Sentinels relocatedHEADmain

2 files changed, 8333 insertions, 8718 deletions

diff --git a/56994-0.txt b/56994-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..37fa3aa
--- /dev/null
+++ b/56994-0.txt
@@ -0,0 +1,8333 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56994 ***
+
+
+
+E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
+
+
+
+PIMEÄNPIRTIN HÄVITYS
+
+Kirj.
+
+MAILA TALVIO
+
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström,
+1901.
+
+
+
+
+I
+
+
+Maantie, joka niillä seuduin kulki, ei ollut mikään valtatie.
+Vähäinen oli siinä liike eikä siitä talvisin ajettu lumirekeä. Se oli
+rakennettu köyhinä vuosina, jotta ihmiset saisivat leipää. Se johti
+kirkolta sydänmaan kyliin. Mutta siitä oli vielä hyvän matkaa Kalle
+Aukustinpojan torpalle Pimeänpirtin kankaalla.
+
+Yksin oli torppa jäänyt keskelle korpea, vasta pitkien virstojen päässä
+asuivat naapurit, ja he olivat alun pitäen vieroneet Pimeänpirtin
+väkeä. Sillä Kalle Aukustinpojan vaimo ei ollut heikäläisiä, hän oli
+Kankaanpään kartanon kasvatti ja mamsseli. Siitä oli kyllä jo hyvä
+joukko toistakymmentä vuotta, kun hän korpeen muutti, ja herraskiilto
+oli hänestä kulunut melkein jäljettömiin, mutta huoneet hän aina piti
+kovin hienoina, aivan kuin alituisesti olisi odottanut vieraita,
+kamarin ikkunoissa piti olla kartiinit ja nurkassa oli sohva kuin
+herrasväissä. Paikkakunnan vaimoilla oli paljon puhumista hänestä,
+ylpeä hän heidän mielestään oli ja sentähden eivät he koskaan
+kotiutuneet Pimeässäpirtissä.
+
+Kalle Aukunstinpoika itse oli perin kelpo mies, hyvänluontoinen
+ja avulias. Mielellään hänen tykönsä olisi mennyt ilman asiaakin
+ja viipynyt puhelemassa pirtin penkillä. Se oli iso pirtti ja sen
+ikkunoista tuli valoa kuin kirkon ikkunoista. Eihän se vaimokaan, se
+Liena, oikeastaan koskaan puhunut epäystävällistä sanaa, ja niinhän
+sen vaatteet olivat kuin talonpoikaisen ihmisen ainakin, mutta sen
+käytöksessä oli jotakin, joka piti ihmiset loitolla, se ei ollut vain
+akkojen juoruja, sen myönsivät miehetkin. Lisäksi asui Pimeässäpirtissä
+Kallen vanha isä, "Pimeänpirtin vaari", jota ihmiset puoleksi leikillä,
+puoleksi tosissaan kutsuivat noidaksi. Hän oli kolkko mies ja hänen
+vaimovainajallaan oli ollut pahat silmät, joilla hän oli katsellut
+tauteja ihmisten lapsille ja elukoille. Vielä tänäkin päivänä, kun
+kylän lapset olivat tottelemattomia, uhkasi äiti huutaa "Mörköä" tai
+"Liikaa", ja jos lapset kysyivät, mimmoinen se Mörkö tai Liika on, niin
+vastasi äiti: "Sellainen kuin Pimeänpirtin vaari".
+
+Vaari ei liikkunut mihinkään Pimeästäpirtistä. Hän ei koskaan käynyt
+kirkonkylässä eikä hän polvistunut noiden raihnaiden joukossa,
+jotka lukukinkereillä etsivät yhteyttä Herran kanssa hänen pyhässä
+ehtoollisessaan. Joka vaarin näki, näki hänet ruuhessa järvellä tai
+metsässä kiskomassa pajunkuorta ja tuohia tai kutomassa verkkoa pirtin
+pöydänpäässä. Pari kertaa vuodessa, joulun ja juhannuksen edellä, kävi
+hän kauppamiehessä noutamassa nuuskaa ja tupakkia. Ihmiset olivat
+tietävinään, että vaari on rikas, vaikka hän käy niin risaisissa
+vaatteissa: hänellä on aarre metsässä.
+
+Paimenet olivat helluntaiyönä nähneet sinertävän valkean palavan
+Pimeänpirtin kankaalla, juuri sellaisen valkean, joka syttyy maan
+pinnalla, kun povessa on kultaa ja hopeaa. Ja seuraavana yönä, juuri
+ennen aamun koittoa, olivat he hiipineet kaivamaan sitä paikkaa, missä
+ihmeellinen liekki oli värähdellyt, mutta ei sieltä löytynyt kuin soraa
+ja santaa. Aarre ei noussut, kun eivät kaivajat osanneet sanoja, joilla
+vaari sen oli manannut maahan.
+
+Vähänpä nykyajan ihmiset oikeastaan vaarista tiesivät. Hänen ikäisiänsä
+oli harvoja elossa eikä ketään täälläpäin. He kyllä olisivat osanneet
+sanoa, miksi vaaria pelättiin: vaaria oli aikoinaan epäilty nuoren
+siskonsa surmaamisesta, vaikkei asiaa ollut saatu näytetyksi toteen.
+Noin viisikymmentä vuotta sitten oli hänestä kerrottu, ettei hän
+koskaan uskalla ajaa partaansa, sillä hänen poskessaan on veripilkku,
+joka ei lähde saippualla eikä lipeällä.
+
+Vaari ei koskaan ollut yrittänyt poistaa epäluuloa, jolla häntä
+katsottiin. Hän ei välittänyt ihmisistä ja hän soi mielellään, että he
+pysyivät alallaan. Mutta ei hän kotiväelleen ollut paha, piti lapset
+oikein hyvänä. Hän oli kuin uskollinen koira, joka vieraille murisee ja
+antaa heidän pysyä siinä luulossa, että puree, mutta on valmis veriin
+asti puolustamaan omiaan.
+
+Ei tullut kysymykseenkään, että poika ja miniä olisivat kohdelleet
+vaaria pahasti. Kalle oli hyvä poika, hän koetti ottaa varteen kaikki
+isän neuvot. Liena taas täytti aran tottelevaisena vaarin tahdon. Hän
+oli polttanut kirjansakin, rakkaat ruotsinkieliset kirjansa, jotka oli
+saanut Kankaanpään vanhalta armolta, sillä vaari ei sietänyt sellaisia
+herraskaluja. Pimeässäpirtissä ei saanut olla mitään maallisia
+"renkutuksia", ainoastaan aapinen, postilla, katkismus, raamattu ja
+virsikirja. Kuvien tähden oli Liena salaa säilyttänyt kertomuksen
+Kenovievasta, mutta senkin vaari sai käsiinsä. Hän oli kerran tavannut
+Pimeänpirtin lapset yhdessä paimenten kanssa metsässä, katselemassa
+Kenovievaa, ja pikku Hanni, joka ymmärsi ruotsia ja osasi lukea, oli
+itkusilmin kertonut heille liikuttavaa kertomusta. Äkkiä oli vaarin
+katajainen keppi alkanut paukkua likeistä puunrunkoa vastaan ja hänen
+äänensä oli jymissyt, jotta kangas kaikui. Mutta peloissaan olivat
+lapset paenneet, eivätkä he enää sen päivän perästä Kenovievaa nähneet.
+
+Lasten kasvatuksesta yritti vaarin ja hänen miniänsä välille joskus
+nousta riitaa. Vaari vaati niin mahdottomia. Lapset eivät saaneet
+kutsua äitiä mammaksi eikä äiti olisi saanut puhua ruotsin sanaa
+Hannille. Ja se oli Lienan suurimpia iloja. Muut lapset olivat
+niin paksupäisiä, ettei se heidän kanssaan olisi saattanut tulla
+kysymykseenkään, mutta Hanni...! Vaari ei olisi sallinut ommella
+pienintäkään koristusta lasten vaatteisiin eikä opettaa poikia
+kumartamaan, kuten äiti tahtoi. Ei hän myöskään sietänyt äidin pientä
+vieraskamaria, jonka ikkunoissa oli uutimet, lattialla punaraitaiset
+matot, nurkassa sohva ja seinällä Kankaanpään herrasväen kuvat...
+Lienan sydämessä yritti katkeruus päästä valloilleen. Eikö hän jo
+tarpeeksi ollut kärsinyt ja kieltäytynyt! Mutta kun hän siitä tyyntyi
+ja meni omaan itseensä, niin jo kävi taas hiljaiseksi ja nöyräksi.
+
+Niitä syviä metsiä Pimeänpirtin ympärillä! Jos siellä aura kilahtaa
+kaskimaan kiveen, niin on auran kurjessa Kalle Aukustinpojan käsi, ja
+jos hongan tyveen iskee kirves, niin on sama käsi sitä kirvestä ollut
+heiluttamassa. Ei ole täällä muita ihmiseläjiä. Puissa hyppivät oravat,
+halmeitten laidassa seurustelevat jänikset, ja kettu ja sudet tulevat
+aina torpan veräjälle asti tavoittelemaan saalista.
+
+Parikymmentä vuotta sitten on kulo käynyt nuolemassa Pimeänpirtin
+korpea. Sentähden makailee siellä ristiin rastiin toistensa päällä
+kaatuneita honkia sammalten ja variksenvarpaitten peitossa, latvapuoli
+lahonneena punertavaksi mullaksi. Entisen sijalle on noussut uusi
+metsä, jonka kuori on karvainen ja oksissa riippuu pitkää, harmaata
+naavaa.
+
+Miten kumma elämä siellä kaukaisessa korvessa, kun kevät tekee
+sinne tuloaan! Asutuilla mailla, missä ihmiskäsi korjaa pois talven
+jätteitä, missä ihmissilmä seuraa lumen vallan pakoa, tulee kevät
+kuin riemulla ja suurella ilolla. Purot kulkevat kuin leikkiä lyöden,
+lehtisilmut rävähtävät auki iloisesti kuin lapsen silmä, joka herää
+hyvästä unesta onnellisessa kodissa, kukkaset puhkeavat kuin juhliin.
+Mutta sydänmaan yksinäisyydessä nousee heinä risujen ja sammalten
+alta kuin arastellen. Ja vaikka aukeaakin koivuihin lehti ja vaikka
+havupuut työntävätkin uusia kasvaimia, niin aina häämöttää alta se
+pitkä, harmaa sammal, johon ei päivä koskaan ole päässyt paistamaan
+ja joka on inunut ja pärissyt siinä kaikissa tuulissa monena kesänä
+ja talvena. Ei nouse sydänmaan rinteille koreita kukkia. Kalpea on
+kukoistus mustikanvarressa ja valkoinen on metsäntähti. Kaatuneen
+hongan juuresta ylenee nuori pihlaja, suitsuttaen vesoja ja kukkia ja
+lemua riemukkaammin kuin sydänmaan muut puut. Sen huumaavassa tuoksussa
+seisovat heinänhelpeet, sammaleet ja suopursut ikäänkuin outojen
+aavistusten alaisina. On valoisa yö, kevät on tullut hiljaa, huulilla
+surumielinen hymy ja hiuksissa seppel metsäntähdistä.
+
+Entä sitten talvi kaukaisessa korvessa! Se on yksinäinen ja hiljainen
+kirkonkylässä, kun tuiskut tukkivat tiet ja pakkanen karkottaa ihmiset
+liki lieden kylkeä, mutta aukaiseehan siellä sentään kruunun aura
+tiet ja tuleehan sinne sentään posti viesteineen suuresta maailmasta,
+jos vähän myöhästyykin. Mutta sydänmailla, missä pyryt viikkokausiksi
+katkaisevat yhteyden muuhun maailmaan, siellä vasta on yksinäistä ja
+hiljaista! Kun ihminen hämärän haihtuessa luo katseen ulos töllinsä
+ikkunasta, niin on kinoksia ikkunan tasalla ja lunta sileänä kenttänä
+yltympärillä. Ei näy tietä saunaan eikä talliin eikä navettaan.
+Tuskin erottaisi kaivoa, jollei olisi tullut merkityksi seipäällä.
+Maa on yhtenä sileänä, eheänä pintana, niinkuin meri pienoisen luodon
+ympärillä. Ei aukea porstuan ovikaan, sillä jättiläisnietos on
+noussut sen eteen yön aikana. Niin on torppa hankien keskellä kuin
+merenkulkijan hauta asumattomalla saarella.
+
+Liena, Kankaanpään entinen "Leni mamsseli" on jo ehtinyt tähän elämään
+tottua. Oi, kuinka hänen ensin oli ikävä, kuinka hän halasi kuulla
+uutisia kirkonkylästä ja kuinka hänen kuitenkin täytyi niitä pelätä!
+Nyt ei hän ikävöi eikä pelkääkään. Joitakuita kertoja hän avioliittonsa
+ensi aikoina kävi entisessä kodissaan. Vaikeaa oli nähdä tuttuja
+paikkoja eikä hän patruunan ja armon ystävällisiin sanoihin osannut
+vastata muuta kuin itkemällä... Ei hän pitkiin aikoihin enää ole
+päässytkään kirkolle, sillä lapset ovat kahlehtineet kätkyen ääreen.
+
+Täällä sydänmaassa on rauhaa ja työtä. Täällä muuttuu koneeksi,
+joka aamusta iltaan tekee ruokaa, vaatetta, lapsia, eikä yölläkään
+saa lepuuttaa rumentuneita jäseniään. Sillä yöllä pitää viihdytellä
+ja kapaloida nuorinta lasta. Mutta vieressä kuorsaa aviomies, suu
+selällään, vedellen häiritsemätöntä unta kuin hirsiä. Kuinka Liena
+välistä tuntee vihaavansa häntä! Hän hänet tänne kuljetti, repi kuin
+kasvitarhasta kukan ja vei suohon mätänemään. Hän mätänee täällä,
+kuihtuu, kuolee, kun ei koskaan enää pääse ihmisten joukkoon, joitten
+kanssa voisi puhella huolettomasti ja iloisesti kuten ennen... Vai
+untako lieneekin, että hänkin kerran oli nuori, iloinen, sorja!...
+Kuinka häntä iljettää tämä elämä, kuinka hän vihaa tuota miestä!
+
+Ei, ei, ei! Anteeksi, armollinen Jumala! Ne sanat pääsivät suusta, ei
+sydämestä, sillä onhan hän koko sielustaan ja mielestään kiitollinen
+Kallelle. Hänhän hänet pelasti. Ilman häntä kiertelisi hän ehkä
+vieläkin hylkynä maailmalla eikä olisi hänen lapsellaan, hänen pikku
+Hannillaan isää... Liena pelästyy omia ajatuksiaan ja katselee
+hätääntyneenä ympärilleen: eihän kukaan vain herännyt, eihän kukaan
+vain unissaan nähnyt hänen ajatuksiaan!
+
+Nämä asiat ovat niin salaisia, ettei niitä saisi ajatellakaan muuta
+kuin kahdenkesken itsensä kanssa. Kukaan ei koskaan saa niitä tietää,
+hänen täytyy viedä ne mukaansa hautaan. Omaksi lapsekseen luulee Kalle
+Hannia ja Kallen ja Lienan lapsena on hän kirkonkirjoihin merkitty.
+Sen täytyy niin olla, sille ei voi mitään -- täytyihän hänen hankkia
+lapselle isä!... Se oli rikosta, se oli petosta, mutta onhan hän saanut
+kärsiä rikoksestaan! Ja nyt se on peitetty ja unohdettu, ei kukaan
+aavista mitään. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Kalle rakastaa
+Hannia -- kuka ei Hannia rakastaisi! Onko nähty sen suloisempaa lasta,
+kuka saattaa sillä lailla kietoa käsivarret kaulaan ja katsella
+suurin syvin silmin! Vanha vaarikin, juro tervaskanto, joka kaikille
+ärisee, pitää Hannia silmäteränään. Hän on torpan ilo, Pimeänpirtin
+päivänpaiste!... Ne vanhat asiat ovat haudattavat... Niin, kunhan
+voisivat unohtua Lienaltakin! Eivät tahdo haihtua, eivät antaa rauhaa,
+vaikka hän on sanonut elämälle hyvästi ja hautautunut korpeen.
+
+Syksyillat ovat pahimmat. Kun Kalle viipyy kirkkoretkellään ja vaari on
+pannut saunaan maata ja lapset kaikki nukkuvat, on Lienalla tuska ja
+sielun ahdistus. Sataa, tuulee, pimeys on läpitunkematon eikä unta tule
+silmiin -- hänen täytyy muistaa erästä samanlaista iltaa toistakymmentä
+vuotta sitten...
+
+Hän oli kulkenut puutarhan takaportista, se parkaisi pahasti ja hänen
+sydämensä seisahtui pelästyksestä, että koko talo heräisi. Mutta ei
+sitä kukaan kuullut, sillä tuuli kovasti. Hänen hartioillaan oli harmaa
+saali ja toisella kädellään piteli hän sen kulmia kiinni, painaen
+niitä sydänalaansa vastaan. Sitä tuskaa, sitä epätoivoa...! Maa oli
+liejuna, savi luisutti. Hän kiersi päärakennuksen kulman ja pysähtyi
+kulmakamarin ikkunan alle, kuunteli, kuunteli. Hän pisti saalinnurkkia
+hampaittensa väliin, jotta se pysyisi ympärillä, kapusi kivijalalle,
+tarttui käsin ikkunalautaan ja nosti kasvonsa ikkunan tasalle...
+Koputti ruutua... koputti vielä... ja vielä. Huoneen perän sängystä
+nousi ihminen valkeissa yövaatteissa ja läheni ikkunaa. Otto-herra,
+hänen rakkaansa... Se näytti nyrkkiään ja otti pöydältä aseen, jolla
+uhkasi. Ei tyttö välittänyt siitä, piteli vaan itseään riipuksissa
+ikkunanpielessä. Vihdoin aukeni ikkuna. Oi kuinka hän itki ja rukoili!
+Mutta se oli kuin kivi, ei sulanut, hääti vaan pois ja lupasi lyödä,
+jollei lähde. Liena ei lähtenyt, eihän hän voinut lähteä, hän rukoili
+hartaammin kuin jos olisi henkensä edestä rukoillut. Äkkiä tunsi hän
+sormiaan työnnettävän jollakin kovalla, silloin ne lamaantuivat ja hän
+retkahti alas ja jäi pitkäksi aikaa voihkimaan liejuiselle maalle. Kun
+hän vihdoin siitä heräsi, käsitti hän, että nyt on kaikki lopussa ja
+hätä edessä.
+
+Jospa se kaikki saisi jäädä hänen omaksi salaisuudekseen, niin voisihan
+sen kantaa, voisipa ehkä iloitakin, mutta sen saa aikoinaan maailma
+tietää, ja mihin hän, kurja, silloin joutuu! Ei ole ketään, jolle
+voisi uskoutua ja jolta voisi etsiä turvaa ja neuvoa. Armo on sairaana
+eikä se sitä ikinä uskoisi kummipojastaan, häntä, tyttöä syyttäisi
+kaikesta ja ajaisi maantielle. Ja jos hänen sanojaan uskoisikin, niin
+ei hän niitä ikinä saisi omalla äänellään lausutuiksi. Ne tarttuisivat
+kurkkuun ja tukahuttaisivat, mutta maalle eivät tulisi...
+
+Niitä kauheita öitä ja päiviä! Ei saanut itkeä ihmisten nähden, ei
+valittaa eikä vaikeroida. Piti teeskennellä, valehdella, laskea ja
+punnita. Satasen tuntia mietittyään hänen laskunsa olivatkin valmiit.
+Minkä piti tapahtua, sen piti pian tapahtua!
+
+Sateisena sunnuntai-iltapäivänä kahli hän liejuista maantietä myöten
+pienelle punaiselle mökille hautausmaan takana. Siellä tapasi hän
+puolijuopuneen miehen, sairaan lapsen ja hiljaisen vaimon, jonka
+hän paikalla tunsi kosijansa Kalle Aukustinpojan sisareksi. Hänelle
+hänen piti saada sanotuksi, että Kallelle lähetettäisiin tieto,
+että... Kuinka hän lienee saanut asiansa puhutuksi, sitä ei hän
+itsekään käsittänyt, mutta vaimo tuli niin iloiseksi, että oli kaulaan
+kapsahtamaisillaan ja keitti kahvia, ja sitä Lenin täytyi juoda.
+Mutta kun hän vihdoin pääsi näkemästä noita kasvoja, joissa oli samat
+rehelliset, siniset silmät kuin Kallen kasvoissa ja sama valkoinen
+tukka, niin hävetti ja inhotti siihen määrään, että olisi tehnyt mieli
+heittäytyä ojaan, joka oli puolillaan rapakkoa. Siinä hänen oikea
+paikkansa olisi ollut!
+
+Kalle, uskollinen kosija, saapui raha-ansioiltaan kuin linnun siivillä.
+Hän oli kuin sokea onnestaan, häntä oli helppo pettää. Sisaren pientä
+epäilystä oli vaikeampi kumota, mutta Kalle välitti viis siitä mitä
+maailma ajatteli ja vei morsiamensa ehdoitta ja kysymyksittä pappilaan.
+Voi, Leni olisi suonut maan ratkeavan nielemään heitä molempia kitaansa.
+
+Kevään tultua muuttivat he Pimeänpirtin korpeen. Patruuna olisi
+mielellään antanut torpanpaikan likempääkin, mutta Liena tahtoi kauas. He
+saivat täydellisen verovapauden viideksi vuodeksi ja hyvät myötäjäiset.
+Vähitellen he kotiutuivat torppaansa ja maailma unohti heidät. Kunhan
+vain he itse olisivat voineet unohtaa! Tai lieneehän muilla ollutkin
+rauha, muilla, joilla oli hyvä omatunto, mutta ei perheen äidillä,
+Liena-raukalla.
+
+Hauskalta näyttää pirtissä talvi-illoin, kun perhe on koolla ja valkea
+loimottaa liedessä. Isä veistelee. Perunapata ja liimapannu porottavat
+rinnan arinalla. Lastukasassa leikkivät lapset. Hanni on jo auttavinaan
+vanhempia, hän hoitelee liimapannua ja kiikuttaa kehtoa, mutta
+unohtuu hänkin kesken vakavinta puuhaansa leikkimään. Hän kietaisee
+lastukiehkurat rannerenkaiksi ja sormuksiksi, panee pään kallelleen ja
+ihailee siinä omia käsiään.
+
+Isä veistää kaunista arkkua Isontalon rikkaalle isännälle, joka kuoli
+alkuviikolla, ja lapset temmeltävät arkun pohjalla.
+
+-- Älkää, älkää hyppikö, lapset, varoittaa isä, -- ettekö tiedä, että
+tämä on ruumisarkku.
+
+Mutta lapset eivät ole tottuneet isää tottelemaan ja jatkavat kisaansa,
+ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan.
+
+-- Mitenkä se kuollut pannaan? kysäisee joku kimakalla lapsenäänellään.
+
+-- Näin vaan makaamaan kuin sänkyyn.
+
+-- Oliko se isäntä näin iso mies?
+
+-- Mene pois, niin minä näytän.
+
+-- Ja sitten kansi päälle...
+
+-- Kyllä te vielä aikoinanne saatte sitäkin makuusijaa koettaa, virkkaa
+vaari äreästi verkoltaan pöydän päästä ja luo leikkiviin kalsean
+katseen silmälasiensa päällitse. Lapset vaikenevat paikalla ja leikki
+lakkaa, sillä vaaria he pelkäävät, kun vaari tuollaisella äänellä
+sanoo. Vaarin tarkoitus on oikeastaan katsahtaa Hannin mutkiin. Mitäs
+peliä se oikeastaan niillä lastuilla pitää? Mistäs se on oppinut noita
+kiehkuroita tuolla tavalla kiertämään käsiensä ympäri?
+
+Liena seuraa lapsia rukkinsa äärestä. Hänenkin tarkoituksensa on ollut
+lopettaa kolkko leikki ruumiskirstussa, mutta vaari on ennättänyt ennen
+häntä.
+
+Niin, niin. Tuossa ne lapsikullat nyt pyörivät, iloinen on heidän
+mielensä ja omatunto puhdas, ei ole huolia, ei peloita pyörähdellä
+ruumiskirstussa. Mutta kuinka kauan sitä kestää? Koska aukenevat
+heidän silmänsä, koska näkevät he olevansa sydänmaassa, jonka takana
+on kirkonkylä ja kaupunki hyvän- ja pahantiedon puineen? Jo he
+tuon tuostakin kyselevät kirkonkylää ja kartanoa ja koulua. Kuinka
+mielellään Liena soisi heidän pääsevän täältä sydänmaalta, synkkäähän
+täällä on ja ilotonta. Mutta maailma peloittaa häntä. Miten kävisi
+siellä hänen lastensa, miten hänen pikku Hanninsa?
+
+Se on vaaleakutrinen, sinisilmäinen lapsi, kaunis kuin kuva, hento
+ja taipuvainen, herkkä heruttamaan sekä hymyä että kyyneliä. Se
+on viisas, juoksee äidin asioilla ja hoitelee Liisua, joka vielä
+kangertelee kehdossa. Sitä se rakastaa, kantaa retuuttaa, tanssittelee
+ja laulattaa. Ei ole kenenkään tarvinnut opettaa Hannia lukemaan.
+Itsestään on oppinut ja lukea osaa mitä kirjaa hyvänsä. Kuinka se Hanni
+illalla maata pannessa osaa rukoilla! "Että hyvä Jumala suojelisi isää
+ja vaaria ja kaikkia siskoja ja Misseä ja Pikkua ja kukkoa ja kanaa
+ja parantaisi Jussin sormen ja varjelisi pikku Hannia." Ja kuinka se
+lapsi osaa laulaa! Helisemällä helisee sen ääni äidin äänen rinnalla,
+kun on luettu Jumalan sanaa ja sitten veisataan virsi. Tutummat virret
+se osaa ulkoa, veisaa kädet ristissä, poskilla puna ja suuret silmät
+tähdättyinä taivasta kohti.
+
+Hannia katsellessa käy äidin mieli niin helläksi, että kyynelet
+nousevat silmiin. Hän ei itsekään tiedä, suruako tuntee vai iloako.
+Ehkäpä enimmän pelkoa. Valtavana nousee hänen mieleensä aavistus:
+sen lapsen ei käy hyvin! Jumala etsiskelee isäin pahat teot lasten
+päälle, Hanni saa ehkä kantaa rangaistukset äidin rikoksista. Hyvä
+Jumala, lähetä mitä muuta hyvänsä, kunhan ei sitä! Eihän toki viatonta
+rupea rankaisemaan, onhan Hanni juuri niitä puhtoisia, joille taivaan
+valtakunta kuuluu. Hän on oikeastaan liiankin hyvä tälle maailmalle,
+ehkä Jumala sen tähden tahtoisikin korjata hänet taivaaseensa... Paras
+se olisi, äiti tuntee sen sydämessään, jos Hanni kuolisi. Silloin olisi
+hän korjuussa eikä äitiä kalvaisi tämä kauhea pelko. Mutta tuskin on
+tunne päässyt äidin mielessä syntymään, kun jo koko hänen luontonsa
+nousee sitä vastaan: hän ei voi elää ilman Hannia! Älä ota, armollinen
+Jumala, rankaise jollakin toisella tavalla, ota jotakin muuta, vaikkapa
+joku noista toisista lapsista!... Ajatus on hirveä ja synnillinen,
+anna, armias Jumala, se anteeksi, mutta jätä Hanni pimeään maailmaan,
+jätä hänet hymyllään lohduttamaan!
+
+Äiti ei tahtoisi itselleenkään myöntää, että Hanni on hänen sydäntään
+likempänä kuin muut lapset. Hän selittää sen sillä lailla, että Hanni
+on vanhin ja viisain, että hänestä jo on paljon apua kotiaskareissa,
+että hän niin hellästi osaa vaalia pieniä siskojaan...
+
+Vaari käy lisäämässä saunan uunia ja kokoaa pirttiin tultuaan lapset
+ympärilleen, alkaakseen kertoa heille tapauksia Jumalan kansan
+historiasta. Hän kuvaa paratiisia, ensimmäistä ihmisparia ja käärmettä.
+Hän johtuu puhumaan maailman turhuudesta ja pahuudesta. Oi, jospa
+ihminen huomaisi, että jota loitompana hän osaa pysyä maailmasta, sitä
+paremmin säilyy hänen omantuntonsa rauha. Oi, jospa ihminen ymmärtäisi
+karttaa kiellettyä hedelmää, ennenkuin hän huomaa olevansa alasti,
+ennenkuin on myöhäistä!
+
+Hanni katsoo häneen suurin, sinisin silmin ja hypistelee lastukiehkuraa
+ranteensa ympärillä.
+
+-- Vaari, virkkaa hän totisena, -- kuinka se käärme tuli?
+
+-- Se ei madellut, kuten meidän päivinämme, se tuli kahdella jalalla.
+
+-- Vaari, eikö se enää koskaan tule kahdella jalalla?
+
+-- Tulee, lapseni, kun se tulee ihmisen hahmossa, joka tahtoo vietellä
+meitä syntiin.
+
+-- Onko se koskaan tullut Hannin luo?
+
+-- On ehkä jo tullut, sillä käärme on sama kuin paha henki ja pahasta
+hengestä on jokainen paha ajatus, joka ihmisen sydämeen tulee.
+
+-- Ei Hanni vielä ole nähnyt käärmettä, joka olisi kävellyt kahdella
+jalalla.
+
+-- Hanni saa ehkä vielä nähdä, kun tulee suureksi.
+
+-- Mitä Hannin silloin pitää tehdä?
+
+-- Paeta, lapseni!
+
+-- Mutta jos ottaisi kepin ja löisi.
+
+-- Ei se auta, ei sitä käärmettä lyödä tavallisella kepillä, ihmisen
+täytyy vyöttää itsensä Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla, ottaa
+päällensä uskon kilpi ja kaikki taivaan sota-aseet, sillä...
+
+Mutta vaari ei ennätä lopettaa lausettaan, sillä Hanni purskahtaa
+itkuun ja pakenee äidin turviin.
+
+-- No lapseni, lapseni, lohduttaa Liena, -- ei käärme pienten lasten
+luo tulekaan.
+
+-- Äiti, Hanni ei tahdokaan tulla suureksi, Hanni tahtoo aina olla
+lapsi.
+
+Hanni itkee aivan nääntyäkseen, hän ei rauhoitu mistään pyynnöistä
+eikä vakuutuksista. Äiti pelästyy hänen sairastuneen, nostaa hänet
+käsivarsilleen ja kantaa sänkyyn. Yhä vielä Hanni itkee, tuntuu niin
+hyvältä, kun he kaikki ovat ympärillä häntä vaalimassa ja hoitamassa.
+Hän tuntee nyt aivan selvästi, että se suuri käärme, joka kävelee
+kahdella jalalla, on pistänyt häntä käsivarteen. Voi kuinka siihen
+koskee!
+
+-- Mikä tuli? kysyy äiti hätääntyneenä.
+
+-- Tuohon, mamma, käsivarteen se pisti!
+
+-- Mikä pisti, oma lapseni?
+
+-- Se suuri käärme!
+
+-- Eihän, eihän, lapseni!
+
+Äiti lohduttelee, silittelee Hannin päätä ja kostuttaa ohimoja kylmällä
+vedellä.
+
+-- Mitä ne lasta pelästyttävät! rauhoittaa hän suudellen Hannin otsaa.
+
+Mutta vuoteen jalkopohjissa seisoo vaari ankarana kuin se Jumalan
+enkeli, joka ajoi Aatamin ja Eevan paratiisin yrttitarhasta. Hän
+ei räpäytä silmiään, huulet ovat lujasti koossa ja katse tuijottaa
+ankarasti Hanniin. Hänellä ei ole ainoaakaan lohdutuksen sanaa
+sairaalle lapselle.
+
+-- Tyttö-raukka, pääsee häneltä vihdoin kolkosti, hiljaa kuin unessa,
+-- sinulla on perkele!
+
+Hanni lakkaa paikalla itkemästä, kääntää pois kasvonsa ja pidättelee
+nyyhkytyksiään. Hän ei pitkiin aikoihin uskalla katsoa ylös, sillä hän
+kuvittelee vaarin yhä seisovan vuoteen ääressä. Vihdoin tirkistää hän
+salaa sormiensa lomitse, joita on pitänyt silmillään, ja kun huomaa
+äidin olevan yksin, kuiskaa:
+
+-- Mamma, se oli vaari, joka pisti!
+
+-- Eihän lapseni, hymyilee äiti, onnellisena siitä, että Hanni tointuu,
+-- ei kukaan ole pistänyt mamman omaa Hannia. Mamma antaa Hannille
+sokeripalan. Hanni on nyt hiljaa siinä, kunnes mamma palaa.
+
+Hänen pitää jättää Hanni, sillä lehmät ovat lypsettävät.
+
+Liena on erehtynyt luullessaan, että hän yksin kärsii sieluntuskia
+Pimeänpirtin torpassa. Vaari on toinen, jonka mielestä rauha tuon
+tuostakin pakenee.
+
+Hän on kulkenut saunaan ja istuu lavitsalla, pää käsien varassa.
+
+-- Jumala, Jumala, ääntelee hän itsekseen, -- kiivas Jumala, mistä hän
+on oppinut lastukiehkuroita sillä lailla kiertelemään ranteittensa
+ympäri? Mistä vikuroimaan päätä kallelle, mistä puhumaan silmillään,
+mistä itkemään kuin hullu? Jumala, Jumala, sisareni henki elää siinä
+lapsessa! Lapsi raukka, käärme on tuleva luoksesi moninaisissa
+muodoissa!!
+
+Saunassa on tikua, vaari huomaa, että täällä pyörtyy, jollei siirry
+raikkaaseen ilmaan. Hän lähtee siis, kulkien seinää myöten, asettuu
+kynnykselle, ottaa kouraansa lunta ja vie otsalleen. Tuulen kohina
+kuuluu ikäänkuin etäältä. Hiillos riutuu, lunta sataa suurina
+hiutaleina... Kirjava keto kesällä, ihmisikä kirjavampi!!
+
+Hänkin oli nuori ja ajeli Alhon herran kanssa metsästysretkillä ja
+pidoissa. Iloinen oli herra, hurja hevonen, välkkyvät valjaat ja rohkea
+renki. Kun he riensivät kylän halki ja ihmisten korviin sattui heidän
+kulkustensa kilinä, niin jo karkasi ovensuihin lapsia ja tyttöjä
+ikkunoihin, mutta joka tiellä sattui olemaan, sai korjautua syrjään
+minkä pääsi. Sillä herra saattoi olla sillä tuulella, että antoi mennä
+vaikka ihmisten päällitse, jolleivät hankeen osanneet.
+
+-- Ann' mennä, Akku, ann' mennä! huusi herra, kun ei itse halunnut olla
+ohjaksissa. -- Saat hyvän ryypyn, jos tunnissa ollaan perillä.
+
+Tunnissa oltiin ja ryyppy saatiin, mutta ori oli vaahdossa eikä moneen
+päivään kyennyt ajettavaksi...
+
+Oli pakkanen ja tähdet tuikkivat. Oli jo kulunut tuntikausi siitä, kun
+oli käsketty valjastamaan hevosia, mutta yhä kuului hoilotus ja rähinä
+herrojen kamarista. Siellä laulettiin ja huudettiin ja lasit kilisivät.
+Akustia paleli. Hän painiskeli Kankaanpään kuskin kanssa lämpimäkseen.
+Toisia miehiä oli nukkunut rekiin. Vihdoin viimein ovet avautuivat
+ja Alhon hevosta huudettiin portaiden eteen. Herra sieltä tulla
+luhjusteli, piika talutti toiselta puolen, isäntä-patruuna toiselta. He
+tepastelivat lumessa, ikäänkuin olisivat opettaneet lasta kävelemään ja
+vihdoin retkauttivat "lapsen" Akustin rekeen. Se vain mörisi sieltä,
+kun peitettiin vällyihin, ja antoi rauhallisesti viedä kotiin asti.
+
+Mutta kun se oli selvempänä, niin silloin ei ajettukaan kotiin vaan
+ajettiin kestikievariin. Ja siellä palveli yhteen aikaan Akustin nuori
+sisar, Milja.
+
+Hiki nousee vanhan miehen otsalle, kun hän näitä muistelee. Vuodet
+eivät ole saaneet mitään haihtumaan hänen mielestään. Yhtä selvästi
+kuin kiukaan tuossa ja riutuvat hiilet ja lavitsan ja nokisen
+hangon, jota pitelee käsissään, muistaa hän keltaiseksi maalatun
+kestikievarirakennuksen, vinttikaivon maantien laidassa, peltitaulun,
+jossa oli hevosenkuva ja kestikievarin nimi sekä virstamäärät
+likikestikievareihin... Lasikuistilta tultiin saliin, pöydällä
+ovensuussa oli päiväkirja ja mustepullo, ikkunoissa punaisesta
+paperista tehtyjä kukkasia... Milja tulee saliin punaposkisena, rinnat
+korkeina. Herra lähenee häntä, taputtaa poskea, tarttuu vyötäisiin.
+Akusti näkee kaikki ikkunasta. Hänen verensä alkaa kiehua, häntä
+pyörryttää...
+
+Ei hän enää tiedä mitä tekee...
+
+-- Äh siinä, vieläkös naurat, vieläkös heiluttelet itseäsi herrojen
+edessä, vieläkös päästät kamariisi? Äh siinä, rukoiletkos, kadutkos...?
+
+Jo, jo lakkasi liikkumasta, jo lähti henki, silmät nurin...
+
+Jumalan kiitos, nyt se on pelastettu!
+
+Vaari suistuu permannolle ja hänen ajatuksensa katkeavat...
+
+Tuulee, koivu kaivon luona huojuu ja humisee. Lumi menee valkeina
+kiehkuroina nurkkiin ja soliin. Tienpaikat tasaantuvat tasaantumistaan,
+pellonaidan syrjälle on jo syntynyt harja, jonka pää on kiertynyt
+koreaksi kaareksi kuin laine.
+
+-- Jokos sauna joutuu? kysyy Liena ovelta, mutta ei saa vastausta.
+Hän luulee, ettei vaari ole saunassa, ja on jo astumaisillaan hänen
+päälleen. Äkkiä hän huomaa vanhuksen permannolla ja alkaa liikutella
+häntä, mutta kun ei saa henkiin, karkaa voivotellen ja päivitellen
+talliin, jossa tietää Kallen olevan illastamassa hevosia.
+
+-- Tule, hyvä ihminen, auttamaan, hän huutaa jo oven takana, -- vaari
+on saanut häkää päähänsä.
+
+Kallelta ei tule vastausta. Hän sekoittaa jauhoja ruuheen. Hangon
+haarat koluuttavat ruuhen pohjaa, varsi keikkuu Kallen pään päällä
+ja hänen kainalonsa alitse koettaa Pikku päästä nuolemaan jauhoja
+silpuksien päältä. Leikillä nipistelee se isäntänsä hihaa ja isäntä
+puhelee sille ystävällisesti kuin hyvälle toverille. Tallin seinät
+ovat homeenkarvaiset, lyhty seisoo nurin käännetyn saavin pohjalla ja
+talikynttilässä on pitkä karsi. Liena raottaa ovea ja uudistaa sanansa
+kiivaasti.
+
+-- No vielähän tästä nyt ehtii, selittää Kalle vain ja juottaa vielä
+hevosen, ennenkuin lähtee liikkeelle.
+
+Lumihangessa saavat he vaarin tointumaan ja heidän käsivarsiensa
+varassa astelee hän tupaan.
+
+Siellä ovat lapset jo asettuneet aterialle. He kuorivat perunoita
+kilpaa. Hannin edessä pöydän nurkalla on suuri, kellertävä kasa, hänen
+poskensa hehkuvat ja innoissaan, huomaamatta mitään ympärillään,
+vetelee hän kuorta yhä uusista perunoista.
+
+-- Minä voitin, minä voitin! huutaa hän ennen kuin viimeinen peruna
+vielä on kuorittukaan.
+
+-- Niin, puolustautuu Jussi, vanhin pojista, nyrpeästi, -- kun minulta
+putosi puukko. Isä, kuulkaas, ottakaas minulta, minun perunani ovat
+suuremmat, tuo Hanni tekee aina petosta, se ottaa niin pieniä...
+
+-- Pikemminhän taas suuren kuorii kuin pienen, sanoo Hanni ja kastaa jo
+perunaa suolakalakuppiin. -- Äiti ottaa Hannilta. Makeammat pienet ovat
+kuin suuret. Äiti ottaa nyt Hannilta.
+
+-- Entäs kuka antaa vaarille? kysyy isä vakavasti, -- ettekös näe, että
+vaari on sairaana.
+
+Hanni heitältää niskaansa.
+
+-- Hanni vain ei anna! huudahtaa hän säihkyvin silmin ja hänen kasvonsa
+käyvät veripunaisiksi.
+
+-- Aijai! Entä jos vaari kuolisi!
+
+Silloin Hanni pyyhkäisee perunakasan pöydän kulmalta esiliinaansa,
+sitaisee suutaan hihaansa ja karkaa vuoteen ääreen, johon vaari on
+laitettu pitkäkseen.
+
+-- Ottakaa, vaari-kulta, ottakaa kaikki!
+
+Vaari katsahtaa lapseen arasti, ikäänkuin olisi tehnyt sille väärin ja
+laskee kätensä pellavankarvaiselle päälaelle.
+
+Sinä iltana ei Hannia millään tahdo saada panemaan levolle. Heti
+kylvystä ja illalliselta päästyä alkaa hän kiusata äitiä.
+
+-- Eikö äiti kertoisi sitä Hannin satua?
+
+-- Ei äiti ehdi. Nythän on yö ja kaikki panevat maata.
+
+-- Äiti, mamma! Hanni tahtoisi kuulla sen prinsessa Mirandan laulun.
+
+-- Ei nyt! Ei äiti nyt ehdi.
+
+Mutta Hanni on saanut päähänsä, että hänen juuri tänä iltana pitää
+saada kuulla sekä satu että laulu, vieläpä nähdä tanssikin, jota äiti
+osaa tanssia. Hän seuraa äitiä kaikkialle: hän kantaa pois ruokia hänen
+kanssaan, valmistaa vuoteita hänen avukseen, riisuu pikku siskoja
+sänkyyn. Vihdoin, kun hän ei enää ymmärrä, miten voisi auttaa, istuutuu
+hän penkille ja seuraa siitä nyrpeänä äitiä, joka yhä pesee patoja ja
+kulkee aitoissa. Isä jo panee levolle ja vaari on saatettu saunaan.
+Hanni yhä kiikkuu penkillä. Vihdoin ottaa äiti vielä luudan ja lakaisee
+lattian. Hannin on kovin uni, mutta hän ei tahdo nukkua. Hän kimmahtaa
+ylös nurkastaan, käy äidin helmoihin ja alkaa taaskin pyytää. Sillä
+tytöllä niitä on sanoja! Se se osaa houkutella. Hän selittää, että vain
+tahtoisi nähdä unta Mirandasta, ja eihän hän sitä voi, jollei mamma
+kerro, mamma-kulta!
+
+-- Hannilla ei ensinkään ole sydäntä, selittää äiti, -- kun ei jätä
+mammaa rauhaan. Mamma on väsyksissä.
+
+Silloin Hanni laskee pienet kädet silmilleen, huokaa ja vaikenee. Sen
+lapsen huokausta on mahdoton vastustaa.
+
+-- No, tule nyt sitten! sanoo äiti ja vetää hänet pimeän porstuan läpi
+vieraskamariin.
+
+Ensin siellä on ihan pimeä, mutta äidin taskussa on aina tulitikkuja ja
+hän sytyttää lampun, joka seisoo pöydällä sohvan edessä. Hän istuutuu
+nojatuoliin, hengittää syvään ja Hanni kapuaa hänen syliinsä, hiljaa,
+ylen onnellisena, sydän täynnä lämpöä ja hyväilemisen halua.
+
+Huoneessa on vähän viileä, sillä eihän sitä lämmitetä kuin sen verran,
+etteivät kukkaset kuole, mutta kaikki on järjestyksessä, hienona ja
+juhlallisena. Mattojen punaiset raidat helkkyvät maalaamattomalta
+permannolta, uutimet ovat puhtaat ja läpikuultavat, sänky kohollaan
+valkeita, pitsitettyjä tyynynpäällyksiä. Seinäpaperit ovat haaltuneet
+niinkuin kuvatkin, jotka riippuvat seinillä, mutta Hannin mielestä
+on kaikki täällä niin äärettömän kaunista. Hän on täällä niin ylen
+onnellinen. Mammakin on niin kokonaan hänen omansa. Hän saa silittää
+poskia ja tukkaa ja suudella silmiä ja suuta ja otsaa. Miksi mamman
+silmissä on kyyneleitä? Onhan Hanni mamman luona! Hanni rakastaa mammaa!
+
+-- No, mamma, kerro nyt!... Saahan Hanni sanoa mammalle "sinä". Se on
+niin hauskaa!
+
+Liena katselee häntä kyyneltensä läpi ja pusertaa häntä rintaansa
+vastaan. Hanni on sittenkin hänen ainoansa, hänen lohdutuksensa, hänen
+elämänsä aurinko. Kun saisi hänelle puhua kaikki, uskoutua hänelle
+kokonaan. Hän, äiti, on avuttomampi kuin lapsi hänen polvellaan, hän
+tarvitsisi turvaa ja neuvonantajaa.
+
+-- Noo, mamma! kuiskaa Hanni ihan äidin korvan juuressa, salaperäinen
+odotus silmissä.
+
+Äiti silittää hänen hiuksiaan ja alkaa kertoa. Hän on nuoruudessaan
+lukenut satunsa ja itse sepittänyt lisää. Hän kuvaa linnaa, jonne
+johtaa pihlajakuja ja jonka päässä, portilla, kasvaa kaksi korkeaa
+kuusta. Pihamaalla on punaisia, keltaisia ja valkeita ruusuja ja
+ruusujen keskellä käyskelee prinsessa Miranda, hoitelee niitä, katkoo
+kuivia oksia, sitoo ja suojaa tuoreita. Hän on kaunis kuin päivä,
+hänellä on siniset silmät ja kullankarvainen tukka. Tahtomattaan,
+ehkäpä tietämättäänkin antaa äiti hänelle omat piirteensä. Hän kuvaa
+hänet sellaiseksi jollaisena itse nuorena oli, pukee hänet omiin
+vaatteisiinsakin, vaikka luoden villasta silkkiä.
+
+Kauas kuuluu maine Mirandan kauneudesta ja kosijoita tulee hänelle
+kaikista maista. Tulee Itämaiden kuuluisa kuningas mustine orjineen ja
+tuo kultia ja hopeita. Tulee Ahti, meren kuningas, ja tarjoaa kaiken
+kunniansa. Tulee vihdoin ylpeä Vuorenpeikko, tarjoten rikkautensa.
+Mutta kaikki hylkää Miranda.
+
+Eräänä iltana on hänen isänsä linnassa kutsut ja paljon kansaa koolla.
+Puettuna kultaan ja silkkiin loistaa Miranda itse tähtenä muitten
+keskellä. Äkkiä tulee kansanjoukosta nuorukainen. Hänen päässään ei
+ole kruunua eikä sormissa sormuksia, ei kukaan edes tiedä, kuka hän on
+ja miten hän on linnaan päässyt. Hän astuu Mirandan luo, pää pystyssä,
+keltainen tukka liehuen hartioilla, ja pyytää häntä tanssiin. Ensin
+Miranda hämmästyy ja närkästyy, mutta pojan katse on niin kirkas, ettei
+hän voi sitä vastustaa. He alkavat tanssia...
+
+-- Mamma! keskeyttää Hanni loistavin silmin ja sävähtää maahan, --
+näytä, tanssi!
+
+-- Ei, ei! kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Ei nyt, johan nyt on yö!
+
+-- Mamma, hyvä, kaunis mamma, näytä, tanssi! Hanni on prinsessa, ole
+sinä nuorukainen...
+
+Kun ei äiti liiku, niin tanssii Hanni yksin, kädet vyötäisillä, hiukset
+liehahdellen, pää kallellaan, suu hymyssä...
+
+-- Näinkö, mamma? Onko tämä oikein?
+
+Äiti tuntee, että tämä on mielettömyyttä, että tässä pitäisi torua,
+kiireesti nousta ja palata todellisuuteen. Mutta ennenkuin hän ehtii
+tehdä päätöstä, kapsahtaa Hanni hiestyneenä, joka jäsen sävähdellen,
+takaisin hänen polvelleen, kietoo käsivarret kaulaan, avaa suunsa ja
+peittää sillä koko äidin suun.
+
+-- Kuinka sitten, mamma?
+
+-- Nyt nukkumaan, heti paikalla!
+
+-- Entä loppu, mamma?
+
+-- No, siitä tuli häät, jotka kestivät kahdeksan päivää...
+
+Hän irroittaa Hannin kädet kaulastaan, sammuttaa lampun ja vie Hannin
+tupaan.
+
+-- Katso, kuinka kaikki nukkuvat, kuiskaa hän nuhdellen. -- Hanni
+joutuu nyt kanssa. Hanni on niin iso tyttö, että pitää osata itse
+riisuutua!
+
+Hetkisen vaikenee Hanni ikäänkuin mietteisiin vaipuneena.
+
+-- Luuleeko mamma, että Hanni tuntisi Mirandan linnan, jos joskus
+näkisi? kysäisee hän äkkiä.
+
+Liena säpsähtää. Sitä mahdollisuutta ei hän ikinä ole tullut
+ajatelleeksi.
+
+-- Ei Hanni sitä voi nähdä, selittää hän, -- eihän Mirandan linnaa
+ole missään. Tämä on vain satua kaikki tyynni. Hanni panee nyt kädet
+ristiin ja siunaa itsensä.
+
+Hanni tottelee. Mutta päästyään Herran siunaukseen hän keskeyttää äkkiä
+rukouksensa ja kysyy:
+
+-- Pitääkö rukoilla ainoastaan ihmisten edestä? Eikö eläintenkin edestä?
+
+-- Kyllä. Kaikkien luotujen edestä. Ensin ihmisten, sitten eläinten.
+
+-- Miksi ensin ihmisten?
+
+-- Koska ihmisillä on sielu...
+
+-- Mutta miksei eläimillä ole sielua?
+
+-- Nuku nyt, lapseni, äläkä enää kysele. Kun sinä tulet suureksi, niin
+sinä ymmärrät kaikki nämä asiat.
+
+-- Äiti, eikö tosiaankaan eläimillä ole sielua?
+
+-- Ei, lapseni.
+
+Äiti korjaa ryijyä Hannin ympärille ja lähtee sulkemaan ovia.
+Hetkiseksi pysähtyy hän portaille ja vetää henkeään. Ei mistään kuulu
+elävän ääntä, hiljaa kuin hieno hiekka sihahtaa lumiryöppy ajaessaan
+ohi, ja korvesta kuuluu kumea kohina, metsän surullinen tuutilaulu
+nukkuvalle sydänmaalle.
+
+Ei ole Hanni luotu tätä korpea varten. Haudassa hän on täällä. Saleissa
+hän olisi omansa, silkkiin puettuna, hymyssä ja tanssissa... Kuitenkin:
+varjele armollinen Jumala sinne joutumasta!
+
+Liena kaapii luudantyvellä lumen porstuan oven välistä ja vetää sen
+kiinni. Pistää sitten tuvan oven moppiin. Eihän sitä täällä tarvitsisi,
+sillä ei täällä varkaita liiku... Tuvan pöydällä palaa kitupiikki,
+ulottaen kuvan pienestä liekistään kattoon asti. Ikkunain alla seisoo
+Kallen tekeillä oleva työ, ruumisarkku. Pesässä hehkuu hiillos,
+pankolla torkkuu kissa mustan paidan vieressä. Leveässä sängyssä makaa
+Kalle ja pienempiä sänkyjä on pitkin peräseinää. Liena kulkee toiselta
+toiselle peittelemässä lapsia.
+
+Noo! Hanni vain ei vielä nuku, lepää silmät selällään ja tuijottaa
+kattoon.
+
+-- Mamma, kuiskaa hän, -- Hanni luulee sittenkin, että eläimillä on
+sielu. Hanni on katsellut Pikun silmiä ja huomannut, että Pikulla on
+sielu. Kuinka Pikku muuten osaisi nimelleen hirnua? Ja kun Missekin
+osaa erottaa Jussin Hannista. Mamma, eikö se ole sielua?
+
+-- Kyllähän Hannilla riittää kysymyksiä, sanoo äiti oikein ankarasti,
+-- mutta nyt pitää nukkua.
+
+-- Mamma, oliko prinsessa Miranda...
+
+-- Ei, tämä ei kelpaa...
+
+Hanni vilkaisee äitiin ja huomaa, että äiti tarkoittaa totta. Silloin
+hän asettuu huppuun ryijyn sisään ja kääntyy seinään päin.
+
+
+
+
+II
+
+
+Alhon ja Kankaanpään kartanot olivat parin virstan matkan päässä
+toisistaan, saman järven rannalla. Alhon omistivat von Holtenit,
+Kankaanpään Liljefeltit. Molemmat suvut, alkuaan kotoisin Ruotsista,
+olivat jo vuosisadan hallinneet ja vallinneet kartanojaan, joihin
+kuului suurin osa pitäjää. Väli perheiden kesken oli vuoroin huonompi,
+vuoroin parempi. Aina niiden välillä vallitsi pieni kilpailu. Molempien
+sukujen rouvia oli ammoisista ajoista kutsuttu "armoksi". Alholaiset
+veivät voiton kankaanpääläisistä pitojen komeudessa ja ylellisyydessä.
+Kankaanpääläiset elivät yksinkertaisemmin ja aluskunta piti heitä
+hyvinä haltijoina. Alholaisia pelättiin ja pidettiin kovina haltijoina.
+
+Tapahtui sitten, että Alhon patruuna kerran, palatessaan yölliseltä
+retkeltään, tavattiin kuolleena reestään. Murhamiehestä ei näkynyt
+merkkiä, ehkä taivas itse oli määrännyt iskun varoitukseksi
+ja hyvitykseksi patruunan ystäville ja koko pitäjälle. Kolkko
+kuolemantapaus lopetti yhdellä lyönnillä iloisen elämän Alhosta. Armo
+kääntyi sairaaksi eikä enää vastaanottanut vieraita. Patruuna-vainajan
+kerrottiin kummittelevan suurissa suojissa sydänyöllä. Hän nähtävästi
+haki armoaan, koska lakkasi käymästä, kun armo vuoden perästä kuoli.
+
+Nyt joutuivat Alhon alaikäiset lapset, Kustaa ja Otto, Kankaanpään
+patruunan holhoukseen. Kustaa oli monta vuotta vanhempi Ottoa ja sai
+pian haltuunsa perintötilansa. Otto pysyi vielä lastenkirjoissa.
+Kustaa meni naimisiin ja joutui perheelliseksi mieheksi. Ottoa pitivät
+Kankaanpään vanhat herrasväet miltei omana poikanaan. Eihän heillä
+ollut perillistä, se oli aina ollut heidän suuri surunsa. Otto sitä
+jossakin määrin lievensi, hänen hyväkseen he nyt työtä tekivät, häneen
+kiinnittivät toiveensa.
+
+Otto kävi koulua Helsingissä ja kun hän tuli lomalle kotiin, asui
+hän tosin Alhossa, mutta häntä odotettiin jo heti seuraavana päivänä
+Kankaanpäähän käymään ja hän viipyi usein pitempiäkin aikoja. Hän
+saapui uusissa vaatteissaan, jotka oli saanut koulun päättäjäisiin, ja
+joka kerta ihmeteltiin hänen kasvamistaan. Hyvänen aika, johan hän oli
+Minette-tädin pituinen! Kävi sedän korkuiseksi, kasvoi ylitsekin!
+
+-- Mihinkä sinä, poika, oikein aiotkaan? huudahti patruuna, taputtaen
+häntä olkapäälle. Sitten asetti hän päähänsä silmälasit ja avasi
+kahisevan paperin, jonka lyseolainen oli antanut hänen käteensä. Hänen
+sitä tutkiessaan vallitsi huoneessa hiljaisuus, vain ruokasalista
+kuului kahvikuppien kalina. Patruuna ojensi Oton todistuksen
+vaimolleen. Minette-rouvan silmät olivat heikot. Hän ei saanut selvää
+mistään, mutta hän katseli kuitenkin tarkkaavaisesti paperia. Sitten
+antoi hän sen takaisin Otolle, tarttui hänen käsiinsä, veti hänet
+luokseen, syleili häntä lämpimästi ja suuteli otsalle. Oton kasvot
+olivat tämän kestäessä tulipunaiset. Hän pelkäsi, hän oli varma siitä,
+että se tyttö, se Leni, on jossakin ovenraossa tirkistelemässä ja
+virnistelemässä.
+
+Setä oli kadonnut työhuoneeseensa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen
+kädessään kultaraha. Sen sai Otto. Sitten tuli jo vapaampi ja parempi
+olla. Ohjelman virallinen puoli oli ikäänkuin suoritettu ja alettiin
+seurustella.
+
+-- No, Leni, tuotko meille jo enemmän kahvia? huusi täti. Ihan
+tahallaan oli hän tänään määrännyt, että Leni tarjoaisi kahvia, jotta
+nuorten suhde kävisi selväksi, että he käsittäisivät, että toinen on
+palvelustyttö, toinen herra.
+
+He olivat nimittäin aina näihin asti seurustelleet tovereina, koska
+sattuivat olemaan yhdenikäiset. Nyt olivat he käyneet liian suuriksi
+toisilleen.
+
+Leni oli köyhien lapsi, nälkävuosina olivat Kankaanpään herrasväet
+armahtaneet häntä ja ottaneet hänet taloonsa. Kuka hyvänsä olisi
+kadehtinut hänen asemaansa, hän oli kerrassaan hyvillä päivillä. Eihän
+hänellä ollut muuta tekemistä kuin järjestellä herrasväen hienoissa
+huoneissa, kutoa kankaita, leipoa ja silloin tällöin lukea ääneen
+armolle. Mutta se kiitämätön letukka ei ensinkään ollut tyytyväinen
+kohtaloonsa. Se oli iloinen, kaunis tyttö, mutta se ei saanut näyttää
+kauneuttaan salissa enempää kuin väentuvassakaan. Herrasväen kanssa
+seurustelemaan oli hän liian huono ja renkien ja piikojen joukossa
+nauramasta oli armo ankarasti kieltänyt, sillä siihen oli hän liian
+hyvä. Hän oli siltä väliltä, ja se oli hirveän ikävää ja yksitoikkoista.
+
+Otto von Holtenin joulu- ja kesälomia oppi hän pitämään rajapyykkeinä
+elämänsä tasaisella taipaleella. Otto-herraa odottaessa kävivät työt
+talossa kuin tanssien. Puiston piti olla ihan järjestyksessä, nurmikot
+lakaistuina, lavat kylvökunnossa, hedelmäpuut ja pensaat mullitettuina,
+käytävät hiekoitettuina. Tai piti joulusiivousten olla ohi, oluen
+pantuna ja leivosten leivottuina.
+
+Helposti saatiin Alhosta tietää, koska hevonen oli lähetetty vastaan
+asemalle, ja tulon jälkeisenä aamuna alettiin Ottoa hyvissä ajoin
+odottaa Kankaanpäähän. Leni, jonka kangaspuut olivat ikkunan ääressä,
+joten hän saattoi nähdä tielle, sai toimekseen valvoa, koska tutut
+ajopelit ilmestyisivät tienkäänteeseen. Samassa hetkessä pantiin
+kahvipannu tulelle ja leipäkori täytettiin kaikenlaisilla herkuilla.
+
+Sykkivin sydämin ja salaa katseli Leni uudinten takaa entistä
+leikkitoveriaan, jonka kanssa ei enää sopinut leikkiä. Kuinka hän oli
+miehistynyt ja käynyt kauniiksi!
+
+Oli kuin suuri, lämmin laine olisi alkanut nousta tytön sisässä ja
+posket täyttyivät kuumalla verellä. Hetkisen aikaa hän painoi käsiä
+rinnalleen, ikäänkuin tyynnyttääkseen aaltoa, mutta astui sitten
+eteiseen, Otto-herraa vastaan... Täti ja setä siellä jo ihmettelivät
+kummipoikansa kasvamista, piika auttoi yltä palttoon, armo kävi kiinni
+käteen, patruuna hartioihin ja niin vietiin nuorukainen saliin. Leniä
+ei kukaan ollut huomaavinaan.
+
+Hänen lämmin suloinen tunteensa kävi äkkiä katkeraksi, kädet
+pusertuivat nyrkeiksi ja kyyneleet kohosivat silmiin. Kuinka hän
+tunsi vihaavansa sekä Ottoa että armoa ja kaikkia. Hänpä ei menekään
+tarjoamaan kahvia, kun käsketään, hän ei ensinkään näyttäydy.
+
+Mutta hetkisen oltuaan ruokasalissa ja oven takaa kuunneltuaan heidän
+ääniänsä valtasi hänet niin suuri uteliaisuus, että hän sittenkin
+päätti tarjota kahvit ja hillot ja omenat -- talviomenat Kankaanpään
+omasta puutarhasta.
+
+Kaiken aamua oli hän pukeutunut, mutta yhä vielä teki hänen mielensä
+peilin edessä tarkastaa, olivatko hiukset hyvin. Hän valeli kasvojaan
+vedellä, mutta yhä ne vaan hehkuivat ja hän astui saliin niin
+hämillään, että tuskin uskalsi silmiään nostaa...
+
+Otto-herran todistus ei ollut oikein hyvä ja hän selitti voimiensa
+takaa, että heidän koulussaan ollaan ankarampia kuin missään muissa
+kouluissa. Mitäpä nuo vanhat ihmiset sitten olisivat ruvenneet
+poika-raukkaa nuhtelemaan! He uskoivat niin mielellään hänen
+sanoihinsa. Täti suuteli häntä otsalle ja setä taputti olkapäälle ja
+veti esiin kultarahansa.
+
+Otto oli aina harmitellut noita tapauksia ja suudelmia. Ihan varmaan
+se tyttö, se Leni oli jossakin katselemassa! Hän ei voinut kärsiä
+sitä tyttöä, häntä hävetti muistellakin, että he joskus olivat
+leikkineet yhdessä. Hän päätti nolata hänet perinpohjin, päätti olla
+aivan tuntematta häntä. Mutta kun Leni tuli saliin ja seisahtui tädin
+eteen, niin vilkaisi Otto häneen syrjästä ja hämmästyi, sillä tyttö
+oli aivan muuttunut: hänen hameensa helmat ulottuivat lattiaan asti,
+vartalo oli kuin täysikasvaneilla ja päälaelle oli koottu pehmeä,
+kiiltävä hiusmätäs. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniisti maahan
+luodut. Oton teki äkkiä mieli mennä häntä tervehtimään, oikein kädestä,
+mutta samassa muisti hän päätöksensä, muisti myöskin, ettei se sedän
+ja tädin talossa olisi sopinut, ja punastui omia ajatuksiaan. Hän
+odotti jäävänsä kahdenkesken Lenin kanssa, sillä hän tunsi, että
+hänen välttämättömästi täytyy saada sanoa hänelle jokin sana. Siihen
+ei kuitenkaan ilmaantunut tilaisuutta. Rekeen noustessaan vilkaisi
+hän ikkunoihin ja erotti silloin selvästi uudinharsojen takaa tytön
+kukoistavat kasvot. Mutta ne hävisivät samassa.
+
+Ensimmäisenä joulupäivänä tuli Otto Kankaanpäähän enemmän saadakseen
+nähdä Leniä kuin tervehtiäkseen vanhuksia.
+
+Setä nukkui päivällisuntaan ja täti, kissa sylissä, uinui ruokasalin
+suuressa nojatuolissa. Hän ilostui suuresti, kun Otto tuli, ja rupesi
+paikalla purkamaan hänelle huoliaan. Hänen oli kesken joulupäivää
+pitänyt torua Leniä.
+
+-- Jaa, minä en tiedä, mitä minun pitää siitä tytöstä ajatella!
+huokasi hän. -- Omana lapsenamme olemme häntä pitäneet, kaikki olemme
+koettaneet hänelle antaa. Näillä omilla käsilläni olen opettanut häntä
+ompelemaan ja kirjoittamaan ja tänään, ihan yhtäkkiä hän purskahtaa
+itkuun ja sanoo, että lähtee pois meiltä.
+
+-- Onko se mahdollista! sopersi Otto, peläten että hänen sydämensä
+tykytys kuuluisi.
+
+-- Hän syyttää minua siitä, ettei saa olla nuori eikä huvitella.
+Olenko minä koskaan kieltänyt häntä huvittelemasta, kun se tapahtuu
+sopivaisuuden rajain sisäpuolella, mutta ymmärtäähän jokainen, ettei
+se sellainen, mitä hän nyt tahtoo, käy päinsä. Hän tahtoisi huomisiin
+tanssiaisiin, oletko mokomaa kuullut...! Hän aivan unohtaa kuka hän on:
+kerjäläisvaimon lapsi!
+
+Otto hämmästyi. Vai heidän, herrasväen tanssiaisiin! Niin, olisi se
+tuntunut aika kummalliselta, jos hän olisi ilmestynyt sinne muitten
+vieraitten joukkoon... Olisikohan hän saanut tanssia?
+
+-- Kukaan ei voine syyttää minua ylpeydestä, jatkoi vanha rouva
+kiihkeästi. -- Minä kohtelen renkiä ja piikaa kuin vertaistani, jos he
+ymmärtävät antaa minulle minun arvoni. Mutta liian tutunomaisiksi eivät
+he saa ruveta. Sitä minä en kärsi.
+
+-- Tietysti, sopersi Otto. Hänen ajatuksensa kierteli pitkän aikaa,
+etsien sanoja, joilla taitaisi rauhoittaa loukkaantunutta armoa.
+
+-- Missä... missä se Leni nyt on? kysyi hän vihdoin niin
+välinpitämättömänä kuin suinkin.
+
+Rouva Liljefelt lähetti palvelijan noutamaan mamsselia. Mutta mamsseli
+ei tullut.
+
+-- Näetkö sitä sisua. Otto, näetkö!
+
+Otto kävi ensin hyvin neuvottomaksi, mutta hetkisen perästä pääsi hän
+sanojen päähän kiinni ja sai aikaan enemmän kuin ikinä itsekään olisi
+voinut toivoa.
+
+Leni istui huoneessaan nyrpeänä, itkettynein kasvoin, ankarasti
+miettien, mihin nyt suuntaisi kulkunsa, sillä hän ei rupea olemaan
+täällä, hän kuolee täällä ikävään, hän menehtyy ja tukahtuu... Ah,
+kuinka hän vihaa armoa ja...
+
+Samassa kuului koputus oveen ja kynnykselle astui Otto herra. Leni
+tunsi hänet paikalla, vaikkei huoneessa ollut muuta valoa kuin se,
+minkä pilvien peittämä kuu loi, ja sävähti kiireesti seisomaan,
+silitellen hiuksiaan.
+
+-- Hyvää iltaa, alkoi Otto hämillään. -- Minä... minä... mitä kuuluu?
+
+-- Ei mitään, vastasi Leni kuivasti ja jäi paikoilleen.
+
+Ottokaan ei tullut lähemmäksi. Heidän välillään olivat valkealla
+vaatteella peitetyt kangaspuut, niiden ohi näkyi Lenin voimakas vartalo
+ikkunaa vastaan. Otto näki, miten hänen rintansa kohoili.
+
+-- Armo... täti pyytää tulemaan luokseen, jatkoi Otto epävarmasti.
+
+Ei vastausta.
+
+-- Täti odottaa.
+
+Leniltä pääsi pieni nauru, katkera ja kiukkuinen.
+
+-- Jos mentäisiin...
+
+-- Eikö hän sitten vielä ole tarpeekseen torunut! puhkesi Leni
+puhumaan. -- Minä en tule, en tahdo häntä nähdä.
+
+Otto likeni pari askelta.
+
+-- Tietääkös Leni, mitä hän juuri ehdotti? Että me tanssittaisiin.
+
+-- Tanssittaisiin! Kuka ja kuka?
+
+-- Minä ja Leni. Ruokasalissa.
+
+-- Minä! huudahti Leni, -- minäkö ja... ja Otto-herra?
+
+-- Niin, niin, täti istuu jo soittokoneen ääressä.
+
+Otto tarttui hänen käteensä. Kuinka se oli kuuma!
+
+Ensin hän vastusti, ikäänkuin olisi tahtonut olla päätökselleen
+uskollinen, mutta sitten koko hänen katkeruutensa laukesi, hänen
+nyrpeytensä haihtui kuin pyyhkäisemällä ja kun he tulivat valaistuun
+ruokasaliin, olivat hänen kasvonsa säteilevässä hymyssä. Nojatuolissa
+nukkui nyt vain vanha kissa, sillä armo istui todella salissa
+soittokoneen ääressä.
+
+-- No, Leni, huusi hän ystävällisellä äänellä ruokasaliin, -- herra von
+Holten on luvannut tanssia sinun kanssasi. Nostakaa nyt pöytä syrjään,
+niin voitte tanssia.
+
+Sitten alkoi hän kosketella soittokoneen vanhoja, heikkoja kieliä
+vanhoilla, kankeilla sormillaan ja pääsi vihdoin kiinni ainoan vanhan
+valssinsa päähän. Mutta Lenin mielestä oli tämä soitto ihanaa, hänen
+sydämensä sykki kuuluvasti eikä hän uskaltanut nostaa silmiään.
+Otto-herra tarttui pöydän toiseen päähän, Leni toiseen, ja yhdessä
+käden käänteessä siirsivät he koko kapineen nurkkaan.
+
+-- Kunhan minä nyt osaisin! kuiskasi Leni Oton kiertäessä käsivarttaan
+hänen ympärilleen.
+
+Se oli kaunis tyttö, jota Otto piteli käsissään. Hän hurmaantui, kun
+sitä katseli.
+
+Silmä oli maahan luotu, sen kansi oli kalpea ja lahea kuin
+lumivuokon lehti ja siitä valui sinertäviä, hienoja suonia, jotka
+päättyivät silmän ripseihin. Mutta poskea vastaan näyttivät ripset
+pitkiltä, mustilta... Kuinka hänen hiuksensa lemusivat lehahtaessaan
+tanssitoverin kasvoja vastaan! Kuinka hänen ruumiinsa oli pehmeä ja
+lämmin, kuinka se värähteli!
+
+-- Sehän menee mainiosti! vastasi Otto vihdoin hänen viime sanoihinsa.
+-- Kuka onkaan ollut opettajana?
+
+-- Minä itse vain. Olen katsellut, kuinka herrasväet tanssivat... Voi
+kuinka tämä on lystiä! Ettekö jaksaisi viedä vielä kovemmin... noin,
+noin! Kuinka te saitte tätinne suostumaan?
+
+-- Selitin hänelle, että... olette nuori.
+
+-- Kuinka te olette hyvä, Otto-herra...! Jos te käsittäisitte, miten
+ikävää se on, kuin ei kuulu herrasväkeen eikä talonpoikiin, kun ei saa
+jutella neitien kanssa eikä piikojen kanssa...
+
+-- Kyllä minä ymmärrän.
+
+Kun he tanssivat nojatuolin ohi, sattui Lenin esiliina sitaisemaan
+nukkuvan kissan korvaa. Se loukkaantui siitä, korva ei enää oiennut,
+vaan jäi luppuun ja vihdoin kissa nousi, oikaisi selkäänsä ja hyppäsi
+maahan, suuttuneena koko tästä uudenaikaisesta komennosta. Se vain
+huvitti tanssivia. Lenin mieleen muistui ohimennen, kuinka hirveästi
+hän kerran oli suuttunut Otolle, kun Otto oli sitonut kiven saman
+kissan kaulaan ja kiusannut sitä rannassa. Mutta siitä oli monta vuotta
+ja häntä kummastutti, että hän oli saattanut Otolle suuttua. Nyt ei
+hän varmaankaan olisi voinut suuttua mistään! Otto-herra olisi hänelle
+saanut tehdä mitä hyvänsä!
+
+-- Aijai, jatkoi hän hetken perästä, -- kuinka minun tekisi mieli
+niihin huomisiin tanssiaisiin! Armo sanoo, ettei kukaan viitsisi
+tanssia kanssani, mutta tanssittehan tekin, Otto-herra, ettekö?
+
+Siihen kysymykseen ei Otto todellakaan olisi voinut vastata, mutta hän
+keksi äkkiä keinon ja virkkoi:
+
+-- Minäpä tiedän jotakin vielä hauskempaa. Jäädään tänne Kankaanpäähän
+ja tanssitaan täällä!
+
+Leni ilostui niin, ettei hän keksinyt mitään sanomista. Laine hänen
+sisässään oli pulpahtamaisillaan yli laitainsa, kyynelet tuntuivat jo
+silmissä.
+
+-- Niin me tehdään, jatkoi Otto varmemmin. -- Mahtavatkohan täti ja
+setä lähteä?
+
+-- Kyllä he ainakin aikovat. Mutta kuka meille soittaa?
+
+-- Emme tarvitse soittoa!
+
+Heidän äänensä olivat alenemistaan alenneet, lopulta he puhuivat
+kuiskaten ja vihdoin kokonaan vaikenivat, onnellisina päätöksestään.
+
+Äkkiä lakkasi soitto ja Otto tunsi, että hänen täytyy päästää
+Leni käsistään. Leni vei käden otsalleen, ikäänkuin häntä olisi
+pyörryttänyt, hän ei taaskaan uskaltanut katsoa ylös ja unohti kokonaan
+kiittää tanssitoveriaan. Kun hän sen huomasi, oli jo myöhäistä ja
+hän riensi vain juoksujalan saliin kiittämään armoa. Hänen olisi
+tehnyt mieli karata vanhan rouvan kaulaan, hänen siinä istuessaan
+soittokoneen ääressä kuin unelmiin vaipuneena. Koko maailma tuntui
+niin ihanalta, niin kaunis oli salikin. Sitä valaisi ainoa kynttilä,
+paksussa hopeajalassa soittokoneen kannella, kasvit loivat suuria
+varjoja valkeille seinille, joilla riippui perhekuvia, maalaamattomalla
+permannolla juoksi valkoisia, siniraitaisia mattoja, kattokruunun
+hiotut lasit välkkyivät taivaankaaren kaikissa väreissä.
+
+-- Kiitoksia, armo! kuiskasi Leni, ylen onnellisena, valmiina mihin
+tahansa.
+
+-- Pidä hyvänäsi, lapsi, vastasi armo kummissaan ja hiukan hämillään
+jalomielisen suostumuksensa odottamattoman suuresta vaikutuksesta.
+-- Toivottavasti sinä nyt käsität, että minä aina olen ajatellut
+parastasi... No niin, no niin... Kiitä nyt vain herra von Holtenia,
+sillä hänhän tämän oikeastaan pani alkuun.
+
+Otto oli ruokasalin kynnyksellä ja Leni likeni häntä hiukan keikaillen,
+mutta hyvin hämillään, sillä hän ei oikein tietänyt, pitikö
+Otto-herralle nyt niiata vaiko vain kumartaa. Lopuksi hän sitten teki
+ujon liikkeen, joka oli puoleksi niiaus, puoleksi kumarrus. Laine hänen
+rinnassaan nousi suurena, lämpimänä, taivaan karvaisena. Hän vaikutti
+Ottoonkin ikäänkuin hän olisi näkynyt sinertävän laineen läpi. Hänessä
+oli jotakin niin utuista, kiehtovaa ja houkuttelevaa...
+
+-- Nostakaa nyt ruokasalin pöytä paikoilleen, kehoitti täti.
+
+Pöytää nostaessa loivat he toisiinsa vielä katseen ja se katse puhui
+paremmin kuin kaikki sanat. Sitten piti Lenin mennä toimittamaan sisään
+teetä, patruuna tuli ruokasaliin ja ilta kului niin hauskasti, ettei
+sellaista iltaa ollut koskaan ollut.
+
+Otto jäi Kankaanpäähän yöksi. Hänellä oli siellä oma kulmakamari, jossa
+hän jo ennenkin oli viettänyt monta yötä. Alhossa ei häntä kaivattu,
+tiedettiin, ettei hän ollut hukassa.
+
+Lenin silmiin ei tahtonut tulla unen hiventä. Hän lepäsi
+liikkumattomana vuoteellaan ja sydän takoi särkyäkseen. Mielessään
+kertasi hän jokaisen hänen sanansa, hänen liikkeensä ja katseensa. Se
+ei ole unta, se on todella totta ja tapahtunutta! Hän on korotettu
+sen sorjan pojan rinnalle niinkuin sadussa tuhkimus... Onko kukaan
+kuolevainen niin onnellinen kuin hän?... Mutta kestääkö tätä, eikö
+sittenkin päivä peity pilviin, ja hän herää näkemään, että se kaikki
+oli unta, valo, joka syttyi juhlayönä ja katoaa juhlien kanssa!
+
+Yö on tyyni ja pimeä, ikkuna on alhaalta vetäytynyt kuuraan. Hän
+tuijottaa jäätähtiin ja tuntuu äkkiä siltä, kuin talviyöstä ojentuisi
+koura tavoittelemaan hänen onneaan. Se on armo, hänen emäntänsä,
+joka ei ikinä suostu hänen onneensa. Hän tulee, hän tulee!... Ei,
+hän ei tahdo ajatella sitä, hän tahtoo vain muistella Otto-herraa,
+jonka kanssa hän tanssi! Mutta jos hänkin laski leikkiä eikä jääkään
+huomenillalla kotiin... Leni hypähtää istumaan, ojentaa kätensä
+ikäänkuin pitääkseen kiinni jotakin ja purskahtaa itkuun... Tuntuu niin
+oudolta tietää, että hän, hän, hän on täällä samassa talossa! Oi kuinka
+peloittaa...
+
+Ottokin on mennyt levolle epätavallisessa mielentilassa. Hänkään ei
+saa ajatuksistaan, että se tyttö on täällä parin kolmen oven takana,
+jotka ehkä eivät ole lukossakaan. Hän on yhä tuntevinaan, että vaaleat
+hiussuortuvat hipaisevat hänen kasvojaan ja että tuossa hänen silmäinsä
+alla on silmäluomi kalpean pehmeänä kuin lumivuokon lehti, josta valuu
+alas sinertäviä suonia. Hänen katseensa hipoaa alas silmäluomea,
+kaulaa, rintaa... Mikä siinä tytössä onkaan, joka houkuttelee ja
+kiehtoo?
+
+Hän nukkui pikemmin kuin Leni, mutta näki hullunkurisia unia, joihin
+aina sekaantui Leni.
+
+Kun hän aamulla ehdotti jäävänsä tanssiaisista pitääkseen seuraa
+Lenille, purskahti täti suureen nauruun. Otto punastui korvia myöten ja
+selitti tarpeettomalla kiihkolla, että hänellä tietysti olisi paljon
+hauskempi tanssiaisissa. Hän vain ajatteli, koska se tyttö nyt on niin
+huvinhaluinen...
+
+-- Jumala siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! sanoi täti. -- Mutta
+täytyyhän tytön oppia järkeä. Käsitäthän sinä, mitä huomiota se
+herättäisi, jos kuultaisiin, että Otto von Holten istuu pitämässä
+seuraa Kankaanpään talousmamsselille...
+
+Talousmamsseli! Niin, sitä se eilinen tyttö oli. Jota hän oli pitkin
+yötä ajatellut ja jonka kauneutta hän oli pitänyt niin hienona! Hän
+muisti äkkiä, että sillä oli suuret, karkeat kädet ja mustuneet kynnet.
+Se oli kuin olikin talousmamsseli! Hyi, jo häntä hävetti! Setä tuli
+vielä lisäksi siihen ja rupesi tekemään hänestä pilaa.
+
+-- Sitähän voitaisiin selittää miten hyvänsä, sanoi täti. -- Ei, rakas
+Otto, tule sinä vain meidän kanssamme.
+
+-- Leikkiähän se oli, selitti Otto pontevasti ja rupesi kovasti
+mielimään tupakkaa. Tähän saakka oli hän tupakoinut vain salaa, mutta
+nyt hän äkkiarvaamatta aivan julkisesti ja ujostelematta kysyi
+sedältä, saisiko hän mennä ottamaan sikaarin. Setä hymähti ja antoi
+suostumuksensa, häntä huvitti nähdä, että poika alkaa miehistyä.
+
+Senjälkeen ei Otto vahingossakaan puuttunut puheisiin Lenin kanssa.
+Ja Leni tunsi, että koko sen illan onni on pyyhkäistävä pois mielestä
+niinkuin uni päivän tullen. Mutta on unia, joita ei saa pois
+päivälläkään, eikä Leni saanut tätä. Se kalvoi häntä ja kulutti kuin
+tauti. Jota enemmän muuria hänen ja Oton välille korotettiin, sitä
+kuumemmaksi hän kuumeni.
+
+Kaiken talvea kutoi täti sukkia kummipojalleen. Hänen täytyi heikkojen
+silmiensä takia käyttää vaaleita lankoja, mutta kun silmikko putosi,
+niin täytyi Lenin tulla sitä nostamaan. Joskus kysyi armo Lenin
+mielipidettä sukkien raidottamisestakin. Pari kertaa lähetettiin Otolle
+laatikollinen leivoksia: pipari- ja sokerikakkuja, roonia, kanelileipiä
+ja mantelikiehkuroita -- kaikkea, mistä tiedettiin Oton pitävän. Leni
+leipoi jokaiseen piparkakkusydämeen sydämensä ikävät ja surut ja toivoi
+koko mielensä hartaudella, että Otto nakerrellessaan leivoksia ehkä
+muistelisi häntäkin.
+
+Mutta hänen sydämiään söi moni muukin kuin Ottoherra itse. Otto
+kutsui luokseen joukon iloisia poikia ja Kankaanpään herkuilla oli
+hyvä menekki. Päälle ryypättiin punssia. Pullot olivat kätketyt
+piironginlaatikkoon ja juomalasista tai pullonsuusta otti jokainen
+kulauksensa.
+
+Samana keväänä piti Oton tulla ylioppilaaksi ja Kankaanpään herrasväki
+oli jo kauan miettinyt, miten tätä merkkitapausta olisi vietettävä.
+Vihdoin olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että he tarjoavat
+Otolle Kankaanpään aivan polkuhinnasta. Hehän ovat vanhoja ja
+kivulloisia ja vaikka pehtori olisikin kunnon mies, niin ei hänen
+silmänsä ole samanarvoinen kuin isännän silmä. Eihän heillä ole ketään
+likeisempää kuin Otto, hänhän on kuin heidän oma poikansa. Jos he
+nyt Kankaanpäästään luopuvatkin, niin jäähän heille vielä sittenkin
+tarpeeksi, ja jakakoot kaukaisemmat sukulaiset heidän kuoltuaan sen
+keskenään.
+
+Kankaanpäähän toimitettiin puusepät ja maalarit ja muutaman viikon
+aikana kalkuteltiin aamusta iltaan vanhassa talossa. Kuinka nuori
+ylioppilas tuleekaan ilostumaan, kun hän tapaa kaikki niin uutena ja
+siistinä ja kun hän vielä lisäksi saa kuulla, että koko talo tulee
+hänen omakseen! Vanhukset iloitsivat jo edeltäkäsin niin sydämen
+pohjasta.
+
+Leni pantiin kutomaan uusia mattoja hänen huoneensa lattialle. Hän
+ryhtyi työhönsä kiihkeästi ikäänkuin sillä ravitakseen mielensä
+nälkää ja päästäkseen Otto-herraa likemmä. Tavallaan se lohduttikin,
+sillä syntyihän hänen käsissään vaate, jota hänen jalkansa tulisivat
+koskettamaan. Oi, kuinka hän olisi suonut itse olevansa sen vaatteen
+sijassa, saavansa lyyhistyä vaikkapa maan tasalle... Oi, kuinka hänen
+oli ikävä, ikävä!
+
+Tuli kirkkaita, keväisiä päiviä ja lumi suli hänen silmiensä alla,
+mutta hän vain suri, ja heiluttellessaan sukkulaa, äänteli itsekseen
+ikäväänsä.
+
+Nähdessään kirjavat raidat täytyisi Oton muistaa kenen kamarissa
+kangaspuut seisovat ja silloin täytyisi hänen ajatella tyttöä, joka
+häntä rakastaa...
+
+Puuseppien joukossa oli muuan Kalle-niminen mies, joka tuon tuostakin
+puhutteli Leniä, kun sattui hänet näkemään. Milloin hän huomautti, että
+on kaunis ilma, milloin sanoi ilmaa rumaksi. Se oli harteva, rehellisen
+näköinen mies. Leni huomasi hänet sivumennen. Mutta eräänä sunnuntaina
+sattuivat he yhteen, molemmat matkalla kirkkoon. Heille tuli puolen
+virstan pituinen yhteinen matka ja kun Lenin päähän äkkiä muistui asia,
+jossa ehkä tästä miehestä saattaisi olla apua, puhutteli hän miestä.
+
+-- Tehän olette kirvesmies, virkkoi hän. -- Ettekö tekisi minulle
+kukkatelineitä? Kukkani seisovat liian matalalla. Aurinko ei ylety
+niihin.
+
+-- Se on paha, ettei aurinko ylety, vastasi mies huolestuneesti,
+ikäänkuin olisi ollut kysymys ihmishengestä, joka ei tule toimeen ilman
+aurinkoa. Ja samalla katsahti hän arasti ja ihaillen mamsseliin.
+
+Lenissä heräsi halu olla ystävällinen tuolle miehelle. Hän ei ollut
+ruma, kyllä hiukan kömpelö, mutta aika hauskan näköinen.
+
+-- Oletteko ennen tehnyt kukkatelineitä? kysyi hän ja hänen silmänsä
+loistivat lempeästi. -- Vai ettekö? No, mitä te olette tehnyt?
+
+-- Rakennustöissähän minä enimmäkseen, ja sitten veistellyt
+kaikenlaisia, tuoleja ja pöytiä ja ruumiskirstuja ja...
+
+-- Ruumiskirstuja! keskeytti Leni ja silmien suuri terä vetäytyi
+pelästyneeksi ja ikäänkuin musteni. Ja se pysyi yhä mustana, vaikka
+suu jo hymyili, kun hän jatkoi: -- Joko te nyt noin nuorena rupeatte
+tekemään kuolleille majoja. Ihan minua peloittaa!
+
+Nyt hymähti tuo vakava mieskin ja kävi oikein miellyttävän näköiseksi.
+Hänellä oli niin suuret siniset silmät.
+
+-- Kuollahan meidän kaikkien pitää!
+
+-- Kunhan eivät kukkani kuolisi, kun joutuvat telineittenne päälle!
+
+He nauroivat molemmat ja juttelivat lopputien oikein iloisesti ja
+tutunomaisesti. Kirkon ovesta he vielä astuivat yhdessä, mutta sitten
+erkani Leni naisten penkkeihin, nuorukainen miesten puolelle.
+
+Parin päivän perästä tuli Kalle ruokatunnillaan tuomaan telineitä. Ne
+olivat kauniisti kirjaillut, ja kun Leni kysyi, mitä hän on velkaa,
+niin vastasi mies ettei mitään. Ja oikein hän loukkaantui, kun Leni
+vain olisi tahtonut maksaa.
+
+Samana päivänä, jolloin korjaustyöt kartanossa loppuivat, läksi Leni
+kävelemään. Oli lämmin, valoisa ilta. Hiirenkorvat puhkeilivat ja
+lintuja ilakoi joka oksalla. Hän kokoili vuokkoja ja kissankäpäliä
+tien vierestä ja kulki kaihoihinsa vaipuneena. Otto-herran tulo likeni
+likenemistään.
+
+Äkkiä huomasi hän miehen seisovan keskellä tietä, kädessään koppa,
+jossa oli höylä ja muita työkaluja. Mies asetti kopan pientareelle ja
+läheni Leniä hitain askelin, katse maahan luotuna.
+
+Ensin Leni kavahti, mutta huomasi samassa, että sehän on se puuseppä.
+Mies tervehti ja pysähtyi, mutta ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.
+Leni järjesteli kukkasiaan.
+
+-- Mikä teidän on? kysyi hän vihdoin. -- Näytätte niin surulliselta.
+
+-- Minä vähän puhuisin mamsselille, kun ette suuttuisi.
+
+-- Mitä minä suuttuisin!
+
+-- Ehkä siksi, että olette mamsseli ja minä vain talonpoika.
+
+-- Puhukaa nyt vain! kehoitti Leni hiukan levottomana.
+
+-- Eihän sellaisia pitäisi puhua kuin vertaisilleen.
+
+Hän jäi taas pitkäksi aikaa ääneti katsomaan eteensä ja hypistelemään
+petäjän kylkeä suurella kourallaan. Leni seurasi hänen temppujaan
+hämmästyneenä. Koko hänen silmänsä oli ainoana suuren teränä, josta
+milloin loisti levottomuus, milloin veitikkamainen huudahdus: mitä
+sinä, hyvä mies, nyt oikein tahdot? Nuori puuseppä ei sitä huomannut,
+hän oli hyvin tosissaan.
+
+-- Minä pyytäisin, pääsi häneltä vihdoin, -- että mamsseli tulisi minun
+vaimokseni.
+
+Leni oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta pidättyi. Vai sitä se oli!
+Oli hän ehkä sitä hiukan pelännyt.
+
+-- Mutta ettehän te ensinkään tunne minua, sanoi hän vihdoin jotakin
+sanoakseen.
+
+-- Jaa minäkö? Ei mamsseli tiedä, kuinka kauan minä olen teidän
+mutkiinne katsellut! Rippikouluakin käytiin yhteen aikaan, vaikka
+mamsseli kävi yksityisesti rovastin edessä. Ja kun juhannusaattopäivänä
+herrasväki kaikki oli kirkkoa koristamassa, olin minä kantamassa
+koivuja. Minä muistan mamsselin puvunkin ihan niinkuin tämänpäiväisen
+aamiaisen, muistan senkin, kun herrasväki sunnuntaina tuli kirkkoon ja
+mamsseli istui vaunuissa vastapäätä armoa ja patruunaa... Sitten kun
+suomalainen rippi jo oli ollut, jäin minä vielä kirkkoon ruotsalaiseen.
+Mamsseli niin itki, kun astuitte alttarille...
+
+Leniä liikutti kuunnella miehen kömpelöjä sanoja. Vai oli siis ollut
+ihminen, joka kaikkina näinä vuosina oli kantanut häntä mielessään,
+kärsinyt, kuten hän itse Otto-herran takia! Se tuntui hyvältä, eikä
+Lenillä ollut sydäntä sanoa, ettei hän ollut nuorukaista edes huomannut.
+
+-- Taidan minäkin nyt muistaa teidät, puhui hän. -- Mutta en minä tätä
+olisi odottanut!
+
+-- Mistäs mamsseli sitä. Ja enhän minä nyt heti tahdo vastausta. Lähden
+tästä matkalle. Jos sitten tulooni asti olisitte ehtinyt ajatella. Tai
+jos niinkuin aikaisemmin olisitte päättänyt, niin voisitte vain sanoa
+sisarelleni, joka on sen suutarin vaimona siellä punaisessa mökissä
+hautausmaan takana...
+
+-- Punaisessa mökissä hautausmaan takana, toisti Leni kuin unissaan,
+varmana siitä, ettei ikinä mene sitä sanaa viemään.
+
+Mies puhui hänelle vielä pitkältä, puhui tyynellä äänellään, josta
+mielenliikutus, toivo ja epätoivo värähteli. Leni katseli häneen
+vilkkumatta, nyökäytti tuon tuostakin päätään tai hymyili, mutta ei hän
+kuunnellut miehen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat ihan epämääräiset ja
+tietämättään kylvi hän toivoa nuoren miehen rintaan. Hyvästi jättäessä
+painoi hän silmänsä maahan, häneen koski, hänen kävi sääli.
+
+Niin he erosivat. Leni luuli nähneensä hänet viimeisen kerran eikä
+häntä sen enempää ajatellut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Otto-herra ei läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Sitä mahdollisuutta ei
+kukaan ollut tullut ajatelleeksi ja se pani mielet kuohuksiin.
+
+Patruuna suuttui.
+
+-- Pojalta ei puutu päätä, torui hän, -- mutta se on laiska. Ei se nyt
+Kankaanpäätä saa, minä vain en sille Kankaanpäätä anna!
+
+-- Mutta, yritti armo välittää, -- jos hänelle nyt todella on tehty
+väärin. Tiedämmehän, miten persoonallisia opettajat voivat olla...
+
+-- Mitä syytä kenelläkään olisi häntä vainota. Se lurjus luulee
+voivansa meidän vanhojen päähän ajaa mitä palttua hyvänsä, mutta hän
+erehtyy. Minun silmäni ovat jo auenneet, minä en enää sokeasti usko
+häneen... Ja kirjeessä sitten ilmoittaa kaiken tämän. Olisi vain
+saanut tulla itse puhumaan... Ruotsiin, Ruotsiin sitä sitten lähdetään
+niinkuin karkulaiset ainakin.
+
+-- No mutta etkö ymmärrä, ettei hän uskalla tulla kotiin?
+
+-- Se on kurjaa, se on raukkamaista! Mutta millähän rahoilla hän aikoo
+Ruotsiin lähteä? Olisi hauska tietää. Veli hänelle ei lähetä rahoja,
+eikä hän niitä pyydä minulta.
+
+-- Mutta Erik, rivien välistä kyllä lukee pyynnön...
+
+-- En tahdo lukea mitään rivien välistä. Tulkoon suullisesti puhumaan
+tai kirjoittakoon edes suoraan. Rivien välistä lukekoot rakastuneet, ei
+se ole miesten kieltä. Ja miestä minä olen hänestä toivonut, mutta...
+
+Vanhukset elivät siinä luulossa, että Otto sentään pian tulee kotiin,
+sillä millä hän Ruotsiin pääsee, kun he eivät ole lähettäneet hänelle
+rahaa. Mutta he suuresti erehtyivät, sillä kuinka ei Otto von Holten,
+jonka vuoden päästä piti tulla suurten omaisuuksien omistajaksi, olisi
+saanut irti rahaa miten paljon hyvänsä!
+
+Hän läksi kuin läksikin Ruotsiin, tutustui sukulaisiinsa, piti hauskaa
+ja ilmoitti syksyllä Kankaanpäähän, että hän on päättänyt ruveta
+maanviljelijäksi. Hän seuraa täällä suurten kartanoiden maanviljelystä
+ja karjanhoitoa ja menee sitten maanviljelysopistoon.
+
+-- Näetkö nyt, riemuitsi rouva Liljefelt kyynelsilmin, -- kuinka väärin
+häntä tuomitsit. Hän on sittenkin se, jota hänestä toivomme. Voi, miten
+väärin teimme hänelle!
+
+-- No niin, myönsi patruuna kaikin puolin hyvillään. -- Mutta olisi hän
+silti voinut tulla ylioppilaaksikin.
+
+Leni suri häntä kuin kuollutta, voimatta häntä unohtaa.
+
+Kului vuosi. Oli syksy.
+
+Vanhat herrasväet olivat lähteneet häihin naapuripitäjään. Syyshallat
+olivat jo alkaneet ja kukkalavat olivat yöksi peitetyt niinimatoilla
+ja havuilla. Aamulla oli Leni lähtenyt puutarhaan ottamaan pois
+peitteitä. Nurmi oli paksussa, hopeankarvaisessa kasteessa, teillä
+oli keltaisia lehtiä, tuuli alkoi herätä liikuttelemaan niitä. Päivä
+paistoi lämpöisesti ja kaikki kukat olivat säilyneet hallalta. Hän
+pisti resedanoksan napinläpeensä ja alkoi taitella astereita vaaseihin.
+
+Äkkiä kuuli hän koiran haukuntaa ja rattaitten jyrinää pihasta, mutta
+ei malttanut lähteä katsomaan. Hetkisen perästä hän sentään kävi
+uteliaaksi, oikaisihe suoraksi ja alkoi kuulostella, kasvot kääntyneinä
+päärakennuksen pitkään ikkunariviin.
+
+Salin keskimmäisen ikkunan uudinta työnnettiin syrjään ja ruudun taakse
+ilmaantuivat kasvot... Lenin sydän tuntui seisahtuvan ja koko ruumis
+kangistui, sillä hän luuli näkevänsä näyn: Otto-herran kasvot! Hän ei
+voinut liikkua paikalta, hän ei voinut ajatella sinne eikä tänne...
+Hetkisen perästä Otto-herra ilmielävänä kiersi rakennuksen nurkan ja
+lähestyi käytävää pitkin. Silloin karkasi veri Lenin poskille ja sydän
+alkoi sykkiä.
+
+Otto-herra oli hienossa, kellertävän harmaassa puvussa, punainen
+kravatti kaulassa, päässä leveäreunainen, ruskea huopahattu. Hän oli
+kookas ja solakka, hiukset pikimustat ja lyhyiksi leikatut, parta
+suippeni leuan alle ja viiksien päät nousivat somasti pystyyn. Hänen
+silmissään oli sama epämääräisen ruskehtava väri kuin ennenkin.
+Muuten hän oli kovasti kaunistunut, miehistynyt ja... ja käynyt niin
+ulkomaalaisen näköiseksi.
+
+Hän nosti hattuaan ja oli ojentamaisillaan kätensä, mutta kun huomasi
+Lenin käden multaiseksi, niin ei ojentanutkaan, vaan rupesi paikalla
+puhumaan. Puhui virallisella, vakavalla äänellä kuin herra palvelijalle
+ja kasvot olivat jääkylmät. Hänen äänensä kuullessaan kävi Leni
+kalpeaksi, tuntui siltä kuin viimeisetkin toiveet olisivat särkyneet.
+Tyynesti ja virallisesti vastasi hän herran kysymyksiin, kertoi, missä
+herrasväet olivat, ilmoitti Alhon herrasväkienkin olevan samoissa
+häissä ja kehoitti lähtemään perässä. Varmaan vielä ehtisi, hevosia oli
+kyllä joutilaina talossa... Herra sanoi olevansa väsyksissä ja pyysi
+laittamaan aamiaista.
+
+Kuinka Leni olisikin suonut hänen lähtevän pois! Tuolle hänellä ei
+ollut mitään asiaa. Häntäkö hän oli itkenyt ja ikävöinyt? Mahdotonta,
+sillä tuohan on ventovieras mies... Jospa olisikin eikä kantaisi
+Otto-herran kasvoja ja puhuisi hänen äänellään!... oi, kun ei hän
+ikinä olisi palannut, että olisi saanut itkeä ja ikävöidä eheästi!...
+Lenistä tuntui entistä tyhjemmältä ja kolkommalta. Hän ei koko päivänä
+mennyt vieraan näkyviin, vaan lähetti palvelustytön tarjoamaan ruokia.
+Sentään hän ei voinut estää silmiään seuraamasta vierasta, kun tämä
+liikkui ulkona, eikä korviaan kuuntelemasta hänen askeleitaan ja
+ääntään. Kerran oli hän jo hiipimäisillään oven taakse kuuntelemaan,
+nukkuiko Otto-herra, mutta pelästyi omaa ajatustaan ja päätti entistä
+itsepintaisemmin pysyä hänestä, vieraasta miehestä, loitolla.
+
+Mutta jota illemmaksi päivä painui, sitä levottomammaksi, raskaammaksi
+kävi hänen olonsa. Hänen oli niin kalvavan ikävä. Kunhan edes olisi
+ollut joku, jonka kaulaan olisi saanut heittäytyä itkemään. Mutta ei
+ollut ketään, piti vain painamistaan painaa kyynelvirtaa alas kurkkuun,
+ettei se pääsisi puhkeamaan nyyhkytykseksi.
+
+Tuuli tyyntyi ja kuu nousi kirkkaana puoliskona taivaalle. Taivas oli
+syvän sininen ja kuulakka. Järvi oli liikkumaton ja kuollut, korkeat,
+kellastuneet rannat heijastuivat sen kalvoon kuin lasiin.
+
+Lenin pitää taasen peittää lavat, sillä yöllä varmaan tulee halla.
+
+Ah, kuinka hänen sielunsa isoo ja huulet janoavat! Sydän on täynnä kuin
+puu mahlajan aikana. Hän kuulee sen takovan, kuulee omat askelensa
+hiekkakäytävällä. Hänen ympärillään kohoavat satavuotiset puut, niiden
+varjoja juoksee hopeankarvaisella nurmella ja yli hiekkakäytävien,
+jotka kuunvalossa ovat kaamean näköiset kuin matalapohjaiset joet...
+
+Nurmi on vahvassa kasteessa. Resedat ja hajuherneet lemuavat. Joku
+ajelee maantiellä ja Alhon koira haukkuu. Läheltä ei erota muuta kuin
+hänen omat puuhansa, kun hän liikuttelee niinimattoja. Sitä mitä
+hän odottaa, sitä ei kuulu... Onko hän todella jo nukkunut, eikö
+kuunvalokaan houkuttele häntä puutarhaan? Hän on matkasta väsynyt,
+Jumalan kiitos! Ei, ei, ei Leni tahdo häntä nähdä!
+
+Ja ikäänkuin kiusausta peläten hän kiiruhtaa peitteitten levittämistä
+ja päättää lähteä sisään. Mutta hän ei lähde. Hän painuu syvemmälle
+puutarhaan.
+
+Hän halajaisi syleillä näitä puita, koskettaa niitä huulillaan...
+Kuinka ne kohisevat kummallisesti! Peloittaa... Hän tahtoisi heittäytyä
+tuohon käytävälle, tuohon valkeaan hiekkavirtaan, jäädä siihen ja
+siihen kuolla... Nyt kuuluu askeleita läheltä, ovi käy, hiekka
+narahtelee: se on hän, joka tulee...
+
+Mitä tehdä? Paetako vai rientää vastaan? Hän pelkää ja iloitsee eikä
+tiedä mitä tehdä... Jää paikoilleen nojautuneena puunkylkeen ja päättää
+olla ihan hiljaa, hengittämättäkin, käyköön sitten miten hyvänsä:
+jollei hän huomaa, niin merkitsee se, että kaikki on lopussa; jos
+huomaa, niin se on sillä lailla sallittu...
+
+Sallittu, sallittu...
+
+Tyttö seisoo siinä silmät kiinni kuin elämäntuomiotaan odotellen.
+Askelet likenevät suoraan häntä. Pyörryttää. Täytyy pitää kiinni
+puusta, käyköön sitten kuinka tahansa!
+
+Hänen ympärilleen kietoutuu käsivarsi ja kasvojen päällitse käy kuuma
+henkäys. Tahdotonna, rentona raukeaa hän syliin, joka käärii hänet kuin
+lämpöiseen aaltoon.
+
+-- Leni, kuiskaa ääni, se ikävöity, kaivattu ääni, -- ethän vielä
+kokonaan ole minua unohtanut? Muistathan vielä meidän tanssimme!
+
+Hän suutelee ja painaa itseään vasten. Hänen kätensä soluu pitkin
+kaulaa ja niskaa ja pysähtyy pusertamaan rintaa...
+
+Leni pelästyy ja avaa silmänsä. Silloin näkee hän vastassaan hirveät,
+nälkäiset kasvot... Hyvä Jumala, nyt täytyy paeta, nyt täytyy
+riistäytyä irti...
+
+-- Miksi vapiset, tyttö? kuiskaa ääni korvan juuressa ja taas käy
+henkäys yli Lenin kasvojen. -- Etkö minua rakastakaan?
+
+Leni pääsee hetkeksi irti, vain hänen kättänsä pitelee vielä kuuma käsi.
+
+-- Etkö rakasta? Vastaa!
+
+Eikö hän rakastaisi, hän, joka kaikkina näinä vuosina on kärsinyt ja
+kitunut rakkaudessaan? Eikö hän saisi tunnettaan tunnustaa? Hän tahtoo
+sen julkilausua, huutaa sen ilmoille koko sielullaan ja mielellään.
+
+-- Rakastan, virkkaa hän. -- Minä luulin, että olitte minut unohtanut,
+voi miten kärsin!
+
+-- Älä itke, kulta!
+
+-- Miksi te olitte niin kylmä, kun tulitte?
+
+-- Tahdoin tutkia olitko muuttunut.
+
+-- Mutta mitä ihmiset, mitä armo ja patruuna sanovat...? kuiskaa Leni
+kiihkeästi ja koettaa riistäytyä irti.
+
+-- Emme ajattele heitä. Sanokoot mitä hyvänsä.
+
+-- Voi minua, voi minua!
+
+Otto kietoo käsivarret hänen ympärilleen ja pusertuu häntä ihan
+likelle. He astuvat alas käytävää vierekkäin kuin olisivat yksi
+ihminen. Puut suhisevat hiljaa, kuu loistaa, koko maailma nukkuu.
+
+Leniä alkaa värisyttää, hän kulkee kuin pyörryksissä. Se toinen on
+hehkuva ja kuuma ja vie yhä eteenpäin, kohti vettä. Laiturin kyljessä
+on valkoinen vene, joka kertautuu järven kalvoon. Siellä näkyy syvä
+taivaskin ja kuu...
+
+Äkkiä he erkanevat tiestä, eivät astukaan veneelle, vaan metsään,
+suurten puitten alle...
+
+Lenille tulee hätä. Hän aavistaa jotakin hirmuista ja rumaa. Pois, pois
+tästä kauhistuksen paikasta! Mutta hän ei enää pääse. Hän voihkii, hän
+itkee ja rukoilee... Koira kartanolla alkaa haukkua. Hän kuulee sen
+kuin hukkuva pelastuksen huudon rannalta ja vaipuu samassa veden alle,
+kadottaa tahtonsa ja tajuntansa...
+
+
+
+
+III
+
+
+Pelonsekaisen jännittyneenä ja epäluuloisena Liena kohtaa jokaisen
+vieraan, sillä voihan se tuoda tietoja kirkonkylästä. Hän pelkää
+Kalleakin, kun Kalle palaa kirkkoretkiltään.
+
+Tavallisesti ovat uutiset pikkuasioita, joita ei laisinkaan olisi
+kannattanut pelätä: Kankaanpään herrasväki on ollut sairaana; joku
+palvelijoista on mennyt naimisiin ja kartanossa on pidetty häät. Tuuli
+on kaatanut suuren puun puutarhasta. Alhon rouvalla on taas pieni,
+niitä syntyy siellä yhtä tiheään kuin täällä Pimeässäpirtissä... Alhon
+patruunasta on aina paljon uutisia. Se syöttää väelleen silakoita,
+jotka ovat viiden vuoden vanhoja, ja juottaa armollaan ruiskahvia.
+Palvelijat vaihtuvat siltä ihan joka kuukausi, kuka sillä rupeaisi
+olemaan, joka ei anna työtäkään työmiehilleen! Kankaanpään armo
+on tavallisesti pannut Kallen mukaan tuomisia lapsille. Siellä
+on hiivaleipää ja vehnäkorppuja, joskus koreapaperinen konvehti
+tai orehtia. Lapset mainitsevatkin armoa sadun hyvänä haltiana,
+joka hyville lapsille aina lähettää tuliaisia, ja odottavat isää
+kotiin malttamattomina. Kun hän vihdoin on päässyt pirttiin, käy
+hänen ympärillään kihinä ja kähinä. Kukaan ei ehdi huomata Lienan
+levottomuutta.
+
+-- Nyt se tulee, nyt se tulee! ajattelee hän ja sydän takoo kuuluvasti.
+Mutta tavallisesti ei tule mitään vaarallista. Hän rauhoittuu, lakkaa
+pelkäämästä ja kuvittelee vaaran jo ainiaaksi menneen. Silloin saattaa
+joku yht'äkkiä, hitaalla, rauhallisella äänellä mainita Otto-herran
+nimeä.
+
+Kuuluu yhä olevan siellä Ruotsissa, vai missä kaukana lieneekään. Oli
+kirjoittanut itsellään olevan morsiamen ja lähettänyt sen kuvan. Ja se
+oli ollut paljain kauloin ja käsivarsin ja niin hepenissä, että ihan
+kuin keisarillisten kuvat. Hyvin rikkaan sanovat olevan ja Otto-herra
+kuuluu jäävän sinne sen suurille kartanoille kotivävyksi.
+
+-- Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! ajattelee Liena ja hänen rinnassaan
+tuntuu helpommalta. Kunhan jäisikin!
+
+Mutta jonkin ajan perästä tuo huhu sydänmaille tiedon, että hän on
+käymässä kotona, on yksin. Ne naimakaupat ovatkin puretut. Iloisena
+miehenä liikkuu pitäjällä, käy kesteissä ja metsästysmailla... Talveksi
+painuu taas pois Suomesta eikä sinä kesänäkään palaa. Mutta seuraavana
+kuuluu Pimeäänpirttiin viesti, että sillä taas on morsian, ovat jo
+kuulutuksissa ja häät vietetään ennen juhannusta. Se tuo nuoren
+armonsa Suomeen ja kuuluvat asettuvan Kankaanpäähän asumaan. Vanhat
+lahjoittavat sen kummipojalleen. Siellä onkin nyt kova puuha, huoneita
+maalataan ja paperoidaan, työmiehiä on tuotettu Helsingistä asti.
+
+Tämän tiedon tuo mies, joka tulee suoraan pappilasta ruumista
+kirjoituttamasta. Koko pitäjähän nämä asiat tietää, ihme, ettei tiedetä
+Pimeässäpirtissä... No, on tässä juuri ollut kelirikon ajat, eikä ole
+satuttu missään käymään.
+
+Miehen mentyä jää torppaan kolkko hiljaisuus. Vaari ja Kalle istuvat
+kukin penkillään eteensä tuijottaen. Liena askaroitsee lieden ääressä,
+selin heihin. Hanni liikkuu puna poskilla, silmissä kysyvä, kummastunut
+ilme. Hän ei käsitä, mitä suremista siinä on, että nuori patruuna
+viettää häitä ja muuttaa Kankaanpäähän. Hänen silmissään se kaikki on
+kuin kaunista satua, komeat häät, nuori armo silkkivaatteissa... Mutta
+isä ja vaari ovat kuin kivettyneet ja äiti vallan vapisee, mahtaa
+siis olla jotakin hirveää tulossa. Lapsetkin, karatessaan tupaan
+leikeistään, tuntevat ilman painostavuuden ja pysähtyvät ikäänkuin
+olisivat iskeneet päänsä seinään.
+
+-- Jo taisi tulla muutto tästä paikasta, virkkaa vaari vihdoin.
+
+-- Ei sitä niinkään tee mieli muuttaa paikasta, jonka alastomaan
+korpeen rakensit, vastaa Kalle siihen hämmästyttävän kiivaasti. --
+Sinun on, Liena, lähdettävä kirkonkylään vanhan herrasväen puheille.
+Kyllä se patruuna antaa sellaisen kontrahdin, että kohtuullista veroa
+vastaan saadaan olla tässä rauhassa.
+
+-- Mihinkäs minä tästä pääsen! vastaa Liena ja hänen äänensä värisee.
+-- Paras, että aletaan etsiä toista torppaa.
+
+-- Vai toista! kiivastuu Kalle. -- Vai toista! Eikä aletakaan...
+Kummoinen lienee tämä Otto-herra? Ehkä on parempi kuin Alhon patruuna.
+Eivät ole aina samaa maata samojen vanhempien lapset.
+
+-- Sama se susien luonto aina on, ärähtää vaari.
+
+-- Sano nyt sinä, Liena, kehoittaa Kalle tyynemmin, -- mitä sinä
+luulet, sinähän tämän Otto-pojan olet nähnyt lapsena.
+
+Veri tyrkkäytyy Lienan kasvoille, hän painuu puhaltamaan pataansa ja
+vastaa sieltä:
+
+-- Paljonkos minä sitä näin. Koulussahan se aina oli... Kerran
+heristeli kepillä kerjäläisiä kyökistä, kerran sitoi kiven armon vanhan
+kissan kaulaan ja kiusasi sitä järvessä. Ja ainahan se taas ajoi
+hevoset niin pahasti, ettei niistä sitten enää ollut mihinkään. Ei
+taida vain senkään luonnossa olla kehumista.
+
+-- Johan minä sanoin, ärähtää vaari, -- että sudet on susia ja Holtit
+on Holtteja. Jo tästä muutto tuli, jos vain Holtit haltijoiksi joutui.
+
+-- Jaa, jaa, vai muutto! puhelee Kalle ja katselee kummissaan isäänsä.
+-- Vai pitäisikö minun lähteä toista korpea rakentamaan ja jättää tämä
+mustalaisten kortteeriksi! Hyvä teidän on sanoa, mutta kuka minut tänne
+korpeen käski, kuka?
+
+Kallen jokainen sana vihloo Lienan mieltä kuin veitsi. Oi, voi, kun
+saisikin sen lepytetyksi! Jäähän hän tännekin, eihän hän tahdo pois...
+Kalle ei suutu paljon koskaan ja nyt hän on oikein kiukuissaan. Oi,
+voi, kun kulkee noin levottomana pitkin pihaa, katselee rakennuksia
+kuin varas. Niin, kaikki ne ovat sen rakentamia, ei ole ihme, ettei tee
+mieli heittää vieraille...
+
+Äkkiä Kalle astuu sisään ja seisahtuu vaimonsa eteen.
+
+-- Sinäkö lähdet vai minä? kysyy hän tiukasti.
+
+Liena ei uskalla katsoa häntä silmiin eikä hän tiedä mitä vastaisi. Hän
+vapisee niin, ettei kauha tahdo pysyä käsissä.
+
+-- Ehkä sinä sittenkin toimitat asiat paremmin, jos itse menet, vastaa
+hän vihdoin hiljaa.
+
+Sanaa sanomatta Kalle menee ulos, valjastaa hevosen, sitoo sen aitaan
+ja lähtee aittaan muuttamaan vaatteita.
+
+-- Ethän ilman päivällistä lähde? kysyy Liena arasti.
+
+Kalle tulee tupaan, haukkaisee kiireesti eikä puhu sanaakaan. Liena
+valmistaa eväskontin hänen viereensä pöydänkulmalle.
+
+Hetken perästä kolisevat rattaat kivisellä kujalla ja Liena huomaa
+eväskontin unohtuneen tupaan... Vai tahallaanko heitti? Oliko tosiaan
+niin vihoissaan?... Hän koppaisee sen pöydältä ja lähtee juoksemaan
+perässä lapset kintereillä. Heistä on hauskaa juosta kilpaa äidin
+kanssa ja he huutavat ja ilakoivat. Puna poskilla Liena saa kiinni
+Kallen. Liena ojentaa hänelle unohtuneen kontin ja katsoo häneen
+rukoilevasti. Kalle ei sano mitään, mutta Liena huomaa pahimman puuskan
+jo menneen ohi, sillä lapsillehan hän jo hymyilee.
+
+Hän katoaa metsään, mutta kauan kuuluu vielä rattaitten kolina
+kivisellä tiellä. Liena kuuntelee sitä pihaportilla ja hänen on paha
+olla. Hän on loukannut Kallea, ei olisi pitänyt kehoittaa muuttamaan
+Pimeästäpirtistä. Eihän hän sitä ilokseen tehnyt, tulisihan hänenkin
+ikävä tätä korpea... Mutta asua Otto-herran maalla, olla riippuvaisena
+hänen armostaan, joutua ehkä näkemään häntä. Yhä vielä kuuluu tieltä
+rattaiden röyke. Kalle-raukka!
+
+Toiset lapset leikkivät jo iloisesti pihassa, mutta pikku Hanni istuu
+miettiväisenä tuvassa kehdon ääressä. Hän kääntää äitiin syvät,
+mustansiniset silmänsä, jotka ovat kuin vanhalla ihmisellä, ja kysyy
+hiljaa ja varovaisesti:
+
+-- Mamma, mitä on tapahtunut?
+
+Äiti koettaa selittää asiat niin luonnollisesti, yksinkertaisesti ja
+välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta Hanni kyllä huomaa, että siihen
+jää jotakin, jota ei sanota hänelle, ja hänen silmänsä pysyvät kaiken
+päivää syvinä ja surullisena niinkuin kehittyneellä ihmisellä, joka
+miettii elämän ongelmoita.
+
+Kallea ei kuulu kotiin seuraavana päivänä. Vasta illallahan Liena häntä
+oikeastaan odottaakin. Vaari lämmittää saunan ja keitto seisoo yöhön
+asti hiilloksessa. Mutta Kallea ei kuulu.
+
+Liena käy levottomaksi. Jos jotakin on tapahtunut, jos on sattunut
+sairastumaan. Vaari vastaa siihen kiukkuisesti, että mitä turhia, mutta
+Liena huomaa hänenkin seisoskelevan veräjällä kuulostamassa, eivätkö
+kivet tiellä jo kolise... Entä jollei Kalle palaakaan, jos hän matkalla
+on saanut tietää...
+
+-- Hyvä Jumala, ole minulle armollinen, vaikeroi Liena itsekseen,
+rintojaan pidellen. -- Mitäpä jos astuisi Kallen eteen ja paljastaisi
+kaikki! Sitten ei enää olisi tätä ainaista pelkoa. Kalle varmaan
+antaisi anteeksi. Mutta jollei antaisi? Vaari voisi suuttua niin, että
+surmaisi. Ja Hannin, viattoman lapsen he hylkäisivät ja työntäisivät
+maantielle ihmisten jalkoihin...
+
+Hanni kyllä tietää, että äiti on huolissaan. Hän koettaa olla niin
+kiltti, hän täyttää äidin toivomukset jo ennen kuin äiti on ne
+lausunutkaan. Illalla hän tekeytyy pieneksi lapseksi, kapuaa äidin
+polville, kietoo kädet kaulaan ja pusertaa vastaansa.
+
+-- Mamma, oma hyvä mamma! Sinulla on niin kauniit silmät, Hanni
+rakastaa sinua, älä itke!
+
+Hän hymyilee syvine silmineen, joitten kiilto on kostea kuin
+lähteen kalvon, heittäytyy taapäin, keikauttaa päätään ja katselee
+veitikkamaisesti ja kiehtovasti. Jo alkaa puhua ruotsia.
+
+-- Mamma, älä itke! Isä on niin väkevä, kuka hänelle uskaltaisi mitään
+tehdä. Kyllä isä tulee takaisin... Mamma, rakastathan sinä Hannia?
+
+Äiti ei vastaa, painaa vain Hannia syliinsä, huojuttelee häntä siinä
+hiljaa ja kyynelet valuvat alas poskia. He istuvat kuistin portailla.
+
+Ilta on lämmin ja vasta-auenneet koivut lemuavat. Niiden kukkeita
+latvoja kohoilee pitkin rantoja, siellä täällä hennon vihannan keskellä
+ylenee mänty tai kuusi. Järven tyynessä näkyy syvä taivas ja lahden
+suussa lepää pienoinen saari koivuineen, jotka ojentuvat vettä kohti,
+ikäänkuin heittäytyäkseen sen syliin. Herkkinä vaeltelevat pilvet
+taivaalla, niiden värit vaihtelevat lakkaamatta. Käki kukkuu saarelta,
+toinen vastaa rannalta, kolmas ja neljäs kukahtelevat koivusta kaivon
+vierellä. Koiranputket pihamaalla ovat sysänneet meheviä lehtiä ja
+nuppupäisiä runkoja. Nokkosten päät ovat vielä punertavat, ilma on
+täynnä pieniä, keveitä hyönteisiä ja kevään lemua.
+
+Vaikea, vaikea täältä olisi lähteä, hyvä täällä on ollut. Paljon
+syntiä tuntee Liena tehneensä miestään ja sydänmaata kohtaan, kun on
+valittanut kohtaloaan. Kun saisikin takaisin Kallen ja entiset hyvät
+ajat, niin ei ikinä toivoisi muuta...
+
+Otto-herra tulee Kankaanpäähän nuoren armonsa kanssa, hän asettuu
+asumaan _niihin_ huoneisiin, yhdessä he tulevat käyskelemään _siinä_
+puistossa... Ei, ei, pois ne ajatukset, hän ei tahdo ajatella mitään,
+ei muistaa mitään!... Hän huutaa Hannin nimeä ja tarttuu hänen
+käsivarteensa.
+
+-- Lapseni, on jo yö, mennään levolle!
+
+Hanni säpsähtää unenhorroksista ja katselee kummastuneena äitiin.
+
+Kolmantena päivänä palasi Kalle erinomaisella tuulella. Hänelle oli
+sattunut sellainen onni, että oli joutunut Kankaanpäähän juuri nuoren
+herrasväen tuliaiskesteihin.
+
+Sitä iloa ja riemua! Kun siinä, missä Kankaanpään maat alkavat, oli
+ollut vastassa mahdottoman iso kunniaportti ja lippuja riukujen
+nenässä ja kirjoituksia, joitten sanottiin merkitsevän "tervetuloa".
+Ja tällaisia portteja oli ollut useampia ja päärakennuksen ovipieleen
+oli kiedottu jos minkälaisia köynnöksiä ja laitoksia ja portaille
+oli levitetty hieno tulipunainen villamatto. Piiat ja rengit olivat
+pyhävaatteissaan ja pehtori kävi neuvomassa, että kun nuori patruuna
+ja hänen armonsa astuvat vaunuista, niin pitää huutaa "hurraa". Sattui
+sitten vielä sellainen korea päivänpaiste ja pihlajat aukaisivat
+juuri kukkiaan ja komean näköistä oli, kun vaunut tomupilven keskellä
+ilmestyivät tienkäänteestä. Hevosten valjaat välkkyivät hopealta,
+vaahdossa olivat lautaset ja nuorten pään päällä armo piteli punertavaa
+päivänvarjoa. Hän oli ihkasen silkkisessä puvussa, hatussa kukkia ja
+töyhtöjä ja kun hän astui alas vaunusta, niin näkyi suippokärkinen
+kenkä ja alushame, joka oli paljaista pitseistä ja silkkisistä
+nauhoista. Siinä samassa jyräyttivät jyvämiehet ja rengit ja piiat
+hurraa-huudon. Armo kääntyi, nyökäytti päätään ja suu oli makeassa
+naurussa... Sillä on mustat hiukset kuin kuuman maan ihmisillä,
+kasvoja ja silmiä ei oikein voinut erottaa kaikilta niiltä harsoilta
+ja hepeniltä, mutta kyllä se hyvin korea mahtaa olla. Muhkean näköinen
+se taas oli patruunakin. Vanhat olivat vastassa portailla ja antoivat
+siinä suuta nuorille.
+
+Mutta tuvassa oli väelle valmistettu kestit, ja niissä ne vasta oli
+voit, viilit, rieskat. Kahvia juotettiin ja olutta ja viinaa niin
+paljon kuin ikinä miehiin mahtui ja illalla tanssittiin. Oli kolmet
+viulut soittamassa. Herrasväet tulivat ovensuuhun katselemaan ja nyt
+oli armo taas toisenlaisissa hepenissä: vaaleanpunaisissa, ja niin
+ohkaisissa, että hihojen läpi paistoi pinta.
+
+-- No, kuinka kontrahdin kävi? keskeytti vaari vihdoin äreästi poikansa
+kertomuksen. -- Taisit juoda juovuksiin ja antaa nahkasi mennä
+huutokaupalla.
+
+-- Eikö mitä! Kävinhän minä vanhan patruunan puheilla ja hän vakuutti
+meidän saavan hyvän isännän ja lupasi vielä erittäin puhua meidän
+torpastamme.
+
+-- No, teittekö kirjalliset kaupat?
+
+-- Eihän siinä olisi aikaa ollut, kun juuri nuorta paria odotettiin,
+mutta sen patruuna merkitsi kontrahdin syrjään, että vielä kymmenen
+vuotta eteenpäin saamme asua tässä entisellä verolla.
+
+-- Mahdoit panna lisäämään, että elinajan...
+
+-- Onhan sitä nyt taas kymmenessäkin vuodessa tällä verolla. Sitten
+vaurastuvat lapset ja rupeaa saamaan irti tuosta suostakin.
+
+-- Jo pistit käpäläsi ketun paulaan.
+
+Kalle on täynnä toiveita, vanha patruuna on vakuuttanut, että nuoresta
+patruunasta tulee hyvä isäntä. Mitä tässä siis rupeaa suremaan! Hetken
+päästä on hän jo jatkamassa juttuaan tuliaiskesteistä.
+
+Hän oli aidanraosta nähnyt nuorten kävelevän puutarhassa. Armon
+liepeet olivat lakaisseet käytävää, jotta hiekka pölysi. Sitten olivat
+lähteneet soutelemaan ja armo oli laulaa liritellyt veneessä.
+
+-- Ei nyt hullumpata, kuinka sillä piti olla koreat alushameet!
+Päällepäin minä ne hänen sijassaan olisin pannut.
+
+Pienemmät lapset kähisevät vanhan armon lähettämien tuliaisten
+ympärillä, mutta Hanni kuuntelee isän kertomusta, kuuntelee hohtavin
+poskin, silmät loistaen ja huulet auki, ikäänkuin särpimässä joka sanaa.
+
+Liena tuntee inhoavansa miestään. Missä kesteissä hän on ollutkaan
+juomassa ja syömässä! Hän tuntee kauheaa halua karata esiin, iskeä
+nyrkkinsä pöytään ja tukkia hänen suunsa. Tai paeta pois kuulemasta!
+Mutta uteliaisuus pidättää häntä huoneessa.
+
+-- Sillä kuuluu olevan niin kauheasti vaatteita, päivittelee Kalle
+yhä innoissaan, -- että piti kolmella hevosella vedettämän asemalta,
+paljasta vaatetta!
+
+Lienan sisu kiehuu, hänen täytyy välillä käydä ulkoilmassa, jotta saisi
+hengitetyksi.
+
+-- Mahtaneeko vanha patruuna mainita mitään siitä, että Kankaanpään
+kasvatti on Pimeänpirtin miehellä? kysäisee hän vihdoin, jäätyään
+kahdenkesken Kallen kanssa.
+
+-- Kyllä minä kumminkin pyysin, vastaa Kalle reippaasti. -- Senhän
+siinä juuri pitääkin tepsiä...
+
+Liena on ääneen huutamaisillaan.
+
+Niin, niin. Hän saa sen siis tietää. Lieneekö sitten hyväksi vaiko
+pahaksi! Hän soisi, ettei Otto-herra saisi tietää hänen piilopaikkaansa
+eikä kuulla hänen nimeänsä, ja nyt pitää juuri hänen nimensä pelastaa
+Pimeäpirtti Kallelle ja hänen perheelleen.
+
+Pitkin kesää tuo huhu tietoja Kankaanpäästä. Siellä kuluvat päivät
+yhtenä ainoana juhlana. Vieraita ovat salit täynnä, viinit virtaavat
+vetenä, yöt kuluvat päivinä, päivät öinä. Ei kuulu nuori patruuna
+varsinaisesti tahtovan ryhtyä talon ohjiin niin kauan kuin vanhat
+palvelijat ovat paikoillaan. Syksystä ottaa uudet ja käy kiinni
+kartanon hoitoon. Vanhat herrasväetkin kuuluvat syksyllä muuttavan
+kaupunkiin. Sitä odottaessa nuoret juhlivat, käyvät naapuripitäjissä
+ja ottavat vieraita vastaan. Silloin tällöin kuuluu nuori patruuna
+pistäytyvän pellolla, ei puhu mitään, mutta nauraa pahasti. Ei kuulu
+hänen armonsa sentään olevan kovin ylpeä. Talkoissa oli käynyt tuvassa,
+tanssinut väen joukossa ja omalla kädellään ojentanut parille rengille
+viinaryypyt.
+
+Syksymmällä käyvät huhut arveluttaviksi. Ulossetelin ovat saaneet
+vanhat uskolliset palvelijat, voudista alkaen, joka on ollut
+Kankaanpäässä kolmekymmentä vuotta. Oikein koulunkäyneen pehtorin
+kuuluu patruuna pestanneen. Sisästä ovat jo kaikki vanhan armon
+aikaiset poissa, ruotsalaiset "neihtyet" siellä nyt sipsuttelevat
+tyykikengissä. Sitäpaitsi aikoo patruuna hajoittaa koko kylän kirkon
+ympäriltä. Mutta mihin joutuvatkaan kaikki ne ihmisraukat, vanhat
+kyyryselät miehet ja muijat, jotka nykypolven koko muistiajan ovat
+siinä kasvattaneet tupakkejaan ja pelakuunejaan? Armo kuuluu heidän
+asuntohökkelejään vihaavan. Ne rumentavat näköalaa ja haisevat nenään,
+kun ohitse kulkee. Joutukoot mihin tahansa!
+
+"Pikku Hanni" on näihin aikoihin kuudennellatoista ikävuodellaan. Hän
+on kasvanut pitkäksi, hoikaksi tytöksi. Isä ja vaari ovat jo parina
+syksynä tahtoneet lähettää hänet rippikouluun, mutta äiti on jyrkästi
+pannut vastaan, sillä hänen mielestään on pitänyt antaa lapsen varttua
+vähän ymmärtäväisemmäksi.
+
+"-- Sillä on ymmärrystä liiaksikin", mutisee vaari itsekseen.
+
+Muutamissa suhteissa on vaari oikeassa. Hanni on ajatellut asioita,
+joita ei moni vanhakaan ole huomannut ajatella. Tuskin oli tytön suussa
+hampaita, kun hän jo rupesi kyselemään paratiisin käärmettä. Mutta
+toiselta puolen on Hanni hyvin lapsellinen. Hän saattaa puhella Pikulle
+ja Misselle ihan kuin ihmisille. Hän karkaa vielä äidin kaulaan ja
+tahtoo istua polvella kuin pikkulapset. Vaari kyllä heristää menemään,
+kun vain sattuu olemaan saapuvilla: hävetköön suuri tyttö kuolata kuin
+koira ja alituisesti suudella! Mutta vaari taistelee turhaan, sillä
+äiti on Hannin puolella ja suosii sitä kuolaamista.
+
+Hanni on iloinen tyttö, hän astuu kuin tanssien, ja hänen hymynsä
+luulisi voivan sulattaa kinoksia. Se onkin monet kerrat ajanut mäkeen
+äidin nuhteet, monet kerrat pannut vaarin pään pyörälle rangaistako
+päivää siitä, että se paistaa, soimatako iltataivasta siitä, että se
+rusottaa! Ja toinen mieli on käskenyt rankaisemaan Hannia, kitkemään
+rikkaruohoja juuria myöten, vääntämään nuorta vitsaa -- toinen käskenyt
+antaa auringonsäteiden leikitellä ja kevätpuron pulputa.
+
+Mitä mahtaa oikeastaan hänen mielessään liikkua, kun hän kesäiltana tuo
+karjaa kotiin metsästä? Hän on päästänyt hajalle hiuksensa, punonut
+päälaelleen seppeleen koivunlehvistä ja pistänyt kukkasia pitkin
+vyötäriään. Esiliina on täynnä kukkia, joskus on sidottu kiehkura
+Omenan sarveenkin. Hän likenee laulaen ja huiskuttaa pajuista vitsaa.
+Hän astelee kiikutellen ja lehvät hänen hiuksissaan värähtelevät.
+
+Vaari istuu saunan kynnyksellä ja katselee hänen tuloaan.
+
+-- No, virkkaa hän jurosti, -- mikä morsian sieltä nyt on tulevinaan?
+
+Hanni ei kuule, sillä veräjäpuut kolahtavat maata vastaan.
+
+-- Mitä vaari sanoo?
+
+-- Kysyn vain että Mörököllin morsianko se sieltä tulee? Mikä halu
+sinulla pitää olemankin katkoa kukkia ja sitten noin kekkaloiden kulkea
+ikäänkuin olisit vene tuulessa...
+
+Tyttö katsoo häneen suurin, hämmästynein silmin.
+
+-- Ja mitä sinä aina hoilottelet niinkuin olisit kulussa ylenannettu
+kyytipoika? Aina minun pitää kuulla sinun vikinääsi korvissani, jos
+istun tässä saunan kynnyksellä tai ruuhessani, aina se vain jostakin
+soi...
+
+Hannin silmät käyvät kosteiksi ja hän katselee vanhukseen ikään
+kuin pyytäen. Vaari jo heltyykin ja lähtee lisäämään uuniaan. Hän
+soisi, että Hanni sillä välin poistuisi, ja viipyy saunassa kauemmin
+kuin tarvitsisi. Mutta kun hän palaa ulos, niin seisoo tyttö yhä
+paikoillaan. Hän hymyilee hiukan arasti, ikäänkuin kysyäkseen:
+eihän vaari enää ole suutuksissa? Ja nähdessään, että vaari jo on
+ystävällinen, viskaa hän koko esiliinansa vaarin syliin ja karkaa
+lehmien luo, salavihkaa nauraen.
+
+Vaari jää tuijottamaan kukkasia, joita on hajonnut maahan ja hänen
+polvilleen. Jokin kukkanen on tarttunut hänen hiuksiinsakin eikä
+lähde kuin kouralla kaapaisten. Mutta kaikki hänen aseensa ovat nyt
+kadottaneet teränsä. Hän häpeää pahaa ajatusta, joka äsken hänessä
+liikkui... Tyttö on puhdas kuin lähteen vesi, ei toki ole synti
+katsella kukkasia ja lehtiä. Ihmisten iloksihan hyvä Jumala ne loi...
+Iloitkoon lapsi niin kauan kuin voi, kolkkoa on metsässä ja pirtissä,
+kun ei hänen riemuansa sieltä kuulu.
+
+Pikku Hanni ei tosin aina ole iloinen. Jota useampi vuosi on kulunut
+yli kymmenennen syntymäpäivän, sitä epätasaisemmaksi on hänen
+luonteensa käynyt. Hyvän tuulen mentyä saattaa hän olla kiukkuinen ja
+katkera ja soimata vanhempiaan siitä, että he ovat haudanneet hänet
+tänne. Häntähän pidetään kuin vankia ja pahantekijää, ei koskaan
+päästetä nuorten joukkoon. Ei hän viitsi tänne jäädä, hän lähtee
+kirkolle, pääseepähän johonkin palvelukseen.
+
+-- Vait, vait, lapseni, kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Tuki suusi syntiä
+puhumasta. Jos vaari kuulee, niin hän sinua lyö...
+
+-- Lyököön vain, minä en välitä! Vaari minut tahtoisi vaikka kaivoon
+upottaa, etten näkisi kuuta enkä päivää enkä kukkia. Mieluummin kuolen
+kuin vaaria tottelen.
+
+-- Rakas lapseni, kuinka sinä puhut sillä lailla! Vaari rakastaa sinua
+ja toivoo parastasi, niinkuin me kaikki muutkin. Älä tahdo pois täältä
+rauhallisesta kodistasi, sitä kadut vielä elämässäsi. Kenellä on
+sellainen koti kuin sinulla, kaikki sinua rakastavat, sinulla ei ole
+mitään puutetta...
+
+-- Saisipa vaikka olla puutettakin, vaikkapa nälkää ja vilua, kunhan...
+
+-- Mitä, lapseni, haluaisit?
+
+-- En tiedä itsekään... Jotakin muuta kuin mitä täällä on...
+
+Hanni purskahtaa itkemään niin raivoisasti ja toivottomasti, että äiti
+pelkää hänen sairastuvan. Hän itkee niin, että ruumis vapisee, hän ei
+tahdo ottaa vastaan äidin lohdutusta, hän työntää häntä pois luotaan ja
+pyytää, että annettaisiin hänen olla. Vihdoin saa äiti hänet syliinsä
+ja viihdyttelee kuin sairasta.
+
+-- Muistatko, Hanni, kuiskaa hän hänelle, -- prinsessa Mirandaa, joka
+jätti loistavat salinsa ja...
+
+-- Hän oli tyhmä! Minä ainakaan en tekisi sillä lailla!
+
+-- Et tiedä, mitä puhut, lapsi. Et ole koettanut elämää.
+
+-- En. Ja sitä minä juuri tahdonkin. Äiti, päästä minut pois täältä,
+päästä, jos vähänkin rakastat. Muuten minä jonakin yönä karkaan...
+Niin, niin, saatte nähdä...
+
+-- Mutta vuoden päästähän sinä pääset rippikouluun...
+
+-- Vuoden päästä! Vai pitää minun vielä kitua täällä vuosi, kokonainen
+talvi!
+
+Hannin äänessä on sellainen katkeruus, että äitiä hirvittää. Nyt itkee
+hänkin, irroittaa kätensä Hannin ympäriltä ja jättää hänet yksin.
+
+Hänen täytyy siis päästä! Mitä pikemmin sitä parempi. Nuoren halua
+maailmalle ei mikään pidätä, hänen täytyy saada katsella elämää
+silmiin...
+
+Mikä tulee itse asiassa olemaan pikku Hannin kohtalo? Piiaksi ei
+häntä ole totutettu, eikä hän siksi kelpaa. Herrasnaiset eivät
+tule tunnustamaan häntä vertaisekseen. Hän on siltä väliltä. Kuten
+äitikin. Hänet olisi ehkä säälimättä pitänyt panna pellolle ja riiheen
+raatamaan. Mutta äiti raatoi mieluummin itse. Hanni oli aina niin
+hentoa tekoa...
+
+-- Valaise, Jumala, minun ymmärrykseni, rukoilee Liena hiljaa itsekseen.
+
+Hänestä tuntuu siltä kuin hänen lapsensa edessä olisi musta
+tulevaisuus, täynnä vaaroja, jotka hiipivät vastaan joka mutkasta. Hän
+on tuntenut tätä Hannin syntymästä asti eikä hänellä ole ollut voimaa
+rukoilla Jumalaa korjaamaan lasta ikimajoihinsa. Hän on tuntenut sen
+mustan, läpitunkemattoman välttämättömyyden likenemistään likenevän
+-- sen jonkin, josta hän ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta jota
+hän pelkää ja josta hän on varma. Hän on koettanut sitä karttaa,
+panna vastaan, puolustaa lastaan. Mutta ei näy auttavan! Se tulee, se
+tulee... Jumala, valaise ymmärrystä, opeta, mitä tulee tehdä!
+
+Silloin sipsuttelee joku hänen rinnalleen ja Hanni karkaa hänen
+kaulaansa, itkien, katuen, anteeksi pyytäen.
+
+-- Mamma, kuiskaa hän ruotsiksi, -- Hanni on niin häijy ja ilkeä. Sinä
+olet aina niin hyvä ja rakastavainen. Anna anteeksi Hannille! Ei, älä
+anna! Lyö Hannia, mamma, minä pyydän sinua, minä ansaitsen sen... Älä
+katso minuun noin hellästi, älä anna anteeksi, lyö minua...
+
+-- Voi lapseni, kun sinä ymmärtäisit luottaa mammaan! Täällä
+sydänmaassa on meidän paras olla.
+
+-- Minä tiedän, mamma. Mutta minua vetää niin pois...
+
+-- Sinun pitää päästä, sinun pitää päästä, lausuu Liena hiljaa ja
+huoaten.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Pimeässäpirtissä oli paistettu ensimmäiset uutisleivät ja kun Hanni
+illansuussa läksi metsään lehmien hakuun, otti hän mukaansa palasen
+uutisleipää. Siinä oli vielä ruohon karva ja haju ja Hannista tuntui
+hauskalta haistella ja maistella sitä.
+
+Oli satanut koko päivän. Puitten lehvät riippuivat rentoina, tuon
+tuostakin pudotellen maahan raskaita vesipisaroita. Siellä täällä näkyi
+jo jokin keltaisempi puu. Sammalet olivat kukassa, mehevimmillään.
+Paikoitellen kasvoi kirjavia kärpässieniä ja puolat punoittivat.
+Kulkiessaan karjapolkua puiden alatse sai Hanni vähän väliä vettä
+niskaansa. Oikein kumahti hiljaisessa iltailmassa, kun oksat päästivät
+hartioiltaan raskaat vesitaakkansa. Siellä täällä olivat pilvet jo
+revenneet ja repaleiden alta paistoi kirkas taivas.
+
+Hanni nousee kalliolle, työntää huivin oikean korvansa päältä,
+kuulostelee ja huutelee. Metsä hänen edessään on kuin järvestä
+nostettu. Pilvien hajotessa alkaa tuulikin käydä ja aurinko pujahtaa
+esiin, jääden suurena tähtenä paistamaan maan ja taivaankannen
+rajoilla. Keltaiset puut käyvät kullankarvaisiksi, jostakin kaukaa,
+peninkulman takaa kiiluu auringonlaskussa ikkunaruutu...
+
+Äkkiä rasahtaa metsässä ikäänkuin metso olisi kahahtanut lentoon. Hanni
+hakee sitä päänsä päältä, mutta ei näe mitään. Samassa kahahtaa maasta
+päin ja pensaikosta syöksähtää esiin koira... Outo eläin näillä mailla
+ja Hanni sekä pelästyy että ilostuu. Se on sileäpintainen jäniskoira ja
+antaa ystävällisesti silittää itseään.
+
+Äkkiä viilähtää ilmassa vihellys ja sen tiensä häviää koira.
+
+Hanni jää hämmästyneenä paikoilleen. Ensin havahtuu hänessä ajatus,
+että jos se olikin vain tyhjä näky, mutta eihän hän koskaan ennen ole
+"liikoja" nähnyt. Tai jos se olikin joku metsän elävä, mutta ei ne ole
+ennen tulleet silityttämään selkiään... Koira se oli ja isäntä sitä
+vihelsi luokseen. Mutta kuka on isäntä, voisiko olla joku kylästä?
+Mutta tuskinpa niillä olisi noin hoikkamahaisia koiria... Hänen
+sydämensä alkaa lyödä täynnä uteliaisuutta ja odotusta.
+
+Samassa ilmestyy metsästä aukean laitaan kaksi miestä, pyssyt selässä.
+Toinen on iso ja musta, toinen hoikka ja nuori. Se iso on puettu
+harmaaseen takkiin, jonka hihansuissa on vihreää kangasta ja edessä
+kiiltäviä nappeja. Molempien saappaat ulottuvat polvien yläpuolelle.
+Hanni katselee heitä piiloutuneena puun taakse ja jota likemmä he
+tulevat sitä kiihkeämmin lyö hänen sydämensä. Ne ovat hienoja herroja,
+mahtavat olla kirkonkyläläisiä!
+
+Samassa nostaa se nuori päätään, huomaa kalliolla ihmisen ja molemmat
+herrat alkavat huutaa häntä alas sieltä. He ovat kulkeneet eksyksissä,
+sade on heitä valellut, he ovat jo kironneet koko metsästysretken ja
+käyvät hyvilleen, kun vihdoinkin saavat käsiinsä ihmisolennon.
+
+Hanni on punastunut, painanut alas silmänsä, tehnyt syvän niiauksen ja
+astuu nyt herrojen edellä Pimeääpirttiä kohti. Häntä hävettää kauheasti
+hänen risaiset vaatteensa...
+
+-- Tyttö siellä! kuulee hän hetkisen perästä äänen: -- mihin
+perkeleeseen sinulla on kiire?
+
+Se oli suuri joka puhui ja Hanni huomasi äänestä, että puhe oli leikkiä
+eikä pahoin tarkoitettu. Mutta kuitenkin hän hytkähti ja odottaessaan
+herroja, jotka olivat jääneet vähän matkan päähän, vavistutti häntä
+omituisesti. Hän pisti käden taskuunsa, irroitti uutisleipäpalasestaan
+hitusen sydäntä ja rupesi ajatuksissaan vanuttelemaan sitä sormiensa
+välissä.
+
+-- Mikä sinun nimesi on? kysyi herra, hymyillen mustien viiksiensä alta.
+
+Hanni vastasi hämillään, käsi yhä taskussa. Ihmeellistä ruotsia
+puhuivat herrat keskenään. Kyllä hän sen ymmärsi, mutta ei se ollut
+sellaista kuin äidin puhe. Vai mahtoiko äiti puhua huonosti? Eikä taas
+ollut suomikaan oikeata suomea, sellaista jota kotona puhuttiin.
+
+-- Vai Hanni!
+
+Komean herran ääni helähti ikään kuin hänen silmänsä vasta sillä
+hetkellä olisivat auenneet näkemään, kuka siinä hänen edellään astui.
+Hannin poskilta oli veri purskahtamaisillaan esiin. Suuri herra nauroi
+ja kääntyi ruotsiksi toverinsa puoleen.
+
+-- Kyösti sinä, katsopa! Tyttölapsi ei ole hullumman näköinen. Piru
+vie. Noo, Hanni, mitä siellä sinun taskussasi oikein on?
+
+Hanni vetää esiin leipäpalasen ja kääntyy arasti herroihin päin.
+Mutta samassa tulee herra ihan hänen likelleen, suu hymyssä ja silmät
+verestävinä. Se nostaa hänen olkapäälleen kätensä, joka on valkea kuin
+maito ja niin pehmeä, että sormus välkkyy lihan sisästä. Hannin tekisi
+mieli lähteä karkuun...
+
+Hänestä tuntuu siltä kuin säde noista mustista silmistä olisi pistänyt
+häntä sydämeen. Hän hapuilee huivia, joka on valunut päästä ja verhoaa
+sillä hartioitaan, jottei pinta paistaisi röijyn läpi.
+
+-- Kas, kainostelee! sanoo herra ja vetää pois kätensä. -- Kyösti
+sinä, luonnontutkijana pitäisi sinun iloita jokaisesta kauniista
+ihmiseksemplaarista... Kas poikaa kun punastuu. Ei tyttö ymmärrä
+ruotsia ja entä jos ymmärtäisikin!
+
+He luulevat, ettei Hanni ymmärrä ruotsia... Äh, kuinka häntä harmittaa
+heidän puheensa! Hän tahtoisi itkeä, torua...
+
+-- Noo, Hanni, joko kilpajuoksu taas alkaa!
+
+Mutta Hannipa ei enää tottele heidän komentoaan. Hän ei ole
+kuulevinaankaan, hän astuu juoksujalan. Äkkiä huomaa hän, ettei herroja
+kuulu, ja kun hän kääntyy, näkee hän heidän pysähtyneen peltojen
+laitaan.
+
+Se mitä he näkevät, valmistaa heille täydellisen yllätyksen: punaiseksi
+maalattuja rakennuksia, valkeita ikkunapieliä täällä keskellä
+sydänmaata! Puhdas piha, siisti aita ympärillä, portti, kirjavia
+kukkia, ruusunpensaita -- mistä koko tämä komeus on eksynyt tänne! Ja
+noin korkeat ikkunat ja kamarissa uutimet... Mutta nähdessään vieraat
+livistää tavallinen talonpoikainen lapsilauma pelästyneenä porstuaan
+ja karvat pystyssä, häntä pörröllään, pahasti mouruten, kiipeää kissa
+tikapuille, joita koirat haukkuen kiertävät.
+
+Portaille ilmestyy keski-ikäinen talonpoikaisvaimo, mutta vetäytyy
+kiireesti takaisin.
+
+-- Niitä ne on kirkonkylän herroja. Meidän oma patruuna... kuuluu
+kuiskauksena tuvassa.
+
+-- Ja tuolla tulee veneellä lisää, kähisevät lapset sulloutuneina
+ikkunaan katselemaan.
+
+-- Jos se koira syö Missen! itkevät toiset.
+
+-- Äiti, onko se keisari, kun sillä on noin kiiltävät napit?
+
+Lapset eivät saa vastausta kysymyksiinsä. Hetkisen seisoo äiti kuin
+kivettyneenä. Hän ei ole Otto-herraa nähnyt sitten kuin sinä syksyisenä
+yönä siellä Kankaanpäässä, kun hän hätä rinnassa hiipi hänen ikkunansa
+alle rukoilemaan ja sai neuvon mennä naimisiin jonkun siistin
+renkimiehen kanssa. Ja nyt on hän täällä hänen ja hänen renkimiehensä
+pakopaikassa.
+
+Mutta entä, jollei hän häntä tuntisi, jollei vanha patruuna olisikaan
+mitään puhunut!... Hänpä ei panekaan kenkiä jalkaan eikä muuta parempia
+vaatteita, ehkei hän tunne ensinkään!
+
+Hanni karkaa sisään, levoton riemu kasvoilla.
+
+-- Äiti, äiti, herroja!
+
+Huvi silmillä astuu Liena kuistille, mutta patruuna tuskin vastaa hänen
+tervehdykseensä. Hän puhuu toverilleen, huitoo käsiään ja äänessä on
+pidätettyä ärtyä.
+
+-- Olen varma siitä, että tämäkin rustholli tässä maksaa ihan
+mitättömän veron, jonkin kymmenmarkkasen vuodessa. Se olisi niin
+Liljefeltin vanhuksien kaltaista. Heidän alustalaistensa piti
+saada elää muka onnellisina, se tahtoo sanoa laiskuudessa ja
+epärehellisyydessä. Kyll'on aika todenteolla käydä kiinni ohjaksiin.
+Kyllä minä huomaan, että talonpoikaa pitää kohdella oikeudella, muttei
+koskaan hyvyydellä... Piru vieköön, voisinpa vannoa, että tälläkin
+torpalla on aika säästöt, koska on riittänyt varaa punamaaliin, sillä
+suomalainen talonpoika ei ensi hädässä pane rahoja sellaisiin. Menepä
+sinä vain kaivelemaan ryysyjen joukkoon tuvan sänkypohjalle, niin
+tapaat siellä satoja markkoja homehtuneina kuparirahoina...
+
+Liena ymmärtää joka sanan, mutta enemmän kuin niiden kovuus koskee
+häneen Otto-herran näkeminen. Ensi hetkessä näytti hän kovin vieraalta,
+mutta jota enemmän häntä katsoo, sitä enemmän muistuttaa hän entistä
+Otto-herraa. Liena tuntee ruumiinsa läpi käyvän omituisen hellyyden
+väristyksen. Tuo, tuo mies se on, joka täytti hänen elämänsä lyhyellä
+onnella ja loppumattomilla tuskilla...
+
+-- No, akka siinä, toimita tulta kamariin, etkö näe, että vaatteemme
+ovat likomärät.
+
+Nämä sanat vaikuttavat. Liena rientää avaamaan kamarin ovea, lähettää
+lapset tyhjentämään kananpesiä ja toimittaa Hannin takaisin metsään
+hakemaan lehmiä. Tuntuu vähän helpommalta, kun Hanni on poissa. Kunhan
+ei vain vaari palaisi järveltä. Hän, hän hakee vielä varmaan riitaa.
+
+Herrat ovat menneet rantaan venettä vastaan, joka likenee suurella
+rähinällä. Siinä on neljä herraa ja kaksi soutajaa.
+
+-- Tämä Lassi on juonut itsensä juovuksiin ja ollut kaatamaisillaan
+koko veneen, huutaa joku.
+
+-- Se joutui eväskopan viereen istumaan ja lupasi mättää vettä, mutta
+kaivoikin esiin konjakkipullon...
+
+-- Helkkarissa, mitä me sitten teemme!
+
+-- Ovat juoneet kuin porsaat, virkkaa muuan vanha herra viluisen ja
+paleltuneen näköisenä.
+
+Kuusi herra ja yhtä monta koiraa astuu ylös rannasta. Soutajat kantavat
+eväitä, jotka ovat kopassa ja vettäpitävällä sadetakilla peitetyt.
+
+-- Minun selässäni ei ole kuivaa langanpätkääkään, valittaa joku.
+
+-- Minä voin pusertaa jokikisen rääsyn, joka on ympärilläni.
+
+-- Ovatpa nämä sydänmaita!
+
+-- Me olemme tavanneet niin äärettömän soman tytön, selittää Kyösti
+Ã…kerfelt viattomasti.
+
+-- Soo, sydän on jo ilmiliekissä!
+
+-- Kas poikaa, kun punastuu!
+
+Hämmästyksen huudahdus pääsee herroilta, kun he astuvat huoneeseen,
+jossa tuli jo räiskyy pesässä.
+
+-- Täällähän me elämme oikein herroiksi!
+
+-- Täällähän on aivan... aivan... minä totisesti en löydä sanoja
+tulkitsemaan hämmästystäni.
+
+-- Voinpa antaa pääni pantiksi, huudahtaa Otto-herra äkkiä, -- että
+täällä taas tapaan jonkun Liljefeltin vanhan rengin tai piian. Minä
+olen jo pari kertaa tullut tällaiseen huoneeseen, joka on ihan
+Minette-tädin tyyliin.
+
+-- Odotapa, täällä on valokuva seinällä. Eivätkö nämä juuri liene
+Liljefeltejä?
+
+-- Totisesti! Täti silkkileningissä ja juhlamyssy päässä, kädessä
+sukkakudin!... Saatte nähdä, että kun minä rupean kysymään veroa ja
+kontrahtia, niin sanotaan, että ollaan vanhoja palvelijoita ja patruuna
+lupasi niin ja niin ja armo antoi niin ja niin. Minä osaan läksyn
+vallan ulkoa!
+
+-- He näkyvät pitäneen täydellistä naima-asiatoimistoa...
+
+-- Renkien ja piikojen välistä -- niin!
+
+Huoneen lattialle tuodaan olkia ja ryijyä levitetään niiden päälle.
+Herrat riisuvat saappaansa ja sukkansa, toiset antavat housunsakin
+tupaan kuivamaan ja asettuvat permannolle tulen ääreen. Pyssyjä,
+metsästyslaukkuja on huiskin haiskin, valkean valossa erottautuu
+lattialla saappaan jälkiä ja veritahroja jäniksistä. Torpan pikkupojat
+pannaan kuivaamaan pyssyjä, tytöt laittamaan ruokaa koirille. Ja missä
+se nyt on se kaunis tyttö? Sopii tulla tänne ottamaan esiin eväitä...
+Vai ei ole saapuvilla! Sitten saa Kyösti hoitaa emännänvirkaa.
+Torpanvaimon sopii valmistaa jänis illalliseksi. Niitä on siellä kuinka
+paljon hyvänsä, toiset lienevät jo pahentuneetkin. Soutajat voivat
+neuvoa, missä ne ovat.
+
+Äkkiä alkaa muuan herroista, Lassi Lindström, nauraa. Hän nauraa ihan
+katketakseen. Herranen aika kuinka se oli hullua.
+
+-- Mikä, mikä? Mikä nyt on?
+
+-- Ajattelen vain sitä jänistä! kitisee hän kesken nauruaan. -- Kun sen
+vatsa oli täynnä kuusenhavuja...
+
+Nyt purskahtavat toisetkin nauruun. Kyösti koettaa pidättää, mutta
+ei onnistu. Hänen käy sääli vanhaa herraa, jota on pilkattu ja joka
+loukkaantuneena siirtää syrjään totiansa. Se on tehty kahvikuppiin,
+koska laseista on puute. Vanha herra Wahlberg on jo ovella, kun huomaa,
+ettei hänellä ole sukkia eikä kenkiä eikä housujakaan. Silloin hän
+palaa paikoilleen.
+
+Nyt nauravat Lassi Lindström ja Kyösti Åkerfelt ihan katketakseen,
+Evert Björkell hymyilee väsyneesti, Otto von Holten ja Hektor Berg
+pidättävät lystiään.
+
+Kaarle Juhana Wahlberg on harmaatukkainen valkopartainen herra,
+Kankaanpään nuoren armon sukulaisia Tukholmasta. Hän on aikoinaan ollut
+hyvä laulaja ja iloinen seuramies. Nyt ei hänellä ole virkaa eikä kotia
+-- loistoajoista ei ole jäänyt muuta kuin hieno käytös, komea ulkomuoto
+ja hyvä sydän. Kankaanpään herrasväki on pyytänyt häntä viettämään
+talven luonaan alarakennuksessa, josta hänelle on luovutettu sali ja
+kamari. Wahlberg on kaiken ikänsä elänyt Tukholmassa, nähnyt jäniksen
+vain eläintarhoissa, ja hänen ensimmäisellä metsästysretkellään on
+tehty se kepponen, että on otettu ammuttu jänis, istutettu se keskelle
+ahoa, houkuteltu häntä ampumaan ja kun jänis kolmannella laukauksella
+on kaatunut ja metsästäjä voitonriemusta väristen tulee luo, niin
+hän tapaa sen sisuksen täynnä kuusenhavuja, koira kekkaloi ilkkuen
+ympärillä ja kaikilla ahon laidoilla nauretaan...
+
+Se on jo liikaa vanhalle miehelle, se menee jo sopivaisuuden rajojen
+ulkopuolelle ja hän vannoo tuhat tulimmaista, että tämä metsästysretki
+on oleva ensimmäinen ja viimeinen...
+
+Lassi Lindström on varatuomari lähikaupungista. Hän on pikkuinen,
+ketterä mies, pyöreäkasvoinen, iholtaan kellertävän harmaa, nenä
+potaatinmuotoinen, silmät pienet ja ympyriäiset; muuten kaikin
+puolin apinan näköinen. Hän on velkaa kaikille ihmisille, hänellä on
+maksamattomia laskuja joka kaupungissa. Hän on hyväsydäminen ja aina
+iloinen.
+
+Hektor Berg on niinikään varatuomari lähikaupungista. Hän on kaunis
+mies, pulska ja harteva, ehkä sentään vähän liian lihava, hyvä
+laulaja, soittaa pianoa korvakuulon mukaan, maalaa, vaikkei ikinä ole
+saanut opetusta, ja piirtää hyviä pilakuvia. Taivas on hänelle suonut
+taipumuksia taiteeseen ja hänestä toivottiin aikoinaan suurta miestä.
+Nyt istuu hän käräjiä, on ainaisessa rahapulassa, mutta ei sure hänkään
+huomispäivää.
+
+Evert Björkell kuuluu Kankaanpään patruunan uudempiin tuttavuuksiin. He
+ovat tutustuneet Tukholmassa. Oikeastaan on Björkell talonpoikaisesta,
+vieläpä köyhästä kodista, mutta muuan rikas vanha neiti otti hänet
+kasvatikseen, rakasti häntä rakkaudella, joka oli äidinlempeäkin
+lämpimämpi, ja jätti hänelle perinnöksi koko omaisuutensa:
+satatuhatta markkaa rahaa, sormuksensa, rintaneulansa ja joukon
+hopea-astioita. Björkellillä ei ole syytä kiirehtiä lukujensa
+valmistumista. Hän on tehnyt pari ulkomaanmatkaa, asuu omassa hauskassa
+poikamiehenhuoneistossansa Helsingissä ja on nyt tullut metsästämään
+Kankaanpään maille. Hän on pitkä, harteva, vaatteet uusinta muotia,
+käyttää tavallisesti silinteriä ja polttaa kalliita sikaareja. Hän
+on kasvattanut itselleen pienen pukinparran, näyttää väsähtäneeltä,
+liikkuu huolimattomasti ja veltosti eikä koskaan naura ääneen.
+
+Nuori Kyösti vihdoin on helsinkiläinen ylioppilas, joka on lukenut
+liian kiivaasti ja jonka täytyy saada oleskella maalla vahvistumassa.
+Hän on äitinsä silmäterä, kolmen sisaruksen ainoa veli, hento,
+naisellisen miellyttävä poika, jota on varjeltu kaikesta "pahasta",
+joka ei polta tupakkaa, ei osaa lyödä korttia eikä iässään ole ottanut
+ruokaryyppyä tai tuutinkia. Björkell, joka tuntee hänen perheensä ja
+kotiolonsa, on päättänyt täällä Kankaanpäässä tehdä hänestä miehen.
+Hänen suosituksestaan poika onkin Kankaanpäähän päässyt.
+
+Kyösti on aina viettänyt kesänsä saaristossa. Oikeaa suomalaista
+maaseutua on hän nähnyt vain rautatievaunun ikkunasta. Nyt on hän ensi
+kertaa sisämaassa ja kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä.
+
+Tyttö karkeassa puvussa ja paljasjaloin, mutta nuori ja suloinen,
+tyttö, joka äkkiarvaamatta ilmestyy metsästä näyttämään eksyneille
+herroille tietä, tekee häneen valtavan vaikutuksen. Ja sitten tämä
+sievä torppa täällä keskellä sydänmaata! Riippukoivu aitannurkalla,
+vinttikaivo, lehmitarha -- kaikki on niin rauhallista, syvää ja
+kaukaista. Ja sitten tämä huone maalaamattomine permantoineen, jolle
+on levitetty olkia vuoteiksi! Oi, äidin ja sisarten pitäisi saada
+nähdä tämä kaikki! Ja heidän pitääkin saada se nähdä. Hän kirjoittaa
+heille kaikki tyynni, kuvaa sen niin elävästi kuin jos he itse olisivat
+olleet mukana. Hän vetäytyy huoneen nurkkaan, repäisee pari lehteä
+taskukirjastaan ja alkaa lyijykynällä:
+
+"Rakas mamma, Maggi, Tuttu ja Lulu! Tämän kirjoitan teille syvällä
+sydänmaalla, monta peninkulmaa kirkonkylästä. Ympärilläni pauhaavat
+toverit, mikä istuu tuolilla, mikä loikoo oljilla, joita on levitetty
+permannolle. Valkea loimuaa maalaisessa takassa ja ikkunasta näkyy
+peltoa, metsää, voi miten paljon metsää ja järveä! Olimme näihin
+äärettömiin metsiin jo eksyneet, olimme läpimärät, kun äkkiä näemme
+kalliolla ihmisolennon, tytön, melkein vielä lapsen, seisovan
+keltaisten puitten välissä huutelemassa karjaansa. Hän seisoi kivellä,
+katseli metsään ja hänen ympärillään joka taholla oli sydänmaata. Hän
+varjosti kädellään silmiään, sillä aurinko oli reväissyt pilvet ja
+pulpahtanut esiin suureksi, kirkkaaksi tähdeksi, joka valaisi keltaisen
+metsän, harmaat kalliot ja sinisen järven. Otto alkoi kiireesti huutaa
+alas tyttöä. Hän tuli kainona, arkana, punoittavin poskin, vaaleat
+hiukset näkyen huivin alta ja vain silloin tällöin nostaen maasta
+siniset silmänsä... Minun on niin vaikea kirjoittaa, sillä yhtä mittaa
+huudetaan nimeäni, nauretaan ja lauletaan... Tytön nimi on Hanni.
+En tiedä, mihin hän nyt lienee kadonnut, sillä häntä ei näy... Jos
+te voisitte aavistaa, kuinka hullunkurisilta me kaikki näytämme!
+Vaatteemme ovat tuvassa kuivamassa ja me... Jatkan paikalla, kun tulee
+vähänkin hiljaisuutta."
+
+Valmistaessaan illallista kuulee Liena kamarista äänekästä puhetta ja
+laulua. Lapset ovat kuin hulluina, niitä ei saa millään asettumaan.
+Mikä pelkää koiria, mikä itkee Misseä, joka on hukassa, mikä tahtoo
+kamariin katsomaan herroja. Lapset kähisevät jaloissa, riippuvat
+helmoissa, uskaltavatpa hoilottaakin, kun kuulevat rähinän kamarista.
+Mutta kun ovi avautuu ja eräs herroista tulee tupaan, pelästyvät he ja
+karkaavat nurkkiin piiloon.
+
+Se on se pikkuinen, valkeisiin puettu, kasvoiltaan harmaa herra, joka
+sieltä tulla sipsuttelee. Tarttuu kiinni housuihinsa, jotka riippuvat
+orrella ja virkkaa:
+
+-- Jokohan kuivavat? Kun kasteli pentele kaikki vaatteemme... Ja mun
+mitä!... Vaan mitäs se emäntä täällä puuhaa?
+
+Herra kurkistaa pataan, jossa jänis paistuu, taputtaa Lienaa olkapäälle
+ja katsahtaa hänen kasvoihinsa.
+
+-- Helkkarin nuori ja korea emäntä!
+
+Hän lähtee takaisin kamariin ja hetkisen perästä tulee Kalle
+ruiskaskeltaan. Nähdessään suuren vieraan veneen rannassa on hän jo
+alkanut aavistaa jotakin, sitten on hänen korviinsa sattunut hoilotus
+ja vihdoin on hän soutajilta saanut kuulla, mitä on tapahtunut. He ovat
+oikaisseet pitkäkseen saunan seinustalle, herrat antoivat näet ryypyt
+ja ne menivät vähän päähän, kun ollaan tottumattomia. Mutta hyvää se
+teki, tässä onkin saatu pari päivää soutaa niitä, on käyty kaikki
+saaret, jäniksiä on tullut niin, että ovat käsiin mädänneet. Aika
+tekeminen niiden herrojen kanssa on ollut, ovat välistä telmineet, niin
+että ovat olleet kaatamaisillaan veneen. Se pienempi niistä tuomareista
+varsinkin on niin leikkisä.
+
+Vai että itse patruuna on täällä! Kalle iloitsee siitä suuresti, sillä
+nythän on tilaisuutta puhua asiat poikki ja halki. Ovessa karkaavat
+lapsetkin kertomaan hänelle, että patruuna ja keisari ja muita
+kirkonkylän herroja on saapunut.
+
+-- Tottahan olet kahvittanut ja syöttänyt? kysyy hän vaimoltaan
+innoissaan. -- Pitää nyt koettaa olla parauden mukaan!
+
+Sitten hän peseytyy, pukee ylleen puhtaat vaatteet ja lähenee kamarin
+ovea. Hänen sydämensä koputtelee ja hän avaa oven kömpelösti ikään kuin
+seisoisi vieraan lukon takana, menossa pahantekoon.
+
+Kamarissa on jo hämärä. Hehku valkeasta punaa olkia lattialla ja
+Hektor Bergin parakkaita kasvoja. Hän on pitkänään, totilasi seisoo
+vieressä, suu avautuu ja sulkeutuu vuorotellen, sillä hän laulaa Kaarle
+Juhana Wahlbergin kanssa, joka tuleen tuijottaen istuu hänen takanaan.
+Vanha herra on mielenliikutuksissaan, valkea pukinparta tutisee ja
+ääni vavahtelee. Tuon tuostakin täytyy pyyhkäistä kyynel silmästä.
+Niin paljon muistoja liittyy noihin vanhoihin lauluihin, rakkaisiin
+"gluntteihin".
+
+Lassi Lindström on tyytyväisenä palannut tuvasta. Hän on mairitellut
+akan niin pehmeäksi, että se varmaan tekee mitä hyvänsä. Mutta näyttää
+siltä kuin ei talossa olisi muuta naisväkeä, ne ovat kaikki vallan
+lapsia.
+
+-- Ihan varmaan me näimme nuoren tytön, vakuuttaa Kyösti. -- Minäpä
+lähden katsomaan.
+
+Mikä hätä Kyöstin on mennä, kainoudessaan hän ei ole antanut
+vaatteitaan tupaan, vaan on kuivattanut ne omassa selässään.
+
+Patruuna ja Björkell ovat vallanneet sohvan. He istuvat sääret
+toistensa lomissa ja suitsuttavat ilmaan kauniita savukiehkuroita
+sikaareistaan.
+
+-- Olet nähnyt näyn, Kyösti! inttää Lassi vastaan. -- Tai olet ollut
+humalassa!
+
+-- Kyösti nyt osaisi olla humalassa! sanoo Björkell ja hänen äänensä
+iva haavoittaa Kyöstiä.
+
+Patruuna päästää pienen naurun. Silloin suuttuu Kyösti todenteolla ja
+ojentuu jo suoraksi, mutta koettaa vielä hillitä itseään.
+
+-- Äitini on lähettänyt minut tänne maalle voimistumaan. Pyydän, että
+annatte minun olla rauhassa.
+
+-- Äitisi, vastaa Björkell murhaavalla äänellä, -- on lähettänyt sinut
+tänne miehistymään. Sen sanoi hän itse minulle.
+
+-- Tule tänne, Kyösti, pyytää Lindström hellästi ja ystävällisesti. --
+Istu tuohon. Kas niin. Sinun maljasi, Kyösti!
+
+Hän laskee käsivartensa Kyöstin kaulaan ja vie hänen huulilleen oman
+totikuppinsa. Hänen äänessään on jotakin niin surumielisen rukoilevaa,
+että Kyösti tuntee loukkaavansa häntä, jollei joisi. Hän ei tahdo häntä
+loukata.
+
+Kalle on pitkän aikaa seisonut ovensuussa, mutta kukaan ei ole
+huomannut häntä. Vihdoin hän astuu likemmä.
+
+-- Mikä perkele sinä olet, karjaisee samassa patruunan ääni, -- kun
+tulet sisään ilman että kysyt lupaa?
+
+(Oikeastaan kuuluvat patruunan sanat: "Mike pärkele sine ole ku tule
+sise ilman ette kysy lupa.")
+
+-- Minä... minä olen vain, vastaa Kalle nöyrästi ja peräytyy pari
+askelta, -- tämän torpan mies, Kalle Aukustinpoika.
+
+-- Ole, ole vaikka itse helvetinmies, mutta älä tule sisään ilman, että
+kysyt lupaa. Ulos, sanon minä, taikka minä ajan sinut portille!
+
+Kalle karkaa ulos huoneesta, niin että saappaat kopisevat.
+
+-- Kun sinäkin annoit minun mennä, tiuskaa hän vaimolleen, -- joka
+olet ollut herroissa! Mistäs minä sen tiesin, että olisi pitänyt lupaa
+pyytää. Nyt se suuttuu niin, että mikä tässä eteen tuleekaan.
+
+-- Häpeä! vastaa vaarin ääni ovensuusta. -- Tulevat kuin koirat
+taloosi, etkä sinä aja heitä menemään.
+
+-- Niin, kuiskaa Kalle, koettaen tyrkätä isäänsä tupaan ja vetää ovea
+kiinni, -- kun tämä torppa kuitenkin on heidän maallaan ja kun he
+voivat ajaa meidät pois koska hyvänsä.
+
+-- Ajakoot, jos ajavat, mutta kun tulevat, niin olkoot ihmisiksi.
+
+-- Eihän se taas herra koskaan sillä lailla ole meikäläistä
+kunnioittanut...
+
+-- Kyllä minä heille näytän!
+
+Kalle tarttuu isänsä käsivarteen ja alkaa rukoilla:
+
+-- Syödään illallista, isä, ja menkää sitten saunaan maata. Johan te,
+vanha mies, tarvitsette lepoa, kun koko päivän olette huhtonut... Onhan
+meillä kontrahti kymmeneksi vuodeksi, eihän se meitä voi poiskaan
+ajaa. Mutta olisihan parempi pysyä hyvissä väleissä. Että minäkin,
+moukka, nyt läksin sinne kysymättä!... Liena, eikös sinun jäniksistäsi
+liikenisi palanen isälle?
+
+-- Vanhaksi olen käynyt! pääsee vaarilta.
+
+Hän ottaa kouraansa palasen leipää ja lähtee saunaan.
+
+-- Viekää, lapset, kehoittaa Kalle hätäännyksissään, -- vaarille
+perunoita ja piimää. Ja sinä, Hanni, lähde sinä kamariin kysymään, mitä
+herrat tarvitsevat. Koeta varsinkin patruunaa palvella parhaasi mukaan.
+
+Hanni oli loukkaantunut äidille. Taaskin tahtoi äiti estää häntä
+olemasta herrojen seurassa. Pojat olisivat aivan hyvin voineet
+noutaa kotiin lehmät. Hän juoksee aittaan, jonka raoissa riippuu
+juhannuksenaikaisia kuivia haavanoksia, kampaa hiuksensa, sukaisee
+ylleen punaraitaisen pumpulipukunsa ja kiinnittää siihen rintaneulan.
+Hän on kuin kuumeessa, joka hermo sävähtelee.
+
+Hän on jo ovella, kun hänet valtaa epäilys. Sieltä kuuluu tavaton melu,
+toiset laulavat, toiset puhelevat. Ei hän sittenkään kehtaa mennä
+sinne. Mitä hän oikeastaan siellä tekee... Mutta samassa ovi avautuu...
+Kuinka he ovat hullun näköisiä, kun tassuttelevat noin valkoisissa!
+
+-- Aaa! kuuluu kamarista kuin yhdestä suusta.
+
+-- Aaa!
+
+-- Noo, Hanni, virkkaa se komea musta herra ystävällisesti, -- tule nyt
+auttamaan meitä. Missä sinä oletkin niin kauan ollut?
+
+-- Lehmissähän minä.
+
+-- Katso, tuossa on meidän eväskoppa. Ota nyt siitä esiin ruokaa...
+
+Ilma hänen ympärillään on paksua ja raskasta. Herrat kerääntyvät luo,
+heidän henkensä tulee viinalta ja heidän poskensa hehkuvat. Se tuntuu
+pahalta...
+
+-- Älä pelkää, Hanni! sanoo pikkuinen, harmaapintainen herra ja
+hymyilee.
+
+-- Tule tänne! sanoo toinen, joka on uunin ääressä pitkällään, tarttuu
+hänen käteensä ja alkaa vetää häntä viereensä.
+
+Hanni tekee vastarintaa voimiensa takaa, häntä jo peloittaa koko tämä
+leikki. Silloin se komea musta herra sanoo pari sanaa sille, joka
+raastaa häntä kädestä, ja hän pääsee paikalla vapaaksi.
+
+-- Älä pelkää, Hanni! Kuinka vanha sinä olet?
+
+Hanni ei saa sanaa suustaan eikä uskalla nostaa silmiään. Hänen on
+kuuma ja vaikea olla, häntä pyörryttää.
+
+-- Viidentoista? kysyy se musta herra, irroittaa huivin hänen päästään
+ja katsoo häntä silmiin.
+
+-- Kuudentoista, kuiskaa Hanni, hyvin hiljaa, silmiään nostamatta.
+
+He puhuvat jotakin hänen hiuksistaan, hän ymmärtää, että ne heidän
+mielestään ovat kauniit, joku silittääkin takaapäin hänen päätään.
+Samassa kiertää se musta herra käsivartensa hänen ympärilleen, sen
+valkea käsi pusertaa hänen rintaansa ja hän vaipuu sen polvelle
+istumaan.
+
+Siinä on kamala olla, tuntuu siltä kuin kuumaa höyryä virtasi läpi
+koko ruumiin, päähän asti. Mutta hän ei pääse liikahtamaan, tuntuu
+siltä, että sitten tulee vielä pahempi. He puhuvat keskenään, puhuvat
+hänelle, kyselevät. Hän ei saa selvää heidän sanoistaan. Hänen kätensä
+ovat hiessä ja sydän lyö. Äkkiä tarttuu joku hänen päähänsä ja hänen
+huulilleen painuu kuuma suudelma, lemuten tupakille ja viinalle.
+Silloin hän kirkaisee ja kimmahtaa ylös ikään kuin häntä olisi
+veitsellä pistetty. Hän tahtoo sylkeä pois sen! Hän hankaa hihallaan,
+esiliinallaan. Hän tahtoo pois täältä! Mutta hän on niin pyörryksissä,
+ettei löydä ovea. Kaikkialla on vastassa verestäviä silmiä ja miehiä,
+jotka nauravat ja ojentavat käsiään hänen puoleensa. Hän pakenee
+ikkunasta, jollei huoneessa olekaan ovea... Samassa alkaa joku saarnata
+korkealla äänellä, kiihkeästi ja nuhdellen. Se on se kaikista nuorin,
+joka on puettu täysin vaatteisiin. Se iskee nyrkkiä pöytään ja työntää
+tieltään pari herroista. Hanni käsittää, että hän puolustaa häntä...
+
+Ovi avautuu ja äiti syöksyy huoneeseen. Äiti on tietysti kuullut Hannin
+huudon, mutta Hanni ei tahdo, että äiti saa tietää... Hänen pitää
+luulla, että täällä on ollut hauskaa ja että hän vain auttaa herroja.
+Hän nielee kurkun täydeltä pelkoa ja kyyneliä, sitaisee kädellään
+kasvojaan ja painuu kiireesti eväskopan ääreen.
+
+-- Tule tänne, Hanni, sanoo äiti hätäisesti ja ankarasti.
+
+Hanni ei uskalla olla tottelematta. Mutta hän lähtee hymyillen ja
+veitikkamaisesti vilkaisten herroihin, ikään kuin olisi liitossa heidän
+kanssaan.
+
+-- Mitä sinä nyt noin olet laittanut itsesi! Tiedäthän, että sinun
+pitää mennä lypsämään. Ovatko lehmät kaikki kotona?
+
+Hannia harmittaa äidin puhe. Se on niin tinkimättömän kiivasta ja
+käskevää, ettei hän ymmärrä... Sellaiseen ei hän ole tottunut.
+
+-- Isä käski palvelemaan herroja ja enhän minä kehdannut
+riihirääsyissä...
+
+-- Isä käski!... Kyllä minä hoidan heidät. Hoida sinä lehmät, se työ
+sopii paremmin sinulle.
+
+Hannin mielessä on katkera vastaus, mutta hän ei lausu sitä. Tekee
+vain sen päätöksen, että hän uhallakin menee herrojen luo. Hän oli
+äsken tyhmä kun huusi. Hänellä ei ollut mitään hätää, mitään ei olisi
+tapahtunut...
+
+Liena tuntee kamalaa pelkoa, hän sadattelee isää, joka antaa Hannille
+sellaisia käskyjä. Kun voisikin täksi päiväksi ja täksi yöksi kytkeä
+tytön kahleisiin. Auta, hyvä Jumala, niiden ohi!
+
+Jäniksenpaisti on valmista ja hänen pitää alkaa kattaa pöytää.
+
+-- Se on hempeimmillään, vasta puhjennut! puhelevat herrat keskenään ja
+kääntyvät sitten emännän puoleen: -- mihin se tyttö meni?
+
+Liena ei ole kuulevinaan.
+
+-- Joko ne pöksyt siellä kuivavat? huutaa joku porstuaan hänen
+jälkeensä.
+
+Nuorin herroista tulee tupaan. Se on hiukan humalassa, iloisena ja
+ystävällisenä. Alkaa koetella vaatteita, jotka riippuvat orrella,
+pistää lauluksi, ottaa pari tanssiaskelta ja seisahtuu Lienan eteen.
+
+-- Hei, akka kulta! Mihin sinä lähetit neidin? Olisi tanssittu!
+
+Lienan käy häntä sääli. Tuskin on kahdettakymmenettä ikävuottansa
+täyttänyt! Äsken tullessaan oli niin kohtelias, teititteli -- nyt
+sinuttelee ja puhuu ihan kuin patruuna.
+
+Kyösti istuutuu tuvan sängynlaidalle, Liena kerää vaatteet orrelta, vie
+ne kamariin ja viskaa suurena läjänä tuolille. Kun hän palaa pirttiin,
+ovat lapset kaikki nuoren herran ympärillä katsomassa hänen kelloaan,
+eikä aikaakaan, kun hän keikahtaa sänkyyn ja nukkuu sikeään uneen.
+
+Herrat pukevat hiljalleen vaatteita ylleen, paitsi vanha herra
+Wahlberg, joka olkien päällä vetelee makeita unia.
+
+-- Mitä Ester-rouva sanoisikaan, virkkaa Björkell patruunalle, -- jos
+tietäisi, miten sinä täällä metsäkulmilla elelet?
+
+-- Hoo, kyllä hän puolensa pitää. Myönnä, että otus tällä kertaa on
+harvinaisen houkutteleva.
+
+-- Minä ennustan, minä ennustan, pojat, että joku teistä vielä tulee
+maksamaan lapsenruokkoa tähän torppaan.
+
+-- Täällähän on kuuma kuin helvetissä. Työnnä ovi auki, Lassi Lindström.
+
+Lindström potkaisee oven selkosen selälleen. Vähän ajan kuluttua
+uskaltaa Kalle taas liketä kamaria, varovaisesti, lakitta päin.
+
+-- Noo, mies, mitä sinä täältä tahdot? kysäisee patruuna.
+
+-- Minä vain sitä, että tervetuloa tänne meidänkin maille, kunnian
+patruuna.
+
+-- Sinä unohdat, että nämä ovat minun maitani...
+
+-- En, kunnian patruuna. Mutta kun minä olen tämän torpan mies...
+
+-- Vai olet sinä tämän torpan mies... Vai niin. Noo, tule sitten tänne,
+sinun pitää saada ryyppy.
+
+Kalle hymyilee ja sulaa ystävällisestä kohtelusta. Kun hän on
+tyhjentänyt ryypyn, kaataa patruuna samaan lasiin konjakkia.
+
+-- Ota pois!
+
+-- Kiitoksia, eihän sitä olisi tarvittu.
+
+-- Noo, ota, perkele siinä!
+
+Kalle irvistää nautinnosta, nuolaisee huuliaan ja pyyhkäisee hihallaan
+sekä uskaltaa vihdoin kysyä, saisiko tästä torpasta vähän puhua. Kas,
+hän on ihan itse rakentanut sen, vallan alusta asti, ja koska hänen
+vaimonsa on Kankaanpään kasvatti, niin...
+
+Herrat katsahtavat toisiinsa ja patruuna hymähtää heille. Kyllä hän
+tuntee väkensä!
+
+-- Sinä saat huomenna puhua asiasi! Ota nyt vielä ryyppy ja mene
+matkaasi!
+
+Kalle kiittää ja kumartuu ihan luokaksi. Ryypyt ovat panneet hänet
+iloiselle päälle ja hän vakuuttaa jo vaimolleen, että patruuna on hyvä
+mies, oikein leikkisä mies... Samassa tulee patruuna hänen perässään
+tupaan.
+
+-- Noo, sano nyt, mitä tahdot sanoa!
+
+-- Istumaan, hyvä patruuna... Pyyhi, Liena, penkkiä... Patruuna on
+niin hyvä ja istuutuu. Kas tämä se nyt on minun vaimoni, se entinen
+Kankaanpään kasvatti. Tule likemmä, Liena, ehkä patruuna tuntee...
+
+-- Piikanahan minä vain olin, mutisee Liena, kalpeana ja
+hätäännyksissään, -- mistä patruuna kaikkia muistaisi...
+
+-- Älä sinä nyt ujostele... Kasvattina se oli ja sen tähden antoi
+vanha patruuna meidän ensi vuodet asua täällä ilman veroa. Mutta tämä
+olikin kuiva kangas, kun tänne tulin. Havumajassa saatiin asua, ja kun
+ensimmäinen lapsemme, tuo Hanni, syntyi, niin ei meillä ollut muuta
+huonetta valmiina kuin sauna.
+
+Patruuna seuraa silmillään lapsia, jotka ovat ruokapöydän ääressä. Ne
+ovat terveen näköisiä ja valkotukkaisia. Suurimmat pojat yhä hankaavat
+pyssyjä, touhussaan, kasvot kuumina kiihkosta. Äkkiä sattuvat hänen
+silmänsä kivääriin, joka riippuu nurkassa.
+
+-- Se on vain vanhan patruunan antama vanha haulipyssy, selittää Kalle
+nöyrästi. -- Olen minä sillä täällä kerran sudenkin ottanut hengiltä...
+
+-- Vai niin. Ja ehkä jäniksiä ja muitakin otuksia.
+
+Kalle on havaitsevinaan, että patruuna ärtyy, ja vakuuttaa, ettei hän
+paljon sitä käytä, joskus heittää olalle ja vähän hätyyttää jäniksiä,
+kun syövät kaikki laihot.
+
+-- Anna tänne se pyssy, ärjäisee patruuna. -- Sinulla ei ole mitään
+oikeutta metsästää. Sinä et saa oravaakaan ampua. Tästä lähin tulen
+itse tänne joka vuosi ja tahdon silloin, että täällä on saalista.
+
+Kalle noutaa kiireesti pyssyn patruunalle ja vakuuttaa, ettei hän enää,
+koskei patruuna tahdo.
+
+Hanni tulee huoneeseen maitokiulu käsissä ja helmat korkealle
+nostettuina. Hän hätkähtää, kun näkee patruunan tuvassa, vetäytyy
+porstuaan, päästää alas hameensa ja astuu sitten kynnyksen yli.
+Patruuna tyyntyy, käy hajamieliseksi ja Kalle alkaa taas selitellä
+asioitaan.
+
+-- Mihin sinä nyt kaiken tämän kanssa tahdot tulla? kysyy patruuna
+vihdoin.
+
+-- Siihen vain, hyvä patruuna, että vanha patruuna lupasi, että
+kymmenen vuotta vielä saataisiin olla tällä verolla ja ettei nyt
+pitäisi lisätä veroa. Lapset ovat vielä pienet ja tuossa on hyvä suo,
+jota olen ruvennut viljelemään.
+
+-- Paljonko veroa sinä maksat?
+
+-- Eihän se niin suurelta kuulu, mutta kyllä sitä siinäkin on
+maksamista...
+
+Patruuna ei enää kuule sanaakaan hänen lörpötyksistään. Hän seuraa
+Hannin liikkeitä hänen huuhdellessaan kiulua ja kantaessaan
+maitoastioita ruokahuoneeseen. Hänen käynnissään, hänen tavassaan
+nostaa jalkaa, kaartaa käsivarsia, kääntää päätä, jokaisessa
+hänen liikkeessään on jotakin tavattoman suloista. Harvoin näkee
+neitostenkaan joukossa mitään noin kaunista. Pukea se tyttö vain
+silkkiin -- siitä tulisi Herodiaan tytär, joka voisi tanssia itselleen
+ihmispäitä.
+
+Kalle ei aavista, että on kokonaan hänen tyttärensä ansio, ettei
+hänen suutaan tällä hetkellä tukita. Patruuna olisi jo aikoja sitten
+potkinut hänet ulos, jolleivät Hannin kasvot, milloin hymyssä, milloin
+vihassa, joka hetki vaihtaen väreitä, olisi väikkyneet hänen edessään.
+Hän on jossakin nähnyt jotakin, jota tuo tyttö muistuttaa. Mutta missä
+ja koska? Ja oliko se kuva vaiko elävä ihminen, mies vaiko nainen,
+vaiko lapsi?... Hänet valtaa omituisen hellä mieliala, hänen käy sääli
+ihmisiä ja itseään. Hän tahtoisi miltei itkeä... Kalle pajattaa hänen
+edessään kuin papukaija, puhuu armoista ja veroista ja kasvateista.
+Otto von Holten ei kuule häntä. Häntä alkaa äkkiä ahdistaa, ikään kuin
+hän ei enää voisi hengittää, hänen täytyy lähteä ulos, pihamaalle,
+minne näki Hannin katoavan.
+
+Toinen puoli taivasta on pilvessä, toinen kirkkaana ja pari tähteä
+vilkuttaa. Tuuli on lakannut, sumu liikkuu järvellä ja halla tuntuu
+ilmassa.
+
+-- Illallinen on pöydässä, lausuu samassa ääni takaapäin ja Otto von
+Holten herää ikään kuin unesta. Paholainen periköön sen naisen! Mitä
+sillä nyt oli tässä tekemistä!
+
+Liena ja Kalle koettavat herätellä nuorta herraa, joka on nukkunut
+heidän sänkyynsä. Se on kuin pahankurinen lapsi, itkee, huitoo käsiään
+ja ähisee. Vihdoin he saavat hänet talutetuksi kamariin.
+
+Liena häärää epätoivoisen voimilla. Hänen asettaessaan lapsia levolle
+huutavat herrat häntä lakkaamatta. Milloin puuttuu suolaa, milloin
+sokeria, milloin on kuuma, milloin kylmä.
+
+-- Koeta vain syöttää hyvin! sopertaa Kalle tuon tuostakin. Hän on aika
+humalassa hänkin ja torkkuu penkillä. -- Se patruuna on helkkarin hyvä
+mies. Ota se Hanni avuksesi, johan sinä muuten ihan väsyt.
+
+Pojat saavat vihdoin pyssyt puhtaiksi ja tahtovat itse mennä viemään
+niitä herroille. Sitä varten pitää heidän vielä myöhäisenä iltana
+panna ylleen parhaat vaatteet ja saappaat, joita ei ole koko kesänä
+käytetty ja jotka ovat käyneet niin ahtaiksi, että tuskin mahtuvat
+jalkaan. Herrat antavat heille kummallekin viisikolmatta penniä,
+kulauksen totilasista ja tyhjän paperossilaatikon ja pojat palaavat
+niin innostuneina ja täynnä naurua, ettei siitä tahdo loppua tulla.
+Kun herrat ovat pahnoissa kuin sianporsaat, pitkin lattiaa, eikä yksi
+pysynyt ensinkään pystyssä, vaan kaatui pöydän alle! Ja sitten tuli
+toinen ja otti sitä niskasta ja kaatoi suuhun sellaista keltaista
+ainetta...
+
+-- Konjakkiahan se oli! korjaa vanhempi pojista, ja molemmat
+purskahtavat nauruun.
+
+Hannin mieli on oudossa liikkeessä. Hän on suuttunut äidille, hän
+ei syö muruakaan ja askaroitsee ääntä päästämättä, huulet kokoon
+puserrettuina. Äiti on hänelle häijy. Itse kyllä on aikanaan pitänyt
+hauskaa, mutta ei antaisi muitten!... Mutta kas herrat pitävät
+hänestä...! Hanni punastuu omia ajatuksiaan. Häntä hävettää... Hän on
+varmaan kaunis, koska he sillä lailla... Hän tahtoisi olla kaunis!
+
+-- Hanni, virkkaa äiti, -- sinä menet täksi yöksi saunaan nukkumaan
+vaarin kanssa.
+
+Hanni ensin hämmästyy äidin ääntä, jossa ei näy olevan mitään
+tinkimisen varaa, mutta sitten viskaa hän niskaansa ja vastaa
+kiukkuisesti:
+
+-- Enkä mene.
+
+-- Sinä et saa nukutuksi täällä, lapsi, pääsee äidiltä kuin
+hätähuutona. Hänestä tuntuu siltä, ettei hän enää jaksa, hän on niin
+väsyksissä, että nääntyy. Hänhän voi niin pian päästä taakastaan: pari
+sanaa vain ja he tietävät kaikki. Käyköön sitten kuinka tahansa. Mutta
+samassa räjähtää kamarista nauru. Se vaikuttaa kuin piiskan siima
+selkään. Liena ojentuu suoraksi, tarttuu Hannin käsivarteen, pusertaa
+sitä epätoivoisella julmuudella, taluttaa tytön vuoteen ääreen ja
+paiskaa hänet siihen.
+
+-- Makaa täällä sitten, mutta panekin paikalla sänkyyn.
+
+Hanni ei puhu sanaakaan, mutta hänen silmänsä kiiluvat ja hän
+pitelee käsivarttaan ikään kuin siihen olisi koskenut. Hän on niin
+loukkaantunut, niin vimmoissaan. Tällaista ei vielä koskaan ole
+tapahtunut...
+
+Muut jo nukkuvat. Isä kuorsaa tasaisesti ja raskaasti. Hetkisen perästä
+on Hannikin pitkänään, mutta vaatteet yllä nyyhkyttäen ja itkua
+pidätellen.
+
+Liena istuutuu tuvan kynnykselle, hengittää syvään ja kuuntelee. Lyövät
+korttia. Mahtanevatko vielä jotakin tarvita! Mennäkö kysymään, vai
+odottaako vielä tässä? Pitäisi ehkä korjata ruoat... Hän raottaa ovea.
+
+Ruokapöytä on työnnetty nurkkaan ja sen ääressä, seinään nojaten nukkuu
+vanha Wahlberg, tyhjä totikuppi edessä. Nuorin herroista on nukahtanut
+oljille, makaa selällään, suu auki, kasvot tulipunaisina.
+
+Pienempi pöytä on ikkunan alta nostettu keskelle lattiaa, kynttilät
+ovat sulatetulla steariinilla kiinnitetyt pöytään ja sen ympärillä
+lyödään korttia. Lindström ja Berg ovat jo hyvin humalassa, mutta
+patruuna ja Björkell katselevat toisiaan tiukkoina.
+
+-- Tarvitsevatko herrat vielä jotakin? kysyy nainen ovensuusta.
+
+-- Tarvitaan, vastaa kankealla kielellä Berg. -- Tule tänne, tyttö, ja
+istu tuohon syliin!
+
+-- Tai vielä parempi, jos tuot tyttäresi, kangertaa toinen tuomareista.
+
+-- Vaimoihmistä täällä tarvitaan.
+
+-- Suu kiinni! huutaa patruuna ja iskee nyrkin pöytään. -- Pankaa,
+pojat, maata, olette juovuksissa kuin siat. Tai juokaa lisää, jotta
+kaadutte.
+
+Liena korjaa kiireesti ruoat pöydältä ja herrat jäävät yksin.
+
+-- Juotat meitä muita, virkkaa Björkell, iskien merkitsevästi silmää
+patruunalle. -- Olet kohtelias isäntä.
+
+-- Skål!
+
+-- Minä luen sielustasi kuin avoimesta kirjasta, jatkaa Björkell. --
+Sinä nukuttaisit meidät kaikki, saadaksesi yksin... sinä, jolla sentään
+on nuori vaimo kotona.
+
+-- Minunko vaimoni hän on? Hän on yhtä paljon teidän jokaisen vaimo,
+kyllähän sinä sen tiedät... Minä totisesti en pane suuria vaatimuksia
+vaimolleni. En vaadi sydämen hyvyyttä enkä pään viisautta, kunhan hän
+vain kykenee synnyttämään minulle pojan -- mutta tämä!
+
+-- Mistä sinä vielä tiedät! Vastahan te naimisiin menitte.
+
+-- Älä puhu roskaa!
+
+-- Sinun olisi pitänyt valita toinen.
+
+-- Niin olisi.
+
+Lindström ja Berg olivat jääneet pöydän ääreen ja hellästi kietoneet
+kädet toistensa kaulaan.
+
+-- Kas niin, Hektor, sinä uljas ystäväni, virkkaa Lassi kyynelsilmin,
+-- me olemme taas humalassa, sikahumalassa.
+
+-- Mitä arvelet, mentäisiinkö raittiusseuraan?
+
+-- Mennään, mennään huomispäivästä. Minun päässäni kalkuttelevat
+tuhannet sepät ja vatsassani käy kokonainen mylly...
+
+-- Otetaan jäähyväisryypyt sitten. Sillä huomisesta päivästä alkaen...
+ja vuoden loppuun asti, totta vie...
+
+-- Mutta jos me kuolisimme, ennen kuin olemme päässeet kolkosta
+lupauksestamme, ajattele, veljeni, raittiudessa!
+
+-- Niin olisi ainakin loppumme ollut kunniallinen, vastaa Berg käsi
+sydämellä ja kyynelsilmin.
+
+-- Älä hiidessä! ulahtaa Lindström, käyden kalpeaksi kuin vaate ja
+karaten ulos minkä pääsee.
+
+Liena näkee hänen seisovan pitämässä kiinni porstuan pihtipielestä ja
+siinä rykivän ja kakovan. Hannikin nostaa päätään, lakkaa itkemästä ja
+virkkaa hätäisesti:
+
+-- Tuliko se kipeäksi?
+
+Äiti vetää oven hakaan. Olkoot nyt siellä, tehkööt mitä tahansa, vaikka
+sytyttäisivät huoneet tuleen!
+
+Hän lähenee miehensä vuodetta. Kuinka Kalle tulee viinalta! Hän ottaa
+jotakin vaatetta päänsä alle ja laskeutuu penkille, riisumatta.
+
+Muutamia kuukausia siis on Otto-herra ollut naimisissa ja nyt jo
+ehtinyt kyllästyä. Ei näy löytävän onnea, vaikka sanovat armon olevan
+sekä nuoren että kauniin... sydänmaan torpista lähtee naista hakemaan.
+
+He laulavat siellä vielä, käyvät pihamaalla, kiroilevat pimeässä
+porstuassa ja vihdoin nukkuvat. Lienan silmiin ei tule unta. Hän
+pelkää. Tähdet tuikkivat ikään kuin räiskähdellen. Hanni valittaa
+hiljaa unissaan... Nyt kävelee joku porstuassa, kävelee varovaisesti,
+ei kompastu, sytyttää tulitikun... Koirat heräävät ja haukahtavat.
+Ulko-ovi avautuu, askelet tömisevät pihamaalla... Kunhan vain ei olisi
+heittänyt palavaa tulitikkua olkiin...
+
+Liena kohoutuu kyynärpäilleen ja kuuntelee henkeä pidätellen. Ei
+kuulu muuta kuin miehen kuorsaus ja lasten tasainen hengitys. Hän
+nousee, hiipii yli lattian, raottaa ovea ja pelästyy, niin että sydän
+seisahtuu: tulitikku kytee pahnojen vieressä koirien alla. Hän saa
+tulitikun sammutetuksi sormiensa välissä ja hiipii takaisin tupaan,
+mutta tuskin on hän saanut oven hakaan, kun askelet varovaisesti
+palaavat porstuaan ja lähenevät tuvan ovea. Joku käy kääkään. Liena
+koettaa varovaisesti hakaa, ikään kuin pelkäisi sen pettävän ja
+lyyhistyy sitten kynnykselle.
+
+Askelet etenevät, hiljaa, varpailla astellen, mutta ei kamariin, vaan
+ulos... kulkevat seinäviertä, ikkunan alle... Herra Jumala, jos se
+rikkoo ruudun!
+
+Liena karkaa ikkunaan, katsoo ulos. Tähtitaivas räiskii, järvi on
+tyven, tumma ja kiiluva. Äkkiä himmenee ruutu ja lasiin painuvat
+kasvot... Liena tuntee nuo verestävät silmät, ne ovat samat, jotka
+kerran ennen kohtasivat hänet ruudun läpi!
+
+Hän kirkaisee ja typertyy permannolle eikä vähään aikaan tiedä mistään.
+Kun hän pääsee takaisin tajuihinsa, huomaa hän, että kasvot ovat poissa
+ja Hanni on polvillaan hänen vieressään, itkien epätoivoisesti.
+
+Tämä tunne, tämä tunne, jota Otto von Holten nyt tuntee, se on
+nuoruutta ja kevättä. Siitä on kauan, kun hän sitä on tuntenut.
+
+Ensin ei hän tyttöä huomannut, mutta kun se siellä metsässä lausui
+nimensä, niin oli äänessä jotakin aivan ihmeellistä. Ja kun se sitten
+karttuunihameessaan, hiukset silitettyinä kahden puolen päätä tuli
+huoneeseen -- voi sitä lasta, voi sitä nuorta naista!
+
+Jota myöhemmäksi ilta kului, sitä kuumempana kulkee Otto-herran veri.
+Kaatukoot, kaatukoot nuo toiset! Björkell, se vanha ryöväri, arvaa
+hänen ajatuksensa, mutta vihdoin nukkuu hänkin. Suokoon taivas, että
+kivien uni peittäisi heidän silmäluomiansa! Hän hiipii ulos huoneesta.
+Koira haukahtaa, hän potkaisee sitä ja se painuu vingahtaen nurkkaansa.
+
+Mutta tämä on sittenkin toivotonta, sillä näin syksyllä ei enää nukuta
+aitoissa. Kaikki ovat kiinni eikä mistään kuulu mitään. Kun voisi
+tekeytyä kissaksi ja livahtaa sisään ovenlävestä! Koko perhe nukkuu
+ehkä tuvassa. Vaistomaisesti vetäytyy hän sinne, hiljaa ja hiipimällä.
+Ovi on kiinni. Ei aukea millään!... Se kasvattitytär, se kirottu akka,
+se sen on telkinyt!! Kun edes saisi tietää, onko tyttö tuvassa, niin
+lakkaisi etsimästä. Sillä tietysti sitä siellä nyt varjellaan kuin
+aarretta. Voi, ymmärtäisivätpä oman etunsa, niin jättäisivät aarteen
+hyvällä!
+
+Hänen kasvojaan polttaa ja ruumis vapisee. Hän kulkee seinäviertä
+ikkunan alle ja lähentää kasvonsa ruutuun...
+
+Siellä on vastassa kiiluvat, kauhistuneet silmät vaaleissa kasvoissa,
+jotka ovat kuin haudasta nousseet. Otto-herra hytkähtää ja vetäytyy
+pois. Ei totisesti tiedä, oliko se ihminen vai oliko se näky. Hän on
+juonut liikaa tänä iltana! Sisässä polttaa eivätkä silmät näe oikein.
+
+Yö on kirkas ja kylmä, tähdet merkillisen tuikkivat. Läähättäen
+astelee patruuna pihamaalla, ajattelematta sinne taikka tänne, kun
+hän äkkiä huomaa ihmisolennon lähenevän -- ihmisolennon tai näyn tai
+aaveen, sillä taivas ties, mikä se taas on, tuo luurangonnäköinen,
+valkohapsinen...
+
+-- Noo, virkkaa hän pilkallisesti, ikään kuin itsekseen, -- mikä sinä
+olet miehiäsi? ja hämmästyy suuresti, kun hänen ruotsinkieliseen
+kysymykseensä tulee vastaus, lausuttuna kolkolla äänellä kuin haudasta:
+
+-- Jumalan ase olen minä.
+
+Otto-herra ei ymmärrä sellaista lausetapaa kuin "Jumalan ase", mutta
+sen hän käsittää, että koska tuo puhuu, niin mahtaa olla ihminen.
+
+-- Mitä sinä, Holtti, tulet köyhien ihmisten luo? Eikö Jumalan viha
+jo ole täysi? Mutta minä sanon sinulle: mene pois täältä, taikka sinä
+kadut... Älä satuta kättäsi minuun, sillä minä olen Jumalan ase!
+
+Patruuna oli yrittänyt käydä häneen käsiksi ja heittää hänet maahan,
+mutta ukko nostaa häntä vastaan tukevan sauvansa ja puhuu, puhuu
+käheällä, katkeralla äänellään kuin korppi vaakkuisi. Patruuna on
+vimmoissaan eikä löydä sanoja, joilla tukkia tuon hävyttömän suun. Hän
+on heittänyt kamariin kaikki aseensa ja koettaa turhaan aidasta kiskoa
+seivästä puolustuksekseen.
+
+-- Turhaan sinä raivoat, jatkaa ääni: -- Minä en enää ole Holttien
+renki, vaikka ennen olin. Minä olen nyt Jumalan henki ja sanon sinulle:
+varo henkeäsi! Mene pois täältä... Älä satuta kättäsi minuun, sillä
+Jumala puhuu minun suuni kautta.
+
+-- Kyllä minä sinulle näytän, sinä perkele, karjaisee patruuna vihdoin
+ja karkaa porstuaan ottamaan asetta, mutta kompastuu koiriin, jotka
+oven takana haukkuvat meteliä. Kirotut elukat, kyllä hän ne opettaa, ja
+hän potkii ja pui nyrkkiään minkä jaksaa. Kun hän vihdoin, pitkä halko
+kädessä, juoksujalan palaa pihaan, ei siellä ole ketään ihmistä. Lehmät
+makaavat tarhassa, silloin tällöin kalkahtaa kello. Järven kiiltävässä
+kalvossa kertautuu syvä taivas räiskähtelevine valoineen.
+
+Kuka se oli, tai mikä se oli ja mitä se oikeastaan puhui? Oliko hän
+todella näin humalassa... Nyt välähtelee taas ikkunassa jotakin
+valkoista... Tämä Pimeänpirtin kangas näkyy olevan noiduttu paikka,
+huomenna pitää ottaa selvää ja tehdä puhdasta. Täällä tuntuu
+kummittelevan.
+
+Patruuna palaa kamariin. Hänen kiukkunsa on väistynyt ja sijaan tullut
+jokin epämääräinen tunne. Se on jonkinlaista outoa pelkoa, jota ihminen
+tuntee, kun yliluonnolliset voimat näyttävät käyneen häneen käsiksi
+eikä hän tiedä, mihin häntä aiotaan viedä.
+
+Toverit nukkuvat kuin porsaat pahnoissaan, suut auki, kuonot pystyssä.
+Vanha Wahlberg kuorsaa sängyssä, Björkell sohvalla ja Kyösti
+heittelekse levottomasti nurkassa olkien päällä. Noo, kyllä näillä
+retkillä miehistyy!
+
+Patruuna tuuppaa Lassi Lindströmiä hiukan syrjemmälle ja heittäytyy
+pitkäkseen oljille.
+
+Kun saisikin unta!
+
+
+
+
+V
+
+
+Soutajia on käsketty varhain olemaan valmiina ja he ovatkin nousseet
+ennen aurinkoa, mutta ei kuulu herroja lähtemään. Miehet ovat hiukan
+huolissaan, heidän rukiinsa itävät kohta kuhilaissa ja tänään olisi
+ollut hyvä päivä aumata.
+
+Kylläpä makaavat torpanväetkin kuin kuoleman unta. Lehmät jo alkavat
+ammua tarhassa, mutta lypsäjiä vain ei tule.
+
+Vaari juttelee hyvän aikaa soutajien kanssa, asetellen kuntoon
+kalanpyydyksiään. Vihdoin hän lähtee tupaan. Sitä siivoa rappujen
+edessä ja porstuassa! Ihanhan siinä läkähtyy... Koirat vinkuvat ja
+karkaavat vastaan, heilutellen häntää ja vongerrellen kuin käärmeet...
+Vaari käyttää nyrkkejään ja puskee koko vimmansa tuvan oveen, joka yhä
+on haassa.
+
+-- No jo nyt näkee, että herroja on talossa, kun ei enää tiedetä
+ylös nousta. Pianpa näkyvät tavat tarttuvan! Ja oikein on varustettu
+herrojen siivo. Mutta tätä älä sinä, Liena, korjaakaan...
+
+Kallen päätä särkee, mutta ei tässä nyt auta ruveta kipeäksi, täytyy
+olla etujaan valvomassa. Paras antaa herrojen maata ja pitää kahvi
+kuumana, että saavat heti kun nousevat.
+
+-- Retku sinä olet etkä mikään mies! sanoo vaari synkästi.
+
+-- No ei tämä nyt minustakaan hauskaa ole, närkästyy Kalle. -- Mutta ei
+tee mieli lähteä maantiellekään.
+
+-- Saakohan edes nuo koirat tuosta päästää, kuiskaa Liena,
+itkunsekaista kiukkuaan hilliten.
+
+-- Älä helkkarissa! vastaa Kalle. -- Ei ole mitään sanottu.
+
+-- Ovat unohtaneet. Eihän luontokappaleita tuolla lailla...
+
+Vaari lähtee ääneti porstuaan ja irroittaa muitta mutkitta koirat.
+Ne liehuttavat häntiään ja nuolevat kiitollisina hänen kättään.
+Hetkisen nuuhistelevat pihamaalla, mutta sitten hajoavat metsään, eikä
+aikaakaan, kun niiden haukunta kuuluu haasta.
+
+Siunatkoon, kuinka Kalle säikähtää! Mitä nyt herrat sanovat, kun
+tulevat? Kyllä ne nyt niin suuttuvat, että... Pois tästä on meneminen,
+jättäminen kaikki tyynni... Ja vaari vain nauraa eikä Lienakaan valita
+miehensä mukana. Jo loppuu Kallen kärsivällisyys.
+
+-- Kyllä teidän kelpaa pilkata, mutta ette ymmärrä, mitä on rakentaa
+koti korpeen ja heittää se, jos herra suuttuu. Mutta minäpä en heitä,
+minä nöyrryn, minä rukoilen ennen kuin lähden.
+
+Vähitellen astuvat herratkin ulos kamarista. He huomaavat paikalla,
+että koirat ovat poissa. Kuka saakeli ne on päästänyt irti!
+
+Patruuna ja Björkell joutuvat vimmoihinsa. Tällainen ihana aamu ja nuo
+aasit pilaavat sen päästämällä koirat irti.
+
+-- Patruuna on hyvä ja antaa anteeksi, pyytää Kalle, lakki kourassa. --
+Ne olivat tehneet tänne vähän pahaa siivoa...
+
+-- No mitä sitten. Sopii akan pestä.
+
+-- Johan se pesi... Ja emmehän me sitä valitakaan, emme me olisi
+päästäneet niitä. Kas, se oli se minun vanha isäni. Se on vähän
+sekaisin päästään.
+
+Patruuna käy tarkkaavaiseksi ja kysyy tyynemmin:
+
+-- Asuuko se täällä sinun luonasi? Onko se vanha ukko?
+
+-- Kyllä, kyllä, patruuna. Se on käynyt vähän vanhuudenhöperöksi viime
+aikoina...
+
+Aa, se on siis se yöllinen aave! Mielipuoli! Patruuna naurahtaa, viskaa
+pyssyn olalleen ja lähtee Björkellin kanssa metsälle.
+
+Muut eivät malta vielä lähteä. Lassi pyytelee emännältä kahvia, Berg
+menee rantaan ihailemaan luontoa ja Wahlberg ajaa partaansa -- se hieno
+mies ei metsästysretkelläkään malta esiintyä ajamattomana! Kyösti
+Åkerfelt liikkuu kalpeana, silmät turvonneina, hyvin häpeissään. Berg
+kehoittaa häntä uimaan, mutta Kyöstistä tuntuu vesi niin kylmältä,
+ettei hän uskalla. Kun vanha herra Wahlberg vihdoin, kammattuna ja
+peseytyneenä tulee tupaan, tervehtii hän ystävällisesti emäntää ja
+lapsia. Hän ei osaa sanaakaan suomea, mutta hän ottaa kummallekin
+polvelleen pienen pellavapään, näyttää heille kelloaan ja saa heidät
+erinomaisesti viihtymään. Lienan tekisi mieli jutella hänen kanssaan,
+hän näyttää niin miellyttävältä ja hyvältä... Mutta eihän tässä nyt
+ehdikään. On laitettava aamiaista ja siistittävä kamari.
+
+Hänen puhtoinen, kaunis kamarinsa! Permanto ja matot ovat täynnä
+veritahroja, saappaan- ja käpälienjälkiä, likööritahroja,
+paperossinpäitä, sylkeä... Kun saisikin sisunsa hillityksi, niin ettei
+halkeaisi!
+
+Tunnin kuluttua palaavat herrat metsästä, reippaina ja hyvällä
+tuulella. Kummallakin on jänis, eivätkä he tarpeeksi osaa ylistää näitä
+metsästysmaita.
+
+Aamiaispöytä on katettu kuistille, jonne päivä lempeästi paistaa. Aamu
+on mitä ihanin, ilma kirkas, nurmi vielä kasteen vallassa ja järvi
+peilityven. Tämä torppa pitäisi oikeastaan ottaa kartanon haltuun,
+jotta syksyisin saisi oleskella täällä.
+
+Jänis oli todella hyvin paistettu -- Minette-tädin kyökkitaitoa! Ryyppy
+täytyy ottaa kahvikupeista ja juomalaseista ja sitä ottaessa laulavat
+herrat. Wahlberg, seisoen tuolilla, johtaa juhlallisesti kuin ainakin
+kapellimestari.
+
+-- Mutta missä Berg on? Ho-op!
+
+-- Ho-op! vastaavat kaiku ja Berg yht'aikaa.
+
+-- Hän piirustaa rannalla.
+
+-- Kyösti on myöskin jo tänäpänä tehnyt runon.
+
+-- Enpä, huudahtaa Kyösti punastuen. -- Kirjoitin vain pari sanaa
+muistikirjaani.
+
+-- Runomitalla! Mitä sinä siitä peittelet?
+
+-- Mutta kun ei se ole totta!
+
+-- Kuulkaapa, koira yhä vielä ajaa.
+
+-- Pelkään, että se tällä kertaa ajaa lampaita.
+
+-- Jokohan taaskin! Se on se Freja-heittiö, minä tunnen sen haukunnasta.
+
+-- Toinen ryyppy, veikkoset!
+
+Wahlberg kapuaa tuolille, nielee suunsa tyhjäksi, nostaa lasinsa ja
+alkaa. Mutta tuskin ovat herrat päässeet ääneensä, kun johtajan käsi
+vaipuu, ääni katkeaa ja kasvoilla kuvastuu pelonsekainen hämmästys.
+Herratkin päästävät lasinsa pöydälle ja seuraavat hänen katsettaan.
+
+Otto-herran takana seisoo vanha mies, suora kuin honka ja laiha kuin
+luuranko. Hapset ovat valkeat, parta valkea ja silmien yllä seisoo
+pörröllään valkea karva. Kasvot ovat paljasta luuta ja niiden päällä
+keltainen nahka. Silmät pistävät esiin syvistä kuopista.
+
+-- Vai olet sinä vielä täällä! huutaa hän, sauvaansa heristäen. --
+Nouse jo, mässääjä ja avionrikkoja ja sinun koko joukkosi, taikka...
+
+Kaikki ovat nousseet pöydästä, mutta hämmästyksissään ei kukaan ole
+saanut tukituksi rauhanhäiritsijän suuta.
+
+-- Mitä hän sanoo? kysyy Wahlberg levottomana, sillä vaikkei hän
+ymmärrä yhtään sanaa, tekee vanhuksen esiintyminen häneen kolkon
+vaikutuksen.
+
+-- Kirous, jatkaa äijä, -- kirous lepää raskaana...
+
+Patruuna käy kiinni hänen keppiinsä, riistääkseen sen hänen kädestään,
+mutta luiseva nyrkki pitää lujasti kiinni. Samassa karkaa Kalle
+paikalle, tarttuu isänsä käsivarsiin ja alkaa hätääntyneenä kuljettaa
+häntä pois.
+
+-- Kyllä minä lähden, puhelee äijä, -- mutta rangaistus kohtaa
+sinua kuitenkin, Holtti. Sinä kuolet kerran kuten isäsikin kuoli.
+Sairasvuodetta ei sinun pidä saaman...
+
+Ääneti katsoivat herrat hänen jälkeensä, vihdoin huudahtaa patruuna:
+
+-- Se on hullu se mies! Se kummitteli täällä jo yöllä. Se on
+välttämättömästi toimitettava hullujenhuoneeseen. No, setä Wahlberg,
+nousepa nyt johtamaan.
+
+-- Vai oliko se todellakin hullu! pääsee Wahlbergilta helpotuksen
+huokauksena. -- Se oli niin älykkään näköinen, oikein kaunis mies...
+
+-- Ja puhui hyvin! huudahtaa Kyösti Åkerfelt, -- tarkoitan: oikein
+kaunopuheisesti, lisää hän hiukan hämillään.
+
+-- Olisi hauska tietää, mitä pyhimystä hän näyttelee. Kai profeetta
+Joonasta, joka sai käskyn saarnata Babylonia vastaan...
+
+-- Niniveä vastaan, tarkoitat.
+
+-- No, setä Wahlberg! keskeyttää patruuna, tarttuen lasiinsa.
+
+Wahlberg kapuaa tuolilleen ja keskeytetty laulu lauletaan onnellisesti
+loppuun. Mutta entinen tuuli ei tahdo palata. Vanha herra, joka ei
+ymmärrä suomea, tahtoo, että äijän sanat hänelle käännettäisiin. Niistä
+lasketaan leikkiä, mutta ne häiritsevät sittenkin.
+
+Kalle telkii isänsä saunaan ja käy pyytämään anteeksi herroilta. Hänen
+isänsä on tavallisesti niin hyvä ja sävyisä, mutta kas herrasväkeä
+se ei kärsi. Jos vain kotonakin tapaa jotakin herraskaista, niin ei
+suvaitse, vaan rupeaa saarnaamaan ja tulee ihan kuin hulluksi.
+
+-- Sinun pitää toimittaa se hullujenhuoneeseen, sanoo patruuna.
+
+Kalle säpsähtää ja käy kovin hämilleen.
+
+-- Ne on kalliita laitoksia, hyvä patruuna, -- olisi se sinne jo muuten
+toimitettukin. Ja kun se ei täällä kotona tee pahaa kenellekään...
+
+-- Mutta se voi tulla ihmisiä tappamaan.
+
+-- Ei se, kunnian patruuna, naurahtaa Kalle. -- Eihän se täältä
+Pimeältäpirtiltä ole vuosikausiin käynyt kirkollakaan. Kyllä se täällä
+pysyy. Ja voi sen taas herrojen ajaksi panna kiinni. Köysiin köytin
+nytkin tuonne saunaan.
+
+Ääneti kantaa Liena herroille ruoat, huivi vedettynä silmille. Hän
+kyllä näki kun vaari tuli, hän kyllä kuuli hänen saarnansa, mutta se
+siihen määrään lievensi hänen sydäntään, ettei hän sormensakaan päällä
+yrittänyt häntä ehkäistä. Puhukoon, kuulkoot kerrankin kunniansa. Mutta
+Kalle ehti hätään ja nyt kehtaa kertoa, että vaari on hullu! Viisaampi
+se on kuin poika ikinä on ollut.
+
+Otto-herraa on alkanut hermostuttaa tieto siitä, että tuo vaimoihminen
+on niitä Kankaanpään lukuisia kasvatteja. Se on niin happaman näköinen
+ja kun sunnuntai tulee, niin pannaan tietysti toiseen myttyyn voita,
+toiseen munia ja lähdetään kirkolle. Käydään vanhaa armoa tervehtimässä
+ja kerrotaan kuinka herrat metsästysretkillä... No, entä sitten. Viis
+hän sellaisten ihmisten puheista! Mutta tuon naisen läsnäolo häntä
+kiusaa, se ikään kuin sitoo häntä eikä hän saa tunnettaan karkotetuksi.
+Eilen hän ei sitä vielä tuntenut, mutta nyt... Pois näitten ihmisten
+täytyy joutua täältä. "Kasvatit" eivät kuulu Kankaanpään nykyiseen
+ohjelmaan. Ja onko tämä tällainen rustholli nyt laitaa. Mitä muuta kuin
+metsää hävittämässä! Eihän sellainen vero, minkä se maksaa, korvaa edes
+sitä vahinkoa, minkä se täällä tekee, kun hakkaa puita, pyytää kaloja
+ja metsästelee mielin määrin.
+
+Patruunan sisu paisuu ja hän päättää heti syötyään lähteä sanomaan irti
+Kalle Aukustinpoikaa. Björkell, joka istuu hänen vieressään, arvaa
+hänen ajatuksensa ja virkkaa:
+
+-- Se on kultainen tuo lausetapa: tee talonpojalle oikeutta, mutta älä
+milloinkaan hyvää. Sitä eivät nähtävästi Kankaanpään entiset arvoisat
+omistajat ole tunteneet. "Hyvyys" eli oikeammin sanoen leväperäisyys on
+aina heidän hallituksessaan ollut ohjaajana.
+
+-- Odottakoot, odottakoot! katkaisee patruuna hänet uhkaavalla,
+hermostuneella äänellä.
+
+-- Jota enemmän vapauksia talonpoika saa, sitä useampia hän tahtoo,
+jota enemmän tuloja, sitä enemmän hän kuluttaa ja tuhlaa. Anna vain
+torpparin asua tällaisessa palatsissa, niin hän kohta luulottelee
+olevansa kartanon herra eikä enää halua tehdä työtä... Se on kyllä
+hullu tuo ukko, mutta ei hän puhuisi niinkuin puhuu, jollei hän olisi
+kasvanut siinä hengessä, että herra on olemassa torppareja varten eikä
+päinvastoin.
+
+-- Älä jatka, veikkoseni, olen kuullut ja nähnyt tarpeekseni!
+
+-- Niin pian kuin työmies saa sen päähänsä, että herra on olemassa
+hänen mukavuudekseen, niin pian on kaikki männikköön menossa. Silloin
+se on hän, joka käskee, ja herran pitää kulkea hänen talutusnuorassaan.
+
+Otto-herra kulauttaa kurkkuunsa loput olutlasistaan ja karkaa ylös,
+suunnatakseen askeleensa suoraan tupaan.
+
+-- No sinä mies, näytä nyt se kontrahti!
+
+-- Jaa se kontrahti! pääsee Kallelta ja hän on jo lähtemäisillään
+vanhalle kaapilleen, kun hän äkkiä seisahtuu ja luo patruunaan
+epäilevän katseen. -- Kyllä minä sen näytän, hyvä patruuna, mutta
+samana päivänä kun nuori herrasväki kartanoon ajoi, kirjoitti vanha
+patruuna siihen, että se kestää kymmenen vuotta.
+
+Tätä puhetta ei patruuna enää siedä.
+
+-- Helvetti, kirkaisee hän. -- Sinun kontrahtisi ei mitään merkitse!
+Jos minä tahdon, niin sinä tänäpäivänä vielä olet tuolla kankaalla.
+Minä voin ajaa sinut portille minä minuuttina tahansa. Minä olen nyt
+täällä herra eikä mikään "vanha patruuna".
+
+-- Kunnian patruuna antaa anteeksi, yrittää Kalle nöyränä. -- Minä
+vain...
+
+-- Suu kiinni! katkaisee hänen sanansa patruuna. -- Loppu tästä täytyy
+tulla. Vapunpäivänä viimeistään pitää tämän torpan olla tyhjänä.
+
+Patruuna lähtee rivakasti tuvasta ja läiskyttää oven kiinni. Portailla
+istuvat herrat hauskasti tupakoimassa. Wahlberg tahtoo tietää, miten
+"adjö" ja "tack" sanotaan suomeksi ja Lassi opettaa hänelle vakavasti,
+että naisille sanotaan "hyvästi kultaseni" ja miehille "hyvästi
+perkele".
+
+-- Mitä Kyösti nauraa? kysyy Wahlberg.
+
+-- Ei mitään, vastaa Kyösti, koettaen pidättää nauruaan.
+
+-- Eikö jo mennä metsälle, huudahtaa patruuna äreästi. -- Koirat ajavat
+väsyksiin.
+
+Soutajat saavat käskyn jäädä odottamaan, kunnes torpan naisväki on
+pannut eväät koppaan. Sitten heidän pitää soutaa Syvälahteen ja siellä
+odottaa herroja.
+
+Kalle on kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan kaapilleen, kontrahti
+kädessä. Isommat lapset ovat ääneti, nuorin puhua songertaa kätkyessä.
+Liena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin...
+
+Nyt, nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut,
+nyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä
+olen se nainen, jota sinä kerran kuutamoisena iltana Kankaanpäässä
+sanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle... Joko
+muistat...! Ja sen illan lapsi, se on tuo Hanni... Vieläkö tekee
+mielesi koputella sen aitanovea! Tämä Pimeänpirtin Kalle meidät
+pelasti häpeästä ja vei tänne korpeen... Vieläkö tekee mielesi tulla
+tänne metsästysretkelle, vieläkö häätää ulos meitä!... Ja Lienan
+tätä puhettaan ajatellessa paisuu hänen povensa ja hän nauraa niin
+katkerasti, että kyynelet pursuvat silmiin...
+
+Ei, ei, ei! Hän ei saa sitä tehdä! Mitä sanoisi vaari ja Kalle, mitä
+tulisi Hannista! Pitää vaieta, pitää painaa suu lukkoon ja sydän kiinni.
+
+-- Mitä täällä on tapahtunut? kysäisee vanha Wahlberg tupaan astuessaan
+ja unohtaa hämmästyksestä koko suomalaisen sanavarastonsa. Sydämellinen
+ilme kasvoissa ojentaa hän Kallelle kätensä, silittelee lasten päitä ja
+pistää Lienan kouraan hopearahan.
+
+-- Mitä tämä oikein merkitsee?
+
+-- Lienee tullut jokin riita Holtenin kanssa. No, setä, näytä nyt, että
+osaat, mitä sinulle opetimme.
+
+Kallea rohkaisee vanhan herran ystävällisyys. Se on varmaan hyvä mies,
+se varmaan tahtoo auttaa häntä.
+
+-- Eikö herroissa ole yhtään lakimiestä? virkkaa hän Lindströmille
+ja Kyöstille, koskei vanha herra näy osaavan suomea. -- Kun minun
+kontrahdissani sanotaan, että kymmenen vuotta saan asua tässä, kun minä
+tyhjään korpeen olen tämän torpan rakentanut ja patruuna sanoo, että
+hän koska tahansa voi ajaa minut maantielle ja kun hän jo antoikin
+ylössanoman...
+
+Hän ojentaa paperia Lindströmille. Se on kellastunut paperi ja toisen
+sivun alareunassa on Liljefelt vanhuksen käsialaa.
+
+-- En minä nyt voi mitään, vastaa Lindström virallisella äänellä. --
+Minä olen nyt lomalla. Syksyllä alkaa taas kova työ. Jos tässä nyt
+rupeaisin selvittelemään kaikkien torpparien riitoja ja asioita, niin
+ei minulla koskaan olisi levon aikaa.
+
+-- Kyllähän minä sen ymmärrän. Mutta jos nyt kuitenkin... Jos te
+satutte olemaan lakimiehiä...
+
+-- Satunpa kuin satunkin. Tulkaa vain käräjille, niin tavataan...
+
+-- Tuleeko herra oikein tänne meille istumaan käräjiä? kysäisee Kalle
+kyyristyen nöyrempään asentoon.
+
+-- Sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!
+
+Kaivolla saunan luona tapaavat herrat Hannin. Hän on arkivaatteissa
+ja häntä hävettää niin, että hän aikoo karata, mutta patruuna menee
+ystävällisesti luo ja puhuttelee hymyillen:
+
+-- Eikö täällä Pimeässäpirtissä tule ikävä olla, sinä nätti likka?
+Eikö tekisi mieli kirkonkylään? Tule sinä sinne Kankaanpäähän, armo
+tarvitsee sisäpiikaa...
+
+Veri karkaa Hannin poskille eikä hän uskalla nostaa katsettaan.
+Toisella kädellään kiinnittää hän röijynsä ylintä nappia ja sitaisee
+toisella hiuksia otsaltaan. Sydän lyö niin, varmaan näkyy kankaan läpi.
+
+-- Tyttö on todellakin herttainen! myöntää Björkellkin, joka seisoo
+kappaleen matkan päässä.
+
+-- Täss' on sinulle, Hanni, lausuu patruuna, pistäen rahakappaletta
+kouraan ja vieden kätensä silittämään poskea.
+
+Samassa kilahtaa ruutu ja saunanikkunaan ilmestyy harmaahapsinen,
+kellertäväihoinen pää. Hannilta putoaa raha. Kädet silmillä, itku
+kurkussa lähtee hän juoksemaan rantaan päin.
+
+-- Hyvästi, Hanni, huudahtaa patruuna nauraen hänen jälkeensä.
+
+Mutta äijän huulilta tulvii kauheita sanoja. Patruuna ei tahdo niitä
+kuulla. Björkell sen sijaan sekä katselee että kuuntelee.
+
+-- Usko pois, lausuu hän Otto-herralle heidän astellessaan piennarta
+pitkin hakaa kohti, -- se mies ei ole mielipuoli! Varo sitä miestä!
+
+Pimeäänpirttiin jää painostava mieliala.
+
+Mistä se patruuna oikeastaan suuttui? Ei olisi pitänyt niitä koiria
+päästää irti. Olisi pitänyt vartioida sitä isää... Voi, voi, voi, jo
+tästä nyt tuli miero eteen!
+
+Vaari on riuhtaissut itsensä irti ja haavoittanut kätensä ruutua
+rikkoessaan. Nyt etsii hän Hannia, tähystelee tuvasta, aitasta. Rantaan
+se meni, sieltä vilkkuukin huivi. Niin, niin, ei auta enää pakeneminen,
+jo tulee tuomio... Vaari astuu häntä kohti rivakasti kuin nuorukainen.
+Hanni seisoo hiekalla, katsellen ulapalle, liikkumattomana. Vaari
+tarttuu hänen käsivarteensa ja pusertaa sitä kovasti. Sihisten lähtee
+hänen kurkustaan kysymys:
+
+-- Joko tiedät, vieläkö paratiisin käärme lähenee ihmistä kahdella
+jalalla?
+
+Hanni iskee häneen säihkyvät silmänsä, riistäytyy irti ja huutaa
+loukkaantuneena:
+
+-- Mitä te minua tyrkitte, mitä minä olen tehnyt?
+
+-- Sen itse tiedät... Mitä se sinulle sanoi? Antoiko se sinulle rahaa?
+
+-- En minä ottanut...
+
+-- Mitä se sanoi...? Vastaa!
+
+-- Kankaanpäähän pyysi sisäpiiaksi! sanoo Hanni uppiniskaisesti.
+
+Vaari näyttää peloittavalta. Hannista tuntuu siltä kuin hän aikoisi
+lyödä, mutta lyököön vain, vaikkapa kaataisi siihen paikkaan. Mitäpä
+hänen elämästään on, ei ne täältä kuitenkaan päästä. Hanni naurahtaa...
+
+Vaari ei lyö, ei edes ala torua, katsella tuijottaa vain jäykin
+piirtein ja vihdoin kääntyy pois, vieden hihaa silmilleen.
+
+Hanni hätkähtää. Mitä hän on tehnyt, mitä sanonut, mitä ajatellut...?
+Paratiisin käärme, joka kävelee kahdella jalalla, onko se käynyt
+täällä...?
+
+Vaari itki... Se ei vielä koskaan ole tapahtunut, eihän hän itkenyt
+silloinkaan, kun pikku veli kuoli. Mitähän tämä tietää?
+
+Hanni alkaa astua pitkin järven rantaa. Hiekka narskuu jalkojen alla,
+puista putoilee keltaisia lehtiä. Vaari ei menekään kotiin, hän katoaa
+metsään. Hanni heittäytyy maahan, painaa kasvot käsiinsä ja valittaa
+ääneensä.
+
+Tuntuu niin oudolta, mustalta, pyörryttävältä. On kuin hänen
+ympärillään olisi pimeä äärettömyys ja hän itse, istuen jonkun hirveän
+pedon sylissä, kiitäisi eteenpäin, kiitäisi sellaisella vauhdilla, että
+jos jotakin pudottaa ja samassa kaipaa sitä, niin jo on menty satoja
+penikulmia ja pudotettu esine on niiden takana.
+
+Hänen sydämensä tuntuu niin suurelta ja kipeältä. Käärme on siihen
+pistänyt, sen myrkky siellä syö. Kunhan ei tästä tulisi kuolema...!
+
+Samassa kuuluu koiran haukku, se likenee likenemistään. He ovat siis
+vielä täällä, voivat tulla, voivat löytää, voivat viedä.
+
+Hanni karkaa ylös ja rientää kiireesti kotiin. Häntä peloittaa, hän ei
+enää saa rauhaa missään.
+
+Kotipihalta kuuluu valitus ja parku. Lapset riippuvat aitaa vastaan
+veräjän suulla, itkevät ja huutavat. Yhteen ääneen alkavat he sitten
+kertoa Hannille, että herrojen koirat ovat tappaneet karitsan, heidän
+korean, valkoisen karitsansa. Se raukka oli juossut pakoon, ja
+koiraroikale perässä kieli pitkällään suusta. Ei se huolinut kiellosta.
+Karitsa oli määkäissyt ja juossut vimmatusti, mutta sitten kompastui
+ojaan ja koira sai kiinni ja repi suuren haavan kurkkuun. Hetkisen se
+vielä eli, mutta sitten oikaisi siihen suoraksi... Ja taas alkaa itku
+ja valitus.
+
+-- Minä en heitä tätä, ähisee Kalle. -- Minä menen vanhan patruunan
+puheille, minä käyn kaikki oikeudet.
+
+-- Rauha meiltä sittenkin on mennyt, huokaa Liena kalpeana, piirteet
+tylsinä.
+
+-- Voi karitsaa, meidän valkoista karitsaamme! itkevät lapset.
+
+
+
+
+VI
+
+
+Kankaanpäässä oli metsästysinto jonkin aikaa levännyt. Oli syöty
+jäniksiä väsyksiin asti, suuret määrät oli pitänyt lähettää tuttaville
+ja osa oli sittenkin pahentunut käsiin.
+
+Kun naapurinpitäjän herrat sitten äkkiä ehdottivat metsästysretkeä
+Kankaanpään mainiolle maille, niin heräsi patruunan into uudestaan
+eloon, hän kirjoitti odottavansa heitä ja lähetti kutsut
+kaupunkilaistuttavilleenkin. Maanantaina piti pitojen alkaa,
+sunnuntaina vieraiden saapua ja tänään lauantaina oli Kankaanpäässä
+suuri pyssyjen siivous.
+
+Patruuna seisoi paitahihasillaan keskellä työhuonettaan, vuoroin
+vihellellen, vuoroin hyräillen itsekseen. Hänen ympärillään oli
+kaikenlaisia aseita, sekä pienempiä että suurempia, vanhempia ja
+uudempia, ja pöydillä ja tuoleilla oli rääsyjä ja tappuratöyhtöjä.
+Polvillaan lattialla virui Janne, patruunan passaripoika, voimiensa
+takaa hankaamassa pientä salonkikivääriä.
+
+Kauhistuneena katseli tätä elämää taloudenhoitajatar, joka vielä oli
+vanhan herrasväen aikaisia. Silloin oli talossa vallinnut järjestys
+ja rauha. Tämä patruuna ei antanut viedä pyssyjään kyökkikamariin,
+vaan öljylautaset, tappurat ja kuurauskivet vietiin kirjoituskamariin,
+suoraan kalliitten mattojen ja pöytäliinojen päälle. Siellä rasvasi
+Janne patruunan saappaatkin. Ja armo yhä vain nukkui, vaikka oli suuri
+päivä.
+
+-- Noo, Janne, virkahti patruuna äkkiä, -- koska rippikoulu alkaa?
+
+-- Maanantaina, vastasi Janne hymähtäen, sillä patruuna oli jo pari
+kertaa tehnyt saman kysymyksen.
+
+-- Vai maanantaina. Noo, miltä sinusta nyt tuntuu?
+
+-- Ei miltään erityiseltä.
+
+-- Etkö pelkää, että rovasti antaa tukkapöllyä? Osaatko sinä mitään?
+
+Janne oli kolme kuukautta ollut patruunan palveluksessa ja sinä aikana
+ehtinyt tottua patruunan tuuliin ja kysymyksiin. Häntä oli siinä
+suhteessa auttanut erinomaisen vakava ja tyyni luonne, jota vastaan
+patruunan kiukku, pilkka ja leikki kilpistyi kuin vaahto kallioseinään.
+Patruuna oli jo pari kertaa "ajanut portille" -- kuten patruunan oli
+tapana sanoa -- tuon tyhmän Jannen, mutta vihan lauhduttua lähetettiin
+taas noutamaan Jannea. Hän oli kaikessa tyhmyydessäänkin niin perin
+rehellinen ja hullunkurinen.
+
+-- Olenhan minä toki lukenut koko katkismuksen ja testamenttiakin,
+vastasi hän hitaasti ja vakavasti.
+
+-- Jassoo. Noo, sanopas nyt minulle, mikä on korkein kaikista käskyistä?
+
+Janne kääntää hetkiseksi pienet harmaat silmänsä patruunaan, ikään
+kuin saadakseen selville, laskeeko patruuna leikkiä vai pitääkö hänen
+kysymykseensä vastata. Mutta patruuna seisoo selin ja Janne vastaa
+epävarmasti:
+
+-- Eiköhän se ensimmäinen käsky lie tärkein, koska se on ensimmäiseksi
+pantu...
+
+Patruuna oli jo miltei ehtinyt unohtaa kysymyksensä, mutta nyt hän
+ryhtyi keskustelemaan.
+
+-- Nehej, min gosse lilla, kahdestoista käsky tietysti on tärkein.
+
+Janne lakkaa kiilloittamasta ja menee ymmälle, sillä hän ei laisinkaan
+muista kahdettatoista käskyä. Hän koettaa johtaa mieleensä jokaisen
+"ei sinun pidä" erikseen, mutta ei pääse pitemmälle kuin kymmenenteen
+käskyyn. Se tuntuu pahalta juuri nyt, kun hän aikoo rippikouluun. Ja
+vielä eilen hän osasi kaikki ulkoa. Mitenkä hän nyt niin onkin...?
+Aijai kuinka äiti suuttuisi...!
+
+Patruuna tarkastaa häntä syrjästä. Oi sinä herttainen yksinkertaisuus!
+Sinua katsellessa totisesti tulee vakuutetuksi siitä, että ihminen
+polveutuu apinasta. Vieläköhän sinua saisi enemmän petetyksi?
+
+-- Sanoinko minä "kahdestoista" käsky? huudahtaa patruuna. Tietysti
+minä tarkoitan kahdeksatta käskyä, sillä sehän käskyistä on viimeinen.
+
+-- Kahdeksasko käsky? toistaa Janne ja hänen päänsä on ihan sekaisin,
+sillä miten hän äsken sai niitä kymmenen? Hän alkaa lukea, lukea...
+Ei, kyllä niitä kymmenen täytyy olla. Patruuna joko laskee väärin tai
+ei osaa katkismusta. -- Jumalan kymmenet käskyt, ääntää hän itsekseen,
+-- seisoo jo katkismuksen ensi lehdellä. Missään ei sanota "Jumalan
+kahdeksat käskyt." Patruuna erehtyy.
+
+Patruuna näkee ilmeestä hänen kasvoissaan hänen ajatuksensa juoksun ja
+virkkaa ystävällisesti:
+
+-- Leikkiä minä lasken, min gosse, kymmenen on taivaan laissa pykälää
+ja kuudes niistä on tärkein. Sano sinä rovastille, että hän tarkasti
+selittää sinulle sen käskyn.
+
+-- Sitähän minäkin, kirkastuu Janne, -- että kymmenen käskyä... Kuudes
+käsky: "ei sinun pidä"... niin, niin, jo minä nyt sen muistan. "Mitä se
+on, vastaus meidän pitää..."
+
+-- Meidän pitää, keskeyttää hänet patruuna, jäljitellen hänen
+yksitoikkoista ääntään, -- pelkäämän kaikkia tyttöjä, sekä niitä
+jotka ovat kihlatuita että niitä jotka ovat naituja. Jos sinä näet
+korean tytön tulevan vastaasi tiellä, niin mene pakoon pikemmin kuin
+kärmettä...
+
+Janne katselee häntä täynnä hämmästystä. Mitähän katkismusta tuo mahtaa
+olla? Joko ei patruuna osaa oikeaa katkismusta tai on herroilla toinen
+katkismus kuin talonpojilla.
+
+Patruuna nauraa täyttä kurkkua.
+
+-- Kuule, Janne, minä nimitän sinut hovinarrikseni. Tiedätkös, mikä
+virka se on?
+
+-- En.
+
+-- Se on kunniavirka, joka annetaan vain sellaisille lystille pojille
+kuin sinä olet.
+
+Janne nostaa herraansa kohti vakavat kasvonsa eikä taaskaan ymmärrä,
+mitä patruuna tarkoittaa.
+
+-- Käskikös patruuna mitään? kysyy hän ja jää odottamaan vastausta,
+mutta patruuna vain silittää koiraansa, joka makaa nojatuolissa
+kirjoituspöydän luona. Sillä on kiiltävät, kirjavat korvat, patruuna
+vetelee niitä sormiensa välissä ja puhelee sille ruotsia.
+
+Eteisen ovi avautuu ja vastaanottohuoneeseen, joka on kirjoitushuoneen
+edessä, astuu Matti, Kankaanpään kalamies, nöyrästi kumartaen, lakki
+kourassa.
+
+-- Noo, Matti, huutaa patruuna häntä vastaan, -- mitä sinä tahdot?
+Tiedätkö, joko pehtori on lähettänyt hevosia kaupunkiin herroja vastaan?
+
+-- Jo näkyi lähettäneen, virkkaa Matti levottomana, -- mutta minä
+tulin puhumaan patruunalle sitä että... että kun tänä aamuna tulin
+verkkotalaalle, niin oli kolme niistä uusista verkoista vallan risoina.
+
+Matti on peloissaan, sillä patruuna on käskenyt hoitaa uusia
+kalanpyydyksiä kuin silmäterää. Patruuna ei aluksi näy käsittävän, mitä
+on tapahtunut.
+
+-- Mitä sinä sanot, mies! kysyy hän jättäen koiran ja tullen eteiseen.
+-- Uudet verkot ri... rikki?
+
+-- Niin hyvä patruuna. Lukko oli rikottu talaasta ja kolme niistä
+uusista verkoista ihan ruumenina.
+
+-- Kuka sen on tehnyt? ärähtää patruuna.
+
+-- En ymmärrä, hyvä patruuna.
+
+-- Sinä ymmärrät, sinun pitää ymmärtää, tai saat palkastasi maksaa
+jokikisen silmän...
+
+Patruuna koppaa lakkinsa ja lähtee juoksujalkaa rantaan, Matti
+kintereillä. Ei häntä harmita vahinko, sillä saahan uusia verkkoja
+Norjasta ja oikeastaan on hän jo koko kalastukseen kyllästynyt -- mutta
+tämä ilkityö! Eikä tämä ole ensimmäinen. Aluskunta niskoittelee kaikin
+mahdollisin keinoin. Lukemattomien hökkelien ämmät ja miesroikaleet
+ovat suuttuneet siitä, että hän on antanut heille käskyn korjata pois
+kamppeensa ennen toukokuun ensi päivää, koska hän tahtoo puhdistaa
+peltonsa rumentavista hökkeleistä. He koettavat kostaa. Milloin
+tavataan Kankaanpään hevosen reidessä syvä haava, milloin ovat ajokalut
+liiterissä rikotut. Eräänä yönä, kun patruuna tuli kotiin, oli mäen
+alle keskelle tietä kannettu suuri kivi. Siinä olisi voinut käydä
+hyvinkin hullusti.
+
+Totta on Matti nytkin puhunut, säpäleinä ovat uudet verkot.
+
+-- Mikä perkele tämän on tehnyt? Paha periköönkin sen ihmisen, huutaa
+patruuna. -- Matti, minä annan viisikymmentä markkaa sille miehelle,
+joka saa selville pahantekijän. Ota kiinni se, Matti! Tai ehkä sinä
+sittenkin tiedät? Koeta ajatella! Mutta jos sinä olet liitossa sen
+kanssa, taivas sinua silloin varjelkoon...!
+
+Matti on niin peloissaan, että vapisee. Patruuna jättää hänet
+nuottatalaaseen ja palaa sisään. Avarassa eteisessä istuu jo suuri
+joukko miehiä odottamassa häntä, sillä kymmenestä yhteentoista on
+patruunan vastaanottotunti. Miehet nousevat seisomaan ja kumartavat
+syvään. Jokainen huomaa, että patruuna on huonolla tuulella, ja tuntee,
+että olisi paras jättää asia toiseen kertaan, mutta ei käy poiskaan
+lähteminen, kun kerran on tullut.
+
+-- Käykää sisään, yksi kerrallaan, huutaa patruuna työhuoneestaan.
+
+Miehet tuuppivat toisiaan, kukaan ei tahtoisi lähteä ensin. Vihdoin
+nousee vanhanpuoleinen mies, kulkee odotushuoneen läpi ja pysähtyy
+kirjoitushuoneen ovensuuhun.
+
+-- Mitä olisi asiaa? kysyy patruuna, tarkastellen pyssyä, joka on
+pöydällä hänen edessään.
+
+-- Minulla olisi vain sellaista asiaa, että kun sotkivat kartanon
+hevoset toissapäivänä meidän laihopeltomme...
+
+-- Laita aita korjatuksi. En minä muuta voi sanoa.
+
+-- Kyllä aita on hyvä, mutta kartanon hevosissa on pari sellaista
+aitomusta, ettei niitä mikään aita pitele, se nuori musta ja se
+liinaharja...
+
+-- Peijakas! virkkaa patruuna kohottaen kivääriä. -- Vai luulet sinä,
+että minä rupean maksamaan, jos kartanon hevoset oman huolimattomuutesi
+takia syövät laihosi. Ei siitä mitään lähde! Jos sinua huvittaa pitää
+aita rikki, niin pidä vain.
+
+Ukkoa on alusta asti peloittanut kivääri, jota patruuna pitelee kuin
+mitäkin leikkikalua. Vaikka olisi latauksessa ja vaikka, jollei
+tahallakaan, laukeaisi. Hän koettaa väistää sen mukaan kuin patruuna
+kääntelee pyssynpiippua, mutta kun se äkkiä tähtää juuri suoraan hänen
+rintaansa, niin mies kauhistuu ja pakenee suin päin läpi odotushuoneen
+ja eteisen, kuistille asti.
+
+Vai pelästyi se asetta, miettii patruuna. Hyvä, että on edes jotakin,
+joka keskeyttää heidän pitkät juttunsa. Ja kun seuraava mies astuu
+ovensuuhun, alkaa hän entistä kiivaammin huitoa kiväärillään, jotta
+asia tulisi esitetyksi lyhyimmässä muodossaan.
+
+-- Ka, alkaa mies, kierrellen lakkia käsissään, -- tässä torstaina
+hätyyttivät patruunan koirat meidän lampaitamme ja repivät niin pahasti
+toisen, että täytyi tappaa ja toinen kuoli siihen paikkaan.
+
+-- Kuinka sinä tiedät, että se oli Kankaanpään koira?
+
+-- Kyllä se, hyvä patruuna, oli tuo, joka makaa tuolla tuolissa. Kyllä
+minä tunnen sen pitkät, riippuvat korvat ja häntäroihon, joka on kuin
+kuusen oksa...
+
+-- Suu kiinni! katkaisee patruuna hänen puheensa, -- minä en maksa
+penniäkään. Se on voinut olla Alhon koira. Näytä toteen, että se oli
+Kankaanpään.
+
+Hän oli jo saanut maksaa lukemattomat joukot lampaita, kanoja ja
+porsaita. Alhossa oli myöskin koira, mutta aina tultiin syyttämään
+Kankaanpään koiria. Kyllä hän syyn tiesi: hänen ahne veljensä ne kaikki
+lähetti hänen luokseen...
+
+-- Vai siinä sinä vielä olet? kirkaisi hän samassa miehelle, joka lakki
+kourassa yhä seisoi ovensuussa, nähtävästi aikoen sanoa vielä jotakin.
+-- Ulos, ulos paikalla, taikka minä annan heittää portille. Minä en
+maksa yhtään penniä.
+
+Mies kumarsi ja karkasi aika kyytiä ovea kohti. Samassa ovenavauksessa
+hänen kanssaan pujahti pois toinenkin miehistä. Se oli roteva, jäykkä
+mies yllään harmaat sarkavaatteet ja kaulassa paksu, punakirjava
+villahuivi. Miehet kulkivat sanaakaan vaihtamatta alas portaat ja
+pihamaan poikki, jossa heidän ympärillään kähisi koiralauma. Vasta
+vihdoin heidän päästyään aidan taa, tallirakennusten edustalle, virkkoi
+toinen miehistä:
+
+-- Taisitte lähteä puhumatta asiaanne.
+
+-- Sattui olemaan samaa asiaa kuin teillä ja kun näin, ettei
+se puhumisesta parantunut... Kävivät herrat siellä meillä päin
+metsästysretkillä ja koirat tappoivat lampaan... Jo minä kerran
+ennenkin kävin täällä sen asian takia, mutta ei ollut patruuna silloin
+kotona...
+
+-- Vai, vai sillä lailla. Vai jo ne herrat nyt ovat löytäneet sinne
+Pimeänpirtin kankaalle asti...
+
+-- Jo ovat, huokaa Kalle. -- Missähänpäin ne vanhat herrasväet nyt
+ovat, kun piharakennuksen ikkunat ovat paljaina.
+
+-- Jo ne ovat poissa Kankaanpäästä. Armo rupesi potemaan jo siinä
+heinänteon aikaan ja täällä käytettiin lääkäreitäkin, muttei tullut
+apua. Pari viikkoa sitten läksivät Helsinkiin, viemään sairashuoneelle.
+Kyllä minä vain siinä uskossa olen, että surusta se sairastui. Rumasti
+kuului nuori armo kohdelleen...
+
+-- Jaa, jaa, vai näin minä ne viimeisen kerran, kun täällä tuonnoin
+kävin, valittaa Kalle. -- Niin sanoi patruuna silloin, ettei hän voi
+minua auttaa, kehoitti lakiin turvaamaan.
+
+-- Olisi tainnut olla tärkeääkin asiaa?
+
+Kalle selitti huolensa ja hänen kasvonsa olivat synkässä pilvessä.
+
+-- Sopisihan sentään koettaa lähteä oikeuteen, puheli toinen miehistä,
+-- koska kerran kontrahti on vanhan patruunan allekirjoittama. Mutta ne
+herrassyötingit ovat kaikki tämän nuoren ystäviä. Kyllä ne voivat sen
+asian kumoonkin ajaa. Olisipa edes istumassa vanha tuomari itse. Se on
+kelpo mies!
+
+Sillaikaa istui Hanni rattailla odottamassa isäänsä. Isä oli viemässä
+häntä rippikouluun.
+
+Vaikea oli ero ollut Pimeästäpirtistä, äiti oli itkenyt katketakseen ja
+pyytänyt ja varoitellut. Hanni oli myöskin itkenyt. Mutta kun tultiin
+Suurenkuusen mäelle, missä isä kertoi miehen ennen muinoin tulleen
+mestatuksi, niin oli Hannin sydän alkanut sykkiä ja koko sydänmaa oli
+unohtunut. Suurenkuusen mäelle näkyi kirkonkylä.
+
+Hän oli nähnyt sen sateisina sunnuntaipäivinä pari vuotta sitten.
+Nyt oli kirkas, miltei kesäisen lämmin päivä. Koreasti vihannoivat
+laihopellot kynnettyjen sarkojen rinnalla, ja niityille oli päästetty
+karjaa. Valkeina patsaina nousivat savut mökkien piipuista.
+Koivulehdosta, joka oli melkein paljaaksi varissut, yleni kirkon risti.
+Etempänä kohosi Alhon oluttehtaan tiilipiippu. Suurten peltojen päässä
+näkyi vanha metsä ja sen takaa pilkotti rakennuksia -- siellä oli
+Kankaanpää.
+
+Hanni alkoi järjestää pukuaan, otti pois suuren villahuivin, jonka
+äiti oli köyttänyt hartioitten ympäri ja sitoi päähuivia paremmin.
+Kuinka hänen sydämensä sykki! Se asia häntä eniten huolestutti, että
+oli pitänyt luvata äidille, ettei mene Kankaanpäähän käymään, jolleivät
+vanhat herrasväet käske. Palvelukseen ei saa mennä millään ehdolla,
+vaikka luvattaisiin kuinka hyvä palkka. Teki mieli nähdä Kankaanpää
+likeltä, kun siitä niin paljon oli kuullut puhuttavan. Mitähän äiti
+oikein tarkoitti sillä kiellolla?
+
+Ajettiin alas mäkeä ja tultiin kylään. Kauppapuodin portailta karkasi
+musta koirarellu, joka oli käydä vallan hevosen jalkoihin kiinni.
+Aitaan sidottuina seisoi pari hevosta. Mökit olivat tiessä kiinni,
+pieniä, harmaita töllejä. Jonkin ikkunapielet olivat maalatut ja jonkin
+ruudun takaa näkyi kukkasia. Pihamaat olivat likaisena liejuna ja puuta
+tai pensaikkoa näkyi hyvin harvassa. Tuossa juosta reksutteli lapsi,
+paljasjaloin, paita pahainen yllä, tuossa tuli akka kaatamaan ulos
+likavettä.
+
+Portit kirkkomaahan olivat auki ja kaksi miestä nosti mustaa arkkua
+rattailta. Kalle pysäytti hevosen ja, nähdessään että heidän oli
+vaikea tulla toimeen, astui rattailta heitä auttamaan. Sitten ajettiin
+pihlajakujaan, joka johti Kankaanpäähän.
+
+Taivas oli heleänsininen ja pihlajat täynnä marjoja. Tilhet parveilivat
+pilvinä terttujen ympärillä. Itse pihlajat olivat vanhoja, rungot jo
+sammaltuneita.
+
+Portin pielessä kasvoi kaksi suurta, mustanpuhuvaa kuusta, jotka
+kohisivat synkästi. Kas vain, äiti kun oli kuvannut Mirandan linnan
+ihan Kankaanpään näköiseksi! Hannin suonissa tykki oudosti ja poskia
+alkoi kuumentaa. Pihamaan nurmikot olivat vihannat ja tiet peitetty
+hienolla, vaalealla hiekalla, joka kasteen jäljeltä vielä oli kosteaa.
+
+-- Tuota rakennusta, selittää Kalle tyttärelleen, -- olen minäkin
+aikoinani ollut tekemässä. Siitä on nyt kohta parikymmentä vuotta.
+Silloin odotettiin Otto-herraa kotiin Helsingistä. Tuo rappu
+rakennettiin juuri silloin ja pantiin koko rakennus keltaiseen maaliin.
+
+Koiraparvi karkaa vastaan ja haukkuu vimmatusti.
+
+-- Niin, senkin sudet, puhuu Kalle niille, astuu rattailta ja panee
+hevosen kiinni tallin luo.
+
+Hanni jää rattaille istumaan, silmät auki, korvat auki, sydän selkosen
+selällään.
+
+Hän kuulee kyntömiesten ääniä pellolta ja rautakytkyinten kalinaa
+navetasta. Piiat kulkevat kaivolle, helmat nostettuina polviin asti, ja
+nauravat. Nuori, pulska mies nostaa heille vettä saaviin ja virkkaa:
+
+-- Tottahan tänä iltana taas tanssitaan?
+
+-- Minä vain en tule tanssimaan samoihin tansseihin sinun kanssasi.
+Johan siinä maineensa pilaa.
+
+-- Kenenkäs maine tässä on pilaamista vailla?
+
+-- Häpeä!
+
+Tyttö sieppaa huivin päästään ja antaa sillä poikaa korville vesisaavin
+yli. Poika uhkaa kaataa koko vintallisen hänen päällensä. He nauraa
+kikattavat kaikki kolme. Samassa astuu vanhan rakennuksen portaille
+nuori herra, valkoinen olkihattu päässä, suussa paperossi. Hanni
+hytkähtää ja odottaa tuntevansa hänet joksikin niistä herroista, jotka
+syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, mutta tämä ei ole heitä. Hän seisoo
+siinä hyvän aikaa mietteissään, toinen käsi vyötäisillä, ja alkaa
+vihdoin hymyillä.
+
+Häntä vastaan astuu pihasta nuori neiti, hiukset kiharoina ympäri
+pään, ruumis keskikohdalta kapeana kuin ampiaisella, rinnat korkeina,
+vyöllä pitsireunainen esiliina... Kunhan ei vain olisi armo itse!
+Se nauraa, pitää kättä taskussaan ja menee sen nuoren herran kanssa
+porstuaan. Siellä se ottaa sikarin taskustaan ja antaa sen herralle.
+Nyt vuorostaan koppaa herra tytön syliinsä ja suutelee häntä... Hannin
+poskia alkaa polttaa ja kuumat ovat tytönkin posket, kun se palaa
+porstuasta... Samassa joku puhuttelee nuorta herraa "rekorsmestariksi".
+
+Ihmisiä kulkee edestakaisin. Mikä on herran, mikä rengin näköinen.
+Kukaan ei huomaa Hannia. Hänestä alkaa jo tuntua yksinäiseltä ja
+kolkolta, kun isäkin niin viipyy.
+
+-- Tahtooko hevosesi vettä? kysäisee joku tallin ovelta, ja kun
+Hanni kääntää päätään, näkee hän sen iloisen, nuoren miehen seisovan
+vieressään, vesisankonen kädessä. Hanni punastuu ja vastaa ujosti, että
+ehkä joisi, jos tarjoaisi.
+
+Hevosen on jano ja sen juodessa kyselee puhelias mies:
+
+-- Mistäs kaukaa olette? Olettekos ennen nähnyt tällaista kartanoa.
+Aijai kuinka tässä talossa vietetään lystiä päiviä, täällä huvittelee
+sekä herrasväki että palvelijat. Tänäkin iltana on tanssit. Tahdottekos
+mukaan?
+
+-- En, en, hätääntyy Hanni vastaamaan ja tuntee samassa, että hänen
+kovasti tekisi mielensä.
+
+-- Katsokaas tuonne, tyttö, huudahtaa mies, -- tuolla puutarhassa
+kävelee meidän nuori armo.
+
+Puutarhan puoleisille portaille on astunut pitkä, upea nainen
+tulipunaisessa puvussa. Se näyttää olevan jotakin lämmintä, pehmoista
+kangasta ja soluu väljänä ruumiin ympäri. Pitsitetyt liepeet lakaisevat
+maata. Hanni katselee häntä vilkkumatta ja unohtaen kaiken ympäristön.
+
+Nuori rouva seisahtuu katselemaan puistoon, jonka oksille on jäänyt
+vain jokin harva, keltainen lehti. Järvi kimmeltelee sinisenä
+puunrunkojen välitse.
+
+Hän tuntuu jääneen siihen hengittääkseen ilmaa keuhkoihinsa, sillä
+äkkiä taivuttaa hän vartaloaan taaksepäin ja nostaa käsivartensa ikään
+kuin avaruutta syleilläkseen. Kauan aikaa pitää hän käsivarsiansa
+kaaressa päänsä päällä. Leveät, pitsitetyt hihat valuvat olkapäille
+asti ja käsivarret ovat paljaina. Vihdoin laskeutuvat kädet ja "armo"
+astuu alas puutarhaan.
+
+Hannin tekisi mieli nähdä häntä lähempää, kuulla hänen äänensä,
+palvella häntä. Hän tahtoisi ruveta hänen piiakseen, hän on varma
+siitä, että sitten hän olisi oikein onnellinen... Armo painuu
+syvemmälle puistoon ja vain hänen hameensa pilkottaa sieltä punaisena
+kuin tulen liekki.
+
+-- Kuka neiti se sitten oli, uskaltaa Hanni vihdoin kysyä, -- joka
+äsken kävi tuossa?
+
+Mies naurahtaa.
+
+-- Neiti! Ei se mikään neiti ollut, mutta kas meidän talossa ovat
+piiatkin hienoja kuin neidit. Se oli armon kamarineitsyt. Se on
+Ruotsista kotoisin eikä osaa yhtään suomen sanaa. Eikös ole nätti tyttö?
+
+Hanni ei ehdi mitään sanoa, ennen kuin pihasta puhutellaan Nyymannia.
+
+-- Mitäs se Nyymanni siellä kuhnii? Kiireesti olutta noutamaan! Tulee
+paljon herroja eikä enää kuulu olevan omillekaan väille aamiaiseksi.
+
+-- Mennään, mennään, kunhan ehditään.
+
+Hän sulkee tallin oven ja lähtee, lakki takaraivolla, samaan porstuaan,
+jossa puutarhuri äsken suuteli armon kamarineitsyttä.
+
+Hannin täytyy jo taas katsoa toisaalle. Hänen korviinsa kuuluu äreitä
+ääniä.
+
+-- Älä sinä niitä kupoja yritäkään ruveta kanniskelemaan!
+
+-- Kukas ne sitten kantaa?
+
+-- Kukas tässä talossa ennen on herrat kylvettänyt, minäkö vai sinä?
+
+-- Entiset ajat ovat olleet ja menneet!
+
+-- Häpeä, senkin reuhahelma!
+
+Ovessa navetanparvella seisoo verevä nuori nainen, olkikupo selässä.
+Hänen tukkansa on nupussa päälaella ja otsan ympärillä piipottaa
+oienneita kiharoita. Alhaalla seisoo vanha akka, syli täynnä
+koivuvihtoja. Hänen vaatteensa ovat risaiset, jalassa kopposet. Nämä
+naiset ovat joutuneet riitaan.
+
+-- Älä sinä sieltä tulekaan, taikka saat korvillesi! huutaa akka.
+
+-- Mutta patruuna kehui minun hyvin hieroneen ja käski tänäänkin
+lämmittää saunan.
+
+-- Paljonko se sinulle antoi juomarahaa?
+
+-- No, ei ole kehumista, viisikolmatta penniä.
+
+-- Sen sinä valehtelet! Se on antanut sinulle kokonaisen markan, muuten
+et noin tuppaisikaan...
+
+-- Enkä valehtele! Oli siinä selässä siitä hinnasta hieromista. Ette te
+vanha ihminen olisi jaksanutkaan...
+
+-- Kyllä minä sen selän tunnen paremmin kuin sinä. Pienestä pojasta
+olen patruunan kylvettänyt ja kylvetän niin kauan kuin elän.
+
+Nuori nainen lähenee varovasti olkitaakkoineen, vanha älmentää, joka
+hetki valmiina karkaamaan hänen niskaansa.
+
+-- Älkää nyt surko, koettelee nuori nainen lohduttaa, -- tässä tulee
+taas paljon herroja. Ainahan ne suoraan metsästä karkaavat saunaan.
+Meille tulee työtä molemmille.
+
+Heidän äänensä hälvenivät ja Kalle palaa hevosensa luo. Hän juttelee
+vielä toisen miehen kanssa, mutta Hanni ei malta kuunnella heidän
+puhettaan. Hän on kuin pyörryksissä, poskia polttaa ja kädet ovat
+hiessä... Se nuori, iloinen mies tulee valjastamaan hevostaan ihan
+hänen viereensä, iskee silmää hänelle ja viheltelee.
+
+-- Eikö täällä nyt sitten ole yhtään ihmistä vanhan herrasväen ajoilta?
+kysyy Kalle masentuneena.
+
+-- Eipä juuri. Pari päivää sen jälkeen kun vanhat armot oli kyyditty
+Kankaanpäästä, maksoi patruuna kaikille heidän aikaisilleen täydet
+palkat ja käski pois. Siinä sai rahaa nähdä, joka ei ennen ollut
+nähnyt, tuhannet markat läiskivät pöytään. Katriina mamsseli tosiaankin
+vielä jäi ruoanlaittajaksi ja Rönperi saa hänkin kevääseen asti asua
+kamarissaan.
+
+-- Vai on Rönperi vielä paikoillaan, ilostuu Kalle.
+
+-- On. Menkää vain hänen kamariinsa, niin kyllä siellä nuorta
+herrasväkeä osataan haukkua. Jos kuulla tahdotte!
+
+Nyymanni on pitkä, solakka mies, kävelee pystyssä päin ja liikkuu
+nopeasti. Hänen hiuksensa ovat lyhyet ja kankeat kuin piikkisian
+harjakset, kasvot laihat ja terveet, silmät pienet kuin sialla ja
+tavattoman vilkkaat. Hän näyttää iloiselta ja ylimieliseltä, ikään kuin
+ei mikään mahti maan päällä voisi saada häntä pelkäämään ja kuin koko
+maailman koreus olisi hänen omansa. Hän hyppää rattaille, huiskauttaa
+ohjasperillä ja huutaa "hyvästi" mennessään. Pian rallattaa hän jo
+iloista laulua heleällä äänellä.
+
+-- Osasipa olla iloinenkin poika keskellä tätä surkeutta, ihmettelee
+Kalle.
+
+Hetkisen perästä istuu isä tyttärineen Rönperin kamarissa ja Rönperska
+kaataa heille kahvia mustuneesta pannusta, joka on lahja vanhalta
+armolta.
+
+-- Jaa, jaa, virkkaa eukko, -- vai on sillä Liena-mamssellilla jo noin
+iso tytär. Jaa, jaa, niin muistan kuin eilisen päivän, kun se vielä
+tuossa sipsutteli kyökin ja maitokamarin väliä. Niin ne ajat kuluvat.
+Ihan sinä olet kuin äitisi kuva. Tuollainen korea ihminen se oli sekin.
+
+Vanha Rönperi voihkii sängyssään, häntä vaivaa jäsentauti, se on näin
+kauniillakin ilmalla, mitä lieneekään tautia.
+
+-- Kovin olette käynyt raihnaan näköiseksi. Kunhan ette pian kuolisi,
+päättelee Kalle.
+
+-- Kun korjaisikin Jumala pois näkemästä tätä uutta komentoa...
+
+Ja nyt alkaa sekä ukko että hänen akkansa keventää sydäntään Kallelle,
+joka täydestä sydämestään yhtyy heidän voivotuksiinsa. Hanni istuu
+ikkunan alla tuolilla, puettuna uuteen, vihreään villahameeseen,
+joka on hänen omasta kutomastaan kankaasta tehty, paksu villahuivi
+hartioilla. Puolella korvalla ja puolella silmällä seuraa hän sitä,
+mitä huoneessa tapahtuu, mutta koko hänen mielensä riippuu kiinni
+siinä, kuka kävelee ikkunan ohi, mitä tytöt tekevät navetassa, joko
+Nyymanni palaa ja ennen kaikkea, vieläkö armo on puutarhassa ja eikö
+hän tule käymään tästä ohi.
+
+Hänen tekisi mieli kysyä, onko ehkä niitä samoja herroja, jotka
+syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, nyt täällä kartanossa? Tai ehkä ne
+ovat ne, joita odotetaan. Kuinkahan varsinkin sen nuoren Kyösti-herran
+on? Se oli niin kaunis ja kohtelias. Sitä hänen aina täytyy ajatella ja
+jos hän sulhasta itselleen kuvittelee, niin se on aina Kyösti-herran
+näköinen. Se oli varmaankin hyvä ihminen, ei tehnyt eikä tahtonut
+tehdä kenellekään pahaa. Jos saisikin hänet nähdä! Jos edes tietäisi,
+että hän on tänne tulossa! Mutta ei uskalla kysyä, ne ovat kaikki niin
+vihoissaan herroille.
+
+Ilma huoneessa on kuuma ja ummehtunut. Nuoralle uunin päälle on
+ripustettu paksuja, likaisia sukkia kuivamaan. Veri nousee päähän ja
+päätä alkaa särkeä... Kun pääsisikin ulos raittiiseen ilmaan. Mutta isä
+viipyy kauan ja Rönperi tarjoaa hänelle vielä ennen lähtöä norrikupit.
+
+Sitten kävivät he vielä useissa mökeissä. Joka paikassa moitittiin
+herrasväkeä. Onneksi olivat kaikki asunnot maantien laidassa. Hanni
+istuutui aina ikkunan ääreen ja silmäili ulos. Hän toivoi salaisesti,
+että herrasväet ajaisivat ohitse.
+
+Ei heitä kuulunut koko lauantaina, mutta sunnuntaina, juuri ennen
+jumalanpalvelusta, kun Hanni ja hänen isänsä seisoivat kellotapulin
+nurkalla puhelemassa suntion vaimon, Salmiskan kanssa, kulki hyminä
+läpi koko ihmisjoukon, että siellä ne taas ajelevat.
+
+He istuivat keveissä, kaksipyöräisissä kärryissä, joitten korit oli
+tehty oljenkarvaisesta kudoksesta, likasuojukset sivuilla kuin mitkäkin
+siivet. Patruuna itse oli ohjaksissa, vihreä sulkahattu päässä. Armo
+istui rinnalla harmaissa vaatteissa, höyhenistä tehty röyhelö kaulassa,
+ja harmaassa, pehmeässä hatussa pitkä, valkoinen sulka, joka hyppi
+ja heilui. Koko hattulaitos oli vain ikään kuin viskattu pörröisten
+hiusten päälle, mutta siinä se sentään pysyi eikä lähtenyt lentoon.
+Hevonen oli hiirenkarvainen, hyvin hassun näköinen, häntä ja harja
+leikatut kuin milläkin leikkikalulla. Kovaa kyytiä mentiin, tuulispäänä
+vain. Saivat katsoa ihmiset eteensä, etteivät jääneet alle.
+
+Menevät herroja vastaan, kuuluvat odottavan kaupungista, tiesi joku
+kertoa.
+
+Mutta pikkuinen poika, joka äitinsä kanssa oli matkalla kirkkoon,
+läksikin heidät nähdessään juoksemaan takaisin, ehti portille ja avasi
+sen, ja hänelle viskasi armo omasta kädestään hopearahan. Kun poika
+sitten tuli kirkolle äitinsä rinnalla, kerääntyivät kaikki häneltä
+kysymään, miten se oli tapahtunut, ja poika näytti ylpeänä saalistaan
+ja kertoi pikkuvanhan viisaudella, että armon kädet olivat sellaista
+vaaleanharmaata nahkaa, "vallan kuin meidän Mirrin käpälät, vaan ettei
+ollut karvoja".
+
+Salmiska vallankin päästi ilmoille pahaa sisuaan.
+
+-- Että ilkeävätkin kirkkoaikana, lausui hän niin ääneen, että kaikki
+kääntyivät häneen päin. -- Eivät anna ihmisten rauhassa pitää edes
+jumalanpalvelustaan. Tänne tulevat näyttämään rietasta elämäänsä itse
+Herran huoneen eteen. Kyllä se meidän rovasti saa heiltä sen kieltää,
+etteivät keskellä jumalanpalvelusta...
+
+Jumalanpalveluksen aikana Hannin tuli kovin uni, ja aina kun hän
+selvisi ja pääsi kuuntelemaan saarnaa, sekaantui hänen ajatuksiinsa
+halu saada olla näkemässä, kun herrasväki vieraineen ajaa takaisin,
+ja pelko siitä, että he ehkä jo ovat menneet. Kuulutuksiin hän
+kokonaan heräsi. Muun muassa ilmoitti rovasti, ettei rippikoulu vielä
+tänä maanantaina alakaan, vaan vasta viikon perästä. Siinä katsahti
+Hanni avuttomasti isäänsä, joka istui miesten puolella vastapäisessä
+penkissä, ja isä katsahti hänkin Hanniin, mutta hänen ajatustaan oli
+mahdoton arvata.
+
+-- Minä lähden kotiin teidän kanssanne, isä, virkkoi Hanni paikalla,
+kun kirkonportilla tapasi isänsä.
+
+-- Eihän toki. Viikon päästä voi keli olla niin huono, ettei
+Pimeästäpirtistä pääse kuin lentämällä.
+
+-- Mutta milläs minä saan tämän viikon täällä menemään?
+
+-- No toki nyt kirkonkylässä on paljon katsomista, ja antaahan Salmiska
+sinulle työtä.
+
+-- Totta kai, totta kai, lohdutteli Salmiska, jonka luo Hannin piti
+jäädä asumaan. -- Luetaan yhdessä tällä viikolla, että hyvin osaat.
+
+-- Johan minä osaan kaikki tyyni! pääsi Hannilta, miltei itkuäänessä.
+
+Hänen oli ikävä kotia. Tuntui aivan mahdottomalta jäädä tänne.
+
+-- Kyllä se lukea osaa, todisti isäkin. -- Ei sen tytön opettamisesta
+työtä ole ollut. Ihan itsekseen on oppinut.
+
+-- Vai niin, vai niin, puheli Salmiska ystävällisesti. -- Se on oikein
+se. Niin se oli äitisikin. Aijai kuinka se luki! Luki sekä ruotsit että
+suomet ja latinat. Armollehan sen pitikin aina ääneen lukea, niin hyvin
+Jumalan sanaa kuin muuta maallista viisautta.
+
+-- Mutta mitä minä teen koko rippikoululla! huusi Hanni äkkiä,
+kierrellen esiliinaansa. -- Minä osaan jo lukea, minä en tahdo olla
+täällä, isä, ottakaa minut mukaanne!
+
+Salmiska selitti ankarasti, että hänen puheensa on syntistä puhetta
+ja että ennen kuin ihminen on uudistanut kasteensa liiton, hän on
+pahan hengen vallassa, sekä paljon muita asioita. Mutta Hanni ei häntä
+kuunnellut. Hän muisteli äitiä ja veljiä ja sisaria ja Pimeänpirtin
+kaunista vieraskamaria. Täällä Salmisella oli pimeää ja rumaa!! Ja hän
+purskahti itkemään toivottomasti. Hän oli kirkonkylästä ja kirkosta
+ja herrasväistä ja kaikesta saanut aivan tarpeekseen. Hän halusi
+ikipäivänsä olla kotona, lupasi olla niin hyvä ja ahkera... Isä jo
+alkoi heltyä ja mietti, että saahan hänet ensi viikolla tuoda takaisin.
+
+-- Samahan se silloin on edessä! virkkoi Salmiska terävästi. -- Kuivaa
+nyt vain silmäsi ja rukoile Jumalaa, että hän antaa sinulle nöyrän ja
+kuuliaisen mielen... Soh, soh, Kalle, kasvattakaat teidän lapsenne
+kurituksessa ja Herran nuhteessa.
+
+Kalle nieleskeli kyyneliään ja meni valjastamaan hevosta. Hannin
+itkiessä sekä kiukkuisesti että syvästi suruissaan läksi hän sitten
+kotimatkalle.
+
+Salminen oli saanut olutta ja viiniä hautajaisissa pitäjäntuvalla. Hän
+oli leikkisällä tuulella ja lohdutteli Hannia sillä, että hän viikon
+päästä pääsee heidän kanssaan suuriin hautajaisiin. Niissä sitä saadaan
+syödä, sillä Salmiska itse on kutsuttu ruoanlaittajaksi.
+
+Paitsi Hannia piti Salmisella asua muitakin rippikoulutyttöjä. Salmiska
+oli jumaliseksi tunnettu ihminen, ja vanhemmat, jotka tahtoivat pitää
+huolta lapsistaan, uskoivat heidät hänen haltuunsa. Mutta nyt kun
+rippikoulun alkaminen siirtyi viikkoa edemmä, läksivät muut tytöt
+koteihinsa, jotka eivät olleet niin kaukana kuin Pimeäpirtti.
+
+Mies ja vaimo makasivat kamarissa ja Hanni olisi saanut olla siellä
+heidän kanssaan, mutta siellä tuntui niin ahtaalta, että Hanni valitsi
+tuvan. Siellä asusteli, enimmäkseen kiukaalla, suntion vanha, kuuro
+äiti, joka jo sai kunnalta apua, ja korea nuori, yksinäinen nainen,
+jolla oli puolen vuoden vanha lapsi. Eihän Salmiska suinkaan hyväksynyt
+hänen tapojaan, ankarasti hän oli tyttöä varoittanut ja nuhdellut,
+kun otti hänet luokseen. Ehkei olisi ottanutkaan, jollei juuri sillä
+hetkellä olisi tarvinnut työ-ihmistä.
+
+Illalla ennen maatapanoa kutsui Salmiska Hannin kamariin ja pani hänet
+lukemaan postillaa. Itse hän istuutui sängynlaidalle, kytki kätensä
+ristiin vatsan päälle ja rupesi kierittämään peukalojaan toistensa
+ympäri. Hanni luki kovalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä,
+sujuvasti kuin ulkoläksyä. Salmiska kuunteli tyytyväisenä, silloin
+tällöin huoaten ja nyökäyttäen päätään, kun Jumalan tai Kristuksen
+nimeä mainittiin. Vähitellen tulivat huoneeseen muutkin. Salmiska
+haukotteli, niin että leuvat narahtivat. Kaikki muutkin rupesivat
+haukottelemaan. Hanni luki yhä, ymmärtämättä mitään, edes tietämättä,
+mitä luki. Hän ajatteli kotiväkeä ja ikävä oli hänet voittamaisillaan.
+Kun hän hetkiseksi nosti silmänsä, näki hän Salmisen pään vaipuneena
+pöytää vastaan ja Salmiskan istuvan silmät kiinni ja suu auki. Loviisa
+oli ihkasen valveilla ja muori, joka oli kuuro, piteli hartaasti
+käsiään ristissä. Äkkiä kävi ovi, ja Janne, Salmisten poika, joka
+palveli passarina patruunalla, astui sisään. Silloin heräsivät kaikki.
+Salmiska koetti yhä olla hartaasti kuulevinaan, mutta se yksinäinen
+tyttö nauraa virnisti salaa, ja heti kun Hanni sai aamenen suustaan,
+tokaisi Salmiska pojalleen:
+
+-- Mikä sinua nyt kotiin ajaa?
+
+-- Patruuna pani taas pois, vastasi poika hyvän ajan kuluttua.
+
+-- No niin, arvasinhan minä sen! Se se on sitä ylenannettua joukkoa.
+Mikä teillä oli olevinaan riitana?
+
+Janne ei tietänyt mitään tehneensä ja pysyi niin harvasanaisena, ettei
+äiti tahtonut saada hänestä mitään irti kiskotuksi.
+
+Hannin oli sanomattoman ikävä. Hän läksi tupaan, riisuutui ja pani
+sänkyyn, kääntyen seinään päin. Hän ei _voi_ jäädä tänne, täällä
+menehtyy ja läkähtyy. Huomispäivänä hän täältä lähtee, vaikkapa
+jalkaisin kävelee kotiin saakka ja sitten eivät saa häntä tulemaan
+takaisin, vaikka mikä olisi... Hän tahtoi olla rauhassa ja oli
+nukkuvinaan. Vasta kun lamppu oli sammutettu ja kaikki makasivat,
+uskalsi hän itkeä. Silloin tuntuikin niin vaikealta, ettei enää
+millään olisi saanut pidätetyksi. Kaikki muistuivat mieleen, isä ja
+äiti ja nukkuvat lapset kotona. Äiti varmaan valvoo ja muistelee
+pikku Hannia... Ja yhä vuolaammin valuivat hänen kyyneleensä... Äkkiä
+kosketti joku hänen olkapäätään ja Loviisa, se yksinäinen tyttö, joka
+asui Salmisella, seisoi hänen vieressään.
+
+-- Lähde pois minun kanssani kylään, kuiskasi hän. -- Mitä se
+itkemisestä paranee...
+
+-- Nytkö keskellä yötä? pääsi Hannilta hämmästyneesti.
+
+-- Mikäs yö nyt vielä on? Yöksi ehditään vielä moneen kertaan kotiin.
+Pane nyt päällesi sill'aikaa kun minä vielä tätä lasta...
+
+Loviisa veti tulta tikkuun ja sytytti kitupiikin. Hanni nousi istumaan
+sänkyynsä ja työnsi suortuvia silmiltään. Hän näki Loviisan heiluvan
+täysissä tamineissa, yllä kirkkovaatteet, uusi, vaalea villahuivi
+päässä. Hän nosti ryysyjen seasta lapsensa ja alkoi sitä kapaloida.
+
+Mitä jos tosiaankin lähtisi! Kauheaa tänne on jäädä, kun Loviisakin
+menee pois.
+
+-- Mutta kuinka lapsi voi jäädä tänne yksin?
+
+-- Se nukkuu siinä aamuun asti kuin puupalikka, vastasi nuori äiti
+huolettomasti.
+
+-- Onko ne tanssit vai mitkä? kysyi Hanni.
+
+-- Tanssit, tanssit!
+
+Loviisan liikkeissä oli tavaton into tehdä kiirettä ja pian päästä
+matkaan. Lapsi oli hänen käsissään kuin pallo vain. Hänen suunsa oli
+hymyssä ja silmät kiilsivät. Hannin poskia alkoi polttaa.
+
+Tansseihin! Hän ei koskaan ollut saanut tarpeekseen tanssia, vain
+pari kertaa talkoojuhlissa maistaa niin paljon, että tiesi hyvältä
+maistuvan. Hänen päätöksensä oli miltei jo valmis.
+
+-- Missäs ne tanssit ovat? kysyi hän kiihkoaan pidätellen.
+
+-- Kankaanpäässä -- missäs sitten!
+
+Hannin sydän vavahti ja hän painoi kädet silmilleen. Äiti oli kieltänyt
+sinne menemästä eikä voinut syyttää vanhoja herrasväkiäkään, kun he
+olivat poissa Kankaanpäästä. Hanni painui takaisin vuoteeseensa. Tuntui
+kovin raskaalta, itku alkoi taas nousta rintaan.
+
+-- En minä nyt kuitenkaan...
+
+-- Vai et! No siinäkö sinä aiot itkeä jollottaa koko yön? Onko se nyt
+sitten parempi kuin kiepahtaa pari tanssikierrosta!
+
+Hanni ei vastannut, oli vain pitkänään ja tuijotti silmät selällään
+mustaan kattoon. Loviisa liikkuili nopeasti, järjesteli vielä hiuksiaan
+peilin ääressä, joka oli juuri niin suuri, että saattoi nähdä yhden
+silmän kerraltaan, sammutti lampun, pyysi, ettei Hanni panisi ovea
+salpaan -- hän tulee pian takaisin eikä tarvitse pelätä tänne varkaita
+tulevan -- sekä läksi. Mutta tuskin oli ovi läiskähtänyt kiinni hänen
+perässään, kun Hanni katui, ettei ollut lähtenyt mukaan. Täällä
+peloitti. Hautausmaakin oli niin likellä, että humina puista kuului,
+kun kuunteli. Monta arkkua sinne oli tänäkin päivänä peitetty, siellä
+ne kuolleet nyt viettävät ensi yötään. Hanni oli nähnyt paljon arkkuja,
+kun isä niitä oli valmistanut, mutta ne olivat olleet tyhjiä. Niitä hän
+ei pelännyt, mutta nyt hän pelkäsi niin, ettei uskaltanut liikahtaa.
+Entä jos juoksisi Loviisan perässä ja huutaisi takaisin. Tämä yö tulee
+olemaan hirveän pitkä, ties onko sillä loppua ensinkään... Lapsi alkoi
+kitistä ja Hannille tuli turvallisempi tunne, kun hän muisti, että se
+oli huoneessa. Olihan se sentään elävä olento. Voi raukkaa, kun itkee.
+Pitää nousta viihdyttelemään.
+
+Se oli niin likaisissa ryysyissä, että hirvitti koskea, mutta eihän
+voinut siihenkään heittää. Vai läksi se äiti tanssimaan ja jätti meidät
+tänne yksin...! Voi raukkaa, isätöntä lasta, mitä sinustakin tulee?...
+Vai läksi se äiti tanssimaan... Ei nyt sentään itketä. Ehkä hän piankin
+palaa!... Mutta saatuaan lapsen nukutetuksi Hanni purskahtaa itse
+itkemään. Ei häntä enää peloita, mutta käy niin sääli tuota lasta,
+joka katseli häneen niin tutkistellen, ikään kuin olisi tahtonut
+saada tietää, miksi hän oikeastaan oli tässä ja oli olemassa... Ja
+sitten Hannin oli niin sanomattoman ikävä kotia. Vihdoin hän nukkui
+eikä herännyt ennen kuin aamulla, kun Loviisa ja Salmiska jo häärivät
+kahvipannuillaan.
+
+Olikohan siellä hauskaa? muistui paikalla hänen mieleensä, mutta eihän
+sitä sopinut kysyä kuin kahden kesken. Salmiska sentään epäili jotakin,
+sillä illansuussa virkkoi hän Hannille:
+
+-- Kävikös täällä yöllä ketään?
+
+Hanni säpsähti.
+
+-- Ei minun tietääkseni.
+
+Salmiska katsoi häneen epäillen.
+
+-- No kävikö Loviisa missä?
+
+-- En minä... en minä tiedä.
+
+-- Kun ei se tässä taas alkaisi niitä yöjuoksujaan. Jokohan pitäisi
+koko akka ajaa talosta. Etkö sinä kuullut mitään?
+
+-- En, minä nukuin.
+
+-- Kuule, pidä sitä nyt silmällä, kun makaat täällä tuvassa ja kerro
+sitten minullekin. Se on sellainen lunttu, ettei sitä tässä viitsisi
+nähdä, jollei se taas töissään olisi niin tekevä.
+
+Hanni rupesi pelkäämään Loviisan puolesta ja päätti varoittaa häntä.
+Jos Loviisa joutuisi pois, niin kävisi täällä vielä ikävämmäksi. Olihan
+edes joku, joka nauroi, niin kauan kuin Loviisa oli. Sillä muuten oli
+kuin haudassa. Suntio joi, kaivoi hautoja ja puhui rumia ja muori
+valitti ja Salmiska rukoili ja torui, ja Janne... niin, se se vasta oli
+mörökölli! Ainoa, jonka kanssa vähänkään saattoi puhua, oli Loviisa.
+
+Loppuviikosta läksi Salmiska laitapitäjälle valmistamaan hautajaisia
+ja silloin tuli tytöille hauskat päivät. Salmiska oli antanut heille
+kehruutingin ja rukkiensa ääressä he juttelivat ja lauloivat. Useita
+Loviisan tuttavia kävi heidän luonaan ja he toivoivat kaikesta
+sydämestään, ettei Salmiska palaisikaan. Hän oli heidän silmissään paha
+noita, jota vastaan he yhdessä olivat salaliitossa.
+
+Eräänä iltana uskoi Loviisa Hannille, että hänellä on sulhanen, on jo
+sormuskin, jos hän vain tahtoo sen pitää eikä lähetä takaisin. Hänen
+sulhasensa on Kankaanpään korein mies.
+
+-- Se on sitten se Nyymanni! arvaili Hanni uteliaana.
+
+-- Ei se se ole! Kyllä sinä sen saat pitää minun puolestani.
+
+Hannin kasvot kävivät tulipunaisiksi.
+
+-- Kuinka niin?
+
+-- No, johan se sinulle lähetti terveisiäkin, kehui nätiksi likaksi ja
+käski minua toimittamaan sinua tansseihin.
+
+-- Enhän minä ole nähnyt häntä kuin yhden kerran, hätääntyi Hanni. --
+Hän juotti lauantaina meidän hevosta. Ei hän tiedä, kuka minä olenkaan.
+
+-- Näyttipä hyvästikin tietävän...
+
+Hanni painoi alas silmänsä. Hän ei olisi tahtonut näyttää, miten
+mukavalta hänestä tuntui.
+
+-- Mitäs sinä puhut, näkeehän sen päältäsikin, että teidän välinne jo
+ovat selvillä!
+
+-- Ei ensinkään!
+
+Loviisa vilkaisi Hanniin leikillisesti ja rupesi laulamaan.
+
+-- Tietääkös Loviisa, alkoi Hanni hetkisen perästä hämillään, -- onko
+kartanossa tätä nykyä nuori herra nimeltä Kyösti... Oli syksyllä
+kumminkin.
+
+-- Missäs virassa sen pitäisi siellä olla?
+
+-- En minä sitä tiedä.
+
+-- Entä jos se vain on käynyt vieraissa. Olutherroja se ei ole eikä
+juustoherrojakaan. Niissä ei ole yhtään sennimistä, ne minä tunnen
+jok'ikisen. Niiden pyykkiä olen pessyt kymmeniä kertoja; tiedän
+jok'ainoan paidan, joka niiden on. Mutta maltahan, oliko sillä valkea
+lakki päässä?
+
+-- Oli, oli! vilkastui Hanni ja hänen kasvoihinsa tuli onnellisuuden
+hohde.
+
+-- Jaa, sitten minä tiedän. Se oli Helsingistä, sanoivat yhden
+leskirouvan ainoaksi pojaksi. Sellainen parraton, korea poika ja ihan
+lapsekas vielä! Ei kuulunut osanneen ottaa ryyppyäkään, kun kartanoon
+tuli. Hahhahhah! Se kuului olleen niin kohtelias ja nöyrä kaikille.
+
+-- Niin oli, sanoi Hanni, silmät luotuina maahan.
+
+-- Puhuikos sinulle koreitakin? No, sano pois nyt.
+
+Koko tuo kummallinen iltapäivä muistui Hannin mieleen, kuinka koira
+ensin ilmestyi hänen eteensä ja sitten herrat. Metsä oli keltainen
+ja aurinko laski. Hänen taskussaan oli palanen uutisleipää. Ja hän
+vuorotellen kuumeni, kylmeni, pelkäsi, iloitsi, suuttui ja katui.
+Sitäkin iltaa! Omituinen tuskan- ja onnensekainen mieli valtasi hänet
+näitä muistellessa ja hänen käsiinsä tuli kylmä hiki.
+
+-- Kas, kuinka punehtuu! sanoi Loviisa. -- Vai herrojen kanssa sinä!
+
+Hanni vei kätensä kuumille poskilleen ja oli jo rupeamaisillaan
+kertomaan, kun Loviisa äkkiä virkkoi:
+
+-- Vai herrojen kanssa! Luuletkos, ettei minulla sitten ole ollut
+herroja! Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun itse patruuna tavoitteli
+kiinni minua...
+
+-- Sinuakin! huudahti Hanni ja häntä pyörrytti.
+
+-- Minuakin! toisti Loviisa loukkaantuneena. -- Keitä muita hän
+sitten on tavoitellut -- sinuako? Vai niin. Mikseikäs sitten minua?
+Olenko minä huonompi kuin muut? Senkö tähden, että minulla on lapsi?
+On sellaista sattunut muillekin, kyllä minä silti herroille kelpaan,
+herrojen se on lapsenikin.
+
+Hanni jäykistyi hänen katseestaan. Hän olisi tahtonut paeta pois, hänen
+sydänalassaan oli paha tunne, hän ei voinut katsoa Loviisaan. Kauheaa
+tämä oli! Vihdoin painui hän työhönsä, kehräsi kääntämättä silmiään
+muualle eikä kumpikaan puhunut vähään aikaan.
+
+Muori kömpi alas uunilta, hapuili pöydän luo ja joi kaljatuopista.
+Sitten hän istuutui penkille ja loi sumean katseensa tyttöihin.
+
+-- Niin, niin, jatkoi Loviisa, -- jahka nyt olet elänyt jonkin vuoden
+lisää, niin sano sitten, onko se niinkään helppo asia kulkea siveänä
+neitsyenä tämän elämän läpi. Kyllä elämä on hauskaa niin kauan kuin
+saa keikkua keveänä, mutta sitten, siinä se lapsi sitten on kivenä
+kaulassa, kaikki syö mitä ansaitset, kaikki nielee mitä hyppysistäsi
+irti saat. Hyi olkoon!
+
+Loviisa sylkäisi, nousi kävelemään ja puhui taas:
+
+-- Mitä sinä minuun mulkoilet! Ihan olet kuin Salmiska, kun se rupeaa
+torumaan. Olenko minä huonompi kuin muut? Katso sinä vain itse eteesi!
+Itseäsi on patruuna jo tavoitellut ja vielä minua härnäät... No mihin
+tuo nyt lentää?
+
+Hanni on karannut ylös, kädet silmillä ja itku kurkussa.
+
+-- Älkää puhuko, älkää puhuko! huusi hän. -- En minä tahdo kuulla
+mitään, en tahdo tietää mitään.
+
+Hän oli täydessä itkussa, itki vihaansa ja häpeäänsä. Loviisaa ei hän
+ikinä enää siedä nähdä likellään, hän inhoaa häntä... Äh...!
+
+-- No, en minä vielä hullumpaa! päivitteli Loviisa. -- Suuttuu ja
+pihisee kuin kissa ja mistä hyvästä?... No ole, ole, itkeä pillitä, jos
+haluttaa, en minä pyri silmiäsi kuivaamaan.
+
+-- Mikäs sille tuli? kysyä kangersi muori uteliaasti.
+
+Loviisa tuli hänen korvansa juureen ja muori työnsi syrjään likaisen,
+siniraitaisen huivinsa, kaappasi korvansa lehteä likemmä ja avasi
+suunsa, ikään kuin ääni senkin kautta olisi voinut kuulua.
+
+-- Kertoi vain, selitti Loviisa nauraen, -- että patruuna oli koettanut
+tavoitella kiinni, kun herrat olivat siellä sydänmailla metsästämässä...
+
+-- Jaa matkustamassa? huusi muori.
+
+-- Niin, niin, matkustamassa.
+
+-- Jaa tavoitella kiinni?
+
+-- No niin, niin...
+
+Hanni käveli hyvän aikaa ulkona pimeässä ja tuulessa. Hän olisi
+mielellään jäänyt sinne yöksikin, jollei olisi ollut niin kylmää ja
+kolkkoa. Täytyi palata tupaan. Loviisa vilkui häneen ivallisesti,
+mutta ei puhunut mitään ennen kuin illallista syötäessä. Suntio oli
+juuri kehunut hyviä aikojaan, että ihmisiä hyvästi kuolee, kun Loviisa
+virkkoi:
+
+-- Hanni, kuulepas, oliko se päivää vaiko yötä?
+
+Hanni ei ymmärtänyt kysymystä eikä viitsinyt olla kuulevinaan.
+
+-- Silloin kun se sinua tavoitteli, sanoi Loviisa ja nauroi.
+
+Hanni raivostui, heitti leipäpalasen kädestään pöytään ja karkasi ulos.
+
+-- Onpa sillä tytöllä sisua! päivitteli suntio. -- Mikä sille tuli?
+
+-- En minä vain tiedä, sanoi Loviisa viattomasti. -- Näittehän itse.
+
+Hetkisen Hanni seisoi porstuassa, repi esiliinansa kulmia ja varisti
+kyyneliä silmistään. Oli alkanut sataa lumensekaista vettä, oli
+pilkkoisen pimeä. Tuuli kävi ja hautausmaan puut humisivat.
+
+-- Täälläkös se äkäpussi onkin, sanoi suntio pistäen päänsä tuvan
+ovesta. -- Mennäänkös vähän tänne kamariin? Vai mitäs sanot, jokohan
+mies ansaitsee pienen naukun, kun on kaivanut hautoja kaiken päivää?
+
+Hanni ei vastannut. Mikä hänen edessään muu oli kuin palata tupaan
+kuuntelemaan Loviisan ilkeää naurua. Mutta Loviisa nähtävästi katui,
+sillä hän otti kahvikuppinsa, jotka pesemättöminä ja kumoonkaadettuina
+seisoivat ikkunalla, pyyhkäisi niitä esiliinaansa, astui lieden luo ja
+tarttui pannunsa sankaan.
+
+-- Juo äläkä älmennä! sanoi hän ojentaen kuppia Hannille.
+
+Hanni ymmärsi, että Loviisa oli lauhtunut. Hänkin olisi ollut valmis
+tekemään sovintoa, mutta kahvi oli niin sakeaa ja sokeripalat niin
+kiiltävän likaiset, ettei hänen luontonsa ottanut vastaan sovintoa
+siinä muodossa. Hän sanoi, ettei kahvi näin illalla maistu hänelle.
+
+-- Maistuukohan tanssi huomenna? kysyi Loviisa pisteliäästi ja rupesi
+hörppäämään kahviaan.
+
+-- Totta kai! vastasi Hanni, valmiina millä muulla tavalla hyvänsä
+sopimaan.
+
+He eivät vielä olleet ehtineet levolle, kun Nyymanni tuli hakemaan
+Jannea Kankaanpäähän. Tuiskuna astui hän tupaan, toi lunta jaloissaan
+ja huiski sitä lakistaan pitkin seiniä. Patruuna oli jo ajanut uuden
+passarinsa portille ja tahtoi taas takaisin mörököllin täältä.
+
+Nyymanni istui penkillä tyytyväisenä kuin kukko orrellaan. Loviisa
+oli ikään kuin käynyt leveämmäksi. Hän liikkuili helakkana, makeana
+ja toimeliaana, oikein pesi kahvikupit, pani sokeripaloja rasiaan ja
+asetti kaikki tarjottimelle.
+
+-- Vieläkö sinne kartanoon pitäisi lähteä tänä iltana? kysäisi Janne.
+
+-- Vielä, vielä. Talo on täynnä vieraita ja piiat sanovat, etteivät he
+aamulla rupea puhdistamaan heidän saappaitaan.
+
+-- Keitä siellä nyt taas on? kysäisi Loviisa makeasti.
+
+-- No kaupungin tuomareja ja se lapsekas herra sieltä Helsingistä ja...
+
+-- Se ylioppilasko, se Kyösti?
+
+-- Se sama.
+
+-- Kuuletkos Hanni, huudahti Loviisa, -- se on nyt siellä se Kyösti.
+
+Hanni punastui ja nosti katkismuksen silmiensä eteen. Hän ei voinut
+kärsiä, että Loviisa puhui Kyösti-herrasta, vieläpä nimittäen häntä
+Kyöstiksi. Hän kävi vakavaksi eikä enää ottanut osaa keskusteluun.
+Oikeastaan hän ei voinut seuratakaan, mitä he sanoivat, sillä hän
+mietti niin kokonaan sitä, että Kyösti-herra on Kankaanpäässä ja millä
+lailla hänet voisi saada nähdä.
+
+Äkkiä huomasi hän, että Nyymanni kysyvästi katseli häneen.
+
+-- Mitä? sanoi hän hämillään ja veti taas katkismuksen kasvojensa eteen.
+
+-- Lähdetäänkö ajelemaan? sanoi Loviisa. -- Etkö kuule, että Nyymanni
+tarjoaa?
+
+-- Niin, kehoitti Nyymanni uudestaan, -- saali vain korville ja
+rattaille! Ilma ei ole oikein hyvä, mutta kyllä on hevonen.
+
+-- Kankaanpäähänkö? huudahti Hanni ja hypähti seisomaan.
+
+-- No, vaikkapa niinkin.
+
+Hanni vaipui istumaan niin häpeissään, ettei uskaltanut silmiään nostaa.
+
+-- No, pian vain nyt! kehoitti Nyymanni.
+
+-- Ei, en minä mihinkään, vastasi Hanni, käsivarret pöydällä ristissä
+ja kasvot painettuina niitä vastaan.
+
+Loviisa nauroi täyttä kurkkua.
+
+-- En minäkään viitsi lähteä sellaiseen ilmaan, selitti hän.
+
+Janne oli kerännyt vaatteensa ja tuli tarjoamaan kättään tytöille
+jäähyväisiksi. Loviisa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, jytyytti
+häntä siinä kuin säkkiä ja kehoitti olemaan patruunalle mieliksi. Hanni
+ei kuullut eikä nähnyt. Vasta kun Loviisa tuuppasi häntä, huomasi hän,
+mistä oli kysymys, ja ojensi Jannelle polttavan kätensä kohottamatta
+katsettaan.
+
+-- Mikäs sinua, tyttö, nyt taas riivaa? kysyi Loviisa tullessaan
+saattamaan lähteviä. -- Kyllä sinulla on höllässä sekä ilot että itkut.
+Ei tiedä syrjäinen syytä minkäänlaista, kun jo pää on vasten pöytää ja
+silmistä juoksee virtoja.
+
+-- Minun on ikävä kotiin, sanoi Hanni hiljaa. Mutta hän ei puhunut
+totta, sillä hän mietti vain Kyösti-herraa.
+
+-- Älä sinä nyt sure! sanoi Loviisa. -- Sinun elämäsi tulee vielä
+olemaan niin hauskaa, että pois tieltä. Tuollainen korea tyttö saa
+sulhasia niin paljon kuin viitsii ottaa...
+
+Seuraavana päivänä rupesivat Kankaanpään tanssit tekemään kiusaa. Ei
+hän olisi niin tahtonut, jollei Kyösti-herra olisi ollut kartanossa.
+Hän ymmärsi, ettei hän saa häntä nähdä, sillä herrasväki oli tietysti
+sisähuoneissa ja tanssit ovat tuvassa, mutta kuitenkin hänen teki mieli
+Kankaanpäähän. Kieltäisiköhän äiti, jos tietäisi kaikki...? Hanni
+oli kahden vaiheilla aina iltaan asti, mutta kun Loviisa alkoi tehdä
+lähtöä, niin pukeutui hänkin vihreään hameeseensa, ja kun Loviisa
+kehoitti, viskasi hänkin huivin korviinsa ja päätti tämän ainoan kerran
+lähteä katsomaan, vain katsomaan. Sittenhän rippikoulukin alkaa eikä
+hän enää pääse.
+
+Ilta oli tyyni, pilvet hajaantuivat ja kuunpuolikas nousi järven takaa.
+Ilma oli leuto ja tie paksuna liejuna. Pientaren vierelle oli astuttu
+kapea polku kivenkovaksi ja sitä kulkivat tytöt perätysten.
+
+-- Kas, huudahti Loviisa äkkiä. -- Tuolla tulevat juustoherrat!
+
+Hanni erotti etäältä kolme miehistä olentoa. Loviisa rupesi laulamaan
+ja nauramaan. Hanni pyysi häntä olemaan hiljaa, mutta hän vain yltyi.
+Vihdoin herrat tulivat luo, tervehtivät kohteliaasti ja kysyivät,
+sopiiko tulla saattamaan. Loviisa vastasi tiukasti, ettei ensinkään
+tarvitse, mutta he tulivat kuitenkin eikä Loviisa enää estellytkään.
+Puhuttiin jotakin, joka ei Hannista ollut mitään ja jota hän ei
+ymmärtänyt. Vihdoin sanottiin jotakin hänestä, Hannista.
+
+-- Se on minun ystäväni, sanoi Loviisa, -- ei sille saa tehdä pahaa.
+
+-- Pahaa! huudahti yksi herroista. -- Kuka nyt sellaiselle sirkkuselle.
+Syliini otan ja kannan.
+
+Hannin sydän hytkähti, hän tuli likemmä Loviisaa ja korjasi huivia
+silmilleen. Hän käsitti, että herrat tekivät hänestä ja Loviisasta
+pilkkaa. Heitä huvitti kiusoitella heitä, nyppiä käsivarsista ja nauraa
+heille.
+
+Astuttiin meijerirakennuksen ohi, jossa herrat asuivat, mutta he
+saattoivat tyttöjä aina Kankaanpään riihille asti. Siitä he kääntyivät.
+
+Päärakennuksen pitkä ruuturivi oli heleässä valaistuksessa.
+Ikkunoissa riippui hienoja pitsiuutimia ja kasvien lomitse loistivat
+kynttiläkruunut. Hannin valtasi kuumeinen halu päästä likemmä. Hän
+tarttui Loviisan käteen ja veti häntä mukaansa. He menivät pihaan,
+kiersivät rakennuksen kulman ja tulivat puutarhaan. Hiekka narisi
+jalkojen alla ja tulet ikkunoista valaisivat nurmikkoa ja ränstyneitä
+kukkalavoja. Huoneissa oli peilejä ja tauluja. Kuului laulua ja
+ihmisten puhetta. Hannin olisi tehnyt mieli nousta parvekkeelle, jonne
+johtivat portaat puutarhasta, mutta hän ei uskaltanut. Äkkiä likeni
+pari naista ikkunaa ja siihen he jäivät puhelemaan. Hanni ja Loviisa
+karkasivat syrjään ja seisahtuivat aidan suojaan, missä oli varjoa.
+
+-- Tuo nainen on pappilan Aino, selitti Loviisa. -- Se kuuluu olevan
+hyvä tyttö, kehuvat palvelijat. Toista en tunne. Vaikka olisi armon
+ruotsalaisia tuttavia, kun on noin hiukset pörröllään... Mutta eikö jo
+mentäisi?
+
+Hanni tahtoi vielä viipyä, sillä hän toivoi näkevänsä Kyösti-herran,
+vaikkapa vain vilahdukselta. Ikkunaan tulikin herra ja nainen. He
+jäivät katselemaan kuuta. Mutta se herra ei ollut Kyösti-herra.
+
+Loviisa hiipi jo aitaa myöten, hyvän matkan päässä Hannista. Hanni sai
+juosta saavuttaakseen hänet. Voi, hän olisi paljoa mieluummin odottanut
+siinä ikkunoiden alla...! Jo kuului viulun kimeitä ääniä...
+
+Tuvan eteisessä oli poikia ja tyttöjä kinastelemassa. Kun ovi avautui,
+pulpahti viulun räminä ja kuumuus, jalkojen kopina ja lampun käry.
+Sillä siellä oli kuumaa kuin saunassa ja lamppu kärysi katossa.
+Penkillä oli parikymmentä istujaa ja permannolla istuttiin sakeissa
+parvissa. Tuskin oli Hanni ehtinyt nurkkaan istumaan, kun hänen eteensä
+ilmestyi hoikka, iloinen mies, joka hihallaan pyyhki hikeä otsaltaan.
+Nyymannihan se olikin.
+
+-- Eikös tyttöä tanssita? kysyi hän, tarttui käsivarsiin ja läksi
+viemään. Hanni yritti jotakin sanoa, mutta ei siinä kuulunut kuin
+jalkojen kopina ja viulun vingunta. He menivät kovaa vauhtia, moneen,
+moneen kertaan ympäri huoneen. Hanni ei voinut sille mitään, että
+tuntui hauskalta. Hän meni kuin virran mukana. Tuli niin vari, että
+hiki valui alas selkää, kädet olivat kuin keitetyt ja jo alkoi
+pyörryttää. Ei oikein tietänyt, olivatko jalat maassa vaiko ilmassa.
+Hän pyyteli Nyymannia lakkaamaan, mutta Nyymanni tarttui vain lujemmin
+kiinni, läähätti, puhalsi, jytkytti ja kieputteli. Vihdoin viimein
+hän pysähtyi ja heitti tanssitoverinsa irti keskellä lattiaa. Hanni
+lensi hänen käsistään pitkien matkojen päähän, nurin narin toisten
+päälle. He rupesivat nauramaan ja vetivät polvelleen lepäämään, mutta
+siitä koppasi toinen mies ja taas alkoi kieputus lattialla. Hauskaa
+se oli! Mutta voi sitä kuumuutta! Joku poikaviikari tuli pistämään
+jalkojaan tanssivien eteen ja joku pari siinä kaatuikin, mutta toiset
+vain hihkaisivat mennessään. Vähän väliä pistäysivät miehet eteisessä,
+siellä oli olutkori ja sama vanha akka, joka oli kehunut kylvettäneensä
+patruunaa lapsesta asti, kauppasi olutta.
+
+Tuskin oli kuitenkaan ehditty päästä ilojen makuun, kun eräs
+sisätytöistä henki kurkussa tuli sanomaan, että patruuna kieltää
+tanssimasta. Viulun ääni kuului portaille, kun herrasväki tuli kuuta
+katselemaan, ja siitä saivat tietää, että on tanssit. Patruuna suuttui
+ja sanoi, että hänen talossaan pitää olla järjestystä.
+
+-- Kyllä he itse tanssia rötköttävät, mutta meitä kielletään, huusi
+joku.
+
+Samassa tuli toinen sisätyttö sanomaan, että armon tuli sääli, kun hän
+kuuli, että kiellettiin tanssimasta, ja nyt herrasväki laittaa väelle
+jotakin oikein hauskaa, joka samalla on paljon parempaa ja opettavampaa
+kuin tanssit, näin lauantai-iltana.
+
+No, sitten kelpaa käydä odottamaan. Ei se armo sittenkään taida olla
+mikään paha ihminen... Mutta voi sitä toki sill'aikaa tanssiakin,
+kunhan ei viulu soi, etteivät kuule. Ja nyt se onkin vielä hauskempaa,
+kun se on kiellettyä...
+
+Vihdoin tulee Janne ilmoittamaan, että saa tulla. Silloin kaikki
+karkaavat ovea kohti, joku menee kiireessä nurin, mutta se on vain
+hauskaa.
+
+Vanha taloudenhoitajatar entisen herrasväen ajoilta kiehuu vihasta
+ja vimmasta, kun väkijoukko tulee kyökkiin. Tällaista ylenannettua
+komentoa lauantai-iltana! Pyyhkikööt edes jalkansa älköötkä päästäkö
+koiria tullessaan...
+
+Keittiön pöydät ovat täynnä komeita ruokavateja ja juomatarjottimia.
+Pitkänä jonona astuu häärivien piikojen ohitse koko tanssijajoukko
+tuvasta. Rasvatut saappaat ja hikiset vaatteet hajuavat. Ruokasalista
+näkyy katettu pöytä elävine kukkasineen, hopea-astioineen, pulloineen.
+Kelpaisipas siihen istuutua syömään, kelpaisipas tuosta kopata
+viinikarahvi taskuunsa!
+
+Suuresta salista on nuoralla erotettu kulma katsojille. Hei sitä
+komeutta! Kultaa ja peilejä, tauluja, silkkiä samettia... Pyöreän
+pöydän ääressä toisessa kulmassa istuu naisia ja herroja. Siellä on
+yksi niistä herroista, jotka kävivät Pimeässäpirtissä. Pörrötukkainen
+neiti menee soittokoneen ääreen ja alkaa soittaa rimputtaa iloista
+nuottia. Äkkiä lentävät ovet salin perältä auki ja sisään karkaa
+olento, korea kuin elävä nukke. Herrasväet, jotka istuvat pöydän
+ääressä, rupeavat taputtamaan käsiään ja korea nukke hymyilee, kumartaa
+ja alkaa sitten laulaa.
+
+Tottakai sen jokainen tuntee: se on Kankaanpään nuori armo itse!
+
+Hänellä on ihkasen lyhyt silkkihame, pitkät sukat ja kultasolkisissa
+kengissä korkeat korot. Hihoja ei ole ensinkään ja olkapäillä vain
+kaitaiset nauhat. Rinnalta nousee kaunis kukkakimppu ja paljaalla
+kaulalla kiiltää helmiä. Tukassa on korea, kimalteleva höyhen ja
+kädessä viuhka, jonka hän panee rintansa eteen, kun painuu alaspäin.
+
+Heleällä äänellä hän rallattaa, ravistaa päätään, näyttää hampaita,
+vetää ylös kulmakarvoja, näyttää surulliselta, näyttää vihaiselta,
+kertoo jotakin hauskaa ja vihdoin purskahtaa nauruun ja karkaa pois
+samasta ovesta, josta tuli.
+
+Mutta herrasväki pöydän ääressä nauraa menehtyäkseen ja pui käsiään ja
+huutaa "bravo, bravo!" Ne ovat tietysti ymmärtäneet, mitä armo lauloi.
+Kankaanpään kuski, puutarhuri ja sisätytöt nauravat hekin ja taputtavat
+käsiään. He viittaavat kiihkeästi tupaväkeä taputtamaan. Silloin alkaa
+salissa paukkua. Pojat ja nuoremmat miehet taputtavat kuin palkintoa
+saadakseen, sillä se on heistä hauskaa. Vihdoin täytyy herrasväen
+huutaa: "hss!"
+
+Armo tulee uudestaan esille, kumartaa ystävällisesti ja laulaa nyt
+jotakin niin surullista, että lopulta itkee. Mutta herrasväet pöydän
+ääressä nauravat ääneen. Ei laulu heitä laisinkaan itketä. Ja sitten
+taputetaan ja huudetaan vielä vimmatummin kuin äsken. Kerran vielä
+aukeavat ovet, armo tulee ulos ja kumartaa asettaen jalkansa ristiin.
+Korvissa, kaulalla ja tukassa välkkyvät helyt. Käsivarret, kaula ja
+niska ovat valkoiset kuin maito. Hänen oikea kätensä painuu rintaa
+vastaan, ikään kuin varjellakseen hametta aukeamasta... Sitten hän
+häviää eikä enää tule.
+
+Toisen oven suuhun on sill'aikaa tullut useita herroja ja heidän
+joukossaan on taas pari niitä, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä.
+He taputtavat käsiään, kuiskailevat keskenään ja nauravat. Rengit ja
+piiat katselevat salin koreuksia ja hymähtävät, mutta eivät puhu mitään.
+
+Nuoret herrasväet nousevat pöydästään, menevät soittokoneen ääreen ja
+laulavat monessa äänessä lauluja, jotka palvelusväkikin tuntee. Heidän
+laulaessaan tulee saliin patruunan harmaankirjava koira. Se nuuskii
+ihmisiä, jotka seisovat nuoran takana, ikään kuin kysyäkseen heiltä,
+kenen luvalla he ovat tulleet tänne, ja poistuu sitten herrojen luo,
+antaakseen heidän silittää itseään.
+
+Armo astuu nyt esiin toisessa asussa. Pianpa hän muuttikin karvaa!
+Tuskin samaksi tuntisi. Housut ovat jalassa ja korkearuojuiset
+saappaat, pyssy olalla ja pieni sotilaslakki päässä. Kovin ovat housut
+ahtaat eikä häntä muutenkaan sotilaaksi luulisi. Mutta koreasti hän
+laulaa. Herrasväki ei sentään taputa yhtä innokkaasti kuin äsken.
+
+Hän tulee huoneeseen vielä kolmannen kerran ja taaskin uudessa puvussa.
+Hänellä on nyt lyhyt hame, pienet pitsihihat, helmiä kaulassa, hattu
+päässä ja hatussa pitkä sulka. Hänen kanssaan on poika, jonka kädessä
+on pitkä seiväs ja housut ulottuvat vain polviin. He laulavat yhdessä
+ja poika koettaa ottaa armolta punaista kukkaa, mutta armo ei tahdo
+antaa, kujeilee vain. Vihdoin poika ryöstää kukan ja karkaa armon
+kaulaan.
+
+Nyt taputetaan taas kovasti ja huudetaan, niin että huoneet kaikuvat,
+mutta armo ei enää mene pois, vaan hymyilee ja kumartelee herrasväen
+pöydän edessä, astelee sitten nuoran laidalle, hymyilee väelleen,
+nostaa kättään ja nyökäyttää päätään. Väki ymmärtää, että nyt saa
+poistua, nyt on näytäntö lopussa. Mutta ennen kuin he ovat päässeet
+keittiöön vievän käytävän ovesta, tukkii armo sormellaan nenänsä ja
+juoksee avaamaan ovea, joka vie parvekkeelle.
+
+-- Luuletteko, että he ymmärsivät mitään? kysyy hän sitten vierailtaan.
+-- Heille olisi ehkä pitänyt selittää.
+
+-- Mutta huomasittehan, hyvä rouva, kuinka innoissaan he olivat!
+selittivät vieraat yhteen ääneen.
+
+-- No sepä hauskaa. Minun käy heitä välistä sääli, kun heillä ei ole
+mitään huvia.
+
+Ulkona on kuutamo. Ääneti kulkee kansa alas keittiön portaita ja
+kappaleen pihamaata, mutta sitten aletaan puhua.
+
+-- Mitäs tuo nyt oli olevinaan?
+
+-- Oli mitä oli, olihan se hauskaa.
+
+-- Teatteria se oli!
+
+-- Olisihan tuo samalla voinut tulla paitasillaan.
+
+-- Ehkä se olikin paitasillaan, noin pitsitetythän sillä kuuluu olevan
+paidat.
+
+-- Mutta koreasti se laulaa rallatti.
+
+-- Korville minä antaisin, jos patruunan sijassa olisin.
+
+Hanni erosi heistä ja alkoi kiireesti astua kotia kohti. Hän oli kuin
+huumeessa.
+
+Se nuori herra, joka otti armolta kukan ja joka syleili häntä, oli
+Kyösti-herra.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Maanantaina vihdoin piti rippikoulun alkaa.
+
+Kai rovastikin aikoinaan oli pitänyt rippikoulua ihanteellisena
+laitoksena, jossa nuorten piti valmistua elämän retkelle, erottamaan
+hyvää ja pahaa, oppia ajattelemaan ja sovittamaan Vapahtajan neuvoja
+elämään. Mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä alentuneet. Kunhan sai
+lapset edes puhtaasti lukemaan. Alussa hän oli vaatinut paljon, sekä
+ulkolukua että sisälukua, ja joka ei osannut, sai mennä laiskankouluun.
+Mutta joka vuosi tuli kymmenkunta sellaista ihmisalkua, etteivät ne
+parantuneet laiskankoulussakaan, vaan vetelehtivät vuodesta vuoteen
+rippikoulussa, harmina ja pahennuksena uusille oppilaille. Sen tähden
+oli jo parina viime vuonna päästetty kaikki urakalla, sekä ne, jotka
+osasivat, että ne, jotka eivät osanneet. Ja se oli rovastin mielestä
+näyttäytynyt miltei käytännöllisimmäksi keinoksi.
+
+Kovaa oli se rippikoulun pitäminen! Istua kuumassa, ahtaassa huoneessa
+neljä tai viisi tuntia perätysten, ajamassa mitä yksinkertaisimpia
+asioita mitä tyhmimpiin päihin. Kun sai sellaisia vastauksia, että
+on "kolme Jumalaa, oikea Jumala ja Jeesus ja Pyhä Henki" tai että
+"Jumala on syntinen" tai että "Jumalaa rukoillaan vain kirkossa" tai
+että "Jeesus ristiinnaulittiin pahain tekoinsa tähden" -- niin kyllä
+ihanteellisuus meni menojaan.
+
+Lapset kokoontuivat kello 10 maanantaiaamuna pitäjäntuvalle ja siellä
+heistä seulottiin pois mahdottomimmat, sellaiset, jotka eivät ensinkään
+saaneet sanasta kiinni. Toisten kanssa alettiin sitten.
+
+Ensin tuntui Hannista hyvin juhlalliselta. Rovasti istui totisena
+pöydän takana. Hän oli mustissa vaatteissa, ainoastaan kaulus oli
+valkoinen ja paksut kultavitjat riippuivat taskusta. Hänen silmänsä
+näyttivät siltä kuin hän olisi osannut katsoa ihmisen sydämeen asti.
+Häntä täytyi pelätä ja totella melkeinpä kuin Jumalaa itseään.
+
+Toisilla tytöillä oli uudet, kauniit vaatteet ja silkit päässä. Toiset
+olivat lainavaatteissa, eräänkin tytön kengät olivat hyvin isot ja
+hihat ylettyivät käsien yli. Monet olivat ihan risaisissa vaatteissa.
+Erään tytön pää oli pörrötetty melkein niinkuin armon pää. Se oli
+pitkä ja varmaankin jo hyvin vanha tyttö. Ensin tuntui hullunkuriselta
+kuunnella, kun toiset lukivat oikein huonosti. Ihan väkisin tuppasi
+naurattamaan. Mutta rovasti suuttui ja silloin räiskyivät nurkat.
+Toiset pantiin seisomaan koko tunniksi. Toiset itkivät pelosta, toiset
+olivat kuin kivet: eivät itkeneet eivätkä nauraneet, sama, sanoi heille
+hyvää tai pahaa. Hanni sai aina kiitosta, hän ei koskaan vastannut
+väärin ja osasi lukea mistä kirjasta tahansa. Rovastikin nähtävästi
+piti hänestä, koska hän aina pani hänet oikaisemaan tyhmiä tyttöjä.
+Mutta kyllä hän toisille teki kiusaa niinkuin tahallaan. Eräs tytöistä
+valehteli niin, ettei voinut ensinkään luottaa sen puheisiin, ja kun
+eräältä tytöltä katosi kukkaro, luulivat kaikki hänen sen ottaneen.
+Se kuului olleen kesti-akan tyttö takakyliltä. Sitä rovasti vähän
+väliä huusi ja aina se vastasi nurinpäin. Rovasti torui, sanoi kanaksi
+ja lehmäksi ja tomppeliksi, antoi seisoa, pani nurkkaan ja tukisti.
+Mutta ei se välittänyt mistään, teki mitä käskettiin, ei itkenyt eikä
+nauranut.
+
+Vähitellen sentään komentoon tottui. Hannista kävi aika pitkäksi.
+Häntä nukutti ja ajatukset liikkuivat muualla. Varsinkin piti ajatella
+Kyösti-herraa.
+
+Välistä, kun pappilaan tuli vieraita tai rovastille sattui työtä,
+saivat rippikoululaiset odottaa. He vetelehtivät silloin maantiellä,
+joka kulki pitäjäntuvan ohitse. Milloin kastui, milloin paleli. He
+keksivät kerran odottaessaan ruveta hippasille ja juoksivat hautausmaan
+ja pitäjäntuvan väliä, mutta silloin menivät kylän uskovaiset
+kantelemaan rovastille, että rippikoululapset tanssivat maantiellä ja
+häpäisevät koko pitäjän. Silloin saivat lapset rovastilta kovat nuhteet.
+
+Ruustinna oli saanut kuulla, että Salmisella asui näppärä tyttö, joka
+kävi rippikoulua. Hän tarvitsi juuri sellaista nuorta tyttöä leikkimään
+lasten kanssa ja hän lähti Salmiskalta kuulostamaan, millainen Hanni
+oli. Tuntikauden he Salmiskan kanssa juttelivat kahvipannun ääressä,
+moittivat Kankaanpään nuorta herrasväkeä, kehuivat vanhoja ja Salmiska
+kertoi kaikki, mitä tiesi Hannin äidistä ja Hannista. Ruustinna päätti
+ottaa Hannin lapsenpiiaksi pappilaan. Tosin hän vielä oli nuori, mutta
+koska oli tarkka ja vilkas tyttö, niin varmaan pian oppisi.
+
+Turhaan tuli Kalle Pimeästäpirtistä noutamaan tytärtään kotiin. Ikävä
+häntä oli ollut, oli tuntunut siltä, kuin joku aina olisi puuttunut.
+Äiti itki itkemistään ja väitti, ettei Hanni enää milloinkaan palaa.
+Mutta parasta kai se oli, että hän jäi kirkonkylään, kun oli saanut
+hyvän paikan ja vanhempien asuminen torpassa oli epävarmaa. Kalle
+esitti surunsa ruustinnalle ja kertoi, kuinka mitättömistä syistä
+patruuna oli suuttunut. He olivat alussa aikoneet kääntyä oikeuteen,
+mutta taisipa olla parasta sovinnolla erota torpasta.
+
+Hanni kertoi isälleen, miten hyvä hänen on pappilassa. Hän saa nukkua
+lasten kamarissa ja syödä melkein samaa ruokaa kuin herrasväki. Hänen
+työnään on järjestää huoneissa, tarjota kahvia, leikkiä lasten kanssa,
+lukea heille satukirjoista ja parsia heidän sukkansa. Lapset ovat
+kiltit ja Aino-neiti vasta on hyvä. Pitää ihan vertaisenaan.
+
+Yhtä tapausta Hanni ei kertonut isälleen. Pappilassa oli ollut herroja
+yötä, kunnanlääkäri ja metsäherra. Aamulla oli ruustinna lähettänyt
+Hannin viemään heille kahvia ja Hanni oli tullut heidän huoneestaan
+hätäännyksissään, itku kurkussa. Silloin oli ruustinna vienyt hänet
+peräkamariin ja puhunut hänen kanssaan kahden kesken, puhunut kovia
+sanoja. Hän oli pannut kaikki Hannin syyksi, vaikka Hanni tiesi, ettei
+hän ollut mitään tehnyt.
+
+Aino-neiti lähetti Hannin pikku siskoille tulijaisiksi vehnäleipää ja
+piparkakkuja. Hanni itki isän nähdessään ja lähetti tuhansia terveisiä
+äidille ja vaarille ja Jussille ja kaikille muille siskoille, pikku
+Liisalle varsinkin, ja Misselle ja Omenalle ja kaikille, kaikille...
+Hänestä tuntui ero isästä niin raskaalta, että sydän oli haljeta.
+Mutta isä siunaili hyvää herrasväkeä, joka on ottanut hänen tyttärensä
+suojaansa ja vakuutti, että äidinkin varmaan nyt tulee paljon
+turvallisempi olla.
+
+Hanni meni saattamaan isää rekeen, syötti Pikulle leipää, taputti
+sen kylkeä, silitti ja hyväili sen turpaa ja uudisti itkien kaikki
+terveisensä ja sanottavansa. Hän ajoi reen jalaksilla alaportille asti
+ja palasi siitä pappilaan, mutta Kalle läksi sydänmaahan, jota hän
+lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt omanaan ja joka ei enää ollut
+hänen omansa.
+
+
+
+
+VII
+
+
+Ruustinnan nimipäivänä -- yhdeksäntenä päivänä joulukuuta -- oli
+pappilassa aina pidot. Ketään ei erityisesti kutsuttu, mutta kaikki
+olivat tervetulleet ja kaikki tulivat.
+
+Ystävälliset suojat olivat ahdetut täyteen valoa, salin kattokruunu oli
+sytytetty, peilipöydillä ja hyllyillä paloi kynttelejä, urkuharmonin
+kannella seisoi kaksi paksua hopeista haarakynttiläjalkaa. Seinillä oli
+raamatunlauseita mustilla pohjilla, mustissa puitteissa, ikkunoissa
+siistit, valkeat uutimet ja hyvin hoidettuja kasveja, huonekaluista
+ja matoista helotti iloisia, puolivillaan kudottuja värejä. Salin
+lattialta olivat matot poissa tanssin varalta ja vanhanaikaisen pianon
+telineillä oli tanssinuotteja.
+
+Pitkin seiniä istui naisia: sohvassa kunniasijalla Kolhon kartanon
+rouva, everstinna Segerskjöld, joka tyttärineen naapuripitäjästä
+asti oli vaivautunut onnittelemaan ruustinnaa. Hän oli mustassa,
+hiukan vanhanaikaisessa silkkipuvussa, pitsimyssy päässä, ja seurasi
+levottomasti vanhempaa tytärtään, joka oli rakastunut maisteri
+Holmströmiin. Hartaasti oli hän sentään kuuntelevinaan vierustoverinsa,
+leskirouva Granin juttuja. Rouva Gran oli alkuaan suurta sukua, mutta
+hänen avioliittonsa oli ollut "mesallianssi" ja siinä oli tullut
+vararikko. Nyt ei hänellä ollut kuin pieni eläke, joukko kultasormuksia
+ja äärettömän paksut kultavitjat, jotka kutsuissa koristivat hänen
+vanhanaikaisia, kuluneita silkkipukimiaan. Hän oli hyvin lihava,
+näytti liikkuessaan jättiläiskerältä, ei asunut missään, vaan kierteli
+seuranaisena pitkin pitäjiä, perheestä perheeseen ja kuljetti mukanaan
+kaikki juorut. Viimeksi oli hän oleskellut viikon Kankaanpäässä ja
+kun hän sen mainitsi, unohti everstinna sekä tyttärensä että hänen
+rakastettunsa.
+
+Rouva Gran oli saanut selville, ettei Ester-rouva ollut mitään
+"parempaa" sukua. Hänen myötäjäisensä olivat kaikki merkatut E.v.H:lla
+kruunu yläpuolella. Miksei hän ollut käyttänyt tyttönimeään? Tietysti
+siksi, ettei sen yläpuolelle olisi sopinut ommella kruunua! Hän oli
+luultavasti tukholmalaisen ravintoloitsijan tytär!... Mutta muuten
+oli Kankaanpäässä pidetty kovin hyvänä, oli ollut ruokaa ja juomaa ja
+iloista seuraa yllin kyllin.
+
+Vastapäisessä sohvassa istui nimismiehen rouva ja kappalaisen rouva ja
+heidän välilleen oli joutunut Alhon kartanon ennen aikojaan vanhentunut
+emäntä, rouva Jenny von Holten, kalpea, laiha, nöyrännäköinen nainen,
+jonka kasvot kellertävä, epämuodikas silkkipuku teki vieläkin
+kalpeammaksi. Etempänä salissa istui pienempien kartanoiden rouvia
+tummissa villapuvuissa, hiukset sileiksi kammattuina, kädet helmassa
+ristissä. He valittelivat piikojaan, puhuivat lapsistaan, katselivat,
+miten sohvassa istuvat rouvat käyttäytyivät ja mitä tyttöä mikin
+herra liehitteli. Nurkassa likellä ruokasalin ovea istui muutamia
+talonpoikaisemäntiä, kansakoulunopettajatar ja miesopettajan rouva.
+He eivät kuuluneet pitäjän hienostoon eivätkä yleensä olleet
+mukana pidoissa. Pappilaan heidät sentään aina kutsuttiin, tänään
+sitä suuremmalla syyllä, kun emännät pakanalähetyksen hyväksi
+toimivan ompeluseuran puolesta jo aamulla olivat käyneet ruustinnaa
+onnittelemassa antaen hänelle lahjaksi tusinan kahvikuppeja.
+
+Ystävällisenä ja hiukan hämillään asteli ruustinna ryhmästä ryhmään.
+Kolhon everstinnalle virkkoi hän nöyrästi: "Kuinka kovin ystävällistä,
+että Louise todella vaivautui meille tänään! Ja vielä tällaisella
+pakkasella! Mutta tottakai me nyt saamme pitää herrasväet luonamme
+yötä!... Oi, meillä on aina tilaa niin harvinaisille vieraille!"
+
+Kummallista, ettei Kankaanpään herrasväkeä kuulu! Ruustinna ei tiedä
+pappilalaisten millään tavalla loukanneen heitä. Olisivatko he todella
+niin ylpeitä, etteivät tahtoisi tulla, jos ovat kuulleet, että
+pappilaan tulee alhaisempaakin väkeä?... Ruustinna siirtyi toiseen
+sohvaan ja kysyi Jenny von Holtenilta, mitenkä hänen pienokaisensa
+jaksavat. Jenny-rouva säpsähti, nousi varovaisesti sohvasta ja istuutui
+tuolille. Hän oli levoton lapsista, pikku Carl oli ollut kipeänä. Hänen
+pitäisi oikeastaan lähteä kotiin... Eihän nyt suinkaan! Totta kai
+Jennyn pitää juoda teetä ja syödä illallista pappilassa. Tee joutuu
+paikalla. Ja ruustinna työnsi hänet ystävällisesti takaisin sohvaan ja
+läksi kiiruhtamaan teen tarjoamista.
+
+Keittiön puoli oli ainoana muurahaispesänä: pöydät täynnä posliineja,
+hilloja, leivoksia, pulloja. Lattialla häärivät piiat toistensa tiellä,
+tuon tuostakin polkien kissaa hännälle tai koiraa käpälälle. Salmiska
+piti pääkomentoa ja hänellä oli puoli tusinaa apulaisia, mutta vaikka
+ruustinna Salmiskaan luottikin, niin piti hänen itsensä välillä käydä
+katsomassa, olivatko asiat kunnossa.
+
+Lastenkamarissa kävi kova ryty: tuolit olivat käännetyt ylösalaisin ja
+vuoteita oli pengottu, sillä oli leikitty sokkosilla, hippasilla ja
+rautatietä.
+
+Salissa kierteli jo teetarjotin ryhmästä ryhmään. Uudet kupit,
+ompeluseuran lahja, olivat tarjottimella.
+
+-- Kyllä ne ovat kauniit! vakuutti ruustinna moneen kertaan emännille.
+
+-- Minusta ne olisivat saaneet olla vähän iloisemmat, huomautti joku
+emännistä. -- Kovin ovat valkoiset.
+
+-- Se se juuri on hienoa, selitti kansakoulunopettajan rouva. -- Minä
+pidän kaikesta kalpeasta.
+
+Samassa juoksi palvelustyttö salin läpi eteiseen ja ruustinna ymmärsi,
+että joku tulee. Varmaankin kankaanpääläiset, koska kaikki muut jo ovat
+saapuneet.
+
+Hengästyneenä, sydän sykkien seisahtui Hanni portaille. Tuuli, lumi
+lenteli, tiukuset soivat ja valkeassa ryöpyssä ajoivat parihevoset
+portaiden eteen. Jäljessä tuli toinen reki. Hanni juoksi lumeen ja
+aukaisi peitteen, paksun, lämpimän taljan. Häntä vastaan lehahti väkevä
+haju kuin kukkasista, nuori herra hyppäsi reestä ja auttoi alas naisen.
+Hän auttoi häntä varovaisesti, ikään kuin peläten hänen menevän rikki,
+talutti hänet sisään ja alkoi riisua pois vaatteita. Ensin otettiin
+turkki, jonka päällys oli sinistä samettia, kaulus ja sisus lumivalkeaa
+nahkaa, sitten hieno valkoinen silkkihuivi. Hanni polvistui maahan
+vetämään pois päällyskenkiä... kuinka sillä oli ohuet, pienet kengät
+ja hienot sukat! Ester-rouvan kasvot olivat punaiset ja valkeat kuin
+kuvalla, kulmakarvat säännölliset kuin hiilellä kaarretut. Ja kuinka
+jokainen vaate hänen ympärillään lemusi! Nenäliina oli pitsistä,
+ohut ja pieni. Kaunis hän oli, kaunis kuin sadun prinsessa. Mitä ne
+olivatkaan kaikki muut hänen rinnallaan!
+
+Ruustinna tuli eteiseen vastaan, niiaili syvään ja toivotti tuhansin
+kerroin tervetulleeksi. Kahisevassa, punaisessa silkissä, avokauloin,
+paljain käsivarsin, astui Kankaanpään nuori armo hänen rinnallaan
+saliin. Hän kumarsi ystävällisesti joka taholle, mutta meni antamaan
+kättä vain harvoille, tietysti niille, joille hänet oli esitetty ja
+jotka seurustelivat heidän kanssaan. Mutta kaikki muut, jotka olivat
+nousseet ylös tervehtiäkseen, istuutuivat paikoilleen, katselivat
+loukkaantuneina toisiinsa ja alkoivat kuiskailla.
+
+Patruuna, joka tunsi pitäjän tavat, kierteli kättelemässä. Ei hän
+sentään kansakoulunopettajien ja emäntien luo mennyt. Herra Wahlberg,
+joka oli esitetty ani harvalle, kierteli sen sijaan ystävällisenä
+pitkin huoneita ja ojensi kätensä jokaiselle. Ylioppilas Åkerfeltin
+esitti Aino-neiti niille, jotka istuivat salissa, ja vei hänet sitten
+viereiseen huoneeseen, jossa nuoret leikkivät panttileikkejä. Siellä
+otettiin Kyösti-herra avosylin vastaan, sillä pitäjässä oli puute
+herroista.
+
+Ester von Holten oli asetettu everstinnan viereen. Kaikki katselivat
+häntä salavihkaa ja kaikki puhuivat hänestä.
+
+-- Hän on maalattu kuin teatterilainen, sanoivat keski-ikäiset naiset.
+-- Pitää olla sokea, jollei sitä huomaa.
+
+-- Jos hän tuollaisessa puvussa tulisi minun kotiini, niin ajaisin ulos
+hänet.
+
+-- Se kuuluu olevan tapa hienossa maailmassa, koetti ruustinna sovittaa.
+
+-- Täydellinen varieté-nainen!
+
+-- Minun täytyy sanoa, että minua hävettää.
+
+Ruustinna keksi äkkiä keinon. Hän haki eteisestä Ester-rouvan
+silkkihuivin ja meni ystävällisin hymy huulillaan hänen luokseen.
+
+-- Täällä on niin vetoista, sanoi hän, -- pelkään, että rouva von
+Holtenin tulee kylmä. Te ette saa kylmettyä täällä pappilassa.
+
+-- Oo, hyvä ruustinna! huudahti Ester-rouva herttaisella
+päännyökkäyksellä ja antoi ruustinnan viskata huivin ympärilleen.
+Mutta se ei kauan peittänyt hänen paljauttaan, sillä hän käytti sitä
+leikkikalunaan, milloin käärien sitä auki, milloin viskaten syrjään.
+Kun vihdoin maisteri Holmström tuli tarjoamaan hänelle käsivarttaan,
+viedäkseen hänet leikkimään toiseen huoneeseen, niin riuhtaisi hän sen
+kokonaan yltään ja se jäi hulmuamaan käsivarrelle, missä sitä vähimmin
+olisi tarvittu. Naiset punastuivat hänen puolestaan.
+
+Hanni oli huumauksissaan. Hän ei yrittänytkään askareilleen, vaan
+unohtui ovensuihin seisomaan, suu hymyssä ja silmissä kaihoava,
+surumielinen ilme. Häntä sai tuupata ja käskeä, sai asettaa tarjottimen
+hänen käsiinsä ja kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen silmissään
+kyyneliä.
+
+-- Mikä sinulle on tullut? kuiskasivat hänelle toiset piiat, mutta hän
+ei vastannut, katsoi vain vihaisesti.
+
+Mikseivät nuo herrat häntä tunne? Kun he kävivät hänen kotonaan, niin
+he olivat kovin ystävällisiä. Nyt eivät tervehdi, eivät edes näe.
+Hän asettuu heidän eteensä ja katsoo suoraan silmiin -- eivät tunne.
+Patruunakin tuijottaa kuin kiveen. Hanni tahtoo, että he hänet näkevät,
+tuntevat ja tervehtivät häntä. Ei mitään muuta hän heiltä vaadi...
+
+Hän kantaa raskasta tarjotinta, joka on kukkurallaan leipää, seitsemää,
+kahdeksaa eri lajia. Rouvat ottavat jokaista eri lajia, levittävät
+nenäliinan polvelleen ja laskevat saaliinsa siihen. Toiset ottavat
+salaa kaksikin piparkakkua. Ikkunalaudat ovat ennestäänkin täynnä
+heidän säästöjään, suuren vehnäviipaleen päälle on asetettu kokonainen
+läjä pientä leipää. Kuinka hitaasti he ottavat jutellen ottaessaan
+kaiken maailman asiat! Hannin ajatukset ovat viereisessä huoneessa,
+josta kuuluu naurua. Hänen tekisi mieli viskata maahan koko tarjotin ja
+juosta sinne leikkimään.
+
+Hänen on määrä ensin tarjota Kankaanpään rouvalle. Ester jää pitkäksi
+aikaa kujeilemaan teekuppinsa kanssa. Ei hän jaksa juoda kokonaista
+kuppia, ehkä maisteri olisi niin ystävällinen ja kaataisi toiseen
+kuppiin... Enemmän, enemmän! No kas noin. Entä mitäs leipää, kun
+ruustinnalla on täällä niin paljon hyvää? Vihdoin hän valitsee pienen
+rinkelin... Ei ole nälkäinen, miettii Hanni ihaillen. Siitä sen
+paikalla erottaa hienon ihmisen. Nuo muut ovat syöneet kuin sudet. Ja
+sitä pientä palastaan nakertelemaan nuori rouva viskautuu nojatuoliin
+pidellen sitä kahdella hienolla sormella... Hän on kaunis kuin kuva,
+kuinka voi olla noin valkoinen rinta? Suu on kuin marja!
+
+Hanni on seisahtunut Kyösti-herran eteen, puna poskilla, mieli täynnä
+pelonsekaista toivoa. Eikö hän nyt tunne häntä? Jollei hän pian tunne,
+niin Hanni totisesti puhuttelee. Hän kuumenee kuumenemistaan, punehtuu
+punehtumistaan, mutta ei kehtaa puhjeta puhumaan.
+
+Äkkiä Kyösti-herra nostaa silmänsä, katselee ikään kuin tutkien,
+hämmästellen ja miettien. Hannia pyörryttää.
+
+-- Kuka... kuka? kysyy nuori herra suomeksi.
+
+Silloin ei Hanni enää voi pidättää itseään, vaan paiskaa tarjottimen
+sängylle, joka on kohollaan pitsitettyjä tyynyjä, ja vastaa säteilevin
+silmin:
+
+-- Se Hannihan minä olen sieltä Pimeästäpirtistä. Eikö herra muista?
+
+-- Kyllä, kyllä! huudahtaa ylioppilas iloisesti ja hän muistaa nyt
+metsästysretken ja torpan ja kaikki tyyni... -- Hannihan sinä olet.
+Hyvää päivää Hanni.
+
+Hän painaa tytön kättä ja tyttö tekee pienen niiauksen. Se on
+silmänräpäyksen työ, mutta silloin tuntuu heistä molemmista kuin he
+olisivat kahdenkesken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulevat he naurua
+ja näkevät vieraita ihmisiä. Aino-neiti ojentaa Hannille tarjotinta,
+kuiskaa jotakin hänen korvaansa ja johtaa häntä pois huoneesta. Hanni
+käsittää, että hän on tehnyt jotakin luvatonta, hänen käsivartensa
+vapisevat, hän tuskin pysyy jaloillaan.
+
+-- Tyttö on ollut meillä niin lyhyen ajan, selittää Aino-neiti
+hämillään. -- Hän on isän rippikoululapsia, kotoisin jostakin kaukaa
+sydänmailta.
+
+-- Ehkä, virkkaa Ester-rouva ilkkuen ja päätään heilauttaen, --
+ylioppilas Åkerfelt osaltaan tahtoo selittää meille, mikä romanttinen
+juttu kaiken tämän takana piilee.
+
+Kyöstiä harmittaa, että hän tuolla lailla unohti asemansa. Mutta kun
+se tyttö häneen niin katsoi! Tahdittomuus tapahtui, pitää koettaa
+korjata sitä niin hyvin kuin suinkin. Hän kertoo siis metsästysretkestä
+ja tytöstä ja tuosta sievästä torpasta... Tyttöön kiinnittivät he
+erityisesti huomiota siksi, että hän oli niin naiivi ja turmeltumaton.
+
+-- Te aloitte tietysti kaikki häntä kurtiseerata! huudahtaa Ester-rouva
+leikillisesti. -- Oo, älkää yrittäkökään puolustautua, kyllä minä
+miehet tunnen!
+
+Mutta jouduttuaan Kyöstin kanssa ikkunakomeron yksinäisyyteen, nuhtelee
+hän tätä vakavammin.
+
+-- Sinä tyhmä poika, etkö senverran ymmärrä, että jos sinä
+metsästysretkellä voitkin hakkailla somaa tyttöä, niin ei sinun
+vertaistesi joukossa sovi sitä jatkaa.
+
+-- Mutta enhän minä kuin vain tervehdin häntä, yrittää Kyösti. -- Hän
+sitä paitsi ei ole mikään tavallinen talonpoikaistyttö. Olisit vain
+nähnyt sen torpan, Ester...
+
+-- Niin, niin, niin, kuiskaa Ester ja laskee kätensä hänen huulilleen.
+-- Ei sellaisia metsästysretkituttavuuksia sovi tuntea kunniallisissa
+pappiloissa...
+
+Åkerfelt kyllä tuntee, että hän käyttäytyy kuin raukka. Mutta kaunis
+rouva huumaa hänet niin, että hän on mykkä. Johan hänellä pitäisikin
+olla yliluonnollisia voimia voidakseen työntää luotaan käden, joka
+lemuavana, viileänä, pehmeänä laskeutuu hänen huulilleen. Eihän hän
+ihminen olisikaan, jollei hän sitä kuumasti suutelisi ja vaikenisi.
+
+Hän on rakastunut Ester-rouvaan, hän, niinkuin kaikki muutkin miehet.
+
+Sill'aikaa istuivat vanhemmat herrat tupakoiden rovastin kamarissa,
+totilasiensa ääressä. Nimismies, Alhon patruuna, rovasti ja jotkut
+toiset juttelivat talvesta ja pitäjän asioista. Kunnanlääkäri ja
+pari muuta herraa on vetäytynyt toiseen päähän huonetta. Herra von
+Stoltenfelt, joka ei ole mitään muuta kuin herra "von", s.o. rappiolle
+joutunut aatelismies, loikoo sohvassa silloin tällöin tokaisten
+keskusteluun jonkin sanan. Kauppiaat Mankonen ja Eekperi ovat
+sijoittuneet ovensuuhun ja juttelevat siellä Pietarin komeuksista tuon
+tuostakin sekoittaen puheeseensa jonkin venäläisen sanan. He eivät osaa
+ruotsia ja tahtovat näyttää, että osaavat toista kieltä, jota eivät
+herrat osaa. Keinutuolissa pöydän toisella puolen istuu Kaarle Juhana
+Wahlberg, "Kankaanpään syytinkivaari", joksi ihmiset ovat alkaneet
+häntä nimittää. Hän on vielä vanhanakin kaunis mies, hiukset ja viikset
+huolellisesti hoidetut, pukinparta leikattu kärjen muotoon ja komealla
+kotkannenällä kultasankaiset silmälasit. Hänen pukunsa on nuhteeton ja
+hänen käytöksessään on jotakin, joka muistuttaa Kustaa III:n aikaisia
+miehiä perhekuvissa. Otto von Holten istuu sohvan toisessa päässä
+hajamielisesti seuraten tapahtumia.
+
+Sangen erilaiset ovat ulkomuodoltaan veljekset von Holten. Vanhempi,
+Kustaa, joka omistaa Alhon, on pieni, kalpea, vaaleatukkainen mies,
+jonka leveän, matalan otsan, ulkonevien poskipäitten, terävien silmien
+ja suurten korvien paremmin luulisi polveutuvan jostakin köyhyyttään
+kituneesta talonpoikaissuvusta. Nuorempi veli, Kankaanpään herra, on
+tumma, lihavahko, kookas mies, mutta hänen silmissään on jotakin ikään
+kuin loppuun palanutta ja punaisissa huulissa veltto piirre.
+
+-- No, veli Kaarle Juhana, virkkaa rovasti astuen pöydän ääreen,
+-- etkö tässä istukin kuivin suin! Minä pyysin Ottoa toimittamaan
+juomanlaskijan virkaa, mutta hän näkyy sen unohtaneen.
+
+Otto von Holten sävähtää ylös ajatuksistaan, täyttää lasit ja virkkaa
+omaansa korottaen:
+
+-- Maljasi, setä Kaarle Juhana!
+
+Wahlberg kostuttaa huuliaan, mutta ei juo.
+
+-- Olen luvannut laulaa tänä iltana, lausuu hän selitykseksi.
+
+-- Maljasi, kunnon provasti, huudahtaa sohvalta Stoltenfelt, joka jo
+on ottanut liikaa. -- Kasvakoon ihramahasi juuri niin paljon, ettei
+se tee sinulle haittaa, ja kukkarosi juuri niin paksuksi, ettei se
+estä sinua pääsemästä taivaan valtakuntaan... "Skål" teillekin, vanha
+ruotsalainen, ja teille, Kankaanpään patruuna!... Oli se hyvä, lisää
+hän ääntään alentaen, -- että jätitte pikkutytöt rauhaan ja menitte
+naimisiin. Korean rouvan saittekin...
+
+Kankaanpään herra on tänään niin lauhkealla tuulella, ettei hän edes
+suutukaan, mutta sopimattoman puheen hän sentään tahtoo katkaista ja
+sen tähden nostaa hän äkkiä päätään ja rypistää kulmakarvojaan.
+
+-- No, no, ylvästelee Stoltenfelt, levitellen rintaansa, -- ei nyt
+rehennellä. Aatelismies minä olen minäkin. Tarkastetaanpa vain kenen
+kilpi tässä vanhempi on... Enkä minä pyri puhdistamaan Kankaanpään
+raitteja, liatkaa vain...
+
+Rovasti taputtaa häntä olalle ja tietäen, että hän on paha hakemaan
+riitaa, houkuttelee hänet istumaan Mankosen ja Eekperin väliin. Siellä
+selittää hän, että von Holtenien aateluus hänen sukunsa rinnalla on
+kuin vesi verrattuna vanhaan viiniin.
+
+Kaarle Juhana on vetänyt esiin nuuskarasiansa ja antaa sen kulkea
+ympäri piirin.
+
+-- Ottakaa, hyvät herrat, kehoittaa hän, -- ottakaa priisi
+majesteettivainajan nuuskarasiasta. Kuinka hyvin muistan päivän,
+jolloin hän minulle sen antoi...
+
+Hänen äänensä käy surumielisen helläksi ja Kankaanpään patruuna tarttuu
+hänen lauseeseensa äänellä, jonka tekee samanlaiseksi kuin Kaarle
+Juhanan ääni on:
+
+-- Niin, setä, sinä muistat sen yhtä hyvin kuin eilispäivän...
+tarkoitan tämän päivän, sillä et suinkaan sinä eilispäivää
+muistakaan... Te olitte koko laulukunta käyneet laulamassa
+majesteetille, kun hän...
+
+-- Niin, niin, olimme käyneet... Ja illalla kutsui majesteetti
+meidät kaikki luokseen. Ja sitten sitä laulettiin -- majesteetti oli
+hyvä laulaja... Viiniä oli ja sampanjaa ja sikaareja ja kun illalla
+tuli kuuma, niin riisui majesteetti itse takkinsa ja käski meitäkin
+riisumaan, ja paitahihasilla sitä sitten istuttiin myöhään yöhön.
+
+Kaarle Juhana ottaa esiin punaraitaisen silkkisen nenäliinansa ja
+pyyhkii kyyneleen silmästään.
+
+-- No entä sitten? kysyi Otto-herra, joka oli kuullut kertomuksen
+kymmeniä kertoja ja joka kuitenkin aina kehoitti kertomaan sitä
+uudestaan.
+
+-- Niin, kun majesteetti sitten omasta rasiastaan oli tarjonnut
+meille kaikille nuuskaa, niin lopuksi virkkoi: "Ja tämän saa tästä
+illasta muistoksi se, joka on ollut innostunein" ja loi katseen ympäri
+piiriämme, tuli minun luokseni ja ojensi rasian minulle...
+
+-- Eikö hän samana iltana lainannut tulta sikaaristasi, setä Kaarle
+Juhana?
+
+-- Niin teki, niin teki!
+
+-- Tulta hän lainasi kerran kyytimiehensäkin piipusta, huomautti Alhon
+patruuna kuivasti.
+
+Wahlberg hymähti puoleksi ylenkatseellisesti, puoleksi säälien, nosti
+sitten päätään ja lausui täynnä harrasta kunnioitusta:
+
+-- Majesteetti oli mies, oli ihminen lihasta ja verestä eikä nukke
+valtaistuimella. Hänen maljansa!
+
+-- Eläköön! heläyttää kuoro naisääniä eteisestä ja tyttöjen parvi
+ilmestyy arkaillen ovelle.
+
+Herrat kohoutuvat kohteliaampiin asentoihin, Kaarle Juhana vie
+vaistomaisesti kätensä siveltämään partaansa ja hiuksiansa. Häntä,
+häntä tytöt etsivät. Onhan hän luvannut laulaa. Toistensa käsivarsiin
+nojaten lyöttäytyvät he hänen ympärilleen, hyppelevät, nauravat,
+huudahtelevat ja kuljettavat setä Kaarle Juhanan riemusaatossa
+soittokoneen ääreen.
+
+-- En tänään ole äänessä, selittää Kaarle Juhana. -- Minun ei pitäisi
+laulaa.
+
+Siitä eivät tytöt tahdo kuulla puhuttavankaan. Rouva von Holten on
+kivenkovaan kieltäytynyt esiintymästä, eiväthän he voi koko iltaa olla
+ilman laulua. Kaarle Juhana ei saata olla epäkohtelias naisille, hän
+koettaa aina täyttää heidän toiveensa. Hän laulaa siis, koska Ester
+suostuu säestämään, pitää kättä sydämellään ja silmäilee tunteikkaasti
+eteensä. Ääni ei todellakaan tahdo kulkea eikä Ester-rouva osaa
+säestystä, mutta molemmat tekevät parastaan ja yleisö palkitsee heitä
+vilkkailla kättentaputuksilla.
+
+Laulun lakattua kiertelee rouva Gran keränä keskelle salin lattiaa,
+leipoo siinä käsiään ja laulaa äänellä, jossa ei ole hituistakaan
+sointua: "Koska tyttö häitä pitää, kuka sulhanen olla saa?" Hän koppaa
+maisteri Holmströmin rinnalleen ja pian on hän piiriksi koonnut koko
+nuorten joukon. Wahlberg on painunut sohvaan everstinnan viereen, mutta
+ei kauankaan saa olla rauhassa, hänen pitää tulla "leikkaamaan kauraa",
+hänen pitää jäädä leskeksi...
+
+Jännittyneinä seuraavat rouvat seiniltään nuorten ilakkaa ja joku
+herrakin on jäänyt ovensuuhun katselemaan. Mutta ruokasalin ovelle
+pysähtyvät piiat, milloin silmänräpäykseksi töiltään ehtivät,
+kiistelevät siitä, kenellä on kaunein puku, kuka on kaunein, mikä
+herra mistäkin tytöstä pitää... Kankaanpään armosta tietysti on
+enemmän puhumista, joku piioista väittää nähneensä, että se nuori
+helsinkiläinen herra, joka on Kankaanpäässä vieraana, suuteli hänen
+kättään.
+
+Rovastin kamarista ovat herrat toinen toisensa perästä siirtyneet
+saliin tai vierashuoneisiin. Veljekset Kustaa ja Otto von Holten
+huomaavat äkkiä istuvansa kahden kesken pöydän ääressä.
+
+Otto von Holten on kaiken iltaa hajamielisenä seurannut mitä hänen
+ympärillään tapahtuu. Hän on oudolla mielellä, hänessä liikkuu jotakin
+poikamaista, iloista, huoletonta. Hän olisi valmis mihin kepposeen
+hyvänsä, hän ei vähääkään välittäisi siitä, että kaikki nämä naiset
+ja herrat saisivat halvauksen hämmästyksestä... Se on kummallista,
+ei hän saata muuta kuin ihmetellä. Hän katselee itseänsä ikään kuin
+ulkoapäin ja sanoo itselleen: sinä Otto von Holten, sinä vanha raato,
+väsynyt naisiin ja kyllästynyt viiniin, oletko sinä hullaantunut kuin
+koulupoika? Ainoa, mikä tekosi tekee hiukankin käsitettäväksi, on
+sen mahdottomuus. Jos olisit _rakastunut_ johonkin aatelisneitiin,
+niin ansaitsisit korvapuustin -- mutta sinä olet rakastunut pieneen
+piikatyttöön, rakastunut, rakastunut -- se on niin hullua, että sinulle
+täytyy suoda se anteeksi.
+
+Kaikki oli tapahtunut aivan luonnollisella ja vaatimattomalla tavalla.
+Kun he ajoivat pappilan pihaan, karkasi nuori tyttö vastaan ja auttoi
+Esterin reestä. Otto huomasi jo silloin, että se liikkui sulavasti ja
+oli hyvin solakka -- hän huomasi yleensä ensi silmäyksellä naiset ja
+mihin he kelpasivat. Eteiseen tultua muisti hän jo, missä oli tytön
+nähnyt.
+
+Jo oli siis nyt sekin päässyt tänne kirkonkylään! Niin, niin, itsehän
+hän kehoitti. Mutta hänet valtasi samassa ikään kuin jonkinlaisen
+omantunnonvaivan vivahdus ja pelko siitä, että sille jotakin täällä
+tapahtuisi.
+
+Hän seurasi sitä pitkin iltaa, näki tytön luovan häneen rukoilevat
+siniset silmät, jotka soimasivat siitä, ettei hän häntä tuntenut. Se
+teki niin hyvää, niiden silmäyksien alla suli hänen sydämensä... Mutta
+hän ei näyttänyt mitään, oli katsovinaan ohi ja ajattelevinaan muuta...
+Hänellä oli taito katsella sillä lailla, että toinen luuli silmien
+tähtäävän ohitse... Nyt oli hän sillä päällä, että äkkiä olisi voinut
+tarttua tytön käsivarteen, asettua papin eteen ja pyytää, että hän
+vahvistaisi heidän avioliittonsa. Hän oli varma, että niitä kauppoja
+hän ei katuisi, hän ei ikinä ollut mistään asiasta ollut niin varma
+kuin siitä. Se oli selittämätöntä. Että vanhan, kokeneen ja järkevän
+miehen elämässä voi sattua jotakin sellaista!
+
+-- Mikset tanssi? kysyi Alhon patruuna äkkiä.
+
+-- Mikset itse tanssi? vastasi Otto ja punastui ikään kuin hänet olisi
+tavattu pahanteosta. Mutta sitten heittäytyi hän loikomaan sohvaan ja
+jatkoi: -- Rovasti tarjoaa tänä iltana sekä hyviä sikaareja että hyvää
+konjakkia. Minusta tässä on hyvä istua.
+
+Alholainen vaikeni vähän aikaa ja siirtyi sitten sohvaan veljensä
+viereen.
+
+-- Kuule, Otto, sinun maaltasi käy yhtä mittaa torppareja minun luonani
+pyytämässä torppaa. Näyt pitävän suursiivousta.
+
+-- Eiköhän mahtane olla tarpeen! vastasi Otto tyynesti.
+
+-- Aiotko todella panna toimeen senkin uhkauksesi, että hävität koko
+kylän kirkon ympäriltä?
+
+-- Eikö se ehkä ole tarpeeksi ruma?
+
+-- Mutta siitä vähenee aika lailla työvoimasi. Nuo itselliset ovat
+sentään tehneet monta päivätyötä kiireellisenä työaikana...
+
+-- Ja juoneet monta pulloa sinun oluttehtaastasi. Ei sinun tarvitse
+pelätä, että Kankaanpään työväki loppuu. Kyllä työväkeä on, kun vain
+viitsivät jotakin tehdä... Ja nyt minä lähden tanssimaan.
+
+Salissa oli franseesi täydessä käynnissä. Rouvat, jotka istuivat pitkin
+seiniä, haukottelivat. Emännät ovensuusta olivat kadonneet ja tytöt,
+joita ei oltu pyydetty tanssiin, koettivat näyttää tyytyväisiltä
+viereisessä huoneessa. Alhon patrunessa oli vetäytynyt nurkkaan pienen
+pöydän taa ja selaili siellä jotakin kirjaa. Hän oli levottoman
+näköinen ja katsahti pelästyneenä ympärilleen, kun joku läheni häntä.
+
+-- Oletko kipeä, Jenny? kysäisee Otto-herra ystävällisesti ja istuutuu
+hänen viereensä.
+
+-- En. Kuinka niin? vastaa kalpea rouva koettaen hymyillä. -- Olen vain
+vähän levoton lapsista. Pikku Carl on ollut kipeänä, olisin tahtonut
+jäädä kotiin, mutta Kustaa tahtoi välttämättömästi mukaansa.
+
+Jenny-rouva nielee kyyneliään. Hän on valvonut öitä, hän on väsynyt,
+hän on huolissaan. Joka hetki, jonka hän täällä viettää, tuottaa
+hänelle kidutusta. Mutta hän ei saanut jäädä kotiin, hänen pitää
+vain istua tässä. Otto katselee hänen kuihtuneita kasvojaan, silmiä,
+jotka ovat kuopalla, käsiä, jotka ovat karkeat... Hänen vieressään
+kirjahyllyllä on suuri läjä leivoksia.
+
+-- Ne ovat lapsille, selittää Jenny hämillään ja punastuen, mutta
+samassa lentää hänen kasvoilleen lämmin hymy: -- He niin odottavat
+tuliaisia. Eivät malta yötäkään nukkua, vaan siinä kotiin tullessa jo
+myllertävät sängyissään.
+
+-- Niin, niin, huudahtaa Otto, -- kyllä minä muistan, kuinka kiihkeästi
+itsekin lapsena odotin tuliaisia. Me vain aina riitaannuimme niistä
+Kustaan kanssa... Me riitelimme jo silloin.
+
+Jennyn kasvoilta katoaa hymy ja hän luo Ottoon pelästyneet, rukoilevat
+silmänsä... Otto huomaa äkkiä, että Jennyllä, jota hän on pitänyt niin
+mitättömänä ja yksinkertaisena, on kauniit silmät, että hänen kasvonsa
+ovat sielukkaat. Niin, hänessä piilee se salaisuus, että hän on äiti,
+joka ikävöi kotiin, joka on levoton lapsistaan. Jospa hänenkin vaimonsa
+ikävöisi kotiin, jospa hänkin olisi levoton lapsistaan. Silloin hän
+voisi häntä rakastaa. Hän ei vaatisi vaimoltaan mitään, tämä saisi olla
+ruma, koukkuleukainen, hän saisi olla tyhmä, typerä -- kunhan hänellä
+vain olisi kyky olla levoton lapsistaan...
+
+Mutta siinä se on: Ester, hänen vaimonsa, ei kykene siihen. Hän melkein
+uskaltaa vannoa, että hän nytkin istuu jossakin nurkassa jonkun nuoren
+miehen kanssa, joka on häneen korvia myöten rakastunut... Äh!
+
+Hänellä olisi voinut olla toisenlainenkin vaimo, itse hän tämän on
+valinnut. Hänen vaimonsa olisi saattanut olla hiljainen ja tyyni, istua
+kehdon ääressä laulellen lapselle, josta tulee isän elämän jatkaja...
+Olisipa hän nähnyt sen tytön siellä metsätorpassa aikaisemmin... Eih?
+Ei tämä käy päinsä, onko hän humalassa?...
+
+Ruustinna on täydessä illalliskuumeessa, kun Ester von Holten äkkiä
+ilmestyy ruokasaliin rakastettavana ja lämpimänä kuin itse päivänpaiste.
+
+-- Kuulkaas nyt, rakas ruustinna, huudahtaa hän, taputtaen ruustinnaa
+olkapäälle. -- Minulla olisi teille pyyntö!
+
+-- Kuinka rouva von Holten on ystävällinen! virkkaa ruustinna
+lämpimästi hymyillen hänkin.
+
+He palaavat saliin ja istuutuvat erikseen, Ester-rouva pidellen
+ruustinnan kättä. Kaikki rouvat seuraavat heidän keskusteluaan kaikella
+mahdollisella uteliaisuudella ja ruustinna on ylen hyvillään siitä
+suosiosta, jota komea nuori rouva hänelle osoittaa.
+
+Patrunessalla on seuraava huoli. Hänen kamarineitsyensä, hauska nuori
+tyttö otti rakastuakseen puutarhuriin. Tyttö kantoi hänelle kaikki,
+mitä talosta irti sai, ruokaa, juomia, yksin sikaarejakin ja kaiket yöt
+he mellastivat yhdessä. Eihän se sellainen sopinut suuressa talossa.
+Tietäähän sen, mitä sellainen esimerkki vaikutti. Hänen oli täytynyt
+ajaa tyttö pois ja nyt hän oli ilman. Hän oli kyllä jo kirjoittanut
+Helsinkiin ja sieltä oli toinen tulossa, mutta se saattoi viipyä pari
+viikkoa. Sill'aikaa on hänen kauhean vaikea tulla toimeen tyhmien
+suomalaisten tyttöjen kanssa. He ovat ihan mahdottomia ja eihän heitä
+saanut ymmärtämään edes yksinkertaisimpiakaan asioita ruotsiksi.
+Nyt hän oli kuullut, että täällä pappilassa olisi nuori tyttö, joka
+ymmärsi ruotsia -- jos jos ruustinna olisi niin kovin ystävällinen ja
+luovuttaisi hänet pariksi viikoksi, ehkä vain yhdeksi!
+
+Ruustinna ei ollut mikään kivi. Kuka hyvänsä kaikista noista rouvista,
+jotka vasta olivat moittineet nuoren tukholmattaren pataluhaksi,
+olisi kadehtinut ruustinnaa ja ilolla ja ylpeydellä täyttänyt hänen
+pyyntönsä. Ester-rouva osasi hurmata, hänen silkkiin, helyihin ja
+hajuvesiin kiedottua olentoansa oli mahdoton vastustaa.
+
+-- Täytyyhän rouva von Holtenin saada hänet, sanoi ruustinna ja painoi
+Esterin käsiä.
+
+-- Oi kuinka kovin kilttiä! Tuhannet, tuhannet kiitokset! Olen
+oikein iloissani. Kas, tämähän on soma tyttö, mutta kaikki nuo muut
+-- ush, ne ovat sellaisia... sellaisia tallukoita, ettei heitä
+viitsi läheisyydessään nähdä, saatikka sitten vieraille näyttää...
+No niin, ruustinna rakas, lähettäkää nyt sitten hänet Kankaanpäähän
+niin pian kuin suinkin. Ehkä jo huomenaamulla? lopetti Ester-rouva
+herttaisimmalla hymyllään.
+
+-- Jaa, sanoi ruustinna, -- huomenna meillä on jonkin verran kuntoon
+pantavaa, mutta ehkä sentään illalla...
+
+Niin joutui Hanni Kankaanpäähän.
+
+
+
+
+VIII
+
+
+Hei sitä elämää kartanossa! Ei siellä vain ehdi aika käydä pitkäksi,
+kaikki on yhtä humua aamusta iltaan, usein yötkin umpeensa. Sellaisia
+hiljaisia hetkiä, jollaisia usein oli pappilassakin, ei täällä tule
+milloinkaan. Koska hyvänsä voi tapahtua mitä hyvänsä. Et tiedä illalla
+pannessasi levolle, saatko yösi nukkua rauhassa. Keskellä makeinta
+untasi voivat kellot alkaa soida ja kun unen horroksissa katsahdat ulos
+ikkunasta, on portailla herroja, jotka pyrkivät sisään, tahtovat ruokaa
+ja vuoteita ja viipyvät päiväkausia.
+
+Sellaisesta pitää armo. Kun lamput ovat sytytetyt, totitarjotin
+pöydällä, herroja ympärillä, kortit käsissä ja hän ainoana
+kuningattarena heidän keskellään -- silloin hän on kuin kala vedessä.
+Hän sekoittaa heille totin ja jos joku oikein on hänen mieleisensä,
+niin sen lasin laidasta hän hiukan maistaa, ennen kuin ojentaa lasin
+hänelle. Hän lyö korttia hänkin, polttaa paperossia ja tekee itselleen
+totin kuten kaikki muutkin.
+
+Mutta jos talo on tyhjä, niin on hänen ikävä, hän on pahalla tuulella,
+hän on sairas. Joskus illalla nukkumaan mennessä riitaantuvat he
+patruunan kanssa pahanpäiväisesti. Patruuna riuhtaisee silloin
+punaisen silkkipeitteen vuoteestaan ja lähtee, laahaten sitä pitkin
+lattiaa, työhuoneeseensa. Hanni, joka nukkuu keittiökamarissa, herää
+pitkään soittoon. Armo on kipeä, hänen suontansa vetää, häntä pitää
+hieroa... paremmin, paremmin... hän kuolee... Patruuna vain ei tule
+häntä katsomaan. Hän soittaa, vuorostaan hänkin, Hannia luokseen. Armo
+kieltää Hannia menemästä ja hänen silmiensä loiste käy vihertäväksi.
+Hanni ei saa mennä! Se on hänelle oikein, nukkukoon vain siellä
+sohvallaan, tyynyjä on kyllä vierashuoneitten sängyissä, ottakoon
+sieltä... Hanni ei saa sammuttaa lamppua. Armo pelkää pimeää. Hän
+pelkää myöskin yksinäisyyttä ja Hanni saa noutaa tyynynsä ja peitteensä
+keittiökamarista ja panna levolle oven eteen. Ovea ei saa sulkea. Armo
+pelkää olla yksin... Hän voihkii kaiken yön ja huutaa Hannin nimeä joka
+toinen hetki. Seuraavana päivänä nukkuu hän tavallista kauemmin eikä
+lähde aamiaispöytään, sillä hän tahtoo rangaista Ottoa. Hän odottaa,
+että tämä sentään lopulta katuvana tulee hänen luokseen. Mutta Ottoa ei
+kuulu. Hannilta saa armo tietää, että patruuna on käynyt kartanolla ja
+että hän nyt astelee vihellellen edestakaisin huoneessaan.
+
+Aamiaisen antaa armo tuoda huoneeseensa ja patruuna saa syödä yksin
+ruokasalissa. Mutta päivällispöytään armo jo menee. Hänen kasvonsa
+ovat tavallista kalpeammat, hiukset hyvin kauniisti kammatut ja puku
+erinomaisen hieno. Alussa vaihtavat he vain jonkin sanan ja patruunan
+kasvoilla on ivallinen hymy, mutta vähitellen he sopivat ja illemmällä
+tuodaan totitarjotin patruunan työhuoneeseen, ukko Wahlberg ja
+Stoltenfelt noudetaan korttia lyömään ja illalla armo ja patruuna jo
+ovat niin hyvät keskenään, että vain halailevat ja suutelevat toisiaan.
+
+Eivät he ole oikein onnelliset. Armolla varmaan on ikävä täällä.
+Luulisi hänellä olevan hyvän -- hän asuu komeissa huoneissa, syö
+hyvää ruokaa, käskee kymmeniä palvelijoita, ei tee mitään työtä,
+laulelee, teettää vaatteita ja huvittelee, mutta hän ei ole tyytyväinen
+sittenkään. Vanhemmat palvelijat vakuuttavat tietävänsä, että hän
+ikävöi Kyösti-herraa, sillä hän rakastaa sitä nuorta herraa. Kerrankin,
+kun mentiin käskemään illalliselle ja patruuna oli ulkona, oli armo
+Kyösti-herran polvella, ja kuski sanoi voivansa vannoa, että he reessä
+olivat suudelleet toisiaan.
+
+-- Se ei ole totta! kirkaisee Hanni vimmoissaan, kun sen kuulee. -- Te
+valehtelette. Se herra ei ole sellainen!
+
+-- Mimmoinen? kysyivät piiat ilkkuen.
+
+-- Sellainen... sellainen kuin muut herrat.
+
+-- Kyllä se vain mennessään oli samanlainen, vaikkei tullessaan kyennyt
+viinaryyppyä ottamaan.
+
+Hanni toruu vastaan, itku kurkussa. Olihan Kyösti-herra pappilan
+tansseissa tuntenut hänet ja tervehtinyt, vaikka koko huone oli täynnä
+herrasväkeä. Sitä eivät muut herrat olisi tehneet! Mutta jos hän
+todella rakastaa armoa... Ei, ei ikinä. Armohan on paljon vanhempi
+Kyöstiä ja armohan on naimisissa. Ei ole uskomista ihmisten puheisiin.
+Sitä paitsi hän tietää, että Kyösti-herra on jalo ja hyvä.
+
+Palvelijat väittivät, että patruuna oli ajanut hänet pois talosta.
+Mutta armo itse oli kertonut, että Kyösti-herran äiti oli tullut
+kipeäksi ja tahtonut häntä kotiin. Armo oli välistä sillä tuulella,
+että tuli juttelemaan palvelijoiden kanssa. Se tapahtui silloin, kun
+ei ollut vieraita, kun patruunan oli pitänyt lähteä matkoille ja armo
+oli oikein ikävissään kotona. Hän piti uudesta taloudenhoitajattaresta,
+joka oli ollut ruoanlaittajana hotelleissa ja laivoissa ja joka tunsi
+suuren joukon herrasväkeä ja herroja. Armoa huvitti kuunnella hänen
+kertomuksiaan.
+
+Niinsanottuun "välikamariin" hän usein tuli, kun Heta-mamsselli
+istui siellä neulomassa. Ja tavallisestihan siellä neulottiin, sillä
+vaikka armolla oli niin äärettömästi vaatteita, että olisi luullut
+riittävän koko elämän ajaksi, niin aina piti ommella lisää. Hän ei
+koskaan tahtonut kaikissa kutsuissa esiintyä samassa puvussa. Se oli
+jo nähty eikä se enää kelvannut. Joskus oli olevinaan niin kiire, että
+piti istua yötkin työssä. Vanha mamsselli sai koetella ja ratkoa. Hän
+tuskastui lopulta, itki ja uhkasi lähteä pois, sillä hän ei jaksa...
+Mutta silloin armo kantoi hänen eteensä kupillisen teetä tai kahvia ja
+käski lohduttautua sillä ja neuloa eteenpäin, sillä eihän hän ilman
+pukua voi esiintyä ihmisten joukossa! Sitten hän hypähti pöydälle
+istumaan, kaivoi taskustaan esiin pähkinöitä, rikkoi niitä hampaittensa
+välissä, viskasi kuoret nurkkaan, söi mantelin ja kertoi Tukholmasta.
+
+-- Enkö minä nyt ole kiltti, virkkoi hän nauraen, -- kun istuin tässä
+pitämässä seuraa mamssellille? Vieläkös hän joisi teetä, niin minä tuon?
+
+-- Ei kiitoksia, hänen armonsa, vastaa vanha mamsselli nöyrästi ja
+painuu työhönsä.
+
+Hänen hiuksensa ovat valkeat, suuret silmälasit nenällä, korvissa
+pumpulitukkoja, sormien jäsenet kasvaneet täyteen patteja.
+
+-- Hanni huutaa armo äkkiä, viskaa kourallisen kuoria lattialle ja lyö
+yhteen jalkojaan, jotka riippuvat ilmassa, -- tuo mamssellille vielä
+kuppi teetä.
+
+-- Minä kiitän, hänen armonsa, -- en enää jaksa.
+
+-- Oo, kyllä se menee! Ei pidä kursailla... Joko minä kohta saan
+koettaa?... Vai en vielä! No sitten hänen vielä pitää saada kuulla,
+kuinka kreivitär X. ja vapaaherratar Y. olivat puetut niissä
+tanssiaisissa, joista juuri kerroin.
+
+Kun Hanni hetken perästä tulee huoneeseen teetä tarjoamaan, huudahtaa
+armo hehkuvin poskin ja nauraen:
+
+-- Niin, niin, sinä Hanni, voit keittiössä kertoa, ettei minusta
+ensinkään olisi tarvinnut tulla patrunessa. Kreivittäreksi tai
+vapaaherrattareksi olisin voinut tulla. Sen tähden täytyy teidän
+totella ja kunnioittaa minua.
+
+Vieraitten aikana kohteli hän palvelijoita ylpeästi. He eivät saaneet
+tulla kysymään mitään. Heidän piti liikkua hiljaa, ja jos joku pudotti
+jotakin, niin sai hän ankarat nuhteet.
+
+Joskus oli armo huvikseen lähtenyt läävään. Hänestä tuntui hauskalta
+kirjoittaa "kotiin", että täällä Kankaanpäässä on navetta, jossa on
+sata lehmää, ja hän käy siellä neuvomassa piikoja. Hänen "neuvonsa" ja
+huomautuksensa olivat kuitenkin sitä laatua, että kun ne selitettiin
+piioille suomeksi, niin eivät he voineet olla purskahtamatta nauruun
+armon silmien edessä. Kerran, kun hänen piti kenkänsä kärjellä hyväillä
+erään lehmän turpaa, joka oli hänen mielestään erittäin kaunis lehmä,
+niin sivistymätön eläin pisti esiin pitkän kielensä ja kiersi sen armon
+kengän ympäri. Armo päästi huudon, pelästyi pahanpäiväisesti eikä sen
+jälkeen enää viitsinyt mennä koko navettaan.
+
+Hannille oli hän yleensä ollut hyvä. Yöllä kun suonta veti ja piti
+hieroa, oli hän tosin äreä, ja kerran kun Hanni vieraitten aikana
+ovensuusta oli pyytänyt: "Jos armo olisi hyvä ja tulisi tänne", oli hän
+suuttunut niin silmittömästi, että oli aikonut lyödä. Mutta sitten
+olivat he taas eläneet sovussa.
+
+Kankaanpäässä oli yleensä hauskaa. Herrat eivät olleet tehneet pahaa.
+Pari kertaa, kun Hanni oli kantanut heille tarjotinta, olivat he
+lausuneet "kiitoksia" hyvin ihmeellisellä äänellä, katsoneet, nauraneet
+ja yrittäneet käydä kiinni häneen. Mutta silloin patruuna oli sanonut
+jotakin ja Hanni oli saanut livahtaa huoneesta kenenkään hätyyttämättä.
+Patruunakin oli ollut hyvin vakava. Se Hannia hämmästytti ja tavallaan,
+hiukan, aivan hiukan -- harmitti.
+
+Hän olisi toivonut patruunan rupeavan puhumaan niinkuin siellä
+Pimeässäpirtissä, sillä silloin olisi hänkin uskaltanut sanoa hänelle
+sanottavansa. Hänellä oli patruunalle paljon sanomista ja hän vihasi
+häntä, kun hän sitä ajatteli. Mutta kun patruuna oli vakava ja
+juhlallinen, ei hän uskaltanut ruveta puhumaan.
+
+Meijeriherrat, joita Loviisa oli sanonut juustoherroiksi, metsävahti,
+puutarhuri ja kaikki muutkin herrat hakivat Hannin suosiota, kun vain
+näkivät hänet. Eräänä yönä oli hän käynyt ajelemassa Nyymannin kanssa.
+Heillä oli ollut musta ori ja pieni reki -- kulkusia sentään eivät
+uskaltaneet ottaa -- ja he olivat laskettaneet aika kyytiä.
+
+Hanni tiesi varmaan, että hän oli kaunis tyttö. Hän katseli usein
+peiliin, sillä Kankaanpäässä oli paljon peilejä eikä hän enää osannut
+astua peilin ohitse, jollei katsahtanut siihen. Aamulla, kun hän
+meni makuuhuonetta järjestämään ja seisahtui armon toalettipöydän
+eteen, heräsi hänessä paljon ajatuksia. Hänen edessään oli hienosti
+hiottu peili ja pöydällä punertavalla silkkiliinasella kaikenlaisia
+hajuvesipulloja, vateja, lautasia ja koristuksia. Hänet valtasi halu
+saada käyttää niitä kaikkia niinkuin armo teki. Kyllä sitten olisi
+tullut kauniiksi. Miksei hän ollut herrasväkeä? Tietysti siksi, ettei
+isä ollut kuin torppari eikä hän ollut saanut käydä koulua. Olisikohan
+hän sitten ollut herrasväkeä, jos olisi käynyt koulua... Mutta olikohan
+armo käynyt koulua? Hannista tuntui siltä, että kyllä hän vain tietää
+yhtä paljon kuin armokin ja jos hän vain saisi, niin kyllä hän
+osaisi laittaa itsensä yhtä hienoksi kuin armo. Hän osasi tanssia ja
+käyttäytyä ihan kuin herrasväet.
+
+Hän oli tutkinut ja tarkastellut heitä joka puolelta. Hän olisi osannut
+puhua siitä mistä hekin. Eiväthän he koskaan puhuneet oppineista
+asioista, joita olisi pitänyt lukea kirjoista. He puhelivat vaatteista
+ja tanssiaisista ja toisista ihmisistä. Niistä olisi koulunkäymätönkin
+osannut puhua. Häntä harmitti olla piikana!... Ja mitä se oikeastaan
+oli, että herrat siellä Pimeässäpirtissä olivat olleet hänelle niin
+ystävälliset ja etteivät he täällä kartanossa ensinkään katsoneet
+häneen? Miksi olivat kaikki pappilassa käyneet hämilleen, kun
+Kyösti-herra oli tervehtinyt häntä? Miksi lääkäri ja metsäherra sinä
+aamuna siellä pappilassa olivat hyökänneet oven eteen ja tahtoneet
+ottaa hänet kiinni, mutta kun syötiin aamiaista, niin eivät he
+ensinkään katsoneet häneen?... Mutta hänpä ei tahdo kanniskella
+tarjottimia heille ja kuulla, kuinka he kummallisella äänellä, jolla he
+eivät koskaan puhuttele herrasneitejä, lausuvat hänelle jonkin sanan!
+Hän vihaa heitä, häntä hävettää se sellainen! Hän tahtoo olla niinkuin
+herrasneidit ja hän osaa olla niinkuin he, osaa jo kaikki heidän
+tanssinsakin. Hän inhoaa väentupaa. Kun siellä tanssitaan, niin savuaa
+lamppu ja haisee hieltä ja miehet jyskyttävät kuin oltaisiin riihellä.
+Mutta tanssiapa sen maisterin tai Kyösti-herran kanssa!
+
+Hänen täytyy välistä kuvitella, että Kyösti-herrakin pitää hänestä.
+Kun hän on saanut jonkun koulunopettajanviran tai muun sellaisen,
+niin hän nai Hannin. Hanni saa hatun ja pääsee herrasväeksi... Ei
+Kyösti-herra ole niinkuin muut herrat, hän tunnusti hänet kaikkien
+nähden tuttavakseen, hän voi korottaa hänet vielä rinnalleenkin...
+Ja Kyöstiä ajatellessa tuntee Hanni niin ääretöntä kiitollisuutta,
+hellyyttä ja onnea, että on kuin koko maailma ja sen surut ja häpeät
+eivät merkitsisi mitään.
+
+Pari kertaa on Loviisa yrittänyt tulla Hannia tervehtimään. Entisen
+taloudenhoitajattaren aikana ei hän uskaltanut, mutta nykyinen oli
+jutteliaampi.
+
+-- Kas, kas, huudahti Loviisa Hannin nähdessään, -- kuinka olet käynyt
+herraskaiseksi! Oikein pitsiä esiliinassa ja kiinteä röijy! Taitaapa
+olla kureliivitkin alla.
+
+Hanni punastui ja selitti, että armo oli käskenyt pukeutua tällä
+tavalla.
+
+-- Niin, niin, tietäähän sen.
+
+-- Täällä on vieraita, selitti Hanni aikoen lähteä pois.
+
+-- Niitä taitaa olla aina. Kyllä kai sinun on hauska ollaksesi... Mutta
+ethän toki aikone ystävääsi lähettää pois, ennen kuin olet antanut
+suuhun jotakin.
+
+-- Ei tahdo olla aikaa kahvinkeittoon...
+
+-- No ainahan sitä on jotakin valmista, pistä vaikka palanen vehnästä
+ruokakaapista...
+
+-- En minä uskalla, mutta...
+
+-- Ei se tällainen talo siitä köyhdy, syö sitten itse vähän vähemmän...
+
+Hannin mieleen muistui säästöt, jotka hän oli kerännyt pikku
+siskoilleen kotona. Kaikki makeiset mitkä hän oli saanut, olivat
+vakkasessa odottamassa isää, joka oli luvannut käydä jouluostoksilla
+kirkonkylässä. Niistä otti Hanni pari kivenkovaa piparkakkua
+Loviisalle, sanoi hyvästi ja läksi välikamariin askareilleen. Mutta
+Loviisa näytti suuttuvan hänelle ja jäi vielä juttelemaan rouva
+Lundbergin, taloudenhoitajattaren kanssa.
+
+Sen jälkeen rupesi rouva Lundberg kohtelemaan Hannia ikään kuin
+erityisesti silmällä pitäen. Hän oli ystävällinen, ehkä ystävällisempi
+kuin ennen, mutta hän vilkaisi tuon tuostakin hänen mutkiinsa. Lieneekö
+hän sitten panetellut Hannia armon edessä, koska armokin alkoi
+vartioida Hannia, kysellä, missä hän oli silloin ja silloin ja kohdella
+ylpeämmin kuin ennen. Hanni kävi katkeraksi ja uppiniskaiseksi. Onko
+hänen pakko olla täällä? Pääsee hän tästä pappilaankin! Siellä hän
+onkin aina viihtynyt paremmin. Ei hän täällä rupea olemaan. Hän ei enää
+pidä armosta niinkuin ensin.
+
+Muuten häntä alkoi pelottaa Kankaanpää. Jos isä sattuu tulemaan
+kirkonkylään, niin hän tietysti hakee häntä pappilasta, ja jollei löydä
+sieltä, niin hukka hänet perii! Jos äiti saa tietää, että hän vastoin
+lupaustaan on käynyt kartanossa...! Silloin ei hän ikinä uskalla astua
+äidin kasvojen eteen, ei ikinä katsoa äitiä silmiin!
+
+Eräänä päivänä oli ollut vieraita ja Hanni oli kuullut kerrottavan,
+että Kyösti-herra joulunpyhien jälkeen tulee Kankaanpäähän käymään.
+Armo oli nauraen kertonut, että hän niin kovasti pitää "tuosta hyvästä
+lapsesta".
+
+Lieneekö ollut tieto siitä, että Kyösti-herra tulee, vai mikä,
+joka tuotti Hannin rintaan niin suuren ilon. Hän olisi tahtonut
+juosta, huutaa, laulaa ja tanssia. Kaikki tuntui äkkiä köykäiseltä
+ja valoisalta! Jos hänelle olisi kerrottu, että se tai se, jota hän
+rakastaa, on kuollut, niin ei hän olisi voinut sitä uskoa, sillä hänen
+mielestään ei mitään surua eikä kuolemaa tällä hetkellä ollut olemassa.
+
+Kun vieraat olivat lähteneet, valjastutti armo pienen rekensä eteen
+valkoisen hevosensa ja ajoi noutamaan postia. Patruuna veti jalkaansa
+korkeavartiset saappaat ja läksi kartanolle. Hanni oli yksin suuressa
+salissa, jossa lamput ja kynttilät vielä paloivat.
+
+Hänen ilonsa paisui yli laitainsa, hän nousi varpailleen, avasi
+sylinsä ja hymyili. Hän näki oman kuvansa kolmesta peilistä ja
+nauroi sitä vastaan ikään kuin olisi saanut toverin. Niin, niin,
+nyt sitä ollaan neitinä, josta Kyösti-herra pitää! Lasketaan kädet
+vyötäisille, hypätään varpaittensa äärimmäisillä päillä, köykäisesti
+kuin liitämällä! Lattia on liukas ja huone suuri. Valoisaa, valoisaa on
+elämä!
+
+Hän heittäytyy nojatuoliin, toinen polvi toisen päällä, ihan
+hengästyneenä... Kyösti-herra suuntaa kulkunsa häntä kohti ja kumartaa.
+Hanni hypähtää pystyyn, laskee käsivartensa hänen olkapäälleen ja hän
+kietoo käsivartensa Hannin ympäri.
+
+-- Pitääkö neiti enemmän valssista vaiko polkasta? kysyy Kyösti.
+
+-- Valssista! vastaa Hanni. -- On niin hauska oikein kiitää pitkin
+lattiaa.
+
+-- Niin minustakin. Saanko ehkä pyytää neidin toiseen franseesiin.
+
+-- Kiitos.
+
+He puhuvat molemmat ruotsia. Hanni tanssii ja tuntee olevansa vaaleassa
+puvussa, hiukset hulmuten ympäri kasvoja...
+
+Äkkiä kolahtaa keittiökamarin ovi lukossaan ja askeleet likenevät salin
+ovea.
+
+Hanni herää, hengittää kiivaasti, kasailee hiuksiaan päälaelle ja
+kiiruhtaa pöydän ääreen, missä kahvikupit ja liköörilasit vielä ovat
+siinä kunnossa, mihin herrasväki jätti.
+
+Armon kuppi oli puolillaan kylmää kahvia. Hänen mielestään oli hienoa
+jättää ja sen tähden ei hän koskaan vieraitten läsnäollessa juonut
+kuppiaan pohjaan.
+
+-- Kenen kanssa sinä täällä puhuit? kysyi rouva Lundberg ovelta.
+
+-- Ei täällä ole ollut ketään.
+
+-- Vai patruunako täällä kävi? Tunnusta pois.
+
+-- Ei täällä ole ollut ketään.
+
+Rouva Lundberg tuli pöydän ääreen, yhdisti jäännökset liköörilaseista
+ja kulautti ne kurkkuunsa.
+
+-- Miksi sinun poskesi niin hehkuvat? jatkoi hän. -- Oletko juonut vai
+mitä olet tehnyt?
+
+Hanni ei vastannut, otti vain tarjottimen käsiinsä ja läksi
+lennättämään sitä keittiöön.
+
+Hän tunsi äkkiä olevansa irti kaikesta siitä, mikä ennen oli kytkenyt
+häntä piian alhaisiin toimiin. Hän seisoi nyt ylempänä ja katseli
+niitä sivultapäin ikään kuin eivät ne olisi kuuluneet hänelle. Se ei
+liikuttanut häntä, mitä hänestä ajateltiin. Hän tunsi, että vielä tänä
+iltana hän puhuu asiansa patruunallekin, hän ei pelkää, sillä hän
+tuntee olevansa hänen tasallaan.
+
+Mutta patruuna tuli kartanolta kiirein askelin paukauttaen ovet kiinni
+perässään.
+
+-- Kuulkaas, kuulkaas, kuului supatus keittiössä, -- mitähän nyt on
+tapahtunut! Patruuna on kuin ukkosen pilvi...
+
+Hanni ei pelkää sittenkään. Häntä päinvastoin huvittaa nähdä, millainen
+patruuna on vihoissaan. Hänen mielensä on valoisa ja tyyni ja hän astuu
+patruunan työhuoneeseen äänettömin askelin ja jää ovelle seisomaan.
+
+Patruuna on ikkunan ääressä, nojaa toista polveaan tuoliin ja hengittää
+raskaasti, tuon tuostakin niellen kiroussanan. Harmaankirjava koira
+laskeutuu alas tuolista kirjoituspöydän luona, haukottelee, venyttelee
+käpäliään, oikoo selkäänsä ja vihdoin likenee häntää heiluttaen
+isäntäänsä. Kun sen kylmä, kostea kuono äkkiarvaamatta sattuu patruunan
+käteen, ärähtää patruuna, kirous pääsee hänen huuliltaan ja hän
+potkaisee koiraa. Koira pakenee vinkuen Hannin luo ja patruuna näkee
+hänet samassa.
+
+-- Sinä, raivostuu patruuna, -- mitä sinä teet täällä? Ulos perkele!
+
+Hanni ei liikahda, silittää vain koiran päätä ja hänen tyynen rintansa
+alla alkaa läikkyä. Koiran silmä seuraa isäntää nöyränä. Hannin katse
+nuhtelee ja leimuaa.
+
+Patruuna astuu likemmä kuohuksissaan, nyrkki pystyssä. Koira pakenee,
+häntä koipien välissä, mutta Hanni nostaa uhkamielisenä päänsä ja
+katselee patruunaa kuin vertaistaan.
+
+Huoneessa on puolihämärä, kirjoituspöytää vain valaisee lamppu ja
+hiiloksesta lankeaa punertava valo permannolle. Hannin kasvot ovat
+käyneet läpikuultavan kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottavat syvältä,
+soimaten, polttaen...
+
+Patruuna aikoo käydä kiinni hänen käsivarteensa viskatakseen hänet ulos
+ovesta. Mutta tytön katse kahlehtii hänet paikalle, hän nostaa käden
+otsalleen ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen ajatuksensa menisivät
+sekaisin.
+
+Kenen ovat nuo kasvot, kuka on tuo ihminen, missä on hän tytön nähnyt
+ja mitä tämä hänestä tahtoo? Tuon äänenkin hän on kuullut, jossakin,
+jossakin kaukaisessa menneisyydessä...
+
+Otto-herra istahtaa ikään kuin olisi väsyksissä ja peittää kasvot
+käsillään.
+
+-- _Kuka sinä olet?_ sanoo hän. -- Kuka ennen on puhunut sinun
+äänelläsi?
+
+Hanni joutuu suunniltaan. Hän on odottanut, että patruuna suuttuisi ja
+löisi.
+
+-- Tietäähän patruuna sen.
+
+-- En, minä en tiedä...
+
+-- Eikö patruuna muista Pimeääpirttiä?
+
+Hannin sydäntä vihlaisee, kun hän mainitsee kotinsa nimeä. Voi äiti,
+äiti, jos hän tietäisi! Voi äiti, äiti, anteeksi!... Ei, nyt se on
+sanottava, se, mitä varten hän tänne on tullut.
+
+-- Eikös patruuna muista, puhuu hän äkkiä kalsealla äänellä, -- kuinka
+herrat kävivät metsästämässä sydänmailla? Ja kun herrat olivat menneet,
+ajoivat koirat meidän lampaitamme ja repivät valkoisen karitsamme ja...
+ja me kaikki lapset itkimme ja surimme.
+
+-- Sinä saat rahaa, jolla ostat toisen, virkkaa patruuna ja tarttuu
+Hannin käteen.
+
+Hanni koettaa vetää sitä pois, mutta patruuna pitelee sitä molempien
+lämpöisten käsiensä välissä eikä päästä. Hanni ärtyy, puna nousee
+kasvoille ja hän huutaa kiivaasti:
+
+-- Ei sellaista rahalla saa! Ja mitä patruuna vielä sanoi meidät irti
+torpasta? Mitä me olimme tehneet? Isä on rakentanut torpan kuivaan
+korpeen, ja ilman syytä patruuna tahtoo ajaa pois meidät. Se on
+vääryyttä, se on vääryyttä, se on vääryyttä...!
+
+Hanni kiihtyy niin, ettei huomaa patruunan kasvoja. Jos hän ne
+huomaisi, niin hän pakenisi.
+
+-- Vai onko se vääryyttä! kuiskaa patruuna ja vetää Hannin syliinsä. --
+Isäsi saa kaiken ikänsä asua torpassa, kunhan sinä vain hetkisen istut
+tässä. Lapsi, lapsi, ole minulle hyvä!
+
+Nyt Hanni pelkää, häntä inhottaa ja polttaa, hän tuntee kamalaa,
+painavaa väsymystä koko ruumiissa. Hänen täytyy päästä irti! Hän
+tempoaa ja riuhtoo kuin hukkuva päästäkseen jään päälle, mutta väkevät
+kourat pitelevät häntä kiinni. Hänen päänsä retkahtaa alas, veri
+syöksyy sydämeen, pitkin hänen ruumistaan kiertelee kuin käärme ja
+korvissa alkaa helistä. Samassa pääsee hän irti, pysyy töin tuskin
+jaloillaan ja karkaa ulos ovesta, läpi vastaanottohuoneen...
+
+Valaistussa eteisessä seisoo armo, valkoisessa turkissaan, vaatteissa
+vielä lumen haju.
+
+Hanni painaa kädet silmilleen ja aikoo jatkaa pakoretkeään, mutta armo
+pysähdyttää hänet.
+
+-- No, etkö ymmärrä tulla auttamaan turkkia päältäni! Sinun olisi
+pitänyt olla portailla vastassa... Mitä nyt?... No, päällyskengät vielä!
+
+Hänessä heräsi varmaan epäluulo, jollei hän tällä hetkellä, hänkin,
+sattuisi olemaan kiihtyneessä mielentilassa.
+
+Keittiössä supatetaan ja puhutaan. Patruuna on taas lyönyt
+torpparinrenkiä, jopa niin, että hyvän aikaa makasi tainnoksissa ennen
+kuin pääsi ylös. Se oli muka tuonut liian pieniä halkokuormia ja
+jäänyt jälkeen muista. Oliko sitten ihme! Talon tallista otetaan joka
+päivä uusi hevonen ja se pannaan menemään edellä ja perässä pitäisi
+torpparien hevosten päästä, hevosten, jotka tekevät työtä viikon
+umpeensa.
+
+-- Puhu sinä Janne, sinähän sen kaiken näit, älmentää ruokkoakka,
+jota rouva Lundberg yleensä ei siedä keittiössä, mutta jolle hän nyt
+kaataa kahvia niin runsaalla kädellä, että sekä kuppi että teevati
+lainehtivat. -- Puhu sinä Janne, sinähän olit näkemässä!... Mutta ennen
+kuin Janne ehtii alkaa, jatkaa hän jo itse: -- kaikki muut olivat
+näet jo lähteneet metsään hakemaan viimeistä halkokuormaa, mutta tämä
+vasta toi kuormaa. Minä olin panemassa saunaa lämpiämään, kun sinne
+äkkiä alkaa kuulua sen päiväinen rähinä. Minä kiireesti katsomaan
+ovenraosta ja siinä näen patruunan seisomassa keppi pystyssä ja rengin
+hapuilemassa halkoa. Äkkiä iski patruuna paksun keppinsä, joka on kuin
+aidanseiväs, hevosraukan lauteille ja se hypähti niin, että suistui
+aisojen päälle. Ja kun sitten jälkeenpäin käytiin katsomassa, niin
+ihan se oli märkänä kuin uitettu ja selästä tirskui veri... Ja sitten
+kun patruuna oli sitä lyönyt, niin renki huusi: "Älä sinä sen saakeli
+siihen hevoseen koske!" ja silloin patruuna löi häntä itseään... Mutta
+kerro sinä nyt sinä, Janne, sinähän sen asian tarkemmin tiedät...
+
+Akka alkaa hörppiä kahvia ja kaikkien odottavat katseet kääntyvät
+Janneen.
+
+-- Enhän minä mitään muuta voi tietää, johan te sen kaiken kerroitte...
+
+-- Enkä kertonut! Minä en nähnyt mitään. Minä ajattelin paikalla, että
+jos käräjäjuttu tulee, niin en minä vain tahdo todistajaksi joutua. Sen
+tähden vedin saunaoven kiinni... Ja älkää tekään hyvät ihmiset sanoko,
+että minä mitään olen nähnyt! Kerro nyt sinä Janne, joka olit näkemässä.
+
+-- Kyllä se oli ihan niinkuin tämä Kaisa kertoi, todistaa Janne.
+
+Hanni on keittiökamarissa koettanut tyynnyttää verensä kuohua
+ja puolella korvalla seurannut keskustelua keittiössä. Soitto
+makuuhuoneesta herättää hänet tajuihinsa.
+
+Ester-rouva on siellä pukemassa ylleen iltapukuaan.
+
+Se on pehmeästä, vaaleansinisestä verasta, sisältä vuorattu
+kellertävällä silkillä. Hihansuissa ja kaulassa on päärme valkeita
+untuvia, vyöllä vaalean sininen nyöri, päissä hopeahelyjä.
+
+Hän on saanut kirjeen Kyöstiltä eikä ole ensinkään tyytyväinen. Poika
+tuntuu jo kylmenevän. Parissa ensi kirjeessä oli tulta ja tunnetta
+-- ja tässä! Ah, ei kannata lukea uudestaan, ei säilyttää! Miehissä
+ei ole uskollisuutta. Parempaa hän oli pikku Kyöstistä luullut. Hän
+oli ottanut Kyöstin suosioonsa juuri siksi, ettei tämä ollut niinkuin
+muut, vaan oli ollut turmeltumaton, melkein lapsi, ja hän oli luottanut
+Kyöstin tunteisiin, kun tämä vakuutti, että hän kuolemaan saakka
+tulee jumaloimaan häntä, Esteriä. Ja kuukauden kuluttua tällainen
+kirje!... Sillaikaa hänen oma miehensä ei edes viitsi lohduttaa häntä.
+Tänne hän on hänet raastanut iloisesta kotikaupungista, tällaiseen
+pahanpäiväiseen kylään, jossa kuolee ikävään! Oo, toisenlaiseksi hän
+oli kuvitellut olon Kankaanpään armona!
+
+-- Kuule Hanni! virkkaa Ester-rouva äkkiä ja hänen epäluulonsa herää,
+-- miksi sinä olet itkenyt? Mitä sinä teit patruunan kamarissa äsken?
+Oo, oo, oo... vai niin, vai niin, sinä... sinä...
+
+Hänen mieleensä muistuvat puheet, mitä hän on kuullut miehensä
+metsästysretkiltä sydänmaan torpissa... Metsästysretket hän vielä suo
+anteeksi, mutta jos hän täällä kotona...! Hän työntää kovalla kädellä
+syrjään Hannin, hänen äänensä sihisee ja silmistä säteilee tulikiven
+karva. Hiukset hajallaan karkaa hän miehensä työhuonetta kohti. Mutta
+pehtori sattuu olemaan vastaanottohuoneessa. Patruuna on kutsuttanut
+hänet luokseen. Hän seisoo ovensuussa.
+
+-- Nygård pitää huolta siitä, ettei se Jokelan renki enää tule
+kartanoon, virkkaa patruuna kirjoituspöytänsä äärestä. -- Toinen
+hevonenkin on lähetettävä päivätyöhön. Vieköön sen sanan kotiin...
+
+-- Ei hänessä nyt ole lähtijää, puhuu Nygård, murtaen uusmaalaista
+ruotsiaan. -- Hän makaa tuvassa eikä pääse liikkumaan.
+
+Patruuna kohottaa päätään.
+
+-- Ei se ole vaarallista. Antaa sille pari viinaryyppyä, niin se
+paranee. Se tekee niille niin hyvää. Millä tässä muuten ohjaisi
+laiskoja torpparinrenkejä, jollei nyrkillään.
+
+Patruuna kääntyy kirjoituspöytäänsä päin osoittaakseen, ettei hänellä
+ole mitään lisättävää, mutta pehtori jää yhä ovensuuhun. Se on
+voimakas, nuori mies. Häntä on erityisesti suositettu patruunalle, ja
+tämä onkin tähän asti ollut häneen hyvin tyytyväinen.
+
+-- Kyllä minun mielipiteeni on, alkaa hän hetkisen perästä, -- ettei
+torpparien hevosilta voi vaatia samaa kuin talon hevosilta...
+
+Patruuna nostaa kummastuneena päätänsä ja pehtori jatkaa:
+
+-- Ne ovat työssä koko viikon huonolla ruoalla ja kartanon hevoset...
+
+-- Olenko minä kysynyt teidän mielipidettänne? katkaisee patruuna. --
+Minä ilmoitan mielipiteeni ja te panette sen täytäntöön. Kyllä minä
+tunnen nuo vanhat viisut torpparien hevosista ja kartanon hevosista.
+Menkää hiiteen niine viisuinenne! Suomalainen talonpoika on niin
+saamaton ja laiska, ettei hän muuta tekisi kuin pankolla makaisi...
+
+Nuoren miehen kasvoille kohoaa veri ja oikea käsi pusertuu nyrkiksi,
+mutta hän ei sano mitään. Samassa kuuluu eteisestä silkin kahinaa
+ja Ester-rouva ilmestyy ovelle. Hän hymyilee ja lähenee pehtoria
+ystävällisesti. Hän tahtoo kostaa miehelleen, hän tahtoo suututtaa
+tätä. Siksi ojentaa hän pehtorille kätensä. Väljä hiha valuu syrjään ja
+valkoinen käsivarsi tulee näkyviin.
+
+-- Mitä kuuluu, herra Nygård? kysyy hän lämpimästi.
+
+Mutta Nygård tekee kohteliaan kumarruksen ja lähtee ääneti, armon
+käteen kajoamatta huoneesta.
+
+Otto-herra on noussut seisomaan. Hän on raivoissaan, hän tahtoisi
+heittäytyä tuon naisen niskaan ja surmata hänet.
+
+-- Oo, oo! ilkkuu Ester. -- Sano minulle, mitä teit sillaikaa, kun minä
+olin ajelemassa?... oo, joko peloittaa...
+
+-- Aijai mikä jyry siellä taas käy! kuiskailevat piiat keskenään ja
+hiipivät ruokasalin ovelle kuuntelemaan.
+
+Hanni on vaipunut istumaan suurelle matka-arkulle, joka seisoo
+välikamarin nurkassa. Hänen silmänsä ovat kuivat ja posket palavat,
+hänen päänsä on painunut seinää vastaan. Oi äiti, äiti, tämän kaiken
+sinä tiesit, tätä kaikkea sinä pelkäsit! Ja minä, syntinen lapsi, minä
+en luottanut sinuun! Nyt tuntuvat sen miehen kädensijat pitkin ruumista!
+
+Heta-mamsselli pistää neulan rintapieleensä, oikaisee selkäänsä, nostaa
+silmälasit otsalle ja katsahtaa Hanniin rasittuneine, punottavine
+silmineen.
+
+-- Niin, niin, tällaisessa talossa on vaarallista olla. Vanhallekin.
+Saatikka sitten nuorelle.
+
+Hanni ei vastaa, ja mamsselli päästää lasit takaisin silmilleen, ottaa
+neulansa ja alkaa penkoa silkkikappaleiden joukossa.
+
+-- Katso, puhuu hän hetkisen perästä, -- ihmisen sisässä on peto, ja
+kun turvaton tulee lähelle, niin se herää... Ei pitäisi turvattoman
+mennä petoeläimen lähelle... Nouse ylös, tyttö-raukka, hänen armonsa
+tulee...!
+
+Vanha mamsselli viskaa työn käsistään ja karkaa Hannin luo
+herättääkseen häntä.
+
+-- Hänen armonsa tulee, sanoo hän hätäännyksissään. -- Nouse ylös,
+tyttö-raukka!
+
+Hanni pääsee ylös, mutta ei jaksa paeta. Hän kuuntelee emäntänsä
+nuhteita vastaan sanomatta, ikään kuin ei hän ymmärtäisi mitään. Vasta
+kun armo nostaa kätensä ja lyö, herää Hanni, ojentuu suoraksi ja
+lupaa lyödä takaisin. Hän lähtee pois täältä, hän ei ole tämän talon
+palvelija, kenelläkään ei ole oikeutta tulla häntä lyömään!...
+
+Armo menee huoneesta sähisten kuin käärme. Vanhan mamssellin silmissä
+on kyyneliä.
+
+-- Laita, lapsi-raukka, kokoon vaatteesi, kuiskaa hän, -- ja lähde pois
+pappilaan.
+
+-- Niin minä teenkin! huutaa Hanni vimmoissaan. -- En hetkeä, en
+silmänräpäystä minä ole tässä talossa... Voi, äiti, voi äiti! ääntää
+hän samassa itsekseen ja hänen kyyneleensä alkavat uudestaan valua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jumala oli hänelle sentään laupias, kun antoi armon suuttua juuri sinä
+iltana. Hän pääsi pappilaan niin myöhään, että kaikki jo nukkuivat, ja
+seuraavana päivänä tuli isä.
+
+Rakas, herttainen, sokea isä! Ei hän huomannut, missä hädässä Hanni
+oli. Äiti olisi paikalla nähnyt, mutta isä jutteli ja kertoili kodin
+kuulumisia ihan rauhallisesti. Hanni kuunteli kyynelsilmin, ja kun
+uhkasi tulla hetkisen hiljaisuus, niin hän osasi veikeillä ja kysellä
+ja sekoittaa asiat niin, ettei kukaan tullut kertoneeksi sanaakaan
+hänen olostaan Kankaanpäässä.
+
+Äidiltä oli kirje Hannille ja sen luettuaan itki Hanni pakahtuakseen.
+Äidillä oli se tunne, että Hanni on vaarassa, että hänelle jotakin
+tapahtuu, ettei hän enää koskaan saa nähdä lastansa, omaa rakasta
+lastansa... Hannipa heittää kaikki ja lähtee vielä tänään isän mukaan!
+Hänen täytyy saada nähdä äiti, itkeä hänen sylissään ja rukoilla
+anteeksi. Mutta nyt pani ruustinna vastaan. Joulu oli käsissä ja paljon
+vieraita tulossa. Jälkeen joulun sopisi Hannin paremmin käydä omaisiaan
+tervehtimässä.
+
+Silloin iski isä silmää sekä Hannille että ruustinnalle ja sanoi, että
+heillä parin kuukauden perästä taas Pimeässäpirtissä on ristiäiset.
+Siksi sopii Hannin tulla. Hanni punastui eikä enää virkkanut mitään,
+pani vain kokoon makeissäästönsä ja kirjoitti äidille kirjeen, jossa
+vakuutti, että hänen on täällä kaikin puolin hyvä. Äidin ei ensinkään
+tarvitse pelätä. Ja joulun jälkeen hän tulee kotiin käymään.
+
+Jumala armahti häntä taaskin! Oikein hänen teki mieli langeta
+polvilleen kiittämään, sillä puoli tuntia myöhemmin kuin isä oli
+lähtenyt, ajoi Kankaanpään armo helisevin valjain pappilan pihaan.
+
+
+
+
+IX
+
+
+Talossa syntyi hälinä. Ruustinnan piti rientää lastenkamariin
+muuttamaan hametta, hän käski Hannia ja Aino-neitiä vierasta vastaan ja
+huusi keittiöön, että kahvipannu pantaisiin tulelle.
+
+Hanni ei lähtenyt, häneltä olisi saanut lyödä pään poikki, ennen kuin
+häntä olisi saatu liikkumaan. Hätäännyksissään ehti hän vain iloita
+siitä, että isä jo oli lähtenyt. Sillä kyllä hän aavisti, miksi armo
+oli tullut. Sitä vain ei tietänyt, mille puolelle pappilan herrasväet
+kallistuisivat. Olisikohan sittenkin pitänyt kertoa heille koko asia
+heti aamulla? Hän oli kyllä aikonut puhua Aino-neidille, mutta ei
+muille. Nyt he saavat sen tietää... Sydän sykkien istui hän sukkia
+parsimassa lastenkamarissa, kuulostellen, mitä salissa tapahtuisi.
+Vähään aikaan ei saattanut erottaa muuta kuin ääniä, mutta sitten tuli
+Aino-neiti lastenkamariin. Hän tuli hiljaa kuin hiipimällä ja paeten
+jotakin. Hänen kasvonsa punoittivat, rinta kohoili. Hän ei tietänyt,
+pitikö hänen itkeä vaiko nauraa.
+
+-- Hanni, Hanni, kuiskasi hän väräjävällä äänellä, -- mitä... mitä sinä
+olet voinut tehdä? Se mahtaa olla jotakin hirveää, koska minäkään en
+saa olla kuulemassa.
+
+Hanni naurahti katkerasti ja viskasi pois työnsä, mutta hän ei ehtinyt
+selittää mitään, ennen kuin ruustinna huusi pois tyttärensä. Hannia
+ei käsketty tarjoamaan kahvia, vaan keittiöpiika sai pukea ylleen
+pyhävaatteet ja viedä saliin kahvitarjottimen. Hannista alkoi tuntua
+kolkolta, hän tunsi ilmassa, ettei häntä enää tarvita täällä, että
+kaikki jo ovat häntä vastaan. Ainoastaan lapset telmivät iloisina
+hänen ympärillään. He hänestä pitivät... No, jahka hän tästä pääsee
+selittämään herrasväelle, niin tottapahan käsittävät.
+
+Vihdoin läksi armo. Rovasti itse peitti hänet vällyihin seisoen syvässä
+lumessa paljain päin ja kumarrellen hänen jälkeensä. Hannin mielessä
+alkoi kiehua, aivan varmaan herrasväki nyt oli uskonut kaikki armon
+sanat ihan tosiksi... Ja tuossa se vanha mies pokkuroi kuin itse
+piispan edessä...
+
+Ruustinna tuli huoneeseen kovin kuohuksissaan.
+
+-- Kauniita juttujapa sinusta kuuluu! virkkoi hän. -- No lapset, tulkaa
+pois nyt siitä Hannin sylistä! Saat mennä rovastin kamariin... No
+lapset, päästäkää Hanni irti, papalla on asiaa Hannille.
+
+Hanni ei puhunut mitään, katseli vain kysyen ja epäillen ja vihdoin
+läksi.
+
+Rovasti istui juhlallisena kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli aivan
+samannäköinen kuin ennen opettaessaan rippikoulussa. Tuolla ankaralla
+katseella hän oli katsellut sitä tyttöä, joka oli varastanut. Hanni
+seisahtui ovensuuhun ja tunsi läpitunkevan katseen alla kylmenevänsä
+jääkylmäksi.
+
+-- No, alkoi rovasti, -- oletpa sinä kauniisti osannut pettää
+meitä kaikkia! Me olemme luulleet olevamme tekemisissä siveän ja
+jumalaapelkääväisen tytön kanssa ja sinä olet jo nuorella iälläsi
+ehtinyt tulla sekä valehtelijaksi että kuudennen käskyn rikkojaksi.
+
+Hanni punehtui niin, että korvalehdet olivat kuin veripisarat ja hänen
+kätensä kävivät läpimäriksi.
+
+-- Mutta alkakaamme alusta, jatkoi rovasti. -- Miksi sinä karkasit
+Kankaanpäästä?
+
+Hanni nosti silmänsä maasta ja iski ne säihkyvinä rovastiin.
+
+-- Minä en karannut, minä sanoin armolle, että menen.
+
+-- Mutta kotiin tullessasi et meille puhunut sanaakaan siitä, miksi
+läksit kartanosta.
+
+-- Minun olisi pitänyt puhua, myönsi Hanni, hypistellen esiliinaansa.
+
+-- Sinä et puhunut siksi, ettei omatuntosi ollut puhdas. Mikset sitten
+pysynyt kartanossa?
+
+-- Siksi etten voinut!
+
+-- Mikset voinut? kysyi rovasti ikään kuin voitonriemuisena.
+
+-- Siksi etten voinut.
+
+-- Älä huuda. Minä en ole kuuro, kuulen vähemmälläkin. Et enää
+uskaltanut jäädä kartanoon siksi, että olit heittäytynyt niin
+heittiöksi, että pelkäsit seurauksia.
+
+-- Minä en ole heittäytynyt miksikään!
+
+-- Vai vielä kehtaat kieltää!
+
+Rovastin nyrkki kolahti pöytään, mutta Hanni ei säikähtänyt.
+
+-- Minä en ole heittäytynyt siksi, miksi minua syytetään.
+
+Hänen äänensä oli niin varma ja katse niin rävähtämätön, että rovasti
+hetkeksi alkoi epäillä itseään, mutta seuraavassa hetkessä hän
+ainoastaan hämmästeli suurta paatumusta niin nuoressa tytössä.
+
+-- Jo Salmisen vaimo tiesi kertoa sinusta rumia asioita...
+
+-- Hän valehtelee!
+
+-- Salmisen vaimo, sellainen jumalinen ja kelpo ihminen.
+
+Rovasti oli äärimmilleen hämmästynyt. Miehetkin ovat itkeneet, kun
+hän on heitä nuhdellut, ja tämä tyttö pysyy kivenkovana väitteessään,
+vaikka on selviä todistuksia häntä vastaan. No, tottapa sen pikku
+rikollisen nyt jollakin lailla saa sotkeutumaan sanoihinsa.
+
+-- Miksi sinä sitten läksit Kankaanpäästä? kysyy hän äkkiä lempeästi.
+
+Hanni ei vastaa pitkään aikaan, ja rovasti tuijottaa häneen kuin
+saaliiseen, jonka jo on kiinni saamaisillaan.
+
+-- Armo löi minua, virkkaa tyttö vihdoin.
+
+-- Miksi armo löi? tarttuu rovasti kiinni hänen sanoihinsa ja jatkaa
+sitten, kooten ankaruutensa yhteen ponteen: -- siksi, että hän tapasi
+sinut itse synnin teossa. Vieläkö kiellät, vieläkö väität valheeksi?
+
+Hanni ei enää vastaa, tuijottaa vain maahan.
+
+Rovasti nousee ja astuu Hannin eteen.
+
+-- Nuori tyttö, nuori tyttö, tee jo katumus, nöyrry ja tunnusta
+syntisi, niin voi sinulle vielä olla anteeksiantamusta ja armoa...
+
+-- En huoli kenenkään armoista. En ole tehnyt sitä, mistä minua
+syytetään!
+
+-- Nuori tyttö, nuori tyttö! Jollet kadu ja tunnusta syntiäsi, niin et
+sinä ole mahdollinen enää käymään rippikouluakaan toisten kanssa, vielä
+vähemmän nauttimaan Herran pyhää ehtoollista...
+
+-- Kysytään kaupungin tuomareilta, he olivat näkemässä...
+
+Hänen varmuutensa on niin järkkymätön, että rovasti vielä kerran joutuu
+epäilykseen.
+
+-- Kaupungin tuomareilta! pääsee häneltä. -- Ajattele, mitä puhut
+sivistyneistä herroista, jopa tuomareista. He voisivat haastaa sinut
+oikeuteen sanoistasi. Siitä tulisi sinulle häpeä elämäsi ajaksi. Ja
+ajattele vanhempiasi...!
+
+Siihen saakka oli Hanni ollut kova ja paatunut mutta vanhempia
+mainittaessa alkaa hän horjua. Jos äiti saa tämän tietää -- mieluummin
+mitä hyvänsä! Tulkoon hän vaikka valehtelijaksi muiden silmissä, kunhan
+ei vain äiti saa tietää mitään!
+
+-- Vanhemmille ei saa puhua! pyytää hän hiljaa, hätäännyksissään. --
+En tahdo, että heille puhutaan. Ei tarvitse puhua, kyllä minä itsekin
+selkiän tästä asiasta. Herrat tulevat jouluna kartanoon, minä menen
+puhumaan heille. Siellä on silloin se Kyösti-herrakin Helsingistä...
+Mutta vanhemmille ei saa mitään sanoa...!
+
+Hän on syyllinen! ajattelee rovasti ja alkaa puhua helvetistä,
+tuomiosta ja iankaikkisesta kadotuksesta, mutta Hanni astuu huoneesta
+miltei keveällä mielin, sillä hän oli muistanut Kyösti-herran ja on
+ihan varma siitä, että tämä auttaa häntä.
+
+-- Voi, voi sitä kovuutta niin nuoressa sydämessä! huokasi ruustinna.
+-- Ei sen silmässä ollut kyyneltäkään, vaikka sinä niin kauniisti
+ojensit sitä!
+
+Hän otti nyt vuorostaan Hannin erilleen ja nuhteli häntä, mutta
+tyttö pysyi vain itsepintaisesti sanoissaan, vieläpä lupasi vaatia
+sekä patruunan että kaupungin herrat tilinteolle. Ruustinna rupesi
+pelkäämään, että Hannin seura on vahingollinen lapsille. Jos hänen
+valheellisuutensa vaikuttaa heidän herkkiin mieliinsä! Mutta ei häntä
+keskellä joulukiirettä voinut poiskaan ajaa, täytyi vain pitää silmällä
+ja koettaa taivutella.
+
+Huhu kierteli nyt kylällä ja pitkin pitäjää. Asiasta kerrottiin monella
+eri tavalla. Salmiska sen tiesi oikein, koska Kankaanpään armo itse
+oli käynyt hänelle sen kertomassa ja häneltä neuvoa kysymässä. Tunnin
+olivat parihevoset odottaneet ulkopuolella, kun armo Salmisen kamarissa
+joi kahvia.
+
+Hanni ei tahtonut liikkua missään, sillä kaikki alkoivat supatella
+ja katsella, kun hän läheni. Kerran, kun hän oli kelkkamäessä lasten
+kanssa, tuli Loviisa lähettyville, nauraa tirskui ja puheli: "No, enkö
+sanonut, ettei se ole niinkään helppoa siveänä tallustella tämän elämän
+läpi!" Hanni nosti ylpeästi päätään eikä vastannut sanaakaan.
+
+Oi, kuinka hänen sydämensä näinä päivinä oli käynyt kovaksi ja
+kylmäksi. Hänestä tuntui siltä kuin ei hänellä enää olisi mitään
+maailmassa, jota hän rakastaa, ei mitään, josta hän välittää.
+Kyösti-herraan hän vielä panee toivoa, hän voi todistaa, millainen
+patruuna on, jollei kukaan muu todista!
+
+Kuinka kaikki häntä kiusaa ja vaivaa! Hänen on vaikea katsella, kuinka
+rovasti syö. Häntä kiusaa ruustinna, kun tämä laittaa ruokaa ja maistaa
+padasta... Hirveää pappilassa olisi, jollei Aino-neitiä olisi. Hän on
+niin hyvä ja kaunis. Vaikkei Hanni saa hänelle kertoakaan, niin hänen
+katseensa jo lohduttaa, kun hän katsoo suurilla, ruskeilla silmillään.
+
+Mutta Ainoa loukkaa, että äiti pitää häntä niin lapsena. Johan hän
+kohta täyttää yhdeksäntoista vuotta! Sitä paitsi hän tietää paljon
+enemmän kuin äiti luulee. Hän on lukenut ja kuullut ja hän tahtoo
+tietää, mitä Hanni on tehnyt. Hänen käy Hannia säälikin, jollei hän
+ole syyllinen... Eräänä iltapäivänä, kun isä on pitäjällä ja äiti
+navetassa, lakkaa hän äkkiä soittamasta hämysoittojaan ja tulee
+lastenkamariin.
+
+Hanni istuu jakkaralla valkean ääressä. Sukkakudin on pudonnut hänen
+käsistään ja hän tuijottaa liekkiin. Oven käydessä säpsähtää hän ja
+tarttuu kiireesti työhönsä. Aino katselee hämillään lasten leikkiä eikä
+tiedä mistä päästä alkaa. Vihdoin istuutuu hän Hannin viereen, laskee
+kätensä hänen olalleen ja virkkaa punastuen:
+
+-- Kuule, kerro nyt minulle kaikki.
+
+-- Minua on kielletty kertomasta neidille.
+
+-- Voi, ei se tee mitään! He luulevat, etten minä mitään tiedä. Minua
+harmittaa se! Minä en ole ensinkään niin lapsi kuin he luulevat.
+
+Hän sävähti vieläkin punaisemmaksi. Häntä hävetti, että Hannikin, joka
+oli paljon nuorempi kuin hän, piti häntä niin lapsena.
+
+Hanni hengitti raskaasti, katseli Aino-neidin silmiin ja vihdoin kiersi
+käsivartensa hänen kaulaansa. Sitten hän alkoi kertoa, kuiskaamalla,
+hiljaa. Neiti kuunteli häntä kauhistuksissaan, punastuen, kalveten ja
+vähän väliä huudahdellen. Vihdoin puhkesi vesi hänen silmistään ja hän
+syleili Hannia.
+
+-- Kuinka sinulle on oltu pahoja! pahoja! kuiskaili hän. -- Mutta älä
+sure, kaikki käy vielä hyvin. Minä puhun mammalle ja papalle...
+
+-- Ei, ei neiti saa puhua! Johan he suuttuisivat pahanpäiväisesti...
+
+-- Ole huoleti!... Ja nuo herrat, nuo roistot! Minäkin olen heidän
+kanssaan tanssinut... Mutta nyt, kyllä heidän nyt pitää saada kuulla
+kunniansa. Minä tulen sinun kanssasi Kankaanpäähän, heidän täytyy pyytä
+anteeksi sinulta.
+
+-- Mutta jos minun äitini saa tästä tietää, vaikeroi Hanni, -- niin
+hän kuolee surusta. Sillä hän kielsi minua Kankaanpäähän menemästä.
+Hän ymmärsi, mitä vaaroja siellä oli -- ja minä lupasin, mutta en
+totellut...
+
+-- No, mutta eihän nyt äitisi näitä usko sinusta, jos kuuleekin. Ja
+kuka sinne sydänmaille nyt jouluna...
+
+-- Eihän muuten, mutta jos joku kuolisi ja menisivät tilaamaan kirstua.
+Äiti on kipeä, jos hän pelästyy. Sitä minä niin pelkään!
+
+-- Niitä petoja, niitä petoja! äänteli nuori neiti, kyyneleet vielä
+silmissä ja kädet puserruksissa. -- Kuinka minä tahtoisin, kuinka minä
+tahtoisin heille kostaa.
+
+Hänen silmiensä päältä oli äkkiä vedetty kuin vaate, hän näki asiat
+edessään alasti ja hänelle tuli niistä ajattelemista koko joulunajaksi.
+
+Koko hänen olonsa nousi sotaan. Häntä raivostutti ja hävetti.
+
+Oli hän monta kertaa punastunut miehen katseesta, mutta se oli ollut
+hänestä hauskaa, sillä hän oli ymmärtänyt, että hän oli kaunis ja
+että häntä ihailtiin. Oli hän huomannut, että herrat katselivat
+nuorta Ester-rouvaa, kun hän esiintyi avorintaisissa puvuissaan, ja
+se oli hänestä näyttänyt hiukan rumalta -- mutta ei hän ollut sitä
+asiaa käsittänyt näin syväksi. Hän oli itsekin teettänyt hameensa
+vähän avokaulaisiksi. Se oli hänestä ollut kaunista ja pukevaa. Mikä
+se sitten oli se "jokin" miehen ja naisen välillä, joka veti heitä
+toisiinsa?... Ei hän osannut mainita sitä nimeltä, mutta se kuumensi
+hänen veressään ja teki sydänalaan kiusallisen kivun tunteen... Jos
+hän, Aino, olisi ollut piikatyttö, ja hänen olisi täytynyt lähteä
+viemään herroille aamukahvia, niin he äkkiä olisivat voineet karata
+vuoteistaan ja asettua oven eteen ja alkaa häntäkin... Inhottavaa
+sitä oli ajatella. Hän koetti peittää silmänsä, tukkia korvansa ja
+olla kaikkea ajattelematta, mutta se vain tuli mieleen, hänen täytyi
+Hannin sijasta olla siinä hirveässä hädässä. Oi sitä rumuutta, oi sitä
+kurjuutta...
+
+Ja se oli sentään se, mitä sanottiin rakkaudeksi! Se oli se, mikä
+hallitsi maailmaa ja teki ihmiset hulluiksi... Hän olisi tahtonut
+tietää niin paljon, mutta ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä,
+äidiltä ei mistään hinnasta. Ei äiti aavistanut eikä saanut aavistaa,
+että hän näin syntisiä ajatteli!
+
+Syntisiä? Niin, niin, mustia, verisiä, syntisiä. Nuori tyttö ei saa
+ajatella eikä tutkistella, hänen pitää säilyttää viattomuutensa. Mutta
+Aino ei voinut olla ajattelematta.
+
+He tekivät Hannin kanssa sopimuksen, että Aino joulutansseissa pitää
+silmänsä auki, on varuillaan, tarkastelee ja tutkistelee herroja...
+
+Olla varuillaan, pitää silmät auki, kun on kahdeksantoistavuotias ja
+edessä liukas lattia, kun ympärillä soi soitto, kun pitää tanssista
+enemmän kuin mistään muusta maan päällä, ja tanssittua talvisen yön
+umpeensa ei toivo mitään sen hartaammin kuin että ilta taas joutuisi ja
+uudelleen saisi alkaa liidellä pitkin liukasta lattiaa soiton soidessa!
+Ei siinä ehdi ajatella, vielä vähemmän olla varuillaan ja pitää silmiä
+auki. Tanssii vain eikä muista mitään koko maailmasta.
+
+Aino heräsi siihen, että Hanni tuli tekemään tulta hänen huoneeseensa.
+Hän oli nukkunut keveää, levotonta unta, ja heti kun hän heräsi,
+valtasi hänet paha omatunto siitä, ettei hän eilisissä tansseissa ollut
+huomannut herroissa mitään pahaa, ei mitään loukkaavaa, ei mitään
+syntisiä katseita. Hänellä oli päinvastoin ollut äärettömän hauskaa...
+Hanni kyykistyi uuninsuun ääreen, salin ovi oli jäänyt auki ja raosta
+näkyi toinen puoli joulukuusesta, joka oli siirretty nurkkaan, oksilla
+kimmelsi paperisia helyjä, yleni lippuja ja riippui makeisia... Aino
+tiesi, että hänen olisi pitänyt soimata herroja ja näyttää, että hän
+heitä halveksi, mutta hän oli vain hymyillyt heille. Nyt odotti Hanni
+häneltä lohdutuksen sanoja eikä Aino voinut niitä antaa. Hän sulki
+silmänsä, ja päätti olla nukkuvinaan.
+
+Kattoon syntyi, suuri, kolmikulmainen valokohta, jossa Hannin liikkeet
+erottautuivat mustina, muodottomina varjoina, kun hän puhalteli tuleen.
+Vihdoin hän nousi, varisteli rikkoja sylistään, astui hiljaa vuodetta
+kohti ja katseli suurin, surullisin silmin. Hän otti tuolilta Ainon
+vaaleansinisen puvun ja alkoi ihaillen käännellä sitä käsissään.
+Silloin oli Aina heräävinään, sanoi Hannille huomenta ja kertoi,
+etteivät kaupungin herrat vielä olleet tulleet, mutta Kankaanpään
+pitoihin he tulevat ja silloin, silloin...
+
+Hän päätti rehellisesti ottaa selvää asiasta, sillä koko hänen
+luontonsa nousi sitä vastaan, että Hanni kärsisi syyttömästi.
+
+Mutta kun hän palasi Kankaanpäähän kutsuista, oli kaikki hänen päässään
+sekaisin. Hän ei käsittänyt mitä uskoa... Hauska ilta se oli ollut.
+Jo portaitten edessä oli ollut vastassa vihreitä kuusia ja niiden
+oksilla palamassa kirjavia lyhtyjä. Sali oli miltei tyhjennetty,
+seinille vain oli jäänyt peilit ja taulut ja kattoon kruunut.
+Lattia oli tehty liukkaaksi kuin marraskuun jää. Viereinen huone
+oli muodostettu virvokehuoneeksi, pöydät kukkurallaan hedelmiä ja
+makeisia. Toisissa huoneissa oli pehmeitä mattoja, patjoja ja sohvia
+ja amppelit valaisivat punertavilla tai kuunvalonkarvaisella valolla.
+Herrat olivat hännystakeissa, naiset parhaimmissa puvuissaan, ei mitään
+talonpoikaisemäntiä eikä kansakoulunopettajia nurkissa istumassa,
+Ester-rouva itse oli tavattoman yksinkertainen tällä kertaa: vain
+vaaleankeltainen villahame, hiuksissa ja rinnalla tulipunaisia kukkia.
+
+He olivat todella saapuneet, sekä tuomarit naapurikaupungista että
+ylioppilas Åkerfelt ja maisteri Björkell Helsingistä. Aino oli
+asettunut nurkkaan ja tarkasteli heitä sieltä. Maisteri Björkell oli
+erinomaisen hienon näköinen. Hän esiintyi levollisesti ja varmasti,
+katsellen kaikkia ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän ei nauranut, mutta
+kasvot pysyivät kaiken aikaa kohteliaina ja sileinä. Hänen pukunsa
+kiilsi uutuuttaan ja muodikkuuttaan. Vasemman käden pienessä sormessa
+kimalteli jalokivi. Häntä täytyi kunnioittaa ja pelätä. Aino tunsi,
+ettei hän hänelle uskaltaisi sanoa sanaakaan, oli sitä paitsi varma,
+ettei ainakaan hän ollut tehnyt pahaa Hannille.
+
+Tuomari Lassi Lindström oli vähän kuluneen näköinen, hännystakki
+rypistynyt, valkoinen kaulaliina ennen käytetty. Mutta hän näytti
+niin perin ystävälliseltä, että se täytyi antaa hänelle anteeksi,
+hän hymyili kaikille ja tanssitti kaikkia tyttöjä, sekä somia että
+rumia, vanhempia ja nuoria. Aino tuli vakuuttuneeksi, että hänkin oli
+viaton, ja turhaan etsittyään vikoja noista muista unohti hän koko
+tutkijatoimensa ja ainoastaan iloitsi tanssista.
+
+Äkkiä, vähää ennen illallista, kun istuttiin virvokehuoneessa
+rikkomassa pähkinöitä, muistui hänen mieleensä, mitä hän oli Hannille
+luvannut. Mutta, hyvä Jumala, miten hän saattaisi alkaa, kun oli ihan
+varma siitä, että Hanni oli erehtynyt! Samassa kääntyi tuomari Berg
+hänen puoleensa ja virkkoi:
+
+-- Palveleeko se todella nyt herrasväellä se herttainen tyttö sieltä
+sydänmailta?
+
+Aino joutui ihan suunniltaan. Hän ei ollut uskaltanut mainita Hannin
+nimeä ja nyt he _itse_ alkoivat puhua hänestä. Aino punastui ja painoi
+alas katseensa. Herrat eivät olleet hämillään vähääkään.
+
+-- Mikä sen nimi nyt olikaan? Hanni, eikö totta. Se oli harvinaisen
+sievä ja hieno talonpoikaistytöksi.
+
+-- Niin oli! huudahti Kyösti, -- en ikinä unohda sitä, kun me Oton
+kanssa kuljettuamme eksyksissä väsyksiin asti huomasimme sen tytön
+kalliolla keskellä keltaista metsää, varjostamassa kädellä kasvojaan
+auringolta, joka laski...
+
+-- Ja se torppa muutenkin! sanoi Wahlberg laulavalla ruotsalaisella
+ääntämisellään. -- Suloinen paikka siinä järvensä rannalla. Ikävä vain,
+että Otto ajoi pois ne väet. Hän suuttui aivan turhanpäiten.
+
+-- Olisin utelias tietämään, jatkoi Berg, -- onko se lapsi voinut
+sietää ilmaa täällä kirkonkylässä, kadottamatta luontaista suloaan.
+
+-- Kyllä hän on muuttunut, sanoi Aino hämillään.
+
+-- Onko? huudahti Kyösti. -- Ei hän ainakaan silloin ollut, kun
+pappilassa hänet näin.
+
+-- Kyllä hän nyt on! sanoi Aino hiljaa ja yritti katsahtaa herroihin
+tutkivasti.
+
+-- Sääli, sääli! lausui Björkell.
+
+Ja herrat pysyivät ihan muuttumattomina, eivät kalvenneet, eivät
+punastuneet, ei pieninkään piirre kasvoissa osoittanut mitään... Aino
+ei ymmärtänyt mitä uskoa. Hanni oli varmaan erehtynyt. Häntä alkoi jo
+hävettää ja harmittaa, että hän oli ottanut sen asian niin vakavalta
+kannalta ja niin pyhästi päättänyt puolustaa viatonta tyttöä.
+
+Tanssisävel soi vielä aamulla Ainon korvissa, kun Hanni astui
+huoneeseen, puusylys käsivarsilla. Taaskin jäi salin ovi raolle
+ja pesävalkean väräjävässä valossa näkyi joulukuusen oksia. Ainon
+valkea puku oli sohvalla ja tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli
+kotiljonkihelyjä. Hanni astui varpaillaan ja painui pesän ääreen. Kun
+tuohet käpertyen alkoivat syttyä, lehahti seinille ja kattoon valo ja
+Hannin kädet ja ruumis liikkuivat sen päällä pimeinä möhkäleinä.
+
+Aino oli vakuutettu siitä, että Hanni on kuvitellut kaikki tyynni.
+Herrat eivät olisi saattaneet puhua sillä tavalla, jos he olisivat
+olleet syylliset. Hän kohoutui istumaan sänkyynsä, haukotteli ja kaarsi
+käsivarret niskaansa.
+
+-- Kuule nyt, Hanni, alkoi hän vakavasti, -- ehkei se asia ollut niin
+vaarallinen. Sinä olet ehkä ottanut todeksi leikin, joka ei ensinkään
+ollut pahoin tarkoitettu...
+
+Hanni kavahti ylös ja astui vuoteen ääreen, kädellään pidellen
+esiliinaa, jossa oli ruusuja.
+
+-- Puhuiko neiti minusta?
+
+-- Puhuin... nimittäin he itse alkoivat puhua. Eivät he tiedä sinua
+loukanneensa.
+
+-- Vai eivät tiedä! Minä olin silloin vielä lapsi, en ymmärtänyt enkä
+osannut niin pahaksi ottaa, mutta nyt tiedän... tiedän mikä heillä oli
+mielessä...
+
+-- Älä nyt kiivastu, Hanni, ehkä he vain leikillä houkuttelivat
+polvelleen...
+
+-- Leikkiäkö lie ollut! Sen minä vain tiedän, että kiinni ottivat,
+suuta antoivat ja olkiin yrittivät kaataa. Jollei Kyösti-herraa olisi
+ollut ja jollei äiti olisi tullut, niin...
+
+-- Hiljaa, hiljaa, Hanni, mamma tulee.
+
+-- Tulkoon, kuulkoon! Sen minä vain tiedän, että totta puhun, vaikkapa
+tämä maa minut nielisi, vaikkapa viimeiselle tuomiolle vietäisiin...
+
+Epätoivoissaan heristeli hän käsiään vuodetta kohti, jossa Aino lepäsi.
+Ruustinna riensi pelästyneenä huoneeseen ja saatuaan kuulla, mistä oli
+kysymys, tarttui Hannin käsivarteen.
+
+-- Kaikki tyynni sinä olet valehdellut, lausui hän ankarasti. --
+Rovasti on puhunut herrojen kanssa. Kukaan heistä ei ole sinuun edes
+koskenutkaan ja täällä sinä kehtaat likajuttujasi vielä neidillekin
+puhua. Hävytön! Kuka sinuun viitsisi, tuollaiseen! Nyt saat laittaa
+tavarasi kuntoon ja tuon tien lähteä kotiisi tai mihin tahdot,
+tartuttaisit vielä lapsiin valheesi... Kehtaat vielä nauraa! Pois
+siitä, taikka minä annan sinulle selkäsaunan. Olet vielä lapsi ja vitsa
+on ainoa mikä tuollaiseen pystyy...
+
+Hanni nauroi. Hänen ruumiinsa hytkyi, olisi luullut hänen itkevän,
+mutta silmiin ei tullut ainoaakaan kyyneltä. Äkkiä hän totistui, painoi
+hampaat kokoon, iski ruustinnaan silmänsä ja sanoi hetkisen perästä:
+
+-- Onko rovasti kysynyt patruunalta itseltään ja onko patruuna itsekin
+kieltänyt?
+
+-- On, on!
+
+-- Mutta herra Ã…kerfeltilta ei ole kysytty, huusi Hanni
+voitonriemuisena. -- Kysytäänpä vielä häneltä!
+
+-- On jo kysytty kaikilta. Pois täältä nyt, nyt et enää voi meitä
+pettää.
+
+-- Mutta Kyösti-herralta ei ole kysytty! huusi Hanni kurkkunsa ja
+keuhkojensa täydeltä. -- Jos kaikki muut valehtelevatkin, niin ei _hän_!
+
+Ruustinna karkasi hätäännyksissään ovelle.
+
+-- Anttu, Anttu, tule toki tänne, tämä tyttö käyttäytyy ihan kuin
+hullu. Aino-lapseni, rauhoitu...
+
+Mutta kun rovasti ehti huoneeseen, oli Hanni polvillaan Aino-neidin
+vuoteen ääressä.
+
+-- Neiti kulta, hyvä, rakas neiti, rukoili hän. -- Uskokaa neiti minua,
+auttaahan neiti minua! Neiti on ainoa, johon tässä hädässä voin turvata.
+
+-- En tiedä, en tiedä, vaikeroi Aino, itkien ja käsiään väännellen.
+
+Rovasti tarttui Hannia käsivarteen ja laahasi hänet huoneesta.
+
+-- Kaikki sinä olet valehdellut! sanoi hän ankarasti. -- Ja ensi
+työkseni täytyy minun ilmoittaa asiasta vanhemmillesi. Et enää voi
+käydä rippikoulua muitten kanssa...
+
+-- Ei ei, ei! huusi Hanni mielipuolen raivolla, -- vanhemmilleni ei saa
+ilmoittaa mitään! Minä menen itse heidän luokseen ja kerron kaikki.
+Mutta ensin täytyy herrojen tunnustaa, ensin menen herrojen puheille...
+
+-- Ja valehtelet vanhemmillesi, niinkuin olet meillekin valehdellut.
+Katuisit jo, nuori tyttö, ja tunnustaisit kaikki, niin voisit vielä
+saada anteeksiantamusta ja armoa, saisit jäädä palvelemaan hyvään
+paikkaasi ja kävisit siivosti rippikoulusi loppuun asti.
+
+Hanni kuuli rovastin äänen ikään kuin jostakin kuopasta. Hänen
+sydämensä jyskytteli ja joka jäsen vapisi. Kurkussa poltti ja silmiä
+kirveli. Nyt vain kiireesti Kankaanpäähän! Ei enää ole muuta neuvoa.
+Heidän täytyy tunnustaa ja antaa hänelle kunnia takaisin, ennen kuin
+kukaan on ehtinyt käydä kielimässä äidille...
+
+Piiat kuiskailivat ja nauroivat keskenään, lapset välttivät Hannia ja
+ruustinna ei antanut hänelle mitään käskyjä. Kaikki kohtelivat häntä
+ikään kuin ei häntä olisi ollut. Mutta saavat nähdä, saavat nähdä!
+
+Ilma oli leuto, lunta oli tullut yöllä, ainoastaan yhden reen jäljet
+johtivat pappilaan. Pellot olivat sileinä, valkeina kenttinä, jostakin
+näkyi kiven kylkeä ja ojansyvennystä. Hautausmaan portille oli
+ajautunut aika kinos ja vain ristien päät pistivät esiin lumesta.
+Kylään tullessa näkyi joku akka kaivolla ja ukko risutukillaan. Hanni
+tervehti heitä, uhallakin iloisesti ja ystävällisesti ja paljastaen
+kasvonsa.
+
+Hänen oli kuuma, jalat olivat läpimärät. Kankaanpään tienhaarassa tuli
+Janne häntä vastaan, tervehti hitaalla tavallaan ja sanoi olevansa
+menossa neulomaneitiä hakemaan, ylihuomenna on kaupungissa tanssit,
+herrasväet menevät kaikki sinne ja armon vaatteita pitää korjata.
+
+Kankaanpäässä näyttiin vielä nukkuvan. Nyymanni oli lapioimassa tietä
+ja koirat kellittelivät lumessa. Kuuset seisoivat tanssiaisillan
+jäljeltä vielä portaiden edessä ja paperilyhdyt riippuivat pyöreinä
+lumikerinä oksilla. Keskellä pihaa oli lyhteitä keppien nenässä, nekin
+lumen alla.
+
+-- No, mitäs kuuluu? kysäisi Nyymanni, kohottaen lakkiaan.
+
+-- Ei liiemmäisiä. Taitavat herrasväet vielä nukkua.
+
+Hannin posket hehkuivat ikään kuin koko hänen levottomuutensa olisi
+läähättänyt niiden alla, mutta hänen suunsa oli hymyssä ja hän hyväili
+koiria kuin vanhoja ystäviä ainakin. Hetkeksi hän jäi miettimään,
+menisikö sisään isoista portaista vaiko keittiön tietä, mutta meni
+sitten isoista portaista. Koirat saattoivat hänet ovelle asti ja
+Nyymanni vilkaisi nauraen hänen jälkeensä.
+
+Hän katsahti sisään eteisen lasiovesta. Lattialla oli suuri matka-arkku
+ja vaatekaapin ovet olivat auki. Salista ilmestyi kaapin eteen pörröpää
+neiti, esiliina vyöllä. Hän hyräili hiljaa jotakin iloista nuottia ja
+alkoi panna vaatteita matka-arkkuun. Hanni ymmärsi, että se oli se uusi
+kamarineitsyt.
+
+-- Lina, kom hit, kuului äkkiä herranääni patruunan huoneitten takaa.
+
+Nainen ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain hyräilyään. Pari kolme kertaa
+antoi hän huutaa itseään ennen kuin läksi. Odotushuoneessa tuli
+maisteri Björkell jo häntä vastaan. Hän oli alusvaatteisillaan ja laski
+käsivartensa Linan vyötäisten ympäri.
+
+Hanni tunsi ruumistaan puistattavan ja sydänalaansa nousevan sen
+ilkeän, kuvottavan tuskan, joka siellä usein viime aikoina oli ollut.
+Hän palasi takaisin portaille. Hän ei tietänyt, minne joutuisi. Ei
+tahtonut lähteä pois toimittamatta asiaansa eikä voinut sisäänkään
+mennä. Vihdoin läksi hän maantielle kävelemään ja koirat tulivat hänen
+kanssaan. Hän oli hiestynyt läpimäräksi, helmat lyödä loksahtelivat
+kenkiä vastaan.
+
+Jolleivät he tunnusta, jolleivät he tunnusta -- mitä hän sitten tekee?
+
+Heidän _täytyy_, heidän _täytyy_ tunnustaa!
+
+Hän ajatteli moneen kertaan valmiiksi mitä hän heille sanoisi, mutta
+kun hän vihdoin seisoi heidän edessään, oli hän unohtanut kaikki tyynni.
+
+Herrat olivat patruunan työhuoneessa, ilman kauluksia, tohvelit jalassa
+ja paperossit hampaissa. Ovi sisähuoneeseen oli auki ja sieltä näkyi
+vuoteet, joista vasta oli noustu. Björkell loikoi sohvalla, Lindström
+istui keinutuolissa ja patruuna käveli edestakaisin lattialla.
+Astuessaan huoneeseen kuuli Hanni jonkun sanan ja hänelle tuli paikalla
+se tunne, että he puhuivat hänestä. Hän vapisi ja koko huone huojui
+hänen silmissään, niinkuin hän olisi seisonut laivan kannella. Mutta
+hän tiesi, että nyt pitää puhua, vaikka siihen paikkaan kuolisi, ja hän
+seisahtui veripunaisella, kostealla kädellään pitelemään kiinni oven
+pielestä ja iski silmät selällään eteensä, herroihin päin.
+
+-- Herrat ovat sanoneet, että minä olen valehdellut ja armo on käynyt
+pappilassa puhumassa, että minä olen valehdellut... Minä _en_ olisi
+mitään puhunut siitä illasta, mutta kun minua hätyytettiin, niin minun
+täytyi sanoa... että herrat sillä lailla minulle tekivät. Herrat on
+hyvät ja myöntää sen ja sanoo armolle ja rovastille, että minä en ole
+valehdellut...
+
+Hän katkaisi äkkiä lauseensa, ikään kuin ääni olisi loppunut. Hänen
+silmänsä kiilsivät kuumeisina, sieraimet ja suupielet vavahtelivat,
+rinta nousi ja laski, laiha, veripunainen käsi piteli ikään kuin
+kynsiksi koukistuneena kiinni oven pielestä.
+
+Herrat vaihtelivat silmäyksiä ja kuiskasivat jotakin toisilleen. Eivät
+he käyneet vakaviksi, kuten Hanni oli odottanut. Eivät näyttäneet
+häpeävänkään. Tuomari Lindström tuli ystävällisesti Hannin luo, taputti
+häntä poskelle ja puhui hiljaa, katsoen suoraan silmiin:
+
+-- Tyttö-kulta, mitä sinä leikistä suutut, sinä järkevä ja kaunis
+tyttö...
+
+Hanni vetäytyi pois hänen kätensä alta, katsoi närkästyneesti ja sanoi:
+
+-- Herrat on nyt hyvät ja sanoo armolle, että minä en ole valehdellut...
+
+-- Kas, kas sitä tyttöä! Sanotaan, sanotaan, tule nyt vain tänne
+istumaan...
+
+Lassi-herra veti hänet pöydän ääreen ja kaikki kolme kokoontuivat hänen
+ympärilleen. He tulivat ihan likelle ja heidän katseensa alkoivat häntä
+polttaa.
+
+-- Herrat on hyvät ja sanoo sen, toisteli hän rukoillen.
+
+Lassi-herra silitteli hänen hiuksiaan.
+
+-- Mutta tyttöseni, mitä se nyt sitten tekee, jos joku kylän ämmä
+sanoo, että sinä olet "valehdellut". Eihän kaikista puheista tarvitse
+välittää.
+
+-- Ei kylän ämmät mitään olisi sanoneet, jollei armo olisi alkanut!
+tiuskaisi Hanni.
+
+-- Hyvä, hyvä! kuiskasivat herrat toisilleen ja purskahtivat nauruun.
+
+-- Eikö se nyt olisi kaikista viisainta, jos sinä, pikkuinen kaunis
+Hanni, sulkisit pikku suusi kiinni ja unohtaisit koko juorujutun...
+Katsos, tässä sinä saat näin kauniin setelin, sillä sinä saat vaikka
+silkin ja menet kauniisti palveluspaikkaasi takaisin eikä parin päivän
+perästä kukaan enää muista koko juttua...
+
+Hanni otti setelin, jonka Björkell pisti hänen käteensä, ja katseli
+sitä ikäänkuin hän hetkisen olisi miettinyt mitä sillä tekisi; sitten
+hän nosti silmänsä ja otsa rypistyi.
+
+-- Mutta kun koko pitäjä jo pilkkaa minua ja kun pappilasta on ajettu
+pois eikä rovastikaan enää ota rippikouluun. Ja jos... jos minun
+vanhempani saavat tietää!
+
+Viime sanat lausui hän hiljaa, epätoivoisen kolkosti.
+
+-- Älä nyt hulluttele, tyttöseni! huudahti Lassi iloisesti, -- ei sinua
+ajeta pois eikä pilkata ja rippikoulun saat niinikään kunniallisesti
+lopettaa, jos vain annat heidän uskoa mitä uskovat... Mitä sinä nyt
+siitä välität, mitä ihmiset sanovat, kun omatuntosi on puhdas!
+
+-- Mutta he vaativat minua myöntämään, että olen valehdellut. Ja
+minähän _en_ ole valehdellut. Herrojen täytyy, täytyy, täytyy se
+tunnustaa...
+
+-- Älä huuda, älä huuda, pikku Hanni! Armo vielä makaa...
+
+-- En, en, kunhan herrat tunnustavat. Minä tulin kamariin ja
+patruuna... otti polvelleen... ja herrat oli kaikki siinä ympärillä ja
+koskivat ja sitten... joku antoi suuta.
+
+-- Älä huuda, älä huuda, rauhoitti rauhoittamistaan Lassi.
+
+-- Kyllä sinä olet nähnyt unta, virkkoi äkkiä Björkell kylmällä,
+virallisella äänellä. -- Valhetta tämä on, tyttöraukka. Jonkin
+ystävällisen sanan sinulle sanoimme, saisit olla siitä kiitollinen.
+Muuta ei tapahtunut.
+
+Hanni painoi kädet rinnalleen ja alkoi hätäännyksissään katsella
+ympärilleen.
+
+-- Mutta herrojen täytyy tunnustaa se! kirkaisi hän voimiensa takaa
+ja karkasi kiinni tuomari Lindströmin käsiin. -- En tiedä... olisiko
+se ollut leikkiä vaiko mitä... mutta patruuna otti syliinsä ja joku
+veti kädestä ja joku antoi suuta... Ettekö muista? Voi, _pitää_
+muistaa!... Kyösti-herra, Kyösti-herra! pääsi äkkiä ilon huudahdus
+hänen huuliltaan, kun nuori Åkerfelt ilmestyi huoneeseen. -- Te sen
+todistatte, te minut pelastatte kuten silloinkin. Voi, te olette niin
+hyvä ja minä siunaan teitä kuolinpäivääni asti... Sanokaa, sanokaa...
+armahtakaa! Äitini kuolee, jollette pelasta minua!
+
+Hänen hennot, luisevat kätensä kävivät kiinni Kyöstin käsivarsiin ja
+hän ravisti niitä voimiensa takaa, ikään kuin saadakseen sillä lailla
+hänen muistinsa heräämään. Hänen äänensä vapisi uhkan ja kiukun,
+rukouksen ja hellyyden vaiheilla. Märkä hame kiertyi hänen ruumiinsa
+ympäri. Hänen poskillaan paloi tumma puna, huulet olivat kuin verille
+purrut.
+
+-- Kyösti-herra, teidän täytyy minua auttaa, minä vannotan teitä,
+sanokaa, sanokaa se.
+
+Hän oli heittäytymäisillään polvilleen nuoren herran eteen, kun hän
+näki samassa vastapäisestä peilistä armon seisovan odotushuoneen
+ovella, sinisessä aamuviitassaan, hiukset hajalla, suu hymyssä.
+Kyösti-herrakin huomasi hänet, työnsi Hannin luotaan ja virkkoi:
+
+-- Te erehdytte, Hanni, ei kukaan ole tarkoittanut teille pahaa eikä
+kukaan ole pahaa tehnyt. Ei minun ole tarvinnut mistään teitä pelastaa.
+
+Muut herrat sanoivat vielä jotakin ja armo puhui ja nauroi, mutta
+Hanni huomasi sen kuin unessa. Hän tuijotti sanaakaan lausumatta
+Kyösti-herraan ja hänen molempiin silmiinsä tuli suolainen pisara.
+Vihdoin Kyösti kääntyi pois ja sytytti paperossin. Silloin oikaisi
+Hanni itsensä suoraksi ja rupesi repimään herrojen antamaa seteliä.
+Armo tuli hänen eteensä, katsoi vihreähtävällä katseellaan ja komensi.
+Mutta Hanni nauroi hänelle. Silloin armo polki jalkaa ja löi, mutta
+Hanni vain nauroi.
+
+Hän hoippui ulos huoneesta, seisahtui hetkeksi portaille ja yhä nauroi.
+Tuomari Lindström juoksi hänen perässään paljain päin ja pidätti hänet.
+
+-- Älä nyt, älä nyt, Hanni, puheli hän ystävällisesti nuhdellen. --
+Mikä sinulla oikeastaan on hätänä? Nuori olet ja kaunis tyttö. Sinä
+saat koska tahansa paikan, vieläpä paljon paremman ja hauskemman kuin
+täällä. Tahdotko, niin hankin sinulle paikan kaupungin hienoimmassa
+hotellissa? Odotas, minä näytän, että hankin sen sinulle ja sielläkös
+on hauskaa!... No Hanni, älä nyt suutu! Ystäviähän me aina on oltu...
+Katso, tuossa saat toisen setelin, kun äskeisen niin tyhmästi revit...
+Saat nähdä, että minä olen ystäväsi ja toimitan sinulle niin hyvän
+paikan, ettet unissasikaan ole nähnyt.
+
+Hanni oli lakannut nauramasta ja tuijotti kolkosti eteensä. Ei hän
+seteliä ottanut. Häntä puistatti niin, että hampaat kalisivat.
+
+-- Minä menen lautamiehen luo, virkkoi hän, -- ja haastatan herrat
+kaikki oikeuteen, vaikka tuomareja olettekin. Tottahan sanotte
+totuuden, kun laskette kätenne kirjan päälle.
+
+Lassi Lindström hymähti säälien.
+
+-- Sinä olet alaikäinen, lapsi-raukka.
+
+Hanni ei enää kuullut. Hän oli jo portilla. Hän liikkui hoippuen kuin
+vaate, jota tuuli repii, hiukset hajalla, huivi valuneena hartioille.
+Mutta tuomari Lassi Lindström pisti setelin liivinsä taskuun ja kiroili
+sydämensä pohjasta tätä harmillista juttua ja kaunista Ester-rouvaa,
+joka oli pannut sen alkuun.
+
+
+
+
+X
+
+
+Lautamiehen väet olivat hyviä ihmisiä. Ystävällisesti kohtelivat he
+Hannia, vaimo keitti kahvia, kuivatti hänen vaatteensa, ja tarjosi
+yösijaakin. Mutta auttaa -- sillä tavalla kuin Hanni tahtoi -- he eivät
+voineet. Hanni oli alaikäinen, isän tai holhoojan täytyi toimittaa
+haaste hänen puolestaan. Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä isän luo
+Pimeäänpirttiin. Kun Hanni kiitti ja nousi lähteäkseen, kehoitti
+vaimo vieläkin jäämään yöksi, eihän tänä iltana enää ollut lähtemistä
+matkalle, oli jo pimeä ja yö yllättämässä. Mutta kello oli vasta kuusi
+eikä se Hannin mielestä ollut ensinkään myöhäistä. Paljon myöhempään
+valvottiin pappilassa ja Kankaanpäässä oli päivällinen monesti syöty
+vasta tähän aikaan päivästä.
+
+Hän ei sentään ollut virstaakaan kävellyt, kun hän jo katui, sillä
+minne hän oikeastaan kulkisi, minne joutuisi yöksi? Ei hän tahtonut
+mennä pappilaan, ei liioin Salmisellekaan. Lähin torppa Pimeäänpirttiin
+päin oli kahdeksan virstan päässä. Sinne olisi voinut ehtiä, mutta
+kaikki hänen vaatteensa olivat pappilassa ja väsytti. Tie oli tukossa
+ja lumi tarttui, oli raskasta kävellä. Hän päätti sittenkin kulkea
+pappilaan yöksi, tulla juuri ennen maatapanoa ja olla tuvassa. Silloin
+tuskin kukaan häntä huomaisi. Pianhan hän aamulla kokoaa tavaransa,
+ottaa kylästä hevosen ja lähtee. Viimeistään illansuussa hän on kotona
+Pimeässäpirtissä.
+
+Isä seisoessaan hakotukilla alkaa kuulla kulkusen kilinää. Luulee
+jonkun tulevan kirstua tilaamaan, ei ole millänsäkään, hakkaa vain,
+jotta kalikat lentelevät! Hevonen tulee likemmä, Hanni kurkistelee
+malttamattomana molemmin puolin rekeä, isä vain ei tunne. Kuja on
+niin ummessa, että täytyy ajaa peltoa myöten. Aita on sitä varten
+avattu ja tienviitaksi nostettu seiväs, olkitukko nenässä. Isä huomaa,
+että tulijoiden on vaikea päästä, hän lyö kirveensä tukkiin ja tulee
+avuksi. Ja silloinkos häneltä pääsee ilo ilmoille: "Mamma, mamma,
+tulepas nyt! Ei nyt hullumpata! Sehän se on se meidän Hanni joka tulee!
+Pojat, juoskaa pian sanomaan äidille!" Pojat juoksevat ja äiti, joka
+elää ainaisessa pelossa, että jotakin pahaa tapahtuu, tulee portaille
+paljain päin, hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, silmissä se
+tavallinen, kysyväinen pelko. Mutta kun hän näkee, mikä sieltä tulee,
+niin purskahtaa hän itkuun pelkästä ilosta, että hänen pikku Hanninsa
+palaa ja ihkasen elävänä!... Ja kuka siellä äidin helmoissa huppuroi?
+Liisu, Liisu, Liisu! Hän on tietysti kasvanut ja hiukset käyneet
+vieläkin tuuheammiksi kiharoiksi... No tule siskon syliin nyt! Osaatko
+oikein syleillä? Noin, noin!... Ja siellähän tulee vaarikin, tuttu,
+katajainen keppi kädessä...
+
+Hanni itkee tätä ajatellessaan ja hänen rintansa paisuu haikeasta
+onnesta. Voi, ettei hän sentään ole palannut kotiin! Kolme kuukautta
+hän nyt on kitunut täällä tylyssä, pahassa kirkonkylässä. Kaikki olisi
+toisin, jos hän ajoissa olisi palannut kotiin! Mutta nyt hän menee
+eikä mikään enää voi häntä pidättää! Illalla, kun kaikki jo nukkuvat,
+tarttuu hän äidin käteen, johtaa hänet vieraskamariin, istuttaa
+tuolille, lankeaa polvilleen hänen eteensä, kätkee kasvot hänen
+helmoihinsa ja tunnustaa ja rukoilee anteeksi. Oi, kuinka hän tahtoo
+katua ja pyytää ja itkeä, itkeä pohjia myöten, puhtaaksi koko raskaan
+sydämensä! Äiti antaa kyyneleensä valua hänen kyyneliinsä, sulkee hänet
+syliinsä eikä enää muista hänen syntejänsä. Silloin, silloin kun se on
+tapahtunut, tahtoo hän kiittää hyvää Jumalaa...
+
+Ilma on raskas ja sumuinen kuin keväällä, puut ovat lyöneet kuuraan.
+Hanni tuntee tavatonta tyhjyyttä sisässään ja muistaa, ettei hän ole
+syönyt koko päivänä. Mutta hänen mielensä on tyyni, miltei kevyt, eikä
+hän kanna vihaa ketään kohtaan.
+
+Kun hän tulee Suurenkuusen mäelle, mistä tiet haaraantuvat kaupunkiin,
+kirkonkylään ja sydänmaahan, alkaa hän kuulla kulkusia. Ihan ovat kuin
+pappilan kulkuset, lakkaavat soimasta, kilahtavat katkenneesti ja taas
+lakkaavat soimasta, vähäksi aikaa. Vihdoin alkavat helistä ja Hanni
+huomaa, että ne lähenevät takaapäin, sydänmaahan vievältä tieltä.
+
+Hänen ei tällä hetkellä tee mieli tavata ketään, kaikista vähemmin
+rovastia. Hän kääntyy sen tähden ympäri ja alkaa kiireesti astella
+samaa tienhaaraa, jota on tullutkin, kaupunkiin päin. Silloin kuuluu
+ääni reestä, totisesti rovastin ääni! He ovat tunteneet hänet ja
+kutsuvat häntä nimeltä. Hanni ei ole kuulevinaan, astuu vain eteenpäin
+ja sydän lyö niin, että korvissa kohisee. Mitäpä rovastilla lienee
+muuta sanomista kuin tahtoisi torua! Eikö häntä vieläkään ole tarpeeksi
+soimattu! Kaikki aamulliset harmit muistuvat hänen mieleensä ja hänen
+sisunsa alkaa taas paisua.
+
+Hevonen on seisahtunut.
+
+-- Tule kuulemaan uutisia kodistasi! huutaa rovasti. Hanni hytkähtää.
+Mitä hän oli kuulevinaan? Uutisia kodista! Mistä he niitä olisivat
+saaneet! Hän ei pysähdy, mutta siirtää huivin toiselta korvaltaan ja
+kuuntelee henkeä pidätellen.
+
+-- Me olemme käyneet Pimeässäpirtissä, huutaa nyt vuorostaan renki. --
+Sinun äitisi on kuollut!
+
+Hanni painaa kädet rinnalleen ja silmänräpäykseksi valtaa hänet
+pyörryttävä tunne. Hän ei tiedä seisooko hän vai käveleekö, onko maassa
+vai ilmassa, valveella vaiko unennäössä.
+
+-- Mutta onko se Hanni? tutkistelee rovasti. -- Tule nyt tänne likemmä.
+No, ajetaan me sitten sinne. Koska tässä on tienhaara, niin tottahan
+tässä pääsee kääntymään... Annetaan sen nyt tehdä kiusaa, kylläpähän
+sydän pehmiää, kun tämän uutisen kuulee.
+
+Hanni pysähtyy lumeen tiepuoleen ja koko hänen olentonsa on
+jännityksessä. Hetket tuntuvat kamalan pitkiltä, reki lähenee aivan
+kuin madellen. Vihdoin viimein huohottaa hevonen hänen edessään.
+
+-- Mihinkä sinä pappilasta karkasit? kysyy rovasti ja jatkaa, äänen
+käydessä lause lauseelta juhlallisemmaksi: -- olisit päässyt kotiin,
+jos olisit ollut saapuvilla, sillä veljesi tuli noutamaan sekä sinua
+että minua. Näetkös... äitisi oli äkkiä sairastunut ja tahtoi saada
+lohdutusta Jumalan sanasta ja vielä viimeisen kerran nähdä lastaan.
+Sellaista se on ihmisen elämä. Se on niinkuin kukkanen kedolla, koska
+tuuli puhaltaa sen ylitse, niin ei sitä enää ole. Ei täällä surun ja
+murheen laaksossa ole pysyväistä asuinsijaa kenelläkään. Kun minä
+saavuin perille, oli Kaikkiviisas Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua
+pois äitisi. Kauniisti ja rauhallisesti hän oli kuollut, uskossa
+Vapahtajaansa... Mutta kuuletko sinä edes mitä minä sanon? kysyy
+rovasti äkkiä kiivaasti ja sekä hän että renki tarkastavat Hannia. Hän
+seisoo liikkumattomana, ei edes itkekään.
+
+Silloin kun hän rovastin sanoista ymmärsi, että se oli totta, että se
+todella oli tapahtunut, tuntui siltä kuin ukkonen olisi iskenyt häneen
+ja polttanut hänet poroksi. Sillä hetkellä se teki kipeää, niin kipeää
+kuin jos silmähammasta olisi väännetty hohtimilla tai sydäntä raadeltu
+pihdeillä, mutta sitten meni tunto ikään kuin pois ja piti vain seisoa
+ja kuunnella eikä voinut liikkua, ei puhua eikä itkeä.
+
+-- Vastaa nyt jotakin, jatkaa rovasti, -- että edes tiedän, oletko
+kuunnellut!... Ei sano mitään! Etkö ymmärrä, että oma äitisi on
+kuollut. Vieläpä surusta sinun tähtesi. Etkö käsitä, mikä hirveä
+synti se on, joka sitten lankeaa sinun omantuntosi päälle? Hänelle
+oli kerrottu, kuinka huonoa elämää sinä olet viettänyt täällä ja se
+häneen niin koski, että... Ei! Seisoo kuin seiväs! Ei katumusta, ei
+surua! Nuori tyttö, nuori tyttö! Jumala on lähettänyt tämän suuren
+surun _sinulle,_ erittäin sinulle, pehmittääkseen sinun mielesi! Hän
+on nähnyt, että sydämesi on niin kova, ettei vähempi siihen pystyisi.
+Tee sen tähden nyt jo katumus ja parannus äläkä paaduta sydäntäsi,
+sillä silloin voit tehdä itsesi syypääksi siihen syntiin, jonka Judas
+Iskariot teki, joka kun hän oli herransa ja mestarinsa pettänyt, ei
+ottanut vastaan armoa ja anteeksiantamusta, vaan paadutti sydämensä...
+Ota tämä rakkaan taivaallisen Isän lähettämä rangaistus nyt nöyrällä
+mielellä vastaan, palaa pappilaan, -- saat istua tuossa kuskilla Antin
+vieressä -- ja pyydä anteeksi kaikilta, joita vastaan olet rikkonut,
+niin lähetän sinut huomispäivänä pappilan hevosella kotiisi. Siellä
+tarvitsevat isäsi ja turvattomat pikkusiskot apuasi... Ei, ei vastaa!
+Istu siihen rekeen nyt. Varo, varo, nuori tyttö, Jumalan tuomiota!
+
+-- Antakaa minun olla! pääsee Hannilta kiihkeästi ja kaikki veri karkaa
+pyörryttävänä hänen kasvoihinsa.
+
+-- Aijai sitä sydäntä! päivittelee rovasti. -- No, kiukuttele täällä
+nyt yksinäsi ja palaa sitten yöksi pappilaan. Hurskaan äitivainajasi
+takia tahdon olla pitkämielinen sinun kanssasi enkä kieltää sinulta
+yösijaa, vaikka olisit kuinka paatunut hyvänsä. Jää hyvästi sitten
+ja Jumala valaiskoon mielesi... Ajetaan pois, Antti, älä nyt vain
+käänteessä kaada!
+
+Kulkuset alkavat edetä. Vielä kerran kääntyy rovasti katsomaan taakseen
+ja näkee Hannin seisovan liikkumattomana hangessa.
+
+-- Joko kadut, nuori tyttö? huutaa hän -- tahdot ehkä jo tulla rekeen.
+
+Silloin kokoaa Hanni voimansa ja alkaa juosta. Pois, pois, pakoon,
+kauas, etteivät nuo miehet enää näe häntä, ettei hän enää kuule heitä.
+Pakoon kaikkea, itseäänkin!
+
+Hän juoksee kuin hullu, juoksee ajan, joka tuntuu rajattomalta. Vihdoin
+loppuu häneltä henki, hän ei tunne mitään muuta kuin sydämensä jyskeen
+ja tulipilkut polttamassa poskiaan. Silloin hän seisahtuu. Se ei ole
+totta, mitä he kertoivat, se ei voi olla totta! Herra Jumala, hän näki
+unta! Hän ottaa lunta käteensä ja painaa sitä otsalleen, poskilleen.
+Rovastin sanat kaikuvat hänen korvissaan ikään kuin hän nyt vasta
+kuulisi ne ensikerran, tai ikään kuin joku nyt vasta päästelisi niitä
+hänen sydämensä päälle suurina raskaina pisaroina sulatetusta lyijystä.
+
+-- Äiti on kuollut... Hän oli äkkiä sairastunut, tahtoi nähdä sinua...
+saada lohdutusta Jumalan sanasta... Kaikkivaltias Jumala jo nähnyt
+hyväksi kutsua pois...
+
+-- Ei, ei, ei! Äiti! Mamma! huutaa hän.
+
+Ei kuulu kaikuakaan vastaukseksi, sillä raskas kuura peittää puiden
+oksat ja ilma on paksua ja raakaa.
+
+-- Mamma, mamma, ääntelee Hanni hiljaa ja hellästi, -- vasta olit
+luonani, sano, ettei se ole totta, mamma, ethän sinä, otathan oman
+Hannin syliisi...
+
+-- Hän kuoli niin kauniisti ja rauhallisesti, uskossa Vapahtajaansa...
+
+Sydän lyö suurena, kipeänä ja tuska nousee kurkkuun.
+
+-- Äiti, äiti! Mamma! kirkaisee Hanni voimiensa takaa ja viskautuu
+maahan. -- Jumala, älä anna hänen kuolla! Mamma, mamma!
+
+Hän vaikeroi siinä hiljaa ja kaikki hänen päässään on sekaisin. Hän
+ei käsitä, että se on totta, hänen täytyy toistelemistaan toistaa,
+mitä rovasti sanoi. Äkkiä hän karkaa ylös ja alkaa juosta ikään kuin
+pelastaakseen äidin. Äiti on sairas ja jos Hanni tulee, niin hän
+paranee. Pitää joutua, joutua! Mutta nyt tuntuu siltä kuin ei hän
+tietäisi, minnepäin mennä. Missäpäin on koti? Valkeata tietä riittää
+molempiin vastakkaisiin suuntiin silmän kantamiin asti ja korkea,
+huurteinen hongikko on molemmin puolin ihan samanlaisena. Ja hänen
+pitäisi kiirehtiä linnun siivillä! Ah, eihän se auta, eihän se auta,
+äiti ei enää elä, ei kuule, ei rakasta, ei odota...! Hän makaa valkeana
+riihessä, missä pikku veikkokin ennen makasi ruumiina... Ei, ei, ei!
+se ei saata olla totta! Hanni riuhtaisee päästään huivin, kiertää
+sitä käsissään, viskaa pois luotaan ja päästää valittavan huudon. Hän
+lankeaa polvilleen ja koettaa rukoilla, hän nousee ja polkee maata.
+Oi Herra Jumala, katso tänne maan päälle! Jos sinä olet ottanut
+äidin, niin ota tyttökin!... Tuntuu siltä, että koti sittenkin on
+täälläpäin! Täältäpäinhän rovasti tuli. Ehkä vielä kuulisi, jos oikein
+huutaisi. Hän korottaa ääntänsä, mutta se kähisee oudosti kurkussa kuin
+petoeläimen ääni, hän pelkää sitä eikä enää uskalla huutaa...
+
+Hän pelkää... Äiti on valkoisissa vaatteissa, kylmänä, kankeana,
+laudalla riihessä. Ei hän uskalla nähdä häntä, ei mennä lähelle. Hän
+ihan kylmenee, kun sitä ajattelee. Hän ei tahdo sitä ajatella, mutta
+täytyy... Isä tekee arkkua tuvassa, sitä ei enää viedä tyhjänä talosta,
+siihen pannaan äiti. Valkoinen arkku maalataan mustaksi, siihen pannaan
+päänalainen ja nostetaan kuollut äiti... Jumala, Jumala, eikö sinulla
+ole mitään armoa, eikö millään pääse kotiin, eikö millään pääse
+ihmisten ilmoille?...
+
+Hannia palelee ja jalka on niin raskas, että tuskin nousee. Huivi on
+jäänyt jonnekin ja esiliina on poissa. Jospa tulisikin kuolema häntä
+vapauttamaan!
+
+-- Etkö käsitä, mikä hirveä synti... Äitisi on kuollut surusta sinun
+tähtesi...!
+
+Hänen täytyy ehtiä rukoilemaan anteeksi, kertomaan, että hän on viaton,
+ennen kuin äiti kuolee!
+
+Hän kokoaa taasen voimansa ja lähtee liikkeelle, sama se, minnepäin,
+kunhan hän vain kulkee... Äiti, äiti, älä kuole, odota vähän...! Mutta
+sinä olet jo kuollut... Ethän vielä, oma mamma, mamma, me menemme sinun
+kauniiseen kamariisi ja sinä istut tuolissasi ja minä saan panna pääni
+helmaasi...
+
+-- Ei! Sinä olet jo kuollut! ääntelee hän itsekseen, seisahtuu ja
+toistaa sanat moneen kertaan ikään kuin nyt vasta alkaisi käsittää. --
+Surusta... Sinulle oli kerrottu, että... ja sinä et jaksanut... Sinä
+olet kuollut!
+
+-- Kuollut, kuollut!
+
+Hanni vaipuu hankeen, painaa kasvot käsiinsä, itkee, itkee eikä lopulta
+tiedä mistään, ei tunne eikä muista mitään, itkee vain ja valittaa.
+
+Sillä lailla kuluu pitkiä aikoja. Hän vapisee, mutta ei voi liikkua.
+Kuluu pitkiä, pitkiä aikoja.
+
+Vihdoin joku ihminen puhuu hänen vieressään, nostaa hänet ylös ja
+panee hänet lämpimään. Hänen on siinä hyvä olla. Hän tuntee hyvin
+hämärästi, että hän on kotona, että hän on pieni lapsi ja sairas. Äiti
+seisoo huolissaan vuoteen ääressä ja katselee häntä rakastavaisella
+katseellaan, vaari puhuu käärmeestä, joka kävelee kahdella jalalla,
+mutta äiti sanoo, ettei käärme tule pienten lasten luo. Tuntuu niin
+hyvältä, kun he kaikki ovat siinä ympärillä ja kun äiti katselee...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ester-rouva tahtoi ajaa kaupunkiin Kyösti-herran kanssa kuomireessä.
+Mutta ei ollenkaan ollut helppoa löytää syytä, minkä nojalla hän
+ajaisi Kyöstin eikä miehensä kanssa. Tarkoitus oli, että lähdettäisiin
+iltapäivällä, jotta päästäisiin kaupunkiin yöksi. Siten saataisiin
+nukkua yö rauhassa ja aamulla ehtisi Ester vielä harjoittaa säestäjänsä
+kanssa. Hän oli luvannut esittää muutamia kappaleita iltamassa.
+Mutta äkkiä rupesi hän puuhaamaan lähtöä jo aamupäivällä. Hän sanoi
+pelkäävänsä ajaa pimeässä korkeista mäistä.
+
+-- Mutta kun sinä olet kuullut, etten minä voi lähteä ennen kuin
+iltapäivällä, sanoi Otto-herra äreästi.
+
+Se oli juuri se, jota Ester tahtoi.
+
+-- Mutta etkö sinä nyt voi heittää niitä iankaikkisia asioitasi? Minä
+pelkään todellakin, vaikeroi hän itku kurkussa. -- Mutta, huudahti hän
+äkkiä, ikään kuin nyt olisi keksinyt keinon, -- jos me muut lähtisimme
+nyt ja sinä tulisit perässä iltapäivällä!
+
+-- Minulle se on yhdentekevää, vastasi patruuna. Hän oli huonolla
+tuulella, harmistunut sekä vaimoonsa että työväkeensä.
+
+-- Mutta, rakas ystävä, sehän sopiikin mainiosti, huudahti Ester-rouva
+innoissaan. -- Sinä tuot sitten mukaasi tavarat, eikö totta? Katso,
+pukuni ei valmistu aamupäivällä, se on niin kauhean hidas ihminen se
+mamsselli Hedda. Kuka uskoisi muuten, että täällä Kankaanpäässä olen
+laihtunut niin, että liivi oli kymmenen senttimetriä liian suuri!
+Onneksi tulin sitä koettaneeksi täällä kotona. Se olisi puuttunut,
+että olisin pannut sen kofferttiin sellaisenaan. Siitä olisi tullut
+täydellinen skandaali, sillä se olisi riippunut ympärilläni kuin
+riepu... Rakas Otto, ethän lähde, ennen kuin se on valmis! Ja Lina,
+muista, että hyvin panetkin kaikki!... Voi, voi, sinua Otto, ettet
+nyt voi jättää niitä asioitasi? Eikö se nyt ole ihan sama, koska ne
+maitotilit tulevat tehdyiksi? Mutta tiedätkö, pelkään todellakin
+niitä mäkiä, varsinkin sitä yhtä siellä... kuka kaikkia niitä nimiä
+voisi muistaa?... Tarkoitan sitä... sitä, missä hevoset kerran viime
+kesänäkin olivat kompastumaisillaan... Kuule Otto, älä ole noin juro
+tänään, me odotamme sinua kaikki hotellissa illalla, kokoamme sinne
+ystäväsikin...
+
+-- No niin, no niin, vastaa patruuna äreästi ja toivoo sydämensä
+pohjasta, että Ester lähtisi matkaan niin pian kuin suinkin. Ikään
+kuin ei hän tietäisi, mikä sillä on mielessä ja mihin se tähtää. Kyllä
+hän naiset tuntee! Ei heille riitä, että heillä on aviomies, pitää
+aina olla rinnalla toinenkin, joka liehittelee ja rakastelee... No
+niin, liehitelkööt ja rakastelkoot taivaan nimessä! Ei hän tahdo olla
+tiellä...
+
+He lähtevät siis matkaan aamupäivällä ja illansuussa lähtee patruuna,
+Esterin suuri matkalaukku köytettynä reen taakse, ajajana Janne.
+Miksi hän oikeastaan menee? Ainakaan ei siksi, että häntä huvittaisi!
+Mahdollisesti sen tähden, että tuli päätetyksi tehdä retki tuohon
+iltamaan ja että pitäisi tehdä pieni voimanponnistus ennen kuin
+saisi päätetyksi päinvastaiseen suuntaan. Hän ei enää viitsi vaivata
+ajatuksiaan, ei ainakaan asioissa, jotka koskevat huveja. Ne eivät
+totisesti sitä ansaitse, sillä se on nähty ja koetettu moneen kertaan,
+ne ovat aikoja sitten lakanneet olemasta huvittavia. Mutta ne kuuluvat
+elämään kuten jokapäiväinen leipä, ihmiset voisivat sitä paitsi
+hämmästellä, jos hän jäisi niistä pois.
+
+Kotona täytyy elää ainaisessa jännityksessä, sillä aluskunta suvaitsee
+niskoitella ja hän suvaitsee tahtoa näyttää, että hänellä on voimaa
+pitää se kurissa, nujertaa ja nöyryyttää uppiniskaiset -- mitä hyötyä
+siitä on, että hän heidät nujertaa ja nöyryyttää, sitä ei hän itsekään
+tiedä. Tällä hetkellä se on hänen elämänsä tehtävä ja eteenpäin hän ei
+tahdo ajatella...
+
+Niin, kunhan saisikin olla rauhassa ajatuksiltaan. Kun saattaisi
+nauttia lepoa kulkiessa läpi hiljaisen, huurteisen metsän! Häntä vaivaa
+hiljaisuus, hän ei pidä tästä yksitoikkoisesta kulusta...
+
+-- Janne sinä, ärähtää hän, -- nukutko sinä, lurjus?
+
+Janne kääntyy patruunaan päin, vetää kätensä suuren rukkasen sisästä,
+niistää nenänsä, pyhkii sormet saappaansa varteen, pistää käden
+takaisin rukkaseen ja vastaa vihdoin:
+
+-- Ka en.
+
+-- No anna sitten, hiidessä, mennä!
+
+Vähän matkaa mennään hyvää kyytiä. Kankaalla Janne äkkiä pysähdyttää
+hevosen.
+
+-- No mikä perhana nyt taas on? huutaa patruuna suuren turkkinsa
+sisästä, jonka kaulus on valkeanaan kuurasta.
+
+Janne kömpii reestä ja alkaa tarkastella, mikä valkoinen se on
+siinä, jota hevonen arastelee, niin ettei mene eteenpäin... Herranen
+aika, ihminenhän se on, vieläpä elävä! Jumalan kiitos, ettei ajettu
+päällitse... Ihme ja kumma, sehän on se Hanni, se Hanni, joka palveli
+pappilassa!
+
+Kun patruuna sen kuulee, karkaa hän reestä kuin nuolella ammuttu.
+Hanni on valkeanaan kuurasta. Hänen kätensä ovat kankeat, kosteat ja
+jääkylmät. Hiukan hänen ruumiinsa vavahtelee, kun häneen kajotaan,
+mutta pää retkahtaa alas ikään kuin se olisi poikki lyöty. Voi raukkaa,
+kun ovat helmat kaikki jäässä! Eikä sillä ole edes huivia päässä. Jo
+nyt on surkeille jäljille joutunut!
+
+Patruuna nostaa hänet varovaisesti syliinsä, laskee rekeen ja
+peittelee. Mutta ei tyttö siinä lämpiä, hän on niin läpeensä
+kylmettynyt. Hän makaa kuin lankavyyhti, vähän vain välistä hytkähtää
+ja kuikertaa kuin kuoleva lintu.
+
+-- Jos olisi ottaa syliinsä, esittää Janne.
+
+-- Niin, niin, pitää koettaa virvoittaa eloon, vastaa patruuna, avaa
+väljän turkkinsa ja vetää Hannin siihen, sulkien lämpimät nahat hänen
+ympärilleen.
+
+-- Nyt Janne, virkkaa hän sitten, koettaen hillitä mieltään, -- ajamme
+yöksi ensimmäiseen kestikievariin.
+
+-- Jaa niinkö, ettei mennäkään kaupunkiin asti? kysyy Janne
+harvinaisella reippaudella.
+
+-- Niin. Annetaan nyt mennä hyvää kyytiä.
+
+Janne oikaisee suoraksi istuimellaan, läjäyttää ohjasperiä ja
+katselee valppaasti eteensä. Oli sentään hyvä, että tuli korjatuksi
+tyttö siitä tieltä ja ettei patruuna suuttunut. Olisihan hän voinut
+käskeä jättämään siihen tiepuoleen paleltumaan hankeen, mutta nyt
+otti kuin ottikin märän olennon ihan turkkinsa sisään. Sen Jumalakin
+varmaan lukee hänelle ansioksi, kun kerran viimeisellä tuomiolla
+tilille vaaditaan. Jannen sydän sykkii oudosta tunteesta, hän on niin
+hyväntahtoisella mielellä, että välttämättömästi soisi voivansa tehdä
+jotakin hyvää jollekin. Auttaakseen oritta astelee hän ylämäissä reen
+rinnalla, katsellen, voisiko jollakin lailla auttaa patruunaakin ja
+Hannia. Mutta hiljaa patruuna siinä istuu ja hyvästi ja hellästi
+pitelee tyttöä.
+
+-- Jokos alkaa virota? kysyy Janne kurkistaen patruunan olkapään
+päällitse tyttöön. -- Luulisipa siinä lämpimässä turkissa sulavan.
+
+Hän pistelee peitettä lujemmin kiinni reen syrjille ja kiepahtaa
+reippaasti kuskilaudalle.
+
+Patruuna herää mietteistään kummissaan katsomaan, onko tuo mies tuossa
+hänen typerä, juro hovinarrinsa. Sepä tällä hetkellä paljastaa aivan
+uusia puolia itsestään, rupeaa sukkelaksi ja veitikkamaiseksi. Janne
+itse ei mieti syytä ihmeelliseen mielialaansa. Hän on onnellinen,
+ikään kuin olisi saanut lahjaksi hevoskuormallisen kultaa ja paraikaa
+kuljettaisi sitä kotiinsa.
+
+Pitkin pituuttaan lepää Hanni Otto-herran sylissä, pää hänen
+olkapäätään vasten. Hän nukkuu levollisesti, tahdotonna ja
+turvallisena. Mutta Otto-herrassa kulkee kuuma, kuohuva veri ja
+hänen sydämessään soi: sinä olet minun, sinä olet minun! Vihdoinkin
+minä saavutin sinut... Hän likentää kasvonsa hänen hiuksiansa, hänen
+lemuavia hiuksiansa kohti. Hän tapailee huulillaan hänen otsaansa.
+Silloin pääsee Hannilta valitus, niin hiljainen, ettei hän sitä
+kuulisi, jollei juuri sillä hetkellä olisi painuneena Hannin kasvoja
+vastaan... Ei pidä pelottaa lasta, ei pidä herättää lasta! Nuku,
+nuku... sinä olet minun kokonaan.
+
+Vihdoin saavutaan kestikievariin.
+
+Toisessa rakennuksessa asuvat talonväet, toinen on luovutettu
+matkustajaliikenteelle. Asutulta puolelta juoksee tanakka tyttö
+paljain päin avaamaan vieraille ovia ja sytyttämään kynttilää. Hän
+ilostuu, kun näkee, että se on Kankaanpään patruuna... Hyvä herra
+antamaan juomarahoja ja laskemaan leikkiä...! Tyttö nauraa tirskahtaa
+jo ystävällisesti sanoessaan patruunalle hyvää iltaa ja odottaa, että
+patruuna tulisi puhuttelemaan. Mutta patruuna ei ole näkevinäänkään.
+Kantaa vain vakavana sisään jotakin... Taivaan tieten, ruumisko se on?
+Patruuna asettaa sen nahkasohvalle huoneen perällä ja peittää varovasti
+turkillaan. Palvelustyttö tulee uteliaana likelle, heilutellen päätään
+ja pyöritellen silmiään. Ei patruuna tänään huomaa, mikä sillä nyt
+lieneekin... Tyttöriepu siinä on! No jo se nyt hyvänkin on tavannut!
+Ja niin juhlallisesti ja vakavasti käskee laittamaan tulta sekä saliin
+että kamariin, kiireesti muuttamaan sairaan ylle kuivat vaatteet,
+laittamaan teetä ja valmistamaan sijan kamariin. Hän itse nukkuu
+salissa vaikkapa sohvalla. Ei tarvitse nostaa sänkyä...
+
+-- No, nouse nyt siitä, sanoo palvelustyttö, tuupaten Hannia kylkeen,
+-- niin mennään tuvan puolelle muuttamaan kuivia vaatteita.
+
+Mutta silloin tulistuu patruuna, joka tytön äänessä on kuulevinaan
+salattua pilkkaa.
+
+-- Etkö näe, että hän on sairas? ärjäisee hän. -- Toimita vaatteet
+tänne ja heti paikalla.
+
+Hanni herää ja hänen silmänsä harhailevat hetkisen pitkin huonetta,
+mutta sulkeutuvat samassa. Patruuna silittää rauhoittaen hänen
+hiuksiaan ja palvelustyttö lähtee kiireesti täyttämään herran käskyjä.
+Hetkisen perästä hän palaa, sylys täynnä halkoja ja mukanaan toinen
+tyttö, joka tuo kuivia vaatteita Hannille. Mutta nähdessään vaatteet
+kiivastuu patruuna vieläkin pahemmin. Onko ne olevinaan vaatteita nuo?
+Rääsyjä ovat. Pois pois, paikalla. Eikö nyt hiidessä talosta löydy
+vaatteita! Mutta samassa hän näkyy muistavan jotakin, sävähtää ylös
+istualtaan, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos.
+
+Tytöt ovat aivan ihmeissään hänen käytöksestään. Renkipojalta he saavat
+kuulla, että tyttö on löydetty tieltä, mutta kuka hän on, sitä ei kuski
+ole sanonut. Ei se oikein kerjäläiseltäkään näytä, mutta ei ole paljon
+parempikaan.
+
+-- Kuka sellaiselle rupeaisi vaatteitaan antamaan!
+
+-- Emäntä oikein suuttui, kun kuuli patruunan käskeneen panemaan
+kamarin sänkyyn. Saunan penkille minä veisin. Mutta patruuna on tänään
+niin kiukkuinen, ettei uskalla panna vastaan, vaikka käskisi mitä
+tekemään.
+
+-- No tyttö, nouse nyt, niin pääset sänkyyn.
+
+Hanni ei liiku. Piiat huomaavat, että hän todella on sairas. Hänen
+ruumiinsa ei pysy pystyssä ja hän pitää kummallista, hiljaista ääntä,
+joka ei ole kuin ihmisen ääni. Tuskin ovat he saaneet hänet sänkyyn
+ja alkaneet riisua, kun patruuna Jannen kanssa laahaa saliin suuren
+arkun. Sen hän aukaisee, ja sieltäkös leviää suloinen lemu, aivan kuin
+koko huone olisi muutettu kukkakentäksi. Patruuna kantaa piikojen eteen
+silkkisukkia, pitsipaitoja ja korean sinisen viitan, joka on silkillä
+sisustettu. Ja ne kaikki käskee hän pukemaan kerjäläistytön ylle. Jo se
+suututtaa järkeviä ihmisiä, mutta eihän patruunaa uskalla vastustaa,
+kun hän on tuollaisella tuulella.
+
+Sill'aikaa astelee patruuna edestakaisin salissa. Se on suuri,
+kolkko huone. Pöydällä palaa kaksi kynttilää, asetettuina vinoon
+kynttilänjalkoihin, joissa ei ole mitään kiiltoa. Kynttelien välissä on
+päiväkirja, mustepullo ilman korkkia ja ruostunut kynä. Pitkin valkeita
+seiniä kiertelee murattiköynnös, ikkunalla on paperista tehtyjä
+kukkasia ja uunin luona seisoo keltainen kiikkutuoli, johon mahtuu
+ainakin kolme henkeä rinnan. Uunissa liekitsee kirkas tuli.
+
+Vieläkö patruuna tarvitsee jotakin? kysyy piika vihdoin.
+
+-- Saiko hän... sairas... jo teetä?
+
+-- Ei huolinut. Eikö patruuna itse juo?
+
+-- En. Saatte molemmat mennä.
+
+Taaskin on patruuna huomaavinaan, että he salavihkaa nauravat, ja
+kirous kieppuu jo hänen huulillaan, mutta hän ei sano mitään, polttaa
+vain sikaaria ja tuijottaa tuleen. Häntä huvittaa katsella liekkejä,
+kuinka ne nälkäisinä nuolevat puita... Hänenkin on nälkä, nälkä! Mutta
+hän miltei pelkää lähestyä kamarin ovea ja kun hän vihdoin sen avaa,
+hän vapisee. He ovat kahden nyt koko rakennuksessa, tuntuupa siltä,
+että ovat kahden koko maailmassa.
+
+Karkeitten lakanain välissä lepää tyttö, puettuna hienoon,
+taivaansiniseen pukuun. Käsivarret ovat peitteen päällä ja kaula
+pilkottaa untuvapäärmeen alta. Hän heittelehtii unissaan ja hänen
+suupielissään on kärsivä ilme. Otto-herra kumartuu vuoteen yli ja
+katselee häntä tarkemmin. Kuinka hänen poskensa hehkuvat! Huulet ovat
+veripunaiset ja niiden välitse käy läähättävä, epätasainen hengitys.
+Sinisen vaatteen alta erottautuu hentoinen povi, loimu liedestä
+kiertelee vuodetta ja täyttää koko huoneen väräjävällä valolla.
+Otto-herrasta tuntuu siltä, kuin ei hän enää eläisi maan päällä. Hänen
+edessään on hänen valittunsa, hänen jumaloitunsa... Mutta äkkiä hän
+kavahtaa ja tuntee oudon pistoksen rinnassaan. Tyttö on niin nuori,
+niin turvaton, on sairas... Otto-herran valtaa häpeä, synnintunto ja
+katumus. Hän heittäytyy vuoteen ääreen ja itkee kuin lapsi.
+
+Kuinka monta naista hän on ottanut häikäilemättä, tuntematta mitään
+heitä kohtaan, ja tähän, jota hän rakastaa -- tähän hän ei uskalla
+kajota! On kuin häntä katsellessa kaikkien noiden entisten naisten
+hätähuudot kirkuisivat hänen ympärillään ja hänen sydämensä käy
+nöyräksi ja pehmeäksi.
+
+-- Hanni, virkkaa hän, -- anna minulle anteeksi. Pahasti minä tein, kun
+en tänäkään aamuna sinua tunnustanut. Minä olen alhainen ihminen, joka
+pelkään ihmisten tuomiota ja pilkkaa, mutta suo se minulle anteeksi,
+sillä minä rakastan sinua... Hanni, Hanni, oi armahda minua! Minä olen
+onneton ihminen, koettanut kaikkea ja kaikesta saanut kylläkseni.
+Minun elämästäni ei ole mihinkään, ei ole työlläni tarkoitusta. En ole
+koskaan tehnyt ketään onnelliseksi enkä koskaan itse ollut onnellinen.
+Niin köyhää kuin minä ei ole toista, niin saastaista kuin minä ei ole
+toista. Puhdista sinä minut! Tee sinä minut rikkaaksi, sinä, joka voit
+sen tehdä. Armahda minua, anna elämälleni ja työlleni tarkoitus, anna
+suvulleni jatkaja...
+
+Hanni ei kuule. Hän nukkuu, rauhattomasti hengittäen, silloin tällöin
+aukaisten huuliaan. Otto-herra nielee häntä silmillään.
+
+-- Hanni, kuiskaa hän, -- saanko minä? Tahdotko armahtaa minua? Sinä
+olet nyt sairas, mutta sinun pitää pian parantua, rakkaudellani minä
+sinut parannan... Hanni, Hanni, minusta tuntuu siltä kuin kerran
+nuoruudessani olisin sinua rakastanut...
+
+-- Meidän pojastamme, Hanni, tulee Kankaanpään haltija, hyvä, kelpo
+ihminen, joka kerran elää onnellisena vaimonsa ja lastensa kanssa ja
+tekee alustalaiset onnellisiksi... Hanni, Hanni, minä rakastan sinua!
+
+Äkkiä avaa Hanni silmänsä, jotka loistavat kuumehoureen tulessa. Kun
+hän näkee Otto-herran verestävät silmät, parkaisee hän pahasti, koko
+hänen ruumiinsa vetäytyy kokoon suonenvedontapaisesti ja hiljaa pääsee
+häneltä vielä:
+
+-- Äiti, äiti, äiti...
+
+
+
+
+XI
+
+
+Kuka ei tuntisi neiti Jeanettea?
+
+Kun hän astelee kaupungin katuja, jotka eivät ole edes kivillä
+lasketut, ohi yksikerroksisten, ystävällisten puutalojen, niin
+katselevat herrasväet salavihkaa uudinten takaa, ja maalaiset, jotka
+ovat tulleet tuomaan tavaroitaan kaupunkiin myytäviksi, jäävät
+suu auki, ihmeissään töllistelemään sitä hienoa neitiä, joka on
+kuin posliininukke. Vaaleat hiukset muodikkaasti käherrettyinä ja
+sidottuina, päässä hattu, joka on niin köykäinen, että sen luulisi
+lähtevän lentoon! Ja kun hän nostaa hamettaan, joka juottautuu hänen
+ympärilleen kuin suomukset kalan selkään, näkyy silkkinen, pitsitetty
+alushame, hienot sukat ja kengät. Tavallisesti hän astelee kiireesti
+ja ylpeästi, sivuilleen katsomatta, tuskin vastaten maalaisten
+niiauksiin ja kumarruksiin. Mutta välistä hän on sillä tuulella, että
+kun näkee uudinten heilahtavan tohtorin tai tuomarin ikkunoissa, niin
+nostaa päätään ja katsoo suurilla, loistavilla silmillään suoraan ja
+arastelematta ikkunoihin, vieläpä purskahtaa nauruun.
+
+Oo, mikä myrsky siellä sisällä syntyy! Rouva karkaa miehensä kimppuun
+ja sinä päivänä ei miehen ole hyvä olla kotona. Jeanette saattaa olla
+varma, että hän kumminkin illalla joutuu hänen luokseen kaupungin
+hotelliin saamaan lohdutusta ja virkistystä.
+
+Rouvat eivät siedä Jeanettea. He vihaavat häntä koko sydämestään ja
+pitävät häpeänä koko kaupungille, että sellainen olento kuin Jeanette
+on siellä olemassa. Kyllä he tietävät, millä rahoilla se pukeutuu,
+heille ja heidän lapsilleen ne rahat kuuluvat ja heidän suustaan ne
+riistetään tuon... tuon tuollaisen helyihin! Kyllä he tietävät, mikä
+se on, joka viettelee heidän miehensä ja poikansa pois onnellisesta
+kodista, -- tuo nainen se on, tuo nainen, joka on kaunis ja kiehtova
+kuin itse synti. Ei ennen istuttu kapakoissa. Tuo nainen se on, joka
+on tullut paikkakunnan kiroukseksi... Vielä lisäksihän se kuuluu
+olevan täysi pakana, ei ole edes ripilläkäynyt. Häpeäpilkku se on
+yhteiskunnalle, että sellaistakin ihmistä suvaitaan.
+
+Herrojen mielestä hän oli viehättävä olento. Ei mikään tavallinen
+tarjoilijaneiti -- ei sinnepäinkään! Hän oli älykäs, viisas, hän osasi
+pukeutua ja käyttäytyä vaikka missä seurassa. Sitä paitsi hänellä oli
+sydäntä. Hän osasi olla heille sekä nainen että neuvonantaja, toveri
+ja uskottu. Ja sitten hänellä oli se puoli, ettei häneen koskaan
+kyllästynyt. Joka päivä paljasti hänessä uuden ominaisuuden. Hänen
+keimailunsa oli kerrassaan hurmaavaa! Joskus hän vallattomuudessaan
+saattoi katsahtaa suoraan heidän kotiensa ikkunoihin ja siinä paljastaa
+valkoiset hampaansa -- se tietysti oli pahasti tehty! Mutta muuten
+häneen saattoi luottaa. Jos hänelle esimerkiksi toi lahjan ja kielsi
+ilmoittamasta kuka antaja oli, niin hän osasi vaieta. Hän olikin
+saanut paljon lahjoja. Tuskin kukaan hänen herroistaan palasi matkalta
+tuomatta hänelle lahjaa -- hän sai monesti kauniimman lelun kuin herran
+vihitty vaimo.
+
+Hän oli hienotunteinen. Hän ei kadulla tervehtinyt herroja, osasi
+kulkea ohi aivan välinpitämättömänä ikään kuin ei olisi tuntenutkaan.
+Hänestä olisi voinut tulla hyvä näyttelijätär, hänestä olisi voinut
+tulla mitä hyvänsä!
+
+Hän oli solakka ja notkea kuin nuori koivu, muodot sopusointuiset,
+hiukset pehmeät kuin silkki ja loistamat kuin auringon säteet. Ja sitä
+peliä, mitä kasvonpiirteet pitivät joka hetki! Ja entä ne silmät!
+Niissä oli valoa ja pimeyttä, tulta ja kylmää, leikkiä ja surua
+ja syvyyttä... Yhtä hän ei suvainnut: sitä, että hänen menneeseen
+elämäänsä kajottiin. Viskaali Lindström, joka tiesi paljon hänen
+entisestä elämästään, oli yrittänyt ruveta tekemään siitä selkoa
+muillekin, mutta hänen oli kiireesti täytynyt antaa vaitiolon
+lupaus, sillä Jeanette oli uhannut muuttaa pois paikkakunnalta.
+Kerran ollessaan humalassa oli hän suuren seuran kuullen kutsunut
+häntä Hanniksi, ja silloin oli Jeanette raivostunut niin, että oli
+sulkeutunut huoneeseensa ja herrat olivat saaneet ikävöidä häntä
+koko yön. Hän oli ollut kuuro kaikille heidän rukouksilleen, hänen
+sydämensä oli muuttunut kiveksi, hän ei välittänyt uhkauksista eikä
+houkutuksista. Viikkokausia sai viskaali Lindström itse rukoilla
+häneltä anteeksi sitä tekoaan ja tuskinpa heidän välinsä sittenkään
+tuli entiselleen.
+
+Kun Jeanette pari vuotta oli ollut kaupungin hotellissa, tapahtui,
+että alkeiskoulun rehtorin poika, toivorikas ylioppilas, joka
+loistavista luonnonlahjoistaan huolimatta ylen kauan oli valmistanut
+kandidaattitutkintoaan -- sokeasti rakastui Jeanetteen. Hän jätti
+lukunsa kokonaan ja vietti päivä- ja yökaudet Jeanetten luona kaupungin
+hotellissa. Päälle päätteeksi hän selitti menneensä kihloihin hänen
+kanssaan ja uhkasi ampua itsensä, jollei saa naida häntä. Se oli
+ilmeinen häväistysjuttu. Kaupungissa ei enää puhuttu muusta kuin
+Jeanettesta ja Werneristä. Mutta Wernerin vanhemmat surivat hapsensa
+harmaiksi. Vihdoin teki onneton äiti, rehtorska itse, sen hurjan ja
+epätoivoisen päätöksen, että menee tuon kirotun naisen luo ja vaatii
+häneltä takaisin poikansa.
+
+Hän meni aamulla ja tapasi neiti Jeanetten puettuna kireään,
+tulipunaiseen röijyyn, kattamassa aamiaispöytiä. Pää pystyssä,
+kasvoissa inho ja loukatun siveyden suuttumus, seisahtui rehtorska
+keskelle lattiaa.
+
+-- Tekö olette neiti Jeanette? kysyi hän, vaikka hän hyvin tiesi, minkä
+näköinen hänen vihamiehensä oli.
+
+Neiti Jeanette kääntyi ja hymyili rakastettavasti.
+
+-- Minä.
+
+-- Tahtoisin puhutella teitä kahden kesken.
+
+-- Olkaa hyvä.
+
+Jeanette johdatti hänet suureen saliin, joka oli tyhjä ja kylmä.
+Rehtorska ei istuutunut, vaikka Jeanette herttaisella liikkeellä
+osoitti tuolia. He jäivät siis molemmat seisomaan.
+
+-- Te olette viekoitellut pauloihinne poikani, puhui rehtorska
+syyttäjän ankaruudella, -- te olette riistänyt häneltä työinnon ja
+turmellut hänen tulevaisuutensa...
+
+-- Anteeksi, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Kuka on arvoisan
+rouvan poika...? kysyi Jeanette, vaikka hän varsin hyvin tunsi
+rehtorskan.
+
+Rehtorska vaikeni hämmästyksestä.
+
+-- Ettekö te tunne minua? kysyi hän vihdoin loukkaantuneena. -- Kaikki
+tässä kaupungissa tuntevat _minut._
+
+-- Luulisin, että kaikki tässä kaupungissa tuntevat myöskin _minut_,
+sanoi Jeanette vaatimattoman ystävällisesti hymyillen. Rehtorskan
+kasvot kävivät tulipunaisiksi.
+
+-- Te olette hävyttömämpi kuin osasin odottaakaan. Te käyttäydytte
+niin, että... että minä... niin, minä en saata alentua puhumaan
+kanssanne...
+
+-- Valitan suuresti...
+
+Rehtorska astui jo ovelle, mutta kääntyi siitä takaisin. Hän oli nyt
+lempeämmän näköinen.
+
+-- Minä pyydän, että päästätte vapaaksi poikani!
+
+-- Minun puolestani on hän vapaa koska hyvänsä.
+
+-- Mutta hän käy kuitenkin joka päivä täällä teitä tapaamassa.
+
+-- Mitä minä sille taidan?
+
+-- Te ette saa ottaa vastaan häntä!
+
+-- Silloin emäntäni panee pois minut. Minun täytyy palvella yleisöä...
+
+-- Mutta voittehan te toki ystävällisesti kehoittaa häntä menemään pois!
+
+-- Mutta eikö rouva itse voi pyytää häntä pysymään kotona?
+
+-- Hän ei tottele minua!
+
+-- Jaa, virkkoi Jeanette pikkuviisaan vakavasti, -- sitten mahtaa olla
+jokin vika kasvatuksessa. Mitä hän minua tottelisi, jollei tottele omia
+vanhempiaan!
+
+-- Te olette hävytön! Mutta auttakaa nyt minua kuitenkin, minä pyydän
+teitä, minä rukoilen teitä! Te voitte vaikuttaa häneen, kasvattaa
+häntä...
+
+-- Ohoh! sanoi Jeanette terävästi ja purskahti nauruun. -- Vai pitäisi
+minun, tällaisen ihmisen, ruveta kasvattamaan kunnollisten vanhempien
+täysikasvuisia poikia...
+
+Rehtorska itki.
+
+-- Eikö teillä ole ensinkään sydäntä! Olettehan tekin nainen. Älkää
+pilkatko äidin kyyneliä, onhan teillä itsellännekin joskus ollut äiti...
+
+Silloin kävi Jeanette kalpeaksi kuin vaate, hänen kasvonpiirteensä
+pingottuivat, silmät säkenöivät ja povi alkoi nousta.
+
+-- Ei säälinyt kukaan _minun_ äitiäni, ei säälinyt kukaan minun äitini
+lasta eikä hänkään tahdo sääliä ketään. Kaikki minä tänne houkuttelen,
+kaikki viettelen, kaikkia kidutan. Teidän poikanne ja miehenne sen
+hyvästi ansaitsevat, sillä he juuri maailmaan saattavat sellaisia
+naisia kuin minä... Ei, hyvä rouva, en minä rupea teidän poikaanne
+kasvattamaan. Mitä työtä teillä itsellänne sitten olisi!
+
+Jeanette rupesi nauramaan ja hänen vihanpurkauksensa haihtui sen
+tiensä. Mutta rehtorska oli sellaisessa mielenkuohussa, että hän vain
+paineli rintaansa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.
+
+Sen jälkeen ei Wernerin vanhemmilla ollut muuta neuvoa kuin pistää
+pojan kouraan matkaraha ja lähettää hänet ulkomaille. Vuoden päästä hän
+palasi näennäisesti parantuneena, mutta rupesi taas hyvin pian käymään
+kaupungin hotellissa ja vaipui entiseen toimettomuuteensa.
+
+Syystä siis ajattelevat vanhemmat pelkäsivät Jeanettea. Hän oli
+vaarallinen.
+
+Hän istui myymäläpöydän ääressä niska kenossa kuin kuningatar. Hänen
+takanaan oli korkeita kaappeja, täynnä laseja ja juomatavaroita,
+myymäläpöydällä hänen edessään oli kirjavassa posliiniruukussa
+paperista tehty palmu, joka puoleksi varjosti häntä, ja edempänä
+huoneessa, pienten pöytien ääressä istuivat herrat. Huone oli sakeanaan
+savua, Jeanette luki jotakin ranskalaista kirjaa ruotsalaisena
+käännöksenä, jonka viskaali oli hänelle tuonut -- viskaali oli yleensä
+hyvin kiltti, hän toimitti aina kirjoja ja makeisia. Jeanette hallitsi
+koko huonetta ja kaikkia noita ihmisiä, jotka nauroivat ja rähisivät.
+Hänen käsistään he kaikki saivat mitä saivat. Vähän väliä he häntä
+tarvitsevatkin. Tuskin oli pari riviä lukenut, kun jo kello soi, ja
+piti nousta. "Kuules nyt pikku Jeanette, tuo minulle..." kuului silloin
+joka taholta ja merkitsevästi hymyillen katselivat häneen kaikki. Hän
+hymyili heille takaisin, iski silmää, keikautti päätä. "Kuinka sinä
+olet kaunis tänään!" kuiskasi joku sivumennen ja toinen sanoi hiljaa:
+"Etkös antaisi minulle suudelmaa?" Hän oli loukkaantuvinaan ja läksi
+paikoilleen paperipalmun taa, mutta kun he tulivat sinne ja oikein
+kauniisti pyysivät, niin saivat he kaikki mitä tahtoivat.
+
+Maalaisia Jeanette pelkäsi. Toripäivinä hän karttoi katuja, jottei
+näkisi heidän rekiään ja kärryjään ja pieniä hevosiaan, jotka söivät
+kauroja pään ympäri köytetystä pussista. Ja kun hänen täytyi astua
+heidän ohitseen, meni hän kiireesti, uskaltamatta kiinnittää heihin
+silmiään, jottei vain tapaisi tuttuja kasvoja. Markkinapäivinä tekeytyi
+hän usein kipeäksi. Kerran oli hän nähnyt veljensä, mutta he eivät
+onneksi tunteneet häntä ja hän pakeni heitä kuin tarttuvaa tautia.
+Kaksi kertaa oli hänen isänsä tullut kaupungin hotelliin. Toisen kerran
+oli Jeanette sattunut kuulemaan, kuinka hänen tuttu äänensä eteisessä
+kysyi "yhtä Hanni-nimistä tyttöä, jonka pitäisi olla palveluksessa
+täällä". Eivät palvelijat oikein tietäneet vastata, ja Jeanette pakeni
+huoneeseensa, otti avaimen suulta ja odotti tuskissaan, kunnes näki
+isänsä etenevän katua pitkin ja katoavan likeiseen kauppapuotiin.
+Kun hän toisen kerran tuli kysymään tytärtään, kertoi hän jo, että
+se kuuluu muuttaneen nimensä joksikin toiseksi nimeksi, mutta kyllä
+sen pitäisi täällä olla. Jeanette pääsi tälläkin kertaa pakoon, mutta
+hänen sydämensä vuoti verta ja hän päätti ensi tilassa hankkia paikan
+jostakin kauempaa, sillä tätä hän ei kestä... Viime markkinoilla hänen
+vielä oli täytynyt nähdä isänsä.
+
+Hotellista oli tilattu suuret päivälliset, oli sellainen kiire, ettei
+kukaan ehtinyt olla kipeänä. Jeanettenkin täytyi lähteä asialle.
+
+Hän kulki "hevoslassin" syrjää. Ilma oli yhtenä remuna: savikukot
+rämisivät, posetiivit vinkuivat, ihmiset nauroivat ja puhuivat.
+Miehet astelivat uusissa, korkeissa saappaissa, piiput tai paperossit
+hampaissa. Nuoret tytöt tirskuivat, päässä paksu, vaalea villahuivi
+tai räikeän kiiltävä silkki. Sillä puolen toria, joka ulottui vanhaan
+hautausmaahan asti, huomasi Jeanette miehen, joka piteli hevosta
+riimunvarresta ja jonka ympärillä seisoi muita miehiä.
+
+-- Sen minä vain sanon, puhui juopuneen ääni, tuntuen merkillisen
+tutulta, -- että joka tämän hevosen saa, se se vasta hevosen saa! Se
+pitää sitten oleman niin hyvä menemään, että kun vaimovainajallenikin
+tässä pari vuotta sitten mentiin pappia hakemaan, niin kuudessa
+tunnissa juoksi edestakaisin neljättä penikulmaa... Soh, Pikku, soh...!
+
+Miehet sanoivat jotakin vastaan ja rupesivat aukomaan hevosen suuta.
+
+-- Enkä minä sitä möisi, enkä minä Pikustani luopuisi, mutta kun ei
+enää ole millä elättää... Kun pantiin pois torpasta... Tokko seisot,
+saakeli, siinä!
+
+Hevonen oli peitetty loimella ja vaatteen alta erottautuivat luut.
+Kaula oli laiha, harja kulunut, alahuuli riipuksissa. Muuttunut oli
+mieskin entisestään, käynyt laihemmaksi ja hoippui käydessään. Ei hän
+enää ollut sarkavaatteissa eikä korkeissa saappaissa, ja kaulassa oli
+paksun villahuivin asemesta ränstynyt kaulus ja kravatti.
+
+Jeanette kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Hän ei muistanut asiaansa,
+hän kulki minne jalka vei. Joen partaalle, missä virta vuolaana
+kierteli kivien ympäri, hän seisahtui. Eikö lienekin parasta viskautua
+tuonne jokeen! Kaikkialla, minne vain katseli, sekä edessäpäin että
+takanapäin, oli vastassa häpeää, häpeää, häpeää! Ei missään ulospääsyä,
+ei mitään toivoa eikä mahdollisuutta elämänmuutokseen. Kaikkialla vain
+häpeää, häpeää ja likaa!
+
+Hän heräsi ajatuksistaan, kun pari miestä räyhäten likeni. Silloin hän
+äkkiä muisti asiansa, nousi, läksi ja -- palasi entiseen elämäänsä.
+
+Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun Jeanette oli saanut pukeutuneeksi,
+ilmoitettiin hänelle, että eräs neiti on täällä häntä hakemassa. Neiti?
+Harvoin kysyivät Jeanettea naiset. Kesällä sentään useammin, koska
+hänellä oli tuttuja laivatyttöjen joukossa. Ehkä se taas on joku äiti
+tai sisko, joka tulee soimaamaan häntä siitä, että hän on vietellyt
+jonkun nuoren herran. Jeanette nauroi, katsahti peiliin, järjesti
+kiharoitaan, jotka juuri oli järjestänyt, kaasi käsilleen hajuvettä ja
+läksi eteiseen, niska kenossa, valmiina antamaan takaisin aika lailla.
+
+-- Hanni! huudahti häntä vastaan heleä ääni. -- Etkö tunne minua?
+
+Jeanette tunsi paikalla ja hänen sydämensä sävähti.
+
+Hänen olisi tehnyt mieli sanoa, ettei täällä mitään "Hannia" ole,
+mutta sitä hän ei saanut sanotuksi. Hän vain katseli oudoksuen,
+ravisti päätään ja aikoi vetäytyä pois. Mutta vieras neiti likeni
+likenemistään, tarttui häntä molempiin käsiin, jopa kietoi kätensä
+hänen ympärilleen.
+
+-- Katso nyt silmiin, totta kai sinä minut tunnet! Minähän olen Aino...!
+
+Jeanette oli nyt alkavinaan tuntea ja kävi hämilleen. Olisi kai pitänyt
+pyytää sisään, mutta ei oikein tehnyt mieli. Hän punastui ja sopersi,
+että siitä on niin kauan kun tavattiin.
+
+-- Neljä vuotta! Kyllä minä sinut paikalla tunsin, et sinä ole
+muuttunut -- paljonkaan, lisäsi Aino hetkisen perästä, ikäänkuin
+totuuden nimessä, ja punastui.
+
+Jeanettea alkoi vaivata keskustelu eteisessä, sillä ovet olivat auki
+joka taholle ja kaikkialla oli korvia, emännästä alkaen. Hän olisi
+suonut neidin lähtevän tiehensä, mutta ei kehdannut käskeäkään.
+Hän huomautti, että olisi vähän kiire, mutta Aino-neiti ei ollut
+kuulevinaankaan. Hän kertoi, että hän nyt asui täällä kaupungissa,
+hän on väliaikaisena opettajana tyttökoulussa ja sitä paitsi perheen
+emäntänä, sillä yksi veli ja yksi sisko käyvät täällä koulua ja hän
+hoitaa taloutta. Heillä on kolme pientä, sievää huonetta. Ja... ja...
+sitä paitsi asuu heillä vielä muuan pikku tyttö, jonka Hanni tuntee ja
+jonka Aino on ottanut kasvattityttärekseen.
+
+Jeanette kuuntelee puolella korvalla ja käskee vihdoin sisään. Hän
+vie vieraansa ravintolahuoneen läpi ja aikoo ensin pyytää häntä
+pianohuoneeseen, mutta päättää sitten valita suuren salin, joka
+on kauempana. Huoneet ovat jo siistityt, paksuihin uutimiin ja
+oviverhoihin vain on jäänyt ummehtunut, tupakinsekainen haju.
+
+-- Ehkä neiti on hyvä ja odottaa vähän, neuvoo Jeanette, noutaa
+naulasta avaimen ja avaa oven suureen, kolkkoon huoneeseen, jossa
+on kuusi ikkunaa, valkeat uunit kahdessa kulmassa, tuolirivi pitkin
+seiniä, suuri, lasihelyillä koristettu kruunu katossa ja perällä lava
+esirippuineen.
+
+-- Tai ehkä neidin täällä tulee kylmä, kysyy Jeanette.
+
+-- Ei minun, minä pidän päällystakin ylläni, mutta ota sinä edes huivi
+hartioillesi.
+
+-- Kiitos, minä olen niin tottunut.
+
+-- Kuule, Hanni, älä sano minua neidiksi. Kutsu Ainoksi. Katso, minä
+tahdon nyt olla ystäväsi, sisaresi.
+
+Aino tarttuu Jeanetten käteen ja katselee häntä kasvoihin. Jeanette
+vetää pois kätensä, naurahtaa ja alkaa hypistellä sormuksiaan.
+
+-- Kuinka sinulla on kauniita sormuksia, sanoo Aino hajamielisesti, yhä
+katsellen Jeanetten kasvoja lempeällä, hellällä katseellaan.
+
+-- Äh! huudahtaa Jeanette, veri karkaa hänen kasvoilleen, hän kiskoo
+sormukset sormistaan ja viskaa ne menemään pitkin avaraa, kiiltävää
+lattiaa.
+
+-- Hanni! kuiskaa Aino ja sulkee hänet syliinsä. -- Jos sinä tietäisit,
+kuinka onneton olen ollut sinun tähtesi! Ei minulla ole ollut
+rauhaa siitä, kun sinä meiltä pappilasta läksit. Voi Hanni, Hanni,
+anna anteeksi! Me teimme sinulle niin hirveän pahasti, sinulle ja
+omaisillesi.
+
+Aino painaa kasvot käsiinsä ja itkee hiljaa. Jeanette on suunniltaan.
+Tämä on niin odottamatonta, tämä tuo hänen menneen elämänsä hänen
+eteensä voimalla, jolla valtava virta kuljettaa pientä lastua.
+
+-- Kun minä ajattelen, jatkaa Aino hiljaa, -- sinun hävitettyä kotiasi,
+kuollutta äitiäsi, isääsi, joka juo, vaariasi, joka viettää viimeisiä
+päiviään ruotivaivaisena, pikku siskojasi, jotka kasvavat ilman hoitoa
+-- ja kun minä ajattelen, että kaikki olisi voinut olla toisin, niin...
+Hanni, Hanni, voitko sinä koskaan antaa anteeksi minulle ja meille
+kaikille "sivistyneille", jotka olemme tehneet sinut niin onnettomaksi?
+
+Aino nostaa häntä kohti itkettyneet kasvonsa, mutta Jeanette tukahuttaa
+vielä kerran mielenkuohuansa ja virkkaa, niskojaan viskellen:
+
+-- Kuka sen on sanonut, että minä olen onneton?
+
+Mutta tuskin on hän sanat lausunut, kun hän nousee, astuu ulomma
+lattialle, painaa kätensä hajasormin otsaansa ja ohimoitaan vasten.
+Koko hänen ruumiinsa vapisee ja kurkusta tunkee tukahdutettu korahdus.
+
+-- Hanni, puhuttelee Aino, -- tule tänne, älä pakene minua. Jos
+tietäisit, kuinka harras halu minulla on saada tehdä edes jotakin
+iloksesi... Kuule nyt! Sinä jätät tämän paikan ja muutat minun luokseni
+asumaan. Minulla on niin soma valkea huone, siniset seinäpaperit,
+valkeat, vanhanaikaiset huonekalut...
+
+Jeanette naurahtaa.
+
+-- Kyllä se valkeus pian katoaisi, jos minä sinne tulisin. Vereltä
+siellä alkaisi löyhkätä...
+
+-- Hanni! Älä puhu sillä lailla. Sinä olet hyvä, herttainen ja lämmin.
+Se mitä sinä tarkoitat, on kaikki ulkoapäin tullutta, se ei kuulu
+sinulle etkä sinä viihdy siinä. Minä hankin sinulle työtä, josta pidät,
+sinä olet minun sisareni. Me viihdymme niin hyvin yhdessä. Ja sitten...
+
+-- Minä! huudahtaa Jeanette, tällä kertaa todella nauraen, --
+tällainen, jota ei kukaan koko kaupungin herrasväestä kehtaisi
+tunnustaa tuttavakseen -- ja neiti, tyttökoulun opettaja! Kyllä neiti
+pian saisi eron virastaan... Ja sitä paitsi: myöhäistä minun on muuttaa
+elämääni...
+
+-- Sinun, joka olet niin nuori, kaksikymmenvuotias!
+
+-- Nuorihan on toinen siinä iässä. _Minä,_ minä olen ikäloppu...
+
+-- Hanni, Hanni, älä puhu noin, jos vähänkään välität minusta...!
+Tiedätkö, kuka se on se toinen tyttö, joka asuu meillä, paitsi meidän
+pikku Herttaamme? No, koetapa arvata!
+
+Hänen kasvonsa ovat äkkiä kirkastuneet ja hän hymyilee veitikkamaisesti
+niinkuin lapsi, jolla on salaisuus mielessään.
+
+-- Se on sinun siskosi... Arvaapas kuka? Tietysti Liisu, joka oli sinun
+lempityttösi. Jos sinä aavistaisit, kuinka se on soma ja herttainen,
+ihan sinun näköisesi...! Näetkö, kun ne teidän lapset jäivät niin
+hoidotta, niin minä aloin pyytää isää ja äitiä, että ottaisimme edes
+yhden pappilaan. Isä ja äiti suostuivat ja nyt Liisu on minun tyttöni
+ja minä koulutan häntä... Minä koetan kasvattaa hänestä ihmistä.
+Tulethan sinä auttamaan minua?
+
+Jeanette piteli käsiään silmillään ja hänen poskensa hohtivat. Hänen
+olisi tehnyt mieli langeta Aino-neidin kaulaan ja siinä itkeä, mutta
+hän ei voinut. Sydän vain löi, ohimot sykkivät ja päätä huimasi. Liisu,
+Liisu, jota hän oli hoitanut syntymähetkestä asti, jolle hän oli
+laulellut, jota hän oli kanniskellut ja rakastanut! Kuinka hänen teki
+mieli painaa lapsi syliinsä, lapsi, joka oli äidin näköinen...
+
+-- Voi neiti, kuinka te olette hyvä! sai hän vihdoin sanotuksi ja
+ojensi Ainolle toisen kätensä.
+
+-- Liisu vain odottaa, että sinä tulisit meitä katsomaan.
+
+-- Muistaako hän minua?
+
+-- Totta kai. Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhuisi sinusta. Hän
+näyttää minulle usein, kuinka "Hanni sirkku hyväili". Muistatko? Tule,
+lähdetään heti!
+
+Hanni otti kädet kasvoiltaan ja hänen silmänsä säteilivät onnesta. Jos
+hän todellakin lähtisi! Mutta samassa hän synkkeni ja hänen suunsa
+vääntyi, ikään kuin hänen mieltään olisi kääntänyt. Ei, ei, tällaisena
+ei hän voi lasta lähestyä... Ja onko se oikeastaan hyvä, että tuo
+neiti sitä kouluttaa? Tuleeko siitä sillä herrasneiti? Eikö siitä tule
+tuollainen "tyttö-raukka & siltä väliltä", niinkuin äiti oli ja hän
+itse, Hanni? Eikö olisi ollut parempi antaa sen juoksennella pitkin
+katuja ja nähdä huonoa elämää alusta asti? Myöhemmällä on vaikeampi
+tottua...
+
+-- No, Hanni, kehoitti Aino, -- ota päällysvaatteet yllesi. Mennään!
+Sinä syöt meillä aamiaista.
+
+-- Aamiaista! Herrat, herrathan kohta tulevat aamiaiselle!
+
+Hän sipaisi kädellä otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut pyyhkäistä
+pois sen, mikä juuri oli tapahtunut. Hän huomasi, että huoneessa oli
+kylmä ja että häntä itseäänkin paleli. Hänen kasvoistaan katosi se
+ilmeitten vaihtelu, mikä niissä äsken oli ollut ja sijaan tuli sileä
+kohteliaisuus ja keinuva, keikaileva ryhti. Neiti Jeanette oli saanut
+takaisin mielenmalttinsa. Hän kiitti Ainoa, sanoi, ettei hänellä nyt
+ole aikaa, mutta että hän ehkä joskus tulee.
+
+Sitten hän kokoili sormuksensa juhlasalin nurkista, järjesti hiuksensa
+ja kulmakarvansa ja pani puuteria kasvoilleen. No niin, nyt niistä
+ajatuksista toivottavasti on päässyt joksikin aikaa.
+
+Mutta hän ei päässyt niistä. Häntä alkoi kamalalla voimalla vaivata
+halu nähdä pikku sisko, joka on äidin näköinen. Häntä veti ikkunaan
+vain siinä toivossa, että Liisu kulkisi ohi. Ja kuitenkin hän
+pelokkaana ja vavisten ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän näkisi Liisun.
+Etteivät he Aino-neidin kanssa vain lähtisi tänne häntä tapaamaan. Sitä
+hän ei laisinkaan siedä, Liisu ei saa astua näiden kynnysten yli!
+
+Hänet täytti raivoisa halu heittää tämä paikka, astua herrojen eteen
+juuri silloin, kun huoneet lainehtivat savussa ja juomien höyryssä,
+mutta herrat vielä ovat tajussaan -- paiskata heidän kasvoilleen mitä
+ikinä solvauksia löytää, antaa sormusten ja koreiden hiusneulojen
+helistä pitkin nurkkia, rikkoa lasit, läiskäyttää permantoon täydet
+pullot, huutaa, kirkua, vaikkapa sytyttää tuleen koko talo. Sitten
+lähteä Aino-neidin luo, painaa rintaansa vasten pikku Liisu, itkeä
+siinä ja alkaa uutta elämää.
+
+Mutta mihin työhön ryhtyä? Kuka hänelle, tällaiselle, antaisi työtä,
+kuka hänet ottaisi seuraansa...? Ei, ei, ei! Ei pääsyä minnekään päin.
+Tässä liassa täytyy elää ja tässä kuolla...
+
+Jonkin ajan perästä tuli hänelle taasen vieraita. Jopa niitä nyt
+alkoikin käydä! Ja niin aikaisin tulivat, että hän vielä oli sängyssä.
+Toki eivät tällä kertaa olleet naisia, vaan miehiä. Jeanette, aavistaen
+pahaa, käski sanoa heille, että hän tahtoo nukkua rauhassa, hän on
+valvonut koko yön. Mutta miehet eivät menneet pois, vaan istuutuivat
+portaille, ottivat eväitä kontistaan ja söivät siinä päivänpaisteessa.
+Jeanette kävi levottomaksi. Hän olisi mielellään paennut, mutta he
+istuivat portailla, ikään kuin olisivat häntä vartioineet. Vihdoin hän
+hiipi ikkunaan heitä katsomaan.
+
+Toinen oli Pimeänpirtin vanha vaari, toista ei hän tuntenut.
+
+Vaarin hiukset ja parta olivat lumivalkeat, vanuneet, ruumis laiha kuin
+seipäistä yhdistetty, vaatteet risoina. Toinen oli nuorempi, Jeanette
+oli hänet jossakin nähnyt, mutta ei muistanut missä. Molemmat söivät
+kuivaa leipää.
+
+Jeanette joutui hätään. Kun pääsisikin pois täältä! Vaari on sellainen,
+että hän raivoissaan saattaa tappaa! Ei ollut ollenkaan mahdotonta,
+ettei hän aikoinaan olisi tappanut sisartaan... Olisi aikoja sitten
+pitänyt muuttaa pois näiltä mailta!... Mitä tehdä, mitä tehdä! Vihdoin
+hänen kävi sääli vanhaa miestä, joka kevätauringossa, valuvien
+räystäitten alla söi leipäkannikkaansa. Hän heitti huivin hartioilleen
+ja läksi portaille, epävarmana ja peloissaan.
+
+Vaari ei karannut hänen päälleen, ei uhannut eikä lausunut moitteen
+sanaa. Ainoastaan ojensi oikean kätensä ja katsoi. Hän oli käynyt niin
+raihnaaksi ja kuivaksi, että Jeanetten sydämeen koski. Kuinka hän oli
+lähtenytkin tälle pitkälle matkalle, hän, joka ei vuosikymmeniin ollut
+liikahtanut mihinkään Pimeästäpirtistä!
+
+-- Mitä kuuluu? kysyi Jeanette, koettaen peittää mielenliikutustaan.
+
+-- Mitäs minulle vanhalle, vastasi vaari, ja kun Jeanette hänen äänensä
+kuuli ja näki hänen vanhan katajaisen sauvansa, niin oli kuin hän
+olisi joutunut keskelle sydänmaata. Se oli se sama keppi, jota hän
+oli käyttänyt Pimeässäpirtissä. Se oli ollut ruuhen perässä, hänen
+käydessään järvellä, se oli ollut penkillä verkkoa kutoessa. Kyyneleet
+tahtoivat väkisin nousta Jeanetten silmiin.
+
+-- Mitäs minusta vanhasta, toisti vaari, -- kunhan nuorten kävisi
+hyvin. Minä olen jo monta kertaa yrittänyt tänne, johan se monta vuotta
+on ollut mielessäni, mutta ne vartioivat minua, kun luulevat hulluksi.
+Vihdoin viimeinkin pääsin karkaamaan. Näetkös, Hanni, minun on pitänyt
+tulla tuomaan tänne tätä Johannes Salmista. Sinun pitää ruveta hänen
+vaimokseen. Hän on kelpo mies ja lupaa ottaa sinut. Puhu nyt itse,
+Janne.
+
+Janne otti päästään ison lammasnahkaisen lakin, painoi alas silmänsä,
+raapi korvansa taustaa ja alkoi vihdoin:
+
+-- Niin, minä kysyn sinulta, Johanna Kallentytär, että tahdotkos
+ottaa minut nyt sinun aviomieheksesi rakastaaksesi minua myötä- ja
+vastoinkäymisessä?
+
+Jo, jo Jeanette hänet tunsi! Se oli Janne, mörökölli, Kankaanpään
+hovinarri! Mutta koko tämä komento tuntui niin hullulta, ettei hän
+ymmärtänyt, tekivätkö he hänestä pilaa... vai näkikö hän unta,
+vai... Vaari oli vaipunut portaille istumaan, hänen sumeat silmänsä
+kiinnittyivät Hanniin niin kiihkeinä kuin hän Hannin huulilta olisi
+odottanut kohtalonsa ratkaisua. Janne, tukeva, jäntevä mies, seisoi
+Jeanetten edessä vakavana, jäykkänä, silmät hartaasti tähdättyinä hänen
+kasvoihinsa, ikään kuin hänen tuomionsa olisi ollut tulossa, niin ikään
+Jeanetten huulilta.
+
+-- Hän rakastaa sinua, alkoi vaari. -- Hän sanoo rakastaneensa sinua jo
+silloin, kun kävitte rippikoulua yhdessä. Hän sanoo, että pappilaiset
+ja kankaanpääläiset tekivät sinulle väärin. Hän sinut löysi tieltä
+sinäkin yönä, kun makasit tainnoksissa Suurenkuusen mäen takana. Sinä
+olisit kuollut sinne ilman häntä.
+
+-- Jospa olisinkin kuollut! ääntää Jeanette tuskin kuuluvasti.
+
+-- Hän, tämä Janne, sinut sitten vei sairashuoneeseen, kun sinä siellä
+kestikievarissa olit oikein sairastunut. Ei tämä Janne ole köyhä.
+Hänellä on rahoja. Hän vie sinut Amerikkaan ja siellä voitte elää
+onnellisina.
+
+Ukko koettaa puhua iloisesti ja houkuttelevasti, mutta ei hän saa
+Jeanettea innostumaan. Hän tuijottaa kolkosti eteensä ja on hyvin
+kalpea kasvoiltaan.
+
+-- Mitäs sanot, Hanni?
+
+-- Ei siitä tule mitään, virkkaa Jeanette vihdoin. -- Janne on hyvin
+ystävällinen, mutta... mutta en minä hänelle voi mennä.
+
+-- Aiotko sitten jatkaa tätä tällaista elämää? kysyy vaari ja äänessä
+helähtää entisaikojen pelottavaa kalsketta.
+
+Jeanette aikoi ensin vastata, että hän kyllä heittää tämän paikan ja
+että Aino-neiti toimittaa hänelle toisen, mutta sitten hän muisti, että
+se kysymys oli jäänyt kokonaan ratkaisematta. Hänen puheensa vaarin
+kanssa keskeytyi sentään samassa, sillä hotellin rouva tuli huutamaan
+Jeanettea ja kuullessaan, että ukko oli sukulainen, käski viedä hänet
+tuvan puolelle ja toimittaa hänelle kahvia.
+
+Jeanette kahvitti ja ruokitti miehet, antoi vaarille matkarahaa ja
+erosi heistä. Mutta seuraavana päivänä hämärissä, juuri kun hän
+oli sytyttämässä lamppuja, avautui ovi ja vaari astui suoraa päätä
+ravintolahuoneeseen. Jeanette, joka kaiken päivää oli odottanut
+Aino-neitiä, luuli hänen tulevan ja hämmästyi, kun se olikin vaari.
+Ukko asteli kiirein, varmoin askelin, hänen poskillaan oli sinipunerva
+väri ja silmissä omituinen välke. Jeanette pelästyi. Kunhan ei
+sittenkin olisi ymmärryksessä vikaa! Ei hän ennen tuollainen ollut...
+
+Oli tyyni, keväinen ilta, päivän ja hämärän taitteessa. Lumet olivat
+jo melkein poissa, ainoastaan yöksi pakasti. Iltarusko hohti punaisena
+taivaalla ja kuun kalpea puolisko välkkyi kattojen päällitse.
+
+-- Mennään nyt jonnekin, jonne ei tule muita, sanoi vaari eikä edes
+toivottanut hyvää iltaa.
+
+-- Minä en ehdi nyt! On niin myöhäistä, että jo voi tulla vieraita...
+Ehkä menisitte tuvan puolelle lepäämään, puhui Jeanette hätäisesti.
+
+-- Minun pitää puhua sinulle.
+
+Vanhus kulki muitta mutkitta salin ovelle ja avasi sen, se oli
+jäänyt lukitsematta. Hänen vaatteensa olivat kauhean likaiset ja
+pahanhajuiset. Ei sitä ulkona portailla ollut niin huomannutkaan.
+Jeanette pelkäsi, että emäntä tulisi huoneeseen ja tapaisi heidät
+täällä. Hän koetti keksiä keinoja houkutellakseen ulos ukkoa, mutta
+vaari ei kuullut eikä nähnyt, seisoi vain liikkumattomana suuren salin
+ikkunassa, jonne kuun puolisko kalpeasti paistoi. Siinä tutki hän
+jotakin esinettä risaisen takkinsa alla.
+
+Jeanette päätti antaa hänelle ryypyn ja sillä taivuttaa hänet lähtemään
+tupaan. Hymysuin, lasi kädessä likeni hän vanhusta, mutta huomaamatta
+lasia tarttui vanhus sellaisella voimalla hänen käsivarteensa, ettei
+hän päässyt mihinkään. Eikä tyttö ehtinyt sanoa sanottavaansa, ennen
+kuin lasi keikahti hänen kädestään ja särkyi. Hänen piti juuri alkaa
+valitella vahinkoa, kun ukko virkkoi:
+
+-- Hanni!
+
+Hänen äänensä kumahti niin kummallisesti, että Jeanette vavahti.
+
+-- Tyttö, sinun täytyy kuolla!
+
+Jeanette pelästyi ja koetti riuhtaista itsensä irti.
+
+-- Vaari-kulta, puhkesi hän puhumaan, sydämellisesti, täynnä kiehtovaa
+suloa: -- mitä te puhutte! Minä olen nuori vielä, en minä tahdo kuolla!
+Luuletteko, etten voi muuttaa elämääni! Voin! Ja pian minä tämän paikan
+heitänkin. Vaari-kulta, pidittehän te ennen Hannistanne...
+
+-- Pidin, pidin, pääsee vaarilta...
+
+-- No niin. Minä tuon teille uuden ryypyn... Päästäkää irti,
+vaari-kulta...!
+
+-- Minun täytyy pelastaa sinut, tyttö! Odota nyt, kun minä kerron
+sinulle!
+
+Jeanette kiemuroi hänen edessään päästäkseen irti, hän itkeä vaikeroi
+hiljaa ja yrittää tuon tuostakin hymyillä, silmillään ja kuiskeillaan
+rukoillen vaarilta armoa. Hän pelkää. Hän luulee näkevänsä veripilkun
+vaarin parran alla, varmaa on, että vaari on tehnyt murhan ja voi
+tehdä toisenkin... Pitäisiköhän huutaa apua? Hänestä tuntuu siltä kuin
+ei saisi ääntä nousemaan. Hän ei voi muuta kuin itkeä ja hymyillä,
+nyyhkyttää ja kuiskata...
+
+-- Kuule nyt, alkaa vaari hätäisesti ja iskee kätensä vieläkin lujemmin
+Hannin ranteen ympäri. -- Kun ne huhut tulivat sinne Pimeäänpirttiin.
+että sinä ja patruuna olitte olleet yksissä... Niin äitisi tuli kovin
+kipeäksi... Hänellä oli suuri sielun tuska ja hän tahtoi pappia. Lapsi
+syntyi ennen aikojaan ja hän tunsi loppunsa lähestyvän. Silloin hän
+käski pois kaikki huoneesta, minut vain piti luonaan ja...
+
+Vaari vaikenee äkkiä ja vetää henkeään. Jeanette seisoo
+liikkumattomana, joka jäsen jännityksessä, silmää räpäyttämättä.
+
+-- Sanoi minulle, jatkaa vaari, -- että minä pelastaisin sinut. Ja
+sanoi, että Kankaanpään patruuna on sinun isäsi.
+
+Jeanetten silmien editse välähtää ajatuksen nopeudella muisto äidin
+pelosta ja varoituksista, hänen mieleensä muistuu se yö, jonka herrat
+viettivät Pimeässäpirtissä... Hänen pingotetut jäsenensä lysähtävät
+kokoon, tuntuu siltä kuin suonet aukaistaisiin ja elinvoima alkaisi
+valua pois ruumiista. Hän kaatuu permannolle, pää kolahtaa ikkunan
+pieleen.
+
+-- Kerran pääsin minä pakenemaan maantielle, puhuu vaari, langeten
+polvilleen lattialle ja kuiskaten Hannin korvan juureen, -- kun näin
+patruunan ja hänen jahtiherrojensa tulevan. Silloin minä asetuin
+keskelle tietä ja huusin kovalla äänellä, että "se on sinun lapsesi,
+jonka sinä Kankaanpään entisen kasvattimamsselin kanssa teit, se
+Hanni!..." Sanoivat kalpeaksi käyneen. Ja vaikka se sanoi minua
+hulluksi ja puhettani valheeksi, niin kyllä se sen omakseen tunnusti,
+sillä nyt ei sillä ole rauhaa yöllä eikä päivällä. Se elää kuin
+helvetissä ja juo kuin viimeistä päivää. Eikä sen lähelle enää saa
+tulla kukaan ihminen, kaikkia se lyö... Hanni-lapseni, alkaa hän
+hetkisen perästä hellästi ja pehmeästi, -- rukoillaan nyt yhdessä ja
+sitten...
+
+Hän liittää Hannin kädet ristiin ja rukoilee:
+
+-- Armollinen Jumala, joka olet taivaissa, anna meille anteeksi meidän
+syntimme, pese meidän sielumme puhtaiksi, älä lue meidän pahoja
+tekojamme. Monella muotoa me olemme rikkoneet, mutta armollinen Jumala,
+anna meille anteeksi sinun suuren rakkautesi ja laupeutesi takia...
+
+Hanni avaa silmänsä ja tähtää ne kuun loistavaa puoliskoa kohti. Hänen
+katseensa on harhaileva ja kiiltävä, ikään kuin se jo liitelisi muilla
+mailla. Hänen otsaltaan valuu suuria hikikarpaloita ja kädet ovat
+märkinä.
+
+Äkkiä hän kaikella voimallaan yrittää pystyyn, mutta vaari painaa hänet
+permantoon.
+
+-- Minä tahdoin sinua armahtaa, mutta koska tämän tiedät, niin
+ymmärräthän, Hanni, kuiskaa vaari, -- ettei sinun enää käy eläminen.
+Ole hiljaa nyt, onneton lapsi, niin luen sinulle vielä isämeidän
+rukouksen.
+
+Tytön ruumis vapisee ja säpsähtelee hänen käsiensä alla. Hän näyttää
+tahtovan jotakin sanoa, mutta ilmoille ei tule kuin epämääräisiä ääniä.
+Yhä väkevämmin painaa ukko häntä maata kohti. Äkkiä pääsee häneltä
+pieni parahdus ja pää kolahtaa lattiaan. Samassa upottaa ukko vanhan,
+vastahiotun puukkonsa siihen kohtaan, missä sydän lyö ja vapisee...
+
+Jumalan kiitos, että se kävi niin hyvästi, ettei kukaan tullut
+keskeyttämään ja että lapsi kuoli niin helposti. Vaaria väsytti.
+Tuntuisi hyvältä oikaista siihen Hannin viereen. Mieli on sentään kevyt
+ja rauhallinen, sillä onhan lapsi-raukka nyt pelastettu. Nyt on vielä
+Holtti jäljellä. Kunhan eivät voimat loppuisi kesken ja kunhan eivät
+ottaisi kiinni ennen aikojaan. No, ei ole pelkoa, tottapahan Jumala
+aseestaan huolen pitää...
+
+Kuu paistaa heleästi. Pikku Hannin posket valkenevat valkenemistaan ja
+hänen verensä kierii mustana virtana pitkin permantoa... Niin se oli
+kuin enkeli ennen, kun se Pimeänpirtin penkillä istui ja katseli kuuta
+ja piirteli pienillä hyppysillään ilmaan kuvia jäätähtien mukaan, jotka
+kimmeltelivät ruuduilla. Ja siinä lauloi:
+
+    "Ah, mikä taitaapi olla mun
+    kauniimpi katsella
+    kuin tähdet ja tuo kirkas kuu
+    ylhäällä taivaalla."
+
+Vaari oikaisee hänet suoraksi, järjestää hänen helmansa ja asettaa
+kädet pitkin kylkiä. Vasen käsivarsi käy veriseksi. Vielä viimeisen
+kerran katselee vaari pikku Hannia ja lukee hiljaa Herran siunauksen.
+
+Sitten hän jättää Hannin kuunvaloon ja hoippuu ulos huoneesta.
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 56994 ***
diff --git a/56994-8.txt b/56994-8.txt
deleted file mode 100644
index 3ddc2ef..0000000
--- a/56994-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,8718 +0,0 @@
-The Project Gutenberg eBook, Pimeänpirtin hävitys, by Maila Talvio
-
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
-
-
-
-
-Title: Pimeänpirtin hävitys
-
-
-Author: Maila Talvio
-
-
-
-Release Date: April 18, 2018  [eBook #56994]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-
-***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIMEÄNPIRTIN HÄVITYS***
-
-
-E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
-
-
-
-PIMEÄNPIRTIN HÄVITYS
-
-Kirj.
-
-MAILA TALVIO
-
-
-
-
-
-
-Porvoossa,
-Werner Söderström,
-1901.
-
-
-
-
-I
-
-
-Maantie, joka niillä seuduin kulki, ei ollut mikään valtatie.
-Vähäinen oli siinä liike eikä siitä talvisin ajettu lumirekeä. Se oli
-rakennettu köyhinä vuosina, jotta ihmiset saisivat leipää. Se johti
-kirkolta sydänmaan kyliin. Mutta siitä oli vielä hyvän matkaa Kalle
-Aukustinpojan torpalle Pimeänpirtin kankaalla.
-
-Yksin oli torppa jäänyt keskelle korpea, vasta pitkien virstojen päässä
-asuivat naapurit, ja he olivat alun pitäen vieroneet Pimeänpirtin
-väkeä. Sillä Kalle Aukustinpojan vaimo ei ollut heikäläisiä, hän oli
-Kankaanpään kartanon kasvatti ja mamsseli. Siitä oli kyllä jo hyvä
-joukko toistakymmentä vuotta, kun hän korpeen muutti, ja herraskiilto
-oli hänestä kulunut melkein jäljettömiin, mutta huoneet hän aina piti
-kovin hienoina, aivan kuin alituisesti olisi odottanut vieraita,
-kamarin ikkunoissa piti olla kartiinit ja nurkassa oli sohva kuin
-herrasväissä. Paikkakunnan vaimoilla oli paljon puhumista hänestä,
-ylpeä hän heidän mielestään oli ja sentähden eivät he koskaan
-kotiutuneet Pimeässäpirtissä.
-
-Kalle Aukunstinpoika itse oli perin kelpo mies, hyvänluontoinen
-ja avulias. Mielellään hänen tykönsä olisi mennyt ilman asiaakin
-ja viipynyt puhelemassa pirtin penkillä. Se oli iso pirtti ja sen
-ikkunoista tuli valoa kuin kirkon ikkunoista. Eihän se vaimokaan, se
-Liena, oikeastaan koskaan puhunut epäystävällistä sanaa, ja niinhän
-sen vaatteet olivat kuin talonpoikaisen ihmisen ainakin, mutta sen
-käytöksessä oli jotakin, joka piti ihmiset loitolla, se ei ollut vain
-akkojen juoruja, sen myönsivät miehetkin. Lisäksi asui Pimeässäpirtissä
-Kallen vanha isä, "Pimeänpirtin vaari", jota ihmiset puoleksi leikillä,
-puoleksi tosissaan kutsuivat noidaksi. Hän oli kolkko mies ja hänen
-vaimovainajallaan oli ollut pahat silmät, joilla hän oli katsellut
-tauteja ihmisten lapsille ja elukoille. Vielä tänäkin päivänä, kun
-kylän lapset olivat tottelemattomia, uhkasi äiti huutaa "Mörköä" tai
-"Liikaa", ja jos lapset kysyivät, mimmoinen se Mörkö tai Liika on, niin
-vastasi äiti: "Sellainen kuin Pimeänpirtin vaari".
-
-Vaari ei liikkunut mihinkään Pimeästäpirtistä. Hän ei koskaan käynyt
-kirkonkylässä eikä hän polvistunut noiden raihnaiden joukossa,
-jotka lukukinkereillä etsivät yhteyttä Herran kanssa hänen pyhässä
-ehtoollisessaan. Joka vaarin näki, näki hänet ruuhessa järvellä tai
-metsässä kiskomassa pajunkuorta ja tuohia tai kutomassa verkkoa pirtin
-pöydänpäässä. Pari kertaa vuodessa, joulun ja juhannuksen edellä, kävi
-hän kauppamiehessä noutamassa nuuskaa ja tupakkia. Ihmiset olivat
-tietävinään, että vaari on rikas, vaikka hän käy niin risaisissa
-vaatteissa: hänellä on aarre metsässä.
-
-Paimenet olivat helluntaiyönä nähneet sinertävän valkean palavan
-Pimeänpirtin kankaalla, juuri sellaisen valkean, joka syttyy maan
-pinnalla, kun povessa on kultaa ja hopeaa. Ja seuraavana yönä, juuri
-ennen aamun koittoa, olivat he hiipineet kaivamaan sitä paikkaa, missä
-ihmeellinen liekki oli värähdellyt, mutta ei sieltä löytynyt kuin soraa
-ja santaa. Aarre ei noussut, kun eivät kaivajat osanneet sanoja, joilla
-vaari sen oli manannut maahan.
-
-Vähänpä nykyajan ihmiset oikeastaan vaarista tiesivät. Hänen ikäisiänsä
-oli harvoja elossa eikä ketään täälläpäin. He kyllä olisivat osanneet
-sanoa, miksi vaaria pelättiin: vaaria oli aikoinaan epäilty nuoren
-siskonsa surmaamisesta, vaikkei asiaa ollut saatu näytetyksi toteen.
-Noin viisikymmentä vuotta sitten oli hänestä kerrottu, ettei hän
-koskaan uskalla ajaa partaansa, sillä hänen poskessaan on veripilkku,
-joka ei lähde saippualla eikä lipeällä.
-
-Vaari ei koskaan ollut yrittänyt poistaa epäluuloa, jolla häntä
-katsottiin. Hän ei välittänyt ihmisistä ja hän soi mielellään, että he
-pysyivät alallaan. Mutta ei hän kotiväelleen ollut paha, piti lapset
-oikein hyvänä. Hän oli kuin uskollinen koira, joka vieraille murisee ja
-antaa heidän pysyä siinä luulossa, että puree, mutta on valmis veriin
-asti puolustamaan omiaan.
-
-Ei tullut kysymykseenkään, että poika ja miniä olisivat kohdelleet
-vaaria pahasti. Kalle oli hyvä poika, hän koetti ottaa varteen kaikki
-isän neuvot. Liena taas täytti aran tottelevaisena vaarin tahdon. Hän
-oli polttanut kirjansakin, rakkaat ruotsinkieliset kirjansa, jotka oli
-saanut Kankaanpään vanhalta armolta, sillä vaari ei sietänyt sellaisia
-herraskaluja. Pimeässäpirtissä ei saanut olla mitään maallisia
-"renkutuksia", ainoastaan aapinen, postilla, katkismus, raamattu ja
-virsikirja. Kuvien tähden oli Liena salaa säilyttänyt kertomuksen
-Kenovievasta, mutta senkin vaari sai käsiinsä. Hän oli kerran tavannut
-Pimeänpirtin lapset yhdessä paimenten kanssa metsässä, katselemassa
-Kenovievaa, ja pikku Hanni, joka ymmärsi ruotsia ja osasi lukea, oli
-itkusilmin kertonut heille liikuttavaa kertomusta. Äkkiä oli vaarin
-katajainen keppi alkanut paukkua likeistä puunrunkoa vastaan ja hänen
-äänensä oli jymissyt, jotta kangas kaikui. Mutta peloissaan olivat
-lapset paenneet, eivätkä he enää sen päivän perästä Kenovievaa nähneet.
-
-Lasten kasvatuksesta yritti vaarin ja hänen miniänsä välille joskus
-nousta riitaa. Vaari vaati niin mahdottomia. Lapset eivät saaneet
-kutsua äitiä mammaksi eikä äiti olisi saanut puhua ruotsin sanaa
-Hannille. Ja se oli Lienan suurimpia iloja. Muut lapset olivat
-niin paksupäisiä, ettei se heidän kanssaan olisi saattanut tulla
-kysymykseenkään, mutta Hanni...! Vaari ei olisi sallinut ommella
-pienintäkään koristusta lasten vaatteisiin eikä opettaa poikia
-kumartamaan, kuten äiti tahtoi. Ei hän myöskään sietänyt äidin pientä
-vieraskamaria, jonka ikkunoissa oli uutimet, lattialla punaraitaiset
-matot, nurkassa sohva ja seinällä Kankaanpään herrasväen kuvat...
-Lienan sydämessä yritti katkeruus päästä valloilleen. Eikö hän jo
-tarpeeksi ollut kärsinyt ja kieltäytynyt! Mutta kun hän siitä tyyntyi
-ja meni omaan itseensä, niin jo kävi taas hiljaiseksi ja nöyräksi.
-
-Niitä syviä metsiä Pimeänpirtin ympärillä! Jos siellä aura kilahtaa
-kaskimaan kiveen, niin on auran kurjessa Kalle Aukustinpojan käsi, ja
-jos hongan tyveen iskee kirves, niin on sama käsi sitä kirvestä ollut
-heiluttamassa. Ei ole täällä muita ihmiseläjiä. Puissa hyppivät oravat,
-halmeitten laidassa seurustelevat jänikset, ja kettu ja sudet tulevat
-aina torpan veräjälle asti tavoittelemaan saalista.
-
-Parikymmentä vuotta sitten on kulo käynyt nuolemassa Pimeänpirtin
-korpea. Sentähden makailee siellä ristiin rastiin toistensa päällä
-kaatuneita honkia sammalten ja variksenvarpaitten peitossa, latvapuoli
-lahonneena punertavaksi mullaksi. Entisen sijalle on noussut uusi
-metsä, jonka kuori on karvainen ja oksissa riippuu pitkää, harmaata
-naavaa.
-
-Miten kumma elämä siellä kaukaisessa korvessa, kun kevät tekee
-sinne tuloaan! Asutuilla mailla, missä ihmiskäsi korjaa pois talven
-jätteitä, missä ihmissilmä seuraa lumen vallan pakoa, tulee kevät
-kuin riemulla ja suurella ilolla. Purot kulkevat kuin leikkiä lyöden,
-lehtisilmut rävähtävät auki iloisesti kuin lapsen silmä, joka herää
-hyvästä unesta onnellisessa kodissa, kukkaset puhkeavat kuin juhliin.
-Mutta sydänmaan yksinäisyydessä nousee heinä risujen ja sammalten
-alta kuin arastellen. Ja vaikka aukeaakin koivuihin lehti ja vaikka
-havupuut työntävätkin uusia kasvaimia, niin aina häämöttää alta se
-pitkä, harmaa sammal, johon ei päivä koskaan ole päässyt paistamaan
-ja joka on inunut ja pärissyt siinä kaikissa tuulissa monena kesänä
-ja talvena. Ei nouse sydänmaan rinteille koreita kukkia. Kalpea on
-kukoistus mustikanvarressa ja valkoinen on metsäntähti. Kaatuneen
-hongan juuresta ylenee nuori pihlaja, suitsuttaen vesoja ja kukkia ja
-lemua riemukkaammin kuin sydänmaan muut puut. Sen huumaavassa tuoksussa
-seisovat heinänhelpeet, sammaleet ja suopursut ikäänkuin outojen
-aavistusten alaisina. On valoisa yö, kevät on tullut hiljaa, huulilla
-surumielinen hymy ja hiuksissa seppel metsäntähdistä.
-
-Entä sitten talvi kaukaisessa korvessa! Se on yksinäinen ja hiljainen
-kirkonkylässä, kun tuiskut tukkivat tiet ja pakkanen karkottaa ihmiset
-liki lieden kylkeä, mutta aukaiseehan siellä sentään kruunun aura
-tiet ja tuleehan sinne sentään posti viesteineen suuresta maailmasta,
-jos vähän myöhästyykin. Mutta sydänmailla, missä pyryt viikkokausiksi
-katkaisevat yhteyden muuhun maailmaan, siellä vasta on yksinäistä ja
-hiljaista! Kun ihminen hämärän haihtuessa luo katseen ulos töllinsä
-ikkunasta, niin on kinoksia ikkunan tasalla ja lunta sileänä kenttänä
-yltympärillä. Ei näy tietä saunaan eikä talliin eikä navettaan.
-Tuskin erottaisi kaivoa, jollei olisi tullut merkityksi seipäällä.
-Maa on yhtenä sileänä, eheänä pintana, niinkuin meri pienoisen luodon
-ympärillä. Ei aukea porstuan ovikaan, sillä jättiläisnietos on
-noussut sen eteen yön aikana. Niin on torppa hankien keskellä kuin
-merenkulkijan hauta asumattomalla saarella.
-
-Liena, Kankaanpään entinen "Leni mamsseli" on jo ehtinyt tähän elämään
-tottua. Oi, kuinka hänen ensin oli ikävä, kuinka hän halasi kuulla
-uutisia kirkonkylästä ja kuinka hänen kuitenkin täytyi niitä pelätä!
-Nyt ei hän ikävöi eikä pelkääkään. Joitakuita kertoja hän avioliittonsa
-ensi aikoina kävi entisessä kodissaan. Vaikeaa oli nähdä tuttuja
-paikkoja eikä hän patruunan ja armon ystävällisiin sanoihin osannut
-vastata muuta kuin itkemällä... Ei hän pitkiin aikoihin enää ole
-päässytkään kirkolle, sillä lapset ovat kahlehtineet kätkyen ääreen.
-
-Täällä sydänmaassa on rauhaa ja työtä. Täällä muuttuu koneeksi,
-joka aamusta iltaan tekee ruokaa, vaatetta, lapsia, eikä yölläkään
-saa lepuuttaa rumentuneita jäseniään. Sillä yöllä pitää viihdytellä
-ja kapaloida nuorinta lasta. Mutta vieressä kuorsaa aviomies, suu
-selällään, vedellen häiritsemätöntä unta kuin hirsiä. Kuinka Liena
-välistä tuntee vihaavansa häntä! Hän hänet tänne kuljetti, repi kuin
-kasvitarhasta kukan ja vei suohon mätänemään. Hän mätänee täällä,
-kuihtuu, kuolee, kun ei koskaan enää pääse ihmisten joukkoon, joitten
-kanssa voisi puhella huolettomasti ja iloisesti kuten ennen... Vai
-untako lieneekin, että hänkin kerran oli nuori, iloinen, sorja!...
-Kuinka häntä iljettää tämä elämä, kuinka hän vihaa tuota miestä!
-
-Ei, ei, ei! Anteeksi, armollinen Jumala! Ne sanat pääsivät suusta, ei
-sydämestä, sillä onhan hän koko sielustaan ja mielestään kiitollinen
-Kallelle. Hänhän hänet pelasti. Ilman häntä kiertelisi hän ehkä
-vieläkin hylkynä maailmalla eikä olisi hänen lapsellaan, hänen pikku
-Hannillaan isää... Liena pelästyy omia ajatuksiaan ja katselee
-hätääntyneenä ympärilleen: eihän kukaan vain herännyt, eihän kukaan
-vain unissaan nähnyt hänen ajatuksiaan!
-
-Nämä asiat ovat niin salaisia, ettei niitä saisi ajatellakaan muuta
-kuin kahdenkesken itsensä kanssa. Kukaan ei koskaan saa niitä tietää,
-hänen täytyy viedä ne mukaansa hautaan. Omaksi lapsekseen luulee Kalle
-Hannia ja Kallen ja Lienan lapsena on hän kirkonkirjoihin merkitty.
-Sen täytyy niin olla, sille ei voi mitään -- täytyihän hänen hankkia
-lapselle isä!... Se oli rikosta, se oli petosta, mutta onhan hän saanut
-kärsiä rikoksestaan! Ja nyt se on peitetty ja unohdettu, ei kukaan
-aavista mitään. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Kalle rakastaa
-Hannia -- kuka ei Hannia rakastaisi! Onko nähty sen suloisempaa lasta,
-kuka saattaa sillä lailla kietoa käsivarret kaulaan ja katsella
-suurin syvin silmin! Vanha vaarikin, juro tervaskanto, joka kaikille
-ärisee, pitää Hannia silmäteränään. Hän on torpan ilo, Pimeänpirtin
-päivänpaiste!... Ne vanhat asiat ovat haudattavat... Niin, kunhan
-voisivat unohtua Lienaltakin! Eivät tahdo haihtua, eivät antaa rauhaa,
-vaikka hän on sanonut elämälle hyvästi ja hautautunut korpeen.
-
-Syksyillat ovat pahimmat. Kun Kalle viipyy kirkkoretkellään ja vaari on
-pannut saunaan maata ja lapset kaikki nukkuvat, on Lienalla tuska ja
-sielun ahdistus. Sataa, tuulee, pimeys on läpitunkematon eikä unta tule
-silmiin -- hänen täytyy muistaa erästä samanlaista iltaa toistakymmentä
-vuotta sitten...
-
-Hän oli kulkenut puutarhan takaportista, se parkaisi pahasti ja hänen
-sydämensä seisahtui pelästyksestä, että koko talo heräisi. Mutta ei
-sitä kukaan kuullut, sillä tuuli kovasti. Hänen hartioillaan oli harmaa
-saali ja toisella kädellään piteli hän sen kulmia kiinni, painaen
-niitä sydänalaansa vastaan. Sitä tuskaa, sitä epätoivoa...! Maa oli
-liejuna, savi luisutti. Hän kiersi päärakennuksen kulman ja pysähtyi
-kulmakamarin ikkunan alle, kuunteli, kuunteli. Hän pisti saalinnurkkia
-hampaittensa väliin, jotta se pysyisi ympärillä, kapusi kivijalalle,
-tarttui käsin ikkunalautaan ja nosti kasvonsa ikkunan tasalle...
-Koputti ruutua... koputti vielä... ja vielä. Huoneen perän sängystä
-nousi ihminen valkeissa yövaatteissa ja läheni ikkunaa. Otto-herra,
-hänen rakkaansa... Se näytti nyrkkiään ja otti pöydältä aseen, jolla
-uhkasi. Ei tyttö välittänyt siitä, piteli vaan itseään riipuksissa
-ikkunanpielessä. Vihdoin aukeni ikkuna. Oi kuinka hän itki ja rukoili!
-Mutta se oli kuin kivi, ei sulanut, hääti vaan pois ja lupasi lyödä,
-jollei lähde. Liena ei lähtenyt, eihän hän voinut lähteä, hän rukoili
-hartaammin kuin jos olisi henkensä edestä rukoillut. Äkkiä tunsi hän
-sormiaan työnnettävän jollakin kovalla, silloin ne lamaantuivat ja hän
-retkahti alas ja jäi pitkäksi aikaa voihkimaan liejuiselle maalle. Kun
-hän vihdoin siitä heräsi, käsitti hän, että nyt on kaikki lopussa ja
-hätä edessä.
-
-Jospa se kaikki saisi jäädä hänen omaksi salaisuudekseen, niin voisihan
-sen kantaa, voisipa ehkä iloitakin, mutta sen saa aikoinaan maailma
-tietää, ja mihin hän, kurja, silloin joutuu! Ei ole ketään, jolle
-voisi uskoutua ja jolta voisi etsiä turvaa ja neuvoa. Armo on sairaana
-eikä se sitä ikinä uskoisi kummipojastaan, häntä, tyttöä syyttäisi
-kaikesta ja ajaisi maantielle. Ja jos hänen sanojaan uskoisikin, niin
-ei hän niitä ikinä saisi omalla äänellään lausutuiksi. Ne tarttuisivat
-kurkkuun ja tukahuttaisivat, mutta maalle eivät tulisi...
-
-Niitä kauheita öitä ja päiviä! Ei saanut itkeä ihmisten nähden, ei
-valittaa eikä vaikeroida. Piti teeskennellä, valehdella, laskea ja
-punnita. Satasen tuntia mietittyään hänen laskunsa olivatkin valmiit.
-Minkä piti tapahtua, sen piti pian tapahtua!
-
-Sateisena sunnuntai-iltapäivänä kahli hän liejuista maantietä myöten
-pienelle punaiselle mökille hautausmaan takana. Siellä tapasi hän
-puolijuopuneen miehen, sairaan lapsen ja hiljaisen vaimon, jonka
-hän paikalla tunsi kosijansa Kalle Aukustinpojan sisareksi. Hänelle
-hänen piti saada sanotuksi, että Kallelle lähetettäisiin tieto,
-että... Kuinka hän lienee saanut asiansa puhutuksi, sitä ei hän
-itsekään käsittänyt, mutta vaimo tuli niin iloiseksi, että oli kaulaan
-kapsahtamaisillaan ja keitti kahvia, ja sitä Lenin täytyi juoda.
-Mutta kun hän vihdoin pääsi näkemästä noita kasvoja, joissa oli samat
-rehelliset, siniset silmät kuin Kallen kasvoissa ja sama valkoinen
-tukka, niin hävetti ja inhotti siihen määrään, että olisi tehnyt mieli
-heittäytyä ojaan, joka oli puolillaan rapakkoa. Siinä hänen oikea
-paikkansa olisi ollut!
-
-Kalle, uskollinen kosija, saapui raha-ansioiltaan kuin linnun siivillä.
-Hän oli kuin sokea onnestaan, häntä oli helppo pettää. Sisaren pientä
-epäilystä oli vaikeampi kumota, mutta Kalle välitti viis siitä mitä
-maailma ajatteli ja vei morsiamensa ehdoitta ja kysymyksittä pappilaan.
-Voi, Leni olisi suonut maan ratkeavan nielemään heitä molempia kitaansa.
-
-Kevään tultua muuttivat he Pimeänpirtin korpeen. Patruuna olisi
-mielellään antanut torpanpaikan likempääkin, mutta Liena tahtoi kauas. He
-saivat täydellisen verovapauden viideksi vuodeksi ja hyvät myötäjäiset.
-Vähitellen he kotiutuivat torppaansa ja maailma unohti heidät. Kunhan
-vain he itse olisivat voineet unohtaa! Tai lieneehän muilla ollutkin
-rauha, muilla, joilla oli hyvä omatunto, mutta ei perheen äidillä,
-Liena-raukalla.
-
-Hauskalta näyttää pirtissä talvi-illoin, kun perhe on koolla ja valkea
-loimottaa liedessä. Isä veistelee. Perunapata ja liimapannu porottavat
-rinnan arinalla. Lastukasassa leikkivät lapset. Hanni on jo auttavinaan
-vanhempia, hän hoitelee liimapannua ja kiikuttaa kehtoa, mutta
-unohtuu hänkin kesken vakavinta puuhaansa leikkimään. Hän kietaisee
-lastukiehkurat rannerenkaiksi ja sormuksiksi, panee pään kallelleen ja
-ihailee siinä omia käsiään.
-
-Isä veistää kaunista arkkua Isontalon rikkaalle isännälle, joka kuoli
-alkuviikolla, ja lapset temmeltävät arkun pohjalla.
-
--- Älkää, älkää hyppikö, lapset, varoittaa isä, -- ettekö tiedä, että
-tämä on ruumisarkku.
-
-Mutta lapset eivät ole tottuneet isää tottelemaan ja jatkavat kisaansa,
-ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan.
-
--- Mitenkä se kuollut pannaan? kysäisee joku kimakalla lapsenäänellään.
-
--- Näin vaan makaamaan kuin sänkyyn.
-
--- Oliko se isäntä näin iso mies?
-
--- Mene pois, niin minä näytän.
-
--- Ja sitten kansi päälle...
-
--- Kyllä te vielä aikoinanne saatte sitäkin makuusijaa koettaa, virkkaa
-vaari äreästi verkoltaan pöydän päästä ja luo leikkiviin kalsean
-katseen silmälasiensa päällitse. Lapset vaikenevat paikalla ja leikki
-lakkaa, sillä vaaria he pelkäävät, kun vaari tuollaisella äänellä
-sanoo. Vaarin tarkoitus on oikeastaan katsahtaa Hannin mutkiin. Mitäs
-peliä se oikeastaan niillä lastuilla pitää? Mistäs se on oppinut noita
-kiehkuroita tuolla tavalla kiertämään käsiensä ympäri?
-
-Liena seuraa lapsia rukkinsa äärestä. Hänenkin tarkoituksensa on ollut
-lopettaa kolkko leikki ruumiskirstussa, mutta vaari on ennättänyt ennen
-häntä.
-
-Niin, niin. Tuossa ne lapsikullat nyt pyörivät, iloinen on heidän
-mielensä ja omatunto puhdas, ei ole huolia, ei peloita pyörähdellä
-ruumiskirstussa. Mutta kuinka kauan sitä kestää? Koska aukenevat
-heidän silmänsä, koska näkevät he olevansa sydänmaassa, jonka takana
-on kirkonkylä ja kaupunki hyvän- ja pahantiedon puineen? Jo he
-tuon tuostakin kyselevät kirkonkylää ja kartanoa ja koulua. Kuinka
-mielellään Liena soisi heidän pääsevän täältä sydänmaalta, synkkäähän
-täällä on ja ilotonta. Mutta maailma peloittaa häntä. Miten kävisi
-siellä hänen lastensa, miten hänen pikku Hanninsa?
-
-Se on vaaleakutrinen, sinisilmäinen lapsi, kaunis kuin kuva, hento
-ja taipuvainen, herkkä heruttamaan sekä hymyä että kyyneliä. Se
-on viisas, juoksee äidin asioilla ja hoitelee Liisua, joka vielä
-kangertelee kehdossa. Sitä se rakastaa, kantaa retuuttaa, tanssittelee
-ja laulattaa. Ei ole kenenkään tarvinnut opettaa Hannia lukemaan.
-Itsestään on oppinut ja lukea osaa mitä kirjaa hyvänsä. Kuinka se Hanni
-illalla maata pannessa osaa rukoilla! "Että hyvä Jumala suojelisi isää
-ja vaaria ja kaikkia siskoja ja Misseä ja Pikkua ja kukkoa ja kanaa
-ja parantaisi Jussin sormen ja varjelisi pikku Hannia." Ja kuinka se
-lapsi osaa laulaa! Helisemällä helisee sen ääni äidin äänen rinnalla,
-kun on luettu Jumalan sanaa ja sitten veisataan virsi. Tutummat virret
-se osaa ulkoa, veisaa kädet ristissä, poskilla puna ja suuret silmät
-tähdättyinä taivasta kohti.
-
-Hannia katsellessa käy äidin mieli niin helläksi, että kyynelet
-nousevat silmiin. Hän ei itsekään tiedä, suruako tuntee vai iloako.
-Ehkäpä enimmän pelkoa. Valtavana nousee hänen mieleensä aavistus:
-sen lapsen ei käy hyvin! Jumala etsiskelee isäin pahat teot lasten
-päälle, Hanni saa ehkä kantaa rangaistukset äidin rikoksista. Hyvä
-Jumala, lähetä mitä muuta hyvänsä, kunhan ei sitä! Eihän toki viatonta
-rupea rankaisemaan, onhan Hanni juuri niitä puhtoisia, joille taivaan
-valtakunta kuuluu. Hän on oikeastaan liiankin hyvä tälle maailmalle,
-ehkä Jumala sen tähden tahtoisikin korjata hänet taivaaseensa... Paras
-se olisi, äiti tuntee sen sydämessään, jos Hanni kuolisi. Silloin olisi
-hän korjuussa eikä äitiä kalvaisi tämä kauhea pelko. Mutta tuskin on
-tunne päässyt äidin mielessä syntymään, kun jo koko hänen luontonsa
-nousee sitä vastaan: hän ei voi elää ilman Hannia! Älä ota, armollinen
-Jumala, rankaise jollakin toisella tavalla, ota jotakin muuta, vaikkapa
-joku noista toisista lapsista!... Ajatus on hirveä ja synnillinen,
-anna, armias Jumala, se anteeksi, mutta jätä Hanni pimeään maailmaan,
-jätä hänet hymyllään lohduttamaan!
-
-Äiti ei tahtoisi itselleenkään myöntää, että Hanni on hänen sydäntään
-likempänä kuin muut lapset. Hän selittää sen sillä lailla, että Hanni
-on vanhin ja viisain, että hänestä jo on paljon apua kotiaskareissa,
-että hän niin hellästi osaa vaalia pieniä siskojaan...
-
-Vaari käy lisäämässä saunan uunia ja kokoaa pirttiin tultuaan lapset
-ympärilleen, alkaakseen kertoa heille tapauksia Jumalan kansan
-historiasta. Hän kuvaa paratiisia, ensimmäistä ihmisparia ja käärmettä.
-Hän johtuu puhumaan maailman turhuudesta ja pahuudesta. Oi, jospa
-ihminen huomaisi, että jota loitompana hän osaa pysyä maailmasta, sitä
-paremmin säilyy hänen omantuntonsa rauha. Oi, jospa ihminen ymmärtäisi
-karttaa kiellettyä hedelmää, ennenkuin hän huomaa olevansa alasti,
-ennenkuin on myöhäistä!
-
-Hanni katsoo häneen suurin, sinisin silmin ja hypistelee lastukiehkuraa
-ranteensa ympärillä.
-
--- Vaari, virkkaa hän totisena, -- kuinka se käärme tuli?
-
--- Se ei madellut, kuten meidän päivinämme, se tuli kahdella jalalla.
-
--- Vaari, eikö se enää koskaan tule kahdella jalalla?
-
--- Tulee, lapseni, kun se tulee ihmisen hahmossa, joka tahtoo vietellä
-meitä syntiin.
-
--- Onko se koskaan tullut Hannin luo?
-
--- On ehkä jo tullut, sillä käärme on sama kuin paha henki ja pahasta
-hengestä on jokainen paha ajatus, joka ihmisen sydämeen tulee.
-
--- Ei Hanni vielä ole nähnyt käärmettä, joka olisi kävellyt kahdella
-jalalla.
-
--- Hanni saa ehkä vielä nähdä, kun tulee suureksi.
-
--- Mitä Hannin silloin pitää tehdä?
-
--- Paeta, lapseni!
-
--- Mutta jos ottaisi kepin ja löisi.
-
--- Ei se auta, ei sitä käärmettä lyödä tavallisella kepillä, ihmisen
-täytyy vyöttää itsensä Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla, ottaa
-päällensä uskon kilpi ja kaikki taivaan sota-aseet, sillä...
-
-Mutta vaari ei ennätä lopettaa lausettaan, sillä Hanni purskahtaa
-itkuun ja pakenee äidin turviin.
-
--- No lapseni, lapseni, lohduttaa Liena, -- ei käärme pienten lasten
-luo tulekaan.
-
--- Äiti, Hanni ei tahdokaan tulla suureksi, Hanni tahtoo aina olla
-lapsi.
-
-Hanni itkee aivan nääntyäkseen, hän ei rauhoitu mistään pyynnöistä
-eikä vakuutuksista. Äiti pelästyy hänen sairastuneen, nostaa hänet
-käsivarsilleen ja kantaa sänkyyn. Yhä vielä Hanni itkee, tuntuu niin
-hyvältä, kun he kaikki ovat ympärillä häntä vaalimassa ja hoitamassa.
-Hän tuntee nyt aivan selvästi, että se suuri käärme, joka kävelee
-kahdella jalalla, on pistänyt häntä käsivarteen. Voi kuinka siihen
-koskee!
-
--- Mikä tuli? kysyy äiti hätääntyneenä.
-
--- Tuohon, mamma, käsivarteen se pisti!
-
--- Mikä pisti, oma lapseni?
-
--- Se suuri käärme!
-
--- Eihän, eihän, lapseni!
-
-Äiti lohduttelee, silittelee Hannin päätä ja kostuttaa ohimoja kylmällä
-vedellä.
-
--- Mitä ne lasta pelästyttävät! rauhoittaa hän suudellen Hannin otsaa.
-
-Mutta vuoteen jalkopohjissa seisoo vaari ankarana kuin se Jumalan
-enkeli, joka ajoi Aatamin ja Eevan paratiisin yrttitarhasta. Hän
-ei räpäytä silmiään, huulet ovat lujasti koossa ja katse tuijottaa
-ankarasti Hanniin. Hänellä ei ole ainoaakaan lohdutuksen sanaa
-sairaalle lapselle.
-
--- Tyttö-raukka, pääsee häneltä vihdoin kolkosti, hiljaa kuin unessa,
--- sinulla on perkele!
-
-Hanni lakkaa paikalla itkemästä, kääntää pois kasvonsa ja pidättelee
-nyyhkytyksiään. Hän ei pitkiin aikoihin uskalla katsoa ylös, sillä hän
-kuvittelee vaarin yhä seisovan vuoteen ääressä. Vihdoin tirkistää hän
-salaa sormiensa lomitse, joita on pitänyt silmillään, ja kun huomaa
-äidin olevan yksin, kuiskaa:
-
--- Mamma, se oli vaari, joka pisti!
-
--- Eihän lapseni, hymyilee äiti, onnellisena siitä, että Hanni tointuu,
--- ei kukaan ole pistänyt mamman omaa Hannia. Mamma antaa Hannille
-sokeripalan. Hanni on nyt hiljaa siinä, kunnes mamma palaa.
-
-Hänen pitää jättää Hanni, sillä lehmät ovat lypsettävät.
-
-Liena on erehtynyt luullessaan, että hän yksin kärsii sieluntuskia
-Pimeänpirtin torpassa. Vaari on toinen, jonka mielestä rauha tuon
-tuostakin pakenee.
-
-Hän on kulkenut saunaan ja istuu lavitsalla, pää käsien varassa.
-
--- Jumala, Jumala, ääntelee hän itsekseen, -- kiivas Jumala, mistä hän
-on oppinut lastukiehkuroita sillä lailla kiertelemään ranteittensa
-ympäri? Mistä vikuroimaan päätä kallelle, mistä puhumaan silmillään,
-mistä itkemään kuin hullu? Jumala, Jumala, sisareni henki elää siinä
-lapsessa! Lapsi raukka, käärme on tuleva luoksesi moninaisissa
-muodoissa!!
-
-Saunassa on tikua, vaari huomaa, että täällä pyörtyy, jollei siirry
-raikkaaseen ilmaan. Hän lähtee siis, kulkien seinää myöten, asettuu
-kynnykselle, ottaa kouraansa lunta ja vie otsalleen. Tuulen kohina
-kuuluu ikäänkuin etäältä. Hiillos riutuu, lunta sataa suurina
-hiutaleina... Kirjava keto kesällä, ihmisikä kirjavampi!!
-
-Hänkin oli nuori ja ajeli Alhon herran kanssa metsästysretkillä ja
-pidoissa. Iloinen oli herra, hurja hevonen, välkkyvät valjaat ja rohkea
-renki. Kun he riensivät kylän halki ja ihmisten korviin sattui heidän
-kulkustensa kilinä, niin jo karkasi ovensuihin lapsia ja tyttöjä
-ikkunoihin, mutta joka tiellä sattui olemaan, sai korjautua syrjään
-minkä pääsi. Sillä herra saattoi olla sillä tuulella, että antoi mennä
-vaikka ihmisten päällitse, jolleivät hankeen osanneet.
-
--- Ann' mennä, Akku, ann' mennä! huusi herra, kun ei itse halunnut olla
-ohjaksissa. -- Saat hyvän ryypyn, jos tunnissa ollaan perillä.
-
-Tunnissa oltiin ja ryyppy saatiin, mutta ori oli vaahdossa eikä moneen
-päivään kyennyt ajettavaksi...
-
-Oli pakkanen ja tähdet tuikkivat. Oli jo kulunut tuntikausi siitä, kun
-oli käsketty valjastamaan hevosia, mutta yhä kuului hoilotus ja rähinä
-herrojen kamarista. Siellä laulettiin ja huudettiin ja lasit kilisivät.
-Akustia paleli. Hän painiskeli Kankaanpään kuskin kanssa lämpimäkseen.
-Toisia miehiä oli nukkunut rekiin. Vihdoin viimein ovet avautuivat
-ja Alhon hevosta huudettiin portaiden eteen. Herra sieltä tulla
-luhjusteli, piika talutti toiselta puolen, isäntä-patruuna toiselta. He
-tepastelivat lumessa, ikäänkuin olisivat opettaneet lasta kävelemään ja
-vihdoin retkauttivat "lapsen" Akustin rekeen. Se vain mörisi sieltä,
-kun peitettiin vällyihin, ja antoi rauhallisesti viedä kotiin asti.
-
-Mutta kun se oli selvempänä, niin silloin ei ajettukaan kotiin vaan
-ajettiin kestikievariin. Ja siellä palveli yhteen aikaan Akustin nuori
-sisar, Milja.
-
-Hiki nousee vanhan miehen otsalle, kun hän näitä muistelee. Vuodet
-eivät ole saaneet mitään haihtumaan hänen mielestään. Yhtä selvästi
-kuin kiukaan tuossa ja riutuvat hiilet ja lavitsan ja nokisen
-hangon, jota pitelee käsissään, muistaa hän keltaiseksi maalatun
-kestikievarirakennuksen, vinttikaivon maantien laidassa, peltitaulun,
-jossa oli hevosenkuva ja kestikievarin nimi sekä virstamäärät
-likikestikievareihin... Lasikuistilta tultiin saliin, pöydällä
-ovensuussa oli päiväkirja ja mustepullo, ikkunoissa punaisesta
-paperista tehtyjä kukkasia... Milja tulee saliin punaposkisena, rinnat
-korkeina. Herra lähenee häntä, taputtaa poskea, tarttuu vyötäisiin.
-Akusti näkee kaikki ikkunasta. Hänen verensä alkaa kiehua, häntä
-pyörryttää...
-
-Ei hän enää tiedä mitä tekee...
-
--- Äh siinä, vieläkös naurat, vieläkös heiluttelet itseäsi herrojen
-edessä, vieläkös päästät kamariisi? Äh siinä, rukoiletkos, kadutkos...?
-
-Jo, jo lakkasi liikkumasta, jo lähti henki, silmät nurin...
-
-Jumalan kiitos, nyt se on pelastettu!
-
-Vaari suistuu permannolle ja hänen ajatuksensa katkeavat...
-
-Tuulee, koivu kaivon luona huojuu ja humisee. Lumi menee valkeina
-kiehkuroina nurkkiin ja soliin. Tienpaikat tasaantuvat tasaantumistaan,
-pellonaidan syrjälle on jo syntynyt harja, jonka pää on kiertynyt
-koreaksi kaareksi kuin laine.
-
--- Jokos sauna joutuu? kysyy Liena ovelta, mutta ei saa vastausta.
-Hän luulee, ettei vaari ole saunassa, ja on jo astumaisillaan hänen
-päälleen. Äkkiä hän huomaa vanhuksen permannolla ja alkaa liikutella
-häntä, mutta kun ei saa henkiin, karkaa voivotellen ja päivitellen
-talliin, jossa tietää Kallen olevan illastamassa hevosia.
-
--- Tule, hyvä ihminen, auttamaan, hän huutaa jo oven takana, -- vaari
-on saanut häkää päähänsä.
-
-Kallelta ei tule vastausta. Hän sekoittaa jauhoja ruuheen. Hangon
-haarat koluuttavat ruuhen pohjaa, varsi keikkuu Kallen pään päällä
-ja hänen kainalonsa alitse koettaa Pikku päästä nuolemaan jauhoja
-silpuksien päältä. Leikillä nipistelee se isäntänsä hihaa ja isäntä
-puhelee sille ystävällisesti kuin hyvälle toverille. Tallin seinät
-ovat homeenkarvaiset, lyhty seisoo nurin käännetyn saavin pohjalla ja
-talikynttilässä on pitkä karsi. Liena raottaa ovea ja uudistaa sanansa
-kiivaasti.
-
--- No vielähän tästä nyt ehtii, selittää Kalle vain ja juottaa vielä
-hevosen, ennenkuin lähtee liikkeelle.
-
-Lumihangessa saavat he vaarin tointumaan ja heidän käsivarsiensa
-varassa astelee hän tupaan.
-
-Siellä ovat lapset jo asettuneet aterialle. He kuorivat perunoita
-kilpaa. Hannin edessä pöydän nurkalla on suuri, kellertävä kasa, hänen
-poskensa hehkuvat ja innoissaan, huomaamatta mitään ympärillään,
-vetelee hän kuorta yhä uusista perunoista.
-
--- Minä voitin, minä voitin! huutaa hän ennen kuin viimeinen peruna
-vielä on kuorittukaan.
-
--- Niin, puolustautuu Jussi, vanhin pojista, nyrpeästi, -- kun minulta
-putosi puukko. Isä, kuulkaas, ottakaas minulta, minun perunani ovat
-suuremmat, tuo Hanni tekee aina petosta, se ottaa niin pieniä...
-
--- Pikemminhän taas suuren kuorii kuin pienen, sanoo Hanni ja kastaa jo
-perunaa suolakalakuppiin. -- Äiti ottaa Hannilta. Makeammat pienet ovat
-kuin suuret. Äiti ottaa nyt Hannilta.
-
--- Entäs kuka antaa vaarille? kysyy isä vakavasti, -- ettekös näe, että
-vaari on sairaana.
-
-Hanni heitältää niskaansa.
-
--- Hanni vain ei anna! huudahtaa hän säihkyvin silmin ja hänen kasvonsa
-käyvät veripunaisiksi.
-
--- Aijai! Entä jos vaari kuolisi!
-
-Silloin Hanni pyyhkäisee perunakasan pöydän kulmalta esiliinaansa,
-sitaisee suutaan hihaansa ja karkaa vuoteen ääreen, johon vaari on
-laitettu pitkäkseen.
-
--- Ottakaa, vaari-kulta, ottakaa kaikki!
-
-Vaari katsahtaa lapseen arasti, ikäänkuin olisi tehnyt sille väärin ja
-laskee kätensä pellavankarvaiselle päälaelle.
-
-Sinä iltana ei Hannia millään tahdo saada panemaan levolle. Heti
-kylvystä ja illalliselta päästyä alkaa hän kiusata äitiä.
-
--- Eikö äiti kertoisi sitä Hannin satua?
-
--- Ei äiti ehdi. Nythän on yö ja kaikki panevat maata.
-
--- Äiti, mamma! Hanni tahtoisi kuulla sen prinsessa Mirandan laulun.
-
--- Ei nyt! Ei äiti nyt ehdi.
-
-Mutta Hanni on saanut päähänsä, että hänen juuri tänä iltana pitää
-saada kuulla sekä satu että laulu, vieläpä nähdä tanssikin, jota äiti
-osaa tanssia. Hän seuraa äitiä kaikkialle: hän kantaa pois ruokia hänen
-kanssaan, valmistaa vuoteita hänen avukseen, riisuu pikku siskoja
-sänkyyn. Vihdoin, kun hän ei enää ymmärrä, miten voisi auttaa, istuutuu
-hän penkille ja seuraa siitä nyrpeänä äitiä, joka yhä pesee patoja ja
-kulkee aitoissa. Isä jo panee levolle ja vaari on saatettu saunaan.
-Hanni yhä kiikkuu penkillä. Vihdoin ottaa äiti vielä luudan ja lakaisee
-lattian. Hannin on kovin uni, mutta hän ei tahdo nukkua. Hän kimmahtaa
-ylös nurkastaan, käy äidin helmoihin ja alkaa taaskin pyytää. Sillä
-tytöllä niitä on sanoja! Se se osaa houkutella. Hän selittää, että vain
-tahtoisi nähdä unta Mirandasta, ja eihän hän sitä voi, jollei mamma
-kerro, mamma-kulta!
-
--- Hannilla ei ensinkään ole sydäntä, selittää äiti, -- kun ei jätä
-mammaa rauhaan. Mamma on väsyksissä.
-
-Silloin Hanni laskee pienet kädet silmilleen, huokaa ja vaikenee. Sen
-lapsen huokausta on mahdoton vastustaa.
-
--- No, tule nyt sitten! sanoo äiti ja vetää hänet pimeän porstuan läpi
-vieraskamariin.
-
-Ensin siellä on ihan pimeä, mutta äidin taskussa on aina tulitikkuja ja
-hän sytyttää lampun, joka seisoo pöydällä sohvan edessä. Hän istuutuu
-nojatuoliin, hengittää syvään ja Hanni kapuaa hänen syliinsä, hiljaa,
-ylen onnellisena, sydän täynnä lämpöä ja hyväilemisen halua.
-
-Huoneessa on vähän viileä, sillä eihän sitä lämmitetä kuin sen verran,
-etteivät kukkaset kuole, mutta kaikki on järjestyksessä, hienona ja
-juhlallisena. Mattojen punaiset raidat helkkyvät maalaamattomalta
-permannolta, uutimet ovat puhtaat ja läpikuultavat, sänky kohollaan
-valkeita, pitsitettyjä tyynynpäällyksiä. Seinäpaperit ovat haaltuneet
-niinkuin kuvatkin, jotka riippuvat seinillä, mutta Hannin mielestä
-on kaikki täällä niin äärettömän kaunista. Hän on täällä niin ylen
-onnellinen. Mammakin on niin kokonaan hänen omansa. Hän saa silittää
-poskia ja tukkaa ja suudella silmiä ja suuta ja otsaa. Miksi mamman
-silmissä on kyyneleitä? Onhan Hanni mamman luona! Hanni rakastaa mammaa!
-
--- No, mamma, kerro nyt!... Saahan Hanni sanoa mammalle "sinä". Se on
-niin hauskaa!
-
-Liena katselee häntä kyyneltensä läpi ja pusertaa häntä rintaansa
-vastaan. Hanni on sittenkin hänen ainoansa, hänen lohdutuksensa, hänen
-elämänsä aurinko. Kun saisi hänelle puhua kaikki, uskoutua hänelle
-kokonaan. Hän, äiti, on avuttomampi kuin lapsi hänen polvellaan, hän
-tarvitsisi turvaa ja neuvonantajaa.
-
--- Noo, mamma! kuiskaa Hanni ihan äidin korvan juuressa, salaperäinen
-odotus silmissä.
-
-Äiti silittää hänen hiuksiaan ja alkaa kertoa. Hän on nuoruudessaan
-lukenut satunsa ja itse sepittänyt lisää. Hän kuvaa linnaa, jonne
-johtaa pihlajakuja ja jonka päässä, portilla, kasvaa kaksi korkeaa
-kuusta. Pihamaalla on punaisia, keltaisia ja valkeita ruusuja ja
-ruusujen keskellä käyskelee prinsessa Miranda, hoitelee niitä, katkoo
-kuivia oksia, sitoo ja suojaa tuoreita. Hän on kaunis kuin päivä,
-hänellä on siniset silmät ja kullankarvainen tukka. Tahtomattaan,
-ehkäpä tietämättäänkin antaa äiti hänelle omat piirteensä. Hän kuvaa
-hänet sellaiseksi jollaisena itse nuorena oli, pukee hänet omiin
-vaatteisiinsakin, vaikka luoden villasta silkkiä.
-
-Kauas kuuluu maine Mirandan kauneudesta ja kosijoita tulee hänelle
-kaikista maista. Tulee Itämaiden kuuluisa kuningas mustine orjineen ja
-tuo kultia ja hopeita. Tulee Ahti, meren kuningas, ja tarjoaa kaiken
-kunniansa. Tulee vihdoin ylpeä Vuorenpeikko, tarjoten rikkautensa.
-Mutta kaikki hylkää Miranda.
-
-Eräänä iltana on hänen isänsä linnassa kutsut ja paljon kansaa koolla.
-Puettuna kultaan ja silkkiin loistaa Miranda itse tähtenä muitten
-keskellä. Äkkiä tulee kansanjoukosta nuorukainen. Hänen päässään ei
-ole kruunua eikä sormissa sormuksia, ei kukaan edes tiedä, kuka hän on
-ja miten hän on linnaan päässyt. Hän astuu Mirandan luo, pää pystyssä,
-keltainen tukka liehuen hartioilla, ja pyytää häntä tanssiin. Ensin
-Miranda hämmästyy ja närkästyy, mutta pojan katse on niin kirkas, ettei
-hän voi sitä vastustaa. He alkavat tanssia...
-
--- Mamma! keskeyttää Hanni loistavin silmin ja sävähtää maahan, --
-näytä, tanssi!
-
--- Ei, ei! kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Ei nyt, johan nyt on yö!
-
--- Mamma, hyvä, kaunis mamma, näytä, tanssi! Hanni on prinsessa, ole
-sinä nuorukainen...
-
-Kun ei äiti liiku, niin tanssii Hanni yksin, kädet vyötäisillä, hiukset
-liehahdellen, pää kallellaan, suu hymyssä...
-
--- Näinkö, mamma? Onko tämä oikein?
-
-Äiti tuntee, että tämä on mielettömyyttä, että tässä pitäisi torua,
-kiireesti nousta ja palata todellisuuteen. Mutta ennenkuin hän ehtii
-tehdä päätöstä, kapsahtaa Hanni hiestyneenä, joka jäsen sävähdellen,
-takaisin hänen polvelleen, kietoo käsivarret kaulaan, avaa suunsa ja
-peittää sillä koko äidin suun.
-
--- Kuinka sitten, mamma?
-
--- Nyt nukkumaan, heti paikalla!
-
--- Entä loppu, mamma?
-
--- No, siitä tuli häät, jotka kestivät kahdeksan päivää...
-
-Hän irroittaa Hannin kädet kaulastaan, sammuttaa lampun ja vie Hannin
-tupaan.
-
--- Katso, kuinka kaikki nukkuvat, kuiskaa hän nuhdellen. -- Hanni
-joutuu nyt kanssa. Hanni on niin iso tyttö, että pitää osata itse
-riisuutua!
-
-Hetkisen vaikenee Hanni ikäänkuin mietteisiin vaipuneena.
-
--- Luuleeko mamma, että Hanni tuntisi Mirandan linnan, jos joskus
-näkisi? kysäisee hän äkkiä.
-
-Liena säpsähtää. Sitä mahdollisuutta ei hän ikinä ole tullut
-ajatelleeksi.
-
--- Ei Hanni sitä voi nähdä, selittää hän, -- eihän Mirandan linnaa
-ole missään. Tämä on vain satua kaikki tyynni. Hanni panee nyt kädet
-ristiin ja siunaa itsensä.
-
-Hanni tottelee. Mutta päästyään Herran siunaukseen hän keskeyttää äkkiä
-rukouksensa ja kysyy:
-
--- Pitääkö rukoilla ainoastaan ihmisten edestä? Eikö eläintenkin edestä?
-
--- Kyllä. Kaikkien luotujen edestä. Ensin ihmisten, sitten eläinten.
-
--- Miksi ensin ihmisten?
-
--- Koska ihmisillä on sielu...
-
--- Mutta miksei eläimillä ole sielua?
-
--- Nuku nyt, lapseni, äläkä enää kysele. Kun sinä tulet suureksi, niin
-sinä ymmärrät kaikki nämä asiat.
-
--- Äiti, eikö tosiaankaan eläimillä ole sielua?
-
--- Ei, lapseni.
-
-Äiti korjaa ryijyä Hannin ympärille ja lähtee sulkemaan ovia.
-Hetkiseksi pysähtyy hän portaille ja vetää henkeään. Ei mistään kuulu
-elävän ääntä, hiljaa kuin hieno hiekka sihahtaa lumiryöppy ajaessaan
-ohi, ja korvesta kuuluu kumea kohina, metsän surullinen tuutilaulu
-nukkuvalle sydänmaalle.
-
-Ei ole Hanni luotu tätä korpea varten. Haudassa hän on täällä. Saleissa
-hän olisi omansa, silkkiin puettuna, hymyssä ja tanssissa... Kuitenkin:
-varjele armollinen Jumala sinne joutumasta!
-
-Liena kaapii luudantyvellä lumen porstuan oven välistä ja vetää sen
-kiinni. Pistää sitten tuvan oven moppiin. Eihän sitä täällä tarvitsisi,
-sillä ei täällä varkaita liiku... Tuvan pöydällä palaa kitupiikki,
-ulottaen kuvan pienestä liekistään kattoon asti. Ikkunain alla seisoo
-Kallen tekeillä oleva työ, ruumisarkku. Pesässä hehkuu hiillos,
-pankolla torkkuu kissa mustan paidan vieressä. Leveässä sängyssä makaa
-Kalle ja pienempiä sänkyjä on pitkin peräseinää. Liena kulkee toiselta
-toiselle peittelemässä lapsia.
-
-Noo! Hanni vain ei vielä nuku, lepää silmät selällään ja tuijottaa
-kattoon.
-
--- Mamma, kuiskaa hän, -- Hanni luulee sittenkin, että eläimillä on
-sielu. Hanni on katsellut Pikun silmiä ja huomannut, että Pikulla on
-sielu. Kuinka Pikku muuten osaisi nimelleen hirnua? Ja kun Missekin
-osaa erottaa Jussin Hannista. Mamma, eikö se ole sielua?
-
--- Kyllähän Hannilla riittää kysymyksiä, sanoo äiti oikein ankarasti,
--- mutta nyt pitää nukkua.
-
--- Mamma, oliko prinsessa Miranda...
-
--- Ei, tämä ei kelpaa...
-
-Hanni vilkaisee äitiin ja huomaa, että äiti tarkoittaa totta. Silloin
-hän asettuu huppuun ryijyn sisään ja kääntyy seinään päin.
-
-
-
-
-II
-
-
-Alhon ja Kankaanpään kartanot olivat parin virstan matkan päässä
-toisistaan, saman järven rannalla. Alhon omistivat von Holtenit,
-Kankaanpään Liljefeltit. Molemmat suvut, alkuaan kotoisin Ruotsista,
-olivat jo vuosisadan hallinneet ja vallinneet kartanojaan, joihin
-kuului suurin osa pitäjää. Väli perheiden kesken oli vuoroin huonompi,
-vuoroin parempi. Aina niiden välillä vallitsi pieni kilpailu. Molempien
-sukujen rouvia oli ammoisista ajoista kutsuttu "armoksi". Alholaiset
-veivät voiton kankaanpääläisistä pitojen komeudessa ja ylellisyydessä.
-Kankaanpääläiset elivät yksinkertaisemmin ja aluskunta piti heitä
-hyvinä haltijoina. Alholaisia pelättiin ja pidettiin kovina haltijoina.
-
-Tapahtui sitten, että Alhon patruuna kerran, palatessaan yölliseltä
-retkeltään, tavattiin kuolleena reestään. Murhamiehestä ei näkynyt
-merkkiä, ehkä taivas itse oli määrännyt iskun varoitukseksi
-ja hyvitykseksi patruunan ystäville ja koko pitäjälle. Kolkko
-kuolemantapaus lopetti yhdellä lyönnillä iloisen elämän Alhosta. Armo
-kääntyi sairaaksi eikä enää vastaanottanut vieraita. Patruuna-vainajan
-kerrottiin kummittelevan suurissa suojissa sydänyöllä. Hän nähtävästi
-haki armoaan, koska lakkasi käymästä, kun armo vuoden perästä kuoli.
-
-Nyt joutuivat Alhon alaikäiset lapset, Kustaa ja Otto, Kankaanpään
-patruunan holhoukseen. Kustaa oli monta vuotta vanhempi Ottoa ja sai
-pian haltuunsa perintötilansa. Otto pysyi vielä lastenkirjoissa.
-Kustaa meni naimisiin ja joutui perheelliseksi mieheksi. Ottoa pitivät
-Kankaanpään vanhat herrasväet miltei omana poikanaan. Eihän heillä
-ollut perillistä, se oli aina ollut heidän suuri surunsa. Otto sitä
-jossakin määrin lievensi, hänen hyväkseen he nyt työtä tekivät, häneen
-kiinnittivät toiveensa.
-
-Otto kävi koulua Helsingissä ja kun hän tuli lomalle kotiin, asui
-hän tosin Alhossa, mutta häntä odotettiin jo heti seuraavana päivänä
-Kankaanpäähän käymään ja hän viipyi usein pitempiäkin aikoja. Hän
-saapui uusissa vaatteissaan, jotka oli saanut koulun päättäjäisiin, ja
-joka kerta ihmeteltiin hänen kasvamistaan. Hyvänen aika, johan hän oli
-Minette-tädin pituinen! Kävi sedän korkuiseksi, kasvoi ylitsekin!
-
--- Mihinkä sinä, poika, oikein aiotkaan? huudahti patruuna, taputtaen
-häntä olkapäälle. Sitten asetti hän päähänsä silmälasit ja avasi
-kahisevan paperin, jonka lyseolainen oli antanut hänen käteensä. Hänen
-sitä tutkiessaan vallitsi huoneessa hiljaisuus, vain ruokasalista
-kuului kahvikuppien kalina. Patruuna ojensi Oton todistuksen
-vaimolleen. Minette-rouvan silmät olivat heikot. Hän ei saanut selvää
-mistään, mutta hän katseli kuitenkin tarkkaavaisesti paperia. Sitten
-antoi hän sen takaisin Otolle, tarttui hänen käsiinsä, veti hänet
-luokseen, syleili häntä lämpimästi ja suuteli otsalle. Oton kasvot
-olivat tämän kestäessä tulipunaiset. Hän pelkäsi, hän oli varma siitä,
-että se tyttö, se Leni, on jossakin ovenraossa tirkistelemässä ja
-virnistelemässä.
-
-Setä oli kadonnut työhuoneeseensa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen
-kädessään kultaraha. Sen sai Otto. Sitten tuli jo vapaampi ja parempi
-olla. Ohjelman virallinen puoli oli ikäänkuin suoritettu ja alettiin
-seurustella.
-
--- No, Leni, tuotko meille jo enemmän kahvia? huusi täti. Ihan
-tahallaan oli hän tänään määrännyt, että Leni tarjoaisi kahvia, jotta
-nuorten suhde kävisi selväksi, että he käsittäisivät, että toinen on
-palvelustyttö, toinen herra.
-
-He olivat nimittäin aina näihin asti seurustelleet tovereina, koska
-sattuivat olemaan yhdenikäiset. Nyt olivat he käyneet liian suuriksi
-toisilleen.
-
-Leni oli köyhien lapsi, nälkävuosina olivat Kankaanpään herrasväet
-armahtaneet häntä ja ottaneet hänet taloonsa. Kuka hyvänsä olisi
-kadehtinut hänen asemaansa, hän oli kerrassaan hyvillä päivillä. Eihän
-hänellä ollut muuta tekemistä kuin järjestellä herrasväen hienoissa
-huoneissa, kutoa kankaita, leipoa ja silloin tällöin lukea ääneen
-armolle. Mutta se kiitämätön letukka ei ensinkään ollut tyytyväinen
-kohtaloonsa. Se oli iloinen, kaunis tyttö, mutta se ei saanut näyttää
-kauneuttaan salissa enempää kuin väentuvassakaan. Herrasväen kanssa
-seurustelemaan oli hän liian huono ja renkien ja piikojen joukossa
-nauramasta oli armo ankarasti kieltänyt, sillä siihen oli hän liian
-hyvä. Hän oli siltä väliltä, ja se oli hirveän ikävää ja yksitoikkoista.
-
-Otto von Holtenin joulu- ja kesälomia oppi hän pitämään rajapyykkeinä
-elämänsä tasaisella taipaleella. Otto-herraa odottaessa kävivät työt
-talossa kuin tanssien. Puiston piti olla ihan järjestyksessä, nurmikot
-lakaistuina, lavat kylvökunnossa, hedelmäpuut ja pensaat mullitettuina,
-käytävät hiekoitettuina. Tai piti joulusiivousten olla ohi, oluen
-pantuna ja leivosten leivottuina.
-
-Helposti saatiin Alhosta tietää, koska hevonen oli lähetetty vastaan
-asemalle, ja tulon jälkeisenä aamuna alettiin Ottoa hyvissä ajoin
-odottaa Kankaanpäähän. Leni, jonka kangaspuut olivat ikkunan ääressä,
-joten hän saattoi nähdä tielle, sai toimekseen valvoa, koska tutut
-ajopelit ilmestyisivät tienkäänteeseen. Samassa hetkessä pantiin
-kahvipannu tulelle ja leipäkori täytettiin kaikenlaisilla herkuilla.
-
-Sykkivin sydämin ja salaa katseli Leni uudinten takaa entistä
-leikkitoveriaan, jonka kanssa ei enää sopinut leikkiä. Kuinka hän oli
-miehistynyt ja käynyt kauniiksi!
-
-Oli kuin suuri, lämmin laine olisi alkanut nousta tytön sisässä ja
-posket täyttyivät kuumalla verellä. Hetkisen aikaa hän painoi käsiä
-rinnalleen, ikäänkuin tyynnyttääkseen aaltoa, mutta astui sitten
-eteiseen, Otto-herraa vastaan... Täti ja setä siellä jo ihmettelivät
-kummipoikansa kasvamista, piika auttoi yltä palttoon, armo kävi kiinni
-käteen, patruuna hartioihin ja niin vietiin nuorukainen saliin. Leniä
-ei kukaan ollut huomaavinaan.
-
-Hänen lämmin suloinen tunteensa kävi äkkiä katkeraksi, kädet
-pusertuivat nyrkeiksi ja kyyneleet kohosivat silmiin. Kuinka hän
-tunsi vihaavansa sekä Ottoa että armoa ja kaikkia. Hänpä ei menekään
-tarjoamaan kahvia, kun käsketään, hän ei ensinkään näyttäydy.
-
-Mutta hetkisen oltuaan ruokasalissa ja oven takaa kuunneltuaan heidän
-ääniänsä valtasi hänet niin suuri uteliaisuus, että hän sittenkin
-päätti tarjota kahvit ja hillot ja omenat -- talviomenat Kankaanpään
-omasta puutarhasta.
-
-Kaiken aamua oli hän pukeutunut, mutta yhä vielä teki hänen mielensä
-peilin edessä tarkastaa, olivatko hiukset hyvin. Hän valeli kasvojaan
-vedellä, mutta yhä ne vaan hehkuivat ja hän astui saliin niin
-hämillään, että tuskin uskalsi silmiään nostaa...
-
-Otto-herran todistus ei ollut oikein hyvä ja hän selitti voimiensa
-takaa, että heidän koulussaan ollaan ankarampia kuin missään muissa
-kouluissa. Mitäpä nuo vanhat ihmiset sitten olisivat ruvenneet
-poika-raukkaa nuhtelemaan! He uskoivat niin mielellään hänen
-sanoihinsa. Täti suuteli häntä otsalle ja setä taputti olkapäälle ja
-veti esiin kultarahansa.
-
-Otto oli aina harmitellut noita tapauksia ja suudelmia. Ihan varmaan
-se tyttö, se Leni oli jossakin katselemassa! Hän ei voinut kärsiä
-sitä tyttöä, häntä hävetti muistellakin, että he joskus olivat
-leikkineet yhdessä. Hän päätti nolata hänet perinpohjin, päätti olla
-aivan tuntematta häntä. Mutta kun Leni tuli saliin ja seisahtui tädin
-eteen, niin vilkaisi Otto häneen syrjästä ja hämmästyi, sillä tyttö
-oli aivan muuttunut: hänen hameensa helmat ulottuivat lattiaan asti,
-vartalo oli kuin täysikasvaneilla ja päälaelle oli koottu pehmeä,
-kiiltävä hiusmätäs. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniisti maahan
-luodut. Oton teki äkkiä mieli mennä häntä tervehtimään, oikein kädestä,
-mutta samassa muisti hän päätöksensä, muisti myöskin, ettei se sedän
-ja tädin talossa olisi sopinut, ja punastui omia ajatuksiaan. Hän
-odotti jäävänsä kahdenkesken Lenin kanssa, sillä hän tunsi, että
-hänen välttämättömästi täytyy saada sanoa hänelle jokin sana. Siihen
-ei kuitenkaan ilmaantunut tilaisuutta. Rekeen noustessaan vilkaisi
-hän ikkunoihin ja erotti silloin selvästi uudinharsojen takaa tytön
-kukoistavat kasvot. Mutta ne hävisivät samassa.
-
-Ensimmäisenä joulupäivänä tuli Otto Kankaanpäähän enemmän saadakseen
-nähdä Leniä kuin tervehtiäkseen vanhuksia.
-
-Setä nukkui päivällisuntaan ja täti, kissa sylissä, uinui ruokasalin
-suuressa nojatuolissa. Hän ilostui suuresti, kun Otto tuli, ja rupesi
-paikalla purkamaan hänelle huoliaan. Hänen oli kesken joulupäivää
-pitänyt torua Leniä.
-
--- Jaa, minä en tiedä, mitä minun pitää siitä tytöstä ajatella!
-huokasi hän. -- Omana lapsenamme olemme häntä pitäneet, kaikki olemme
-koettaneet hänelle antaa. Näillä omilla käsilläni olen opettanut häntä
-ompelemaan ja kirjoittamaan ja tänään, ihan yhtäkkiä hän purskahtaa
-itkuun ja sanoo, että lähtee pois meiltä.
-
--- Onko se mahdollista! sopersi Otto, peläten että hänen sydämensä
-tykytys kuuluisi.
-
--- Hän syyttää minua siitä, ettei saa olla nuori eikä huvitella.
-Olenko minä koskaan kieltänyt häntä huvittelemasta, kun se tapahtuu
-sopivaisuuden rajain sisäpuolella, mutta ymmärtäähän jokainen, ettei
-se sellainen, mitä hän nyt tahtoo, käy päinsä. Hän tahtoisi huomisiin
-tanssiaisiin, oletko mokomaa kuullut...! Hän aivan unohtaa kuka hän on:
-kerjäläisvaimon lapsi!
-
-Otto hämmästyi. Vai heidän, herrasväen tanssiaisiin! Niin, olisi se
-tuntunut aika kummalliselta, jos hän olisi ilmestynyt sinne muitten
-vieraitten joukkoon... Olisikohan hän saanut tanssia?
-
--- Kukaan ei voine syyttää minua ylpeydestä, jatkoi vanha rouva
-kiihkeästi. -- Minä kohtelen renkiä ja piikaa kuin vertaistani, jos he
-ymmärtävät antaa minulle minun arvoni. Mutta liian tutunomaisiksi eivät
-he saa ruveta. Sitä minä en kärsi.
-
--- Tietysti, sopersi Otto. Hänen ajatuksensa kierteli pitkän aikaa,
-etsien sanoja, joilla taitaisi rauhoittaa loukkaantunutta armoa.
-
--- Missä... missä se Leni nyt on? kysyi hän vihdoin niin
-välinpitämättömänä kuin suinkin.
-
-Rouva Liljefelt lähetti palvelijan noutamaan mamsselia. Mutta mamsseli
-ei tullut.
-
--- Näetkö sitä sisua. Otto, näetkö!
-
-Otto kävi ensin hyvin neuvottomaksi, mutta hetkisen perästä pääsi hän
-sanojen päähän kiinni ja sai aikaan enemmän kuin ikinä itsekään olisi
-voinut toivoa.
-
-Leni istui huoneessaan nyrpeänä, itkettynein kasvoin, ankarasti
-miettien, mihin nyt suuntaisi kulkunsa, sillä hän ei rupea olemaan
-täällä, hän kuolee täällä ikävään, hän menehtyy ja tukahtuu... Ah,
-kuinka hän vihaa armoa ja...
-
-Samassa kuului koputus oveen ja kynnykselle astui Otto herra. Leni
-tunsi hänet paikalla, vaikkei huoneessa ollut muuta valoa kuin se,
-minkä pilvien peittämä kuu loi, ja sävähti kiireesti seisomaan,
-silitellen hiuksiaan.
-
--- Hyvää iltaa, alkoi Otto hämillään. -- Minä... minä... mitä kuuluu?
-
--- Ei mitään, vastasi Leni kuivasti ja jäi paikoilleen.
-
-Ottokaan ei tullut lähemmäksi. Heidän välillään olivat valkealla
-vaatteella peitetyt kangaspuut, niiden ohi näkyi Lenin voimakas vartalo
-ikkunaa vastaan. Otto näki, miten hänen rintansa kohoili.
-
--- Armo... täti pyytää tulemaan luokseen, jatkoi Otto epävarmasti.
-
-Ei vastausta.
-
--- Täti odottaa.
-
-Leniltä pääsi pieni nauru, katkera ja kiukkuinen.
-
--- Jos mentäisiin...
-
--- Eikö hän sitten vielä ole tarpeekseen torunut! puhkesi Leni
-puhumaan. -- Minä en tule, en tahdo häntä nähdä.
-
-Otto likeni pari askelta.
-
--- Tietääkös Leni, mitä hän juuri ehdotti? Että me tanssittaisiin.
-
--- Tanssittaisiin! Kuka ja kuka?
-
--- Minä ja Leni. Ruokasalissa.
-
--- Minä! huudahti Leni, -- minäkö ja... ja Otto-herra?
-
--- Niin, niin, täti istuu jo soittokoneen ääressä.
-
-Otto tarttui hänen käteensä. Kuinka se oli kuuma!
-
-Ensin hän vastusti, ikäänkuin olisi tahtonut olla päätökselleen
-uskollinen, mutta sitten koko hänen katkeruutensa laukesi, hänen
-nyrpeytensä haihtui kuin pyyhkäisemällä ja kun he tulivat valaistuun
-ruokasaliin, olivat hänen kasvonsa säteilevässä hymyssä. Nojatuolissa
-nukkui nyt vain vanha kissa, sillä armo istui todella salissa
-soittokoneen ääressä.
-
--- No, Leni, huusi hän ystävällisellä äänellä ruokasaliin, -- herra von
-Holten on luvannut tanssia sinun kanssasi. Nostakaa nyt pöytä syrjään,
-niin voitte tanssia.
-
-Sitten alkoi hän kosketella soittokoneen vanhoja, heikkoja kieliä
-vanhoilla, kankeilla sormillaan ja pääsi vihdoin kiinni ainoan vanhan
-valssinsa päähän. Mutta Lenin mielestä oli tämä soitto ihanaa, hänen
-sydämensä sykki kuuluvasti eikä hän uskaltanut nostaa silmiään.
-Otto-herra tarttui pöydän toiseen päähän, Leni toiseen, ja yhdessä
-käden käänteessä siirsivät he koko kapineen nurkkaan.
-
--- Kunhan minä nyt osaisin! kuiskasi Leni Oton kiertäessä käsivarttaan
-hänen ympärilleen.
-
-Se oli kaunis tyttö, jota Otto piteli käsissään. Hän hurmaantui, kun
-sitä katseli.
-
-Silmä oli maahan luotu, sen kansi oli kalpea ja lahea kuin
-lumivuokon lehti ja siitä valui sinertäviä, hienoja suonia, jotka
-päättyivät silmän ripseihin. Mutta poskea vastaan näyttivät ripset
-pitkiltä, mustilta... Kuinka hänen hiuksensa lemusivat lehahtaessaan
-tanssitoverin kasvoja vastaan! Kuinka hänen ruumiinsa oli pehmeä ja
-lämmin, kuinka se värähteli!
-
--- Sehän menee mainiosti! vastasi Otto vihdoin hänen viime sanoihinsa.
--- Kuka onkaan ollut opettajana?
-
--- Minä itse vain. Olen katsellut, kuinka herrasväet tanssivat... Voi
-kuinka tämä on lystiä! Ettekö jaksaisi viedä vielä kovemmin... noin,
-noin! Kuinka te saitte tätinne suostumaan?
-
--- Selitin hänelle, että... olette nuori.
-
--- Kuinka te olette hyvä, Otto-herra...! Jos te käsittäisitte, miten
-ikävää se on, kuin ei kuulu herrasväkeen eikä talonpoikiin, kun ei saa
-jutella neitien kanssa eikä piikojen kanssa...
-
--- Kyllä minä ymmärrän.
-
-Kun he tanssivat nojatuolin ohi, sattui Lenin esiliina sitaisemaan
-nukkuvan kissan korvaa. Se loukkaantui siitä, korva ei enää oiennut,
-vaan jäi luppuun ja vihdoin kissa nousi, oikaisi selkäänsä ja hyppäsi
-maahan, suuttuneena koko tästä uudenaikaisesta komennosta. Se vain
-huvitti tanssivia. Lenin mieleen muistui ohimennen, kuinka hirveästi
-hän kerran oli suuttunut Otolle, kun Otto oli sitonut kiven saman
-kissan kaulaan ja kiusannut sitä rannassa. Mutta siitä oli monta vuotta
-ja häntä kummastutti, että hän oli saattanut Otolle suuttua. Nyt ei
-hän varmaankaan olisi voinut suuttua mistään! Otto-herra olisi hänelle
-saanut tehdä mitä hyvänsä!
-
--- Aijai, jatkoi hän hetken perästä, -- kuinka minun tekisi mieli
-niihin huomisiin tanssiaisiin! Armo sanoo, ettei kukaan viitsisi
-tanssia kanssani, mutta tanssittehan tekin, Otto-herra, ettekö?
-
-Siihen kysymykseen ei Otto todellakaan olisi voinut vastata, mutta hän
-keksi äkkiä keinon ja virkkoi:
-
--- Minäpä tiedän jotakin vielä hauskempaa. Jäädään tänne Kankaanpäähän
-ja tanssitaan täällä!
-
-Leni ilostui niin, ettei hän keksinyt mitään sanomista. Laine hänen
-sisässään oli pulpahtamaisillaan yli laitainsa, kyynelet tuntuivat jo
-silmissä.
-
--- Niin me tehdään, jatkoi Otto varmemmin. -- Mahtavatkohan täti ja
-setä lähteä?
-
--- Kyllä he ainakin aikovat. Mutta kuka meille soittaa?
-
--- Emme tarvitse soittoa!
-
-Heidän äänensä olivat alenemistaan alenneet, lopulta he puhuivat
-kuiskaten ja vihdoin kokonaan vaikenivat, onnellisina päätöksestään.
-
-Äkkiä lakkasi soitto ja Otto tunsi, että hänen täytyy päästää
-Leni käsistään. Leni vei käden otsalleen, ikäänkuin häntä olisi
-pyörryttänyt, hän ei taaskaan uskaltanut katsoa ylös ja unohti kokonaan
-kiittää tanssitoveriaan. Kun hän sen huomasi, oli jo myöhäistä ja
-hän riensi vain juoksujalan saliin kiittämään armoa. Hänen olisi
-tehnyt mieli karata vanhan rouvan kaulaan, hänen siinä istuessaan
-soittokoneen ääressä kuin unelmiin vaipuneena. Koko maailma tuntui
-niin ihanalta, niin kaunis oli salikin. Sitä valaisi ainoa kynttilä,
-paksussa hopeajalassa soittokoneen kannella, kasvit loivat suuria
-varjoja valkeille seinille, joilla riippui perhekuvia, maalaamattomalla
-permannolla juoksi valkoisia, siniraitaisia mattoja, kattokruunun
-hiotut lasit välkkyivät taivaankaaren kaikissa väreissä.
-
--- Kiitoksia, armo! kuiskasi Leni, ylen onnellisena, valmiina mihin
-tahansa.
-
--- Pidä hyvänäsi, lapsi, vastasi armo kummissaan ja hiukan hämillään
-jalomielisen suostumuksensa odottamattoman suuresta vaikutuksesta.
--- Toivottavasti sinä nyt käsität, että minä aina olen ajatellut
-parastasi... No niin, no niin... Kiitä nyt vain herra von Holtenia,
-sillä hänhän tämän oikeastaan pani alkuun.
-
-Otto oli ruokasalin kynnyksellä ja Leni likeni häntä hiukan keikaillen,
-mutta hyvin hämillään, sillä hän ei oikein tietänyt, pitikö
-Otto-herralle nyt niiata vaiko vain kumartaa. Lopuksi hän sitten teki
-ujon liikkeen, joka oli puoleksi niiaus, puoleksi kumarrus. Laine hänen
-rinnassaan nousi suurena, lämpimänä, taivaan karvaisena. Hän vaikutti
-Ottoonkin ikäänkuin hän olisi näkynyt sinertävän laineen läpi. Hänessä
-oli jotakin niin utuista, kiehtovaa ja houkuttelevaa...
-
--- Nostakaa nyt ruokasalin pöytä paikoilleen, kehoitti täti.
-
-Pöytää nostaessa loivat he toisiinsa vielä katseen ja se katse puhui
-paremmin kuin kaikki sanat. Sitten piti Lenin mennä toimittamaan sisään
-teetä, patruuna tuli ruokasaliin ja ilta kului niin hauskasti, ettei
-sellaista iltaa ollut koskaan ollut.
-
-Otto jäi Kankaanpäähän yöksi. Hänellä oli siellä oma kulmakamari, jossa
-hän jo ennenkin oli viettänyt monta yötä. Alhossa ei häntä kaivattu,
-tiedettiin, ettei hän ollut hukassa.
-
-Lenin silmiin ei tahtonut tulla unen hiventä. Hän lepäsi
-liikkumattomana vuoteellaan ja sydän takoi särkyäkseen. Mielessään
-kertasi hän jokaisen hänen sanansa, hänen liikkeensä ja katseensa. Se
-ei ole unta, se on todella totta ja tapahtunutta! Hän on korotettu
-sen sorjan pojan rinnalle niinkuin sadussa tuhkimus... Onko kukaan
-kuolevainen niin onnellinen kuin hän?... Mutta kestääkö tätä, eikö
-sittenkin päivä peity pilviin, ja hän herää näkemään, että se kaikki
-oli unta, valo, joka syttyi juhlayönä ja katoaa juhlien kanssa!
-
-Yö on tyyni ja pimeä, ikkuna on alhaalta vetäytynyt kuuraan. Hän
-tuijottaa jäätähtiin ja tuntuu äkkiä siltä, kuin talviyöstä ojentuisi
-koura tavoittelemaan hänen onneaan. Se on armo, hänen emäntänsä,
-joka ei ikinä suostu hänen onneensa. Hän tulee, hän tulee!... Ei,
-hän ei tahdo ajatella sitä, hän tahtoo vain muistella Otto-herraa,
-jonka kanssa hän tanssi! Mutta jos hänkin laski leikkiä eikä jääkään
-huomenillalla kotiin... Leni hypähtää istumaan, ojentaa kätensä
-ikäänkuin pitääkseen kiinni jotakin ja purskahtaa itkuun... Tuntuu niin
-oudolta tietää, että hän, hän, hän on täällä samassa talossa! Oi kuinka
-peloittaa...
-
-Ottokin on mennyt levolle epätavallisessa mielentilassa. Hänkään ei
-saa ajatuksistaan, että se tyttö on täällä parin kolmen oven takana,
-jotka ehkä eivät ole lukossakaan. Hän on yhä tuntevinaan, että vaaleat
-hiussuortuvat hipaisevat hänen kasvojaan ja että tuossa hänen silmäinsä
-alla on silmäluomi kalpean pehmeänä kuin lumivuokon lehti, josta valuu
-alas sinertäviä suonia. Hänen katseensa hipoaa alas silmäluomea,
-kaulaa, rintaa... Mikä siinä tytössä onkaan, joka houkuttelee ja
-kiehtoo?
-
-Hän nukkui pikemmin kuin Leni, mutta näki hullunkurisia unia, joihin
-aina sekaantui Leni.
-
-Kun hän aamulla ehdotti jäävänsä tanssiaisista pitääkseen seuraa
-Lenille, purskahti täti suureen nauruun. Otto punastui korvia myöten ja
-selitti tarpeettomalla kiihkolla, että hänellä tietysti olisi paljon
-hauskempi tanssiaisissa. Hän vain ajatteli, koska se tyttö nyt on niin
-huvinhaluinen...
-
--- Jumala siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! sanoi täti. -- Mutta
-täytyyhän tytön oppia järkeä. Käsitäthän sinä, mitä huomiota se
-herättäisi, jos kuultaisiin, että Otto von Holten istuu pitämässä
-seuraa Kankaanpään talousmamsselille...
-
-Talousmamsseli! Niin, sitä se eilinen tyttö oli. Jota hän oli pitkin
-yötä ajatellut ja jonka kauneutta hän oli pitänyt niin hienona! Hän
-muisti äkkiä, että sillä oli suuret, karkeat kädet ja mustuneet kynnet.
-Se oli kuin olikin talousmamsseli! Hyi, jo häntä hävetti! Setä tuli
-vielä lisäksi siihen ja rupesi tekemään hänestä pilaa.
-
--- Sitähän voitaisiin selittää miten hyvänsä, sanoi täti. -- Ei, rakas
-Otto, tule sinä vain meidän kanssamme.
-
--- Leikkiähän se oli, selitti Otto pontevasti ja rupesi kovasti
-mielimään tupakkaa. Tähän saakka oli hän tupakoinut vain salaa, mutta
-nyt hän äkkiarvaamatta aivan julkisesti ja ujostelematta kysyi
-sedältä, saisiko hän mennä ottamaan sikaarin. Setä hymähti ja antoi
-suostumuksensa, häntä huvitti nähdä, että poika alkaa miehistyä.
-
-Senjälkeen ei Otto vahingossakaan puuttunut puheisiin Lenin kanssa.
-Ja Leni tunsi, että koko sen illan onni on pyyhkäistävä pois mielestä
-niinkuin uni päivän tullen. Mutta on unia, joita ei saa pois
-päivälläkään, eikä Leni saanut tätä. Se kalvoi häntä ja kulutti kuin
-tauti. Jota enemmän muuria hänen ja Oton välille korotettiin, sitä
-kuumemmaksi hän kuumeni.
-
-Kaiken talvea kutoi täti sukkia kummipojalleen. Hänen täytyi heikkojen
-silmiensä takia käyttää vaaleita lankoja, mutta kun silmikko putosi,
-niin täytyi Lenin tulla sitä nostamaan. Joskus kysyi armo Lenin
-mielipidettä sukkien raidottamisestakin. Pari kertaa lähetettiin Otolle
-laatikollinen leivoksia: pipari- ja sokerikakkuja, roonia, kanelileipiä
-ja mantelikiehkuroita -- kaikkea, mistä tiedettiin Oton pitävän. Leni
-leipoi jokaiseen piparkakkusydämeen sydämensä ikävät ja surut ja toivoi
-koko mielensä hartaudella, että Otto nakerrellessaan leivoksia ehkä
-muistelisi häntäkin.
-
-Mutta hänen sydämiään söi moni muukin kuin Ottoherra itse. Otto
-kutsui luokseen joukon iloisia poikia ja Kankaanpään herkuilla oli
-hyvä menekki. Päälle ryypättiin punssia. Pullot olivat kätketyt
-piironginlaatikkoon ja juomalasista tai pullonsuusta otti jokainen
-kulauksensa.
-
-Samana keväänä piti Oton tulla ylioppilaaksi ja Kankaanpään herrasväki
-oli jo kauan miettinyt, miten tätä merkkitapausta olisi vietettävä.
-Vihdoin olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että he tarjoavat
-Otolle Kankaanpään aivan polkuhinnasta. Hehän ovat vanhoja ja
-kivulloisia ja vaikka pehtori olisikin kunnon mies, niin ei hänen
-silmänsä ole samanarvoinen kuin isännän silmä. Eihän heillä ole ketään
-likeisempää kuin Otto, hänhän on kuin heidän oma poikansa. Jos he
-nyt Kankaanpäästään luopuvatkin, niin jäähän heille vielä sittenkin
-tarpeeksi, ja jakakoot kaukaisemmat sukulaiset heidän kuoltuaan sen
-keskenään.
-
-Kankaanpäähän toimitettiin puusepät ja maalarit ja muutaman viikon
-aikana kalkuteltiin aamusta iltaan vanhassa talossa. Kuinka nuori
-ylioppilas tuleekaan ilostumaan, kun hän tapaa kaikki niin uutena ja
-siistinä ja kun hän vielä lisäksi saa kuulla, että koko talo tulee
-hänen omakseen! Vanhukset iloitsivat jo edeltäkäsin niin sydämen
-pohjasta.
-
-Leni pantiin kutomaan uusia mattoja hänen huoneensa lattialle. Hän
-ryhtyi työhönsä kiihkeästi ikäänkuin sillä ravitakseen mielensä
-nälkää ja päästäkseen Otto-herraa likemmä. Tavallaan se lohduttikin,
-sillä syntyihän hänen käsissään vaate, jota hänen jalkansa tulisivat
-koskettamaan. Oi, kuinka hän olisi suonut itse olevansa sen vaatteen
-sijassa, saavansa lyyhistyä vaikkapa maan tasalle... Oi, kuinka hänen
-oli ikävä, ikävä!
-
-Tuli kirkkaita, keväisiä päiviä ja lumi suli hänen silmiensä alla,
-mutta hän vain suri, ja heiluttellessaan sukkulaa, äänteli itsekseen
-ikäväänsä.
-
-Nähdessään kirjavat raidat täytyisi Oton muistaa kenen kamarissa
-kangaspuut seisovat ja silloin täytyisi hänen ajatella tyttöä, joka
-häntä rakastaa...
-
-Puuseppien joukossa oli muuan Kalle-niminen mies, joka tuon tuostakin
-puhutteli Leniä, kun sattui hänet näkemään. Milloin hän huomautti, että
-on kaunis ilma, milloin sanoi ilmaa rumaksi. Se oli harteva, rehellisen
-näköinen mies. Leni huomasi hänet sivumennen. Mutta eräänä sunnuntaina
-sattuivat he yhteen, molemmat matkalla kirkkoon. Heille tuli puolen
-virstan pituinen yhteinen matka ja kun Lenin päähän äkkiä muistui asia,
-jossa ehkä tästä miehestä saattaisi olla apua, puhutteli hän miestä.
-
--- Tehän olette kirvesmies, virkkoi hän. -- Ettekö tekisi minulle
-kukkatelineitä? Kukkani seisovat liian matalalla. Aurinko ei ylety
-niihin.
-
--- Se on paha, ettei aurinko ylety, vastasi mies huolestuneesti,
-ikäänkuin olisi ollut kysymys ihmishengestä, joka ei tule toimeen ilman
-aurinkoa. Ja samalla katsahti hän arasti ja ihaillen mamsseliin.
-
-Lenissä heräsi halu olla ystävällinen tuolle miehelle. Hän ei ollut
-ruma, kyllä hiukan kömpelö, mutta aika hauskan näköinen.
-
--- Oletteko ennen tehnyt kukkatelineitä? kysyi hän ja hänen silmänsä
-loistivat lempeästi. -- Vai ettekö? No, mitä te olette tehnyt?
-
--- Rakennustöissähän minä enimmäkseen, ja sitten veistellyt
-kaikenlaisia, tuoleja ja pöytiä ja ruumiskirstuja ja...
-
--- Ruumiskirstuja! keskeytti Leni ja silmien suuri terä vetäytyi
-pelästyneeksi ja ikäänkuin musteni. Ja se pysyi yhä mustana, vaikka
-suu jo hymyili, kun hän jatkoi: -- Joko te nyt noin nuorena rupeatte
-tekemään kuolleille majoja. Ihan minua peloittaa!
-
-Nyt hymähti tuo vakava mieskin ja kävi oikein miellyttävän näköiseksi.
-Hänellä oli niin suuret siniset silmät.
-
--- Kuollahan meidän kaikkien pitää!
-
--- Kunhan eivät kukkani kuolisi, kun joutuvat telineittenne päälle!
-
-He nauroivat molemmat ja juttelivat lopputien oikein iloisesti ja
-tutunomaisesti. Kirkon ovesta he vielä astuivat yhdessä, mutta sitten
-erkani Leni naisten penkkeihin, nuorukainen miesten puolelle.
-
-Parin päivän perästä tuli Kalle ruokatunnillaan tuomaan telineitä. Ne
-olivat kauniisti kirjaillut, ja kun Leni kysyi, mitä hän on velkaa,
-niin vastasi mies ettei mitään. Ja oikein hän loukkaantui, kun Leni
-vain olisi tahtonut maksaa.
-
-Samana päivänä, jolloin korjaustyöt kartanossa loppuivat, läksi Leni
-kävelemään. Oli lämmin, valoisa ilta. Hiirenkorvat puhkeilivat ja
-lintuja ilakoi joka oksalla. Hän kokoili vuokkoja ja kissankäpäliä
-tien vierestä ja kulki kaihoihinsa vaipuneena. Otto-herran tulo likeni
-likenemistään.
-
-Äkkiä huomasi hän miehen seisovan keskellä tietä, kädessään koppa,
-jossa oli höylä ja muita työkaluja. Mies asetti kopan pientareelle ja
-läheni Leniä hitain askelin, katse maahan luotuna.
-
-Ensin Leni kavahti, mutta huomasi samassa, että sehän on se puuseppä.
-Mies tervehti ja pysähtyi, mutta ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.
-Leni järjesteli kukkasiaan.
-
--- Mikä teidän on? kysyi hän vihdoin. -- Näytätte niin surulliselta.
-
--- Minä vähän puhuisin mamsselille, kun ette suuttuisi.
-
--- Mitä minä suuttuisin!
-
--- Ehkä siksi, että olette mamsseli ja minä vain talonpoika.
-
--- Puhukaa nyt vain! kehoitti Leni hiukan levottomana.
-
--- Eihän sellaisia pitäisi puhua kuin vertaisilleen.
-
-Hän jäi taas pitkäksi aikaa ääneti katsomaan eteensä ja hypistelemään
-petäjän kylkeä suurella kourallaan. Leni seurasi hänen temppujaan
-hämmästyneenä. Koko hänen silmänsä oli ainoana suuren teränä, josta
-milloin loisti levottomuus, milloin veitikkamainen huudahdus: mitä
-sinä, hyvä mies, nyt oikein tahdot? Nuori puuseppä ei sitä huomannut,
-hän oli hyvin tosissaan.
-
--- Minä pyytäisin, pääsi häneltä vihdoin, -- että mamsseli tulisi minun
-vaimokseni.
-
-Leni oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta pidättyi. Vai sitä se oli!
-Oli hän ehkä sitä hiukan pelännyt.
-
--- Mutta ettehän te ensinkään tunne minua, sanoi hän vihdoin jotakin
-sanoakseen.
-
--- Jaa minäkö? Ei mamsseli tiedä, kuinka kauan minä olen teidän
-mutkiinne katsellut! Rippikouluakin käytiin yhteen aikaan, vaikka
-mamsseli kävi yksityisesti rovastin edessä. Ja kun juhannusaattopäivänä
-herrasväki kaikki oli kirkkoa koristamassa, olin minä kantamassa
-koivuja. Minä muistan mamsselin puvunkin ihan niinkuin tämänpäiväisen
-aamiaisen, muistan senkin, kun herrasväki sunnuntaina tuli kirkkoon ja
-mamsseli istui vaunuissa vastapäätä armoa ja patruunaa... Sitten kun
-suomalainen rippi jo oli ollut, jäin minä vielä kirkkoon ruotsalaiseen.
-Mamsseli niin itki, kun astuitte alttarille...
-
-Leniä liikutti kuunnella miehen kömpelöjä sanoja. Vai oli siis ollut
-ihminen, joka kaikkina näinä vuosina oli kantanut häntä mielessään,
-kärsinyt, kuten hän itse Otto-herran takia! Se tuntui hyvältä, eikä
-Lenillä ollut sydäntä sanoa, ettei hän ollut nuorukaista edes huomannut.
-
--- Taidan minäkin nyt muistaa teidät, puhui hän. -- Mutta en minä tätä
-olisi odottanut!
-
--- Mistäs mamsseli sitä. Ja enhän minä nyt heti tahdo vastausta. Lähden
-tästä matkalle. Jos sitten tulooni asti olisitte ehtinyt ajatella. Tai
-jos niinkuin aikaisemmin olisitte päättänyt, niin voisitte vain sanoa
-sisarelleni, joka on sen suutarin vaimona siellä punaisessa mökissä
-hautausmaan takana...
-
--- Punaisessa mökissä hautausmaan takana, toisti Leni kuin unissaan,
-varmana siitä, ettei ikinä mene sitä sanaa viemään.
-
-Mies puhui hänelle vielä pitkältä, puhui tyynellä äänellään, josta
-mielenliikutus, toivo ja epätoivo värähteli. Leni katseli häneen
-vilkkumatta, nyökäytti tuon tuostakin päätään tai hymyili, mutta ei hän
-kuunnellut miehen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat ihan epämääräiset ja
-tietämättään kylvi hän toivoa nuoren miehen rintaan. Hyvästi jättäessä
-painoi hän silmänsä maahan, häneen koski, hänen kävi sääli.
-
-Niin he erosivat. Leni luuli nähneensä hänet viimeisen kerran eikä
-häntä sen enempää ajatellut.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Otto-herra ei läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Sitä mahdollisuutta ei
-kukaan ollut tullut ajatelleeksi ja se pani mielet kuohuksiin.
-
-Patruuna suuttui.
-
--- Pojalta ei puutu päätä, torui hän, -- mutta se on laiska. Ei se nyt
-Kankaanpäätä saa, minä vain en sille Kankaanpäätä anna!
-
--- Mutta, yritti armo välittää, -- jos hänelle nyt todella on tehty
-väärin. Tiedämmehän, miten persoonallisia opettajat voivat olla...
-
--- Mitä syytä kenelläkään olisi häntä vainota. Se lurjus luulee
-voivansa meidän vanhojen päähän ajaa mitä palttua hyvänsä, mutta hän
-erehtyy. Minun silmäni ovat jo auenneet, minä en enää sokeasti usko
-häneen... Ja kirjeessä sitten ilmoittaa kaiken tämän. Olisi vain
-saanut tulla itse puhumaan... Ruotsiin, Ruotsiin sitä sitten lähdetään
-niinkuin karkulaiset ainakin.
-
--- No mutta etkö ymmärrä, ettei hän uskalla tulla kotiin?
-
--- Se on kurjaa, se on raukkamaista! Mutta millähän rahoilla hän aikoo
-Ruotsiin lähteä? Olisi hauska tietää. Veli hänelle ei lähetä rahoja,
-eikä hän niitä pyydä minulta.
-
--- Mutta Erik, rivien välistä kyllä lukee pyynnön...
-
--- En tahdo lukea mitään rivien välistä. Tulkoon suullisesti puhumaan
-tai kirjoittakoon edes suoraan. Rivien välistä lukekoot rakastuneet, ei
-se ole miesten kieltä. Ja miestä minä olen hänestä toivonut, mutta...
-
-Vanhukset elivät siinä luulossa, että Otto sentään pian tulee kotiin,
-sillä millä hän Ruotsiin pääsee, kun he eivät ole lähettäneet hänelle
-rahaa. Mutta he suuresti erehtyivät, sillä kuinka ei Otto von Holten,
-jonka vuoden päästä piti tulla suurten omaisuuksien omistajaksi, olisi
-saanut irti rahaa miten paljon hyvänsä!
-
-Hän läksi kuin läksikin Ruotsiin, tutustui sukulaisiinsa, piti hauskaa
-ja ilmoitti syksyllä Kankaanpäähän, että hän on päättänyt ruveta
-maanviljelijäksi. Hän seuraa täällä suurten kartanoiden maanviljelystä
-ja karjanhoitoa ja menee sitten maanviljelysopistoon.
-
--- Näetkö nyt, riemuitsi rouva Liljefelt kyynelsilmin, -- kuinka väärin
-häntä tuomitsit. Hän on sittenkin se, jota hänestä toivomme. Voi, miten
-väärin teimme hänelle!
-
--- No niin, myönsi patruuna kaikin puolin hyvillään. -- Mutta olisi hän
-silti voinut tulla ylioppilaaksikin.
-
-Leni suri häntä kuin kuollutta, voimatta häntä unohtaa.
-
-Kului vuosi. Oli syksy.
-
-Vanhat herrasväet olivat lähteneet häihin naapuripitäjään. Syyshallat
-olivat jo alkaneet ja kukkalavat olivat yöksi peitetyt niinimatoilla
-ja havuilla. Aamulla oli Leni lähtenyt puutarhaan ottamaan pois
-peitteitä. Nurmi oli paksussa, hopeankarvaisessa kasteessa, teillä
-oli keltaisia lehtiä, tuuli alkoi herätä liikuttelemaan niitä. Päivä
-paistoi lämpöisesti ja kaikki kukat olivat säilyneet hallalta. Hän
-pisti resedanoksan napinläpeensä ja alkoi taitella astereita vaaseihin.
-
-Äkkiä kuuli hän koiran haukuntaa ja rattaitten jyrinää pihasta, mutta
-ei malttanut lähteä katsomaan. Hetkisen perästä hän sentään kävi
-uteliaaksi, oikaisihe suoraksi ja alkoi kuulostella, kasvot kääntyneinä
-päärakennuksen pitkään ikkunariviin.
-
-Salin keskimmäisen ikkunan uudinta työnnettiin syrjään ja ruudun taakse
-ilmaantuivat kasvot... Lenin sydän tuntui seisahtuvan ja koko ruumis
-kangistui, sillä hän luuli näkevänsä näyn: Otto-herran kasvot! Hän ei
-voinut liikkua paikalta, hän ei voinut ajatella sinne eikä tänne...
-Hetkisen perästä Otto-herra ilmielävänä kiersi rakennuksen nurkan ja
-lähestyi käytävää pitkin. Silloin karkasi veri Lenin poskille ja sydän
-alkoi sykkiä.
-
-Otto-herra oli hienossa, kellertävän harmaassa puvussa, punainen
-kravatti kaulassa, päässä leveäreunainen, ruskea huopahattu. Hän oli
-kookas ja solakka, hiukset pikimustat ja lyhyiksi leikatut, parta
-suippeni leuan alle ja viiksien päät nousivat somasti pystyyn. Hänen
-silmissään oli sama epämääräisen ruskehtava väri kuin ennenkin.
-Muuten hän oli kovasti kaunistunut, miehistynyt ja... ja käynyt niin
-ulkomaalaisen näköiseksi.
-
-Hän nosti hattuaan ja oli ojentamaisillaan kätensä, mutta kun huomasi
-Lenin käden multaiseksi, niin ei ojentanutkaan, vaan rupesi paikalla
-puhumaan. Puhui virallisella, vakavalla äänellä kuin herra palvelijalle
-ja kasvot olivat jääkylmät. Hänen äänensä kuullessaan kävi Leni
-kalpeaksi, tuntui siltä kuin viimeisetkin toiveet olisivat särkyneet.
-Tyynesti ja virallisesti vastasi hän herran kysymyksiin, kertoi, missä
-herrasväet olivat, ilmoitti Alhon herrasväkienkin olevan samoissa
-häissä ja kehoitti lähtemään perässä. Varmaan vielä ehtisi, hevosia oli
-kyllä joutilaina talossa... Herra sanoi olevansa väsyksissä ja pyysi
-laittamaan aamiaista.
-
-Kuinka Leni olisikin suonut hänen lähtevän pois! Tuolle hänellä ei
-ollut mitään asiaa. Häntäkö hän oli itkenyt ja ikävöinyt? Mahdotonta,
-sillä tuohan on ventovieras mies... Jospa olisikin eikä kantaisi
-Otto-herran kasvoja ja puhuisi hänen äänellään!... oi, kun ei hän
-ikinä olisi palannut, että olisi saanut itkeä ja ikävöidä eheästi!...
-Lenistä tuntui entistä tyhjemmältä ja kolkommalta. Hän ei koko päivänä
-mennyt vieraan näkyviin, vaan lähetti palvelustytön tarjoamaan ruokia.
-Sentään hän ei voinut estää silmiään seuraamasta vierasta, kun tämä
-liikkui ulkona, eikä korviaan kuuntelemasta hänen askeleitaan ja
-ääntään. Kerran oli hän jo hiipimäisillään oven taakse kuuntelemaan,
-nukkuiko Otto-herra, mutta pelästyi omaa ajatustaan ja päätti entistä
-itsepintaisemmin pysyä hänestä, vieraasta miehestä, loitolla.
-
-Mutta jota illemmaksi päivä painui, sitä levottomammaksi, raskaammaksi
-kävi hänen olonsa. Hänen oli niin kalvavan ikävä. Kunhan edes olisi
-ollut joku, jonka kaulaan olisi saanut heittäytyä itkemään. Mutta ei
-ollut ketään, piti vain painamistaan painaa kyynelvirtaa alas kurkkuun,
-ettei se pääsisi puhkeamaan nyyhkytykseksi.
-
-Tuuli tyyntyi ja kuu nousi kirkkaana puoliskona taivaalle. Taivas oli
-syvän sininen ja kuulakka. Järvi oli liikkumaton ja kuollut, korkeat,
-kellastuneet rannat heijastuivat sen kalvoon kuin lasiin.
-
-Lenin pitää taasen peittää lavat, sillä yöllä varmaan tulee halla.
-
-Ah, kuinka hänen sielunsa isoo ja huulet janoavat! Sydän on täynnä kuin
-puu mahlajan aikana. Hän kuulee sen takovan, kuulee omat askelensa
-hiekkakäytävällä. Hänen ympärillään kohoavat satavuotiset puut, niiden
-varjoja juoksee hopeankarvaisella nurmella ja yli hiekkakäytävien,
-jotka kuunvalossa ovat kaamean näköiset kuin matalapohjaiset joet...
-
-Nurmi on vahvassa kasteessa. Resedat ja hajuherneet lemuavat. Joku
-ajelee maantiellä ja Alhon koira haukkuu. Läheltä ei erota muuta kuin
-hänen omat puuhansa, kun hän liikuttelee niinimattoja. Sitä mitä
-hän odottaa, sitä ei kuulu... Onko hän todella jo nukkunut, eikö
-kuunvalokaan houkuttele häntä puutarhaan? Hän on matkasta väsynyt,
-Jumalan kiitos! Ei, ei, ei Leni tahdo häntä nähdä!
-
-Ja ikäänkuin kiusausta peläten hän kiiruhtaa peitteitten levittämistä
-ja päättää lähteä sisään. Mutta hän ei lähde. Hän painuu syvemmälle
-puutarhaan.
-
-Hän halajaisi syleillä näitä puita, koskettaa niitä huulillaan...
-Kuinka ne kohisevat kummallisesti! Peloittaa... Hän tahtoisi heittäytyä
-tuohon käytävälle, tuohon valkeaan hiekkavirtaan, jäädä siihen ja
-siihen kuolla... Nyt kuuluu askeleita läheltä, ovi käy, hiekka
-narahtelee: se on hän, joka tulee...
-
-Mitä tehdä? Paetako vai rientää vastaan? Hän pelkää ja iloitsee eikä
-tiedä mitä tehdä... Jää paikoilleen nojautuneena puunkylkeen ja päättää
-olla ihan hiljaa, hengittämättäkin, käyköön sitten miten hyvänsä:
-jollei hän huomaa, niin merkitsee se, että kaikki on lopussa; jos
-huomaa, niin se on sillä lailla sallittu...
-
-Sallittu, sallittu...
-
-Tyttö seisoo siinä silmät kiinni kuin elämäntuomiotaan odotellen.
-Askelet likenevät suoraan häntä. Pyörryttää. Täytyy pitää kiinni
-puusta, käyköön sitten kuinka tahansa!
-
-Hänen ympärilleen kietoutuu käsivarsi ja kasvojen päällitse käy kuuma
-henkäys. Tahdotonna, rentona raukeaa hän syliin, joka käärii hänet kuin
-lämpöiseen aaltoon.
-
--- Leni, kuiskaa ääni, se ikävöity, kaivattu ääni, -- ethän vielä
-kokonaan ole minua unohtanut? Muistathan vielä meidän tanssimme!
-
-Hän suutelee ja painaa itseään vasten. Hänen kätensä soluu pitkin
-kaulaa ja niskaa ja pysähtyy pusertamaan rintaa...
-
-Leni pelästyy ja avaa silmänsä. Silloin näkee hän vastassaan hirveät,
-nälkäiset kasvot... Hyvä Jumala, nyt täytyy paeta, nyt täytyy
-riistäytyä irti...
-
--- Miksi vapiset, tyttö? kuiskaa ääni korvan juuressa ja taas käy
-henkäys yli Lenin kasvojen. -- Etkö minua rakastakaan?
-
-Leni pääsee hetkeksi irti, vain hänen kättänsä pitelee vielä kuuma käsi.
-
--- Etkö rakasta? Vastaa!
-
-Eikö hän rakastaisi, hän, joka kaikkina näinä vuosina on kärsinyt ja
-kitunut rakkaudessaan? Eikö hän saisi tunnettaan tunnustaa? Hän tahtoo
-sen julkilausua, huutaa sen ilmoille koko sielullaan ja mielellään.
-
--- Rakastan, virkkaa hän. -- Minä luulin, että olitte minut unohtanut,
-voi miten kärsin!
-
--- Älä itke, kulta!
-
--- Miksi te olitte niin kylmä, kun tulitte?
-
--- Tahdoin tutkia olitko muuttunut.
-
--- Mutta mitä ihmiset, mitä armo ja patruuna sanovat...? kuiskaa Leni
-kiihkeästi ja koettaa riistäytyä irti.
-
--- Emme ajattele heitä. Sanokoot mitä hyvänsä.
-
--- Voi minua, voi minua!
-
-Otto kietoo käsivarret hänen ympärilleen ja pusertuu häntä ihan
-likelle. He astuvat alas käytävää vierekkäin kuin olisivat yksi
-ihminen. Puut suhisevat hiljaa, kuu loistaa, koko maailma nukkuu.
-
-Leniä alkaa värisyttää, hän kulkee kuin pyörryksissä. Se toinen on
-hehkuva ja kuuma ja vie yhä eteenpäin, kohti vettä. Laiturin kyljessä
-on valkoinen vene, joka kertautuu järven kalvoon. Siellä näkyy syvä
-taivaskin ja kuu...
-
-Äkkiä he erkanevat tiestä, eivät astukaan veneelle, vaan metsään,
-suurten puitten alle...
-
-Lenille tulee hätä. Hän aavistaa jotakin hirmuista ja rumaa. Pois, pois
-tästä kauhistuksen paikasta! Mutta hän ei enää pääse. Hän voihkii, hän
-itkee ja rukoilee... Koira kartanolla alkaa haukkua. Hän kuulee sen
-kuin hukkuva pelastuksen huudon rannalta ja vaipuu samassa veden alle,
-kadottaa tahtonsa ja tajuntansa...
-
-
-
-
-III
-
-
-Pelonsekaisen jännittyneenä ja epäluuloisena Liena kohtaa jokaisen
-vieraan, sillä voihan se tuoda tietoja kirkonkylästä. Hän pelkää
-Kalleakin, kun Kalle palaa kirkkoretkiltään.
-
-Tavallisesti ovat uutiset pikkuasioita, joita ei laisinkaan olisi
-kannattanut pelätä: Kankaanpään herrasväki on ollut sairaana; joku
-palvelijoista on mennyt naimisiin ja kartanossa on pidetty häät. Tuuli
-on kaatanut suuren puun puutarhasta. Alhon rouvalla on taas pieni,
-niitä syntyy siellä yhtä tiheään kuin täällä Pimeässäpirtissä... Alhon
-patruunasta on aina paljon uutisia. Se syöttää väelleen silakoita,
-jotka ovat viiden vuoden vanhoja, ja juottaa armollaan ruiskahvia.
-Palvelijat vaihtuvat siltä ihan joka kuukausi, kuka sillä rupeaisi
-olemaan, joka ei anna työtäkään työmiehilleen! Kankaanpään armo
-on tavallisesti pannut Kallen mukaan tuomisia lapsille. Siellä
-on hiivaleipää ja vehnäkorppuja, joskus koreapaperinen konvehti
-tai orehtia. Lapset mainitsevatkin armoa sadun hyvänä haltiana,
-joka hyville lapsille aina lähettää tuliaisia, ja odottavat isää
-kotiin malttamattomina. Kun hän vihdoin on päässyt pirttiin, käy
-hänen ympärillään kihinä ja kähinä. Kukaan ei ehdi huomata Lienan
-levottomuutta.
-
--- Nyt se tulee, nyt se tulee! ajattelee hän ja sydän takoo kuuluvasti.
-Mutta tavallisesti ei tule mitään vaarallista. Hän rauhoittuu, lakkaa
-pelkäämästä ja kuvittelee vaaran jo ainiaaksi menneen. Silloin saattaa
-joku yht'äkkiä, hitaalla, rauhallisella äänellä mainita Otto-herran
-nimeä.
-
-Kuuluu yhä olevan siellä Ruotsissa, vai missä kaukana lieneekään. Oli
-kirjoittanut itsellään olevan morsiamen ja lähettänyt sen kuvan. Ja se
-oli ollut paljain kauloin ja käsivarsin ja niin hepenissä, että ihan
-kuin keisarillisten kuvat. Hyvin rikkaan sanovat olevan ja Otto-herra
-kuuluu jäävän sinne sen suurille kartanoille kotivävyksi.
-
--- Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! ajattelee Liena ja hänen rinnassaan
-tuntuu helpommalta. Kunhan jäisikin!
-
-Mutta jonkin ajan perästä tuo huhu sydänmaille tiedon, että hän on
-käymässä kotona, on yksin. Ne naimakaupat ovatkin puretut. Iloisena
-miehenä liikkuu pitäjällä, käy kesteissä ja metsästysmailla... Talveksi
-painuu taas pois Suomesta eikä sinä kesänäkään palaa. Mutta seuraavana
-kuuluu Pimeäänpirttiin viesti, että sillä taas on morsian, ovat jo
-kuulutuksissa ja häät vietetään ennen juhannusta. Se tuo nuoren
-armonsa Suomeen ja kuuluvat asettuvan Kankaanpäähän asumaan. Vanhat
-lahjoittavat sen kummipojalleen. Siellä onkin nyt kova puuha, huoneita
-maalataan ja paperoidaan, työmiehiä on tuotettu Helsingistä asti.
-
-Tämän tiedon tuo mies, joka tulee suoraan pappilasta ruumista
-kirjoituttamasta. Koko pitäjähän nämä asiat tietää, ihme, ettei tiedetä
-Pimeässäpirtissä... No, on tässä juuri ollut kelirikon ajat, eikä ole
-satuttu missään käymään.
-
-Miehen mentyä jää torppaan kolkko hiljaisuus. Vaari ja Kalle istuvat
-kukin penkillään eteensä tuijottaen. Liena askaroitsee lieden ääressä,
-selin heihin. Hanni liikkuu puna poskilla, silmissä kysyvä, kummastunut
-ilme. Hän ei käsitä, mitä suremista siinä on, että nuori patruuna
-viettää häitä ja muuttaa Kankaanpäähän. Hänen silmissään se kaikki on
-kuin kaunista satua, komeat häät, nuori armo silkkivaatteissa... Mutta
-isä ja vaari ovat kuin kivettyneet ja äiti vallan vapisee, mahtaa
-siis olla jotakin hirveää tulossa. Lapsetkin, karatessaan tupaan
-leikeistään, tuntevat ilman painostavuuden ja pysähtyvät ikäänkuin
-olisivat iskeneet päänsä seinään.
-
--- Jo taisi tulla muutto tästä paikasta, virkkaa vaari vihdoin.
-
--- Ei sitä niinkään tee mieli muuttaa paikasta, jonka alastomaan
-korpeen rakensit, vastaa Kalle siihen hämmästyttävän kiivaasti. --
-Sinun on, Liena, lähdettävä kirkonkylään vanhan herrasväen puheille.
-Kyllä se patruuna antaa sellaisen kontrahdin, että kohtuullista veroa
-vastaan saadaan olla tässä rauhassa.
-
--- Mihinkäs minä tästä pääsen! vastaa Liena ja hänen äänensä värisee.
--- Paras, että aletaan etsiä toista torppaa.
-
--- Vai toista! kiivastuu Kalle. -- Vai toista! Eikä aletakaan...
-Kummoinen lienee tämä Otto-herra? Ehkä on parempi kuin Alhon patruuna.
-Eivät ole aina samaa maata samojen vanhempien lapset.
-
--- Sama se susien luonto aina on, ärähtää vaari.
-
--- Sano nyt sinä, Liena, kehoittaa Kalle tyynemmin, -- mitä sinä
-luulet, sinähän tämän Otto-pojan olet nähnyt lapsena.
-
-Veri tyrkkäytyy Lienan kasvoille, hän painuu puhaltamaan pataansa ja
-vastaa sieltä:
-
--- Paljonkos minä sitä näin. Koulussahan se aina oli... Kerran
-heristeli kepillä kerjäläisiä kyökistä, kerran sitoi kiven armon vanhan
-kissan kaulaan ja kiusasi sitä järvessä. Ja ainahan se taas ajoi
-hevoset niin pahasti, ettei niistä sitten enää ollut mihinkään. Ei
-taida vain senkään luonnossa olla kehumista.
-
--- Johan minä sanoin, ärähtää vaari, -- että sudet on susia ja Holtit
-on Holtteja. Jo tästä muutto tuli, jos vain Holtit haltijoiksi joutui.
-
--- Jaa, jaa, vai muutto! puhelee Kalle ja katselee kummissaan isäänsä.
--- Vai pitäisikö minun lähteä toista korpea rakentamaan ja jättää tämä
-mustalaisten kortteeriksi! Hyvä teidän on sanoa, mutta kuka minut tänne
-korpeen käski, kuka?
-
-Kallen jokainen sana vihloo Lienan mieltä kuin veitsi. Oi, voi, kun
-saisikin sen lepytetyksi! Jäähän hän tännekin, eihän hän tahdo pois...
-Kalle ei suutu paljon koskaan ja nyt hän on oikein kiukuissaan. Oi,
-voi, kun kulkee noin levottomana pitkin pihaa, katselee rakennuksia
-kuin varas. Niin, kaikki ne ovat sen rakentamia, ei ole ihme, ettei tee
-mieli heittää vieraille...
-
-Äkkiä Kalle astuu sisään ja seisahtuu vaimonsa eteen.
-
--- Sinäkö lähdet vai minä? kysyy hän tiukasti.
-
-Liena ei uskalla katsoa häntä silmiin eikä hän tiedä mitä vastaisi. Hän
-vapisee niin, ettei kauha tahdo pysyä käsissä.
-
--- Ehkä sinä sittenkin toimitat asiat paremmin, jos itse menet, vastaa
-hän vihdoin hiljaa.
-
-Sanaa sanomatta Kalle menee ulos, valjastaa hevosen, sitoo sen aitaan
-ja lähtee aittaan muuttamaan vaatteita.
-
--- Ethän ilman päivällistä lähde? kysyy Liena arasti.
-
-Kalle tulee tupaan, haukkaisee kiireesti eikä puhu sanaakaan. Liena
-valmistaa eväskontin hänen viereensä pöydänkulmalle.
-
-Hetken perästä kolisevat rattaat kivisellä kujalla ja Liena huomaa
-eväskontin unohtuneen tupaan... Vai tahallaanko heitti? Oliko tosiaan
-niin vihoissaan?... Hän koppaisee sen pöydältä ja lähtee juoksemaan
-perässä lapset kintereillä. Heistä on hauskaa juosta kilpaa äidin
-kanssa ja he huutavat ja ilakoivat. Puna poskilla Liena saa kiinni
-Kallen. Liena ojentaa hänelle unohtuneen kontin ja katsoo häneen
-rukoilevasti. Kalle ei sano mitään, mutta Liena huomaa pahimman puuskan
-jo menneen ohi, sillä lapsillehan hän jo hymyilee.
-
-Hän katoaa metsään, mutta kauan kuuluu vielä rattaitten kolina
-kivisellä tiellä. Liena kuuntelee sitä pihaportilla ja hänen on paha
-olla. Hän on loukannut Kallea, ei olisi pitänyt kehoittaa muuttamaan
-Pimeästäpirtistä. Eihän hän sitä ilokseen tehnyt, tulisihan hänenkin
-ikävä tätä korpea... Mutta asua Otto-herran maalla, olla riippuvaisena
-hänen armostaan, joutua ehkä näkemään häntä. Yhä vielä kuuluu tieltä
-rattaiden röyke. Kalle-raukka!
-
-Toiset lapset leikkivät jo iloisesti pihassa, mutta pikku Hanni istuu
-miettiväisenä tuvassa kehdon ääressä. Hän kääntää äitiin syvät,
-mustansiniset silmänsä, jotka ovat kuin vanhalla ihmisellä, ja kysyy
-hiljaa ja varovaisesti:
-
--- Mamma, mitä on tapahtunut?
-
-Äiti koettaa selittää asiat niin luonnollisesti, yksinkertaisesti ja
-välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta Hanni kyllä huomaa, että siihen
-jää jotakin, jota ei sanota hänelle, ja hänen silmänsä pysyvät kaiken
-päivää syvinä ja surullisena niinkuin kehittyneellä ihmisellä, joka
-miettii elämän ongelmoita.
-
-Kallea ei kuulu kotiin seuraavana päivänä. Vasta illallahan Liena häntä
-oikeastaan odottaakin. Vaari lämmittää saunan ja keitto seisoo yöhön
-asti hiilloksessa. Mutta Kallea ei kuulu.
-
-Liena käy levottomaksi. Jos jotakin on tapahtunut, jos on sattunut
-sairastumaan. Vaari vastaa siihen kiukkuisesti, että mitä turhia, mutta
-Liena huomaa hänenkin seisoskelevan veräjällä kuulostamassa, eivätkö
-kivet tiellä jo kolise... Entä jollei Kalle palaakaan, jos hän matkalla
-on saanut tietää...
-
--- Hyvä Jumala, ole minulle armollinen, vaikeroi Liena itsekseen,
-rintojaan pidellen. -- Mitäpä jos astuisi Kallen eteen ja paljastaisi
-kaikki! Sitten ei enää olisi tätä ainaista pelkoa. Kalle varmaan
-antaisi anteeksi. Mutta jollei antaisi? Vaari voisi suuttua niin, että
-surmaisi. Ja Hannin, viattoman lapsen he hylkäisivät ja työntäisivät
-maantielle ihmisten jalkoihin...
-
-Hanni kyllä tietää, että äiti on huolissaan. Hän koettaa olla niin
-kiltti, hän täyttää äidin toivomukset jo ennen kuin äiti on ne
-lausunutkaan. Illalla hän tekeytyy pieneksi lapseksi, kapuaa äidin
-polville, kietoo kädet kaulaan ja pusertaa vastaansa.
-
--- Mamma, oma hyvä mamma! Sinulla on niin kauniit silmät, Hanni
-rakastaa sinua, älä itke!
-
-Hän hymyilee syvine silmineen, joitten kiilto on kostea kuin
-lähteen kalvon, heittäytyy taapäin, keikauttaa päätään ja katselee
-veitikkamaisesti ja kiehtovasti. Jo alkaa puhua ruotsia.
-
--- Mamma, älä itke! Isä on niin väkevä, kuka hänelle uskaltaisi mitään
-tehdä. Kyllä isä tulee takaisin... Mamma, rakastathan sinä Hannia?
-
-Äiti ei vastaa, painaa vain Hannia syliinsä, huojuttelee häntä siinä
-hiljaa ja kyynelet valuvat alas poskia. He istuvat kuistin portailla.
-
-Ilta on lämmin ja vasta-auenneet koivut lemuavat. Niiden kukkeita
-latvoja kohoilee pitkin rantoja, siellä täällä hennon vihannan keskellä
-ylenee mänty tai kuusi. Järven tyynessä näkyy syvä taivas ja lahden
-suussa lepää pienoinen saari koivuineen, jotka ojentuvat vettä kohti,
-ikäänkuin heittäytyäkseen sen syliin. Herkkinä vaeltelevat pilvet
-taivaalla, niiden värit vaihtelevat lakkaamatta. Käki kukkuu saarelta,
-toinen vastaa rannalta, kolmas ja neljäs kukahtelevat koivusta kaivon
-vierellä. Koiranputket pihamaalla ovat sysänneet meheviä lehtiä ja
-nuppupäisiä runkoja. Nokkosten päät ovat vielä punertavat, ilma on
-täynnä pieniä, keveitä hyönteisiä ja kevään lemua.
-
-Vaikea, vaikea täältä olisi lähteä, hyvä täällä on ollut. Paljon
-syntiä tuntee Liena tehneensä miestään ja sydänmaata kohtaan, kun on
-valittanut kohtaloaan. Kun saisikin takaisin Kallen ja entiset hyvät
-ajat, niin ei ikinä toivoisi muuta...
-
-Otto-herra tulee Kankaanpäähän nuoren armonsa kanssa, hän asettuu
-asumaan _niihin_ huoneisiin, yhdessä he tulevat käyskelemään _siinä_
-puistossa... Ei, ei, pois ne ajatukset, hän ei tahdo ajatella mitään,
-ei muistaa mitään!... Hän huutaa Hannin nimeä ja tarttuu hänen
-käsivarteensa.
-
--- Lapseni, on jo yö, mennään levolle!
-
-Hanni säpsähtää unenhorroksista ja katselee kummastuneena äitiin.
-
-Kolmantena päivänä palasi Kalle erinomaisella tuulella. Hänelle oli
-sattunut sellainen onni, että oli joutunut Kankaanpäähän juuri nuoren
-herrasväen tuliaiskesteihin.
-
-Sitä iloa ja riemua! Kun siinä, missä Kankaanpään maat alkavat, oli
-ollut vastassa mahdottoman iso kunniaportti ja lippuja riukujen
-nenässä ja kirjoituksia, joitten sanottiin merkitsevän "tervetuloa".
-Ja tällaisia portteja oli ollut useampia ja päärakennuksen ovipieleen
-oli kiedottu jos minkälaisia köynnöksiä ja laitoksia ja portaille
-oli levitetty hieno tulipunainen villamatto. Piiat ja rengit olivat
-pyhävaatteissaan ja pehtori kävi neuvomassa, että kun nuori patruuna
-ja hänen armonsa astuvat vaunuista, niin pitää huutaa "hurraa". Sattui
-sitten vielä sellainen korea päivänpaiste ja pihlajat aukaisivat
-juuri kukkiaan ja komean näköistä oli, kun vaunut tomupilven keskellä
-ilmestyivät tienkäänteestä. Hevosten valjaat välkkyivät hopealta,
-vaahdossa olivat lautaset ja nuorten pään päällä armo piteli punertavaa
-päivänvarjoa. Hän oli ihkasen silkkisessä puvussa, hatussa kukkia ja
-töyhtöjä ja kun hän astui alas vaunusta, niin näkyi suippokärkinen
-kenkä ja alushame, joka oli paljaista pitseistä ja silkkisistä
-nauhoista. Siinä samassa jyräyttivät jyvämiehet ja rengit ja piiat
-hurraa-huudon. Armo kääntyi, nyökäytti päätään ja suu oli makeassa
-naurussa... Sillä on mustat hiukset kuin kuuman maan ihmisillä,
-kasvoja ja silmiä ei oikein voinut erottaa kaikilta niiltä harsoilta
-ja hepeniltä, mutta kyllä se hyvin korea mahtaa olla. Muhkean näköinen
-se taas oli patruunakin. Vanhat olivat vastassa portailla ja antoivat
-siinä suuta nuorille.
-
-Mutta tuvassa oli väelle valmistettu kestit, ja niissä ne vasta oli
-voit, viilit, rieskat. Kahvia juotettiin ja olutta ja viinaa niin
-paljon kuin ikinä miehiin mahtui ja illalla tanssittiin. Oli kolmet
-viulut soittamassa. Herrasväet tulivat ovensuuhun katselemaan ja nyt
-oli armo taas toisenlaisissa hepenissä: vaaleanpunaisissa, ja niin
-ohkaisissa, että hihojen läpi paistoi pinta.
-
--- No, kuinka kontrahdin kävi? keskeytti vaari vihdoin äreästi poikansa
-kertomuksen. -- Taisit juoda juovuksiin ja antaa nahkasi mennä
-huutokaupalla.
-
--- Eikö mitä! Kävinhän minä vanhan patruunan puheilla ja hän vakuutti
-meidän saavan hyvän isännän ja lupasi vielä erittäin puhua meidän
-torpastamme.
-
--- No, teittekö kirjalliset kaupat?
-
--- Eihän siinä olisi aikaa ollut, kun juuri nuorta paria odotettiin,
-mutta sen patruuna merkitsi kontrahdin syrjään, että vielä kymmenen
-vuotta eteenpäin saamme asua tässä entisellä verolla.
-
--- Mahdoit panna lisäämään, että elinajan...
-
--- Onhan sitä nyt taas kymmenessäkin vuodessa tällä verolla. Sitten
-vaurastuvat lapset ja rupeaa saamaan irti tuosta suostakin.
-
--- Jo pistit käpäläsi ketun paulaan.
-
-Kalle on täynnä toiveita, vanha patruuna on vakuuttanut, että nuoresta
-patruunasta tulee hyvä isäntä. Mitä tässä siis rupeaa suremaan! Hetken
-päästä on hän jo jatkamassa juttuaan tuliaiskesteistä.
-
-Hän oli aidanraosta nähnyt nuorten kävelevän puutarhassa. Armon
-liepeet olivat lakaisseet käytävää, jotta hiekka pölysi. Sitten olivat
-lähteneet soutelemaan ja armo oli laulaa liritellyt veneessä.
-
--- Ei nyt hullumpata, kuinka sillä piti olla koreat alushameet!
-Päällepäin minä ne hänen sijassaan olisin pannut.
-
-Pienemmät lapset kähisevät vanhan armon lähettämien tuliaisten
-ympärillä, mutta Hanni kuuntelee isän kertomusta, kuuntelee hohtavin
-poskin, silmät loistaen ja huulet auki, ikäänkuin särpimässä joka sanaa.
-
-Liena tuntee inhoavansa miestään. Missä kesteissä hän on ollutkaan
-juomassa ja syömässä! Hän tuntee kauheaa halua karata esiin, iskeä
-nyrkkinsä pöytään ja tukkia hänen suunsa. Tai paeta pois kuulemasta!
-Mutta uteliaisuus pidättää häntä huoneessa.
-
--- Sillä kuuluu olevan niin kauheasti vaatteita, päivittelee Kalle
-yhä innoissaan, -- että piti kolmella hevosella vedettämän asemalta,
-paljasta vaatetta!
-
-Lienan sisu kiehuu, hänen täytyy välillä käydä ulkoilmassa, jotta saisi
-hengitetyksi.
-
--- Mahtaneeko vanha patruuna mainita mitään siitä, että Kankaanpään
-kasvatti on Pimeänpirtin miehellä? kysäisee hän vihdoin, jäätyään
-kahdenkesken Kallen kanssa.
-
--- Kyllä minä kumminkin pyysin, vastaa Kalle reippaasti. -- Senhän
-siinä juuri pitääkin tepsiä...
-
-Liena on ääneen huutamaisillaan.
-
-Niin, niin. Hän saa sen siis tietää. Lieneekö sitten hyväksi vaiko
-pahaksi! Hän soisi, ettei Otto-herra saisi tietää hänen piilopaikkaansa
-eikä kuulla hänen nimeänsä, ja nyt pitää juuri hänen nimensä pelastaa
-Pimeäpirtti Kallelle ja hänen perheelleen.
-
-Pitkin kesää tuo huhu tietoja Kankaanpäästä. Siellä kuluvat päivät
-yhtenä ainoana juhlana. Vieraita ovat salit täynnä, viinit virtaavat
-vetenä, yöt kuluvat päivinä, päivät öinä. Ei kuulu nuori patruuna
-varsinaisesti tahtovan ryhtyä talon ohjiin niin kauan kuin vanhat
-palvelijat ovat paikoillaan. Syksystä ottaa uudet ja käy kiinni
-kartanon hoitoon. Vanhat herrasväetkin kuuluvat syksyllä muuttavan
-kaupunkiin. Sitä odottaessa nuoret juhlivat, käyvät naapuripitäjissä
-ja ottavat vieraita vastaan. Silloin tällöin kuuluu nuori patruuna
-pistäytyvän pellolla, ei puhu mitään, mutta nauraa pahasti. Ei kuulu
-hänen armonsa sentään olevan kovin ylpeä. Talkoissa oli käynyt tuvassa,
-tanssinut väen joukossa ja omalla kädellään ojentanut parille rengille
-viinaryypyt.
-
-Syksymmällä käyvät huhut arveluttaviksi. Ulossetelin ovat saaneet
-vanhat uskolliset palvelijat, voudista alkaen, joka on ollut
-Kankaanpäässä kolmekymmentä vuotta. Oikein koulunkäyneen pehtorin
-kuuluu patruuna pestanneen. Sisästä ovat jo kaikki vanhan armon
-aikaiset poissa, ruotsalaiset "neihtyet" siellä nyt sipsuttelevat
-tyykikengissä. Sitäpaitsi aikoo patruuna hajoittaa koko kylän kirkon
-ympäriltä. Mutta mihin joutuvatkaan kaikki ne ihmisraukat, vanhat
-kyyryselät miehet ja muijat, jotka nykypolven koko muistiajan ovat
-siinä kasvattaneet tupakkejaan ja pelakuunejaan? Armo kuuluu heidän
-asuntohökkelejään vihaavan. Ne rumentavat näköalaa ja haisevat nenään,
-kun ohitse kulkee. Joutukoot mihin tahansa!
-
-"Pikku Hanni" on näihin aikoihin kuudennellatoista ikävuodellaan. Hän
-on kasvanut pitkäksi, hoikaksi tytöksi. Isä ja vaari ovat jo parina
-syksynä tahtoneet lähettää hänet rippikouluun, mutta äiti on jyrkästi
-pannut vastaan, sillä hänen mielestään on pitänyt antaa lapsen varttua
-vähän ymmärtäväisemmäksi.
-
-"-- Sillä on ymmärrystä liiaksikin", mutisee vaari itsekseen.
-
-Muutamissa suhteissa on vaari oikeassa. Hanni on ajatellut asioita,
-joita ei moni vanhakaan ole huomannut ajatella. Tuskin oli tytön suussa
-hampaita, kun hän jo rupesi kyselemään paratiisin käärmettä. Mutta
-toiselta puolen on Hanni hyvin lapsellinen. Hän saattaa puhella Pikulle
-ja Misselle ihan kuin ihmisille. Hän karkaa vielä äidin kaulaan ja
-tahtoo istua polvella kuin pikkulapset. Vaari kyllä heristää menemään,
-kun vain sattuu olemaan saapuvilla: hävetköön suuri tyttö kuolata kuin
-koira ja alituisesti suudella! Mutta vaari taistelee turhaan, sillä
-äiti on Hannin puolella ja suosii sitä kuolaamista.
-
-Hanni on iloinen tyttö, hän astuu kuin tanssien, ja hänen hymynsä
-luulisi voivan sulattaa kinoksia. Se onkin monet kerrat ajanut mäkeen
-äidin nuhteet, monet kerrat pannut vaarin pään pyörälle rangaistako
-päivää siitä, että se paistaa, soimatako iltataivasta siitä, että se
-rusottaa! Ja toinen mieli on käskenyt rankaisemaan Hannia, kitkemään
-rikkaruohoja juuria myöten, vääntämään nuorta vitsaa -- toinen käskenyt
-antaa auringonsäteiden leikitellä ja kevätpuron pulputa.
-
-Mitä mahtaa oikeastaan hänen mielessään liikkua, kun hän kesäiltana tuo
-karjaa kotiin metsästä? Hän on päästänyt hajalle hiuksensa, punonut
-päälaelleen seppeleen koivunlehvistä ja pistänyt kukkasia pitkin
-vyötäriään. Esiliina on täynnä kukkia, joskus on sidottu kiehkura
-Omenan sarveenkin. Hän likenee laulaen ja huiskuttaa pajuista vitsaa.
-Hän astelee kiikutellen ja lehvät hänen hiuksissaan värähtelevät.
-
-Vaari istuu saunan kynnyksellä ja katselee hänen tuloaan.
-
--- No, virkkaa hän jurosti, -- mikä morsian sieltä nyt on tulevinaan?
-
-Hanni ei kuule, sillä veräjäpuut kolahtavat maata vastaan.
-
--- Mitä vaari sanoo?
-
--- Kysyn vain että Mörököllin morsianko se sieltä tulee? Mikä halu
-sinulla pitää olemankin katkoa kukkia ja sitten noin kekkaloiden kulkea
-ikäänkuin olisit vene tuulessa...
-
-Tyttö katsoo häneen suurin, hämmästynein silmin.
-
--- Ja mitä sinä aina hoilottelet niinkuin olisit kulussa ylenannettu
-kyytipoika? Aina minun pitää kuulla sinun vikinääsi korvissani, jos
-istun tässä saunan kynnyksellä tai ruuhessani, aina se vain jostakin
-soi...
-
-Hannin silmät käyvät kosteiksi ja hän katselee vanhukseen ikään
-kuin pyytäen. Vaari jo heltyykin ja lähtee lisäämään uuniaan. Hän
-soisi, että Hanni sillä välin poistuisi, ja viipyy saunassa kauemmin
-kuin tarvitsisi. Mutta kun hän palaa ulos, niin seisoo tyttö yhä
-paikoillaan. Hän hymyilee hiukan arasti, ikäänkuin kysyäkseen:
-eihän vaari enää ole suutuksissa? Ja nähdessään, että vaari jo on
-ystävällinen, viskaa hän koko esiliinansa vaarin syliin ja karkaa
-lehmien luo, salavihkaa nauraen.
-
-Vaari jää tuijottamaan kukkasia, joita on hajonnut maahan ja hänen
-polvilleen. Jokin kukkanen on tarttunut hänen hiuksiinsakin eikä
-lähde kuin kouralla kaapaisten. Mutta kaikki hänen aseensa ovat nyt
-kadottaneet teränsä. Hän häpeää pahaa ajatusta, joka äsken hänessä
-liikkui... Tyttö on puhdas kuin lähteen vesi, ei toki ole synti
-katsella kukkasia ja lehtiä. Ihmisten iloksihan hyvä Jumala ne loi...
-Iloitkoon lapsi niin kauan kuin voi, kolkkoa on metsässä ja pirtissä,
-kun ei hänen riemuansa sieltä kuulu.
-
-Pikku Hanni ei tosin aina ole iloinen. Jota useampi vuosi on kulunut
-yli kymmenennen syntymäpäivän, sitä epätasaisemmaksi on hänen
-luonteensa käynyt. Hyvän tuulen mentyä saattaa hän olla kiukkuinen ja
-katkera ja soimata vanhempiaan siitä, että he ovat haudanneet hänet
-tänne. Häntähän pidetään kuin vankia ja pahantekijää, ei koskaan
-päästetä nuorten joukkoon. Ei hän viitsi tänne jäädä, hän lähtee
-kirkolle, pääseepähän johonkin palvelukseen.
-
--- Vait, vait, lapseni, kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Tuki suusi syntiä
-puhumasta. Jos vaari kuulee, niin hän sinua lyö...
-
--- Lyököön vain, minä en välitä! Vaari minut tahtoisi vaikka kaivoon
-upottaa, etten näkisi kuuta enkä päivää enkä kukkia. Mieluummin kuolen
-kuin vaaria tottelen.
-
--- Rakas lapseni, kuinka sinä puhut sillä lailla! Vaari rakastaa sinua
-ja toivoo parastasi, niinkuin me kaikki muutkin. Älä tahdo pois täältä
-rauhallisesta kodistasi, sitä kadut vielä elämässäsi. Kenellä on
-sellainen koti kuin sinulla, kaikki sinua rakastavat, sinulla ei ole
-mitään puutetta...
-
--- Saisipa vaikka olla puutettakin, vaikkapa nälkää ja vilua, kunhan...
-
--- Mitä, lapseni, haluaisit?
-
--- En tiedä itsekään... Jotakin muuta kuin mitä täällä on...
-
-Hanni purskahtaa itkemään niin raivoisasti ja toivottomasti, että äiti
-pelkää hänen sairastuvan. Hän itkee niin, että ruumis vapisee, hän ei
-tahdo ottaa vastaan äidin lohdutusta, hän työntää häntä pois luotaan ja
-pyytää, että annettaisiin hänen olla. Vihdoin saa äiti hänet syliinsä
-ja viihdyttelee kuin sairasta.
-
--- Muistatko, Hanni, kuiskaa hän hänelle, -- prinsessa Mirandaa, joka
-jätti loistavat salinsa ja...
-
--- Hän oli tyhmä! Minä ainakaan en tekisi sillä lailla!
-
--- Et tiedä, mitä puhut, lapsi. Et ole koettanut elämää.
-
--- En. Ja sitä minä juuri tahdonkin. Äiti, päästä minut pois täältä,
-päästä, jos vähänkin rakastat. Muuten minä jonakin yönä karkaan...
-Niin, niin, saatte nähdä...
-
--- Mutta vuoden päästähän sinä pääset rippikouluun...
-
--- Vuoden päästä! Vai pitää minun vielä kitua täällä vuosi, kokonainen
-talvi!
-
-Hannin äänessä on sellainen katkeruus, että äitiä hirvittää. Nyt itkee
-hänkin, irroittaa kätensä Hannin ympäriltä ja jättää hänet yksin.
-
-Hänen täytyy siis päästä! Mitä pikemmin sitä parempi. Nuoren halua
-maailmalle ei mikään pidätä, hänen täytyy saada katsella elämää
-silmiin...
-
-Mikä tulee itse asiassa olemaan pikku Hannin kohtalo? Piiaksi ei
-häntä ole totutettu, eikä hän siksi kelpaa. Herrasnaiset eivät
-tule tunnustamaan häntä vertaisekseen. Hän on siltä väliltä. Kuten
-äitikin. Hänet olisi ehkä säälimättä pitänyt panna pellolle ja riiheen
-raatamaan. Mutta äiti raatoi mieluummin itse. Hanni oli aina niin
-hentoa tekoa...
-
--- Valaise, Jumala, minun ymmärrykseni, rukoilee Liena hiljaa itsekseen.
-
-Hänestä tuntuu siltä kuin hänen lapsensa edessä olisi musta
-tulevaisuus, täynnä vaaroja, jotka hiipivät vastaan joka mutkasta. Hän
-on tuntenut tätä Hannin syntymästä asti eikä hänellä ole ollut voimaa
-rukoilla Jumalaa korjaamaan lasta ikimajoihinsa. Hän on tuntenut sen
-mustan, läpitunkemattoman välttämättömyyden likenemistään likenevän
--- sen jonkin, josta hän ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta jota
-hän pelkää ja josta hän on varma. Hän on koettanut sitä karttaa,
-panna vastaan, puolustaa lastaan. Mutta ei näy auttavan! Se tulee, se
-tulee... Jumala, valaise ymmärrystä, opeta, mitä tulee tehdä!
-
-Silloin sipsuttelee joku hänen rinnalleen ja Hanni karkaa hänen
-kaulaansa, itkien, katuen, anteeksi pyytäen.
-
--- Mamma, kuiskaa hän ruotsiksi, -- Hanni on niin häijy ja ilkeä. Sinä
-olet aina niin hyvä ja rakastavainen. Anna anteeksi Hannille! Ei, älä
-anna! Lyö Hannia, mamma, minä pyydän sinua, minä ansaitsen sen... Älä
-katso minuun noin hellästi, älä anna anteeksi, lyö minua...
-
--- Voi lapseni, kun sinä ymmärtäisit luottaa mammaan! Täällä
-sydänmaassa on meidän paras olla.
-
--- Minä tiedän, mamma. Mutta minua vetää niin pois...
-
--- Sinun pitää päästä, sinun pitää päästä, lausuu Liena hiljaa ja
-huoaten.
-
-
-
-
-IV
-
-
-Pimeässäpirtissä oli paistettu ensimmäiset uutisleivät ja kun Hanni
-illansuussa läksi metsään lehmien hakuun, otti hän mukaansa palasen
-uutisleipää. Siinä oli vielä ruohon karva ja haju ja Hannista tuntui
-hauskalta haistella ja maistella sitä.
-
-Oli satanut koko päivän. Puitten lehvät riippuivat rentoina, tuon
-tuostakin pudotellen maahan raskaita vesipisaroita. Siellä täällä näkyi
-jo jokin keltaisempi puu. Sammalet olivat kukassa, mehevimmillään.
-Paikoitellen kasvoi kirjavia kärpässieniä ja puolat punoittivat.
-Kulkiessaan karjapolkua puiden alatse sai Hanni vähän väliä vettä
-niskaansa. Oikein kumahti hiljaisessa iltailmassa, kun oksat päästivät
-hartioiltaan raskaat vesitaakkansa. Siellä täällä olivat pilvet jo
-revenneet ja repaleiden alta paistoi kirkas taivas.
-
-Hanni nousee kalliolle, työntää huivin oikean korvansa päältä,
-kuulostelee ja huutelee. Metsä hänen edessään on kuin järvestä
-nostettu. Pilvien hajotessa alkaa tuulikin käydä ja aurinko pujahtaa
-esiin, jääden suurena tähtenä paistamaan maan ja taivaankannen
-rajoilla. Keltaiset puut käyvät kullankarvaisiksi, jostakin kaukaa,
-peninkulman takaa kiiluu auringonlaskussa ikkunaruutu...
-
-Äkkiä rasahtaa metsässä ikäänkuin metso olisi kahahtanut lentoon. Hanni
-hakee sitä päänsä päältä, mutta ei näe mitään. Samassa kahahtaa maasta
-päin ja pensaikosta syöksähtää esiin koira... Outo eläin näillä mailla
-ja Hanni sekä pelästyy että ilostuu. Se on sileäpintainen jäniskoira ja
-antaa ystävällisesti silittää itseään.
-
-Äkkiä viilähtää ilmassa vihellys ja sen tiensä häviää koira.
-
-Hanni jää hämmästyneenä paikoilleen. Ensin havahtuu hänessä ajatus,
-että jos se olikin vain tyhjä näky, mutta eihän hän koskaan ennen ole
-"liikoja" nähnyt. Tai jos se olikin joku metsän elävä, mutta ei ne ole
-ennen tulleet silityttämään selkiään... Koira se oli ja isäntä sitä
-vihelsi luokseen. Mutta kuka on isäntä, voisiko olla joku kylästä?
-Mutta tuskinpa niillä olisi noin hoikkamahaisia koiria... Hänen
-sydämensä alkaa lyödä täynnä uteliaisuutta ja odotusta.
-
-Samassa ilmestyy metsästä aukean laitaan kaksi miestä, pyssyt selässä.
-Toinen on iso ja musta, toinen hoikka ja nuori. Se iso on puettu
-harmaaseen takkiin, jonka hihansuissa on vihreää kangasta ja edessä
-kiiltäviä nappeja. Molempien saappaat ulottuvat polvien yläpuolelle.
-Hanni katselee heitä piiloutuneena puun taakse ja jota likemmä he
-tulevat sitä kiihkeämmin lyö hänen sydämensä. Ne ovat hienoja herroja,
-mahtavat olla kirkonkyläläisiä!
-
-Samassa nostaa se nuori päätään, huomaa kalliolla ihmisen ja molemmat
-herrat alkavat huutaa häntä alas sieltä. He ovat kulkeneet eksyksissä,
-sade on heitä valellut, he ovat jo kironneet koko metsästysretken ja
-käyvät hyvilleen, kun vihdoinkin saavat käsiinsä ihmisolennon.
-
-Hanni on punastunut, painanut alas silmänsä, tehnyt syvän niiauksen ja
-astuu nyt herrojen edellä Pimeääpirttiä kohti. Häntä hävettää kauheasti
-hänen risaiset vaatteensa...
-
--- Tyttö siellä! kuulee hän hetkisen perästä äänen: -- mihin
-perkeleeseen sinulla on kiire?
-
-Se oli suuri joka puhui ja Hanni huomasi äänestä, että puhe oli leikkiä
-eikä pahoin tarkoitettu. Mutta kuitenkin hän hytkähti ja odottaessaan
-herroja, jotka olivat jääneet vähän matkan päähän, vavistutti häntä
-omituisesti. Hän pisti käden taskuunsa, irroitti uutisleipäpalasestaan
-hitusen sydäntä ja rupesi ajatuksissaan vanuttelemaan sitä sormiensa
-välissä.
-
--- Mikä sinun nimesi on? kysyi herra, hymyillen mustien viiksiensä alta.
-
-Hanni vastasi hämillään, käsi yhä taskussa. Ihmeellistä ruotsia
-puhuivat herrat keskenään. Kyllä hän sen ymmärsi, mutta ei se ollut
-sellaista kuin äidin puhe. Vai mahtoiko äiti puhua huonosti? Eikä taas
-ollut suomikaan oikeata suomea, sellaista jota kotona puhuttiin.
-
--- Vai Hanni!
-
-Komean herran ääni helähti ikään kuin hänen silmänsä vasta sillä
-hetkellä olisivat auenneet näkemään, kuka siinä hänen edellään astui.
-Hannin poskilta oli veri purskahtamaisillaan esiin. Suuri herra nauroi
-ja kääntyi ruotsiksi toverinsa puoleen.
-
--- Kyösti sinä, katsopa! Tyttölapsi ei ole hullumman näköinen. Piru
-vie. Noo, Hanni, mitä siellä sinun taskussasi oikein on?
-
-Hanni vetää esiin leipäpalasen ja kääntyy arasti herroihin päin.
-Mutta samassa tulee herra ihan hänen likelleen, suu hymyssä ja silmät
-verestävinä. Se nostaa hänen olkapäälleen kätensä, joka on valkea kuin
-maito ja niin pehmeä, että sormus välkkyy lihan sisästä. Hannin tekisi
-mieli lähteä karkuun...
-
-Hänestä tuntuu siltä kuin säde noista mustista silmistä olisi pistänyt
-häntä sydämeen. Hän hapuilee huivia, joka on valunut päästä ja verhoaa
-sillä hartioitaan, jottei pinta paistaisi röijyn läpi.
-
--- Kas, kainostelee! sanoo herra ja vetää pois kätensä. -- Kyösti
-sinä, luonnontutkijana pitäisi sinun iloita jokaisesta kauniista
-ihmiseksemplaarista... Kas poikaa kun punastuu. Ei tyttö ymmärrä
-ruotsia ja entä jos ymmärtäisikin!
-
-He luulevat, ettei Hanni ymmärrä ruotsia... Äh, kuinka häntä harmittaa
-heidän puheensa! Hän tahtoisi itkeä, torua...
-
--- Noo, Hanni, joko kilpajuoksu taas alkaa!
-
-Mutta Hannipa ei enää tottele heidän komentoaan. Hän ei ole
-kuulevinaankaan, hän astuu juoksujalan. Äkkiä huomaa hän, ettei herroja
-kuulu, ja kun hän kääntyy, näkee hän heidän pysähtyneen peltojen
-laitaan.
-
-Se mitä he näkevät, valmistaa heille täydellisen yllätyksen: punaiseksi
-maalattuja rakennuksia, valkeita ikkunapieliä täällä keskellä
-sydänmaata! Puhdas piha, siisti aita ympärillä, portti, kirjavia
-kukkia, ruusunpensaita -- mistä koko tämä komeus on eksynyt tänne! Ja
-noin korkeat ikkunat ja kamarissa uutimet... Mutta nähdessään vieraat
-livistää tavallinen talonpoikainen lapsilauma pelästyneenä porstuaan
-ja karvat pystyssä, häntä pörröllään, pahasti mouruten, kiipeää kissa
-tikapuille, joita koirat haukkuen kiertävät.
-
-Portaille ilmestyy keski-ikäinen talonpoikaisvaimo, mutta vetäytyy
-kiireesti takaisin.
-
--- Niitä ne on kirkonkylän herroja. Meidän oma patruuna... kuuluu
-kuiskauksena tuvassa.
-
--- Ja tuolla tulee veneellä lisää, kähisevät lapset sulloutuneina
-ikkunaan katselemaan.
-
--- Jos se koira syö Missen! itkevät toiset.
-
--- Äiti, onko se keisari, kun sillä on noin kiiltävät napit?
-
-Lapset eivät saa vastausta kysymyksiinsä. Hetkisen seisoo äiti kuin
-kivettyneenä. Hän ei ole Otto-herraa nähnyt sitten kuin sinä syksyisenä
-yönä siellä Kankaanpäässä, kun hän hätä rinnassa hiipi hänen ikkunansa
-alle rukoilemaan ja sai neuvon mennä naimisiin jonkun siistin
-renkimiehen kanssa. Ja nyt on hän täällä hänen ja hänen renkimiehensä
-pakopaikassa.
-
-Mutta entä, jollei hän häntä tuntisi, jollei vanha patruuna olisikaan
-mitään puhunut!... Hänpä ei panekaan kenkiä jalkaan eikä muuta parempia
-vaatteita, ehkei hän tunne ensinkään!
-
-Hanni karkaa sisään, levoton riemu kasvoilla.
-
--- Äiti, äiti, herroja!
-
-Huvi silmillä astuu Liena kuistille, mutta patruuna tuskin vastaa hänen
-tervehdykseensä. Hän puhuu toverilleen, huitoo käsiään ja äänessä on
-pidätettyä ärtyä.
-
--- Olen varma siitä, että tämäkin rustholli tässä maksaa ihan
-mitättömän veron, jonkin kymmenmarkkasen vuodessa. Se olisi niin
-Liljefeltin vanhuksien kaltaista. Heidän alustalaistensa piti
-saada elää muka onnellisina, se tahtoo sanoa laiskuudessa ja
-epärehellisyydessä. Kyll'on aika todenteolla käydä kiinni ohjaksiin.
-Kyllä minä huomaan, että talonpoikaa pitää kohdella oikeudella, muttei
-koskaan hyvyydellä... Piru vieköön, voisinpa vannoa, että tälläkin
-torpalla on aika säästöt, koska on riittänyt varaa punamaaliin, sillä
-suomalainen talonpoika ei ensi hädässä pane rahoja sellaisiin. Menepä
-sinä vain kaivelemaan ryysyjen joukkoon tuvan sänkypohjalle, niin
-tapaat siellä satoja markkoja homehtuneina kuparirahoina...
-
-Liena ymmärtää joka sanan, mutta enemmän kuin niiden kovuus koskee
-häneen Otto-herran näkeminen. Ensi hetkessä näytti hän kovin vieraalta,
-mutta jota enemmän häntä katsoo, sitä enemmän muistuttaa hän entistä
-Otto-herraa. Liena tuntee ruumiinsa läpi käyvän omituisen hellyyden
-väristyksen. Tuo, tuo mies se on, joka täytti hänen elämänsä lyhyellä
-onnella ja loppumattomilla tuskilla...
-
--- No, akka siinä, toimita tulta kamariin, etkö näe, että vaatteemme
-ovat likomärät.
-
-Nämä sanat vaikuttavat. Liena rientää avaamaan kamarin ovea, lähettää
-lapset tyhjentämään kananpesiä ja toimittaa Hannin takaisin metsään
-hakemaan lehmiä. Tuntuu vähän helpommalta, kun Hanni on poissa. Kunhan
-ei vain vaari palaisi järveltä. Hän, hän hakee vielä varmaan riitaa.
-
-Herrat ovat menneet rantaan venettä vastaan, joka likenee suurella
-rähinällä. Siinä on neljä herraa ja kaksi soutajaa.
-
--- Tämä Lassi on juonut itsensä juovuksiin ja ollut kaatamaisillaan
-koko veneen, huutaa joku.
-
--- Se joutui eväskopan viereen istumaan ja lupasi mättää vettä, mutta
-kaivoikin esiin konjakkipullon...
-
--- Helkkarissa, mitä me sitten teemme!
-
--- Ovat juoneet kuin porsaat, virkkaa muuan vanha herra viluisen ja
-paleltuneen näköisenä.
-
-Kuusi herra ja yhtä monta koiraa astuu ylös rannasta. Soutajat kantavat
-eväitä, jotka ovat kopassa ja vettäpitävällä sadetakilla peitetyt.
-
--- Minun selässäni ei ole kuivaa langanpätkääkään, valittaa joku.
-
--- Minä voin pusertaa jokikisen rääsyn, joka on ympärilläni.
-
--- Ovatpa nämä sydänmaita!
-
--- Me olemme tavanneet niin äärettömän soman tytön, selittää Kyösti
-Åkerfelt viattomasti.
-
--- Soo, sydän on jo ilmiliekissä!
-
--- Kas poikaa, kun punastuu!
-
-Hämmästyksen huudahdus pääsee herroilta, kun he astuvat huoneeseen,
-jossa tuli jo räiskyy pesässä.
-
--- Täällähän me elämme oikein herroiksi!
-
--- Täällähän on aivan... aivan... minä totisesti en löydä sanoja
-tulkitsemaan hämmästystäni.
-
--- Voinpa antaa pääni pantiksi, huudahtaa Otto-herra äkkiä, -- että
-täällä taas tapaan jonkun Liljefeltin vanhan rengin tai piian. Minä
-olen jo pari kertaa tullut tällaiseen huoneeseen, joka on ihan
-Minette-tädin tyyliin.
-
--- Odotapa, täällä on valokuva seinällä. Eivätkö nämä juuri liene
-Liljefeltejä?
-
--- Totisesti! Täti silkkileningissä ja juhlamyssy päässä, kädessä
-sukkakudin!... Saatte nähdä, että kun minä rupean kysymään veroa ja
-kontrahtia, niin sanotaan, että ollaan vanhoja palvelijoita ja patruuna
-lupasi niin ja niin ja armo antoi niin ja niin. Minä osaan läksyn
-vallan ulkoa!
-
--- He näkyvät pitäneen täydellistä naima-asiatoimistoa...
-
--- Renkien ja piikojen välistä -- niin!
-
-Huoneen lattialle tuodaan olkia ja ryijyä levitetään niiden päälle.
-Herrat riisuvat saappaansa ja sukkansa, toiset antavat housunsakin
-tupaan kuivamaan ja asettuvat permannolle tulen ääreen. Pyssyjä,
-metsästyslaukkuja on huiskin haiskin, valkean valossa erottautuu
-lattialla saappaan jälkiä ja veritahroja jäniksistä. Torpan pikkupojat
-pannaan kuivaamaan pyssyjä, tytöt laittamaan ruokaa koirille. Ja missä
-se nyt on se kaunis tyttö? Sopii tulla tänne ottamaan esiin eväitä...
-Vai ei ole saapuvilla! Sitten saa Kyösti hoitaa emännänvirkaa.
-Torpanvaimon sopii valmistaa jänis illalliseksi. Niitä on siellä kuinka
-paljon hyvänsä, toiset lienevät jo pahentuneetkin. Soutajat voivat
-neuvoa, missä ne ovat.
-
-Äkkiä alkaa muuan herroista, Lassi Lindström, nauraa. Hän nauraa ihan
-katketakseen. Herranen aika kuinka se oli hullua.
-
--- Mikä, mikä? Mikä nyt on?
-
--- Ajattelen vain sitä jänistä! kitisee hän kesken nauruaan. -- Kun sen
-vatsa oli täynnä kuusenhavuja...
-
-Nyt purskahtavat toisetkin nauruun. Kyösti koettaa pidättää, mutta
-ei onnistu. Hänen käy sääli vanhaa herraa, jota on pilkattu ja joka
-loukkaantuneena siirtää syrjään totiansa. Se on tehty kahvikuppiin,
-koska laseista on puute. Vanha herra Wahlberg on jo ovella, kun huomaa,
-ettei hänellä ole sukkia eikä kenkiä eikä housujakaan. Silloin hän
-palaa paikoilleen.
-
-Nyt nauravat Lassi Lindström ja Kyösti Åkerfelt ihan katketakseen,
-Evert Björkell hymyilee väsyneesti, Otto von Holten ja Hektor Berg
-pidättävät lystiään.
-
-Kaarle Juhana Wahlberg on harmaatukkainen valkopartainen herra,
-Kankaanpään nuoren armon sukulaisia Tukholmasta. Hän on aikoinaan ollut
-hyvä laulaja ja iloinen seuramies. Nyt ei hänellä ole virkaa eikä kotia
--- loistoajoista ei ole jäänyt muuta kuin hieno käytös, komea ulkomuoto
-ja hyvä sydän. Kankaanpään herrasväki on pyytänyt häntä viettämään
-talven luonaan alarakennuksessa, josta hänelle on luovutettu sali ja
-kamari. Wahlberg on kaiken ikänsä elänyt Tukholmassa, nähnyt jäniksen
-vain eläintarhoissa, ja hänen ensimmäisellä metsästysretkellään on
-tehty se kepponen, että on otettu ammuttu jänis, istutettu se keskelle
-ahoa, houkuteltu häntä ampumaan ja kun jänis kolmannella laukauksella
-on kaatunut ja metsästäjä voitonriemusta väristen tulee luo, niin
-hän tapaa sen sisuksen täynnä kuusenhavuja, koira kekkaloi ilkkuen
-ympärillä ja kaikilla ahon laidoilla nauretaan...
-
-Se on jo liikaa vanhalle miehelle, se menee jo sopivaisuuden rajojen
-ulkopuolelle ja hän vannoo tuhat tulimmaista, että tämä metsästysretki
-on oleva ensimmäinen ja viimeinen...
-
-Lassi Lindström on varatuomari lähikaupungista. Hän on pikkuinen,
-ketterä mies, pyöreäkasvoinen, iholtaan kellertävän harmaa, nenä
-potaatinmuotoinen, silmät pienet ja ympyriäiset; muuten kaikin
-puolin apinan näköinen. Hän on velkaa kaikille ihmisille, hänellä on
-maksamattomia laskuja joka kaupungissa. Hän on hyväsydäminen ja aina
-iloinen.
-
-Hektor Berg on niinikään varatuomari lähikaupungista. Hän on kaunis
-mies, pulska ja harteva, ehkä sentään vähän liian lihava, hyvä
-laulaja, soittaa pianoa korvakuulon mukaan, maalaa, vaikkei ikinä ole
-saanut opetusta, ja piirtää hyviä pilakuvia. Taivas on hänelle suonut
-taipumuksia taiteeseen ja hänestä toivottiin aikoinaan suurta miestä.
-Nyt istuu hän käräjiä, on ainaisessa rahapulassa, mutta ei sure hänkään
-huomispäivää.
-
-Evert Björkell kuuluu Kankaanpään patruunan uudempiin tuttavuuksiin. He
-ovat tutustuneet Tukholmassa. Oikeastaan on Björkell talonpoikaisesta,
-vieläpä köyhästä kodista, mutta muuan rikas vanha neiti otti hänet
-kasvatikseen, rakasti häntä rakkaudella, joka oli äidinlempeäkin
-lämpimämpi, ja jätti hänelle perinnöksi koko omaisuutensa:
-satatuhatta markkaa rahaa, sormuksensa, rintaneulansa ja joukon
-hopea-astioita. Björkellillä ei ole syytä kiirehtiä lukujensa
-valmistumista. Hän on tehnyt pari ulkomaanmatkaa, asuu omassa hauskassa
-poikamiehenhuoneistossansa Helsingissä ja on nyt tullut metsästämään
-Kankaanpään maille. Hän on pitkä, harteva, vaatteet uusinta muotia,
-käyttää tavallisesti silinteriä ja polttaa kalliita sikaareja. Hän
-on kasvattanut itselleen pienen pukinparran, näyttää väsähtäneeltä,
-liikkuu huolimattomasti ja veltosti eikä koskaan naura ääneen.
-
-Nuori Kyösti vihdoin on helsinkiläinen ylioppilas, joka on lukenut
-liian kiivaasti ja jonka täytyy saada oleskella maalla vahvistumassa.
-Hän on äitinsä silmäterä, kolmen sisaruksen ainoa veli, hento,
-naisellisen miellyttävä poika, jota on varjeltu kaikesta "pahasta",
-joka ei polta tupakkaa, ei osaa lyödä korttia eikä iässään ole ottanut
-ruokaryyppyä tai tuutinkia. Björkell, joka tuntee hänen perheensä ja
-kotiolonsa, on päättänyt täällä Kankaanpäässä tehdä hänestä miehen.
-Hänen suosituksestaan poika onkin Kankaanpäähän päässyt.
-
-Kyösti on aina viettänyt kesänsä saaristossa. Oikeaa suomalaista
-maaseutua on hän nähnyt vain rautatievaunun ikkunasta. Nyt on hän ensi
-kertaa sisämaassa ja kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä.
-
-Tyttö karkeassa puvussa ja paljasjaloin, mutta nuori ja suloinen,
-tyttö, joka äkkiarvaamatta ilmestyy metsästä näyttämään eksyneille
-herroille tietä, tekee häneen valtavan vaikutuksen. Ja sitten tämä
-sievä torppa täällä keskellä sydänmaata! Riippukoivu aitannurkalla,
-vinttikaivo, lehmitarha -- kaikki on niin rauhallista, syvää ja
-kaukaista. Ja sitten tämä huone maalaamattomine permantoineen, jolle
-on levitetty olkia vuoteiksi! Oi, äidin ja sisarten pitäisi saada
-nähdä tämä kaikki! Ja heidän pitääkin saada se nähdä. Hän kirjoittaa
-heille kaikki tyynni, kuvaa sen niin elävästi kuin jos he itse olisivat
-olleet mukana. Hän vetäytyy huoneen nurkkaan, repäisee pari lehteä
-taskukirjastaan ja alkaa lyijykynällä:
-
-"Rakas mamma, Maggi, Tuttu ja Lulu! Tämän kirjoitan teille syvällä
-sydänmaalla, monta peninkulmaa kirkonkylästä. Ympärilläni pauhaavat
-toverit, mikä istuu tuolilla, mikä loikoo oljilla, joita on levitetty
-permannolle. Valkea loimuaa maalaisessa takassa ja ikkunasta näkyy
-peltoa, metsää, voi miten paljon metsää ja järveä! Olimme näihin
-äärettömiin metsiin jo eksyneet, olimme läpimärät, kun äkkiä näemme
-kalliolla ihmisolennon, tytön, melkein vielä lapsen, seisovan
-keltaisten puitten välissä huutelemassa karjaansa. Hän seisoi kivellä,
-katseli metsään ja hänen ympärillään joka taholla oli sydänmaata. Hän
-varjosti kädellään silmiään, sillä aurinko oli reväissyt pilvet ja
-pulpahtanut esiin suureksi, kirkkaaksi tähdeksi, joka valaisi keltaisen
-metsän, harmaat kalliot ja sinisen järven. Otto alkoi kiireesti huutaa
-alas tyttöä. Hän tuli kainona, arkana, punoittavin poskin, vaaleat
-hiukset näkyen huivin alta ja vain silloin tällöin nostaen maasta
-siniset silmänsä... Minun on niin vaikea kirjoittaa, sillä yhtä mittaa
-huudetaan nimeäni, nauretaan ja lauletaan... Tytön nimi on Hanni.
-En tiedä, mihin hän nyt lienee kadonnut, sillä häntä ei näy... Jos
-te voisitte aavistaa, kuinka hullunkurisilta me kaikki näytämme!
-Vaatteemme ovat tuvassa kuivamassa ja me... Jatkan paikalla, kun tulee
-vähänkin hiljaisuutta."
-
-Valmistaessaan illallista kuulee Liena kamarista äänekästä puhetta ja
-laulua. Lapset ovat kuin hulluina, niitä ei saa millään asettumaan.
-Mikä pelkää koiria, mikä itkee Misseä, joka on hukassa, mikä tahtoo
-kamariin katsomaan herroja. Lapset kähisevät jaloissa, riippuvat
-helmoissa, uskaltavatpa hoilottaakin, kun kuulevat rähinän kamarista.
-Mutta kun ovi avautuu ja eräs herroista tulee tupaan, pelästyvät he ja
-karkaavat nurkkiin piiloon.
-
-Se on se pikkuinen, valkeisiin puettu, kasvoiltaan harmaa herra, joka
-sieltä tulla sipsuttelee. Tarttuu kiinni housuihinsa, jotka riippuvat
-orrella ja virkkaa:
-
--- Jokohan kuivavat? Kun kasteli pentele kaikki vaatteemme... Ja mun
-mitä!... Vaan mitäs se emäntä täällä puuhaa?
-
-Herra kurkistaa pataan, jossa jänis paistuu, taputtaa Lienaa olkapäälle
-ja katsahtaa hänen kasvoihinsa.
-
--- Helkkarin nuori ja korea emäntä!
-
-Hän lähtee takaisin kamariin ja hetkisen perästä tulee Kalle
-ruiskaskeltaan. Nähdessään suuren vieraan veneen rannassa on hän jo
-alkanut aavistaa jotakin, sitten on hänen korviinsa sattunut hoilotus
-ja vihdoin on hän soutajilta saanut kuulla, mitä on tapahtunut. He ovat
-oikaisseet pitkäkseen saunan seinustalle, herrat antoivat näet ryypyt
-ja ne menivät vähän päähän, kun ollaan tottumattomia. Mutta hyvää se
-teki, tässä onkin saatu pari päivää soutaa niitä, on käyty kaikki
-saaret, jäniksiä on tullut niin, että ovat käsiin mädänneet. Aika
-tekeminen niiden herrojen kanssa on ollut, ovat välistä telmineet, niin
-että ovat olleet kaatamaisillaan veneen. Se pienempi niistä tuomareista
-varsinkin on niin leikkisä.
-
-Vai että itse patruuna on täällä! Kalle iloitsee siitä suuresti, sillä
-nythän on tilaisuutta puhua asiat poikki ja halki. Ovessa karkaavat
-lapsetkin kertomaan hänelle, että patruuna ja keisari ja muita
-kirkonkylän herroja on saapunut.
-
--- Tottahan olet kahvittanut ja syöttänyt? kysyy hän vaimoltaan
-innoissaan. -- Pitää nyt koettaa olla parauden mukaan!
-
-Sitten hän peseytyy, pukee ylleen puhtaat vaatteet ja lähenee kamarin
-ovea. Hänen sydämensä koputtelee ja hän avaa oven kömpelösti ikään kuin
-seisoisi vieraan lukon takana, menossa pahantekoon.
-
-Kamarissa on jo hämärä. Hehku valkeasta punaa olkia lattialla ja
-Hektor Bergin parakkaita kasvoja. Hän on pitkänään, totilasi seisoo
-vieressä, suu avautuu ja sulkeutuu vuorotellen, sillä hän laulaa Kaarle
-Juhana Wahlbergin kanssa, joka tuleen tuijottaen istuu hänen takanaan.
-Vanha herra on mielenliikutuksissaan, valkea pukinparta tutisee ja
-ääni vavahtelee. Tuon tuostakin täytyy pyyhkäistä kyynel silmästä.
-Niin paljon muistoja liittyy noihin vanhoihin lauluihin, rakkaisiin
-"gluntteihin".
-
-Lassi Lindström on tyytyväisenä palannut tuvasta. Hän on mairitellut
-akan niin pehmeäksi, että se varmaan tekee mitä hyvänsä. Mutta näyttää
-siltä kuin ei talossa olisi muuta naisväkeä, ne ovat kaikki vallan
-lapsia.
-
--- Ihan varmaan me näimme nuoren tytön, vakuuttaa Kyösti. -- Minäpä
-lähden katsomaan.
-
-Mikä hätä Kyöstin on mennä, kainoudessaan hän ei ole antanut
-vaatteitaan tupaan, vaan on kuivattanut ne omassa selässään.
-
-Patruuna ja Björkell ovat vallanneet sohvan. He istuvat sääret
-toistensa lomissa ja suitsuttavat ilmaan kauniita savukiehkuroita
-sikaareistaan.
-
--- Olet nähnyt näyn, Kyösti! inttää Lassi vastaan. -- Tai olet ollut
-humalassa!
-
--- Kyösti nyt osaisi olla humalassa! sanoo Björkell ja hänen äänensä
-iva haavoittaa Kyöstiä.
-
-Patruuna päästää pienen naurun. Silloin suuttuu Kyösti todenteolla ja
-ojentuu jo suoraksi, mutta koettaa vielä hillitä itseään.
-
--- Äitini on lähettänyt minut tänne maalle voimistumaan. Pyydän, että
-annatte minun olla rauhassa.
-
--- Äitisi, vastaa Björkell murhaavalla äänellä, -- on lähettänyt sinut
-tänne miehistymään. Sen sanoi hän itse minulle.
-
--- Tule tänne, Kyösti, pyytää Lindström hellästi ja ystävällisesti. --
-Istu tuohon. Kas niin. Sinun maljasi, Kyösti!
-
-Hän laskee käsivartensa Kyöstin kaulaan ja vie hänen huulilleen oman
-totikuppinsa. Hänen äänessään on jotakin niin surumielisen rukoilevaa,
-että Kyösti tuntee loukkaavansa häntä, jollei joisi. Hän ei tahdo häntä
-loukata.
-
-Kalle on pitkän aikaa seisonut ovensuussa, mutta kukaan ei ole
-huomannut häntä. Vihdoin hän astuu likemmä.
-
--- Mikä perkele sinä olet, karjaisee samassa patruunan ääni, -- kun
-tulet sisään ilman että kysyt lupaa?
-
-(Oikeastaan kuuluvat patruunan sanat: "Mike pärkele sine ole ku tule
-sise ilman ette kysy lupa.")
-
--- Minä... minä olen vain, vastaa Kalle nöyrästi ja peräytyy pari
-askelta, -- tämän torpan mies, Kalle Aukustinpoika.
-
--- Ole, ole vaikka itse helvetinmies, mutta älä tule sisään ilman, että
-kysyt lupaa. Ulos, sanon minä, taikka minä ajan sinut portille!
-
-Kalle karkaa ulos huoneesta, niin että saappaat kopisevat.
-
--- Kun sinäkin annoit minun mennä, tiuskaa hän vaimolleen, -- joka
-olet ollut herroissa! Mistäs minä sen tiesin, että olisi pitänyt lupaa
-pyytää. Nyt se suuttuu niin, että mikä tässä eteen tuleekaan.
-
--- Häpeä! vastaa vaarin ääni ovensuusta. -- Tulevat kuin koirat
-taloosi, etkä sinä aja heitä menemään.
-
--- Niin, kuiskaa Kalle, koettaen tyrkätä isäänsä tupaan ja vetää ovea
-kiinni, -- kun tämä torppa kuitenkin on heidän maallaan ja kun he
-voivat ajaa meidät pois koska hyvänsä.
-
--- Ajakoot, jos ajavat, mutta kun tulevat, niin olkoot ihmisiksi.
-
--- Eihän se taas herra koskaan sillä lailla ole meikäläistä
-kunnioittanut...
-
--- Kyllä minä heille näytän!
-
-Kalle tarttuu isänsä käsivarteen ja alkaa rukoilla:
-
--- Syödään illallista, isä, ja menkää sitten saunaan maata. Johan te,
-vanha mies, tarvitsette lepoa, kun koko päivän olette huhtonut... Onhan
-meillä kontrahti kymmeneksi vuodeksi, eihän se meitä voi poiskaan
-ajaa. Mutta olisihan parempi pysyä hyvissä väleissä. Että minäkin,
-moukka, nyt läksin sinne kysymättä!... Liena, eikös sinun jäniksistäsi
-liikenisi palanen isälle?
-
--- Vanhaksi olen käynyt! pääsee vaarilta.
-
-Hän ottaa kouraansa palasen leipää ja lähtee saunaan.
-
--- Viekää, lapset, kehoittaa Kalle hätäännyksissään, -- vaarille
-perunoita ja piimää. Ja sinä, Hanni, lähde sinä kamariin kysymään, mitä
-herrat tarvitsevat. Koeta varsinkin patruunaa palvella parhaasi mukaan.
-
-Hanni oli loukkaantunut äidille. Taaskin tahtoi äiti estää häntä
-olemasta herrojen seurassa. Pojat olisivat aivan hyvin voineet
-noutaa kotiin lehmät. Hän juoksee aittaan, jonka raoissa riippuu
-juhannuksenaikaisia kuivia haavanoksia, kampaa hiuksensa, sukaisee
-ylleen punaraitaisen pumpulipukunsa ja kiinnittää siihen rintaneulan.
-Hän on kuin kuumeessa, joka hermo sävähtelee.
-
-Hän on jo ovella, kun hänet valtaa epäilys. Sieltä kuuluu tavaton melu,
-toiset laulavat, toiset puhelevat. Ei hän sittenkään kehtaa mennä
-sinne. Mitä hän oikeastaan siellä tekee... Mutta samassa ovi avautuu...
-Kuinka he ovat hullun näköisiä, kun tassuttelevat noin valkoisissa!
-
--- Aaa! kuuluu kamarista kuin yhdestä suusta.
-
--- Aaa!
-
--- Noo, Hanni, virkkaa se komea musta herra ystävällisesti, -- tule nyt
-auttamaan meitä. Missä sinä oletkin niin kauan ollut?
-
--- Lehmissähän minä.
-
--- Katso, tuossa on meidän eväskoppa. Ota nyt siitä esiin ruokaa...
-
-Ilma hänen ympärillään on paksua ja raskasta. Herrat kerääntyvät luo,
-heidän henkensä tulee viinalta ja heidän poskensa hehkuvat. Se tuntuu
-pahalta...
-
--- Älä pelkää, Hanni! sanoo pikkuinen, harmaapintainen herra ja
-hymyilee.
-
--- Tule tänne! sanoo toinen, joka on uunin ääressä pitkällään, tarttuu
-hänen käteensä ja alkaa vetää häntä viereensä.
-
-Hanni tekee vastarintaa voimiensa takaa, häntä jo peloittaa koko tämä
-leikki. Silloin se komea musta herra sanoo pari sanaa sille, joka
-raastaa häntä kädestä, ja hän pääsee paikalla vapaaksi.
-
--- Älä pelkää, Hanni! Kuinka vanha sinä olet?
-
-Hanni ei saa sanaa suustaan eikä uskalla nostaa silmiään. Hänen on
-kuuma ja vaikea olla, häntä pyörryttää.
-
--- Viidentoista? kysyy se musta herra, irroittaa huivin hänen päästään
-ja katsoo häntä silmiin.
-
--- Kuudentoista, kuiskaa Hanni, hyvin hiljaa, silmiään nostamatta.
-
-He puhuvat jotakin hänen hiuksistaan, hän ymmärtää, että ne heidän
-mielestään ovat kauniit, joku silittääkin takaapäin hänen päätään.
-Samassa kiertää se musta herra käsivartensa hänen ympärilleen, sen
-valkea käsi pusertaa hänen rintaansa ja hän vaipuu sen polvelle
-istumaan.
-
-Siinä on kamala olla, tuntuu siltä kuin kuumaa höyryä virtasi läpi
-koko ruumiin, päähän asti. Mutta hän ei pääse liikahtamaan, tuntuu
-siltä, että sitten tulee vielä pahempi. He puhuvat keskenään, puhuvat
-hänelle, kyselevät. Hän ei saa selvää heidän sanoistaan. Hänen kätensä
-ovat hiessä ja sydän lyö. Äkkiä tarttuu joku hänen päähänsä ja hänen
-huulilleen painuu kuuma suudelma, lemuten tupakille ja viinalle.
-Silloin hän kirkaisee ja kimmahtaa ylös ikään kuin häntä olisi
-veitsellä pistetty. Hän tahtoo sylkeä pois sen! Hän hankaa hihallaan,
-esiliinallaan. Hän tahtoo pois täältä! Mutta hän on niin pyörryksissä,
-ettei löydä ovea. Kaikkialla on vastassa verestäviä silmiä ja miehiä,
-jotka nauravat ja ojentavat käsiään hänen puoleensa. Hän pakenee
-ikkunasta, jollei huoneessa olekaan ovea... Samassa alkaa joku saarnata
-korkealla äänellä, kiihkeästi ja nuhdellen. Se on se kaikista nuorin,
-joka on puettu täysin vaatteisiin. Se iskee nyrkkiä pöytään ja työntää
-tieltään pari herroista. Hanni käsittää, että hän puolustaa häntä...
-
-Ovi avautuu ja äiti syöksyy huoneeseen. Äiti on tietysti kuullut Hannin
-huudon, mutta Hanni ei tahdo, että äiti saa tietää... Hänen pitää
-luulla, että täällä on ollut hauskaa ja että hän vain auttaa herroja.
-Hän nielee kurkun täydeltä pelkoa ja kyyneliä, sitaisee kädellään
-kasvojaan ja painuu kiireesti eväskopan ääreen.
-
--- Tule tänne, Hanni, sanoo äiti hätäisesti ja ankarasti.
-
-Hanni ei uskalla olla tottelematta. Mutta hän lähtee hymyillen ja
-veitikkamaisesti vilkaisten herroihin, ikään kuin olisi liitossa heidän
-kanssaan.
-
--- Mitä sinä nyt noin olet laittanut itsesi! Tiedäthän, että sinun
-pitää mennä lypsämään. Ovatko lehmät kaikki kotona?
-
-Hannia harmittaa äidin puhe. Se on niin tinkimättömän kiivasta ja
-käskevää, ettei hän ymmärrä... Sellaiseen ei hän ole tottunut.
-
--- Isä käski palvelemaan herroja ja enhän minä kehdannut
-riihirääsyissä...
-
--- Isä käski!... Kyllä minä hoidan heidät. Hoida sinä lehmät, se työ
-sopii paremmin sinulle.
-
-Hannin mielessä on katkera vastaus, mutta hän ei lausu sitä. Tekee
-vain sen päätöksen, että hän uhallakin menee herrojen luo. Hän oli
-äsken tyhmä kun huusi. Hänellä ei ollut mitään hätää, mitään ei olisi
-tapahtunut...
-
-Liena tuntee kamalaa pelkoa, hän sadattelee isää, joka antaa Hannille
-sellaisia käskyjä. Kun voisikin täksi päiväksi ja täksi yöksi kytkeä
-tytön kahleisiin. Auta, hyvä Jumala, niiden ohi!
-
-Jäniksenpaisti on valmista ja hänen pitää alkaa kattaa pöytää.
-
--- Se on hempeimmillään, vasta puhjennut! puhelevat herrat keskenään ja
-kääntyvät sitten emännän puoleen: -- mihin se tyttö meni?
-
-Liena ei ole kuulevinaan.
-
--- Joko ne pöksyt siellä kuivavat? huutaa joku porstuaan hänen
-jälkeensä.
-
-Nuorin herroista tulee tupaan. Se on hiukan humalassa, iloisena ja
-ystävällisenä. Alkaa koetella vaatteita, jotka riippuvat orrella,
-pistää lauluksi, ottaa pari tanssiaskelta ja seisahtuu Lienan eteen.
-
--- Hei, akka kulta! Mihin sinä lähetit neidin? Olisi tanssittu!
-
-Lienan käy häntä sääli. Tuskin on kahdettakymmenettä ikävuottansa
-täyttänyt! Äsken tullessaan oli niin kohtelias, teititteli -- nyt
-sinuttelee ja puhuu ihan kuin patruuna.
-
-Kyösti istuutuu tuvan sängynlaidalle, Liena kerää vaatteet orrelta, vie
-ne kamariin ja viskaa suurena läjänä tuolille. Kun hän palaa pirttiin,
-ovat lapset kaikki nuoren herran ympärillä katsomassa hänen kelloaan,
-eikä aikaakaan, kun hän keikahtaa sänkyyn ja nukkuu sikeään uneen.
-
-Herrat pukevat hiljalleen vaatteita ylleen, paitsi vanha herra
-Wahlberg, joka olkien päällä vetelee makeita unia.
-
--- Mitä Ester-rouva sanoisikaan, virkkaa Björkell patruunalle, -- jos
-tietäisi, miten sinä täällä metsäkulmilla elelet?
-
--- Hoo, kyllä hän puolensa pitää. Myönnä, että otus tällä kertaa on
-harvinaisen houkutteleva.
-
--- Minä ennustan, minä ennustan, pojat, että joku teistä vielä tulee
-maksamaan lapsenruokkoa tähän torppaan.
-
--- Täällähän on kuuma kuin helvetissä. Työnnä ovi auki, Lassi Lindström.
-
-Lindström potkaisee oven selkosen selälleen. Vähän ajan kuluttua
-uskaltaa Kalle taas liketä kamaria, varovaisesti, lakitta päin.
-
--- Noo, mies, mitä sinä täältä tahdot? kysäisee patruuna.
-
--- Minä vain sitä, että tervetuloa tänne meidänkin maille, kunnian
-patruuna.
-
--- Sinä unohdat, että nämä ovat minun maitani...
-
--- En, kunnian patruuna. Mutta kun minä olen tämän torpan mies...
-
--- Vai olet sinä tämän torpan mies... Vai niin. Noo, tule sitten tänne,
-sinun pitää saada ryyppy.
-
-Kalle hymyilee ja sulaa ystävällisestä kohtelusta. Kun hän on
-tyhjentänyt ryypyn, kaataa patruuna samaan lasiin konjakkia.
-
--- Ota pois!
-
--- Kiitoksia, eihän sitä olisi tarvittu.
-
--- Noo, ota, perkele siinä!
-
-Kalle irvistää nautinnosta, nuolaisee huuliaan ja pyyhkäisee hihallaan
-sekä uskaltaa vihdoin kysyä, saisiko tästä torpasta vähän puhua. Kas,
-hän on ihan itse rakentanut sen, vallan alusta asti, ja koska hänen
-vaimonsa on Kankaanpään kasvatti, niin...
-
-Herrat katsahtavat toisiinsa ja patruuna hymähtää heille. Kyllä hän
-tuntee väkensä!
-
--- Sinä saat huomenna puhua asiasi! Ota nyt vielä ryyppy ja mene
-matkaasi!
-
-Kalle kiittää ja kumartuu ihan luokaksi. Ryypyt ovat panneet hänet
-iloiselle päälle ja hän vakuuttaa jo vaimolleen, että patruuna on hyvä
-mies, oikein leikkisä mies... Samassa tulee patruuna hänen perässään
-tupaan.
-
--- Noo, sano nyt, mitä tahdot sanoa!
-
--- Istumaan, hyvä patruuna... Pyyhi, Liena, penkkiä... Patruuna on
-niin hyvä ja istuutuu. Kas tämä se nyt on minun vaimoni, se entinen
-Kankaanpään kasvatti. Tule likemmä, Liena, ehkä patruuna tuntee...
-
--- Piikanahan minä vain olin, mutisee Liena, kalpeana ja
-hätäännyksissään, -- mistä patruuna kaikkia muistaisi...
-
--- Älä sinä nyt ujostele... Kasvattina se oli ja sen tähden antoi
-vanha patruuna meidän ensi vuodet asua täällä ilman veroa. Mutta tämä
-olikin kuiva kangas, kun tänne tulin. Havumajassa saatiin asua, ja kun
-ensimmäinen lapsemme, tuo Hanni, syntyi, niin ei meillä ollut muuta
-huonetta valmiina kuin sauna.
-
-Patruuna seuraa silmillään lapsia, jotka ovat ruokapöydän ääressä. Ne
-ovat terveen näköisiä ja valkotukkaisia. Suurimmat pojat yhä hankaavat
-pyssyjä, touhussaan, kasvot kuumina kiihkosta. Äkkiä sattuvat hänen
-silmänsä kivääriin, joka riippuu nurkassa.
-
--- Se on vain vanhan patruunan antama vanha haulipyssy, selittää Kalle
-nöyrästi. -- Olen minä sillä täällä kerran sudenkin ottanut hengiltä...
-
--- Vai niin. Ja ehkä jäniksiä ja muitakin otuksia.
-
-Kalle on havaitsevinaan, että patruuna ärtyy, ja vakuuttaa, ettei hän
-paljon sitä käytä, joskus heittää olalle ja vähän hätyyttää jäniksiä,
-kun syövät kaikki laihot.
-
--- Anna tänne se pyssy, ärjäisee patruuna. -- Sinulla ei ole mitään
-oikeutta metsästää. Sinä et saa oravaakaan ampua. Tästä lähin tulen
-itse tänne joka vuosi ja tahdon silloin, että täällä on saalista.
-
-Kalle noutaa kiireesti pyssyn patruunalle ja vakuuttaa, ettei hän enää,
-koskei patruuna tahdo.
-
-Hanni tulee huoneeseen maitokiulu käsissä ja helmat korkealle
-nostettuina. Hän hätkähtää, kun näkee patruunan tuvassa, vetäytyy
-porstuaan, päästää alas hameensa ja astuu sitten kynnyksen yli.
-Patruuna tyyntyy, käy hajamieliseksi ja Kalle alkaa taas selitellä
-asioitaan.
-
--- Mihin sinä nyt kaiken tämän kanssa tahdot tulla? kysyy patruuna
-vihdoin.
-
--- Siihen vain, hyvä patruuna, että vanha patruuna lupasi, että
-kymmenen vuotta vielä saataisiin olla tällä verolla ja ettei nyt
-pitäisi lisätä veroa. Lapset ovat vielä pienet ja tuossa on hyvä suo,
-jota olen ruvennut viljelemään.
-
--- Paljonko veroa sinä maksat?
-
--- Eihän se niin suurelta kuulu, mutta kyllä sitä siinäkin on
-maksamista...
-
-Patruuna ei enää kuule sanaakaan hänen lörpötyksistään. Hän seuraa
-Hannin liikkeitä hänen huuhdellessaan kiulua ja kantaessaan
-maitoastioita ruokahuoneeseen. Hänen käynnissään, hänen tavassaan
-nostaa jalkaa, kaartaa käsivarsia, kääntää päätä, jokaisessa
-hänen liikkeessään on jotakin tavattoman suloista. Harvoin näkee
-neitostenkaan joukossa mitään noin kaunista. Pukea se tyttö vain
-silkkiin -- siitä tulisi Herodiaan tytär, joka voisi tanssia itselleen
-ihmispäitä.
-
-Kalle ei aavista, että on kokonaan hänen tyttärensä ansio, ettei
-hänen suutaan tällä hetkellä tukita. Patruuna olisi jo aikoja sitten
-potkinut hänet ulos, jolleivät Hannin kasvot, milloin hymyssä, milloin
-vihassa, joka hetki vaihtaen väreitä, olisi väikkyneet hänen edessään.
-Hän on jossakin nähnyt jotakin, jota tuo tyttö muistuttaa. Mutta missä
-ja koska? Ja oliko se kuva vaiko elävä ihminen, mies vaiko nainen,
-vaiko lapsi?... Hänet valtaa omituisen hellä mieliala, hänen käy sääli
-ihmisiä ja itseään. Hän tahtoisi miltei itkeä... Kalle pajattaa hänen
-edessään kuin papukaija, puhuu armoista ja veroista ja kasvateista.
-Otto von Holten ei kuule häntä. Häntä alkaa äkkiä ahdistaa, ikään kuin
-hän ei enää voisi hengittää, hänen täytyy lähteä ulos, pihamaalle,
-minne näki Hannin katoavan.
-
-Toinen puoli taivasta on pilvessä, toinen kirkkaana ja pari tähteä
-vilkuttaa. Tuuli on lakannut, sumu liikkuu järvellä ja halla tuntuu
-ilmassa.
-
--- Illallinen on pöydässä, lausuu samassa ääni takaapäin ja Otto von
-Holten herää ikään kuin unesta. Paholainen periköön sen naisen! Mitä
-sillä nyt oli tässä tekemistä!
-
-Liena ja Kalle koettavat herätellä nuorta herraa, joka on nukkunut
-heidän sänkyynsä. Se on kuin pahankurinen lapsi, itkee, huitoo käsiään
-ja ähisee. Vihdoin he saavat hänet talutetuksi kamariin.
-
-Liena häärää epätoivoisen voimilla. Hänen asettaessaan lapsia levolle
-huutavat herrat häntä lakkaamatta. Milloin puuttuu suolaa, milloin
-sokeria, milloin on kuuma, milloin kylmä.
-
--- Koeta vain syöttää hyvin! sopertaa Kalle tuon tuostakin. Hän on aika
-humalassa hänkin ja torkkuu penkillä. -- Se patruuna on helkkarin hyvä
-mies. Ota se Hanni avuksesi, johan sinä muuten ihan väsyt.
-
-Pojat saavat vihdoin pyssyt puhtaiksi ja tahtovat itse mennä viemään
-niitä herroille. Sitä varten pitää heidän vielä myöhäisenä iltana
-panna ylleen parhaat vaatteet ja saappaat, joita ei ole koko kesänä
-käytetty ja jotka ovat käyneet niin ahtaiksi, että tuskin mahtuvat
-jalkaan. Herrat antavat heille kummallekin viisikolmatta penniä,
-kulauksen totilasista ja tyhjän paperossilaatikon ja pojat palaavat
-niin innostuneina ja täynnä naurua, ettei siitä tahdo loppua tulla.
-Kun herrat ovat pahnoissa kuin sianporsaat, pitkin lattiaa, eikä yksi
-pysynyt ensinkään pystyssä, vaan kaatui pöydän alle! Ja sitten tuli
-toinen ja otti sitä niskasta ja kaatoi suuhun sellaista keltaista
-ainetta...
-
--- Konjakkiahan se oli! korjaa vanhempi pojista, ja molemmat
-purskahtavat nauruun.
-
-Hannin mieli on oudossa liikkeessä. Hän on suuttunut äidille, hän
-ei syö muruakaan ja askaroitsee ääntä päästämättä, huulet kokoon
-puserrettuina. Äiti on hänelle häijy. Itse kyllä on aikanaan pitänyt
-hauskaa, mutta ei antaisi muitten!... Mutta kas herrat pitävät
-hänestä...! Hanni punastuu omia ajatuksiaan. Häntä hävettää... Hän on
-varmaan kaunis, koska he sillä lailla... Hän tahtoisi olla kaunis!
-
--- Hanni, virkkaa äiti, -- sinä menet täksi yöksi saunaan nukkumaan
-vaarin kanssa.
-
-Hanni ensin hämmästyy äidin ääntä, jossa ei näy olevan mitään
-tinkimisen varaa, mutta sitten viskaa hän niskaansa ja vastaa
-kiukkuisesti:
-
--- Enkä mene.
-
--- Sinä et saa nukutuksi täällä, lapsi, pääsee äidiltä kuin
-hätähuutona. Hänestä tuntuu siltä, ettei hän enää jaksa, hän on niin
-väsyksissä, että nääntyy. Hänhän voi niin pian päästä taakastaan: pari
-sanaa vain ja he tietävät kaikki. Käyköön sitten kuinka tahansa. Mutta
-samassa räjähtää kamarista nauru. Se vaikuttaa kuin piiskan siima
-selkään. Liena ojentuu suoraksi, tarttuu Hannin käsivarteen, pusertaa
-sitä epätoivoisella julmuudella, taluttaa tytön vuoteen ääreen ja
-paiskaa hänet siihen.
-
--- Makaa täällä sitten, mutta panekin paikalla sänkyyn.
-
-Hanni ei puhu sanaakaan, mutta hänen silmänsä kiiluvat ja hän
-pitelee käsivarttaan ikään kuin siihen olisi koskenut. Hän on niin
-loukkaantunut, niin vimmoissaan. Tällaista ei vielä koskaan ole
-tapahtunut...
-
-Muut jo nukkuvat. Isä kuorsaa tasaisesti ja raskaasti. Hetkisen perästä
-on Hannikin pitkänään, mutta vaatteet yllä nyyhkyttäen ja itkua
-pidätellen.
-
-Liena istuutuu tuvan kynnykselle, hengittää syvään ja kuuntelee. Lyövät
-korttia. Mahtanevatko vielä jotakin tarvita! Mennäkö kysymään, vai
-odottaako vielä tässä? Pitäisi ehkä korjata ruoat... Hän raottaa ovea.
-
-Ruokapöytä on työnnetty nurkkaan ja sen ääressä, seinään nojaten nukkuu
-vanha Wahlberg, tyhjä totikuppi edessä. Nuorin herroista on nukahtanut
-oljille, makaa selällään, suu auki, kasvot tulipunaisina.
-
-Pienempi pöytä on ikkunan alta nostettu keskelle lattiaa, kynttilät
-ovat sulatetulla steariinilla kiinnitetyt pöytään ja sen ympärillä
-lyödään korttia. Lindström ja Berg ovat jo hyvin humalassa, mutta
-patruuna ja Björkell katselevat toisiaan tiukkoina.
-
--- Tarvitsevatko herrat vielä jotakin? kysyy nainen ovensuusta.
-
--- Tarvitaan, vastaa kankealla kielellä Berg. -- Tule tänne, tyttö, ja
-istu tuohon syliin!
-
--- Tai vielä parempi, jos tuot tyttäresi, kangertaa toinen tuomareista.
-
--- Vaimoihmistä täällä tarvitaan.
-
--- Suu kiinni! huutaa patruuna ja iskee nyrkin pöytään. -- Pankaa,
-pojat, maata, olette juovuksissa kuin siat. Tai juokaa lisää, jotta
-kaadutte.
-
-Liena korjaa kiireesti ruoat pöydältä ja herrat jäävät yksin.
-
--- Juotat meitä muita, virkkaa Björkell, iskien merkitsevästi silmää
-patruunalle. -- Olet kohtelias isäntä.
-
--- Skål!
-
--- Minä luen sielustasi kuin avoimesta kirjasta, jatkaa Björkell. --
-Sinä nukuttaisit meidät kaikki, saadaksesi yksin... sinä, jolla sentään
-on nuori vaimo kotona.
-
--- Minunko vaimoni hän on? Hän on yhtä paljon teidän jokaisen vaimo,
-kyllähän sinä sen tiedät... Minä totisesti en pane suuria vaatimuksia
-vaimolleni. En vaadi sydämen hyvyyttä enkä pään viisautta, kunhan hän
-vain kykenee synnyttämään minulle pojan -- mutta tämä!
-
--- Mistä sinä vielä tiedät! Vastahan te naimisiin menitte.
-
--- Älä puhu roskaa!
-
--- Sinun olisi pitänyt valita toinen.
-
--- Niin olisi.
-
-Lindström ja Berg olivat jääneet pöydän ääreen ja hellästi kietoneet
-kädet toistensa kaulaan.
-
--- Kas niin, Hektor, sinä uljas ystäväni, virkkaa Lassi kyynelsilmin,
--- me olemme taas humalassa, sikahumalassa.
-
--- Mitä arvelet, mentäisiinkö raittiusseuraan?
-
--- Mennään, mennään huomispäivästä. Minun päässäni kalkuttelevat
-tuhannet sepät ja vatsassani käy kokonainen mylly...
-
--- Otetaan jäähyväisryypyt sitten. Sillä huomisesta päivästä alkaen...
-ja vuoden loppuun asti, totta vie...
-
--- Mutta jos me kuolisimme, ennen kuin olemme päässeet kolkosta
-lupauksestamme, ajattele, veljeni, raittiudessa!
-
--- Niin olisi ainakin loppumme ollut kunniallinen, vastaa Berg käsi
-sydämellä ja kyynelsilmin.
-
--- Älä hiidessä! ulahtaa Lindström, käyden kalpeaksi kuin vaate ja
-karaten ulos minkä pääsee.
-
-Liena näkee hänen seisovan pitämässä kiinni porstuan pihtipielestä ja
-siinä rykivän ja kakovan. Hannikin nostaa päätään, lakkaa itkemästä ja
-virkkaa hätäisesti:
-
--- Tuliko se kipeäksi?
-
-Äiti vetää oven hakaan. Olkoot nyt siellä, tehkööt mitä tahansa, vaikka
-sytyttäisivät huoneet tuleen!
-
-Hän lähenee miehensä vuodetta. Kuinka Kalle tulee viinalta! Hän ottaa
-jotakin vaatetta päänsä alle ja laskeutuu penkille, riisumatta.
-
-Muutamia kuukausia siis on Otto-herra ollut naimisissa ja nyt jo
-ehtinyt kyllästyä. Ei näy löytävän onnea, vaikka sanovat armon olevan
-sekä nuoren että kauniin... sydänmaan torpista lähtee naista hakemaan.
-
-He laulavat siellä vielä, käyvät pihamaalla, kiroilevat pimeässä
-porstuassa ja vihdoin nukkuvat. Lienan silmiin ei tule unta. Hän
-pelkää. Tähdet tuikkivat ikään kuin räiskähdellen. Hanni valittaa
-hiljaa unissaan... Nyt kävelee joku porstuassa, kävelee varovaisesti,
-ei kompastu, sytyttää tulitikun... Koirat heräävät ja haukahtavat.
-Ulko-ovi avautuu, askelet tömisevät pihamaalla... Kunhan vain ei olisi
-heittänyt palavaa tulitikkua olkiin...
-
-Liena kohoutuu kyynärpäilleen ja kuuntelee henkeä pidätellen. Ei
-kuulu muuta kuin miehen kuorsaus ja lasten tasainen hengitys. Hän
-nousee, hiipii yli lattian, raottaa ovea ja pelästyy, niin että sydän
-seisahtuu: tulitikku kytee pahnojen vieressä koirien alla. Hän saa
-tulitikun sammutetuksi sormiensa välissä ja hiipii takaisin tupaan,
-mutta tuskin on hän saanut oven hakaan, kun askelet varovaisesti
-palaavat porstuaan ja lähenevät tuvan ovea. Joku käy kääkään. Liena
-koettaa varovaisesti hakaa, ikään kuin pelkäisi sen pettävän ja
-lyyhistyy sitten kynnykselle.
-
-Askelet etenevät, hiljaa, varpailla astellen, mutta ei kamariin, vaan
-ulos... kulkevat seinäviertä, ikkunan alle... Herra Jumala, jos se
-rikkoo ruudun!
-
-Liena karkaa ikkunaan, katsoo ulos. Tähtitaivas räiskii, järvi on
-tyven, tumma ja kiiluva. Äkkiä himmenee ruutu ja lasiin painuvat
-kasvot... Liena tuntee nuo verestävät silmät, ne ovat samat, jotka
-kerran ennen kohtasivat hänet ruudun läpi!
-
-Hän kirkaisee ja typertyy permannolle eikä vähään aikaan tiedä mistään.
-Kun hän pääsee takaisin tajuihinsa, huomaa hän, että kasvot ovat poissa
-ja Hanni on polvillaan hänen vieressään, itkien epätoivoisesti.
-
-Tämä tunne, tämä tunne, jota Otto von Holten nyt tuntee, se on
-nuoruutta ja kevättä. Siitä on kauan, kun hän sitä on tuntenut.
-
-Ensin ei hän tyttöä huomannut, mutta kun se siellä metsässä lausui
-nimensä, niin oli äänessä jotakin aivan ihmeellistä. Ja kun se sitten
-karttuunihameessaan, hiukset silitettyinä kahden puolen päätä tuli
-huoneeseen -- voi sitä lasta, voi sitä nuorta naista!
-
-Jota myöhemmäksi ilta kului, sitä kuumempana kulkee Otto-herran veri.
-Kaatukoot, kaatukoot nuo toiset! Björkell, se vanha ryöväri, arvaa
-hänen ajatuksensa, mutta vihdoin nukkuu hänkin. Suokoon taivas, että
-kivien uni peittäisi heidän silmäluomiansa! Hän hiipii ulos huoneesta.
-Koira haukahtaa, hän potkaisee sitä ja se painuu vingahtaen nurkkaansa.
-
-Mutta tämä on sittenkin toivotonta, sillä näin syksyllä ei enää nukuta
-aitoissa. Kaikki ovat kiinni eikä mistään kuulu mitään. Kun voisi
-tekeytyä kissaksi ja livahtaa sisään ovenlävestä! Koko perhe nukkuu
-ehkä tuvassa. Vaistomaisesti vetäytyy hän sinne, hiljaa ja hiipimällä.
-Ovi on kiinni. Ei aukea millään!... Se kasvattitytär, se kirottu akka,
-se sen on telkinyt!! Kun edes saisi tietää, onko tyttö tuvassa, niin
-lakkaisi etsimästä. Sillä tietysti sitä siellä nyt varjellaan kuin
-aarretta. Voi, ymmärtäisivätpä oman etunsa, niin jättäisivät aarteen
-hyvällä!
-
-Hänen kasvojaan polttaa ja ruumis vapisee. Hän kulkee seinäviertä
-ikkunan alle ja lähentää kasvonsa ruutuun...
-
-Siellä on vastassa kiiluvat, kauhistuneet silmät vaaleissa kasvoissa,
-jotka ovat kuin haudasta nousseet. Otto-herra hytkähtää ja vetäytyy
-pois. Ei totisesti tiedä, oliko se ihminen vai oliko se näky. Hän on
-juonut liikaa tänä iltana! Sisässä polttaa eivätkä silmät näe oikein.
-
-Yö on kirkas ja kylmä, tähdet merkillisen tuikkivat. Läähättäen
-astelee patruuna pihamaalla, ajattelematta sinne taikka tänne, kun
-hän äkkiä huomaa ihmisolennon lähenevän -- ihmisolennon tai näyn tai
-aaveen, sillä taivas ties, mikä se taas on, tuo luurangonnäköinen,
-valkohapsinen...
-
--- Noo, virkkaa hän pilkallisesti, ikään kuin itsekseen, -- mikä sinä
-olet miehiäsi? ja hämmästyy suuresti, kun hänen ruotsinkieliseen
-kysymykseensä tulee vastaus, lausuttuna kolkolla äänellä kuin haudasta:
-
--- Jumalan ase olen minä.
-
-Otto-herra ei ymmärrä sellaista lausetapaa kuin "Jumalan ase", mutta
-sen hän käsittää, että koska tuo puhuu, niin mahtaa olla ihminen.
-
--- Mitä sinä, Holtti, tulet köyhien ihmisten luo? Eikö Jumalan viha
-jo ole täysi? Mutta minä sanon sinulle: mene pois täältä, taikka sinä
-kadut... Älä satuta kättäsi minuun, sillä minä olen Jumalan ase!
-
-Patruuna oli yrittänyt käydä häneen käsiksi ja heittää hänet maahan,
-mutta ukko nostaa häntä vastaan tukevan sauvansa ja puhuu, puhuu
-käheällä, katkeralla äänellään kuin korppi vaakkuisi. Patruuna on
-vimmoissaan eikä löydä sanoja, joilla tukkia tuon hävyttömän suun. Hän
-on heittänyt kamariin kaikki aseensa ja koettaa turhaan aidasta kiskoa
-seivästä puolustuksekseen.
-
--- Turhaan sinä raivoat, jatkaa ääni: -- Minä en enää ole Holttien
-renki, vaikka ennen olin. Minä olen nyt Jumalan henki ja sanon sinulle:
-varo henkeäsi! Mene pois täältä... Älä satuta kättäsi minuun, sillä
-Jumala puhuu minun suuni kautta.
-
--- Kyllä minä sinulle näytän, sinä perkele, karjaisee patruuna vihdoin
-ja karkaa porstuaan ottamaan asetta, mutta kompastuu koiriin, jotka
-oven takana haukkuvat meteliä. Kirotut elukat, kyllä hän ne opettaa, ja
-hän potkii ja pui nyrkkiään minkä jaksaa. Kun hän vihdoin, pitkä halko
-kädessä, juoksujalan palaa pihaan, ei siellä ole ketään ihmistä. Lehmät
-makaavat tarhassa, silloin tällöin kalkahtaa kello. Järven kiiltävässä
-kalvossa kertautuu syvä taivas räiskähtelevine valoineen.
-
-Kuka se oli, tai mikä se oli ja mitä se oikeastaan puhui? Oliko hän
-todella näin humalassa... Nyt välähtelee taas ikkunassa jotakin
-valkoista... Tämä Pimeänpirtin kangas näkyy olevan noiduttu paikka,
-huomenna pitää ottaa selvää ja tehdä puhdasta. Täällä tuntuu
-kummittelevan.
-
-Patruuna palaa kamariin. Hänen kiukkunsa on väistynyt ja sijaan tullut
-jokin epämääräinen tunne. Se on jonkinlaista outoa pelkoa, jota ihminen
-tuntee, kun yliluonnolliset voimat näyttävät käyneen häneen käsiksi
-eikä hän tiedä, mihin häntä aiotaan viedä.
-
-Toverit nukkuvat kuin porsaat pahnoissaan, suut auki, kuonot pystyssä.
-Vanha Wahlberg kuorsaa sängyssä, Björkell sohvalla ja Kyösti
-heittelekse levottomasti nurkassa olkien päällä. Noo, kyllä näillä
-retkillä miehistyy!
-
-Patruuna tuuppaa Lassi Lindströmiä hiukan syrjemmälle ja heittäytyy
-pitkäkseen oljille.
-
-Kun saisikin unta!
-
-
-
-
-V
-
-
-Soutajia on käsketty varhain olemaan valmiina ja he ovatkin nousseet
-ennen aurinkoa, mutta ei kuulu herroja lähtemään. Miehet ovat hiukan
-huolissaan, heidän rukiinsa itävät kohta kuhilaissa ja tänään olisi
-ollut hyvä päivä aumata.
-
-Kylläpä makaavat torpanväetkin kuin kuoleman unta. Lehmät jo alkavat
-ammua tarhassa, mutta lypsäjiä vain ei tule.
-
-Vaari juttelee hyvän aikaa soutajien kanssa, asetellen kuntoon
-kalanpyydyksiään. Vihdoin hän lähtee tupaan. Sitä siivoa rappujen
-edessä ja porstuassa! Ihanhan siinä läkähtyy... Koirat vinkuvat ja
-karkaavat vastaan, heilutellen häntää ja vongerrellen kuin käärmeet...
-Vaari käyttää nyrkkejään ja puskee koko vimmansa tuvan oveen, joka yhä
-on haassa.
-
--- No jo nyt näkee, että herroja on talossa, kun ei enää tiedetä
-ylös nousta. Pianpa näkyvät tavat tarttuvan! Ja oikein on varustettu
-herrojen siivo. Mutta tätä älä sinä, Liena, korjaakaan...
-
-Kallen päätä särkee, mutta ei tässä nyt auta ruveta kipeäksi, täytyy
-olla etujaan valvomassa. Paras antaa herrojen maata ja pitää kahvi
-kuumana, että saavat heti kun nousevat.
-
--- Retku sinä olet etkä mikään mies! sanoo vaari synkästi.
-
--- No ei tämä nyt minustakaan hauskaa ole, närkästyy Kalle. -- Mutta ei
-tee mieli lähteä maantiellekään.
-
--- Saakohan edes nuo koirat tuosta päästää, kuiskaa Liena,
-itkunsekaista kiukkuaan hilliten.
-
--- Älä helkkarissa! vastaa Kalle. -- Ei ole mitään sanottu.
-
--- Ovat unohtaneet. Eihän luontokappaleita tuolla lailla...
-
-Vaari lähtee ääneti porstuaan ja irroittaa muitta mutkitta koirat.
-Ne liehuttavat häntiään ja nuolevat kiitollisina hänen kättään.
-Hetkisen nuuhistelevat pihamaalla, mutta sitten hajoavat metsään, eikä
-aikaakaan, kun niiden haukunta kuuluu haasta.
-
-Siunatkoon, kuinka Kalle säikähtää! Mitä nyt herrat sanovat, kun
-tulevat? Kyllä ne nyt niin suuttuvat, että... Pois tästä on meneminen,
-jättäminen kaikki tyynni... Ja vaari vain nauraa eikä Lienakaan valita
-miehensä mukana. Jo loppuu Kallen kärsivällisyys.
-
--- Kyllä teidän kelpaa pilkata, mutta ette ymmärrä, mitä on rakentaa
-koti korpeen ja heittää se, jos herra suuttuu. Mutta minäpä en heitä,
-minä nöyrryn, minä rukoilen ennen kuin lähden.
-
-Vähitellen astuvat herratkin ulos kamarista. He huomaavat paikalla,
-että koirat ovat poissa. Kuka saakeli ne on päästänyt irti!
-
-Patruuna ja Björkell joutuvat vimmoihinsa. Tällainen ihana aamu ja nuo
-aasit pilaavat sen päästämällä koirat irti.
-
--- Patruuna on hyvä ja antaa anteeksi, pyytää Kalle, lakki kourassa. --
-Ne olivat tehneet tänne vähän pahaa siivoa...
-
--- No mitä sitten. Sopii akan pestä.
-
--- Johan se pesi... Ja emmehän me sitä valitakaan, emme me olisi
-päästäneet niitä. Kas, se oli se minun vanha isäni. Se on vähän
-sekaisin päästään.
-
-Patruuna käy tarkkaavaiseksi ja kysyy tyynemmin:
-
--- Asuuko se täällä sinun luonasi? Onko se vanha ukko?
-
--- Kyllä, kyllä, patruuna. Se on käynyt vähän vanhuudenhöperöksi viime
-aikoina...
-
-Aa, se on siis se yöllinen aave! Mielipuoli! Patruuna naurahtaa, viskaa
-pyssyn olalleen ja lähtee Björkellin kanssa metsälle.
-
-Muut eivät malta vielä lähteä. Lassi pyytelee emännältä kahvia, Berg
-menee rantaan ihailemaan luontoa ja Wahlberg ajaa partaansa -- se hieno
-mies ei metsästysretkelläkään malta esiintyä ajamattomana! Kyösti
-Åkerfelt liikkuu kalpeana, silmät turvonneina, hyvin häpeissään. Berg
-kehoittaa häntä uimaan, mutta Kyöstistä tuntuu vesi niin kylmältä,
-ettei hän uskalla. Kun vanha herra Wahlberg vihdoin, kammattuna ja
-peseytyneenä tulee tupaan, tervehtii hän ystävällisesti emäntää ja
-lapsia. Hän ei osaa sanaakaan suomea, mutta hän ottaa kummallekin
-polvelleen pienen pellavapään, näyttää heille kelloaan ja saa heidät
-erinomaisesti viihtymään. Lienan tekisi mieli jutella hänen kanssaan,
-hän näyttää niin miellyttävältä ja hyvältä... Mutta eihän tässä nyt
-ehdikään. On laitettava aamiaista ja siistittävä kamari.
-
-Hänen puhtoinen, kaunis kamarinsa! Permanto ja matot ovat täynnä
-veritahroja, saappaan- ja käpälienjälkiä, likööritahroja,
-paperossinpäitä, sylkeä... Kun saisikin sisunsa hillityksi, niin ettei
-halkeaisi!
-
-Tunnin kuluttua palaavat herrat metsästä, reippaina ja hyvällä
-tuulella. Kummallakin on jänis, eivätkä he tarpeeksi osaa ylistää näitä
-metsästysmaita.
-
-Aamiaispöytä on katettu kuistille, jonne päivä lempeästi paistaa. Aamu
-on mitä ihanin, ilma kirkas, nurmi vielä kasteen vallassa ja järvi
-peilityven. Tämä torppa pitäisi oikeastaan ottaa kartanon haltuun,
-jotta syksyisin saisi oleskella täällä.
-
-Jänis oli todella hyvin paistettu -- Minette-tädin kyökkitaitoa! Ryyppy
-täytyy ottaa kahvikupeista ja juomalaseista ja sitä ottaessa laulavat
-herrat. Wahlberg, seisoen tuolilla, johtaa juhlallisesti kuin ainakin
-kapellimestari.
-
--- Mutta missä Berg on? Ho-op!
-
--- Ho-op! vastaavat kaiku ja Berg yht'aikaa.
-
--- Hän piirustaa rannalla.
-
--- Kyösti on myöskin jo tänäpänä tehnyt runon.
-
--- Enpä, huudahtaa Kyösti punastuen. -- Kirjoitin vain pari sanaa
-muistikirjaani.
-
--- Runomitalla! Mitä sinä siitä peittelet?
-
--- Mutta kun ei se ole totta!
-
--- Kuulkaapa, koira yhä vielä ajaa.
-
--- Pelkään, että se tällä kertaa ajaa lampaita.
-
--- Jokohan taaskin! Se on se Freja-heittiö, minä tunnen sen haukunnasta.
-
--- Toinen ryyppy, veikkoset!
-
-Wahlberg kapuaa tuolille, nielee suunsa tyhjäksi, nostaa lasinsa ja
-alkaa. Mutta tuskin ovat herrat päässeet ääneensä, kun johtajan käsi
-vaipuu, ääni katkeaa ja kasvoilla kuvastuu pelonsekainen hämmästys.
-Herratkin päästävät lasinsa pöydälle ja seuraavat hänen katsettaan.
-
-Otto-herran takana seisoo vanha mies, suora kuin honka ja laiha kuin
-luuranko. Hapset ovat valkeat, parta valkea ja silmien yllä seisoo
-pörröllään valkea karva. Kasvot ovat paljasta luuta ja niiden päällä
-keltainen nahka. Silmät pistävät esiin syvistä kuopista.
-
--- Vai olet sinä vielä täällä! huutaa hän, sauvaansa heristäen. --
-Nouse jo, mässääjä ja avionrikkoja ja sinun koko joukkosi, taikka...
-
-Kaikki ovat nousseet pöydästä, mutta hämmästyksissään ei kukaan ole
-saanut tukituksi rauhanhäiritsijän suuta.
-
--- Mitä hän sanoo? kysyy Wahlberg levottomana, sillä vaikkei hän
-ymmärrä yhtään sanaa, tekee vanhuksen esiintyminen häneen kolkon
-vaikutuksen.
-
--- Kirous, jatkaa äijä, -- kirous lepää raskaana...
-
-Patruuna käy kiinni hänen keppiinsä, riistääkseen sen hänen kädestään,
-mutta luiseva nyrkki pitää lujasti kiinni. Samassa karkaa Kalle
-paikalle, tarttuu isänsä käsivarsiin ja alkaa hätääntyneenä kuljettaa
-häntä pois.
-
--- Kyllä minä lähden, puhelee äijä, -- mutta rangaistus kohtaa
-sinua kuitenkin, Holtti. Sinä kuolet kerran kuten isäsikin kuoli.
-Sairasvuodetta ei sinun pidä saaman...
-
-Ääneti katsoivat herrat hänen jälkeensä, vihdoin huudahtaa patruuna:
-
--- Se on hullu se mies! Se kummitteli täällä jo yöllä. Se on
-välttämättömästi toimitettava hullujenhuoneeseen. No, setä Wahlberg,
-nousepa nyt johtamaan.
-
--- Vai oliko se todellakin hullu! pääsee Wahlbergilta helpotuksen
-huokauksena. -- Se oli niin älykkään näköinen, oikein kaunis mies...
-
--- Ja puhui hyvin! huudahtaa Kyösti Åkerfelt, -- tarkoitan: oikein
-kaunopuheisesti, lisää hän hiukan hämillään.
-
--- Olisi hauska tietää, mitä pyhimystä hän näyttelee. Kai profeetta
-Joonasta, joka sai käskyn saarnata Babylonia vastaan...
-
--- Niniveä vastaan, tarkoitat.
-
--- No, setä Wahlberg! keskeyttää patruuna, tarttuen lasiinsa.
-
-Wahlberg kapuaa tuolilleen ja keskeytetty laulu lauletaan onnellisesti
-loppuun. Mutta entinen tuuli ei tahdo palata. Vanha herra, joka ei
-ymmärrä suomea, tahtoo, että äijän sanat hänelle käännettäisiin. Niistä
-lasketaan leikkiä, mutta ne häiritsevät sittenkin.
-
-Kalle telkii isänsä saunaan ja käy pyytämään anteeksi herroilta. Hänen
-isänsä on tavallisesti niin hyvä ja sävyisä, mutta kas herrasväkeä
-se ei kärsi. Jos vain kotonakin tapaa jotakin herraskaista, niin ei
-suvaitse, vaan rupeaa saarnaamaan ja tulee ihan kuin hulluksi.
-
--- Sinun pitää toimittaa se hullujenhuoneeseen, sanoo patruuna.
-
-Kalle säpsähtää ja käy kovin hämilleen.
-
--- Ne on kalliita laitoksia, hyvä patruuna, -- olisi se sinne jo muuten
-toimitettukin. Ja kun se ei täällä kotona tee pahaa kenellekään...
-
--- Mutta se voi tulla ihmisiä tappamaan.
-
--- Ei se, kunnian patruuna, naurahtaa Kalle. -- Eihän se täältä
-Pimeältäpirtiltä ole vuosikausiin käynyt kirkollakaan. Kyllä se täällä
-pysyy. Ja voi sen taas herrojen ajaksi panna kiinni. Köysiin köytin
-nytkin tuonne saunaan.
-
-Ääneti kantaa Liena herroille ruoat, huivi vedettynä silmille. Hän
-kyllä näki kun vaari tuli, hän kyllä kuuli hänen saarnansa, mutta se
-siihen määrään lievensi hänen sydäntään, ettei hän sormensakaan päällä
-yrittänyt häntä ehkäistä. Puhukoon, kuulkoot kerrankin kunniansa. Mutta
-Kalle ehti hätään ja nyt kehtaa kertoa, että vaari on hullu! Viisaampi
-se on kuin poika ikinä on ollut.
-
-Otto-herraa on alkanut hermostuttaa tieto siitä, että tuo vaimoihminen
-on niitä Kankaanpään lukuisia kasvatteja. Se on niin happaman näköinen
-ja kun sunnuntai tulee, niin pannaan tietysti toiseen myttyyn voita,
-toiseen munia ja lähdetään kirkolle. Käydään vanhaa armoa tervehtimässä
-ja kerrotaan kuinka herrat metsästysretkillä... No, entä sitten. Viis
-hän sellaisten ihmisten puheista! Mutta tuon naisen läsnäolo häntä
-kiusaa, se ikään kuin sitoo häntä eikä hän saa tunnettaan karkotetuksi.
-Eilen hän ei sitä vielä tuntenut, mutta nyt... Pois näitten ihmisten
-täytyy joutua täältä. "Kasvatit" eivät kuulu Kankaanpään nykyiseen
-ohjelmaan. Ja onko tämä tällainen rustholli nyt laitaa. Mitä muuta kuin
-metsää hävittämässä! Eihän sellainen vero, minkä se maksaa, korvaa edes
-sitä vahinkoa, minkä se täällä tekee, kun hakkaa puita, pyytää kaloja
-ja metsästelee mielin määrin.
-
-Patruunan sisu paisuu ja hän päättää heti syötyään lähteä sanomaan irti
-Kalle Aukustinpoikaa. Björkell, joka istuu hänen vieressään, arvaa
-hänen ajatuksensa ja virkkaa:
-
--- Se on kultainen tuo lausetapa: tee talonpojalle oikeutta, mutta älä
-milloinkaan hyvää. Sitä eivät nähtävästi Kankaanpään entiset arvoisat
-omistajat ole tunteneet. "Hyvyys" eli oikeammin sanoen leväperäisyys on
-aina heidän hallituksessaan ollut ohjaajana.
-
--- Odottakoot, odottakoot! katkaisee patruuna hänet uhkaavalla,
-hermostuneella äänellä.
-
--- Jota enemmän vapauksia talonpoika saa, sitä useampia hän tahtoo,
-jota enemmän tuloja, sitä enemmän hän kuluttaa ja tuhlaa. Anna vain
-torpparin asua tällaisessa palatsissa, niin hän kohta luulottelee
-olevansa kartanon herra eikä enää halua tehdä työtä... Se on kyllä
-hullu tuo ukko, mutta ei hän puhuisi niinkuin puhuu, jollei hän olisi
-kasvanut siinä hengessä, että herra on olemassa torppareja varten eikä
-päinvastoin.
-
--- Älä jatka, veikkoseni, olen kuullut ja nähnyt tarpeekseni!
-
--- Niin pian kuin työmies saa sen päähänsä, että herra on olemassa
-hänen mukavuudekseen, niin pian on kaikki männikköön menossa. Silloin
-se on hän, joka käskee, ja herran pitää kulkea hänen talutusnuorassaan.
-
-Otto-herra kulauttaa kurkkuunsa loput olutlasistaan ja karkaa ylös,
-suunnatakseen askeleensa suoraan tupaan.
-
--- No sinä mies, näytä nyt se kontrahti!
-
--- Jaa se kontrahti! pääsee Kallelta ja hän on jo lähtemäisillään
-vanhalle kaapilleen, kun hän äkkiä seisahtuu ja luo patruunaan
-epäilevän katseen. -- Kyllä minä sen näytän, hyvä patruuna, mutta
-samana päivänä kun nuori herrasväki kartanoon ajoi, kirjoitti vanha
-patruuna siihen, että se kestää kymmenen vuotta.
-
-Tätä puhetta ei patruuna enää siedä.
-
--- Helvetti, kirkaisee hän. -- Sinun kontrahtisi ei mitään merkitse!
-Jos minä tahdon, niin sinä tänäpäivänä vielä olet tuolla kankaalla.
-Minä voin ajaa sinut portille minä minuuttina tahansa. Minä olen nyt
-täällä herra eikä mikään "vanha patruuna".
-
--- Kunnian patruuna antaa anteeksi, yrittää Kalle nöyränä. -- Minä
-vain...
-
--- Suu kiinni! katkaisee hänen sanansa patruuna. -- Loppu tästä täytyy
-tulla. Vapunpäivänä viimeistään pitää tämän torpan olla tyhjänä.
-
-Patruuna lähtee rivakasti tuvasta ja läiskyttää oven kiinni. Portailla
-istuvat herrat hauskasti tupakoimassa. Wahlberg tahtoo tietää, miten
-"adjö" ja "tack" sanotaan suomeksi ja Lassi opettaa hänelle vakavasti,
-että naisille sanotaan "hyvästi kultaseni" ja miehille "hyvästi
-perkele".
-
--- Mitä Kyösti nauraa? kysyy Wahlberg.
-
--- Ei mitään, vastaa Kyösti, koettaen pidättää nauruaan.
-
--- Eikö jo mennä metsälle, huudahtaa patruuna äreästi. -- Koirat ajavat
-väsyksiin.
-
-Soutajat saavat käskyn jäädä odottamaan, kunnes torpan naisväki on
-pannut eväät koppaan. Sitten heidän pitää soutaa Syvälahteen ja siellä
-odottaa herroja.
-
-Kalle on kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan kaapilleen, kontrahti
-kädessä. Isommat lapset ovat ääneti, nuorin puhua songertaa kätkyessä.
-Liena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin...
-
-Nyt, nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut,
-nyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä
-olen se nainen, jota sinä kerran kuutamoisena iltana Kankaanpäässä
-sanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle... Joko
-muistat...! Ja sen illan lapsi, se on tuo Hanni... Vieläkö tekee
-mielesi koputella sen aitanovea! Tämä Pimeänpirtin Kalle meidät
-pelasti häpeästä ja vei tänne korpeen... Vieläkö tekee mielesi tulla
-tänne metsästysretkelle, vieläkö häätää ulos meitä!... Ja Lienan
-tätä puhettaan ajatellessa paisuu hänen povensa ja hän nauraa niin
-katkerasti, että kyynelet pursuvat silmiin...
-
-Ei, ei, ei! Hän ei saa sitä tehdä! Mitä sanoisi vaari ja Kalle, mitä
-tulisi Hannista! Pitää vaieta, pitää painaa suu lukkoon ja sydän kiinni.
-
--- Mitä täällä on tapahtunut? kysäisee vanha Wahlberg tupaan astuessaan
-ja unohtaa hämmästyksestä koko suomalaisen sanavarastonsa. Sydämellinen
-ilme kasvoissa ojentaa hän Kallelle kätensä, silittelee lasten päitä ja
-pistää Lienan kouraan hopearahan.
-
--- Mitä tämä oikein merkitsee?
-
--- Lienee tullut jokin riita Holtenin kanssa. No, setä, näytä nyt, että
-osaat, mitä sinulle opetimme.
-
-Kallea rohkaisee vanhan herran ystävällisyys. Se on varmaan hyvä mies,
-se varmaan tahtoo auttaa häntä.
-
--- Eikö herroissa ole yhtään lakimiestä? virkkaa hän Lindströmille
-ja Kyöstille, koskei vanha herra näy osaavan suomea. -- Kun minun
-kontrahdissani sanotaan, että kymmenen vuotta saan asua tässä, kun minä
-tyhjään korpeen olen tämän torpan rakentanut ja patruuna sanoo, että
-hän koska tahansa voi ajaa minut maantielle ja kun hän jo antoikin
-ylössanoman...
-
-Hän ojentaa paperia Lindströmille. Se on kellastunut paperi ja toisen
-sivun alareunassa on Liljefelt vanhuksen käsialaa.
-
--- En minä nyt voi mitään, vastaa Lindström virallisella äänellä. --
-Minä olen nyt lomalla. Syksyllä alkaa taas kova työ. Jos tässä nyt
-rupeaisin selvittelemään kaikkien torpparien riitoja ja asioita, niin
-ei minulla koskaan olisi levon aikaa.
-
--- Kyllähän minä sen ymmärrän. Mutta jos nyt kuitenkin... Jos te
-satutte olemaan lakimiehiä...
-
--- Satunpa kuin satunkin. Tulkaa vain käräjille, niin tavataan...
-
--- Tuleeko herra oikein tänne meille istumaan käräjiä? kysäisee Kalle
-kyyristyen nöyrempään asentoon.
-
--- Sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!
-
-Kaivolla saunan luona tapaavat herrat Hannin. Hän on arkivaatteissa
-ja häntä hävettää niin, että hän aikoo karata, mutta patruuna menee
-ystävällisesti luo ja puhuttelee hymyillen:
-
--- Eikö täällä Pimeässäpirtissä tule ikävä olla, sinä nätti likka?
-Eikö tekisi mieli kirkonkylään? Tule sinä sinne Kankaanpäähän, armo
-tarvitsee sisäpiikaa...
-
-Veri karkaa Hannin poskille eikä hän uskalla nostaa katsettaan.
-Toisella kädellään kiinnittää hän röijynsä ylintä nappia ja sitaisee
-toisella hiuksia otsaltaan. Sydän lyö niin, varmaan näkyy kankaan läpi.
-
--- Tyttö on todellakin herttainen! myöntää Björkellkin, joka seisoo
-kappaleen matkan päässä.
-
--- Täss' on sinulle, Hanni, lausuu patruuna, pistäen rahakappaletta
-kouraan ja vieden kätensä silittämään poskea.
-
-Samassa kilahtaa ruutu ja saunanikkunaan ilmestyy harmaahapsinen,
-kellertäväihoinen pää. Hannilta putoaa raha. Kädet silmillä, itku
-kurkussa lähtee hän juoksemaan rantaan päin.
-
--- Hyvästi, Hanni, huudahtaa patruuna nauraen hänen jälkeensä.
-
-Mutta äijän huulilta tulvii kauheita sanoja. Patruuna ei tahdo niitä
-kuulla. Björkell sen sijaan sekä katselee että kuuntelee.
-
--- Usko pois, lausuu hän Otto-herralle heidän astellessaan piennarta
-pitkin hakaa kohti, -- se mies ei ole mielipuoli! Varo sitä miestä!
-
-Pimeäänpirttiin jää painostava mieliala.
-
-Mistä se patruuna oikeastaan suuttui? Ei olisi pitänyt niitä koiria
-päästää irti. Olisi pitänyt vartioida sitä isää... Voi, voi, voi, jo
-tästä nyt tuli miero eteen!
-
-Vaari on riuhtaissut itsensä irti ja haavoittanut kätensä ruutua
-rikkoessaan. Nyt etsii hän Hannia, tähystelee tuvasta, aitasta. Rantaan
-se meni, sieltä vilkkuukin huivi. Niin, niin, ei auta enää pakeneminen,
-jo tulee tuomio... Vaari astuu häntä kohti rivakasti kuin nuorukainen.
-Hanni seisoo hiekalla, katsellen ulapalle, liikkumattomana. Vaari
-tarttuu hänen käsivarteensa ja pusertaa sitä kovasti. Sihisten lähtee
-hänen kurkustaan kysymys:
-
--- Joko tiedät, vieläkö paratiisin käärme lähenee ihmistä kahdella
-jalalla?
-
-Hanni iskee häneen säihkyvät silmänsä, riistäytyy irti ja huutaa
-loukkaantuneena:
-
--- Mitä te minua tyrkitte, mitä minä olen tehnyt?
-
--- Sen itse tiedät... Mitä se sinulle sanoi? Antoiko se sinulle rahaa?
-
--- En minä ottanut...
-
--- Mitä se sanoi...? Vastaa!
-
--- Kankaanpäähän pyysi sisäpiiaksi! sanoo Hanni uppiniskaisesti.
-
-Vaari näyttää peloittavalta. Hannista tuntuu siltä kuin hän aikoisi
-lyödä, mutta lyököön vain, vaikkapa kaataisi siihen paikkaan. Mitäpä
-hänen elämästään on, ei ne täältä kuitenkaan päästä. Hanni naurahtaa...
-
-Vaari ei lyö, ei edes ala torua, katsella tuijottaa vain jäykin
-piirtein ja vihdoin kääntyy pois, vieden hihaa silmilleen.
-
-Hanni hätkähtää. Mitä hän on tehnyt, mitä sanonut, mitä ajatellut...?
-Paratiisin käärme, joka kävelee kahdella jalalla, onko se käynyt
-täällä...?
-
-Vaari itki... Se ei vielä koskaan ole tapahtunut, eihän hän itkenyt
-silloinkaan, kun pikku veli kuoli. Mitähän tämä tietää?
-
-Hanni alkaa astua pitkin järven rantaa. Hiekka narskuu jalkojen alla,
-puista putoilee keltaisia lehtiä. Vaari ei menekään kotiin, hän katoaa
-metsään. Hanni heittäytyy maahan, painaa kasvot käsiinsä ja valittaa
-ääneensä.
-
-Tuntuu niin oudolta, mustalta, pyörryttävältä. On kuin hänen
-ympärillään olisi pimeä äärettömyys ja hän itse, istuen jonkun hirveän
-pedon sylissä, kiitäisi eteenpäin, kiitäisi sellaisella vauhdilla, että
-jos jotakin pudottaa ja samassa kaipaa sitä, niin jo on menty satoja
-penikulmia ja pudotettu esine on niiden takana.
-
-Hänen sydämensä tuntuu niin suurelta ja kipeältä. Käärme on siihen
-pistänyt, sen myrkky siellä syö. Kunhan ei tästä tulisi kuolema...!
-
-Samassa kuuluu koiran haukku, se likenee likenemistään. He ovat siis
-vielä täällä, voivat tulla, voivat löytää, voivat viedä.
-
-Hanni karkaa ylös ja rientää kiireesti kotiin. Häntä peloittaa, hän ei
-enää saa rauhaa missään.
-
-Kotipihalta kuuluu valitus ja parku. Lapset riippuvat aitaa vastaan
-veräjän suulla, itkevät ja huutavat. Yhteen ääneen alkavat he sitten
-kertoa Hannille, että herrojen koirat ovat tappaneet karitsan, heidän
-korean, valkoisen karitsansa. Se raukka oli juossut pakoon, ja
-koiraroikale perässä kieli pitkällään suusta. Ei se huolinut kiellosta.
-Karitsa oli määkäissyt ja juossut vimmatusti, mutta sitten kompastui
-ojaan ja koira sai kiinni ja repi suuren haavan kurkkuun. Hetkisen se
-vielä eli, mutta sitten oikaisi siihen suoraksi... Ja taas alkaa itku
-ja valitus.
-
--- Minä en heitä tätä, ähisee Kalle. -- Minä menen vanhan patruunan
-puheille, minä käyn kaikki oikeudet.
-
--- Rauha meiltä sittenkin on mennyt, huokaa Liena kalpeana, piirteet
-tylsinä.
-
--- Voi karitsaa, meidän valkoista karitsaamme! itkevät lapset.
-
-
-
-
-VI
-
-
-Kankaanpäässä oli metsästysinto jonkin aikaa levännyt. Oli syöty
-jäniksiä väsyksiin asti, suuret määrät oli pitänyt lähettää tuttaville
-ja osa oli sittenkin pahentunut käsiin.
-
-Kun naapurinpitäjän herrat sitten äkkiä ehdottivat metsästysretkeä
-Kankaanpään mainiolle maille, niin heräsi patruunan into uudestaan
-eloon, hän kirjoitti odottavansa heitä ja lähetti kutsut
-kaupunkilaistuttavilleenkin. Maanantaina piti pitojen alkaa,
-sunnuntaina vieraiden saapua ja tänään lauantaina oli Kankaanpäässä
-suuri pyssyjen siivous.
-
-Patruuna seisoi paitahihasillaan keskellä työhuonettaan, vuoroin
-vihellellen, vuoroin hyräillen itsekseen. Hänen ympärillään oli
-kaikenlaisia aseita, sekä pienempiä että suurempia, vanhempia ja
-uudempia, ja pöydillä ja tuoleilla oli rääsyjä ja tappuratöyhtöjä.
-Polvillaan lattialla virui Janne, patruunan passaripoika, voimiensa
-takaa hankaamassa pientä salonkikivääriä.
-
-Kauhistuneena katseli tätä elämää taloudenhoitajatar, joka vielä oli
-vanhan herrasväen aikaisia. Silloin oli talossa vallinnut järjestys
-ja rauha. Tämä patruuna ei antanut viedä pyssyjään kyökkikamariin,
-vaan öljylautaset, tappurat ja kuurauskivet vietiin kirjoituskamariin,
-suoraan kalliitten mattojen ja pöytäliinojen päälle. Siellä rasvasi
-Janne patruunan saappaatkin. Ja armo yhä vain nukkui, vaikka oli suuri
-päivä.
-
--- Noo, Janne, virkahti patruuna äkkiä, -- koska rippikoulu alkaa?
-
--- Maanantaina, vastasi Janne hymähtäen, sillä patruuna oli jo pari
-kertaa tehnyt saman kysymyksen.
-
--- Vai maanantaina. Noo, miltä sinusta nyt tuntuu?
-
--- Ei miltään erityiseltä.
-
--- Etkö pelkää, että rovasti antaa tukkapöllyä? Osaatko sinä mitään?
-
-Janne oli kolme kuukautta ollut patruunan palveluksessa ja sinä aikana
-ehtinyt tottua patruunan tuuliin ja kysymyksiin. Häntä oli siinä
-suhteessa auttanut erinomaisen vakava ja tyyni luonne, jota vastaan
-patruunan kiukku, pilkka ja leikki kilpistyi kuin vaahto kallioseinään.
-Patruuna oli jo pari kertaa "ajanut portille" -- kuten patruunan oli
-tapana sanoa -- tuon tyhmän Jannen, mutta vihan lauhduttua lähetettiin
-taas noutamaan Jannea. Hän oli kaikessa tyhmyydessäänkin niin perin
-rehellinen ja hullunkurinen.
-
--- Olenhan minä toki lukenut koko katkismuksen ja testamenttiakin,
-vastasi hän hitaasti ja vakavasti.
-
--- Jassoo. Noo, sanopas nyt minulle, mikä on korkein kaikista käskyistä?
-
-Janne kääntää hetkiseksi pienet harmaat silmänsä patruunaan, ikään
-kuin saadakseen selville, laskeeko patruuna leikkiä vai pitääkö hänen
-kysymykseensä vastata. Mutta patruuna seisoo selin ja Janne vastaa
-epävarmasti:
-
--- Eiköhän se ensimmäinen käsky lie tärkein, koska se on ensimmäiseksi
-pantu...
-
-Patruuna oli jo miltei ehtinyt unohtaa kysymyksensä, mutta nyt hän
-ryhtyi keskustelemaan.
-
--- Nehej, min gosse lilla, kahdestoista käsky tietysti on tärkein.
-
-Janne lakkaa kiilloittamasta ja menee ymmälle, sillä hän ei laisinkaan
-muista kahdettatoista käskyä. Hän koettaa johtaa mieleensä jokaisen
-"ei sinun pidä" erikseen, mutta ei pääse pitemmälle kuin kymmenenteen
-käskyyn. Se tuntuu pahalta juuri nyt, kun hän aikoo rippikouluun. Ja
-vielä eilen hän osasi kaikki ulkoa. Mitenkä hän nyt niin onkin...?
-Aijai kuinka äiti suuttuisi...!
-
-Patruuna tarkastaa häntä syrjästä. Oi sinä herttainen yksinkertaisuus!
-Sinua katsellessa totisesti tulee vakuutetuksi siitä, että ihminen
-polveutuu apinasta. Vieläköhän sinua saisi enemmän petetyksi?
-
--- Sanoinko minä "kahdestoista" käsky? huudahtaa patruuna. Tietysti
-minä tarkoitan kahdeksatta käskyä, sillä sehän käskyistä on viimeinen.
-
--- Kahdeksasko käsky? toistaa Janne ja hänen päänsä on ihan sekaisin,
-sillä miten hän äsken sai niitä kymmenen? Hän alkaa lukea, lukea...
-Ei, kyllä niitä kymmenen täytyy olla. Patruuna joko laskee väärin tai
-ei osaa katkismusta. -- Jumalan kymmenet käskyt, ääntää hän itsekseen,
--- seisoo jo katkismuksen ensi lehdellä. Missään ei sanota "Jumalan
-kahdeksat käskyt." Patruuna erehtyy.
-
-Patruuna näkee ilmeestä hänen kasvoissaan hänen ajatuksensa juoksun ja
-virkkaa ystävällisesti:
-
--- Leikkiä minä lasken, min gosse, kymmenen on taivaan laissa pykälää
-ja kuudes niistä on tärkein. Sano sinä rovastille, että hän tarkasti
-selittää sinulle sen käskyn.
-
--- Sitähän minäkin, kirkastuu Janne, -- että kymmenen käskyä... Kuudes
-käsky: "ei sinun pidä"... niin, niin, jo minä nyt sen muistan. "Mitä se
-on, vastaus meidän pitää..."
-
--- Meidän pitää, keskeyttää hänet patruuna, jäljitellen hänen
-yksitoikkoista ääntään, -- pelkäämän kaikkia tyttöjä, sekä niitä
-jotka ovat kihlatuita että niitä jotka ovat naituja. Jos sinä näet
-korean tytön tulevan vastaasi tiellä, niin mene pakoon pikemmin kuin
-kärmettä...
-
-Janne katselee häntä täynnä hämmästystä. Mitähän katkismusta tuo mahtaa
-olla? Joko ei patruuna osaa oikeaa katkismusta tai on herroilla toinen
-katkismus kuin talonpojilla.
-
-Patruuna nauraa täyttä kurkkua.
-
--- Kuule, Janne, minä nimitän sinut hovinarrikseni. Tiedätkös, mikä
-virka se on?
-
--- En.
-
--- Se on kunniavirka, joka annetaan vain sellaisille lystille pojille
-kuin sinä olet.
-
-Janne nostaa herraansa kohti vakavat kasvonsa eikä taaskaan ymmärrä,
-mitä patruuna tarkoittaa.
-
--- Käskikös patruuna mitään? kysyy hän ja jää odottamaan vastausta,
-mutta patruuna vain silittää koiraansa, joka makaa nojatuolissa
-kirjoituspöydän luona. Sillä on kiiltävät, kirjavat korvat, patruuna
-vetelee niitä sormiensa välissä ja puhelee sille ruotsia.
-
-Eteisen ovi avautuu ja vastaanottohuoneeseen, joka on kirjoitushuoneen
-edessä, astuu Matti, Kankaanpään kalamies, nöyrästi kumartaen, lakki
-kourassa.
-
--- Noo, Matti, huutaa patruuna häntä vastaan, -- mitä sinä tahdot?
-Tiedätkö, joko pehtori on lähettänyt hevosia kaupunkiin herroja vastaan?
-
--- Jo näkyi lähettäneen, virkkaa Matti levottomana, -- mutta minä
-tulin puhumaan patruunalle sitä että... että kun tänä aamuna tulin
-verkkotalaalle, niin oli kolme niistä uusista verkoista vallan risoina.
-
-Matti on peloissaan, sillä patruuna on käskenyt hoitaa uusia
-kalanpyydyksiä kuin silmäterää. Patruuna ei aluksi näy käsittävän, mitä
-on tapahtunut.
-
--- Mitä sinä sanot, mies! kysyy hän jättäen koiran ja tullen eteiseen.
--- Uudet verkot ri... rikki?
-
--- Niin hyvä patruuna. Lukko oli rikottu talaasta ja kolme niistä
-uusista verkoista ihan ruumenina.
-
--- Kuka sen on tehnyt? ärähtää patruuna.
-
--- En ymmärrä, hyvä patruuna.
-
--- Sinä ymmärrät, sinun pitää ymmärtää, tai saat palkastasi maksaa
-jokikisen silmän...
-
-Patruuna koppaa lakkinsa ja lähtee juoksujalkaa rantaan, Matti
-kintereillä. Ei häntä harmita vahinko, sillä saahan uusia verkkoja
-Norjasta ja oikeastaan on hän jo koko kalastukseen kyllästynyt -- mutta
-tämä ilkityö! Eikä tämä ole ensimmäinen. Aluskunta niskoittelee kaikin
-mahdollisin keinoin. Lukemattomien hökkelien ämmät ja miesroikaleet
-ovat suuttuneet siitä, että hän on antanut heille käskyn korjata pois
-kamppeensa ennen toukokuun ensi päivää, koska hän tahtoo puhdistaa
-peltonsa rumentavista hökkeleistä. He koettavat kostaa. Milloin
-tavataan Kankaanpään hevosen reidessä syvä haava, milloin ovat ajokalut
-liiterissä rikotut. Eräänä yönä, kun patruuna tuli kotiin, oli mäen
-alle keskelle tietä kannettu suuri kivi. Siinä olisi voinut käydä
-hyvinkin hullusti.
-
-Totta on Matti nytkin puhunut, säpäleinä ovat uudet verkot.
-
--- Mikä perkele tämän on tehnyt? Paha periköönkin sen ihmisen, huutaa
-patruuna. -- Matti, minä annan viisikymmentä markkaa sille miehelle,
-joka saa selville pahantekijän. Ota kiinni se, Matti! Tai ehkä sinä
-sittenkin tiedät? Koeta ajatella! Mutta jos sinä olet liitossa sen
-kanssa, taivas sinua silloin varjelkoon...!
-
-Matti on niin peloissaan, että vapisee. Patruuna jättää hänet
-nuottatalaaseen ja palaa sisään. Avarassa eteisessä istuu jo suuri
-joukko miehiä odottamassa häntä, sillä kymmenestä yhteentoista on
-patruunan vastaanottotunti. Miehet nousevat seisomaan ja kumartavat
-syvään. Jokainen huomaa, että patruuna on huonolla tuulella, ja tuntee,
-että olisi paras jättää asia toiseen kertaan, mutta ei käy poiskaan
-lähteminen, kun kerran on tullut.
-
--- Käykää sisään, yksi kerrallaan, huutaa patruuna työhuoneestaan.
-
-Miehet tuuppivat toisiaan, kukaan ei tahtoisi lähteä ensin. Vihdoin
-nousee vanhanpuoleinen mies, kulkee odotushuoneen läpi ja pysähtyy
-kirjoitushuoneen ovensuuhun.
-
--- Mitä olisi asiaa? kysyy patruuna, tarkastellen pyssyä, joka on
-pöydällä hänen edessään.
-
--- Minulla olisi vain sellaista asiaa, että kun sotkivat kartanon
-hevoset toissapäivänä meidän laihopeltomme...
-
--- Laita aita korjatuksi. En minä muuta voi sanoa.
-
--- Kyllä aita on hyvä, mutta kartanon hevosissa on pari sellaista
-aitomusta, ettei niitä mikään aita pitele, se nuori musta ja se
-liinaharja...
-
--- Peijakas! virkkaa patruuna kohottaen kivääriä. -- Vai luulet sinä,
-että minä rupean maksamaan, jos kartanon hevoset oman huolimattomuutesi
-takia syövät laihosi. Ei siitä mitään lähde! Jos sinua huvittaa pitää
-aita rikki, niin pidä vain.
-
-Ukkoa on alusta asti peloittanut kivääri, jota patruuna pitelee kuin
-mitäkin leikkikalua. Vaikka olisi latauksessa ja vaikka, jollei
-tahallakaan, laukeaisi. Hän koettaa väistää sen mukaan kuin patruuna
-kääntelee pyssynpiippua, mutta kun se äkkiä tähtää juuri suoraan hänen
-rintaansa, niin mies kauhistuu ja pakenee suin päin läpi odotushuoneen
-ja eteisen, kuistille asti.
-
-Vai pelästyi se asetta, miettii patruuna. Hyvä, että on edes jotakin,
-joka keskeyttää heidän pitkät juttunsa. Ja kun seuraava mies astuu
-ovensuuhun, alkaa hän entistä kiivaammin huitoa kiväärillään, jotta
-asia tulisi esitetyksi lyhyimmässä muodossaan.
-
--- Ka, alkaa mies, kierrellen lakkia käsissään, -- tässä torstaina
-hätyyttivät patruunan koirat meidän lampaitamme ja repivät niin pahasti
-toisen, että täytyi tappaa ja toinen kuoli siihen paikkaan.
-
--- Kuinka sinä tiedät, että se oli Kankaanpään koira?
-
--- Kyllä se, hyvä patruuna, oli tuo, joka makaa tuolla tuolissa. Kyllä
-minä tunnen sen pitkät, riippuvat korvat ja häntäroihon, joka on kuin
-kuusen oksa...
-
--- Suu kiinni! katkaisee patruuna hänen puheensa, -- minä en maksa
-penniäkään. Se on voinut olla Alhon koira. Näytä toteen, että se oli
-Kankaanpään.
-
-Hän oli jo saanut maksaa lukemattomat joukot lampaita, kanoja ja
-porsaita. Alhossa oli myöskin koira, mutta aina tultiin syyttämään
-Kankaanpään koiria. Kyllä hän syyn tiesi: hänen ahne veljensä ne kaikki
-lähetti hänen luokseen...
-
--- Vai siinä sinä vielä olet? kirkaisi hän samassa miehelle, joka lakki
-kourassa yhä seisoi ovensuussa, nähtävästi aikoen sanoa vielä jotakin.
--- Ulos, ulos paikalla, taikka minä annan heittää portille. Minä en
-maksa yhtään penniä.
-
-Mies kumarsi ja karkasi aika kyytiä ovea kohti. Samassa ovenavauksessa
-hänen kanssaan pujahti pois toinenkin miehistä. Se oli roteva, jäykkä
-mies yllään harmaat sarkavaatteet ja kaulassa paksu, punakirjava
-villahuivi. Miehet kulkivat sanaakaan vaihtamatta alas portaat ja
-pihamaan poikki, jossa heidän ympärillään kähisi koiralauma. Vasta
-vihdoin heidän päästyään aidan taa, tallirakennusten edustalle, virkkoi
-toinen miehistä:
-
--- Taisitte lähteä puhumatta asiaanne.
-
--- Sattui olemaan samaa asiaa kuin teillä ja kun näin, ettei
-se puhumisesta parantunut... Kävivät herrat siellä meillä päin
-metsästysretkillä ja koirat tappoivat lampaan... Jo minä kerran
-ennenkin kävin täällä sen asian takia, mutta ei ollut patruuna silloin
-kotona...
-
--- Vai, vai sillä lailla. Vai jo ne herrat nyt ovat löytäneet sinne
-Pimeänpirtin kankaalle asti...
-
--- Jo ovat, huokaa Kalle. -- Missähänpäin ne vanhat herrasväet nyt
-ovat, kun piharakennuksen ikkunat ovat paljaina.
-
--- Jo ne ovat poissa Kankaanpäästä. Armo rupesi potemaan jo siinä
-heinänteon aikaan ja täällä käytettiin lääkäreitäkin, muttei tullut
-apua. Pari viikkoa sitten läksivät Helsinkiin, viemään sairashuoneelle.
-Kyllä minä vain siinä uskossa olen, että surusta se sairastui. Rumasti
-kuului nuori armo kohdelleen...
-
--- Jaa, jaa, vai näin minä ne viimeisen kerran, kun täällä tuonnoin
-kävin, valittaa Kalle. -- Niin sanoi patruuna silloin, ettei hän voi
-minua auttaa, kehoitti lakiin turvaamaan.
-
--- Olisi tainnut olla tärkeääkin asiaa?
-
-Kalle selitti huolensa ja hänen kasvonsa olivat synkässä pilvessä.
-
--- Sopisihan sentään koettaa lähteä oikeuteen, puheli toinen miehistä,
--- koska kerran kontrahti on vanhan patruunan allekirjoittama. Mutta ne
-herrassyötingit ovat kaikki tämän nuoren ystäviä. Kyllä ne voivat sen
-asian kumoonkin ajaa. Olisipa edes istumassa vanha tuomari itse. Se on
-kelpo mies!
-
-Sillaikaa istui Hanni rattailla odottamassa isäänsä. Isä oli viemässä
-häntä rippikouluun.
-
-Vaikea oli ero ollut Pimeästäpirtistä, äiti oli itkenyt katketakseen ja
-pyytänyt ja varoitellut. Hanni oli myöskin itkenyt. Mutta kun tultiin
-Suurenkuusen mäelle, missä isä kertoi miehen ennen muinoin tulleen
-mestatuksi, niin oli Hannin sydän alkanut sykkiä ja koko sydänmaa oli
-unohtunut. Suurenkuusen mäelle näkyi kirkonkylä.
-
-Hän oli nähnyt sen sateisina sunnuntaipäivinä pari vuotta sitten.
-Nyt oli kirkas, miltei kesäisen lämmin päivä. Koreasti vihannoivat
-laihopellot kynnettyjen sarkojen rinnalla, ja niityille oli päästetty
-karjaa. Valkeina patsaina nousivat savut mökkien piipuista.
-Koivulehdosta, joka oli melkein paljaaksi varissut, yleni kirkon risti.
-Etempänä kohosi Alhon oluttehtaan tiilipiippu. Suurten peltojen päässä
-näkyi vanha metsä ja sen takaa pilkotti rakennuksia -- siellä oli
-Kankaanpää.
-
-Hanni alkoi järjestää pukuaan, otti pois suuren villahuivin, jonka
-äiti oli köyttänyt hartioitten ympäri ja sitoi päähuivia paremmin.
-Kuinka hänen sydämensä sykki! Se asia häntä eniten huolestutti, että
-oli pitänyt luvata äidille, ettei mene Kankaanpäähän käymään, jolleivät
-vanhat herrasväet käske. Palvelukseen ei saa mennä millään ehdolla,
-vaikka luvattaisiin kuinka hyvä palkka. Teki mieli nähdä Kankaanpää
-likeltä, kun siitä niin paljon oli kuullut puhuttavan. Mitähän äiti
-oikein tarkoitti sillä kiellolla?
-
-Ajettiin alas mäkeä ja tultiin kylään. Kauppapuodin portailta karkasi
-musta koirarellu, joka oli käydä vallan hevosen jalkoihin kiinni.
-Aitaan sidottuina seisoi pari hevosta. Mökit olivat tiessä kiinni,
-pieniä, harmaita töllejä. Jonkin ikkunapielet olivat maalatut ja jonkin
-ruudun takaa näkyi kukkasia. Pihamaat olivat likaisena liejuna ja puuta
-tai pensaikkoa näkyi hyvin harvassa. Tuossa juosta reksutteli lapsi,
-paljasjaloin, paita pahainen yllä, tuossa tuli akka kaatamaan ulos
-likavettä.
-
-Portit kirkkomaahan olivat auki ja kaksi miestä nosti mustaa arkkua
-rattailta. Kalle pysäytti hevosen ja, nähdessään että heidän oli
-vaikea tulla toimeen, astui rattailta heitä auttamaan. Sitten ajettiin
-pihlajakujaan, joka johti Kankaanpäähän.
-
-Taivas oli heleänsininen ja pihlajat täynnä marjoja. Tilhet parveilivat
-pilvinä terttujen ympärillä. Itse pihlajat olivat vanhoja, rungot jo
-sammaltuneita.
-
-Portin pielessä kasvoi kaksi suurta, mustanpuhuvaa kuusta, jotka
-kohisivat synkästi. Kas vain, äiti kun oli kuvannut Mirandan linnan
-ihan Kankaanpään näköiseksi! Hannin suonissa tykki oudosti ja poskia
-alkoi kuumentaa. Pihamaan nurmikot olivat vihannat ja tiet peitetty
-hienolla, vaalealla hiekalla, joka kasteen jäljeltä vielä oli kosteaa.
-
--- Tuota rakennusta, selittää Kalle tyttärelleen, -- olen minäkin
-aikoinani ollut tekemässä. Siitä on nyt kohta parikymmentä vuotta.
-Silloin odotettiin Otto-herraa kotiin Helsingistä. Tuo rappu
-rakennettiin juuri silloin ja pantiin koko rakennus keltaiseen maaliin.
-
-Koiraparvi karkaa vastaan ja haukkuu vimmatusti.
-
--- Niin, senkin sudet, puhuu Kalle niille, astuu rattailta ja panee
-hevosen kiinni tallin luo.
-
-Hanni jää rattaille istumaan, silmät auki, korvat auki, sydän selkosen
-selällään.
-
-Hän kuulee kyntömiesten ääniä pellolta ja rautakytkyinten kalinaa
-navetasta. Piiat kulkevat kaivolle, helmat nostettuina polviin asti, ja
-nauravat. Nuori, pulska mies nostaa heille vettä saaviin ja virkkaa:
-
--- Tottahan tänä iltana taas tanssitaan?
-
--- Minä vain en tule tanssimaan samoihin tansseihin sinun kanssasi.
-Johan siinä maineensa pilaa.
-
--- Kenenkäs maine tässä on pilaamista vailla?
-
--- Häpeä!
-
-Tyttö sieppaa huivin päästään ja antaa sillä poikaa korville vesisaavin
-yli. Poika uhkaa kaataa koko vintallisen hänen päällensä. He nauraa
-kikattavat kaikki kolme. Samassa astuu vanhan rakennuksen portaille
-nuori herra, valkoinen olkihattu päässä, suussa paperossi. Hanni
-hytkähtää ja odottaa tuntevansa hänet joksikin niistä herroista, jotka
-syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, mutta tämä ei ole heitä. Hän seisoo
-siinä hyvän aikaa mietteissään, toinen käsi vyötäisillä, ja alkaa
-vihdoin hymyillä.
-
-Häntä vastaan astuu pihasta nuori neiti, hiukset kiharoina ympäri
-pään, ruumis keskikohdalta kapeana kuin ampiaisella, rinnat korkeina,
-vyöllä pitsireunainen esiliina... Kunhan ei vain olisi armo itse!
-Se nauraa, pitää kättä taskussaan ja menee sen nuoren herran kanssa
-porstuaan. Siellä se ottaa sikarin taskustaan ja antaa sen herralle.
-Nyt vuorostaan koppaa herra tytön syliinsä ja suutelee häntä... Hannin
-poskia alkaa polttaa ja kuumat ovat tytönkin posket, kun se palaa
-porstuasta... Samassa joku puhuttelee nuorta herraa "rekorsmestariksi".
-
-Ihmisiä kulkee edestakaisin. Mikä on herran, mikä rengin näköinen.
-Kukaan ei huomaa Hannia. Hänestä alkaa jo tuntua yksinäiseltä ja
-kolkolta, kun isäkin niin viipyy.
-
--- Tahtooko hevosesi vettä? kysäisee joku tallin ovelta, ja kun
-Hanni kääntää päätään, näkee hän sen iloisen, nuoren miehen seisovan
-vieressään, vesisankonen kädessä. Hanni punastuu ja vastaa ujosti, että
-ehkä joisi, jos tarjoaisi.
-
-Hevosen on jano ja sen juodessa kyselee puhelias mies:
-
--- Mistäs kaukaa olette? Olettekos ennen nähnyt tällaista kartanoa.
-Aijai kuinka tässä talossa vietetään lystiä päiviä, täällä huvittelee
-sekä herrasväki että palvelijat. Tänäkin iltana on tanssit. Tahdottekos
-mukaan?
-
--- En, en, hätääntyy Hanni vastaamaan ja tuntee samassa, että hänen
-kovasti tekisi mielensä.
-
--- Katsokaas tuonne, tyttö, huudahtaa mies, -- tuolla puutarhassa
-kävelee meidän nuori armo.
-
-Puutarhan puoleisille portaille on astunut pitkä, upea nainen
-tulipunaisessa puvussa. Se näyttää olevan jotakin lämmintä, pehmoista
-kangasta ja soluu väljänä ruumiin ympäri. Pitsitetyt liepeet lakaisevat
-maata. Hanni katselee häntä vilkkumatta ja unohtaen kaiken ympäristön.
-
-Nuori rouva seisahtuu katselemaan puistoon, jonka oksille on jäänyt
-vain jokin harva, keltainen lehti. Järvi kimmeltelee sinisenä
-puunrunkojen välitse.
-
-Hän tuntuu jääneen siihen hengittääkseen ilmaa keuhkoihinsa, sillä
-äkkiä taivuttaa hän vartaloaan taaksepäin ja nostaa käsivartensa ikään
-kuin avaruutta syleilläkseen. Kauan aikaa pitää hän käsivarsiansa
-kaaressa päänsä päällä. Leveät, pitsitetyt hihat valuvat olkapäille
-asti ja käsivarret ovat paljaina. Vihdoin laskeutuvat kädet ja "armo"
-astuu alas puutarhaan.
-
-Hannin tekisi mieli nähdä häntä lähempää, kuulla hänen äänensä,
-palvella häntä. Hän tahtoisi ruveta hänen piiakseen, hän on varma
-siitä, että sitten hän olisi oikein onnellinen... Armo painuu
-syvemmälle puistoon ja vain hänen hameensa pilkottaa sieltä punaisena
-kuin tulen liekki.
-
--- Kuka neiti se sitten oli, uskaltaa Hanni vihdoin kysyä, -- joka
-äsken kävi tuossa?
-
-Mies naurahtaa.
-
--- Neiti! Ei se mikään neiti ollut, mutta kas meidän talossa ovat
-piiatkin hienoja kuin neidit. Se oli armon kamarineitsyt. Se on
-Ruotsista kotoisin eikä osaa yhtään suomen sanaa. Eikös ole nätti tyttö?
-
-Hanni ei ehdi mitään sanoa, ennen kuin pihasta puhutellaan Nyymannia.
-
--- Mitäs se Nyymanni siellä kuhnii? Kiireesti olutta noutamaan! Tulee
-paljon herroja eikä enää kuulu olevan omillekaan väille aamiaiseksi.
-
--- Mennään, mennään, kunhan ehditään.
-
-Hän sulkee tallin oven ja lähtee, lakki takaraivolla, samaan porstuaan,
-jossa puutarhuri äsken suuteli armon kamarineitsyttä.
-
-Hannin täytyy jo taas katsoa toisaalle. Hänen korviinsa kuuluu äreitä
-ääniä.
-
--- Älä sinä niitä kupoja yritäkään ruveta kanniskelemaan!
-
--- Kukas ne sitten kantaa?
-
--- Kukas tässä talossa ennen on herrat kylvettänyt, minäkö vai sinä?
-
--- Entiset ajat ovat olleet ja menneet!
-
--- Häpeä, senkin reuhahelma!
-
-Ovessa navetanparvella seisoo verevä nuori nainen, olkikupo selässä.
-Hänen tukkansa on nupussa päälaella ja otsan ympärillä piipottaa
-oienneita kiharoita. Alhaalla seisoo vanha akka, syli täynnä
-koivuvihtoja. Hänen vaatteensa ovat risaiset, jalassa kopposet. Nämä
-naiset ovat joutuneet riitaan.
-
--- Älä sinä sieltä tulekaan, taikka saat korvillesi! huutaa akka.
-
--- Mutta patruuna kehui minun hyvin hieroneen ja käski tänäänkin
-lämmittää saunan.
-
--- Paljonko se sinulle antoi juomarahaa?
-
--- No, ei ole kehumista, viisikolmatta penniä.
-
--- Sen sinä valehtelet! Se on antanut sinulle kokonaisen markan, muuten
-et noin tuppaisikaan...
-
--- Enkä valehtele! Oli siinä selässä siitä hinnasta hieromista. Ette te
-vanha ihminen olisi jaksanutkaan...
-
--- Kyllä minä sen selän tunnen paremmin kuin sinä. Pienestä pojasta
-olen patruunan kylvettänyt ja kylvetän niin kauan kuin elän.
-
-Nuori nainen lähenee varovasti olkitaakkoineen, vanha älmentää, joka
-hetki valmiina karkaamaan hänen niskaansa.
-
--- Älkää nyt surko, koettelee nuori nainen lohduttaa, -- tässä tulee
-taas paljon herroja. Ainahan ne suoraan metsästä karkaavat saunaan.
-Meille tulee työtä molemmille.
-
-Heidän äänensä hälvenivät ja Kalle palaa hevosensa luo. Hän juttelee
-vielä toisen miehen kanssa, mutta Hanni ei malta kuunnella heidän
-puhettaan. Hän on kuin pyörryksissä, poskia polttaa ja kädet ovat
-hiessä... Se nuori, iloinen mies tulee valjastamaan hevostaan ihan
-hänen viereensä, iskee silmää hänelle ja viheltelee.
-
--- Eikö täällä nyt sitten ole yhtään ihmistä vanhan herrasväen ajoilta?
-kysyy Kalle masentuneena.
-
--- Eipä juuri. Pari päivää sen jälkeen kun vanhat armot oli kyyditty
-Kankaanpäästä, maksoi patruuna kaikille heidän aikaisilleen täydet
-palkat ja käski pois. Siinä sai rahaa nähdä, joka ei ennen ollut
-nähnyt, tuhannet markat läiskivät pöytään. Katriina mamsseli tosiaankin
-vielä jäi ruoanlaittajaksi ja Rönperi saa hänkin kevääseen asti asua
-kamarissaan.
-
--- Vai on Rönperi vielä paikoillaan, ilostuu Kalle.
-
--- On. Menkää vain hänen kamariinsa, niin kyllä siellä nuorta
-herrasväkeä osataan haukkua. Jos kuulla tahdotte!
-
-Nyymanni on pitkä, solakka mies, kävelee pystyssä päin ja liikkuu
-nopeasti. Hänen hiuksensa ovat lyhyet ja kankeat kuin piikkisian
-harjakset, kasvot laihat ja terveet, silmät pienet kuin sialla ja
-tavattoman vilkkaat. Hän näyttää iloiselta ja ylimieliseltä, ikään kuin
-ei mikään mahti maan päällä voisi saada häntä pelkäämään ja kuin koko
-maailman koreus olisi hänen omansa. Hän hyppää rattaille, huiskauttaa
-ohjasperillä ja huutaa "hyvästi" mennessään. Pian rallattaa hän jo
-iloista laulua heleällä äänellä.
-
--- Osasipa olla iloinenkin poika keskellä tätä surkeutta, ihmettelee
-Kalle.
-
-Hetkisen perästä istuu isä tyttärineen Rönperin kamarissa ja Rönperska
-kaataa heille kahvia mustuneesta pannusta, joka on lahja vanhalta
-armolta.
-
--- Jaa, jaa, virkkaa eukko, -- vai on sillä Liena-mamssellilla jo noin
-iso tytär. Jaa, jaa, niin muistan kuin eilisen päivän, kun se vielä
-tuossa sipsutteli kyökin ja maitokamarin väliä. Niin ne ajat kuluvat.
-Ihan sinä olet kuin äitisi kuva. Tuollainen korea ihminen se oli sekin.
-
-Vanha Rönperi voihkii sängyssään, häntä vaivaa jäsentauti, se on näin
-kauniillakin ilmalla, mitä lieneekään tautia.
-
--- Kovin olette käynyt raihnaan näköiseksi. Kunhan ette pian kuolisi,
-päättelee Kalle.
-
--- Kun korjaisikin Jumala pois näkemästä tätä uutta komentoa...
-
-Ja nyt alkaa sekä ukko että hänen akkansa keventää sydäntään Kallelle,
-joka täydestä sydämestään yhtyy heidän voivotuksiinsa. Hanni istuu
-ikkunan alla tuolilla, puettuna uuteen, vihreään villahameeseen,
-joka on hänen omasta kutomastaan kankaasta tehty, paksu villahuivi
-hartioilla. Puolella korvalla ja puolella silmällä seuraa hän sitä,
-mitä huoneessa tapahtuu, mutta koko hänen mielensä riippuu kiinni
-siinä, kuka kävelee ikkunan ohi, mitä tytöt tekevät navetassa, joko
-Nyymanni palaa ja ennen kaikkea, vieläkö armo on puutarhassa ja eikö
-hän tule käymään tästä ohi.
-
-Hänen tekisi mieli kysyä, onko ehkä niitä samoja herroja, jotka
-syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, nyt täällä kartanossa? Tai ehkä ne
-ovat ne, joita odotetaan. Kuinkahan varsinkin sen nuoren Kyösti-herran
-on? Se oli niin kaunis ja kohtelias. Sitä hänen aina täytyy ajatella ja
-jos hän sulhasta itselleen kuvittelee, niin se on aina Kyösti-herran
-näköinen. Se oli varmaankin hyvä ihminen, ei tehnyt eikä tahtonut
-tehdä kenellekään pahaa. Jos saisikin hänet nähdä! Jos edes tietäisi,
-että hän on tänne tulossa! Mutta ei uskalla kysyä, ne ovat kaikki niin
-vihoissaan herroille.
-
-Ilma huoneessa on kuuma ja ummehtunut. Nuoralle uunin päälle on
-ripustettu paksuja, likaisia sukkia kuivamaan. Veri nousee päähän ja
-päätä alkaa särkeä... Kun pääsisikin ulos raittiiseen ilmaan. Mutta isä
-viipyy kauan ja Rönperi tarjoaa hänelle vielä ennen lähtöä norrikupit.
-
-Sitten kävivät he vielä useissa mökeissä. Joka paikassa moitittiin
-herrasväkeä. Onneksi olivat kaikki asunnot maantien laidassa. Hanni
-istuutui aina ikkunan ääreen ja silmäili ulos. Hän toivoi salaisesti,
-että herrasväet ajaisivat ohitse.
-
-Ei heitä kuulunut koko lauantaina, mutta sunnuntaina, juuri ennen
-jumalanpalvelusta, kun Hanni ja hänen isänsä seisoivat kellotapulin
-nurkalla puhelemassa suntion vaimon, Salmiskan kanssa, kulki hyminä
-läpi koko ihmisjoukon, että siellä ne taas ajelevat.
-
-He istuivat keveissä, kaksipyöräisissä kärryissä, joitten korit oli
-tehty oljenkarvaisesta kudoksesta, likasuojukset sivuilla kuin mitkäkin
-siivet. Patruuna itse oli ohjaksissa, vihreä sulkahattu päässä. Armo
-istui rinnalla harmaissa vaatteissa, höyhenistä tehty röyhelö kaulassa,
-ja harmaassa, pehmeässä hatussa pitkä, valkoinen sulka, joka hyppi
-ja heilui. Koko hattulaitos oli vain ikään kuin viskattu pörröisten
-hiusten päälle, mutta siinä se sentään pysyi eikä lähtenyt lentoon.
-Hevonen oli hiirenkarvainen, hyvin hassun näköinen, häntä ja harja
-leikatut kuin milläkin leikkikalulla. Kovaa kyytiä mentiin, tuulispäänä
-vain. Saivat katsoa ihmiset eteensä, etteivät jääneet alle.
-
-Menevät herroja vastaan, kuuluvat odottavan kaupungista, tiesi joku
-kertoa.
-
-Mutta pikkuinen poika, joka äitinsä kanssa oli matkalla kirkkoon,
-läksikin heidät nähdessään juoksemaan takaisin, ehti portille ja avasi
-sen, ja hänelle viskasi armo omasta kädestään hopearahan. Kun poika
-sitten tuli kirkolle äitinsä rinnalla, kerääntyivät kaikki häneltä
-kysymään, miten se oli tapahtunut, ja poika näytti ylpeänä saalistaan
-ja kertoi pikkuvanhan viisaudella, että armon kädet olivat sellaista
-vaaleanharmaata nahkaa, "vallan kuin meidän Mirrin käpälät, vaan ettei
-ollut karvoja".
-
-Salmiska vallankin päästi ilmoille pahaa sisuaan.
-
--- Että ilkeävätkin kirkkoaikana, lausui hän niin ääneen, että kaikki
-kääntyivät häneen päin. -- Eivät anna ihmisten rauhassa pitää edes
-jumalanpalvelustaan. Tänne tulevat näyttämään rietasta elämäänsä itse
-Herran huoneen eteen. Kyllä se meidän rovasti saa heiltä sen kieltää,
-etteivät keskellä jumalanpalvelusta...
-
-Jumalanpalveluksen aikana Hannin tuli kovin uni, ja aina kun hän
-selvisi ja pääsi kuuntelemaan saarnaa, sekaantui hänen ajatuksiinsa
-halu saada olla näkemässä, kun herrasväki vieraineen ajaa takaisin,
-ja pelko siitä, että he ehkä jo ovat menneet. Kuulutuksiin hän
-kokonaan heräsi. Muun muassa ilmoitti rovasti, ettei rippikoulu vielä
-tänä maanantaina alakaan, vaan vasta viikon perästä. Siinä katsahti
-Hanni avuttomasti isäänsä, joka istui miesten puolella vastapäisessä
-penkissä, ja isä katsahti hänkin Hanniin, mutta hänen ajatustaan oli
-mahdoton arvata.
-
--- Minä lähden kotiin teidän kanssanne, isä, virkkoi Hanni paikalla,
-kun kirkonportilla tapasi isänsä.
-
--- Eihän toki. Viikon päästä voi keli olla niin huono, ettei
-Pimeästäpirtistä pääse kuin lentämällä.
-
--- Mutta milläs minä saan tämän viikon täällä menemään?
-
--- No toki nyt kirkonkylässä on paljon katsomista, ja antaahan Salmiska
-sinulle työtä.
-
--- Totta kai, totta kai, lohdutteli Salmiska, jonka luo Hannin piti
-jäädä asumaan. -- Luetaan yhdessä tällä viikolla, että hyvin osaat.
-
--- Johan minä osaan kaikki tyyni! pääsi Hannilta, miltei itkuäänessä.
-
-Hänen oli ikävä kotia. Tuntui aivan mahdottomalta jäädä tänne.
-
--- Kyllä se lukea osaa, todisti isäkin. -- Ei sen tytön opettamisesta
-työtä ole ollut. Ihan itsekseen on oppinut.
-
--- Vai niin, vai niin, puheli Salmiska ystävällisesti. -- Se on oikein
-se. Niin se oli äitisikin. Aijai kuinka se luki! Luki sekä ruotsit että
-suomet ja latinat. Armollehan sen pitikin aina ääneen lukea, niin hyvin
-Jumalan sanaa kuin muuta maallista viisautta.
-
--- Mutta mitä minä teen koko rippikoululla! huusi Hanni äkkiä,
-kierrellen esiliinaansa. -- Minä osaan jo lukea, minä en tahdo olla
-täällä, isä, ottakaa minut mukaanne!
-
-Salmiska selitti ankarasti, että hänen puheensa on syntistä puhetta
-ja että ennen kuin ihminen on uudistanut kasteensa liiton, hän on
-pahan hengen vallassa, sekä paljon muita asioita. Mutta Hanni ei häntä
-kuunnellut. Hän muisteli äitiä ja veljiä ja sisaria ja Pimeänpirtin
-kaunista vieraskamaria. Täällä Salmisella oli pimeää ja rumaa!! Ja hän
-purskahti itkemään toivottomasti. Hän oli kirkonkylästä ja kirkosta
-ja herrasväistä ja kaikesta saanut aivan tarpeekseen. Hän halusi
-ikipäivänsä olla kotona, lupasi olla niin hyvä ja ahkera... Isä jo
-alkoi heltyä ja mietti, että saahan hänet ensi viikolla tuoda takaisin.
-
--- Samahan se silloin on edessä! virkkoi Salmiska terävästi. -- Kuivaa
-nyt vain silmäsi ja rukoile Jumalaa, että hän antaa sinulle nöyrän ja
-kuuliaisen mielen... Soh, soh, Kalle, kasvattakaat teidän lapsenne
-kurituksessa ja Herran nuhteessa.
-
-Kalle nieleskeli kyyneliään ja meni valjastamaan hevosta. Hannin
-itkiessä sekä kiukkuisesti että syvästi suruissaan läksi hän sitten
-kotimatkalle.
-
-Salminen oli saanut olutta ja viiniä hautajaisissa pitäjäntuvalla. Hän
-oli leikkisällä tuulella ja lohdutteli Hannia sillä, että hän viikon
-päästä pääsee heidän kanssaan suuriin hautajaisiin. Niissä sitä saadaan
-syödä, sillä Salmiska itse on kutsuttu ruoanlaittajaksi.
-
-Paitsi Hannia piti Salmisella asua muitakin rippikoulutyttöjä. Salmiska
-oli jumaliseksi tunnettu ihminen, ja vanhemmat, jotka tahtoivat pitää
-huolta lapsistaan, uskoivat heidät hänen haltuunsa. Mutta nyt kun
-rippikoulun alkaminen siirtyi viikkoa edemmä, läksivät muut tytöt
-koteihinsa, jotka eivät olleet niin kaukana kuin Pimeäpirtti.
-
-Mies ja vaimo makasivat kamarissa ja Hanni olisi saanut olla siellä
-heidän kanssaan, mutta siellä tuntui niin ahtaalta, että Hanni valitsi
-tuvan. Siellä asusteli, enimmäkseen kiukaalla, suntion vanha, kuuro
-äiti, joka jo sai kunnalta apua, ja korea nuori, yksinäinen nainen,
-jolla oli puolen vuoden vanha lapsi. Eihän Salmiska suinkaan hyväksynyt
-hänen tapojaan, ankarasti hän oli tyttöä varoittanut ja nuhdellut,
-kun otti hänet luokseen. Ehkei olisi ottanutkaan, jollei juuri sillä
-hetkellä olisi tarvinnut työ-ihmistä.
-
-Illalla ennen maatapanoa kutsui Salmiska Hannin kamariin ja pani hänet
-lukemaan postillaa. Itse hän istuutui sängynlaidalle, kytki kätensä
-ristiin vatsan päälle ja rupesi kierittämään peukalojaan toistensa
-ympäri. Hanni luki kovalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä,
-sujuvasti kuin ulkoläksyä. Salmiska kuunteli tyytyväisenä, silloin
-tällöin huoaten ja nyökäyttäen päätään, kun Jumalan tai Kristuksen
-nimeä mainittiin. Vähitellen tulivat huoneeseen muutkin. Salmiska
-haukotteli, niin että leuvat narahtivat. Kaikki muutkin rupesivat
-haukottelemaan. Hanni luki yhä, ymmärtämättä mitään, edes tietämättä,
-mitä luki. Hän ajatteli kotiväkeä ja ikävä oli hänet voittamaisillaan.
-Kun hän hetkiseksi nosti silmänsä, näki hän Salmisen pään vaipuneena
-pöytää vastaan ja Salmiskan istuvan silmät kiinni ja suu auki. Loviisa
-oli ihkasen valveilla ja muori, joka oli kuuro, piteli hartaasti
-käsiään ristissä. Äkkiä kävi ovi, ja Janne, Salmisten poika, joka
-palveli passarina patruunalla, astui sisään. Silloin heräsivät kaikki.
-Salmiska koetti yhä olla hartaasti kuulevinaan, mutta se yksinäinen
-tyttö nauraa virnisti salaa, ja heti kun Hanni sai aamenen suustaan,
-tokaisi Salmiska pojalleen:
-
--- Mikä sinua nyt kotiin ajaa?
-
--- Patruuna pani taas pois, vastasi poika hyvän ajan kuluttua.
-
--- No niin, arvasinhan minä sen! Se se on sitä ylenannettua joukkoa.
-Mikä teillä oli olevinaan riitana?
-
-Janne ei tietänyt mitään tehneensä ja pysyi niin harvasanaisena, ettei
-äiti tahtonut saada hänestä mitään irti kiskotuksi.
-
-Hannin oli sanomattoman ikävä. Hän läksi tupaan, riisuutui ja pani
-sänkyyn, kääntyen seinään päin. Hän ei _voi_ jäädä tänne, täällä
-menehtyy ja läkähtyy. Huomispäivänä hän täältä lähtee, vaikkapa
-jalkaisin kävelee kotiin saakka ja sitten eivät saa häntä tulemaan
-takaisin, vaikka mikä olisi... Hän tahtoi olla rauhassa ja oli
-nukkuvinaan. Vasta kun lamppu oli sammutettu ja kaikki makasivat,
-uskalsi hän itkeä. Silloin tuntuikin niin vaikealta, ettei enää
-millään olisi saanut pidätetyksi. Kaikki muistuivat mieleen, isä ja
-äiti ja nukkuvat lapset kotona. Äiti varmaan valvoo ja muistelee
-pikku Hannia... Ja yhä vuolaammin valuivat hänen kyyneleensä... Äkkiä
-kosketti joku hänen olkapäätään ja Loviisa, se yksinäinen tyttö, joka
-asui Salmisella, seisoi hänen vieressään.
-
--- Lähde pois minun kanssani kylään, kuiskasi hän. -- Mitä se
-itkemisestä paranee...
-
--- Nytkö keskellä yötä? pääsi Hannilta hämmästyneesti.
-
--- Mikäs yö nyt vielä on? Yöksi ehditään vielä moneen kertaan kotiin.
-Pane nyt päällesi sill'aikaa kun minä vielä tätä lasta...
-
-Loviisa veti tulta tikkuun ja sytytti kitupiikin. Hanni nousi istumaan
-sänkyynsä ja työnsi suortuvia silmiltään. Hän näki Loviisan heiluvan
-täysissä tamineissa, yllä kirkkovaatteet, uusi, vaalea villahuivi
-päässä. Hän nosti ryysyjen seasta lapsensa ja alkoi sitä kapaloida.
-
-Mitä jos tosiaankin lähtisi! Kauheaa tänne on jäädä, kun Loviisakin
-menee pois.
-
--- Mutta kuinka lapsi voi jäädä tänne yksin?
-
--- Se nukkuu siinä aamuun asti kuin puupalikka, vastasi nuori äiti
-huolettomasti.
-
--- Onko ne tanssit vai mitkä? kysyi Hanni.
-
--- Tanssit, tanssit!
-
-Loviisan liikkeissä oli tavaton into tehdä kiirettä ja pian päästä
-matkaan. Lapsi oli hänen käsissään kuin pallo vain. Hänen suunsa oli
-hymyssä ja silmät kiilsivät. Hannin poskia alkoi polttaa.
-
-Tansseihin! Hän ei koskaan ollut saanut tarpeekseen tanssia, vain
-pari kertaa talkoojuhlissa maistaa niin paljon, että tiesi hyvältä
-maistuvan. Hänen päätöksensä oli miltei jo valmis.
-
--- Missäs ne tanssit ovat? kysyi hän kiihkoaan pidätellen.
-
--- Kankaanpäässä -- missäs sitten!
-
-Hannin sydän vavahti ja hän painoi kädet silmilleen. Äiti oli kieltänyt
-sinne menemästä eikä voinut syyttää vanhoja herrasväkiäkään, kun he
-olivat poissa Kankaanpäästä. Hanni painui takaisin vuoteeseensa. Tuntui
-kovin raskaalta, itku alkoi taas nousta rintaan.
-
--- En minä nyt kuitenkaan...
-
--- Vai et! No siinäkö sinä aiot itkeä jollottaa koko yön? Onko se nyt
-sitten parempi kuin kiepahtaa pari tanssikierrosta!
-
-Hanni ei vastannut, oli vain pitkänään ja tuijotti silmät selällään
-mustaan kattoon. Loviisa liikkuili nopeasti, järjesteli vielä hiuksiaan
-peilin ääressä, joka oli juuri niin suuri, että saattoi nähdä yhden
-silmän kerraltaan, sammutti lampun, pyysi, ettei Hanni panisi ovea
-salpaan -- hän tulee pian takaisin eikä tarvitse pelätä tänne varkaita
-tulevan -- sekä läksi. Mutta tuskin oli ovi läiskähtänyt kiinni hänen
-perässään, kun Hanni katui, ettei ollut lähtenyt mukaan. Täällä
-peloitti. Hautausmaakin oli niin likellä, että humina puista kuului,
-kun kuunteli. Monta arkkua sinne oli tänäkin päivänä peitetty, siellä
-ne kuolleet nyt viettävät ensi yötään. Hanni oli nähnyt paljon arkkuja,
-kun isä niitä oli valmistanut, mutta ne olivat olleet tyhjiä. Niitä hän
-ei pelännyt, mutta nyt hän pelkäsi niin, ettei uskaltanut liikahtaa.
-Entä jos juoksisi Loviisan perässä ja huutaisi takaisin. Tämä yö tulee
-olemaan hirveän pitkä, ties onko sillä loppua ensinkään... Lapsi alkoi
-kitistä ja Hannille tuli turvallisempi tunne, kun hän muisti, että se
-oli huoneessa. Olihan se sentään elävä olento. Voi raukkaa, kun itkee.
-Pitää nousta viihdyttelemään.
-
-Se oli niin likaisissa ryysyissä, että hirvitti koskea, mutta eihän
-voinut siihenkään heittää. Vai läksi se äiti tanssimaan ja jätti meidät
-tänne yksin...! Voi raukkaa, isätöntä lasta, mitä sinustakin tulee?...
-Vai läksi se äiti tanssimaan... Ei nyt sentään itketä. Ehkä hän piankin
-palaa!... Mutta saatuaan lapsen nukutetuksi Hanni purskahtaa itse
-itkemään. Ei häntä enää peloita, mutta käy niin sääli tuota lasta,
-joka katseli häneen niin tutkistellen, ikään kuin olisi tahtonut
-saada tietää, miksi hän oikeastaan oli tässä ja oli olemassa... Ja
-sitten Hannin oli niin sanomattoman ikävä kotia. Vihdoin hän nukkui
-eikä herännyt ennen kuin aamulla, kun Loviisa ja Salmiska jo häärivät
-kahvipannuillaan.
-
-Olikohan siellä hauskaa? muistui paikalla hänen mieleensä, mutta eihän
-sitä sopinut kysyä kuin kahden kesken. Salmiska sentään epäili jotakin,
-sillä illansuussa virkkoi hän Hannille:
-
--- Kävikös täällä yöllä ketään?
-
-Hanni säpsähti.
-
--- Ei minun tietääkseni.
-
-Salmiska katsoi häneen epäillen.
-
--- No kävikö Loviisa missä?
-
--- En minä... en minä tiedä.
-
--- Kun ei se tässä taas alkaisi niitä yöjuoksujaan. Jokohan pitäisi
-koko akka ajaa talosta. Etkö sinä kuullut mitään?
-
--- En, minä nukuin.
-
--- Kuule, pidä sitä nyt silmällä, kun makaat täällä tuvassa ja kerro
-sitten minullekin. Se on sellainen lunttu, ettei sitä tässä viitsisi
-nähdä, jollei se taas töissään olisi niin tekevä.
-
-Hanni rupesi pelkäämään Loviisan puolesta ja päätti varoittaa häntä.
-Jos Loviisa joutuisi pois, niin kävisi täällä vielä ikävämmäksi. Olihan
-edes joku, joka nauroi, niin kauan kuin Loviisa oli. Sillä muuten oli
-kuin haudassa. Suntio joi, kaivoi hautoja ja puhui rumia ja muori
-valitti ja Salmiska rukoili ja torui, ja Janne... niin, se se vasta oli
-mörökölli! Ainoa, jonka kanssa vähänkään saattoi puhua, oli Loviisa.
-
-Loppuviikosta läksi Salmiska laitapitäjälle valmistamaan hautajaisia
-ja silloin tuli tytöille hauskat päivät. Salmiska oli antanut heille
-kehruutingin ja rukkiensa ääressä he juttelivat ja lauloivat. Useita
-Loviisan tuttavia kävi heidän luonaan ja he toivoivat kaikesta
-sydämestään, ettei Salmiska palaisikaan. Hän oli heidän silmissään paha
-noita, jota vastaan he yhdessä olivat salaliitossa.
-
-Eräänä iltana uskoi Loviisa Hannille, että hänellä on sulhanen, on jo
-sormuskin, jos hän vain tahtoo sen pitää eikä lähetä takaisin. Hänen
-sulhasensa on Kankaanpään korein mies.
-
--- Se on sitten se Nyymanni! arvaili Hanni uteliaana.
-
--- Ei se se ole! Kyllä sinä sen saat pitää minun puolestani.
-
-Hannin kasvot kävivät tulipunaisiksi.
-
--- Kuinka niin?
-
--- No, johan se sinulle lähetti terveisiäkin, kehui nätiksi likaksi ja
-käski minua toimittamaan sinua tansseihin.
-
--- Enhän minä ole nähnyt häntä kuin yhden kerran, hätääntyi Hanni. --
-Hän juotti lauantaina meidän hevosta. Ei hän tiedä, kuka minä olenkaan.
-
--- Näyttipä hyvästikin tietävän...
-
-Hanni painoi alas silmänsä. Hän ei olisi tahtonut näyttää, miten
-mukavalta hänestä tuntui.
-
--- Mitäs sinä puhut, näkeehän sen päältäsikin, että teidän välinne jo
-ovat selvillä!
-
--- Ei ensinkään!
-
-Loviisa vilkaisi Hanniin leikillisesti ja rupesi laulamaan.
-
--- Tietääkös Loviisa, alkoi Hanni hetkisen perästä hämillään, -- onko
-kartanossa tätä nykyä nuori herra nimeltä Kyösti... Oli syksyllä
-kumminkin.
-
--- Missäs virassa sen pitäisi siellä olla?
-
--- En minä sitä tiedä.
-
--- Entä jos se vain on käynyt vieraissa. Olutherroja se ei ole eikä
-juustoherrojakaan. Niissä ei ole yhtään sennimistä, ne minä tunnen
-jok'ikisen. Niiden pyykkiä olen pessyt kymmeniä kertoja; tiedän
-jok'ainoan paidan, joka niiden on. Mutta maltahan, oliko sillä valkea
-lakki päässä?
-
--- Oli, oli! vilkastui Hanni ja hänen kasvoihinsa tuli onnellisuuden
-hohde.
-
--- Jaa, sitten minä tiedän. Se oli Helsingistä, sanoivat yhden
-leskirouvan ainoaksi pojaksi. Sellainen parraton, korea poika ja ihan
-lapsekas vielä! Ei kuulunut osanneen ottaa ryyppyäkään, kun kartanoon
-tuli. Hahhahhah! Se kuului olleen niin kohtelias ja nöyrä kaikille.
-
--- Niin oli, sanoi Hanni, silmät luotuina maahan.
-
--- Puhuikos sinulle koreitakin? No, sano pois nyt.
-
-Koko tuo kummallinen iltapäivä muistui Hannin mieleen, kuinka koira
-ensin ilmestyi hänen eteensä ja sitten herrat. Metsä oli keltainen
-ja aurinko laski. Hänen taskussaan oli palanen uutisleipää. Ja hän
-vuorotellen kuumeni, kylmeni, pelkäsi, iloitsi, suuttui ja katui.
-Sitäkin iltaa! Omituinen tuskan- ja onnensekainen mieli valtasi hänet
-näitä muistellessa ja hänen käsiinsä tuli kylmä hiki.
-
--- Kas, kuinka punehtuu! sanoi Loviisa. -- Vai herrojen kanssa sinä!
-
-Hanni vei kätensä kuumille poskilleen ja oli jo rupeamaisillaan
-kertomaan, kun Loviisa äkkiä virkkoi:
-
--- Vai herrojen kanssa! Luuletkos, ettei minulla sitten ole ollut
-herroja! Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun itse patruuna tavoitteli
-kiinni minua...
-
--- Sinuakin! huudahti Hanni ja häntä pyörrytti.
-
--- Minuakin! toisti Loviisa loukkaantuneena. -- Keitä muita hän
-sitten on tavoitellut -- sinuako? Vai niin. Mikseikäs sitten minua?
-Olenko minä huonompi kuin muut? Senkö tähden, että minulla on lapsi?
-On sellaista sattunut muillekin, kyllä minä silti herroille kelpaan,
-herrojen se on lapsenikin.
-
-Hanni jäykistyi hänen katseestaan. Hän olisi tahtonut paeta pois, hänen
-sydänalassaan oli paha tunne, hän ei voinut katsoa Loviisaan. Kauheaa
-tämä oli! Vihdoin painui hän työhönsä, kehräsi kääntämättä silmiään
-muualle eikä kumpikaan puhunut vähään aikaan.
-
-Muori kömpi alas uunilta, hapuili pöydän luo ja joi kaljatuopista.
-Sitten hän istuutui penkille ja loi sumean katseensa tyttöihin.
-
--- Niin, niin, jatkoi Loviisa, -- jahka nyt olet elänyt jonkin vuoden
-lisää, niin sano sitten, onko se niinkään helppo asia kulkea siveänä
-neitsyenä tämän elämän läpi. Kyllä elämä on hauskaa niin kauan kuin
-saa keikkua keveänä, mutta sitten, siinä se lapsi sitten on kivenä
-kaulassa, kaikki syö mitä ansaitset, kaikki nielee mitä hyppysistäsi
-irti saat. Hyi olkoon!
-
-Loviisa sylkäisi, nousi kävelemään ja puhui taas:
-
--- Mitä sinä minuun mulkoilet! Ihan olet kuin Salmiska, kun se rupeaa
-torumaan. Olenko minä huonompi kuin muut? Katso sinä vain itse eteesi!
-Itseäsi on patruuna jo tavoitellut ja vielä minua härnäät... No mihin
-tuo nyt lentää?
-
-Hanni on karannut ylös, kädet silmillä ja itku kurkussa.
-
--- Älkää puhuko, älkää puhuko! huusi hän. -- En minä tahdo kuulla
-mitään, en tahdo tietää mitään.
-
-Hän oli täydessä itkussa, itki vihaansa ja häpeäänsä. Loviisaa ei hän
-ikinä enää siedä nähdä likellään, hän inhoaa häntä... Äh...!
-
--- No, en minä vielä hullumpaa! päivitteli Loviisa. -- Suuttuu ja
-pihisee kuin kissa ja mistä hyvästä?... No ole, ole, itkeä pillitä, jos
-haluttaa, en minä pyri silmiäsi kuivaamaan.
-
--- Mikäs sille tuli? kysyä kangersi muori uteliaasti.
-
-Loviisa tuli hänen korvansa juureen ja muori työnsi syrjään likaisen,
-siniraitaisen huivinsa, kaappasi korvansa lehteä likemmä ja avasi
-suunsa, ikään kuin ääni senkin kautta olisi voinut kuulua.
-
--- Kertoi vain, selitti Loviisa nauraen, -- että patruuna oli koettanut
-tavoitella kiinni, kun herrat olivat siellä sydänmailla metsästämässä...
-
--- Jaa matkustamassa? huusi muori.
-
--- Niin, niin, matkustamassa.
-
--- Jaa tavoitella kiinni?
-
--- No niin, niin...
-
-Hanni käveli hyvän aikaa ulkona pimeässä ja tuulessa. Hän olisi
-mielellään jäänyt sinne yöksikin, jollei olisi ollut niin kylmää ja
-kolkkoa. Täytyi palata tupaan. Loviisa vilkui häneen ivallisesti,
-mutta ei puhunut mitään ennen kuin illallista syötäessä. Suntio oli
-juuri kehunut hyviä aikojaan, että ihmisiä hyvästi kuolee, kun Loviisa
-virkkoi:
-
--- Hanni, kuulepas, oliko se päivää vaiko yötä?
-
-Hanni ei ymmärtänyt kysymystä eikä viitsinyt olla kuulevinaan.
-
--- Silloin kun se sinua tavoitteli, sanoi Loviisa ja nauroi.
-
-Hanni raivostui, heitti leipäpalasen kädestään pöytään ja karkasi ulos.
-
--- Onpa sillä tytöllä sisua! päivitteli suntio. -- Mikä sille tuli?
-
--- En minä vain tiedä, sanoi Loviisa viattomasti. -- Näittehän itse.
-
-Hetkisen Hanni seisoi porstuassa, repi esiliinansa kulmia ja varisti
-kyyneliä silmistään. Oli alkanut sataa lumensekaista vettä, oli
-pilkkoisen pimeä. Tuuli kävi ja hautausmaan puut humisivat.
-
--- Täälläkös se äkäpussi onkin, sanoi suntio pistäen päänsä tuvan
-ovesta. -- Mennäänkös vähän tänne kamariin? Vai mitäs sanot, jokohan
-mies ansaitsee pienen naukun, kun on kaivanut hautoja kaiken päivää?
-
-Hanni ei vastannut. Mikä hänen edessään muu oli kuin palata tupaan
-kuuntelemaan Loviisan ilkeää naurua. Mutta Loviisa nähtävästi katui,
-sillä hän otti kahvikuppinsa, jotka pesemättöminä ja kumoonkaadettuina
-seisoivat ikkunalla, pyyhkäisi niitä esiliinaansa, astui lieden luo ja
-tarttui pannunsa sankaan.
-
--- Juo äläkä älmennä! sanoi hän ojentaen kuppia Hannille.
-
-Hanni ymmärsi, että Loviisa oli lauhtunut. Hänkin olisi ollut valmis
-tekemään sovintoa, mutta kahvi oli niin sakeaa ja sokeripalat niin
-kiiltävän likaiset, ettei hänen luontonsa ottanut vastaan sovintoa
-siinä muodossa. Hän sanoi, ettei kahvi näin illalla maistu hänelle.
-
--- Maistuukohan tanssi huomenna? kysyi Loviisa pisteliäästi ja rupesi
-hörppäämään kahviaan.
-
--- Totta kai! vastasi Hanni, valmiina millä muulla tavalla hyvänsä
-sopimaan.
-
-He eivät vielä olleet ehtineet levolle, kun Nyymanni tuli hakemaan
-Jannea Kankaanpäähän. Tuiskuna astui hän tupaan, toi lunta jaloissaan
-ja huiski sitä lakistaan pitkin seiniä. Patruuna oli jo ajanut uuden
-passarinsa portille ja tahtoi taas takaisin mörököllin täältä.
-
-Nyymanni istui penkillä tyytyväisenä kuin kukko orrellaan. Loviisa
-oli ikään kuin käynyt leveämmäksi. Hän liikkuili helakkana, makeana
-ja toimeliaana, oikein pesi kahvikupit, pani sokeripaloja rasiaan ja
-asetti kaikki tarjottimelle.
-
--- Vieläkö sinne kartanoon pitäisi lähteä tänä iltana? kysäisi Janne.
-
--- Vielä, vielä. Talo on täynnä vieraita ja piiat sanovat, etteivät he
-aamulla rupea puhdistamaan heidän saappaitaan.
-
--- Keitä siellä nyt taas on? kysäisi Loviisa makeasti.
-
--- No kaupungin tuomareja ja se lapsekas herra sieltä Helsingistä ja...
-
--- Se ylioppilasko, se Kyösti?
-
--- Se sama.
-
--- Kuuletkos Hanni, huudahti Loviisa, -- se on nyt siellä se Kyösti.
-
-Hanni punastui ja nosti katkismuksen silmiensä eteen. Hän ei voinut
-kärsiä, että Loviisa puhui Kyösti-herrasta, vieläpä nimittäen häntä
-Kyöstiksi. Hän kävi vakavaksi eikä enää ottanut osaa keskusteluun.
-Oikeastaan hän ei voinut seuratakaan, mitä he sanoivat, sillä hän
-mietti niin kokonaan sitä, että Kyösti-herra on Kankaanpäässä ja millä
-lailla hänet voisi saada nähdä.
-
-Äkkiä huomasi hän, että Nyymanni kysyvästi katseli häneen.
-
--- Mitä? sanoi hän hämillään ja veti taas katkismuksen kasvojensa eteen.
-
--- Lähdetäänkö ajelemaan? sanoi Loviisa. -- Etkö kuule, että Nyymanni
-tarjoaa?
-
--- Niin, kehoitti Nyymanni uudestaan, -- saali vain korville ja
-rattaille! Ilma ei ole oikein hyvä, mutta kyllä on hevonen.
-
--- Kankaanpäähänkö? huudahti Hanni ja hypähti seisomaan.
-
--- No, vaikkapa niinkin.
-
-Hanni vaipui istumaan niin häpeissään, ettei uskaltanut silmiään nostaa.
-
--- No, pian vain nyt! kehoitti Nyymanni.
-
--- Ei, en minä mihinkään, vastasi Hanni, käsivarret pöydällä ristissä
-ja kasvot painettuina niitä vastaan.
-
-Loviisa nauroi täyttä kurkkua.
-
--- En minäkään viitsi lähteä sellaiseen ilmaan, selitti hän.
-
-Janne oli kerännyt vaatteensa ja tuli tarjoamaan kättään tytöille
-jäähyväisiksi. Loviisa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, jytyytti
-häntä siinä kuin säkkiä ja kehoitti olemaan patruunalle mieliksi. Hanni
-ei kuullut eikä nähnyt. Vasta kun Loviisa tuuppasi häntä, huomasi hän,
-mistä oli kysymys, ja ojensi Jannelle polttavan kätensä kohottamatta
-katsettaan.
-
--- Mikäs sinua, tyttö, nyt taas riivaa? kysyi Loviisa tullessaan
-saattamaan lähteviä. -- Kyllä sinulla on höllässä sekä ilot että itkut.
-Ei tiedä syrjäinen syytä minkäänlaista, kun jo pää on vasten pöytää ja
-silmistä juoksee virtoja.
-
--- Minun on ikävä kotiin, sanoi Hanni hiljaa. Mutta hän ei puhunut
-totta, sillä hän mietti vain Kyösti-herraa.
-
--- Älä sinä nyt sure! sanoi Loviisa. -- Sinun elämäsi tulee vielä
-olemaan niin hauskaa, että pois tieltä. Tuollainen korea tyttö saa
-sulhasia niin paljon kuin viitsii ottaa...
-
-Seuraavana päivänä rupesivat Kankaanpään tanssit tekemään kiusaa. Ei
-hän olisi niin tahtonut, jollei Kyösti-herra olisi ollut kartanossa.
-Hän ymmärsi, ettei hän saa häntä nähdä, sillä herrasväki oli tietysti
-sisähuoneissa ja tanssit ovat tuvassa, mutta kuitenkin hänen teki mieli
-Kankaanpäähän. Kieltäisiköhän äiti, jos tietäisi kaikki...? Hanni
-oli kahden vaiheilla aina iltaan asti, mutta kun Loviisa alkoi tehdä
-lähtöä, niin pukeutui hänkin vihreään hameeseensa, ja kun Loviisa
-kehoitti, viskasi hänkin huivin korviinsa ja päätti tämän ainoan kerran
-lähteä katsomaan, vain katsomaan. Sittenhän rippikoulukin alkaa eikä
-hän enää pääse.
-
-Ilta oli tyyni, pilvet hajaantuivat ja kuunpuolikas nousi järven takaa.
-Ilma oli leuto ja tie paksuna liejuna. Pientaren vierelle oli astuttu
-kapea polku kivenkovaksi ja sitä kulkivat tytöt perätysten.
-
--- Kas, huudahti Loviisa äkkiä. -- Tuolla tulevat juustoherrat!
-
-Hanni erotti etäältä kolme miehistä olentoa. Loviisa rupesi laulamaan
-ja nauramaan. Hanni pyysi häntä olemaan hiljaa, mutta hän vain yltyi.
-Vihdoin herrat tulivat luo, tervehtivät kohteliaasti ja kysyivät,
-sopiiko tulla saattamaan. Loviisa vastasi tiukasti, ettei ensinkään
-tarvitse, mutta he tulivat kuitenkin eikä Loviisa enää estellytkään.
-Puhuttiin jotakin, joka ei Hannista ollut mitään ja jota hän ei
-ymmärtänyt. Vihdoin sanottiin jotakin hänestä, Hannista.
-
--- Se on minun ystäväni, sanoi Loviisa, -- ei sille saa tehdä pahaa.
-
--- Pahaa! huudahti yksi herroista. -- Kuka nyt sellaiselle sirkkuselle.
-Syliini otan ja kannan.
-
-Hannin sydän hytkähti, hän tuli likemmä Loviisaa ja korjasi huivia
-silmilleen. Hän käsitti, että herrat tekivät hänestä ja Loviisasta
-pilkkaa. Heitä huvitti kiusoitella heitä, nyppiä käsivarsista ja nauraa
-heille.
-
-Astuttiin meijerirakennuksen ohi, jossa herrat asuivat, mutta he
-saattoivat tyttöjä aina Kankaanpään riihille asti. Siitä he kääntyivät.
-
-Päärakennuksen pitkä ruuturivi oli heleässä valaistuksessa.
-Ikkunoissa riippui hienoja pitsiuutimia ja kasvien lomitse loistivat
-kynttiläkruunut. Hannin valtasi kuumeinen halu päästä likemmä. Hän
-tarttui Loviisan käteen ja veti häntä mukaansa. He menivät pihaan,
-kiersivät rakennuksen kulman ja tulivat puutarhaan. Hiekka narisi
-jalkojen alla ja tulet ikkunoista valaisivat nurmikkoa ja ränstyneitä
-kukkalavoja. Huoneissa oli peilejä ja tauluja. Kuului laulua ja
-ihmisten puhetta. Hannin olisi tehnyt mieli nousta parvekkeelle, jonne
-johtivat portaat puutarhasta, mutta hän ei uskaltanut. Äkkiä likeni
-pari naista ikkunaa ja siihen he jäivät puhelemaan. Hanni ja Loviisa
-karkasivat syrjään ja seisahtuivat aidan suojaan, missä oli varjoa.
-
--- Tuo nainen on pappilan Aino, selitti Loviisa. -- Se kuuluu olevan
-hyvä tyttö, kehuvat palvelijat. Toista en tunne. Vaikka olisi armon
-ruotsalaisia tuttavia, kun on noin hiukset pörröllään... Mutta eikö jo
-mentäisi?
-
-Hanni tahtoi vielä viipyä, sillä hän toivoi näkevänsä Kyösti-herran,
-vaikkapa vain vilahdukselta. Ikkunaan tulikin herra ja nainen. He
-jäivät katselemaan kuuta. Mutta se herra ei ollut Kyösti-herra.
-
-Loviisa hiipi jo aitaa myöten, hyvän matkan päässä Hannista. Hanni sai
-juosta saavuttaakseen hänet. Voi, hän olisi paljoa mieluummin odottanut
-siinä ikkunoiden alla...! Jo kuului viulun kimeitä ääniä...
-
-Tuvan eteisessä oli poikia ja tyttöjä kinastelemassa. Kun ovi avautui,
-pulpahti viulun räminä ja kuumuus, jalkojen kopina ja lampun käry.
-Sillä siellä oli kuumaa kuin saunassa ja lamppu kärysi katossa.
-Penkillä oli parikymmentä istujaa ja permannolla istuttiin sakeissa
-parvissa. Tuskin oli Hanni ehtinyt nurkkaan istumaan, kun hänen eteensä
-ilmestyi hoikka, iloinen mies, joka hihallaan pyyhki hikeä otsaltaan.
-Nyymannihan se olikin.
-
--- Eikös tyttöä tanssita? kysyi hän, tarttui käsivarsiin ja läksi
-viemään. Hanni yritti jotakin sanoa, mutta ei siinä kuulunut kuin
-jalkojen kopina ja viulun vingunta. He menivät kovaa vauhtia, moneen,
-moneen kertaan ympäri huoneen. Hanni ei voinut sille mitään, että
-tuntui hauskalta. Hän meni kuin virran mukana. Tuli niin vari, että
-hiki valui alas selkää, kädet olivat kuin keitetyt ja jo alkoi
-pyörryttää. Ei oikein tietänyt, olivatko jalat maassa vaiko ilmassa.
-Hän pyyteli Nyymannia lakkaamaan, mutta Nyymanni tarttui vain lujemmin
-kiinni, läähätti, puhalsi, jytkytti ja kieputteli. Vihdoin viimein
-hän pysähtyi ja heitti tanssitoverinsa irti keskellä lattiaa. Hanni
-lensi hänen käsistään pitkien matkojen päähän, nurin narin toisten
-päälle. He rupesivat nauramaan ja vetivät polvelleen lepäämään, mutta
-siitä koppasi toinen mies ja taas alkoi kieputus lattialla. Hauskaa
-se oli! Mutta voi sitä kuumuutta! Joku poikaviikari tuli pistämään
-jalkojaan tanssivien eteen ja joku pari siinä kaatuikin, mutta toiset
-vain hihkaisivat mennessään. Vähän väliä pistäysivät miehet eteisessä,
-siellä oli olutkori ja sama vanha akka, joka oli kehunut kylvettäneensä
-patruunaa lapsesta asti, kauppasi olutta.
-
-Tuskin oli kuitenkaan ehditty päästä ilojen makuun, kun eräs
-sisätytöistä henki kurkussa tuli sanomaan, että patruuna kieltää
-tanssimasta. Viulun ääni kuului portaille, kun herrasväki tuli kuuta
-katselemaan, ja siitä saivat tietää, että on tanssit. Patruuna suuttui
-ja sanoi, että hänen talossaan pitää olla järjestystä.
-
--- Kyllä he itse tanssia rötköttävät, mutta meitä kielletään, huusi
-joku.
-
-Samassa tuli toinen sisätyttö sanomaan, että armon tuli sääli, kun hän
-kuuli, että kiellettiin tanssimasta, ja nyt herrasväki laittaa väelle
-jotakin oikein hauskaa, joka samalla on paljon parempaa ja opettavampaa
-kuin tanssit, näin lauantai-iltana.
-
-No, sitten kelpaa käydä odottamaan. Ei se armo sittenkään taida olla
-mikään paha ihminen... Mutta voi sitä toki sill'aikaa tanssiakin,
-kunhan ei viulu soi, etteivät kuule. Ja nyt se onkin vielä hauskempaa,
-kun se on kiellettyä...
-
-Vihdoin tulee Janne ilmoittamaan, että saa tulla. Silloin kaikki
-karkaavat ovea kohti, joku menee kiireessä nurin, mutta se on vain
-hauskaa.
-
-Vanha taloudenhoitajatar entisen herrasväen ajoilta kiehuu vihasta
-ja vimmasta, kun väkijoukko tulee kyökkiin. Tällaista ylenannettua
-komentoa lauantai-iltana! Pyyhkikööt edes jalkansa älköötkä päästäkö
-koiria tullessaan...
-
-Keittiön pöydät ovat täynnä komeita ruokavateja ja juomatarjottimia.
-Pitkänä jonona astuu häärivien piikojen ohitse koko tanssijajoukko
-tuvasta. Rasvatut saappaat ja hikiset vaatteet hajuavat. Ruokasalista
-näkyy katettu pöytä elävine kukkasineen, hopea-astioineen, pulloineen.
-Kelpaisipas siihen istuutua syömään, kelpaisipas tuosta kopata
-viinikarahvi taskuunsa!
-
-Suuresta salista on nuoralla erotettu kulma katsojille. Hei sitä
-komeutta! Kultaa ja peilejä, tauluja, silkkiä samettia... Pyöreän
-pöydän ääressä toisessa kulmassa istuu naisia ja herroja. Siellä on
-yksi niistä herroista, jotka kävivät Pimeässäpirtissä. Pörrötukkainen
-neiti menee soittokoneen ääreen ja alkaa soittaa rimputtaa iloista
-nuottia. Äkkiä lentävät ovet salin perältä auki ja sisään karkaa
-olento, korea kuin elävä nukke. Herrasväet, jotka istuvat pöydän
-ääressä, rupeavat taputtamaan käsiään ja korea nukke hymyilee, kumartaa
-ja alkaa sitten laulaa.
-
-Tottakai sen jokainen tuntee: se on Kankaanpään nuori armo itse!
-
-Hänellä on ihkasen lyhyt silkkihame, pitkät sukat ja kultasolkisissa
-kengissä korkeat korot. Hihoja ei ole ensinkään ja olkapäillä vain
-kaitaiset nauhat. Rinnalta nousee kaunis kukkakimppu ja paljaalla
-kaulalla kiiltää helmiä. Tukassa on korea, kimalteleva höyhen ja
-kädessä viuhka, jonka hän panee rintansa eteen, kun painuu alaspäin.
-
-Heleällä äänellä hän rallattaa, ravistaa päätään, näyttää hampaita,
-vetää ylös kulmakarvoja, näyttää surulliselta, näyttää vihaiselta,
-kertoo jotakin hauskaa ja vihdoin purskahtaa nauruun ja karkaa pois
-samasta ovesta, josta tuli.
-
-Mutta herrasväki pöydän ääressä nauraa menehtyäkseen ja pui käsiään ja
-huutaa "bravo, bravo!" Ne ovat tietysti ymmärtäneet, mitä armo lauloi.
-Kankaanpään kuski, puutarhuri ja sisätytöt nauravat hekin ja taputtavat
-käsiään. He viittaavat kiihkeästi tupaväkeä taputtamaan. Silloin alkaa
-salissa paukkua. Pojat ja nuoremmat miehet taputtavat kuin palkintoa
-saadakseen, sillä se on heistä hauskaa. Vihdoin täytyy herrasväen
-huutaa: "hss!"
-
-Armo tulee uudestaan esille, kumartaa ystävällisesti ja laulaa nyt
-jotakin niin surullista, että lopulta itkee. Mutta herrasväet pöydän
-ääressä nauravat ääneen. Ei laulu heitä laisinkaan itketä. Ja sitten
-taputetaan ja huudetaan vielä vimmatummin kuin äsken. Kerran vielä
-aukeavat ovet, armo tulee ulos ja kumartaa asettaen jalkansa ristiin.
-Korvissa, kaulalla ja tukassa välkkyvät helyt. Käsivarret, kaula ja
-niska ovat valkoiset kuin maito. Hänen oikea kätensä painuu rintaa
-vastaan, ikään kuin varjellakseen hametta aukeamasta... Sitten hän
-häviää eikä enää tule.
-
-Toisen oven suuhun on sill'aikaa tullut useita herroja ja heidän
-joukossaan on taas pari niitä, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä.
-He taputtavat käsiään, kuiskailevat keskenään ja nauravat. Rengit ja
-piiat katselevat salin koreuksia ja hymähtävät, mutta eivät puhu mitään.
-
-Nuoret herrasväet nousevat pöydästään, menevät soittokoneen ääreen ja
-laulavat monessa äänessä lauluja, jotka palvelusväkikin tuntee. Heidän
-laulaessaan tulee saliin patruunan harmaankirjava koira. Se nuuskii
-ihmisiä, jotka seisovat nuoran takana, ikään kuin kysyäkseen heiltä,
-kenen luvalla he ovat tulleet tänne, ja poistuu sitten herrojen luo,
-antaakseen heidän silittää itseään.
-
-Armo astuu nyt esiin toisessa asussa. Pianpa hän muuttikin karvaa!
-Tuskin samaksi tuntisi. Housut ovat jalassa ja korkearuojuiset
-saappaat, pyssy olalla ja pieni sotilaslakki päässä. Kovin ovat housut
-ahtaat eikä häntä muutenkaan sotilaaksi luulisi. Mutta koreasti hän
-laulaa. Herrasväki ei sentään taputa yhtä innokkaasti kuin äsken.
-
-Hän tulee huoneeseen vielä kolmannen kerran ja taaskin uudessa puvussa.
-Hänellä on nyt lyhyt hame, pienet pitsihihat, helmiä kaulassa, hattu
-päässä ja hatussa pitkä sulka. Hänen kanssaan on poika, jonka kädessä
-on pitkä seiväs ja housut ulottuvat vain polviin. He laulavat yhdessä
-ja poika koettaa ottaa armolta punaista kukkaa, mutta armo ei tahdo
-antaa, kujeilee vain. Vihdoin poika ryöstää kukan ja karkaa armon
-kaulaan.
-
-Nyt taputetaan taas kovasti ja huudetaan, niin että huoneet kaikuvat,
-mutta armo ei enää mene pois, vaan hymyilee ja kumartelee herrasväen
-pöydän edessä, astelee sitten nuoran laidalle, hymyilee väelleen,
-nostaa kättään ja nyökäyttää päätään. Väki ymmärtää, että nyt saa
-poistua, nyt on näytäntö lopussa. Mutta ennen kuin he ovat päässeet
-keittiöön vievän käytävän ovesta, tukkii armo sormellaan nenänsä ja
-juoksee avaamaan ovea, joka vie parvekkeelle.
-
--- Luuletteko, että he ymmärsivät mitään? kysyy hän sitten vierailtaan.
--- Heille olisi ehkä pitänyt selittää.
-
--- Mutta huomasittehan, hyvä rouva, kuinka innoissaan he olivat!
-selittivät vieraat yhteen ääneen.
-
--- No sepä hauskaa. Minun käy heitä välistä sääli, kun heillä ei ole
-mitään huvia.
-
-Ulkona on kuutamo. Ääneti kulkee kansa alas keittiön portaita ja
-kappaleen pihamaata, mutta sitten aletaan puhua.
-
--- Mitäs tuo nyt oli olevinaan?
-
--- Oli mitä oli, olihan se hauskaa.
-
--- Teatteria se oli!
-
--- Olisihan tuo samalla voinut tulla paitasillaan.
-
--- Ehkä se olikin paitasillaan, noin pitsitetythän sillä kuuluu olevan
-paidat.
-
--- Mutta koreasti se laulaa rallatti.
-
--- Korville minä antaisin, jos patruunan sijassa olisin.
-
-Hanni erosi heistä ja alkoi kiireesti astua kotia kohti. Hän oli kuin
-huumeessa.
-
-Se nuori herra, joka otti armolta kukan ja joka syleili häntä, oli
-Kyösti-herra.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Maanantaina vihdoin piti rippikoulun alkaa.
-
-Kai rovastikin aikoinaan oli pitänyt rippikoulua ihanteellisena
-laitoksena, jossa nuorten piti valmistua elämän retkelle, erottamaan
-hyvää ja pahaa, oppia ajattelemaan ja sovittamaan Vapahtajan neuvoja
-elämään. Mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä alentuneet. Kunhan sai
-lapset edes puhtaasti lukemaan. Alussa hän oli vaatinut paljon, sekä
-ulkolukua että sisälukua, ja joka ei osannut, sai mennä laiskankouluun.
-Mutta joka vuosi tuli kymmenkunta sellaista ihmisalkua, etteivät ne
-parantuneet laiskankoulussakaan, vaan vetelehtivät vuodesta vuoteen
-rippikoulussa, harmina ja pahennuksena uusille oppilaille. Sen tähden
-oli jo parina viime vuonna päästetty kaikki urakalla, sekä ne, jotka
-osasivat, että ne, jotka eivät osanneet. Ja se oli rovastin mielestä
-näyttäytynyt miltei käytännöllisimmäksi keinoksi.
-
-Kovaa oli se rippikoulun pitäminen! Istua kuumassa, ahtaassa huoneessa
-neljä tai viisi tuntia perätysten, ajamassa mitä yksinkertaisimpia
-asioita mitä tyhmimpiin päihin. Kun sai sellaisia vastauksia, että
-on "kolme Jumalaa, oikea Jumala ja Jeesus ja Pyhä Henki" tai että
-"Jumala on syntinen" tai että "Jumalaa rukoillaan vain kirkossa" tai
-että "Jeesus ristiinnaulittiin pahain tekoinsa tähden" -- niin kyllä
-ihanteellisuus meni menojaan.
-
-Lapset kokoontuivat kello 10 maanantaiaamuna pitäjäntuvalle ja siellä
-heistä seulottiin pois mahdottomimmat, sellaiset, jotka eivät ensinkään
-saaneet sanasta kiinni. Toisten kanssa alettiin sitten.
-
-Ensin tuntui Hannista hyvin juhlalliselta. Rovasti istui totisena
-pöydän takana. Hän oli mustissa vaatteissa, ainoastaan kaulus oli
-valkoinen ja paksut kultavitjat riippuivat taskusta. Hänen silmänsä
-näyttivät siltä kuin hän olisi osannut katsoa ihmisen sydämeen asti.
-Häntä täytyi pelätä ja totella melkeinpä kuin Jumalaa itseään.
-
-Toisilla tytöillä oli uudet, kauniit vaatteet ja silkit päässä. Toiset
-olivat lainavaatteissa, eräänkin tytön kengät olivat hyvin isot ja
-hihat ylettyivät käsien yli. Monet olivat ihan risaisissa vaatteissa.
-Erään tytön pää oli pörrötetty melkein niinkuin armon pää. Se oli
-pitkä ja varmaankin jo hyvin vanha tyttö. Ensin tuntui hullunkuriselta
-kuunnella, kun toiset lukivat oikein huonosti. Ihan väkisin tuppasi
-naurattamaan. Mutta rovasti suuttui ja silloin räiskyivät nurkat.
-Toiset pantiin seisomaan koko tunniksi. Toiset itkivät pelosta, toiset
-olivat kuin kivet: eivät itkeneet eivätkä nauraneet, sama, sanoi heille
-hyvää tai pahaa. Hanni sai aina kiitosta, hän ei koskaan vastannut
-väärin ja osasi lukea mistä kirjasta tahansa. Rovastikin nähtävästi
-piti hänestä, koska hän aina pani hänet oikaisemaan tyhmiä tyttöjä.
-Mutta kyllä hän toisille teki kiusaa niinkuin tahallaan. Eräs tytöistä
-valehteli niin, ettei voinut ensinkään luottaa sen puheisiin, ja kun
-eräältä tytöltä katosi kukkaro, luulivat kaikki hänen sen ottaneen.
-Se kuului olleen kesti-akan tyttö takakyliltä. Sitä rovasti vähän
-väliä huusi ja aina se vastasi nurinpäin. Rovasti torui, sanoi kanaksi
-ja lehmäksi ja tomppeliksi, antoi seisoa, pani nurkkaan ja tukisti.
-Mutta ei se välittänyt mistään, teki mitä käskettiin, ei itkenyt eikä
-nauranut.
-
-Vähitellen sentään komentoon tottui. Hannista kävi aika pitkäksi.
-Häntä nukutti ja ajatukset liikkuivat muualla. Varsinkin piti ajatella
-Kyösti-herraa.
-
-Välistä, kun pappilaan tuli vieraita tai rovastille sattui työtä,
-saivat rippikoululaiset odottaa. He vetelehtivät silloin maantiellä,
-joka kulki pitäjäntuvan ohitse. Milloin kastui, milloin paleli. He
-keksivät kerran odottaessaan ruveta hippasille ja juoksivat hautausmaan
-ja pitäjäntuvan väliä, mutta silloin menivät kylän uskovaiset
-kantelemaan rovastille, että rippikoululapset tanssivat maantiellä ja
-häpäisevät koko pitäjän. Silloin saivat lapset rovastilta kovat nuhteet.
-
-Ruustinna oli saanut kuulla, että Salmisella asui näppärä tyttö, joka
-kävi rippikoulua. Hän tarvitsi juuri sellaista nuorta tyttöä leikkimään
-lasten kanssa ja hän lähti Salmiskalta kuulostamaan, millainen Hanni
-oli. Tuntikauden he Salmiskan kanssa juttelivat kahvipannun ääressä,
-moittivat Kankaanpään nuorta herrasväkeä, kehuivat vanhoja ja Salmiska
-kertoi kaikki, mitä tiesi Hannin äidistä ja Hannista. Ruustinna päätti
-ottaa Hannin lapsenpiiaksi pappilaan. Tosin hän vielä oli nuori, mutta
-koska oli tarkka ja vilkas tyttö, niin varmaan pian oppisi.
-
-Turhaan tuli Kalle Pimeästäpirtistä noutamaan tytärtään kotiin. Ikävä
-häntä oli ollut, oli tuntunut siltä, kuin joku aina olisi puuttunut.
-Äiti itki itkemistään ja väitti, ettei Hanni enää milloinkaan palaa.
-Mutta parasta kai se oli, että hän jäi kirkonkylään, kun oli saanut
-hyvän paikan ja vanhempien asuminen torpassa oli epävarmaa. Kalle
-esitti surunsa ruustinnalle ja kertoi, kuinka mitättömistä syistä
-patruuna oli suuttunut. He olivat alussa aikoneet kääntyä oikeuteen,
-mutta taisipa olla parasta sovinnolla erota torpasta.
-
-Hanni kertoi isälleen, miten hyvä hänen on pappilassa. Hän saa nukkua
-lasten kamarissa ja syödä melkein samaa ruokaa kuin herrasväki. Hänen
-työnään on järjestää huoneissa, tarjota kahvia, leikkiä lasten kanssa,
-lukea heille satukirjoista ja parsia heidän sukkansa. Lapset ovat
-kiltit ja Aino-neiti vasta on hyvä. Pitää ihan vertaisenaan.
-
-Yhtä tapausta Hanni ei kertonut isälleen. Pappilassa oli ollut herroja
-yötä, kunnanlääkäri ja metsäherra. Aamulla oli ruustinna lähettänyt
-Hannin viemään heille kahvia ja Hanni oli tullut heidän huoneestaan
-hätäännyksissään, itku kurkussa. Silloin oli ruustinna vienyt hänet
-peräkamariin ja puhunut hänen kanssaan kahden kesken, puhunut kovia
-sanoja. Hän oli pannut kaikki Hannin syyksi, vaikka Hanni tiesi, ettei
-hän ollut mitään tehnyt.
-
-Aino-neiti lähetti Hannin pikku siskoille tulijaisiksi vehnäleipää ja
-piparkakkuja. Hanni itki isän nähdessään ja lähetti tuhansia terveisiä
-äidille ja vaarille ja Jussille ja kaikille muille siskoille, pikku
-Liisalle varsinkin, ja Misselle ja Omenalle ja kaikille, kaikille...
-Hänestä tuntui ero isästä niin raskaalta, että sydän oli haljeta.
-Mutta isä siunaili hyvää herrasväkeä, joka on ottanut hänen tyttärensä
-suojaansa ja vakuutti, että äidinkin varmaan nyt tulee paljon
-turvallisempi olla.
-
-Hanni meni saattamaan isää rekeen, syötti Pikulle leipää, taputti
-sen kylkeä, silitti ja hyväili sen turpaa ja uudisti itkien kaikki
-terveisensä ja sanottavansa. Hän ajoi reen jalaksilla alaportille asti
-ja palasi siitä pappilaan, mutta Kalle läksi sydänmaahan, jota hän
-lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt omanaan ja joka ei enää ollut
-hänen omansa.
-
-
-
-
-VII
-
-
-Ruustinnan nimipäivänä -- yhdeksäntenä päivänä joulukuuta -- oli
-pappilassa aina pidot. Ketään ei erityisesti kutsuttu, mutta kaikki
-olivat tervetulleet ja kaikki tulivat.
-
-Ystävälliset suojat olivat ahdetut täyteen valoa, salin kattokruunu oli
-sytytetty, peilipöydillä ja hyllyillä paloi kynttelejä, urkuharmonin
-kannella seisoi kaksi paksua hopeista haarakynttiläjalkaa. Seinillä oli
-raamatunlauseita mustilla pohjilla, mustissa puitteissa, ikkunoissa
-siistit, valkeat uutimet ja hyvin hoidettuja kasveja, huonekaluista
-ja matoista helotti iloisia, puolivillaan kudottuja värejä. Salin
-lattialta olivat matot poissa tanssin varalta ja vanhanaikaisen pianon
-telineillä oli tanssinuotteja.
-
-Pitkin seiniä istui naisia: sohvassa kunniasijalla Kolhon kartanon
-rouva, everstinna Segerskjöld, joka tyttärineen naapuripitäjästä
-asti oli vaivautunut onnittelemaan ruustinnaa. Hän oli mustassa,
-hiukan vanhanaikaisessa silkkipuvussa, pitsimyssy päässä, ja seurasi
-levottomasti vanhempaa tytärtään, joka oli rakastunut maisteri
-Holmströmiin. Hartaasti oli hän sentään kuuntelevinaan vierustoverinsa,
-leskirouva Granin juttuja. Rouva Gran oli alkuaan suurta sukua, mutta
-hänen avioliittonsa oli ollut "mesallianssi" ja siinä oli tullut
-vararikko. Nyt ei hänellä ollut kuin pieni eläke, joukko kultasormuksia
-ja äärettömän paksut kultavitjat, jotka kutsuissa koristivat hänen
-vanhanaikaisia, kuluneita silkkipukimiaan. Hän oli hyvin lihava,
-näytti liikkuessaan jättiläiskerältä, ei asunut missään, vaan kierteli
-seuranaisena pitkin pitäjiä, perheestä perheeseen ja kuljetti mukanaan
-kaikki juorut. Viimeksi oli hän oleskellut viikon Kankaanpäässä ja
-kun hän sen mainitsi, unohti everstinna sekä tyttärensä että hänen
-rakastettunsa.
-
-Rouva Gran oli saanut selville, ettei Ester-rouva ollut mitään
-"parempaa" sukua. Hänen myötäjäisensä olivat kaikki merkatut E.v.H:lla
-kruunu yläpuolella. Miksei hän ollut käyttänyt tyttönimeään? Tietysti
-siksi, ettei sen yläpuolelle olisi sopinut ommella kruunua! Hän oli
-luultavasti tukholmalaisen ravintoloitsijan tytär!... Mutta muuten
-oli Kankaanpäässä pidetty kovin hyvänä, oli ollut ruokaa ja juomaa ja
-iloista seuraa yllin kyllin.
-
-Vastapäisessä sohvassa istui nimismiehen rouva ja kappalaisen rouva ja
-heidän välilleen oli joutunut Alhon kartanon ennen aikojaan vanhentunut
-emäntä, rouva Jenny von Holten, kalpea, laiha, nöyrännäköinen nainen,
-jonka kasvot kellertävä, epämuodikas silkkipuku teki vieläkin
-kalpeammaksi. Etempänä salissa istui pienempien kartanoiden rouvia
-tummissa villapuvuissa, hiukset sileiksi kammattuina, kädet helmassa
-ristissä. He valittelivat piikojaan, puhuivat lapsistaan, katselivat,
-miten sohvassa istuvat rouvat käyttäytyivät ja mitä tyttöä mikin
-herra liehitteli. Nurkassa likellä ruokasalin ovea istui muutamia
-talonpoikaisemäntiä, kansakoulunopettajatar ja miesopettajan rouva.
-He eivät kuuluneet pitäjän hienostoon eivätkä yleensä olleet
-mukana pidoissa. Pappilaan heidät sentään aina kutsuttiin, tänään
-sitä suuremmalla syyllä, kun emännät pakanalähetyksen hyväksi
-toimivan ompeluseuran puolesta jo aamulla olivat käyneet ruustinnaa
-onnittelemassa antaen hänelle lahjaksi tusinan kahvikuppeja.
-
-Ystävällisenä ja hiukan hämillään asteli ruustinna ryhmästä ryhmään.
-Kolhon everstinnalle virkkoi hän nöyrästi: "Kuinka kovin ystävällistä,
-että Louise todella vaivautui meille tänään! Ja vielä tällaisella
-pakkasella! Mutta tottakai me nyt saamme pitää herrasväet luonamme
-yötä!... Oi, meillä on aina tilaa niin harvinaisille vieraille!"
-
-Kummallista, ettei Kankaanpään herrasväkeä kuulu! Ruustinna ei tiedä
-pappilalaisten millään tavalla loukanneen heitä. Olisivatko he todella
-niin ylpeitä, etteivät tahtoisi tulla, jos ovat kuulleet, että
-pappilaan tulee alhaisempaakin väkeä?... Ruustinna siirtyi toiseen
-sohvaan ja kysyi Jenny von Holtenilta, mitenkä hänen pienokaisensa
-jaksavat. Jenny-rouva säpsähti, nousi varovaisesti sohvasta ja istuutui
-tuolille. Hän oli levoton lapsista, pikku Carl oli ollut kipeänä. Hänen
-pitäisi oikeastaan lähteä kotiin... Eihän nyt suinkaan! Totta kai
-Jennyn pitää juoda teetä ja syödä illallista pappilassa. Tee joutuu
-paikalla. Ja ruustinna työnsi hänet ystävällisesti takaisin sohvaan ja
-läksi kiiruhtamaan teen tarjoamista.
-
-Keittiön puoli oli ainoana muurahaispesänä: pöydät täynnä posliineja,
-hilloja, leivoksia, pulloja. Lattialla häärivät piiat toistensa tiellä,
-tuon tuostakin polkien kissaa hännälle tai koiraa käpälälle. Salmiska
-piti pääkomentoa ja hänellä oli puoli tusinaa apulaisia, mutta vaikka
-ruustinna Salmiskaan luottikin, niin piti hänen itsensä välillä käydä
-katsomassa, olivatko asiat kunnossa.
-
-Lastenkamarissa kävi kova ryty: tuolit olivat käännetyt ylösalaisin ja
-vuoteita oli pengottu, sillä oli leikitty sokkosilla, hippasilla ja
-rautatietä.
-
-Salissa kierteli jo teetarjotin ryhmästä ryhmään. Uudet kupit,
-ompeluseuran lahja, olivat tarjottimella.
-
--- Kyllä ne ovat kauniit! vakuutti ruustinna moneen kertaan emännille.
-
--- Minusta ne olisivat saaneet olla vähän iloisemmat, huomautti joku
-emännistä. -- Kovin ovat valkoiset.
-
--- Se se juuri on hienoa, selitti kansakoulunopettajan rouva. -- Minä
-pidän kaikesta kalpeasta.
-
-Samassa juoksi palvelustyttö salin läpi eteiseen ja ruustinna ymmärsi,
-että joku tulee. Varmaankin kankaanpääläiset, koska kaikki muut jo ovat
-saapuneet.
-
-Hengästyneenä, sydän sykkien seisahtui Hanni portaille. Tuuli, lumi
-lenteli, tiukuset soivat ja valkeassa ryöpyssä ajoivat parihevoset
-portaiden eteen. Jäljessä tuli toinen reki. Hanni juoksi lumeen ja
-aukaisi peitteen, paksun, lämpimän taljan. Häntä vastaan lehahti väkevä
-haju kuin kukkasista, nuori herra hyppäsi reestä ja auttoi alas naisen.
-Hän auttoi häntä varovaisesti, ikään kuin peläten hänen menevän rikki,
-talutti hänet sisään ja alkoi riisua pois vaatteita. Ensin otettiin
-turkki, jonka päällys oli sinistä samettia, kaulus ja sisus lumivalkeaa
-nahkaa, sitten hieno valkoinen silkkihuivi. Hanni polvistui maahan
-vetämään pois päällyskenkiä... kuinka sillä oli ohuet, pienet kengät
-ja hienot sukat! Ester-rouvan kasvot olivat punaiset ja valkeat kuin
-kuvalla, kulmakarvat säännölliset kuin hiilellä kaarretut. Ja kuinka
-jokainen vaate hänen ympärillään lemusi! Nenäliina oli pitsistä,
-ohut ja pieni. Kaunis hän oli, kaunis kuin sadun prinsessa. Mitä ne
-olivatkaan kaikki muut hänen rinnallaan!
-
-Ruustinna tuli eteiseen vastaan, niiaili syvään ja toivotti tuhansin
-kerroin tervetulleeksi. Kahisevassa, punaisessa silkissä, avokauloin,
-paljain käsivarsin, astui Kankaanpään nuori armo hänen rinnallaan
-saliin. Hän kumarsi ystävällisesti joka taholle, mutta meni antamaan
-kättä vain harvoille, tietysti niille, joille hänet oli esitetty ja
-jotka seurustelivat heidän kanssaan. Mutta kaikki muut, jotka olivat
-nousseet ylös tervehtiäkseen, istuutuivat paikoilleen, katselivat
-loukkaantuneina toisiinsa ja alkoivat kuiskailla.
-
-Patruuna, joka tunsi pitäjän tavat, kierteli kättelemässä. Ei hän
-sentään kansakoulunopettajien ja emäntien luo mennyt. Herra Wahlberg,
-joka oli esitetty ani harvalle, kierteli sen sijaan ystävällisenä
-pitkin huoneita ja ojensi kätensä jokaiselle. Ylioppilas Åkerfeltin
-esitti Aino-neiti niille, jotka istuivat salissa, ja vei hänet sitten
-viereiseen huoneeseen, jossa nuoret leikkivät panttileikkejä. Siellä
-otettiin Kyösti-herra avosylin vastaan, sillä pitäjässä oli puute
-herroista.
-
-Ester von Holten oli asetettu everstinnan viereen. Kaikki katselivat
-häntä salavihkaa ja kaikki puhuivat hänestä.
-
--- Hän on maalattu kuin teatterilainen, sanoivat keski-ikäiset naiset.
--- Pitää olla sokea, jollei sitä huomaa.
-
--- Jos hän tuollaisessa puvussa tulisi minun kotiini, niin ajaisin ulos
-hänet.
-
--- Se kuuluu olevan tapa hienossa maailmassa, koetti ruustinna sovittaa.
-
--- Täydellinen varieté-nainen!
-
--- Minun täytyy sanoa, että minua hävettää.
-
-Ruustinna keksi äkkiä keinon. Hän haki eteisestä Ester-rouvan
-silkkihuivin ja meni ystävällisin hymy huulillaan hänen luokseen.
-
--- Täällä on niin vetoista, sanoi hän, -- pelkään, että rouva von
-Holtenin tulee kylmä. Te ette saa kylmettyä täällä pappilassa.
-
--- Oo, hyvä ruustinna! huudahti Ester-rouva herttaisella
-päännyökkäyksellä ja antoi ruustinnan viskata huivin ympärilleen.
-Mutta se ei kauan peittänyt hänen paljauttaan, sillä hän käytti sitä
-leikkikalunaan, milloin käärien sitä auki, milloin viskaten syrjään.
-Kun vihdoin maisteri Holmström tuli tarjoamaan hänelle käsivarttaan,
-viedäkseen hänet leikkimään toiseen huoneeseen, niin riuhtaisi hän sen
-kokonaan yltään ja se jäi hulmuamaan käsivarrelle, missä sitä vähimmin
-olisi tarvittu. Naiset punastuivat hänen puolestaan.
-
-Hanni oli huumauksissaan. Hän ei yrittänytkään askareilleen, vaan
-unohtui ovensuihin seisomaan, suu hymyssä ja silmissä kaihoava,
-surumielinen ilme. Häntä sai tuupata ja käskeä, sai asettaa tarjottimen
-hänen käsiinsä ja kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen silmissään
-kyyneliä.
-
--- Mikä sinulle on tullut? kuiskasivat hänelle toiset piiat, mutta hän
-ei vastannut, katsoi vain vihaisesti.
-
-Mikseivät nuo herrat häntä tunne? Kun he kävivät hänen kotonaan, niin
-he olivat kovin ystävällisiä. Nyt eivät tervehdi, eivät edes näe.
-Hän asettuu heidän eteensä ja katsoo suoraan silmiin -- eivät tunne.
-Patruunakin tuijottaa kuin kiveen. Hanni tahtoo, että he hänet näkevät,
-tuntevat ja tervehtivät häntä. Ei mitään muuta hän heiltä vaadi...
-
-Hän kantaa raskasta tarjotinta, joka on kukkurallaan leipää, seitsemää,
-kahdeksaa eri lajia. Rouvat ottavat jokaista eri lajia, levittävät
-nenäliinan polvelleen ja laskevat saaliinsa siihen. Toiset ottavat
-salaa kaksikin piparkakkua. Ikkunalaudat ovat ennestäänkin täynnä
-heidän säästöjään, suuren vehnäviipaleen päälle on asetettu kokonainen
-läjä pientä leipää. Kuinka hitaasti he ottavat jutellen ottaessaan
-kaiken maailman asiat! Hannin ajatukset ovat viereisessä huoneessa,
-josta kuuluu naurua. Hänen tekisi mieli viskata maahan koko tarjotin ja
-juosta sinne leikkimään.
-
-Hänen on määrä ensin tarjota Kankaanpään rouvalle. Ester jää pitkäksi
-aikaa kujeilemaan teekuppinsa kanssa. Ei hän jaksa juoda kokonaista
-kuppia, ehkä maisteri olisi niin ystävällinen ja kaataisi toiseen
-kuppiin... Enemmän, enemmän! No kas noin. Entä mitäs leipää, kun
-ruustinnalla on täällä niin paljon hyvää? Vihdoin hän valitsee pienen
-rinkelin... Ei ole nälkäinen, miettii Hanni ihaillen. Siitä sen
-paikalla erottaa hienon ihmisen. Nuo muut ovat syöneet kuin sudet. Ja
-sitä pientä palastaan nakertelemaan nuori rouva viskautuu nojatuoliin
-pidellen sitä kahdella hienolla sormella... Hän on kaunis kuin kuva,
-kuinka voi olla noin valkoinen rinta? Suu on kuin marja!
-
-Hanni on seisahtunut Kyösti-herran eteen, puna poskilla, mieli täynnä
-pelonsekaista toivoa. Eikö hän nyt tunne häntä? Jollei hän pian tunne,
-niin Hanni totisesti puhuttelee. Hän kuumenee kuumenemistaan, punehtuu
-punehtumistaan, mutta ei kehtaa puhjeta puhumaan.
-
-Äkkiä Kyösti-herra nostaa silmänsä, katselee ikään kuin tutkien,
-hämmästellen ja miettien. Hannia pyörryttää.
-
--- Kuka... kuka? kysyy nuori herra suomeksi.
-
-Silloin ei Hanni enää voi pidättää itseään, vaan paiskaa tarjottimen
-sängylle, joka on kohollaan pitsitettyjä tyynyjä, ja vastaa säteilevin
-silmin:
-
--- Se Hannihan minä olen sieltä Pimeästäpirtistä. Eikö herra muista?
-
--- Kyllä, kyllä! huudahtaa ylioppilas iloisesti ja hän muistaa nyt
-metsästysretken ja torpan ja kaikki tyyni... -- Hannihan sinä olet.
-Hyvää päivää Hanni.
-
-Hän painaa tytön kättä ja tyttö tekee pienen niiauksen. Se on
-silmänräpäyksen työ, mutta silloin tuntuu heistä molemmista kuin he
-olisivat kahdenkesken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulevat he naurua
-ja näkevät vieraita ihmisiä. Aino-neiti ojentaa Hannille tarjotinta,
-kuiskaa jotakin hänen korvaansa ja johtaa häntä pois huoneesta. Hanni
-käsittää, että hän on tehnyt jotakin luvatonta, hänen käsivartensa
-vapisevat, hän tuskin pysyy jaloillaan.
-
--- Tyttö on ollut meillä niin lyhyen ajan, selittää Aino-neiti
-hämillään. -- Hän on isän rippikoululapsia, kotoisin jostakin kaukaa
-sydänmailta.
-
--- Ehkä, virkkaa Ester-rouva ilkkuen ja päätään heilauttaen, --
-ylioppilas Åkerfelt osaltaan tahtoo selittää meille, mikä romanttinen
-juttu kaiken tämän takana piilee.
-
-Kyöstiä harmittaa, että hän tuolla lailla unohti asemansa. Mutta kun
-se tyttö häneen niin katsoi! Tahdittomuus tapahtui, pitää koettaa
-korjata sitä niin hyvin kuin suinkin. Hän kertoo siis metsästysretkestä
-ja tytöstä ja tuosta sievästä torpasta... Tyttöön kiinnittivät he
-erityisesti huomiota siksi, että hän oli niin naiivi ja turmeltumaton.
-
--- Te aloitte tietysti kaikki häntä kurtiseerata! huudahtaa Ester-rouva
-leikillisesti. -- Oo, älkää yrittäkökään puolustautua, kyllä minä
-miehet tunnen!
-
-Mutta jouduttuaan Kyöstin kanssa ikkunakomeron yksinäisyyteen, nuhtelee
-hän tätä vakavammin.
-
--- Sinä tyhmä poika, etkö senverran ymmärrä, että jos sinä
-metsästysretkellä voitkin hakkailla somaa tyttöä, niin ei sinun
-vertaistesi joukossa sovi sitä jatkaa.
-
--- Mutta enhän minä kuin vain tervehdin häntä, yrittää Kyösti. -- Hän
-sitä paitsi ei ole mikään tavallinen talonpoikaistyttö. Olisit vain
-nähnyt sen torpan, Ester...
-
--- Niin, niin, niin, kuiskaa Ester ja laskee kätensä hänen huulilleen.
--- Ei sellaisia metsästysretkituttavuuksia sovi tuntea kunniallisissa
-pappiloissa...
-
-Åkerfelt kyllä tuntee, että hän käyttäytyy kuin raukka. Mutta kaunis
-rouva huumaa hänet niin, että hän on mykkä. Johan hänellä pitäisikin
-olla yliluonnollisia voimia voidakseen työntää luotaan käden, joka
-lemuavana, viileänä, pehmeänä laskeutuu hänen huulilleen. Eihän hän
-ihminen olisikaan, jollei hän sitä kuumasti suutelisi ja vaikenisi.
-
-Hän on rakastunut Ester-rouvaan, hän, niinkuin kaikki muutkin miehet.
-
-Sill'aikaa istuivat vanhemmat herrat tupakoiden rovastin kamarissa,
-totilasiensa ääressä. Nimismies, Alhon patruuna, rovasti ja jotkut
-toiset juttelivat talvesta ja pitäjän asioista. Kunnanlääkäri ja
-pari muuta herraa on vetäytynyt toiseen päähän huonetta. Herra von
-Stoltenfelt, joka ei ole mitään muuta kuin herra "von", s.o. rappiolle
-joutunut aatelismies, loikoo sohvassa silloin tällöin tokaisten
-keskusteluun jonkin sanan. Kauppiaat Mankonen ja Eekperi ovat
-sijoittuneet ovensuuhun ja juttelevat siellä Pietarin komeuksista tuon
-tuostakin sekoittaen puheeseensa jonkin venäläisen sanan. He eivät osaa
-ruotsia ja tahtovat näyttää, että osaavat toista kieltä, jota eivät
-herrat osaa. Keinutuolissa pöydän toisella puolen istuu Kaarle Juhana
-Wahlberg, "Kankaanpään syytinkivaari", joksi ihmiset ovat alkaneet
-häntä nimittää. Hän on vielä vanhanakin kaunis mies, hiukset ja viikset
-huolellisesti hoidetut, pukinparta leikattu kärjen muotoon ja komealla
-kotkannenällä kultasankaiset silmälasit. Hänen pukunsa on nuhteeton ja
-hänen käytöksessään on jotakin, joka muistuttaa Kustaa III:n aikaisia
-miehiä perhekuvissa. Otto von Holten istuu sohvan toisessa päässä
-hajamielisesti seuraten tapahtumia.
-
-Sangen erilaiset ovat ulkomuodoltaan veljekset von Holten. Vanhempi,
-Kustaa, joka omistaa Alhon, on pieni, kalpea, vaaleatukkainen mies,
-jonka leveän, matalan otsan, ulkonevien poskipäitten, terävien silmien
-ja suurten korvien paremmin luulisi polveutuvan jostakin köyhyyttään
-kituneesta talonpoikaissuvusta. Nuorempi veli, Kankaanpään herra, on
-tumma, lihavahko, kookas mies, mutta hänen silmissään on jotakin ikään
-kuin loppuun palanutta ja punaisissa huulissa veltto piirre.
-
--- No, veli Kaarle Juhana, virkkaa rovasti astuen pöydän ääreen,
--- etkö tässä istukin kuivin suin! Minä pyysin Ottoa toimittamaan
-juomanlaskijan virkaa, mutta hän näkyy sen unohtaneen.
-
-Otto von Holten sävähtää ylös ajatuksistaan, täyttää lasit ja virkkaa
-omaansa korottaen:
-
--- Maljasi, setä Kaarle Juhana!
-
-Wahlberg kostuttaa huuliaan, mutta ei juo.
-
--- Olen luvannut laulaa tänä iltana, lausuu hän selitykseksi.
-
--- Maljasi, kunnon provasti, huudahtaa sohvalta Stoltenfelt, joka jo
-on ottanut liikaa. -- Kasvakoon ihramahasi juuri niin paljon, ettei
-se tee sinulle haittaa, ja kukkarosi juuri niin paksuksi, ettei se
-estä sinua pääsemästä taivaan valtakuntaan... "Skål" teillekin, vanha
-ruotsalainen, ja teille, Kankaanpään patruuna!... Oli se hyvä, lisää
-hän ääntään alentaen, -- että jätitte pikkutytöt rauhaan ja menitte
-naimisiin. Korean rouvan saittekin...
-
-Kankaanpään herra on tänään niin lauhkealla tuulella, ettei hän edes
-suutukaan, mutta sopimattoman puheen hän sentään tahtoo katkaista ja
-sen tähden nostaa hän äkkiä päätään ja rypistää kulmakarvojaan.
-
--- No, no, ylvästelee Stoltenfelt, levitellen rintaansa, -- ei nyt
-rehennellä. Aatelismies minä olen minäkin. Tarkastetaanpa vain kenen
-kilpi tässä vanhempi on... Enkä minä pyri puhdistamaan Kankaanpään
-raitteja, liatkaa vain...
-
-Rovasti taputtaa häntä olalle ja tietäen, että hän on paha hakemaan
-riitaa, houkuttelee hänet istumaan Mankosen ja Eekperin väliin. Siellä
-selittää hän, että von Holtenien aateluus hänen sukunsa rinnalla on
-kuin vesi verrattuna vanhaan viiniin.
-
-Kaarle Juhana on vetänyt esiin nuuskarasiansa ja antaa sen kulkea
-ympäri piirin.
-
--- Ottakaa, hyvät herrat, kehoittaa hän, -- ottakaa priisi
-majesteettivainajan nuuskarasiasta. Kuinka hyvin muistan päivän,
-jolloin hän minulle sen antoi...
-
-Hänen äänensä käy surumielisen helläksi ja Kankaanpään patruuna tarttuu
-hänen lauseeseensa äänellä, jonka tekee samanlaiseksi kuin Kaarle
-Juhanan ääni on:
-
--- Niin, setä, sinä muistat sen yhtä hyvin kuin eilispäivän...
-tarkoitan tämän päivän, sillä et suinkaan sinä eilispäivää
-muistakaan... Te olitte koko laulukunta käyneet laulamassa
-majesteetille, kun hän...
-
--- Niin, niin, olimme käyneet... Ja illalla kutsui majesteetti
-meidät kaikki luokseen. Ja sitten sitä laulettiin -- majesteetti oli
-hyvä laulaja... Viiniä oli ja sampanjaa ja sikaareja ja kun illalla
-tuli kuuma, niin riisui majesteetti itse takkinsa ja käski meitäkin
-riisumaan, ja paitahihasilla sitä sitten istuttiin myöhään yöhön.
-
-Kaarle Juhana ottaa esiin punaraitaisen silkkisen nenäliinansa ja
-pyyhkii kyyneleen silmästään.
-
--- No entä sitten? kysyi Otto-herra, joka oli kuullut kertomuksen
-kymmeniä kertoja ja joka kuitenkin aina kehoitti kertomaan sitä
-uudestaan.
-
--- Niin, kun majesteetti sitten omasta rasiastaan oli tarjonnut
-meille kaikille nuuskaa, niin lopuksi virkkoi: "Ja tämän saa tästä
-illasta muistoksi se, joka on ollut innostunein" ja loi katseen ympäri
-piiriämme, tuli minun luokseni ja ojensi rasian minulle...
-
--- Eikö hän samana iltana lainannut tulta sikaaristasi, setä Kaarle
-Juhana?
-
--- Niin teki, niin teki!
-
--- Tulta hän lainasi kerran kyytimiehensäkin piipusta, huomautti Alhon
-patruuna kuivasti.
-
-Wahlberg hymähti puoleksi ylenkatseellisesti, puoleksi säälien, nosti
-sitten päätään ja lausui täynnä harrasta kunnioitusta:
-
--- Majesteetti oli mies, oli ihminen lihasta ja verestä eikä nukke
-valtaistuimella. Hänen maljansa!
-
--- Eläköön! heläyttää kuoro naisääniä eteisestä ja tyttöjen parvi
-ilmestyy arkaillen ovelle.
-
-Herrat kohoutuvat kohteliaampiin asentoihin, Kaarle Juhana vie
-vaistomaisesti kätensä siveltämään partaansa ja hiuksiansa. Häntä,
-häntä tytöt etsivät. Onhan hän luvannut laulaa. Toistensa käsivarsiin
-nojaten lyöttäytyvät he hänen ympärilleen, hyppelevät, nauravat,
-huudahtelevat ja kuljettavat setä Kaarle Juhanan riemusaatossa
-soittokoneen ääreen.
-
--- En tänään ole äänessä, selittää Kaarle Juhana. -- Minun ei pitäisi
-laulaa.
-
-Siitä eivät tytöt tahdo kuulla puhuttavankaan. Rouva von Holten on
-kivenkovaan kieltäytynyt esiintymästä, eiväthän he voi koko iltaa olla
-ilman laulua. Kaarle Juhana ei saata olla epäkohtelias naisille, hän
-koettaa aina täyttää heidän toiveensa. Hän laulaa siis, koska Ester
-suostuu säestämään, pitää kättä sydämellään ja silmäilee tunteikkaasti
-eteensä. Ääni ei todellakaan tahdo kulkea eikä Ester-rouva osaa
-säestystä, mutta molemmat tekevät parastaan ja yleisö palkitsee heitä
-vilkkailla kättentaputuksilla.
-
-Laulun lakattua kiertelee rouva Gran keränä keskelle salin lattiaa,
-leipoo siinä käsiään ja laulaa äänellä, jossa ei ole hituistakaan
-sointua: "Koska tyttö häitä pitää, kuka sulhanen olla saa?" Hän koppaa
-maisteri Holmströmin rinnalleen ja pian on hän piiriksi koonnut koko
-nuorten joukon. Wahlberg on painunut sohvaan everstinnan viereen, mutta
-ei kauankaan saa olla rauhassa, hänen pitää tulla "leikkaamaan kauraa",
-hänen pitää jäädä leskeksi...
-
-Jännittyneinä seuraavat rouvat seiniltään nuorten ilakkaa ja joku
-herrakin on jäänyt ovensuuhun katselemaan. Mutta ruokasalin ovelle
-pysähtyvät piiat, milloin silmänräpäykseksi töiltään ehtivät,
-kiistelevät siitä, kenellä on kaunein puku, kuka on kaunein, mikä
-herra mistäkin tytöstä pitää... Kankaanpään armosta tietysti on
-enemmän puhumista, joku piioista väittää nähneensä, että se nuori
-helsinkiläinen herra, joka on Kankaanpäässä vieraana, suuteli hänen
-kättään.
-
-Rovastin kamarista ovat herrat toinen toisensa perästä siirtyneet
-saliin tai vierashuoneisiin. Veljekset Kustaa ja Otto von Holten
-huomaavat äkkiä istuvansa kahden kesken pöydän ääressä.
-
-Otto von Holten on kaiken iltaa hajamielisenä seurannut mitä hänen
-ympärillään tapahtuu. Hän on oudolla mielellä, hänessä liikkuu jotakin
-poikamaista, iloista, huoletonta. Hän olisi valmis mihin kepposeen
-hyvänsä, hän ei vähääkään välittäisi siitä, että kaikki nämä naiset
-ja herrat saisivat halvauksen hämmästyksestä... Se on kummallista,
-ei hän saata muuta kuin ihmetellä. Hän katselee itseänsä ikään kuin
-ulkoapäin ja sanoo itselleen: sinä Otto von Holten, sinä vanha raato,
-väsynyt naisiin ja kyllästynyt viiniin, oletko sinä hullaantunut kuin
-koulupoika? Ainoa, mikä tekosi tekee hiukankin käsitettäväksi, on
-sen mahdottomuus. Jos olisit _rakastunut_ johonkin aatelisneitiin,
-niin ansaitsisit korvapuustin -- mutta sinä olet rakastunut pieneen
-piikatyttöön, rakastunut, rakastunut -- se on niin hullua, että sinulle
-täytyy suoda se anteeksi.
-
-Kaikki oli tapahtunut aivan luonnollisella ja vaatimattomalla tavalla.
-Kun he ajoivat pappilan pihaan, karkasi nuori tyttö vastaan ja auttoi
-Esterin reestä. Otto huomasi jo silloin, että se liikkui sulavasti ja
-oli hyvin solakka -- hän huomasi yleensä ensi silmäyksellä naiset ja
-mihin he kelpasivat. Eteiseen tultua muisti hän jo, missä oli tytön
-nähnyt.
-
-Jo oli siis nyt sekin päässyt tänne kirkonkylään! Niin, niin, itsehän
-hän kehoitti. Mutta hänet valtasi samassa ikään kuin jonkinlaisen
-omantunnonvaivan vivahdus ja pelko siitä, että sille jotakin täällä
-tapahtuisi.
-
-Hän seurasi sitä pitkin iltaa, näki tytön luovan häneen rukoilevat
-siniset silmät, jotka soimasivat siitä, ettei hän häntä tuntenut. Se
-teki niin hyvää, niiden silmäyksien alla suli hänen sydämensä... Mutta
-hän ei näyttänyt mitään, oli katsovinaan ohi ja ajattelevinaan muuta...
-Hänellä oli taito katsella sillä lailla, että toinen luuli silmien
-tähtäävän ohitse... Nyt oli hän sillä päällä, että äkkiä olisi voinut
-tarttua tytön käsivarteen, asettua papin eteen ja pyytää, että hän
-vahvistaisi heidän avioliittonsa. Hän oli varma, että niitä kauppoja
-hän ei katuisi, hän ei ikinä ollut mistään asiasta ollut niin varma
-kuin siitä. Se oli selittämätöntä. Että vanhan, kokeneen ja järkevän
-miehen elämässä voi sattua jotakin sellaista!
-
--- Mikset tanssi? kysyi Alhon patruuna äkkiä.
-
--- Mikset itse tanssi? vastasi Otto ja punastui ikään kuin hänet olisi
-tavattu pahanteosta. Mutta sitten heittäytyi hän loikomaan sohvaan ja
-jatkoi: -- Rovasti tarjoaa tänä iltana sekä hyviä sikaareja että hyvää
-konjakkia. Minusta tässä on hyvä istua.
-
-Alholainen vaikeni vähän aikaa ja siirtyi sitten sohvaan veljensä
-viereen.
-
--- Kuule, Otto, sinun maaltasi käy yhtä mittaa torppareja minun luonani
-pyytämässä torppaa. Näyt pitävän suursiivousta.
-
--- Eiköhän mahtane olla tarpeen! vastasi Otto tyynesti.
-
--- Aiotko todella panna toimeen senkin uhkauksesi, että hävität koko
-kylän kirkon ympäriltä?
-
--- Eikö se ehkä ole tarpeeksi ruma?
-
--- Mutta siitä vähenee aika lailla työvoimasi. Nuo itselliset ovat
-sentään tehneet monta päivätyötä kiireellisenä työaikana...
-
--- Ja juoneet monta pulloa sinun oluttehtaastasi. Ei sinun tarvitse
-pelätä, että Kankaanpään työväki loppuu. Kyllä työväkeä on, kun vain
-viitsivät jotakin tehdä... Ja nyt minä lähden tanssimaan.
-
-Salissa oli franseesi täydessä käynnissä. Rouvat, jotka istuivat pitkin
-seiniä, haukottelivat. Emännät ovensuusta olivat kadonneet ja tytöt,
-joita ei oltu pyydetty tanssiin, koettivat näyttää tyytyväisiltä
-viereisessä huoneessa. Alhon patrunessa oli vetäytynyt nurkkaan pienen
-pöydän taa ja selaili siellä jotakin kirjaa. Hän oli levottoman
-näköinen ja katsahti pelästyneenä ympärilleen, kun joku läheni häntä.
-
--- Oletko kipeä, Jenny? kysäisee Otto-herra ystävällisesti ja istuutuu
-hänen viereensä.
-
--- En. Kuinka niin? vastaa kalpea rouva koettaen hymyillä. -- Olen vain
-vähän levoton lapsista. Pikku Carl on ollut kipeänä, olisin tahtonut
-jäädä kotiin, mutta Kustaa tahtoi välttämättömästi mukaansa.
-
-Jenny-rouva nielee kyyneliään. Hän on valvonut öitä, hän on väsynyt,
-hän on huolissaan. Joka hetki, jonka hän täällä viettää, tuottaa
-hänelle kidutusta. Mutta hän ei saanut jäädä kotiin, hänen pitää
-vain istua tässä. Otto katselee hänen kuihtuneita kasvojaan, silmiä,
-jotka ovat kuopalla, käsiä, jotka ovat karkeat... Hänen vieressään
-kirjahyllyllä on suuri läjä leivoksia.
-
--- Ne ovat lapsille, selittää Jenny hämillään ja punastuen, mutta
-samassa lentää hänen kasvoilleen lämmin hymy: -- He niin odottavat
-tuliaisia. Eivät malta yötäkään nukkua, vaan siinä kotiin tullessa jo
-myllertävät sängyissään.
-
--- Niin, niin, huudahtaa Otto, -- kyllä minä muistan, kuinka kiihkeästi
-itsekin lapsena odotin tuliaisia. Me vain aina riitaannuimme niistä
-Kustaan kanssa... Me riitelimme jo silloin.
-
-Jennyn kasvoilta katoaa hymy ja hän luo Ottoon pelästyneet, rukoilevat
-silmänsä... Otto huomaa äkkiä, että Jennyllä, jota hän on pitänyt niin
-mitättömänä ja yksinkertaisena, on kauniit silmät, että hänen kasvonsa
-ovat sielukkaat. Niin, hänessä piilee se salaisuus, että hän on äiti,
-joka ikävöi kotiin, joka on levoton lapsistaan. Jospa hänenkin vaimonsa
-ikävöisi kotiin, jospa hänkin olisi levoton lapsistaan. Silloin hän
-voisi häntä rakastaa. Hän ei vaatisi vaimoltaan mitään, tämä saisi olla
-ruma, koukkuleukainen, hän saisi olla tyhmä, typerä -- kunhan hänellä
-vain olisi kyky olla levoton lapsistaan...
-
-Mutta siinä se on: Ester, hänen vaimonsa, ei kykene siihen. Hän melkein
-uskaltaa vannoa, että hän nytkin istuu jossakin nurkassa jonkun nuoren
-miehen kanssa, joka on häneen korvia myöten rakastunut... Äh!
-
-Hänellä olisi voinut olla toisenlainenkin vaimo, itse hän tämän on
-valinnut. Hänen vaimonsa olisi saattanut olla hiljainen ja tyyni, istua
-kehdon ääressä laulellen lapselle, josta tulee isän elämän jatkaja...
-Olisipa hän nähnyt sen tytön siellä metsätorpassa aikaisemmin... Eih?
-Ei tämä käy päinsä, onko hän humalassa?...
-
-Ruustinna on täydessä illalliskuumeessa, kun Ester von Holten äkkiä
-ilmestyy ruokasaliin rakastettavana ja lämpimänä kuin itse päivänpaiste.
-
--- Kuulkaas nyt, rakas ruustinna, huudahtaa hän, taputtaen ruustinnaa
-olkapäälle. -- Minulla olisi teille pyyntö!
-
--- Kuinka rouva von Holten on ystävällinen! virkkaa ruustinna
-lämpimästi hymyillen hänkin.
-
-He palaavat saliin ja istuutuvat erikseen, Ester-rouva pidellen
-ruustinnan kättä. Kaikki rouvat seuraavat heidän keskusteluaan kaikella
-mahdollisella uteliaisuudella ja ruustinna on ylen hyvillään siitä
-suosiosta, jota komea nuori rouva hänelle osoittaa.
-
-Patrunessalla on seuraava huoli. Hänen kamarineitsyensä, hauska nuori
-tyttö otti rakastuakseen puutarhuriin. Tyttö kantoi hänelle kaikki,
-mitä talosta irti sai, ruokaa, juomia, yksin sikaarejakin ja kaiket yöt
-he mellastivat yhdessä. Eihän se sellainen sopinut suuressa talossa.
-Tietäähän sen, mitä sellainen esimerkki vaikutti. Hänen oli täytynyt
-ajaa tyttö pois ja nyt hän oli ilman. Hän oli kyllä jo kirjoittanut
-Helsinkiin ja sieltä oli toinen tulossa, mutta se saattoi viipyä pari
-viikkoa. Sill'aikaa on hänen kauhean vaikea tulla toimeen tyhmien
-suomalaisten tyttöjen kanssa. He ovat ihan mahdottomia ja eihän heitä
-saanut ymmärtämään edes yksinkertaisimpiakaan asioita ruotsiksi.
-Nyt hän oli kuullut, että täällä pappilassa olisi nuori tyttö, joka
-ymmärsi ruotsia -- jos jos ruustinna olisi niin kovin ystävällinen ja
-luovuttaisi hänet pariksi viikoksi, ehkä vain yhdeksi!
-
-Ruustinna ei ollut mikään kivi. Kuka hyvänsä kaikista noista rouvista,
-jotka vasta olivat moittineet nuoren tukholmattaren pataluhaksi,
-olisi kadehtinut ruustinnaa ja ilolla ja ylpeydellä täyttänyt hänen
-pyyntönsä. Ester-rouva osasi hurmata, hänen silkkiin, helyihin ja
-hajuvesiin kiedottua olentoansa oli mahdoton vastustaa.
-
--- Täytyyhän rouva von Holtenin saada hänet, sanoi ruustinna ja painoi
-Esterin käsiä.
-
--- Oi kuinka kovin kilttiä! Tuhannet, tuhannet kiitokset! Olen
-oikein iloissani. Kas, tämähän on soma tyttö, mutta kaikki nuo muut
--- ush, ne ovat sellaisia... sellaisia tallukoita, ettei heitä
-viitsi läheisyydessään nähdä, saatikka sitten vieraille näyttää...
-No niin, ruustinna rakas, lähettäkää nyt sitten hänet Kankaanpäähän
-niin pian kuin suinkin. Ehkä jo huomenaamulla? lopetti Ester-rouva
-herttaisimmalla hymyllään.
-
--- Jaa, sanoi ruustinna, -- huomenna meillä on jonkin verran kuntoon
-pantavaa, mutta ehkä sentään illalla...
-
-Niin joutui Hanni Kankaanpäähän.
-
-
-
-
-VIII
-
-
-Hei sitä elämää kartanossa! Ei siellä vain ehdi aika käydä pitkäksi,
-kaikki on yhtä humua aamusta iltaan, usein yötkin umpeensa. Sellaisia
-hiljaisia hetkiä, jollaisia usein oli pappilassakin, ei täällä tule
-milloinkaan. Koska hyvänsä voi tapahtua mitä hyvänsä. Et tiedä illalla
-pannessasi levolle, saatko yösi nukkua rauhassa. Keskellä makeinta
-untasi voivat kellot alkaa soida ja kun unen horroksissa katsahdat ulos
-ikkunasta, on portailla herroja, jotka pyrkivät sisään, tahtovat ruokaa
-ja vuoteita ja viipyvät päiväkausia.
-
-Sellaisesta pitää armo. Kun lamput ovat sytytetyt, totitarjotin
-pöydällä, herroja ympärillä, kortit käsissä ja hän ainoana
-kuningattarena heidän keskellään -- silloin hän on kuin kala vedessä.
-Hän sekoittaa heille totin ja jos joku oikein on hänen mieleisensä,
-niin sen lasin laidasta hän hiukan maistaa, ennen kuin ojentaa lasin
-hänelle. Hän lyö korttia hänkin, polttaa paperossia ja tekee itselleen
-totin kuten kaikki muutkin.
-
-Mutta jos talo on tyhjä, niin on hänen ikävä, hän on pahalla tuulella,
-hän on sairas. Joskus illalla nukkumaan mennessä riitaantuvat he
-patruunan kanssa pahanpäiväisesti. Patruuna riuhtaisee silloin
-punaisen silkkipeitteen vuoteestaan ja lähtee, laahaten sitä pitkin
-lattiaa, työhuoneeseensa. Hanni, joka nukkuu keittiökamarissa, herää
-pitkään soittoon. Armo on kipeä, hänen suontansa vetää, häntä pitää
-hieroa... paremmin, paremmin... hän kuolee... Patruuna vain ei tule
-häntä katsomaan. Hän soittaa, vuorostaan hänkin, Hannia luokseen. Armo
-kieltää Hannia menemästä ja hänen silmiensä loiste käy vihertäväksi.
-Hanni ei saa mennä! Se on hänelle oikein, nukkukoon vain siellä
-sohvallaan, tyynyjä on kyllä vierashuoneitten sängyissä, ottakoon
-sieltä... Hanni ei saa sammuttaa lamppua. Armo pelkää pimeää. Hän
-pelkää myöskin yksinäisyyttä ja Hanni saa noutaa tyynynsä ja peitteensä
-keittiökamarista ja panna levolle oven eteen. Ovea ei saa sulkea. Armo
-pelkää olla yksin... Hän voihkii kaiken yön ja huutaa Hannin nimeä joka
-toinen hetki. Seuraavana päivänä nukkuu hän tavallista kauemmin eikä
-lähde aamiaispöytään, sillä hän tahtoo rangaista Ottoa. Hän odottaa,
-että tämä sentään lopulta katuvana tulee hänen luokseen. Mutta Ottoa ei
-kuulu. Hannilta saa armo tietää, että patruuna on käynyt kartanolla ja
-että hän nyt astelee vihellellen edestakaisin huoneessaan.
-
-Aamiaisen antaa armo tuoda huoneeseensa ja patruuna saa syödä yksin
-ruokasalissa. Mutta päivällispöytään armo jo menee. Hänen kasvonsa
-ovat tavallista kalpeammat, hiukset hyvin kauniisti kammatut ja puku
-erinomaisen hieno. Alussa vaihtavat he vain jonkin sanan ja patruunan
-kasvoilla on ivallinen hymy, mutta vähitellen he sopivat ja illemmällä
-tuodaan totitarjotin patruunan työhuoneeseen, ukko Wahlberg ja
-Stoltenfelt noudetaan korttia lyömään ja illalla armo ja patruuna jo
-ovat niin hyvät keskenään, että vain halailevat ja suutelevat toisiaan.
-
-Eivät he ole oikein onnelliset. Armolla varmaan on ikävä täällä.
-Luulisi hänellä olevan hyvän -- hän asuu komeissa huoneissa, syö
-hyvää ruokaa, käskee kymmeniä palvelijoita, ei tee mitään työtä,
-laulelee, teettää vaatteita ja huvittelee, mutta hän ei ole tyytyväinen
-sittenkään. Vanhemmat palvelijat vakuuttavat tietävänsä, että hän
-ikävöi Kyösti-herraa, sillä hän rakastaa sitä nuorta herraa. Kerrankin,
-kun mentiin käskemään illalliselle ja patruuna oli ulkona, oli armo
-Kyösti-herran polvella, ja kuski sanoi voivansa vannoa, että he reessä
-olivat suudelleet toisiaan.
-
--- Se ei ole totta! kirkaisee Hanni vimmoissaan, kun sen kuulee. -- Te
-valehtelette. Se herra ei ole sellainen!
-
--- Mimmoinen? kysyivät piiat ilkkuen.
-
--- Sellainen... sellainen kuin muut herrat.
-
--- Kyllä se vain mennessään oli samanlainen, vaikkei tullessaan kyennyt
-viinaryyppyä ottamaan.
-
-Hanni toruu vastaan, itku kurkussa. Olihan Kyösti-herra pappilan
-tansseissa tuntenut hänet ja tervehtinyt, vaikka koko huone oli täynnä
-herrasväkeä. Sitä eivät muut herrat olisi tehneet! Mutta jos hän
-todella rakastaa armoa... Ei, ei ikinä. Armohan on paljon vanhempi
-Kyöstiä ja armohan on naimisissa. Ei ole uskomista ihmisten puheisiin.
-Sitä paitsi hän tietää, että Kyösti-herra on jalo ja hyvä.
-
-Palvelijat väittivät, että patruuna oli ajanut hänet pois talosta.
-Mutta armo itse oli kertonut, että Kyösti-herran äiti oli tullut
-kipeäksi ja tahtonut häntä kotiin. Armo oli välistä sillä tuulella,
-että tuli juttelemaan palvelijoiden kanssa. Se tapahtui silloin, kun
-ei ollut vieraita, kun patruunan oli pitänyt lähteä matkoille ja armo
-oli oikein ikävissään kotona. Hän piti uudesta taloudenhoitajattaresta,
-joka oli ollut ruoanlaittajana hotelleissa ja laivoissa ja joka tunsi
-suuren joukon herrasväkeä ja herroja. Armoa huvitti kuunnella hänen
-kertomuksiaan.
-
-Niinsanottuun "välikamariin" hän usein tuli, kun Heta-mamsselli
-istui siellä neulomassa. Ja tavallisestihan siellä neulottiin, sillä
-vaikka armolla oli niin äärettömästi vaatteita, että olisi luullut
-riittävän koko elämän ajaksi, niin aina piti ommella lisää. Hän ei
-koskaan tahtonut kaikissa kutsuissa esiintyä samassa puvussa. Se oli
-jo nähty eikä se enää kelvannut. Joskus oli olevinaan niin kiire, että
-piti istua yötkin työssä. Vanha mamsselli sai koetella ja ratkoa. Hän
-tuskastui lopulta, itki ja uhkasi lähteä pois, sillä hän ei jaksa...
-Mutta silloin armo kantoi hänen eteensä kupillisen teetä tai kahvia ja
-käski lohduttautua sillä ja neuloa eteenpäin, sillä eihän hän ilman
-pukua voi esiintyä ihmisten joukossa! Sitten hän hypähti pöydälle
-istumaan, kaivoi taskustaan esiin pähkinöitä, rikkoi niitä hampaittensa
-välissä, viskasi kuoret nurkkaan, söi mantelin ja kertoi Tukholmasta.
-
--- Enkö minä nyt ole kiltti, virkkoi hän nauraen, -- kun istuin tässä
-pitämässä seuraa mamssellille? Vieläkös hän joisi teetä, niin minä tuon?
-
--- Ei kiitoksia, hänen armonsa, vastaa vanha mamsselli nöyrästi ja
-painuu työhönsä.
-
-Hänen hiuksensa ovat valkeat, suuret silmälasit nenällä, korvissa
-pumpulitukkoja, sormien jäsenet kasvaneet täyteen patteja.
-
--- Hanni huutaa armo äkkiä, viskaa kourallisen kuoria lattialle ja lyö
-yhteen jalkojaan, jotka riippuvat ilmassa, -- tuo mamssellille vielä
-kuppi teetä.
-
--- Minä kiitän, hänen armonsa, -- en enää jaksa.
-
--- Oo, kyllä se menee! Ei pidä kursailla... Joko minä kohta saan
-koettaa?... Vai en vielä! No sitten hänen vielä pitää saada kuulla,
-kuinka kreivitär X. ja vapaaherratar Y. olivat puetut niissä
-tanssiaisissa, joista juuri kerroin.
-
-Kun Hanni hetken perästä tulee huoneeseen teetä tarjoamaan, huudahtaa
-armo hehkuvin poskin ja nauraen:
-
--- Niin, niin, sinä Hanni, voit keittiössä kertoa, ettei minusta
-ensinkään olisi tarvinnut tulla patrunessa. Kreivittäreksi tai
-vapaaherrattareksi olisin voinut tulla. Sen tähden täytyy teidän
-totella ja kunnioittaa minua.
-
-Vieraitten aikana kohteli hän palvelijoita ylpeästi. He eivät saaneet
-tulla kysymään mitään. Heidän piti liikkua hiljaa, ja jos joku pudotti
-jotakin, niin sai hän ankarat nuhteet.
-
-Joskus oli armo huvikseen lähtenyt läävään. Hänestä tuntui hauskalta
-kirjoittaa "kotiin", että täällä Kankaanpäässä on navetta, jossa on
-sata lehmää, ja hän käy siellä neuvomassa piikoja. Hänen "neuvonsa" ja
-huomautuksensa olivat kuitenkin sitä laatua, että kun ne selitettiin
-piioille suomeksi, niin eivät he voineet olla purskahtamatta nauruun
-armon silmien edessä. Kerran, kun hänen piti kenkänsä kärjellä hyväillä
-erään lehmän turpaa, joka oli hänen mielestään erittäin kaunis lehmä,
-niin sivistymätön eläin pisti esiin pitkän kielensä ja kiersi sen armon
-kengän ympäri. Armo päästi huudon, pelästyi pahanpäiväisesti eikä sen
-jälkeen enää viitsinyt mennä koko navettaan.
-
-Hannille oli hän yleensä ollut hyvä. Yöllä kun suonta veti ja piti
-hieroa, oli hän tosin äreä, ja kerran kun Hanni vieraitten aikana
-ovensuusta oli pyytänyt: "Jos armo olisi hyvä ja tulisi tänne", oli hän
-suuttunut niin silmittömästi, että oli aikonut lyödä. Mutta sitten
-olivat he taas eläneet sovussa.
-
-Kankaanpäässä oli yleensä hauskaa. Herrat eivät olleet tehneet pahaa.
-Pari kertaa, kun Hanni oli kantanut heille tarjotinta, olivat he
-lausuneet "kiitoksia" hyvin ihmeellisellä äänellä, katsoneet, nauraneet
-ja yrittäneet käydä kiinni häneen. Mutta silloin patruuna oli sanonut
-jotakin ja Hanni oli saanut livahtaa huoneesta kenenkään hätyyttämättä.
-Patruunakin oli ollut hyvin vakava. Se Hannia hämmästytti ja tavallaan,
-hiukan, aivan hiukan -- harmitti.
-
-Hän olisi toivonut patruunan rupeavan puhumaan niinkuin siellä
-Pimeässäpirtissä, sillä silloin olisi hänkin uskaltanut sanoa hänelle
-sanottavansa. Hänellä oli patruunalle paljon sanomista ja hän vihasi
-häntä, kun hän sitä ajatteli. Mutta kun patruuna oli vakava ja
-juhlallinen, ei hän uskaltanut ruveta puhumaan.
-
-Meijeriherrat, joita Loviisa oli sanonut juustoherroiksi, metsävahti,
-puutarhuri ja kaikki muutkin herrat hakivat Hannin suosiota, kun vain
-näkivät hänet. Eräänä yönä oli hän käynyt ajelemassa Nyymannin kanssa.
-Heillä oli ollut musta ori ja pieni reki -- kulkusia sentään eivät
-uskaltaneet ottaa -- ja he olivat laskettaneet aika kyytiä.
-
-Hanni tiesi varmaan, että hän oli kaunis tyttö. Hän katseli usein
-peiliin, sillä Kankaanpäässä oli paljon peilejä eikä hän enää osannut
-astua peilin ohitse, jollei katsahtanut siihen. Aamulla, kun hän
-meni makuuhuonetta järjestämään ja seisahtui armon toalettipöydän
-eteen, heräsi hänessä paljon ajatuksia. Hänen edessään oli hienosti
-hiottu peili ja pöydällä punertavalla silkkiliinasella kaikenlaisia
-hajuvesipulloja, vateja, lautasia ja koristuksia. Hänet valtasi halu
-saada käyttää niitä kaikkia niinkuin armo teki. Kyllä sitten olisi
-tullut kauniiksi. Miksei hän ollut herrasväkeä? Tietysti siksi, ettei
-isä ollut kuin torppari eikä hän ollut saanut käydä koulua. Olisikohan
-hän sitten ollut herrasväkeä, jos olisi käynyt koulua... Mutta olikohan
-armo käynyt koulua? Hannista tuntui siltä, että kyllä hän vain tietää
-yhtä paljon kuin armokin ja jos hän vain saisi, niin kyllä hän
-osaisi laittaa itsensä yhtä hienoksi kuin armo. Hän osasi tanssia ja
-käyttäytyä ihan kuin herrasväet.
-
-Hän oli tutkinut ja tarkastellut heitä joka puolelta. Hän olisi osannut
-puhua siitä mistä hekin. Eiväthän he koskaan puhuneet oppineista
-asioista, joita olisi pitänyt lukea kirjoista. He puhelivat vaatteista
-ja tanssiaisista ja toisista ihmisistä. Niistä olisi koulunkäymätönkin
-osannut puhua. Häntä harmitti olla piikana!... Ja mitä se oikeastaan
-oli, että herrat siellä Pimeässäpirtissä olivat olleet hänelle niin
-ystävälliset ja etteivät he täällä kartanossa ensinkään katsoneet
-häneen? Miksi olivat kaikki pappilassa käyneet hämilleen, kun
-Kyösti-herra oli tervehtinyt häntä? Miksi lääkäri ja metsäherra sinä
-aamuna siellä pappilassa olivat hyökänneet oven eteen ja tahtoneet
-ottaa hänet kiinni, mutta kun syötiin aamiaista, niin eivät he
-ensinkään katsoneet häneen?... Mutta hänpä ei tahdo kanniskella
-tarjottimia heille ja kuulla, kuinka he kummallisella äänellä, jolla he
-eivät koskaan puhuttele herrasneitejä, lausuvat hänelle jonkin sanan!
-Hän vihaa heitä, häntä hävettää se sellainen! Hän tahtoo olla niinkuin
-herrasneidit ja hän osaa olla niinkuin he, osaa jo kaikki heidän
-tanssinsakin. Hän inhoaa väentupaa. Kun siellä tanssitaan, niin savuaa
-lamppu ja haisee hieltä ja miehet jyskyttävät kuin oltaisiin riihellä.
-Mutta tanssiapa sen maisterin tai Kyösti-herran kanssa!
-
-Hänen täytyy välistä kuvitella, että Kyösti-herrakin pitää hänestä.
-Kun hän on saanut jonkun koulunopettajanviran tai muun sellaisen,
-niin hän nai Hannin. Hanni saa hatun ja pääsee herrasväeksi... Ei
-Kyösti-herra ole niinkuin muut herrat, hän tunnusti hänet kaikkien
-nähden tuttavakseen, hän voi korottaa hänet vielä rinnalleenkin...
-Ja Kyöstiä ajatellessa tuntee Hanni niin ääretöntä kiitollisuutta,
-hellyyttä ja onnea, että on kuin koko maailma ja sen surut ja häpeät
-eivät merkitsisi mitään.
-
-Pari kertaa on Loviisa yrittänyt tulla Hannia tervehtimään. Entisen
-taloudenhoitajattaren aikana ei hän uskaltanut, mutta nykyinen oli
-jutteliaampi.
-
--- Kas, kas, huudahti Loviisa Hannin nähdessään, -- kuinka olet käynyt
-herraskaiseksi! Oikein pitsiä esiliinassa ja kiinteä röijy! Taitaapa
-olla kureliivitkin alla.
-
-Hanni punastui ja selitti, että armo oli käskenyt pukeutua tällä
-tavalla.
-
--- Niin, niin, tietäähän sen.
-
--- Täällä on vieraita, selitti Hanni aikoen lähteä pois.
-
--- Niitä taitaa olla aina. Kyllä kai sinun on hauska ollaksesi... Mutta
-ethän toki aikone ystävääsi lähettää pois, ennen kuin olet antanut
-suuhun jotakin.
-
--- Ei tahdo olla aikaa kahvinkeittoon...
-
--- No ainahan sitä on jotakin valmista, pistä vaikka palanen vehnästä
-ruokakaapista...
-
--- En minä uskalla, mutta...
-
--- Ei se tällainen talo siitä köyhdy, syö sitten itse vähän vähemmän...
-
-Hannin mieleen muistui säästöt, jotka hän oli kerännyt pikku
-siskoilleen kotona. Kaikki makeiset mitkä hän oli saanut, olivat
-vakkasessa odottamassa isää, joka oli luvannut käydä jouluostoksilla
-kirkonkylässä. Niistä otti Hanni pari kivenkovaa piparkakkua
-Loviisalle, sanoi hyvästi ja läksi välikamariin askareilleen. Mutta
-Loviisa näytti suuttuvan hänelle ja jäi vielä juttelemaan rouva
-Lundbergin, taloudenhoitajattaren kanssa.
-
-Sen jälkeen rupesi rouva Lundberg kohtelemaan Hannia ikään kuin
-erityisesti silmällä pitäen. Hän oli ystävällinen, ehkä ystävällisempi
-kuin ennen, mutta hän vilkaisi tuon tuostakin hänen mutkiinsa. Lieneekö
-hän sitten panetellut Hannia armon edessä, koska armokin alkoi
-vartioida Hannia, kysellä, missä hän oli silloin ja silloin ja kohdella
-ylpeämmin kuin ennen. Hanni kävi katkeraksi ja uppiniskaiseksi. Onko
-hänen pakko olla täällä? Pääsee hän tästä pappilaankin! Siellä hän
-onkin aina viihtynyt paremmin. Ei hän täällä rupea olemaan. Hän ei enää
-pidä armosta niinkuin ensin.
-
-Muuten häntä alkoi pelottaa Kankaanpää. Jos isä sattuu tulemaan
-kirkonkylään, niin hän tietysti hakee häntä pappilasta, ja jollei löydä
-sieltä, niin hukka hänet perii! Jos äiti saa tietää, että hän vastoin
-lupaustaan on käynyt kartanossa...! Silloin ei hän ikinä uskalla astua
-äidin kasvojen eteen, ei ikinä katsoa äitiä silmiin!
-
-Eräänä päivänä oli ollut vieraita ja Hanni oli kuullut kerrottavan,
-että Kyösti-herra joulunpyhien jälkeen tulee Kankaanpäähän käymään.
-Armo oli nauraen kertonut, että hän niin kovasti pitää "tuosta hyvästä
-lapsesta".
-
-Lieneekö ollut tieto siitä, että Kyösti-herra tulee, vai mikä,
-joka tuotti Hannin rintaan niin suuren ilon. Hän olisi tahtonut
-juosta, huutaa, laulaa ja tanssia. Kaikki tuntui äkkiä köykäiseltä
-ja valoisalta! Jos hänelle olisi kerrottu, että se tai se, jota hän
-rakastaa, on kuollut, niin ei hän olisi voinut sitä uskoa, sillä hänen
-mielestään ei mitään surua eikä kuolemaa tällä hetkellä ollut olemassa.
-
-Kun vieraat olivat lähteneet, valjastutti armo pienen rekensä eteen
-valkoisen hevosensa ja ajoi noutamaan postia. Patruuna veti jalkaansa
-korkeavartiset saappaat ja läksi kartanolle. Hanni oli yksin suuressa
-salissa, jossa lamput ja kynttilät vielä paloivat.
-
-Hänen ilonsa paisui yli laitainsa, hän nousi varpailleen, avasi
-sylinsä ja hymyili. Hän näki oman kuvansa kolmesta peilistä ja
-nauroi sitä vastaan ikään kuin olisi saanut toverin. Niin, niin,
-nyt sitä ollaan neitinä, josta Kyösti-herra pitää! Lasketaan kädet
-vyötäisille, hypätään varpaittensa äärimmäisillä päillä, köykäisesti
-kuin liitämällä! Lattia on liukas ja huone suuri. Valoisaa, valoisaa on
-elämä!
-
-Hän heittäytyy nojatuoliin, toinen polvi toisen päällä, ihan
-hengästyneenä... Kyösti-herra suuntaa kulkunsa häntä kohti ja kumartaa.
-Hanni hypähtää pystyyn, laskee käsivartensa hänen olkapäälleen ja hän
-kietoo käsivartensa Hannin ympäri.
-
--- Pitääkö neiti enemmän valssista vaiko polkasta? kysyy Kyösti.
-
--- Valssista! vastaa Hanni. -- On niin hauska oikein kiitää pitkin
-lattiaa.
-
--- Niin minustakin. Saanko ehkä pyytää neidin toiseen franseesiin.
-
--- Kiitos.
-
-He puhuvat molemmat ruotsia. Hanni tanssii ja tuntee olevansa vaaleassa
-puvussa, hiukset hulmuten ympäri kasvoja...
-
-Äkkiä kolahtaa keittiökamarin ovi lukossaan ja askeleet likenevät salin
-ovea.
-
-Hanni herää, hengittää kiivaasti, kasailee hiuksiaan päälaelle ja
-kiiruhtaa pöydän ääreen, missä kahvikupit ja liköörilasit vielä ovat
-siinä kunnossa, mihin herrasväki jätti.
-
-Armon kuppi oli puolillaan kylmää kahvia. Hänen mielestään oli hienoa
-jättää ja sen tähden ei hän koskaan vieraitten läsnäollessa juonut
-kuppiaan pohjaan.
-
--- Kenen kanssa sinä täällä puhuit? kysyi rouva Lundberg ovelta.
-
--- Ei täällä ole ollut ketään.
-
--- Vai patruunako täällä kävi? Tunnusta pois.
-
--- Ei täällä ole ollut ketään.
-
-Rouva Lundberg tuli pöydän ääreen, yhdisti jäännökset liköörilaseista
-ja kulautti ne kurkkuunsa.
-
--- Miksi sinun poskesi niin hehkuvat? jatkoi hän. -- Oletko juonut vai
-mitä olet tehnyt?
-
-Hanni ei vastannut, otti vain tarjottimen käsiinsä ja läksi
-lennättämään sitä keittiöön.
-
-Hän tunsi äkkiä olevansa irti kaikesta siitä, mikä ennen oli kytkenyt
-häntä piian alhaisiin toimiin. Hän seisoi nyt ylempänä ja katseli
-niitä sivultapäin ikään kuin eivät ne olisi kuuluneet hänelle. Se ei
-liikuttanut häntä, mitä hänestä ajateltiin. Hän tunsi, että vielä tänä
-iltana hän puhuu asiansa patruunallekin, hän ei pelkää, sillä hän
-tuntee olevansa hänen tasallaan.
-
-Mutta patruuna tuli kartanolta kiirein askelin paukauttaen ovet kiinni
-perässään.
-
--- Kuulkaas, kuulkaas, kuului supatus keittiössä, -- mitähän nyt on
-tapahtunut! Patruuna on kuin ukkosen pilvi...
-
-Hanni ei pelkää sittenkään. Häntä päinvastoin huvittaa nähdä, millainen
-patruuna on vihoissaan. Hänen mielensä on valoisa ja tyyni ja hän astuu
-patruunan työhuoneeseen äänettömin askelin ja jää ovelle seisomaan.
-
-Patruuna on ikkunan ääressä, nojaa toista polveaan tuoliin ja hengittää
-raskaasti, tuon tuostakin niellen kiroussanan. Harmaankirjava koira
-laskeutuu alas tuolista kirjoituspöydän luona, haukottelee, venyttelee
-käpäliään, oikoo selkäänsä ja vihdoin likenee häntää heiluttaen
-isäntäänsä. Kun sen kylmä, kostea kuono äkkiarvaamatta sattuu patruunan
-käteen, ärähtää patruuna, kirous pääsee hänen huuliltaan ja hän
-potkaisee koiraa. Koira pakenee vinkuen Hannin luo ja patruuna näkee
-hänet samassa.
-
--- Sinä, raivostuu patruuna, -- mitä sinä teet täällä? Ulos perkele!
-
-Hanni ei liikahda, silittää vain koiran päätä ja hänen tyynen rintansa
-alla alkaa läikkyä. Koiran silmä seuraa isäntää nöyränä. Hannin katse
-nuhtelee ja leimuaa.
-
-Patruuna astuu likemmä kuohuksissaan, nyrkki pystyssä. Koira pakenee,
-häntä koipien välissä, mutta Hanni nostaa uhkamielisenä päänsä ja
-katselee patruunaa kuin vertaistaan.
-
-Huoneessa on puolihämärä, kirjoituspöytää vain valaisee lamppu ja
-hiiloksesta lankeaa punertava valo permannolle. Hannin kasvot ovat
-käyneet läpikuultavan kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottavat syvältä,
-soimaten, polttaen...
-
-Patruuna aikoo käydä kiinni hänen käsivarteensa viskatakseen hänet ulos
-ovesta. Mutta tytön katse kahlehtii hänet paikalle, hän nostaa käden
-otsalleen ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen ajatuksensa menisivät
-sekaisin.
-
-Kenen ovat nuo kasvot, kuka on tuo ihminen, missä on hän tytön nähnyt
-ja mitä tämä hänestä tahtoo? Tuon äänenkin hän on kuullut, jossakin,
-jossakin kaukaisessa menneisyydessä...
-
-Otto-herra istahtaa ikään kuin olisi väsyksissä ja peittää kasvot
-käsillään.
-
--- _Kuka sinä olet?_ sanoo hän. -- Kuka ennen on puhunut sinun
-äänelläsi?
-
-Hanni joutuu suunniltaan. Hän on odottanut, että patruuna suuttuisi ja
-löisi.
-
--- Tietäähän patruuna sen.
-
--- En, minä en tiedä...
-
--- Eikö patruuna muista Pimeääpirttiä?
-
-Hannin sydäntä vihlaisee, kun hän mainitsee kotinsa nimeä. Voi äiti,
-äiti, jos hän tietäisi! Voi äiti, äiti, anteeksi!... Ei, nyt se on
-sanottava, se, mitä varten hän tänne on tullut.
-
--- Eikös patruuna muista, puhuu hän äkkiä kalsealla äänellä, -- kuinka
-herrat kävivät metsästämässä sydänmailla? Ja kun herrat olivat menneet,
-ajoivat koirat meidän lampaitamme ja repivät valkoisen karitsamme ja...
-ja me kaikki lapset itkimme ja surimme.
-
--- Sinä saat rahaa, jolla ostat toisen, virkkaa patruuna ja tarttuu
-Hannin käteen.
-
-Hanni koettaa vetää sitä pois, mutta patruuna pitelee sitä molempien
-lämpöisten käsiensä välissä eikä päästä. Hanni ärtyy, puna nousee
-kasvoille ja hän huutaa kiivaasti:
-
--- Ei sellaista rahalla saa! Ja mitä patruuna vielä sanoi meidät irti
-torpasta? Mitä me olimme tehneet? Isä on rakentanut torpan kuivaan
-korpeen, ja ilman syytä patruuna tahtoo ajaa pois meidät. Se on
-vääryyttä, se on vääryyttä, se on vääryyttä...!
-
-Hanni kiihtyy niin, ettei huomaa patruunan kasvoja. Jos hän ne
-huomaisi, niin hän pakenisi.
-
--- Vai onko se vääryyttä! kuiskaa patruuna ja vetää Hannin syliinsä. --
-Isäsi saa kaiken ikänsä asua torpassa, kunhan sinä vain hetkisen istut
-tässä. Lapsi, lapsi, ole minulle hyvä!
-
-Nyt Hanni pelkää, häntä inhottaa ja polttaa, hän tuntee kamalaa,
-painavaa väsymystä koko ruumiissa. Hänen täytyy päästä irti! Hän
-tempoaa ja riuhtoo kuin hukkuva päästäkseen jään päälle, mutta väkevät
-kourat pitelevät häntä kiinni. Hänen päänsä retkahtaa alas, veri
-syöksyy sydämeen, pitkin hänen ruumistaan kiertelee kuin käärme ja
-korvissa alkaa helistä. Samassa pääsee hän irti, pysyy töin tuskin
-jaloillaan ja karkaa ulos ovesta, läpi vastaanottohuoneen...
-
-Valaistussa eteisessä seisoo armo, valkoisessa turkissaan, vaatteissa
-vielä lumen haju.
-
-Hanni painaa kädet silmilleen ja aikoo jatkaa pakoretkeään, mutta armo
-pysähdyttää hänet.
-
--- No, etkö ymmärrä tulla auttamaan turkkia päältäni! Sinun olisi
-pitänyt olla portailla vastassa... Mitä nyt?... No, päällyskengät vielä!
-
-Hänessä heräsi varmaan epäluulo, jollei hän tällä hetkellä, hänkin,
-sattuisi olemaan kiihtyneessä mielentilassa.
-
-Keittiössä supatetaan ja puhutaan. Patruuna on taas lyönyt
-torpparinrenkiä, jopa niin, että hyvän aikaa makasi tainnoksissa ennen
-kuin pääsi ylös. Se oli muka tuonut liian pieniä halkokuormia ja
-jäänyt jälkeen muista. Oliko sitten ihme! Talon tallista otetaan joka
-päivä uusi hevonen ja se pannaan menemään edellä ja perässä pitäisi
-torpparien hevosten päästä, hevosten, jotka tekevät työtä viikon
-umpeensa.
-
--- Puhu sinä Janne, sinähän sen kaiken näit, älmentää ruokkoakka,
-jota rouva Lundberg yleensä ei siedä keittiössä, mutta jolle hän nyt
-kaataa kahvia niin runsaalla kädellä, että sekä kuppi että teevati
-lainehtivat. -- Puhu sinä Janne, sinähän olit näkemässä!... Mutta ennen
-kuin Janne ehtii alkaa, jatkaa hän jo itse: -- kaikki muut olivat
-näet jo lähteneet metsään hakemaan viimeistä halkokuormaa, mutta tämä
-vasta toi kuormaa. Minä olin panemassa saunaa lämpiämään, kun sinne
-äkkiä alkaa kuulua sen päiväinen rähinä. Minä kiireesti katsomaan
-ovenraosta ja siinä näen patruunan seisomassa keppi pystyssä ja rengin
-hapuilemassa halkoa. Äkkiä iski patruuna paksun keppinsä, joka on kuin
-aidanseiväs, hevosraukan lauteille ja se hypähti niin, että suistui
-aisojen päälle. Ja kun sitten jälkeenpäin käytiin katsomassa, niin
-ihan se oli märkänä kuin uitettu ja selästä tirskui veri... Ja sitten
-kun patruuna oli sitä lyönyt, niin renki huusi: "Älä sinä sen saakeli
-siihen hevoseen koske!" ja silloin patruuna löi häntä itseään... Mutta
-kerro sinä nyt sinä, Janne, sinähän sen asian tarkemmin tiedät...
-
-Akka alkaa hörppiä kahvia ja kaikkien odottavat katseet kääntyvät
-Janneen.
-
--- Enhän minä mitään muuta voi tietää, johan te sen kaiken kerroitte...
-
--- Enkä kertonut! Minä en nähnyt mitään. Minä ajattelin paikalla, että
-jos käräjäjuttu tulee, niin en minä vain tahdo todistajaksi joutua. Sen
-tähden vedin saunaoven kiinni... Ja älkää tekään hyvät ihmiset sanoko,
-että minä mitään olen nähnyt! Kerro nyt sinä Janne, joka olit näkemässä.
-
--- Kyllä se oli ihan niinkuin tämä Kaisa kertoi, todistaa Janne.
-
-Hanni on keittiökamarissa koettanut tyynnyttää verensä kuohua
-ja puolella korvalla seurannut keskustelua keittiössä. Soitto
-makuuhuoneesta herättää hänet tajuihinsa.
-
-Ester-rouva on siellä pukemassa ylleen iltapukuaan.
-
-Se on pehmeästä, vaaleansinisestä verasta, sisältä vuorattu
-kellertävällä silkillä. Hihansuissa ja kaulassa on päärme valkeita
-untuvia, vyöllä vaalean sininen nyöri, päissä hopeahelyjä.
-
-Hän on saanut kirjeen Kyöstiltä eikä ole ensinkään tyytyväinen. Poika
-tuntuu jo kylmenevän. Parissa ensi kirjeessä oli tulta ja tunnetta
--- ja tässä! Ah, ei kannata lukea uudestaan, ei säilyttää! Miehissä
-ei ole uskollisuutta. Parempaa hän oli pikku Kyöstistä luullut. Hän
-oli ottanut Kyöstin suosioonsa juuri siksi, ettei tämä ollut niinkuin
-muut, vaan oli ollut turmeltumaton, melkein lapsi, ja hän oli luottanut
-Kyöstin tunteisiin, kun tämä vakuutti, että hän kuolemaan saakka
-tulee jumaloimaan häntä, Esteriä. Ja kuukauden kuluttua tällainen
-kirje!... Sillaikaa hänen oma miehensä ei edes viitsi lohduttaa häntä.
-Tänne hän on hänet raastanut iloisesta kotikaupungista, tällaiseen
-pahanpäiväiseen kylään, jossa kuolee ikävään! Oo, toisenlaiseksi hän
-oli kuvitellut olon Kankaanpään armona!
-
--- Kuule Hanni! virkkaa Ester-rouva äkkiä ja hänen epäluulonsa herää,
--- miksi sinä olet itkenyt? Mitä sinä teit patruunan kamarissa äsken?
-Oo, oo, oo... vai niin, vai niin, sinä... sinä...
-
-Hänen mieleensä muistuvat puheet, mitä hän on kuullut miehensä
-metsästysretkiltä sydänmaan torpissa... Metsästysretket hän vielä suo
-anteeksi, mutta jos hän täällä kotona...! Hän työntää kovalla kädellä
-syrjään Hannin, hänen äänensä sihisee ja silmistä säteilee tulikiven
-karva. Hiukset hajallaan karkaa hän miehensä työhuonetta kohti. Mutta
-pehtori sattuu olemaan vastaanottohuoneessa. Patruuna on kutsuttanut
-hänet luokseen. Hän seisoo ovensuussa.
-
--- Nygård pitää huolta siitä, ettei se Jokelan renki enää tule
-kartanoon, virkkaa patruuna kirjoituspöytänsä äärestä. -- Toinen
-hevonenkin on lähetettävä päivätyöhön. Vieköön sen sanan kotiin...
-
--- Ei hänessä nyt ole lähtijää, puhuu Nygård, murtaen uusmaalaista
-ruotsiaan. -- Hän makaa tuvassa eikä pääse liikkumaan.
-
-Patruuna kohottaa päätään.
-
--- Ei se ole vaarallista. Antaa sille pari viinaryyppyä, niin se
-paranee. Se tekee niille niin hyvää. Millä tässä muuten ohjaisi
-laiskoja torpparinrenkejä, jollei nyrkillään.
-
-Patruuna kääntyy kirjoituspöytäänsä päin osoittaakseen, ettei hänellä
-ole mitään lisättävää, mutta pehtori jää yhä ovensuuhun. Se on
-voimakas, nuori mies. Häntä on erityisesti suositettu patruunalle, ja
-tämä onkin tähän asti ollut häneen hyvin tyytyväinen.
-
--- Kyllä minun mielipiteeni on, alkaa hän hetkisen perästä, -- ettei
-torpparien hevosilta voi vaatia samaa kuin talon hevosilta...
-
-Patruuna nostaa kummastuneena päätänsä ja pehtori jatkaa:
-
--- Ne ovat työssä koko viikon huonolla ruoalla ja kartanon hevoset...
-
--- Olenko minä kysynyt teidän mielipidettänne? katkaisee patruuna. --
-Minä ilmoitan mielipiteeni ja te panette sen täytäntöön. Kyllä minä
-tunnen nuo vanhat viisut torpparien hevosista ja kartanon hevosista.
-Menkää hiiteen niine viisuinenne! Suomalainen talonpoika on niin
-saamaton ja laiska, ettei hän muuta tekisi kuin pankolla makaisi...
-
-Nuoren miehen kasvoille kohoaa veri ja oikea käsi pusertuu nyrkiksi,
-mutta hän ei sano mitään. Samassa kuuluu eteisestä silkin kahinaa
-ja Ester-rouva ilmestyy ovelle. Hän hymyilee ja lähenee pehtoria
-ystävällisesti. Hän tahtoo kostaa miehelleen, hän tahtoo suututtaa
-tätä. Siksi ojentaa hän pehtorille kätensä. Väljä hiha valuu syrjään ja
-valkoinen käsivarsi tulee näkyviin.
-
--- Mitä kuuluu, herra Nygård? kysyy hän lämpimästi.
-
-Mutta Nygård tekee kohteliaan kumarruksen ja lähtee ääneti, armon
-käteen kajoamatta huoneesta.
-
-Otto-herra on noussut seisomaan. Hän on raivoissaan, hän tahtoisi
-heittäytyä tuon naisen niskaan ja surmata hänet.
-
--- Oo, oo! ilkkuu Ester. -- Sano minulle, mitä teit sillaikaa, kun minä
-olin ajelemassa?... oo, joko peloittaa...
-
--- Aijai mikä jyry siellä taas käy! kuiskailevat piiat keskenään ja
-hiipivät ruokasalin ovelle kuuntelemaan.
-
-Hanni on vaipunut istumaan suurelle matka-arkulle, joka seisoo
-välikamarin nurkassa. Hänen silmänsä ovat kuivat ja posket palavat,
-hänen päänsä on painunut seinää vastaan. Oi äiti, äiti, tämän kaiken
-sinä tiesit, tätä kaikkea sinä pelkäsit! Ja minä, syntinen lapsi, minä
-en luottanut sinuun! Nyt tuntuvat sen miehen kädensijat pitkin ruumista!
-
-Heta-mamsselli pistää neulan rintapieleensä, oikaisee selkäänsä, nostaa
-silmälasit otsalle ja katsahtaa Hanniin rasittuneine, punottavine
-silmineen.
-
--- Niin, niin, tällaisessa talossa on vaarallista olla. Vanhallekin.
-Saatikka sitten nuorelle.
-
-Hanni ei vastaa, ja mamsselli päästää lasit takaisin silmilleen, ottaa
-neulansa ja alkaa penkoa silkkikappaleiden joukossa.
-
--- Katso, puhuu hän hetkisen perästä, -- ihmisen sisässä on peto, ja
-kun turvaton tulee lähelle, niin se herää... Ei pitäisi turvattoman
-mennä petoeläimen lähelle... Nouse ylös, tyttö-raukka, hänen armonsa
-tulee...!
-
-Vanha mamsselli viskaa työn käsistään ja karkaa Hannin luo
-herättääkseen häntä.
-
--- Hänen armonsa tulee, sanoo hän hätäännyksissään. -- Nouse ylös,
-tyttö-raukka!
-
-Hanni pääsee ylös, mutta ei jaksa paeta. Hän kuuntelee emäntänsä
-nuhteita vastaan sanomatta, ikään kuin ei hän ymmärtäisi mitään. Vasta
-kun armo nostaa kätensä ja lyö, herää Hanni, ojentuu suoraksi ja
-lupaa lyödä takaisin. Hän lähtee pois täältä, hän ei ole tämän talon
-palvelija, kenelläkään ei ole oikeutta tulla häntä lyömään!...
-
-Armo menee huoneesta sähisten kuin käärme. Vanhan mamssellin silmissä
-on kyyneliä.
-
--- Laita, lapsi-raukka, kokoon vaatteesi, kuiskaa hän, -- ja lähde pois
-pappilaan.
-
--- Niin minä teenkin! huutaa Hanni vimmoissaan. -- En hetkeä, en
-silmänräpäystä minä ole tässä talossa... Voi, äiti, voi äiti! ääntää
-hän samassa itsekseen ja hänen kyyneleensä alkavat uudestaan valua.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Jumala oli hänelle sentään laupias, kun antoi armon suuttua juuri sinä
-iltana. Hän pääsi pappilaan niin myöhään, että kaikki jo nukkuivat, ja
-seuraavana päivänä tuli isä.
-
-Rakas, herttainen, sokea isä! Ei hän huomannut, missä hädässä Hanni
-oli. Äiti olisi paikalla nähnyt, mutta isä jutteli ja kertoili kodin
-kuulumisia ihan rauhallisesti. Hanni kuunteli kyynelsilmin, ja kun
-uhkasi tulla hetkisen hiljaisuus, niin hän osasi veikeillä ja kysellä
-ja sekoittaa asiat niin, ettei kukaan tullut kertoneeksi sanaakaan
-hänen olostaan Kankaanpäässä.
-
-Äidiltä oli kirje Hannille ja sen luettuaan itki Hanni pakahtuakseen.
-Äidillä oli se tunne, että Hanni on vaarassa, että hänelle jotakin
-tapahtuu, ettei hän enää koskaan saa nähdä lastansa, omaa rakasta
-lastansa... Hannipa heittää kaikki ja lähtee vielä tänään isän mukaan!
-Hänen täytyy saada nähdä äiti, itkeä hänen sylissään ja rukoilla
-anteeksi. Mutta nyt pani ruustinna vastaan. Joulu oli käsissä ja paljon
-vieraita tulossa. Jälkeen joulun sopisi Hannin paremmin käydä omaisiaan
-tervehtimässä.
-
-Silloin iski isä silmää sekä Hannille että ruustinnalle ja sanoi, että
-heillä parin kuukauden perästä taas Pimeässäpirtissä on ristiäiset.
-Siksi sopii Hannin tulla. Hanni punastui eikä enää virkkanut mitään,
-pani vain kokoon makeissäästönsä ja kirjoitti äidille kirjeen, jossa
-vakuutti, että hänen on täällä kaikin puolin hyvä. Äidin ei ensinkään
-tarvitse pelätä. Ja joulun jälkeen hän tulee kotiin käymään.
-
-Jumala armahti häntä taaskin! Oikein hänen teki mieli langeta
-polvilleen kiittämään, sillä puoli tuntia myöhemmin kuin isä oli
-lähtenyt, ajoi Kankaanpään armo helisevin valjain pappilan pihaan.
-
-
-
-
-IX
-
-
-Talossa syntyi hälinä. Ruustinnan piti rientää lastenkamariin
-muuttamaan hametta, hän käski Hannia ja Aino-neitiä vierasta vastaan ja
-huusi keittiöön, että kahvipannu pantaisiin tulelle.
-
-Hanni ei lähtenyt, häneltä olisi saanut lyödä pään poikki, ennen kuin
-häntä olisi saatu liikkumaan. Hätäännyksissään ehti hän vain iloita
-siitä, että isä jo oli lähtenyt. Sillä kyllä hän aavisti, miksi armo
-oli tullut. Sitä vain ei tietänyt, mille puolelle pappilan herrasväet
-kallistuisivat. Olisikohan sittenkin pitänyt kertoa heille koko asia
-heti aamulla? Hän oli kyllä aikonut puhua Aino-neidille, mutta ei
-muille. Nyt he saavat sen tietää... Sydän sykkien istui hän sukkia
-parsimassa lastenkamarissa, kuulostellen, mitä salissa tapahtuisi.
-Vähään aikaan ei saattanut erottaa muuta kuin ääniä, mutta sitten tuli
-Aino-neiti lastenkamariin. Hän tuli hiljaa kuin hiipimällä ja paeten
-jotakin. Hänen kasvonsa punoittivat, rinta kohoili. Hän ei tietänyt,
-pitikö hänen itkeä vaiko nauraa.
-
--- Hanni, Hanni, kuiskasi hän väräjävällä äänellä, -- mitä... mitä sinä
-olet voinut tehdä? Se mahtaa olla jotakin hirveää, koska minäkään en
-saa olla kuulemassa.
-
-Hanni naurahti katkerasti ja viskasi pois työnsä, mutta hän ei ehtinyt
-selittää mitään, ennen kuin ruustinna huusi pois tyttärensä. Hannia
-ei käsketty tarjoamaan kahvia, vaan keittiöpiika sai pukea ylleen
-pyhävaatteet ja viedä saliin kahvitarjottimen. Hannista alkoi tuntua
-kolkolta, hän tunsi ilmassa, ettei häntä enää tarvita täällä, että
-kaikki jo ovat häntä vastaan. Ainoastaan lapset telmivät iloisina
-hänen ympärillään. He hänestä pitivät... No, jahka hän tästä pääsee
-selittämään herrasväelle, niin tottapahan käsittävät.
-
-Vihdoin läksi armo. Rovasti itse peitti hänet vällyihin seisoen syvässä
-lumessa paljain päin ja kumarrellen hänen jälkeensä. Hannin mielessä
-alkoi kiehua, aivan varmaan herrasväki nyt oli uskonut kaikki armon
-sanat ihan tosiksi... Ja tuossa se vanha mies pokkuroi kuin itse
-piispan edessä...
-
-Ruustinna tuli huoneeseen kovin kuohuksissaan.
-
--- Kauniita juttujapa sinusta kuuluu! virkkoi hän. -- No lapset, tulkaa
-pois nyt siitä Hannin sylistä! Saat mennä rovastin kamariin... No
-lapset, päästäkää Hanni irti, papalla on asiaa Hannille.
-
-Hanni ei puhunut mitään, katseli vain kysyen ja epäillen ja vihdoin
-läksi.
-
-Rovasti istui juhlallisena kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli aivan
-samannäköinen kuin ennen opettaessaan rippikoulussa. Tuolla ankaralla
-katseella hän oli katsellut sitä tyttöä, joka oli varastanut. Hanni
-seisahtui ovensuuhun ja tunsi läpitunkevan katseen alla kylmenevänsä
-jääkylmäksi.
-
--- No, alkoi rovasti, -- oletpa sinä kauniisti osannut pettää
-meitä kaikkia! Me olemme luulleet olevamme tekemisissä siveän ja
-jumalaapelkääväisen tytön kanssa ja sinä olet jo nuorella iälläsi
-ehtinyt tulla sekä valehtelijaksi että kuudennen käskyn rikkojaksi.
-
-Hanni punehtui niin, että korvalehdet olivat kuin veripisarat ja hänen
-kätensä kävivät läpimäriksi.
-
--- Mutta alkakaamme alusta, jatkoi rovasti. -- Miksi sinä karkasit
-Kankaanpäästä?
-
-Hanni nosti silmänsä maasta ja iski ne säihkyvinä rovastiin.
-
--- Minä en karannut, minä sanoin armolle, että menen.
-
--- Mutta kotiin tullessasi et meille puhunut sanaakaan siitä, miksi
-läksit kartanosta.
-
--- Minun olisi pitänyt puhua, myönsi Hanni, hypistellen esiliinaansa.
-
--- Sinä et puhunut siksi, ettei omatuntosi ollut puhdas. Mikset sitten
-pysynyt kartanossa?
-
--- Siksi etten voinut!
-
--- Mikset voinut? kysyi rovasti ikään kuin voitonriemuisena.
-
--- Siksi etten voinut.
-
--- Älä huuda. Minä en ole kuuro, kuulen vähemmälläkin. Et enää
-uskaltanut jäädä kartanoon siksi, että olit heittäytynyt niin
-heittiöksi, että pelkäsit seurauksia.
-
--- Minä en ole heittäytynyt miksikään!
-
--- Vai vielä kehtaat kieltää!
-
-Rovastin nyrkki kolahti pöytään, mutta Hanni ei säikähtänyt.
-
--- Minä en ole heittäytynyt siksi, miksi minua syytetään.
-
-Hänen äänensä oli niin varma ja katse niin rävähtämätön, että rovasti
-hetkeksi alkoi epäillä itseään, mutta seuraavassa hetkessä hän
-ainoastaan hämmästeli suurta paatumusta niin nuoressa tytössä.
-
--- Jo Salmisen vaimo tiesi kertoa sinusta rumia asioita...
-
--- Hän valehtelee!
-
--- Salmisen vaimo, sellainen jumalinen ja kelpo ihminen.
-
-Rovasti oli äärimmilleen hämmästynyt. Miehetkin ovat itkeneet, kun
-hän on heitä nuhdellut, ja tämä tyttö pysyy kivenkovana väitteessään,
-vaikka on selviä todistuksia häntä vastaan. No, tottapa sen pikku
-rikollisen nyt jollakin lailla saa sotkeutumaan sanoihinsa.
-
--- Miksi sinä sitten läksit Kankaanpäästä? kysyy hän äkkiä lempeästi.
-
-Hanni ei vastaa pitkään aikaan, ja rovasti tuijottaa häneen kuin
-saaliiseen, jonka jo on kiinni saamaisillaan.
-
--- Armo löi minua, virkkaa tyttö vihdoin.
-
--- Miksi armo löi? tarttuu rovasti kiinni hänen sanoihinsa ja jatkaa
-sitten, kooten ankaruutensa yhteen ponteen: -- siksi, että hän tapasi
-sinut itse synnin teossa. Vieläkö kiellät, vieläkö väität valheeksi?
-
-Hanni ei enää vastaa, tuijottaa vain maahan.
-
-Rovasti nousee ja astuu Hannin eteen.
-
--- Nuori tyttö, nuori tyttö, tee jo katumus, nöyrry ja tunnusta
-syntisi, niin voi sinulle vielä olla anteeksiantamusta ja armoa...
-
--- En huoli kenenkään armoista. En ole tehnyt sitä, mistä minua
-syytetään!
-
--- Nuori tyttö, nuori tyttö! Jollet kadu ja tunnusta syntiäsi, niin et
-sinä ole mahdollinen enää käymään rippikouluakaan toisten kanssa, vielä
-vähemmän nauttimaan Herran pyhää ehtoollista...
-
--- Kysytään kaupungin tuomareilta, he olivat näkemässä...
-
-Hänen varmuutensa on niin järkkymätön, että rovasti vielä kerran joutuu
-epäilykseen.
-
--- Kaupungin tuomareilta! pääsee häneltä. -- Ajattele, mitä puhut
-sivistyneistä herroista, jopa tuomareista. He voisivat haastaa sinut
-oikeuteen sanoistasi. Siitä tulisi sinulle häpeä elämäsi ajaksi. Ja
-ajattele vanhempiasi...!
-
-Siihen saakka oli Hanni ollut kova ja paatunut mutta vanhempia
-mainittaessa alkaa hän horjua. Jos äiti saa tämän tietää -- mieluummin
-mitä hyvänsä! Tulkoon hän vaikka valehtelijaksi muiden silmissä, kunhan
-ei vain äiti saa tietää mitään!
-
--- Vanhemmille ei saa puhua! pyytää hän hiljaa, hätäännyksissään. --
-En tahdo, että heille puhutaan. Ei tarvitse puhua, kyllä minä itsekin
-selkiän tästä asiasta. Herrat tulevat jouluna kartanoon, minä menen
-puhumaan heille. Siellä on silloin se Kyösti-herrakin Helsingistä...
-Mutta vanhemmille ei saa mitään sanoa...!
-
-Hän on syyllinen! ajattelee rovasti ja alkaa puhua helvetistä,
-tuomiosta ja iankaikkisesta kadotuksesta, mutta Hanni astuu huoneesta
-miltei keveällä mielin, sillä hän oli muistanut Kyösti-herran ja on
-ihan varma siitä, että tämä auttaa häntä.
-
--- Voi, voi sitä kovuutta niin nuoressa sydämessä! huokasi ruustinna.
--- Ei sen silmässä ollut kyyneltäkään, vaikka sinä niin kauniisti
-ojensit sitä!
-
-Hän otti nyt vuorostaan Hannin erilleen ja nuhteli häntä, mutta
-tyttö pysyi vain itsepintaisesti sanoissaan, vieläpä lupasi vaatia
-sekä patruunan että kaupungin herrat tilinteolle. Ruustinna rupesi
-pelkäämään, että Hannin seura on vahingollinen lapsille. Jos hänen
-valheellisuutensa vaikuttaa heidän herkkiin mieliinsä! Mutta ei häntä
-keskellä joulukiirettä voinut poiskaan ajaa, täytyi vain pitää silmällä
-ja koettaa taivutella.
-
-Huhu kierteli nyt kylällä ja pitkin pitäjää. Asiasta kerrottiin monella
-eri tavalla. Salmiska sen tiesi oikein, koska Kankaanpään armo itse
-oli käynyt hänelle sen kertomassa ja häneltä neuvoa kysymässä. Tunnin
-olivat parihevoset odottaneet ulkopuolella, kun armo Salmisen kamarissa
-joi kahvia.
-
-Hanni ei tahtonut liikkua missään, sillä kaikki alkoivat supatella
-ja katsella, kun hän läheni. Kerran, kun hän oli kelkkamäessä lasten
-kanssa, tuli Loviisa lähettyville, nauraa tirskui ja puheli: "No, enkö
-sanonut, ettei se ole niinkään helppoa siveänä tallustella tämän elämän
-läpi!" Hanni nosti ylpeästi päätään eikä vastannut sanaakaan.
-
-Oi, kuinka hänen sydämensä näinä päivinä oli käynyt kovaksi ja
-kylmäksi. Hänestä tuntui siltä kuin ei hänellä enää olisi mitään
-maailmassa, jota hän rakastaa, ei mitään, josta hän välittää.
-Kyösti-herraan hän vielä panee toivoa, hän voi todistaa, millainen
-patruuna on, jollei kukaan muu todista!
-
-Kuinka kaikki häntä kiusaa ja vaivaa! Hänen on vaikea katsella, kuinka
-rovasti syö. Häntä kiusaa ruustinna, kun tämä laittaa ruokaa ja maistaa
-padasta... Hirveää pappilassa olisi, jollei Aino-neitiä olisi. Hän on
-niin hyvä ja kaunis. Vaikkei Hanni saa hänelle kertoakaan, niin hänen
-katseensa jo lohduttaa, kun hän katsoo suurilla, ruskeilla silmillään.
-
-Mutta Ainoa loukkaa, että äiti pitää häntä niin lapsena. Johan hän
-kohta täyttää yhdeksäntoista vuotta! Sitä paitsi hän tietää paljon
-enemmän kuin äiti luulee. Hän on lukenut ja kuullut ja hän tahtoo
-tietää, mitä Hanni on tehnyt. Hänen käy Hannia säälikin, jollei hän
-ole syyllinen... Eräänä iltapäivänä, kun isä on pitäjällä ja äiti
-navetassa, lakkaa hän äkkiä soittamasta hämysoittojaan ja tulee
-lastenkamariin.
-
-Hanni istuu jakkaralla valkean ääressä. Sukkakudin on pudonnut hänen
-käsistään ja hän tuijottaa liekkiin. Oven käydessä säpsähtää hän ja
-tarttuu kiireesti työhönsä. Aino katselee hämillään lasten leikkiä eikä
-tiedä mistä päästä alkaa. Vihdoin istuutuu hän Hannin viereen, laskee
-kätensä hänen olalleen ja virkkaa punastuen:
-
--- Kuule, kerro nyt minulle kaikki.
-
--- Minua on kielletty kertomasta neidille.
-
--- Voi, ei se tee mitään! He luulevat, etten minä mitään tiedä. Minua
-harmittaa se! Minä en ole ensinkään niin lapsi kuin he luulevat.
-
-Hän sävähti vieläkin punaisemmaksi. Häntä hävetti, että Hannikin, joka
-oli paljon nuorempi kuin hän, piti häntä niin lapsena.
-
-Hanni hengitti raskaasti, katseli Aino-neidin silmiin ja vihdoin kiersi
-käsivartensa hänen kaulaansa. Sitten hän alkoi kertoa, kuiskaamalla,
-hiljaa. Neiti kuunteli häntä kauhistuksissaan, punastuen, kalveten ja
-vähän väliä huudahdellen. Vihdoin puhkesi vesi hänen silmistään ja hän
-syleili Hannia.
-
--- Kuinka sinulle on oltu pahoja! pahoja! kuiskaili hän. -- Mutta älä
-sure, kaikki käy vielä hyvin. Minä puhun mammalle ja papalle...
-
--- Ei, ei neiti saa puhua! Johan he suuttuisivat pahanpäiväisesti...
-
--- Ole huoleti!... Ja nuo herrat, nuo roistot! Minäkin olen heidän
-kanssaan tanssinut... Mutta nyt, kyllä heidän nyt pitää saada kuulla
-kunniansa. Minä tulen sinun kanssasi Kankaanpäähän, heidän täytyy pyytä
-anteeksi sinulta.
-
--- Mutta jos minun äitini saa tästä tietää, vaikeroi Hanni, -- niin
-hän kuolee surusta. Sillä hän kielsi minua Kankaanpäähän menemästä.
-Hän ymmärsi, mitä vaaroja siellä oli -- ja minä lupasin, mutta en
-totellut...
-
--- No, mutta eihän nyt äitisi näitä usko sinusta, jos kuuleekin. Ja
-kuka sinne sydänmaille nyt jouluna...
-
--- Eihän muuten, mutta jos joku kuolisi ja menisivät tilaamaan kirstua.
-Äiti on kipeä, jos hän pelästyy. Sitä minä niin pelkään!
-
--- Niitä petoja, niitä petoja! äänteli nuori neiti, kyyneleet vielä
-silmissä ja kädet puserruksissa. -- Kuinka minä tahtoisin, kuinka minä
-tahtoisin heille kostaa.
-
-Hänen silmiensä päältä oli äkkiä vedetty kuin vaate, hän näki asiat
-edessään alasti ja hänelle tuli niistä ajattelemista koko joulunajaksi.
-
-Koko hänen olonsa nousi sotaan. Häntä raivostutti ja hävetti.
-
-Oli hän monta kertaa punastunut miehen katseesta, mutta se oli ollut
-hänestä hauskaa, sillä hän oli ymmärtänyt, että hän oli kaunis ja
-että häntä ihailtiin. Oli hän huomannut, että herrat katselivat
-nuorta Ester-rouvaa, kun hän esiintyi avorintaisissa puvuissaan, ja
-se oli hänestä näyttänyt hiukan rumalta -- mutta ei hän ollut sitä
-asiaa käsittänyt näin syväksi. Hän oli itsekin teettänyt hameensa
-vähän avokaulaisiksi. Se oli hänestä ollut kaunista ja pukevaa. Mikä
-se sitten oli se "jokin" miehen ja naisen välillä, joka veti heitä
-toisiinsa?... Ei hän osannut mainita sitä nimeltä, mutta se kuumensi
-hänen veressään ja teki sydänalaan kiusallisen kivun tunteen... Jos
-hän, Aino, olisi ollut piikatyttö, ja hänen olisi täytynyt lähteä
-viemään herroille aamukahvia, niin he äkkiä olisivat voineet karata
-vuoteistaan ja asettua oven eteen ja alkaa häntäkin... Inhottavaa
-sitä oli ajatella. Hän koetti peittää silmänsä, tukkia korvansa ja
-olla kaikkea ajattelematta, mutta se vain tuli mieleen, hänen täytyi
-Hannin sijasta olla siinä hirveässä hädässä. Oi sitä rumuutta, oi sitä
-kurjuutta...
-
-Ja se oli sentään se, mitä sanottiin rakkaudeksi! Se oli se, mikä
-hallitsi maailmaa ja teki ihmiset hulluiksi... Hän olisi tahtonut
-tietää niin paljon, mutta ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä,
-äidiltä ei mistään hinnasta. Ei äiti aavistanut eikä saanut aavistaa,
-että hän näin syntisiä ajatteli!
-
-Syntisiä? Niin, niin, mustia, verisiä, syntisiä. Nuori tyttö ei saa
-ajatella eikä tutkistella, hänen pitää säilyttää viattomuutensa. Mutta
-Aino ei voinut olla ajattelematta.
-
-He tekivät Hannin kanssa sopimuksen, että Aino joulutansseissa pitää
-silmänsä auki, on varuillaan, tarkastelee ja tutkistelee herroja...
-
-Olla varuillaan, pitää silmät auki, kun on kahdeksantoistavuotias ja
-edessä liukas lattia, kun ympärillä soi soitto, kun pitää tanssista
-enemmän kuin mistään muusta maan päällä, ja tanssittua talvisen yön
-umpeensa ei toivo mitään sen hartaammin kuin että ilta taas joutuisi ja
-uudelleen saisi alkaa liidellä pitkin liukasta lattiaa soiton soidessa!
-Ei siinä ehdi ajatella, vielä vähemmän olla varuillaan ja pitää silmiä
-auki. Tanssii vain eikä muista mitään koko maailmasta.
-
-Aino heräsi siihen, että Hanni tuli tekemään tulta hänen huoneeseensa.
-Hän oli nukkunut keveää, levotonta unta, ja heti kun hän heräsi,
-valtasi hänet paha omatunto siitä, ettei hän eilisissä tansseissa ollut
-huomannut herroissa mitään pahaa, ei mitään loukkaavaa, ei mitään
-syntisiä katseita. Hänellä oli päinvastoin ollut äärettömän hauskaa...
-Hanni kyykistyi uuninsuun ääreen, salin ovi oli jäänyt auki ja raosta
-näkyi toinen puoli joulukuusesta, joka oli siirretty nurkkaan, oksilla
-kimmelsi paperisia helyjä, yleni lippuja ja riippui makeisia... Aino
-tiesi, että hänen olisi pitänyt soimata herroja ja näyttää, että hän
-heitä halveksi, mutta hän oli vain hymyillyt heille. Nyt odotti Hanni
-häneltä lohdutuksen sanoja eikä Aino voinut niitä antaa. Hän sulki
-silmänsä, ja päätti olla nukkuvinaan.
-
-Kattoon syntyi, suuri, kolmikulmainen valokohta, jossa Hannin liikkeet
-erottautuivat mustina, muodottomina varjoina, kun hän puhalteli tuleen.
-Vihdoin hän nousi, varisteli rikkoja sylistään, astui hiljaa vuodetta
-kohti ja katseli suurin, surullisin silmin. Hän otti tuolilta Ainon
-vaaleansinisen puvun ja alkoi ihaillen käännellä sitä käsissään.
-Silloin oli Aina heräävinään, sanoi Hannille huomenta ja kertoi,
-etteivät kaupungin herrat vielä olleet tulleet, mutta Kankaanpään
-pitoihin he tulevat ja silloin, silloin...
-
-Hän päätti rehellisesti ottaa selvää asiasta, sillä koko hänen
-luontonsa nousi sitä vastaan, että Hanni kärsisi syyttömästi.
-
-Mutta kun hän palasi Kankaanpäähän kutsuista, oli kaikki hänen päässään
-sekaisin. Hän ei käsittänyt mitä uskoa... Hauska ilta se oli ollut.
-Jo portaitten edessä oli ollut vastassa vihreitä kuusia ja niiden
-oksilla palamassa kirjavia lyhtyjä. Sali oli miltei tyhjennetty,
-seinille vain oli jäänyt peilit ja taulut ja kattoon kruunut.
-Lattia oli tehty liukkaaksi kuin marraskuun jää. Viereinen huone
-oli muodostettu virvokehuoneeksi, pöydät kukkurallaan hedelmiä ja
-makeisia. Toisissa huoneissa oli pehmeitä mattoja, patjoja ja sohvia
-ja amppelit valaisivat punertavilla tai kuunvalonkarvaisella valolla.
-Herrat olivat hännystakeissa, naiset parhaimmissa puvuissaan, ei mitään
-talonpoikaisemäntiä eikä kansakoulunopettajia nurkissa istumassa,
-Ester-rouva itse oli tavattoman yksinkertainen tällä kertaa: vain
-vaaleankeltainen villahame, hiuksissa ja rinnalla tulipunaisia kukkia.
-
-He olivat todella saapuneet, sekä tuomarit naapurikaupungista että
-ylioppilas Åkerfelt ja maisteri Björkell Helsingistä. Aino oli
-asettunut nurkkaan ja tarkasteli heitä sieltä. Maisteri Björkell oli
-erinomaisen hienon näköinen. Hän esiintyi levollisesti ja varmasti,
-katsellen kaikkia ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän ei nauranut, mutta
-kasvot pysyivät kaiken aikaa kohteliaina ja sileinä. Hänen pukunsa
-kiilsi uutuuttaan ja muodikkuuttaan. Vasemman käden pienessä sormessa
-kimalteli jalokivi. Häntä täytyi kunnioittaa ja pelätä. Aino tunsi,
-ettei hän hänelle uskaltaisi sanoa sanaakaan, oli sitä paitsi varma,
-ettei ainakaan hän ollut tehnyt pahaa Hannille.
-
-Tuomari Lassi Lindström oli vähän kuluneen näköinen, hännystakki
-rypistynyt, valkoinen kaulaliina ennen käytetty. Mutta hän näytti
-niin perin ystävälliseltä, että se täytyi antaa hänelle anteeksi,
-hän hymyili kaikille ja tanssitti kaikkia tyttöjä, sekä somia että
-rumia, vanhempia ja nuoria. Aino tuli vakuuttuneeksi, että hänkin oli
-viaton, ja turhaan etsittyään vikoja noista muista unohti hän koko
-tutkijatoimensa ja ainoastaan iloitsi tanssista.
-
-Äkkiä, vähää ennen illallista, kun istuttiin virvokehuoneessa
-rikkomassa pähkinöitä, muistui hänen mieleensä, mitä hän oli Hannille
-luvannut. Mutta, hyvä Jumala, miten hän saattaisi alkaa, kun oli ihan
-varma siitä, että Hanni oli erehtynyt! Samassa kääntyi tuomari Berg
-hänen puoleensa ja virkkoi:
-
--- Palveleeko se todella nyt herrasväellä se herttainen tyttö sieltä
-sydänmailta?
-
-Aino joutui ihan suunniltaan. Hän ei ollut uskaltanut mainita Hannin
-nimeä ja nyt he _itse_ alkoivat puhua hänestä. Aino punastui ja painoi
-alas katseensa. Herrat eivät olleet hämillään vähääkään.
-
--- Mikä sen nimi nyt olikaan? Hanni, eikö totta. Se oli harvinaisen
-sievä ja hieno talonpoikaistytöksi.
-
--- Niin oli! huudahti Kyösti, -- en ikinä unohda sitä, kun me Oton
-kanssa kuljettuamme eksyksissä väsyksiin asti huomasimme sen tytön
-kalliolla keskellä keltaista metsää, varjostamassa kädellä kasvojaan
-auringolta, joka laski...
-
--- Ja se torppa muutenkin! sanoi Wahlberg laulavalla ruotsalaisella
-ääntämisellään. -- Suloinen paikka siinä järvensä rannalla. Ikävä vain,
-että Otto ajoi pois ne väet. Hän suuttui aivan turhanpäiten.
-
--- Olisin utelias tietämään, jatkoi Berg, -- onko se lapsi voinut
-sietää ilmaa täällä kirkonkylässä, kadottamatta luontaista suloaan.
-
--- Kyllä hän on muuttunut, sanoi Aino hämillään.
-
--- Onko? huudahti Kyösti. -- Ei hän ainakaan silloin ollut, kun
-pappilassa hänet näin.
-
--- Kyllä hän nyt on! sanoi Aino hiljaa ja yritti katsahtaa herroihin
-tutkivasti.
-
--- Sääli, sääli! lausui Björkell.
-
-Ja herrat pysyivät ihan muuttumattomina, eivät kalvenneet, eivät
-punastuneet, ei pieninkään piirre kasvoissa osoittanut mitään... Aino
-ei ymmärtänyt mitä uskoa. Hanni oli varmaan erehtynyt. Häntä alkoi jo
-hävettää ja harmittaa, että hän oli ottanut sen asian niin vakavalta
-kannalta ja niin pyhästi päättänyt puolustaa viatonta tyttöä.
-
-Tanssisävel soi vielä aamulla Ainon korvissa, kun Hanni astui
-huoneeseen, puusylys käsivarsilla. Taaskin jäi salin ovi raolle
-ja pesävalkean väräjävässä valossa näkyi joulukuusen oksia. Ainon
-valkea puku oli sohvalla ja tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli
-kotiljonkihelyjä. Hanni astui varpaillaan ja painui pesän ääreen. Kun
-tuohet käpertyen alkoivat syttyä, lehahti seinille ja kattoon valo ja
-Hannin kädet ja ruumis liikkuivat sen päällä pimeinä möhkäleinä.
-
-Aino oli vakuutettu siitä, että Hanni on kuvitellut kaikki tyynni.
-Herrat eivät olisi saattaneet puhua sillä tavalla, jos he olisivat
-olleet syylliset. Hän kohoutui istumaan sänkyynsä, haukotteli ja kaarsi
-käsivarret niskaansa.
-
--- Kuule nyt, Hanni, alkoi hän vakavasti, -- ehkei se asia ollut niin
-vaarallinen. Sinä olet ehkä ottanut todeksi leikin, joka ei ensinkään
-ollut pahoin tarkoitettu...
-
-Hanni kavahti ylös ja astui vuoteen ääreen, kädellään pidellen
-esiliinaa, jossa oli ruusuja.
-
--- Puhuiko neiti minusta?
-
--- Puhuin... nimittäin he itse alkoivat puhua. Eivät he tiedä sinua
-loukanneensa.
-
--- Vai eivät tiedä! Minä olin silloin vielä lapsi, en ymmärtänyt enkä
-osannut niin pahaksi ottaa, mutta nyt tiedän... tiedän mikä heillä oli
-mielessä...
-
--- Älä nyt kiivastu, Hanni, ehkä he vain leikillä houkuttelivat
-polvelleen...
-
--- Leikkiäkö lie ollut! Sen minä vain tiedän, että kiinni ottivat,
-suuta antoivat ja olkiin yrittivät kaataa. Jollei Kyösti-herraa olisi
-ollut ja jollei äiti olisi tullut, niin...
-
--- Hiljaa, hiljaa, Hanni, mamma tulee.
-
--- Tulkoon, kuulkoon! Sen minä vain tiedän, että totta puhun, vaikkapa
-tämä maa minut nielisi, vaikkapa viimeiselle tuomiolle vietäisiin...
-
-Epätoivoissaan heristeli hän käsiään vuodetta kohti, jossa Aino lepäsi.
-Ruustinna riensi pelästyneenä huoneeseen ja saatuaan kuulla, mistä oli
-kysymys, tarttui Hannin käsivarteen.
-
--- Kaikki tyynni sinä olet valehdellut, lausui hän ankarasti. --
-Rovasti on puhunut herrojen kanssa. Kukaan heistä ei ole sinuun edes
-koskenutkaan ja täällä sinä kehtaat likajuttujasi vielä neidillekin
-puhua. Hävytön! Kuka sinuun viitsisi, tuollaiseen! Nyt saat laittaa
-tavarasi kuntoon ja tuon tien lähteä kotiisi tai mihin tahdot,
-tartuttaisit vielä lapsiin valheesi... Kehtaat vielä nauraa! Pois
-siitä, taikka minä annan sinulle selkäsaunan. Olet vielä lapsi ja vitsa
-on ainoa mikä tuollaiseen pystyy...
-
-Hanni nauroi. Hänen ruumiinsa hytkyi, olisi luullut hänen itkevän,
-mutta silmiin ei tullut ainoaakaan kyyneltä. Äkkiä hän totistui, painoi
-hampaat kokoon, iski ruustinnaan silmänsä ja sanoi hetkisen perästä:
-
--- Onko rovasti kysynyt patruunalta itseltään ja onko patruuna itsekin
-kieltänyt?
-
--- On, on!
-
--- Mutta herra Åkerfeltilta ei ole kysytty, huusi Hanni
-voitonriemuisena. -- Kysytäänpä vielä häneltä!
-
--- On jo kysytty kaikilta. Pois täältä nyt, nyt et enää voi meitä
-pettää.
-
--- Mutta Kyösti-herralta ei ole kysytty! huusi Hanni kurkkunsa ja
-keuhkojensa täydeltä. -- Jos kaikki muut valehtelevatkin, niin ei _hän_!
-
-Ruustinna karkasi hätäännyksissään ovelle.
-
--- Anttu, Anttu, tule toki tänne, tämä tyttö käyttäytyy ihan kuin
-hullu. Aino-lapseni, rauhoitu...
-
-Mutta kun rovasti ehti huoneeseen, oli Hanni polvillaan Aino-neidin
-vuoteen ääressä.
-
--- Neiti kulta, hyvä, rakas neiti, rukoili hän. -- Uskokaa neiti minua,
-auttaahan neiti minua! Neiti on ainoa, johon tässä hädässä voin turvata.
-
--- En tiedä, en tiedä, vaikeroi Aino, itkien ja käsiään väännellen.
-
-Rovasti tarttui Hannia käsivarteen ja laahasi hänet huoneesta.
-
--- Kaikki sinä olet valehdellut! sanoi hän ankarasti. -- Ja ensi
-työkseni täytyy minun ilmoittaa asiasta vanhemmillesi. Et enää voi
-käydä rippikoulua muitten kanssa...
-
--- Ei ei, ei! huusi Hanni mielipuolen raivolla, -- vanhemmilleni ei saa
-ilmoittaa mitään! Minä menen itse heidän luokseen ja kerron kaikki.
-Mutta ensin täytyy herrojen tunnustaa, ensin menen herrojen puheille...
-
--- Ja valehtelet vanhemmillesi, niinkuin olet meillekin valehdellut.
-Katuisit jo, nuori tyttö, ja tunnustaisit kaikki, niin voisit vielä
-saada anteeksiantamusta ja armoa, saisit jäädä palvelemaan hyvään
-paikkaasi ja kävisit siivosti rippikoulusi loppuun asti.
-
-Hanni kuuli rovastin äänen ikään kuin jostakin kuopasta. Hänen
-sydämensä jyskytteli ja joka jäsen vapisi. Kurkussa poltti ja silmiä
-kirveli. Nyt vain kiireesti Kankaanpäähän! Ei enää ole muuta neuvoa.
-Heidän täytyy tunnustaa ja antaa hänelle kunnia takaisin, ennen kuin
-kukaan on ehtinyt käydä kielimässä äidille...
-
-Piiat kuiskailivat ja nauroivat keskenään, lapset välttivät Hannia ja
-ruustinna ei antanut hänelle mitään käskyjä. Kaikki kohtelivat häntä
-ikään kuin ei häntä olisi ollut. Mutta saavat nähdä, saavat nähdä!
-
-Ilma oli leuto, lunta oli tullut yöllä, ainoastaan yhden reen jäljet
-johtivat pappilaan. Pellot olivat sileinä, valkeina kenttinä, jostakin
-näkyi kiven kylkeä ja ojansyvennystä. Hautausmaan portille oli
-ajautunut aika kinos ja vain ristien päät pistivät esiin lumesta.
-Kylään tullessa näkyi joku akka kaivolla ja ukko risutukillaan. Hanni
-tervehti heitä, uhallakin iloisesti ja ystävällisesti ja paljastaen
-kasvonsa.
-
-Hänen oli kuuma, jalat olivat läpimärät. Kankaanpään tienhaarassa tuli
-Janne häntä vastaan, tervehti hitaalla tavallaan ja sanoi olevansa
-menossa neulomaneitiä hakemaan, ylihuomenna on kaupungissa tanssit,
-herrasväet menevät kaikki sinne ja armon vaatteita pitää korjata.
-
-Kankaanpäässä näyttiin vielä nukkuvan. Nyymanni oli lapioimassa tietä
-ja koirat kellittelivät lumessa. Kuuset seisoivat tanssiaisillan
-jäljeltä vielä portaiden edessä ja paperilyhdyt riippuivat pyöreinä
-lumikerinä oksilla. Keskellä pihaa oli lyhteitä keppien nenässä, nekin
-lumen alla.
-
--- No, mitäs kuuluu? kysäisi Nyymanni, kohottaen lakkiaan.
-
--- Ei liiemmäisiä. Taitavat herrasväet vielä nukkua.
-
-Hannin posket hehkuivat ikään kuin koko hänen levottomuutensa olisi
-läähättänyt niiden alla, mutta hänen suunsa oli hymyssä ja hän hyväili
-koiria kuin vanhoja ystäviä ainakin. Hetkeksi hän jäi miettimään,
-menisikö sisään isoista portaista vaiko keittiön tietä, mutta meni
-sitten isoista portaista. Koirat saattoivat hänet ovelle asti ja
-Nyymanni vilkaisi nauraen hänen jälkeensä.
-
-Hän katsahti sisään eteisen lasiovesta. Lattialla oli suuri matka-arkku
-ja vaatekaapin ovet olivat auki. Salista ilmestyi kaapin eteen pörröpää
-neiti, esiliina vyöllä. Hän hyräili hiljaa jotakin iloista nuottia ja
-alkoi panna vaatteita matka-arkkuun. Hanni ymmärsi, että se oli se uusi
-kamarineitsyt.
-
--- Lina, kom hit, kuului äkkiä herranääni patruunan huoneitten takaa.
-
-Nainen ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain hyräilyään. Pari kolme kertaa
-antoi hän huutaa itseään ennen kuin läksi. Odotushuoneessa tuli
-maisteri Björkell jo häntä vastaan. Hän oli alusvaatteisillaan ja laski
-käsivartensa Linan vyötäisten ympäri.
-
-Hanni tunsi ruumistaan puistattavan ja sydänalaansa nousevan sen
-ilkeän, kuvottavan tuskan, joka siellä usein viime aikoina oli ollut.
-Hän palasi takaisin portaille. Hän ei tietänyt, minne joutuisi. Ei
-tahtonut lähteä pois toimittamatta asiaansa eikä voinut sisäänkään
-mennä. Vihdoin läksi hän maantielle kävelemään ja koirat tulivat hänen
-kanssaan. Hän oli hiestynyt läpimäräksi, helmat lyödä loksahtelivat
-kenkiä vastaan.
-
-Jolleivät he tunnusta, jolleivät he tunnusta -- mitä hän sitten tekee?
-
-Heidän _täytyy_, heidän _täytyy_ tunnustaa!
-
-Hän ajatteli moneen kertaan valmiiksi mitä hän heille sanoisi, mutta
-kun hän vihdoin seisoi heidän edessään, oli hän unohtanut kaikki tyynni.
-
-Herrat olivat patruunan työhuoneessa, ilman kauluksia, tohvelit jalassa
-ja paperossit hampaissa. Ovi sisähuoneeseen oli auki ja sieltä näkyi
-vuoteet, joista vasta oli noustu. Björkell loikoi sohvalla, Lindström
-istui keinutuolissa ja patruuna käveli edestakaisin lattialla.
-Astuessaan huoneeseen kuuli Hanni jonkun sanan ja hänelle tuli paikalla
-se tunne, että he puhuivat hänestä. Hän vapisi ja koko huone huojui
-hänen silmissään, niinkuin hän olisi seisonut laivan kannella. Mutta
-hän tiesi, että nyt pitää puhua, vaikka siihen paikkaan kuolisi, ja hän
-seisahtui veripunaisella, kostealla kädellään pitelemään kiinni oven
-pielestä ja iski silmät selällään eteensä, herroihin päin.
-
--- Herrat ovat sanoneet, että minä olen valehdellut ja armo on käynyt
-pappilassa puhumassa, että minä olen valehdellut... Minä _en_ olisi
-mitään puhunut siitä illasta, mutta kun minua hätyytettiin, niin minun
-täytyi sanoa... että herrat sillä lailla minulle tekivät. Herrat on
-hyvät ja myöntää sen ja sanoo armolle ja rovastille, että minä en ole
-valehdellut...
-
-Hän katkaisi äkkiä lauseensa, ikään kuin ääni olisi loppunut. Hänen
-silmänsä kiilsivät kuumeisina, sieraimet ja suupielet vavahtelivat,
-rinta nousi ja laski, laiha, veripunainen käsi piteli ikään kuin
-kynsiksi koukistuneena kiinni oven pielestä.
-
-Herrat vaihtelivat silmäyksiä ja kuiskasivat jotakin toisilleen. Eivät
-he käyneet vakaviksi, kuten Hanni oli odottanut. Eivät näyttäneet
-häpeävänkään. Tuomari Lindström tuli ystävällisesti Hannin luo, taputti
-häntä poskelle ja puhui hiljaa, katsoen suoraan silmiin:
-
--- Tyttö-kulta, mitä sinä leikistä suutut, sinä järkevä ja kaunis
-tyttö...
-
-Hanni vetäytyi pois hänen kätensä alta, katsoi närkästyneesti ja sanoi:
-
--- Herrat on nyt hyvät ja sanoo armolle, että minä en ole valehdellut...
-
--- Kas, kas sitä tyttöä! Sanotaan, sanotaan, tule nyt vain tänne
-istumaan...
-
-Lassi-herra veti hänet pöydän ääreen ja kaikki kolme kokoontuivat hänen
-ympärilleen. He tulivat ihan likelle ja heidän katseensa alkoivat häntä
-polttaa.
-
--- Herrat on hyvät ja sanoo sen, toisteli hän rukoillen.
-
-Lassi-herra silitteli hänen hiuksiaan.
-
--- Mutta tyttöseni, mitä se nyt sitten tekee, jos joku kylän ämmä
-sanoo, että sinä olet "valehdellut". Eihän kaikista puheista tarvitse
-välittää.
-
--- Ei kylän ämmät mitään olisi sanoneet, jollei armo olisi alkanut!
-tiuskaisi Hanni.
-
--- Hyvä, hyvä! kuiskasivat herrat toisilleen ja purskahtivat nauruun.
-
--- Eikö se nyt olisi kaikista viisainta, jos sinä, pikkuinen kaunis
-Hanni, sulkisit pikku suusi kiinni ja unohtaisit koko juorujutun...
-Katsos, tässä sinä saat näin kauniin setelin, sillä sinä saat vaikka
-silkin ja menet kauniisti palveluspaikkaasi takaisin eikä parin päivän
-perästä kukaan enää muista koko juttua...
-
-Hanni otti setelin, jonka Björkell pisti hänen käteensä, ja katseli
-sitä ikäänkuin hän hetkisen olisi miettinyt mitä sillä tekisi; sitten
-hän nosti silmänsä ja otsa rypistyi.
-
--- Mutta kun koko pitäjä jo pilkkaa minua ja kun pappilasta on ajettu
-pois eikä rovastikaan enää ota rippikouluun. Ja jos... jos minun
-vanhempani saavat tietää!
-
-Viime sanat lausui hän hiljaa, epätoivoisen kolkosti.
-
--- Älä nyt hulluttele, tyttöseni! huudahti Lassi iloisesti, -- ei sinua
-ajeta pois eikä pilkata ja rippikoulun saat niinikään kunniallisesti
-lopettaa, jos vain annat heidän uskoa mitä uskovat... Mitä sinä nyt
-siitä välität, mitä ihmiset sanovat, kun omatuntosi on puhdas!
-
--- Mutta he vaativat minua myöntämään, että olen valehdellut. Ja
-minähän _en_ ole valehdellut. Herrojen täytyy, täytyy, täytyy se
-tunnustaa...
-
--- Älä huuda, älä huuda, pikku Hanni! Armo vielä makaa...
-
--- En, en, kunhan herrat tunnustavat. Minä tulin kamariin ja
-patruuna... otti polvelleen... ja herrat oli kaikki siinä ympärillä ja
-koskivat ja sitten... joku antoi suuta.
-
--- Älä huuda, älä huuda, rauhoitti rauhoittamistaan Lassi.
-
--- Kyllä sinä olet nähnyt unta, virkkoi äkkiä Björkell kylmällä,
-virallisella äänellä. -- Valhetta tämä on, tyttöraukka. Jonkin
-ystävällisen sanan sinulle sanoimme, saisit olla siitä kiitollinen.
-Muuta ei tapahtunut.
-
-Hanni painoi kädet rinnalleen ja alkoi hätäännyksissään katsella
-ympärilleen.
-
--- Mutta herrojen täytyy tunnustaa se! kirkaisi hän voimiensa takaa
-ja karkasi kiinni tuomari Lindströmin käsiin. -- En tiedä... olisiko
-se ollut leikkiä vaiko mitä... mutta patruuna otti syliinsä ja joku
-veti kädestä ja joku antoi suuta... Ettekö muista? Voi, _pitää_
-muistaa!... Kyösti-herra, Kyösti-herra! pääsi äkkiä ilon huudahdus
-hänen huuliltaan, kun nuori Åkerfelt ilmestyi huoneeseen. -- Te sen
-todistatte, te minut pelastatte kuten silloinkin. Voi, te olette niin
-hyvä ja minä siunaan teitä kuolinpäivääni asti... Sanokaa, sanokaa...
-armahtakaa! Äitini kuolee, jollette pelasta minua!
-
-Hänen hennot, luisevat kätensä kävivät kiinni Kyöstin käsivarsiin ja
-hän ravisti niitä voimiensa takaa, ikään kuin saadakseen sillä lailla
-hänen muistinsa heräämään. Hänen äänensä vapisi uhkan ja kiukun,
-rukouksen ja hellyyden vaiheilla. Märkä hame kiertyi hänen ruumiinsa
-ympäri. Hänen poskillaan paloi tumma puna, huulet olivat kuin verille
-purrut.
-
--- Kyösti-herra, teidän täytyy minua auttaa, minä vannotan teitä,
-sanokaa, sanokaa se.
-
-Hän oli heittäytymäisillään polvilleen nuoren herran eteen, kun hän
-näki samassa vastapäisestä peilistä armon seisovan odotushuoneen
-ovella, sinisessä aamuviitassaan, hiukset hajalla, suu hymyssä.
-Kyösti-herrakin huomasi hänet, työnsi Hannin luotaan ja virkkoi:
-
--- Te erehdytte, Hanni, ei kukaan ole tarkoittanut teille pahaa eikä
-kukaan ole pahaa tehnyt. Ei minun ole tarvinnut mistään teitä pelastaa.
-
-Muut herrat sanoivat vielä jotakin ja armo puhui ja nauroi, mutta
-Hanni huomasi sen kuin unessa. Hän tuijotti sanaakaan lausumatta
-Kyösti-herraan ja hänen molempiin silmiinsä tuli suolainen pisara.
-Vihdoin Kyösti kääntyi pois ja sytytti paperossin. Silloin oikaisi
-Hanni itsensä suoraksi ja rupesi repimään herrojen antamaa seteliä.
-Armo tuli hänen eteensä, katsoi vihreähtävällä katseellaan ja komensi.
-Mutta Hanni nauroi hänelle. Silloin armo polki jalkaa ja löi, mutta
-Hanni vain nauroi.
-
-Hän hoippui ulos huoneesta, seisahtui hetkeksi portaille ja yhä nauroi.
-Tuomari Lindström juoksi hänen perässään paljain päin ja pidätti hänet.
-
--- Älä nyt, älä nyt, Hanni, puheli hän ystävällisesti nuhdellen. --
-Mikä sinulla oikeastaan on hätänä? Nuori olet ja kaunis tyttö. Sinä
-saat koska tahansa paikan, vieläpä paljon paremman ja hauskemman kuin
-täällä. Tahdotko, niin hankin sinulle paikan kaupungin hienoimmassa
-hotellissa? Odotas, minä näytän, että hankin sen sinulle ja sielläkös
-on hauskaa!... No Hanni, älä nyt suutu! Ystäviähän me aina on oltu...
-Katso, tuossa saat toisen setelin, kun äskeisen niin tyhmästi revit...
-Saat nähdä, että minä olen ystäväsi ja toimitan sinulle niin hyvän
-paikan, ettet unissasikaan ole nähnyt.
-
-Hanni oli lakannut nauramasta ja tuijotti kolkosti eteensä. Ei hän
-seteliä ottanut. Häntä puistatti niin, että hampaat kalisivat.
-
--- Minä menen lautamiehen luo, virkkoi hän, -- ja haastatan herrat
-kaikki oikeuteen, vaikka tuomareja olettekin. Tottahan sanotte
-totuuden, kun laskette kätenne kirjan päälle.
-
-Lassi Lindström hymähti säälien.
-
--- Sinä olet alaikäinen, lapsi-raukka.
-
-Hanni ei enää kuullut. Hän oli jo portilla. Hän liikkui hoippuen kuin
-vaate, jota tuuli repii, hiukset hajalla, huivi valuneena hartioille.
-Mutta tuomari Lassi Lindström pisti setelin liivinsä taskuun ja kiroili
-sydämensä pohjasta tätä harmillista juttua ja kaunista Ester-rouvaa,
-joka oli pannut sen alkuun.
-
-
-
-
-X
-
-
-Lautamiehen väet olivat hyviä ihmisiä. Ystävällisesti kohtelivat he
-Hannia, vaimo keitti kahvia, kuivatti hänen vaatteensa, ja tarjosi
-yösijaakin. Mutta auttaa -- sillä tavalla kuin Hanni tahtoi -- he eivät
-voineet. Hanni oli alaikäinen, isän tai holhoojan täytyi toimittaa
-haaste hänen puolestaan. Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä isän luo
-Pimeäänpirttiin. Kun Hanni kiitti ja nousi lähteäkseen, kehoitti
-vaimo vieläkin jäämään yöksi, eihän tänä iltana enää ollut lähtemistä
-matkalle, oli jo pimeä ja yö yllättämässä. Mutta kello oli vasta kuusi
-eikä se Hannin mielestä ollut ensinkään myöhäistä. Paljon myöhempään
-valvottiin pappilassa ja Kankaanpäässä oli päivällinen monesti syöty
-vasta tähän aikaan päivästä.
-
-Hän ei sentään ollut virstaakaan kävellyt, kun hän jo katui, sillä
-minne hän oikeastaan kulkisi, minne joutuisi yöksi? Ei hän tahtonut
-mennä pappilaan, ei liioin Salmisellekaan. Lähin torppa Pimeäänpirttiin
-päin oli kahdeksan virstan päässä. Sinne olisi voinut ehtiä, mutta
-kaikki hänen vaatteensa olivat pappilassa ja väsytti. Tie oli tukossa
-ja lumi tarttui, oli raskasta kävellä. Hän päätti sittenkin kulkea
-pappilaan yöksi, tulla juuri ennen maatapanoa ja olla tuvassa. Silloin
-tuskin kukaan häntä huomaisi. Pianhan hän aamulla kokoaa tavaransa,
-ottaa kylästä hevosen ja lähtee. Viimeistään illansuussa hän on kotona
-Pimeässäpirtissä.
-
-Isä seisoessaan hakotukilla alkaa kuulla kulkusen kilinää. Luulee
-jonkun tulevan kirstua tilaamaan, ei ole millänsäkään, hakkaa vain,
-jotta kalikat lentelevät! Hevonen tulee likemmä, Hanni kurkistelee
-malttamattomana molemmin puolin rekeä, isä vain ei tunne. Kuja on
-niin ummessa, että täytyy ajaa peltoa myöten. Aita on sitä varten
-avattu ja tienviitaksi nostettu seiväs, olkitukko nenässä. Isä huomaa,
-että tulijoiden on vaikea päästä, hän lyö kirveensä tukkiin ja tulee
-avuksi. Ja silloinkos häneltä pääsee ilo ilmoille: "Mamma, mamma,
-tulepas nyt! Ei nyt hullumpata! Sehän se on se meidän Hanni joka tulee!
-Pojat, juoskaa pian sanomaan äidille!" Pojat juoksevat ja äiti, joka
-elää ainaisessa pelossa, että jotakin pahaa tapahtuu, tulee portaille
-paljain päin, hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, silmissä se
-tavallinen, kysyväinen pelko. Mutta kun hän näkee, mikä sieltä tulee,
-niin purskahtaa hän itkuun pelkästä ilosta, että hänen pikku Hanninsa
-palaa ja ihkasen elävänä!... Ja kuka siellä äidin helmoissa huppuroi?
-Liisu, Liisu, Liisu! Hän on tietysti kasvanut ja hiukset käyneet
-vieläkin tuuheammiksi kiharoiksi... No tule siskon syliin nyt! Osaatko
-oikein syleillä? Noin, noin!... Ja siellähän tulee vaarikin, tuttu,
-katajainen keppi kädessä...
-
-Hanni itkee tätä ajatellessaan ja hänen rintansa paisuu haikeasta
-onnesta. Voi, ettei hän sentään ole palannut kotiin! Kolme kuukautta
-hän nyt on kitunut täällä tylyssä, pahassa kirkonkylässä. Kaikki olisi
-toisin, jos hän ajoissa olisi palannut kotiin! Mutta nyt hän menee
-eikä mikään enää voi häntä pidättää! Illalla, kun kaikki jo nukkuvat,
-tarttuu hän äidin käteen, johtaa hänet vieraskamariin, istuttaa
-tuolille, lankeaa polvilleen hänen eteensä, kätkee kasvot hänen
-helmoihinsa ja tunnustaa ja rukoilee anteeksi. Oi, kuinka hän tahtoo
-katua ja pyytää ja itkeä, itkeä pohjia myöten, puhtaaksi koko raskaan
-sydämensä! Äiti antaa kyyneleensä valua hänen kyyneliinsä, sulkee hänet
-syliinsä eikä enää muista hänen syntejänsä. Silloin, silloin kun se on
-tapahtunut, tahtoo hän kiittää hyvää Jumalaa...
-
-Ilma on raskas ja sumuinen kuin keväällä, puut ovat lyöneet kuuraan.
-Hanni tuntee tavatonta tyhjyyttä sisässään ja muistaa, ettei hän ole
-syönyt koko päivänä. Mutta hänen mielensä on tyyni, miltei kevyt, eikä
-hän kanna vihaa ketään kohtaan.
-
-Kun hän tulee Suurenkuusen mäelle, mistä tiet haaraantuvat kaupunkiin,
-kirkonkylään ja sydänmaahan, alkaa hän kuulla kulkusia. Ihan ovat kuin
-pappilan kulkuset, lakkaavat soimasta, kilahtavat katkenneesti ja taas
-lakkaavat soimasta, vähäksi aikaa. Vihdoin alkavat helistä ja Hanni
-huomaa, että ne lähenevät takaapäin, sydänmaahan vievältä tieltä.
-
-Hänen ei tällä hetkellä tee mieli tavata ketään, kaikista vähemmin
-rovastia. Hän kääntyy sen tähden ympäri ja alkaa kiireesti astella
-samaa tienhaaraa, jota on tullutkin, kaupunkiin päin. Silloin kuuluu
-ääni reestä, totisesti rovastin ääni! He ovat tunteneet hänet ja
-kutsuvat häntä nimeltä. Hanni ei ole kuulevinaan, astuu vain eteenpäin
-ja sydän lyö niin, että korvissa kohisee. Mitäpä rovastilla lienee
-muuta sanomista kuin tahtoisi torua! Eikö häntä vieläkään ole tarpeeksi
-soimattu! Kaikki aamulliset harmit muistuvat hänen mieleensä ja hänen
-sisunsa alkaa taas paisua.
-
-Hevonen on seisahtunut.
-
--- Tule kuulemaan uutisia kodistasi! huutaa rovasti. Hanni hytkähtää.
-Mitä hän oli kuulevinaan? Uutisia kodista! Mistä he niitä olisivat
-saaneet! Hän ei pysähdy, mutta siirtää huivin toiselta korvaltaan ja
-kuuntelee henkeä pidätellen.
-
--- Me olemme käyneet Pimeässäpirtissä, huutaa nyt vuorostaan renki. --
-Sinun äitisi on kuollut!
-
-Hanni painaa kädet rinnalleen ja silmänräpäykseksi valtaa hänet
-pyörryttävä tunne. Hän ei tiedä seisooko hän vai käveleekö, onko maassa
-vai ilmassa, valveella vaiko unennäössä.
-
--- Mutta onko se Hanni? tutkistelee rovasti. -- Tule nyt tänne likemmä.
-No, ajetaan me sitten sinne. Koska tässä on tienhaara, niin tottahan
-tässä pääsee kääntymään... Annetaan sen nyt tehdä kiusaa, kylläpähän
-sydän pehmiää, kun tämän uutisen kuulee.
-
-Hanni pysähtyy lumeen tiepuoleen ja koko hänen olentonsa on
-jännityksessä. Hetket tuntuvat kamalan pitkiltä, reki lähenee aivan
-kuin madellen. Vihdoin viimein huohottaa hevonen hänen edessään.
-
--- Mihinkä sinä pappilasta karkasit? kysyy rovasti ja jatkaa, äänen
-käydessä lause lauseelta juhlallisemmaksi: -- olisit päässyt kotiin,
-jos olisit ollut saapuvilla, sillä veljesi tuli noutamaan sekä sinua
-että minua. Näetkös... äitisi oli äkkiä sairastunut ja tahtoi saada
-lohdutusta Jumalan sanasta ja vielä viimeisen kerran nähdä lastaan.
-Sellaista se on ihmisen elämä. Se on niinkuin kukkanen kedolla, koska
-tuuli puhaltaa sen ylitse, niin ei sitä enää ole. Ei täällä surun ja
-murheen laaksossa ole pysyväistä asuinsijaa kenelläkään. Kun minä
-saavuin perille, oli Kaikkiviisas Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua
-pois äitisi. Kauniisti ja rauhallisesti hän oli kuollut, uskossa
-Vapahtajaansa... Mutta kuuletko sinä edes mitä minä sanon? kysyy
-rovasti äkkiä kiivaasti ja sekä hän että renki tarkastavat Hannia. Hän
-seisoo liikkumattomana, ei edes itkekään.
-
-Silloin kun hän rovastin sanoista ymmärsi, että se oli totta, että se
-todella oli tapahtunut, tuntui siltä kuin ukkonen olisi iskenyt häneen
-ja polttanut hänet poroksi. Sillä hetkellä se teki kipeää, niin kipeää
-kuin jos silmähammasta olisi väännetty hohtimilla tai sydäntä raadeltu
-pihdeillä, mutta sitten meni tunto ikään kuin pois ja piti vain seisoa
-ja kuunnella eikä voinut liikkua, ei puhua eikä itkeä.
-
--- Vastaa nyt jotakin, jatkaa rovasti, -- että edes tiedän, oletko
-kuunnellut!... Ei sano mitään! Etkö ymmärrä, että oma äitisi on
-kuollut. Vieläpä surusta sinun tähtesi. Etkö käsitä, mikä hirveä
-synti se on, joka sitten lankeaa sinun omantuntosi päälle? Hänelle
-oli kerrottu, kuinka huonoa elämää sinä olet viettänyt täällä ja se
-häneen niin koski, että... Ei! Seisoo kuin seiväs! Ei katumusta, ei
-surua! Nuori tyttö, nuori tyttö! Jumala on lähettänyt tämän suuren
-surun _sinulle,_ erittäin sinulle, pehmittääkseen sinun mielesi! Hän
-on nähnyt, että sydämesi on niin kova, ettei vähempi siihen pystyisi.
-Tee sen tähden nyt jo katumus ja parannus äläkä paaduta sydäntäsi,
-sillä silloin voit tehdä itsesi syypääksi siihen syntiin, jonka Judas
-Iskariot teki, joka kun hän oli herransa ja mestarinsa pettänyt, ei
-ottanut vastaan armoa ja anteeksiantamusta, vaan paadutti sydämensä...
-Ota tämä rakkaan taivaallisen Isän lähettämä rangaistus nyt nöyrällä
-mielellä vastaan, palaa pappilaan, -- saat istua tuossa kuskilla Antin
-vieressä -- ja pyydä anteeksi kaikilta, joita vastaan olet rikkonut,
-niin lähetän sinut huomispäivänä pappilan hevosella kotiisi. Siellä
-tarvitsevat isäsi ja turvattomat pikkusiskot apuasi... Ei, ei vastaa!
-Istu siihen rekeen nyt. Varo, varo, nuori tyttö, Jumalan tuomiota!
-
--- Antakaa minun olla! pääsee Hannilta kiihkeästi ja kaikki veri karkaa
-pyörryttävänä hänen kasvoihinsa.
-
--- Aijai sitä sydäntä! päivittelee rovasti. -- No, kiukuttele täällä
-nyt yksinäsi ja palaa sitten yöksi pappilaan. Hurskaan äitivainajasi
-takia tahdon olla pitkämielinen sinun kanssasi enkä kieltää sinulta
-yösijaa, vaikka olisit kuinka paatunut hyvänsä. Jää hyvästi sitten
-ja Jumala valaiskoon mielesi... Ajetaan pois, Antti, älä nyt vain
-käänteessä kaada!
-
-Kulkuset alkavat edetä. Vielä kerran kääntyy rovasti katsomaan taakseen
-ja näkee Hannin seisovan liikkumattomana hangessa.
-
--- Joko kadut, nuori tyttö? huutaa hän -- tahdot ehkä jo tulla rekeen.
-
-Silloin kokoaa Hanni voimansa ja alkaa juosta. Pois, pois, pakoon,
-kauas, etteivät nuo miehet enää näe häntä, ettei hän enää kuule heitä.
-Pakoon kaikkea, itseäänkin!
-
-Hän juoksee kuin hullu, juoksee ajan, joka tuntuu rajattomalta. Vihdoin
-loppuu häneltä henki, hän ei tunne mitään muuta kuin sydämensä jyskeen
-ja tulipilkut polttamassa poskiaan. Silloin hän seisahtuu. Se ei ole
-totta, mitä he kertoivat, se ei voi olla totta! Herra Jumala, hän näki
-unta! Hän ottaa lunta käteensä ja painaa sitä otsalleen, poskilleen.
-Rovastin sanat kaikuvat hänen korvissaan ikään kuin hän nyt vasta
-kuulisi ne ensikerran, tai ikään kuin joku nyt vasta päästelisi niitä
-hänen sydämensä päälle suurina raskaina pisaroina sulatetusta lyijystä.
-
--- Äiti on kuollut... Hän oli äkkiä sairastunut, tahtoi nähdä sinua...
-saada lohdutusta Jumalan sanasta... Kaikkivaltias Jumala jo nähnyt
-hyväksi kutsua pois...
-
--- Ei, ei, ei! Äiti! Mamma! huutaa hän.
-
-Ei kuulu kaikuakaan vastaukseksi, sillä raskas kuura peittää puiden
-oksat ja ilma on paksua ja raakaa.
-
--- Mamma, mamma, ääntelee Hanni hiljaa ja hellästi, -- vasta olit
-luonani, sano, ettei se ole totta, mamma, ethän sinä, otathan oman
-Hannin syliisi...
-
--- Hän kuoli niin kauniisti ja rauhallisesti, uskossa Vapahtajaansa...
-
-Sydän lyö suurena, kipeänä ja tuska nousee kurkkuun.
-
--- Äiti, äiti! Mamma! kirkaisee Hanni voimiensa takaa ja viskautuu
-maahan. -- Jumala, älä anna hänen kuolla! Mamma, mamma!
-
-Hän vaikeroi siinä hiljaa ja kaikki hänen päässään on sekaisin. Hän
-ei käsitä, että se on totta, hänen täytyy toistelemistaan toistaa,
-mitä rovasti sanoi. Äkkiä hän karkaa ylös ja alkaa juosta ikään kuin
-pelastaakseen äidin. Äiti on sairas ja jos Hanni tulee, niin hän
-paranee. Pitää joutua, joutua! Mutta nyt tuntuu siltä kuin ei hän
-tietäisi, minnepäin mennä. Missäpäin on koti? Valkeata tietä riittää
-molempiin vastakkaisiin suuntiin silmän kantamiin asti ja korkea,
-huurteinen hongikko on molemmin puolin ihan samanlaisena. Ja hänen
-pitäisi kiirehtiä linnun siivillä! Ah, eihän se auta, eihän se auta,
-äiti ei enää elä, ei kuule, ei rakasta, ei odota...! Hän makaa valkeana
-riihessä, missä pikku veikkokin ennen makasi ruumiina... Ei, ei, ei!
-se ei saata olla totta! Hanni riuhtaisee päästään huivin, kiertää
-sitä käsissään, viskaa pois luotaan ja päästää valittavan huudon. Hän
-lankeaa polvilleen ja koettaa rukoilla, hän nousee ja polkee maata.
-Oi Herra Jumala, katso tänne maan päälle! Jos sinä olet ottanut
-äidin, niin ota tyttökin!... Tuntuu siltä, että koti sittenkin on
-täälläpäin! Täältäpäinhän rovasti tuli. Ehkä vielä kuulisi, jos oikein
-huutaisi. Hän korottaa ääntänsä, mutta se kähisee oudosti kurkussa kuin
-petoeläimen ääni, hän pelkää sitä eikä enää uskalla huutaa...
-
-Hän pelkää... Äiti on valkoisissa vaatteissa, kylmänä, kankeana,
-laudalla riihessä. Ei hän uskalla nähdä häntä, ei mennä lähelle. Hän
-ihan kylmenee, kun sitä ajattelee. Hän ei tahdo sitä ajatella, mutta
-täytyy... Isä tekee arkkua tuvassa, sitä ei enää viedä tyhjänä talosta,
-siihen pannaan äiti. Valkoinen arkku maalataan mustaksi, siihen pannaan
-päänalainen ja nostetaan kuollut äiti... Jumala, Jumala, eikö sinulla
-ole mitään armoa, eikö millään pääse kotiin, eikö millään pääse
-ihmisten ilmoille?...
-
-Hannia palelee ja jalka on niin raskas, että tuskin nousee. Huivi on
-jäänyt jonnekin ja esiliina on poissa. Jospa tulisikin kuolema häntä
-vapauttamaan!
-
--- Etkö käsitä, mikä hirveä synti... Äitisi on kuollut surusta sinun
-tähtesi...!
-
-Hänen täytyy ehtiä rukoilemaan anteeksi, kertomaan, että hän on viaton,
-ennen kuin äiti kuolee!
-
-Hän kokoaa taasen voimansa ja lähtee liikkeelle, sama se, minnepäin,
-kunhan hän vain kulkee... Äiti, äiti, älä kuole, odota vähän...! Mutta
-sinä olet jo kuollut... Ethän vielä, oma mamma, mamma, me menemme sinun
-kauniiseen kamariisi ja sinä istut tuolissasi ja minä saan panna pääni
-helmaasi...
-
--- Ei! Sinä olet jo kuollut! ääntelee hän itsekseen, seisahtuu ja
-toistaa sanat moneen kertaan ikään kuin nyt vasta alkaisi käsittää. --
-Surusta... Sinulle oli kerrottu, että... ja sinä et jaksanut... Sinä
-olet kuollut!
-
--- Kuollut, kuollut!
-
-Hanni vaipuu hankeen, painaa kasvot käsiinsä, itkee, itkee eikä lopulta
-tiedä mistään, ei tunne eikä muista mitään, itkee vain ja valittaa.
-
-Sillä lailla kuluu pitkiä aikoja. Hän vapisee, mutta ei voi liikkua.
-Kuluu pitkiä, pitkiä aikoja.
-
-Vihdoin joku ihminen puhuu hänen vieressään, nostaa hänet ylös ja
-panee hänet lämpimään. Hänen on siinä hyvä olla. Hän tuntee hyvin
-hämärästi, että hän on kotona, että hän on pieni lapsi ja sairas. Äiti
-seisoo huolissaan vuoteen ääressä ja katselee häntä rakastavaisella
-katseellaan, vaari puhuu käärmeestä, joka kävelee kahdella jalalla,
-mutta äiti sanoo, ettei käärme tule pienten lasten luo. Tuntuu niin
-hyvältä, kun he kaikki ovat siinä ympärillä ja kun äiti katselee...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Ester-rouva tahtoi ajaa kaupunkiin Kyösti-herran kanssa kuomireessä.
-Mutta ei ollenkaan ollut helppoa löytää syytä, minkä nojalla hän
-ajaisi Kyöstin eikä miehensä kanssa. Tarkoitus oli, että lähdettäisiin
-iltapäivällä, jotta päästäisiin kaupunkiin yöksi. Siten saataisiin
-nukkua yö rauhassa ja aamulla ehtisi Ester vielä harjoittaa säestäjänsä
-kanssa. Hän oli luvannut esittää muutamia kappaleita iltamassa.
-Mutta äkkiä rupesi hän puuhaamaan lähtöä jo aamupäivällä. Hän sanoi
-pelkäävänsä ajaa pimeässä korkeista mäistä.
-
--- Mutta kun sinä olet kuullut, etten minä voi lähteä ennen kuin
-iltapäivällä, sanoi Otto-herra äreästi.
-
-Se oli juuri se, jota Ester tahtoi.
-
--- Mutta etkö sinä nyt voi heittää niitä iankaikkisia asioitasi? Minä
-pelkään todellakin, vaikeroi hän itku kurkussa. -- Mutta, huudahti hän
-äkkiä, ikään kuin nyt olisi keksinyt keinon, -- jos me muut lähtisimme
-nyt ja sinä tulisit perässä iltapäivällä!
-
--- Minulle se on yhdentekevää, vastasi patruuna. Hän oli huonolla
-tuulella, harmistunut sekä vaimoonsa että työväkeensä.
-
--- Mutta, rakas ystävä, sehän sopiikin mainiosti, huudahti Ester-rouva
-innoissaan. -- Sinä tuot sitten mukaasi tavarat, eikö totta? Katso,
-pukuni ei valmistu aamupäivällä, se on niin kauhean hidas ihminen se
-mamsselli Hedda. Kuka uskoisi muuten, että täällä Kankaanpäässä olen
-laihtunut niin, että liivi oli kymmenen senttimetriä liian suuri!
-Onneksi tulin sitä koettaneeksi täällä kotona. Se olisi puuttunut,
-että olisin pannut sen kofferttiin sellaisenaan. Siitä olisi tullut
-täydellinen skandaali, sillä se olisi riippunut ympärilläni kuin
-riepu... Rakas Otto, ethän lähde, ennen kuin se on valmis! Ja Lina,
-muista, että hyvin panetkin kaikki!... Voi, voi, sinua Otto, ettet
-nyt voi jättää niitä asioitasi? Eikö se nyt ole ihan sama, koska ne
-maitotilit tulevat tehdyiksi? Mutta tiedätkö, pelkään todellakin
-niitä mäkiä, varsinkin sitä yhtä siellä... kuka kaikkia niitä nimiä
-voisi muistaa?... Tarkoitan sitä... sitä, missä hevoset kerran viime
-kesänäkin olivat kompastumaisillaan... Kuule Otto, älä ole noin juro
-tänään, me odotamme sinua kaikki hotellissa illalla, kokoamme sinne
-ystäväsikin...
-
--- No niin, no niin, vastaa patruuna äreästi ja toivoo sydämensä
-pohjasta, että Ester lähtisi matkaan niin pian kuin suinkin. Ikään
-kuin ei hän tietäisi, mikä sillä on mielessä ja mihin se tähtää. Kyllä
-hän naiset tuntee! Ei heille riitä, että heillä on aviomies, pitää
-aina olla rinnalla toinenkin, joka liehittelee ja rakastelee... No
-niin, liehitelkööt ja rakastelkoot taivaan nimessä! Ei hän tahdo olla
-tiellä...
-
-He lähtevät siis matkaan aamupäivällä ja illansuussa lähtee patruuna,
-Esterin suuri matkalaukku köytettynä reen taakse, ajajana Janne.
-Miksi hän oikeastaan menee? Ainakaan ei siksi, että häntä huvittaisi!
-Mahdollisesti sen tähden, että tuli päätetyksi tehdä retki tuohon
-iltamaan ja että pitäisi tehdä pieni voimanponnistus ennen kuin
-saisi päätetyksi päinvastaiseen suuntaan. Hän ei enää viitsi vaivata
-ajatuksiaan, ei ainakaan asioissa, jotka koskevat huveja. Ne eivät
-totisesti sitä ansaitse, sillä se on nähty ja koetettu moneen kertaan,
-ne ovat aikoja sitten lakanneet olemasta huvittavia. Mutta ne kuuluvat
-elämään kuten jokapäiväinen leipä, ihmiset voisivat sitä paitsi
-hämmästellä, jos hän jäisi niistä pois.
-
-Kotona täytyy elää ainaisessa jännityksessä, sillä aluskunta suvaitsee
-niskoitella ja hän suvaitsee tahtoa näyttää, että hänellä on voimaa
-pitää se kurissa, nujertaa ja nöyryyttää uppiniskaiset -- mitä hyötyä
-siitä on, että hän heidät nujertaa ja nöyryyttää, sitä ei hän itsekään
-tiedä. Tällä hetkellä se on hänen elämänsä tehtävä ja eteenpäin hän ei
-tahdo ajatella...
-
-Niin, kunhan saisikin olla rauhassa ajatuksiltaan. Kun saattaisi
-nauttia lepoa kulkiessa läpi hiljaisen, huurteisen metsän! Häntä vaivaa
-hiljaisuus, hän ei pidä tästä yksitoikkoisesta kulusta...
-
--- Janne sinä, ärähtää hän, -- nukutko sinä, lurjus?
-
-Janne kääntyy patruunaan päin, vetää kätensä suuren rukkasen sisästä,
-niistää nenänsä, pyhkii sormet saappaansa varteen, pistää käden
-takaisin rukkaseen ja vastaa vihdoin:
-
--- Ka en.
-
--- No anna sitten, hiidessä, mennä!
-
-Vähän matkaa mennään hyvää kyytiä. Kankaalla Janne äkkiä pysähdyttää
-hevosen.
-
--- No mikä perhana nyt taas on? huutaa patruuna suuren turkkinsa
-sisästä, jonka kaulus on valkeanaan kuurasta.
-
-Janne kömpii reestä ja alkaa tarkastella, mikä valkoinen se on
-siinä, jota hevonen arastelee, niin ettei mene eteenpäin... Herranen
-aika, ihminenhän se on, vieläpä elävä! Jumalan kiitos, ettei ajettu
-päällitse... Ihme ja kumma, sehän on se Hanni, se Hanni, joka palveli
-pappilassa!
-
-Kun patruuna sen kuulee, karkaa hän reestä kuin nuolella ammuttu.
-Hanni on valkeanaan kuurasta. Hänen kätensä ovat kankeat, kosteat ja
-jääkylmät. Hiukan hänen ruumiinsa vavahtelee, kun häneen kajotaan,
-mutta pää retkahtaa alas ikään kuin se olisi poikki lyöty. Voi raukkaa,
-kun ovat helmat kaikki jäässä! Eikä sillä ole edes huivia päässä. Jo
-nyt on surkeille jäljille joutunut!
-
-Patruuna nostaa hänet varovaisesti syliinsä, laskee rekeen ja
-peittelee. Mutta ei tyttö siinä lämpiä, hän on niin läpeensä
-kylmettynyt. Hän makaa kuin lankavyyhti, vähän vain välistä hytkähtää
-ja kuikertaa kuin kuoleva lintu.
-
--- Jos olisi ottaa syliinsä, esittää Janne.
-
--- Niin, niin, pitää koettaa virvoittaa eloon, vastaa patruuna, avaa
-väljän turkkinsa ja vetää Hannin siihen, sulkien lämpimät nahat hänen
-ympärilleen.
-
--- Nyt Janne, virkkaa hän sitten, koettaen hillitä mieltään, -- ajamme
-yöksi ensimmäiseen kestikievariin.
-
--- Jaa niinkö, ettei mennäkään kaupunkiin asti? kysyy Janne
-harvinaisella reippaudella.
-
--- Niin. Annetaan nyt mennä hyvää kyytiä.
-
-Janne oikaisee suoraksi istuimellaan, läjäyttää ohjasperiä ja
-katselee valppaasti eteensä. Oli sentään hyvä, että tuli korjatuksi
-tyttö siitä tieltä ja ettei patruuna suuttunut. Olisihan hän voinut
-käskeä jättämään siihen tiepuoleen paleltumaan hankeen, mutta nyt
-otti kuin ottikin märän olennon ihan turkkinsa sisään. Sen Jumalakin
-varmaan lukee hänelle ansioksi, kun kerran viimeisellä tuomiolla
-tilille vaaditaan. Jannen sydän sykkii oudosta tunteesta, hän on niin
-hyväntahtoisella mielellä, että välttämättömästi soisi voivansa tehdä
-jotakin hyvää jollekin. Auttaakseen oritta astelee hän ylämäissä reen
-rinnalla, katsellen, voisiko jollakin lailla auttaa patruunaakin ja
-Hannia. Mutta hiljaa patruuna siinä istuu ja hyvästi ja hellästi
-pitelee tyttöä.
-
--- Jokos alkaa virota? kysyy Janne kurkistaen patruunan olkapään
-päällitse tyttöön. -- Luulisipa siinä lämpimässä turkissa sulavan.
-
-Hän pistelee peitettä lujemmin kiinni reen syrjille ja kiepahtaa
-reippaasti kuskilaudalle.
-
-Patruuna herää mietteistään kummissaan katsomaan, onko tuo mies tuossa
-hänen typerä, juro hovinarrinsa. Sepä tällä hetkellä paljastaa aivan
-uusia puolia itsestään, rupeaa sukkelaksi ja veitikkamaiseksi. Janne
-itse ei mieti syytä ihmeelliseen mielialaansa. Hän on onnellinen,
-ikään kuin olisi saanut lahjaksi hevoskuormallisen kultaa ja paraikaa
-kuljettaisi sitä kotiinsa.
-
-Pitkin pituuttaan lepää Hanni Otto-herran sylissä, pää hänen
-olkapäätään vasten. Hän nukkuu levollisesti, tahdotonna ja
-turvallisena. Mutta Otto-herrassa kulkee kuuma, kuohuva veri ja
-hänen sydämessään soi: sinä olet minun, sinä olet minun! Vihdoinkin
-minä saavutin sinut... Hän likentää kasvonsa hänen hiuksiansa, hänen
-lemuavia hiuksiansa kohti. Hän tapailee huulillaan hänen otsaansa.
-Silloin pääsee Hannilta valitus, niin hiljainen, ettei hän sitä
-kuulisi, jollei juuri sillä hetkellä olisi painuneena Hannin kasvoja
-vastaan... Ei pidä pelottaa lasta, ei pidä herättää lasta! Nuku,
-nuku... sinä olet minun kokonaan.
-
-Vihdoin saavutaan kestikievariin.
-
-Toisessa rakennuksessa asuvat talonväet, toinen on luovutettu
-matkustajaliikenteelle. Asutulta puolelta juoksee tanakka tyttö
-paljain päin avaamaan vieraille ovia ja sytyttämään kynttilää. Hän
-ilostuu, kun näkee, että se on Kankaanpään patruuna... Hyvä herra
-antamaan juomarahoja ja laskemaan leikkiä...! Tyttö nauraa tirskahtaa
-jo ystävällisesti sanoessaan patruunalle hyvää iltaa ja odottaa, että
-patruuna tulisi puhuttelemaan. Mutta patruuna ei ole näkevinäänkään.
-Kantaa vain vakavana sisään jotakin... Taivaan tieten, ruumisko se on?
-Patruuna asettaa sen nahkasohvalle huoneen perällä ja peittää varovasti
-turkillaan. Palvelustyttö tulee uteliaana likelle, heilutellen päätään
-ja pyöritellen silmiään. Ei patruuna tänään huomaa, mikä sillä nyt
-lieneekin... Tyttöriepu siinä on! No jo se nyt hyvänkin on tavannut!
-Ja niin juhlallisesti ja vakavasti käskee laittamaan tulta sekä saliin
-että kamariin, kiireesti muuttamaan sairaan ylle kuivat vaatteet,
-laittamaan teetä ja valmistamaan sijan kamariin. Hän itse nukkuu
-salissa vaikkapa sohvalla. Ei tarvitse nostaa sänkyä...
-
--- No, nouse nyt siitä, sanoo palvelustyttö, tuupaten Hannia kylkeen,
--- niin mennään tuvan puolelle muuttamaan kuivia vaatteita.
-
-Mutta silloin tulistuu patruuna, joka tytön äänessä on kuulevinaan
-salattua pilkkaa.
-
--- Etkö näe, että hän on sairas? ärjäisee hän. -- Toimita vaatteet
-tänne ja heti paikalla.
-
-Hanni herää ja hänen silmänsä harhailevat hetkisen pitkin huonetta,
-mutta sulkeutuvat samassa. Patruuna silittää rauhoittaen hänen
-hiuksiaan ja palvelustyttö lähtee kiireesti täyttämään herran käskyjä.
-Hetkisen perästä hän palaa, sylys täynnä halkoja ja mukanaan toinen
-tyttö, joka tuo kuivia vaatteita Hannille. Mutta nähdessään vaatteet
-kiivastuu patruuna vieläkin pahemmin. Onko ne olevinaan vaatteita nuo?
-Rääsyjä ovat. Pois pois, paikalla. Eikö nyt hiidessä talosta löydy
-vaatteita! Mutta samassa hän näkyy muistavan jotakin, sävähtää ylös
-istualtaan, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos.
-
-Tytöt ovat aivan ihmeissään hänen käytöksestään. Renkipojalta he saavat
-kuulla, että tyttö on löydetty tieltä, mutta kuka hän on, sitä ei kuski
-ole sanonut. Ei se oikein kerjäläiseltäkään näytä, mutta ei ole paljon
-parempikaan.
-
--- Kuka sellaiselle rupeaisi vaatteitaan antamaan!
-
--- Emäntä oikein suuttui, kun kuuli patruunan käskeneen panemaan
-kamarin sänkyyn. Saunan penkille minä veisin. Mutta patruuna on tänään
-niin kiukkuinen, ettei uskalla panna vastaan, vaikka käskisi mitä
-tekemään.
-
--- No tyttö, nouse nyt, niin pääset sänkyyn.
-
-Hanni ei liiku. Piiat huomaavat, että hän todella on sairas. Hänen
-ruumiinsa ei pysy pystyssä ja hän pitää kummallista, hiljaista ääntä,
-joka ei ole kuin ihmisen ääni. Tuskin ovat he saaneet hänet sänkyyn
-ja alkaneet riisua, kun patruuna Jannen kanssa laahaa saliin suuren
-arkun. Sen hän aukaisee, ja sieltäkös leviää suloinen lemu, aivan kuin
-koko huone olisi muutettu kukkakentäksi. Patruuna kantaa piikojen eteen
-silkkisukkia, pitsipaitoja ja korean sinisen viitan, joka on silkillä
-sisustettu. Ja ne kaikki käskee hän pukemaan kerjäläistytön ylle. Jo se
-suututtaa järkeviä ihmisiä, mutta eihän patruunaa uskalla vastustaa,
-kun hän on tuollaisella tuulella.
-
-Sill'aikaa astelee patruuna edestakaisin salissa. Se on suuri,
-kolkko huone. Pöydällä palaa kaksi kynttilää, asetettuina vinoon
-kynttilänjalkoihin, joissa ei ole mitään kiiltoa. Kynttelien välissä on
-päiväkirja, mustepullo ilman korkkia ja ruostunut kynä. Pitkin valkeita
-seiniä kiertelee murattiköynnös, ikkunalla on paperista tehtyjä
-kukkasia ja uunin luona seisoo keltainen kiikkutuoli, johon mahtuu
-ainakin kolme henkeä rinnan. Uunissa liekitsee kirkas tuli.
-
-Vieläkö patruuna tarvitsee jotakin? kysyy piika vihdoin.
-
--- Saiko hän... sairas... jo teetä?
-
--- Ei huolinut. Eikö patruuna itse juo?
-
--- En. Saatte molemmat mennä.
-
-Taaskin on patruuna huomaavinaan, että he salavihkaa nauravat, ja
-kirous kieppuu jo hänen huulillaan, mutta hän ei sano mitään, polttaa
-vain sikaaria ja tuijottaa tuleen. Häntä huvittaa katsella liekkejä,
-kuinka ne nälkäisinä nuolevat puita... Hänenkin on nälkä, nälkä! Mutta
-hän miltei pelkää lähestyä kamarin ovea ja kun hän vihdoin sen avaa,
-hän vapisee. He ovat kahden nyt koko rakennuksessa, tuntuupa siltä,
-että ovat kahden koko maailmassa.
-
-Karkeitten lakanain välissä lepää tyttö, puettuna hienoon,
-taivaansiniseen pukuun. Käsivarret ovat peitteen päällä ja kaula
-pilkottaa untuvapäärmeen alta. Hän heittelehtii unissaan ja hänen
-suupielissään on kärsivä ilme. Otto-herra kumartuu vuoteen yli ja
-katselee häntä tarkemmin. Kuinka hänen poskensa hehkuvat! Huulet ovat
-veripunaiset ja niiden välitse käy läähättävä, epätasainen hengitys.
-Sinisen vaatteen alta erottautuu hentoinen povi, loimu liedestä
-kiertelee vuodetta ja täyttää koko huoneen väräjävällä valolla.
-Otto-herrasta tuntuu siltä, kuin ei hän enää eläisi maan päällä. Hänen
-edessään on hänen valittunsa, hänen jumaloitunsa... Mutta äkkiä hän
-kavahtaa ja tuntee oudon pistoksen rinnassaan. Tyttö on niin nuori,
-niin turvaton, on sairas... Otto-herran valtaa häpeä, synnintunto ja
-katumus. Hän heittäytyy vuoteen ääreen ja itkee kuin lapsi.
-
-Kuinka monta naista hän on ottanut häikäilemättä, tuntematta mitään
-heitä kohtaan, ja tähän, jota hän rakastaa -- tähän hän ei uskalla
-kajota! On kuin häntä katsellessa kaikkien noiden entisten naisten
-hätähuudot kirkuisivat hänen ympärillään ja hänen sydämensä käy
-nöyräksi ja pehmeäksi.
-
--- Hanni, virkkaa hän, -- anna minulle anteeksi. Pahasti minä tein, kun
-en tänäkään aamuna sinua tunnustanut. Minä olen alhainen ihminen, joka
-pelkään ihmisten tuomiota ja pilkkaa, mutta suo se minulle anteeksi,
-sillä minä rakastan sinua... Hanni, Hanni, oi armahda minua! Minä olen
-onneton ihminen, koettanut kaikkea ja kaikesta saanut kylläkseni.
-Minun elämästäni ei ole mihinkään, ei ole työlläni tarkoitusta. En ole
-koskaan tehnyt ketään onnelliseksi enkä koskaan itse ollut onnellinen.
-Niin köyhää kuin minä ei ole toista, niin saastaista kuin minä ei ole
-toista. Puhdista sinä minut! Tee sinä minut rikkaaksi, sinä, joka voit
-sen tehdä. Armahda minua, anna elämälleni ja työlleni tarkoitus, anna
-suvulleni jatkaja...
-
-Hanni ei kuule. Hän nukkuu, rauhattomasti hengittäen, silloin tällöin
-aukaisten huuliaan. Otto-herra nielee häntä silmillään.
-
--- Hanni, kuiskaa hän, -- saanko minä? Tahdotko armahtaa minua? Sinä
-olet nyt sairas, mutta sinun pitää pian parantua, rakkaudellani minä
-sinut parannan... Hanni, Hanni, minusta tuntuu siltä kuin kerran
-nuoruudessani olisin sinua rakastanut...
-
--- Meidän pojastamme, Hanni, tulee Kankaanpään haltija, hyvä, kelpo
-ihminen, joka kerran elää onnellisena vaimonsa ja lastensa kanssa ja
-tekee alustalaiset onnellisiksi... Hanni, Hanni, minä rakastan sinua!
-
-Äkkiä avaa Hanni silmänsä, jotka loistavat kuumehoureen tulessa. Kun
-hän näkee Otto-herran verestävät silmät, parkaisee hän pahasti, koko
-hänen ruumiinsa vetäytyy kokoon suonenvedontapaisesti ja hiljaa pääsee
-häneltä vielä:
-
--- Äiti, äiti, äiti...
-
-
-
-
-XI
-
-
-Kuka ei tuntisi neiti Jeanettea?
-
-Kun hän astelee kaupungin katuja, jotka eivät ole edes kivillä
-lasketut, ohi yksikerroksisten, ystävällisten puutalojen, niin
-katselevat herrasväet salavihkaa uudinten takaa, ja maalaiset, jotka
-ovat tulleet tuomaan tavaroitaan kaupunkiin myytäviksi, jäävät
-suu auki, ihmeissään töllistelemään sitä hienoa neitiä, joka on
-kuin posliininukke. Vaaleat hiukset muodikkaasti käherrettyinä ja
-sidottuina, päässä hattu, joka on niin köykäinen, että sen luulisi
-lähtevän lentoon! Ja kun hän nostaa hamettaan, joka juottautuu hänen
-ympärilleen kuin suomukset kalan selkään, näkyy silkkinen, pitsitetty
-alushame, hienot sukat ja kengät. Tavallisesti hän astelee kiireesti
-ja ylpeästi, sivuilleen katsomatta, tuskin vastaten maalaisten
-niiauksiin ja kumarruksiin. Mutta välistä hän on sillä tuulella, että
-kun näkee uudinten heilahtavan tohtorin tai tuomarin ikkunoissa, niin
-nostaa päätään ja katsoo suurilla, loistavilla silmillään suoraan ja
-arastelematta ikkunoihin, vieläpä purskahtaa nauruun.
-
-Oo, mikä myrsky siellä sisällä syntyy! Rouva karkaa miehensä kimppuun
-ja sinä päivänä ei miehen ole hyvä olla kotona. Jeanette saattaa olla
-varma, että hän kumminkin illalla joutuu hänen luokseen kaupungin
-hotelliin saamaan lohdutusta ja virkistystä.
-
-Rouvat eivät siedä Jeanettea. He vihaavat häntä koko sydämestään ja
-pitävät häpeänä koko kaupungille, että sellainen olento kuin Jeanette
-on siellä olemassa. Kyllä he tietävät, millä rahoilla se pukeutuu,
-heille ja heidän lapsilleen ne rahat kuuluvat ja heidän suustaan ne
-riistetään tuon... tuon tuollaisen helyihin! Kyllä he tietävät, mikä
-se on, joka viettelee heidän miehensä ja poikansa pois onnellisesta
-kodista, -- tuo nainen se on, tuo nainen, joka on kaunis ja kiehtova
-kuin itse synti. Ei ennen istuttu kapakoissa. Tuo nainen se on, joka
-on tullut paikkakunnan kiroukseksi... Vielä lisäksihän se kuuluu
-olevan täysi pakana, ei ole edes ripilläkäynyt. Häpeäpilkku se on
-yhteiskunnalle, että sellaistakin ihmistä suvaitaan.
-
-Herrojen mielestä hän oli viehättävä olento. Ei mikään tavallinen
-tarjoilijaneiti -- ei sinnepäinkään! Hän oli älykäs, viisas, hän osasi
-pukeutua ja käyttäytyä vaikka missä seurassa. Sitä paitsi hänellä oli
-sydäntä. Hän osasi olla heille sekä nainen että neuvonantaja, toveri
-ja uskottu. Ja sitten hänellä oli se puoli, ettei häneen koskaan
-kyllästynyt. Joka päivä paljasti hänessä uuden ominaisuuden. Hänen
-keimailunsa oli kerrassaan hurmaavaa! Joskus hän vallattomuudessaan
-saattoi katsahtaa suoraan heidän kotiensa ikkunoihin ja siinä paljastaa
-valkoiset hampaansa -- se tietysti oli pahasti tehty! Mutta muuten
-häneen saattoi luottaa. Jos hänelle esimerkiksi toi lahjan ja kielsi
-ilmoittamasta kuka antaja oli, niin hän osasi vaieta. Hän olikin
-saanut paljon lahjoja. Tuskin kukaan hänen herroistaan palasi matkalta
-tuomatta hänelle lahjaa -- hän sai monesti kauniimman lelun kuin herran
-vihitty vaimo.
-
-Hän oli hienotunteinen. Hän ei kadulla tervehtinyt herroja, osasi
-kulkea ohi aivan välinpitämättömänä ikään kuin ei olisi tuntenutkaan.
-Hänestä olisi voinut tulla hyvä näyttelijätär, hänestä olisi voinut
-tulla mitä hyvänsä!
-
-Hän oli solakka ja notkea kuin nuori koivu, muodot sopusointuiset,
-hiukset pehmeät kuin silkki ja loistamat kuin auringon säteet. Ja sitä
-peliä, mitä kasvonpiirteet pitivät joka hetki! Ja entä ne silmät!
-Niissä oli valoa ja pimeyttä, tulta ja kylmää, leikkiä ja surua
-ja syvyyttä... Yhtä hän ei suvainnut: sitä, että hänen menneeseen
-elämäänsä kajottiin. Viskaali Lindström, joka tiesi paljon hänen
-entisestä elämästään, oli yrittänyt ruveta tekemään siitä selkoa
-muillekin, mutta hänen oli kiireesti täytynyt antaa vaitiolon
-lupaus, sillä Jeanette oli uhannut muuttaa pois paikkakunnalta.
-Kerran ollessaan humalassa oli hän suuren seuran kuullen kutsunut
-häntä Hanniksi, ja silloin oli Jeanette raivostunut niin, että oli
-sulkeutunut huoneeseensa ja herrat olivat saaneet ikävöidä häntä
-koko yön. Hän oli ollut kuuro kaikille heidän rukouksilleen, hänen
-sydämensä oli muuttunut kiveksi, hän ei välittänyt uhkauksista eikä
-houkutuksista. Viikkokausia sai viskaali Lindström itse rukoilla
-häneltä anteeksi sitä tekoaan ja tuskinpa heidän välinsä sittenkään
-tuli entiselleen.
-
-Kun Jeanette pari vuotta oli ollut kaupungin hotellissa, tapahtui,
-että alkeiskoulun rehtorin poika, toivorikas ylioppilas, joka
-loistavista luonnonlahjoistaan huolimatta ylen kauan oli valmistanut
-kandidaattitutkintoaan -- sokeasti rakastui Jeanetteen. Hän jätti
-lukunsa kokonaan ja vietti päivä- ja yökaudet Jeanetten luona kaupungin
-hotellissa. Päälle päätteeksi hän selitti menneensä kihloihin hänen
-kanssaan ja uhkasi ampua itsensä, jollei saa naida häntä. Se oli
-ilmeinen häväistysjuttu. Kaupungissa ei enää puhuttu muusta kuin
-Jeanettesta ja Werneristä. Mutta Wernerin vanhemmat surivat hapsensa
-harmaiksi. Vihdoin teki onneton äiti, rehtorska itse, sen hurjan ja
-epätoivoisen päätöksen, että menee tuon kirotun naisen luo ja vaatii
-häneltä takaisin poikansa.
-
-Hän meni aamulla ja tapasi neiti Jeanetten puettuna kireään,
-tulipunaiseen röijyyn, kattamassa aamiaispöytiä. Pää pystyssä,
-kasvoissa inho ja loukatun siveyden suuttumus, seisahtui rehtorska
-keskelle lattiaa.
-
--- Tekö olette neiti Jeanette? kysyi hän, vaikka hän hyvin tiesi, minkä
-näköinen hänen vihamiehensä oli.
-
-Neiti Jeanette kääntyi ja hymyili rakastettavasti.
-
--- Minä.
-
--- Tahtoisin puhutella teitä kahden kesken.
-
--- Olkaa hyvä.
-
-Jeanette johdatti hänet suureen saliin, joka oli tyhjä ja kylmä.
-Rehtorska ei istuutunut, vaikka Jeanette herttaisella liikkeellä
-osoitti tuolia. He jäivät siis molemmat seisomaan.
-
--- Te olette viekoitellut pauloihinne poikani, puhui rehtorska
-syyttäjän ankaruudella, -- te olette riistänyt häneltä työinnon ja
-turmellut hänen tulevaisuutensa...
-
--- Anteeksi, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Kuka on arvoisan
-rouvan poika...? kysyi Jeanette, vaikka hän varsin hyvin tunsi
-rehtorskan.
-
-Rehtorska vaikeni hämmästyksestä.
-
--- Ettekö te tunne minua? kysyi hän vihdoin loukkaantuneena. -- Kaikki
-tässä kaupungissa tuntevat _minut._
-
--- Luulisin, että kaikki tässä kaupungissa tuntevat myöskin _minut_,
-sanoi Jeanette vaatimattoman ystävällisesti hymyillen. Rehtorskan
-kasvot kävivät tulipunaisiksi.
-
--- Te olette hävyttömämpi kuin osasin odottaakaan. Te käyttäydytte
-niin, että... että minä... niin, minä en saata alentua puhumaan
-kanssanne...
-
--- Valitan suuresti...
-
-Rehtorska astui jo ovelle, mutta kääntyi siitä takaisin. Hän oli nyt
-lempeämmän näköinen.
-
--- Minä pyydän, että päästätte vapaaksi poikani!
-
--- Minun puolestani on hän vapaa koska hyvänsä.
-
--- Mutta hän käy kuitenkin joka päivä täällä teitä tapaamassa.
-
--- Mitä minä sille taidan?
-
--- Te ette saa ottaa vastaan häntä!
-
--- Silloin emäntäni panee pois minut. Minun täytyy palvella yleisöä...
-
--- Mutta voittehan te toki ystävällisesti kehoittaa häntä menemään pois!
-
--- Mutta eikö rouva itse voi pyytää häntä pysymään kotona?
-
--- Hän ei tottele minua!
-
--- Jaa, virkkoi Jeanette pikkuviisaan vakavasti, -- sitten mahtaa olla
-jokin vika kasvatuksessa. Mitä hän minua tottelisi, jollei tottele omia
-vanhempiaan!
-
--- Te olette hävytön! Mutta auttakaa nyt minua kuitenkin, minä pyydän
-teitä, minä rukoilen teitä! Te voitte vaikuttaa häneen, kasvattaa
-häntä...
-
--- Ohoh! sanoi Jeanette terävästi ja purskahti nauruun. -- Vai pitäisi
-minun, tällaisen ihmisen, ruveta kasvattamaan kunnollisten vanhempien
-täysikasvuisia poikia...
-
-Rehtorska itki.
-
--- Eikö teillä ole ensinkään sydäntä! Olettehan tekin nainen. Älkää
-pilkatko äidin kyyneliä, onhan teillä itsellännekin joskus ollut äiti...
-
-Silloin kävi Jeanette kalpeaksi kuin vaate, hänen kasvonpiirteensä
-pingottuivat, silmät säkenöivät ja povi alkoi nousta.
-
--- Ei säälinyt kukaan _minun_ äitiäni, ei säälinyt kukaan minun äitini
-lasta eikä hänkään tahdo sääliä ketään. Kaikki minä tänne houkuttelen,
-kaikki viettelen, kaikkia kidutan. Teidän poikanne ja miehenne sen
-hyvästi ansaitsevat, sillä he juuri maailmaan saattavat sellaisia
-naisia kuin minä... Ei, hyvä rouva, en minä rupea teidän poikaanne
-kasvattamaan. Mitä työtä teillä itsellänne sitten olisi!
-
-Jeanette rupesi nauramaan ja hänen vihanpurkauksensa haihtui sen
-tiensä. Mutta rehtorska oli sellaisessa mielenkuohussa, että hän vain
-paineli rintaansa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.
-
-Sen jälkeen ei Wernerin vanhemmilla ollut muuta neuvoa kuin pistää
-pojan kouraan matkaraha ja lähettää hänet ulkomaille. Vuoden päästä hän
-palasi näennäisesti parantuneena, mutta rupesi taas hyvin pian käymään
-kaupungin hotellissa ja vaipui entiseen toimettomuuteensa.
-
-Syystä siis ajattelevat vanhemmat pelkäsivät Jeanettea. Hän oli
-vaarallinen.
-
-Hän istui myymäläpöydän ääressä niska kenossa kuin kuningatar. Hänen
-takanaan oli korkeita kaappeja, täynnä laseja ja juomatavaroita,
-myymäläpöydällä hänen edessään oli kirjavassa posliiniruukussa
-paperista tehty palmu, joka puoleksi varjosti häntä, ja edempänä
-huoneessa, pienten pöytien ääressä istuivat herrat. Huone oli sakeanaan
-savua, Jeanette luki jotakin ranskalaista kirjaa ruotsalaisena
-käännöksenä, jonka viskaali oli hänelle tuonut -- viskaali oli yleensä
-hyvin kiltti, hän toimitti aina kirjoja ja makeisia. Jeanette hallitsi
-koko huonetta ja kaikkia noita ihmisiä, jotka nauroivat ja rähisivät.
-Hänen käsistään he kaikki saivat mitä saivat. Vähän väliä he häntä
-tarvitsevatkin. Tuskin oli pari riviä lukenut, kun jo kello soi, ja
-piti nousta. "Kuules nyt pikku Jeanette, tuo minulle..." kuului silloin
-joka taholta ja merkitsevästi hymyillen katselivat häneen kaikki. Hän
-hymyili heille takaisin, iski silmää, keikautti päätä. "Kuinka sinä
-olet kaunis tänään!" kuiskasi joku sivumennen ja toinen sanoi hiljaa:
-"Etkös antaisi minulle suudelmaa?" Hän oli loukkaantuvinaan ja läksi
-paikoilleen paperipalmun taa, mutta kun he tulivat sinne ja oikein
-kauniisti pyysivät, niin saivat he kaikki mitä tahtoivat.
-
-Maalaisia Jeanette pelkäsi. Toripäivinä hän karttoi katuja, jottei
-näkisi heidän rekiään ja kärryjään ja pieniä hevosiaan, jotka söivät
-kauroja pään ympäri köytetystä pussista. Ja kun hänen täytyi astua
-heidän ohitseen, meni hän kiireesti, uskaltamatta kiinnittää heihin
-silmiään, jottei vain tapaisi tuttuja kasvoja. Markkinapäivinä tekeytyi
-hän usein kipeäksi. Kerran oli hän nähnyt veljensä, mutta he eivät
-onneksi tunteneet häntä ja hän pakeni heitä kuin tarttuvaa tautia.
-Kaksi kertaa oli hänen isänsä tullut kaupungin hotelliin. Toisen kerran
-oli Jeanette sattunut kuulemaan, kuinka hänen tuttu äänensä eteisessä
-kysyi "yhtä Hanni-nimistä tyttöä, jonka pitäisi olla palveluksessa
-täällä". Eivät palvelijat oikein tietäneet vastata, ja Jeanette pakeni
-huoneeseensa, otti avaimen suulta ja odotti tuskissaan, kunnes näki
-isänsä etenevän katua pitkin ja katoavan likeiseen kauppapuotiin.
-Kun hän toisen kerran tuli kysymään tytärtään, kertoi hän jo, että
-se kuuluu muuttaneen nimensä joksikin toiseksi nimeksi, mutta kyllä
-sen pitäisi täällä olla. Jeanette pääsi tälläkin kertaa pakoon, mutta
-hänen sydämensä vuoti verta ja hän päätti ensi tilassa hankkia paikan
-jostakin kauempaa, sillä tätä hän ei kestä... Viime markkinoilla hänen
-vielä oli täytynyt nähdä isänsä.
-
-Hotellista oli tilattu suuret päivälliset, oli sellainen kiire, ettei
-kukaan ehtinyt olla kipeänä. Jeanettenkin täytyi lähteä asialle.
-
-Hän kulki "hevoslassin" syrjää. Ilma oli yhtenä remuna: savikukot
-rämisivät, posetiivit vinkuivat, ihmiset nauroivat ja puhuivat.
-Miehet astelivat uusissa, korkeissa saappaissa, piiput tai paperossit
-hampaissa. Nuoret tytöt tirskuivat, päässä paksu, vaalea villahuivi
-tai räikeän kiiltävä silkki. Sillä puolen toria, joka ulottui vanhaan
-hautausmaahan asti, huomasi Jeanette miehen, joka piteli hevosta
-riimunvarresta ja jonka ympärillä seisoi muita miehiä.
-
--- Sen minä vain sanon, puhui juopuneen ääni, tuntuen merkillisen
-tutulta, -- että joka tämän hevosen saa, se se vasta hevosen saa! Se
-pitää sitten oleman niin hyvä menemään, että kun vaimovainajallenikin
-tässä pari vuotta sitten mentiin pappia hakemaan, niin kuudessa
-tunnissa juoksi edestakaisin neljättä penikulmaa... Soh, Pikku, soh...!
-
-Miehet sanoivat jotakin vastaan ja rupesivat aukomaan hevosen suuta.
-
--- Enkä minä sitä möisi, enkä minä Pikustani luopuisi, mutta kun ei
-enää ole millä elättää... Kun pantiin pois torpasta... Tokko seisot,
-saakeli, siinä!
-
-Hevonen oli peitetty loimella ja vaatteen alta erottautuivat luut.
-Kaula oli laiha, harja kulunut, alahuuli riipuksissa. Muuttunut oli
-mieskin entisestään, käynyt laihemmaksi ja hoippui käydessään. Ei hän
-enää ollut sarkavaatteissa eikä korkeissa saappaissa, ja kaulassa oli
-paksun villahuivin asemesta ränstynyt kaulus ja kravatti.
-
-Jeanette kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Hän ei muistanut asiaansa,
-hän kulki minne jalka vei. Joen partaalle, missä virta vuolaana
-kierteli kivien ympäri, hän seisahtui. Eikö lienekin parasta viskautua
-tuonne jokeen! Kaikkialla, minne vain katseli, sekä edessäpäin että
-takanapäin, oli vastassa häpeää, häpeää, häpeää! Ei missään ulospääsyä,
-ei mitään toivoa eikä mahdollisuutta elämänmuutokseen. Kaikkialla vain
-häpeää, häpeää ja likaa!
-
-Hän heräsi ajatuksistaan, kun pari miestä räyhäten likeni. Silloin hän
-äkkiä muisti asiansa, nousi, läksi ja -- palasi entiseen elämäänsä.
-
-Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun Jeanette oli saanut pukeutuneeksi,
-ilmoitettiin hänelle, että eräs neiti on täällä häntä hakemassa. Neiti?
-Harvoin kysyivät Jeanettea naiset. Kesällä sentään useammin, koska
-hänellä oli tuttuja laivatyttöjen joukossa. Ehkä se taas on joku äiti
-tai sisko, joka tulee soimaamaan häntä siitä, että hän on vietellyt
-jonkun nuoren herran. Jeanette nauroi, katsahti peiliin, järjesti
-kiharoitaan, jotka juuri oli järjestänyt, kaasi käsilleen hajuvettä ja
-läksi eteiseen, niska kenossa, valmiina antamaan takaisin aika lailla.
-
--- Hanni! huudahti häntä vastaan heleä ääni. -- Etkö tunne minua?
-
-Jeanette tunsi paikalla ja hänen sydämensä sävähti.
-
-Hänen olisi tehnyt mieli sanoa, ettei täällä mitään "Hannia" ole,
-mutta sitä hän ei saanut sanotuksi. Hän vain katseli oudoksuen,
-ravisti päätään ja aikoi vetäytyä pois. Mutta vieras neiti likeni
-likenemistään, tarttui häntä molempiin käsiin, jopa kietoi kätensä
-hänen ympärilleen.
-
--- Katso nyt silmiin, totta kai sinä minut tunnet! Minähän olen Aino...!
-
-Jeanette oli nyt alkavinaan tuntea ja kävi hämilleen. Olisi kai pitänyt
-pyytää sisään, mutta ei oikein tehnyt mieli. Hän punastui ja sopersi,
-että siitä on niin kauan kun tavattiin.
-
--- Neljä vuotta! Kyllä minä sinut paikalla tunsin, et sinä ole
-muuttunut -- paljonkaan, lisäsi Aino hetkisen perästä, ikäänkuin
-totuuden nimessä, ja punastui.
-
-Jeanettea alkoi vaivata keskustelu eteisessä, sillä ovet olivat auki
-joka taholle ja kaikkialla oli korvia, emännästä alkaen. Hän olisi
-suonut neidin lähtevän tiehensä, mutta ei kehdannut käskeäkään.
-Hän huomautti, että olisi vähän kiire, mutta Aino-neiti ei ollut
-kuulevinaankaan. Hän kertoi, että hän nyt asui täällä kaupungissa,
-hän on väliaikaisena opettajana tyttökoulussa ja sitä paitsi perheen
-emäntänä, sillä yksi veli ja yksi sisko käyvät täällä koulua ja hän
-hoitaa taloutta. Heillä on kolme pientä, sievää huonetta. Ja... ja...
-sitä paitsi asuu heillä vielä muuan pikku tyttö, jonka Hanni tuntee ja
-jonka Aino on ottanut kasvattityttärekseen.
-
-Jeanette kuuntelee puolella korvalla ja käskee vihdoin sisään. Hän
-vie vieraansa ravintolahuoneen läpi ja aikoo ensin pyytää häntä
-pianohuoneeseen, mutta päättää sitten valita suuren salin, joka
-on kauempana. Huoneet ovat jo siistityt, paksuihin uutimiin ja
-oviverhoihin vain on jäänyt ummehtunut, tupakinsekainen haju.
-
--- Ehkä neiti on hyvä ja odottaa vähän, neuvoo Jeanette, noutaa
-naulasta avaimen ja avaa oven suureen, kolkkoon huoneeseen, jossa
-on kuusi ikkunaa, valkeat uunit kahdessa kulmassa, tuolirivi pitkin
-seiniä, suuri, lasihelyillä koristettu kruunu katossa ja perällä lava
-esirippuineen.
-
--- Tai ehkä neidin täällä tulee kylmä, kysyy Jeanette.
-
--- Ei minun, minä pidän päällystakin ylläni, mutta ota sinä edes huivi
-hartioillesi.
-
--- Kiitos, minä olen niin tottunut.
-
--- Kuule, Hanni, älä sano minua neidiksi. Kutsu Ainoksi. Katso, minä
-tahdon nyt olla ystäväsi, sisaresi.
-
-Aino tarttuu Jeanetten käteen ja katselee häntä kasvoihin. Jeanette
-vetää pois kätensä, naurahtaa ja alkaa hypistellä sormuksiaan.
-
--- Kuinka sinulla on kauniita sormuksia, sanoo Aino hajamielisesti, yhä
-katsellen Jeanetten kasvoja lempeällä, hellällä katseellaan.
-
--- Äh! huudahtaa Jeanette, veri karkaa hänen kasvoilleen, hän kiskoo
-sormukset sormistaan ja viskaa ne menemään pitkin avaraa, kiiltävää
-lattiaa.
-
--- Hanni! kuiskaa Aino ja sulkee hänet syliinsä. -- Jos sinä tietäisit,
-kuinka onneton olen ollut sinun tähtesi! Ei minulla ole ollut
-rauhaa siitä, kun sinä meiltä pappilasta läksit. Voi Hanni, Hanni,
-anna anteeksi! Me teimme sinulle niin hirveän pahasti, sinulle ja
-omaisillesi.
-
-Aino painaa kasvot käsiinsä ja itkee hiljaa. Jeanette on suunniltaan.
-Tämä on niin odottamatonta, tämä tuo hänen menneen elämänsä hänen
-eteensä voimalla, jolla valtava virta kuljettaa pientä lastua.
-
--- Kun minä ajattelen, jatkaa Aino hiljaa, -- sinun hävitettyä kotiasi,
-kuollutta äitiäsi, isääsi, joka juo, vaariasi, joka viettää viimeisiä
-päiviään ruotivaivaisena, pikku siskojasi, jotka kasvavat ilman hoitoa
--- ja kun minä ajattelen, että kaikki olisi voinut olla toisin, niin...
-Hanni, Hanni, voitko sinä koskaan antaa anteeksi minulle ja meille
-kaikille "sivistyneille", jotka olemme tehneet sinut niin onnettomaksi?
-
-Aino nostaa häntä kohti itkettyneet kasvonsa, mutta Jeanette tukahuttaa
-vielä kerran mielenkuohuansa ja virkkaa, niskojaan viskellen:
-
--- Kuka sen on sanonut, että minä olen onneton?
-
-Mutta tuskin on hän sanat lausunut, kun hän nousee, astuu ulomma
-lattialle, painaa kätensä hajasormin otsaansa ja ohimoitaan vasten.
-Koko hänen ruumiinsa vapisee ja kurkusta tunkee tukahdutettu korahdus.
-
--- Hanni, puhuttelee Aino, -- tule tänne, älä pakene minua. Jos
-tietäisit, kuinka harras halu minulla on saada tehdä edes jotakin
-iloksesi... Kuule nyt! Sinä jätät tämän paikan ja muutat minun luokseni
-asumaan. Minulla on niin soma valkea huone, siniset seinäpaperit,
-valkeat, vanhanaikaiset huonekalut...
-
-Jeanette naurahtaa.
-
--- Kyllä se valkeus pian katoaisi, jos minä sinne tulisin. Vereltä
-siellä alkaisi löyhkätä...
-
--- Hanni! Älä puhu sillä lailla. Sinä olet hyvä, herttainen ja lämmin.
-Se mitä sinä tarkoitat, on kaikki ulkoapäin tullutta, se ei kuulu
-sinulle etkä sinä viihdy siinä. Minä hankin sinulle työtä, josta pidät,
-sinä olet minun sisareni. Me viihdymme niin hyvin yhdessä. Ja sitten...
-
--- Minä! huudahtaa Jeanette, tällä kertaa todella nauraen, --
-tällainen, jota ei kukaan koko kaupungin herrasväestä kehtaisi
-tunnustaa tuttavakseen -- ja neiti, tyttökoulun opettaja! Kyllä neiti
-pian saisi eron virastaan... Ja sitä paitsi: myöhäistä minun on muuttaa
-elämääni...
-
--- Sinun, joka olet niin nuori, kaksikymmenvuotias!
-
--- Nuorihan on toinen siinä iässä. _Minä,_ minä olen ikäloppu...
-
--- Hanni, Hanni, älä puhu noin, jos vähänkään välität minusta...!
-Tiedätkö, kuka se on se toinen tyttö, joka asuu meillä, paitsi meidän
-pikku Herttaamme? No, koetapa arvata!
-
-Hänen kasvonsa ovat äkkiä kirkastuneet ja hän hymyilee veitikkamaisesti
-niinkuin lapsi, jolla on salaisuus mielessään.
-
--- Se on sinun siskosi... Arvaapas kuka? Tietysti Liisu, joka oli sinun
-lempityttösi. Jos sinä aavistaisit, kuinka se on soma ja herttainen,
-ihan sinun näköisesi...! Näetkö, kun ne teidän lapset jäivät niin
-hoidotta, niin minä aloin pyytää isää ja äitiä, että ottaisimme edes
-yhden pappilaan. Isä ja äiti suostuivat ja nyt Liisu on minun tyttöni
-ja minä koulutan häntä... Minä koetan kasvattaa hänestä ihmistä.
-Tulethan sinä auttamaan minua?
-
-Jeanette piteli käsiään silmillään ja hänen poskensa hohtivat. Hänen
-olisi tehnyt mieli langeta Aino-neidin kaulaan ja siinä itkeä, mutta
-hän ei voinut. Sydän vain löi, ohimot sykkivät ja päätä huimasi. Liisu,
-Liisu, jota hän oli hoitanut syntymähetkestä asti, jolle hän oli
-laulellut, jota hän oli kanniskellut ja rakastanut! Kuinka hänen teki
-mieli painaa lapsi syliinsä, lapsi, joka oli äidin näköinen...
-
--- Voi neiti, kuinka te olette hyvä! sai hän vihdoin sanotuksi ja
-ojensi Ainolle toisen kätensä.
-
--- Liisu vain odottaa, että sinä tulisit meitä katsomaan.
-
--- Muistaako hän minua?
-
--- Totta kai. Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhuisi sinusta. Hän
-näyttää minulle usein, kuinka "Hanni sirkku hyväili". Muistatko? Tule,
-lähdetään heti!
-
-Hanni otti kädet kasvoiltaan ja hänen silmänsä säteilivät onnesta. Jos
-hän todellakin lähtisi! Mutta samassa hän synkkeni ja hänen suunsa
-vääntyi, ikään kuin hänen mieltään olisi kääntänyt. Ei, ei, tällaisena
-ei hän voi lasta lähestyä... Ja onko se oikeastaan hyvä, että tuo
-neiti sitä kouluttaa? Tuleeko siitä sillä herrasneiti? Eikö siitä tule
-tuollainen "tyttö-raukka & siltä väliltä", niinkuin äiti oli ja hän
-itse, Hanni? Eikö olisi ollut parempi antaa sen juoksennella pitkin
-katuja ja nähdä huonoa elämää alusta asti? Myöhemmällä on vaikeampi
-tottua...
-
--- No, Hanni, kehoitti Aino, -- ota päällysvaatteet yllesi. Mennään!
-Sinä syöt meillä aamiaista.
-
--- Aamiaista! Herrat, herrathan kohta tulevat aamiaiselle!
-
-Hän sipaisi kädellä otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut pyyhkäistä
-pois sen, mikä juuri oli tapahtunut. Hän huomasi, että huoneessa oli
-kylmä ja että häntä itseäänkin paleli. Hänen kasvoistaan katosi se
-ilmeitten vaihtelu, mikä niissä äsken oli ollut ja sijaan tuli sileä
-kohteliaisuus ja keinuva, keikaileva ryhti. Neiti Jeanette oli saanut
-takaisin mielenmalttinsa. Hän kiitti Ainoa, sanoi, ettei hänellä nyt
-ole aikaa, mutta että hän ehkä joskus tulee.
-
-Sitten hän kokoili sormuksensa juhlasalin nurkista, järjesti hiuksensa
-ja kulmakarvansa ja pani puuteria kasvoilleen. No niin, nyt niistä
-ajatuksista toivottavasti on päässyt joksikin aikaa.
-
-Mutta hän ei päässyt niistä. Häntä alkoi kamalalla voimalla vaivata
-halu nähdä pikku sisko, joka on äidin näköinen. Häntä veti ikkunaan
-vain siinä toivossa, että Liisu kulkisi ohi. Ja kuitenkin hän
-pelokkaana ja vavisten ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän näkisi Liisun.
-Etteivät he Aino-neidin kanssa vain lähtisi tänne häntä tapaamaan. Sitä
-hän ei laisinkaan siedä, Liisu ei saa astua näiden kynnysten yli!
-
-Hänet täytti raivoisa halu heittää tämä paikka, astua herrojen eteen
-juuri silloin, kun huoneet lainehtivat savussa ja juomien höyryssä,
-mutta herrat vielä ovat tajussaan -- paiskata heidän kasvoilleen mitä
-ikinä solvauksia löytää, antaa sormusten ja koreiden hiusneulojen
-helistä pitkin nurkkia, rikkoa lasit, läiskäyttää permantoon täydet
-pullot, huutaa, kirkua, vaikkapa sytyttää tuleen koko talo. Sitten
-lähteä Aino-neidin luo, painaa rintaansa vasten pikku Liisu, itkeä
-siinä ja alkaa uutta elämää.
-
-Mutta mihin työhön ryhtyä? Kuka hänelle, tällaiselle, antaisi työtä,
-kuka hänet ottaisi seuraansa...? Ei, ei, ei! Ei pääsyä minnekään päin.
-Tässä liassa täytyy elää ja tässä kuolla...
-
-Jonkin ajan perästä tuli hänelle taasen vieraita. Jopa niitä nyt
-alkoikin käydä! Ja niin aikaisin tulivat, että hän vielä oli sängyssä.
-Toki eivät tällä kertaa olleet naisia, vaan miehiä. Jeanette, aavistaen
-pahaa, käski sanoa heille, että hän tahtoo nukkua rauhassa, hän on
-valvonut koko yön. Mutta miehet eivät menneet pois, vaan istuutuivat
-portaille, ottivat eväitä kontistaan ja söivät siinä päivänpaisteessa.
-Jeanette kävi levottomaksi. Hän olisi mielellään paennut, mutta he
-istuivat portailla, ikään kuin olisivat häntä vartioineet. Vihdoin hän
-hiipi ikkunaan heitä katsomaan.
-
-Toinen oli Pimeänpirtin vanha vaari, toista ei hän tuntenut.
-
-Vaarin hiukset ja parta olivat lumivalkeat, vanuneet, ruumis laiha kuin
-seipäistä yhdistetty, vaatteet risoina. Toinen oli nuorempi, Jeanette
-oli hänet jossakin nähnyt, mutta ei muistanut missä. Molemmat söivät
-kuivaa leipää.
-
-Jeanette joutui hätään. Kun pääsisikin pois täältä! Vaari on sellainen,
-että hän raivoissaan saattaa tappaa! Ei ollut ollenkaan mahdotonta,
-ettei hän aikoinaan olisi tappanut sisartaan... Olisi aikoja sitten
-pitänyt muuttaa pois näiltä mailta!... Mitä tehdä, mitä tehdä! Vihdoin
-hänen kävi sääli vanhaa miestä, joka kevätauringossa, valuvien
-räystäitten alla söi leipäkannikkaansa. Hän heitti huivin hartioilleen
-ja läksi portaille, epävarmana ja peloissaan.
-
-Vaari ei karannut hänen päälleen, ei uhannut eikä lausunut moitteen
-sanaa. Ainoastaan ojensi oikean kätensä ja katsoi. Hän oli käynyt niin
-raihnaaksi ja kuivaksi, että Jeanetten sydämeen koski. Kuinka hän oli
-lähtenytkin tälle pitkälle matkalle, hän, joka ei vuosikymmeniin ollut
-liikahtanut mihinkään Pimeästäpirtistä!
-
--- Mitä kuuluu? kysyi Jeanette, koettaen peittää mielenliikutustaan.
-
--- Mitäs minulle vanhalle, vastasi vaari, ja kun Jeanette hänen äänensä
-kuuli ja näki hänen vanhan katajaisen sauvansa, niin oli kuin hän
-olisi joutunut keskelle sydänmaata. Se oli se sama keppi, jota hän
-oli käyttänyt Pimeässäpirtissä. Se oli ollut ruuhen perässä, hänen
-käydessään järvellä, se oli ollut penkillä verkkoa kutoessa. Kyyneleet
-tahtoivat väkisin nousta Jeanetten silmiin.
-
--- Mitäs minusta vanhasta, toisti vaari, -- kunhan nuorten kävisi
-hyvin. Minä olen jo monta kertaa yrittänyt tänne, johan se monta vuotta
-on ollut mielessäni, mutta ne vartioivat minua, kun luulevat hulluksi.
-Vihdoin viimeinkin pääsin karkaamaan. Näetkös, Hanni, minun on pitänyt
-tulla tuomaan tänne tätä Johannes Salmista. Sinun pitää ruveta hänen
-vaimokseen. Hän on kelpo mies ja lupaa ottaa sinut. Puhu nyt itse,
-Janne.
-
-Janne otti päästään ison lammasnahkaisen lakin, painoi alas silmänsä,
-raapi korvansa taustaa ja alkoi vihdoin:
-
--- Niin, minä kysyn sinulta, Johanna Kallentytär, että tahdotkos
-ottaa minut nyt sinun aviomieheksesi rakastaaksesi minua myötä- ja
-vastoinkäymisessä?
-
-Jo, jo Jeanette hänet tunsi! Se oli Janne, mörökölli, Kankaanpään
-hovinarri! Mutta koko tämä komento tuntui niin hullulta, ettei hän
-ymmärtänyt, tekivätkö he hänestä pilaa... vai näkikö hän unta,
-vai... Vaari oli vaipunut portaille istumaan, hänen sumeat silmänsä
-kiinnittyivät Hanniin niin kiihkeinä kuin hän Hannin huulilta olisi
-odottanut kohtalonsa ratkaisua. Janne, tukeva, jäntevä mies, seisoi
-Jeanetten edessä vakavana, jäykkänä, silmät hartaasti tähdättyinä hänen
-kasvoihinsa, ikään kuin hänen tuomionsa olisi ollut tulossa, niin ikään
-Jeanetten huulilta.
-
--- Hän rakastaa sinua, alkoi vaari. -- Hän sanoo rakastaneensa sinua jo
-silloin, kun kävitte rippikoulua yhdessä. Hän sanoo, että pappilaiset
-ja kankaanpääläiset tekivät sinulle väärin. Hän sinut löysi tieltä
-sinäkin yönä, kun makasit tainnoksissa Suurenkuusen mäen takana. Sinä
-olisit kuollut sinne ilman häntä.
-
--- Jospa olisinkin kuollut! ääntää Jeanette tuskin kuuluvasti.
-
--- Hän, tämä Janne, sinut sitten vei sairashuoneeseen, kun sinä siellä
-kestikievarissa olit oikein sairastunut. Ei tämä Janne ole köyhä.
-Hänellä on rahoja. Hän vie sinut Amerikkaan ja siellä voitte elää
-onnellisina.
-
-Ukko koettaa puhua iloisesti ja houkuttelevasti, mutta ei hän saa
-Jeanettea innostumaan. Hän tuijottaa kolkosti eteensä ja on hyvin
-kalpea kasvoiltaan.
-
--- Mitäs sanot, Hanni?
-
--- Ei siitä tule mitään, virkkaa Jeanette vihdoin. -- Janne on hyvin
-ystävällinen, mutta... mutta en minä hänelle voi mennä.
-
--- Aiotko sitten jatkaa tätä tällaista elämää? kysyy vaari ja äänessä
-helähtää entisaikojen pelottavaa kalsketta.
-
-Jeanette aikoi ensin vastata, että hän kyllä heittää tämän paikan ja
-että Aino-neiti toimittaa hänelle toisen, mutta sitten hän muisti, että
-se kysymys oli jäänyt kokonaan ratkaisematta. Hänen puheensa vaarin
-kanssa keskeytyi sentään samassa, sillä hotellin rouva tuli huutamaan
-Jeanettea ja kuullessaan, että ukko oli sukulainen, käski viedä hänet
-tuvan puolelle ja toimittaa hänelle kahvia.
-
-Jeanette kahvitti ja ruokitti miehet, antoi vaarille matkarahaa ja
-erosi heistä. Mutta seuraavana päivänä hämärissä, juuri kun hän
-oli sytyttämässä lamppuja, avautui ovi ja vaari astui suoraa päätä
-ravintolahuoneeseen. Jeanette, joka kaiken päivää oli odottanut
-Aino-neitiä, luuli hänen tulevan ja hämmästyi, kun se olikin vaari.
-Ukko asteli kiirein, varmoin askelin, hänen poskillaan oli sinipunerva
-väri ja silmissä omituinen välke. Jeanette pelästyi. Kunhan ei
-sittenkin olisi ymmärryksessä vikaa! Ei hän ennen tuollainen ollut...
-
-Oli tyyni, keväinen ilta, päivän ja hämärän taitteessa. Lumet olivat
-jo melkein poissa, ainoastaan yöksi pakasti. Iltarusko hohti punaisena
-taivaalla ja kuun kalpea puolisko välkkyi kattojen päällitse.
-
--- Mennään nyt jonnekin, jonne ei tule muita, sanoi vaari eikä edes
-toivottanut hyvää iltaa.
-
--- Minä en ehdi nyt! On niin myöhäistä, että jo voi tulla vieraita...
-Ehkä menisitte tuvan puolelle lepäämään, puhui Jeanette hätäisesti.
-
--- Minun pitää puhua sinulle.
-
-Vanhus kulki muitta mutkitta salin ovelle ja avasi sen, se oli
-jäänyt lukitsematta. Hänen vaatteensa olivat kauhean likaiset ja
-pahanhajuiset. Ei sitä ulkona portailla ollut niin huomannutkaan.
-Jeanette pelkäsi, että emäntä tulisi huoneeseen ja tapaisi heidät
-täällä. Hän koetti keksiä keinoja houkutellakseen ulos ukkoa, mutta
-vaari ei kuullut eikä nähnyt, seisoi vain liikkumattomana suuren salin
-ikkunassa, jonne kuun puolisko kalpeasti paistoi. Siinä tutki hän
-jotakin esinettä risaisen takkinsa alla.
-
-Jeanette päätti antaa hänelle ryypyn ja sillä taivuttaa hänet lähtemään
-tupaan. Hymysuin, lasi kädessä likeni hän vanhusta, mutta huomaamatta
-lasia tarttui vanhus sellaisella voimalla hänen käsivarteensa, ettei
-hän päässyt mihinkään. Eikä tyttö ehtinyt sanoa sanottavaansa, ennen
-kuin lasi keikahti hänen kädestään ja särkyi. Hänen piti juuri alkaa
-valitella vahinkoa, kun ukko virkkoi:
-
--- Hanni!
-
-Hänen äänensä kumahti niin kummallisesti, että Jeanette vavahti.
-
--- Tyttö, sinun täytyy kuolla!
-
-Jeanette pelästyi ja koetti riuhtaista itsensä irti.
-
--- Vaari-kulta, puhkesi hän puhumaan, sydämellisesti, täynnä kiehtovaa
-suloa: -- mitä te puhutte! Minä olen nuori vielä, en minä tahdo kuolla!
-Luuletteko, etten voi muuttaa elämääni! Voin! Ja pian minä tämän paikan
-heitänkin. Vaari-kulta, pidittehän te ennen Hannistanne...
-
--- Pidin, pidin, pääsee vaarilta...
-
--- No niin. Minä tuon teille uuden ryypyn... Päästäkää irti,
-vaari-kulta...!
-
--- Minun täytyy pelastaa sinut, tyttö! Odota nyt, kun minä kerron
-sinulle!
-
-Jeanette kiemuroi hänen edessään päästäkseen irti, hän itkeä vaikeroi
-hiljaa ja yrittää tuon tuostakin hymyillä, silmillään ja kuiskeillaan
-rukoillen vaarilta armoa. Hän pelkää. Hän luulee näkevänsä veripilkun
-vaarin parran alla, varmaa on, että vaari on tehnyt murhan ja voi
-tehdä toisenkin... Pitäisiköhän huutaa apua? Hänestä tuntuu siltä kuin
-ei saisi ääntä nousemaan. Hän ei voi muuta kuin itkeä ja hymyillä,
-nyyhkyttää ja kuiskata...
-
--- Kuule nyt, alkaa vaari hätäisesti ja iskee kätensä vieläkin lujemmin
-Hannin ranteen ympäri. -- Kun ne huhut tulivat sinne Pimeäänpirttiin.
-että sinä ja patruuna olitte olleet yksissä... Niin äitisi tuli kovin
-kipeäksi... Hänellä oli suuri sielun tuska ja hän tahtoi pappia. Lapsi
-syntyi ennen aikojaan ja hän tunsi loppunsa lähestyvän. Silloin hän
-käski pois kaikki huoneesta, minut vain piti luonaan ja...
-
-Vaari vaikenee äkkiä ja vetää henkeään. Jeanette seisoo
-liikkumattomana, joka jäsen jännityksessä, silmää räpäyttämättä.
-
--- Sanoi minulle, jatkaa vaari, -- että minä pelastaisin sinut. Ja
-sanoi, että Kankaanpään patruuna on sinun isäsi.
-
-Jeanetten silmien editse välähtää ajatuksen nopeudella muisto äidin
-pelosta ja varoituksista, hänen mieleensä muistuu se yö, jonka herrat
-viettivät Pimeässäpirtissä... Hänen pingotetut jäsenensä lysähtävät
-kokoon, tuntuu siltä kuin suonet aukaistaisiin ja elinvoima alkaisi
-valua pois ruumiista. Hän kaatuu permannolle, pää kolahtaa ikkunan
-pieleen.
-
--- Kerran pääsin minä pakenemaan maantielle, puhuu vaari, langeten
-polvilleen lattialle ja kuiskaten Hannin korvan juureen, -- kun näin
-patruunan ja hänen jahtiherrojensa tulevan. Silloin minä asetuin
-keskelle tietä ja huusin kovalla äänellä, että "se on sinun lapsesi,
-jonka sinä Kankaanpään entisen kasvattimamsselin kanssa teit, se
-Hanni!..." Sanoivat kalpeaksi käyneen. Ja vaikka se sanoi minua
-hulluksi ja puhettani valheeksi, niin kyllä se sen omakseen tunnusti,
-sillä nyt ei sillä ole rauhaa yöllä eikä päivällä. Se elää kuin
-helvetissä ja juo kuin viimeistä päivää. Eikä sen lähelle enää saa
-tulla kukaan ihminen, kaikkia se lyö... Hanni-lapseni, alkaa hän
-hetkisen perästä hellästi ja pehmeästi, -- rukoillaan nyt yhdessä ja
-sitten...
-
-Hän liittää Hannin kädet ristiin ja rukoilee:
-
--- Armollinen Jumala, joka olet taivaissa, anna meille anteeksi meidän
-syntimme, pese meidän sielumme puhtaiksi, älä lue meidän pahoja
-tekojamme. Monella muotoa me olemme rikkoneet, mutta armollinen Jumala,
-anna meille anteeksi sinun suuren rakkautesi ja laupeutesi takia...
-
-Hanni avaa silmänsä ja tähtää ne kuun loistavaa puoliskoa kohti. Hänen
-katseensa on harhaileva ja kiiltävä, ikään kuin se jo liitelisi muilla
-mailla. Hänen otsaltaan valuu suuria hikikarpaloita ja kädet ovat
-märkinä.
-
-Äkkiä hän kaikella voimallaan yrittää pystyyn, mutta vaari painaa hänet
-permantoon.
-
--- Minä tahdoin sinua armahtaa, mutta koska tämän tiedät, niin
-ymmärräthän, Hanni, kuiskaa vaari, -- ettei sinun enää käy eläminen.
-Ole hiljaa nyt, onneton lapsi, niin luen sinulle vielä isämeidän
-rukouksen.
-
-Tytön ruumis vapisee ja säpsähtelee hänen käsiensä alla. Hän näyttää
-tahtovan jotakin sanoa, mutta ilmoille ei tule kuin epämääräisiä ääniä.
-Yhä väkevämmin painaa ukko häntä maata kohti. Äkkiä pääsee häneltä
-pieni parahdus ja pää kolahtaa lattiaan. Samassa upottaa ukko vanhan,
-vastahiotun puukkonsa siihen kohtaan, missä sydän lyö ja vapisee...
-
-Jumalan kiitos, että se kävi niin hyvästi, ettei kukaan tullut
-keskeyttämään ja että lapsi kuoli niin helposti. Vaaria väsytti.
-Tuntuisi hyvältä oikaista siihen Hannin viereen. Mieli on sentään kevyt
-ja rauhallinen, sillä onhan lapsi-raukka nyt pelastettu. Nyt on vielä
-Holtti jäljellä. Kunhan eivät voimat loppuisi kesken ja kunhan eivät
-ottaisi kiinni ennen aikojaan. No, ei ole pelkoa, tottapahan Jumala
-aseestaan huolen pitää...
-
-Kuu paistaa heleästi. Pikku Hannin posket valkenevat valkenemistaan ja
-hänen verensä kierii mustana virtana pitkin permantoa... Niin se oli
-kuin enkeli ennen, kun se Pimeänpirtin penkillä istui ja katseli kuuta
-ja piirteli pienillä hyppysillään ilmaan kuvia jäätähtien mukaan, jotka
-kimmeltelivät ruuduilla. Ja siinä lauloi:
-
-    "Ah, mikä taitaapi olla mun
-    kauniimpi katsella
-    kuin tähdet ja tuo kirkas kuu
-    ylhäällä taivaalla."
-
-Vaari oikaisee hänet suoraksi, järjestää hänen helmansa ja asettaa
-kädet pitkin kylkiä. Vasen käsivarsi käy veriseksi. Vielä viimeisen
-kerran katselee vaari pikku Hannia ja lukee hiljaa Herran siunauksen.
-
-Sitten hän jättää Hannin kuunvaloon ja hoippuu ulos huoneesta.
-
-
-
-***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIMEÄNPIRTIN HÄVITYS***
-
-
-******* This file should be named 56994-8.txt or 56994-8.zip *******
-
-
-This and all associated files of various formats will be found in:
-http://www.gutenberg.org/dirs/5/6/9/9/56994
-
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org 
-
-Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
-Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-