikka tulisin +kurjista kurjimmaksi, nälinkuoliaaksi, taudin tappamaksi. Mutta en tahdo +elää enää päivääkään kantaen sydämessäni tätä kalvavaa kipua, luuloa, +ettette te minua rakasta... Olkaa laupias, säästäkää minua... + +Angélique kuunteli häntä äänettömänä, sydän sääliä tulvillaan, mutta +samalla sangen onnellisena. + +-- Oh, millä tavalla te aamulla annoitte minun lähteä pois! Minä +kuvittelin, että te olisitte tullut paremmaksi, että te olisitte +ymmärtänyt. Ja minä näin teidät jälleen samanlaisena kuin ensi +päivänäkin, te olitte välinpitämätön, te kohtelitte minua kuin +tavallista liiketuttavaa, joka tulee ja lähtee, te muistutitte minua +tylysti elämän alhaisista kysymyksistä... Portaissa minä kompastelin. +Ulos päästyäni minä juoksin, peläten purskahtavani itkuun. Kun sitten +tulin kotiini, tuntui minusta että tukehtuisin, jos sulkeutuisin +huoneeseen... Silloin minä pakenin ulos kaupungista, aukeille kentille. +Minä kuljin miten sattui, milloin yhtä tietä, milloin toista. Yö tuli, +ja minä yhä kävelin. Mutta tuska laukkasi yhtä joutuin ja raastoi minua +kaiken aikaa. Kun rakastaa, ei voi päästä pakoon rakkautensa tuskalta... +Katsokaa, tänne te olitte syössyt veitsen, ja sen kärki painui aina yhä +syvempään. Hän vaikeroi, muistellessaan kärsimyksiään. + +-- Tuntikausia makasin ruohostossa tuskan musertamana kuin juurineen +irtireväisty puu... Eikä minulle ollut olemassa mitään muuta kuin te +yksin ja ainoastaan. Ajatellessani, etten saisi teitä omakseni, luulin +kuolevani. Ja minun jäseneni alkoivat jo turtua, pääni tuli hulluksi... +Ja sen vuoksi olen nyt täällä. En tiedä, mitä tietä olen tullut ja +kuinka olen voinut päästä aina tähän huoneeseen asti. Antakaa minulle +anteeksi, minä olisin voinut murtaa ovet nyrkeilläni, olisin voinut +kiivetä ikkunastanne sisään keskellä päivää... + +Angélique oli varjossa. Kuutamossa polvillaan oleva Félicien ei nähnyt, +että hän oli aivan kalpea katuvasta hellyydestä ja niin liikutettu ettei +voinut puhua. Félicien luuli että hän oli tunteeton, ja hän risti +kätensä. + +-- Se sai alkunsa jo kauan sitten... Minä näin teidät tässä ikkunassa +eräänä iltana. Te olitte vain vaalea haamu, voin tuskin erottaa +kasvojanne, ja kuitenkin näin teidät, arvasin teidät juuri sellaiseksi +kuin olitte. Mutta minä pelkäsin kovin. Minä hiiviskelin ulkona öisin, +saamatta rohkeutta tulla eteenne kirkkaalla päivällä... Ja lisäksi te +miellytitte minua tuossa salaperäisyydessä, minä olin onnellinen +haaveillessani teistä kuten jostakin tuntemattomasta, jota en koskaan +tulisi tuntemaan... Myöhemmin sain tietää kuka te olitte; tuo +tietämisen, unelmansa omistamisen halu on vastustamaton. Silloin minun +rauhattomuuteni alkoi. Se kasvoi joka kohtauksella. Muistatteko ensi +kertaa tuolla ulkona kentällä, sinä aamuna jolloin minä tarkastin +kappelin ikkunaa? En ollut milloinkaan tuntenut itseäni niin kömpelöksi, +teillä oli täysi syy pitää minua pilkkananne... Ja sitten minä säikytin +teitä, käyttäydyin taitamattomasti, seuraten teidän jäljissänne aina +köyhiennekin luokse. Lakkasin olemasta oman tahtoni herra: tekoni +saattoivat minut hämmästymään ja pelkäämään niitä tehdessäni... Kun +tulin luoksenne tuota hiippaa tilaamaan, ajoi minua jokin käsittämätön +voima, sillä itse en olisi mitenkään uskaltanut, olin varma siitä että +se oli teille vastenmielistä... Jos te käsittäisitte, miten onneton ja +kurja minä olen! Olkaa rakastamatta minua, mutta antakaa minun rakastaa +teitä. Olkaa kylmä, olkaa tyly, minä rakastan teitä sellaisena kuin +olette. En pyydä muuta kuin saada nähdä teitä, toivomatta mitään, vain +sen ilon tähden, että saan olla näin teidän jalkainne juuressa. + +Hän vaikeni menehtyneenä, hän kadotti rohkeutensa uskoessaan ettei +voinut löytää mitään millä liikuttaisi Angéliquea. Eikä hän tuntenut +että Angélique hymyili voittamatonta hymyä, mikä vähä vähältä oli +kasvanut hänen huulilleen. Ah, tuota armasta poikaa! Hän oli niin +avomielinen ja luottavainen, hän saneli siinä sydämensä rukousta aivan +uutena ja kokonaan tunteensa valtaamana, hän palvoi häntä kuin itse +nuoruutensa unelmaa! Ja hän kun oli alussa taistellut vastaan, tahtoen +olla häntä näkemättä, ja sitten vannonut rakastavansa häntä ilmaisematta +sitä hänelle milloinkaan! Oli syntynyt suuri rauha. Pyhimykset eivät +suinkaan kieltäneet rakastamasta, kun rakastettiin näin. Hänen selkänsä +taakse oli hiipinyt ilo; se oli tuskin tuntuva värähdys, liikkuva laine +lattialla loistavasta kuunvalosta. Hänen huulilleen painautui näkymätön +sormi, varmaankin hänen suojeluspyhimyksensä sormi, joka vapautti hänet +tekemästään valasta. Nyt hän saattoi puhua, ja kaikki se voimakas ja +hellä, mitä leijaili hänen ympärillään, antoi sanoja hänen suuhunsa. + +-- Oi, kyllä! Muistan, muistan... + +Ja Félicienin valtasi heti tuon äänen soitanto, äänen, jonka lumous oli +häneen niin voimakas, että hänen rakkautensa paisui kun hän vain sen +kuuli. + +-- Kyllä, minä muistan, kun te tulitte yöllä... Ensi iltoina te olitte +niin kaukana, että olin epävarma askeltenne heikosta äänestä. Sitten +minä tunsin tulonne selvästi, ja myöhemmin näin teidän varjonne, ja +vihdoin te näyttäydyitte kirkkaassa kuutamossa eräänä kauniina yönä, +samanlaisena kuin tämä yö. Te tulitte vähitellen esiin siitä mitä oli +ympärilläni, sellaisena kuin olin odottanut teitä jo vuosia... Muistan, +kuinka koetin pidättää nauruani ja kuinka se kuitenkin purskahti +hillittömänä esiin, silloin kun te pelastitte vaatekappaleen, jonka +Chevrotte oli vienyt. Muistan, kuinka olin suutuksissani, kun te +varastitte minun köyhäni antaen heille niin paljon rahaa että minä +näytin saiturilta. Muistan, kuinka pelkäsin sinä iltana, jolloin te +pakotitte minut juoksemaan niin kovasti paljain jaloin ruohokossa... Oi, +minä muistan, muistan... + +Hänen kristallinen äänensä vavahti vähän, kun hän johdatti mieleensä +tämän viimeisen muiston, ikäänkuin tuo: »Minä rakastan teitä» olisi +jälleen lehahtanut hänen kasvojaan vasten. Ja Félicien kuunteli +hurmaantuneena. + +-- Minä olin hyvin häijy, se on kyllä totta. Sitä on niin tyhmä, kun ei +tiedä! Tekee kaikenlaista, kun luulee sitä välttämättömäksi, pelkää +tekevänsä pahoin heti kun seuraa sydäntään. Mutta kuinka minun +tuntoni vaivasi minua jälkeenpäin, kuinka minä kärsin teidän +kärsimyksestänne!... Jos tahtoisin sitä selittää, en varmaankaan voisi. +Kun tulitte pyhän Agneksen piirustus mukananne, olin ihastunut +saadessani tehdä jotain teille, minä arvasin kyllä että tulisitte joka +päivä. Ja katsokaahan, minä tekeydyin välinpitämättömäksi, ihan kuin +olisin kaikin mokomin tahtonut karkottaa teidät koko talosta. Lieneekö +ihmisellä tarve tehdä itsensä onnettomaksi? Samalla kun minä olisin +tahtonut ottaa teidät vastaan avosylin, oli jossakin olemukseni +sopukassa toinen nainen, joka asettui vastustamaan, joka pelkäsi ja +epäili teitä, joka nautti kiduttaessaan teitä epätietoisuudessa, +ikäänkuin hämärästi muistaen jonkin selvittämättömän vanhan riidan, +jonka varsinainen aihe oli jo unohtunut. Minä en ole aina hyvä, minun +sisässäni liikkuu jotain, josta en tiedä mitä se on... Ja kaikkein +pahinta oli varmaan se, että puhuin teille rahasta. Oh, minä joka en +koskaan ole sitä ajatellut, joka ottaisin sitä vastaan vaikka +kuormittain ainoastaan iloitakseni antaessani sen sataa ympärilleni! +Mitä häijyä huvia minulla saattoi olla tuollaisesta itseni +mustaamisesta? Annatteko minulle anteeksi? + +Félicien oli hänen jalkainsa juuressa. Hän oli kulkenut polvillaan hänen +eteensä. Tuo hyvyys oli toivomatonta ja määrätöntä. + +Hän kuiski: + +-- Ah, armas, verraton, kaunis, hyvä sielu, jonka ihmeitätekevä hyvyys +on parantanut minut yhdellä henkäyksellä! En tiedä enää, olenko +kärsinytkään... Ja teidän on annettava anteeksi minulle, sillä minun on +tehtävä teille tunnustus, minun täytyy sanoa teille kuka minä olen. + +Hän tuli uudelleen kovin levottomaksi, ajatellessaan ettei hän enää +voinut salata itseään, kun Angélique osotti hänelle niin täyttä +luottamusta. Se olisi epärehellistä. Kuitenkin hän epäröi, peläten +kadottavansa rakastettunsa, jos tämä alkaisi huolehtia tulevaisuudesta +tullessaan vihdoinkin hänet tuntemaan. Ja Angélique odotti että hän +puhuisi, hiukan häijynä jälleen tahtomattaankin. + +Félicien jatkoi hyvin matalalla äänellä: + +-- Minä olen valehdellut vanhemmillenne. + +-- Niin, minä tiedän sen, virkkoi Angélique hymyillen. + +-- Ei, te ette tiedä, te ette voi tietää, se on liian vaikea arvata... +Minä en ole lasimaalaaja muuten kuin huvikseni, teidän tulee tietää... + +Silloin Angélique painoi nopeasti kätensä hänen suulleen, pysäyttäen +hänen tunnustuksensa. + +-- En tahdo tietää... Minä odotin teitä, ja te tulitte. Siinä on +kylliksi. + +Félicien ei puhunut enää, tuo pieni käsi hänen huulillaan sai hänet +tukahtumaan onnesta. + +-- Saanhan sen tietää sitten vastedes, kun tulee aika... Ja uskokaa +minua, minä tiedän sen nytkin jo. Te ette voi olla muuta kuin kaikkein +kaunein, rikkain ja ylhäisin, sillä sellainen on minun unelmani. Minä +odotan hyvin tyynenä, minä olen varma siitä että se toteutuu... Te +olette se, jota minä olen toivonut, ja minä olen teidän... + +Toisen kerran hän keskeytti puheensa, vavahtaen lausumistaan sanoista. +Hän ei löytänyt niitä yksin, ne tulivat hänelle kauniista yöstä, +suurelta, vaalealta taivaalta, vanhoista puista ja kivistä, jotka +nukkuivat ulkona uneksien unelmiaan ääneen; ja niitä kuiskasi hänen +takanaan Legendan ystäväjoukko, joka täytti ilman hänen ympärillään. +Mutta yksi sana oli vielä sanomatta, se johon sulautui kaikki, kaukainen +odotus, lemmityn vähittäinen ilmestyminen tyhjyydestä ja ensimmäisten +kohtausten voimakkaaksi leimahtava tunne. Se lehahti huoneen +neitseelliseen valkeuteen kuin päivää kohti kohoutuva valkoinen +aamulintu: + +-- Minä rakastan teitä. + +Angélique antoi itsensä, levittäen molemmat kätensä ja antaen niitten +sitten liukua polvilleen. Ja Félicien muisti illan, jolloin hän oli +juossut paljain jaloin ruohokossa niin hurmaavana, että hän oli juossut +hänen jälkeensä sopertaakseen hänen korvaansa: »Minä rakastan teitä». Ja +hän ymmärsi hyvin, että Angélique oli ainoastaan vastannut hänelle +samalla tunnustuksella: »Minä rakastan teitä», ikuisella tunnustuksella, +joka vihdoinkin purkautui ilmi hänen avautuneesta sydämestään. + +-- Minä rakastan teitä... Ottakaa minut, viekää minut mukananne, minä +olen teidän. + +Hän antoi itsensä kokonaan, kaikkineen. Perinnäinen liekki oli syttynyt +hänessä. Hänen kätensä haparoivat tyhjää, liian raskas pää vaipui hennon +niskan varaan. Jos Félicien olisi avannut sylinsä, olisi hän vaipunut +siihen, tietämättömänä kaikesta, seuraten vain verensä vetoa, haluten +ainoastaan sulautua rakastettuunsa. Ja Félicien, joka oli tullut +ottaakseen hänet omakseen, vapisi nyt tämän hehkuvan rakkauden +viattomuuden edessä. Hän tarttui hellävaraisesti pidättäen hänen +käsiinsä, vei ne rinnalleen ja risti ne siihen. Sitten hän katsoi häneen +hetken, lankeamatta edes kiusaukseen suudella hänen tukkaansa. + +-- Te rakastatte minua ja minä rakastan teitä... Ah, kuinka ihanaa on +tietää olevansa rakastettu! + +Mutta hätkähtäen he heräsivät humauksestaan. Mitä se oli? He näkivät +toisensa selkeässä, kirkkaassa valkeudessa, heistä tuntui kuin kuutamo +olisi laajennut ja alkanut loistaa kuin auringonvalo. Se oli +aamunkajastus, piispankartanon jalavain yläpuolella alkoi pilvi +rusottaa. Mitä? Nytkö jo päivä! Se saattoi heidät hämmennyksiin, he +eivät voineet uskoa, että he jo tuntikausia olivat siinä puhelleet +toisilleen. Eihän Angélique ollut sanonut Félicienille vielä mitään, ja +Félicienillä olisi ollut niin paljon muuta vielä sanottavana! + +-- Hetkinen vain, yksi hetkinen! + +Aamu valkeni hymyilevänä, lauhkeana, ennustaen lämmintä kesäistä päivää. +Tähdet sammuivat yksi toisensa jälkeen, ja niitten mukana olivat +poistuneet nuo harhailevat ilmestykset, näkymättömät ystävät, nousten +kuunsädettä myöten jälleen korkeuksiin. Nyt päivänvalossa nähtynä oli +huoneen valkeus vain sen seinien ja kattopalkkien valkeutta, se tuntui +tyhjältä tummine, vanhoine tammihuonekaluineen. Näkyi epäjärjestyksessä +oleva vuode, jonka toinen alaspudonnut vaaleanpunertava verho puoleksi +peitti. + +-- Hetkinen, hetkinen vielä! + +Angélique oli noussut seisomaan kieltäen, kiirehtien Félicieniä +lähtemään. Päivän valkeneminen oli tehnyt hänet levottomaksi, ja vuoteen +näkeminen vaikutti ratkaisevasti. Hän oli kuullut oikealta puoleltaan +hiljaista kahinaa ja hänen hiuksensa olivat samalla häilähtäneet, +vaikkei tuulen henkäystäkään ollut tullut huoneeseen. Eikö se ollut +Agnes, joka poistui viimeisenä, auringonvalon karkottamana? + +-- Ei, jättäkää minut, minä pyydän teitä... On niin valoisaa jo, minä +pelkään. + +Silloin Félicien kuuliaisena lähti. Hän oli rakastettu, se meni yli +hänen toiveittensa. Ikkunan luona hän kuitenkin kääntyi ja katsoi +Angéliquea vielä pitkään, ikäänkuin olisi tahtonut viedä hänestä jotakin +mukanaan. Molemmat hymyilivät, sulkien toisensa pitkään, hyväilevään +katseeseen kirkastuvassa aamussa. + +Vielä viimeisen kerran sanoi Félicien: + +-- Minä rakastan teitä. + +Ja Angélique toisti: + +-- Minä rakastan teitä. + +Muuta ei. Félicien oli jo notkeasti laskeutunut alas hirsiä myöten, +Angéliquen seuratessa häntä silmillään parvekkeen kaiteeseen nojautuen. +Angélique oli ottanut orvokkikimpun ja hengitti sen tuoksua +tyynnyttääkseen itseään. Ja kun Félicien Mariantarhan poikki kulkiessaan +kohotti päänsä, näki hän hänen suutelevan kukkia. + +Félicien oli tuskin kadonnut salavien taakse, kun Angélique tuli +levottomaksi, kuullessaan talon ulko-oven alhaalla avautuvan. Kello löi +neljää, ja talossa herättiin tavallisesti vasta kahta tuntia myöhemmin. +Hän hämmästyi vielä enemmän tuntiessaan tulijan Hubertineksi, sillä +tavallisesti oli Hubert ensimmäisenä liikkeellä. Hän näki hänen +kävelevän hitaasti pienen puutarhan käytäviä pitkin, rennoin käsivarsin, +kasvot kalpeina aamuilmassa, ikäänkuin tukahtumisen tunne kuuman, +unettoman yön jälkeen olisi ajanut hänet näin varhain huoneestaan. +Hänellä oli yllään yksinkertainen aamunuttu, ja tukka oli vain +kiireeltään kokoon solmittu. Hän oli vielä hyvin kaunis. Ja hän näytti +hyvin väsyneeltä, onnelliselta ja toivottomalta. + + + + +VIII. + + +Herättyään seuraavana aamuna kahdeksan tuntia kestäneestä, suloisesta ja +syvästä unesta, jollaisen suuri onni antaa, Angélique juoksi ikkunaan. +Taivas oli ihan selkeä, ilma oli yhä lämmin, vaikka edellisenä iltana +ollut kova ukonilma oli häntä huolestuttanut. Ja hän huudahti iloisena +Hubertille joka hänen alapuolellaan parhaallaan avasi ikkunaluukkuja: + +-- Isä, isä! Päiväpaiste!... Oi, kuinka minä olen hyvilläni, kulkue +tulee olemaan kaunis! + +Hän pukeutui kiiruusti, joutuakseen alas. Tänään, heinäkuun 28 päivänä, +piti Ihmeen kulkueen kulkea pitkin Beaumontin katuja. Joka vuosi oli +koruompelijoilla sinä päivänä juhla. Neulaan ei koskettukaan, vaan päivä +käytettiin talon koristamiseen. Se oli vanha tapa, jonka äidit +neljänsadan vuoden aikana olivat jättäneet perinnöksi tyttärilleen. + +Angélique oli juonut kiiruusti kahvinsa ja huolehti jo seinäverhoista. + +-- Äiti, niitä pitäisi tarkastaa, ovatko ne hyvässä kunnossa. + +-- Meillä on aikaa vielä, vastasi Hubertine tyvenellä äänellään. Me emme +ripusta niitä ennen puoltapäivää. + +Keskustelu tarkotti kolmea erinomaisen kaunista vanhaa +koruompelukaistaa, joita Hubertit säilyttivät hartaalla huolella kuin +jotakin perhepyhyyttä ja jotka he ottivat esiin kerran vuodessa Ihmeen +kulkueen päivänä. Jo edellisenä päivänä oli juhlamenojen ohjaaja, kunnon +pastori Cornille, kulkenut ovelta ovelle ilmottamassa asukkaille mitä +teitä pyhän Agneksen kuva pyhää sakramenttia kantavan monseigneurin +saattamana tulisi kulkemaan. Jo yli neljäsataa vuotta oli tämä +matkasuunnitelma pysynyt samana: lähdettiin pyhän Agneksen portista, +kulkien pitkin Kultaseppäinkatua, Isoakatua ja Alakatua; kun sitten oli +tehty kierros uuden kaupungin läpi, palattiin Kunniakadun ja +Luostaritorin kautta ja tultiin kirkkoon suuren julkisivun +sisäänkäytävästä. Ja asukkaat kulkureitin varrella kilpailivat innossa, +liputtivat ikkunoita, ripustivat seinille komeimmat kankaansa ja +kylvivät kapealle katukivitykselle irtinyhdettyjä ruusunkukkain lehtiä. + +Angélique ei rauhottunut ennenkuin sai luvan ottaa esiin kirjaillut +vaatekappaleet laatikostaan, jossa ne nukkuivat vuoden läpeensä. + +-- Niihin ei ole tullut mitään, ei kerrassaan mitään, mumisi hän +ihastuneena. + +Kun hän oli huolellisesti poistanut niitä suojelevat silkkipaperit, +ilmestyivät niitten koruompelukuvaelmat näkyviin. Ne olivat kaikki kolme +pyhitetyt Neitsyt Marialle: yksi esitti enkelin ilmestymistä +Marialle, toinen ristin juurella itkevää Mariaa ja kolmas Marian +taivaaseenastumista. Ne olivat peräisin viidenneltätoista vuosisadalta, +ommellut kultapohjalle varjostetulla silkillä ja ihmeen hyvin säilyneet. +Ja Hubertit, jotka eivät olleet niistä luopuneet, vaikka heille oli +tarjottu suuriakin summia, olivat niistä hyvin ylpeitä. + +-- Äiti, minä ripustan ne! + +Oli puuhaa ja touhua. Hubertilla meni aamu talon vanhan kadunpuoleisen +ulkoseinän siistimisessä. Hän sitoi luudan pitkään seipääseen ja harjasi +sillä seinien tiilikehyksiset puupinnat aina katonalushirsiin saakka. +Sitten hän pesi sienellä kivijalan ja porrastorniakin niin laajalta kuin +ylettyi. Kolme koruompelukaistaa voitiin silloin asettaa paikoilleen. +Angélique ripusti ne renkaista vuosisataisiin nauloihin, Marian +ilmestymisen vasemmanpuoleisen ikkunan alle ja taivaaseenastumisen +oikeanpuoleisen ikkunan alle; ristiinnaulitsemisella oli naulansa +alakerran suuren ikkunan päällä, ja Angéliquen täytyi tuoda ulos +tikapuut saadakseen ripustetuksi sen sinne vuorostaan. Hän oli jo +reunustanut ikkunat kukilla, ja koruompelusten säteillessä kirkkaan +juhla-auringon paisteessa näytti vanha talo palanneen kauas nuoruutensa +aikoihin. + +Aamiaisesta saakka oli koko Kultaseppäinkatu touhussa. Liian kovan +helteen välttämiseksi oli kulkueen lähtö tapahtuva vasta kello viisi. +Mutta puoleltapäivin alkoi kaupunki jo siistiytyä. Huberteja vastapäätä +asuva kultaseppä ripusti puotinsa seinälle taivaansinisiä, +hopearipsuilla reunustettuja verhoja. Vieressä oleva kynttilänvalaja +taas käytti alkooviverhojaan, joiden punainen puuvillakangas hohti +kirkkaassa päivänvalossa verenkarvaisena. Toisissa taloissa oli muita +värejä, ja kankaita kaikesta nimestä, mitä vain kullakin oli, aina +sänkymattoihin asti, liehui verkalleen helteisen päivän velttojen +tuulahdusten liikuttelemina. Ne pukivat koko kadun loistavan iloiseksi, +muuttaen sen avoimeksi juhlakäytäväksi. Siinä hääri koko asujamisto, +puhellen kovaäänisesti kuin kotonaan, mitkä kulkien syli täynnä +tavaroita, mitkä kiipeillen, naulaten, huudellen. Puhumattakaan +Isonkadun kulmaan laitettavasta levähdysalttarista, joka pani +naapuriston naiset sukkulana lentelemään, heidän varustaessaan sitä +maljakoilla ja kynttiläjaloilla. + +Angélique riensi tarjoamaan kahta empire-kynttiläjalkaa, jotka +koristivat salin uuninreunusta. Hän ei ollut ollut yhdessä kohti sitten +aamun, eikä hän väsynytkään, häntä nostatti ja kannatti hänen suuri +sisäinen ilonsa. Ja kun hän palasi hiukset hulmuavina nyhtämään ruusuja +koriin, sanoi Hubert leikillisenä: + +-- Sinulla ei voisi olla enemmän puuhaa hääpäivänäsikään... Taitaakin +olla sinun hääsi? + +-- No, niinhän onkin! vastasi Angélique iloisesti. + +Hubertine hymyili vuorostaan: + +-- Koska talo on nyt kaunistettu, olisi meidän odotellessamme paras +mennä pukeutumaan. + +-- Heti paikalla, äiti... Kas nyt on korini täysi. + +Hän nyhti viimeiset lehdet ruusuistaan, jotka hän aikoi säästää +heittääkseen ne monseigneurin eteen. Terälehdet varisivat hänen +hennoista hyppysistään, kevyt, tuoksuva kasa täytti korin. Ja hän hävisi +kapeaan porraskäytävään, nauraen raikkaasti ja huudahtaen: + +-- Joutuin! Minä laitan itseni kauniiksi kuin tähti! + +Iltapäivä kului verkalleen. Kirkko-Beaumontin kuumeinen hyörinä oli nyt +tyyntynyt. Kadut olivat vihdoinkin valmiit, niillä värähteli nyt vain +odotus ja hillittyjen äänten kuiskutus. Päivän kallistuessa lounaaseen +oli paahtava helle vähentynyt, likitysten ahdettujen talojen väliin +lankesi vaalealta taivaalta vain hieno, lämmin ja leppoisa varjo. Ja +kaikkialla oli syvä hartaus, ikäänkuin koko vanha kaupunki olisi ollut +vain tuomiokirkon jatkoa. Ainoastaan Ligneulin rannalla olevasta uudesta +kaupungista kuului ajoneuvojen räminää; siellä oli paljon tehtaita, +jotka osottivat ylenkatsettaan tälle vanhalle uskonnolliselle juhlalle +pitämättä sen johdosta edes vapaapäivää. + +Jo kello neljältä alettiin soittaa pohjoistornin isoa kelloa, samaa, +jonka kumahdukset panivat Hubertien talon tärähtelemään. Ja samalla +hetkellä Angélique ja Hubertine ilmestyivät jälleen pukeutuneina. +Hubertinellä oli valkaisemattomasta pellavakankaasta tehty puku, jota +somisti vaatimaton pitsireunus, mutta hänen voimakkaana pyöristyvä +vartalonsa oli niin nuorekas, että häntä olisi voinut luulla +ottotyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Angéliquella taas oli yllään +valkoinen silkkipukunsa ilman mitään koristuksia, ei helyä korvissa, +sormissa eikä ranteessa; ainoastaan hänen paljaat kätensä ja paljas +kaulansa silkinhienoine hipiöineen pistivät esiin kevyen vaatteen alta +kuin puhjenneet kukkaset. Kiireeltään pistetty näkymätön kampa pidätti +vaivoin hänen vaalean tukkansa vallattomia kiharoita. Hän oli +luonnollinen ja ylväs, avonaisen yksinkertainen, kaunis kuin tähti. + +-- Ah, sanoi hän, -- soitetaan, monseigneur on lähtenyt +piispankartanosta. + +Kello kumahteli yhä edelleen voimakkaasti ja vakavasti selkeässä +ilmassa. Ja Hubertit asettuivat alakerran suureen, sepiselälleen +avattuun ikkunaan, naiset nojaten kyynärpäillään ikkunalautaan, Hubert +seisoen heidän takanaan. Tämä oli heidän totuttu paikkansa, ja siitä +olikin hyvin hyvä katsella, sillä he näkivät ensimmäisinä kulkueen tulon +kirkon ovesta eikä ainoatakaan vahakynttilää mennyt heiltä siitä +hukkaan. + +-- Missä minun korini on? kysyi Angélique. + +Hubertin täytyi ojentaa hänelle ruusunlehtikori, jota hän sitten piti +sylissään rintaansa vasten. + +-- Oi, kuiskasi hän vielä, voisi melkein luulla että tue kello keinuttaa +meitä! + +Koko pieni talo värähteli ja kaikui kellon kumahtelusta Ja tämä väristys +levisi kadulle ja yli koko kaupunginosan, joka seisoi liikkumattomassa +odotuksessa, seinille ripustettujen vaatteiden lepattaessa raukeammin +iltailmassa. Ruusujen tuoksu oli hyvin suloinen. + +Kului puoli tuntia. Silloin pyhän Agneksen portin molemmat puoliskot +yhtäkkiä avautuivat, näyttäen kirkon hämärän sisustan, jossa palavat +vahakynttilät tuikuttivat loistavina pilkkuina. Ensimmäisenä astui ulos +ristinkantaja, kaapuun puettu alidiakooni, ja hänen sivuillaan kaksi +kirkonpalvelijaa, kumpikin kantaen suurta, sytytettyä kynttilää +kädessään. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon +pastori Cornille, joka, saatuaan varmuuden siitä, että katu oli +asianomaisessa kunnossa, pysähtyi porttiholvin alle ja seurasi kulkueen +lähtöä hetken aikaa, nähdäkseen olivatko osanottajat asettuneet heille +määrättyyn järjestykseen. Etunenässä olivat maallikkoveljeskunnat, +uskonnolliset yhdistykset, koulut, iän mukaan järjestettyinä. Siinä oli +aivan pieniä lapsiakin, valkopukuisia tyttösiä, jotka olivat kuin +morsiamia, ja avopäisiä, käherrettyjä, juhla-asuisia poikasia, jotka +ihastuksissaan jo etsivät äitejänsä katseillaan. Muuan yhdeksänvuotias +naskali asteli yksinään keskellä Johannes Kastajaksi puettuna, +lampaantalja paljailla, hennoilla harteillaan. Neljä ruusunpunaisin +nauhoin koristettua tyttöstä kantoi musliinilippua, jossa oli kuvattuna +tuleentunut vehnälyhde. Sitten siinä oli isompia tyttöjä ryhmittyneinä +Neitsyen lipun ympärille, mustapukuisia naisia, joilla myöskin oli +lippunsa, pyhän Joosefin kuva tummanpunaisella silkillä, ja vielä monta, +monta muuta lippua, samettisia ja satiinisia, jotka heiluivat +kullattujen tankojensa nenässä. Miestenkään veljeskunnat eivät jääneet +jälkeen lukuisuudessa. Siinä oli kaiken värisiä katumuksentekijöitä, +erittäinkin harmaat katumuksentekijät, jotka olivat puetut +harmaanruskeaan palttinaan ja varustetut huppukauluksella, ja joilla oli +suurta huomiota herättävä vertauskuva, suuri risti ja siinä pyörä, johon +oli ripustettu Kristuksen kärsimyksen esineet. + +Angélique huudahti hellyydestä, kun lapset tulivat näkyviin. + +-- Oi, noita pikku lemmikkejä! Katsokaa toki! + +Muuan polvenkorkuinen, tuskin kolmivuotias pienokainen tepasteli niin +hullunkurisen itsetietoisena horjahtelevilla jaloillaan, että Angélique +kahmaisi kourallisen ruusunlehtiä koristaan ja heitti ne hänen päälleen. +Pienokainen asteli edelleen, ruusuja olkapäillään ja tukassaan, ja hänen +sydämellinen naurunsa sai kukkia satamaan hänen päälleen joka ikkunasta. +Ja kadulla vallitsevassa kohisevassa äänettömyydessä ei kuulunut enää +muuta kuin kulkueen kumea töminä, ja katselijain heittelemät kukat +lentelivät hiljaisin parvin katukivitykselle. Pian oli siinä +yhdenjaksoinen kukkasmatto. + +Mutta tultuaan vakuutetuksi maallikkojen hyvästä järjestyksestä tuli +pastori Cornille levottomaksi, kun kulkue joksikin aikaa pysähtyi +liikkumattomaksi, ja hän kiiruhti etupäähän, hymyillen Huberteille +tervehdykseksi ohimennessään. + +-- Mikä niillä on, kun eivät mene eteenpäin? kyseli Angélique, tullen +rauhattomaksi, ikäänkuin hän olisi kulkueen loppupäässä odottanut +onneaan tulevaksi. + +Hubertine vastasi tavallisella tyyneydellään: + +-- Ei heidän nyt juosta tarvitse. + +-- Siellä on arvattavasti jokin este, ehkä levähdysalttari, jota vielä +viimeistellään, selitti Hubert. + +Neitsyen lippua kantavat tytöt olivat virittäneet virren ja heidän +heleät äänensä kiirivät avoimessa ilmassa kirkkaina kuin kristalli. +Vähitellen jono alkoi huojua. Lähdettiin jälleen liikkeelle. + +Maallikkojen jälkeen alkoi nyt hengellinen sääty tulla ulos +kirkosta, alempiarvoiset ensimmäisinä. Kaikki olivat messupaidassa +ja panivat porttiholvin alla päähänsä litteän lakin. Kullakin oli +sytytetty vahakynttilä, oikeanpuolimaisilla oikeassa kädessä ja +vasemmanpuolimaisilla vasemmassa kädessä, rivin ulkopuolella. Ne +muodostivat siten kaksinkertaisen rivin lepattavia liekkejä, jotka +päivänvalossa himmenivät miltei näkymättömiin. Ensimmäisenä oli +pappisseminaari, maaseurakunnat ja suuremmat kirkot. Sitten tulivat +tuomiokirkon papit, ja heitä seurasivat kaniikit valkea vaippa +hartioillaan. Heidän keskellään olivat kirkkolaulajat punaisissa +silkkikaavuissa. Laulajat olivat täysin äänin alottaneet esilaulun, +johon koko papisto vastasi hillitymmin laulaen. _Pange lingua_ hymni +kajahti heleänä ja puhtaana, katu oli täynnä messupaitojen hulmuavien +liepeitten juhlallista kahinaa, ja vahakynttiläin pienet liekit +tuikkivat vaaleina kultatähtinä. + +-- Oi, pyhä Agnes! kuiskasi Angélique. + +Hän hymyili pyhimykselle, jota neljä pappia kantoi sinisellä sametilla +verhotulla, pitsein koristetulla kantotuolilla. Hän hämmästyi joka vuosi +nähdessään sen tällä tavoin poissa siitä hämärästä, jossa se oli asunut +monet vuosisadat. Kultaisine hiusverhoineen se näytti aivan +toisenlaiselta kirkkaassa päivänvalossa. Se oli niin vanha ja kuitenkin +niin nuori pienine käsineen, hentoine jalkoineen ja kapeine, ajan +mustuttamine tytönkasvoineen. + +Mutta monseigneur oli sitä seuraava. Kirkon perältä kuului jo lähenevää +suitsutusmaljojen heiluntaa. + +Ihmiset kuiskailivat, Angélique kertasi: + +-- Monseigneur... Monseigneur... + +Ja katse kiinnitettynä ohikulkevaan pyhimykseen hän muisteli tällä +hetkellä vanhoja tarinoita. Ylhäiset Hautecoeurin markiisit, jotka +Agneksen avulla pelastivat Beaumontin rutosta, Jean V ja kaikki hänen +heimolaisensa tulivat hartaina polvistumaan hänen kuvansa eteen, ja hän +näki kaikkien noitten ihmeitätekevien ylimysten kulkevan ohi yksi +kerrallaan ruhtinaallisena sarjana. + +Pyhimyksen jälkeen seurasi pitkä tyhjä väli. Sitten astui esiin +kappalainen, joka kantoi piispansauvaa, pitäen sitä edessään +pystyssä, käyrä osa itseänsä kohti. Hänen jälkeensä tuli kaksi +suitsutusmaljankantajaa, jotka kävelivät takaperin ja heiluttivat +lyhyessä tahdissa suitsutusmaljojaan, ja kumpaakin seurasi +kirkonpalvelija, kantaen laivanmuotoista astiaa, jossa oli +suitsutusainetta. Suuri, purppuranpunaisesta sametista tehty, +kultaripsuilla reunustettu kunniakatos ei tahtonut oikein hyvin mahtua +toisesta oviaukosta. Mutta pian oli kaikki taas järjestyksessä ja +asianomaiset henkilöt tarttuivat kannatustankoihin. Alla asteli +kunniadiakooniensa välissä monseigneur paljain päin. Hänen olkapäitään +peitti leveä valkoinen vyöhikkö, jonka päät verhosivat hänen kätensä, +joilla hän kantoi korkealle kohotettuna Pyhää Sakramenttia, koskematta +siihen. + +Heti alkoivat suitsutusmaljankantajat astua eteenpäin, ja täyteen +heiluntaan lennähtäen suitsutusmaljat nousivat ja laskivat tahdissa, ja +niitten hopeaiset ketjut helähtelivät. + +Missä ihmeessä Angélique oli nähnyt jonkun, joka muistutti monseigneuriä +näöltään? Kaikkien otsat taipuivat eteenpäin muistutellen. Mutta +Angélique katseli häntä pää puoleksi ulos kurotettuna. Hänellä oli +kookas, solakka, ylhäinen vartalo, joka kuudenkymmenen vuoden ikään +nähden oli erinomaisen nuorekas. Hänen kotkansilmänsä säihkyivät, hiukan +voimakkaasti muodostunut nenä kohotti kasvojen ylhäisen käskevää ilmettä +ja valkoinen, tiheänä kihartuva tukka sitä taas lievensi. Ja Angéliquen +huomio kiintyi hänen ihonsa kalpeuteen, jossa hän luuli näkevänsä +tulvahtavan veren rusotuksen. Tai ehkä se olikin vain tuon suuren +kulta-auringon heijastusta, jota hän kantoi peitetyillä käsillään ja +joka heitti hänen ylleen salaperäisen valonhohteen. + +Ihan varmaan hän oli jossakin nähnyt kasvot, jotka muistuttivat näitä. +Heti ensi askelilla oli monseigneur alottanut erään psalmin, lausuen +värsyjä matalalla äänellä diakooniensa kanssa vuorotellen. Ja Angélique +vavahti nähdessään hänen kääntävän silmänsä siihen ikkunaan päin, missä +hän oli, -- niin ankaralta, jäätävän ylpeältä, kaiken intohimon +turhuutta tuomitsevalta hän hänestä näytti. Monseigneurin katseet olivat +osuneet noihin kolmeen vanhaan koruompelukseen, Marian ilmestykseen, +ristin juurella seisovaan Mariaan ja Marian taivaaseenastumiseen. Niissä +välähti mielihyvä. Sitten ne laskeutuivat alemmaksi ja pysähtyivät +Angéliqueen, eikä Angélique hämmennyksissään voinut käsittää, +kalpenivatko ne ankaruudesta vai lempeydestä. Samassa ne olivat jälleen +suuntautuneet Pyhään Sakramenttiin, liikkumattomina ja loistavina suuren +kulta-auringon heijastuksessa. Suitsutusmaljat heilahtivat ylös ja +putosivat jälleen alas hopeisten ketjujen helähtäessä, ja pieni pilvi +suitsutussavua jäi liitelemään ilmaan. + +Mutta Angéliquen sydän löi haletakseen. Kunniakatoksen takana hän oli +keksinyt hiipan, jossa oli kuvattuna pyhä Agnes taivaaseen kohoavana +kahden enkelin kannattamana. Se oli työ, joka lanka langalta oli ommeltu +hänen rakkaudestaan. Kappalainen kantoi sitä hunnutetuin käsin +kunnioittavasti kuin pyhää esinettä. Ja tuolla, jäljessä tulevien +maallikkojen joukossa, virkamiesten ja tuomarien keskellä hän tunsi +Félicienin, joka astui ensi rivissä solakkana ja vaaleana, hännystakkiin +puettuna. Hän tunsi hänen kiharaiset hiuksensa, hänen suoran, hiukan +voimakkaasti muodostuneen nenänsä ja hänen mustat, ylhäisen lempeät +silmänsä. Angélique odotti häntä, hän ei hämmästynyt nähdessään hänen +vihdoinkin muuttuvan ruhtinaaksi. Félicien heitti häneen pelokkaan, +valhettansa anteeksi rukoilevan katseen, ja Angélique vastasi valoisalla +hymyilyllä. + +-- Katsohan! kuiskasi Hubertine ällistyneenä, eikö se ole se nuori mies? + +Hänkin oli tuntenut Félicienin, ja hän tuli levottomaksi kun hän +kääntyessään näki tyttärensä kasvot kirkastuneina. + +-- Hän on siis valehdellut meille?... Mitä varten? Tiedätkö sinä?... +Tiedätkö sinä, kuka tuo nuori mies on? + +Kyllä, ehkä hän sen tiesi. Hänen sisässään oli ääni, joka vastasi hänen +äsken tekemiinsä kysymyksiin. Mutta hän ei tahtonut kysellä itseltään +enempää. Hän saisi kyllä varmuuden aikanaan. Hän tunsi sen ajan jo +lähenevän, ja hänen mielensä täytti paisuva ylpeys ja hellyys. + +-- Mistä on kysymys? kysyi Hubert, kurottuen katsomaan vaimonsa takaa. + +Hän ei koskaan ehtinyt huomata mitä hänen ympärillään tapahtui. Ja kun +Hubertine oli osottanut hänelle tuon nuoren miehen, epäili hän: + +-- Merkillinen ajatus! Ei se ole hän. + +Silloin Hubertine oli myöntävinään erehtyneensä. Se oli viisainta, hän +ottaisi kyllä myöhemmin selon. Mutta kulkue, joka oli taaskin pysähtynyt +monseigneurin suitsuttaessa Pyhää Sakramenttia vihannaksi kukitetulla +levähdysalttarilla, alkoi lähteä jälleen liikkeelle. Ja Angélique, jonka +viimeisiä ruusunlehtiä pitelevä käsi oli unohtunut korin pohjaan, teki +suloisessa hämmingissään äkillisen liikkeen, viskaten kukat ilmaan. +Félicien lähti juuri liikkeelle. Kukat varisivat alas, ja kaksi +terälehteä liiteli hiljalleen keinuen ja pysähtyi hänen hiuksilleen. + +Kulkue oli lopussa. Kunniakatos oli kadonnut Isonkadun kulmaan, +saattueen jälkipää vieri hiljalleen pois, ja katu jäi tyhjäksi +hartaaseen liikkumattomuuteen, kuin haaveellisen uskon hurmaamana, +tallattujen ruusujen huokuessa hiukan kirpeää lemuaan. Ja etäältä kuului +vielä heikontumistaan heikontuen ketjujen hopeinen helähdys, aina kun +suitsutusmaljat heilahtivat ylhäältä alas. + +-- Oi, lähdetkö, äiti? huudahti Angélique. Mennään kirkkoon katsomaan +kun ne palaavat! + +Ensi hetkessä Hubertine aikoi kieltää. Mutta sitten hän tunsi itsekin +niin suurta halua päästä varmuuteen, että hän suostui. + +-- Mennään vain, koska sinua haluttaa. + +Mutta odottaminen kysyi malttia. Angélique, joka oli käynyt ylhäällä +panemassa hatun päähänsä, ei pysynyt hetkeäkään levossa. Hän meni yhä +uudelleen ikkunan ääreen, tähysteli kadun päähän ja nostipa vielä +silmänsä ylöskin, ikäänkuin tiedustaakseen itse avaruudelta. Ja hän +seurasi mielessään kulkuetta askel askeleelta, puhuen ääneen. + +-- Ne laskeutuvat Alakatua... Ah, nyt ne varmaan tulevat torille +aliprefektuurin edustalle... Oh, noilla alakaupungin pitkillä kaduilla +ei ole loppuakaan. Ja niinkuin ne olisivat hyvinkin iloisia saadessaan +nähdä pyhän Agneksen, nuo vaatekauppiaat! + +Taivaalla leijaili hieno, ruusunpunainen pilvenhattara. Itse +värähtämättömässä ilmassakin oli tunne siitä, että koko arkipäiväinen +elämä oli pysähdyksissä, että Jumala oli lähtenyt asunnostaan ja +itsekukin odotti sitä sinne palaavaksi, voidakseen ryhtyä tavallisiin +toimiinsa. Vastapäätä olevat kultasepän ja kynttilänvalajan myymälät +olivat yhä sulettuina, sinisten ja punaisten verhojensa peittäminä. +Kadut näyttivät nukkuvan. Niillä ei ollut muuta liikettä kuin verkalleen +etenevä kirkollinen kulkue, jonka liikkeelläolon saattoi arvata +jokaisesta kaupungin kulmasta. + +-- Äiti, äiti, minä olen varma, että ne ovat juuri Kunniakadun +alapäässä. Ne lähtevät nousemaan ylös rinnettä. + +Se ei ollut totta, sillä kello oli vasta puoli seitsemän, eikä kulkue +milloinkaan palannut ennenkuin neljänneksen yli seitsemän. Hän tiesi +vallan hyvin, että kunniakatos eteni sillä hetkellä Ligneulin +laiturirantaa pitkin. Mutta hänellä oli niin kiire! + +-- Äiti, meidän pitää joutua, muuten emme saa paikkaa. + +-- No tule sitten! sanoi vihdoin Hubertine, hymyillen vasten +tahtoaankin. + +-- Minä jään kotiin, selitti Hubert. Otan koruompelukset alas seinältä +ja katan pöydän. + +Kirkko tuntui tyhjältä, kun Jumala ei ollut enää siellä. Sen kaikki ovet +olivat auki kuin mullin mallin olevassa talossa, johon isäntää odotetaan +palaavaksi. Joitakin ihmisiä tuli sisään. Ainoastaan kirkon perällä +oleva pääalttari, yksinkertainen romaanilainen sarkofaagi, hehkui +palavien kynttilöittensä hohteessa. Muuten oli koko avara laiva, sen +matalat poikkiristit ja kappelit pimeän vallassa, sillä ilta alkoi jo +hämärtää. + +Angélique ja Hubertine kävelivät hitaasti kirkon ympäri. Alhaalla oli +rakennus kuin raskaan painon rusentama, matalat pilarit kannattivat +sivulaivojen pyörökaaria. He kulkivat pimeitten kappelien vieritse, +jotka muodostivat kellarimaisia syvennyksiä. Kun he sitten menivät +urkulehterien alitse, pääoven editse toiselle puolelle, tunsivat he +vapauttavaa tunnetta nostaessaan silmänsä päälaivan korkeita +goottilais-ikkunoita kohti, jotka kohosivat raskaan romaanilaisen +kivikerroksen yläpuolella. Mutta he jatkoivat kulkuaan eteläisen +ristilaivan sivuitse, ja siinä alkoi taas painostus. Poikkilaivan +risteyksessä seisoi neljä valtavaa pylvästä neljässä kulmassa, +kannattaen korkealla kaartuvaa holvikattoa. Ja siinä vallitsi vielä +himmeä valo, jonka poistuva päivä heijasti kuin jäähyväisiksi +poikkilaivan julkisivujen ruusukeikkunoista. He olivat nousseet kolme +porrasaskelta, jotka johtivat kuoriin, ja kulkivat kuorikappelien +vieritse, jotka olivat kirkon aikaisimmin rakennettu osa ja muodostivat +hautakammioiden tapaisia syvennyksiä. Vanhan, runsaasti koristellun +ristikon edessä, joka sulki kuorin joka puolelta, he seisahtuivat +hetkeksi katselemaan kimmeltävää pääalttaria, jonka pienet liekit +heijastuivat vanhojen, ihmeen kauniisti koristeltujen kuorituolien +kiiltäviin tammipintoihin. Ja niin he palasivat lähtöpaikalleen, +kohottaen jälleen päätään, ikäänkuin tuntien korkean päälaivan +henkäyksen. Sakenevassa hämärässä näyttivät sen vanhat seinät siirtyvän +kauemmaksi ja avartuvan, ja kultakoristeitten ja maalausten jäännökset +häipyivät näkymättömiin. + +-- Tiesinhän minä, että oli liian varhaista, sanoi Hubertine. + +Angélique ei vastannut, vaan kuiskasi: + +-- Kuinka se on suuri! + +Hänestä tuntui kuin hän ei tuntisi kirkkoa, kuin näkisi hän sen ensi +kerran. Hänen silmänsä harhailivat pitkin liikkumattomia istuinrivejä ja +tähystivät kappelien perukoihin, missä hautakivet vain hämärästi +häämöttivät tummina varjoina. Mutta hänen silmänsä sattuivat +Hautecoeurin kappeliin ja hän tunsi sen ikkunan lasimaalauksen. Se oli +nyt vihdoinkin korjattu, ja sen pyhä Yrjö kuulsi epämääräisenä kuin +haamu himmenevässä valossa. Ja Angélique tunsi siitä suurta iloa. + +Silloin kumahdus värähdytti kirkkoa, iso kello alkoi jälleen soida. + +-- Ah, sanoi Angélique, nyt ne tulevat, ne nousevat nyt ylös +Kunniakatua. + +Tällä kertaa se oli totta. Ihmisjoukko työntyi sisään, vallaten kirkon +sivustat, ja hetki hetkeltä saattoi tuntea kulkueen lähenevän. Se tuntui +kellon yltyvässä kumajamisessa ja selkiselällään olevasta ovesta +tulevassa suuressa tuulahduksessa. Jumala palasi. + +Hubertinen olkapäähän nojaten, varpailleen kohoutuneena Angélique +tähtäsi katseillaan avonaista ovea, jonka kaarevat piirteet erottuivat +sen takana olevan Luostaritorin vaaleasta hämärästä. Ensiksi tuli +näkyviin ristiä kantava alidiakooni, kirkonpalvelijat suurine +kynttilöineen kummallakin puolellaan. Heidän perässään kiiruhti +juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, hengästyneenä ja +väsyneenä. Kynnyksellä jokainen uusi tulija erottui hetkisen +selväpiirteisenä vaaleata oviaukkoa vastaan, hukkuakseen sitten kirkon +sisällä vallitsevaan hämärään. Tulivat maallikot, koulut, yhdistykset ja +veljeskunnat, joitten liehuvat liput varjo yhtäkkiä ahmaisi. Tuli vaalea +Neitsyen tyttöjen ryhmä, laulaen ohuilla seraafinäänillään. Tuomiokirkko +nieli yhä uusia tulijoita, ja avara laiva täyttyi vähitellen, miehet +oikealle, naiset vasemmalle puolelle. Mutta yö oli jo pimentynyt, ja +kaukana torilla tuikotti tulenkipinöitä, satoja pieniä, liikkuvia +valopilkkuja. Papisto saapui vuorostaan, kantaen sytytettyjä +kynttilöitään rivin ulkopuolella, joten ne muodostivat kaksinkertaisen +ketjun keltaisia liekkejä. Sitä riitti loppumattomiin, kynttilöitä solui +sisään yhä enemmän, saapui pappisseminaari, seurakuntapapit, +tuomiokirkon papit, esilaulua veisaavat kirkkolaulajat ja +valkovaippaiset kaniikit. Ja vähitellen kirkko kävi valoisaksi, kun tämä +monisatainen kyntttilävirta sirotti sen täyteen tähtiä kuin kesäyön +taivaan. + +Kaksi tyhjää tuolia oli vierekkäin, Angélique nousi seisomaan toiselle +niistä. + +-- Laskeudu alas, toimitti Hubertine, -- se on kielletty. + +Mutta Angélique intti vastaan levollisena: + +-- Mitävarten kielletty? Minä tahdon nähdä... Oi, kuinka kaunista! + +Ja hän sai lopuksi äitinsä nousemaan toiselle tuolille. + +Koko kirkko säihkyi ja paloi. Tuo kynttilähyöky, joka kulki sen yli, +sytytti heijastuksensa sivustain matalain holvien alle, kappelien +perukoihin, missä säteili jonkin pyhäinjäännöslippaan lasiruutu tai +tabernaakelin kultakoristeet. Kuorikappeleissa ja hautakammioissakin +heräsi valonsäteitä. Kuori liekehti, alttari oli kuin ilmitulessa, +kuorituolit loistivat, vanhan ristikon ruusukoristeet kuvastuivat +valossa selvin, mustin rajapiirtein. Ja yhä avarammaksi laajeni vielä +korkea päälaiva matalain sivustain pyörökaaria kannattavine jyhkeine +pylväineen ja ylhäällä huippukaaristen ikkunain välissä kohoavine +kapenevine, koristeltuine pylväskimppuineen, todellisena ylöspyrkivän +uskon ja rakkauden vertauskuvana, jotka sädehtivän valon lailla sen +täyttivät. + +Mutta keskeltä askelten jytinää ja tuolien kolinaa kuului jälleen +suitsutusmaljain ketjujen kirkas helähdys. Samassa urut kuohahtivat +soimaan valtavaa säveltä, täyttäen holviston ukkosenkaltaisella +jyminällä. Se oli monseigneurin kunniaksi, joka vielä oli torilla. Pyhä +Agnes oli juuri saapumassa kirkon holvin alle pappien kantamalla +kantoluolillaan. Hänen kasvonsa näyttivät kuin rauhottuvan +vahakynttiläin valossa, ikäänkuin hän olisi ollut onnellinen saadessaan +jälleen palata nelisatavuotiseen uneksintaansa. Vihdoin astui ovesta +itse monseigneur, piispansauva edellään, hiippa jäljessään, kantaen +pyhää sakramenttia samassa asennossa, kädet vyöhikön verhoamina. +Kunniakatos liikkui pitkin keskilaivaa ja pysähtyi kuoriristikon eteen. +Siinä syntyi hiukan hämminkiä, ja hänen jäljessään kulkeneet henkilöt +joutuivat joksikin hetkeksi lähelle häntä. + +Niin pian kuin Félicien oli tullut näkyviin hiipan takana, ei Angélique +irrottanut katsettaan hänestä. Ja nyt sattui niin, että Félicien +kulkeutui kunniakatoksen oikealle puolelle. Silloin Angélique +näki yhtaikaa monseigneurin valkotukkaisen ja nuoren miehen +kellerväkiharaisen pään. Hänen silmissään hulmahti, hän risti kätensä ja +sanoi ääneen: + +-- Ah! Monseigneur, monseigneurin poika! + +Hänen salaisuutensa oli solahtanut hänen huuliltaan. Se oli tahdoton +huudahdus, joka puhkesi esiin, kun varmuus äkillisen kirkkauden tavoin +ilmeni tuosta silmiinpistävästä yhdennäköisyydestä. Ehkä hän syvällä +sydämessään oli sen jo tiennyt, mutta hän ei ollut uskaltanut sanoa sitä +itselleen. Nyt se yhtäkkiä julki tullessaan häikäisi häntä. Kaikkialta +hänen mielestään ja hänen ulkopuoleltaan kohosi esiin muistoja, jotka +kertasivat hänen huudahduksensa. + +Hubertine sopersi tyrmistyneenä: + +-- Monseigneurin poikako tuo nuori mies? + +Väkeä tungeksi heidän ympärillään. Heidät tunnettiin, heitä ihailtiin. +Äiti oli vielä kaunis yksinkertaisessa pellavapuvussaan, tytär +valkoisessa silkissään oli viehkeä kuin enkeli. He olivat niin kauniit +ja näkyivät niin hyvin tuoleilla seisoessaan, että monet silmät +kohosivat heihin ja unohtuivat heitä katsomaan. + +-- No kukas sitten, hyvä rouva, sanoi Lemballeuse-muori, joka oli +väkijoukossa heidän lähellään, -- kukas sitten, jollei monseigneurin +poika! Ettekö te sitä tietänyt?... Kaunis nuori mies, ja rikas, oh, niin +rikas että voisi ostaa vaikka koko kaupungin! Miljoonia, miljoonia! + +Hubertine kuunteli kalpenevin kasvoin. + +-- Kyllä kai olette kuullut hänen elämäkertansa? jatkoi vanha +kerjäläisvaimo. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään hänet maailmaan, ja +silloin monseigneur rupesi papiksi. Aivan äskettäin hän on nyt kutsunut +poikansa luokseen... Félicien VII d'Hautecoeur, ihan kuin oikea ruhtinas +ainakin! + +Silloin Hubertine teki suurta murhetta ilmaisevan eleen. Ja Angélique +säteili nähdessään unelmansa toteutuvan. Hän ei kuitenkaan ollut +hämmästynyt, hän tiesi vallan hyvin, että hänen rakastettunsa oli oleva +kaikkein rikkain, kaunein ja ylhäisin. Mutta hänen ilonsa oli rajaton, +täydellinen, sitä eivät himmentäneet vaikeudet, joita hän ei +aavistanutkaan. Vihdoinkin hänen lemmittynsä ilmaisi itsensä, antoi +itsensä hänelle vuorostaan. Vahakynttiläin pienet liekit olivat +kultasadetta, urut soittivat heidän hääjuhlaansa, Hautecoeurien suku +kulki ohi kuninkaallisena saattueena, tarinain sankareista, Norbert +I:stä, Jean V:stä, Félicien III:sta, Jean XII:sta alkaen aina +viimeiseen, Félicien VII:een, jonka vaaleatukkainen pää oli häneen päin +käännettynä. Hän oli Neitsyen serkkujen jälkeläinen, mestari, ihana +Jeesus, joka ilmestyi kunniassansa isänsä oikealla kädellä. + +Félicien hymyili hänelle juuri, eikä hän huomannut monseigneurin +paheksuvaa katsetta tämän nähdessä hänen seisovan tuolilla kansanjoukon +yläpuolella hehkuvin kasvoin, ylpeänä ja kiihottuneena. + +-- Voi, lapsi parkani! huokasi Hubertine epätoivoissaan. + +Mutta kappalaiset ja kirkonpalvelijat olivat asettuneet riviin oikealle +ja vasemmalle, ja ensimmäinen diakooni oli ottanut pyhän sakramentin +monseigneurin käsistä ja asetti sen alttarille. Suoritettiin +loppusiunaus, laulajat jyristivät _Tantum ergo'a_, suitsuke savusi +maljoissaan, kunnes pauhina yhtäkkiä tyyntyi täydelliseksi +hiljaisuudeksi. Ja keskellä liekehtivää, pappien ja kansanjoukon +täyttämää kirkkoa, sen ylhinä kohoavien holvikaarien alla, monseigneur +nousi alttarille, otti molemmin käsin suuren kulta-auringon ja heilautti +sitä kolmasti ilmassa, tehden hitaasti ristinmerkin. + + + + +IX. + + +Samana iltana kirkosta palatessaan Angélique ajatteli: »Minä saan nähdä +hänet aivan kohta; hän tulee Mariantarhaan ja minä menen häntä +tapaamaan.» Heidän silmänsä olivat sopineet keskenään tästä +kohtauksesta. + +Päivällinen syötiin vasta kahdeksan aikana keittiössä, kuten +tavallisesti. Hubert puheli yksinään juhlapäivän innostamana. Hubertine +oli vakavana ja vastasi töin tuskin, eikä hän irrottanut katsettaan +Angéliquesta, joka söi hyvällä ruokahalulla, mutta itsetiedottomasti, +näyttämättä tajuavan että hän kuletti kahvelia suuhunsa kokonaan +unelmansa vallassa. Ja Hubertine saattoi selvästi lukea, mitä hänen +mielessään liikkui, hän näki ajatusten syntyvän ja seuraavan toisiaan +tuon puhtaan otsan alla kuin kirkkaan veden kristallipinnan alla. + +Kello yhdeksän sai ovikellon soitto heidät säpsähtämään. Tulija oli +pastori Cornille. Väsymyksestään huolimatta hän tuli kertomaan heille, +että monseigneur oli kovasti ihaillut heidän kolmea vanhaa +koruompelustaan. + +-- Niin, hän puhui niistä minulle. Minä tiesin, että te tulisitte +iloisiksi saadessanne sen kuulla. + +Angélique, jonka mielenkiinto oli herännyt monseigneurin nimeä +mainittaessa, vaipui jälleen haaveiluihinsa, kun puhe kääntyi päivän +juhlakulkueeseen. Vähän ajan perästä hän nousi ylös. + +-- Minne sinä menet? tiedusti Hubertine. + +Tämä kysymys hämmästytti häntä, ikäänkuin hän ei itsekään olisi ollut +selvillä, minkä takia hän nousi seisomaan. + +-- Minä menen huoneeseeni, minä olen hyvin väsynyt. + +Mutta Hubertine arvasi, että tämän syyn takana piili toinen, varsinainen +tarkotus, nimittäin tarve olla yksin onnensa kanssa. + +-- Tule sanomaan hyvää yötä. + +Pitäessään häntä rintaansa vasten painettuna tunsi hän hänen värisevän. +Hänen jokailtainen suudelmansa haihtui nyt melkein huomaamattomaksi +hengähdykseksi. Silloin Hubertine katsoi häntä hyvin vakavana silmiin, +ja hän luki niissä suostutun kohtauksen ja sen malttamattoman odotuksen. + +-- Ole kiltti ja nuku hyvin. + +Mutta sanottuaan nopeasti hyvää yötä Hubertille ja pastori Cornillelle +Angélique jo nousi huoneeseensa. Hän oli säikähdyksissään, sillä hän +tunsi, että hänen salaisuutensa oli ollut vähällä solahtaa ilmi hänen +huuliltaan. Jos hänen äitinsä olisi pitänyt häntä sylissään hiukankaan +kauemmin, olisi hän tunnustanut hänelle kaikki. Huoneeseen tultuaan hän +sulki oven, kiertäen avainta kahteen kertaan. Valo loukkasi häntä ja hän +sammutti kynttilänsä. Kuu nousi ilta illalta myöhemmin, yö oli hyvin +pimeä. Hän istui riisuutumatta avonaisen ikkunan ääressä ja pimeään +tuijotellen odotti tuntikausia. Hetket kuluivat tuntumatta pitkiltä, +sama ajatus riitti pitämään hänen mieltään vireillä koko ajan: hän +menisi alas kohtaamaan Félicieniä, kun puoliyön hetki ehtisi. Se +tapahtuisi ihan luonnollisesti, hän näki itsensä toimivan askel +askeleelta, liike liikkeeltä, vaivattomasti kuten unessa. Melkein heti +hän oli kuullut pastori Cornillen lähtevän. Sitten Hubertitkin olivat +nousseet huoneeseensa. Kaksi kertaa hänestä tuntui, että heidän +huoneensa ovi avautui ja hillityt askeleet etenivät aina porraskäytävään +asti, ikäänkuin joku olisi käynyt siellä kuuntelemassa hetkisen. Sitten +talo tuntui vaipuvan syvään uneen. + +Kun kello oli lyönyt kaksitoista, nousi Angélique ylös. + +-- No niin, on aika lähteä, hän odottaa minua. + +Ja hän aukaisi oven eikä huolinut edes sulkea sitä jälkeensä. +Porraskäytävässä Hubertien huoneen ohi kulkiessaan hän kuulosti. Mutta +hän ei kuullut mitään muuta kuin hiljaisuuden väräjämistä. Hänen +mielensä oli muuten aivan levollinen, hän ei pelännyt eikä hätiköinyt, +hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että hän tekisi pahoin. +Häntä johti jokin outo voima, kaikki tuntui hänestä niin +yksinkertaiselta, että ajatus vaarasta olisi pannut hänet hymyilemään. +Tultuaan alakertaan hän meni puutarhaan keittiön kautta, unohtaen vielä +ulko-ovenkin auki. Sitten hän riensi ripein askelin Mariantarhaan +johtavalle pienelle portille, jonka hän samoin jätti sepiseljälleen. +Vaikka Mariantarhassa oli pilkkopimeä, ei hän empinyt vähääkään, vaan +kulki suoraan porraslaudalle, meni puron yli ja ohjasi sitten kulkuaan +käsillään haparoiden, kuten paikassa missä oli usein tottunut liikkumaan +ja missä joka puu oli hänelle tuttu. Ja kääntyessään oikealle erään +salavan alle hänen ei tarvinnut kuin ojentaa kätensä kohdatakseen sen +kädet, jonka hän tiesi olevan siinä häntä odottamassa. + +Äänettömänä Angélique pusersi hetkisen Félicienin käsiä. He eivät +voineet nähdä toisiaan, taivasta peitti lämmin pilvivaippa, jota +nousevan kuun kalpea sirppi ei vielä valaissut. Ja Angélique puhkesi +puhumaan pimeässä, hänen sydäntään täyttävä suuri ilo purkautui ilmi. + +-- Oi, seigneur, kuinka minä rakastan teitä ja kuinka minä olen teille +kiitollinen! + +Hän nauroi ilosta tuntiessaan hänet vihdoinkin, hän kiitti häntä siitä +että hän oli nuori, kaunis ja rikas, yli senkin mitä hän oli osannut +toivoa. Se oli heläjävän iloinen ihastuksen ja kiitollisuuden ilmaisu +tästä rakkauslahjasta, jonka hänen unelmansa oli hänelle antanut. + +-- Te olette kuningas, te olette minun mestarini, ja minä olen kokonaan +teidän, eikä minulla ole muuta surua kuin se että minä olen niin +vähäpätöinen... Mutta minä olen ylpeä siitä, että saan kuulua teille. Jo +yksin se, että te rakastatte minua, riittää tekemään minut vuorostani +kuningattareksi... Vaikka minä tiesinkin teidän tulevan ja odotin teitä, +niin minun sydämeni kuitenkin avartui, kun te ilmestyitte niin +suurena... Oi, rakas seigneur, kuinka olen teille kiitollinen ja kuinka +rakastan teitä! + +Silloin Félicien kietoi hellävaroin käsivartensa hänen ympärilleen ja +alkoi viedä häntä, sanoen: + +-- Tulkaa minun kotiini. + +Hän johdatti Angéliquen ruohikon poikki Mariantarhan perukkaan. Ja +Angélique käsitti nyt, kuinka hän oli joka ilta tullut sinne +piispankartanon puutarhan vanhasta portista, joka ennen oli ollut +käyttämättömänä. Hän oli jättänyt portin auki ja talutti nyt Angéliquen +monseigneurin suureen puutarhaan. Kuu kohosi taivaalle vähitellen +lämpimän auerharson verhoamana, valaisten heidät maidonkarvaisella +hohteella. Se täytti koko tähdettömän taivaankuvun valousvalla, joka +hiljaa satoi alas tyveneen yöhön. He astuivat verkalleen pitkin +Chevrotten parrasta, joka virtasi puiston halki. Mutta se ei ollut +siellä enää tuollainen raju, kivikkorinteellä hyppelehtivä puro, vaan +sen vedet vierivät tyveninä, raukeina, lehtevien puuryhelmien lomitse +mutkitellen. Kaarrellessaan siinä valoisan pilvilaen alla ja +huuhdellessaan helmassansa rannalla seisovien puitten riippuvia oksia, +oli se kuin uneksien soljuva virta autuaitten kentillä. + +Angélique oli jälleen puhjennut iloisena puhumaan: + +-- Minä olen niin ylpeä ja onnellinen, ollessani näin teidän +käsivarrellanne! + +Hurmaantuneena noin suuresta luonnollisuudesta ja sulosta Félicien +kuunteli hänen ujostelematonta ja avomielistä tunnustustaan, kun hän +sydämensä viattomuudessa lausui ääneen kaikki ajatuksensa. + +-- Oi, armas sielu, minunhan on oltava kiitollinen teille siitä että te +olette niin kiltti ja tahdotte rakastaa minua pikkuisen... Sanokaa +minulle vielä, miten te minua rakastatte, sanokaa mitä te ajattelitte, +kun lopultakin saitte tietää kuka minä olen. + +Mutta Angélique keskeytti hänet viehättävän kärsimättömällä eleellä: + +-- Ei, ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Mitä minulla on väliä? +Mitä väliä sillä on, mitä minä olen ja mitä minä ajattelen?... Te yksin +olette nyt olemassa. + +Ja painautuen Félicieniä vasten ja hidastuttaen askeleitaan heidän siinä +puron vartta käyskellessään, hän kyseli häneltä loppumattomiin, tahtoen +tietää hänen lapsuutensa ja nuoruutensa, kaikki ne kaksikymmentä vuotta, +jotka hän oli elänyt poissa isänsä luota. + +-- Minä tiedän, että teidän äitinne on kuollut teidän syntyessänne ja +että teidät on kasvatettu jonkun sedän, vanhan abotin luona... Minä +tiedän, että monseigneur ei tahtonut teitä nähdä... + +Félicien puhui hiljaa, kaukainen sävy äänessään, ikäänkuin se olisi +noussut esiin hämärästä menneisyydestä: + +-- Niin, isäni oli jumaloinut äitiäni, ja minä olin syypää siihen, että +tulin ja vein häneltä hengen... Setäni piti minut kokonaan +tietämättömänä omaisistani ja kasvatti minua ankarasti, kuin olisin +ollut jokin köyhä lapsi, joka oli uskottu hänen huostaansa. Asian +todellisen laidan tulin tietämään vasta hyvin myöhään, siitä on tuskin +kaksi vuotta... Mutta se ei minua hämmästyttänyt, minulla oli tunne +tuosta takanani olevasta suuresta omaisuudesta. Kaikki säännöllinen +työskentely oli minusta ikävää, minusta ei ollut muuhun kuin +juoksentelemaan pitkin maita. Sitten ilmeni minussa suuri kiintymys +pienen kirkkomme ikkunamaalauksiin... + +Angélique hymyili, ja Félicien ilostui. + +-- Minä olen käsityöläinen kuten tekin, minä olin päättänyt ansaita +leipäni maalaamalla ikkunoita, kun tuo määrätön rikkaus vyörähti +päälleni... Ja isäni oli kovin murheellinen aina kun setä kirjotti +hänelle, että minä olin oikea junkkari ja ettei minusta koskaan tulisi +pappia! Hänen nimenomainen tahtonsa oli nähdä minut pappina, hän ehkä +ajatteli, että minä siten sovittaisin äitini surman. Hän suostui +kuitenkin viimein ja kutsui minut luoksensa... Ah, elämä, elämä! Kuinka +suloista on elää! Elää rakastaakseen ja ollakseen rakastettu! + +Hänen terve ja turmeltumaton nuoruutensa värisi tuossa huudahduksessa, +joka vavahutti hiljaista yötä. Siinä oli intohimoa, samaa intohimoa, +joka oli surmannut hänen äitinsä, intohimoa, joka oli syössyt hänet +tähän salaperäisyyden kätköstä puhjenneeseen ensi rakkauteen. Siihen +sisältyi koko hänen mielensä hehku, hänen kauneutensa, rehellisyytensä, +viattomuutensa ja kuohuva elämisen halunsa. + +-- Minun laitani oli samoin kuin teidänkin, minä odotin, ja sinä yönä, +jolloin te näyttäydyitte ikkunassanne, tunsin minäkin teidät... +Selittäkää minulle, mitä te uneksitte, kertokaa minulle entisistä +ajoistanne... + +Mutta Angélique sulki jälleen hänen suunsa. + +-- Ei, puhukaamme teistä, ainoastaan teistä. Minä tahtoisin ettei mitään +teistä jäisi minulta salatuksi... Tahtoisin saada teidät kaikkinenne, +tahtoisin rakastaa teitä kokonaan! + +Eikä hän väsynyt kuulemaan Félicienin kertovan itsestään. Hän tunsi +haltioittavaa iloa oppiessaan häntä tuntemaan, hän kuunteli häntä +jumaloiden kuin nuori pyhimys Jeesuksen jalkojen juuressa. Eikä +kumpikaan väsynyt toistamaan toisilleen samoja asioita loppumattomiin, +kuinka he olivat rakastaneet ja kuinka he rakastivat toisiaan. Sanat +palasivat samanlaisina, mutta aina uusina, saaden ennen aavistamattoman, +käsittämättömän sisällön. Heidän onnensa kasvoi sitä mukaa kuin he +upottautuivat niitten syvyyksiin ja kuuntelivat niitten sointumista +huulillaan. Félicien tunnusti, kuinka Angélique kietoi hänet lumoukseen +pelkällä äänellään, joka liikutti häntä niin, että hän oli täydellisesti +hänen orjansa heti kun hän kuuli sen korvissaan. Angélique kertoi, +kuinka hän joutui suloisen pelon valtaan, kun Félicienin valkoinen hipiä +karahti tulipunaiseksi vähimmästäkin mielenkiihtymyksestä. Ja he olivat +nyt poistuneet usvaisen Chevrotten partailta ja painuivat korkeitten +jalavien tummaan pimentoon, käsivarret toistensa vyötäisillä. + +-- Kuinka tämä puutarha on ihana! kuiskasi Angélique, hengittäen +nautinnolla lehvistön raikasta tuoksua. Olen vuosikausia halunnut joskus +päästä tänne... Ja minä olen nyt täällä teidän kanssanne! + +Hän ei kysynyt, minne Félicien vei häntä, hän kulki tahdottomana hänen +käsivarteensa nojaten satavuotisten jättiläisten synkässä katveessa. +Tasainen ruohikko tuntui astuessa suloiselta, puitten lehväiset kuvut +kaartuivat häipyvän korkeina kuin kirkon holvit. Ei risaustakaan, ei +henkäystäkään kuulunut, ei mitään muuta kuin heidän sydäntensä lyönnit. + +Vihdoin Félicien avasi puistopaviljongin oven ja sanoi: + +-- Käykää sisään, tässä on minun asuntoni. + +Tämän eristetyn, syrjäisessä puiston kolkassa olevan rakennuksen oli +hänen isänsä katsonut hänelle sopivaksi asunnoksi. Alhaalla oli siinä +suuri sali, yläkerrassa täydellinen huoneisto. Lamppu valaisi alakerran +suurta huonetta. + +-- Niinkuin näette, jatkoi Félicien hymyillen, -- olette käsityöläisen +luona. Tämä on minun työhuoneeni. + +Se oli todellakin työhuone, jonka rikas poika oli järjestänyt +harjottaakseen siinä aikansa kuluksi lasimaalaajan ammattia. Hän oli +ottanut selvän vanhoista, kolmannentoista vuosisadan aikuisista +menettelytavoista, hän saattoi kuvitella olevansa joku noita +alkuaikaisia lasimaalaajia, jotka loivat mestariteoksia sen ajan +puutteellisilla välineillä. Hän tyytyi vanhaan, sulatetulla liidulla +päällystettyyn pöytään, jolla hän piirusti kuumiltaan ja jolla hän +leikkasi laseja kuumalla raudalla, halveksien timanttia. Polttokotelo, +vanhan piirustuksen mukaan rakennettu pieni uuni oli juuri täytetty; +siinä valmistui korjauskappale erääseen toiseen tuomiokirkon ikkunaan. +Laatikoissa oli vielä kaikenkarvaisia laseja, jotka hänen oli itse +itselleen valmistettava, sinisiä, keltaisia, vihreitä, punaisia kaikissa +vivahduksissa, vaaleita, marmorijuovaisia, himmeitä, tummia, +helmiäishohtoisia ja helakoita. Mutta seinillä oli kauniita verhoja, ja +työhuoneen leima hukkui taitehikkaan, kallisarvoisen sisustuksen +loistoon. Perällä seisoi, vanhanaikainen ehtoolliskaappi jalustanaan, +suuri, kullattu Neitsyenkuva, hymyillen purppuranpunaisilla huulillaan. + +-- Ja te teette työtä, te teette työtä! toisti Angélique lapsellisen +iloisena. + +Sulatusuuni huvitti häntä suuresti. Hän vaati Félicienin selittämään +tarkoin koko työntekonsa: kuinka hän entisajan mestarien tavoin tyytyi +käyttämään sulattimessa värjättyjä laseja, jotka hän vain +yksinkertaisesti varjosti mustalla; minkätakia hän asetti etusijalle +pienet, selväpiirteiset henkilökuvat, tehostaen eleitä ja vaatetusta; ja +ajatuksensa lasimaalaustaiteesta, joka oli alkanut taantua, kun +ruvettiin maalaamaan lasille ja emaljoimaan ja piirustamaan +huolellisemmin; ja sen lopullisen mielipiteensä, että lasimaalauksen +tuli olla yksinomaan läpikuultavaa mosaiikkia, mahdollisimman heleitä +värejä mahdollisimman sopusointuisesti ryhmitettynä, jotta kokonaisuus +muodosti kuin kimpun hienosti valikoituja, helakoita kukkia. Mutta +vaikka Angélique tahtoi selvän kaikesta, ei hän itse asiassa välittänyt +rahtuakaan koko lasimaalaustaiteesta. Näillä seikoilla oli mielenkiintoa +vain sen takia, että ne koskivat Félicieniä, antoivat aihetta puhua +hänestä aina enemmän ja muodostivat kuin osan hänen olemuksestaan. + +-- Ah, sanoi hän, me tulemme olemaan onnellisia! Te maalaatte ja minä +kirjailen. + +Félicien oli tarttunut hänen käsiinsä. He seisoivat keskellä avaraa +huonetta, jonka ylellisyydessä Angélique tunsi olonsa aivan kodikkaaksi, +ikäänkuin tämä olisi se luonnollinen ympäristö, missä hänen onnensa +alkaisi kukoistaa. Ja molemmat olivat vaiti hetkisen. Sitten Angélique +puhkesi jälleen lausumaan: + +-- Se on siis päätetty? + +-- Mikä? kysyi Félicien hymyillen. + +-- Että me menemme naimisiin. + +Félicien ei vastannut heti. Hänen kasvojensa valkoinen hipiä oli äkkiä +punastunut. Se saattoi Angéliquen levottomaksi. + +-- Olenko pahottanut teitä? kysyi hän. + +Mutta Félicien pusersi jo hänen käsiään, niin kiihkeästi että hän tunsi +sen väristyksen koko ruumiissaan. + +-- Se on päätetty. Kun te haluatte jotakin, ei muuta tarvita, se on +tapahtuva esteistä huolimatta. Minä olen olemassa vain yhtä tarkotusta +varten: totellakseni teitä. + +Silloin Angéliquen kasvot säteilivät. + +-- Me menemme naimisiin, me rakastamme toisiamme aina, me emme jätä +toisiamme enää koskaan. + +Hän ei epäillyt lainkaan, hän uskoi että se tapahtuisi jo seuraavana +päivänä, yhtä helposti kuin Legendan ihmeet. Hänelle ei johtunut +mieleenkään ajatusta pienimmästäkään esteestä, vähimmästäkään +viivytyksestä. Minkä takia heidän olisi enää tarvinnut olla erotettuina +toisistaan, kun he kerran rakastivat toisiaan? Kun ihmiset rakastuvat +toisiinsa, niin he menevät naimisiin, sehän on hyvin yksinkertaista. +Hänen mielensä täytti suuri, rauhallinen ilo. + +-- Se on siis selvä, ja kättä päälle, jatkoi hän leikkiä laskien. + +Félicien vei hänen pienen kätensä huulilleen. + +-- Se on selvä. + +Ja kun Angélique lähti, peljäten aamun valkenevan ja tuntien maltitonta +halua päästä kertomaan salaisuuttaan, tahtoi Félicien tulla häntä +saattamaan, + +-- Ei, ei, me emme tulisi perille ennen aamua. Minä osaan kyllä +yksinkin... Huomiseen. + +-- Huomiseen. + +Félicien totteli, tyytyen katsomaan kun Angélique lähti, ja Angélique +juoksi tummien jalavien alitse ja valossa kylpevän Chevrotten rantaa +pitkin. Hän sivuutti jo puiston portin ja alkoi kiitää Mariantarhan +rehevää ruohokenttää pitkin. Juostessaan hän ajatteli, ettei hän +mitenkään malttaisi odottaa auringonnousuun asti, vaan että olisi paras +heti koputtaa Hubertien ovelle ja herättää heidät ja kertoa kaikki. Onni +paisutti häntä pakottaen hänet suoraan tunnustukseen. Hänen olisi ollut +mahdotonta pidättää viittäkään minuuttia kauemmin tuota salaisuutta, +jota hän oli säilyttänyt niin kauan. Hän saapui puutarhaan ja sulki +portin. + +Silloin hän näki tuomiokirkon seinustalla Hubertinen, joka istui häntä +odottaen pimeässä yössä, harvalehtisten syreenipensaitten ympäröimällä +kivipenkillä. Hän oli herännyt, aavistava levottomuus oli ajanut hänet +ylös, ja löytäessään ovet avoimina hän oli käsittänyt kaiken. +Huolissaan, peljäten pahentavansa asiaa, ei hän tietänyt mihin mennä ja +jäi senvuoksi odottamaan. + +Angélique heittäytyi heti hänen kaulaansa. Hän ei ollut lainkaan +hämillään, hänen sydämensä hyppi riemusta, hän nauroi iloissaan, +saadessaan vihdoinkin keventää mielensä kauan kätketystä salaisuudesta. + +-- Oi, äiti! Se on nyt päätetty!... Me menemme naimisiin, ja minä olen +niin iloinen! + +Hubertine katsoi häneen tutkivasti, ennenkuin vastasi. Mutta hänen +pelkonsa hupeni, kun hän näki tuon kukoistavan neitseellisyyden, nuo +kirkkaat silmät ja puhtaat huulet. Ja jäljelle jäi vain suuri murhe, +kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. + +-- Lapsi raukkani! kuiskasi hän, kuten edellisenä iltana kirkossa. + +Angélique huudahti hämmästyksestä, nähdessään hänet tällaisena, hänet, +joka aina oli niin tyyni eikä milloinkaan itkenyt. + +-- Mitä, äiti? Te olette suruissanne... Niin, minä olen kyllä ollut +hyvin paha, minä olen salannut sitä teiltä. Mutta jos te tietäisitte, +kuinka se salaisuus on painanut mieltäni! Alussa en puhunut, ja sitten +en enää uskaltanut... Teidän täytyy antaa minulle anteeksi. + +Hän oli istunut Hubertinen viereen ja kiertänyt hyväilevästi +käsivartensa hänen ympärilleen. Vanha penkki näytti miltei hukkuvan +sammaleiseen sopukkaansa tuomiokirkon juurelle. Syreenit kohosivat +varjostavina heidän päittensä päällä ja heidän vieressään oli +orjanruusupensas, jota Angélique oli hoitanut nähdäkseen eikö siitä +puhkeaisi ruusuja. Mutta se oli joutunut unhotuksiin joku aika sitten, +ja valloilleen heitettynä se alkoi palata villiin tilaansa. + +-- Äiti, minä kerron teille kaikki, näin, teidän korvaanne! + +Ja puoliääneen hän sitten kertoi koko heidän rakastumisensa +ehtymättöminä tulvehtivin sanoin, elvyttäen jälleen eloon pienimmätkin +tapahtumat ja elähtyen itse niitä elvyttäessään. Hän ei jättänyt +sanomatta mitään, hän kaivoi muistonsa sopukat pohjia myöten aivan kuin +olisi tehnyt rippitunnustusta. Eikä hän ujostellut ollenkaan, lemmen +hehku kuumensi hänen poskiaan, ylpeyden tuli loisti hänen silmistään, +kun hän ääntään korottamatta puhui innokkain kuiskauksin. + +Vihdoin Hubertine keskeytti hänet puhuen hänkin hiljaisella äänellä: + +-- Niin, niin, tuollainen sinä olet! Turhaan sinä koetat itseäsi +parantaa, se haihtuu kuitenkin joka kerta kuin tuuleen... Voi sinua +ylpeätä ja kiihkotunteista lasta, sinä olet yhä sama pikku tyttö, joka +ei tahtonut pestä keittiön lattiaa ja joka suuteli käsiään! + +Angélique ei voinut olla nauramatta. + +-- Ei, älä naura, kohta sinulla ei ole kyllin kyyneliä itkeäksesi... +Tuosta avioliitosta ei tule koskaan mitään, lapsi parkani. + +Angéliquelta pääsi pitkä, helkkyvän iloinen nauru. + +-- Äiti, äiti, mitä te oikein puhutte? Tahdotteko te kiusata ja +rangaista minua?... Sehän on niin yksinkertaista! Tänä iltana hän puhuu +siitä isälleen, ja huomenna hän tulee selvittämään asian teidän +kanssanne. + +Tuollaistako hän todellakin kuvitteli? Hubertinen täytyi olla +säälimätön. Pieni koruompelijatar, jolla ei ole varoja eikä nimeä, +menisi muka naimisiin Félicien d'Hautecoeurin kanssa! Jolla on +omaisuutta viisikymmentä miljoonaa ja joka on vanhan aatelissuvun +viimeinen jälkeläinen! + +Mutta jokaiselle uudelle esteelle, minkä hän esitti, Angélique vastasi +levollisesti: + +-- Minkätähden ei? + +Siitähän tulisi suoranainen häpeäjuttu, tuollainen avioliitto olisi +vastoin yleisiä onnellisuuden ehtoja. Kaikki nousisi sitä vastustamaan. +Aikoiko hän taistella kaikkia vastaan? + +-- Minkätähden ei? + +Kerrottiin, että monseigneur oli ylpeä nimestään ja ankara rakkauden +hairahduksille. Toivoiko hän voivansa taivuttaa hänet? + +-- Minkätähden ei? + +Ja järkkymättömänä uskossaan Angélique jatkoi: + +-- On kummallista, äiti, kuinka pahoiksi te ihmisiä luulette! Minä +vakuutan teille, että kaikki käy hyvin!... Kaksi kuukautta sitten te +toruitte minua ja laskitte minusta leikkiä -- muistattehan? -- ja +kuitenkin minä olin oikeassa; se mitä silloin ennustin, on tapahtunut. + +-- Mutta, onneton lapsi, odota ensin loppua! + +Hubertine oli murheissaan, hänen tuntonsa soimasi häntä siitä, että hän +oli jättänyt Angéliquen tietämättömäksi tässä suhteessa. Hän olisi +tahtonut opettaa hänelle ankaraa todellisuutta, valaista hänelle +maailman julmuutta ja pahuutta, mutta hän oli hämmentynyt eikä löytänyt +tarpeellisia sanoja. Kuinka surullista oli, jos hänen kerran täytyisi +syyttää itseään siitä, että oli saattanut tämän lapsen onnettomuuteen, +antamalla hänen kasvaa täten erillään maailmasta, yhtämittaisessa +unelman valhekuvitelmassa! + +-- Kuulehan, lapsi kulta, et kai voi kuitenkaan mennä naimisiin tuon +nuoren miehen kanssa vastoin meidän kaikkien, vastoin hänen isänsä +tahtoa. + +Angélique tuli totiseksi, katsoi häntä silmiin ja sanoi sitten vakavalla +äänellä: + +-- Minkätähden ei? Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua. + +Äiti kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, veti hänet itseään +vasten ja katsoi hänkin vuorostaan tyttöön vaieten, värisevänä. +Hunnutettu kuu oli vaipunut tuomiokirkon taakse, taivaalla leijaileva +utuharso alkoi heikosti rusottaa lähestyvää aamunkoitetta ilmottaen. +Heidän ympärillään levisi aamuilman puhtaus, syvä, vilpoisa hiljaisuus, +jota rikkoi ainoastaan heräävien lintujen heikko sirkutus. + +-- Oi, rakas lapseni, ainoastaan velvollisuus ja kuuliaisuus voivat +luoda onnea. Yksi intohimon ja ylpeyden hetki voi aiheuttaa elinaikaisen +kärsimyksen. Jos tahdot olla onnellinen, niin alistu, luovu, syrjäydy... + +Mutta hän tunsi Angéliquen kapinoivan sylissään, ja se mitä hän ei +milloinkaan ollut hänelle sanonut, mitä hän nytkin vielä epäröi +ilmaista, purkautui ilmi hänen huuliltaan. + +-- Kuule. Sinä luulet että isä ja minä olemme onnellisia. Me +olisimmekin, jollei eräs kiduttava tuska olisi turmellut elämäämme... + +Hän alenti ääntään vielä enemmän ja kertoi Angéliquelle väräjävin +kuiskauksin heidän elämäkertansa, kuinka he olivat menneet naimisiin +vastoin hänen äitinsä tahtoa, kuinka heidän lapsensa oli kuollut ja +kuinka kohtalo oli heitä rangaissut, antaen heidän turhaan toivoa +toista. He rakastivat toisiaan kuitenkin yhäti, he olivat eläneet työtä +tehden, ilman puutetta; mutta he olivat onnettomia, ja heidän välillään +olisi varmasti syntynyt riitoja ja epäsopua, heidän elämänsä olisi +muuttunut helvetiksi, he olisivat ehkä eronneet toisistaan riidassa, +jolleivät he yhteisin ponnistuksin olisi sitä ehkäisseet, Hubert +hyvyydellään ja hän järkevyydellään. + +-- Ajattele asiaa, lapseni, älä päästä elämääsi mitään, mikä myöhemmin +voisi tuottaa sinulle kärsimyksiä... Ole nöyrä ja tottelevainen, vaienna +veresi ja sydämesi ääni. + +Angélique kuunteli masentuneena, kalpeana, kyyneliään pidättäen. + +-- Äiti, te teette minulle pahaa... Minä rakastan häntä ja hän rakastaa +minua. + +Ja hänen kyyneleensä alkoivat vieriä. Tuo luottamus oli järkyttänyt ja +hellyttänyt hänen mieltään, hänen silmissään kuvastui säikähdys, +ikäänkuin tuo pilkahdus todellisuudesta olisi haavottanut häntä. Mutta +hän ei mukautunut. Hän olisi niin mielellään kuollut rakkauteensa. + +Silloin Hubertine päätti jatkaa loppuun asti. + +-- En tahtonut tuottaa sinulle näin paljon tuskaa yhdellä kertaa, sanoi +hän. Nyt näen kuitenkin, että sinun tulee saada tietää... Eilen illalla, +kun sinä olit mennyt huoneeseesi, tiedustelin minä pastori Cornillelta +ja sain kuulla, minkä takia monseigneur niin kauan kieltäydyttyään nyt +oli katsonut tarpeelliseksi kutsua poikansa Beaumontiin... Hänellä oli +ollut paljon surua siitä, että tuo levoton nuorukainen oli osottanut +niin maltitonta elämänhalua, liian varhaista ja liian kiihkeää hänen +iälleen ja asemalleen. Luovuttuaan murhemielin aikomuksestaan tehdä +hänestä pappi, ei hän enää toivonut voivansa kiinnittää häntä mihinkään +muuhunkaan arvonsa ja omaisuutensa mukaiseen toimialaan. Hän ei tulisi +koskaan olemaan muuta kuin tunnesielu, houkkio, taiteilija... Ja silloin +monseigneur, peljäten hänen joutuvan järjettömiin lemmenseikkailuihin, +kutsutti hänet luokseen, toimittaakseen hänet viipymättä naimisiin. + +-- Entä sitten? kysyi Angélique, joka ei vielä ymmärtänyt. + +-- Avioliittoa oli suunniteltu jo ennen hänen saapumistaan, ja nyt +näyttää kaikki olevan järjestyksessä, sillä pastori Cornille sanoi +nimenomaan, että syksyllä hänen pitäisi viettää häitään neiti Claire de +Voincourtin kanssa... Tiedäthän Voincourtien palatsin tuolla +piispankartanon vieressä. He ovat hyvin läheisissä tuttavuussuhteissa +monseigneurin kanssa. Se on kaikissa suhteissa paras liitto, mitä +saattaa toivoa, niin säätyyn kuin varallisuuteenkin katsoen. Pastori +Cornille antoi sille täyden hyväksymisensä. + +Angélique ei enää kuunnellut näitä sovinnaisuussyitä. Hänen silmäinsä +eteen oli yhtäkkiä ilmestynyt neiti Clairen kuva. Hän näki hänen +kulkevan ohi sellaisena kuin hän joskus oli nähnyt hänen kävelevän +puistossaan talvella ja sellaisena kuin hän oli tavannut hänet suurina +juhlina tuomiokirkossa: hän oli hänen ikäisensä, kookas, tummaverinen +kaunotar, jonka kauneus oli ulkonaisesti huomiotaherättävämpää kuin +hänen ja ryhti kuninkaallisen arvokas. Häntä sanottiin hyvin +lempeäluontoiseksi, vaikka hän näyttikin kylmältä. + +-- Tuo hieno, ylhäinen neiti, niin kaunis, niin rikas... Hänen kanssaan +hän menee naimisiin... + +Hän kuiski näitä sanoja kuin unessa. Sitten hän tunsi sydäntään +vihlaisevan ja huusi: + +-- Hän valehtelee siis! Hän ei ole sanonut sitä minulle. + +Hänen mieleensä muistui Félicienin lyhyt epäröiminen ja hänen kasvojensa +äkillinen punastuminen, kun hän oli puhunut heidän naimisiinmenostaan. +Isku oli niin ankara, että hänen päänsä vaipui kuolonkalpeana äidin +olkaa vasten. + +-- Lapsi kultaseni, rakas lapsi kultaseni... Se on kovin julmaa, minä +tiedän sen. Mutta jos odottaisit, niin tulisi vielä julmempaa. Tempaise +vain heti veitsi pois haavasta... Aina kun tuskasi herää, muistuta +itsellesi, ettei monseigneur, ankara Jean XII, jonka järkähtämätöntä +ylpeyttä ihmiset vieläkin muistelevat, milloinkaan anna poikaansa, +sukunsa viimeistä jäsentä, mitättömälle koruompelijalle, joka on +korjattu porttiholvin alta ja kasvatettu meidän laisten köyhäin ihmisten +luona. + +Voipuneena Angélique kuuli äitinsä puheen, eikä hän enää vastustanut. +Mitä se oli, jonka hän oli tuntenut hipaisevan kasvojaan? Kaukaa +kattojen ylitse tuli kylmä hengähdys, hyydyttäen hänen verensä. Oliko se +tuo maailman kurjuus, tuo surullinen todellisuus, josta hänelle +puhuttiin niinkuin pahankurisille lapsille puhutaan sudesta? Hänelle jäi +siitä tuska, vaikka se oli vain sipaissut häntä. Kuitenkin hän jo +puolusti Félicieniä; hän ei ollut valehdellut, hän oli vain ollut vaiti. +Jos hänen isänsä tahtoisi naittaa hänet tuolle nuorelle neidille, niin +hän varmaan kieltäytyisi. Mutta hän ei uskaltanut vielä antautua +taisteluun; ja kun hän ei ollut mitään sanonut, niin merkitsi se ehkä +sitä, että hän oli juuri silloin tehnyt päätöksensä. Vaikkakin tämä +ensimmäinen sortuminen, elämän tylyn sormen kosketus jätti kalpeuden +hänen kasvoilleen, säilyi hänen mielessään kuitenkin luottamus, hän +uskoi yhä vieläkin unelmaansa. Se tulisi kyllä toteutumaan, hänen +ylpeytensä vain oli kukistettu, hänen oli nöyränä tyydyttävä armoon. + +-- Äiti, on totta, että minä olen tehnyt syntiä. Minä en tee sitä +enää... Minä lupaan, etten uhmaa mitään ja että tyydyn olemaan siinä +missä taivas tahtoo minun olevan. + +Näistä sanoista puhui armo. Ympäristö, missä hän oli kasvanut, ja se +kasvatus, minkä hän oli siinä saanut, oli päässyt voitolle. Minkätähden +hän olisi epäillyt huomispäivästä, kun tähän asti kaikki hänen +ympärillään oli osottanut hänelle niin suurta jaloutta ja hellyyttä? Hän +tahtoi olla yhtä viisas kuin Katariina, yhtä nöyrä kuin Elisabet, yhtä +siveä kuin Agnes, ja pyhimykset tukisivat häntä ja antaisivat hänelle +voimia, hän oli varma, että ne yksin auttaisivat hänet voittoon. Eikö +hänen vanha ystävänsä tuomiokirkko, Mariantarha ja Chevrotte, Hubertien +pieni, vilpoisa talo, ja Hubertit itsekin, kaikki jotka häntä +rakastivat, eivätkö ne puolustaisi häntä, jotta hänen itsensä ei +tarvinnut mitään toimia, vaan pysyä ainoastaan kuuliaisena ja puhtaana? + +-- Siis sinä lupaat, ettet tee koskaan mitään vastoin meidän tahtoamme +ja varsinkaan vastoin monseigneurin tahtoa? + +-- Lupaan, äiti. + +-- Lupaatko, ettet koskaan enää kohtaa tuota nuorta miestä etkä enää +ajattele mieletöntä aikomustasi mennä naimisiin hänen kanssaan? + +Tällöin Angéliquen lujuus alkoi horjua. Viimeinen uhmahenki pyrki vielä +nostamaan häntä vastarintaan, vedoten hänen rakkauteensa. Mutta sitten +hän taivutti päänsä lopullisesti nöyrtyneenä. + +-- Lupaan, etten tee mitään saadakseni häntä nähdä ja päästäkseni +naimisiin hänen kanssaan. + +Liikutetuin mielin Hubertine pusersi häntä rintaansa vasten, +kiitollisena hänen kuuliaisuudestaan. Oi, kuinka oli surkeata, kun hyvää +tarkottaessaan täytyi tuottaa tuskaa niille, joita rakasti! Hän oli +murtunut, hän nousi seisomaan, aamun valkeus hämmästytti häntä. Lintujen +sirkutus oli yltynyt, vaikkei ainoatakaan näkynyt vielä lenteleväksi. +Ylhäällä taivaalla pilviharso haihtui kuin usva sinertävän kuulakkaaseen +ilmaan. + +Angéliquen katse oli koneellisesti jäänyt tuijottamaan +orjanruusupensaaseen, ja hän huomasi vihdoin sen pienet lehdet ja +heiveröiset kukat. Hän naurahti surumielisesti. + +-- Te olitte oikeassa, äiti, eipä näytä juuri siltä että siitä puhkeaisi +ruusuja. + + + + +X. + + +Aamulla kello seitsemän aikaan Angélique oli työssä niinkuin +tavallisesti. Ja päivät seurasivat toisiaan, ja joka aamu hän istuutui +hyvin rauhallisena edellisenä iltana jättämänsä messupaidan ääreen. +Tuntui kuin ei olisi tapahtunut mitään muutosta, hän piti täsmälleen +sanansa, sulkeutui sisälle, koettamatta tavata Félicieniä. Eikä tämä +näyttänyt edes synkentävän hänen mieltään, hänen kasvonsa näyttivät yhtä +iloisen nuorekkailta kuin ennenkin, ja hän hymyili Hubertinelle +huomatessaan tämän katselevan häntä kummastellen. Mutta vaikka hän +noudattikin vaiteliaisuutta näin lujatahtoisesti, ajatteli hän kuitenkin +yksinomaan Félicieniä aamusta iltaan. Hänen toivonsa oli kukistumaton, +hän oli varma että kaikki toteutuisi esteistä huolimatta. Ja tämä +varmuus se antoi hänelle tuon ylvään ja suoran rohkeuden ilmeen. + +Hubert torui häntä toisinaan. + +-- Sinä työskentelet liiaksi, sinä näytät hieman kalpealta... Mahdatko +edes nukkua hyvin? + +-- Oi, isä, minä nukun kuin tukki! En ole milloinkaan voinut paremmin. + +Mutta Hubertinekin tuli levottomaksi vuorostaan ja alkoi esittää jotakin +virkistävää vaihtelua. + +-- Jos haluat, niin lukitsemme ovet ja teemme kaikki kolme matkan +Pariisiin. + +-- Niinkö todellakin! Mutta entäs tilaukset, äiti?... Uskokaa minua, +silloin minä vasta olenkin oikein terve, kun saan tehdä kovasti työtä! + +Itse asiassa Angélique vain odotti ihmettä, jotain näkymättömän maailman +ilmausta, joka antaisi hänet Félicienille. Puhumattakaan siitä, että hän +oli luvannut olla mitään yrittämättä, niin mitä olisi hyödyttänytkään +toimia, kun näkymätön maailma lakkaamatta toimi hänen puolestaan? Ja +samalla kun hän pysyi vapaaehtoisessa toimettomuudessaan ja tekeytyi +välinpitämättömän näköiseksi, olivat hänen korvansa aina kuulostamassa +joka puolella värähteleviä ääniä, tuon ympäristön pieniä, tuttuja ääniä, +jossa hän eli ja joka tulisi häntä auttamaan. Jotain tulisi pakostakin +tapahtumaan. Istuessaan avonaisen ikkunan ääressä ompelukehyksensä yli +kumartuneena hän ei jättänyt tarkkaamatta ainoatakaan puitten lehvien +kahahdusta tai Chevrotten kuiskausta. Tuomiokirkon pienimmätkin +henkäykset saapuivat hänen tarkkaavaiseen huomioonsa: hän kuuli +kirkonvartian tohvelien sipsutuksenkin, kun tämä kulki sammuttamassa +kynttilöitä. Hän tunsi jälleen sivuillaan salaperäisten siipien havinaa, +hän tiesi näkymättömien voimien olevan läsnä. Ja hän saattoi toisinaan +yhtäkkiä käännähtää, luullen että jokin haamu oli kuiskannut hänen +korvaansa voittoon vievän neuvon. Mutta päivät vierivät, eikä mitään +tullut vielä. + +Iltasin Angélique ensimmältä varoi menemästä parvekkeelle, jotta ei +joutuisi rikkomaan valaansa, jos Félicien sattuisi olemaan +Mariantarhassa. Hän odotti huoneessaan. Mutta viimein, kun lehdetkin +tuntuivat nukkuvan liikkumattomina, hän rohkaistui ja alkoi jälleen +tähystellä pimeyteen. Mistähän ihme mahtoi ilmestyä? Piispankartanon +puutarhasta varmaankin kohoaisi tulinen käsi, viitaten häntä tulemaan. +Tai tuomiokirkossa ehkä urut alkaisivat pauhata, kutsuen häntä +alttarille. Mikään ei olisi häntä hämmästyttänyt, ei vaikka Legendan +kyyhkyset olisivat saapuneet tuoden siunauslauseita nokassaan, tai +vaikka pyhimykset olisivat seinien läpi tulleet hänelle ilmottamaan, +että monseigneur halusi tutustua häneen. Yksi seikka häntä vain +hämmästytti yhä enemmän joka ilta, nimittäin se, että ihme oli niin +hidas tapahtumaan. Yöt seurasivat toisiaan niinkuin päivätkin, eikä +mitään, ei mitään vielä ilmestynyt. + +Kun toinen viikko oli kulunut, kummastutti Angéliquea vielä enemmän se, +ettei hän ollut kertaakaan nähnyt Félicieniä. Hänhän oli kyllä +sitoutunut olemaan yrittämättä mitään häntä lähestyäkseen; mutta, vaikka +hän ei siitä mitään sanonut, hän luotti siihen että Félicien tekisi +kaikkensa lähestyäkseen häntä. Ja Mariantarha pysyi tyhjänä, hän ei +ollut edes kertaakaan kulkenut sen ruohikon poikki. Koko kahden viikon +aikana hän ei kertaakaan ollut öisin nähnyt hänen varjoaan. Tämä ei +kuitenkaan horjuttanut hänen uskoaan. Jollei Félicien tullut, niin se +johtui siitä, että hän valmisti heidän onneaan. Mutta hänen +hämmästyksensä kasvoi sentään yhä enemmän, ja siihen alkoi sekottua +hiukan levottomuuttakin. + +Eräänä iltana olivat koruompelijat syöneet ateriansa alakuloisuuden +vallitessa, ja kun Hubert oli mennyt ulos, sanoen syyksi jonkun +kiireellisen asian, jäivät Hubertine ja Angélique kahden keittiöön. +Hubertine katsoi Angéliquea pitkään silmät kosteina, liikutettuna hänen +kauniista urheudestaan. He eivät olleet kahteen viikkoon vaihtaneet +sanaakaan siitä, mitä heidän sydämensä olivat täynnä, ja häntä liikutti +tuo lujuus ja vilpittömyys lupauksensa pitämisessä. Äkillisessä +hellyyden puuskassa hän avasi sylinsä, ja Angélique heittäytyi hänen +rintaansa vasten ja molemmat syleilivät toisiaan äänettöminä. + +Kun Hubertine vihdoin saattoi puhua, sanoi hän: + +-- Ah, lapsi parkani, olen odottanut että jäisimme kahden kesken, sinun +tulee saada tietää... Kaikki on lopussa, aivan lopussa. + +Angélique oli suoristautunut, hän huusi säikähtyneenä: + +-- Félicien on kuollut! + +-- Ei, ei. + +-- Jollei hän tule, niin hän on kuollut! + +Ja Hubertinen täytyi selittää hänelle, että Ihmeen kulkueen jälkeisenä +päivänä hän oli tavannut Félicieniä ja vaatinut häntä samoin lupaamaan, +että hän pysyisi tulematta, jollei hänellä olisi siihen monseigneurin +nimenomaista lupaa. Se oli itse asiassa lopullinen hylkäys, sillä +Hubertine tiesi avioliiton kerrassaan mahdottomaksi. Hän oli saattanut +Félicienin aivan järkytetyksi, näyttämällä hänelle, kuinka pahoin hän +oli tehnyt pannessaan vaaraan luottavaisen tyttö raukan maineen, kun ei +kuitenkaan voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja Félicien oli myös +huudahtanut, että hän tahtoisi kuolla surusta, jonka aiheuttaisi ero +rakastetusta, mieluummin kuin menettelisi uskottomasti. Hän aikoi +tunnustaa isälleen jo samana iltana. + +-- Kas niin, jatkoi Hubertine, -- sinulla on niin paljon rohkeutta että +minä puhun sinulle peittelemättä... Ah, jospa tietäisit, kultaseni, +kuinka säälin sinua ja kuinka ihailen sinua, nähdessäni kuinka uljaasti +ja urheasti sinä saatat olla vaiti ja näyttää iloiselta, vaikka sydämesi +on pakahtumaisillaan... Mutta sinä tarvitset rohkeutta vielä paljon, +paljon... Tänään iltapäivällä puhuttelin pastori Cornillea. Kaikki on +lopussa, monseigneur ei suostu. + +Hän odotti rajua kyynelpuuskaa ja hämmästyi senvuoksi nähdessään +Angéliquen istuutuvan jälleen kalpeana, mutta levollisin ilmein. Vanha +tammipöytä oli korjattu aterian jälkeen, lamppu valaisi entistä +yhteistupaa, eikä hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kattilan heikko +sirinä. + +-- Ei mikään ole lopussa, äiti... Kertokaa minulle kaikki, minulla on +oikeus tulla tietämään, eikö olekin? Sehän koskee minua. + +Ja hän kuunteli tarkkaavasti Hubertinen kertoessa niin paljon kuin hän +luuli voivansa hänelle ilmaista siitä mitä hän oli kuullut pastorilta, +sillä hän tahtoi vieläkin salata elämää tuolta viattomalta lapselta ja +jätti senvuoksi mainitsematta useita yksityiskohtia. + +Aina siitä saakka kun monseigneur oli kutsunut poikansa luokseen, oli +hänen elämänsä ollut rauhatonta. Poistettuaan hänet näkyvistään heti +vaimonsa kuoleman jälkeen ja kieltäydyttyään kahdenkymmenen vuoden +aikana häneen tutustumasta, hän näki nyt hänet nuoruutensa voimassa ja +kukoistuksessa, suremansa vainajan elävänä muotokuvana, saman ikäisenä +kuin hän oli ollut ja yhtä vaaleaverisen kauniina kuin hän. Tuo pitkä +karkotusaika, tuo vihamielisyys tätä lasta kohtaan, joka oli maksanut +äidilleen hengen, oli ollut samalla viisas varokeino. Hän tunsi sen tällä +hetkellä, hän katui peruutustaan. Ei ikä, ei kaksikymmentä rukouksissa +vietettyä vuotta, ei Jumalalle antautuminen olleet kuolettaneet vanhaa +ihmistä. Heti kun hän näki tuon pojan, joka oli hänen vertansa ja hänen +jumaloimansa naisen verta, astuvan eteensä hymyilevine sinisilmineen, +alkoi hänen sydämensä lyödä haljetakseen, luullen että kuollut oli +jälleen herännyt elämään. Hän löi nyrkillään rintaansa, hän nyyhkytti +voimattomassa katumuksessa, huutaen että pitäisi kieltää pappissäätyyn +pääsy niiltä, jotka ovat tunteneet naisen, jotka ovat veren siteillä +naiseen yhdistetyt. + +Kunnon pastori Cornille oli kertonut tätä Hubertinelle hillityin äänin +ja vapisevin käsin. Oli liikkeellä salaperäisiä huhuja. Kerrottiin, että +monseigneur heti hämärän tullen sulkeutui huoneeseensa ja kamppaili +kyynelöiden ja valittaen yöt läpeensä niin kiihkeästi, että sen ääni +kuului ulkopuolellekin, vaikka paksut seinäverhot olivat sitä +tukahduttamassa, saattaen kauhun valtaan koko piispankartanon. Hän oli +luullut unohtaneensa ja kukistaneensa intohimonsa. Mutta se syntyi +uudelleen rajumyrskyn voimalla, herättäen esiin hänen entisen hurjan, +pelottavan, tarunomaisilta sotasankareilta ja seikkailijapäälliköiltä +perityn luonteensa. Joka ilta hän oli polvillaan, iho jouhipaidan +raatelemana, ja koetti karkottaa rakastamansa naisen haamua, manaten +ruumisarkusta silmäinsä eteen sen maatuneen tomun, joksi hänen oli +täytynyt muuttua. Mutta hän nousikin elävänä, hurmaavan suloisena kuin +kukkanen, sellaisena kuin hän oli ollut nuoruudessaan, kun hän oli +rakastanut häntä jo elähtäneen miehen mielettömällä rakkaudella. Kidutus +alkoi uudelleen, yhtä verisenä kuin hänen vaimonsa kuolinpäivän jälkeen. +Hän suri häntä, hän halasi häntä, kapinoiden yhä vielä Jumalaa vastaan, +joka oli riistänyt hänet häneltä. Vasta aamunkoitteessa hän rauhottui, +nääntyneenä, halveksien itseään ja kyllästyneenä maailmaan. Oi, jospa +hän olisi voinut murskata intohimonsa, tuon kauhean kiusaajan, +saadakseen jälleen vaipua jumalallisen rakkauden kaikkityynnyttävään +rauhaan! + +Tullessaan ulos huoneestaan monseigneurillä oli tavallinen ankara +muotonsa, hänen kasvonsa olivat tyvenet ja ylpeät, ainoastaan hiukan +kalvakkaat. Sinä aamuna, jolloin Félicien oli tehnyt hänelle +tunnustuksensa, hän oli kuunnellut häntä sanaakaan puhumatta, hilliten +itsensä niin valtavalla tahdonponnistuksella, ettei hänessä ollut +ilmennyt värettäkään. Hän katseli häntä, ja hänen nuoruutensa, +kauneutensa ja tulisuutensa liikutti häntä, hän tunsi itsensä tuossa +rakkauden mielettömyydessä. Eikä hän tuntenut vihamielisyyttä, hänen +tahtonsa oli täysin vapaa, hän tunsi vain että hänen ankara +velvollisuutensa oli pelastaa hänet siltä tuskalta, joka hänelle +itselleen oli tuottanut niin paljon kärsimystä. Hän tahtoi kuolettaa +poikansa intohimon, niinkuin hän tahtoi kuolettaa omansa. Ja tuon +seikkailun romanttisuus täydensi hänen levottomuutensa. Mitä! Köyhä, +halpasukuinen tyttö, pieni koruompelijatar, jonka hän on nähnyt +kuutamossa, kirkastuneena siksi legendan hennoksi neitsyeksi, jota hän +oli jumaloinut unelmissaan! Ja hän oli vastannut ainoastaan kaksi sanaa: +Ei koskaan! Félicien oli heittäytynyt hänen jalkoihinsa, pyytänyt ja +rukoillut, puolustanut itseään ja Angéliquea. Siihen saakka hän oli +lähestynyt häntä vain arkana ja vavisten, hän rukoili ettei hän estäisi +hänen onneaan, uskaltamatta vielä edes nostaa katsettaan hänen pyhään +persoonaansa. Nöyrin äänin hän tarjoutui häviämään, viemään vaimonsa +niin kauas ettei heitä enää koskaan nähtäisi, luovuttamaan kirkolle koko +suuren omaisuutensa. Hän ei tahtonut muuta kuin olla rakastettu ja +rakastaa, vaikka aivan tuntemattomana. Silloin oli monseigneurin läpi +käynyt väristys. Hän oli antanut sanansa Voincourteille, ei koskaan hän +sitä peruuttaisi. Ja Félicien, menehtyneenä, tuntien raivon kuohahtavan +sydämessään, oli poistunut, peljäten että se veren kuohu, joka kuumensi +hänen poskiaan, saattaisi hänet häpäisemään pyhyyttä kapinoivalla +uhmalla. + +-- Lapseni, lopetti Hubertine, -- näet nyt, ettei sinun pidä enää +ajatella tuota nuorta miestä, sillä et suinkaan aio tehdä monseigneurin +tahtoa vastaan... Minä aavistin tämän kaiken ennakolta. Mutta minusta on +mieluisampaa, että tosiasiat saavat puhua puolestaan ja että este ei +tule minun puoleltani. + +Angélique oli yhä kuunnellut rauhallisen näköisenä, ristissä olevat +kädet helmaan valahtaneina. Hänen silmäluomensa tuskin rävähtivät +aika-ajoin, liikkumattoman katseensa edessä hän näki koko kohtauksen, +kun Félicien oli polvillaan monseigneurin jaloissa puhuen hänestä +ylitsevuotavassa rakkaudessaan. Hän ei vastannut heti, hän istui yhä +mietteissään keskellä keittiön elotonta hiljaisuutta, jota kattilan +sirinäkin oli herennyt häiritsemästä. Hänen silmäluomensa painuivat +alas, hän katseli käsiään, jotka lampun valossa olivat valkoiset kuin +norsunluu. Sitten hänen huulilleen nousi jälleen voittamattoman +luottavainen hymy, ja hän sanoi yksinkertaisesti: + +-- Jos monseigneur on kieltäytynyt, niin se johtuu siitä, että hän +odottaa kunnes hän tulee minut tuntemaan. + +Sinä yönä Angélique ei juuri nukkunut. Hän ei saanut mielestään +ajatusta, että monseigneur taipuisi, kun vain saisi hänet nähdä. Eikä +siinä ajatuksessa ollut mitään naisellista turhamaisuutta, vaan hän +tunsi rakkauden kaikkivoipaisuuden, hän rakasti Félicieniä niin kovasti, +että se varmaan näkyisi hänestä ja että isä ei voisi kauemmin pysyä +päätöksessään, joka tekisi heidät onnettomiksi. Yhä uudelleen ja +uudelleen hän kääntyi suuressa vuoteessaan ja kertasi tätä mielessään. +Monseigneur kulki hänen suljettujen silmäinsä editse. Ehkä tuo odotettu +ihme tulisikin tapahtumaan juuri hänessä ja hänen kauttansa. Ulkona +uinui lämmin yö, hän terotti kuuloaan erottaakseen ääniä, koettaen saada +selville mitä hänelle neuvoivat puut, puro, tuomiokirkko ja hänen oma +huoneensa, jossa ystävälliset haamut häntä ympäröivät. Mutta kaikki oli +sekavaa huminaa, hän ei erottanut yhtään selvää sanaa. Hän tuli +malttamattomaksi, varmuus viipyi liian kauan. Ja nukahtaessaan hän +huomasi sanovansa itsekseen: + +-- Huomenna minä puhun monseigneurille. + +Aamulla hänen herätessään tämä toimenpide tuntui hänestä aivan +yksinkertaiselta ja välttämättömältä. Häntä kannusti vilpitön ja uljas +rakkaus, jonka uljuus oli puhdasta ja ylvästä. + +Hän tiesi, että piispan oli tapana joka lauantaina viiden aikaan +iltapäivällä tulla Hautecoeurin kappeliin missä hän rukoili yksin, +seuranaan ainoastaan sukunsa menneisyys ja oma entisyytensä, etsien +yksinäisyyttä, jota kohtaan koko hänen papistonsa tunsi mitä syvintä +kunnioitusta. Ja nyt oli juuri lauantai. Angélique oli nopeasti tehnyt +päätöksensä. Piispankartanossa häntä ei ehkä olisi otettu vastaan; +lisäksi siellä oli aina ihmisiä, ja ne olisivat saattaneet hänet +hämmentymään; sitävastoin olisi niin mukavaa odottaa kappelissa ja +esittää itsensä monseigneurille heti kun tämä astuisi sisään. Tänäkin +päivänä hän käytteli neulaa uutterana ja vakavana kuten tavallisesti. +Hän ei tuntenut lainkaan levottomuutta, hän oli aivan tyyni tehtyään +päätöksensä, sillä hän oli varma tekonsa hyväksyttävyydestä. Kello +neljän aikaan hän sitten lähti ulos, sanoen aikovansa käydä +katsomassa Gabet-muoria. Hän oli puettuna kuten tavallisesti +armeliaisuuskäynneillään, päässään yksinkertainen puutarhahattunsa, +jonka nauhat hän oli sitaissut umpimähkään, katsomatta peiliin. Hän oli +kääntynyt vasemmalle ja työnsi auki pyhän Agneksen portin +täytereunuksella varustettua ovipuoliskoa, joka humahtaen sulkeutui +hänen jälkeensä. + +Kirkko oli tyhjä, ainoastaan eräässä pyhän Joosefin kappelin +rippituolissa oli joku nainen polvillaan, niin ettei hänestä ollut +näkyvissä muuta kuin musta hame. Ja Angélique, joka siihen saakka oli +ollut aivan tyyni, alkoi vavista astuessaan tähän autioon, kylmään +pyhättöön, missä hänen kevyet askeleensa tuntuivat hänestä kaikuvan +kamalan kovasti. Minkätähden hänen sydäntään näin kouristi? Hän oli +luullut olevansa niin vahva, hän oli ollut koko päivän niin tyyni, +ajatellessaan että hän teki aivan oikein tahtoessaan olla onnellinen! Ja +nyt hän ei ollut enää varma, nyt hän kalpeni niinkuin rikollinen! Hän +hiipi Hautecoeurin kappeliin, missä hänen täytyi nojautua ristikkoon. + +Tämä kappeli oli vanhan romaanilaisen kuorinympärystän syvimmällä olevia +ja synkimpiä. Se oli kuin kallioon hakattu hautakammio, soukka ja +alaston, yksinkertaiset risteykset matalaholvisessa katossaan, ja se sai +valoa ainoastaan ikkunasta, pyhän Yrjön legendasta, jossa punaiset ja +siniset ruudut olivat vallitsevina, luoden kammioon sinipunervan +hämäryyden. Valkoisesta ja mustasta marmorista tehty sileä alttari +ristiinnaulitunkuvineen ja kaksine kynttiläjalkaparineen muistutti +hautapatsasta. Ja seinien muut osat olivat ylhäältä alas asti peitetyt +hautakivillä, joista, vaikka ajan hammas oli jo niitä kuluttanut, +saattoi vielä lukea syvään uurretun tekstin. + +Angélique odotti jännittyneenä, liikkumattomana. Kirkonvartia kulki ohi, +mutta ei huomannut häntä, kun hän seisoi kappelin sisäpuolella ristikkoa +vastaan painautuneena. Hän näki yhä ripitettävän naisen hameen pistävän +esiin rippituolista. Hänen silmänsä tottuivat kappelin puolihämärään ja +kiinnittyivät koneellisesti muistokivien kirjotuksiin, joitten kirjaimia +hän alkoi tavailla. Hän luki nimiä, jotka hämmästyttivät häntä ja +muistuttivat hänen mieleensä Hautecoeurin linnan tarinat: Jean V suuri, +Raoul III, Hervé VII. Hän tapasi kaksi muutakin nimeä, Lauretten ja +Balbinen, jotka liikuttivat hänen levotonta mieltään kyyneliin asti. Ne +olivat onnellisia vainajia; Laurette oli pudonnut kuunsäteeltä ollessaan +menossa kihlattunsa luokse, Balbine oli kuollut ilosta nähdessään +miehensä, jonka hän oli luullut saaneen surmansa sodassa, ja molemmat he +tulivat vielä öisin linnaan, kietoen sen äärettömien valkovaippojensa +liehuviin laskoksiin. Olihan hänkin raunioilla käydessään nähnyt heidän +liitelevän tornien yllä illan hämärässä. Oi, kuinka mielellään hän olisi +kuollut kuten hekin, seitsemäntoistavuotiaana, toteutuneen unelmansa +onnessa! + +Äkkiä häntä säpsähdytti kirkon holvistossa kumajava kaikuva ääni. Pappi +poistui pyhän Joosefin kappelin rippituolista, sulkien sen oven. +Angélique hämmästyi, kun ei enää nähnytkään ripitettävää, joka oli jo +hävinnyt. Ja kun sitten pappi vuorostaan oli kadonnut sakariston +puolelle, tunsi hän olevansa ypö yksin koko avarassa, autiossa kirkossa. +Kuullessaan vanhan, ruostuneilla saranoillaan narisevan rippituolin +synnyttämän ukkosentapaisen äänen, oli hän luullut monseigneurin olevan +tulossa. Hän oli odottanut häntä kohta puoli tuntia, mutta hänellä ei +ollut siitä mitään tietoa, hän oli niin järkytetty ettei hän tajunnut +ajan kulumista. + +Mutta hänen silmänsä pysähtyivät uuteen nimeen, Félicien III:een. Hän se +oli matkannut pyhään maahan vahakynttilä kädessään, täyttääkseen Filip +Kauniin tekemän lupauksen. Ja Angéliquen sydän tykytti, hänen eteensä +ilmestyi Félicien VII:n nuori pää, sen nuoren vaaleakiharaisen +ylimyksen, joka oli kaikkien näitten jälkeläinen, jota hän jumaloi ja +joka jumaloi häntä. Hänen mielessään myllersivät ylpeys ja pelko. Oliko +mahdollista, että hän oli täällä tällä hetkellä sitä varten että ihme +tapahtuisi? Hänen edessään oli uudempi marmorilaatta, joka oli +edelliseltä vuosisadalta ja josta hän vaivattomasti saattoi lukea +mustilla kirjaimilla kaiverretut sanat: Norbert Louis Ogier, +Hautecoeurin markiisi, Miranden ja Rouvres'in ruhtinas, Ferrières'in, +Montégu'n, Saint-Marc'in ja Villemareuil'n kreivi, Combevillen parooni, +Morainvilliers'in seigneur, neljän kuninkaallisen ritarikunnan jäsen, +hänen armeijainsa ylipäällikkö, Normandian kuvernööri, kuninkaallinen +ylijahtimestari. Nämä olivat Félicienin isoisän arvonimet, ja hän, +Angélique, oli tullut yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, +neulankäytössä kuihtunein sormin, mennäkseen naimisiin vainajan +pojanpojan kanssa. + +Kuului vaimeata ääntä, tuskin huomattavaa kevyttä kahinaa lattiakiviä +vastaan. Hän kääntyi ympäri ja näki monseigneurin, ja hän jäi seisomaan +hämmästyneenä, kun hän lähestyikin niin hiljaa, ilman pelottavaa +ukkosenjyrinää, kuten hän oli kuvitellut. Hän oli astunut kappeliin +kookkaana, ylhäisenä; hänellä oli samat kalpeat kasvot, sama voimakas +nenä, samat kauniit, nuorekkaan-säihkyvät silmät kuin Angéliquen ensi +kertaa hänet nähdessä. Aluksi hän ei huomannut Angéliquea, tämän ollessa +painautuneena mustaa ristikkoa vastaan. Mutta kun hän sitten kumartui +alttaria kohti, löysi hän hänet edestään, jalkojensa juuresta. + +Kunnioitus ja pelko olivat tehneet Angéliquen voimattomaksi, hänen +jalkansa olivat rauenneet ja hän oli vaipunut polvilleen. Monseigneur +oli hänen mielestään kuin pelottava Isä Jumala, jonka käsissä oli +ehdottomasti koko hänen kohtalonsa. Mutta hänellä oli urhea sydän, hän +puhkesi heti puhumaan. + +-- Oi, monseigneur, minä olen tullut... + +Monseigneur oli suoristaunut. Hän tunsi hänet: se oli sama tyttö, jonka +hän oli huomannut ikkunassa Ihmeen kulkueen päivänä ja joka sitten +kirkossa oli seisonut tuolilla, tuo pieni koruompelijatar, johon hänen +poikansa oli hullaantunut. Hän ei lausunut sanaakaan, ei tehnyt +elettäkään. Hän odotti ylhäisenä, jäykkänä. + +-- Oi, monseigneur, minä olen tullut, jotta voisitte minut nähdä... Te +olette hyljännyt minut, mutta te ette tuntenut minua. Ja nyt minä olen +tässä, katsokaa minua, ennenkuin sysäätte minut uudestaan pois... Minä +olen vain nuori tyttö, joka rakastan ja joka olen rakastettu, enkä +mitään muuta, en mitään tuon rakkauden ulkopuolella, en mitään muuta +kuin köyhä lapsi, joka on korjattu tämän kirkon portin alta... Minä olen +tässä teidän jaloissanne, te näette kuinka pieni, heikko ja nöyrä minä +olen. Teidän on helppo karkottaa minut, jos olen teille haitaksi. Teidän +tarvitsee vain kohottaa sormenne musertaaksenne minut... Mutta minä olen +itkenyt niin paljon! Täytyy tietää mitä toinen kärsii. Silloin tuntee +sääliä... Minä olen tahtonut vuorostani puolustaa asiaani, monseigneur. +Minä olen sangen tietämätön, tiedän ainoastaan sen, että rakastan ja +olen rakastettu... Eikö siinä ole kylliksi? Rakastaa, rakastaa ja +tunnustaa se! + +Ja hän puhui edelleen katkonaisin, huokaavin lausein, hän tunnusti +hänelle kaiken, viattomuuden ja ylitsekuohuvan rakkauden innostuksessa. +Rakkaus pyysi siinä oikeutta. Hän uskalsi tehdä niin, siksi että hän oli +puhdas. Vähitellen hän oli kohottanut päätään. + +-- Me rakastamme toisiamme, monseigneur. Hän on varmaan selittänyt +teille, kuinka se on voinut tapahtua. Minä olen sitä usein kysynyt +itseltäni, osaamatta siihen vastata... Me rakastamme toisiamme, ja jos +se on rikos, niin antakaa se anteeksi, sillä se on tullut kaukaa, puista +ja kivistäkin, jotka meitä ympäröivät. Sitten kun tiesin rakastavani +häntä, oli jo liian myöhäistä olla enää rakastamatta... Nyt ei liene +enää mahdollista tahtoakaan sellaista... Te voitte vartioida häntä +kotonanne tai naittaa hänet toiselle, mutta te ette voi saada häntä +lakkaamaan rakastamasta minua. Hän kuolee, jollei hän saa minua, kuten +minäkin kuolen ilman häntä. Silloinkin kun hän ei ole minun luonani, +tunnen, että hän kuitenkin on vierelläni, ettemme enää voi toisistamme +erota, että kumpikin vie toisensa sydämen mukanaan. Minun ei tarvitse +kuin sulkea silmäni, niin näen hänet, hän on minussa... Ja tekö +repäisisitte meidät irti tästä yhteydestä? Monseigneur, se on +jumalallista, älkää estäkö meitä rakastamasta toisiamme. + +Monseigneur katseli häntä. Hän oli niin kukkea, niin luonnollinen +yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, kuin tuore, tuoksuva +kukkakimppu. Ja monseigneur kuunteli, kun hän lausui rakkautensa +korkeata veisua lumosointuisella, vähä vähältä varmenevalla äänellä. +Puutarhahattu valahti hänen harteilleen, valohohteinen tukka ympäröi +hänen kasvojaan hienona, kultaisena kehänä. Ja hän oli monseigneurin +silmissä kuin yksi noita vanhanaikaisten messukirjojen legendaneitsyitä, +hänen intohimossaan oli jotakin hauraan vienoa, alkuperäistä, +ylimaallista, puhdasta. + +-- Olkaa hyvä, monseigneur... Teillä on valta, sallikaa meidän tulla +onnellisiksi. + +Angélique rukoili häntä, hän taivutti jälleen päänsä alas nähdessään +hänet niin kylmänä, yhä yhtä äänettömänä ja ilmeettömänä. Ah, tuota +avutonta, hänen jalkojensa juuressa polvistuvaa lasta, tuota nuoruuden +tuoksua, joka henki hänen taivutetusta niskastaan! Hän näki siinä samat +vaaleat hiukset, joita hän oli suudellut sellaisessa hurmiossa ennen +muinoin. Se, jonka muisto kidutti häntä vielä kahdenkymmenen +katumusvuoden jälkeen, oli ollut yhtä tuoksuva nuoruuttaan, hänellä oli +ollut sama ylpeä ja suloinen liljakaula. Hän oli nyt syntynyt uudestaan, +hän se nyyhkytti hänen edessään, rukoillen häntä osottamaan lempeyttä +intohimoa kohtaan. + +Kyyneleet olivat alkaneet virrata Angéliquen silmistä, mutta hän jatkoi +kuitenkin, hän tahtoi saada sanotuksi kaikki. + +-- Ja monseigneur, minä en rakasta ainoastaan häntä itseään, vaan minä +rakastan vielä hänen ylhäistä nimeään, hänen ruhtinaallisen rikkautensa +loistoa... Niin, minä tiedän kyllä, että kun en itse mitään ole enkä +mitään omista, niin näyttää siltä kuin tahtoisin häntä hänen rikkautensa +vuoksi. Ja se on tottakin, minä tahdon häntä myös hänen rikkautensa +vuoksi... Minä sanon sen teille, koska teidän on tultava tuntemaan +minut... Ah, minä tahtoisin tulla rikkaaksi hänen kauttansa ja hänen +kanssansa, elää ylellisyyden ihanuudessa ja loistossa, olla hänelle +kiitollisuuden velassa kaikista riemuistani, minä tahtoisin että meidän +rakkautemme olisi vapaa ja ettemme jättäisi ympärillemme enää kyyneliä +emmekä kurjuutta!... Siitä asti kun hän on minua rakastanut, näen minä +itseni kultakirjovaatteissa kuten entisajan ihmiset; kaulassani ja +käsissäni välkkyy jalokiviä ja helmiä; minulla on hevosia ja vaunuja ja +suuria puistoja, joissa minä käyn kävelemässä hovipoikien seuraamana... +En voi koskaan ajatella häntä alkamatta uudelleen tätä unelmaa; ja minä +sanon itselleni, että sen täytyy tulla todeksi, hän on täyttänyt minun +toivoni tulla kuningattareksi. Monseigneur, onko paha rakastaa häntä +enemmän sen tähden että hän toteuttaa kaikki lapsuustoiveeni satujen +ihmeellisestä kultasateesta? + +Monseigneur näki hänet jälleen pystypäisenä, ylpeänä, +yksinkertaisuudessaan lumoavan ylhäisenä kuin prinsessa. Hän oli kuin +olikin se toinen, hänessä oli sama kukkasen sulo, hänen kyyneleensä +olivat yhtä hellät ja kirkkaat kuin hymy. Hänestä virtasi juovuttavaa +hurmausta, jonka lämpöiset väreet monseigneur tunsi kasvoillaan. Ne +olivat samat muistojen väreet, jotka öisin ajoivat hänet +rukousjakkaralleen, missä hän nyyhkytyksillään ja voihkinallaan rikkoi +piispankartanon harrasta hiljaisuutta. Vielä edellisenä yönäkin hän oli +kamppaillut kello kolmeen asti aamulla; ja tämä rakkausseikkailu, tämä +järkytetty intohimo ärrytti hänen parantumatonta haavaansa. Mutta hänen +järkähtämättömän ulkopintansa alta ei mikään ilmaissut sitä ponnistusta +kysyvää kamppailua, jota hän sisässään kävi hillitäkseen sydämensä rajua +sykintää. Jos hänen verensä vuotikin kuiviin pisara pisaralta, niin ei +kenkään nähnyt sen juoksevan: hän oli vain entistään kalpeampi ja +äänettömämpi. + +Tuo vääjäämätön äänettömyys teki Angéliquen toivottomaksi. Hän rukoili +kahta hartaammin. + +-- Minä annan itseni teidän käsiinne. Olkaa armollinen, ratkaiskaa +kohtaloni. + +Mutta monseigneur ei puhunut vieläkään. Hän herätti Angéliquessa kammoa, +ikäänkuin hän olisi kasvanut hänen edessään pelottavan suureksi. +Odotuksen ahdistavaa tuskallisuutta lisäsi autio kirkko, jonka holvistot +himmenivät valon häipyessä, matalain sivupylväistöjen upottua jo +pimeyteen. Kappelissa ei voinut enää erottaa hautakiviäkään, siellä ei +ollut jäljellä muuta kuin tuo suuri, mustakaapuinen mies, jonka kapeat, +kalpeat kasvot näyttivät olevan ainoa kohta, mihin oli jäänyt valoa. +Angélique näki noitten kasvojen loistavat silmät, jotka tuijottivat +häneen yhä leimuavampina. Vihakohan se saattoi ne noin liekehtimään? + +-- Monseigneur, jollen olisi tullut, olisin joutunut ikuisesti +soimaamaan itseäni siitä, että rohkeuden puutteen takia olisin ollut +syypää meidän molempien onnettomuuteen... Sanokaa, minä rukoilen teitä, +sanokaa että olen ollut oikeassa, että te suostutte! + +Mitä hyödytti ruveta väittelemään tämän lapsen kanssa? Monseigneur oli +ilmottanut pojalleen kieltonsa syyt, ja se sai riittää. Hänen +äänettömyytensä johtui siitä, ettei hän luullut itsellään olevan mitään +sanottavaa. Angélique arvattavasti ymmärsi tämän, hän yritti kohoutua +hänen käsiensä tasalle suudellakseen niitä. Mutta hän tempasi ne +kiivaasti taaksepäin, ja Angélique kauhistui nähdessään veren äkkiä +syöksähtävän hänen kalpeille kasvoilleen. + +-- Monseigneur... Monseigneur... + +Vihdoinkin monseigneur aukaisi huulensa ja sanoi kaksi lyhyttä sanaa, +samat jotka hän oli sinkauttanut pojalleen: + +-- Ei koskaan! + +Ja hän lähti pois, jättäen hartausharjotuksensakin siltä päivältä +toimittamatta. Hänen vakavat askeleensa häipyivät kuorikäytävän +pylväitten taakse. + +Kivilattialle vaipuneena Angélique itki kauan ja katkerasti, keskellä +avaran, aution kirkon suurta rauhaa. + + + + +XI. + + +Jo samana iltana, kun oli noustu pöydästä, Angélique teki tunnustuksen +Huberteille, kertoen heille käyntinsä piispan puheilla ja hänen +kieltonsa. Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan tyyni. + +Hubert tuli järkytetyksi. Kuinka! Nytkö jo hänen rakas lapsensa kärsi! +Hänkin oli jo saanut haavan sydämeensä. Hubertin silmät olivat +kyynelissä, hän tunsi syvää tunteen sukulaisuutta Angéliquen kanssa, he +olivat yhtä herkkiä kumpikin, pieninkin henkäys tuntemattomista +maailmoista tempasi heidät molemmat yhtä helposti mukaansa. + +-- Voi, rakas lapseni, minkätähden et puhunut minulle? Minä olisin +tullut mukaasi, olisin ehkä voinut taivuttaa monseigneurin. + +Hubertinen katse sai hänet vaikenemaan. Hubert oli todellakin järjetön. +Eikö olisi parempi ottaa tilaisuudesta vaari, jotta saataisiin +haudatuksi tuo mahdoton avioliittotuuma? Hubertine sulki Angéliquen +syliinsä ja suuteli häntä hellästi otsalle. + +-- Onhan se siis nyt lopussa, kultaseni, ihan lopussa? + +Angélique ei ensin näyttänyt käsittävän. Sitten sanat saapuivat hänen +mieleensä kuin jostakin etäältä. Hän katsoi eteensä, ikäänkuin +tiedustellakseen tyhjyydeltä. Sitten hän vastasi: + +-- Niin, on kai. + +Ja seuraavana päivänä hän istui jälleen ompelukehyksensä ääreen ja +käytteli neulaa näköjään samanlaisena kuin tavallisesti. Hänen entinen +elämänsä alkoi uudelleen, hän ei näyttänyt kärsivän lainkaan. Muutenkaan +ei ilmennyt viittaustakaan äskeisiin tapahtumiin, ei edes katsetta +ikkunaan, ainoastaan poskilla oli tuskin huomattava kalpeus. Uhraus +näytti olevan lopullisesti tehty. + +Hubertkin uskoi sen ja mukautui Hubertinen järkevyyteen, koettaen pitää +loitolla Félicieniä, joka, uskaltamatta vielä nousta isäänsä vastaan, +oli kiihtynyt niin ettei enää malttanut olla lähestymättä Angéliquea, +vaikka oli luvannut odottaa koettamatta häntä tavata. Hän kirjotti +hänelle, ja kirjeet otettiin takavarikkoon. Eräänä aamuna hän tuli itse, +ja Hubert oli häntä vastassa. Heidän välillään syntyi selvitys, joka oli +yhtä kiusallinen kummallekin, niin selvästi ilmeni nuoren miehen tuska, +kun Hubert puhui hänelle tyttärensä toipuvasta rauhallisuudesta, pyytäen +häntä pitämään lupauksensa ja pysymään poissa, jottei hän +syöksisi Angéliquea uudelleen edellisen kuukauden järkyttäviin +mielenliikutuksiin. Félicien lupasi jälleen olla kärsivällinen: mutta +hän kieltäytyi jyrkästi ottamasta takaisin Angéliquelle antamaansa +lupausta. Hän toivoi yhä voivansa taivuttaa isänsä. Hän odottaisi ja +antaisi Voincourteihin nähden asiain olla entisellä kannallaan, käyden +heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa ainoastaan välttääkseen +julkista riitaantumista. Ja lähtiessään hän pyysi Hubertia selittämään +Angéliquelle, minkä takia hän suostui olemaan hänestä erossa, vaikka se +oli hänelle tuskallista: hän ei ajatellut muuta kuin Angéliquea, +kaikkien tekojensa ainoana tarkotusperänä oli päästä omistamaan hänet. + +Kun Hubertine sai mieheltään kuulla tämän keskustelun sisällön, tuli hän +vakavaksi. Oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän: + +-- Aiotko ilmottaa lapselle, mitä hän on pyytänyt sinua sanomaan +hänelle? + +-- Se on minun velvollisuuteni. + +Hubertine katsoi häneen kiinteästi ja lausui sitten: + +-- Tee omantuntosi mukaan... Sen tahdon vain sanoa, että tuon nuoren +miehen luulot ovat harhakuvitteluja, hän kyllä lopulta taipuu isänsä +tahtoon, ja meidän tyttöraukallemme se olisi kuoleman isku. + +Hubert oli masentunut, hänen mielensä valtasi tuskallinen pelko, hän +alkoi empiä ja suostui viimein olemaan ilmaisematta mitään. Hän sai +muuten joka päivä hiukan rauhottavaa vakuutusta, kun hänen vaimonsa +kiinnitti hänen huomionsa Angéliquen rauhalliseen käytökseen. + +-- Näethän, että haava paranee umpeen... Hän unhottaa. + +Mutta hän ei unhottanut, hän ainoastaan odotti hänkin. Kaikki +inhimillinen toivo oli kuollut, hän turvautui ihmeeseen. Ihme tulisi +varmaan tapahtumaan, jos Jumala kerran tahtoi tehdä hänet onnelliseksi. +Hänen oli vain antauduttava hänen käsiinsä. Hän uskoi että tämä uusi +koettelemus oli rangaistus siitä, että hän oli koettanut asettaa määriä +hänen tahdolleen ahdistamalla monseigneuriä rukouksillaan. Ilman armoa +ihminen oli voimaton, voittoon kelvoton. Hänen armontarpeensa sai hänet +nöyrtymään ja asettamaan ainoan toivonsa näkymättömän maailman apuun, +pysyen itse tahdottomana ja jättäen kaiken toiminnan ympärillään +leviäville salaperäisille voimille. Hän alkoi joka ilta lampun valossa +lukea jälleen vanhaa Kultaista Legendaa, ja hän haltioitui siitä kuten +ennen lapsuutensa viattomina päivinä. Eikä hän epäillyt ainoankaan +ihmeen mahdollisuutta, hän oli vakuutettu siitä, että näkymättömän valta +on rajaton ja johtaa puhtaat sielut riemulliseen voittoon. + +Tuomiokirkon verhoilijamestari oli juuri tullut tilaamaan Huberteilta +erinomaisen kallisarvoista koruompelukaistaa monseigneurin piispallista +istuinta varten. Kaista, jonka leveys oli oleva puolitoista ja korkeus +kolme metriä, tulisi kiinnitettäväksi taustan puukehykseen, ja sen piti +esittää kahta luonnollisessa koossa olevaa enkeliä, jotka pitivät +käsissään kruunua, jonka alla oli Hautecoeurien vaakuna. Se oli tehtävä +korkokuvakirjauksella, mikä työ vaatii suurta taitoa ja on lisäksi hyvin +rasittavaa. Hubertit olivat ensin kieltäytyneet, sillä he pelkäsivät +että työ kävisi Angéliquelle liian rasittavaksi ja varsinkin että se +tekisi hänet murheelliseksi, kun hänen täytyisi tuota vaakunaa +kirjaillessaan lanka langalta viikkokausia herätellä eloon muistojaan. +Mutta Angélique oli pahastumalla saanut heidät ottamaan tilauksen +vastaan ja käynyt sitten joka aamu työhön tavattomalla tarmolla. Näytti +siltä kuin hän olisi ollut onnellinen väsyttäessään itseään, kuin hänen +olisi tarvinnut turruttaa ruumiinsa pysyäkseen tyynenä. + +Ja vanhanaikaisessa työhuoneessa jatkui elämä entisellään, +säännöllisenä, aina samanlaisena, ikäänkuin ei olisi ollutkaan hetkeä, +jolloin sydämet olivat siellä kiihkeämmin sykkineet. Silläaikaa kun +Hubert puuhaili kehyksien kanssa, piirusti, pingotti ja irrotti, auttoi +Hubertine Angéliquea, ja molemmilla oli illan tullen sormet kipeinä. +Enkeleitä ja koristeita ommellessa oli täytynyt jakaa kukin kuvio +useampiin osiin, jotka otettiin yksitellen käsille. Vahvimpia kohoumia +varten Angélique juoksutti puikon avulla paksua, valkaisematonta lankaa, +jonka hän peitti poikittaiseen suuntaan bretagnenlangalla; ja sitä +tehdessään hän muovaili lankakerrosta puksipuisella taltalla, poimutti +enkelien vaatteet ja saattoi koristeitten yksityiskohdat esiintymään +jyrkkäpiirteisinä. Se oli todellista kuvanveistotyötä. Kun hän oli +saanut langat muovatuksi haluttuihin muotoihin, päällystivät hän ja +Hubertine ne kultalangoilla, jotka he neuloivat kiinni pajupistoilla. He +loivat siten hienoja, verrattoman loistavia kultaisia korkokuvia, jotka +säteilivät savuttuneessa huoneessa kuin aurinko. Vanhat työkalut, +reikätaltat, purasimet, nuijat ja vasarat olivat riveissä +vuosisataisessa järjestyksessään. Kehyksillä ajelehtivat jätevasu ja +kultalankarasia, sormustimet ja neulat. Ja »sukkela», käsirukki ja +kerinpuut pajukeloineen ruostuivat nurkissaan, näyttäen nukkuvan +avonaisista ikkunoista henkivän syvän rauhan raukaisemina. + +Päivät vierivät, ja Angélique katkoi neuloja aamusta iltaan, niin kovaa +työtä oli tuo kultalankojen neulominen paksun, tiukan lankakerroksen +läpi. Näytti siltä kuin olisi tämä raskas työ vaatinut hänet kokonaan +ruumiineen ja sieluineen, niin ettei hän enää ajatellutkaan. Jo kello +yhdeksän hän pani maata läpiuupuneena ja nukkui kuin kivi. Kun hän +työltään jouti hetkiseksi kohottamaan päätään, hämmästyi hän, kun ei +nähnytkään Félicieniä. Vaikka hän ei itse tehnytkään mitään häntä +kohdatakseen, ajatteli hän että Félicienin olisi pitänyt voittaa kaikki +esteet ollakseen hänen luonaan. Mutta hän hyväksyi sen, että Félicien +oli niin järkevä; hän olisi soimannut häntä, jos hän olisi tahtonut +hätiköidä. Epäilemättä hänkin odotti ihmettä. Angélique eli nyt +yksinomaan tuosta odotuksestaan, hän toivoi joka ilta että ihme +tapahtuisi seuraavana päivänä. Aina tähän saakka oli hänen mielensä +pysynyt kapinoimatta. Toisinaan hän kuitenkin nosti päätään +malttamattomana: eikö vieläkään mitään? Ja hän työnsi lujasti neulaansa, +jotta hänen hennot sormensa verestivät. Usein hänen täytyi kiskoa neula +irti pihdeillä. Kun neula katkesi, synnyttäen kuivan helähdyksen kuin +lasia taitettaessa, ei hän edes eleellä osottanut kärsimättömyyttä. + +Hubertine alkoi huolestua hänen tavattomasta työkiihkostaan, ja kun +pyykinpesun aika tuli, pakotti hän hänet jättämään koruompelun, +viettääkseen neljä päivää reippaassa liikunnassa päivänpaisteisessa +ulkoilmassa. Gabet-muori, jonka kivut olivat hellittäneet, saattoi +auttaa hieromisessa ja huuhtomisessa. Mariantarhassa oli kuin juhla. +Tämä elokuun loppupuoli oli kerrassaan ihana, taivas oli lämmin, varjot +tummat. Virkistävää raikkautta huokui Chevrotte-purosta, jonka vedet +juoksivat viileinä salavien katveessa. Ja ensi päivä kului Angéliquelta +hyvin iloisesti, hän paukutti ja virutti vaatteita ja nautti puron, +jalavien, myllynraunioitten ja ruohikon seurasta; ne olivat hänen +ystäviään, joitten kanssa hänellä oli niin paljon yhteisiä muistoja. +Täällähän hän oli tullut tuntemaan Félicienin, ensin salaperäisenä +kuutamossa, sitten niin suloisen kömpelönä, sinä aamuna jolloin hän oli +pelastanut purosta alusröijyn. Jokaisen vaatekappaleen huuhdottuaan +hänen täytyi vilkaista piispankartanon ristikkoporttiin, joka kauan +sitten oli jätetty käyttämättömäksi. Siitä hän oli eräänä iltana +kulkenut hänen käsivarteensa nojaten; ehkä hän avaisi sen nyt yhtäkkiä, +tullakseen noutamaan häntä ja viedäkseen hänet isänsä jalkojen juureen. +Tämä toivo antoi viehätyksen hänen karkealle, vaahtopärskeiselle +työlleen. + +Mutta kun Gabet-muori toisena päivänä toi viimeistä työntökärrykuormaa +vaatteita, alkaen levittää niitä Angéliquen kanssa, keskeytti hän +loppumattoman lavertelunsa sanomalla kaikessa viattomuudessa: + +-- Kyllä kai tekin olette kuullut, että monseigneur aikoo naittaa +poikansa? + +Angélique levitti parhaallaan lakanaa, ollen polvillaan ruohikossa. +Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. + +-- Niin, ihmiset siitä puhuvat, jatkoi Gabet-muori. Monseigneurin poika +menee syksyllä naimisiin neiti de Voincourtin kanssa... Asia on kuulemma +lopullisesti sovittu toissapäivänä. + +Angélique jäi polvilleen, sekavat ajatukset myllersivät hänen päässään. +Uutinen ei häntä suinkaan hämmästyttänyt, hän tunsi sen todeksi. Hänen +äitinsä oli siitä puhunut hänelle, se ei tullut odottamatta. Mutta tänä +ensi hetkenä hänen jalkansa herpautti ajatus, että Félicien saattoi +jonakin väsymyksen hetkenä isänsä pelosta suostua menemään naimisiin +tuon toisen kanssa, vaikkei hän häntä rakastanutkaan. Silloin hän, +Angélique, jota hän jumaloi, olisi hänet kadottanut. Hän ei ollut +koskaan tullut ajatelleeksi tätä heikkouden mahdollisuutta; hän näki nyt +Félicienin taipuvan velvollisuudentunnon alle ja kuuliaisuuden nimessä +saattavan heidät molemmat onnettomiksi. Ja pysyen yhä polvistuneena hän +käänsi katseensa ristikkoporttia kohti, hänen mielensä nousi vihdoinkin +kapinaan, hän tunsi halua mennä pudistamaan sen rautatankoja, avata sen +kynsillään, juosta Félicienin luokse ja pitää yllä hänen rohkeuttaan, +jottei hän antaisi perään. + +Hän hämmästyi huomatessaan vastaavansa Gabet-muorille, puhtaasti +koneellisen tunteittensa salaamis-vaiston ohjaamana: + +-- Vai menee hän naimisiin neiti Clairen kanssa... Neiti Claire on hyvin +kaunis, sanotaan että hän on hyvin hyväkin... + +Ihan varmasti hän menisi tapaamaan Félicieniä heti kun Gabet-muori +lähtisi pois. Hän oli odottanut kyllin kauan, hän tahtoi rikkoa valansa +olla häntä tapaamatta, se tuntui hänestä nyt vain turhalta vastukselta. +Millä oikeudella heidät näin pidettiin erossa? Kaikki muistutti hänelle +heidän rakkauttaan, niin tuomiokirkko kuin soliseva purokin ja vanhat +jalavat, joitten keskellä he olivat rakastaneet toisiaan. Koska heidän +lempensä oli siellä syttynyt, niin siellä hän nyt tahtoi hänet jälleen +tavata, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja paeta kauas, niin kauas ettei +heitä enää koskaan löydettäisi. + +-- No niin, sanoi vihdoin Gabet-muori, ripustettuaan viimeiset +lautasliinat pensaan oksille. -- Parin tunnin perästä ne ovat kuivat... +Hyvästi nyt vain, neiti, koska minulla ei ole täällä enää mitään +tehtävää. + +Seisoessaan siinä viheriällä ruohikolla hohtavien lumivalkoisten +liinavaatteitten keskellä Angélique muisteli sitä päivää, jolloin heidän +sydämensä olivat antautuneet toisilleen niin vilpittöminä, vallattoman +rajutuulen piestessä lakanoita ja pöytäliinoja. Minkätähden Félicien ei +enää tullut häntä tapaamaan? Minkätähden hän ei ollut kohtaamassa häntä +nyt, tässä raikkaan iloisessa vaatteenkuivaus-puuhassa? Mutta kohta, kun +hän pitäisi häntä sylissään, hän tietäisi taas ettei hän kuulunut muille +kuin hänelle yksin. Hänen ei tarvitsisi edes nuhdella Félicieniä hänen +heikkoudestaan, jo hänen pelkkä ilmestymisensä riittäisi antamaan hänen +tahdolleen voiman pitää kiinni heidän onnenvaatimuksestaan. Félicien ei +pelkäisi mitään, kunhan hän vain menisi viipymättä häntä tapaamaan. + +Tunti kului, ja Angélique käyskenteli hitain askelin vaatteitten +keskellä, itsekin valkoisena auringonsäteitten häikäisevästä +heijastuksesta, ja hänen sisässään heräsi epäselvä ääni, joka tuli yhä +voimakkaammaksi ja esti häntä menemästä ristikkoportin luokse. Alkava +taistelu pelotti häntä. Kuinka? Eikö hänen sydämessään ollut mitään +muuta kuin tuo tahto, joka vaati häntä menemään? Siellä oli, sinne oli +varmaan pantu jotain muutakin, jotain, mikä nousi esteeksi ja sekotti +hänen intohimonsa viattoman yksinkertaisuuden. Olisihan varsin +yksinkertaista rientää sen luokse, jota rakastaa; ja kuitenkaan hän ei +nyt voinut sitä tehdä, häntä pidätti tuskallinen epäilys: hän oli +vannonut, hän tekisikin siinä ehkä hyvin pahasti. Illalla, kun vaatteet +olivat kuivat ja Hubertine tuli häntä auttamaan niitten poisviemisessä, +ei hän vielä ollut päässyt ratkaisuun, ja hän päätti miettiä yöllä. Syli +täynnä lumivalkoisia, hyvälle tuoksuvia vaatteita hän heitti rauhattoman +katseen hämärtyvään Mariantarhaan; se oli hänen mielestään kuin +rehellinen ystävä, joka ei antanut suostumustaan rikolliseen +aikomukseen. + +Seuraavana aamuna Angélique heräsi rauhattomana. Useita öitä kului +vielä, hänen voimatta tehdä päätöstään. Ainoastaan varmuus siitä, että +Félicien rakasti häntä, auttoi häntä pysymään tyynenä. Se varmuus oli +pysynyt horjumattomana, hän tunsi siinä suloista viihdytystä. +Tietäessään olevansa rakastettu hän jaksaisi odottaa ja kestää kaikki. +Hänet oli jälleen vallannut armeliaisuuden puuska, hän heltyi +pienimmistäkin kärsimyksistä, kyyneleet olivat aina valmiina puhkeamaan +hänen silmistään. Mascart-ukolle hän sai taas toimittaa tupakkaa, +Chouteau-vanhukset saivat häneltä makeisiakin. Mutta varsinkin +Lemballeusen perhe hyötyi hänen anteliaisuudestaan, Tiennetten oli nähty +tanssivan juhlissa tuon hyvän neidin hame yllään. Ja kun Angélique +eräänä päivänä tuli tuomaan Lemballeuse-muorille edellisenä päivänä +lupaamiaan paitoja, huomasi hän kaukaa, että kerjäläisten luona oli +kreivitär de Voincourt ja hänen tyttärensä, Félicienin seuraamana. Tämä +oli arvatenkin tuonut heidät sinne. Angélique ei näyttäytynyt, vaan +palasi takaisin sydän raskaana. Kaksi päivää myöhemmin hän näki heidän +menevän kolmisin Chouteau-vanhusten luokse. Ja eräänä aamuna +Mascart-ukko kertoi hänelle, että tuo kaunis nuori mies oli käynyt hänen +luonaan kahden hienon naisen kanssa. Silloin hän lakkasi käymästä +köyhiensä luona, jotka eivät enää olleet hänen, koska Félicien antoi ne +noille naisille, otettuaan ne ensin häneltä. Hän ei liikkunut enää +ulkona, peljäten kohtaavansa heidät vieläkin ja saavansa jälleen +sydämeensä haavan, jonka tuska tunki joka kerta yhä syvemmälle. Ja hän +tunsi että hänessä kuoli jotakin, että hänen elämänsä valui pois pisara +pisaralta. + +Ollessaan eräänä iltana tällaisen kohtauksen jälkeen yksin huoneessaan, +hän huudahti tuskan tukahduttamana: + +-- Hän ei rakasta minua enää! + +Hän näki edessään Claire de Voincourtin kookkaana ja kauniina tuuheine, +tummine hiuksineen. Ja hän näki Félicienin hänen rinnallaan, solakkana +ja ylväänä. Eivätkö he olleet kuin luodut toisilleen, samaa syntyperää +ja niin toisiinsa soveltuvat, että olisi voinut pitää heitä jo +avioparina? + +-- Hän ei rakasta minua enää, hän ei rakasta minua enää! + +Tämä ajatus iski häneen jyristen kuin raunioiksi romahtava rakennus. Kun +hänen uskonsa oli mennyt, niin kaikki sortui. Hän ei voinut enää +ajatella eikä punnita tyynesti tosiasioita. Eilen hän uskoi, nyt hän ei +enää uskonut. Vain henkäys, mistä lieneekin tullut, oli riittänyt +murskaamaan kaikki. Hän oli yhtäkkiä sortunut siihen äärettömään +kurjuuteen, jonka tuottaa tieto siitä että rakastetun rakkaus on +loppunut. Olihan juuri Félicien sanonut kerran, että se oli tuskista +suurin, hirmuinen kidutus. Tähän saakka hän oli voinut tyytyä ja +alistua, hän oli odottanut ihmettä. Mutta hänen voimansa oli ehtynyt +uskon kadotessa, hän oli hädässään avuton kuin lapsi. Ja tuskallinen +kamppailu alkoi jälleen. + +Ensin hän vetosi ylpeyteensä: jollei Félicien enää rakastanut, niin +olkoon menneeksi, hänkin oli liian ylpeä rakastaakseen häntä sen +koommin. Ja hän valehteli itselleen, hän oli olevinaan kuin vaivasta +päässyt ja hyräili muka huoletonna kirjaillessaan Hautecoeurien +vaakunaa, jota hän oli nyt ryhtynyt valmistamaan. Mutta sydän pyrki +pakahtumaan, ja hänen täytyi häpeäkseen myöntää olevansa niin ponneton, +että rakasti yhäkin ja vielä enemmän. Tuo vaakuna, joka lanka langalta +syntyi hänen hyppysistään, piti häntä raatelevassa murheessa kokonaisen +viikon. Se oli neljään alaan jaettu, ensimmäinen ja neljäs merkiten +Jerusalemia, toinen ja kolmas Hautecouriä; Jerusalemia kuvasi +hopeapohjalla kultainen jerusaleminristi, kulmissa neljä pientä +kultaristiä; Hautecoeuriä kultainen linna sinisellä pohjalla, keskellä +musta, hopeasydäminen pienoisvaakuna, kaiken lisänä kolme kultaista +liljaa, kaksi ylhäällä, yksi alakärjessä. Värit ommeltiin +punontalangoilla, metallit kulta- ja hopealangalla. Kuinka kurja hän +oli, tuntiessaan kätensä vapisevan ja painaessaan päätään kumarruksiin +kätkeäkseen silmänsä, jotka vaakunan väriloiste sokaisi kyynelillä! Hän +ei ajatellut muuta kuin Félicieniä, hän jumaloi häntä hänen tarunomaisen +ylhäisyytensä loisteessa. Ja kirjaillessaan tunnuslausetta: _Jos Jumala +tahtoo, tahdon minäkin_, mustalla silkillä hopeanauhalle, hän tunsi +selvästi että hän oli hänen orjansa, ettei hän milloinkaan enää voisi +siitä toipua. Ja kyyneleet hämärsivät hänen katseensa, Silläaikaa kun +hän yhä koneellisesti kuletti neulaa vaatteen läpi. + +Se oli surkeata. Angélique rakasti epätoivoisena, hän taisteli tuota +toivotonta rakkauttaan vastaan, voimatta sitä kuolettaa. Aina uudelleen +hänet valtasi halu juosta Félicienin luo ja vallottaa hänet jälleen +itselleen heittäytyen hänen kaulaansa; ja yhä uudelleen alkoi kamppailu. +Toisinaan hän luuli voittaneensa, hänen mielensä täytti suuri +hiljaisuus, hänestä tuntui että hän saattoi nähdä itsensä kuin jonkun +vieraan olennon, pienenä, tyynenä, kuuliaisena, polvistuneena +kieltäymyksen nöyryydessä; se ei ollut enää hän, se oli se kiltti ja +tottelevainen tyttö, joksi hänen piti tulla, joksi hänen ympäristönsä ja +kasvatuksensa hänet tekivät. Sitten hänen verensä jälleen ailahti +huumaavana; hänen terve olentonsa ja hehkuva nuoruutensa laukkasivat +kuin valtoimet ratsut; ja hän näki itsensä jälleen yhtä ylpeänä ja +intohimoisena kuin ennen, tuntemattomasta alkuperästään periytyneessä +kuohuvassa kiihkossa. Minkätähden hänen olisi toteltava? Velvollisuutta +ei ollut, ainoastaan vapaa halu oli olemassa. Hän jo valmisteli pakoaan, +hän suunnitteli sopivinta hetkeä murtaakseen auki piispankartanon +ristikkoportin. Mutta samassa palasi ahdistuskin, jäytävä kipu, +epäilyksen tuska. Jos hän antautuisi pahaan, tulisi hänelle siitä +ikuiset tunnonvaivat. Hän vietti hirveitä hetkiä tässä epävarmuudessa, +kun ei hän tiennyt mille puolelle asettua, kun tunteitten myrsky viskoi +häntä lakkaamatta rakkauden kapinoivasta uhmasta rikoksen kauhuun. Ja +hän kävi heikommaksi kerta kerralta voitettuaan sydämensä. + +Eräänä iltana, kun hän oli lähtemäisillään ulos mennäkseen tapaamaan +Félicieniä, ollen samalla suuressa tuskassa siitä ettei enää jaksanut +vastustaa intohimoaan, hän äkkiä muisti vaivaishoitohallituksen antaman +kasvattikirjan. Hän otti sen esiin kaapin pohjalta ja selaili sitä, +antaen alhaisen syntyperänsä sataa päälleen korvapuusteina sen joka +sivulta polttavassa nöyryytyksen janossa. Isä ja äiti tuntemattomat, ei +vanhempia eikä nimeä, ei mitään muuta kuin päivämäärä ja numero! +Hyljätty kuin maantien laidalla puhjennut rikkaruoho! Ja muistot +kohosivat joukoittain, hän muisti Nièvren rehevät niityt, eläimet, joita +hän oli niillä paimentanut, Soulanges'in sileän maantien, jolla hän +käveli avojaloin, Nini-tädin, joka kuritti häntä, kun hän varasti +omenia. Varsinkin herättivät hänen muistoaan ne sivut, joille oli +merkitty joka kolmas kuukausi tapahtuneet apulaistarkastajan ja lääkärin +käynnit heidän nimikirjotuksineen, joitten jälkeen seurasi toisin +paikoin huomautuksia ja muistiinpanoja: siihen oli merkitty sairaus, +johon hän oli ollut vähällä kuolla, hänen hoitajansa vaatimus saada +uudet kengät palaneitten sijaan. Ne olivat raskaita huomautuksia hänen +taipumattomalle luonteelleen. Se oli hänen kurjuutensa päiväkirja. Mutta +eräs muistiinpano sai hänet lopuksi sulamaan kyyneliin. Se oli +pöytäkirja, jossa todettiin sen kaulanauhan katkaiseminen, jota hän oli +saanut pitää aina kuusivuotiaaksi asti. Hän muisti inhonneensa +vaistomaisesti tuota silkkinauhaan pujotelluista oliivin muotoisista +luuhelmistä tehtyä kaulanauhaa, johon oli kiinnitetty pyöreä hopealippu, +missä oli hänen vastaanottopäivänsä ja numeronsa. Hän arvasi että se oli +orjan kaularengas, ja hän olisi repinyt sen poikki pikku käsillään, +jollei hän olisi pelännyt seurauksia. Tultuaan sitten vähän suuremmaksi +hän oli valittanut sen kuristavan kaulaansa. Hänen oli kuitenkin annettu +pitää sitä vielä vuoden ajan. Ja kuinka iloinen hän oli ollut, kun +apulaistarkastaja oli leikannut nauhan poikki kunnanvaltuuston +esimiehen läsnäollessa, korvaten tämän yksilömerkin virallisella +tuntomerkkiluettelolla, jossa olivat jo hänen orvokinsiniset silmänsä ja +hieno kullankeltainen tukkansa! Ja kuitenkin hän tunsi yhä vielä +kaulassaan tuon nauhan, joka oli kuin kotieläimen tuntomerkiksi pantu +kaulahihna: se oli uponnut hänen lihaansa ja tukehdutti häntä. Kun hän +nyt katsoi tuota sivua, valtasi hänet jälleen kauhea nöyryytys, joka sai +hänet nousemaan takaisin huoneeseensa nyyhkyttäen, tuntien itsensä +arvottomaksi rakkaudelle. Kaksi kertaa tämän jälkeen tuo kirjanen hänet +vielä pelasti. Sitten sekin tuli voimattomaksi masentamaan hänen +mielensä kapinaa. + +Nyt nämä kiusauksen puuskat alkoivat kiduttaa häntä öisin. Ennen +maatapanoaan hän pakottautui lukemaan Legendaa, puhdistaakseen untansa. +Mutta vaikka hän koetti syventyä siihen pää kättensä välissä, ei hän +tajunnut mitään; ihmeet tuntuivat hänestä kumman sisällöttömiltä, ne +liehuivat hänen ohitseen kuin värittömät haamut. Nukuttuaan sitten +suuressa vuoteessaan jonkun hetken lyijynraskaassa unessa, hän heräsi +äkkiä hätkähtäen ahdistavaan tunteeseen keskellä synkkää pimeyttä. +Puoleksi tajuttomana hän kohosi pystyyn vuoteessaan ja polvistui +keskelle syrjään viskattuja lakanoita hiki ohimoilla, väristyksen +puistattamana. Ja hän risti kätensä ja sopersi tuskaisena: »Jumalani, +miksi olet minut hyljännyt?» Sillä hänen ahdistava hätänsä oli +suurimmillaan näinä hetkinä, jolloin hän tunsi olevansa aivan yksin +pimeässä. Hän oli nähnyt unta Félicienistä, hän pelkäsi vapisten +pukeutuvansa ja menevänsä häntä tapaamaan, kenenkään olematta saapuvilla +häntä estämässä. Armo vetäytyi hänestä pois, Jumala ei enää ollut hänen +luonaan, ympäristö hylkäsi hänet. Epätoivoisena hän kutsui tuonpuoleista +maailmaa avukseen ja terotti kuuloaan näkymättömyyden äänille. Mutta +ilma oli tyhjä, poissa olivat äänten kuiskinat ja salaperäiset havinat. +Mariantarha, Chevrotte, salavat, ruohot, piispankartanon puut, +tuomiokirkkokin, kaikki oli kuollutta. Niissä ei ollut enää mitään +jäljellä hänen unelmistaan, neitsyitten valkoinen parvi oli hävitessään +jättänyt jälkeensä haudan tyhjyyden. Hän oli kiusauksessa voimattomana, +aseettomana kuin alkuaikaisen kirkon kristitty, joka sortuu perisynnin +alle heti kun yliluonnollinen apu lakkaa. Hän kuuli kuinka tuon entisen +turvallisen kolkan synkässä äänettömyydessä perinnäisturmelus virkosi +ulvoen eloon, saaden voiton kasvatuksen tuloksista. Hän tunsi että +jolleivät salatut voimat muutaman tuokion kuluessa tulisi hänen +avukseen, jolleivät ympäristön esineet heräisi häntä tukemaan, niin hän +varmasti sortuisi ja joutuisi perikatoon. »Jumalani, Jumalani, miksi +olet minut hyljännyt?» Ja ollen yhä polvillaan pienenä ja hentona +keskellä suurta vuodettaan, hän tunsi menehtyvänsä. + +Silloin, joka kerta tähän saakka, hän juuri äärimäisen hädän hetkellä +tunsi vilvottavaa huojennusta. Taivaallinen armo oli säälinyt hänen +vaivaansa ja palasi takaisin, suoden hänelle jälleen haavekuvitelmansa. +Hän hyppäsi avojaloin lattialle ja juoksi innoissaan ikkunan luo. Ja nyt +hän kuuli jälleen ääniä, näkymättömät siivet hipoivat hänen hiuksiansa +ja Legendan kansa astui esiin puista ja kivistä, ympäröiden hänet +valkoisena parvena. Hänen puhtautensa ja hyvyytensä, kaikki se mitä hän +oli valanut itsestään ympäristöönsä, palasi jälleen hänen luokseen ja +pelasti hänet. Senjälkeen hän ei enää pelännyt, hän tiesi että häntä +vartioitiin: Agnes ja kaikki toiset neitsyet olivat palanneet ja +leijailivat lempeinä väräjävässä ilmassa. Se oli kuin etäältä saapuva +rohkaisu, kuin yötuulen kuiskinassa tuleva hiljainen voiton viesti. +Tunnin ajan hän hengitti tätä rauhottavaa viileyttä, surullisin sydämin, +yhä lujittuen päätöksessään ennemmin kuolla kuin rikkoa valansa. +Murtuneena hän laskeutui viimein jälleen vuoteeseensa ja vaipui uneen, +tuntien jo pelkoa seuraavan päivän kamppailusta, mielessä se tuskaa +tuottava ajatus, että hän lopulta varmaan sortuisi, jos hän täten kerta +kerralta yhä heikontuisi. + +Ja hän oli todella alkanut jollakin tavoin riutua, sitten kun hän oli +ruvennut uskomaan ettei Félicien häntä enää rakastanut. Hänellä oli +rinnassaan haava, joka saattoi hänet kuolemaan vähitellen huomaamatta ja +valittamatta. Ensin se oli ilmennyt väsymyksenä: häntä alkoi +tukahduttaa, hänen täytyi heittää lanka käsistään, ja hän tuijotti +jonkun hetken tyhjyyteen sumennein silmin. Sitten hän oli lakannut +syömästä, nauttien vain vaivoin joitakin kulauksia maitoa; +leipäviipaleensa hän kätki ja viskasi salaa naapurien kanoille, jotta ei +saattaisi vanhempiaan levottomiksi. Lääkärikin kutsuttiin, mutta hän ei +saanut selville mitään erityistä, vaan syytti liian yhtämittaista +huoneessa oleskelua ja kehotti vain liikkumaan enemmän ulkoilmassa. +Hänen koko olemuksensa hiljalleen haihtui pois ja hävisi. Hänen +ruumiinsa leijui kuin suurten siipien kannattamana ja sielun liekki +näytti saavan hänen kuihtuneet kasvonsa hohtamaan valoa. Hän oli +heikontunut niin ettei hän voinut laskeutua alas huoneestaan muutoin +kuin pidellen kaksin käsin porraskäytävän seinämistä, sillä hänen +jalkansa horjuivat. Mutta heti kun hän tunsi että toiset katsoivat +häneen, ponnisti hän kaiken tahtonsa, koettaen itsepäisesti pysyä +lujana. Hän tahtoi kaikella muotoa saada valmiiksi monseigneurin +piispanistuimeen aiotun vaikeatöisen koruompelukaistan. Hänen pienissä, +hoikissa käsissään ei ollut enää voimaa, ja kun häneltä katkesi neula, +ei hän jaksanut vetää sitä pihdeillä ulos. + +Eräänä aamuna oli sekä Hubertin että Hubertinen täytynyt mennä +kaupungille ja jättää Angélique yksin työnsä ääreen. + +Kun Hubert, joka ensimmäisenä ehti takaisin, astui sisään, löysi hän +Angéliquen lattialta makaamasta; hän oli pyörtynyt kehyksen ääreen ja +liukunut tuolilta maahan. Työ oli käynyt yli hänen voimainsa, toinen +suurista enkeleistä oli keskeneräinen. Suunniltaan joutuneena Hubert +nosti hänet ylös ja koetti asettaa häntä seisoalleen, mutta hän ei +pysynyt jaloillaan eikä edes herännyt tainnoksista. + +-- Rakas lapsi, rakas lapsi... Vastaa toki, Jumalan tähden... + +Vihdoin hän avasi silmänsä ja katsoi häneen surullisena. Miksi hän +tahtoi häntä elämään? Hän olisi ollut niin onnellinen kuolleena! + +-- Mikä sinulla on, rakas lapsi? Sinä olet siis pettänyt meitä, sinä +rakastat häntä yhä vielä? + +Hän ei vastannut, hän vain katsoi häneen sanomattoman surullisena. +Silloin Hubert epätoivoissaan nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet +huoneeseensa. Ja asetettuaan hänet vuoteelle, johon hän jäi makaamaan +niin kalpeana ja heikkona, hän itki tuota julmaa tekoa, johon hän +tahtomattaan oli joutunut syypääksi erottaessaan hänet rakastetustaan. + +-- Minä olisin kyllä antanut hänet sinulle! Minkätähden et ole sanonut +minulle mitään? + +Mutta Angélique ei puhunut, hänen silmäluomensa sulkeutuivat ja hän +näytti nukahtavan. Hubert seisoi hänen vieressään katsellen hänen +kapeita liljakasvojaan, sydän vertavuotavana säälistä. Mutta kun +Angélique hengitti hiljaa ja tasaisesti, laskeutui hän alas, kuullessaan +vaimonsa palaavan. + +Alhaalla työhuoneessa syntyi heidän välillään selvitys. Hubertine oli +tuskin saanut hatun päästään, kun Hubert kertoi hänelle että hän oli +tavannut lapsen lattialta pyörtyneenä ja että hän nyt nukkui vuoteellaan +kuoleman heikkona. + +-- Me olemme erehtyneet. Hän muistelee yhä tuota poikaa ja kuolee +suruunsa... Oh, jospa tietäisit kuinka kipeästi minuun koski ja mitkä +tunnonvaivat sain, kun ymmärsin mikä hänellä oli ja kannoin hänet ylös +niin säälittävän surkeana. Se on meidän syymme, me olemme valheilla +erottaneet heidät... Kuinka? Antaisitko hänen kärsiä, etkö sanoisi +mitään pelastaaksesi häntä! + +Hubertine oli vaiti kuten Angélique äsken ja katsoi häneen vain +vakailla, järkevillä silmillään, kalpeana murheesta. Mutta +herkkätuntoinen Hubert, jonka tuo kärsivä rakkaus oli saattanut +riistäytymään irti tavallisesta alistuvaisuudestaan, ei rauhottunut, +vaan jatkoi kiihtyneenä, käsiään huitoen: + +-- No niin, sitten puhun minä, ja minä sanon hänelle että Félicien +rakastaa häntä ja että olemme julmuudessamme estäneet hänet tulemasta +pettämällä häntäkin... Jokainen hänen kyynelensä polttaa nyt minun +sydäntäni. Se olisi murha, johon tuntisin itseni syypääksi... Minä +tahdon että hän tulisi onnelliseksi, niin, onnelliseksi, maksoi mitä +maksoi... + +Hän oli tullut liki vaimoansa ja huusi julki kapinoivan hellyytensä, +kiihtyen vielä enemmän Hubertinen surumielisestä äänettömyydestä. + +-- He rakastavat toisiansa, ja senvuoksi he ovat määrääjiä... Rakkaus on +kaiken yläpuolella... Niin, maksoi mitä maksoi, onni on luvallinen ja +laillinen. + +Vihdoin Hubertinekin puhui verkkaisella äänellään, liikahtamattomana +seisoen: + +-- Ettäkö tuo nuori mies siis saisi ottaa hänet? Ettäkö he saisivat +mennä naimisiin vastoin meidän tahtoamme ja vastoin hänen isänsä +tahtoa?... Siihen sinä siis heitä neuvot. Sinä luulet että he voisivat +sitten olla onnelliset, että rakkaus on kylliksi... + +Ja hän jatkoi pysähtymättä, samalla alakuloisella äänellä: + +-- Palatessani tulin hautausmaan sivu, ja heräävä toivo sai minut +menemään sinne vielä kerran... Minä polvistuin vielä kerran sille +paikalle, jota meidän polvemme ovat kuluttaneet, ja rukoilin siinä +kauan. + +Hubert oli kalvennut, hänen kiihkonsa hyytyi. Hän tunsi hyvin tuon +taipumattoman äidin haudan, jolla he niin usein olivat itkeneet +nöyrtyneinä, tottelemattomuuttaan soimaten, toivoen että vainaja +armahtaisi heitä maan povesta. Ja he olivat viipyneet siellä tuntikausia +siinä varmassa uskossa, että he saisivat itsessään tuntea tuon +anteeksiannon, jos sitä heille koskaan suotiin. Heidän pyyntönsä ja +odotuksensa kohdistuivat siihen, että heille syntyisi vielä lapsi, +anteeksiannon lapsi; se olisi ainoa merkki, mistä he tietäisivät +vihdoinkin saaneensa anteeksi. Mutta mitään ei ollut tullut, kylmä ja +kuuro äiti jätti heidät siihen järkähtämättömään rangaistukseen, johon +heidän ensimmäisen lapsensa kuolema oli heidät tuominnut, lapsen, jonka +hän oli heiltä riistänyt ja vienyt mukanaan ja jota hän ei taipunut +antamaan heille takaisin. + +-- Minä rukoilin kauan, toisti Hubertine, -- minä kuuntelin eikö mitään +vavahtaisi... + +Hubertin katse kiintyi häneen tuskaisen kysyvänä. + +-- Eikä mitään! Ei mitään merkkiä tullut maasta, ei mitään vavahtanut +minussa. Ah, se on lopussa, on jo liian myöhäistä, me olemme onnettomat +omasta syystämme. + +Silloin Hubert vavahti ja kysyi: + +-- Syytätkö minua? + +-- Kyllä, sinä olet syyllinen, ja minä myös tein itseni syylliseksi +seuratessani sinua... Me olemme olleet tottelemattomat, ja se on +turmellut koko meidän elämämme. + +-- Etkö sinä siis ole onnellinen? + +-- En, minä en ole onnellinen... Vaimo, jolla ei ole lasta, ei ole +onnellinen... Rakkaus yksin ei riitä, rakkaudella täytyy olla myöskin +siunaus. + +Hubert oli vaipunut tuolille menehtyneenä, suuret kyynelet silmissä. Ei +milloinkaan ollut hänen vaimonsa näin soimannut häntä heidän elämänsä +varhaisesta haavasta. Ja Hubertine, joka muulloin niin pian heltyi ja +alkoi lohduttaa, haavotettuaan häntä jollakin tahdottomalla +viittauksella, katsoi nyt hänen kärsimystään liikkumattomana seisoen, +tekemättä elettäkään, astumatta askeltakaan häntä kohti. Ja Hubert itki +ja huusi nyyhkytystensä seasta: + +-- Oh, sinä tuomitset tuon lapsi-raukan, joka nukkuu ylhäällä +huoneessaan... Sinä et tahdo että tuo nuori mies ottaisi hänet niinkuin +minä otin sinut ja että hän joutuisi kärsimään mitä sinä olet kärsinyt. + +Hubertine vastasi vain päännyökkäyksellä, täydestä ja yksinkertaisesta +sydämensä vakaumuksesta. + +-- Mutta sanoithan itse, jatkoi Hubert, että se olisi tyttöraukallemme +kuoleman isku... Soisitko siis hänen kuolevan? + +-- Soisin, mieluummin kuin elävän kurjaa elämää. + +Hubert oli väristen noussut seisomaan, hän heittäytyi vaimonsa syliin ja +molemmat nyyhkyttivät. He syleilivät toisiaan kauan. Vaimon täytyi nyt +nojautua miehensä olkapäähän, saadakseen kylliksi rohkeutta. He +erkanivat sulkeutuneina syvään, tuskalliseen äänettömyyteen, joka, jos +Jumala niin tahtoi, saattoi merkitä heidän lapsensa kuolemaa. + +Siitä päivästä lähtien täytyi Angéliquen pysyä huoneessaan. Hän tuli +niin heikoksi ettei voinut laskeutua työhuoneeseen: hänen päätänsä +rupesi heti pyörryttämään ja hänen jalkansa pettivät. Ensin hän vielä +käveli ja huonekalujen turvin teki matkan aina parvekkeelle asti. Sitten +hänen täytyi tyytyä menemään sängystä nojatuoliin. Matka oli pitkä ja +uuvuttava, eikä hän uskaltanutkaan sille kuin aamuin ja illoin. +Kuitenkin hän työskenteli yhtämittaa, kirjaillen liian raskaan +korkokuvaompelun sijasta kukkia varjostetulla silkillä. Hän kirjaili +niitä luonnon mukaan, jota varten hänellä oli kimppu hortensian ja +samettihaavan kukkia, jotka olivat tuoksuttomia eivätkä häntä +vaivanneet. Kukat olivat maljakossa, ja usein hän lepäsi kauan aikaa +niitä katsellen, sillä kevyt silkkilankakin tuntui raskaalta hänen +sormissaan. Kahdessa päivässä hän oli saanut ommelluksi vain yhden +samettihaavan kukan, joka elävänä, tuoreena helotti silkkisatiinilla. +Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman työtä, hän tahtoi pidellä neulaa +viimeiseen hengenvetoon asti. Kärsimys kuihdutti häntä tehden hänet +vieläkin hennommaksi, niin ettei hän ollut kohta muuta kuin puhdas ja +kaunis liekki. + +Mitä hyödytti taistella enää, kun Félicien ei häntä rakastanut? Hän +kitui nyt kuolemaan siinä vakaumuksessa että Félicien ei häntä +rakastanut, ei ehkä ollut milloinkaan rakastanut. Niin kauan kuin +hänellä oli ollut voimia, oli hän taistellut sydäntään, terveyttään ja +nuoruuttaan vastaan, jotka vaativat häntä rientämään rakastettunsa +luokse. Mutta sitten kun hän oli tullut naulituksi tänne yhteen kohti, +täytyi hänen alistua, kaikki oli lopussa, + +Eräänä aamuna, kun Hubert asetteli häntä nojatuoliin, sovittaen hänen +pienet, hervottomat jalkansa tyynylle, sanoi Angélique hymyillen: + +-- Ah, nyt minä ihan varmasti olen kiltti enkä juokse tieheni luvatta. + +Hubert kiiruhti ulos huoneesta tukahtuneena, peljäten purskahtavansa +itkuun. + + + + +XII. + + +Sinä yönä Angélique ei voinut nukkua. Unettomuus poltti hänen +silmäluomiaan, vaikka hän oli niin äärimäisen heikko. Ja kun Hubertit +olivat alhaalla menneet levolle ja keskiyö oli lähellä, nousi hän ylös, +vaikka se vaatikin äärimäisiä ponnistuksia, sillä hänestä tuntui kuin +hän kuolisi, jos hän vielä jäisi vuoteeseensa. + +Häntä tukahdutti, hän veti ylleen aamunutun ja laahautui ikkunan luo, +avaten sen sepiseljälleen. Oli kostea, lauha talvi-ilma. Sitten hän +vaipui nojatuoliinsa, väännettyään ensin edessään olevalla pienellä +pöydällä seisovan lampun sydäntä korkeammalle; lampun annettiin palaa +hänen huoneessaan läpi yön. Pöydällä oli »Kultaisen legendan» vieressä +hortensia- ja samettihaapakimppu, jota hän jäljensi. Ja palautuakseen +jälleen elämään hän sai päähänsä ruveta työskentelemään. Hän veti +ompelukehyksen luokseen ja ompeli joitakin pistoja harhailevilla +käsillään. Hänen kirjailemansa ruusun punainen silkkilanka paistoi +vereltä hänen valkoisten sormiensa välissä, se oli kuin hänen suoniensa +veri, jonka viime tilkka valui pois pisara pisaralta. + +Mutta vaikka hän oli kaksi tuntia kääntelehtinyt polttelevien +lakanoitten välissä saamatta unta, ei hän ehtinyt kauankaan istua +ennenkuin hänen silmäluomensa painuivat kiinni ja hän nukahti. Hänen +päänsä valahti taaksepäin selkänojaa vasten, taipuen kevyesti oikeaa +olkapäätä kohti. Silkkilanka oli yhä hänen liikkumattomissa käsissään, +jotta olisi voinut luulla hänen yhä ompelevan. Hän nukkui lampunvalossa +valkoisena ja rauhallisena, ja huone oli hänen ympärillään valkoisena ja +hiljaisena kuin hauta. Suuri, kuninkaallinen vuode haalistuneine +punertavine verhoineen näytti lampunvalossa vaalealta. Ainoastaan +kirstu, piironki ja vanhat tammipuiset tuolit erottuivat mustina, +muodostaen seinille kuin suruverhon. Hetket kuluivat, ja hän nukkui yhä +rauhallisena ja valkoisena. + +Vihdoin kuului ääntä. Ja parvekkeelle ilmestyi Félicien vapisevana ja +laihtuneena kuten Angéliquekin. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet, hän +syöksähti huoneeseen ja huomasi samassa Angéliquen, joka virui +nojatuolissaan säälittävän kuihtuneena ja niin kauniina. Ääretön tuska +kouristi hänen sydäntään, hän laskeutui polvilleen ja vaipui +surumieliseen katseluun. Angéliquesta ei siis ollut jäljellä enempää, +tuska oli hänet hävittänyt, niin ettei hän näyttänyt enää painavan +mitään, vaan virui siinä rentona kuin höyhen, jonka tuuli pian +lennättäisi pois. Hänen valoisassa uinunnassaan saattoi nähdä hänen +kärsimyksensä ja alistumisensa. Hänessä ei ollut entistä muuta kuin +hänen liljankaltainen suloutensa, kaltevilta olkapäiltä kohoava, +hienosti kaartuva kaulansa ja kapeat kasvonsa, jotka olivat kirkastuneet +kuin taivaaseen liitelevän neitsyen. Hiukset olivat enää pelkkää valoa, +lumenpuhtoinen sielu hohti läpikuultavan, silkinhienon ihon alta. Hän +oli kaunis kuin ruumiistaan vapautunut pyhimys, ja Félicien tuijotti +häneen häikäistyneenä ja epätoivoisena, liikutuksesta liikkumattomana, +yhteenliitetyin käsin. Angélique ei herännyt, Félicien katseli häntä +yhä. + +Félicienin huulilta tullut kevyt hengähdys oli varmaan hipaissut +Angéliquen kasvoja, sillä yhtäkkiä hän avasi silmänsä aivan auki. Hän ei +liikahtanut, vaan katseli vuorostaan Félicieniä hymyhuulin ikäänkuin +unennäköä. Se oli Félicien, hän tunsi hänet, vaikka hän olikin +muuttunut. Mutta hän luuli yhä vielä nukkuvansa, sillä hän näki +Félicienin usein tällätavoin unissaan, mikä hänen herättyään teki hänen +tuskansa yhä katkerammaksi. + +Félicien oli ojentanut kätensä ja puhkesi puhumaan: + +-- Armas sielu, minä rakastan teitä... Minä kuulin teidän olevan +sairaana ja riensin luoksenne... Tässä olen, minä rakastan teitä. + +Angéliquea värisytti, hän siveli sormillaan vaistomaisesti +silmäluomiaan. Félicien jatkoi: + +-- Älkää epäilkö enää... Minä olen tässä jalkainne juuressa ja minä +rakastan teitä, minä rakastan teitä yhäti. + +Silloin Angélique huudahti. + +-- Ah, te siinä olette!... Minä en enää odottanut teitä, ja te +tulitte... + +Haparoivilla käsillään hän oli tarttunut Félicienin käsiin tullen +vakuutetuksi ettei se ollut mikään pettävä unikuva. + +-- Te rakastatte minua yhäti, ja minä rakastan teitä -- ah! -- enemmän +kuin koskaan luulin voivani rakastaa! + +Onnensa huumauksessa, ensi hetken ehdottomassa riemussa he unohtivat +kaiken, heidän koko olemassaolonsa sisältyi siihen varmuuteen, että he +rakastivat toisiaan ja sanoivat sen toisilleen. Eilispäivän kärsimykset +ja huomispäivän vaikeudet olivat hävinneet. He eivät tienneet kuinka he +jälleen olivat tulleet yhteen, mutta he olivat yhdessä, heidän +ilokyyneleensä sekottuivat toisiinsa, he painautuivat toisiaan vastaan +puhtaassa syleilyssä, Félicien säälin järkyttämänä, Angélique niin +murheen kuihduttamana, ettei hänestä ollut Félicienin sylissä paljon +muuta kuin henkäys. Hämmästyksensä lumoamana Angélique oli kuin +halvaantunut, hän hymyili hervottomana ja onnellisena nojatuolinsa +pohjassa voimatta hallita jäseniään, kohoutuen vain puoleksi, +vaipuakseen jälleen takaisin ilonsa huumaamana. + +-- Ah, rakas seigneur, minun ainoa toivoni on täyttynyt: olen nähnyt +teidät ennenkuin kuolen. + +Félicien kohotti päänsä, tehden tuskaa osottavan eleen. + +-- Kuolette!... Mutta te ette saa kuolla! Minähän olen täällä, ja minä +rakastan teitä. + +Angélique hymyili taivaallisesti. + +-- Ah, minä voin kuolla, kun te rakastatte minua. Se ei pelota minua +enää, minä nukahdan näin teidän olkapäähänne nojaten... Sanokaa vielä +että rakastatte minua. + +-- Minä rakastan teitä, niinkuin rakastin teitä eilen ja niinkuin tulen +rakastamaan teitä huomenna... Älkää epäilkö sitä milloinkaan, se kestää +ikuisesti. + +-- Niin, ikuisesti me rakastamme toisiamme. + +Angélique katseli haltioituneena eteensä valkoiseen huoneeseen. Mutta +vähitellen hän ikäänkuin heräsi, tullen totiseksi. Hän alkoi jälleen +ajatella keskellä huumaavaa onneaan. Ja tosiseikat hämmästyttivät häntä. + +-- Jos te rakastatte minua, niin minkätähden ette ole tullut ennemmin? + +-- Teidän vanhempanne sanoivat minulle, ettette te enää rakastanut +minua. Minäkin olin silloin vähällä kuolla... Mutta sitten kun sain +kuulla teidän olevan sairaana, päätin yrittää luoksenne joka +tapauksessa, vaikka minut ajettaisiin ulos tästä talosta, johon minua ei +laskettu sisälle. + +-- Äitini sanoi minulle samoin, ettette te enää minua rakastanut, ja +minä uskoin äitiäni... Minä olin nähnyt teidät tuon neidin seurassa ja +minä ajattelin että te olitte taipunut monseigneurin tahtoon. + +-- Ei, minä vain odotin. Mutta minä olen ollut tarmoton, minä olen +pelännyt häntä. + +Syntyi hiljaisuus. Angélique oli suoristautunut. Hänen kasvonsa +muuttuivat ankariksi, suuttumus rypisti hänen otsaansa. + +-- Meitä on siis petetty molempia, meille on valehdeltu, jotta olisi +saatu meidät erotetuksi toisistamme... Me rakastimme toisiamme ja meitä +on kidutettu, meidät on oltu vähällä tappaa molemmat... No niin, se on +katalaa, ja se on päästänyt meidät valastamme. Me olemme vapaat. + +Raivoisa halveksiminen oli nostanut hänet seisoalleen. Hän ei tuntenut +enää sairauttaan, tuo intohimon ja ylpeyden herääminen palautti hänen +voimansa. Hän oli luullut unelmaansa kuolleeksi ja olikin löytänyt sen +jälleen elävänä ja säteilevänä! Hän saattoi nyt sanoa itselleen, +etteivät he olleetkaan tehneet itseään arvottomiksi rakkaudelle, vaan +että syy oli muiden! Hän tunsi suurentuvansa, hän tiesi voittonsa +vihdoinkin olevan varman, ja se saattoi hänet haltioihinsa ja nostatti +hänet lopulliseen kapinaan. + +-- No niin, lähtekäämme! sanoi hän vain. + +Ja hän käveli huoneessaan urheana, täynnä tarmoa ja tahdonvoimaa. Hän +valitsi jo vaipan, jolla hän verhoisi hartiansa. Pään peitteeksi +riittäisi pitsiliina. + +Félicien oli huudahtanut onnesta, sillä Angélique oli itsestään päätynyt +juuri siihen, mitä hän hartaimmin halusi. Hänen ainoana ajatuksenaan oli +ollut tämä karkaaminen, mutta hän ei ollut rohjennut sitä esittää. Oh, +että he voisivat yhdessä paeta kauas pois ja tehdä äkkilopun kaikista +ikävyyksistä ja vastuksista! Ja ihan samassa hetkessä, joten +harkitsemisen ristiriidatkin välttyivät! + +-- Niin, lähtekäämme, rakas sielu, sanoi hän, -- lähtekäämme heti. Minä +tulin teitä noutamaan, minä tiedän mistä saamme ajoneuvot. Ennen +päivänkoittoa me olemme kaukana, niin kaukana ettei kukaan voi meitä +saavuttaa. + +Angélique veti auki laatikoita ja sulki ne jälleen kiivaasti ottamatta +niistä mitään. Hänen haltioitumisensa kasvoi yhä. Kuinka! Hän oli +kiduttanut itseään viikkokausia, koettanut ajaa häntä pois muistostaan +ja luullut siinä onnistuneensakin! Eikä hän kuitenkaan ollut päässyt +siinä sen pitemmälle, tuo kamala työ oli alotettava aina alusta! Ei, hän +ei olisi koskaan jaksanut sitä suorittaa. Kun he kerran rakastivat +toisiaan, niin olihan kaikki varsin yksinkertaista: he menisivät +toisilleen, eikä mikään voima voisi heitä enää erottaa. + +-- Kuulkaa, mitä minun pitää ottaa mukaani?... Oh, kuinka typerä minä +olin lapsellisine epäilyksineni. Kun ajattelen, että he ovat alentuneet +valehtelemaankin! Niin, eivät he olisi lähettäneet sanaa teille, vaikka +minä olisin kuollut!... Tarvitseeko ottaa liinavaatteita ja +pitovaatteita, mitä? Tässä on lämpimämpi puku... Ja he olivat ajaneet +minun päähäni jos minkälaisia ajatuksia ja pelkoja. Tämä on hyvä ja tämä +on paha, tätä sinun tulee tehdä ja tätä sinun ei tule tehdä, kaikki niin +mutkikasta että joutuu ihan pyörälle päästään. He valehtelevat aina, se +mitä he sanovat, ei ole totta: ihminen on onnellinen vain silloin, kun +elää ja rakastaa ja saa vastarakkautta... Teidän on rikkaus, kauneus ja +nuoruus, ja minä annan itseni teille ainaiseksi ja kokonaan, ja minun +ainoa iloni on teissä, ja te saatte tehdä minulle mitä tahdotte. + +Hän riemuitsi, hänessä leimahtivat ilmituleen kaikki kiihkeät +perinnäisvaistot, joitten luultiin jo kuolleen. Hän oli kuin keskellä +huumaavan soiton pauhinaa. Hän näki heidän kuninkaallisen lähtönsä: tämä +ruhtinaitten poika vei hänet pois, tehden hänet kaukaisen valtakunnan +kuningattareksi; ja hän seurasi häntä riippuen hänen kaulassaan, leväten +hänen rinnoillaan sellaisessa tietämättömän intohimon väristyksessä, +että koko hänen ruumiinsa tuntui siitä raukeavan. Ei olisi enää mitään +muuta kuin he kahden, he kiitäisivät pois hevosten nelistäessä täyttä +jalkaa, häviäisivät tietämättömiin syleillen toisiaan! + +-- En ota mukaani mitään, eikö niin?... Mitä minä niillä tekisin? + +Félicien paloi malttamattomuudesta, hän oli jo ovella. + +-- Ei mitään... Lähtekäämme pian. + +-- Niin, lähtekäämme vain. + +Ja Angélique oli myös jo ovella. Mutta hän kääntyi ympäri, hän tahtoi +heittää vielä viimeisen silmäyksen huoneeseen. Lamppu paloi yhä +vienolla, kalpealla valollaan, hortensia- ja samettihaapakimppu kukoisti +yhä, ja koruompelukehyksen keskellä helotti kirkasvärinen kukka +keskeneräisenä, mutta sentään elävänä, näyttäen kuin odottavan häntä. +Eikä huone ollut milloinkaan näyttänyt hänestä niin valoisalta; seinät +olivat valoisat, vuode oli valoisa, ilma oli kuin valoisan hengityksen +täyttämä. + +Angéliquessa tuntui jotakin horjahtavan, hänen täytyi nojautua tuolin +selustaan. + +-- Mikä teillä on? kysyi Félicien huolestuneena. + +Angélique ei vastannut, hänen oli vaikea hengittää. Hänet valtasi +puistatus, hänen jalkansa pettivät ja hänen täytyi istuutua. + +-- Älkää olko huolissanne, ei se ole mitään... Kunhan ensin lepään +hetkisen, niin lähdemme. + +He olivat vaiti. Angélique katseli huonetta ikäänkuin hän olisi +unohtanut sinne jonkin kallisarvoisen esineen, tietämättä itsekään mikä +se oli. Hänessä heräsi kaipaus, ensin kevyenä, mutta tullen sitten yhä +raskaammaksi, niin että se vähitellen alkoi ahdistaa hänen rintaansa. +Hän oli unohtanut itsensä. Kaikki tuo valkoinenko se häntä näin pidätti? +Hän oli aina rakastanut valkoista, hän oli anastanut valkoiset +silkkilangan pätkätkin saadakseen ihailla niitä salaa. + +-- Vielä vähän, vielä vähän aikaa, rakas seigneur, sitten lähdemme. + +Mutta hän ei koettanutkaan enää nousta. Félicien oli levottomana +laskeutunut polvilleen hänen eteensä. + +-- Kärsittekö te? Enkö voi tehdä mitään, jotta teidän olisi helpompi? +Jos teillä on kylmä, niin otan teidän pienet jalkanne käsiini ja +lämmitän niitä, kunnes voitte niillä vaikka juosta. + +Angélique pudisti päätään. + +-- Ei, ei, minulla ei ole kylmä, kyllä minä voin kävellä. Odottakaahan +hetkinen, yksi ainoa hetkinen. + +Félicien näki selvästi että näkymättömät siteet kietoutuivat hänen +jäsentensä ympäri ja kiinnittivät hänet tänne niin lujaan, että jonkun +hetken perästä hänen ehkä olisi mahdotonta saada Angéliquea riistetyksi +irti täältä. Ja hän ajatteli että jollei hän saisi häntä lähtemään heti, +niin hänellä olisi huomenna edessään välttämätön taistelu isäänsä +vastaan ja heidän väliensä lopullinen rikkoutuminen, jonka pelko oli +pidättänyt häntä ratkaisevasta askeleesta jo viikkokausia. Silloin hän +alkoi pyytää yhä innokkaammin, rukoillen kiihkeästi: + +-- Tulkaa, tiet ovat nyt pimeitä, vaunut kiidättävät meitä halki synkän +yön; ja me riennämme yhä eteenpäin, yhä eteenpäin, keinuen, uinuen +toistemme sylissä kuin untuvapeitteeseen kiedottuina, tarvitsematta +peljätä yön viileyttä; ja kun päivä nousee, niin me jatkamme matkaa +päivänpaisteessa yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes saavumme siihen +maahan, jossa saamme olla onnelliset... Ei kukaan tunne meitä siellä, ja +me elämme piilossa jonkun suuren puutarhan sopukassa, eikä meillä ole +muuta huolta kuin rakastaa toisiamme päivä päivältä yhä enemmän. Siellä +on kukkia, jotka ovat suuria kuin puut, ja hedelmiä, jotka ovat +makeampia kuin hunaja. Emmekä me tarvitse mitään elääksemme sen ikuisen +kevään keskellä, me elämme suudelmistamme, rakas, armas sieluni! + +Angéliquea värisytti tuo hehkuva rakkaus, joka kuumana huokui hänen +kasvojaan vasten. Hänen koko olemuksensa riutui tuossa luvatun onnen +tuulahduksessa. + +-- Ah, aivan kohta, heti paikalla! + +-- Sitten, jos väsymme matkustelemiseen, palaamme tänne, kohotamme +jälleen Hautecoeurin linnan muurit ja vietämme siinä lopun elämäämme. Se +on minun unelmani... Me panemme siihen vaikka kaiken omaisuutemme, jos +niin vaatii. Linnotustorni hallitsee jälleen molempia laaksoja. Me +asumme loistohuoneissa Davidin tornin ja Kaarle Suuren tornin välissä. +Koko jättiläisrakennus valleineen, asuinrakennuksineen, kappeleineen +rakennetaan uudelleen samaan asuun kuin mahtavuutensa päivinä, +varustetaan kaikella entisaikojen alkuperäisellä ylellisyysloistolla... +Ja minä tahdon että me viettäisimme siinä muinaisaikaista elämää, te +olisitte ruhtinatar, minä ruhtinas, ja meillä olisi seurue asemiehiä ja +hovipoikia. Viidentoista jalan vahvuiset muurit erottaisivat meidät +maailmasta, me eläisimme tarujen ajassa... Aurinko vaipuu kukkulain +taakse, me palaamme metsästysretkeltä ratsastaen suurilla, valkoisilla +hevosilla, ja kylien asukkaat osottavat polvillaan meille +kunnioitustaan. Torvi kajahtaa, nostosilta laskeutuu alas. Kuninkaita on +illoin vieraina pöydässämme. Vuode, jolle vaivumme yöksi, on korokkeella +kunniakatoksen alla kuin valtaistuin. Soiton kaikuessa kaukaa vienoin +sävelin me nukahdamme sylitysten keskelle kultaa ja purppuraa. + +Angélique värjyi, hymyillen ylpeästä riemusta, taistellen tuskia +vastaan, jotka palasivat ja ottivat hänet valtaansa ja pyyhkäisivät +hymyn hänen kärsiviltä huuliltaan. Ja kun hän tiedottomalla +kädenliikkeellä karkotti houkuttelevat näyt, kiihtyi Félicien kahta +tulisemmaksi, koettaen epätoivoissaan temmata hänet syliinsä. + +-- Oi, tulkaa! Oi, tulkaa omakseni... Paetkaamme, unhottakaamme kaikki +onnessamme. + +Angélique riistäytyi äkkiä irti, vaistomaisesti vastustaen. Ja +syöksähtäen seisoalleen hän puhkesi puhumaan: + +-- Ei, ei, minä en voi, minä en voi enää! + +Kuitenkin hän samalla voihki, sillä taistelu riehui vielä hänen +sydämessään. Hän jatkoi epäröiden ja soperrellen: + +-- Minä rukoilen teitä, säälikää minua, älkää pakottako minua, +odottakaa... Minä tahtoisin niin hartaasti seurata kehotustanne +näyttääkseni että rakastan teitä, tahtoisin paeta käsivarrellanne +kaukaisiin maihin ja asua kanssanne kuninkaallisesti unelmienne +linnassa. Se tuntui minusta niin helpolta, minä olin niin usein +suunnitellut mielessäni pakoamme ... ja nyt, kuinka se on käsitettävä? +Nyt se tuntuu minusta mahdottomalta. On kuin ovi olisi yhtäkkiä muurattu +kiinni enkä minä voisi mennä ulos. + +Félicien tahtoi huumata hänet uudestaan, mutta hän vaiensi hänet +kädenliikkeellä. + +-- Ei, älkää puhuko enempää... Kuinka kummallista! Sitä mukaa kuin te +puhutte minulle niin suloisia ja helliä sanoja, joitten pitäisi minut +voittaa, valtaakin minut pelko, kauhu jäädyttää minut... Hyvä Jumala, +mikä minulle oikein on tullut? Teidän sananne karkottavat minut +luotanne. Jos te jatkatte, niin en voi enää teitä kuunnella, teidän +täytyy lähteä... Odottakaa, odottakaa vähän. + +Hän käveli hitaasti pitkin huonetta koettaen tointua, ja Félicien seisoi +silläaikaa liikkumattomana, epätoivoissaan. + +-- Olin luullut, jatkoi Angélique, -- etten enää teitä rakastaisi, mutta +se oli varmaankin vain uhmailua, sillä kun äsken näin teidät jalkaini +juuressa, niin sydämeni sylkähti, ja ensimmäinen mielijohteeni oli +seurata teitä orjananne... Mutta jos rakastan teitä, niin miksi teidän +sananne pelottavat minua? Ja mikä se on, joka estää minua jättämästä +tätä huonetta, ikäänkuin näkymättömät kädet pitäisivät kiinni koko +ruumiistani, jokaisesta pääni hiuksesta? + +Hän oli pysähtynyt vuoteen eteen, palasi sitten piironkia kohti ja kävi +tällä tavoin kaikkien muittenkin huonekalujen edessä. Varmasti +yhdistivät niitä salaiset siteet hänen olentoonsa. Varsinkin valkeat +seinät ja laaja taitekatto kietoivat hänet viattomuuden vaippaan, josta +hän ei olisi voinut luopua kuin kyynelin. Tästälähtien oli kaikki tämä +muodostava osan hänen olemuksestaan; ympäristö oli siirtynyt häneen. Ja +hän käsitti sen vielä paremmin tultuaan ompelukehyksensä luokse, joka +oli jäänyt lampun alle pöydän viereen. Hänen sydämensä suli, kun hän +katsoi alotettua silkkikukkaa, jota hän ei koskaan tulisi päättämään, +jos hän poistuisi tällä rikollisella tavalla. Hänen mieleensä muistuivat +monet työssä vietetyt tyvenet, onnelliset vuodet ja niihin liittyvä +pitkäaikainen tottumus rauhaan ja rehellisyyteen, jolle rikoksen +ajatuskin oli vastenmielinen. Koruompelijain pieni, vilpoinen talo ja se +työteliäs ja puhdas elämä, jota hän siinä vietti syrjässä maailmasta, +olivat joka päivä muuttaneet hiukan hänen suoniensa verta. + +Mutta kun Félicien näki ympäristön täten vallottavan hänet takaisin, +tunsi hän tarvetta jouduttaa lähtöä. + +-- Tulkaa, sanoi hän, hetket kuluvat, kohta emme enää ehdi. + +Silloin Angéliquelle valkeni täydellisesti, ja hän huudahti: + +-- On jo liian myöhäistä... Näettehän, etten voi seurata teitä. Minussa +oli ennen muinoin intohimoinen ja ylpeä olento, joka olisi kietonut +käsivartensa teidän kaulaanne, jotta te veisitte hänet mukananne. Mutta +jokin on minut muuttanut, minä en tunne enää itseäni... Ettekö kuule, +kuinka kaikki tässä huoneessa huutaa minua jäämään? Ja kuuliaisuus on +tullut minulle iloksi. + +Puhumatta enempää ja antautumatta väittelyyn Félicien koetti taluttaa +häntä kuin vastahakoista lasta. Mutta Angélique väisti häntä, paeten +ikkunaa kohti. + +-- Älkää, minä pyydän! Äsken minä olisin seurannut teitä. Mutta se oli +viimenen uhmanpuuska. Vähitellen, minun tietämättäni on varmaan kaikki +se nöyryys ja alistuvaisuus, mitä minulle on opetettu, kokoontunut +täyteen määräänsä. Ja joka kerta kun perisyntini on palannut minua +kiusaamaan, onkin taistelu ollut vähemmän ankara ja minä olen saanut +helpommin voiton itsestäni. Mutta nyt se on päättynyt, minä olen +voittanut itseni... Oi, rakas seigneur, minä rakastan teitä niin +syvästi! Älkäämme tehkö mitään onneamme vastaan. Ollakseen onnellinen +täytyy alistua. + +Ja kun Félicien astui vielä askeleen lähemmäksi, oli Angélique avonaisen +ikkunan edessä parvekkeella. + +-- Ette suinkaan tahdo pakottaa minua syöksymään tästä alas... Kuulkaa +toki, ymmärtäkää että ympäristö on minun puolellani. Esineet ovat +puhelleet minulle jo kauan; minä kuulen ääniä, enkä ole koskaan kuullut +niitten puhuvan näin kovaa... Kuunnelkaa! Koko Mariantarha kehottaa +minua olemaan turmelematta elämääni ja teidän elämäänne suostumalla +tulemaan omaksenne vastoin teidän isänne tahtoa. Tuo laulava ääni on +Chevrotten, se on niin kuulakas ja viileä että se tuntuu valaneen minuun +kristallikirkkaan puhtautensa. Tuo syvä, hellä, mumiseva ääni tulee koko +tarhan alueelta; ruohoista, puista, koko tuon pyhän sopukan +rauhallisesta elämästä, joka koettaa edistää minun oman elämäni rauhaa. +Ja ääniä tulee vielä kauempaakin, piispankartanon jalavista, koko tuosta +lehväpiiristä, jonka pieninkin oksa tuntee osanottoa minua kohtaan, +toivoen minun voittavan... Sitten -- kuuletteko? -- tuo suuri ylinnä +kuuluva ääni on vanha ystäväni tuomiokirkon, joka on minua opettanut +olla ikuisesti valveilla läpi yön. Jokainen sen kivi, kaikki sen +ikkunapylväät, tukimuurien pienoistornit ja kuoriholvin nojapatsaat +kuiskivat selvää kieltä, jota minä ymmärrän. Kuulkaahan, kuinka ne +sanovat, että kuolemassakin jää toivo. Kun on nöyryyttänyt itsensä, niin +rakkaus jää pysymään ja riemuitsee... Ja vielä -- kuulettehan? -- itse +ilmakin on täynnä henkien kuiskinaa; minun neitsyt-toverini saapuvat +näkymättömänä parvena. Kuulkaa, kuulkaa! + +Hän hymyili, käsi kohotettuna kuin syvässä odotuksessa. Koko hänen +olemuksensa oli noitten hajanaisten henkäysten tenhon vallassa. Kuten +ennen lapsuudessaan, loihti hänen mielikuvituksensa esiin Legendan +neitsyet; ne tulivat salaperäisenä parvena pöydällä olevasta +yksinkertaisen hartailla kuvilla kaunistetusta vanhasta kirjasta. Ensin +Agnes hiuksiinsa verhottuna, sormessaan Paulinus-papin kihlasormus. +Sitten kaikki muut, Barbara tornissaan, Genoveva karitsainsa seuraamana, +Cecilia viuluineen, Agata irtireväistyine rintoineen, Elisabet teitten +varsilla kerjäävänä, Katariina oppineitten väittelyssä voittavana. +Ihmeen voimasta tulee Lucia niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä +viisi paria härkiä saa vedetyksi häntä huonoon paikkaan. Maaherra, joka +tahtoo suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Ja kaikki leijailevat +selkeässä yössä hohtavan valkoisina, rinnassa vielä kiduttajain pistämät +haavat, joista veren asemesta juoksee maitoa. Ilma hohtaa niitä täynnä, +ne kirkastavat pimeyden tähtivirran tavoin. Ah, kuinka suloista olisi +kuolla rakkaudesta niinkuin he, kuolla loistavan valkoisena neitsyenä +puolison ensi suudelmaan! + +Félicien oli lähestynyt häntä ja sanoi: + +-- Angélique, minä olen olemassa todellisuudessa, ja te hylkäätte minut +unelmain takia... + +-- Unelmain! kuiskasi Angélique. + +-- Sillä jos henkiä ja haamuja on teidän ympärillänne, niin te olette ne +itse luonut... Tulkaa, älkää panko enää esineisiin mitään itsestänne, +niin ne ovat vaiti. + +Angélique teki haltioituneen eleen. + +-- Oi, ei! Minä tahdon että ne puhuisivat, puhuisivat yhä kovemmin! +Niissä on minun voimani, ne antavat minulle rohkeutta teitä vastustaa... +Se on armo, eikä se ole koskaan ennen vuotanut ylitseni näin +voimakkaana. Jollei se olisikaan muuta kuin unelma, jonka olen itse +valanut ympäristööni ja joka palaa nyt vuorostaan luokseni, niin mitä +sillä on väliä! Se pelastaa minut ja vie minut tahrattomana harhojen +keskeltä... Oi, luopukaa, olkaa kuuliainen kuten minäkin. Minä en tahdo +seurata teitä. + +Niin heikko kuin hän olikin, seisoi hän suoraksi ojentuneena, +päättäväisenä ja voittamattomana. + +-- Mutta teitä on petetty, jatkoi Félicien, -- on alennuttu halpamaisiin +valheisiinkin koetettaessa erottaa meitä toisistamme! + +-- Toisten rikos ei tuota anteeksiantoa meidän rikoksellemme. + +-- Ah, teidän sydämenne on kylmennyt minulle, te ette rakasta minua +enää. + +-- Minä rakastan teitä, ja minä taistelen teitä vastaan ainoastaan +rakkautemme ja onnemme nimessä... Kun vain saatte isänne suostumuksen, +niin olen valmis teitä seuraamaan. + +-- Te ette tunne isääni. Jumala yksin voisi saada hänet taipumaan... +Onko siis kaikki lopussa? Jos isäni määrää minut menemään naimisiin +Claire de Voincourtin kanssa, pitääkö minun siis häntä totella? + +Tämä viime isku sai Angéliquen horjumaan. Hän ei voinut pidättää +valitusta: + +-- Tämä on liikaa... Minä rukoilen teitä, menkää pois älkääkä olko +julma... Mitävarten tulittekaan? Minä olin alistunut ja mukauduin +siihenkin ettette te minua rakastaisi. Ja nyt kun te rakastatte minua, +alkaa minun kidutukseni uudelleen!... Kuinka minä voin nyt enää elää? + +Félicien luuli että hänen päätöksensä alkoi heikontua ja toisti: + +-- Jos isäni vaatii minua menemään naimisiin hänen kanssaan... + +Angélique karkaisi itsensä tuskaa vastaan, ja vaikka hänen sydäntään +vihloikin, jaksoi hän kuitenkin pysyä vielä pystyssä. Sitten hän siirtyi +pöydän viereen, ikäänkuin antaakseen hänelle tietä, ja lausui: + +-- Menkää naimisiin hänen kanssaan. Olkaa kuuliainen. + +Félicien seisoi nyt vuorostaan ikkunan edessä valmiina lähtemään, koska +Angélique käski hänen mennä. + +-- Mutta se tuottaa teille kuoleman! huudahti hän. + +Angélique oli tyyntynyt, hän kuiskasi hymyillen: + +-- Oh, se on jo puoleksi tullut. + +Vielä hetkisen katseli Félicien häntä, kun hän seisoi siinä niin +vaaleana ja kuihtuneena, kevyenä kuin höyhen jonka tuulenhenkäys voi +puhaltaa pois. Sitten hän teki raivoisan päättäväisen eleen ja hävisi +pimeään yöhön. + +Kun häntä ei enää näkynyt, vaipui Angélique nojatuolin selustaa vasten +ja ojensi epätoivoisena kätensä pimeyttä kohti. Valtavat nyyhkytykset +tärisyttivät hänen ruumistaan ja tuskan hiki peitti hänen kasvonsa. Hyvä +Jumala! Kaikki oli lopussa, hän ei saisi nähdä häntä koskaan enää. Hän +oli jälleen sairas ja heikko, jalat lyyhistyivät hervottomina hänen +altaan. Suurella vaivalla hän pääsi vuoteellensa, johon hän vaipui +voittoisana ja menehtyneenä. Seuraavana aamuna hänet tavattiin siitä +kuolemaisillaan. Lamppu oli sammunut itsekseen aamun koitteessa, huoneen +täyttyessä riemuisalla valkeudella. + + + + +XIII. + + +Angélique oli kuolemaisillaan. Oli kirkas kevättalvinen aamu noin kello +kymmenen tienoissa. Ilma oli kirpeä ja taivas loisti selkeänä iloisessa +päiväpaisteessa. Haalistuneen punertavilla verhoilla varustetussa +suuressa, kuninkaallisessa vuoteessaan Angélique makasi liikkumattomana, +tajuttomana edellisestä illasta saakka. Hän makasi selällään suoraksi +ojentuneena, norsunluunvalkoiset kädet hervottomina lakanalla, silmät +ummessa. Hänen hienopiirteiset, hiusten kultakehän ympäröimät kasvonsa +olivat tulleet yhä ohuemmiksi. Jolleivät hänen huulensa olisi hiljaa +huokuneet, olisi häntä luullut jo kuolleeksi. + +Edellisenä päivänä oli Angélique, tuntien olevansa hyvin heikko, +ripittänyt itsensä ja nauttinut Herran ehtoollista. Kunnon pastori +Cornille oli kello kolmen aikaan tuonut hänelle pyhän aterian. +Illemmalla, kun kuoleman kankeus vähitellen hiipi hänen jäseniinsä, hän +alkoi hartaasti haluta viimeistä voitelua, tuota taivaallista lääkettä, +joka on määrätty sielun ja ruumiin parannukseksi. Ennenkuin hän oli +mennyt tiedottomaksi, oli hän viimeiseksi sanakseen miltei +kuulumattomalla kuiskauksella ilmaissut Hubertinelle haluavansa pyhää +voitelua, -- oi aivan heti, niin kauan kuin vielä ehtisi. Mutta ilta oli +jo myöhä, oli jääty odottamaan päivää, ja abotti, jolle oli lähetetty +sana, oli pian saapuva. + +Kaikki oli valmiina, Hubertit viimeistelivät vielä huonetta. Iloinen +päiväpaiste, joka näin aamusella tulvi sisään ikkunoista, täytti huoneen +säihkyvällä valolla, kirkastaen alastomat seinät huikaisevan +puhtaiksi. Pöytä oli peitetty valkoisella liinalla. Kahden puolen +ristiinnaulitunkuvaa paloivat siinä vahakynttilät salista tuoduissa +hopeaisissa kynttiläjaloissa. Vielä oli siinä vihkivettä ja vihkiveden +huiskin, vesikannu maljoineen ynnä pyyhinliina, kaksi valkoista +posliinilautasta, joista toisessa oli vanuhöytyjä ja toisessa valkoisia +paperitötteröitä. Oli juostu kaikki alakaupungin kasvihuoneet löytämättä +muita kukkia kuin ruusuja, suuria valkoisia ruusuja, jotka reunustivat +pöytää valkoisten pitsiröyhelöitten tavoin. Ja tämän runsaan valkeuden +keskellä Angélique makasi kuolevana, hengittäen yhä kevyttä huountaansa +silmät suljettuina. Aamukäynnillään oli lääkäri sanonut, ettei hän +voinut elää iltaan asti. Hän saattaisi loppua millä hetkellä tahansa, +ehkä tulematta enää tuntoihinsakaan. Ja Hubertit odottivat. Sen täytyi +tapahtua, vaikka se kysyikin heiltä kyyneliä. Jos he olivatkin tieten +tahtoen valmistaneet tätä kuolemaa, pitäen sitä lapselleen parempana +kuin uhmaa ja kapinaa, niin he olivat tahtoneet sitä vain siksi että +Jumalakin sitä tahtoi. Nyt se oli jo heidän valtapiirinsä ulkopuolella, +he eivät voineet muuta kuin alistua. He eivät katuneet mitään, mutta +tuska raatoi heidän sydänjuuriaan. Siitä saakka kun hän oli maannut +tuossa tuskissaan, olivat he hoitaneet häntä kieltäytyen ottamasta +vastaan vierasta apua. Vielä tänä viime hetkenäkin he olivat yksin ja +odottivat. + +Hubert meni koneellisesti avaamaan kaakeliuunin luukun, joka kirahti +kuin valittaen. Oli jälleen hiljaista. Ruusut riutuivat leppoisassa +lämpimässä. Hubertine oli jonkun hetken kuunnellut kirkosta seinän läpi +kaikuvia ääniä. Kellon kumahdus värähdytti vanhoja kiviseiniä; pastori +Cornille lähti varmaan kirkosta pyhät öljyt mukanaan; ja Hubertine +laskeutui alas ollakseen häntä vastassa ulko-ovella. Kului joku tuokio, +ja mumiseva ääni täytti porrastornin ahtaan käytävän. Sitten Hubert, +seisoessaan lämpimässä huoneessa, hämmästyi ja alkoi väristä, harras +kunnioitus ja samalla toivokin saivat hänet vaipumaan polvilleen. + +Odotetun vanhan pastorin sijasta astuikin huoneeseen monseigneur, +puettuna pitsiseen kuorikaapuun, sinipunerva stola hartioillaan, +kädessään hopeinen astia, missä oli sairaitten öljy, jonka hän oli itse +siunannut kiristuorstaina. Hänen kotkansilmänsä katsoivat suoraan +eteensä, hänen kauniilla, kalpeilla, paksujen valkoisten kiharain +kehystämillä kasvoillaan oli ylevä majesteettisuus. Hänen jäljessään +tuli pastori Cornille yksinkertaisessa pappis-asussaan, +ristiinnaulitunkuva kädessä ja käsikirja toisessa kainalossa. + +Pysähtyen hetkiseksi ovelle lausui piispa vakavalla äännellä: + +-- _Pax huic domui_. + +-- _Et omnibus habitantibus in ea_, vastasi pappi matalammalla äänellä. + +Kun he olivat astuneet huoneeseen, tuli Hubertinekin sisään heidän +jäljessään, hänkin liikutuksesta vavisten, ja polvistui miehensä +viereen. He kumartuivat kumpikin syvään kädet ristissä ja rukoilivat +kaikesta sielustaan. + +Angéliquen luona käyntinsä jälkeisenä päivänä oli Félicienillä ollut +kiivas kohtaus isänsä kanssa. Jo heti aamulla oli hän syöksynyt isänsä +luo itse rukouskappeliin, missä tämä oli vielä rukoilemassa, vietettyään +jälleen yönsä hirveässä kamppailussa eloonheräävää entisyyttä vastaan. +Tuo kunnioittava poika, joka siihen asti oli ollut pelon köyristämä, oli +nyt kuohahtanut kauan pidätettyyn uhmaan; ja kun nuo kaksi miestä, +joitten suonissa virtasi sama tulinen veri, iskivät toisiaan vastaan, +syntyi siitä ankara kohtaus. Vanhus oli noussut rukousjakkaraltaan, veri +oli heti syöksähtänyt hänen poskilleen ja hän kuunteli mykkänä, ylpeän +itsepäisenä. Nuori mies purki sydämensä samoin liekehtivin poskin, +puhuen vähä vähältä kohoavalla, soimaavalla äänellä. Hän sanoi että +Angélique oli sairaana kuoleman kielissä, hän kertoi kuinka hän +pelottavassa hellyyden puuskassa oli esittänyt että he karkaisivat +yhdessä, ja kuinka Angélique oli kieltäytynyt häntä seuraamasta osottaen +pyhimysmäistä itsensäkieltämistä ja siveyttä. Jos annettaisiin kuolla +tuon kuuliaisen lapsen, joka ei tahtonut ottaa häntä muutoin kuin hänen +isänsä kädestä, eikö se olisi samaa kuin murha? Kun hänellä vihdoinkin +olisi ollut mahdollisuus saada hänet ynnä hänen arvonsa ja rikkautensa, +oli hän kieltäytynyt ja taistellut vastaan, voittaen oman sydämensä. Ja +Félicien rakasti häntä myöskin kuollakseen, hän soimasi itseään siitä +ettei hän ollut siellä hänen vieressään kuollakseen hänen kanssaan +samaan hengenvetoon! Voitiinko olla niin julmia että tahdottiin heidän +molempien surkeasti tuhoutuvan? Oh, mitä merkitsi sukuylpeys, rikkauden +kunnia ja tahdon peruuttamattomuus, kun ei ollut kysymyksessä enempää +kuin tehdä kaksi ihmistä onnellisiksi? Ja hän väänteli vapisevia, +ristissä olevia käsiään, ollen poissa suunniltaan, hän kerjäsi +suostumusta rukoillen, uhaten. Mutta piispa ei saanut avatuksi huuliaan +muuta kuin vastatakseen hänelle tuolla kaikkivoipaisuutensa sanalla: Ei +koskaan! + +Silloin Félicien raivoisassa uhmassaan oli hourinut, purkaen raivoaan +ilman minkäänlaista sääliä. Hän puhui äidistään. Se oli hänen äitinsä, +sanoi hän, joka oli noussut ylös hänessä vaatiakseen intohimolleen sen +oikeuksia. Hänen isänsä ei siis ollut rakastanut vaimoansa, hän oli siis +ollut iloinen hänen kuolemastaan, koska hän osotti tällaista tylyyttä +niille, jotka rakastivat toisiaan ja tahtoivat elää? Mutta turhaan hän +jäädyttäisi itsensä uskonnon kieltäymyksiin, sillä hänen vaimonsa tulisi +häntä painajaisena kiduttamaan, koska hän kidutti sitä lasta, joka +heidän avioliitostaan oli syntynyt. Hän eli ja oli yhä vielä olemassa ja +hän tahtoi elää vielä lapsensa lapsissa, ainiaan; ja hänen isänsä +surmasi hänet uudelleen, kieltäessään tältä lapselta hänen valitun +morsiamensa, sen jonka olisi jatkettava sukua. Ihminen ei voinut +vihkiytyä kirkolle, sitten kun hänet oli kerran vihitty naisen +puolisoksi. Isä seisoi yhä liikkumattomana, pelottavassa +äänettömyydessään suurena kuin jättiläinen, ja Félicien syyti nämä +herjaavat ja murhaavat sanat vasten hänen kasvojaan. Sitten hän +kauhuissaan pakeni hoippuen huoneesta. + +Yksin jäätyään monseigneur kääntyi horjuen ympäri ja lyyhistyi +polvilleen rukousjakkaralle, kuin olisi saanut veitsenpiston suoraan +rintaansa. Kamala korahdus pusertui hänen kurkustaan. Oh, tätä sydämen +kurjuutta, tätä voittamatonta lihan heikkoutta! Hän jumaloi tuota +naista, tuota alati ylösnousevaa vainajaa yhtä kiihkeästi kuin +ensimmäisenä iltana, jolloin hän oli suudellut hänen valkeita, pieniä +jalkojaan. Ja hän jumaloi tätä poikaa, kuin olisi hän ollut osa hänen +vaimostaan, kappale hänen elämäänsä, jonka hän oli hänelle jättänyt. Ja +hän jumaloi tuota nuorta tyttöäkin, tuota pikku käsityöläistä, jonka hän +oli hylännyt, samalla rakkaudella, jolla hänen poikansa häntä jumaloi. +Nuo kaikki kolme tekivät nyt hänen yönsä epätoivoisiksi. Vaikka hän ei +tahtonut sitä myöntää, oli tuo pikku koruompelijatar liikuttanut hänen +sydäntään heidän kohdatessaan toisensa tuomiokirkossa. Hän oli ollut +niin yksinkertainen, hänen raikas niskansa ja kultainen tukkansa olivat +tuoksuneet nuoruutta. Hän saattoi nähdä hänet vieläkin edessään hentona, +puhtaana, vastustamattoman alistuvaisena. Ei tunnonvaivakaan olisi +voinut raivata tietään hänen sydämeensä varmemmin eikä vallottavammin. +Hän saattoi lausua ääneen hylkäyksensä, mutta hän tiesi vallan hyvin, +että tästä lähtien tuolla pienellä koruompelijattarella oli hänen +sydämensä nöyrissä, neulan kuihduttamissa käsissään. Kun Félicien +kiihkeänä oli häntä rukoillut, oli hän nähnyt hänen vaaleatukkaisen +päänsä takaa nuo molemmat jumaloimansa naiset, sekä sen, jota hän suri +ja kaipasi, että sen, joka riutui kuolemaan hänen lapsensa tähden. Ja +tuskan raatelemana, nyyhkyttäen, tietämättä mistä löytäisi jälleen +rauhan, hän pyysi taivasta antamaan hänelle rohkeutta reväistäkseen +sydämensä rinnastaan, koska tuo sydän ei enää kuulunut Jumalalle. + +Monseigneur rukoili iltaan asti. Kun hän jälleen näyttäytyi, oli hän +rikkirunneltu ja kalpea kuin vaha, mutta kuitenkin päättäväinen. Hän ei +voinut mitään, hän toisti vain tuota kauheaa sanaa: Ei koskaan! +Jumalalla yksin oli oikeus vapauttaa hänet lupauksestaan; ja hän oli +rukoillut, ja Jumala oli ollut vaiti. Täytyi siis kärsiä. + +Kului kaksi päivää, ja Félicien harhaili pienen talon edustalla hulluna +tuskasta, vaanien uutisia. Joka kerta kun joku tuli ulos, oli hän +menehtyä pelosta. Ja sinä aamuna, jolloin Hubertine juoksi kirkkoon +pyytämään viimeistä voitelua, tuli hän tällä tavoin tietämään ettei +Angélique eläisi iltaan. Pastori Cornille ei ollut saapuvilla ja +Félicien samosi ympäri kaupunkia häntä etsimässä, pannen häneen vielä +viimeisen toivon jumalallisesta avusta. Mutta kun hän sitten oli +löytänyt kunnon pappi-vanhuksen, oli hänen toivonsa tiessään, ja hänet +valtasi epäilyksen ja raivon puuska. Mitä oli tehtävä? Millä tavoin +saatettava taivas käymään käsiksi asiain kulkuun? Hän joutui pois +suunniltaan ja syöksyi uudelleen piispankartanoon. Piispa tuli +hetkiseksi säikähdyksiinsä hänen sekavasta puheestaan. Mutta sitten hän +ymmärsi: Angélique oli kuolemaisillaan ja odotti viimeistä voitelua; +Jumala yksin saattoi hänet pelastaa. Nuori mies oli tullut ainoastaan +huutamaan ilmi tuskaansa, rikkomaan lopullisesti välinsä kurjan isänsä +kanssa ja viskaamaan hänelle hänen murhansa vasten kasvoja. Mutta +monseigneur kuunteli vihastumatta, ja hänen silmänsä kirkastuivat äkkiä, +ikäänkuin ääni olisi vihdoinkin puhunut hänelle. Ja hän viittasi +poikaansa menemään edellä; ja seurasi häntä sanoen: + +-- Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin. + +Félicienin läpi kävi syvä väristys. Hänen isänsä suostui luopuen omasta +tahdostaan ja alistuen jumalallisen ihmeen mielisuosioon. He itse eivät +enää olleet mitään, Jumala oli toimijana. Kyyneleet sokaisivat hänen +silmiänsä, kun hän odotti monseigneuriä, joka sakaristossa otti siunatun +öljyn pastori Cornillelta. Hän seurasi heitä järkytettynä, eikä hän +uskaltanut astua heidän mukanaan huoneeseen, vaan lankesi polvilleen +porrasaskelmalle avoimen oven eteen. + +-- _Pax huic domui_. + +-- _Et omnibus habitantibus in ea_. + +Monseigneur oli asettanut siunatun voiteen valkoliinaiselle pöydälle +vahakynttiläin väliin, piirtäen hopeamaljalla ilmaan ristinmerkin. +Sitten hän otti pastorin käsistä ristiinnaulitunkuvan ja meni sairaan +luo antaakseen tämän suudella sitä. Mutta Angélique makasi yhä +tiedottomana suljetuin silmin ja elottomin käsin, muistuttaen haudoilla +nähtäviä pieniä, jäykkiä kivikuvia. Monseigneur katsoi häneen hetkisen, +ja huomattuaan heikosta huounnasta ettei hän ollut kuollut, asetti +ristiinnaulitunkuvan hänen huulilleen. Kasvoissaan katumuksenpalvelijan +vakava juhlallisuus, jossa ei näkynyt vähintäkään inhimillisen +liikutuksen ilmettä, hän odotti kunnes oli nähnyt ettei noissa +hienopiirteisissä kasvoissa eikä valonhohtoisissa hiuksissa ilmennyt +värähdystäkään. Hän eli kuitenkin, ja se riitti syntien lunastukseen. + +Sitten otti monseigneur pastorin käsistä vihkivesimaljan ja huiskimen. +Ja pastorin pitäessä hänen edessään avattua käsikirjaa hän pirskotti +siunattua vettä kuolevan päälle, lukien latinankieliset sanat: + +-- _Asperges me, Domine, hyssopo, et mundabor; lavabis me, et super +nivem, dealbabor_. + +Pisarat kirposivat leviten yli koko suuren vuoteen virkistävänä +kasteena. Niitä satoi sormille ja poskille; mutta ne jäivät niille +vierimään yksitellen kuin marmorin elottomalla pinnalla. Ja piispa +kääntyi sitten läsnäolijoihin päin ja pirskotti heidänkin päällensä. +Hubert ja Hubertine, jotka olivat vierekkäin polvistuneina palavassa +uskonjanossaan, kumartuivat syvään tuon siunauksen aallon vuotaessa +heidän ylitseen. Ja piispa siunasi huoneenkin, niin hyvin siinä olevat +huonekalut kuin sen valkoiset seinätkin. Sitä tehdessään hän avoimen +oven ohi kulkiessaan tuli poikansa eteen, joka kynnykselle vaipuneena +nyyhkytti painaen kasvojaan polttaviin käsiinsä. Hitaalla liikkeellä hän +kohotti huiskinta kolme kertaa, puhdistaen hänetkin vienolla sateella. +Tämän kaikkialle pirskotetun siunatun veden tarkotuksena oli ajaa pois +pahat henget, joita miljoonittain lentelee näkymättöminä kaikkialla. +Tällä hetkellä oli muuan talviauringon kalpea säde hiipinyt aina +vuoteelle asti, ja siinä leijailevat lukemattomat pölyhiukkaset +näyttivät elävän ja väräjävän, ikäänkuin ne olisivat ikkunan sopukasta +laskeutuneet lämmittäen hyväilemään kuolevan kylmiä käsiä. + +Tultuaan jälleen pöydän luo lausui monseigneur rukouksen: + +-- _Exaudi nos_... + +Hän ei kiirehtinyt. Kuolema oli läsnä, se seisoi vanhojen vuodeverhojen +laskoksien takana. Mutta hän tunsi ettei sillä ollut kiirettä, että se +odotti. Ja vaikka horroksissa makaava lapsi ei voinut kuulla hänen +sanojaan, puhui hän hänelle, kysyen: + +-- Eikö teillä ole tunnollanne mitään, mikä tuottaa teille tuskaa? +Tunnustakaa vaivanne, keventäkää sydämenne, tyttäreni. + +Tyttönen makasi äänettömänä. Kun piispa oli turhaan antanut hänelle +aikaa vastata, alkoi hän kehottaa häntä samalla täyteläisellä äänellä, +näyttämättä tietävän ettei yksikään hänen sanoistaan tullut kuolevan +tajuntaan. + +-- Ylentäkää mielenne ja pyytäkää sydämenne pohjassa Jumalalta +anteeksiantamusta. Sakramentti tulee puhdistamaan teidät ja antamaan +teille uutta voimaa. Teidän silmänne tulevat selkeiksi, korvanne +siveiksi, sieraimenne puhtaiksi, suunne pyhäksi, kätenne viattomiksi... + +Hän sanoi sanottavansa loppuun asti, katse kuolevaan kiinnitettynä. Ja +kuoleva tuskin huokui, eikä yksikään hänen suljettujen silmäluomiensa +ripsi liikahtanut. Sitten piispa alkoi jälleen: + +-- Lausukaa uskontunnustus. + +Odotettuaan hetken lausui hän sen itse. + +-- _Credo in unum Deum_... + +-- _Amen_, vastasi pastori Cornille. + +Ovelta kuului yhä Félicienin nyyhkytys, kun hän itki toivonsa +nääntymyksessä. Hubert ja Hubertine rukoilivat samassa hartaassa ja +pelokkaassa asennossa, ikäänkuin olisivat tunteneet näkymättömän +kaikkivallan laskeutuvan alas heidän luokseen. Oli syntynyt pysähdys, +jonka täytti hiljainen rukouksen mutina. Ja nyt alkoivat käsikirjan +litaniat; pyhimyksiä rukoiltiin avuksi, ja _Kyrie eleisonin_ pitkät +sarjat kutsuivat kaikkia taivaan voimia inhimillistä kurjuutta +pelastamaan. + +Sitten äänet yhtäkkiä vaipuivat ja syvä hiljaisuus syntyi. Monseigneur +huuhteli sormensa pastorin kaataessa niille kannusta muutamia pisaroita +vettä. Viimein hän otti pöydältä voidemaljan, nosti pois kannen ja +asettui vuoteen ääreen. Lähestyi pyhän sakramentin toimitus, +tuon viimeisen sakramentin, jonka voima pyyhkii pois kaikki +anteeksiantamattomat synnit, sekä kuolemansynnit että heikkoudensynnit, +jotka ovat jääneet sieluun vielä muitten sakramenttien jälkeen, niinkuin +vanhat unhotuksiin jääneet synnit, tietämättä tehdyt synnit ja penseyden +synnit, joita ei ole voitu täysin lujasti asettaa Jumalan armoon. Mutta +mistä nuo synnit oli otettava? Ne tulivat kai ulkopuolelta tuossa +heleässä auringonsäteessä tanssivien tomuhiukkasten mukana, jotka +näyttivät tuovan elämän ituja aina suurelle kuninkaalliselle vuoteelle +asti, missä kuoleva neitsyt makasi valkoisena ja kylmänä. + +Monseigneur oli kiinnittänyt jälleen katseensa Angéliqueen, +vakuuttautuakseen ettei tuo heikko huounta ollut tauonnut. Hän hillitsi +vielä kaikki liikutuksen tunteet, katsellessaan tuota riutunutta, +enkelinkaunista olentoa, josta aineellisuus oli jo hävinnyt. Hänen +peukalonsa ei vavissut, kun hän kostutti sitä varovasti siunatussa +öljyssä ja ryhtyi voitelemaan niitä viittä ruumiinosaa, joissa aistit +asuvat, niitä viittä ikkunaa, joista synti pääsee sieluun. + +Ensiksi hän voiteli silmät, suljetut silmäluomet, oikean ja vasemman; ja +peukalo piirsi kevyesti ristinmerkin. + +-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, +indulgeat tibi Dominus quidquid per visum deliquisti_. + +Ja näön synnit olivat parannetut, joihin kuului himokkaat silmäykset, +säädyttömien taide-esineitten ja turhamaisten näytelmien katseleminen, +huonojen kirjain lukeminen ja synnillisestä surusta vuodatetut +kyyneleet. Ja Angélique ei ollut tuntenut muita kirjoja kuin Legendan +eikä muuta näköpiiriä kuin tuomiokirkon kuorin, joka sulki häneltä +näköalan muuhun maailmaan. Eikä hän ollut itkenyt muulloin kuin +kuuliaisuutensa taistelussa intohimoa vastaan. + +Pastori Cornille otti yhden vanuhöytyvistä, pyyhki sillä silmäluomet ja +pisti sen sitten yhteen valkoisista paperitötteröistä. + +Senjälkeen monseigneur voiteli korvat, helmiäisen-kuultoiset +korvalehdet, oikean ja vasemman; kevyt ristinmerkki tuskin kostutti +niitä. + +-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, +indulgeat tibi Dominus quidquid per auditum deliquisti_. + +Ja kuulon saasta oli pyyhitty pois, kaikki pahentavat puheet ja äänet, +parjaukset, panettelut, pilkat, herjaukset, mielihalulla kuunnellut +riettaat esitykset, velvollisuuksien rikkomiseen houkuttelevat lemmen +valheet, maailmalliset, lihaa kiihottavat laulut ja kynttiläkruunujen +loisteessa soivien orkesteriviulujen hekumaa itkevät sävelet. Ja +Angélique ei luostarimaisessa eristyksessään ollut kuullut edes +naapurivaimojen juoruja eikä hevosiaan ruoskivan ajurin kirouksia. +Eivätkä hänen korvansa olleet kuulleet muuta soitantoa kuin pyhiä +kirkkolauluja, urkujen pauhinaa ja rukousten muminaa, joitten hyminä +lakkaamatta värisytti vanhan kirkon kylkeen painautunutta pientä taloa. + +Pastori pyyhki korvalehdet vanuhöydyllä ja pani sen toiseen +paperitötteröön. + +Sitten monseigneur siveli sieramia, oikeaa ja vasenta, jotka olivat kuin +kaksi valkoisen ruusun terälehteä, puhdistaen nekin ristinmerkillä. + +-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, +indulgeat tibi Dominus quidquid per odoratum deliquisti_. + +Ja hajuaisti palasi alkuperäiseen viattomuuteensa, puhdistuen kaikesta +saastasta, ei ainoastaan hajuvesien aistillisesta häpeästä, +sulolemuisten kukkien viettelyksestä ja ilmassa leijailevista sielua +nukuttavista tuoksuista, vaan myöskin sisällisten tuoksujen synneistä, +toisille annetuista huonoista esimerkeistä ja pahennuksen tarttuvasta +rutosta. Ja hän, joka makasi siinä suorana ja liikkumattomana, oli niin +puhdas, että hänestä oli tullut lilja liljojen joukkoon, suuri lilja, +jonka tuoksu vahvisti heikkoja ja ilahutti vahvoja. Olipa hän vielä niin +puhtaan herkkä, ettei hän ollut koskaan voinut kärsiä hehkuvatuoksuisia +neilikoita, väkeviä syreenejä eikä huumaavia hyasintteja, vaan oli +viihtynyt ainoastaan vienohenkisten kukkien, orvokkien ja esikkojen +parissa. + +Pastori pyyhki sieramet ja sulki vanuhöydyn kolmanteen paperitötteröön. + +Sitten monseigneur siirtyi sulettuun suuhun, jota hengityksen kevyt +huounta piti hiukan raollaan, ja pyyhkäisi alahuuleen ristinmerkin. + +-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, +indulgeat tibi Dominus quidquid per gustum deliquisti_. + +Ja suu oli enää vain viattomuuden kalkki, sillä nyt oli annettu anteeksi +alhainen maun tyydytys, herkuttelu, viinin ja hunajan nautinto, ja +varsinkin yleisimmän pahantekijän, kielen, rikokset, joka yllyttää ja +myrkyttää ja synnyttää torat, riidat, harhaluulot ja väärät todistukset, +joista taivaskin pimenee. Ja herkuttelun halua ei hänellä ollut +milloinkaan ollut, -- hän söi, kuten Elisabet, tuntematta erotusta eri +ravintoaineiden välillä. Ja jos hän oli elänyt harhaluulossa, niin oli +se aiheutunut hänen unelmastaan, tulevaisen elämän toivosta, +näkymättömän maailman lohdutuksesta, koko siitä taikamaailmasta, jonka +hänen viaton tietämättömyytensä oli luonut ja joka teki hänestä +pyhimyksen. + +Pyyhittyään suun taittoi pastori vanuhöydyn neljänteen paperitötteröön. + +Vihdoin monseigneur voiteli lakanalla hervottomina makaavat kädet, +sivellen ensin oikeaa ja sitten vasenta kämmentä, pyyhkien pois +niittenkin synnit ristinmerkillä. + +-- _Per istam sanctam unctionem, et suam piissimam misericordiam, +indulgeat tibi Dominus quidquid per tactum deliquisti_. + +Ja koko ruumis oli valkoinen ja puhdas viimeisistäkin tahroistaan, +niistä jotka olivat syntyneet kosketuksesta ja jotka olivat kaikkein +saastuttavimpia, kuten ryöstöistä, tappeluksista ja murhista, +puhumattakaan muista, poisjätetyistä ruumiinosista, rinnasta, lanteista +ja jaloista, jotka myöskin tulivat tällä voitelulla puhdistetuiksi +synneistään, kaikesta siitä mikä polttaa ja kiehuu lihassamme, vihasta, +haluista, hillittömistä himoista ja luvattomista nautinnoista, joihin +jäsenemme meitä houkuttelevat. Ja siitä asti kun Angélique oli maannut +siinä voittoonsa menehtyneenä, oli hän kukistanut kiivautensa, +ylpeytensä ja intohimonsa niin täydellisesti kuin ei hän olisi +syntymästään tuonut perisyntiä muuta kuin voidakseen riemuita sen +voittamisesta. Eikä hän edes tiennytkään että hänellä oli ollut haluja, +että hänen lihansa oli huokaillut rakkautta, että hänen öiset +väristyksensä saattoivat olla synnillisiä -- niin täydellinen oli hänen +viattomuutensa panssari, niin valkoinen, niin lumivalkoinen hänen +sielunsa. + +Pastori pyyhki kädet, kätki vanuhahtuvan viimeiseen valkoiseen tötteröön +ja poltti kaikki viisi tötteröä uunin pesässä. + +Toimitus oli lopussa, ja monseigneur huuhteli sormensa ennenkuin ryhtyi +suorittamaan loppurukousta. Hänellä ei ollut jäljellä enää muuta kuin +lausua vielä kerran kehotussanoja kuolevalle ja asettaa hänen käteensä +vertauskuvallinen vahakynttilä, jonka tarkotuksena oli karkottaa pahoja +henkiä ja osottaa että hän oli saanut takaisin kasteen viattomuuden. +Mutta Angélique oli pysynyt jäykkänä, elottomana, silmät suljettuina. +Pyhä voitelu oli puhdistanut hänen ruumiinsa, ristinmerkit olivat +jättäneet jälkensä sielun viiteen akkunaan kohottamatta pienintäkään +elämän aaltoa hänen poskilleen. Vaikka oli rukoiltu ja toivottu, ei +ihmettä ollut tapahtunut, Hubert ja Hubertine olivat yhä polvistuneina +rinnatusten, mutta he eivät rukoilleet enää, vaan tuijottivat niin +rävähtämättömin, palavin katsein, että olisi voinut luulla molempien +jääneen ikiajoiksi liikkumattomiksi niinkuin vanhojen kirkonakkunoitten +kulmissa kuvatut lahjustenottajat, jotka odottavat ylösnousemusta. +Félicien oli kontannut polvillaan lähemmäksi, ollen nyt ovensuussa. Hän +oli herennyt nyyhkyttämästä ja katsoi hänkin pää pystyssä, raivoissaan +Jumalan kuuroudesta. + +Vielä viimeisen kerran monseigneur lähestyi vuodetta pastori Cornillen +seuraamana, jolla oli kädessään sytytetty vahakynttilä, joka oli +asetettava sairaan käteen. Ja piispa, haluten suorittaa muotomenot +päähän asti, jotta Jumalalla olisi aikaa toimia, lausui kaavan: + +-- _Accipe lampadem ardentem, custodi unctionem tuam, ut cum Dominus ad +judicandum venerit, possis occurrere ei cum omnibus sanctis, et vivas in +saecula saeculorum_. + +-- _Amen_, vastasi pastori Cornille. + +Mutta kun he koettivat avata Angéliquen kättä ja puristaa sitä kynttilän +ympärille, niin vaipui se hervottomana hänen rinnalleen. + +Silloin monseigneurin valtasi suuri väristys. Kauan pidätetty liikutus +murtautui nyt esiin, vieden viimeisetkin rippeet papillisesta +jäykkyydestä. Hän oli rakastanut tätä lasta siitä päivästä saakka, +jolloin hän oli tullut nyyhkyttämään hänen jalkojensa juureen. Ja hän +oli tällä hetkellä niin sääliä herättävä maatessaan siinä +kuolemankalpeana, ja samalla niin haikean kaunis, että joka kerta kun +hän käänsi katseensa vuoteeseen päin, oli hänen sydämensä sortua suruun. +Hän ei jaksanut enää hillitä itseään, vaan kaksi suurta kyyneltä herahti +hänen silmiinsä ja vierähti hänen poskilleen. Tuo lapsi ei saanut kuolla +näin; hän oli niin ihana kuolemassaan, että se voitti hänen sydämensä. +Ja monseigneurin mieleen muistui hänen sukunsa ihmetyöt, se parantava +voima, jonka taivas oli suonut sen jäsenille, ja hän ajatteli että +Jumala varmaan odotti hänen isänsuostumustaan. Hän huusi avukseen pyhää +Agnesta, jota kaikki hänen heimolaisensa olivat hartaasti palvoneet, ja +niinkuin Jean V d'Hautecoeur oli käynyt ruttotautisten vuoteen vieressä +rukoilemassa ja suutelemassa heitä, niin hänkin nyt rukoili ja suuteli +Angéliquea suulle, lausuen: + +-- Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin. + +Angélique avasi heti silmänsä. Heränneenä pitkästä horroksestaan hän +katsoi monseigneuriin hämmästymättä, ja hänen suudelmasta lämpimät +huulensa hymyilivät. Tämähän oli juuri sitä minkä piti käydä toteen. +Ehkä hän oli vastikään uneksinut siitä kerran jälleen ja piti sentakia +varsin luonnollisena että monseigneur oli täällä kihlaamassa häntä +pojalleen, koska hetki oli vihdoinkin tullut. Hän nousi itsestään +istualleen keskelle suurta, kuninkaallista vuodettaan. + +Tapahtuneen ihmeen luoma kirkkaus silmissään piispa toisti kaavan: + +-- _Accipe lampadem ardentem_... + +-- _Amen_, vastasi pastori. + +Angélique oli ottanut palavan kynttilän ja piti sitä pystyssä vakavalla +kädellä. Elämä oli palannut, ja liekki paloi kirkkaana, karkottaen +pimeyden henget. + +Äänekäs huuto tunki läpi huoneen; Félicien oli kohonnut pystyyn kuin +ihmeen humauksen nostattamana. Hubertit oli se samoin lyönyt +hämmästyksellä; he olivat yhä polvillaan maassa, silmät suurina ja +kasvoilla ihastus siitä mitä he olivat nähneet. Vuode oli näyttänyt +heistä kirkkaan valon ympäröimältä, valkoiset esineet olivat +päiväpaisteessa tulleet yhä valkoisemmiksi, muistuttaen valkoisia +sulkia. Ja valkoiset seinät ja koko valkoinen huone oli saanut heleän +lumihohteen. Keskellä tätä kirkkautta erottui Angélique kuin elpynyt ja +vartensa oikaissut lilja. Hänen hieno kultatukkansa ympäröi sädekehänä +hänen päätään, hänen orvokinväriset silmänsä loistivat taivaallisesti ja +koko hänen puhtaat kasvonsa säteilivät elämää. Ja Félicien, joka +nähdessään hänen parantuneen oli tullut sydämenpohjaan asti järkytetyksi +taivaan heille tekemästä ihmeestä, lähestyi ja polvistui vuoteen +viereen. + +-- Ah, rakas sielu, puhui hän, -- te tunnette meidät, te elätte... Minä +olen teidän; isäni tahtoo niin, koska Jumala on niin tahtonut. + +Angélique taivutti päätään ja nauroi iloisesti. + +-- Oh, minä tiesin, minä odotin... Kaikki on tapahtuva, minkä minä olen +nähnyt. + +Monseigneur, joka oli saanut takaisin tyvenen arvokkaisuutensa, asetti +uudelleen hänen huulilleen ristiinnaulitunkuvan, ja hän suuteli sitä +tällä kertaa hartaalla nöyryydellä. Sitten monseigneur teki suuren +liikkeen kautta koko huoneen ja kaikkien päitten yli, antaen viimeisen +siunauksensa. Ja Hubertit ynnä pastori Cornille itkivät. + +Félicien oli ottanut Angéliquea kädestä. Ja toisessa pienessä kädessä +paloi korkealla viattomuuden vahakynttilä. + + + + +XIV. + + +Häät määrättiin maaliskuun alkupäiviksi. Mutta Angélique pysyi hyvin +heikkona, vaikka ilo säteilikin koko hänen olemuksestaan. Hän oli alussa +tahtonut laskeutua työhuoneeseen jo toipumisensa ensimmäisellä viikolla, +haluten itsepintaisesti ommella valmiiksi monseigneurin istuimeen +tulevan korkokuvakirjailu-vaatteen. Se oli hänen viimeinen +ammattinäytteensä, sanoi hän iloisesti, eikä tilausta sopinut jättää +kesken. Mutta tämä ponnistus uuvutti hänet ja hänen täytyi jälleen pysyä +huoneessaan. Hän eleli siellä hymyilevänä saamatta takaisin entistä +täyttä terveyttään, yhä yhtä valkeana ja aineettomana kuin viimeisessä +voitelussa, liikuskellen pienillä keijukaisaskelilla ja leväten +haaveksivana tuntimääriä tehtyään jonkun pitkän matkan pöydän luota +ikkunan luo. Ja häät siirrettiin tuonnemmaksi; päätettiin odottaa hänen +täydellistä toipumistaan, mihin huolellisella hoidolla ei voisi mennä +kovinkaan pitkää aikaa. + +Joka iltapäivä Félicien tuli häntä tervehtimään. Hubert ja Hubertine +olivat myös läsnä, ja he viettivät yhdessä suloisia hetkiä, suunnitellen +samoja asioita yhä uudelleen. Nojatuolissaan istuen Angélique oli +vallattoman iloinen ja kaikkein innokkain puhumaan heidän läheisen +tulevaisuutensa sisältörikkaista päivistä, matkoista, Hautecoeurin +uudestaanrakentamisesta ja kaikesta odotettavasta onnesta. Kaikista +näytti siltä että hän oli nyt päässyt vaarasta ja keräsi takaisin +voimiaan varhaisessa kevätsäässä, joka päivä päivältä lämpimämpänä +tulvehti sisään avonaisesta ikkunasta. Eikä hän vaipunut mietiskelevään +totisuuteen muulloin kuin yksin ollessaan, kun ei tarvinnut peljätä +kenenkään olevan näkemässä. Yöllä hän oli kuullut ääniä, ja maasta hänen +ympäriltään tuli kutsuja ja kehotuksia. Ja hänen sisässään alkoi selvetä +ja kirkastua; hän ymmärsi ihmeen jatkuvan yksinomaan, jotta hänen +unelmansa toteutuisi. Eikö hän ollutkin jo kuollut, viipyen täällä +harhojen keskellä vain asiain kulussa tapahtuneen keskeytyksen +turvin? Tämä tuuditti hänet yksinäisyyden hetkinä rajattomaan +autuudentunnelmaan. Hän ei surrut sitä, että hänet temmattiin pois +keskeltä iloa, sillä hän oli varma siitä että hän joka tapauksessa +saavuttaisi kaikkein korkeimman onnen. Sairaus odottaisi kyllä siksi. Se +teki hänen suuren iloisuutensa vain todelliseksi, ja hän antautui +hervottomana, liikkumattomana autuuttavan tunteensa valtaan, liidellen +taivaallisessa hurmauksessa. Ja vasta kuullessaan Hubertinen avaavan +oven taikka kun Félicien tuli häntä katsomaan, hän suoristautui +tekeytyen terveeksi ja puheli nauraen heidän kotielämästään jolloinkin +kaukana tulevaisuudessa. + +Maaliskuun lähetessä loppuaan Angélique näytti tulevan vieläkin +iloisemmaksi. Yksin ollessaan hän oli kaksi kertaa pyörtynyt. Eräänä +aamuna hän oli juuri kaatunut vuoteen viereen, kun Hubert tuli tuomaan +hänelle kupin maitoa. Ja häntä harhaan johtaakseen Angélique laski +leikkiä lattialta, kertoen hakevansa neulaa, jonka hän oli pudottanut. +Seuraavana päivänä hän oli erinomaisen ilakoivalla tuulella ja puhui +häitten jouduttamisesta, lausuen haluavansa että ne vietettäisiin +huhtikuun puolivälissä. Kaikki huudahtivat: hänhän oli vielä niin +heikko, minkätähden ei voitaisi odottaa? Eihän ollut mitään kiirettä. +Mutta hän tuli yhä kiihkeämmäksi, hän tahtoi ihan heti, ihan heti. +Hubertineä tämä hämmästytti, hän alkoi epäillä tuota kiirehtimistä ja +katsoi hetken aikaa tutkivasti Angéliqueen, jonka kasvot pieni kylmä +ilmanhenkäys saattoi kalpeiksi. Mutta samassa tuo rakas sairas jo +rauhottui, hänen herkkä mielensä ei sallinut toisten tulevan +levottomiksi hänen tähtensä, joka tiesi itsensä tuomituksi. Hubert ja +Félicien eivät olleet yhtämittaisen ihailunsa sokaisemina nähneet +eivätkä tunteneet mitään. Ja kun Angélique lujalla tahdonponnistuksella +nousi pystyyn ja käveli astuen notkeasti kuin ennen muinoin, oli hän +kerrassaan hurmaava. Hän sanoi että vihkiäismenot tekisivät hänet niin +onnelliseksi, että hän silloin lopullisesti parantuisi. Monseigneur +saisi muuten ratkaista asian. Kun piispa tuli heidän luokseen samana +iltana, esitti Angélique toivomuksensa hänelle, katsoen herkeämättä +häntä silmiin ja puhuen niin herttaisella äänellä että sanojen alta +saattoi oivaltaa hartaan rukouksen, jota hän ei lausunut ääneen. +Monseigneur tiesi ja ymmärsi hänen tarkotuksensa. Hän määräsi häät +vietettäviksi huhtikuun puolivälissä. + +Silloin seurasi puuhaa ja hyörinää, kun suuret valmistukset oli tehtävä. +Huolimatta virallisesta holhooja-asemastaan oli Hubertin täytynyt pyytää +suostumus köyhäinhoitohallituksen esimieheltä, joka yhä vieläkin edusti +perheneuvostoa, koska Angélique ei ollut täysi-ikäinen. Rauhantuomari +Grandsire oli ottanut huoltaakseen nämä seikat, säästääkseen Félicieniä +ja nuorta tyttöä itseään niitten kiusallisilta vaikutuksilta. Mutta +Angélique oli huomannut että jotain salattiin, ja eräänä päivänä hän +käski tuoda kasvattikirjansa, haluten itse jättää sen sulhaselleen. Hän +oli nyt täydellisesti nöyrtyneessä mielentilassa ja hän tahtoi että +hänen ylkänsä tietäisi kuinka halpa-arvoisesta asemasta hän oli hänet +nostanut kohottaakseen hänet taruloisteisen nimensä ja suurenmoisen +rikkautensa kunniaan. Tämä virallinen todistuskappale, tämä +matrikkelimerkintä, jossa oli vain päivämäärä ja numero, oli hänen +sukukirjansa. Hän selaili sitä vielä kerran ja ojensi sen sitten +Félicienille ujostelematta, iloisena siitä ettei hän ollut mitään +itsestään, vaan että hän sai kaikesta kiittää rakastettuansa. Félicien +tuli siitä syvästi liikutetuksi, polvistui hänen eteensä ja suuteli +itkien hänen käsiään, ikäänkuin Angélique itse olisi tehnyt suurimman, +kuninkaallisen lahjotuksen, lahjottaessaan hänelle sydämensä. + +Kahden viikon ajan pitivät valmistukset liikkeellä koko Beaumontia, +kääntäen ylösalasin sekä ylä- että alakaupungin. Kerrottiin että +kaksikymmentä naista oli työssä yötä ja päivää kapioitten neulomisessa. +Yksin morsiuspukua valmistamassa oli kolme ompelijatarta. Ja kerrottiin +että sulhaslahjakori olisi miljoonan arvoinen pitsineen, samettineen, +satiinineen, silkkineen, monenmoisine jalokivineen ja kuninkaallisine +timantteineen. Mutta enimmän liikuttivat ihmisiä suurenmoiset almut. +Morsian oli tahtonut antaa köyhille yhtä paljon kuin hänelle itselleen +annettiin, siis toisen miljoonan, joka kultasateena leviäisi yli seudun. +Vihdoinkin hän sai tyydyttää vanhan armeliaisuudenhalunsa yhtä +ylellisesti kuin hän oli uneksinut, jakaen molemmin käsin köyhille ja +vaivaisille rikkautta, hyvinvointia ja yltäkylläisyyttä. Istuessaan +pienen, valkoisen ja alastoman huoneensa vanhassa nojatuolissa, josta +hän ei päässyt liikkumaan, hän nauroi ihastuksesta kun pastori Cornille +toi hänelle jakelulistat. Enemmän, enemmän! Ei koskaan voitu jakaa +kylliksi. Hän olisi tahtonut istuttaa Mascart-ukon ruhtinaalliseen +pitopöytään, hän olisi suonut Chouteau-vanhusten asuvan palatsimaisessa +loistossa ja Gabet-muorin tulevan terveeksi ja nuoreksi rahan voimasta. +Ja Lemballeuse't, sekä äidin että hänen kolme tytärtään, hän olisi +hukuttanut vaatteisiin ja koruihin. Kultarahat satoivat kaupungin yli +lisääntyvänä kuurona aivan kuin saduissa, yli jokapäiväisten +tarpeittenkin, ainoastaan sen kauneuden ja ilon takia, minkä kaduille +variseva auringonpaisteessa välkehtivä kulta synnytti. + +Tuon suuren päivän edellisenä iltana oli vihdoinkin kaikki valmiina. +Félicien oli hankkinut itselleen piispankartanon takaa Kunniakadulta +vanhan palatsin, joka oli sisustettu ylellisen loistavasti. Siellä oli +suuria huoneita, joitten seiniä peitti ihanat verhot ja jotka olivat +sisustetut mitä kallisarvoisimmilla huonekaluilla, sali oli varustettu +vanhanaikaisilla seinäkudoksilla, sininen budoaari oli suloinen kuin +aamutaivas. Erityistä huomiota herätti makuuhuone, joka oli kuin +valkoisesta silkistä ja valkoisista pitseistä tehty linnunpesä, ei +mitään muuta kuin valkoista, kaikki kevyttä ja utuista kuin valoauer. +Mutta Angélique, jota olisi tultu vaunuilla noutamaan, kieltäytyi aina +vain lähtemästä katsomaan kaikkia näitä ihmeellisyyksiä. Hän kuunteli +ihastuksissaan hymyillen, kun niistä hänelle kerrottiin, mutta hän ei +antanut ainoatakaan määräystä eikä suostunut ottamaan osaa järjestelyyn. +Koska ne, jotka häntä rakastivat, osottivat hellyyttään valmistamalla +hänelle tämän onnen, niin halusi hän astua siihen kuin keijukaismaan +prinsessa siihen todellisuus-valtakuntaan, missä hän tulisi +hallitsemaan. Kieltäytyipä hän katsomasta sulhaslahjakoriakin, joka +myöskin oli uudessa asunnossa, sen hienoja liinavaatteita, joihin oli +kirjailtu hänen markiisitar-nimimerkkinsä, runsaasti koruompeluksilla +varustettuja juhlavaatteita, vanhoja kallisarvoisia koristuksia, joita +oli kokonainen aarteisto, ja uudenaikaisia jalokivikoruja, jotka olivat +juvelisepäntaidon ihmeteoksia, briljanttihelyjä, joissa ei ollut +näkyvissä muuta kuin pelkkää kirkasta timanttisäihkettä. Hänen unelmansa +voitonvarmuuteen riitti se että tämä rikkaus odotti häntä hänen +kotonaan, säihkyen siinä elämän todellisuudessa, mikä pian olisi hänelle +koittava. Ainoastaan morsiuspuku tuotiin hänelle hääpäivän aamuna. + +Herätessään sinä aamuna ennen muita suuressa vuoteessaan joutui +Angélique muutamiksi hetkiksi toivottoman herpaantumisen valtaan +pelätessään ettei hän jaksaisi pysyä pystyssä. Hän koetti ja tunsi +jalkojensa pettävän. Silloin sortui hänen tyyni urheutensa, jota hän oli +osottanut jo useita viikkoja, ja koko hänen olemuksensa voihki +viimeisessä, hirmuisessa tuskassa. Mutta kun hän sitten näki Hubertinen +iloisena tulevan sisään, hämmästyi hän kovasti huomatessaan kävelevänsä, +sillä siinä ei ollut enää hänen omaa voimaansa, vaan hän tiesi varmasti +että näkymätön voima auttoi häntä, tuttavat kädet kannattivat häntä. +Puetettaessa hän ei tuntunut painavan mitään; hän oli niin kevyt, että +Hubertine leikkiä laskien sitä ihmetteli ja varotti häntä liikkumasta +enempää, jollei hän tahtonut lentää tiehensä. Ja koko pukemisen ajan +Hubertien pieni, vilpoinen, tuomiokirkon kupeella kyyhöttävä talo +värähteli tuon jättiläisen valtavasta hengityksestä, sen holvistoissa +humisevista juhlavalmistuksista, pappien kiireisestä touhusta, ja +varsinkin kellojen kaiunnasta, jotka yhtämittaa iloisesti kumahdellen +tärähdyttelivät vanhoja seinäkiviä. + +Jo tunnin ajan olivat kellot soineet yläkaupungin yllä kuin suurina +kirkkojuhlina. Aurinko oli noussut säteilevänä. Oli kevään saihkettä +tulvehtiva kirkas huhtikuun aamu, ja kellojen helähtelevä kutsunta oli +saanut kaikki asukkaat jalkeille. Koko Beaumont oli iloisessa +jännityksessä pikku koruompelijattaren häitten johdosta; hän oli +vallannut kaikkien sydämet. Kirkas päiväpaiste, joka kirjavoitti katuja, +oli kuin se sadunomainen kultasade, se almujen runsaus, joka virtasi +hänen hennoista käsistään. Ja tämän iloisen valovirran alla vieri +ihmispaljous tuomiokirkkoa kohti, osa täyttäen sen matalat sivustat, osa +jääden Luostaritorille sen ulkopuolelle. Siinä kohosi sen +runsaskoristeiseen goottilaistyyliin rakennettu suuri julkisivu kuin +kivisenä kukkaseppeleenä ankaran yksinkertaisen romaanilaisen alustansa +päällä. Torneissa kellot yhä kumahtelivat, ja kirkon mahtava julkisivu +tuntui olevan kuva juuri näitten häitten kunniasta, ihmeen kautta +tapahtuvasta köyhän tytön korottamisesta; sitä kuvasi kaikki se ylöspäin +kohoutuva, leimuava tunne, mikä ilmeni sen lävistetyissä reunuksissa ja +pylväitten, rintasuojusten, ikkunakaarien, katoksella varustettujen +pyhimyskomeroitten, apilanlehden muotoon lävistettyjen, lehtikoristeilla +reunustettujen päätyjen ja jättiläiskokoisten, säteettäisiä puitteitaan +salaperäisinä levittelevien ruusukeikkunain liljamaisessa +kukkasloisteessa. Kello kymmenen alkoivat urut soida ja Angélique ja +Félicien astuivat kirkkoon, kulkien lyhyin askelin tiheitten ihmisrivien +välitse pääalttaria kohden. Ihailevan liikutuksen henkäys saattoi päät +aaltoilemaan. Sulhanen oli hyvin liikutettu ja astui ylväänä ja +vakavana, vaaleassa kauneudessaan nuorta jumalaa muistuttavana, näyttäen +tavallistakin solakammalta mustassa hännystakissaan. Mutta varsinkin +morsian liikutti kaikkien sydämiä; hänessä oli taivaallista suloa, hän +oli salaperäisen tenhoava kuin ilmestys. Hänen valkoisesta läikesilkistä +tehty pukunsa oli yksinkertaisesti koristettu vanhoilla Mechelnin +pitseillä, joita pidättivät hienot helminyörit, tuoden näkyviin +miehustan koristeitten ja hameen liehureunuksien piirteet. +Vanhanaikainen pitsiharso, joka oli kiinnitetty päälaelle +kolminkertaisella helmikruunulla, laskeutui ylt'yleensä hänen +ympärilleen, ulottuen kantapäihin asti. Eikä mitään muuta, ei kukkaa, ei +jalokivikorua, ainoastaan tuo kevyesti lainehtiva, väräjävä utupilvi, +joka näytti saavan kuin siivillä leijumaan hänen kirkonikkunan neitsyitä +muistuttavan pienen olemuksensa orvokinsinisine silmineen ja +kultasäihkeisine hiuksineen. + +Kaksi karmosiinipunaisella sametilla päällystettyä nojatuolia odotti +Félicieniä ja Angéliquea alttarin edessä. Ja urkujen pauhatessa +tervetuliaissäveltä Hubert ja Hubertine polvistuivat nojatuolien takana +oleville, omaisia varten asetetuille rukousjakkaroille. Heille oli +edellisenä päivänä tapahtunut ääretön ilo, joka täytti heidän sydämensä +yli äyräitten, niin etteivät he löytäneet kylliksi sanoja kiittääkseen +siitä onnesta, joka oli tullut heidän osakseen heidän tyttärensä onnen +lisäksi. Ajatellen, kuinka surullinen yksinäisyys ja tyhjyys tulisi +vallitsemaan heidän pienessä talossaan sitten kun heidän rakastettu +lapsensa sen jättäisi, oli Hubertine mennyt hautausmaalle vielä kerran +ja rukoillut äitiään kauan. Ja yhtäkkiä oli hänen sisässään tuntuva +sysäys saanut hänet väristen kavahtamaan pystyyn: hänen rukouksensa oli +vihdoinkin kuultu. Kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen taipumaton +äiti vihdoinkin heltyi haudassaan ja lähetti heille sen +anteeksiannon-lapsen, jota he niin hartaasti olivat toivoneet ja +odottaneet. Oliko se palkinnoksi heidän armeliaisuudestaan, siitä että +he kerran olivat korjanneet lumikinoksesta kirkon portin alta sen kurjan +pikku olennon, joka tänään vihittiin ruhtinaan puolisoksi suurenmoisilla +juhlamenoilla? He olivat yhä polvilleen vaipuneina, mutta he eivät +rukoilleet, sillä he eivät löytäneet sanoja. He olivat kiitollisuudesta +haltioituneet, niin että koko heidän olemuksensa suli loppumattomaksi +kiitoshuokaukseksi. Ja toisella puolella kuorilaivaa oli monseigneur +myöskin omaisten paikalla, istuen piispallisella istuimellaan +majesteetillisena kuin Jumala, jonka edustaja hän oli. Hän oli +kunnioitusta herättävä loistavassa, pyhässä asussaan; hänen kasvoillaan +oli kirkas, tämän maailman intohimoista vapautunut ylevyys. Ja hänen +yläpuolellaan leviävässä koruompelukaistassa näkyi kaksi suurta enkeliä, +jotka kannattivat Hautecoeurien loistavaa vaakunaa. + +Sitten alkoi juhlallinen toimitus. Koko papisto oli läsnä; +maaseurakunnistakin oli saapunut pappeja osottaakseen kunnioitusta +piispalleen. Heidän messupaitansa täyttivät ristikkoaitaukset valkoisena +aallokkona, jonka keskeltä loistivat laulajien kultakoristeiset kaavut +ja kuorolapsien punaiset puvut. Sivustoilla olevien romaanilaisten +kappelien alinomaista yötä valaisi tänä aamuna kirkas huhtikuun aurinko, +sytyttäen palamaan niitten ikkunamaalaukset, jotta ne hehkuivat kuin +jalokiviroihut. Mutta päälaivan varjoa valaisivat vahakynttiläin parvet +yhtä monilukuisina kuin kesäisen taivaan tähdet. Keskellä oli pääalttari +yhtenä tulipalona, siinä loistivat sielujen tulet vertauskuvallisena +palavana pensaana. Kynttilöitä paloi haaruissa ja kruunuissa, ja +morsiusparin edessä oli kaksi suurta, pyöreähaaraista kynttiläjalkaa, +jotka loistivat aurinkoina. Ääretön paljous vihantia kasveja muutti +kuorin reheväksi puutarhaksi, missä kukoisti joukoittain valkoisia +azaleoja, kamelioita ja liljoja. Koko kuori välkkyi kultaa ja hopeaa, +silkki- ja samettiverhoja, vilkkuen keskellä vihannuutta kuin kaukaa +häämöttävä pyhättö. Ja kaiken tämän säihkeen yllä kaareutui korkea holvi +poikkilaivan neljän jättiläispylvään kannattamana, täynnä noitten +tuhansien pienten liekkien huountaa, joitten lepattava hohde sekottui +värisevänä korkeitten huippukaari-ikkunain tasaiseen valoon. + +Angélique oli halunnut, että vihkimisen suorittaisi kunnon pastori +Cornille, ja nähdessään hänen astuvan esiin messupaitaan puettuna, +valkoinen stola hartioillaan, kahden muun papin seuraamana, hymyili hän. +Nyt hänen unelmansa lopultakin toteutui, hänet vihittiin puolisoksi +ruhtinaalle, jolla oli rikkautta, kauneutta ja mahtavuutta yli senkin +mitä hän oli osannut toivoa. Urkujen soitto täytti kirkon sävelillä, +vahakynttilät saattoivat sen säteilemään ja hartaan kansan ja pappien +paljous antoi sille elämän. Ei milloinkaan ollut tämä vanha rakennus +loistanut näin upeana; se uhkui pyhää komeutta, ikäänkuin paisuttavan +onnen laajentamana. Ja Angélique hymyili keskellä tätä voittojuhlan +riemua, tietäen että hän kantoi kuolemaa rinnassaan. Kirkkoon tullessaan +hän oli heittänyt silmäyksen Hautecoeurien kappeliin, missä lepäsivät +Laurette ja Balbine, onnelliset vainajat, jotka kuolema oli temmannut +nuorina täydessä rakkauden onnessa. Tällä viimeisellä hetkellään hän oli +täydellinen, hän oli voittanut intohimonsa, parantanut vikansa ja +uudistanut mielensä, niin ettei hän tuntenut enää voiton ylpeyttäkään, +vaan antoi ehdottomassa alistumisessa sielunsa liidellä pois suuren +ystävänsä tuomiokirkon hoosiannaa veisatessa. Ja kun hän polvistui, ei +hänen mielessään ollut muuta kuin nöyryyttä ja alistuvaisuutta; +perisynti oli hänestä täydellisesti pesty pois, ja hän oli sangen +iloinen kieltäymyksestään. + +Alttarilta alas laskeuduttuaan puhui pastori Cornille kehotussanoja +lempeällä äänellä. Hän asetti esimerkiksi sen avioliiton, jonka Jeesus +oli solminut Kirkon kanssa, hän puhui tulevaisuudesta, joka oli uskossa +vietettävä, ja lapsista, jotka oli kristillisesti kasvatettava. Ja +tuosta toivosta kuullessaan Angélique jälleen hymyili; mutta Félicien +värisi hänen vieressään ajatellessaan kaikkea tuota onnea, jonka hän nyt +uskoi varmaksi. Sitten seurasivat käsikirjassa säädetyt kysymykset ja +niitten koko elämänajaksi sitovat vastaukset, tuo ratkaiseva sana +»tahdon», jonka Angélique lausui liikutettuna sydämensä pohjasta ja +Félicien taas lujemmalla äänellä hellän vakavasti. Peruuttamaton liitto +oli solmittu, pappi oli liittänyt yhteen heidän oikeat kätensä, mumisten +kaavan: _Ego conjungo vos in matrimonium, in nomine Patri, et Filii, et +Spiritus sancti_. Mutta vielä oli siunattava sormus, joka on vertauskuva +liiton ikuisuudesta ja vilpittömästä uskollisuudesta; ja siihen meni +aikaa. Hopeamaljassa olevan kultasormuksen ylitse teki pappi +vihkivesihuiskimella ristinmerkin. »_Benedic, Domine, annulum hunc_..» +Sitten hän antoi sen sulhaselle merkiksi siitä että Kirkko sulki ja +sinetöi hänen sydämensä, ettei yksikään toinen nainen sinne enää +astuisi. Ja sulhanen pujotti sen morsiamen sormeen, antaakseen hänen +vuorostaan tietää että miesten joukosta hän yksin oli tästälähtien oleva +hänelle olemassa. Tuo sormus kuvasi kiinteätä yhteyttä, jolla ei ole +päätä eikä loppua, se oli aviovaimon kannettava riippuvaisuuden merkki, +joka alituisesti muistuttaisi hänelle vannottua uskollisuutta. Ja se oli +myöskin lupaus tulevasta pitkästä yhteiselämästä, ikäänkuin he tuon +pienen kultarenkaan kautta olisivat kytketyt toisiinsa hautaan saakka. +Ja kun pappi loppurukoukset suoritettuaan lausui heille vielä kerran +kehotussanoja, hymyili Angélique jälleen kirkasta kieltäymyksen hymyään. +Hän tiesi. + +Silloin urut puhkesivat riemuraikunaan, pastori Cornillen vetäytyessä +pois apulaispappien seuraamana. Liikkumattomassa majesteettisuudessaan +istuen monseigneur loi kotkankatseensa lempeänä nuoreen pariin. Yhä +polvistuneina olevat Hubertit kohottivat päänsä onnen kyynelien +sumentamin katsein. Ja urkujen mahtava sävel vyöryi, päätyen pienien, +korkeitten äänten ryöppyyn, joka helisi holvien alla kuin aamuinen +leivosen liverrys. Pitkä, värisyttävä liikutuksen humaus oli saattanut +lainehtimaan hartaitten katsojien joukot, jotka täyttivät sekä +isonristin että sivustat. Itse kukilla koristettu, kynttiläin +liekinnässä kimmeltävä kirkkokin loisti pyhän toimituksen riemua. + +Sitten seurasi vielä kaksi tuntia juhlallista komeutta, kun messu +laulettiin ja pyhää savua suitsutettiin. Alttaripalvelusta toimittava +pappi oli ilmestynyt valkoiseen kasukkaan puettuna, mukanaan +juhlamenojen ohjaaja, kaksi suitsutusmaljan kantajaa maljoineen ja +suitsukeastioineen, ynnä kaksi kirkonpalvelijaa, jotka kantoivat +sytytettyjä vahakynttilöitä suurissa, kultaisissa kynttiläjaloissa. Ja +monseigneurin läsnäolo teki muotomenot, tervehdykset ja suutelut vielä +monimutkaisemmiksi. Joka hetki kahisuttivat messupaitojen liepeitä +kumarrukset ja polviennotkistukset. Koko tuomiokapituli nousi seisomaan +vanhoilta, veistokoristeisilta alttarituoleiltaan. Ja toisinaan oli kuin +taivaan tuulahdus olisi pyyhkäissyt polvilleen pappien lauman, joka +täytti koko kuoron. Alttaripappi messusi alttarilla. Hän vaikeni, mennen +syrjään istumaan, silläaikaa kuin kuoro jatkoi pitkää, monijaksoista +säveltä, jossa kuului milloin mieslaulajien vakavia väliosia, milloin +kuorolapsien kirkkaita ääniä, jotka helisivät kevyinä ja ilmakkaina kuin +arkkienkelin huilut. Varsinkin yksi suloinen tytön ääni kuului yli +muitten kauniina ja puhtaana; kuiskailtiin, että se ääni oli Claire de +Voincourtin, joka oli tahtonut laulaa mukana näissä ihmehäissä. Urkujen +säestys oli kuin suurta, hellää huokausta, joka nousee hyvän ja +onnellisen sielun pohjasta. Joskus syntyi äkillinen äänettömyys; sitten +urut jälleen puhkesivat vyöryttämään juoksutuksia hirveällä pauhinalla, +silläaikaa kuin juhlamenojen ohjaaja viittasi esiin kynttilöitä kantavat +kirkonpalvelijat ja vei suitsutusmaljan kantajat alttaripapin luokse, +joka siunasi suitsutuksen. Ja alituiseen heilahti suitsutusmalja ilmaan +ketjujen välähtäessä ja synnyttäessä hopeisen helähdyksen. Tuoksuva +pilvi sinersi ilmassa, ja piispa, papisto, alttari ja Evankeliumi +suitsutettiin kukin vuorostaan, ja lopuksi kansanjoukkokin kolmella +huiskauksella oikealle, vasemmalle ja eteen. + +Silläaikaa kuuntelivat Angélique ja Félicien polvillaan messua, joka +kuvaa Jeesuksen ja Kirkon avioliiton salaperäistä täyttymistä. Heille +oli annettu kummallekin käteen palava kynttilä, kasteesta asti +säilytetyn neitsyyden vertauskuva. Herran rukouksen jälkeen he jäivät +heidän ylleen levitetyn hunnun alle, joka on alistuvaisuuden, kainouden +ja vaatimattomuuden merkki, niin kauaksi kuin pappi Epistolan vieressä +seisoen luki säädetyt rukoukset. Heillä oli yhä käsissään palavat +kynttilät, jotka ovat samalla muistutuksena ajattelemaan kuolemaa itse +häittenkin ilossa. Ja sitten oli toimitus päättynyt, lahja oli annettu, +ja alttaripappi poistui juhlamenojen ohjaajan, suitsutusastiain +kantajain ja kirkonpalvelijain seuraamana, rukoiltuaan Jumalaa +siunaamaan aviopuolisoita, jotta he näkisivät lapsiensa kasvavan ja +lisääntyvän aina kolmanteen ja neljänteen polveen. + +Silloin koko tuomiokirkko kohosi haltioihinsa. Urut alkoivat pauhata +riemumarssia sellaisella ukkosenkaltaisella jyminällä, että vanha +rakennus tärisi. Ihmisjoukko seisoi väristen ja kurottautui nähdäkseen. +Naiset nousivat tuoleille. Koko kirkko oli täynnä tiheitä päärivejä aina +sivulaivojen pimeihin kappeleihin asti. Ja kaikki tämä kansa hymyili +sykkivin sydämin. Kynttiläin tuhantiset parvet näyttivät tässä +viimeisessä lähtötervehdyksessä palavan korkeampina, pitentäen liekkinsä +suipoiksi tulikielekkeiksi, joitten lepattavassa hohteessa holvit +näyttivät huojuvan. Pappien parvi kajahutti viimeisen hoosiannansa +seisoessaan kukkien ja vihannuuden ympäröimänä keskellä kuorikoristusten +ja pyhien maljojen loistetta. Mutta yhtäkkiä avautuivat urkujen +alapuolella olevan valtaoven molemmat puoliskot, lävistäen tummaan +seinään kirkkaan päivänvalon täyttämän aukon. Siitä paistoi heleä +huhtikuinen päivä, häikäisevän kevätauringon valaisema Luostaritori +iloisine, valkeine taloineen. Ja siellä odotti äskenvihittyjä toinen, +vielä lukuisampi kansanjoukko malttamattomassa myötätunnossa, viittoen +jo käsillään ja huudahdellen. Kynttiläin liekit olivat kalvenneet, +urkujen ukkospauhina voitti katujen hälinän. + +Ja Angélique ja Félicien suuntasivat kulkunsa ovea kohti, astellen +hitaasti pitkin hartaitten katsojain muodostamaa kujaa. Voittoriemun +jälkeen Angélique oli herännyt unelmastaan ja hänen oli nyt astuttava +todellisuuteen. Tuosta räikeän valon täyttämästä kaariaukosta avautui +maailma, joka oli hänelle tuntematon. Ja hän hidasti askeleitaan ja +katseli noita työteliäitä taloja ja tuota meluavaa rahvasta, joka +huudoin tervehti häntä. Hän oli niin heikko että hänen puolisonsa täytyi +miltei kantaa häntä. Kuitenkin hän yhä hymyili. Hän ajatteli +ruhtinaallista palatsia, joka oli täynnä jalokivikoruja ja +kuninkaallisia pukimia, jossa häntä odotti ylt'yleensä valkoisella +silkillä verhottu morsiushuone. Häntä tukahdutti, jotta hänen täytyi +pysähtyä. Sitten hän jaksoi kulkea vielä muutamia askeleita. Hänen +katseensa oli sattunut sormessaan olevaan sormukseen, ja tuo ikuisen +yhteyden merkki sai hänet hymyilemään. Hän oli tullut valtaoven +kynnykselle, torille laskeutuvien portaitten yläpäähän, kun hän äkkiä +horjahti. Eikö hän ollut saapunut kaikkein korkeimpaan onneen? Eikö +olemisen ilo päättynyt tähän? Tehden vielä viimeisen ponnistuksen hän +kohottautui ja painoi huulensa Félicienin huulille. Ja siihen suudelmaan +hän kuoli. + +Mutta siinä kuolemassa ei ollut murhetta. Monseigneur auttoi +tavallisella papillisella siunaus-eleellään kuolevan sielua vapautumaan. +Hänkin oli nyt rauhottunut ja hänen sielunsa lepäsi jälleen Jumalassa. +Huberteilla, jotka vihdoinkin anteeksi saatuaan astuivat jälleen +elämään, oli kohottava tunne siitä että jokin uni nyt päättyi. Koko +tuomiokirkko ja koko kaupunki olivat juhlatunteen täyttäminä. Urut +pauhasivat yhä valtavammin, kellot kumisivat täyttä voimaa ja +kansanjoukko tervehti riemuhuudoin rakastavaa paria, joka seisoi +salaperäisen kirkon kynnyksellä keväisen auringon kultaloisteessa. Se +oli riemukas lähtö; onnellisena, puhtaana, hentona häipyi Angélique pois +unelmansa toteutumisen hetkellä, kohoten pimeistä romaanilaisista +kappeleista leimuavien goottilaisholvien korkeuksiin keskelle +kultakoristeitten ja maalausten jäännöksiä, kirkkaaseen tarujen +paratiisiin. + +Félicienin sylissä ei ollut enää kuin hentoisin, vienoisin tyhjyys, +pitsiaaltoinen, helmihohtoinen morsiuspuku, valkoisen linnun kevyet, +vielä lämpimät höyhenet. Olihan hän jo kauan tuntenut, ettei hän +omistanut muuta kuin varjon. Tuntemattomasta se näky oli tullut, +tuntemattomaan se palasi. Se oli vain ilmestys, joka haihtui pois, +luotuaan harhaluulon. Kaikki on vain unelmaa. Ja onnensa kukkulalla +Angélique oli häipynyt pois kevyeen suudelman henkäykseen. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Unelma, by Emile Zola + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMA *** + +***** This file should be named 44657-8.txt or 44657-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/4/4/6/5/44657/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +http://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org/license + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at http://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit http://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: http://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + http://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/44657-8.zip b/old/44657-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..cb573e9 --- /dev/null +++ b/old/44657-8.zip |